[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fs4EXomeVzjU34DoHIJ8qWPZgDY5v4eAP3fDDr_y1NZ8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1548,"Pietari Särkilahti","Ivalo, Santeri",1866,1937,"1548-ivalo-santeri-pietari-sarkilahti","1548__Ivalo_Santeri__Pietari_Särkilahti","Historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1913,null,74972,496723,false,54853,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Historical fiction",[26],"Historical Novels","\"Pietari Särkilahti: Historiallinen romaani\" by Santeri Ivalo is a historical novel written in the early 20th century. The narrative follows Pietari Särkilahti and his companions, young Finnish clergymen who have recently returned from studies in Germany, as they engage with the challenges of religious reform in their homeland, amidst conflicts with the established Catholic Church and its representatives like Bishop Arvid Kurki.  At the start of the story, readers are introduced to the vibrant setting of a spring morning as a religious procession blesses livestock in a Finnish village. Pietari and his fellow young priests, including his cousin Silta and their friend Mikko, are aboard a boat, reflecting on their recent return home. As they approach Laukossa, they express a mix of eagerness and apprehension towards the impending tasks of religious reformation against the backdrop of political instability and war. The dialogue reveals their commitment to the teachings of Martin Luther and outlines their mission to challenge the prevailing norms of the Catholic faith, setting the stage for both personal and ideological conflicts as they navigate their roles in the tumultuous environment of 1522 Finland. (This is an automatically generated summary.)",[],281,"Uskonpuhdistuksen aikaan sijoittuva historiallinen romaani kuvaa Pietari Särkilahden elämää ja työtä. Kertomus seuraa nuoren hengenmiehen paluuta Saksasta kotimaahan ja hänen pyrkimyksiään juurruttaa luterilaista oppia keskiaikaiseen Suomeen.","Santeri Ivalon 'Pietari Särkilahti' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1548. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PIETARI SÄRKILAHTI\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nSANTERI IVALO\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Ristinkannossa\n    II. Laukossa.\n   III. Koroisten raunioilla.\n    IV. Hautasaaressa.\n     V. Ensimmäinen saarna.\n    VI. Harmajapintainen mies.\n   VII. Erik Fleming palaa.\n  VIII. Vaali tuomiokapitulissa.\n    IX. Kesäisessä levossa.\n     X. Rengon juhlat.\n    XI. Saarna ja vastasaarna.\n   XII. Syytettynä.\n  XIII. Pyhän Olavin luostarissa.\n   XIV. Vihkipiispa.\n    XV. Vanha särkyy, uutta luodaan.\n   XVI. Kirje Martti-tohtorille.\n  XVII. Kurki-piispan haamu.\n XVIII. Ero luostarista.\n   XIX. Kolmoishäät.\n    XX. Kuka piispaksi?\n   XXI. Apujoukko.\n  XXII. Jäähyväiset.\n\n\n\n\nI. RISTINKANNOSSA.\n\n\nRantakylän pihoilla helähtivät rautakellot, kun siellä pimeistä\nnavetoista vasta laskettu karja teutaroi, karaten rajuna kodan ja\nveräjän väliä. Ensi kerran olivat elukat tänä kevätaamuna päässeet\ntalvisista kytkyistään ja kömpelösti hypellen nauttivat ne nyt\nvapaudesta ja valosta.\n\nMutta talonväet, jotka veräjältä katselivat tuota tolkutonta laukkaa,\neivät vielä laskeneet lehmiään metsään. He odottivat ensiksi sitä\nsaattuetta, joka verkalleen laskeusi laitimmaisen rantatalon kujosia\nkohden mäntymäeltä, minkä takaa kuului kirkonkellon yksitoikkoinen\nkumahdus.\n\nSieltä läheni näet ristinkantoväki. Se seisahtui kujansuuhun\nsiunaamaan vielä ruskeanpuhuvia ruislaihoja ja vasta tehtyjä\ntoukosarkoja, ja rantaan asti kaikui sieltä pyylevän pitäjänpapin\noluensamea ääni, kun hän, pientareella avopäin seisten, luki\nlatinaista rukousta ja sulki keväisen kasvun pyhimysten suojelukseen.\nVasta siinä virren viritettyään laskeutui laulava saattue taloon\npäin. Edessä pitäjän lukkari pitkässä kirkkoviitassaan, kantaen\nkorkeaa riukua, jonka päässä notkui ristiinnaulitun kuva, ja lukkarin\nrinnalla suntio, joka toisella kädellään heilutti savustusastiaa ja\ntoisella varoi vihkivesimaljaa läikkymästä. Heitä seurasivat papit\npuettuina laahustaviin, valkoisiin, väljähihaisiin messupaitoihin,\njoita polviin asti peittivät kirjavat kasukat. Kirkkoherran ja\nkappalaisen jälessä käveli vielä kolme nuorta hengenmiestä, jotka\nsäestivät virkapappien virttä ja siten ylensivät juhlamenojen\nvaikutusta. Lopuksi liittyi tähän hengelliseen kulkueeseen kylän\nsarkapukuista väkeä, miehiä ja naisia ja avojalkalapsia, jotka\nseurasivat toukojen siunaamista talosta taloon, samalla kuokkiakseen\nristiruokia.\n\n-- Jo tulevat, tilaa tehkää!\n\n-- Veräjä auki! Missä paimenet?\n\n-- Alas lapset aidalta!\n\nNiin kävi kuiskiva komento, sillaikaa kun virsikäs saattue teki\nkierroksen talon ympäri pysähtyen vihdoin veräjälle, jossa esipappi\nheti ryhtyi vihkivedellä priiskoittamaan mylvivää karjaa, rukoillen\npyhää Blasiusta ja pyhää Katariinaa varjelemaan sitä metsänpedoilta\nja taudeista ja pahansuopain ihmisten elkeistä. Suntio heilutti,\naidalla seisten, imelältä höyrähtävää savustustaan lehmiä kohden,\njotka suurin, kirkkain, mutta tylsin silmin mulkoilivat tuota outoa,\nhulmuliepeistä joukkoa. Mutta kun lukkari ojensi ristiriukunsa\nsarvipäiden ylitse ja koko väkijoukko pappien mukana lyyhähti\npolvilleen, silloin ottivat elukat, hännät suorina, uuden laukan\nomettaa kohden, jonka ovi päivän kunniaksi oli pihlajanvarvuilla\nreunustettu. Ainoastaan leveäotsainen sonni jäi etukumaraisena ja\nkankein polvin vastaanottamaan pappien loppusiunauksen.\n\nNyt vasta ajoivat paimenet kiroilta siunatun karjan suurella melulla\nmetsään. Papit ja lukkarit astuivat korkean kynnyksen yli matalaan\ntupaan, missä heille tarjottiin ruokaa ja olutta sekä antimet\nkotiinkin vietäviksi.\n\nNuo kolme nuorta pappia, jotka juhlajoukossa olivat saapuneet\ntaloon, eivät kuitenkaan kauan viipyneet ristiruoilla. He riisuivat\nporstuassa messupukunsa, hyvästelivät pitäjänpappeja ja laskeutuivat\nrantaan väkijoukon välitse, joka nyt tyhjenneellä pihalla odotti\ntoukoretken jatkumista toisiin taloihin. Nuorukaisia varten oli\nsiinä jo varattu venhe, joka virsujalkaisen saattomiehen soutamana\npian läksi loittonemaan kylästä, minkä toisissa rantataloissa\nkarja vielä teutaroi ja mylvi, odottaen keväistä vapauttajaansa,\nristinkantojoukkoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä paahtoi helteisen herttaisesti, melkein uuvuttavasti;\nkeltaisessa kevättervassaan kimalteleva venhe kuvastui tyyneen järven\npintaan. Perässä istuva lyhyenläntä, tanakkaruumiinen pappi, joka\nhuoparimella tottuneesti auttoi soutajaa ja samalla tarkkana väylän\ntuntijana ohjasi venheen saarien ja niemien lomitse, oli laskenut\nkuumentavan, tasalakeisen barettilakkinsa polvelleen ja jätti leveät,\nterveenpunakat kasvonsa auringon vapaasti haudottaviksi. Hän oli\näsken kehottanut vastassaan istuvia tovereitaan avustamaan sountia\nalahangan airoilla, mutta kotvan kiskottuaan olivat nämä jo jättäneet\naironsa lepäämään.\n\n-- Laiskottaako, virkahti perämies hymähtäen. -- Teillä onkin\nmolemmilla niin korkealla polvet, ettei jää airoille tilaa.\n\n-- Eikä ole kiirettäkään, vastasi toinen, hoikkasempi, sovittaen taas\nairoa venheeseen.\n\n-- Miksei ole kiire, Mikko, vastasi hänen vieressään istuva pappi. --\nPitäähän meidän toki ehtiä Laukkoon ainakin rääpiäisiin.\n\n-- Kiireempi on sinullakin, Pietari, Turkuun kuin Laukkoon.\n\nNuo alahangan soutajat, joiden mustat latuskalakit varjostivat\nvenheen peräpuolen, olivat vartaloltaan toistensa näköiset: molemmat\npitkänhuiskeat ja hoikkaluiset, niin että heidän oli todellakin\nvaikea pienessä venheessä saada tilaa pitkille koivilleen. He\nolivat sukulaismiehiä, mutta sitä ei voinut kasvoista nähdä.\nToisella heistä, Pietarilla, joka ilmeisesti oli vanhempi, olivat\nkasvojenpiirteet kovat, ja hänen leukansa oli niin leveä, että sen\nluut pullistuivat ylös korvain alle. Suu oli hänellä suurenlainen,\nmutta huulet kapeat ja kuivat, -- hän olisi ollut melkein\nsynkännäköinen kasvoiltaan, ellei niiden ankaruutta olisi lieventänyt\nsilmien eloisa, hyvänsuopa hymy. Toinen sitävastoin oli kaunis mies.\nMaisterilakki varjosti hienotekoisia, melkein naisekkaita kasvoja,\nja hänen silmissään, jotka tarkkasivat tervalaidan kuvan taittumista\nveteen, näytti asuvan uinailijan surumielistä mietiskelyä.\n\n-- Niin, todella, Turkuun palaa jo mielemme, virkahti Pietari\nvakavammin. -- Pianpa sinne nyt pääsemmekin, joskin mutkan kautta,\npääsemme työhön ja taisteluun!\n\nPunakaksi ahavoittunut perämies katseli kauas seläntakaista maisemaa,\njossa kevään vehreys vasta heikosti mursi rannikon kylmän harmauden,\neikä näyttänyt täysin yhtyvän toverinsa ikävään.\n\n-- Minuapa vetää kaipuu takaisin kotoiseen korpeen, virkkoi hän\nvihdoin. -- Melkein kadun, etten sinne erämaille jäänyt.\n\n-- Mitäpä sinne olisit jäänyt, puhui Pietari, kääntyen vilkkaasti\nperämieheen päin. -- Sysikorven pappilassahan näkyi vanha\nVarsa-Tuomas vielä elävän hyvin teerevänä.\n\n-- Olisi hän minut kappalaisekseen ottanut. Siellä saisin elää\nkotiheimoni keskuudessa ja elää rauhassa, -- rakastan rauhaa.\n\nPietarin äsken valoisana hymynnyt katse muuttui nyt nuhtelevaksi.\n\n-- Ei, Silta, meillä ei nyt ole aikaa elää rauhassa, olemmehan juuri\ntaistelemaan tulleet.\n\n-- Onko minusta taistelijaksi? kysyi perämies, toverinsa sanoja\nkotvasen haudottuaan.\n\n-- On, -- raivaustyöhön, rikkaruohoja kitkemään, kuinka\nsanonemmekaan, siihen meidät nyt tarvitaan kaikki. Koti-ikävä pois!\n\n-- Miksen voisi sitä kitkemistyötä tehdä sydänmaallakin, puhui\nperämies vielä vastustushaluisella äänellä. -- Paljo olisi työtä\nsielläkin. Mikä on tämäkin ristinkanto, josta juuri tulemme, --\npakanallinen tapa, jonka papit ovat omaksuneet itselleen antimia\nkerätäkseen...\n\n-- Totta sekin, vastasi Pietari miettiväisenä. -- Mutta tyvestä on\npuu kaadettava, ennenkuin lähdetään oksia rapsimaan, ja se tyvi\non Turussa. Siitä työstä, minkä siellä teemme, saa kyllä sitten\nkotiheimosikin osansa, jos vain tarmolla käymme suureen tehtäväämme!\n\nPietari yritti jo innostumaan, mutta tuokion kuluttua hän sentään\nlisäsi rauhallisemmin:\n\n-- Sitäpaitsi ei sinua piispakaan laskisi maapapiksi. Turussa ei ole\nnyt liiaksi yliopiston käyneitä maistereita, sen pahempi, -- taikka\nehkä: parempi.\n\n-- Miksi parempi? kysyi perämies.\n\n-- Siksi, että meitä nyt täällä kotona tarvitaan. Ja onneksipa meitä\nonkin neljä innon miestä, -- tänä kesänä jo rynnistetään paavin\nvalheita vastaan Suomessakin, eikö niin, veljet!\n\nMutta perämies näkyi yhä pysyvän äskeisessä mielialassaan. Venhe\noli jo aikoja sitten jättänyt näkymättömiin Lempäälän rannan,\njonne ristinkantojoukko oli jäänyt seisomaan, ja lähellä olivat\njo Tautonselän takaiset saaret, perämiehelle tutut maisemat. Ne\npalauttivat hänen mieleensä teinivuosien muistoja, niitä aikoja,\njolloin hän Laukon kasvattina näitä vesiä souteli. Hiljaa huoahtaen\nhän virkkoi:\n\n-- Turkuun! Taistelemaan siis piispa Arvid Kurkea vastaan...\n\n-- Häntäkin vastaan, jos tarvitaan, totesi Pietari.\n\n-- Hyväntekijääni vastaan, jota minun on kiittäminen kaikesta...\n\n-- Ei sitä kysy ystävämme Jaakko Kurki, ja piispa on kuitenkin hänen\nenonsa...\n\n-- Jaakko on toinen mies, niinkuin olet sinäkin, Pietari. Minulle käy\nvaellukseni vaikeaksi.\n\nNämä alakuloiset väitteet panivat elämään Pietarin luisevat kasvot.\nHän kumartui eteenpäin, katsoi tiukasti perämiestä silmiin ja puhui\nvallan suuttuneena:\n\n-- Missä nyt ollaankaan? Eikö me palattu kotiin suuria tehtäviä\nvarten ja täälläkö meitä heti jänistäisi! Missä ovat ne miehet,\nhehkuvat ja herkät, jotka intoa säteilivät Elster-portilla, kun\nMartti-tohtori siellä poltti paavin bullan ja kanooniset lait, ja\njotka hänelle, kun hän Wormsiin lähti, sulanein mielin ja kättä\nlyöden vannoivat taistelevansa paavillisten eksytysten poistamiseksi\nkaukaisesta, pohjoisesta kotimaastaan? Hä? Mieskohtainen\nkiitollisuusko taikka arkuusko tai maallinen mahtiko saisi meidät\nperäytymään siitä tehtävästä, joka vielä muutama kuukausi sitten\nmeidät lämmitti, kun kotimaahamme lähdimme! Ei toki!\n\n-- Ei, ei...\n\nPerämies oli jo voitettuna laskenut katseensa alas ja tähysteli nyt\nmelkein häpeissään laineiden leikkiä venheen kupeella. Pietarin\nsäkenöivä nuhde oli vaimentanut hänen kalvavat epäilyksensä ja\nhän valitteli nyt vain sydämessään heikkouttansa; sillä vieläkään\nhän ei voinut tuntea samaa varmuutta, kuin tuo edessään istuva,\ntulisilmäinen mies. Mutta Pietarin olalle laski kätensä hänen\nvieressään ääneti istunut toveri ja lausui:\n\n-- Kiitos, Pietari. Vahvista meitä aina näin sanasi kurilla, jos\nuskomme ja uskalluksemme yrittää pettämään.\n\n-- Se ei saa pettää, eikä se petä, vastasi Pietari lohduttaen. --\nPieni koti-ikävä vain Siltamme valtasi nyt kun erämaa taaksemme jää.\nMutta se ikävä on jo poissa ja epäilys myös. Lue, Mikko, meille\nkappale siitä \"Kristityn vapaudesta\", jota povellasi kannat, se meitä\naina parhaiten vahvistaa.\n\nNuori, hienopiirteinen pappi laski nyt hänkin lakin päästään,\npaljastaen jalomuotoisen, korkean, valkoisen otsan, jota kiersi\ntummanruskea, lyhyydestään huolimatta kähertyvä tukka. Hartaudella\notti hän kätköstään esille pienen, nahkakantisen kirjan ja\npian kaikuivat Suomen sisäjärven selällä saksalaisen munkin ja\nuskonpuhdistajan voimakkaat, ytimekkäät sanat ja selkeät, rohkaisevat\nneuvot.\n\nVenheessä istuvat nuoret papit olivat näet kaikki Saksasta äsken\nkotimaahan palanneita suomalaisia maistereita. Yhdessä olivat he\nsiellä vieraalla maalla opiskelleet, yhdessä innostuneet niistä\nuusista, ilmaa puhdistavista aatteista, jotka juuri näihin aikoihin\nKeski-Europassa mieliä elähdyttivät ja raivasivat maaperää uudelle\nopille. Ensiksi olivat he jo Rostockissa opiskellessaan kuulleet\nsiitä merkillisestä munkista, joka kuusi vuotta sitten Wittenbergistä\nrupesi singauttelemaan salamoitaan paavillista kirkkoa vastaan,\nsitten olivat he lähteneet häntä itseään kuulemaan. Heistä oli\nkaikista tullut uuden opin innokkaita kannattajia ja tuolla vieraalla\nmaalla olivat he keskenään solmineet lujat ystävyysliitot.\n\nTuo leveäleukainen mies, jonka älykkäissä silmissä luetut lauseet\nikäänkuin elävinä kuvastuivat, oli Pietari, Särkilahden vanhaa\nvapaasukua. Hän oli Turun pormestarin, Kiukku-Nikun poika, jonka\nhänen mahtava sukulaisensa, isänsä orpana, piispa Maunu Särkilahti\noli ohjannut papilliselle uralle ja joka jo varhemmin oli ollut\nTurun tuomiokirkossa kuoripapin virassa. Mutta nyt oli hän kauan\nollut ulkomailla, kauemmin kuin nuo toiset; oli Rostockissa päässyt\nmaisteriksi, vaan sitten viipynyt monta vuotta Wittenbergissä,\naste asteelta seuraten, miten hänen oppi-isänsä, Martti Luther,\nkävi taisteluun ensiksi anekauppaa vastaan ja sitten paljasteli ja\nruhjoi paavillisen kirkon eksytyksiä ja petoksia toisen toisensa\nperästä. Sinne oli Pietari jäänyt Martti-tohtorin innokkaimmaksi\nopetuslapseksi, seuraten koko rikkaan sielunsa voimalla hänen\nkehitystään, kunnes hän itse vihdoin, Lutherin vetäydyttyä\nyksinäiseen Wartburgin linnaan, katsoi uskaltavansa lähteä alottamaan\nkaukaisen kotimaansa kirkossa uuden opin raivaustyötä.\n\nNyt oli hän palannut kotiin, lujauskoisena ja toimihaluisena,\nrinnassaan vereksenä poltto alkavaan työhönsä. Hänen mukanaan\noli Saksasta palannut tuo hänen sukulaisensa, joka nyt hänen\nvieressään istui, Mikael Karpalainen: levoton, hakeva sielu,\nsyvältäkyntäjä, mietiskelijä ja samalla uinailija. Jo aivan\nnuorena oli tämä aatelispoika, Turun kapitulikoulun käytyään,\nraskasmielisenä ja umpinaisena, ilmoittautunut noviisiksi Pyhän\nOlavin dominikaaniluostariin Turussa ja sinnehän oli sulkeutunutkin\npappisveljenä elämään moniksi vuosiksi. Luostarissa oli hän lukenut\nja tutkinut paljon ja siitä oli hänessä syntynyt yhä suurempi\ntiedonjano, jota sammuttamaan hän vihdoin oli lähtenyt ulkomaille\nja päätynyt hänkin Wittenbergiin. Yhdessä Pietarin kanssa ja tämän\nopastamana oli hänestäkin tullut uuden opin mies, joskin häneen\nMelanchtonin tyynemmät, tieteelliset esitykset olivat vaikuttaneet\nsyvemmin kuin Lutherin rynnistävät, käytännölliseen elämään\nkohdistuvat iskut. Hänkin oli nyt, luovuttuaan Wittenbergissä\nluostaripuvustaan, tullut kotimaahansa, omistaakseen työnsä\nevankelisen opin juurruttamiseen sinne.\n\nMikko lopetti lukunsa ja kätki taas kalliin kirjan viittansa\npoimuihin. Hän tarkasti vastassaan istuvaa perämiestä, jonka\npienten, harmajain silmäin katse näytti vieläkin hiukan levottomana\nharhailevan, -- epäilys ei ollut hänestä siis vielä kokonaan\nsammunut. Mikko sääli tuota hyvänahkaista toveriaan, joka aina epäili\nja aina itse epäilyksistään kärsi.\n\n-- Muistoissa elät, Silta, virkkoi hän tälle. -- Poikanen kai olit\nvielä, kun sinut tänne salolta tuotiin?\n\n-- Poikanen olin, oli pelkkä sattuma, että piispan silmä\nveljesjoukosta sattui minuun, vastasi perämies muistoistaan heräten.\n-- Varmaankin olisi hän sieltä löytänyt ehyemmän ja lujemmankin\nluonteen.\n\n-- Mutta niin oli nyt sallittu, että hän sinuun silmänsä kiinnitti,\nvirkkoi Pietari. -- Elä napise, tunnollisempaa miestä hän ei\nkuitenkaan olisi löytänyt!\n\nTämä kolmas joukossa, tervakeulan tanakka perämies, oli päinvastoin\nkuin molemmat toverinsa talonpoikaista juurta. Hän oli kotoisin\nkaukaa Sysikorven laidasta, sieltä, mistä nuo kolme toverusta nyt\nmatkasivat Laukon kartanoon. Oli Suomen mahtavan ja rikkaan piispan,\nArvid Kurjen, ansiota, että tämä salon poika lukutielle joutui.\nVuotta, paria piispaksitulonsa jälkeen oli Arvid Kurki tehnyt sen\npitkän ja vaivaloisen tarkastusmatkan, minkä Suomen kirkon esimiehet\nainakin kerran piispakautenaan tekivät: kulkenut Hämeen erämaan\nrajaseutuja myöten Päijänteeltä poikkimaisin savolaisten asunnoille\nSaimaan vesille. Tällä matkallaan oli hän, niinkuin piispat\nainakin, yöpynyt siihen Vahvajärven majataloon, joka Maunu Tavastin\nsäännöksen mukaan yhä vielä nautti verovapautta. Tässä Juuritaipaleen\nerämaantalossa -- jota nyt, sittenkuin kesämatkain lyhentämiseksi\nsilta oli rakennettu Juuriojan yli, sanottiin Sillan taipaleeksi\n-- oli piispa tavannut vanhalla Manu-isännällä suuren poikueen.\nNiistä otti hän yhden kasvatikseen. Laukossa kasvoi näet näihin\naikoihin Kurki-piispan sisarenpoika, Jaakko Kurki, jonka hän aikoi\nohjata papilliselle uralle. Tälle lemmikkipojalleen tarvitsi piispa\nlukutoverin ja hänen silmänsä sattui silloin erämaanmatkalla Pietari\nManunpoikaan, häneen, joka nyt Vesilahden selällä perää piti ja jota\nlyhyesti yleensä vain Sillaksi sanottiin.\n\nTäten oli Silta joutunut Kurki-piispan holhokkina ja hänen\nkustannuksellaan yhdessä Jaakko Kurjen kanssa opiskelemaan Laukossa,\nTurussa ja ulkomailla. Ja juuri tästä syystä hänestä tuntui\nvaikeammalta kuin noista toisista nousta Arvid Kurkea vastaan, juuri\nsiksi hän yhä vielä alakuloisena mietiskeli sitä suurtyön alkamista,\njoka toiset innosti kirkkain toivein, mutta joka hänelle yhä hämäränä\nkajasti.\n\nNoihin ystävänsä mietteisiin kävi taas Pietari käsiksi, virkahtaen:\n\n-- Kuka on muuten sanonut, että meidän on taisteltava Kurki-piispaa\nvastaan. Miksei yhdessä hänen kanssaan? Hän on älykäs mies,\ntietorikas, aikaansa seuraava, miksei hän ryhtyisi karsimaan\nkirkostaan niitä paavillisia valheita, jotka hän epäilemättä tuntee\nja tunnustaa.\n\nMutta perämies pudisteli päätään:\n\n-- Hän on vanhan polven mies, on itse paavillisen hierarkian\nedustaja, meidän ajatusmaailmamme on hänelle vieras.\n\n-- Emmekö voi häntä puolellemme voittaa?\n\n-- Perämies viittasi pieneen kalliosaareen, jonka ohi juuri\nsoudettiin.\n\n-- Istutappas tuo tasalatva petäjä toiseen maaperään. Sen juuret\nuppoavat syvälle kallion halkeamiin ja punoutuvat toisten petäjäin\njuuriin.\n\n-- Sellaisten petäjäin on siis kaaduttava, huudahti Pietari\nvarmuudella.\n\n-- Ei ole meistä sen puun kaatajiksi, huoahti Silta.\n\n-- Ei omalla voimallamme, mutta totuuden voimalla, vastasi Pietari.\n-- Mitä arvelet sinä, Mikko, asiasta?\n\nUinaileva pappi, joka ääneti oli katsellut sivulle jääviä\npikkusaaria, kääntyi nyt päin ja vastasi hiljaa:\n\n-- Kurki on Pariisin maisteri: Pinta pääasia, katooliset muodot\nkuuluvat hänen olemukseensa. Onhan hän kirkkoruhtinaana ja ylimyksenä\nkuin paavillisen komeuden perikuva -- mitä jäisi jälelle, jos se\nkomeus riisuttaisiin pois?\n\n-- Se on siis sama juttu kuin paavillisen kirkon yleensä, virkkoi\nPietari hymähtäen.\n\n-- Niin, se tarvitsee loistoa ja valtaa, niitä tarvitsee hänkin.\nNäithän matkallamme: Kansa polvistuu hänen lähestyessään syvemmälle\nkuin jumalanäidin kuvan edessä ja hän käsittää sen kumarruksen\nitselleen kuuluvan. Kuinka voisi hän suostua liikkeeseen, joka\ntahtoo poistaa aisteja kiehtovan ulkokuoren ja saattaa ihmiset ilman\nvälittäjiä Jumalan luo? Ei, tuossa kuoressa on hänen voimansa, meidän\nvoima on toisaalla...\n\nPietarin täytyi itselleen myöntää ystävänsä käsityksen oikeaksi,\nvaan se ei häntä suinkaan lamauttanut, se kannusti vain hänen\ntyö-intoaan ja ikäväänsä. Pari, kolme viikkoa oli heiltä jo mennyt\nhukkaan. Nuo kolme ystävystä olivat ensi laivakululla saapuneet\nLyypekistä Turkuun varmassa aikomuksessa ruveta siellä heti uutta\noppia saarnaamaan. Mutta he olivatkin nyt joutuneet piispan\nmukaan hänen tavanmukaiselle, keväiselle tarkastusmatkalleen.\nArvid Kurjella olivat kiireiset ajat Kuusistossa eikä ollut\nhän ulkomailta palanneita maistereita ennen matkalle lähtöään\nehtinyt paljon tavatakaan. Siksi oli hän kutsunut heidät mukaansa\nristinkantomatkalle, -- sitä pidettiin erityisenä suosionosotuksena.\n\nKomea oli näet se seurue, joka näillä matkoilla aina piispan mukana\nkulki. Siihen kuului toistasataa hevosta ja miestä, pappeja ja\nmaallikoita, aseväkeä ja alttariväkeä ja kaikki varustukset olivat\nsen mukaiset. Kuulu kaiku oli näillä piispan toukoretkillä, -- jotka\ntehtiin samaan aikaan kuin maapapit kulkivat ristinkannolla ja\nsamassa tarkoituksessa -- ja onnen maana pidettiin sitä maakuntaa,\nmissä piispa kulloinkin kulki siunaamassa kasket, karjat, kalavedet\nja tietysti ihmisetkin.\n\nTällä kertaa oli retki tehty pohjoiseen Hämeeseen, ja vasta\nulkomailta palanneille maistereille, jotka siten yhtäkkiä\njoutuivat Sisä-Suomea kiertämään, oli se matka ollut opettava\njospa masentavakin. He olivat saaneet nähdä, kuinka ne paavilliset\nkäsitykset, joita heidän oli aikomus ruveta kitkemään, olivat\nyleisiksi levinneet Suomessakin, vaikka ehkä eivät olleetkaan yhtä\nsyvälle juurtuneet kuin eteläisemmissä maissa. -- Päijänteellä he\nsitten olivat piispan seurueesta poikenneet. Silta oli näet sieltä\nhalunnut käväistä kotonaan Sysikorven takamailla ja hänen molemmat\nystävänsä olivat piispan luvalla seuranneet häntä sinne. Siellä eli\nvielä hänen isänsä, vanha Manu Laurinpoika Karmalan sukua, sama mies,\njoka kolmisenkymmentä vuotta sitten kerran oli kotoaan lähtenyt\nkostonhiihdolle Karjalaan, siellä puskivat hänen veljensä kaskimailla\nja kalavesillä. Vain muutamia päiviä olivat nuoret papit siellä\nviipyneet, vaan niin karmiva kaipuu noille kotoisille sydänmaille\noli sieltä jäänyt kytemään syntymäsijoillaan vierailleen korvenpojan\nmieleen, että hänestä vieläkin toisinaan tuntui, kuin koti ja heimo\nolisi vetänyt häntä väkisinkin luokseen.\n\nTältä retkeltä he nyt palailivat, yhtyäkseen taas piispan seurueeseen\nVesilahden Laukossa. Matkan varrella olivat he vielä ottaneet osaa\nristinkantojuhliin niissä kylissä, joiden läpi he kulkivat, kuten\nviimeksi Lempäälässä. Mutta heidän mielensä ja mietteensä olivat koko\najan tähdätyt eteenpäin siihen tehtävään, jota suorittamaan he olivat\nkotimaahansa saapuneet ja jonka he kutsumuksekseen käsittivät. He\nkoettivat keskusteluissaan väliin epäillen, väliin toivoen, mitellä\nvoimainsa suhdetta tehtävänsä suuruuteen.\n\n-- Työhön on vain nyt päästävä, toisti Pietari vielä hetken kuluttua\nkärsimätönnä, ikäänkuin jatkoksi jo katkenneeseen keskusteluun. --\nSilloinpa näemme senkin, missä määrin Suomen piispa on vastassamme ja\nmuuttuuko työmme heti kohta taisteluksi. Jos niin käy, on toimintamme\nkyllä vaikeampaa, mutta asiallemme siitä ehkä onkin vain etua.\n\n-- Kuinka niin? kysyi Silta epäillen.\n\n-- Katsos, vasta taistelun kautta käy ihmisille riittävän selväksi\nniinhyvin se, mitä tahdomme purkaa, kuin sekin, mitä tahdomme\nrakentaa. Saarnaamasta ei piispa toki voi meitä estää, eivätpä ole\nvoineet piispat, legaatit eikä kardinaalit Saksassakaan kaikilla\nponnistuksillaan tukahduttaa pienen munkin totuutta.\n\n-- Kaikki riippuu siitä, missä määrin meissä on samaa antautumisen\nvoimaa kuin hänellä sitä totuutta julistaessamme, virkkoi Karpalainen\nvakavana. -- Ja sitä on meidän kyllä syytä yhä uudelleen tutkia.\n\nHänkin mittasi, niinkuin Silta, tehtävän voimiaan suuremmaksi. Mutta\nrohkaisevana puhui heille Pietari edelleen:\n\n-- Emmepä liiku omalla voimallamme, toverit. Uskomme tulee vain olla\nlujan, niinkuin se on ystävällämme Jaakko Kurjella, siitä silloin\nvoimiakin saamme. _Hän_ ei epäile, että totuus voi uurtaa vuoretkin,\nsaatikka sitten valheiden tokeet. Hänen luokseen jo rientäkäämme,\nhän meitä ikävällä Laukossa odottaa, sydämessään palava kipinä. Nyt\nkäymme jo airoihin mekin, Mikko, kas näin, reippaasti ja luottavin\nmielin!\n\nPietari oli taas tarttunut airoonsa ja hänen vierustoverinsakin\nsai pian omansa veteen. He vetelivät nyt tarmolla, ikäänkuin\nkiirehtiäkseen siihen tehtävään, joka heitä poltteli ja pelotti,\nja tosiaankin, nyt helpotti takahangan avustus jo virsujalkaisen\nLempäälänpojan sountia. Perämiehenkin leveillä kasvoilla oli taas\nlevollinen ilme ja rauhallisina tähystelivät hänen pienet, harmajat\nsilmänsä kimaltelevan aallokon takaisia kivikkorantoja. Hän viittasi\nkädellään keulan taa ja virkkoi:\n\n-- Noiden saarten lomitse kuultaa jo Laukon selkä. Sen selän takana\non Kurki-piispan syntymäkartano.\n\n-- Häätalo! lisäsi Pietari. -- Mutta niinollen on meillä jo aika\npeseytyä matkojen pölystä, että perille tultua olemme mahdolliset\nhäähuoneeseen astumaan. Laske, Silta, tuohon hiekkaniemeen, --\nkäväiskäämme taas kerran kotijärven laineissa!\n\nVasta alotti toukokuu jälkimmäistä puoliskoaan -- leikattiin vuosi\n1522 -- ja vaikka suvi oli tullutkin varhain tänä vuonna, oli\nkeväinen vesi vielä karmivan kylmää. Mutta ihanasti se virkisti\nnoita nuoria pappeja, jotka -- saattomiehen ihmeeksi -- iloisina ja\nvapaina kuin poikaset loikkasivat selälliseltä saarelta laineisiin\nja sitten rantakivillä kevätahavassa ihonsa kuivasivat. Kuumasti\nhautoi päivä kosteaa maata, josta nurmen oraat kuin heräten nousivat\nsakeina sikerminä ja rantavesakossa se aukoili vihannalta helottavia\nhiirenkorvia. Raikkaana ja puhtaana heräsi kotimaan luonto ja siinä\npaisteisella rinteellä oli pappisviittoihin taas pukeutuneiden\nsaksanmaisterienkin mieli jälleen kevyt ja valoisa, kuin kukkeimmalla\nteiniajalla.\n\nSuloinen siinä oli levätä, ennenkuin lähdettiin ihmisten ilmoille,\ntöihin ja taisteluihin. Seläntakaiselta rannalta näkyi Pairekallion\nkivitörmä, jolta kerran -- niin kertoi Silta -- kuumaverinen Klaus\nKurki, piispan isä, intohimojensa raatelemana ja kolttosiaan katuen,\npuolensataa vuotta sitten ratsasti syvänteisiin. Sen kallion takana\noli kahden selän välisellä kannaksella Laukon kartano, jossa nyt\npiispa viipyi seurueineen ja jossa paljon muutakin väkeä vieraili.\nMutta vasta kaukana sen kannaksen takana oli matkan määrä, alkava\ntyö...\n\nSinne ihmisvilinään oli nuorten pappien nyt lähdettävä rauhaisalta\nleporannaltaan.\n\n\n\n\nII. LAUKOSSA.\n\n\nKolme päivää oli häitä juotu Laukon vanhassa kartanossa, josta\nPorkkalan jo elähtänyt herra Steen Jaakonpoika Ille nai Anna Kurjen,\npiispan sisaren Elinan ja ruotsalaisen ritarin Knut Juhonpojan\nkeskimmäisen tyttären. Viimeisen hääpäivän remuavia iltailoja siellä\njuuri vietettiin, kun Lempäälästä soutaneet maisterit saapuivat\nperille piispan seurueeseen yhtyäkseen.\n\nHeidät saatettiin kolkon, harmaakivisen päärakennuksen väljään\nruokahuoneeseen, jossa pitkät honkapöydät vielä olivat kukkuroillaan\nruokia ja juomia äsken päättyneen aterian jäliltä; kaatuneet kannut\nja kosteat pöytäkankaat osoittivat vieraiden olleen täydellä\njuhlatuulella. Myöhään tulleille katettiin rääpiäiset pöydänpäähän\nja korkeaselkäisestä isäntäpenkistä he nyt aterioidessaan katselivat\njatkuvia häämenoja ja kuuntelivat viereensä istahtaneen toverinsa,\ntalon vanhimman pojan, Jaakko Kurjen, tarinoita. Tämä oli roteva,\nlihavahko, tummasilmäinen nuorukainen, jolle papinkauhtana näytti\nliian ahtaalta, -- kiiltävä sotisopa taikka väljä, värikäs\nylimyslakki olisi varmaankin hänen pystyä varttaan paremmin pukenut.\n\n-- Aamulla jo lähdetään, kertoi nuori Kurki. -- Talossa on tosin\nvarustauduttu vielä pariinkin hääpäivään, mutta eno ikävöipi töihinsä\nKuusistoon eivätkä piiritysjoukosta saapuneet aatelisherratkaan enää\nvoi viipyä poissa Turusta.\n\n-- Turkuunko siis nyt suoraan palataan? kysyi Pietari, intoaan\nsalaamatta.\n\n-- Niin, kunhan hääväki ensiksi on saatettu Hämeenlinnaan. Sinne\nlähtevät myötäjäiskuormat jo tänään venheillä.\n\nViereisestä, suuresta arkituvasta, jonka mustuneet seinät juhlan\nkunniaksi olivat vaaleilla verhoilla peitetyt, kuului tanssin\ntahdikas, verkkanen jyske, jota vuoroin säesti remakka laulu,\nvuoroin pehmeiden säkkipillien hempeä sävel. Yläkerran komeasta\nritarisalista, jossa ylimykset ja hengenmiehet istuivat juomapöytäin\nympärillä, helähti tuontuostakin hopeamaljain ja tinakannujen\ntaistelua, ja yhtenäinen porina puhkesi siellä usein meluisaan\ntoraan, joka pian asettui, pian taas uudistuakseen. Ruokahuoneen\nläpi hulmahteli tanssitupaan väliin väljähelmaisia naisia, joita\nihonmyötäisiin kaatioihin puetut nuoret herrat sormenpäistä\ntaluttivat, ja väliin taas horjahtavia ylimyksiä tai punanaamaisia\nprelaatteja, toiset pysähtyen vastatulleita maistereita tervehtimään,\ntoiset heitä huomaamatta.\n\nTuokioksi seisahtui Laukon isäntäväki juomaan myöhästyneiden\nvieraittensa maljan. Elina-rouva, pystypäinen, harmaatukkainen\nnainen, kulki siinä ryhdikkäänä, valvoen silmänheitoillaan tarjoilua\nja antaen kiirettä väsyneille edeskäyville, jotka kuin unessa\nsuhahtelivat keittiön, kellarin ja vierashuoneiden välillä. Helppo\noli huomata, että tämä itsetietoinen rouva se Laukossa avaimet\nhallitsi ja että hänen Ruotsista tullut miehensä, kaljupäinen,\nharmaapartainen Knut Juhonpoika, oli ainaiseksi jäänyt kotivävyn\nasemaan.\n\nJaakko Kurki, joka vain varhaisimman lapsuutensa oli syntymäkodissaan\nviettänyt -- senjälkeen oli hän ollut enonsa kasvattina Turussa\nja sitten ulkomailla -- esitteli mikäli osasi tovereilleen talon\nvieraita, joita heidän ohitseen liikkui.\n\nSiihen pysähtyi siten keskustelemaan kaksi nuorta ylimystä. Toinen\noli vikkeläliikkeinen mies, joka tuuheiden viiksiensä takaa aina\nnäytti hymyilevän, -- Niilo Grabbe, Grabbakan herra. Hän oli äsken\nvesiteitse tuonut Uudeltamaalta apuväkeä piiritysjoukolle Turkuun\nja oli sieltä nyt lähtenyt huvittelemaan Laukon häihin. Hänen\ntarinatoverinsa oli nuoruudestaan huolimatta vakavan ja ankaran\nnäköinen herra: Erik Fleming, Yläneen ja Kuitian isäntä. Hän olikin\njo kuuluisa sotaurho. Jaakko kertoi kuiskaten tovereilleen:\n\n-- Hänpä juuri petti viime talvena pahasti Turun linnassa riehuvan\njuutinjunkkarin, joka rupesi hirttämään kaikki linnassa olevat\nsuomalaiset. Erik oli ajavinaan tanskalaisten asiaa...\n\n-- Mutta karkasikin miehineen piirittäjäin puolelle ja tuotti\njuuteille tappion, -- siitä meille jo matkalla kerrottiin, lisäsi\nSilta. -- Uteliaisuudella katselivat nuoret papit tuota jäntevää,\nhartiakasta ylimystä, jonka vakavilla kasvoilla hänen puhuessaan ei\nvärähdystäkään näkynyt.\n\n-- Häneen piiritysväki parhaiten luottaa, selitti Jaakko. -- Porvarit\nja yksin talonpojatkin häntä ihailevat, vaikka hän onkin heille\nankara herra.\n\nNeuvottelevain ylimysten luo saapui nyt tanssisalista kaksi nuorta,\nkorkeapovista naista, jotka sekä nahkasilla reunustettujen pukujensa\nkomeudella että jalopiirteisten kasvojensa kauneudella vetivät\nkaikkien huomion puoleensa. Siinä oli Erik Flemingin äsken Ruotsista\nhaettu, kukoistava puoliso, Hebla Sparre, maansa ylhäisintä sukua,\nja hänen sisarensa Ingeborg, jonka päälaelta jo lesken huntu selälle\nriippui, -- hänen puolisonsa Kristiern Horn, Joensuun isäntä ja Turun\nentinen linnanherra, oli näet vuosi sitten kuollut. Heitä saatteli\nHämeenlinnan vouti Arvid Stålarm, joka oli Laukossa tavallaan\nkotiväkenä, hänellä kun talon vanhin tytär oli puolisona. Mutta\npian tuli näitä ylimyksiä taas tanssisaliin kutsumaan sulhasen eno,\nsuuripäinen Henrik Tavast, ja vanha, pienenläntä mutta ketterä Erik\nBitz, joka, vaikka jo polvet vähän pettivätkin, suippokärkisillä\nkengillään myötäänsä takoi tanssin tahtia.\n\n-- Siellä nyt morsiamelta kruunu tanssitaan, kaikki sisään! leperteli\ntihrusilmäinen äijä, sysien vieraita ovesta tanssitupaan. Mutta\nlopulta turvautui hän itse mielellään sisään mennessään orpanansa,\nvakavan Björn Klaunpojan, Lepaan herran, tukevaan käsivarteen. Sinne\nlappoi nyt yläkerrasta ja joka taholta vieraita: Finkejä, Djeknejä,\nIllejä. Tarkoin olivat näissä häissä Suomen vapaasuvut edustettuina,\nvaikka niiden monet parhaat miehet äsken olivatkin menettäneet\nhenkensä Kristian kuninkaan verenjanoon ja häntä vastaan virinneeseen\ntaisteluun.\n\nLaulu ja nauru helähti entistä äänekkäämmin avoimesta ovesta: tuvassa\nkilpailivat nyt neitoset siitä, kenen vuoro on ensiksi morsiuskruunu\nkantaa. Tuokion kuluttua talutti jo uupunut sulhanen kruununsa\njättäneen morsiamensa tanssihuoneesta pois ja heitä seurasi morsiamen\nsisar, neiti Brita Kurki, nuori, notkea, pehmytposkinen impi, jonka\nsilmissä vielä kiilsi lapsen riemu. Tämä viehkeä tyttö pysähtyi nyt\nveljensä viereen pöydän luo tervehtimään saksanmaistereita, jotka\njuuri olivat ateriansa lopettaneet. Hän viserteli siinä iloisena,\nnostellen viinikannua vieraalta vieraalle ja kertoen, kuinka korkea\nja kaunis oli se morsiusvuode, johon hänen sisarensa hääpäivän iltana\noli juhlallisesti saatettu ja kuinka suuret ja raskaat olivat arkut,\njoissa hänen myötäjäisiään nyt juuri venheisiin vietiin.\n\n-- Ja teillekö tanssittiin nyt morsiuskruunu? kysyi Mikko,\nvilkastuneena uudesta seurasta.\n\n-- Ei minulle, ilman jäin...\n\nTyttö käänsi säteilevät, lapsekkaan avomieliset kasvonsa nuoreen\nmaisteriin päin, ikäänkuin sääliä pyytäen. Mutta hänen silmiinsä\nkasvoi vähitellen kypsempi katse. Hän tarkkasi nuoren, mustapukuisen\nmiehen hienoja piirteitä, joihin kuitenkin jo raskasmielisyys oli\nlyönyt leimansa, ja nosti sillä katseellaan rutosti veret Mikon\nvalkoisille ohimoille. Yhtäkkiä hän virkkoi:\n\n-- Tekin olette noin nuori vielä, ainiaaksiko itseltänne olette\nkieltäneet kaikki nuorten ilot?\n\nMikko kävi hämilleen ja hänen toverinsa katsahtivat merkitsevästi\ntoisiinsa. Jaakko rupesi sisarelleen selittämään, että heille on ilo\nelämästä määrätty toisenlaiseksi. Mutta nuori Brita peitti kasvonsa\nkämmeniinsä, virkkaen anteeksipyytävästi:\n\n-- Minä lörpöttelen tyhmästi. Ajattelin oikeastaan itseäni, joka nyt\nAnnan lähdettyä jään yksin vanhusten kanssa tänne Laukkoon, kuin\nerakko minäkin.\n\n-- Mutta lähdethän sinäkin nyt isän ja äidin kanssa matkoille,\nuudelle tilallemme Anolaan, lohdutteli Jaakko siskoaan.\n\n-- Niin, kesäksi, -- onhan sekin jotakin vaihtelua.\n\nTyttö kohotti taas kenon kaulansa, mutta nyt katsoi hän vuorostaan\nsäälivästi Mikkoon, jonka silmät pöydän takaa herkeämättä ja kuin\nhiilostaen häneen tuijottivat.\n\n-- Pahoitinko mielenne, enhän toki! Mutta siellä sisällä soi vielä\nleikarin huilu -- tulkaa toki edes katsomaan nuorten karkeloa, sehän\nei lie kielletty!\n\nHän ojensi kätensä maisterille, joka miltei vavahtaen siihen tarttui\nja talutti sipsuttavan neitosen vierasjoukon keskitse tanssitupaan.\n\n-- Ai, ai, virkkoi Pietari hymähtäen, seuraten silmillään tuon sorjan\nparin loittonemista. -- Ystävämme on tulenarka...\n\nMikon uinailevaan luonteeseen kuului, että hänessä asui salainen\nlemmenkaipuu, joka hänet herkästi sytytti. Sitä kaipuutaan oli hän\naina koettanut sammutella, -- sitä varten hän jo melkein poikasena\nluostariinkin meni --, mutta se saattoi kuitenkin helposti tehdä\nhänelle yhä uusia kepposia.\n\n-- Pelkäätkö, että tuo kävely voi maksaa hänen rauhansa? kysyi\nkummeksuen Silta, joka hidasluontoisena miehenä ei sellaista vaaraa\nvoinut ymmärtääkään.\n\n-- Eihän toki, lohdutti Jaakko. -- Nyt lähdetään jo levolle ja\naamullahan matkustamme.\n\nVarhainen oli vielä kevät-ilta, mutta todella jo huudettiin\njuhlahuoneissa julki, että piispa on käskenyt lopettaa pidot ja\nvieraiden laittautua maata, -- päivän noustua tulee kaikkien aamulla\nolla jalkeilla! Sitä käskyä oli sekä talonväen että vierasten\ntoteltava. Sillä piispa Arvid Kurki oli todella käskijänä sekä näissä\nhäissä että vanhassa kotitalossaan, jonne hän monen vuosikymmenen\nkuluttua nyt ensi kerran oli palannut. Kaikki tiesivätkin, että\nnykyiset Laukon juhlat yhtä paljon vietettiin piispa-enon harvinaisen\nvierailun kuin Anna-neiden häitten johdosta.\n\nTanssi taukosi ja laulu katkesi ja nuo Turusta tuodut puhaltajatkin,\njotka vuoroin pihalla, vuoroin tuvassa, olivat juhlivain\niloksi päiväkausia soitelleet, saivat pistää pillinsä pussiin.\nRitarisalista, jossa viinikannut olivat yhä tiheämmin kierrelleet,\noli maallisten ja hengellisten herrain tahtoen tai tahtomattaan\nsiirryttävä makuutiloilleen. Samat nopsajalkaiset palvelijat, jotka\npäivällä olivat heille Laukon kellarista juomia kantaneet, avustivat\nnyt väsyneet uhrinsa nukkumaan. Ennen pitkää olivat naiset ja miehet\njaetut eri puolille, kullekin määrättyihin vierashuoneisiin, ja äsken\nremuava, valoja välkkyvä häätalo lepäsi taas hiljaisena valjussa\nyössä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivän punertavana noustessa Säijänselän takaa olivat Särkilahti ja\nSilta, jotka yhdessä useiden muiden pappien kanssa olivat nukkuneet\npuisessa kylkirakennuksessa, todellakin pystyssä ja pihalla, missä\naamukylmä aluksi selkäpiitä karmasi. Mutta muita vieraita ei vielä\nnäkynyt, siksi uuvuttavat olivat olleet nuo monipäiväiset pidot.\nAinoastaan alapihalla harjasivat tallirengit jo niitä komeita\nratsuhevosia, jotka olivat satuloitavat lähteviä varten.\n\nToverukset kävelivät pihalla kierroksen, katsellen tuota vanhaa\ntaloa, joka oli ollut Kurkien suvussa satoja vuosia, aina siitä asti\nkuin kantaisä, Matti, muinainen pirkkalaispäällikkö, \"Kurjen ukko\nsaapasjalka, kulki kivistä vuorta\" ja verotti Hämeen lappalaisia. Se\noli neliön muotoon umpinaiseksi rakennettu, ja vanhassa, jylhässä\nkivirakennuksessa, jonka harjalta liehui Kurkien vaakunaviiri,\n-- miekka tähtien välissä -- oli kuin linnassa räystään alla\nampuma-aukot. Jykevät portit olivat raudoitettua petäjätä.\n\n-- Mutta tuo pohjoinen kolkka portin kupeella, johon nyt on kirkko\ntehty, se oli vielä kymmenen vuotta sitten auki ja autio, kertoi\nSilta, joka siinä nyt veresteli lapsuutensa muistoja. -- Vanhat\nmultimukset ja hiiltyneet hirrenpäät töröttivät vain viholaispehkojen\nvälitse.\n\n-- Siihenkö juuri poltti Klaus Kurki vaimonsa ja lapsensa? kysyi\nPietari, joka lapsuutensa ajoilta hyvin muisti nuo kamalat tarinat.\n\n-- Siihen. Usein kertoi Jaakon äiti siitä pojalleen ja minulle.\nEräänä talviyönä olivat -- niin hän kertoi -- sisarukset, Arvid ja\nElina, heränneet lastenhuoneessa huutoon ja meluun, jota pihalta\nkuului. He olivat tunteneet savun käryä, olivat kuulleet isänsä\njulmat kiroukset, jotka kajahtivat pakkasyössä, ja laskulaudan raosta\nolivat he nähneet tulen hohtavan, -- aamulla oli leivintupa poissa\nportinpielestä ja poissa oli emintimä lapsineen.\n\n-- Siitä yöstäkö heihin jäivät kauhunmuistot isästään? tiedusti\nPietari.\n\n-- Siitä. He muistavat hänet vain yksin harhailevana, synkkänä\nmiehenä, jota palvelijatkin pakenivat ja jonka rauhattomat, raskaat\naskeleet yökaudet kolisivat ritarisalissa. Juuri niitä muistoja\nmainitaan Arvid Kurjen paenneen kotitalostaan, antautuakseen\nkirkolliselle uralle, vaikka hän olikin Laukon ainoa miehinen perijä.\nEikä ole hän sen koommin täällä käynyt.\n\n-- Mutta nyt tuli... katso, tuossa hän on itse!\n\nToverukset olivat tarinoidessaan istahtaneet häitten johdosta\npihalle rakennettuun ja sammalköynnöksillä koristettuun huvimajaan\nja katselivat siitä Arvid Kurkea, joka nyt täydessä piispallisessa\nasussaan, hiippa päässään ja kourusauva kädessään, pysähtyi vanhan\nrakennuksen kiviselle kynnykselle. Hän oli varreltaan kookas, paksu\nmies, pysty ja vankannäköinen, ja väljä piispanviitta teki hänet\nvieläkin leveämmäksi. Hänen kasvonsa olivat lihakkaat mutta samalla\njäntevät ja hänen katseensa oli kuin harson peitossa, -- se oli\nsellaisen miehen katse, jonka alituisesti on pakko tukahduttaa\nleimuamaan pyrkivän luonteensa hiilos.\n\nPiispa hengitti siinä tuokion raikasta aamuilmaa, eikä näyttänyt\nerityisesti suuttuneen siitä, että häävieraat eivät olleet häntä\nvielä totelleet. Nähtävästi hänkin eli lapsuusmuistoissaan, sillä\nkun Jaakko Kurki hetken kuluttua astui hänen rinnalleen, ei hän heti\npäätäänkään kääntänyt.\n\n-- Isä, miksi olet täydessä kirkkoasussa nyt matkalle lähdettäessä?\nkysyi nuori pappi hämmästyneenä.\n\n-- Tahdon vielä ennen lähtöämme itse toimittaa messun Laukon uudessa\nkappelissa, vastasi piispa. Nuorukainen astui silloin askeleen\nlähemmäs enoaan ja virkkoi hiljakseen:\n\n-- Sen olet rakentanut sukumme sovitukseksi, niinkö, isä?\n\n-- Niin, Kurjen suku vaatii paljon sovitusta, sitä painaa uhmasynnin\nkirous, huoahti piispa. -- Laukossa on nyt iloittu ja naurettu, mutta\nkun kymmenenvuotiaana tuosta portista läksin, en ollut täällä ilon\nääntä kuullut, -- siitä on nyt kulunut yli neljäkymmentä vuotta.\nNämä vuodet olen isäni rikosta koettanut sovittaa hartaudella ja\nhyvillätöillä, mutta sen painon yhäti hartioillani tunsin. Näin\nsitten kerran unissani kirkon, joka sijaitsi tuolla vanhalla\npalopaikalla, ja silloin sen oivalsin Jumalanäidin neuvoksi ja\narmoksi.\n\n-- Silloin lähetit tänne kirkonrakentajat?\n\n-- Koetin heille neuvoa unissani näkemäni kuvan ja sen mukaan\nhankin tänne pyhäinkuvatkin, alttarihopeat ja monstranssit. Rooman\nistuimelta olen ostanut sovituskappeliimme neljänkymmenen päivän\naneet jokaiselle, joka tänne saapuu Pyhää Barbaraa, pyhää Henrikkiä\ntaikka pyhää Lauritsaa heidän merkkipäivinään kumartamaan.\n\nNuori pappi, joka juuri äsken Lutherin koulussa oli itseensä syvälle\nimenyt vakaumuksen aneiden ja hyvientöiden arvottomuudesta autuuden\ntiellä, laski melkein häveten katseensa alas, kun ei hän voinut\nsiinä ruveta noita erehdyksiä vastustamaan. Mutta piispa jatkoi\ninnostuneena:\n\n-- Nyt on kirous poistettu Kurjen suvusta, niin toivon. Kappelimme\nolen itse vihkinyt, sisaresi häissä se on uudistettu ja sinun\navullasi, Jaakko, toivon pian pyhän paikan maineen Laukosta leviävän!\n\nVanha piispa ei huomannut, miten alakuloisena hänen nuori\nheimolaisensa katseli huvihuoneeseen, jossa hänen toverinsa\nkuunnellen istuivat. Tuloksiinsa tyytyväisen kirkkoruhtinaan huomio\nkiintyi näet niihin rampoihin ja sairaisiin, joita nyt niinkuin\nedellisinä päivinä tungeksi Laukon portilla saadakseen piispan\nesirukouksista apua. Heillä oli mukanaan puuleilit, joihin he\npiispanmessun jälkeen vihkivettä kokosivat vastaistenkin tautiensa\nvaralle. Piispa antoi heille luvan tulla aamumessuun, mutta\nlähetti samalla mukanaan kulkevan dekaanon, mestari Konradin, joka\njonkinverran taisi lääketiedettä, heidän vammojaan katsomaan ja\nhoitamaan.\n\n-- Hän ei siis luota yksin esirukoukseensa, kuiskasi mestari Pietari\nhuvihuoneessa vierustoverilleen.\n\n-- Ei, vastasi tämä. -- Ja hän kyllä tietää, millä tavalla uudelle\nkirkolle on hankittava pyhän maine.\n\nJo oli vihdoinkin ruvennut häävieraita laskeutumaan ulos talon eri\nrakennuksista. Miehet tulivat sieltä unisina ja harmajina pitkäin\njuominkien jäliltä, naiset hiukan aamukylmissään, mutta kaikki jo\nmatkatamineisiinsa sonnustautuneina. Sillä heti kun messun jälkeen\noli pala haukattu, oli satulaan noustava. Huvihuoneesta lähteneet\npapit katselivat kolmatta toveriaan ja lähtivät vihdoin Mikkoa\nmakuusuojasta hakemaan.\n\n-- Hän makasi levottomasti yöllä, kertoi Silta. Valvoi ja kääntelihe\nja rukoili.\n\n-- Siis meni rauha sittenkin!\n\nAivan oikein, siellä lepäsi Mikko polvillaan madonnankuvan edessä\nkuoppaisin kasvoin, verestävin silmin, ilmeisessä sielun hädässä.\nHän kertoi mielensä kiintyneen naiseen, jonka kuvaa hän ei saanut\nsydämestään pois, hän tunsi itsensä arvottomaksi toisten kanssa\nkirkkoon tulemaan.\n\n-- Pieniä viettelyksiä ne ovat meille, joiden on suurempiakin\nvoitettava, virkkoi Pietari miltei ivallisesti avuttomalle\ntoverilleen.\n\nMutta Mikon hienopiirteisiä kasvoja pingoitti tuskainen ilme, kun hän\npyyteli:\n\n-- Älkää ivatko heikkoutta, joka voi minulle käydä ylivoimaiseksi.\nNäettehän, taistelen sitä vastaan ja tahdon sen voittaa, mutta\ntunnen epätoivoa sydämessäni... tuo kytevä taipumus on liian herkkä\nsyttymään.\n\nPietari, joka ystävänsä herkkyyden ennestään tunsi, vastasi nyt\nvakavammin:\n\n-- Meillä ei ole varaa kiinnittää ajatuksiamme eikä voimiamme oman\nmielen maallisiin unelmiin.\n\n-- Tiedän, Pietari, mutta minkä sille voin, valitti pystyyn noussut\npappi. -- Se iski kuin salama eilen... Ja jos on syytä pelkooni,\netten jaksa taistella vastaan, eikö ole silloin parempi, että luovun\nkaikesta, mihin en kuitenkaan kelpaa, ja pakenen...\n\n-- Luovut kaikesta -- herää jo mies! torui Pietari. -- Minne pakenet?\n\n-- Oi, en tiedä. Voisin olla valmis heittämään pukuni, kutsumukseni,\nteidät... ja asettumaan maallikoksi sukutilalleni Viaisiin, -- niin\nheikko olen!\n\n-- Ja tuomaan sinne emännäksi Brita Kurjen Laukosta, eikö niin?\nKarpalaisten suku on sekin vanha vapaasuku -- eikö niin! -- Pietari\npaljasteli näin ystävänsä hätäiset mielikuvat, ja jatkoi. --\nJoutavia, sairaita houreita! Eilen kiitit, Mikko, minua siitä, että\nrohkasin Siltaa hänen epäilyksensä hetkellä. Nyt sanon sinulle:\nMikael Karpalainen, huolla pukusi, huuhdo kasvosi ja tule kirkkoon!\nPieni voitto itsestäsi, se on nyt pakosta, -- katso, toiset jo\nmenevät!\n\nSen sanottuaan käveli Pietari edellä ulos ja tuokion kuluttua asteli\ntodella Mikkokin Sillan rinnalla, kalpeana ponnistuksestaan ja\nsivulleen katsomatta, pihan yli Laukon uuteen kappeliin.\n\nSiellä upeasti sisustetussa pyhätössä jo odotettiin piispanmessun\nalkamista. Naisten puolella seisoi äitinsä rinnalla talon nuori\nneitonen ja hän tervehti hyvän ystävän luottavalla katseella kirkkoon\nviimeisenä astuvaa, murheellisen näköistä maisteria. Jopa tervehti\ntoisenkin kerran. Messu rupesi alttarilta soimaan, hyvänhajun savu\ntäytti pienen pyhätön, ihmiset kumarsivat päänsä rukoukseen. Mutta\nneitosen silmä pälyi kulman alta kysyvänä. Miksei vastannut kalpea\nmaisteri hänen tervehdykseensä ja miksi oli noilla hienopiirteisillä\nkasvoilla, joista kuva jo oli pureutunut hänen hentoon mieleensä,\nvielä eilistä kärsivämpi ilme...?\n\nMutta Silta nyökkäsi päätään Pietarille: Mikkoveli taistelee\nurhoollisesti ja voittaa kyllä lopuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPiispa ei malttanutkaan saattaa hääjoukkoa Hämeenlinnaan asti, josta\nsuuri valtatie, \"Hämeenlinnan härkätie\", vei Turkuun. Yön levättyään\nSääksmäen Akaan kylässä oikaisi hän seurueineen sieltä kangaspolkuja\npitkin suoraan Satakunnasta tulevalle vanhalle huovitielle.\n\nNummi kumisi ja somer soi ja saattueen etunenässä ajavain\npiispansoturien vaskiset kypärät välkähtelivät, kun ratsut\nnotkosta nousivat kankaalle, missä päivä kultasi suorarunkoiset\npetäjät, joiden lomitse kiemurteli tuo loppumaton jono. Siinä oli\naatelisherroja loistavissa asepuvuissa ja höyhenhatuissa, oli mustia,\nlierihattuisia pappeja ja väljäviittaisia prelatteja, jotka varovasti\nratsujaan ohjasivat, ja näiden lomissa vilahtivat helakoilta\nvaaleat, pitkäliepeiset naispuvut. Saattueen päättivät kuormahevoset\nja henkivartijat -- niitä oli piispalla toki vielä mukanaankin,\nvaikka hän enimmät aseväkensä olikin luovuttanut Turunlinnan\npiiritysjoukkoon. Vara oli näet pidettävä, aika oli rauhaton. Kuta\nlähemmäs rantaseutuja jouduttiin, sitä yleisemmin koskikin keskustelu\nnoissa ratsastavissa ryhmissä sota-aikoja ja tuota pitkällistä\npiiritystä. Sitkeä tanskalainen, Tuomas-junkkari, piti Turun linnassa\naina vain puoliaan, vaikka Suomen väki Ruotsin uuden valtionhoitajan,\nKustaa Vaasan, lähettämäin apujoukkojen kanssa jo talvikauden oli\ntaistellut karkoittaakseen juutit pois Suomesta.\n\nErik Fleming selitteli juuri piispalle piirityksen vaikeuksia.\nTanskalaisilla on niin paljo paremmat varustukset, heillä on\nsäännöllistä palkkaväkeä ja linna on luja.\n\n-- Mutta nyt kun veljesi Iivar on tullut laivoillaan Ahvenasta, nyt\npistämme kyllä Tuomaan lopullisesti vasaran ja alasimen väliin, kehui\naina toivehikas Niilo Grabbe, joka Erik herran rinnalla ratsasti.\n\n-- Kiirettä nyt onkin pidettävä, virkkoi Fleming. -- Tanskalaiset\nvoivat saada apuväkeä minä päivänä tahansa; he olisivat kai jo\nsaaneetkin, ellei Sören Norbyn olisi sitä pitänyt ensiksi viedä\nTukholmaan, joka myöskin on pulassa.\n\n-- Huimaan hyökkäykseen käymme heti palattuamme, intoili Niilo herra.\n\n-- Olkoon onni aseillanne, uljuutenne tunnemme, virkkoi piispa,\nseisottaen huokasemaan ratsuansa, joka, vaikka olikin harvinaisen\nkookas ja lujaluinen, jo pahasti hikoili raskaan taakkansa alla.\n\nHän laski ilmeisesti tahallaan sotaherrain korskuvat orhiit ohitseen,\njättäytyäkseen jälemmäs. Sieltä saapui näet hänen perässään pieni\npappisparvi, jossa kulkivat nuo neljä Saksasta äsken palannutta\nmaisteria, Jaakko Kurki tovereineen, ja siihen seuraan piispakin\nnyt liittyi. Mestari Konrad selitti juuri näille ulkomailta äsken\npalanneille miehille, miten olot heidän kotimaassaan olivat päässeet\najautumaan siihen onnettomaan perukkaan, missä monet heidänkin\nsukulaisistaan äsken olivat mestauslavalla sortuneet.\n\n-- Kaksi vuotta sitten sai vihdoin Tanskan nuori Kristian-kuningas\nRuotsin valtikan käsiinsä ja hän ryhtyi heti sammuttamaan kaiken\nvastarinnan vereen.\n\n-- Täällä Suomessakin, ihmetteli Pietari. -- Täällä ei häntä\nkuitenkaan liene juuri vastustettukaan.\n\n-- Niin, me täällä Suomessa koetimme aluksi alistua uuteen\nesivaltaan, kertoi dekanus. -- Mutta pian lähti meren takaa tulemaan\nhirmuviesti toisensa perästä, sitten rupesi mestauskirves täälläkin\nheilumaan..., taisteluun hirmuvaltaa vastaan ryhdyimme silloin mekin.\n\n-- Ja nyt toivomme pian siitä selviytyvämme, lisäsi piispa,\nrohkaisevasti pakinaan puuttuen. -- Silloin on ryhdyttävä\nlääkitsemään sota-ajan haavoja ja järjestämään monia hämmennyksiin\njoutuneita kirkollisiakin oloja maassamme.\n\nNuoret papit ratsastivat ääneti, ymmärtäen, että piispa nyt aikoi\nheille jotakin puhua, ja odottaen jännityksellä, mitä hän heille\npuhuisi. He tiesivät, että hän kiinnitti heihin suuria toiveita; hän\noli valppaasti seurannut heidän opintojaan ulkomaillakin ja heitä\ntaloudellisesti paljon auttanut, mutta hän tiesi epäilemättä myöskin,\nettä he olivat siellä liittyneet paavilaista kirkkoa arvostelevaan\nliikkeeseen. Matkan varrella ei piispa vielä ollut heitä tarkemmin\npuhutellut eikä tiedustellut heidän aikeitaan -- nyt hän siis siihen\nkävi käsiksi.\n\n-- Rauhan työhömme tulette te maisterit hyväksi avuksi, virkkoi Arvid\nKurki kotvasen kuluttua äskeistä ajatustaan jatkaen. -- Opintonne\novat nyt päättyneet, eikö niin, ja ulkomaan yliopistoihin teitä ei\nenää mikään sido?\n\n-- Ei muu kuin pieni velka Lyypekkiin, ja sekin on jo pantu sinun\ntiliisi, eno, vastasi leikkisästi tuo harteikas Jaakko.\n\n-- Ahaa, ystäväni Herman Bremen on teitä taas lainalla avustanut,\nhuudahti piispa, jota tämä pila näkyi huvittavan. -- Hän on avustanut\nkaikkia suomalaisia maistereita, sillä hän tietää maksuksi aina\nsaavansa Turun piispantuolilta voita ja lohta. Hän ei teitä kiristä,\n-- olette siis nyt vapaat Suomen kirkon palvelukseen. Miten olette\nsen työnne itse ajatelleet?\n\nNiin äkkiä singahti tämä kysymys nuorille papeille, että he hetkeksi\nkaikki vaikenivat. Olihan heillä suuret suunnitelmansa, joita he\neivät suinkaan aikoneet pitää salassa, mutta miten esittää ne\nmuutamin sanoin piispalle, jonka kysymys ei nähtävästi opin asioihin\nkohdistunut? Vältellen vastasi senvuoksi Jaakko enolleen:\n\n-- Olemme ajatelleet työssämme soveltaa sen, mitä olemme oppineet.\n\n-- Niin, tietysti, puhui piispa harvakseen. -- Ja kukin\nluonnonlahjojensa mukaan, eikö niin, alalla, johon hänen\ntaipumuksensa parhaiten soveltuvat. Teistä nuorista täytyy meidän\nvanhojen nyt valmistaa työmiehiä hiippakuntaamme. Kirkkomme tarvitsee\nuutta voimaa, kapitulimme uutta vauhtia. Ja teidän tieteellisistä\nopinnoistanne olemme saaneet hyviä tietoja, varsinkin sinusta,\nPietari.\n\n-- En matkallani yksinomaan tieteelle elänyt, vastasi Pietari hiljaa,\nvielä epävarmana siitä, mihin piispa puheillaan tähtäsi.\n\n-- Mutta perusteellisia opintojasi nyt etupäässä tarvitsemme,\nkiirehti piispa lisäämään, tahtoen ilmeisesti itse johtaa\nkeskustelun. -- Kapitulin koulu on ruvennut kangistumaan, sinusta\nolen toivonut siihen verestäjää, -- eikö totta, siihen työhön suuret\nlahjasi viittaavat.\n\nPietari vastasi vielä epävarmana, mutta nousevin toivein:\n\n-- Siihen ilolla ryhdyn, kun vain voinen toivoa teidän\nkorkea-arvoisuutenne kannatusta uudistuspyrinnöilleni.\n\n-- Kuinka et voisi, kunhan saat teinit oppimaan...\n\nPiispan katse osotti, että hän kyllä oivalsi Pietarin tähdänneen\nsanoillaan syvemmällekin. Mutta hän ilmeisesti tahallaan vältti ajan\npolttavaa opinuudistuskysymystä, jonka hänkin epäilemättä kuitenkin\njo tunsi. Hän jatkoi vain suunnittelultaan:\n\n-- Niin, kouluamme olen ensiksi ajatellut, toiseksi olen ajatellut\n-- itseäni. Tarvitsen apulaisen, -- olen jo vanha, -- käsisihteerin,\nkansellariuksen, sellaisen nimittäin, joka ei ainoastaan voi\nkäskystäni kirjoittaa, vaan myöskin avukseni ajatella. Siihen olen jo\nkauan ikävöinyt sinua, Jaakko, olethan minulle läheisin, poikani.\n\nJaakolle se ehdotus oli yllätys, pitihän piispan jo paremmin tuntea\nhänen pyrkimyksensä. Hän vastasi senvuoksi vakavana:\n\n-- Se tehtävä olisi minulle kunniakas ja rakas, ellei se vain kävisi\nminulle liian vaikeaksi, eno.\n\n-- Se voi vaikeaksi käydä, milloin meistä toisen täytyy alistua.\nMutta sellainen on aina vanhan ja nuoren suhde. Olenpa tässä sinunkin\netuasi ajatellut. Olet Kurjen sukua, itsepäistä ja kiivasta, juuri\nmeidän täytyy oppia varsoina valjaissa kulkemaan.\n\nSen lausui piispa melkein ankarasti, mutta heittäysi samalla taas\nleikilliseksi. Hän ratsasti leveähartiaisen sisarenpoikansa rinnalle\ntoisten edelle, pysähdytti molemmat hevoset tuokioksi aukealle aholle\nja virkahti:\n\n-- Katsokaa, emmekö olekin komea parivaljakko Suomen kirkkoa\njohtamaan. Ja kun minä kerran kaadun, olet sinä Jaakko yhtä tukevana\npystyssä.\n\nTodella, se oli komea pari: Ryhti luja ja vakaa molemmilla, pää\npysty, voimaa koko vartalo. Niin olivat he siinä kuin isä ja poika,\nse mielikuva tuli jokaiselle saattueen jäsenelle, jotka nyt peräkkäin\nratsastivat esiin metsästä kaikuvalle mäelle; Ja moni varmaankin\nitsekseen ajatteli, että kun kerran Arvid-piispan aika jättää,\nsilloin on jo seuralainen tiedossa.\n\nMutta pian kannusti piispa taas väsynyttä juhtaansa ja kääntyi\njälleen vakavaksi käyneenä Mikael Karpalaisen puoleen, joka ääneti\noli omissa murheissaan toisten sivulla pysytellyt:\n\n-- Entä sinä, Mikael, et kai aijo enää palata takaisin pyhän Olavin\nluostariin?\n\n-- En ollut aikonut...\n\n-- Oikein, poikani, -- juuri sinuakin on kapitulimme kaivannut.\nEiväthän veljeskunnat ole suorastaan piispallisen hallintomme\nalaiset. Mutta niiden esimiehet ovat tästä maasta kaukana ja elämä\nluostareissa ei ole moitteetonta..., ne alentavat kansan silmissä\nkirkon arvon..., meidän on pakko niitäkin valvoa. Sinä olet vielä\nveljeskunnan jäsen..., meidän on ryhdyttävä koventamaan luostarikuria!\n\n-- Puhdistusta siellä kaivataan, vastasi hiljainen miettijä. -- Mutta\nminä siihen tuskin olen oikea mies..., kunpa voisin pitää itseni\nkurissa...!\n\nToverit hymähtivät ja piispakin, vaikkei hän tuntenut hymyn syytä,\njatkoi naurahtaen:\n\n-- Niin itsemme..., se on usein vaikeinta, mutta se on taas toinen\nasia. Sinullekin olemme siis nyt löytäneet tärkeän uudistustehtävän.\n\nKurki-piispa ilmeisesti nautti jaellessaan nuorille maistereille\njo ennakolta suunnittelemiaan elämäntehtäviä. Viimeksi kääntyi hän\nSillan puoleen, puhuen:\n\n-- Ja sinut, Pietari Manunpojan, tarvitsemme vihdoin tuomiokirkossa.\nEn erehtynyt silloin, kun sinut Vahvajärven salolta teiniksi\nvalitsin, olet uskollinen työssäsi, vähässäkin tunnollinen.\nKirkossamme ovat työt uusien alttarien ja sielumessujen kautta\nnopeasti lisääntyneet eivätkä kaikki kuoristat, sen pahempi, täytä\nhutiloimatta tehtäviään. Sinä et luottamustani petä.\n\n-- En, isä, en sitä tahdo, kaikesta olen sinulle velkaa. Pelkään\nvain...\n\n-- Elä pelkää mitään, hoida vain huolella tuntisi! -- Piispa korotti\ntaas äänensä reippaaksi ja rohkaisevaksi, jatkaen: -- Ilolla teitä\nkaikkia nyt tervehdin työhön, jonka toivottavasti voimme hiljalleen\nalottaa jo \"inter arma\", kunnes rauha maahan palaa.\n\nSilta istui kärsivän näköisenä satulassa. Hän oli huono ratsumies,\nmutta pahemmin kärsi hänellä kuitenkin sielu kuin ruumis. Olihan\nhäneltä tukkeutunut suu juuri kun hän oli aikonut suoraan ja\navomielisenä purkaa piispalle sydämensä huolet. Tiukkaan oli\nhän ajatellut vastausta asemaansa ja ristiriitaansa ja lopuksi\ntullut siihen päätökseen, että hänen on alunpitäin ilmaistava\nhyväntekijälleen kaikki... Mutta nyt katkasi piispa hyväntahtoisella\nhymyllä koko keskustelun. Avuttomana katseli Silta tovereitaan, jotka\nkaikki olivat käyneet alakuloisiksi. He olivat vihdoin oivaltaneet\npiispan tarkoituksen. Hän oli heille kullekin valinnut soimet\nja sopet, joihin hän aikoi pistää heidät oman valvontansa alla\ntyöskentelemään, hän aikoi heidät tosiaankin aisoihin valjastaa,\nestääkseen heitä ominpäin kulkemasta. Nuoret papit tunsivat, että\nheidän olisi heti ollut selvemmin esitettävä piispalle se, jota\nvarten he olivat kotimaahan palanneet.\n\nJa kaikkien iloksi korottikin Pietari Särkilahti vielä äänensä:\n\n-- Isä, se mitä Silta pelkää, se huolettaa meitä kaikkia. Meille\non opintomatkallamme avautunut uusi maailma, sitä emme saa sinulta\nsalata. Vanhat käsitykset kirkon opista ja tehtävistä ovat\nmuuttuneet...\n\nPiispa hymähti, ikäänkuin sangen pieneksi arvaten maisterin\nmainitseman huolen:\n\n-- Ah, niin, minä ymmärrän. Tehän olette nyt viimeksi kaikki\nopiskelleet Wittenbergissä ja siellä kätkeneet mieleenne niitä\nuudistusoppeja, joita levittää tuo tarmokas augustiiniläistohtori,\nMartti..., mikä olikaan taas hänen sukunimensä?\n\n-- Luther...\n\n-- Juuri niin, olenhan hänestä minäkin kuullut. Erinäisistä\ndogmeista, aneista ja sakramenteista, on hän joutunut riitaan\nesimiestensä ja Pyhän Istuimenkin kanssa, ja hän on koonnut\nympärilleen suuren lahkon... Te olette tietysti kuunnelleet häntä ja\ninnostuneet..., nuorten mieli on herkkä..., en teitä siitä moiti,\npäinvastoin. Omaksukaa vain mieleenne se, mikä tuossa uudistusopissa\nsaattaa olla hyvää..., mutta käytännölliseen työhömme täällä kaukana\nSuomessa ei se toki paljoa vaikuttane.\n\nPietari Särkilahden leveät leuvat värähtivät. Hän kiirehti hevosensa\nlähemmäs piispaa ja rupesi lämmöllä puhumaan:\n\n-- Ei, isä, se uusi käsitys kirkon tehtävistä, joka meihin on syvälle\nvakaantunut, ei voi jäädä meissä vain kylmäksi tiedoksi, meidän\ntäytyy koettaa toteuttaa se elämässämme ja työssämme. Eihän ole\nyksin Luther todistanut välttämättömäksi perusteellisia uudistuksia\npaavillisen kirkon kangistuneisiin jäseniin...\n\nPiispa nyökäytti päätään myöntävästi:\n\n-- Sehän on totta. Kirkkomme kaipaa nuortumista, kristillinen tieto\nsyventämistä...\n\n-- Uutta henkeä se kaipaa, huudahti Jaakko, -- totuutta ennen\nkaikkea...\n\n-- Rauhoitu, Jaakko! -- lausui piispa lujemmin. -- Uuden heräämisen\nsiunauksia saamme kyllä tännekin, jahka siellä ensiksi akanat nisusta\nseulotaan... Älä keskeytä minua -- en ole sokea, katoolisessa\nkirkossa on epäkohtia, ja vaikka en Lutherinne oppeja vielä paljon\ntunne, niin lienee niissä hyvääkin: Opetus kansan kielellä,\nihmisten välittömämpi suhde Jumalaan... Totuutta on teillä oleva\ntilaisuus työssänne toteuttaa, mutta syöksähtäviltä uudistuksilta on\nsäilytettävä itse perustus, jolla kaikki lepää.\n\nPiispa puhui rauhallisesti, odottamattoman suvaitsevasti, hän ei\nnäkynyt tahtovan vieraantua nuorista apulaisistaan, joihin hänen\nlemmikkipoikansakin kuului. Mutta Pietari tunsi, että tuo piispan\nkanta juuri oli heille vaarallisin, koska se pian oli heidät\nsoppiinsa nukuttava, ja siksi hän vallan kiihtyneenä laukasi\ntäpötäydestä sydämestään:\n\n-- Ei, isä, juuri tuo perustus on kirkosta hengen kuolettanut.\nSe on kuolleisiin muotoihinsa jäykistynyt ja käynyt pimeäksi, me\ntarvitsemme siihen valoa!\n\nNyt eivät piispan kasvojen jäykät piirteet enää äskeiseen hymyyn\nsulaneet. Mutta tyynenä hän vieläkin vastasi:\n\n-- Käytät suuria sanoja, Pietari, veresi on liian kuuma, varo ettei\nse sinua kesken polta! Mutta olethan samalla järkimies. Olisihan\nhölmöläisten oppia repiä perustuksia myöten alas rakennus, jotta\nsiihen saataisiin valoa. Mihin valoa -- raunioihin!\n\nJaakko Kurjen kasvoille kohosi nyt samanlainen tumma puna, joka jo\nruskoitti hänen edellään ajavan enonsa niskassa, ja hän virkahti\nmelkein läähättäen:\n\n-- Paavillisen kirkon täytyy kaatua, jotta uskonnollinen elämä\npääsisi kansoihin leviämään. Ja meidänkin työnämme on oleva sen\neksytysten murtaminen...\n\nKurki-piispa käännähti nyt perässään ajavain nuorten pappien puoleen\nja pari kertaa kuohahti hänen korkea rintansa huomattavasti. Hänen\nsilmistään näytti harso hetkeksi hälvenevän, paljastaen yhdellä\nväläyksellä pohjattoman intohimojen ahjon. Mutta hetkeksi vain.\nLujalla kädellä tarttui hän hevosensa ohjaksiin. Mutta ennenkuin hän\nniitä nykäsi, virkahti hän rintaäänellä:\n\n-- Korjaustyötä voidaan tarvita kirkossamme, varottava vain on, ettei\npääse pimeydenruhtinas rakennusmestariksi. Mutta sen me varommekin.\nTeitä nuoria koetamme ymmärtää: teissä on intoa ja lämpöä ja se on\nhyvä, sitä tarvitaan. Eikä tee mitään, vaikka sitä aluksi läikähtäisi\nyli laitojenkin, kun kuitenkin on ohjaksissa voimakkaampi käsi ja\njohtava tahto. Tervetultua työhön --, pysytte luonani toistaiseksi ja\nodotatte vain lähempiä määräyksiäni.\n\nNyt nykäsi piispa ohjaksista ja hänen roteva ruunansa hölkkäsi\neteenpäin nuorten pappien parvesta. Nämä katselivat kalpeina ja\nvakavina karua kangasmaisemaa, joka juuri rupesi metsästä aukenemaan.\nKotvaan aikaan ei heidän piirissään mitään puhuttu. Vihdoin virkkoi\nMikko, joka kärjistynyttä keskustelua sivulta oli kuunnellut:\n\n-- Se on siis taistelua!\n\n-- Taistelua siitä, kumman into ja tahto on lujempi, totesi Jaakko\nvarmasti, salaamatta kuitenkaan äänessään soivaa surua. Mutta Pietari\nlisäsi rohkeasti:\n\n-- Niin täytyy ollakin, siten vain on työmme mahdollinen!\n\nMutta Silta hautoi hiljaisissa mietteissään tapahtunutta keskustelua.\nSe oli hänelle kylläkin aseman kärjistänyt, mutta ei sitä\nselventänyt, -- ei, sen pahempi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMetsäiseltä harjutieltä laskeutui piispan seurue pitkänä,\nkiemurtelevana jonona hiekkaista rinnettä pitkin aukealle alangolle,\nmissä pienen, harmajan kylän paikkeilla oijustie yhtyi vanhaan\nhuovitiehen. Siihen kanervikkorinteelle pysähtyisivät etummaiset\nparvet ja ryhmä ryhmän jälkeen laskeutui satulasta. Piispalle oli\nnäet siinä vaihdettava uusi ratsu ja hetkisen sai seurue samalla\nhevosiaan syöttää ja itsekin levätä. Mielihyvällä venyttivät kaikki\npitkästä ratsastuksesta kangistuneita jäseniään. Eväät otettiin\nesille ja paisteisella ahteella haukattiin, kylän lasten aidan\ntakaa kurkistellessa, kiireinen pala. Sillä pitkään ei ollut aikaa\nsyöttöpaikalla viipyä, piispa kun aikoi jo iltapäivämessuksi ehtiä\nTurkuun ja sieltä vielä samana iltana Kuusistoon.\n\nMutta kun orhiit vielä parhaillaan rouskuttelivat ohriaan tien\nvarrella ja ajajain lepäilevät parvet olivat eväihinsä kiintyneet,\nsilloin saapui Turusta päin huimaavaa vauhtia viilettäen ratsumies,\nsama, jonka Erik Fleming edellisenä iltana oli ennakolta lähettänyt\nviemään saapumisestaan sanaa piiritysjoukkoon. Hengästynyt huovi\nkysyi hätäisesti herraansa ja tuokion kuluttua nähtiin Erik Flemingin\nnopeasti rouvaansa hyvästelevän ja sitten nousevan vereksen ratsun\nselkään. Häntä seurasi Niilo Grabbe ja pari asepalvelijaa ja he\nlähtivät täyttä neliä karauttamaan Turkuun päin.\n\nPiispan seurueessa ei kotvaan aikaan käsitetty, mitä siinä oikein\noli tapahtunut. Vasta vähitellen lähti ryhmästä ryhmään kulkemaan\nkuiskiva sanoma:\n\n-- Tanskalaisten laivasto on laskenut Turunlinnan alle.\n\n-- Sören Norby on sinne itse saapunut, mukanaan suuri sotajoukko!\n\n-- Tuomas junkkari on apua saatuaan käynyt ryntäämään piirittäjiä\nvastaan. Taistelu on alkanut Tallinmäellä.\n\n-- Juuttien ylivoima on suuri, Turussa on hätä...!\n\nSellainen oli viesti. Piispan ympärille, joka viitta hartioillaan,\nkookkaana ja leveänä seisoi kanervikossa, keräytyivät hänen\nkanunkinsa ja jälellejääneet aateliset hölmistyneinä neuvoja\nkysymään, ja hätääntyneet naiset häärivät siinä yhä udellen uusia\ntietoja. Tuokion seisoi piispa pää kumarassa. Sitten viittasi hän\nhenkivartijoilleen ja käski satuloida ratsut.\n\n\n\n\nIII. KOROISTEN RAUNIOILLA.\n\n\nKellertävässä kevättulvassaan virtaavaa Aurajokea ylöspäin souti\nillansuussa raskaita lastivenheitä toinen toisensa perästä,\nponnistellen sen parin neljänneksen päässä kaupungista olevan\nmultarannan ohitse, jossa vanha Turku oli sijainnut, ennenkuin\ntuomiokirkko rakennettiin Unikankarin mäelle. Vihaisimmin puski\nvirta vastaan sen jyrkkätörmäisen niemen kohdalla, missä Vähäjoki\nlaskee pääjokeen, eivätkä joutaneet vastasenvetäjät siinä kuin\nohimennen ihmettelemään, mikä suuri pappisjoukko nyt seisoi vanhan\npiispanlinnan raunioilla. Mutta sen pienen haapion soutajat, joka\nlastivenheiden lomitse laski viistoon joen poikki juuri linnantörmän\nrantaan, ne tiesivät, mitä pappiskokousta nyt Koroisissa pidettiin:\nSiellä odotti piispa seurueineen tietoja Turusta ja käymässä olevasta\ntaistelusta.\n\nNäitä tietoja palasivat juuri nuo pikkuvenheen pappispukuiset\nsoutajat piispalle hankkimasta.\n\n-- Olisipa täällä Kurjella nyt turvallinen pesä, jos Koroisten\nlinna vielä olisi pystyssä, virkkoi heistä vanhempi raunioita\nkatsellen, kun venhe virrasta solui rantasuvantoon. -- Mutta tämä\nlinna katsottiin kai liian halvaksi asunnoksi Suomen mahtaville\nkirkkoruhtinaille.\n\n-- Sehän kuuluu palaneen sata vuotta sitten tämä linna, josta\nalkujaan kristinuskoa Suomeen levitettiin. -- Niin tiesi toinen\npappi, sauvoen rantaa myöten valkamaan. -- Tänne oli silloin palanut\nlinnan kappalainenkin, eikä senjälkeen enää ruvettu Koroisia\nkorjaamaan.\n\n-- Ei, rakennettiin piispoille kahta uljaampi linna Kuusistoon, jonne\nKurjen mieli nytkin palaa. Mutta sinne taitaa hänen näissä oloissa\nkäydä vaikeaksi lentää.\n\n-- Mikä tulee siis eteen meille ja koko suurelle seurueelle? kysyi\nensiksi maihin noussut, katsellessaan törmällä liikkuvaa väkeä.\n\n-- Niin, sanoppas se! En tiedä muuta, kuin että me seuraamme\njoukkoa...\n\nMiehet läksivät jo nousemaan törmälle. Siellä korkealla\nlinnanrauniolla, jonka keskiosa vielä oli vyörymättä säilynyt,\nseisoi piispa turkislevätissään, levotonna tähystellen Turkuaan,\njosta tuomiokirkon vaskitettu katto ilta-auringon kiilloittamana\nkimalteli matalan rantavesakon ja piispanpeltojen yli. Hän oli\nLaukosta palatessaan pysähtynyt tähän vanhaan piispankartanoonsa,\njossa muinoin oli ollut Suomen kirkkohallinnon tyyssija ja jonka\nmatalassa puurakennuksessa piispat vielä viime aikoihin asti olivat\nasustaneet silloin tällöin, kun kulku Kuusiston saareen oli hankala.\nHuonoenteiseltä näytti lännen ranta. Aningaisten puoli Turkua oli\nsakean savun peitossa; savun keskeltä leimahteli yhä leveneviä\nliekkejä ja kuului torvenpärinää ja tykinpauketta. Piiritysjoukon\noli täytynyt peräytyä linnan luota, siitä oli jo päivällä sanoma\nsaapunut. Nyt varrottiin, jaksoivatko Fleming-veljekset pidättää\nvainonväkeä edes kaupunkiin pääsemästä.\n\nJännittynein mielin kääntyi piispa törmälle kiipeäväin pappien\npuoleen, odottaen näiden viestiä.\n\n-- Sillalla jo taistellaan, kertoi hengästyneenä nuorempi papeista,\njoka ensimmäisenä raunioille ehti.\n\n-- Meikäläiset ovat siis väistyneet Aningaisten puolelta? kysyi\npiispa.\n\n-- Niin ovat. Peräytyessään sytytti Ivar Fleming siellä ruutiaitan,\nettei se joutuisi juuttien saaliiksi, ja siitä nyt palo leviää.\n\n-- Kirkon puoli on siis vielä meikäläisten käsissä?\n\n-- On, mutta kauan he eivät voi sitä puolustaa. Sören Norby on jo\nlaskenut laivoistaan väkeä luostarin rantaan...\n\nAirut viittasi Kaskenmäeltä valkoisena paistavaan\nluostarirakennukseen ja jatkoi:\n\n-- Turkulaiset pakenevat kaikille suunnille, kantaen tavaroitaan\nminkä jaksavat ja ajaen lapsiaan ja karjaansa edellään. Siellä on\nsanomaton sekasorto.\n\n-- Kuuluuhan se tännekin, huoahti piispa, katsahtaen joentakaiselle\nrannalle. Siellä hämeentieltä kajahti iltatyyneessä juoksevan karjan\nkellojen kilinää ja tientäydeltä pakenevain perhekuntain hätäisiä\nhuutoja. Turun asukkaat tunsivat juuttien julmuuden heidän entisiltä\nretkiltään ja muistivat varsinkin tuoreesti sen verisen hävityksen,\njohon Otto Rud merisisseineen 13 vuotta sitten oli upottanut heidän\nkotinsa ja omaisensa. He eivät nyt millään hinnalla tahtoneet samaan\nverilöylyyn joutua, vaan koettivat henkensä edestä paeta. Toisia\npakolaislaumoja näkyi juoksevan peltoja pitkin metsään päin, toisia\ntaas joella souti.\n\n-- Tapasitteko kapitulissa ketään? kysyi piispa edelleen.\n\n-- Tyhjä oli, niin kuin kirkkokin. Tuomiorovastintalosta oli vanha\nVennä jo aamulla lähtenyt maatiloilleen, eikä näkynyt enää toisiakaan\nprelaatteja.\n\nPiispa vaikeni, syventyen taas tuota yhä sakovaa savumerta\ntähystämään. Muutamat papit hänen seurueessaan kuuluivat hätäilevän\nja huokailevan, että miksi tässä viivytään, miksei lähdetä pakosalle.\nMutta piispa ei ollut heitä kuulevinaankaan. Tuokion kuluttua hän\nhiljemmin kysyi Turusta palanneilta:\n\n-- Näittekö Kuusiston huoveja siellä taistelupaikalla?\n\n-- Oli toisten joukossa niitäkin, sekasin ovat siellä nyt eri herrain\nväet...\n\nKaikki tiesivät piispan vielä tuumivan päästä Kuusistonsa muurien\nturviin. Hän oli sitä varten jo taipaleelta lähettänyt mestari\nKonradin muutaman henkivartijansa seuraamana Piikkiöön ottamaan\nselkoa, olisiko hänellä nyt tuossa lujassa linnassaan suojapaikkaa.\nSen väki ja aseetkin olivat kyllä pahaksi onneksi luovutetut\nTurunlinnan piiritysjoukolle, mutta piispa toivoi, että Kuusiston\nlinnanvouti olisi viime hetkessä palauttanut väkensä piispanlinnaa\npuolustamaan. Siinä tapauksessa olisi hän kiertotietä vieläkin\nseurueineen pyrkinyt sinne, -- ennenkin oli Kuusisto kestänyt\njuuttien piirityksen.\n\nTiedettiinpä siinä törmällä syykin, miksi piispa niin hartaasti\nikävöi linnaansa. Siellä ei ollut ainoastaan hänen suuri\nperintöomaisuutensa, kultansa ja hopeansa, hänen kirkkokalleutensa,\narvokas kirjastonsa ja brevaarionsa, -- siellä oli hänelle jotakin\nvieläkin kalliimpaa. Jo Otto Rudin retken aikana olivat toimeliaat\nkanungit saaneet sinne salaa pelastetuksi tuomiokirkon kalleimmat\npyhimysjäännökset, ennen kaikkea Pyhän Henrikin hopeoidut luut. Asia\noli ollut papiston salaisuutena -- se arkku, jota Heikinmessuissa\ntällävälin oli Turun rahvaalle näytetty, oli ollut väärä -- ja nämä\nSuomen kirkon suojelusaarteet tahtoi piispa Kurki nyt ennen kaikkea\npelastaa millä hinnalla tahansa.\n\n-- Mutta miten? puheli hän itsekseen, astellessaan edestakaisin\nraunion laella. -- Tuoko Konrad sieltä ajoissa tietoja ja\nminkälaisia? Ja jos ei Kuusisto kestä, mitä sitten? Jätämmekö\nkirkon kalleudet vihollisten ryöstettäviksi, vai jättäydymmekö\ntänne juuttien armoille, koettaaksemme sovitteluilla pelastaa, mitä\npelastaa voi?\n\nPäivä laskeutui jo matalalle, paistaen himmeästi kuin harson\nläpi läntisten savumäkien takaa. Joensuulta soinut tykinpauke\ntalttui ja lakkasi: ja taas oli kaikki kaamean äänetöntä. Mitä\nse merkitsee? Hätäilevinä kulkivat piispan seurueeseen kuuluvat\nnaiset, jotka, samoinkuin enimmät papitkin, olivat majoittuneet\nKoroisten puurakennukseen, törmällä, kysellen, miksei lähdetä jotakin\npakopaikkaa hakemaan. Piispa kuuli illan kolakassa tyyneydessä ne\nkuiskivat kysymykset, mutta ei ollut niitä vieläkään kuulevinaan.\n\nVihdoin rupesi joen takana taas näkymään liikettä ja sieltä kuului\nrientävän sotaväen raskasta töminää. Taas viiletti venhe, jonka\nperässä ratsuja uitettiin, viistoon joen yli Koroisten rannalle.\n\n-- Onko se Kuusiston airut? kysyi piispa malttamatonna\nseuralaisiltaan.\n\n-- Ei, siinä näkyy tulevan herra Erik Fleming, vastattiin.\n\n-- Hänkin on siis jo lähtenyt Turusta!\n\nVankkaryhtinen soturi, turkulaisten suosikki ja toivo, nousikin\nkotvan kuluttua parin huovin seuraamana ravakasti törmälle ja\nkiirehti puurakennukseen, odottavain naistensa luo. Kohta sieltä\npalattuaan käski hän asepalvelijain viipymättä satuloida rouville\nratsut. Heitä odottaessaan puhui hän alhaalta pihalta ylös piispalle.\n\n-- Isä, täällä ei ole sinullakaan nyt enää turvallinen olinpaikka.\nJuutti on voitostaan juopuneena.\n\n-- Vihollinen on siis voittanut ja te peräydytte? kysyi piispa.\n\n-- Pakko on peräytyä ylivoiman alta, jotta taas toisen kerran\nvoitaisiin taistella ja voittaa.\n\n-- Tanskalaisten käsiin jää siis jälleen onneton maamme, huoahti\npiispa raskaasti. -- Ajaako vihollinen teitä takaa tännepäin?\n\n-- Ei ole tietoa, seuraako hän meitä vai toisia, jotka peräytyvät\nKupittaan tietä, vai jääkö hän Turkua ryöstämään, kertoi Erik herra,\nlisäten: -- Mutta jos junkkari Tuomas von Greendorp vain tietäisi\nmeidän kahden täällä olevan, niin hän varmasti joukkoineen tänne\nhyökkäisi.\n\nPiispa katsoi tutkivasti nuorta ylimystä ja virkkoi sitten:\n\n-- Niin, hän ei rakasta suuria, Erik, koska hänen silmukastaan\nluiskahdit.