[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYpiogMKxRaova5WJi7QDjlsJNM4u8UPND1bgG375LOg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1547,"Ilmasota","Wells, H. G.",1866,1946,"1547-wells-h-g-ilmasota","1547__Wells_H._G.__Ilmasota",null,"romaani",[14,15],"tieteisfiktio","fantasia",[],"fi",1908,1910,70241,480434,false,52152,[25,26,27],"Air warfare -- Fiction","Science fiction","War stories",[29,30],"Novels","Science-Fiction & Fantasy","\"Ilmasota: Tulevaisuuden kuvaus\" by H. G. Wells is a speculative fiction novel written in the early 20th century. The book introduces Tom Smallways, a vegetable merchant, and his younger brother Bert, as they navigate the rapidly changing world around them, significantly influenced by the advent of aerial warfare and technology. It explores themes of progress, societal shifts, and personal aspirations against a backdrop of the looming threat of war and the surreal possibilities of flight.  The opening portion of the novel sets the stage for the Smallways family's life in a suburban area disturbed by industrialization and technological advancements. Tom Smallways, content in his mundane existence in their small garden, bemoans the relentless pace of progress, while Bert, filled with ambition and restless energy, yearns for more than his simple background. As they witness the rise of airships and the impending chaos of war, they encounter the tensions between their aspirations and realities, foreshadowing how their lives will intertwine with the dramatic events that unfold in the skies above them. The narrative captures a moment in time where traditional values clash with modern innovations, making it a keen reflection on the human condition in the face of change. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Wallenius, Toivo",293,"Varhainen tieteisromaani kuvaa maailmanlaajuista suursotaa, jota käydään ilmalaivoilla ja lentokoneilla. Päähenkilö Bert Smallways joutuu sattumalta keskelle hyökkäystä, joka johtaa lopulta sivilisaation romahdukseen ja yhteiskunnalliseen kaaokseen.","H. G. Wellsin 'Ilmasota' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1547.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ILMASOTA\n\nKirj.\n\nH. G. Wells\n\n\nSuom. Toivo Wallenius\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nEmil Vainio,\n1910.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Edistys ja Smallwaysin perhe.\n   II. Bert Smallways joutuu pulaan\n  III. Ilmapallossa.\n   IV. Saksalainen ilmalaivasto.\n    V. Taistelu Atlannin pohjoisosassa.\n   VI. New York taistelutantereena.\n  VII. \"Vaterlandin\" haaksirikko.\n VIII. Maailmansota.\n   IX. Vuohisaarella.\n    X. Maailma sodan aikana.\n   XI. Sivistyksen vararikko.\n       Loppulause.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nEdistys ja Smallwaysin perhe.\n\n\n1.\n\n\"Aina sitä vaan mennään eteenpäin\", sanoi Tom Smallways. \"Eipä\nluulisi moista menoa kauankaan kestävän.\"\n\nTämän huomautuksen hän teki aikoja ennen, kuin ilmasota alkoi.\nHän istui aidalla puutarhansa päässä ja tarkasteli Bun Hillin\nsuurta kaasulaitosta katsein, joista ei kuvastunut kiitosta\neikä moitettakaan. Kaasusäiliöiden yläpuolelle ilmestyi kolme\noudonnäköistä esinettä, ohuita, kieppuvia rakkoja, jotka lyödä\nmäiskyttivät ja keikkuivat, paisuen yhä isommiksi ja pyöreämmiksi.\nSiellä täytettiin ilmapalloja Etelä-Englannin aeroklubin\nlauantairetkeä varten.\n\n\"Ne nousevat joka lauantai\", sanoi hänen naapurinsa, maidonkuljettaja\nStringer. \"Muistan kuin eilisen päivän, kuinka koko Lontoo lähti\nliikkeelle ilmapalloa katsomaan, ja nyt ne jo lentelevät pikku\npaikoissakin jok'ikinen viikko. Kaasuyhtiöt sillä ovat pelastaneet\nnahkansa.\"\n\n\"Viime lauantaina minä sain pottumaahani kolme tynnyrillistä\nhiekkaa\", virkkoi Tom Smallways. \"Kolme tynnyrillistä! Heittivät\npois liikapainojaan. Taimista toiset taittuivat, toiset peittyivät\nhiekkaan.\"\n\n\"Kerrotaan niillä olevan mukana herrasnaisiakin!\"\n\n\"Herrasnaisiksi kai niitä on sanottava\", myönsi Tom Smallways.\n\"Vaikka ei sellainen minun mielestäni sovi herrasnaiselle -- lennellä\ntuolla tavoin ilmassa ja heitellä hiekkaa ihmisten niskaan. Minä\nainakaan en ole tottunut pitämään semmoista hienon naisen työnä.\"\n\nStringer nyökäytti hyväksyen päätään, ja molemmat katselivat vielä\njonkun aikaa noita paisuvia möhkäleitä; mutta välinpitämättömyys oli\nvaihtunut paheksumiseksi.\n\nTom Smallways oli ammatiltaan vihanneskauppias ja harjoitti sen\nohella mielityötään, puutarhanhoitoa. Jessica, hänen pikku vaimonsa,\npiti huolta puodista, ja taivas oli luonut hänet rauhallisessa\nmaailmassa elämään. Onnettomuudeksi se ei ollut luonut hänelle\nrauhallista maailmaa. Hän eli itsepintaisesti ja herkeämättä\nmuuttuvassa maailmassa, vieläpä sellaisessa osassa, missä vaihtelut\ntuntuivat armottoman selvästi. Yksinpä maakin, jota hän viljeli, oli\nmuutoksien alainen; puutarha vuokrattiin vain vuodeksi kerrallaan, ja\nsen reunassa oli suunnaton ilmoitustaulu, jonka mukaan se soveltui\nerinomaisesti talonpaikaksi. Milloin hyvänsä hän voi saada käskyn\nluopua puutarhastaan, tuon kaupunkilaistuneen tienoon viimeisestä\nmaaseutupalasesta. Hän koetti parhaansa mukaan lohduttautua\nkuvittelemalla, että asiain täytyi pian kääntyä toiselle tolalle.\n\n\"Eipä luulisi moista menoa kauankaan kestävän\", hän sanoi.\n\nSmallwaysin isä-ukko saattoi muistaa ajan, jolloin Bun Hill oli\nsoma kentiläinen kylä. Hän oli ollut Sir Peter Bonen ajurina\nviidenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti, jolloin hän rupesi\nhiukan ryypiskelemään ja ajamaan asema-omnibussia, jatkaen tätä\ntyötä kahdeksankolmatta vuotta. Silloin hän vetäytyi lepoon. Tuo\nkurttuinen ikäloppu ajuri istuskeli lieden ääressä täynnä muistoja\nja valmiina latelemaan niitä jokaiselle varomattomalle vieraalle.\nHän saattoi kertoa Sir Peter Bonen hävinneestä maatilasta, joka\noli jo ammoin palstoitettu rakennusaloiksi, ja kuinka tuo ylimys\nhallitsi maaseutua, kun se vielä oli maaseutua; voi tarinoida\nkilpa-ammunnasta ja metsästysretkistä ja vaunuista, urheilukentästä,\njonka sijalla nyt oli kaasulaitos, ja Kristallipalatsin syntymisestä.\nKristallipalatsi oli lähes peninkulman päässä Bun Hillistä. Sen suuri\njulkipuoli kimmelteli aamuisin ja kuvastui iltapäivällä kirkkain\nsinisin ääriviivoin taivasta vastaan, ja illoin se tarjosi keko Bun\nHillin väestölle ilmaiseksi ilotulituksia. Ja sitten oli tullut\nrautatie ja sitten huviloita toinen toisensa jälkeen, kaasutehdas\nja vesijohtolaitos ja laumoittain rumia työläisasuntoja, sitten\nviemäreitä, imien veden Saukkojoesta ja jättäen sen surkeannäköiseksi\nojaksi, ja sitten toinen rautatieasema, Eteläinen Bun Hill,\nja enemmän taloja ja yhä enemmän puoteja, enemmän kilpailua,\npeililasiakkunoilla varustettuja myymälöitä, täysihoitokoulu,\nkunnallisveroja, omnibusseja, raitiotievaunuja, jotka kulkivat suoraa\npäätä Lontooseen asti, polkupyöriä, moottorivaunuja ja yhä enemmän\nmoottorivaunuja ja kansankirjasto.\n\n\"Eipä moista menoa luulisi kauankaan kestävän\", sanoi Tom Smallways,\njoka oli kasvanut näiden ihmeiden keskellä.\n\nMutta yhä sitä vain kesti.\n\nJo alun pitäen vihanneskauppa, jonka hän oli perustanut Suurkadun\npäähän pikkuruiseen vanhaan maalaistaloon, näytti siltä, kuin\nse olisi piileskellyt jotain etsijää. Kun Suurkadun kivitystä\nparannettiin, kohosi katu niin korkeaksi, että puotiin päästäkseen\ntäytyi astua alas kolme rappusta. Tom koetti myydä vain omia\noivallisia, mutta harvoja tuotteitaan. Mutta edistys syyti hänen\nakkunaansa kummia: ranskalaisia koppiloartisokkeja ja munaluumuja,\nulkomaiden omenia -- New Yorkin, Kalifornian, Kanadan, Uuden\nSeelannin omenia, \"sievännäköisiä tosin, mutta kaikkea muuta kuin\nenglantilaisia\", sanoi Tom -- banaaneja, omituisia pähkinöitä,\nrypäleitä, intialaisia melooneja.\n\nAutomobiilit, jotka ajoivat ohitse pohjoiseen ja etelään päin,\nvarttuivat yhä voimakkaammiksi ja täydellisemmiksi, kiitivät\nnopeammin ja haisivat ilkeämmin. Kaduille ilmestyi häviävien\nhevosrattaiden sijaan isoja rämiseviä, paloöljyllä käyviä\nvankkureita, kuljettaen kivihiiltä ja tavaroita. Moottoriomnibussit\ntyönsivät syrjään hevosomnibussit; yksinpä Kentin hyötymansikatkin,\njotka kulkivat öisin Lontoota kohti, vaihtoivat kitisevät kärryt\npuksuttaviin koneisiin, ja menettivät tuoksunsa edistyksen ja öljyn\nvaikutuksesta. Ja sitten nuori Bert Smallways hankki moottoripyörän...\n\n\n2.\n\nLienee tarpeen selittää, että Bert oli edistysmielinen Smallways.\nNykyajan edistyksen säälimätöntä itsepintaisuutta ei todista mikään\nkaunopuheisemmin kuin juuri sen tunkeutuminen Smallwaysien vereen.\nMutta nuoressa Smallwaysissa oli yritteliäisyyttä ja kehittyneisyyttä\njo ennen, kuin hän sai luopua puserostaan. Viisivuotiaana hän pysyi\nkadoksissa kokonaisen päivän ja oli ennen seitsemättä ikävuottaan\nhukkumaisillaan uuden vesijohtolaitoksen säiliöön. Kun hän oli\nennättänyt kymmenen vanhaksi, otti oikea poliisi häneltä oikean\nrevolverin takavarikkoon. Ja hän oppi tupakoimaan, ei piipun tai\nruskean paperin tahi ruokopillin avulla, kuten Tom aikoinaan, vaan\noikein amerikkalaisilla paperosseilla. Hänen puheensa hirvitti\nisääkin, ennenkuin hän oli vielä kahtatoista täyttänyt, ja kantamalla\nasemalla tavaroita ja myymällä Bun Hillin Viikkolehteä hän ansaitsi\nviikossa kolme killinkiä, jopa enemmänkin, jotka sitten kulutettiin\nkaikellaisiin huvituksiin ja nautintoihin. Tämä ei ensinkään\nhaitannut hänen kouluopintojaan, jotka johtivat hänet harvinaisen\nvarhain yläluokille. Mainitsen nämä seikat, jotta lukijalla olisi\naivan selvä käsitys siitä, minkälaisia aineksia Bertissä piili.\n\nHän oli Tomia kuusi vuotta nuorempi, ja jonkun aikaa häntä koetettiin\nkäyttää vihannespuodissa, kun Tom yhdenkolmatta vuotiaana nai\nJessican, joka oli kolmenkymmenen ikäinen ja oli tehnyt palvellessaan\npikkusäästöjä. Mutta sellainen homma ei ollut Bertin vahvimpia\npuolia. Kaivamista hän vihasi, ja kun hänelle annettiin vasullinen\nostoksia määräpaikkaan toimitettavaksi, hänessä heräsi vastustamaton\nvaellusvaisto; vasusta tuli hänen matkalaukkunsa, eikä hän näkynyt\nvälittävän sen raskaudesta tai tien pituudesta, niin kauan kuin\nhän ei vienyt sitä määräpaikkaan. Maailma oli täynnä houkuttelevaa\nhälinää, ja hän harhaili sen perässä koreineen päivineen. Silloin\nTom rupesi itse kuljettamaan tavaroitaan ja etsiskeli Bertille\ntyöpaikkoja, joissa ei tunnettu tätä hänen luonteessaan piilevää\nrunollisuuden taipumusta. Bert koettelikin päällisin puolin useita\nammatteja perätysten -- hän oli juoksupoikana vaatemyymälässä ja\nrohdoskaupassa, erään lääkärin ovenvartijana, kaasujohtojen asettajan\nnuorempana apulaisena, osoitteiden kirjoittajana, maidonkuljettajan\napulaisena, sauvapoikana golf-kentillä ja joutui lopulta\npolkupyöräkauppaan. Viimeksi mainittu paikka nähtävästi tyydytti\nhänen edistysmielistä luonnettaan. Hänen esimiehensä, nimeltään\nGrubb, oli rohkeasieluinen nuori mies, joka päivisin kulki kasvot\ntuhraantuneina ja iltaisin osoitti taiteellisia harrastuksia; hän\nuneksi myöskin uudesta pyöräketjusta, jolle aikoi hakea patentin.\nBertin mielestä hän oli oikea gentlemanin esikuva. Hän vuokrasi\npolkupyöriä, joiden veroisia likaisuudessa ja vaarallisuudessa\nei saattanut tavata koko Etelä-Englannissa, ja puolusteli niitä\nhämmästyttävän lämpimästi. Bert ja hän tulivat toimeen varsin hyvin.\nBert perehtyi ammattiinsa, kehittyi melkein sirkusratsastajaksi\n-- osasi ajaa peninkulmamääriä polkupyörillä, jotka toisten alla\nolisivat heti hajonneet kappaleiksi -- rupesi päivätyön päätyttyä\npesemään kasvonsa ja toisinaan kaulansakin ja tuhlasi säästönsä\nmerkillisiin kauluksiin ja kaulahuiveihin, paperosseihin ja\npikakirjoituskursseihin.\n\nVälistä hän käväisi Tomin luona, näyttäen niin komealta ja puhellen\nniin loistavasti, että Tom ja Jessica, joilla kummallakin oli\nluontainen taipumus kunnioittaa kaikkea, joutuivat aivan ymmälleen.\n\n\"Se on yritteliäs poika, tuo Bert\", sanoi Tom. \"Se taitaa jos\njotakin.\"\n\n\"Kunhan ei vaan taitaisi liikoja\", huomautti Jessica, joka osasi\nerottaa rajat.\n\n\"Semmoinen se on aikakin, eteenpäin rynnistetään yhtä mittaa\", sanoi\nTom. \"Uusia pottuja, ja oikeita englantilaisia; tätä menoa jos\njatkuu, niin maaliskuussa niitä jo saadaan. Mokomaa en ole koskaan\nnähnyt. Huomasitkos hänen eilisen kaulaliinansa?\"\n\n\"Se ei sopinut hänelle, Tom. Se oli herrasliina. Hän ei piisannut\nsille -- muulta asultaan. Ei sellainen sovi...\"\n\nSitten Bert hankki äkkiä polkupyöräilijän puvun lakkeineen,\nmerkkeineen ja kaikkineen. Ja kun näki hänen Grubbin kera ajavan\nBrightoniin ja takaisin -- pää kumarassa, ohjaustangon -- kahva alas\nkierrettynä, selkäranka kaarena -- niin aukenivatpa silmät tajuamaan\nSmallwaysien mahdollisuuksia.\n\nYritteliästä aikaa!\n\nUkko Smallways istui lieden ääressä mutisten menneiden päivien\nsuuruudesta, vanhasta Sir Peteristä, joka käväisi vaunuillaan\nBrightonissa kahdeksassakolmatta tunnissa, vanhan Sir Peterin\nvalkoisista silinterihatuista, Lady Bonesta, joka ei milloinkaan\nkoskettanut jalallaan maata, paitsi puutarhassa kävellessään,\nCrawleyn suurista nyrkkitaisteluista. Hän tarinoi punaisista ja\nsiannahkahousuista, ketunajoista Ring's Bottomissa, missä nyt\nasustavat piirikunnan köyhät mielipuolet, Lady Bonen kirjavasta\nkattuunista ja vannehameista. Kukaan ei välittänyt hänen puheistaan.\nMaailma oli luonut gentlemanin aivan uutta lajia -- tarmoltaan\nkerrassaan gentlemanin vastakohdan, gentlemanin, joka käytti\nöljyttyjä vaatteita, automobiili-silmälaseja ja merkillistä lakkia,\nhajua synnyttävän herran, nopean yläluokkalais-maankiertäjän,\njoka alituiseen pakeni maanteitä pitkin tomua ja lemua, joita\nhän alituiseen synnytti. Ja hänen naisensa, kuten hän Bun\nHillin väestöstä näytti, oli ahavoitunut jumalatar, yhtä vapaa\nhienostuksesta kuin mustalainen ja ulkoasultaan kuin käärö, jonka\nsaattaa särkemättä kuljettaa mahdollisimman nopeasti.\n\nNiin Bert kasvoi oppien ihailemaan nopeutta ja yritteliäisyyttä\nja yleni, mikäli hänestä tuli jotain, jonkinlaiseksi\npolkupyörä-mekaanikoksi, jonka ammattitaito rajoittui pintapuoliseen\ntarkasteluun ja maalin raaputtamiseen. Eipä edes nopeinkaan\npyöräilijä tyydyttänyt häntä, ja jonkun aikaa hän ponnisteli turhaan\nkiitäen kolme peninkulmaa tunnissa pitkin teitä, jotka kävivät yhä\npölyisemmiksi ja vilkasliikkeisemmiksi. Mutta lopulta hänelle karttui\nsäästöjä, ja silloin oli aika täytetty. Vähittäismaksu-järjestelmä\nauttoi viimeisen kuilun yli, ja eräänä kauniina ja ikimuistettavana\nsunnuntai-aamuna hän talutti uuden omaisuutensa myymälän läpi\nkadulle, nousi sen selkään Grubbin ohjaamana ja avustamana ja ajaa\npuhkui usvaan liikenteen piinaamalle valtatielle, kartuttaakseen\nEtelä-Englannin suloa uudella yleisen turvallisuuden haitalla.\n\n\"Taas Brightoniin!\" sanoi ukko Smallways katsellessaan vihanneskaupan\nyläkerran akkunasta nuorinta poikaansa ylpeyden ja paheksumisen\nvälimailla liikkuvin tuntein. \"Hänen ikäisenään en ollut koskaan\nkäynyt Lontoossa, en koskaan ollut Crawleya etelämpänä -- en sen\nkauempana, kuin minne jaksoin kävellä. Eikä kukaan muukaan käynyt.\nPaitsi jos olivat vallasväkeä. Nyt kaikki käyvät kaikkialla, koko\ntämä hemmetin maa näyttää lentävän palasiksi. Brightoniin, jumaliste!\nHaluaako kukaan enää ostaa hevosia?\"\n\n\"Ettepä voi sanoa _minun_ käyneen Brightonissa, isä\", virkkoi Tom.\n\n\"Etkä huolikaan käydä\", sanoi Jessica terävästi; \"vielä tästä lähteä\nrahojaan kuluttamaan!\"\n\n\n3.\n\nBertin mieli oli joksikin aikaa niin kiintynyt moottoripyörän\nmahdollisuuksiin, ettei hän huomannutkaan sitä uutta suuntaa, jolla\neteenpäin ponnisteleva ihmissielu etsi voimailua ja virkistystä.\nHäneltä jäi äkkäämättä, että moottoripyörä alkoi polkupyörän tavoin\nalentua arvoltaan ja menettää seikkailuluonteensa. Niin kummalta\nkuin se kuuluukin, huomasi Tom ensimäiseksi tuon uuden kehityksen.\nMutta vaatihan puutarhan hoito häntä tarkkaamaan taivasta, ja Bun\nHillin kaasulaitoksen naapuruus sekä läheinen Kristallipalatsi, josta\nyhtämittaa noustiin ilmaan, ja pian senjälkeen perunoille sateleva\nvaralasti pakottivat yhdessä hänen hitaan järkensä havaitsemaan,\nettä muutoksien jumalatar rupesi kohdistamaan mullistavan huomionsa\nyläilmoihin. Ensimäinen suuri ilmapurjehduspuuska oli juuri\nsyntymässä.\n\nGrubb ja Bert kuulivat siitä eräissä iltamissa, sitten kinematografi\nselvitti sen heille ja muuan halpahintainen ilmapurjehdusromaani\nantoi vauhtia Bertin mielikuvitukselle, ja niin hekin joutuivat toden\nteolla sen pyörteisiin.\n\nEnsinnä pisti eniten silmiin ilmapallojen lisääntyminen. Niitä\nilmestyi tuhka tiheästi Bun Hillin taivaalle. Varsinkin keskiviikko- ja\nlauantai-illoin oli melkein mahdotonta tähystellä neljännestuntia\nyläilmoihin keksimättä jossain ilmapalloa. Ja sitten, ajaessaan\neräänä kauniina päivänä Croydonia kohti, Bert huomasi suunnattoman,\npatjan kaltaisen hirviön sukeltavan esiin Kristallipalatsin alueelta;\noikein hänen täytyi astua pyörän selästä sitä tarkastamaan. Se\nmuistutti patjaa, jonka kulma oli taittunut, ja sen alapuolella\nsijaitsi verrattain pieni kiinteä laite, joka kannatti ihmistä ja\nkonetta; etupuolella hurisi potkuri ja takana ojentui jonkinlainen\nkankaasta tehty peräsin. Laite näytti raahaavan vastahakoista\nkaasulieriötä perässään, aivan kuin reipas piskuinen kettukoira\nhinaisi nuorasta arkaa kaasun paisuttamaa norsua. Kieltämättä tuo\nkaksiosainen hirviö liikkui ohjauksen mukaan. Se kohosi noin tuhannen\njalan korkeuteen (Bert kuuli koneen surinan), purjehti etelää kohti,\nkatosi kukkulain taakse, ilmestyi pienenä sinertävänä viiruna kauas\nidän puolelle kiitäen nyt sangen nopeasti lounaistuulessa, palasi\nKristallipalatsin tornien yläpuolelle, kierteli niitä, valitsi\nlaskupaikan ja painui alas näkymättömiin.\n\nBert huoahti syvästi ja kääntyi jälleen moottoripyöränsä puoleen.\n\nJa sitä seurasi kokonainen sarja omituisia ilmiöitä -- lieriöitä,\nkartioita, päärynän muotoisia hirviöitä, ja lopulta ihmeellisesti\nkimalteleva aluminiumi-laite, jota Grubb oli taipuvainen pitämään\njonkinlaisena sotakoneena, se kun muka muistutti panssarilevyjä.\n\nSitten ruvettiin toden teolla lentämään.\n\nBun Hillistä ei sitä kuitenkaan saattanut nähdä, se tapahtui\nyksityisillä alueilla tai muilla rauhallisilla paikoilla ja\nsuotuisissa olosuhteissa. Grubb ja Bert Smallways tutustuivat\nsiihen asiaan ainoastaan sanomalehtien selontekojen ja elävien\nkuvien avulla. Mutta sitä jauhettiin varsin itsepintaisesti, ja\njos niihin aikoihin kuuli ihmisen julkisella paikalla sanovan\nkovalla, vakuuttavalla äänellä jollekin toiselle: \"Se on tulossa\",\nniin voipa lyödä vetoa siitä, että hän puhui lentämisestä. Ja\nBert hankki laatikon kannen ja kirjoitti siihen mallikelpoisella\nilmoituskäsialalla seuraavan tiedonannon, jonka Grubb ripusti\nakkunaan: \"Lentokoneita valmistetaan ja korjataan.\" Tomiin se\nvaikutti tärisyttävästi -- se tuntui hänestä kevytmieliseltä; mutta\nuseimmat naapureista, varsinkin kaikki urheilua harrastavat, pitivät\nsitä oikein oivallisena ajatuksena.\n\nJokainen puhui lentämisestä, jokainen toisti yhä uudelleen: \"se\non tulossa\"; mutta eipäs vaan tullutkaan. Oli näet tehty pieni\nlaskuvirhe. Kyllähän sitä lennettiin, vieläpä ilmaa raskaammilla\nkoneilla. Mutta loppu oli surkea. Toisinaan murskautui kone,\ntoisinaan purjehtija, useimmiten murskautuivat molemmat. Koneet,\njotka lensivät viisi, kuusi kilometriä ja laskeutuivat onnellisesti\nmaahan, syöksyivät seuraavalla kerralla päistikkaa turmioon. Näytti\nolevan mahdotonta luottaa niihin. Tuuli viskasi ne nurin, maan\nlähellä kiertävät ilmapyörteet viskasivat ne nurin, lentoniekan\nsatunnainen hajamielisyys viskasi ne nurin. Ja joskus ne tekivät\nkuperkeikan aivan itsestään.\n\n\"Se on tuon 'stabilisuuden' syy\", sanoi Grubb sanomalehteään matkien.\n\"Ne keikkuvat keikkumistaan, kunnes keikahtavat kappaleiksi.\"\n\nKokeilut harvenivat, kun oli kaksi vuotta tarkattu tällaista\nmenestystä. Yleisöä ja sitten sanomalehtiäkin alkoivat kyllästyttää\nkalliit kuvat, toivehikkaat selonteot ja voiton, tappion ja\näänettömyyden alituinen vaihtelu. Lentäminen jäi unohduksiin, yksinpä\nilmapallopurjehduskin vähentyi jossain määrin, vaikka se vielä\npysyikin jokseenkin suosittuna huvituksena ja yleisö edelleenkin\nnouti hiekkaa Bun Hillin kaasulaitokselta, pudottaakseen sitä\nsopivien henkilöiden nurmikoille ja puutarhoihin. Seuraavat kuusi\nvuotta olivat omansa rauhoittamaan Tomia -- ainakin lentämiseen\nnähden. Mutta juuri siihen aikaan kehittyi yksiraiteisuus, ja niinpä\nhänen levottomuutensa vain siirtyi yläilmoista lähemmäksi maanpintaa,\nmissä nyt näyttäytyi peräti uhkaavia muutosten oireita.\n\nUseita vuosia oli jo puheltu yksiraiteisuudesta. Mutta silloin\nvasta harmi alkoi, kun Brennan kävi yhdellä raiteella liikkuvine\ngyroskooppi-vaunuineen Kuninkaallisen Tiedeseuran kimppuun. Siitä\ntuli vuoden 1907 iltaseurojen pääviehätin; sitä näytettäessä\nyhdistyksen kuuluisa näytäntösali kävi aivan liian pieneksi.\nUrheita sotureja, zionistien johtomiehiä, kuuluisia kirjailijoita\nja ylhäisiä naisia tungeskeli ahtaassa käytävässä, töykkien hienoja\nkyynärpäitä kylkiluihin, joita ei maailma mielisuosiolla antanut\nkatkoa, ja pitäen itseänsä onnellisina, jos saattoivat nähdä edes\npalasenkaan raidetta. Kuulumattomasti, mutta vakuuttavasti tuo\nsuuri keksijä selitti keksintöään ja lähetti tottelevaisen pienen\ntulevaisuuden junien mallin kierrellen kaarrellen kiitämään ylä- ja\nalamäkiä. Peräkkäin sovitetuilla pyörillään se kulki varmana\nainoata raidettaan pitkin; se pysähtyi, peräytyi, seisoi paikallaan,\npysyen koko ajan pystyssä. Se säilytti hämmästyttävän tasapainonsa\nsilloinkin, kun katsojat puhkesivat myrskyisesti paukuttamaan\nkäsiään. Lopulta yleisö hajaantui keskustellen, olisiko ihanaa ajaa\nsyvyyksien yli teräslankaa myöten. \"Entä jos gyroskooppi pysähtyisi!\"\nHarvat aavistivat kymmenettäkään osaa siitä, millä tavoin Brennanin\nyksiraiteinen rata oli vaikuttava liikenteen varmuuteen ja maailman\nulkonäköön.\n\nMuutamassa vuodessa heiliä oli asiasta parempi käsitys. Jonkun\najan kuluttua ajettiin huoletta syvyyksien yli kaapelia myöten, ja\nyksiraiteinen rata alkoi viedä voiton raitioteistä, rautateistä\nja yleensä kaikista koneellisen liikenteen teistä. Missä maa oli\nhuokeata, siellä raide kulki maata pitkin; missä se oli kallista,\nsiellä raide kohotettiin rautapylväiden huippuun ja kulki halki\nilmojen. Sen nopeat, mukavat vaunut kävivät kaikkialla ja tekivät\nkaiken, mikä ennen oli suoritettu maanpinnalle rakennetuilla teillä.\n\nVanhan Smallwaysin kuollessa Tom ei keksinyt hänestä mitään\nsattuvampaa kuin seuraavan huomautuksen: \"Hänen poikavuosinaan ei\nollut mitään savutorvia korkeampaa -- ilmassa ei näkynyt ainoatakaan\nlankaa tai kaapelia!\"\n\nUkko Smallways vietiin hautaansa sotkuisen lanka- ja kaapeliverkon\nalitse, sillä Bun Hill oli muuttunut jonkinlaiseksi sähkö\nkeskusasemaksi -- aivan vanhan kaasulaitoksen likettyville oli\nrakennettu piirikunnan sähkölaitos -- ja lisäksi esikaupunkien\nyksiraiteisen rataverkon risteyspaikaksi. Sitäpaitsi oli jokaisella\nliikemiehellä ja meikeinpä kaikilla perheilläkin oma puhelimensa.\n\nYksiraiteisen radan kannatinpylväistä tuli kaupunkilaismaiseman\nhuomattavimpia piirteitä; enimmäkseen ne olivat helottavan,\nsinertävän vihreiksi maalattuja tukevia rautalaitteita, muistuttaen\nsuippenevia siltapylväitä. Yksi sattui Tomin talon kohdalle, joka\ntuon mahtavan telineen alla näytti entistään vaatimattomammalta ja\nnöyremmältä. Toinen jättiläinen kohosi juuri puutarhan kulmasta,\njoka oli yhä vielä asumatonta alaa ja muutenkin ennallaan, paitsi\nettä sinne oli laadittu pari ilmoitustaulua, joissa suositeltiin\nhalpaa kelloa ja erästä hermolääkettä. Ne oli, sivumennen sanoen,\nsovitettu melkein vaakasuoraan asentoon kiinnittämään yläpuolella\nmatkustavain huomiota, ja muodostivat siten oivallisen katon Tomin\ntyökalusäiliölle ja sieniaitalle. Kaiket päivät ja yöt kulki pään\nylitse ryskyen Brightonin ja Hastingsin vaunuja pitkiä, leveitä,\nmukavan näköisiä vaunuja, jotka hämärän tullen olivat kirkkaasti\nvalaistut. Niiden kiitäessä öisin ohitse, kumisten ja välkähtäen,\nalhaalla kadulla tuntui siltä, kuin salamat olisivat alinomaa\nleimahtaneet ja ukkonen jyrähdellyt.\n\nJo laadittiin Englannin kanaalinkin poikki silta. Sarja suuria,\nEiffelintornin kaltaisia rautalaitteita kannatti raidetta\npuolentoista sadan jalan korkeudessa vedenpinnasta, ja keskikohdalla\nne kohosivat vieläkin ylemmäksi, jotta valtamerilaivat pääsivät\nkulkemaan alitse.\n\nSitten rupesivat raskaat automobiilit liikkumaan vain kahdella\nperäkkäisellä pyörällä. Se teki jostain syystä Tomiin järisyttävän\nvaikutuksen, ja hän oli päiväkausia synkällä päällä nähtyään\nensimäisen ajavan puodin ohitse...\n\nLuonnollisesti gyroskooppi ja yksiraiteisuus anastivat suuressa\nmäärin yleistä huomiota, ja sitten syntyi myöskin tavaton\nkiihtymys, kun muuan merenpohjan tutkija, neiti Patricia Giddy,\nkeksi hämmästyttävän paljon kultaa Anglesean rannikon edustalta.\nHän oli Lontoon yliopistossa suorittanut tutkinnon geologiassa\nja mineralogiassa ja agiteerattuaan lyhyen loma-ajan naisten\näänioikeuden puolesta ruvennut tutkimaan Pohjois-Walesin\nkultapitoisia kallioita. Siellä hänessä oli herännyt ajatus, että\nnuo vedenalaiset kalliot saattaisivat tuottaa runsaan sadon. Hän\noli ryhtynyt todentamaan tätä olettamusta tohtori Alberto Cassinin\nkeksimän vedenalaisen laitteen avulla. Järkisyyt ja ounastus, joiden\nyhteistoiminta on niin ominaista hänen sukupuolelleen, ohjasivat\nhänet onneen; jo ensi kerralla hän löysi kultaa ja kohosi kolmen\ntunnin kuluttua taasen pinnalle mukanaan satanen kiloa malmia, joka\nsisälsi harvinaisen paljon kultaa, kokonaista seitsemäntoista unssia\ntonnia kohti. Mutta selonteko hänen vedenalaisesta kaivannostaan\nlienee jätettävä toiseen kertaan, vaikka se onkin äärettömästi mieltä\nkiinnittävä. Mainittakoon tässä vain se, että lentoharrastukset\nelpyivät juuri siihen aikaan, kuin nämä tapahtumat saattoivat\ntavarain hinnat, luottamuksen ja yritteliäisyyden suuresti kasvamaan.\n\n\n4.\n\nLopullinen lentopuuska alkoi kerrassaan omituisesti; se tuli kuin\ntuulenpuuska tyvenenä päivänä, aivan itsestään. Ihmiset rupesivat\ntaas puhelemaan lentämisestä, ikäänkuin eivät olisi milloinkaan\npitäneet asiata mahdottomana. Sanomalehdet alkoivat jälleen julkaista\nkuvia lentämisestä ja lentokoneista, arvokkaissa aikakauskirjoissa\nilmestyi yhä tiheämmin selontekoja ja viittailuja. Yksiraiteista\nrataa ajaessaan matkustajat kyselivät: \"Milloin alamme lentää?\"\nUusia keksijöitä ilmestyi kuin sieniä sateen jälkeen. Aeroklubi\nilmoitti suunnittelevansa suurta lentonäyttelyä, johon käytettäisiin\nWhitechapelista siirrettyjen köyhälistön yömajojen laajaa aluetta.\n\nEdistyksen humu herätti pian vastakaikua myöskin Bun Hillin\nasutuksessa. Grubb haki jälleen esille lentokonemallinsa, kokeili\nsillä takapihalla ja saikin sen hiukan liikkeelle, mutta murskasi\nsamalla läheisestä kasvihuoneesta seitsemäntoista lasiruutua ja\nyhdeksän kukkaruukkua.\n\nJa sitten heräsi itsepintainen, mullistava huhu kertoen, että\nproblemi oli ratkaistu, salaisuus paljastettu; kukaan ei tietänyt,\nmistä se lähti ja mihin se perustui. Bert siihen tutustui eräänä\niltapäivänä, jolloin myymälä oli suljettu varhain ja hän oli lähtenyt\nliikkeelle moottoripyörällään, poiketen matkalla erääseen majataloon.\nSiellä istui tupakoiden muuan khakipukuinen henkilö, joku koneseppä,\njoka hetken kuluttua rupesi tarkastelemaan Bertin pyörää. Se oli\ntukeva laite ja sietikin jonkun verran huomiota näinä nopeasti\nvaihtuvina aikoina, sillä se oli nyt lähes kahdeksan vuoden vanha.\nKun sen eri ominaisuuksista oli kyllin keskusteltu, sotilas siirtyi\ntoiseen aineeseen lausumalla: \"Ensi kerralla minä hankin aeroplaanin.\nNäihin teihin alkaa jo kyllästyä.\"\n\n\"Se on joutavaa lorua\", sanoi Bert.\n\n\"Eipä olekaan\", virkkoi sotilas. \"Kohta sitä lennetään.\"\n\n\"Onhan sitä jo yritetty\", sanoi Bert; \"minä en usko, ennenkuin näen.\"\n\n\"No sitä ei tarvitse kauan odottaa\", väitti sotilas. Keskustelu\ntuntui sotkeutuvan ystävälliseksi kiistelyksi ja suukovuksi.\n\n\"Mutta nytpä lennetään jo\", väitti sotilas. \"Olen omin silmin nähnyt.\"\n\n\"Onhan sen jokainen nähnyt\", sanoi Bert.\n\n\"En tarkoita tuollaista lepattamista ja pyllähtelyä; olen nähnyt\nlennettävän varmasti ja taatusti, tuultakin vasten, oikein kunnolla\nlennettävän.\"\n\n\"Se ei ole totta!\"\n\n\"Onpahan! Aldershotissa näin. Sitä koetetaan pitää salassa. Kyllä\nse asia on selvillä. Saattepa nähdä, ettei meidän sotaministeriömme\nolekaan tällä kertaa torkkunut.\"\n\nBertin epäusko alkoi horjua. Hän kyseli, ja sotilas selitteli asiaa\ntarkemmin.\n\n\"Nähkääs, niillä on suuri aitaus, lähes neliöpeninkulman laajuinen.\nNe ovat ympäröineet sen kymmenen jalan korkuisella piikkiaidalla\nja hommaavat siellä sisäpuolella. Me kiertelimme sen tienoilla ja\nnäimme joskus vilahdukselta. Kyllä ne ovat muutkin sen perillä --\njapanilaiset ja saksalaisetkin! Entäs ranskalaiset, tällaisissa\nasioissa ne eivät ole koskaan jääneet jälkeen. Ne alkoivat ensinnä\nkäyttää panssarilaivoja, vedenalaisia veneitä ja ohjattavia\nilmalaivoja. Kyllä ne nytkin ovat kintereillä.\"\n\nSotilas seisoi hajasäärin, täyttäen miettiväisenä piippuaan. Bert\nistui matalalla aidalla, jonka nojaan hän oli asettanut pyöränsä.\n\n\"Kylläpä nyt sota muuttuu kummalliseksi\", hän sanoi.\n\n\"Pian sitä lennetään\", selitti sotilas. \"Kun se on selvillä, kun\nesirippu nousee, niin saattepa nähdä jokaisen näyttämöllä -- täydessä\npuuhassa... Ja sitten sitä vasta tapellaan!... Varmaankaan ette\nseuraa sanomalehdistä tällaisia asioita?\"\n\n\"Kyllähän hiukkasen\", sanoi Bert.\n\n\"No oletteko huomannut sen omituisuuden, että keksijät ilmestyvät\näkkiä julkisuuteen, tekevät muutamia onnistuneita kokeita ja sitten\nkatoavat?\"\n\n\"Enpä juuri voi sanoa\", virkkoi Bert.\n\n\"Mutta minäpä olen. Antaapas vaan jonkun tulla, joka saa tällä\nalalla aikaan jotain sukkelaa, niin totta tosiaan hän häviää ennen\npitkää. Katoaa hiljalleen näkyvistä. Hetken kuluttua ei koko joukosta\nkuulu sanaakaan. Ymmärrättekö? Ne katoavat! Aivan jäljettömiin.\nEnsinnä -- no, sehän on jo vanha juttu -- tulivat nuo amerikkalaiset\nWrightin veljekset. He liitelivät -- liitelivät kilometrejä. Lopulta\nhe liitelivät pois koko näyttämöltä. Eikö se liene tapahtunut\nyhdeksäntoista sataa neljä tai viisi. Sitten nuo irlantilaiset -- ei,\nnimiä en muista. Jokainen sanoi, että he osasivat lentää. _Hekin_\nkatosivat. Kuolleet he eivät ole, mikäli olen kuullut; mutta eipä\nvoi sanoa heidän elävänkään. Eihän heitä näy vilahdukseltakaan.\nNiin, ja sitten vielä tuo mies, joka lensi Pariisin ympäri ja\npyllähti Seineen. Taisi olla De Booley, en oikein muista. Se oli\ntapaturmasta huolimatta komea koetus. Mutta minnekäs hän joutui? Hän\nei vahingoittunut pudotessaan. Piiloon ryömi _hänkin_.\"\n\nSotilas valmistautui sytyttämään piippuansa.\n\n\"Näyttää siltä, kuin joku salainen seura olisi saanut heidät\nkäsiinsä\", sanoi Bert.\n\n\"Salainen seura! Mitä vielä!\"\n\nSotilas vetäisi tulta ja imi piippuaan. \"Salainen seura\", hän\ntoisti vastauksen asemasta, pitäen piippua hampaissaan ja palavaa\ntikkua sormissaan. \"Sanokaamme kernaammin: sotaministeriö.\" Hän\nheitti tikun oheen ja astui pyöränsä luo. \"Kerronpa teille, hyvä\nherra\", hän jatkoi, \"ettei Europassa tai Aasiassa tai Amerikassa\ntai Austraaliassa ole ainoatakaan suurvaltaa, joka ei paraillaan\npiilottelisi hihassaan ainakin yhtä tai kahta lentokonetta. Ei\nainoatakaan. Ja ne ovat oikeita, kelvollisia lentokoneita. Ja kuinka\nne vakoilevat! Vakoilevat ja vehkeilevät saadakseen selville,\nmiten pitkälle toiset ovat päässeet. Sanonpa teille, hyvä herra,\nettei muukalainen, eipä edes epäilyttävän näköinen kansalainenkaan\npääse nykyään puolen peninkulman päähän Lyddin likettyville --\npuhumattakaan meidän pienestä sirkuksesta Aldershotissa ja Galwayn\nkokeiluasemasta. Ei ole koettamistakaan!\"\n\n\"Olisipa kuitenkin hauska nähdä joku sellainen\", sanoi Bert. \"Silloin\nrupeisi jo vähän uskomaan. Nähtyäni uskon, sen lupaan.\"\n\n\"Kyllä pian saatte nähdä\", lausui sotilas taluttaen pyöräänsä tielle.\n\nBert jäi aidalleen vakavana ja mietteissään, lakki takaraivollaan ja\nsammuva paperossi suupielessä.\n\n\"Jos tuo mies puhui totta\", hän virkkoi, \"niin kyllä Grubb ja minä\nolemme kuluttaneet hukkaan aikaamme. Ja sitten on vielä maksettava ne\nkasvihuoneen ruudut.\"\n\n\n5.\n\nSotilaan salaperäinen puhe kiihotti vielä Bertin mielikuvitusta,\nkun sattui tapahtuma, joka oli kaikkein hämmästyttävin koko\ntuossa draamallisessa ihmiskunnan historian luvussa: lentotaito\noli saavutettu. Ihmiset ovat yleensä perin kärkkäitä puhumaan\nkäänteentekevistä tapahtumista; tämä oli todellakin käänteentekevä\ntapahtuma. Kenenkään aavistamatta herra Alfred Butteridge lensi\nKristallipalatsista Glasgowiin ja saman tien takaisin pienellä,\nkäytännöllisen näköisellä koneella; se oli ilmaa raskaampi, liiteli\nkuin kyyhkynen ja totteli erinomaisesti ohjaajaansa.\n\nSe ei ollut enää vain uusi askel eteenpäin, se oli pikemmin\njättiläisharppaus. Butteridge pysyttelihe ilmassa kaikkiaan noin\nyhdeksän tuntia, jonka ajan kuluessa hän lensi yhtä keveästi ja\nvarmasti kuin lintu. Hänen koneensa ei kuitenkaan ollut linnun tai\nperhosen kaltainen, eikä sillä myöskään ollut tavallisen aeroplaanin\nleveitä sivuja. Eniten se muistutti mehiläistä tai ampiaista.\nToiset laitteen osat pyörivät hyvin nopeasti ja näyttivät tällöin\nläpikuultavilta siiviltä. Mutta toiset osat, muiden muassa kaksi\nomituisesti kaartuvaa \"siipisuojustinta\" -- lainataksemme nimityksen\nlentävistä kovakuoriaisista -- pysyivät jäykästi ojollaan ulospäin.\nKeskellä oli pitkä pyöreä osa, koin ruumiin kaltainen, ja sillä\nnähtiin herra Butteridgen istuvan hajareisin, melkein kuin mies\nhevosen selässä. Koko laite muistutti ampiaista siinäkin suhteessa,\nettä se lentäessään surisi aivan samoin kuin akkunanruutua pitkin\nliikkuva ampiainen.\n\nButteridge valloitti maailman äkkiyllätyksellä. Hän oli\nnoita henkilöitä, joita kohtalon yhä vielä onnistuu tuoda\ntuntemattomuudesta esiin ihmiskunnan virkistykseksi. Jotkut sanoivat\nhänen saapuneen Austraaliasta, toiset Amerikasta, kolmannet\nEtelä-Ranskasta. Myöskin hänet selitettiin erehdyttävästi erään\nmiehen pojaksi, joka oli ansainnut melkoisen omaisuuden valmistamalla\nkultaisia kynänteriä ja Butteridgen säiliökyniä. Mutta tämä oli\naivan toista Butteridge-sukua. Kovasta äänestään, suuresta koostaan,\närsyttävästä kerskailustaan ja sopimattomasta käytöksestään\nhuolimatta hän oli ollut muutaman vuoden ajan vähäpätöisenä jäsenenä\nuseimmissa ilmapurjehdusyhdistyksissä. Sitten hän kirjoitti eräänä\npäivänä kaikille Lontoon sanomalehdille valmistautuvansa nousemaan\nKristallipalatsista ilmaan koneella, joka oli tyydyttävästi\nosoittava, että viimeisetkin vaikeudet oli lopullisesti selvitetty.\nHarva sanomalehti julkaisi hänen kirjeensä hänen väitteitään uskoi\ntuskin kukaan. Eikä kukaan kiihottunut, vaikka luvattu lentoyritys\nviivästyikin sen johdosta, että hän koetti Piccadillyssä erään hienon\nhotellin portailla kurittaa hevosruoskalla muuatta etevää saksalaista\nsoittotaiteilijaa, joka oli häntä loukannut. Sanomalehdet kertoivat\ntuosta riidasta vaillinaisesti ja ilmoittivat hänen nimensä olevan\nmilloin Betteridge, milloin Betridge. Aina lentonäytteeseensä asti\nhänen oli mahdotonta kiinnittää puoleensa yleistä huomiota. Suuresta\nhälinästään huolimatta hän ei ollutkaan saanut liikkeelle enempää\nkuin kolmisenkymmentä henkilöä, kun kello kuudelta eräänä kesäaamuna\navautuivat sen avaran vajan ovet, jossa hän oli liittänyt kokoon\nlaitteensa -- se sijaitsi Kristallipalatsin alueella erään mahtavan\nmegatherium-mallin lähellä -- ja hänen jättiläishyönteisensä liiteli\nsuristen ulos välinpitämättömään ja epäuskoiseen maailmaan.\n\nMutta ennenkuin hän oli kahdesti kiertänyt Kristallipalatsin tornit,\nmaine nosti jo huulilleen torvensa. Se veti syvään henkeänsä, kun\nTrafalgar-aukion penkeillä nukkuvat jätkät heräsivät koneen hurinaan\nja havaitsivat hänen kaartavan Nelsonin patsaan ympäri. Ja kun\nhän saapui Birminghamiin, jonka ylitse hän lensi puoliyhdentoista\ntienoissa, sen huumaava toitotus kajahti jo kautta koko maan.\nSaavutettu oli päämäärä, johon niin kauan oli turhaan pyritty.\nIhminen lensi varmasti ja hyvin.\n\nSkotlanti odotti suu ammollaan hänen tuloansa. Glasgowiin hän saapui\nkello yhdeltä, ja kerrotaanpa, että tuskin ainoakaan laivatelakka\ntai tehdas tuossa uutterassa teollisuuskeossa ryhtyi uudelleen\ntyöhön ennen puolikolmea. Yleisö oli nähnyt kyllin todistuksia\nlentämisen mahdottomuudesta osatakseen antaa Butteridgelle hänen\noikean arvonsa. Hän kierteli yliopiston rakennuksia ja laskeutui\nhuudonkuuleman päähän West-Endin puistoon ja Gilmour Hillin\nrinteelle kokoontuneiden väkijoukkojen kohdalle. Laite lensi\nsuuressa ympyrässä varsin vakavasti noin kolme englannin peninkulmaa\ntunnissa. Hänen täyteläinen mahtava äänensä olisi kokonaan hukkunut\nsen syvään surinaan, ellei hän olisi varannut mukaansa huutotorvea.\nKeskustellessaan hän kartteli ihmeteltävän taitavasti kirkkoja,\ntaloja ja yksiraiteisen radan kaapeleita.\n\n\"Mun nimeni on Butteridge\", hän huusi. \"B-U-T-T-E-R-I-D-G-E.\nKuulitteko oikein? Äiti oli skotlantilainen.\"\n\nJa saatuaan varmuuden siitä, että hänet oli ymmärretty, hän kohosi\nkorkeammalle isänmaallisten hurraa-huutojen raikuessa ja lensi sangen\nnopeasti ja kevyesti kaakkoista taivaanrantaa kohden, nousten ja\nlaskeutuen pitkän aallon tavoin, aivan kuin ampiainen.\n\nHän käväisi vielä Manchesterin, Liverpoolin ja Oxfordin kohdalla\ntavaten nimensä joka paikassa. Lontooseen tulo herätti suunnatonta\nkiihtymystä. Jokainen tuijotti taivasta kohti. Sinä päivänä joutui\nkaduilla ajoneuvojen alle enemmän ihmisiä kuin edellisinä kolmena\nkuukautena, ja muuan höyrylaiva törmäsi Westminsterin siltaa\nvastaan ja oli ajautumaisillaan karille -- oli näet pakoveden aika\n-- eteläisen rannan liejuun. Auringonlaskun aikoihin hän palasi\nKristallipalatsin alueelle, ilmapurjehdus-seikkailujen klassilliseen\nlähtökohtaan, laskeutui onnellisesti vajaansa ja sulki heti ovet\nhänen tuloaan odottaneiden sanomalehtimiesten ja valokuvaajain nenän\nedessä.\n\n\"Kuulkaahan pojat\", hän sanoi apulaisten ryhtyessä ovia sulkemaan,\n\"olen lopen väsynyt ja istumisesta kangistunut. En voi jutella\nteille sanaakaan. Minäkin olen -- lopussa. Nimeni on Butteridge.\nB-U-T-T-E-R-I-D-G-E. Merkitkäähän oikein. Olen syntyperäinen\nenglantilainen. Huomenna puhun kanssanne.\"\n\nTapahtuman muistona on vieläkin himmeitä silmänräpäysvalokuvia.\nHänen apulaisensa ponnistelee keskellä tungeskelevia nuoria miehiä,\njoilla on kädessään muistikirja tai kamera korkealle kohotettuna.\nHän itse seisoo ovessa kookkaana ja suu -- ilmehikäs, suurten\nviiksien suojustama ontelo -- vääntyneenä hänen huutaessaan noille\njulkisuuden säälimättömille asiamiehille. Siinä seisoo maan kuuluisin\nmies. Melkein vertauskuvallisesti hän pitää vasemmassa kädessään\nhuutotorvea, viittoillen sillä joukolle.\n\n\n6.\n\nTom ja Bert Smallways näkivät kumpikin hänen paluunsa. He vahtivat\nsitä Bun Hillin huipulta, jolta he olivat usein katselleet\nKristallipalatsin ilotulitusta. Bert oli kiihtynyt, Tom pysyi tyynenä\nja välinpitämättömänä, mutta kumpikaan ei aavistanut, kuinka tuon\nalun hedelmät olivat vaikuttavat heidän omaan elämäänsä. \"Ehkäpä\nGrubb nyt rupeaa välittämään hieman puodistaan\", Bert sanoi, \"ja\nheittää mallipahasensa tuleen. Vaikk'ei sekään meitä pelasta, ellemme\nsuoriudu Steinhartin laskusta.\"\n\nBert tiesi kyllin paljon asioista ja ilmapurjehdusproblemista\nkäsittääkseen, että tämä jättiläis-kokoinen mehiläisen mukaelma\n\"saattaisi sanomalehdet kouristuksiin\", käyttääksemme hänen omaa\nsanontatapaansa. Seuraavana päivänä kävi ilmi, että niin olikin\nlaita; niiden sivut olivat mustinaan hätäisesti otettuja valokuvia,\nkieli oli hurjan kiihkeätä, otsakkeet vaahtosivat. Ja tila paheni.\nEnnen viikon loppua niitä ei enää julkaistu, ne syöstiin kirkuen ulos\nmaailmaan.\n\nEniten huomiota kiinnitettiin tässä rytäkässä Butteridgen omituiseen\nolemukseen ja niihin harvinaisiin ehtoihin, joilla hän suostui\nilmaisemaan koneensa salaisuuden.\n\nSillä salaisuus se oli, ja hän piti sen salassa mitä huolellisimmin.\nSuuren Kristallipalatsin varmoissa suojissa hän rakensi itse koneensa\nvälinpitämättömien työmiesten avulla, ja lentonsa jälkeisenä\npäivänä hän purki sen omin voimin kappaleiksi, pani eräitä osia\nlaatikkoihin ja toimitti sitten loput talteen oppimattomien\nhenkilöiden avulla. Pohjoiseen, itään ja länteen lähetettiin\nsineteillä suljettuja kääröjä, ja koneet pantiin laatikkoihin aivan\nerityisen huolellisesti. Tällainen varovaisuus osoittautuikin tarpeen\nvaatimaksi, sillä intohimoisesti haluttiin jonkinlaisia kuvia tai\ntietoja hänen koneestaan. Mutta kokeensa suoritettuaan Butteridge\naikoi pitää salaisuutensa suojattuna, estää pienimpiäkään tietoja\ntihkumasta julkisuuteen.\n\nHän esitti nyt brittiläiselle yleisölle kysymyksen, haluttiinko\nomistaa hänen salaisuutensa vai eikö. Yhtämittaa hän toisti\nolevansa \"oikea englantilainen\", ja hänen ensimäinen ja viimeinen\ntoivomuksensa oli luovuttaa keksintönsä valtakunnan yksinoikeudeksi.\nMutta --\n\nJuuri siinä alkoivat vaikeudet.\n\nMr. Butteridge oli selvästi kerrassaan vapautunut turhasta\nkainoudesta -- suoraan sanoen, kainoudesta kokonaan -- ja erikoisen\nhalukas antautumaan haastateltavaksi, keskustelemaan mistä muusta\nhyvänsä paitsi ilmapurjehduksesta, esittämään vapaaehtoisesti\nmielipiteitä, arvosteluja ja elämäkerrallisia tietoja, antamaan\nvalokuviaan ja yleensä levittämään persoonallisuutensa koko maailman\nhuomattavaksi. Kaikissa julkaistuissa muotokuvissa näkyi aina\nsuunnattomat mustat viikset ja niiden alla tuima piirre. Yleensä\noli ihmisillä se käsitys, että Butteridge oli pieni mies; arveltiin\nnäet, ettei suurikokoisella milloinkaan voisi olla niin katkeran\ntarmokasta piirrettä. Todenteolla Butteridge oli kuitenkin kuuden\njalan ja kahden tuuman pituinen, ja painokin oli sen mukaan.\nOlipa hänellä lisäksi harvinaisen laajaluontoinen ja arveluttava\nrakkausjuttukin, ja brittiläinen yleisö, joka yhä vielä piti yleensä\nkiinni sopivaisuudesta, sai mielipahakseen ja säikähdyksekseen\nkuulla, että tuon verrattoman lentosalaisuuden joutuminen Englannin\nhallituksen yksinoikeudeksi riippui siitäkin, kohdeltaisiinko tätä\njuttua myötätuntoisesti. Sen arveluttavista puolista ei saatu\nkoskaan täyttä selkoa, mutta niin paljon tiedettiin, että nainen\noli ylevän varomattomuuden puuskassa astunut alttarin ääreen erään\n\"raukkamaisen hajuportimon rinnalla\" -- käyttääksemme Butteridgen\nomia sanoja, joita ei ennen ole julkaistu, ja tämä eläintieteellinen\nhairahdus vahingoitti jollain laillisella ja kiusallisella tavalla\nhänen yhteiskunnallista onneaan. Hän halusi puhua asiasta, osoittaa\nsydämensä valitun ylevän luonteen koko tuossa sekavassa valossa. Se\noli todellakin perin tukalaa sanomalehdistölle, joka on aina ollut\nvarsin taipuvainen vaikenemaan, joka kyllä halusi uudenaikaiseen\ntapaan persoonallisia tietoja, mutta ei liian persoonallisia.\nTietenkin oli tukalaa joutua armottomasti tekemisiin Mr. Butteridgen\nsuuren sydämen kanssa, nähdä hänen säälimättä itse leikkelevän\nsen elävältä palasiksi ja koristavan sen värisevät osat räikeillä\nmerkkilipuilla.\n\nMutta siitä ei päästy minnekään. Hän pakotti vastustelevat\nsanomalehtimiehet tarkkaamaan tämän hämmästyttävän elimen lyöntejä\nja sykintää -- ei yksikään setä ole milloinkaan kiusannut\nsuurella kellollaan pienokaista säälimättömämmin. Kaikki heidän\nvastaväitteensä hän sysäsi syrjään. Hän sanoi \"ylpeilevänsä\nrakkaudestaan\" ja pakotti heidät kirjoittamaan sen muistiin.\n\n\"Se on tietysti yksityinen asia, Mr. Butteridge\", he uskalsivat\nhuomauttaa.\n\n\"Vääryys, hyvä herra, on julkista laatua. Minusta on samantekevää,\ntaistelenko laitoksia vai yksilöitä vastaan. Samantekevää, vaikka\ntaistelisin maailmankaikkeutta vastaan. Minä puollan naista, jota\nrakastan, hyvä herra -- jaloa, väärinkäsitettyä naista. Aion huutaa\nhänen syyttömyytensä julki joka ilmansuunnalle!\"\n\n\"Minä rakastan Englantia\", hänen oli tapanaan lausua -- \"minä\nrakastan Englantia, mutta puritaanisuutta kammoan. Se täyttää minut\ninholla. Se oksettaa minua. Ajatelkaahan omaa asiaani...\"\n\nTaipumatta hän puhui sydämestään ja vaati nähtäväkseen haastattelut\nennen niiden julkaisemista. Ellei niissä otettu kyllin huomioon hänen\neroottista mylvintäänsä ja huitomistaan, hän lisäsi niihin suurella,\ntuhruisella käsialallaan kaiken, mikä oli jätetty pois, vieläpä\nenemmänkin.\n\nAsia oli kerrassaan tukala brittiläiselle sanomalehdistölle.\nTapaus oli niin peräti selvä ja sileä; maailma ei ollut koskaan\nkohdellut harhaantunutta tunnetta välinpitämättömämmin. Toiselta\npuolen Butteridgen keksintö jännitti hirveästi sen uteliaisuutta.\nMutta kun tämä joskus saatiin tuokioksi poikkeamaan suojattinsa\nasiasta, silloin hän puhui enimmäkseen -- ja tavallisesti hellyyttä\nväräjävin äänin -- äidistään ja lapsuudestaan -- äidistään, joka\nskotlantilaisena oli täydellinen äidillisten hyveiden tietosanakirja.\nHän ei ollut aivan puhdasverinen, mutta ei paljoa puuttunutkaan.\n\"Kaikesta saan kiittää äitiäni\", Butteridge vakuutti -- \"kaikesta!\"\nja -- \"kysykäähän keneltä hyvänsä, joka on tehnyt jotain. Saatte\nkuulla saman jutun. Kaikesta meidän on kiittäminen naisia. He ovat\nsitä oikeata lajia, hyvä herra. Ihminen on vain unelma. Hän tulee ja\nmenee. Naisen sielu johtaa meitä ylöspäin ja eteenpäin!\"\n\nNäin hän jutteli alituisesti.\n\nMutta siitä ei käynyt selville, mitä hän erikoisesti halusi\nhallitukselta salaisuudestaan tai mitä muuta kuin rahaa\nnykyaikaiselta valtiolta sellaisessa asiassa saattoi odottaa.\nArvostelukykyisillä henkilöillä olikin yleensä se käsitys, ettei\nhän hieronutkaan kauppaa, vaan käytti tätä harvinaista tilaisuutta\npitääkseen melua ja kerskaillakseen tarkkaavaisen maailman kuullen.\nUlkomailla alkoi jo levitä huhuja hänen oikeasta alkuperästään.\nKerrottiin hänen omistaneen Kapkaupungissa huonomaineisen hotellin,\nmissä oli kuollut muuan Palliser-niminen perin ujo ja yksinäinen\nnuori keksijä, joka oli keuhkotaudin murtamana saapunut Englannista\nEtelä-Afrikkaan. Hän oli ottanut tämän nuoren miehen hoitoonsa,\nnähnyt hänen kokeensa ja lopulta varastanut hänen suunnitelmansa\nja paperinsa. Näin väitti ainakin suorasuinen amerikkalainen\nsanomalehdistö. Mutta julkisesti sitä ei koskaan voitu todistaa\noikeaksi eikä valheeksi.\n\nMr. Butteridge joutui kiivaaseen kinasteluun myöskin lukuisien\nsuurten rahapalkintojen johdosta. Muutamia näistä oli jo vuonna 1906\nmäärätty suoritettaviksi onnistuneesta koneellisesta lennosta. Ja\nkun tällaisia lupauksia ei toistaiseksi ollut tarvinnut täyttää,\nolivat useat sanomalehdet Butteridgen menestyksen aikaan viehättyneet\nlupaamaan toisinaan suunnattomiakin rahamääriä ensimäiselle\nhenkilölle, joka lentäisi Manchesterista Glasgowiin, Lontoosta\nManchesteriin, sata, kaksi sataa englanninpeninkulmaa Englannissa,\nja niin edespäin. Useimmat olivat laatineet suojakseen kaksimielisiä\nehtoja ja asettuivat nyt vastustavalle kannalle; pari lehteä maksoi\nheti ja koetti intohimoisesti herättää sillä huomiota. Ja Butteridge\nhaastoi vastahakoiset oikeuteen, aloittaen samaan aikaan ankaran\nagitatsionin saadakseen hallituksen ostamaan hänen keksintönsä.\n\nYksi asia pysyi kuitenkin ennallaan kaiken tämän kestäessä,\nButteridgen hullun rakkausjutun, hänen politiikkansa ja\npersoonallisuutensa, hälyämisensä ja kerskailunsa takana: hänellä\nyksin oli hallussaan käyttökelpoisen aeroplaanin salaisuus,\njota kaikista vastaväitteistä huolimatta oli pidettävä tulevan\nmaailmanvallan avaimena. Ja lukemattomien henkilöiden, muiden muassa\nBert Smallwaysin suureksi hämmästykseksi kävi piakkoin tiettäväksi,\nettä mahdollisuus saada haltuunsa tuo kallisarvoinen salaisuus\nsaattoi helposti luistaa Englannin hallituksen käsistä. Eräs\nlontoolainen sanomalehti toi ensinnä ilmi tämän yleisen levottomuuden\nja julkaisi haastattelun, jolla oli pelottava otsake: \"Mr. Butteridge\npuhuu suunsa puhtaaksi.\"\n\nSiinä keksijä -- jos hän oli sellainen -- purki sydämensä.\n\n\"Minä tulin maailman äärestä\", hän sanoi aluksi, mikä tuntui\nvahvistavan Kap-jutun, \"tuoden isänmaalleni salaisuuden, joka tekisi\nsen maailman valtijaaksi. Ja mitä saan palkaksi?\" Hän vaikeni\nhetkeksi. \"Ikäloput mandariinit minulle äyhkäisevät!... Ja naista,\njota rakastan, kohdellaan kuin rutonlyömää!\"\n\n\"Olen oikea englantilainen\", hän jatkoi yltyneenä, kirjoittaen\nperästäpäin omakätisesti seuraavan loistavan tunteenpurkauksen:\n\"mutta rajansa on sydämelläkin! Maailmassa on nuorempiakin kansoja\n-- elinvoimaisia kansoja! Kansoja, jotka eivät liikaverisyyden\nkouristuksissa korise ja ähky muodollisuuden ja virkavaltaisuuden\nvuoteella! On kansoja, jotka eivät heitä luotaan maailmanvaltiutta\nkohdellakseen ylenkatseellisesti tuntematonta miestä ja loukatakseen\njaloa naista, jonka kengännauhoja eivät ole kelvolliset päästämään.\nOn kansoja, jotka eivät ummista silmiään tieteelle, eivät ole\njoutuneet auttamattomasti voimattoman keikarimaisuuden ja\nrappeutuneisuuden valtaan. Sanalla sanoen, painakaa mieleenne sanani\n-- maailmassa on toisia kansoja!...\"\n\nEritoten tämä puhe teki Bert Smallwaysiin syvän vaikutuksen. \"Jos\nsaksalaiset tai amerikkalaiset saavat tästä vihiä\", hän virkkoi\npainokkaasti veljelleen, \"silloin on Englannin valtakunta mennyttä\nkalua. Union Jack [Englannin lippu. -- Suom. muist.], niin\nsanoakseni, ei ole sen paperin arvoinen, jolle se on kirjoitettu,\nTom.\"\n\n\"Lieneekö sinusta tänä aamuna apumieheksi?\" sanoi Jessica, kun\nhän vaikeni syvämietteisenä. \"Kaikki näkyvät haluavan heti uusia\nperunoita. Tom ei ennätä kantaa puoliakaan.\"\n\n\"Me elämme tulivuorella\", Bert jatkoi kiinnittämättä huomiota\nkysymykseen. \"Sota voi puhjeta milloin hyvänsä -- ja sellainen sota!\"\n\nHän pudisti päätään onnettomuutta ennustavan näköisenä.\n\n\"Parasta että viet ensin tämän erän, Tom\", sanoi Jessica. Hän kääntyi\ntuikeana Bertin puoleen. \"Onko sulla aikaa tänään?\" hän kysyi.\n\n\"Eiköpä liene\", Bert vastasi. \"Puodissa on tänään kovin vähä\nliikettä. Vaikka hirveästi minua huolettaa tämä vaara, joka meidän\nmaata uhkaa.\"\n\n\"Työllä siitä pääset\", sanoi Jessica.\n\nJa hetken kuluttua Bertkin astui muutoksia ja ihmeitä hautovaan\nmaailmaan, taakkanaan kantamus perunoita ja isänmaallisia huolia.\nLopulta jälkimäiset kuitenkin syrjäytti varsin voimakas ärtymys,\njonka perunain painavuus ja hankaluus aiheutti, sekä sangen selvä\nkäsitys Jessican perinpohjaisesta inhoittavaisuudesta.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nBert Smallways joutuu pulaan.\n\n\n1.\n\nTomin tai Bertin mieleen ei juolahtanutkaan, että tämä Butteridgen\nmerkillinen lentonäyte saattaisi millään erikoisella tavalla\nvaikuttaa kummankaan elämään, että se valitsisi heidät miljoonien\nmuiden joukosta. Ja oltuaan Bun Hillin huipulla sen todistajina ja\nnähtyään, kuinka tuo hyönteismäinen laite, jonka pyörivät levyt\nhohtivat auringonlaskun kultaamina, suristen laskeutui vajansa\nsuojaan, he lähtivät astelemaan suuren ilmaratapylvään varjossa\nlymyilevää vihannesmyymälää kohti. Ja heidän mieleensä palasi asia\njosta he olivat keskustelleet, ennenkuin Butteridgen voittoisa\nlentokone oli sukeltanut esiin Lontoon usvasta.\n\nKeskustelu oli työlästä ja johti mitättömiin tuloksiin. Heidän\ntäytyi puhua huutaen saadakseen Suurkatua pitkin kiitävien\ngyroskooppi-automobiilien jyrinältä ja puhkinalta sanansa kuuluville,\nja keskustelu oli aivan yksityistä ja riitaista laatua. Grubbin\nliike oli ahdinkotilassa ja Grubb oli taloudellisen kaunopuheisuuden\npuuskassa luovuttanut puolet osuudesta Bertille, joka viime aikoina\noli jäänyt palkatta ja joutunut tuttavallisiin väleihin esimiehensä\nkanssa.\n\nBert koetti vakuuttaa Tomille, että tuo uudelleen järjestetty liike\nGrubb & Smallways tarjosi harkitsevaiselle pikkutallettajalle\nverrattoman edullisia ja otollisia tilaisuuksia. Hän alkoi nyt\nhuomata, ikäänkuin asia olisi ollut aivan uusi, että aatteet eivät\nensinkään pystyneet Tomiin. Lopulta hän hylkäsi taloudelliset keinot\nja käsitteli asiaa yksinomaan veljellisen rakkauden kannalta, jolloin\nhänen onnistui lainata parikymmentä markkaa kunniasanaansa vastaan.\n\nToiminimi Grubb & Smallways, ent. Grubb, olikin noin vuoden ajan\nmennyt itsepintaisesti alaspäin. Monet vuodet tämä liike oli\nromanttisen epävarmuuden hohteessa ponnistellut Suurkadun varrella\nepäilyttävän näköisessä puotipahasessa, jota koristi joukko loistavan\nvärisiä polkupyöräilmoituksia, kokoelma kelloja, housunsolkia,\nöljykannuja, ilmapumpun pidikkeitä, laatikoita, laukkuja ynnä\nmuita tarpeita sekä tiedonannot \"Polkupyöriä vuokrataan\", \"Pyöriä\nkorjataan\", \"Pyörät täytetään maksutta ilmalla\", \"Paloöljyä\",\nj.n.e. He toimivat useiden tuntemattomien polkupyörätehtaiden\nasiamiehinä, varastona oli kaksi näytepyörää ja toisinaan syntyikin\nkaupat. Myöskin he paikkasivat repeytyneitä pyörän kumeja ja\nkoettivat parastaan muihinkin vammoihin nähden, vaikkei onni\naina suosinutkaan heidän yrityksiään. Olipa heillä myytävinä\nhalpoja gramofoneja ja soittolaatikoitakin. Pääasiallisesti heidän\nliikkeensä perustui kuitenkin polkupyöräin vuokraamiseen. Se oli\neriskummallista hommaa, jossa ei noudatettu mitään tunnettuja\ntaloudellisia tai kaupankäynti-periaatteita -- eipä oikeastaan\nminkäänlaisia periaatteita. Heillä oli varasto naisten ja miesten\npyöriä niin ränsistyneitä, ettei niiden tilaa voi sanoin kuvailla,\nja näitä vuokrattiin huimapäisille ja kokemattomille ihmisille\nyhdestä shillingistä ensi tunnilta ja kuudesta pennystä seuraavilta.\nMutta oikeastaan maksu ei ollut varsin tarkkaan määrätty, ja\nitsepintaiset pojat voivat vuokrata polkupyörän tunnin kestävään\njännittävän vaaralliseen ajoon niinkin vähäisellä maksulla kuin\nkolmella pennyllä, jos vain saivat Grubbin uskomaan, ettei\nheillä ollut sen enempää. Sitten tämä sovitti pikaisesti satulan\nja ohjaustangon kohdalleen, voiteli koneen, korjasi taskuunsa\ntakuumaksun, ellei vuokraaja ollut hyvä tuttu, ja niin seikkailija\noli valmis aloittamaan uransa. Tavallisesti hän saapuikin takaisin,\nmutta sattuipa toisinaan niinkin suuri tapaturma, että Grubbin tai\nBertin täytyi itse noutaa kone kotiin. Vuokra-aika laskettiin aina\nsiihen saakka, kuin ajaja palasi myymälään, ja maksu vähennettiin\ntakuusummasta. Harvoin polkupyörä lähti heidän käsistään kauttaaltaan\nkelvollisena. Kuluneessa satulakiertimessä, epäluotettavissa\npoikimissa, löysässä ketjussa, ohjaustangossa ja ennen kaikkia\njarrussa sekä kumeissa väijyskeli romanttisia tapaturman\nmahdollisuuksia. Pelottoman vuokraajan lähtiessä liikkeelle pyörä\nnatisi ja helisi ja piti omituista rytmillistä ritinää. Sitten voi\nkäydä niin, että kellon helistin takertui kiinni tai jarru kieltäytyi\ntoimimasta mäessä; tai istuimen kannatin irtaantui ja satula pudota\njyskähti kolme, neljä tuumaa alemmaksi; tai löyhä ja ratiseva ketju\nluiskahti hammasrattaalta pyörän kiitäessä alamäkeä, joten koneisto\näkkiä lakkasi toimimasta pysähdyttämättä kuitenkaan samalla ajajan\nvauhtia; tai kumi paukahti tai huoahti hiljaisesti, hereten sitten\nponnistelemasta ja laahaten hiekassa.\n\nKun hiestynyt vuokraaja palasi jalan, Grubb ei välittänyt vähääkään\nsuullisista valituksista, vaan tutki vakavana pyöräänsä.\n\n\"Kovinpa sitä on pidelty pahoin\", hän tavallisesti puhkesi puhumaan.\n\nJa lauhkeasti hän rupesi pohtimaan asiaa järjen vaatimuksien mukaan.\n\"Luuletteko kenties, että polkupyörä ottaa teidät syliinsä ja kantaa\nteitä\", hänen tapanaan oli sanoa. \"Teidän on meneteltävä järkevästi.\nSehän on vain pelkkä kone.\"\n\nToisinaan korvausvaatimukset aiheuttivat riidan, joka lähenteli\nväkivaltaa. Se pani aina kaunopuheisuuden ja kärsivällisyyden\nkovan koettelemuksen alaiseksi, mutta eihän tällaisina edistyksen\naikoina tule toimeen melua pitämättä. Monesti työ oli raskasta,\nmutta siitä huolimatta vuokraaminen tuotti sievoiset tulot, kunnes\neräänä päivänä kaksi turhantarkkaa vuokraajaa, jotka välittivät viis\nlogiikan säännöistä, särki kaikki akkuna- ja oviruudut tuottaen\nsuurta tuhoa akkunaan järjestetylle varastolle. He olivat rotevia,\nraakoja lämmittäjiä Gravesendistä -- toinen oli harmissaan siitä,\nettä hänen vasen polkimensa oli irtaantunut, toinen siitä, että\npyörän kumirengas oli litistynyt. Bun Hillin mittakaavan mukaan ei\nniin pienistä tapaturmista olisi kannattanut ensinkään välittää,\nja johtuivathan ne yksinomaan siitä, että he olivat pidelleet\nkovakouraisesti heille uskottuja arkaluontoisia koneita. Eivätkä\nhe voineet lainkaan käsittää, että juuri tuollainen väittelytapa\nteki heidän asiansa vääräksi. Jos haluaa saada toisen vakuutetuksi\nsiitä, että hän on antanut lainaksi viallisen pyörän, silloin\nei pidä heitellä hänen pumppuaan pitkin myymälää ja viedä hänen\nmalmirumpu-varastoaan kadulle toimittaakseen sen takaisin akkunain\nläpi. Se ei tuntunutkaan Grubbista tai Bertistä kyllin vakuuttavalta,\nse vain ärsytti ja harmitti heitä. Riita synnyttää toisen, ja tämä\nepäsopu johti Grubbin ja talonomistajan ankaraan väittelyyn siitä,\nkuka oli siveellisesti ja laillisesti velvoitettu hankkimaan uudet\nruudut. Asia kärjistyi äärimmilleen helluntaipyhäin aattona.\n\nLopulta Grubb & Smallwaysin täytyi turvautua sotatemppuun ja siirtyä\nyöllä toiseen asemaan.\n\nHe olivat jo kauan tuumailleet sitä. Se oli pieni vajan näköinen\npuoti, jossa oli peililasi-akkuna sekä perällä yksi huone, ja\nsijaitsi juuri tien jyrkässä mutkassa Bun Hillin alapäässä.\nHuolimatta entisen isäntänsä itsepintaisista rettelöimisistä he\nkamppailivat siellä urheasti perustaen toivonsa myymälän omituiseen\nasemaan, joka lupasi erinäisiä mahdollisuuksia. Siellä heitä myöskin\noli kohtaava lopullinen perikato.\n\nLontoon-Brightonin valtatie, joka kulki Bun Hillin kautta, oli\nEnglannin valtakunnan ja hallitusmuodon tavoin vähitellen kasvaen\nsaavuttanut nykyisen merkityksensä. Englantilaiset maantiet\neroavat Europan muista teistä siinä, ettei niitä ole koskaan\njärjestelmällisesti koetettu suoristaa, ja epäilemättä niiden\nerikoinen vaihteleva viehättäväisyys johtuukin juuri tästä\nseikasta. Vanha Bun Hillin valtatie laskeutuu loppupäässään noin\nkahdeksankymmentä tai sata jalkaa jyrkästi kiertäen, kääntyy\nvasemmalle suoria kulmia tehden, kulkee kaarena noin yhdeksänkymmentä\njalkaa kivisillalle ja sitä myöten kuivan ojan yli, joka muinen oli\nollut Saukkopuro; ja sitten se kääntyy jälleen jyrkästi oikealle\nkiertäen tiheätä puuryhmää ja jatkaa matkaansa tavallisena suorana,\nrauhallisena maantienä. Ennenkuin Bertin ja Grubbin valitsema\nmyymälä rakennettiin, sillä paikalla oli sattunut matkustajille\npari onnettomuutta, ja suoraan sanoen heitä viehätti siinä juuri se\nseikka, että niitä voi tapahtua useampiakin.\n\nSen edullisuus paljastui heille ensinnä leikillisessä muodossa.\n\n\"Tässäpä on paikka, missä mies saisi toimeentulonsa kanoja\npitämällä\", sanoi Grubb.\n\n\"Ei kanoista saa toimeentuloansa\", väitti Bert.\n\n\"Saa kyllä, kun antaa niiden juoksennella tiellä\", selitti Grubb.\n\"Automobiili-ihmiset näes maksavat niistä.\"\n\nTämä keskustelu johtui heidän mieleensä, kun he todenteolla joutuivat\nsiellä asumaan. Kanoja ei kuitenkaan kannattanut ajatellakaan,\nniitä olisi täytynyt säilyttää itse puodissa. Mutta se olisi ollut\nilmeisesti sopimatonta, sillä tämä myymälä oli peililasiakkunoineen\npaljon uudenaikaisempi kuin edellinen. \"Kyllä tuon akkunan läpi vielä\njoskus tulla rysähtää joku automobiili\", sanoi Bert.\n\n\"Tulkoon vaan\", vastasi Grubb. \"Saammehan silloin vahingonkorvausta.\nTulkoon vaan koska hyvänsä. Eikä haittaisi, vaikka se samalla antaisi\naika täräyksen hermoillenikin.\"\n\n\"Ja sillävälin\", sanoi Bert viekkaasti, \"_minä_ ostan itselleni\nkoiran.\"\n\nSen hän tekikin. Hän osti kolme kappaletta peräkkäin. Hän hämmästytti\nBattersean koirakodin hoitajia kysymällä kuuroa ajokoiraa ja\nhylkäämällä jokaisen ehdokkaan, joka heristi korviaan. \"Haluan hyvän,\nkuuron, hitaan koiran\", hän selitti. \"Koiran, joka ei väisty tieltä.\"\n\nMyyjät kävivät kiusallisen uteliaiksi, he selittivät kuuroja koiria\nolevan harvassa.\n\n\"Nähkääs\", he sanoivat, \"koirat eivät ole kuuroja.\"\n\n\"Minun koirani täytyy olla\", sanoi Bert. \"Kuulevaisia minulla\nkyllä on ollut. Sellaisista en enää huoli. Minä, nähkääs, myyn\ngramofoneja. Tietysti ne pitää panna näytettäessä vähän puhumaan ja\nsoittamaankin. No, kuuleva koira ei siedä sellaista -- se kiihtyy,\nnuuskii, ulvoo ja haukkuu. Se harmittaa ostajia. Ymmärrättekö? Ja\nkuuleva koira kuvittelee kaikellaista. Ohi kulkevat maankiertäjät\novat sen mielestä murtovarkaita. Se käy jokaisen automobiilin\nkimppuun. Tämä on kyllä paikallaan, jos haluaa vilkkautta, mutta\nmeidän paikassamme sitä on muutenkin tarpeeksi. Sellaisesta\nkoirasta en välitä. Haluan rauhallisen koiran.\" Lopulta hän saikin\nkolme peräkkäin, mutta niistä ei ollut hyötyä. Ensimäinen hävisi\nhoukutuksista huolimatta tietymättömiin, toisen surmasi yöllä muuan\nhedelmäautomobiili, joka pakeni, ennenkuin Grubb ennätti kadulle,\nkolmas sotkeutui erään ohiajavan polkupyöräilijän etupyörään\nlennättäen tämän myymälään peiliakkunan lävitse. Hän oli viraton ja\nvararikkoinen näyttelijä. Hän vaati korvausta jostain kuvitellusta\nvammasta, ei ottanut kuuleviin korviinsakaan sitä, että oli surmannut\nkallisarvoisen koiran ja särkenyt akkunaruudun, pakotti pelkällä\nruumiillisella järkkymättömyydellään Grubbin suoristamaan hänen\nlitistyneen etupyöränsä ja ahdisteli tuota kamppailevaa toiminimeä\nepäinhimillisillä haukkumakirjeillä. Grubb niihin vastasi --\npurevasti, mutta joutui Bertin mielestä väärään.\n\nTällaiset onnettomuudet tekivät tilan yhä toivottomammaksi ja\nkireämmäksi. Akkuna peitettiin laudoilla, ja kun he viivyttelivät\nsen korjaamista, syntyi uuden isännän, erään Bun Hillin teurastajan\nkanssa, joka senlisäksi oli kovaääninen, meluisa ja tolkuton mies\nikävä riita, mikä oli omansa muistuttamaan heitä entisen isännän\nvaatimuksista, joita ei vielä oltu tyydytetty. Tällä kannalla\nolivat asiat, kun Bert aikoi päästää Tominkin velkasetelien kautta\nosalliseksi liikkeen suomista eduista. Mutta, kuten sanoimme, Tom\nei ollut ensinkään yritteliäs luonne. Hänen mielestään rahat oli\nsijoitettava maatalouteen, ja hän lahjoi veljensä lopettamaan\ntarjouksensa.\n\nJa sitten onnettomuus hyökkäsi viimeisen kerran heidän lahoavan\nliikkeensä kimppuun ja luhisti sen maahan.\n\n\n2.\n\nKöyhä on se sydän, joka ei koskaan iloitse, ja helluntai näytti\ntuovan hauskaa vaihtelua Grubb & Smallwaysin liikevaikeuksiin.\nBert oli veljensä kanssa keskustellessaan päässyt käytännölliseen\ntulokseen, ja lisäksi oli puoli varastosta saatu vuokratuksi\nlauantaista maanantaihin asti. He päättivät sen vuoksi olla\nvälittämättä sunnuntaikaupasta ja käyttää sen päivän perin\ntarpeelliseen virkistykseen ja huvittelemiseen, pitää kerran oikein\nvietävän hauskaa ja palata maanantaiksi uusin voimin kamppailemaan\nvaikeuksia vastaan. Uupuneet ja masentuneet ihmiset eivät ole\nkoskaan saaneet aikaan mitään kelvollista. He olivat tutustuneet\nkahteen nuoreen neitoon, joilla oli toimi Claphamissa, neiti\nFlossie Brightiin ja neiti Edna Bunthorneen, ja niinpä päätettiin\nlähteä neljän hupaisalle pyörämatkalle Kentin sisäosiin ja viettää\njoutilaina iltapäivä ja ilta puiden ja sananjalkojen suojassa\nAshfordin ja Maidstonen välillä.\n\nNeiti Bright osasi ajaa polkupyörällä, ja hänelle otettiin sellainen,\nei vuokravarastosta, vaan tietenkin kaupan olevista näytteistä. Neiti\nBunthorne, jota Bert erikoisesti suosi, ei osannut ajaa, ja senvuoksi\nhän sai jonkun aikaa ponnisteltuaan vuokratuksi seuralaiselleen\npienet korikärryt Wrayn suuresta liikkeestä Claphamin tien varrelta.\nNähdessään molempien nuorien miesten, sievästi puettuina ja palavat\npaperossit suussaan, ajaa huristavan yhtymäpaikalle -- Grubb ohjaten\ntaitavasti vieressään naisen pyörää ja Bert tavan takaa toitottaen --\ntäytyi tunnustaa, että topakka mies voi nauraa karhuilleen. Heidän\ntalonisäntänsä, teurastaja, ärisi pahasti heidän ajaessaan ohi ja\nhuusi jälkeen kovalla, kiukkuisella äänellä: \"Menkää hiiteen!\"\n\nMutta siitäkös he välittivät!\n\nIlma oli ihana, ja vaikka he olivat matkalla etelään päin\nennen kello yhdeksää, vilisi teillä jo suuret joukot kansaa.\nSiellä oli laumoittain nuoria miehiä ja naisia polkupyörillä ja\nmoottoripyörillä ajaen, aimo joukko gyroskooppisia automobiileja,\njotka kulkivat polkupyöräin tavoin kahdella pyörällä, ja lisäksi\nvielä vanhanaikuisia nelipyöräisiä. Helluntaipyhinä on aina\nliikkeellä vanhoja, kätköön joutuneita ajoneuvoja ja eriskummallisia\nihmisiä; niinpä nytkin näki kolmen hengen vaunuja, sähkövaunuja ja\nrappeutuneita vanhoja kilpa-ajomoottoreja, joiden pyörät olivat\nvarustetut suunnattomilla ilmakumirenkailla. Kerran huviretkeilijämme\nnäkivät hevosen kärryineen, ja kerran eräs nuorukainen ratsasti\nohitse mustalla hevosella muun yleisön laskiessa leikkiä. Olipa\nliikkeellä useita ohjattavia ilmalaivojakin, puhumattakaan\nilmapalloista. Kaikki tämä oli myymälän synkän tuskallisuuden\njälkeen äärettömän jännittävää ja virkistävää. Ednalla oli unikoilla\nkoristettu ruskea olkihattu, joka sopi hänelle ihmeteltävän hyvin, ja\nhän istui korikärryissään kuin kuningatar; ja Bertin kahdeksanvuotias\nmoottoripyörä veti niitä kuin ihkasen uusi kone.\n\nMitäpä herra Bert Smallways välitti siitä, että muuan sanomalehti\nilmoitustaulullaan julisti:\n\n    SAKSA VASTUSTAA MONROE-OPPIA.\n    Japanin kanta kaksimielinen.\n     Mitä Suur-Britannia aikoo?\n          Sotako tulossa?\n\nAinahan sellaista näki, eikä pyhäpäivinä kiinnitetty huomiota niin\nluonnolliseen asiaan. Arkipäivinä, päivällisen jälkeen saattoi\nkenties olla huolissaan valtakunnan ja maailmanpolitiikan tähden;\nmutta ei aurinkoisena sunnuntaina, kun perässä ajaa sievä tyttö ja\nrinnalla kilpailee kateellisia pyöräilijöitä. Yhtä välinpitämättömänä\npysyi tämä nuori väki silloinkin, kuin se tuon tuostakin näki\nvilahdukselta sotilaita, jotka tuntuivat olevan sotatoimissa.\nMaidstonen lähellä he kohtasivat tien varrella yksitoista\nrakenteeltaan omituista moottoritykkiä ja niiden ympärillä joukon\ntykkimiehiä tarkastelemassa kaukoputkilla jonkinlaisia juoksuhautoja,\njoita paraillaan kaivettiin lähelle rantasärkkien huippua. Bert ei\nvälittänyt siitä ensinkään.\n\n\"Mikäs nyt on?\" kysyi Edna.\n\n\"Sotaharjoituksia\", vastasi Bert.\n\n\"Niinkö -- minä luulin, että niitä pidettiin pääsiäisen aikaan\",\nsanoi Edna eikä huolinut siitä sen enempää.\n\nEnglannin viimeinen suuri sota, buurisota, oli jo unohdettu, ja\nsotatoimien arvosteleminen oli joutunut pois muodista.\n\nMeidän nuori joukkomme söi luonnonhelmassa hupaisan aterian ja\nnautti elämästä, kuten ennen muinoin oli tapana Ninivessä. Silmät\nsäteilivät, Grubb oli leikkisä, melkeinpä sukkelakin, ja Bert tekaisi\nkomparunoja. Pensaat olivat täynnään kuusamankukkia ja kiulukkoja;\ntomuunpeittyneeltä etäiseltä maantieltä kuuluvat toitotukset saattoi\nmetsässä kuvitella keijujen maasta kaikuviksi torvien ääniksi.\nHe nauroivat ja rupattelivat, poimivat kukkia, kuhertelivat ja\njuttelivat, ja tytöt polttivat paperosseja. Myöskin he painiskelivat\npiloillaan. Muiden muassa he puhelivat ilmapurjehduksesta ja\nlupasivat lähteä Bertin lentokoneessa uudelle retkelle, ennenkuin\noli kulunut kymmenen vuotta. Sinä iltapäivänä maailma näytti olevan\ntäynnä hauskoja mahdollisuuksia. He ihmettelivät, mitä heidän\nvanhempainsa isovanhemmat olisivat ajatelleet ilmapurjehduksesta.\nSeitsemän seutuvissa illalla joukkue lähti paluumatkalle aavistamatta\nmitään onnettomuutta, mutta he olivat päässeet vasta rantakukkulain\nhuipulle, Wrothamin ja Kingsdownin välille, kun jo sattuikin\ntapaturma.\n\nHe olivat hämärtyessä nousseet mäkeä, Bert halusi päästä\nmahdollisimman kauas, ennenkuin sytytti lamppunsa -- tai koetti\nsytyttää, sillä tulos oli epävarma -- ja he olivat huristen\nsivuuttaneet useita pyöräilijöitä sekä nelipyöräisen vanhanaikaisen\nautomobiilin, jonka kumirenkaan repeytyminen oli tehnyt rammaksi.\nBertin torveen oli tunkeutunut hiukan tomua, ja siitä oli hänen\ntoitotukseensa tullut omituinen, hullunkurisesti pihisevä lisä-ääni.\nHuvin ja kunnian vuoksi hän toitotteli niin paljon kuin suinkin\nmahdollista, ja Edna korikärryissään nauroi ihan hillittömästi.\nHe pitivät pitkin tietä aika ilon rytäkkää, joka vaikutti toisiin\nmatkailijoihin eri lailla, aina kunkin luonteensävyn mukaan. Neitonen\nhuomasi akselin seutuvilta Bertin jalkain välistä lähtevän hyvän\njoukon sinertävää, pahanhajuista savua, mutta luuli sen kuuluvan\nmoottoriajoon eikä huolehtinut sen enempää, kunnes se äkkiä leimahti\npieneksi keltaiseksi liekiksi.\n\n\"Bert!\" hän kirkaisi.\n\nMutta Bert oli sulkenut jarrut niin sukkelasti, että Edna huomasi\nsekaantuneensa hänen jalkoihinsa, kun hän laskeutui satulasta.\nNeitonen siirtyi tien oheen ja korjasi nopeasti hattunsa, joka oli\njoutunut vinoon.\n\n\"Peijakas!\" Bert sanoi.\n\nHän seisoi muutamia turmiollisia sekunteja paikallaan tarkastellen,\nkuinka paloöljy tippui ja syttyi ja liekki, joka nyt oli ruvennut\nhaiskahtamaan emaljiltakin, yhä levisi ja suureni. Etupäässä hän\npahoitteli murhemielin, ettei ollut vuosi takaperin myynyt konettaan,\nniinkuin olisi pitänyt -- tavallaan hyvä ajatus, mutta tällaisessa\nvaarassa hyödytön. Hän kääntyi käskevästi Ednan puoleen. \"Tuo\nkosteata hiekkaa\", hän sanoi. Sitten hän kuljetti pyörän hiukan\nsyrjemmälle keskitieltä, laski sen maahan ja rupesi etsimään kosteata\nhiekkaa. Liekit ottivat sen vastaan hyväntahtoisena avustuksena ja\nkäyttivät sitä paraansa mukaan. Ne näkyivät kirkastuvan ja hämärä\nniiden ympärillä tummenevan. Tie oli tällä kalkkikivi-seudulla kova\nja niukasti sannoitettu.\n\nEdna kääntyi erään lyhyen, lihavan pyöräilijän puoleen. \"Me\ntarvitsemme kosteata hiekkaa\", hän sanoi ja lisäsi, \"meidän\nmoottorimme palaa.\" Lyhyt, lihava pyöräilijä tuijotti hetkisen\nhämmästyneenä, mutta rupesi sitten avuliaasti huudahtaen raappimaan\nsoraa. Jonka jälkeen Bert ja Ednakin rupesivat raappimaan soraa.\nPaikalle saapui toisiakin pyöräilijöitä, jotka laskeutuivat maahan\nja ryhmittyivät ympärille liekkien valaisemilla kasvoillaan\ntyytyväisyyden, mielenkiinnon, uteliaisuuden ilme. \"Kosteata\nhiekkaa\", sanoi tuo lyhyt, lihava mies raappien hirveästi --\n\"kosteata hiekkaa.\" Muuan noudatti kehotusta. He heittivät\ntyöläästi saatuja kourallisia tiesoraa liekkeihin, jotka ottivat ne\ninnostuneina vastaan.\n\nGrubb läheni kiivaasti ajaen ja kuului jo etäältä huutavan jotakin.\nHän hyppäsi satulasta ja heitti pyöränsä pensasaitaan. \"Ei saa\nheittää vettä siihen!\" hän sanoi -- \"ei saa heittää vettä siihen!\"\nHän osoitti määräävää mielenmalttia. Hänestä tuli johtaja. Toiset\ntoistivat kernaasti hänen sanojaan ja matkivat hänen toimiaan. \"Ei\nsaa heittää vettä siihen!\" he huusivat. Vettä ei ollutkaan saatavissa.\n\n\"Pieskää se sammuksiin, senkin hölmöt!\" hän sanoi.\n\nHän tempasi korikärryistä vaipan -- se oli itävaltalainen huopavaate\nja Bertin talvipeite -- ja alkoi piestä palavaa öljyä. Jo näyttikin\nsiltä, kuin hän olisi onnistunut. Mutta hän lennätteli palavia\nöljylätäkköjä tielle, ja toiset jäljittelivät hänen työtänsä hänen\nintonsa kiihottamina. Bert sieppasi kärryistä istuinpatjan ja rupesi\npieksemään; niistä keksittiin toinenkin patja ja pöytäliina. Muuan\nnuori sankari riisui takkinsa ja yhtyi sammutustyöhön. Puhelu hiljeni\nhetkiseksi, kuului vain kovaa huohotusta ja tuimaa läiskintää.\nFlossie, joka saapui joukon liepeille, huudahti: \"Herra Jumala!\" ja\npurskahti ääneensä itkemään. \"Auttakaa!\" hän sanoi, ja: \"Tulipalo!\"\n\nPaikalle ennätti tuo rampa automobiilikin pysähtyen siihen ymmällään.\nOhjaajana oli kookas, harmaatukkainen, suojuslaseilla varustettu\nmies, joka kysyi oxfordilaisella äänenpainolla ja selvästi,\nhuolellisesti sanansa lausuen: \"Voimmeko _me_ ensinkään auttaa?\"\n\nPeite, pöytäliina, patja ja takki olivat öljyn tahraamia ja paloivat.\nBertin heiluttama patja näytti olevan viimeisillään, ja ilmassa\nleijui höyheniä kuin lumihiutaleita hämärässä.\n\nBert oli käynyt perin pölyiseksi, hikiseksi ja pontevaksi. Hänestä\ntuntui siltä, kuin olisi ase riistetty häneltä juuri voiton hetkellä.\nTuli väänteleikse kuolemaisillaan matalana ja sähisten, jokainen isku\nsai sen tuskasta hypähtämään. Mutta nyt Grubb oli vetäytynyt erilleen\npolkeakseen palavan peitteen sammuksiin, ja toiset herpoontuivat\njuuri voiton hetkellä. Joku juoksi automobiilin luo. \"Hei!\" huusi\nBert; \"jatkakaa!\"\n\nHän heitti tyhjentyneen patjan palavat jätteet syrjään, kiskaisi\nyltään takkinsa ja hyökkäsi karjaisten liekkien kimppuun. Hän tallasi\npalavia raunioita, kunnes liekit rupesivat nuoleskelemaan hänen\nkenkiään. Ednasta hän näytti tulen punertavassa hohteessa sankarilta,\nja neitonen ajatteli, että miehenä kelpaisi elää.\n\nErääseen syrjästä katsojaan osui kuuma kolikko, joka lensi ilman\nhalki. Silloin Bert muisti taskussaan olevat paperit, hän hoiperteli\ntakaisin koettaen sammuttaa palavaa takkiaan -- lamautuneena,\nhämmästyneenä.