\n\n-- Ei, ja se lemmettömyys on kyllä molemminpuolista: Hän hirttää\nminut taikka minä hänet! Mutta ei juutti arkaile sinunkaan\npiispallista pukuasi, isä, enempää kuin niiden piispojen hiippoja,\njotka vuosi sitten Tukholmassa telotettiin.\n\nPiispan katse oli jo levoton, mutta tyyneesti hän vastasi:\n\n-- Olen rauhan mies, miekkojen kalske käy minusta syrjässä.\n\n-- Turha toivo! huudahti soturi varmasti. -- Ne vihaavat sinua nyt\nyhtä katkerasti kuin minua siksi, että oltuasi kerran Kristianin\nsuosiossa heittäydyit meidän puolellemme. He ovat kyllä tunteneet\nhenkivartijasi piiritysjoukossa ja Kuusiston tykit ovat heitä monasti\npuraisseet.\n\nPiispa koetti vieläkin epäillen väittää vastaan: -- Minä elin\nkuitenkin ohi sekä Tukholman että Turun verilöylyn.\n\nMutta Erik herra puisteli päätään:\n\n-- Silloin Kristian sinua ja Kuusistoasi pelkäsi, -- nyt, kun hänen\nei tarvitse sinua pelätä, ei hän sinua säästä.\n\nItsekseen myönsi Kurki-piispa nuoren ystävänsä väitteet oikeiksi ja\ntaas hän kaihoten huoahti:\n\n-- Jospa olisin nytkin lujan linnani ja kelpo väkeni suojassa!\n\nErik Fleming huomasi samassa ratsut satuloiduksi ja lausui piispalle\nhyvästit. Hän oli lähdössä saattamaan nuoren vaimonsa siskoineen\nsyrjään sodan jaloista Yläneen kartanoon, sieltä sitten itse\nkiirehtiäkseen Hämeenlinnaan, johon hänen veljensä Ivar ja Niilo\nGrabbe nyt juuri johtivat hänen peräytyvää sotaväkeänsä, -- siellä\noli suomalaisten joukkojen määrä yhtyä. Mutta vielä hyvästeltyään hän\ntuokioksi pysähtyi ja lausui piispalle vakavasti:\n\n-- Älä toivo, arvon isä, voivasi toisen kerran asettua voittavain\ntanskalaisten puolelle. Muistappas piispa Hemming Gaddia! Hän\najeli pari vuotta sitten täällä kuningas Kristianin asiamiehenä ja\ntaivutteli puheillaan meitä juuttien puolelle, mutta kuitenkin hänet\nKristianin käskystä hirtettiin Raaseporin valleille. Ja muista:\nTanskalaisten voitto ei ole nyt pitkä, me palaamme kyllä Turkuun!\n\n-- Sitä toivokaamme. Pyhä äiti suojanasi, poikani!\n\nEntistä levottomampana käveli piispa nyt nurmettuneella vallilla.\nPihalla kuului joku pakolainen kertovan hätääntyneelle pappis- ja\nnaisväelle, että viholliset jo ryöstävät Turkua ja että he ovat\nsaartaneet panttivangikseen arkkipresbyteerinkin -- eivät säästä\npappeja eikä maallikoita! Ja taas sieltä kyseltiin, miksei jo lähdetä\npakosalle. Mutta piispa viipyi vain raunioilla, kävellen yksin\ntasaista tahtiaan edestakaisin muurinharjalla. Joskus pysähtyi hän\nsentään melkein tuskallisella kuiskeella itsekseen lausumaan:\n\n-- Pakoonko...? Tuuliajolleko hylkäisi Kurki hiippakuntansa?\nKirkkonsa vihollisten jalkoihin -- ei, ei...!\n\n-- Siinä hän on oikeassa, virkahti tuon kuiskeen kuullessaan Pietari\nSärkilahti tovereilleen, joiden seurassa hän odotellen oli istahtanut\nsuistuneen vallin rinteelle. He olivat päiväkauden vielä suuremmalla\njännityksellä kuin piispan muu saattue seuranneet Koroisista\ntapausten menoa, oivaltaen hyvin niiden vaikutuksen heidän suuriin\ntoivoihinsa ja alotettaviin toimiinsa. Piispan käskystä olivat he\npysyneet hänen matkuessaan, mutta levottomina he olivat toisiltaan\nkysyneet: minne asti, kuinka kauan? -- Nyt, jos koskaan olisi\nkirkon paimenten pysyttävä laumansa luona, sitä hädässä avustaen ja\nrohkaisten, lisäsi Pietari.\n\n-- Mutta jospa Kuusistokin menee ja piispa vangitaan...? epäili Silta\ntapansa mukaan.\n\n-- Kaiken uhalla, intti Pietari. -- Miksi on papeista tehty\nruhtinaita, heidänhän tulisi olla vain paimenia.\n\nVallitsi hetken äänettömyys vallin rinteellä niinkuin sen\nharjallakin. Vihdoin virkkoi kuumaverinen Jaakko Kurki:\n\n-- Jääkäämme me tänne paimeniksi, saarnatkaamme sorretuille\nvalloittajista välittämättä!\n\n-- Tuskinpa vihollinenkaan meistä välittäisi, köyhistä\nsaarnamiehistä, lausui Siltakin innostuen.\n\n-- Toisenlaiseen taisteluun tänne palasimme, huoahti Särkilahti. --\nMutta ehkä tästä meille tarjoutuukin työmme lähtökohta. Yrittäkäämme,\nilmoittakaamme piispalle toivomme...\n\nHän lähti jo Jaakko Kurjen kanssa nousemaan vallin harjalle\npiispan luo. Mutta siellä katkasi heidän retkensä kaikkien huomion\nkiintyminen ratsastajaan, joka täyttä neliä lasketti joenvartta\nalaspäin Koroisiin. Piispan tyyneenkylmiltä kasvoiltakin kuvastui\npingoitettua jännitystä, sillä kaikki tunsivat jo ratsastajan\ndekaanon mukana Kuusistoon lähteneeksi huoviksi, -- miehen oli vain,\nvihollista välttääkseen, täytynyt ajaa pitkät kierrokset Viljasuon\nympäri, ja siksi oli hän viipynyt.\n\nPiispa laskeutui vallille nousseiden ohi puolitiehen alas\nlinnanraunioilta ja uteli kärsimättömänä airueelta:\n\n-- Palaatko yksin, missä dekanus?\n\n-- Hän nousi Kuusiston rannassa piispanlaivaan.\n\n-- Siis ei linnamme kestä?\n\n-- Siellä ei ole miehistöä, ei tykkejä. Ja vihollisten aluksia\npurjehtii jo salmessa.\n\nPiispa hengähti raskaasti, ikäänkuin olisi hän tuntenut kohtalonsa\nratkaistuksi. Mutta taas hän ojentausi ruhtinaalliseen arvokkuuteensa\nja tutki rauhallisesti huohottavaa airutta:\n\n-- Saatiinko edes tavarat sälytetyiksi laivaan?\n\n-- Mikäli ehdittiin, mutta paljo täytyi jättää, eikä kaikkia\nkiireessä löydettykään.\n\n-- Ettekö kyselleet kappalaiselta, tiukkasi piispa kiivastuneena. --\nHänhän tunsi talletuspaikat.\n\n-- Kappalaista ei näkynyt linnassa.\n\nPiispa tarkasteli airutta kuin epäillen, hän ei näyttänyt tätä\nkäsittävän.\n\n-- Mutta kalliimmat kirkon aarteet saitte toki laivaan? uteli hän\nedelleen.\n\n-- Niin sanoi mestari. Hän purjehti jo ulos merelle, pyrkiäkseen\nyöllä vihollislaivoja kiertäen pohjoiseen. Raumalla sanoi odottavansa\nteidän korkea-arvoisuuttanne.\n\nVerkkasin, raskain askelin laskeutui piispavanhus, nämä viestit\nkuultuaan, alas hämärtyvälle pihalle. Kaikki keräytyivät hänen\nympärilleen neuvottomin, hätäisin katsein, odotellen hänen\nratkaisuaan. Hetkisen siinä piispakin seisoi ikäänkuin taistellen,\nmutta seuraavassa tuokiossa hän jo rupesi antamaan lyhyviä,\ntäsmällisiä määräyksiään, käskien kaikkien heti hankkiutua yölliselle\nmatkalle.\n\n-- Siis pakoretkelle!\n\n-- Vihdoinkin!\n\nSitä käskyä ei tarvinnut saattueelle kahdesti toistaa; se oli,\npelon valtaamana, sitä sanaa jo pelastuksenaan odottanut.\nNopeasti riensivät kaikki illan pimeässä järjestymään entiseksi\nsaattoseurueeksi. Saksanmaisterien pieni ryhmä vain pysyi\nvitkastellen koossa ja vihdoin sai nuori Jaakko esitetyksi enolleen\nheidän äskeisen, yhteisen toivomuksensa. Arvid Kurki katseli\ntuokion lemmikkipoikaansa, katseli hänen vakavia, päättävännäköisiä\ntovereitaan, mutta nousi sitten sanaa puhumatta ratsunsa selkään,\njonka henkivartija hänelle siihen talutti. Ja vasta satulasta hän\nharvakseen saneli:\n\n-- Te seuraatte minua. Hiippakuntaamme hallitaan sieltä, mihin me\nasetumme. Ja kirkkomme säilyy, niinkauan kuin sen pyhät reliikit, --\nne ovat pelastetut!\n\nHän käänsi kookkaan ratsunsa poispäin. Tuo tukeva, pinnaltaan tyyni\npiispa oli nähtävästi sanoillaan koettanut rohkaista itseään ja\nseuralaisiaan. Mutta nuoret maisterit kuulivat, että tavallista\nvarmuutta ei nyt soinut hänen äänessään ja he ymmärsivät, että hän,\nsen itse oivaltaen, niin äkkiä ohjasi ratsunsa aitojen väliselle,\nkapealle kujatielle, siten alottaen pakoretkensä.\n\nÄäneti läksi Kurki-piispan seuruekin esimiehensä jälessä pitkänä\njonona solumaan Koroisten pihalta. Se painui pimeään, pohjoiseen\nmetsään ja siellä se pian kiirehti vauhtiaan, niinkuin pakotiellä\nainakin.\n\nRaskaalta tuntui se matka vanhasta piispasta, jonka näin täytyi\nväistyä valtansa keskuksesta. Mutta vielä raskaammalta se tuntui\nniistä nuorista papeista, jotka olivat palanneet kotimaahansa uuden,\npuhdistetun opin intoahehkuvina apostoleina paavillista kirkkoa\nojentamaan, mutta jotka siinä nyt, työnsä alkuunkaan pääsemättä,\nkulkivat paavillisen piispan jälkijoukkona, tietämättä minne. He\neivät nyt, niinkuin tavallisesti, voineet keskustelemallakaan\ntoisiaan lohduttaa, ääneti he vain katselivat yönharmaata luontoa.\n\nAjettiin juuri Pyhän Maarian seurakunnan pimeään peittyvän kivikirkon\nohi. Sen rappusilla seisoi surullista saattuetta katsellen omituinen\nolio: pitkätukkainen, liuhupartainen mies säkkimunkin harmajassa,\nrepaleisessa viitassa. Kotvan hän katseli siinä suu auki, mutta\nrämäytti sitten raikuvan naurun, niin että kivinen kirkko yön\nhiljaisuudessa kaameasti kajahti.\n\n-- Piispahan siinä pakenee Turusta, hoki hän nauraessaan. -- Eikä hän\nkoskaan enää Turkuun palaa!\n\nHevoset korskahtivat sitä naurua säikähtäneinä tiepuoleen ja\npainuivat sitten juosten läheiseen lehtoon.\n\n-- Kuka se oli tuo heikkomielinen nauraja? kysyi Silta vesakkoon\nehdittyään vierustoveriltaan.\n\n-- Sehän oli Suupalttu, mieronkiertäjä, maailmantietäjä, kuului\nvastaus. -- Heikkomielinen kyllä, mutta hyviksi ilmoiksi hän ei\nkoskaan naura...\n\nSe näkyi olevan matkalaisten yleinen käsitys, sillä melkein joka\nhevosen selässä vaihdettiin nyt ohjakset vasempaan käteen oikeasta,\njoka kiireisesti teki ristinmerkin. Ja öisessä lehdossa kuuli Silta\nedestään ja jälestään pelokkaan, hartaan huokauksen:\n\n-- Jesus-Maaria retkemme suojelkoon!\n\n\n\n\nIV. HAUTASAARESSA.\n\n\nTasaista perälaitasta purjehti Arvid Kurjen suuri, korkea\npiispanlaiva eräänä pilvipoutaisena heinäkuunaamuna Pohjanlahden\nselkää luoteeseen päin. Hämäränä viivana häämöittivät kaukaa idästä\nPohjanmaan eteläisen rannikon ulommaiset riutat, muuten suli veden ja\ntaivaan harmaja joka taholla katkeamatta yhteen. Ei luotoa merellä,\nei purjetta näkyvissä. Ainoastaan kalalokit soutelivat laivan\nympärillä sulavin kaarin, pujahtaen joskus purjeidenkin lomitse;\nmutta silloin ne aina säikähtäneinä kaikkosivat loitommalle, -- ne\nolivat nähneet miehen, tähystäjän, siellä ylhäällä keskimastossa.\n\nLokkien lentoa katselivat korkean peräkajuutan eli \"komppanian\"\nkupeelta ystävykset Silta ja Pietari, jotka tapansa mukaan muita\nvarhemmin aamulla olivat liikkeellä. Sitä tehdessään he matkansa\nmäärästä harvakseen haastelivat.\n\n-- Liian katkeraa on, -- puheli Pietari -- jos meidät, jotka\npalasimme kotiin vaikuttamaan oman kansamme keskuudessa, nyt kaiken\nlisäksi viedään meren yli Ruotsiin.\n\n-- Mikäpä tässä muu päätynee neuvoksi, vastasi Silta alistuvampana.\n-- Meitähän on nyt täällä kohta kaksi kuukautta ajettu takaa kuin\nmetsän hirviä.\n\n-- Ja siihen on mennyt kallis kesämme!\n\nSe oli tosiaankin ollut piispalle ja hänen seurueelleen kärsimysten\nkesä. Raumalle väsyneenä saavuttuaan oli piispaa kohdannut tieto,\nettä mestari Konrad siellä kyllä oli laivoineen käynyt, mutta\ntaas heti paennut merelle, koska Norbyn kaapparit olivat hänen\nkintereillään. Ratsain oli piispansaattueen senvuoksi täytynyt\njatkaa matkaansa pohjoisemmas, ja se oli joksikin ajaksi asettunut\nKokemäen vanhaan kuninkaankartanoon, joka oli entisiltä ajoilta\nauttavasti linnoitettu. Mutta liian vähän oli piispalla aseväkeä\nsitäkin puolustaakseen ja kun juuttien partiojoukkoja rupesi linnan\nympärillä parveilemaan, oli hänen seurueineen täytynyt taas väistyä\nniiden edestä. He olivat samonneet halki tiettömäin salojen ja\nryöstettyjen kylien, missä tuskin ruokaa saatiin ihmisille tai\nhevosille. Raastettu rahvas valitti haikeasti, että kun juuttijoukko\ntulee tupaan, niin se ensiksi juo oluen tynnyristä ja sitten täyttää\ntynnyrit talojen voivaroilla sekä vie ne mennessään laivoihinsa.\nJa ylpeä piispavanhus sai tällä retkellään vielä lukea kirkkojen\noville naulattuna paavin painetun pannajulistuksen itseään vastaan,\n-- hänet, samoin kuin Ruotsin muut hiipankantajat, oli näet\njulistettu kirkonkiroukseen syystä, että he pari vuotta sitten olivat\nvirastaerottaneet isänmaataan vastaan vehkeilevän arkkipiispan,\nKustaa Trollen, joka oli Kristian kuninkaan ja paavin yhteinen\nsuosikki. Näitä pannajulistuksia nyt kirkonoville naulasivat raa'at,\nryöstelevät tanskalaiset merimiehet ja palkkasoturit.\n\nVihdoin oli Arvid saanut Anolaan, jossa hän muutamia päiviä oli\nlymynnyt sukulaistensa, Laukon Kurkien, luona, viestin, että hänen\nlaivansa määräpäivänä odottaa häntä Ulvilassa, ja tässä virkeässä\nkauppakylässä hän lopulta tapasikin kaivatun, kalliita aarteita\nkuljettavan aluksensa. Kiireellä oli sieltä merelle lähdetty, sillä\nSören Norbyn laivoja saatettiin odottaa joka hetki väylänsuulle. Tämä\nkesytön, rohkea merisankari, joka aina ilmestyi sinne, mihin häntä\nvähimmin toivottiin, ja joka tuntui olevan yhtaikaa monessa paikassa,\nhän oli jo Suomenkin saaristoväkeen ajanut niin kaamean pelon, että\nse uskoi hänen paholaisen taikavoimalla liikkuvan.\n\nMutta onnellisesti oli piispan nopeakulkuinen laiva toki edellisenä\niltana päässyt Reposaaren ohitse ja se purjehti nyt vapaana väljiä\nvesiä. Pitkistä ajoista oli siten piispakin saattanut täysin\nturvallisesti nukkua yönsä ja hänen seurueensakin viipyi nyt pitkään\nkannen alle laitetuilla yötiloillaan.\n\n-- Muut kaikki iloitsevat siitä, että ollaan kulkemassa Ruotsiin,\nKustaa Vaasan turviin, virkkoi Silta hetkisen kuluttua. -- Siellä on\njo maa tanskalaisista puhdistettu ja uusi aika koittanut.\n\n-- Mutta hyljättäisiinkö siis tämä kotoinen kolkka? -- ei, sitä ei\ntoki Kurkikaan toivone, huudahti Särkilahti. -- Ja meille juuri tämä\nmaa uskottiin työmaaksi; meidän oli tuotava uusi aika Suomeenkin.\n\n-- Niin oli aikomus, mutta tiedäthän: me seuraamme nyt joukkoa!\n\n-- Kuinka pitkälle, -- oh, me olemme kuin vangit...!\n\nAamun edetessä rupesi toki vähitellen laivan uumenista nousemaan\npienin parvin esille pappeja ja naisia, niin että he ennen pitkää\nmelkein täyttivät aluksen avaran kannen. Piispan seurue oli näet\ntällä pakomatkalla vielä melkoisesti kasvanutkin, sillä monen\naateliskartanon rouvat ja neitoset olivat niistä pitäjistä, joissa\njuutit riehuivat, liittyneet pakojoukkoon. -- Niinpä oli Anolasta,\njonka Knut-isäntä aseväkineen oli rientänyt yhtymään Flemingien\njoukkoon, Arvid Kurjen sisar tyttärineen paennut piispanlaivaan.\nJuuri sitä pientä ryhmää, jossa Elina-rouva ja Brita-neito levon\njälkeen iloisina ja verevinä nyt liikkuivat, tarkkasivat perässä\nseisovain nuorten pappien katseet. Sillä he näkivät heikon toverinsa,\nMikael Karpalaisen, taas lähentelevän tuota hänelle vaarallista\nseuraa.\n\n-- Katso, -- kuiskasi Silta, -- katso, miten mies tähystelee selälle\nja laineisiin, mutta kuitenkin hänen silmänsä, ikäänkuin itseltään\nvarkain, yhtämittaa singahtelevat neitoseen päin.\n\n-- Mikko-veljemme luonne soveltuu huonosti selibaattisääntöön,\nvastasi Särkilahti säälien. -- Liekki vetää kärpäsparkaa!\n\n-- Ja neiden katse kertoo, että hän sen huomaa ja että se on hänelle\nmieluista.\n\n-- Mutta sangen herttaista on oikeastaan tuo nuorten leikki.\n\n-- Katso, liekki jo nykäsi...!\n\nNuori, haavesilmäinen pappi oli, ohjattuaan jo askeleensa pois\nkeulaan päin, taas kääntynyt ympäri ja siinä hän nyt seisoi\nmaston luona Laukon naisia haastattamassa. Molemmilla nuorilla\noli huulillaan hymy ja poskillaan kaunis puna, kun he kaiteen yli\ntoisilleen lokkien lentoa näyttelivät.\n\n-- Anolasta asti on Mikko kuitenkin taas urheasti taistellut,\nsen olen nähnyt, kertoi Silta kajuutan kupeella. -- Väliin hän\ntaipaleellakin kuin pistettynä ratsasti syrjään, milloin tunsi\njoutuneensa liian lähelle Kurjen väkeä, ja majapaikoissa olen hänet\nusein polviltaan tavannut... Mutta nyt on taas kaikki hukassa, nyt en\nmene takuuseen, ettei Mikko uudelleen uhkaa heittää pois kauhtanaansa\nja lähteä Viaisiin maamyyräksi.\n\nPietari Särkilahti katseli kauan ääneti tuota nuorten ilmeistä\nlämpenemistä ja hänen leveältä leuvaltaan rupesivat kasvolihakset\npingoittumaan, niinkuin aina, milloin hänessä voimakkaat mielikuvat\nsyntyivät. Kaunis on tuo nuorten lempi, raitis ja puhdas kuin meren\nlaine, -- miksi sen pitää olla toivottoman? Niin kysyi hän itseltään.\nJa siitä kysymyksestä lähtivät hänen vilkkaassa mielessään taas uudet\nmietteet puhkeamaan. Sillan huomioihin hän ei mitään vastannut,\nmutta kun Jaakko Kurki samassa astui ulos \"kompaniasta\", jossa\nhänellä enonsa kanssa oli ollut makuutilansa, käveli Pietari kohta\ntämän rotevan ystävänsä luo. Hän viittasi kaiteen vieressä seisovaan\nryhmään ja uudisti Jaakolle ääneensä äsken itselleen tekemänsä\nkysymyksen. Ja kun Jaakko vain hymähti noille kainoille kuhertaville,\nvirkahti Pietari:\n\n-- Mitähän jos lemmensairas veljemme pappiudestaan huolimatta\nmenisikin avioon!\n\nNuori Kurki vastasi hilpeästi:\n\n-- Niin, jos Wittenbergissä oltaisiin, niin me varmaankin noista\nmerkeistä päättäen pian olisimme Mikon kanssa langokset.\n\n-- Mutta miksei täällä? kysyi Pietari terävämmin.\n\n-- Sinä tarkoitat...? -- Hilpeys kaikkosi vähitellen Jaakko Kurjen\nmustista silmistä, joiden katse rupesi värähtelemään. Mutta Pietari\nvastasi:\n\n-- Tarkoitan, että astuisimme rohkean askeleen, jolla oppimme elämään\nsoveltaisimme. Sellaista opetusta meille Luther aina suositteli...\nMutta nyt on kysymyksessä ylhäinen neito, sisaresi...\n\nNuori, harteikas, pappispukuinen ylimys seisoi kauan kuin\nkivettyneenä, tuijottaen harmajaan avaruuteen, jossa pilvet\nvähitellen tuulen ajelemina ohenivat. Hänessä murtelivat omaksumansa\nuudistusaatteet ankarasti voimiaan perinnäisiä ennakkoluuloja\nvastaan, hänen innostuksensa kirkonreformiin painiskeli sen\nkunnioituksen kanssa, jota hän tunsi olevansa velkaa suvulleen ja\nennen kaikkea piispa-enolleen, isänsä sijaiselle. Pietarin kysymys\ntupsahti häntä vastaan niin äkkiä, että se ensi hetkellä hänestä\ntuntui aivan mahdottomalta -- hänen sisarensako, Kurjen ylpeää sukua,\nantautuisi asemaan, jota yleisesti ja syvästi halveksuttaisiin! Mutta\ntämän tunteensa oivalsi hän samassa heikkoudeksi. Pietarin sanat\nolivat johdonmukaiset ja terävät ja tuo hänen edessään kaiteen luona\nkuiskaileva nuori pari, se oli vakuuttava.\n\n-- Sisareni on nuori, hän ei uhraustaan ymmärtäisi, puhui hän hiljaa,\nkuin itsekseen perustellakseen tuota mahdottomuutta. Itse hän\nkuitenkin tuokion kuluttua kumosi väitteensä: -- Mutta jos hän Mikkoa\nrakastaa, niin hän voi murtaa tavan ja suvun kahleet. Hänessäkin on\nKurjen verta...\n\nMikko Karpalainen oli sillävälin huomannut, että hänen toverinsa\nhäntä tarkastivat; samassa hetkessä oli hänelle selvinnyt, kuinka\nhän jälleen oli kulkemassa kuilun partaalla. Kalveten ja ikäänkuin\nkokoonpainuen pakeni hän äkkiä keskikannelta ja hiipi kauas\nkeulapurjeen taa, taasen itsensä kanssa vaikeita käräjiä käymään.\nMutta Jaakko viittasi sisarensa luokseen ja virkkoi, punastuvaa\nneitosta tiukasti silmiin katsoen:\n\n-- Sinä pidät toveristani..., ei, en sinua siitä moiti! Mutta kuule\nBrita, jos sinua Mikko omakseen pyytäisi, uskaltaisitko hänelle mennä?\n\nTyttö säpsähti, tuo kysymys sisälsi jotakin, jota hän ei ollut\nkoskaan ajatellut..., ehkä oli hänen mieltymyksensä aivan\nsopimatonta! Ujostellen hän senvuoksi änkytti:\n\n-- Mutta hänhän on pappi...\n\n-- Juuri siksi kysyn: uskaltaisitko! Kuten olen sinulle kertonut,\nSaksassa ovat jo monet toverimme naimisissa, monet ylhäisetkin naiset\novat papeille ruvenneet vihityiksi vaimoiksi, -- täälläkin tahdomme\nkumota vanhat, nurjat käsitykset. Tuo liittonne ei siis ehkä olisi\nmahdoton -- uskaltaisitko?\n\n-- Sehän ei riipu minusta, vastasi tyttö nyt käsittävämpänä, mutta\nhänen silmänsä katsoivat jo kirkkaan terävinä. -- Tiedäthän, eno...\n\n-- Tiedän. Mutta jos se sinusta riippuisi, niin uskaltaisit, --\narvasinhan sen, pikku, urhea siskoni!\n\nTyttö kiirehti ujona pois, rukousnauhaansa turvautuen. Mutta nuoret\npapit seisoivat vakavina vastakkain ja lukivat toistensa silmistä\nyhteisen, alakuloisen mietelmän. Joka askeleella kohtasi heidän\npienintäkin aloteaijettaan heti sama mahtava este: Hievahtamaton,\nvoittamaton Kurki-piispa ja hänen mieliä kahlehtiva valtansa...!\n\nJo astui vihdoin piispakin kannelle ja kävi pitämään aamumessuaan,\njota hän ei matkoillaankaan laiminlyönyt. Sen suoritettuaan asteli\nhän reippaana, terveennäköisenä seurueensa joukossa, tervehtien\nryhmää toisensa perästä ja tarinoiden sekä pappien että maallikkojen\nkanssa iloisempana kuin pitkiin aikoihin. Olihan hän nyt muhkeassa\nlaivassaan kalliiden aarteidensa luona ja lähimpäinsä ympäröimänä,\neikä vihollista kuulunut. Taas kajasti maailma hänelle kirkastuvana,\nniinkuin se kesäinen päivä, joka juuri pilvien takaa pilkisti esille.\n\nHetken kannella käveltyään pysähtyi kankealiikkeinen piispa\nperämiestä varten rakennetulle kohokkeelle ja katseli siitä, miten\nlaiva halkoi loivia laineita, aina yhtä oikoseen länsipohjaa kohden.\n\nSyrjemmässä saksanmaisterit yhä kuiskaillen keskustelivat. Jaakko\nkertoi enonsa aikovan, vihollislaivat eksytettyään, lähteä Kustaa\nVaasalta pyytämään apua juuttien karkoittamiseksi Suomesta. Mutta\nsiitä avusta ei ollut nyt valitettavasti suuria toiveita; uudella\nvaltionhoitajalla, jonka vielä oli turvauduttava rahvaanjoukkoihin,\noli Ruotsissa liian monet raudat tulessa.\n\n-- Miksemme hae apua oman maamme rahvaalta? kysäsi Pietari äkkiä.\n\n-- Siitäkin puhuimme enon kanssa, kertoi Jaakko. -- Ehdotin, että\nkääntyisimme Pohjanmaan ripeän kansan puoleen, nostattaisimme sen\nmiehet aseisiin ja sitten rientäisimme kuin ristijoukon voimalla\nvapauttamaan kotimaamme.\n\n-- Entä ukko? uteli Pietari.\n\n-- Tuumani miellytti häntä aluksi, mutta sitten hän lausui: Se on\nunelma; talonpoikia et saa täällä liikkeelle, heille on yhdentekevää,\nkuka heitä raastaa, ruotsalainenko vai tanskalainen...\n\n-- Siinä on totuutta, myönsi Pietari. -- Liian usein on täällä\nvieras esivalta vaihdellut ja aina se on talonpoikia kiskonut. Mutta\nsittenkin. Jos enosi luottaisi itseensä, jos hän, piispa, astuisi\nitse kansansa eteen ja haastaisi sitä nousemaan sortajia vastaan...\n\n-- Ehkäpä hän vielä astuukin. Katso!\n\nArvid Kurki oli kauan seisonut perämiehen vieressä ääneti tähystellen\nkirkastuvaa taivaanrantaa. Sillävälin oli vähitellen oikealta kädeltä\nkasvanut merestä esille suurenlainen, vihanta saari, jota laiva\nlähestymistään lähestyi, vaikka sen suunta jätti saaren selänpuolelta\nsivulle. Tuohon rannikkoon, josta merenpoimuttamat hiekkasärkät\nja käppyrät männyt jo erottautuivat, kiintyi piispan huomio yhä\nterävämmin, se näytti häntä ikäänkuin puoleensa houkuttelevan. Ja\njuuri kun laiva saapui saaren kohdalle kääntyi piispa yhtäkkiä\nruorimiehen puoleen, kysyen:\n\n-- Onko suojattua satamaa tuossa saaressa?\n\n-- On, kaakon rannalla on syvä poukama, vastasi perämies.\n\nPiispa silmäili vielä ikäänkuin kaiken varalta ympärilleen: Vieläkään\nei purjetta näkynyt millään taholla, taivas oli sees ja tuuli\ntyyntyi...\n\n-- Lasketaan siihen poukamaan, virkkoi hän yhtäkkiä perämiehelle. --\nKäydään maissa pitämässä ainakin päivämessu...\n\nLaivan suunnan nopean käännöksen olivat nuoret papit ilokseen\nhuomanneet ja he katselivat nyt mielenkiinnolla, miten piispanalus,\nsaaren eteläisen kärjen kierrettyään, laski korkearantaiseen\nlahteen, johon ankkuri upotettiin. Koko seurueeseen tämä matkan\nkeskeytys vaikutti virkistävästi; ketterinä kaikki papit ja maallikot\nsoutivat laivasta lahden suviselle rannalla, jossa kypsät mansikat\npunersivat metsäistä ahoa ja vehmas, kukkainen nurmi kutsui lepäämään\ntummalehtisten tuomien siimekseen.\n\nTässä saaressa selällisessä, jossa ei ollut asukkaita -- ainoastaan\nmuutamia Närpiön rannikon kalavenheitä saapui sinne joskus\nsaunalleen pyyntimatkalta -- ja jonka suviselle rinteelle telttoja\npystytettiin, piti piispa sen päivän messut ja vielä seuraavankin\nja koko pakolaisseurue lepäili nautinnolla siellä kesäisen luonnon\nhelmassa. Vartijat tähystelivät lakkaamatta kukkulan laelta, mutta\nvihollispurjeita ei näkynyt. Ja lepäilevissä ryhmissä rupesi\nviriämään toivo, että kentiespä ei ole tarvis enää pakoretkeä\njatkaakaan, ehkä on juutti jo juoniinsa väsynyt. Ja toisissa orasti\nsiitä toivo: ehkä nyt jäädäänkin kotimaan rannikolle!\n\nMutta nuo herttaiset sydänkesän päivät eivät tuossa piiloilevassa\nkirkollisessa yhteiskunnassa sittenkään päässeet sorasoinnutta\nkulumaan. Jo pitkin matkaa oli vanhempain kuoripappien ja kanunkkien\njoukossa kytenyt kaunaa noita ulkomailta palanneita maistereita\nkohtaan, jotka pysyttelivät muista erillään ja joita heidän\nmielestään piispa liian lempeästi kohteli, vaikka he ujostelematta\narvostelivat pyhää kirkkoa ja uhkasivat uhmailla itse kanoonista\nlakia vastaan. Välit olivat kankeat, katseet karsaat. Ja niin se\nsorahti...\n\nMikko Karpalainen oli siihen syypää. Hänelle kävi taistelunsa\nylivoimaiseksi.\n\nRehellisesti oli hän täällä leposaaressakin kamppaillut. Oli paennut\nyksinäiseen notkoon aina kun tunsi tunteensa lämpenevän ja pitkään\noli hän telttarannalle pystytetyn alttarin luona rukoillut mieleensä\nlujuutta. Mutta usein veivät hänet askeleensa alttarin äärestä\nsuoraan sen hempeän neitosen luo, jonka katse jo kaukaa hänet\nkiehtoi. Niin kävi kolmantenakin saaressa vietetyistä päivistä.\nKaikista hyvistä päätöksistään huolimatta käveli Mikko taas Briitan\nkanssa kahden pitkin lämpöistä hiekkarantaa, istui hänen rinnallaan\nkanervamättäällä ja -- jo poimikin mansikan neitosen huulilta.\nTuokion lepäsi pehmyt poski hänen poskeaan vastaan...\n\nTuokion vain, mutta sen näkivät vaanivat kanungit. Veivät sanan\ntelttarannalle ja Kurki-piispalle ja hetken kuluttua kutsui piispa\ntuon säätynsä ja valansa unhottaneen papin puheilleen.\n\nRaskain mielin, suru sydämessään, seisoivat siinä rinteellä nyt\ntoiset toverukset ystävänsä onnettomuudesta keskustellen. Pilkkaajat\nolivat saaneet syytä heidän yhteistä, suurta asiaansa halventaakseen\nja he tunsivat myös itse itsensä heikoiksi sitä edustamaan, -- ehkä\narvottomiksikin! Näin Silta heidän mielialansa tulkitsi ja katkerina\ntoiset kaikki häntä vaitiollen kuuntelivat.\n\nMutta jo tuokion kuluttua Pietari väitti vastaan:\n\n-- Ei, Mikko on puhtaampi kuin noista toisista yksikään. Meidän\ntäytyy vain särkeä tuo vanha valhe!\n\n-- Särkeä, miten? epäili Silta.\n\n-- Meidän olisi pitänyt jo heti, ennenkuin kotimaahamme palasimme,\nesimerkillämme kumota koko paavillinen naimattomuushoure, pahoitteli\nSärkilahti. -- Olimme arkoja, -- nyt on se askel astuttava. Piispalle\non puhuttava totuus koristelematta!\n\nKalpeana seisoi Jaakko Kurki toveriensa keskellä, oivaltaen, että\nraskas velvollisuus nyt kohdistuu juuri häneen. Hän tunsi piispan\nennakkoluulot liian hyvin, mutta ymmärsi samalla, että kerran on se\naskel kuitenkin astuttava. Vihdoin hän suoraksi ojentautuen virkkoi:\n-- Menen enoni luo...\n\nPäättäväisin askelin käveli hän kentän poikki piispantelttaan,\npyytäen saada puhua sisarensa ja ystävänsä puolesta.\n\nArvid Kurki seisoi siellä kylmänä, mahtavana kirkkoruhtinaana, jonka\nensimmäinen tehtävä oli ylläpitää kirkkonsa arvoa ja omaansa, ja jota\nei mikään vastoinkäyminen ollut masentanut eikä mikään heimolaistunne\nheikontanut. Koko piispallisella ankaruudellaan kuulusteli hän\nrikoksensa tunnosta aivan lamaannuksiin painunutta hentoa pappia ja\nvirkkoi tylysti kutsumatta saapuneelle sisarenpojalleen:\n\n-- Tämä on vakava asia, Jaakko, miksi siihen sinä sekaannut? Mitä\ntahdot?\n\nNuori Kurki ei voinut estää ääntään vapisemasta pyytäessään ankaralta\nenoltaan:\n\n-- Isä, anna noiden nuorten päästä onnellisiksi, laske heidät\navioliittoon, sillä he rakastavat toisiaan.\n\nPiispa repäsi korkealle tuuheat kulmakarvansa ja astui lähemmäs,\nikäänkuin oikein kuullakseen.\n\n-- Houritko, Jaakko, tehtäisiinkö Briita Kurjesta torsia? Taikka\nmiten naimisiin papin kanssa?\n\nHänen sisarenpoikansa vastasi jo rohkeammalla, kirkkaalla äänellä:\n\n-- Ihmisten on säännös eikä Jumalan se, ettei pappi saa ottaa\naviokseen vaimoa, jota rakastaa. Salli sisareni mennä naimisiin\nMikael Karpalaisen kanssa ja siunaa itse heidän liittonsa!\n\nPiispa unohti nyt syrjään kuritettavanaan olevan syntisen ja iski\nuhkaavan vihansa vasamat yksinomaan kasvattiinsa:\n\n-- Tämäkö siis on sinun puhdistettua oppiasi, Jaakko, tämä\nlihanhimojen evankeliumi! Sitäkö myrkkyä siellä ulkona sieluusi imit?\nÄlä puhukaan sisaresi puolesta, hän on sinun rinnallasi puhdas...\n\n-- Puhdas hän on, mutta hän suostuu, jos saa sinulta siunauksen.\n\n-- Mitä, saastutitteko jo lapsenkin mielen! -- Piispa oli tuokion\nmelkein neuvoton, pyörähti punoittavana Mikkoon päin, mutta pysähtyi\ntaas Jaakon eteen, puhuen kumealla äänellä: -- Sinä, Jaakko Kurki,\njota työni arvokkaaksi jatkajaksi kasvatin, sinä vaadit siis minua,\npiispaa, häväisemään pyhän virkani ja pukuni ja sukuni kunnian...!\n\nVielä yritti nuorukainen puhuttelemaan piispaenoaan, yritti lämmöllä\nja taivuttavasti. Mutta Arvid Kurki ei häntä enää kuunnellut. Hän\nastui kylmänä teltan ovelle ja lausui käskijän varmalla äänellä:\n\n-- Seuratkaa minua!\n\nSiellä ulkona seisoi koko matkue eri ryhmissä odottaen piispan\nratkaisevaa rangaistusta. Hänen syväjuovaisiksi jäykistyneet\nkasvonpiirteensä osottivatkin, että hän nyt oli päättänyt yhdellä\nsyvällä iskulla katkaista viisastelevain maisterien epäterveet\nopinkaavat. Tummahko puna varjosti hänen otsaansa ja hänen äänensä\noli ankaran kirkonpäämiehen, kun hän nyt kutsui äitinsä syliin\nvaipuneen Briitan eteensä. Ja kun Elina-rouva itkien saattoi\nvavahtavan lapsen hänen luokseen, puhui piispa kolkosti ensin\nsisarelleen:\n\n-- Näen, Elina, että kirous vieläkin seuraa Kurjen sukua. Mutta\nmeidän on katkaistava siltä kärki, kuinka raskaan uhrin pyhä äiti\nmeiltä vaatineekin. Briita, kirkon rutsa ei saa koskaan sukuamme\nhäväistä! Nuoruutesi syntiä saat, tyttäreni, tutkia jälellä olevan\nikäsi Naantalissa, pyhä Birgitta siellä sielusi puhdistakoon.\n\nJo laskivat kaikki ympärilläseisovat katseensa alas vallan\nhytkähtäen, -- näin kovaa kuritusta he eivät toki olleet odottaneet.\nMutta piispa kääntyi Karpalaisen puoleen:\n\n-- Ja sinä, Mikael, käsität itse, missä sinun on katumuksesi\ntehtävä; sieltä ei sinun olisi koskaan ollut poistuttava. Mutta\nsovitusta hakiessasi älä lue itsellesi lievennykseksi sitä, että\nolet kerettiläisopein eksytetty, sillä avoimin silmin olet niiden\nriettauteen antautunut...\n\nMikon kasvoja ei se tuomio väräyttänytkään, hän näytti itse jo\nennakolta tuomionsa langettaneen. Mutta säälillä katselivat kaikki\nkalpeaa impeä, joka siinä äitiinsä nojaten seisoi vavisten kuin\nhaavoitettu karitsa, vielä täysin ymmärtämättä, mitä hänelle oli\ntapahtunut ja miksi hänen nuoren elämänsä kukka oli katkaistu. Briita\nei saanut vielä kyyneltä silmästään, mutta äiti itki ääneensä.\nHänelle nyt piispa puhui:\n\n-- Kaltoin kasvatit tyttäresi, saata hänet nyt sinne, missä pestään\npois sydämien tahrat.\n\nPiispan silmissä leimahteli nyt valtoinaan Kurkien kiihko. Mutta\nnuoressa Jaakossa oli samaa tulista verta; hänen sisartaan säälivä ja\ntuskasta pakahtuva sydämensä oli halkeamaisillaan, hän ei voinut sitä\nenää salvata, vaan kävi katkonaisesti puhumaan:\n\n-- Isä, sisareni ei ole sukuamme tahrannut, eihän puhdas lempi voi\nolla rikosta..., isä, ei lemmityn virka eikä puku sitä siksi muuta.\nMutta rikosta on sulkea nuori elämä tekopyhyyden uhriksi luostariin,\njoka juuri on tahrain paikka...\n\nPiispan, joka jo oli luullut ankaran tehtävänsä suorittaneensa, mutta\njonka silmästä ei hehku vielä ollut sammunut, sytytti uuteen kiihkoon\ntämä lemmikkipoikansa uusi kapina. Hän tunsi niiden ohjasten, joilla\nhän aina itseään hillitsi, häipyvän käsistään, mutta ei sitä tahtonut\nnäyttää.\n\n-- Vaikene, onneton, huudahti hän. -- Pitääkö sinun vielä turmiotamme\nlisätä häväisemällä pyhää kirkkoa ja kapinoimalla minua, piispaasi,\nvastaan...\n\nMutta nuori Kurki oli jo ehtinyt saada itselleen aseman selväksi ja\nvirkkoi tyyneemmin:\n\n-- Eno, minä näen, että tiemme ovat eronneet.\n\n-- Eivät ole, eivätkä ne eroa, jyrisi Arvid Kurki. -- Surunikaan ei\nsaa minua estää ojentamasta sinut pois saastaisen kerettiläisyyden\ntieltä. Sinä seuraat minua ja alistut!\n\n-- Tiemme ovat kuitenkin jo eronneet... Mutta piispa ei sitä\nmyöntänyt ja hän tahtoi sen heti osottaa koko seurueelle. Rantaan\nkääntyen kutsui hän sieltä henkivartijansa lähemmäs ja käski\ndekaanon, mestari Konradin, heidän avulla saattaa Jaakko laivaan ja\nsulkea hänet siellä yksinäiseen koppiin. Ja tuntien kiihtyneensä\nliiaksi hän ikäänkuin tekoaan puolustaen puhui:\n\n-- En voi sallia pimeydenruhtinaan hajoitustyötä edessäni\nharjoitettavan, en, vaikka läheisimpäni sen tekisi. Minun on\nvastattava kirkkoni eheydestä.\n\nEsimiestään totellen läksi Konrad saattamaan rantaan Jaakkoa, joka\nenonsa ankaruuden iskemänä häntä seurasi kuin hetkeksi turtuneena.\nHiiskahdustakaan ei kuulunut koko telttamäeltä, peljästyneet naiset\npidättivät hengitystään ja pappien musta rintamakin seurasi kauhua\nkertovin katsein tuota tapausten nopeaa, terävää kärjistymistä. Sen\näänettömyyden keskestä astui nyt esille Pietari Särkilahti, joka ei\nenää voinut syrjässä pysyä, ja virkkoi varmalla äänellä:\n\n-- Sulje, piispa, meidät koppeihin kaikki, jotka olemme raamatun\npuhtaan opin omaksuneet, ja sulje kaikki nekin, jotka sen edelleen\ntulevat omaksumaan. Mutta totuutta et voi kahlehtia, sen ääni on sitä\nkovemmin Suomessakin kaikuva...\n\nKiihtynyt piispa yritti vastaamaan uhmailijalle. Mutta Jaakko Kurki,\njonka rinnassa hetkeksi tukahtunut tuli taas leimahti, pysähtyi äkkiä\nrinteelle, riuhtausi dekaanosta irti, hyppäsi kivelle ja huusi kuin\njulistaen:\n\n-- Se on kaikuva jo tältä paikalta! Tietäkööt sen kaikki, paavillinen\nkirkko on mätä perustuksiaan myöten: se, mitä se teennäisen\nankaruutensa alle peittelee ja mitä se suojelee aseilla ja kahleilla,\nse on petosta...\n\nKätensä ojentaen viittasi piispa vihaisesti henkivartijoilleen, jotka\nnyt kävivät repimään riehahtanutta pappia kiveltä alas. Voimakas\nnuorukainen ponnisti vastaan kuuman verensä kiivaudella; siinä syntyi\ntuokioksi käsirysy..., jossa ylivoima tietysti voitti. Kiveltä alas\nkiskaistaessa horjahti Jaakko ja suistui hervotonna henkivartijan\nterävää hilperokeihästä vastaan. Hän voihkasi kerran ja kaatui\ntantereeseen.\n\nHarvat heti älysivät, mitä siinä oli tapahtunut, ja vasta\nElina Kurjen vihlova kiljahdus sai piispankin kiirehtimään\ntapahtumapaikalle. Mutta nähdessään nuoren lemmikkinsä siinä\nvaalein huulin ja verta vuotavana, silloin hän unhotti vihansa ja\npiispautensa. Rusahtaen raskaasti polvilleen haavoittuneen viereen\nhän vaikerrellen hoki:\n\n-- Jaakko, poikani, ethän kuole! Mestari Konrad, pelasta hänet,\nhän on minulle rakas, rakkaampi kuin oma elämäni. Jaakko, sinä\nheikkouteni, sinä toivoni, herää...!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltaan kului aamu ja yöhön kului ilta. Tuuli oli kiihtynyt, se tohisi\ntörmän hongikossa, ravisti rannan lehtipuita ja repi hienoa sadetta.\nMutta Suomen piispa käveli tuulta tuntematta edestakaisin telttansa\nedustalla, ketään puhuttelematta, itselleen lepoa suomatta.\n\nPuolenyön jälkeen astui mestari Konrad ulos piispanteltasta\nlaahustavin askelin. Arvid Kurki pysähtyi hänen eteensä, ei puhunut\nmitään, mutta hänen verestävästä katseestaan sammui toivo.\n\n-- Niin, se on lopussa, lausui prelaatti hiljaa, todentaen sen, minkä\npiispa jo oli arvannut.\n\n-- Hän on kuollut -- hän oli siis minulle liian rakas!\n\nNäin huoatessaan näytti ankara kirkkoruhtinas kerrankin murtuvan. Hän\nistahti kostealle mättäälle ja istui siinä kauan kohisevassa yössä,\neikä hänen seuralaisistaan kukaan uskaltanut käydä häntä pyytämään\nlevolle. Mutta kun päivä valkeni idästä, silloin hän jo taas oli\npystyssä ja kylmänä, varmana Kurki-piispana hän antoi käskyjään:\n\n-- Luokaa hauta vainajalle!\n\n-- Eikö häntä viedä siunattuun maahan? kysyi dekanus.\n\n-- Siunaan hautuumaan tähän.\n\nPapinviitalla peitetyt paarit laskettiin kohisevain honkien alle\nluotuun hautaan. Piispa siunasi sen varmalla, myrskyn keskitse\nkajahtavalla äänellä. Alottaessaan loppu virttä \"De profundis\"\nvärähti hänen äänessään vielä sointu sitä katumusta ja tuskaa, jonka\nkanssa hän yökauden oli kamppaillut. Mutta hän pakotti äänensä\neheäksi taas. Ja kun toimituksen loppumista odottanut vartija nyt\nkiirehti hänelle ilmoittamaan, että suviselta taivaanrannalta näkyy\nmustia laivoja, silloin piispa rauhallisesti, ikäänkuin olisi hän\ntuota viestiä odottanutkin, käski:\n\n-- Nostakaa purjeet, lasketaan Ruotsin rannikolle!\n\nKiireellä souti nyt seurue piispanlaivaan. Kun Arvid Kurki itse oli\nastunut törmältä venheeseen, silloin tuli hänen sisarensa, ennen\nylpeä, nyt masentunut Elina-rouva häntä hyvästelemään ja kietasi,\nitse itkettyneenä, kuin lohduttaen kätensä veljensä kaulaan. Hänelle\npiispa lämmöllä virkkoi:\n\n-- Sinä Elina tiedät, minkä uhrin minulta veremme vaati! -- Mutta\nheti hän taas irroitti itkijän käden kaulastaan ja kysyi kylmemmin:\n-- Miksi hyvästelet minua, sisar, etkö seuraa mukana laivaani?\n\n-- Saatan tyttäreni Naantaliin, vastasi rouva hiljaa ja nöyrästi. --\nKalastajavenheessä lähdemme, odotamme vain myrskyn asettumista.\n\nPiispa seisoi kotvan ikäänkuin jo kaukaisia muistoja kooten ja sitten\nharkiten, voisiko hän peruuttaa ankaran tuomionsa. Mutta hänen\npiirteensä jäivät jäykiksi, hän laski vain kätensä nunnaksi lähtevän\nkiireelle ja lausui:\n\n-- Apunasi olkoon Maaria, armoa täysi!\n\nLaivan purjeet jo levottomina hulmusivat ja heti kun piispa oli\nalukseensa astunut, vivuttiin ankkuri rymyllä ylös. Korkea laiva\nläksi lipumaan poukamasta. Juuri lahdensuulla liiti se pienen\nkalavenheen ohi, jossa ylähangan puolella istui kolme tasalakkista\npappia. Ohiliitävässä laivassa viittoilivat väljähihaiset kanungit\npiispalle lähtevää pikkuvenhettä. Piispa astui kaiteen luo ja huusi\npuoleksi ihmeissään, puoleksi suuttuneena alas saksanmaistereille:\n\n-- Minnekkä te erkanette?\n\n-- Suomeen, vastasi Pietari Särkilahden kaikuva ääni. -- Siellä on\ntyömaamme!\n\nPiispa teki kädellään terävän liikkeen, ikäänkuin\nkäskeäkseen jotakin, mutta hillitsi itsensä samassa, ehkä muistaen\nvastasiunaamansa haudan. Hetkeä myöhemmin tarttui lahdensuulla aavan\nmeren tuuli korkean laivan purjeisiin, painoi aluksen kallelleen ja\nkiidätti sen vinhasti selälle niiden mustien purjeiden ohitse, jotka\netelästä saapuen heti sen perään käänsivät suuntansa. Piispa siirtyi\nlaivan perään ja näytti vielä huutavan jotakin hyrskyssä hytkivään\nnärpiöläisvenheeseen, mutta sen ylähankaan nojaavat papit eivät enää\nvoineet hänen ääntään kuulla. Eivätkä he saaneet koskaan tietää,\noliko Suomen piispa siinä lähettänyt siunauksen heidän retkilleen,\nvaiko kirouksensa.\n\nLäheisen rannikon kalastajat rupesivat tämän kesän jälkeen sanomaan\ntuota Pohjanlahden ulkosaarta Hautasaareksi, ja heidän keskensä kävi\npolvesta polveen tarina, että siellä meren metsäisessä salossa lepää\nhaudattuna kovaonnisen piispan poika.\n\n\n\n\nV. ENSIMMÄINEN SAARNA.\n\n\nVaivaloisesti helähti Turun tuomiokirkon tapulista sinne jätetty\nainoa, pieni pitäjänkello raskaan, autereisen ilman lävitse\nautionnäköiseen kaupunkiin. Heinäkuun helle oli tänä tuulettomana\nsunnuntaina perin uuvuttava, painostaen niitä harvoja kirkkomiehiä,\njotka talojen ja ranta-aittain hiiltyneiden raunioiden lomitse\nastelivat ruohoreunaista polkua pitkin Aningaisten puolelta\nkaupunkiin päin.\n\nHe olivat Puolalanmäen köyhiä pikkueläjiä. Mutta heidän joukossaan\nasteli kaupunkiin nyt maisteri Pietari Siltakin, hikoillen\nmustassa verkakauhtanassaan, jonka liepeet hän oli, niitä pölyltä\nsuojellakseen, koonnut käsivarrelleen. Turulle ehdittyään pysähtyi\nhän tuokioksi pyyhkimään päätään ja katsahti surumielisesti turulle\nlaskevain kapeiden rantakatujen suihin. Kuollutta oli sielläkin,\nainoastaan joku yksinäinen kulkija näkyi liikkuvan noilla mutkaisilla\nkujilla.\n\n-- Eipä saa tapulinkello kokoon turkulaisia edes heidän mahtavan\npiispansa sielumessuunkaan, virkkoi hän perässään astuvalle\nmekkomiehelle, mutta lisäsi itse samassa: -- Vaan mitenpä saisikaan,\nTurussahan ei ole väkeä...\n\nYksinäinen kello kilkatti edelleen ja pieni matkue jatkoi kulkuaan\nkuumuuttaan hehkuvain, tyhjäin kivipuotien ohitse Kirkkokadulle.\n\nNyt vasta, heinäkuussa 1523, pidettiin piispa Arvid Kurki-vainajalle\nhänen tuomiokirkossaan sielumessu, vaikka jo vuosi oli kulunut siitä,\nkun hän lähdettyään purjehtimaan Närpiön saaristosta oli hukkunut\nmyrskyyn Ruotsin rannikolle laivoineen, seurueineen, aarteineen ja\npyhäinjäännöksineen. Myöhään oli näinä levottomina sota-aikoina\nTurkuun saatu tietokin tuosta hirmuisesta haaksirikosta, ja niin\nlamassa oli maata kohdanneen hävityksen jälkeen koko Suomen kirkko,\nettei mitään säädyllistä muistojuhlaa oltu näihin asti kyetty\nviettämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli ollut raskas surun vuosi nimenomaan Turulle, joka lähinnä\noli joutunut tanskalaisten ikeen alle. Sen väestö oli, paettuaan\nedellisenä keväänä kodeistaan metsiin ja maaseuduille Sören Norbyn\nhurjia merimiehiä ja Tuomas junkkarin kiukkuisaa kostoa, suvikauden\npysynyt piilopaikoissaan. Ainoastaan pieni osa Turun asukkaita oli\nsyksyksikään uskaltanut palata juuttien hallitsemaan kaupunkiin\nja ryöstettyihin asuntoihinsa, pannakseen ne mitenkuten auttavaan\ntalvikuntoon. Suuri osa porvareista pysytteli vieläkin, vierasten\nkomentoa kammoksuen, sukulaisissaan ja tuttavissaan maaseudulla. Oli\naina vain toivottu, että Ruotsista, jossa juuttien ies jo oli saatu\nmurretuksi, vihdoinkin tulisi apua pelastamaan Suomikin vihollisten\nkäsistä, ja sitä odottivat turkulaiset vieläkin. Mutta kesä oli\nkulumassa, eikä apua kuulunut.\n\nSiitä keskustelivat nuo pienet, kirkkoon kävelevät parvet nytkin\nhiljaa ja varoskellen, vaijeten aina, milloin kulkivat tanskalaisten\nsotilasvahtien ohi.\n\n-- Ruotsin puolelle läksivät Fleming-veljeksetkin väkineen, jättäen\nmeidät avuttomiksi. Ja sinne jäivät uuden kuninkaan luo. -- Niin\nkuiskasi valitellen Sillan rinnalla asteleva sarkamekko porvari, joka\nkyllä ennen oli kulkenut hienoissakin veroissa, -- nyt ei uskaltanut\nveroissa kulkea sekään, jolla niitä ehkä vielä olisi ollut.\n\n-- Niin, siellähän on jo huudettu uusi kuningas ja ruvettu taas\nelämään, säesti toinen seurueesta. -- Mutta meidät he ovat kokonaan\nunhottaneet. Kuka tietää, tuleeko sieltä apua koskaan! Juuttien alle\njäätiin!\n\n-- Niitä ei täällä enää vastustele kukaan muu kuin Niilo Grabbe\nsaaristovenheillään, huoahti ensimmäinen mekkomies. Mutta jo lisäsi\ntoinen alakuloisesti siihenkin:\n\n-- Niilo on uljas soturi, mutta eipä hänkään voi muuta kuin ärsyttää\njuutteja. He kostavat meille, siksi on koko eläminen lamassa!\n\nJoka askeleella sen näki, että lamassa oli koko yhteiskunnan elämä.\nTäällä kaupunginpuolellakin, kirkkokorttelissa, joka toki oli tulelta\nsäästynyt, olivat useimpain talojen ovet poissa ja aidat kumossa;\nohdakkeet ja horsmat pensastivat seinänvierustoilla ja kodittomat\nkoirat juoksentelivat autioissa asunnoissa. Lapsia ei leikkinyt\nasuttujenkaan talojen edustalla: harvalla pihamaalla kukkivat herneet\ntai humalat.\n\nYhtä lamassa kuin porvarillinen on kirkollinenkin elämä, ajatteli\nSilta, astuessaan noiden ennen rikkaiden, nyt autioiden, anetalojen\nohi. Kurki-piispan mukana olivat hukkuneet paitsi tuomiokapitulin\ndekaanusta, maisteri Konradia, useat sen kanungeista ja monet\npääkirkon papit. Toiset taas olivat pakosalla taikka panttivankeina\nJuutinmaalla, kuten arkkipresbyteri Arvid Lille. Vanha, rikas,\nmutta kivuloinen tuomiorovasti Jaakko Vennä piiloili yhä\npalkkapitäjässään, puuttumatta hiippakunnan hoitoon. Siten oli\nkirkollishallinnon jäsenistä, tuomiokapitulin prelaateista, Turussa\nainoastaan arkkiteini Hannus Pietarinpoika, joka kuului Friskalan\nFlemingien vallassukuun ja joka liukkaana miehenä näkyi saaneen\njonkinlaiset sopimukset aikaan tanskalaisten kanssa. Asuen komeassa\nLehtisten kartanossaan hoiteli hän sieltä mitenkuten hiippakunnan\nvälttämättömimpiä, juoksevia asioita.\n\nHänen toimestaan oli kevään kuluessa tuomiokirkko, jonka senkin\njuutit olivat ryöstäneet, saatu siksi auttavaan kuntoon, että vihdoin\nvoitiin piispavainajalle pitää juhlallinen sielumessu. Ja kuitenkin\nesiintyi kirkko vielä ulkopinnaltaankin perin ränstyneen näköisenä.\nSen raskaista rautaovista olivat juutit vieneet kallisarvoiset,\nhopeoidut ristikoristukset, pärettä oli monin paikoin rikottujen\nväri-ikkunain tilalla ja yksin katon kimaltavassa vaskipeitteessäkin\noli pälviä, -- ahnas voittaja oli sitäkin ruvennut kiskomaan irti,\nmutta näkyi siihen työhönsä toki kyllästyneen.\n\nMätäjärvestä Aurajokeen laskevan ojan eli \"kroopin\" partaalta\nkatseli Silta kirkon rikkinäistä kattoa. Siihen ojan taa oli\nnäet kirkkoonmenijöitä sittenkin kokoontunut pieni ruuhka. Sillä\nKirkkokadun päästä \"kroopin\" yli vievä Pikkusilta oli nyt tulvan\njäliltä korjaamatta ja ne hirret, joita oli puron yli portaaksi\nviskattu, olivat kapeat ja liukkaat kulkea, -- siinä täytyi toisten\ntoisiaan odottaa.\n\nSilta tunsi, että odottavasta parvesta joku häntä takaapäin tiukasti\ntarkasteli. Yhtäkkiä hän kääntyi ympäri ja seisoi vastakkain --\nPietari Särkilahden kanssa. Tämä syöksyi toveriinsa syliksi ja\nhuudahti:\n\n-- Terve, Silta, rauha kanssasi!\n\nÄllistyneenä tuijotti Silta tervehtijään, jonka ruskeiksi\npäivettyneet, leveät kasvot iloisesti hymyilivät. Vasta kotvan\nkuluttua sai hän vastanneeksi:\n\n-- Todellako olet siinä sinä, Pietari, jota viime syksystä asti\nolen hävinneeksi surrut. Terve Turkuun! Mistä putoat yhtäkkiä tähän\nkroopin rannalle?\n\n-- Lyypekistä tulen jokseenkin suoraan, kertoi päivettynyt mies yhä\nystävänsä kättä puristaen. -- Tulin pormestari von Aakenin laivalla,\njonka hän on hansalaisten avulla lunastanut juuteilta vapaaksi. Ja\nsinua juuri olen hakemassa.\n\nIloinen välähdys valaisi nyt lyhyemmän papin hidasilmeiset kasvot:\n\n-- Olet siis ollut Saksassa, mestari Martin luona?\n\n-- Häneltä tuon rohkaisevat terveiset sinulle ja meille kaikille,\nvastasi Pietari.\n\n-- Tulet vahvistuneena mieleltäsi, reippaana miehenä, päätteli Silta.\nJa Pietari myönsi päätään nyökäyttäen:\n\n-- Nyt vasta olen selvillä siitä, mitä on tehtävä, -- mistä\nalotettava. Turkukin kai rupee taas elpymään.\n\n-- Hyvin hitaasti, kuten näet, -- vaikeaksipa taitaa näissä oloissa\nvieläkin käydä se alku, vastasi Silta taasen synkistyen. Mutta\nhänen katseensa tuijotti yhä vielä kysyvänä Pietariin, hän ei ollut\nvieläkään oikein selvinnyt hämmästyksestään, vaan uteli: -- Kuule,\nmiksi sinä viime syksynä täältä kenellekään virkkamatta katosit?\nMinne sinä hävisit ja miten, -- kerro!\n\nJo oli tullut keskustelevain pappienkin vuoro päästä hirsiportaan\nylitse, ja ojantakaista, loivaa rinnettä noustessaan kertoi Pietari:\n\n-- Se on varsin lyhyt juttu. Kuten muistat, oli mielemme synkkä ja\nkarvas, kun vuosi sitten palasimme Pohjanmaalta autioksi hävitettyyn\nTurkuun. Jaakko oli poissa, Mikko upottausi tuonne luostariin...\nTyhjässä kaupungissa mellasti vieras väki. Ei ollut ketään, jolle\npuhua, ei mistään päässyt työn alkuun. Omaa rintaani rupesi\nriuduttamaan epäilys, -- se riudutti samoin sinuakin...\n\n-- Muistan..., se raatelee minua yhä vieläkin, huoahti Silta.\n\n-- Sinä menit silloin kuoripapiksi hävitettyyn, tyhjään\ntuomiokirkkoon, minä kiertelin maaseudulla hakien ihmisiä ja olin\ntoivottomuuteeni lannistua. Retkeilylläni tapasin vihdoin erään\nmunkin, jonka seuraan lyöttäysin...\n\n-- Minkä munkin?\n\n-- Se oli tarkemmin katsottuna väärä munkki, -- se oli Niilo Grabbe,\njoka köysimekkoisena kulki maissa vakoilemassa.\n\n-- Puhu hiljemmin, veljeni, se nimi vie täällä pian hirteen, vastasi\nSilta.\n\n-- Senpä arvaan -- juutit eivät Niiloa rakasta. Hän oli silloinkin\näkkihyökkäyksellä hävittänyt koko parven rannikkoa ryösteleviä\ntanskalaisia, jotka lepäilivät muutamassa rantatalossa, ja oli nyt\nvaanimassa uutta saalista. Mutta hän olikin silloin saanut vihiä,\nettä kokonainen tanskalainen laivasto oli hänen jälillään, -- ei\nauttanut hänen muu kuin kiireimmän kautta purjehtia venheineen,\nmiehistöineen pakoon Viron rannalle.\n\n-- Ja sinä lyöttäysit mukaan? kyseli Silta, ruveten jo ymmärtämään,\nmiks'ei Pietarin matkasta kukaan ollut tiennyt mitään kertoa.\n\n-- Tarvitsin lohdutusta ja lähdin sitä hakemaan, kun en täällä\nkotona saanut mitään aikaan. -- Pietari kertoi raskain mielin\nnoista toivottomista ajoista, mutta samassa taas kirkastuivat hänen\nmerimatkalla ahavoituneet kasvonsa, kun hän leikkisästi lisäsi: --\nElinpä muutaman kuukauden merisissinäkin, ennenkuin pääsin Saksaan\nmenevään laivaan. Mutta nyt olen täällä taas uudella innolla ja\ntoivolla.\n\nHän kertoi vielä Sillalle, kuinka nopeasti uskonpuhdistusliike siellä\nsyntymäsijoillaan laajenee ja voimistuu, kuinka nuoret, nerokkaat\nmiehet Saksassa ovat ruvenneet Lutherin aatteita kannattamaan ja\nleimuavin kirjoituksin paavia vastaan taistelemaan.\n\nMutta Silta näytti kuuntelevan häntä vain puolella korvalla. Hän\naavisti Pietarin paluun ennustavan jotakin muutosta ja iloitsi\nsiitä. Mutta koettaessaan mielessään kuvitella uskonpuhdistustyön\nalottamista, josta tulija puhui, ei hän voinut siitä itselleen\nmuodostaa mitään kuvaa. Niitä miettien hän kysyi:\n\n-- Yksinkö tulit?\n\n-- En tullut aivan yksinkään, vastasi Pietari vältellen ja kävi nyt\nvuorostaan kyselemään: -- Mutta entä sinä, miten olet elänyt, mitä\nolet saanut täällä aikaan?\n\nAlakuloisesti vastasi Silta:\n\n-- Mitäpä minä..., tänne olen jähmettynyt vanhoihin kaavoihin ja\ntemppuihin. Pidän sielumessuja, luen vigilioita...\n\n-- Etkä sano ihmisille, että tämä on oikeastaan turhaa...\nLuottamuksesi horjuu, -- tuon kyllä tunnen!\n\n-- Anna sitä sinä minulle, yksin olen heikko.\n\n-- Koettakaamme taas yhdessä! virkkoi Pietari rohkaisten. -- Tulet\nAningaisista, sielläkö asut?\n\n-- Tuttavissani siellä kävin..., asun kuoripappien talossa kapitulin\nvieressä...\n\nHe olivat tarinoidessaan astuneet autioksi jääneen \"leivättömäin\npappien\" yhteisasunnon ja tuomiorovastintalon ohi, sekä kirkkoa\nkiertäen joutuneet sakastin ovelle. Sillan oli kiirehdittävä sinne\nsisälle, hänen kun oli toimittava mukana juhlamessussa. Mutta vielä\nPietari häntä tuokioksi pidätti kyselläkseen:\n\n-- Entä kärsivä veljemme Mikael?\n\n-- Olavin luostarissa hän on edelleen, katuu ja ruoskii itseään.\nEi hän näyttäydy kenellekään, mutta hänellä on jo suuri hurskauden\nmaine, -- hänestä taitaakin nuoruudestaan huolimatta nyt tulla sinne\npriori.\n\n-- Niinkö kävi, huoahti Pietari raskaasti. -- Olisipa hän seurannut\nminua retkilläni! Mutta sittenkin! Toivottomuus heitetään nyt pois,\nSilta, tiedäpäs se!\n\n-- Näen sen rohkeasta katseestasi, vastasi Silta, melkein kadehtien.\n\n-- Pian minusta kuulet taas. Minne menet kirkosta?\n\n-- Asuntooni kai.\n\n-- Käyn sinua siellä messun jälkeen tapaamassa. Ystävykset erosivat\nja tuokion kuluttua rupesi kirkosta, jonka pääovelle Pietari astui,\nkuulumaan messun sävel. Ei sellaisen suuren, mahtavan juhlamessun,\njommoisia tässä kirkossa usein ennen oli pidetty, kun prelaatit ja\nkanungit ja kymmenet muut messupapit ja vikariot sekä kuorilaulajain\nlukuiset laumat olivat juhlamenoissa mukana. Nyt oli pääalttarilla vain\npuolenkymmentä pappia eikä ollut lukkarilla mitään laulavaa teinijoukkoa\njohdettavanaan. Itse alttari, jonka peitoksi ei vielä oltu verkaa\nsaatu hankituksi, oli alastoman näköinen; sen kalliit hopeaiset\nkalkit ja kynttiläjalat olivat poissa ja tinasta valettu kömpelö\nrasia, jossa Kristuksen ruumista säilytettiin, riippui nyt sillä\npaikalla, mistä ennen taidetekoinen, kirkonmuotoinen monstranssi oli\nkimaltanut. Samoin oli kirkko kokonaisuudessaankin kuin paljaaksi\nkynitty. Sen lukuisat sivukappelit, joissa ennen paloivat värikkäät\ntulet ja hohtivat hopeaiset muistokilvet, olivat nyt autiot ja pimeät\nja pääkuorin alle koverrettu reliikkisäiliö ammotti aukinaisena ja\ntyhjänä. Yksin pyhältä Neitseeltäkin oli Lauritsan alttarilta viety\nhopeainen kruununsa ja huntunsa, ja sekin peräseinällä sijainnut\nkorkea vaskitaulu, johon pyhän Henrikin ja pyhän Hemmingin elämäntyö\noli kauniisti kuvattu, oli kiskottu pois. Ovensuussa töröttivät\nuhritukit, joilla siteinään oli ollut jykevät rautavanteet,\nkolokylkisinä ja vyöttöminä. Poissa olivat kattokruunutkin ja\nkäryäviä talikynttilöitä paloi vain siellä täällä puisissa\njalustoissa.\n\nMessu loppui. Alttaripalvelija soitti entisen kirkasäänisen\nhopeakellon asemesta pientä lammastiukua ja arkkiteini Hannus\nPietarinpoika nousi latinaksi lukemaan pitkää luetteloa piispa\nvainajan hyvistä töistä ja hänen hurskaasta, nuhteettomasta\nvaelluksestaan. Lopuksi hän suomeksikin lyhyesti kertoi piispan\nkuolemasta ja ilmoitti, että jahka hiippakuntalaisten hurskas mieli\nja huolenpito sielujensa autuudesta tuottaa kirkolle tarpeeksi\nvaroja, rakennetaan kirkkoon uusi kappeli Kurki-piispan muistolle.\nSiten, sanoi hän, korvataan se surkea häviö, jonka kirkko nyt\non kärsinyt, kun sen kalliit pyhäinjäännöksetkin ovat ryöstetyt\nvieraille maille...\n\nTämän viimemainitun asian, nimittäin valituksen kirkkoa ja kaupunkia\nkohdanneesta hirmuisesta hävityksestä, ymmärsi seurakunta ilmeisesti\nparhaiten koko toimituksesta, ja siitä nuo yhteisen, kovan kohtalon\nalaiset ihmiset hiljalleen tarinoivat vielä kirkosta poistuessaan sen\nviereiselle, ympärysmuurin kiertämälle hautuumaalle.\n\nSilta käveli messun jälkeen asuntoonsa odotellakseen siellä\nkaivattua, nyt palannutta ystäväänsä. Pienestä, aukinaisesta\nikkunasta, josta tuulenhenki vilvoittaen leuhahti ummehtuneeseen\nkivihuoneeseen, katseli hän noita nurmettuneiden hautojen välissä\ntarinoivia porvariryhmiä. Lähellä Sillan ikkunaa kuului joku\nkalastaja kertovan, että juuttien vouti on äsken asettunut asumaan\nKuusiston piispanlinnaan, joka sekin nyt on heidän merisankarilleen\nSören Norbylle läänitetty, -- kaikki merkit osottavat heidän aikovan\noikein vakinaisesti pesittyä Suomeen.\n\n-- Mutta Tukholman on Kustaa Vaasa heiltä äsken valloittanut, niin\nkuului kovemmalla äänellä kertovan Härkä-Heikki, joka oli ollut Turun\ntoimeliaimpia porvareita ja joka nähtävästi tuttavuuksiensa kautta\nvieläkin sai meren takaa tietoja.\n\n-- Johan Kristian-kuningas kuuluu karkoitetun Juutinmaaltakin pois,\nväitti kimakkaääninen Hannu kultaseppä, joka ei nykyoloissa tahtonut\nkuulla ammatistaan puhuttavankaan.\n\n-- Niin kerrotaan, totesi Heikki. -- Mutta meille taitaa siitäkin\nolla vähän apua: Merellä isännöivät Norbyn laivat ja maissa hänen\nvoutinsa.\n\n-- Heistä emme pääse, huoahti Sillan äskeinen kävelytoveri,\nsarkamekkoinen porvari. -- Eikä tule Erik Flemingkään meitä\npelastamaan, vaikka lupasi...\n\nMutta tästä muisti tuo tietäväinen Härkä-Heikki taas kertoa:\n\n-- Oletteko kuulleet, millä tavoin Tuomas Junkkari täältä hävisi?\n\n-- Niin, hän ei ole laivoineen palannut Turkuun.\n\n-- Eikä palaa. Erik herra valtasi Ruotsin rannalla hänen laivansa ja\nhirtti itse junkkarin...\n\n-- Hirttikö heittiön, -- roikkukoon syntiensä palkaksi!\n\nNiin riemuili vahingoniloinen kultaseppä. Mutta eri tahoilta hänelle\nvarotellen suihkastiin:\n\n-- Hiljemmin puhu! -- Ja sarkamekko valitti alakuloisesti:\n\n-- Juuteilla on täällä kyllä toisia Tuomaita tilalla, jospa yhdestä\npäästiinkin.\n\nKiintyneinä näihin tarinoihinsa, joihin Turun harvoilla, vainotuilla\nporvareilla nykyisin harvoin oli tilaisuus, viipyivät he, päivän\nnoustessa yhä korkeammalle, sen tuomiokirkon suuren siipirakennuksen,\nuuden kuorin, katveessa, jonka Kurki-piispa oli teettänyt hautuumaan\npuolelle. Uuteen kuoriin meni ovi suoraan hautuumaalta ja sen\nrappusilta kuuli Silta yhtäkkiä tarinan yli kohoavan saarnaäänen.\nHän ei voinut ikkunastaan nähdä saarnaajaa, mutta hän tunsi heti\ntuon sointuvan äänen, joka vähitellen vahvistuen pani keskustelijat\nvaikenemaan. Hänellä vavahti sydän; hän terästi korvansa, kuullakseen\npuhujan jokaisen sanan.\n\nEihän tällainen ulkosaarna ollut turkulaisille outo, päinvastoin sekä\npapit että säkkimunkit ennenaikaan useinkin pitivät niitä, myöskin\ntällä samalla hautuumaalla, ja olihan Uxiden kuorin tilalla ennen\nollut saarnastuolikin. Mutta puhujan ilmestyminen siihen näytti\nkuitenkin ällistyttävän porvarit. Mistä tuo outo mies nyt siihen\ntipahti...? Kuiskaillen he toisiltaan kyselivätkin:\n\n-- Kuka on tämä uusi pappi?\n\nHannu kultaseppä tunsi miehen ja kuiskaili tuttavilleen:\n\n-- Sehän on pormestarin, Niku-vainajan, poika. Johan hän takavuosina\noli täällä kuoripappina.\n\nJo sen muisti Heikkikin, mutta hän ihmetteli:\n\n-- Siitä on jo kauan aikaa, missä on mies senjälkeen ollut?\n\n-- Ulkomailla kuuluu maisteriksi lukeneen, niin kerrottiin toissa\nkeväänä, kun hän kotona kävi.\n\n-- Mutta kuulkaapa mitä juttua hän puhuu, huudahti sarkamekko. --\nMerenpohjassako ovat pyhän Henrikin luut!\n\nNiin todella kertoi tuo rappusille noussut, päivänpaahtama pappi.\nTuomiokirkon pyhäinjäännökset olivat olleet Kurki-piispan laivassa\nhänen paetessaan ja hukkuivat hänen mukanaan. Mutta niiden mukana\nei Suomen kirkko ole mennyt, lohdutti saarnamies, niitä luita ei,\nenempää kuin pyhän Olavin vaipanviipaleita, tarvitakaan autuuden\ntiellä. Nuo vainajat eivät, vaikka ovat olleet hurskaita ja hyviä\nihmisiä, voi meitä kadotuksesta pelastaa, -- huusi hän, -- kuinka\npaljo rahoja ja lahjoja heidän kappeleihinsa kantanemmekin.\nAinoastaan jokaisen oma katumus voi hänet synneistä vapauttaa.\nPaavit, piispat ja prelaatit ovat keksineet sen, että ihminen hyvillä\ntöillä ja kirkolle lahjoja kantamalla tulisi autuaaksi, keksineet sen\nkansalta varoja kerätäkseen...\n\n-- Mitä, puhuuko se tuollaista paavista ja piispoista? kyseli joku\nymmälle joutunut kuuntelija.\n\n-- Taisimme kuulla väärin, vastasi toinen. -- Mutta maltahan!\n\nSaarnamies saneli edelleen Uuden kuorin rappusilta:\n\n\"Ymmärrämmehän me sen helposti itsekukin. Jos lyöt kuoliaaksi\nnaapurisi ja siitä annat kymmenen talaria tai kaupunkitalosi\ntuomiokirkolle, niin et sillä hinnalla synnittömäksi pääse: olet\nkuitenkin miehen kuoliaaksi lyönyt. Ja väärinpä olisikin, jos siitä\nrahalla pääsisit. Annappas, että olet köyhä mies ja sinulla ei\nole kymmentä talaria eikä taloa, pitäisikö sinun silloin joutua\nhelvettiin vain senvuoksi, että olet köyhä? Ja jos ennen kuolemaasi\nlahjoitat luostarille niityn, niin munkit lupaavat messuillaan auttaa\nsinut pois kiirastulesta, mutta jos sinulla ei ole niittyä antaa,\nsaa sielusi palaa ja roihuta. Ei, näin vääryyttärakastava ei Jumala\nole, että hän köyhille yhä kuolemankin jälkeen jatkaisi heidän\nvarattomuudestaan johtuvia kärsimyksiä ja pitäisi vain niiden puolta,\njotka jo täällä yltäkylläisyydessä elävät, -- ei, hyvät ihmiset, se\non kaikki paavin ja munkkien keksintöä! Autuuteen vie aivan toinen\ntie, sielun nöyryyden kautta, ja se on yhteinen tie niin rikkaille\nkuin köyhille...\"\n\nSaarnamies puhui elävästi, kirkkaaksi paisuvalla äänellä. Mutta\nSilta vetäytyi edemmäs ikkunakomerossaan ja puisteli päätään: Tämän\nkaiken ymmärsi hän, mutta tuo oppimaton väkijoukko... ei, ei! Jo hän\nkuulikin hautuumaalta saarnaäänen sekaan hämmästyneitä huudahduksia,\nmutta kuuli taas toisia ääniä, jotka vaativat välihuutajia\nvaikenemaan. He siis kumminkin halusivat Pietaria kuulla...!\n\nTämä jatkoi puhettaan, kertoen, kuinka ihminen voi, ilman munkkien\ntai pyhimysten apua, hädässään kääntyä suoraan Jumalan puoleen. Eikä\nsiihen tarvita kirkkoa hopeoineen eikä reliikkeineen, hän voi sen\ntehdä tuvassaankin, taikka ulkona työssään, jopa vuoteessaankin,\njos mieli vain on harras ja nöyrä. \"Te olette oppineet käsittämään\nJumalan ylpeäksi kuninkaaksi, jonka luo voi päästä ainoastaan\nlahjottujen hovimiesten välityksellä. Mutta taivaassa ei tarvita\nhovimiehiä, ei välittäviä pyhimyksiä, joista teillä on niin paljon\ntarinoita kerrottu. Maasta taivaaseen on olemassa suora silta, ja se\nsilta on oma rukouksenne, kunhan se lähtee sydämestä eikä huulilta...\"\n\nPuhujan äänen vaijettua -- hän laskeusi rappusilta ja poistui\nhautuumaalta yhtä äkisti kuin oli sinne tullutkin -- istuivat\nturkulaiset siinä vielä kotvan ääneti ällistyneinä ja katselivat\ntoisiaan, eräät epäilevinä, toiset melkein suuttuneina. Mitä se oli\ntuo saarna? -- siinä oli varmaankin jotakin luvatonta, sehän kävi\nkirkkoa ja pappeja vastaan.\n\n-- Mitä se sanoikaan? -- Niin puhkesi vihdoin Härkä-Heikki ääneensä\nkyselemään. -- Etteikö tarvita munkkeja eikä pappeja ja ettäkö ei\npyhimyksistäkään ole mitään apua? Sehän oli pakana!\n\n-- Sanoi, että kirkonmiehet meiltä vain rahoja keplottelevat...\n\n-- Ja vääräksi sanoi, että rahalla ja tavaralla ostetaan autuutta...\n\nNäin purki yksi toisensa perästä moittivalla äänellä esille\nmuistojaan. Mutta hetken kuluttua virkahti sentään suopeammin eräs\nPuolalanmäen ryysyläisistä:\n\n-- Mutta kohtuutontahan se onkin: Rikkaat täällä meitä köyhiä\nnylkevät ja sitten vielä...\n\n-- Ei, älä puutu sinä vielä tässä sananselittäjäksi, tämä on\nkovin sotkuinen asia, lausui edelliselle ojennukseksi Sillan\ntoinen sarkamekkoinen tuttava, pystyyn nousten. -- Kun ei lie mies\nkerettiläinen, kun ei kulkene vihtahousun asioilla...\n\n-- Mutta onhan se pormestarivainajan poika, entisen piispan\nveljenpoika..., väitteli Hannu kultaseppä, joka oli puhujan ensiksi\ntuntenut ja jolla oli suuri auktoriteettiusko.\n\n-- Ja selvästi se puhui, kehui joukosta joku rohkeampi ääni. -- En\nole ennen mitään saarnaa näin ymmärtänyt, juttelihan hän aivan kuin\nsinä tuossa...\n\n-- Selvästi puhui, mutta kun ei se juuri lienekin saatanan koukkua,\narveli kuitenkin yhä tuo ensimmäinen epäilijä. -- Näinä sekasorron\naikoina lähettää paholainen meille jos jonkinlaista vitsausta.\nKerrotaan Saksassa nousseen Antikristuksen sellaisen, joka tahtoisi\npanna paavinkin viralta..., sitä sietää varoa, varsinkin kun maa on\nvailla piispaa ja tuomiokapitulia.\n\n-- Sietää kyllä, -- parasta on ristiä silmänsä ja mennä kotiin!\n\n-- Ja ottaa Pyhä Henrikki turvakseen!\n\n-- Jonka luut ovat meren pohjassa! huudahti Härkä-Heikki, yhä\nvieläkin suuren kaimansa kohtaloa ihmetellen. -- Merkillinen saarna\nja saarnamies, mikä lie lopulta ollutkin!\n\nNäin juttusivat miehet vakavina, laskeutuessaan alas tuomiokirkon\nhautuumaalta, ja naiset ristivät silmänsä moneen kertaan. He näet\neivät saaneet silmistään eikä mielestään lähtemään tuota kuin\npilvistä pudonnutta ilmestystä ja he pelkäsivät, että se voimakas\nääni, joka heidät oli äsken ikäänkuin kiehtonut, todellakin mahtoi\nsisältää sielunvihollisen lumetta. He sylkäsivät kolme kertaa\nkirkonrappusille ja kiirehtivät sitten, katvepaikkoja etsien, kukin\nkotikulmalleen aution näköiseen kaupunkiin. --\n\nSillan kolkossa kammiossa, hautuumaamuuriin rakennetussa kivitalossa,\nistuivat tällä välin jo molemmat ystävykset vilkkaasti keskustellen,\n-- sinne oli näet Pietari saarnansa lopetettuaan suoraan kiirehtinyt,\nkoska hän tunsi olevansa liian kiihtynyt käydäkseen kuulijoitaan\npuhuttelemaan. Silta arvosteli siellä nyt ankaranlaisesti hänen\nsaarnaansa, kertoen mitä lauseen katkelmia hän oli porvarien\nkeskusteluista kuullut. Harkitummin, varovammin olisi asia ollut\npantava alulle, arveli hän melkein huolestuneena.\n\n-- Me harkitsemme aina ja yhä, eikä sillä tavoin koskaan päästä\nalkuunkaan, intti Pietari.\n\n-- Totta on sekin, myönsi Silta, oman saamattomuutensa tunnustaen.\n-- Mutta muista, nämä ihmiset eivät ole tottuneet tällaisia asioita\nkuulemaan eikä ajattelemaan, se, minkä äsken puhuit, oli heille liian\nuutta...\n\n-- Mutta kerranhan heidän on herättävä, väitti Pietari.\n\n-- Niin on, mutta pelkään, ettei ole hyvä herättää näin rynnistämällä.\n\n-- Eikö Luther rynnistänyt, eikö hän rynnistä vielä joka päivä!\n\n-- Häntä kuuntelemassa on enimmäkseen maistereita ja ylioppilaita.\n-- Silta ojensi ystävänä kätensä Pietarille, jonka hän näki\nkäyneen surumieliseksi, ja jatkoi lauhkeammin: -- En tiedä, olenko\nväärässä, mutta ajattelen, että näin uusia ajatuksia olisi annettava\noppimattomalle rahvaalle muun jumalanpalveluksen ohessa kuin\nlusikoittain...\n\n-- Oh, se olisi toivotonta, huoahti Pietari. -- Eikä silloin minua\nkukaan kuuntelisikaan, enemmän kuin kuunnellaan legendanlukua tai\nlatinalaisia messuja.\n\n-- Vähitellen kuunneltaisiin. Esiinny kirkossa, hoida kuoriston\ntunnit ja tässä virassa opeta, silloin meihin paremmin luotetaankin.\nKiitä onneasi, ettei tänään ollut hautuumaalla munkkeja taikka\nkanunkeja, siitä olisi silloin voinut heti syntyä aika jyry --\nasiallemme vahingoksi.\n\nPietari kuunteli pää kumarassa tyynen, harkitsevan ystävänsä neuvoja\nja myönsi itselleen niissä olevan tottakin, -- tunsihan hän itse,\nettä hän äsken oli herättänyt kuulijoissaan ennen kaikkea hämmästystä\nja säikähdystä. Mutta hän uskoi sittenkin, että suoran, selvän\ntotuudensanan voima oli pystyvä oppimattomiinkin, ja että kuuma\ninto oli täällä kotonakin puhkaiseva jään. Eheä hän tahtoi olla\nja johdonmukainen työssään ja sellaisena pysyäkseen ei hän ollut\naikonut ruveta kirkon palvelukseen, vaan oli aikonut liikkua vapaana\nsaarnamiehenä. Hetken kuluttua hän senvuoksi kuin puolustautuen\nvirkkoikin:\n\n-- Miten säilytän sopusoinnun opissa ja elämässä, jos asetun\nkatoolisen kirkon kaikkiin valjaisiin?\n\n-- Onhan Luther vieläkin luostariveljenä, vastasi Silta. -- Ja papin\npuvussahan nytkin kuljet, pappeja tarvitsee puhdistettukin kirkko.\n\nPietari käveli hetkisen kumajavalla kivilattialla punniten vastakkain\nSillan mietelmiä ja omia aikeitaan. Kotvan kuluttua hän pysähtyi\ntoverinsa eteen virkkaen:\n\n-- Osaksi voit olla oikeassa: kenties pappina pysyen voin\ntehokkaammin ajaa puhdistetun opin asiaa. Sitä tahdon miettiä ja\nitseäni tutkia, -- tutkia, säilynkö silloin joutumasta liukkaalle\ntielle. Mutta siihen en suostu, että vain varoskellen ja kuin\ntinkimällä rupeaisin levittämään opinuudistusta, -- ei Silta! Emme\nsaa pelätä jyryäkään, vaikkemme sitä toivoisikaan. Totuus selvään\nja rohkeasti julki, ei lusikoittain, vaan täysimittainen, voimakas\ntotuus, joka voi uurtaa vuoretkin! Se vie asiamme eteenpäin, niin\ntotta kuin sen oikeaksi uskomme.\n\nNäin sanoen tarttui hän reippaasti, mieleltään taas varmistuneena,\nSillan käteen tätä hyvästelläkseen. Silta yritti häntä vielä\npidättämään, kysellen:\n\n-- Minne menet, etkö tule asumaan tähän samaan taloon, tilaa on\ntäällä nyt kyllin. Ja pappisruokalakin pannaan pian taas kuntoon...\n\n-- Ei, Silta, vastasi Pietari harvakseen. -- Asun vävyni, Eerikki\nSkalmin talossa, -- riennän sinne, sillä en ole yksin. Pian taas\ntavataan.\n\nSilta jäi yksin seisomaan keskelle hämärää huonetta, katsellen ovea,\njosta Pietari oli poistunut, ja hautoen mielessään hänen sanojaan.\nHän iloitsi sydämessään Pietarin paluusta ja toivoi hartaasti\nmenestystä hänen rohkeille aikeilleen. Mutta hänen toivoonsa\nsekaantui epäilystä: alotettava työ tuntui hänestä yhä niin tuiki\ntoivottomalta, maaperä oli niin mahdoton. Eihän hän itse ollut\npäässyt askeltakaan eteenpäin!\n\nMutta kenties se johtui juuri siitä, että hän aina epäili eikä\nlujasti luottaen antautunut tehtäväänsä, niinkuin Pietari. Kenties\njuuri usko ja antautuminen voi aikaansaada jotakin suurta, kenties\nlopultakin vain rohkea ryntäys kykeneekin viemään perille...\n\nKenties! Mutta Silta ei sittenkään voinut ehyeltään luottaa heidän\nyhteisen asiansa voittoon. Ja siitä hän itse kärsi, oi, hän tunsi\ntuon ainaisen epäilyksensä runtelevaksi onnettomuudekseen!\n\n\n\n\nVI. HARMAJAPINTAINEN MIES.\n\n\nSitä kaarevaa katua myöten, joka etelänpuolelta kiersi tuomiokirkon\nkylkeen liittyvät, yhteenrakennetut kirkolliset kivitalot, käveli\neräänä tihkusateisena elokuunpäivänä tanakka, varmaliikkeinen\npappismies, väljä prelaatinviitta miehekkäillä hartioillaan ja\ntoinen käsi tukevasti selän takana. Hän oli kääntänyt viitan\npoimitetun kauluksen sateensuojaksi päänsä yli, mutta nyt se kaulus\nhäntä häiritsi. Kuului näet kolinaa jostakin noista hiljaisista\nkirkontaloista, eikä prelaatti saanut selvää, mistä se ryske kuului\n-- kapitulistako vai sen viereisestä talosta -- ja mitä se merkitsi.\nKuka siellä uskaltaa jyrytä? Vihdoin heitti hän sateesta välittämättä\nkauluksen alas ja seisahtui selkäkenossa, käsi yhä ristiluiden\ntakana, keskelle katua katselemaan.\n\nHän oli voimakkaan näköinen, keski-iän mies; kauluksen alta\npaljastuivat pitkät, kapeat, harmajat kasvot, jotka näyttivät aivan\nilmeettömiltä. Mutta hänen puoliumpinaisissa, tutkivissa silmissään,\njotka nyt kiinteästi tuijottivat ylöspäin viereiseen taloon, kuvastui\nhämmästystä, joka vähitellen koveni suuttumukseksi.\n\n-- Kuka kumma riehuu autiossa koulutuvassa, virkahti hän hammastensa\nvälitse. -- Kun ei lie tämäkin taas sen uuden saksanmaisterin\nvehkeitä!\n\nKolina kuului näet siitä kapeasta, korkeasta, kuutionmuotoisesta\nkivirakennuksesta, jossa kapitulinkoulu oli ollut, kunnes sen\ntoiminta tanskalaisvalloituksen jälkeen oli keskeytynyt. Sen\nkadunpuolisesta ikkuna-aukosta roiskahti tuontuostakin alas\nrikkakasoja ja törkyä, ja rappusista kuului askelten töminää ja\nluudansuhinaa.\n\nTuokion katseli harmajapintainen mies tuota räiskettä ja astui sitten\npäättävästi kuutionmuotoiseen kivitaloon, koettaen pimeitä rappusia\nnoustessaan varjella kosteita hermojaan sorakasoihin sotkeutumasta.\n\nTämä kylmännäköinen mies oli tuomiokapitulin arkkiteini Johannes\nPietarinpoika, mestari Hannuksen nimellä yleisimmin tunnettu. Turun\nkirkolliset laitokset olivat näinä lainauksen aikoina juuri hänen,\nainoan kaupungissa olevan prelaatin, -- johdettavina ja hän tahtoi\nmyös sen johtavan asemansa säilyttää. Siksi hän nytkin halusi tietää,\nkuka hänen käskyttään oli koulutalossa ryhtynyt raivaustöihin.\n\nMestari Hannus astui yläkerran vanhaan koulutupaan, joka jo toista\nvuotta oli ollut autiona, -- talvella vain oli siellä majaillut\npalkkasotureita. Näiden jättämiä pehkuja raivasi nyt Pietari\nSärkilahti pois neljän, viiden poikaviikarin avulla; toiset pojat\nlakaisivat pois lukinverkkoja, toiset asettelivat paikoilleen\nhajoitettua kateederia. Tuokion seisoivat papit vastakkain, toisiaan\nsilmiin katsellen.\n\n-- Kenen käskystä olette, mestari Pietari, tulleet tänne jyryämään,\nkysyi vihdoin prelaatti, jonka kuivanankarat kasvot pysyivät\nvärähtämättöminä.\n\n-- Enpä käskyjä odottanut, vastasi Pietari reippaasti. -- Onhan\nasia ilmankin selvä. Suomen kirkko tarvitsee pappeja, sitä varten\ntarvitaan koulu ja sellainen on nyt saatava pystyyn.\n\n-- Kai senkin asian tuomiokapituli järjestää, kunhan kapituli ensiksi\nsaadaan kokoon.\n\n-- Kunhan saadaan, mutta siihen mennessä ehtivät jo nämä nuorukaiset\njotakin oppia.\n\nNiin tylysti silmäili ankarannäköinen arkkiteini noita risamekkoisia,\npaljasjalkaisia poikia, että nämä melkein peljästyneinä vetääntyivät\nPietarin selän taa. Hannus oivalsi kyllä, että tässä oli kysymys\nmuustakin, kuin noista vekaroista. Hän käsitti hyvin tiedon ja\nopetuksen merkityksen kirkolle; olipa hän itsekin oppinut mies,\nulkomailla oli hänkin toistakymmentä vuotta sitten oleskellut\ntieteitä ahmimassa. Mutta hän oli omistanut skolastisen oppinsa ja\nelämänviisautensa Köln'issä, jonka yliopisto näihin aikoihin jo oli\nnuorta, humanistista liikettä vastustavan taantumuksen pesäpaikka,\nja sieltä oli hän veriinsä imenyt itsepäisen kammon kaikkia ajan\nuudistusliikkeitä kohtaan. Ja hän tiesi, että Särkilahti oli oman\nintonsa imenyt tieteiden päinvastaisessa navassa..., häntä senvuoksi\noli tuo Wittenbergin liian toimelias kasvatti heti epäilyttänyt...\nTässä ei todella ole ainoastaan kysymys noista kymmenkunnasta\npojasta, vaan paljosta muusta, sen hän käsitti, mutta noihin poikiin\nhän kuitenkin yhä suuntasi kylmänankarat katseensa, kysyen Pietarilta:\n\n-- Mistä olette kerännyt nämä ryysyläiset?\n\n-- Kaduilta ja kujilta...\n\nHannus kohautti olkapäätään, virkkaen Pietarille latinaksi\nepäilyksensä, voiko noista katupojista tulla pappeja, ovatko he edes\naviosta syntyneet ja terveruumiiset. Pietari vastasi suomeksi ja\npoikiin iloisesti viitaten:\n\n-- Kyllä teistä papinainesta tulee, jahka tästä päästään teitä\nmuokkaamaan, ja sitten pappeja myös, kunhan teidän aikanne on tullut.\n\nVielä tuokion katseli harmajapintainen prelaatti tuota edessään\nseisovaa, pientä ryhmää: kieltämättä siinä oli syntymässä\nkoulunalku..., hänen tietämättään, hänen vaikutuksestaan sivussa!\nHetkisen mietti hän jo kieltää koko homman ja ajaa lakasijat pois,\nmutta siihenkin hän sentään epäili ryhtyä, niinkauan kuin ei koulua\nmuuten saatu toimeen. Hän murahti senvuoksi vain lyhyesti, käytävään\ntaas kääntyen:\n\n-- Tuomiokirkon taloudenhoitaja, herra Hermannus palaa pian Turkuun\nja hänen asiansa on panna kuntoon kirkon rakennukset.\n\n-- Jää tähän työtä vielä hänellekin, vastasi Pietari. Mutta mestari\nHannus oli jo enempää puhumatta poistunut, sulkien jälestään\nsaranoillaan pahasti keikkuvan oven.\n\nHän pysähtyi kuitenkin, ikäänkuin kahden vaiheilla oven taa\nkäytävään. Hän oli aikonut lähteä jatkamaan kävelyään, mutta nyt\nitivät hänessä jo toiset mietteet. Tuota miestä olisi hänen pitänyt\npuhutella pidempään ja ankarammin..., miksi oli hän näinikään paennut\nkoulutuvasta! Siitä idusta leviää pian kirkon tarhaan vaarallinen\nrikkaruohosto, ellei hänen epäilyttäviin puuhiinsa ajoissa käydä\nkäsiksi. Edesvastuu kirkon eheydestä on nyt hänen, Hannuksen... Hän\noli tänään ensi kerran tarkemmin katsellut tuota miestä..., hänen\nsilmissään ja äänessään on jotakin vetävää..., jotakin voittavaa\nvarmuutta, -- pojat häntä ilmeisesti ihaillen katselivat!\n\nTuvasta kuului taas Pietarin iloinen, rohkaiseva ääni, kun hän\npuhutteli nuoria apulaisiaan:\n\n-- Johan tässä tulemmekin auttavasti toimeen. Penkkejä saamme\nmyöhemmin hankkia lisää ja kirjoja myös. Mutta patukan varustan\nminä jo huomiseksi. Sillä huomisaamuna, kun kirkossa prima-messuun\nsoitetaan, tulee teidän olla täällä, -- tässä koulussa ei laiskotella!\n\n-- Saammeko nyt mennä? kuului pehmeä pojanääni kysyvän.\n\n-- Menkää, pax vobiscum, ottakaa huomiseksi niistä sanoista selko\nmistä saatte! Ja peskää silmänne, pojat!\n\nMestari Hannus kuuli poikain tulevan ja pistäysi sisään käytävän\npäässä olevasta ovesta, joka vei kapitulin nyt pahasti raastettuun\nkirjastoon. Hänellä oli siellä munkki järjestämässä juuttien jättämiä\nkirjoja ja kääröjä ja jakkaralla istuen katseli hän hetkisen tämän\ntyötä. Mutta hänen ajatuksensa kulkivat toisaalla.\n\nTiesihän hän, mitä asia koski, vaikka hän viimeisinä sotavuosina\nolikin kuullut ulkomaailmasta hyvin vähän: hyökkäystä suunnitellaan\noikeauskoista kirkkoa vastaan -- nyt siis Suomessakin! Pietari\nSärkilahti oli jo kuukauden ajan joka sunnuntai saarnata paukutellut\nUuden kuorin rappusilta, ja Turun pikkuporvaristoa, joka ensiksi oli\nhänen puheitaan peljästynyt, oli yhä enemmän käynyt häntä kuulemassa,\n-- niin, niin, miehessä on kieltämättä jotakin voimantapaista...\nMaassa vallitseva yleinen sekasorto sekä kirkollisen hallinnon\nheikkous oli miestä avustanut, vapaasti oli hän saanut saarnata\nniinkuin säkkimunkit ja muut. Hannus oli kerran Uudesta kuorista\nsalaa kuunnellut hänen saarnaansa ja havainnut sen kirkkoa repiväksi\nja olipa jokunen munkki hänelle varottaen kuiskannut, että mies on\nkerettiläinen, mutta Hannus ei ollut häntä voinut puhumasta estää,\nsillä varsinkin opinkysymyksissä olivat vielä hänen valtuutensa\nsangen heikot.\n\nMutta jos mies yrittelee liiaksi, silloin on hänelle raja pantava,\npäätteli Hannus jakkaralla miettiessään. Hän saarnaa tekopyhyyttä\nja ulkokultaisuutta vastaan, mutta hänen tarkoituksensa on käydä\npaavillisen kirkon kimppuun, -- sitä ei ole sallittava varsinkaan\nSuomessa, jossa kristinuskon juuret vielä ovat niin matalassa. Jos\nniitä juuria ruvetaan repimään ja julistetaan valheeksi se, mitä\nkirkko on totuutena opettanut, niin viedään kansalta kaikki usko, --\nse lankee pian takaisin pakanuuteen... Ei, mestari Pietarilla olkoon\nvaikka totuuskin tarkoituksenaan, mutta hän näkee siitä vain yhden\npuolen, siksi häntä on estettävä vahinkoa tekemästä...\n\n-- Jo heti on minun häntä varotettava, päätteli tuumissaan yhä\nvarmistunut arkkiteini ja lähti, munkkia sen enempää puhuttelematta,\nkävelemään takaisin koulutupaan.\n\nSiellä istui nyt Pietari, poikain mentyä, yksin äsken häthätää\nkorjatulla opetustuolilla, kädet ristissä, kuin rukoukseen\nvaipuneena. Hän rukoilikin siinä hiljaa menestystä työlleen,\njota hänen nyt oli alotettava. Nuorisosta hän tahtoi kasvattaa\nitselleen ja opinpuhdistukselle työjoukon. Ilokseen oli hän\nkyllä huomannut, että nekin vanhemmat ihmiset, jotka hänen ensi\nsaarnaansa eivät käsittäneet, olivat kuitenkin kerta kerralta häntä\nparemmin ymmärtäneet. Mutta heissä ovat sittenkin vanhat käsitykset\nsyvälle kovettuneet. Ennen kaikkea on nuorten mieltä muokattava,\ntulevaisuutta on ajateltava...\n\nSiinä istuessaan sattuivat hänen silmänsä katon rajaan maalattuun,\nnyt jo kuluneeseen piirtokirjoitukseen, jossa latinalaisina sakeina\nja katkonaisin sanoin oli lueteltu ne oppineet, jotka olivat\nkuuluneet keskeytetyn kapitulinkoulun opetusohjelmaan. Tuon värsyn\nhän niin hyvin muisti omilta teiniajoiltaan ja hän luki sen nyt siinä\nitsekseen ääneensä ulkomuistilta:\n\n    Gram loqvitur, Dia vera docet, Rhe verba colorat,\n    Mus canit, Ar numerat, Geo ponderat, As colit astra.\n\n[Oppiaineet: Grammatiikka, dialektiikka, retoriikka, musiikki,\naritmetiikka, geometria ja astronomia.]\n\nNiin, näitä tieteitä on täällä pojille edelleen opetettava, mutta\nvielä muutakin lisäksi, tuumi seinälle tähystävä pappi, vastaista\ntyötään ajatellessaan. Raamattua on luettava alkukielellä ja sitä on\nteinien opittava ymmärtämäänkin; ennen kaikkia ovat vastaiset papit\nopetettavat itsenäisesti ajattelemaan ja ajatuksensa kansankielellä\nesittämään...\n\nKun Pietari Särkilahti siirsi katseensa alas katonrajasta, näki hän\narkkiteinin taas seisovan ovella, kylmin, ankarin kasvoin niinkuin\näskenkin. Pietari laskeusi kateederista kävelläkseen tulijaa vastaan,\nmutta tämä virkkoi, ikäänkuin pysäyttääkseen hänet matkan päähän:\n\n-- Kenen valtuudella aijotte te, maisteri Pietari, ruveta koulumme\njohtajaksi, -- se virka kuuluu, kuten tietänette, jollekin\ntuomiokapitulin jäsenelle.\n\n-- Mutta eihän kukaan kapitulin jäsen siihen ryhdy, vastasi Pietari,\nälyten heti, että arkkiteini nyt oli palannut vielä äskeistä\nankarampana miehenä. -- Sitäpaitsi se oli piispavainajankin tahto...\n\n-- Epäilen, tunsiko hän teidät silloin. Joka tapauksessa on teidän\nsaatava hankkeellenne kapitulin vahvistus.\n\n-- Työhöni ryhdyn nyt kuitenkin, -- keskeyttäköön sen kapituli sitten\njos tahtoo, vastasi Pietari melkein uhmaten. Mutta aina yhtä kylmänä\nja värähtämättömänä jatkoi Hannus:\n\n-- Palasin oikeastaan puhumaan teille toisesta asiasta: Nuo teidän\nsaarnavuoronne Uuden kuorin edustalla eivät kuulu virkatehtäviinne.\n\n-- Ei, puhun siellä virattomasti, vastasi Pietari, voimatta pidättää\nhymähdystä. Mutta Hannus jatkoi kuivasti:\n\n-- Ne ovat nyt lopetettavat?\n\n-- Miksi?\n\n-- Siksi, että kirkko ei palvelustanne sillä paikalla tarvitse.\n\n-- Olenko siis puhunut jotakin väärää?\n\n-- Mitä olette puhunut, se kai aikoinaan tutkittanee sekin. Siihen en\nnyt puutu...\n\n-- Mutta eihän kiellettäne minua Jumalan puhdasta sanaa saarnaamasta!\n\nMestari Hannus, joka oivalsi Pietarin haluavan saada hänet kiedotuksi\nopinväittelyyn, mihin hän ei tahtonut antautua, liikahti nyt\nensi kerran hiukan kipakasti puolen askelta eteenpäin, ja lausui\nterästyvällä äänellä:\n\n-- Me oivallamme kyllä, mitä asiata te, Pietari Särkilahti, yritätte\ntäällä ajaa, käyttäen hyväksenne kirkon sekasortoista tilaa. Mutta\nolkaa huoletta, mestari, me asetamme näissäkin oloissa hajoittaville\nhankkeillenne sulut. Saksasta tuomanne tuumat eivät sovellu tänne...\n\n-- Eivätkö paavillisen kirkon epäkohdat täällä ole samat kuin siellä?\nkysyi Pietari, taas opinväittelyyn pyrkien.\n\nMutta arkkiteini ei hänen kysymykseensä vastannut. Hän astui vieläkin\naskelta lähemmäs ja virkkoi nyt, melkein tuttavallisella äänensävyllä:\n\n-- Mestari Pietari, te olette suomalainen, älkää yrittäkö irroittaa\nSuomen kirkkoa paavin vallan alta pois. Se olisi monesta syystä\nturmioksi kirkolliselle elämällemme ja... ja ehkä muutenkin...\nSaksassa ovat olot toiset, täällä on kotimaisella kirkolla\nhallinnollinenkin merkitys, ja merkitys sitä suurempi, kuta kauempana\npäähallinto on, kuta vähemmin se oloihimme sekaantuu... Ymmärrättekö?\n\n-- Kenties ymmärrän -- erehdyksenne...\n\n-- Varotan vain, älkää heikontako kirkon jäsen hallinnon vaikutusta\nkansaan...\n\nPietari paloi intoa päästä väittelemään tuon kieltämättä lahjakkaan\nja tarmokkaan prelaatin kanssa noista kysymyksistä, jotka hänelle\nmuodostivat koko hänen elämänsä. Mutta arkkiteini ei siihen nytkään\nantautunut. Tuokion oli hänen kuivettuneilla kasvoillaan liikahtanut\nlämmenneen mielen väriä, mutta taas hän jo melkein samassa\nhengenvedossa kylmästi ja kuivasti jatkoi:\n\n-- Niin, Uuden kuorin kappeli on jo annettu toiselle miehelle\nhoidettavaksi, siitä vain oli minun teille ilmoitettava.\nTuomiorovasti on sen määrännyt veljensäpojalle palkkatuloksi, -- hän\nyksin on siellä tai sen edustalla oikeutettu saarnaamaan...\n\nVai siihen oli siis Hannus-mestari vain pyrkinytkin, hymähti Pietari\nitsekseen. Tuon veljenpojan hän ulkomailta hyvin tunsi. Nyt hän\nkysäsi melkein ivallisesti:\n\n-- Onko Jaakko Vennä jo palannut ulkomailta? Ja tuomiorovastiko\nmyöskin maapappilastaan?\n\n-- Molemmat palaavat näinä päivinä. Teille, mestari Pietari, on\ntuomiokirkossa järjestetty omat tehtävänne eikä niihin kuulu\nsaarnaaminen kansan kielellä.\n\nArkkiteini tarttui jo oven kääkkään lähteäkseen, mutta hän näki\nPietari Särkilahden rauhallisesta, iloisesta, melkein ilkkuvasta\nkatseesta, ettei hän kiellollaan ollut tuon ryntäyshaluisen\nmaisterin innostusta saanut ollenkaan masennetuksi. Vaistomaisesti\nhän tunsi nuhteittensa rauenneen turhiin. Hänen esiintymisensä\nolikin ollut heikkoa. Pietarin opin sisältöön puuttumatta oli\nhän vain ylimalkaisesti tahtonut sulkea suun mieheltä, jonka hän\ntiesi lahjoillaan herättäneen ulkomaillakin huomiota; sen hän ei\ntodellisuudessa itsekään uskonut onnistuvan. Jollakin tavoin olisi\nhänen pitänyt terästää vaikutustansa ja arvokkuudellaan masentaa\ntuo uusi ryntäävä voima. Ovelle pysähtyen hän hetkisen huohotti\n-- kirkollinen kiukku kuohahti hänen sapekkaassa sisussaan tuota\nivakatseista miestä vastaan ja hän virkkoi pisteliäästi:\n\n-- Olipa totta, vielä oli minun tehtävä teille pieni, ystävällinen\nhuomautus. Te olette, mestari Pietari, tuonut tänne Saksasta\nmukananne forsian, jalkavaimon...\n\nSärkilahti oli koko Hannuksen käynnin ajan pysynyt rauhallisella,\nmelkein hilpeällä tuulella, suuttumatta hänen nuhteistaan ja\nsäikähtämättä hänen uhkauksiaan. Hän oli kyllä jo oivaltanut Hannus\nPietarinpojan uudistusasiansa kiihkeimmäksi ja tarmokkaimmaksi\nvastustajaksi, mutta sekään huomio ei ollut saanut häntä kuumenemaan.\nNyt vasta iski arkkiteini arkaan paikkaan, nyt vasta värähti Pietarin\nleveä leuka, kun hän kiihtyneenä sähähti:\n\n-- Se on vihitty vaimoni!\n\nMutta ovella seisova harmaa prelaatti ei ollut häntä kuulevinaankaan,\njatkoi vain:\n\n-- En sano mitään siitä, että teillä niinkuin monella muulla papilla\non sellainen ystävä..., taloudenhoitaja..., kirkko ei tahdo puuttua\nnäihin yksityissuhteisiin...\n\n-- Ei, se ummistaa kainosti silmänsä, purasi Pietari väliin.\n-- niinkauan kuin niistä ei synny mitään pahennusta, jatkoi\narkkiteini yksitoikkoisesti ja harvakseen lausettaan, ikäänkuin ei\ntoinen olisi äännähtänytkään: -- Mutta teitä, mestari, tahdon aivan\nyksityisesti varottaa: Kirkko ei salli, että papit asuvat julkisesti\nyhdessä jalkavaimojensa kanssa...\n\n-- Mutta sallii kyllä, että he sen salaa tekevät...\n\n-- Ja toiseksi: älkää liikkuko ulkona saksattarenne seurassa, jatkoi\nHannus yhä, johdonmukaisesti sivuuttaen Pietarin väliväitteet. -- Se\nherättää pahennusta, älkää varsinkaan hänen kanssaan enää kirkkoon\ntulko.\n\n-- Mutta hänhän on vihitty vaimoni! huudahti Pietari vihdoin\nuudelleen tulistuneena. Tuo pahasilmä prelaatti oli todellakin\nilkeillä pistoksillaan saanut hänet suuttumaan, paljastaessaan\nkainostelematta paavillisen tekopyhyyden koko rajattoman aavikon.\nHetkisen seisoi nuori pappi kalpeana kylmänharmajan miehen edessä,\njonka puoliumpinaiset silmät Pietarin mielestä hänen viimeksi\npuhuessaan olivat auenneet, kuvastaen ilkeän sielun. Leimuavain\nvastaväitteiden ja tuomioiden kokonainen tulva tunkihe jo Pietarin\nkielelle, mutta kun hän näki Hannuksen, varoituksensa lausuttuaan,\njo taas tarttuvan oven koukkuun, kysyi hän vain mahdollisimman\nrauhallisesti:\n\n-- Onko totta, mestari Hannus, että teillä Lehtisten kartanossa on\nnainen, -- niin, salaa tietysti, mutta kaikki sen tietävät...?\n\nSalavihan salama leimahti nyt arkkiteinin puoleksi ummistetun\nsilmäluomen alta, välähdys. Sellainen, joka kertoo syvän ja\nsammumattoman vihan syttymisestä. Mutta hänen pitkulaisilla\nkasvoillaan ei vieläkään yksikään lihas värähtänyt. Prelaatin\narvokkuudella aukasi hän verkalleen oven. Mutta Pietari jatkoi\näänellä, jota hän ei enää voinut kiihtymästä pidättää:\n\n-- Ja teillä on siellä lapsikin, eikö totta? Juuri niin pitää\nollakin. Väärin on vain se, että ette tuota liittoanne julkisesti\ntunnusta, vaan esipappina esimerkillänne puolustatte salavuoteutta ja\nsiveettömyyttä papiston keskuudessa. Sillä valhetta on, että papit,\njotka jättävät isättömiä lapsia pitkin pitäjiä, olisivat nuhteettomia\nja arvokkaita kirkon palvelijoita, ja että sitävastoin perhe, joka on\nJumalan säätämä laitos...\n\nPietari katkasi itse sanatulvansa. Sillä arkkiteini oli jo lähtenyt\nhuoneesta. Värähtämättömin kasvoin, joiden tuhanharmaa väri vain\nhiukan oli tummentunut, oli hän Pietarin puhuessa astunut eteiseen ja\npainanut saranoillaan notkuvan, raskaan lautaoven kiinni. Siellä hän\njo kuului kolajavan rappusissa, kun Pietari kurkkunsa salpasi.\n\nHetkisen seisoi Pietari liikahtamatta yksinäisessä, äänettömässä\nkoulutuvassa. Hän harasi pari kertaa hiuksiaan..., hänen mieleensä\noli jäänyt ilkeä kuva poistuvan prelaatin jäähyväiskatseesta, jossa\nkiilsi vihan ja koston myrkkyä. Yksin jäänyt väittelijä harkitsi\nsamalla, oliko hän kiivastuessaan ehkä turmellut kallista asiaansa.\nMutta seuraavassa tuokiossa hänen kasvonsa taas entiselleen\nkirkastuivat, hänen mielestään karisi sekä suuttumus että\nlevottomuus, ja miltei ääneensä naurahtaen istahti hän kuluneelle\nkoulupenkille, puhuen itsekseen:\n\n-- Mitä tässä siis tapahtuikaan? Tuo ankara esimies luuli kai\ntukkivansa ääneni sillä, että kielsi minut kirkkomaalla saarnaamasta,\n-- ikäänkuin ei Turussa olisikaan muita paikkoja, missä totuutta\njulistaa. Ja tahtoiko hän säikyttää minut luopumaan vaimostani, --\nei, prelaatti, se asia on jo ajoissa selväksi harkittu. Tuleppas\nerottamaan meidät...! Suuttumaan minut sait, mutta hetkeksi vain.\n\nVielä pyöritteli hän vakavamminkin mielessään arkkiteinin\nvaroituksia, oivaltaen kyllä, että ne ennustivat hänelle vaikeita\ntaisteluita ja ponnistuksia. Mutta se tieto ei hänen mieltään\nmasentanut; reippaasti hän taas penkiltä nousi, huudahtaen:\n\n-- Juuri tuota pimeyttä vastaanhan olen tullutkin taistelemaan. Hei,\nPietari, nyt alkaa työ!\n\nSiistittyään raivaustyössä rypistyneen pukunsa läksi Pietari kevein\naskelin koulutuvasta tuomiokirkkoon. Sillan neuvoa noudattaen oli\nhän näet todella ruvennut entiseen kuoripapin virkaansa ja hoiti\nsäännöllisesti messuvuoronsa sen mukaan kuin viikottain laadittu\nja sakastiin julkinaulattu työjärjestys kullekin tehtävät jakoi.\nHartaudella hän messunsa lauloikin, kajahuttaen vanhaa pyhättöä\nvoimakkaalla äänellään ja valaen säveleihinsä sielunsa innostusta.\nMutta varsinaiseen opetustyöhönsä hänen mielensä kuitenkin oli\npalanut ja sen hän nyt oli saamaisillaan alulle, -- siksikö hän\ntänään tunsi itsensä niin elinvoimaiseksi ja nuoreksi, vai oliko tuo\nväittely arkkiteinin kanssa häntä tosiaankin vain virkistänyt!\n\nSamassa mielialassa oli hän vielä kun hän kirkkotuntinsa päätyttyä\nastui ulos tuomiokirkosta. Sää oli sateen jälkeen seestynyt,\ntuoreelta tuoksahti luonto. Pietari seisoi kotvasen sakastin ovella,\nvetäen raitista ilmaa keuhkoihinsa ja katsellen ympärilleen. Miksei\nMargareeta ollutkaan nyt häntä vastassa niinkuin tavallisesti,\njolloin he messun jälkeen yhdessä kävelivät kierroksen kaupungin\nympäri, -- juuri nyt hän olisi Hannuksen kiusaksikin tahtonut astella\nvaimonsa rinnalla. Ei liene nuorikko sateen takia lähtenyt ulos, --\nsiispä käveli Pietari suoraan hänen luokseen kotiinsa.\n\nJuuri suurta taisteluaan vartenhan Pietari olikin Wittenbergissä nyt\nvihittänyt vaimokseen sen nuoren porvarineitosen, johon hän siellä\njo opintoaikanaan oli mieltynyt ja jonka hän viime matkallaan oli\nomakseen suostuttanut. Ainoastaanko taisteluaan varten? kysyi hän\nkuitenkin siinä yksin kosteaa katua kävellessään. Ei, myöskin itseään\nvarten, olihan hän kotia ja onnea kaipaava ihminen. Lemmen houreita,\nkuumia rakkaustunteita, sellaisia, jotka Mikon olivat polttaneet,\nei Pietari kyllä ollenkaan tahtonut tunnustaa. Avioliitto, perhe,\noli hänestä ennen kaikkea ihmisen luonnollinen velvollisuus ja itse\noli hän avioliittonsa käsittänyt velvollisuudekseen myöskin vanhoja\npaavillisia ennakkoluuloja särkeäkseen. Mutta tuo velvollisuus oli\nhänen onnekseen muuttunut; se pieni koti, johon hän nytkin riensi\nvaimonsa luo, se oli hänelle onnen ja rauhan satama.\n\n-- Ja tuostako satamasta tahtoisi minut harmaja prelaatti karkoittaa!\nEi, Margareeta Corneliantyttären toin tänne vaimokseni, ja sellaisena\nhän pysyy!\n\nNäissä mietteissä poikkesi Pietari hengellisten rakennusten\nreunustamalta Kirkkokadulta alas rantaan päin. Eerikki Skalmin\nkauppatalo, johon Pietari ulkomailta palattuaan oli asettunut asumaan\nnuoren vaimonsa kanssa, sijaitsi näet joen ja Jokikadun varrella.\nLuostarikorttelissa oli kyllä Pietarin isävainajan, Niku-pormestarin\ntalo, mutta se oli vielä tanskalaisten äskeisen hävityksen jäliltä\nautiona: ovet kiskotut irti, arinat puhki, yksin silta-palkkejakin\nolivat vainolaiset tarvinneet, -- siksi oli Pietari asettunut\nlankomiehensä väljän kauppapihan syrjässä olevaan pikkupirttiin ja\nsinne hän nyt myötämaata portilta harppaili pitkin, malttamattomin\naskelin.\n\nHänen vaimonsa seisoi jo siellä pirtinovella häntä vastassa:\nnuori, solakka nainen -- pieneltä ja hennoltakin hän nyt siinä\nkyyhöttäessään näytti, vaikka hän kylläkin oli urhea ja topakka\nemäntä. Kasvoja ei nyt paljon näkynyt, sillä hän oli vetänyt huivin\nsilmilleen..., mutta mitä kummaa, näyttiväthän nuo muuten aina\niloiset silmät nyt itkettyneiltä... Pietari tempasi huivin syrjään:\nNiinpä oli, silmät kyynelissä, pyöreät posket kalpeat, ja siro leuka\nvavahteli vieläkin...\n\n-- Mitä, Margareeta, oletko itkenyt? kysyi Pietari saksaksi. --\nMiksi? Ikäväkö tuli, olisit kävellyt vastaani kirkolle niinkuin\ntavallisesti.\n\nMutta nuori keltatukka nyyhkytti, Pietarin käsivarteen nojaten, taas\nrajummin eikä saanut sanaa suustaan.\n\n-- Vai onko jotakin tapahtunut, uteli Pietari hämmästyneenä. -- Onko\njoku tehnyt kyyhkylleni pahaa?\n\nPelotetun kyyhkyn arkuudella katseli Margareeta todellakin miestään\nkyynelten takaa ja vastasi vihdoin haikeinta surua kertovalla äänellä:\n\n-- Meidän..., taikka minun täytyy muuttaa täältä pois.\n\n-- Muuttaa! Meidän taikka sinun! -- Pietari rupesi aavistamaan\njotakin: -- Kuka sellaista on sinulle kuvitellut?\n\n-- Lankosi...\n\n-- Eerik -- se nahjus! -- Pietari puristi nyrkkiään.\n\n-- Ei, häntä on käsketty. Martha-siskosi ei sitä tahtoisi, hän kävi\näsken täällä luonani itkemässä...\n\n-- Kuka siis on käskenyt ja miksi? Margareeta kuiskasi murtuneena:\n\n-- Minä kun en ole oikea vaimosi..., sanotaan, enkä saa olla...\n\n-- Mutta olethan, tiedäthän sen itse, kirkossahan meidät\nvihittiin..., ja tulet aina vaimoni olemaan. -- Niin lohdutteli\nPietari nuorikkoaan, oivaltaen jo yhä selvemmin, mitä tämä kaikki\nmerkitsi. -- Rauhoitu, vaimo, ja odota hetkinen.\n\nPietari nousi talon pitempään rakennukseen, jonka pääty oli\nJokikadulle päin ja jossa hänen lankonsa perheineen asui. Tuota\nlankomiestään, pituudestaan pöyhkeilevää porvaria, jonka pyöreähköjä,\nhiukan typerännäköisiä, kasvoja kiersi harva, vaalea poskiparta, ei\nPietari juuri rakastanut. Hänen luonteessaan oli liiaksi saksanvikaa,\nhän oli viekas ja ahnas ja samalla arka; mies oli kai käynyt hiukan\nitsetietoiseksi sen johdosta, että hän oli saanut jalosyntyisen\nneitosen vaimokseen, mutta se ei ollut hänen luonnettaan suinkaan\nparantanut. Pietari kohtelikin usein yliolkaisesti sisarensa miestä\nja kysyi häneltä nytkin tuikeasti, mitä tuhmuuksia hän on käynyt\nMargareetalle puhumassa.\n\nSkalm vastasi äsken Kirkkokadulla tavanneensa mestari Hannuksen ja\ntämä oli pysähdyttänyt hänet puheilleen. Oli varottanut..., ei ole\nsoveliasta pitää talossaan pappia, joka julkisesti asuu yhdessä\nnaisen kanssa ja siten aiheuttaa kirkollista pahennusta.\n\n-- Ja sinä tottelit mestari Hannuksen käskyä, kysyi Pietari kylmästi\nja pilkallisesti.\n\n-- Niin. Enhän sitä asiata minä ymmärrä, mutta paljon siitä jutusta\ntodellakin puhutaan, vastaili lankomies arasti. -- Eikä ole hyvä\njoutua riitaan kirkon mahtimiesten kanssa, heillä on paljon valtaa...\n\n-- Mutta eikö tämä ole minun asiani?\n\n-- Minulle arkkiteini siitä puhui. Sitä paitsi juttu on ikävä näihin\naikoihin juuttienkin vuoksi, jotka täällä isännöivät.\n\n-- Puuttuvatko juutitkin tähän asiaan? ihmetteli Pietari.\n\n-- Kuuluvat kyselleen, mikä mies se on, joka on täällä ruvennut\nkansaa villitsemään, -- epäilevät sinua hekin. Ja kun täällä kauppa\nja elämä on ahtaalla...\n\n-- Hyvä, et tarvitse peljätä enää, virkkoi Pietari, lähtien\nhyvästelemättä poistumaan tuvasta, jossa hänen sisarensa yhä ääneti\nsilmiään kuivaili. Mutta Eerik Skalm yritti toki suuttunutta\nlankomiestään vielä lohduttamaankin:\n\n-- Älähän suutu, saathan jäädä pikkupirttiin elämään, löydetään me\nMargareetalle asunto tästä ihan läheltä...\n\nMutta Pietari laskeutui jo loivaa pihamaata alaspäin, leveä leuka\nrintaa vastaan painuneena. Saipahan harmaja mies sittenkin säretyksi\nhänen äskeisen, varman ja luottavan mielialansa, osasipahan se\nuudelleen iskeä arkaan paikkaan. Mutta ei..., hänen ei pidä saada\nmieltäni masentaa... ei Hannus, niin helposti et toki minua\nuraltani suista etkä kotionneanikaan säre..., minun on noustava kun\nteräsjousen iskujesi alta!\n\nPihan poikki verkalleen kävellessään hän jo suunnitelmansa rakensi ja\nhetken perästä mätettiin pikkupirtissä nuoren perheen vähiä tavaroita\narkkuun. Pietari jutteli siinä työssä rohkaisevasti ja hilpeästi\nvaimonsa kanssa, joka heti oli reipastunut, kun ymmärsi, ettei hänen\ntarvinnut täällä vieraalla maalla erota miehestään, joka oli hänen\nainoa turvansa.\n\n-- Isävainajani autiossa tuvassa voimme nyt lämpimillä ilmoilla\nrennosti asua, kunhan asetamme ovet paikoilleen ja tukimme ikkunat,\nkertoi Pietari. Hän oli näet päättänyt muuttaa Luostarikortteliin\nsukunsa kaupunkitaloon, joka oli aivan joutilas, hänen äitinsä kun\nperheineen asui Särkilahden vanhalla sukutilalla Taivassalossa.\n\n-- Katto pitää veden ja uuni korjataan jo huomenna. Ja sitten\nuusitaan koko talo. Siitä tulee vielä mainio talo, meille oma\nyhteinen pesä, josta ei meitä kukaan pysty karkoittamaan!\n\n-- Ja siellä pysymme aina yhdessä, eikö niin Pietari, puheli hänen\nvaimonsa, joka nyt jo kirkkain, sinisin silmin latoi arkkuun astioita\nja vaatteita, mutta jonka mielessä yhä vielä se kamala eron uhka\npelottavana asui.\n\n-- Aina, mies ja vaimo, jotka Jumala on yhteen liittänyt!\n\n-- Silloin en välitä kenenkään loukkaavista puheista.\n\nJo säteilivät taas iloisina Pietarinkin luisevat kasvot. Hän ei\nollut aatelisesta syntyperästään huolimatta mikään varakas mies;\npitkillä ulkomaanmatkoillaan oli hän kuluttanut perintöosuutensa.\nMutta senverran hän aina tiesi saavansa kokoon, että hän isänsä talon\nkorjaa asuttavaan kuntoon ja luo sinne itselleen kodin. Rohkealla\nmielellä tarttui hän senvuoksi arkkunsa kantimeen:\n\n-- Koetappas, Margareeta, jaksatko kantaa toisesta päästä, ehkemme\ntarvitsekaan vierasta apua.\n\nMutta Pietarin sisar, pyyleähkö, hyvänsuopa Martha-emäntä, joka\naina oli ihaillut veljeään, käveli alapihalle häädettyjä vieläkin\nlohduttamaan ja auttamaan. Syvästi hän suri, että tuo veli, josta\nkoko perhe oli odottanut niin paljon, nyt oli joutunut mahtavain\nepäsuosioon, eikä hän tahtonut sietää, että hänet noin kylmästi\nasunnostaankin ajettiin. Siksi hän vieläkin pyyteli, että Pietari\nsiirtäisi muuttonsa toki toiseen kertaan, ainakin kunnes isäntalo oli\nsaatu korjatuksi ja asuttavaksi.\n\n-- Ei, sisko, siirretä, vastasi Pietari arkkuaan köyttäen. -- Älä\nitke, vielä päivä valkenee minulle ja sinulle ja meille kaikille.\n\n-- Mutta eihän teillä siellä ole vuodettakaan..., eikä ruokaa edes\nalkaaksenne...\n\n-- On vakassa papuja ja kuivattuja särkiä. Ja näin lämpösellä säällä\nvoi maata lattiallakin...\n\nSisar ei ymmärtänyt veljensä äänestä soivaa varmuutta eikä kälynsä\nrohkeaa katsetta, hän luuli sen uhmaksi ja kostoksi. Mutta ei ollut\nvihaakaan Pietarin äänessä kun hän virkkoi:\n\n-- Kas niin, nyt olemme valmiit. Autappas sisko Margareetaa siitä\ntoisesta kantimesta, ja ota vakka käsivarrellesi. Minä kannan itse\nnämä kirjat kainalossani, sillä ne ovat sangen kalliit.\n\n\n\n\nVII. ERIK FLEMING PALAA.\n\n\nTurun lounaiskulmalla, käsityöläisten ja porvarien asumassa\nluostarikorttelissa, ei ollut toista niin hyvää kaivoa kuin\nLähteenkorvan kaivo, joka sijaitsi pienellä aukealla kujien ja\nkatujen yhtymäpaikassa. Siksipä vinkuikin sen veivi aamusta iltaan,\nkun sieltä talojen naiset täyttivät vesikorvojansa ja miehet\njuottivat hevosiansa. Mutta monet asiattomatkin pysähtyivät siihen\ntuttaviaan tervehtimään ja tarinoimaan päivän kuulumisista. Näihin\ntarinoihin ottivat osaa viereisten talojen käsityöläisetkin; Mikko\nSorvari rakenteli rukkeja tai pyhimyskaappeja asuntonsa edustalla,\nkertoen kaivomiehille kaskuja, joita kuunteli aukeaman toiseen\nlaitaan asti Eenokki Tinanvalaja, siinä ulkosalla veistellessään\nsärmiä pois valamistaan kannuista ja sitten latoessaan kannuja\nseinänvierelle kauniiseen, kiiltävään riviin.\n\nLähteenkorvan kaivolle pysähtyi usein, läheisestä asunnostaan\nlähtiessään taikka sinne mennessään, Pietari Särkilahtikin\npuhuttelemaan noita naapureitaan, joista jo syksyn kuluessa oli\ntullut hänen hyviä tuttaviaan. Milloin väkeä sattui enemmän koolle\nja hänellä oli aikaa koulustaan ja kirkkotoimistaan, seisahtui\nhän heille pienen saarnan muodossa selittämään jotakin kysymystä,\njosta tarinoidessa oli tullut puhe taikka joka hänen omaa mieltään\nsillä hetkellä painosti. Vedenkantajat laskivat silloin saavinsa ja\nkorentonsa hetkeksi maahan ja jutustajat katkasivat keskustelunsa\njatkaakseen niitä taas, kun maisteri oli lopettanut. Ja kotiin\nmennessään he sitten usein muistelivat hänen puheitaan.\n\nTällaisessa opetustoimessa liikkui Pietari Särkilahti, senjälkeen\nkun hänen saarnansa kirkonaituuksessa olivat kielletyt, muuallakin,\nmissä kaupunkiinsa palanneita turkulaisia oli koolla. Joskus\npysähtyi hän puhumaan elonkorjaajille Pyhän Henrikin vainiolla,\ntaikka niille kirvesmiehille, jotka Multavierun rinteillä kyhäsivät\nitselleen taloja ja mökkejä poltettujen tilalle. Kävelipä hän, siellä\nAningaisten puolella kulkiessaan, väliin Räpälänmäelle asti, jossa\noli Pyhän Hengen suuri vaivaistalo ja sairaala, ja toisin päivin\nasteli hän joen toiselle puolelle luostarin ohi Kaskenmäen rinnettä\nkiertävään, pahamaineiseen esikylään, \"Helvettiin\", jossa piiloilivat\nilotytöt ja rikoksentekijät: Näiltäkin retkiltään kotiin palatessaan\nistahti hän usein vielä huokasemaan kaivon hirsikannelle, kuunnellen\nporvarien juttua ja ottaen osaa heidän huoliinsa. Siinä istui hän\neräänäkin aamupäivänä syyskuun lopulla puhutellen pientä miesryhmää,\njoka oli hänen ympärilleen kertynyt.\n\n-- Onneksesi olkoon, Taavetti Kouta, sait hyvän sadon kaalimaistasi,\nvirkkoi hän pienelle punaparralle. Toinen mies siihen heti kadehtien\nselitti:\n\n-- Saihan Taavetti, kun uskalsi keväällä peltonsa kuokkia, me muut\nemme sitä arvanneet.\n\nMutta punaparta ei arvostellut onneaan kovinkaan suureksi.\n\n-- Vähänpä tuosta oli iloa, valitti hän. -- Jo kävi juutin vouti\nsiitä saalista neljänneksen linnaan korjaamassa, en ehtinyt satoa\nkellariinkaan saada.\n\n-- Tämäpä nyt vahinko! vähäksyi kankealiikkeinen,\nhylkeennahkasaappainen kalastaja tuon valituksen kuullessaan. -- Toin\nviime viikolla mereltä lastin silakoita, -- jo linnan kohdalla siitä\npuolet sotaväelle korjattiin, joten kevyttä oli soutaa loppumatka.\n\nKeskustelu katkesi hetkeksi, kun ryhmä tanskalaisia talutti\nluostarin paltaalta, syöttömaaltaan, hevosiaan kaivolle. He kulkivat\nylimielisesti hoilaten ja hirvennahkavöistä riippuvia, leveitä\nmiekkojaan heilutellen. Kaivolla nipistivät leuvasta veivin luota\nväistyvää tyttöä, roiskauttivat vettä hänen niskaansa, kun tyttö\njuoksi pakoon, ja nauraa hohottivat sitten sillalle päin kävellessään.\n\nPorvarit eivät vainonmiesten kuullen mitään puhuneet. Vasta heidän\nhuvettuaan nurkan taa virkahti Kissa-Iisakki myrtyneenä:\n\n-- Nuohan meiltä elämän hävittävät. Majoitappas heitä taas talvikausi\ntuvassasi, jossa he syövät lapsiltakin puuron padasta. Toivotonta on\nyrittääkään mitään, ei saa elämistä kuitenkaan alulle!\n\n-- Mutta yritämme kuitenkin, niinkuin pitääkin, virkkoi Pietari\nrohkaisevasti. -- Juuteillakin taitaa pian tulla kylmä linnassaan,\nhe eivät liiku täällä enää entisellä varmuudellaan. Lähes vuoteen\neivät he ole saaneet mitään apua Tanskasta ja Niilo Grabbe sieppaa\npois heidän muonalaivansa. Kauan he eivät näissä oloissa säily\nvihollismaassa.\n\n-- Niinhän sitä luultiin jo kaksi vuotta sitten, intti Iisakki,\n-- mutta täälläpä he yhä ovat. Niilo herra vie heiltä joskus\nviljavenheen, mutta sen elon he heti kiskovat meiltä. Ja millä heitä\nelätät, kun sinulla ei ole varoja käydä edes korvaripillä syntiesi\nhuojennukseksi.\n\nPietarin silmään nosti tämä viimeinen valitus veitikan. Hän ei\ntällaisia tilaisuuksia juuri koskaan laiminlyönyt ja virkahti nytkin\nvallan vakavin kasvoin:\n\n-- Mutta huokeassa hinnassahan täällä nyt synnit ovat, pienellä\nkolikolla voit niitä mustilta veljiltä saada anteeksi koko sarjan.\n\nMiehet katsoivat hiukan epäillen Pietaria, jonka opista heillä jo\nalkoi olla vähän vihiä, vaikkeivät he aina häntä ymmärtäneet eivätkä\naina edes tienneet, puhuiko hän leikkiä vaiko totta.\n\n-- Niin, vähemmän hintaa nyt ripittäjät vaativat kuin takavuosina,\nmyönsi punaleukainen Taavetti. -- Ottavat kernaasti kanan tai kyrsän,\njollei äyriä ole...\n\n-- Suuremmistakin synneistäsi, -- lisäsi Pietari puolivakavana, --\nsyödäkseen sitten suuhunsa sinun syntisi hinnan. Mutta entäpä, jos ei\nsitten Jumala pitäisikään munkeille myötyä kanaasi minkään arvoisena,\n-- jos joutuisitkin petokseen, hä?\n\n-- Niinkö saattaisi käydä, mietiskeli Taavetti. -- Vielä minä maksan\nsielurahoja äitivainajanikin puolesta, että häneltä aika lyhenisi\nkiirastulessa.\n\n-- Maksa, maksa! kehotti Pietari. -- Munkit ovat tietenkin laskeneet,\npaljoko se aika lyhenee viidellä äyrillä vuodessa ja paljoko\nkolmella. Mutta oletko sinä, Taavetti, itse laskenut, paljoko\nrahoistasi äidillesi jää, sittenkuin munkit ovat äyrisi olueen\njuoneet?\n\nTaavetti vaikeni miettiväisenä ja äänettömiksi jäivät toisetkin\nmiehet. He olivat vähitellen ruvenneet aavistamaan, että tuossa\nkirkkojen ja luostarien syntiverotuksessa mahtaa olla jotakin kieroa.\nJo ennen Pietarin tuloa Turkuun olivat he käyneet näihin maksuihin\nhaluttomiksi. Tuokin Kaskenmäeltä kuultava luostari, joka maksamalla\njuuteille lunnaat oli säilynyt hävittämättä ja ryöstämättä, eleli\nvain rennosti, samalla kun porvarit köyhtyivät, ja kumminkin sinne\nalituisesti vaadittiin heiltä, tyhjiksi raastetuilta ihmisiltä, yhä\nuusia lahjoja ja maksuja. Pietarin saagat olivat tätä mielialaa\nsitten paljon terästäneet. Tosin nuo oppimattomat ihmiset eivät häntä\naina käsittäneet, mutta toisinaan hänen sanansa ikäänkuin väläyksenä\niskivät heidän murjottuihin mieliinsä ja he ymmärsivät hänet silloin\nystäväkseen, joka ei itselleen mitään pyytänyt.\n\n-- Eihän meikäläinen, tiedä, mikä on petosta, mikä ei, huoahti\nKissa-Iisakki. -- Mutta entistä tiukemmalle kääräsen kuitenkin\nnäistäpuolin säkkiveljien kulkiessa kuikannahkani, sen sanon suoraan.\n\nPietari oli noussut kaivolta ja seisoi nyt kadulla katsellen, kuinka\nMikko Sorvali, kaivoväen tarinaa kuunnellen, talonsa edustalla\nmaalaili sädekehää pyhän Annan turpeaposkiseen puunveistokuvaan, joka\nhäneltä oli johonkin kirkkoon tilattu.\n\n-- Tuokin on petosta, virkkoi hän maalaajaan viitaten harvakseen.\n\n-- Hä? ärähti Mikko.\n\n-- Tuota sinun vuolemaasi puukuvaa meidän sitten kirkossa on\nkumarrettava. Mutta sanoppas, Mikko: miten ja mihin sinä siihen sen\nautuuttavan ja pelastavan voiman puhallat?\n\n-- Kuvapa siunataan, ennenkuin se kirkkoon palvottavaksi pannaan,\nvastasi Mikko rauhallisesti, sivellen paksusti keltamaalia\nsädekehään. -- Ja se on taas pappien tehtävä se!\n\n-- Mutta jos nyt sen sijaan siunaan tuon seinustalla kuivavan\nrukkisi, kumarratko sitäkin, kysyi Pietari. -- Ei, ukko, veistämäsi\nkuvan päämerkitys on kyllä sen alaisessa lippaassa, johon raha\npistetään, -- eikö olekin reikä tehty sitä varten?\n\nKatsottiin miehissä: olihan siinä rahan reikä. Mutta Pietari kyseli\nvielä, minkätähden ihmisten pitää Kristuksen äidinäidiltä, josta ei\nraamattu tiedä mitään, ostaa syntejään anteeksi, mikseivät he käänny\nsuoraan Vapahtajan puoleen saamaan lohdutusta. Eikä sitä voineet\nselittää kuvan tekijä eikä katsojat. Vedenhakijat lähtivät vakaviksi\nkäyneinä ja hautoen itsekseen noita Pietarin kylvämiä mietteitä\nkantamaan vesikorvojaan kaivolta.\n\nMutta samassa juoksi Rantakadulta kaksi poikaa kertoen, että juuttien\nkoko joukko on liikkeellä joentakaisella tiellä. Ratsuväki edellä,\njalkaväki perässä, rientävät he tulista vauhtia linnasta kaupunkiin\npäin.\n\n-- Mitä se merkitsee?\n\nTarinamiehet kiirehtivät Rantakadulle. Harmaapartainen tinanvalajakin\nkantoi kalisevat kannunsa sisään ja saapui rantatielle samaan\naikaan kuin Mikko Sorvali, joka oli jättänyt pyhän Annan kuivamaan.\nTodellakin: siellä juutit hölkkäsivät lippuineen ja rumpuineen kuin\nsotimaan. Joen suulta juuri saapunut purjehtija kertoi vielä, että\nKuusistosta oli Norbyn vouti äsken tulisella kiireellä soutanut\nTurunlinnaan, josta juuttien väki heti senjälkeen oli lähtenyt ulos.\n\n-- Olisiko Niilo Grabbe taas liikkeellä, kuiskailivat turkulaiset,\ntoisilleen merkitsevästi silmää iskien.\n\n-- Onpa kuin juutit rientäisivät suurempaa vihollista vastaan,\nhuomautti Kissa-Iisakki ehostuneena. -- Katso, tykkejäänkin vetävät\nperässään.\n\n-- Jo kääntyvät sillalle, heillä on siis kaupungin puolelle asiaa,\nviittaili Taavetti levottomana.\n\n-- Juostaan katsomaan! kehotti sotainnon sytyttämä pyhimyksentekijä.\n\nTorvet soivat torilla, missä tanskalaiset nyt rivejään järjestelivät.\nKivipuotien säikähtyneet kaupustelijat sulkivat kiireellä luukkunsa,\nja pyhän Ursulankiltan kellarissa, josta juuttien etujoukon miehet\nolivat käyneet juomassa olutta, siitä taas mitään maksamatta,\nkiroili nahkaesiliinainen saksalainen krouvari synkästi, ja vannoi,\noveaan sulkiessaan, kiskovansa heiltä hinnan ensi kerralla takaisin\nkaksinkertaisesti.\n\nSotaväki riensi Karjakatua pitkin Uudenmaan tielle, ja Turun\nvähäinen väestö, joka tuota pikaa oli jalkeilla, seurasi sitä\netäämmällä sänkipeltoja ja mäkiä myöten pyhän Gertrudin hautuumaalle\nja Vartiovuoren rinteille. Täällä rupesi toiveita herättävänä,\nlamautuneita mieliä sytyttävänä leviämään miehestä mieheen aluksi\nepämääräinen, sitten yhä vahvistuva kuiske:\n\n-- Erik Fleming on palannut! Häntä vastaan nyt juutit juoksevat!\n\n-- Mutta miten hän täältä maistapäin tulisi? epäili notkeajalkaisena\nhyppivä vanha tinanvalaja, joka aina mielikuvissaan oli vapauttajaa\nodottanut meritse joensuuhun.\n\n-- Hän on laskenut laivansa Kuusiston salmeen, -- ovela mies! kertoi\nHärkä-Heikki, joka jo juutteja torilla oli puhutellut. -- Sieltä hän\nnyt sotaväkineen ryntää Turkua kohden.\n\n-- Ja häntä karkoittamaan siis juutit juoksevat, huoahti Taavetti, --\näiti Jumalan, anna voitto Erik-herran aseille!\n\nLippuaan seuraava sotaväki oli jo laskeutunut siihen metsäiseen\nalankoon, josta kuusten yli kuulsi pyhälle Henrikille omistetun\nkappelin kullattu risti. Vuorenrinteillä ja pensaikoissa\nhiiviskelevät turkulaiset pidättivät hengitystään kuullakseen\nlaaksosta jotakin; he eivät uskaltaneet vielä uskoa nouseviin\ntoiveihinsa. Kotvaan aikaan ei mitään kuulunutkaan. Sitten törähti\ntorvi ja toinen, -- oliko ne tanskalaisten torvia? Mutta niiden ääni\nläheni... Jo pärisivät rummut, jo paukahti tykki, toinen, kolmas, eri\näänillä sätkähtivät...\n\nKaupungin laidunmaalla, Kupittaan alangolla, taisteltiin, -- se oli\nnyt selvää.\n\n-- Siis on Erik-herra todella palannut!\n\n-- Vihdoinkin! -- Helpotuksen huokaus pääsi riutuneista rinnoista.\n\n-- Mutta mihin johtaa tuo kiihtyvä pauke?\n\nLevottomin mielin ja sykkivin sydämin odottivat pensaiden takana\nhiiviskelevät porvarit vastausta tuohon kysymykseensä: Jaksaako\nErik-herra karkoittaa juutit, joiden valta jo kolmatta vuotta on\nSuomeen juurtunut, vai jatkuuko ennallaan sorto ja vaino?\n\nLuostarikorttelin pikkuporvareita oli Vartiovuorelle seurannut\nPietari Särkilahtikin. Siellä hän Sillan tapasi ja kävi tälle\ninnoissaan todistamaan, että nyt eivät juutit enää Suomessa kauan\nkestä, vaikkapa he tuolla Kupittaalla vielä voittaisivatkin.\n\n-- Sinä odottaisit siis kirkonpuhdistusasialle hyvää Erik Flemingin\nvoitosta? kysyi Silta paljon talttuneemmin ja melkein epäillen.\n\n-- Tietysti, hän on Kustaa Vaasan miehiä, vastasi Pietari. Mutta\nSilta väitteli harvakseen:\n\n-- Sanottiin, että Kristian kuningas oli suosiollinen Lutherin\nopinpuhdistukselle, mutta Kustaa kuninkaasta ei tiedetä mitään.\n\nPietari luotti sittenkin asiain uuteen käänteeseen:\n\n-- Tanskan valta juonittelevine piispoineen ja ahneine ylimyksineen\ntukee täällä aina paavillista pimeyttä. Mutta sorrosta vapautunut\nkansallinen liike särkee ennakkoluulot, puhdistaa ilman, -- se vie\npakostakin uudistuksiin. Flemingin aseille rukoilen voittoa minä\nniinkuin me kaikki.\n\n-- Niinhän teen minäkin, myönsi Silta. -- Ja nyt siellä pian jo\njotakin ratkaistaankin -- kuule!\n\nTaistelu alangossa oli kiihtynyt. Sieltä kuului laukausten seasta jo\nhurjia sotahuutoja ja hätäistä rumpujen räiskettä.\n\n-- Melu lähenee, juutit peräytyvät! kuiskailtiin katajikoissa\nkallionrinteillä. Poikasia juoksi Kupittaan notkosta tietä pitkin\nkaupunkiin päin huutaen, että Fleming-veljekset ja Niilo Grabbe ja\noudot ruotsalaiset ritarit ajavat juutteja edessään. Joutoväen oli\npian väistyttävä taistelevain tieltä.\n\nHyvässä järjestyksessä palautti tanskalaisten päällikkö Maurits\nOldenburg joukkonsa valtatietä myöten kaupunkiin päin, aina väliin\npysähtyen kahakoimaan. Niin soluttiin vähitellen kaupunkiin asti.\nSiellä, Raatihuoneen luona, järjesti juutti vielä joukkonsa\nvastarintaan, ja kauan ja kuumasti oteltiin kapealla Karjakadulla\nja sen viereisillä kujilla, missä tanskalaiset pitelivät puoliaan\nturvekattoisten talojen suojassa, harvennellen ryntääjäin rivejä.\nKaupunkilaiset pakenivat luostarikortteliin ja lymyilivät siellä\nnurkkien takana. Mutta sinnekin hyökkäsi pian sotaväkeä, -- Ivar\nFleming _näkyi_ sieltä miehineen kiertävän tanskalaisten kylkeen,\ntorin laitaan. Hikiset, likaiset miehet ryntäsivät käheästi huutaen\ntorille, missä nyt juuttien rivit särkyivät ja syntyi tavaton tungos\nja sekasorto. Koko tanskalaisväki ei ehtinyt siinä hälinässä enää\nperääntymään sillalle, vaan osa siitä pakeni itsensä Oldenburgilaisen\njohdolla Hämeenkatua myöten ja kirkkokorttelin halki Hämeentielle.\nErik Fleming karjui kimonsa selästä Raatihuoneen luona, lähettäen\nsaksalaisen palkkapäällikön ratsumiehineen väistyviä kiertämään.\nMutta saksalainen hölmö kahluutti ratsut Mätäjärven suohon ja päästi\nsiten pakenevan vihollisjoukon käsistään.\n\nTorilla yhä jatkui rymyä. Ryhmä toisensa perästä tanskalaista\nlinnanväkeä vetäytyi sillalle ja puolustautui siinäkin vielä\ntiukasti, ampuen tykeillään toria pitkin. Turun porvarit, jotka\nvaappuivat toivon ja pelon vaiheilla, olivat kiivenneet talojensa\nkatoille taistelua seuraamaan ja sieltä he, turpeiden takaa\nkurkistellen, vihdoin ilokseen näkivät juuttien vetäytyvän joen taa.\nFlemingin väki hyökkäsi esille ja kun Erik-herra itse, hatussaan\nkorkea sulka, karautti torille ratsumiehineen, järjestääkseen väkensä\nrynnäkköön siltaa vastaan, silloin kajahti katoilta ja nurkkain\ntakaa, jossa juuttien kulkiessa oli ollut kuolonhiljaista, raikuva,\nriemuinen huuto:\n\n-- Terve Erik-herra!\n\n-- Terve pelastajamme!\n\nUrhea ylimys heilautti sulkahattuaan, komentaen väkensä nopeasti\neteenpäin, -- mutta samassa hän suistui kimonsa selästä maahan.\nTuskainen humina kävi piiloilevain porvarijoukkojen läpi. Mutta Erik\nFleming, jolta vain oli hevonen alta ammuttu, oli pian taas pystyssä\nja uuden oriin selässä, -- ja taas rämähti riemuhuuto katoilta ja\nkadunkulmista, joihin turkulaiset jo rohkeammin asettuivat.\n\nAina toimekas ja iloinen Niilo Grabbe keräsi venheitä porvarien\nlaitureista, soutaakseen siltaa vielä puolustavain juuttien selkään.\nSilloin nämä vihdoin lähtivät peräytymään sillaltakin. Mutta vielä\njäi heitä sinne joukko ahertamaan.\n\n-- Mitä, siltaako repivät heittiöt! huudahtivat turkulaiset.\n\n-- Ja joku häärää siinä tulisoihtu kädessään, sytyttää olkia...,\naikoo panna palamaan purkamansa palkit!\n\n-- Polttavat meiltä sillan, riiviöt!\n\nPorvarit juoksivat hätääntyneinä esille kadunkulmista käsillään\nviittilöiden ja hämmentyneinä toinen toistaan kovemmin huudellen.\nMutta kun ei kukaan heistä ruvennut sammutushommiin, vaikka\nviholliset jo väistyivät sillan sytytettyään, silloin huusi heille\nPietari Särkilahti rantaan kiirehtäen:\n\n-- Hei miehet, korvoja ja kiuluja tänne, joessahan on vettä...!\n\n-- Järjestetään vedennosto!\n\nJo pääsivät turkulaiset vauhtiin. Tuota pikaa oli pikkuporvareista\nja käsityöläisistä syntynyt jono, jonka päässä pitkänhuiskea Erik\nSkalm, rantakivillä seisten, ammensi vettä virrasta, pannen kiulut ja\nkorvot kädestä käteen kulkemaan. Palavan sillan päässä, irtonaisilla,\nvaappuvilla palkeilla, seisoi parin miehen kanssa Pietari Särkilahti\nitse papillisessa puvussaan valellen vettä roihuavaan lieskaan. Vielä\nsinkoili luoteja joentakaiselta törmältä ja höyryävän savun lävitse\nnäki hän vastassaan miehen, joka keihäällään kohenteli nuotiota.\nMutta vaaraa säikkymättä lähestyi Pietari lähestymistään tulen\npesää. Pian seisoi hän ihan savun keskellä, ja kotvasen kuluttua\noli jo syttynyt silta sammutettu ennenkuin se vielä oli päässyt\npilalle palamaan. Erik Fleming hyökkäsi nyt hengähtäneine joukkoineen\nvoitonvarmana sen yli linnaan päin pakenevain juuttien kintereille.\nMutta porvarit kokoontuivat sillankorvaan ja ryhmittyivät Pietari\nSärkilahden ympäri, joka rantakivillä pesi nokea käsistään ja\nkasvoiltaan. Ja Härkä-Heikki huusi riemuavana:\n\n-- Hyvin teit, Pietari, kun meille sillan pelastit. Olet pappi ja\nihminen yhtaikaa!\n\n-- Johan minä sanoin kesällä, kun ensi kerran saarnasit kirkkomaalla,\nettä sinä olet oikeita Turun poikia, kehui Hannu kultaseppä\nmiesjoukosta.\n\n-- Mutta nyt tarvitset, lankomies, kulauksen olutta savun\nhuuhtimeksi, intoili Skalm lämmenneenä. -- Tule!\n\nMieleltään keventyneet porvarit, jotka jo näkivät juuttien paenneen\nlinnaan, veivät Pietarin mukanaan Pyhän Ursulan kiitän kellariin,\njonka isäntä jo taas oli uskaltanut avata ovensa ja jonne taistelua\nkatsomasta palanneita miesjoukkoja yksi toisensa perästä kiirehti\nketterin askelin ja iloisin kasvoin. Tapit lyötiin auki ja\nseisaaltaan juotiin kiltanpyhimysten maljat.\n\nTuo suurin talo torin laidassa oli näet sen turkulaisen veljeskunnan\noma, joka suojeluspyhimyksekseen oli valinnut yhtä hurskaan kuin\nsotaisan englantilaisen naisen Ursulan ja hänen impisotajoukkonsa.\nLegenda kertoi, että kun hunnit muinoin vitsauksena rasittivat\nEurooppaa, lähti mainittu hurskas nainen, mukanaan 11,000 neitosta,\nsaarimaastaan asein heitä vastaan, karkoittaakseen nuo arojen\nhurjimukset pois nuorta kristikuntaa tyyten hukuttamasta. Mutta\nAttilan hillittömät hunnit hävittivät viimeistä neitoa myöten\ntuon naissotajoukon, niinkuin olivat tuhonneet monta miehistäkin\nasejoukkoa, ja sen jälkeen nämä veriin sortuneet naiset julistettiin\npyhimyksiksi. He olivat nyt varsinkin porvariskiltain suosittuja\nsuojeluspyhiä. Vuosittain heille turkulaisenkin veljeskunnan\nsuuressa juhlatuvassa messut pidettiin ja maljat juotiin. Juhlatuvan\nalaisessa kiitän kellarissa muistettiin heitä pitkin arkipäiviäkin,\njolloin kellarintynnyreistä olut vuoti jokaiselle, joka vain kykeni\nhaarikastaan äyrityisen maksamaan. Siellä nytkin Turun porvarit\nnuoren ilonsa huumauksessa tyhjensivät toisen ja kolmannen sarkkansa\nkaupunkinsa pelastumisen kunniaksi.\n\n-- Taas on Turku vapaa, nyt täällä taas ruvetaan elämään, hihkaisivat\nhe kannujaan kalistellen.\n\n-- Se kävi kuin kädenkäänteessä. Aamulla vielä orjia oltiin, nyt\nvapaita porvareita!\n\n-- Kiitos kaikkien pyhien!\n\nMutta kun Erik Flemingkin parin tunnin perästä saapui kiitän\nkellariin kiitollisten raadinherrain saattamana, hänkin sammuttamaan\npitkää janoaan, silloin vasta riemu riemulle remahti. Erik vakuutti\nhänelle ominaisella varmuudella turkulaisille, ettei valkene enää\nmontakaan aamua, ennenkuin viimeiset juutit ovat Suomesta poissa.\nVielä olivat tosin tanskalaisjoukon tähteet päässeet sulkeutumaan\nTurun linnaan, jota Iivar-herra heti oli ruvennut piirittämään. Mutta\nErik oli itse kolkuttanut kolme kertaa linnan portille ja julistanut\njuuteille, että \"teidän on parempi antautua tänään kuin huomenna\", --\nja hän uskoi, että he sitä tottelevat. Toista kertaa piiritti näet\nFleming nyt Turun linnaa, mutta voimat olivat nyt päinvastaiset kuin\nensi kerralla.\n\n-- Eläköön Erik-herra!\n\n-- Turun vapauttaja, terve!\n\nNiin huutelivat porvarit yhä uudelleen suosikilleen ja monet kannut\nsai karski sotaherra nyt porvarien kanssa kallistaa. Mutta iloa\nsäteili tänään hänenkin ankarasta katseestaan, hän tunsi taas\nolevansa kotonaan ja suuntasi reippaana tervehtien särkkänsä joka\ntaholle. Kerran hän sen suuntasi pöydän yli pikkuporvarien ryhmässä\nistuvaa Särkilahteakin kohti, jonka hän entuudestaan tunsi ja jonka\ntoimista hän jo oli kertomuksia kuullut.\n\n-- Terve Pietari, huudahti hän. -- Kautta pyhän Ursulan, sinähän\nkuulut olevan taistelija maalla ja merellä. -- Vietkö voittoon\njoukkosi sinäkin, sotapappi?\n\n-- Niin koetan, Jumalan avulla!\n\nRiemu remahteli korkeana kiitän kellarissa ja se olikin vilpitöntä,\ntuskasta sulaneiden sydänten ihanaa iloa. Kaikkien harteilta oli\npainajainen pudonnut, -- Pietarikin tunsi välittömästi sen mielten\nkeventymisen ja antautui valtoinaan sen tunnelmaan. Mutta ilonsa\nkeskellä hän yhtäkkiä muisti virkansa ja tuntinsa, -- olipa hän\nollut melkein unhottaa alttarinsa iltapäivämessun. Viisivanteisten\noluthaarikkain kierrellessä yhä tiheämpään hurmaantuneiden miesten\npiirissä hiipi hän siitä hiljaa syrjään ja astui ulos pyhän Ursulan\nkellarista. Hetkeksi pysähtyi hän vielä ovelle torin laitaan. Niin\nomituisen rauhallista ja hiljaista oli taas kaupungissa; ihmiset\nkävelivät iloisina jo avattujen kivipuotien edustalla ja heidän\njoukossaan juoksenteli lapsiakin, joita ei Pietari muistanut pitkiin\naikoihin kaduilla nähneensä. Kellarin nahkaesiliinainen kapakoitsija\nseisoi tikapuilla ovensa vieressä ja vaihtoi pihtipuuhun uudet,\ntuoreet merkkilehvät vanhojen, kuivaneiden tilalle. Häneltä Pietari\nkysäsi:\n\n-- Mitenkä saat nyt, krouvari, juuteilta maksamatta jääneen oluesi\nhinnan, kun heille tuli niin äkkiä lähtö kaupungista?\n\n-- Pitäkööt, riiviöt, ryöstämänsä, kunhan menivät...!\n\nTurkulaisten yhteinen helpotuksentunne oli tuon vieraan olutsaksankin\nvallannut, sen näki Pietari selvästi hänen välkähtävästä katseestaan.\nUnholaan kaikki menneet kärsimykset, -- taas päästään elämään, se oli\nkaikkien yhteinen, riemuisa tunnus!\n\n\n\n\nVIII. VAALI TUOMIOKAPITULISSA.\n\n\nUlkona oli vielä joulukuun aamupimeä. Keltasin liekein paloivat\nkoulutuvassa talikynttilät, joita kenkänsä riisunut teini\naika-ajoin kulkea sipsutti niistämässä. Mataloilla penkeillä istui\npuolihämärässä huoneessa monta sankkaa riviä poikia, joiden silmät\npimennosta kiiluivat opettajaa kohden.\n\nPietarin opettava ääni soi kirkkaana ja varmana eikä se keskeytynyt,\nvaikka eteisen ovi aukeni ja siitä sisään astui kaksi pappispukuista\nmiestä, jotka viittasivat opettajaa puheilleen. Vasta lauseensa\nlopetettuaan laskeutui Pietari hiukan haluttomasti vieraita\npuhuttelemaan.\n\nOvella seisoi Silta yhtenä ja toisena Jaakko Vennä, ulkomailta äsken\npalannut maisteri, molemmat sangen tärkeän näköisinä.\n\n-- Saat keskeyttää opetuksesi nyt, Pietari, meidät on kutsuttu\ntuomiorovastin luo, puhui tuo jälkimäinen, kookas, pyyleähkö pappi,\njonka hiukan turpeita kasvoja tummensi liiaksi syöneen ja juoneen\npuna.\n\n-- Mitä sinne? kysyi työstään noussut Pietari melkein tylysti.\n\n-- Setävanhus tahtoo meitä puhutella ennen ratkaisua, vastasi Vennä\nsilmää iskien.\n\n-- Mitä ratkaisua? -- Pietari oli aivan ymmällä.\n\n-- Etkö muista, nythän on keskiviikko, kapitulinpäivä, siellä\ntapahtuu tänään vaali, selitti Silta ystävälleen. Mutta Pietari ei\nsiitäkään innostunut, urahti vain:\n\n-- Uudesta piispastahan ollaan jo ennakolta selvillä, ja mitäpä se\nmuuten meihin kuuluu?\n\n-- Kuuluu se sentään, vastasi Jaakko vallan neuvovalla äänellä. --\nKapitulissa tapahtuu nyt muutakin: viiden kanungin vaali. Oletko\nsinä Pietari ainoa muukalainen Jerusalemissa, joka et tiedä, kuinka\nsuurella jännityksellä koko Turun, papillisen ja maallisenkin, huomio\non tähän päivään kiintynyt!\n\nMutta Pietari katseli kylmästi, melkeinpä halveksuen, tuota\noven edessä viittoilevaa, rotevaa pappia, johon kaikkien hänen\npoikainsakin katseet nyt tähystivät. Hyvin hän tiesi, mikä Jaakko\noli miehiään: Rikkaan sedän kasvatti, pohjaltaan hyvä poika, mutta\nheikko, pintapuolinen luonne. Ulkomailla oli hän paljon matkustellut\nja elänyt iloisesti eri yliopistoissa, Pariisissa, Bolognassa...,\nolipa eräitä vuosia sitten käynyt Roomassakin, vaikkei hän siitä\nhalunnut kuulla puhuttavankaan. Siellä kristikunnan keskuksessa oli\nhän näet joutunut sen hekumoivan, ylellisen elämän pyörteeseen,\njota siellä hengenmiehetkin paavista alkaen viettivät. Mutta siinä\nmenossa olivat kuitenkin huvenneet sedän antamat runsaat matkarahat,\nJaakko oli joutunut velasta kiinni ja Hemming Gaddin, joka silloin\noli Ruotsin edustajana paavillisen istuimen luona, oli täytynyt\nlunastaa hänet irti. Sitten oli Jaakko tullut Wittenbergiin ja siellä\ntodellakin innostunut Lutherin uudistusoppiin, eikä hän ollut sitä\nkotimaahankaan palattuaan salannut. Mutta voimatta luopua myöskään\nvanhasta luonteestaan ja tavoistaan oli hän jo Turussakin elostajana\nesiintynyt. Pietari ei paljokaan luottanut tähän liittolaiseensa.\n\nMutta Jaakko puhui yhä pohteissaan ja kiirehtien:\n\n-- Aamulla lähetti setä minulle sanan, hän odottaa meitä jo\nluokseen...\n\n-- Enpä tahtoisi noiden vaalien vuoksi poikiani jättää, virkkoi\nPietari vieläkin haluttomasti. -- Kanungeiksikin valitkoot ketä\ntahansa; puhtaan opin menestys ei riipu siitä.\n\n-- Ei riipu, mutta vaikuttaa asiaan sekin, missä asemassa olevat\nmiehet sitä ajavat, vastasi Jaakko valtioviisaasti. -- Vastustajamme\novat levittäneet meistä, ja varsinkin sinusta, hirmuisia valheita...\n\nMutta juuri tuo valtioviisailu vaikutti Pietariin tympäisevästi. Hän\nkatseli yhä kalseasti mokomaa opinuudistajaa, joka elostellakseen\nhaali itselleen isotuloisimmat kirkonvirat, -- heti Turkuun tultuaan\noli Jaakko ottanut haltuunsa Uuden kuorin kappelin. Mutta Sillan\nsilmäys sai Pietarin luopumaan tuosta vastenmielisyydestään.\n\n-- Ethän ole missään arkaillut avonaisesti esittää sitä, minkä\noikeana pidät, virkkoi Silta. Silloin heitti Pietari vaipan\nhartioilleen, huudahtaen reippaammin:\n\n-- En arkaile nytkään, menkäämme! -- Poikien puoleen kääntyen hän\nlausui: -- Luvan saatte nyt aamutunneiksi, mutta muistakaa, että\nteillä on lukunne Donatosta päiväksi selvillä!\n\nTalvipäivän myöhäinen sarastus rupesi juuri valaisemaan mustaa,\nlumetonta, jäätynyttä maata. Tulia näkyi tuomiokirkosta, mutta sitä\nympäröivät kivitalot, joista pappien askelten ääni terävänä kaikui,\nolivat pimeät ja synkät. Niiden ikkunat olivat enimmäkseen laudoilla\npeitetyt, ja ovet ja portit olivat vielä poissa hävityksen jäliltä.\n\nSyksyn kuluessa, jolloin Erik Fleming sotaväkineen oli karkoittanut\ntanskalaiset vähin erin pois Suomesta, olivat olot Turussa kyllä\npalailleet vanhoille urilleen, mutta paljon oli vielä keskeneräistä.\nSuomen kirkon hallintoonkin vasta nyt ruvettiin vanhaa järjestystä\nvakiinnuttamaan. Piispa oli jo toki tiedossa. Kun ei sopivaa\npiispanehdokasta nyt ollut oman maan harvenneiden prelaattien\njoukossa, oli toimelias arkkiteini Hannus Pietarinpoika ryhtynyt\nsellaista Ruotsista hankkimaan, ja hän oli kyllä tiennyt, keneltä hän\nneuvoja kysyi: Lindköpingin piispa Hans Brask oli tunnettu uuden,\nRuotsissakin orastavan luterilaisopin ankarimmaksi vastustajaksi, ja\nhän se oli Suomen piispaksi ehdottanut oman hiippakuntansa prelaatin\nErik Sveninpojan, jonka paavillisesta mielestä hän oli varma. Tähän\nmieheen oli Suomessakin suostuttu; mestari Erikillä, joka nuorempana\noli Turussa palvellut, oli näet vielä Suomessa palkkapitäjä,\njoten hänet voitiin tavallaan lukea suomalaiseen hiippakuntaankin\nkuuluvaksi. Kaiken varalta oli piispa Brask hankkinut suojatilleen\nnuoren kuninkaankin suostumuksen, Tässä piispakysymyksessä oli siten\nvain muodollinen vaalintoimitus kapitulissa enää jälellä.\n\n-- Piispaksi saamme nyt siis työmme selvän vastustajan, siitä on\nHannus huolen pitänyt, puhui Jaakko, kun he kirkonmuuria kiertäen\nkulkivat tuomiorovastin taloa kohden. -- Ja jos Turussa olisi\nmaistereita enemmän, ei hän laskisi meistä yhtään kapituliin.\n\n-- Kantaako hän kaunaa teitäkin vastaan? kysyi Pietari hiukan\npisteliäästi. Mutta Silta ehätti vaatimattomasti vastaamaan:\n\n-- Hän vainuaa meitä sinun kannattajiksesi.\n\nLuterilaisia mielipiteitään ei Silta tosin ollut huomattavalla\ntavalla työssään esittänyt, ja vielä vähemmin oli sitä tehnyt\nJaakko, jota erotukseksi sedästään sanottiin \"nuoreksi Vennäksi\".\nMutta he olivat kuitenkin pappispiireissä tunnustaneet kannattavansa\nkirkollisia uudistuksia ja puhuneet aneita ja kuvainpalvelusta\nvastaan. Ja pahinta heille oli, että he seurustelivat Pietari\nSärkilahden kanssa, joka kaduilla ja kujilla julkisesti ryntäili\npaavia vastaan. Pietari arvasi kyllä, että hänet tovereineen tästä\nsyystä oli nytkin kutsuttu siihen kirkkoa vastapäätä sijaitsevaan\npääpappilaan, jonka avonaisesta portista he juuri astuivat sisään.\n\nVielä näkyi tässäkin komeassa talossa vuosikausia kestäneen\nhävityksen jälkiä. Harvat olivat enää ehjät niistä porraskäytävän\nkivipylväisiin hakatuista apostolinkuvista, jotka tuomiorovasti\nScheel-vainaja oli vuosikausien kuluessa saksalaisella mestarilla\nsinne teettänyt, ja viluiset naakat lentelivät lasittomissa\nikkuna-aukoissa. Mutta kodikas lämmin lehahti saapuvia vastaan\ntuomiorovastin tilavista, taas upeaan kuntoon korjatuista\nsisähuoneista, joiden takoissa hiilokset hehkuivat.\n\nVanha rovasti istui väljään villamekkoon verhottuna nojatuolissaan\npöydän luona. Pöydällä oli kasa kirjoja ja pyhäinjäännöslippaita\nsekä niiden vieressä hopeatiuku, jota vanhus soitti, kun hän halusi\nkotikappalaisensa puheilleen. Vanha Jaakko vietti näet enimmäkseen\nyksikseen päivänsä tässä tuolissaan, josta hänen jalkansa eivät\nvoineet häntä enää kantaa, ja siinä tuolissa hänet kannettiin\nkapitulin kokouksiinkin. Siksi hän ei nytkään noussut vieraitaan\ntervehtimään, mutta hänen silmänsä hymyilivät ystävällisesti, kunhan\nheille tarjosi pehmeän kätensä ja kutsui heidät luokseen istumaan\npatjalla päällystetylle seinärahille. Hän oli pyylevä, nykerönenäinen\näijä, jonka päälakea peitti musta kalotti, minkä alta korville\nkiertyivät kauniit, valkoiset tukankiehkurat.\n\nHyvänsuopa on hänen hymynsä, hän on varmaankin sydämen mies, päätteli\nPietari, jonka mielestä levottomuus suli hänen vanhusta katsellessaan.\n\nLeppoisalla äänellä rupesi tämä heti vierailleen kertomaan, että\nuseat kapitulinjäsenet epäilivät valita heitä kanungeiksi, koska\nhe olivat ruvenneet arvostelemaan katoolista kirkkoa. Mutta omasta\npuolestaan olisi hän pahoillaan, ellei hiippakunta saisi käyttää\nniiden harvojen pappien apua, jotka olivat yliopistoissa opiskelleet\nja joiden kyvystä jo oli kokemustakin saatu.\n\n-- Olenhan teistä ja uusista tuumistanne jo kuullut, mutta halusinpa\nitse nähdä, kuinka hirmuisiksi miehiksi oikein olette siellä\nulkomailla muuttuneet, puhui vanhus leikkisästi. Hän oli nähtävästi\nveljenpoikansa takia jonkunverran ottanut perehtyäkseen Lutherin\nopetuksiin eikä niitä senvuoksi niin summamutikassa kauhistunut, kuin\nuseimmat muut Suomenkin papit.\n\nMutta Pietari tahtoi heti helpottaa hänen vaalihuoliaan, virkkoen:\n\n-- Jos olisi kysymys vain minusta, olisi juttu pian selvä, -- en\ntiedä itsekään, sovellunko kapituliin.\n\nVanha rovasti vastasi vilkkaasti:\n\n-- Sinusta juuri onkin kysymys -- sinua juuri tarvitsemme. Olen\nkuullut, miten olet yksin koulumme järjestänyt kuntoon ja kirkossakin\nolet meille arvokas voima -- henkeä täällä tarvitaan! Mutta miksi\npitää sinun niin rynnistää ja riehua?\n\nNiin mutkaton ja hyvänsuopa oli tuo vanhuksen kysymys, että\nPietarista tuntui melkein vaikealta siihen vastata. Vihdoin hän\nvirkkoi yhtä mutkattomasti:\n\n-- Vähemmällä ei kuulla, mitä tahdon sanoa.\n\n-- Katso, jatkoi rovasti vakavammin, tuossa ovat edessäni Lutherin\nkirjat. Jaakko ne minulle toi ja minä ne tunnen. Ystäväni Hannus\nkauhistuu aina, kun näkee minun niitä lukevan. Mutta miksei, Pietari,\nmiksei noita aatteita voi ajaa rauhan tietä, asteettain...?\n\nTaas tuo yksinkertainen, harmiton kysymys. Mutta nyt siitä Pietarista\njo tuntui kuilu ammottavan. Hän päätti vastata perusteellisemmin:\n\n-- Miten se on mahdollista, isä. Katsokaamme: katoolinen kirkko myö\naneita...\n\nVanha tuomiorovasti viittasi kädellään torjuvasti, ikäänkuin merkiksi\nettä hän jo tiesi, mitä toinen tahtoi todistaa, ja lausui sävyisästi:\n\n-- Näen kohta, että olet taistelujen mies, Pietari. Isket heti\narimpaan paikkaan... Niin, arkoja paikkoja on. Tunnustan teille\nsuoraan, nuoret ystäväni, että Lutherin kirjat luettuani olen siellä\nmaalla yksinäisyydessäni paljon miettinyt, onko anekauppa ja siihen\nliittyvä kirkkomme oppi hyvistätöistä kristikunnan alkuperäisten\ntotuuksien...\n\n-- Raamatun, pisti Pietari väliin.\n\n-- Niin, sanokaamme: Pyhän raamatun mukainen. Todistukset sitä\nvastaan ovat sangen selvät...\n\n-- Mutta jos ei paavillinen oppi aneista ja hyvistätöistä pidä\npaikkaansa, niin romahtaa koko rakennus, väitti Pietari.\n\n-- So, so, ei niin kiirettä, rauhoitteli vanhus vakavammin. --\nOksiahan voidaan karsia, ja puu kasvaa kuitenkin. Mutta en kutsunut\nteitä tänne väittelemään, lisäsi hän taas hymähtäen. -- Minähän\nolen jo vanha ukko, te pistätte minut helposti pussiin. Ja uskonpa\nteidän etsivän totuutta, siksi juuri tahtoisin teidät kapituliimme\nkiinnittää, vaikkapa sitten taistelemaankin. Tänään mieluummin kuin\nmyöhemmin, jolloin vastakohdat käyvät yhä kärjekkäämmiksi. Emmekö voi\nlöytää sovinnollisempaa työn muotoa, keskitietä...?\n\n-- Isä, ei ole keskitietä, lausui Pietari varmasti. -- On vain oikea\ntie ja väärä...\n\n-- Ja paljon paljon polkuja niiden välissä, paljon polkuja poikaseni,\nlausui ukko Pietaria polvelle taputtaen. -- Tiedänhän, ettet sinäkään\nsentään ole niitä rajuimpia rynnistäjiä. Et ole särkenyt kuvia\nkirkostamme, niitä harvoja, jotka sinne juutti eheiksi jätti. Messuat\npääalttarilla ja rukoilet Ave Mariasi, -- olen kuullut Lutherin\noppilaissa olevan niitäkin, jotka ovat särkeneet kuvat ja riisuneet\nalttarit ja panneet jumalanäidin viralta.\n\n-- Liioitteluja vastaanhan on Luther itse noussut saarnaamaan,\nselitti Jaakko sedälleen. Mutta tämä piti yhä katseensa kiintyneenä\nPietariin, puhuen:\n\n-- Tosiaan, en huomaa sinua niin vaaralliseksi, kuin miksi sinut on\nhuudettu.\n\nTaas kävi Pietari levottomaksi, sopertaen:\n\n-- Ehken ole saanut kyllin rehellisesti ilmaistuksi...\n\n-- Olet, tiedän, keskeytti vanhus. -- Luonasi on nainen, jota sanot\nvaimoksesi. Sano miksi sanot, meidän joukossamme on tuskin sitä, joka\nkykenisi heittämään ensimmäisen kiven. Ja vielä: Käsitykseni on,\nettä henkisessä elämässämme tarvitaan myöskin suolaa ja hiivaa...,\nkyllä meillä sitä sitovaa jauhotavaraa on. Mutta muista, Pietari,\nkun sinä suolaasi sirottelet kankureille kaivolla ja talikkomiehille\nlantapellolla, niin nostat kirkolliset voimat vastaasi.\n\n-- Isä, eksytyksiä vastaan tahdon puhua kaikille, joita eksytetään,\nvakuutti Pietari.\n\n-- Entäpä jos sinut uusi piispa siitä julistaa kirkonkiroukseen?\n\n-- Sekin ase on jo menettänyt kärkensä. Paljoko välitti edeltäjäsi,\nPaavali Scheel, jo kymmenen vuotta sitten paavin pannakirjasta, kun\noli kysymys jostakin palkkapitäjästä, -- ajamamme asia on meille toki\nsuurempi! Luther puolestaan poltti sen kirokirjan. Sitäpaitsihan\npannankin saa maksaa rahassa, jos varoja on ja halua!\n\n-- Oletpa oiva skolastikko! Mutta silmistäsi loistaa vakavuus ja\nsiihen panen suuremman arvon. Kutsuin teidät tänne juuri nähdäkseni,\nonko teissä vakavuutta...\n\nUkko lepäsi tuokion etukumarana nojatuolissaan, peittäen silmänsä\nkämmenellään. Sitten hän harvakseen puhui:\n\n-- En tahdo olla tuomarinne. Ehkä viette totuuden asiaa eteenpäin, ja\nmikä olisin minä, jotta yrittäisin siltä katkasemaan tien...\n\nKyynel kimalteli ukon lempeässä silmässä, kun hän vielä jatkoi:\n\n-- Taistelua näen edessämme. Mutta tulkaa tänne, tule sinäkin\nPietari, minä vanha katoolinen rovasti tahdon teitä siunata\ntaipaleellanne. Rehellisesti ajakaa sitä, minkä tiedätte totuudeksi,\njoko sitten kapitulissa taikka sen ulkopuolella. Sulipa nuorten\npappienkin mieli melkein kyyneleihin, kun he notkistivat polvensa\nvanhuksen nojatuolin edessä ja kiitollisina vastaanottivat hänen\nsiunauksensa. Ukon hyväntahtoinen, sovittava ääni soi vielä kauan\nheidän korvissaan sittenkin, kun he olivat poistuneet tuomiorovastin\ntalosta. Pietari Särkilahtikin tunsi omituisen, leppoisan laineen\nrinnassaan ja hän kysyi, katua kävellessään, ihmetellen itseltään,\nolisiko todellakin hänen suurelle asialleen odotettavissa\nymmärtämystä kirkon mahtimiestenkin taholta. Vai johtuiko tämä\njostakin erehdyksestä, oliko hän ukon lempeyden voittamana todellakin\njoutunut jollekin keskitielle...!\n\nNäistä mietteistä havautti Pietarin väkijoukko, joka näytti\nkeräytyvän tuomiokirkon ympärille.\n\n-- Mitä nämä ihmiset tässä odottavat? kysyi hän toveriltaan.\n\n-- Kapitulin vaalia tietenkin, vastasi Jaakko itsetyytyväisyydellä.\n-- Jännitys on kaupungissa suuri.\n\n-- Ja useimmat ovat kyllä sinun vuoksesi liikkeellä, selitti Silta\nPietarille. -- He tahtovat nähdä, saako Hannus sinut syrjäytetyksi;\nheidän myötätuntonsa on sinun puolellasi.\n\nNämä puheet hämmensivät taas Pietarin rauhaisan mielialan. Olivatko\nnuo kelpo ihmiset, hänen kaivo-ystävänsä, tosiaankin ymmärtäneet\nhänet niin väärin, että luulivat hänenkin varsinaisena pyrkimyksenään\nolevan rimpuilla yhä ylemmäs kirkollisella virka-asteikolla... Hiki\nkihosi Pietarin otsalle, kun hän näin oivalsi, ettei hän vielä ollut\nsaanut pientäkään totuuden siementä kylvetyksi, vaan että kaikki\nkylvö oli langennut kalliolle. Veren kohistessa korvissaan tunkeutui\nhän väkijoukon läpi ja kiirehti, eroten tovereistaan, kouluunsa.\nKaksinkertaisella innolla hän siellä antautui työhönsä, nuorten\nteiniensä sydämissä maaperää muokkaamaan.\n\nMutta hän ei saanut nytkään kauan pysyä työssään. Ulkona odottava\nväkijoukko oli nähnyt prelaatin toisensa perästä astuvan\nkapitulintaloon, jonne jo vanha tuomiorovastikin kannettiin, ja monen\nnuoremman papin olivat he nähneet väsyneenä ja kalpeana taivaltavan\nsakastiin -- rukoillen, valvoen ja paastoten oli kanunginehdokkaiden\nnäet ollut tätä päivää varten valmistauduttava. Pietari Särkilahdelta\noli tämä ehdokkaille kuuluva valmistelu jäänyt suorittamatta. Mutta\nnyt saapui kuitenkin suntio kutsumaan hänetkin koulusta sakastiin,\njonne kaikki muut jo olivat kokoontuneet.\n\n-- Kuulenpahan sitten tuloksen, vastasi Pietari sangen ynseästi\nhäiritsevälle kirkonpalvelijalle.\n\n-- Mutta kirkonmeno-ohjeita ei sovi syrjäyttää, niin käski\ntuomiorovasti sanoa.\n\n-- No, tulenpahan tästä...\n\nVanhan rovastin tervehdys hänet ikäänkuin velvoitti tottelemaan.\n\n-- Tänään ei työpäivämme jää ehyeksi, virkkoi Pietari oppilailleen\nmelkein valitellen. -- Saatte nyt täällä ominpäin harjoitella\nopettamiani joululauluja, jotka sitten juhlilla kirkossa esitämme.\nPian onkin jo joulu käsissä.\n\nSuntion perästä puikahti Pietari siihen holvattuun käytävään,\njoka vanhoilta ajoilta kulki kirkonviereisten talojen, koulun ja\nkapitulin, alitse sakastiin ja sieltä edelleen piispalaankin.\n\nSakastissa, joka oli suuri, soikea huone tuomiokirkon itäkulmalla,\npaloivat vahakynttilät tiheässä pitkin pitkiä seiniä. Seinämillä oli,\nmelkein vieri vieressään, rukousjakkaroita kirkon eri pyhimysten\nsekä apostolien veistokuvien juurella. Tuossa muuten autionkolkossa\nhuoneessa, jossa messuvuoroaan odottavain yksinäisten pappien oli\ntapana Henrikin kellarista haetun viinikannun seurassa lyhentää\nodotushetkiään, oli nyt pappeja niin taajassa, että siitä määrästä\nkyllä huomasi kymmenysten ja muiden säätäväin taas sota-ajan jälkeen\nlähteneen kirkolle juoksemaan. Heidän vasta-ajetut tonsuurinsa\npaistoivat melkein joka jakkaralta ja kirjavat, värikkäät messupuvut\nvälähtelivät kymmenien kynttiläin valossa, joista lämpö höyrysi\nköynnöksillä koristettua kattoa kohden. Toiset kuoripapit,\nkappalaiset ja vikariot, istuivat käsiään lämmitellen hehkuvain\nhiili-patain ympärillä kuiskaavaa tarinaa pitäen.\n\nPietari pukeutui messupaitaansa ja laskeutui sitten hänkin polvilleen\nrukousjakkaralle, katsomatta, osuiko hän puukolla varustetun\nBartolomaeuksen vaiko siivelliseksi häräksi esitetyn Luukkaan kuvan\neteen. Hän tunsi ahdistusta rinnassaan ja rukoili siinä hartaasti,\nettei se suuri ja kallis asia, jonka puolesta hänen oli taisteltava,\nhämärtyisi siihen hierarkiseen ulkokuoreen, jonka muodoissa hänen\noli raivattava maaperää, voidakseen ne muodot kerran muuttaa. Mutta\nrukouksensa keskelle kuuli hän katkelmia vieressään kuiskivain\npappien tarinoista, jotka koskivat pidettävää vaalia.\n\nKahden papin vaali on varma, sanottiin. He ovat opiskelleet Upsalassa\npiispa Trollen aikana, eivät ole maistereita, mutta paavillisina\nperin luotettavia.\n\n-- Varma on myöskin Vennän ja Sillan vaali, vaikka he\nkallistunevatkin uudistusliikkeeseen, kuiskaili joku ääni Pietarin\ntakana. -- Jaakolla on setänsä ja Silta on siivo...\n\n-- Mutta se viides paikka...!\n\nKeskustelijat painautuivat lähekkäämmäs supattamaan. Kotvan kuluttua\ntaas kuului tuo äskeinen ääni:\n\n-- Hannus on vannonut, ettei häntä lasketa tuomiopöydän ääreen. Ja\nvaikeahan sitä olisikin ajatella...\n\n-- Mutta kuka tulisi sitten hänen tilalleen?\n\n-- Todellakin, olisihan häpeä, jos hänen kykyisensä maisteri\nsyrjäytettäisiin jonkun oppimattoman vuoksi.\n\n-- Ehkäpä hänet juuri kapitulissa taltutettaisiin ja vieroitettaisiin\npikkuväkeä villitsemästä.\n\n-- Tuskin, nytkin porvarit tuolla ulkona ovat vallan kiihkoissaan...\n\nOli ilmeistä, että tuo kuiskiva tarina koski Pietaria ja että hänestä\npappien piireissäkin oli kahtalaisia mielipiteitä. Vanhemmat papit\nkantoivat yleensä kaunaa häntä, nuorta viisastelijaa vastaan, joka\ntoi maahan heille outoja oppeja, kerettiläisiä aatteita. Nuorempain\njoukossa oli sitävastoin miehiä, jotka noita aatteita salaa\nkannattivat, vaikkeivät uskaltaneet itseään täysin paljastaa. Pietari\nkoetti olla kuuntelematta noita juttuja, koetti painua jakkarallaan\nyhä hartaammin rukoukseensa. Näistä tuomitsevista papeista olivat\nani harvat itse syventyneet ajan suureen opinkysymykseen, sen\nPietari tiesi. Useimmat heistä tunsivat vain vaistomaisesti uuden\nopin jollakin tavoin uhkaavan heidän asemaansa ja vastustivat sitä\nsiksi, toiset sitä taas ihailivat siksi, että se oli uutta...\nPietari rukoili nöyrästi itselleen voimaa valaista tuota pimeyttä,\nmutta hänen sielunsa kylpi tuskassa, sillä hänestä oli taas, kuten\näsken tuolla ulkona, niin toivotonta puhkaista tietämättömyyden\nmustaa seinää. Työn varrella hän aina oli toivehikkaampi, mutta hän\nlamautui aina, kun rupesi tuloksiaan mittaamaan... Itse vaalia hän\nvähemmän ajatteli, mutta hänessä kyti kuitenkin salainen toivo, että\nhän jäisi kanungiksi valitsematta, koska hän siten mielestään voisi\nvapaammin ja tehokkaammin rynnätä. Mutta hän ei tahtonut tätäkään\ntulosta rukoilla Jumalalta, sillä hän ei tiennyt, oliko tuo salatoivo\nvilpitön ja itsekkyydestä vapaa...\n\n-- Vaali on päättynyt! kajahti yhtäkkiä hänen korvissaan.\n\n-- Nyt kaikki kapituliin!\n\nNiin julistivat tuomiokirkon koreiksipuetut lukkarit, jotka saapuivat\nsakastista saattamaan odottavia pappeja, sekä kanunginehdokkaita että\nmuita kapituliin, päätöstä kuulemaan. He kertoivat kuiskaten, että\npiispa oli valittu yksimielisesti, \"per viam inspiratsionis\", mutta\nkanunginvaalissa oli ollut käytettävä toisenlaista äänestystä, \"via\nscrutinii\", koska yksimielisyyteen ei oltu päästy.\n\nKun ovet kirkkaasti valaistuun, korkeaan kapitulisaliin lyötiin auki,\nistui sisäänastuvia odottelemassa pitkän, leveän, punaverkaisen\npöydän ympärillä kolmetoista miestä. Piispantuoli oli tyhjänä pöydän\npäässä ja tyhjänä oli vielä mestari Konradin jälkeen dekaanuksenkin\npaikka -- se oli jätetty vasta uuden piispan saavuttua täytettäväksi.\nVasemmalla piispan korkeasta tuolista istui vanha tuomiorovasti\nJaakko Vennä ja hänen vieressään hienonnäköinen, kalpea herra\n-- arkkipresbyteri Arvid Lille, jonka hänen Viipurissa asuva\nveljensä nyt vihdoin oli saanut lunastetuksi irti panttivankeudesta\nJuutinmaalta. Heitä vastapäätä, selin oveen, jurotti arkkiteini\nHannus Pietarinpoika, jonka kaikki tiesivät kapitulin johtavaksi\nsieluksi, vaikka hän vähäpätöiseksi tekeytyikin. Näillä\nhiippakunnan esipapeilla oli virkapukunaan väljät, sinipunervat,\nkaulusniekat prelaatinviitat, joista heidät helposti erotti muista\ntuomioherroista, kanungeista, joiden paikat olivat alempana pöydän\nympärillä. Tuomiokapitulin kymmenestä kanungista oli vihollisten\nlähdettyä viisi vähinerin palannut Turkuun, ja niiden toisten viiden\ntilalle, jotka olivat hukkuneet Arvid Kurjen mukana tai sortuneet\nsodan jalkoihin, oli nyt lähipitäjäin kirkkoherroja kutsuttu\napujäseniksi. Pöydällä paloi jokaisen kohdalla vaali-istuntoa varten\nvalettu korkea, paksu vahakynttilä -- kaiken varalta, sillä joskus\nsaattoi vaalitoimitus kestää hyvinkin kauan.\n\nVanha tuomiorovasti lausui, nuoria pappeja tervehtiessään, että\nvanhan tavan mukaan olisi vielä, ennen vaalituloksen julkaisemista,\nollut toimitettava julkinen tutkinto, osotettava valittujen tiedot,\nhenkilökohtaiset ominaisuudet ja heidän oikeaoppisuutensa. Mutta\nkapituli on päättänyt, että tällä kertaa, kun valittavia on näin\nmonta, ei voida pitää tällaista tutkintoa, jota ei kanooninen laki\nnimenomaan vaadikaan...\n\n-- Eivätpä uskaltaneet ukot virittää opillista väittelyä, kuiskasi\nnuori Jaakko vieressään seisovalle Sillalle. -- Pelkäsivät, etteivät\npidä puoliaan...!\n\nTuomiorovasti jatkoi puhettaan harvakseen, totesi kaikkien valittujen\ntäyttävän kanooniset ehdot: ovat avioliitosta syntyneet, ovat\npuhdasmaineiset, ovat perillä jumaluusopissa ja heillä on tonsuuri...\nSitten luetteli hän nimet peräkkäin, mainiten lyhyesti heidän\nansionsa. Viimeisenä tuli Pietari Särkilahden nimi.\n\nTuokion hiljaisuus vallitsi vahakäryn täyttämässä salissa, sitten\nkävi kuin humahtava liike läpi mustatakkisten rivien. Se tiesi\nkaikkia painostaneen jännityksen laukeamista, mutta eri tunteista\nkertoivat ne kuiskeet, joita nyt huoneen eri kulmilta yhä\näänekkäämmin kuului. Kuului sekaisin ihmettelyä, kuului suuttumuksen,\nkuului ilon ääniä, ja kaikkien katseet tähystivät pappisjoukossa\nkalpeana seisovaa maisteria.\n\nMutta tuomiorovastin ääni kaikui huminan yli edelleen tyynenä ja\nlempeänä. Hän tervehti vastavalittuja kanunkeja yhteiseen työhön\nja muistutti heille, mitä heidän uusi, korkea virkansa heiltä\nvaati: ennen kaikkea kapitulin käsittelyjen salassapitoa ja lujaa\nveljeyshenkeä.\n\n-- Astukaa siis tänne luoksemme, te uudet veljemme, ja tervehtikää\nsäädettyyn tapaan kapitulin vanhoja jäseniä. Sitten on teillä oleva\npaikka tämän tuomiopöydän ääressä ja Suomen kirkon hallinnossa.\n\nVakiintuneisiin vaalimenoihin kuului, että valitun kanungin tuli\njokaista sen entistä jäsentä tervehtiessään langeta polvilleen,\njolloin vanhemman jäsenen oli, nöyryyteensä viittaamalla, se\nestettävä; ja sitten oli vaihdettava veljeyden suudelma. Tarkalleen\ntämä temppu suoritettiin, kun nuo viisi valittua miestä nyt\nkiersivät peräkkäin punaverkaisen pöydän. Mutta kun Särkilahti\nviimeisenä, ja mielessään kärsien koko tästä uuden opin hylkäämästä,\nulkonaisesta temppuilusta, saapui Hannus Pietarinpojan kohdalle ja\nkumartui suutelemaan tuota harmajata ihoa, silloin hän ikäänkuin\nvaistomaisesti tuokioksi pysähtyi. Ei senvuoksi, että hän olisi\ntällä hetkellä tuntenut erityistä vastenmielisyyttä tuota kiihkeintä\nvastustajaansa kohtaan -- koko seurassa oli hänen tukala olla, --\nvaan hänessä välähti yhtäkkiä ajatus, oliko tämä enää rehellistä...\nHarmajapintainen mies näytti hyvin oivaltavan hänen epäilyksensä ja\nvirkahti purevasti:\n\n-- Sinä varot antavasi Juudaksen suudelman, eikö niin?\n\n-- Niin, pelkään että me petämme itsemme ja toisemme näillä\ntempuilla, vastasi Pietari, harmajaa miestä lujasti silmiin katsoen.\n\n-- Käy ohi vain! kehotti arkkiteini, äänensä korottaen, -- En\nminäkään tähän veljeyteen luota.\n\nHän silmäili kuin voitonvarmana ympärilleen: eikö hän ollut tätä\nennustanut! Mutta Pietari tunsi tässä huoneessa mielensä omituisesti\nherpautuneen, hän tunsi seisovansa kaltevalla pinnalla, häntä melkein\npyörrytti. Hän ajatteli, miten hänen johdonmukainen ystävänsä Olavi\nPietarinpoika, joka juuri Ruotsissa raivasi alaa uudelle opille,\nolisi hänen sijassaan menetellyt, -- ei, hän ei varmaankaan olisi\nlähtenyt näille paavillisille poluille. Ja kun vastavalitut kanungit\nnyt astuivat arkkipresbyterin eteen tekemään säädetyn valansa,\nluvaten sitoutua kapitulin sääntöihin ja niiden vaatimaan puhtauteen,\nuskollisuuteen ja vaiteliaisuuteen, silloin Pietarikin puolestaan\nvarmana korotti äänensä lausuessaan:\n\n-- Lupaan julistaa Jumalan puhdasta sanaa pyhän raamatun pohjalla,\nenkä mitään muuta...!\n\nJa taas silmäili arkkiteini voitonvarmana ympärilleen, ikäänkuin\nhuomauttaakseen virkatovereilleen: Katsokaa jo nyt, minkälaisen\njäsenen kapituliin valitsitte!\n\nJuhlallisessa saattokulussa lähdettiin vaalitoimituksen kapitulissa\npäätyttyä astumaan äskenmainittua, tuohuksilla valaistua käytävää\npitkin kirkon korkeakuoriin. Vastavalitut kulkivat sinne prelaattien\njohdattamina, jotka kuorissa osoittivat kullekin heidän paikkansa\nsiinä puoliympyräisessä tuolirivissä, jossa piispantuolin takana\nolivat prelaattien ja kanunkien paikat.\n\nKirkko oli väkeä täynnä. Aamusta asti olivat nuo ihmiset tätä\nhetkeä jännityksellä odottaneet ja nyt he saivat, uusien kanunkien\npaikoilleen asettuessa, omin silminsä nähdä vaalin tuloksen. He\nkurottautuivat varpailleen, kiipeilivät surukappelien aidoille\nparemmin nähdäkseen ja tungeksivat eteenpäin ihan pääalttaria\nvastaan, jonka alapuolella suntio sauvallaan järjestystä hoiti.\nJa kun Pietari Särkilahti viimeisenä, tavallista kalpeampana ja\nikäänkuin väsyneenä, istuutui hänelle osotetulle tuolille, silloin\nkuului kuoriin asti pikkuporvarien iloisia kuiskeita:\n\n-- Ompahan siinä Pietari-maisterikin!\n\n-- Eipä auttanut muu, valita se piti!\n\nMutta Pietarin mieli oli murheellisempi kuin vuosikausiin, ja kun\nhän nyt ensi kerran kanunkina messusi, soi hänen ennen hartaalta\nraikuvassa äänessään alakuloista itsesyytöstä ja katumusta.\n\nMessun päättyessä oli jo iltahämärä. Päivän kestänyt jännittävä\nnäytelmä oli loppunut. Uudet kanungit palasivat pappien lukuisan\nlauman keskellä sakastiin, mistä vanhan tavan mukaan oli mentävä\nPyhän Henrikin kellariin, -- siellä tarjottiin näet vaalipäivänä\nviinikannu kapitulin kustannuksella ja vietettiin vihkiäisten\niloisempi osa. Jaakko Vennä astui, messupuvun riisuttuaan,\nsäteilevin, punoittavin kasvoin Pietarin luo, iski hänelle\nymmärtävästi silmää, tarttui hänen käsipuoleensa ja virkkoi\nvoitoniloisella äänellä:\n\n-- Tämä päivä kyllä kannun kannattaakin! Mutta Pietari solahti kuin\npaeten hänen kainalostaan irti.