\n\nEdnan huomio kiinnittyi erääseen suopean näköiseen vanhanpuoleiseen\nkatsojaan, jolla oli yllään pyhävaatteet ja päässään silkkihattu.\n\"Voi!\" huusi neitonen hänelle. \"Auttakaa tätä nuorta miestä! Kuinka\nte voitte seisoa noin toimetonna?\"\n\n\"Tervavaate!\" huudettiin jostakin.\n\nRamman automobiilin luo oli äkkiä ilmestynyt vakavan näköinen mies,\njoka oli puettu varsin vaaleanharmaaseen pyöräilijäpukuun. \"Onko\nteillä tervavaatetta?\" hän kysäisi omistajalta.\n\n\"On kyllä\", vastasi tämä. \"On kyllä. Onhan meillä tervavaate.\"\n\n\"Sepä hyvä\", sanoi tuo vakavan näköinen mies, äkkiä huutaen. \"Antakaa\nse joutuin tänne!\"\n\nOmistaja teki heikosti torjuvia liikkeitä, mutta veti sitten kuin\nhypnotisoituna esiin erinomaisen suuren tervavaatteen.\n\n\"Kas tässä!\" huusi vakavan näköinen mies Grubbille. \"Ottakaa kiinni!\"\n\nSilloin jokainen tajusi, että nyt oli koetettava uutta keinoa.\nAvuliain käsin tartuttiin oxfordilaisen herran tervavaatteeseen.\nToiset vetäytyivät tieltä hälyten hyväksyvästi. Tervavaate\nsijoitettiin telttakatoksen tavoin palavan polkupyörän ylle ja\npaiskattiin sitten sen päälle.\n\n\"Meidän olisi pitänyt tehdä tämä ennen\", huohotti Grubb.\n\nHetkinen oltiin voitolla. Liekit katosivat. Jokainen koetti päästä\nkoskettamaan tervavaatteen reunaa. Bert painoi molemmin käsin\nja yhdellä jalalla maahan muuatta kulmaa. Keskeltä pullistunut\ntervavaate näytti koettavan hillitä voitonriemuista innostusta.\nSitten sen itsetyytyväisyys paisui liian suureksi; se puhkesi\nkeskeltä leveään punaiseen hymyyn. Aivan kuin se olisi avannut\nsuutaan. Se nauroi liekkejä tyrskien. Ne heijastuivat punaisina\ntervavaatteen omistajan vaanivissa suojuslaseissa. Jokainen peräytyi.\n\n\"Pelastakaa kärryt!\" huusi joku, ja nyt tehtiin viimeinen hyökkäys.\nMutta kärryjä ei saatu pyörästä erilleen, punonta oli syttynyt,\nja viimein nekin paloivat poroksi. Joukko kävi hiljaisemmaksi.\nÖljyä nielevä liekki alkoi pienetä, kärryjen punonta paukkui ja\nritisi. Väkijoukko jakaantui kahteen osaan: ulommaisina seisoivat\narvostelijat, neuvojat, toisarvoiset henkilöt, joilla oli ollut\nvähäpätöinen tehtävä, ja aivan syrjäiset; keskellä oli ryhmä\nhiestyneitä ja harmistuneita johtajia. Eräs nuori tiedonhaluinen\nmies, joka tunsi moottoripyörät melkoisen hyvin, takertui\nGrubbiin ja rupesi väittämään, ettei onnettomuus ollut voinut\ntapahtua. Grubb kohteli häntä kylmän välinpitämättömästi, ja nuori\nmies vetäytyi joukon taakse selittäen siellä hyväntahtoiselle\nsilkkihattu-vanhukselle, että ihmiset saivat tapaturman sattuessa\nsyyttää itseään, kun kerran lähtivät liikkeelle koneilla, joita eivät\nymmärtäneet.\n\nVanha herra antoi hänen puhua jonkun aikaa ja huomautti sitten\nsuunnatonta ihastusta ilmaisevalla äänellä: \"Umpikuuro!\" ja lisäsi:\n\"Senkin veijareita.\"\n\nMuuan punakka olkihattuinen mies koetti herättää huomiota. \"Minäpä\npelastin etupyörän\", hän sanoi, \"tuokin rengas olisi syttynyt, ellen\nolisi kaiken aikaa pyörittänyt sitä.\" Asia huomattiin todeksi.\nEtupyörän kumirengas oli säilynyt vahingoittumattomana, ja pyörä\nkieppui vielä verkalleen ympäri koneen mustuneiden ja vääntyneiden\njäännösten keskellä. Sillä oli ikäänkuin jonkinlainen itsetietoisen\nhyveen, moitteettoman arvokkuuden ilme, joka on ominainen köyhälistön\nkeskuudessa asuvalle veronkantajalle. \"Tuo pyörä on punnan arvoinen\",\nsanoi punakka mies, \"minä pyöritin sitä kaiken aikaa.\"\n\nEtelästä saapui yhä uutta väkeä, ja jokainen kysyi: \"Mitä\non tapahtunut?\" kunnes Grubb rupesi hermostumaan. Joukon\nLontoonpuoleinen pää hupeni hupenemistaan; ihmiset nousivat\nerilaisiin ajoneuvoihinsa tyytyväisinä näkemäänsä. Äänet häipyivät\nhämärään, saattoi kuulla naurettavan sitä tai tätä erikoista seikkaa\nmuistettaessa.\n\n\"Minun tervavaatteeni taisi hiukan tärveltyä\", sanoi automobiilin\nomistaja.\n\nGrubb myönsi, että omistaja saattoi sen paraiten ratkaista.\n\n\"Voinko auttaa muulla tavoin?\" kysyi automobiiliherra, kenties hieman\nivallisesti.\n\nBert heräsi toimimaan. \"Kuulkaahan\", hän sanoi. \"Minulla on matkassa\nnuori neiti. Ellei hän joudu kotiin kello kymmeneksi, niin hän saa\njäädä kadulle. Ymmärrättekö? Rahani olivat takkini taskussa ja nyt ne\novat sekaantuneet tuohon palaneeseen sotkuun, joka polttaa sormet.\nLieneekö Clapham matkanne varrella?\"\n\n\"Kyllä se sopii meidän ohjelmaamme\", vastasi automobiilin omistaja ja\nkääntyi Ednan puoleen. \"Varsin hauskaa\", hän sanoi, \"jos seuraatte\nmukana. Me myöhästymme joka tapauksessa päivälliseltä, niin että\nvoimme kyllä ajaa kotiin Claphamin kautta. Mutta me liikumme\nhitaanlaisesti.\"\n\n\"Entäs Bert, minne hän joutuu?\" kysyi Edna.\n\n\"Bertiä me emme voi auttaa\", sanoi automobiiliherra, \"vaikka\ntekisimmekin sen hirveän kernaasti.\"\n\n\"Ette kai saisi koko joukolle tilaa?\" kysyi Bert viitaten kädellään\nmaassa makaaviin mustuneisiin jäännöksiin.\n\n\"Pelkään pahoin, ettei se käy päinsä\", sanoi oxfordilainen herra;\n\"olen erittäin pahoillani.\"\n\n\"Sitten minun täytyy viipyä täällä hetkinen\", sanoi Bert. \"Täytyy\nvähän tarkastella. Lähde sinä vaan, Edna.\"\n\n\"En tahtoisi jättää sinua, Bert.\"\n\n\"Eipä tässä muu auta, Edna...\"\n\nEnnen lähtöään Edna katsahti vielä kerran Bertiin, joka seisoi\nhämärässä paidanhihat repaleina ja mustuneina. Hän seisoi syvissä\nmietteissä rautaromun ja tuhkan ääressä, tehden varsin surullisen\nvaikutuksen. Katselijain jäännös oli nyt huvennut puoleksi tusinaksi\nhenkilöksi. Flossie ja Grubb valmistautuivat hekin hylkäämään Bertin.\n\n\"Älä sure, Bert hyvä\", huusi Edna keinotekoisen hilpeästi. \"Näkemään.\"\n\n\"Näkemään, Edna\", sanoi Bert.\n\n\"Huomenna tavataan.\"\n\n\"Huomenna tavataan\", toisti Bert, mutta totta puhuen kohtalo oli\nmäärännyt hänet näkemään suuren osan asuttua maapalloa, ennenkuin hän\nkohtasi jälleen neitosen.\n\nBert lainasi laatikon tulitikkuja ja alkoi tulen valossa etsiä puolen\npunnan kultarahaa, joka yhä vielä piileskeli hiiltyneiden raunioiden\nkeskellä. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja alakuloiset.\n\n\"Voi, kun ei olisi tapahtunut tuommoista\", sanoi Flossie ajaen\ntiehensä Grubbin rinnalla...\n\nJa lopulta Bert jäi melkein yksin. Siinä hän seisoi murheellisena,\nmustuneena Prometeuksena, jolle tuli oli muuttunut kiroukseksi.\nHänen mielessään oli liikkunut joukko epämääräisiä ajatuksia, hän\nvuokraisi rattaat, ryhtyisi ihmeellisiin korjauksiin, tekisi pyörän\nvielä käyttökuntoiseksi. Nyt, yön pimetessä, hän havaitsi sellaiset\naikeet turhiksi. Totuus selveni hänelle koleana ja jääti hänet\nkylmäävällä varmuudellaan. Hän tarttui ohjaustankoon, nosti koneen\nkoholleen, koetti lykätä sitä eteenpäin. Kumirenkaaton takapyörä oli\ntoivottomassa tilassa, kuten hän oli pelännytkin. Pari minuuttia hän\nseisoi siinä pitäen konettaan pystyssä, epätoivosta jäykistyneenä.\nSitten hän ponnisti voimiaan, työnsi hylyn luotaan ojaan, potkaisi\nsitä kerran, silmäili sitä hetkisen ja kääntyi päättäväisesti\nLontooseen päin.\n\nHän ei katsahtanut kertaakaan taakseen.\n\n\"Siihen sekin peli loppui\", sanoi Bert. \"Ei tämä poika pariin vuoteen\nsaa ajaa huristella. Hyvästi pyhäpäivät!... Äh! Minun olisi pitänyt\nmyydä tuo kirottu kapine, kun kolme vuotta sitten oli tilaisuus\nsiihen.\"\n\n\n3.\n\nSeuraavana aamuna toiminimi Grubb & Smallways oli syvän\nalakuloisuuden vallassa. Vähäpätöiseltä tuntui heistä se seikka, että\nkadun toisella puolella sijaitseva sanomalehti- ja tupakkamyymälä\nkomeili sellaisilla julistuksilla kuin:\n\n    AMERIKKA JULKAISSUT ULTIMATUMIN.\n      Englannin täytyy taistella.\n    Sokaistu sotaministeriömme kieltäytyy yhä\n    vielä neuvottelemasta mr. Butteridgen kanssa.\n    Suuri rautatieonnettomuus Timbuktun luona.\n\nTai tämä:\n\n    SOTA KYNNYKSELLÄ.\n    New-York tyynenä.\n    Berliinissä kiihkoa.\n\nTai jälleen:\n\n    WASHINGTON YHÄ VAITI.\n    Mitä Pariisi aikoo?\n    Pakokauhu pörssissä.\n    Kuninkaan puutarha-juhla.\n    Mr. Butteridge tekee tarjouksen.\n    Viimeiset vedonlyönnit Teheranissa.\n\nTai seuraava:\n\n    RYHTYYKÖ AMERIKKA TAISTELUUN?\n    Saksalais-vastainen meteli Bagdadissa.\n    Kunnallishallinto-skandaali Damaskuksessa.\n    Mr. Butteridgen keksintö Amerikkaan.\n\nBert tuijotti näihin näkemättömin silmin oviakkunaan ripustetun\nilmoitustaulun ylitse. Yllään hänellä oli mustunut rapikkopaita ja\neilisen pyhäpuvun takittomat jäännökset. Laudoilla peitetty akkuna\nteki myymälän pimeäksi ja sanomattoman synkäksi, nuo muutamat kehnot\nvuokrapyörät eivät olleet milloinkaan näyttäneet niin toivottoman\nkurjilta. Hän ajatteli niiden tovereita, jotka olivat \"liesussa\",\nja iltapäivän läheneviä kinasteluja. Hän ajatteli heidän uutta\ntalonisäntäänsä ja vanhaa isäntää, laskuja ja velkoja. Elämä tuntui\nensimäistä kertaa toivottomalta taistelulta kohtaloa vastaan...\n\n\"Grubb, kuulehan\", hän sanoi pusertaen kaikesta tästä esiin\nydinmehun, \"tämä puoti ihan ilettää minua.\"\n\n\"Niinpä minuakin\", myönsi Grubb.\n\n\"Minä olen lopen kyllästynyt siihen. Tuntuu siltä, kuin en viitsisi\npuhutella koskaan enää ainoatakaan ostajaa.\"\n\n\"Entäs nuo korikärryt\", virkkoi Grubb oltuaan hetkisen vaiti.\n\n\"Suolle koko kärryt!\" sanoi Bert. \"Minä en antanutkaan niistä\ntakaus-summaa. Enpä antanutkaan. Mutta --\"\n\nHän kääntyi ystävänsä puoleen. \"Kuulehan nyt\", hän sanoi, \"täällä me\nemme tule toimeen. Olemme menettäneet rahaa ihan ylettömästi. Nyt on\nlopulta jouduttu aika häkärään.\"\n\n\"Mikäs tässä auttaa?\" arveli Grubb.\n\n\"Tehdään puhdasta. Myydään mistä hinnasta hyvänsä niin paljon kuin\nennätetään, ja lähdetään tiehemme. Ymmärrätkö? Huonoa liikettä ei\nkannata pitää. Ei ensinkään. Se on sulaa hulluutta.\"\n\n\"Aivan oikein\", sanoi Grubb -- \"aivan oikein; mutta siihen ei olekaan\nupotettu sinun pääomiasi.\"\n\n\"Eihän meidän ole pakko upota pääomamme perässä\", sanoi Bert\npistoksesta välittämättä.\n\n\"Noista korikärryistä minä en kuitenkaan vastaa. Se ei ollut minun\nasiani.\"\n\n\"Kukaan ei ole väittänytkään sellaisia. Jos sinua haluttaa jäädä\ntänne, niin jää pois. Minä lähden tieheni. Annetaan tämän päivän\nkulua, mutta sitten olen tipotiessäni. Ymmärrätkös?\"\n\n\"Jätätkös minut?\"\n\n\"Jätän niinkin, jos on pakko.\"\n\nGrubb silmäili myymälää. Totta tosiaan, se oli käynyt tympäiseväksi.\nEnnen muinoin se oli säteillyt toivoa, kun yritys ja varasto oli uusi\nja luottokin mahdollinen. Nyt -- nyt se oli mennyt päin männikköä\nja kaikki oli rappiolla. Varmaankin talonisäntä saapuisi piakkoin\nakkunasta ärisemään... \"Minne sinä aiot lähteä, Bert?\" Grubb kysyi.\n\nBert kääntyi päin ja silmäili häntä. \"Ajattelin asian selväksi kotiin\nkävellessäni ja sitten vuoteessa. En voinut nukkua hetkeäkään.\"\n\n\"Mitä sinä ajattelit?\"\n\n\"Suunnitelmia.\"\n\n\"Mitä suunnitelmia?\"\n\n\"Äh! Sinähän aiot jäädä tänne.\"\n\n\"Enkä aio, jos on tarjona parempaa.\"\n\n\"Se on vaan sellainen aatteen tapainen.\"\n\n\"Annahan kuulla.\"\n\n\"Sinä sait eilen tytöt nauramaan, kun lauloit tuon laulun.\"\n\n\"Ne ovat nyt menneitä asioita\", sanoi Grubb.\n\n\"Ja Edna hupakko melkein itki -- kun minä vetelin.\"\n\n\"Hänen silmäänsä lensi kärpänen\", väitti Grubb; \"minä näin sen. Mutta\nmitä se sinun suunnitelmaasi kuuluu?\"\n\n\"Aivan suunnattomasti\", sanoi Bert.\n\n\"No kuinka?\"\n\n\"Etkös jo tajua?\"\n\n\"Ettäkö rupeisimme kaduilla laulamaan?\"\n\n\"Kaduilla! Vieläkös mitä! Mutta jos kierrettäisiin Englannin\nkylpypaikoissa, Grubb? ja laulettaisiin! Oltaisiin muka hienoja\nherroja, jotka esiintyvät pilan vuoksi. Sinun äänesi ei ole ensinkään\nhuono ja minun kelpaa oivallisesti. Minä olisin voinut laulaa suohon\njokaisen laulajan, jonka olen kuullut meripaikoissa vetelevän. Ja\nme osaamme molemmat esiintyä hiukan keikarimaisesti. Vai kuinka?\nKas sellainen on minun aatteeni. Minä ja sinä, Grubb, laulamme\nja sätkyttelemme sääriämme; niinkuin eilen kurillamme. Siitä se\nminulle johtuikin mieleen. Ohjelma saadaan helposti kokoon --\nperäti helposti. Kuusi makupalaa, pari lisänumeroa ja murrejuttuja.\nMurrejuttuja minä ainakin laskettelen.\"\n\nGrubb silmäili edelleen pimeätä ja kolkkoa puotiaan; hän ajatteli\nentistä isäntää ja nykyistä isäntää ja liike-elämän tympäiseväisyyttä\nyleensä aikana, joka on omiansa herättämään keskiluokassa\nkatkeruutta. Ja sitten hän oli kuulevinaan etäältä banjon helinää\nja rannalle ajautuneen sireenin laulua. Aurinko paahtoi kuumana\nrantahiekkaan, hänen ympärilleen kerääntyi varakkaiden -- ainakin\nsatunnaisesti varakkaiden kylpy vieraiden lapsia, kuiskailtiin:\n\"Ne ovat oikeita herrasmiehiä\", ja sitten alkoi hattuun kilistä\nkuparirahoja. Toisinaan hopeatakin. Pelkästään tuloja; ei lainkaan\nmenoja, ei mitään laskuja. \"Minä suostun, Bert\", hän sanoi.\n\n\"Se on oikein\", Bert vastasi. \"Nyt emme vitkastele kauaa.\"\n\n\"Eikä meidän tarvitsekaan aloittaa pääomatta\", virkkoi Grubb. \"Jos\nviemme parhaat koneet Pyörätorille Finsburyyn, niin saamme kuusi tai\nseitsemän puntaa. Se käy helposti päinsä huomenna, ennenkuin kukaan\nsaa vihiä...\"\n\n\"Ajattele, kun vanha Lihamakkara tulee tapansa mukaan rähisemään ja\nhuomaa ilmoituksen: 'Liike suljettu korjaustöiden vuoksi'.\"\n\n\"Sen me teemmekin\", sanoi Grubb innostuneena -- \"sen me teemmekin.\nJa pannaan toinenkin ilmoitus, että halulliset kysykööt häneltä\ntarkempia tietoja. Kyllä sitten saavat selvän meistä. Vai mitäs\nluulet?\"\n\nEnnen päivän loppua koko yritys oli valmiiksi suunniteltu. He\npäättivät ensin nimittää itseään \"Meripojiksi\", jäljitellen, kenties\nhiukan onnistumattomasti, erästä hyvin tunnettua seuraa. Bertin\nmielestä heidän oli hankittava erikoinen puku, joka olisi heleän\nsinistä verkaa ja runsaasti koristettu kultanauhoilla ja nyöreillä,\nsamansuuntainen kuin meriupseerienkin, mutta paljon komeampi. Siitä\nheidän kuitenkin täytyi luopua, koska sellaisen saaminen olisi vienyt\nliian paljon aikaa ja rahaa. He tajusivat, että oli tyydyttävä\nhuokeampaan ja nopeammin saatavaan asuun, ja Grubb puolusti valkoisia\nkauhtanoita. Jonkun aikaa he tuumailivat valita vuokra varastostaan\nkaksi kehnointa polkupyörää, maalata ne ylt'yleensä tulipunaisiksi\nja asettaa kellon sijaan kovaäänisimmän automobiilitorven; näillä\nhe sitten ajaisivat kierroksen näytännön alussa ja lopussa. Mutta\ntämäkin toimenpide alkoi tuntua epäviisaalta.\n\n\"Moni ihminen\", väitti Bert, \"joka ei tuntisi meitä, tuntisi nämä\npolkupyörät tuiki varmasti, eikä meidän kannata päästää ketään\nkaivelemaan vanhoja asioita. Ne pitää unohtaa -- ja heittää suolle\nkaikki nämä hemmetin huolet. Ei niistä ole mitään hyvää.\"\n\nSiitä huolimatta he päättivät ottaa polkupyörät, vaikka se saattoikin\nolla vaarallista. Asuksi valittiin ruskeat sukat ja sandaalit,\nhalpa valkaisematon hursti, jonka keskelle oli leikattava reikä,\npellavatukka ja parta. Ja muuten he jäisivät ennalleen. \"Aavikon\ndervissheiksi\" he aikoivat itseään nimittää ja päänumeroinaan käyttää\nkahta yleiseen tunnettua laulua, \"Rattahilla rinnallani\" ja \"Mitä\nmaksaa tukkaneulat?\"\n\nEnsin he päättivät käydä pienissä kylpypaikoissa ja sitten\nvähitellen, kannatusta saavutettuaan, ahdistella suurempia\nkaupunkeja. Alkukohdaksi valittiin Kentin Littlestone,\npääasiallisesti vaatimattoman nimensä vuoksi. [Littlestone = Pikku\nkivi. -- Suom. muist.]\n\nNiin he suunnittelivat, ja varsin vähäarvoiselta heistä tuntui\nse, että maailman useimmat hallitukset valmistelivat sotaa heidän\njutustaessaan. Keskipäivän aikaan he huomasivat ensimäisen\niltalehtien ilmoitustauluista huutavan heille kadun yli:\n\n    SOTAPILVI KÄY SYNKEMMÄKSI.\n\nEi sen enempää.\n\n\"Aina ne siitä sodasta nykyään hälisevät!\", sanoi Bert. \"Jonakin\nkauniina päivänä ne sen saavatkin todenteolla niskaansa, elleivät\npidä varaansa.\"\n\n\n4.\n\nNyt lukija ymmärtänee tuon äkillisen ilmestyksen, joka herätti\nenemmän hämmästystä kuin ihastusta Dymchurchin rauhallisella ja\nvaatimattomalla rantahietikolla. Dymchurch oli niitä Englannin\nrannikon paikkoja, joihin yksiraiteinen rata viimeksi ulonnettiin,\nja siksipä sen avarat hietikot olivatkin vielä tämän kertomuksen\naikaan vain perin harvojen salaisuutena ja hupina. He saapuivat sinne\npaetakseen vulgarisuutta ja liioiteltua ylellisyyttä, kylpemään ja\nistuskelemaan, pakinoimaan ja leikkimään lastensa kanssa rauhassa,\neivätkä \"Aavikon dervisshit\" miellyttäneet heitä ensinkään.\n\nNuo kaksi valkoista olentoa saapuivat heidän kimppuunsa\näärettömyydestä, ajaen tulipunaisilla polkupyörillään rantahietikkoa\nmyöten Littlestonesta päin. He lähestyivät lähestymistään ja\nsuurenivat suurenemistaan, toitottaen ja päästellen outoja huutoja ja\nyleensä uhaten synnyttää mitä kiusallisinta hälinää. \"Hyvä jumala!\"\nsanoi Dymchurch, \"mitä tämä merkitsee?\"\n\nSitten nämä nuoret miehet ennakolta sovitun suunnitelman mukaan\nkiersivät peräkkäisrivistä rintamariviin, astuivat maahan ja\nseisoivat asennossa. \"Arvoisat naiset ja herrat\", he sanoivat,\n\"sallikaa meidän esittää teille 'Aavikon dervisshit'.\" He tekivät\nsyvän kumarruksen.\n\nRannalla oleskelevat vähälukuiset ryhmät katselivat heitä enimmäkseen\nkauhistuneina, mutta muutamat lapset ja nuoret alkoivat uteliaina\nlähestyä. \"Ei ainoatakaan poliisia koko rannalla\", sanoi Grubb\nmatalalla äänellä, ja \"Aavikon dervisshit\" latoivat pyöränsä\npäällekkäin hullunkurisen toimekkaina, houkutellen erään perin\nyksinkertaisen pikku pojan nauramaan. Sitten he vetivät syvään\nhenkeään ja aloittivat hilpeästi laulun \"Mitä maksaa tukkaneulat?\"\nGrubb lauloi, Bert koetti paraansa mukaan saada säestyksen\nvoimakkaaksi, ja jokaisen säkeistön lopussa he tepastelivat kaapujaan\nkannattaen muutamia tanssiaskeleita, joita he olivat huolellisesti\nharjoitelleet.\n\n    Ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-ting-a-ting-a-tang.\n    Mitä tukkaneulat maksaa nyt?\n\nNiin he lauloivat ja tanssivat Dymchurchin päivänpaisteisella\nrannalla, ja lapset lähestyivät näitä narrimaisia nuoria miehiä\nihmetellen, miksi he noin käyttäytyivät, ja vanhemmat ihmiset\nnäyttivät kylmiltä ja tylyiltä.\n\nYlt'ympäri pitkin Europan rannikoita helisivät banjot sinä aamuna,\nihmiset lauloivat ja hälisivät, lapset leikkivät auringonpaisteessa,\nhuvipurret kulkivat edes ja takaisin. Lainkaan aavistamatta\nuhkaavia vaaroja jokapäiväinen täyteläinen elämä kulki hilpeänä ja\najattelematta tietään. Kaupungeissa miehet hyörivät toimissaan.\nSanomalehdet, jotka niin usein olivat huutaneet: \"susi, susi!\"\nhuusivat sitä nyt turhaan.\n\n\n5.\n\nLoilottaessaan kolmatta kertaa laulukertoaan Bert ja Grubb huomasivat\netäällä luoteisella taivaalla sangen suuren, kullanruskean\nilmapallon, joka kiiti nopeasti heitä kohti. \"Juuri kuin olemme\npääsemässä vauhtiin\", mutisi Grubb, \"niin eikös vaan ilmestykin\nkilpailijoita. Anna tulla, Bert!\"\n\n    Ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-tang.\n    Mitä tukkaneulat maksaa nyt?\n\nIlmapallo kohosi ja laskeutui, katosi näkyvistä \"painui maahan,\njumalan kiitos\", sanoi Grubb -- ilmestyi ponnahtaen uudelleen\nnäkyviin. \"Peijakas!\" virkkoi Grubb. \"Liikuttele jalkojasi, Bert,\nmuuten ne huomaavat sen!\"\n\nHe päättivät tanssinsa ja jäivät sitten ihmeissään tuijottamaan.\n\n\"Tuossa pallossa ei ole kaikki niinkuin pitäisi olla\", sanoi Bert.\n\nKaikki katselivat nyt ilmapalloa, joka läheni nopeasti rivakan\nluoteistuulen kuljettamana. Kukaan ei enää välittänyt laulusta ja\ntanssista, Bert ja Grubbkin sen unohtivat ja ohjelman seuraava\nnumero jäi kokonaan suorittamatta. Ilmapallo poukkelehti, aivan kuin\nsillä matkustavat olisivat koettaneet laskeutua maahan. Se lähestyi\nverkalleen vaipuen, kosketti maata, kimmosi silmänräpäyksessä\nviisikymmentä jalkaa ylöspäin ja rupesi heti jälleen laskeutumaan.\nSen kori iski puuryhmään, ja muuan musta olento, joka oli rimpuillut\nköysissä, putosi tai hypähti takaisin koriin. Seuraavassa hetkessä\nse oli aivan lähellä. Suunnattomalta se näytti, talon kokoiselta, ja\nse kiiti nopeasti rantahietikkoa kohti; perässä laahasi pitkä köysi,\nja korissa oleva mies huuteli hirveän kovalla äänellä. Hän näkyi\nriisuvan vaatteitaan, sitten hänen päänsä pisti esiin korin reunalta.\n\"Tarttukaa köyteen!\" he kuulivat aivan selvästi.\n\n\"Avuksi, Bert!\" huusi Grubb ja lähti juoksemaan köyden perään.\n\nBert seurasi esimerkkiä ja töyttäsi kumoon lentämättä erääseen\nkalastajaan, joka oli samoilla asioilla. Muuan lasta kantava\nvaimo, kaksi pikku poikaa käsissään leikkilapiot ja eräs tukeva\nflanellipukuinen herrasmies ennättivät kaikki jotensakin samaan\naikaan laahaavan köyden luo ja alkoivat hyppiä sen yli koettaessaan\nsaada sitä käsiinsä. Bert joutui kiemurtelevaan häntäpäähän ja astui\nsen päälle, pyllähti kumoon ja kaappasi siitä kiinni. Muutamassa\nsekunnissa koko rantahietikon hajallaan oleskellut väestö oli\nikäänkuin kiteytynyt köyteen ja kiskoi palloa alaspäin korissa olevan\nmiehen kiivaiden ja yllyttävien ohjausten mukaan. \"Vetäkää, minä\nsanon\", huusi mies -- \"vetäkää!\"\n\nHetken ajan ilmapallo totteli vauhtiaan ja tuulta ja raahasi\nihmisankkuriaan merelle päin. Se putosi, kosketti vettä loiskahuttaen\nsitä hopeisena hyrskeenä ympärilleen ja ponnahti takaisin kuten\nihmisen sormi jotain kuumaa koskettaessaan. \"Kiskokaa maalle\", sanoi\nmies. _\"Hän on pyörtynyt!\"_\n\nHän hoiteli jotain näkymätöntä esinettä, ihmisjoukon vetäessä\nilmapalloa maihin. Bert seisoi lähinnä ja oli kerrassaan kiihottunut.\nInnoissaan hän kompastui tuon tuostakin pitkään dervisshi-pukuunsa.\nHän ei ollut milloinkaan voinut kuvitellakaan, mikä iso, kevyt,\npyörivä laitos ilmapallo oli. Kori oli punottu ruskeista, karkeista\nvirpilöistä ja verrattain pieni. Köysi, josta hän kiskoi, oli\nkiinnitetty tukevalta näyttävään renkaaseen neljä, viisi jalkaa\nkorin yläpuolella, joka nykäisyllä hän veti tuon keikkuvan korin\npari, kolme jalkaa lähemmäksi. Korista kuului raivokasta mylvinää:\n\"Pyörtynyt, totta totisesti!\" ja sitten: \"Hänen sydämensä -- kaikki\nnämä koettelemukset ovat sen murtaneet!\"\n\nIlmapallo herkesi rimpuilemasta ja painui alaspäin. Bert hellitti\nköydestä ja juoksi eteenpäin tarttuakseen siihen uudesta kohdasta.\nSeuraavassa tuokiossa hän oli saanut kiinni korista. \"Pitäkää\nkiinni\", sanoi korissa oleva mies, ja hänen kasvonsa ilmestyivät\naivan Bertin lähelle -- omituisen tutut kasvot, tuikeat kulmakarvat,\nleveähkö nenä, suunnattomat mustat viikset. Hän oli riisunut yltään\ntakin ja liivit -- luultavasti ollakseen valmis uimaan henkensä\nkaupalla -- ja hänen musta tukkansa oli hirveässä epäjärjestyksessä.\n\"Tarttukaahan, hyvät ihmiset, koriin yltympärinsä\", hän sanoi.\n\"Täällä on eräs pyörtynyt nainen -- tai kenties hän on saanut\nsydänhalvauksen. Taivas sen tietää! Nimeni on Butteridge. Butteridge\non nimeni -- ilmapallossa. Painautukaahan nyt kaikki reunalle. Toista\nkertaa minä en enää nouse tällaisiin vedenpaisumuksen aikaisiin\nlaitteisiin. Repäisynuora [Nuora, joka ulottuu ilmapallon pohjasta\nlakeen asti ja jonka avulla pallo reväistään rikki hätätilassa. Suom.\nmuist.] petti eikä läppä toiminutkaan. Jos kerran vielä tapaan sen\nlurjuksen, jonka, olisi pitänyt katsoa -- -- --\"\n\nÄkkiä hän työnsi päänsä ulos köysien välistä ja sanoi vakavasti\nnuhdellen: \"Toimittakaa hiukan konjakkia! -- hyvää konjakkia!\" Eräs\njoukosta lähti sitä noutamaan.\n\nKorissa makasi pitkällään jonkinlaisella lepopenkillä perinpohjin\ntoivottomassa asennossa muuan kookas, vaaleaverinen nainen, yllään\nturkkinuttu ja suuri, runsaskukkainen hattu. Hänen päänsä nojasi\nkorin kulmaan, silmät olivat suljetut ja suu auki. \"Rakkaani\", sanoi\nButteridge tavallisella kovalla äänellä, \"me olemme pelastetut!\"\n\nNainen ei liikahtanut.\n\n\"Rakkaani!\" sanoi Butteridge korottaen ääntään melkoisesti, \"me\nolemme pelastetut!\"\n\nNainen pysyi yhä aivan tunteetonna.\n\nSilloin Butteridge paljasti sielunsa tulisen sisustan. \"Jos hän on\nkuollut\", hän virkkoi, kohottaen verkalleen nyrkkiään ilmapalloa\nkohti ja puhuen suunnattomasti väräjävällä, mylvivällä äänellä\n-- \"jos hän on kuollut, niin minä r-r-repäisen taivaan kahtia\nkuten vaatteen! Hänet täytyy saada ulos\", hän huusi, sieraimet\nliikutuksesta laajentuen -- \"hänet täytyy saada ulos. En voi antaa\nhänen kuolla punotussa koripahasessa -- hän on luotu kuninkaallisia\npalatseja varten! Pitäkää kiinni korista! Onko joukossanne voimakasta\nmiestä, joka ottaisi hänet vastaan, jos ojennan hänet?\"\n\nHän kokosi voimakkaalla liikkeellä naisen syliinsä ja nosti hänet\nilmaan. \"Älkää antako korin poukkelehtia\", hän sanoi ympärillä\noleville. \"Painautukaa sitä vasten. Hän ei ole mikään kevyt nainen,\nja kun hän joutuu ulos -- niin se keventyy.\"\n\nBert hypähti nokkelasti istumaan korin reunalle. Toiset tarttuivat\ntukevammin köysiin ja renkaaseen.\n\n\"Oletteko valmiit?\" Butteridge kysyi.\n\nHän nousi lepopenkille ja kohotti naista varovaisesti. Sitten hän\nistuutui korin reunalle vastapäätä Bertiä ja työnsi toisen jalkansa\nulkopuolelle. Joku nuora tai muu este näkyi haittaavan häntä.\n\"Tahtoisiko joku auttaa minua?\" hän sanoi. \"Jos voisitte ottaa tämän\nrouvan?\"\n\nJuuri tällä hetkellä, kun Butteridge taakkoineen viippui\ntaitavasti korin laidalla, nainen tointui. Hän tointui äkisti ja\nväkivaltaisesti, huutaen kovalla, sydäntä särkevällä äänellä:\n\"Alfred! Pelasta minut!\" Ja hän heilutti käsivarsiaan etsien ja\nkietoi ne Butteridgen ympärille.\n\nBertistä tuntui siltä, että kori huojui hetkisen ja sitten hypähti\npystyyn ja potkaisi häntä. Hän näki myöskin naisen kenkien ja\nButteridgen oikean jalan tekevän kaaren ilmassa, kadotakseen\nsenjälkeen korin laidan yli. Hänen vaikutelmansa olivat sekavat,\nmutta sen verran hän tajusi, että hän oli menettänyt tasapainonsa ja\njoutuisi seisomaan päällään tuossa natisevassa korissa. Hän levitti\nkätensä koettaen takertua johonkin. Päällään hän seisoikin, enemmän\ntai vähemmän, pellavaparta irtaantui ja luisti hänen suuhunsa, hänen\nposkensa hankasi korin seinään, nenä hautautui hiekkasäkkiin. Kori\nheilahti voimakkaasti ja jäi paikoilleen.\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" hän sanoi.\n\nHän luuli huumaantuneensa, sillä korvissa suhisi ja ihmisten äänet\nkaikuivat niin heikosti ja etäältä. He huusivat kuin menninkäiset\nvuoren sisässä.\n\nPystyyn pääseminen kävi hieman vaikeaksi. Hänen jalkansa olivat\nsotkeutuneet Butteridgen vaatteisiin, jotka tämä herra oli heittänyt\nyltään arvellessaan pian olevansa pakotettu hyppäämään mereen. Bert\nkarjui puolittain vihaisena, puolittain valittaen: \"Teidän olisi\npitänyt sanoa, että aioitte kaataa korin kumoon.\" Sitten hän nousi\nseisaalleen ja tarttui tiukasti korin köysiin.\n\nHänen allaan, syvällä hänen allaan lepäsi Englannin kanaali loistavan\nsinisenä. Kaukana häämötti päivänpaisteessa Dymchurchin ranta ja\nsäännöttömät taloryhmät, pieninä ja alaspäin painuen, ikäänkuin\njoku olisi sitä koveraksi taivuttanut. Hän saattoi nähdä tuon\npienen joukon, jonka hän oli niin äkkiä jättänyt. Grubb juoksi\n\"Aavikon dervisshin\" valkoisessa kaavussa rantaa pitkin. Butteridge\nseisoi polviaan myöten vedessä kauheasti karjuen. Nainen istui\nrannalla runsaskukkainen hattu sylissään, aivan hyljättynä. Pitkin\nrantahietikkoa oli kuin sinne tänne ripoteltuna pieniä ihmisiä\n-- näytti siltä kuin heillä olisi vain pää ja jalat -- ja kaikki\nkatselivat ylöspäin. Ja ilmapallo, joka oli melkoisesti keventynyt\nButteridgesta ja hänen seuralaisestaan vapauduttuaan, kiiti pilviä\nkohti kilpailuautomobiilin vauhdilla. \"Voi turkanen!\" sanoi Bert;\n\"tämäpä on soma juttu!\"\n\nHän katseli jännittyneenä väistyvää rannikkoa ja pani merkille, ettei\nhänen päätään huimannut. Sitten hän tarkasteli ylimalkaisesti köysiä\nja nuoria hämärästi tuumien, että tässä \"olisi tehtävä jotakin\".\n\"Min'en rupea sotkemaan niitä\", hän sanoi lopulta ja istuutui\npatjalle; \"en koske koko laitokseen... Mitähän tässä pitäisi tehdä?\"\n\nPian hän nousi jälleen pystyyn ja tuijotti pitkän aikaa alaspäin\nvaipuvaa maailmaa, itäisen puolen valkeita kallioita ja vasemmalla\nleviäviä rämeitä; siellä oli avara pienoiskuva metsättömiä\nlakeuksia ja kankaita, häämöttäviä kaupunkeja ja satamia, jokia ja\nnauhantapaisia teitä. Yhäti laajenevalla ulapalla näkyi aluksia,\nlaivankansia ja perspektiivisesti lyhentyneitä savutorvia ja\nsuuri rautatiesilta, joka harppasi Kanaalin ylitse Folkestonesta\nBoulogneen. Lopulta ensin pienet hattarat, sitten ohut pilvikerros\nkätki näköalan. Häntä ei laisinkaan pyörryttänyt eikä pahasti\npelottanutkaan; hän oli vain suunnattomasti ymmällään.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nIlmapallossa.\n\n\n1.\n\nBert Smallways oli ihan jokapäiväinen olio, tuollainen nenäkäs,\nälyltään rajoitettu sielu, jommoisia kahdennenkymmenennen vuosisadan\nalkupuoli oli luonut miljoonittain maailman jokaisessa maassa.\nKaiken elämänsä hän oli viettänyt ahtailla kaduilla, rumien\nrakennusten välissä, joiden yli hän ei voinut nähdä, ja ahtaassa\najatuspiirissä, josta ei käynyt pakeneminen. Hänen mielestään\nihmisen koko velvollisuus oli siinä, että hän oli toisia sukkelampi,\n\"tienasi kolikoita\", kuten hän sanoi, ja huvitteli. Hän oli\ntodellakin sellaisia ihmisiä, jotka olivat tehneet Englannista\nja Amerikasta sen, mitä ne olivat. Toistaiseksi onni oli ollut\nhänelle vastainen, mutta se ei kuulunut tähän. Hän oli eteenpäin\nrynnistävä ja voitonhaluinen yksilö, vailla isänmaallisuutta,\nlojaalisuutta, uhrautuvaisuutta, kunniantuntoa, vieläpä rohkeuttakin.\nOmituisen tapahtuman kautta hän oli nyt hetkeksi nostettu erilleen\nihmeellisestä uudenaikaisesta maailmastaan, erilleen kaikesta sen\nhyörinästä ja hälinästä; kuin kuollut ja irralleen temmaistu kappale\nhän leijaili meren ja taivaan välillä. Tuntui aivan siltä, kuin\ntaivas kokeilisi hänellä, kuin se olisi poiminut hänet näytteenä\nmiljoonain englantilaisten joukosta tarkastaakseen häntä lähemmin ja\nnähdäkseen, miten ihmissielun kävi. Mutta en rupea kuvittelemaankaan,\nmitä taivas siinä tapauksessa hänelle teki, sillä olen jo ammoin\nhylännyt kaikki teoriat taivaan ihanteista ja palkkioista.\n\nIhmiselämän merkillisimpiä seikkoja on leijua yksinään ilmapallossa\nneljän- tai viidentoista tuhannen jalan korkeudessa -- ja niille\ntienoin Bert Smallways oli pian kohonnut. Se on niitä harvoja\nyliluonnollisia asioita, jotka ovat ihmiselle mahdollisia.\nLentokonekaan ei voi koskaan saavuttaa parempaa tulosta. Silloin\nsiirtyy harvinaisella tavalla erilleen maailmasta. Se merkitsee ennen\naavistamatonta hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, jonka ei tarvitse\npelätä häiriytyvän, tyvenyyttä, johon ei mikään sopimaton hyminä\ntunkeudu. Se on samaa kuin taivaan näkeminen.\n\nKorviin ei uletu ainoatakaan ääntä ihmiskunnan melusta ja melskeestä,\nilma on niin seestä ja suloista, että sen saastuminen tuntuu\nmahdottomalta. Ei yksikään lintu tai hyönteinen kohoa niin korkealle.\nIlmapalloon ei tunkeudu ainoakaan tuulenhenkäys, ei ainoakaan viima\nsitä kahistele, sillä se liikkuu tuulen mukana ja on itse osa\nilmakehää. Jouduttuaan kerran liikkeelle se ei heilu eikä keinu; on\nmahdotonta tuntea, nouseeko se vai laskeeko. Bert oli melko lailla\nviluissaan, mutta ei tuntenut vuorikipua. Hän veti ylleen Butteridgen\nnutun, päällystakin ja käsineet -- puki ne \"Aavikon dervisshin\"\nkaavun ylle, joka verhosi hänen halpaa pyhäasuaan -- ja istui pitkän\naikaa perin hiljaa tuon oudon rauhan valtaamana. Hänen yläpuolellaan\noli kevyt, kuultava, aaltoileva pallo kiiltävän ruskeasta öljytystä\nsilkistä, huikaiseva päivänpaiste ja taivaan avara syvänsininen\nkupu. Alhaalla, syvällä alhaalla, oli lattiana päivänpaisteinen\npilvikenttä, jonka suunnattomien halkeamain läpi siinti meri.\n\nAlhaalta tarkastellessa olisi nähnyt hänen päänsä, liikkumattoman\npienen mustan nupin, pistävän esiin korista, ensin pitkän aikaa\ntoiselta puolen, sitten hetkiseksi häviävän ilmestyäkseen jälleen\ntoiselle puolen.\n\nHän ei ollut laisinkaan peloissaan tai levoton. Hän ajatteli, että\nkuten tämä hillitsemätön laite oli noin syöksynyt taivasta kohti,\nse saattoi samaten jonkun ajan kuluttua syöksyä jälleen alas; mutta\nse ajatus ei sanottavasti kiusannut häntä. Pääasiallisesti hän oli\nihmeissään. Ilmapallossa ei tarvitse pelätä -- ennenkuin se laskeutuu.\n\n\"Helkkari!\" hän virkkoi viimein tuntien puhumisen tarvetta; \"parempi\ntämä on kuin moottoripyörä.\n\n\"Hyvä täällä on olla!\n\n\"Varmaankin ne nyt tiedustelevat minua sähköteitse...\"\n\nSeuraavana tuntina hän tutkiskeli korin varusteita suurella\ntarkkuudella. Hänen yläpuolellaan oli ilmapallon kokoonkurtistettu\nnielu, jonka avoimesta reiästä hän voi kurkistaa sen avaraan, tyhjään\nhiljaiseen sisustaan ja josta riippui kaksi hienoa, merkitykseltään\nkäsittämätöntä nuoraa, toinen valkoinen, toinen punainen, kadoten\nrenkaan alapuolella sijaitseviin pusseihin. Ilmapallon verkkosuojus\npäättyi nuoriin, jotka oli sidottu renkaaseen, suureen teräksellä\nvyötettyyn kehään, johon kori oli köysillä kiinnitetty. Siitä\nriippui laahusköysi ja hara, ja korin sivuilla oli joukko säkkejä.\nBert otaksui ne painolastiksi, joka \"oli hurahutettava alas\", jos\nilmapallo rupesi vaipumaan. \"Eipä ole vielä pelkoa vaipumisesta\",\nBert arveli.\n\nRenkaasta riippui aneroidi ja eräs laatikkomainen kone. Jälkimäisessä\noli norsunluinen levy, johon oli merkitty \"statoscope\" ja muita\nranskalaisia sanoja, ja pieni viisari värisi ja heilui sanojen\n_Montée_ ja _Descents_ välillä \"Aivan oikein\", virkkoi Bert, \"siitä\nnäkee, onko pallo nousemassa vaiko laskemassa.\" Korin punaisella,\npatjoitetulla penkillä oli pari vaippaa sekä valokuvauskone ja\nvastaisissa nurkissa korin pohjalla tyhjä sampanjapullo ja lasi.\n\"Virvoituksia\", sanoi Bert miettiväisesti, potkiskellen tyhjää\npulloa. Sitten hänen päähänsä juolahti oivallinen ajatus. Hän\nhavaitsi, että molemmat lepopenkit olivatkin laatikoita, ja niistä\nhän löysi sellaista, mikä Butteridgen mielestä kuului ilmapalloretken\nvarusteisiin: korin, joka sisälsi lihapiirakan, roomalaisen\npiirakan, kylmää linnunpaistia, tomaatteja, vihanneksia, voileipiä,\nsuuren leivoksen, veitsiä, haarukoita ja paperilautasia, itsestään\nkuumentuvia kahvi- ja kaakaokannuja, leipää, voita ja hilloa, useita\nhuolellisesti käärittyjä sampanjapulloja, kivennäisvesipulloja\nja suuren astian pesuvettä, paperilaukun, karttoja ja kompassin,\nmatkalaukun, jossa oli joukko toalettitarpeita, m.m. käherryspihdit\nja tukkaneuloja, korvasuojustimilla varustetun lakin j.n.e.\n\n\"Kokonainen talous\", sanoi Bert näitä varusteita tarkastellen, kun\nhän sitoi korvasuojukset leukansa alle.\n\nHän katsoi korin reunan ylitse. Loistavat pilvet olivat kaukana\nalhaalla. Ne olivat tihentyneet, niin että koko maailma oli niiden\npeitossa. Etelässä ne olivat kasaantuneet suuriksi lumiröykkiöiksi\n-- hän melkein luuli niitä vuoriksi -- pohjoisessa ja idässä ne\nlevisivät aaltomaisina lakeuksina ja huikaisivat päivänpaisteessa.\n\n\"Kuinkahan kauan ilmapallo pysyy ylhäällä?\" hän virkkoi.\n\nHän luuli pysyvänsä aivan paikallaan, niin huomaamattomasti tuo\nhirviö ajelehti ympäröivän ilman mukana. \"Ei suinkaan tästä pääse\nalas, ennenkuin pannaan kone käymään takaperin\", sanoi hän.\n\nHän tutki statoskooppia\n\n\"Yhä se vaan monteeraa\", hän sanoi.\n\n\"Mitenkähän kävisi, jos nuorasta vetäisi? -- Ei\", hän päätti, \"min'en\nrupea sotkemaan niitä.\"\n\nMyöhemmin hän vetäisi sekä repäisy- että läppänuorasta, mutta,\nkuten Butteridge jo oli huomannut, ne olivat takertuneet erääseen\nlaskokseen nielussa. Ei siis tapahtunut mitään. Ellei tuota pikku\nestettä olisi ollut, repäisynuora olisi viiltänyt ilmapallon auki,\nikäänkuin miekalla halkaisten, ja herra Smallways olisi syöksynyt\nijankaikkisuuteen muutaman tuhannen jalan nopeudella sekunnissa.\n\"Ei käy!\" hän sanoi kiskaisten vielä kerran. Sitten hän ryhtyi\naterioimaan.\n\nHän avasi pullon sampanjaa, joka heti, kun lanka oli katkaistu,\nlennätti korkkinsa ulos uskomattoman kiukkuisesti ja suurimmalta\nosaltaan itsekin seurasi sitä avaruuteen. Bert sai kuitenkin\nlasillisen. \"Ilmanpaine sen teki\", hän sanoi saaden viimeinkin\ntilaisuuden käyttää kouluaikansa alkeellisia fysiografian tietoja.\n\"Ensi kerralla pitää olla varuillaan. Sitä juomaa ei kannata tuhlata.\"\n\nSitten hän rupesi etsimään tulitikkuja käyttääkseen hyväkseen\nButteridgen sikaareja. Mutta onni suosi häntä jälleen, hän ei\nlöytänytkään sellaisia sytyttääkseen yläpuolellaan olevan kaasun.\nMuussa tapauksessa hän olisi vaipunut alaspäin tulenlieskana,\nloistavana, mutta lyhytaikaisena ilotulituksena. \"Saamarin Grubb!\"\nhän lausui. \"Nyt se piti taas minun laatikkoni. Aina se vie toiselta\ntikut.\"\n\nHän levähti hetkisen. Sitten hän nousi, tassutteli ympäri koria,\nasetteli painolastisäkkejä, tarkasteli jonkun aikaa pilviä ja\nryhtyi tutkimaan laatikosta löytämiään karttoja. Bertin mielestä\nkartat olivat huvittavia, ja hän kulutti hetkisen koettelemalla\nsaada käsiinsä Ranskan tai Kanaalin kartan; mutta ne olivat kaikki\nenglantilaisia sotilaskarttoja. Siitä hänen ajatuksensa johtuivat\nkieliin ja hän koetteli muistella kouluranskaansa. \"Je suis\nAnglais. C'est une méprise. Je suis arrivé par accident ici\" [Olen\nenglantilainen. Tämä on erehdys. Olen tullut tänne tapaturman kautta.\n-- Suom.]; nämä hän arveli sopivimmiksi sanontatavoiksi. Hänen\nmieleensä juolahti, että hän saattoi huvikseen lueskella Butteridgen\nkirjeitä ja muistikirjaa, ja siten hän sai iltapäivänsä kulumaan.\n\n\n2.\n\nHän istui patjoitetulla laatikolla varsin huolellisesti verhottuna,\nsillä sää oli purevan kylmä ja selkeä. Alimpana hänellä oli yllään\netukaupungin keikarin yksinkertaiset alusvaatteet, vaatimaton\nsininen sarssipuku, sandaalintapaiset polkupyöräkengät ja housujen\npäälle vedetyt ruskeat sukat; sitten seurasi \"Aavikon dervisshille\"\nsopiva kaapu, sitten Butteridgen liivit ja nuttu sekä suuri nahalla\nsisustettu päällystakki; lopuksi naisen väljät turkit ja polvien\nympäri kiedottu vaippa. Päässään hänellä oli pellavatukka ja sen yllä\nButteridgen suuri lakki, jonka suojustimet olivat vedetyt korville.\nJalkoja lämmitti Butteridgen nahkaiset päällyskengät. Ilmapallon kori\noli pieni ja siisti, hän oli löytänyt kevyen laskupöydän, sovittanut\nsen vierelleen ja asettanut sille lasin sampanjaa. Ja hänen\nympärillään, ylä- ja alapuolella oli avaruus -- sellainen kirkas\ntyhjyys ja hiljaisuus, jommoista vain ilmapurjehtija saa kokea.\n\nHän ei tietänyt, minne pallo mahtoi ajautua ja mitä nyt tapahtuisi.\nHän tyytyi tilaansa rauhallisena, tuottaen kunniaa Smallwaysien\nrohkeudelle, jonka olisi täydellä syyllä voinut olettaa laadultaan\npaljon kehnommaksi ja halveksittavammaksi. Oman käsityksensä\nmukaan hänen oli jouduttava jonnekin, ja ellei hän silloin\nruhjoutuisi mäsäksi, toimittaisi joku, luultavasti jokin \"seura\",\nhänet ilmapalloineen takaisin Englantiin. Ellei niin kävisi, hän\ntiedustelisi varsin pontevasti Englannin konsulia. \"Le Consuelo\nBritannique\", hän päätti sanoa. \"Apportez moi à le Consuelo\nBritannique s'il vous plait\", hän aikoi sanoa, sillä osasihan\nhän jonkun verran ranskaa. Odotellessaan hän kiintyi tutkimaan\nButteridgen papereita.\n\nNiiden joukossa oli aivan yksityisiä kirjeitä, muiden muassa useita\nkiihkeitä rakkauskirjeitä, jotka oli kirjoitettu suurella naisen\nkäsialalla. Ne eivät kuulu meille, ja paheksuen on mainittava, että\nBert ne luki.\n\nLuettuaan hän huomautti omituisen hämmästyksen valtaamana: \"Voi\nturkanen!\" ja sitten, kauan vaiettuaan: \"Mahtaakohan se olla tuo\nnainen?\n\n\"Hyvä jumala!\"\n\nHän vaipui pitkäksi aikaa mietteisiinsä.\n\nSen jälkeen hän ryhtyi jälleen tutkimaan Butteridgen sisustaa.\nPaperien joukossa oli sanomalehdistä leikattuja haastatteluja ja\nuseita saksankielisiä kirjeitä, sitten myöskin muutamia saksalaisella\nkäsialalla kirjoitettuja englanninkielisiä. \"Äläpäs!\" sanoi Bert.\n\nEräässä viimeksi mainituista, jonka hän ensiksi sai käteensä,\npyydettiin anteeksi, ettei hänelle oltu ennemmin kirjoitettu\nenglannin kielellä, mikä erehdys oli hänelle aiheuttanut haittaa ja\nviivytystä, ja siirryttiin sitten asiaan, joka Bertin mielestä oli\nsuunnattoman jännittävää. \"Ymmärrämme täydellisesti, että olette\nvaikeassa asemassa ja että teitä mahdollisesti vartioidaankin asiain\nollessa nykyisellä kannalla. Mutta, hyvä herra, emme kuitenkaan voi\nuskoa, että teitä ruvettaisiin toden teolla estämään, jos haluaisitte\nlähteä maasta ja saapua suunnitelminenne luoksemme tavallisia\nteitä käyttäen -- joko Doverin, Ostenden, Boulognen tai Dieppen\nkautta. Meidän on vaikeata ajatella, että teillä olisi syytä pelätä\njoutuvanne murhatuksi arvokkaan keksintönne vuoksi.\"\n\n\"Kerrassaan hullunkurista\", sanoi Bert mietiskellen.\n\nSitten hän tutki toisia kirjeitä.\n\n\"Näkyvät haluavan häntä\", Bert sanoi; \"mutta eivät tahtoisi mennä\nliian pitkälle. Tai koettavat tekeytyä välinpitämättömiksi saadakseen\nhinnan alenemaan.\n\n\"Ei taida olla hallituksen hommia\", hän tuumaili jonkun ajan päästä.\n\"Tämä näyttää pikemmin jonkun liikkeen paperilta. Yläreunaan on\npainettu jotain. _Drachenflieger. Drachenballons. Ballonstoffe.\nKugelballons_. Minulle se on hepreaa.\n\n\"Mutta hän aikoi myydä ulkomaille koko siunatun salaisuutensa. Aivan\noikein. Se ei olekaan hepreaa! Taivas! Täällä se salaisuus onkin!\"\n\nHän pyörähti istuimelta, avasi laatikon ja levähytti paperilaukun\nauki laskupöydälle. Se oli täynnä piirustuksia, jotka oli laadittu\ninsinööreille ominaisella tyylillä ja tavanmukaisilla väreillä.\nJa lisäksi hän löysi muutamia hämäriä valokuvia, nähtävästi\njonkun amatöörin ottamia lyhyeltä matkalta, ja ne esittivät juuri\nButteridgen omaa konetta sen vajassa Kristallipalatsin lähellä. Bert\nhuomasi vapisevansa. \"Hyvä jumala!\" hän virkkoi, \"täällä minä lentää\nharhailen tuulien teillä mukanani koko tuo siunattu salaisuus.\n\n\"Katsellaanpas sitä hiukan!\" Hän syventyi tutkimaan piirustuksia ja\nvertailemaan niitä valokuviin. Ne saattoivat hänet ymmälleen. Puolet\nniistä näkyi puuttuvan. Hän koetti kuvitella, miten ne oli liitettävä\nkokoon, mutta havaitsi sen liian vaikeaksi.\n\n\"Se on tukalaa\", Bert sanoi. \"Kunpa olisin joutunut koneoppiin.\nSaisipa siitä vaan selvän!\"\n\nHän astui korin sivulle ja pysähtyi hetkiseksi tuijottamaan sokein\nsilmin suunnatonta pilviröykkiötä -- verkalleen hajoavia Monte Rosa\njättiläisiä, joiden alaosa oli auringon valaisema. Hänen huomionsa\nkiintyi omituiseen mustaan pilkkuun, joka liukui niiden ylitse. Se\nherätti hänessä levottomuutta. Tuo musta läikkä liikkui vitkalleen\nhänen tasallaan syvällä alhaalla, seuraten häntä uupumatta yli\npilvivuorien. Minkävuoksi se seurasi häntä? Mikähän se mahtoi olla?...\n\nÄkkiä se selvisi hänelle. \"Luonnollisesti!\" hän virkkoi. Se\noli ilmapallon varjo. Mutta hän vahti sitä vielä jonkun aikaa\nepäluuloisena.\n\nSitten hän ryhtyi jälleen käsiksi suunnitelmiin.\n\nKaiken iltapäivää hän milloin koetti päästä niiden perille,\nmilloin vaipui syviin mietteisiin. Hän sai laadituksi huomattavan,\nuuden ranskalaisen selityksen. \"Voici mosjöö! -- Je suis un\ninventeur Anglais. Mon nom est Butteridge. Bee, uu, tee, tee,\nee, ärrä, ii, dee, gee, ee. J'avais ici pour vendre le secret de\nle _flyingmachine_. Comprenez? Vendre pour l'argent tout suite,\nl'argent en main. Comprenez? C'est le machine à jouer dans l'air.\nComprenez? C'est le machine à faire l'oiseau. Comprenez? Balancer?\nOui exactement! Battir l'oiseau en fait, à son propre jeu. Je\ndésire le vendre ceci à votre governement national. Voulez vous me\ndirecter la?\" [\"Kuulkaapas, herra! -- Olen englantilainen keksijä.\nNimeni on Butteridge. Olen tullut myymään lentokonesalaisuuden.\nYmmärrättekö? Myyn heti rahasta, käteismaksusta. Sillä koneella voi\nleikkiä ilmassa. Ymmärrättekö? Sillä voi lentää kuin lintu. Pysyykö\nse tasapainossa? Kyllä, mainiosti. Se voittaa linnunkin. Haluan myydä\nsen hallituksellenne. Neuvokaa minut sinne.\"]\n\n\"Taitaa kieliopin puolesta olla vähän niin ja näin\", Bert arveli,\n\"mutta kyllä niiden pitäisi siitä päästä asian perille.\n\n\"Mutta entä jos pyytävätkin mua selittämään tätä laitosta?\"\n\nHän siirtyi hiukan levottomana suunnitelmia tarkastelemaan. \"Luulen,\nettei tässä olekaan kaikkea!\" hän sanoi...\n\nTuo ihmeellinen löytö saattoi hänet yhä enemmän ymmälleen siellä\nylhäällä pilvien keskellä. Hän arveli voivansa milloin hyvänsä painua\nalas taivas tiesi minkä muukalaisen kansan keskuuteen.\n\n\"Tällaista tilaisuutta ei minun elämässäni satu toista\", hän sanoi.\n\nMutta sitten hänelle alkoi selvenemistään selvetä, ettei siitä\nolisi mitään hyötyä. \"Ne sähköttävät siitä heti alas jouduttuani --\nkirjoittavat sanomalehtiin. Butteridge saa siitä tiedon ja lähtee\nseuraamaan minun jälkiäni.\"\n\nEi olisi ensinkään hauskaa joutua Butteridgen ajettavaksi. Bert\nmuisteli hänen suuria mustia viiksiään, kolmikulmaista nenää,\nuhkaavaa mylvinää ja tuimaa katsetta. Hänen iltapäiväinen unelmansa\nButteridgen suuren salaisuuden ihmeellisestä anastamisesta ja\nmyymisestä raukesi hänen mielessään, hajosi ja hävisi. Hän heräsi\njälleen järkiinsä.\n\n\"Ei se kävisi päinsä. Ei sitä kannata ajatellakaan.\" Hän ryhtyi\nvitkaan ja vastahakoisesti asettelemaan Butteridgen papereita\ntaskuihin ja laukkuihin, joista ne oli löytänyt. Hän huomasi\nilmapallon loistavan kultaisessa valossa ja taivaan sinisen\nkuvun käyneen väriltään lämpimämmäksi. Hän nousi seisaalleen\nja näki auringon suurena häikäisevänä kultapallona laskeutuvan\nkultareunaisten, tulipunaisten ja purppuraisten pilvien muodostamaan\nlainehtivaan mereen, jota omituisempaa ja ihmeellisempää ei\nsaata kuvitellakaan. Idässä pilvimanner ulottui synkän sinisenä\näärettömiin, ja Bertistä näytti koko maapallonpuolisko leviävän hänen\nsilmäinsä eteen.\n\nSitten hänen silmänsä keksivät kaukaa kolme pitkää, tummaa\nmuodostumaa kiitämässä kuin pyöriäiset, jotka meressä ajavat toinen\ntoistaan. Ne olivat todellakin varsin kalan näköisiä -- niillä oli\npyrstökin, mikäli hän hämärässä ohimennen luuli nähneensä. Hän\nräpytti silmiään ja tuijotti uudelleen, mutta ne olivat kadonneet.\nPitkän aikaa hän tarkasteli noita etäisiä sinisiä lakeuksia,\nnäkemättä kuitenkaan sen enempää...\n\n\"En ole koskaan nähnyt kummempia\", hän virkkoi, ja sitten: \"Ei\nsellaisia ole...\"\n\nAurinko aleni alenemistaan, ei jyrkästi painuen, vaan pohjoista kohti\nkallistuen, ja sitten oli päivänvalo ja sen laajentava lämpö kokonaan\nkadonnut ja statoskoopin kieli siirtyi väristen koneen toiselle\npuolelle, johon oli merkitty _Laskee_.\n\n\n3.\n\n\"Mikäs _nyt_ on tulossa?\" sanoi Bert.\n\nHän havaitsi kolean, harmaan pilvierämaan lähestyvän verkalleen,\nmutta varmasti. Kun hän vaipui pilvien keskelle, ne eivät\nnäyttäneetkään enää entisiltä lumipeittoisilta vuorenrinteiltä, ne\nmuuttuivat näkymättömiksi, suunnattomaksi ja äänettömäksi nousuja\npakovirraksi. Hetkiseksi hänen vaipumisensa keskeytyi, kun hän oli\njoutunut melkein noiden hämärien massojen keskelle. Sitten taivas\npeittyi äkkiä, päivänvalon viimeiset jäljet hävisivät ja hän vaipui\niltahämärässä nopeasti läpi lumiryöpyn. Hienoja lumihiutaleita kiiti\nhänen ohitsensa keskitaivasta kohti, niitä ajautui häntä ympäröiville\nesineille sitten sulaakseen, ne koskettivat hänen kasvojaan\naavemaisin sormin. Häntä puistatti. Hänen henkäyksensä huurusi\nhöyrynä, ja kaikki kävi heti kosteaksi.\n\nHänestä tuntui siltä, että tavattoman raivoisa ja yhä kiihtyvä\nlumimyrsky kiiti _ylöspäin_; sitten hän tajusikin painuvansa itse\nalaspäin yhä nopeammin.\n\nHänen korvansa erottivat erään äänen. Maailman suuri hiljaisuus oli\npäättynyt.\n\nMikä oli tuo sekava ääni?\n\nLevottomana, ymmällään hän kurotti päätään reunan yli.\n\nEnsin hän luuli näkevänsä jotain, mutta se katosi jälleen. Sitten hän\nerotti selvästi pienten vaahtokielekkeiden ajavan toinen toistaan ja\nmeren leviävän aavana ulappana. Kaukana häämötti erään luotsiveneen\nsuuri purje epäselvine mustine kirjaimineen ja pieni punertavan\nkeltainen valo -- ja se keikkui ja vaappui -- vaappui ja keikkui\nmyrskyn käsissä, kun hän sitävastoin ei voinut ensinkään havaita\ntuulevan. Pian veden kohina läheni ja yltyi. Hän vaipui, vaipui --\nsuoraa päätä mereen!\n\nKiihkeänä hän ryhtyi toimimaan.\n\n\"Painolasti!\" hän huusi, tempasi korin pohjalta pienen säkin ja\nheitti sen ulos. Odottamatta sen vaikutusta hän lähetti toisen samaa\ntietä. Hän katsahti ajoissa laidan yli nähdäkseen pienen valkoisen\nhyrskeen kohoavan veden tummasta pinnasta, ja sitten hän joutui\njälleen lumen ja pilvien keskelle.\n\nAivan tarpeettomasti hän heitti ulos kolmannen ja neljännenkin\npainolastisäkin ja huomasi pian suunnattomaksi mielihyväkseen\nkiitävänsä kosteasta ja koleasta ilmakerroksesta kirkkaisiin, kylmiin\nseutuihin, missä päivänvalo vielä viivyskeli. \"Jumalan kiitos!\" hän\nlausui sydämensä syvyydestä.\n\nSinertävällä taivaalla tuikki nyt muutamia tähtiä ja idässä loisti\nkirkkaana pitkulainen kuu.\n\n\n4.\n\nTuo äskeinen tapahtuma oli tehnyt Bertin varsin levottomaksi,\nääretön ulappa vaivasi häntä painajaisen tavoin. Oli kesäinen\nyö, mutta silti se tuntui hänestä tavattoman pitkältä. Hänet oli\nvallannut epävarmuuden tunne, ja aivan aiheettomasti hän kuvitteli\nauringonnousun karkoittavan sen. Lisäksi hän oli nälissään. Hän\netsiskeli pimeässä laatikosta ruokaa, sotki sormensa roomalaiseen\npiirakkaan ja sai viimein käsiinsä voileipiä, joiden kastikkeeksi\nhän avasi melkoisella menestyksellä puolen pulloa sampanjaa. Se\nlämmitti ja virkisti; hän sadatteli Grubbia tulitikkujen vuoksi,\npeittäytyi tarkoin laatikolle ja nukahti hetkeksi. Pari kertaa hän\nnousi tarkastamaan, vieläkö hän yhä oli turvassa korkealla meren\nyläpuolella. Ensi kerralla kuun valaisemat pilvet olivat valkoiset\nja tiiviit ja ilmapallon varjo riensi niitä pitkin kuin uskollinen\nkoira; myöhemmin ne näyttivät ohuemmilta. Levätessään hiljaa, suureen\ntummaan palloon tuijottaen, hän keksi jotain. Hänen -- tai oikeastaan\nButteridgen liivit ratisivat hänen hengittäessään. Ne olivat vuoratut\npaperilla. Mutta Bert ei voinut nähdä kyllin ottaakseen ne esille ja\ntutkiakseen niitä, vaikka kovin tekikin mieli...\n\nHän heräsi kukkojen kiekunaan, koirien haukuntaan ja lintujen\nlauluun. Verkalleen hän ajelehti alhaalla yli lakean maan, jonka\nselkeältä taivaalta säteilevä aamuaurinko kultasi. Hän tuijotti\npensasaitoja puuttuviin, hyvinhoidettuihin vainioihin, joita\nhalkoilivat kaapeleita kannattavien punaisten pylväiden reunustamat\ntiet. Vast'ikään hän oli kulkenut yli tiheään asutun kylän, jonka\nvalkoisiksi maalatuissa taloissa oli jyrkkä, punainen tiilikatto\nja jonka keskellä kohosi solakka kirkontorni. Joukko talonpoikia,\nmiehiä ja naisia, joilla oli hohtavat puserot ja kömpelöt jalkineet,\npysähtyi tielle työmaalle astellessaan ja jäi häntä katselemaan. Hän\noli niin matalalla, että pallon laahusköysi raahasi maassa.\n\nHän tuijotti noihin ihmisiin. \"Mitenkähän sitä oikein laskeutuisi\nmaahan\", hän mietti.\n\n\"Entä jos nyt _pitäisikin_ laskeutua?\"\n\nHän huomasi ajautuvansa ilmarataa kohti ja heitti ulos pari, kolme\nkourallista painolastia, välttääkseen sen.\n\n\"Annas olla! Voisihan sanoa vain 'prenez'! Kunpa tietäisin,\nmiten ranskalainen sanoo: ottakaa kiinni nuorasta... Kai ne ovat\nranskalaisia?\"\n\nHän tarkasteli jälleen seutua. \"Voisi olla Hollantiakin. Tai\nLuxemburgia. Tai minun tietääkseni vaikka Lotringiakin. Mitähän nuo\nsuuret laitokset lienevät? Ehkä jonkinlaisia polttouuneja. Seutu\nnäyttää hyvinvoivalta...\"\n\nSeudun sivistynyt ulkomuoto herätti vastakaiun hänen sielussaan.\n\n\"Annappas, kun ensin siistin itseäni hiukkasen\", hän sanoi.\n\nHän päätti kohota hieman ylemmäksi, vapautua tekotukastaan, joka nyt\nrupesi kuumentamaan hänen päätään, ja niin edespäin. Heitettyään\nulos säkillisen painolastia hän havaitsi hämmästyksekseen kiitävänsä\nsangen nopeasti ylöspäin.\n\n\"Hitto!\" huudahti herra Smallways. \"Tuo temppu oli liiaksi...\nMilloinkahan täältä pääsee taasen alas?... Suurustettava täällä\nainakin on.\"\n\nHän otti pois lakin ja tekotukan, sillä sää oli lämmin, ja\najattelemattomuudessaan hän heitti jälkimäisen ulos korista.\nStetoskooppi heilahti ripeästi \"nousua\" osoittamaan.\n\n\"Tämä siunattu laitos rupeaa pyrkimään ylöspäin, jos vain _katsookin_\nulos\", hän virkkoi käyden käsiksi laatikkoon. Sieltä hän löysi muiden\nmuassa useita kannuja kaakaojuomaa; niissä oli tarkat avaamisohjeet,\njoita hän noudatti erittäin huolellisesti. Hän lävisti pohjan\nsitä varten varatulla avaimella, ja siitä tuo kylmä kannu rupesi\nlämpiämistään lämpiämään, niin että hän lopulta tuskin saattoi siihen\nkoskea. Sitten hän avasi astian toisesta päästä, ja siinä höyrysi\nkaakao valmiina, ilman että oli tarvinnut käyttää tulitikkuja ja\nminkäänlaista liekkiä. Tämä keksintö oli vanha, vaikka Bertille\ntuntematon. Vielä hän löysi savustettua sianlihaa, hilloa ja leipää,\nsaaden siten oikein mukiinmenevän aamiaisen.\n\nTämän perästä hän riisui yltään päällystakin, sillä aurinko alkoi jo\nkäydä polttavaksi, ja siitä hänen mieleensä muistui edellisenä yönä\nkuulemansa kahina. Hän vapautui liiveistäkin ja tutki niitä. \"Ei\ntämä juuri taida olla Butteridgen mieleen.\" Hän epäröi, mutta rupesi\nlopulta ratkomaan niitä. Sisästä hän löysi puuttuvat piirustukset,\nkiertävät sivulevyt, joista lentokoneen koko tasapaino riippui.\n\nJos joku enkeli olisi tällöin katsellut taivaasta, hän olisi nähnyt\nBertin istuvan pitkät ajat löytönsä jälkeen syvälliseen mietiskelyyn\nvaipuneena. Viimein hän nousi pystyyn kasvoillaan innostuksen ilme,\nsieppasi Butteridgen ratkotut, turmellut ja tutkitut liivit ja heitti\nne pallosta. Verkalleen ladellen ne vaipuivat alaspäin, kunnes\ntyytyväisesti läiskähtäen laskeutuivat lepoon erään saksalaisen\nmatkailijan kasvoille, joka rauhallisesti nukkui vuoritien varrella\nlähellä Wildbadia. Tämäkin lennätti ilmapallon ylemmäksi ja\nsiis vieläkin lähemmäksi kuviteltua enkeliämme, joka nyt olisi\nvoinut nähdä herra Smallwaysin repäisevän auki oman nuttunsa ja\nliivinsä, irroittavan kauluksensa, avaavan paitansa, työntävän\nkätensä poveen ja kiskaisevan ulos sydämensä -- tai ellei juuri\nsydäntäänkään, niin ainakin erään suuren, heleän punaisen esineen.\nJos tarkastajamme, voittaen taivaallisen kauhun puuskan, olisi\nlähemmin tutkinut tätä punaista esinettä, hänelle olisi paljastunut\nmuuan Bertin rakkaimpia salaisuuksia, suurimpia heikkouksia. Se\noli punaisesta rapikkokankaasta laadittu rintasuojus, muuan noita\nsuuria, muka terveydenhoitoon kuuluvia esineitä, joita kristikunnan\nprotestanttiset kansat pillerien ja lääkkeiden ohella käyttävät\nsuojelevien pyhäinjäännösten ja -kuvien asemasta. Bert piti tätä\nvaatekappaletta aina yllään sen jälkeen, kuin eräs porvari oli\nhänelle uskotellut, että hänellä oli huonot keuhkot.\n\nNyt hän riisui fetisshinsä, kävi sen kimppuun kynäveitsin ja\ntyönsi äsken löytämänsä suunnitelmat sen kahden rapikkokerroksen\nväliin. Sitten hän siisti itseään Butteridgen pienen kuvastimen\nja purjekankaasta tehdyn pesuastian avulla kuten mies, joka on\nastunut tärkeän askeleen, napitti nuttunsa, heitti laidalle \"Aavikon\ndervisshin\" valkoisen kaavun, peseytyi kohtuullisesti, ajoi partansa,\npuki taasen ylleen suuren lakin ja turkit ja rupesi näistä hommista\nperin virkistyneenä tarkastamaan allaan olevaa maisemaa.\n\nNäköala oli todellakin uskomattoman suuremmoinen. Kenties ei\nniin omituinen ja komea kuin edellisen päivän auringonpaisteinen\npilvimaisema, mutta joka tapauksessa paljon mieltäkiinnittävämpi.\nIlma oli harvinaisen kirkas ja ainoastaan etelässä ja lounaassa\nnäkyi muutamia pilviä. Mäkisessä seudussa oli siellä ja täällä\nhavupuu-metsikköjä ja karuja ylänköjä, mutta myöskin lukuisasti\nmaataloja, ja syvällä kukkulain välissä kierteli jokia, joihin\npaikoitellen oli rakennettu patouksia sähkölaitoksia varten. Pitkin\nlakeuksia näkyi hauskoja, jyrkkäkattoisia kyliä ja jokaisessa kohosi\nmieltäkiinnittävän kirkon rinnalla langattoman sähkölennättimen\ntapuli. Siellä ja täällä oli suuria linnoja, puistoja ja valkoisia\nteitä, ja varsinkin pistivät silmään punaisten ja valkoisten\nkaapelipylväiden reunustamat polut. Vielä saattoi huomata puutarhain\nja heinävarastojen kaltaisia aidattuja alueita, suuria aittojen\nkattoja ja useita sähkömeijerien voimahuoneita. Ylängöillä\nliikkui runsaasti karjaa. Paikoitellen hän näki vanhan rautatien\n(nykyään yksiraiteisen) tunkeutuvan tunneleihin ja kiipeävän\nvallien yli ja erotti ohikiitävän junan kiivaasta huminasta.\nKaikki näkyi harvinaisen selvästi, vaikkakin pienessä koossa. Pari\nkertaa hän huomasi tykkejä sekä sotilaita, ja mieleen johtuivat\nsotavalmistukset, joiden todistajana hän oli ollut Englannissa\nhelluntain pyhinä. Mutta mistäpä hän saattoi tietää, että näissä\nvalmistuksissa oli jotain tavallisuudesta poikkeavaa, ja myöskin\nsatunnaiset säännöttömät tykinlaukaukset, jotka heikkona kaikuna\nkohosivat ylös hänen korviinsa, jäivät hänelle käsittämättömiksi.\n\n\"Kunpa tietäisi, miten täältä pääsee alas\", sanoi Bert noin kymmenen\ntuhannen jalan korkeudessa liidellen ja tempoili turhaan punaisesta\nja valkoisesta nauhasta. Myöhemmin hän tarkasti perinpohjin\nruokavarastonsa. Yläilmoissa eläminen lisäsi hänen ruokahaluaan\nhuolettavassa määrässä, ja hän arveli olevan varovaisinta jakaa\nnyt varastonsa annoksiin. Näyttihän siltä, että hänen kenties oli\nviivyttävä kokonainen viikko ilmassa.\n\nAlhaalla näkyvä laaja panoraama oli ensinnä ollut äänetön kuin\nmaalattu taulu. Mutta kun kaasu päivän vieriessä haihtui verkalleen\npallosta, rupesi tämä jälleen vaipumaan maata kohti. Yksityiskohdat\nkarttuivat, ihmiset kävivät selvemmiksi ja hän alkoi kuulla\njunien ja vaunujen vihellyksiä ja ryskettä, karjan ammumista,\ntorvien toitotusta ja rumpujen pärinää, vieläpä ihmisääniäkin.\nViimein ilmapallon köysi laahasi taasen maassa, ja hänestä näytti\nmahdolliselta päästä alas. Pari kertaa, kun köysi osui kaapeleihin,\nhän tunsi tukkansa nousevan sähkön vaikutuksesta pystyyn, ja kerran\nhän sai lievän tärähdyksenkin ja korin ympärillä rätisi kipinöitä.\nHän arveli sellaisten seikkain kuuluvan matkaseikkailuihin. Siitä hän\noli nyt aivan selvillä, että renkaasta riippuva rauta-ankkuri oli\nlaskettava alas.\n\nTämä yritys menestyi jo alun pitäen huonosti, kenties siitä\nsyystä että laskupaikka oli taitamattomasti valittu. Ilmapallo\ntarvitsee aution aukeaman, ja hän valitsi ihmisjoukon. Hän teki\npäätöksensä äkkiä, riittävästi pohtimatta. Bert näki edessään mitä\nmiellyttävimmän pikkukaupungin -- korkean kirkontornin ympärillä\nryhmän jyrkkiä kattoja, joihin puut loivat vaihtelua, ryhmän\nympärillä muurin, jonka suuri portti aukeni puiden reunustamalle\nvaltatielle. Kaikki maaseudun kaapelit ja johtolangat kulkivat sitä\nkohti kuin vieraat juhlaan pyrkien. Se näytti peräti kodikkaalta ja\nmukavalta, ja lukuisat liput olivat omiaan lisäämään sen hauskaa\nulkomuotoa. Tietä myöten tuli ja meni melkoinen joukko rahvasta\nsuurissa kaksipyöräisissä kärryissä ja jalkaisin, ja silloin tällöin\nvilisti vaunu yksiraiteista rataa pitkin. Ratojen risteyksessä,\nkaupungin ulkopuolella puiden alla oli vilkasta liikettä\nmarkkinakojujen ympärillä. Bertistä paikka näytti lämpimältä,\nystävälliseltä ja kerrassaan viehättävältä. Hän liiti matalalla\njuuri puiden latvojen yläpuolella, ankkuri valmiina heitettäväksi\nsatamaan saavuttaessa -- läheni uteliaana, innokkaana ja, oman\nmielikuvituksensa mukaan, mieltäkiinnittävänä vieraana.\n\nHän kuvitteli saavansa ihailevien talonpoikain keskuudessa aikaan\nsuurtöitä merkkikielellä ja satumaisilla kielellisillä keksinnöillä...\n\nJa sitten alkoi vastoinkäymisten sarja.\n\nKöysi joutui epäsuosioon jo kauan ennen, kuin väkijoukko oli selvästi\nhavainnut hänen tulonsa. Muuan vanhanpuoleinen ja ilmeisesti\nhumalainen talonpoika, jolla oli kiiltävä musta hattu ja punainen\nsateenvarjo, keksi sen ensinnä, kun se laahusti hänen ohitsensa,\nja hänessä heräsi häpeällinen kunnianhimo surmata se. Hän ajoi\nsitä rivakasti takaa häijysti huutaen. Se kulki vinosti tien\npoikki, loiskahti erääseen maitoastiaan ja läimähytti maitoisen\nhäntänsä tehdastyttöjä kukkuroillaan olevaan automobiiliin, joka\noli pysähtynyt kaupungin portin ulkopuolelle. Nämä kirkuivat\näänekkäästi. Ihmiset kohottivat katseensa ja näkivät Bertin huitovan\nilmassa; omasta mielestään hän tervehti kylläkin sydämellisin elein,\nmutta naisten hätähuutojen tähden väkijoukko arveli hänen tekevän\nloukkaavia liikkeitä. Sitten kori osui taitavasti porttitalon\nkattoon, iski poikki lipputangon, näppäili säveleitä muutamista\nsähkölangoista ja lennätti katkenneen langan piiskanläimähdyksen\ntavoin osaltaan kartuttamaan vihamielisyyttä. Takertumalla tiukasti\nkoriin Bert pelastui viime tingassa syöksymästä suin päin maahan.\nKaksi nuorta sotamiestä ja useat talonpojat huusivat hänelle jotain\nnyrkkiä puiden ja rupesivat juosten ajamaan häntä takaa, kun hän\nkatosi muurin yli kaupunkiin. Ihailevia talonpoikia, vieläpäs mitä!\n\nIlmapallo loikkasi heti raisusti, kuten ne tekevät menettäessään osan\nkantamustaan maahan koskettaessaan, ja seuraavassa tuokiossa Bert\nnäki allaan vilkasliikkeiselle torille johtavan kadun, jolla vilisi\nmaalaisrahvasta ja sotamiehiä. Tylyyden hyökyaalto seurasi häntä yhä.\n\n\"Ankkuri alas\", huusi Bert ja sanoi sitten: \"varokaa kallojanne! Hei\nsiellä alhaalla! Pitäkää varanne!\"\n\nAnkkuri kolisi jyrkkää kattoa myöten alaspäin särkyneiden tiilien\nseuraamana, loikkasi kadun poikki väkijoukon kirkuessa ja iski\nerääseen peililasiakkunaan suunnattoman rajusti. Ilmapallo\nvyöryi kuin kovassa aallokossa ja kori keikkui. Mutta ankkuri ei\nollutkaan tarttunut kiinni. Se sukeltausi yhtäkkiä esiin kantaen\ntoisessa haarakkeessaan, ikäänkuin tarkan valinnan tuloksena,\npientä lapsentuolia ja kintereillään hurjistunut kauppamies. Se\nkohotti saaliinsa ilmaan, heilutti sitä ikäänkuin kiusallisen\nepävarmuuden valtaamana ja pudotti sen viimein sievästi ja\nikäänkuin tarkoituksella erään kaalivarastonsa ääressä istuvan\ntalonpoikaisvaimon päähän.\n\nJokainen oli nyt huomannut ilmapallon, jokainen koetti saada käsiinsä\njoko ankkurin tai laahusköyden. Pyyhältäen heilurin tavoin joukon\nläpi, niin että ihmiset lennähtivät oikealle ja vasemmalle, ankkuri\nosui jälleen maahan, tavoitteli turhaan muuatta tukevaa sinipukuista\nja olkihattuista herrasmiestä, iski jalustan erään rihkamavaraston\nalta, sai erään polvihousuihin puetun pyöräilijäsotilaan hyppäämään\nvuorikauriin lailla ja takertui erään lampaan takajalkoihin; eläin\nparka koetti hurjasti sätkytellen turhaan päästä vapaaksi ja\nraahautui ankkurin mukana lepoasentoon torin keskellä sijaitsevan\nkiviristin juurelle. Ilmapallo pysähtyi nytkähtäen. Seuraavassa\ntuokiossa parikymmentä aulista kättä hinasi sitä maahan päin. Samassa\nhetkessä Bert tunsi ensi kerran ripeän tuulen puhaltavan hänen\nympärillään.\n\nMuutamia sekunteja hän seisoi hoippuen korissa, joka nyt keikkui\npyörryttävästi, ja tarkasti hurjistunutta väkijoukkoa koettaen\nkoota ajatuksiaan. Tämä epäonnistuminen hämmästytti häntä suuresti.\nOlivatko nuo ihmiset todellakin niin harmissaan? Jokainen näytti\nsuuttuneen hänelle. Hänen tulonsa ei tuntunut huvittavan ketään. Tuo\nhälinä kuulosti melkoisessa määrässä sadattelemiselta -- vieläpä\nkapinaltakin. Useat komeapukuiset virkamiehet koettivat turhaan\nhillitä väkijoukkoa. Ilmassa heilui nyrkkejä ja keppejä. Ja kun Bert\nnäki erään miehen juoksevan väkijoukon laidasta heinäkuorman luo ja\nnoutavan sieltä kirkaspiikkisen hangon ja erään sinipukuisen sotilaan\nriisuvan vyönsä, silloin hän tuli vakuutetuksi siitä, ettei tämä\npieni kaupunki yhtä kaikki ollutkaan mikään hyvä laskupaikka.\n\nHän oli itsepintaisesti kuvitellut, että hänestä tehtäisiin\njonkinlainen sankari. Nyt hän tiesi erehtyneensä.\n\nHän oli kenties kymmenen jalkaa väkijoukon yläpuolella tehdessään\npäätöksensä. Hän heräsi jälleen toimintaan, hypähti istuimelle ja\nputoamisen vaarasta välittämättä irroitti ankkuriköyden renkaasta,\nriensi laskuköyden luo ja päästi senkin irti. Ankkuriköyden\nputoamista ja ilmapallon nopeata loikkausta tervehdittiin käheällä\nsuuttumuksen huudolla ja hänen päänsä ohitse suhahti jotain -- hän\narveli sitä myöhemmin lantuksi. Laahusköysi seurasi toveriaan.\nVäkijoukko näytti hypähtävän hänen luotaan. Hirvittävästi\nkahisten ilmapallo hankasi telefonipylvästä vasten, ja hän odotti\njännittyneenä, että nyt joko syntyisi sähköräjähdys tai öljytty\nsilkki repeisi tai molemmat tapahtumat yhdessä tuhoisivat hänet.\nMutta onni suosi häntä.\n\nSeuraavassa tuokiossa hän oli kyyrysillään korin pohjassa ankkurin ja\nmolempien köysien painosta vapautuneen ilmapallon syöksyessä vielä\nkerran ylöspäin ilman halki. Hän pysyttelihe pohjalla jonkun aikaa,\nja kun hän viimein katsahti jälleen alas, oli tuo vähäinen kaupunki\nmuuttunut varsin pikkuruiseksi ja kiersi muun Ala-Saksan kera kehässä\nhänen koriaan -- tai ainakin näytti tekevän niin.\n\nTotuttuaan pallon kiertämiseen hän havaitsi sen varsin mukavaksi,\nsillä eihän nyt tarvinnut enää liikuskella ympäri koria.\n\n\n5.\n\nMyöhään eräänä viehättävänä kesäisenä iltapäivänä vuonna 191-,\nmukaillaksemme esitystapaa, joka aikoinaan miellytti G.P.R.\nJames'in [Suosittu englantil. kirjailija, eli 1801-1860. Aloitti\nuseimmiten kertomuksensa samansuuntaisilla kuvauksilla. Suom.\nmuist.] lukijakuntaa, muuan yksinäinen ilmapurjehtija -- kuten\nmuinen klassillisten romaanien yksinäinen ratsastaja -- liiteli\nMainin seutujen ylitse koilliseen päin noin yksitoista tuhatta\njalkaa merenpinnan yläpuolella ja yhä vielä verkalleen pyörien. Hän\nkurotti päätään korista ja tarkasteli alapuolella olevaa seutua\nperin pohjin ymmällään. Tuon tuostakin hänen huulensa muodostelivat\nkuulumattomia sanoja. \"Kehtaavatkin ampua\", esimerkiksi, ja \"Kyllä\nminä tulen alas, kunhan vaan keksin keinon\". Korin laidalla liehui\n\"Aavikon dervisshin\" kaapu turhaan kehottaen valkoisen lipun tavoin\nvarovaisuuteen.\n\nHän tajusi nyt aivan selvästi, ettei alhaalla ollutkaan sitä\nyksinkertaista maaseutua, jonka hän oli kuvitellut kummastuneena\nja melkein kunnioittavasti odottavan hänen laskeutumistaan. Hänen\nkulkunsa ja suuntansa näkyi kovin suututtavan sitä. Mutta eihän\ntuo suunta riippunut hänestä, vaan hänen valtijaistaan, taivaan\ntuulista. Hänen korviinsa kajahti salaperäisiä ääniä, huutotorvista\nsingahtaneita erikielisiä sanoja. Virkamiehiltä näyttävät henkilöt\nolivat antaneet hänelle merkkejä lippuja liehuttamalla ja\nkäsivarsiaan heiluttamalla. Yleensä ilmapalloon lennähtäneet lauseet\nkuulostivat kurkkuäänteiseltä englannin kielen toisinnolta, ja\nenimmäkseen häntä kehotettiin ampumisen uhalla tulemaan alas.\n\n\"Niinpä kyllä\", sanoi Bert, \"mutta kuinka?\"\n\nSitten ammuttiin korin ohitse. Häntä oli äskettäin ammuttu kuusi\ntai seitsemän kertaa, ja kerran luoti oli synnyttänyt äänen, joka\nkuulosti niin vakuuttavasti silkin repeämiseltä, että hän odotti\nputoavansa milloin hyvänsä suin päin maahan. Mutta joko he vain\ntähtäilivät hänen lähelleen tai ampuivat harhaan, toistaiseksi eivät\nluodit olleet repineet muuta kuin ilmaa hänen ympärillään -- ja hänen\narkaa sieluaan.\n\nNyt hän sai hiukan huoahtaa, mutta hän tunsi, että leikki alkaisi\npian uudelleen, ja koetti paraansa mukaan käyttää tilaisuutta\nhyväkseen. Ohimennen hän nautti hieman kuumaa kahvia ja piirakkaa\nvarsin epäsiististi ja huolimattomasti, vilkuillen hermostuneesti\ntoisella silmällään korin laidan yli. Alussa hän oli arvellut,\nettä hänen huonosti harkittu yrityksensä laskeutua tuohon hauskaan\npieneen ylämaan kaupunkiin oli syynä siihen kasvavaan mielenkiintoon,\njota hänen lentonsa kaikkialla herätti. Mutta nyt hän alkoi älytä,\nettei häntä uhannutkaan niin suuressa määrin järjestysvallan kuin\nsotilasvallan käsi.\n\nHän oli aivan tahtomattaan joutunut esittämään eriskummallista,\nsalaperäistä osaa -- kansainvälisen vakoojan osaa. Hän näki\nsalattuja asioita. Hän oli kulkenut Saksan valtakunnan rajan yli,\noli tupsahtanut maailmanpolitiikan kuumaan polttopisteeseen,\najautui paraillaan avuttomana kohti suurta salaisuutta, suunnatonta\nilmapurjehdus-laitosta, joka kiireimmiten oli rakennettu Sisä-Saksaan\nkehittämään hiljaisuudessa, nopeasti ja suuremmoisessa määrin\nHunstedtin ja Stosselin tärkeitä keksintöjä ja siten hankkimaan\nSaksalle ennen kaikkia muita kansakuntia ilmalaivaston, ylivallan\nilmassa ja koko maailmassa.\n\nMyöhemmin, juuri ennen kuin hänet ammuttiin maahan, Bert näki tuon\nintohimoisen toiminnan tuloksen allaan lämpimässä iltavalaistuksessa,\nnäki suuren alueen ylämaata, jolla lepäsi ilmalaivoja kuin\nlauma hirviöitä kytkyeissään. Tuo vilkasliikkeinen alue ulottui\npohjoiseen silmän kantamattomiin ja oli järjestelmällisesti\npaloitettu numeroituihin vajoihin, kaasumittareihin, kasarmeihin\nja varastoalueisiin, joiden välitse kulki kaikkialle yksiraiteisia\nratoja; ilmassa ei sitävastoin ollut lainkaan kaapeleita tai\njohtolankoja. Kaikkialla loistivat Saksan valtakunnan värit,\nvalkoinen, musta ja keltainen, kaikkialla levittivät mustat kotkat\nsiipiään. Mutta saksalaiseksi sen alueen olisi huomannut ilman\nnäitäkin merkkejä, siistiytensä ja toimeliaisuuden vuoksi. Suuria\nmiesjoukkoja kulki edes ja takaisin, useat puuhailivat harmaissa\ntyöpukineissa ilmalaivojen ympärillä, toiset harjoittelivat\narkiasuissaan. Siellä ja täällä kimalteli komea univormu.\n\nHänen huomionsa kiinnittyi etupäässä ilmalaivoihin, ja hän ymmärsi\nheti nähneensä kolme näistä edellisenä yönä, jolloin ne olivat\nkäyttäneet hyväkseen pilvistä säätä liikkuakseen huomaamatta.\n\nNe olivat aivan kalojen näköisiä. Sillä ne suuret ilmalaivat,\njoilla Saksa hyökkäsi New Yorkin kimppuun koettaessaan viimeisen\nkerran hurjalla ponnistuksella anastaa itselleen maailmanherruutta\n-- ennenkuin ihmiskunta käsitti maailmanherruuden unelmaksi -- ne\npolveutuivat suoranaisesti Zeppelinin ilmalaivasta, joka 1906 lensi\nBoden-järven ylitse, ja Lebaudyn ohjattavista laivoista, jotka 1907\nja 1908 tekivät muistettavat matkansa Pariisin yli.\n\nSaksalaisia ilmalaivoja pitivät koossa teräksestä ja aluminiumista\nlaaditut rungot ja tukeva venymätön purjekangas-kuori, jonka\nsisäpuolelle oli viidestäkymmenestä sataan osastoon jaettu tiivis\nkuminen kaasupussi. Nämä olivat täysin kaasunpitäviä ja täytetyt\nvedyllä, ja koko ilmalaiva saatiin nousemaan ja laskemaan pitkän,\nöljytystä ja karaistusta silkistä laaditun sisemmän pallon avulla,\nvähentämällä tai kartuttamalla sen ilmasisältöä. Siten ilmalaivan\nvoi tehdä ilmaa raskaammaksi tai kevyemmäksi, ja painon menestys,\njonka aiheutti polttoaineiden kulutus, pommien heittäminen ynnä muut\nseikat, voitiin myöskin korvata päästämällä ilmaa pää-kaasusäiliön\nosastoihin. Tosin täten muodostui helposti räjähtävä sekoitus, mutta\nnäissä seikoissa on vaarallisuus otettava lukuun. Koko laitteella\noli teräsakseli, jonkinlainen selkäranka, joka päättyi koneeseen\nja potkuriin, ja miehistö sekä varastot olivat laajentuneen, pään\ntapaisen keulan alle sijoitetussa hyttiryhmässä. Kone oli tavattoman\nvoimakasta Pforzheim-laatua, joka oli saksalaisen keksinnän suurin\nennätys, ja sitä hoidettiin sähköteitse tästä etuosasta, joka\nolikin laivan ainoa todella asuttava osa. Häiriöiden sattuessa\nkoneenkäyttäjät kulkivat peräpuoleen rungon alla sijaitsevia\nköysiportaita myöten tai kaasusäiliöiden kautta johtavaa käytävää\npitkin. Laivan taipuvaisuutta keikkumaan hillittiin osaksi molemmille\npuolin sovitetuilla vaakasuorilla sivuevillä, ja ohjaukseen\nkäytettiin etupäässä kahta kohtisuoraa evää, jotka tavallisesti\nulottuivat pään molemmilta sivuilta taaksepäin kuin kiduskannet.\nSiinä oli todellakin kalanmuoto perin taitavasti sovellettu\nilmassa oleskeluun, kuitenkin niin, että uimarakko, silmät ja\naivot sijaitsivat alapuolella eivätkä ylhäällä. Silmiinpistävä ja\nkalalle outo piirre oli langaton sähkölennätinlaite, joka riippui\nkeulahytistä, siis kalan leuan alapuolella.\n\nNämä hirviöt kykenivät lentämään tyvenellä säällä yhdeksänkymmentä\nenglannin peninkulmaa tunnissa, joten ne saattoivat puskea\nvastatuuleenkin, paitsi hurjimman hirmumyrskyn raivotessa. Niiden\npituus vaihteli kahdeksasta sadasta kahteen tuhanteen jalkaan ja\nkantokyky seitsemästäkymmenestä kahteen sataan tonniin. Historia\nei kerro, kuinka monta sellaista Saksalla oli, mutta lyhyen\ntarkastuksensa kestäessä Bert laski lähes kahdeksankymmentä\nsuurta möhkälettä. Sellaisia olivat ne välineet, joihin Saksa\nrakensi toivonsa ryhtyessään uhmailemaan Monroe-oppia ja rohkeasti\ntavoittelemaan osaa Uudesta maailmasta. Mutta se ei luottanut\nyksinomaan näihin; keinojensa joukossa sillä oli myöskin yhden miehen\nkantava _drachenflieger_-lentokone pommien heittoa varten.\n\n_Drachenfliegerit_ olivat kuitenkin toisella suurella\nilmapurjehdusasemalla Hampurin itäpuolella, eikä Bert Smallways\nsiis nähnyt niitä tarkastaessaan tätä Sisä-Saksan laitosta\nlintuperspektiivissä, ennenkuin hänet ammuttiin maahan. Sillä maahan\nhänet ammuttiin varsin sievoisesti, käyttäen uusia, teräshäntäisiä\nluoteja, jotka Wolffe oli keksinyt ilmasotaa varten. Luoti suhahti\nhänen ohitseen ja synnytti jonkinlaisen paukahduksen, kun sen\nhäntä viilsi halki hänen ilmapallonsa. Kahisten huokasi pallo ja\nrupesi varmasti vaipumaan alaspäin. Ja kun hän hämmennyksissään\npudotti maahan säkillisen painolastia, kumosivat saksalaiset varsin\nkohteliaasti, mutta painokkaasti hänen epäilyksensä ampumalla jälleen\nkahdesti hänen palloonsa.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nSaksalainen ilmalaivasto.\n\n\n1.