\n\n-- Mitä, etkö tule mukaan, ihmetteli Jaakko. -- Onhan tämä oikein\nsinun päiväsi, -- ajatteleppas!\n\n-- Minulla ovat vielä pojat koululla laulamassa.\n\nPietarin rintaa ahdisti, hän pakeni melkein juosten pappisseurasta\npois, kääntyen sakastin ovelta Kreikanlinnaansa, joksi hänen kouluaan\nnyt oli ruvettu sanomaan, kun siellä Uutta Testamenttia oli käyty\nalkukielellä lukemaan. Koulussa oli hänen parempi olla. Siellä\nolivatkin hänen teininsä vielä koolla maisteriaan odottamassa, ja\ntämän nuoren laumansa keskellä tunsi Pietari mielensä vähitellen\nkeventyvän ja rauhoittuvan. Iloisena pani hän itse alulle äsken\nopitun latinaisen joululaulun, johon pojat kirkkain äänin yhtyivät:\n\n    Ecce novum gaudium\n    Ecce novum mirum.\n    Virgo parit filium,\n    Qva e non novit virum...\n\n    (Katso uutta riemua,\n    Ihme meille suotiin:\n    Neitseen puhtaan kohdusta\n    Poika maailmaan luotiin...)\n\nMutta työaika oli jo päättynyt. Rukouksen toimitettuaan lähti Pietari\nniinkuin tavallisesti teinijoukkonsa kanssa yhdessä koulusta. Heistä\nasui suurin osa luostarikorttelissa tai Aningaisten puolella, ja\nPietarin oli tapana seurata nuorta parveaan sillalle asti, saatellen\nnälkäisimpiä heistä tuttavainsa porvarien ruokapöytiin ja varoen,\netteivät pojat koulumatkallaan ilkitöihin eksyneet.\n\nKirkkokadulla oli vielä tungokseen asti tuomiokirkosta palailevaa\nväkeä. Monet Pietarin kaivoystävät näkyivät häntä siinä\noikein odotelleen. Koko väkijoukko kuului yhä keskustelevan\ntapahtuneesta vaalista, josta jo porvareillakin oli, kaikista\nvaiteliaisuussäännöistä huolimatta, yksityiskohtaiset tiedot.\n\n-- Terve maisteri, voittajanapa palaat, huudettiin hänelle\nkadunkulmissa.\n\n-- Se yksi vasta-ääni oli Hannus-mestarin, kyllä me se tiedetään!\n\nUusi surun ja häpeän puna nousi taas Pietarin kasvoille, kun hän\nkuuli noita hyväätarkoittavia tervehdyksiä. He luulivat hänelle\niloa tuottavansa, -- oi kuinka vähän he olivat häntä ymmärtäneet.\nPietarin teki jo mieli pysähtyä siihen keskelle katua, korottaa\näänensä ja puhua noille erehdyksiin eksyneille ihmisille, puhua\nheille ankarasti, opettavasti, itseäänkin kurittavasti... Mutta hän\nhillitsi halunsa, oivaltaen, että tässä häntä nyt vielä vähemmin\nymmärrettäisiin. Sen sijaan kääntyi hän yhtäkkiä poikaparvensa\npuoleen ja komensi reippaasti: -- Lauletaan, pojat!\n\nItse hän alotti uuden säe jakson samaa joululaulua, jota he juuri\näsken olivat harjoitelleet, ja helein äänin yhtyi siihen poikain\niloinen parvi:\n\n    In obscuro nascitur\n    Illustrator solis.\n    Stabulo reponitur\n    Princeps terrae molis.\n    Fasciatur dextera\n    Qvae affixit sidera\n    Et coelos ascendit.\n    Concrepat vagitibus\n    Qvi tonat in nubibus\n    Ac fulgor accendit.\n\n    (Yössä syntyy auringon\n    Kirkastaja jalo.\n    Seimi hänen suojansa,\n    Jok' on maailman valo.\n    Käden tuon, mi tähden loi\n    Emo käärii, kapaloi:\n    Heikko vahvan suoja.\n    Itkee lailla lapsosen\n    Jylisijä pilvien,\n    Salamoiden luoja.)\n\n\n\n\nIX. KESÄISESSÄ LEVOSSA.\n\n\nLeppoisa kesätuuli leuhahti aukinaisesta ovesta tupaan, tuoden\nmukanaan yhtaikaa raittiin meren ja lämpöisen mullan tuoksun. Se pani\nkorkean perhevuoteen syrjäänvedetyt kaihtimet hiljaa lepattamaan ja\nhiveli miellyttävästi sen miehen hipiätä, joka yksin tuvassa lepäili\npeiton päällä, kädet ristissä pään alla.\n\nMiehen miettivät katseet tähystelivät vastassaan olevan,\nleveäotsaisen uunin tummunutta pintaa, johon päivän säteet sattuivat\nkorkealla olevan ikkunan läpi. Hänen ajatuksensa liitelivät kaukana,\nmutta vähitellen kiintyi hänen tajuntansa kumminkin yhä enemmän\ntuohon uuninrintaan: -- eikö olekin tuossa palaneessa pinnassa\nkuvioita? Päästäkseen siitä selville hyppäsi villaiseen kotimekkoon\npuettu mies pystyyn ja kävi vierestä tarkastamaan kalkittua\nuuninotsaa.\n\n-- Aika veitikkapa on ollut se kirkonmaalaaja -- hymähti mies,\nPietari Särkilahti, itsekseen. -- Hän on pappilanuuniin, kai täällä\nasuessaan, piirtänyt niitä samoja kuviaan, joilla hän on kirkon\nkoristanut. Noin, siinähän on piru kirnunmäntää pitämässä! Entä\ntuossa...?\n\nPietari tutki noita himmenneitä ääriviivoja. Siinä oli kaksi miestä,\njotka seisoivat vastakkain, kaulainsa ympäri kiedotulla hihnalla\ntoisiinsa kytkettyinä. Heidän välissään paloi tuli ja kumpainenkin\nkoetti, taappäin painuen, paeta kuumuutta. Mutta köysi kiinnitti ja\ntietysti se, joka taappäin pääsi, veti toista liekin ylitse. Miesten\nasento kuvasi rajatonta ponnistusta ja taistelua.\n\n-- Taistelua! -- Pietari palasi verkalleen äskeiselle lepopaikalleen.\n-- Miksi pitää aina olla taistelua? Miksi pitää meidän vetää\ntoisiamme tuleen? Itsekö pelastuaksemme? Mikseivät ihmiset voi elää\nsovinnossa, -- sitähän vanha tuomiorovastikin aina kyselee...\n\nNyt hänen sielussaan oli rauha, koko ympäristökin siihen tuuditti.\nLuonto uinui sunnuntailevossa. Jostakin kaukaa vain kilahti\nkarjankello. Pihalta kuului lapsen hiljaista jokellusta, -- Pietari\ntiesi, että pihapihlajan alla istui äiti, lapsi sylissään...\n\n-- Miksen voisi minäkin viettää päiviäni täällä pappilan hiljaisessa\nrauhassa, niinkuin muut. Pakkoko on rimpuilla alituisissa\ntaisteluissa? Turussa minut aina niihin vedetään..., revitään tuleen\nja minun täytyy repiä muita..., ja kumminkin saa Jumala varmasti\nminuttakin valtakuntansa toteutetuksi...\n\nHän ojentautui vielä mukavampaan lepoasentoon vuoteellaan niin että\nkissan, joka jalkopäässä kehräsi, oli pakko siirtyä hiukan taaemmas.\n\n-- Suloista on elää sopusoinnussa ympäristönsä kanssa, -- ja eiköhän\nse olekin ihmisen tarkoitus!\n\nPari viikkoa sitten oli Pietari perheensä kanssa saapunut\nTurusta kotipitäjäänsä Taivassaloon, joka hänelle oli annettu\nkanunkipitäjäksi, ja hän asui nyt palkkapitäjänsä pappilassa,\nhoitaen itse väliaikaisesti kirkkoherran tehtävät. Rasittavan\ntalvikauden jälkeen nautti hän sanomattomasti maaseudun rauhasta ja\nhäntä oli ruvennut lämmittämään ajatus jäädä sinne pitemmäksikin\najaksi. Miksei se tuuma voisi toteutuakin? Äsken oli hän laskenut\nteininsä pitäjänkierrolle, ja pitihän kapitulikin kesälomaa. Täällä\nelivät Särkilahden vanhassa sukutalossa hänen omaisensa, äitinsä ja\nnuoremmat veljensä, ja syntymäseudun rahvaskin oli hänelle tuttua.\nTäällä on hyvä nauttia levosta -- ja levon työstä!\n\n-- Jään tänne koko kesäksi, hoitakoon Turku itsensä, virkahti hän\nääneensä vuoteeltaan.\n\nUlkoa rupesi silloin kuulumaan keveitä askeleita. Hänen vaimonsa,\njoka oli istunut pihlajan alla sillaikaa kun Pietari kirkosta\npalattuaan oli hetkisen levännyt, oli nyt kuullut hänen yksinäisen\nhuudahduksensa ja riensi lapsi sylissä sisään.\n\n-- Jää Pietari! kehoitti nuori vaimo vallan innostuneena. -- Täällä\nsoutelet, lasket verkkoja Paavalin kanssa...\n\nMargareeta puhui jo suomea, vaikka sekaan vielä usein tuli\nsaksalainen äänensävy ja saksalainen sanakin.\n\n-- Ja kalasta tultua on saunassa valmiina oman vaimon lämmittämä\nlöyly..., virkkoi Pietari vuoteelta nousten ja nuorikkonsa mielialaan\nantautuen.\n\n-- Ja kirjoitustöittesi lomassa liekutat kehtoa, -- katso, tyttösikin\npyytää sinua jäämään.\n\nNuori, säteileväsilmäinen äiti, jonka maidonvalkeita kasvoja päivä\nvain heikosti oli ruskettanut, ojensi muutamain kuukausien ikäisen\npienokaisen isälle. Pietari piteli lasta kotvasen käsivarrellaan ja\nlaski toisen kätensä onnellisena vaimonsa vyötäreille. Tämä kotihan\noli hänen onnelansa, miksei hän saisi siitä nauttia, -- Turussa jouti\nhän niin vähän olemaan rakkaimpainsa luona.\n\n-- Ehkäpä jäänkin, mietitään sitä vakavasti, Margareeta...\n\nHän laski lapsen kehtoon ja astui ovelle, johon sydänpäivä\nhelteisesti paistoi. Keltakukkaisen rantaniityn yli katseli hän\nlahdelle, jossa keveät laineet leikkivät ja jonka takainen lehtoranta\noli niin heleänvihreä, että ihan silmiin sattui. Mutta lehdosta\nnousevalla ylängöllä seisoi kuin vartijana vakava kuusikko.\n\n-- Olenhan ihminen minäkin, kaipaan sitä, mikä ihmismieltä\nilahduttaa, vakavilta ylängöiltä ikävöin lehtorantaan...\n\nHänen nuoret veljensä, Paavali ja Kustaa, onkivat venhelaiturilta.\nPikkuveljen koukkuun näkyi juuri tarttuneen ahven niin iso, että\npojan oli sitä vaikea saada ylös. Pietari innostui: poikasena oli hän\ntuollaisessa tapauksessa vetänyt kalan hiekkapohjaa myöten maihin ja\ntarttunut siihen sulin käsin... Juosten laskeutui hän rantaan päin\nveikkojaan auttamaan, mutta samassa hän huomasikin miesjoukon, joka\nkylätietä asteli pappilaan.\n\n-- Ah, vieraani, muisti hän silloin ja palasi tupaan pukeutumaan\npapinkauhtanaan. Hän oli aamulla kirkkomäellä kutsunut joukon\ntalonpoikia pappilaan, ja ne sieltä nyt tulivat. -- Nyt, Margareeta,\nhuusi hän keittiöön, nyt leipää ja voita, kalaa ja olutta pöytään!\n\nHän oli kutsunut heidät ikäänkuin tupaantulijaisiinsa, sillä useat\nnoista isäntämiehistä, jotka perättäin astuivat pappilan tupaan,\nolivat hänen lapsuudentuttaviaan. Tuttavana hän heitä puhuttelikin.\n\n-- Sinä Antres katselet ja kaipaat pyhän Neitseen kuvaa, virkkoi hän\nvanhimmalle vieraistaan. -- Se oli niin likanen, otin sen seinältä\npois, sydämessäni on puhtaampi kuva.\n\n-- Etteikö enää Maariata seinällä tarvitakaan? kysyi mies.\n\n-- Saa sen pitää ken tahtoo, kunhan vain muistaa, että se ei ole muu\nkuin kuva.\n\nPietari oli messun jälkeen pitänyt kirkossa pienen saarnan,\njossa hän aivan lyhyesti ja konstailematta oli selittänyt\noppinsa armosta ilman hyviätöitä ja pyhimysten välitystä, ja\nvieraittensa kysymyksistä hän huomasi heidän toki siitä jotakin\nymmärtäneen. Nyt hän tahtoi antaa noille kotipitäjäläisilleen pienen\nhavainto-opetuksenkin siitä, mihin hän pyrki. Hän esitti heille\nperheensä. Olivathan talonpojat kyllä ennenkin nähneet pappilassaan\nemännöitsijöitä, joilla oli lapsia, mutta näitä oli aina ennen\nvieraiden käydessä koetettu pitää poissa näkyvistä. Mutta Pietari\nasettui Margareetan rinnalle, kun tämä kantoi pöytään olutsarkan, ja\npuhui:\n\n-- Tämä on vaimoni, tervehtikää häntä, niinkuin tervehditte toistenne\nemäntiä.\n\nTalonpojat ujostelivat ensin, mutta kävivät kuitenkin nuorta emäntää\nkättelemään. Ja Pietari selitti:\n\n-- Katsokaa, tarvitseehan pappikin kodin ja perheen. Ja onhan Jumala\nkaikille sanassaan sanonut, että lisääntykää ja täyttäkää maa.\n\nNäin puhuessaan kosketti hän työpöydällään auki olevaa, suurta,\nlautakantista kirjaa.\n\n-- Onko tuossa se Jumalan sana? kysyi talonpoika Pietarin liikettä\nseuraten.\n\n-- Se on pyhä Raamattu, vastasi Pietari hartaana ja lisäsi\ntalonpoikain kunnioittavan ihmettelyn johdosta: -- Vielä se teille on\nummessa, mutta se aukenee kyllä kerran!\n\nHän siirtyi siitä kehdon luo, jossa lapsi kahnaili käsiään kapalosta,\nja puhui reippaasti vierailleen:\n\n-- Ja tämä on minun lapseni. Sitä ei ole lehdosta löydetty, vihitystä\nliitosta se on syntynyt ja tulee nimeäni kantamaan...\n\nTalonpojat katsoivat pappiaan osaksi ihmetellen, osaksi ihaillen.\nOutoahan heille oli, että pappi noin lapsensa tunnusti, mutta heistä\nse oli rehellisempää ja ihmisellisempää kuin jättää se isättömänä\nmierolle, niinkuin tämänkin talon entiset haltijat olivat tehneet.\nMutta Pietari jatkoi vakavana kasvoiltaan:\n\n-- Juuri tämän pienokaisen takia teidät tänne tänään kutsuinkin.\nVaikka tunnustankin vaimoni ja lapseni, voisi sattua, ettei heille\nkuoltuani kuitenkaan myönnettäisi perintöoikeutta -- että se vähän,\nmitä minulta tavaraa jää, heiltä riistettäisiin kirkolle, jolla\npaljon on. Sitä en tahdo. Siksi olen teidät kutsunut kuulemaan\njälkisäädöstäni, ja selvyyden vuoksi olen sen pannut tähän kirjaan,\njossa näette vaakunasinettini. Pyydän teitä puumerkillänne tämän\ntodistamaan.\n\nHän levitti pöydälle kirjoittamansa ja nyt lukemansa pergamentin ja\nlaski hanhensulan sen viereen. Mutta samassa hän vielä kysyi:\n\n-- Vai pelottaako teitä? Lapsi on papin lapsi, ja minusta olette\nvarmaankin kuulleet paljon pahaa...\n\nTalonpojat seisoivat tuokion kuin ymmällä. Mutta vanhin heistä,\nAntres, astui rohkeasti esille ja tarttui hanhensulkaan kankealla,\nmutta varmalla kädellä.\n\n-- Olemme sinusta juttuja kuulleet, mutta sinuun luotamme kuitenkin,\nsillä sinä olet suora ja rehellinen pappi.\n\nSamaa varmuutta säteili toistenkin talonpoikain kasvoista,\nkun he todistivat hänen lahjakirjansa ja sitten myöskin sen\nperintösopimuksen, jonka Pietari äsken oli omaistensa kanssa tehnyt.\nHän oli luopunut Särkilahden suuresta sukutilasta, koska hän jo\nlukuaikanaan oli suvultaan paljon perintöjä saanut. Jaossa oli\nhänelle jäänyt ainoastaan pari pikkutilaa ja niistäkin oli toinen,\nTammiston tila -- joka oli kuulunut hänen äitinsä, Kirveen, suvulle\n-- nykyisin Naantalin luostarilla, jolle hänen tätivainajansa sen\noli antanut. Talonpojilla oli täysi luottamus uutta kirkkoherraansa\nkohtaan, jota heidän mielestään suotta oli kerettiläiseksi sanottu.\nJa Pietarista tuntui, että ehkäpä hän täällä maalla, näiden\nyksinkertaisten, luonnollisten ihmisten joukossa, pikemminkin\nlöytäisi vastakaikua puhdistetun opin aatteille kuin kaupungissa,\njoka oli paavillisten muotojen ja käsitysten vallassa. Siitäkin\nkiertyivät hänen mietteensä taas äskeiseen haluunsa jäädä maalle...\n\nPäiväsydän kului näiden kylänmiesten seurassa vaatimattoman aterian\nääressä. Ja kun Pietari vihdoin saatteli vieraansa tielle ja nämä\ntoivottivat häntä pysyväisesti jäämään heidän luokseen, vastasi hän\nvallan riemulla:\n\n-- Se on mielihaluni, sitä olen tänään koko päivän haaveillut.\nMinulla on täällä mielityö, joka minua viehättää ja vetää, ja teidän\nluonanne hyvin viihdyn. Ehkä jään...\n\nSe mielityö, jonka ääreen Pietari Särkilahti nytkin heti --\nvieraitten lähdettyä kiirehti, oli tuo pöydällä levällään oleva\nraamattu, -- Erasmuksen uusi käännös. Sitä hän oli täällä maalla\nhartaasti lukenut ja lukiessaan tarttui hän silloin tällöin\nhanhensulkaan: hän tahtoi koetella, miltä Jumalan sana suomeksi\ntulkittuna tuntuisi. Sitä saattoi kyllä suomeksikin saarnata, siitä\noli hänellä paljon kokemusta, mutta saattoiko sitä myöskin kirjoittaa\nja lukea? Pietari tiesi, että hänen ystävänsä ja yliopistotoverinsa\nmestari Olavi Ruotsissa yritti tulkita evankeliumeja kansan kielelle,\nmutta suomeksi se tuntui hänestä usein perin mahdottomalta. Toisinaan\nse sentään tuntui mahdolliselta, hän olisi tahtonut sitä koetella\nenemmänkin. Juuri siksi tuntui Pietarista nyt tuo ajatuksensa viettää\nehyt kesäkausi maalla kahta houkuttelevammalta. Mutta niin oli\nhänestä kuitenkin rohkea tuo työunelmansa, ettei hän uskaltanut siitä\nkenellekään puhua, tuskin sitä itselleenkään mahdolliseksi myöntää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkään viipyi Pietari tuvassa suuren kirjansa ääressä. Vasta illan\nsuussa sulki hän sen lautakannet vahvoilla vaskisäpeillä ja astui\ntörmälle perheensä luo. Lapsi nukkui äitinsä sylissä, ja Pietari kävi\nsuojelemaan kämmenellään sen pieniä kasvoja hyttysiltä. Luonnossa oli\nharras rauha. Päivällä helakalta paistanut lahdentakainen vesakko\noli nyt kuin nukahtanut kuusikon suojelevaan siimekseen. Kaukaa\nmetsän takaa kuului kuikan yksinäinen uikutus. Heikko iltatuuli, joka\nmereltä päin toi suolaisen tuoksun, kahisti hiljaa rannan lepikkoa ja\nloi lahdelle välkähtäviä väreitä. Mutta ainoastaan puoleksi jaksoi\nse pullistaa lahden suulta näkyvää purjetta, joka verkalleen solui\npohjukkaan päin.\n\nIllan rauha oli äänettömäksi vaivuttanut tuon pienen perhepiirinkin.\nVihdoin virkkoi Pietarin veli, nuori Paavali-teini, joka oli kauan\nselälle katsellut:\n\n-- Tuo venhe näyttää tulevan tänne.\n\n-- Taitaa olla Turusta palaava kalavenhe, vastasi Pietari, -- Se\nlaskee kai naapurin rantaan.\n\n-- Tänne se laskee pappilan rantaan, intti Paavali. Kotvan kuluttua\nhän jo juoksi alas laiturille, johon purjevenhe todellakin pysähtyi.\nSieltä hän toi kirjeen veljelleen.\n\n-- Se on Sillalta, virkkoi Pietari iloisena, käyden kirjettä\navaamaan. -- No, mitä nyt Turkuun kuuluu, jokohan siellä on tullut\nveljille ikävä...!\n\nNurmikolla lepäävän papin piirteet olivat leppeän iloiset, kun hän\ntarttui ystävänsä kirjeeseen, mutta kävivät hänen sitä lukiessaan\nvähitellen vakaviksi. Silta kertoi, että uusi piispa nyt on saapunut\nTurkuun, jossa kirkolliset viranomaiset ovat hänet vastaanottaneet\nkaikella kirkollisella komeudella. Jo ensi messunsa jälkeen puhui\npiispa tuomiokirkossa sitä kerettiläisyyttä ja luterilaista epäuskoa\nvastaan, jota tähänkin hiippakuntaan on tyrkytetty, ja hän varotti\nkansaa sellaista oppia kuuntelemasta. Mutta harvat olivat, kertoi\nSilta, häntä ymmärtäneet, Erik-piispa kun ei puhu suomea. Ikävämpi\ntapaus oli se, joka muutamia päiviä myöhemmin sattui Pyhänhengen\nkappelissa Vartiovuorella. Samassa laivassa kuin piispaksi valittu\noli Turkuun tullut pari ruotsalaista uskonintoilijaa, niitä samoja\nnäynnäkijöitä ja uudestikastajia, jotka keväämmällä olivat Tukholman\nSuurkirkossa panneet opinpuhdistuksen nimessä toimeen meteleitä ja\nsiitä syystä sieltä karkoitettiin. He olivat nyt Turussakin kuvanneet\nSärkilahden uudistustyön tehottomaksi, sanoneet sitä uudeksi paikaksi\nvanhaan mekkoon, ja sitten olivat he -- vähemmin puheillaan kuin\nhaltioituneilla tempuillaan -- villinneet pienen joukon uteliaita,\njotka heitä seurasivat. Tuosta vanhasta kappelista oli särjetty Pyhän\nPärttylin puinen kuva. \"Tämä villitys pannaan nyt meidän tiliin\",\nkertoi Silta, \"ja pahinta on, että melussa on ollut mukana eräitä\nteinejäkin, jotka nyt ovat suljetut kapitulin karseriin. Liike käy\nnyt meitä vastaan, isä Anselmus on ahkerasti jalkeilla ja mestari\nHannus koettaa ilmeisesti käyttää tätä tapausta, niin mitätön kuin\nse olikin, päästäkseen koulusi kimppuun, jonka johdon uusi piispa jo\nkuuluu uhanneen siirtää toisiin käsiin...\"\n\nPietari oli kirjettä lukiessaan noussut nurmikolta ja seisoi kauan\nääneti törmällä. Hänen vaimonsa saattoi heti hänen kasvojensa\nvilkkaista eleistä lukea, että jotakin on tapahtunut, joka on\npannut hänessä voimakkaat mielikuvat vaihtumaan. Mutta ensiksi\noli alakuloisuutta Pietarin äänessä, kun hän harvakseen vastasi\nMargareetan levottomiin kysymyksiin:\n\n-- Niin, rakkaani, minun täytyy heti taas palata Turkuun.\n\n-- Nytkö jo, juuri kun iloitsit rauhaisasta kesästä hiljaisessa\npappilassamme?\n\n-- Ei ole rauhaa minulle suotu. Taistelua jatkuu...\n\n-- Niitäkö taisteluita varten sinun täytyy jättää lapsesi ja minut,\n-- valitti vaimo katkerasti.\n\n-- En saa ajatella yksin teitä, vastasi Pietari, sivellen hellästi\nvaimonsa valkeaa poskea ja pienokaisen pulleaa kättä. Mutta\nnyyhkyttävä Margareeta napisi vielä:\n\n-- Kuulin sinun päivällä sanovan: olenhan minäkin ihminen...\n\nPietari huoahti kuin kaipauksella:\n\n-- Niin tuntui minusta silloin. Se oli kaunis unelma -- mutta unelma\nvain!\n\nHyvin tunsi Pietari tuon kumousliikkeen, joka Lutherin opin\nkasvannaisena oli pari vuotta sitten ruvennut Saksassa riehumaan,\nsieltä Pohjoismaihinkin leviten, ja jota vastaan Lutherin itsensä\noli ollut noustava ankarasti saarnaamaan. Uskonnollinen kiihko oli\nnoussut huimaluontoisten ihmisten päähän, he olivat ruvenneet, ei\nyksin sanan voimalla, vaan nyrkein ja vasaroin, karsimaan pois\npaavilaisuuden ulkokultaisuutta. Tätä uskonnollista villitystä,\nkuvainsärkemistä ja kasteintoilua, olivat munkit sitten ruvenneet\nsalaa lietsomaan, ja paljon pahaa oli tuo liike siten jo\nuskonpuhdistuksen asialle tehnyt. Pietari oli iloinnut, ettei tämän\nkiihkon oireita toki ollut Turussa esiintynyt ja hän olikin sitä sekä\nopillaan että esiintymisellään koettanut torjua. Mutta nyt oli siis\ntuosta myrskyävästä kuvainraastosta kuitenkin saapunut kuohunpärske\nSuomeenkin.\n\n-- Sen kuohun pian asetamme, puhui Pietari, jonka piirteet taas\nolivat koviksi pingoittuneet, tyynnyttäen itseään ja vaimoaan. --\nMutta koulun takia on minun viipymättä palattava Turkuun, -- ei,\nmestari Hannus, et sinä niin vähällä sitä minulta riistä!\n\nKapitulinkoulu, jonka johtoon Pietari, kanungiksi valittuna, nyt\noli virallisesti päässyt, oli hänelle kallis kuin silmäteränsä; sen\npuolesta oli hän valmis kovatkin ottelut taistelemaan.\n\n-- Se on myöskin lapseni, virkkoi hän vaimolleen, joka silmät vesissä\ntuijotti maahan. -- Ja se lapsi on nyt vaarassa, siksi pitää minun\nlähinnä ajatella sitä... Sinä täällä sillaikaa peippostamme vaalit...\n\nNuori emäntä taisteli ilmeisesti hänkin pientä taistelua siinä\nlaskevan päivän kultaamalla törmällä. Vihdoin hän kuin voittaneena\nvirkkoi:\n\n-- Jos velvollisuutesi sinut kutsuu luotamme, niin tietysti\nmatkustat, Pietari...\n\n-- Tiesinhän sen, pieni, urhea vaimoni!\n\nPaavali Särkilahti, teinipoika, joka oli veljensä innokas ihailija,\nkiirehti kylältä tiedustamaan aamulla Turkuun lähtevää venhettä.\nSellaisen hän löysikin, ja päivän noustessa oli Pietarin siihen\njouduttava. Siksi oli nyt ajoissa laittauduttava levolle. Pietari\nkantoi nukkuvan lapsensa tupaan ja suuteli sen rusottavaa poskea.\nMutta kehdon äärestä siirtyi hän pöydällä olevan aarteensa luo.\nHän lehteili vielä hetkisen rakasta raamattuaan, katseli tuokion\nkuin hyvästellen noita alullepantuja kirjoituspätkiään, jotka vielä\nolivat niin hajanaiset ja hapuilevat... Sitten laski hän hellävaroen\n\"Jumalan kirjan\" suureen, rautavanteiseen arkkuun, jonka kannen hän\nhuolella lukitsi.\n\n-- Ei vielä, huoahti hän itsekseen avainta irroittaessaan, -- ei\nvielä! Mieleni palaa siihen rauhan työhön, mutta tämä ikäväni on\nminun vielä hillittävä. Sanan kirveellä on ensiksi kaski kaadettava,\nsitten vasta päästään siementä kynällä kylvämään. Ensin on\ntaisteltava, aina yhä taisteltava -- ei auta! -- sitten ehkä joskus,\nvuosien perästä...\n\nHuoneeseen hiipi kesäillan pehmoinen hämärä, sillä aurinko oli jo\npainunut länsirannan tumman kuusikon taa, valmistaakseen siellä uuden\npäivän.\n\n\n\n\nX. RENGON JUHLAT.\n\n\nEräänä märkänä syyskesän päivänä ratsasti pitkäliepeinen\nkirkonpalvelija Hämeentullista Turkuun sen pikkutalorykelmän läpi,\njoka levisi maantien molemmin puolin Ryssänmäelle ja Piispanpellolle\npäin. Hänellä oli ohjakset toisessa ja torvi toisessa kädessä, ja\nhuojuen kuraisen heponsa selässä hän aina tuontuostaan töräytti\ntorveen, niin että tien vieressä tonkivat siat röhkien pakenivat\nhuoneiden taa. Teinikadun kulmaan pysähtyi mies hetkeksi ja julisti\nNapaturun hölmistyneille kaalinnostajille:\n\n-- Toiviomatkue palaa Pyhän Jaakon juhlilta...\n\n-- No mitäpä Renkoon kuuluu? rupesi joku kuokkamies suntiolta\ntuttavallisesti kyselemään. Mutta tällä ei ollut nyt aikaa\nmieskohtaiseen keskusteluun, hän kehoitti vain:\n\n-- Siistikää kadut ja itsenne ja valmistautukaa vastaanottamaan\nhurskasta matkuetta!\n\nTorveensa puhaltaen ajoi hän edelleen Hämeenkatua ja uudisti\nuutisensa Raatihuoneentorilla ja Kirkkokadulla, mistä hän kiersi\ntuomiokirkolle. Siellä hän vihdoin laskeutui maahan ja kiirehti\nkankein säärin viemään viestinsä kirkon papeille ja lukkareille.\n\nPian siitä virisikin liikettä kirkon ja Kirkkokadun seutuvilla.\nSankka savu läksi nousemaan pappisruokalasta, jonka paistinhuoneeseen\nnyt tehtiin isot tulet; eri anetalojen ulkoneville parvekkeille\nripustettiin värikkäitä pyhimyslippuja ja niiden talonrengit\nkiirehtivät lakaisemaan rapakkoiselta kadulta pois enintä törkyä.\nSitä tehdessään he keskustelivat tästä päivän merkkitapauksesta.\n\n-- Olisipa pitänyt lähteä sinne Hämeen juhlille jättämään leininsä,\npuhui yksi luutamies. -- Mutta en oikein uskonut Rengon Jaakonkin\nvielä arvoon pääsevän. Sehän oli jo aivan unhottunut ja jäänyt sekä\nkädettömäksi että jalattomaksi.\n\n-- Mutta Mikko Sorvalipa kävi täältä viime kuussa sen korjaamassa,\nkertoi toisen anetalon siistijä. -- Hän on nyt tehnyt pyhimykselle\nihan uudet raajat ja uuden hatun, johon hän on simpukankin\nveistänyt... Niin kehui Mikko itse.\n\n-- Yhy! Ennen nuoruuteni päivinä kävi paljon väkeä koko maasta ja\nulkomailtakin Rengossa tautejaan parantamassa. Mutta mistä ne nyt\ntaas hoksasivat tuon vanhan Jaakon?\n\n-- Sen kuuluu keksineen piispan uusi kirjuri, kuiskasi sama\nlakaisija, joka tiesi Mikko Sorvalinkin matkoista. -- Lähteenkorvan\nkaivolla kerrottiin, että hän on yhdessä Hannus-mestarin kanssa\njärjestänyt tämän toivioretken, vieroittaakseen ihmisten mielet pois\nSärkilahden saarnoista.\n\n-- Ahaa, vai sitä sotaa! Nytpähän nähdään, ovatko pyhissäkäyneet\ntodella sieltä terveytensä saaneet.\n\nKirkkokadun luutamiehillä oli kutakuinkin oikea käsitys sen\ntoivioretken alkusyistä, joka noin viikko sitten oli pantu\ntoimeen Hämeeseen ja jolta turkulaiset nyt palasivat. Piispaksi\nvalittu ruotsalainen prelaatti oli käsikirjurinaan tuonut Turkuun\nsuomalaisen papin, mestari Gasparuksen, joka monet vuodet oli\nollut kirkollisissa viroissa Ruotsissa. Tämä paavilaisten taattu\nluottamusmies oli heti tarmolla ryhtynyt taistelemaan Suomessa\nvoimistuvaa luterilaista liikettä vastaan. Oli nimenomaan mietitty\nkeinoja kansan horjuvan pyhimysuskon lujittamiseksi, sillä monet\nseikat olivat siitä väestön vieroittaneet. Poissa olivat Pyhän\nHenrikin luut, joita ennen kahdesti vuodessa palvottiin, rauennut\noli piispa Hemmingin alullepantu autuuttaminen, Särkilahden joukko\nsärki vanhoja käsityksiä -- hitaiksi olivat ihmiset käyneet kantamaan\nlahjoja tuomiokirkon pyhimysalttareille. Näitä huolia harkitessaan\nmuistivat prelaatit Rengon vanhan, ihmeitätekevän Jaakonkuvan -- heti\njulistettiin juhlallisella kuulutuksella kirkon yleinen toivioretki\nHämeeseen.\n\n-- Jo juoksee ihmisiä Hämeenkadulle, sieltä taitaa jo saattue tulla,\nvirkahti lakaisijoista toinen, saatuaan katuosansa auttavaan kuntoon.\n\n-- Niin, kellotkin soivat -- lähdetään jo mekin!\n\nKirkkokorttelin kapeita kujasia myöten ehätti pikkuporvariparvia\nylös Hämeenkadulle, jossa jo aitavierillä tungeksi odottavaa\nväkeä. Väkijoukon ylitse näkyi Napaturulta päin pyhiinvaeltajain\npunavalkoinen lippu, joka esitti Kristuksen punaista verta\nja Maarian valkoista maitoa, ja sieltä kumahteli rapakossa\nastuvain avojalkamunkkien venytetty virsi. Pian näkyi ratsastava\npappisjoukkokin, johon katselijain huomio etupäässä kiintyi.\n\n-- Tuoko pieni, kuivettunut äijä se on nyt uusi piispamme? kysyi\näskeinen luutamies toveriltaan, katsellen eturivissä ajavia\nprelaatteja.\n\n-- Se on piispa -- taikka piispaksi valittu, oikaisi toinen. -- Eikö\nhän sinusta ole oikein piispan näköinen?\n\n-- Toinen ryhti oli Kurki-vainajalla. Ei tämä sovi ainakaan hevosen\nselkään, -- katso, niinhän kippuroi mies satulassa kuin pahkuroita\npakottaisi!\n\nTodellakin kuvastui piispan pieniltä, miltei ujoilta kasvoilta\nkärsivä ilme, ikäänkuin hän olisi rasittunut tuosta hitaasta\nratsastuksesta verkkasesti köntystäväin jalkamiesten tahdissa.\nMelkein vaivalloisesti kumartui hän tervehtimään puoleen ja toiseen,\nsiunaten kämmenellään niitä vastaanottajia, jotka pyhimyssaattueen\nsaapuessa olivat polvistuneet märkään maahan.\n\n-- Toinen ryhti oli Kurjella ja toinen loisto, puhui luutamies\nedelleen. Eihän tällä edes ole hiippaakaan.\n\n-- Ei ole, kun ei paavilta ole vielä vahvistusta tullut.\n\nLokaa oli roiskunut tieltä Erik Svenninpojan pitkäliepeiselle\npiispanvaipalle, ja hänen vieressään ratsastava pappi koetti kaapia\nsitä vähemmäksi. Tämä kaikki vastasi huonosti turkulaisten vanhaa\nkuvaa kirkkonsa esimiehestä. Kun Arvid Kurki aikoinaan liikkui\nhiippakunnassaan, ajoivat edellä tilaa tehden kiiltokypäräiset huovit\nja hopealta välkähti piispanvaippa.\n\n-- Miksei tällä piispalla ole sotaväkeä? ihmeteltiin väkijoukossa.\n\n-- Ei saa olla, selitti tietäväinen luutamies. -- Uusi kuningas ei\nsalli piispojen pitää aseväkeä eikä linnoja, siksipä kuninkaan vouti\nnyt Kuusistossakin isännöi...\n\nMutta jonkinlaisen uskonnollisen vaikutuksen teki kuitenkin tuo\nratsastava pappissaattue, johon kuului kokonainen lauma kanunkeja,\nkuoripappeja ja kappalaisia ja jonka keskessä pyhimyslippua\nkantoi mestari Gasparus, jäntevä, varmannäköinen mies. Pitkä\noli se pyhiinvaeltajain jono, joka jalkaisin seurasi pappeja\nsavisella tiellä. Siinä oli kirjavanaan miehiä ja naisia,\nkansaa kaikenkarvaista, enimmäkseen kumminkin köyhää väkeä.\nPyhiinvaeltajille oli näet tuomiokirkon puolesta varattu eväät ja\nsärpimet, perillä oli heillä kestit talonpoikain luona ja kaikille\noli sitäpaitsi luvattu 40 päivän synninpäästö, -- siksi oli Turun\nkoko se joutoväki, joka muutenkin eli kirkon almuista, lähtenyt\npappien mukana Rengon juhlille. Näiden toivioretkeilijäin joukossa\nasteli useita munkkeja, ja heidän perässään tuli saattue Naantalin\nnunniakin pitkissä vaipoissaan, joissa sydämen kohdalla oli punainen\nristi, ja mustissa hunnuissaan, joissa päälaella oli viisi punaista\ntäplää -- Vapahtajan viisi haavaa.\n\nJälkijoukon pyhiinvaeltajat pysähtyivät kadunkulmissa tuokioksi\ntuttaviaan puhuttelemaan ja kertoivat kyselijöille:\n\n-- Hyvät oli juhlat, hyvät juhlasyömingitkin.\n\n-- Ja mikäs tuo merkki on, joka kaikkien kaulassa riippuu, -- kas,\nonhan siinä pyhän Jaakopin kuva!\n\n-- Se onkin kuitti siitä, että on Jaakon alttarilla käyty ja\nsynninpäästö saatu.\n\n-- Synnittöminä nyt siis palaatte?\n\n-- Ainakin kuukauden päiviksi!\n\nKysymyksistä soi hiukan epäilystä, ja vastauksista puuttui\nvakuuttavaa hartautta. Mutta saattue eteni torille, jossa suljettujen\nkivipuotien luona jo olivat vastassa kaupunkiin jääneet kanungit\narkkiteini Hannus Pietarinpojan johdolla, -- hänpä ei, itseään\nsäästävänä miehenä, ollut lähtenyt tälle vaivalloiselle retkelle. Yhä\ntaajenevan väkijoukon keskitse eteni saattue liputettua \"kirkollista\ntietä\" myöten tuomiokirkolle asti, jonka väljät ovet olivat\nsepposelälleen avatut.\n\nKoko Turku oli nyt jalkeilla ja seurasi pyhiinvaeltajia kirkkoon,\nmissä väsynyt piispa messusi. Mutta piispanmessun päätyttyä astui\nkirkon itäsivustalle rakennettuun saarnatuoliin mestari Gasparus.\nHän piti sieltä nyt suomeksi jyrisevän saarnan, jossa hän kuvasi\npäättyneen retken autuuttavan merkityksen ja varoitti väestöä\nuskomasta niitä sadattelevia kerettiläisiä, jotka kertovat, etteivät\nkirkon pyhät ihmisille mitään voi ja että niiden puoleen kääntyminen\nmuka on turhaa ja arvotonta autuudenteillä.\n\n-- Katsokaas, huusi hän, pyhä Jaakoppi on esirukouksillaan\nvahvistanut köyhän ja kärsivän kirkkomme, me tunnemme hänen armonsa\ntaas keskuudessamme, ja hän on meitä edelleenkin auttava. Katsokaa\nniitä, jotka Pyhän Jaakon luota tulevat; heidän sydämissään on riemu\nja rauha, heidän sielunsa ja ruumiinsa on terve. Mutta niiltä, jotka\novat häväisseet kirkon pyhät, niiltä syö mato heidän sydäntään;\nheidän sielunsa ja ruumiinsa kuihtuu jo täällä maan päällä, ja\nkuoltuaan heitä odottaa helvetin ikuinen tuli ja tuska. Se odottaa\nkaikkia, jotka heitä kuuntelevatkin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVäristyksellä monet ajattelivat, minkä hirmuisen viettelyksen\npartaalla he, uudistusoppeja kuunnellessaan, usein olivat olleetkaan.\nMutta itse pyhiinvaellusjoukot eivät enää joutaneet tarkkuudella\nkuuntelemaan tätä helvetintulitusta, josta heille matkan varrella\njo tarpeeksi oli puhuttu. Heidän mielensä paloi toivioretken\npäättäjäisjuhlaan, tuohon pappisruokalaan, josta heidän tullessaan\noli tuoksahtanut vartaassa paistetun lampaan ihana rasvankäry, he\npainautuivat yhä kärsimättömämmin oveen päin. Ja kun saarnaava\nmaisteri vihdoin pääsi aameneensa ja ovi taas leväytettiin\nauki, syöksyivät nuo synneistään paljon vaivaa nähneet ihmiset\njuoksujalassa kadun yli varaamaan itselleen palkinnoksi paikkoja\n\"leivättömäin pappilan\" yhteisissä ruokapöydissä.\n\nKateellinen luutamies, jolla ei ollut \"kuittia\" juhlaruuille\npäästäkseen, pysäytti hetkeksi siinä kadulla erään kiireesti ontuvan\ntuttavansa ja virkkoi:\n\n-- Näytäpäs koipeasi, Asarias, -- onpa tosiaan pyhä Jaakko sen\ntainnut oikaista, koska noin liukkaasti pääset liikkumaan.\n\nOntuva mies nauroi vain voitonvarmana, harpatessaan katua pitkin\ntoisten edelle. Mutta luutamies koetti pysäyttää toisenkin\npyhiinvaeltajan:\n\n-- Hei, Kekrin-Anna, joko kuulosi palasi, hä-ää? -- Köpittävä akka ei\nkuitenkaan päätään kääntänyt, ja kysyjä päätteli, ettei Jaakko ole\nkorvatauteihin kajonnut. -- Mutta hyvän nälän ja janon se on heille\nkaikille antanut! --\n\nPappien musta lauma peseytyi sillävälin sakastissa, jossa\nkirkonpalvelijat asettivat esille pitkiä pyyheliinoja. Heidänkin\noli lähdettävä kesteihin. Mestari Hannus oli näet päivän kunniaksi\nkutsunut heidät kaikki juhla-aterialle Lehtisten kartanoonsa, ja he\ntiesivät, että siellä tulee heille nyt vaivojen palkinto. Mielet\nolivat pappien joukossa retken onnellisen päättymisen johdosta\niloiset ja toivehikkaat. Olihan paavilliselle kirkolle voitettu uusi\nvoitto, sen puoleen olivat taas ihmisten mielet taivutetut. Yhdellä\niskulla oli lyöty lamaan luterilaisen joukkokunnan vaikutus -- niin\nuskottiin --, ja tätä näin alettua taistelua aiottiin nyt tarmolla\njatkaa. Onpa taas Suomen kirkossa päämies ja kurinpitomahdollisuus ja\nhyvä innon puhti...!\n\n-- Missä on nyt se suurisuinen Pietari, puhui mustaa parransänkeään\nkuivatessaan mestari Gasparus ylvästelevällä, syvällä rintaäänellä;\nhän näet luki Rengon retken onnistumisen omaksi ansiokseen. -- Miksei\nhän nyt nouse todistamaan pyhäinpalvelusta arvottomaksi!\n\n-- Hän pysyttelee nyt viisaasti koulussaan, vastasi hienopiirteinen\nArvid Lille, lepäillen suloisesti nojatuolissa vaivalloisen matkansa\njälkeen.\n\n-- Koulussaan, matki Hannus hammasta purren, -- juuri sieltä hänet\nolisi ollut poistettava.\n\n-- Niin, miksei häntä erotettu tuon kuvanraiskausjutun jälkeen?\nkyseli Gasparus.\n\n-- Olimme heikkoja taas! mutisi Hannus. Mutta Lille lisäsi totuuden\nnimessä:\n\n-- Kapituli harkitsi teinit syyttömiksi. Hannus kuitenkin puristeli\npäätään kiukustuneena:\n\n-- Tuomiorovasti kannattaa Pietaria, siinä on tosisyy! Hän ei muka\nlöydä toista kykenevää miestä koulumaisteriksi...\n\n-- Vennällä on veljenpoikansa samassa liemessä, siksi hän Pietariakin\nsuojelee, säesti Gasparus silmää iskien. -- Mutta sitä menoa ei voi\nenää pitkään jatkua!\n\n-- Eikä jatku, terästi arkkiteini. -- Liian höllällä on Särkilahtea\njoukkoineen täällä näihin asti pidelty, se on totta, -- on sallittu\nhänen riehua Rooman istuinta vastaan ja repiä kirkkomme kalleimpia\nkäsityksiä...\n\n-- Sitä ei olisi piispa Brask Ruotsissa koskaan sallinut, huudahti\nGasparus niin moittivasti, että Hannuksen oli pakko käydä itseään\npuolustamaan:\n\n-- Olen koettanut hillitä hänen menoaan, sanoi hän, -- mutta minun on\nollut toimittava täällä ylen vaikeissa oloissa. Nyt, kun asema taas\nselviää, on käytävä mieheen käsiksi lujemmin kourin.\n\n-- Vihdoinkin! intoili Ruotsista tullut mestari. -- Mies on vedettävä\nkapitulin eteen ja erotettava papillisista toimistaan...\n\n-- Puhumme asiasta pian uudelle piispalle, vakuutti Hannus, nousten\nvieraitaan sakastista saattamaan. -- Mutta nyt on meidän jo aika\nlähteä aterialle. Talooni tulee tänään vähän muitakin vieraita, ja he\nmeitä kenties jo odottavat.\n\n-- Vieläkö muitakin? kyseli Lille.\n\n-- Niin, eräitä Turunlinnassa nyt vierailevia maallikkoherroja,\nsukulaisiani ja tuttaviani. Tämä päivä on juhlapäivä heillekin...\n\nHannus opasti, edeltä kävellen, papilliset vieraansa veljellisessä\nsaattokulussa alas rantaan päin. Prelaatit astelivat siinä\nnyt väkijoukon halki varmoin, vakavin askelin, sillä heitä\nelähdytti varma käsitys siitä, että nyt on taite tapahtunut... Ja\nkansanjoukkokin tuntui heille kumartavan tavallista syvempään,\nikäänkuin silläkin olisi ollut tuntoa tapahtuneesta taitteesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRengon kestit Lehtisten kartanossa kävivät sekä pitkiksi että\nperusteellisiksi. Innostus oli yleinen. Siihen vaikutti paitsi\nkirkonmiesten uutta, rohkeaa mielialaa ja talon mainiota\nviinikellaria vielä sekin, että näissä pidoissa oli mukana useita\nniitä Suomen aatelissukujen edustajia, jotka kartanoistaan, maan eri\nkulmilta, äsken olivat janoisina miehinä saapuneet Turkuun, kuninkaan\nkäskystä asekatselmukseen.\n\nOli näet huhuja liikkeellä tanskalaisten aikomasta uudesta\nvalloitushyökkäyksestä. Sören Norby oli taas lähtenyt laivoineen\nVoionmaalta merille. Hän oli julistautunut riippumattomaksi Tanskan\nuudesta kuninkaasta ja jatkoi itsenäisesti taisteluaan Ruotsia\nvastaan. Kun kuningas Kristian aikoinaan oli määrännyt hänelle\nlääniksi suurimman osan Suomea, uhkaili hän nyt tulla ottamaan\ntakaisin tämän lääninsä, puuhaillen sitä varten liittoa Moskovan\nsuuriruhtinaan kanssa. Kustaa Vaasa oli näiden huolettavain oireiden\nvuoksi kutsunut kaikki Suomen aateliset asemiehineen Turkuun, ja\nlisää väkeä oli vielä pestattava niin paljon kuin suinkin maata\nvarjelemaan.\n\nTästä syystä liikkui näihin aikoihin taas tavallista enemmän\nsotaväkeä Turun pienessä kaupungissa, samasta syystä syödä\nrouskuttivat monet ratsut yökauden ohria Lehtisten kartanon tallissa\nja pihalla, sillaikaa kun herrat arkkiteinin pitkissä pidoissa joivat\nja juopuivat.\n\nVarhain Jaakonjuhlan jälkeisenä aamuna näkivät turkulaiset kauppiaat,\navatessaan hämärissä luukkupuotinsa torin laidassa, harvinaisen\npaljon tuota aseväkeä liikkeellä. Töyhtöhattuisia, juopuneita\nherroja ratsasti täyttä neliä ja kovalla jymyllä, asepalvelijainsa\nseuraamina, heräävän kaupungin halki Kirkkokatua pitkin sillalle,\njonka palkit raskaasti kumahtelivat, ja huimassa ajossaan kaatoivat\nhe armotta syrjään taikka hevostensa jalkoihin jokaisen, joka tielle\nsattui. Yhden ryhmän mentyä tuli pian toinen yhtä rajussa ravissa\nja jalkamiesten täytyi taas paeta pihoille tai kadun kulmiin.\nRatsujoukot hupenivat sitten linnantielle. Mutta kotvasen kuluttua ne\nsieltä taas palasivat rymyllään kaupunkia säikyttelemään.\n\n-- Miksi ne tänään niin aikaseen ajelevat? kysyi Hannu Kultaseppä,\nkumartuen kivipuotinsa aukosta viereiseen myymälään päin.\n\n-- Ne tulevat nyt vasta Rengon juhlilta, kertoi Härkä-Heikki, joka\naina oli asioista selvillä. -- Yökauden ovat he juoneet Lehtisten\nkartanossa, Hannuksen pidoissa, siitä ovat he nyt niin hurjalla\npäällä.\n\n-- Ovatpa ne olleet oikeat pyhimyspidot! Mutta mikseivät he nyt edes\nmene nukkumaan?\n\n-- Herrat ovat nyt muka tarkastavinaan, miten aseväen värväys\nluonnistaa linnannihdeiltä, kertoi Heikki edelleen. -- Mutta enin\nasiata niillä näkyy kuitenkin olevan tuonne kiltankellariin.\nKuuletko, siellä he taas ovelle koputtavat!\n\nMuita myöhemmin saapuivat Lehtisten pidoista aamu-usvaista\nKirkkokatua myöten käsikynkässä kävellen Klaus-kirjuri ja\nlinnanpappi, herra Tuomas, jotka hupaisasti rallattivat ja huojuen\nmittelivät kadun leveyttä. He hoipertelivat sulimmassa sovinnossa\ntorin kivipuotien ohitse, mutta yhtäkkiä heillä syntyi riita, joka\nheidät pysäytti: He jäivät erimielisiksi siitä, oliko se pidoissa\npuheina ollut polttorovio, missä maahan tuodut kerettiläiskirjat\nolivat poltettavat, rakennettava raatihuoneen kaakinpuun edustalle\nvaiko kirkon luo, missä oli tapana ruoskia noitia. Selvittämään tämän\nvälinsä istahtivat he hirsikasalle torin laitaan.\n\nSiinä vieressä teki pari linnannihtiä juuri värväyskauppoja muutamain\nRengon juhlilta eilen palanneiden joutomiesten, kantajain ja\ntyöttömäin sällien kanssa, joita he koettivat houkutella antautumaan\niloiseen, huolettomaan huovielämään. Sällejä se tarjous viehättikin,\nmutta palkasta oli vielä kiistaa. Silloin sekaantui Klaus kirjuri\nkiistan ratkaisijaksi.\n\n-- Mitä palkoista mukisette, rehenteli hän värvättäville. -- Meillä\non oikeus ottaa sotaväkeen työttömät sällit ja muut joutolaiset\nilmankin palkkaa, -- ei muuta kuin marssitte vain Turun linnaan...\n\n-- Eipä niin kiirettä liene, väittivät sällit juopuneelle kirjurille\n-- sovitaanpa ehdoista ensiksi...\n\n-- Ei mitään ehtoja, ylvästeli kirjuri. -- Kas näin, tuotapikaa minä\nkirjoitan teidät sotaväkeen.\n\n-- Sinustapa ei olekaan nyt kirjoittajaksi, ivasivat sällit\nhoipertelevaa kirjuria.\n\n-- Hä, niskoitteleeko täällä roskaväki...! Kiinni ne miehet!\n\nSiinä syntyi äänekäs tora. Kalastajat ja pikkuporvarit asettuivat\ntuttaviensa sällien puolelle, estääkseen nihtejä heitä väkisin\nviemästä, ja pilkka ja kirosanoja sinkoili pian vastakkain.\n\nSamassa ajoi sillalta kaupunkiin päin räiskivää neliä taas eräs\njuhlatuulella oleva vallasherra huovinsa seuraamana. Se oli\nPietari Fleming, Friskalan herra, Hannus-mestarin velipuoli, joka\noli porvareille entuudestaan tuttu hullusta humalastaan. Hänet\npysäytti linnanpappi torille ja kutsui hänet avukseen uppiniskaisia\nryysymiehiä komentamaan.\n\n-- Hä, niskoittelevatko hylkiöt, ärjäsi ylpeä herra huuruavan\nratsunsa selästä.\n\n-- Eivät lähde sotaväkeen, työttömät sällit, valitti kirjuri.\n\n-- Lähtevätpä, huusi Friskalan herra, kääntyen värvääjäin puoleen. --\nMiekat esille, näin ajetaan karja navettaan...\n\nSäikähtäneet sällit ja muut joutomiehet väistyivät miekkaansa\nheiluttavaa herraa, mikä livistäen käpälämäkeen, mikä lymyten\nkivipuotien taa. Joku porvari väitteli ääneensä, ettei linnanmiehillä\nole valtaa ahdistella aseetonta väkeä.\n\n-- Eikö ole valtaa, karjui siihen pikavihainen Friskalan herra,\nratsuaan kannustaen. -- Katsotaan, onko meillä valtaa...!\n\nMutta sällit pakenivat eri tahoille ja kivipuodeista tirskahti\nkerskujaa kohtaan ivanauru. Siitä suuttui tuima herra silmittömäksi;\nhumalat kuumenivat hänen päässään ja huumautuneena hän karautti\npakenevia takaa-ajamaan, pakottaakseen heidät pysähtymään. Kun miehet\ntietysti sitä vinhemmin juoksivat henkensä hädässä, kävi vimmastunut\nherra heitä miekallaan hosumaan. Hurjimuksena hän ajoi pienen torin\nympäri, niin että läähättävän ratsun kaviot säkenöivät; miehiä kaatui\nhänen iskuistaan toinen toisensa perästä, verta vuoti ja valitusta\nkuului. Porvarit vetäytyivät myymälöihinsä, värvääjät pakenivat\nsillalle, ja yksin linnanpappi ja kirjurikin ottivat keveän lipetin.\nSillä yhä kiersi villiytynyt ylimys toriaukeaa seisten satulassa ja\nheiluttaen veristä miekkaansa.\n\nKivipuodeista ja portinpielistä, mistä turkulaiset katselivat raivion\nriehuntaa, kajahti vihlova kirkaisu toisensa perästä, kun he näkivät\nsällien kaatuvan ja jäävän veriinsä makaamaan:\n\n-- Se tappaa meidät kaikki! Jeesus Maaria!\n\n-- Kivittäkäämme houkkio!\n\nVihdoin kompastui viinin ja vihan huumaaman herran hevonen siihen\nhirsikasaan, jolla linnan pappi ja kirjuri äsken olivat istuneet,\nitse suistui hän maahan, ja miekka helähti kiviseinään. Silloin pääsi\nkauhun valtaamain turkulaisten kiukku irti, he juoksivat esille\nluukkupuodeistaan ja portinpielistä, millä kivi, millä korento\naseenaan, nyökäten omaan hurjuuteensa kaatunutta aatelisherraa kohden\nyhtä silmittöminä kuin tämä äsken. Paenneet olivat huovit ja nihdit,\nkontilleen nousevan yksinäisen Friskalan herran viimeinen hetki\nnäytti tulleen...\n\nSilloin kuului läheisen Luostarikadun kulmasta turkulaisille tuttu,\nvoimakas ääni, joka kajahti yli meluavan torin:\n\n-- Korennot pois! Asettukaa hyvät ihmiset...!\n\nTämä käskijä oli Pietari Särkilahti. -- Hän oli, kirja kädessään,\nkulkemassa luostarikorttelista torin yli kouluunsa, -- yhtäkkiä\nhän näki edessään verta ja vihaa ja hillitöntä melua. Hän ei heti\nälynnyt, mitä siinä oli tapahtunut, näki vain nihtien juoksevan esiin\nsillalta, näki kaatuneet miehet torilla, näki tuttavansa porvarit\nkiihtyneinä kohotetuin asein, ja hän tahtoi estää heitä enempään\ntuhoon eksymästä.\n\nTuossa paikassa rauhoittuikin meluava tori, kaikki pysähtyivät\nPietarin ääntä kuulemaan. Friskalan herra kömpi pystyyn hirsikasan\njuurelta, ja kiitän kellarista juoksi hämmästyneitä herroja ottamaan\nselkoa kahakan syistä.\n\nMutta torilla makasi verissään viisi sälliä, jotka eivät enää pystyyn\nnousseet.\n\n\n\n\nXI. SAARNA JA VASTASAARNA.\n\n\nPyhän Gertrudin armotalon hautuumaahan, joka sijaitsi pienessä\nkuusikossa, maantien varrella, haudattiin paitsi majatalon omia\nhoitolaisia, myöskin Turun eteläkulman köyhää väkeä, sillä\ntuomiokirkon aituus oli käynyt ahtaaksi. Siihen kuusikkoon kätkettiin\ntorikahakan jälkeisenä sunnuntaina siinä surmansa saaneet sällitkin.\n\nHautamessu oli pidetty sisällä Kertun kappelissa, paarit olivat\nsitten lasketut rinnakkain suureen, yhteiseen hautaan, ja se oli jo\nsiunattu. Paarien kantajat ja saattajat, sällivainajain sukulaiset ja\ntuttavat, seisoivat kuitenkin vielä kuusten alla, ikäänkuin odotellen\njotakin. Ääneti he siinä seisoivat, mutta heidän vakavat kasvonsa\nnäyttivät kysyvän: Eikö sanota enää mitään?\n\nHeidän mietteensä olivat katkerat. Viiden köyhän miehen henki oli\nlyhyeen kuitattu. Pormestari ja raati olivat kyllä puuttuneet\nmurha-asiaan, mutta se oli ollut heille vaikea juttu, kun surmaaja\noli ylimys ja liikkui ruunun toimessa. Friskalan herra oli maksanut\ntuomiokirkkoon sakon ja lähtenyt maatilalleen. Nyt olivat hänen\nraivonsa uhrit maan povessa. Siinäkö kaikki?\n\nMiehet katselivat kulmainsa alta Pietari Särkilahtea, joka seisoi\nsyrjemmällä kanervikossa, ja Pietari puolestaan tunsi, että he\nodottivat häneltä vielä hautapuhetta. Sellaista ei ollut tapana pitää\nmuiden kuin ylhäisten haudoilla, mutta kuitenkin ymmärsi Pietari tänä\npilvipoutaisena syysaamuna niin hyvin noiden pikkueläjäin odotuksen,\njotka ääneti nojautuivat kiviaitaan. Hänen oma rintansa oli näet yhtä\npaljon kevennyksen tarpeessa kuin heidänkin...\n\nMutta sittenkin Pietari, joka muuten oli hanakka puhumaan koska ja\nmissä tahansa, tällä hetkellä vitkasteli, epäili -- ja ihmetteli sitä\nitsekin.\n\n-- He odottavat, -- mikset heille puhu, kuiskasi Margareeta, joka oli\nmiestään seurannut tähän hiljaiseen kalmistoon. --\n\n-- Mitä heille puhun? kuiskasi Pietari vastaan kuin itsekseen.\nHänestä oli nyt todellakin vaikea koota sanottavansa, jota tuntui\nolevan liiankin paljon. Luonnon raskas syystunnelma häntä ikäänkuin\npainosti, hänen ajatuksensa hapuilivat, hän ei tuntenut nyt täysin\nhallitsevansa mielialaansa eikä sanottavansa sisältöä.\n\n-- Puhu sitä, mikä mieltäsi enin painaa, kehoitti nuori vaimo.\n\n-- Niin lie parasta...\n\nHiljaisella äänellä, ikäänkuin jutellen lähimpänä seisoville, rupesi\nPietari puhumaan siitä, ettei hän tiennyt vainajain elämästä eikä\nhyvistä töistä mitään kertoa. He olivat elää retustaneet, ja sitten\nelämä heiltä yhtäkkiä katkaistiin.\n\n-- Miksi? -- Jo korotti puhuja äänensä. -- Miksei pyhä Jaakko, jonka\njuhlilta vainajat juuri olivat palanneet ja jonka suojelusmerkki\nheillä oli kaulassaan, estänyt viattoman veren vuotamista? Siksi,\netteivät pyhimykset, ei pyhä Jaakoppi enempää kuin pyhä Olavi taikka\npyhä Birgitta taikka ne tuhannet muut, jotka paavillinen kirkko on\npyhiksi nimittänyt, puutu elävien askareihin, vaan antavat jokaisen\nitsensä vastata teoistaan ja selvittää välinsä Jumalan kanssa.\nToivioretket ja pyhäinpalvelukset ovat valheita, huudahti hän. Tällä\npetoksella koetettiin täällä taas turruttaa ihmisten mielet totuutta\nkuulemasta, mutta heidän sydämensä jätettiin kylmiksi.\n\nPuhujan ääni yhä terästyi, kun hän näin suoraan siirtyi siihen\nasiaan, joka hänen sydäntään enimmän kalvoi. Hän ei tosin ollut\nalkujaan aikonut käydä tässä hyökkäämään, mutta hänen sisässään viime\npäivinä kyteneet mietteet tempasivat hänet mukaansa. Hetken kuluttua\npääsi hän jo siihen tuttavalliseen, välittömään puhesävyyn, jota\nhänen kuulijansa aina parhaiten ymmärsivät.\n\n-- Tiedättekö, miten pyhäintekeminen tapahtuu, kysyi hän yhtäkkiä\nmekkomiehiltä. -- Niin, olivathan monet teistä mukana, kun piispa\nHemming vainaja -- muuten perin kunnollinen piispa -- kymmenen\nvuotta sitten autuutettiin Turun tuomiokirkossa. Te näitte lentäväin\nkyyhkysten liitelevän siellä katon ja juhlalavan väliä, vieden tulia\nnokassaan, näitte öylättilehtien kuin armosateena putoilevan alas ja\nsalamain näitte kirkossa singahtavan. Ne olivat kaikki ihmemerkkejä\npiispavainajan pyhyydestä, niinhän? Minä olin siellä myöskin mukana\nja apuna nuorena pappina, ja näin, miten ne ihmeet tehtiin. Salamat\nolivat sytytettyjä pyssynrakeita, kyyhkyset olivat puuta ja kangasta,\nja niitä kiidätettiin edestakaisin, palava taula nokassaan, kirkon\nlakeen kiinnitettyjä lankoja pitkin. Ja öylättilehtiä heitteli\nullakkoon kiivennyt suntio alas suuresta tuohivakasta...\n\n-- Niin, te ette uskoneet näitä ihmeitä silloinkaan, mutta ette\nsilloin ajatelleet, että se oli tahallista petosta, jolle kirkon\nkehitysoppi oli rakennettu. Nyt me ajattelemme enemmän, nyt me\nkysymme, kuinka voisikaan ihminen siten julistettujen pyhimysten\nkautta tulla paremmaksi taikka saada suojelusta. Kuinka olisikaan\nRengon Jaakko, jolle Mikko Sorvali äsken oli rakentanut raajat,\nvoinut kesyttää Friskalan herran hurjaa luontoa!\n\nPietari tunsi kiihtyvänsä. Hän näki munkkikaapuja vilahtelevan\nkuusien lomissa, ja hänessä heräsi halu puhua juuri noille pimeille\nveikoille nyt suorat sanat. Mutta samalla hän tahtoi varoa, että\nhänen kuulijansa häntä ymmärsivät, ja rupesi senvuoksi taas\npuhumaan noista äkkiä poistemmatuista vainajista. He eivät olisi\nehtineet, jos heillä olisi ollut halua ja varojakin, ostaa itselleen\nhelpotuksia kiirastulessa, sanoi hän. Mutta heillä on varmaankin\nsiitä huolimatta siellä yhtä hyvä olo kuin niillä rikkailla, joiden\npuolesta papit ja munkit vuodet umpeensa joka päivä ulkomuistilta\npaapattavat sielunmessuja. Siksipä ei ole myöskään Friskalan\nherralle taivaallisen tuomarinsa edessä miksikään helpotukseksi\nse, että hän rikoksensa sovitteeksi lahjoittaa pyhän Birgitan\ntaikka pyhän Olavin luostarille maatilan, jonka viljelijöiltä nyt\nmunkit saavat hänen sijastaan kiskoa veron. Luostariveljet elävät\nsiten ehkä sitä suuremmassa ylellisyydessä ja talonpojat ehkä sitä\nsuuremmassa köyhyydessä. Mutta Pietari-herran luonto ei ole siitä\npehmennyt, hän on kyllä ensi humalassaan taas valmis tappamaan\nihmisen, päästäkseen siitä synnistä taas jollakin niittymaalla. Tuo\nniitty ei häntä kuitenkaan iankaikkisuudessa auta, yhtävähän kuin\nsekään, että hänellä on prelaattina velipuoli, joka hänen puolestaan\npuhuu ja messut luettaa. Koko tämä aneoppi on sielun myrkkyä, joka\ntaivaan portit sulkee eikä niitä suinkaan avaa, ja kirkko, joka\nmaallisesta hinnasta ihmisille autuutta tarjoo ja toivioretkistä\nantaa synninkuitit, se johtaa nuo ihmisraukat itsepetokseen ja\nkadotukseen. Sillä aneet ja saattokulkueet ovat helisevä vaski ja\nkilisevä kulkunen, ja niiden jäljissä kulkee rikos ja kirous...\n\nKoskaan ennen ei ollut Pietari näin rajusti rynnännyt paavin oppia\nvastaan. Tuo äsken luotu hauta oli valanut katkeruutta hänen\nsanoihinsa, ja nuo kuusten takana kuuntelevat munkit panivat hänet\nnäin pohjiaan myöten purkamaan sydämensä, -- hän ei tahtonut eikä\nvoinutkaan tukkia sen tulvaa. Jo puhuessaan hän näkikin sanansa\nvoimakkaasti vaikuttavan sekä vainajain saattajiin että syrjästä\nkuunteleviin. Hän huomasi erityisesti erään munkin, isä Anselmuksen,\nkerran jo syöksähtävän esiin hiilostavin silmin kuusten takaa,\nikäänkuin häntä keskeyttämään, ja hän näki myöskin vaimonsa\npelästyneet, varoittavat kasvot kanervikkomättäältä. Mutta hän\njatkoi yhä puhettaan, jyristen ja salamoiden. Ahmien kuunteli\nhautuumaantäyteinen rahvas, -- tuo sydämissään katkeroittunut\npikkuväki, hänen voimakkaita, melkein raakoja sanojaan, joiden\nsisällön se nyt ymmärsi selvemmin kuin koskaan ennen. Mutta oli\njoukossa niitäkin, jotka arvelivat Pietarin rynnänneen liiaksi, ja\nhe tulivat siitä hänelle puhumaan, kun hän hetken kuluttua lopetti\nhautasaarnansa.\n\n-- Näitkö isä Anselmuksen kuusikossa, kysyi Kissa-Iisakki,\nhuolestuneena Pietarin vuoksi, jota hän vilpittömästi ihaili.\n\n-- Näin, vastasi Pietari rauhallisesti: -- Hän yritti katkaista\npuheeni, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä.\n\n-- Hän luimisti silmillään pahasti -- se ei tiennyt sinulle hyvää,\nPietari.\n\n-- Usko pois, vakuutti Taavetti Koutakin, -- sinun hautapuheestasi on\npian tieto piispalla ja prelaateilla.\n\n-- Sen kyllä arvaan, vastasi Pietari, tarttuen samalla rohkaisevasti\nvaimonsa käteen, joka vavisten hänen kainaloonsa hiipi. -- Taistelu\nkiihtyy. Mutta taistelutta vaivuttaisiin taas vanhaan uneen. Ja\nsiihen ei ole meillä lupa vaipua.\n\nÄäneti palasi hautasaattue Pietari Särkilahden jäljestä pölyävää\nKarjakatua myöten kaupunkiin päin. Muita jäljempänä seurasi sieltä\nparvi munkkeja ja pappeja, jotka päät vastakkain painuneina\nkeskustelivat, tehden aina väliin kauhunliikkeitä väljähihaisilla\nkäsivarsillaan. Hämeenkadun kulmasta he hautasaatosta poikkesivat\nomille teilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaistelu kiihtyikin.\n\nVielä samana sunnuntai-iltana saivat turkulaiset, jotka kesäisen\njuhla-illan ratoksi ja toisiaan tavatakseen liikkuivat ulkosalla,\nnähdä tapahtuman, joka ilmaisi tuota kärjistynyttä kirkollista vihaa.\n\nPorvaristolla ja varsinkin sen nuorisolla oli tapana pitää\niltakävelyjensä tienä tuota kapeata Kirkkokatua, joka kaupungin\npääväylänä yhdisti kauppatorin ja tuomiokirkon aukeat. Iloisia\nääniä kaiuttivat silloin nuo synkät, kirkolliset kivitalot, jotka\nreunustivat muuten hiljaista ja juhlallista katua. Porvarisneitoset,\njotka ankaroista kodeistaan pääsivät iltahetkeksi jaloittelemaan,\nkulkivat siellä silloin tiheinä, kikattavina parvina jutellen\nlemmenunelmistaan, ja tuollaista parvea seurasi aina yhtä sakea\nnuorukaisjoukko, joka vastakkain tultaessa viskasi milloin lempi-,\nmilloin kompasanoja neitoparveen. Sillä sillalta käännyttiin aina\ntakaisin vastakkain, ja toinen pyörähdyspaikka oli kirkon edustalla.\nMutta nuorten parvien välissä asteli myöskin vanhempia porvareita,\njotka pitivät lapsiaan silmällä ja juttelivat päivän kuulumisista.\n\nTämän kapean, kolkon ja ummehtuneelta tuoksahtavan kävelytien\nvarrella oli yksi ainoa kosteikko: Pyhän Eerikin ja Kaikkien pyhien\nanetalojen välissä oleva pieni aukea, jossa ennen oli ollut Eerikin\nkaalimaa ja jota siitä syystä sanottiin yrttitarhaksi eli latinan\nmukaan \"hortukseksi\". Siinä oli parin pensaan siimestämä kiikkulauta,\njossa jaloittelijain oli tapana istahtaa. Mutta tänä sunnuntai-iltana\nei siihenkään päässyt levähtämään, sillä tiheänä tungeksiva\nväkijoukko täytti koko hortuksen.\n\n-- Mitä ne siinä seisovat? kyseltiin jaloittelevissa parvissa. --\nOnko siellä taas joku tempuntekijä?\n\n-- Ei, isä Anselmus siellä kuuluu saarnaavan.\n\nTempuntekijöillä ja kerjäläismunkeilla oli näet väliin tapana\nseisottaa väkijoukot tälle paikalle, kerätäkseen niiltä lantteja.\nMutta nyt oli tuo Pietari Särkilahden hautapuheesta julmistunut\nluostarin pappisveli, joka aamulla oli kuunnellut kalmiston\nkuusistossa, asettunut tähän puhumaan kerettiläisiä vastaan, ja hänen\näänensä kajahti kiihtyen yrttitarhan ohitse kulkevalle kadullekin.\nHänen kuulijakuntansa oli liikkuvaa väkeä eikä aivan harrastakaan,\nsillä tyttöjen tirskunta ja poikien pilapuhe jatkui taas kohta, kun\nhe olivat ehtineet aukean ohi. Kulkija toisensa perästä pysähtyi\nsentään kuuntelemaan munkin kiivaita sanoja, ja siten oli siihen\ntungos syntynyt.\n\nIsä Anselmus pauhasi ankarasti ajan uutta epäuskoa ja sen levittäjiä\nvastaan. Kuumin, tuomitsevin sanoin puhui hän niistä, jotka saatanan\nlähettiläinä vieroittavat ihmisiä pois kirkon helmasta, syöstäkseen\nheidät helvettiin. Saarnaaja käytti räikeitä vertauksia, sinkautti\nraskaita syytöksiä ja tuomitsi luterilaiset opinväitteet yhtä\narmottomasti kuin rutosti. Kadulle pysähtyneitä kulkijoita vihlasivat\ntoisen puhujan voimakkaat huudahdukset:\n\n\"Uutta evankeliumia ovat he opettavinaan, mutta mitä tarkoittaa se\nuusi sanoma? Kaataa kirkot ja hävittää luostarit, -- johtaa ihmiset\ntakaisin pakanuuteen...!\"\n\n\"He sanovat puolustavansa kristityn vapautta. Mistä he siis tahtovat\nvapauttaa ihmiset? Hyvistätöistä, ripistä ja synninpäästöstä,\nsaattaakseen uhrinsa sinne, missä on ikuinen tuskan kahle ja\nhammasten kiristys...\"\n\nTällaisia katkelmia kuulleet parvet jatkoivat vallan säikähtyneinä\nvaellustaan. Mutta jos he, unhotettuaan tuon väristyksensä, taas\npalasivat samaa tietä, kuulivat he isä Anselmuksen edelleen jyrisevän:\n\n\"Totuuden ja rakkauden opiksi nimittävät oppinsa ne, jotka kylvävät\nsieluihin epäuskoa ja kylmyyttä. Näillä juonillaan sulkee perkele\nkristityiltä jo armeliaisuuden kädenkin, mutta -- voi aikoja!\n-- näitä juonia suvaitsevat ja suosivat kuitenkin itse kirkon\nesimiehetkin. Katsokaa, kauhistukaa! Sielujen vihollinen on täälläkin\nkietonut verkkoihinsa pappeja ja kanunkeja, tehden heistä apulaisiaan\nkadotustyössä, eikä ole kirkolla enää voimia sylkeä pois ruumiistaan\ntätä myrkyttävää saastaa...\"\n\nKarmasipa kulkijain selkäpiitä sellainen puhe, ja he tekivät\nristinmerkin karkoittaakseen pois saatanan, jonka melkein tunsivat\nhiipivän ympärillään. Astelijat vaihtuivat illan hämärtyessä, mutta\nkadulla vieri yhä katkeamaton ihmisvirta. Ja toisia suruttomia\nsunnuntaikulki, joita harmitti, että kadulle oli syntynyt ruuhka,\njoka esti virtaa vapaasti vierimästä. Etäämpänä olevat, jotka eivät\nsaarnaajan helvetinkuvauksia kuulleet, napisivat ja tyrkkivät, ja\nkiitän kellareista saapui oluenrohkeita kannutoveruksia, jotka\ntyönsivät kyynärpäänsä ihmisjoukkoon ja hihkasivat:\n\n-- Syltä suutarin sijaa! Mikä siellä pidättää!\n\n-- Mustaveli siellä kuuluu saarnailevan Särkilahtea vastaan.\n\n-- Taitaa puhdistella Friskalan herraa, joka Jaakon juhlilla sällit\ntappoi.\n\n-- Syrjemmäs ne juhlijat, tie auki!\n\nVäittelyä syntyi väkijoukossa, jossa toiset puolustivat munkkia,\ntoiset taas pitivät sällien ja Särkilahden puolta. Meluun hukkui\npuhujan ääni, mutta tungosta jatkui sittenkin. Sen pahimmillaan\nollessa saapui siihen kolmen kuninkaan kiltasta pari prelaattiakin,\nmestarit Hannus ja Gasparus, joilta siis tie nousi pystyyn. He olivat\nvähällä puristua väkijoukkoon ja peräysivät pelästyneinä.\n\n-- Kaikki tämä johtuu Särkilahden hautasaarnasta, kuiskaili\nHannus, kun he, saatuaan tietoonsa tungoksen aiheen, laskeutuivat\nRantakadulle, sitä tietä kirkolle kiertääkseen. -- Hän tänä aamuna\nlaski intohimot irti.\n\n-- Näin aiheuttaa hän yleistä pahennusta, vastasi piispankirjuri. --\nNyt hänen mittansa vihdoinkin lie täysi!\n\n-- Täysi on. Ensi keskiviikkona olkoon hänen viimeinen\npappispäivänsä, -- itsepähän mertaan meni!\n\n-- Ja me menemme nyt suoraan piispalaan!\n\nVäljävaippaiset miehet kiirehtivät Erik Svenninpojan luo vaatimaan,\nettä Pietari Särkilahti ensi kapitulinkokouksessa pantaisiin\nsyytteeseen kerettiläisyydestä ja kirkollisen pahennuksen\naiheuttamisesta. Voitonvarmoina he, kävellessään tuomiorovastintalon\nohi, katsahtivat sinne, tietäen, että nyt ei vanha rovastikaan enää\nkykene suojattiaan pelastamaan, -- jalat ovat poikki nyt Lutherin\nliikkeeltä Suomessa!\n\nKapealla Kirkkokadulla jatkui vielä hetkisen tungosta ja melua,\nkunnes syysillan pimeä hajoitti kiistelevät parvet. Mutta vielä\nkotimatkalla nuo kuumiksi sähähtäneet ihmiset väittelivät siitä, kuka\noli syypää pahennukseen, kenen puolta on pidettävä -- ja he jäivät\nkotiporteillaan erotessaankin siitä vielä erimielisiksi.\n\n\n\n\nXII. SYYTETTYNÄ.\n\n\nKeskiviikkona oli pyhän Lauritsan päivä. Pietari Sillan, jolla\nkanunkipalkkana oli hallussaan Lauritsan alttari ja siihen kuuluva\npappila, oli tänään hoidettava juhlamessu, ja säntillisenä\nmiehenä oli hän jo edellisellä viikolla ryhtynyt asiaankuuluviin\nvalmistuksiin, hankkien messuapulaiset. Mutta juuri se huolellisuus\nhäntä nyt itse juhlapäivän aamuna vaivasi: liian varhain oli\nhän valmistuksiin ryhtynyt! Lauantaina oli hän pyytänyt Pietari\nSärkilahden pitämään messun jälkeisen saarnan, mutta heti sunnuntain\nperästä hän oivalsi, että se oli ollut varomatonta. Mielet olivat nyt\nSärkilahtea vastaan kovin kuohuksissaan, siitä saattoi syntyä uusi\npahennus, jopa itsessään tuomiokirkossa.\n\nEnnen juhlamessun alkamista käveli Silta senvuoksi Hämeenkatua\nmyöten Pietaria vastaan, taivuttaakseen hänet viime hetkessä\nluopumaan tämänpäiväisen saarnan pidosta. Mutta hän käveli siinä\nhyvin verkalleen ja usein pysähtyen, sillä häntä hävetti esittää\n_ystävälleen_ tuo pyyntönsä -- olihan se ilmeistä arkuutta! Olisihan\nhänen, Sillan, päinvastoin pitänyt esiintyä rohkeasti puhdistetun\nopin puolesta joka tilaisuudessa harmeja ja taisteluita säikkymättä.\nEihän Pietari ollut viime pyhänä tehnyt muuta kuin ankarasti\ntuominnut paavilliset väärinkäytökset, jotka Siltakin sydämessään\ntuomitsi, -- siitä oli Pietari joutunut kirkon mahtavain vihoihin.\nSiksikö tahtoi nyt hänkin tukkia totuudenpuhujalta suun...?\n\n-- Ei, -- takaisin Silta jo pyörähti. Mutta hän jäi sittenkin\nseisomaan aidanvierelle, katsellen Mätäjärven notkosta kortetta\nkorjaavia heinämiehiä, jotka suossa kahlaten haravoivat niitoksensa\nkuivalle maalle. Arkuutta se on ja raukkamaisuutta, mutta kuitenkin\ntahtoi Silta varoittaa ystäväänsä... Hän ei tiedä, kuinka kiihtynyt\non mieliala pappispiireissä..., tuli voi syttyä pienimmästäkin\naiheesta, -- eikä Pietari sellaisia aiheita koskaan vältä! Yksinpä\nporvarienkin kesken ovat mielet kuin veitsen terällä...!\n\nKun Silta taas kääntyi jatkamaan matkaansa, näki hän Särkilahden jo\ntulevan vastaansa rauhallisena ja varmana kuin ainakin, etäältä häntä\njo kädellään tervehtien. Tuiki vaikea oli Sillan nyt saada kerrotuksi\nhänelle huolensa ja pelkonsa. Hajanaisesti hän sopersikin, että ehkä\nolisi Pietarin viisainta pysyä tänään poissa tuomiokirkosta, jotta\nmyrsky vähän pääsisi asettumaan...\n\n-- Poissako? kysyi Pietari kummissaan. -- Ja juuriko tänään?\n\n-- Niin, munkit ovat lietsoneet kaupunkiin suuren kuohun tuon sinun\nhautapuheesi johdosta. Rynnistit rajusti...!\n\n-- Puhuinko mitään väärin?\n\n-- Et tietysti minun mielestäni, mutta prelaatit ovat kauhuissaan, he\novat pitäneet kokouksia...\n\nPietari tarttui ystävänsä käsivarteen ja lähti häntä verkkaan mutta\nvarmasti taluttamaan kirkkoon päin.\n\n-- He eivät pidä siitä, mitä me opetamme, sehän on luonnollista.\nMutta ajattelepas: jos juuri tänään laiminlöisin tehtäväni, niin\nsillähän tunnustaisin, etten olekaan puhunut totta, -- ethän toki\ntuollaista perääntymistä puolusta, veljeni.\n\n-- En, en! -- Siinä nyt Silta taas tunsi umpimutkassa olevansa.\nMutta hän koetti selittää tarkoituksensa: -- Et tunne mielialaa\nkaupungissa, toiset ovat puolellasi, toiset sinua vastaan, tarvitaan\nvain kypene... Olisihan hirveätä, jos tuomiokirkossa jotakin\ntapahtuisi...\n\n-- Minun saarnaniko johdosta? kysyi Pietari.\n\n-- Niin, jos taas haastat taistelua...\n\n-- Taistelu on välttämätön, Silta, sitä emme saa väistää, emme\nkirkossakaan. Mutta -- lisäsi Pietari hymähtäen -- tämänpäiväisestä\nsaarnastani voit olla aivan levollinen... Pidä vain rauhassa\nLaurinmessusi, minä en tuota tänään sinulle enkä kirkolle pahennusta,\n-- vaikkapa se olisikin siellä viimeinen saarnani.\n\nSilta ei ollut vielä täysin rauhoittunut. Mutta Pietarin viimeiset\nsanat tempasivat hänen ajatuksensa toisaalle. Hän nosti katseensa\nmaasta, jonne hän oli puhuessaan tähystellyt, ja kysyi:\n\n-- Olet siis jo kuullut sinäkin...?\n\n-- Että messun jälkeen pidetään kapitulinkokous juhlapäivästä\nhuolimatta, -- olenhan saanut kutsun minäkin.\n\n-- Ja että siellä nostetaan kysymys...?\n\n-- Minun erottamisestani, -- huhu on liidellyt jo\nluostarikortteliinkin. Äsken juuri lohduttelin kotiportilla vaimoani,\njoka huolehti, miten me sitten elämme, jos minulta virka viedään.\nMutta tunnusta pois, Silta, juuri tänään en saa olla messusta poissa\n-- enkä kapitulista. Tule!\n\nKirkossa oli tänään väkeä enemmän kuin tavallisesti toisen luokan\njuhlissa, ja korkeakuorissa olivat kaikki prelaatinpaikat täynnä,\nyksin vanha tuomiorovastikin oli sinne kannettu. Piispantuolissa\nkyyhötti pieni Erik Svenninpoika levottoman näköisenä. Hänen takanaan\nistuvan Hannus Pietarinpojan harmailla kasvoilla ei sitävastoin\nvärähdystäkään näkynyt, mutta mestari Gasparuksen poskien tumma\nparranpohja näytti voitonvarmana säteilevän. Kanunkien kasvoilta\nkuvastui odottavaa jännitystä.\n\nJuhlamessu, jossa tavanmukaisesti pyhä ruumiskin lasisesta\nmonstranssista rahvaalle näytettiin, meni säännöllistä menoaan.\nJuhlallisena kertoi Silta sitten koristeellisessa puheessa pyhän\nLauritsan legendan. Hän kertoi tuosta hurskaasta miehestä, joka\n1250 vuotta sitten oli ollut Rooman kristillisen alkuseurakunnan\nrahanvartijana. Häneltä vaativat pakanalliset prefektit uskovaisten\nkeräämiä köyhäin varoja. Mutta Lauritsa ei suostunut ilmaisemaan\nniiden kätköpaikkaa, -- ei sittenkään, vaikka keisari käski\nkärventää häntä paistinraudalla. Lauritsa paistettiin todellakin\nhalsteritulella, hän kärsi kauheimman kidutuksen ja kuoli hiljaiseen\nrukoukseen, joka hänelle antoi voimat kestää rääkkäyksen. Silta\nlopetti siron esityksensä panemalla painoa vähemmän itse tuohon\nvanhaan pyhimystaruun kuin sen osoittamaan hiljaisen, välittömän\nrukouksen voimaan...\n\nMutta harvat hänen viittauksiaan huomasivat. Ja kun pitkä legenda\nvihdoin oli päättynyt ja kuorilaulajain virsi sen jälkeen vaiennut,\nkohdistuivat kaikkien, niin pappien kuin maallikkojen, katseet\njännityksestä vallan hehkuvina saarnastuoliin. He tiesivät, kenen\nsiihen oli määrä nousta ja tahtoivat nähdä, uskaltaako se mies siihen\nnyt todella astua saarnaamaan. Monet tiesivät senkin, että Pietari\nSärkilahti juuri tänään aiottiin erottaa papillisista viroistaan\nja he olivat uteliaat kuulemaan, mitä hänellä itsellään oli sen\njohdosta sanottavana, -- odottivat, että hän nyt jäähyväisiksi\npitäisi jyryävän riitasaarnan samaa maata kuin äsken pyhän Kertun\nkirkkomaalla.\n\nPietari oli sakastissa riisumassa messupukunsa. Siellä jo\nnuoremmatkin papit häntä kohtelivat kuin mennyttä miestä. Mutta\nkuitenkin tuli Jaakko Vennä vielä häntä varoittamaan.\n\n-- Puhuit itsesi satimeen, Pietari, viime sunnuntaina hautuumaalla,\nvirkkoi punanenäinen pappi lempeästi nuhdellen. -- Sitä älä tee\nenää tänään, -- onhan asia, jota voit pahasti vahingoittaa, meidän\nkaikkien yhteinen.\n\n-- Ehkä vahingoitamme sitä vähimmin, jos nukumme tai juopottelemme,\nvastasi Pietari pistävästi, -- hän ei tätä liittolaistaan vieläkään\nrakastanut.\n\nMutta nuori Vennä tarttui hänen käsivarteensa ja puhui hänelle aivan\nsydämellisesti:\n\n-- Älä käännä Pietari kärkeäsi minua vastaan, joka olen heikko. Sinä\nolet luja, sinua tarvitsemme. Puhdistetun opin asia ei voita meidän\noloissa liiaksi rynnistämällä! Kuinka sanoikaan Luther: lapsille\nannetaan ensin ravinnoksi maitoa ja velliä, kunnes he niin kasvavat,\nettä voivat niellä lihaa ja leipää...\n\nPietari hymähti vastatessaan:\n\n-- Hän sanoi myöskin: toiset tulevat luoksemme juosten, toiset\nkäyden, toiset ryömien. Sinä Jaakko harrastaisit ilmeisesti enin\ntuota viimemainittua keinoa. Mutta miksi minua vielä varoitat,\nJaakko, tiedäthän mitä tänään joka tapauksessa tulee kapitulissa\ntapahtumaan...\n\nJaakko keskeytti hänen lauseensa, kumartui hänen korvansa luo ja\nkuiskasi, Pietaria kirkonovelle saatellen:\n\n-- Emme tiedä sitä vielä varmaan, vielä on mutkia matkassa... Älä\nheitä kirvestä mereen...!\n\nPietari ei joutanut häntä enää kuuntelemaan. Hänen oli noustava\nsaarnastuoliin, kirkontäyteinen rahvas häntä jo kärsimätönnä odotteli\nja näytti nielaisevan hänet silmillään, kun hän vihdoin astui\nnäkyville sakastinpuoleiselle seinämälle rakennettuun, pyöreään\npönttöön.\n\nSaarnamiehen ääni rupesi kuulumaan hartaana ja vakavana, -- se\nvaikutti heti rauhoittavasti monien huhujen ja ärtyneiden mielikuvain\nkiihoittamiin ihmisiin. Eihän hän nyt haastanutkaan toraa, ei\nhyökännyt paavia eikä munkkeja vastaan -- hiipipä toisten kuulijain\nmieleen melkein pettymystä!\n\nPietari puhui näet tänään pyhästä Raamatusta, tuosta unhoittuneesta\nkirjasta, joka kuitenkin on kaiken totuuden oikea lähde. Kaikkinaiset\nerehdykset ja väärinkäytökset ovat juuri johtuneet siitä, että tämä\nJumalan alkuperäinen sana on jäänyt ihmisille tuntemattomaksi, ja\ntähän on taas osaltaan syynä sekin, ettei Raamattua ole käännetty\nkansan ymmärrettävälle kielelle. Elävän uskon herättämiseksi on\nkuitenkin välttämätöntä, että tästä kirjasta ruvetaan kristityille\ntietoja antamaan ja senvuoksi tahtoi puhuja nyt siitä lukea pienen\nkappaleen, kappaleen Kristuksen omaa opetusta. -- Vapahtaja oli\nkerran opetuslapsineen vuorella -- niin kertoi Pietari lämmöllä ja\nhartaasti -- ja sinne tuli heidän luokseen paljon kansaa. Tuolla\nvuorella hän silloin piti kansalle saarnan. Harvat meistä ovat\nkuulleet sen Vapahtajan oman saarnan; sen nyt luen tässä meidän\nomalle kielellemme tulkittuna...\n\nPietari oli kreikkalaisesta Mateuksen evankeliumista koettanut\nsuomeksi kääntää vuorisaarnan. Tämän käännöksen oli hän ottanut\nmukaansa kirkkoon ja hän kehitti nyt eteensä kankean paperin.\nÄskeisestä jännityksestään lauenneelle ja nyt uuteen uteliaisuuteen\nvirinneelle kuulijakunnalleen rupesi hän siitä lukemaan voimakkaalla\näänellä, joka täytti suuren temppelin:\n\n\"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, sillä heidän on taivaan\nvaltakunta -- -- --\"\n\nSe oli outoa kuulla prelaateista, jotka vuorisaarnan latinaksi\ntunsivat, ja vielä oudompaa kirkkorahvaasta, joka ei tätä kaunista\nsaarnaa tuntenut ja nyt ensi kerran kuuli raamattua suomeksi\nluettavan. Kankeasti tuntui kansan kieli sopeutuvan noiden korkeiden\nkäsitteiden esittämiseen, mutta se kaikui kumminkin juhlalliselta, se\nvaikutti nähtävästi suomalaisten sydämiin, jotka tuon saarnan hyvin\nymmärsivät. Koko suuressa kirkossa ei kuulunut muuta kuin saarnaajan\nmiehekäs ääni, henkeään sanankuulijat pidättelivät, -- niin kauas\nolivat häipyneet kaikki melun ja kiihtymyksen aikeet. Kuorissakin\nistuivat esipapit tuijottaen saarnaajaan suurin silmin. Mikä heihin\nniin voimakkaasti vaikutti? He eivät olleet koskaan ajatelleet, että\nRaamattua voisi näin suomeksi lukea taikka että sen sana rahvaan\nkielellä tuntuisi elävältä Jumalan sanalta. Yksin pieni piispakin,\njoka ei luetusta mitään ymmärtänyt, tunsi voimakkaan väristyksen\nytimiään myöten, ja vanhalta tuomiorovastilta sumensivat silmiin\nkihonneet vedet kokonaan näön. Mutta hänen sydämessään tulvaili\nlämmittävä, elävöittävä virta ja hänestä tuntui, kuin olisi uusi,\nvaloisa aika pulpahdellut häntä vastaan saarnaajan sanoista...\n\nKirkon toisessakin osastossa, kansan puolella, lämpenivät ja sulivat\nsydämet, sen Pietari puhuessaan välittömästi tunsi. Tuhannet silmät\nseurasivat kuin hiilostaen hänen huuliensa liikettä eikä noihin\nahmiviin katseisiin nyt mahtunut katkeruutta eikä vihaa. Mutta\nPietarin tajuntaan tarttui erityisesti kahden mustan silmän hiilos.\nHän ei voinut nähdä, kenen ne silmät olivat, -- tummapukuinen, kalpea\nmies seisoi liian kaukana ovensuussa, puolittain pylvään pimennossa,\n-- mutta hänen herkkä sielunsa aavisti noiden palavain katseiden\nahjon ja se aavistus toi hänen rintaansa uuden, nousevan toivon...\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauritsan juhlasta huolimatta oli kapitulinkokous määrätty täksi\nkeskiviikkopäiväksi, koska viime päivinä kärjistynyt asema ei\nprelaattien mielestä sietänyt viikon viivytystä. Tuomiorovastin tuoli\nkannettiin juhlamessun päätyttyä suoraan kapitulin taloon ja hetken\nkuluttua sinne kokoontuivat muutkin esipapit ja tuomioherrat.\n\nHe istuivat siellä ääneti ja vakavina paikoillaan. Ennen messua\nolivat Pietarin ystävät selvästi huomanneet heidän silmissään\nilkkuvan, voitonvarman hymyn, mutta nyt kapitulinhuoneessa näytti\nkirkosta tuotu mieliala taltuttaneen tuon ivan. Pitipä mestari\nGasparus tarpeellisena ennen kokouksen alkamista vielä sipsuttaa\ntuolilta tuolille kuiskaamassa:\n\n-- Se oli ovelasti keksitty saarna. Mutta olihan siinä kuitenkin\nuhmaa ja kerettiläisyyttä. Pyhä istuin ei tahdo luettaa Raamattua\nkansalle, joka ei sitä voi sulattaa eikä selittää.\n\n-- Mitähän mies aikonee noin uhmaillessaan? kysyivät katooliset\nkanungit.\n\n-- Hän pyrkii marttyyriksi, jotta häntä paremmin kuunneltaisiin,\nselitti Gasparus silmää iskien.\n\n-- Kaikki siis kansaa kiihoittaakseen!\n\n-- Mutta juuri siksi on hänet tehtävä vaarattomaksi!\n\nPietarin astuessa sakastista, jossa hän oli pukunsa muuttanut,\nkapitulinsaliin, tervehti hän säädettyyn tapaan piispaa, mutta tämä\nvastasi karttaen hänen katsettaan, -- jokainen ymmärsi tällaisen\ntervehdyksen tarkoittavan, että nyt astuu siinä kanunki viimeisen\nkerran tuomiopöydän ääreen. Mutta Erik Svenninpoika kiirehti, yhä\ntuo levoton ilme kasvoillaan, heti esittämään päivän juoksevia\npikkuasioita, jotka pian suoritettiin.\n\nSilloin sai sananvuoron harmaja prelaatti ja kaikki kääntyivät\nkuuntelemaan Hannus Pietarinpojan odotettua syytöspuhetta. Hänessä\nkauan kytenyttä kiukkua olivat munkkien äskeiset nuhteet vielä\nterästäneet ja alunpitäen puhui hän senvuoksi jyrkästi, joskin\nkylmästi. Vihdoinkin hän sanoi ajan tulleen tuomiokapitulille\nkäydä kitkemään pois pellostaan sen kerettiläisyyden rikkaruohon\nja uskonpilkan, jota yksi kapitulin omista jäsenistä kylvää --\nhäneltä on jo liian kauan turhaan odotettu katumusta ja parannusta.\nNyt on tämä mies lopuksi saanut aikaan julkisen pahennuksen.\nVihityllä hautuumaalla on hän solvannut kirkkoa, sen pyhimyksiä,\nsen esipappeja, jopa Rooman pyhää istuintakin, lainoittaen kansan\nmelkein tappeluun. Hän on kirkolle vaarallinen mies ja arvoton sitä\npalvelemaan. Sellainen jäsen on leikattava pois ja heitettävä sen\nkirkon kiroukseen, jota hän on herjannut...\n\nHannus näytti ankaroilla sanoillaan tahtovan karkoittaa uhrinsa kuin\nsaastaiseksi julistetun suoraapäätä pois koko kapitulinsalista ja\nmonet jo kääntyivätkin Pietari Särkilahden puoleen katsomaan, eikö\nhän jo sillä manauksella lähde. Mutta Pietari nojautui pinnaltaan\ntyynenä tuolinsa selustaan, -- tätä hetkeähän hän juuri oli\nodottanut, siihen hän oli valmistautunut. Juuri täällä kapitulin\nedessä, sen virallisessa istunnossa, oli hän kauan halunnut saada\nesittää asiansa paavillisille prelaateille, ja hän pakotti nyt liian\nvilkkaiksi pyrkivät ajatuksensa kokoon voidakseen vastata kyllin\nytimekkäästi, selvästi ja sitovasti. Verkalleen hän nousi tuolistaan,\nkumarsi piispalle ja kysyi:\n\n-- Saako jo syytetty vastata?