\n\nKaikista inhimillisen mielikuvituksen tuotteista, jotka muodostivat\nBert Smallwaysin aikuisen maailman, ei ollut ainoakaan juuri niin\nouto, mieletön ja häiritsevä, niin meluisa, kiihottava ja vaarallinen\nkuin isänmaanrakkauden uudenaikaiset muodot, jotka kansainvälinen\nsuurvaltapolitiikka oli synnyttänyt. Kaikki ihmiset rakastavat\nomaa lajiaan, ylpeilevät omasta ilmapiiristään, tuntevat hellyyttä\näidinkieltään ja kotimaataan kohtaan. Ennen luonnontieteiden\naikakauden koittoa tämä ryhmä hienoja ja jaloja tunteita oli\nollut oivallinen tekijä jokaisen kelpo ihmisolennon olemuksessa,\ntekijä, jonka vähemmän miellyttäviä piirteitä oli vihamielisyys\nvieraita kansoja kohtaan ja vieraiden maiden parjaaminen, molemmat\ntavallisesti vaarattomia. Mutta kun sitten ihmiselämän kehitys,\nnäköpiiri, ainekset, mittakaavat ja mahdollisuudet rupesivat\nmuuttumistaan muuttumaan hurjassa vauhdissa, murtuivat myöskin vanhat\nrajat, aitaukset ja erotukset väkivaltaisesti. Kaikki ihmisten vanhat\nvakiintuneet henkiset tavat joutuivat vastakkain uusien olosuhteiden,\nvieläpä alituiseen uudistuvien ja vaihtuvien olosuhteiden kanssa.\nNiillä ei ollut mitään tilaisuutta mukautua näihin. Ne tuhoutuivat\ntai vääristyivät tuntemattomiksi.\n\nNiihin aikoihin, jolloin Bun Hill oli Sir Peter Bonen isän kylä, Bert\nSmallwaysin isoisä oli tuntenut kotipaikkansa kuin kymmenen sormeaan,\nkohottanut lakkiaan ylemmilleen, halveksinut ja kohdellut alentuvasti\nhuonompiaan ja säilyttänyt samat aatteet kehdosta hautaan asti.\nHän oli kentiläinen ja englantilainen, ja se merkitsi humaloita,\nolutta, kiulukoita ja päivänpaistetta sellaista, jota parempaa ei\nollut missään muualla maailmassa. Sanomalehtiä, politiikkaa ja\nLontoon matkoja ei oltu tarkoitettu hänen kaltaisilleen. Sitten tuli\nmuutos. Kirjamme varemmat luvut ovat antaneet käsityksen siitä,\nmiten Bun Hillin kävi ja kuinka uutuuksien tulvavirta oli vyörynyt\ntuon rauhallisen maalaissopukan yli. Bert Smallways oli vain yksi\nnoista Europan, Amerikan ja Aasian lukemattomista miljoonista, jotka\nsensijaan, että olisivat syntyneet maahan juurtuneina, syntyivät\nkamppailemaan virrassa, jota he eivät koskaan käsittäneet selvästi.\nKaikki, mihin heidän isänsä olivat uskoneet, oli tullut yllätetyksi\nja pakolla väännetyksi mitä eriskummallisimpiin muotoihin.\nVarsinkin hieno vanha perinnäinen isänmaanrakkaus muuttui perin\nkieroksi uusien aikojen hyörinässä. Bertin isoisän sanavarastossa\n\"ranskalaistunut\" merkitsi suurinta halveksittavaisuutta, mutta\nhänen vanhan ennakkoluulonsa sijaan Bertin aivoissa vilisi hämäriä\naatteita saksalaisten kilpailusta, keltaisesta vaarasta, mustasta\nturmasta, valkoihoisten vastuunalaisuudesta -- toisin sanoen, hän\nluuli olevansa oikeutettu sekoittamaan yhä pahemmaksi aivan hänen\nkaltaistensa nulikkain (vain hieman ruskeampain) jo luonnostaankin\nsotkuisen politiikan, nulikkain, jotka polttivat savukkeita ja\najelivat polkupyörillä Buluwayossa, Kingstonissa tai Bombayssa. Nämä\nolivat Bertistä \"heikompia rotuja\", ja hän oli valmis kuolemaan\n-- nimittäin asiamiehen kautta, jommoiseksi soveltui jokainen\nsotapalvelukseen halukas -- säilyttääkseen tuon oikeuden. Hän saattoi\nmaata yönsä unetonna ajatellessaan, että hän voi sen menettää.\n\nPolitiikka olisi sinä aikana, jolloin Bert Smallways eli ja joka\nlopulta sotkeutui turmiolliseen ilmasotaan, ollut luonteeltaan varsin\nyksinkertainen, jos vain ihmisillä olisi ollut kyllin älyä ottaa se\nyksinkertaiselta kannalta. Luonnontieteiden kehitys oli muuttanut\nihmiskunnan asioiden mittakaavan. Nopea koneellinen liikunto oli\nsaattanut ihmiset lähemmäksi toisiaan, sosiaalisesti, taloudellisesti\nja fyysillisesti niin paljon lähemmäksi, ettei vanha jakaantuminen\nkansakuntiin ja valtakuntiin ollut enää mahdollinen; uusi, laajempi\nliittyminen oli tarpeen vieläpä ehdottomasti välttämätönkin.\nSamoin kuin Ranskan muinoin itsenäisten herttuakuntien oli\nsulautuminen yhdeksi kansakunnaksi, siten oli kansakuntain nyt\nmukauduttava laajempiin yhtymiin, säilyttäen sen, mikä oli arvokasta\nja käyttökelpoista, ja luopuen siitä, mikä oli vaarallista ja\nvanhentunutta. Tervejärkisempi maailma olisi tajunnut tämän ilmeisen\ntarpeen, olisi pohtinut sitä maltillisesti ja ryhtynyt järjestämään\nsitä suurta sivistystä, mikä oli selvästi mahdollinen ihmiskunnalle.\nBert Smallwaysin maailma ei tehnyt mitään sen tapaista. Sen\nkansalliset hallitukset, sen kansalliset harrastukset sulkivat\nkorvansa niin päivänselvillä seikoilta; ne epäilivät toisiaan liian\npaljon, olivat peräti vailla ylevää mielikuvitusta. Ne alkoivat\nkäyttäytyä kuin huonotapaiset ihmiset raitiotievaunussa, tunkeutua\ntoisiaan vastaan, tyrkkiä, väitellä ja kinastella. Oli aivan\nturha huomauttaa, että niiden tarvitsi vain asettua järjestykseen\ntullakseen mukavasti toimeen. Kaikkialla kautta koko maailman huomaa\nkahdennenkymmenennen vuosisadan alkuaikojen historioitsija saman\nilmiön vanhat alueet, vanhat ennakkoluulot ja jonkinlainen ärtyisä\ntyperyys sotkevat ihmiskunnan asiat auttamattomaksi sekasotkuksi,\nestäen niiden järjestämistä. Ja kaikkialla oli ahtaille aloille\nsullottuja kansoja, syytäen väkeä ja tuotteita toinen toiselleen,\nkiusaten toisiaan tullimääräyksillä ja kaikilla mahdollisilla\nkauppaharmeilla ja uhkaillen toisiaan laivastoilla ja armeijoilla,\njotka kasvoivat vuosi vuodelta yhä suurempaa turmaa ennustaviksi.\n\nNyt on mahdoton arvioida, kuinka paljon maailman älyllistä ja\nfyysillistä tarmoa tuhlattiin sotavarustuksiin ja -valmistuksiin,\nmutta suunnaton sen määrä oli. Suur-Britannia kulutti armeijaansa ja\nlaivastoonsa niin ylenpalttisesti rahaa ja kykyä, että ne olisivat\nfyysillisen kultuurin kanaviin ohjattuina tehneet brittiläisistä\nmaailman ylimystön. Jos hallitus olisi käyttänyt sota-aineksiin\nuhratut varat ihmisten kehittämiseen, se olisi saattanut antaa\nkoko väestön opiskella ja urheilla kahdeksanteentoista ikävuoteen\nasti ja tehnyt jokaisesta Bert Smallwaysista leveärintaisen ja\nälykkään miehen. Sensijaan se heilutteli hänelle lippuja, kunnes\nhän oli neljäntoista vuoden vanha, kiihotti häntä hurraamaan ja\najoi hänet sitten pois koulusta omin päin elämään, kuten olemme\nlaajasti kuvanneet. Ranska menetteli yhtä typerästi, Saksa oli\nkenties vieläkin pahempi, Venäjä kallistui militarismin aiheuttaman\ntuhlauksen ja ponnistelun tähden vararikkoisuutta ja häviötä\nkohti. Koko Europpa laati suuria tykkejä ja lukemattomat määrät\npikkuisia Smallwaysejä. Aasian kansat olivat itseään puolustaakseen\npakotetut käyttämään yhtä nurinkurisesti niitä uusia voimia,\njotka tiede oli niille tuonut. Sodan aattona maailmassa oli kuusi\nsuurvaltaa ja kokonainen ryhmä pieniä, ja jokainen oli aseissa\nhampaitaan myöten ja ponnisti jokaisen jänteensä päästäkseen muiden\nedelle sotavarustuksiensa ja sotakelpoisuutensa murhaavaisuuteen\nnähden. Suurvaltoja olivat ensinnä Yhdysvallat, kauppaa harrastava\nkansakunta, joka oli joutunut sotilasuralle senvuoksi, että\nSaksa koetti saada jalansijaa Etelä-Amerikassa ja se itse oli\nvaromattomuudessaan anastanut maata aivan Japanin oven vierestä.\nSe piti yllä kahta suunnatonta laivastoa, läntistä ja itäistä, ja\nsisällisesti sen liitto- ja valtiohallitukset olivat ankarassa\nriidassa yleisen puolustusasevelvollisuuden johdosta. Sitten seurasi\nItä-Aasian suuri liittokunta, Kiina ja Japani, lähestyen vuosi\nvuodelta nopein askelin maailmanherruutta. Saksalainen liittokunta\npyrki yhä toteuttamaan unelmaansa valtakunnan laajentumisesta ja\ntahtoi tehdä saksan lujasti yhdistyneen Europan yleiskieleksi. Nämä\nkolme olivat maailman ripeimpiä ja rynnistävimpiä valtoja. Paljon\nrauhallisempi oli jo Englannin valtakunta, joka oli vaarallisesti\nhujan hajan ympäri maapalloa ja nyt levotonna Irlannissa ja kaikkien\nalamais-kansojen keskuudessa ilmenevien kapinaliikkeiden johdosta.\nSe oli antanut näille alamais-kansoille savukkeita, kenkiä,\nhattuja, pallopelejä, kilpa-ajoja, halpoja revolvereja, paloöljyä,\ntehdasteollisuuden, sekä englantilaisia että omankielisiä viiden\npennin sanomalehtiä, huokeita yliopistoarvoja, moottoripyöriä ja\nsähköraitioteitä. Se oli luonut melkoisen kirjallisuuden, jossa\nilmaistiin ylenkatsetta alamais-rotuja kohtaan, jättäen sen sitten\nvapaasti näiden saatavaksi, ja se suvaitsi uskoa, ettei näistä\nkiihottimista mitään seuraisi.\n\nMutta Egypti, India ja alusmaat yleensä olivat kasvattaneet uusia\nsukupolvia, jotka olivat peräti tarmokkaita, toimeliaita ja\nuudenaikaisia ja tunsivat intohimoista suuttumusta. Suur-Britannian\nhallitseva luokka alkoi verkalleen omaksua uuden käsityksen\nalamaisroduista, havaiten niiden heräävän. Se huomasi käyvän näissä\nmuuttuvaisissa oloissa varsin työlääksi pitää valtakuntaa koossa,\nkun miljoonat Bert Smallwaysit antoivat vaalitilaisuuksissa äänensä\nperäti kevytmielisesti ja heidän kaltaisensa tummempiväriset olennot\nosoittautuivat taipuvaisiksi kohtelemaan ärtyisiä virkamiehiä\nhalveksien. Heidän hävyttömyytensä oli aivan ylenmääräinen, se ei\nrajoittunut enää kivittämiseen ja kirkumiseen. He vetosivat näiden\nkanssa puhuessaan Burnsiin, Milliin ja Darwiniin ja kumosivat heidän\nvasta väitteensä.\n\nEnglantiakin rauhallisempia olivat Ranska ja sen liittolaiset,\nromaanilaiset vallat. Tosin nekin olivat täysissä aseissa,\nmutta kammoivat sotaa ja johtivat monella tapaa sosiaalisesti\nja valtiollisesti länsimaista sivistystä. Venäjä kuului pakosta\nrauhallisten valtojen joukkoon, sillä se oli hajaannuksen tilassa,\ntaistelukenttänä vallankumouksellisille ja taantumuksellisille, jotka\nolivat yhtä kykenemättömät luomaan uutta sosiaalista järjestystä; ja\nsiten se vaipui yhä syvemmälle epäjärjestykseen, jonka yhtämittainen\nvaltiollinen verikosto aiheutti. Näiden pelottavien suurvaltojen\nkeskellä oli joukko pieniä maita, jotka naapuriensa uhkaamina\nja komentamina koettivat säilyttää epävarman itsenäisyytensä\naseestautumalla niin vaarallisesti, kuin suinkin kykenivät.\n\nSeurauksena oli, että jokaisessa maassa yhä suureneva joukko\ntarmokkaita keksijöitä ahersi joko hyökkäys- tai puolustushankkeissa,\nkehittäen sotakoneistoa, kunnes yhä kiristyvät välit jännittyisivät\näärimmilleen ja katkeisivat. Jokainen valta koetti salata\nvalmistuksiaan, pitää uusia aseita varalla, aavistaa ja oppia\ntuntemaan kilpailijansa toimenpiteet. Uudet keksinnöt saivat jokaisen\nkansan isänmaallisen mielikuvituksen pelosta kiihtymään. Milloin\nhuhuttiin, että englantilaisilla oli hirvittävä tykki, milloin\nranskalaisilla voittamaton kivääri, milloin japanilaisilla uusi\nräjähdysaine, milloin amerikkalaisilla vedenalainen vene, joka\nkarkoittaisi meriltä jokikisen panssarilaivan. Ja joka kerta syntyi\nyleinen kauhu.\n\nKansakunnat omistivat koko voimansa ja sydämensä sota-aatteelle, ja\nkuitenkin olivat niiden jäsenet suurimmaksi osaksi mielipiteiltään\nkansanvaltaisia, yhtä haluttomia ja moraalisessa sekä fyysillisessä\nsuhteessa yhtä kykenemättömiä taistelemaan kuin yksikään väestö on\nmilloinkaan ollut -- tai, uskallanpa lisätä, koskaan on oleva. Niin\neriskummallinen oli aikakausi. Se olikin ainoa laatuaan maailman\nhistoriassa. Sotakoneisto, taistelutapa muuttui ehdottomasti\njoka kymmenes vuosi, kehittyen hämmästyttävässä määrässä yhä\ntäydellisemmäksi; mutta kansa kävi yhä vähemmän sotakelpoiseksi, eikä\nsotaa vain kuulunut.\n\nViimein se kuitenkin syttyi. Yllätys se oli koko maailmalle,\nsillä sen todelliset syyt olivat salassa. Saksan ja Yhdysvaltain\nvälit kävivät kireiksi tavattoman kiihkeän tulliriidan vuoksi ja\nsiitäkin syystä, että edellinen valta asettui kaksimieliselle\nkannalle Monroe-oppiin nähden. Myöskin Japanin ja Yhdysvaltain\nvälillä syntyi selkkauksia alituisen kansalaisoikeuskysymyksen\njohdosta. Mutta nämä seikat olivat molemmissa tapauksissa olleet\nloukkauskivinä jo pitkät ajat. Nyt tiedämme varsinaiseksi syyksi\nsen, että Saksa sai Pforzheim-koneen korkeimmilleen kehitetyksi\nja saattoi sen kautta hankkia nopeita ja täysin käyttökelpoisia\nilmalaivoja. Niihin aikoihin Saksa oli maailman voimakkain valta;\nse kykeni muita paremmin valmistautumaan pikaiseen ja salaiseen\nhyökkäykseen, sillä oli suuremmat määrät uusimpia tieteen keksimiä\napuneuvoja, ja sen virkamies- sekä hallituspiirit olivat saaneet\nkorkeamman kasvatuksen ja täydellisemmän harjaantumuksen. Tämän se\ntiesi ja siitä ylimielisenä rupesi halveksimaan naapuriensa salaisia\nneuvotteluja. Mahdollisesti se oli, tottuneena luottamaan itseensä,\nlaimentunut vakoilutyössään. Sen lisäksi sen perinnäinen tottumus\nkäydä käsiksi häikäilemättä ja heltymättä vaikutti perin turmelevasti\nsen kansainväliseen tähystystoimintaan. Nuo uudet aseet saivat koko\nkansakunnan odotuksesta väristen tajuamaan, että nyt sen hetki oli\nsaapunut. Jälleen sillä näytti olevan kädessään ratkaiseva ase. Nyt\nsen oli iskettävä ja voitettava -- nyt, kun toiset vasta kokeilivat\nilmassa.\n\nVarsinkin Amerikkaa oli iskettävä nopeasti, koska siitä jos\nkenestäkään saattoi koitua kilpailija ilmavaltiuden alalla.\nAmerikalla tiedettiin olevan melkoisen käytännöllinen lentokone, joka\noli kehitetty Wrightin mallista. Mutta Washingtonin sotaviraston ei\narveltu vielä ryhtyneen suuriin yrityksiin ilmalaivaston luomiseksi.\nOli välttämättömästi iskettävä, ennenkuin se kävi päinsä. Ranskalla\noli laivasto hitaita ilma-aluksia, joista useat olivat peräisin\nvuodelta 1908, mutta niistä ei ollut mihinkään uuden tyypin\nrinnalla. Ne oli rakennettu yksinomaan pitämään huolta tiedustelusta\nitäisellä rajalla, ne olivat enimmäkseen liian pieniä voidakseen\nkuljettaa enempää kuin kolmisenkymmentä miestä ilman aseita ja\nelintarpeita, eikä yksikään pystynyt kulkemaan neljääkymmentä engl.\npeninkulmaa tunnissa. Suur-Britannia näytti ahneuden sokaisemana\nkohtelevan imperialistis-mielistä Butteridgeä ja hänen suuremmoista\nkeksintöään pikkumaisesti. Sekään ei siis ollut mukana pelissä,\neikä voinutkaan olla ainakaan muutamaan kuukauteen. Aasiasta ei\nhavaittu minkäänlaisia merkkejä. Saksalaiset selittivät tämän\nsiten, että sanoivat keltaiselta rodulta puuttuvan keksimiskykyä.\nMuihin kilpailijoihin ei kannattanut kiinnittää huomiota. \"Nyt jos\nmilloinkaan\", sanoivat saksalaiset -- \"nyt jos milloinkaan meidän on\nvallattava ilma kuten englantilaiset muinen valtasivat meren! Sillä\nvälin kuin kaikki muut vallat vielä kokeilevat!\"\n\nHeidän valmistuksensa olivat nopeita, järjestelmällisiä ja salaisia,\nsuunnitelmansa kerrassaan oivallinen. Heidän tietääkseen ainoa\nmahdollinen vaara uhkasi Amerikasta, joka nytkin oli Saksan pahimpia\nkauppakilpailijoita ja sen vallan laajentumisen pääesteitä. Niin että\nAmerikan kimppuun oli käytävä heti. Atlannin yli lähetettäisiin suuri\nilmalaivasta ja Amerikka muserrettaisiin varoituksetta ja yllättäen.\n\nSe oli kauttaaltaan hyvin kuviteltu, toivorikas ja reipas aije,\njos otamme huomioon Saksan hallituksen saamat tiedot. Oli sangen\nluultavaa, että siitä koituisi onnistunut yllätys. Ilmalaivat ja\nlentokoneet ovat aivan erilaisia kuin panssarialukset, joiden\nrakentamiseen kuluu pari vuotta. Kunhan vaan oli työpajoja ja\n-miehiä, niitä voi tehdä lukemattomia muutamassa viikossa.\nTarpeellisten alueiden ja valimojen valmistuttua ilmalaivoja ja\ndrachenfliegereitä saattoi syytämällä syytää esiin. Ajan tullen niitä\ntuprusikin ilmaan, kuten kärpäsiä kohoo liasta -- käyttääksemme erään\nkatkeroituneen ranskalaisen sanoja.\n\nHyökkäys Amerikan kimppuun oli oleva ensimäinen siirto tässä\nsuunnattoman jännittävässä shakkipelissä. Mutta heti, kun se oli\nsaatu alulle, oli aeronauttisten laitosten viipymättä ryhdyttävä\nvalmistamaan noista ilmalaivastoa, joka pitäisi kurissa Europan ja\nliikuskelisi varoittavasti Lontoon, Pariisin, Rooman ja Pietarin\nyläpuolella ja missä hyvänsä sen moraalinen vaikuttavaisuus olisi\ntarpeen. Maailman yllätys siitä oli tuleva -- ei mitään sen vähempää,\nmaailman valloitus. Ja ihmeellistä on, kuinka vähällä tätä seikkailua\nsommittelevat mielet olivat onnistua suuremmoisessa aikeessaan.\n\nVon Sternberg oli tämän ilmasodan Moltke, mutta epäröivän keisarin\ntaivutti suunnitelman puolelle omituisen romanttinen prinssi Karl\nAlbert. Hän oli todellakin maailman-draaman päähenkilö. Hän oli\nsuursaksalaisuuden lemmikki ja uuden aristokraattisuuden ihanne;\ntämä suunta -- uudeksi ritarisuudeksi sitä myöskin sanottiin -- oli\nseuraus sosialismin kukistumisesta omaan eripuraisuuteensa sekä\nkurin puutteeseen ja rikkauksien keskittymisestä muutamien sukujen\nkäsiin. Orjamaiset liehakoitsijat vertasivat häntä Mustaan prinssiin,\nAlkibiadekseen, nuoreen Caesariin. Monet näkivät hänessä Nietzchen\nyli-ihmisen olennoituna. Hän oli kookas, vaaleaverinen ja miehekäs\nsekä suuremmoisessa määrin epämoraalinen. Hänen ensimäinen suurtyönsä\nsai Europan kuohuksiin ja oli synnyttämäisillään uuden Troijan sodan;\nhän näet ryösti Norjan prinsessan Helenan ja kieltäytyi sitten\njyrkästi ottamasta häntä puolisokseen. Sen sijaan hän nai Gretchen\nKrassin, erään verrattoman kauniin sveitsittären. Sitten hän pelasti\nHelgolannin läheisyydessä oman henkensä uhalla kolme uppoamaisillaan\nolevaa merimiestä, joiden vene oli kaatunut. Ja kun hän vielä\nvoitti kilpapurjehduksessa amerikkalaisen _Defender_-aluksen, niin\nkeisari antoi hänelle anteeksi ja teki hänestä Saksan armeijan\nuuden ilmapurjehdus-osaston ylipäällikön. Tätä hän kehitti\nihmeteltävän tarmokkaasti ja kyvykkäästi, sillä hän oli päättänyt\nhankkia Saksalle maat ja meret ja taivaan, kuten hän itse lausui.\nKansallinen hyökkäyskiihko ilmeni hänessä korkeimmassa määrässä,\nja hänen kauttaan se myöskin puhkesi ilmi tässä hämmästyttävässä\nsodassa. Mutta hän ei viehättänyt ainoastaan omaa kansaa, yli koko\nmaailman hänen säälimätön voimansa vallitsi mieliä, kuten muinen\nNapoleon-taru. Englantilaiset kääntyivät inholla oman politiikkansa\nhitaista, monimutkaisista, sivistyneistä menettelytavoista tuon\ntaipumattoman, voimakkaan olennon puolelle. Ranskalaiset uskoivat\nhäneen. Amerikan kielellä sepitettiin hänestä runoja.\n\nHänestä sota sai alkunsa.\n\nHallituksen nopea toiminta herätti Saksan suuressa yleisössä\nyhtä paljon hämmästystä kuin muussakin maailmassa. Melkoinen\nsotasuunnitteluja käsittelevä kirjallisuus, jonka oli jo 1906\naloittanut Rudolf Martin, eräs etevä ennustaja ja sananparren \"Saksan\ntulevaisuus on ilmassa\" keksijä, oli kuitenkin osaksi valmistellut\nsaksalaisten mielikuvitusta senlaatuisen yrityksen varalle.\n\n\n2.\n\nKaikista näistä maailman mahdeista ja jättiläissuunnitelmista Bert\nSmallways ei tietänyt hituistakaan, ennenkuin huomasi joutuneensa\naivan niiden polttopisteeseen ja katsella töllisteli ihmeissään\ntuota suunnatonta ilmalaiva-laumaa. Jokainen näytti Strandkadun\npituiselta ja jotensakin yhtä suurelta kuin Trafalgar aukio. Muutamat\nolivat varmaankin kolmanneksen engl. peninkulman pituisia. Hän ei\nollut koskaan ennen nähnyt mitään niin suuremmoista ja tarkoin\njärjestettyä, kuin tämä suunnaton aeronauttinen laitos oli. Ensi\nkerran elämässään hän sai todellakin aavistuksen niistä erikoisista\nja peräti tärkeistä asioista, joista moni aikalainen voi jäädä aivan\ntietämättömäksi. Hän oli aina luullut, että saksalaiset olivat\nlihavia, naurettavia ihmisiä, jotka tupakoivat porsliinipiipuista ja\nrakastivat tieteitä ja hevosenlihaa ja hapankaalia ja yleensä kaikkea\nvaikeasti sulavaa.\n\nHänen tarkastelunsa loppui varsin lyhyeen. Ensi laukaus sai hänet\nkyykistymään; ja heti, kun ilmapallo alkoi vaipua, hän rupesi\nymmällään miettimään, miten hän saattaisi selviytyä ja oliko\nesiinnyttävä Butteridgenä vai eikö. \"Hyvä jumala!\" hän ähki\ntuskastuneena, kykenemättä ratkaisemaan asiaa. Sitten hänen katseensa\nosuivat sandaaleihin, ja hän tunsi inhoa itseään kohtaan. \"He pitävät\nminua täydellisenä mielipuolena\", hän virkkoi. Epätoivoissaan hän\nnousi seisoalleen ja heitti korista hiekkasäkin, joka saattoi\nalhaalla olevat ampumaan toisen ja kolmannen kerran.\n\nKun hän istui kyyryssä korin pohjalla, hänen päähänsä pälkähti, että\nhulluksi tekeytymällä hän saattoi päästä kaikellaisista ikävistä ja\nmutkallisista selittelyistä.\n\nSe oli hänen viimeinen ajatuksensa, ennenkuin ilmalaivat näyttivät\nhyökkäävän ylös hänen ympärillään, ikäänkuin häntä tarkastaakseen, ja\nhänen korinsa jysähti maahan, kimmosi jälleen ylös ja heitti hänet\nsuin päin ulos...\n\nHän heräsi huomatakseen tulleensa kuuluisaksi ja kuuli erään äänen\nhuutavan: \"Buuteraidsh! Ja, ja! Herr Buuteraidsh! Selbst!\"\n\nHän makasi pienellä nurmitilkulla aeronauttisessa laitoksessa,\nerään pääkadun varrella. Ilmalaivat muodostivat suuren kujanteen,\nsuunnattoman perspektiivin, ja jokaisen tylppää kokkaa koristi\nnoin sadan jalan laajuinen musta kotka. Kadun toisella puolen\nsijaitsi sarja kaasugeneraattoreita, ja suuria johtoputkia kierteli\nkaikkialla. Aivan lähellä makasi hänen ilmapallonsa, joka oli\nlitistynyt melkein tyhjäksi; ja sen kori näytti lähimmän ilmalaivan\njättiläisruumiin rinnalla mitättömän pieneltä, särkyneeltä lelulta,\nkurtistuneelta kuplalta. Hänen ympärillään hyöri parvi kiihtynyttä\nväkeä, enimmäkseen kookkaita, kiinteäpukuisia miehiä. Saksaa puhuivat\nkaikki, muutamat huusivatkin; hän tunsi sen saksaksi siitä, että\nhe kähisivät ja sähisivät kuin ärtyneet kissanpojat. Hän tajusi\nvain yhden asian, jota tuon tuostakin toistettiin -- nimen \"Herr\nBuuteraidsh\".\n\n\"Turkanen!\" sanoi Bert. \"He ovat keksineet sen.\"\n\n\"Besser\", sanoi joku, ja sitten seurasi virtanaan saksan kieltä.\n\nHän huomasi, että lähellä oli kenttätelefoni, johon muuan pitkä\nsinipukuinen upseeri puhui hänestä. Toinen seisoi aivan hänen\nvierellään, kädessään piirustuksia ja valokuvia sisältävä salkku.\nMolemmat kääntyivät katsomaan häntä.\n\n\"Puhuko te saksa, härra Buuteraidsh?\"\n\nBert arveli parhaaksi näyttää yhä vielä huumaantuneelta. \"Missä minä\nolen?\" hän kysyi.\n\nPuheen solinaa jatkui. Mainittiin \"der Prinz\". Kaukana kajahti torvi,\ntoinen lähempi toisti sen kutsun ja sitten törähti kolmas aivan\nlikeltä. Tämä seikka tuntui suuresti enentävän kiihkoa. Muuan vaunu\nhuristi ohitse yksiraiteista rataansa myöten. Puhelimen kello kilisi\nkiukkuisesti, ja pitkä upseeri tuntui joutuneen tuliseen väittelyyn.\nSitten hän lähestyi Bertiä ympäröivää ryhmää huutaen jotain sellaista\nkuin \"mitbringen\".\n\nEräs vakavakasvoinen, kuihtunut ja harmaaviiksinen mies puhutteli\nBertiä. \"Härra Buuteraidsh, me lehdemme paikalla!\"\n\n\"Missä minä olen?\" Bert toisti.\n\nJoku pudisti häntä olkapäästä. \"Oletteko härra Buuteraidsh?\" hän\nkysyi.\n\n\"Härra Buuteraidsh, me lehdemme paikala!\" virkkoi harmaaviiksinen\nuudelleen; ja sitten avuttomasti: \"Mike vaiva? Mitte me voi tehde?\"\n\nPuhelimen ääressä seisova upseeri toisti lauseensa \"prinssistä\" ja\nselitti uudelleen: \"mitbringen\". Viiksiniekka mies tuijotti hetken,\nsai sitten jotain päähänsä ja muuttui peräti toimeliaaksi, nousi\nja karjui määräyksiä näkymättömille ihmisille. Tehtiin kysymyksiä,\nja Bertin vieressä seisova lääkäri vastasi \"Ja!\" Ja useat kerrat,\nlisäten vielä jotain sellaista kuin \"Kopf\". Puoleksi pakottaen hän\nsai vastahakoisen Bertin nousemaan pystyyn. Kaksi harmaapukuista\nsotamiestä lähestyi Bertiä ja tarttui häneen. \"Halloo!\" huudahti Bert\nsäikähtyneenä. \"Mitäs tämä on?\"\n\n\"Olka rauhasa\", lääkäri selitti; \"miehet kanta täitä.\"\n\n\"Minne?\" Bert kysyi, mutta ei saanut vastausta.\n\n\"Pane kesivarsi ympäri!\"\n\n\"Mutta mihin sitä mennään?\"\n\n\"Pitä kiini!\"\n\nBert ei vielä ehtinyt keksiä enempää sanottavaa, kun molemmat\nsotamiehet jo nostivat hänet ilmaan. He liittivät kätensä hänen\nistuakseen, ja hänen käsivartensa asetettiin heidän kaulaansa.\n\"Vorwärts!\" Joku juoksi hänen edellään salkkua vieden, ja häntä\nkannettiin nopeasti kaasugeneraattorien ja ilmalaivojen välistä\nleveätä tietä myöten, nopeasti ja yleensä tasaisestikin; vain pari\nkertaa kantajat kompastuivat johtoputkiin ja olivat pudottamaisillaan\nhänet.\n\nPäässään hänellä oli Butteridgen alppilakki, hänen pientä ruumistaan\nverhosi tämän turkit, ja hän oli vastannut Butteridgeä puhuteltaessa.\nSandaalit heiluivat avuttomina. Peijakas! Jokaisella näytti olevan\nhitonmoinen kiire. Miksi? Keikkuen ja töllistellen hän matkasi\nhämärän halki, suunnattomasti ihmetellen.\n\nJärjestelmällisesti sovitetut aukeat alat, suuret joukot toimeliaita\nsotamiehiä, sirot tavarakasat, kaikkialle ulottuvat yksiraiteiset\nradat ja suuret, laivojen runkoja muistuttavat laitteet johtivat\nhänen mieleensä Woolwichin laivatelakan, jossa hän poikasena oli\nkäynyt. Koko leiristä kuvastui sen luojan, uudenajan tieteen\nsuunnaton mahti. Omituisen leiman antoi sille alhaalla maassa\nsijaitseva sähkövalo, joka loi varjot ylöspäin ja muodosti hänestä\nja hänen kantajistaan ilmalaivojen kylkiin hullunkurisen kuvan,\nsulattaen kaikki kolme hirviöksi, jolla oli hoikat jalat ja\nviuhkamainen kyttyräselkäinen ruumis. Lamput oli sijoitettu maahan\nsen vuoksi, että oli koetettu mahdollisimman paljon välttää patsaita\nja kannattimia, jotka ilmalaivojen lentoon noustessa saattoivat\naiheuttaa häiriöitä.\n\nOli jo syvä hämärä, tyyni, sinertävä ilta. Maassa loistavat\nvaloläikät tekivät kaikki ympäröivät esineet läpikuultaviksi,\nkookkaiksi ryhmiksi. Ilmalaivojen sisustassa hehkui pieniä\ntarkastuslamppuja kuin pilvien himmentämät tähdet, tehden ne\nihmeellisen aineettoman näköisiksi. Jokaisen ilmalaivan nimi oli\nkummassakin kyljessä merkittynä mustilla kirjaimilla valkoiselle\npohjalle, ja kokassa levitti siipiään keisarillinen kotka, näyttäen\nhämärässä jättiläislinnulta. Kuului torvien toitotusta, vaunut\nkuljettivat huristen ohitse äänettömiä sotamiehiä. Ilmalaivojen\nkeulan alla sijaitsevissa hyteissä ruvettiin sytyttämään tulia; ovia\navattaessa näkyi patjoilla vuorattuja käytäviä. Silloin tällöin\nannettiin käskyjä epäselvästi näkyville työmiehille.\n\nSelviydyttiin vartijoista, kuljettiin portaita ja ahdasta käytävää\npitkin, kompastuttiin tavarakasoissa, ja sitten Bert havaitsi\nlaskeutuvansa omille jaloilleen ja seisovansa tilavan hytin\novella. Hytti oli noin kymmenen neliöjalan suuruinen ja kahdeksan\njalan korkuinen; seiniä verhosivat punaiset patjat, kalusto oli\naluminiumista. Muuan pitkä, linnun kaltainen nuori mies, jolla oli\npieni pää, pitkä nenä ja varsin vaalea tukka, seisoi hänen edessään\nkädet täynnä tavaraa, kuten parranajotarpeita, saapaspihtejä ja\nharjoja, ja mutisi jotain harmissaan. Nähtävästi hän oli saanut\nkäskyn siirtyä asunnostaan. Sitten hän katosi, ja Bert jätettiin\nmakaamaan eräälle penkille, pielus päänsä alla, ja hytin ovi\nsulkeutui. Hän oli yksin. Jokainen oli hämmästyttävän nopeasti\nkiirehtinyt jälleen ulos.\n\n\"Taivahinen!\" sanoi Bert. \"Mitenkähän tässä käy?\"\n\nHän tuijotteli ympäri huonetta.\n\n\"Butteridge! Pitääkö tätä peliä jatkaa vai eikö?\"\n\nHuone saattoi hänet ymmälleen. \"Ei tämä näytä vankilalta.\" Sitten\nvanha huoli pääsi vallalle. \"Kunpa minulla ei olisi jaloissani näitä\ntyperiä sandaaleja!\" hän huudahti valittaen. \"Ne pilaavat koko jutun.\"\n\n\n3.\n\nOvi kimmahti auki ja muuan tukeva nuori upseeri astui sisään, tuoden\nButteridgen salkun, matkalaukun ja peilin. \"Mitä kummia!\" hän virkkoi\nvirheettömällä englannin kielellä. Hänellä oli säteilevät kasvot ja\npunertava tukka. \"Ja tekö sitten olette Butteridge?\"\n\nHän paiskasi Bertin vähäiset matkatarpeet permannolle.\n\n\"Puolen tunnin päästä me olisimme jo olleet matkalla\", hän sanoi. \"Te\ntulitte aivan viime tingassa!\"\n\nHän tarkasteli Bertiä uteliaana. Hetkiseksi hänen katseensa\npysähtyivät sandaaleihin. \"Teidän olisi pitänyt saapua\nlentokoneellanne, herra Butteridge.\"\n\nHän ei odottanut vastausta. \"Prinssi sanoi, että minun on pidettävä\nteistä huolta. Hän ei tietenkään voi tavata teitä juuri nyt, mutta\nhän pitää teidän tuloanne sallimuksen merkkinä. Taivaan suosion\nosoituksena. Halloo!\"\n\nHän seisoi äänetönnä ja kuunteli.\n\nUlkopuolelta kuului jalkojen kopinaa, etäällä törähtivät torvet,\njoiden kutsu toistui aivan lähellä, huudettiin äänekkäästi lyhyitä,\nteräviä, luultavasti tärkeitä käskyjä, joihin kauempaa vastattiin.\nKello kilisi, ja joku kulki käytävää pitkin. Syntyi hiljaisuus, joka\noli hälinääkin hämmentävämpi, ja sitten kuului veden solinaa, kohinaa\nja loisketta. Nuori mies kohotti kulmakarvojaan. Hän epäröi hetkisen\nja hyökkäsi sitten ulos. Äkkiä kuului huumaava jymähdys, jota seurasi\nkaukainen riemuhuuto. Nuori mies palasi sisään.\n\n\"Vesi lasketaan jo pois sisäpallosta.\"\n\n\"Mikä vesi?\" kysyi Bert.\n\n\"Vesi, joka on pitänyt meitä ankkurissa. Taidattepa kujeilla?\"\n\nBert koetti käsittää.\n\n\"Luonnollisesti\", sanoi tuo roteva nuori mies, \"te ette ymmärrä tätä.\"\n\nBert tunsi lievää tärinää. \"Se on kone\", sanoi nuori mies\nmielihyvällä. \"Nyt ei kestä enää kauan.\"\n\nKuunneltiin jälleen pitkän aikaa.\n\nHytti heilahti. \"Tuhat tulimmaista! me lähdemme jo liikkeelle\", hän\nhuudahti. \"Me lähdemme liikkeelle!\"\n\n\"Lähdemme liikkeelle!\" Bert huudahti nousten istumaan. \"Minne?\"\n\nMutta nuori mies oli jälleen tiessään. Käytävästä kuului\nsaksankielisen puheen hälinää ja muita hermoja järkyttäviä ääniä.\n\nHytti alkoi heilua ankarammin. Nuori mies palasi. \"Niin, nyt sitä\nmennään!\"\n\n\"Kuulkaapas!\" sanoi Bert. \"Minne me lähdemme? Haluaisin saada\nselvitystä. Mikä paikka tämä on? En ymmärrä ollenkaan.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti saksalainen. \"Ettekö ymmärrä?\"\n\n\"En. Tuo isku, jonka sain päähäni, pani minut aivan pyörälle. Missä\nme olemme? Ja minne menemme?\"\n\n\"Ettekö tiedä, missä olette -- mitä tämä on?\"\n\n\"En hituistakaan. Mitä tämä heiluminen ja hälinä merkitsee?\"\n\n\"Lysti juttu!\" huusi nuori mies. \"Oikein vietävän lysti juttu!\nEttekö tiedä? Olemme matkalla Amerikkaan, ettekä te ole tajunnut\nsitä. Tulitte aivan viime tingassa. Te olette nyt prinssin mukana\nsiunatussa lippulaivassamme. Nyt teiltä ei mene mitään hukkaan.\nMitä hyvänsä tapahtuneekin, niin saattepa, hitto vie, nähdä että\n_Vaterland_ on siellä mukana.\"\n\n\"Me! -- matkalla Amerikkaan?\"\n\n\"Aivan niin!\"\n\n\"Ja ilmalaivassa?\"\n\n\"Mitä te oikein tarkoitatte?\"\n\n\"Minä! matkalla Amerikkaan ilmalaivassa! Hei! kuulkaapas -- minua ei\nhaluta lähteä! Tahdon kulkea omilla jaloillani. Päästäkää minut ulos!\nMin'en ymmärtänyt.\"\n\nHän aikoi hyökätä ovelle.\n\nNuori mies pysähdytti Bertin kädenliikkeellä, tarttui erääseen\nhihnaan, nosti ylös seinässä olevan luukun, jolloin näkyviin ilmestyi\nikkuna. \"Katsokaa!\" hän sanoi. Rinnan seisoen he katsoivat ulos\nikkunasta.\n\n\"Herra jumala!\" sanoi Bert. \"Mehän nousemme ilmaan!\"\n\n\"Niin nousemmekin!\" myönsi nuori mies hilpeästi; \"ja nopeasti!\"\n\nPehmeästi ja tyynesti he kohosivat ilmaan ja liukuivat koneen\njyskyttäessä verkalleen ilmapurjehduskentän poikki. Se leveni heidän\nallansa, näyttäen pimeässä hämärältä geometriseltä kuviolta, jossa\nmäärättyjen välimatkojen päässä tuikki kiiltomatojen kaltaisia\nvaloja. Harmaiden, pyöreäselkäisten ilmalaivojen pitkään riviin\njäänyt musta aukko osoitti paikan, josta _Vaterland_ oli lähtenyt.\nSen vierestä nousi nyt keveästi ilmaan toinen hirviö, siteistään ja\nkahleistaan vapautuneena. Sitten kohosi kolmas ihmeteltävän tarkasti\nmääräaikaansa noudattaen, ja sitten neljäs.\n\n\"Liian myöhäistä, herra Butteridge!\" huomautti nuori mies. \"Olemme\nmatkalla! Taisipa tämä olla teille pieni yllätys, mutta sille ei\nmahda mitään! Prinssi sanoi, että teidän täytyi tulla.\"\n\n\"Kuulkaapas nyt\", sanoi Bert. \"Min'olen todellakin päästäni pyörällä.\nMikäs tämä oikeastaan on? Minne me lähdemme?\"\n\n\"Tämä, herra Butteridge\", virkkoi nuori mies, \"on ilmalaiva. Prinssi\nKarl Albertin lippulaiva. Tämä on Saksan ilmalaivasto, ja se on\nmatkalla Amerikkaan läksyttämään tuota urheata kansaa. Ainoa seikka,\nmikä meissä herätti hieman levottomuutta, oli teidän keksintönne. Ja\nnyt te olettekin mukana!\"\n\n\"Mutta! -- oletteko te saksalainen?\" kysyi Bert.\n\n\"Luutnantti Kurt. Ilmaluutnantti Kurt, nöyrin palvelijanne.\"\n\n\"Mutta tehän puhutte englantia!\"\n\n\"Äiti oli englannitar -- kävin koulua Englannissa. Olen siitä\nhuolimatta saksalainen. Nykyisin olen määrätty pitämään huolta\nteistä, herra Butteridge. Äskeinen kuperkeikkanne on järkyttänyt\nmieltänne. Kaikki on aivan paikallaan. Teidän koneenne ostetaan.\nIstukaa ja rauhoittukaa. Te pääsette pian asioiden perille.\"\n\n\n4.\n\nBert istui penkille tuumailemaan, ja nuori mies jutteli hänelle\nilmalaivasta.\n\nHän oli todellakin sangen hienotunteinen nuori mies, luonnollisen\nhienotunteinen. \"Kaikki tämä lienee teille uutta\", hän sanoi; \"aivan\ntoisellaista kuin teidän koneenne. Nämä hytit ovat oikein mukavia.\"\n\nHän nousi ja kuljeskeli ympäri tuota pikku huonetta, selitellen sen\nyksityiskohtia.\n\n\"Tässä on makuusija\", hän sanoi kiskaisten seinästä ulos vuoteen ja\nheittäen sen jälleen paikoilleen. \"Tässä on toalettitarpeita\", ja hän\navasi sievästi järjestetyn kaapin. \"Peseminen jää varsin vähäiseksi.\nVettä ei ole muuta kuin juotavaksi. Kylvyt ja muut saavat jäädä\npois, kunnes Amerikassa laskeudumme maahan. Saatte puolen litraa\nkuumaa vettä ajaaksenne partanne. Siinä kaikki. Tuossa laatikossa on\nvaippoja; niitä tarvitsette pian. Sanovat käyvän kylmäksi. Minä en\ntiedä, kun en ole koskaan ennen ollut ilmassa. Kolme neljännestä koko\njoukosta on nyt mukana ensi kertaa. Tässä on saranatuoli, ja pöytä on\noven takana. Eikö olekin tukeva?\"\n\nHän otti tuolin ja viipotti sitä pikkusormensa päässä. \"Aika kevyt.\nAluminiumi- ja magnesiumisekoitusta ja sisästä ontto. Kaikki nämä\npatjat on täytetty vedyllä. Aika sukkelata! Koko laiva on laadittu\nsamalla tapaa. Ja prinssiä ja paria muuta lukuunottamatta ei yksikään\nmies koko laivastossa paina seitsemääkymmentä kiloa enempää. Prinssiä\nei nähkääs saatu laihtumaan. Huomenna tarkastamme joka sopen. Minä\nolen hirveän innostunut tähän.\"\n\nHän silmäili Bertiä säteillen. \"Kovin nuorelta te näytätte\", hän\nhuomautti. \"Kuvittelin teitä aina vanhaksi parrakkaaksi mieheksi\n-- jonkinlaiseksi filosofiksi. Minkähän vuoksi sitä aina arvelee\nnerokkaita ihmisiä vanhoiksi? Niin teen ainakin minä.\"\n\nBert väisti tämän kohteliaisuuden hieman kömpelösti; ja sitten\nluutnantin päähän pisti udella, miks'ei herra Butteridge ollutkaan\nsaapunut omalla lentokoneellaan.\n\n\"Se on pitkä juttu\", sanoi Bert. \"Kuulkaapas!\" hän tokaisi äkkiä.\n\"Voisitteko lainata minulle parin tohveleita tai muita sentapaisia.\nNämä sandaalit ihan inhoittavat minua. Ne ovat aika rajoja. Muuan\nystävä pyysi minua niitä koettelemaan.\"\n\n\"Tuossa tuokiossa!\"\n\nLuutnantti livahti huoneesta ja toi palatessaan aimo varaston\njalkineita, kankaisia kylpytohveleita ja parin purppuraisia,\nkultaisilla päivännoudoilla koristettuja aamukenkiä.\n\nMutta viimeksi mainittuja hän rupesi säälimään. \"En käytä niitä\nitsekään\", hän selitti. \"Otin ne vaan mukaani matkakiireessä.\" Hän\nnauroi tuttavallisesti. \"Sain ne -- Oxfordissa. Eräältä ystävältä. Ne\novat aina mukanani.\"\n\nSilloin Bert valitsi toisen parin.\n\nLuutnantti hihitti hilpeästi. \"Täällä me koettelemme tohveleita\",\nhän sanoi, \"ja allamme leviää maailma panoraaman tavoin. Kerrassaan\nhullunkurista. Katsokaahan!\"\n\nBert kurkisti hänen laillaan akkunasta, katsellen tuosta pienestä,\nkirkkaasta, puna- ja hopeanhohtoisesta hytistä ulos pimeään\näärettömyyteen. Ottamatta lukuun muuatta järveä maa lepäsi alla\nmustana ja epäselvänä, ja toiset ilmalaivat olivat näkymättömissä.\n\"Ulkopuolelta näkyy enemmän\", selitti luutnantti. \"Mennäänpä sinne!\nSiellä on jonkinlainen pieni parveke.\"\n\nHän astui edellä pitkään käytävään, jota valaisi pieni sähkölamppu,\nkulki muutamien saksalaisten ilmoitustaulujen ohi toiseen, avoimeen\nkäytävään ja laskeusi kevyitä porraspuita myöten metalliristikoista\nrakennetulle ulkonevalle parvekkeelle. Bert seurasi opastaan\nverkalleen ja varovaisesti. Sieltä hän saattoi ihmetellen nähdä,\nkuinka ensimäinen ilmalaivasto kiiti halki yön. Laivat lensivät\nkiilamaisessa järjestyksessä, _Vaterland_ korkeimmalla ja etunenässä,\ntakimmaiset häipyen taivaanrantaan. Nuo suuret, tummat kalanmuotoiset\nhirviöt etenivät pitkin, säännöllisin aaltomaisin liikkein, valoa\nnäkyi tuskin nimeksikään, koneet synnyttivät jyskeen, joka kuului\nselvästi parvekkeelle. Ne olivat jo viiden tai kuuden tuhannen jalan\nkorkeudessa ja kohosivat yhä. Alhaalla lepäsi maa äänettömänä, sen\nmustalle pinnalle muodostivat sulattoryhmät ja suurten kaupunkien\nvalaistut kadut kimmeltäviä pisteitä ja viivoja. Maailma näytti\nmakaavan kuin kulhossa; ilmalaivan runko peitti yläpuolella kaiken\nmuun paitsi alimman taivaankannen.\n\nHe katselivat maisemaa jonkun aikaa.\n\n\"Mahtaa olla somaa tehdä keksinnöitä\", sanoi luutnantti äkkiä. \"Miten\nte tulitte ensinnä ajatelleeksi konettanne?\"\n\n\"No, minä sain sen päähäni\", Bert vastasi hetken perästä. \"Kävin\nsiihen vaan käsiksi.\"\n\n\"Meikäläiset ovat hirveän innostuneet teihin. Luultiin brittiläisten\nsaaneen teidät puolelleen. Eivätkö he olleet innostuneet?\"\n\n\"Tavallaan\", sanoi Bert. \"Mutta -- se on pitkä juttu.\"\n\n\"Minusta keksintöjen tekeminen on suunnattoman vaikeata. Minä en\npystyisi siihen, en vaikka henki olisi kysymyksessä.\"\n\nMolemmat vaikenivat tarkastellen omissa mietteissään tummennutta\nmaailmaa, kunnes torvi kutsui heidät myöhästyneelle päivälliselle.\nBert kävi äkkiä levottomaksi. \"Eikö täällä ole vaihdettava pukua?\"\nhän kysyi. \"Olen aina ollut niin kiinni tieteellisessä työssä, etten\nole joutunut ottamaan osaa seuraelämään ja sen semmoisiin.\"\n\n\"Siitä ei ole huolta\", sanoi Kurt. \"Kullakin on mukanaan vain yksi\npuku. Kaikki liika paino on jätetty pois. Voisitte kenties riisua\npäällystakkinne. Huoneen kummassakin päässä on sähkölämmityslaite.\"\n\nJa niin Bert istuutui hetkisen kuluttua aterioimaan samassa\nhuoneessa kuin \"Saksan Aleksanteri\" -- suuri ja mahtava prinssi Karl\nAlbert, sodan herra, kahden pallopuoliskon sankari. Hän oli kaunis\nvaaleaverinen mies, jolla oli silmät syvällä päässä, pystynenä,\nylöspäin kiertyvät viikset ja pitkät valkoiset kädet. Hän istui muita\nylempänä mustan, siipiään levittävän kotkan ja Saksan valtakunnan\nlipun alla, ikäänkuin valtaistuimella, ja Bert huomasi kummastellen,\nettei hän syödessään silmäillyt läsnäolevia, vaan katseli heidän\npäidensä ylitse ikäänkuin näkyjä nähden. Pöydän ympärillä seisoi\nkaksikymmentä eriasteista upseeria ja Bert. Kaikki näyttivät olevan\nperin uteliaita näkemään kuuluisaa Butteridgeä ja heidän oli vaikea\nsalata hämmästystä, jonka hänen ulkomuotonsa heissä herätti. Prinssi\ntervehti häntä arvokkaasti, ja hän älysi kumartaa vastaukseksi.\nPrinssin vieressä seisoi ruskeakasvoinen kurttuinen mies, jolla oli\nhopeiset silmälasit ja käherä, likaisen harmaa poskiparta, ja hän\nsilmäili Bertiä niin kumman tarkasti, että tämä joutui ymmälleen.\nSeurue istuutui toimitettuaan menoja, joita Bert ei ymmärtänyt.\nPöydän toisessa päässä oli linnunnaamainen upseeri, joka oli\nsaanut väistyä Bertin tieltä; hän näytti vielä vihamieliseltä ja\nkuiskaili Bertistä naapurilleen. Kaksi sotilasta toimi tarjoilijoina.\nPäivällinen oli yksinkertainen -- keittoa, tuoretta lampaanpaistia ja\njuustoa -- ja aterioitaessa puhuttiin varsin vähän.\n\nJokaisen oli todellakin vallannut omituisen juhlallinen tunnelma.\nOsaksi se oli lamautumista, joka seurasi lähdön aiheuttamaa ankaraa\ntyötä ja jännitystä, osaksi sen synnytti tietoisuus, että nyt käytiin\nkohti uusia kokemuksia ja ihmeellisiä seikkailuja. Prinssi oli\nvaipunut mietteisiinsä. Hän nousi juomaan sampanjamaljan keisarin\nkunniaksi, ja seurue huusi \"Hoch!\" niinkuin seurakunta vastaa\nkirkossa papin messuun.\n\nTupakoiminen oli kielletty, mutta muutamat upseereista menivät tuolle\npienelle avoimelle parvekkeelle pureskelemaan tupakkaa. Kaikellainen\ntulen käsitteleminen oli vaarallista niin helposti syttyvien aineiden\nläheisyydessä. Bertiä rupesi äkkiä haukotuttamaan ja viluttamaan.\nHän tunsi olevansa niin peräti mitätön noiden suurten eteenpäin\nsyöksyväin ilmahirviöiden keskellä. Hän tunsi, että elämä oli hänelle\nliian suuri -- aivan ylenmäärin valtaava.\n\nHän virkkoi Kurtille jotain päästään, palasi heiluvalta pikku\nparvekkeelta jyrkkiä portaita myöten takaisin ilmalaivan sisustaan ja\nkävi vuoteeseen, ikäänkuin turvapaikkaa etsien.\n\n\n5.\n\nBert nukkui jonkun aikaa, ja sitten hän rupesi näkemään unia.\nEnimmäkseen hän oli pakenevinaan muodottomia vaaroja ilmalaivan\nhalki ulottuvaa loppumatonta käytävää pitkin -- käytävää, jossa\nensin vilahteli ahnaita salaluukkuja ja jonka pohja sitten muuttui\nhirvittävän hataraksi kankaaksi.\n\n\"Puh!\" sanoi Bert kääntyen toiselle kyljelleen, pudottuaan\nseitsemättä kertaa pohjattomaan syvyyteen.\n\nHän nousi pimeässä istumaan nojaten leukaansa polviaan vastaan.\nIlmalaiva ei liikkunut lainkaan niin tasaisesti kuin ilmapallo. Hän\nsaattoi tuntea sen säännöllisesti keikkuen ensin kohoavan ja sitten\nvaipuvan ja koneiden jyskivän ja tärisyttävän.\n\nHänen mieleensä alkoi tulvia muistoja -- yhä enemmän muistoja.\n\nNiiden läpi tunkeutui, kuin hyrskyjen keskellä ponnisteleva\nuija, kysymys: mitä on huomenna tehtävä? Huomenna, niin Kurt oli\nhänelle kertonut, tulisi prinssin sihteeri, kreivi von Winterfeld,\nkeskustelemaan hänen kanssaan hänen lentokoneestaan, ja sitten hän\npääsisi prinssin puheille. Hänen oli nyt pysyttävä väitteessään, että\nhän oli Butteridge, ja myytävä tuo keksintö. Entä, jos he huomaisivat\npetoksen? Hän oli näkevinään lauman raivostuneita Butteridgejä...\nKenties oli parasta tunnustaa? Väittää asian johtuneen heidän\nväärinkäsityksestään? Hän rupesi pohtimaan juonia, joiden avulla\nsaisi salaisuuden myydyksi ja Butteridgen puijatuksi.\n\nPaljonkohan heiltä pyytäisi? Kaksikymmentä tuhatta puntaa tuntui\nhänestä sopivalta summalta.\n\nHänet valtasi alakuloisuus, joka aina väijyilee varhaisina\naamuhetkinä. Asia oli hänelle liian vaikea aivan liian vaikea...\n\nLaskelmat hukkuivat muistojen tulvaan.\n\n\"Missä olin eilen tähän aikaan?\"\n\nHän koetti väsyttävän tarkalleen muistella edellisiä iltoja. Eilen\nhän oli ollut pilvien yläpuolella Butteridgen ilmapallossa. Hän\najatteli hetkeä, jolloin hän vaipui niiden läpi ja näki hämärässä\nkolean meren aivan allaan. Hän muisti vielä tuon järkyttävän\ntapahtuman niin elävästi, kuin se olisi painajaisena häntä\nahdistanut. Ja edellisenä iltana hän ja Grubb olivat tiedustelleet\nKentin Littlestonessa halpaa yösijaa. Kuinka kaukaiselta se\ntuntuikaan nyt! Ikäänkuin siitä olisi jo vuosia. Ensimäistä kertaa\nhän ajatteli dervisshitoveriaan, joka oli jäänyt Dymchurchin rannalle\nkahden punaiseksi maalatun polkupyörän kera. \"Ei hän nyt ilman minua\npääse pitkälle. Mutta olihan hänellä taskussaan meidän aarteemme --\nvaikk'ei se suuri ollutkaan!\"... Sitä edellisenä iltana he olivat\npohtineet laulumatkaansa, laatineet ohjelman ja harjoitelleet\ntanssia. Ja sitä ennen oli ollut helluntai.\n\n\"Herra paratkoon!\" huudahti Bert, \"kyllä se vietävän moottoripyörä\ntuotti minulle puuhaa!\" Hänen mieleensä muistui sisustansa\nmenettäneen pieluksen veltto lepattaminen ja voimattomuuden tunne,\njoka hänet oli vallannut liekkien leimahtaessa uudelleen esiin.\n\nTuon traagillisen tulipalon sekavien muistojen keskeltä sukeltausi\nesiin varsin kirkkaana ja katkeran suloisena muuan pieni olento,\nEdna, joka katuen huusi poistuvasta automobiilista: \"Huomenna\ntavataan, Bert!\"\n\nTämän vaikutelman ympärille ryhmittyi muitakin Ednaan liittyviä\nmuistoja. Ne johtivat Bertin mielen askel askeleelta miellyttävään\ntilaan, joka pukeutui ajatukseen: \"Minä nain hänet, ellei hän\npidä varaansa.\" Ja sitten hänen mielessään leimahti ajatus, että\nButteridgen salaisuuden myymällä hän saattoi sen tehdä! Entäpä jos\nhän sittenkin saisi kaksikymmentä tuhatta puntaa; olihan sellaisia\nsummia maksettu ennenkin. Niillä rahoilla hän voisi ostaa talon\npuutarhoineen, uusia vaatteita aivan loppumattomiin, moottoripyörän,\nsaisi matkustaa, nauttia yhdessä Ednan kanssa kaikkia sivistyneen\nelämän iloja. Luonnollisesti se saattoi olla vaarallistakin.\n\"Varmaankin Butteridge minua ahdistaisi!\"\n\nHän jäi miettimään sitä ja vaipui jälleen alakuloisuuden valtaan.\nSeikkailu oli vasta alullaan. Tavarat olivat jättämättä ja maksu\nnostamatta. Ja sitä ennen -- kotimatka oli vielä kaukana, olihan hän\nmenossa Amerikkaan sotaa käymään. \"Vaikka vähiin se tappeleminen\ntaitaa kuivua\", hän arveli. Mutta jos sattuisikin niin, että\n_Vaterland_ saisi pommin vatsaansa!...\n\n\"Eiköhän liene parasta laatia testamenttinsa valmiiksi?\"\n\nHän makasi jonkun aikaa selällään testamentteja tehden, etupäässä\nEdnan hyväksi. Kaksikymmentä tuhatta puntaa hän oli nyt määrännyt\nhinnaksi. Hän järjesti myöskin joukon pienempiä perintöosuuksia.\nTestamentit kävivät yhä mutkallisemmiksi ja suuremmoisemmiksi...\n\nHän heräsi pudotessaan kahdeksatta kertaa avaruuden halki. \"Tämä\nlentäminen on hermoille käypää\", hän sanoi.\n\nHän saattoi tuntea ilmalaivan sukeltavan alaspäin ja sitten\nverkalleen heilahtavan ylöspäin. Kone työskenteli jyskien ja\ntärisyttäen.\n\nHetken kuluttua hän nousi ja verhoutui Butteridgen päällystakkiin\nsekä kaikkiin peitteisiin, sillä ilma oli varsin kolea. Hän kurkisti\nulos ikkunasta ja näki harmaan aamunkoiton valaisevan pilviä, väänsi\nsitten sähkölampun palamaan ja lukitsi oven, istuutui pöydän ääreen\nja otti esille rintasuojustimensa.\n\nHän silitteli rypistyneitä piirustuksia kädellään ja tarkasteli niitä\nmiettien. Sitten hän kaivoi salkusta toiset paperit. Kaksikymmentä\ntuhatta puntaa, jos hän pääsisi niiden perille! Kannatti ainakin\nkoettaa.\n\nHän avasi laatikon, johon Kurt oli pannut paperia ja\nkirjoitustarpeita.\n\nBert Smallways ei ollut typerä mies, eikä hänen kasvatuksensakaan\nollut huonoimpia, vaikkei se ulottunutkaan korkealle. Koulussa häntä\noli opetettu hiukan piirustamaan ja laskemaan sekä ymmärtämään\nteknillisiä seikkoja. Jos hänen maansa tällöin oli väsynyt\nponnistuksiinsa ja jättänyt hänet puolivalmiina kiistelemään\nleipäpalasta ilmoitusten ja yksilöllisen yritteliäisyyden\nkyllästämässä ilmassa, niin se ei todellakaan ollut hänen vikansa.\nHän oli sellainen, miksi valtio oli hänet tehnyt, ja vaikka hän\nolikin mitätön esikaupungin poika, ei lukijan siltä pidä kuvitella\nhäntä aivan kykenemättömäksi käsittämään aatetta, johon Butteridgen\nlentokone perustui. Mutta vaikealta ja mutkalliselta se tuntui\nhänestä. Moottoripyörä, Grubbin kokemukset ja koulussa harjoitettu\nkonepiirustus auttoivat häntä pääsemään asian perille; sitäpaitsi\noli näiden piirustusten tekijä, ken hyvänsä hän lieneekin ollut,\nkoettanut tehdä tarkoituksensa mahdollisimman selviksi. Bert\njäljensi suunnitelmia, teki muistiinpanoja ja sai laadituksi\nvarsin ymmärrettävän ja tyydyttävän jäljennöksen tärkeimmistä\npiirustuksista. Sitten hän rupesi miettimään niitä.\n\nViimein hän nousi huoaten, kääri kokoon alkuperäiset piirustukset,\njoita hän oli ennen säilyttänyt rintasuojustimessaan, ja pisti\nne takkinsa povitaskuun; sijaan hän pani erittäin huolellisesti\nlaatimansa jäljennökset. Tätä tehdessään hänellä ei ollut\nmielessään mitään aivan selvää suunnitelmaa, hänestä tuntui vain\nvastenmieliseltä luopua kokonaan salaisuudestaan.\n\nKauan hän mietiskeli perinpohjaisesti -- päätään nyökyttäen.\nSitten hän sammutti valon, laskeutui jälleen vuoteeseen ja rakensi\nsuunnitelmia, kunnes nukkui.\n\n\n6.\n\nMyöskin jalosukuinen kreivi von Winterfeld nukkui vähän sinä yönä,\nmutta hän olikin niitä henkilöitä, joille ei riitä unta pitkälti ja\njotka aikansa ratoksi ratkaisevat päässään shakkiproblemeja. Sinä\nyönä hänellä olikin erikoisen vaikea problemi selvitettävänä.\n\nHän yllätti Bertin tämän ollessa vielä vuoteessa ja nauttiessa kahvia\nja leipää, jotka muuan sotilas oli hänelle tuonut. Kreivillä oli\nsalkku kainalossaan, ja varhaisessa kirkkaassa aamuvalossa hänen\nlikaisen harmaa tukkansa ja tukevat, hopeasankaiset silmälasinsa\ntekivät hänet melkein suopean näköiseksi. Hän puhui englantia\nsujuvasti, mutta äänsi sitä aito saksalaiseen tapaan. Aluksi hän\nlausui muutamia lieviä kohteliaisuuksia, kumarsi, otti oven takaa\npöydän ja saranatuolin, sovitti edellisen Bertin ja itsensä väliin,\nistuutui jälkimäiselle, yskähti kuivasti ja avasi salkkunsa. Sitten\nhän laski kyynärpäänsä pöydälle nipisti alahuultaan molemmilla\netusormillaan ja katseli Bertiä suurin silmin, niin että tämä\njoutui hämilleen. \"Herra Butteridge, te tulitte luoksemme vastoin\ntahtoanne\", hän virkkoi viimein.\n\n\"Mistäs sen päätätte?\" kysyi Bert toinnuttuaan hämmästyksestään.\n\n\"Päätin sen kartoistanne. Ne olivat kaikki Englannin karttoja. Ja\nruokavaroistanne. Ne olivat huviretkeä varten. Sitäpaitsi olivat\nköytenne sotkeutuneet. Te olette kiskonut niistä -- onnistumatta.\nEtte voinut hallita ilmapalloa, ja joku toinen mahti on tuonut teidät\nluoksemme. Eikö totta?\"\n\nBert mietti.\n\n\"No niin -- missä on tuo nainen?\"\n\n\"Hä! -- mikä nainen?\"\n\n\"Te lähditte matkaan naisen kanssa. Se on päivän selvää. Lähditte\nhuviretkelle. Teidän luontoisenne mies -- hän ottaa naisen matkaansa.\nHän ei ollut mukananne, kun putositte maahan Dornhofissa. Korissa oli\nvain hänen päällystakkinsa. Se on tietysti oma asianne. Mutta olenpa\nhieman utelias.\"\n\nBert harkitsi. \"Mistäs te sen tiedätte?\"\n\n\"Päätin sen varusteidenne laadusta. Mihin naisenne on joutunut,\nsitä en voi saada selville. En myöskään voi sanoa, miksi teillä on\nsandaalit ja tuollaiset halvat siniset vaatteet. Ne eivät kuulu\nminun ohjeisiini. Kenties ne ovat joutavuuksia. Virallisesti\nniihin ei kiinnitetä mitään huomiota. Naiset tulevat ja menevät\n-- olen maailmanmies. Olen nähnyt viisaiden miesten käyttävän\nsandaaleja, vieläpä kieltäytyvän liharuokaa syömästä. Olen tuntenut\nmiehiä -- tai ainakin olen tuntenut apteekkareja -- jotka eivät\ntupakoineet. Epäilemättä olette jättänyt tuon naisen jonnekin. No\nniin. Ryhtykäämme asiaan. Korkeampi mahti\" -- hänen äänensä sävy\nmuuttui, hänen silmänsä näyttivät suurenevan -- \"on tuonut teidät\nja salaisuutenne suoraa päätä meidän luoksemme. Niin on käynyt.\"\nHän taivutti päätään. \"Sen on tehnyt Saksan ja prinssimme sallimus.\nYmmärrän hyvin, että te kuljetatte aina tuota salaisuutta mukananne.\nPelkäätte rosvoja ja vakoojia. Niin se joutui kerallanne meille.\nHerra Butteridge, Saksa ostaa sen.\"\n\n\"Ostaako?\"\n\n\"Ostaa\", sanoi sihteeri tarkastellen kiinteästi Bertin sandaaleja,\njotka oli heitetty nurkkaan. Hän heräsi mietteistään, tarkasteli\nhetkisen muistiinpanojaan, ja Bert silmäili hänen ruskeita,\nkurttuisia kasvojaan täynnä odotusta ja kauhua. \"Minut on valtuutettu\nlausumaan\", sanoi sihteeri yhä katsellen pöydälle levitettyjä\npapereitaan, \"että Saksa on aina halunnut ostaa salaisuutenne. Me\nolemme todellakin odottaneet sitä innokkaasti -- hyvin innokkaasti.\nAinoastaan siitä syystä, että pelkäsimme teidän isänmaallisuudesta\ntehneen salaisen liiton Englannin sotaministeriön kanssa, me\nkäyttäydyimme varovaisesti keskustellessamme suuren keksintönne\nostamisesta. Nyt me voimme empimättä suostua ehdotukseenne ja maksaa\nsata tuhatta puntaa.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" huudahti Bert huumaantuneena.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Koski päätäni\", sanoi Bert, kohottaen kätensä sidotulle otsalleen.\n\n\"Vai niin. Olen myöskin valtuutettu sanomaan, että mitä tulee tuohon\njaloon, väärin syytettyyn naiseen, jota te olette niin urheasti\npuolustanut englantilaista tekopyhyyttä ja tunteettomuutta vastaan,\nniin on koko Saksan aatelisto hänen puolellaan.\"\n\n\"Nainenko?\" Bert virkkoi heikosti, mutta muisti sitten Butteridgen\nlemmentarinan. Olikohan tuo ukko lukenut kirjeetkin? Kylläpä hän\nsiinä tapauksessa mahtoi pitää häntä aika tulikekäleenä. \"Oh! Se\njuttu on aivan selvä\", hän sanoi. \"Sitä minä en ensinkään epäillyt.\nMinä --\"\n\nHän vaikeni. Sihteeri tuijotti kerrassaan kauhistuttavasta Bertin\nmielestä ennätti kulua kokonainen ikuisuus, ennenkuin hän antoi\nkatseensa jälleen vaipua. \"No niin, kuten suvaitsette. Nainen on\nteidän asianne. Olen suorittanut tehtäväni. Ja paroonin arvon voitte\nmyöskin saada. Suostumme kaikkeen, herra Butteridge.\" Hän rummutti\npöytää hetkisen ja jatkoi sitten: \"Voin kertoa teille, että tulitte\nluoksemme käänteentekevänä hetkenä. Nyt voin huoletta ilmaista teille\nsuunnitelmamme. Koko maailma on tunteva sen, ennenkuin lähdette\njälleen tästä laivasta. Sota on kenties jo julistettu. Me menemme\n-- Amerikkaan. Laivastomme laskeutuu ilmasta Yhdysvaltain kimppuun\n-- se maa ei ole missään suhteessa varustautunut taisteluun. Ovat\naina luottaneet Atlantan. Ja merilaivastoonsa. Olemme valinneet\nmäärätyn kohdan se on toistaiseksi päälliköiden salaisuus -- jonka me\nanastamme, ja sitten laadimme varastopaikan -- jonkinlaisen sisämaan\nGibraltarin. Siitä on tuleva -- niin, kuinka sanoisin? -- kotkan\npesä. Sinne meidän ilmalaivamme kokoontuvat, siellä ne korjataan, ja\nsieltä ne lentelevät yli koko maan herättäen kauhua kaupungeissa,\npitäen vallassaan Washingtonia, ottaen väkisin, mitä tarvitaan,\nkunnes meidän ehtomme hyväksytään. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Jatkakaa vaan!\" sanoi Bert.\n\n\"Olisimme voineet suorittaa kaiken tämän omillakin ilmalaivoillamme,\nmutta teidän lentokoneenne tekee suunnitelmamme täydelliseksi. Siitä\nsaamme paremman drachenfliegerin, ja sen lisäksi meidän ei tarvitse\nenää pelätä Englantia. Ilman teitä Englanti, jota te niin suuresti\nrakastitte ja joka on niin huonosti palkinnut teitä, tuo fariseuksien\nja matelijain maa, ei voi tehdä mitään -- ei yhtään mitään! Kuten\nhuomaatte, puhun teille aivan suoraan. No niin, olen valtuutettu\nsanomaan, että Saksa tunnustaa kaiken tämän. Haluamme saada teidät\nkäytettäväksemme, tehdä teistä ylimmän lentopäällikkömme. Me\ntahdomme teidän johdollanne varustaa lauman ampiaisia. Me tahdomme,\nettä te johdatte tätä voimaa. Ja juuri Amerikkaan perustettavalla\nasemallamme me tarvitsemme teitä. Siksi me hyväksymme tinkimättä\nehdot, jotka viikkoja sitten esititte -- saatte sata tuhatta puntaa\nennakkomaksuna, palkaksi kolme tuhatta puntaa vuodessa, eläkkeeksi\ntuhannen puntaa vuodessa ja paroonin arvonimen, kuten halusitte. Nämä\novat ohjeeni.\"\n\nHän ryhtyi jälleen tutkimaan Bertin kasvoja.\n\n\"Aivan oikein, luonnollisesti\", sanoi Bert hiukan hengästyneenä,\nmutta muuten päättäväisenä ja tyynenä. Ja hänen mielestään oli nyt\naika ryhtyä toteuttamaan yöllisiä suunnitelmia.\n\nSihteeri tutkiskeli yhä tarkkaavaisesti Bertin kaulusta. Vain\nhetkiseksi hänen katseensa siirtyi sandaaleihin.\n\n\"Vartokaas, kun mietin hiukkasen\", sanoi Bert, johon katse teki\nlamauttavan vaikutuksen. \"Kuulkaas nyt!\" hän virkkoi viimein\nkasvoillaan erittäin suora ilme. \"Salaisuus _on_ minun hallussani.\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Mutta en tahdo, että Butteridge nimi tulee tunnetuksi --\nymmärrättekö? Olen ajatellut asiaa.\"\n\n\"Hienotunteisuuttako?\"\n\n\"Aivan niin. Te ostatte salaisuuden -- ainakin minä annan sen teille\n-- omistajalta -- ymmärrättekö?\" Hänen äänensä petti hieman, ja\ntoinen tuijotti yhä. \"Tahdon tehdä kaupat salanimellä. Ymmärrättekö?\"\nSihteeri tuijotti yhä. Bert ajelehti kuin pyörteeseen joutunut uija.\n\"Nähkääs, aion ottaa nimen Smallways. Paroonin nimestä en välitä,\nolen muuttanut mieleni. Ja rahat tahdon saada huomiota herättämättä.\nNe sata tuhatta puntaa on maksettava pankkeihin kolmekymmentä\ntuhatta Lontoon piirikunnan haaraosastoon Kentin Bun Hiilissä, heti\nkun luovutan teille suunnitelmat, kaksikymmentä tuhatta Englannin\npankkiin, puolet jäännöksestä johonkin hyvään ranskalaiseen\npankkiin ja toinen puoli Saksan valtiopankkiin. Juuri niin ne on\nsijoitettava. Mutta ei Butteridgen nimeen. Ne on sijoitettava Albert\nPeter Smallwaysin nimeen; sen minä aion ottaa itselleni. Siinä on\nensimäinen ehto.\"\n\n\"Jatkakaa!\" virkkoi sihteeri.\n\n\"Seuraava ehto on se\", sanoi Bert, \"ett'ette rupea tutkimaan\nomistusoikeutta, ette kysele, kuinka sen sain. Ymmärrättekö? Tässä\nmä olen -- toimitan teille tavarat, asia on aivan selvä. Muutamat\nihmiset eivät häpeä väittää, ettei keksintö ole omani. Mutta se on\nminun -- ihan varmaan, siitä ei ole puhettakaan. Mutta en tahdo, että\nsitä asiaa ruvetaan penkomaan. Tahdon selvän sopimuksen, jossa se\nmyönnetään. Ymmärrättekö?\"\n\nTämä \"Ymmärrättekö?\" häipyi syvään hiljaisuuteen.\n\nLopulta sihteeri huokasi, nojautui taaksepäin tuolissaan, otti esille\nhammastikun ja käytti sitä apunaan Bertin asiaa miettiessään. \"Mikä\ntuo nimi olikaan?\" hän kysyi viimein pannen pois hammastikun. \"Minun\non kirjoitettava se muistiin.\"\n\n\"Albert Peter Smallways\", sanoi Bert lempeällä äänellä.\n\nSihteeri kirjoitti sen paperille suoriuduttuaan\noikeinkirjoitushankaluuksista, jotka aiheutuivat siitä, että\nkirjaimilla on kummassakin kielessä eri nimet.\n\n\"Ja nyt, herra Smallways\", hän sanoi lopuksi nojautuen taaksepäin ja\nruveten jälleen tuijottamaan, \"kertokaapa, miten te saitte käsiinne\nherra Butteridgen ilmapallon?\"\n\n\n7.\n\nKun kreivi von Winterfeld viimein poistui Bert Smallwaysin luota,\ntämä tunsi itsensä peräti tyhjäksi ja köykäiseksi, sillä hänen oli\ntäytynyt kertoa koko juttu.\n\nHän oli keventänyt omantuntonsa putipuhtaaksi. Aivan yksityiskohtiin\nasti oli hänen täytynyt syventyä. Hänet oli pakotettu selittämään\nsininen puku, sandaalit, \"Aavikon dervisshit\" -- kaikki tyyni. Jonkun\naikaa tieteellinen into hallitsi sihteeriä, ja suunnitelmien kohtalo\npysyi ratkaisematta. Rupesipa hän pohtimaan kysymystä, kutka pallossa\nolivat ensin olleet. \"Luultavasti\", hän sanoi, \"tuo nainen oli se\noikea. Mutta se asia ei kuulu meihin.\"\n\n\"Tämä on varsin omituinen ja hullunkurinen juttu, mutta pelkäänpä\nprinssin pahastuvan. Hän toimi päättäväisesti kuten tavallisesti --\nhän toimii aina ihmeteltävän päättäväisesti, kuten Napoleon. Heti,\nkun hänelle oli kerrottu teidän laskeutuneen Dornhofin leiriin, hän\nsanoi: 'Tuokaa hänet! Tuokaa hänet! Sen on tähteni tehnyt!' Hänen\nkohtalonsa tähti! Ymmärrättekö? Hän pettyy. Hän määräsi, että teidän\non tultava herra Butteridgenä, mutta te ette ole tehnyt niin. Te\nolette koettanut, luonnollisesti; mutta huonolla menestyksellä. Hän\narvostelee ihmisiä erittäin oikein, ja ihmisten on parasta vastata\nhänen odotuksiaan. Varsinkin juuri nykyään.\"\n\nHän asettui omituiseen asentoonsa, nipistäen etusormillaan\nalahuultaan. Hän puhui melkein tuttavallisesti. \"Tämä on noloa. Minä\nkoetin lausua epäilyksiä, mutta niitä ei otettu huomioon. Prinssi\nei kuuntele. Hän on ilmassa kärsimätön. Kenties hän ajattelee, että\nhänen tähtensä on tehnyt hänelle kepposen. Kenties hän arvelee\n_minun_ petkuttaneen häntä.\" Hän veti otsansa ryppyihin ja imaisi\nsisään suupielensä.\n\n\"Onhan minulla suunnitelmat\", huomautti Bert.\n\n\"Aivan oikein, niin onkin. Mutta nähkääs, herra Butteridge herätti\nromanttisuutensa tähden prinssissä mielenkiintoa. Herra Butteridge\noli niin paljon enemmän -- oh! -- kuvasta päättäen. Pelkäänpä,\nett'ette kykene johtamaan leirimme lentokoneosastoa, kuten hän toivoi\nteidän tekevän. Hän oli itse luvannut tehdä sen...\n\n\"Ja sitten Butteridgen maailmanmaine -- se olisi painanut meidän\npuolellamme... No, katsotaanpa, mitä tässä voidaan tehdä.\" Hän\nkurotti kättään. \"Antakaa paperit minulle.\"\n\nHerra Smallwaysin olemuksen valtasi jäätävä kylmyys. Hän ei vielä\nelämänsä lopullakaan ollut selvillä siitä, itkikö hän vai eikö,\nmutta varmasti hänen äänessään oli kyyneleitä. \"Kuulkaapas nyt!\" hän\nvastusteli. \"Enkö minä saa -- mitään niistä?\"\n\nSihteeri silmäili häntä hyväntahtoisesti. \"Te ette ansaitse mitään!\"\nhän sanoi.\n\n\"Olisinhan voinut repiä ne.\"\n\n\"Ne eivät ole teidän!\"\n\n\"Tuskinpa ne olivat hänenkään.\"\n\n\"Tarpeetonta maksaa mitään.\"\n\nBert näkyi saavan rohkeutta epätoivoiseen tekoon. \"Soo!\" hän sanoi\nkahmaisten takkiaan. \"Vai tarpeetonta!\"\n\n\"Rauhoittukaa\", sanoi sihteeri. \"Kuunnelkaa! Te saatte viisi sataa\npuntaa. Minä lupaan sen. Sen verran teen teidän hyväksenne, enempää\nen voi. Ottakaa se summa minulta. Mikä tuon pankin nimi olikaan?\nKirjoittakaa se tähän. Kas niin! Sanonpa teille, ettei prinssin\nkanssa ole leikittelemistä. En luule, että hän oli eilen illalla\nteihin tyytyväinen. En voi vastata hänestä. Hän odotti Butteridgeä,\nja nyt te pilasitte koko jutun. Prinssi -- en oikein ymmärrä sitä,\nhän on omituisessa tilassa. Sen on tehnyt lähtöhetken jännitys ja\ntämä suuremmoinen liiteleminen ilman halki. En voi taata hänen\ntekojaan. Mutta jos kaikki käy hyvin, niin toimitan teille viisi\nsataa puntaa. Riittääkö se? Antakaa minulle nyt paperit.\"\n\n\"Senkin kitupiikki!\" sanoi Bert, kun ovi oli sulkeutunut. \"Saamarin\nkitupiikki! -- Saituri!\"\n\nHän istuutui tuolille ja vihelteli jonkun aikaa hiljalleen.\n\n\"Kylläpä olisi pettynyt, jos olisin repinyt ne palasiksi! Olisin\nvoinut tehdä sen.\"\n\nHän hieroi nenänsä vartta miettiväisenä. \"Pilasin koko jutun. Ei\nolisi pitänyt puhua salanimestä... Hätäilit, poikaseni -- nuolaisit,\nennenkuin tipahti. Tekisi mieli potkaista itseäni.\n\n\"No, eihän tulos sentään ole varsin huono\", hän jatkoi. \"Viisi sataa\npuntaa... Eihän se olekaan _minun_ salaisuuteni. Niinhän se on, kuin\nolisin löytänyt tieltä viisi sataa puntaa.\n\n\"Paljonkohan piletti Amerikasta Englantiin maksaa?\"\n\n\n8.\n\nMyöhemmin samana päivänä Bert Smallways seisoi peräti masentuneena ja\njärkytettynä prinssi Karl Albertin edessä.\n\nKeskustelu kävi saksankielellä. Prinssi oli omassa hytissään, joka\nsijaitsi ilmalaivan keulassa; se oli viehättävä huone, kalustona\nkorituoleja ja -pöytiä, etuseinällä koko huoneen levyinen akkuna.\nHän istui vihreällä veralla verhotun pöydän ääressä, rinnallaan von\nWinterfeld ja kaksi muuta upseeria, ja edessään heillä oli joukko\nAmerikan karttoja, Butteridgen kirjeet ja salkku sekä kasa irtonaisia\npapereita. Bertiä ei pyydetty istumaan, ja hän saikin seisoa koko\nhaastattelun ajan. Von Winterfeld kertoi hänen tarinansa, ja tuon\ntuostakin Bert erotti sanat ilmapallo ja Butteridge. Prinssin kasvot\npysyivät ankarina ja pahaa ennustavina, upseerit tarkastelivat niitä\nvarovaisesti tai vilkaisivat Bertiin. Tuossa tarkastelussa oli jotain\nomituista uteliaisuutta, levottomuutta. Sitten prinssin mieleen\njuolahti jotain, ja he rupesivat keskustelemaan piirustuksista.\nPrinssi kysyi äkkiä Bertiltä englannin kielellä: \"Oletko milloinkaan\nnähnyt tämän koneen nousevan ilmaan?\"\n\nBert hätkähti. \"Näin sen Bun Hillin luona, Teidän Kuninkaallinen\nKorkeutenne.\"\n\nVon Winterfeld selitti tarkemmin. \"Kuinka nopeasti se liikkui?\"\n\n\"En voi sanoa, Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne. Sanomalehdet,\nainakin _Daily Courier_, sanoivat kahdeksankymmentä\nenglanninpeninkulmaa tunnissa.\"\n\nHe keskustelivat siitä jonkun aikaa saksan kielellä.\n\n\"Voiko se pysyä paikallaan? Ylhäällä ilmassa? Sen juuri haluan\ntietää.\"\n\n\"Se saattoi leijailla kuin ampiainen, Teidän Kuninkaallinen\nKorkeutenne\", sanoi Bert.\n\n_\"Viel besser, nicht wahr?\"_ virkkoi prinssi von Winterfeldille ja\njatkoi sitten saksan kielellä jonkun aikaa.\n\nHetken kuluttua he lopettivat pakinansa, ja molemmat upseerit\nkatsahtivat Bertiin. Toinen soitti kelloa, ja salkku jätettiin\npalvelijalle, joka vei sen pois.\n\nSitten he palasivat Bertin asiaan, ja prinssi oli ilmeisesti\ntaipuvainen kohtelemaan häntä ankarasti. Von Winterfeld pani vastaan.\nLuultavasti puututtiin jumaluusopillisiinkin näkökohtiin, sillä\nmonesti mainittiin sana \"Gott\". Keskustelijat pääsivät viimein\njohonkin lopputulokseen, ja nähtävästi von Winterfeld sai toimekseen\nilmoittaa sen Bertille.\n\n\"Herra Smallways\", hän sanoi, \"te olette saanut tässä laivassa\njalansijan häpeämättömästi ja järjestelmällisesti valehtelemalla.\"\n\n\"Ei siinä juuri järjestystä ollut\", virkkoi Bert. \"Minä --\"\n\nPrinssi viittasi häntä vaikenemaan.\n\n\"Ja Hänen Ylhäisyytensä voi kohdella teitä kuin vakoojaa ainakin.\"\n\n\"Älkääs nyt! -- Minä tulin myymään --\"\n\n\"Ssh!\" sanoi toinen upseereista.\n\n\"Mutta koska onnellinen sattuma on tehnyt teidät Jumalan\nvälikappaleeksi ja te siten olette saattanut tämän Butteridgen\nlentokoneen Hänen Ylhäisyytensä käsiin, niin teidät on päätetty\narmahtaa. Niin -- te toitte hyviä sanomia. Te saatte jäädä tähän\nlaivaan, kunnes sopivassa tilaisuudessa voimme vapautua teistä.\nYmmärrättekö?\"\n\n\"Me kuljetamme häntä\", lisäsi prinssi kammottavasti tuijottaen, _\"Als\nBallast.\"_\n\n\"Te seuraatte meitä\", sanoi von Winterfeld, \"paarlastina.\nYmmärrättekö?\"\n\nBert avasi suunsa kysyäkseen noista viidestä sadasta punnasta,\nmutta pelastava älyn kipinä sai hänet vaikenemaan. Hän kohtasi von\nWinterfeldin katseen, ja hänestä näytti siltä, että sihteeri nyökkäsi\nkevyesti. \"Mene!\" sanoi prinssi tehden kädellään suuren liikkeen ovea\nkohti. Bert katosi kuin myrskytuulen ajama lehti.\n\n\n9.\n\nMutta ennen ylläkerrottua pelottavaa kohtausta Bert oli tarkastellut\n_Vaterlandia_ päästä toiseen. Retki oli tuntunut hänestä hauskalta,\nvaikka mielessä liikkuikin pahoja aavistuksia. Useimpien Saksan\nilmalaivaston miehien tavoin Kurt ei tietänyt juuri sanottavia\nilmapurjehduksesta, ennenkuin hänet komennettiin uuden lippulaivan\nupseeriksi. Mutta hän oli peräti innostunut tähän uuteen ihmeelliseen\naseeseen, jonka Saksa oli niin äkkiä hankkinut. Poikamaisella\nkiihkeydellä ja ihastuksella hän näytteli sitä Sertille, aivan\nkuin lapsi, joka uutta leikkikalua näytellessään tutustuu siihen\ntoistamiseen. \"Tarkastetaanpa koko laiva\", hän sanoi mielihyvällä.\nHän huomautti erittäinkin kaiken keveyttä, aluminiumiputkien runsasta\nkäyttöä, tiivistetyllä vedyllä täytettyjä, joustavia pieluksia;\nväliseininä oli jäljitellyllä nahalla peitettyjä vetysäiliöitä,\nyksinpä ruoka-astiatkin oli laadittu perin ohuiksi ja niiden\nontto sisusta tehty ilmattomaksi, joten ne painoivat tuskin\nnimeksikään. Missä lujuutta tarvittiin, siellä oli käytetty uutta\nCharlottenburg-seosta, n.s. saksanterästä, maailman sitkeintä ja\nkestävintä metallia.\n\nTilasta ei ollut puutetta. Tila ei merkinnyt mitään, kunhan ei paino\nlisääntynyt. Laivan asuttava osa oli kahdensadan viidenkymmenen\njalan pituinen ja hytit sijaitsivat kahdessa kerroksessa. Niiden\nyläpuolella oli omituisia pikku torneja, joissa oli suuret akkunat ja\nilmanpitävät kaksinkertaiset ovet ja joista saattoi katsella avaria\nkaasusäiliöitä. Tämä sisäpuoli teki Bertiin syvän vaikutuksen. Hän\nei ollut milloinkaan ennen tietänyt, ettei ilmalaiva ollut mikään\nyhtämittainen kaasusäkki, jossa ei ollut muuta kuin kaasua. Nyt hän\nnäki yläpuolellaan sen selkärangan ja suuret kylkiluut, \"neuraliset\nja haemaliset kanavat\", sanoi Kurt, joka oli lukenut hieman biologiaa.\n\n\"Melkeinpä niin!\" myönsi Bert, vaikk'ei hänellä ollut pienintäkään\naavistusta noiden sanojen merkityksestä.\n\nSinne voitiin kiinnittää pieniä sähkölamppuja, jos jotakin joutui\nyöllä epäkuntoon. Olipa siellä tikapuitakin. \"Mutta eihän kaasun\nkeskelle voi mennä\", väitti Bert. \"Ei sitä voi hengittää.\"\n\nLuutnantti avasi erään kaapin oven ja otti esille sukeltajan asun\nkaltaiset varusteet. Niihin kuuluivat öljytystä silkistä laadittu\npuku ja tiivistetyllä ilmalla täytetty säiliö sekä kypärä, jotka\nolivat aluminiumin ja jonkun keveän metallin sekoituksesta tehdyt.\n\"Me voimme päästä aivan turvallisesti sisäpuoliseen verkkolaitokseen\nkäsiksi ja paikata vuodot sekä kuulien tekemät repeämät\", hän\nselitti. \"Tässä on verkkolaitosta sekä sisä- että ulkopuolella. Koko\nulkokuori on niin sanoakseni köysiverkkoa.\"\n\nIlmalaivan asuttavan osan perästä alkoi räjähdysaineiden varasto,\njoka ulottui sen keskivaiheille asti. Siinä oli erilaisia pommeja,\nenimmäkseen lasikuorisia. Saksalaisilla ilmalaivoilla ei ollut muita\ntykkejä kuin yksi pieni pom-pom (käyttääksemme vanhaa, buurisodan\naikuista englantilaista pilanimeä), joka oli keulaparvekkeella\nkotkan sydämen kohdalla. Varastosta johti kaasusäiliöiden alitse\nperässä sijaitsevaan konehuoneeseen peitetty kangaskäytävä, jonka\npohjaan oli kudottu aluminiumilankoja ja sivulle laadittu köysikaide;\nsitä myöten ei Bert kuitenkaan kulkenut eikä siis milloinkaan\ntullut nähneeksi koneita. Mutta hän nousi päin ankaraa ilmavirtaa,\njolla tuulettaminen toimitettiin, pitkin tikapuita, jotka johtivat\njonkinlaista kaasunpitävää käytävää myöten halki etumaisen suuren\nilmasäiliön sille pienelle parvekkeelle, jolla sijaitsi kaukopuhelin\nja kevyt pom-pom-tykki kuula-arkkuineen. Tämä parveke oli tehty\naluminiumi-magnesiumiseoksesta. Ylä- ja alapuolella pöhötti\nilmalaivan kiinteä, kallion tapainen rinta ja musta kotka levitti\nsiipiään niin suunnattomana, että sen äärimmäiset osat katosivat\npullistuvan kaasusäiliön taakse.\n\nJa etäällä, leijailevien kotkien alapuolella, kenties neljänkin\ntuhannen jalan syvyydessä oli Englanti, joka näytti aamuauringon\nvalossa varsin pieneltä ja turvattomalta.\n\nHuomatessaan sen Englanniksi Bert tunsi äkkiä ja odottamatta\nisänmaallisia tunnonvaivoja. Hänessä heräsi aivan uusi ajatus. Hän\nolisi yhtäkaikki saattanut repiä nuo paperit palasiksi ja heittää\nne pois. Eivät nämä ihmiset olisi voineet tehdä hänelle suuriakaan.\nJa jos olisivatkin, niin eikö englantilaisen pitäisi kuolla maansa\npuolesta? Tähän asti tuo ajatus oli melkein tukehtunut kilpailuun\nkiihottavan arkielämän huoliin. Hänen mielensä muuttui perin\nalakuloiseksi. Hän tajusi, että hänen olisi varemmin pitänyt nähdä\nasia siinä valossa. Miksi hän ei ollutkaan nähnyt asiaa siinä valossa\nvaremmin?\n\nNiin, eikö hän ollut tavallaan kavaltaja?...\n\nHän ihmetteli, miltä ilmalaivasta mahtoi näyttää tuolta alhaalta\nkäsin. Epäilemättä järisyttävältä ja musertavalta.\n\nKurt kertoi, että kuljettiin Manchesterin ja Liverpoolin väliä.\nNäköalan poikki ulottuva kimmeltävä juova oli Laivakanava ja etäällä\nnäkyvä vyöryvä oja, joka oli täynnä aluksia, Merseyn vuono. Bert oli\nkotoisin Etelä-Englannista, hän ei ollut milloinkaan käynyt pohjan\npuolella, ja lukemattomat tehtaat ja savupiiput -- jälkimäiset\nolivat nyt suurimmaksi osaksi hyljätyt ja savuttomat, sillä sijaan\noli tullut suunnattomia sähkölaitoksia, jotka nielivät oman nokensa\n-- vanhat maantiesillat, raitiotieverkot, tavaravajat ja likaisen\nharmaat rakennukset ja hujan hajan risteilevät kadut tekivät\nhäneen ränsistyneen esikaupungin vaikutuksen. Siellä ja täällä oli\nikäänkuin verkkoon tarttuneina vainioita ja maanviljelyselämän\njäännöksiä. Epäilemättä tässä sekamelskassa oli myöskin museoita,\nraatihuoneita ja tuomiokirkkojakin osoittamassa kunnallisen ja\nuskonnollisen järjestyksen teoreettisia keskuksia. Mutta Bert\nei voinut nähdä niitä, ne eivät pistäneet lainkaan esiin tuosta\nsekavasta taulusta, jonka kokoon kasatut työläisasunnot ja työpaikat,\nmyymälät ja yksinkertaiset kirkot ja kappelit muodostivat. Ja tämän\nteollisuussivistyksen leimalla merkityn maiseman yli liukuivat\nsaksalaisten ilmalaivojen varjot kuin kiireesti uiva kalaparvi...\n\nKurt ja Bert rupesivat pakinoimaan ilmapurjehdustaidosta ja\nlähtivät hetken kuluttua alaparvekkeelle, jotta Bert saisi nähdä\ndrachenfliegerit, jotka oikean siiven ilmalaivat olivat edellisenä\niltana ottaneet hinattavikseen; niitä oli nyt jokaisen laivan perässä\nkolme tai neljä kappaletta. Ne näyttivät näkymättömien nuorien\nnenässä kiitäviltä suunnattomilta leijoilta. Niillä oli pitkä\nneliskulmainen pää ja litteä pyrstö sekä sivuilla propellit.\n\n\"Noihin tarvitaan suurta taitoa -- suurta taitoa!\"\n\n\"Niinpä tietenkin!\" Äänettömyys.\n\n\"Onko teidän koneenne erilainen, herra Butteridge?\"\n\n\"Aivan erilainen\", vastasi Bert. \"Enemmän hyönteisen, vähemmän linnun\nkaltainen. Ja se hyrisee, eikä se ajelehdi tuolla tavoin. Mitähän\nnoilla on virkaa?\"\n\nKurt ei ollut itsekään siitä selvillä ja selitteli parhaillaan, kun\nBert kutsuttiin prinssin luo kuulusteltavaksi, kuten varemmin olemme\nkertoneet...\n\nJa kun tutkinto oli päättynyt, putosivat Butteridgen viimeiset\njäännökset Bertin yltä kuin vaatteet, ja hän muuttui Smallwaysiksi.\nSotamiehet lakkasivat tekemästä hänelle kunniaa, ja upseerit\neivät olleet hänestä tietävinäänkään, paitsi luutnantti Kurt.\nHänet ajettiin ulos sievästä hytistään ja ahdettiin tavaroineen\nluutnantti Kurtin kumppaniksi, tämä kun oli upseereista nuorin.\nLinnunpää-upseeri palasi asuntoonsa, yhä vielä hiljakseen kiroillen\nja kantaen käsissään parranajotarpeita, saapaspuita, kevyitä\nhiusharjoja, käsipeilejä ja pomaadarasioita. Bert joutui Kurtin luo\nsenvuoksi, ettei koko laivassa ollut ainoatakaan muuta paikkaa, minne\nhän olisi saattanut kallistaa sidotun päänsä. Mutta hänen oli määrä\naterioida miehistön kera.\n\nKurt saapui sisään ja seisoen hajasäärin tarkasteli häntä hetkisen,\nkun hän istui masentuneena uudessa asunnossaan.\n\n\"No, mikä teidän oikea nimenne on?\" kysyi Kurt, joka oli saanut vain\nvaillinaisia tietoja asiain uudesta tilasta.\n\n\"Smallways.\"\n\n\"Minä ajattelin, että teissä oli hiukan petkuttajaa -- silloinkin,\nkun luulin teitä Butteridgeksi. Kiittäkää onneanne, että prinssi\npysyi niin tyynenä. Hän on hirveän vaarallinen, kun hän suuttuu.\nHäntä ei arveluttaisi vähääkään heittää teidän laisenne mies ulos\nlaivasta, jos sen asianhaarat vaatisivat... Ne sysäsivät teidät minun\nvastuksikseni, mutta tämä on minun hyttini.\"\n\n\"Kyllä koetan muistaa\", sanoi Bert.\n\nKurt poistui, ja palatessaan hän toi mukanaan erään kuvan, jonka\nhän kiinnitti seinään. Se oli Siegfried Schmalzin \"Sodan jumala\",\ntuo hirvittävä, musertava olento, joka viikinkikypärä päässään,\npunainen viitta yllään ja miekka kädessään kahlaa hävityksen halki.