\n\nMutta piispa katseli levottomasti ympärilleen, ikäänkuin hakien\ntukea toisten prelaattien katseista, ja vastasi sitten, nähtävästi\nennakolta sovitun ohjelman mukaan:\n\n-- Vielä ei ole olemassa syytöskirjaa. -- Prelaatit olivat päättäneet\nlaatia Särkilahtea vastaan varsinaisen syytöskirjan, johon aikoivat\nkoota kaikki hänen syntinsä ja väärät opetuksensa, mutta se teos ei\nollut vielä valmis. -- Kapitulille on vasta tehty ehdotus...\n\n-- Enkö saa puolustautua? uudisti Pietari kysymyksensä terävämmällä\näänellä, josta jo värähti suuttumusta ja voimaa, vaikka hän koettikin\npakottaa itsensä kylmäksi. Hänen kalpeilta kasvoiltaan säteili niin\nlujaa varmuutta, että tuomioherrat häntä katsellessaan melkein\nkävivät ymmälle. Hän ei ollut ollenkaan altavastaajan näköinen, ja he\npuolestaan eivät olleet valmiit käymään hänen kanssaan nyt opilliseen\nväittelyyn. Toiset kapitulin jäsenistä taas myönsivät Pietarin\nvaatimuksen oikeutetuksi.\n\n-- Syytetyn täytyy saada puolustautua, virkkoi vanha tuomiorovasti\nmelkein kiivaasti.\n\n-- Sen määrää jo kanooninen laki.\n\nNäin lausui varmalla äänellä nuori Vennä, jolla oli jonkinlainen\nmaine kirkollisten säädösten tuntijana ja joka nyt, dekretaalit\nkädessään, otti selittääkseen kanoonista lakia vähän pitemmällekin.\nPappeja on erotettu ja voidaan erottaa eri rikoksista, sittenkuin\nheitä on tuomiokapitulissa kuulusteltu ja he ovat saaneet itseänsä\npuolustaa. Ja kieltämättä voidaan julistaa pappi ja kanunki\npannaankin, saneli hän edelleen. Mutta sen kaiken on oikeutettu\ntekemään vain piispa, jolle yksin on annettu valta sitoa ja päästää.\n\nToisetkin prelaatit painautuivat jo tutkimaan noita vaikeatajuisia\ndekretaaleja, joita oli tuomiopöydällä, mutta Hannus-mestari kävi\nkärsimättömäksi ja urahti lyhyeen:\n\n-- Ja mitä tuo sitten kuuluu asiaan? Kapituli käsittelee sille tehdyn\nesityksen ja piispa erottaa...\n\n-- Juuri niin, mutta meilläpä ei ole piispaa, vastasi Jaakko melkein\nvenytellen sanojaan ja ilmeisesti nauttien saadessaan singauttaa\nesille tuon ennakolta keksimänsä mutkan. -- Suomessa ei ole paavin\nvahvistamaa piispaa, joka voisi pappeja vihkiä taikka erottaa...\n\n-- Onhan valitulle piispalle vahvistusta pyydetty..., selitteli\nHannus, jota tämä muodollinen käänne jo rupesi huolettamaan. Mutta\nJaakko keskeytti hänet ilmeisellä vahingonilolla.\n\n-- Vahvistusta on kyllä pyydetty, mutta ei ole saatu!\n\nKaikkihan sen tiesivät. Jo kahteen kertaan oli Turun kapituli\npaavilta hakenut vahvistusta Erik Svenninpojalle. Sitä oli pyytänyt\nmyöskin Ruotsin kuningas ja valtiopäivät sitä olivat pyytäneet --\nsillä valtakunnassa oli vahvistuksetta jääneitä piispoja useampia --,\nmutta aina turhaan! Ei tullut vahvistusta arkkipiispalle eikä muille\npiispoille ja aivan pulassa tästä syystä oltiinkin koko maassa. Siitä\nei johtunut ainoastaan piispain ulkonaisen vallan ja merkityksen\nheikontuminen, vaan paljon jokapäiväistäkin harmia ja haittaa:\nPappeja ei saatu seurakuntiin, uudet kirkot ja kirkonkellot jäivät\nvihkimättä ja käyttämättä, -- valittu mutta vihkimätön piispa ei\nsaanut puuttua sellaisiin tehtäviin. Eipä siis myöskään ryhtyä pappia\nerottamaan.\n\n-- Kanooninen laki on tässä kohden selvä, myönsi vihdoin\nharvapuheinen arkkipresbyteri Arvid Lillekin, joka oli tarkka\nmuotojen mies.\n\n-- Onhan Ruotsissa äsken erotettu tuomiorovasteja, jopa piispojakin,\nväitteli Hannus, joka ei tahtonut jättää alkamaansa yritystä tuolle\nkarille kaatumaan.\n\n-- Sen on tehnyt kuningas paavin luvatta, vastasi Jaakko, sitaisten\nkerta kerralta Hannuksen väitteet solmuun.\n\n-- Niin ollen voinee valittu piispakin siihen ryhtyä, tässähän on\nkysymys kirkon eheydestä! intti sitkeä arkkiteini.\n\n-- Jos hän katsoo voivansa ottaa sen vastuulleen...\n\nJaakko tiesi kyllä, ettei Erik Svenninpoika, joka oli käynyt piispa\nBraskin ankaranmuodollista koulua, koskaan uskalla ryhtyä sellaiseen\nomavaltaisuuteen, mutta hän katseli kumminkin vakavana ja kysyvänä\nsilmiin tuota pientä piispaa, joka kärsivän näköisenä liikahti\nlaidasta laitaan suuressa piispantuolissa, minkä Kurki-vainaja\naikoinaan hyvin täytti. Häneen tähystivät nyt kysyvinä ja\nneuvottomina toistenkin tuomioherrain katseet. Mutta Erik vastasi\nhetken kuluttua hiljaa ja melkein valittaen:\n\n-- Kuinka minä asettuisin kanoonisen lain ja katoolisten säännösten\nyläpuolelle...! Ei, meidän täytyy odottaa..., lykätä tämä ikävä asia,\nkunnes Roomasta saapuu vahvistus...\n\n-- Siihen voi mennä vuosia..., eikä meillä ole varojakaan Roomaan\nlähettää! huokaili haikeasti mestari Gasparus.\n\n-- Sittenkin, vastasi vaalipiispa, päätöksessään nyt yhä varmistuen.\n-- En saata uskoa, että paavi on halvan rahan vuoksi minulta\nvahvistuksen kieltävä...\n\nJo huomasi Hannus, että hänen voimalla viritetty yrityksensä lyödä\nkapitulin tuomiolla maahan paavillisuuden pahin vastustaja, oli\nsittenkin rauennut tyhjiin. Tuomioherrain juhlallisesti aloittama\nistunto kävi sekavaksi ja hajanaiseksi, monet puhuivat yhtaikaa mikä\nmitäkin keinoa ehdottaen. Kävi välttämättömäksi saada vahvistus\nvalitulle piispalle, jos mieli hiippakuntaa saada hoidetuksi, sen nyt\nkaikki selvästi oivalsivat, ja huomio kääntyikin Pietari Särkilahden\nkerettiläisyydestä pois siihen kysymykseen, mitä olisi tehtävä, jotta\nvihdoinkin ja viipymättä tuo välttämätön vahvistus saataisiin. Piispa\ntunsi itse asemansa kovin onnettomaksi ja ehdotti, että arkkiteini\nHannus heti lähtisi matkoille tätä asiata tarmolla ajamaan. Ensin\npiispa Braskin luo, jolta taas neuvoja oli kysyttävä, ja sitten,\njos on välttämätöntä, vaikka Roomaan asti. Ja kaikki kirkon varat,\nkymmenykset ja Heikin-penningit, mitä voitiin irti saada, olivat\ntähän tarkoitukseen koottavat -- niistä asioista nyt kapitulissa\nkiireiset päätökset tehtiin.\n\nTuomioherrat hehkuivat uutta intoa, -- Pietari Särkilahden asia\nsai siirtyä toiseen sijaan, kunnes taas kuri ja järjestys oli\nhiippakuntaan palautettu. Pietari itse oli noussut tuolistaan ja\nseisoi syrjässä oven luona, kuunnellen hajamielisenä tuota hajanaista\nväittelyä. Hän ei tuntenut erityistä iloa siitä, että hänelle nuoren\nVennän muodollisen kepposen kautta oli poimukauhtanansa pelastettu,\nmutta hän iloitsi sittenkin katoolisen kapitulin ilmeisestä\nhämmennyksestä. Tuo muotojen ja sääntöjen vanha, lahonnut rakennus\nkulkee loppuaan kohden, se kaatuu omiin temppuihinsa, -- tämä käsitys\nnyt hänen mielessään vahvistui. Se kiirehtii itse omaa häviötään.\nPaavi ei ahneudessaan vahvista piispaa siksi, ettei tällä ole kyllin\nlahjuksia lähettää Rooman hekumoitsijoille, ja siksi tuo kaikkia\npaavillisia hairahduksia alttiisti puolustava piispa-raukka on\nvailla valtaa vastustaakseen puhdistettua oppia... Ja nuo katoliset\nprelaatit, joilla olisi niin hyvä halu häntä iskeä, istuvat nyt\navuttomina tuossa pyhässä innostuksessaan, -- koko hierarkia on\nsotkeutunut omiin lankoihinsa! Ne langat katkeilevat kyllä toinen\ntoisensa perästä, mutta silloin koko laitos luhistuu läjään...\n\nTuomioherrat rakentelivat vielä kapitulinpöydän ympärillä\nsuunnitelmiaan, ja nuori Vennä, jonka punaiset kasvot säteilivät,\nkuului siellä antavan heille sivulta pistoksia:\n\n-- Paavi pelasti nyt ahneudellaan Pietarille kanunginviran, -- tuota\nette ajoissa ajatelleet!\n\n-- Kysymys teidän kerettiläisopeistanne ei ole vielä rauennut,\nvastasi Hannus kylmänharmajana, mutta uhkaa äänessään: -- Kirkko ei\nole vielä keinoja vailla!\n\n-- Eihän toki, veisteli Jaakko. -- Mutta Pietari ei luultavasti\nsillävälin vaikene...\n\n-- Ehkä ei. Mutta minä koetan toimia niin, ettei hänen\nvaikutusaikansa jää pitkäksi.\n\nSyrjässä seisten kuuli Pietari katkelmia tästä hammastelusta, joka\nhänestä tuntui niin tuiki köykäiseltä. Hänen mielessään oli melkein\npettymystä sen johdosta, että juttu oli näin nolosti loppunut,\nilman että hän oli saanut puhua suutaan puhtaaksi kapitulille,\njonka istunto nyt oli päättynyt. Toisten siinä vielä väitellessä\nviittasi hän Sillan luokseen ja yhdessä lähtivät he kävelemään\nkapitulintalosta, suunnaten askeleensa Hämeenkadulle, jota myöten\nhe aamullakin olivat astelleet kirkkoon. Silloin oli Silta ollut\nalakuloinen ja levoton; nyt hän oli asiain onnellisesta käänteestä\nennen kaikkea hämmästynyt eikä osannut heti pukea tunteitaan sanoiksi.\n\nIltapuoli oli käsissä. Heinäväkeä palaili niittämästä kortetta\nMätäjärveltä. Sinne toverukset ääneti kävellessään katselivat.\nKorkeita rukoja oli kasvanut märälle alangolle ja niiden välissä\nvälähteli ruohon alta paljastuneita lammensilmiä. Silmiään sieltä\nkääntämättä virkkoi Pietari vihdoin:\n\n-- Oletko iloinen nyt, Silta?\n\n-- Olen. Entä sinä!\n\n-- Olen minäkin. Katolinen mahtavuus valmistelee loppuansa, meidän\nasiamme kulkee eteenpäin...\n\nTaas he kävelivät kotvasen äänettöminä kaalimaan aitaa pitkin.\nYhtäkkiä pysähtyi Pietari, kääntyi Siltaan päin ja katseli tätä\nterävästi silmiin, kysyen:\n\n-- Näinkö väärin, vai oliko Mikael Karpalainen tuomiokirkossa tänään?\n\n-- Oli, saarnaasi kuunteli, vastasi Silta, ymmärtäen ystävänsä\näänestä sointuvan riemun.\n\n-- Hän on siis astunut ulos luostaristaan?\n\n-- Ensi kerran tänään. Mutta hän tulee kyllä useammin!\n\n-- Mistä sen tiedät? kysyi Pietari, taas toveriaan terävästi\ntähystäen. Tämä näytti tuokion epäilevän, karahti punaiseksi ja\nvastasi vähän tankkaillen:\n\n-- Tiedän..., olen käynyt hänen luonaan.\n\n-- Luostarissa, mitä siellä? uteli Pietari.\n\n-- Olen häntä rippi-isänä puhutellut... Pietari katseli nuhtelevasti\nystäväänsä ja virkkoi vakavana:\n\n-- Sinä heikko sielu! Etkö voinut sitä tutkimusta toimittaa\nhiljaisessa kammiossasi, -- pannassa pohjassako ovat vielä juuresi\nkiinni! -- Mutta taas suli Pietarin katse leppeämmäksi, kun hän kysyi:\n\n-- Mistä päätät, että Mikko tulee useammin luoksemme luostarista?\n\n-- Siitä, että hän epäilee. Näin sen, tunsin sen, Mikko epäilee\nyksinäisessä luostarikopissaan!\n\nKauan seisoi Pietari nyt ääneti ystäväänsä tuijottaen, ja valoisa\nriemu rupesi kirkastamaan hänen luisevat kasvonsa. Sitten hän puhui\nvilkkaasti:\n\n-- Älä häiritse häntä, Silta, anna totuuden tehdä hänessä työtään.\nSitä olen odottanut, olinpa väliin aivan varma, että hän luoksemme\npalaa! Ja siitä nyt enin iloitsen, paljon enemmän kuin Jaakon\novelasta laintulkinnasta taikka prelaattien pahasta pettymyksestä...\nNäin itse hänen katseensa kirkossa, hän ei ole meiltä hukassa!\n\nNiin reippain, niin kevein askelin käveli nyt Pietari hernepeltojen\nja kaalimaiden aidan kuvetta, että hänen toverinsa oli häntä vallan\nvaikea seurata. Ne heinämiehet, jotka juuri astuivat pellolta\nveräjälle, olisivat varmasti uskoneet hänen kovin iloitsevan\nvoitostaan kapitulissa, jos olisivat siitä mitään tietäneet. Nyt he\nvain ihmetellen katselivat, mihinkä heidän tuttavallaan maisterilla\non noin tulinen kiire.\n\n\n\n\nXIII. PYHÄN OLAVIN LUOSTARISSA.\n\n\nSyksy ja talvi oli kulunut, taas oli kevät käsissä.\n\nPienen kaupunkitalonsa pihalla seisoi Pietari Särkilahti katsellen\nkasvitarhaa, johon hänen vaimonsa yhdessä veli Paavalin, teiniveikon,\nkanssa oli taimia istuttanut. Lämpöä huokui väkevä, kostea multa,\nvoimakkaalta tuntui auringon lämmittämä kevätilma, Pietaria ihan\nraukaisi. Liian rasittava oli hänelle ollut se kulunut talvi töineen\nja taisteluineen, hän tunsi olevansa levon tarpeessa. Mutta lepoon ei\nollut vielä aikaa...\n\nKadulta rupesi kuulumaan ohikulkevan väkijoukon ääniä, joiden\njoukosta kajahti virren säveleitäkin. Paavali-veli ja Margareeta,\njotka nyt viimeksi olivat kylväneet peräpenkkiin nauriita,\nojentautuivat kuuntelemaan ja kiiruhtivat kadulle. Pietarikin nosti\njalkojensa luona leikkineen, vuoden vanhan tyttönsä syliinsä ja\nkäveli hänkin toisten jäljestä portille.\n\nKatua kulki verkalleen komea kirkollinen saattue, jonka edessä\ntuomiokirkon diakoonit kantoivat punaveralla peitettyä alttaria.\nAlttarille, jota katos verhosi, oli kaikkien nähtäväksi \"ylennetty\"\nkullalta kimalteleva öylättiastia, ja sen jäljessä asteli laulava\npappisjoukko. Aina muutamain askelten perästä pysähdytettiin alttari,\njolle katuvierillä tungeksivat luostarikorttelin pikkuporvarit\nkävivät uhraamassa mikä kolikon, mikä lämpöisen leivän, mikä tinaisen\npikarin.\n\nSe oli \"pyhän lihan\" saattue, joka näin teki kierroksensa kaupungin\nympäri, -- tämän juhlapäivän johdosta Pietarillakin oli tänään\nkoulustaan lupa. Tuossa lasireunaisessa monstranssiastiassa\nsaattoivat lähinnä seisovat nähdä leiväksi muuttuneen Kristuksen\nruumiin, jota koko kristikunnassa tänään, torstaina\nkolminaisuudensunnuntain jälkeen, juhlittiin. Surumielisesti katseli\nPietari tuttaviensa pikkuporvarien häärimistä tämän saattueen\nympärillä: toiset olivat polvillaan katupölyssä, toiset liittyivät\nlaulavaan kulkueeseen.\n\n-- Mikset ole saattokulussa mukana sinä, Pietari? kysyi nuori\nPaavali, joka oli kiivennyt portille istumaan komeutta paremmin\nnähdäkseen.\n\nPietari ei veljelleen oitis vastannut, mutta hetken kuluttua hän\nvirkkoi puolittain itsekseen:\n\n-- Suosituin keksintö katolisessa kirkossa on tämä ruumiinjuhla, --\nomituista, se kuitenkin perustuu kaikkein ilmeisimpään eksytykseen!\n\n-- Kuinka niin? uteli Paavali-veli tarkkaavaksi käyneenä. -- Näkihän\npyhä Juliana kahdesti ilmestyksen: täysikuun, jonka kehästä yksi\ntähti puuttui...\n\n-- Tarvittiin tähti entisten lisäksi, tarvittiin suuri kirkollinen\njuhla -- se luotiin!\n\n-- Oliko siis Julianan ilmestys petosta? kysyi nuori teini, ikäänkuin\nvastahakoisesti valveutuen mielikuvistaan. Hän oli Pietarin oppilaana\nsydäntään myöten innostunut hänen uudistusaatteihinsa, mutta siihen\nsydämeen pulppusi kuitenkin alituiseen vallitsevan paavillisen kirkon\nkäsitteitä, joiden ympäröiminä elettiin ja joihin siis mielikuvat\nalati palmikoituivat.\n\n-- Petosta, matki Pietari harvakseen, -- älkäämme sanoko niin. Tuo\nnuori frankkilainen nunna oli varmaankin hurskas ja harras nainen,\nkenties hän syvissä rukouksissaan näki näkyjä. Kirkko on sitten\nmuovaillut hänen ilmestyksensä omien tarkoitustensa mukaisiksi,\nperustanut tuoksi puuttuvaksi tähdeksi hostiajuhlan, jossa sille\nuhreja kannetaan. Mutta onhan eksytystä koko tuo lihan ja leivän\noppi; ajattele, Paavali, kuinka voisi lukkarin akan leipoma leipä\nmuuttua Vapahtajan ruumiiksi?\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuori teini vaikeni, ja hänen piirteensä kävivät alakuloisiksi.\nHänen kuvitusmaailmastaan tuntui jotakin sortuvan... Äskenkin hän\noli kadunkulmassa kuullut munkin, joka kansalle selitti pyhän-lihan\njuhlan merkitystä, kertovan tarinoita tästä ihmeestä..., kertovan\nm.m., kuinka eräs eukko, joka itse leivän oli leiponut, oli epäillyt,\nolisiko siinä todella mitään pyhää. Mutta silloin oli öylättileipä\nhänen edessään muuttunut Kristuksen sormeksi... Satuako se siis on\nkaikki, -- valhetta...!\n\nHän laskeutui alas portinpatsasta myöten, asettui hehkuvin silmin\nveljensä eteen ja kysyi kuiskaten:\n\n-- Ovatko, Pietari, kaikki pyhimystarut valhetta...?\n\n-- Ne ovat taruja. Niitä ovat usein hurskaat miehet keksineet\nvilpittömässä tarkoituksessa, herättääkseen ihmisissä herkkää,\nuskonnollista mieltä. Mutta tuo tarkoitus on vienyt harhaan; eiväthän\nihmetarut meitä auta autuuden tiellä. Enkö ole teille opettanut, että\nvain yksi tarina on tosi, se, joka on kirjoitettu siihen suureen\nkirjaan...\n\nJuhlasaattue kiemurteli kauniin laulun kajahdellessa eteenpäin kapeaa\nkatua. Nuori teini silmäili sitä kuin kaihoten ja kääntyi sitten\nportista sisään. Pietari seurasi murheellisin katsein nuoren veljensä\nverkkaisia askeleita. Paavalin kysymykset ja mielialat olivat hänelle\ntaas yhtäkkiä kuin väläyttämällä näyttäneet, kuinka matalaan hän oli\nsaanut uudistusaatteensa kylvetyksi yksin koulussaankin, jonka nuoria\ntaimia hän kuitenkin oli koettanut kasvattaa nimenomaan ajatteleviksi\ntyöapulaisikseen. Vanhain käsitysten juuret ovat liian syvässä, ne\nimeytyvät tiedottomasti polvesta polveen.\n\n-- Ja minä olen niitä juuria katkoakseni liian yksin ja liian rikki,\nhuoahti hän, antaessaan lapsen äidin syliin. -- Ja ruumiillisestikin\nliian heikko, lisäsi hän ajatuksissaan, -- melkeinpä oli pienokainen\ntuntunut raskaalta hänen käsivarrellaan. Olivatko hänen voimansa\ntodella noin heikontuneet? Ei, hän on hiukan vain rasittunut, niin\nlohdutti hän itseään, koettaen pullistaa sisäänvajonnutta rintaansa.\n\nMutta tuo lohdutus ei häntä rauhoittanut. Hän oli riehunut paljon\nitseään säästämättä, mutta mitä oli siitä jälkeä...? Pietari tunsi\nnyt selvemmin kuin ennen tarvitsevansa apua työssään koulussaankin,\njos mieli maaperää raivata kasvuvoimaiseksi puhdistetulle opille.\n\n-- Nyt lähden Pyhän Olavin luostariin, virkkoi hän äkkiä ääneensä\nvaimolleen, joka odotti häntä huoneeseen palaamaan.\n\n-- Luostariinko, Pietari, ihmetteli tämä. -- Ei sinulla siellä ole\nystäviä.\n\n-- Ehkä on sentään, siitä tahdon juuri tänään saada selon.\n\nVerkalleen käveli hän taas tyhjäksi jäänyttä katua pitkin matalain\npikkutalojen lomitse Kaskenmäen rinteelle sen rakentamattoman paltaan\npoikki, joka erotti luostarin kaupungin laitimmaisista taloryhmistä.\nPäivänpaisteessa hohti hänen edessään suuri, moniosainen\nluostarirakennus, umpeenmuuritettuna kuin linna. Tuota linnaa aikoi\nhän nyt siis lähteä valloittamaan! Taistelu riehui edelleen, se\noli ollut kiivasta koko talven, eikä Pietarin asialle erittäin\nvoitokasta. Päinvastoin, taantumusta oli hän tuntenut mielissä\ntyönsä herättämän ensimmäisen innostuksen jälkeen; uusi piispa oli\nkatoolisia menoja virkistämällä todella vieroittanut hänestä hänen\nentisiäkin ystäviään. Saisiko Pietari nyt avukseen sen liittolaisen,\njota hän koko talvikauden oli uneksunut ja toivonut, vaikka hän aina\nsen toivonsa toteuttamisen oli siirtänyt toistaiseksi?\n\nPietari vallan hengästyi tuosta pienestä kävelystään, mutta hän\nei tahtonut sitä itselleen tunnustaa; rientoaskelin hän saapui\nluostarin portille, jonka kankeata, kumahtavaa kolkutinta hän\nkävi heiluttamaan. Hän muisti vanhastaan, että tällä portilla\nsai aina kotvan odottaa, ja silmäili sillävälin siitä ylängöltä\nmielihyvällä kevätpäivän kilossa kylpevää kotikaupunkiaan. Läheisen\nluostarikorttelin matalain puutalojen turvekatoilla loisti kevään\nheleä vihreys, joka hauskasti taittui kivitaloisen, vakavan\nkirkkokorttelin tummanpunaisia tiilikattoja vastaan. Tulviva Aurajoki\nvieri mahtavan näköisenä Aningaisten puolen vastakynnettyjen\npeltosarkojen vieritse, ja sen takaa välkähtelivät uusien puutalojen\nkellertävät seinät... Olipa siitä aikaa, kun Pietari tältä\nluostarinmäeltä oli kotikaupunkiaan katsellut.\n\nJo rasahti rautainen lukko, ja Pietari astui luostarinportista\nsisään. Palveleva veli peräytyi ällistyneenä Pietarin nähdessään...,\nniin, tosiaankin, taisipa hänen hämmästyksensä olla ymmärrettävä.\nUsein oli Pietari saarnoissaan säälittä suominut luostarilaitosta,\njonka kaavamaista ulkokullaisuutta ja hedelmätöntä toimettomuutta hän\npiti sielujen hautana, usein oli hän kuvannut munkit yhteiskunnan\nloisiksi, jotka omaksi mukavuudekseen käyttivät hyväkseen ihmisten\nherkkyyttä. Varmastikaan ei tuo laiskannäköinen likanaama ollut\noppinut häntä, Pietaria, myötätunnolla ajattelemaan!\n\n-- Pyrin priorin puheille, virkkoi hän avaajalle.\n\n-- Mestari Mikaelin?\n\n-- Niin juuri.\n\n-- Teidän tulee odottaa refektooriossa. Äsken lannoitettujen\nkaalimaiden kupeitse ja Pyhälle Annalle omistetun luostarinkirkon\nohitse käveli Pietari melkein kolmionmuotoiseen pihaan, jonka\nkeskessä oli pieni puistikko. Pihan joenpuoleisella reunalla, johon\npäivä suvesta paistoi, oli pylväiden kannattama katoskäytävä:\nsiinä loikoili ryhmä kaupungin kerjäläisiä, jotka päivittäin\nolivat tottuneet saamaan veljespöydästä jääviä ruuantähteitä. Joku\nmaallikkoveli kantoi laahustavin askelin kalisevia pahka-astioita\nruokahuoneesta keittiöön, jonka ovelta lemahti rasvaisen rokan\ntuoksu. Pietari asteli uteliaiden katseiden seuraamana vanhalta\nmuistilta ruokahuoneeseen, jossa hän tervehti eräitä unisina\nmurkinaansa sulattelevia elättejä, jotka olivat lahjoittaneet\nluostarille kaikki varansa ehdolla, että kuolemaansa asti saisivat\nravintonsa veljesten pöydästä. Pitkän, kapean huoneen perältä\nnousi pari pappismunkkia, jotka sieltä pimennosta kotvasen tulijaa\nkatselivat ja sitten poistuivat. Pietari oli tuntevinaan isä\nAnselmuksen vihaisen silmänvälkkeen. Taas tunsi hän mielessään sen\npingoituksen, joka häntä teiniaikanakin aina oli ahdistanut, milloin\nhän vain oli käynyt tässä huoneessa, -- hänen mielikuvitustaan olivat\naina vaivanneet nuo monet suljetut, salaperäiset ovet, joiden takana\nmunkit asuivat. Tässä luostari-ilmassa oli hänestä nytkin jotakin\nraukeutta ja kyllästymistä, melkein tylsyyttä, -- pari munkkia,\njotka viereisessä kirjastohuoneessa puolinukuksissaan jotakin kirjaa\nkopioivat, olivat hänestä tuon tylsyyden perikuvia.\n\nKauan saikin Pietari siinä hämärässä huoneessa yksin istua. Vihdoin\nkuuli hän yhden noista pikkuovista narahtavan ja tummaa taustaa\nvastaan näkyivät kalpeat kasvot ja valkeat kädet, -- tuokion kuluttua\nvasta erottautui hoikkanen mustapukuinen mies, joka häntä kohden\nkäveli. Se oli Mikko, -- nuo hienot kasvojenpiirteet tuntuivat\nvain entistään ohkaisemmilta, ja valkea otsa näytti entistä\nenemmän ulkonevan mustasta tukasta. Katse oli usein ennenkin ollut\nrauhaton, mutta nyt se tuntui vielä rauhattomammalta. Mikko kiirehti\naskeleitaan ja ojensi kätensä eteenpäin ikäänkuin syliksi käydäkseen,\nmutta hillitsi itsensä samassa, tervehti Pietaria tyyneesti ja ohjasi\nhänet viereensä istumaan perärahille, mistä ääni ei ovensuuhun\nkuulunut.\n\n-- Aavistin sinun tulevan, lausui Mikko, puristaen uudelleen\nharvinaisen vieraansa kättä.\n\n-- Odotit? kysyi Pietari, tarkaten mielenkiinnolla vanhan ystävänsä\nverettömiä kasvoja.\n\n-- Enhän tiennyt odottaa, tunsin sen vain...\n\n-- Pelkäsit?\n\n-- Ehkä pelkäsin... Ei, en nyt, vaan väliin taistellessani, -- minä\nolen, Pietari, näinä vuosina paljon taistellut!\n\n-- Itseäsi ruoskinut, vapautuaksesi epäilyksistäsi, jotka sinua eivät\nkuitenkaan jätä. Niinkö?\n\n-- Niin, niin. Mutta sinähän et hyväksy yksityisrippiä, tuomitset\nsiitä meitäkin...\n\nPietari laski huoahtaen kätensä munkin polvelle ja lausui vakavana:\n\n-- En tullut sinua ripittämään enkä tuomitsemaankaan, Mikko.\n\n-- Miksi siis tulit? kysyi levotonna istuva isäntä.\n\n-- Tulin pyytämään apuasi.\n\n-- Minun apuani -- sinäkö? Apuani mihin?\n\n-- Työhöni, taisteluuni. Näetkös, vanha veli, olen minäkin näinä\nvuosina taistellut, joskin toisella tavalla.\n\n-- Olenhan kuullut, sinä saarnaat, väittelet, kaadat, isket;\nsinullahan on jo puolue Turussa.\n\n-- Moititko minua siitä?\n\nPietari heitti tuon kysymyksen esille äkkiä ja terävästi, ikäänkuin\nyhdellä repäisyllä tunkeutuakseen vierustoverinsa sydämeen. Tämän\nlevottomat katseet lainehtivat tuokion kuin hämmennetty lähde, -- hän\nei voinut Pietarille suoraan vastata. Vältellen hän sitten rupesi\npuhumaan:\n\n-- Me elämme eri maailmoissa, Pietari. Sinä rynnistät kirkkoa\nvastaan, minä kamppailen itseni kanssa, syrjässä elämästä,\njonka humua pakenen, pyrkien voittamaan ne ajatukset, jotka\nsieluani riuduttavat. En pyydä muuta kuin saada sopusoinnun omaan\npikkumaailmaani...\n\n-- Ja kaipaat kumminkin jotakin enempää..., virkkoi Pietari varmalla\näänellä. -- Kävit kerran saarnaani kuulemassa.\n\n-- Niin, en voi olla johdonmukainen. Kaipaan jotakin, mutta kartan\nja pakenen taas sitä kaipaustani. Sillä jokainen tuulahdus sen\nulkomaailman humusta, joka on sinun taistelutanteresi, Pietari,\nsärkee rauhani. Ei minusta ole sinulle auttajaksi!\n\nPietari ei puhunut mitään, katseli vain melkein säälien ystäväänsä,\njonka päättäväisen kiellon hän jo tunsi kestämättömäksi. Mutta Mikko\nkäänsi keskustelun toisaalle, virkkaen äkkiä keveämmin:\n\n-- Olen kuullut, että äsken olet ollut opillisissa väittäjäisissä.\nSiellä oli meidänkin miehiä...\n\nKuluneen pääsiäisen aikana oli kapitulissa tavanmukaisten\npääsiäisjuhlain yhteyteen järjestetty väittäjäiset, joissa mestari\nGasparus oli ottanut kumotakseen luterilaisia opinkappaleita ja\njoissa Pietari oli niitä puolustanut. Tuo tilaisuus, johon oli\nsaapunut maalaispappeja, luostariveljiä ja latinankieltä ymmärtäviä\nmaallikoitakin, oli herättänyt Turussa melkoista huomiota. Molemmin\npuolin oli oltu hyvinkin kiihtyneinä, ja väittäjäisiä oli sitten\npienemmissä piireissä jatkunutkin. Pietari, jonka toiminta oli\nyhtenäistä väittelyä, ei tuota tapausta pitänyt niin erittäin\ntärkeänä.\n\n-- Sainhan kerran papeille ja prelaateille esittää Lutherin\npäätotuudet ja puhua suuni puhtaaksi, se oli pääasia, virkkoi hän.\n\n-- Leimusit liekkinä ja voitit?\n\nMiltei ynseänä huudahti sen luostarinpriori, mutta Pietarin kasvot\nkirkasti samassa valoisa muisto, jonka hän tiesi heidän yhteiseksi\nwittenbergiläisiltä oppivuosilta.\n\n-- \"Tohtori Eck on kerrankin lopullisesti murjonut tuon ryntäävän\nmunkin\", -- muistatko, Mikko, tuota vastustajaimme huutoa, joka\neräänä kevätpäivänä meitä vihlasi ja sapetti. Sillä meissä\nitsessämme asui syvänä ja kirkkaana vakaumus, että päinvastoin juuri\nMartti-munkki oli täydellisesti kukistanut vastaväittäjänsä. Molemmat\nluulivat voittaneensa!\n\nJo leimahti iloinen, virkistävä muistonvälke priorinkin\nsisäänpainuneesta katseesta, ja hänen kasvoilleen kohosi kuin\nyhtäkkiä avautuneesta hetteestä elämän tervettä väriä. Mutta\nseuraavassa tuokiossa hän jo kuristi kokoon sen riemahtavan tunteensa\nja sammutti muistonvälkkeen silmistään. Pietari jatkoi, ikäänkuin hän\nei tuota ilmeenvaihtelua olisi huomannutkaan:\n\n-- Tiedätkö, mistä nämä pääsiäisväittäjäiset alkujaan johtuivat?\n\n-- Tiedän kovin vähän teidän kiistoistanne.\n\n-- Siitä, että minut tahdottiin -- ja kai edelleen tahdotaan --\nerottaa papillisesta arvostani ja julistaa kirkonkiroukseen.\n\nKarpalainen koetti pakottaa itsensä välinpitämättömäksi noita\nulkomaailman riitakysymyksiä kohtaan, mutta hän seurasi kuitenkin\nilmeisesti vilkastuneena vanhan ystävänsä tarinaa, kysyen:\n\n-- Olen siitä jotakin kuullut, -- luuletko heidän panevan uhkauksensa\ntoimeen?\n\n-- Panevat jos voivat, -- ja ehkä se selventäisikin aseman. Mutta\ntoistaiseksi siitä tuskin tulee mitään.\n\n-- Saitko heidät vakuutetuiksi asiasi oikeudesta?\n\n-- En, sen pahempi. Mutta täällä ei ole nyt vihittyä piispaa, joka\nvoisi erottaa kanungin, -- kuten näet, paavi minua nyt suojelee!\nMestari Hannus Pietarinpoika on talvikauden ollut matkoilla,\nhankkiakseen Rooman istuimelta vahvistuksen nykyiselle valitulle\npiispalle, mutta hän on palannut sieltä tyhjin toimin, jopa kuninkaan\nnuhteiden evästämänä.\n\n-- Kuninkaan!\n\nMikael Karpalainen tarttui terävästi kiinni siihen sanaan. Hänen\nhienopiirteiset kasvonsa rupesivat elämään, ja suuttumusta syttyi\nhänen äsken arkailevaan katseeseensa. Pietari ei tätä mielenmuutosta\nymmärtänyt, ennenkuin Mikko, joka oli noussut rahilta kävelemään,\nvallan kiihtyneenä jatkoi:\n\n-- Kuninkaan! Niin, Lutherin miehet ajavat kuulemma nykyisin\npuhdistetun opin asiaa maallisten hallitusten suojassa ja apureina\nruhtinaille, jotka opinpuhtaudesta eivät mitään välitä, vaan pyrkivät\nkäyttämään kirkkoa astinlautanaan ja tulolähteenään. Pakkoverot\nviedään jo veljeskunniltakin. Täälläkin käyvät linnan hevoset\nlaitumella luostarin niityillä, joilta linnan huoveille lohkaistaan\npalstoja...\n\nPietari kuunteli kummissaan tätä hiljaisen, itseensä sulkeutuneen\npriorin sanatulvaa. Jotakin hän siis kumminkin tiesi ulkomaailmasta.\nMutta ne oireet, joihin Mikko viittasi, olivat toistaiseksi siksi\nsatunnaiset, että Pietari saattoi hyvällä omallatunnolla ja\nrauhoittavasti vastata:\n\n-- Mitenkä kuningas Kustaa Vaasa suhtautuu puhdistusliikkeeseen,\nsiitä emme vielä tiedä mitään varmaa. Hän kuuluu vielä tuonaan\ntunnustaneen paavin yliherruuden ja varoittaneen pappeja\nluterilaisuudesta, joskaan hän toisaalta ei ole suostunut sen\nlevittäjiä Ruotsissa vainoamaan. Veroja hän tarpeihinsa vaatii\nkaikilta: porvareilta, luostareilta, kirkolta ja talonpojilta. Jos\nhän meidän asiatamme käyttää masentaakseen vastustajansa, on siitä\nmeille, pelkään minä, enemmän vahinkoa kuin hyötyä.\n\nPietari puhui tyynesti, esitti asian niin kuin hän Ruotsista\ntulleiden tietojen mukaan sen oli ymmärtänyt. Mikko oli tarkkaavana\nseisahtunut vieraansa eteen ja kysyi tämän lopetettua:\n\n-- Miksi sai Hannus Pietarinpoika kuninkaalta nuhteet?\n\n-- Siksi, että täällä piispallisiin juhlakulkueisiin ja\npyhimysmatkoihin on tuhlattu varoja, joita Kustaa herran mielestä\npulassa oleva kruunu olisi tarvinnut.\n\n-- Puolellanne on siis kuitenkin maallisen vallan suosio, virkkoi\nMikko, joskin äskeistä tyynemmin. -- Sinä moitit sitä, että kirkot\nja luostarit ottavat porvareilta ja talonpojilta maita ja rahoja\nmaksuksi sielumessuista...\n\n-- Niin teen.\n\n-- Eikö ole asia sama, jos sinä ja ystäväsi saatte kuninkaalta\nsuosiota ja palkintoja siitä, että saarnaatte paavia vastaan? --\nHän käveli kierroksen kuluneella permannolla ja jatkoi: -- Minusta\ntuntuu aikaa olevan äärettömästi siitä, jolloin me Wittenbergissä\nyhdessä innostuimme, mutta muistanpa: meitä lämmitti silloin ajatus\ntaistella väärinkäytöksiä vastaan, ajaa opinpuhdistusta sen omalla\nvoimalla! Onko sillä liikkeellä vielä se puhdas pohjansa, Pietari,\ntaisteletteko edelleen samaa, epäitsekästä taistelua?\n\n-- Samaa, vastasi Pietari. Mutta hän tunsi samalla mielensä käyvän\nrauhattomaksi.\n\nTaas istahti munkki ystävänä vanhan toverinsa viereen ja jatkoi:\n\n-- Niin, sen olen sinusta aina uskonut. Sinä olet johdonmukainen ja\nluja, itse vain hapuilen...\n\nMutta Pietarin mieli lainehti jo levotonna. Hänen rintansa kohoili,\nhän tarttui vierustoverinsa käsivarteen:\n\n-- Hapuilen usein minäkin... Kuule, Mikko, miksi minulta tuota\nkyselet?\n\n-- Miksi? Siksi, että itse aina epäilen ja saan käräjöidä itseni\nkanssa. Tulit pyytämään apuani, niin sanot, minä jo senvuoksi\nhaarniskoin itseni joutumasta takaisin sinun vaikutuksesi alle, jota\nolen koko ajan tuntenut ja jota vieläkin pelkään...!\n\nPietari tuskin tällä hetkellä kuuntelikaan puhetoverinsa\nheikkoudentunnustusta, sillä hän tunsi avuttoman heikkouden avautuvan\nomaan rintaansa ja ponnisteli turhaan sitä vastaan. Vasta tuokion\nkuluttua hän kuin tempautuen irti uuvuttavasta unesta lausui\nvavahtavalla äänellä:\n\n-- Niin, Mikko, suurta apua ja suurta uhrausta tulin sinulta\npyytämään, mutta nyt tuskin tiedän, uskallanko sen tehdä. Tahdoin\nvetää sinut ulos luostarikammiostasi...\n\nMikael Karpalainen ei hämmästynyt eikä hätääntynyt, niinkuin Pietari\noli olettanut, vaan istui rauhallisena, ikäänkuin olisi hän sellaista\nehdotusta juuri odottanut. Mutta sitten hän kuitenkin näytti\nsäikähtävän omaa rauhallisuuttaan:\n\n-- Olenhan arpani valinnut, Pietari, en voi jättää veljeskuntaani.\n\n-- En sinua sitä jättämään vaadi, puhui Pietari harvakseen. --\nAjattelin sinua apulaiseksi kouluuni, -- tunnen jo usein voimani\npettävän.\n\n-- Olet rynnännyt liian rajusti, olet polttanut itsesi, lausui\nMikko tarkaten Pietarin kasvoja, joista hän muisti ennen nähneensä\nyksinomaan lujuutta, mutta joilta nyt kuvastui hämmentymistä ja\nraukeutta. -- Muistatko, Kurki-piispa jo varoitti sinua itseäsi\nkesken polttamasta.\n\n-- Muistan. Siksi tarvitsen apuasi.\n\n-- Mutta tuumasi on kummallinen, jatkoi Mikko miettiväisenä. -- Miksi\ntulet pyytämään apulaiseksesi minua luostarista, kun tuomiokirkko on\npappeja täynnä.\n\n-- Tarvitsen apumiehen, joka voi opettaa pojilleni, Suomen\nvastaisille papeille, tieteitä ja samalla totuutta. -- Pietari\npyöritti hetken sanoja huulillaan, ennenkuin jatkoi: -- Sinun koulusi\ntäällä luostarissa kituu, on tainnut jo lakatakin?\n\n-- Niin on, etkä ole sinäkään siihen syytön, vastasi Mikael hiukan\nkatkerasti. -- Ihmiset ovat kylmenneet luostaria kohtaan, he eivät\nlähetä enää poikiaan munkeiksi valmistumaan. Rivimme harvenevat...\n\n-- Valitatko sitä? kysäisi Pietari äkkiä.\n\n-- Kuinka en, -- ainakin valitan ihmismielten ynseyttä ja\nkovettumista. Harvoinpa saa luostarimme enää lahjojakaan... -- Mikko\npuhui kiirehtien, ikäänkuin pyrkien pakoon vieraansa syvemmälle\ntunkevaa kysymystä. -- Eivät saa säkkiveljemmekään enää vapaasti\nkulkea pitäjillä, voudilta pitää heillä nyt olla lupakirja, niin on\nkuningas määrännyt, sekaantuen kirkon asioihin.\n\n-- Ehkä on hänellä siihen ollut syytäkin, lausui Pietari, voimatta\nsalata moitetta äänestään.\n\n-- Syytäkin, -- niin, onhan rappeutumista meidänkin joukossamme,\nniinkuin on papistossakin...\n\n-- Sitä vastaanhan lähdimme kerran taistelemaan ja juuri siksi\nnyt apuasi tarvitsen, virkkoi Pietari, taas tarttuen varsinaiseen\nasiaansa. -- Sinä olit luostarikouluusi hyvin kiintynyt, etkö\nollutkin, Mikko?\n\n-- Se oli rakkain laitokseni, lohduttajani, kannustajani. Siellä elin\nja toivoin...\n\n-- Senpä uskon, minulle on kouluni sama aarre, -- ei, vielä kalliimpi\nse on. Siihen kätkeytyy koko tulevaisuuden uskoni, elämänrohkeuteni...\n\nLämmenneenä katseli Mikko vanhan toverinsa voimakasta intoa, mutta\nhän jäykisti itsensä taas:\n\n-- Miten soveltuisin minä sinne sinulle työtoveriksi, tiemmehän ovat\neronneet. Ehkei ole enää sinun totuutesi minun totuuttani.\n\nPietari ravisteli päätään:\n\n-- Totuus on vain yksi, sen sydämesi tietää, Mikael. Enkä pyydä\nsinulta muuta kuin että annat pojilleni sen totuudenjanon, joka\nitsessäsi on ja jota et koskaan voi sammuttaa. Opeta heille, niinkuin\nopetit luostarikoulussasi, et tarvitse heitä leipoa luterilaisiksi,\nsillä puhdistusopin miehiä heistä kuitenkin tulee, kunhan opetat\nheidät ajattelemaan.\n\n-- Sinä luotat minuun yhä? kysyi Mikko kuiskaten.\n\n-- En ole hetkeäkään epäillyt, missä sydämesi on, asupa vaikka\nluostarissa ja kielläpä vaikka entisyytesi!\n\n-- Kunpa olisin itse yhtä varma! huoahti Mikko.\n\n-- Ja kumminkin sen tuntosi syvyydessä tiedät. Turhaan koetat kieltää\noikean itsesi...\n\nMikko tähysteli ylös hämärään, mustuneeseen lakeiseen, mutta niin\ntehdessään hänen silmänsä vettyivät. Hän ei voinut sille mitään:\nPietarin puhuessa hänestä ikäänkuin varkain suli jää ja hänen\nsuoniinsa tulvahti väkisin lämmin virta. Juuri noinhan hän sen\nitsekin tunsi kaikista vastaväitteistään huolimatta; se, mikä häntä\nkerran elämänsä taipalella oli enimmän innostanut, se oli sittenkin\nhänessä pohjalla määrääjänä... Mitä, taipuiko hän jo kuin vaha\nPietarin tahtoon? Hän oli pelännyt tuota Pietaria, joka rynnisti ja\niski, mutta tätä Pietaria, joka hänen sydäntään näin lämmitti, hän ei\nvoinut pelätä..., niin, hän tunsi tahtovansa tehdä työtä yhdessä sen\nPietarin kanssa, joka kylvi totuuden siemeniä nuorison sydämiin. Tuo\nehdotus häntä ilahdutti, eikä hän sitä nyt voinut eikä tahtonutkaan\nsalata.\n\n-- Minua kauhistuttaa ajatus antautua taas elämän hyörinään, puheli\nhän hiljaa. Poltin itseni kerran, riekaleina täältä jäännökset\nlöysin... Mutta sittenkin kiitän sinua Pietari, että luokseni tulit...\n\nHän puristi kuumasti ystävänsä kättä ja Pietari kertoi hänelle nyt\nlähemmin suunnitelmistaan. Hän oli järjestänyt kouluunsa erityisen\nluokan nuoria pappeja varten, jotka tahtoivat hänen opetustaan\nnauttia, ja se luokka vei hänen aikansa ja voimansa. Mutta hän\nei silti tahtonut jättää varsinaista teinikouluaankaan vajoamaan\nvanhaan pintapuolisuuteen. Sitä tulevaisuuden tainta oli huolella ja\nhellyydellä kasvatettava.\n\n-- Tule katsomaan työtämme, Mikko, ehkä miellyt siihen, kehoitti\nPietari.\n\nMikon silmään syttynyt liekki suureni suurenemistaan Pietarin\npuhuessa, eikä hän vanhan toverinsa kädestä hellittänyt. Mutta\nsittenkin koetti hän vielä ponnistella vastaan:\n\n-- Sinun ja ryntääväin ystävääsi liittoonko olisi minun\nantauduttava..., Pietari, olenhan munkki!\n\n-- Eikö Martti-tohtori asu vieläkin luostarissa. Vanhat aidat ovat\nmonesta kohden kaatuneet..., älä hukuta itseäsi muotoihin! Sillä sinä\nikävöit työhömme, näenhän sen!\n\n-- Ikävöin, ja arkailen omaa ikävääni. Mutta tiedänpä jo myös\nselvästi, että nyt käyntisi jälkeen en saisi sieluuni rauhaa, ellen\nsinua... ja omaakin toivoani... kuuntelisi.\n\n-- Tulet siis kouluuni?\n\n-- Tulen...\n\nSe vastaus tuli huokauksen mukana, mutta tuli kuin tulppana rinnasta.\n\nHetkeä myöhemmin saattoi priori Mikael Karpalainen itse vieraansa\npylväikössä vetelehtiväin ja tätä omituista paria ihmetellen\nkatseleväin pappismunkkien ohi sekä uutta ateriaa pihalla odottavain\nkerjäläisparvien välitse aina portille asti. Pyhän Annan kappelissa\nlöi kolmirauta kolme kertaa, kutsuen veljet nona-messuun; sinne\ntäytyi luostarinpäällikönkin joutua. Lyhyeen mutta lämmöllä hyvästeli\nhän senvuoksi vartijan avaamalla portilla poistuvaa vierastaan.\nHänen kätensä vapisi vielä, mutta hänen mielensä oli tyyntynyt\nja kiitollinen. Sillä taas oli hänellä pitkistä ajoista ystävä,\njoka hänet ymmärsi. Oli ollut niin raskasta aina yksin epäillä ja\ntaistella. Pietarin käynti oli lopultakin valanut rohkaisevan ja\nsovittavan tunteen hänen hakevaan sydämeensä. Ihaillen hän porttia\nsulkiessaan katsoi, kuinka tuo hänen vanha ja uusi ystävänsä varmana\nkulki suoraa tietänsä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Pietari Särkilahti itse ei luostarista palatessaan tuntenut\naskeleitaan varmoiksi. Hän puristi kämmenellä rintaansa, jota\ntuntui pakottavan, ja pysähtyi hetken käveltyään kalliolle, kuin\nkatsellakseen kaupungin nuorisoa, joka nyt juhlapäivänä luostarin\npaltaalla leikkiä löi. Mutta hän ei kuunnellut lasten ilonääniä, ei\nnähnyt iltarauhassa lepäävää kaupunkiaan eikä tuntenut kevättuulen\nhyväilyä kuumenneilla kasvoillaan. Hän tunsi rinnassaan vain outoa,\nkovaa polttoa ja hoki itsekseen:\n\n-- Mikko palaa puhtaan opin puolesta taistelemaan, mutta minä...,\ntaistelenko yksinomaan puhtaan asian puolesta...?\n\nHänen täytyi paljastaa päänsä ja pyyhkiä hiuksensa, joihin hiki\nkihosi.\n\n-- Olenko yhä epäitsekkäästi puhtaan asian puolella -- kysyi hän.\nOlenko? Vai petinkö itseni ja toverinkin, häntä totuuden työhön\nkutsuessani? Entä kirjeeni mestari Olaville? Entä Tammiston tila,\njoka on Birgitan siskoille lahjoitettu? Omaaniko muka vain pyysin\ntakaisin niiltä, joilla liikoja on, -- ei, olen ajatellut itseäni ja\nperhettäni ja työni palkkaa, -- oi, miksi nyt vasta käsitän, että\nolin arvoton Mikkoa avukseni pyytämään!\n\nIkäänkuin paeten noita itsesyytöksiään lähti Pietari nopeasti\nkävelemään rantatietä pitkin joensuuhun päin; käveli mäenrinnettä\nKatinhännän laituripaikan ohi kauas Korpolaisvuorille ja sitten\nkallioita myöten takaisin, yhä itsekseen käräjiä käyden. Mikko\nKarpalainen oli tietämättään yhtäkkiä virkistänyt hänen muistoonsa\nsen, jota hän ei ollut tältä kannalta ennen ajatellut..., vai oliko\nhän tahallaan tukahduttanut itsestään oikeuden äänen?\n\n       *       *       *       *       *\n\nPietari oli kuluneena talvena, jolloin hänen erottamistaan\npapinvirasta hankittiin, koko joukon ajatellut perheensä vastaista\ntoimeentuloa ja tehnyt suunnitelmiaan sitä varten. Ne suunnitelmat\nolivat silloin kohdistuneet noihin hänen perinnönjaossa saamiinsa\nTaivassalon pikkutiloihin, joista hän uneksui itselleen rauhallista\nturvapaikkaa jatkaakseen taisteluaan sekä sanalla että sulalla.\nTuo ajatus oli häntä liiaksi lämmittänyt, ja kuultuaan Ruotsista\neräistä samanlaisista tapauksista oli hän kirjoittanut vanhalle\nlukutoverilleen Olavi Pietarinpojalle kysyen, eikö hänen äitinsä\nvanhaa Tammiston sukutilaa voitaisi hänelle peruuttaa takaisin, --\ntätivainaja oli sen omavaltaisesti lahjoittanut pois ja Naantalin\nluostari oli sen jättänyt autioksi. Hän oli silloin katsonut tämän\npyyntönsä kohtuulliseksi ja oppinsakin kanssa johdonmukaiseksi, --\nnuo munkit ja nunnat, jotka houkuttelevat henkihieverissään olevia,\nheikkoja ihmisiä sielunsa pelastuksen nimessä tekemään itselleen\nlahjoituksia ja jotka siten \"elävät kuolleista\", ne ovat jo tuolla\npetoksellaan keränneet liian paljon maaomaisuutta haltuunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin oli hän kirjeessään Olaville kirjoittanut muka täydellä\nvakaumuksella. Mutta Mikko oli kysymyksillään yhtäkkiä järkyttänyt\ntuon vakaumuksen, ja hän kyseli nyt käräjiä käydessään itseltään:\n\n-- Eikö sen ajatuksen takana sittenkin ollut toinen? Kuningas, joka\nitse tahtoo ruunulle peruuttaa luostarien äärettömiä tiluksia, voisi\nsamalla osoittaa tunnustuksensa niille, jotka myös taistelevat\nkirkon maallista valtaa ja ulkonaista mahtavuutta vastaan...? Enkö\nsekoittanut oppiini omaa etuani...?\n\nVieläkin koetti Pietari itselleen todistaa, että Lutherin työ kirkon\nvapauttamiseksi vie juuri tähän aivan oikeaan johtopäätökseen ja että\nkoko paavillinen kiirastulioppi, johon nuo lahjoitukset perustuvat,\non hävitettävää petosta. Mutta hän ei päässyt irti itsekkyyden\nsyytöksestä, -- Mikko hänet varmaankin tuomitsee uskonnon varjolla\nahnastelijaksi ja hänellä on siihen täysi syy...!\n\nHengästyneenä asteli Pietari takaisin luostarikorttelin alaiselle\njokitielle, jonka rannassa kalastajat reilasivat venheitään ja\nlapset ahvenia onkivat. Hänen päätään pyörrytti, hän tunsi itsensä\nkuin aalloilla kelluvaksi, eikä hän voinut päästä selvyyteen siitä,\nmitä hänen nyt oli tehtävä. Juuri tämän laiturin rannasta lähtevään\nlaivaan oli hän kuukausi sitten vienyt mestari Olaville osoitetun,\nmutta Kustaa kuninkaalle tarkoitetun kirjeensä...\n\nSeistessään siinä laiturille tuijottaen kuuli hän takaansa äänen,\njoka mainitsi hänen nimeään. Pietari kääntyi ja näki nuoren Vennän\nvastaansa kiirehtivän.\n\n-- Sinua juuri etsin, Pietari. Tiedätkö, että prelaatit ovat pitäneet\nkokouksen ruumiinjuhlan jälkeen Kolmen kuninkaan kiltassa.\n\nJaakko puhui vilkkaasti, huomaamatta Pietarin hämmentynyttä katsetta.\nHän jatkoi ponteissaan:\n\n-- Hannus ei suinkaan ole luopunut juonistaan; paimenkirjeitä\nlaatii Gasparus minkä ehtii ja isä Anselmus valmistaa säkkiveljiä\nsaarnamatkoille. Tänään puhui heistä jo yksi Lähteenkorvan kaivolla...\n\n-- Arvaan heidän yrittelevän, vastasi Pietari innostumatta.\n\n-- Ja sinut aiotaan sittenkin saada kirkon pannaan. Prelaatit näet\npäättivät tilata tänne vihkipiispan, saman, joka on ollut Upsalassa,\n-- hänen avullaan saatetaan erottamispäätös toimeen. Se on ovelasti\nharkittu juoni, paavin vahvistusta ei enää odoteta...\n\nTorvenaan tulivat sanat kiihtyneen maisterin suusta. Ja kun Pietari\nyhä seisoi hänen edessään ikäänkuin ymmärtämättä noiden uutisten\nmerkitystä, tiukkasi Jaakko:\n\n-- Mitä on meidän nyt tehtävä, sanopas!\n\n-- Niin, mitä nyt? Meidän on tietysti edelleen taisteltava, mutta\nainoastaan totuuden aseilla.\n\n-- Taistelepas sitten, kun olet julistettu virkaheitoksi. Noista\npaavillisten juonista olisi heti kirjoitettava kuninkaalle!\n\nSilloin Pietari hytkähti:\n\n-- Ei kuninkaalle, ei... Maallisen vallan turviin meidän ei ole\ntaistelussamme lymyttävä.\n\n-- Sanopas sitten toinen ja parempi keino; tuollainen vihkipiispa\nkitkee pian pois koko kylvömme, valitti Jaakko.\n\n-- Anna hänen vain tulla, Jaakko, totuus sen kyllä kestää.\n\n-- Kestää miten kestää, -- ei, tänään olet mahdoton, Pietari.\nMietipäs asemaa huomiseksi!\n\nJaakko lähti tyytymättömän näköisenä poispäin. Mutta hän palasi vielä\nja pysähtyi Pietarin luo:\n\n-- Useampiakin metkuja kuuluvat prelaatit nyt keksineen. Torjuakseen\nsyytökset pappiensa elämää vastaan on piispa määrännyt, että pappien\non aviottomista lapsistaan maksettava sakko. Tiedätkö, kehen tämä\ntähtää?\n\n-- En.\n\n-- Sinuun! Vaimosi tahdotaan täten lopultakin julistaa forsiaksi ja\nlapsesi äpäräksi, -- hänestä tullaan sinulta sakkoja perimään.\n\nPietarin kasvot julmistuivat vihdoinkin, ja Jaakko lähti kävelemään\nhyvillään, kun lopultakin oli saanut tuon mietteihinsä painuneen\nmiehen hereille.\n\nMutta vihan puna poistui pian Pietarin laihoilta luisevilta kasvoilta\nja ne muuttuivat taas avuttoman, kärsivän näköisiksi. Hän kulki\neteenpäin laiturin reunaa pitkin, katsellen laivaa, jota siinä\nilmeisesti taas lähtövalmiiksi laitettiin. Vihdoin hän ikäänkuin\nrepäsi itsensä irti epävarmuuden painajaisesta ja kiirehti asuntoonsa.\n\nLapsi leikki lattialla, ja Margareeta hääri lieden ääressä, mutta\nPietari ei pysähtynyt näiden rakkaittensa luo, joita vastaan\nnyt vehkeitä viritettiin. Huoneen perälle, ikkunan alla olevan\ntyöpöytänsä ääreen, hän kiiruhti, tempasi hanhensulkansa ja heilutti\nsitä nopeasti kirjoittaessaan.\n\n\"... Heikkona hetkenä tein pyyntöni sen kantavuutta tarkemmin\najattelematta. Käsitän nyt erehdykseni. Omaa etuaan ei saa ajatella\nse, joka korkean asian puolesta taistelee. Puhtaan opin asiaa olen,\nkuten käsität, vähällä ollut vahingoittaa, nyt sitä kadun. Jätä siis,\nOlavi, pyyntöni esittämättä kuninkaalle, se oli maallista olemustaan\nhuolehtivan raukan eikä rohkean uskonsoturin tekemä...\"\n\nNopeasti hän sulki ja sinetöitsi kirjeensä ja riensi taas rantaan,\ntuohon Ruotsiin lähtevään laivaan. Hän pyysi laivuria heti Tukholmaan\ntultuaan viemään kirjeen Suurkirkon saarnaajalle, ja laivuri lupasi\nsen varmasti tuolle hätääntyneen näköiselle mestarille. Keveämmin\naskelin palasi Pietari nyt kotiinsa, otti jo riisutun lapsensa\nhellästi käsivarrelleen ja suuteli moneen kertaan sen pehmoista\ntukkaa, ennenkuin kantoi tytön vuoteeseen. Mutta sitäkin tehdessään\nhän tunsi rinnassaan tuota samaa polttoa, -- hetken kuluttua hän\ntaas pakeni työpöytänsä luo. Hänet valtasi taas tuska, sillä hän\nei tunnossaan päässyt selville siitä, toivoiko hän, että hänen nyt\nlähettämä kirjeensä ajoissa ehtisi mestari Olavin käsiin, vai eikö\ntoivonut...?\n\nHänen vanha varmuutensa oli poissa. Silloin lankesi hän polvilleen\npöytänsä viereen, väänsi käsiään ja rukoili kovalla ponnistuksella:\n\n-- Älä anna, Jumala, totuutesi kylvön menehtyä minun huonouteni\nvuoksi. Rankaise minua siitä, minkä olen rikkonut, mutta anna minun\nedelleen tehdä yrttitarhassasi työtä...!\n\nTuskaisena rukoillessaan tunsi Pietari yhtäkkiä polton helpottavan,\n-- se tunkeutui kuin kuumana virtana ylös pakottavasta rinnasta.\nHän avasi suunsa -- ja punainen veri roiskahti lattialle, johon hän\nitsekin vaipui.\n\nSiitä hänen vaimonsa, joka lieden luo kuuli romahduksen, hänet löysi\nja nosti vuoteeseen.\n\n\n\n\nXIV. VIHKIPIISPA.\n\n\nVanha tuomiorovasti Jaakko Vennä oli jo syksyllä 1525 käynyt\nsangen huonovoimaiseksi, ja seuraavan vuoden alussa huomasi hänen\nkotikappalaisensa, joka samalla oli hänen hoitajansa, ukon voimain\nnopeasti heikkenevän. Olipa hänen pappilassaan jo loppuakin\nodotettu ja voiteluastia varattu saapuville. Mutta ukko oli sitkeä.\nVielä Kynttilämessun jälkeisenä maanantaiaamuna hän vaati, että\nhänet tavallisuuden mukaan nostettaisiin korkeasta, raskailla\nverkaverhoilla varustetusta vuoteestaan nojatuoliinsa istumaan.\n\n-- Ehkä tänään kuitenkin jäisit vuoteeseen, isä, kehoitteli\nkappalainen, tuntien sairaan sangen hervottomaksi.\n\n-- Ei, ei..., pyyteli vanhus. -- Viekää minut pöytäni luo.\n\n-- Olet heikko tänään, istunko luonasi?\n\n-- Ei, näin on hyvä. Tuokaa vain juomani ja menkää...\n\nKappalainen työnsi nuoren diakoonin avulla jykeän nojatuolin pöydän\nluo, jossa lippaat ja kirjat olivat säntillisessä järjestyksessä\nja reunimmaisena pieni hopeatiuku. Kappalainen peitti vanhuksen\nnahkasilla, sovittaen hänen jalkansa jakkaralle, ja diakooni lisäsi\nhalkoja takkaan, sitten he poistuivat. Niin oli tuomiorovastin tahto,\nja heille se oli sangen mieluista, sillä jäipä heille vielä aikaa\nottaa makeat aamu-unet.\n\nYksin toimitti vanhus nyt hiljaisen aamuhartautensa ja istui sitten\nkatsellen takassa lepattavia liekkejä, -- siihen hän oli tottunut.\nEnnen hän tuossa tuolissaan pitkinä, yksinäisinä aamuhetkinä vuoroin\nluki, vuoroin mietti, nyt ei hän jaksanut enää lukea eikä paljon\nmiettiäkään. Silmät painuivat umpeen, hän vaipui horrosuneen;\ntaas silmät aukenivat ja hän näki edessään lepattavain liekkien\nvalaisemat, suuret uunikivet. Niin vaihtuivat alituiseen valveen ja\nunen hetket ja sekaantuivat toisiinsa. Epämuotoisista uunikivistä\nkuvastui hänen hämärtyvään näköönsä kasvoja ja kuvioita, jotka\nmuuttuivat unikuvissa liikkuviksi ja toimiviksi henkilöiksi,\ntuttaviksi hänen pitkän vaelluksensa varrelta.\n\nSiinä liikkui piispoja ja prelaatteja takkatulen häilyvässä valossa.\nSärmäkäskasvoisella Kurt Bitzillä oli haarniska piispanlevättinsä\npäällä, ja sitä sota-asua katseli moittien taempaa tuleva, lempeä ja\nhurskas Maunu-piispa. Rinnakkain astelivat hiljainen, nöyrä Suurpää\nja pystyniskainen Paavali Scheel... Mutta miksei Paavalilla ollut\nhiippaa pääsään..., niin, todella, hänellehän ei se toivonsa ehtinyt\nkoskaan täyttyä... Muita prelaatteja tuli pitkä jono, -- itsensäkin\nnäki vanhus siinä tepastavan tervein jaloin ja kumartavan rahvaalle,\njoka polvistui kahden puolen tietä...\n\nMinne sitä kuljetaan? Tie kiemurtelee mäenrinnettä ylöspäin; siellä\nkaukana, ylhäällä on valkoinen muuri... Ah, niin, siellähän on\nkorkea, valoisa taivaanportti..., avaimet näkyvätkin Pyhän Pietarin\nväljän viitan väljästä hihasta. Hän puhuttelee perille saapuneita,\nkysyy moittivasti Arvid Kurjelta:\n\n-- Mikset tule laumasi kanssa, jonka paimeneksi sinut pantiin?\n\nPiispa näyttää itsekin ihmettelevän, ettei lauma ole hänen mukanaan,\nja sanoo vihdoin jättäneensä sen pyhimysten paimennettavaksi. Mutta\nporttimies nuhtelee edelleen:\n\n-- Pyhimyksethän ovat jo täällä, väärin teitte, kun lampaanne\njätitte. Mutta tuolta ne sentään tulevat...\n\nHän viittasi vuorelle, ja sieltä tulikin suoraan kallioiden poikki\nsankka, kirjava parvi kalastajia, talonpoikia, kantajia, naisia,\nlapsia... Heidän edessään seisoi pitkä, kalpea pappi, joka rohkaisi\nkiipeäviä ja heille julisti: Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset...\nNiin, oikein, tuolla papillahan on Pietari Särkilahden leveä leuka ja\npalavat silmät...\n\nValkohaiveninen pää oli vaipunut rintaa vasten. Taas se nytkähti,\nkohosi hiljaa ja raukeat silmäluomet avautuivat puoleksi. Kapeasta\nikkunasta kajasti aamun harmaja sarastus.\n\nVanha tuomiorovasti koetti vaivalloisesti kääntää päänsä oveen päin.\nTähän aikaan oli hänen veljenpojallaan, Jaakolla, tapana tulla\nhäntä tervehtimään, -- missä nyt viipynee...! Ukko olisi tahtonut\nlähettää Jaakon mukana terveiset Särkilahdelle, häntä olisi pitänyt\ntaistelussaan enemmän tukea...\n\nSairas katseli pientä hopeatiukua, hänen teki mieli kutsua\nkotikappalainen luokseen. Laihtunut, kyhmyinen koura liikahti\nnahkasten välistä, tapaili pöydän kulmaa, mutta ei jaksanutkaan\nnousta siihen asti... hervahti alas. Tuskainen ilme asettui hetkeksi\npotilaan kasvoille, mutta pian ne taas rauhoittuivat ja silmät\npainuivat umpeen. Tuo mies, joka vuoren yli saapuu, hän kyllä johtaa\njoukkonsa perille, hänessähän on uskon voima...\n\nVäsynyt pää painui taas verkalleen rintaa vastaan, takkatulen\nlaskeutuessa hiilokselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomiorovastin pappilan viereisessä talossa, suuressa kivisaunassa,\njota kiukaan kulmalta valaisi hylkeenrasvalta käryävä lamppu, makasi\nsamana aamuna lauteilla karvainen, laihaluinen, mustapintainen\nmies, joka ähki ja mörisi löylyn kuumuudessa. Hän taputti\nveltosti vastallaan pulleaa vatsaansa, ja vieressään oli hänellä\nkaksikorvainen olutkippo, johon hän, kohottautuen istumaan, tuon\ntuostakin upotti harmahtavan, pörröisen päänsä. Sillävälin hän\nyhtenään puhui ja pörisi omituisella saksan ja tanskan sekaisella\nkielellä:\n\n-- Tiedätkö, nuori mies, miten helvetin tuli on käsitettävä,\nnimittäin miksi se ei koskaan pala loppuun? Siksi varmaankin,\nettä siellä on jotakin märkää kuumuutta niinkuin täällä teidän\nsaunassanne, -- tämä on ilmeisesti esimakua!\n\n-- Mutta muista, että siellä perillä sinulla ei ole olutkippoa\nvieressäsi, vastasi ylempänä lauteilla loikova nuorempi mies.\n\n-- Ei, kuiviltaan saa siellä kyllä höyrytä päästä maallisten\njuomaöiden huuru. Mutta eipä hätääkään, jos ei se tämän pahempaa\nole, ihanasti sulattaa tuo valkea löyly kankeita jäseniä. Helvetin\npoltto ja enkelien viileä ilo ovat ehkä todella yhtä lähekkäin kuin\ntäällä teidän jäämaassanne pakkanen ja saunan helle. Tähänpä voisin\nsuloisesti nukahtaa, ja sinä saisit kirjoittaa lauteen reunaan:\nReqviescat in pace! Levätköön rauhassa!\n\n-- Kunhan ei tulisi siihen piirtokirjoitukseen \"in pice\" -- levätköön\npiessä --, niinkuin kirjoitettiin erään toisen juoppopiispan haudalle.\n\nTämä nuorempi mies oli Jaakko Vennä, joka nyt saunassa selvittelihe\nyöjuominkien jäljestä, -- siksipä hän ei ollutkaan joutunut setänsä\nluo. Hänen toverinsa, tuo karvainen otus, joka piti puhetta helvetin\nhehkusta, oli Turkuun äsken saapunut vihkipiispa Vincentius\nCadensis. Hänellä oli näet nimihiippakuntanaan Cadizin kaupunki\nEspanjassa; mutta kun tämä kaupunki, niinkuin suuri osa Espanjaa,\noli muhamettilaisten, maurien, hallussa, ei hänen ollut sinne\nhiippakuntaansa menemistä. Vuosikausia oli hän senvuoksi kulkenut\nympäri Euroopan palkkapiispana, hätävarana, pysähtyen maahan ja\nkaupunkiin, missä vain milloinkin tilapäisesti paavin vahvistamasta\npiispasta oli puute. Tanskasta oli hänet siten pari vuotta sitten\nkutsuttu Upsalaan, jossa uusi arkkipiispa Johannes Magni oli vailla\npaavin hyväksymistä. Sieltä taas oli hän nyt talvikelillä tullut\nAhvenanmeren yli Suomeen, jossa ei ollut Arvid Kurjen kuolemasta\nasti ollut vihittyä piispaa ja jossa senvuoksi lukuisat papit,\nkirkonkellot ja alttarit vihkimistä odottivat. Niin oli etelän poika\nkulkeutunut aina Suomen lumimaille asti.\n\nMutta hän oli tottunut viihtymään missä uusissa oloissa tahansa.\nNytkin hän oli, tehtyään ensimmäisen virkamatkansa Satakuntaan, jo\nTurussa saanut tuttavia, -- kynttilänmessu oli remuavasti vietetty\npaastoviikosta huolimatta. Näiden pitojen seurausta oli nyt tämä\nhöyryytys Turun kivisaunassa, joka sijaitsi tuomiokirkon luona ja\npääasiallisesti olikin olemassa hengenmiesten tarpeita varten.\n\n-- Kuinka pääsit lähtemään tänne Upsalasta, eihän arkkipiispaa\nvieläkään ole vahvistettu? kysyi Jaakko, laskeutuen lattialle\nheittämään lisää löylyä. -- Vai joko sinuun siellä kyllästyivät?\n\n-- Upsalastako puhut, mörisi römeä-ääninen espanjalainen. -- Enhän\ntule Upsalasta, vaan Tukholmasta, taikka tarkemmin sanoen sikäläisten\nharmaaveljesten luostarista, jonka Kustaa kuningas on muuttanut\ntyrmäksi hienompia vankejaan varten. Siellä olisin ehkä vieläkin,\nellei minua teidän ystävällisen kutsunne johdosta olisi lähetetty\ntähän karkoitusmaahan.\n\n-- Vai tyrmästä tulet! Jouduitko sinne siivottoman elämäsi vuoksi\nvaiko muista syistä?\n\nJaakko maisteri ei juuri millään kunnioittavalla tavalla puhutellut\ntätä piispallista esimiestään, -- samaan tyyliin häntä yleensäkin\nkohdeltiin. Eihän Vincentiuksella katsottu mitään piispan arvoa\ntaikka valtaa olevankaan, hiippakunnan hoitoon hänelle ei myönnetty\nmitään osallisuutta, olihan hän vain tuollainen tilauksesta\nkuljeskeleva toimitusmies, joka matkusteli missä milloinkin paavilta\nkerran saamansa piispanarvon varassa, juopotteli ja retusteli.\nEikä vihkipiispa pitänyt pahana, että häntä noin tuttavallisesti\nkohdeltiin, hän oli siihen tottunut. Nytkin hän suuttumatta Jaakolle\nvastasi:\n\n-- Ei kuulunut se ankara herra minuun oikein luottaneen, vaikken\npyrkinytkään paljon sekaantumaan hänen mullisteluihinsa. No niin,\npreastat tacere, parempi on olla puhumatta mitään, ettei tässä\npuhuisi päätään puhki. Eikä siellä muuten enää arkkipiispakaan liene\nUpsalassa. Hänen korkea-arvoisuutensa taitaa nyt lepäillä samassa\nluostarikopissa, missä minä äsken.\n\n-- Eikö kuningas luota arkkipiispaankaan, ihmetteli Jaakko.\n\n-- Johannes-parka on pulassa, selitti vihkipiispa. -- Toisella\npuolella on Hannu Braskin paavillinen ruoska, toisella kuninkaan ja\nhänen luterilaisen kanslerinsa pihdit. Hän kai ei ollut kyllin altis\nluovuttamaan kuninkaalle kirkkojen omaisuutta eikä... Mutta johan sen\nsanoin: Suu poikki! -- nyt siihen tulpan pistän!\n\nHän upotti taas harmajan päänsä oluthaarikkaan ja rupesi sitten,\nvetäytyen selälleen olkipahnoille, ääneensä laulaa jollottamaan\nlatinalaista juomalaulua:\n\n    Convivari\n    Non tristari\n    Judet lex in saeculo.\n    Consolari\n    Incundari\n    Mandat Baccus po-pu-lo!\n\nJaakko istui lauteenreunalla vasta sylissään ja heilutti\nmiettiväisenä jalkojaan. Hän oli heittäytynyt vihkipiispan\nerikoistuttavaksi tutkiakseen, mikäli ja milloin tämä aikoo ryhtyä\ntoimiin luterilaista liikettä vastaan. Mutta näistä asioista ei\nollut vielä tullut ollenkaan puhetta. Jaakko ymmärsi, ettei vieras\nvielä tuntenut uuden \"hiippakaupunkinsa\" oloja eikä henkilöitä, ja\nsiksipä hän, aina valtioviisaana, ei tahtonut olla viimeinen vierasta\npuhuttelemassa.\n\n-- Joko nyt, ensi matkan tehtyäsi, rupeat täällä Turussa puhdasta\ntekemään? kyseli Jaakko rauhallisesti.\n\n-- Mitä puhdasta? -- Ukko ei heti älynnytkään sitä kysymystä.\n\n-- Simallehan on tehtäväksi annettu puhdistaa kirkkomme\nkerettiläisistä aineksista, kuten sanotaan, eikö niin?\n\n-- Ah, sinä tarkoitat tuota mestari Peder... Sarkofaagia, taikka mikä\nhänen nimensä oli. Ei, poikani, siihen riitaan en näppiäni pistä --\nehei!\n\n-- Kuinka et? oudosteli Jaakko. -- Eikö electus Erik Sveninpoika ole\nsinulle puhunut...?\n\n-- On puhunut, hän ja muut. Mutta isä Vincentius on kaikessa\njuoppoudessaan viisas ja varova mies, hän ei lähde suotta pakotta\nuudelleen tyrmään, jossa ei anneta olutta eikä viiniä. Katsos\nJacobus, ne Lutherin pojat, ne ovat nyt Ruotsissa kuninkaan\nlellipoikia, oikeita ruunun nasiireja, ei niiltä enää niinkään\nvirkoja viedä kuin te täällä luulette.\n\nEspanjalainen vihelsi tuokion äskeistä laulunsäveltään ja jatkoi\nsitten:\n\n-- Hoitakoon electus muuten nuo opinasiat miten voi, ne eivät kuulu\nminulle.\n\n-- Kumpi teistä nyt on siis oikea piispa? uteli Jaakko, joka jo\nrupesi arvaamaan vieraansa vaarattomaksi.\n\n-- Minä tietysti, joka olen vihitty ja voin vihkiä muitakin.\n\n-- Mutta jolla ei ole tuolia kapitulissa, -- vallaton piispa...!\n\n-- Enpä valtaa janoakaan, naureskeli Vincentius. -- Minulle kuuluvat\nvain kirkot ja kellot ja alttarikalkit, ja teinit vihin papeiksi,\nkun he tarjoavat minulle hyvän teinikannun. Mutta mikäs valta se\non vaalipiispallakaan? Hän ei saa enää nimittää tuomioherroja eikä\nkantaa piispankymmenyksiä, -- ne kantaa kuninkaan vouti...\n\n-- Toinen teistä on siis vaalipiispa, toinen vihkipiispa, ja yhtä\npätemättömät molemmat?\n\n-- Jokseenkin niin, vastaili Vincentius harvakseen. -- Tiedätkö, kuka\nnyt on oikeastaan paavina?\n\n-- Tietysti Benedictus...\n\n-- Ei, poikani, ei ainakaan täällä pohjolassa. Mutta enpä sano hänen\nnimeään, suu tukkoon --! Ukko otti taas kulauksen haarikasta,\nmutta viskasi sitten kipon inholla luotaan. -- Hyi, tuo on jo aivan\nummehtunutta, lämmintä lirua. Huudapas akka tuomaan meille raitista\nolutta, huuda sinä, joka tämän maan kummallista kieltä taidat!\n\nJaakko kutsui saunottajan ja heitti samalla haarikasta tähteet\nkiukaalle, josta lemahti sakea, väkevä, huumaava olutlöyly. Mutta\nkun ovi aukeni, kuului sen löylyn läpi etuhuoneesta ääniä ja\nhämmästyneitä huudahduksia. Jaakko kysyi levottomana sauna-akalta:\n\n-- Ketä siellä haetaan?\n\n-- Maisteria haetaan naapuritaloon. Kertovat, että tuomiorovasti on\nkuollut...\n\nJaakko laski täytetyn sarkan rallille ja seisoi siinä alastomana\nhetkisen, terävästi tuijottaen sanantuojaan. Hänen eteensä välähti\nkaksi kysymystä, jotka tuossa tuokiossa karkoittivat humalat hänen\npäästään: Setä kuollut -- miten on hän tehnyt testamenttinsa, onko\nhän jättänyt kasvatilleen riittävästi varoja kärttäväin velkojain\ntyydyttämiseksi? Ja toiseksi: kenestä tulee seuraaja, pääseekö Hannus\nPietarinpoika nyt lisävallalla vastustajiaan ruhjomaan...?\n\nTuokion seisoi noiden huolien kietoma mestari siinä löylyn keskellä\nkuin patsas. Sitten hän syöksähti etuhuoneeseen pukeutumaan,\nvastaamatta mitään olutsarkkaa vaativalle vihkipiispalle, joka\nturhaan lauteilla sadatteli saksaksi, tanskaksi ja latinaksi\nkysellen, mitä ihmettä on tapahtunut.\n\nVihdoin kömpi vihkipiispa lauteilta alas ja lähti vaatteitaan\nhakemaan, mutta hänen toverinsa oli silloin jo hänet jättänyt.\nPäästyään lopultakin kapakkatahroista kiiltävään piispalliseen\npukuunsa ja jouduttuaan kadulle näki hän tuomiorovastin portilla\nsuuren ihmisjoukon, jonka välitse saattue päänsä peittäneitä\nmunkkeja, palavat kynttilät kädessään, juuri astui pappilaan,\nilmeisesti ruumiin valvontaa ja sielumessua pitämään. Ja tapulista\nsoivat kuolinkellot.\n\nOli pakkaspäivä. Kadulla kohosivat korkeat kinokset, joiden välissä\nkulki syvälle painunut ajotie. Isä Vincentius kiirehti punakkana,\nhorjuvin askelin kapeaa, liukasta tietä, ehättääkseen taloon\npainuvaan munkkisaattueeseen. Mutta tiellä töllistelevää väkeä\nsivuuttaessaan astui hän harhaan ja hulahti syvään kinokseen.\nHätääntyneenä hän sieltä kompuroi ylös, pääsi tielle, horjahti ja\nupposi toiselle puolelle. Portille kokoontunut kansa katseli tuota\nkompastelevaa kulkua ja joukossa kyseltiin:\n\n-- Kuka se tuo on, nähkääs, risti on rinnalla!\n\n-- Sehän onkin uusi vihkipiispa, joka on tuotettu tänne Särkilahtea\ntuomitsemaan.\n\n-- Vai oikein paavin edustaja, -- mutta ei ole mies nyt veden\njäljiltä.\n\n-- Ei, matalalle on mennyt se paavin mahti!\n\nYmmärtämättä ympäröivien pilkallisia puheita kahlasi piispa portille,\njoutuakseen hänkin suruhuoneeseen. Sinne riensi näet nyt muitakin\nprelaatteja keskenään päivitellen, että tuomiorovasti oli kuollut\nehtimättä saada viimeistä voitelusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaanantai-aamuna oli vanha tuomiorovasti kuollut yksinäiseen\nlepotuoliinsa, tiistaina hänet juhlallisesti haudattiin tuomiokirkon\npääkuorin juurelle, ja jo keskiviikkona kiirehti kapituli\nviikkokokouksessaan valitsemaan hänelle seuraajan.\n\nTällainen vaalin kiirehtiminen oli hyvin harvinaista. Mutta siihen\noli tällä kertaa omat syynsä. Tuomiokapitulin enemmistö tahtoi saada\ntuon hiippakuntansa ensimmäisen prelaatinpaikan täytetyksi, ennenkuin\nsiihen ehtisi mitään väliin ja nimenomaan ennenkuin kuningas, joka\noli ruvennut kirkon esipappeja ominvalloin nimittämään, pääsisi\nasiaan puuttumaan. Ja tuo enemmistö oli jo kauan sitten selvillä\nsiitä, kenestä oli tehtävä hiippakunnan tuomiorovasti: tarmokas ja\nvalpas paavillisuuden edustaja, arkkiteini Johannes Pietarinpoika,\nmestari Hannus, oli siihen virkaan saatava. Tämä tulos oli viipymättä\npantava lukkoon, siksi juoksi näinä päivinä herra Gasparus yhden\nkanungin luota toisen luo vaalia valmistellen.\n\nEikä ollutkaan hänellä enää huolta kuin yhdestä asiasta: Siitä,\nvaatisiko kapitulissa joku vaalin lykättäväksi, kunnes kuninkaalle\nolisi ilmoitus tehty kuolintapauksesta ja hänen mieltään kysytty\nseuraajasta, kuten hän nimenomaan oli käskenyt. Pelättiin kapitulin\nluterilaisten kanunkien tähän keinoon ryhtyvän, tehdäkseen tyhjäksi\nsisukkaimman vastustajansa vaalin.\n\nTurvautuuko Särkilahden joukko nyt kuninkaan apuun? Siitä\nkirkollisissa piireissä näinä päivinä paljon väiteltiin ja\nvaalipäivänä iltapuolella oli \"Saksan maisterien\" ryhmäkunta\nkokoontunut Pyhän Ursulan kiltaan torin laitaan tuon jännittävän\nkapitulinkokouksen tulosta odottamaan. Tällainen ryhmäkunta oli näet\njo syntynyt Turussa tuomiokirkon pappien ja heidän seurapiirinsä\njoukossa niistä aineksista, jotka Särkilahden puheille enimmän\nolivat korvansa kallistaneet. Olipa se aivan viime aikoina\nruvennut ihan julkisestikin esiintymään. Ruotsista oli näet tullut\nviestejä, että siellä ei enää ollut vaarallista kuulua äsken vielä\nniin vainottuun \"luterilaiseen kerettiläiskuntaan\", se kun yhä\nilmeisemmin nautti kuninkaan suosiota. Uuden lahkon merkitys ja voima\nkasvoi kasvamistaan, ja monet Turunkin papit, jotka ennen olivat\nsalaa lueskelleet Martti-tohtorin kirjoja, saapuivat nyt iltaisin\narkailematta Pyhän Ursulan kiltaan keskenään keskustelemaan noista\nopinkysymyksistä. Tästä porvarillisesta kiltasta oli näet tullut\nheidän tyyssijansa, jotavastoin kirkon korkeampain, paavinmielisten\nmahtimiesten kokouspaikkana oli kirkkokorttelissa sijaitseva Kolmen\nkuninkaan kilta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuuren, holvatun kellarin peräseinän peittivät päällekkäin pinotut\noluttynnyrit, joista pyylevä saksalainen laski tinaisiin kannuihin\nvaahtoavaa juomaansa. Huone oli nyt talvella kylmä ja kostea, mutta\nsuuressa, avonaisessa takassa paloi ikuinen tervastuli, joka lämmitti\nja samalla valaisi mustuneen kapakkapöydän ympärillä istuvia vieraita.\n\nPappien parvi istui pöydän perimmäisessä päässä, hiljakseen\nneuvotellen vaalitulosta vartoillessaan. Vihdoin saapuivat siihen\njännityksellä odotetut, vaalista palaavat kanungit, Jaakko Vennä\nja vanha, lihavahko Antti Jaakonpoika Finno, joka hänkin nyt äsken\njulkisesti oli liittynyt opinpuhdistajain riveihin. Jaakko poisti\nheti odottavain katseista kysyvän jännityksen, huudahtaessaan jo\novelta: -- Hannus-mestari on valittu!\n\nHengästyneinä istahtivat vastasaapuneet pöytään, jossa toiset heiltä\nkilvan utelivat tärkeimpiä tietoja:\n\n-- Kuinka niin pääsi käymään?\n\n-- Eikö vaadittu lykkäystä? Äänestettiinkö?\n\nJaakko-maisteri sammutteli ensin oluella tulistunutta mieltään ja\nsuurinta janoaan sekä vastasi sitten vasta vaahto huulillaan:\n\n-- Yksimielisesti valittiin! Se oli Pietari Särkilahden syy,\nyksinomaan hänen!\n\nPöydän ympärillä istuvain katseet osoittivat, että he eivät tätä\nymmärtäneet. Miten olivat tuli ja vesi voineet sulautua yhteen!\n\n-- Äänestikö hänkin Hannusta? kysyivät he.\n\n-- Te ette sitä usko -- äänesti! vakuutti Jaakko läimäyttäen kiinni\ntyhjentyneen tinakannunsa kannen.\n\n-- Äänesti leppymätöntä vihamiestään, joka tahtoo hänet syöstä kirkon\npannaan?\n\n-- Samaa miestä, olenpa suuttumuksesta haljeta, valitti Jaakko,\nojentaen särkkänsä isännälle täytettäväksi. -- Malttakaahan kun\nkerron!\n\nUutta virkistystä saatuaan kävi kiihtynyt kanunki kertomaan kokouksen\nmenosta. Heti kun siellä vaalipiispa oli ehdottanut, että käytäisiin\ntuomiorovastia valitsemaan, oli hän, Jaakko, kysynyt, eikö asiasta\nole ilmoitettava kuninkaalle. Siihen vastasi uusi dekaanus, Pietari\nRagvaldinpoika, että ehditäänhän ilmoittaa vaalin tapahduttuakin ja\nettä on koetettava säilyttää kapitulin vaalioikeus loukkaamattomana.\nSilloin sai sananvuoron Pietari Särkilahti ja kaikkien ihmeeksi hän\nlausui: En halua minäkään vedottavan kirkon asioissa maalliseen\nhallitukseen...\n\n-- Sillä se olikin jo asia ratkaistu, jatkoi Jaakko. -- Mitäpä me\nmuut siihen enää mahdoimme, vaali toimitettiin, tuloshan oli selvä.\n\nNeuvottomina puistelivat pöytäkunnan miehet päätään, kysellen\nkuiskaten, mikä meni Pietariin, oliko hän ruvennut arkailemaan.\n\n-- En tiedä, vastaili Jaakko. -- Hän on omituisesti muuttunut\nviimekesäisen tautinsa jälkeen, on ikäänkuin lamautunut...\n\nMutta joku nuoremmista papeista vastasi vahvalla innostuksella:\n\n-- Ei hän arkaile. Pelottomasti taistelee Pietari yhä saarnoissaan\npuhtaan opin puolesta. Muistatteko, miten hän syksyllä ajoi sanansa\nvoimalla koko kaupungista pois saksalaisen anekauppiaan, sen, joka\nkirkonmäellä muutteli syntejä rahaksi muka Rooman Pietarinkirkon\nrakennuksen hyväksi.\n\n-- Muistammehan sen ja hänen monet muut saarnansa, myönsi Jaakko. --\nMutta tämä oli tuhma päähänpisto!\n\n-- Eikö hän edes neuvotellut kenenkään kanssa?\n\n-- Ei hän koskaan neuvottele, murahti Jaakko vallan loukkautuneena.\n-- Hän oleskelee paljon yksin ja keskustelee enimmäkseen vain Mikael\nKarpalaisen kanssa, jota hän aina saattelee koulusta luostariin...\n\n-- Niin, Mikkohan on nyt hänen apulaisensa, kummasteli vanha\nAnttikin. -- Kuinka se on selitettävä, Pietari ryntää munkkilaitosta\nvastaan ja Mikkohan oli ennen paavillisten ylpeys ja toivo.\n\n-- Toivonaan he häntä vieläkin pitävät, mutta hän on nyt selvästi\nPietarin vaikutuksen alainen.\n\n-- Niinkuin me olemme kaikki, myönsi eräs nuoremmista papeista\npuoleksi ihaillen, puoleksi katuen. -- Hän leimahtaa ja voittaa,\nmutta on sitten taas kuin lukossa!\n\nNäin kävi keskustelu kellarin perällä tuossa kirkollisessa seurassa,\njoka nyt masentuneena istui ihmetellen päivän noloa tulosta. Vanha\ntuomiorovasti oli ollut opinuudistukselle suosiollinen, uusi oli\ntekevä kaikkensa sen kitkemiseksi, sen kaikki älysivät. Ja siksi he\nhuolella ajattelivat tulevaisuutta.\n\nMieliala oli matala. Rinnassakin tuntui kolkolta. Aina kun ovi\naukeni, tulvahti pakkasilma paksuna huuruna sisään, jäähdyttäen\nkivisen huoneen. Mutta yhtäkkiä ilmestyi pakkashuurun keskestä\nkellarin perälle -- Pietari Särkilahti itse. Hän saapui Sillan\nkanssa ulkoa pakkasen puremana, reippaana ja nuorteana, eikä siitä\nkärsivästä piirteestä, mikä hänen sairaudestaan asti usein oli\nhänen kasvoillaan nähty, nyt ollut merkkiäkään. Suoraan hän astui\ntuttavainsa pöytään, heitti turkkinsa auki, haki tynnyrimieheltä\nolutta ja lausui iloisena Jaakkoa tervehtien:\n\n-- Joko perintökannuja juodaan, Jaakko? Ei taida meiltä nyt olut\näkkiä loppuakaan, sillä setäsi oli rikas!\n\nJaakko-maisterin suu kääntyi katkeraan irveen. Tosin ei vanhan Vennän\ntestamenttia vielä oltu avattu, mutta hän aavisti pahaa ja vastasi\nsangen happamasti:\n\n-- Vanhan rovastin varoja ovat piispat ja prelaatit olleet jakamassa,\nhe kyllä ovat niille reijät löytäneet. Ei, Pietari, nyt juomme täällä\ntietysti uuden rovastin maljat, niinkuin Kolmen kuninkaan killassakin\nkai tänä iltana juodaan.\n\n-- Sehän onkin kaunista sopua -- salutem! -- Pietari oivalsi hyvin,\nmihin tähdättiin, ja hänen leveä suunsa vetäytyi hymyyn. Mutta Jaakko\njatkoi:\n\n-- Kaunista se on. Ja viikon perästä juomme uuden arkkiteinin,\nmestari Gasparuksen maljan, -- me tietysti äänestämme häntäkin!\n\n-- Mahdollisesti...\n\n-- Sitten on taas Suomen paavillinen kirkko ehyt ja luja.\nEdesmenneenä asiana ehkä joskus kerrotaan, että täällä kyllä muutamat\nhuimapäät yrittivät levittää luterilaista kerettiläisyyttä, mutta he\ntoki ajoissa huomasivat erehdyksensä...\n\nJaakko puristi kouransa kovasti umpeen ja avasi sen sitten,\nsiroittaen tyhjää maahan, -- merkiksi, kuinka tyhjiin\nuskonpuhdistuksen kylvö tulisi raukeamaan. Toiset nyökäyttivät\nhänelle hyväksyen päätään. Katkerasta äänen sävystä ja miesten\nkalseista katseista oivalsi Pietari nyt selvästi, mitä pöytäkunnassa\noli hänen saapuessaan puhuttu, ja hän kävi vakavaksi. Tuo hänen\njoukkoonsa äsken liittynyt, vanha, rehellinen Antti Finnokin virkkoi\nsuoraan:\n\n-- Niin, etköhän Pietari tänään unhottanut, miten ratkaisevasti\nhierarkinen hallinto voi vaikuttaa opinpuhdistukseen, sitä miesten\nmukaan joko edistäen tai taannuttaen. Hannus Pietarinpoika tahtoo\nnujertaa meidät, sen tiedät, ja tuomiorovastina on hänellä siihen\nsitä enemmän valtaa, kuta hatarampi piispanvalta on...\n\nPietari tuijotti kivipermantoon ja kysyi päätään korottamatta:\n\n-- Kenen olisitte tahtoneet valita tuomiorovastiksi?\n\n-- Sinut, vastasivat äänet pöydän eri kulmilta.\n\n-- Minut, huudahti Pietari, kohauttaen vallan säikähtyneenä päänsä,\nmutta hän löi sitten heti asian leikiksi: -- Miehen, jolta ehkä\nhuomenna papintakki riisutaan!\n\n-- Juuri siksi, huudahtivat hänen nuoret ystävänsä innoissaan. Mutta\nJaakko virkkoi, kääntyen taas tuttavallisemmin Pietariin päin:\n\n-- Eikä sitä sinulta riisutakaan. Uusi vihkipiispa ei olekaan niin\nintohimoinen kuin nämä täkäläiset, jotka ovat paavillisempia kuin\nitse paavi. Hän on sovinnon mies.\n\n-- Niin näkyy olevan...\n\nPiispa Vincentius astui näet juuri sillä hetkellä linnanpapin\nseurassa pakkasesta sisään. Hän kumarsi madonnankuvan edessä\nja asteli sitten, kohmettuneita käsiään hieroen, varovasti ja\narvokkaasti takan luo. Mutta toinen jalka ei häntä oikein totellut,\nse löi linttaan, ja piispa tuli siten tehneeksi hieman aaltoilevia\nliikkeitä. Tosiaankin oli hän harmittoman juopporatin näköinen, --\nkaikki myhähtivät Pietarin huomautukselle. Mutta tämä jatkoi:\n\n-- Vai minusta tuomiorovasti ja sinusta Jaakko tietysti sitten\narkkiteini, -- oikeinhan me päästäisiin lihapatain ääreen! Minä\nhoitaisin terveyttäni ja sinä juopottelisit vihkipiispan kanssa, ja\nte muut kilpailisitte jäljelläolevista parhaista palkkapitäjistä, --\nLutheruksen uskonpuhdistus olisi noin vain kädenkäänteessä toteutettu\nisänmaassamme!\n\n-- Meillä olisi silloin kokonaan toinen vaikutus, oikaisi Jaakko.\n\n-- Prelaattiviittain vaikutus! -- Pietari joi kannunsa pohjaan ja\nnojautui taapäin seinää vastaan. -- Istuisimme viroissamme kuninkaan\narmosta, hänen suosioonsahan nytkin olisi ollut vedottava. Hän meille\nmääräisi, mitä uskon asioita saisimme kansalle opettaa, mitä ei, ja\nme olisimme hänestä riippuvaisempia kuin katooliset papit paavistaan.\n\n-- Eihän Kustaa kuningas ole pyrkinyt opinasioista määräilemään,\nintti Antti Finno.\n\n-- Ei, mutta hän omaksuu uskonpuhdistuksesta vain sen, mikä on hänen\nmaalliselle vallalleen sopivaa. Ja ihmisten sydämet jäävät kylmiksi.\n\nPöytäkunta istui ääneti ystäväänsä täysin ymmärtämättä, ja Jaakko\nvirkkoi hetken kuluttua:\n\n-- Puhut tänään, Pietari, samaan tyyliin kuin Gasparus. Mitenpä\naatteemme vilustuisi siitä, jos opinpuhdistus maallisen vallan turvin\nvaikkapa nopeamminkin toteutettaisiin?\n\nMutta nyt Pietari jo puhui lämmöllä:\n\n-- Se voi toteutua ulkonaisena kuorena, jommoisena paavinusko\nvuosisatoja on verhonnut ihmisten sydämet, joiden pohjalla yhä\nasuu pakanuus. Virallisesti voidaan luterilaisuus julistaa voimaan\nvaikkapa huomenna; kirkonmenot muutetaan ja me paapatamme saarnat\nulkolukuna niinkuin nyt pyhäintarut. Mutta siitä puuttuu jotakin.\n\n-- Mitä?\n\n-- Elävä kristinusko, sille emme ole tuossa kiireessä ehtineet\nsydämiä muokata. Jumalan sana kaikuu edelleen kylmänä kylmissä\nkirkoissa pääsemättä kansaa lämmittämään. -- Ei, ystäväni, meidän\ntäytyy tehdä paljon, paljon enemmän raivaustyötä, kyntää paljon\nsyvemmältä, siinä juuri on Martti-tohtorin opin ydin. Meidän täytyy\nopettaa siksi, kunnes meidät ymmärretään, -- vain siten voimme luoda\npaavista ja ruhtinaista riippumattoman, luterilaisen kirkon Suomeen.\nMutta tässä työssä ovat meillä myrkyksi prelaatinpalkat, jotka meistä\nhengen kuolettavat ja himmentävät taistelumme tarkoituksen!\n\nPöytäkunta oli vaiennut. Vieläkään eivät kaikki käsittäneet\nPietarin pelkoa maallista valtaa kohtaan, ja monen papin salaista\nylenemisunelmaa oli hän sanoillaan iskenyt. Mutta he oivalsivat\nsentään hänen tarkoitusperänsä puhtaiksi ja tunsivat vaistomaisesti,\nettä hän käsitti uskonpuhdistuksen tehtävän syvemmin ja vakavammin\nkuin he muut. Siksi ei kukaan enää häntä vastaan väittänyt.