\nUlkonäöltään se muistutti erittäin suuresti prinssi Karl Albertia,\njonka mieliksi se oli maalattu.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nTaistelu Atlannin pohjoisosassa.\n\n\n1.\n\nPrinssi Karl Albert oli tehnyt Bertiin valtaavan vaikutuksen.\nHäntä pelottavampaa henkilöä ei Bert ollut milloinkaan kohdannut.\nHän täytti Smallwaysin sielun intohimoisella kammolla ja\nvastenmielisyydellä. Kauan istui Bert yksinään Kurtin hytissä,\ntoimittamatta mitään ja uskaltamatta edes avata oveakaan, peläten\njoutuvansa tuon kauhistavan olennon läheisyyteen.\n\nSiitä johtui, että hän luultavasti sai viimeiseksi kuulla uutisen,\njonka langaton sähkölennätin pala palalta toi ilmalaivaan. Atlannin\nkeskiosassa raivosi suuri meritaistelu.\n\nHän kuuli sen lopulta Kurtilta.\n\nKurt astui sisään koettaen olla Bertistä välittämättä, mutta mutisten\nkuitenkin itsekseen englannin kielellä. \"Suuremmoista!\" Bert kuuli\nhänen sanovan. \"Hei!\" hän huomautti, \"väistykäähän siitä arkulta.\" Ja\nhän kaivoi esille kaksi kirjaa ja salkullisen karttoja. Hän levitti\nne saranapöydälle ja syventyi niitä tarkastelemaan. Hetkisen hänen\nsaksalainen kurintuntonsa kamppaili hänen englantilaista suoruuttaan\nja luonnollista ystävällisyyttä sekä puheliaisuutta vastaan, lopulta\nse joutui tappiolle.\n\n\"Nyt se on käynnissä, Smallways\", hän virkkoi. \"Mikä sitten, herra?\"\nBert kysyi murtuneena ja kunnioittavasti.\n\n\"Kahakka! Amerikkalaisten Pohjois-Atlannin osasto ja melkein koko\nmeidän laivasto ovat toistensa kimpussa. Meidän _Eiserne Kreuz_ on\nsaanut kyllikseen ja vajoaa, ja vihollisten _Miles Standish_ se\non heidän suurimpiaan -- on uponnut koko miehistöineen. Kaiketi\ntorpeedojen työtä. Se oli isompi alus kuin _Karl der Grosse_, mutta\nviisi tai kuusi vuotta vanhempi... Taivas! Kunpa voisimme nähdä\nsen, Smallways. Tasapää tappelu sinisellä ulapalla, kaikki riippuu\ntykeistä, ja jokainen laiva kiitää täyttä vauhtia!\"\n\nHän levitti karttansa, hänen täytyi päästä puhumaan, ja niin hän teki\nBertille selkoa asemasta meritaistelutantereella.\n\n\"Kas tässä\", hän sanoi, \"30° 50' pohjoista leveyttä, 30° 50' läntistä\npituutta. Hyvän päivämatkan päässä meistä, ja kaikki kulkevat\netelälounaaseen minkä ennättävät. Paha kyllä me emme saa nähdä siitä\nrahtuistakaan. Ei vilahdukseltakaan!\"\n\n\n2.\n\nMolempien valtojen keskinäinen suhde Atlannin pohjoisosassa oli\nsiihen aikaan varsin omituinen. Yhdysvallat olivat tosin Saksaa\nmahtavampi merivalta, mutta amerikkalaisen laivaston päävoima\nliikuskeli vielä Tyvenellä merellä. Sotaa oli pelätty eniten Aasian\npuolelta, sillä aasialaisten ja valkoihoisten välit olivat käyneet\ntavattoman uhkaaviksi ja Japanin hallitus osoittautui odottamattoman\njäykkäniskaiseksi. Saksalaisten ryhtyessä hyökkäykseen toinen\npuoli Amerikan merivoimaa viivyskeli Manillan luona ja n.s. toinen\nlaivasto oli sijoitettu Tyvenen meren poikki aasialaisen pääaseman\nja San Franciscon välille. Itäisellä rannikolla Amerikalla ei ollut\nmuuta kuin Pohjois-Atlannin osasto. Se oli paluumatkalla Ranskassa\nja Espanjassa vierailtuaan ja pumppasi parhaillaan keskellä\nAtlantia polttoöljyä lotjistaan -- sillä useimmat aluksista olivat\nhöyrylaivoja -- kun kansainvälinen asema kärjistyi äärimmilleen.\nSiihen kuului neljä panssarilaivaa ja viisi panssaroitua risteilijää,\njotka olivat melkein panssarilaivain vertaisia; viimeksi mainituista\nei yksikään ollut rakennettu myöhemmin vuotta 1913. Amerikkalaiset\nolivat tottuneet ajattelemaan, että Suur-Britannian voi luottaa\nsuojelevan Atlantia rauhoitettuna alueena, ja senpä vuoksi he\neivät saattaneet kuvitellakaan itäisen rannikkonsa joutuvan\nlaivastohyökkäyksen alaiseksi. Mutta aikoja ennen sodanjulistusta\n-- itse toisena helluntaipäivänä -- oli koko Saksan laivasto,\nkahdeksantoista panssarilaivaa ja lukuisasti polttotarvelotjia sekä\nrahtialuksia, jotka kuljettivat ilmalaivastoa varten tarvittavia\nvarastoja, kulkenut Calais'n salmesta ja suunnannut rohkeasti\nmatkansa suoraa päätä New Yorkia kohti. Saksalaisia panssarilaivoja\noli siis kaksi kertaa enemmän kuin amerikkalaisia, ja sen lisäksi ne\nolivat paremmin aseestetut ja uudenaikaisempia ainakin seitsemässä\noli Charlottenburgin teräksestä valmistetut koneet ja kaikissa\nsamasta teräksestä laaditut tykit.\n\nLaivastot joutuivat lähetysten keskiviikkona, ennenkuin sotaa olisi\nlopullisesti julistettu. Amerikkalaiset alukset olivat uudenaikaiseen\ntapaan asettuneet hajalleen noin kolmenkymmenen meripeninkulman\npäähän toisistaan ja koettivat pysytellä saksalaisten ja joko\nitäisten valtioiden tai Panaman välissä; sillä joskin oli tärkeätä\npuolustaa rannikkokaupunkeja, varsinkin New Yorkia, niin vielä\nvälttämättömämpää oli suojella kanavaa hyökkäykseltä, joka estäisi\npäävoimaa palaamasta Tyveneltä mereltä. Epäilemättä, selitti Kurt, se\nkoetti nyt päästä mahdollisimman nopeasti valtameren poikki, \"ellei\njapanilaisilla ole ollut samaa aikomusta kuin saksalaisilla\". Oli\nilmeisesti aivan mahdotonta, että amerikkalainen Pohjois-Atlannin\nosasto olisi voinut toivoa lyövänsä saksalaiset. Mutta jos onni\noli suopea, niin se saattoi antautua hidastuttavaan taisteluun ja\ntuottaa viholliselle sellaisia vaurioita, ettei rannikon puolustajain\ntarvinnut pelätä ylen voimakasta hyökkäystä. Sen velvollisuus ei\nollut voittaa, vaan uhrautua, mikä on vaikein työ maailmassa. Sillä\nvälin voitiin New Yorkin, Panaman ja muiden tärkeimpien paikkojen\nvedenalainen puolustus järjestää jossain määrin tehoisaksi.\n\nTällainen oli asema merellä, ja helluntaiviikon keskiviikkoon asti se\npysyi ainoana seikkana, johon amerikkalaiset kiinnittivät huomiota.\nSilloin he kuulivat ensi kertaa, kuinka suuremmoinen Dornhofin\nilmapurjehdusleiri todella oli ja että merihyökkäykseen saattoi\nmahdollisesti liittyä myöskin ilmahyökkäys. Mutta perin omituista\non, miten vähän sen ajan sanomalehtiin luotettiin; esim. suurin osa\nNew Yorkin asukkaita ei uskonut mitä laajinta ja seikkaperäisintä\nselontekoa saksalaisesta ilmalaivastosta todeksi, ennenkuin se oli\nnäkyvissä.\n\nKurt puhui puolittain itsekseen. Hänellä oli edessään Mercatorin\nprojektsionissa laadittu kartta, keinuen laivan liikkeiden mukaan\nhän jutteli tykeistä ja tonnimäärästä, laivoista ja niiden\nrakenteesta, voimasta nopeudesta, sotajohteellisista seikoista ja\ntoimintapaikoista. Upseerien pöydässä hän pysyi ujoutensa vuoksi\npelkkänä kuuntelijana, mutta nyt se ei enää hillinnyt häntä.\n\nBert seisoi vieressä, puhuen perin vähän, mutta seuraten Kurtin\nsormea, kun se liikkui kartalla. \"Sanomalehdissä on jo kauan puhuttu\ntällaisista asioista\", hän huomautti. \"Ajatelkaas, että nyt ne\ntoteutuvat!\"\n\nKurt tunsi _Miles Standishin_ seikkaperäisesti. \"Se oli oikea\npeeveli ampumaan -- oli saavuttanut parhaat tulokset. Taisivat\nmeikäläiset viedä voiton, vai kuinka? Olisinpa ollut mukana. Mikähän\nmeidän laivoista sen tuhosi? Ehkä se sai pommin koneisiinsa. Aika\ntaistelu! Mitähän _Barbarossa_ toimittaa?\" hän jatkoi. \"Se on minun\nvanha laivani. Ensiluokkainen se ei ole, mutta silti hyvä. Kyllä\nse vaan on lennättänyt pari luotia kohdalleen, jos vanha Schneider\non tähtäämässä. Ajatelkaapas, siellä ne nyt rusikoivat toisiaan,\nisot tykit jyskivät, pommit räjähtävät, varastot syöksyvät ilmaan,\nrautaa lentää kuin korsia, niin kuin olemme vuosikausia uneksineet!\nLuultavasti me lennämme suoraa päätä New Yorkiin -- ihan kuin se ei\nolisi mikään työ. Eivätpä taida kaivata meitä tuolla ulapalla. Se on\nmeidän puoleltamme pelkkä varjotaistelu. Kaikki meikäläiset lotjat\nja kuormalaivat kulkevat New Yorkia kohti muodostamaan meille uivan\nvaraston. Ymmärrättekö?\" Hän naputti karttaa etusormellaan. \"Me\nolemme tässä. Kuormasto kulkee tuolla, sotalaivat työntävät tuolla\namerikkalaiset tieltämme...\"\n\nKun Bert meni miehistön ruokailuhuoneeseen illallisannostaan saamaan,\nkiinnitti tuskin kukaan häneen huomiota, jokunen vain osoitti\nhäntä toisille. Jokainen puhui taistelusta, lausui arveluita,\nteki vastaväitteitä -- toisinaan syntyi aika hälinä, niin että\naliupseerien täytyi komentaa miehiä hiljenemään. Oli saapunut uusi\nviesti, mutta hän ei tajunnut siitä sen enempää, kuin että se kertoi\n_Barbarossasta_. Muutamat miehistä tuijottivat häneen ja hän kuuli\nuseat kerrat nimen \"Butteridge\". Mutta kukaan ei häirinnyt häntä, ja\nhän sai muitta mutkitta annoksen keittoa ja leipää, kun hän jonon\nviimeisenä joutui jakajan luo. Hän oli jo pelännyt, ettei ruokaa\nriittäisikään hänelle, ja silloin hän ei olisi tietänyt mitä tehdä.\n\nMyöhemmin hän uskalsi lähteä pienelle riippuvalle parvekkeelle\nyksinäisen vartijan luo. Sää oli vielä oivallinen, mutta tuuli yltyi\nja ilmalaiva alkoi heilua enemmän. Hän tarttui lujasti kaidepuuhun ja\ntunsi huimausta. Maata ei näkynyt enää, kaikkialla kohosi ja laskeusi\nsinertävä ulappa suurina vesivuorina. Leveiden sinisten aaltojen\nkeskellä keikkui likaisenharmaa vanha kuunari, jonka mastossa liehui\nEnglannin lippu -- mitään muuta laivaa ei ollut näkyvissä.\n\n\n3.\n\nIllalla alkoi tuulla kovin ja ilmalaiva keikkui kuin pyöriäinen\nkiitäessään ilman halki. Kurt kertoi useiden miesten olevan\nmerikipeitä, mutta Bertille ei tuo liikunto tuottanut haittaa, hän\nkun oli onnekseen sellaisia omituisen hyvävatsaisia, joista tulee\noivallisia merimiehiä. Hän nukkui hyvin, mutta heräsi varhain valoon\nja huomasi Kurtin hoippuen etsivän jotain. Hän löysi sen viimein\narkusta ja piti sitä epävarmana kädessään -- se oli kompassi. Sitten\nhän tutki karttaansa.\n\n\"Me olemme muuttaneet suuntaa, ja joutuneet tuuleen\", hän sanoi. \"En\npääse selville. Olemme kääntyneet New Yorkista etelään päin. Aivan\nkuin menisimme ottamaan osaa --\"\n\nHän puhui vielä jonkun aikaa itsekseen.\n\nPäivä koitti sateisena ja tuulisena. Akkuna oli ulkopuolelta kostea,\njoten he eivät voineet nähdä sen lävitse. Oli myöskin sangen kylmä,\nja Bert päätti pysyä vaippojensa sisällä arkulla, kunnes torvi kutsui\naamiaisannosta noutamaan. Syötyään sen hän lähti ulos parvekkeelle,\nmutta ei voinut erottaa muuta kuin ohitse ajelehtivia pilviä ja\nlähimpien ilmalaivojen hämärät ääriviivat. Vain silloin tällöin hän\nnäki pilvikerroksen lomitse vilahdukselta harmaan meren.\n\nMyöhemmin aamulla _Vaterland_ muutti korkeusasemaansa ja kiiti äkkiä\npilvien yläpuolelle, lähes kolmentoista tuhannen jalan korkeuteen,\nkuten Kurt kertoi.\n\nBert oli hytissään ja tuli huomanneeksi sumun häviävän akkunasta. Hän\nkatsahti ulos ja näki uudelleen tuon päivänpaisteisen pilvitasangon,\njonka hän oli ensin huomannut ilmapallosta. Saksalaiset ilmalaivat\nkohosivat yksitellen tuosta valkeasta merestä, kuten kalat nousevat\nnäkyviin syvästä vedestä. Hän tuijotti hetkisen ja juoksi sitten\npienelle parvekkeelle nähdäkseen tätä ihmettä paremmin. Alhaalla oli\npilvimaailma ja myrskyinen sää, joka vyöryi mahtavana koilliseen\npäin, ilma hänen ympärillään oli kirkas ja kylmä ja tyyni -- tuntui\nvain heikko viima ja siellä täällä ajelehti jokunen lumihiutale.\nKoneiden jyske kuului hiljaisuuden halki. Tuo suunnaton lauma toinen\ntoisensa jälkeen kohoavia ilmalaivoja näytti omituisilta, kaameilta\nhirviöiltä, jotka tunkeutuivat kerrassaan outoon maailmaan...\n\nJoko ei meritaistelusta ollut sinä aamuna saapunut uutisia tai\nprinssi piti ne omana hyvänään puolipäivään asti. Silloin rupesi\nsatelemaan sanomia, jotka saattoivat luutnantin hurjasti kiihtymään.\n\n\"_Barbarossa_ on tehty rammaksi ja uppoaa\", hän huusi. \"Gott im\nHimmel! Der alte Barbarossa! Aber welch ein braver Krieger!\"\n\nHän astuskeli ympäri keinuvaa hyttiä ja oli jonkun aikaa kokonaan\nsaksalainen.\n\nSitten hän muuttui jälleen englantilaiseksi. \"Ajatelkaahan,\nSmallways! Tuo vanha laiva, jonka me pidimme niin puhtaana ja\nsiistinä! Kaikki murskana, rauta lentää sirpaleina, ja tutut pojat --\nGott! -- nekin lentävät! Tulikuumaa vettä ruiskuaa, tulta leiskuu,\nja tykit halkeilevat! Räjähtävät palasiksi niin kuin kaikki muukin!\nPuuvilla ei estä sitä -- ei mikään! Ja minä olen täällä -- niin\nlähellä ja niin kaukana! Der alte Barbarossa!\"\n\n\"Entäs toiset laivat?\" Bert kysyi hetken kuluttua.\n\n\"Gott! Olemme menettäneet _Karl der Grossen_, parhaimman ja suurimman\nlaivoistamme. Siihen törmäsi yöllä muuan englantilainen höyrylaiva,\njoka sotkeutui taisteluun -- koettaessaan selviytyä väljemmille\nvesille. Siellä raivoaa myrsky. Englantilainen muserti nokkansa ja\nkelluu avutonna! Semmoista taistelua ei ole ollut koskaan -- ei\nkoskaan ennen! Hyviä laivoja ja hyviä miehiä molemmin puolin --\nmyrsky ja pimeyttä ja aamunkoitto ja keskellä valtamerta täydessä\nvauhdissa! Ei yhtään vedenalaisia! Ammutaan vaan tykeillä! Toinen\npuoli laivoistamme on menettänyt mastonsa, joten emme saa niistä\ntietoja. 30° 38' pohjoista leveyttä, 40° 31' läntistä pituutta --\nmissä se onkaan?\"\n\nHän kaivoi jälleen esiin karttansa ja tuijotti siihen kuitenkaan\nmitään näkemättä.\n\n\"Der alte Barbarossa! En saa sitä mielestäni -- pommi konehuoneeseen,\ntuli leiskahtaa pätseistä, lämmittäjät ja koneenkäyttäjät kärventyvät\nkuoliaiksi. Miehet, joiden kanssa olen elänyt, Smallways -- miehet,\njoiden kanssa olen läheisesti jutellut! Heidän päivänsä koitti\nlopultakin! Eikä se ollutkaan heille onneksi!\n\n\"Rampana ja uppoaa! Kaikille ei taitane riittää onnea taistelussa.\nVanha Schneider rukka! Mutta olenpa varma, että hän antoi samalla\nmitalla takaisin!\"\n\nSiten heille tihkui kaiken aamua uutisia taistelusta. Amerikkalaiset\nolivat menettäneet toisenkin laivan, jonka nimeä ei tunnettu;\n_Hermann_ oli vahingoittunut koettaessaan suojella _Barbarossaa_...\nKurt harhaili kuin häkkiin suljettu eläin pitkin ilmalaivaa, kulki\nmilloin kotkan alla sijaitsevalle keulaparvekkeelle, milloin pienelle\nriippuvalle parvekkeelle, milloin tarkasteli karttojaan. Hänestä\ntarttui Bertankin se tunne, että taistelu tapahtui aivan lähellä.\nMutta kun Bert lähti parvekkeelle, oli kaikkialla autiota ja\nhiljaista. Ylhäällä siinti kirkas, tummansininen taivas ja alhaalla\nlevisi väreilevä harso liikkumattomia, ohuita päivänpaisteisia\nhöyhenpilviä, joiden lävitse näkyi huimasti kiitäviä sadepilviä,\nmutta merta ei vilahdukseltakaan. Jyskien työskentelivät koneet, ja\npitkä, aaltoileva ilmalaivaliuta kiiruhti lippulaivansa perässä kuin\njoutsenlauma johtajaansa seuraten. Koneiden jyskinää lukuunottamatta\nkaikki kävi äänettömästi kuin unessa. Mutta jossain alhaalla, missä\ntuuli ja satoi, tykit jyrisivät, pommit osuivat räjähtäen, ja miehet\nahersivat ja kuolivat vanhaan sotatapaan.\n\n\n4.\n\nIltapäivän kuluessa alapuolella oleva sää lientyi, ja meri tuli\npaikoitellen jälleen näkyviin. Ilmalaivasto laskeutui verkalleen\nalemmaksi, ja auringonlaskun aikaan nähtiin haaksirikkoinen\n_Barbarossa_ kaukana idän puolella. Smallways kuuli miesten\nkiiruhtavan käytävää pitkin ja lähti uteliaana parvekkeelle, missä\npuolikymmentä upseeria tarkasteli kaukoputkilla panssarilaivan\navutonta hylkyä. Sen luona oli kaksi muuta alusta, toinen tyhjennetty\nöljysäiliö, joka kohosi sangen korkealle vedestä, toinen kuormalaiva.\nKurt seisoi parvekkeen päässä, hiukan erillään toisista.\n\n\"Gott!\" hän virkkoi lopulta laskien kaukoputken silmiltään, \"aivan\nkuin näkisi vanhan ystävän katkaistuin nenin -- odottamassa viimeistä\niskua. Vanha _Barbarossa_!\"\n\nÄkkinäisen mielijohteen pakottamana hän ojensi kaukoputkensa\nBertille, joka kaikkien hylkimänä oli tähystellyt hänen käsivarsiensa\nalitse ja erottanut merellä vain kolme mustanruskeata juovaa.\n\nBert ei ollut milloinkaan ennen nähnyt mitään tuon isonnetun,\nhieman himmeän kuvan veroista. Avuttomana kelluva panssarilaiva\nei ollut vain kolhittu, se oli murskattu. Ihmeellistä, että se\nvielä pysyi pinnalla. Tuhon olivat tuottaneet voimakkaat koneet.\nPitkän yöllisen ajon kestäessä se oli joutunut erilleen toveriensa\npiiristä _Susquehannan_ ja _Kansas Cityn_ väliin. Huomattuaan sen\nolevan niin lähellä nämä jättäytyivät jälelle, kunnes se oli melkein\nensinmainitun panssarilaivan kupeella, ja kutsuivat merkeillä\navukseen _Theodore Rooseveltin_ ja pienen _Monitorin_. Aamun\nkoittaessa _Barbarossa_ havaitsi joutuneensa saarroksiin. Taistelua\noli kestänyt vain viisi minuuttia, kun idästä ilmestyi _Hermann_ ja\nheti sen jälkeen _Fürst Bismarck_ lännestä, pakottaen amerikkalaiset\nlähtemään tiehensä. Mutta ne olivat jo ennättäneet raadella sen\nrepaleiksi purkamalla pitkän pakonsa aikana kasaantuneen kiukkunsa\nsiihen. Bertin mielestä se näytti pikemmin eriskummalliselta\nsotkuiselta metalliröykkiöltä kuin panssarilaivalta. Tuskin hän\nsaattoi erottaa sen eri osia toisistaan.\n\n\"Gott!\" mutisi Kurt ottaen vastaan Bertin ojentaman kaukoputken --\n\"Gott! Da waren Albrecht der gute Albrecht und der alte Zimmermann --\nund von Rosen!\"...\n\nKauan sen jälkeen kuin _Barbarossa_ jo oli häipynyt hämärään\nja etäisyyteen, hän viipyi vielä parvekkeella tähystellen\nkaukoputkellaan, ja hyttiinsä palattuaan hän oli harvinaisen\nhiljainen ja miettiväinen.\n\n\"Tämä on hurjaa leikkiä, Smallways\", hän virkkoi viimein -- \"sota on\nhurjaa leikkiä. Tällaisen tapahtuman jälkeen sitä katselee toisin\nsilmin. Moni mies on saanut puuhata, jotta _Barbarossa_ tulisi\nvalmiiksi, ja siellä oli miehiä -- sellaisia ei tapaa joka päivä.\nAlbrecht -- siellä oli muuan mies nimeltään Albrecht -- soitti sitraa\nja sepitti tilapäärunoja. Mitenkähän hänen lienee käynyt? Hän ja minä\n-- me olimme erittäin läheisiä ystäviä -- saksalaiseen tapaan.\"\n\n\n5.\n\nSmallways heräsi keskellä yötä. Hytti oli pimeä, siinä veti, ja Kurt\nkuului puhuvan itsekseen saksan kielellä. Hän näkyi hämärästi akkunan\nluona, jonka hän oli avannut. Hänen kasvoillaan päilyi tuo kylmä,\nkirkas, kalpea valo, joka ei ole niin paljon valoa kuin pimeyden\nväistymistä, joka luo mustia varjoja ja usein ennustaa aamunkoittoa\nyläilmoissa.\n\n\"Mikäs nyt on?\" kysyi Bert.\n\n\"Hiljaa!\" sanoi luutnantti. \"Ettekö kuule?\"\n\nHiljaisuudessa kuului kovia pamahduksia, yksi, kaksi, sitten hetken\npäästä kolme nopeasti peräkkäin.\n\n\"Taivas!\" sanoi Bert -- \"tykkejä!\" ja joutui silmänräpäyksessä\nluutnantin rinnalle. Ilmalaiva oli vielä sangen korkealla, ja merta\npeitti ohut pilvikerros. Tuuli oli lientynyt, ja seuraten Kurtin\nsormen ohjausta Bert erotti hämärästi tuon värittömän harson lävitse\nensin punaisen hohteen, sitten nopean punaisen välähdyksen ja sitten\npienen matkan päässä siitä toisen. Hetken ajan tuntui siltä, että ne\nolivat äänettömiä leimahduksia, ja vasta sitten, kuin oli jo lakannut\nodottamasta, kajahti myöhäinen jymähdys. Kurt puhui saksaa, perin\nnopeasti.\n\nTorven kutsu kajahti ilmalaivan halki.\n\nKurt hypähti pystyyn, sanoi jotain kiihtyneellä äänellä, käyttäen yhä\nsaksaa, ja astui ovelle.\n\n\"Kuulkaahan! Mikäs nyt on?\" huusi Bert. \"Mitäs tämä on?\"\n\nLuutnantti pysähtyi hetkeksi oviaukkoon, kuvastuen tummana valaistua\nkäytävää vastaan. \"Te pysytte täällä, Smallways. Älkää tulko\nnäkyviin. Me ryhdymme taisteluun\", hän selitti ja katosi.\n\nBertin sydän alkoi sykkiä kiivaasti. Hän tunsi leijailevansa\nkorkealla taistelevien laivojen yläpuolella. Iskisivätkö he kuin\nhaukka linnun niskaan? \"Taivas!\" hän kuiskasi lopulta kammon\nvaltaamana.\n\nPom!... pom! Hän huomasi etäällä toisen -- punertavan leimahduksen\nvastaavan ensimäiseen. _Vaterlandissa_ oli tapahtunut muutos, jota\nhän ei voinut selittää, ja sitten hän havaitsi koneiden jyskeen\nhiljentyneen melkein kuulumattomaksi sykinnäksi. Hän pisti päänsä\nulos akkunasta ja näki kalpeassa valossa toisten ilmalaivojen\nliikkuvan enää tuskin huomattavasti.\n\nTorvi kajahti jälleen, ja siihen vastattiin toisista laivoista.\nTulet sammuivat; laivat kuvastuivat hämärinä, tummina möhkäleinä\nsyvänsinistä taivasta vastaan, jolla vielä vilkkui jokunen tähti.\nKauan he leijailivat, hänen mielestään äärettömän kauan, ja sitten\nhän kuuli ilmaa pumpattavan pikku palloon, ja verkalleen vaipui\n_Vaterland_ pilviä kohti.\n\nHän kurottautui eteenpäin, mutta ei voinut nähdä, seurasiko muu\nlaivasto heitä, yläpuolella ulospäin pullistuvat kaasusäiliöt olivat\ntiellä. Tuossa salaisessa, äänettömässä laskeutumisessa oli jotain,\njoka kiihotti ankarasti hänen mielikuvitustaan.\n\nPimeys syveni joksikin aikaa, viimeinen kalpeneva tähti hävisi\ntaivaanrannasta, ja hän tunsi pilvien kylmentävän läheisyyden. Sitten\nalapuolella punertava hehku kävi äkkiä ääriviivoiltaan selväksi,\nmuuttui liekeiksi. _Vaterland_ taukosi laskeutumasta ja leijui\nväijyen paikoillaan ja, kuten näytti, huomaamattomana juuri erään\najelehtivan pilvikerrostuman alapuolella, kenties tuhannen jalan\npäässä taistelevista.\n\nYön kuluessa meritaistelu ja peräytymisretki olivat joutuneet\nuuteen vaiheeseen. Amerikkalaiset olivat taitavasti ja sukkelasti\nvetäneet kokoon lentävän linjansa päät, kunnes se lopulta muodosti\nkolonnan ja oli hyvän matkaa etelässä hajallaan ja löyhästi ajavista\nsaksalaisista. Pimeässä ennen aamunkoittoa he olivat sitten\nmuuttaneet suuntaa ja höyrysivät kiinteässä ryhmässä pohjoista kohti\naikoen tunkeutua saksalaisten taistelulinjan lävitse ja hyökätä sen\nlaivaston kimppuun, joka pyrki New Yorkiin saksalaista ilmalaivastoa\navustamaan. Paljon oli muuttunut siitä, kuin laivastot joutuivat\nensi kerran tekemisiin keskenään. Amerikkalainen amiraali, O'Connor,\ntiesi nyt hyvin ilmalaivojen olemassaolon, eikä hänen tarvinnut enää\nkiinnittää päähuomiotaan Panamaan, koska vedenalaisen laivaston\nilmoitettiin saapuneen sinne Key Westistä [Yhdysvaltain laivastoasema\nFloridan eteläkärjessä. Suom. muist.] ja _Delaware_ sekä _Abraham\nLincoln_, molemmat mahtavia ja aivan uudenaikaisia laivoja, olivat\njo Rio Grandessa, kanavan Tyvenen meren puoleisessa päässä.\n_Susquehannalla_ sattunut höyrykattilan räjähdys oli kuitenkin\nhidastuttanut hänen liikettään, ja aamun koittaessa tämä laiva oli\nniin lähellä _Bremeniä_ ja _Weimaria_, että ne hyökkäsivät heti\nkimppuun. Joko se oli hyljättävä tai oli antauduttava taisteluun.\nO'Connor valitsi jälkimäisen ehdon. Taistelu ei ollutkaan ensinkään\ntoivoton. Tosin saksalaisilla oli useampia ja voimakkaampia\nlaivoja, mutta ne olivat hajallaan lähes neljänkymmenen viiden\nmeripeninkulman pituisessa linjassa. Oli siis varsin mahdollista,\nettä amerikkalaisten seitsenlaivainen kolonna ehtisi raadella linjan\npäästä toiseen, ennenkuin ne voisivat kokoontua taisteluun.\n\nPäivä koitti hämäränä ja pilvisenä, eikä _Bremen_, sen enempää kuin\n_Weimarkaan_, huomannut joutuvansa tekemisiin useamman laivan kuin\n_Susquehannan_ kanssa, kunnes koko kolonna ilmestyi sen takaa esiin\nnoin meripeninkulman päässä ja hyökkäsi niiden kimppuun. Tällainen\noli tila Vaterlandin ilmaantuessa. Punainen hehku, jonka Bert oli\nnähnyt pilvikerroksen lävitse, tuli onnettomasta _Susquehannasta_;\nse sijaitsi melkein suoraan alhaalla, sekä keula että perä\nilmivalkeassa, mutta taistellen vielä kahdella tykillä ja höyryten\nverkalleen etelään päin. _Bremen_ ja _Weimar_, jotka olivat saaneet\nuseita kolhauksia, etenivät sen luota lounaaseen päin. Amerikkalainen\nlaivasto, _Theodore Roosevelt_ etunenässä, ajoi ohitse niiden\nperäpuolitse kaiken aikaa pommittaen ja pyrki erottamaan ne suuresta\nuudenaikaisesta _Bismarckista_, joka lähestyi lännestä käsin. Mutta\nBert ei tuntenut näiden laivojen nimiä, ja melkoisen ajan hän\nluuli saksalaisia amerikkalaisiksi ja amerikkalaisia saksalaisiksi\ntaistelijain suunnan erehdyttämänä. Hänestä näytti siltä, että kuusi\npanssarilaivaa ahdisti kolmea, joita muuan uusi tulokas auttoi,\nkunnes hänen laskelmansa osoittautuivat vääriksi _Bremenin_ ja\n_Weimarin_ ampuessa _Susquehannaa_. Sitten hän oli jonkun aikaa aivan\nsekaisin. Myöskin tykkien melu saattoi hänet ymmälleen; ne eivät\ntuntuneet enää jylisevän, ne räiskyivät, ja jokainen heikko välähdys\nsai hänen sydämensä sätkähtämään odotuksesta. Hän oli ennen tottunut\nkuvista näkemään panssarilaivat sivulta käsin, nyt ne olivat kuin\nlevällään hänen allaan ja kaikki ylöspäin pistävät osat näyttivät\nniin kumman typistetyiltä. Enimmäkseen kannet olivat autiot, vain\nsiellä ja täällä piileskeli parvi miehiä teräsvarustusten suojissa.\nHän näki kaikkien näiden laivojen keinuvan melkoisesti ja räiskivän\ntykeillään yli pitkien, matalien laineiden aamunkoitteen kylmässä,\nkirkkaassa valossa. Koko taulu aaltoili verkalleen ilmalaivan pitkän\nrytmillisen nousun ja laskun mukaan.\n\nEnsiksi ilmestyi näyttämön yläpuolelle vain _Vaterland_. Se leijaili\nkorkealla _Theodore Rooseveltin_ yläpuolella, pysyen kaiken\naikaa tuon täyttä vauhtia kiitävän aluksen tasalla. Sen täytyi\najoittain näkyä ajelehtivien pilvien lomitse. Muu ilmalaivasto\npysyttelihe pilvikatoksen yläpuolella kuuden tai seitsemän tuhannen\njalan korkeudessa, keskustellen lippulaivan kanssa langattoman\nsähkölennättimen avulla, mutta karttaen joutumasta tykistötulen\nalaiseksi.\n\nVarmaan ei tiedetä, mihin aikaan onnettomat amerikkalaiset\nhavaitsivat, että taisteluun oli ilmestynyt uusi osakas. Heidän\nkokemuksistaan ei ole mitään selontekoa olemassa. Meidän on\nparhaamme mukaan koetettava kuvitella, miltä taistelun kiihottamasta\nmerimiehestä tuntui, kun hän äkkiä kohotti katseensa ja näki\nyläpuolellaan suunnattoman äänettömän haamun, joka oli suurintakin\npanssarilaivaa isompi ja veti perässään Saksan lippua. Hetken\nkuluttua, sikäli kuin taivas selkisi, sellaisia laivoja ilmestyi\nyhä useampia hajaantuvien pilvien lomitse, ja kaikki näkyivät\nylimielisinä halveksivan tykkejä ja panssareita, kaikki lensivät\nnopeasti pysyäkseen alhaalla raivoavan taistelun tasalla.\n\nAlusta loppuun saakka ei _Vaterlandia_ ammuttu ainoallakaan\ntykillä, vain muutama kivääri suunnattiin sitä kohti. Täytyy pitää\npelkkänä sattumana sitä, että yksi sen miehistä sai surmansa. Eikä\nse myöskään ottanut osaa taisteluun ennen kuin vasta lopulla. Se\nlensi tuhon omaksi tuomitun amerikkalaisen laivaston yläpuolella,\nja prinssi ohjaili langattoman lennättimen avulla sen toverien\nliikkeitä. Sillä välin _Vogel-stern_ ja _Preussen_, perässään puoli\ntusinaa drachenfliegereitä, kiitivät täyttä vauhtia edelle ja\nlaskeutuivat sitten pilvien läpi noin viiden meripeninkulman päässä\namerikkalaisista. Theodore Roosevelt laukaisi heti keulapuolen suuret\ntykit, mutta pommit räjähtivät etäällä Vogel-sternin alapuolella, ja\nviipymättä leijaili alaspäin tusina yhden miehen drachenfliegereitä\nhyökkäykseen valmiina.\n\nKurkottaen päätään hytin akkunasta Bert näki koko tapahtuman,\naeroplaanin ja panssarilaivan ensimäisen kamppailun. Hän näki noiden\neriskummallisten saksalaisten drachenfliegerien, joilla oli leveät\nlaakeat siivet, neliskulmainen pää ja pyörillä varustettu ruumis,\nkiitävän mies selässään halki ilman kuin lintuparvi. Oikealla eräs\nkeikahti pahoin, syöksyi jyrkästi ylös ilmaan, räjähti kovasti\npaukahtaen ja vaipui loimoten mereen. Toinen putosi suin päin veteen\nja näkyi aaltoihin osuessaan lentävän palasiksi. Hän näki _Theodore\nRooseveltin_ kannella pikkuruisten miesten, joista erotti vaan\npäät ja jalat, kiireimmän kautta valmistautuvan ampumaan toisia.\nSitten etumaisin lentokone syöksyi Bertin ja amerikkalaisen laivan\nkannen väliin, ja jyrähtäen osui sen pommi tarkasti keulapatteriin,\nsaaden vastaukseksi heikkoa kiväärien paukkinaa. Rätisten tyhjenivät\namerikkalaisen makasiinitykit, ja jymähtäen tuli _Fürst Bismarckista_\nvastaukseksi pommi. Sitten Bertin ja amerikkalaisen panssarilaivan\nvälitse kulki toinen ja kolmas lentokone, pudottaen alas pommeja,\nja neljäs, jonka ratsastajaan oli osunut luoti, keikahti alas ja\npalasiksi lentäen räjähti luotien raatelemain savutorvien välissä,\nlennättäen ne sijoiltaan. Bert näki vilahdukselta pienen mustan\nolennon hypähtävän lentokoneen käyristyvältä rungolta, osuvan\nsavupiippuun ja putoavan velttona kannelle, missä räjähdys sen\nsilmänräpäyksessä nielaisi olemattomaksi.\n\nLippulaivan keulapuolelta kuului hirveä räjähdys, suunnaton kappale\nmetallia näkyi irroittuvan siitä ja sukeltavan mereen, vieden\nmukanaan miehiä ja jättäen jälelle aukon, johon lentokoneesta\nkätevästi viskattiin loimuava pommi. Ja sitten Bert erotti kasvavassa\narmottomassa valossa liiankin selvään, kuinka _Theodore Rooseveltin_\nvaahtoavassa vanavedessä kamppaili hurjasti joukko pikkuruisia\nolentoja. Mitä ne olivat? Eivät kai ihmisiä -- ei suinkaan? Nuo\nhukkuvat, ruhjotut pikku oliot raatelivat hapuilevilla sormillaan\nBertin sielua. \"Hyvä jumala!\" hän melkein vikisten valitti. \"Hyvä\njumala!\" Hän katsoi jälleen, ne olivat kadonneet, ja _Andrew\nJackson_, jonka mustaa runkoa uppoavan _Bremenin_ viimeinen laukaus\noli hieman rumentanut, halkoi vettä, joka oli ne niellyt, kahteen\nkauniisti sopusuhtaiseen aaltoon. Hetkiseksi suunnaton kauhu sokaisi\nBertin estäen häntä näkemästä jatkuvaa hävitystyötä.\n\nSitten kuului hirvittävä jyrinä, johon liittyi sarja pienempiä\nräjähdyksiä, ja _Susquehanna_, joka oli nyt kolmen meripeninkulman\npäässä itään käsin, hävisi äkisti kiehuvaan, kuohuvaan syvyyteen.\nJonkun aikaa näkyi vain mylleröivää vettä, sitten ryöpsähteli\nnielusta suunnattomina röyhtäyksinä höyryä, ilmaa, öljyä, vaatetta ja\npuuta ja ihmisiä.\n\nSe keskeytti taistelun. Bertistä tuo seisaus tuntui pitkältä. Hän\nhuomasi etsivänsä drachenfliegereitä. Erään litistyneet jäännökset\nuiskentelivat _Monitorin_ keulapuolella, toiset olivat kulkeneet\nohi pudotellen pommeja amerikkalaisiin laivoihin. Useat keikkuivat\nvedessä nähtävästi vahingoittumattomina ja kolme tai neljä oli\nvielä ilmassa, kiertäen suuressa kaaressa emälaivaansa palatakseen.\nAmerikkalaiset panssarilaivat eivät olleet enää kolonnassa. Pahasti\nvahingoittunut _Theodore Roosevelt_ oli kääntynyt kaakkoon ja\n_Andrew Jackson_, joka oli saanut aimo kolhauksia, mutta säilyttänyt\ntykistönsä eheänä, ajoi sen ja yhä vielä vereksen ja voimakkaan\n_Fürst Bismarckin_ väliin suojellakseen edellistä sen tulelta.\nLänteen olivat ilmestyneet _Hermann_ ja _Germanicus_ valmiina\ntaisteluun.\n\nSeisahduksessa, joka seurasi _Susquehannan_ häviötä, Bert erotti\nkorvia viiltävän äänen, ikäänkuin huonosti voideltu ovi olisi\nlentänyt auki -- _Fürst Bismarckin_ miehet hurrasivat.\n\nJa tuon pysähdyksen kestäessä myöskin aurinko nousi, tumma vesi\nmuuttui heleän siniseksi ja maailman yli tulvi kultaista valoa.\nTuntui kuin äkkinäinen hymy olisi levinnyt vihan ja kauhun\nnäyttämölle. Pilviharso oli hävinnyt kuin taikavoiman haihduttamana,\nja taivaalla näyttäytyi koko suunnattomuudessaan saksalainen\nilmalaivasto, joka nyt laskeutui saaliinsa kimppuun.\n\n\"Pom-pom, pom-pom!\" kumisivat tykit, mutta panssarilaivat eivät\nolleet rakennetut taivasta vastaan taistelemaan, ja amerikkalaiset\nsaivat osumaan vain muutamia kiväärinluoteja, jotka eivät tuottaneet\nsanottavia vaurioita. Heidän kolonnansa oli nyt murtunut,\n_Susquehanna_ oli kadonnut, _Theodore Roosevelt_ jäänyt jälelle\nja menettänyt keulatykkinsä, _Monitor_ joutunut pahaan pulaan.\nMolemmat viimeksi mainitut olivat kokonaan lopettaneet ammuntansa\nja samaten myöskin _Bremen_ ja _Weimar_, kaikki neljä sijaitsivat\nnyt kuulankantaman päässä toisistaan pakollisessa aselevossa ja\nyhä pitäen ylhäällä lippujaan. Ainoastaan neljä amerikkalaista\nalusta, _Andrew Jackson_ etunenässä, kulki edelleen kaakkoiseen\npäin. _Fürst Bismarck, Hermann_ ja _Germanicus_ höyrysivät samaan\nsuuntaan ankarasti ammuskellen. _Vaterland_ kohosi verkalleen ilmaan\nvalmistuakseen näytelmän viimeistä näytöstä varten.\n\nSitten tusina ilmalaivoja, asettuen perätysten, laskeutui rauhallisen\nnopeasti ilman halki amerikkalaista laivastoa kohti. Ne pysyttelivät\nparin tuhannen jalan korkeudessa, kunnes ennättivät etumaisten\npanssarilaivojen kohdalle ja hiukan edelle, vaipuivat sitten äkkiä\nkuularyöppyyn ja, kulkien juuri hiukkasen nopeammin kuin alapuolella\nolevat laivat, kylvivät pommeja niiden ohutkuorisille kansille,\nkunnes ne muuttuivat kohajavaksi, räiskyväksi liekkimereksi.\nNiin ilmalaivat kulkivat toinen toisensa jälkeen amerikkalaisen\nkolonnan ylitse, kun se koetti jatkaa taisteluaan _Fürst Bismarckia,\nHermannia_ ja _Germanicusta_ vastaan, ja jokainen ilmalaiva lisäsi\nedeltäjänsä synnyttämää hävitystä ja hämmennystä. Amerikkalaisten\ntykkituli taukosi melkein kokonaan, jymähti vain jokunen\nsankarillinen laukaus, mutta he kulkivat yhä eteenpäin, itsepintaisen\ntaipumattomina, verisinä, murskattuina, raivoisasti vastustellen,\nsylkien luoteja ilmalaivoja kohti, saksalaisten panssarilaivojen\narmottomasti pommittaessa. Mutta nyt Bert näki niitä vain\nvilahdukselta hyökkäävien ilmalaivojen lomitse...\n\nÄkkiä Bert huomasi hämmästyksekseen, että koko taistelu loittoni ja\nmuuttui vähemmän meluisaksi. _Vaterland_ nousi ilmaan, tasaisesti ja\näänettömänä, kunnes tykkien jyske ei enää ahdistanut sydäntä, vaan\nsaapui korviin etäisyyden heikentämänä. Pian nuo neljä vaiennutta\nlaivaa, jotka jäivät idän puolelle, olivat vain pieniä kaukaisia\nesineitä. Mutta oliko niitä neljä? Bert saattoi nyt nähdä vain kolme\nuiskentelevaa, mustunutta ja savuavaa hylkyä aurinkoa vasten. Mutta\n_Bremen_ oli laskenut vesille kaksi venettä; _Theodore Roosevelt_\nlähetti myöskin veneitä sinne päin, missä ajelehti pikkuruisia\nesineitä nousten ja vaipuen Atlannin suurilla, leveillä aalloilla...\n_Vaterland_ ei seurannut enää taistelua. Tuo kiitävä meteli ajautui\nkaakkoon päin pieneten ja heiketen yhä enemmän. Eräs ilmalaivoista\nmakasi meressä palavana, näyttäen kaukaiselta, suunnattomalta\nliekkilähteeltä, ja etäältä lounaan puolelta ilmaantui ensin yksi,\nsitten kolme saksalaista panssarilaivaa, jotka riensivät tovereitaan\nauttamaan...\n\n\n6.\n\nYhä kohosi _Vaterland_, ja ilmalaivasto nousi sen keralla,\nkokoontui ja suuntasi kulkunsa New Yorkia kohti. Taistelu häipyi\nyhä etäisemmäksi, siitä näkyi enää vain tummia haamuja ja savuava\nkeltainen loimu, joka ennen pitkää erottui vain epäselvänä läikkänä\nkirkkaasta taivaanrannasta ja sitten katosi kokonaan näkyvistä...\n\nNiin oli Bert Smallways siis nähnyt taistelun, jossa olivat\nensimäistä kertaa tulessa ilmalaivat ja viimeisen kerran koko\nsotahistorian omituisimmat ilmiöt, rautaiset panssarilaivat, jotka\naloittivat uransa keisari Napoleon III:n uivina pattereina Krimin\nsodassa ja pysyivät käytännössä seitsemänkymmentä vuotta niellen\nsuunnattomat määrät ihmiskunnan voimia ja varoja. Tuon ajan kuluessa\nluotiin yli kaksitoista tuhatta viisi sataa näitä kummallisia\nhirviöitä, joista jokainen oli edeltäjäänsä suurempi, voimakkaampi ja\nmurhaavampi. Jokaista vuorostaan tervehdittiin aikansa parhaimpana\nennätyksenä, useimmat myytiin kotvan kuluttua rautaromuna. Ainoastaan\nviisi prosenttia niistä pääsi milloinkaan todelliseen taisteluun.\nMuutamat tekivät haaksirikon, toiset ajoivat maalle ja särkyivät,\nuseat törmäsivät tapaturmassa vastakkain ja upposivat. Lukemattomien\nihmisten elämä uhrattiin niiden palvelukseen, tuhansien insinöörien\nja keksijäin loistava nero ja kärsivällisyys, arvaamattomia\nrikkauksia ja ainesvarastoja. Niiden tähden ihmiset saivat kuihtua ja\nnähdä nälkää, miljoonat lapset käydä ennen aikojaan työhön käsiksi,\nlukemattomat onnellisen elämän mahdollisuudet raueta tyhjiin. Niitä\nvarten oli mistä hinnasta hyvänsä hankittava rahaa -- sellainen oli\nlaki kansakunnan olemassaolosta noina omituisina aikoina. Epäilemättä\nne olivat mekaanisten keksintöjen historian eriskummallisimpia,\ntuhoisimpia ja hyödyttömimpiä jättiläishirviöitä.\n\nJa sitten pilvissä leijailevat halvat kaasulaitteet hävittivät ne\nperin pohjin!...\n\nBert Smallways ei ollut koskaan ennen nähnyt sulaa hävitystä ja\nkäsittänyt, kuinka tuhoisa sota on. Hänen järkytetty mielensä alkoi\ntajuta, että sellaistakin oli elämässä. Kaikesta tästä myllertävien\nvaikutelmien ryöppyisestä tulvavirrasta kohosi ylimmäksi yksi\nmielikuva -- kuva _Theodore Rooseveltin_ miehistä, jotka ensimäisen\npommin räjähdettyä olivat kamppailleet vedessä. \"Taivas!\" hän sanoi\nsitä muistellessaan; \"se olisi voinut sattua minulle ja Grubbille!...\nSiinä sitä olisi sätkinyt ja saanut vettä kitaansa. Ei kai sitä kauan\nkestä.\"\n\nHän halusi kiihkeästi nähdä, miten nämä seikat olivat Kurtiin\nvaikuttaneet. Sitäpaitsi hän havaitsi olevansa nälissään. Hän astui\nepäröiden hytin ovelle ja kurkisti käytävään. Lähellä miehistön\nruokailuhuoneeseen johtavaa käytävää seisoi ryhmä ilmalaivan miehiä\nkatsellen jotain, joka oli piilossa häneltä eräässä komerossa.\nMuuan heistä oli puettu kevyeen sukeltajan asuun, jonka Bert oli\njo nähnyt kaasusäiliön tornissa käydessään, ja uteliaisuudesta hän\nlähti katselemaan tarkemmin tätä henkilöä ja kypärää, joka hänellä\noli kainalossaan. Mutta hän unohti kypärän ennätettyään komeron\nluo, sillä siinä makasi kuolleena nuorukainen, johon _Theodore\nRooseveltistä_ lennätetty luoti oli osunut.\n\nBert ei ollut ensinkään havainnut, että _Vaterlandiin_ olisi yltänyt\nluoteja; hän oli kuvitellut olevansa kaiken aikaa tulen ulkopuolella.\nHän ei voinut ymmärtää, mikä tuon nuorukaisen oli surmannut, eikä\nkukaan selittänyt sitä hänelle.\n\nNuorukainen makasi siinä asennossa, johon hän oli kaatunut ja\nkuollut; nuttu oli repeytynyt ja kärventynyt, lapaluu murskautunut\nja työntynyt ulos, koko vasen puoli ruumista pahoin raadeltu.\nVerta oli vuotanut runsaasti. Miehet kuuntelivat kypäräniekkaa,\nkun tämä selitteli asiata ja osoitti permannossa olevaa pyöreätä\nreikää ja murskautunutta käytävän seinälaudoitusta, johon vihainen\nkuula oli kohdistanut lopputarmonsa. Kaikkien kasvoilla oli vakava\nilme; nuo vaaleaveriset, sinisilmäiset miehet olivat tottuneet\nkuuliaisuuteen ja järjestykselliseen elämään, ja tämä ruhjoutunut,\nmärkä, kiusallinen esine, joka kerran oli ollut toveri, tuntui heistä\nmelkein yhtä kummalliselta kuin Bertistäkin.\n\nPieneltä parvekkeelta päin kiiri käytävää pitkin hurja naurunrähäkkä,\nja joku puhui -- melkein karjui -- saksan kielellä voitonriemuisesti.\n\nSiihen vastasivat toiset henkilöt matalammalla ja kunnioittavalla\näänellä.\n\n_\"Der Prinz\"_, lausui joku, ja kaikki miehet muuttuivat jäykemmiksi\nja vähemmän luonnollisiksi. Käytävään ilmestyi ryhmä henkilöitä,\njoiden etunenässä astui luutnantti Kurt paperikasaa kantaen.\n\nHän pysähtyi kuin salaman iskemänä nähdessään komerossa makaavan\nruumiin, ja hänen punakat kasvonsa kalpenivat. \"Ohoh!\" hän äännähti\nhämmästyneenä.\n\nPrinssi seurasi häntä jutellen olkansa yli von Winterfeldin ja\nkapteenin kanssa. \"No?\" hän sanoi Kurtille pysähtyen keskelle\nlausettaan ja seuraten Kurtin käden viittausta. Hän tuijotti tuohon\nlyyhistyneeseen olentoon ja näytti ajattelevan hetkisen.\n\nSitten hän viittasi huolimattomasti nuorukaisen ruumiiseen ja kääntyi\nkapteenin puoleen.\n\n\"Toimittakaa se pois\", hän virkkoi saksaksi ja jatkoi matkaansa,\npäättäen von Winterfeldille kohdistamansa lauseen yhtä hilpeällä\näänellä, kuin oli sen aloittanutkin.\n\n\n7.\n\nSe syvä vaikutelma avuttomina hukkuvista ihmisistä, joka oli jäänyt\nBertin mieleen meritaistelusta, sekaantui irroittamattomasti muistoon\nprinssi Karl Albertin mahtavasta ilmestymisestä, kun tämä viitaten\nkäski _Vaterlandin_ miehen ruumiin poistettavaksi. Tähän asti hän\noli ajatellut sotaa hilpeäksi, rennoksi, kiihottavaksi tapahtumaksi,\njotensakin suuren karnevaalin kaltaiseksi, ja yleensä hupaisaksi ja\nvirkistäväksi. Nyt hän tunsi sen hiukan paremmin.\n\nSeuraavana päivänä hänen pettymystänsä seurasi kolmas ilkeä\nvaikutelma, melkeinpä liian joutava tullakseen kuvatuksi. Sodan\naikana sellainen oli pelkkä välttämätön arkitapahtuma, mutta\nhänen kaupunkilaistunutta mielikuvitustaan se järkytti ankarasti.\n\"Kaupunkilaistuneella\" tarkoitamme aikakauden erikoista hempeyttä.\nSen ajan yhteenkasaantuneilla kaupunkilaisilla ei ollut lainkaan yhtä\nlaajalle ulottuvaa elämänkokemusta kuin edellisten aikojen ihmisillä;\nhe eivät näet yleensä nähneet koskaan mitään surmattavan, tutustuivat\nvain kirjojen ja kuvien lieventävän välityksen kautta hengelle\nkäypään väkivaltaisuuteen. Ainoastaan kolme kertaa koko elämässään\nBert oli nähnyt kuolleen ihmisen, eikä hän ollut koskaan surmannut\nmitään sen suurempaa oliota kuin vastasyntyneen kissanpojan.\n\nTämän kolmannen tärähdyksen hän sai nähdessään, kuinka muuan\n_Adlerin_ miehistä teloitettiin siitä hyvästä, että oli tuonut\nmukanaan laatikon tulitikkuja. Rikos oli ilmeinen. Mies oli laivaan\ntullessaan unohtanut, että hänellä oli sellaisia taskussaan. Tämän\nrikkomuksen suuruutta oli perin pohjin terotettu jokaiselle, ja\npitkin laivaa oli ripustettu runsaasti varoitustauluja. Mies selitti\npuolustuksekseen tottuneensa niin kovin ilmoituksiin ja olleensa niin\nkiintynyt työhönsä, ettei hän ollut sovittanut niitä itseensä; hän\nvetosi huomaamattomuuteen, mikä sotilaalle on varsin suuri rikos.\nLaivan päällikkö julisti hänet syylliseksi ja prinssi vahvisti\ntuomion langattoman sähkölennättimen avulla. Hänen kuolemaansa\npäätettiin käyttää varoitukseksi koko laivastolle. \"Saksalaiset\",\nselitti prinssi, \"eivät olleet kulkeneet hajamielisyydessään Atlannin\npoikki.\" Ja jotta tämä kuuliaisuuden ja järjestyksen opetus näkyisi\nkaikkialla, päätettiin sähköteloituksen tai nukuttamisen asemasta\nkäyttää hirttämistä.\n\nNiinpä ilmalaivasto ryhmittyi lippulaivan ympärille kuin korppiparvi\nkalalammikossa ruoka-aikana. _Adler_ leijaili aivan lippulaivan\nrinnalla. _Vaterlandin:_ koko miehistö kokoontui riippuvalle\nparvekkeelle, toisten laivojen miehet kapusivat ilmasäiliöille, s.o.\nnousivat ulkoverkkoa myöten kylkien yläosiin. Upseerit ilmestyivät\nkonetykki-parvekkeille. Bert näki koko laivaston allaan, ja se näytti\nhänestä kerrassaan suuremmoiselta. Syvällä alapuolella oli kaksi\nhöyrylaivaa, toinen Englannin, toinen Amerikan lippua käyttävä;\nne näyttivät peräti pikkuruisilta ja muodostuivat mittapuuksi.\nNe olivat äärettömän kaukana. Bert seisoi parvekkeella odottaen\nuteliaana teloitusta, mutta tunsi itsensä kuitenkin levottomaksi,\nsillä kymmenkunnan jalan päässä oli tuo hirvittävä vaalea prinssi ja\nhän tuijotti niin kammottavasti käsivarret ristissä rinnallaan ja\nkantapäät yhdessä sotilaan tavoin.\n\n_Adlerin_ miestä ryhdyttiin hirttämään. Hänelle mitattiin köyttä\nkuusikymmentä jalkaa, jotta hän heiluisi kaikkien pahantekijäin\nnähden, jotka mahdollisesti piilottelivat tulitikkuja tai\nmietiskelivät jotain samantapaista vallattomuutta. Bert näki\ntuon miehen seisovan noin kolmen sadan jalan päässä _Adlerin_\nalaparvekkeella; epäilemättä hän tunsi pelkoa ja sisimmässään\nkylläkin kapinoitsi, mutta ulkonaisesti hän oli suora ja\ntottelevainen. Sitten hänet sysättiin alas...\n\nHän putosi kädet ja jalat ojollaan, kunnes nuora nytkähtäen\npingoittui. Nyt hänen olisi pitänyt kuolla ja keikkua muille\nvaroitukseksi, mutta sen sijaan tapahtuikin jotain kammottavampaa.\nHänen päänsä, repesi irralleen, ruumis putosi kieppuen mereen,\nvelttona, luonnottoman näköisenä, ja pää kiiti kilpaillen perässä.\n\"Uh!\" sanoi Bert tarttuen edessään olevaan kaiteeseen, ja moni\nmiehistä mörähti saman tunteen valtaamana.\n\n\"Kas niin!\" virkkoi prinssi entistään jäykempänä ja ankarampana,\ntuijotti hetkisen ja nousi sitten portaita myöten ilmalaivaan.\n\nBert viipyi kauan parvekkeella puristaen tiukasti kaidepuuta.\nTuo joutava tapahtuma kauhistutti häntä niin, että hän melkein\ntunsi ruumiillista kipua. Se voitti hänen mielestään taistelunkin\nhirveydessään. Hän oli todellakin sangen huonontunut, kelpaamaton\nsivistynyt henkilö.\n\nMyöhään sinä iltapäivänä Kurt saapui hyttiin ja huomasi hänen\nkalpeana ja surkean näköisenä lojuvan arkullaan. Mutta olipa Kurtkin\nmenettänyt jonkun verran entistä reippauttaan.\n\n\"Oletteko merikipeä?\" hän kysyi. \"En!\"\n\n\"Tänä iltana meidän pitäisi saapua New Yorkiin. Peräpuolella on\nnousemassa hyvä tuuli. Silloin vasta saamme nähdä jotain.\"\n\nBert ei vastannut.\n\nKurt otti esiin pöydän ja tuolin ja ratisteli hetkisen karttojaan.\nSitten hän vaipui synkkiin mietteisiin, jonkun ajan kuluttua hän\nnousi ja katsoi kumppaniinsa. \"Mikä teitä vaivaa?\" hän uteli.\n\n\"Ei mikään!\"\n\nKurt tuijotti uhkaavasti. \"Mikä teitä vaivaa?\" hän toisti.\n\n\"Näin, kuinka ne hirttivät tuon miehen. Näin, kuinka lentokoneesta\nputosi mies ja mätkähti suuren panssarilaivan savutorvea vastaan.\nNäin sen ruumiin tuolla käytävässä. Olen tänään nähnyt liian paljon\nhävitystä ja murhia. Siitä se johtuu. Min'en siedä sellaista. En\ntietänyt, että sota oli tällaista. Olen siviilimies. En pidä siitä.\"\n\n\"En _minäkään_ pidä\", sanoi Kurt. \"Kautta taivaan, en!\"\n\n\"Olen lukenut sodasta ja muusta, mutta kyllä se on toista, kun sen\nnäkee. Minua rupeaa huimaamaan. Minua rupeaa jo huimaamaan. Tuossa\nilmapallossa en ollut millänikään, mutta tämä alituinen alaspäin\nkatseleminen ja ihmisten murskaaminen se kustantaa hermoille.\nYmmärrättekö?\"\n\n\"Kyllä ne tottuvat...\"\n\nKurt mietti. \"Te ette ole ainoa. Kaikki miehet alkavat hermostua. Sen\ntekee lentäminen. Luonnollisesti se panee ensin pään hiukan pyörälle.\nMitä surmaamiseen tulee, niin meidän pitää vuotaa verta, muuta ei\ntarvita. Me olemme kesyjä, sivistyneitä ihmisiä. Ja meidän pitää\nvuotaa verta. Luullakseni laivassa ei ole kymmentäkään sellaista,\njotka ovat toden teolla nähneet verenvuodatusta. He ovat toistaiseksi\nolleet kilttejä, rauhallisia, lainkuuliaisia saksalaisia... Nyt he\novat täällä -- nyt ei auta. He ovat nyt hiukan arkaluontoisia, mutta\nvuottakaahan, kun he pääsevät oikein käsiksi.\"\n\nHän mietti. \"Jokainen alkaa hiukan hermostua\", hän sanoi.\n\nHän kiintyi jälleen karttoihinsa. Bert istui kyyrysillään nurkassaan,\nvälittämättä hänestä vähääkään Molemmat pysyivät vaiti jonkun aikaa.\n\n\"Minkä vuoksi prinssi hirtätti sen miehen?\" Bert kysäsi äkkiä.\n\n\"Se oli aivan oikein\", sanoi Kurt, \"se oli aivan oikein. _Aivan_\noikein. Meillähän on säännöt, päivänselvät säännöt, ja tuo tyhmyri\npitää taskussaan tulitikkuja --\"\n\n\"Herra jumala! Sitäpä minä en unohda\", sanoi Bert sopimattomasti.\n\nKurt ei vastannut. Hän mittaili etäisyyttä New Yorkista ja aprikoi.\n\"Minkähänlaisia amerikkalaisten aeroplaanit ovat?\" hän sanoi.\n\"Kenties meidän drachenfliegerien kaltaisia... Huomenna tähän aikaan\nsen tiedämme... Mitähän me saamme tietää? Kenties he ryhtyvät\nkaikesta huolimatta taisteluun... Kumma taistelu siitä tulee!\"\n\nHän vihelteli hiljaa ja mietiskeli. Hetken kuluttua hän astui ulos\nhytistä, ja myöhemmin Bert tapasi hänet hämärässä riippuvalla\nparvekkeella, missä hän tuijotti eteensä ja tuumaili, mitä huomenna\nsaattoi tapahtua. Pilvet verhosivat jälleen meren, ja nousten ja\nlaskien pitkänä kiilana lentävät ilmalaivat näyttivät parvelta outoja\nlintuja kaaoksessa, jossa ei ollut maata eikä vettä, ainoastaan usvaa\nja taivasta.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nNew York taistelutantereena.\n\n\n1.\n\nNew York oli saksalaisten hyökkäyksen aikaan suurin, rikkain, monessa\nsuhteessa loistavin ja muutamissa suhteissa turmeltunein kaupunki,\nmitä maailmassa milloinkaan on ollut. Siinä luonnontieteiden ja\nkauppa-aikakauden kaupunki oli kehittynyt korkeimpaan muotoonsa,\nsiinä tämän ajan suuruus, valta, häikäilemätön anarkistinen\nyritteliäisyys ja yhteiskunnallinen hajaantuminen ilmenivät\nsilmiinpistävämmin ja perinpohjaisemmin kuin muualla. Lontoolta se\noli jo kauan sitten riistänyt uudenaikaisen Babylonin kunnian, se\noli maailman raha-asiain, maailmankaupan ja maailman huvittelun\nkeskusta, ja ihmiset vertasivat sitä muinaisajan profeettain\napokalyptisiin kaupunkeihin. Se imi itseensä kokonaisen maanosan\nvarallisuuden, kuten Rooma kerran oli niellyt Välimeren maiden ja\nBabylon idän rikkaudet. Sen kaduilla tapasi äärimmäistä komeutta ja\nkurjuutta, sivistystä ja sekasortoa. Toisessa osassa kohosi valojen\nja liekkien ja kukkien reunustamia marmoripalatseja, näyttäen sen\nihmeellisessä iltahämärässä sanomattoman kauniilta; toisessa synkkä\nja uhkaava monikielinen väestö nääntyi äärettömässä ahdingossa,\nkuhisten luolissaan ja karjatarha-asumuksissaan, hallituksesta\nvälittämättä ja hallituksen tietämättä. Sen paheissa, sen rikoksissa,\nsen lainsäädännössä, kaikkialla ilmeni julma ja hirvittävä tarmokkuus\nja, kuten keskiajan Italian suurissa kaupungeissa, senkin pimeillä\nkaduilla raivosi yksityinen sota.\n\nManhattansaaren omituinen muoto -- se kun oli molemmin puolin\nveden kaulaama ja tarjosi laajentumiselle tilaa vain kapealla\npohjoiseen ulottuvalla kaistaleella -- houkutteli ensin New Yorkin\narkkitehdit suosimaan korkeita rakennuksia. Heillä oli yllin\nkyllin käytettävänään rahaa, aineksia ja työtä, vain tilasta oli\npuute. Alussa he senvuoksi rakensivat korkealle pakosta. Mutta\nsiten keksittiin kokonainen uusi maailma rakennustaiteellista\nkauneutta, ihania ylöspäin kohoavia viivoja, ja kauan sen jälkeen,\nkuin keskustaan ahtautuminen oli tehty tarpeettomaksi rakentamalla\nvedenalaisia tunneleita, neljä suunnatonta siltaa Hudsonjoen itäisen\nhaaran yli ja kymmenkunta yksiraiteista sähköraitiotietä itään ja\nlänteen päin, jatkettiin yhä vaan ylöspäin pyrkimistä. New York ja\nsen loistelias rahaylimystö muistuttivat monessa suhteessa Venetsiaa,\nesimerkiksi taiteellisessa komeudessa, tavattoman pontevassa\nvaltiollisessa toiminnassa, ylivaltiudessa merenkulun ja kaupan\nalalla. Mutta velttoon ja sekasortoiseen sisäiseen hallintoonsa\nnähden se oli oma itsensä; siinä oli laajoja alueita, joissa laille\nei annettu mitään arvoa ja kansalais-sota raivosi keskellä katuja,\nsiinä oli pahantekijäin turvapaikkoja, joihin poliisi ei milloinkaan\ntunkeutunut. Se oli etnologinen koste. Sen satamassa liehui kaikkien\nkansakuntain lippuja, ja suurimmillaan ollessaan sen kautta\nsuuntautuva matkustajavirta nousi noin kahteen miljoonaan henkeen\nvuodessa. Europalle se oli Amerikka, Amerikalle maapallon portti.\nMutta New Yorkin kuvaaminen olisi samaa kuin maailman sosiaalisen\nhistorian kirjoittaminen. Pyhimyksiä ja marttyyrejä, haaveilijoita\nja roistoja, tuhansien rotujen ja uskontojen traditsionit oli\ntarpeen sen muodostumiseksi, vilisi ja tungeskeli sen kaduilla. Ja\nkaiken tämän erilaisista ihmisistä ja tarkoitusperistä muodostuneen\nsekasorron yllä liehui tuo omituinen tähtilippu, joka kuvasi samalla\nelämän jalointa ja vähimmän jalointa seikkaa, toiselta puolen\nvapautta ja toiselta puolen alhaista kateutta, jota itsekäs yksilö\ntuntee valtion yhteistä tarkoitusperää kohtaan.\n\nNew York oli monen miespolven ajan pitänyt sotaa pelkästään\nsellaisena ilmiönä, joka tapahtui jossain kaukana, vaikutti\nhintoihin ja toimitti sanomalehdille kiihottavia otsakkeita sekä\nkuvia. New Yorkin asukkaat tunsivat kenties vieläkin varmemmin kuin\nenglantilaiset, että sota heidän omassa maassaan oli mahdottomuus. He\ntunsivat itsensä yhtä turvallisiksi kuin katsojat härkätaistelussa;\nhe saattoivat ehkä menettää rahaa tuloksen johdosta, mutta siinä\nolikin kaikki. Ja tavallisten amerikkalaisten käsitykset sodasta\nolivat peräisin menneiden aikojen rajoitetuista, värikkäistä,\nseikkailurikkaista taisteluista. He näkivät sen kuten historiankin\nsateenkaaren väreissä väikkyvän usvan läpi, desinfisioituna; se oli\ntehty hyvänhajuiseksi ja kaikki oleelliset julmuudet hienotuntoisesti\npeitetty piiloon. He olivat taipuvaisia ajattelemaan, että siinä\noli jotain jalostavaa, ja huokaillen pahoittelemaan, etteivät enää\nsaaneet sitä itse kokea. He lukivat mielenkiinnolla, melkeinpä\nahnaasti, uusista tykeistään, suunnattomista ja yhä suunnattomammista\npanssarilaivoistaan, uskomattomista ja yhä uskomattomammista\nräjähdysaineistaan, mutta milloinkaan ei heidän mieleensä\njuolahtanutkaan, mitä nämä hirvittävät hävitysvälineet saattoivat\nmerkitä heidän omalle elämälleen. Mikäli sen ajan kirjallisuudesta\nvoi päättää, ne eivät heidän mielestään merkinneet heidän omalle\nelämälleen yhtään mitään. He ajattelivat, että Amerikka oli suojassa\nkaikkien pommikasojensa keskellä. He hurrasivat lipulle tottumuksesta\nja perinnäisen tavan vuoksi, he halveksivat muita kansoja, ja\nmilloin hyvänsä sattui kansainvälisiä selkkauksia, he olivat\nkiihkeitä isänmaanystäviä, s.o. moittivat ankarasti jokaista oman\nmaan politikoitsijaa, joka ei uhkaillut vastapuoluetta ja kohdellut\nsitä taipumattoman tylysti. He ärhentelivät Aasialle, ärhentelivät\nSaksalle ja vielä enemmän Englannille, niin että emämaan ja sen\nsuuren tyttären välejä verrattiin sen ajan pilakuvissa tavallisesti\ntohvelisankarin ja pahanilkisen nuoren vaimonsuhteeseen. Muuten he\nhommailivat kaikki työssään ja huvituksissaan, ikäänkuin sota olisi\nkuollut sukupuuttoon muinaisajan hirviöiden kera...\n\nJa sitten sota tupsahti maailmaan, joka kaikessa rauhassa mietiskeli\nenimmäkseen varustautumista ja räjähdysaineiden kehittämistä.\nHämmästyneinä huomattiin, että tykit laukesivatkin, että tulenarat\nainesröykkiöt lopultakin leimusivat kautta kaiken maailman.\n\n\n2.\n\nSodan äkillinen tulo vaikutti New Yorkissa ensin sen, että tavallinen\nkiihkeys yltyi entistä suuremmaksi.\n\nSanomalehdet ja aikakauskirjat, jotka ravitsivat amerikkalaisten\nhenkeä -- sillä kirjat olivat tässä kärsimättömässä maanosassa\nmuuttuneet yksinomaan kokoojain harrastusten aiheiksi -- olivat\nheti tulvillaan sotakuvia ja otsakkeita, jotka kohosivat rakettien\ntavoin ja räjähtivät kuin pommit. New Yorkin kaduilla kamppailevaan\nnormaaliseen tarmoon liittyi hituinen sotakuumetta. Varsinkin\npäivällisaikaan kerääntyi Madisonaukiolle Farragutin muistopatsaan\nympärille suuria väkijoukkoja kuuntelemaan isänmaallisia puheita\nja hurraamaan niille, ja todellinen kulkutaudin kaltainen kiihko\nkäyttää nutun rintamuksessa pieniä lippuja ja sotamerkkejä valtasi\nne suuret laumat nopeasti kulkevia nuoria ihmisiä, jotka aamuisin\nvirtasivat New Yorkiin junilla ja raitiovaunuilla työtä tekemään,\npalatakseen jälleen kotiin viiden ja seitsemän välissä iltapuolella.\nOlipa kerrassaan vaarallista olla käyttämättä sotamerkkiä. Sen ajan\nsuurissa huvitteluhuoneustoissa annettiin kaikille esityksille\nisänmaallinen leima, niissä puhkesi esille hurja innostus, väkevät\nmiehet itkivät nähdessään baletin kohottavan kansallislipun\nliehumaan, ja erityiset valonheittäjät ja juhlatulitukset\nhämmästyttivät suojelusenkeleitä. Kirkoissa kansallinen innostus\nkajahti vakavammassa äänilajissa ja hitaammassa tahdissa, ja\nHudsonjoella toimitetut ilma- ja merisota valmistukset kärsivät\nsuurta haittaa lukuisista huviretkeilijöistä, jotka avuliaasti\nhurraten tungeskelivat laivoillaan niiden ympärillä. Ampuma-aseita\nmeni suunnattomasti kaupaksi, ja moni ylen hermostunut kansalainen\nkevensi sydäntään panemalla kaduilla toimeen suuremmassa tai\nvähemmässä määrin sankarillisia, vaarallisia ja kansallisluontoisia\nilotulituksia. Pienet lasten ilmapallot pitkine rihmoineen tuottivat\naikamoista haittaa Central Parkissa käveleville. Ja suunnattoman\nkiihtymyksen vallitessa New Yorkin valtion lainsäätäjäkunta hyväksyi\nkeskeytymättömässä istunnossa, poiketen jalomielisesti säännöistä ja\nennakkotapauksista, molemmissa huoneissa kauan kiistellyn ehdotuksen\nyleisestä asevelvollisuudesta.\n\nAmerikkalaisen luonteen moittijat ovat taipuvaisia arvelemaan, että\naina saksalaisten varsinaiseen hyökkäykseen asti New Yorkin väestö\notti sodan liian suuressa määrin siltä kannalta, kuin se olisi\nollut valtiollinen mielenosoitus. Mitäpä haittaa, he väittävät,\nsaksalaisille tai japanilaisille sotatoimille voitiin tuottaa\nsotamerkeillä, pienillä lipuilla, tulituksilla ja lauluilla?\nHe unohtavat, että sellaisissa sodankäyntioloissa, jotka tiede\nvuosisadan kuluessa oli luonut, siviiliväestö ei voinut tuottaa\nminkäänlaista suurta vahinkoa viholliselle ja ettei sillä siis\nollut mitään syytä menetellä toisin. Lukumäärä ei enää merkinnyt\nsodassa samaa kuin ennen, ne ajat olivat jo ikipäiviksi ohitse,\njolloin nopealiikkeinen jalkaväki ratkaisi taistelut. Sota oli\ntullut seikaksi, jossa koneisto, erikoisharjoitus ja -taito\nolivat kaikki kaikessa; se oli muuttunut epädemokraattiseksi.\nJa sanottakoon kansan yleisestä kiihtymyksestä mitä tahansa, ei\nkäy kuitenkaan kieltäminen, että Yhdysvaltain hallitus toimi\njäntevästi, sekä tiedettä että mielikuvitusta hyväkseen käyttämällä,\nkun maahan aivan odottamatta hyökkäsi aseellinen vihollisvoima.\nDiplomaattiseen asemaan nähden se tuli aivan yllätetyksi, ja sen\nlaitokset ilmalaivaston rakentamiseksi olivat kerrassaan naurettavat\nsaksalaisten suunnattomiin leireihin verrattuina. Siitä huolimatta se\nryhtyi heti työhön osoittaakseen, ettei se henki ollut kuollut, joka\noli luonut _Monitorin_ ja etelävaltioiden vedenalaiset vuonna 1864.\nLähellä West Pointia sijaitsevan ilmapurjehdusleirin päällikkönä oli\nCabot Sinclair, ja hän uhrasi vain hetkisen tehontavoitteluun, joka\ntuona kansanvaltaisena aikana oli niin yleistä. \"Me olemme valinneet\nhautakirjoituksemme\", hän sanoi eräälle haastattelijalle, \"ja se on:\n'He tekivät voitavansa.' Suorikaa nyt tiehenne!\"\n\nOmituista on se, että kaikki tekivät voitavansa; ei tunneta\nainoatakaan poikkeusta. Heidän ainoa puutteensa oli todellakin vain\ntyylin puute.\n\nHistoriallisessa suhteessa tämän sodan huomattavimpia piirteitä oli\nse seikka, että Washingtonin viranomaiset pitivät ilmalaiva-puuhansa\naivan salassa; samalla se osoitti, ettei sodankäyntiin ensinkään\ntarvittu demokraattista kannatusta. He eivät välittäneet ilmaista\nyleisölle ainoatakaan toimenpidettään, eivätpä suvainneet puhua edes\nkongressillekaan. Jokainen tiedustelu tukahutettiin. Presidentti\nja valtiosihteerit kävivät sotaa kerrassaan itsevaltaiseen tapaan.\nSen verran he vain ryhtyivät julkisesti toimimaan, että koettivat\nestää ketään puuhaamasta jonkun erikoisen paikan puolustamiseksi.\nHe tajusivat, että helposti kiihtyvä ja älykäs yleisö tuottaisi\nsuuren vaaran ilmasodassa, jos se rupeisi vaatimaan paikallisia\nilmalaivoja ja aeroplaaneja paikallisia etuja puoltamaan. Tämä\nsaattoi heidän oloissaan aiheuttaa sen, että voimat hajaantuisivat.\nSitä he varsinkin pelkäsivät, että heidät pakotettaisiin New Yorkin\npuolustamiseksi ryhtymään liian aikaisin toimimaan. Profeetan\nkaukonäköisyydellä he havaitsivat saksalaisten tavoittelevan\njuuri tätä erikoista etua. Sen vuoksi he koettivat kaikin voimin\nkohdistaa kansan huomiota puolustustykistöön ja kääntää sen ajatukset\nkokonaan ilmataistelusta. Todellisten valmistustensa naamiona he\nkäyttivät varsin silmiinpistäviä puuhia. Washingtonissa oli aimo\nvarasto laivatykkejä, ja ne jaettiin nopeasti ja sanomalehdistön\nsuosiollisella avulla erittäin huomiotaherättävästi itärannikon\nkaupunkeihin. Ne sijoitettiin enimmäkseen kukkuloille uhattujen\nväestökeskustain ympärille. Mutta tämä tykistö ei ollut vielä\nläheskään kokonaan käyttökunnossa, kun saksalainen ilmalaivasta\nsaapui New Yorkiin. Ja kun se tapahtui, maailmankaupungin\nkaduilla tungeskeleva yleisö ahmi sanomalehdistään ihmeellisiä ja\nihmeellisesti kuvitettuja selontekoja asioista sellaisista kuin:\n\n                     SALAMA-SALAISUUS.\n\n    Iäkäs tiedemies keksinyt sähkötykin, joka tuhoo ilmalaivan\n    miehistön lennättämällä salaman ylöspäin. Washington tilaa\n    viisi sataa. Sota-asiain sihteeri Lodge on haltioissaan.\n    Arvelee niillä leikattavan saksalaisten siivet. Presidentti\n    kehuu julkisesti tätä sattuvaa sutkausta.\n\n\n3.\n\nSaksan ilmalaivasto ennätti New Yorkiin ennen, kuin sinne saapui\ntieto amerikkalaisen merilaivaston tuhosta. Se tuli perille myöhään\niltapäivällä, ja ensinnä se huomattiin Ocean Grovesta ja Long\nBranchista, kun se ilmestyi nopsasti etelän puolelta ja suuntasi\nkulkunsa luoteeseen. Lippulaiva lensi melkein suoraan Sandy Hookin\ntulliaseman ylitse, kohoten tällöin nopeasti, ja muutaman minuutin\nkuluttua Staten saaren tykit saattoivat koko kaupungin tärisemään.\n\nUseita näistä tykeistä hoidettiin erinomaisen hyvin. Eräs lennätti\nviiden engl. peninkulman päähän ja kuuden tuhannen jalan nousulla\npommin, joka räjähti niin lähellä _Vaterlandia_, että muuan sirpale\nsärki akkunaruudun prinssin hytistä. Tämä äkillinen räjähdys sai\nBertin vetämään päänsä sisään yhtä sukkelasti kuin säikähtynyt\nkilpikonna. Koko ilmalaivasto kohosi heti jyrkästi noin kahdentoista\ntuhannen jalan korkeuteen ja kulki siten vaurioitta voimattomiksi\nkäyneiden tykkien ylitse. Lentäessään ilmalaivat järjestyivät\nlaakean V:n muotoon, jonka kärki oli suunnattu kaupunkia kohti.\nSen yläpuolelle ennätettyään nuo hirviöt jäivät paikoilleen,\nriippuen suunnattomina ja ihmeellisinä iltavalaistuksessa, ylevän\nvälinpitämättöminä siitä, että niiden alapuolella silloin tällöin\nleimahtaen räjähti raketteja ja pommeja.\n\nMolemmin puolin syvennyttiin tarkasteluun. Naivi ihmisluonto vei\nhetkeksi voiton sotaisuudesta; alhaalla olevien miljoonain ja\nylhäällä leijuvien tuhansien mielenkiinto oli yhtä silmiinpistävä.\nIlta oli odottamattoman ihana -- ainoastaan jokunen ohut tasainen\npilvikaistale himmensi taivaankannen kirkkautta. Tuuli oli tauonnut,\nluonnossa vallitsi ääretön rauha ja hiljaisuus. Etäisten tykkien\nkumea jyske ja vaarattomat raketit, jotka räjähtivät pilvien\ntasalla, tuntuivat tarkoittavan tuhoa ja väkivaltaa, hirmutekoja\nja kukistamista yhtä vähän kuin laivastokatselmuksessa ammuttu\ntervehdyslaukaus. Jokaisella edullisella paikalla kuhisi katsojia,\nniitä oli kasoittain pilvenpiirtäjäin katoilla, aukioilla,\nlauttapursissa, jokaisessa sopivassa kadunristeyksessä; rantalaiturit\nja Battery puisto olivat mustanaan väkeä, ja jokaisella Central\npuiston ja rantaviertotien aukealla kohdalla oli oma erikoinen\nyleisönsä, vaihdellen aina lähimpien katujen asutuksen mukaan.\nMyöskin suurille silloille oli ahtautunut kansaa sulkien ne kokonaan\nliikenteeltä. Kaikkialla olivat kauppiaat jättäneet myymälänsä,\nmiehet työnsä, vaimot ja lapset kotinsa lähtien tuota ihmettä\nkatsomaan.\n\n\"Se vie voiton sanomalehdistä\", he selittivät.\n\nJa ylhäällä moni ilmalaivastolainen tuijotteli yhtä ihmeissään. Ei\nyksikään kaupunki maailmassa ole konsanaan ollut asemaltaan niin\noivallinen kuin New York merineen, jokineen ja kukkuloineen, ei\nyksikään ole ollut niin ihmeteltävän sovelias tuomaan esiin sitä\nsuuremmoista vaikutusta, minkä korkeat rakennukset, mahtavat sillat,\nyksiraiteiset ilmaradat ja muut insinööritieteen suurtyöt saavat\naikaan. Sen rinnalla olivat Lontoo, Pariisi ja Berliini muodottomia,\nmatalia kasaumia. Sen satama ulottui, kuten Venetsiankin, aina\nsen sydämeen asti, ja se oli Venetsian tavoin silmiinpistävä,\ndraamallinen ja ylväs. Ylhäältä katsottuna siinä vilisi ryömiviä\njunia ja raitiovaunuja, ja tuhansin paikoin tuikahti jo esiin\nväräjäviä valoja. New York oli sinä iltana kerrassaan edukseen, se\nnäytti suuremmoiselta.\n\n\"Herra jumala, mikä suunnaton pesä!\" sanoi Bert.\n\nSe oli niin suuri ja kokonaisvaikutus oli niin rauhallisen valtaava,\nettä tuntui peräti järjettömältä ryhtyä sotimaan sitä vastaan;\nse tuntui melkein samalta, kuin olisi ruvennut piirittämään\nKansallismuseota tai hyökännyt sotatappara kädessä jonkun ravintolan\nruokailuhuoneessa istuvien kunniallisten ihmisten kimppuun. Se oli\nkokonaisuudessaan niin laaja, niin yhtenäinen, niin arkaluontoisen\nsuunnaton, että sen saattaminen sotatilaan oli samaa kuin\nsorkkaraudan työntäminen kellon koneistoon. Ja tuo kalaparven\nkaltainen joukko suuria ilmalaivoja, joka kevyenä leijaillen ja\nauringon valaisemana täytti taivaan, näytti yhtä vähän tarkoittavan\nväkivaltaista sotaa. Kurtista, Smallwaysista ja taivas tiesi kuinka\nmonesta muusta ilmalaivastolaisesta nämä seikat tuntuivat peräti\nvierailta. Mutta prinssi Karl Albertin pää oli täynnä romanttisuutta:\nhän oli valloittaja, ja tuossa oli vihollisen kaupunki. Mitä\nsuurempi kaupunki, sitä suurempi voitto. Epäilemättä hän tunsi sinä\nyönä suunnatonta voitonriemua ja iloitsi vallastaan enemmän kuin\nmilloinkaan ennen.\n\nLopulta odotusaika päättyi. Keskustelu, jota oli pidetty langattoman\nsähkölennättimen avulla, ei ollut tuottanut tyydyttävää tulosta, ja\nlaivasto sekä kaupunki muistivat olevansa vihollisia. \"Katsokaa!\"\nhuusi väkijoukko. \"Katsokaa!\"\n\n\"Mitä ne aikovat tehdä?\"\n\n\"Mitä?...\" Hämärän halki laskeutui viisi ilmalaivaa, yksi\nlaivastotelakalle, toinen raatihuoneen, kaksi Wall Streetin ja\nalisen Broadwayn suurten liikerakennusten, viides Brooklynin sillan\nkohdalle. Pehmeästi ja nopeasti ne painuivat toveriensa keskeltä\netäisten tykkien vallitseman vaaranalaisen vyöhykkeen halki\nkaupungin turvalliseen läheisyyteen. Silloin kaikki raitiovaunut\npysähtyivät draamallisen äkisti, ja kaduilta sekä taloista\nsammuivat jälleen kaikki valot. Sillä kaupungin hallitus oli\nherännyt, se neuvotteli puhelinteitse sotajoukon päällikön kanssa\nja ryhtyi puolustuspuuhiin. Kaupungin hallitus pyysi ilmalaivoja,\nkieltäytyi antautumasta, kuten Washingtonista kehotettiin, ja\nraatihuone muodostui suunnattoman kiihkon, kuumeisen toimeliaisuuden\nkeskustaksi. Poliisit alkoivat kaikkialla nopeasti hajoitella\nkansanjoukkoja. \"Menkää kotiin\", he sanoivat; ja käsky kulki suusta\nsuuhun. \"Tässä syntyy levottomuuksia.\" Kaupunkia värisytti kaamea\naavistus, ja kiiruhtaessaan oudossa pimeydessä Raatihuoneen puistikon\nja Unioniaukion poikki ihmiset töytäsivät hämärinä häämöttäviin\nsotamiehiin ja tykkeihin ja saivat kääntyä takaisin. Puolessa\ntunnissa New York oli siirtynyt ihanasta auringonlaskuvalaistuksesta\nja töllistelevästä ihailusta sekasortoiseen ja uhkaavaan hämärään.\n\nEnsimäinen ihmishengen hukka tapahtui Brooklynin sillalla, kun siellä\nolevan väkijoukon valtasi pakokauhu ilmalaivan lähestyessä.\n\nLiikenteen pysähtyessä New York joutui oudon hiljaisuuden valtaan, ja\nkukkuloilta kajahtelevien hyödyttömäin puolustustykkein häiritsevät\njymähdykset kävivät yhä kuuluvammiksi. Lopulta nekin vaikenivat.\nOli jälleen ryhdytty sovintoneuvotteluihin. Ihmiset istuivat\npimeässä ja kyselivät neuvoa puhelimilta, jotka pysyivät mykkinä.\nSitten odotuksellisen hiljaisuuden keskeytti ankara melu ja hälinä:\nBrooklynin silta murtui, laivastotelakalta kuului kiväärin räiskettä,\nWall Streetillä ja raatihuoneella räjähti pommeja. New York\nkokonaisuudessaan ei voinut tehdä mitään, ei voinut ymmärtää mitään.\nSe tirkisteli pimeässä ja kuunteli näitä kaukaisia ääniä, kunnes\nne hetken kuluttua taukosivat yhtä äkkiä kuin olivat alkaneetkin.\n\"Mitähän on tapahtunut?\" Turhaan sitä kyseltiin.\n\nSeurasi pitkä epävarmuuden aika, ja katsoessaan ulos yläkerrosten\nakkunoista ihmiset saattoivat nähdä saksalaisten ilmalaivojen mustat\nrungot, kun ne verkalleen ja äänettöminä liukuivat ohitse aivan\nläheltä. Sitten sähkövalot syttyivät hiljakseen, ja kaduilta alkoi\nkuulua yöllisten sanomalehtikaupittelijain hälinää.\n\nTuon laajan ja kirjavan väestön yksilöt ostivat ja lukivat, mitä oli\ntapahtunut. Oli taisteltu, ja New York oli nostanut valkoisen lipun...\n\n\n4.\n\nNe surkuteltavat tapahtumat, jotka seurasivat New Yorkin\nantautumista, näyttävät nyt myöhemmin katsottuina olleen vain\nvälttämättömiä seurauksia siitä yhteentörmäyksestä, joka syntyi,\nkun luonnontieteiden vuosisadan tuottamat uudenaikaiset välineet\nsekä sosiaaliset olosuhteet ja kehittymättömän, romanttisen\nisänmaanrakkauden traditsionit joutuivat vastakkain. Ensinnä ihmiset\nottivat uutisen vastaan, ikäänkuin sen arvosteleminen ei olisi ollut\njuuri heidän asiansa, melkein samoin kuin olisivat huomanneet junan,\njossa matkustivat, hiljentävän vauhtiaan tai kuulleet kaupunkinsa\npystyttäneen julkisen muistopatsaan.\n\n\"Olemme antautuneet. Hyvänen aika, oikeinko todella?\" Jotensakin\nsiihen tapaan otettiin ensimäinen tieto vastaan. Ja kaupungin valtasi\nsama uteliaisuuden henki kuin ensimäisten ilmalaivojen ilmestyessä.\nAinoastaan verkalleen tähän tietoisuuteen sekoittui isänmaallisen\nsuuttumuksen aiheuttamaa katkeruutta, vain harkitsemalla se\nsovitettiin omaan itseensä. \"_Me_ olemme antautuneet!\" kuului\nmyöhemmin. \"Meissä on Amerikka voitettu\". Silloin alkoi veri kuohua\nja hermot ärtyä.\n\nSanomalehdet, jotka ilmestyivät kello yhden tienoissa aamulla,\neivät sisältäneet mitään yksityiskohtia antautumissopimuksesta --\neivätkä ne myöskään kertoneet siitä, minkälainen se lyhyt taistelu\noli ollut, joka oli aiheuttanut antautumisen. Myöhemmät painokset\nkorvasivat nämä puutteet. Niissä julkaistiin sopimus, jonka mukaan\nsaksalaisille ilmalaivoille oli hankittava muonaa, annettava\nuusia räjähdysaineita niiden sijaan, jotka oli käytetty äskeiseen\ntaisteluun ja Pohjois-Atlannin laivaston hävitykseen, maksettava\nsuunnaton sotavero, neljäkymmentä miljoonaa dollaria, ja luovutettava\nHudson joella majaileva laivasto. Sitten ilmestyi yhä pitempiä\nkertomuksia raatihuoneen ja laivastotelakan pommittamisesta, ja\nihmiset alkoivat hämärästi aavistaa, mitä nuo lyhyet melskeen hetket\nolivat merkinneet. He saivat lukea, kuinka ihmisiä oli murskautunut\npalasiksi, kuinka sotilaat olivat epätoivoisina taistelleet\nkeskellä sanoin kuvaamatonta tuhoa, kuinka miehet itkien vetivät\nliput alas. Ja noissa eriskummallisissa yöpainoksissa kertoivat\nensimäiset Europasta saadut lyhyet sähkösanomat häviöstä, joka\noli kohdannut Pohjois-Atlannin laivastoa, New Yorkin erikoisen\nylpeyden ja huolenpidon aihetta. Vitkalleen, tunti tunnilta, heräsi\njoukko-tietoisuus, isänmaallinen hämmästys ja nöyryytys alkoi kohota\nnousuveden tavoin. Amerikkaa oli kohdannut onnettomuus; ja hämmästys\nvaihtui sanomattomaksi raivoksi, kun New York äkkiä havaitsi olevansa\nvoittajan armoille jätetty voitettu kaupunki.\n\nKun tämä seikka selveni yleisölle, sen mielessä leimahti liekkien\ntavoin esiin suuttumuksen ja vastustuksen henki. \"Ei!\" huusi New York\naamunkoitteessa herätessään. \"Ei! Minua ei ole voitettu. Tämä on\nunta.\"\n\nEnnen auringon nousua nopea amerikkalainen suuttumus levisi\nkautta koko kaupungin, valtasi jok'ikisen noista miljoonista\nhelposti syttyvistä sieluista. Ennenkuin se pukeutui toimintaan,\nilmalaivastolaiset saattoivat tuntea tuon kapinanhengen\njättiläismäisen nousun, kuten luontokappalten sanotaan tuntevan\nmaanjäristyksen tulon. Sanomalehdet sen ensinnä pukivat sanoiksi.\n\"Me emme suostu\", ne lausuivat yksinkertaisesti. \"Meidät on\npetetty!\" Sitä toistettiin kaikkialla, se kulki suusta suuhun,\njokaisessa kadunristeyksessä seisoi aamun sarastuksessa kalpenevien\nlyhtyjen alla puhujia, jotka kenenkään estämättä yllyttivät\namerikkalaista henkeä nousemaan ja julistivat häpeän jokaisen\nkuulijan mieskohtaiseksi tahraksi. Kuunnellessaan viiden sadan jalan\nkorkeudesta Bertistä tuntui siltä, kuin kaupunki, josta ensin oli\nnoussut vain sekavaa hälinää, nyt surisi kuin keollinen mehiläisiä --\nperin ärtyneitä mehiläisiä.\n\nKun raatihuone ja postitalo oli tuhottu, oli vanhan Park Row\nrakennuksen torniin nostettu valkoinen lippu, ja alisen New Yorkin\nkauhistuneiden talonomistajain vaatimuksesta oli pormestari\nO'Hagen lähtenyt sinne keskustelemaan von Winterfeldin kanssa\nantautumisesta. Sihteerin laskeuduttua alas köysiportaita myöten\n_Vaterland_ jäi verkalleen kiertelemään raatihuoneen puiston\nympärillä kohoavien suurien rakennusten kohdalla. _Helmholtz_, joka\noli siellä suorittanut taistelun, nousi ylöspäin parin tuhannen\njalan korkeuteen. Bert sai niin muodoin nähdä läheltä kaiken, mitä\ntuossa keskustassa tapahtui. Raatihuone, oikeustalo, postitalo ja\njoukko Broadwayn länsipuolella sijaitsevia rakennuksia oli pahasti\nvahingoittunut, ja kolme ensinmainittua oli nyt mustuneina raunioina.\nKahdessa ensimäisessä ei ollut hukkunut sanottavasti ihmishenkiä,\nmutta, postitalossa oli ollut melkoinen määrä virkailijoita, niiden\njoukossa useita naisia, ja palokuntalaisten jälessä siihen tunkeutui\nnyt pieni parvi valkoisilla merkeillä varustettuja vapaaehtoisia,\nkantaakseen ulos uhreja, jotka usein olivat vielä hengissä ja\nenimmäkseen hirvittävästi kärventyneitä. Uutterat palokuntalaiset\nsuuntailivat kaikkialla kirkkaita vesisuihkuja hiiltyviin raunioihin;\nheidän letkunsa kiemurtelivat pitkin aukiota, ja pitkät poliisiketjut\npidättelivät loitolla yhä suurenevia mustia ihmislaumoja.\n\nTämän hävityksen näyttämön täydellisenä vastakohtana olivat läheiset\nPark Row'n varrella sijaitsevat suuret sanomalehtitoimistot. Ne\nolivat kaikki kirkkaasti valaistut ja täydessä toimessa. Niitä\nei oltu hylätty edes varsinaisen pommituksenkaan aikana, ja nyt\nhenkilökunta ja koneet ahersivat intohimoisen uutterasti laatien\nvaltaavaa ja hirvittävää tarinaa yön tapahtumista, liittäen siihen\nhuomautuksia ja useimmissa tapauksissa levittäen vastarinnan aatetta\naivan ilmalaivojen nenän edessä. Bert ei voinut pitkään aikaan\narvata, mitä nuo tunnottoman toimeliaat laitokset mahtoivat olla,\nsitten hän erotti painokoneiden jytinän ja päästi ihmetyksen huudon.\n\nNäiden sanomalehtirakennusten takana ja osittain vanhan ilmaradan\nkaarien suojassa oli toinen poliisiketju ja jonkinlainen\nkenttäsairaala, siinä lääkärit käsittelivät kuolleita ja\nhaavoitettuja, jotka olivat varhain illalla joutuneet Brooklynin\nsillalla syntyneen pakokauhun uhreiksi. Kaiken tämän Bert näki\nlinnunsilmällä, niin kuin se olisi tapahtunut säännöttömässä\nsyvänteessä, jonka seinäminä olivat korkeat kivimuurit.\nPohjoiseenpäin katsoessaan hän näki jyrkän rotkon tapaisen Broadwayn,\njolle paikoitellen kokoontui väkijoukkoja kiihtyneiden puhujain\nympärille. Ja kohottaessaan katseensa hän näki New Yorkin savupiiput\nja sähkölankakannattimet ja kattotasanteet, ja kaikkialla keräytyi\nniille nyt tähysteleviä, väitteleviä ihmisiä, paitsi missä liekit\nraivosivat ja vesisuihkut lensivät. Kaikkialla oli myöskin liputtomia\nsalkoja; vain Park Row'n rakennusten yllä läpätti valkoinen vaate.