\n\nNäin syntyneen äänettömyyden vallitessa nousi uunin luota hiiloksen\nja viinin taas lämmittämä vihkipiispa, kädessään tuoksahtava\nmaustejuomamalja, ja astui kellarin perälle Saksan maisterien\npöydänpäähän. Pietarin viime lauseet olivat kajahtaneet yli koko\nkellarin, vaimentaen porvarienkin porinan, ja vihkipiispakin oli\nhänen ääntään kuunnellut, vaikkei tietysti hänen suomalaisista\nlauseistaan mitään ymmärtänyt. Mutta hän oli linnanpapilta kuullut,\nkuka oli tuo lujaleukainen, leimusilmäinen kanunki ja mitä pappien\nkeskustelu koski. Hän tahtoi nyt tehdä tuttavuutta Pietarin kanssa ja\nrupesi latinaksi sopertamaan:\n\n-- Tämäkö siis on se kuuluisa kirkonrynnistäjä, terve! Sinähän et ole\nainoastaan voiman mies, vaan myöskin järjen mies! Juuri niin, miksi\npitäisi kirkon kulkea yhdestä Baabelilaisesta vankeudesta toiseen,\n-- näetkös, minäkin olen lukenut Lutherin kirjoja. Ja sinutko minun\nolisi pitänyt julistaa pannaan, -- ehei! Meistä tulee hyvät ystävät,\nmeistä kaikista, elämme täällä sulassa sovussa keskenämme... ja\nkuninkaan kanssa..., ja paavin kanssa -- eikös niin!\n\nVihkipiispan puhuessa oli Pietari noussut, pieni väsymyksen piirre\nkasvoillaan. Häntä suretti, etteivät hänen ystävänsä olleet häntä\ntäysin ymmärtäneet, ja tuo juoppo piispa häntä iletti. Karvalakin\npainoi hän syvemmäs korvilleen, sitoi turkiskauhtanansa vyöllään\ntiukasti ohkasille uumenilleen ja virkkoi lähtiessään:\n\n-- Juuri tuollaiseen tahraan vie hengetön kirkko ja nautinnonhimo,\n-- katsokaas siinä prelaattia, piispaa paavin voitelemaa, piispaa\nkuninkaan armosta! Ei, pojat, olkoot juopot, ahmarit ja aasit\nristirintaisia prelaatteja, kunnes ne kansan varttuva uskonelämä\nlakaisee pois, me sitävastoin herätelkäämme tuota vielä umpiunessa\nnukkuvaa kansaamme. Terve!\n\nPietari läksi. Vihkipiispa, joka ei nytkään ymmärtänyt poistuvan\nsuomalaista puhetta, seisoi kotvan mykistyneenä äänettömäksi jääneen\npöytäkunnan kupeilla ja kysyi sitten:\n\n-- Mitä hän sanoi?\n\n-- Hän sanoi, että sinä olet aasi, vastasi Jaakko hiukan\nkärsimättömänä.\n\n-- Niin, asinus, sen ainoan sanan olin ymmärtävinäni. No, siitä ei\nvihoja. Mutta hän on tuima herra, tuo teidän johtajanne, hän kohtelee\nteitä kuin teinejään. Per Bacho! -- ankarampi kuin paavi. Ehkä on hän\nerehtymätönkin!\n\nPöytäseurasta ei kukaan enää vastannut vihkipiispalle, joka pian\nhoipertelikin takaisin linnanpapin luo. Vasta hetken kuluttua\nkatkaisi Silta äänettömyyden, virkkaen suomeksi tovereilleen:\n\n-- Erehtyy kyllä Pietarikin, taistelee paljon, enemmän kuin me. Mutta\nhänen pohjansa on luja. Hänen uskonsa on hänen voimansa.\n\nToverukset nyökäyttivät hyväksyvästi päätään. He eivät käsittäneet\nitsekään, miksi he sen tekivät: Äskenhän he vielä kaikki olivat\nselvillä siitä, että Pietari Särkilahti oli pahasti erehtynyt, eikä\nhän sanoillaan ollut saanut heitä täysin vakuutetuiksi tapahtuneen\nvaalin tarpeellisuudesta. Mutta sittenkin he itsekseen tunnustivat,\nettä hänen kantansa oli oikein ja johdonmukaisin.\n\n\n\n\nXV. VANHA SÄRKYY, UUTTA LUODAAN.\n\n\nPyhän Lauritsan kirkkoherra, yksivakainen ja säntillinen Pietari\nSilta, käveli eräänä kesäisenä päivänä tavattoman totisen näköisenä\nAningaisten puoleista rantatietä linnaan päin. Mitään asiata ei\nhänellä sinne ollut, hän käveli vain kävelläkseen, sillä hän oli\ntaas tietämättään, tahtomattaan ja kaikesta varovaisuudestaan\nhuolimatta joutunut vaikeaan ristiriitaan. Hänen olisi nyt pitänyt\ntehdä jokin ratkaisu, mutta se oli hänelle, joka aina empi ja epäili,\nsuorastaan mahdotonta. Olihan hän elämässään tällaisia ristiriitoja\naina koettanut välttää, -- ja kumminkin hän nyt oli auttamattomasti\numpikujassa!\n\nSitä mielessään vaikerrellen pysähtyi hän, ahdetta kappaleen\nkäveltyään, katsomaan, kuinka siinä rantaniitylle pystytetyillä\nveistämötelineillä rakennettiin suurta, korkeaa laivaa. Hänen\nhuomionsa kiintyi tuohon laivantekoon, ja viihdyttääkseen ajatuksiaan\nlaskeutui hän rakennuspaikalle kysellen työnjohtajalta, kenelle tätä\nkomeata laivaa nyt teetetään.\n\n-- Piispalle, -- nimittäin vaalipiispalle, tietysti. Selvyyden vuoksi\npiti näin erotella piispat toisistaan, ja se tapahtui aina pienin\nivansekaisin hymyin.\n\n-- Vai teettää hiljainen Erik Sveninpoika itselleen oman laivan,\nvirkkoi Silta hämmästellen.\n\n-- Ei hän sitä itselleen teetä, vaan Ruotsiin vietäväksi. Se on\nlahjalaiva kuninkaalle.\n\n-- So, so...\n\nSuomen ankaranpaavillinen piispa tuntee siis hänkin -- tuumi Silta\nedelleen kävellessään -- riippuvaisuutensa paavinvastaisesta\nkuninkaasta niin suureksi, että katsoo asiakseen pidellä häntä\nmielinkielin. Johan tuollaiseen lahjaan hupenee melkoinen osa\npiispa-raukan pieniksi supistuneista tuloista. Sinne meni sekin\npiispallinen mahtavuus! Mutta nämä mietelmät, joihin Silta koetti\ntakertua, hälvenivät pian hänen omien, yhäti jäytäväin huoltensa\ntieltä. Pula olisi selvitettävä, ratkaisuun pitäisi päästä jo tänään,\n-- mutta miten? Helteistä, pehmythiekkaista tietä poikiessaan\nmuisteli maisteri vielä kertaan, miten se kaikki oli tapahtunut...,\npäässyt tapahtumaan.\n\nTapahtuman juuret upposivat niihin päiviin asti, jolloin hän yhdessä\nPietari Särkilahden ja Mikael Karpalaisen kanssa oli palannut\nkovaonniselta Pohjanmaanmatkalta juuttien ryöstämään, osaksi\npoltettuun ja miltei autioon Turkuun, missä he silloin vointinsa\nmukaan koettivat autella jäljellejääneitä hävityksenuhreja.\nHökkelökylässä Hämeentien varrella näki Silta eräänä päivänä parin\nsaksalaisen palkkasoturin hätyyttelevän noin nelitoistavuotiasta\ntyttölasta, -- hän pelasti silloin papillisella arvokkuudellaan\nlapsen heidän käsistään ja tämä oli hänestä kunniakas teko. Tyttö\noli orpo, äiti jo ennen kuollut ja isä nyt kadonnut hävityksen\nmylläkkään. Haettiin silloin orvolle edes jotakin omaista, ja vihdoin\nlöytyikin muutamasta Puolalanmäen mökistä täti, Matti Kaukalonpojan\nleski, joka joskin vastahakoisesti otti tytön hoitoonsa.\n\nTätä myöten oli kaikki hyvin, tyhmyys oli vain se, että Silta\nsitten aika-ajoin kävi holhokkiansa katsomassa, -- se täti kun oli\norvolle vähän tylykin, -- kävi ja vei sinne köyhään mökkiin milloin\nvoivakkasen, milloin jauhokarpion. Siitä kasvoi tapa..., eikä siinä\nvielä mitään pahaa ollut; mutta annapas ollakaan: vuodet kuluivat,\ntyttö kasvoi neitoseksi, ja yhtäkkiä huomasi Silta tyttöön liiankin\nkiintyneensä, -- hän, joka sellaista meltomielisyyttä aina oli\nivannut!\n\nJuuri näihin aikoihin kävi Silta Pyhän Olavin luostarissa sen priorin\nluona itsensä ripittämässä, ja sieltä hän palasi lujin päätöksin\nolla koskaan enää Puolalanmäelle menemättä. Silta oli, niin altis\nLutherin uudistusten mies kuin hän olikin, kätkenyt sydämessään\nmuutamia katoolisia käsitteitä. Hän oli siten, säilyttääkseen\nsielun rauhansa, tahtonut elää puhdasta naimattoman papin elämätä,\neikä se vaikeata ollutkaan hänelle, joka oli erakko ja intohimoton\nluonteeltaan. Poissa hän nyt pysyi Puolalanmäeltä. Mutta -- kukas\ntuota olisi osannut varoa! -- eräänä päivänä saapui neito, Elsa, itse\nPyhän Lauritsan pappilaan, saapui ujona ja arkana kysymään, oliko\nhänen hyväntekijänsä sairastunut vaiko suuttunut... Tyttö ei häntä\ntahtonut jättää, niin, ilmeisesti hän Siltaa rakasti, -- ja siinä\nnyt oli juuri onnettomuus! Sillalla ei ollut lujuutta häntä kylmästi\nkohdella; hän käveli taas Puolalanmäelle, veipä sinne Elsalle väliin\nrintasoljen, väliin kautokengät... Naapurit kiinnittivät siihen\nhuomiota. Ja sitten...\n\n-- Siinä sitä nyt ollaan merrassa!\n\nJuuri tänään, kun Silta helteestä leväten istui Kaukalonpojan\npienessä humalistossa, tuli mökinakka, se tyly täti, häntä\nsalaperäisesti puhuttelemaan. Akka oli nähnyt yöllä unen, oli\nkamppaillut paholaisen kanssa ja hikipäässään herännyt. Siitä hän\noivalsi, että hänen talossaan oli jotakin hullusti, ja aamulla\nkaivolla olivat naapurineukot häneltä kyselleet, pitääkö mestari\nSilta Elsaa forsianaan, -- tyttö on jo kahdeksantoista iässä.\nRehellisenä miehenä ja pappina olisi mestarin otettava tyttö nyt\nemännöitsijäkseen, kuten muut papit tekevät, sillä nykyisestä\nasiantilasta tyttö-raukka kärsii, kukaan ei tule pyytämään häntä\nvaimokseen. Niin akka vakuutti, ja tiesipä hän jo neuvoa ihan\nLauritsan likeltä sievän asunnonkin, missä kanungeilla ennenkin on\nollut ystävättäriään... -- Siinä sitä nyt ollaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilta oli näissä itsetutkimuksissaan kävellyt joen ja Tallinmäen\nvälistä kannasta pitkin ja pysähtyi vihdoin vanhan raidan alle\nlinnanveräjän luo katselemaan rantaniityllä ruohoa jyrsiviä\nlinnanhevosia. Paljon niitä siinä nyt olikin, ihan satoja. -- Kenen\nratsuja nuo kaikki ovat? kysyi hän rinteellä loikovalta tallinihdiltä.\n\n-- Täällä linnassa on nyt taas paljon vallasväkeä, vastasi nihti. --\nErik Flemingillä yksin on 40 hevosta.\n\n-- Joko taas juuttien hyökkäystä pelätään?\n\n-- Varalta on käsketty olla. -- Muutamat laihat ja huonoksi ajetun\nnäköiset hevoset kahloivat rantaruohossa, ja kun nihti näki, ettei\nSilta niitä oikein herrashevosiksi arvostellut, lisäsi hän: --\nSitäpaitsi ovat voutirengit äsken palanneet Hämeestä kesäkymmenyksiä\nkantamasta.\n\n-- Kymmenyksiä?\n\n-- Niin, piispankymmenyksiä...\n\nNiin, todella, linnan voudithan ne nyt kantavat kirkon verot, piispan\nja kapitulin saatavat, pidättävät niistä ruunulle suurimman osan ja\nantavat vain jäännöksen piispalle ja tuomiokirkolle. Sinne on mennyt\nsekin kirkon mahti ja muinainen rikkaus!\n\nTämä kuninkaan säännös oli myrryttänyt kirkonmiesten mielet, jopa\nsellaistenkin, jotka lukeutuivat Lutherin oppiin, minkä nimessä\nkuningas kuitenkin tavoitteli kirkon tuloja. Mutta eipä tarttunut\ntähänkään ilmiöön nyt Sillan mieli, heti palasivat hänen mietteensä\ntaas omille raiteilleen ja siihen ongelmaan, jonka hän tähän päivään\nasti oli salannut itseltäänkin.\n\n-- Nyt ei sitä enää voi salata, se on nyt ratkaistava!\n\nKolme mahdollisuutta käsitti Silta olevan pälkähästä suoriutuakseen,\npaha vain, että ne kaikki tuntuivat yhtä mahdottomilta. Ensimmäinen\nja luonnollisin olisi tietysti se, että hän taas vetäytyisi pois\nkoko jutusta, sulkeutuisi pappilaansa ja unhottaisi koko viattoman\ntarinan. Mutta hän oivalsi, ettei hän sitä nyt enää saata tehdä, --\njospa hän itse voisikin, hakeutuisi Elsa kyllä kiellosta huolimatta\nhänen luokseen. Ja Silta oli aivan liian heikko...\n\nToinen keino olisi totella akan neuvoa, ottaa Elsa\nemännöitsijäkseen, perustaa piiloperhe, jommoinen oli useimmilla\nhänen virkatovereillaan, -- olihan Jaakollakin, vaikka hän kuului\nuudistusmiehiin. Mutta Silta älysi siten joutuvansa uuteen ja vielä\nvaikeampaan ristiriitaan, riitaan oppinsa kanssa, -- useinhan\nhänkin oli saarnannut katoolisen kirkon tekopyhyyttä vastaan, kun\nse suvaitsi pappien sala-avioliittoja. Ja miten hän senjälkeen\nuskaltaisi katsoa Pietari Särkilahtea silmiin, häntä, joka tämän\nkysymyksen oli jo vuosia sitten toisella tavalla, rohkeasti ja muille\nesimerkkinä, ratkaissut... Ei, ei!\n\nSiis oli jäljellä: mennä naimisiin niinkuin Pietari, julkisesti ja\nuhmaavasti! Mutta Siltapa tunsi itsensä liian hyvin, tiesi, ettei\nhänellä ollut sitä kovanahkaisuutta kuin Pietarilla..., eihän hänestä\nollut henkilökohtaisesti taistelemaan piispoja, kapituleja ja\nvallitsevia ennakkoluuloja vastaan. Se unelma häntä kyllä viehätti,\nhän näki selvästi edessään kaksi elämää: Toisena koti, perhe, oma\nonnenpesä, toisena yksinäinen, kolkko kammio, jossa häntä aina\nvaivasi onnenkaipuu... Mutta ei, hänellä ei ollut sitä lujuutta, hän\nei ollut sankari. Se askel jäi häneltä astumatta, jos hän nyt tässä\npäättäisikin sen astua?\n\n-- Mutta miten on siis köysi katkaistava..., oh, se kiertyy yhä\ntiukemmin ympärilleni!\n\nSilta ei lähtenyt enää jatkamaan kävelyään veräjän taa linnan\nalueelle, vaan nousi sen sijaan mäenrinnettä kappaleen ylöspäin.\nSiellä oli notkossa lähde, josta linnaankin juomavesi haettiin,\nja hänen kitalakeaan poltteli. Rinteeltä oli laaja näköala yli\nlinnanselän. -- Hirvensalon puolelta souti linnaan päin kaksi syvällä\nkulkevaa venhettä, -- mitä lastia sieltä soutanevatkin. Mutta samassa\nhän muisti:\n\n-- Tiilivenheitä ne ovat, nythän kuljetetaan rakennusaineita\nKuusistosta Turunlinnaan, jossa laajennustöitä tehdään. Vanha\npiispanlinna, josta Suomen kirkkoruhtinaat vuosisatain varrella\novat maata hallinneet ja usein maallistakin esivaltaa uhmanneet, se\nrevitään nyt siis vähitellen alas. Piispanlinnan kivetkin vedetään\nnyt kuninkaanlinnaan, -- sinne on mennyt sekin mahti!\n\n-- Aika murtuu joka alalla, minä en vain saa pientä solmuani avatuksi!\n\nJospa olisi Pietari ollut kotona, hänen luokseen olisi Silta nyt\nkävellyt. Mutta hän oli kesätilallaan Taivassalossa ja sitäpaitsi, --\nolisiko hän jaksanut totella Särkilahden neuvoa?\n\nHelteen ja ahdistuksen hiki valui vielä epäilyksissään vaappuvan\npapin kasvoilta, kun hän kävelyltään palaten ohjasi kulkunsa\nsillalle, sen yli mennäkseen yksinäiseen asuntoonsa jatkamaan\nraskaita mietteitään. Sillalla seisoskeli joukko joutoväkeä\nkatsellen, miten pari poikasta kalasteli laskuhaavilla virtaan\nankkuroimastaan venheestä. Laskivat suuren rautavanteisen\nhaavin pohjaan ja vipusivat sen hetken kuluttua ylös -- ainahan\nse toi mukanaan muutamia lahnanpoikia. Siltakin liittyi\njoutojoukon jatkoksi, ehtipä hän kumminkin ajoissa sinne kolkkoon\nyksinäisyyteensä...\n\nTuokion kuluttua huomasi hän Mikko Karpalaisenkin kaiteeseen nojaten\nkatselevan kalastusta. Mikko oli terveen ja virkeän näköinen, kertoi\njuuri tulevansa uimasta Pyhän Sigfridin rannasta. Sillalta hän kyseli:\n\n-- Entä sinä? Taasko Puolalanmäeltä?\n\n-- En ole voinut pysyä sieltä poissa...\n\n-- Sinäkin, vanha, tyyni ja tasainen veikko? Mutta en sinua enää\nsoimaa, inhimillistähän se on. Itsekin kiehun epäilysten kattilassa;\nsinun huolesi ovat toki pienemmät kuin minun.\n\nHe kävelivät rinnakkain joutilasten joukkojen ohi. Silta katseli\nsyrjästä toveriaan: Onko Mikko taas joutunut elämässään uuteen\nvaiheeseen, taasko hänen sieluaan jäytää itsesyytösten hammas...? Ei,\nMikko oli nyt varman ja rauhallisen näköinen, niinkuin aina viime\nkesästä asti, jolloin hän ryhtyi kouluun Pietarin apulaiseksi. Silta\nei hänen sanojaan ymmärtänyt. Mutta Mikko vastasi tyynesti ystävänsä\nkysyvään katseeseen:\n\n-- Niin, minä mietin erota pois luostarista. Sen kyllä teenkin,\nvaikken ajankohtaa vielä tiedä.\n\n-- Pois?\n\nYhä enemmän ymmälle joutui Silta. Pietariko, joka Mikon kanssa oli\nviime aikoina paljon seurustellut, on noin ratkaisevasti saanut\nvaikutetuksi mieheen, joka on luostarin esimies ja tuki, -- niin,\nPietarin vaikutus on suuri! Mutta sittenkin! Onko tässä jotakin\nmuutakin vaikutusta..., vaikutusta samanlaista kuin oli se, mikä\nmuutamia vuosia sitten hänet tempasi ystäväinsä parista luostariin?\n\nSilta epäili aina itseään ja muita, ja yhtäkkiä hän, sillankorvaan\npysähtyen, terävästi kysyi Mikolta:\n\n-- Oletko käynyt Naantalissa?\n\n-- Olen käynyt, viimeisillä Birgitanjuhlilla olin siellä\nkutsuvieraana, vastasi Mikko entisellään rauhallisesti jutellen. --\nSe matka on kyllä osaksi syynä uusiin tuumiini..., mutta ei Silta, ei\nniinkuin sinä epäilet! -- Mikko naurahti ääneensä, kun näki toverinsa\nkäyvän hämilleen, mutta jatkoi sitten vakavasti: -- Pelkäsin kyllä\nsitä matkaa. Tunnenhan heikkouteni ja muistinpa liekin, joka ennen\nperhosta väkisin veti, -- en luottanut arpiini, en...! Sillä\nrinnassani asui vielä vaarallinen kuva. Mutta se kuva ei ollut enää\ntosi...\n\nHän huoahti melkein kaihomielin ja jatkoi sitten vilkkaammin:\n\n-- Tapasin Naantalissa kauniin nunnan, Briita Kurjen, kellerväihoisen\nja itsetietoisen, -- hän on sisarasteikolla ylennyt, onhan hän\nrikkaan Laukon tytär. Mutta hän ei ollut se Briita-tyttö, jota olin\nsalaa sydämessäni vaalinut ja pelännyt kielletyissä unelmissani.\nMinä saatoin sydämeni värähtämättä häntä silmiin katsoa, ja hänkin\ntervehti minua -- tarkastavana luostaripriorina. Sen kivun olen\ntoki saanut luostarissa kuoletetuksi, ja tämä huomio minulle juuri\nrohkeutta antoikin!\n\n-- Etkä pelkää paiseen enää pakottavaksi käyvän? kysyi Silta aina yhä\nepäillen.\n\n-- Ei ole paisetta enää. Olen vapaa, ja nuoren nunnankin harrastukset\novat uuteen ympäristöönsä täysin sulaneet. Näin kerran hienon punan\nhänen värittömällä poskellaan, mutta minä en ollut siihen syypää...\nHeillä on siellä Naantalissa, jossa sisarilla ja veljillä on asunnot\nlähekkäin ja riennot yhteiset, oma maailmansa, joka...\n\nMikko arkaili jatkaa lausettaan ja katkaisikin sen kesken. Mutta\nSilta sen täydensi:\n\n-- Joka ei puhtaudellaan eikä pyhyydellään sinua viehättänyt?\n\n-- Niin, siihen erakkoelämään en enää usko. Siellä näin selvästi\nMartti-tohtorin mainitsemat tulen ja oljet yhteensekoitettuina..., ne\npalavat!\n\n-- Mutta onhan abbedissa Walpuri Fleming ankara kurinpitäjä?\n\n-- Ulkonainen kuri -- ulkonainen kuori! Sen alle mahtuu paljon!\n\nSillalle rupesi asia vähitellen selviämään.\n\n-- Olet ruvennut arvostelemaan luostarilaitosta taas niinkuin ennen\nSaksassa, jolloin tuomitsit tuon toimettoman ja uinailevan elämän?\n\n-- Enemmän kuin silloin, vastasi Mikko. -- Täällä elin nyt taas\nvuosikausia yksinäisessä kopissani ja hartaudenharjoituksissani,\nitseäni tutkien ja kurittaen, enkä nähnyt mitään lähimmässä\nympäristössänikään, -- elin omain mielikuvaini vallassa. Kun sitten\nastuin askelen mielikuvaini ulkopuolelle, rupesin taas näkemään\nja ajattelemaan... Näin ihmisten pienet intohimot ja heidän\nantautumisensa puolinaisuuden, näin hehkuvia hiiloksia ja piilotettua\naistillisuutta yksin rukoilijan suhteessa pyhään Neitseeseenkin...\nNiin, tiedäthän sen itse, me emme voi mustassa mekossa emmekä\njouhipaidassakaan lakata olemasta ihmisraukkoja, mutta pakotetun\nnaamarin takana muodostumme valheihmisiksi...\n\nTuon tunsi Silta niin hyvin omasta elämästään ja taistelustaan, eikä\nhän ihmetellyt muuta, kuin että tämä kaikki, nyt taas oli käynyt niin\nselväksi hänen ankaralle ystävälleen.\n\nHe kävelivät kappaleen matkaa Aningaisten tietä ylöspäin. Karpalainen\nkertoi omasta kokemuksestaankin huomanneensa, kuinka vääryydellä\nja ansiotta usein hurskauden nimi annetaan ja kannetaan. Kun\nhän Naantalista palatessaan oli venheessä vaipunut muistelemaan\nnäkemiään ja kokemiaan, kuuli hän soutajan, joka oli tarinoinut\ntoverinsa kanssa, tälle kuiskaavan: \"Hiljaa, priori rukoilee...\" Ja\ntodellisuudessa oli hän kuitenkin vain ajatellut Birgitan nunnia...\nEikä hän ollut osannut soutajiltaan karsia pois tuota itselleen\nansiotonta kuvittelua.\n\n-- Niin, Silta, yhä selvemmin rupean tuntemaan, että me tavallisina\nihmisinä ihmishyörinässä, vikoinemme ja pyyteinemme, olemme\nrehellisempiä ja puhtaampia kuin siellä suljetuissa kammioissa!\n\nSiltä tuntuvat Pietarin ratkovan veitsen jäljet, tuumi Silta\ntoverinsa puheita kuunnellessaan. Mutta aina kaivelevan luonteensa\nmukaisesti hän ei vieläkään voinut olla siinä vainuamatta muutakin.\nMikael on Naantalissa nähnyt vanhan rakkautensa haudan, ja siitä\non huokunut kylmyyttä hänen sydämeensä, ehkä katkeruuttakin.\nLuostarielämä on hänelle yhtäkkiä käynyt vastenmieliseksi...\n\n-- Nyt et siis katso hyvällä omallatunnolla enää voivasi pysyä\nlaitoksen johtajana, jonka sisus ei sinusta ole terve, virkkoi hän\nkysyvässä muodossa kävelytoverilleen: -- Lutherkin on äsken eronnut\npois luostarista.\n\n-- Niin, eikä hän kuitenkaan ole sellainen häilyvä ruoko kuin me\npienet kaislat...\n\n-- Ja hän on jo mennyt naimisiinkin... Hiukan levoton ilme värähti\nnyt Mikon äsken niin rauhallisessa katseessa, kun hän ystäväänsä päin\nkääntyi. Hän ikäänkuin painautui syvemmä itseensä ja virkkoi hetken\nkuluttua, kun he jälleen sillalle kävelivät:\n\n-- Koetan rehellisesti tutkia itseäni, paljon olen sitä tehnyt\nnäinä vuosina. Jos tuntisin vilppiä sielussani, silloin...,\nniin, joka tapauksessa jää taas valittavakseni: Joko pukeutua\nentistä karkeampaan jouhipaitaan ja sulkeutua entistä syvemmälle\nyksinäisyyteen taikka erota pois luostarista ja elää tavallisena,\nsyntisenä ihmisenä ihmisten parissa.\n\nTuokion kuluttua hän kumminkin taas iloisemmin lisäsi:\n\n-- Mutta minusta tuntuu, että tämä taisteluni ei käy enää ylivoimin\nraskaaksi. Olen jo ikäänkuin koevuoteni kestänyt. Rauhallisemmin nyt\nsieluni kamppailee.\n\nKalastavia poikasia katseleva yleisö oli tällävälin kääntänyt\nhuomionsa Aningaisten puolelle, josta kuului jytinää ja näkyi\npölypilvi. Keskustelevat hengenmiehetkin pysähtyivät katsomaan\nratsasjoukkoa, joka juuri lasketti Pyhän Pietarin sarkain ohi\nsillalle. Höyhensulat liehuivat hatuissa, päivänsäteet välähtivät\nherrojen hopeaisista pantasoljista ja helavöistä ja naisten\npitkät, raskaat liepeet lepattivat hevosten kylkiä vastaan.\nPeittosilmäiset havukat kyyröttivät asepalvelijain olkapäillä, ja\nnäiden satuloista roikkuili kahta puolta kaadettu riista. Turussa\nvierailevain ylimysten metsästysseura palasi näet pyyntiretkeltä.\nSiihen kuuluvista aatelisherroista tervehtivät monet ohi ajaessaan\nprioria, jolle myöskin nuo notkeavartaloiset naiset ystävällisesti\nnyökäyttivät päätään. Seurue näkyi ajavan torin yli Saunakadulle,\nmissä Yläneen Flemingeillä oli kaupunkitalonsa.\n\n-- Keitä ylimyksiä ne olivat? kysyi Silta, hiukan ihmetellen\nystävänsä tuttavuuksia, mutta samalla muistaen, että tämä tietysti\njalosyntyisenä miehenä ja ripittäjänä joutui niissä piireissä\npaljonkin liikkumaan.\n\n-- Siinä oli Yläneen väkeä, Flemingejä ja Illejä. Minun onkin mentävä\ntuonne samaan taloon; olen sinne kutsuttu.\n\nMikko kiirehti Sillan mielestä, joka häntä torinreunaa pitkin\nsaatteli, melkein tarpeettomasti askeleitaan. Eräs noista naisista\noli varsinkin niin tuttavallisesti Mikkoa tervehtinyt, ettei Silta\nvoinut olla siitä toverilleen mainitsematta. Tämä hymähti hiukan\nkatkerasti:\n\n-- Varot, vanha epäilijä, ettei vain uudistuisi Hautasaaren tarina.\nEi, ystäväni! Kun silloin lemmenverkkoon lankesin, tunsin sen\nrajattomaksi onnettomuudekseni ja viheliäisyydekseni. Jos vielä\nverkkoon joutuisin, käsittäisin sen ehkä pelastuksekseni, -- ehkäpä\nse ratkaisisikin kaikki!\n\n-- Sinä tahdot olla ennenkaikkea ihminen, lausui Silta, nyt yhä\nparemmin ymmärtäen toverinsa.\n\n-- Luulen, että se on kutsumuksista korkein, vastasi Mikko,\nkiiruhtaen Saunakadunportista sisään.\n\nSilta jatkoi, ystävästään erottuaan, yksinäistä vaellustaan, kävellen\nsokkeloisen luostarikorttelin läpi, jossa kankeajalkaiset vuohet\nolivat laitumella ruohokatoilla ja rikkatunkiot seinänvierustoilla\nlemahtelivat. Hän jatkoi yhäti yksinäisiä, harmajia mietelmiään:\nMikko ystävä kykenee tekemään rohkeita, varmoja päätöksiä ja,\ntaisteltuaan ja kärsittyään, katkaisemaan ristiriitansa. Hän, Silta,\nvain ei kykene...\n\nRantakatu tuli vastaan ja sinne näkyivät nyt joutavat joukot\nsillalta tulvaavan..., kas, siinähän soluikin mereltä päin tuleva\nlaiva kokkapurjeen avulla verkalleen jokea ylöspäin, suuntautuen\nMustos-porvarin suureen aittalaituriin. Sitä riensivät ihmiset\nvastaanottamaan, ja Silta laskeutui tietysti toisten mukana\nlaiturille, -- olihan merkkitapaus aina, kun Turkuun saapui laiva.\n\nPian vinkui ankkurivitja ja laiva pysähtyi. Ranta-aitan kupeelta\nkatseli Silta, kuinka laivan peräpuolta vivuttiin laituriin,\njollaikaa jo ensimmäiset tervehdykset laivan ja rannan välillä\nhuudettiin. Tukholmasta kuului laiva tulevan... rauha on maassa...,\nTaalain kapina on asettunut, vehkeilevät piispat ovat vangitut...\nMutta merellä liikkuu taas Norbyn aluksia. Ahvenanmaalla oli kauhu\nollut suuri, sillä kaksi juutinlaivaa oli siellä äsken käynyt\nryöstämässä; pelolla oli loppumatka purjehdittu...\n\nTällaisia uutisia laivasta kerrottiin, ja kauhulla kuunteli\nväkijoukko noita viestejä juuttien lähentelemisestä. Mutta vielä\nkuuli Silta hiljaisen kuiskeen väkijoukossa:\n\n-- Arkkipiispa kuuluu olevan laivassa mukana.\n\n-- Tarkastusmatkallako?\n\n-- Ei, pakomatkalla, sanotaan...\n\n-- Eipähän, kuningashan hänet kuuluu Ruotsista karkoittaneen pois.\n\n-- Ne ovat kai taas niitä kerettiläisten vehkeitä, he kuuluvat\nsaaneen nuoren kuninkaan pauloihinsa.\n\n-- Kuka on kerettiläinen..., puhu taitavammin...!\n\nNiin kävi kuiske Mustosen sillalla, jossa kauan saatiin odottaa,\nkunnes suuri laiva oli varovasti laiturin kupeeseen hinattu. Todella\nsieltä nyt astuikin muiden matkustajain perästä pitkä, laiha, kalsean\nnäköinen prelaatti, piispanviitta hartioillaan. Sana arkkipiispan\ntulosta oli jo saatettu vaalipiispalle Erik Sveninpojalle, ja tämä\nnyt kiirehti, arkkiteiniksi äsken ylennetyn sihteerinsä, mestari\nGasparuksen, kanssa kirkonpäämiestä vastaanottamaan. He nousivat\nhetken kuluttua vieraineen vaikenevan väkijoukon välitse maihin ja\nhupenivat kadunkulmasta kaupunkiin.\n\n-- Mitä tästä kaikesta tulee? puheli Silta itsekseen katsellen,\nkuinka laivasta jo käytiin tavaroita purkamaan ja kuinka siellä\nkantaja-ammattikunnan jäsenet kiistelivät oikeuksistaan ja\nansioistaan. -- Maailmassa murtuu nyt jotakin, vanha särkyy, uutta\nluodaan. Olot kehittyvät nopeasti, siteitä kätkee, käsitteet\nmullistuvat; rohkeasti astuu uusi aika eteenpäin. Miksei siinä\nuskaltaisi mukana astua, silpaista poikki ennakkoluulot, --\nmiksen kerran voisi minäkin harpata yhden ainoan pienen askelen\narkailematta...?\n\nSe ajatus lämmitti rannasta yksin astelevaa kanunkia, mutta säikytti\nhäntä samassa. Ei, ei, muut uskaltavat, häneltä vain puuttuu tarmoa...\n\n\n\n\nXVI. KIRJE MARTTI-TOHTORILLE.\n\n\nPurjevenheessä, joka Ruissalon pohjoista salmea laski lehteväin\nrantain ohi kaupunkiin päin, istui Pietari Särkilahti silakkatynnyrin\npäällä ja luki pitkää, latinaista kirjettä. Sen hän oli kirjoittanut\nTaivassalossa ennen matkalle lähtöään, ja se oli menevä tohtori\nMartti Lutherille Wittenbergiin, -- vielä kertaan hän nyt punnitsi,\nettä siinä kaikki oli sanottu totuudenmukaisesti ja kerskumatta.\nPietari oli näet oppi-isälleen tehnyt selkoa tämän suomalaisten\noppilaiden ensimmäisistä yrityksistä puhdistetun opin levittämiseksi\nisänmaahansa, kertonut taisteluistaan ja vaikeuksistaan, kirkollisten\nmahtimiesten sitkeästä vastarinnasta ja nousevan nuorison kasvavasta\ninnostuksesta. Lopuksi oli hän kirjoittanut:\n\n\"Levottomuutta olen tuntenut mielessäni sen johdosta, että maallinen\nvalta on viime aikoina hyvin paljon puuttunut näihin kirkollisiin\nasioihin, tavallaan kyllä puhdistetun opin puolesta, mutta ilmeisessä\ntarkoituksessa käyttää liikettämme hankkiakseen itselleen aineellisia\netuja ja lisättyä valtaa. Pelkään, että asiamme aatteellisesti\nvakuuttava vaikutus sen kautta heikkenee ja usein tunnen\ntoivottomuutta huomatessani kylvämämme siemenen siten lankeavan\nväärään peltoon ja työmme jäävän ulkopuoliseksi...\"\n\nTätä kohtaa lukiessaan Pietari rypisti kulmakarvojaan. Hän ei ollut\nsiinä vielä kyllin voimakkaasti saanut selvitetyksi sitä, mistä hän\npyysi mestariltaan neuvoa, hän tahtoi tuota vielä parilla esimerkillä\nterästää...\n\nSillävälin oli venhe jo solunut linnanselälle, jossa korkeampana kävi\nsyyskesän kare, ja Pietari kätki kirjeen laukkuunsa, täydentääkseen\nsen sitten kotonaan. Hänen täytyi näet kaupunkiin saavuttuaan ensiksi\njoka tapauksessa suorittaa ne tehtävät, joita varten hän nyt oli\nmatkalle lähtenyt. Turussa vierailevat suomalaiset valtaneuvokset\nolivat nimittäin tahtoneet neuvotella kirkon esimiesten ja\nkapitulinjäsenten kanssa eräistä maakuntaa koskevista asioista, ja\nsellaista neuvottelua varten olivat maallaolevat kapitulin jäsenetkin\nnyt kutsutut Turkuun.\n\nJo saavuttiin loivarantaiseen jokeen, jota tavara-aitat ja laiturit\npiirittivät, mutta josta nyt liike oli huvennut vähiin. Venhe laski\nporvari Erik Skalmin siltaan, -- tämäkin entisen vilkkaan hyörinän\nkeskus oli nyt vallan hiljainen. Ei näkynyt kauppa käyvän... Autio\noli pihakin, jonka poikki Pietari astui lankomiehensä tupaan sen\npikkupirtin ohi, missä hän oli asunut ensi kuukautensa ulkomailta\npalattuaan... Hänen välinsä tähän sukulaistaloon olivat senjälkeen\nolleet kankeanlaiset, mutta Pietari tiesi kuitenkin lankomiehensä\njo katuneen sitä silloista menettelyään ja Martha-sisar oli usein\nkäynyt Margareetan luona tuomassa milloin leipäjuuston, milloin\nlampaanlavan. Sovinnon miehenä astui siis Pietari nyt suureen\narkitupaan, huudahtaen jo ovelta:\n\n-- Terve taloon! Onko sinulla, Martha, antaa matkamiehelle vähän\nmurkinata? Kotonani ei ole nyt mitään, ja merimatka antoi hyvän nälän.\n\n-- Onhan toki, vaikkeivät varat enää entiset olekaan, lausui emäntä,\nrientäen iloisena veljeään tervehtimään.\n\n-- Ei tarvitakaan kuin vähän leipää ja särvintä. Viimein, kun tästä\ntalosta lähdimme, ei meillä ollut kuin pivollinen kuivia papuja.\n\n-- Älä puhukaan siitä...\n\nSisar punastui muistellessaan noita menneitä tapahtumia. Mutta\nsamassa tuli jo lankomieskin vierasta tervetulleeksi lausumaan,\nkysyen:\n\n-- Yksinkö olet nyt Taivassalosta palannut?\n\n-- Yksin, perheeni tulee myöhemmin. Minun oli kiirehdittävä tänne\npiispojen puheille.\n\n-- Piispojen?\n\n-- Niin, niitä on nyt täällä useampia. Älä sentään säikähdä,\nlankomies, nyt ei liene kysymys minun erottamisestani. -- Mutta\nsinullahan on täällä muitakin vieraita.\n\nPietari ei ollut heti huomannutkaan, että vieraita istui Erik\nSkalmin sisemmässä tuvassa; ateriaa odotellessaan meni hän nyt\nniitäkin tervehtimään. Sillä miehet olivat hänelle tuttua väkeä,\nTurun rantaporvareita, Härkä-Heikki, Hannu Kultaseppä ja pari\nmuuta suomalaista, -- suomalainen porvarisaines olikin nyt Turussa\nvoitolla, saksalaiset kun pitkällisen vainon aikana olivat huvenneet\nparemmille markkinoille. Yhtä vain joukosta, erästä kylmäkatseista,\nrotevaa miestä, joka istui siinä saksalaisessa porvarinpuvussa, mutta\npuhui suomea niinkuin toisetkin, ei Pietari tuntenut, vaikka oli\ntunnustelevinaan.\n\n-- Teillä taitaa olla kauppa-asioita keskenänne, virkkoi hän\ntervehdittyään rahille istahtaen. -- Jutelkaa vapaasti!\n\n-- Puhumme tässä näistä vaikeista ajoista, selitti Skalm hiukan\nhämillään.\n\n-- Sota-aikain perut taitavat teitä vielä painostaa.\n\n-- Toivottomiksi tekevät, vakuutti Härkä-Heikki. -- Rauha on\nolevinaan maassa, pellot onkin taas kynnetty ja karjaa on hankittu,\neläminen rupeaisi menemään entistä latuaan. Mutta meillä porvareilla\non hätä: Kauppaa et saa käyntiin, et alkuunkaan!\n\n-- Merirosvojen vuoksiko? uteli Pietari.\n\n-- Niin, et pääse purjehtimaan, et tavaroita myymään eikä ostamaan.\nJos merelle yrität, vievät Norbyn kaapparit laivasi ja tavarasi, ehkä\nhenkesikin. Jos et yritä, kuolet nälkään.\n\nTaaskin äsken olivat juutit ryöstäneet erään turkulaisen laivan,\nvaikkei se pyrkinytkään Rääveliä edemmäs, niin kertoivat koossaolevat\nporvarit. Useimmat Turun laivat eivät senvuoksi olleet tänä suvena\nmerelle lähteneetkään, happanevat vain satamassa. Toisten porvarien\noli jo täytynyt sulkea luukkupuotinsakin.\n\n-- Pitäisi tässä siis jotakin yrittää, virkkoi Hannu-porvari, vetäen\nesille hihansa alle kätkemänsä paperin.\n\n-- Niin, ehkä laitamme nyt sen kauppakirjan lopullisesti valmiiksi,\nvirkkoi hiukan kärsimättömänä tuo pöydän takana istuva vieras,\ntarjoten Hannulle hanhensulkaa. Hannu katsoi silloin asiakseen hiukan\nselittää Pietarille:\n\n-- Tämä Luukas on meille antanut hyvän neuvon..., vaikka se on kyllä\nvielä vähän salainen asia.\n\nVieras iski Hannulle pöydän takaa varoittavasti silmää ja viittasi\nmaltitonna sormellaan, mihin hänen olisi puumerkkinsä pistettävä.\nMutta Hannu Kultaseppä, jolla jo oli sulka kädessään, oli tottunut\npitämään Pietaria luotettavana miehenä ja otti noista silmäniskuista\nhuolimatta tälle vielä tarkemmin kertoakseen, mistä oli kysymys.\n\nTarkoitus oli pyrkiä edes sellaisiin siedettäviin oloihin, joissa\nelivät eräät toiset Itämeren kaupungit, ne kun olivat tehneet\nsopimuksen Sören Norbyn kanssa, saadakseen vapaasti merillä\npurjehtia. Maksoivat vähän Sörenille, joka siitä oli antanut\nheille vapaapassin, -- kenellä sellainen oli, sen laskivat merillä\nisännöivät juutit hätyyttämättä menemään. Nyt oli tämä asiamies\ntehnyt Norbyn puolesta Turun porvareille samanlaisen tarjouksen.\n\n-- Että siis hänelle veron maksatte? kyseli Pietari.\n\n-- Ei edes veroakaan ole tarvis maksaa, selitti Härkä-Heikki\nhyvillään. -- Tehdään vain tällainen sopimuskirja...\n\n-- Millainen...?\n\nHannu Kultaseppä ojensi nyt Pietarille pergamentin, jonka alle Erik\nSkalm ja Härkä-Heikki jo olivat piirtäneet puumerkkinsä ja johon\nHannu juuri oli panemaisillaan variksenjalkansa. Pietari katsoi: Se\noli tanskaksi kirjoitettu sopimus, ja siinä takasi todellakin Sören\nNorby Turun porvareille vapaan purjehdusoikeuden koko Itämerellä,\nlupasipa heidän laivojaan kaikilta ahdistajilta puolustaakin,\nehdolla, että porvarit tunnustavat Kristian-kuninkaan läänittäneen\nhänelle, Norbylle, Turun, Raaseporin, Hämeen ja Kokemäen linnat...\n\nPietari hypähti pystyyn ja kääntyi melkein harmistuneena lankonsa ja\nHärkä-Heikin puoleen:\n\n-- Oletteko lukeneet tämän kirjan, jonka alle olette puumerkkinne\npanneet?\n\n-- Luki sen meille herra Luukas äsken.\n\n-- Herra Luukas! -- Pietari kaivoi muistinsa komeroita, pääsemättä\nvieläkään selville, missä hän oli nähnyt tuon jättiläisen, joka nyt\npunakkana Skalmille selitteli, että jos tässä vielä käydään turhia\njaarittelemaan, niin hän purkaa koko asian, ja silloin vasta juutit\nkostavat. -- Mitä luulette tämän sopimuksen sisältävän? tiukkasi\nPietari.\n\n-- Että sen nojalla saamme purjehtia Lyypekissä ja Rostockissa ja\nmissä tahdomme yhtä turvallisesti kuin tässä linnanselällä, selitti\nSkalm, hänkin jo vähän kärsimättömänä.\n\n-- Ehdolla, että tunnustatte Norbyn tämän maan herraksi, torui\nPietari. -- Miksei kääntynyt tämä Luukas edes pormestarien\npuoleen...? Noinko vain aiotte luopua Kustaa kuninkaasta!\n\n-- Eihän me siihen puututa, ei kautta Maarian! huudahti Härkä-Heikki\nmelkein hätääntyneenä. -- Ne läänivälinsä saa Sören itse selittää\nkuninkaan kanssa.\n\n-- Mehän vain tahdomme päästä purjehtimaan, lisäsi Erik Skalm, joskin\njo vähän hämillään.\n\nMutta Pietarin sieraimet laajenivat, kun hän puhui:\n\n-- Tällä välikirjalla te purjehditte suoraan hirsipuuhun. Ettekö\nkäsitä, että tällä kirjalla taas kutsutte maahan juutit, jotka ovat\nteidät paljaiksi ryöstäneet, ettekö muista edes omaa riemuanne, kun\nErik Fleming heidät vihdoin kolme vuotta sitten täältä karkoitti?\nNiidenkö liittoon nyt lähtisitte, hyvät ystävät...!\n\nPietari repäsi ällistyneen lankonsa nenän edessä pergamentin kahtia\nja jatkoi:\n\n-- Ja mikä Luukas se on, joka teitä viettelee laillista esivaltaanne\nvastaan...?\n\nHän kääntyi pöydän takana istuneeseen vieraaseen päin. Mutta Luukas\noli poissa, hän oli livistänyt sillaikaa, kun Pietari lankoaan torui.\n\n-- Mihin se joutui? ihmettelivät kauppiaat, käyden jo perin\nrauhattomina häntä katsomaan toisestakin tuvasta.\n\n-- Vierastako etsitte, kyseli Martta-rouva. -- Hän meni juuri ulos.\nMutta sinulle, Pietari, on nyt kalaa ja leipää pöydässä...\n\nPietari nauroi noiden petkutettujen porvarien noloutta: nyt he vasta\noivalsivat, mikä vieras oli ollut miehiään.\n\n-- Taisi olla kavala konna! huudahti Härkä-Heikki tukkaansa\nneuvottomana raapien. -- Meille hän tarinoi hyvänä miehenä tämän\npitkää...\n\n-- Iskarjot se oli koko mies..., ei lukenut meille oikein sitä\nvälikirjaa, tuskaili Hannu Kultaseppä. -- Mutta hänen tuumansa meitä\nviehätti...\n\nPorvarien päivitellessä ja itse aamiaista pureskellessaan muisteli\nPietari yhä tiukempaan, missä hän tuon miehen oli nähnyt, ja rupesi\nvihdoin kyselemään, onko hän oikein suomalainen...\n\n-- Olihan se aikoinaan täällä teininäkin, suomalainen mies se on,\nkertoi Heikki kuin puolustautuen. -- Sitten oli hän juuttien aikana\nlinnassa tykkimestarina...\n\nSilloin Pietarille aukesi muisto ja hän keskeytti Heikin tarinan:\n\n-- Jo tiedän, sama jättiläinen taisteli juuttien riveissä silloinkin,\nkun Erik Fleming heiltä valloitti Turun, hän juuri siltaa\nsytytteli... Mokoman kanssa menitte kauppoihin...!\n\nYhä nolommiksi kävivät porvarit, koettaen aina vain uudestaan\nselitellä, että pitihän yrittää jotakin, kun eläminen kuivuu\nkokonaan perheiltä ja lapsiltakin. Mutta Pietari neuvoi heitä\nesittämään hätänsä ja huolensa kuninkaalle ja ensi töikseen kertomaan\navonaisesti kuninkaan linnanvoudille, minkälainen mies täällä liikkuu.\n\nMelkein säälien jätti hän porvarit Skalmin tupaan huoliaan hautomaan,\nkiirehtiäkseen itse piispalaan. Sinne kävellessään hän yhä ajatteli\nheidän vaikeuksiaan ja maassa vielä vallitsevaa sekasortoista\ntilaa. Edesmenneiden uniooni-aikain käsityksetkin vaikuttavat vielä\npaljon ihmisiin, jotka eivät ole ehtineet kokonaan sulautua uuteen\njärjestykseen. Eipä liene helppo sen kuninkaan tehtävä, jonka on\nkoetettava asettaa kuluneen, pitkän särkymisajan kuohunta, tyydyttää\nköyhtyneen väestön erilaiset elintarpeet ja luoda järjestystä\nhämmennykseen. Vanhat olot ja käsitykset taistelevat häntä vastaan\nja toisaalta repivät häntä uuden ajan virtaukset... Esivalta, joka\nnäissä oloissa rakentelee valtakuntaa pystyyn, se tarvitsee tukea, --\nehkei sen pyrintöjä olekaan kovin ankarasti arvosteltava...\n\nNiin tuumi Pietari kävellessään tuomiokirkon ohi piispalaan.\nTämä suuri, korkea, linnan tapaan rakennettu talo, joka Pietarin\npoikavuosina oli kaupungin arvokkain koristus, mutta joka nyt\njuuttien hävityksen jäljiltä oli rappeuksissa, se veti hänen\nmietteensä taas menneisiin muistoihin. Usein oli hän poikana\njuossut täällä isänsä asioilla piispa Maunu Särkilahden luona,\njoka toimekas turkulainen prelaatti hänet sitten olikin opastanut\npapilliselle uralle. Harvemmin oli hän käynyt piispalassa hiljaisen\nja umpimielisen Lauri Suurpään aikana, jolloin noissa kajahtavissa\nholvirappusissa täytyi varpaillaan kulkea, mutta nuorena vikariona\noli hän vuosittain ollut mukana maallista makeutta rakastavan\nJohannes Olavinpojan piispankemuissa, joissa viini vuosi virtana.\nTässä talossa oli hän vihdoin Kurki-piispalta saanut evästyksensä,\nkun hän ensi kerran matkusti ulkomaille maisterinarvoa hankkimaan...\nKuin ruhtinaanlinnassa elettiin täällä silloin: sotilasvahti seisoi\nportilla yöt päivät, vaakunapukuiset palvelijat vastaanottivat\ntulijan ja kirkkaasti valaistuissa, tuohuksilta tuoksahtavissa\netuhuoneissa tiedusteli päivystävä kotipappi käymämiesten asioita,\nennenkuin hän laski heidät piispan puheille, joka kuin kuningas\njakeli armoaan taikka nuhteitaan...\n\nVartioimatta oli nyt avonainen portti, ja holvikäytävissä ja\netuhuoneissa lemahti asumattomuuden homeinen kosteus. Suurin osa\ntaloa oli näet autiona, ja vain pieni lamppu paloi niiden parin\nhuoneen eteisessä, jotka Erik Sveninpoika oli laitattanut itselleen\nauttavasti asuttavaan kuntoon, -- nukkavieru suntio vastaanotti\nsiellä nyt saapuvat vieraat.\n\nPietarin tullessa olivat jo useimmat kirkon ylipapit koolla,\npuhutellen vaalipiispan luona vierailevaa Upsalan arkkipiispaa,\njoka istui kunniapaikalla pöydän päässä. Nuorimpana kanunkina, joka\nlisäksi tiesi olevansa vailla mahtavampain suosiota, istahti Pietari\nvanhan, tilaisuutta varten siistityn kokoussalin varjoisimpaan\nnurkkaan, sieltä kuunnellakseen käsittelyjen menoa. Mutta tulipa\nisäntä, pieni ja huolestuneen näköinen Erik-piispa, -- joka vuosi\nsitten oli ollut valmis julistamaan Pietarin pannaan -- häntä\nsinnekin puhuttelemaan, ikäänkuin osoittaakseen, ettei hän kanna\nmitään henkilökohtaista kaunaa.\n\n-- Huonot ovat nyt viestit joka taholta, valitti piispa otsa\npoimuissa.\n\n-- Niin, vihollislaivojakin kuuluu taas vesillämme liikkuvan, virkkoi\nPietari.\n\n-- Vihollislaivoja vesillä ja sekasortoa maissa! huoahti pieni mies.\n-- Piispa Johannes osaa siitä paljon kertoa. Tänne tulevat tänään\nvaltaneuvoksetkin neuvottelemaan, taikka oikeammin, Erik Fleming\njuuri on tahtonutkin neuvotella kapitulinjäsenten kanssa.\n\nTapana oli uniooniajoilta asti, että Turun linnanherrat ja ne\nsuomalaiset ylimykset, joilla oli valtaneuvoksen arvo, keskustelivat\nmaan tärkeimmistä asioista piispan ja tuomiokapitulin kanssa, jotka\nsiten tulivat ottaneeksi osaa Suomen maalliseenkin hallintoon,\nmikä edesmenneinä aikoina paljon suuremmassakin määrin oli ollut\nkirkon esimiesten huolena. Näitä hallintoasioita varten oltiin\nnytkin koolla, mutta eräät niihin punoutuneet kirkolliset kysymykset\nnäkyivät aluksi enimmän kiinnittävän keskustelijain huomion.\n\nArkkipiispa kuului äskensaapuneille prelaateille pöydän luona juuri\nselittävän virka-asemansa tuskastuttavaa tukaluutta.\n\n-- Emme suinkaan ole Upsalassa asettuneet näitä uusia vaatimuksia\njyrkästi torjumaan, puhui hän kuin puolustautuen. -- Päinvastoin,\nonhan kirkossa korjaamisen varaa. Olemme siten ottaneet käytäntöön\nkansankieliset saarnat, olemme rangaisseet taitamattomia ja huonosti\neläviä pappeja, olemme ryhtyneet raamattua ruotsintamaan, että\nsitä maallikotkin voisivat lukea, niinkuin nyt vaaditaan, olemme\nvapaaehtoisesti luopuneet isoista osista tulojamme, -- lyhyesti,\nolemmehan mukautuneet, missä suinkin olemme voineet.\n\n-- Ehkä liiaksikin, virkkoi tuima tuomiorovasti Hannu Pietarinpoika\nväliin. -- Vaatimukset siitä vain kasvavat, niin käy täälläkin.\n\n-- Ehkä liiaksikin, myönsi arkkipiispa. -- Mutta kaikkeenhan emme\nvoi suostua, sellaiseen, mikä sotii kanoonista lakia vastaan, kuten\npappien naimiseen taikka sielumessujen poistamiseen. Ja kirkon\nomaisuutta ei meillä ole oikeus luovuttaa...\n\n-- Siinäpä se juuri onkin vaikeuksien ydin, valitteli Erik\nSveninpoika. -- Siitä olemme täälläkin pahemmassa kuin pulassa.\n\n-- Mutta jos potkimme vastaan, saamme pian itse potkun, jatkoi\narkkipiispa, käyden kertomaan omia onnettomuuksiaan. -- Minä olen\njo monta aikaa ollut poissa Upsalasta, ja nyt minut lähetetään\nMoskovaan. Mitä minä Moskovassa teen? Kyllähän te Suomen miehet\nparemmin kuin minä, joka olen puolen ikääni asunut Roomassa,\ntunnette ne täkäläiset rajariidat ja rajasopimukset, joista siellä\nolisi neuvoteltava. Ei, minut on yksinkertaisesti karkoitettu pois\nhiippakunnastani, ja samoin käy lopulta kaikille, jotka koettavat\npysyä katoolisen kirkon perustuksilla. Mutta nykyisissä oloissa\ntunnen karkoitukseni vapautuksekseni, -- tuskinpa enää yritänkään\npalata hiippakuntaani, vaan palaan sen sijaan minulle rakkaisiin\nkirjoitustöihini.\n\nNäin kertoi katkeroituneena Ruotsin ylipaimen, ja alakuloisina, kukin\nomaa kohtaloaan ajatellen, sitä Suomen kirkon pääpapit kuuntelivat.\nKuninkaan nimeä ei mainittu, mutta jokainen tiesi, että häneen\nsyytökset kohdistuivat; hän oli häikäilemättömyydellään ja tarmollaan\nlyönyt lamaan kirkon mahtavat mahtimiehet, hänen ymmärrettiin ajavan\nyhtaikaa kuningasvallan ja luterilaisuuden asiaa, ja siitä olivat\nhänelle mielet karvaat.\n\nKeskustelut pöydän luona keskeytyivät, kun maallikkoherratkin jo\nrupesivat kertymään piispan kokoushuoneeseen. Valtaneuvoksia oli nyt\nSuomessa useita. Fleming-veljekset, Erik ja Ivar, nauttivat Suomen\nvapauttajina tanskalaisvallasta sekä kansan suosiota että kuninkaan\nsuurta luottamusta. Vanhaksi ja raihnaiseksi oli jo käynyt Knuutti\nJuhonpoika, Laukon herra, joka saapui yhdessä Fleming-veljesten\nkanssa piispalaan. Tyyni ja tasainen hämäläinen, Björn Klaunpoika,\nLepaan herra, tuli Turunlinnan käskynhaltijan Jöns Westgöten\nseurassa; viimemainittu kuului kyllä Ruotsin pikkuaatelistoon, ollen\näskeisen vapautussodan luoma nousukas, mutta hän oli kuninkaan\nluottamusmies ja kantoi sellaisena suurmiesten parvessakin päänsä\nkorkealla. Saapuipa kokoukseen uuden tuomiorovastin velipuolikin,\nPietari Fleming, Friskalan herra, jonka tuonnaista murhaavaa\nmellastusta ei enää kukaan muistellut. Johtavana miehenä oli\nnuoremmuudestaan huolimatta kuitenkin ilmeisesti Erik Fleming, joka\nitsetietoisena istahtikin seinustapenkille, arkkipiispan viereen, ja\nrupesi tämän kanssa leikillisesti tarinoimaan:\n\n-- Mekö siis yhdessä nyt lähdemme Moskovaan tuon tuiman\nsuuriruhtinaan pakinoille. Arveletteko, että meillä on entinen\nnahkamme jäljellä sieltä palatessamme?\n\n-- Mieluisinta olisi ehkä lähettäjilleni, jos sinne minulta jäisi\npääkin, vastasi Johannes Magni katkerasti.\n\n-- Ei, päättöminä me emme sieltä palaa. Mutta mitä me nyt siis\nsuuriruhtinaalle esitämme ja mitä häneltä vaadimme..., niin, juuri\nsiitä on meidän tänään kaikkien yhdessä neuvoteltava.\n\nKotvan ajan koski nyt neuvottelu piispansalissa niitä riidanalaisia\nrajajuttuja, joista Erik-herralla oli kuninkaalta saamiaan\nasiakirjoja mukanaan, sekä Savon ja Pohjanmaan miesten kahakoita\nrajantakaisia karjalaisia vastaan, joista olisi lisätietoja tarvittu.\nMutta pian poikkesi taas tarina niiden kirkollisten kysymysten\naloille, jotka mieliä yleisimmin jännittivät. Moskovan-lähetystön\nkustannukset oli aina kitsas kuningas määrännyt Turun tuomiokapitulin\nsuoritettavaksi, ja siitä syntyi myrsky.\n\n-- Mitä varoja meillä on siihen käytettäviksi? ruikutti Erik\nSveninpoika haikeasti. -- Valtakunnan tarpeisiin ja Lyypekin velan\nmaksuun on täältä jo peritty ja viety kaikki, mikä suinkin on\nsaatu irti. Nytkin kannetaan ruunulle kaksi kolmannesta kirkon\nkymmenyksistä, kuten Jöns-herra hyvin tietää, -- kysyn, mitä jää\nmeille jäljelle edes kirkkoa täällä ylläpitääksemme?\n\nPöydän ympärillä istuvain prelaattien kasvot olivat käyneet\nerittäin ilmeikkäiksi, kaikilla näytti olevan tästä asiasta jotakin\nsanottavana.\n\n-- Minun poloisen tehtäväksi on kuningas määrännyt tuomiokirkon\nverottamisen, huokaili vallan masentuneena mestari Gasparus, joka\ntunsi tämän käskyn häntä, paavinkirkon oikeuksien uskollisinta\naseenkantajaa, aivan henkilökohtaisesti loukkaavan.\n\n-- Emme voi yksityisestikään saada enää mitään kokoon, säesti Hannus\nPietarinpoika sangen harmajana. -- Minunkin on maksettava kuninkaalle\n200 markkaa nimityksestäni, vaikka siihen tuskin tuomiorovastin kapat\nenää riittävätkään.\n\nSyvemmin kuin tämän rahallisen vahingon tunsi uusi tuomiorovasti\nkuitenkin sen häpeän, että häntä, kirkon ensimmäistä prelaattia,\noli ikäänkuin sakotettu siitä, että hän oli tälle paikalle tullut\nkuninkaan luvatta. Kustaa Vaasa oli näet kirjeessä ankarasti\nmoittinut Turun tuomiokapitulia, joka oli hänelle ilmoittamatta\ntoimittanut tuomiorovastinvaalin; ja vaikka hän olisikin sen vaalin\nvoinut kumota, -- niin hän oli kirjoittanut --, oli hän sen kuitenkin\njättänyt voimaan mainitulla rahallisella ehdolla -- kuin armosta!\n\n-- Eikä ole piispantuloistakaan mitään liikenevää, vakuutti\nvaalipiispa edelleen. -- Sekin vähä, mikä jää ruunulta jäljelle, on\ntäällä vielä jaettava kahtia -- niinkuin valtakin!\n\nHän heitti halveksuvan silmäyksen pöydän toisessa päässä istuvaan\nvihkipiispaan. Tämä yritti vastata, mutta Jaakko Vennä, joka oli\nasettunut prelaattien joukkoon, ehtikin ennen häntä ja kävi surkealla\näänellä valittamaan:\n\n-- Kovat ajat -- kuinka kävi nyt äsken Uudenkuorin\npalkkatulojenkin...? Minä olen kynitty mies!\n\nPietari myhähti nurkassaan. Hullusti oli todella viime aikoina käynyt\nsuuriin menoihin tottuneen Jaakon. Setä oli määrännyt melkein koko\nomaisuutensa kirkollisiin tarkoituksiin. Kun sitten kuningas puuttui\ntähän testamenttiasiaan, epäilivät monet, että siinä olivat Jaakon\nsormet mukana. Mutta jos hän oli toivonut kuninkaan avulla saavansa\nsedänperintöjä, oli hän pahasti pettynyt, sillä kuningas oli vain\nkäskenyt lohkaista osan tuomiorovastin varoista -- hänelle itselleen,\nkuninkaalle. Ja nyt oli kaiken lisäksi tuo satoisa Uudenkuorin\nprebenda ilman muuta sekin siepattu Jaakon käsistä ja peruutettu\nruunulle. Nuori Vennä oli kyllä sen sijaan saanut toisen viran,\nhänestä oli tullut kaupunginpappi, curatus urbis, joka oli lihava\npala sekin, mutta kuitenkin puolta laihempi. Tosiaankin, sen saattoi\nymmärtää, että Jaakko puhui murtuneella äänellä...\n\nValituksia sateli yhä joka puolelta pöytää. Pappilat olivat jääneet\nkorjaamatta, linnanväki niitti Pyhän Henrikin vainioita...! Vihdoin\nomasta nöyryytyksestään katkeroitunut arkkipiispa ikäänkuin kokosi\nkaiken huoneessa olevan haikeuden ja kaiken hengellisen suuttumuksen\nyhteen, ojentautuen yhtäkkiä seisomaan täysmittaiseen pituuteensa ja\nkysyen kumeasti:\n\n-- Voitteko te tätä kaikkea kestää, voidaanko siihen lopultakin\nalistua?\n\n-- Niin, voidaanko! vastasi kaiku joka taholta.\n\nAsia oli tosiaankin vakava. Tuo sama kysymys tehtiin näihin aikoihin\nilmeisesti Ruotsin valtakunnan monella kulmalla. Paavillisen kirkon\npäämiehet oivalsivat hyvin, että nämä ilmiöt yhteensä muodostuivat\nsille ja heille kaikille olemassaolon kysymykseksi. He näkivät, että\ntämän aineellisenkin voimansiirron kautta liukui valta ja vaikutus\nheiltä maalliselle vallalle ja että tämä tappio samalla merkitsi\nluterilaisuuden edistymistä.\n\n-- Omnia ruunt in pejus, olot pahenevat joka alalla, huoahti Arvid\nLillekin, joka jo väsähtäneenä oli aikonut erota prelaatinpaikastaan,\nmutta näiden oireiden vuoksi päätti pysyä virassaan, ikäänkuin\nasemata puolustaakseen.\n\nMutta nuo oireet eivät huolettaneet ainoastaan paavillista papistoa,\njonka valtaa ne uhkasivat. Pietari Särkilahti punnitsi nurkassaan\ntarkoin prelaattien koskettelemia ilmiöitä, samoja, joista hän äsken\noli niin levotonna kysellyt oppi-isältään neuvoja. Kun kuningas\nsekausi kirkon asioihin, purki testamentteja ja möi prelaatinpaikkoja\nsamoin kuin paavi, kävi kansa epäluuloiseksi ja ynseäksi uutta\njärjestystä kohtaan. Siitä oli jo oireita nähty. Puhdistetun opin\nhenkeä oli siihen näissä oloissa vaikea valaa. Siksi oli uuden opin\nlevittäjäin yhtä arkaillen, joskin päinvastaiselta kannalta kuin\nprelaattien, suhtauduttava tuohon maallisen vallan sille tarjoamaan\napuun. Mutta sittenkin Pietarista tuntui, että hänen äskeiset\nepäilyksensä nyt piispalan salissa rupesivat haihtumaan.\n\nSiellä keskustelu yhä kuumeni. Muistutettiin, että ne kapinat, joita\neri tahoilla Ruotsissa äsken oli puhjennut, olivat isoksi osaksi\njuuri tällaisista kirkkoa polkevista syistä syttyneet.\n\n-- Taalalaiset kuuluvat panevan ehdoksi aseista luopumiselleen\nsenkin, että ken lauvantaisin syö lihaa, se on hirtettävä, kertoi\nGasparus. -- Nuo talonpojat käsittävät vaistomaisesti asian ytimen.\n\n-- Ja todellakin, missä olisikaan alistumisen raja, jos tuohon\nkaikkeen suostuttaisiin, kysyi tuomiorovasti Hannus ankarana.\n\nMutta vihkipiispa Vincentius, joka ei äsken saanut sananvuoroa\nja joka sitten ainoastaan vaillinaisesti oli voinut seurata yhä\nkiihtyvää, ruotsiksi käyvää keskustelua -- Erik Sveninpoika ja\narkkipiispa eivät näet ymmärtäneet suomea ja maallikkoherrat taas\neivät latinaa --, hän kumartui nyt pöydän yli tuomiorovastin puoleen\nja kyseli:\n\n-- Kuinka oikein tarkoitat, Johannes Petri? Ettäkö et maksaisikaan\nkuninkaalle niitä kahtasataa sakkomarkkaa?\n\nJa kun tuomiorovasti ei ollenkaan puuttunut tähän hänelle ikävään\nasiaan, jatkoi vihkipiispa vallan kauhistuneena:\n\n-- Ettäkö niskoittelisimme kuningas Kustaata vastaan, rupeaisimme\nkapinoimaan?\n\n-- Ei, ei, tokaisi nyt tuomiorovasti kärttyisästi, silmäillen sivulta\nWestgöteen, jonka läsnäolo keskustelun kuumuudessa oli monelta\nunhoittunut. -- Tietysti minä maksan.\n\nVincentius kääntyi silloin piispallisen virkatoverinsa puoleen:\n\n-- Ja Erik Sveninpoika maksaa myöskin...?\n\nVaalipiispa ihan hätkähti, hän ei suinkaan aikonut ruveta\nsotakannalle ankaraa kuningasta vastaan, ja virkkoi kiireesti:\n\n-- Luonnollisesti, eihän siitä ole kysymys... Salissa syntyi pieni\nhiljaisuus. Mistä siis oli oikeastaan kysymys, mistä oli kiivastuttu\nja uhmailtu?\n\nSilloin harvapuheinen, jäykkä valtaneuvos Erik Fleming koroitti\näänensä arkkipiispan viereltä ja virkkoi harvakseen:\n\n-- Tietysti te noudatatte kuninkaanmääräyksiä. Ne tuottavat teille,\nniinkuin monelle muulle, vaikeuksia, pettymyksiä ja huolia; uuden\njärjestyksen luominen vaatii paljon muutoksia ja paljon varoja,\nniinkuin se on paljon vertakin vaatinut. Mutta Kustaa Vaasa on\nnyt valtakunnassa ainoa mies, joka voi järjestyksen luoda ja\nkoota revityn maan eheäksi. Olen paavillisen kirkon uskollinen\npoika minäkin, mutta se asia ei saa jäähdyttää uskollisuuttani\nkuninkaaseen. Meidän on kaikkien häntä toteltava, ei auta, ja\ntuettavakin. Minun ei tee mieleni lähteä Moskovaan ja olen siitä\ntehtävästä pyytänyt päästä; mutta hän käskee, minä matkustan,\nja arkkipiispa matkustaa myös. Teidän ei tekisi mielenne maksaa\nkuninkaalle kymmenyksiänne, kappojanne eikä penninkejänne, mutta\nhän käskee ja te maksatte. Hänen on vastattava valtakunnasta meidän\nkaikkien puolesta, siksi hänen täytyy saada meitä käskeä.\n\nJuro aatelismies puhui rauhallisesti ja vakuuttavasti. Napisevat\nprelaatit vaikenivat hiukan noloina oivaltaen, ettei siinä todella\nollut muuta tehtävätä kuin maksaa pois, ja itsekseen koetti kukin\nlohduttautua sillä tiedollaan, että jäihän sentään tuloja loppujen\nlopuksi vielä joku määrä heillekin. Värähtämättömin kasvoin otti\ntuima tuomiorovasti taskustaan pötkyn kalmusjuurta ja haukkasi siitä\npalan, -- se oli hyvää kiihtymystä vastaan --, ja talttuvasti huoahti\nJaakko Vennä, kaiketi velkojiaan ajatellen. Pitkänhuiskea arkkipiispa\nkietaisi kauhtanansa liepeet tiukemmin pitkille sääriluilleen,\nikäänkuin joka tapauksessa säilyttääkseen kaiken arvokkuutensa.\n\nSillävälin oli kokoussalissa taas käyty käsiksi noihin kiireellisiin\nrajanselvityksiin ja Moskovan lähetystön edessäolevaan matkaan,\n-- jonka kustannukset lopulta kuitenkin olivat kapitulin varoista\nmaksettavat. Mutta nurkastaan tähysteli Pietari Särkilahti pitkään ja\nmiettiväisenä Erik Flemingiä ja päätteli itsekseen:\n\n-- Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja varmasti, -- siinä on kyllä\nsittenkin totta! Kuninkaan on taisteltava voittaakseen särkymyksen,\nhäntä ajaa välttämättömyys... Meidän on sillävälin vain muokattava\nmaata sitä syvemmältä, päästäksemme kerran me voittamaan ihmisten\nsydämet!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä myöhemmin istui Särkilahti taas omassa tuvassaan\nTurun luostarikorttelissa työpöytänsä ääressä. Hänen vaimonsa ja\nlapsensa olivat jo hekin palanneet Taivassalosta ja hommailivat nyt\nsiellä ovensuussa, -- Margareeta tuntui käristävän kylkisilavaa\npäivälliseksi, sillä aikaa kun nauriit tuhassa hautuivat. Tyttö takoi\nateriaa odottaen lusikalla perhepöydän reunaa, ja avoimesta ovesta\npaistava syyskesän päivä kultasi hänen keltaiset kutrinsa. Pietari\nkatseli tuvan perältä, työstään leväten, noita rakkaimpiansa. Eipähän\nollut onnistunut prelaattien yritys julistaa hänen kultatukkaansa\näpäräksi, -- nyt niitä sakkorahoja ei enää kukaan vaadikaan! Ja hänen\nvaimoaan kunnioittavat jo kaikki naapurit hänen oikeana, aviollisena\nemäntänään.\n\nOnnellinen oli hänellä koti. Ja työala oli suuri ja satoisa. Kun\nvain voimat kestäisivät puskea taas uuden talven..., se rinta, se\nrinta...! Siitä päivästä asti, jolloin Pietari ensi verensyöksynsä\nsai, oli se häntä heikontanut enemmän kuin hän uskalsi omilleen ja\nystävilleen tunnustaakaan. Usein hän tunsi itsensä väsyneeksi, eihän\nhänen ennen tarvinnut näin työnsä keskellä levätä. Ja kuitenkaan ei\nolisi ollut varaa väsymykseen... Mutta Pietari ei tahtonut valittaa,\nhän oli kiitollinen jokaisesta hetkestä, minkä sai työskennellä\nkoulussaan ja kirkossa..., ja sittenkin, kun hän ei enää saarnata\njaksa, aikoi hän vielä kynällään syrjässä maaseudulla tehdä työtä\nsurren asiansa hyväksi.\n\nHän kääntyi taas pöytäänsä päin. Edessään oli hänellä siinä\nTukholmasta saamansa kirje, jossa mestari Olavi Pietarinpoika\nrauhoitti häntä Tammiston tilan johdosta. Mestari Olavi ei suinkaan\npuolustanut maallisen vallan liian rajua sekaantumista kirkon\nomaisuuteen, niin hän kirjoitti. Mutta kun kaksi kolmannesta kaikesta\nviljellystä maasta on joutunut luostarien ja kirkkojen haltuun, on\nsekä kirkon itsensä että valtakunnan vuoksi välttämätöntä, että siinä\ntasoitus tapahtuu. Pietari oli hänelle nyt vastaamassa, että hän itse\npitkien epäilysten jälkeen ja kauan neuvoteltuaan Karpalaisen kanssa\noli tullut samaan päätökseen ja aikoo rauhallisella mielellä pitää\ntuon kuninkaan hänelle lahjoittaman tilan \"Tuskuluminaan\"...\n\nMutta ensiksi oli hänen lopetettava jo maalla aloittamansa kirje\nMartti tohtorille, se oli muiden kiireiden vuoksi kauan jäänyt\nkeskeneräiseksi. Näin oli hän siihen jo jatkoksi kirjoittanut:\n\n\"Kenties on kuitenkin kirkon omaisuuden siirtyminen maalliselle\nvallalle nimenomaan tämän valtakunnan tilaan nähden tarpeellista,\nehkä on sekin omansa oikaisemaan vääriä, piintyneitä käsityksiä.\nSellainen uudistus kyllä jäähdyttää mielet enemmän kuin lämmittää,\nmutta työllä ja innolla on sitten henki eläväksi tehtävä...\"\n\nOvelta kuului Margareeta hämillään huudahtavan:\n\n-- Pietari, sieltä tulee vieraita -- ja juuri ruoka-aikaan!\n\n-- Älä hätäile, ehkä riittää hauvikkaita heillekin, vastasi Pietari,\nastellen ovelle päin. -- Ketä tulee..., kas, Siltahan se on ja itse\npriori!\n\nTupaan astuvia vieraitaan tervehtiessään hän iloisesti tarinoi:\n\n-- Sinua olenkin jo odotellut, Silta. Meidänhän pitäisi käydä käsiksi\nsiihen Vennä-vainajan testamenttiin, joka on meidän selvitettäväksi\njätetty.\n\n-- Myöhemmin, vastasi Silta aivan vastoin tapojaan. -- Jospa\nodotitkin meitä, niin sitä uutista, jota nyt tulemme sinulle\nkertomaan, et varmaankaan odottanut...\n\n-- Soo, todellapa olettekin tärkeän näköiset, melkein juhlalliset.\nMitä on tapahtunut? Tiedän jo, että Niilo Grabbe on karkoittanut\njuuttien laivat saaristosta, että se viekas vehkeilijä Luukas on\npistetty kiinni, että Hoijan kreivi Viipurista on saapunut tänne\nmatkustaakseen lankomiehensä, kuninkaan, luo ja että arkkipiispa ja\nErik Fleming jo ovat lähteneet matkalle Moskovaan...\n\n-- Toista laatua on asiamme, Pietari, sopersi Silta puoleksi\nhämillään, puoleksi hyvillään.\n\nMutta Mikko, jonka katse kertoi syvää vakavuutta ja päättäväisyyttä,\nlausui lyhyesti ja suoraan:\n\n-- Me aiomme mennä naimisiin!\n\n-- Te..., sinäkin... naimisiin?\n\nNiin yllättävä oli tämä sanoma Pietarillekin, naimisissa olevalle\npapille, että hän sitä tuskin uskoi, ja hänen vaimonsa vaikeni aivan\nepäilevänä lieden vieressä. Mikkokin, luostarinpriori...? Jopa\nperäytyi Pietari askelen taaksepäin katsoakseen, laskivatko hänen\nyksivakaat ystävänsä, totiset hengenmiehet, leikkiä. Mutta Mikko\njatkoi tyynesti ja varmalla äänellä:\n\n-- Niin, kristilliseen avioliittoon, sinun esimerkkiäsi seuraten.\n\n-- Kuinka ja koska se on tapahtunut? uteli Pietari. -- Mutta istukaa,\nkertokaa!\n\nEnsi töikseen oli vieraiden nyt kerrottava, miten he kumpainenkin\nolivat tähän ratkaisevaan päätökseen tulleet. Sillan asian arvasi\nPietari pikemmin sen mukaan mitä sakastissa ja kommuunissa jo oli\njuorupuheena huhuttu: Silta tahtoo välttää valheaviota! Mikon\nlaita sitävastoin oli lyhyesti se, että hän, ruvettuaan kerran\nluostaristaan ihmisten ilmoilla liikkumaan, oli kesän kuluessa\nseurustellut Turussa vierailevissa vallasperheissä. Siellä oli\nhän tavannut jalosukuisen neiden Magdaleena Illen, Hannuntyttären\nYläneeltä, joka isän kuoltua asui äitinsä kanssa Turussa ja liikkui\nMikon sukulaisperheissä. Neito oli viettänyt edellisen talven\nTukholmassa, äitinsä omaisten luona, oli siellä Suurkirkossa\nkuunnellut mestari Olavia ja innostunut ajan uusiin, uskonnollisiin\nvirtauksiin. Näistä yhteisistä riennoista ja yhteisistä\ntuttavuuksista keskusteli Mikko usein tuon ennakkoluuloista\nvapautuneen, valistuneen neitosen kanssa... ja hänen sydämensä ei\nollut luostarissa kivettynyt eikä hän sen sulamista vastustellut...\n\n-- Sitä aina ajattelin, huudahti Pietari tuon lyhyen lemmentarinan\nkuultuaan. -- Sinä olet aina ollut hellyyden ja rakkaudenkaipuussa,\nsäälien sinua usein saattelin Kaskenmäelle, sillä sinulle soveltuu\nluostari ja naimattomuus huonommin kuin kenellekään muulle. No niin,\n-- jouduit siis satimeen?\n\n-- Menin tahallani tällä kertaa, avoimin silmin, vapaasti harkiten.\nOlinhan viime aikoina epäillyt kovasti luostarikutsumustani...\n\n-- Kovasti ja rehellisesti, sen tiedän...!\n\n-- Halusin katkaista solmun, -- nyt sen olen tehnyt!\n\nPietarin mieli oli iloinen: Noin ne aukenevat ja selviävät\nelämänsolmut yksi toisensa perästä. Mutta samassa hän näki vielä\nsuuremman riemun Sillan silmissä, kun tämä Mikon puheeseen puuttui:\n\n-- Ja samalla katkaisit minunkin solmuni, siitä sinua ikäni kiitän!\n\nYksin ei Silta olisi siihen ratkaisuun koskaan päässyt. Mutta\nmuuatta viikkoa senjälkeen, kun he Mikon kanssa yhdessä olivat\nhaavikalastajia katselleet, olivat he taas eräänä iltana tavanneet\ntoisensa harhailemasta. He olivat silloin kertoneet toisilleen\nsydäntensä huolet ja, kauan vielä yhdessä hapuiltuaan olivat\nhe lopuksi päätöksen tehneet. Nyt he olivat tulleet kertomaan\nPietarille, ennenkuin kenellekään muulle, nuo elämänsä ratkaisevat\naskelet. Mikko pani kätensä ristiin ja kysyi:\n\n-- Mitä siis nyt sanot, Pietari?\n\nMutta Pietari ei heille voinut heti sanoa mitään. Hän meni lieden\nedessä tavallista punakampana häärivän vaimonsa luo -- naisen korva\nei ollut voinut sellaisia uutisia olla kuuntelematta --, tarttui tätä\nhellästi olkapäistä ja veti hänet vieraittensa viereen.\n\n-- Kuulehan, Margareeta, sinä saat pian kohtalotovereita, kohta et\nole enää ainoa vihitty papin vaimo Turussa. Sitä uutista on meidän\njuhlittava: Tuo silavaa pöytään, -- eilen, torstaina, söimme kalaa\n-- ja täytä kellarista se suurempi olutsarkka, -- me juomme nyt\nkihlattujen ystäväimme maljan!\n\nUsein oli Pietari, huolimatta siitä, että hänellä Turussa kylläkin\noli ystäviä, tuntenut olevansa yksin. Toiset olivat jääneet,\nvarsinkin oppia elämäänsä soveltaessaan, puolitiehen taikka\npalanneet kulkemaan vanhoja, tasaisempia latuja. Siksi nyt Sillan\nja Mikon rohkea päätös ei merkinnyt hänelle ainoastaan aatteen\nvoittoa eikä vain uutta lovea vanhoihin käsityksiin, vaan aivan\nhenkilökohtaistakin lohdutusta ja apua. Juuri tällaista esimerkin\nopetusta tarvittiin, -- nyt oli hänellä varmat työnsä jatkajat, jos\nhän kesken kaatuisikin pois.\n\nMutta näistä mielialoistaan ei hän ääneensä puhunut. Sen\nsijaan ryhtyi hän, tuon vaatimattoman aterian varrella, heti\nsuunnittelemaan, miten ystävysten tekemä päätös olisi käytännössä\ntoteutettava. Väsymyksen piirre hänen suupielestään oli taas kokonaan\npoissa, hän oli jälleen vilkas ja reipas kuin nuorukainen.\n\n-- Ensi töiksesi on sinun, Mikko, nyt totuttauduttava siihen\najatukseen, että todella luovut luostarista pois. Sitten teet sen\nihmisille tunnetuksi, ilmaisten perusteesi niin, että sen kaikki\nymmärtävät.\n\n-- Sen oivallan, vastasi Mikko, joka jo tätä asiaa näkyi paljon\nmiettineen. -- Tahdon puhua siitä ensiksi suoraan ja rehellisesti\ndominikaanien päävikarion, mestari Skytten kanssa, ja matkustan pian\nsitä varten Sigtuunaan purkamaan veljesvalani.\n\n-- Tee se jos tahdot, myönsi Pietari. -- Luther kuitenkin sanoo, että\nvalat, jotka ovat vasten ihmisluontoa, eivät ole sitovia, koska niitä\nkuitenkaan ei pidetä...\n\n-- Tahdon toimia täysin avonaisesti, vastasi Mikko vakavana, -- ja\ntähän kaikkeen kuluu tietenkin vielä joku aika.\n\n-- Mutta sitten!\n\n-- Sitten hämmästytetään Turku, huudahti Silta hänelle harvinaisella\nreippaudella.\n\n-- Juuri niin, totesi Pietari. -- Kirkossa julistetaan aviokuulutus,\njoka ei jää keneltäkään kuulematta.\n\n-- Mutta missä kirkossa? kysyi Silta taas epävarmana. -- Voisitko\nPietari tehdä sen Taivassalossa?\n\n-- Jotta asia herättäisi vähemmin \"pahennusta\", kuten paavilliset\nsanovat, -- en voi! Kyllä sinut tunnen, vanhan arkailijan; mutta ei,\nveikkoseni! Nyt ei ruveta piilosille. Toisen kerran saatte tulla\nvieraikseni Taivassaloon, mutta julkisesti Turun tuomiokirkossa on\nkuulutus ja vihkiminen tapahtuva koko kansan kuullen ja nähden.\nVieläkin Silta epäröi:\n\n-- Siitä tulee suuri rymy ja taistelu...!\n\n-- Juuri sitä tarvitsemme, taistelua, joka tapahtuu vakaumuksen\nvoimalla ja jonka kansa voi nähdä ja tajuta!\n\nSäkenet, jotka Pietarin silmistä sinkoilivat, tapasivat toisia Mikon\nmustain silmäin kauniissa hehkussa. Tämä lisäsi varmana:\n\n-- Niin olkoon! Polttakaamme laivat takaamme pois, ja sitten\npelottomasti eteenpäin Jumalan avulla!\n\nKauan siinä ystävykset keskustelivat köyhän ruokapöydän ympärillä ja\nvahvistunein mielin, yhä varmistuneina päätöksessään, tekivät vieraat\nvihdoin hämärissä lähtöä Särkilahden talosta. Pietari tahtoi saattaa\nheitä kappaleen matkaa, mutta muisti samassa yhäkin keskeneräisenä\nolevan kirjeensä. Silloin hän tarttui hanhensulkaan, virkahtaen:\n\n-- Odottakaahan, lopetan kirjeeni Martti-tohtorille ja vien sen\nsamalla Lyypekkiin huomenna lähtevään laivaan. Pitäähän entisen\nMartti-munkin toki heti saada tieto entisten oppilaidensa,\nMikko-priorin ja Silta-kanungin, tulossa olevasta avioliitosta,\nvaikka asia Turussa vielä pidettäneekin salassa... Kas niin, nyt se\non paperille pantu! 324\n\n\n\n\nXVII. KURKI-PIISPAN HAAMU.\n\n\nMyöhäinen syksy oli käsissä, mutta keväisen kirkas ja tyyni oli\nmerenpinta eräänä aamupäivänä, jolloin Pietari Särkilahti pienessä\nsoutuvenheessä kulki Piikkiön salmen yli Kuusiston saareen.\nSalmentakaiselta rannalta kuumotti vanha piispanlinna korkeana ja\nharmajana, taustanaan kellastuva, keskipäivän valossa helakoiva\nlehto. Keväisen lämpimästi paahteli päivä venheen perässä istuvan\npapin soikeiksi solahtaneita hartioita, ja vahva meren tuoksu uuvutti\nkapearintaista miestä. Siksi lepäili hän mela kädessä rentonaan\nvenheen perässä, vain harvakseen puhutellen vanhaa kalastajaa, jonka\nhän mantereelta oli saanut saattajakseen.\n\n-- Aivan autionako siis on koko tuo suuri linna, kyseli hän. -- Eikö\nelävää sielua asu noissa jyhkeissä rakennuksissa?\n\n-- Kukapa siellä ottaisi asuakseen, murahti ukko.\n\n-- Miksei vaikka vouti, -- olihan siellä ennen ylhäisetkin eläjät.\n\n-- Ennen oli. Se aika olikin toinen, toinen meillekin, köyhille\nihmisille. Nyt siellä mitkä lie omat asukkaansa...\n\nUkon välttelevät vastaukset saivat Pietarin uteliaaksi, -- hän\nmuisti nyt kuulleensa kerrottavan, että vanhassa piispanlinnassa\nkummittelee. Senjälkeen kun tanskalaiset karkoitettiin Kuusiston\nlinnasta, -- jolloin he antautumisensa merkiksi nostivat hatun\nlipputangon nenään -- ei Ruotsin hallitus enää ollut tätä linnaa\nluovuttanut kirkollisille viranomaisille. Siten ei electus Erik\nSveninpoika ollut koskaan käynytkään tässä edeltäjänsä uljaassa\nasunnossa, jonka juutit olivatkin puhtaaksi ryöstäneet. Jonkun\naikaa oli siellä pidetty Kustaa Vaasan sotaväkeä tanskalaisten\nuudistuvain hyökkäysten varalta, mutta kun sitä väkeä oli vähän ja\nse kaikki tarvittiin Turun linnassa, olivat Kuusiston varustukset\npian siirretyt Aurajoen suuhun. Siitä pitäen oli vanha piispanlinna\nollut kylmillä -- hylätty suuruus! Ja kummitusjutut olivat lähteneet\nliikkeelle, henget ja haltijat olivat majoittuneet vanhaan\npiispainkotiin.\n\n-- Minkälaisia ovat sitten nuo linnan uudet asukkaat, uteli Pietari\nsalaperäisen näköiseltä soutajaltaan.\n\nTämä keskeytti sountinsa, teki ristinmerkin ja näytti ihmettelevän,\nettei perääpitävä pappi tehnyt samoin. Sylkäsi sitten kouriinsa,\ntarttui airoihinsa ja vastasi, taas vetämään käyden:\n\n-- Kukapa heitä lie vierestä katsellut; kaukaa me verkkoja\nlaskiessammekin aina tämän niemen kierrämme. Portit ovat kiinni,\nhuoneet lukossa, mutta sittenkin siellä liikutaan. Tohinaa ja jyryä\nolen kuullut sieltä selälle asti, -- eikä tyhjä jyrise!\n\nEi ollut Pietari Särkilahtikaan vapaa aikansa yleisestä taikauskosta,\nvaikkakin hän käsitti monet katoolilaisten kummitusjutut ja\nihmetarinat munkkien ja pappien keksimiksi, tarkoituksessa säikyttää\nihmiset sitä herkemmin kirkkojen ja luostarien helmaan. Paholaisen\nuskoi hänkin kyllä pitävän peliään ihmisten joukossa, mutta silloin\naina jotakin omaa mustaa tarkoitustaan varten.\n\n-- Kun et liene kuullut tuulen tohinaa, virkkoi hän epäillen\näänettömäksi käyneelle äijälle. -- Miksikä hurskaiden ja hyvien\nkirkonmiesten henget siellä rauhattomina liikkuisivat.\n\n-- Hyviäkö lienevät vai pahoja henkiä, vastaili soutaja. --\nEipä näissä kylissä ihmetelläkään, ettei esimerkiksi entisen\nlinnankappalaisen sielu saa rauhaa. Mies kun rupesi herraansa hädän\nhetkellä ryöstämään, niin putosikin omaan kuoppaansa...\n\n-- Kurki-piispan kotikappalaisestako puhut? kysyi Pietari vilkastuen.\n\n-- Niin, rahasäkkien seastahan hänet juutit löysivät -- vainajana\ntietysti.\n\n-- Tännekö hän siis kuoli? Häntä piispavainaja kaipasikin...\n\nPietarin kysymysten johdosta kertoi nyt soutaja tarkemmin tuon\nkappalaisen tarinan. Siihen aikaan kun Koroisissa odottelevan\npiispavainajan tavaroita kiireellä sälytettiin laivaan Kuusistossa,\njota jo tanskalaiset uhkasivat, oli kappalainen sieltä kadonnut.\nLuultiin hänen paenneen, ihmeteltiin vain, kun ei häntä myöhemminkään\nkuulunut. Juutit ottivat linnan haltuunsa ja olivat siinä jo\nvuoden isännöineet, kun heikäläiset palkkasoturit kerran pimeän\ntornikäytävän nurkasta löysivät salaoven. Mursivat sen auki ja\ntapasivat pienessä, umpinaisessa komerossa papin kontallaan\nkahden rahapussin välissä. Se oli kappalainen taikka kappalaisen\nluuranko, -- siihen oli nahkaisen säkin syrjää jyrsien kuollut.\nOli arvattavasti tahtonut itselleen ryöstää ja kätkeä osan piispan\naarteista, mutta miten lie häneltä ovi lipsahtanut umpilukkoon, --\nsiihen jäi, apua ei tullut!\n\n-- Ja juutit veivät sitten nekin aarteet? uteli Pietari.\n\n-- Veivät... Mutta kuka sen tietää, mitä kaikkea tuon vanhan linnan\nsokkelot vielä kätkevät...\n\nSoutomies leväytti taas airojaan, tehdäkseen uudelleen ristinmerkin.\nMutta ennenkuin hän sen teki, lisäsi hän vielä, sulkeakseen senkin\nasian yhteiseen siunaukseensa:\n\n-- Kerrotaan siellä mahtavampainkin haltijain liikkuvan -- ja\nnähtykin niitä on. Itse piispavainaja kuuluu siellä öisin ajelevan...\n\nKuinkas muuten, ajatteli Pietari epäuskoisena, ja kysyi\nvälinpitämättömästi:\n\n-- Kuka hänet on nähnyt?\n\n-- Monikin saarelaisista, mutta onnettomuudeksi se heille on\nollut. -- Soutaja viittasi kuin varoskellen taakseen. -- Eräskin\nPiikkiön mies katseli muutamana iltana akkoineen selältä päin\ntuohon muurinreunalle nousevaa haamua, -- molemmat tunsivat piispan\nvanhastaan hyvin. Viikon perästä akka kuoli.\n\n-- Ja minkänäköinen oli ollut piispa?\n\n-- Ankarannäköinen, niinkuin aina eläessäänkin, mutta murheellinen...\nMerelle oli viittonut.\n\n-- Siksikö, että hän mereen hukkui? arveli Pietari.\n\n-- Mene, tiedä, -- eihän Kurki-vainajaa saatu haudatuksi siunattuun\nmaahan, siksi kai hänen henkensä kulkee rauhatonna entisillä\nelinmaillaan. Pyhä Maaria avuksi, ennen iltaa tästä pitää ehtiä\nkotiin takaisin!\n\nUkko souti taas tarmonsa takaa, mutta kertoi sitä tehdessään vielä\nkotvan kuluttua:\n\n-- Öisin kuuluu muurin takaa kuin kavioiden jytkettä, -- sitä\nkolinaa paeten kai ne huovitkin pari vuotta sitten muuttivat pois\nKuusistosta. Liian kaamea oli tämä linna ollut heillekin, vaikka he\njoukolla liikkuivatkin.\n\nPerämies oli vaipunut tähystämään sitä muurinmutkaa, josta\npiispavainajan kerrottiin selälle viittovan, ja hänen mietteensä\npalasivat niihin aikoihin, jolloin tuo voimakas mies täällä Suomea\nhallitsi. Ankarana kyllä, mutta aina varmana..., eikö todella hän\nsaisi rauhaa tuonen mailla...!\n\nMutta soutaja pyörähti yhtäkkiä kuin pahan aavistuksen pistämänä\nkeulaan päin katsomaan ja keskeytti säikähtyneenä ja armotta äkkiä\nPietarin mietteet:\n\n-- Ei sinne, -- oikealle laskekaa!\n\nOli jo katkaistu suurin osa tyyntä selkää, läheltä jo vastasi\nKuusiston korkea ranta. Pietari oli ohjannut venheen ihan tuon\nharmajan linnan alle, jonka rosoiset kiviseinät ja pykäläiset\nmuurinsärmät jo selvästi silmiin erottuivat.\n\n-- Pelkäätkö joutuvamme liian likelle piispavainajan öisiä\nvaellusteitä, kysyi Pietari naurahtaen, mutta käänsi kuitenkin\nsamalla venheen soutajan osoituksen mukaan linnan sivulle, alavampaa\nnotkorantaa kohden.\n\n-- Ei sinne linnanrantaan enää kukaan laske, vastasi soutaja melkein\nsuuttuneena. -- Niemen ohi on ohjattava, jos karjatalolle aiotte.\n\nVenhe solui korkearantaisen linnanniemen ohi, jättäen vasemmalle\nkolkon, paksun, harmaan kivimuurin, jonka rakentamiseen aikoinaan\nvarmaankin oli tarvittu pitkien vuosikymmenien raskaat päivätyöt.\nMuuri kiersi soikeana vyönä väljän linnanpihan, ja sen molemmissa\npäissä oli jykeä, pyöreä torni. Mutta maanpuolelta oli muuri jo\nyhdestä paikasta revitty rikki, ja sen aukon edustalla näkyi laituri,\njohon linnanpihalta suuntausi tiilenpölystä punoittava tie. Pihalta\nnäkyi pitkä, ruskea talo, -- varmaankin myöhempinä aikoina rakennettu\nväentupa --, joka jo oli puolitiehen purettu.\n\n-- Tästäkö siis nyt kiviä Turunlinnaan soudetaan? kysyi Pietari, joka\nmuisti nähneensä tiilivenheitä linnansatamassa.\n\n-- Tästä, ja ensi kesänä puretaan täältä jo useampia taloja, vastaili\nsoutaja-ukko. -- Mutta kiire on purkajilla aina iltaisin pois\nlinnanpihalta, sen olen monesti nähnyt...\n\n-- Entäpä jos henget pahoittelevatkin sitä, että heidän asumuksiaan\nnäin revitään?\n\n-- Repikööt pois koko komeuden haltioineen, kaikkineen! uhmaili ukko\nnyt rauhallisena, kun venhe jo laski lahdenpohjaan ja kaislikon\nohitse suhahti valkamaan.\n\nPerillä näet jo oltiin. Lahden perukasta vei tie Kuusiston vanhaan\nkarjakartanoon, jonka ympärille kasvanut pienoinen kylä jo näkyi\nnuottatalaiden luota. Sivulle jäävän linnan varjosti vesakko, ja\nylempänä rinteellä, maanpuolisen muurin kupeella, oli puistikko,\njossa näkyi hedelmiä kantavia omenapuita. Pietari hymähti\nastellessaan rantapolkua pitkin kartanoon päin. Tuolla varmaankin\nsäilyvät omenat varastelematta, ainakin öisin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuokion kuluttua istui Pietari Särkilahti kuninkaankartanoksi\nmuutetun entisten piispain karjatalon päätuvassa, jossa Turunlinnan\nkäskynhaltija Jöns Westgöte nyt kesäisin asui perheineen. Tämän\npuheille oli näet Pietari Turusta lähtenyt, totellen sisarensa,\nMartha-rouvan, hartaita pyyntöjä ja kyyneleitä.\n\nIkäväksi oli Erik Skalmille ja Härkä-Heikille kääntynyt Sören\nNorbyn asiamiehen, liukastelevan Luukkaan, taannoinen vierailu,\nvaikka se olikin keskeytynyt johtamatta suoranaisiin tuloksiin.