\nJa kellertävien valojen, ruton lailla leviävän liikkeen ja syvien\nvarjojen ylle alkoi nyt koittaa kylmä, puolueeton aamurusko.\n\nBert Smallways näki kaiken tämän avoimen pyöröakkunan reunan\nkehystämänä. Tuon mustan pielen ulkopuolella oli kalpea, hämärä\nmaailma. Kaiken yötä hän oli viipynyt sen ääressä, hätkähdellyt\nja vavissut räjähdyksiä ja tähystellyt harhanäkyjen kaltaisia\ntapahtumia. Milloin hän oli ollut korkealla, milloin matalalla,\ntoisinaan melkein korvan kuuleman ulkopuolella, toisinaan kiitäen\nläheltä ryskettä ja huutoja ja kirkunaa. Hän oli nähnyt ilmalaivojen\nlentävän matalalla ja nopeasti yli pimenneiden ja voihkivien katujen,\nhuomannut suurten rakennusten, jotka äkisti lehahtivat kirkkaan\npunaisiksi keskellä syviä varjoja, lyyhistyvän pommien musertavan\nvoiman alla, seurannut ensi kerran elämässään ahnaiden tulipalojen\noutoa, nopeata ryntäystä. Hän tunsi olevansa aivan erillään\ntuosta kaikesta. _Vaterland_ ei heittänyt ainoatakaan pommia, se\nvain tarkasteli ja johti. Sitten he olivat lopulta laskeutuneet\nraatihuoneen ylle, ja hän rupesi kauhun valtaamana tajuamaan, että\nnuo valaistut mustat möhkäleet olivat suuria palavia liikehuoneustoja\nja että edes ja takaisin kulkevat pienet hämärät haamut merkitsivät\nhaavoittuneiden ja kuolleiden korjaamista. Valon käydessä selvemmäksi\nhän alkoi käsittää yhä paremmin, mitä nuo kurtistuneet mustat esineet\nmerkitsivät...\n\nHän oli tähystellyt tunnin toisensa perästä aina siitä pitäen,\nkuin New York ensinnä oli kohonnut esiin maantunnun sinertävästä\nhämäryydestä. Päivän tullessa hän havaitsi olevansa sanomattoman\nväsynyt.\n\nHän kohotti uupuneet silmänsä taivaalla punertavaa hohdetta kohti,\nhaukoitteli suunnattomasti ja ryömi itsekseen kuiskaillen hytin halki\narkulleen. Tuskinpa käy sanominen hänen laskeutuneen sille, hän\npikemmin lyyhistyi kokoon ja vaipui heti uneen.\n\nAstuessaan useita tunteja myöhemmin sisään Kurt tapasi hänet yhä\nsyvässä unessa. Siinä hän virui rennossa asennossa, täydellisenä\nperikuvana demokraattisesta hengestä, joka oli nähnyt kerrassaan\nkäsittämättömiä arvoituksia. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja\nilmeettömät, suu ammotti ja hän kuorsasi. Hän kuorsasi inhottavasti.\n\nKurt silmäili häntä hetken miedon vastenmielisyyden valtaamana.\nSitten hän potkaisi häntä nilkkaan.\n\n\"Herätkää\", hän sanoi Smallwaysin tuijottaessa, \"ja pankaa maata\nsiivosti.\"\n\nBert kohosi istualleen ja hieroi silmiään.\n\n\"Vieläkö siellä tapellaan?\" hän kysyi.\n\n\"Ei\", vastasi Kurt ja istuutui lopen väsyneenä.\n\n\"Taivas!\" hän huudahti hetken kuluttua hieroen kasvojaan käsillään.\n\"Kyllä nyt kylmä kylpy tekisi hyvää! Kaiken yötä olen haeskellut\nilmakammioissa luodinreikiä.\" Hän haukoitteli. \"Minun täytyy\nnukkua. Parasta, että korjaatte luunne, Smallways. En voi sietää\nteitä tänä aamuna. Te olette niin hiton ruma ja hyödytön. Oletteko\nsaanut annoksenne? Ette! No, käykää sitten noutamassa, älkääkä tulko\ntakaisin. Pysytelkää parvekkeella...\"\n\n\n5.\n\nHieman kahvin ja unen virkistämällä Bert ryhtyi uudelleen ottamaan\navuttomalla tavallaan osaa ilmasotaan. Hän lähti luutnantin\nmääräystä totellen pikku parvekkeelle ja pysytteli sen äärimmäisessä\npäässä, vahtisotilastakin ulompana, koettaen näyttää mahdollisimman\nvähäpätöiseltä ja vaarattomalta.\n\nLounaisesta alkoi tuulla melkoisen tiukasti. Se pakotti _Vaterlandin_\nkääntymään siihen suuntaan ja saattoi sen keinumaan jotensakin\nvoimakkaasti, kun se lenteli edes ja takaisin Manhattan saaren\npäällitse. Luoteeseen kasautui pilviä. Potkurin toimiessa verkalleen\njyske kuului paljon selvemmin kuin täyttä vauhtia kuljettaessa;\nja hangatessaan kaasusäiliön alapuolta tuuli sai sen lievästi\nväreilemään ja synnytti heikon läpättävän äänen, joka muistutti veden\nlorinaa laivan rungon alla, mutta oli sitä heikompi. _Vaterland_\nviivyskeli Park Row rakennusten yllä, johon oli järjestetty\ntilapäinen raatihuone, ja tuon tuostakin se laskeutui alemmaksi\nryhtyäkseen keskusteluihin pormestarin ja Washingtonin kanssa. Mutta\nprinssi ei voinut rauhattomuudeltaan pysyä kauan yhdessä paikassa.\nMilloin hän kierteli Hudson joen ja East-Riverin ylitse, milloin\nkohosi korkealle, ikäänkuin tähystelläkseen siintävään etäisyyteen.\nKerran hän nousi niin nopeasti ja niin kauas, että hänet ja miehistön\nvaltasi vuoristotauti pakottaen hänet jälleen alas. Ja Bertkin tunsi\nosaltaan huimausta ja pahoinvointia.\n\nHeiluva näköala vaihteli korkeussuhteen mukaan. Toisinaan he olivat\nmatalalla ja lähellä, ja hän saattoi erottaa akkunoita, ovia,\nkatuja ja ilmoitustauluja, ihmisiä ja pienempiäkin yksityiskohtia\nja tarkastella kaduille ja katoille keräytyneiden joukkojen\narvoituksentapaista käytöstä. Kun he sitten alkoivat kohota,\nhäipyivät yksityiskohdat, katujen laidat kutistuivat, näköala\nlaajeni, ihmiset muuttuivat merkityksettömiksi. Korkeimmilla oltaessa\nnäytti kaikki koverolta korkokartalta. Bert näki kimmeltävien vesien\nkaikkialla halkoilevan tummaa ja ahtaasti asuttua maata; Hudson joki\nnäytti hopeiselta peitseltä, Lower Island salmi kilveltä. Yksinpä\nBertinkin epäfilosofisesta mielestä kaupunki ja sen yllä leijaileva\nlaivasto tuntuivat täydellisiltä vastakohdilta; toinen edusti\nseikkailunhaluisen amerikkalaisen traditsionia ja luonnetta, toinen\nsaksalaista järjestystä ja kuria. Nuo suunnattomat komeat rakennukset\nnäyttivät jättiläispuilta, jotka aarniometsässä kamppailivat elämänsä\npuolesta; niiden koristeellinen suuremmoisuus oli yhtä tarkoitukseton\nkuin kukkuloiden ja kuilujen vaihtelu luonnossa, niiden onnetonta\ntilaa pahensi yhä vielä lannistumattomien ja leviävien tulipalojen\nsynnyttämä savu ja sekasorto. Pilvissä leijailivat saksalaiset\nilmalaivat ikäänkuin erityisen, järjestyksellisemmän maailman oliot;\nkaikki olivat yhdenkaltaiset rakenteeltaan ja näöltään, liikkuivat\ntarkalleen samassa tarkoituksessa kuten lauma susia, olivat\njärjestetyt mitä täsmällisimpään ja tehoisimpaan yhteistoimintaan.\n\nBertille selvisi äkkiä, että tuskin kolmasosakaan laivastosta oli\nnäkyvissä. Toiset olivat lähteneet asioille, joita hän ei voinut\nkuvitella, kauas avaran näköpiirin ulkopuolelle. Hän kummasteli\nsitä, mutta ei tavannut ketään, jolta olisi voinut kysyä. Päivän\nkuluessa kymmenkunta ilmestyi jälleen idästä, täytettyään varastonsa\nkuormalaivastosta; perässään ne vetivät drachenfliegereitä.\nIltapäivällä ilma sakeni, lounaaseen ilmestyi ajelehtivia pilviä, ne\nkasautuivat ja näyttivät synnyttävän enemmän pilviä. Tuuli kääntyi\nsille suunnalle ja yltyi. Illan tullen se muuttui myrskyksi, jossa\nkeinuvat ilmalaivat saivat aika lailla ponnistella.\n\nPrinssi keskusteli kaiken päivää Washingtonin kanssa, ja sillävälin\nhänen vakoojansa etsiskelivät laajalti ympäri itäisiä valtioita\njotain ilmapurjehdusleirin tapaista. Kahdenkymmenen ilmalaivan\nsuuruinen osasto oli laskeutunut ilmasta Niagaran ylle ja piti\nvallassaan kaupunkia sekä sähkökeskusasemaa.\n\nSillävälin kapinaliike kasvoi jättiläiskaupungissa kukistamattomaksi.\nHuolimatta viidestä suuresta tulipalosta, jotka olivat jo vallanneet\nmonta tynnyrinalaa ja yhä vaan levisivät, New York ei sittenkään\nmyöntänyt joutuneensa tappiolle.\n\nAlussa kapinanhenki ilmeni vain yksinäisinä huutoina, katupuheina\nja sanomalehtien lausumina huomautuksina. Sitten se osoittihe\npaljon selvempänä, kun aamuauringon valossa kohosi lippu toisensa\njälkeen kaupungin rakennustaiteellisille kukkuloille. On varsin\nmahdollista, että tämä rohkea liputtaminen johtui monessa\ntapauksessa amerikkalaisen hengen viattomasta muodollisuuksien\ntuntemattomuudesta, mutta ei käy myöskään kieltäminen sen olleen\nmonin paikoin harkittu merkki siitä, että kansan \"sisu\" alkoi nousta.\n\nSaksalaisten säädyllisyyden tuntoa tämä mielenosoitus loukkasi\nsyvästi. Kreivi von Winterfeld ilmoitti asiasta heti pormestarille\nhuomauttaen sen olevan sopimattoman, ja paloasemille annettiin\nsen johdosta määräys ruveta tarkastamaan, missä lippuja liehui.\nNew Yorkin poliisi ryhtyi kiiruusti toimeen, ja pian oli täydessä\nvauhdissa tyhmä kamppailu, kun kiihtyneet kansalaiset koettivat\nitsepintaisesti pitää lippuja näkyvissä ja ärtyneet ja kiusaantuneet\npoliisit määräystä noudattaen laskivat niitä alas.\n\nViimein syntyi vakavia levottomuuksia Columbian yliopiston\nläheisyydessä. Tätä kaupunginosaa vartioivan ilmalaivan kapteeni\noli laskeutunut kiskaisemaan suopungilla irti Morgan Hallin katolle\nkohotetun lipun. Tällöin ammuttiin kivääreillä ja revolvereilla erään\nsuuren vuokratalon ylä-akkunoista, joka; sijaitsi yliopiston ja\nranta-viertotien välissä.\n\nUseimmat luodit lensivät harhaan, mutta pari kolme lävisti\nkaasusäiliöt ja yksi murskasi etuparvekkeella seisovan miehen käden\nja käsivarren. Vahtisotilas vastasi viipymättä alaparvekkeelta ja\nkotkan kohdalla oleva konetykki alkoi räiskyä tukahuttaen nopeasti\nammunnan. Ilmalaiva kohosi ja antoi merkkejä lippulaivalle sekä\nraatihuoneelle, paikalle lähetettiin heti poliiseja ja sotilaita, ja\nsiihen päättyi tämä häiriö.\n\nMutta heti sen jälkeen ryhtyi joukko nuoria klubimiehiä epätoivoiseen\ntekoon. Isänmaallisten ja seikkailumaisten mielikuvitelmien\ninnostamina he ajoivat muutamilla automobiileilla salavihkaa\nBeacon-kukkulalle ja ryhtyivät perin pontevasti laatimaan sinne\nsijoitetun tykin ympärille tilapäisiä varustuksia. Sen vartijoina\noli yhä vielä harmistuneita tykkimiehiä, joita oli antauduttaessa\nkäsketty lopettamaan ammunta, ja helppoa oli tartuttaa kapinanhenki\nnäihin miehiin. He selittivät jääneensä taistelusta kerrassaan\nosattomiksi ja halusivat innokkaasti näyttää, mihin heidän tykkinsä\nkelpasi. Tulijain ohjaamina he laativat sen ympärille haudan ja\nvallituksen ja rakensivat rautalevyistä hauraita suojia.\n\nHe olivat jo tykkiä lataamassa, kun ilmalaiva _Preussen_ huomasi\npuuhan, ja kranaatti, jonka he ennättivät ampua, ennenkuin viimeksi\nmainitun pommit murskasivat heidät puolustuslaitteineen sirpaleiksi,\nräjähti _Bingenin_ keskimäisten kaasusäiliöiden kohdalla ja saattoi\nsen hylkynä painumaan maahan Staten saarelle. Se oli pahasti\nlitistynyt ja putosi keskelle puita, joiden ylle sen tyhjät pussit\nlevisivät vaatekattojen ja verhostimien tavoin. Mikään osa ei ollut\nkuitenkaan syttynyt tuleen, ja miehet ryhtyi nopeasti korjaamaan\nvaurioita. Tällöin he menettelivät melkein huolettomasti. Sillä\nvälin kuin useimmat alkoivat paikkailla repeämiä, puoli tusinaa\nlähti lähimmälle tielle kaasujohtoa etsimään ja huomasi ennen pitkää\njoutuneensa vihamielisen väkijoukon vangiksi. Likellä oli huviloita,\njoiden asukkaissa tyly uteliaisuus nopeasti muuttui väkivaltaiseksi\nvihamielisyydeksi. Poliisivalvonta oli siihen aikaan käynyt Staten\nsaaren monikielisen väestön keskuudessa sangen leväperäiseksi, ja\nmelkein jokaisella perheellä oli kiväärinsä tai pistoolinsa ynnä\nampumavaroja. Hetken kuluttua nämä otettiin esille, ja kun oli\nammuttu harhaan pari kertaa, muuan korjaajista sattui saamaan luodin\njalkaansa. Silloin saksalaiset keskeyttivät parsintansa, vetäytyivät\npuiden suojaan ja vastasivat ammuntaan.\n\nAmpuma-aseiden paukkina saattoi _Preussenin_ ja _Kielin_ rientämään\npaikalle, ja muutamilla käsikranaateilla ne tuhosivat jokaisen\nhuvilan niillä tienoin. Joukko rauhallisia miehiä, naisia ja lapsia\nsai surmansa, ja varsinaiset hyökkääjät karkoitettiin. Jonkun aikaa\nkorjaustyöt jatkuivat rauhassa näiden kahden ilmalaivan pitäessä\nhuolta suojeluksesta. Kun ne sitten palasivat asemilleen, alettiin\nhaaksirikkoutuneen _Bingenin_ ympärillä jälleen lievästi kahakoida;\nsitä kesti aika ajoin kaiken iltapäivää, ja lopulta tämä kahakka\nsulautui illan yleiseen taisteluun...\n\nKello kahdeksan tienoissa aseellinen väkijoukko hyökkäsi _Bingenin_\nkimppuun ja kaikki sen puolustajat saivat surmansa hurjan\nsekasortoisen taistelun jälkeen.\n\nSaksalaisten vastoinkäymiset johtuivat kummassakin tapauksessa siitä,\nettä oli mahdotonta laskea ilmalaivastosta maahan kyllin suurta tai\noikeastaan minkäänlaista miesjoukkoa. Ilmalaivat eivät soveltuneet\nensinkään kuljettamaan riittäviä maihinnousujoukkoja; niiden täysi\nmiehistö riitti parahiksi hoitamaan niitä ja taistelemaan ilmasta.\nYlhäältä päin ne saattoivat tuottaa suunnattomia vaurioita, ne voivat\npakottaa minkä järjestyksellisen hallituksen hyvänsä antautumaan\nperäti lyhyessä ajassa, mutta eivät kyenneet riisumaan aseita\nalistuneilta alueilta, vielä vähemmän miehittämään niitä. Niiden\ntäytyi tyytyä pitämään viranomaisia kurissa uhkaamalla pommittaa\nuudelleen. Se oli niiden ainoa keino. Epäilemättä se olisi riittänyt\nrauhan säilyttämiseksi, jos olisi oltu tekemisissä hyvin järjestetyn\nsekä vahingoittumattoman hallituksen ja yhdenlaatuisen, kuriin\ntottuneen väestön kanssa. Mutta niin ei ollut laita Amerikassa.\nEnsinnäkin oli New Yorkin hallitus heikko ja sen poliisivoimat\nriittämättömät, ja lisäksi oli raatihuoneen, postitalon ja toisten\nkeskus-hermosolmujen tuhoaminen aiheuttanut suuria häiriöitä ja\ntehnyt eri osien yhteistoiminnan melkein mahdottomaksi. Raitio- ja\nrautatieliikenne oli lakannut; puhelinkoneisto oli joutunut\nepäkuntoon ja toimi vain ajoittain. Saksalaiset olivat iskeneet\npäähän, ja pää oli voitettu ja turtunut -- ruumis ei totellut enää\nsen ohjausta. New York oli muuttunut päättömäksi hirviöksi, se\nei voinut enää alistua kauttaaltaan. Se alkoi kaikkialla nousta\nkapinallisena, kaikkialla omiin valtoihinsa jätetyt viranomaiset\nalkoivat yhtyä aseestautuvaan, lippuja nostavaan ja kiihottuvaan\nväestöön.\n\n\n6.\n\nVälirauha, joka oli jo osoittautunut varsin hauraaksi, särkyi\nkokonaan, kun _Wetterhorn_ tuhottiin salakavalasti -- sillä\nsellaiseksi tuota tekoa on sanottava. Se tapahtui myöhään\niltapäivällä, viiden ja kuuden välissä, Unioni-aukion kohdalla,\nverrattain lähellä raatihuoneen varoittavia raunioita. Sää oli\nkääntynyt varsin huonoksi, ja ilmalaivain oli vaikea toimia, kun\nniiden oli pakko pysytellä päin tuulta. Etelä-lounaasta tuli vihuri\ntoisensa jälkeen mukanaan rakeita ja ukkosta, ja välttääkseen niitä\nniin paljon kuin mahdollista ilmalaivasto laskeutui matalalle,\njolloin sen tarkastuspiiri supistui ja se joutui alttiiksi\nkivääritulelle.\n\nUnioni-aukiolle oli edellisenä iltana sijoitettu tykki. Sitä ei ollut\nmilloinkaan laitettu kuntoon, vielä vähemmän sillä oli ammuttu, ja\npimeässä, antautumisen jälkeen, se oli tarpeineen siirretty tieltä\nison Dexter rakennuksen holvien suojaan. Sieltä sen löysi myöhään\naamulla joukko isänmaallisia miehiä. He ryhtyivät heti hinaamaan\nsitä talon yläkerrokseen. Sitten he laativat akkunaluukkujen taakse\nsalaisen patterin ja vaanivat siellä yhtä kiihtyneinä kuin lapset,\nkunnes viimein huomasivat kovaosaisen _Wetterhornin_ verkalleen\nponnistelevan eteenpäin äskettäin uudelleen rakennettujen Tiffany\npalatsin tornien yläpuolella. Nopeasti tuo yksitykkinen patteri\npaljastui. Varmaankin ilmalaivan vahtisotilas näki Dexter rakennuksen\nkoko kymmenennen kerroksen murtuvan ja luhistuvan kadulle ja mustan\nsuun ammottavan pimennossa. Sitten luoti lienee osunut häneen.\n\nTykillä ammuttiin kaksi kertaa, ennenkuin rakennus luhistui, ja\nkumpikin kranaatti raateli Wetterhornin keulasta perään asti. Ne\nruhjoivat sen perin pohjin. Se litistyi kuin peltikannu, jota\npotkaistaan raskaalla jalkineella, etuosa lysähti aukiolle ja runko\npainui ryskien ja ritisten Tammany Hallin ja sen läheisten katujen\npoikki. Kaasu virtasi ulos sekoittuen ilmaan, ja revenneen sisäpallon\nilma tunkeutui litistyviin kaasusäiliöihin. Sitten se räjähti\nsuunnattomasti paukahtaen...\n\n_Vaterland_ ponnistelihe paraillaan raatihuoneen eteläpuolelle\nBrooklynin sillan raunioiden kohdalta, ja tykin pamahdukset sekä\nluhistuvan Dexter rakennuksen synnyttämä ryminä sai Kurtin ja\nSmallwaysin kiiruhtamaan hytin akkunan ääreen. He ennättivät\nparahiksi nähdäkseen tykin leimahtavan, ja sitten räjähdyksen\nsynnyttämä ilma-aalto paiskasi heidät ensin akkunaa vasten ja heti\nsen jälkeen takaisin lattian poikki. _Vaterland_ kimmahti kuin\npotkaistu pallo, ja kun he taasen katsahtivat ulos, oli Unioni-aukio\npieni ja kaukainen ja murskana, ikäänkuin joku suunnattoman suuri\njättiläinen olisi kierinyt sen ylitse. Itäpuolen rakennukset\npaloivat kymmenkunnassa kohdassa ilmalaivan leimuavien repaleiden\nja vääristyneen luurangon alla, ja kaikki katot ja seinät olivat\nnaurettavasti vinossa ja luhistuivat toinen toisensa jälkeen. \"Herra\njumala!\" sanoi Bert. \"Mitä on tapahtunut? Katsokaas noita ihmisiä!\"\n\nMutta ennenkuin Kurt ennätti antaa selitystä, ilmalaivan kimeät\nkellot kutsuivat jokaisen määräpaikalleen ja hänen oli lähdettävä.\nBert epäröi ja astui mietteissään käytävään katsahtaen tällöin\ntaakseen akkunaan. Hän lensi heti kumoon, kun prinssi törmäsi häneen\nhyökätessään suin päin hytistään keskivarastoihin.\n\nBert näki vilahdukselta prinssin suuren vartalon, kun tämä raivosta\nkalpeana, suunnattoman suuttumuksen järisyttämänä, suurta nyrkkiään\npuistaen kiiti ohitse. \"Blut und Eisen!\" huusi prinssi ikäänkuin\nkiroten. \"Oh! Blut und Eisen!\"\n\nJoku kaatui Bertin päälle -- kaatumisesta päättäen se lienee\nollut von Winterfeld -- ja joku toinen pysähtyi ja potkaisi häntä\nhalveksien ja kovasti. Sitten hän kohosi istualleen hieroen\nvammoittunutta poskeaan ja korjaillen sidettä, joka hänellä yhä\nvielä oli päässään. \"Piru vieköön tuon prinssin!\" sanoi Bert perin\nkauhistuneena. \"Hänellä on huonommat tavat kuin koiralla!\" Hän\nnousi seisaalleen, tuumaili hetken ja lähti sitten astumaan pikku\nparvekkeen portaille päin. Silloin hän kuuli hälinää, joka ennusti\nprinssin palaavan. Hän livahti hyttiinsä kuin kaniini onkaloonsa ja\npelastui parahiksi tuon karjuvan raivonhengen kynsistä.\n\nHän sulki oven, odotti, kunnes käytävässä hiljeni, astui sitten\nakkunan ääreen ja katsoi ulos. Pilviharso teki näköalan hämäräksi ja\nilmalaivan keikkuminen saattoi kuvan nousemaan ja laskemaan. Siellä\nja täällä juoksi joku ihminen, mutta enimmäkseen seutu oli autio.\nKadut näyttivät levenevän, ne kävivät selvemmiksi ja pienet pisteet,\njotka olivat ihmisiä, suuremmiksi Vaterlandin painuessa jälleen\nalaspäin. Hetken kuluttua se keinui Broadwayn alapään kohdalla.\nBert huomasi, etteivät pisteet juosseetkaan enää, vaan seisoivat\npaikallaan katsellen ylöspäin. Sitten ne alkoivat äkkiä juosta\nuudelleen.\n\nIlmalaivasta oli pudonnut jotain, mikä näytti pieneltä ja hauraalta.\nSe osui katukivitykseen erään suuren porttikäytävän kohdalla juuri\nBertin alapuolella. Katukäytävää pitkin loikki muuan pieni mies\nmuutaman kyynärän päässä ja pari kolme toista sekä eräs nainen\nhyökkäsi kadun poikki. He näyttivät varsin naurettavilta, päät kun\nolivat niin perin pienet, kyynärpäät ja jalat niin kovassa puuhassa.\nOli kerrassaan hullunkurista nähdä heidän jalkojensa liikkuvan.\nYlhäältä katsottuina ihmisolennot menettävät kaiken arvokkuutensa.\nKatukäytävällä loikkiva pieni mies hypähti omituisesti -- epäilemättä\nkauhuissaan kun pommi putosi hänen viereensä.\n\nSiltä kohdalta leiskahti joka suunnalle huikaisevia liekkejä, ja\npieni mies muuttui silmänräpäykseksi tulisoihduksi ja hävisi --\nhävisi tykkänään. Kadulle juoksevat ihmiset tekivät eriskummallisia\nkömpelöitä loikkauksia, lysähtivät sitten maahan ja jäivät makaamaan\nliekkien nuoleskellessa heidän repeytyneitä vaatteitaan. Sitten\nalkoi porttiholvista tippua palasia ja rakennuksen alaosa luhistua\nrymisten, ikäänkuin kellariin olisi syydetty kivihiiliä. Bert erotti\nheikkoa kirkunaa, ja kadulle syöksyi lauma ihmisiä, joista muuan\nmies ontui ja viittoili hullunkurisesti. Hän pysähtyi ja kääntyi\njälleen rakennusta kohti. Joukko putoavia tiilikiviä osui häneen,\nhän lennähti taaksepäin pitkälleen ja jäi makaamaan liikkumattomana.\nKadulle tulvaili tomua ja mustaa savua, ja hetken perästä leimahti\nesiin punainen liekki...\n\nTällä tavoin alkoi New Yorkin verilöyly. Se oli ensimäinen\nluonnontieteiden aikakauden suurista kaupungeista, joka sai\nkärsiä ilmasodan suunnattomasta voimasta ja eriskummallisista\nvajavaisuuksista. Se tuhottiin, kuten edellisellä vuosisadalla\nlukemattomia barbaarisia kaupunkeja oli pommitettu, koska se oli\nsamalla liian voimakas pitää vallassa ja liian kuriton ja ylpeä\nantautuakseen häviön karttamiseksi. Näin ollen tuo teko oli\nvälttämätön. Prinssin oli mahdotonta luopua ja tunnustaa hävinneensä,\nja kaupunkia ei käynyt lannistaminen muulla tavoin kuin tuhoamalla\nse suurimmaksi osaksi. Tämä onnettomuus johtui aivan loogillisesti\nsiitä tilasta, joka oli luotu sovittamalla tieteet sodankäyntiin.\nSuurkaupunkien hävittämistä ei voinut karttaa. Vaikka prinssi\nolikin joutunut äärettömän pahaan pulaan, hän koetti kuitenkin olla\nkohtuullinen verilöylyssäkin. Sinä iltana hän ehdotti vain Broadwayn\nhävittetäväksi. Hän määräsi ilmalaivaston kulkemaan _Vaterlandin_\nohjaamana tämän valtatien päällitse ja pudottamaan matkallaan\npommeja. Ja niin meidän Bert poikamme joutui olemaan todistajana\nteurastuksessa, joka oli maailmanhistorian kylmäverisimpiä. Siinä\nmiehet, jotka eivät olleet kiihtyneitä eivätkä alttiina muulle\nvaaralle kuin mahdollisesti moniaalle luodille, syytivät kuolemaa ja\ntuhoa alhaalla olevien kotien ja väkijoukkojen ylle.\n\nHän takertui akkunan pieleen ilmalaivan keikkuessa ja heiluessa\nja tuijotti hämärille kaduille läpi hienon sateen, jota tuuli nyt\najoi edellään. Hän näki ihmisten juoksevan ulos taloista, näki\nrakennusten sortuvan ja tulen alkavan riehua. Matkallaan ilmalaivat\nmurskasivat kaupungin, kuten lapsi hajoittaa kiviliuskoista ja\npahvista rakentamansa kartanot. Alhaalla jäi jälkeen raunioita\nja loimuavia tulipaloja, kuolleita milloin kasoittain, milloin\nhujan hajan, miehiä, naisia ja lapsia sikin sokin, ikäänkuin he\neivät olisi olleet sen enempää kuin maureja tai zulu-neekereitä\ntai kiinalaisia. Alinen New York oli pian muuttunut punaisia\nliekkejä syytäväksi tulipesäksi, josta ei voinut paeta minnekään.\nRaitiotie-, rautatie- ja lauttaliikenne oli kokonaan pysähtynyt, eikä\nhämmentyneillä pakolaisilla ollut tuossa synkässä sekasorrossa tietä\nvalaisemassa ainoakaan muu valo paitsi tulipalot. Hän aavisti ja\nnäki vilahdukselta, miltä mahtoi tuntua olla siellä alhaalla aavisti\nja näki. Ja äkkiä hänen mieleensä juolahti ikäänkuin uskomattomana\nkeksintönä, ettei sellaisia onnettomuuksia saattanut tapahtua\nainoastaan tässä omituisessa, jättiläismäisessä, vieraassa New\nYorkissa, ne olivat mahdollisia myöskin Lontoossa -- Bun Hillissä!\n-- ettei tuo pieni saari keskellä hohtavia meriä enää ollutkaan\nsaavuttamaton, ettei koko maailmassa enää ollut jälellä paikkaa,\nmissä Smallwaysit voivat ylpeinä nostaa päätään ja äänestää sotaa ja\nrohkeata ulkopolitiikkaa ja kuitenkin itse säästyä moisilta hirmuilta.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nVaterlandin haaksirikko.\n\n\n1.\n\nJa sitten syttyi Manhattan-saaren liekkien yläpuolella taistelu,\nensimäinen ilmataistelu. Amerikkalaiset olivat käsittäneet, kuinka\nkalliiksi heidän odotuksensa täytyi käydä, ja iskivät kaikin voimin,\nvoidakseen mahdollisesti vielä pelastaa New Yorkin tuon hullun\nrautaprinssin käsistä, tulesta ja tuhosta.\n\nHe hyökkäsivät saksalaisten kimppuun iltahämyssä ankaran myrskyn\nsiivillä, ukkosen ja sateen kera. He saapuivat Washingtonin ja\nPhiladelphian leireistä täyttä vauhtia kahdessa osastossa, ja yllätys\nolisi ollut täydellinen, ellei Trentonin luona olisi liikuskellut\netuvartija-ilmalaivaa.\n\nHävitykseen kyllästyneinä ja uupuneina ja ampumavarastonsa puoleksi\ntyhjennettyään saksalaiset asettuivat parhaillaan päin myrskyä\nvastaan, kun saapui sanoma tästä hyökkäyksestä. New York oli\njäänyt kaakon puolelle, sen mustalla pinnalla loisti nyt hirveä\npunainen arpi. Kaikki ilmalaivat keikkuivat ja horjuivat, raepuuskat\npainoivat niitä alaspäin ja pakottivat ne ponnistellen pyrkimään\njälleen ylöspäin. Ilma oli käynyt purevan kylmäksi. Prinssi oli\nantamaisiilaan käskyn laskeutua maahan päin ja päästää alas kupariset\nukkosenjohtoketjut, kun hän sai viestin aeroplaanihyökkäyksestä. Hän\njärjesti laivastonsa riviin päin etelää, määräsi drachenfliegerit\nmiehitettäviksi ja asetettaviksi lähtökuntoon ja antoi laivojen\nnousta koleaan kirkkauteen kosteuden ja pimeyden yläpuolelle.\n\nBert pääsi vain vähitellen selville siitä, mikä vaara nyt uhkasi.\nHän seisoi silloin ruokailuhuoneessa, missä jaettiin ruoka-annoksia.\nHän oli jälleen ottanut käytäntöön Butteridgen turkit ja hansikkaat\nja lisäksi verhoutunut huopapeitteeseen. Hän kastoi leipäänsä\nkeittoon ja puraisi siitä aimo palasia. Hajareisin seisoen hän\nnojasi seinää vastaan pysyäkseen tasapainossa ilmalaivan keikkuessa.\nMiehet näyttivät väsyneiltä ja alakuloisilta; muutamat juttelivat,\nmutta useimmat murjottivat pahalla päällä ja mietteissään, pari oli\nmerikipeätä. Kaikissa näytti vallitsevan omituinen, murhaamisen\naiheuttama tunne, että he olivat hyljeksittyjä heittiöitä, että\nheidän allaan oli maa ja raivostunut ihmissuku, joka oli mertakin\nvihamielisempi.\n\nSitten uutinen iski heidän joukkoonsa. Ovelle ilmestyi tukeva punakka\nmies, jolla oli vaaleat silmäripset ja arpi, ja hän huusi saksaksi\njotain, mikä ilmeisesti saattoi jokaisen hätkähtämään. Muuttunut\näänen sävy järkytti Bertiäkin, vaikkei hän ymmärtänyt sanaakaan.\nIlmoitusta seurasi äänettömyys, ja sitten sateli kysymyksiä ja\narveluita. Yksinpä kipeätkin miehet kiihtyivät puhumaan. Muutaman\nminuutin ajan ruokailuhuone oli kuin mikäkin mielisairaala, ja\nsitten, ikäänkuin uutisen vahvistukseksi, kellot alkoivat kilistä\nkutsuen miehet paikoilleen.\n\nBert huomasi joutuneensa aivan äkkiä ypöyksikseen.\n\n\"Mikäs nyt on tulossa?\" hän sanoi, vaikka osittain arvasikin sen.\n\nHän viipyi vain sen verran, että sai kulautetuksi kurkkuunsa\nkeittonsa jäännöksen, juoksi sitten huojuvaa käytävää pitkin\nja kiipesi lujasti kiinni pitäen portaita myöten alas pikku\nparvekkeelle. Ilma vaikutti häneen kuin ruiskahdus kylmää\nvettä. Ilmalaiva harjoitteli paraillaan jonkinlaista uutta\njiu-jitsu-temppua. Hän veti vaipan kiinteämmin ympärilleen pidellen\ntoisella kädellään tukevasti kaiteesta. Hän huomasi kieppuvansa\nkosteassa hämärässä, jossa ei nähnyt muuta kuin ohitse virtaavaa\nusvaa. Yläpuolella ilmalaiva hohti kirkkaana ja miehet pyrkivät\nnopeasti määräpaikkoihinsa. Sitten tulet sammuivat äkkiä, ja\n_Vaterland_ alkoi loikkien ja väännellen ja omituisesti kiemurrellen\nponnistella ylöspäin.\n\n_Vaterlandin_ keikahtaessa hän näki vilahdukselta aivan heidän\nallaan muutamia isoja palavia rakennuksia, jotka näyttivät suurelta\nväräjävältä liekkikukalta, ja sitten hän erotti epäselvästi\najelehtivan sumun läpi toisen ilmalaivan, joka kieriskeli pyöriäisen\ntavoin ja ponnistelihe myöskin ylöspäin. Hetken kuluttua se peittyi\njälleen pilviin ja tuli sitten uudelleen näkyviin mustana, valaan\nkaltaisena hirviönä. Ilma oli täynnä läiskinää ja vihellystä,\nomituisia viuhuvia ääniä ja hälinää; se kiihotti ja hämmensi häntä,\ntuon tuostakin hänen tarkkaavaisuutensa jännittyi.\n\n\"Viuh!\"\n\nPimeydestä hänen yläpuolellaan putosi jotain ja hävisi vinosti\nsukeltaen alas sekamelskaan. Se oli saksalainen drachenflieger. Se\nkiiti niin nopeasti, että hän erotti vaan silmänräpäykseltä ohjaajan\ntumman muodon, joka istui kyyryssä rattiinsa takertuneena. Se saattoi\nolla tarkoitusperäinen liike, mutta se näytti tapaturmalta.\n\n\"Katsos pakanaa!\" sanoi Bert.\n\n\"Pop-pop-pop\", pani tykki jossain edessäpäin, ja yhtäkkiä\nVaterland kallistui aivan hirvittävästi, ja Bert sekä vahtisotilas\ntarraantuivat kaiteeseen henkensä edestä. \"Pom!\" kuului ylhäältä\nankara jymähdys, sitä seurasi toinen mahtava jyrinä, ja kaikkialla\nhänen ympärillään pilvet sävähtivät punaisiksi heijastaen\nnäkymättömiä leimahduksia ja paljastaen suunnattomia onkaloita. Kaide\nkiepsahti pystyyn, ja hän riippui ilmassa pysytellen siinä kiinni.\n\nJonkun aikaa Bertin huomio oli kohdistunut kokonaan\nkiinnipitelemiseen. \"Minä lähden hyttiin\", hän virkkoi, kun ilmalaiva\nkohosi jälleen oikeaan asentoon ja hän sai parvekkeen permannon\njalkainsa alle. Hän rupesi varovaisesti pyrkimään portaille päin.\n\"U-huu!\" hän huusi, kun koko parveke syöksyi pystyyn ja heittäysi\nsitten alaspäin kuin hurjistunut hevonen.\n\nPom! Pom! Pom! Ja sitten heti tämän pienen räiskinän jälkeen seurasi\nsuunnaton, väräjävä valkea leiskahdus, joka verhosi hänet, nieli\nhänet kitaansa, ja kuului jyrähdys, ikäänkuin koko maailma olisi\nhaljennut.\n\nJuuri ennen tuota räjähdystä kaikkeus näytti hetkiseksi jähmettyneen\ntuijottamaan.\n\nTällöin hän näki amerikkalaisen aeroplaanin. Hän erotti sen\nleimahduksen valossa aivan liikkumattomana. Yksinpä sen potkurikin\nnäytti olevan hiljaa ja miehet olivat jäykkiä kuin nuket. Sillä\nse oli niin lähellä, että hän saattoi havaita sen miehistön\naivan selvästi. Sen keula oli painunut alaspäin ja koko kone oli\nlentämäisillään kuperikeikkaa. Se oli Colt-Coburn-Langley-mallinen,\nsivuilla kaksinkertaiset siivet ja potkuri etupuolella, ja miehet\nsijaitsivat veneenkaltaisessa erittäin pitkässä ja kevyessä rungossa.\nTämän molemmilta sivuilta pisti esiin makasiinitykkejä. Kerrassaan\nomituista ja ihmeellistä oli se seikka, että tuona ilmestyksen\nhetkenä vasen yläsiipi paloi alaspäin, synnyttäen punertavan savuavan\nliekin. Eikä tämä ollut sittenkään ihmeellisintä. Kummallisinta\noli se, että tämä aeroplaani ja muuan saksalainen ilmalaiva, joka\nsijaitsi noin puolentoista tuhatta jalkaa alempana, olivat ikäänkuin\npujotetut salamanleimahdukselle, joka poikkesi radaltaan juuri kuin\nsiepatakseen ne, ja että sen suunnattomien siipien kulmista ja\nkärjistä virtasi kaikkialla pieniä niin sanoaksemme tulipensaita.\n\nBert näki kaiken tämän kuin kuvan, jota hieman himmensi ohut tuulen\nrepelemä sumuharso.\n\nLeimahdusta seurasi viipymättä ukkosen räjähdys, niin että on vaikea\nsanoa, menikö Bert sinä hetkenä enemmän kuuroksi kuin sokeaksi.\n\nJa sitten oli kaikki pimeätä, kuului ankara kumahdus ja heikkoja\nihmisääniä, jotka valitellen vaipuivat alaspäin syvyyteen.\n\n\n2.\n\nTämän jälkeen ilmalaiva alkoi keinua pitkään ja syvästi, ja Bert\nrupesi ponnistelemaan päästääkseen takaisin hyttiinsä. Hän oli\nläpimärkä, viluissaan, hirveän pelästynyt ja melkoisen kipeä. Hänestä\ntuntui siltä, kuin olisi kaikki voima paennut hänen käsistään ja\npolvistaan ja jalat käyneet peräti liukkaiksi, niin että metalli oli\nkuin iljanne. Tähän oli syynä se, että parveke oli peittynyt ohueen\njääkuoreen.\n\nHän ei tietänyt milloinkaan, kuinka kauan kesti nousta portaita\nmyöten ilmalaivaan, mutta uneksiessaan myöhemmin tästä retkestä se\ntuntui aina tuntien pituiselta. Yllä, alla, ympärillä oli ammottavia\nkuiluja, joissa tuuli ulvoi, pimeys aaltoili, lumihiutaleet\nryöppysivät. Ja kaikesta tästä häntä suojeli vain vähäinen\nmetalliristikko ja rautakaide, jotka tuntuivat olevan hurjan\nraivostuneet häntä kohtaan, intohimoisesti haluavan kiskoa hänet\nirralleen ja viskata myllertävään avaruuteen.\n\nKerran hän luuli huomanneensa, että korvan ohi vinkui luoti ja pilviä\nja lumihiutaleita valaisi välähdys, mutta hän ei edes kääntänyt\npäätään katsoakseen, mitä uusia vainoojia niiden ohitse syöksyi\ntyhjyyteen. Hän halusi päästä käytävään! Hän halusi päästä käytävään!\nHän halusi päästä käytävään! Kestäisikö käsi, jolla hän takertui\nkaiteeseen, vai hellittäisikö se? Kourallinen rakeita läiskähti\npäin hänen kasvojaan, niin että hän sai hetkisen haukkoa henkeään\nja kävi melkein tunnottomaksi. Pidä lujasti kiinni, Bert! Hän alkoi\nponnistella uudelleen.\n\nKun hän viimein huomasi ennättäneensä käytävään, hänet valtasi\nsuunnaton helpotuksen ja lämpimyyden tunne. Käytävä käyttäytyi kuin\nnoppalaatikko, se oli ilmeisesti halukas kalistelemaan häntä sinne ja\ntänne ja sitten viskaamaan hänet jälleen ulos. Hän pysyttelihe kiinni\nepätoivoisesti tarrautuen, kunnes käytävä sukelsi alaspäin. Sitten\nhän juoksi lyhyen matkan hyttiään kohti ja tarttui jälleen kiinni\netupään kohotessa.\n\nPelastunut! Hän oli hytissään!\n\nHän läimähytti oven kiinni, ja sitten kului melkoinen aika, jolloin\nhän ei ollut mikään ihmisolento, vaan ilmasairaustapaus. Hän tahtoi\npäästä jonnekin, missä hän pysyisi kiinni pitelemättä. Hän avasi\narkun ja laskeusi sen sisään irtonaisten esineiden sekaan; avutonna\nhän lojui siellä pään jysähtäessä vuoroin kumpaankin laitaan.\nKansi läjähti kiinni, mutta hän ei välittänyt enää mistään. Ei hän\nvälittänyt siitä, kutka taistelivat, mitä luoteja ammuttiin tai mitä\nmilloinkin räjähti. Samantekevää, ammuttiinko tai murskautuiko hän\npalasiksi. Hän oli täynnä heikkoa tolkutonta raivoa ja epätoivoa.\n\"Typerää!\" hän virkkoi, kuvaten tuolla ainoalla sanalla ihmisten\nyrityksiä, seikkailuja, sotaa ja onnettomuuksia, joihin hän oli\njoutunut. \"Typerää! Uh!\" Hän ulonsi tämän laajan nimityksen koko\nmaailmankaikkeuteen. Hän toivoi olevansa kuollut.\n\nHän ei nähnyt tähtiäkään, kun _Vaterland_ hetken kuluttua selviytyi\nalisen sään myllerryksestä, ei myöskään taistelua, joka sukeusi sen\nja kahden kiertelevän aeroplaanin välillä; ei tietänyt, että ne\nlävistivät luodeillaan sen peräkammiot, että se karkoitti ne luotaan\nräjähdyskuulillaan ja sitä tehden kääntyi pakosalle.\n\nHän ei ollut todistamassa näiden ihmeellisten yölintujen\nsankarillista hyökkäystä ja uhrautumista. _Vaterland_ oli saanut\nankaran iskun ja riippui hetkisen häviön partaalla; se vaipui\nnopeasti alaspäin vihollisen aeroplaani sotkeutuneena ruhjottuun\npotkuriin ja amerikkalaisten koettaessa kavuta siihen. Bertille se\nei merkinnyt mitään. Hän tunsi vain ankaraa heilumista. Typerää! Kun\namerikkalainen ilmalaiva lopulta putosi irti menetettyään suurimman\nosan miehistöään, teki Bert arkussaan havainnon, että _Vaterland_ oli\nottanut hirvittävän loikkauksen ylöspäin.\n\nMutta sitten alkoi äärettömästi helpottaa, helpottaa uskomattoman\nihanasti. Keinuminen, heiluminen, kamppaileminen lakkasi, loppui\näkisti ja täydellisesti. _Vaterland_ ei ponnistellut enää myrskyn\nkäsissä; murskautuneet ja räjähtäneet koneet eivät enää jyskineet, se\noli joutunut rammaksi ja ajautui tuulen mukana yhtä pehmeästi kuin\nilmapallo, suunnattomana, tuuleen levitettynä, repaleisena pilvenä,\nilmalaivahylkynä.\n\nBertille tämä merkitsi vain sitä, että sarja vastenmielisiä\naistimuksia oli nyt päättynyt. Hän ei ollut laisinkaan utelias\ntietämään, mitä ilmalaivalle oli tapahtunut ja miten taistelussa oli\nkäynyt. Pitkän ajan hän makasi odotellen epäluuloisesti keikkumisen\nja pahoinvoinnin uudistumista, ja siinä arkussa vartoillessaan hän\nvaipui lopulta uneen.\n\n\n3.\n\nBert heräsi rauhallisena, mutta ei voinut ensinkään muistaa, missä\nhän oli. Hänen päätänsä kivisti ja henkeä ahdisti. Hän oli uneksinut\nsikin sokin Ednasta ja \"Aavikon dervissheistä\", oli ollut ajavinaan\npolkupyörällä peräti vaarallisella tavalla yläilmoissa, keskellä\nräiskyviä raketteja ja leimuavia väritulia, ja herättänyt suurta\nsuuttumusta eräässä henkilössä, joka muistutti sekä prinssiä että\nherra Butteridgeä. Sitten Edna ja hän alkoivat jostain syystä\nitkeä surkeasti toistensa tähden, ja hän heräsi silmät kosteina\nhavaitakseen olevansa ummehtuneessa pimeydessä. Hän ei saisi koskaan\nenää nähdä Ednaa, ei koskaan enää.\n\nHän arveli joutuneensa jälleen polkupyörämyymälän perähuoneeseen Bun\nHilliin ja oli varma siitä, että oli vain unessa nähnyt, kuinka muuan\nkomea kaupunki, uskomattoman suuri ja loistava kaupunki, tuhottiin\npommeilla.\n\n\"Grubb!\" hän huusi, haluten kertoa toverilleen.\n\nVastausta ei kuulunut, ja äänen kumea kaiku sekä tukahduttava\nilma herätti hänessä uuden miellesarjan. Hän kohotti kätensä ja\njalkansa, ne kohtasivat voittamattoman esteen. Hän luuli olevansa\nruumisarkussa. Hänet oli haudattu elävältä! Heti hänet valtasi hurja\nkauhu. \"Auttakaa!\" hän kirkui. \"Auttakaa!\" Hän jyskytti jaloillaan,\npotki ja ponnisteli. \"Päästäkää ulos! Päästäkää ulos!\"\n\nMuutamia silmänräpäyksiä hän kamppaili sietämättömän kammon\nkynsissä, sitten tuon kuvitellun arkun laita ratkesi ja hän lennähti\npäivänvaloon. Hän pyöriskeli Kurtin kanssa ikäänkuin patjoitetulla\npermannolla, sadatuksien ja töytäyksien kilvan sadellessa.\n\nHän kohosi istumaan. Side oli irtautunut hänen päästään ja luisunut\ntoiselle silmälle, ja hän pyyhkäisi koko laitteen pois. Kurtkin\nistui parin jalan päässä, punakkana kuten ainakin, vaippoihinsa\nverhoutuneena ja aluminiumista tehty sukeltajankypärä polvellaan.\nHän tuijotti hyttitoveriinsa ankaran näköisenä ja hieroi haivenista,\najamatonta leukaansa. Molemmat olivat loivalla, punaisilla patjoilla\npeitetyllä permannolla, ja heidän yläpuolellaan oli kellarinluukun\ntapainen aukko, jonka Bert lopulta tunsi puoliavoimeksi hytinoveksi.\nKoko hytti oli näet kääntynyt kyljelleen.\n\n\"Mitä hittoa tämä on, Smallways?\" Kurt kysyi. \"Te hyppäätte ulos\ntuosta arkusta, kun minä jo luulin teidän pudonneen laivasta toisten\nkera. Missä te olette ollut?\"\n\n\"Mitenkäs nyt on laita?\" Bert kysyi.\n\n\"Tämä laita on ainakin melkein ylösalasin.\"\n\n\"Olikos äsken taistelu?\"\n\n\"Oli kyllä.\"\n\n\"Kuka voitti?\"\n\n\"En ole nähnyt sanomalehtiä. Me lähdimme, ennenkuin se päättyi.\nJouduimme hylyksi, tuuliajolle, eikä kumppaneillamme ollut aikaa\nhuolehtia meistä. Tuuli vei meidät -- niin, taivas tietää, minne\nse meitä nyt kuljettaa. Mutta se vei meidät keskeltä taistelua\nkahdeksankymmentä peninkulmaa tunnissa. Hyvä jumala, minkälainen\ntuuli! Ja entä taistelu sitten! Täällä sitä nyt ollaan!\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Ilmassa, Smallways -- ilmassa! Kun taasen joudumme alas maahan, niin\nemme totta tosiaan tiedä, mitä jaloillamme on virkaa.\"\n\n\"Mutta mitä meidän allamme on?\"\n\n\"Kanada, sen verran kuin minä tiedän -- ja kovin se näyttää karulta,\nautiolta, tylyltä maalta.\"\n\n\"Mutta miksi me emme ole suorassa?\"\n\nKurt ei vastannut vähään aikaan.\n\n\"Viimeksi muistan nähneeni jonkinlaisen lentokoneen salaman valossa\",\njutteli Bert. \"Kauheaa se oli! Tykit paukkuivat! Tuon tuostakin\nräjähti jotain. Pilviä ja rakeita. Laiva kieppui ja heilui. Minä\ntulin niin epätoivoiseksi ja rupesin niin pelkäämään -- ja voimaan\npahoin... Ettekö tiedä, kuinka taistelu päättyi?\"\n\n\"En laisinkaan. Olin osastoineni kaasusäiliössä repeämiä\npaikkailemassa. Emme nähneet ulkopuolelta mitään muuta kuin salaman\nvälähdyksiä. En saanut ollenkaan nähdä noita amerikkalaisia\naeroplaaneja. Näin vain luotien repivän seiniä ja lähetin miehiä\nparsimaan. Sitten syttyi tulipalo -- vain pienenpuoleinen. Laiva oli\nliian märkä, niin että tuli nääntyi, ennenkuin me räjähdimme. Ja\nsitten eräs heidän kirotuista koneistaan syöksyi ilmasta kimppuumme.\nEttekö huomannut sitä?\"\n\n\"Tunsin kaikki\", sanoi Bert. \"Mutta en huomannut, että mikään olisi\nmennyt murskaksi.\"\n\n\"Kyllä he olivat epätoivoisen rohkeita, jos he tekivät sen\ntarkoituksella. Lensivät kimppuumme kuin veitsi, viilsivät auki\nperäpuolen kaasusäiliöt kuin silkin, murskasivat koneet ja potkurin.\nUseimmat koneista putosivat, kun vihollinen hellitti meistä,\nmuuten olisimmekin painuneet maahan -- loput keikkuvat sinne ja\ntänne. Ja me käänsimme töppösemme taivasta kohti. Yksitoista\nmiestä tipahti alas eri kohdista, ja Winterfeld-ukko putosi\nprinssin hytin ovesta karttahuoneeseen ja taittoi säärensä. Myöskin\nsähkökoneemme ammuttiin tai vietiin pois -- kukaan ei tiedä, minne\nne joutuivat. Sellainen on tilamme, Smallways. Me ajelehdimme kuten\ntavallinen ilmapallo luonnonvoimien armoilla, kuljemme melkein\nsuoraan pohjoiseen -- mahdollisesti pohjoisnavalle. Emme tiedä,\nminkälaisia aeroplaaneja amerikkalaisilla on, emme tiedä mitään\nkoko asiasta. Luultavasti me olemme tehneet niistä lopun. Yksi\ntörmäsi meihin, toiseen iski salama, kolmannen muutamat miehistä\nnäkivät heittävän häränpyllyä, epäilemättä vain noin huvikseen.\nMutta kyllä ne saivat tarpeekseen. Me olemme menettäneet myöskin\nuseimmat drachenfliegerimme. Ne luistivat yön pimeyteen. Epävakaisia\nlaitoksia, ei niihin ole luottamista. No niin. Emme tiedä, olemmeko\nvoittaneet vaiko hävinneet. Emme tiedä, onko Englannin ja meidän\nvälillä vielä rauha, vai ollaanko jo vihollisia. Senpä vuoksi emme\nuskalla laskeutua maahan. Emme tiedä, mitä on tekeillä tai mihin\nryhdymme. Napoleonimme on yksinään, keulapuolessa, luullakseni hän\njärjestelee suunnitelmiaan uuteen kuntoon. Saamme nähdä, oliko New\nYork meidän Moskovamme vai eikö. Meillä on ollut kovat päivät ja\nme olemme murhanneet määrättömästi ihmisiä! Tämä on sotaa! Ylevää\nsotaa! Se iljettää minua tänä aamuna. Minä istun mieluummin huoneissa\nsuorassa kuin liukkailla seinillä. Olen sivistynyt mies. En voi olla\najattelematta Albrechtia ja _Barbarossaa_... Tunnen kaipaavani pesua\nja ystävällisiä sanoja ja rauhallista kotia. Kun katselen teitä, niin\n_tiedän_ olevani pesun tarpeessa. Gott!\" -- hän tukahdutti ankaran\nhaukotuksen -- \"Miltä hiivatin tarhapöllöltä te näytättekään!\"\n\n\"Saammeko me mitään suuhun pantavaa?\" kysyi Bert.\n\n\"Taivas sen tietää!\" Kurt vastasi.\n\nHän mietiskeli jonkun aikaa Bertin kohtaa. \"Mikäli minä ymmärrän,\nSmallways\", hän selitti, \"haluaa prinssi luultavasti heittää teidät\nlaivasta -- kun te ensi kerran johdutte hänen mieleensä. Sen hän\ntekee varmasti, jos hän näkee teidät... Teidäthän otettiinkin mukaan\nvain -- painolastiksi... Ja meidän on varsin pian kevennettävä\nlaivaa melkoisesti. Ellen erehdy, herää prinssi piakkoin ja ryhtyy\nhommaamaan hirveän jäntevästi... Olen alkanut pitää teistä. Se johtuu\nsiitä, että olen osaksi englantilainen. Te olette soma veikkonen.\nMinusta olisi ikävä nähdä teidän lentää suhahtavan alaspäin...\nParasta, että koettaisitte olla hyödyksi. Taidanpa toimittaa teidät\nosastooni. Teidän on tehtävä työtä ja oltava hiivatin älykäs. Ja\nsitten teidän täytyy riippua hetkinen pää alaspäin. Mutta ei teillä\nole juuri muutakaan keinoa. En usko, että me rupeamme kauemmin\nkuljettamaan matkustajia. Painolasti pois -- ellemme halua piakkoin\npainua maahan ja joutua sotavangeiksi. Prinssi ei ainakaan suostu\nsiihen. Hän tahtoo olla mukana loppuun asti.\"\n\n\n4.\n\nHe löysivät saranatuolin paikoiltaan oven takaa, kapusivat akkunan\nääreen ja katselivat vuorotellen ulos. Alhaalla näkyi harvametsäistä\nseutua; rautateitä ja maanteitä ei ollut ensinkään ja asutuksen\nmerkkejä vain siellä ja täällä. Sitten kajahti torvi, ja Kurt arveli\nsen kutsuvan ruualle. He astuivat ulos ovesta ja kapusivat vaivoin\nmelkein kohtisuoraa käytävää myöten, tukien itseään epätoivoisesti\nsormin ja varpain sen lattian tuuletusrei'istä. Itsestään lämpiävät\nkeittolaitteet olivat säilyneet vahingoittumattomina, joten\nupseereille voitiin tarjota kuumaa kaakaota ja miehistölle keittoa.\n\nBertistä tämä retki oli niin peräti omituinen, että se sai hänet\nunohtamaan kaiken pelon. Hän tunsi nyt paljon enemmän mielenkiintoa\nkuin pelkoa. Hän tuntui tyhjentäneen edellisenä yönä kauhun ja\nturvattomuuden maljan pohjaan saakka. Hän alkoi tottua ajatukseen,\nettä ennen pitkää hän saisi varmaankin surmansa, että tämä\nkummallinen ilmamatka oli varsin luultavasti hänen kuolinretkensä.\nEi yksikään ihmisolento voi olla alituisesti peloissaan, pelko\nsiirtyy lopulta hänen mielessään taustalle, se pannaan tosiasiana\nhyllylle ja jätetään rauhaan. Hän istui kyyryssä lautasensa ääressä\nlippoen lientä suuhunsa leipäpalallaan ja tarkasteli tovereitaan.\nKaikki olivat melkoisen keltaisia ja likaisia, posket neljän päivän\nvanhan parransängen peitossa, ja he ryhmittyivät väsyneinä ja\nsattumoisin, kuten haaksirikkoutuneet laivanhylylle. Puheltiin vain\nvähän. Asema saattoi heidät niin ymmälleen, ettei siihen voinut\nsanoa mitään. Kolme oli loukkaantunut laivan keikkuessa taistelun\naikana, ja yhdellä oli luodin haava siteessä. Oli uskomatonta, että\ntämä pieni miesparvi oli murhannut ja pannut toimeen verilöylyjä\nennen kuulumattomassa määrässä. Ei yksikään niistä, jotka nyt\nistuivat siinä luisulla seinämällä keittokulho kädessään, näyttänyt\nolevan todella vikapää mihinkään sellaiseen, itse asiassa kykenevän\nvahingoittamaan edes koiraakaan ehdoin tahdoin. Kaikki olivat\nniin ilmeisesti luodut elämään vaaleaveristen vaimojen kanssa\nrauhassa tukevalla mannulla, hoitamaan huolellisesti vainioitaan\nja hilpeästi huvitteleimaan. Punakka, tukeva mies, joka oli tuonut\nruokailuhuoneeseen ensimäisen viestin ilmataistelusta, oli syönyt\nannoksensa loppuun ja korjaili äidillisen huolellisesti erään\nkäsivartensa nyrjähyttäneen nuorukaisen sidettä.\n\nBert murenteli viimeistä leipäpalaansa viimeiseen keittotilkkaansa,\nkoettaen saada sitä riittämään niin kauan kuin suinkin. Silloin hän\nhuomasi äkkiä jokaisen katselevan jalkaparia, joka heilui ylöspäin\nkääntyneessä avoimessa oviaukossa. Siihen ilmestyi Kurt. Hän oli\njollain salaperäisellä tavalla saanut partansa ajetuksi ja vaalean\ntukkansa siloitetuksi. Hän näytti kerrassaan enkelimäiseltä. \"Der\nPrinz\", hän virkkoi.\n\nNäkyviin tuli toinen pari jalkineita tehden laajoja ja suuremmoisia\nliikkeitä tapaillessaan pihtipieliä. Kurtin avulla ne saivat\njalansijan, ja ajeltuna, harjattuna, vahattuna ja puhtaana, suurena\nja pelottavana liukui prinssi alas joutuen istumaan hajareisin\novelle. Kaikki miehet, myöskin Bert, nousivat seisomaan ja tekivät\nkunniaa.\n\nPrinssi tarkasteli heitä kuin ratsun selästä. Kapteenin pää ilmestyi\nhänen rinnalleen.\n\nSitten seurasi Bertille kauhun hetki. Prinssin silmien sininen lieska\nosui häneen, suuri sormi viittasi, kysymys seurasi. Kurt kiiruhti\nselittämään.\n\n\"Vai niin\", sanoi prinssi, ja Bert joutui unhoon.\n\nSitten prinssi puhui miehille lyhyin, sankarimaisin lausein, tukien\nitseään toisella kädellä ja viittoillen toisella vaihtelevin\nliikkein. Hänen sanojaan Bert ei ymmärtänyt, mutta hän huomasi\nmiesten käytöksen muuttuvan, heidän selkiensä suoristuvan. He\nalkoivat keskeyttää prinssin puhetta hyvähuudoilla. Sen loputtua\nheidän johtajansa viritti laulun, ja kaikki miehet yhtyivät häneen.\n\"Ein fester Burg ist unser Gott\" he lauloivat syvin, voimakkain\näänin ja suunnattomalla siveellisellä innostuksella. Se oli räikeän\nsopimatonta vahingoittuneessa, vajoavassa ilmalaivassa, joka oli\nlennähtänyt avaruuteen suoritettuaan maailman historian julmimman\npommituksen. Mutta siitä huolimatta se oli äärettömän valtaavaa. Bert\noli syvästi liikutettu. Hän ei osannut laulaa sanaakaan Lutherin\nsuuresta virrestä, mutta hän avasi suunsa ja päästeli kovia, syviä ja\npaikoitellen sointuvia ääniä...\n\nKaukana alhaalla tämän syvän laulun kuuli pieni joukko kristittyjä\nsekarotuisia intiaaneja, jotka olivat tukin hakkuussa. He söivät\nparhaillaan aamiaista, mutta syöksyivät iloisina ulos majoistaan\nluullen Vapahtajan olevan tulossa maan päälle. He tuijottivat\ntuulessa ajelehtivaan _Vaterlandiin_ ja olivat sanomattoman\nihmeissään. Se vastasi niin monessa suhteessa heidän käsitystään\nVapahtajan tulosta ja erosi siitä toisissa suhteissa perin pohjin.\nHe tähystelivät sen kulkua juhlallisen tunteen valtaamina ja\nhämmästyksestä sanattomina. Virsi päättyi. Sitten kuului pitkän ajan\nkuluttua taivaasta ääni. \"Mikä tämän paikan nimi on, sanokaa.\"\n\nHe eivät vastanneet. Eivätkä he ymmärtäneetkään, vaikka kysymys\ntoistettiin.\n\nJa viimein kummitus ajautui pohjoiseen metsäisen harjanteen ylitse\nja katosi näkyvistä. Miesten kesken syntyi pitkällinen ja tulinen\nväittely...\n\nVirsi päättyi. Prinssin jalat heilahtivat jälleen käytävään, ja\njokainen valmistautui reippaasti sankarillisiin ponnistuksiin ja\nvoitollisiin tekoihin. \"Smallways!\" huusi Kurt. \"Tulkaa tänne!\"\n\n\n5.\n\nSitten Bert alkoi Kurtin ohjaamana työskennellä ilmapurjehtijana.\n\n_Vaterlandin_ kapteenilla oli lähinnä perin yksinkertainen tehtävä:\nhänen oli koetettava pysyä ilmassa. Tuuli oli tosin melkoisesti\nlientynyt, mutta puhalsi vielä siksi voimakkaasti, että niin kömpelön\nlaitteen oli perin vaarallista lähestyä maata, vaikka prinssi\nolisikin halunnut laskeutua asuttuun seutuun, missä helposti saattoi\njoutua vangiksi. Oli välttämätöntä pitää laivaa ilmassa, kunnes tuuli\ntaukoisi, ja sitten painua, jos se kävi päinsä, johonkin syrjäiseen\nseutuun, missä voisi ryhtyä korjaustöihin. Kenties myöskin joku\netsimään lähetetty toveri löytäisi heidät sieltä. Tämän vuoksi oli\npainoa kevennettävä, ja Kurt määrättiin kiipeemään kymmenkunnan\nmiehen kera litistyneitten ilmasäiliöiden luo ja leikkaamaan ne\npala palalta irti laivan vaipuessa. Niinpä Bertkin joutui terävä\nsäilä aseenaan kapuilemaan pitkin verkkoa neljän tuhannen jalan\nkorkeudessa, koettaen ymmärtää Kurtin käskyjä, kun tämä puhui\nenglantia, ja aavistaa ne hänen käyttäessään saksaa.\n\nSe oli päätä huimaavaa työtä, mutta ei kuitenkaan läheskään niin\npyörryttävää, kuin liikaa ravittu lukija saattanee kuvitella\nlämpimässä huoneessa istuessaan. Bert havaitsi mahdolliseksi katsoa\nalaspäin ja tarkastella villiä pohjoista maisemaa, jossa ei näkynyt\nainoatakaan asutuksen merkkiä, ainoastaan kallioita, vesiputouksia,\nvuolaita yksinäisiä jokia ja puita ja viidakkoja, jotka päivän\nkuluessa kävivät yhä pienemmiksi ja vaivaisemmiksi. Kukkuloilla\noli siellä ja täällä lumiläikkiä. Ja kaiken tämän yläpuolella hän\ntyöskenteli, takertuen tukevasti verkkoon ja hakaten sitkeätä ja\nniljakasta öljyttyä silkkivaatetta. Hetken kuluttua he saivat\nryhelmän vääntyneitä terästankoja ja rautalankoja putoamaan rungosta,\nja sitä seurasi iso palanen silkkirakkoa. Se auttoi. Tämän esteen\nirtautuessa ilmalaiva kohosi viipymättä. Melkein näytti siltä,\nkuin he olisivat pudottaneet koko Kanadan. Irroitettu osa lehahti\nlevälleen ilmassa, liehui alas ja iski maahan erään syvänteen\nreunalle, sotkeutuen rumaksi röykkiöksi. Bert riippui kuin jäätynyt\napina köysistään eikä liikuttanut ainoatakaan lihasta viiteen\nminuuttiin.\n\nMutta tuo vaarallinen työ oli hänen mielestään myöskin\nvirkistävää, ja ennen kaikkea se synnytti toveruutta. Hän ei\nollut enää epäluotettava ja eristetty muukalainen, hänellä oli\nnyt sama tarkoitusperä kuin noilla toisilla, hän uurasti kaikessa\nystävyydessä kilpaillen, suorittaakseen osansa ennen heitä. Ja\nKurtia kohtaan hän osoitti syvää kunnioitusta ja kiintymystä, joka\noli tähän saakka piillyt hänessä salassa. Työtä ohjatessaan Kurt\nosoittautui kerrassaan ihailtavaksi: hän oli kekseliäs, auttavainen,\nhienotunteinen, nopea. Hän näytti olevan läsnä kaikkialla. Ihan\nsilloin unohti hänen punakkuutensa, hänen keveän hilpeytensä. Milloin\njoku vain joutui pulaan, heti hän oli antamassa järkeviä ja varmoja\nneuvoja. Hän oli miehilleen kuin vanhempi veli.\n\nKaikkiaan he irroittivat kolme melkoista röykkiötä, ja sitten\nBert sai ilokseen kavuta takaisin hyttiin jättääkseen paikkansa\nuudelle työkunnalle. Hän sai toveriensa kera kuumaa kahvia, sillä\ntyö oli ollut jäätävää, vaikka heillä olikin käsineet. He istuivat\nsitä juoden ja katsellen tyytyväisinä toisiaan. Muuan miehistä\nsanoi ystävällisesti Bertille jotain saksan kielellä, ja Bert\nnyökkäsi hymyillen. Kurtin avulla Bert, jonka nilkat olivat melkein\npaleltuneet, onnistui saamaan parin saappaita eräältä haavoittuneelta\nsotilaalta.\n\nIltapäivällä tuuli lientyi tuntuvasti, ja ilmassa alkoi harvakseen\najelehtia pieniä lumihiutaleita. Alhaallakin näkyi runsaammin lunta,\nja ainoastaan laaksoissa kasvoi mäntyjä ja kuusia, muuten seutu\noli metsätöntä. Kurt astui kolmen miehen kera eheinä säilyneisiin\nkaasuosastoihin ja valmistautui viiltämään seiniä auki laskeutumista\nvarten. Jälelle jääneet pommit heitettiin pois, ja ne putosivat\nmaahan kovasti jyrähtäen. Kello neljän aikaan _Vaterland_ viillettiin\nauki ja vaipui maahan avaralle kiviselle lakeudelle, jota kaarsivat\nlumihuippuiset vuoret.\n\nSe oli luonnollisesti vaikea ja ankara temppu, sillä _Vaterlandia_\nei ollut varustettu ilmapalloksi. Yksi seinä viillettiin auki liian\npian, toiset liian myöhään. Ilmalaiva mätkähti raskaasti maahan,\nkimmahti kömpelösti, iski riippuvan parvekkeen etuosaansa vastaan,\nvahingoittaen von Winterfeldia kuolettavasti, ja vaipui sitten,\nmuutamia hetkiä raahattuaan, luhistuvaksi raunioksi. Kaksi miestä\nloukkaantui pahasti toinen taittoi jalkansa, toinen sai sisäisiä\nvammoja sinkoilevista tangoista ja rautalangoista, ja Bert jäi\njoksikin aikaa kiinni laidan alle. Kun hän viimein pääsi irti ja\nsaattoi ryhtyä tarkastelemaan, niin tuo suuri musta kotka, joka kuusi\npäivää sitten oli lähtenyt niin komeasti lentoon Keski-Saksasta,\nlevitti litistyneenä siipiään ilmalaivan hyttien yllä ja näytti perin\nkovaosaiselta -- ikäänkuin joku olisi ottanut sen kiinni, vääntänyt\nniskat nurin ja heittänyt sen syrjään. Useat miehistä seisoivat\näänettöminä, tarkastellen mietteissään hylkyä ja autiota erämaata.\nToiset hommailivat tilapäisissä telteissä, jotka oli valmistettu\ntyhjistä kaasusäiliöistä. Prinssi oli lähtenyt jonkun matkan päähän\nja tähysteli kaukoputkellaan etäisiä kukkuloita. Ne näyttivät\nvanhoilta merenluodoilta; siellä ja täällä oli pieniä havupuuryhmiä\nja parissa kohdassa kuohui korkea vesiputous. Ympäristössä oli\ntiheässä sileiksi hankautuneita paasia, maa ei kyennyt elättämään\nmuuta kuin vaivaista alppikasvistoa. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan\njokea, mutta ilma oli täynnä läheisen kosken kohinaa. Lakeuden yli\npuhalsi kolea, pureva tuuli. Tuon tuostakin ajelehti ohitse jokunen\nlumihiutale. Tukeva jäätynyt maa tuntui Bertin astuessa omituisen\nkuolleelta ja raskaalta eloisaan ilmalaivaan verrattuna.\n\n\n6.\n\nSuuri ja mahtava prinssi Karl Albert oli siis joksikin aikaa joutunut\nerilleen siitä suunnattomasta taistelusta, jonka pää-aiheuttajia hän\noli. Taistelun vaiheet ja sää olivat liittoutuneet viskaamaan hänet\nhaaksirikkoisena Labradoriin, ja siellä hän sai raivostuneena viettää\nkuusi pitkää päivää sodan ja ihmeiden pyyhältäessä yli koko maailman.\nKansakunta nousi kansakuntaa vastaan ja ilmalaivastot kamppailivat\nkeskenään, kaupunkeja paloi ja ihmisiä kuoli laumoittain. Mutta\nLabradorissa olisi saattanut uneksia koko maailman elävän rauhassa,\nsiellä häiritsi hiljaisuutta vain heikko kalkutus.\n\nSiellä sijaitsi haaksirikkoutuneiden leiri. Etäältä nuo\nsilkkivaatteella peitetyt hytit näyttivät suurehkolta\nmustalaisteltiltä, ja kaikki työkykyiset ahersivat uutterasti\nrakentaen rungon teräsosista mastoa, johon _Vaterlandin_\nsähköteknikot voisivat ripustaa sädesähkötykseen tarvittavat\npitkät johdot. Se oli jälleen saattava prinssin muun maailman\nyhteyteen. Toisin ajoin näytti siltä, kuin ei mastoa saataisi\nmilloinkaan kuntoon. Joukko kärsi alun pitäen puutetta. Ruokavaroja\noli niukanpuoleisesti, joten annoksia supistettiin, ja paksuista\npukineistaankin huolimatta he olivat perin huonosti varustetut\nkestämään tämän erämaan purevaa tuulta ja tylyä ankaruutta.\nEnsimäinen yö vietettiin pimeässä ja ilman tulia. Sähkökoneet olivat\nmurskautuneet ja pudonneet kaukana etelässä, eikä kenelläkään\nollut ainoatakaan tulitikkua; olihan niiden tuominen kielletty\nkuoleman uhalla. Kaikki räjähdysaineet oli heitetty pois, ja vasta\naamupuolella linnunnaamainen upseeri, jonka hytin Bert oli matkan\nalkaessa saanut, tunnusti omistavansa parin kaksintaistelupistooleja\npatruunineen, joilla kävisi päinsä sytyttää tuli. Myöhemmin\nlöydettiin myöskin konetykin laatikosta joukko koskemattomia\nampumatarpeita.\n\nYö oli kurja ja tuntui melkein loppumattomalta. Tuskinpa kukaan\nnukkui. Miehistöstä oli seitsemän haavoittunut, von Winterfeld oli\nloukannut päänsä, ja hän värisi ja houraili, taistellen hoitajaansa\nvastaan ja huutaen omituisia asioita New Yorkin polttamisesta.\nMiehet kyyristyivät ruokailuhuoneessa yhteen kasaan, käyttäen\nsuojakseen mikä mitäkin, joivat kaakaota itsestään lämpiävistä\nlaitteista ja kuuntelivat hänen huutojaan. Aamulla prinssi puhui\nheille kohtalosta ja isäinsä Jumalasta ja ilosta ja maineesta, jonka\nhänen hallitsijasukunsa puolesta kuoleminen tuotti, sekä muista\nsamallaisista seikoista, jotka olisivat muuten joutuneet unhoon\ntuossa kolkossa korvessa. Miehet hurrasivat innostuneina, ja kaukana\nulvoi susi.\n\nSitten he ryhtyivät työhön ja raatoivat kokonaisen viikon\nsaadakseen pystyyn teräsmaston, johon ripustettiin kuparilangoista\npunottu suuri halstari. Kaiken aikaa oli tehtävä työtä, ankaraa\nja vaivalloista työtä, kovan puutteen kourissa. Vain komeat\nauringonnousut ja -laskut, kohisevat vesiputoukset ja erämaan jylhyys\nloivat suuremmoisuudellaan jotain vaihtelua heidän yksitoikkoiseen\nelämäänsä. He laativat kehän alituiseen palavia nuotioita, miehet\nkuljeskelivat joukoittain kuivia oksia hakemassa ja kohtasivat\nretkillään susia, ja haavoittuneet kannettiin vuoteissaan ilmalaivan\nhyteistä tulien ympärille. Siellä von Winterfeld vanhuskin\nhouraili aikansa ja rauhoittui viimein ja kuoli, ja kolme muutakin\nhaavoittunutta sairastui kunnollisen ravinnon puutteesta, toiset\ntaasen paranivat. Nämä seikat tapahtuivat ikäänkuin syrjässä;\nBertin tietoisuudessa oli aina ensi sijalla alituinen raataminen,\npiteleminen ja nostaminen ja raskaiden röykkiöiden hajoittaminen,\nikävä viilaaminen ja lankojen vääntäminen, ja toisella sijalla\nprinssi, joka oli aina yllyttämässä ja uhkaamassa, milloin joku\nlamautui. Hän tuli heidän luokseen ja viittasi heidän päidensä ylitse\netelään kohti tyhjää taivasta. \"Tuolla odottaa meitä maailma!\" hän\nsanoi saksaksi. \"Viisikymmentä vuosisataa odottaa täyttymystään.\"\nSanoja ei Bert ymmärtänyt, mutta hän tajusi liikkeen. Usein prinssi\nsuuttui, kerran miehelle, joka työskenteli hitaasti, toisen kerran\nmiehelle, joka varasti toverinsa annoksen. Ensinmainittua hän nuhteli\nja määräsi hänet ikävämpään työhön, toista hän löi päin kasvoja\nja piteli pahoin. Itse hän ei tehnyt työtä. Tulien lähettyvillä\noli sileä paikka, jossa hän saattoi käsivarret ristissä astuskella\nedes ja takaisin, toisinaan tuntikausia, mutisten itsekseen\nkärsivällisyydestä ja kohtalostaan. Joskus hän puhkesi huutamaan\nja käsillään viittoilemaan kuten kaunopuhuja. Työmiehet kiintyivät\ntuijottamaan häneen, kunnes huomasivat hänen sinisten silmäinsä\nleimuavan ja hänen kätensä aina osoittelevan eteläisiä kukkuloita.\nSunnuntaina työ keskeytyi puoleksi tunniksi, prinssi saarnasi uskosta\nja Jumalan ystävyydestä Davidia kohtaan ja sen jälkeen laulettiin\n\"Jumala ompi linnamme\".\n\nEräässä kurjassa majassa makasi von Winterfeld, ja kerran hän\nhouraili kaiken aamua Saksan suuruudesta. \"Blut und Eisen!\" hän\nkarjui, ja sitten, ikäänkuin pilkaten: \"Welt-Politik -- ha, ha!\"\nSitten hän rupesi matalalla, viekkaalla äänellä selittelemään\nkuvitelluille kuulijoille mutkallisia valtiollisia asioita. Toiset\npotilaat kuuntelivat häntä. Havaitessaan Bertin huomion kääntyvän\nsinne päin, Kurt huusi: \"Smallways, tarttukaahan tuohon. Kas niin!\"\n\nVäsyttävän verkalleen valmistui iso masto ja kohotettiin jalka\njalalta paikalleen. Sähköteknikot olivat saaneet laadituksi läheiseen\npuroon padon ja vesipyörän -- sähköttäjäin pieni Millhausen-dynamo\nsoveltui näet varsin hyvin vedellä käytettäväksi -- ja kuudennen\npäivän illalla laite oli käyttökunnossa ja prinssi lennätti kutsun\n-- tosin varsin heikon -- ilmalaivastolleen tyhjän avaruuden halki.\nVastausta ei saatu pitkään aikaan.\n\nTuon illan vaikutus säilyi kauan Bertin muistissa. Työskenteleväin\nsähköteknikkojen lähellä räiskyi ja leimusi punainen tuli, ja\npitkin kohtisuoraa teräsmastoa ja kuparilankoja kohosi punaisia\nsäteitä taivasta kohti. Prinssi istui paadella odotellen, pää\nkäden varassa. Takana oli rautaristillä koristettu kivikumpu, joka\npeitti von Winterfeldin ruumiin, ja etäällä kiilui louhikossa suden\nsilmät. Toisella puolen oli suuren ilmalaivan hylky, ja miehet\nistuskelivat toisen punertavan tulen ympärillä. Kaikki olivat aivan\nhiljaa, ikäänkuin odottaen kuulevansa uutisia. Kaukana, monen sadan\npeninkulman päässä kenties toisia mastoja heräsi toimintaan. Tai\nehkäpä tämä eetterin värisyttäminen olikin hyödytöntä, ehkei maailma\nkiinnittänytkään siihen huomiota. Jutellessaan miehet puhuivat\nmatalalla äänellä. Silloin tällöin kirkui etäällä lintu ja kerran\nkuului suden ulvontaa. Ja kaiken ympärillä levisi ääretön, kolkko\nerämaa.\n\n\n7.\n\nBert kuuli uutiset viimeiseksi ja enimmäkseen murteellisella\nenglannin kielellä eräältä työkumppaniltaan. Vasta myöhään yöllä\nväsynyt sähköttäjä sai vastauksen kutsuihinsa, mutta silloin viestit\nsaapuivat selvinä ja voimakkaina. Ja minkälaisia viestejä!\n\n\"Kuulkaapas\", sanoi Bert aamiaista syötäessä suuren hälinän\nvallitessa; \"kertokaa niistä hieman.\"\n\n\"Koko maailma on sodassa\", selitti kieliniekka, heilutellen kuppiaan\nkuvaavalla tavalla. \"Koko maailma on sodassa.\"\n\nBert tuijotti etelään päin aamuruskoon. Eipä siltä näyttänyt.\n\n\"Koko maailma on sodassa! Berliini on poltettu, Lontoo on poltettu,\nHampuri ja Pariisi on poltettu. Japanilaiset ovat polttaneet San\nFranciscon. Meikäläiset ovat leiriytyneet Niagaralle. Sellaisia he\novat meille kertoneet. Kiinalla on määrättömästi lentokoneita ja\nilmalaivoja. Koko maailma on sodassa!\"\n\n\"Hyvänen aika!\" sanoi Bert.\n\n\"Niin on\", lisäsi kieliniekka juoden kaakaota.\n\n\"Ovatko ne polttaneet Lontoon? Niin kuin me New Yorkin?\"\n\n\"Mehän pommitimme.\"\n\n\"Eivätkö ne kertoneet mitään eräästä paikasta, jonka nimi on Clapham,\ntai Bun Hillistä?\"\n\n\"En ole kuullut siitä\", sanoi kieliniekka.\n\nSiihen Bert sai tyytyä toistaiseksi. Mutta miesten kiihko tarttui.\nNähdessään hetken kuluttua Kurtin seisovan yksinään kädet selän\ntakana ja katselevan varsin kiinteästi erästä etäistä vesiputousta,\nhän lähti Kurtin luo ja tervehti sotilaan tavoin. \"Anteeksi, herra\nluutnantti.\"\n\nKurt käänsi päänsä. Hänen kasvonsa olivat harvinaisen vakavat sinä\naamuna. \"Arvelin tässä juuri, että olisi hauskaa nähdä tuo putous\nlähempää\", hän sanoi. \"Se muistuttaa -- mitä haluatte?\"\n\n\"En saa ollenkaan tolkkua siitä, mitä miehet juttelevat. Ettekö\nkertoisi minulle uutisia?\"\n\n\"Hiiteen uutiset!\" sanoi Kurt. \"Uutisia kuulette yllin kyllin,\nennenkuin päivä on lopussa. Nyt on maailman loppu käsissä. _Graf\nZeppelin_ tulee noutamaan meitä. Se on täällä aamulla, ja meidän\npitäisi olla Niagaralla -- tai murskana -- neljänkymmenen kahdeksan\ntunnin kuluessa... Tahtoisin nähdä tuon putouksen. Voitte tulla\nmukaan. Oletteko saanut aterianne?\"\n\n\"Kyllä, herra luutnantti.\"\n\n\"No hyvä. Tulkaa.\"\n\nJa syvissä mietteissä Kurt lähti astumaan kallioiden yli kaukaista\nputousta kohti. Aluksi Bert kulki hänen perässään palvelijan tavoin,\nmutta päästyään leirin ilmapiiristä Kurt hidastutti kulkuaan, niin\nettä Bert ennätti hänen rinnalleen.\n\n\"Kahdessa päivässä me olemme jälleen mukana\", hän sanoi. \"Ja piru\nperii sen, joka siihen sotaan joutuu. Semmoisia ovat uutiset. Maailma\non tullut hulluksi. Meidän laivastomme voitti amerikkalaiset sinä\nyönä, jolloin me jouduimme tuuliajolle, se on selvää. Me menetimme\nyksitoista -- yksitoista ilmalaivaa varmasti, ja heiltä tuhottiin\nkaikki aeroplaanit. Taivas tietää, kuinka paljon me murhasimme ja\nsurmasimme. Mutta se oli vain alkua. Me panimme lumipallon vierimään.\nJokainen maa piilotteli lentokoneita. Ja nyt taistellaan ilmassa yli\nkoko Europan -- yli koko maailman. Japanilaiset ja kiinalaiset ovat\ntulleet mukaan. Se on suurin uutinen. He ovat tupsahtaneet meidän\npikku kahakkoihimme... Keltainen vaara oli sittenkin vaara! Heillä\non tuhansittain ilmalaivoja. He ovat levinneet yli koko maailman. Me\npommitimme Lontoota ja Pariisia, ja ranskalaiset ja englantilaiset\novat tuhonneet Berliinin. Ja nyt Aasia on meidän kaikkien kimpussa\nja vie meistä voiton... Se on mielettömyyttä. Kiina ylinnä. Eivätkä\ntiedä, mihin pysähtyä. Se on rajatonta. Tämä on viimeisen päivän\nsekamelskaa. Ne pommittavat pääkaupunkeja, tuhoavat telakat ja\ntehtaat, kaivokset ja laivastot.\"\n\n\"Tekivätkö ne paljon vauriota Lontoolle?\" Bert kysyi.\n\n\"Taivas tietää...\"\n\nHän ei sanonut enempää hetkeen.\n\n\"Tämä Labrador näyttää rauhalliselta paikalta\", hän jatkoi viimein.\n\"Melkeinpä tekisi mieleni jäädä tänne. Ei käy päinsä. Ei, minun\ntäytyy olla mukana loppuun asti. Minun täytyy olla mukana loppuun\nasti. Niin täytyy teidänkin. Ja jokaisen... Mutta miksi?... Sanonpa\nsen teille -- tämä maailma on mennyt palasiksi. Pelastusta ei\nole missään. Täällä me olemme! Me olemme kuin palavaan taloon\nsuljetut hiiret, kuin tulvan saartama karjalauma. Kohdakkoin\nmeidät noudetaan, ja sitten takaisin taisteluun. Meidän on jälleen\nmurhattava ja murskattava -- kenties. Tällä kertaa on kysymyksessä\nkiinalais-japanilainen ilmalaivasto, ja me olemme heikommat. Nyt on\nmeidän vuoromme. En tiedä, miten teidän käy, mutta oman osani tiedän\nvarsin hyvin: saan surmani.\"\n\n\"Kyllä te suoriudutte\", sanoi Bert oudon äänettömyyden jälkeen.\n\n\"En!\" väitti Kurt. \"Saan surmani. En tietänyt sitä ennen, mutta\ntänään aamun koitteessa sen tiesin -- ikäänkuin joku olisi sen\nsanonut.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Tiedän ihan varmaan.\"\n\n\"Mutta kuinka te voisitte tietää sen?\"\n\n\"Tiedän vaan.\"\n\n\"Ikäänkuin joku olisi sen sanonut?\"\n\n\"Ihan varmasti.\"\n\n\"Tiedän sen\", hän toisti, ja jonkun aikaa he astuivat äänettöminä\nvesiputousta kohti.\n\nAjatuksiinsa vaipuneena Kurt käveli edelleen ja puhkesi viimein\njälleen puhumaan. \"Olen aina ennen tuntenut itseni nuoreksi,\nSmallways, mutta tänään tunnen olevani vanha -- vanha. Niin perin\nvanha! Lähempänä kuolemaa kuin vanhukset tuntevat olevansa. Ja\nelämää olen aina pitänyt leikkinä. Sitä se ei ole... Tällaista on\nluullakseni tapahtunut aina -- sotia ja maanjäristyksiä, jotka\ntekevät elämän kurjaksi. Tuntuu siltä, kuin olisin vasta nyt\nherännyt tajuamaan sen. Olen nähnyt siitä unta joka yö sen jälkeen,\nkuin lähdimme New Yorkista... Ja sellaista on aina ollut se on\nelämän kulkua. Ihmiset riistetään niiden luota, joista he pitävät;\nkodit tuhotaan, olennot, jotka ovat täynnä elämää ja muistoja ja\nerikoisia pikku taipumuksia, kärvennetään ja murskataan ja revitään\npalasiksi, näännytetään nälkään ja tärvellään. Lontoo! Berliini! San\nFrancisco! Ajatelkaahan, kuinka monta elämäntarinaa me lopetimme\nNew Yorkissa!... Ja toiset jatkavat jälleen, ikäänkuin sellainen ei\nolisi mahdollistakaan. Niin kuin minäkin! Kuten eläimet! Juuri kuin\neläimet!\"\n\nPitkään aikaan hän ei sanonut mitään, ja sitten hän tokaisi: \"Prinssi\non mielipuoli!\"\n\nHe saapuivat eräälle kohdalle, missä oli kiivettävä, ja sitten\nsuokaistaleelle, joka reunusti pientä puroa. Siellä Bertin huomio\nkiintyi runsaina kasvaviin pieniin punaisiin kukkiin. \"Kas!\" hän\nsanoi kumartuen poimimaan. \"Tällaisessa paikassa.\"\n\nKurt pysähtyi ja kääntyi puoleksi. Hänen kasvonsa värähtelivät.\n\n\"En ole koskaan nähnyt tällaisia kukkia\", Bert huomautti. \"Ne ovat\nniin hentoja.\"\n\n\"Poimikaa enemmän, jos haluatte\", sanoi Kurt\n\nBert teki niin Kurtin seisoessa katsellen.\n\n\"Onpa somaa, että aina tekee mieli poimia kukkia\", virkkoi Bert.\n\nKurtilla ei ollut siihen mitään lisättävää.\n\nHe kulkivat edelleen puhumatta mitään kotvaan.\n\nViimein he saapuivat rosoiselle kukkulalle, jolle vesiputous näkyi.\nSiellä Kurt pysähtyi ja istuutui paadelle. \"Juuri tämän tahdoin\nnähdä\", hän selitti. \"Ei se ole varsin samallainen, mutta muistuttaa\nse hieman.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Erästä toista vesiputousta.\"\n\nÄkkiä hän kysyi: \"Onko teillä mielitiettyä, Smallways?\"\n\n\"Sepä somaa\", sanoi Bert. \"Taitaa johtua noista kukista. -- Ajattelin\nhäntä tässä juur'ikään.\"\n\n\"Niin minäkin.\"\n\n\"Mitä! Ednaako?\"\n\n\"En. Ajattelin _omaa_ Ednaani. Luullakseni meillä on kaikilla\nEdnamme, jonka luo mielikuvituksemme voi liidellä. Tarkoitin muuatta\ntyttöä. Mutta se on jo ammoin ohitse. Kovaa on ajatella, ett'en saa\nnähdä häntä minuutinkaan aikaa -- en voi kertoa hänelle, että häntä\najattelen.\"\n\n\"Kyllä kai te saatte vielä nähdä hänet\", arveli Bert.\n\n\"En\", virkkoi Kurt päättäväisesti. \"_Tiedän_ sen.\n\n\"Tapasin hänet\", hän jatkoi, \"tämän kaltaisessa paikassa -- alpeilla\n-- Engstlen-alpeilla. Siellä oli jotensakin tällainen vesiputous\n-- leveä vesiputous, joka syöksyi Innertkircheniin päin. Senvuoksi\nlähdin tänne. Me pujahdimme tiehemme ja vietimme puolen päivää kahden\nsen äärellä. Ja me poimimme kukkia. Juuri samallaisia kukkia, kuin te\nlöysitte äsken. Aivan samallaisia, mikäli tiedän. Ja kurjenpolvia.\"\n\n\"Kyllä tiedän\", sanoi Bert; \"minä ja Edna -- me olemme tehneet\nsamalla tapaa. Poimittiin kukkia. Ja muuta sellaista. Siitä tuntuu\nkuluneen vuosikausia.'\n\n\"Hän oli ihana ja rohkea ja ujo. Mein Gott!... Tuskin voin hillitä\nitseäni, niin kiihkeästi haluan nähdä hänet jälleen ja kuulla\nhänen äänensä, ennenkuin kuolen. Missä hän lienee?... Kuulkaapas,\nSmallways, kirjoitan jonkinlaisen kirjeen. -- Ja täällä on hänen\nkuvansa.\" Hän kosketti povitaskuaan.\n\n\"Kyllä te saatte tavata hänet vielä\", sanoi Bert.\n\n\"En! En saa koskaan enää tavata häntä... En ymmärrä, miksi ihmiset\nkohtaavat toisensa tullakseen vaan temmatuiksi erilleen. Mutta sen\ntiedän, että me kaksi emme kohtaa koskaan enää toisiamme. Tiedän\nsen yhtä varmasti, kuin että aurinko nousee ja tuo vesiputous\nhyrskyää paasien yli vielä minun kuolemanikin jälkeen... Oh! Kaikki\non typerää ja äkkipikaista ja väkivaltaista ja julmaa, mieletöntä\nja vihamielistä ja itsekästä -- kaikki mitä ihmiset ovat tehneet --\nkaikki mitä he konsanaan tekevät. Gott! Smallways, mitä sekamelskaa\nja sekasortoa elämä on aina ollut -- täynnä taisteluja ja verilöylyjä\nja tapaturmia, vihaa ja tylyjä tekoja, murhia, kärsimyksiä,\nomankädenoikeutta ja petosta. Nyt olen kyllästynyt siihen kaikkeen,\nikäänkuin olisin vasta huomannut sen ensi kerran. Olen huomannut sen\nnyt. Kun ihminen on elämään väsynyt, niin luullakseni hänen on aika\nkuolla. Olen menettänyt rohkeuteni, ja kuolema on kintereilläni.\nTiedän, että olen päässyt matkani päähän. Mutta ajatelkaas, kuinka\npaljon toiveita minulla vielä oli vain vähän aikaa sitten, kaikki oli\nhyvällä alulla... Se oli pelkkää petosta. Ei ollut mikään alulla...\nMe olemme vain muurahaisia muurahaiskeossa, maailmassa, missä kaikki\non samantekevää, joka kulkee kulkuaan tyhjyyttä kohti. New York --\nei New Yorkikaan tunnu minusta niin hirvittävältä. New York oli vain\nmuurahaispesä, jonka muuan narri potkaisi hajalle!\n\n\"Ajatelkaahan, Smallways, kaikkialla soditaan! Ihmiset tuhoavat\nsivistyksensä, ennenkuin ovat sen luoneetkaan. Kaikkialla tehdään\nsamoin, kuin englantilaiset tekivät Alexandriassa, japanilaiset Port\nArthurissa ranskalaiset Casablancassa. Yksinpä Etelä-Amerikassakin\nkansat taistelevat keskenään! Ei yksikään paikka ole turvallinen --\nrauhaa ei tapaa missään. Ei ole ainoatakaan paikkaa, missä vaimo voi\ntyttärineen saada suojaa. Sota saapuu ilmojen halki, yön pimeydessä\ntippuu pommeja. Rauhalliset ihmiset menevät aamulla ulos ja näkevät\nilmalaivastojen kulkevan ylitse -- tihkuen kuolemaa -- tihkuen\nkuolemaa!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nMaailmansota.\n\n\n1.\n\nVain verkalleen Bertille alkoi selvetä, mitä merkitsi että koko\nmaailma oli joutunut sotaan, ja kauan kesti, ennenkuin hänen\nmielessään muodostui tuolla pohjolan erämaassa kuva tiheään\nasutuista maista, jotka joutuivat kauhun valtaan vastasyntyneiden\nilmalaivastojen liihoitellessa niiden päällitse. Hän ei ollut\ntottunut ajattelemaan maailmaa kokonaisuudessaan, se oli ollut\nhänelle rajaton syrjäseutu, jossa sattui hänen välittömään\nnäköpiiriinsä kuulumattomia asioita. Sota oli hänen mielestään\njotain, mikä tapahtui sotanäyttämöksi nimitetyllä rajoitetulla\nalueella ja vaikutti sen ulkopuolella oleviin vain uutisten\nkautta. Mutta nyt oli koko ilmakehä sotanäyttämönä ja jokainen\nmaa taistelutantereena. Niin lähekkäin olivat kansakunnat kilvan\nrientäneet eteenpäin tutkimusten ja keksintöjen tietä, niin salaiset\nja kuitenkin samansuuntaiset olivat niiden suunnitelmat ja ennätykset\nolleet, että heti sen jälkeen, kuin ensimäinen laivasto oli lähtenyt\nliikkeelle Keski-Saksasta, alkoi aasialainen armada pyrkiä länteen\npäin korkealla yli Ganges-tasangon kummastelevien miljoonain.\nMutta Itä-Aasian liittokunnan valmistukset olivat olleet paljon\nsuuremmoisemmat kuin saksalaisten. \"Tämä askel\", sanoi Tan Tin-siang,\n\"vie meidät Lännen edelle. Me palautamme maailmanrauhan, jonka nuo\nbarbaarit ovat hävittäneet.\"\n\nHe olivat toimineet paljon salaisemmin, nopeammin ja kekseliäämmin\nkuin saksalaiset, ja missä näillä oli sata miestä työssä, siellä\naasialaisia aherti kymmenen tuhatta. Chinsi-fuhun ja Tsingyenin,\nheidän ilmapurjehdusleireihinsä, saapui yksiraiteisia ratoja myöten,\njoita nyt risteili halki koko Kiinan, rajaton määrä taitavia ja\nkykeneviä työmiehiä, joiden kanssa tavallisen europpalaisen ei\nkannattanut kilpailla toimeliaisuudessa. Sanoma saksalaisten\ntuottamasta yllätyksestä vain kannusti heidän intoaan. New Yorkin\npommituksen aikoihin saksalaisilla tuskin lienee ollut kaikkiaan\nkolmea sataa ilmalaivaa; itää, etelää ja länttä kohti lentävissä\naasialaisissa laivastoissa oli aluksia varmaankin useita tuhansia.\nSenlisäksi aasialaisilla oli erinomainen lentokone, _niaio_-niminen,\nkevyt, mutta perin tehokas ase, saksalaisten drachenfliegeriä paljon\netevämpi. Se oli viimeksimainitun tavoin yhdenmiehen-kone, mutta\nrakennettu varsin keveäksi teräksestä, ruo'osta ja kemiallisesta\nsilkistä; kuljettajina oli eteen- ja taaksepäin käyvä kone ja\nsivuilla lepattavat siivet. Aeronautilla oli aseenaan kivääri,\njolla ammuttiin hapella täytettyjä räjähtäviä luoteja, sekä\naito japanilaiseen tapaan miekka. Ajajat olivat japanilaisia,\nja varsin luonteenomaista on se, että alun pitäen määrättiin\naeronautti miekkamieheksi. Lentokoneiden siivet olivat varustetut\nkoukuilla, joilla ne voivat takertua vastustajan kaasusäiliöön\nlentäjän kavutessa alukseen. Näitä keveitä koneita kuljettivat\nlaivastot mukanaan, ja osa lähetettiin maitse tai meritse miehineen\nsotarintamaan. Ne kykenivät lentämään kahdesta viiteen sataan engl.\npeninkulmaa, riippuen siitä, millainen tuuli oli.\n\nHeti ensimäisen saksalaisen ilmalaivaston ilmestyttyä nämä\naasialaiset laumat kohosivat siis taivaalle. Jokainen järjestetty\nhallitus ryhtyi viipymättä pontevasti ja kiihkoisasti rakentamaan\nilmalaivoja ja lentokoneita jos jonkinlaisia. Diplomaattiseen\nmenettelyyn ei ollut aikaa. Varoituksia ja ultimatumeja sähkötettiin\nedes ja takaisin, ja muutamassa tunnissa oli koko pillastunut\nmaailma joutunut julkiseen ja mitä sekasotkuisimpaan sotaan. Sillä\nSuur-Britannia, Ranska ja Italia olivat julistaneet sodan Saksaa\nvastaan ja loukanneet Sveitsin puolueettomuutta; Bengalin hindulaiset\nolivat aasialaisten ilmalaivojen ilmaantuessa nousseet kapinaan\nja Indian luoteismaakunnissa oli syntynyt sille vihamielinen\nmuhamettilainen liike, joka levisi kulovalkean tavoin Gobista\nKultarannikolle asti, ja Itä-Aasian liittokunta oli anastanut\nBirman öljylähteet ja hyökkäsi sekä Saksan että Amerikan kimppuun.\nEnnenkuin viikko oli kulunut loppuun, rakennettiin Damaskuksessa,\nKairossa ja Johannesburgissa jo ilmalaivoja; Australia ja Uusi\nSeelanti varustautuivat kiihkeästi. Peloittavinta tässä puuhassa\noli se, että näitä hirviöitä kävi valmistaminen niin perin\nnopeasti. Panssarilaivan rakentamiseen kului aikaa kahdesta neljään\nvuoteen. Ilmalaivan voi tekaista yhtä monessa viikossa, ja se\noli torpeedovenettäkin yksinkertaisempi. Kun vain oli käsillä\nilmasäiliö-ainekset, koneet, kaasutehdas ja piirustukset, niin se oli\npaljon helpompi valmistaa kuin tavallinen puinen vene sata vuotta\nvaremmin. Ja nyt oli Cap Hornista Novaja Semljaan ja Kantonista\nympäri maapallon takaisin Kantoniin asti tehtaita ja työpajoja.\n\nJa tuskin olivat saksalaiset ilmalaivat ennättäneet Atlannin\nlähettyville ja Ylä-Birmasta saapunut viesti ensimäisestä\naasialaisesta laivastosta, kun luoton ja raha-asiain fantastinen\nverkko, joka oli jo toista sataa vuotta pitänyt maailmaa\ntaloudellisesti koossa, pingoittui ja repeytyi. Jokaisessa pörssissä\nsyntyi kuumeinen halu muuttaa kaikki osakkeet rahaksi, pankit\nlakkauttivat maksunsa, liike hupeni ja taukosi, tehtaat kävivät\njonkun päivän jonkinlaisen jatkuvaisuuden lain vaikutuksesta,\nvalmistellen vararikkoisten ostajain tilauksia, ja keskeyttivät\nsitten työnsä. Sitä New Yorkia, jonka Bert Smallways näki, uhkasi\nkaikesta loistosta ja vilkkaudesta huolimatta taloudellinen\nvararikko, jonka vertaista ei ennen ole esiintynyt. Elintarpeiden\ntuonti oli jo hieman vähentynyt. Ja ennenkuin maailmansota oli\nkestänyt kahta viikkoa -- niihin aikoihin, jolloin Labradorissa\nsaatiin masto valmiiksi ei Kiinan ulkopuolella ollut koko maailmassa\nainoatakaan kaupunkia tai kauppalaa, sijaitsivatpa ne sitten miten\nkaukana hyvänsä varsinaisista hävityksen keskustoista, missä\npoliisin ja hallituksen ei täytynyt turvautua pakkotoimenpiteisiin\npoistaakseen elintarpeiden puutetta ja pitääkseen kurissa työttömäin\nnälkäisiä laumoja.\n\nSellainen oli ilmasota luonteeltaan, että se kerran alkuun päästyään\njohti melkein auttamattomasti yhteiskunnalliseen hajaannustilaan.\nTämä kävi ilmi jo saksalaisten hyökätessä New Yorkin kimppuun,\nsillä tällöin huomattiin, että ilmalaiva voi tuottaa allaolevalle\nalueelle suunnatonta tuhoa, mutta on verrattain kykenemätön\nvaltaamaan, vartioimaan tai miehittämään antautunutta asemaa.\nLuonnollisesti tämän seikan täytyi taloudelliseen sekasortoon\njoutuneen, raivostuneen ja nälkiintyneen kaupunkiväestön keskuudessa\naiheuttaa väkivaltaisia ja tuhoisia selkkauksia, ja silloinkin,\nkuin ilmalaivasto liiteli toimetonna yläpuolella, vallitsi alhaalla\nkansalaissota ja hurja epäjärjestys. Sotahistoriassa ei ole\nkoskaan ennen ollut mitään sen kaltaista, ellemme voisi verrata\nsiihen sellaista tapausta, jolloin 19:nnen vuosisadan sotalaiva\nkävi jonkun suuren raakalaisasutuksen kimppuun, tai jotain noista\nlaivastopommituksista, jotka rumentavat Suur-Britannian historiaa\n18:nnen vuosisadan loppupuolella. Silloin oli todellakin sattunut\njulmuuksia ja tuhotöitä, jotka voivat herättää aavistuksen ilmasodan\nkauhuista. Senlisäksi oli maailma ennen 20:ttä vuosisataa kokenut\nvain kerran ja silloinkin verrattain lievästi -- nimittäin Pariisin\nkommunistikapinassa v. 1871 -- mihin nykyajan kaupunkilaisväestö voi\nryhtyä ahdinkoon jouduttuaan.\n\nToinen omituisuus ilmasodassa oli se, että varemmat ilmalaivat olivat\nniin tehottomia toisiinsa nähden. Alaspäin ne saattoivat syytää\nräjähdysvälineitä mitä tuhoisimmalla tavalla, linnoitukset, kaupungit\nja laivat olivat niiden armoilla, mutta toisilleen ne kykenivät\ntekemään varsin vähän haittaa, milloin niitä ei oltu varustettu\nantautumaan kuolinkamppailuun. Saksalaisilla ilmalaivoilla, jotka\nolivat yhtä isoja kuin suurimmat jättiläishöyryt, ei ollut muita\naseita kuin yksi ainoa konetykki, jonka olisi helposti voinut\nsälyttää kahden muulin selkään. Kun sitten kävi selväksi, että\nilmastakin oli sodittava, varustettiin ilmasotilaat sen lisäksi\nkivääreillä, joilla ammuttiin räjähtäviä happikuulia tai helposti\nsyttyviä aineita; mutta yhdelläkään ilmalaivalla ei ollut milloinkaan\nniin paljon tykkejä kuin pienimmällä kanuunaveneellä. Kun nämä\nhirviöt siis kohtasivat toisensa, ne pyrkivät aina toistensa\nyläpuolelle tai kamppailivat kuin djonkit, heitellen kranaatteja\nja taistellen käsirysyssä peräti keskiaikaiseen tapaan. Voitto\nsaattoi näin ollen kallistua kummalle puolelle hyvänsä. Senpä vuoksi\nhuomaammekin ilmalaivastojen amiraalien jo ensimäisten kokemusten\njälkeen koettavan yhä enemmän välttää yhteistaisteluja ja mieluummin\nhakevan tilaisuutta tuhoisaan vastahyökkäykseen, joka osoittautui\nsiveellisesti edullisemmaksi.\n\nJa jos ilmalaivat olivat liian tehottomat, niin varhaisimmat\ndrachenfliegerit osoittautuivat joko liian epävakaisiksi, kuten\nsaksalaisten, tai liian kevyiksi, kuten japanilaisten, voidakseen\nheti tuottaa ratkaisevia tuloksia. Tosin brasilialaiset laskivat\nmyöhemmin liikkeelle lentokoneen, joka pystyi ottelemaan ilmalaivan\nkanssa, mutta he rakensivat ainoastaan kolme tai neljä, toimivat\nvain Etelä-Amerikassa ja ne hävisivät historiasta jäljettömiin\nniihin aikoihin, jolloin maailmanvararikko teki lopun kaikesta\nsuurisuuntaisesta teknillisestä tuotannosta.\n\nKolmanneksi ilmasota oli omituista siinä suhteessa, että se tuotti\nsuunnatonta tuhoa, mutta ei mitään ratkaisua. Aina ennen, sekä\nmaa- että merisodassa, häviävä puoli tuli nopeasti kykenemättömäksi\nhaittaamaan vastustajan alueita ja liikennevälineitä. Taisteltiin\n\"rintamassa\", ja tuon rintaman takana olivat voittajan varat ja\nvarastot, kaupungit ja tehtaat ja pääkaupunki, koko hänen maansa\nturvassa. Jos sotaa käytiin merellä, niin hävitettiin vihollisen\nsotalaivasto ja sitten saarrettiin hänen satamansa, vallattiin hänen\nhiiliasemansa ja otettiin kiinni kaikki harhailevat risteilijät,\njotka uhkasivat omia kauppasatamia. Mutta toista on saartaa ja vahtia\nrannikkoa kuin maan koko pintaa, ja risteilijäin ja ryöstölaivain\nrakentaminen vie paljon aikaa, niitä ei voi hajoittaa ja kätkeä ja\nkuljettaa huomaamatta paikasta toiseen. Ilmasodassa oli vahvemman\npuolen, vaikka se olisikin saanut hävitetyksi heikommalta koko\nsotalaivaston, joko vartioitava koko maata tai tuhottava jokainen\nmahdollinen kohta, jossa tämä saattoi valmistaa toisen ja kenties\nuuden ja tuhoisamman ilmataistelijan. Koko hänen taivaansa oli\npimitettävä ilmalaivoilla. Niitä oli rakennettava tuhansittain, ja\nilmasotilaita tarvittiin kymmenin tuhansin. Pienen tyhjän ilmalaivan\nvoi kätkeä rautatien vajaan, kadulle, metsään; lentokone säilyy\nsitäkin paremmin salassa.\n\nEikä ilmassa ole teitä, ei kanavia eikä mitään kohtaa, jossa voi\nsanoa vastustajastaan: \"Jos hän haluaa päästä pääkaupunkiini, hänen\non tultava tätä tietä.\" Ilmassa voi joka suuntaan kulkea kaikkialle.\n\nNiinpä kävi mahdottomaksi lopettaa sotaa tavallisin keinoin. A on\nvarustautunut B:tä voimakkaammaksi, lyönyt hänet ja lähettänyt\ntuhannen ilmalaivaa hänen pääkaupunkinsa yläpuolella leijailemaan,\nuhaten pommittaa sitä, ellei B antaudu. B vastaa sädesähkötyksen\navulla, että hän on ryhtymäisillään pommittamaan A:n tärkeintä\nteollisuuskaupunkia lähetettyään sinne kolme ryöstöilmalaivaa. A\njulistaa B:n kaapparit rosvolaivoiksi ja niin edespäin, pommittaa\nB:n pääkaupunkia ja rupeaa ajamaan takaa hänen ilmalaivojaan; B\ntaasen ryhtyy intohimoisen kiihkeänä ja sankarillisen taipumattomana\ntyöskentelemään keskellä raunioitaan, valmistaa uusia ilmalaivoja ja\nräjähdysvälineitä. Sota muuttui pakostakin yleiseksi sissisodaksi,\njoka nieli pyörteeseensä siviilihenkilöt ja kodit ja koko\nyhteiskuntaelämän koneiston.\n\nNämä ilmataistelun seuraukset tuottivat maailmalle täydellisen\nyllätyksen, niitä kun ei oltu aavistettukaan. Jos se olisi\ntehty, niin maailma olisi vuonna 1900 järjestänyt yleisen\nrauhankokouksen. Mutta teknilliset keksinnöt olivat kehittyneet\nnopeammin kuin älyllinen ja yhteiskunnallinen järjestely, ja\nmaailma tuli yllätetyksi typerine vanhoine lippuineen, järjettömine\nkansallisuus-traditsioneineen, halpoine sanomalehtineen ja vielä\nhalvempine intohimoineen ja suurvalta-aatteineen, alhaisine\nkauppa-vaikuttimineen ja tavallisine epärehellisyyksineen ja\nhalpamaisuuksineen, rotuvalheineen ja -riitoineen. Kerran\nalettuaan sota ei ottanut tauotakseen. Heikko luottoverkko, joka\noli laajentunut aavistamattoman kauas ja pitänyt noita satoja\nmiljooneja taloudellisesti toisistaan riippuvina, hajosi pakokauhun\nsyntyessä. Kaikkialle saapui ilmalaivoja pudotellen pommeja,\ntuhoten kaiken yhdistymisen toivon, ja kaikkialla oli alhaalla\ntaloudellisia onnettomuuksia, nälkäistä työtöntä kansaa, mellakoita\nja yhteiskunnallista epäjärjestystä. Kaikki rakentava johtava äly\nkatosi kansakunnista intohimoisen taistelun pyörteissä. Mikäli tältä\naikakaudelta on jälellä sanomalehtiä, asiakirjoja ja historioita,\nkaikki kertovat saman yleisen tarinan: kaupunkien elintarvevarastot\nhupenivat ja kadut täyttyivät nälkäisistä työttömistä, syntyi\nhallintohäiriöitä, tilapäisiä hallituksia ja puolustustoimikuntia ja,\nmikäli on puhe Egyptistä ja Indiasta, kapinallisten komiteoja, jotka\nottivat ohjat käsiinsä; väestö aseestettiin, laadittiin pattereita ja\ntykkikuoppia, rakennettiin kiihkeästi ilmalaivoja ja lentokoneita.\n\nMe näemme vilahdukselta, ikäänkuin ajelehtivien pilvien lomitse,\nnäiden seikkojen tapahtuvan kautta kaiken maailman. Siten hävisi\nkokonainen aikakausi, siten sortui sivistys, joka oli luottanut\nkoneistoon, ja välineet, joilla se tuhottiin, olivat koneita. Mutta\nvarempien suurten sivistysten, esim. roomalaisen häviäminen oli\ntapahtunut vuosisatain kuluessa, ne olivat rauenneet asteittain,\nkuten ihminen vanhenee ja kuolee. Tämä sitä vastoin murskautui\näkkiä ja heti lopullisesti ikäänkuin ihminen, joka joutuu junan tai\nautomobiilin alle.\n\n\n2.\n\nIlmasodan varhaisimmissa taisteluissa koetettiin epäilemättä\ntodentaa merisodan vanha perusohje: ottaa selko vihollislaivaston\nasemasta ja tuhota se. Ensinnä taisteltiin Bernin ylängöllä, missä\nitalialaisten ja ranskalaisten ilmalaivain kimppuun, kun ne pyrkivät\nKeski-Saksan ilmapurjehdusleiriä hävittämään, hyökkäsi sveitsiläinen\nkokeiluosasto, jonka avuksi päivän kuluessa saapui saksalaisia\nilmalaivoja. Sitten seurasi englantilaisten Winterhouse-Dunne\naeroplaanien ja kolmen onnettoman saksalaisen välinen taistelu.\n\nSeuraava järjestyksessä oli Pohjois-Indian taistelu, jossa koko\nenglantilais-indialainen ilmapurjehdus-osasto kamppaili kolme päivää\nmusertavaa ylivoimaa vastaan, lyötiin hajalleen ja tuhottiin perin\npohjin.\n\nJa samaan aikaan alkoi saksalaisten ja aasialaisten tärkeä\nkamppailu, jota tavallisesti nimitetään Niagaran taisteluksi\naasialaisten hyökkäyksen päämäärän mukaan. Mutta se muuttui\nvähitellen hajanaisiksi kahakoiksi leviten yli toisen puolen\nmanteretta. Ne saksalaiset ilmalaivat, jotka pelastuivat taistelusta,\nlaskeutuivat maahan, antautuivat amerikkalaisille ja miehitettiin\nuudelleen. Lopulta seurasi sarja säälimättömiä ja sankarillisia\nyhteentörmäyksiä, sillä amerikkalaiset olivat hurjistuneina\npäättäneet tuhota vihollisensa ja Aasiasta saapui yhtämittaa uusia\njoukkoja, jotka leiriytyivät Tyvenen valtameren rannikolle ja saivat\ntuekseen suunnattoman laivaston. Sotaa käytiin Amerikassa jo alun\npitäen leppymättömän katkerasti; armoa ei pyydetty, vastustajia\nei vangittu. Hurjalla ja suuremmoisella tarmolla amerikkalaiset\ntoimittivat liikkeelle laivan toisensa jälkeen taistelemaan Aasian\nlaumoja vastaan ja -- hukkumaan. Tämä sota syrjäytti kaikki muut\nseikat, koko kansakunta eli ja kuoli sen vuoksi. Jonkun ajan\nkuluttua, kuten myöhemmin kerron, valkoihoiset saivat Butteridgen\nkoneesta aseen, jolla voitiin vastustaa aasialaisten miekkamiesten\nlentokoneita.\n\nAasialaisten hyökätessä Amerikkaan saksalais-amerikkalainen sota\ntaukosi tykkänään. Se hävisi historiasta. Alussa se oli näyttänyt\nlupaavan yllin kyllin murhenäytelmiä -- sehän alkoi unohtumattomalla\nverilöylyllä. New Yorkin keskustan hävittäminen sai koko Amerikan\nnousemaan yhtenä miehenä, kansa oli valmis kernaammin kuolemaan tuhat\nkertaa kuin taipumaan saksalaisten valtaan. Saksalaiset päättivät\npakottaa Amerikan alistumaan ja, seuraten prinssin suunnitelmia,\nvaltasivat Niagaran käyttääkseen hyväkseen sen suunnattomia\nsähkötehtaita, karkoittivat kaikki sen asukkaat ja muuttivat\nympäristön aina Buffaloon asti erämaaksi. He olivat myöskin, heti\nkun Englanti ja Ranska olivat julistaneet sodan, hävittäneet Kanadan\npuolta lähes kymmenen engl. peninkulman päähän. Sitten ilmalaivat\nrupesivat noutamaan miehiä ja tarpeita itärannikolla sijaitsevasta\nlaivastosta, liihoitellen edes ja takaisin kuten mehiläiset\nhunajaa kerätessään. Juuri tällöin ilmestyivät aasialaiset joukot\nnäyttämölle, ja niiden hyökätessä saksalaisten pääasemaa vastaan\nNiagaran luona idän ja lännen ilmalaivastot kohtasivat ensi kerran\ntoisensa ja maailma huomasi edessä olevan uuden, suuremman kysymyksen.\n\nMuuan varemman ilmasodan huomattavimpia omituisuuksia johtui\nsiitä, että ilmalaivoja oli valmistettu niin perin salaisesti.\nKukin valta oli vain hämärästi aavistanut kilpailijainsa hankkeet,\npakottipa salaperäisyys rajoittamaan omatkin kokeilut mahdollisimman\nvähäisiksi. Ei kukaan ilmalaivojen ja aeroplaanien suunnittelijoista\nollut tarkoin tietänyt, mitä vastaan heidän keksintöjensä tuli\ntaistella; moni ei ollut ottanut huomioonkaan mitään ilmataistelua,\nvaan oli suunnitellut ne yksinomaan pommien pudottelemista varten.\nSellainen oli ollut saksalaisten aate. Ainoa ase, millä Keski-Saksan\nlaivasto saattoi kamppailla toisia ilmalaivoja vastaan, oli keulaan\nasetettu konetykki. Vasta New Yorkin taistelun jälkeen miehistölle\nannettiin lyhyet kiväärit, joilla ammuttiin räjähtäviä luoteja.\nTeoreettisesti olisi drachenfliegerien pitänyt olla taisteluasema.\nNiiden selitettiin olevan ilmatorpeedoveneitä, ja aeronautin oli\nmäärä lentää suhahtaa läheltä vastustajaansa ja heittää pomminsa\nohitse kiitäessään. Mutta nämä laitteet olivat toivottoman\nepävakaiset, ei kolmannenkaan osan onnistunut taisteluissa päästä\ntakaisin emälaivaan. Useimmat joko murskautuivat tai vaipuivat maahan.\n\nYhdistyneeseen kiinalais-japanilaiseen laivastoon kuului samoin kuin\nsaksalaiseen ilmalaivoja ja ilmaa raskaampia taistelukoneita, mutta\nmolemmat erosivat rakenteeltaan perin pohjin länsimaalaisista ja --\nvarsin kuvaavaa siitä tarmosta, millä nämä suuret kansat omaksuivat\nja paransivat europpalaisten tieteellisiä tutkimuksia -- ne olivat\nmelkein kauttaaltaan aasialaisten teknikkojen keksimiä. Huomattavin\nnäistä oli Mohini K. Chatterjee, muuan valtiollinen maanpakolainen,\njoka oli ennen työskennellyt Lahoren brittiläis-intialaisessa\nilmapurjehdusleirissä.\n\nSaksalainen ilmalaiva oli kalanmuotoinen, tylppäpäinen. Myöskin\naasialainen ilmalaiva oli kalanmuotoinen, mutta enemmän kampelan tai\nrauskun kuin turskan kaltainen. Sen laveassa, laakeassa pohjassa oli\nakkunoita ja aukkoja vain keskiviivan kohdalla. Hytit sijaitsivat\nhalkaisijalla, ja niiden yläpuolella oli jonkinlainen siltakansi;\nkaasusäiliöt tekivät koko laitteen laakean mustalaisteltan\nnäköiseksi. Saksalainen laiva oli pääasiallisesti ohjattava\nilmapallo, ilmaa paljon keveämpi; aasialainen oli varsin vähän\nkeveämpi kuin ilma ja liukui sen halki paljon nopeammin, joskaan\nei likimainkaan yhtä vakavasti. Siinä oli tykki sekä keulassa että\nperässä, jälkimäinen edellistä paljon suurempi, ja lisäksi oli sekä\nylä- että alapuolella pesäkköjä kiväärimiehiä varten. Tosin näitä\nvarusteita on pidettävä puutteellisina pienimpäänkin tykkiveneeseen\nverrattaessa, mutta ne tekivät japanilaiset ilmalaivat saksalaisia\nhirviöitä voimakkaammiksi. Taistelussa ne pyrkivät saksalaisten\ntaakse tai yläpuolelle; syöksyivätpä ne alapuolellekin, karttaen vain\njuuri varastojen alle joutumista, ja laukaisivat heti vastustajansa\nsivuutettuaan perätykkinsä lennättäen leimuavia happipommeja hänen\nkaasusäiliöihinsä.\n\nMutta aasialaisten voima ei perustunut heidän ilmalaivoihinsa,\nvaan, kuten jo huomautin, varsinaisiin lentokoneisiin. Ottamatta\nlukuun Butteridgen konetta ne olivat epäilemättä parhaita ilmaa\nraskaampia lentäjiä, mitä milloinkaan on keksitty. Ne olivat erään\njapanilaisen taiteilijan luomia ja erosivat perin pohjin saksalaisten\nleijamaisesta drachenfliegeristä. Niissä oli omituisesti kaartuvat,\ntaipuisat sivusiivet, jotka muistuttivat eniten taivutettuja perhosen\nsiipiä ja olivat tehdyt jostain selluloidin kaltaisesta aineesta ja\nheleänvärisestä silkistä; perässä oli pitkä kolibrinhäntä. Siipien\netukulmissa törrötti lepakon kynsien kaltaiset koukut, joilla\nkone saattoi tarttua ilmalaivan kaasusäiliön seinämiin ja repiä\nniitä. Ratsastaja sijaitsi siipien välissä koneen yläpuolella,\njoka ei eronnut sanottavasti sen ajan kevyissä moottoripyörissä\nkäytetyistä. Alla oli yksi ainoa suuri pyörä. Hän istui hajareisin\nsatulassa, kuten Butteridgenkin koneessa, ja aseinaan hänellä oli\nräjähdyskuula-kivääri sekä iso kaksiteräinen kahden käden käytettävä\nmiekka.\n\n\n3.\n\nMe voimme tehdä selkoa näistä yksityiskohdista ja vertailla\namerikkalaisten ja saksalaisten aeroplaaneja ja ilmalaivoja\ntoisiinsa, mutta niistä, jotka ottivat osaa tuohon sotkuiseen\njättiläistaisteluun Amerikan suurten järvien yläpuolella, ei yksikään\ntuntenut näitä seikkoja tarkoin.\n\nKumpikin puoli ryhtyi taisteluun jotain tuntematonta vastaan,\nuusissa olosuhteissa ja välineillä, jotka ilman vihollisen\nhyökkäystäkin olivat omiansa tuottamaan mitä hämmästyttävimpiä\nyllätyksiä. Toimintasuunnitelmat, yhteistoiminnan yritykset\nraukenivat heti taistelun alettua, kuten kävi melkein kaikissa\npanssarilaivataisteluissa edellisellä vuosisadalla. Jokaisen\nkapteenin täytyi silloin turvautua omiin suunnitelmiinsa; niinpä\nse, minkä toinen otaksui merkitsevän pakoa ja epätoivoa, saattoi\nmuuttua voitoksi. Niagaran taistelusta voi sanoa, kuten Lissan\ntaistelusta [Adrian merellä Lissan edustalla itävaltalaiset voittivat\nitalialaiset v. 1866. -- Suom. muist.], ettei se ollut taistelu, vaan\nryhelmä kahakoita!\n\nBertin kaltaiselle katsojalle tämä tapaus näytti sarjalta\nsattumuksia, osittain järkyttäviä, osittain jonninjoutavia, mutta\ntoisistaan riippumattomia. Hän ei huomannut koskaan minkäänlaista\nselvää yhteispyrkimystä, taisteltavan jostain määrätystä kohdasta.\nHän näki järisyttäviä tapahtumia, ja lopulta hänen maailmansa joutui\nhäviölle, luhistui raunioiksi ja pimeni.\n\nHän näki taistelun maasta, Prospect puistosta ja Vuohisaarelta,\nminne hän pakeni. [Prospect puisto Niagaran Yhdysvaltain puoleisella\nrannalla, Vuohisaari keskellä koskea putouksen niskassa. -- Suom.\nmuist.]\n\nMutta lienee tarpeellista selittää, miten hän joutui paikalle.\n\nPrinssi oli jälleen ryhtynyt johtamaan laivastoaan sädesähkötyksen\navulla kauan ennen, kuin _Zeppelin_ oli löytänyt hänen leirinsä\nLabradorissa. Hänen määräyksiään noudattaen saksalainen ilmalaivasto,\njonka äärimmäiset vakoojat olivat Kalliovuorten yläpuolella\njoutuneet tekemisiin japanilaisten kanssa, oli valinnut Niagaran\nkeskusasemakseen ja odotti siellä hänen tuloaan. Hän oli yhtynyt\njoukkoonsa varhain aamulla 12 päivänä, ja Bert näki Niagaran\nputouksen ensi kerran ottaessaan auringonnousun aikaan osaa\nharjoituksiin keski-kaasusäiliön verkossa. _Zeppelin_ lensi tällöin\nsangen korkealla, ja syvällä alhaalla hän näki veden syvänteessä\nkuohuvan valkoisena ja sitten lännen puolella Kanadan putouksen\nsuurena puolikaarena hohtavan, kimmeltävän ja vaahtoavan auringon\npaisteessa, herkeämättä jyskien ja kohisten kumeasti. Ilmalaivasto\nmuodosti suunnattoman puolikuun, jonka sarvet ojentuivat lounaaseen\npäin; siinä oli pitkä sarja kiiltäviä hirviöitä, joiden pyrstöt\npyörivät verkalleen, ja jokaisen vatsasta riippui nyt Saksan lippu.\n\nNiagaran kaupunki oli silloin vielä suurimmaksi osaksi pystyssä,\nmutta kadut olivat tyhjät ja elottomat. Sillat olivat säilytetyt\neheinä, hotelleista ja ravintoloista riippui yhä lippuja ja\nhoukuttelevia ilmoituskilpiä, sähkölaitokset olivat käynnissä. Mutta\nmuuten putouksen ympäristö näytti kuin jättiläisluudalla lakaistulta.\nKaikki, mikä olisi mahdollisesti voinut suojata saksalaisten asemaa\nvastaan suunniteltua hyökkäystä, oli tuhottu niin säälimättömästi,\nkuin koneilla ja räjähdysaineilla suinkin voi tehdä: talot\nräjähdytetty ilmaan ja poltettu, metsät muutettu tuhaksi, aidat\nja laihot hävitetty. Raiteet oli revitty irti ja varsinkin teiltä\nraivattu pois kaikki mahdolliset suojakohdat. Ylhäältä katsottuna\ntämä raiskaaminen näytti eriskummalliselta. Nuoret metsät oli\ntuhottu oikein tukkukaupalla vetämällä rautalankoja niiden ylitse,\nja taittuneet tai maasta kiskotut vesat makasivat laossa kuin\nniitetty ruis. Talot näyttivät siltä, kuin ne olisivat litistyneet\njättiläis-sormen painosta. Monessa kohdin oli vielä tulipaloja, ja\navarat alat oli muutettu hiiltyviksi, paikoitellen vielä hehkuviksi\nmustiksi läikiksi. Siellä ja täällä näkyi myöhästyneiden pakolaisten\njäännöksiä, rattaita ja hevosten sekä ihmisten ruumiita; ja missä\ntaloissa oli ollut vesijohto, siellä kiilsi vesilammikoita ja vesi\nsuihkusi särkyneistä putkista. Säästyneillä niityillä kuljeskeli\nvielä hevosia ja nautakarjaa rauhallisesti syöden. Tämän eristetyn\nalueen ulkopuolella oli maaseutu koskematta, mutta melkein koko\nväestö oli paennut. Buffalossa raivosi tuli suunnattomalla alalla,\neikä näkynyt merkkiäkään siitä, että asukkaat olisivat ryhtyneet\ntaistelemaan liekkejä vastaan.\n\nNiagaran kaupungista tehtiin parhaillaan nopeasti sotatarpeiden\nvarastoasemaa. Laivastosta oli jo noudettu melkoinen määrä taitavia\ninsinöörejä, ja nämä puuhailivat uutterasti sovelluttaakseen\ntehdaslaitosta ilmapurjehdusleirin käytettäväksi. Amerikan putouksen\nkulmaukseen, hammasradan yläpuolelle oli laadittu kaasuasema, ja\nsamaa tarkoitusta varten raivattiin etelämpänä paljon suurempaa\naluetta. Sähköasemien, hotellien ja muiden huomattavien rakennusten\nkatoilla liehui Saksan lippu.\n\n_Zeppelin_ kierteli verkalleen kahdesti tämän näyttämön ylitse\nprinssin tarkastellessa sitä riippuvalta parvekkeelta. Sitten\nse kohosi puolikuun keskustaan, ja prinssi seurueineen siirtyi\n_Hohenzollerniin_, joka oli valittu toimimaan lippulaivana\nuhkaavassa taistelussa. Heidät nostettiin pienellä teräsköydellä\nkeulaparvekkeelta, ja prinssin poistuessa _Zeppelinin_ miehistö\nkerääntyi ulkoverkolle. Tämän jälkeen _Zeppelin_ kääntyi takaisin,\nkierteli alaspäin ja laskeutui Prospect puistoon, jotta haavoittuneet\nvoitaisiin kuljettaa pois ja varastot täytettäisiin räjähdysaineilla;\nse oli näet saapunut Labradoriin tyhjin varastoin, koska oli\ntietymätöntä, kuinka suuren painon se saisi kuljettaakseen. Myöskin\nhankittiin uutta vetyä erääseen keulasäiliöistä, joka oli ruvennut\nvuotamaan.\n\nBert oli määrätty kantajain osastoon ja auttoi kuljettamaan\nhaavoitettuja yhden kerrallaan lähimpään suurista hotelleista,\njoka sijaitsi vastapäätä Kanadan rantaa. Hotellissa ei ollut muuta\nväkeä kuin kaksi koulittua amerikkalaista sairaanhoitajatarta,\nneekeripalvelija ja pari kolme saksalaista. Bert lähti _Zeppelinin_\nlääkärin kera kaupungin pääkadulle; he murtautuivat erääseen\napteekkiin ja saivat sieltä erilaisia tarpeita. Palatessaan he\nnäkivät erään upseerin laativan kahden sotamiehen avustamana\nylimalkaista luetteloa eri myymäläin käyttökelpoisista varastoista.\nHeitä lukuun ottamatta pääkatu oli aivan autio, asukkaille oli\nannettu määräys poistua kolmen tunnin kuluessa ja jokainen näytti\nnoudattaneen sitä. Eräässä kulmassa makasi seinustalla kuollut\nmies -- ammuttuna. Tyhjän kadun yläpäässä näkyi pari kolme koiraa,\nmutta joen puolella katkaisi hiljaisuuden rivi raitiovaunuja. Ne\nolivat täynnä letkuja ja kulkivat Prospect puistoon, jota paraillaan\nlaitettiin ilmalaivatelakaksi.\n\nBert kuljetti läheisestä myymälästä ottamallaan polkupyörällä\nlääkelaatikon hotelliin ja lähetettiin sitten kantamaan pommeja\n_Zeppelinin_ varastokammioihin. Tästä perin arkaluontoisesta\ntyöstä hänet kutsui hetken kuluttua _Zeppelinin_ kapteeni\nantaen hänelle kirjelipun vietäväksi upseerille, joka toimi\nenglantilais-amerikkalaisen sähkölaitoksen johtajana, sillä\nkenttätelefoni ei ollut vielä kunnossa. Bert sai määräyksen saksan\nkielellä, mutta arvasi sen sisällön, teki kunniaa ja otti vastaan\nkirjeen koettaen peitellä taitamattomuuttaan. Hän lähti liikkeelle\nhuolettoman näköisenä, ikäänkuin olisi tuntenut tien, kääntyi parissa\nkulmassa ja alkoi juuri epäillä, ettei suunta ollutkaan niin varsin\nselvä, kun _Hohenzollernin_ tykin jymähdys ja taivaalta kajahtava\nhurraahuuto kiinnitti hänen huomionsa jälleen yläilmoihin.\n\nHän kohotti katseensa, mutta huomasi talojen molemmin puolin\nsupistavan näköalan. Hän epäröi, ja sitten uteliaisuus voitti,\nhoukutellen hänet takaisin joen partaalle. Siellä puut estivät\nlaajalle näkemästä, ja hämmästyneenä hän havaitsi _Zeppelinin_,\njonka varastoista hän tiesi neljäsosan olevan vielä täyttämättä,\nkohoavan Vuohisaaren päälle. Se ei ollut odottanut, kunnes oli saanut\ntäyden määrän ampumatarpeita. Silloin hänen mieleensä juolahti\najatus, että hänet olikin jätetty jälelle. Hän sukeltausi puiden ja\npensasten sekaan, kunnes oli varma siitä, ettei _Zeppelinin_ kapteeni\nenää rupeisi häntä haeskelemaan. Sitten hän ei voinut hillitä\nuteliaisuuttaan päästä näkemään, mikä saksalaisella ilmalaivastolla\nmahtoi olla edessään, ja hän eteni ainakin puolitiehen Vuohisaaren\nsiltaa myöten. Siltä kohdalta hän näki lähes puolen taivaankantta ja\nerotti ensi kerran aasialaiset ilmalaivat, jotka puunsivat matalalla\ntaivaanrannassa kosken yläjuoksun kimaltelevien hyrskyjen yläpuolella.\n\nNe eivät tehneet läheskään niin valtaavaa vaikutusta kuin saksalaiset\nilmalaivat. Hän ei voinut määrätä välimatkaa, ja ne lensivät suoraan\nhäntä kohti, joten niiden runko ei näkynyt koko laajuudessaan.\n\nBert seisoi sillan keskikohdalla, paikassa, jonka useimmat Niagaralla\nkäyneet muistavat nähneensä matkailijoita tulvillaan, ja hän oli\nainoa ihmisolento koko näyttämöllä. Korkealla hänen yläpuolellaan\nliikuskelivat kilpailevat ilmalaivastot, hänen allaan imeytyi virta\nkuohuen Amerikan putousta kohti, ikäänkuin vesi kanavan sulussa.\nHän oli eriskummallisessa asussa. Hänen sinisten sarssihousujensa\nylle oli vedetty saksalaiset ilmapurjehtijan kumisaappaat ja\npäässään hänellä oli valkoinen lakki, joka oli hiukkasen liian iso.\nHän työnsi sen takaraivolleen paljastaen ihmettelevän pikkuisen\nkatupoikanaamansa, jossa vielä näkyi arpi ohimossa. \"Kas hemmettiä!\"\nhän kuiskasi.\n\nHän tuijotti. Hän viittoili. Pari kertaa hän huusi ja paukutti\nkäsiään. Sitten hän joutui eräässä kohdassa kauhun valtaan ja lähti\npakosalle Vuohisaarta kohti.\n\n\n4.\n\nToistensa näkyviin jouduttuaan ei kumpikaan laivasto koettanut\nkotvaan tehdä hyökkäystä. Saksalaisilla oli seitsemänseitsemättä\nisoa ilmalaivaa, ja ne pysyivät suuren puolikuun muotoisessa\njärjestyksessä lähes neljän tuhannen jalan korkeudessa. Molempien\nsiipien äärimmäiset osastot kuljettivat mukanaan noin kolmeakymmentä\nvalmiiksi miehitettyä drachenfliegeriä, mutta ne olivat liian pieniä\nja etäällä, jotta Bert olisi voinut erottaa niitä.\n\nEnsiksi hän näki aasialaisten laivastoista ainoastaan n.s. eteläisen.\nSiihen kuului neljäkymmentä ilma-alusta ja niiden lisäksi kaikkiaan\nlähes neljä sataa yhdenmiehen lentokonetta. Jonkun aikaa se lensi\nverkalleen itää kohti noin kahdentoista englannin peninkulman päässä\nsaksalaisten rintamasta. Bert saattoi ensinnä erottaa ainoastaan\nnuo suuret alukset, sitten tulivat näkyviin lentokoneet, jotka\nparveilivat ilmalaivojen ympärillä kuin hyttyslauma auringon\npaisteessa.\n\nSilloin Bert ei nähnyt lainkaan aasialaisten toista laivastoa,\nvaikka se luultavasti tuli parhaillaan saksalaisten näkyviin luoteen\npuolelta.\n\nSää oli erittäin tyyni, taivas melkein pilvetön, ja saksalainen\nlaivasto oli kohonnut niin suunnattoman korkealle, etteivät alukset\nenää näyttäneet sanottavan suurilta. Puolikuun molemmat päät\nerottuivat selvästi. Etelään päin pyrkiessään ne kulkivat verkalleen\nBertin ja auringon välitse, muuttuen tällöin mustiksi ääriviivoiksi.\nDrachenfliegerit näyttivät pieniltä mustilta pisteiltä tämän\nilma-armadan molemmilla sivustoilla liitäessään.\n\nLaivastot eivät tuntuneet lainkaan kiirehtivän taisteluun.\nAasialaiset poistuivat kauas itään, lisäten vauhtiaan ja kohoten\nylemmäksi, järjestyivät sitten pitkään riviin ja lähtivät lentämään\ntakaisin pyrkien saksalaisten vasenta siipeä kohti. Näiden osastot\npyörähtivät ympäri vinosti kohoavaa vihollista vastaan, ja pian\npienet välähdykset ja heikosti rätisevä ääni ilmaisi niiden\nruvenneen ampumaan. Kului hetkinen, ennenkuin sillalla olija huomasi\nsen tehneen mitään vaikutusta. Sitten joukko drachenfliegereitä\npyrähti lentoon kuin kourallinen lumihiutaleita, ja niitä vastaan\nsingahti sakea lauma punaisia pisteitä. Tämä leikki näytti\nBertistä suunnattoman kaukaiselta ja lisäksi erikoisessa määrin\nepäinhimilliseltä. Vastahan oli kulunut neljättä tuntia siitä,\nkuin hän oli ollut eräässä noista samaisista ilmalaivoista, ja\nkuitenkaan ne eivät tuntuneet hänestä enää ihmisiä kuljettavilta\nkaasusäkeiltä, vaan kummallisilta aisteilla varustetuilta olioilta,\njotka liikuskelivat ja toimivat oman tarkoitusperänsä mukaan.\nAasialaiset ja saksalaiset lentokoneet sekaantuivat yhteen ryhelmään\nja vaipuivat maata kohti, muuttuivat kuin kouralliseksi valkoisia\nja punaisia ruusun terälehtiä, jotka oli heitetty ulos jostain\netäisestä akkunasta, kasvoivat suuremmiksi, kunnes Bert saattoi nähdä\nkumoutuneiden pyörivän alas ilman halki, ja peittyivät mahtaviin\nsavupilviin, joita kohosi Buffalon puolelta. Jonkun aikaa ne olivat\nkaikki näkymättömissä, sitten pari kolme valkoista ja joukko\npunaisia kohosi jälleen taivasta kohti kuin parvi perhosia, kierteli\nkamppaillen ja katosi uudelleen itään päin.\n\nAnkara jyrähdys sai Bertin siirtämään katseensa takaisin\nkeskitaivaalle. Siellä tuo suuri puolikuu oli pirstoutunut pitkäksi\nsotkuiseksi ilmalaivapilveksi. Yksi alus oli vaipunut puolitiehen\nmaata kohti. Se leimusi sekä keulasta että perästä, ja vielä Bertin\nkatsellessa se keikahti kumoon, putosi pyörien ja hävisi Buffalon\nsavupilviin.\n\nBertin suu avautui ja sulkeutui, ja hän puristi tiukemmin sillan\nkaidepuuta. Muutamaan hetkeen -- ne tuntuivat pitkiltä -- ei\nkummassakaan laivastossa tapahtunut mitään muutosta, ne lensivät\nvinosti toisiaan kohti ja Bertin mielestä ne hyrisivät kuin hyttyset.\nSitten rupesi äkkiä molemmin puolin riveistä tippumaan ilmalaivoja,\njoihin oli osunut hänelle näkymättömiä heittoaseita. Aasialainen\nlinja pyörähti ympäri ja syöksyi joko keskelle saksalaisten\nmurtunutta rintamaa tai sen ylitse (alhaalta sitä oli vaikea tarkoin\npäättää), ja nämä taasen näyttivät väistyvän tietä antaakseen. Nyt\nruvettiin tekemään jonkinlaisia liikkeitä, mutta Bert ei voinut\ntajuta niiden tarkoitusta. Vasemmalla sivustalla taistelu muodostui\nsotkuiseksi ilmalaivatanssiksi. Muutaman minuutin ajan molemmat\nrivit olivat niin lähekkäin, että ne näyttivät joutuneen käsirysyyn.\nSitten ne hajautuivat ja ilmassa syntyi ryhmä- ja kaksintaisteluja.\nSaksalaisia laivoja rupesi yhä enemmän vajoamaan alaspäin. Muuan\nkatosi leimuten pohjoista kohti, kaksi putosi suin päin maahan;\nryhmä taistelevia, kaksi aasialaista yhtä saksalaista vastaan,\npainui vaihtelevalla onnella kahakoiden alas keskitaivaalta,\nhetken kuluttua niihin yhtyi toinen ja kaikki ajautuivat yhdessä\nitäänpäin. Muuan aasialainen joko hyökkäsi vieläkin suuremman\nsaksalaisen kimppuun tai törmäsi vahingossa sitä vastaan, ja pyörien\nsyöksyivät molemmat yhdessä perikatoon. Pohjoinen osasto ehätti\ntaisteluun niin äkkiä, ettei Bert huomannut muuta kuin laivojen\nluvun karttuneen. Kotvan aikaa taistelu oli yhtä ainoata sekasotkua,\npainuen yleensä lounaaseen, päin tuulta. Se muuttui yhä enemmän\nsarjaksi ryhmäkahakoita. Täällä suunnaton saksalainen ilmalaiva\nvajosi leimuten maata kohti ympärillään tusina laakeapohjaisia\naasialaisia, jotka tukahuttivat sen jokaisen yrityksen päästä jälleen\nkohoamaan. Tuolla toisen miehistö koetti torjua lentokoneiden selästä\nahdistelevia miekkamiehiä. Tuolla taasen eräs aasialainen liiti\nerilleen taistelusta palaen kummastakin päästään. Hänen huomionsa\nsiirtyi tapahtumasta toiseen ympäri taivaan kirkasta lakeutta, mutta\nnämä seikat painuivat erikoisesti hänen mieleensä. Vain peräti\nverkalleen hän alkoi havaita jotain yhteenkuuluvaisuutta lähemmissä,\nsilmiinpistävissä tapahtumissa.\n\nIlmalaivojen pääjoukko, joka nousten ja laskeutuen liikuskeli\nkaukana ylhäällä, ei kuitenkaan tuhonnut eikä tuhoutunut. Useimmat\nnäkyivät kulkevan täyttä vauhtia ja kierrellen pyrkivän ylöspäin,\nvaihtaen tällöin tehottomia laukauksia. Sen jälkeen kuin ensimäinen\nyhteentörmäys oli päättynyt niin surkeasti sekä hyökkääjälle\nettä uhrille, ei enää yritetty sanottavasti vahingoittamaan\nvastustajaa siihen puskemalla, ja ainakin Bertin oli mahdotonta\nnähdä, koetettiinko vallata vihollisten laivoja. Mutta alituiseen\nnäyttiin kuitenkin pyrittävän eristämään vastustajia, sulkemaan\nniiltä tie omaisten luo ja sitten musertamaan ne ylivoimalla, ja\nsiinä tarkoituksessa nuo parveilevat hirviöt risteilivät yhtä mittaa\nedes ja takaisin ja pujahtelivat toistensa ohi. Kun aasialaisia\noli runsaammin ja ne voivat nopeammin pyörähtää ympäri, niin ne\npääsivät myöskin alinomaa ahdistamaan saksalaisia. Joukko saksalaisia\nilmalaivoja keräytyi kiinteäksi falangiksi, koettaen ilmeisesti pysyä\nNiagaran sähkötehtaiden yhteydessä, ja vastustajat valmistautuivat\nyhä tarmokkaammin murtamaan sen. Bertistä tämä muistutti kaloja,\njotka lammikossa taistelevat leivänmurusista. Hän saattoi nähdä\npieniä savutuprahduksia ja pommien välähdyksiä, mutta ei ainutkaan\nääni kantanut alas hänen korviinsa...\n\nHänen ja auringon välitse livahti läpättävä varjo ja sitä seurasi\nvielä toinenkin. Korvaan osui koneiden surina. Silloin hän unohti\nviipymättä taivaanlaen.\n\nPari, kolme sataa jalkaa virran yläpuolella saapui etelästä pitkä\nrivi aasialaisia miekkamiehiä, kiitäen valkyyriain lailla nopeasti\nilman halki niillä omituisilla ratsuilla, jotka Japanin taiteellinen\ninspiratsioni oli luonut Europan teknillisen taidon innoittamana.\nSiivet leiskuivat tempoen ja koneet surisivat; ne levisivät ja\njäivät liikkumattomiksi, ja laite saapui liitäen halki ilman. Niin\nne kohosivat ja vaipuivat ja kohosivat uudelleen. Ne kulkivat niin\nläheltä Bertin päällitse, että hän saattoi kuulla ratsastajain\nhuutavan toisilleen. Ne pyyhälsivät kaupunkia kohti ja laskeutuivat\ntoinen toisensa jälkeen maahan, muodostaen pitkän rivin aukealle\npaikalle erään hotellin edustalla. Mutta hän ei jäänyt tarkastelemaan\nniiden tuloa. Eräs keltainen naama oli kurottautunut sivulle päin,\nsilmännyt häntä ja kohdannut hänen katseensa ohimennen...\n\nTällöin Bertin mieleen juolahti, että hän herätti keskellä siltaa\naivan ylen suurta huomiota. Hän pötki pakoon Vuohisaarelle ja seurasi\nsieltä lopputaistelua, hiiviskellen puiden suojassa kenties liiankin\nitsetietoisena.\n\n\n5.\n\nKun Bert alkoi tuntea olevansa kyllin hyvässä turvassa ryhtyäkseen\njälleen taistelua tarkkaamaan, hän huomasi aasialaisten\nilmapurjehtijain ja saksalaisten teknikkojen joutuneen tuimaan\nkahakkaan Niagaran kaupungin omistamisesta. Ensimäistä kertaa koko\nsodan aikana hän näki jotain, mikä muistutti sellaista taistelua,\njohon hän oli nuoruudessaan tutustunut kuvalehtien kautta. Melkeinpä\nhänestä näytti siltä, kuin asiat joutuisivat jälleen oikealle\ntolalle. Hän näki miesten käyttävän kiväärejä, etsivän suojaa ja\njuoksevan ripeästi paikasta toiseen löyhässä hyökkäysjärjestyksessä.\nEnsimäinen aeronauttiparvi oli luultavasti odottanut tapaavansa\nkaupungin autiona. Se oli laskeutunut Prospect puiston likeiselle\naukiolle ja lähestyi rakennuksia sähkötehtaille päin, kun äkillinen\nammunta tuhosi sen harhaluulon. Miehet vetäytyivät takaisin\nhajaantuen erään pengermän suojaan lähelle virtaa, sillä koneidensa\nluoksi he eivät enää ennättäneet. Siinä he makasivat ammuskellen\nhotelleissa ja sähkötehtaita ympäröivissä taloissa piileskeleviä\nsaksalaisia.\n\nSitten heidän avukseen saapui idästä toinen sarja punaisia\nlentokoneita. Ne tulivat esiin talojen yläpuolella leijailevasta\nautereesta ja kiersivät pitkän mutkan ikäänkuin asemaa tarkastellen.\nSaksalaisten ammunta yltyi ryskeeksi, ja muuan noista liitelevistä\nhaamuista kellahti äkisti taaksepäin ja putosi talojen keskelle.\nToiset laskeutuivat suurten lintujen tavoin sähkölaitoksen katolle.\nNe tarttuivat siihen kiinni, ja jokaisesta hypähti esiin ketterä\npieni olio ja juoksi kattorintamuksen luo.\n\nLeikkiin ennätti toisiakin leiskuttavia lintulaitteita, mutta\nBert ei ollut huomannut niiden tuloa. Hänen korvansa erottivat\nnäpähteleviä laukauksia, jotka muistuttivat häntä sotaharjoituksista,\nsanomalehtien taistelukuvauksista, yleensä kaikesta sellaisesta,\nmikä hänen käsityksensä mukaan oli todellista sodankäyntiä.\nHän näki melkoisen joukon saksalaisia juoksevan ympäröivistä\ntaloista sähkölaitosta kohti. Kaksi kaatui. Toinen jäi makaamaan\nliikkumattomana, mutta toinen vääntelihe ja ponnisteli jonkun aikaa.\nHotellissa, jota käytettiin sairaalana ja johon hän oli varemmin\nkantanut _Zeppelinin_ haavoitettuja, kohotettiin äkkiä Punaisen\nristin lippu. Kaupunki oli näyttänyt niin rauhalliselta, mutta siinä\npiileskeli ilmeisesti suuri määrä saksalaisia, ja nämä alkoivat\nnyt keräytyä pääsähkölaitokselle pitääkseen sen hallussaan. Bert\nihmetteli, mitä ampumavälineitä heillä mahtoi olla. Taisteluun\nyhtyi yhä enemmän aasialaisia lentokoneita. Ne olivat tehneet lopun\nonnettomista saksalaisista drachenfliegereistä ja suuntasivat nyt\nkulkunsa kohti alulle pantua ilmapurjehdusleiriä, kaasulaitoksia ja\nkorjauspajoja, jotka muodostivat saksalaisten pääaseman. Muutamat\nlaskeutuivat maahan, niiden miehistö haki suojaa ja muuttui\ntarmokkaaksi jalkaväeksi. Toiset liihoittelivat taistelupaikan yllä,\nja niistä ammuttiin tuon tuostakin turvattomiin kohtiin. Ammunta oli\nperin katkonaista; milloin vallitsi kaikkialla odottava tyyneys,\nmilloin kajahti sarja nopeita laukauksia, jotka toisinaan yltyivät\njylinäksi. Varovaisesti kierrellessään lentokoneet osuivat pari\nkertaa aivan Bertin kohdalle, ja hän piiloutui silloin henkeään\npidätellen.\n\nTuon tuostakin rätinään sekoittui kumeata jyskettä, muistuttaen häntä\nkorkeudessa kamppailevista ilmalaivoista, mutta hänen huomionsa pysyi\nkuitenkin kohdistuneena tuohon läheisempään taisteluun.\n\nYht'äkkiä putosi keskitaivaalta jotain, ikäänkuin tynnyri tai\nsuunnaton potkupallo. Se räjähti hirvittävästi jyrähtäen. Se\noli osunut keskelle aasialaisia aeroplaaneja, jotka oli jätetty\nkukkalavojen joukkoon lähelle joen rantaa. Ne lensivät sipaleiksi,\nilmaan tupsahti turpeen kimpaleita, puita ja soraa. Pengermän\nsuojassa makailevat aeronautit singahtivat hujan hajan kuin säkit,\nvaahtoavan veden ylitse lensi köydenpätkiä. Sairaalahotellin\nakkunat, joista hetkistä varemmin oli heijastunut sininen taivas\nilmalaivoineen, muuttuivat kaikki suuriksi mustiksi tähdiksi. Pom!\n-- toinen jymähdys. Bert katsoi ylöspäin ja hänestä tuntui siltä,\nkuin joukko hirvittävän suuria esineitä liihottelisi alas, vaipuen\nnäyttämön ylle kuin sarja hulmuavia vaippoja. Ilmataistelu alkoi\nosaksi painua alaspäin ikäänkuin päästäkseen sähkölaitoskahakan\nyhteyteen. Ilmalaivat tekivät häneen peräti uuden vaikutuksen, kun ne\nnyt koko suunnattomuudessaan laskeutuivat hänen ylleen. Ne suurenivat\nnopeasti ja kävivät yhä valtaavammiksi, kunnes talot näyttivät niiden\nsuojassa pieniltä, putous kapealta, silta heikolta ja taistelijat\npikkuruisilta. Samalla niistä alkoi kuulua sikin sokin erilaisia\nääniä, huutoja ja kovaa narinaa, ähkinää ja puhkinaa, jyskettä ja\npauketta. Saksalaisten mustat keulakotkat näyttivät siltä, kuin\nolisivat todella tapelleet niin, että höyhenet tuprusivat.\n\nMuutamat näistä ilmalaivoista saapuivat viiden sadan jalan päähän\nmaasta. Bert saattoi nähdä, kuinka saksalaisten alaparvekkeilta\nmiehet ampuivat kivääreillä, kuinka aasialaiset tarrautuivat kiinni\nköysiin; ja eräs mies, jolla oli yllään sukeltajan aluminiumiasu,\nputosi suin päin virtaan Vuohisaaren yläpuolelle. Nyt hän näki\nensi kerran aasialaiset ilmalaivat läheltä. Ne muistuttivat eniten\nsuunnattoman suuria lumikenkiä, ja niissä oli omituisia mustia\nja valkoisia kuvioita, jotensakin samallaisia kuin koneella\nkaiverretussa kellon kuoressa. Riippuvia parvekkeita ei niissä ollut,\nmutta keskellä sijaitsevista pienistä aukoista pisti esiin päitä ja\ntykkien suita. Liidellen pitkissä kaarroksissa, milloin nousten,\nmilloin vaipuen, nämä hirviöt kamppailivat keskenään. Näytti siltä,\nkuin pilvet olisivat taistelleet, kuin vanukkaat olisivat koettaneet\ntuhota toisiansa. Ne lentää hurisivat ja kaartelivat toisiaan ja\npeittivät Vuohisaaren ja Niagaran joksikin ajaksi savuun ja hämärään,\njonka lävitse auringon valo tunkeutui keihäinä ja säteinä. Ne\nhajaantuivat ja yhtyivät ja hajaantuivat jälleen, kamppailivat ja\nkiitivät putouksen ympäri ja poistuivat parin peninkulman päähän\nKanadan puolelle, palatakseen taasen kosken luo. Muuan saksalainen\nsyttyi tuleen, jolloin koko lauma kaikkosi sen lieskan lähettyviltä\nja kohosi hajallaan ilmaan, antaen sen rauhassa painua Kanadan\npuolelle, missä se vajotessaan räjähti. Sitten toiset taasen yhtyivät\nuusin voimin. Kerran Niagaran kaupungista kajahti ääni, joka kuului\nsiltä, kuin muurahaiskeossa olisi kohotettu hurraa-huuto. Jälleen\nleimusi muuan saksalainen ilmivalkeassa, ja toinen, jota vastustajan\nkeula oli pahasti ruhjonut, painui taistelupaikalta etelään päin.\n\nSaksalaiset alkoivat yhä ilmeisemmin joutua häviölle tuossa\nepätasaisessa taistelussa. Yhä selvemmin saattoi huomata, että he\nolivat ahdingossa ja taistelivat enimmäkseen vain pakoon päästäkseen.\nAasialaiset kiitivät sivuitse ja ylitse, runtelivat heiltä\npotkurit, sytyttivät laivat tuleen ja ammuskelivat alas miehet,\njotka sukellustamineisiin pukeutuneina kamppailivat sammutuskojein\nja silkkirihmoin liekkejä ja repeämiä vastaan sisäverkossa. He\nvastasivat ainoastaan tehottomin laukauksin. Taistelu siirtyi\ntakaisin Niagaran kohdalle, ja sitten saksalaisten rivit murtuivat\näkkiä, ikäänkuin ennakolta sovitusta merkistä, ja laivat hajaantuivat\npaeten peittelemättä ja sikin sokin kaikille suunnille. Tämän\nhuomattuaan aasialaiset kohosivat ylöspäin lähtien lentämään niiden\nperässä. Vain pieni ryhelmä, jonka muodosti neljä saksalaista ja\nkenties tusina aasialaisia, jäi taistelemaan _Hohenzollernin_\nja prinssin ympärillä, kun hän ponnisteli viimeiset voimansa\npelastaakseen Niagaran.\n\nKerran vielä laivat pyyhältivät Kanadan putouksen ylitse itään\npäin, kunnes häämöttivät kaukaa pieninä, pyörsivät sitten ympäri ja\nriensivät suurin hypyin ja liidellen töllistelevää katsojaamme kohti.\n\nKoko tuo kamppaileva sikermä lähestyi sangen nopeasti, suureten\nsuurenemistaan ja kuvastuen mustana iltapäivän aurinkoa vastaan\nyläkosken huikaisevien kuohujen yläpuolella. Se kasvoi myrskypilven\nlailla, kunnes se vielä kerran pimitti taivaan. Laakeat aasialaiset\nilmalaivat pysyttelivät saksalaisten yläpuolella ja takana lennättäen\nvastausta saamatta luotejaan näiden kaasusäiliöihin ja kylkiin;\nlentokoneet leijailivat ja syöksyivät alaspäin kuin parvi hyökkääviä\nmehiläisiä. Yhä lähemmäksi ne saapuivat täyttäen alisen taivaan.\nKaksi saksalaista pyyhälsi alaspäin ja kohosi jälleen ilmaan, mutta\n_Hohenzollern_ oli jo saanut enemmän kuin sieti. Se kohousi heikosti,\nkääntyi jyrkästi, ikäänkuin päästäkseen erilleen taistelusta,\nleimahti tuleen sekä keulasta että perästä, pyyhälsi alaspäin\nvettä kohti, loiskahti siihen vinosti ja kieri useaan kertaan\nympäri. Sitten se lähti kulkemaan virran mukana pyörien ja puskien\nja vääntelehtien kuten elävä olento, pysähtyi ja jatkoi jälleen\nmatkaansa murskautuneen ja taipuneen potkurin yhä piestessä ilmaa.\nEsiin tunkeutuneet liekit tukahtuivat jälleen synnyttäen kokonaisia\nhöyrypilviä. Siinä oli onnettomuus, joka teki jättiläisvaikutuksen.\nSe ulottui kosken poikki kuin saari, kuin sarja korkeita luotoja,\njotka tulivat alaspäin vyöryen, savuten, luhistuen ja kutistuen,\nläheten Bertiä milloin nopeammin, milloin hitaammin. Muuan\naasialainen ilmalaiva -- Bert luuli alhaalta katsoessaan näkevänsä\ntuhantisen jalkaa katukivitystä -- kiiti takaisin ja teki pari, kolme\nkierrosta tuon suuren hylyn yläpuolella, ja puolikymmentä punaista\nlentokonetta tanssi hetkisen kuin parvi isoja hyttysiä auringon\npaisteessa, ennenkuin ne liitelivät toveriensa perään. Taistelu\noli jo siirtynyt saaren taakse, ja sieltä kaikui nyt yhä koveten\nlaukauksia, ulvontaa ja huumaavaa hälinää. Saaren puut peittivät\nsen nyt Bertiltä, ja hän unohtikin sen nähdessään tuon suunnattoman\nvoitetun ilmalaivan lähenemistään lähenevän. Hänen taakseen putosi\njotain rytisten ja oksia katkoen, mutta hän ei välittänyt siitä.\n\nHetkisen näytti siltä, että _Hohenzollernin_ täytyisi taittaa\nselkänsä sillä kohtaa, missä Vuohisaari jakoi kosken kahteen haaraan;\nsitten sen potkuri läiskytti ja pärskytti vettä ja työnsi tuon\nluhistuvan hylyn Amerikan rantaan päin. Amerikan putousta kohti\nkiitävä virta tarttui siihen ja seuraavassa tuokiossa koko tuo\nsuunnaton hylky, josta nyt leimahti esiin liekkejä kolmessa kohdin,\nrysähti Niagaran kaupungista Vuohisaarelle johtavaan siltaan ja\ntyönsi pitkän käden keskikaaren alle, ikäänkuin nostaakseen sen\nilmaan. Sitten keskisäiliöt räjähtivät kovasti kumahtaen, silta\nmurtui ja ilmalaivan pääosa hoippui kuin mikäkin eriskummainen\nraajarikko putouksen partaalle, epäröi hetkisen ja teki sitten hurjan\nloikkauksen, kadoten syvyyteen.\n\nSen irtautunut keulaosa jäi puristuksiin vasten sitä pientä saarta\n-- Vihersaareksi sitä tavallisesti sanottiin -- joka on porraskivenä\nmantereen ja Vuohisaaren välillä.\n\nBert seurasi tätä tapaturmaa virran haarautumasta sillan päähän asti.\nSitten, välittämättä pysyä suojassa, vaikka Ison sillan yläpuolella\nleijaili aasialaisia ilmalaivoja kuten joukko suunnattomia kattoja,\nhän lähti loikkimaan pohjoista kohti ja saapui ensi kerran sille\nkallioiselle kielekkeelle Luna saarta, josta näkee suoraan alas\nAmerikan putoukseen. Siinä hän seisoi hengästyneenä keskellä tuota\nikuista kohinaa, hengästyneenä ja tuijottaen.\n\nSyvällä alhaalla ja kulkien nopeasti koskea myöten alas pyöri jotain,\nmikä muistutti tyhjää säkkiä. Hänelle se oli -- mitä kaikkea se\nolikaan? -- Saksan ilmalaivasto, Kurt, prinssi, Europpa; siihen\nsisältyi kaikki se, mikä oli hänelle pysyväistä ja tuttua, ne voimat,\njotka olivat luoneet hänet, voimat, jotka olivat hänestä näyttäneet\nepäämättömän voitollisilta, ja se kulki koskea alas kuin tyhjä säkki\nja jätti näkyväisen maailman Aasialle, pakanalliselle keltaiselle\nrodulle, kaikelle, mikä oli kauhistavaa ja outoa!\n\nKauas Kanadan ylitse siirtyi lopputaistelu häipyen pois hänen\nnäköpiiristään...\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nVuohisaarella\n\n\n1.\n\nViereiseen kallioon iskevä luoti muistutti häntä siitä, että hän\noli näkösällä ja ainakin osaksi saksalaisten asussa. Se ajoi hänet\ntakaisin puiden sekaan, ja jonkun aikaa hän ryömi ja kyyristeli ja\netsi suojaa kuin kananpoikanen, joka lymyilee viidakossa kuviteltuja\nhaukkoja. \"Voitettu\", hän kuiskasi. \"Voitettu ja nujerrettu...\nKiinalaiset! Keltaiset veijarit kintereillä!\"\n\nLopulta hän pääsi suojaan pensasryhmään lähelle erästä teljettyä\nja autiota virvoitusmyymälää, josta näki Amerikan puolelle. Siitä\nhän sai jonkinlaisen luolan ja valkaman, sillä pensaat kaartuivat\nhänen ylleen. Hän loi katseensa kosken yli, mutta ammunta oli\nkokonaan tauonnut ja kaikki näytti rauhalliselta. Aasialainen\nilmalaiva oli siirtynyt entiseltä paikaltaan Ison sillan kohdalta\nja lepäsi nyt liikkumattomana Niagaran kaupungin yläpuolella\nvarjostaen koko sähköaseman ympäristöä, joka oli ollut maataistelun\nnäyttämönä. Näytti siltä, kuin tuo hirviö olisi levollisena tuntenut\nolevansa varma ylivallastaan, ja sen perästä riippui ylevänä ja\nkoristeellisena pitkä liehuva lippu, suuren liittokunnan punainen,\nmusta ja keltainen merkki, päivännousu- ja lohikäärmeviiri. Sen\nitäpuolella ja paljon korkeammalla leijui toinen toveri, ja Bert,\njoka mieltään rohkaisten ryömi esiin ja kurotti kaulaansa, huomasi\nvielä kolmannenkin ilmalaivan kuvastuvan etelässä auringonlaskua\nvastaan.\n\n\"Lyöty ja nujerrettu!\" hän sanoi. \"Suuri jumala!\"\n\nEnsin näytti siltä, että taistelu oli jo päättynyt Niagaran\nkaupungissa, vaikka erään runnellun talon katolla vielä liehui\nSaksan lippu. Sähköasemalla kohotettiin valkoinen hursti, ja tämä\nliehui yhä seuraavienkin tapahtumain aikana. Mutta hetken kuluttua\nkajahti laukauksia, ja saksalaisia sotilaita saapui juosten. He\nkatosivat talojen suojaan, ja sitten ilmestyi kaksi koneenkäyttäjää,\nyllään sininen paita ja housut, ja heitä ajoi kiivaasti takaa kolme\njapanilaista miekkamiestä. Etumainen pakolaisista oli kauniskasvuinen\nja juoksi kevyesti ja hyvin; toinen oli tanakka pieni mies ja\njotensakin lihava. Hän juoksi hullunkurisesti, loikkien ja hyppien,\npaksut käsivarret sivuille taivutettuina ja pää kenossa. Ahdistajilla\noli yllään sotilaspuku ja päässä tumma metallista ja nahasta tehty\nkypärä. Pieni mies kompastui, ja Bert haukkoi ilmaa, tajuten, että\nsodassa oli vielä uusiakin kauhuja.\n\nEtumainen miekkamies ennätti ottaa kolme askelta ja pääsi kyllin\nlähelle tavoitellakseen häntä säilällään, kun hän hyökkäsi jälleen\neteenpäin.\n\nHe juoksivat kolmisenkymmentä jalkaa, ja sitten miekkamies huitaisi\nuudelleen, ja kun tuo paksu mies putosi suulleen, Bert saattoi kuulla\nveden yli heikon äänen, ikäänkuin jonkinlainen kääpiölehmä olisi\nammunut. Miekkamies sivalsi kaksi kertaa, ja uhri koetti turhaan\nsuojella itseään käsillään. \"Voi, hirmuista!\" huusi Bert melkein\nitkien ja tuijottaen pullistuvin silmin.\n\nMiekkamies iski neljännen kerran ja jatkoi sitten matkaansa, kun\nhänen toverinsa ennättivät paikalle. Viimeinen pysähtyi ja kääntyi\ntakaisin. Hän oli kenties huomannut jotain liikettä; joka tapauksessa\nhän viivähti ja sivalsi yhä uudelleen kaatunutta ruumista.\n\n\"Oo-oo!\" ulisi Bert jokaisen iskun osuessa, kyyristyi syvemmälle\npensaikkoon ja jäi liikkumattomaksi. Hetken kuluttua kuului\nkaupungista laukauksia, ja sitten vallitsi kaikkialla hiljaisuus,\nkaikkialla, myöskin sairaalassa.\n\nHän näki pienten olentojen, pistäen miekkansa huotraan, astuvan ulos\ntaloista ja kulkevan pommin hävittämäin lentokoneiden jäännöksiä\nkohti. Toiset pyörittivät esiin vahingoittumattomia aeroplaaneja\nkuten polkupyöriä, hypähtivät satulaan ja kohosivat siipiään\nleiskuttaen ilmaan. Kaukana idässä ilmestyi näkösälle sarja\nilmalaivoja, jotka pyrkivät keskitaivaalle päin. Niagaran kaupungin\nkohdalla leijuva laskeutui entistään lähemmäksi maata ja laski alas\nköysiportaat, joita myöten siihen kapusi miehiä.\n\nPitkän aikaa hän seurasi edelleen kaupungissa tapahtuvia seikkoja,\nkuten jänis tarkastelee metsästysseurueen toimia. Hän näki miehiä\nkulkevan talosta toiseen niitä sytytellen, kuten hän piakkoin\nhuomasi, ja kuuli sähköasemalta sarjan kumeita jymähdyksiä.\nSamallaisia hommailtiin Kanadan puolen tehtaissa. Sillä välin\nilmestyi yhä enemmän ilmalaivoja ja vieläkin enemmän lentokoneita,\nkunnes hänestä lopulta näytti siltä, että lähes kolmas osa\naasialaista laivastoa oli kokoontunut paikalle. Hän pälyili niitä\npensaikostaan, pysyen tukalassa asemassaankin liikkumattomana, näki\nniiden kokoontuvan ja järjestyvän, antavan merkkejä ja poimivan\nmiehiä, kunnes ne viimein purjehtivat tiehensä hehkuvaa päivänlaskua\nkohti, pyrkien aasialaisten suureen yhtymykseen Clevelandin\nöljylähteiden luo. Ne hupenivat ja häipyivät näkymättömiin jättäen\nhänet yksikseen. Mikäli hän tiesi, hän oli nyt ainoa elävä ihminen\nkeskellä seutua, jossa vallitsi melkein sanoin kuvaamaton tuho ja\nouto yksinäisyys. Suu ammollaan hän näki niiden katoavan.\n\n\"Hyvä jumala!\" hän virkkoi viimein ikäänkuin hypnoottisesta unesta\nheräten.\n\nJa hänen sielunsa valtasi tunne, joka ei ollut ainoastaan\nomakohtaista orpoutta ja äärimmäistä hätää. Hänestä tuntui siltä,\nettä tämän täytyi olla hänen rotunsa auringonlaskua.\n\n\n2.\n\nEnsinnä hän ei tajunnut omaa hätäänsä aivan selvästi ja\ntarkalleen. Hänelle oli viime aikoina tapahtunut niin paljon,\nhänen omat yrityksensä olivat merkinneet niin vähän, että hän oli\nkäynyt passiiviseksi ja herennyt rakentelemasta suunnitelmia.\nViimeiseksi hän oli aikonut kiertää pitkin Englannin rannikkoa\n\"Aavikon dervisshinä\", valmistaen kanssaihmisilleen tilaisuuksia\nhienostettuihin huvituksiin. Sen aikeen oli kohtalo kumonnut. Kohtalo\noli nähnyt sopivaksi määrätä hänelle toisellaisen osan, se oli\nlennättänyt hänet paikasta toiseen ja lopulta pudottanut hänet tälle\npienelle kalliokiilalle kahden putouksen väliin. Hänen mieleensä\nei juolahtanut heti, että nyt oli hänen vuorostaan toimittava.\nHänellä oli omituinen tunne siitä, että kaiken täytyi päättyä unen\ntavoin, että hän joutuisi varmasti ennen pitkää takaisin entiseen\nmaailmaansa Grubbin ja Ednan luo, että tämä kohina, tämä välkkyvä\nvesi vedettäisiin syrjään kuten verho taikalyhtynäytännön jälkeen ja\nvanhat tutut jokapäiväiset olot alkaisivat jälleen vallita. Olisipa\nvarsin mieltäkiinnittävää kertoa ihmisille, kuinka hän oli joutunut\nnäkemään Niagaran. Ja sitten hänen mieleensä palautuivat Kurtin\nsanat: \"Ihmiset riistetään niiden luota, joista he pitävät; kodit\ntuhotaan, olennot, jotka ovat täynnä elämää ja muistoja ja erikoisia\npikku taipumuksia, revitään palasiksi, näännytetään nälkään ja\ntuhotaan...\"\n\nHän ihmetteli, puolittain epäillen, mahtoiko se olla totta. Oli niin\nvaikeata tajuta sitä. Oliko mahdollista, että jossain tuolla kaukana\nmyöskin Tom ja Jessica olivat kurjassa tilassa, ettei tuo pieni\nvihannesmyymälä enää ollutkaan auki eikä Jessica enää hommaillutkaan\nsiinä kuumentaen Tomin korvia terävillä syrjähuomautuksilla ja\nlähettäen täsmällisesti tavarat liiketuttavilleen.\n\nHän koetti ajatella, mikä viikon päivä nyt oli käsissä, mutta\nhuomasi sekaantuneensa laskuissaan. Kenties sunnuntai. Jos niin\noli laita, mahtoivatko he nyt mennä kirkkoon -- vai lymyilivätkö\nehkä pensastoissa. Miten lienee käynyt talon isännän, teurastajan,\nButteridgen ja kaikkien niiden, jotka oleskelivat Dymchurchin\nrannalla? Hän tiesi, että Lontoolle oli tapahtunut jotain -- sitä\noli pommitettu. Mutta kuka oli pommittanut? Olivatkohan Tom ja\nJessicakin saaneet paeta oudonnäköisiä ruskeita miehiä, joilla oli\npitkät paljastetut miekat ja ilkeät silmät? Hän mietiskeli erilaisia\nkurjuuden mahdollisuuksia, mutta hetken kuluttua eräs seikka työnsi\ntieltään kaikki muut mielikuvat. Kuinkahan paljon heillä lienee\nsyötävää? Tämä kysymys kiusasi häntä, valtasi hänen mielensä.\n\nJos olisi kovin nälissään, söisiköhän sitä silloin rottia?\n\nHän alkoi tajuta, ettei hänen surkea mielialansa johtunut niin\nsuuressa määrässä levottomuudesta ja isänmaallisesta surusta kuin\nnälästä. Luonnollisesti hänen oli nälkä!\n\nHän aprikoi ja suuntasi kulkunsa kohti pientä virvokemyymälää, joka\nsijaitsi lähellä tuhotun sillan päätä. \"Eiköhän siinä liene jotain --\"\n\nKierrettyään sitä pari kertaa hän kävi luukkujen kimppuun aseinaan\ntaskuveitsi ja puinen vaaja, jonka hän löysi lähistöltä. Lopulta\nhän sai yhden luukuista murtumaan, repäisi sen irti ja pisti päänsä\nsisään. \"Onpahan ruokaa\", hän huomautti. Hän pääsi käsiksi luukun\nkiinnikkeisiin, ja hetken kuluttua koko laitos oli avoinna hänen\ntutkittavakseen. Hän löysi useita pulloja sterilisoitua maitoa,\nmelkoisen määrän kivennäisvettä, kaksi laatikkoa korppuja ja\nruukullisen perin kovaa leipää, varsin kuivia paperosseja tukuittain,\nmuutamia kuivanpuoleisia appelsiineja, pähkinöitä, joitakin rasioita\nlihaa ja hedelmiä, lautasia, veitsiä ja haarukoita riittävästi\nuseille kymmenille hengille. Siellä oli myöskin sinkkilaatikko, mutta\nsen lukkoa hän ei saanut taipumaan.\n\n\"Ei tarvitse kuolla nälkään\", Bert virkkoi, \"ei ainakaan ensi\ntilassa.\" Hän istuutui myyjän paikalle, ahmi korppuja ja maitoa ja\noli hetkisen varsin tyytyväinen. \"Oikein virkistävää\", hän mutisi\nsyödä rouskuttaen ja vilkuillen rauhattomana ympärilleen, \"kaikkien\nseikkailujen jälkeen.\"\n\n\"Voi turkanen, minkälainen päivä!\" Hän vaipui ihmettelyn valtaan.\n\"Herra jumala!\" hän huudahti; \"olipa se taistelua! Murskaksi lyötiin\nmies parat! Ja ilmalaivat ja lentäjät -- ja kaikki tyynni. Kuinkahan\n_Zeppelininin_ käynyt?... Ja Kurt poika sitten -- kuinkahan hänen\nkävi? Hän oli kelpo poika.\"\n\nHänen mielessään häilähti huoli valtakunnan tulevaisuudesta. \"India\",\nhän virkkoi...\n\nMutta sen tukahdutti heti käytännöllisempi harrastus.\n\n\"Pitääpä hankkia jotain, millä tuon liharasian saa avatuksi.\"\n\n\n3.\n\nHerkuteltuaan Bert sytytti paperossin ja istui jonkun aikaa\nmietiskellen. \"Missä lienee Grubb nykyisin?\" hän sanoi. \"Olisipa\nhauska tietää. Tokkohan kukaan heistä ajattelee minua?\"\n\nHän siirtyi takaisin omaan tilaansa. \"Kyllä minun nyt on viivyttävä\ntällä saarella jonkun aikaa.\"\n\nHän koetti pysyä huolettomana ja levollisena, mutta hetken kuluttua\nyksinäisyyteen joutuneen yhteiskuntaolion epämääräinen rauhattomuus\nalkoi vaivata häntä. Hän ei voinut pidättyä katselemasta taakseen, ja\nryhtyi siitä päästäkseen tutkimaan saarta.\n\nVain perin verkalleen hän alkoi tajuta, kuinka omituiseen asemaan\nhän oli joutunut, käsittää, että Vihersaaren ja mantereen välisen\nkaaren murtuminen oli kokonaan erottanut hänet muusta maailmasta.\nTämä selvisi hänelle vasta sitten, kuin hän tuli takaisin sille\npaikalle, missä _Hohenzollernin_ keula makasi kuin maalle ajautunut\nlaiva, ja sieltä tarkasteli runneltua siltaa. Eikä se silloinkaan\niskenyt hänen mieleensä järisyttävästi, tuntui vain monien muiden\nkaltaiselta eriskummalliselta asialta, jota ei voinut auttaa. Hän\ntuijotti _Hohenzollernin_ murskautuneisiin hytteihin ja repaleisiin\nakkunaverhoihin, mutta ei ajatellutkaan siellä olevan mitään elävää\nolentoa, niin se oli ruhjoutunut ja sotkuiseksi vääntynyt ja aivan\nkumollaan. Sitten hän silmäili hetkisen iltataivasta. Se alkoi nyt\nvetäytyä pilviharson peittoon, eikä näkyvissä ollut ainoatakaan\nilmalaivaa. Muuan pääskynen lensi ohitse siepaten jonkun näkymättömän\nuhrin. \"Kuin unta\", hän kuiskasi.\n\nKoski kahlehti hänen ajatuksensa joksikin ajaksi. \"Kohisee. Se\nkohisee ja pärskyy aina ja alituisesti. Alituisesti...\"\n\nViimein hänen mielenkiintonsa muuttui omakohtaiseksi. \"Mihinkä nyt\npitäisi ryhtyä?\"\n\nHän aprikoi. \"Ei synny ainoatakaan tuumaa\", hän virkkoi.\n\nPääasiallisesti hänessä vallitsi tietoisuus siitä, että kaksi viikkoa\ntakaperin hän oleili Bun Hillissä ajattelemattakaan matkustamista ja\nnyt hän oli Niagaran putousten välissä keskellä maailman suurimman\nilmataistelun tuottamaa tuhoa ja hävitystä, ja että hän oli äskettäin\nmatkustanut Ranskan, Belgian, Saksan, Englannin, Irlannin ja monen\nmuun maan poikki. Se oli mielenkiintoinen ajatus ja sopi hyvin\nkeskustelun aiheeksi, mutta käytännöllisessä suhteessa siitä ei ollut\nmitään hyötyä. \"Kuinka täältä oikein päästäneen pois?\" hän ihmetteli.\n\"Mahtaako olla mitään keinoa? Ellei ole... voi turkanen mua!\"\n\nMietiskely johti seuraavaan lopputulokseen: \"Taisinpa joutua\nsatimeen, kun tulin tuon sillan yli...\"\n\n\"No, joka tapauksessa pääsin noiden keltanaamain kynsistä. Muuten ne\nolisivat katkaisseet helposti minunkin kaulani. Mutta --\"\n\nHän päätti palata Luna saaren kärkeen. Kauan hän seisoi siinä\nliikahtamatta tarkastellen Kanadan rantaa, sen hävitettyjä hotelleja\nja taloja ja Viktoria puiston kaatuneita puita, jotka nyt hohtivat\nauringonlaskun punertamina. Ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa\ntuon mielettömän hävityksen näyttämöllä. Sitten hän siirtyi takaisin\nAmerikan puolelle saarta, kulki _Hohenzollernin_ hylyn ohitse\nVihersaarelle ja silmäili siltaan syntynyttä toivotonta aukkoa\nsekä alla kiehuvaa vettä. Buffalon puolella oli vielä paljo savua,\nja Niagaran rautatie-aseman lähellä talot paloivat rivakasti.\nKaikkialla oli nyt autiota ja hiljaista. Kaupungin ja tien välisellä\npoikkipolulla makasi pieni hyljätty olio, mytistynyt kasa vaatteita,\njoista pisti esiin jäseniä...\n\n\"Tarkastellaanpas hieman\", sanoi Bert, ja kulkien saaren keskitse\njohtavaa polkua hän keksi ennen pitkää molemmat aasialaiset\naeroplaanit, jotka olivat pudonneet murskaksi _Hohenzollernin_\nviimeisessä taistelussa.\n\nEnsimäisen luona hän tapasi myöskin ruhjoutuneen ilmapurjehtijan.\n\nKone oli ilmeisesti pudonnut kohtisuoraan alaspäin ja makasi nyt\npahasti kolhiutuneena taittuneiden oksien seassa. Sen vääntyneet\nja katkenneet siivet ja murtuneet puitteet törröttivät äsken\nirtautuneiden puunosien keskellä, ja keulan kärki oli tunkeutunut\nmaahan. Ilmapurjehtija riippui pää alaspäin oksien ja lehtien\nkeskellä muutaman kyynärän päässä, ja Bert huomasi hänet vasta\nkääntyessään aeroplaanin luota. Illan hämärässä ja hiljaisuudessa\n-- sillä aurinko oli jo mennyt mailleen ja tuuli kokonaan lientynyt\n-- nuo ylösalasin kääntyneet keltaiset kasvot tekivät kaamean\nvaikutuksen, kun ne huomasi noin äkkiä ihan lähellään. Taittunut oksa\noli tunkeutunut aivan miehen rinnan lävitse, ja siinä hän riippui\nseivästettynä, näyttäen veltolta ja luonnottomalta. Kädessään hän\npuristi vielä lyhyttä pientä kivääriä.\n\nBert seisoi jonkun aikaa aivan hiljaa tarkastellen ruumista.\n\nSitten hän rupesi kulkemaan poispäin, katsahtaen tuon tuostakin\nolkansa yli siihen.\n\nHetken kuluttua hänen täytyi pysähtyä eräälle aukeamalle.\n\n\"Herra varjelkoon!\" hän kuiskasi. \"Kuolleet eivät miellytä minua.\nMelkeinpä soisin, että tuo vintiö olisi elossa.\"\n\nHän ei halunnut kulkea pitkin polkua, jonka poikki kiinalainen\nriippui. Hän tahtoi mieluummin päästä pois puiden parista; olisi\npaljon turvallisempaa oleskella aivan lähellä kosken loisketta ja\nkohua, se tuntui melkein kuin ihmisseuralta.\n\nToisen aeroplaanin hän tapasi ruohoisella aukeamalla virtaavan veden\npartaalla, eikä se näyttänyt vahingoittuneen juuri ensinkään. Se\nmakasi kyljellään toinen siipi ilmassa. Lähellä ei ollut mitään\npurjehtijaa, ei elävää eikä kuollutta. Siinä se makasi hyljättynä\nveden loiskiessa sen pitkän pyrstön ympärillä.\n\nBert pysyttelihe kauan hieman etäällä siitä ja tirkisteli tummeneviin\nvarjoihin puiden sekaan, odottaen näkevänsä toisen kiinalaisen,\nelävän tai kuolleen. Sitten hän lähestyi konetta perin varovaisesti\nja seisoi katsellen sen suurta ohjauspyörää ja tyhjää satulaa. Hän ei\nrohjennut koskea siihen.\n\n\"Kunpa ei tuo toinenkaan mies olisi täällä\", hän sanoi. \"Kunpa hän ei\nolisi täällä!\"\n\nMuutaman kyynärän päässä hän näki jotain uiskentelevan akanvirrassa,\njoka pyöri erään kallionkielekkeen suojassa. Tuntui siltä, kuin se\nolisi kiertäessään vetänyt häntä vastustamattomasti luokseen...\nMitähän se mahtoi olla?\n\n\"Istu ja pala!\" virkkoi Bert. \"Siinä on taas joku niistä.\" Se\nkahlehti hänet. Hän sanoi itselleen, että se oli tuo toinen\nilmapurjehtija, joka oli maahan pyrkiessään ammuttu kuoliaaksi ja\npudonnut satulasta. Hän koetti lähteä pois, ja sitten hänen mieleensä\njuolahti, että saattoihan hän hakea oksan tai jotain muuta ja työntää\nsillä tuon kiertävän esineen ulos virtaan. Siten hänelle jäisi\nhuolekseen ainoastaan yksi ruumis. Ehkä hän voisi kestää tuon yhden.\nHän epäröi ja pakottautui sitten mieli kuohuksissa tekemään niin.\nHän astui pensastoon ja leikkasi itselleen vavan, palasi kalliolle\nja kapusi akanvirran ja kosken väliseen kärkeen. Auringonlasku oli\njo häipynyt ja lepakot lähteneet liikkeelle, ja hän oli läpimärkänä\nhiestä.\n\nHän töykki tuota uiskentelevaa sinipukuista ruumista vavallaan, mutta\nse pääsi hänen käsistään. Kun se saapui toistamiseen, hän koetti\nuudelleen ja onnistui. Virtaan ajautuessaan se pyörähti selälleen,\nvalo säteili keltaisella tukalla -- se oli Kurt!\n\nKurt se oli, hän ui pois valkoisena, kuolleena ja sangen tyynenä.\nSiitä ei ollut epäilystäkään, vielä oli sen verta valoa, että sen\nnäki selvästi. Virta tarttui häneen, ja hän näytti ojentautuvan sen\nhelmaan, kuten vuoteelle laskeutuen. Kalpea hän oli nyt, kaikki väri\noli hänestä kadonnut.\n\nBertin valtasi äärettömän kurjuuden tunne, kun ruumis häipyi\nnäkyvistä putousta kohti. \"Kurt!\" hän huusi. \"Kurt! En tarkoittanut\nsitä! Kurt! Älkää jättäkö minua tänne! Älkää jättäkö!\"\n\nYksinäisyyden ja orpouden tunne valtasi hänet kokonaan. Hän murtui.\nHän seisoi kalliolla iltavalaistuksessa, itkien ja valitellen\nkiihkeästi kuin lapsi. Aivan tuntui siltä, kuin olisi katkennut joku\nrengas, joka oli kiinnittänyt hänet kaikkiin näihin seikkoihin. Hän\npelkäsi kuten yksikseen jäänyt lapsi, pelkäsi surkeasti.\n\nHämärä tummeni hänen ympärillään. Metsä oli nyt täynnä\neriskummallisia varjoja. Kaikki muuttui niin oudoksi ja omituiseksi,\nikäänkuin sen olisi nähnyt unessa. \"Hyvä jumala! Min'en kestä\ntätä\", hän sanoi, ryömi kalliolta takaisin nurmikolle ja kyyristyi\nmaahan. Ja viimein hurja suru Kurtin, oivan, ystävällisen Kurtin\nkuoleman johdosta tuli hänen avukseen ja hänen uikutuksensa muuttui\nitkuksi. Hän makasi oikosenaan nurmella ja heristi voimattoman raivon\nvaltaamana nyrkkiään.\n\n\"Helvetin sota\", hän huusi, \"tämä kirottu mieletön sota!\"\n\n\"Voi Kurt! Luutnantti Kurt!\"\n\n\"Min' olen mennyttä miestä\", hän sanoi. \"Olen saanut kyllikseni, ja\nenemmänkin. Maailma on pelkkää moskaa, eikä siinä ole mitään järkeä.\nYö saapuu... Jos _hän_ tulee minun perässäni --. Ei hän voi tulla\nminun perässäni -- ei hän voi!...\n\n\"Jos _hän_ tulee minun perässäni, niin hyppään veteen...\"\n\nHetken kuluttua hän puheli jälleen matalalla äänellä.\n\n\"Eihän täällä oikeastaan ole mitään pelättävää. Se on pelkkää\nmielikuvitusta. Kurt parka -- hän arveli, että kävisi niin. Ikäänkuin\naavisti sen ennakolta. Hän ei tullutkaan antaneeksi minulle sitä\nkirjettä eikä kertonut, kuka hänen tyttönsä oli. Kyllä se on\ntotta, mitä hän sanoi -- ihmiset riistetään kaiken sen luota,\nmihin he kuuluvat -- ja kaikkialla. Aivan niinkuin hän sanoi...\nTänne minut on viskattu -- tuhansien peninkulmain päähän Ednan ja\nGrubbin ja omaisteni luota -- revitty irti kuin kasvi juurineen...\nJa samallainen on jokainen sota ollut, minulla vaan ei ollut älyä\nymmärtää sitä. Ihmisiä on kuollut kaikellaisiin kuoppiin ja nurkkiin,\nmutta eivät vaan ymmärtäneet sitä, heillä ei ollut älyä tuntea ja\nestää sitä. Arvelivat, että sota oli oivallinen asia. Hyvä jumala!...\n\n\"Rakas Edna. Hän oli suloinen ja kelpo tyttö. Kerrankin, kun olimme\nsoutelemassa Kingstonin luona.\n\n\"Mutta saadaanpas nähdä -- kyllä minä vielä tapaan hänet. Ellen\ntapaa, niin ei se ainakaan ole minun vikani...\"\n\n\n4.\n\nÄkkiä, juuri tämän sankarillisen päätöksen tehtyään, Bert kävi\njäykäksi kauhusta. Ruohikossa hiipi jotain häntä kohti. Pimeässä\nruohikossa hiipi jotain, hiipi ja pysähtyi ja hiipi jälleen. Yö\noli täynnänsä kammoa. Hetkisen oli kaikki hiljaa. Bert lakkasi\nhengittämästä. Ei se voinut olla sitä. Ei, se oli liian pieni!\n\nSe hyökkäsi äkisti hänen luokseen hiljalleen naukaisten ja häntä\npystyssä. Se hieroi päätään häntä vastaan ja hyrräsi. Se oli pieni,\nlaiha kissanpoika.\n\n\"Herra jumala, kisu, kuinka sinä säikytit minua\", sanoi Bert hien\nhelmeillessä hänen ohimoillaan.\n\n\n5.\n\nKaiken yötä hän istui puuta vasten nojaten, kissa sylissään.\nHänen mielensä oli väsynyt, eikä hän puhunut ja ajatellut enää\nyhtenäisesti. Aamupuolella yötä hän nukahti.\n\nHerätessään hän tunsi jäsenissään kankeutta, mutta mieli oli\nrohkeampi, ja kissanpoikanen nukkui luottavaisena ja lämpimänä hänen\ntakkinsa sisäpuolella. Ja hän huomasi, että pelko oli haihtunut\npuiden keskeltä.\n\nHän silitteli kissaa, ja tuo pieni eläin heräsi ruveten ylen hellänä\nhyrräämään. \"Sinä haluat kai maitoa\", sanoi Bert. \"Sitä sinä varmaan\nhaluat. Ja maistuisipa minullekin aamiainen.\"\n\nHän haukoitteli, nousi seisomaan kissa olallaan ja tuijotti\nympärilleen johtaen mieleensä edellisen päivän harmaita, suunnattomia\ntapahtumia.\n\n\"Pitänee ryhtyä johonkin\", hän virkkoi.\n\nHän astui metsään ja seisoi hetken kuluttua jälleen tarkastelemassa\nkuollutta ilmapurjehtijaa. Kissanpoikaa hän puserti hellästi\nrintaansa vasten. Ruumis oli kamala, mutta ei läheskään niin kamala\nkuin edellisenä iltana hämärässä. Nyt jäsenet riippuivat veltompina\nja kivääri oli pudonnut maahan ja peittynyt puolittain ruohikkoon.\n\n\"Meidän pitäisi kai haudata hänet, kisu\", sanoi Bert, katsellen\navuttomana kallioista maata. \"Meidän on viivyttävä täällä hänen\nseurassaan.\"\n\nKesti jonkun aikaa, ennenkuin hän saattoi kääntyä tiehensä ja lähteä\nvirvokemyymälään. \"Ensin aamiaista joka tapauksessa\", hän sanoi\nkissaa silitellen. Tämä hieroi hellästi hänen poskeaan karvaisella\nkuonollaan ja puraisi sitten häntä korvaan. \"Taidat kaivata maitoa,\nvai mitä?\" hän kysäisi ja kääntyi selin kuolleeseen, ikäänkuin tämä\nei olisi merkinnyt mitään.\n\nHämmästyksekseen hän huomasi oven olevan auki, vaikka hän oli\nedellisenä iltana sulkenut sen hyvin huolellisesti, ja penkillä\nhän havaitsi likaisia lautasia, joita hän ei ollut ennen nähnyt.\nLäkkiarkun saranat oli kierretty auki ja sen voi avata. Sitä hän ei\nmyöskään ollut havainnut edellisenä iltana.\n\n\"Olinpa aika hölmö!\" Bert sanoi. \"Minä vaan kolkuttelen ja\nvääntelen lukkoa, huomaamatta mitään.\" Sitä oli nähtävästi käytetty\njääsäiliönä, mutta nyt se sisälsi vain muutamien keitettyjen\nkananpoikain jäännöksiä, jotain epämääräistä ainetta, joka olisi\nkerran saattanut olla voita, ja kerrassaan vastenmielistä hajua. Hän\nsulki kannen jälleen huolellisesti.\n\nHän kaatoi kissalle hiukan maitoa likaiselle lautaselle ja istui\njonkun aikaa katsellen sen ahkeraa pikku kieltä. Sitten hän ryhtyi\nlaatimaan luetteloa varastostaan. Siinä oli kuusi avaamatonta ja yksi\navattu pullo maitoa, kuusikymmentä pulloa kivennäisvettä ja melkoinen\nmäärä marjamehua, noin kaksi tuhatta paperossia ja satakunta\nsikaaria, yhdeksän appelsiinia, kaksi avaamatonta ja yksi avattu\nastia suolattua häränlihaa, kaksi astiallista korppuja ja yksitoista\nkovaa leipää, hatullinen pähkinöitä ja viisi isoa rasiata Kalifornian\npersikoita. Hän merkitsi ne paperipalaselle. \"Ei siinä ole paljoa\ntukevaa ruokaa\", hän huomautti. \"Mutta -- pariksi viikoksi sentään.\nParissa viikossa voi tapahtua paljon.\"\n\nHän antoi kissalle hiukan lisää maitoa ja vähäisen lihaa ja lähti\nsitten, tuon pienen elukan juostessa häntä pystyssä ja mieli hilpeänä\nhänen perässään, katselemaan _Hohenzollernin_ jäännöksiä. Ne olivat\nyöllä siirtyneet ja näyttivät yleensä ajautuneen ylemmäksi kuin\nennen. Niistä hänen katseensa kulki särkyneeseen siltaan ja sitten\nvirran poikki hiljaiseen, autioon kaupunkiin. Vastaisella rannalla\nliikkui vain joukko korppeja. Ne olivat tuon koneenkäyttäjän\nkimpussa, jonka hän oli nähnyt saavan surmansa edellisenä päivänä.\nKoiria hän ei nähnyt, mutta kuuli yhden ulvovan.\n\n\"Meidän täytyy päästä jollain tavoin pois täältä, kisu\", hän sanoi.\n\"Maito ei riitä ainiaan -- ei ainakaan, jos sinä lipot sitä samalla\nvauhdilla kaiken aikaa.\"\n\nHän silmäili virtaa, jossa vesi imeytyi kuin sulkua avattaessa.\n\n\"Vettä on yllin kyllin\", hän virkkoi. \"Juomasta ei tule puutetta.\"\n\nHän päätti tutkia saaren tarkalleen. Hetken kuluttua hän saapui\nteljetylle portille, jonka kilvessä oli nimi \"Riddle Stairs\", ja\nkiivettyään sen ylitse löysi vanhat puiset portaat, jotka johtivat\njyrkästi kallion rinteen alle. Kissan hän jätti jälkeensä, laskeutui\nniitä myöten ja keksi alhaalla polun, joka johti paasien lomitse\npitkin keskiputouksen kumajavaa ryöppyä. Hänessä syttyi toivon\nkipinä; kenties siinä oli jonkinlainen pelastustie!