\nKuninkaan miehet olivat sittemmin saaneet Luukkaan kiinni..., oli\npidetty pitkiä tutkimuksia noista valtiopetokselta vivahtavista\nsopimushommista, Luukkaan kanssa kaupoissa olleita porvareita oli\nmoneen kertaan kuulusteltu ja hekin olivat nyt viikkokausia viruneet\nTurunlinnan vankityrmässä. Heidän omaisilleen oli kulkeutunut\nhuolettavia huhuja, että miehet ehkä kapinoitsijoiksi epäiltyinä\nviedään kuninkaan luo Tukholmaan, -- siellä saattaa heiltä pian\npääkin tipahtaa! Pietari Särkilahti oli senvuoksi nyt lähtenyt\nlinnanherran luo puhumaan lankonsa ja tämän kohtalotoverien puolesta,\nsillä hän tiesi, että heillä ei ollut koskaan ollut aikomusta\nvehkeillä esivaltaansa vastaan.\n\n-- Te siis vakuutatte, maisteri, että porvarit ainoastaan\nymmärtämättömyydestä antautuivat kauppoihin Luukkaan kanssa, virkkoi\nWestgöte, puhutellen Pietaria sangen virallisesti, joskin samalla\nsentään ystävällisesti. Hän oli kohteliaana isäntänä kutsunut\nPietarin ruokapöytäänsä, ja vaikka hän tuossa porvarien jutussa\ntekeytyikin karskiksi, kohteli hän kuitenkin vierailevaa kanunkia\nilmeisellä huomaavaisuudella.\n\n-- Niin uskon, vastasi Pietari varmasti. -- Heidän taloudellinen\npulansa, eikä mikään paha tahto, eksytti heidät tuohon\najattelemattomaan yritykseen.\n\nKäskynhaltijan katse pysyi kuitenkin tuikeana, kun hän jatkoi:\n\n-- Nuorta kuningasta ja valtakunnan uutta järjestystä vastaan\nnousee nykyisin vehkeilijöitä ja kapinoitsijoita milloin\nmistäkin. Taloudellista hätäänsä syyttävät taalalaisetkin, mutta\nuniooninaikaiset vallantavoittelijat ja petolliset paavilliset\nprelaatit ovat todellisuudessa heidän takanaan.\n\n-- Täällä ei ole sellaisia vaikuttimia, vastasi Pietari avomielisin\nkatsein. Jöns Westgöte katseli häntä tutkivasti ja lausui melkein\nhämmästyneenä:\n\n-- Ja kumminkin juuri te, maisteri, parhaiten tiedätte, kuinka\nkatkera viha paavillisessa papistossa täälläkin liekkii kuningas\nKustaata vastaan. Olittehan saapuvilla piispalan neuvotteluissa\narkkipiispan siellä vieraillessa, -- muistatte, mitä virttä sielläkin\nvedettiin. Ja sitä samaa vihaa kohdistuu kyllä teitä itseännekin\nvastaan; he eivät tahdo teille mitään hyvää, eivätkä kuninkaalle.\nSyyt tunnette te paremmin kuin minä. Minä olen sotilas, en puutu\nuskonasioihin enkä opinkysymyksiin, mutta minä edustan täällä\nherrani, Kustaa-kuninkaan, valtaa.\n\nPietari viivytti tuokion vastaustaan, ikäänkuin harkiten, oliko hänen\ntarpeellista lausua linnanherralle sitä mitä ajatteli. Hän lausui\nkuitenkin:\n\n-- Tunnen sen katkeruuden. Minunlaisen vähäisen sanantaistelijan he\nolisivat valmiit koska tahansa murjomaan, Kustaa kuningasta vastaan\nhe eivät nouse vehkeilemään, -- siihen he ovat liian pehmeät.\n\nKäskynhaltija myhähti, ikäänkuin myöntäen, että todellisuudessa oli\nhänelläkin sentään paavillisuuden edustajista Suomessa sama, vaaraton\nkäsitys.\n\n-- Väitätte siis, kysyi hän tyynesti, ettei ole enää olemassa mitään\nunioonipuoluetta Suomessa?\n\n-- Väitän. Valtion asiat ovat kyllä minulle vieraat, mutta mielet\nTurussa tunnen, -- lankomieheni on hölmö, ei vehkeilijä.\n\nTaas osoittivat Westgöten kasvoilla liikahtavat eleet, että hän uskoi\nvieraansa sanat, ja leppeämmin hän nyt virkkoikin:\n\n-- Sananne painaa tässä asiassa paljon, sillä teihin kuningas\nluottaa, sen tiedän. Käyväthän työmme samaan suuntaan...\n\n-- Minun työni on opettajan ja saarnaajan työtä, vastasi Pietari\nkipakasti, melkein närkästyen. Mutta samassa hän, varsinaisen asiansa\nmuistaen, jatkoi: -- Nuo miesparat voitte huoletta laskea menemään\nperheittensä luo, -- uskollisempia alamaisia kuin he ei sen jälkeen\nkuninkaalla ole!\n\n-- Tosiaankin, jos heidät lasken, on heidän teitä, maisteri,\nkiittäminen paljosta, lausui herra, luopuen nyt kokonaan karskista\nsävystään. -- Mutta kuninkaalle minun täytyy ilmoittaa, että vapautan\nheidät teidän pyynnöstänne ja takuullanne.\n\n-- Tehkää niin, jos on tarpeellista.\n\nPietari nousi lähteäkseen, asiansa hän nyt oli ajanut. Mutta\nlinnanpäällikkö istui vielä paikallaan ikäänkuin häntä pidättäen, ja\nkertoi hetkisen kuluttua.\n\n-- Kuningas on aikonut käydä Suomessa, onpa lausunut halunsa tavata\nteitäkin, Pietari Särkilahti, -- hän on kuullut teistä puhuttavan...\n\nPietari ei ymmärtänyt, mitä varten linnanherra nyt vielä uudesta\npäästä rupesi tarinoimaan taikka mihin hän tuolla puheellaan\ntähtäili, ja hän seisahtui senvuoksi suurin silmin katsellen istuvaa\nisäntää. Tämä jatkoi:\n\n-- Nyt ei kuitenkaan ole tietoa, milloin kuningas voi tulla Suomeen.\nMutta matkustakaa te, mestari, hänen luokseen Tukholmaan!\n\n-- Mitä varten sinne?\n\n-- Mitä varten yleensä kuninkaissa käydään, -- hän tahtoo teitä\ntavata! Ja voihan siitä olla etua asiallenne ja teille, teillähän on\nvasta vaatimaton kanunginvirka...\n\nVeret nousivat Pietarin ohimoille hänen siinä kuunnellessaan\nnoita linnanherran mataloita, joskin hyväätarkoittavia tuumia,\njotka taas tähtäsivät tuohon heidän muka läheiseen liittouteensa.\nHänellä kuohahti mieli, mutta hän hillitsi sen samassa, itsekseen\nhymähtäen, ja vastasi tyynesti: -- Jos asiat joskus vaativat, voin\nkuninkaissakin käydä..., nyt en sinne töiltäni jouda...\n\nIlta oli jo käsissä, kun Pietari Särkilahti palasi Kuusiston\nkuninkaankartanosta ja käveli takaisin rantaan. Hän oli\nsisarensa puolesta iloinen, eikä liian toimeliaan linnanherran\nvaltioviisailukaan ollut saanut häntä suuttumaan. Kunpa hän saisi\nkansan ymmärtämään työnsä tarkoituksen, silloin ei hän välittäisi\nviisastelevista hallitusherroista! Nähtävästi osoittaakseen\nsuopeuttaan ja kunnioitustaan oli Jöns Westgöte hankkinut Pietarille\nvenheen ja soutajat saattamaan hänet vesitse Turkuun asti. Soutajia\nodotellen seisoi Pietari hetken nuottatalaan viereisellä törmällä\nkatsellen matalan, kellertävän vesakon takaa kohoavia piispanlinnan\nmuureja. Auringon laskettua näyttivät ne nyt paljon synkemmiltä ja\njylhemmiltä kuin päivällä; tuo möhkäle, tuo ennen rientoisan elämän\näänetön vuori, teki nyt todellakin melkein peloittavan autiuden\nvaikutuksen. Muurin kupeilla kasvoi muutamia korkeita haapoja, joiden\nlatvat kohosivat rintavarustuksen yläpuolelle, ja iltatuulen niitä\nhuojuttaessa näyttivät ne todellakin tummilta, liehuvilta olennoilta,\n-- kai ne myrskyn aikana kohisivatkin. Lounaiselta taivaanrannalta\nnousi tuulen mukana mustanpuhuvia, pilkottuja pilvenlonkia. Olipa\nmuuankin muurin takaa kasvava pilvi kuin jättiläisratsastaja, joka\nistui loimipeitteisen hepohirviön selässä.\n\n-- Siinähän nyt onkin Kurki-piispa, huudahti Pietari itsekseen. --\nAinakin voisi säikkyvä mielikuvitus helposti tehdä haamun tuosta\nhirviöstä.\n\nHän istahti mättäälle ja katseli kauan tuota verkalleen kohoavaa\nkuviota, puhuen itsekseen:\n\n-- Miksi ratsastelet siellä rauhatonna, sinä Suomen mahtava\nkirkkoruhtinas? Suretko sitä, Arvid Kurki, että uusi aika kalvaa\nvanhaa, hierarkista mahtiasi ja kaatelee sen haurastuneita pylväitä?\nTyynny, vanhus, näethän: mitä vikoja uudella ajalla lieneekään, se\non kuitenkin elävämpi, välittömämpi ja rehellisempi kuin se teidän\nulkokuorinen, kuollut aikanne, -- tunnusta pois se, Arvid Kurki.\n\nHämäräksi kävi syysilta, ja tuijottavan istujan silmissä rupesi\ntaivaalle kohonnut pilvenlohko yhä enemmän saamaan leveän, ankaran\nratsastajapiispan muodon, -- niin, olihan kuin suippopäinen hiippakin\nolisi pilvikuvan kiireelle kasvanut.\n\n-- Älä kiivaile, ymmärränhän sen kylläkin, että olet meihin ja\ntyöhömme tyytymätön, puheli Pietari itsekseen. -- Enkä siitä moiti\nsinua, joka ehyeltäsi olit oman aikasi edustaja. Jos vielä olisit\nelävien ilmoilla täällä Suomen kirkon päämiehenä, niin tuiman\ntaistelun saisimme sinua vastaan kestää ja vaikeammin pääsisi\npuhdistettu oppi hiippakunnassasi siementymään. Usein sinun\nrautakourasi meitä kiristäisi, ehkä hetkeksi kuristaisikin. Itse\njohdit kirkossasi kaiken, itse halusit kylvää, mitä oli kylvettävä,\n-- toisten kylvön olisit aina armotta kitkenyt pois! Sitäkö nyt\ntuskailet, että katoliset jälkeläisesi eivät osaa olla yhtä kovia\nkuin sinä? Mutta ajattelepas, rautakoura! Kenties oli sentään onneksi\nsinullekin, että juuri oikeaan aikaan löysit hautasi Pohjanlahden\nlaineissa. Sillä olisihan sinun kovuudestasi huolimatta kuitenkin\nlopulta ollut kaaduttava suuren, voittavan aatteen tieltä. Mutta\nsinun jäykän niskasi olisi ollut vaikea taipua, sinun ylpeän mielesi\nolisi ollut raskas kestää romahdustasi, joka vielä olisi saattanut\nkäydä pienelle kansallemmekin liian rajuksi...!\n\nPilvi oli jo kohonnut muurinreunan yläpuolelle ja hajaantui\nvähitellen veljiensä joukkoon hallavalle taivaalle. Pietari lausui\nsille vielä ikäänkuin iloisemmat, sovinnolliset tervehdykset:\n\n-- Haihdu rauhassa taivaalle, sinä Arvid Kurjen ankara haamu, älä\nsuotta levottomilla retkilläsi peloittele kotiseutusi taikauskoisia\npikkueläjiä. Aika on nyt kuitenkin taittunut, et voi sille enää\nmitään. Omana aikanasi saatoit esiintyä juhlallisena ja jyrisevänä\nniinkuin tuomion Jehova, -- nyt älä enää jyrise! Uusi aika tarvitsee\nomat, uudet miehensä, suo heillekin työpäivänsä, jolloin he omilla\naseillaan taistelevat totuuden puolesta!\n\nSoutajat saapuivat rantaan. He katselivat kummissaan kanunkia, joka\nnoin jäykästi tähysteli vanhaan linnaan päin, ja hekin kääntyivät\nsäikähtäen katsomaan, näkyisikö muurinharjalta taas joku kamala\nkuvatus... Ei toki näkynyt nyt Kuusiston harjoilta mitään kummitusta,\nja he tarttuivat ravakasti airoihinsa.\n\nTaas istui Pietari perässä, nyt selkä linnaan päin. Mutta vielä\nkerran hän, venheen jo lahdensuulla halkoessa nousevia laineita,\nkääntyi silmäilemään taakseen, ikäänkuin jäljellejäävää tuttavata\nhyvästellen. Ja hämärään häipyvän linnan näkymättömälle haltijalle\nhän hiljaisissa mietteissään lausui:\n\nEmme saaneet, Kurki-piispa, koskaan tietää, annoitko, Hautasaaren\nrannassa erotessamme, meille siunauksesi vaiko kirouksesi. Mutta\nkumman tahansa annoitkin: Lepo sielullesi, piispavainaja!\n\n\n\n\nXVIII. ERO LUOSTARISTA.\n\n\nLapiot kalahtelivat kinoksen läpi jäätyneeseen maahan, kun kaksi\nmaallikkoveljeä pyhän Olavin luostarin pihalla eräänä harmajana\njoulukuunaamuna loi lunta, avatakseen käymätiet veljeskunnan\npitkästä, matalasta koppirakennuksesta kirkkoon ja sieltä portille.\nParin päivän pakkasen jälkeen oli nyt koko yön satanut lunta, --\ntalvi näkyi tulleen oikein jäädäkseen.\n\nPitkäliepeiset munkit, joilla oli koipisaappaat jaloissaan, kintaat\nkäsissään ja kauhtanaan kiinnitetyt, suippokärkiset piippalakit\ntiukasti sidottuina pulleille, parrattomille poskilleen, loivat lunta\nlaiskasti, väliin pysähtyen katsomaan varpusia, jotka noukkivat\nmurusia pylväskäytävän sillalta, väliin taas unohtuen lapioittensa\nvaraan vastakkain tarinoimaan verkkaisesti ja vetelästi:\n\n-- Illalla kuuluu priori pitäneen kokouksen konfessorien kanssa,\nkertoi toinen. -- Tuomas-veli oli kuunnellut oven raosta, -- ei ollut\nesimies luopunut hurjasta päätöksestään!\n\n-- Hän eroo siis ja lähtee maailmalle. Eipä olisi sitä uskonut noin\nhiljaisesta ja hurskaasta miehestä!\n\n-- Paholainen sai hänet pauloihinsa. Johan se kesällä nähtiin: Ennen\nei abotti liikkunut luostarista mihinkään, yhtäkkiä rupesivat häntä\nsitten hurmaamaan maailma ja naiset...\n\nLapiomies lausui tämän kammoa suhahtavalla äänellä. Mutta hänen\ntoverinsa löi lapion lumeen ja virkkoi kyllästyneenä:\n\n-- Älä tekeydy, ketä ne eivät hurmaa! Lähtisit täältä sinäkin, jos\nolisi huttu muualta yhtä helposti tiedossasi. Mutta lähtö täältä\nvoikin tulla pian meille kaikille, sillä vähänpä tänne ihmiset enää\nlahjojaan kantavat.\n\n-- Niin, ohenemaan on ruvennut rokka, kavalat ovat saatanan\nvehkeet...!\n\nPari risaisiin lammasnahkaturkkeihin puettua kerjäläistä kahlaili\nportista sisään, ja lapio rupesi nyt kumahtelemaan jäätynyttä\nlautasiltaa vastaan, kun työveljet loivat siitä lunta valmistaakseen\ntilaa näille aterianodottajille.\n\nSe kumahdus kuului nousevan päivän tervehdyksenä monen seinän läpi\nsiihenkin koppiin, missä eroava priori oli yökauden valvonut ja\nrukoillut aukinaisen raamatun edessä.\n\n-- Nyt on siis aamu..., kulunut on viimeinen luostariyöni, virkkoi\nhän itsekseen, kohottaen kirjasta kalpean päänsä.\n\nPitkän syyskauden oli Mikael Karpalainen valmistautunut tähän\naamuhetkeen, mutta hiukan arka oli sittenkin hänen silmäyksensä,\njonka hän nyt käryävän rasvalampun valossa heitti ympärilleen\nyksinäiseen tummaseinäiseen huoneeseensa. Olihan hän, mielensä\nkapinoita kukistellessaan, niin usein todistanut tämän kopin ainoaksi\nrauhansa kodiksi, jossa hän elää ja kuolee, että hänen nyt yhä\nuudelleen täytyy itselleen särkeä tuo vanha kuvitelmansa... Tuossa\noli rukousjakkara, jossa näkyivät hänen polviensa jäljet, tuossa\nvuode, jossa hän taas vain illasta oli hetkisen levännyt..., ei,\njuuri rauhaahan hän ei vuosikausien rukousten avullakaan ollut\ntäällä sieluunsa saanut! Raatelevain epäilysten ja riuduttavain,\nhedelmättömäin taistelujen paikka oli tämä kammio hänelle ollut. Jos\nhän olisi jatkanut sitä taistelua vielä monet, pitkät vuodet, olisi\nse ehkä lopuksi tauonnut. Mutta se olisi silloin ollut turtumuksen,\nvanhuudenheikentymisen valherauhaa. Ulkonaisen ihmisensähän hän\noli täällä saanut kuritetuksi ja kukistetuksi, mutta sisimmille\najatuksille ja tunteille ei mahtanut mitään jouhipaita eikä ruoska.\nHän olikin ne apukeinot jo aikoja sitten tehottomina hylännyt, ja nyt\noli tullut itse taistelupaikan, luostarikammion, vuoro.\n\n-- Olenhan nuori vielä, tahdon taistella elävän elämän keskuudessa,\ntaistella korkean asian puolesta, enkä yksin oman rintani\ntoivottomissa kamppailuissa. -- Niin hän taaskin hiljakseen hoki,\nvakuuttaen itselleen, että tämä erakkoelämä on pohjaltaan vain\nitsekkyyttä.\n\nAsiansa tässä talossa oli hän jo laittanut selväksi. Hän oli syksyllä\nkäynyt Sigtunassa, Pohjoismaiden eli Dacian mustainveljeskuntain\nylijohtajan Martti Skytten puheilla, ja tälle rehellisesti esittänyt\nepäilyksensä ja luopumisaikeensa. Ja tuo syvällekatsova vanhus,\njoka itse eli ankarana luostarissaan, oli vahvistanut häntä\npäätöksessään..., jos epäilet niin eroa, työtä on yrttitarhassa\nmuuallakin, niin oli sanonut tuo herttainen ukko, ja siunauksensa\noli hän luopuvalle antanut. Itse luostarissa oli Mikael Karpalainen\nvasta edellisenä iltana lopullisesti ilmoittanut pappisveljesten\nkonventille aikeensa. Siellä oli isä Anselmus yksin vakuuttavasti\npuhuen koettanut horjuttaa hänen päätöstään..., muut olivat vain\nhätäilleet siitä, kuinka luostarin maine ja suosio tästä erosta\nkärsii. Tämä vetoaminen laitoksen aineellisiin etuuksiin ja sen\neläjäin hyvinvointiin oli Mikkoa nyt, niinkuin monesti ennen,\ntympäissyt, ja hän oli äkkiä lopettanut kokouksen, kehoittaen vain\nkonfessoreita valitsemaan itselleen keskuudestaan esimiehen, --\naamulla, tertian jälkeen, hän aikoi lähteä.\n\n-- Aamulla, nyt on aamu! -- Halkosylys romahti jossakin kaukana,\nluostarin suojia käytiin lämmittämään. Eteisessä kuului askeleita,\nalkava päivä kutsui veljekset yhteisen kodin tavallisiin, arkisiin\naskareihin..., häntä ei enää...!\n\nMikko nousi kiireesti ja astui kylmään käytävään huuhtelemaan siellä\nolevassa sammiossa kasvojaan ja käsiään. Veden peitti hieno jääriite,\nmutta ei se Mikosta kuitenkaan tuntunut kylmältä, se vain virkisti\nhänen ihoaan, joka sittenkin mahtoi olla hiukan poltteinen... Miksi?\nEikö hän ollutkaan aivan tyyni ja varma? Oli, toki, niinhän hän oli\npäättänyt olla...\n\nMikko palasi koppiinsa, sulki huolellisesti pöydällä levällään\nolevan raamatun, jonka hän siihen jätti luostarin omaksi, otti\nnaulakosta, ovenpielestä, luostarin avaimet, jotka hänen oli\nvalitulle jälkeläiselleen jätettävä, ja polvistui vielä kerran\nrauhallisesti kuluneelle jakkaralleen, rukoillen nöyrästi, että hän\ntähän huoneeseen saisi jättää sielunsa kaikki epäilykset...\n\nÄkkiä hän siitä hypähti, -- kolmirauta helähti pyhän Annan kappelissa\nkolme kertaa, kutsuen veljet tertiaan, aamumessuun... Vavahtiko hänen\nsydämensä todella noin rajusti, -- ei, pientä levottomuutta se vain\noli, nythän hänen tuli pitää jäähyväismessunsa, siellä jo ehkä veljet\nodottivat... Tasaisin, verkkaisin askelin käveli hän käytävän läpi\nruokahuoneeseen, jossa pöytä jo oli katettu -- aamumessusta palattiin\nnäet aina kiireellä ruokapöytään, johon höyryävät maljat sillävälin\noli kannettu. Oli siinä leipä taitettu vielä Mikonkin paikalle,\nniinkuin tavallisesti...\n\nOvensuussa odottivat pappisveljet, seuratakseen saattokulussa prioria\nmessuun. Mikko tervehti heitä tavallista sydämellisemmin. Munkit\nvastasivat kaavamaisesti kuin aina: kukaan ei puhumaan käynyt, ei\neroa valittamaan, ei kaipaustaan ilmaisemaan, vaikenevien tylsien\nkatseiden tunsi Mikko vain itseensä kohdistuvan. Veljet olivat\nmiltei kaikki vanhoja miehiä -- nuoria ei näet viime aikoina ollut\nluostariin liittynyt -- eikä heidän ollut tapanakaan ilmaista\nvälittömästi tunteitaan... Vai eikö heillä Mikkoa kohtaan ollutkaan\nmitään tunteita...?\n\nKirkossa paloivat talikynttilät harvassa, niinkuin arkimessussa\nainakin, ja ääni kajahti kalseana ja kylmänä huurunpeittoisista\nkiviseinistä. Juhlallisemmaksi oli Mikko kuvitellut tämän\njäähyväismessunsa... Hän koetti puolestaan valaa siihen\nsydämellisyyttä ja lämpöä, mutta tunsi, kuinka Ave Maria kajahti\nkiirehtivään arkinuottiin niinkuin aina aamumessussa, kuuman\neineruoan odottaessa. Vasta kun priori kävi suomeksi lausumaan\njäähyväisensä jääville veljille, kertoen heille rehellisesti mutta\nturhaan koettaneensa paeta maailmaa, ja kehoittaen heitä tutkimaan\nsydämensä häntä tuomitessaan, vasta silloin tunsi hän rinnassaan\nlämpöisen laineen. Mutta silloinkin seisoi tuo musta rintama hänen\nedessään kylmänä, eivätkä hänen sanansa kimmauttaneet siitä mitään\nvastakaikua. Mikko koetti taas lukea mielialoja munkkien kasvoilta:\ntoiset olivat välinpitämättömät, toiset kai halveksivat luopiota,\ntoiset ehkä vihasivatkin..., niin, olihan se ymmärrettävää.\nAinoastaan muutamat säkkiveljet ja kerjäläiset itkivät, --\nitkivätkö hekään kaipaustaan vaiko vain rokkansa huonontumista...?\nPuhujan kurkkua puristi, hänen äänensä sameni, hän lopetti melkein\ntöksäyttämällä jäähyväissanansa; luki virallisesti paternosterinsa ja\npoistui kuin paeten alttarilta. Työveljet riensivät ruokahuoneeseen,\nlumi narskui ja ovet paukkuivat. Yksin riisui Mikko messupukunsa,\nveti talviviitan hartioilleen ja käveli jo tyhjentyneen, kumahtavan\nkirkon lävitse ulos. Puolihämärälle pihalle olivat pappismunkit\npysähtyneet, seisoen siellä syrjässä taajana ryhmänä hiljaa\nkeskustellen. Ainoastaan vanhin heistä, isä Anselmus, palasi kirkon\novelle. Mikko kiiruhti hänen luokseen iloiten, että toki joku tahtoi\ntulla yksityisesti hänen puheilleen, ja ojensi sydämellisesti\nmolemmat kätensä vanhalle munkille. Tämä tarttui viivytellen\nojennettuihin käsiin, piteli niitä kuin hämillään ja kysyi sitten:\n\n-- Tässäkö aiot meistä erota?\n\n-- Niin, veli, tässä eroavat tiemme. Koettakaamme kukin tahollamme...\n\nMikko aikoi lausua, että totuuttahan voidaan etsiä monella\ntavalla..., hän tapaili tuokion sanoja, saadakseen esille sydämensä\npurkautumatta jääneet sisimmät tunteet. Mutta sillaikaa ehti jo\nmunkki lausua:\n\n-- Minun asiakseni on nyt jäänyt toistaiseksi hoitaa täällä avaimia...\n\n-- Niin avaimet... -- Mikko ikäänkuin putosi alas herkästä\nmielialastaan..., hän oli luullut munkinkin sulanein mielin\ntarttuneen hänen käsiinsä, mutta tunsi nyt tuon kättelyn kylmäksi\nja kovaksi... Avaimet olivat hänen vyöllään, ja kiiruhtaen kävi\nhän niitä irroittamaan. Mieskohtaisesti oli hän aikonut hyvästellä\ntoisiakin veljiä, mutta nyt asettui kuin tulppa hänen tunteittensa\ntielle..., hän ei tiennyt, odottivatko edes häntä nuo syrjään\nryhmittyneet munkit, vai väistivätkö he häntä tahallaan...\nKiduttavaa oli jatkaa kiusallista hetkeä, -- Mikko työnsi avaimet\nisä Anselmuksen kouraan, kietaisi viitan ympärilleen ja käveli kuin\npaeten portille, tuntien koko ajan selässään aamuhämärällä pihalla\nääneti seisovain veljein kylmät, karkoittavat katseet.\n\nTerävinä ja pistävinä pieksivät tuulen lennättämät lumihiutaleet\nkinoksen läpi kahlaavaa miestä. Tämä kiirehti askeleitaan, laskeutuen\nmyötämaata kaupunkiin päin. Hän kuuli portin takanaan sulkeutuvan ja\ntodisteli itselleen, että toisenlaistahan hänen eronsa luostarista\nei voinutkaan olla..., olihan hän vapaasti päätöksensä tehnyt.\nNiin kolkkoa ja yksinäistä oli siinä kahlata..., mutta itsehän hän\nsen niin oli tahtonut, olihan hän nimenomaan kieltänyt ystäviään\ntulemasta häntä hakemaan luostarista. Nyt yksinäisellä tiellään häntä\nvain vainosivat noiden jäljellejääneiden kylmät katseet, ja varsinkin\nyksi muisto häntä vaivasi: Miksi itkivät säkkiveljet kirkossa...? Ei,\neivät hekään tietysti voineet häntä, luopiota, ymmärtää...!\n\nLuostarikorttelissa oli kinosten väliin poljettu kapea käymätie,\nja oviensa edustalla lakasivat pikkutalojen emännät lunta. Mikko\nmelkein odotti heiltä jotakin myötätuntoa..., vai katselivatko hekin\nhäntä tylysti...? Joutavia, hehän tietysti eivät hänen kulkuaan\npaljon huomanneetkaan, joka aamuhan he olivat tottuneet näkemään\nhänen näinikään astuvan luostarista kapitulinkouluun, -- mistäpä he\naavistaisivat hänen sieltä nyt astuvan viimeistä kertaa...?\n\nTorilla puhalsi kylmästi pohjoinen viima, joka puistatti yön\nvalvonutta miestä, ja tämä oikaisi senvuoksi kiireesti suojaisemmalle\nHämeenkadulle, välttääkseen samalla pappien paljon kulkemaa\nKirkkokatua. Mutta koulua lähestyessään täytyi hänen hetkeksi\npysähtyä: hänen täytyi pakottaa itsensä tyyneksi ja varmaksi... Mitä,\neikö hän sitten ollutkaan varma? Oli, tietysti -- reippaasti nousi\nhän koulutupaan, josta kuin virkistävinä kajahtivat nuoret, iloiset\näänet.\n\nPietari astui häntä vastaan rohkaiseva ilme kasvoillaan, --\nMikko tunsi heti, että toveri oli hänen silmistään lukenut hänen\nlevottoman, rikkinäisen mielentilansa. Mutta enempiä kyselemättä\nvirkkoi Pietari vain tervehtiessään:\n\n-- Nyt olet siis eron tehnyt mustista veljistä!\n\n-- Niin, sieltä nyt tulen...\n\n-- Haavaa kirvelee vielä hiukan, mutta se kyllä antautuu. Nyt voit\nsiis omistaa teineille kaiken aikasi, -- kylläpä tarvitaankin, sillä\npappisluokka vie minulta jo kaiken aikani ja voimani.\n\nHe keskustelivat hetken rauhallisesti molemmille rakkaaksi käyneestä\nkoulustaan. Yhä useampia nuorempia pappeja ja vikarioita oli viime\naikoina sekä Turusta että maapitäjistä pyrkinyt Pietari Särkilahden\noppilaiksi. Toiset olivat sen tehneet innostuneina opinuudistukseen,\ntoiset käytännöllisemmistä syistä. Turunkin hiippakunnassa oli näet\njo kuninkaan käskystä ruvettu vaatimaan, että papit sunnuntaisin\npitäisivät messun loputtua kansan kielellä saarnan, mutta se\noli papeille, jotka olivat kasvatetut vain vanhoja, kaavamaisia\nkirkonmenoja suorittamaan, sangen vaikea urakka. Raamattua eivät\nuseimmat heistä tunteneet, ja henkisten käsitteiden esittämiseen\nrahvaan kielellä ei heidän taitonsa riittänyt. Pietari, joka itse jo\nvuosikausia oli uskon asioista kansalle puhunut, opetti heille nyt\nesimerkeillä ja harjoituksilla, miten suomenkieli kylläkin sopeutui\nsaarnakieleksikin, kun vain tahto on hyvä. Hiljaa mentiin eteenpäin\nja työn varrella into kasvoi.\n\nSiten oli kapitulinkouluun vähitellen syntynyt aivan uusi luokka,\nja uusia suojiakin oli \"Kreikan linnassa\" ollut kuntoonpantava.\nAloitteleville teineille opettivat apuopettajat alakerrassa\nlatinanlukua, ja yläkerran suuri koulutupakin oli ollut jaettava\nkahta tarkoitusta palvelemaan. Sen peräosassa harjoitteli Pietari\npappisoppilaitaan, oven puolella opetti taas Mikko Karpalainen\nvanhemmille teineille kreikkaa ja logiikkaa ja nelijakoisten\ntieteiden alkeita.\n\nOman työnsä lomitse näki Pietari ystävänsä tavallisella hartaudellaan\nantautuvan opetukseensa, ja hänen matala, mutta kantava äänensä\nkuului sieltä rauhallisena kuin ainakin. Mutta joskus se ääni\ntänään kumminkin omituisesti katkeili, -- ilmeisesti Mikko ponnisti\npitääkseen ajatuksiansa koossa. Tunti meni niin toisensa perästä.\nMutta kun aamurupeama päättyi, silloin hävisi Mikko äkkiä meluavain,\nvapauteensa rientäväin teiniensä mukana. Pietari odotti häntä\ntuokion, mutta käveli sitten viereiseen taloon, jossa kanungeilla ja\nkoulumaistereilla oli asuntonsa. Siellä oli Mikollekin toistaiseksi\nhuone varattu ja siellä suuressa, kylmässä kivihuoneessa, joka oli\näsken jätettyä luostarikoppiakin kolkompi, Pietari hänet tapasi.\n\nEpäilys oli hänet vallannut kaikista ponnistuksistaan huolimatta.\nTyön jälkeen oli jännitys lauennut. Koulusta oli hän aina ennen\nkävellyt luostarinsa hiljaiseen rauhaan, nyt ei hänellä enää ollut\nsitä kotia eikä pakopaikkaa, -- sitä ajatellessa kävi aamukauden\nsalaa jäytänyt ahdistus hänessä ylivoimaiseksi. Siellä hän nyt istui\nhämärän huoneen peränurkassa, ja vilun väreet puistattivat hänen\nhentoja hartioitaan.\n\nKun hän näki Pietarin seisovan edessään, puhkesi hän kuumeisesti\nkysymään:\n\n-- Petinkö itseni, Pietari? Sarinko kaikki, mitä vuosien varrella\nolin koettanut rakentaa? Eksyksiinkö taaskin ajausin?\n\n-- Etkö saanut vielä poikki kaikkia juuria, jotka sinut sitoivat\nluostarielämään? kysyi Pietari vastaan rauhallisesti.\n\n-- Oi, vieraaksi tunsin itseni siellä, vieraaksi tunnen itseni\ntäälläkin, olen kuin juureton puu! Sano, Pietari, etsinkö todella\ntotuutta?\n\n-- Lepää hetkinen, kehoitti Pietari, -- itse löydät kyllä sitten\nvastauksen kysymyksiisi.\n\n-- Ei, ei, en voi! Avutonna ajausin taas aavikolle; pääsenkö enää\nkoskaan satamaan?\n\nMikko polvistui taas käsiään väännellen nurkassa olevan, haalean\nmadonnankuvan eteen. Vastausta hänen huudahtavaan kysymykseensä\nei enää tullut. Hän kuuli kyllä ystävänsä astuvan hänen luokseen\nikäänkuin häntä vielä lohduttamaan, mutta samassa nuo askelet\nyhtäkkiä peräytyivät, loittonivat ovelle, ja niiden kaiku kuoli\npois. Ei tiennyt murjottu mies, oliko ystävä jättänyt hänet,\nhalveksien hänen heikkouttansa, vaiko pakottaakseen hänet sen yksin\nvoittamaan. Hän vain tunsi itsensä siihen kykenemättömäksi..., hän\nkoetti rukoilla, mutta ei voinut enää siihenkään sulautua, -- oli\nkuin raskasta sumua hänen ajatustensa tiellä. Siinä hän vain makasi.\nHetket kuluivat, eikä niiden määrää tiennyt tuskaansa turtunut mies.\n\nHän tunsi kuitenkin odottavansa jotakin, ja taas hänen tarkkaavaan\nkorvaansa kaikuikin ääniä... Niin, askeleita kuului taas ovelta,\nMikko tunsi Pietarin varman astunnan ja hetkeä myöhemmin hänen\niloisen, rohkaisevan äänensä, joka huudahti:\n\n-- Tiesinpä, mistä oli sinulle apu saatavissa, Mikko! Nyt sen sinulle\ntoin!\n\nNurkkaan kuuluivat Pietarin askelten ohessa toiset, pehmoisemmat,\njotka aluksi hiukan arkailivat, mutta pian kävivät varmemmiksi.\nMadonnankuvan eteen polvistuneen miehen sydän sykähti: Se oli nainen,\njoka astui huoneen perälle, joka asettui hänen rinnalleen ja laski\nkätensä hänen olkapäälleen.\n\nTummapukuinen nainen heitti harson kasvoiltaan. Ne olivat vakavat,\npäättävät, älykkäät kasvot..., eivät nuoret eikä verevät, vaan\nsuloiset, sielukkaat.\n\nTämä nainen, jonka Pietari oli tuonut masentuneen ystävänsä luo,\noli jalosukuinen neiti Magdaleena Ille, munkin ja priorin Mikael\nKarpalaisen elämäntoveriksi lupautunut, rohkea neito, -- hänen\nvaraansa tiesi Pietari huoletta voivansa uskoa tuon särkyneen miehen.\nJa hänelle nyt Pietari virkkoi:\n\n-- Tuossa on ystävänne, jalo neito. Ei hän ole niin riekaleena, kuin\nmiltä hän nyt näyttää, mutta hiukan hoitoa ja hellyyttä hän tällä\nhetkellä kaipaa. Hän kaipaa nyt ennen kaikkea vanhaa kotiaan, --\nteidän on hankittava hänelle uusi, jossa vanha kaipio katoo, ja sen\nte varmasti teettekin!\n\n-- Yhdessä sen hankimme, vastasi neitonen uljaasti, tarttuen sulhonsa\nkäteen.\n\nTämä oli verkalleen noussut rukousasennostaan ja seisoi siinä nyt\nkalpeana katsellen vierustoveriaan suurin, mustin silmin. Hän oli\nhetkeksi mykistynyt noista pikaisista, jyrkistä, ristikkäisistä\nvaikutelmista, mutta hänen silmiinsä rupesi nyt taas viriämään eloa\nja hänen kasvoistaan kuvastui sanomaton helpotus, kun hän ne nosti\nneitosta kohti.\n\n-- Niin yhdessä, kuiskasi hän hiljaa, kuin rukousäänellä vieläkin.\n-- Yksin olen heikko, miksen heti muistanut, että kahdenhan me\nkestämme...!\n\nMutta Pietari, joka syrjästä katseli tuota kohtausta, heläytti\näänensä hilpeäksi ja virkkoi vallan leikillisesti:\n\n-- Näenpä, että nyt ei minua tässä enää tarvitakaan. Mutta vielä\nsinulle yhden neuvon annan, Mikko. Olet yösi valvonut etkä mitään\nsyönyt, muista omaa latinanesimerkkiäsi: Nihil cesinisti, male\nscripsisti..., pois se tapa! Ja ulos nyt, ystäväni, raittiiseen\nluontoon, portilla odottaa teitä hevonen ja reki.\n\nPietari oli, rientäessään hakemaan Mikon kihlattua hänen kotoaan,\ntavannut neitosen juuri rekeen nousemasta, -- hän oli ollut aikeessa\najaa linnaan, sukulaisiinsa. Näitä vallaspiirejä ei Pietari paljoa\ntuntenut, koska hänellä oli hyvin harvoin aikaa niissä liikkua, mutta\nMagdaleena Illeen hän oli tutustunut ja ilokseen huomannut hänet\njuuri siksi eheäksi ja lujaksi elämäntoveriksi, jonka Mikko tarvitsi\nrinnalleen. Älykäs nainen oli siinä pihalla heti oivaltanut Pietarin\nhuolet ja lähtenyt tämän kanssa suoraan ajamaan Mikon uudelle\nasunnolle pappistaloon, välittämättä siitä, että tällaista vierailua\npidettiin naiselle sopimattomana. Nyt tiesi Pietari johtaneensa\ntoverinsa hyvään satamaan ja virkkoi kehoittavasti saatellessaan\nheitä kadulle:\n\n-- Eikö totta, nyt on teidän jo syytä ajaa kaupungin pappilaan\npyytämään aviokuulutusta. -- Onhan Caesar nyt astunut Rubiconin\nylitse!\n\nMikko innostui heti siihen ehdotukseen, se oli hänelle tällä hetkellä\nkuin lopullinen, ratkaiseva kutsu uuteen elämään.\n\n-- Sen teemme, -- kenen luo siis ajetaan? uteli hän.\n\n-- Jaakko Vennän luo, hänhän on nyt curatus urbis, vastasi Pietari\nja lisäsi terävämmin: -- Nyt on hänenkin hetkensä tullut kerran\nhenkilökohtaisesti ratkaista, uskaltaako hän avonaisesti nousta\npaavillisuutta vastaan. Lähetän sakastista Sillankin samalla hänen\npappilaansa, -- onnea matkallenne!\n\nSen hän huusi jo poistuvaan saanirekeen, jonka korkeaa etulautaa\nkoristi Ille-suvun vaakuna. Vielä käännähti Mikko taapäin reessä\nnyökäyttäen ystävälleen iloiset hyvästit. Nuo äsken palttinan\nkarvaiset posket olivat jo ruvenneet punoittamaan, ja silmät\nsäteilivät kirkkaina. Pyry oli tauonnut, jalas juoksi liukkaasti\nnuorella lumella, ja raitis tuulen viima ajoi elinvoimaa\nummehtuneessa kammiossa ohenneisiin veriin. Jalkamiehet, jotka\ntulivat kulkusvempeleistä rekeä vastaan ja tervehtivät siinä ajavaa\nvallasväkeä, pysähtyivät tuokioksi katsomaan taakseen ja virkkoivat\ntoisilleen:\n\n-- Siinä taisi ajaa luostarin pääpappi..., olipa käsivarsi kuin\nkihlatun vyötäreillä!\n\n-- Se se oli, niin ovat ajat muuttuneet!\n\nMikko kuuli sen arvostelun ja hoki ilosta kirkastuneessa mielessään:\nMuuttuneet ovat ajat, mutta näettehän, hyvät ihmiset, kuinka ne ovat\nmuuttuneet luonnollisemmiksi ja terveemmiksi...!\n\nMutta kadunkulmasta vastaan kääntyvä piippalakki munkki pyörähti reen\nnähdessään kiireellä takaisin ja katseli sitten pikkutalon portin\npielestä noita loittonevia ajajia kiiluva kiukku silmässään.\n\n\n\n\nXIX. KOLMOISHÄÄT.\n\n\nPyhän Kolmen Kuninkaan kiltassa vietettiin vuoden 1527 alkaessa\nloppiaisjuhlaa komeilla kirkollisilla juhlamenoilla. Suuressa,\nkorkeassa juhlatuvassa, jonka seiniä koristivat suojeluspyhimysten\nkuvat ja jäsenvainajain vaakunakilvet, säteili kirkas valo\nkattokruunujen lukuisista vahakynttilöistä, ja pitkällä pöydällä,\njonka peitti lattialle asti riippuva punainen verka, kulkivat korkeat\nviinikannut kädestä käteen.\n\nKolmen kuninkaan veljeskunta oli näet rikas. Sillä oli, jäseniltään\nvuosien varrella saaminaan lahjoituksina, monta taloa Turussa ja\nmaaseudulla sekä tuottava alttarikuori tuomiokirkossa, ja siihen\nkuului vain valikoituja, ylhäisiä henkilöitä kirkonmiesten ja\naatelisten joukosta. Kilpailua oli Turussa olemassa kahden suuren,\nelinvoimaisen veljeskunnan, nimittäin tämän nyt juhlivan sekä Pyhän\nUrsulan veljeskunnan välillä. Viimemainittu, johon kuului paitsi\nalempaa papistoa etupäässä porvareita ja käsityöläisiä, oli tosin\nsuurempi, mutta Kuninkaiden kilta oli hienompi, ja sen juhlat olivat\nloisteliaammat.\n\nVarsinainen veljeskunnan vuosikokous, johon ei luonnollisesti\nlaskettu muita kuin nimeltään esillehuudettuja jäseniä ja jossa\njuhlamessu oli toimitettu ja pyhimysten malja juotu, se oli jo\nloppiaisaamuna pidetty. Nyt iltajuhlaan olivat jäsenet perheineen ja\ntuttavineen saapuneet katsomaan niitä näytäntöjä, joita vuosittain\nkiltan suurtuvassa oli totuttu joulupyhien lopettajaisiksi esittämään\nja joilla oli suuri maine, -- ken suinkin saattoi, koetti päästä\nmukaan näihin juhlaesityksiin.\n\nPitkän pöydän halkaiseman huoneen perälle oli rakennettu lava ja\nsiihen olivat kiltan pappisjäsenet järjestäneet pyhäintaruston\nmukaisia kuvaelmia kolmen kuninkaan matkasta Jeesus-lasta\nkumartamaan. Lavan toisessa päässä seisoivat ihmiskunnan eri\nkansanrotuja esittävät kuninkaat: Vanha Kaspar, joka oli viemässä\nkultia kuningasten kuninkaalle, oli puettu seemiläisten pitkään\nmekkoon. Hänen rinnallaan seisoi uljas, nuori Melchior roomalaisen\nkeisarin kiiltävässä puvussa, pyhän savustuksen astiata kädessään\nkantaen, -- hän edusti Jafetin sukua. Viimeisenä, toisten takana,\ntuli Balthasar, mustaihoinen neekerikuningas; tämä Hamin jälkeläinen\ntoi pyhää voitelusta lahjaksi syntyneelle Kristus-lapselle. Kaikki\nnämä erämaata vaeltavat tietäjät katselivat tuikeasti lavan toisessa\npäässä olevaa, kynttilän valaisemaa suurta tähteä, jota vilkutti\nvalkopukuinen munkki. Ja tähden takana lauloi yhtä valkoisten\nenkelien -- teinipoikain -- kuoro pitkää, latinalaista joululaulua,\nkuninkaiden ja yleisön sitä hartaasti kuunnellessa.\n\nVirsien välillä muistivat vieraat sentään maljojaankin, ja kun\nsäkeistöjä seurasi yhä useampia, virisi pöydän ympärillä keskustelu\npäivän juoksevista asioista, ensin kuiskaamalla, sitten äänekkäämmin.\nLähinnä lavaa istui pöydän luona ryhmä Suomen ylimyksiä naisineen.\nNämä maaylimykset, joilla oli suuret tilukset ja läänitykset eri\nosissa Suomea, omistivat myöskin kaupunkitaloja Turussa, jonne he\nusein joulun jälkeen saapuivat asekatselmuksiin ja huvittelemaan.\nTässä seurassa, jossa oli Flemingejä, Horneja, Tavasteja ja\nLeijoneja, koski keskustelu, niinkuin kaikissa muissakin, päivän\nmerkkitapausta.\n\n-- Olitteko aamumessussa sitä kuulemassa?\n\n-- Olimme..., emme uskoneet korviamme: Aatelisneitonen ja munkki\naviokuulutukseen!\n\nTuomiokirkossa oli näet tänään kaupungin kirkkoherra, mestari Jaakko,\nlukenut tavanmukaisten kuulutusten joukossa kahden hengenmiehen\naviokuulutukset. Kirkontäyteinen yleisö oli ällistynyt. Tuomiokirkon\npapit olivat kauhistuneet, -- mistään muusta ei nyt puhuttukaan!\nMestari Sillan, hiljaisen talonpoikaispapin aviojutusta kuitenkin\nvähemmin välitettiin, mutta Karpalaisen ja neiti Illen liittoa\nmoitittiin ankarasti. Nekin aateliset, joita se juttu ei erityisesti\npuistattanut, katsoivat asiakseen tässä talossa säälittä tuomita tuon\nrohkean neitosen.\n\n-- Eihän hän todellisuudessa joudu jalkavaimoa parempaan asemaan,\nvirkkoi inholla Erik Flemingin nahkareunaiseen laahuspukuun puettu\nkomea rouva, joka oli Yläneen Illein läheinen perhetuttava. --\nMagdaleena Hannuntytär Ille -- ajatelkaa toki! Sen nyt vielä voi\nymmärtää, että joku Elsa Kaukalontytär Puolalanmäeltä mieluummin\nantaa vihkiä itsensä pappiin, kuin muuten elää hänen kanssaan, -- jos\nse nyt kerran käy.\n\n-- Kukapa olisi sitä kesällä uskonut, kun Magdaleena priorin kanssa\nseurusteli, säesti Hebla-rouvan sisar, Krister Hornin leski. --\nRuotsista hän kai viime keväänä toi mukanaan näitä hulluja tuumia.\n\n-- Niin, Ruotsissa ovat jo monet papit ottaneet aviovaimon\nsenjälkeen kuin mestari Olavi siellä teki alun, totesi Lepaan herra,\njoka syksyllä oli käynyt Tukholmassa. -- Ja täällähän meillä on\nSärkilahtemme, aatelisverta hänkin...\n\n-- Hänen puuhiaan tämä tietysti onkin, moitiskeli Hebla-rouva. -- Hän\nryntää ja repii, saarnaa ja hosuu, ja nauttii siinä vielä kuninkaan\nkannatusta. Koulun hän on mullistanut, luostari on nyt ilman\npäämiestä...\n\n-- Ja kirkko köyhtyy, se tuskin enää jaksaa suorittaa siltä aikoinaan\nlunastetut sielumessut, valitti Lepaan herra.\n\nErik Fleming oikaisi jalkansa pöydän alle, potkien syrjään\nkannuksiinsa sotkeutuvaa pöytäverkaa, ja puhui varmalla,\nitsetietoisella äänellä:\n\n-- En sano mitään pappien naimisesta, naikoot salaa tai julki\nkuinka paljon tahtovat. Ja saarnatkoon Pietari Särkilahti munkkien\nsaastaista elämää vastaan, siihen hänellä voi olla syytäkin. Mutta\ntämä liike on arveluttava siksi, että siitä syöpyy alempaan kansaan\nkieroja käsityksiä. Kaikki ovat muka yhdenarvoiset, rikkailla ei\nsaa olla sen enempiä etuja kuin köyhillä..., piispalla ei pidä olla\nmitään ulkonaista valtaa, -- kaiketi ei kohta suurmiehilläkään!\nOletteko huomanneet, kuinka pikkuporvarit jo ovat kirkossa\ntunkeilevia; pian kai käyvät talonpojatkin uppiniskaisiksi.\n\n-- Sellaista liikettä ymmärtää Kustaa-kuningas kylläkin käyttää\nhyväkseen, tuskaili Lepaan herra. -- Saattepa nähdä, hän kerää uuden\nopin nimessä käsiinsä valtaa yhä enemmän.\n\nMutta Ivar Fleming, joka pitkiä viiksiään venytellen istui toisia\nvastapäätä, hymähti veljelleen hiukan veitikkamaisesti, virkkaen:\n\n-- Saattaa tuosta uudesta liikkeestä sentään olla toisissa\ntapauksissa hyötyäkin. Olethan sinäkin, Erik, jo peruuttanut\nitsellesi pari äitivainajamme Naantalin luostarille lahjoittamaa\nmaatilaa.\n\n-- Totta sekin, etkä siitä liikkeestä ole köyhtynyt sinäkään, vastasi\nErik veljelleen samassa äänilajissa. -- Sisaremme abbedissa on\nsinusta haikeasti valittanut.\n\n-- Lisää tulee vielä, uhmaili Ivar. -- Sehän tässä kuninkaan\nsuosimassa liikkeessä onkin ainoaa järkevää: miksi pitäisi\nvapaamiesten tilojen keräytyä ja jäädä luostareille!\n\n-- Siten ehkä Särkilahden puuha ei lopuksi olekaan niin vaarallinen,\nvirkkoi Hornin leski hiukan pisteliäästi.\n\n-- Onhan silläkin puolensa, myönsi Erik, -- mutta ei se minua\nmiellytä. Tämä puhdistettu oppi on vailla kaikkea loistoa -- varmasti\nminä pidän vanhan, tuhman, mutta kaikilla paavillisella menoilla\nkoreilevan kotikappalaiseni kuolemaani asti!\n\nVirsi oli sillävälin vihdoin loppunut, kuninkaat olivat lähteneet\nlavalta lepäämään, ja kiltankannu kierteli entistä tiheämpään.\nPöytäkunnan huomio kiintyi pian siihen pöydän keskiosaan, jossa\nvaalipiispa Erik Sveninpoika istui prelaattiensa ympäröimänä ja\njossa nyt oli syntynyt vilkasta liikettä ja kuisketta. Jaakko Vennä\noli äsken tullut pienen porvariseurueen kanssa kiltaan, ja tämä\ntapaus näkyi kirkonmiehet tehneen levottomiksi. Ei senvuoksi, että\nJaakko yleensä oli saapunut tähän korkeakatooliseen kiltaan, sillä\nhän liikkui aina siellä, missä viini vuoti ja ihmisiä oli koolla,\nvaan siksi, että hän oli saapunut sinne juuri tänään, ikäänkuin\nuhmaten kirkossa äsken lukemainsa aviokuulutusten jälkeen. Hän\nistui siellä nyt viinimaljaa kallistellen ja tarinoiden niinkuin ei\nmitään kirkonhäväistystä olisikaan hänen toimestaan samana päivänä\ntapahtunut.\n\nPiispa Erik Sveninpoika nousi paikaltaan pöydän äärestä ja käveli\nHannus-mestarin kanssa sipsuttaen juhlatuvan sivussa olevaan\npienempään kiltanhuoneeseen. Tuokion kuluttua seurasivat heitä sinne\ntoisetkin prelaatit.\n\n-- Saadaanpa nähdä, eikö vedetä Jaakko-maisteri nyt verekseltään\ntilille kuulutuksestaan, kuiskasi Hebla-rouva aatelisten pöydässä.\n\n-- Ripityksen tuo tarvitseekin, myönsi Iivar-herra. -- Hän on muuten\niloinen mies, mutta Särkilahti hänet nyt lie hullauttanut...\n\nAivan oikein, hetken kuluttua saapui sivuhuoneesta eräs nuorempia\nkanunkeja kutsumaan Vennää piispan puheille.\n\nJaakko maisteri oli sellaista kutsua odottanutkin. Varsin uhmatakseen\nhän todella oli tänään kuninkaitten kiltaan saapunut -- hän tahtoi\nnyt vuorostaan hänkin olla turkulaisten puheenaiheena. Näihin\nasti oli hän, vaikka kuuluikin luterilaisen lahkon miehiin, usein\nhorjahdellut, soudellut ja huovannut pappispiireissä kärjistyneiden\nryhmäin välillä. Mutta sinä päivänä, jolloin Mikael Karpalainen\nsaapui häneltä pyytämään aviokuulutusta, oli hän ymmärtänyt arpansa\nheitetyksi. Ensi kerran oli hänen nyt henkilökohtaisesti esiinnyttävä\npaavia ja kotoisia kirkonesimiehiä vastaan, -- ja ennen pitkää hän\ntunsi itsensä tässä asemassa sankariksi. Siksipä häntä miellytti\njuuri tänään julkisesti näyttäytyä katoolisten kiltoissa, ikäänkuin\nääneensä julistaakseen: Niin, minä juuri sen tein, panin papit\nkuulutukseen, enkä sitä yhtään kadu...\n\nVarmana ja hätäilemättä astui hän, varpaillaan keikkuen, mutta\nsamalla tarkaten pöytäkunnan huomiota, kutsujan edellä kiitän\npikkutupaan. Tämä huone oli varattu kiltanpappeja varten, kun he\nvalmistautuivat juhlajumalanpalveluksiin, ja siellä myös pidettiin\nne suljetut kiltankokoukset, joissa päätettiin avustuksista\nhätääntyneille jäsenille ja toimitettiin äänestykset, -- sitä varten\noli pöydällä maljakko täynnä mustia ja valkoisia luupalloja.\n\nKärsivä ilme kasvoillaan, niinkuin aina, milloin hänen oli\nryhdyttävä johonkin ankarampaan toimenpiteeseen, tervehti siellä\nErik Sveninpoika kutsuttua kanunkia, kertoen käskeneensä Jaakon\nsuljettuun, toverilliseen neuvotteluun.\n\n-- Luotimme teihin, maisteri, luovuttaessamme teille kaupungin\nalttarin, puhui hän nuhtelevasti. -- Nyt emme teitä ymmärrä:\nKapitulin kanssa neuvottelematta julistitte tänään tuomiokirkossa\naviokuulutuksen, joka sotii kanoonista lakia vastaan ja myrkyttää\npyhän säätymme.\n\nJaakon ääni paisui melkein juhlalliseksi, kun hän vastasi:\n\n-- On asioita, joista ihmisen ja papin täytyy tehdä päätöksensä\nyksin, muiden kanssa neuvottelematta, vastatakseen niistä myös yksin.\n\n-- Ette voi tuosta teostanne vastata. Asian menon ja vaikuttimet\nymmärrämme kyllä: Pietari Särkilahti pitää asunnossaan naisen, jota\nhän sanoo vaimokseen...\n\n-- En ole neuvotellut Särkilahdenkaan kanssa, tokaisi Jaakko aivan\nylpeästi.\n\nHämmästyneinä katsoivat pöydän ympärillä istuvat prelaatit toisiaan:\nTätä Jaakkoa he eivät tunteneet. He tunsivat kaikki suulaan\nremuilijan, mutta mistä oli hänessä kotoisin tuo outo vakaumuksen\nsävy? Ankarampana kuin piispa kävi nyt esimiehyydestään arka\ntuomiorovasti puhuttelemaan kutsuttua kanunkia:\n\n-- Erehdyt, Jaakko Vennä, virkavallastasi. Kaupunginpappina on kyllä\ntehtäväsi lukea paikalliset kuulutukset, mutta kapituli voi toki\nmuuttaa tai purkaakin toimenpiteesi. Ja koska tieten, taiten olet\nvirheen tehnyt, olet luonnollisesti joutunut rangaistuksenalaiseksi.\n\n-- Olen valmis kestämään seuraamukset... Hannus oivalsi Jaakon\nvarmuuden perustuvan siihen tietoon, että kuningas äsken oli\nRuotsissa torjunut kapitulien toimenpiteet naimisiin menneitä pappeja\nvastaan. Mutta Hannus ei tahtonut tietää siitä mitään, jatkoi vain\nkylmästi ja värähtämättömin kasvoin:\n\n-- Tunnemme aseman ja valtammekin. Itse voit vielä korjata\nerehdyksesi. Yhden kerran kuuluttaminen ei merkitse mitään. Kirkolla\non toki keinoja valvoakseen, ettei tämänpäiväinen uskonnonpilkka\nuudistu. Saat valita joko virkasi taikka yrityksen jatkaa uhmailuasi.\n\nJaakko muisteli kannukumppaniaan, vihkipiispaa, -- hänkö ryhtyisi\nerottamaan pappeja viroistaan tällaisesta syystä! Ei, jos ukko\nnyt olisi ollut saapuvilla kiltassa, olisi hän varmaankin jo heti\nkauhulla kieltänyt kapitulilta sen avun. Rauhallisena kuunteli Jaakko\nsenvuoksi Hannuksen ankaraa puhetta, jota mestari Gasparus vielä kävi\ntiukentamaan, kysyen:\n\n-- Aikoisitko todella vielä ensi pyhänä uudistaa saman\nilvekuulutuksesi?\n\nSydämessään nautti Jaakko saadessaan vastata tähän odottamaansa\nkysymykseen vakavantyyneenä:\n\n-- En.\n\nPrelaateista huoahtivat jo toiset helpotuksella: Onneksipa oli\ntoki tuo heikko elostaja joutunut heitä vastaan, -- hän on kai jo\nsäikähtänyt! Mutta Hannus vainusi sentään Jaakon rauhallisuudesta\njotakin juonta ja kysyi:\n\n-- Vai aiotko luovuttaa virkavuorosi jollekin toiselle..., ehkä\nSärkilahdelle?\n\n-- Niin, luultavasti hänelle.\n\n-- Mutta tiennethän, että luovuttaaksesi tuolisi toiselle pitää\nsinulla olla siihen joku pätevä syy, varoitti Hannus jo kuumeten\najatellessaan, että nyt taas jouduttaisiin tekemisiin tuon\ntaipumattoman ryntääjän kanssa.\n\n-- Niin onkin, vastasi Jaakko aina yhtä tyynenä.\n\n-- Mikä syy -- saammeko sen tietää?\n\n-- Saatte... Ensi sunnuntaina kuulutetaan minutkin avioliittoon, --\nen voi sitä itse tehdä!\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Hölmistyneet prelaatit eivät heti saaneet\nsanaa suustaan, ja Jaakko, joka tämän kaiken ennakolta oli laskenut,\nnautti vaieten tuosta ällistyksestä, -- sitäpä varten hän juuri oli\nkiltaan tullutkin!\n\nTodella oli hänkin päättänyt mennä avioliittoon, ja juuri tänään\nmessun jälkeen oli hän sen päätöksensä saanut solmuun. Sen\nvaikuttimista ei hän kuitenkaan ruvennut puhumaan, aavistaen, että\nne ehkä eivät olisi tuntuneet yhtä hämmästyttäviltä. Jaakko-parka\nkitui näet velkakuorman alla, joka sedänperintöjen ja Uudenkuorin\ntulojen hukkaanmentyä oli käynyt entistä raskaammaksi; saamamiehet\nahdistivat, hän oli pääsemättömissä. Silloin Mikon ja Sillan\naviohommat avasivat hänen aivoihinsa uuden väylän: -- Koska minun\nkerran on astuttava ratkaiseva askel, miksi en astuisi samalla kahta\n-- niin hän mietti, -- miksi en menisi itsekin naimisiin! Morsian\noli tiedossa, rikas porvarinleski, jolla oli talo Jokikadulla,\ntoinen Piikkiössä, kauniita kaalimaita Mätäjärvellä ja raskaita\nhopeakannuja tupansa seinälaudalla. Usein oli Vennä iltoja istunut\nGertrud Karvataskun tuvassa, -- tuo topakka leski oli vielä verevä\nja ripeä nainen, jonka silmät iloisesti hymyilivät ja joka osasi\nkeittää mainion mausteviinin. Hänelle oli Jaakko puhunut mielessään\nvirinneestä tuumasta, ja käytännöllinen leski oli heti suostunut, --\nkoska sellainen naiminen nyt kerran muiltakin käy.\n\nJaakko oli vain tahtonut ensiksi nähdä, minkä myryn Mikon ja Sillan\naviokuulutus herättäisi, -- tänään oli hän arvostellut sen löylyn\nkestävänsä. Päätös oli tehty, ja juuri Gertrud Karvataskun matkassa\noli hän äsken saapunut kuninkaiden kiltaan. Melkein säteilevänä\nseisoi hän nyt lamaanlyötyjen prelaattien edessä, joiden piiristä\nvasta kotvan kuluttua rupesi kuulumaan huudahduksia: 364\n\n-- Tämä on jo saatanan ilvettä, ei yksin mestari Pietarin!\n\n-- Kolme pappia jo, -- se on estettävä!\n\nTuomiorovasti Hannus Pietarinpoika nousi seinärahilta ja käveli\nharmajana ja uhkaavin elein edestakaisin. Mutta vaalipiispa, jonka\npienet, kurttuiset kasvot olivat vetäytyneet yhä syvempiin poimuihin,\nkoetti, prelaattien yhteistä suuttumusta tulkitakseen, terästää\näänensä mahdollisimman kylmäksi ja tylyksi, lausuessaan uhmaajalle:\n\n-- Menkää, Jaakko Vennä, naistenne luo, kirkko on kadottanut teidät\npuhtaiden pappiensa joukosta!\n\nJaakko kumarsi ja lähti, voitonvarma hymy punakoilla kasvoillaan.\nHäntä huvitti koko tämä kohtaus eikä vähimmin piispan viimeinen\npuhe puhtaudesta. Sillä hän ei tiennyt olleensa emännöitsijöitä\nvaihdellessaan sen puhtaampi kuin Gertrud Karvataskun tulevassa,\ntukevassa hoidossa. Mutta ennen kaikkea häntä huvitti ajatus\nsaada vielä samana iltana kertoa Ursulan kiltassa tuttavilleen\nprelaattien sanattomasta hämmästyksestä ja omasta taitavansukkelasta\nesiintymisestään heidän edessään...\n\nKiltan pikkutupaan jääneillä prelaateilla oli kaikilla ankara,\npäättävä ilme kasvoillaan. -- Nyt, jos koskaan! niin tuntuivat nuo\nkasvot jo sanoja puhumatta lausuvan toisilleen. Myrkky leviää,\nsaastuttaen yhä uusia aineksia, ja he, katooliset prelaatit, joutuvat\npian syrjään ja häpeään, elleivät vihdoinkin pane vaikkapa omalla\nvastuullaan sulkuja kerettiläisyydelle...\n\n-- Vielähän me toki istumme ohjaksissa, sähähti tuokion kuluttua\ntuomiorovasti.\n\n-- Liian pehmeitä olemmekin näihin asti olleet, säesti Gasparus, joka\naina tahtoi esiintyä muita jyrkempänä. -- Miksei kukaan kirkossa\ntänään esiintynyt sitä jumalatonta julistusta vastaan, nuhteli hän,\nhuomaamatta, että se nuhde kohdistui häneen itseensäkin.\n\n-- Vaikea on ryhtyä kirkossa väittelemään oppimattoman kansan edessä.\nKirkon kurin olisi muuten pitänyt pitkin aikaa olla lujemman. -- Näin\nvirkkoi muuten sävyisä arkkipresbyteri Arvid Lille, kohdistaen siten\nmoitteensa piispaan, jota toistenkin katseet näyttivät syyttävän\nsyntipukiksi. Erik Sveninpoika huomasi sen ja huoahti raskaasti:\n\n-- Tunnustan kernaasti, että voimaa on meiltä puuttunut. Asemamme\nonkin tukala: paavi ei meitä tue, kuningas kannattaa vastustajiamme!\n\n-- Opin asioissa on edesvastuu meillä, virkkoi Hannus kylmästi. --\nMutta mitä on näihin asti laiminlyöty, se on nyt korjattava. Aikaa\nvielä on, joskin jo on yhdestoista hetki käsissä.\n\n-- Nyt on meidän esiinnyttävä, myönsi piispa, -- loukkaus kirkkoa\nvastaan on torjuttava! Minua syytätte, ystävät, toimettomuudesta:\nolitte odottaneet suurempaa lujuutta piispa Braskin edustajalta.\nSyytöstänne en kiellä, enhän ole taistelujen mies, vaan kärsin\nniistä. Mutta nyt tahdon koettaa kamppailla -- olen seisova tai\nkaatuva!\n\nPiispa-vanhus, jolle nuo itsesyytökset olivat kovin raskaat, veti\nhetkisen henkeä, ikäänkuin saadakseen sanoihinsa sitä suuremman\nvoiman, ja jatkoi sitten:\n\n-- Joko estän näiden pappien avioliiton, taikka luovun\nesimiehyydestäni, -- en hiipastani, sillä sitähän minulla ei ole.\n\nTämä lupaus teki prelaatteihin syvän vaikutuksen. Mestari Gasparus,\njolla oli taipumus ilmaista tunteitaan suurin liikkein, lankesi\npolvilleen pienen piispan eteen, suuteli hänen lievettään ja lausui\nliikutetuin mielin:\n\n-- Kiitämme sinua, isä, ja luotamme sinuun, niinkuin sen olemme aina\ntehneet!\n\n-- Ja autamme sinua vaikeassa taistelussasi, lisäsi Lille, katuen jo\näskeistä soimaustaan.\n\nYksinpä kylmä tuomiorovastikin tarttui omasta lujasta päätöksestään\nja toisten prelaattien heltymisestä vallan järkkyneen Erik\nSveninpojan käteen, puristi sitä ja puhui:\n\n-- Sydämesi vilpittömyyden tunsimme aina ja tiesimme tahtosi\nterästyvän silloin, kun kirkkoa uhkaava häväistys menee yli\nrajojensa. Nyt ollaan rajalla, ja sinä seisot nyt miehenä ja piispana\nedessämme.\n\nMutta piispan ääni soi taas heikompana, kun hän nyt miltei rukoillen\nvirkkoi:\n\n-- Koetan täyttää luottamuksenne. Mutta teidän täytyy kaikkien auttaa\nminua. Tiedän, että yksin en kestä...\n\n-- Yhdessä seisomme lohikäärmettä vastaan, ja siltä on katkeava pää,\nvakuutti Gasparus juhlallisesti. -- Tänään kuulutetut avioliitot\nraukeavat, siitä me pidämme huolen!\n\nPiispa-vanhus rupesi rauhoittumaan. Mutta hiukan epäkäytännöllinen\ndekanus puhui huolestuneena:\n\n-- Se on velvollisuutemme. Mutta miten, mistä aloitamme?\n\n-- Keinot me kyllä keksimme, valta on toki vielä meillä, vastasi\nHannus, jonka aivot jo työskentelivät suunnitelmia rakentaen. -- Emme\nvielä osaa sanoa, mitä tietä kuljemme, mutta kun lujina toimimme,\npääsemme varmasti perille. Silloin kansakin taas rupeaa meihin\nluottamaan.\n\n-- Ja voitto on oleva meidän, kiitos juuri kerettiläisten uhman,\nintoili Gasparus.\n\n-- Voitto on oleva kirkon, oikaisi vaalipiispa nöyrästi. -- Ja tämä\nkaukainen Suomen hiippakunta on taas löydettävä paavin alttiina\nlapsena, siitä on meidän yhdessä vastattava...\n\nKiltan suuressa tuvassa esitettiin prelaattien sinne palatessa juuri\nlegendan viimeistä kohtausta, jossa nuo kolme erirotuista kuningasta\nkumarsivat Kristus-lasta. Neitsyt Maaria -- eräs nuori pappi --\nistui valtaistuimella taivaskatoksen alla, pitkälaahustisessa,\nkuninkaallisessa puvussa, hohtopanta otsallaan. Ja lapsi-nukke\nlepäili hänen sylissään, paljas jalka eteenpäin ojennettuna.\nVuorotellen kulkivat kuninkaat, Kaspar, Melchior ja musta Balthasar,\nhänen eteensä, kumarsivat, polvistuivat ja suutelivat alastonta\njalkaa, jättäen sitten kukin lahjansa lapsen eteen. Ja enkelien\nkuoro veteli venytetysti, jopa hiukan unisesti, -- teinipojat olivat\niltaunisia -- viimeistä latinaista virttään.\n\nVakavina ja juhlallisina istahtivat hengenmiehet taas paikoilleen,\nkatsellen loppiaisnäytelmän loppumista. Remuavaksi oli käynyt\nkeskustelu suurtuvassa, sillä kiltankannuja oli usein täytetty,\nmutta piispan ja hänen prelaattiensa ankara mieliala taltutti\nhetkeksi äänten iloisen porinan. Niinhyvin aateliset kuin porvarit,\njotka istuivat pitkän pöydän eri päissä, käsittivät, että jotakin\nratkaisevaa oli nyt hengenmiesten neuvottelussa päätetty, sillä aivan\nerikoista tarmoa ja varmuutta kuvastui heidän sileiksiajetuilta\nkasvoiltaan. Päät kumartuivat vastakkain, ja hiljaisena lähti\nsuuressa pöytäkunnassa kulkemaan kuiske, että uusi, tuima kirkollinen\ntaistelu, entisiä tuimempi, on taas pian alkava Suomen Turussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuosta tulossa olevasta taistelusta puhuttiin yhä seuraavina\nviikkoina enemmän kuin mistään muusta. Nämä talviset viikot olivat\nTurussa aina vilkkaan toiminnan viikkoja, koska silloin ensiksi\nvarustauduttiin suurille Heikinmarkkinoille ja sitten pidettiin näitä\npitkiä markkinoita. Tehtiin kauppoja, kestittiin ja petkutettiin\nmaalaisvieraita, joita yhtenään tuli ja meni. Mutta vaikka porvarien\nhuomio siten keskittyikin etupäässä aineellisiin humuihin, muistivat\nhe luukkupuodeissaan ja työpajoissaan usein toisiltaan kysyä:\n\n-- Mitä luulette, pääsevätkö nuo naimahaluiset papit kristilliseen\navioliittoon?\n\n-- Se riippuu siitä, kestääkö paavillisten rintama. Mestari Gasparus\nkuuluu vannoneen, että tenä tulee vielä viime hetkellä!\n\n-- Mutta ensi pyhäksi ovat kuitenkin häät määrätyt ja vieraat\nkutsutut tuomiokirkkoon.\n\n-- Siihen messuun sitä on mentävä, siihen on Hannuskin varustautunut!\n\nToimessa olivat prelaatit olleetkin. Tiheään oli kapitulissa\nkokouksia pidetty ja talvimyrskyjen läpi oli pikaviesti lähetetty\nRuotsiin pyytämään Upsalan arkkihiippakunnan katoolisilta\nkirkonmiehiltä kiireellisiä neuvoja. Vihaisesti olivat säkkimunkit\nsaarnanneet pyhän Henrikin juhlilla kerettiläisten saastaisia\nvehkeitä vastaan. Mutta kolmena pyhänä peräkkäin oli kuitenkin\ntuo huomiotaherättävä aviokuulutus kaikunut kaupunginalttarin\nsaarnatuolista kenenkään sitä estämättä, ja avioon aikovat papit\nolivat iloisina liikkuneet ihmisvilinässä, kertoen kaikille\ntuttavilleen, että vihkiäiset toimitetaan ensimäisenä sunnuntaina\nHeikinmessun jälkeen.\n\nTämä sunnuntai oli lauha, tyyni talvipäivä, jolloin jo ilmassa\nensi kerran lemahti hiukkasen kevättä. Kaupunkilaiset liikkuivat\npyhäpukimissa koviksi poljetuilla kaduilla maalaistuttaviensa\nkanssa, ja joella ajelivat teinipojat kilpaa kotikulmalaistensa\nhevosilla. Monen talon pihalla oli näet vielä maalaiskuormia\nmarkkinain jäljiltä, sillä varsinkin pitkämatkaiset viipyivät vielä\nTurussa virallisten markkinain päätyttyäkin toimittamassa kaukaisten\nkyläkuntainsa monia kaupunkiasioita.\n\nPyhän Lauritsan pappilan pihallakin seisoi tänä aamuna muutamia\nturkkivöisiä talonpoikia korkeiden kuormainsa ääressä. He olivat\npäässeet pappilaan majamiehiksi syystä, että Lauritsan kirkkoherra\noli heidän pitäjänsä, Sysimäen, poikia ja että tämän veljiäkin\nyksi nyt oli mukana Heikinmarkkinoilla. Vasta täällä perillä\nolivat salolaiset kuulleet, että heidän isäntänsä, Sillantaipaleen\nPietari-maisteri, joka oli niin korkeassa kirkollisessa virassa, oli\naikeessa mennä naimisiin, ja he olivat ihmeissään katselleet, miten\ntähän pappilaan nyt tehtiin tilaa tuotavalle emännälle. Kaupungilla\nliikkuessaan olivat he kuulleet niin kummia juttuja uskonriidoista\nja kirkollisista rettelöistä, että he olivat olleet joutua aivan\nymmälle. Mutta he olivat kuitenkin päättäneet jäädä vihkiäisten yli\nTurkuun. He olivat lopultakin luottaneet enemmän oman pitäjänsä\npoikaan, jonka he tiesivät tasaiseksi ja varmaksi mieheksi. Jos hän\non harkinnut oikeaksi mennä pappina naimisiin, niin mahtaa se sitten\nollakin oikein!\n\nPihalla odottivat he nyt juuri itseään maisteria, joka oli kutsunut\nveljensä kumppaleineen hakemaan morsianta vihille.\n\n-- Isoja häitä ei morsiamen kodissa vietetäkään, kertoi velimies. --\nMutta messun jälkeen juodaan täällä pappilassa tupaantulokannu.\n\n-- Näkyy siis olleen perätöntä puhetta se, mitä turulla kerrottiin,\nettei muka vihkimessusta tulisikaan mitään, lausui toinen,\nilvesturkkinen matkamies, kiinnittäessään kuormaköysiä.\n\n-- Juttuja ne ovat, vakuutti Sillan veli. -- Johan ne tiesivät\nsellaistakin, että kirkossa muka tulisi tappelu!\n\n-- Ihmiset juoruavat täällä niin paljon, -- kukapa nyt kirkossa\ntappelisi! murahti kolmas kuormamies, kierien uumenilleen helakkaa,\npitkää, punavalkoista villavyötään.\n\n-- Tosiaankin, ihmiset ovat täällä paljon leuhkempia kuin siellä\nsydänmaalla, totesi ilvesturkki.\n\nTämän keskustelun aikana oli uuteen kanunkiviittaan pukeutunut\nSilta astunut pappilastaan pihalle, ja salonmiehen viimeiset sanat\nkuultuaan virkkoi hän tuttavallisesti:\n\n-- Niinkö tuntuu sinusta, -- ehkä se totta onkin! Monestipa on\nminunkin mieleni palanut sinne kotikulmalle, rauhallisempiin oloihin!\n\n-- Palaa sinne vieläkin, kehoitteli hänen veljensä. -- Varsa-Tuomas\non jo juonut itsensä höperöksi, -- me ei kirkossa tapella eikä sinua\nhaukuta kerettiläiseksi!\n\nSilta kiintyi siihen veljensä ehdotukseen kuin vanhaan, tuttavaan\nmielikuvaan:\n\n-- Usein ajelisin Vahvajärven salollekin isävanhuksen ja kotiperheeni\nluo..., siellä olisi tosiaankin rauhan paikka! -- Mutta ei, veljeni,\nen minä sinne pääse, olen jo tässä keossa liiaksi kiinni!\n\nNäin tarinoiden laskeutui Silta maalaistuttavineen Pyhän Lauritsan\nanetalosta kirkon ohi joelle ja talvitietä myöten suoraan jään yli\nAningaisten puolelle, jossa he nousivat Puolalanmäelle. Hän opasti\nvieraansa siihen Kaukalonpojan pieneen mökkiin, missä hän vuosikausia\noli melkein joka päivä käynyt, usein levottomana ja epäillen, mutta\nviime syksystä asti rohkeana, pystypäisenä ja varmana. Pulmansa\nkerran ratkaistuaan oli hän ihmetellyt, että se ollenkaan oli hänestä\ntuntunut vaikealta. Tuo pahasuinen tätikin oli uuteen ratkaisuun\nheti tyytynyt, kunhan mestari vain korjasi tytön hoitoonsa, ja hänen\noma pieni oppimaton holhokkinsa oli papin morsiamena säteillyt iloa\nja onnea. Eihän hän käsittänyt, että hänkin oli osaltaan mukana\nmuuttamassa vanhoja kirkollisia tapoja. Syrjäisten ivat eivät\nhäneen asti ulottuneet; hänellä oli maailmassa vain yksi hyvä ystävä\nja suojelija, joka hänet nyt otti luokseen ja omakseen, -- muusta hän\nei välittänyt.\n\nMuutamia Puolalanmäen köyhiä mökkiläisiä oli kokoontunut matalaan\nmajaan, missä sieväksi puettu, hunnutettu ja kruunupäinen morsian\njo odotti papillista sulhoaan, ja olipa siellä sentään leivottu\nrasvainen vehnäskukko ja makeita mesileipiä vieraille oluttilkan\nohessa pureskeltavaksi. Silta ajatteli hymähtäen, että toisin ovat\nkai häät varustetut Mikolle ja Jaakolle, joiden morsiustaloissa\nvarmaankin on paljon paistettu ja paremmat tynnyrit lyöty auki. Mutta\nkädettä ei mahtunut hänen mieleensä, sillä sanomattomasti hän iloitsi\nsiitä, että hän nyt saa selväksi elämänsä sotkuisen vyyhden ja tekee\nonnelliseksi pienen suojattinsa.\n\nKun päivä läheni puolta, lähti koruton morsiussaattue taivaltamaan\nalas Puolalanmäeltä tuomiokirkkoon päin. Sillankorvassa odotti\nsitä jo Pietari Särkilahti sekä joukko nuorempia pappeja ja\npikkuporvarituttavia.\n\n-- Kuuluuko uutisia, saadaanko vihkiminen toimitetuksi? kysyi\nSilta hätäilemättä tervehtien vanhaa ystäväänsä, joka oli ottanut\nhuolekseen tämän kirkollisen tehtävän.\n\n-- Saadaan, veli, vastasi Pietari reippaasti. -- Minulle saapui kyllä\naamulla Erik Sveninpojalta viesti, että en muka saa tuoda teitä\ntuomiokirkkoon, mutta sinnepä nyt kuitenkin kävellään.\n\n-- Ehkä olisi ollut parempi mennä Pyhään Maariaan..., epäili Silta\nvieläkin.\n\n-- Ei olisi ollut parempi..., astu eteenpäin vain!\n\nRaatihuoneen kulmasta saapui jo samalla toinen luostarikorttelista\ntuleva hääsaattue, ei paljoakaan suurempi Sillan matkuetta, mutta\npaljon hienompi asultaan: se oli Mikael Karpalaisen hääjoukko,\njoka laskeusi Yläneen Illein kaupunkitalosta. Vaakunanväriset\naatelispalvelijat määräsivät tahdin tämän saattueen edessä, jossa\ntasaisin askelin astui töyhtölakkisia ylimyksiä ja heidän rouviaan\nruskeissa tai tuhanharmaissa, nahkasilla vuoratuissa vaipoissa.\nSe oikaisi torin yli Kirkkokadulle, ja Sillan seurue jättäysi\nkulkemaan kappaleen matkaa sen jäljessä. Mutta kun jouduttiin lähelle\nKirkkokadun toista päätä, liittyi pyhän Annan suuren anetalon\nkulmauksessa kolmas kulkue yhteiseen seurueeseen. Se oli suurin ja\nsankin, sillä se tuli Jokikadulta Gertrud Karvataskun vauraasta\ntalosta, jonne paljon vieraita oli kutsuttu ja jossa vihkimisajaksi\nkeskeytetyt kestit olivat ylellisimmät. Jaakko Vennä asteli siinä\npunakkana pullean morsiamensa rinnalla, puhalteli lämpimissään ja\nkertoi kovalla äänellä katuvansa, että oli jättänyt huilunsoittajat\nhäätaloon. Olisivathan ne tässä joutaneet puhaltamaan hääväen\nratoksi, -- tämä kaikki tuntui hänestä muutenkin niin hullulta ja\nhupaisalta...\n\nKadut ja kujat olivat odottavaa kansaa tulvillaan; miehet seisoivat\nsiinä vakavina pörröisissä karvalakeissa ja lammasnahkaturkeissa,\nnaisilla oli päässään umpinaiset myssyt, joihin leikatusta lävestä\nvilkkuivat uteliaat kasvot. Pian oli hääsaattueen, jossa näkyi kolme\nmorsiuskruunua, vaikea raivata itselleen tietä kirkon portille, missä\nvihittäväin oli tavan mukaan odotettava päivämessun päättymistä.\n\n-- Mutta messu on jo päättynyt, tiesi joku kertoa siinä tungoksessa.\n\n-- Päättynytkö jo? ihmettelivät toiset. -- Se on niinollen lopetettu\ntavallista aikaisemmin.\n\n-- Siispä vain sisään kirkkoon, kiirehti Jaakko-maisteri, jonka mieli\npaloi takaisin pitoihin, ja vaakunapukuiset palvelijat riensivät\naatelismorsiamelle avaamaan ovea. He nykäisivät kerran, toisen...\n\n-- Se on kiinni!\n\n-- Kirkonoviko?\n\n-- Sitäpä ei ole ennen nähty! -- Näin huudahtivat ovelle ehtineet.\n\nTurkulaisten oli tätä vaikea ymmärtää. He olivat tottuneet löytämään\nkirkkonsa ovet aina auki varhaisesta aamusta yömessuun asti; mihin\naikaan päivästä tahansa olivat he päässeet tuomiokirkkoon rukoilemaan\ntaikka levähtämään... Yksi ja toinen porvareista ja aatelisista\nkävi vielä varalta nykäisemässä raskasta, raudoitettua ovea, -- ei\nse hievahtanutkaan! Se oli lukittu varhain lopetetun päivämessun\njälkeen, josta väki oli kiirehtinyt hääseurueita vastaan.\n\nYhä sankemmat parvet keräytyivät kirkon portaille, niiden edustalle\nja hautuumaalle. Taemmas jääneet tunkivat toisia eteenpäin, ja\nhuudahduksia kuului:\n\n-- Miksei mennä sisään? Ovet auki!\n\n-- Kuka siellä pidättelee...?\n\nMutta hääseurueessa kulkeneet papit olivat jo heti oivaltaneet,\nmistä tämä sulku johtui, ja heidän piiristään levisi tieto siitä\nyhä laajemmalle odottavaan väkijoukkoonkin. Tämän ovat siis nyt\npaavilliset prelaatit keksineet, huomattuaan mahdottomaksi kieltää\nkuulutukset; tähän outoon keinoon ovat he siis turvautuneet,\nestääkseen pappien aviovihkimisen tapahtumasta kirkossa, jossa se,\nollakseen pätevä, oli toimitettava. Samalla ovat he kai tahtoneet\nnäin mahdollisimman havainnollisesti osoittaa kansalle kirkon syvää\nsuuttumusta niitä pappeja kohtaan, jotka yrittivät särkeä katoolisten\nkäsitteiden perusteita, -- sen nyt käsittivät oven taa jääneet. Ja he\nkäsittivät prelaattien näin saattavan saavuttaakin tarkoituksensa.\nEnnen pitkää rupesikin väkijoukosta, jossa oli paljon munkkeja ja\nmuita opinpuhdistuksen vastustajia, tirskahtamaan ivanaurua ja\nsingahtamaan karkeita pilkkasanoja.\n\n-- Toimitetaan siis vihkiminen tässä kirkon rappusilla, virkkoi\ntuskastuneena Jaakko Vennä, jota jo aseman nolous rupesi kiusaamaan.\n-- Jos kerran kirkko voidaan kansalta sulkea, niin voidaan kai\nkirkolliset toimitukset suorittaa taivasalla!\n\n-- Niin, onhan Jumala todistajanamme tässäkin, säesti jo Siltakin\nymmälle joutuneena.\n\nMutta Pietari Särkilahti, joka kalpeana ja väräjävin kasvonjänterin\nseisoi kirkon kiviaitaan nojautuneena, vastasi verkalleen:\n\n-- On kyllä. Mutta ei ryhdytä, veljet, siihen keinoon, -- meidän\ntäytyy päästä kirkkoon!\n\n-- Avaapas sitten tuo ovi, kiivaili Jaakko.\n\n-- Sen täytyy aueta...\n\nLähinnä seisovat häävieraat katsahtivat kummissaan tuota kalpeaa,\nlaihaa miestä, jonka äänestä soi noin lujaa varmuutta, ja he jäivät\nikäänkuin luottamuksella odottamaan oven aukenemista. He edustivat\nsiinä erilaisia kansanaineksia ja säätyluokkia, mutta tässä heidät\nyhdisti toisiinsa eräänlainen myötävastuuntunne; vaistomaisesti he\nkäsittivät, että se taistelu, johon he nyt tavallaan olivat joutuneet\nmukaan, koski jotakin enempää ja suurempaa kuin noiden kolmen\nkihlatun parin vihkimistä, vaikka he eivät täysin voineetkaan tajuta,\nmistä kaikesta tässä oli kysymys. Ääneti he seisoivat paikoillaan ja\nodottivat...\n\nKirkonovea vastapäätä olevan tuomiorovastintalon kahdesta kapeasta\npäätyikkunasta seurasivat uteliaat, tarkkaavat, vuoroin ivalliset,\nvuoroin vakavat katseet kadulla tunkeilevan väkijoukon liikkeitä ja\nhölmistyneiden hääsaattueiden neuvottomuutta. Suomen kirkon pääpapit,\nvaalipiispa ja katooliset prelaatit, olivat näet kokoontuneet sinne\ntuomiorovasti Hannus Pietarinpojan pappilaan vartoomaan tulosta siitä\nrohkeasta, jyrkästä toimenpiteestä, johon he olivat loppiaiskiltassa\ntekemänsä ankaran päätöksen mukaisesti ryhtyneet. Tuuma oli\ntarmokkaan tuomiorovastin ehdottama. -- Sulkekaamme kirkko mieluummin\nkuin jätämme sen kerettiläisten häväistäväksi, -- niin oli hän\nehdottanut, -- tuntekoon koko Turun kansa seuraukset noiden kirkon\npyhyyttä loukkaavain rynnistäjäin elkeistä! Syntyköön suuttumusta\nja melua, syy siitä lankee niiden niskoille, jotka kirkkoa vastaan\nrynnistävät.\n\n-- Nyt se on tehty, puhui hän voitonvarmana, astuen pienten,\nlyijypuitteisten ikkunain luota peremmäs huoneeseen, missä piispa\nErik Sveninpoika istui pöydän ääressä syvälle nojatuoliin vaipuneena.\n-- Nyt on raja nostettu ja sen näkevät kaikki!\n\n-- Rajana kirkon ovi, vastasi piispa hiljaa. Hän oli salaa toivonut,\nettä vihittävät papit hänen kieltonsa johdosta luopuisivat aikeestaan\nsaapua tuomiokirkkoon, eikä tämä näytelmä nyt häntä miellyttänyt. --\nParempi olisi ollut, jos aikoinaan itse kirkossa olisimme saaneet\nkansan vakuutetuksi väärän opin vahingollisuudesta. Mutta askel on\nnyt astuttu...\n\n-- Emmekä voi sitä enää peräyttää, uhmaili mestari Gasparus ikkunan\nluona. -- Eikä ole tarviskaan. Katsokaa, kuinka hämillään he siinä\nseisovat, morsiamet korkeissa kruunuissaan ja sulhaset vaaleina\nposkiltaan... Ja yleisö on levoton, -- kauan se ei siinä viitsi\nvärjötellä, pian hiipivät kaikki kotiinsa häpeissään kuin kuritetut\nlapset...\n\n-- Tämän läksyn muistavat turkulaiset kyllä vielä huomisen\nperästäkin, totesi arvokasliikkeinen arkkipresbyteri. -- Ehkä\nlakkaavat he juoksemasta niiden saarnaajain perässä, jotka tekevät\nitsensä näin naurettaviksi.\n\n-- Ja joilta aviovuoteet lopultakin jäävät kylmiksi, ilkkui muuten\nsiivo dekaanuskin.\n\nErik piispa vain ei ollut yhtä varmalla mielellä kuin nuo toiset.\nHänestä oli asema liiaksi kärjistetty tuohon yhteen ainoaan\nulkonaiseen apukeinoon.\n\n-- Olettakaapa, että ryntääjät sittenkin nyt pääsevät kirkkoon\njostakin ovesta, virkkoi hän -- silloin kääntyy pilkka meitä ja\nkatoolisuutta vastaan.\n\n-- Kaikesta on huoli pidetty, vakuutti siihen tuomiorovasti varmana.\n-- Mestari Hermannin, kirkon taloudenhoitajan, kanssa olemme\nkorjanneet sakastinkin ja uudenkuorin lukot, ne kestävät nyt, ja\navaimet ovat tässä. -- Hän astui ovelle, jonka pielessä riippuivat\nhihnalla yhteen sidotut suuret, raskaat kirkonavaimet, otti ne\nnaulakosta ja laski ne Erik Sveninpojan eteen pöydälle. -- Siinä ne\npysyvät, ja pian väistyy hääjoukko suljetuilta ovilta rahvaan ivaa\npaeten, -- kuulkaa jo tuota kirkumista!\n\n-- Mutta kuuluupa sieltä jo muutakin ääntä, vastasi piispa, heristäen\nilmeisesti levottomana korvansa. Ja prelaatitkin kiirehtivät taas\nvakavina ikkunan luo tuota melun yli soivaa ääntä kuuntelemaan.\n\nOdottava väkijoukko oli todellakin käynyt kärsimättömäksi. Siinä\nväiteltiin, veisteltiin, huudettiin; toiset moittivat ääneensä\nkapitulia kirkon luvattomasta sulkemisesta, toiset syyttivät ja\nivasivat siitä naimahaluisia pappeja ja luterilaista joukkoa yleensä.\nMutta yhtäkkiä rupesi tuon surinan keskestä soimaan kirkas ääni,\njoka pian voimistui ja raikui kuin torvi myrskyssä. Väkijoukko\ntunsi niinkuin tuomioherratkin hyvin tuon läpitunkevan äänen, joka\nikäänkuin pakotti itseään kuuntelemaan, -- se oli Pietari Särkilahden\nsaarnaääni.\n\nHän oli kinoksen yli kahlattuaan noussut hautuumaan kiviaidalle ja\nseisoi nyt siinä, jalat syvässä lumessa, mutta hoikkanen vartalo\nsuoraksi pingoitettuna kuin jousen selkä. Melkein tältä paikalta\noli hän ensi kerran turkulaisille puhunut, mutta nyt puhui hän\nvarmemmalla ja kaikuvammalla äänellä kuin silloin, selittäessään\nrahvaalle, miksi nyt kirkko on suljettu. Se on, sanoi hän, suljettu\njoskus ennenkin muutamiksi päiviksi, jos se on murhalla tai\nverityöllä saastutettu, mutta nyt ovat prelaatit sen sulkeneet\nestääkseen kolmea pappia, jotka eivät tahdo elää epäsiveellisyydessä,\nniinkuin papit enimmäkseen elävät, menemästä kristilliseen\navioliittoon. Hän kuvasi, kuinka pyhä Raamattu ei suinkaan kiellä\npapeiltakaan avioliittoa, kuinka aviokäsky on Jumalan ja luonnonkin\nsäätämä ja kuinka valheellista teeskentelyä on koettaa kuolettaa\nluontoa, -- sitä on päinvastoin koetettava puhdistaa ja pyhittää,\nkoetettava kaikessa luoda Jumalan valtakunta maan päälläkin...\nPietarin voimana puhuessaan oli aina selvyys ja lämpö; se vaikutti\nnytkin heti vaimentavasti rähisevään joukkoon, joskin sen keskestä\nvielä silloin tällöin kuului välihuutoja ja naurunhohotusta. Mutta\nsitten Pietari rupesi tuttavallisemmalla äänellä kertomaan, kertomaan\nsiitä pienestä munkista, joka Saksassa oli ryhtynyt paavin valheita\nvastustamaan, ja silloin vaikeni uteliaaksi käynyt yleisö kokonaan.\nPuhuja kertoi itse tuntevansa tuon vaatimattoman miehen. Hän oli\noikeastaan luonteeltaan arka ja lakea, mutta kuitenkin uskalias ja\ntulinen, kun hän taistelee totuuden puolesta. Hänestä on puhuttu\npaljon pahaa, häntä on sanottu paholaisen apostoliksi, mutta\nhurskaampaa ja jumalaapelkäävämpää miestä kuin Luther ei ole.\n\n-- Tahdotteko tietää mitä tämä mies sanoo pappien naimisesta ja\nnaimattomuudesta, kysyi Pietari kuulijoiltaan, kuin tarinoiden. --\nNo, koetanpa siis hänen sanojaan lyhyesti muistella: Paavi ja hänen\npiispansa ja munkkinsa -- niin hän sanoo -- ovat tahtoneet luoda\nmaailmaan erityisen \"pyhän säädyn\", joka eläisi puhtaampana kuin\nmuut. Mutta mehän kaikki tiedämme, kuinka puhdasta tuo naimattomain\npappien, munkkien ja nunnain elämä on, -- se on elämätä, josta\naurinko, kuu ja tähdet ovat valittaneet! Sikolätit ovat likaiset,\nmutta luostarien rinnalla ne ovat puhtaat ja kauniit; ja kaikki\ntuo saastainen elämä johtuu siitä, että nuo ihmiset ovat hylänneet\nJumalan säätämän aviokäskyn. Meitä, jotka taas pyrimme tätä käskyä\nnoudattamaan, katsovat paavit ja prelaatit karsaasti, mutta sitä\nlempeämmin he kai katsovat porttoloita ja luostareita, jotka molemmat\novat yhtä puhtaat...\n\n-- Näin on lausunut tuo hurskas mies, -- punnitkaa nyt tunnoissanne,\nonko siinä perää ja kuka rikkoo kuudetta käskyä vastaan. Ja silloin\nteille kyllä selviää, kenen asiaa ajavat ne, jotka meiltä tänään\nsulkevat kirkon.\n\nEipä kuulunut risahdustakaan ääneti seisovan kansan joukosta;\nainoastaan taempana kuului joku jyskyttävän Uuden kuorin ovea,\nkoettaakseen sitä tietä päästä kirkkoon. Saarnaaja kääntyi, hetken\nhuokaistuaan, sinnepäin ja puhui nyt melkein leikkisästi:\n\n-- Älkää hyvät ihmiset rikkoko kirkonovia, älkääkä pyrkikö takateitä\npyhään huoneeseen. Se on aivan turhaa! Minä sanon teille, totuuden\nvoima on tämän pääoven avaava, emmekä me täältä lähde, niinkauan kuin\nse suljettuna pysyy. Sillä tämä huone on Jumalan huone, se on meille\nkaikille rakennettu Häntä siellä palvellaksemme, eikä ihmisvoima voi\nsitä lukoilla meiltä kieltää...\n\nUlkona talviluonnossa kaikuva saarna ja saarnaäänen harras sävy\nvaikutti kiehtovasti kiihtyneisiin mieliin. Nekin, jotka äsken\nhuutelivat pilkkasanoja naimahaluisille papeille, kiukustuivat\nvähitellen prelaatteihin, jotka itse näkyville tulematta sulkivat\nkansalta kirkon. Taas rupesi, Pietarin hetkeksi vaiettua, kuulumaan\nväkijoukosta nurinaa:\n\n-- Missä ovat ne prelaatit?\n\n-- Mikseivät tule selittämään tekoaan?\n\n-- Tahtovatko he tehdä meistä pakanoita, kun eivät meitä kirkkoon\npäästä!\n\n-- Ovi auki, lukkari, taikka selkäsi kuumenee!\n\nEräs tuomiokirkon lukkareista kierteli näet väkijoukossa kuunnellen\nmitä sieltä puhuttiin, ja häneltä rupesivat närkästyneet porvarit\nnyt tiukkaamaan kirkonavaimia. Mies pakeni vallan hätääntyneenä\ntuomiorovastin taloon ja kertoi hengästyneenä siellä koossaoleville\nprelaateille pelkäävänsä, että pian tapahtuu joku onnettomuus.\n\n-- Sinne on jo saapunut muitakin vihittäviä kuin nuo papit. Ja lapsia\non tuotu kastettaviksi...\n\n-- Saavat odottaa nekin, vastasi piispa kuivasti.\n\n-- Mutta Yläneen hääväen vallasherrat uhkaavat valittaa kuninkaalle.\n\n-- Valittakoot...!\n\nPiispa puhui rauhallisesti. Mutta prelaattien parvessa ei\nenää vallinnut äskeinen ilkkuva varmuus. Heidän oli sinne\nsuljettuun huoneeseen täytynyt kuunnella Särkilahden säälimätöntä\nrepimissaarnaa, ja he olivat ikkunasta itse nähneet väkijoukon\nmielialassa tapahtuneen muutoksen. Levottomina liikkuivat he nyt\npöydän ja ikkunan väliä hiljakseen murahdellen. Mutta Hannus virkkoi\ntoki vieläkin vahingoniloisella toivolla:\n\n-- Saatte nähdä, Pietari villitsee taas kansan johonkin\nväkivallantekoon, ja silloin hän on kypsä...\n\nMutta kadulle katseleva Arvid Lille puisteli päätään:\n\n-- Ei hän heitä villitse, siksi viisas hän on, hän päinvastoin\nhillitsee rahvasta. Kuule itse!\n\n-- Mutta ei hän siinä jaksa kauan pasuunana olla, hän on jo siksi\nheikko mies, niin koetti Gasparus lohduttautua. -- Ja joukon jännitys\nlaukee kerran...\n\n-- Iltaan asti hän kuitenkin voi meidät tänne sulkea. Entä sitten? --\nNiin huoahti piispa pöydän luona. -- Meidät vaaditaan tästä tilille.\n\n-- Vaikka niinkin, lujina meidän on pysyttävä sittenkin, kannusti\nHannus vieläkin varmana. -- Johan nyt loppuukin Särkilahden saarna...