\n\nMutta se johti hänet vain Tuulien luolaan, jossa hän oli\ntukehtumaisillaan ja kävi aivan kuuroksi, ja vietettyään siellä\nneljännestunnin osittain tyrmistyneenä, likistyneenä kovan kallion ja\nmelkein yhtä kovan vesiputouksen väliin, hän arveli, ettei sitä tietä\nvoinut sittenkään päästä Kanadaan, ja kääntyi takaisin. Portaita\nnoustessaan hän kuuli jonkun astuvan yläpuolellaan hiekkapolkua\npitkin, mutta arveli tätä ääntä omain askeltensa kaiuksi. Kun hän\nennätti huippuun, oli paikka yhtä autio kuin ennenkin.\n\nKissanpoikasen hypellessä hänen rinnallaan ruohikkoa pitkin hän kulki\nsieltä Hevosenkenkäputoukselle ja pientä siltaa myöten ryhmälle\npaasia, jotka seisoivat rivissä ikäänkuin tehden kunniaa tuolle\nsuunnattoman majesteettiselle viheriälle vesivyörylle. Hän seisoi\njonkun aikaa äänetönnä.\n\n\"Eipä uskoisi\", hän virkkoi viimein, \"että on olemassa noin paljon\nvettä... Tämä kohina ja loiske rupee lopulta kuluttamaan hermoja...\nKuulostaa siltä, kuin ihmiset puhuisivat... kuin ihmisiä kulkisi...\nKuulostaa melkein miltä hyvänsä.\"\n\nHän palasi jälleen saarelle. \"Minun kai täytyy yhä kiertää tätä\nsiunattua saarta\", hän sanoi alakuloisena. \"Yhä vaan kiertää ja\nkiertää.\"\n\nJonkun ajan kuluttua hän joutui uudelleen vähemmän vahingoittuneen\naasialaisen aeroplaanin luo. Hän tuijotti siihen ja kissa sitä\nnuuski. \"Rikki!\" hän sanoi.\n\nHän kohotti katseensa hätkähtäen.\n\nPuiden seasta astui häntä kohti verkalleen kaksi pitkää,\neriskummallista olentoa. He olivat mustuneet, repaleiset ja sidotut.\nPerimmäinen ontui ja hänen päänsä ympäri oli kierretty valkoinen\nvaate, mutta etummainen käyttäytyi yhä vielä kuten prinssi ainakin,\nvaikka vasen käsi olikin sidekannattimen varassa ja toinen puoli\nkasvoja palanut heleän punaiseksi. Hän oli prinssi Karl Albert,\n\"Saksan Aleksanteri\", ja hänen takanaan kulki se linnunnaamainen\nupseeri, joka oli kerran saanut luovuttaa hyttinsä Bertille.\n\n\n6.\n\nNäiden ilmestyessä Bertin Vuohisaari-seikkailussa alkoi uusi\nvaihe. Hän ei enää ollut ainoa ihmiskunnan edustaja avarassa,\nväkivaltaisessa ja käsittämättömässä kaikkeudessa, vaan muuttui\nvielä kerran sosiaaliseksi olioksi, joutui toisten ihmisten pariin.\nHetkisen ajan nämä kaksi olivat kauhistavia, sitten he tuntuivat\nsuloisilta ja tervetulleilta kuin veljet. Olivathan hekin samassa\npälkähässä kuin hän, asumattomalle saarelle ajautuneet ja ymmällään.\nHäntä halutti kovin kuulla tarkalleen, mitä heille oli tapahtunut.\nMitä se merkitsi, että toinen oli prinssi ja molemmat muukalaisia\nsotilaita, ettei kumpainenkaan kenties osannut riittävästi englantia?\nHänen synnynnäinen katupoika-ujostelemattomuutensa tulvahti liian\nvoimakkaana, jotta hän olisi ruvennut mokomia ajattelemaan, ja\nolivathan aasialaiset laivastot hävittäneet kaikki sellaiset joutavat\neroavaisuudet. \"Heipä hei!\" hän huudahti. \"Kuinka te olette tänne\njoutuneet?\"\n\n\"Hän on tuo englantilainen, joka toi meille Butteridgen koneen\",\nselitti linnunnaamainen upseeri saksaksi ja huudahti sitten Bertin\nlähestyessä kauhuissaan: \"Tee kunniaa!\" ja toistamiseen, kovemmin:\n\"Kunniaa!\"\n\n\"Kas kummaa!\" sanoi Bert ja nielaisi toisen huomautuksen. Hän\ntuijotti ja teki kömpelösti kunniaa ja asettui heti salaisesti\npuolustuskannalle, niin että kävi mahdottomaksi ryhtyä hänen kanssaan\nyhteistyöhön.\n\nJonkun aikaa nämä molemmat perinpohjaiset uudenajan ylimykset\nseisoivat katsellen tuota vaikeata problemia, anglosaksilaista\nkansalaista, joka totellen jotain veressään piilevää salaperäistä\nlakia ei ottanut tottuakseen komennuksiin eikä tahtonut olla\ndemokraattikaan. Bert ei suinkaan ollut kaunis katsella, mutta hän\nnäytti jollain selittämättömällä tavalla vastustushaluiselta. Yllään\nhänellä oli halpa sarssipukunsa, jossa nyt näkyi monellaisia käytön\nmerkkejä, ja sen väljyys teki hänet vanhemman näköiseksi kuin hän\nolikaan. Hänen röyhkeitä kasvojaan varjosti liian iso saksalainen\nlakki, nousut olivat käärityt säärien ympäri ja päät pistetty erään\nsaksalaisen ilmapurjehtija vainajan kumisaappaisiin. Hän näytti\npalvelijalta, mutta ei ensinkään nöyrältä, ja vaistomaisesti he\nvihasivat häntä.\n\nPrinssi viittasi lentokoneeseen ja sanoi jotain murteellisella\nenglannin kielellä. Bert luuli hänen puhuvan saksaa ja ilmoitti,\nettei hän ymmärtänyt sitä.\n\n\"Dummer Kerl!\" kuului linnunnaamaisen upseerin siteiden keskeltä.\n\nPrinssi viittasi jälleen terveellä kädellään. \"Onko sinulla selvillä\ntämän drachenfliegerin rakenne?\"\n\nBert rupesi tajuamaan, mistä oli kysymys. Hän tarkasteli aasialaista\nkonetta. Hän sai takaisin Bun Hillin tavat. \"Se on ulkolaista tekoa\",\nhän huomautti.\n\nSaksalaiset neuvottelivat. \"Oletko -- ammattimies?\" prinssi kysyi.\n\n\"Onhan sitä vähän korjailtu\", Bert vastasi aivan Grubbin tapaan.\n\nPrinssi etsi sanavarastostaan. \"Käykö sillä lentäminen?\" hän virkkoi.\n\nBert aprikoi ja hieroi hitaasti leukaansa. \"Pitääpä tarkastaa\", hän\nvastasi... \"Sitä on pidelty kovakouraisesti!\"\n\nHän synnytti hampaillaan äänen, jonka hän myöskin oli oppinut\nGrubbilta, työnsi kädet housuntaskuihin ja astui takaisin koneen\nääreen. Grubb oikeastaan pureskeli jotain, mutta Bert saattoi\npureskella vain mielikuvituksessaan. \"Kolmen päivän työ\", hän sanoi\nmärehtien. Ensi kertaa hänen mielessään heräsi ajatus, että tuo\nkone tarjosi mahdollisuuksia. Ilmeisesti maassa makaava siipi oli\nsärkynyt. Kolme tukea, jotka pitivät sitä jäykkänä, oli katkennut\nkallioon osuessaan, ja varsin luultavasti oli konekin vioittunut.\nMyöskin saman puolen siipikoukku oli vinossa, mutta se ei kenties\nhaitannut lentämistä. Näitä seikkoja lukuunottamatta ei ollut\nsanottavasti vaurioita. Bert hieroi jälleen leukaansa ja silmäili\nyläkosken leveätä, päivänpaisteessa kimaltelevaa väylää. \"Ehkäpä\ntästä tulee kalua... Jättäkää se minun huolekseni.\"\n\nHän silmäili sitä jälleen innokkaasti, ja prinssi seuralaisineen\ntarkasteli häntä. Bun Hillissä hän ja Grubb olivat kehittyneet sangen\ntaitaviksi korjailemaan lainapyöriään vaihtamalla vanhoja osia\nuusiin. Kone, joka oli niin perinpohjin ja ilmeisesti ränsistynyt,\nettei sitä voitu tarjota vuokrallekaan, ei silti ollut menettänyt\nkoko arvoaan. Saihan siitä vielä muttereita ja ruuveja, pyöriä,\ntankoja ja pyöränkehriä, ketjunkappaleita ja muuta sellaista,\nmillä saattoi parannella käyttökelpoisten polkupyörien vammoja. Ja\nmakasihan nyt puiden seassa toinen aasialainen aeroplaani.\n\nKissa hyväili Bertin saappaita hänen siitä välittämättä.\n\n\"Paikkaa tuo drachenflieger\", sanoi prinssi.\n\n\"Jos minä sen paikkaan\", huomautti Bert, \"niin ei kukaan meistä\nuskalla lähteä sillä lentämään.\"\n\n\"_Minä_ lähden\", virkkoi prinssi.\n\n\"Ja taitatte luultavasti niskanne\", sanoi Bert hetken kuluttua.\n\nPrinssi ei ymmärtänyt häntä eikä kiinnittänyt huomiotaan hänen\nsanoihinsa. Hän viittasi hansikoidulla kädellään koneeseen ja\nlausui seuralaiselleen jotain saksaksi. Upseeri vastasi, ja prinssi\nteki laajan kädenliikkeen taivasta kohti. Sitten hän puhui --\nkaunopuheisesti, kuten näytti. Bert tarkasteli häntä ja arvasi hänen\ntarkoituksensa. \"Paljo luultavampaa, että taitatte niskanne\", hän\nsanoi. \"Mutta olkoon menneeksi. Käydään työhön.\"\n\nHän rupesi kopeloimaan drachenfliegerin satulaa ja konetta työkaluja\netsien. Lisäksi hän halusi saada jotain mustaa öljyistä ainetta\nkäsiään ja kasvojaan varten. Sillä toiminimi Grubb ja Smallwaysin\nharjoittaman korjaustaidon ensimäisenä sääntönä oli mustata kädet\nja kasvot perin pohjin. Hän myöskin riisui takkinsa sekä liivinsä\nja työnsi lakin huolellisesti takaraivolle tehdäkseen raappimisen\nhelpommaksi.\n\nPrinssi ja hänen upseerinsa näyttivät olevan halukkaat vahtimaan\nhäntä, mutta hänen onnistui selittää heille, että tämä haittaisi\nhäntä ja että hänen oli pohdittava hieman, ennenkuin hän saattoi\nryhtyä työhön. He miettivät asiaa, mutta hänen puodissa saamansa\nkokemus oli opettanut häntä kohtelemaan yleisöään käskevästi kuin\nasiantuntija. Ja lopulta he lähtivätkin tiehensä. Silloin hän meni\nsuoraa päätä toisen aeroplaanin luo, otti ilmapurjehtijan kiväärin\nja ampumatarpeet ja kätki ne läheiseen nokkospensastoon. \"Kas niin\",\nsanoi Bert ja ryhtyi sitten tarkoin tutkimaan puihin tarttuneiden\nsiipien jäännöksiä. Tämän tehtyään hän palasi ensimäisen aeroplaanin\nluo vertaillakseen molempia toisiinsa. Bun Hillin menettelytapa oli\nvarsin mahdollinen, ellei kone tuottanut voittamattomia esteitä.\n\nHetken kuluttua saksalaiset palasivat, ja tällöin hän ylenpalttisesti\ntahriutuneena käsitteli ja koetteli muttereita ja ruuveja kasvoillaan\nsyvän viisauden ilme. Kun linnunnaamainen upseeri huomautti jotain,\nhän vain tokaisi: \"Nong comprong. Turha vaiva.\"\n\nSitten hänen päähänsä pälkähti jotain. \"Tuo kuollut tuolla metsässä\nolisi haudattava\", hän sanoi, viitaten peukalollaan olkansa ylitse.\n\n\n7.\n\nNäiden molempien miesten ilmestyessä koko Bertin maailma oli taasen\nmuuttunut. Sen suunnattoman ja hirvittävän autiuden eteen, joka\noli häntä niin suuresti järkyttänyt, laskeutui esirippu. Nyt heitä\noli kolme henkeä, ja tämäkin pieni maailma täytti hänen aivonsa\nhartaalla harkinnalla, suunnitelmilla ja sukkelilla tuumilla. Mitähän\nhe mahtoivat miettiä? Mitä he tuumivat hänestä? Hänen mielessään\nristeili satoja lankoja, kun hän uutterasti hommaili aasialaisen\naeroplaanin ääressä. Uusia ajatuksia nousi kuin kuplia kivennäisveden\npinnalle.\n\n\"Sepä kummaa!\" hän huudahti äkkiä. Hän oli juuri tehnyt sen\njohtopäätöksen, että sallimus oli menetellyt väärin jättäessään\nnämä molemmat miehet eloon ja antaessaan Kurtin kuolla. Koko\n_Hohenzollernin_ miehistö oli ammuttu, murskattu, palanut tai\nhukkunut, ja nämä kaksi, jotka olivat lymyilleet patjoitetussa\nkeulahytissä, olivat pelastuneet.\n\n\"Prinssi taitaa ajatella, että sen sai aikaan hänen kirottu\ntähtensä\", hän mutisi ja tunsi olevansa hillittömästi raivoissaan.\n\nHän nousi seisomaan kääntyen molempiin miehiin päin. He seisoivat\nrinnatusten häntä katsellen. \"Ei teidän kannata tuijotella minuun\",\nhän huomautti. \"Te vain häiritsette minua.\" Ja nähdessään, etteivät\nhe ymmärtäneet, hän astui heitä kohti ruuviavain kädessään. Näin\ntehden hänen mieleensä juolahti, että prinssi oli todellakin sangen\niso ja mahtava ja ylevän näköinen henkilö. Mutta siitä huolimatta hän\nvirkkoi, viitaten puiden keskitse: \"Kuollut mies!\"\n\nLinnunnaamainen mies vastasi saksaksi.\n\n\"Kuollut mies!\" Bert sanoi hänelle. \"Tuolla.\"\n\nTöin tuskin hän sai heidät taivutetuiksi tarkastamaan kuollutta\nkiinalaista ja opasti heidät viimein tämän luo. Sitten he osoittivat\nselvästi, että hänelle, joka oli upseeria alempi tavallinen ihminen,\nhe soivat yksinomaisen ja jakamattoman oikeuden toimittaa ruumiin\npois raahaamalla sen veden partaalle. Se synnytti tulista viittoilua,\nja viimein linnunnaamainen upseeri alentui auttamaan. Yhdessä he\nlaahasivat tuon velton ja turvonneen ruumiin puiden lomitse ja pari\nkertaa levättyään -- sillä taakka oli raskas paiskasivat hänet\nläntiseen koskeen. Lopulta Bert palasi työhönsä kolottavin käsivarsin\nja mieli synkän kapinallisena.\n\n\"Senkin öykkäri!\" hän sanoi. \"Ikäänkuin minä olisin hänen kirottuja\nsaksalaisia orjiaan! Mokomakin pöyhkeä kerjäläinen!\"\n\nSaksalaiset poistuivat jälleen, ja hetken harkittuaan Bert otti\nirti useita muttereita, puki ylleen nutun ja liivit, pisti mutterit\nja työaseet taskuunsa ja kätki toisen aeroplaanin työaseet erään\npuun haarukkaan. \"Kas niin\", hän virkkoi hypätessään puusta maahan.\nPrinssi seuralaisineen ilmestyi näyttämölle, kun hän palasi koneen\nluo veden ääreen. Prinssi tarkasteli jonkun aikaa hänen saavuttamiaan\ntuloksia, kulki sitten saaren yläpäähän ja seisoi käsivarret ristissä\ntuijottaen syvissä mietteissä virralle. Linnunnaamainen upseeri\nsaapui Bertin luo märehtien oppimaansa englantilaista lausetta.\n\n\"Mene\", hän sanoi tehden kädellään selittävän liikkeen, \"ja syö.\"\n\nVirvokemyymälälle saapuessaan Bert huomasi, että ruokavaroista oli\njälellä vain annos suolattua lihaa ja kolme korppua -- kaikki muu\noli kadonnut. Hän katseli näitä silmät ja suu ammollaan. Kissanpoika\nilmestyi myyjän istuimen alta liehakoivasti hyrräten. \"Tietenkin!\"\nhän sanoi. \"No, hitto soikoon! Missä sinun maitosi on?\"\n\nHän antoi raivonsa yltyä hetkisen, otti sitten lautasen toiseen,\nkorput toiseen käteen ja lähti kiukkuisena ähkien etsimään prinssiä.\nHän lähestyi kunniaa tekemättä.\n\n\"Kuulkaapas!\" hän sanoi tuikeasti. \"Mitä perhanaa tämä merkitsee?\"\n\nSyntyi väittely, joka ei johtanut mihinkään tuloksiin. Bert selitteli\nenglannin kielellä Bun Hillin teoriaa ruuasta, ja linnunnaamainen\nupseeri esitti vastaukseksi saksan kielellä erinäisiä mielipiteitä\nkansakunnista ja kurista. Prinssi, joka oli arvioinut Bertin\nvoimia, yltyi äkkiä röyhkeäksi. Hän tarttui Bertin olkapäihin ja\nravisteli häntä niin, että taskut kalisivat, karjui hänelle jotain ja\nviskasi hänet syrjään. Hän iski miestä, ikäänkuin tämä olisi ollut\nsaksalainen sotamies. Bert peräytyi kalpeana ja säikähtyneenä, mutta\nteki oman kunniantuntonsa mukaisen lujan päätöksen. Hänen kunniansa\nvaati tappelua. \"Tuhat tulimmaista!\" hän ähki, napittaen takkinsa.\n\n\"No\", huusi prinssi, \"joko menet!\" Ja sitten, huomatessaan Bertin\nsilmäin välähtävän sankarillisesti, hän paljasti miekkansa.\n\nLinnunnaamainen upseeri ehätti väliin, sanoen jotain saksan kielellä\nja viitaten taivaalle.\n\nKaukana lounaassa ilmestyi näkyviin japanilainen ilmalaiva, joka\nlähestyi heitä nopeasti. Siihen heidän taistelunsa päättyi. Prinssi\nkäsitti ensimäisenä aseman vaarallisuuden ja lähti pakosalle. Kaikki\nkolme loikkivat jänisten lailla metsään ja juoksivat sinne ja tänne\nsuojaa etsien, kunnes löysivät notkon, jossa kasvoi rehevää heinää.\nSinne he kyyristyivät muutaman jalan päähän toisistaan. Kauan\nhe istuivat paikoillaan kaulaansa myöten ruohikkoon peittyneinä\nja vahtivat puiden lomitse ilmalaivaa. Bert oli pudottanut osan\nliha-annostaan, mutta huomasi säilyttäneensä korput ja söi ne\nrauhallisesti. Hirviö saapui melkein heidän yläpuolelleen, kääntyi\nsitten Niagaraa kohti ja laskeutui sähköaseman taakse. Sen\nollessa lähellä he pysyivät ääneti, ja sitten he joutuivat hetken\nkuluttua väittelyyn, joka kenties olisi aiheuttanut äkillisen\nyhteentörmäyksen, jos he olisivat ymmärtäneet toisiaan.\n\nKeskustelun aloitti Bert, ja hän jatkoi puhettaan välittämättä\nsiitä, minkä verran toiset häntä käsittivät. Mutta varmaankin hänen\nmyrkylliset ajatuksensa kävivät ilmi hänen äänestään.\n\n\"Jos haluatte saada tuon koneen kuntoon\", hän virkkoi aluksi, \"niin\nälkää sitten kajotko minuun!\"\n\nHe eivät kiinnittäneet huomiota hänen sanoihinsa ja hän toisti ne.\n\nSitten hän selvitti tarkemmin ajatustaan, ja puhe rupesi vuotamaan\nvirtanaan. \"Luulette saaneenne tänne miehen, jota voi potkia ja lyödä\nkuin tavallista sotamiestä -- mutta siinä te pahasti erehdytte. Min'\nolen saanut kyllikseni teistä ja kujeistanne. Olen mietiskellyt teitä\ntarkemmin, teitä ja sotaanne ja valtakuntaanne ja muuta moskaa.\nMoskaa se on. Te saksalaiset juuri saitte Europassa aikaan kaiken\nsekamelskan. Ja ihan suotta! Pelkkää typerää pöyhkeilyä! Ainoastaan\nsen vuoksi, että teillä on univormuja ja lippuja! Entäs minun asiani\nsitten -- en halunnut ensinkään joutua tekemisiin kanssanne. En\npiitannut teistä rahtustakaan. Sitten te saatte minut kynsiinne --\nsuoraan sanoen varastatte minut -- ja nyt olen tuhansien peninkulmain\npäässä kodistani ja omaisistani, ja koko teidän typerä laivastonne on\nrevitty repaleiksi. Ja vielä _nytkin_ te haluatte pöyhkeillä. Siitä\nei tule mitään minun tietääkseni!\n\n\"Ajatelkaapa, kuinka paljon pahaa te olette tehnyt. New Yorkin te\nhävititte -- tapoitte ihmisiä laumoittain, tuhositte määrättömästi\ntavaraa. Ettekö te opi mitään?\"\n\n\"Dummer Kerl!\" sanoi linnunnaamainen upseeri äkkiä kiukkuisella\näänellä, tuijottaen siteidensä alta. \"Esel!\"\n\n\"Se on saksalaisten tuhma aasi! Kyllä tiedän! Mutta kuka tässä on\naasi -- hänkö vai minä? Lapsena minä lueskelin roskaromaaneja ja\nkuvittelin pääseväni seikkailuihin ja suureksi sotapäälliköksi ja\nmuuta sellaista pötyä. Mutta mitä hänellä on päässään? Kaikellaista\nroskaa Napoleonista, Aleksanterista, suvustaan ja itsestään ja\njumalasta ja Taavetista ja ties' mistä. Kuka hyvänsä, joka ei ole\ntuollainen koreavaatteinen prinssi-hölmö, olisi voinut sanoa, että\njuuri näin kävisi. Me europpalaiset elettiin typerine lippuinemme\nja sanomalehtinemme hurjassa epäjärjestyksessä ja riideltiin ja\npysyttiin erillämme, mutta Kiina oli kiinteä kuin juusto ja sen monet\nmiljoonat tarvitsivat vain hiukkasen tiedettä ja yritteliäisyyttä\nollakseen yhtä hyvät kuin me kaikki yhteensä. Luulitte mukamas,\netteivät ne pääsisi teihin käsiksi. Ja sitten ne saivat lentokoneita.\nJa puh! -- tässä sitä nyt ollaan. Kun kiinalaiset eivät ruvenneet\nlaittamaan kiväärejä ja sotajoukkoja, niin me heitä tyrkimme, kunnes\nhe tekivät sen. Heidän _täytyi_ antaa meille tämä selkäsauna. Emme\nolisi saaneet rauhaa muuten. Ja, kuten jo sanoin, tässä sitä nyt\nollaan!\"\n\nLinnunnaamainen upseeri käski karjuen häntä vaikenemaan ja rupesi\nsitten keskustelemaan prinssin kanssa.\n\n\"Olen Englannin kansalainen\", virkkoi Bert. \"Teidän ei ole pakko\nkuunnella, mutta ei minunkaan ole pakko vaieta.\" Ja hän selvitteli\nvielä jonkun aikaa imperialismia, militarismia ja kansainvälistä\npolitiikkaa. Mutta heidän keskustelunsa saattoi hänet ymmälleen,\nja hetkisen hän vain toisteli herjaussanoja, sellaisia kuin\n\"pöyhkeilevät pölkkypäät\", vanhoja haukkumanimiä ja uusia.\n\nSitten hän muisti äkkiä varsinaisen mieliharminsa. \"No, samapa se,\nmutta kuulkaapas nyt -- sitähän minun piti kysyä, että minne se ruoka\non tuolta myymälästä joutunut? Tekisipä mieleni tietää se. Minne te\nolette sen vieneet?\"\n\nHän jäi odottamaan vastausta. He puhelivat edelleen saksaa. Hän\ntoisti kysymyksensä. He eivät kiinnittäneet häneen huomiotaan. Hän\nkysyi kolmannen kerran sietämättömän kiukkuisella äänellä.\n\nSyntyi painostava hiljaisuus. Nuo kolme katselivat toisiaan muutaman\nsekunnin ajan. Prinssi silmäili Bertiä kiinteästi, ja tämä alkoi\ntutista hänen katseestaan. Verkalleen kohosi prinssi seisomaan\nja linnunnaamainen upseeri hypähti hänen vierelleen. Bert pysyi\nkyyrysillään.\n\n\"Vaikene\", sanoi prinssi.\n\nBert tajusi, ettei tämä hetki ollut kaunopuheisuudelle sopiva.\n\nMolemmat saksalaiset katselivat häntä. Kuolema tuntui olevan uhkaavan\nlähellä.\n\nSitten prinssi kääntyi pois ja lähti seuralaisineen lentokoneen luo.\n\n\"Herra varjelkoon!\" Bert kuiskasi ja lausui sitten matalalla äänellä\nyhden ainoan herjaussanan. Hän istui kyyrysillään lähes kolme\nminuuttia, hypähti sitten pystyyn ja meni sinne päin, mihin hän oli\nkätkenyt kiinalaisen ilmapurjehtijan kiväärin nokkosten peittoon.\n\n\n8.\n\nTämän jälkeen ei ollut puhettakaan siitä, että Bert oli prinssin\nkäskyläinen tai että hän jatkaisi lentokoneen korjaamista. Molemmat\nsaksalaiset ottivat sen haltuunsa ja ryhtyivät itse työhön. Bert\nlähti uusi ase mukanaan Terrapin kallion lähettyville ja istuutui\nsitä tutkimaan. Se oli lyhyt kivääri ja säiliö oli melkein täynnä\nisoja patruunia. Hän otti ne huolellisesti pois ja koetteli sitten\nliipaisinta ja muita osia, kunnes tunsi osaavansa käyttää sitä. Hän\nlatasi sen uudelleen tarkasti. Sitten hän muisti olevansa nälissään\nja lähti kivääri kainalossa etsimään ruokaa virvokemyymäiästä ja\nsen seutuvilta. Hänellä oli kyllin älyä käsittääkseen, ettei käynyt\nase kädessä näyttäytyminen prinssille ja hänen seuralaiselleen.\nHe jättäisivät hänet rauhaan, niin kauan kuin arvelivat häntä\nturvattomaksi, mutta taivas tiesi, mitä tuo napoleonimainen ihminen\ntekisi, jos hän sattuisi näkemään Bertin aseen. Hän karttoi heitä\nsiitäkin syystä, että tiesi kiukun ja pelon kuohuvan sydämessään ja\nhaluavansa ampua nuo kaksi miestä. Hän halusi ampua heidät, mutta\najatteli, että se olisi varsin kamalata. Mielessä kamppailivat hänen\nepäjohdonmukaisen sivistyksensä kaksi eri puolta.\n\nMyymälän lähellä kissa ilmestyi jälleen näkyviin, ilmeisesti maitoa\nhimoten. Tämä kartutti suuresti hänen omaa nälkäänsä. Hän alkoi\netsiessään puhella ja seisoi hetken kuluttua paikallaan huutaen\nherjaussanoja. Hän puhui sodasta ja ylpeydestä ja imperialismista.\n\"Jokainen muu prinssi olisi kuollut miestensä ja laivojensa keralla!\"\nhän karjui.\n\nKoneen ääressä puuhailevat saksalaiset kuulivat tuon tuostakin\nhänen äänensä veden kohinan ylitse. Heidän katseensa yhtyivät ja he\nhymyilivät hieman.\n\nEnsin Bert aikoi istuutua virvokemyymälään heitä odottamaan, mutta\nsitten hänen mieleensä juolahti, että tällöin hän voisi saada\nmolemmat liian lähelle itseään. Hän kulki Luna saaren kärkeen\npunnitsemaan asemaansa.\n\nSe oli alussa näyttänyt verrattain yksinkertaiselta, mutta kun hän\nsitä mietiskeli, niin mahdollisuudet kasvoivat ja lisääntyivät.\nMolemmilla oli miekka -- jommallakummalla ehkä revolverikin.\n\nJa jos hän ampuisi molemmat, hän ei kenties löytäisi milloinkaan\nruokavarastoa!\n\nTähän asti hän oli kuljeskellut kivääri kainalossa ja omasta\nmielestään peräti turvallisena; mutta entäpä jos he näkisivät\nkiväärin ja päättäisivät hyökätä salaa hänen kimppuunsa?\nVuohisaarella on melkein kaikkialla väijymäpaikkoja, puita,\nkallioita, viidakkoja ja kumpuja.\n\nEikö olisi parasta mennä nyt murhaamaan molemmat?\n\n\"Min' en voi\", Bert sanoi hyläten sen ajatuksen. \"Minun pitää\nterästää luontoani.\"\n\nMutta hän teki erehdyksen pyrkiessään suoraan heidän luotaan. Se\nselvisi hänelle äkkiä. Hänen oli pidettävä heitä silmällä, vakoiltava\nheitä. Silloin hän kykenisi paremmin arvaamaan, mitä he aikoivat\nhänelle tehdä. Ellei _hän_ vakoilisi heitä, _he_ rupeisivat pian\nvakoilemaan häntä. Tämä tuntui niin peräti järkevältä, että hän\nryhtyi heti menettelemään sen mukaan. Hän harkitsi pukuaan ja\nheitti kauluksensa ja ilmapurjehtijan kielivän lakin kauas veteen.\nTakkinsa kauluksen hän käänsi ylös estääkseen likaista paitaansa\nvälkkymästä. Taskuihin kätketyt työaseet ja mutterit kalisivat hyvin\nhelposti, mutta hän järjesti ne paremmin ja kääri niiden ympärille\nmuutamia kirjeitä ja nenäliinansa. Näin meneteltyään hän lähti\nvarovaisesti ja äänettömästi astumaan, kuunnellen ja tähystellen\njoka askeleella. Vastustajiaan lähetessään hän kuuli kovaa ähkinää\nja natinaa. Hän tapasi heidät aasialaisen lentokoneen kimpussa.\nTakit ja miekat olivat riisutut, ja he tekivät uutterasti työtä.\nNähtävästi he koettivat kääntää sitä, mutta sen pitkä pyrstö teki sen\nhyvin hankalaksi puiden välissä. Hän paiskautui pitkälleen heidät\nhuomatessaan, ryömi pieneen syvennykseen ja vahti sieltä heidän\nponnistuksiaan. Ajan kuluksi hän kohotti tuon tuostakin kivääriään,\ntähdäten vuoroin kumpaankin.\n\nTämä vahtiminen oli hänestä varsin jännittävää, jopa niinkin\nmielenkiintoista, että hän oli ajoittain huutamaisillaan heille\nneuvoja. Hän käsitti, että saatuaan koneen käännetyksi he tarvitsivat\nheti hänen anastamiaan muttereita ja työaseita. Silloin he lähtisivät\nhäntä etsimään. He päättelisivät aivan varmaan, että hän kuljetti\nniitä mukanaan tai oli kätkenyt ne jonnekin. Panisiko hän kiväärinsä\npiiloon ja vaihtaisi nämä työaseet ruokaan? Hän tunsi olevan\nmahdotonta luopua pyssystä nyt, kun hän kerran oli tottunut sen\nturvalliseen seuraan. Kissa saapui paikalle, piti kovaa menoa hänen\nympärillään ja nuoli ja puri hänen korvaansa.\n\nAurinko kapusi keskitaivaalle, ja kerran sinä aamuna hän näki kaukana\netelässä aasialaisen ilmalaivan, joka kulki nopeasti itään päin.\nSaksalaisilta se jäi huomaamatta.\n\nVihdoin lentokone oli käännetty ja törrötti pyörillään koukut\nyläkoskelle päin. Saksalaiset pyyhkivät kasvojaan, pukivat ylleen\ntakit ja miekat, juttelivat ja käyttäytyivät kuin miehet, jotka\nsaattoivat kehua suorittaneensa aamun kuluessa oivan työn. Sitten he\nlähtivät, prinssi edellä, astumaan rivakasti virvokemyymälää kohti.\nBert seurasi, mutta havaitsi mahdottomaksi hiipiä kyllin nopeasti ja\nhiljaa ennättääkseen saada selville ruuan kätköpaikan. Hän tapasi\nheidät istumassa myymälän seinustalla lautaset polvillaan ja rasia\nsuolattua lihaa sekä lautasellinen korppuja välissään. He näyttivät\nolevan varsin hilpeällä tuulella, ja kerran prinssi nauroikin.\nKun Bert näki heidän syövän, häneltä sekaantuivat suunnitelmat.\nHurja nälkä ajoi häntä. Hän ilmestyi äkkiä heidän eteensä noin\nkuudenkymmenen jalan päähän, kivääri kädessä. \"Kädet ylös!\" hän\nkomensi kovalla, raivoisalla äänellä.\n\nPrinssi vitkasteli, mutta sitten lensi koholle kaksi paria käsiä.\nKivääri oli kummallekin täydellinen yllätys.\n\n\"Pystyyn\", sanoi Bert... \"Kahveli pois!\" He tottelivat jälleen.\n\n\"Entäs nyt?\" Bert arveli itsekseen. \"Luullakseni ulos näyttämöltä. --\nTuota tietä\", hän sanoi. \"Menkää!\"\n\nPrinssi totteli huomattavan vikkelästi. Ennättäessään aukeaman päähän\nhän lausui nopeasti jotain linnunnaamaiselle upseerille ja molemmat\nlähtivät, kokonaan arvokkuutensa unohtaen, _juoksemaan_!\n\nBertin mieleen iski järkyttävä ajatus.\n\n\"Hyvä jumala!\" hän huusi suunnattomasti harmissaan. \"Minun olisi\npitänyt ottaa heiltä miekat. Hei, kuulkaapas!\"\n\nMutta saksalaiset olivat jo ennättäneet näkyvistä ja lymyilivät\nepäilemättä puiden seassa. Bert rupesi sadattelemaan, meni\nsitten myymälän luo, tarkasteli pikaisesti, oliko pelättävissä\nsivuhyökkäystä, asetti kiväärin sopivaan paikkaan ja ryhtyi\ntyhjentämään prinssin lautasta, kuunnellen jännittyneenä ennen\njokaista suupalasta. Hän oli lopettanut prinssin annoksen, antanut\nlautasen kissan nuoltavaksi ja tarttui juuri toiseen lautaseen,\nkun se särkyi hänen käteensä. Hän tuijotti ja rupesi verkalleen\ntajuamaan, että hän oli silmänräpäystä varemmin kuullut viidakosta\npaukahduksen. Sitten hän hypähti pystyyn, sieppasi kiväärin toiseen,\nliharasian toiseen käteen ja pakeni myymälän ympäri aukeaman toiselle\npuolelle. Tällöin viidakosta kuului toinen pamahdus, ja jotain\nviuhahti hänen korvansa ohitse.\n\nHän ei herennyt juoksemasta, ennenkuin oli päässyt lähelle Luna\nsaarta omasta mielestään lujaan puolustusasemaan. Siellä hän\nkyyristyi huohottaen piiloon.\n\n\"Niillä oli sittenkin revolveri!\" hän läähätti... \"Lieneekö kaksikin?\nJos on -- niin, hyvä jumala! silloin olen mennyttä miestä!\n\n\"Missä se kissa on? Taitaa pistellä poskeensa lihaa, senkin viikari.\"\n\n\n9.\n\nNäin alkoi sota Vuohisaarella. Sitä kesti päivän ja yön, ja tämä\nvuorokausi oli pisin Bertin elämässä. Hänen täytyi maata pitkällään\nmaassa, kuunnella ja vaania. Lisäksi hänen oli rakennettava\nsuunnitelmia. Nyt oli selvää, että hänen oli surmattava nuo kaksi\nmiestä, jos sopiva tilaisuus ilmestyisi, ja että hekin koettivat\nsurmata hänet. Voittosaaliina oli ensiksi ruokavarasto ja toiseksi\nlentokone sekä epäilyttävä etuoikeus käyttää sitä. Jos joutuisi\ntappiolle, menettäisi varmaan henkensä; joka onnistuisi, pääsisi\ntiehensä jonnekin putouksen toiselle puolelle. Bert koetti jonkun\naikaa kuvitella, minkälaista siellä olisi. Hänen mieleensä johtui\nmonta mahdollisuutta; siellä voisi kohdata erämaita, kiukkuisia\namerikkalaisia, japanilaisia, kiinalaisia -- ehkäpä punaihoisiakin!\nVieläkö sellaisia oli olemassa?\n\n\"Tuli mitä tuli, sitä ei voi auttaa\", Bert sanoi. \"Ei siitä pääse\nminnekään!\"\n\nKuuluiko ääniä? Hän huomasi käyneensä tarkkaamattomaksi. Jonkun aikaa\nhän jännitti kaikkia aistimiaan. Putouksen kohina pani pään pyörälle,\nsiihen sekoittui kaikellaisia ääniä, luuli kuulevansa askeleita,\npuhetta, huutoja ja itkua.\n\n\"Typerä koski\", Bert virkkoi. \"Siinä ei ole mitään järkeä; kohisee\nvain kohisemistaan.\"\n\nMutta se oli nyt samantekevää! Mitä mahtoivat saksalaiset hommailla?\n\nMenisivätköhän ne takaisin lentokoneen luo? He eivät voisi tehdä\nmitään, koska hänellä oli mutterit, ruuvit, ruuviavain ja muut\ntyöaseet. Mutta entä jos he löysivät ne aseet, jotka hän oli\npiilottanut puuhun! Hän oli tietenkin kätkenyt ne hyvin, mutta he\nsaattaisivat löytää ne. Eihän siitä voinut olla niin varma. Hän\nkoetti muistella tarkalleen, kuinka hän oli ne kätkenyt. Hän koetti\nvakuuttaa itselleen, että ne olivat hyvässä, varmassa piilossa, mutta\nhänen muistinsa rupesi kujeilemaan. Oliko hän todellakin jättänyt\nruuviavaimen varren näkösälle, kiiltämään oksahaarukasta?\n\nSsh! Mikä se oli? Liikahtiko joku tuolla pensastossa? Ei! Oliko\nsiellä kissa? Ei! Se oli vain mielikuvitusta, ei se ollut kissakaan.\n\nSaksalaiset rupeisivat varmasti kaipaamaan ja etsimään työaseita ja\ntarpeita, jotka hänellä oli taskussaan; se oli selvää. Sitten he\npäättelisivät, että hän oli ne ottanut, ja lähtisivät häntä hakemaan.\nHänen tarvitsi sen vuoksi vain pysyä hiljaa suojapaikassaan, niin\nhän saisi heidät käsiinsä. Oliko tässä suunnitelmassa mitään\nheikkoa kohtaa? Ottaisivatko he lentokoneesta irti enemmän osia ja\nrupeisivat sitten häntä väijymään? Ei, sitä he eivät tekisi, koska\nheitä oli kaksi yhtä vastaan; heillä ei ollut mitään syytä pelätä,\nettä hän lähtisi matkaansa lentokoneella tai edes lähestyisikään\nsitä, ja sen vuoksi he eivät ryhtyisi sitä vahingoittamaan. Se oli\nhänen mielestään selvää. Mutta entä jos he väijyisivät häntä ruuan\nlähettyvillä. No, sitä he eivät voineet tehdä, koska tiesivät hänellä\nolevan suolattua lihaa; rasiassa oli siksi paljon, että se riittäisi\nkohtuullisesti käytettynä useita päiviä. Luonnollisesti he saattoivat\nkoettaa, eikö häntä käynyt uuvuttaminen --\n\nHän havahtui hätkähtäen Hän oli juuri keksinyt asemansa heikon\nkohdan. Saattoihan hän vaipua uneen!\n\nTuon ajatuksen tarvitsi vaikuttaa vain kymmenen minuuttia, kun hän jo\ntajusi, että pian hän nukahtaisi!\n\nHän hieroi silmiään ja käsitteli kivääriä. Hän ei ollut koskaan\nennen huomannut Amerikan auringon ja ilman suunnattoman uuvuttavaa\nvaikutusta, Niagaran kohinan uneen vaivuttavaa, raskauttavaa voimaa.\nTähän asti ne olivat yleensä tuntuneet virkistäviltä...\n\nEllei hän olisi syönyt niin paljon ja niin joutuisasti, ei olo\ntuntuisi niin raskaalta. Lienevätkö vegetarianit aina virkeitä?...\n\nHän havahtui jälleen hätkähtäen.\n\nUneen hän varmasti vaipuisi, ellei hän ryhtyisi johonkin, ja jos\nhän nukahtaisi, niin voisipa veikata kymmenen yhtä vastaan, että he\ntapaisivat hänet kuorsaamassa ja lopettaisivat hänet muitta mutkitta.\nHän nukahtaa ehdottomasti, jos hän istuu liikkumattomana ja hiljaa.\nParempi oli, hän vakuutti itselleen, ryhtyä itse vaaralliseen\nhyökkäykseen. Tämä uneliaisuus tekisi hänestä lopun, sen täytyi\ntuhota hänet ajan mittaan. Noilla toisilla ei ollut mitään hätää,\ntoinen voi nukkua toisen vartioidessa. Ja niinhän he menettelisivät\naina: toinen tekisi kaikkea, mitä he halusivat, toinen lymyilisi\nlähellä valmiina ampumaan. Siten he saattaisivat vaikkapa pyydystää\nhänet satimeen. Toinen voisi olla syöttinä.\n\nSe pani hänet ajattelemaan syöttejä. Aika hölmö hän oli ollut\nheittäessään lakkinsa koskeen. Se olisi ollut erinomainen kepin\npäässä -- varsinkin yöllä.\n\nHän huomasi haluavansa juotavaa, mutta tukahdutti tämän toivomuksen\njoksikin aikaa pistämällä suuhunsa kiven. Ja sitten palasi unen tarve\nuudelleen.\n\nHän käsitti, että nyt täytyi ryhtyä hyökkäämään.\n\nMonen suuren kenraalin tavoin hänkin huomasi, että kuormasto, s.o.\nhänen liharasiansa, haittasi suuresti liikkeitä. Lopulta hän päätti\npistää lihan irtonaisena taskuunsa ja jättää rasian jälelle. Tämä\njärjestely ei kenties ollut juuri ihanteellinen, mutta sotaretkellä\non tehtävä uhrauksia. Hän ryömi kolmisenkymmentä jalkaa, ja sitten\naseman tukaluus lamautti hänet joksikin aikaa.\n\nIltapäivä oli tyyni. Putouksen kohu vielä ikäänkuin korosti tuota\nsuunnatonta hiljaisuutta. Hän koetti parhaansa mukaan saada\nsurmatuksi kaksi häntä parempaa ihmistä. Ja hekin tavoittelivat hänen\nhenkeään. Mitä he mahtoivat tehdä tämän hiljaisuuden takana?\n\nEntä jos hän yllättäisi heidät äkkiä, laukaisisi ja ampuisi harhaan?\n\n\n10.\n\nHän ryömi ja pysähtyi kuuntelemaan, ryömi uudelleen yöhön asti,\nja epäilemättä Saksan Aleksanteri seuralaisineen teki samoin. Jos\nnämä sotaliikkeet olisi sinisillä ja punaisilla viivoilla merkitty\nisolle Vuohisaaren kartalle, niin varmaankin huomaisimme niiden\nmonessa kohdin leikkaavan toisiaan. Kumpikaan puoli ei kuitenkaan\nnähnyt vastustajaansa koko tuona loppumattoman pitkänä päivänä,\njoka vaati yhtämittaista, väsyttävää valppautta. Bert ei tietänyt\nmilloinkaan, kuinka lähellä tai kaukana hän oli. Yön tullen hän\noleskeli Amerikan putouksen likellä; uni oli kaikonnut, mutta sen\nsijaan oli jano ruvennut vaivaamaan. Hänen mieleensä juolahti ajatus,\nettä vastustajat saattoivat majailla _Hohenzollernin_ jäännöksessä,\njoka oli ajautunut Vihersaaren rantaan. Hän kävi yritteliääksi,\nei koettanutkaan enää lymyillä, vaan kulki pienen sillan ylitse.\nHän ei tavannut siellä ketään. Ensi kertaa hän nyt saapui noiden\nsuunnatonten ilmalaivan sirpaleiden luo, ja jonkun aikaa hän tutki\nniitä uteliaana hämärässä valossa. Keulahytti oli melkein ehyt,\novi oli kallistunut alaspäin ja yksi nurkka painunut veteen. Hän\nryömi sisään, joi ja sai sitten mainion päähänpiston: sulki oven ja\nlaskeutui sille lepäämään.\n\nMutta nyt hän ei voinut nukkua ensinkään.\n\nHän torkkui aamupuolelle asti ja huomasi herätessään auringon olevan\nkorkealla. Nautittuaan aamiaiseksi suolattua lihaa ja vettä hän\nistui pitkän ajan iloiten turvallisesta asemastaan. Lopulta hän\nkävi yritteliääksi ja rohkeaksi. Hän päätti viipymättä ratkaista\ntämän asian tavalla tai toisella, sillä hän oli jo kyllästynyt\nalituiseen ryömimiseen. Hän lähti liikkeelle aamuauringon valossa,\nkivääri kädessä, ja tuskin yrittikään astua pehmeästi. Hän kulki\nvirvokemyymälän ympäri tapaamatta ketään ja sitten metsän halki\nlentokonetta kohti. Siellä hän huomasi linnunnaamaisen upseerin\nistuvan käsivarret ristissä maassa, puuta vasten nojaten. Mies\nnukkui; pää oli vaipunut rinnalle ja side valahtanut toisen silmän\npäälle.\n\nBert pysähtyi äkkiä ja jäi kivääri valmiina seisomaan noin\nneljänkymmenen jalan päähän. Missä oli prinssi? Silloin hän näki\nolkapään pistävän esiin erään puun takaa. Bert astui varovaisesti\nviisi askelta vasemmalle ja sai täten tuon suuren miehen näkyviinsä.\nHän seisoi nojaten puuta vasten, revolveri toisessa, miekka toisessa\nkädessä, ja haukoitteli haukoittelemistaan. Bertin mielestä ei käynyt\nampuminen haukoittelevaa miestä. Hän lähestyi vastustajaansa kivääri\nkoholla. Prinssi huomasi hänet, haukoitteleva suu sulkeutui kuin\nloukku, ja hän suoristui jäykäksi. Bert seisahtui äänetönnä. Molemmat\nkatselivat hetkisen toisiaan.\n\nJos prinssi olisi ollut viisas mies, niin luullakseni hän olisi\nkyyristynyt puun taakse. Sen sijaan hän päästi kovan huudon ja\nkohotti revolverinsa ja miekkansa. Silloin Bert painoi automaatin\ntavoin liipaisinta.\n\nTällöin hän näki ensi kerran läheltä, miten happea sisältävä luoti\nvaikuttaa. Prinssin keskikohdalta leiskahti iso liekki, häikäisevä\nloimu, ja kuului kuin tykin jymähdys. Bertin kasvoihin osui jotain\nkuumaa ja märkää. Sitten hän näki sokaisevan savu- ja höyryryöpyn\nlävitse jäseniä ja murskautuneen ruumiin tupsahtavan maahan.\n\nBert oli niin hämmästynyt, että hän seisoi suu ammollaan, ja\nlinnunnaamainen upseeri olisi voinut iskeä hänet maahan taistelutta.\nMutta sen sijaan tämä lähti mutkitellen juoksemaan viidakon halki.\nBert heräsi ja ryhtyi ajamaan takaa, vaikk'ei häntä lainkaan\nhaluttanut surmata uudelleen. Hän palasi tuon muodottoman lihakasan\nluo, joka oli aivan äskettäin ollut kuuluisa prinssi Karl Albert.\nHän tarkasteli kärventynyttä ja veriläikkien tahrimaa ruohikkoa,\nlähestyi varovaisesti ja otti käteensä kuuman revolverin, jonka\npatruunasäiliöt olivat räjähtäneet rikki. Silloin hän huomasi kissan\niloisena ja ystävällisenä hiipivän häntä kohti. Hänestä tuntui\nkerrassaan sopimattomalta, että niin nuori olento sai nähdä niin\nkammottavan kohtauksen.\n\n\"Kuuleppas kisu\", hän sanoi, \"tämä paikka ei sovi sinulle.\"\n\nHän harppasi kolmella askeleella hävityksen näyttämön poikki,\nsieppasi kissan sievästi kiinni ja lähti kulkemaan virvokemyymälää\nkohti, kissan hyrrätessä äänekkäästi hänen olkapäällään.\n\n\"Sinäpä et näy välittävän koko asiasta\", hän huomautti.\n\nHän hommaili jonkun aikaa myymälän ympärillä ja keksi viimein\nruokavarat katolta. \"Peräti merkillistä\", hän sanoi kaataessaan\nmaitoa astiaan, \"ettei kolme miestä voi tällaiseen pesään\njouduttuaan puuhata yhdessä. Mutta hän rupesi liiaksi mahtailemaan\nprinssiydellään!\n\n\"Kylläpä elämä sentään on kummallista!\" hän tuumaili, istuen pöydällä\nsyömässä. \"Olen nähnyt hänen kuvansa, kuullut hänen nimensä pienestä\npitäen. Prinssi Karl Albert! Ja jos joku olisi kertonut minulle, että\nkerran ampuisin hänet mäsäksi, niin en totta tosiaan olisi uskonut\nmoista lorua.\n\n\"Sen Margaten miehen olisi pitänyt sanoa se minulle. Hän ilmoitti\nvaan, että rintani oli heikko.\n\n\"Tuo toinen veijari ei pystynyt paljon mihinkään. Mitähän hänelle\nolisi tehtävä?\"\n\nHän tarkasteli metsää terävin silmin ja kopeloi polvilleen\nasettamaansa kivääriä. \"Ei tämä tappaminen ole hauskaa työtä, kisu\",\nhän virkkoi. \"Kurt oli oikeassa, täytyy ensin tahriutua vereen.\nTuntuu siltä, että se on tehtävä jo nuorena... Jos tuo prinssi olisi\ntullut luokseni ja sanonut: 'Terve mieheen!' niin kättä olisin\npaiskannut. Entä tuo toinen mies, joka lymyilee metsässä! Hänellä on\njo haava päässään ja toinen jalkakin on vialla. Ja palohaavojakin\nhänellä on. Hyvänen aika! Vasta on kulunut kolme viikkoa siitä, kuin\nnäin hänet ensi kerran, ja silloin hän oli ylväs ja hieno -- kädet\ntäynnä hiusharjoja ja muuta rojua, ja sadatteli minua. Oikea hieno\nherra! Nyt hän on puolittain metsäläinen. Mitä minun pitää tehdä\nhänelle? Mitä hemmettiä minun pitää tehdä hänelle? En voi jättää\nhänelle tuota lentokonetta, se on hiukkasen _liian_ hyvä hänelle, ja\nellen häntä tapa, niin hän kuolee nälkään tällä saarella...\n\n\"Hänellä on sitäpaitsi miekkakin.\"...\n\nPaperossin sytytettyään hän jatkoi syvällistä mietiskelyään.\n\n\"Sota on typerää leikkiä, kisu. Se on typerää leikkiä! Me tavalliset\nihmiset -- me olimme narreja. Me luulimme noiden suurten herrain\ntietävän, mitä he tekivät -- mutta eivätpä tietäneetkään. Katsohan\nnyt tuotakin miestä! Hänellä oli koko Saksa takanaan, ja mitäs hän\non tehnyt? Tyhmyyksiä -- hävittänyt ja murskannut, ja tuolla hän nyt\non! Liekö jälellä muuta kuin saappaat! Hirvittävä verilätäkkö hän on!\nPrinssi Karl Albert! Ja kaikki ne miehet, joita hän johti, ja kaikki\nlaivat, ilmalaivat ja lentokoneet, missä ne nyt ovat? Hujan hajan\nympäri maailmaa. Ja yhä vaan tapellaan ja tapetaan ja poltetaan; hän\non syössyt koko maailman loppumattomaan sotaan!\n\n\"Minun täytynee surmata tuo toinenkin mies. Minun täytynee. Mutta\nsellainen työ ei ole lainkaan mulle mieleen, kisu!\"\n\nJonkun aikaa hän etsiskeli pitkin saarta haavoittunutta upseeria\nja keksi hänet lopulta pensaikosta Riddlerappusten läheltä. Mutta\nnähdessään tuon kumaraisen ja sidotun olennon nilkuttavan pakoon hän\nkävi jälleen ylen pehmeäksi; hän ei voinut ampua eikä ryhtyä ajamaan\ntakaa. \"Min' en voi\", hän sanoi, \"se on mahdotonta. Minulla ei ole\nsisua siihen! Menköön tiehensä.\"\n\nHän lähti astumaan lentokonetta kohti...\n\nLinnunnaamaista upseeria hän ei nähnyt sen koommin, eipä edes\nmerkkiäkään hänen läsnäolostaan. Iltapuolella hän rupesi pelkäämään\nsalaväijytyksiä ja etsiskeli tunnin ajan, mutta turhaan. Hän nukkui\nhyvässä puolustusasemassa Kanadan putoukseen pistävän kallioniemen\näärimmäisessä kärjessä, ja yöllä hän heräsi mielettömän kauhun\nvaltaamana ja laukaisi kiväärinsä. Se oli suotta, mutta hän ei saanut\nenää unta silmiinsä. Aamulla hän oli omituisen levoton tuon kadonneen\nmiehen tähden ja haeskeli häntä kuin eksynyttä veljeä. \"Jos osaisin\nsaksaa\", hän sanoi, \"niin hoilaisin hänelle. Tähän on syynä vain\nkielentaitamattomuus. Eihän sitä osaa selittää.\"\n\nMyöhemmin hän huomasi, että joku oli koettanut päästä siltaan\nsyntyneen aukon yli. Köysi, johon oli sidottu paino, oli heitetty\ntoiselle puolelle ja oli tarttunut rautaristikkoon. Toisen pään oli\nvirta vienyt putoukseen päin.\n\nMutta linnunnaamainen upseeri kierteli jo suunnattomassa Whirpool\nnimisessä akanvirrassa parin englannin peninkulman päässä, seuranaan\njoukko aineksia, jotka ennen olivat muodostaneet luutnantti Kurtin,\nkiinalaisen ilmapurjehtijan, lehmän y.m.s. Tuo suuri yhtymyspaikka,\njossa herkeämättä, hyödytönnä kiertää joukko romua ja musertuneita\nesineitä, ei ole milloinkaan ennen ollut niin täynnä eriskummallisia\nja surkeita jäännöksiä. Ne kiersivät kiertämistään, ja jokainen päivä\ntoi yhä uusia lisiä: onnettomia eläimiä, veneiden ja lentokoneiden\nsirpaleita, loppumattomat määrät asukkaita suurten järvien\npartailla sijaitsevista kaupungeista. Paljo saapui Clevelandista.\nKaikki kokoontui tuohon paikkaan ja pyöri siellä pyörimistään, ja\nyläpuolelle kertyi päivä päivältä yhä runsaammin lintuja.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nMaailma sodan aikana.\n\n\n1.\n\nBert viipyi vielä kaksi päivää Vuohisaarella ja kulutti koko\nvarastonsa paitsi paperosseja ja kivennäisvettä, ennenkuin sai\nkyllin rohkeutta koetellakseen aasialaista lentokonetta. Eikä hän\nsilloinkaan oikeastaan lähtenyt sillä lentoon, vaan se pikemmin lensi\ntiehensä vieden hänet mukanaan.\n\nKesti vain tunnin verran siirtää ruhjoutuneen lentokoneen\nsiipilistat eheämpään ja panna paikoilleen mutterit, jotka hän oli\nitse irroittanut. Kone oli käyttökunnossa ja erosi vain vähäisen\nsenaikuisen moottoripyörän koneesta. Loppuaika kului pitkälliseen\naprikoimiseen, vitkasteluun ja epäröimiseen. Pääasiallisesti hän\nnäki loiskahtavansa virtaan ja huristavansa alas putousta kohti,\nhaparoiden ja vajoten; mutta olipa hän myöskin näkevinään itsensä\nilmassa, missä hän lensi nopeasti kykenemättä laskeutumaan maahan.\nHänen mielensä oli niin kiintynyt lentämiskysymykseen, ettei hän\ntullut sanottavasti ajatelleeksi, miten kävisi muukalaiselle,\njoka suosituspapereitta saapui aasialaisella lentokoneella sodan\nraivostuttaman väestön keskuuteen.\n\nHän oli yhä hiukan huolissaan linnunnaamaisen upseerin tähden.\nHän kuvitteli, että tämä kenties makasi pahoin runneltuna jossain\nkolossa, ja vasta perin pohjin etsiskeltyään hän karkoitti tuon\nkiusallisen ajatuksen. \"Jos hänet löytäisin\", hän mietiskeli, \"niin\nmitä voisin hänelle tehdä? Avutonta miestä ei käy ampuminen mäsäksi.\nMutta en ymmärrä, kuinka häntä muuten voisin auttaa?\"\n\nSitten kissa rupesi vaivaamaan hänen korkealle kehittynyttä\nsosiaalisen vastuunalaisuuden tunnettaan. \"Se kuolee nälkään, jos\njätän sen tänne... Sen pitäisi pyydystää hiiriä... Onko täällä\nniitä?... No, lintuja... Se on liian nuori... Se on minun kaltaiseni,\nse on hiukkasen liian sivistynyt.\"\n\nViimein hän pisti sen povitaskuunsa, ja se kiintyi heti\ntarkastelemaan suolatun lihan rippeitä, joita se siellä tapasi.\n\nKissa povessaan hän istuutui lentokoneen satulaan. Iso, kömpelö laite\nse oli -- ei rahtuakaan polkupyörän kaltainen. Mutta sen hoitaminen\noli jotensakin helppoa. Kone käymään -- noin, ponnahdus ylöspäin,\nniin että pyörä tulee kohtisuoraan -- noin, gyroskooppi toimimaan --\nnoin, ja sitten -- sitten -- tämä vipu vain ylös.\n\nKankeanpuoleinen se oli, mutta äkkiä se kääntyi --\n\nIsot kaartuvat siivet lyödä lepattivat kummallakin sivulla\npelottavasti, läiskivät ilmaa ankarasti.\n\nSeis! Se kulki virtaa kohti, pyörä oli jo vedessä. Bert ähkyi\nsydämensä pohjasta ja ponnistelihe siirtääkseen vivun takaisin\nentiseen asentoon. Hei, jopa alkoi kohota! Kone nosti tihkuvan\npyöränsä aallokosta, ja hän kulki ylöspäin. Nyt ei voinut\npysähdyttää, ei auttanut pysähdyttää. Hetken kuluttua Bert lentää\nleiskutteli putouksen yläpuolella, istuen jäykkänä, tuijottavin\nsilmin ja kalmankalpein kasvoin, nytkähdellen siipien iskiessä ja\nkohoten kohoamistaan.\n\nLentokonetta ja ilmapalloa ei käynyt lainkaan vertaaminen toisiinsa\narvokkuuden ja mukavuuden puolesta. Jälkimäinen oli muulloin\npaitsi toisinaan laskeutuessaan virheettömän hienokäytöksinen\nkulkuväline; tämä taasen oli hyppivä muuli, muuli, joka kapsahti\nkoholleen eikä tullut milloinkaan uudelleen alas. Joka kerta, kun\nnuo omituisen muotoiset siivet iskivät, se poukahdutti Bertin\nylöspäin ja istutti puoli sekuntia myöhemmin hänet jälleen sievästi\nsatulaansa. Eikä ilmapallossa kuljettaessa tunnu tuultakaan, koska\npallo on osa tuulesta; lentäminen sitävastoin on alituista hurjaa\nvedon synnyttämistä ja tuuleen puskemista. Tämä tuuli koetti ennen\nkaikkea sokaista hänet, pakottaa hänet sulkemaan silmänsä. Jonkun\najan kuluttua hän huomasi parhaaksi tarrautua kiinni polvillaan ja\njaloillaan, muuten hän olisikin hölskynyt kahdeksi puolikkaaksi. Ja\nhän kohosi kolmen, kuuden, yhdeksän sadan jalan korkeuteen kuohuvan,\nvaahtoavan veden yläpuolelle -- yhä vain ylemmäksi. Se oli kylläkin\nhyvä, mutta miten päästä vaakasuorasti kulkemaan? Hän koetti\najatella, kulkivatko nämä laitteet vaakasuorasti. Eivät! Ne lentää\nleiskuivat ylöspäin ja pyyhälsivät sitten alaspäin. Hän aikoi kohota\nvielä jonkun aikaa. Kyyneleitä virtasi hänen silmistään. Hän pyyhki\nniitä kädellään, jonka hän arkaillen hellitti koneistosta.\n\nKumpi oli edullisempaa: laskeutua maahan vaiko veteen -- tuollaiseen\nveteen?\n\nHän lentää leiskutteli ylöspäin Buffaloa kohti. Oli joka tapauksessa\nrauhoittavaa, että putous ja vesien hurjat ryöpyt olivat jääneet\ntaakse. Hän lensi suorassa linjassa ylöspäin, sen hän saattoi nähdä.\nMiten päästä kääntymään?\n\nHetken kuluttua hän oli melkein kylmän tyyni, ja hänen silmänsä\nalkoivat tottua ilman viimaan, mutta ylen korkealle hän kohosi. Hän\nkallisti päätään eteenpäin ja tähysteli silmiään räpytellen seutua.\nHän voi nähdä aina Buffaloon saakka, jota nyt rumensi kolme suurta\nmustunutta raunioarpea, vieläpä sen takana sijaitsevat kukkulat\nja lakeudetkin. Lienenkö jo puolen peninkulman korkeudessa, ehkä\nenemmänkin? hän uteli itsekseen. Niagaran ja Buffalon välillä oli\nerään rautatie-aseman lähellä joitakuita ihmisiä talojen keskellä,\nja sitten näkyi enemmän väkeä. He kulkivat muurahaisten lailla\nuutterasti milloin ulos, milloin sisään. Hän näki kahden automobiilin\nliukuvan tietä myöten Niagaran kaupunkia kohti. Sitten ilmaantui\nkauas etelään iso aasialainen ilmalaiva, joka pyrki itään päin.\n\"Herra armahda!\" Bert huudahti ja koetti täydellä todella saada\nsuuntaansa muuttumaan. Mutta ilmalaiva ei välittänyt hänestä, ja hän\nkohosi nytkähdellen edelleen. Maailma muuttui yhä avarammaksi ja\nkarttamaisemmaksi. Aivan lähellä hänen yläpuolellaan levisi utuinen\npilvikerrostuma.\n\nHän päätti irroittaa siipiha'an. Vipu hangoitteli jonkun aikaa\nvastaan, taipui sitten, ja silmänräpäyksessä koneen pyrstö pyllähti\npystyyn ja siivet levittäytyivät jäykiksi. Kaikki muuttui heti\nnopeaksi, pehmeäksi ja hiljaiseksi. Hän liukui vinhaa vauhtia\nalaspäin hurjaa tuulenpuuskaa vasten, silmät melkein ummessa...\n\nMuuan pieni vipu, joka oli tähän asti ollut itsepintainen,\nosoittautui nyt taipuvaiseksi. Hän siirsi sitä hiukan oikealle, ja\nhurrr! -- vasen siipi oli jollain salaperäisellä tavalla supistunut\nreunastaan, ja hän pyyhälsi ympäri ja alaspäin, kiertäen suunnatonta\nspiraalia oikealle. Muutaman hetken hän tunsi avuttomana turmion\nolevan lähellä. Hän siirsi ponnistaen vivun takaisin keskikohdalle,\nja siivet muuttuivat jälleen yhtäläisiksi.\n\nHän siirsi sitä vasemmalle ja tunsi kiertävänsä takaperin. \"Liian\npaljon!\" hän huohotti.\n\nHän huomasi syöksyvänsä vinhaa vauhtia alaspäin muuatta\nrautatielinjaa ja eräitä tehdasrakennuksia kohti. Ne näyttivät\nkiitävän häntä kohti nielaistakseen hänet. Hän tunsi samaten kuin\nhenkilö, jonka polkupyörä hyökkää mäkeä alaspäin. \"Äläs!\" hän huusi,\nja ponnistaen kaikki voimansa hän sai tykyttävän koneen uudelleen\ntoimimaan ja siivet leiskumaan. Hän liiteli alas ja ylös ja alkoi\njälleen nousta nytkähdellen ja värähdellen.\n\nTaasen hän kohosi korkealle, kunnes näki laajalti yli New Yorkin\nvaltion länsiosan, liukui sitten pitkään alaspäin, jälleen ylös,\nsitten alas. Pyyhältäessään neljännespeninkulman korkeudessa erään\nkylän ylitse hän näki ihmisiä juoksevan tiehensä -- ilmeisesti hänen\nhaukkamaisen kulkunsa vaikutuksesta. Hänen päähänsä juolahti ajatus,\nettä häntä kohti oli ammuttu.\n\n\"Ylös!\" hän sanoi ja kävi jälleen vivun kimppuun. Se siirtyi\nihmeellisen tottelevaisesti, ja äkkiä siivet näyttivät taipuvan\nkeskeltä. Mutta kone oli ääneti! Se oli pysähtynyt. Hän työnsi vivun\ntakaisin pikemmin vaistomaisesti kuin tarkoituksella. Mitäpä tehdä?\n\nPaljo tapahtui muutaman sekunnin kuluessa, mutta nopea oli hänen\nmielensäkin, varsin sukkelaan hän ajatteli. Ylöspäin hän ei voinut\npäästä, hän liukui alas ilman halki; hänen oli törmättävä johonkin.\n\nHän kulki nopeasti, kenties kolmekymmentä engl. peninkulmaa tunnissa,\nyhä alaspäin.\n\nTuo lehtikuusimetsikkö näytti perin pehmeältä melkein kuin\nsammalvuoteelta!\n\nPääsisiköhän sinne? Hän ryhtyi ohjailemaan. Oikealle -- vasemmalle!\n\nHurrr! Räiskis! Hän liukui puiden latvojen yli, kynti niiden lävitse,\npyllähti keskelle viheriäisiä teräviä lehtiä ja mustia oksia. Äkkiä\nkuului rätinää, ja hän putosi satulasta eteenpäin. Oksia katkeili ja\nmuutamat iskivät häntä ankarasti kasvoihin...\n\nHän oli joutunut rungon ja satulan väliin ja oli, mikäli saattoi\nhuomata, vahingoittumaton. Hän koetti muuttaa asemaansa, mutta alkoi\nliukua ja pudota oksien lomitse. Vihdoin hän sai kiinni jostakin\nja huomasi pysähtyneensä alimmille oksille lentokoneen alle. Ilma\noli täynnä miellyttävää pihkaista tuoksua. Hän tuijotti hetkisen\nliikkumatonna ja kapusi sitten varsin varovaisesti oksa oksalta alas\npehmeään, neulasten peittämään maahan.\n\n\"Hyvin kävi\", hän virkkoi, katsellen vääntyneitä siipiä.\n\n\"Putosin pehmeään paikkaan!\"\n\nHän hieroi leukaansa kädellään ja mietiskeli, \"Hitto vieköön,\nkyllä minä sentään olen oikein onnen poika!\" hän sanoi, silmäillen\nmetsikön miellyttävää pohjaa, jolla välkkyi auringonpälviä. Sitten\nhän huomasi povessaan hurjaa liikettä. \"Herranen aika!\" hän huudahti,\n\"taidatpa olla puolitukehtunut\", ja veti kissanpojan esiin taskustaan\nja nenäliinastaan. Se oli pahoin nutistunut ja iloitsi suuresti\nnähdessään jälleen päivänvalon. Sen pikku kieli pisti esiin hampaiden\nlomitse. Hän laski sen maahan, se juoksi kymmenkunnan askeletta,\nravisti itseään, venyttelihe ja istuutui peseytymään.\n\n\"No, entäs nyt?\" Bert kysäsi tähystellen ympärilleen, ja sitten,\nharmistunein elein: \"Perhana! Minun olisi pitänyt ottaa se pyssy\nmukaani!\"\n\nHän oli asettanut sen puuta vasten istuutuessaan lentokoneen satulaan.\n\nHän oli jonkun aikaa ymmällään syvän hiljaisuudet tähden, ja sitten\nhän tajusi, ettei putouksen kohina kaikunutkaan enää hänen korvissaan.\n\n\n2.\n\nBertillä ei ollut varsin selvää käsitystä siitä, minkälaisia\nihmisiä hän kohtaisi tässä maassa. Hän ties olevansa Amerikassa.\nAmerikkalaiset hän tiesi suureksi ja mahtavaksi kansakunnaksi; he\nolivat käytökseltään kuivia ja leikillisiä, kuuluivat rakastavan\nkäyräpuukkoa ja revolveria ja puhuvan nenä-äänellä. He olivat myöskin\nperin rikkaita, käyttivät kiikkutuoleja, sijoittivat istuessaan\njalkansa harvinaisen korkealle ja pureskelivat tupakkaa, kumia\nja muita aineita väsymättömän uutterasti. Heidän keskuudessaan\neli punaihoisia sekä hullunkurisia, nöyriä neekereitä. Tämän hän\noli oppinut kansankirjaston kaunokirjallisesta osastosta. Muuten\nhänen tietovarastonsa oli varsin vähäinen. Sen vuoksi hän ei\nhämmästynytkään kohdatessaan aseellisia miehiä.\n\nHän päätti erota ruhjoutuneesta lentokoneestaan. Kuljettuaan jonkun\naikaa metsän halki hän osui tielle, joka näytti hänestä huomattavan\nleveältä, mutta huonosti rakennetulta Englannin teihin verrattuna. Ei\nollut pensasaitaa, ei ojia eikä selvää jalkapolkuakaan erottamassa\nsitä metsästä. Edessään hän näki miehen, jolla oli kivääri\nkainalossaan. Tämä katseli häntä uteliaana ja hätkähti kuullessaan\nhänen puhuvan.\n\n\"Voitteko sanoa, missäpäin minä nyt olen?\" kysyi Bert.\n\nMies silmäili häntä ja varsinkin hänen kumisaappaitaan synkän\nepäluuloisena. Sitten hän vastasi omituisella vieraalla kielellä,\njoka sivumennen sanoen oli tshekin kieltä. Nähdessään Bertin\nkummastuneet kasvot hän katkaisi selityksensä äkkiä sanoen\nmurteellisesti: \"En puhu englantia.\"\n\n\"Soo!\" virkahti Bert. Hän tuumaili ankarasti hetkisen ja lähti sitten\ntiehensä.\n\n\"Kiitos\", hän sanoi olkansa ylitse. Mies katseli kotvan hänen\nselkäänsä, sai jotain päähänsä ja yritti tehdä jonkun liikkeen,\nhuokasi, jätti sen sikseen ja jatkoi myöskin kulkuaan kasvoillaan\nmasentunut ilme. Hetken kuluttua Bert saapui erään ison puutalon\nluo, joka sijaitsi yksinään puiden keskellä. Hänestä se näytti\nalastomalta, tyhjältä laatikolta; seiniä ei verhonnut ainoakaan\nköynnöskasvi, ei mikään pensasaita tai kivimuuri erottanut sitä\nympäröivästä metsästä. Hän pysähtyi portaiden eteen. Talo näytti\nautiolta. Hän aikoi astua oven luo kolkuttamaan, mutta äkkiä ilmestyi\nsivulta iso musta koira, joka asettui häntä tarkastelemaan. Se oli\nroteva, vahvaleukainen eläin, ja sillä oli piikkinen kaulanauha. Se\nei haukkunut eikä lähestynyt, se vain pörhisti rauhallisena karvojaan\nja päästi yhden ainoan äänen, ikäänkuin lyhyen, syvän yskähdyksen.\n\nBert epäröi ja jatkoi sitten matkaansa. Hän pysähtyi kolmenkymmenen\naskeleen päähän ja tirkisteli ympärilleen puiden lomitse. \"Ei olisi\npitänyt jättää sitä kissaa\", hän sanoi.\n\nSyvä suru painoi hänen mieltänsä jonkun aikaa. Musta koira tuli\nmetsään nähdäkseen hänet paremmin ja päästi jälleen tuon hillityn\nyskähdyksensä.\n\n\"Kyllä se suoriutuu,\" Bert päätteli... \"Se pyydystää ruokansa...\"\n\n\"Kyllä se suoriutuu\", hän toisti kotvan kuluttua epävarmasti. Mutta\nhän olisi kääntynyt takaisin, ellei tuota mustaa koiraa olisi ollut\ntiellä.\n\nKun talo koirineen oli kadonnut näkyvistä, hän poikkesi metsään ja\npalasi hetken kuluttua siloitellen taskuveitsellään tukevanpuoleista\nsauvaa. Nähdessään tien ohessa varsin mukavan kiven hän poimi sen\nja pisti taskuunsa. Sitten hän saapui kolmen tai neljän talon luo,\njotka olivat puusta rakennetut kuten ensimäinenkin ja sijaitsivat\nyhtä omituisissa paikoissa. Niiden takaa näkyi sikolättejä ja tonkiva\nmusta sika, jonka kintereillä pyöri reipas, seikkailunhaluinen\nporsasparvi. Erään talon portailla istui kesyttömän näköinen vaimo,\njolla oli mustat silmät ja takkuinen musta tukka; hän imetti lasta,\nmutta nousi Bertin huomattuaan, meni sisään ja kuului salpaavan oven.\nSitten ilmestyi sikolääväin luo muuan poika, mutta hän ei ymmärtänyt\nBertin tervehdystä.\n\n\"Luullakseni tämä on Amerikkaa!\" Bert sanoi.\n\nTaloja alkoi olla tiheämmässä, ja hän kulki kahden peräti hurjan\nnäköisen ja likaisen miehen ohi puhuttelematta heitä. Toisella oli\nkivääri, toisella kirves, ja he silmäilivät halveksien häntä ja hänen\nsauvaansa. Sitten hän saapui eräälle poikkitielle, jonka sivua kulki\nyksiraiteinen rata, ja siinä oli kulmassa ilmoitustaulu: \"Odottakaa\ntässä junaa\".\n\n\"No, sepä on hyvä\", arveli Bert.\n\n\"Kuinkahan kauan tässä pitäisi odottaa?\" Hänen mieleensä juolahti,\nettä nykyisenä sekasortoisena aikana liikenne saattoi olla lamassa,\nja koska oikealla näkyi olevan enemmän taloja kuin vasemmalla,\nhän kääntyi oikealle kädelle. Hän tapasi erään neekerivanhuksen.\n\"Halloo!\" sanoi Bert. \"Huomenta!\"\n\n\"Hyvää päivää, herra!\" neekeri vastasi melkein uskomattoman\ntäyteläisellä äänellä.\n\n\"Mikäs tämän paikan nimi on?\" Bert kysyi.\n\n\"Tanooda, herra!\" sanoi neekeri.\n\n\"Kiitos\", virkkoi Bert.\n\n\"Kiitos itsellenne, herra!\" neekeri vastasi sydämellisesti.\n\nBert saapui talojen luo, jotka olivat rakenteeltaan edellisten\nkaltaisia, mutta näiden seiniä koristivat englannin- ja\nesperantonkieliset ilmoitukset. Sitten hän näki erään rakennuksen,\njota hän arveli ryytikaupaksi. Se oli ensimäinen asumus, jossa\nmuukalainen saattoi odottaa vieraanvaraisuutta, ja sisäpuolelta\nkuului omituisen tuttua ääntä. \"Hyvänen aika!\" hän sanoi taskujaan\nkopeloiden. \"En ole tarvinnut rahaa kolmeen viikkoon. Kuinkahan\nlienee -- Grubbilla oli suurin osa. Ähäh!\" Hän veti esiin kourallisen\nrahoja ja katseli niitä, siinä oli kolme pennyn rahaa, kuuden pennyn\nlantti ja shillinki. \"Hyvä on\", hän sanoi kiinnittämättä huomiota\nrahojen laatuun.\n\nHän lähestyi taloa, ja tällöin ilmestyi ovelle tukeva, harmaa mies\npaitahihasillaan, ryhtyen tarkastamaan häntä ja hänen nuijaansa.\n\"Huomenta\", lausui Bert. \"Voinko saada jotain syötävää?\"\n\nLuojalle kiitos, mies vastasi selvällä, hyvällä amerikan kielellä:\n\"Voitte kyllä, tulkaa sisään\", ja astui edellä myymälään.\n\nTämä näytti hänestä Bun Hillin oloihin verrattuna erittäin valoisalta\nja tilavalta. Vasemmalla oli pitkä myymäläpöytä ja sen takana\nlaatikoita ja muita tarpeita, oikealla joukko tuoleja, useita pöytiä\nja kaksi sylkyastiaa, perällä tynnyreitä, juustoja ja siankyljyksiä.\nErään pöydän ympärillä istui pieni ryhmä miehiä, ja puolivälissä\nneljättäkymmentä oleva nainen nojasi kyynärpäillään myymäläpöytään.\nJokaisella miehellä oli kivääri, ja myymäläpöydän takaa pisti\nesiin pyssynpiippu. He kuuntelivat kaikki välinpitämättöminä\nhalpahintaista, terävä-äänistä gramofonia, joka sijaitsi läheisellä\npöydällä. Sen kurkusta kaikui sanoja, jotka herättivät Bertissä\nkalvavan koti-ikävän, palauttivat hänen mieleensä päivänpaisteisen\nrannan, ryhmän lapsia, kaksi punaista polkupyörää, Grubbin ja\nlähenevän ilmapallon:\n\n    Ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-tang.\n    Mitä tukkaneulat maksaa nyt?\n\nMuuan tukevaniskainen olkihattuinen mies, joka pureskeli jotain,\npysäytti koneen, ja kaikki käänsivät katseensa Bertiin. Ja kaikkien\nsilmät olivat väsyneet.\n\n\"Voimmeko antaa tälle herralle jotain syötävää, äiti?\" kysyi isäntä.\n\n\"Hän saa mitä haluaa\", sanoi vaimo liikahtamatta, \"korpusta alkaen\naina tukevaan ateriaan asti.\" Hän koetti tukahduttaa haukoitustaan\nkuten ihminen, joka on valvonut kaiken yötä.\n\n\"Haluaisin murkinoida\", Bert selitti, \"mutta minulla ei ole\nsanottavasti rahaa. En maksaisi enempää kuin killingin.\"\n\n\"Hä?\" virkkoi isäntä terävästi.\n\n\"Killingin\", sanoi Bert ja tajusi äkkiä joutuneensa ikävään pulaan.\n\n\"Jahah\", sanoi isäntä, unohtaen hetkeksi kohteliaisuuden; \"mutta\nmitäs helvettiä se killinki sitten on?\"\n\n\"Hän tarkoittaa kvartteria\" [Quarteriksi nimitetään Amerikassa 25\ncentin rahaa. Suom. muist.], selitti eräs älykkään näköinen nuori\nmies, jolla oli yllään ratsastussäärykset.\n\nBert koetti salata hämmästystään ja otti esille rahansa. \"Tämä on\nkillinki\", hän sanoi.\n\n\"Mistä osasta Amerikkaa te oikeastaan tulette?\" kysyi isäntä.\n\nBert pisti killingin taskuunsa vastatessaan: \"Niagaralta.\"\n\n\"Milloin te sieltä lähditte?\"\n\n\"Vasta tunti sitten.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi isäntä ja kääntyi ymmällään hymyillen toisten\npuoleen. \"Vai niin.\"\n\nHe tekivät samalla haavaa useita kysymyksiä.\n\nBert vastasi pariin. \"Nähkääs\", hän selitti, \"olen ollut Saksan\nilmalaivaston mukana. Ne ottivat minut erehdyksestä mukaansa ja\ntoivat tänne.\"\n\n\"Englannistako?\"\n\n\"Niin -- Englannista. Saksan kautta. Olin mukana, kun taisteltiin\naasialaisten kanssa, ja jäin pieneen saareen, joka on keskellä\nputousta.\"\n\n\"Vuohisaareenko?\"\n\n\"En tiedä sen nimeä, mutta siellä löysin lentokoneen ja lähdin sillä\nlentämään ja tulin siten tänne.\"\n\nKaksi miestä nousi katsellen häntä epäluuloisesti. \"Missä se\nlentokone on?\" he kysyivät; \"ulkonako?\"\n\n\"Se on tuolla metsässä -- noin puolen peninkulman päässä.\"\n\n\"Onko se kelvollinen?\" kysyi muuan paksuhuulinen mies, jolla oli arpi\nkasvoissa.\n\n\"Tulin maahan jotensakin kovasti --.\"\n\nKaikki nousivat seisomaan, kerääntyivät hänen ympärilleen ja puhuivat\nsikin sokin. He tahtoivat häntä opastamaan heidät heti lentokoneen\nluo.\n\n\"Kuulkaas\", sanoi Bert, \"kyllä opastan -- mutta en ole saanut\neilisestä suuhuni muuta kuin kivennäisvettä.\"\n\nMuuan laiha, sotilaan näköinen nuori mies, jolla oli olkavyö ja\nratsastussäärykset, puuttui nyt ensi kerran puheeseen ja lausui\nitsetietoisella äänellä: \"Antakaa hänelle ruokaa, Mr. Logan -- minä\nmaksan. Haluan kuulla tuon jutun tarkemmin. Sitten käymme katsomassa\nkonetta. Tekisipä mieleni sanoa, että kerrassaan merkillinen sattuma\non viskannut tuon herran meidän keskuuteemme. Taidamme ottaa tuon\nlentokoneen jos sen löydämme -- tämän paikan puolustusta varten.\"\n\n\n3.\n\nNiin Bert pääsi jälleen selville vesille. Hän istui syöden kylmää\nlihaa, hyvää leipää ja sinappia, juoden oivallista olutta ja jutellen\nyksinkertaisen tarinansa suurin piirtein ja hänen kaltaiselleen\nluonteelle ominaisella vajavaisuudella. Hän kertoi, kuinka hän oli\nerään \"tuttavan herran\" kera lähtenyt merenrannalle terveyttään\nhoitamaan, kuinka muuan mies saapui sinne ilmapallolla ja putosi\nkorista ulos juuri kuin hän keikahti sisään, kuinka hän oli ajautunut\nSaksaan, kuinka saksalaiset nähtävästi olivat erehdyksestä luulleet\nhäntä joksikin toiseksi, \"vanginneet\" hänet ja tuoneet New Yorkiin,\nkuinka hän oli käynyt Labradorissa, joutunut Vuohisaarelle ja jäänyt\nsinne yksikseen. Prinssin ja Butteridgen hän jätti mainitsematta, ei\nensinkään petollisessa tarkoituksessa, vaan sen vuoksi, että tunsi\nolevansa kykenemätön kertomaan niistä asioista vakuuttavasti. Hän\ntahtoi, että kaikki näyttäisi luonnolliselta ja uskottavalta, halusi\nesiintyä luotettavana, säädyllisenä englantilaisena, jolle saattoi\nturvallisesti suoda virvokkeita ja apua.\n\nKun hän katkonaisessa kertomuksessaan ennätti New Yorkiin ja Niagaran\ntaisteluun, kuuntelijat ottivat äkkiä esille sanomalehtiä, joita\noli pöydällä, alkoivat keskeyttää häntä ja kysellä näistä hirveistä\ntapahtumista. Hän tajusi, että hänen tulonsa oli jälleen herättänyt\neloon ja kiihdyttänyt liekkeihin keskustelun, joka oli herkeämättä\npalanut ja ainoastaan ainesten puutteesta gramofonin soidessa\nsammunut hiilokseksi, keskustelun, joka oli saanut nämä miehet\nkokoontumaan kivääri kädessä, koko maailman tärkeimmän puhelunaiheen,\nsodan ja sodankäynnin. Hän huomasi joutuneensa seikkailuineen\nsyrjään ja muuttuneensa vain uutislähteeksi. Tavalliset toimet,\njokapäiväisten tarpeiden myyminen ja ostaminen, maan viljeleminen,\nkarjan hoitaminen, jatkuivat ikäänkuin tottumuksen voimasta, samaten\nkuin jokapäiväinen elämä jatkuu talossa, jonka isäntä on viety\nsairashuoneeseen leikattavaksi. Mutta päähuomio oli kohdistunut\nnoihin suuriin aasialaisiin ilmalaivoihin, jotka lensivät taivaan\npoikki arvaamattomilla asioilla, ja punapukuisiin miekkamiehiin,\njotka toisinaan lentää liehuivat alas vaatien paloöljyä tai ruokaa\nja urkkien uutisia. Nämä miehet kyselivät, koko maa kyseli: \"Mitä\non tehtävä? Mihin voimme ryhtyä? Miten pääsemme heihin käsiksi?\"\nBert muuttui vähäpätöiseksi kokonaisuuden osaksi, lakkasi omissa\najatuksissaankin olemasta keskeinen ja itsenäinen olio.\n\nSyötyään ja juotuaan kyllikseen hän huoahti ja venyttelihe ja\nkertoi heille, kuinka erinomaisen hyvältä ruoka maistui. Sitten hän\nsytytti paperossin, jonka he hänelle antoivat, ja opasti seurueen,\nhieman epäillen ja huolissaan, metsään lentokoneen luo. Täällä kävi\nilmi, että tuo laiha nuori mies, jonka nimi kuului olevan Laurier,\noli johtaja sekä asemaansa nähden että luonnostaan. Hän tunsi\ntoisten nimet, luonteen ja kyvyn ja pani heidät heti tarmokkaasti\ntyöskentelemään, saadakseen tuon kallisarvoisen sotavälineen\nhaltuunsa. Varovaisesti he vetivät sen maahan, kaataen siinä pari\npuuta, ja rakensivat tukeista sekä lehvistä ison laakean katon\nkalliin löytönsä suojaksi, estääkseen ohilentäviä aasialaisia\nhuomaamasta sitä. Jo aikoja ennen iltaa he olivat hankkineet\nläheisestä kauppalasta konesepän sitä korjailemaan, ja sillä välin\nheitti seitsemäntoista valittua miestä arpaa siitä, kuka heistä\npääsisi sillä ensiksi lentämään. Ja Bert löysi kissansa, vei sen\nLoganin myymälään ja jätti vakavasti varoitellen rouva Loganin\nhuomaan. Ja hänestä oli aivan ilmeistä, että rouva Loganissa sekä hän\nettä kissa olivat tavanneet henkiheimolaisen.\n\nLaurier ei ollut ainoastaan vaikuttava henkilö ja varakas\nmaanomistaja sekä työnantaja -- Bert kuuli kunnioituksella häntä\nmainittavan Tanoodan suolausyhtiön presidentiksi -- vaan myöskin\nsuosittu ja taitava suosiota tavoittelemaan. Illalla myymälään\nkerääntyi melkoinen joukko miehiä juttelemaan lentokoneesta ja\nsodasta, joka raateli maailman palasiksi. Ja pian sinne myöskin\nsaapui polkupyörällä eräs mies mukanaan yksiarkkinen huonosti\npainettu sanomalehti, joka vaikutti keskusteluun kuin roihuavaan\npätsiin kaadettu öljy. Melkein kaikki uutiset olivat Amerikasta;\nvanhanaikaiset kaapelit olivat muutamia vuosia varemmin joutuneet\npois käytännöstä, ja valtameren takaiset sekä Atlannin rannikon\nMarconi-asemat näkyivät aivan erikoisesti houkutelleen vihollista.\n\nMutta olivatpa ne uutisia!\n\nBert istui sivulla käsin -- tällöin tunnettiin jo varsin hyvin,\nminkä arvoinen mies hän oli -- kuunnellen. Heidän puhellessaan hänen\nhämmästyneen sielunsa ohitse siirtyi omituisia laajoja kuvia, hän oli\nnäkevinään suuria taisteluita, kokonaisia kansakuntia liikkeellä,\ntuhon leviävän yli suurten mannermaiden, äärettömän nälänhädän\nraivoavan. Tuon tuostakin, vaikka hän koettikin niitä tukahduttaa,\ntästä sekamelskasta työntyi esiin erinäisiä mieskohtaisia\nvaikutelmia, murskautuneen prinssin kamalat jäännökset, ylösalasin\nriippuva kiinalainen ilmasotilas, ontuva ja sidottu linnunnaamainen\nupseeri, joka kurjana syöksyi toivottomaan pakoon...\n\nPuhuttiin tulesta ja verilöylystä, julmuuksista ja niiden\nkostamisesta, kerrottiin kuinka viattomien aasialaisten oli käynyt\njoutuessaan roturaivoisten miesten käsiin, kuinka kaupunkeja,\nrautatienristeyksiä, siltoja oli poltettu ja tuhottu, kuinka ihmisiä\noli laumoittain piiloutunut ja paennut. \"Niillä on jok'ikinen laiva\nTyvenellä valtamerellä\", hän kuuli erään huudahtavan. \"Sodan alusta\nasti ne ovat tuoneet länsirannikolle ainakin miljoonan miestä.\nNe ovat tulleet jäädäkseen pysyväisesti tähän maahan, ja sen ne\ntekevätkin elävinä tai kuolleina.\"\n\nVerkalleen, laajasti, kumoamattomasti Bert alkoi tajuta sitä\nsuunnatonta ihmiskunnan murhenäytelmää, johon hänen oma elämänsäkin\nsulautui, alkaneen aikakauden kammottavaa luonnetta. Hän ymmärsi,\nettä turvallisuus ja järjestys olivat saaneet kuoliniskun. Koko\nmaailma oli sodassa eikä voinut palauttaa rauhaa, kenties ei\nmilloinkaan.\n\nHän oli luullut, että hänen näkemänsä seikat olivat olleet\npoikkeuksellisia, ratkaisevia, että New Yorkin valloittaminen ja\nAtlannin taistelu olivat käänteentekeviä tapahtumia, joita jälleen\nseuraisi pitkä sarja rauhan vuosia. Ja ne olivatkin osoittautuneet\nensimäisiksi varoituslaukauksiksi, jotka ennustivat yleistä\nluhistumista. Päivä päivältä kasvoi hävitys, viha ja onnettomuudet,\nihmisiä erottava juopa laajeni laajenemistaan, osa osalta murtui\nsivistyksen rakenne. Maan päällä kasvoivat sotajoukot ja ihmiset\nhukkuivat; ylhäällä ilmassa ilmalaivat ja lentokoneet taistelivat ja\npakenivat syytäen alas turmaa.\n\nLaajajärkisen ja kaukonäköisen lukijan on kenties mahdoton ymmärtää,\nkuinka uskomattomalta tuo sivistyksen häviäminen oli niistä,\njotka elivät siihen aikaan, jotka mieskohtaisesti syöksyivät\nperikatoon Kolme sataa vuotta ja kauemminkin oli europpalaistutettu\nsivistys yhtämittaa edistynyt: kaupungit olivat lisääntyneet,\nväestöt kasvaneet, arvot kohonneet, uudet maat kehittyneet,\najatus, kirjallisuus, tietämys laajentunut ja levinnyt. Kehitys\nnäytti melkein vaativan että sotavälineet kävivät vuosi vuodelta\nvoimakkaammiksi ja että sotajoukot ja räjähdysaineet veivät voiton\nkaikista muista kasvamiseen nähden...\n\nKolme sataa vuotta yhtämittaista edistystä, ja sitten seurasi\näkillinen, odottamaton taantumus. He eivät voineet käsittää sitä,\neivät saattaneet ajatella sitä muuksi kuin nykäykseksi edistyksen\nnopeassa vauhdissa. He eivät uskoneet maailmansa luhistuvan, vaikka\nylt'ympärillä kaikki raukenikin raunioiksi. Sitten putoavat möhkäleet\nnujersivat heidät tai maa aukeni heidän jalkainsa alla. He kuolivat\nihmetellen ja yhä epäillen...\n\nNämä myymälään kerääntyneet miehet muodostivat vähäisen, syrjäisen\nryhmän tuhon suunnattoman katoksen alla. He käänsivät huomionsa\ntoisesta vähäisestä näkökohdasta toiseen. Pääasiallisesti he pohtivat\nkysymystä, miten oli puolustauduttava aasialaisia rosvoja vastaan,\njotka liihottelivat alas paloöljyä noutamaan tai asevarastoja ja\nliikennevälineitä tuhoamaan. Siihen aikaan järjestettiin kaikkialla\nnostojoukkoja suojelemaan yöt ja päivät sähköasemia, sillä\ntoivottiin liikenteen pian joutuvan uudelleen kuntoon. Maasota oli\nvielä kaukana. Muuan kumea-ääninen mies herätti seurueen huomiota\ntiedoillaan ja sukkeluudellaan. Hän kertoi itsetietoisesti, missä\nsuhteessa saksalaiset drachenfliegerit ja amerikkalaiset aeroplaanit\nolivat olleet puutteellisia, mikä teki japanilaisten lentokoneet\nnäitä etevämmiksi. Hän antoi romanttisen kuvauksen Butteridgen\nkoneesta ja kahlehti Bertin huomion. \"Kyllä ymmärrän\", Bert virkkoi,\näkkäsi erään asian ja vaikeni. Kumea-ääninen mies jutteli hänestä\nvälittämättä Butteridgen kuolemasta, joka oli kuin kohtalon ivaa.\nBert tunsi hiukan helpotusta -- nyt hän ei kohtaisi milloinkaan enää\nButteridgeä. Tämä kuului kuolleen äkkiä, hyvin äkkiä.\n\n\"Ja hänen salaisuutensa, herra, hukkui hänen kerallaan! Kukaan ei\nvoinut löytää koneen osia -- hän oli piilottanut ne niin tarkoin.\"\n\n\"Mutta eikö hän saattanut ilmoittaa?\" kysyi olkihattuinen mies.\n\"Kuoliko hän niin äkkiä, ettei ennättänyt?\"\n\n\"Sai halvauksen kiukusta. Se tapahtui Dymchurch nimisessä paikassa\nEnglannissa.\"\n\n\"Aivan oikein\", sanoi Laurier. \"Muistan lukeneeni siitä\nsanomalehdessä. Siihen aikaan kerrottiin jonkun saksalaisen vakoojan\nvarastaneen hänen ilmapallonsa.\"\n\n\"Niin, herra\", lausui kumea-ääninen mies, \"tuo halvauskohtaus oli\npahinta -- eh-dot-to-masti pahinta, mitä maailmalle koskaan on\nsattunut. Sillä ellei Butteridge olisi kuollut --\"\n\n\"Eikö kukaan tunne hänen salaisuuttaan?\"\n\n\"Ei ainutkaan sielu. Se on hävinnyt. Hänen ilmapallonsa kuuluu\nhukkuneen mereen, vieden piirustukset mukanaan.\"\n\nKaikki olivat vaiti.\n\n\"Hänen koneillaan me voisimme taistella aasialaisia vastaan. Me\nvoisimme saavuttaa ja tuhota nuo punatulkut, milloin niitä vain\nilmestyisi näkösälle. Mutta ne ovat kadoksissa, eikä nyt ole enää\naikaa keksiä niitä uudelleen. Meidän on taisteltava omin keinoin --\nja me olemme alakynnessä. _Se_ ei estä meitä taistelemasta. E-hei!\nmutta ajatelkaapas vaan!\"\n\nBert vapisi ankarasti. Hän rykäisi käheästi.\n\n\"Kuulkaas\", hän virkkoi, \"tuota noin, minä --\"\n\nKukaan ei välittänyt hänestä. Kumea-ääninen mies ryhtyi pohtimaan\nuutta puolta tässä asiassa. \"Minäpä sanon --\" hän alkoi.\n\nBert joutui kovan kiihtymyksen valtaan. Hän nousi seisomaan ja\nhaparoi käsillään. \"Kuulkaas!\" hän huudahti. \"Herra Laurier. Minä --\ntuota noin -- se Butteridgen lentokone --\"\n\nLaurier, joka istui läheisellä pöydällä, keskeytti mahtavalla\nliikkeellä kumea-äänisen miehen selittelyt. \"Mitä hän sanoo?\" hän\nkysyi.\n\nSilloin koko seurue tajusi, että Bertille tapahtui jotain\nmerkillistä; joko hän oli tukehtumaisillaan tai tulemaisillaan\nhulluksi. Hän kähisi: \"Odottakaas! Minä -- tuota noin! Malttakaas!\"\nja vapisi ja alkoi kiihkeänä riisuutua.\n\nHän kiskaisi kaulustan auki ja avasi liivit ja paidan. Hän työnsi\nkätensä poveen, ja näyttipä hetken siltä, kuin hän aikoisi repiä irti\nmaksansa. Kun hän sitten kopeloi olkapäiden kohdalla sijaitsevia\nnappeja, he havaitsivat, että tuo litteä esine olikin hirvittävän\nlikainen rintasuojus. Seuraavassa tuokiossa Bert seisoi osittain\nalastomana pöydän ääressä levitellen sille papereja.\n\n\"Tässä!\" hän huohotti. \"Tässä ovat piirustukset!... Ymmärrättekö?\nButteridgen -- lentokone! Eivätpä hukkuneet! Minä olen se mies, joka\nkatosi siinä ilmapallossa!\"\n\nMuutaman sekunnin ajan oli jokainen ääneti. Heidän tuijottavat\nkatseensa siirtyivät papereista Bertin kalpeisiin kasvoihin ja\nleimuaviin silmiin ja jälleen takaisin papereihin. Ei kukaan\nliikahtanut. Sitten kumea-ääninen mies puhkesi puhumaan.\n\n\"Kohtalon ivaa!\" hän sanoi, ja hänen äänestään kuvastui\ntyytyväisyyttä. \"Veristä ivaa! _Kun on liian myöhäistä ruveta niitä\nvalmistamaan!_\"\n\n\n4.\n\nEpäilemättä kaikki olisivat mielellään kuulleet Bertin tarinan\nuudelleen, mutta tällöin Laurier osoitti, mikä hän oli miehiään.\n\"E-hei, herraseni\", hän sanoi liukuen alas pöydältään.\n\nHän keräsi pöydälle levitetyt Butteridgen piirustukset yhdellä\nainoalla kädenliikkeellä, pelastaen ne yksinpä kumea-äänisen miehen\nselittävistä sormenjäljistäkin, ja ojensi ne Bertille. \"Pistäkää\nne takaisin entiseen paikkaan\", hän sanoi. \"Meidän on lähdettävä\nmatkalle.\"\n\nBert otti ne.\n\n\"Minne?\" kysyi olkihattuinen mies.\n\n\"Me lähdemme hakemaan Yhdysvaltain presidenttiä ja jätämme nämä\npiirustukset hänelle. Minä en puolestani usko, että tulemme liian\nmyöhään.\"\n\n\"Missä presidentti oleskelee?\" Bert kysyi heikosti muiden ollessa\nääneti.\n\n\"Logan\", sanoi Laurier kiinnittämättä siihen huomiota, \"teidän täytyy\nauttaa meitä.\"\n\nJo muutaman minuutin kuluttua Bert, Laurier ja myymälän omistaja\ntarkastelivat polkupyöriä, joita säilytettiin perähuoneessa. Yksikään\nniistä ei ollut oikein Bertin mielen mukainen. Pyörien kehykset\nolivat puusta, ja Englannin ilmasto oli opettanut hänet vihaamaan\nsellaisia. Mutta Laurier kumosi tämän ja pari muutakin vastaväitettä,\nmatkaan oli suoriuduttava viipymättä. \"No, missä se presidentti\nsitten oleilee?\" Bert toisti, kun he seisoivat Loganin takana tämän\npumpatessa ilmaa pehmenneeseen renkaaseen.\n\nLaurier loi katseensa häneen. \"Hänen kerrotaan olevan Albanyn\nseutuvilla -- jossain Berkshire kukkulain lähellä. Hän siirtyy\npaikasta toiseen ja koettaa parhaansa mukaan järjestää\npuolustustoimenpiteitä sähkölennättimen ja puhelimen avulla.\nAasialaisten ilmalaivasto haeskelee häntä. Kun he arvelevat saaneensa\nselville hallituksen keskuspaikan, he heittävät alas pommeja. Tämä\ntekee hänen työnsä hankalaksi, mutta toistaiseksi ei vihollinen ole\nvielä päässyt kymmenen peninkulman päähän hänen lähettyvilleen.\nAasialaisten ilmalaivasto on nyt hajallaan ympäri itäisiä valtioita,\nhaeskelee ja havittelee kaasulaitoksia ja kaikkea, mikä voi olla\nhyödyksi ilmalaivoja rakennettaessa ja joukkoja kuljetettaessa.\nMeidän kostotyömme on peräti laimeata. Mutta näillä koneilla\nHerraseni, tämä meidän retkemme on luettava maailman historiallisten\nretkien joukkoon!\"\n\nHän oli melkein asettumaisillaan teatteriasentoon.\n\n\"Mahtanemmeko ennättää hänen luokseen tänä iltana?\" Bert kysyi.\n\n\"Emme!\" Laurier vastasi. \"Kyllä me saamme ajaa ainakin muutamia\npäiviä.\"\n\n\"Eikä taida päästä junallakaan?\"\n\n\"Ei, herraseni! Tanoodasta ei ole päästy kulkemaan kolmeen päivään.\nEi kannata odottaa. Meidän on tultava toimeen omillamme.\"\n\n\"Lähdemmekö nyt heti?\"\n\n\"Lähdemme!\"\n\n\"Mutta, tuota noin -- tänä iltana emme ennätä pitkälle.\"\n\n\"Ajetaan niin kauan, kuin voimia riittää, ja nukutaan sitten. Sillä\nlailla voitamme vähän. Itään päin käy tiemme.\"\n\n\"Niin, tietenkin --\", Bert alkoi, muistellen Vuohisaaren aamuruskoa,\nja jätti lauseensa kesken.\n\nHän ryhtyi sovittamaan rintasuojustinta paremmin paikoilleen, sillä\nosa papereista lepatti hänen liiviensä ulkopuolella.\n\n\n5.\n\nBertin elämä oli seuraavan viikon ajan rikas vaikutelmista. Näistä\nolivat huomattavimmat jalkoja vaivaava väsymys. Enimmäkseen\nhän ajoi polkupyörällä, Laurierin selkä herkeämättä edessään,\nseutujen halki, jotka muistuttivat suurennettua Englantia isompine\nkukkuloineen ja laajempine laaksoineen, avarampine vainioineen ja\nleveämpine teineen; mutta pensasaitoja oli harvemmassa ja tilavilla\nparvekkeilla varustetut talot olivat puusta. Hän ajoi. Laurier\nkyseli, Laurier valitsi suunnan, Laurier epäröi ja päätti. Toisinaan\nnäytti siltä, että he jo voisivat puhelimen avulla keskustella\npresidentin kanssa; toisinaan oli jotain tapahtunut ja tämä jälleen\nkadoksissa. Mutta heidän oli yhä jatkettava matkaa, ja yhä Bert\najoi. Pyörän kumi pehmeni. Hän ajoi kuitenkin. Hänen ruumistaan\nrupesi kolottamaan. Laurierin mielestä se ei merkinnyt mitään.\nPäällitse kulki aasialaisia lentolaivoja; molemmat pyöräilijät\nsyöksyivät piiloon, kunnes taivas selkenisi. Kerran heidän jälessään\nliihotteli aasialainen lentokone niin matalalla, että he saattoivat\nerottaa lentoniekan pään. Hän seurasi heitä peninkulman verran.\nMilloin he saapuivat seutuihin, joissa pakokauhu vallitsi, milloin\nhävitetyille tienoille; täällä ihmiset tappelivat ruuasta, tuolla\ntaas maalaiselämä jatkui melkein häiriytymättömänä. He viettivät\nyhden päivän autiossa ja vaurioita kärsineessä Albanyssa. Aasialaiset\nolivat laskeutuneet maahan, katkoneet kaikki lennätinlangat ja\nmuuttaneet rautatienristeyksen kuonaröykkiöksi. Retkeläisemme\nriensivät itään päin, heidän ohitseen vilahti satakunta tapahtumaa,\nja yhä Bert ponnisteli uupumattoman Laurierin perässä...\n\nUsein Bertin huomio kiintyi seikkoihin, jotka saattoivat hänet\nymmälleen mutta hän kulki ohitse ja kysymys, johon hän ei saanut\nvastausta, häipyi hänen mielestään.\n\nHän näki ison talon palavan kukkulan rinteellä oikealla puolen tietä,\neikä kukaan välittänyt siitä...\n\nHe saapuivat ahtaalle rautatiesillalle ja sitten hetken kuluttua\nyksiraiteisen junan luo, joka seisoi paikallaan tukiensa varassa.\nSe oli erinomaisen komea, ja matkustajat joko löivät korttia tai\nnukkuivat tahi valmistelivat itselleen pikku juhlaa läheisellä\nruohoisella rinteellä. He olivat viipyneet siinä kuusi päivää...\n\nEräässä paikassa tien varrella riippui puissa tummahipiäisiä miehiä\nnuora kaulassaan. Bert ihmetteli syytä siihen...\n\nEräässä rauhallisen näköisessä kylässä, jossa he viipyivät saadakseen\nBertin renkaan korjatuksi ja nauttivat sillä välin olutta ja\nkorppuja, heidän luokseen saapui pieni, tavattoman likainen ja\npaljasjalkainen poika, joka puheli seuraavasti:\n\n\"Tonne mettään on hirtetty vinosilmä-mies!\"\n\n\"Kiinalainenko hirtetty?\" kysäsi Laurier.\n\n\"Niin on. Miehet näki, että se kävi ryöstämässä rautatien aitoissa!\"\n\n\"Vai näkivät!\"\n\n\"Ei ne tuhlaa ruutia. Hirttivät sen puuhun ja vetivät koivista. Niin\nne tekee kaikille vinosilmille, kun saavat semmosia kiinni. Ei siit'\no' mitään vaaraa. Kaikki kiinalaiset hirtetään.\"\n\nBert ja Laurier eivät vastanneet, ja hetken kuluttua, taitavasti\nsylkäistyään, tämä nuori herra tallusteli omituisesti huutaen kahden\ntoverin luo, jotka olivat ilmestyneet jonkun matkan päähän...\n\nSinä iltapäivänä he olivat ajamaisillaan kuoliaaksi ammutun miehen\nyli, joka makasi keskellä tietä juuri Albanyn ulkopuolella.\nVarmaankin hän oli maannut siinä muutamia päiviä, sillä ruumis alkoi\njo mädätä...\n\nAlbanyn toisella puolen he kohtasivat automobiilin, jonka kumirengas\noli haljennut. Ohjaajan istuimella istui muuan nuori nainen aivan\nvälinpitämättömänä ja hänen takanaan, kivääri polvillaan, nuori\nmies, joka tuijotti metsään. Muuan vanha mies makasi ajoneuvojen\nalla koettaen turhaan korjata vammaa. Hän ryömi esiin heidän\nlähestyessään ja tervehti Bertiä ja Laurieria nousematta pystyyn.\nVahinko oli sattunut edellisenä iltana. Vanhus sanoi, ettei hän\nvoinut ymmärtää, missä vika oli, mutta että hän koetti päästä siitä\nselville. Teknillistä tuntemusta ei ollut kummallakaan heistä, ei\nhänellä eikä hänen vävylläänkään. Heille oli vakuutettu, että tämä\nautomobiili oli aivan virheetön ja varma. Oli vaarallista jäädä tähän\npaikkaan. Joukko maankiertäjiä oli jo hyökännyt heidän kimppuunsa ja\nhe olivat saaneet puolustautua aseilla. Tiedettiin näet heillä olevan\nruokavaroja. Hän mainitsi rahamiesten maailmassa kunnioitetun nimen.\nTahtoisivatko Laurier ja Bert pysähtyä auttamaan häntä. Hän esitti\nsen ensin toivehikkaana, sitten hartaasti anoen, lopulta kyynelsilmin\nja kauhuissaan.\n\n\"Ei!\" sanoi Laurier armottomana. \"Meidän on jatkettava matkaamme.\nMeillä on pelastettavana enemmän kuin yksi nainen. Meidän on\npelastettava Amerikka!\"\n\nNeito ei liikahtanutkaan...\n\nKerran he sivuuttivat mielipuolen, joka lauloi kulkiessaan...\n\nViimein he löysivät presidentin, joka lymyili Hudson joen varrella\neräässä Pinkervillen syrjäisessä ravintolassa. Hänelle he luovuttivat\nButteridgen piirustukset.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nSivistyksen vararikko.\n\n\n1.\n\nJa nyt koko sivistyksen rakenne taipui ja murtui palasiksi ja suli\nsodan pätsissä.\n\nTavattoman nopeasti luhistui se aineellinen ja luonnontieteellinen\nsivistys, joka kahdennenkymmenennen vuosisadan koittaessa vallitsi\nmaailmassa, niin nopeasti, että tuon yleisen kukistumisen vaiheet\nnäyttävät historian perspektiivisesti lyhennetyllä lehdellä\nosittain peittävän toisensa. Ensiksi me näemme maailman melkein\nvarallisuuden ja hyvinvoinnin huippuun kohonneena. Sen asujanten\nmielestä oli saavutettu myöskin täydellinen turvallisuus. Kun\najatteleva tarkastelija nyt tutkii sen ajan älyllistä historiaa,\nkun hän lukee säilyneitä kirjallisuuden katkelmia, valtiollisen\npuhetaidon rippeitä, kuuntelee niitä harvoja heikkoja ääniä,\njotka sattuma on tuhannen, miljoonan lausunnon joukosta valinnut\nkertomaan myöhemmille polville, silloin hänen huomionsa epäilemättä\nkiintyy eniten tuohon turvallisuuden harhaluuloon. Meistä nykyajan\nihmisistä, jotka elämme järjestyneissä ja turvallisissa oloissa, ei\nmikään näytä niin epävarmalta, niin huimaavan vaaralliselta kuin se\nyhteiskunnallisen järjestyksen rakenne, joka tyydytti ihmiskuntaa\nkahdennenkymmenennen vuosisadan alussa. Meidän mielestämme jokainen\nlaitos ja yhdysside oli sattuman ja traditsionin tulos, ilmeistä\nonnenkauppaa, heidän lakinsa olivat laaditut jokainen eri tilaisuutta\nvarten, ottamatta lainkaan huomioon tulevia tarpeita, heidän tapansa\nolivat epäloogillisia, kasvatus tarkoitukseton ja ylellinen. Heidän\ntaloudellinen yritteliäisyytensä tuntuu asiaan perehtyneestä mitä\nkiihkeimmältä ja tuhoisimmalta kamppailulta, heidän luottonsa ja\nrahajärjestelmänsä, joka perustui kullan arvon epäoleelliseen\ntraditsioniin, näyttää melkein luonnottoman epävakaalta seikalta. Ja\nhe elivät kurjasti suunnitelluissa kaupungeissa, heidän ratansa ja\ntiensä ja ihmisjoukkonsa olivat siroitetut ympäri maata sikin sokin\nkymmenen tuhannen toisiinsa sopeutumattoman näkökohdan mukaan. Ja\nkuitenkin he arvelivat luottavaisina, että heidän järjestelmänsä\noli varma ja johti alituisesti eteenpäin, ja kolmen sadan vuoden\nsatunnaisen ja säännöttömän kehityksen nojalla he vastasivat\nepäilijälle: \"Asiat ovat aina luistaneet hyvin. Kyllä me suoriudumme!\"\n\nMutta kun vertaamme ihmiskunnan tilaa kahdennenkymmenennen\nvuosisadan alussa johonkin historian varempaan aikakauteen, voimme\nkenties ruveta tajuamaan tuota sokeata luottamusta. Se ei ollut\nniin suuressa määrin järkiperäisiin syihin perustuvaa luottamusta\nkuin jatkuvan onnen välttämätön seuraus. Silloisten mittakaavojen\nmukaan asiat olivat todellakin luistaneet ihmeteltävän hyvin.\nTuskinpa liioittelemme sanoessamme, että ensimäistä kertaa\nhistoriassa kokonaiset kansat saivat säännöllisesti syödäkseen\nenemmän kuin tarvitsivat, ja sen ajan tilastolliset tiedot\ntodistavat terveydellisten olosuhteiden parantuneen nopeammin\nkuin koskaan ennen. Keskimääräisen sivistyksen taso ja laatu\noli kohonnut suunnattomasti, kahdennenkymmenennen vuosisadan\nkoittaessa Länsi-Europassa ja Amerikassa oli verrattain harvassa\nsellaisia, jotka eivät osanneet lukea ja kirjoittaa. Lukeminen\nei ole milloinkaan ennen ollut niin yleistä. Yhteiskunnallinen\nturvallisuus vallitsi varsin laajoilla aloilla. Tavallinen ihminen\nsaattoi turvallisesti matkustaa yli kolmen neljänneksen maapalloa,\nvoi kiertää maan ympäri maksamatta edes niinkään paljon, kuin taitava\nkäsityöläinen vuodessa ansaitsi. Ja joka vuosi, joka kuukausi\ninhimillinen yritteliäisyys saavutti uusia voittoja, uusia aloja\navattiin asutukselle, laadittiin uusia kaivoksia, tehtiin uusia\nkeksintöjä, uusia koneita!\n\nNoiden kolmen vuosisadan aikana maailman kehitys näyttikin tuottavan\nonnea ihmiskunnalle. Tosin sanottiin, ettei siveellinen elämä pysynyt\nfyysillisen edistyksen tasalla, mutta harva kallisti korvaansa\nnäille korupuheille, joiden ymmärtämiseen nykyinen turvallisuutemme\nperustuu. Ylläpitävät ja rakentavat voimat näyttivät todellakin\njonkun aikaa vievän voiton sattuman pahansuovasta vaikutuksesta ja\nihmiskunnan luonnollisesta typeryydestä, ennakkoluuloisuudesta,\nsokeista intohimoista ja ylellisestä itsekkyydestä.\n\nEdistyksen satunnainen voitto oli paljon pienempi ja sen\nsovelluttaminen suunnattomasti monimutkaisempi, kuin mitä sen ajan\nihmiset aavistivatkaan; mutta se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että\nse oli tuntuva voitto. He eivät käsittäneet, että tuo verrattain\nonnekas aika oli heille äärettömän, mutta satunnaisen otollisen\ntilaisuuden aikaa. He puuhailivat muuten kylläkin tarmokkaasti,\nmutta noihin uhkaaviin seikkoihin nähden he käyttäytyivät omituisen\nveltosti. Kukaan ei huolehtinut ihmiskunnan todellisista vaaroista.\nHe näkivät sotajoukkojensa ja laivastojensa kasvavan yhä suuremmiksi\nja tuhoa ennustavammiksi; ainakin muutamat panssarilaivat maksoivat\nyhtä paljon, kuin valtio vuodessa käytti ylempään kouluopetukseen.\nHe kasasivat varastoihinsa räjähdysaineita ja hävityskoneita, ja\nsallivat myöskin kansallisten perinnäisyyksiensä ja kateutensa\nkasvaa. He näkivät rotuvihan yhä yltyvän, kun rodut joutuivat\nkeskinäistä ymmärtämystä saavuttamatta lähemmäksi toisiaan, ja\nantoivat keskuudessaan syntyä huonohenkisen sanomalehdistön, joka\noli omanvoitonpyyntöinen ja häikäilemätön, kykenemätön hyvään ja\naltis pahaan. Heidän valtionsa oli sanomalehdistöön nähden aivan\nvoimaton. Ajattelemattomina he sallivat tämän sytytinröykkiön virua\nsota-aittansa ovella jokaisen kipinän sytytettävänä. Historia oli\ntäynnä esimerkkejä sivistysten häviöstä, vaara oli ilmeinen. Nyt on\nmelkein mahdoton uskoa, etteivät he voineet tajuta paremmin.\n\nOlisiko ihmiskunta saattanut estää tätä ilmasodan aiheuttamaa\ntuhoa? Joutava kysymys! Yhtä turhaa on kysyä, olisiko ihmiskunta\nvoinut estää rappeutumista, joka muutti Assyrian ja Babylonian\nautioiksi erämaiksi, tai sitä vähittäistä häviötä, asteittaista\nyhteiskunnallista hajoamista, johon Länsi-Rooman keisarikunta hukkui.\nSe ei voinut, koska se ei ehkäissyt sitä, ei halunnut sitä ehkäistä.\nYhtä turhaa kuin suuremmoistakin on ajatella, mitä ihmiskunta saisi\naikaan, jos tahto olisi erilainen. Eikä europpalaistunutta maailmaa\nkohdannut mikään hidas häviö; nuo toiset sivistykset mätänivät ja\nmurenivat, europpalainen ikäänkuin räjähti ilmaan. Viiden vuoden\nkuluessa se oli kokonaan hävitetty. Aina ilmasodan aattoon asti oli\nolemassa herkeämätöntä edistystä, yli maailman ulottuva turvallisuus,\nsuunnattomia alueita, joissa vakinainen väestö harjoitti\nkorkealle kehittyneitä elinkeinoja äärettömiin asti laajentuvia\njättiläiskaupunkeja, järvet ja meret tulvillaan laivoja, maalla\nratoja ja teitä verkon tavoin. Sitten Saksan ilmalaivasto pyyhälsi\näkkiä näyttämön poikki, ja niin jouduttiin lopun alkuun.\n\n\n2.\n\nOlemme jo kertoneet Saksan ensimäisen ilmalaivaston äkillisestä\nhyökkäyksestä ja siitä hurjasta, välttämättömästä, mielettömästä\nhävityksestä, joka silloin kohtasi New Yorkia. Toinen ilmalaivasto\npaisui juuri kaasusäiliöidensä luona, kun Englanti, Ranska, Espanja\nja Italia sekaantuivat leikkiin. Näistä maista ei yksikään ollut\nvarustautunut ilmasotaan yhtä suuremmoisesti kuin Saksa, mutta\njokaisella oli jokin salaisuus, jokainen valmistautui jossain määrin,\nja Saksan pontevuuden sekä prinssi Karl Albertissa ruumiillistuneen\nhäikäilemättömyyden pelko oli jo kauan sitten liittänyt nämä valtiot\ntoisiinsa, sillä ne odottivat jotain sellaista hyökkäystä. Tämä teki\npikaisen yhteistoiminnan mahdolliseksi, ja nopeasti ne toimivatkin.\nEuropan toinen ilmavalta oli näihin aikoihin Ranska. Brittiläiset,\njotka olivat huolissaan aasialaisten alueidensa tähden ja tiesivät\nilmalaivojen vaikuttavan valtaavasti puolisivistyneisiin kansoihin,\nolivat sijoittaneet ilmalaivasto-asemansa Pohjois-Indiaan eivätkä\nsenvuoksi kyenneet näyttelemään pääosaa europpalaisessa taistelussa.\nKuitenkin oli Englannissakin yhdeksän tai kymmenen isoa ohjattavaa\nilmapalloa, pari-, kolmekymmentä pienempää ja joukko erilaisia\nkokeilu-aeroplaaneja. Ennenkuin prinssi Karl Albertin laivasto\noli kulkenut Englannin ylitse -- sillä välin kuin Bert vielä\ntarkasteli Manchesteria yläilmoista -- pidettiin diplomaattisia\nneuvotteluja, jotka johtivat siihen, että liittoutuneet hyökkäsivät\nSaksan kimppuun. Bernin vuoriston kohdalle kerääntyi kirjava lauma\nkaikenkokoisia ja -muotoisia ohjattavia ilmapalloja; ne tuhosivat\nja polttivat Sveitsin viisikolmatta ilmalaivaa, jotka odottamatta\nryhtyivät vastustamaan tätä keskittymistä, ja jättäen Alppien\njäätiköille ja laaksoihin omituisia hylkyjä jakaantuivat sitten\nkahteen laivastoon, joista toinen lähti Berliiniä ahdistamaan, toinen\nKeski-Saksan ilmapurjehdusasemaa hävittämään, ennenkuin toinen\nilmalaivasto ehtisi valmistua taistelukuntoon.\n\nHyökkääjät tekivät molemmissa paikoissa suuria vaurioita\nuudenaikaisilla räjähdysaineillaan, ennenkuin ne saatiin\nkarkoitetuiksi. Keski-Saksassa kaksitoista lähtövalmista ja viisi\nosittain täytettyä ja miehitettyä jättiläistä kykeni vastustamaan ja\nlopulla, Hampurista saapuneen drachenflieger-osaston avulla, lyömään\nviholliset, ajamaan heidät pakosalle sekä vapauttamaan Berliinin. Ja\nsaksalaiset jännittivät jokaisen hermonsa saadakseen ilmaan valtaavan\nlaivaston ja havittelivat jo Lontoota sekä Pariisia, kun Birmasta ja\nAmerikasta ilmoitettiin aasialaisten ilmalaivojen olevan matkalla\nEuroppaan. Silloin vasta tajuttiin, että taistelussa oli otettava\nlukuun uusi tekijä.\n\nTämän tapahtuessa koko maailman rahamarkkinat olivat jo sekasorron\nvallassa. Kun Amerikan laivasto tuhottiin Atlannilla ja Saksan\nmerkitys Pohjanmerellä sai loppunsa murhaavassa taistelussa, kun\nmaailman neljässä suurimmassa kaupungissa poltettiin ja hävitettiin\nomaisuutta biljoonain puntien arvosta, silloin ihmiskunta käsitti\nensi kerran, ikäänkuin se olisi saanut iskun vasten kasvojaan,\nkuinka toivottoman kallista sota oli. Luotto hukkui hurjaan\nmyyntipyörteeseen. Kaikkialla uudistui ilmiö, joka oli jo\nvaremminkin esiintynyt pörssikauhun sattuessa: haluttiin _hankkia\nja kasata kultaa_, ennenkuin hinnat alenivat mitättömiksi. Mutta\nnyt se levisi kulovalkean lailla, tuli yleiseksi. Ylhäällä ilmassa\nraivosi näkyväinen kamppailu ja hävitys; alhaalla tapahtui jotain,\nmikä tuotti paljon suurempia vaurioita liike-elämän hauraaseen\nrakenteeseen, johon ihmiset olivat niin sokeasti luottaneet.\nMikäli ilmalaivat taistelivat ylhäällä, sikäli maailman näkyväiset\nkultavarastot hupenivat alhaalla. Muutamassa viikossa katosi raha,\narvossaan alentuneita seteleitä lukuun ottamatta, kassaholveihin,\nreikiin, talojen seiniin, miljooniin kätköihin. Raha hävisi, ja sen\nkadotessa kauppa ja teollisuus taukosivat. Taloudellinen maailma\nhorjui ja kaatui kuolleena maahan. Tuntui siltä, kuin se olisi\nsaanut äkillisen taudinkohtauksen, ikäänkuin vesi olisi kadonnut\nelävän olion verestä; yhdyselämässä tapahtui äkillinen, yleinen\nmaksoittuminen...\n\nJa kun luottojärjestelmä, joka oli ollut luonnontieteellisen\nsivistyksen elävä linnoitus, horjui ja kaatui niiden\nmiljoonain päälle, joita se oli pitänyt koossa taloudellisessa\nyhteenkuuluvaisuudessa, kun ihmiset ymmällään ja avuttomina\nnäkivät tämän ihmeellisen luoton kokonaan tuhoutuvan, silloin\nAasian laivat tulivat lukemattomina ja armottomina ilmojen halki,\npyyhälsivät itään päin Amerikkaan ja länteen käsin Europpaan.\nHistorian lehdillä tapaamme pitkän sarjan taisteluja, toinen\ntoistaan hurjempia. Brittiläis-indialainen ilmalaivaston päävoima\nhukkui leimuavien vastustajien kuolinroviolla Birmassa; saksalaiset\nlyötiin Karpaattien suuressa taistelussa; Indian laajalla\nniemimaalla puhkesi kapina ja yleinen kansalaissota, ja Gobista\nMarokkoon asti kohotettiin \"Jehadin\" lippu liehumaan. Kun sotaa\nja hävitystä oli kestänyt muutaman viikon ajan, näytti siltä,\nkuin Itä-Aasian liittokunta ehdottomasti valloittaisi maailman,\nja sitten myöskin Kiinan hauras \"uudenaikainen\" sivistys murtui\npingoituksesta. Tämän maan epälukuinen ja rauhallinen väestö oli\nkahdennenkymmenennen vuosisadan alussa \"länsimaalaistutettu\" vastoin\nomaa tahtoaan. Japanilaisten ja europpalaisten vaikutuksesta se oli\nväkipakolla saatu suostumaan terveydenhoitoon, poliisivalvontaan,\nsotapalvelukseen ja taloudellisiin yrityksiin, joita vastaan koko sen\nperinnäinen elämänkäsitys kapinoitsi. Sodan aikana sen kärsivällisyys\njännittyi äärimmilleen ja katkesi. Kiinassa syntyi sarja toisistaan\nriippumattomia kapinoita, ja tuo liike kävi voittamattomaksi,\nkun kourallinen englantilaisia ja saksalaisia ilmalaivoja,\njotka olivat pelastuneet päätaisteluista, hävittivät Pekingissä\nsijaitsevan keskushallituksen. Yokohamassa ilmestyi katusulkuja,\nmusta lippu ja sosiaalinen vallankumous. Täten koko maailma muuttui\ntemmellystantereeksi.\n\nNäin johtui maailmansodasta yleinen yhteiskunnallinen vararikko,\nikäänkuin loogillisena seurauksena. Kaikkialla, missä oli paljon\nväkeä, suuret ihmisjoukot joutuivat työttömiksi, rahattomiksi,\neivät kyenneet hankkimaan itselleen ruokaa. Kun sotaa oli kestänyt\nkolme viikkoa, vallitsi jokaisessa työväen-kaupunginosassa kautta\nkoko maailman nälänhätä. Kuukauden kuluttua ei ollut ainoatakaan\nkaupunkia, jossa tavallisten lakien ja yhteiskunnallisten menetelmien\nsijaan ei oltu turvauduttu jonkinlaisiin poikkeustoimenpiteisiin,\njoissa ei olisi käytetty tuliaseita ja sotavoimia järjestyksen\nylläpitämiseksi ja väkivaltaisuuksien estämiseksi. Ja yhä levisi\nnälänhätä köyhälistön keskuudessa ja tiheään asutuissa seuduissa,\ntunkeutuipa siellä ja täällä niihinkin piireihin, jotka olivat olleet\nvarakkaita.\n\n\n3.\n\nNiin aiheutui tästä yhteiskunnallisesta sekasorrosta yhteishyvän\nvaliokuntain aikakausi, joksi historioitsijat sitä nimittävät. Sitten\nseurasi kiihkeä ja ankara taistelu hajoamista vastaan; kaikkialla\nponnisteltiin järjestyksen ylläpitämiseksi ja taistelun jatkamiseksi.\nJa samaan aikaan sota muuttui luonteeltaan, kun kaasulla täytettyjen\nsuunnattomien ilmalaivojen sijasta sotavälineinä ruvettiin käyttämään\nlentokoneita. Niin pian kuin suuret laivastotaistelut olivat\npäättyneet, aasialaiset koettivat perustaa vihollismaiden arimpien\nkohtien lähelle linnoitettuja keskuksia, joista lentokoneilla voi\ntehdä partioretkiä. Jonkun aikaa he saivat tällä alalla menetellä\nmielin määrin, mutta sitten, kuten jo kerrottiin, Butteridgen\nsalaisuus tuli päivänvaloon ja taistelu muuttui tasaisemmaksi ja\nsamalla sen tulos entistään epätietoisemmaksi. Sillä nämä uudet\nlentokoneet, jotka olivat liian vähäiset suuriin yrityksiin,\nsoveltuivat mainiosti sissisotaan; niitä voi rakentaa nopeasti ja\nhuokealla, käyttää helposti ja piilotella mukavasti. Piirustuksia\njäljennettiin ja painettiin joutuisasti Pinkervillessä ja levitettiin\nkaikkialle ympäri Yhdysvaltoja; muutamia lähetettiin Europpaankin,\nmissä niitä taas jäljennettiin. Jokaista miestä, jokaista kaupunkia\nja kylää, joka vain saattoi tällaisen koneen hankkia, kehotettiin\nkäyttämään niitä hyväkseen. Pian niitä valmistettiinkin kaikkialla,\nei ainoastaan hallitusten ja paikallisten viranomaisten toimesta,\nvaan myöskin rosvojoukoille, kapinallisten komiteoille, vieläpä\nkaikellaisille yksityishenkilöillekin. Butteridgen koneen\nyhteiskunnallinen turmiollisuus johtui sen perinpohjaisesta\nyksinkertaisuudesta. Se oli melkein yhtä yksinkertainen kuin\nmoottoripyörä. Sodan varempien vaiheiden avarat ääriviivat\nkatosivat sen vaikutuksesta, eri kansakuntien ja valtakuntien ja\nrotujen väliset laajat riitaisuudet hävisivät yksityistaistelujen\nkiehuvaan joukkoon. Maailma siirtyi yhdellä ainoalla harppauksella\nyhtenäisyydestä ja yksinkertaisuudesta, jonka kaltaista ei vallinnut\nedes Rooman keisarikunnan kukoistusaikanakaan, yhteiskunnalliseen\nhajanaisuuteen ja sirpaleisuuteen yhtä täydelliseen kuin keskiajan\nnyrkkivallan ajalla. Mutta edelliseen oli saavuttu vähitellen\nluisumalla, nyt pudottiin suoraan alas kalliolta. Kaikkialla miehet\nja naiset käsittivät tämän ja ponnistivat epätoivoisesti pysyäkseen\nkuilun partaalla.\n\nSeuraa neljäs vaihe. Taisteltaessa sekasortoa vastaan nälänhädän\nvanavedessä saapuu toinen ihmiskunnan vanha vihollinen -- rutto,\npunainen kuolema. Mutta sota ei taukoa. Liput liehuvat yhä. Ilmaan\nkohoaa vereksiä laivastoja, uudellaisia ilmalaivoja, ja niiden\nvarjossa maailma pimenee -- sen historia melkein keskeytyy.\n\nTässä kirjassa ei ole aikomus puhua niistä ajoista, kertoa, kuinka\nilmasota jatkui sen vuoksi, etteivät mitkään viranomaiset voineet\nkokoontua ja sopia ja lopettaa sitä, jatkui kunnes jokainen hallitus\nmaailmassa oli hajallaan ja murskana, kuten kasa porsliinia, jota on\nsurvottu kepillä. Viikko viikolta noina hirmuvuosina historia käy\nyhä hajanaisemmaksi ja sekasotkuisemmaksi, yhä pienipiirteisemmäksi\nja epävarmemmaksi. Sivistys ei kukistunut ankaraa ja sankarillista\nvastarintaa tekemättä. Tuosta katkerasta yhteiskunnallisesta\nkamppailusta kohosi esiin isänmaallisia yhdistyksiä, järjestyksen\nveljeskuntia, pormestareita, prinssejä väliaikaisia toimikuntia,\njotka koettivat palauttaa maahan järjestystä ja pitää taivaan\nvallassaan. Mutta tämä kaksoisponnistus tuhosi heidät. Sivistyksen\nmekaanisten lähteiden ehtyminen puhdistaa taivaan lopulta kokonaan\nilmalaivoista, anarkia, nälänhätä ja rutto taasen viettävät\nvoittojuhlaa maan päällä. Suuret kansa- ja valtakunnat ovat\nmuuttuneet vain nimiksi. Kaikkialla on raunioita, hautaamat tornia\nkuolleita ja kuihtuneita, keltakasvoisia eloonjääneitä, jotka on\nvallannut täydellinen välinpitämättömyys. Kaikki on hajaannustilassa.\nMaailman oivallinen järjestys ja menestys ovat kurtistuneet kuten\nräjähtänyt rakko. Viidessä lyhyessä vuodessa maailma ja ihmiskunnan\nhenkinen näköpiiri ovat taantuneet yhtä paljon kuin muinoin\nAntoninuksien ajasta yhdeksänteen vuosisataa siirryttäessä...\n\n\n4.\n\nTämän synkän hävityksen halki vaeltaa muuan vähäpätöinen ja mitätön\nhenkilö, josta tarinamme lukijat kenties ovat hieman huolissaan.\nHänestä on vielä kerrottavana vain yksi ainoa ihmeellinen asia.\nKautta pimentyneen ja kadotetun maailman, kautta kuolintuskissa\nvääntelehtivän sivistyksen meidän harhaileva ritarimme saapui perille\nja löysi Ednansa! Hän löysi todellakin Ednansa!\n\nHän joutui takaisin Atlannin poikki osaksi presidentin määräyksen,\nosaksi oman onnensa avulla. Hänen onnistui päästä englantilaiseen\npuutavaralaivaan, joka lähti Bostonista ilman lastia, etupäässä\nnähtävästi siitä syystä, että sen kapteenilla oli hämärä\ntoivo \"joutua kotiin\" South Shieldsiin. Bert otettiin mukaan\npääasiallisesti sen vuoksi, että hän näytti kumisaappaissaan\nmerimieheltä. Matka oli pitkä ja vaiherikas, laivaa ahdisti -- niin\nsen väki ainakin luuli -- jonkun tunnin aasialainen panssarilaiva,\njoka lopulta joutui taistelemaan erästä englantilaista risteilijää\nvastaan. Molemmat laivat kamppailivat kolme tuntia, kierrellen ja\najautuen etelään päin, kunnes hämärä nieli ne. Muutamia päiviä\nmyöhemmin Bertin alus menetti peräsimensä ja ison maston myrskyssä.\nRuokavarat ehtyivät ja miehistö elätti itseään kalastamalla. Se näki\noutoja laivoja kulkevan itään päin Azorien lähellä ja laski sitten\nTeneriffan satamaan hankkiakseen ruokavaroja ja saadakseen peräsimen\nkorjatuksi. Kaupunki oli hävitetty ja satamaan upotettu kaksi isoa\nlinjalaivaa, joissa makasi vielä kuolleita. Teneriffasta he saivat\nruokaa ja korjaustarpeita, mutta heidän työtään häiritsi suuresti\nkaupungin raunioissa lymyilevä vihamielinen partiojoukko, joka\nammuskeli ja koetti ajaa heidät pois.\n\nMogadorin luona he lähettivät maihin venekunnan vettä noutamaan, ja\nse oli joutumaisillaan araapialaisen rosvojoukon vangiksi. Siellä\nhe myöskin saivat laivaan punaisen kuoleman ja purjehtivat tiehensä\nveressään sen siemeniä. Ensin sairastui kokki, sitten perämies, ja\nennen pitkää jokainen oli taudin omana ja eturuumassa makasi kolme\nkuollutta. Sattui olemaan tyven, ja he ajautuivat avuttomina ja\nmyöskin kohtalostaan välittämättä takaisin päiväntasaajaa kohti.\nKapteeni koetti parannella heitä rommilla. Yhdeksän kuoli, eikä\nneljästä eloon jääneestä yksikään osannut laivaa ohjata. Kun he\nlopultakin rohkaisivat jälleen mielensä ja kykenivät purjeita\nkäsittelemään, suunnattiin kulku tähtien mukaan umpimähkään\npohjoista kohti. Jo olivat ruokavarat toistamiseen lopussa, kun\nheidät kohtasi Riosta Cardiffiin kulkeva höyrylaiva, johon heidät\nmielellään otettiin, koska punainen kuolema oli surmannut suuren\nosan sen miehistöä. Harhailtuaan näin ainakin vuoden ajan Bert pääsi\nsiis viimein Englantiin. Hän nousi maihin eräänä kirkkaana kesäkuun\npäivänä ja huomasi punaisen kuoleman juuri aloittaneen hävitystyönsä.\n\nCardiffin väestön oli vallannut kauhu ja moni oli paennut\nvuorille. Heti kun laiva saapui satamaan, sen miehitti joku\nepävirallinen väliaikainen toimikunta, joka otti jälelle jääneet\nruokavarat huostaansa. Bert lähti vaeltamaan maan halki, jonka\nrutto oli saattanut perinpohjaiseen epäjärjestykseen. Monesti\nhän oli nääntymäisillään nälkään, ja kerran hän joutui keskelle\nväkivaltaisuuksia, jotka uhkasivat päättää hänen elämänuransa. Mutta\nse Bert Smallways, joka vaelsi Cardiffista Lontooseen epämääräisesti\npyrkien kotiin ja etsien jotain omaa, jonka näkyväisenä muotona\noi vain Edna, hän erosi suuresti siitä \"Aavikon dervishistä\" joka\nvuotta varemmin pyyhälsi Englannista Butteridgen ilmapallossa. Tämä\noli ruskea, laiha ja sitkeä lujakatseinen ja ruton suolaama mies, ja\nhänen suunsa joka ennen oli ammottanut velttona, sulkeutui nyt kuin\nteräsloukku. Hänen ohimoillaan kuumotti valkoinen arpi, joka oli\njäänyt muistoksi taistelusta laivalla. Cardiffissa hän oli tuntenut\ntarvitsevansa uudet vaatteet sekä aseen ja oli hankkinut eräästä\nautiosta panttilainamyymälästä flanellipaidan, puvun ja revolverin\nynnä viisikymmentä patruunaa -- tosin tavalla sellaisella, että se\nolisi saattanut hänet vuosi sitten häpeämään. Hän hankki myöskin\nsaippuaa ja peseytyi ensi kerran kolmentoista kuukauden jälkeen\nkunnollisesti joessa kaupungin ulkopuolella, järjestysjoukot, jotka\nensin olivat varsin ahkerasti ampuneet kaikki rosvot, olivat joko\nruton vuoksi hajaantuneet tai puuhasivat uutterasti kaupungin ja\nkalmiston välillä koettaen turhaan pysyä viikatemiehen rinnalla. Hän\nhiiviskeli nälkiintyneenä kolme, neljä päivää kaupungin laidoilla,\nyhtyi sitten viikon ajaksi sairaanhoitajaosastoon ja vahvisti siten\nruumistaan muutamilla tukevilla aterioilla, ennenkuin lähti matkalle\nitään päin.\n\nWalesin ja Englannin maaseudulla ilmeni siihen aikaan mitä\nomituisin sekoitus kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuolen\nvarallisuutta ja jonkinlaista dürerimäistä keskiaikaisuutta. Kaikki\nedellisen järjestyksen laitteet, talot ja raiteet, pensasaidat ja\nsähköjohdot, tiet ja kivitys, ilmoitustaulut ja -pylväät olivat\nvielä suurimmaksi osaksi ennallaan. Vararikot, yhteiskunnallinen\nsekasorto, nälänhätä ja rutto eivät olleet tuottaneet niille mitään\nvahinkoa; varsinainen tuho oli kohdannut ainoastaan suurkaupunkeja ja\nvaltion hermokeskuksia. Jos joku olisi äkkiä joutunut maaseudulle,\nhän ei olisi huomannut mitään sanottavaa erotusta. Kenties hän olisi\nensiksi havainnut, että kaikki pensasaidat kaipasivat tasoittelua,\nruoho teiden varsilla oli kasvanut reheväksi, tiet käyneet sateen\nuurtamiksi ja mökit näyttivät monin paikoin autioilta, että\npuhelinlanka oli pudonnut siellä ja täällä ja tien oheen oli jäänyt\nhyljätyt kärryt. Mutta hänen nälkäänsä olisi yhä vielä kiihottanut\nkorea ilmoitus, että Wilderin Sokeroidut Persikat ovat oivallisia\ntai että Gobblen makkarat ovat aamiaispöydän paras herkku, ja\nsitten tuli äkkiä dürerimäinen aines: ojassa makasi hevosen raato\ntai joku ruhjoutunut repalekasa, josta pisti esiin omituisesti\nojentuneet jalat ja keltaiset, punatäpläiset kasvot tai irvistävät\nkasvojen jäännökset. Täällä saattoi olla kynnetty pelto, joka odotti\nkylväjäänsä, tuolla taasen ohravainio, jonka elukat olivat polkeneet\njalkoihinsa, tuolla tielle rakennettu murros.\n\nSitten hän saattoi tavata keltanaamaisen ja luultavasti\nhuolimattomasti puetun ja aseestetun miehen tai naisen, joka\nvaaniskeli ruokaa. Näillä ihmisillä voi olla maankiertäjän tai\npahantekijän hipiä, silmät ja ilme, mutta usein hyvinvoivan\nkeskisäädyn tai yläluokan jäsenen vaatetus. Moni kyseli kiihkeästi\nuutisia ja oli halukas antamaan vastalahjaksi apua, vieläpä\nkummallisen lihan rippeitäkin tai harmaata ja sitkeätä leipää. He\nkuuntelivat Bertin tarinaa ahneesti ja koettivat pidättää häntä\nseurassaan päivän tai pari. Postinkulun taukoaminen ja sanomalehtien\nkatoaminen oli jättänyt suunnattoman aukon tämän ajan henkiseen\nelämään. Ihmiset olivat äkkiä menettäneet maailman ääret näkyvistään\nja heidän täytyi vielä ottaa käytäntöön keskiajan kulkupuhetavat.\nHeidän silmissään, käytöksessään ja puheessaan ilmeni eksyneen sielun\nepätietoisuutta.\n\nVaeltaessaan kylästä toiseen ja piirikunnasta piirikuntaan, vältellen\nniin paljon kuin mahdollista väkivaltaisuuden ja epätoivon märkiviä\nkeskuksia, isoja kaupunkeja, Bert huomasi tilan suuresti vaihtelevan.\nToisessa kylässä olivat suuret talot poltetut, pappila hävitetty\n-- nähtävästi jotain epäiltyä ja kenties kuviteltua ruokavarastoa\netsittäessä -- kaikkialla makasi hautaamattomia ruumiita ja koko\nyhteiskunnallinen koneisto oli seisahtunut. Toisessa työskentelivät\njärjestyneet joukot pontevasti, hiljan maalatut ilmoitustaulut\nvaroittivat maankiertäjiä lähestymästä, aseelliset miehet\nvartioitsivat teitä ja viljavainioita, ruttoa pidettiin silmällä,\nharjoitettiinpa sairaanhoitoakin, sarvikarjaa ja lampaita suojeltiin\nhuolellisesti ja pari, kolme tuomaria, lääkäri tai joku talonpoika\nhallitsi koko seutua; oli todellakin palattu viidennentoista\nvuosisadan itsehallinto-oikeudella varustettuun kuntaan. Mutta\nsellaiseen kylään saattoi milloin hyvänsä hyökätä aasialaisia tai\nafrikkalaisia tai muita senkaltaisia partioretkeläisiä, jotka\nvaativat paloöljyä, väkijuomia tai ruokaa. Järjestyksen säilyminen\nvaati melkein sietämätöntä valppautta ja voimain ponnistusta.\nSuurempien paikkojen läheisyyden ilmaisivat karkeasti maalatut\nilmoitukset: \"Karanteeni\" tai \"Muukalaiset ammutaan\", tai\npuhelinpylväissä riippuva sarja mätäneviä rosvoja. Oxfordin tienoilla\noli katoille pystytetty isoja tauluja, joissa yksi ainoa sana,\n\"Tykkejä\", varoitti ilmarosvoja lähestymästä.\n\nNäistä vaaroista välittämättä teillä liikuskeli yhä vielä muutamia\npyöräilijöitä, ja pari kertaa Bert näki pitkällä vaelluksellaan\nvoimakkaan automobiilin, jossa ajaa suhautti naamioituja olennoita.\nPoliiseja näkyi harvassa, mutta tuon tuostakin polkupyörillä kiiti\nohitse joukko laihoja ja repaleisia sotamiehiä, ja sellaisia esiintyi\nyhä enemmän, mikäli hän pääsi Walesista Englantiin. Keskellä tätä\nhävitystä pidettiin vielä sotaharjoituksia! Hän oli aikonut turvautua\nyöksi vaivaistaloihin, jos nälkä ahdistaisi ylen ankarasti, mutta\nnäistä olivat toiset suljetut, toiset muutetut sairaaloiksi. Kerran\nhän löysi iltahämärässä sellaisen erään Gloucestershiren kylän\nlähettyvillä; siinä vallitsi haudanhiljaisuus, ovet ja akkunat olivat\nauki, ja kompuroidessaan sen lemuavia käytäviä myöten hän huomasi\nkauhukseen, että se oli täynnä hautaamattomia kuolleita.\n\nGloucestershirestä Bert kulki pohjoista kohti Birminghamin\nulkopuolella sijaitsevaan Englannin ilmapurjehdusleiriin, toivoen\nsiellä saavansa suojaa ja ruokaa. Sillä siellä hallitus tai ainakin\nsotaministeriö oli vielä voimassa ja koetti tarmonsa takaa pitää\nEnglannin lippua liehumassa kaikista onnettomuuksista huolimatta\nja kannustaa pormestaria ja maistraattia uusiin ponnistuksiin.\nHe olivat keränneet siltä seudulta kaikki eloon jääneet parhaat\nkäsityöläiset, varustaneet leirin piirityksen varalta ja rakensivat\ninnokkaasti suurempia Butteridge-koneita. Bert ei kuitenkaan päässyt\nosalliseksi tähän työhön, hän kun ei ollut kyllin taitava, ja hän\noli juuri matkalla Oxfordiin, kun se suuri taistelu tapahtui, jossa\ntämä leiri joutui lopullisesti tuhotuksi. Hän näki siitä hieman Boar\nHill nimisestä paikasta. Hän näki aasialaisen osaston ilmestyvän\nlounaisten mäkien takaa ja erään näistä ilmalaivoista kiertävän\njälleen etelään päin kahden aeroplaanin ahdistamana; tämä saatiin\nlopulta kiinni, tuhottiin ja poltettiin Edge Hillin luona. Mutta hän\nei saanut koskaan tietää koko taistelun tulosta.\n\nHän kulki Thamesin poikki Etonista Windsoriin ja kiersi Lontoon\neteläpuolitse Bun Hilliin, missä hän tapasi Tom veljensä. Tämä oli\njuuri paranemassa punaisesta kuolemasta ja näytti vanhassa puodissaan\nikäänkuin joltakin synkältä, puolustautumaan asettuneelta otukselta.\nJessica taasen makasi yläkerrassa armottoman kuoleman kynsissä,\nkuten hänestä näytti. Hän houraili tilauksista ja morkkaili alinomaa\nTomia, peläten hänen vievän liian myöhään rouva Thompsonin perunat ja\nrouva Hopkinsin kukkakaalin, vaikka kaikki kauppaliike oli jo ammoin\nlakannut ja Tom oli kehittynyt kerrassaan taitavaksi pyydystämään\nrottia ja varpusia ja salaamaan ryöstettyjä jyviä sekä korppuja. Tom\ntervehti veljeänsä varovaisen sydämellisesti.\n\n\"Taivas!\" hän sanoi, \"siinähän on Bert. Arvelin sinun tulevan kerran\ntakaisin, ja tervetuloa nyt sitten. Mutta en voi tarjota sinulle\nmitään syötävää, minulla kun ei ole lainkaan ruokaa... Missä sinä\nolet ollut koko ajan?\"\n\nBert rauhoitti veljeään näyttämällä vilahdukselta puoleksi\nsyötyä lanttua ja kertoi parhaillaan tarinaansa palasittain ja\nsyrjähuomautuksin, kun hän havaitsi myymäläpöydän takana hänelle\nosoitetun kellastuneen kirjelipun. \"Mikä tämä on?\" hän kysäisi\nja huomasi Ednan kirjoittaneen sen vuosi takaperin. \"Hän tuli\ntänne\", Tom selitti ikäänkuin jotain joutavaa seikkaa muistellen,\n\"tiedustelemaan sinua ja pyysi meitä ottamaan hänet luoksemme. Se\ntapahtui taistelun jälkeen, kun Clapham oli sytytetty tuleen. Minä\nkyllä olisin suostunut, mutta Jessica oli vastaan -- ja sitten hän\nlainasi minulta salaa viisi killinkiä ja meni tiehensä. Eiköhän\nmahtane puhua siitä tuossa lipussa --\"\n\nTom oli oikeassa. Edna kertoi kirjeessään lähteneensä tätinsä ja\nenonsa luo, joilla oli tiilitehdas Horshamin lähellä. Ja sieltä Bert\nlopulta löysi hänet, taivallettuaan ja seikkailtuaan vielä parisen\nviikkoa.\n\n\n5.\n\nHavaitessaan toisensa Bert ja Edna ensin tuijottivat ja nauroivat,\nniin muuttuneita he olivat, niin repaleisia ja hämmästyneitä. Ja\nsitten molemmat tyrskähtivät itkemään.\n\n\"Voi, Bertti kulta!\" Edna huusi. \"Sinä tulit tulit kuitenkin!\" ja\nojensi kätensä ja horjui. \"Minä sanoin sen hänelle. Hän uhkasi ampua\nminut, ellen ottaisi häntä miehekseni.\"\n\nMutta Edna ei ollut naimisissa, ja kun Bert hetken kuluttua sai\nhänet puhumaan, hän kertoi, mikä työ Bertiä odotti. Tuo pieni\nsyrjäinen seutu oli joutunut erään öykkäri-parven valtaan, jota\njohti Bill Gore niminen mies, alkuaan teurastajan renki ja sittemmin\nnyrkkitaistelija. Joukon oli järjestänyt muuan aatelismies, joka\noli ennen vanhaan ollut kilpa-ajokuuluisuuksia; mutta jonkun ajan\nkuluttua hän oli kadonnut tuntemattomalla tavalla, jolloin Bill oli\nkohonnut seudun johtajaksi ja kehittänyt opettajansa menetelmiä\nmelkoisen tarmokkaasti. Tuolla aatelismiehellä oli ollut kehittyneitä\nfilosofisia aatteita, hänen mielestään oli \"parannettava rotua\" ja\nluotava yli-ihminen, ja näitä aatteita hän toteutti joukkoineen\nsolmimalla avioliittoja melkoisen tiheään. Bill seurasi hänen\njälkiään niin innokkaasti, että alkoi menettää parvensa suosiota.\nEräänä päivänä hän oli kohdannut Ednan, joka kaitsi sikoja, ja oli\nheti ruvennut kiivaasti kosiskelemaan purtiloiden ääressä. Edna oli\npuolustautunut urheasti, mutta mies ahdisteli vielä tarmokkaasti\nja peräti kärsimättömänä. Nyt hän saattoi tulla takaisin milloin\nhyvänsä, Edna selitti ja katsoi Bertiä silmiin. He olivat jo\njoutuneet takaisin tuohon raakalaistilaan, jolloin miehen on pakko\ntapella lemmittynsä puolesta.\n\nJa tässä meidän täytyy valittaa, että totuus ja ritarilliset\nperinnäistavat joutuvat ristiriitaan. Tekisi mieli kertoa, kuinka\nBert lähti haastamaan kilpailijansa voittosille, kuinka molemmat\ntaistelivat ankarasti ja Bert pääsi voitolle rohkeutensa, rakkautensa\nja onnensa avulla. Mutta näin ei käynyt. Hän latasi revolverinsa\nhyvin huolellisesti ja istui sitten mökin parhaassa huoneessa\nlevottomana ja ymmällään, kuunnellen juttuja Billistä ja hänen\ntoimistaan ja ajatellen päänsä puhki. Sitten Ednan täti ilmoitti\näkkiä väräjävin äänin tämän herran lähestyvän. Hän saapui kahden\nseuralaisen kera puutarhan veräjästä. Bert nousi seisomaan, työnsi\nvaimon syrjään ja katsahti ulos. Tulijat näyttivät merkillisiltä.\nHeillä oli yllään jonkinlainen univormu: punainen golf-nuttu ja\nvalkoinen villapaita, potkupallo-housut, sukat ja kengät ja peräti\neriskummallinen päähine. Billillä oli naisen hattu, jota koristi\nsuunnaton joukko kukonsulkia, ja toisilla villinnäköiset lerppahatut.\n\nBert huoahti ja nousi syvästi mietiskellen, ja Edna tarkkasi\nhäntä odottavaisena. Naiset seisoivat aivan ääneti. Hän poistui\nakkunan luota ja lähti eteiseen jotensakin hitaasti ja huolestuneen\nnäköisenä, kuten mies, joka aikoo ryhtyä mutkalliseen ja epävarmaan\nyritykseen. \"Edna!\" hän kutsui, ja tytön tullessa hän avasi ulko-oven.\n\nHän kysäisi yksinkertaisesti ja viitaten etummaiseen noista kolmesta\nmiehestä: \"Tuoko se on?... Onko varmaa?\" Ja saatuaan myöntävän\nvastauksen hän ampui viivyttelemättä ja tarkasti kilpakosijaansa\nkeskelle rintaa. Sitten hän ampui Billin uskollisinta seuralaista\npäähän ja runteli siipirikoksi kolmannen miehen, joka lähti\npakosalle. Tämä ulvoi ja juoksi edelleen hullunkurisesti ontuen.\n\nBert seisoi yhä mietiskellen revolveri kädessään ja välittämättä\nlainkaan naisista, jotka olivat hänen takanaan.\n\nTähän asti kaikki oli käynyt hyvin.\n\nHän tajusi, että hänet hirtettäisiin viipymättä salamurhaajana, ellei\nhän ryhtynyt toimimaan viisaasti. Senvuoksi hän lähti, sanomatta\nsanaakaan naisille, kylän kapakkaan, jonka ohitse hän oli kulkenut\ntuntia varemmin Ednan luo mennessään, ja astui sisään takaovesta.\nSiellä hän kohtasi pienen joukon epäilyttäviä veijareita, jotka\nryypiskelivät tarjoiluhuoneessa ja keskustelivat avioliitosta ja\nBillin rakkausjutuista hilpeinä, mutta myöskin kateellisina. Bert\npiti kädessään huolellisesti ladattua revolveria ja kehotti heitä\nyhtymään hänen johdollaan muodostettuun \"järjestyskometiiaan\",\nkuten hän sitä nimitti. \"Sellainen on tarpeen täällä, ja meitä on\nsiinä jo muutamia.\" Hän koetti uskotella, että hänellä oli ystäviä\nulkopuolella, vaikk'ei hänellä itse asiassa ollut koko maailmassa\nmuita ystäviä kuin Edna ja hänen tätinsä ja kaksi naispuolista\nserkkua.\n\nAsemaa pohdittiin nopeasti, mutta varsin vakavasti. Miehet pitivät\nhäntä mielipuolena, kun hän oli tunkeutunut niille seuduille Billiä\ntuntematta. He halusivat lykätä asian tuonnemmaksi, kunnes heidän\njohtajansa saapuisi. Bill hänet kyllä nujertaisi. Joku mainitsi\nBillin.\n\n\"Bill on kuollut\", Bert sanoi. \"Minä ammuin hänet. Meidän ei tarvitse\nvälittää hänestä. Hän on ammuttu ja samoin myöskin eräs punatukkainen\nkierosilmä. Se asia on järjestetty. Nyt ei enää tarvita Billiä.\nHänellä oli nurinkurinen käsitys avioliitosta ja muista sellaisista.\nHänen kaltaisensa miehet me korjaamme pois.\"\n\nTämä ratkaisi asian, ja kokous taipui.\n\nBill haudattiin hätäisesti, ja Bertin järjestyskometiia -- niin sitä\nyhä nimitettiin -- vallitsi hänen sijassaan.\n\nTähän tarinamme loppuu, mikäli se koskee Bert Smallwaysia. Me\njätämme hänet Ednansa kera elämään uudisasukkaana syrjässä tapausten\nvirrasta. Siitä alkaen heidän elämänsä sisällyksenä olivat talonpojan\nponnistukset, siat ja kanat, pienet tarpeet ja lapset, kunnes\nClapham ja Bun Hill ja luonnontieteiden aikakauden koko elämä\nmuuttui Bertille vain unen himmeneväksi muistoksi. Hän ei saanut\nkoskaan tietää, miten ilmasodassa kävi tai vieläkö sitä käytiinkään.\nHuhuttiin ilmalaivoja tulevan ja menevän ja Lontoon tienoilla\ntapahtuneen jotain. Pari kertaa niiden varjo livahti hänen ylitsensä\nhänen tehdessään työtä, mutta hän ei tietänyt, mistä ne tulivat tai\nminne ne menivät. Eikä häntä haluttanutkaan tietää, niin ankarasti\nahdisti nälkä. Toisinaan saapui rosvoja ja varkaita, toisinaan\ntaudit kävivät karjan kimppuun ja ruoka loppui, ja kerran hän sai\ntaistella koiralaumaa vastaan, joka häiritsi asutusta. Hän koki monet\nseikkailut, mutta suoriutui niistä kaikista.\n\nTuon tuostakin heitä molempia uhkasivat onnettomuudet ja kuolema,\nsiirtyen sitten jälleen loitommalle. He rakastivat ja kärsivät ja\nolivat onnellisia, ja vaimo synnytti monta lasta -- yksitoista\nperillistä -- toisen toisensa jälkeen, joista ainoastaan neljä sortui\nheidän yksinkertaisen elämänsä välttämättömiin koettelemuksiin. He\nelivät ja menestyivät, menestyivät sen ajan käsityksen mukaan. Ajan\ntäyttyessä he kulkivat kaiken katoovaisen tietä.\n\n\n\n\nLoppulause.\n\n\nEräänä kirkkaana kesäaamuna ummelleen kolmekymmentä vuotta Saksan\nensimäisen ilmalaivaston sotaanlähdöstä muuan vanha mies otti erään\npienen pojan mukaansa, lähtiessään etsimään kadonnutta kanaa Bun\nHillin raunioista. Ei hän ollut mikään perin vanha mies, lähestyi\ntotta puhuen vasta kuudettakymmenettä kolmatta ikävuottaan, mutta\nhän oli saanut alituiseen ahertaa kumarassa lapio ja tadikko\nkädessään, kantaa juuria ja lantaa ja uurastaa kosteassa ulkoilmassa\nvaatteita muuttamatta, joten hänen vartalonsa oli köyristynyt sirpin\nmuotoiseksi. Sen lisäksi hän oli menettänyt kaikki hampaansa, ja\nse oli tärvellyt hänen ruuansulatuselimistönsä ja tämän kautta\nhänen hipiänsä ja mielenlaatunsa. Kasvoiltaan ja ilmeeltään hän\nmuistutti merkillisesti vanhaa Thomas Smallwaysia, joka oli muinoin\npalvellut Sir Peter Bonen ajurina, ja tämä olikin aivan paikallaan,\nsillä hän oli Tom Smallways nuorempi, jolla oli ennen ollut pieni\nvihannesmyymälä kolisevan ilmaraitiotien alla Bun Hillin Ison kadun\nvarrella. Mutta nyt ei ollut enää olemassa vihannesmyymälöitä, ja Tom\neleli eräässä rappeutuneessa huvilassa likellä tuota käyttämätöntä\ntalonpaikkaa, jossa hän oli harjoittanut ja yhä vielä harjoitti\npuutarhanhoitoa. Hän asui vaimoineen yläkerrassa, ja vieras- ja\nruokailuhuoneissa, joista kaksoisovet johtivat nurmikolle, ja yleensä\nkaikkialla alakerrassa Jessica, joka nyt oli laiha ja kurttuinen ja\nkaljupäinen, mutta yhä vielä toimelias ja tarmokas muori, säilytti\nkolmea lehmäänsä sekä kaakattavaa kanalaumaansa.\n\nNämä molemmat kuuluivat pieneen joukkoon eloon jääneitä ja palanneita\npakolaisia -- heitä lienee ollut kaikkiaan puolitoista sataa\nhenkeä -- joka oli asettunut Bun Hilliin elämään näissä pakokauhun\nja nälänhädän ja ruton luomissa uusissa olosuhteissa. He olivat\npalanneet eriskummallisilta retkiltä ja omituisista piilopaikoista,\nmajoittuneet tuttuihin taloihin ja ryhtyneet luontoa vastaan\nankaraan taisteluun ravintonsa puolesta, joka oli nyt heidän\nelämänsä pääharrastus. He olivat rauhallista väkeä, varsinkin sen\njälkeen kuin Wilkes, maa-asioitsija, joka uneksi tämän seudun\nomistamista, oli hukutettu lammikkoon tuhotun kaasuaseman luona,\nkoska hän oli ruvennut tiedustelemaan heidän omistusoikeuksiaan ja\nosoittautunut riidanhaluiseksi. Ei häntä murhattu, vaan ihmiset\nolivat varoitukseksi upottaneet hänet veteen hiukan pitemmäksi aikaa,\nkuin oli terveellistä.\n\nTämä pieni yhteiskunta oli palannut esikaupunkilaisten loiselämästä\nsiihen tilaan, joka epäilemättä oli ollut ihmiskunnan normaalista\nelämää ikimuistoisista ajoista alkaen. Se oli mitä läheisemmässä\nyhteydessä lehmien ja kanojen ja maatilkkunsa kanssa, vietti elämää,\njoka hengittää ja huokuu lehmien hajua ja jossa sen synnyttämäin\nbakterien ja matojen toiminta tuottaa tarpeeksi asti kiihotusta ja\nvaihtelua. Sellaista oli ollut Europan talonpojan elämä historian\nkoitosta luonnontieteiden aikakauteen asti, siten oli suurin osa\nAasian ja Afrikan väestöä aina tottunut elämään. Jonkun aikaa oli\nnäyttänyt siltä, että koneiden ja luonnontieteellisen sivistyksen\navulla Europpa tulisi kohotetuksi tästä alinomaisesta eläimellisestä\nraadannasta ja että Amerikka jo alun pitäen säästyisi siitä\nsuureksi osaksi. Mutta kun teknillisen sivistyksen korkea, uljas ja\nvaarallinen rakennus yht'äkkiä luhistui, silloin tavallinen ihminen\npalasi jälleen maalle, kävi taasen käsiksi lantaan.\n\nPienet yhteiskunnat, joissa vielä kummitteli tuhansia muistoja\nsuuruuden ajoilta, yhtyivät ja loivat melkein hiljaisesti\ntavanmukaiset lait ja joutuivat poppamiehen tai papin johdettaviksi.\nMaailma keksi uudelleen uskonnon, tunsi tarvitsevansa jotain,\nmikä liitti sen yhteiskunnat toisiinsa. Bun Hillissä tämä\ntehtävä annettiin eräälle vanhalle baptistipapille. Hän opetti\nyksinkertaista, mutta riittävää uskontoa. Hänen saarnoissaan\nSana-niminen hyvä prinsiippi taisteli alituisesti Punaiseksi vaimoksi\nnimitettyä pirullista, naisellista vaikutetta ja Alkoholi-nimistä\npahaa vastaan. Tämä Alkoholi oli jo ammoin muuttunut yksinomaan\nhengellistetyksi käsitteeksi, jolla ei ollut mitään aineellista\nvastaavaisuutta; se ei ollut missään yhteydessä niihin whisky- ja\nviinivarastoihin, joita silloin tällöin löydettiin lontoolaisten\nkellareista ja jotka tuottivat Bun Hillin asukkaille heidän ainoat\npyhäpäivänsä. Sunnuntaisin hän opetti, ja arkena hän oli rakastettava\nja ystävällinen vanhus, kuuluisa siitä, että halusi pestä joka päivä\nkätensä ja, jos mahdollista, kasvonsakin ja että hän oli ihmeellisen\ntaitava leikkelemään porsaita. Hän piti jumalanpalveluksia eräässä\nvanhassa kirkossa Beckenhamin tien varrella, ja tänne kerääntyi\nseudun väestö puettuna vaatteisiin, jotka muistuttivat Edwardin\najan kaupunkilaisasua. Kaikilla miehillä oli poikkeuksetta pitkä\ntakki, silkkihattu ja valkoinen paita, vaikka usealla ei ollutkaan\njalkineita. Tom herätti näissä tilaisuuksissa erikoista huomiota,\nkoska hänellä oli kultanauhalla koristettu korkea hattu ja vihreät\nvaatteet, jotka hän oli tavannut erään luurangon yllä Kaupunki- ja\nPiirikunta-Pankin alakerroksessa. Naiset, yksinpä Jessicakin,\nkäyttivät kirkkomatkalla päällysnuttuja ja suunnattomia hattuja,\njoita koristi määrätön paljous keinotekoisia kukkia ja outojen\nlintujen höyheniä -- sellaisia sai runsaasti Lontoon pohjoisosan\nmyymälöistä -- ja lapsillekin (niitä ei ollut paljon, koska\nsuuri osa Bun Hillin vastasyntyneistä kuoli muutamassa päivässä\nkäsittämättömiin tauteihin) oli korjailemalla valmistettu samallaiset\nvaatteet.\n\nSellainen oli Bun Hillin alueen sunnuntaiasu, omituinen ja\nmieltäkiinnittävä jäännös luonnontieteiden aikakauden hienostuksesta.\nArkipäivinä ihmiset verhoutuivat likaisiin rääsyihin ja kulkivat joko\navojaloin tai kömpelöissä puusandaaleissa. Lukijan on muistettava,\nettä nämä ihmiset olivat barbaariseen maalaistilaan vajonneita\nkaupunkilaisia eivätkä siis pystyneet tekemään yksinkertaisiakaan\nkäsitöitä. He olivat monessa suhteessa omituisen huonontuneita ja\nkykenemättömiä. Heillä ei ollut aavistustakaan kankaan kutomisesta,\ntuskin he osasivat ommella vaatteita valmiista aineksista, ja\nheidän täytyi verhoja hankkiakseen turvautua niihin yhä hupeneviin\nvarastoihin, joita he tapasivat raunioissa. Kaikki yksinkertaiset\nkätevyydet olivat unohtuneet, ja uudenaikaisen viemärilaitoksen,\nvesijohtojen ja myymäläjärjestelmän hävittyä heidän sivistyneet\ntapansa olivat hyödyttömiä. Keittotaito oli alkuperäistäkin kehnompi;\nkiehautettiin hiukan ruokaa puutulella vierashuoneiden ruostuneissa\ntakoissa, sillä keittiön liesi nieli liian paljon puita. Ei\nkenelläkään ollut käsitystäkään leipomisesta, juomain panemisesta tai\nastiain valmistamisesta.\n\nKäyttäessään arkiasunaan säkkikangasta ja muuta karkeata vaatetta,\njoka sidottiin kiinni nauhalla ja jonka sisäpuolelle työnnettiin\nlämmön vuoksi heiniä ja muuta täytettä, nämä ihmiset näyttivät\neriskummallisilta, ikäänkuin \"pakatuilta\". Ja koska Tom otti\nveljenpoikansa kerallaan kanaa etsimään juuri arkipäivänä, niin\nmolemmat olivat yllämainitulla tavalla puetut.\n\n\"Vai tulit sinä lopultakin Bun Hilliin, Tettu\", virkkoi ukko Tom,\nryhtyen puhumaan ja hiljentäen kulkuaan, kun he olivat joutuneet\nJessica muorin lähettyviltä. \"Sinä olet viimeinen Bertin pojista,\njoka minulla vielä oli näkemättä. Annas olla, nuoren Bertin olen\nnähnyt, Sissin ja Matin ja Tomin, joka on minun kaimani, ja Pekan.\nNo, ja matkustajat toivat sinut ehjänä perille?\"\n\n\"Kyllä minä selvisin\", sanoi Tettu, joka oli kuivakiskoinen miehen\nalku.\n\n\"Eivätkö halunneet syödä sinua matkalla suuhunsa?\"\n\n\"Ne olivat hyvää väkeä\", sanoi Tettu. \"Ja me näimme miehen ajavan\npolkupyörällä.\"\n\n\"Äläs toki!\" huudahti Tom, \"nykyään ei sellaisia ole paljon\nliikkeellä. Minne hän ajoi?\"\n\n\"Sanoi ajavansa Dorkingiin, jos maantie oli hyvä. Mutta tuskinpa hän\nsinne pääsee. Burfordin tienoilla se oli aivan veden vallassa. Me\ntulimme mäen poikki, eno -- sanovat sitä Roomalaiseksi tieksi. Se on\nkorkea ja varma.\"\n\n\"En tiedä siitä mitään\", virkkoi Tom ukko. \"Vai että polkupyörällä!\nOletko varma siitä, että se oli polkupyörä? Oliko siinä kaksi pyörää?\"\n\n\"Kyllä se oli oikea polkupyörä.\"\n\n\"Muistanpa ajan, jolloin niitä oli aivan määrättömästi, saatoit\nseisoa juuri tässä -- tie oli silloin sileä kuin permanto -- ja\nnähdä niitä pari-, kolmekymmentä yhdellä haavaa, polkupyöriä ja\nmoottoripyöriä, automobiileja ja kaikellaisia hurisevia ajopelejä.\"\n\n\"Äläs nyt!\"\n\n\"Ihan totta. Niitä kulki ohi kaiken päivää -- sadoittain.\"\n\n\"Mutta minne ne kaikki menivät?\" Tettu kysyi.\n\n\"Vilistivät Brightoniin -- et kai ole koskaan nähnyt Brightonia? --\nse on tuolla meren rannalla, ja se olikin vasta ihmeellinen paikka --\nja kävivät myöskin Lontoossa.\"\n\n\"Minkä tähden?\"\n\n\"Käviväthän vaan.\"\n\n\"Mutta minkätähden?\"\n\n\"Taivas sen tietää, Tettu. Näetkös tuon ison esineen, joka on\nkuin pitkä ruostunut naula? Ja tuolla on toinen ja kolmas, ja\ntuolla niistä on pudonnut jotain talojen väliin. Näes, ne ovat\nilmaraitiotien osia. Sitä myöten mentiin myöskin Brightoniin, yöt ja\npäivät kulki vaunuja, suuria kuin talot, ja ne olivat täynnä väkeä.\"\n\nPieni poika katseli noita ruostuneita todistuskappaleita, jotka\nulottuivat lokaiseksi karjakujaksi muuttuneen Ison kadun poikitse.\nHäntä halutti ilmeisesti epäillä, mutta, olihan siinä jäännöksiä.\nTämä asia kävi yli hänen mielikuvituksensa.\n\n\"Minkä tähden ne kaikki menivät?\" hän kysyi.\n\n\"Heidän _täytyi_. Niihin aikoihin elämä oli yhtämittaista menoa.\"\n\n\"Niin, mutta mistä ne tulivat?\"\n\n\"Katsos, kaikissa noissa taloissa asui silloin ihmisiä, ja tuolla\ntien varrella oli enemmän taloja ja ihmisiä. Etpä taida oikein uskoa,\nTettu, mutta se on totta kuin jumalan sana. Voit kulkea tuota tietä\nloppumattomiin, ja aina vaan tapaat lisää taloja. Ei niistä tule\nloppua. Ja ne käyvät yhä suuremmiksi.\" Hän alensi äänensä, ikäänkuin\nlausuakseen oudon nimen. \"Siellä on _Lontoo_\", hän sanoi.\n\n\"Ja nyt se on autio ja hyljätty. Päivät päästään se on autio. Tuskin\ntapaat ainoatakaan ihmistä, näet vain koiria ja kissoja, kunnes\njoudut Bromleyn ja Beckenhamin puolelle, ja siellä on Kentin miehiä\nsikoja paimentamassa. Aika hurjaa väkeä ne ovat, nuo paimenet!\nSanonpa sinulle, että niin kauan kuin aurinko on ylhäällä, siellä on\nyhtä hiljaista kuin haudassa. Olen käynyt siellä päivällä -- monet\nmonituiset kerrat.\" Hän vaikeni hetkeksi.\n\n\"Ja kaikki nuo talot ja kadut ja tiet olivat täynnä ihmisiä ennen\nilmasotaa ja nälänhätää ja punaista kuolemaa. Ne olivat täynnä\nihmisiä, Tettu, ja sitten tuli aika, jolloin ne olivat täynnä\nruumiita, jolloin et voinut kulkea peninkulmaakaan sinne päin,\nennenkuin niiden katku karkoitti sinut. Näes, punainen kuolema oli\ntappanut jok'ikisen niistä. Se tarttui kissoihin ja koiriin ja\nkanoihin, jokainen sitä poti. Meistä jäi vain muutamat henkiin.\nMinä siitä selvisin ja sinun tätisi myöskin, vaikka häneltä se vei\ntukan. Nyt tapaat taloissa luurankoja. Tällä puolella me olemme\nkäyneet kaikissa taloissa, ottaneet mitä tarvitsimme ja haudanneet\nuseimmat kuolleet, mutta tuolla Norwoodin puolella on taloja, joissa\nakkunat ovat vielä eheät ja kalusto koskematon -- lahoaa palasiksi\n-- ja luurankoja makaa kaikkialla, toisia vuoteissa, toisia talojen\nympärillä, juuri niinkuin punainen kuolema ne kaatoi viisikolmatta\nvuotta takaperin. Kävin eräässä -- viime vuonna Higginsin ukon kera\n-- ja siinä oli huone täynnä kirjoja, Tettu -- tiedätkö, mitä kirjat\novat, Tettu?\"\n\n\"Olen nähnyt niitä. Niissä on kuvia.\"\n\n\"Niin, kirjoja kaikkialla, Tettu, satoja kirjoja, homehtuneita ja\nkuivuneita. Halusin jättää ne rauhaan -- en ole koskaan välittänyt\nsuuria lukemisesta -- mutta Higginsin ukon piti välttämättä koskea\nniihin. 'Luulenpa, että osaisin lukea niitä nyt', hän sanoi.\n\n\"'Etpähän', minä sanoin.\n\n\"'Osaisinpa', hän sanoi nauraen, otti yhden käteensä ja avasi sen.\n\n\"Katsoin sitä, ja siinä oli värikuva, herranen aika, kuinka kaunis se\noli Tettu! Siinä oli nainen ja käärmeitä puutarhassa. En ole koskaan\nnähnyt niin kaunista.\n\n\"'Tämä on minun mieleeni', sanoi Higginsin ukko.\n\n\"Ja sitten hän ikäänkuin ystävällisesti lyödä läimähytti kirjaa --\"\n\nVanha Toin Smallways vaikeni mahtipontisesti.\n\n\"No, entä sitten?\" Tettu kysyi.\n\n\"Se hajosi tomuksi, valkoiseksi tomuksi!\" Hän kävi yhä\nmahtipontisemmaksi. \"Sillä kertaa ei enää kajottu noihin kirjoihin.\nEi haluttanut enää.\"\n\nMolemmat olivat kauan ääneti. Sitten Tom, joka ei voinut irroittaa\najatuksiaan tuosta aiheesta, toisti: \"Kaiken päivää ne makaavat --\nhiljaa kuin haudassa.\"\n\nTettu tajusi lopulta ajatuksen. \"Eivätkö ne makaa yöllä?\" hän kysyi.\n\nTom ukko puisti päätään. \"Sitä ei kukaan tiedä, poika.\"\n\n\"Mutta mitäs ne sitten voisivat tehdä?\"\n\n\"Sitä ei kukaan tiedä. Kukaan ei ole nähnyt kertoakseen -- ei kukaan.\"\n\n\"Eikö kukaan?\"\n\n\"Jutellaanhan sitä yhtä ja toista\", sanoi Tom, \"mutta siihen ei ole\nuskomista. Minä menen kotiin päivän laskiessa ja pysyn siellä, joten\nen voi sanoa mitään. Mutta ihmiset ajattelevat yhtä ja toista. Olen\nkuullut sanottavan, ettei ole hyvä riisua niiltä vaatteita, elleivät\nluut ole valkoiset. Ne kertovat --\"\n\nPoika tarkasteli enoaan terävästi: \"Mitä sitten?\" hän kysyi.\n\n\"Kertovat siellä kuljettavan kuutamoöinä. Mutta min' en välitä\nniistä. Minä pysyn vuoteessani. Jos kuuntelet juttuja -- herra\nnähköön! rupeat pelkäämään itseäsi vainiolla ja keskellä päivää.\"\n\nPoikanen katseli ympärilleen ja herkesi hetkeksi kyselemästä.\n\n\"Kertovat Beckenhamissa asuvan sikopaimenen, joka harhaili Lontoossa\neksyksissä kolme vuorokautta. Hän meni hakemaan whiskyä Cheapsidesta,\neksyi raunioiden keskellä ja kulki kulkemistaan. Kolme vuorokautta\nhän vaelsi ja kadut muuttuivat, niin ettei hän voinut päästä kotiin.\nEllei hän olisi muistanut muutamia raamatunlauseita, hän olisi ehkä\nvielä tänäkin päivänä siellä. Kaiken päivää hän kulki ja kaiken\nyötä -- ja kaiken päivää siellä oli hiljaista. Koko päivän oli niin\nhiljaista kuin haudassa, kunnes aurinko meni mailleen ja tuli pimeä,\nja silloin alkoi kahista ja kuiskia ja kuulua kiireistä jalkojen\nkopinaa.\"\n\nHän vaikeni.\n\n\"Kuule\", sanoi poikanen henkeään pidätellen, \"kerro enemmän. Kuinka\nsitten kävi?\"\n\n\"Kuului kärryjen ja kavioiden kolinaa ja suurten vaunujen jylinää ja\nkimeitä vihellyksiä, jotka tunkivat luihin ja ytimiin. Ja heti kun\nvihellettiin, silloin rupesi näkymään jos jotakin, kaduilla riensi\nväkeä, ihmiset puuhailivat taloissa ja myymälöissä, kaduilla vilisi\nautomobiileja, kaikissa lampuissa ja akkunoissa loisti kuin kuutamo.\nMutta eivät ne olleet oikeita ihmisiä, Tettu. Ne olivat haamuja,\nniiden ihmisten haamuja, jotka ennen vanhaan tunkeilivat noilla\nkaduilla. Ja ne kulkivat hänen ohitseen ja hänen lävitseen, eivät\nkoskaan väistäneet, liitelivät kuin sumu, Tettu. Ja välistä ne olivat\niloisia, välistä taas hirmuisia, sanomattoman hirmuisia. Kerran hän\ntuli erääseen paikkaan, jonka nimi on Piccadilly, ja siellä oli\nvaloista kuin päivällä ja katukäytävällä vilisi hienoja herroja ja\nnaisia ja kadulla jyrisi ajopelejä. Ja hänestä tuntui siltä, että\nne näkivät hänet äkkiä, ja naiset rupesivat katselemaan häntä ja\npuhumaan hänelle -- kauheita, hirmuisia asioita. Eräs tuli aivan\nhänen lähelleen, Tettu, ihan hänen eteensä ja katsoi häntä suoraan\nsilmiin. Eikä sillä ollutkaan kasvoja, ainoastaan maalattu pääkallo,\nja silloin hän huomasi, että kaikki olivat maalattuja pääkalloja.\nNe tungeksivat toinen toisensa perästä hänen ympärilleen, puhuivat\nhirmuisia asioita, tavoittelivat häntä ja uhkasivat ja mielistelivät,\nniin että hänelle nousi sydän kurkkuun pelosta.\"...\n\n\"Kerro vielä\", pyysi Tettu huohottaen.\n\n\"Silloin hän muisti raamatunlauseen ja pelasti henkensä. 'Herra on\nminun auttajani', hän sanoi, 'senvuoksi en pelkää mitään'. Ja heti\nkiekaisi kukko jossakin ja katu oli tyhjä pitkin pituuttaan. Ja sen\njälkeen Herra oli hänelle armollinen ja johti hänet kotiin.\"\n\nTettu tuijotti ja keksi uuden kysymyksen. \"Mutta ketkä niissä\ntaloissa elivät?\" hän sanoi. \"Mitä väkeä ne olivat?\"\n\n\"Liikemiehiä, rahakasta väkeä -- ainakin me luulimme sitä rahaksi,\nkunnes kaikki meni myttyyn ja sitten näimme, että se olikin paljasta\npaperia. Niitä oli satoja tuhansia, miljoonia. Min' olen nähnyt tuon\nIson kadun suuruisen kadun niin täynnä kansaa, ettei voinut kulkea\neteenpäin käytävää pitkin.\"\n\n\"Mutta mistä ne saivat ruokaa ja muuta sellaista?\"\n\n\"Ostivat sellaisista myymälöistä, jommoinen minullakin oli aikoinani.\nNäytän sinulle sen paikankin, Tettu, kun menemme takaisin. Nykyajan\nihmisillä ei ole aavistustakaan myymälöistä -- ei pienintäkään.\nPeililasiakkuna -- se on heille hepreaa. Minulla oli myytävänä\nyhdellä haavaa niinkin paljon kuin puolitoista tonnia perunoita.\nSinulta lentäisi silmät päästä, jos näkisit, mitä kaikkea minulla\noli puodissani. Kasoittain päärynöitä ja omenia, ihania suuria\npäärynöitä.\" Hänen äänensä muuttui makeaksi -- \"Banaaneja,\nappelsiineja.\"\n\n\"Mitä ne banaanit ja appelsiinit ovat?\" poika kysyi. \"Hedelmiä.\nMakeita, meheviä, ihania hedelmiä. Ulkomaalaisia. Niitä tuotiin\nEspanjasta ja New Yorkista ja ties mistä. Laivoilla ja jos jollakin.\nNiitä tuotiin minulle joka maailman kolkasta, ja minä niitä myin\npuodissani. _Minä_ myin niitä, Tettu! Vaikka nyt kuljenkin vanhaan\nsäkkiin puettuna ja haen sinun kanssasi kadonneita kanoja. Minun\npuotiini tuli ihmisiä, ihania herrasnaisia, niin hienoja, ettet\nvoi sellaista uneksiakaan; tulivat sinne ja sanoivat: 'No, herra\nSmallways, mitäs teillä on tarjottavana tänä aamuna?' Ja minä taas\nsanoin: 'Onhan minulla oikein kauniita Kanadan omenia', tai joskus\nsanoin 'tuoreita rypäleitä'. Ymmärrätkös? Ja he ostivat niitä.\nSanoivat heti: 'Lähettäkää minulle hiukan'. Herra jumala! Sepä vasta\noli elämää. Siinä puuhattiin ja pyörittiin, näit kaikellaista kummaa,\nautomobiileja ja rattaita, väkeä, posetiiviukkoja, saksalaisia\nsoittokuntia. Aina jotain ohi kulkemassa -- aina jotain. Ellei olisi\nnoita tyhjiä taloja, niin luulisin sen kaiken olleen unta.\"\n\n\"Mutta mikä ne ihmiset tappoi, eno?\" Tettu kysyi.\n\n\"Sitten tuli aika mylläkkä\", selitti ukko Tom. \"Kaikki kävi hyvin,\nkunnes sota alkoi. Kaikki kävi kuin kello. Jokainen puuhasi ja oli\nonnellinen ja sai syödä vatsansa täyteen jok'ikinen päivä.\" Hän\nkohtasi epäilevän katseen. \"Jokainen\", hän sanoi varmasti. \"Jos\nei muuten saanut, niin meni vaivaistaloon, siellä annettiin aimo\nkulhonen kuumaa keittoa ja leipää parempaa kuin nyt osataan tehdä,\noikein _valkoista_ leipää, hallituksen leipää.\"\n\nTettu ihmetteli, mutta ei sanonut mitään. Juttu herätti hänessä syviä\nhaluja, ja hän huomasi olevan parasta tukahduttaa ne.\n\nVanhus antautui joksikin aikaa makeiden muistojen valtaan. Hänen\nhuulensa liikkuivat. \"Säilykelohta!\" hän kuiskasi, \"ja etikkaa...\nHollannin juustoa, _olutta_! Piippu ja tupakkaa.\"\n\n\"Mutta _miten_ ne ihmiset tulivat tapetuiksi?\" Tettu kysyi hetken\nkuluttua.\n\n\"Syttyi sota. Sodasta se kaikki sai alkunsa. Sota räiskyi ja raivosi,\nmutta ei se oikeastaan _tappanut_ kovin paljon väkeä. Mutta se pani\nasiat sekaisin. Viholliset tulivat Lontooseen ja sytyttivät sen\ntuleen ja polttivat ja upottivat kaikki laivat, mitä Thamesissa oli\n-- me näimme viikkokausia savua ja höyryä -- ja sitten ne heittivät\npommin Kristallipalatsiin ja särkivät rautatiet ja muut laitteet.\nMutta ihmisiä ne tappoivat vain enimmäkseen vahingossa. Enemmän\nne surmasivat toisiaan. Eräänä päivänä näillä seuduin oli suuri\ntaistelu, Tettu, ylhäällä ilmassa. Siellä lenteli isoja laitoksia,\nisompia kuin viisikymmentä taloa, isompia kuin Kristallipalatsi,\nisompia kuin mikään muu, ja ne paukuttelivat toinen toistaan ja\nniistä tippui kuolleita miehiä. Se oli hirveätä. Mutta ei niillä\nkuolleilla olisi ollut väliä, mutta kun ne lakkauttivat kaiken\nkaupan. Sitten ei voitu enää käydä kauppaa, Tettu, ei ollut enää\nrahaa liikkeellä eikä mitään ostettavaa, jos rahaa olikin.\"\n\n\"Mutta mitenkä ne ihmiset tulivat _tapetuiksi_?\" kysyi poikanen\nvanhuksen vaiettua.\n\n\"Kyllä minä siitä kerron, Tettu\", vanhus vastasi. \"Ensin puhutaan\nsiitä, kuinka kaupankäynti taukosi. Äkkiä näytti kaikki raha\nloppuneen. Oli vielä shekkejä -- ne olivat paperinpalasia, joihin oli\nkirjoitettu jotakin, ja ne kävivät rahasta -- aivan kuin olisit ne\nsaanut kauppatuttavilta. Sitten nekin katosivat äkkiä. Minulle jäi\nkolme sellaista ja kaksi olin antanut vaihtorahana. Sitten sanottiin,\netteivät viiden punnan setelit kelvanneet, ja sitten hopeakin\nhupeni. Kultaa et saanut mistään hinnasta. Se oli joutunut Lontoon\npankkeihin, ja ne oli kaikki hävitetty. Jokainen teki vararikon.\nJokainen joutui työttömäksi. Jok'ikinen!\"\n\nHän vaikeni ja tarkasteli kuulijaansa. Poikasen älykkäillä kasvoilla\nkuvastui toivoton hämmennys.\n\n\"Niin siinä kävi\", jatkoi Tom. Hän etsi jotain sopivaa vertausta.\n\"Ikäänkuin olisi pysäyttänyt kellon,\" hän sanoi. \"Kaikki kävi\nhiljaiseksi, hiljaiseksi kuin hauta, ilmalaivat vaan tappelivat\ntaivaalla, ja sitten ihmiset rupesivat kiihtymään. Muistan viimeisen\nostajani, kaikkein viimeisen ostajani. Hän oli eräs herra Moses\nGluckstein, kaupunkilainen herrasmies, aika hauska mies, piti paljon\nparsaheinästä. Hän tuli sisään -- meillä ei ollut käynyt moneen\npäivään ainoatakaan ostajaa -- ja rupesi puhumaan perin sukkelaan ja\ntarjosi minulle kaikesta, mitä minulla oli, potuista ja kaikesta,\ntavaran painon kultaa. Sanoi aikovansa keinotella hiukkasen;\nluultavasti hän häviäisi, mutta samantekevää, hän tahtoi kuitenkin\nkoettaa, oli aina mielellään pelannut, niin hän kertoi. Minun piti\nvain punnita tavarat, niin hän antaisi heti shekin. No, siitä\njouduttiin pikku väittelyyn, kaikessa ystävyydessä, väiteltiin siitä,\nvieläkö shekki kelpasi. Ja sillä välin kuin hän paraillaan selitteli,\nmeidän kohdalle saapui joukko työttömiä kantaen isoa lippua, josta\njokainen sai lukea -- siihen aikaan osasi jokainen lukea -- 'Tahdomme\nruokaa'. Kolme tai neljä niistä kääntyy äkkiä ja tulee minun puotiini.\n\n\"'Onko täällä ruokaa?' sanoo yksi.\n\n\"'Ei', minä sanon, 'ei ole myydä. Hyvä, jos olisi. Mutta jos\nolisikin, niin en voisi antaa sitä teille. Tämä herra on tarjonnut --'\n\n\"Herra Gluckstein koetti estää minua puhumasta, mutta se oli liian\nmyöhäistä.\n\n\"'Mitä hän on tarjonnut', kysyi muuan roteva mies, jolla oli kirves\nkädessä; 'mitä hän on tarjonnut?' Minun täytyi kertoa.\n\n\"'Pojat,' hän sanoi, 'tässä on taas rahamies!' Ja ne veivät hänet\nkadulle ja hirttivät lyhtypylvääseen. Hän ei nostanut sormeaankaan\nvastustellakseen. Ei sanonut sanaakaan sen jälkeen kuin minä olin\nantanut hänet ilmi...\"\n\nTom mietiskeli jonkun aikaa. \"Näin silloin ensimäistä kertaa miehen\nhirressä!\" hän lisäsi.\n\n\"Kuinka vanha olitte silloin?\" Tettu kysyi.\n\n\"Noin kolmekymmentä vuotta\", ukko vastasi.\n\n\"Voi toki! Minä näin, kuinka kolme sianvarasta hirtettiin, ennenkuin\nolin kuuden vuoden vanha\", kerskaili Tettu. \"Isä vei minut katsomaan,\nkoska syntymäpäiväni oli tulossa. Hän sanoi, että minut täytyi\nkaraista...\"\n\n\"Mutta etpäs olekkaan nähnyt automobiilin surmaavan ihmistä\", väitti\nukko Tom kateellisena. \"Etkä ole nähnyt kuollutta miestä kannettavan\napteekkiin.\"\n\nTetun hetkellinen voitonriemu häipyi. \"En\", hän myönsi, \"en olekkaan.\"\n\n\"Etkä saakkaan nähdä. Sin' et saa koskaan nähdä sellaisia, mitä min'\nolen aikoinani nähnyt. Et, vaikka eläisit sadan vuoden vanhaksi...\nNo niin, kuten sanoin, sillä lailla sai nälänhätä ja kapina alkunsa.\nSitten tuli lakkoja ja sosialismia, aina yhä pahempaa. Tapeltiin ja\nammuttiin, poltettiin ja ryöstettiin. Lontoon pankit ne valloittivat\nja saivat niistä kultaa.\n\n\"Mutta eivätpä osanneet tehdä ruokaa kullasta. Entäs _me_, mitenkäs\nme sitten suoriuduimme? Näes, me elimme rauhassa. Emme sekaantuneet\nmuiden asioihin, eikä kukaan sekaantunut meidän asioihimme. Meillä\noli vähän vanhoja pottuja, mutta enimmäkseen syötiin rottia. Meidän\ntalo oli vanha, siinä vilisi rottia, eikä nälänhätä näyttänyt\nvaivaavan niitä. Usein saimme kiinni rotan. Usein. Mutta useimmilla\ntämän puolen ihmisistä oli liian hieno vatsa, eivät huolineet\nrotista. Olivat tottuneet kaikellaisiin herkkuihin eivätkä suostuneet\nrehelliseen ravintoon, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Kuolivat\nmieluummin.\n\n\"Nälänhätä se vasta alkoi kansaa tappaa. Ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä\nsyksyllä jo ennen punaisen kuoleman tuloa. Muistan koko jutun varsin\nhyvin! Minut se koppasi ensimäisten joukossa. Olin juuri ulkona\nhaeskelemassa kissaa tai jotain sen tapaista, ja sitten menin\nmaatilkulleni katsomaan, olisiko sinne ehkä unohtunut nauriita, ja\nsilloin alkoi kauheasti koskea. Sinulla ei ole aavistustakaan siitä\nkivusta, Tettu melkein se väänsi ruumiini kahtia. Makasin juuri\ntuossa nurkassa, ja tätisi tuli hakemaan minua ja raahasi minut\nkotiin kuin säkin.\n\n\"En olisi koskaan parantunut ilman tätiäsi. 'Tom', hän sanoi minulle,\n'sinun täytyy tulla terveeksi', ja minun _täytyikin_. Sitten _hän_\nsairastui. Hän sairastui, mutta sinun tätisi ei kuolekkaan niin\nhevillä. 'Herra Jumala!' hän sanoi, 'ettäkö jättäisin sinut tänne\nyksin rehkimään!' Juuri niin hän sanoi. Sinun tädilläsi on kieli\npaikallaan, on totisesti. Mutta tukan se häneltä vei -- ja vaikka\nkovin pyysin, ei hän välittänyt koskaan peruukista, jonka hänelle\ntoin -- otin sen eräältä vanhalta naiselta, joka makasi pappilan\npuutarhassa.\n\n\"Niin, se punainen kuolema -- se ihan lakaisi ihmisiä pois, Tettu.\nNiitä ei voitu enää haudatakkaan. Ja se vei koirat ja kissatkin\nja rotat ja hevoset. Lopulta jokainen talo ja puutarha oli täynnä\nruumiita. Lontooseen päin ei voinut ollenkaan kulkea niiden hajulta,\nja meidän täytyi muuttaa talostamme siihen huvilaan, missä nyt\nasumme. Ja kaikki vesi loppui. Sen nielivät viemärit ja maanalaiset\ntunnelit. Taivas tietää, mistä se punainen kuolema tulee. Toiset\nsanovat rottain syömisestä, toiset syömättömyydestä. Toiset sanovat\naasialaisten tuoneen sen jostakin ylängöltä, taisi olla Tiipetistä,\nmissä se ei koskaan tehnyt kelienkään suurta haittaa. Sen vain\ntiedän, että se tuli nälänhädän jälkeen. Ja nälänhätä tuli sodan\njälkeen.\"\n\nTettu ajatteli. \"Mistä se punainen kuolema syntyi?\" hän kysyi.\n\n\"Johan minä sen kerroin!\"\n\n\"Mutta miksi se sota aloitettiin?\"\n\n\"Eivät voineet hillitä itseään, kun olivat tehneet niitä ilmalaivoja.\"\n\n\"Kuinka se sota sitten päättyi?\"\n\n\"Taivas tietää, onko se vieläkään päättynyt, poika\", sanoi Tom ukko.\n\"Taivas tietää, onko se päättynyt. Tästä on kulkenut matkustavaisia\n-- pari kesää takaperin kävi eräs mies -- ne sanovat sitä kestävän\nyhä vielä. Sanovat pohjoisessa olevan joukkoja, jotka jatkavat sitä,\nja Saksassa ja Kiinassa ja Amerikassa ja muuallakin. Hän kertoi\nniillä olevan yhä lentokoneita ja kaasua ja muuta sellaista. Mutta me\nemme ole seitsemään vuoteen nähneet ilmassa mitään, eikä kukaan ole\ntullut meidän lähelle. Viimeksi näimme erään kutistuneen ilmalaivan\npainuvan tuonne päin. Se oli pienenpuoleinen laitos ja kylki oli\nlitistynyt, taisi olla vialla.\"\n\nHän viittasi ja vaikeni huomatessaan jäännöksen vanhasta aidasta,\njonka luona hän muinoin oli naapurinsa, maidonkuljettaja Stringerin\nkera katsellut Etelä-Englannin ilmapurjehdusklubin lauantairetkeä.\nKenties hänen mieleensä palasi hämäriä muistoja tuosta iltapäivästä.\n\n\"Tuolla alhaalla, missä kaislikko hohtaa niin punaisena, siellä oli\nkaasulaitos.\"\n\n\"Mitä kaasu on?\" kysyi poikanen.\n\n\"Se on jonkinlaista ilmaa, jota pannaan palloihin, että ne kohoavat.\nJa sitä poltettiinkin, ennenkuin ruvettiin käyttämään sähköä.\"\n\nPoikanen koetti turhaan luoda näiden tietojen perustalla itselleen\nkäsitystä kaasusta. Sitten hänen ajatuksensa palasivat äskeiseen\nasiaan.\n\n\"Mutta miks'ei sotaa lopetettu?\"\n\n\"Oltiin itsepäisiä. Jokainen kärsi vahinkoa, mutta jokainen teki\nvahinkoa ja oli ylpeä ja isänmaallinen, ja niin ne rupesivat sen\nsijaan hävittämään. Hävittivät hävittämistään. Ja perästä päin\nkävivät epätoivoisiksi ja hurjiksi.\"\n\n\"Sen olisi pitänyt loppua\", huomautti poikanen.\n\n\"Sen ei olisi pitänyt alkaakaan\", sanoi Tom ukko. \"Mutta ihmiset\nolivat ylpeitä. Ylpeitä ja pöyhkeitä. Heillä oli liian paljon ruokaa\nja juomaa. Vai myöntyä -- vieläpäs mitä! Ja hetken perästä ei kukaan\npyytänyt heitä myöntymään. Ei kukaan pyytänyt...\"\n\nHän imeskeli vanhoja ikeniään miettiväisenä, ja hänen katseensa\nharhaili laakson poikki Kristallipalatsin raunioille, joissa\nsärkyneet lasit kimaltelivat auringossa. Hänen mielensä valtasi\nhämärä tunne, että elämä oli häneltä auttamattomasti riistänyt\nsuuria mahdollisuuksia. Hän toisti itsepäisesti, verkalleen,\nperuuttamattomasti lopullisen tuomionsa kaikista näistä asioista.\n\n\"Sano mitä haluat\", hän päätteli, \"mutta sen ei olisi pitänyt koskaan\nalkaakaan.\"\n\nHän lausui sen yksinkertaisesti -- jonkun olisi jossain pitänyt\nehkäistä jotain, mutta kenen ja miten ja miksi -- sitä hän ei kyennyt\nselvittämään.\n\n\n\n"]