\n\nSe katkeili todellakin, mutta alkoi sitten taas. Pietari taisteli\nnäet, siinä kiviaidalla seisoessaan, kovaa ruumiillistakin taistelua\nväsähtymistä vastaan. Hänen täytyi tahtonsa tarmolla pingoittaa\nvoimansa, jotka usein uhkasivat pettää. Riutuvan rintansa vuoksi\nei hän ollut enää viime aikoina puhunut talvisin ulkoilmassa,\njoka häneltä pian kähensi ja katkaisi äänen, ja hän tunsi nytkin\nkurkussaan niitä oireita. Katsoessaan alas aidan kupeelle näki hän\nedessään vaimonsa suuret, pelästyneet silmät, -- vaimoraukka siinä\ntietenkin varoi, ettei vain rasittuminen taas syöksisi verisuihkua\nsairaasta rinnasta. Pietari ymmärsi ne nuhteet, mutta ei niitä\ntotellut. Kun ääni särähti ja puhujan hetkeksi täytyi pysähtyä\nhuokaisemaan, silloin rupesi heti kuulumaan rähinää kiihtyneestä\nkansanjoukosta ja silloin pakotti Pietari taas äänensä eheäksi, niin\nettä se hallitsevana kaikui torirahvaan ylitse. Hän tahtoi tänään\nkestää, vaikkapa viimeisen kerran... Mutta hänen kasvonsa olivat\npalttinankarvaiset, ja niiden suonet pingoittivat kuin kiristetyt\njäntereet...\n\nPietarin viimeisen lepohetken aikana oli piispalan puoleisesta\ntorinlaidasta ruvennut kuulumaan melua. Sieltä ajoi reslareki ihan\nväkijoukon keskelle ja siitä suuttuneet miehet kävivät hevosen\nturpaan käsiksi ja rupesivat peruuttamaan ajajaa takaisin. Leveässä\nreessä makasi vällyjen välissä vihkipiispa Vincentius, joka palasi\nSavosta kirkonkelloja siunaamasta, ja hän, joka ei tungoksen syytä\ntuntenut, säikähti pahasti väkijoukon ilmeistä vihamielisyyttä.\nPäästyään vihdoin selviytymään peitteistään ja laskeuduttuaan kadulle\npysäytetystä reestään koetti mustapintainen etelämaalainen raskaissa\nsusiturkeissaan jalan tunkeutua sakean ihmisjoukon lävitse. Mutta\nhän viskelehti sinne tänne, kunnes eräs munkki lopulta sai hänet\nsaatetuksi tuomiorovastin taloon.\n\nKansa oli sillävälin taas asettunut saarnamiestä kuuntelemaan. Mutta\nläähättäen ja pelon kangistamana nousi vihkipiispa rovastintaloon ja\nhorjui vihdoin hikisenä prelaattien neuvotteluhuoneeseen, huudahtaen\nsilmät pyöreinä:\n\n-- Mitä tämä on, mitä on tapahtunut? Haluttomasti rupesivat prelaatit\nvihkipiispalle selittämään, mistä oli kysymys, mutta täyteen\nkäsitykseen ei siitä Vincentius kuitenkaan päässyt. Hän oli turkit\npäällään retkahtanut penkille lepäämään, mutta kimmahti nyt pystyyn:\n\n-- Kirkkoko suljettu? huudahti hän hiukan nenäänsä tohisten. --\nSiihenhän olisi tarvittu minulta lupa, -- siksipä nyt olikin\nroskaväki polkea minut jalkoihinsa. Voi se tulla vielä tännekin\npolkemaan -- hä? Tuossako on kirkonavain, -- tänne se vain! Kirkko on\navattava!\n\nErik Sveninpoika laski hennon kätensä avaimille:\n\n-- Ne pysyvät tässä. Meidän on nyt osoitettava, että me täällä\nkirkkoa todella johdamme ja siitä vastaamme.\n\n-- Vastaammeko? Kuka vastaa, -- minä! Ja minä olen jo kerran istunut\nTukholman tyrmässä, en rupea istumaan enää Turussa. Ei, minä tunnen\nKustaa kuninkaan, hän ei tällaista kirkollista urhoutta rakasta!\n\n-- Se on kyllä totta, huoahti Arvid Lille, joka oli väsyneenä\nvaipunut nojatuoliin piispaa vastapäätä. -- Liiankin selvästi sen\nosoittaa tuo kirje.\n\n-- Mikä kirje, näyttäkää, virkkoi Vincentius vilkastuneena ja tempasi\npöydältä sen avatun kirjeen, johon vaalipiispakin äsken oli viitannut.\n\nSe oli Upsalan piispattomasta tuomiokapitulista saapunut vastaus\nturkulaisten huolenalaisiin kysymyksiin; pari päivää sitten oli\nAhvenanmeren yli jäitse palannut lähetti sen tuonut. Neuvoton\nvastaus, -- Upsalan paavillismieliset mutta turvattomat tuomioherrat\neivät näet uskaltaneet antaa kohtalotovereilleen mitään suoraa\nneuvoa. He kehoittivat kyllä turkulaisia mahdollisimman kauan\nvastustamaan luterilaisen joukon harhaoppeja, mutta kertoivat samalla\nvarsin avuttomina, että kuningas on uhannut kevätpuoleksi kutsua\nkokoon valtiopäivät, missä hänellä tiettävästi on aikomus saada\nhyväksytyksi useitakin mainitun joukon kirkonuudistusvaatimuksia.\nOn siis tuiki epätietoista, kauanko tätäkään heidän\navioonmenovaatimustaan voidaan vastustaa... Muuten aikoo kuningas\npiakkoin itse matkustaa Suomeen...\n\n-- Hän tulee tänne ja tukistaa meitä! virkkoi Vincentius kirjeen\nluettuaan. -- Ja te suljette tuomiokirkon ja aiheutatte kansanmetelin!\n\n-- Toimimme velvollisuutemme mukaisesti, virkkoi vaalipiispa kuivasti\ntuolle rähisevälle espanjalaiselle, jota hän sydämestään inhosi.\n\n-- Mutta minun velvollisuuteni on kirjoittaa tästä kuninkaalle ja\npestä käteni, -- vai annatteko minulle nuo avaimet?\n\n-- Minä kirjoitan itse, vastasi Erik Sveninpoika, yhä painaen\nvalkoisella, luisevalla kädellään raskaita avaimia.\n\nVihkipiispa peräytyi silloin riisumaan turkkinsa ja kallokkaansa,\nyhä uhkaavasti nenäänsä tohisten. Keskustelu katkesi. Toisetkaan\nprelaatit eivät näet halunneet siihen puuttua, he istuivat nolon\nnäköisinä mikä missäkin nurkassa, ilmeisesti jo epävarmoina\nyrityksensä onnellisesta päättymisestä. Hiljaiseen huoneeseen kuului\nvain ulkoa saarnaajan sointuva ääni, sanatkin selvästi erottuivat.\n\nPietari kuului siellä nyt kertovan väkijoukolle kaskua jostakin\nsaksalaisesta kirkkoruhtinaasta, joka komeassa piispain ja\nprelaattien kokouksessa tutki nuorelta syytetyltä papilta hänen\navioelämätään. Käräjät pidettiin suljetussa huoneessa, mutta kesken\nkaikkea lennätti ilmanveto oven auki. Ruhtinas käski silloin sen,\njoka tietää puhdas olevansa, sulkemaan oven, mutta ne tuomareista,\njoilla on jalkavaimot, istukoot paikoillaan. Eikä yksikään\nliikahtanut, ovi jäi sulkematta... Puhuja kysyi kaskunsa lopuksi,\novatko nämä meidän prelaatit kyllin puhtaita sulkeakseen kansalta\nkirkon.\n\nVäkijoukosta hyrähti naurua ja tuomiorovastin tupaan asti kuului\nhuudahduksia:\n\n-- Missä lymyilevät ne pyhimykset?\n\n-- Tuomiorovastin ikkunoistahan on naamoja näkynyt.\n\n-- Pitäisi käydä niiltäkin kysäisemässä... Nurkissaan istuvat\nhengenmiehet katselivat hölmistyneinä toisiaan ja katselivat\novelle. Se oli äsken vihkipiispan rynnätessä sisään jäänyt auki,\nja nyt nuo katseet näyttivät kysyvän, työntyykö todella kiihtynyt\nkansanjoukko siitä sisään tekemään heille omantunnonkysymyksiä. Mutta\nisä Vincentiuksen pisamaisille kasvoille levisi ilkeä hymy, hänkin\nviittasi aukinaiseen oveen ja lausui ilkkuen:\n\n-- Se, joka teistä puhdas on, sulkekoon oven, ettei roskaväki pääse\nsisään!\n\nKukaan ei liikahtanut. Törkeän juoppopapin pila oli kaikkien mielestä\nliian törkeää. Hetken kuluttua väänsi lukkari, joka oli huoneeseen\njäänyt, oven lukkoon. Mutta prelaatit tunsivat sittenkin hetki\nhetkeltä asemansa yhä tukalammaksi. Kukaan ei puhunut mitään, ulkoa\nkuului vain saarnaääni vuoroin katkeillen, vuoroin taas viroten.\n\nVihdoin käveli piispa Vincentius, joka jo oli rauhoittunut äskeisestä\nsäikähdyksestään, taas keskipöydän luo. Hän ei käsittänyt muuta,\nkuin että umpeen juossut solmu oli lopultakin katkaistava, ja\nlaski melkein isällisesti kätensä tuolillaan tuskaisena istuvan\nvaalipiispan kapealle olkapäälle:\n\n-- Tätä ei voi jatkua, näettehän sen. Kysyn vielä kerran: Annatteko\navaimet minulle, jolla vihittynä piispana yksin on valta avata ja\nsulkea kirkko. Vaadin ne tämän valtani nimessä.\n\nVaalipiispan avaimia painava käsi vapisi, mutta hän ei siirtänyt sitä\npöydältä pois. Hetken kuluttua virkkoi hän hiljaa, ei vastaukseksi\nvihkipiispalle, vaan prelaattien puoleen kääntyen:\n\n-- Olemme luvanneet pysyä lujina. Iltapäivämessun aika lähenee,\npidämmekö siis kirkon edelleen lukossa? Ja vastaammeko edelleen\nkaikki yhdessä tuon kansanjoukon ja kuninkaan edessä siitä mitä voi\ntapahtua?\n\nVastausta ei kuulunut miltään kolkalta. Vaalipiispan harva, harmaja\ntukka oli tuskanhiestä märkänä, kun hän tuokion kuluttua jatkoi\nvallan valittavalla äänellä:\n\n-- Tiedättehän, minä olen heikko... Jos me kaikki pysymme lujina,\nolen luja minäkin, yksin en kestä. Vastatkaa!\n\nMutta kuolon hiljaisuus vallitsi aina vain tuomiorovastin suuressa\ntuvassa. Kapitulinjäsenistä ei kukaan enää uskaltanut neuvollaan\nkehoittaa piispaa jatkamaan kirkonsulkemista, ja kun ei kukaan\nmyöskään ensiksi tahtonut kehoittaa peräytymään, vaikenivat kaikki.\nHätäisenä katseli heitä Erik Sveninpoika, siirtäen silmänsä miehestä\nmieheen, mutta he väistivät hänen katsettaan ja tuijottivat maahan.\nViimeiseksi käänsi vaalipiispa päänsä penkin perälle istahtaneeseen\ntuomiorovastiin, jonka kasvot olivat ilmeettömät ja kylmät kuin\nruumiin kasvot. Hänen leukansa olivat tiukasti yhteen puristetut,\nmutta yhtäkkiä ne heltisivät ja kuului rapsahdus, kuin jos rovasti\nolisi puraissut poikki hampaansa. Silloin hän nousi, pyyhkäisi\nkämmenellä otsaansa, tapaili sanaa kerran, toisen, mutta poistui\nsitten mitään virkkamatta kiireisin askelin sisähuoneeseensa. Hänkin\noivalsi aseman toivottomaksi ja väistyi.\n\nNiin sen ainakin tuskaisena vastausta odottava vaalipiispa käsitti.\nVielä tuokion hänen kätensä vapisi ruostuneiden rauta-avainten\npäällä, mutta sitten se hervotonna valahti pöydältä ja tuolinsivustaa\nmyöten alas.\n\n-- Tämä on vihdoinkin järkevätä, virkkoi isä Vincentius silloin\nkirkastuneena, tempaisi nahkahihnalla yhteen sidotut, kalisevat\navaimet pöydältä ja juoksutti ne ovelle lukkarin luo:\n\n-- Kiiruhda, lukkari, avaamaan kirkko väkijoukolle. Juokse, kierrä\nseinänvierustoita pitkin piispalan ohi sakastiin, pane suntio\nsytyttämään kynttilät ja avaa itse sisältäpäin pääovi!\n\nHetkisen seisoi lukkari paikoillaan, katsellen kysyvästi prelaatteja,\njoiden tuumista ja päätöksistä hänellä oli vihiä, katseli, ikäänkuin\nodottaen, tulisiko mitään muuta kieltoa tai käskyä. Mutta nurkissaan\nkyyhöttävät kirkon esimiehet eivät liikahtaneetkaan, koko huone\noli hiljainen kuin hauta. Lukkari ei itse ollut haluton kirkkoa\navaamaan, sillä hän sai kapat ja kannut jokaisesta siellä vihitystä\nparista, mutta prelaattien puolesta hän vieläkin epäili... Silloin\nrepäisi häntä vihkipiispa vinhasti hihasta ja huusi hänelle vuoroin\nlatinaksi, vuoroin ruotsiksi, jopa sanasen suomeksikin:\n\n-- Miksi viivyt, stupidus, riennä, juokse, ettei toki enää mitään\nonnettomuutta ehdi tapahtua! Juokse!\n\nLukkari juoksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetkeä myöhemmin kajahti valaistusta tuomiokirkosta vihkivirren\nsävel. Hääsaattueet olivat päässeet kirkkoon, ja torirahvas oli\nrynnännyt sinne niiden perästä, mikäli suinkin mahtui. Kirkon edusta,\njossa lumi oli poljettu kovaksi tantereeksi, oli taas tyhjä ja\näänetön, kuin jos ei siellä mitään melua olisi ollutkaan. Talvinen\niltapäivä rupesi hämärtämään, ja pyhäinen rauha peitti taas pienen,\nmatalan kaupungin.\n\nVihkivirttä kuunnellen käveli vaalipiispa Erik Sveninpoika yksin\ntuomiorovastin talosta tuon aution toriaukean yli piispalaan. Hän\noli kiiruhtanut Hannuksen talosta ennen muita, mutta verkkaisin,\nlaahustavin askelin hän nousi kolkkoon kotiinsa. Vaipan riisuttuaan\nastui hän siellä suoraan työhuoneeseensa, sytytti kynttilän ja kävi\nkirjoittamaan.\n\nEnsi kirjeensä kirjoitti electus Erik Sveninpoika kuninkaalle, toisen\nentiselle esimiehelleen, piispa Braskille Linköpingiin. Molemmilta\nhän pyysi lupaa luopua Suomen kirkon esimiehyydestä, johon hän ei\nollut saanut paavin vahvistusta ja joka toimi senvuoksi ja muutenkin\noli käynyt hänelle näinä levottomina aikoina liian raskaaksi.\n\nKynttilään paloi pitkä, valoa himmentävä karsta. Raukeat olivat jo\npiispavanhuksen pienet, ryppyiset kasvot, kun hän Hannu Braskin\nkirjeeseen vielä lopuksi lisäsi:\n\n\"Tunnen ja tiedän, etten ole se mies, jota nykyoloissa tämän\nhiippakunnan johtoon tarvitaan. Tahtoa ei puutu, mutta olen heikko\nraukka. Jos minulle suosiosta suodaan entinen dekaanuksenvirkani\nLinköpingissä, olen onnellinen; siinä virassa uskon voivani tehtäväni\ntäyttää, täällä piispana en...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltamyöhällä ajoi kolme maalaiskuormaa Turusta sisämaahan päin Hämeen\ntietä pitkin. Sysikorven miehet olivat, hääkannun juotuaan pyhän\nLauritsan pappilassa, lähteneet jo sunnuntai-iltana kotimatkalle,\nehtiäkseen sydänyöksi ensi syöttöpaikkaan. Kaviot narskuivat kovalla\ntiellä, jalakset vinkuivat pakkaslumessa, ja tyynen talvi-illan halki\nkajahti terävänä ja kauas miesten ääni, kun he kuormillaan istuen\ntoistensa kanssa illan pimeässä puolihuutaen keskustelivat.\n\n-- On meillä nyt yhdeksi talveksi kotikorvessa kerrottavana\nTurun uutisia, huusi ensi reen ajaja. -- Pelkäsinpä, että siinä\nkirkonovella tulee jytäkkä, ja johan ne rynnistivätkin...\n\n-- Olisi se ehkä tullutkin, ellei ovea olisi lopultakin avattu,\nsäesti toinen reki. -- Sisukasta väkeä ovat nämä kaupunkilaiset.\n\n-- Jytäkkä olisi tullut jo ennen, ellei se laiha pappi olisi\nkirkonaidalta puhetta pitänyt, huusi viimeisen kuorman ilvesturkkinen\najaja. -- Häntä kun kaikki kuuntelivat, niin eivät joutaneet\nrymyämään.\n\n-- Mutta aueta piti lopultakin kirkon, niin kuului taas edeltäajajan\ninnokas ääni. -- Ja kolme pappia vihittiin niin että roiskahti,\nemäntä on nyt Sillantaipaleen Pietarillakin.\n\n-- Mitä nuo tuosta vastustivatkaan, kun se kerran kuuluu olevan\nsanassakin luvattu ja käsketty, ihmetteli Sillan veli, joka toista\nrekeä ajoi.\n\n-- Niinhän se pitkä kanunki puhui, tuumi kolmas kuorma. -- Mutta\nvalkoinenpa oli mies kasvoiltaan, kun hän kirkossa vihdoin\nvihkimisensä lopetti.\n\nAjettiin ääneti juoksujalkaa pieni myötämaa ja vastamaan astuivat\nmiehet kuormainsa rinnalla. Mutta kun jälleen oli päästy tasaiselle\nmaalle ja ajajat olivat nousseet paikoilleen reslainsa seville,\nsilloin huusi ensimmäisen reen mies melkein toruen kolmannelle,\nviimeksi virkahtaneelle ilvesturkille:\n\n-- Ettäkö et oikein usko, mitä pitkä kanunki kirkonaidalta puhui?\n\n-- Ka, miksen usko..., mitäpä meikäläinen paljon tietää uskoa taikka\nolla uskomatta.\n\nMutta toinen reki vastasi vakavasti:\n\n-- Minäpä uskon. Kuinka hän muuten olisi tiennyt sanoa, että ovi\nkyllä aukenee, jahka odotetaan. Mitäpä, jos ei ovi olisi auennutkaan?\n-- häpeään olisi joutunut saarnamies, yksin olisi hän varmaankin\nlopulta jäänyt siihen yöksi puhumaan. Epäilin jo minäkin, että ehkei\novi aukenekaan. Mutta aukesipahan..., hän sen tiesi, se aukesi kuin\nsanan voimalla!\n\n-- Siihen pappiin uskon minäkin, huusi taas melkein hartautta\nvavahtavalla äänellä ensi reen mies. -- Eihän meikäläinen ymmärtänyt\nkaikkea, mitä hän sanoi, mutta toisinaan hänen äänensä vihlasi kuin\nveitsi sisälmyksiäni..., siinä miehessä on varmaankin Jumalan henki!\n\nSitä vastaan ei enää kukaan väittänyt, ja taas kuului pimeältä tieltä\nvain kavion napsetta ja jalaksen hiljaista vikinää.\n\n\n\n\nXX. KUKA PIISPAKSI?\n\n\nSotavuosien ja juuttien karkoituksen jälkeen oli paljon korjuutöitä\ntehty Turun linnassa, jota monesti oli pommitettu ja jossa sen\nentiset isännät olivat rajusti elämöineet. Aluksi olivat Kustaa\nVaasan ruotsalaiset linnanvoudit tosin vain vahvistaneet varustuksia\nja panneet arkihuoneet asuttavaan kuntoon. Mutta kun tuo toimelias\nkuninkaanmies Jöns Westgöte oli tullut linnaan käskynhaltijaksi,\noli hän teettänyt sinne uusiakin rakennuksia ja korjuuttanut Kaarlo\nKnuutinpojan ja Steen Sturen kolkot juhlahuoneet uuteen asuun: Hän\navasi niihin ikkunoita, muurautti uuneja ja osti ulkomailta siistit\nseinäverhot. Olihan Kustaa-kuningas monta kertaa aikonut tulla\nSuomeen; siltä varalta piti hänellä toki olla asuttavat suojat.\n\nVasta valmistuneessa, korkeaholvisessa kuninkaansalissa otti\nlinnanhoitaja eräänä päivänä syyskesällä 1527 vastaan Suomen kirkon\nsilloiset esimiehet, vihkipiispa Vincentiuksen ja tuomiorovasti\nHannus Pietarinpojan, jotka hän oli kutsuttanut puheilleen. He\nistuivat siellä, -- toinen harmajana ja harkitsevana, toinen\npunakkana ja pisamaisin kasvoin -- selustapenkillä, väljähihaiseen\naatelistakkiin puetun isännän astellessa heidän edessään edestakaisin\nuutta, narahtelevaa permantoa pitkin.\n\nHän pysähtyi taas kirkonmiesten eteen jatkaen keskustelua:\n\n-- Kuten sanottu, kuningas ei pääse vieläkään itse tulemaan Suomeen\njärjestääkseen täällä olot mielensä mukaan. Ja koska hän nyt, Erik\nSveninpojan lähdettyä, on toistaiseksi jättänyt tämän hiippakunnan\nhoidon meidän kesken jaettavaksi, on meidän siitä neuvoteltava.\n\nHannus rykäisi Jöns-herran puhuessa pari kertaa kuivakiskoisesta\nja hänen kankealta naamaltaan kuvastui pieni kärsimätön piirre. Jo\nlinnaan soutaessaan oli hän harmitellut, että käskynhaltija oli\nkutsunut heidät puheilleen niinkuin mitkäkin alaisensa verovoudit, --\nennen olivat toki paljon mahtavammatkin linnanherrat saapuneet kirkon\nesimiesten luo puhumaan asioistaan. Mutta tuota käskevää äänensävyä\nja tuota juttua hiippakunnan hoidon jakamisesta, sitä oli arvostaan\naran tuomiorovastin vallan vaikea kuohahtamatta kuunnella. Siksi hän\nlinnanherralle vastasikin kuin isällisesti oikaisten:\n\n-- Hiippakunnan hoito lienee toki täällä niinkuin muuallakin kirkon\nomien miesten asia. Sitä ei voida koskaan tällä tavoin jakaa.\n\nJo huomasi isä Vincentiuskin, että tässä on puolustettava kirkon\narvoa, ja ehätti hänkin, korjaten kultaristin näkyvämmäksi\nrinnalleen, vakuuttamaan:\n\n-- Ei tietysti, paavikaan ei sitä koskaan hyväksyisi.\n\nMutta karski soturi käveli raskain askelin peräseinälle, pöydän luo,\npenkoi hetken siellä olevia papereita ja palasi vieraittensa viereen\ntyynesti puhellen:\n\n-- Katsotaanpa siis, miten sen asian laita on ja mitä tehtäviä\nkullekin meistä on uskottu. Teille saapuvissa kirjeissä annetaan kai\naikoinaan samat määräykset kuin tässä...\n\n-- Samat kai, myönsi isä Vincentius, vaikka hänellä todellisuudessa\nei ollut odotettavissa kuninkaalta minkäänlaisia kirjeitä. Senjälkeen\nkun hänet oli lähetetty Suomeen vihkimään pappeja ja kirkkoja ja\nkirkonkelloja, ei hänestä ollut kukaan sen enempää välittänyt.\n\nWestgöte viittasikin vain tuomiorovastille eräitä kädessään olevan,\nkuninkaansinetillä varustetun kirjeen kohtia:\n\n-- Minulle on siis ensiksikin annettu toimeksi kantaa kymmenykset\nja piispantulot, niinkuin jo edellisinä vuosina. Mutta nyt ovat\nmyöskin palkkapitäjät ja prebendat, mikäli ne joutuvat avonaisiksi,\nluovutettavat minun käsiini. Tässä sanotaan nimenomaan, että\ntuomiorovasti Hannus Pietarinpoika ei saa, sillaikaa kun hän on\npiispansijaisena, ryhtyä prelaatin eikä palkkapitäjäin virkoja\ntäyttämään...\n\nHannus luki värähtämättömin kasvoin linnanherran näyttämää kirjettä,\nmutta ei vastannut mitään. Isä Vincentiuskin nyökäytti vain päätään:\nNiin siihen näkyy kirjoitetun! Ja Westgöte jatkoi:\n\n-- Minun on senvuoksi vaadittava, että milloin kirkollinen virka\njoutuu auki, siitä minulle heti ilmoitetaan -- tärkeimmistä\ntapauksista minä puolestani tietenkin ilmoitan kuninkaalle.\n\nHengenmiehet eivät puhuneet mitään. He istuivat siinä ihmetellen,\nettä maallinen valta todellakin oli katsonut voivansa luovuttaa\ntärkeät piispantehtävät, jopa esipapinvirkain täyttämisenkin,\nkuninkaan hallintomiehelle, joka siis todellakin saattoi kehua\nolevansa hänkin piispansijaisena. Vasta hetken kuluttua lausui Hannus\nPietarinpoika katkerasti:\n\n-- Mitä tehtäviä jäisi siis enää meille, kirkon miehille?\n\n-- Jäähän sielunhoito, siihen en minä puutu, vastasi Westgöte\nhuomaamatta, kuinka vihlovaa ivaa sisältyi hänen sanoihinsa. Mutta\nHannus lisäsi happamesti:\n\n-- Te siis hallitsette kirkkoa, minä siinä messuan, ja isä Vincentius\nvihkii kellot ja kasukat! Jakoa se on tosiaankin!\n\nNyt Westgöte älysi ivan, mutta ei siitä välittänyt, vastasi vain\nkuivasti:\n\n-- Niin, kuninkaan käskyt nyt tunnette... Tuokio istuttiin ääneti,\nulkoa ikkunan takaa vain kuului rakennusväen kalkutusta. Vihdoin\nVincentius, pyöriteltyään mielessään noita kuulemiaan uutisia, rupesi\ntekemään päätelmiään:\n\n-- Meitä on nyt siis täällä tavallaan kolme piispaa. Mutta kuka\nmeistä sitten oikeastaan on Suomen kirkon esimies?\n\n-- Kysytkö sitä, vastasi Hannus yhä happamampana. -- En ainakaan\nminä, jolle ei jää mitään valtaa, tuskin kansan silmissä sentään\nlinnanherrakaan, -- sinähän olet täällä ainoa piispa!\n\n-- Niin, todella, minähän olen täällä ainoana piispana...\n\nJo hymähti linnanherra, pyörähti hiukan halveksuen ympäri ja virkkoi\ntahallisesti veistellen:\n\n-- Arvonimistä voitte sopia keskenänne. Minun asiani oli vain\nilmoittaa, että ette puuttuisi kuninkaan minulle uskomiin tehtäviin.\n-- Samalla hän ikäänkuin antoi vieraiden ymmärtää, että he jo voivat\nlähteä.\n\nMutta Hannus Pietarinpoika istui vielä paikoillaan. Hänethän kapituli\noli määrännyt piispansijaiseksi, kunnes varsinainen ehdittäisiin\nnimittää, ja kuningaskin oli siihen suostunut. Tarmolla olikin Hannus\nryhtynyt hiippakuntaa johtamaan, nyt jo toista kertaa, ja hän aikoi\nyhtä jäntevästi kuin viisi vuotta sitten, tanskalaisvallan aikana,\nluoda siihen kurin ja järjestyksen. Siksi oli hänelle pettymys\nylen suuri, kun hän nyt huomasi valtansa pahasti rajoitetuksi,\n-- juuri prelaatinpaikkoja täyttämällä oli hän aikonut palauttaa\nkirkonhallintoon lujan, katoolisen johdon. Hänen teki jo mieli\nrohkeasti julistaa nuo kuninkaan määräykset pätemättömäksi\nsekaantumiseksi kirkon asioihin, mutta hän arvosteli kuitenkin\nväliaikaisen asemansa liian heikoksi ja huoahti sen vuoksi vain\nmelkein kuin itsekseen:\n\n-- Ja kuinka kauan tulee tätä surkeutta jatkumaan?\n\n-- Kunnes uusi piispa nimitetään ja hänen valtansa rajat määrätään,\nvastasi Westgöte. -- Siihen toki ei tarvittane pitkiäkään aikoja.\nEiköhän kuningas jo haeskele sopivaa miestä. Ja kuuluuhan\ntuomiokapitulikin jo esityksensä tehneen...\n\nHannus tunsi linnanherran loppusanojen häntä itseään puraisevan.\nKapitulihan oli juuri hänet ehdottanut piispaksi, mutta linnanherra\nluulee niinkuin monet muut kuninkaan ajattelevan toista. Se oli\ntuomiorovastille arka asia, eikä hän siitä mitenkään tahtonut jatkaa\nkeskustelua. Hän nousi ja virkkoi jäähyväisiä lausuessaan terävästi:\n\n-- Kirkon tulee taas päästä pois sekä orjuudestaan että\nholhuudestaan, -- siihen suuntaan koetan minä käyttää vähäisen\njako-osuuteni.\n\nLinnanherra saatteli, enempään väittelyyn ryhtymättä, vieraansa\novelle, josta nämä laskeutuivat linnanpihalle ja vesiportille,\nmissä heitä odotti tuomiorovastin venhe ja soutaja. Sataa tihuutti\nhienoksittain, hengenmiehet vetivät kauhtanansa kaulukset päänsä yli\nja istuivat niin ääneti kuin kaksi mustaa rukoa ruuhessaan.\n\nKuka piispaksi, -- se oli nyt, Erik Sveninpojan keväällä lähdettyä\nRuotsiin, turkulaisissa pappispiireissä jännittävin kysymys.\nRatkaisu merkitsee paljon, sen kaikki käsittivät: Siitä riippuu,\nkulkeeko Suomen kirkko vanhaa paavillista valtatietä, vai poikkeeko\nse niille uusille urille, joita kasvavan puhdistusliikkeen ajajat\nolivat koettaneet aukoa. Siksipä kapitulin katolinen enemmistö jo\npitkin kevätkautta oli asiaa valmistellut ja koettanut raivata pois\nesteitä ehdokkaansa, Hannus Pietarinpojan, tieltä. Erik Sveninpojan\npiti Ruotsissa käyttää vaikutustaan tuomiorovastin hyväksi, ja\npiispansijaiseksi tämä jo oli päässytkin. Mutta mikä oli kuninkaan\nlopullinen kanta? Usein oli toki huomattu, että hän ei suotta\ntahtonut loukata kirkon vanhoja perinnäistapoja, ja niihinhän kuului\nsekin, että hiippakunnan tuomiorovastista, jos hän vain voimiltaan\nkykeni, tehtiin piispa.\n\nPrelaattien toiveet olivat siten alkukesästä verrattain hyvät. Mutta\nsydänkesällä levisi yhtäkkiä sanoma, että Kustaa kuningas, kohta\nWesteroosin valtiopäiviltä palattuaan, oli kutsunut puheilleen\nTukholmaan -- Pietari Särkilahden. Näihin aikoihin tulla tupsahteli\nSuomeen hämmästyttäviä, joskin vielä epämääräisiä kuulumisia noilta\nJuhannuksen aikaan pidetyiltä herrainpäiviltä, jonne ei Turusta ollut\nketään lähtenyt. Kerrottiin kuninkaan siellä uhanneen erota pois\nhallituksesta, kun paavinmieliset piispat olivat vastustaneet hänen\nuudistuksiaan, kerrottiin hänen jo vetäytyneenkin syrjään ja vasta\nmonen pyynnön jälkeen, kun valtiopäivät olivat nöyrästi myöntyneet\nhänen vaatimuksiinsa, suostuneen jäämään Ruotsin hallitsijaksi.\nPaavillinen puolue oli siten masennettu ja kuninkaan kirkolliset\nvaatimukset olivat vahvistetut. Mutta mitä kaikkea ne käsittivät,\nsitä ei vielä Turussa tunnettu.\n\nNäiden kuulumisten rinnalla oli Särkilahdelle saapunut kutsu kovasti\nhuolettanut tuomiorovastia. Kuningas vaati kyllä kirjeessään samalla\nTurusta tietoja kirkon tuloista ja palkoista, joita hän yhä ahnaammin\nanasteli, mutta tuskin saattoi tuo kutsu sentään koskea ainoastaan\nnäitä rahallisia kysymyksiä...\n\n-- Miksi kutsui kuningas juuri Särkilahden puheilleen, kysyi isä\nVincentius yhtäkkiä, kun venhe jo oli halkaissut linnanselän ja oli\nlaskemassa joensuuhun.\n\nTämä kysymys, joka sivulta iski tuomiorovastin omiin, kirveleviin\nmietelmiin, vaikutti häneen kiusallisesti. Hän oli juuri koettanut\nitselleen todistaa, että sehän oli sattuma, jolla ei ole ratkaisevaa\nmerkitystä, mutta taas hän heräsi oivaltamaan, että hän koettikin\npettää itseänsä, -- toisin sen sattuman muut käsittävät!\n\n-- Miksi! vastasi hän tuomiorovastille miltei kipakasti. -- Tuhma\nkysymys!\n\nVincentius siirsi kauhtanankauluksensa syrjään nähdäkseen\ntuomiorovastin kasvot, sillä häntä hämmästytti tuo kipakka ääni.\nMutta nuo jäykät kasvot eivät kertoneet mitään, ja hän kysyi taas:\n\n-- Luuletteko siis, että Pietari Särkilahdesta nyt tehdään Suomeen\npiispa?\n\nTuomiorovasti kohautti päänsä niin vinhalla liikkeellä, että häneltä\nsateensuoja valahti hartioille.\n\n-- En, sehän olisi kirkkomme häväistystä! huudahti hän vallan\nkiukustuneena. Kautta Maarian, painelihan tuo iljettävä pisamanaama\nlikaisilla peukaloillaan juuri niitä hänen kalvavan epäilyksensä\narimpia pahkuroita, joita ilmankin lakkaamatta pakotti. Olisiko\nhänen, Hannus Pietarinpojan, todellakin luovuttava unelmistaan,\nettä hän kerran istuisi kirkon ylipaimenena, jonka vallalla hän oli\naikonut tyrehdyttää luterilaisen myrkkytulvan hiippakunnastaan. Ei!\nHän uskoi lujasti jaksavansa piispana virittää paavillisen kirkon\nkangistuneet jäsenet uuteen eloon ja samalla säilyttää Suomen\nhiippakunnan sortumasta kaikkeanielevän kuningasvallankin jalkoihin.\nJa hänenkö olisi nyt jätettävä tuo vaikutusvaltainen paikka\nkerettiläisten pääpapille!\n\n-- Ei koskaan, vakuutti hän vielä toistamiseen vihkipiispalle. Mutta\ntämä yhä kaiveli:\n\n-- Niin, eihän Pietari olekaan tavoitellut virkoja eikä mahtavain\narmoa, siksi hän juuri onkin voittanut kansan suosion.\n\n-- Eikö ole tavoitellut! kiivaili tuomiorovasti. -- Eikö hän\nensimäisenä saanut peruutetuksi maatilaansa Naantalin luostarilta...?\nTosinhan on tiloja peruutettu muillekin...\n\nHannus keskeytti lauseensa, huomaten sen vetävän vinoon..., hän oli\nitse äsken saanut sukulaisilleen peruutetuksi muutaman luostaritilan.\nMutta isä Vincentius ei tiennyt takertua siihen juttuun, hänen\najatuksensa olivat vielä kiinni piispakysymyksessä ja hän tutki\nedelleen:\n\n-- Arveletko siis Särkilahden pyrkivän piispaksi? jos hän pyrkii,\nniin hän varmaan pääseekin.\n\nTuohan se juuri oli kirottua! Hannuksen täytyi itselleen tunnustaa,\nettä jos ei Pietarista piispaa tule, niin se johtuu siitä,\nettä hän itse kieltäytyy, ja kaikki sen silloin ymmärtävät. Jo\ntuomiorovastiksi pääsi Hannus vain Särkilahden armosta; pitääkö hänen\nsamalla tavalla päästä piispaksikin! Mutta ykskaikki! Taistelu on\nkäymässä, se on sitkeä ja vaikea, siinä ei auta arkailla!\n\nKun Hannus ei vastannut, jatkoi vihkipiispa yksin tarinoimistaan:\n\n-- Olisihan se kyllä häpeä, jos luterilainen kanunki menisi\nkatoolisen tuomiorovastin edelle! Ja vielä naimisissa oleva\npappi! Mutta nykyiseen aikaan ei tiedä mitään. Kerrotaanhan, että\narkkipiispaksi tulisi mies, joka ei ole koskaan ollut missään\nprelaatinvirassa... Ei sitä tiedä, kenestä... taikka oikeammin,\nkummasta teistä piispa tulee...\n\nTuomiorovasti kääntyi selin paapattavaan espanjalaiseen, josta hän\nei tiennyt, puheliko mies siinä tyhmyyksissään vaiko ilkeyksissään.\nJoka tapauksessa hänen lepertelynsä vihloili Hannuksen kiusautunutta\nmieltä, jota tänään joka taholta ärsytettiin.\n\nOli jo lakannut satamasta. Märiltä rantalaitureilta, joiden ohi\nsoudettiin, kuhisi taas vilkasta liikettä, laivoja purettiin ja\nlastattiin, -- kauppa oli jälleen päässyt käyntiin. Härkä-Heikin\nja Erik Skalmin laitureille vyörytettiin pihalta tervatynnyrejä ja\nvoisaaveja, ja hirvennahkoja kasattiin korkeihin pinoihin ulkomaille\nvietäviksi... Sören Norbyn merivalta on siis murrettu, tuumiskeli\ntuomiorovasti. Kaikki onnistuu tuolle nuorelle kuninkaalle, hän\nvoittaa vastustajansa, toisen toisensa perästä. Eilen tanskalaiset,\ntänään taalalaiset, huomenna papiston ja paavinkin..., työlästä\non häntä vastaan taistella! Mutta ei auta, taisteltava on kaikkia\nvastaan, jotka paavinkirkon valtaa uhkaavat, siis kuningastakin\nvastaan... -- Hänkin vielä näkee, että minä täällä sittenkin olen\npiispana, eikä hänen linnanvoutinsa... Venhe laski tuomiorovastin\nrantaan. Taakseen katsomatta ja odottamatta kuhnustelevaa toveriaan\nnousi Hannus Pietarinpoika törmälle ja astui ravakasti jokiportista\npappilaansa. Isä Vincentius kiersi sitävastoin alavaa jokiäyrästä\npitkin sille kapealle polulle, joka \"kroopin\" vartta ja kommunin ohi\nnousi kirkonaukealle, ja siihen hän hetkeksi pysähtyi henkäisemään.\nIlma oli sateen jäljestä lämmin ja tuores, omituinen hiljaisuus\nvallitsi luonnossa. Kirkkokorttelissakin oli kaikki hiljaista kuin\nyöllä ikään. Eilen oli tuossa kirkonportilla toki ollut pieni\nkansanhuvi, kun siinä vitsoilla pieksettiin pois pirua eräästä\nakasta, joka itse oli kertonut käyneensä paholaisen pakinoilla.\nNyt ei ollut senkään vertaa vaihtelua. Ei näkynyt ketään kirkolta\nhaarautuvilla kaduillakaan, ainoastaan kesäiseltään kuivuneen\nkaupunginojan pohjalla ja sen harmaassa liejukossa, josta lemahti\nseisovan veden tunkea tuoksu, kahlailivat paljaskinttuiset lapset\nuittaen kaarnavenheitään.\n\nPisamanaamainen piispa seisoi siinä miettien, minne ohjaisi kulkunsa.\nOlihan siinä vieressä hänen \"piispallinen asuntonsa\", yksinäinen\nhuone pappien ruokalassa, mutta ei sinne... Koettaisiko saada päivän\nkulumaan iltaan Kolmen kuninkaan kiltassa vaiko Ursulan kellarissa,\n-- mutta kummassakaan paikassa tuskin näin kesäisenä keskipäivänä\ntapaa kannutoveria. Nikolain kiltassa Luostarikorttelissa on\nsitävastoin epäilemättä aina jokunen pikkuporvari juopottelemassa.\nMutta sieltä olivat suulaat sällit toisiltana ajaneet hänet ulos,\nja sellaisesta loukkauksesta oli piispan toki velvollisuus suuttua\nainakin muutamiksi päiviksi... Lopuksi Vincentius päätti laskeutua\nGertrud Karvataskun taloon Jokikadulle; siellä on varmaankin\nJaakko-veli iloinen saadessaan kannuvieraan, -- eipä olekaan nuoren\nVennän enää yhtä helppoa kuin ennen päästä kiltoihin istumaan, muori\npitää pappinsa siellä jo hyvässä kurissa ja nuhteessa. Ja Jaakkoa\nhuvittaa kyllä verekseltään kuulla, kuinka vähäiseksi tuomiorovastin\nvalta piispansijaisena lopultakin on jäänyt...\n\nPienessä humalistossa Gertrudin talon pihalla istuivat jo olutkannua\nkallistellen Jaakko Vennä ja Mikko Karpalainen, joka äsken oli\npalannut maalta avaamaan katedraalikoulun, kun Pietari Särkilahti oli\nmatkoilla. Taikka oikeammin: Jaakko kallisti kannua, Mikko kuunteli\nkesäkuulumisia ja kapitulinjuoruja. Vihkipiispan saapuessa kuvaili\nJaakko juuri vaalipiispa Erik Sveninpojan lähtöä Turusta:\n\n-- Se oli kuin pakoa. Seisoin täällä kotitaloni kulmassa ja katselin:\nPieni mies mennä viiletti rantakatua alas niin nopeasti, että rotevan\nGasparuksen oli häntä vaikea seurata...\n\n-- Arkkiteini lähti siis pois hänkin? tiedusti Mikko.\n\n-- Sinne meni herransa kanssa. Vain muutamia pappeja oli kokoontunut\nlähteviä saattamaan, joukko porvareita seisoi sillankorvassa. Ukko\njuoksi laivaan ja upposi sen uumeniin. Mutta toista alusta hinattiin\njuuri rantaan eikä piispan laiva päässytkään heti lähtemään. Silloin\nkiipesi pieni prelaatti vielä kannelle ja katseli vallan toivottoman\nnäköisenä, että eikö tästä maasta koskaan päästäkään erkanemaan...\n\n-- Ukko parka, säälitteli Mikko, -- hänen osansa oli kova. Ajoi\nparhaansa mukaan paavin asiaa, mutta paavi ei hänelle edes ristiä\nrintaan antanut. Toisaalta ryntäsimme me, eikä hän siinä aallokossa\nkestänyt.\n\n-- Ja taisihan tämä rentustava vihkipiispakin osaltaan tehdä hänen\npäivänsä katkeriksi, virkkoi Jaakko, työntäen sarkkaa janoiselle\njuomaveikolleen. Tämä kallisti sitä syvään, lipoi huuliaan ja virkkoi:\n\n-- Minäkö, joka aina kannatan paavin valtaa niin pitkälle kuin\nsuinkin. Mutta ultra posse..., olen kerran jo kuninkaan tyrmässä\nistunut ilman oluttilkkaakaan!\n\n-- Juo nyt lohdutukseksesi, kehoitti Jaakko vierastaan, jonka\nsilmät aina rupesivat pyörimään, kun hän kertoi tuosta oluettomasta\ntyrmästään. -- Mutta mistä tulet nyt noin märkänä?\n\n-- Linnasta sateessa soudettiin, oltiinhan tuomiorovastin kanssa\nnykyisen todellisen Suomen piispan puheilla...\n\nVincentius kertoi retkensä ja keskustelunsa tuomiorovastin\nkanssa, ihmetellen, miksi rovasti lopulta oli ruvennut hänelle\nepäkohteliaaksi. Mutta Jaakko ymmärsi hyvin sen suuttumuksen ja\nvirkkoi:\n\n-- Hannus siis todella toivoo pääsevänsä piispaksi ja meitä\nkurittamaan!\n\n-- Ilmeisesti hän sitä toivoo, vakuutti vieras.\n\n-- Mutta nyt nuolasit tyhjää, vanha kettu! puhui Jaakko varmalla\näänellä. -- Vielä viime talvena olisi Hannus ehkä voinut päästä\npiispaksi, jos talvikelillä olisi eronneen esimiehensä lähettänyt\nRuotsiin, -- nyt se on myöhäistä. Pahimmoilleen suututtivat nyt\npaavilliset kuninkaan Westeroosissa, nyt hän ei heitä enää kumarra.\nVälit Rooman kanssa ovat poikki, kuningas tarvitsee nyt piispoiksi\ntoisia miehiä, se pitäisi Hannuksenkin ymmärtää.\n\n-- Luuletko siis Pietarin palaavan piispana? kysyi Mikko iloisella\näänellä, josta kuitenkin soi epäilystäkin.\n\n-- Kenestä muusta tulisi piispa? Elleivät nyt taas lähetä tänne\njotakin uutta ruotsalaista, -- espanjalaista ei arvatenkaan enää\ntule, niistä molemmista olemme jo saaneet tarpeemme. -- Näin virkkoi\nJaakko, vihkipiispalle virnistellen. Mutta vakavammin hän vielä\nlisäsi: -- Parempi olisi tosin ollut, jos kuninkaan puheille olisi\nkutsuttu meistä joku muu kuin Pietari itse...\n\nJaakko, joka itseään piti ovelana salalankoja punomaan, ei ollenkaan\nluottanut Pietarin valtiolliseen kykyyn; liian usein oli hän\nJaakon mielestä tarpeettoman suorapuheinen, ja kaiken jyrisevän\nvoimansa ohessa oli hän kaino haaveilija. Mutta tarkoituksetta\nei kuningas varmaankaan ollut Särkilahtea puheilleen kutsunut...\nJaakko poikkesikin senvuoksi jo pian keskustelemaan siitä, miten\nolot järjestyvät Pietarin piispana ollessa. Onko Hannuksella\nsilloin vielä sisua jäädä tuon vihaamansa kerettiläisen alaiseksi\ntuomiorovastiksi, vai luopuuko hän jo taistelustaan? Arkkipresbyteri\nArvid Lille lähtee varmaan silloin kapitulista pois palkkapitäjäänsä,\n-- joka tapauksessa aukenee prelaatinpaikkoja useampia, ja uuden\nopin raivaajat pääsevät vihdoinkin vaikuttavampiin asemiin...\nJaakko Vennän vilkas mielikuvitus sijoitteli jo miehiä kuin\nlautapelin nappuloita asianmukaisiin paikkoihin. Itsestään hän teki\ntuomiorovastin, Mikko, jolla koulumaisterina oli kovin niukat tulot,\nsopi hyvin hiljaisen Lillen jälkeläiseksi...\n\n-- Entä mihin jään minä silloin? kyseli oluesta jo hikoileva\nvihkipiispa puoleksi piloillaan, puoleksi vakavissaankin.\n\n-- Sinua emme silloin enää tarvitse, rehenteli Jaakko. -- Saat sitten\nViipurin tai Rauman harmaaveliluostarissa, joiden tarkastaja olet,\nilmaisen oluen kuolemaasi asti, -- jos nuo luostarit niin kauan\nseisovat.\n\n-- Ehei, poika, vastasi Vincentius vallan loukkautuneena. -- Minähän\nolen pian ainoa paavin vihkimä piispa koko Pohjoismaissa, minua vielä\nkysytään moneen paikkaan.\n\n-- Mene sitten minne kysytään, piispa Pietari Särkilahti ei sinua\nkaipaa, totesi Jaakko. -- Mutta hänelle itselleenkin on meidän\ntoisten ajateltava työnjakoa. Pietari saarnatkoon ja jyrisköön, niin\nettä heräävät elävät ja kuolleet. Mutta piispan virkaan kuuluvat\nhienommat langat, suhteet kuninkaaseen ja kirkon omaisuuteen, -- ne\nsaamme ottaa hiukan varovammin ja taitavammin hoitaaksemme...!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLevein liikkein näin Jaakko suunnitelmiaan lateli. Mutta Mikon\nmietteet olivat sillävälin eksyneet omille teilleen, jonne hän tuskin\nkuulikaan isäntänsä suuria tuumia. Hänkin näet koetti kuvitella\nPietari Särkilahtea Suomen esipappina, mutta hän ei saanut siitä\nmitään kuvaa syntymään, -- se tuntui hänestä tuiki mahdottomalta.\nHänen ajatuksensa palasivat aina nuoreen, säihkyväsilmäiseen\nrynnistäjään, joka käsivarsi ojennettuna tahtoi pyyhkäistä kirkosta\npois kaikki ulkonaisen vallan merkit ja keinot, piispanristit,\nprelaatintuolit korkeakuorista ja koko hierarkisen rakennuksen.\nHuonosti hän soveltuu näkyväistä kirkkoa hallitsemaan, -- Mikko\nei voinut nähdä häntä koruviitassa piispanistuimella..., siihen\ntarvittaisiin aivan toisenlainen mies.\n\nKunpa Jaakko Kurki vielä eläisi! huoahti hän hetken kuluttua jatkoksi\nmietelmiinsä, katkaisten niin Vennän tarinat. Tämäkin poikkesi nyt\nomilta raiteiltaan virkahtaen myöntyvästi:\n\n-- Niin, hän oli kuin luotu piispaksi uusissakin oloissa.\nArvonsatunteva, älykäs ja mahtava, -- hänen rinnallaan sitten\nSärkilahti sytyttäjänä ja syventäjänä! Pian olisi silloin vastarinta\ntaittunut...\n\n-- Ja routa sulanut kotoisesta kirkostamme täydensi Mikko.\n\n-- Mutta hän ei ole mukanamme enää, virkkoi Jaakko taas kylmemmin,\ntodellisuuteen palaten. -- Ja hyvä tästä tulee näinkin!\n\n-- Onneksenne, toivotti Vincentius, saaden siten taas aihetta tarttua\nkannunkorvaan. -- Minä näet toivotan onnea kaikille, paaville ja\nkuninkaalle, Hannukselle ja Pietarille... ja Sillallekin, terve!\n\nPortilta laskeutui näet tällä hetkellä viettävän pihan poikki Sillan\nmaisteri, tärkeän näköisenä ja kiireisin askelin. Keksittyään\ntuttavansa humalistossa kävi hän heille vallan hengästyneenä\nkertomaan:\n\n-- Laiva saapuu jo linnanselältä..., ymmärrättekö, Erik Skalmin\nlaiva! Siinä piti Pietarin palata!\n\n-- Mistä tunnet sen laivan, uteli isäntä pystyyn karahtaen.\n\n-- Tunteehan Erik-porvari oman laivansa, hän seisoo jo\nlaiturillaan vastaanottamassa. Ja hänen emäntänsä paistaa piiraita\nkotiintulijaisiksi, sieltä keittiöstä lemahtaa makea tuoksu.\n\n-- Pietari palaa -- tuoko hän ratkaisun tullessaan? huoahti Mikko\nmelkein arkaillen.\n\n-- Ja minkä ratkaisun? säesti Silta yhä ponteissaan. -- Palaako hän\npiispana?\n\n-- Pian sen tiedämme, nyt rantaan!\n\nJaakko lausui tämän noustessaan jo vastamaata Jokikadulle, jota\nmyöten toisetkin papit häntä kohta seurasivat Erik Skalmin\nlaiturille. Heillä sykähteli sydän toivon ja epäilyksen vaiheilla,\njalat eivät tuntuneet liikahtavan kyllin nopeasti. Kumpi suunta on\nvoittanut, mikä tie on määrätty Suomen kirkolle ja kansalle ajan\nmurroksessa kuljettavaksi...? Tuo laiva, jonka mastot koottuine\npurjeineen jo näkyvät matalain rantatalojen ja aittain takaa joelta,\nse sen tietää...!\n\nYksin oli kankeajalkainen vihkipiispa jäänyt Gertrud Karvataskun\nhumalistoon. Hän kiskaisi siellä tyynesti sarkan pohjaan viimeistä\npisarata myöten ja nousi sitten verkalleen pöydän varassa\nistuimeltaan, lähtien niin hänkin luntustamaan rantaan päin.\n\n-- Tästä tulee nyt joku muutos, mikä tahansa, puheli hän itsekseen\nkaltevaa katua kävellessään. -- Väliaikaisuus loppuu tavalla tai\ntoisella, minua ei tosiaankaan täällä enää tarvita... saan taas\nlähteä muille markkinoille. No, siispä lähden, -- minne, sitä en\ntiedä. Mutta tässä syrjäisessä maassa oli sentään sangen soma olla ja\nelää. Ihmiset laatuunkäypiä ja olut hyvää, -- aika hyvää...!\n\n\n\n\nXXI. APUJOUKKO.\n\n\nTodella levisikin makea käry Martha Skalmin paistintuvan ovesta\nja sen lakeisesta tuprusi sakea savu. Hän oli miehensä kanssa\npäättänyt viettää juhlana veljensä palaamista, ja kiire tuli nyt,\nkun laiva rupesi näkymään. Olihan Erik Skalm paljon kiitosta velkaa\nlankomiehelleen, joka hänet oli pelastanut pahasta pälkähästä, --\npieni juhla hänelle oli hyvin paikallaan.\n\nMuutenkin oli Pietarista jo tullut suvun kuuluisuus ja kunnia.\nLaiturilla, johon nyt oli keräytynyt rahvasta laivaa odottamaan,\nmuisteltiin taaskin, miten Pietaria oli kerettiläisenä kartettu\nniihin aikoihin, jolloin hän vaimonsa kanssa ulkomailta palattuaan\noli asettunut tuohon pikkutupaan. Nyt sitävastoin pitkänhuiskea Erik\nSkalmkin siellä kovalla äänellä kehui lankonsa ansioita ja antoi\nkaikkien ymmärtää, kuinka harras puhdistetun opin kannattaja hänkin\njo oli. Tätä hetkeä varten oli hän tahallaan antanut laivansa odottaa\nTukholmassa lankomiestään, sillä hän piti kunnianaan vastaanottaa\nhänet juuri omaan laituriinsa.\n\n-- Eihän sitä tiedä, vaikka se piispana palaisi sieltä kuninkaan\nkutsuista, niin oli hän kuiskannut vaimolleen, kun he neuvottelivat\njuhla-ateriasta. Muille hän ei siitä toivostaan toki hiiskunut,\nmutta hän tiesi siellä laiturillakin kaikkien juuri sitä kysymystä\njännityksellä ajattelevan. Ja kun Pietari Särkilahti vihdoin astui\nlaivasta maihin ja väkijoukon saattamana kuin juhlakulussa nousi\ntörmälle, silloin poltteli kaikkien kieliä tuo sama suuri kysymys,\njota ei kukaan kumminkaan vielä saanut esille aristelevilta\nhuuliltaan.\n\nPihalta kutsui Erik Skalm lankomiehensä ja tämän saapuville\ntulleet ystävät tupaansa \"hiukan huokaisemaan\", ja Pietari astui\nsinne rauhallisena kuin ainakin, hiukan rasittuneena tosin\nmerimatkan jälkeen, mutta ilman erityistä ilon tai pettymyksen\nilmettä kasvoillaan. Rauhallisesti kertoi Pietari tavanmukaiset\nmatkaterveisetkin.\n\n-- Rauha on siis maassa? kysyttiin palanneelta, niinkuin tapa vaati.\n\n-- Ja kuningas tervennä?\n\n-- Tervennä on, terveiset laittoi, vastaili Pietari.\n\n-- Hänet itsensä tapasit? kyseli Skalm melkein hengästyneenä. Sillä\nhän ei enää voinut hillitä hivuttavaa uteliaisuuttaan, joka oli\nkaikkien yhteinen. Ja kun oli istuttu ruokapöytään, missä hän asetti\nlankomiehensä kunniapaikalle viereensä, puhkesi hänestä melkein\nväkisin tuo kiusaava kysymys:\n\n-- Mitä siis kuningas sinusta tahtoi? Tekeekö hän sinusta piispan?\n\nNyt se oli lauennut. Malttamatta ruokiin tarttua odottivat kaikki\njuhlavieraan vastausta. Mutta Pietari naurahti ääneensä ystävänsä\nhuolille:\n\n-- Minustako? Ei, lanko hyvä, ei minusta piispaa tullut! Turhan\nvaivan näit, jos siinä toivossa minulle valmistit nämä komeat kestit!\n\nJo maltettiin syvässä äänettömyydessä käydä leipään käsiksi. Ei\ntullut Särkilahdesta piispaa se toivo on siis lopussa! Jännitys\noli antautunut, ilmeisen alakuloisesti pantiin raskaat ruokamaljat\nliikkeelle tuossa kymmenkunnan miehen pöydässä.\n\nMutta Jaakko Vennä, jonka Pietarin uutinen oli enin lamauttanut,\nvirkosi myös ensimäisenä, -- olihan asialla vielä toinenkin puolensa!\nKuin säikähtäneenä kysäisi hän rutosti:\n\n-- Siis pääsee Hannus Pietarinpoika piispaksi...?\n\n-- Ei tule piispaa hänestäkään, vastasi Pietari, vielä äskeinen hymy\nhuulillaan. -- Asu vain, Jaakko, rauhallisena kaupunginpappilassasi!\n\nToinen pingoittunut jänne laukesi pöytävieraista..., sivulle\npiispanistuimelta ovat siis jääneet molemmat Suomen kirkollisten\nryhmäin johtajat. Ei ole voittanut toinen eikä toinen puolue! Mutta\njuuri sen vuoksi rupesi kirkonmiehiä sitä kiusallisemmin kalvamaan\nkolmas kysymys, se, johon ei oltu osattu valmistautua ja jota ei\nkukaan ollut pitänyt mahdollisenakaan:\n\n-- Kenestä tulee siis Suomen piispa? -- Niin kysyivät papit melkein\ntyhmistyneinä pöydän eri kulmilta. -- Onko siitä vielä tietoakaan?\n\n-- On kyllä, joskaan ei vielä aivan lopullista, kertoi Pietari,\nmelkein kuin rohkaisten nolostuneita ystäviään. -- Hyvän miehen\nsaamme piispaksemme, sen voitte uskoa!\n\n-- Siis ruotsinmaalaisen, virkkoi Jaakko, poimuuttaen punoittavaa\notsaansa. Muuta mahdollisuutta hän ei keksinyt. Mutta Suomessa ei,\noltiinpa mitä puoluetta tahansa, toivottu meren takaa piispoja, koska\nnäiden kielentaidon puute jo tuotti hiippakunnan hoidossa paljon\nvaikeuksia.\n\n-- Ei, suomalaisen miehen, oikaisi Pietari, ja lisäsi uteliaita\nystäviään kiusoitellen: -- Turun kanunkeja hänkin on!\n\nPöytävieraat katselivat epäillen toisiaan ja puistelivat päätään.\nHe eivät tunteneet joukossaan eikä koko Suomen kirkossa sellaista\nmiestä, joka mainittujen edellä voisi tulla kysymykseen kirkon\nesimieheksi. Pietarin uutinen oli heille sula arvoitus.\n\n-- Mistä sellaisen löydät? ihmetteli Silta.\n\n-- Sigtunasta...\n\n-- Se on vanha Martti Skytte, huudahti silloin Mikael Karpalainen\nvilkastuneena. Hän muisti nyt yhtäkkiä tuon entisen esimiehensä,\npohjoismaisten dominikaaniluostarien päämiehen, jonka luona hän vuosi\nsitten oli käynyt purkamassa munkkivalansa. Todellakin suomalainen\naatelismies, joka aikoinaan oli Turussa toiminut kanunkina, mutta\nsenjälkeen jo parikymmentä vuotta asunut Ruotsissa, Sigtunan\nluostarissa, ensiksi priorina, sitten koko veljeyden päämiehenä.\nLempeät muistot palautti se nimi Mikon mieleen, mutta epävarmuuttakin\noli sentään hänen äänessään, kun hän toisti:\n\n-- Vanha Martti!\n\n-- Niin juuri, vanha Martti, myönsi Pietari. -- Voinhan sen teille jo\nkertoa, pian se kuitenkin tulee tunnetuksi.\n\nTarina katkesi ruokapöydässä. Epäilevinä ja ihmettelevinä istuivat\naterioivat kirkonmiehet, sillä heidänikäisistään ei kukaan Skytteä\nedes tuntenutkaan. Vasta kotvan kuluttua virkkoi pöydän alapäässä\nHannu Kultaseppä, joka vielä muisti Martin noilta kaukaisilta\nkanunkiajoilta:\n\n-- Hiljainen, vakava pappi, kirjatoukaksi ennen sanottiin. Ei hän\ntehnyt kenellekään pahaa, -- eikä hyvääkään.\n\n-- Saapuupa mies kuin haudan takaa, virkkoi Skalm tyytymättömyyttään\nsalaamatta.\n\nJaakko Vennältä oli mennyt ruokahalu, kun hänen unelmansa muovailla\nuudelleen Turun koko tuomiokapituli noin armotta oli särkynyt, ja\nmurjotellen oli hän kuunnellut jatkuvaa keskustelua. Nyt hän melkein\nnuhtelevana kääntyi Pietarin puoleen:\n\n-- Luostarin priori, lähes seitsenkymmenvuotias ukko, hänkö on se\nmies, jonka tarpeessa luulet meidän ja Suomen kirkon nykyhetkellä\nolevan?\n\n-- Jokseenkin niin, vastasi Pietari, karkoittaen hymyn huuliltaan. --\nJos meillä on kylväjät työssä, antaa hän totuuden siementyä, -- sitä\njuuri tarvitsemme!\n\nMutta Jaakon katse oli miltei kärsivä, kun hän edelleen puhui\nPietarille:\n\n-- Taas haaveilet! Hyvähän on, jos oras saa säilyä edes kitkemättä.\nMutta muistapas, että vanhuksen juuret ovat kiinni luostaripohjassa.\nTäällä tulee olemaan paavillinen prelaattikunta, tuomiorovasti Hannus\nottaa tietysti ohjat nuorempiin käsiinsä, -- asema jää samaksi kuin\nErik Sveninpojan aikana, ei, se käy tietysti uudistusliikkeelle\nsitäkin vaikeammaksi...\n\nTähän synkkämieliseen käsitykseen näyttivät yhtyvän pöytäkunnan\ntoisetkin papit, jotka eivät salanneet pettymystään. Ruotsin muihin\nhiippakuntiin hankitaan parhaillaan piispoiksi selviä Lutherin\nmiehiä, jotka ryhtyvät toteuttamaan opinpuhdistusta, -- miksi pitää\njuuri Suomessa aseman aina jäädä sekavaksi! Eipä edes Mikkokaan\nnyt voinut täysin yhtyä Pietariin. Skytte on kunnon ukko, sen hän\ntiesi, ja tahtoo kyllä ymmärtää ihmisten sydämet ja aatteelliset\npyrkimykset, mutta onko hänestä nykyhetken piispaksi...? Mikko\nsiirrähti Pietarin viereen, jota Jaakon nuhteet näkyivät surettavan,\nja lausui arkaillen:\n\n-- Tiedämme, Pietari, että olet parhaasi mukaan koettanut valvoa\nyhteisen asiamme menestymistä. Mutta kerro neuvotteluistasi\ntarkemmin. Emme todella sinua vielä oikein ymmärrä.\n\nYstävän vilpitön ja aina syvältä harkitseva katse teki Pietarille\nhyvää, ja hän vastasi:\n\n-- Pian sen ymmärrät. Kuningas pyysi minua ehdottamaan sopivan miehen\nSuomen piispaksi...\n\n-- Sittenkun itse ensiksi olit kieltäytynyt, pisti Silta väliin. --\nEikö niin?\n\n-- Kustaa-kuningas on parempi ihmistuntija kuin te, hän myönsi heti\nsyyni päteviksi. Piispaksi on saatava tyyni rauhanmies, jonka aikana\nopinpuhdistus melutta edistyy. Mietin sellaisia miehiä, ajattelin jo\nsinuakin, Mikko...\n\n-- Mutta hylkäsit sen ajatuksen -- kiitos, veli!\n\n-- Sinusta kulki ajatukseni Sigtunaan. Neuvottelin mestari Olavin\nkanssa, -- hänkin muisti hiljaisen, suomalaisen munkin, jonka olimme\ntavanneet Wittenbergissä ja jonka olimme huomanneet ajatelleen\nkatoolisen kirkon rappeutumista ja uudistamista paljon syvemmin kuin\nme nuoret...\n\n-- Lukeutuiko Skytte siellä meikäläisiin? uteli Jaakko sangen\nepäilevänä.\n\n-- Hiljainen munkki hävisi Wittenbergistä pois jo samoihin aikoihin\nkuin Luther naulasi julki väitteensä, kertoi Pietari edelleen,\nvastaamatta suoraan Jaakon kysymykseen. -- Eikä hänestä ole\nsen jälkeen paljoa kuultu. Mutta mestari Olavi kehoitti minua\nmatkustamaan Sigtunaan. Sen tein, puhuttelin vanhusta kauan, ja\nkiitin lopuksi Jumalaa siitä, että hänen luokseen olin tullut. Vanhus\noli itse valmis jättämään rauhanmajansa, palatakseen kotimaansa\nkirkkoa palvelemaan, -- sen viestin vein ilolla kuninkaalle.\n\nPietarin varma vakaumus rauhoitti mieliä ruokapöydässä, jossa\ntarina aterian varrella taas lähti liukkaammin liikkumaan. Mutta\nPietari huomasi edelleen, ettei tapahtunut ratkaisu hänen ystäviään\ninnostanut, ja hän kuuli Jaakon sangen äänekkäästi lausuvan purevia\narveluitaan siitä, miksi tuo 70-vuotias luostarinmies oli niin\nhanakka rupeamaan Suomeen piispaksi: luostarilaitos kallistuu\nhäviötään kohti, hiiret pakenevat hukkuvasta laivasta..., ja\nkuningas, joka himoitsee luostarien tiluksia, lähettää niistä\nkernaasti johtomiehet pois, päästäkseen itse niiden isännäksi.\nLohdutuksena piti Jaakko vain sitä, että tuo paavillinen priori oli\nniin vanha eikä toki voine kauankaan hidastaa uskonpuhdistuksen\nedistymistä Suomessa. Ja Pietarille viinimaljaansa kohauttaen lisäsi\nhän hymähtäen:\n\n-- Terve, Pietari! Äkkinäinen olet kuninkaissa liikkumaan, mutta\nhullumminkin olisi voinut käydä, kun et nousuajan tarpeita ehtinyt\nmuistamaan.\n\n-- Niitäpä juuri muistin, vastasi Pietari melkein kiivastuen. -- Näin\nmatkallani, mihin pelkkä ulkonainen opinuudistus vie: Kylmiksi se\njättää sekä pappien että kansan sydämet. Ja täällä Suomessa olemme\nme vasta huutavan ääniä korvessa, edessä on vielä koko työ, ja sitä\nvarten tarvitaan rauhan aikaa. Siksi toivon, päinvastoin kuin sinä,\nJaakko, että Martti Skytten aika Suomessa ei jäisi lyhyeksi...\n\nPietarin kalpeille poskille kohosi kiihtymyksen puna. Hän tunsi\nsen itse ja katkaisi alakuloisena puheensa. Selvästi hän huomasi,\netteivät hänen ystävänsä taas häntä ymmärtäneet. Heidän mielialansa\noli toinen, ja sen sävyyn osui Erik Skalm, kun hän hetken kuluttua,\nhaihduttaakseen vieraistaan äskeisen painostuksen jäljet, esitti\nuuden piispan maljan:\n\n-- Uskokaamme, kuten lankomieheni, että ukosta tulee meille\nmallipiispa. Mieluummin olisimme tosin tänään kohdistaneet maljamme\ntoisaalle uutta piispaa tervehtiäksemme. Mutta se nyt ei ollut\nsallittu, -- teemme sen toivottavasti toisen kerran, jahka olemme\nkestäneet nämä katumuksen ja parannuksen vuodet. Siihen asti\njuokaamme vanhan Martti Skytten terveydeksi.\n\nNaureskellen yhtyivät pöytävieraat tähän omituiseen tervehdykseen,\njoka tulevaisuuden toiveilla pyrki korvaamaan nykyhetken pettymyksen.\n\nMartha-emäntä kantoi yhä uutta kysta pöytään, ja viinikannu teki\nyhä tiheämpiä kierroksia, keventäen ja rohkaisten mieliä. Olihan\nSärkilahden tuomissa uutisissa sentään parempiakin paloja, niin\nrupesivat tuumimaan totisina istuneet papit. Eihän toki Hannus\nPietarinpojastakaan tullut piispaa, ja viittasivathan Ruotsin\nviimeaikaiset tapahtumat yleensä uudistusliikkeen voittoon. Syrjään\noli siellä vetäytynyt katoolisten kilpi ja miekka, piispa Brask,\nsuuttuneena Westeroosin valtiopäiväin päätöksistä ja huomattuaan\ntoivottomaksi taistelunsa kuninkaan kirkollisia uudistuksia vastaan.\nLuterilaisia oli näihin asti yleensä sanottu kerettiläisiksi, --\nnyt oli se väite herrainpäiväin päätöksellä kumottu ja kirkoissa ja\nkouluissa oli käsketty opettaa puhdasta, evankeelista oppia.\n\n-- Eteenpäin toki oireet tähtäävät, myönsi jo Jaakkokin, käyden\ntaas sovittelemaan äskeisiä, särkyneitä suunnitelmiaan ikävästi\nmuuttuneeseen, mutta ehkäpä sittenkin vielä siedettävään asemaan.\nJa Silta kääntyi Särkilahden puoleen, ikäänkuin lohduttaakseen\nsurulliseksi käynyttä ystäväänsä ja kertoi, siirtääkseen samalla\nkeskustelun vähän toisaalle:\n\n-- Jotakin olemme toki mekin toimittaneet täällä poissaolosi aikana.\nKapituli on mestari Gasparuksen jälkeen valinnut sinut arkkiteiniksi,\n-- tarkoituksemme oli siten tasoittaa tiesi piispaksi!\n\n-- Ja sen vaalin toki kuningaskin vahvistanee, vaikka olisit kuinka\nhuonon käsityksen itsestäsi hänelle antanut, arveli Karpalainen.\n\n-- Eipä tiedä, vastasi Pietari mietteistään heräten. -- Minä ehdotin\nhänelle toista miestä tähän virkaan...\n\n-- Ketä? kysyi Silta, ja Jaakkokin terästi taas korvansa, sillä\nhänessä syttyi toivo, että ehkäpä hän nyt sittenkin oli päässyt\naskelen eteenpäin hierarkisella asteikolla. Mutta ei..., Särkilahti\nkuului vastaavan:\n\n-- Sinua, Pietari Silta...\n\n-- Kummanko nyt kuningas vahvistaa, uteli Jaakko innostuneena,\nkoettaen siten salata oman, uuden pettymyksensä.\n\n-- Aikanaan kai se nähdään, vastasi Pietari väsyneesti. -- Kylliksi\non meillä prelaatinainesta, jos vain siitä lie kysymys...\n\nPietari oli todellakin väsynyt. Nämä pidot pöytäpuheineen häntä jo\nrasittivat. Noiden hyvien ja hyväätarkoittavain ystäväin ahtaat\najatuspiirit, toivomukset ja pettymykset, nuo ainaiset, matalat\nkilpailut virkapaikoista ja kirkollisesta vallasta, ne olivat taas\npainaneet murheelliseksi hänen mielensä. Saattoihan hänkin olla\niloinen iloisten joukossa, ja ihmisten pienet arkiriennot, ilot ja\nsurut, hän yleensä hyvin ymmärsi, -- mutta tänään tuntui kaikki\nhänestä niin toivottomalta. Oliko todella tuo pintapuolinen käsitys\nuskonpuhdistuksen merkityksestä hänen tähänastisen työnsä ainoa\ntulos..., noin valtavako on se itsekäs, voitonhimoinen ajanhenki,\njonka alkujaan oli synnyttänyt katoolisen kirkon ahnehtiminen, mutta\njoka nyt näkyi periytyneen uskonpuhdistuksen miehiinkin? Näin hän\nitseltään melkein tuskalla kysyi, ja hänen sydämensä valtasi epäilys,\noliko hänellä enää voimaa juurruttaa ympäristöönsä ja apulaisiinsa\noikeampaa, syvempää käsitystä uskonpuhdistuksen tehtävistä...\n\nRaukeana ja raskain mielin hiipi Pietari juhlahuoneesta ulos\npihalle. Hänen täytyi saada ilmaa hengittääkseen, sillä hänen\nrinnassaan tuntui taas tuota vanhaa ahdistusta. Ja hän aikoi siinä\nvilvoitellessaan kävellä rantaan, lähettääkseen jossakin Taivassalon\nvenheessä perheelleen viestin paluustaan. Mutta kun hän hetkisen\nseisoi huokaisten hämärtyvällä pihalla, saapui hänen lankomiehensä\nulos valoisasta tuvasta häntä tuttavallisesti puhuttelemaan.\n\n-- Mikä vei luontosi, Pietari, kyseli Erik Skalm hönisten jo hienossa\nhiprakassa. -- Piispanvirka oli sinulla jo miltei kourassasi, ja sinä\nviskasit sen pois kuin homehtuneen sämpylän.\n\n-- Työni ei tarkoita niitä sämpylöitä, vastasi Pietari, hilliten\nnousevaa suuttumustaan.\n\n-- No niin, se olkoon oma asiasi, virkkoi lankomies ja jatkoi\nkuiskaten: -- Mutta emmehän toki saa hylätä kaikkia uuden liikkeen\netuja. Herrainpäiväin päätöksen nojalla ovat täällä jo monet\nruvenneet peruuttamaan vanhoja sukutilojaan kirkolta; nyt täytyy\nmeidänkin pelastaa enemmän kuin se mitätön Tammisto...\n\n-- Mitä tämä sinuun kuuluu, sähähti Pietari ensi silmänräpäyksessä\nvallan hämmästyen.\n\n-- Ka, Särkilahden sukuunhan minäkin kuulun, olenhan sisaresi kanssa\nnaimisissa. Jaetaan tasan...\n\nPietari ojentausi jo suoraksi, vastatakseen kerrankin kyllin\nterävästi tuolle ahnehtivalle sukulaiselleen. Mutta rintaan\npisti..., hän taltutti liikkeensä, ja hänen mielensä painui samalla\nyhä matalammaksi. Tämän verran ovat siis jo porvaritkin oppineet\nuudistusliikkeestä; siinä on heille uskonpuhdistusta...! Ja keneltä\novat he tämän rahtusen oppineet...? Pietari nieleskeli raskaasti\nsuruaan ja suuttumustaan, kääntyi sitten sanaakaan vastaamatta selin\nsalaperäisesti kuiskivaan mammonanorjaan ja lähti yksin kävelemään\nrantaan päin.\n\nEi, ei, hänellä ei ollut oikeutta riehahtaa eikä kiivastua, hänen\ntäytyi sulattaa kaikki tuo tietämättömyys ja viheliäisyys. Rintaa\npoltteli, kumarassa täytyi kävellä. Henki oli hänellä vielä voimakas\nja tulinen ja tahto oli luja..., hänen teki nytkin mielensä\npalata tuonne valoisaan juhlatupaan, puhua noille tuttavilleen,\napulaisilleen ja porvareille, selittää, herättää, sytyttää... Hän\njo pysähtyikin, hänen lihaksensa pullistuivat ja varsi oikeni, --\nmutta samassa oli hänen taas kyyristyttävä kokoon. Heikko ruumis ei\nkestänyt hengen innostumista...\n\n-- Hillitymmin, hiljaisemmin, siten saan ehkä vielä jonkun aikaa\ntehdä pientä siemennystyötäni, puheli hän ryiskellen itsekseen. --\nMiksikä enää kiivailisin! Huomenna aloitan taas työni koulussa ja\nkirkossa rauhallisesti, riehahtamatta ja kiitollisena jokaisesta\npäivästä, jonka vielä saan pystyssä käydä ja työtäni tehdä...\n\nNiin hän hoki itsekseen, astellessaan kumarana ja varovaisin askelin\nhämärää rantapolkua venhevalkamaan päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä myöhemmin tapasi Pietari Särkilahti ensi kerran\nRuotsista palattuaan tuomiorovasti Hannus Pietarinpojan.\n\nOli pyhän Perttulin päivä, ja tuomiokirkossa vihittiin silloin\njuhlallisesti papeiksi ensimäiset niistä teineistä, jotka Pietari\noli koulunsa läpi opastanut. Kirkon etualan ja pääalttarin edustan\ntäyttivät nuoret teinit, vihittäväin toverit, ja näitä vastapäätä\nistuivat korkeakuorissa, arvojärjestyksen mukaan kehään asetetuissa\ntuoleissa, prelaatit ja kanungit. Korkeat virkalakit päässään ja\nvyöllään värikkäät nauhavyöt, joihin oli mitattu pyhän haudan pituus,\nistuivat he siinä vakavina ja liikahtamatta kuin pitkäliepeisiin\nkaapuihin puetut patsaat. He kuuntelivat vihkimistä, jonka isä\nVincentius toimitti pääalttarilta. Sen alttarin eteen olivat\npolvistuneet ne neljä nuorukaista, jotka äsken piispantutkinnossa\nolivat tietojensa, tapojensa ja syntyperänsä puolesta hyväksytyt\npapilliseen toimeen.\n\nKirkon täytti raskas suitsutuksen tuoksu, ja parvelta kajahti\nkuorolaulajain kirkas virsi. Pietari Särkilahti lepäsi nojatuolissaan\nja katseli lämpöisin mielin noita rakkaita oppilaitaan, työnsä\nensimäisiä kypsyneitä hedelmiä, joiden kehityksen hän oli ohjannut\nja jotka nyt kirkkain, hartain katsein vastaanottivat siunauksen\nvastaiseen, korkeaan tehtäväänsä.\n\nVirsi vaimeni, vihkipiispa astui alas alttarilta toimituksensa\nlopetettuaan; jäljellä oli juhlamenoista vain se osa, jossa vastavihityt\nensi kerran saivat pappeina suorittaa jumalanpalveluksen. Teinien nuori\nlauma onnitteli alttarin edessä vihittyjä tovereitaan, ja korkeakuorissa\nliikahtivat pitkäliepeiset patsaat. Silloin astui tuomiorovastikin alas\nesimiehentuolistaan ja käveli verkalleen äsken matkalta palannutta\nPietaria tervehtimään. Hän tuli hiljaa ja rauhallisesti kuin työtoverinsa\nluo ainakin kyselemään matkakuulumisia, -- viisaana miehenä ei hän ollut\nalunpitäenkään ollut tietävinään piispanistuimelta putoamisestaan.\n\n-- Kuningas on varovainen ja taitava, niinkuin valtiomiehen tuleekin,\nvirkkoi hän Särkilahdelle, ikäänkuin tappionkärsinyttä lohduttaen.\n-- Hän ei salaa suosivansa tavallaan uutta oppianne, mutta kuitenkin\ntahtoo hän pysyä vanhalla, koetellulla pohjalla. Siten on hän nyt\nvalinnut meille vanhan suunnan miehistä piispan, jota me kaikki\nluonnollisesti tulemme esimiehenämme tottelemaan.\n\n-- Luonnollisesti, vastasi Pietari vielä täysin oivaltamatta, mitä\ntämä tuomiorovastin hyvänsävyinen tervehdys oikein merkitsi.\n\n-- Se minua ilahduttaa. Olette, mestari Pietari, siis tekin vihdoin\nnyt Tukholman-matkallanne huomanneet tämän kannan parhaaksi --\nkerrotaan teidän juuri ehdottaneen isä Marttia piispaksemme.\n\n-- Luen sen mielelläni ansiokseni, vastasi Pietari, oivaltaen\nvähitellen Hannuksen viittailevan, että hän muka oli peräytynyt\nentiseltä kumouskannaltaan. Ja uteliaana hän kuunteli, kun\ntuomiorovasti edelleen jatkoi:\n\n-- Eikö totta, taas valkenee kirkollemme rauhan päivä. Mikäli aika\nja tarve vaatii, ryhdytään tietysti täälläkin uudistuksiin, niinkuin\nniitä jo on alulle pantukin. Koetamme nyt vain yhdessä uuden piispan\nkanssa hioa Westeroosin liian jyrkkäin päätösten särmiä, niin että\ntyö voisi tasaisesti jatkua.\n\nPietari ei vastannut, vaan hymähti muistaessaan, että hiljaiseen\nraivaustyöhönhän hänkin oli ystäviään neuvonut. Mutta Hannus jatkoi,\nikäänkuin Pietari olisi häneen täysin yhtynyt:\n\n-- Juuri niin. Te rynnistitte hurjasti, maisteri, aiheutitte\nselkkauksia, tärvelitte terveytenne, nyt käsitätte jo, kuinka turhaa\nse oli. Perässänne juoksi kourantäysi turkulaisia, jotka eivät\ntiedä mitä tahtovat, ja nuo apulaisenne..., no, ovathan he kunnon\nmiehiä, vaikkeivät reformaattoreita... Ei, vuosisatain muurit eivät\nniinkään murene. Varmin on rauhallinen kehitys vanhalla pohjalla,\nsilloin säilyy kirkkomme särkymättä... ja säilyy riippumattomana,\nsuomalaisena kirkkona.\n\nTuomiorovasti, joka tarinoidessaan oli seisonut ääneti kuuntelevan\nPietarin edessä, istahti nyt tuttavallisesti viereiseen, tyhjään\ntuoliin, laski äänensä matalammaksi ja virkkoi kuin isällisesti:\n\n-- Muistatteko, mestari Pietari, sen päivän koulutuvassa, jolloin\nnäistä asioista ensi kerran puhuimme?\n\n-- Muistan kyllä.\n\n-- Varoitin teitä. Huomautin, että paavillinen esivalta, ollen\nkaukana, jättää kunkin maan kirkolle laajan vapauden elää omaa\nkansallista elämätään. Teidän oppinne on sitävastoin jo muissa maissa\nvienyt kirkon, ja veisi kyllä täälläkin, maallisen vallan orjuuteen.\nTämä suomalainen kirkko on teillekin rakas, sen tiedän; kenties nyt\nmyönnätte, että uudistusliikkeenne olisi helposti voinut uhrata sen\nvähäisen omintakeisuuden, mikä meille on täällä kehittynyt.\n\nPietari oli antanut tuomiorovastin, joka näytti nauttivan omain\npäätelmäinsä terävyydestä ja oman äänensä holhoovasta sävystä, puhua\nkeskeyttämättä. Häntä huvitti kuulla Hannuksen kerran taas esittävän\nkirkollisia tuumiaan, eikä hän välittänyt tämän loukkaavista\nsutkauksistakaan. Nyt vasta Pietari lausui lyhyesti ja varmasti:\n\n-- Työmme tarkoittaa ihmistä kieleen ja kansaan katsomatta. Mutta\nsuomalaisemmaksikin tulee Suomen luterilainen kirkko kuin paavillinen.\n\nTuomiorovasti nyrpisti hieman kulmakarvojaan:\n\n-- Te olette liian varma väitteissänne, mestari! Olisin kuitenkin\nluullut kokemuksen jo teille, Suomen miehelle, jotakin opettaneen...\n\n-- On se opettanutkin. Mutta kenties tukee kokemus vielä minun\nväitettäni.\n\n-- Kunhan se ei tekisi sitä liian myöhään, -- mutta ehkäpä ei ole\nsiitäkään enää vaaraa.\n\nHannus kuiskasi viimeiset sanansa purevalla ivalla, nousten\nsamalla Pietarin viereisestä tuolista. Vastavihityt papit olivat\njo pukeutuneet messupaitoihinsa ja palanneet kirkkoon. Keskustelun\ntäytyi katketa. Se oli ollut sävyltään rauhallista, mutta lopulta se\nkuitenkin taas oli kärjistynyt; sekä Hannus että Pietari tunsivat\ntaas verensä kuumenneen, he tunsivat nyt, niinkuin aina yhteen\njoutuessaan, seisovansa jyrkästi vastakkain, kuin eri navoilla. Ja\nkanungit, jotka nyt sakastista hiipivät paikoilleen kuuntelemaan\nvastavihityn papin ensimäistä messua, näkivät säkeniä välähtävän\nheidän jäähyväiskatseistaan.\n\nNuori pappi esitti alttarilta latinaisen messun selvästi ja hartaasti\nvuosisatain pyhittämään tapaan. Kun hän oli osansa suorittanut,\nastui toinen jatkamaan. Tuttu oli taaskin messun sävel, menot ja\ntemput olivat tutut nekin, mutta siinä oli sittenkin jotakin outoa ja\nmerkillistä...\n\n-- Mikä siinä niin kummalta tuntuu? kysyivät prelaatit itseltään\nja katselivat ihmetellen ympärilleen. Vasta vähitellen se heille\nselvisi: Sanat ovat oudot, ne eivät ole nuo vuosisatain varrella\nkiteytyneet, -- nehän eivät ole latinaa! Mitä kaikkien pyhien nimessä\ntuo poika sanelee, -- sehän on suomea, rahvaan kieltä! Nyt vasta he\nymmärsivät säkeen toisensa perästä.\n\n-- Messuaa suomeksi! Onko se luvallista, onko tuo ollenkaan\njumalansanaa! niin kuiskailivat prelaatit tuolista toiseen.\n\n-- Sallittu kuuluu nyt olevan kansankielinen jumalanpalvelus, mutta\nraakaa se on ja rumaa...\n\n-- Sehän loukkaa hartautta!\n\nSen vaikutuksen teki esipappeihin tuo ensimäinen suomalainen\nmessu, ja yksinpä kuuntelevasta kansastakin se tuntui oudolta.\nNuoreen pappiin kohdistivat prelaatit ensiksi moittivat katseensa,\nmutta käänsivät ne sitten Pietari Särkilahteen päin. Sillä hänhän\noli yhdessä oppilaittensa kanssa kääntänyt koulussa suomeksi\ntärkeimmät rukoukset ja opettanut teinejä niitä messussa käyttämään\nlatinankielen ohessa. Mutta Pietarista itsestään kajahti kansankieli\nalttarilta kauniilta, eikä hän senvuoksi hätääntynyt noista\nmoittivista katseista. Varmasti hän uskoi, että suomenkieliseen\nmessuun piankin totutaan, -- sittenpä sanankuulijatkin siitä jotakin\nymmärtävät.\n\nMutta tulipa hämmästyneille prelaateille pian uusikin yllätys. Messun\npäätyttyä nousi vastavihityistä viimeinen pitämään suomenkielisen\nsaarnan, niinkuin jo tavaksi oli tullut. Mutta mitä se puhui tuo\npoika? Sehän on ilmeistä Särkilahden oppia, niinkuin hänen suustaan\nlähtenyttä. Samat ryntäykset pyhimyspalvelusta ja kirkon kuollutta\nkomeilua vastaan, -- voimakkaita, selviä sanoja nuorekkaan,\nilmeisesti itsetietoisen innostuksen lennättäminä... Siksipä ne\nvaikuttivatkin ihmeellisesti sytyttävinä ja herättävinä koko\nkirkkoyleisöön.\n\nTuomiorovasti nojausi tuon lyhyen saarnan aikana vuoroin oikeaan,\nvuoroin vasempaan kyynärpäähänsä ja vilkaisi usein salavihkaa\nSärkilahteen päin, ikäänkuin epäillen tämän katseesta nyt löytävänsä\nvoitonriemuista, ehkä ilkahtavaakin ilmettä. Sillä nuo nuoret papit\nolivat esiintymisellään yhtäkkiä melkoisesti horjuttaneet sitä\nvarmuutta, jolla Hannus juuri äsken oli Pietaria puhutellut. Tuon\nnuoren saarnaajan into tarttui kieltämättä kuulijoihin, -- nyt\ntuomiorovasti käsitti, mihin Pietari uskonsa perusti, ja hän tunsi\nitsensä levottomaksi.\n\nMutta hän ei löytänyt mitään ilkkumista Pietari Särkilahden\nkatseesta. Hievahtamatta pysyi se kiintyneenä saarnastuolin alla\nseisovaan sankkaan teiniparveen, joka hehkuvin kasvoin seurasi\nsaarnaajan jokaista liikettä. Tuo rintama nosti nyt riemun\nPietarin rintaan, ja kyynelet hänen silmiinsä. Siinä se oli hänen\napujoukkonsa! Olihan hän aina juuri tuosta tarhasta odottanut\ntukeaan ja tulevaisuuttaan, siksipä hän juuri siihen oli valanut\nparhaan innostuksensa. Mutta sittenkin: tänään esiintyi hänestä tuo\nrintama tuomiokirkossa paljon kypsempänä ja voimakkaampana kuin\nkoskaan koulussa... Hän kuvitteli usein vielä nuo rakkaat teininsä\npikkupojiksi, joita on ohjattava joka askelella ja joilla on pitkä\ntaival omalle työvainiolleen, -- nyt heistä jo ensimäiset kulkivat\nkyntömiehinä ja toiset olivat kasvaneet ja varttuneet melkein\nhänen huomaamattaan...! Juuri noista kasvoista kuvastui se oikea\nluottamus ja rakkaus työhön, jota hän niin usein kaipasi vanhemmissa\npappiskannattajissaan, jopa lähimmissä apulaisissaankin...\n\n-- Siinä on apujoukkoni! toisti hän rohkeasti itsekseen. -- Tuo\nrintama se valloittaa Suomen!\n\nHänen valoisa katseensa siirtyi pojasta poikaan. Olihan siellä\njoukossa laiskoja ja lahjattomiakin..., tuo harjastukka käyttää kai\npienen leiviskänsä jossakin kaukaisessa sydänmaan pitäjässä, opettaen\nkykynsä mukaan rahvaalle uskonopin ensi alkeita, joita vailla se\ntodellisuudessa vielä on. Mutta tuo viereinen sinimekko kelpaa jo\nehkä kerran jollekin vaikuttavammallekin paikalle, -- heissä on\nkummassakin puhtaan opin siemen itämässä! Pitkäksi aikaa pysähtyi\nPietarin katse teinijoukon laidassa seisovaan hoikkaan, kalpeaan,\nnoin kuustoistavuotiseen poikaan. Tämän laihat kasvot olivat vakavat\nja rauhalliset, mutta hänen katseensa oli kuin janoovan, -- hän\nnäytti sieluunsa nielevän nuoren saarnaajan jokaisen sanan. Silta,\njoka istui Pietarin vieressä, seurasi ystävänsä iloista katsetta ja\njäi hänkin tuota outoa teiniä tuijottamaan. Saarnan loputtua hän\nPietarilta kysyi:\n\n-- Mistä se on tuo tyynikasvoinen keltatukka, en ole häntä täällä\nennen nähnyt?\n\n-- Vasta äsken hän onkin tullut kouluumme Viipurista, vastasi Pietari\nvilkkaasti. -- Hän on sieltä mestari Johannes Erasmonpojan oppilaita,\ntoi hyvät suositukset tullessaan. Monta päivää en ole tätä teiniä\nvielä opettanut, mutta palavan sielun olen hänestä jo löytänyt.\n\n-- Mikä on hänen nimensä?\n\n-- Mikael. Hän on maalaispoika, itse on hän ottanut \"Agricolan\"\nteininimekseen...\n\n-- Näetkö, kuinka hänen kalpeat huulensa elävät, kuin toistaakseen\nsaarnaajan sanoja, ihasteli Silta. -- Siitä pojasta kasvaa vielä\njotakin!\n\n-- Siksi sitä vesaa onkin vaalittava, -- muista se, Silta,\nsilloinkin, kun minä olen poissa...\n\nVihkiäiset olivat päättyneet. Esipapit ja kanungit riisuivat hiljaa\nsupatellen sakastissa juhlapukunsa, innostuneiden teinien jäädessä\nvielä hetkeksi kirkkoon tulikokeensa läpikäyneitä tovereitaan\npuhuttelemaan. Pitkiin aikoihin ei oltu pappisvihkiäisiä Turussa\npidetty, ja ne jättivät nyt syvän vaikutuksen sekä koululaisiin että\nprelaatteihin. Heistä tuntui, kuin olisi tänään kirkossa tapahtunut\njotakin aivan erikoista, kuin olisi siellä nyt auennut joku ennen\nsuljettu ovi, eivätkä he kaikki olleet selvillä siitä, olisiko se\nollut avattava vai eikö...\n\nPietari Särkilahden mieleen oli siitä ovenaukeamasta tulvannut\nraikas, virkistävä toivo, joka kirkasti hänen mietteitään, kun hän\nverkkaisin askelin, heikkoa rintaansa säästääkseen, asteli sakastista\nKirkkokadulle. Hetkeksi pysähtyi hän kirkon edustaiselle Unikankarin\nloivalle rinteelle, sillä ensimäiset teiniparvet tulvahtivat juuri\nulos kirkon suuresta pääovesta niin sakeina parvina, että ne\naivan sulkivat tien. Hänen veljensä Paavali juoksi siihen häntä\ntervehtimään, vielä kuumenneena äsken päättyneen juhlamessun\nvaikutuksesta.\n\n-- Näin tahdon minäkin kerran messuta ja saarnata, huudahti poika\nsäteilevin silmin.\n\n-- Sielusi tuntee jo, mihin me pyrimme, vastasi Pietari iloisena. --\nMutta mihin nyt noin joukolla kiirehditte?\n\n-- Kommuuniin, siellä on meillä erojuhla vihityille. Tulethan mukaan,\nPietari?\n\n-- Tulen, jos tahdotte...\n\nPaavali juoksi takaisin toveriensa luo ja samassa pysähtyi sakastista\nvarmana astuva tuomiorovastikin odottamaan poikajoukon menoa. Niitä\nlappoi yhä kirkosta parvi toisensa perästä, -- Hannus näytti vallan\ntuskaisena katsovan, että eikö se lopukaan tuo jono, -- jono,\njosta hän ei enää odottanut mitään hyvää. Niitä tuli vieläkin --\nonpa sinne kouluun nyt koottukin kokonainen sotajoukko! Ja se on\nollut vuosikausia luterilaisen lahkon johdettavana, -- varomatonta,\nvaromatonta se on ollut...!\n\nHannus puisteli päätään poikaparvea katsellessaan. Mutta samassa hän\nhuomasi seisovansa aivan Pietari Särkilahden vieressä..., säpsähti\nhiukan, mutta rupesi heti juttelemaan äskeisellä rauhallisella ja\nkylmällä äänellään:\n\n-- Oivalsin kyllä äsken kirkossa, miten te, mestari, arvelette\nluovanne tänne suomalaisen kirkon..., suomenkielisen...\n\n-- Niin, tuossa kulkee apujoukkoni, vastasi Pietari, rintansa riemua\nsalaamatta. -- Sen avulla on se tapahtuva!\n\nTuomiorovasti seisoi hetken ikäänkuin jotakin pureskellen ja jatkoi\nsitten tyynesti:\n\n-- Toisella tavalla ja toisenlaiseksi käsitän minä vapaan,\nsuomalaisen kirkon, -- sellaiseksi, jommoinen se oli Maunu Tavastin\nja setänne, piispa Särkilahden johtaessa Suomen kohtaloita: he eivät\nyleensä kuunnelleet muiden kuin Rooman isän käskyjä. Mutta myönnän\nkernaasti, ovelasti olette te omalta kannaltanne tuon asian ajatellut:\nKansaan aiotte sen oman kielen avulla istuttaa oppinne, tehdä kirkon\nsuomenkieliseksi ja samaa tietä -- luterilaiseksi...\n\n-- Ja sitä tietä pyrkiä kansan sydämeen, lausui Pietari täydentäen\nHannuksen sanoja.\n\n-- Ei ollenkaan hullusti tuumittu, jatkoi rovasti. -- Luotatte noihin\npoikiin, jotka nyt ovat vaikutuksenne alaiset. Mutta mitä he ovat\nmiehinä, ja mitä kansa heiltä lopulta oppii, se on toki toinen asia.\n\n-- Uskon kylvetyn jyvän itävän suomalaistenkin sydämissä...\n\n-- Uskotte paljon. Teillä on ollut pieni menestys, mutta muistakaa:\nSyvällä ovat täällä onneksi katoolisen kirkon vahvat juuret, eikä\nniitä enää vaalimatta jätetä! -- Tuomiorovasti astui askelen Pietaria\nlähemmäs, katsoi häntä intohimoisesti silmiin, niinkuin silloin\nkerran hävitetyssä koulutuvassa ja suhkaisi hänen korvaansa: --\nTaistelua jatketaan, Pietari Särkilahti!\n\nViimeinen poikaparvi oli jo tupsahtanut alas kirkon rappusilta,\nja taas oli katu auki prelaattien kulkea. Hannus kääntyi selin\npuhetoveriinsa ja laskeutui tyynenä ja kylmänä kuin ainakin, toinen\nkäsi selän takana, alaspäin tuomiorovastin taloon.\n\n-- Taistelua jatketaan, toisti Pietari yksin jäätyään. -- Vielä olen\nmukana minäkin, enkä ole yksin!\n\nHannuksen kiihkoinen uhkaus ei saanut hämmennetyksi Pietarin tänään\ntaas rohkeaa ja toivorikasta mieltä. Hänen korviinsa oli rovastin\nintohimoisten sanojen takaa kajahtanut jotakin onttoa, -- ikäänkuin\ntuo aina varma Hannus Pietarinpoika ei oikein olisi uskonut\nomaan uhkaukseensa. Hänet hämmensi ilmeisesti tuo nuori, innokas\nteiniparvi, joka nyt juuri viritti virren kääntyessään kommuunin\nportista... Sitä kuuntelemaan pysähtyi tuomiorovasti vieläkin\ntuokioksi, mutta painui sitten äkkiä suureen pappilaansa.\n\n-- Ah, sinä pelkäät nuorta apujoukkoani, huudahti silloin harvakseen\nastuva, sairas mies. -- Niin, epäilemättä tunnet jo sinäkin, Hannus,\nsielussasi, että tuo joukkoni on voittava!\n\n\n\n\nXXII. JÄÄHYVÄISET.\n\n\nTaivassalon, halki vievän talvitien varrella oli petäjikön rinnassa\nkömpelötekoinen, puinen ja jo pahasti halkeillut jumalanäidinkuva,\njoka katseli lahdelle päin ja ojensi kätensä siunaten merelle. Tätä\nkautta kulki näet talvitie Suomen ja Ruotsin välillä, ja tästä\nlahdesta lähdettiin usein kelirikon aikana purjehtimaankin meren\nyli, kun tahdottiin päästä lyhimmällä laivamatkalla. Siksi olivat\nmatkustajat tämän kuvan luona aina tottuneet toimittamaan viimeisen\nhartautensa, ennenkuin antautuivat meren pettävälle jäälle taikka sen\nmyrskyihin. Mutta nyt oli kuva jo vanha ja pykinyt, ja sen suojaksi\nrakennettu lautakatoskin vino ja laho.\n\nTämän pyhimyskuvan viereisellä kivipaadella istuivat petäjän\nsiimeksessä kuumana kesäpäivänä vuonna 1528 Mikael Karpalainen ja\nPietari Silta. He katselivat vakavina ja alakuloisina lahdenpohjaan\npäin, jonka tyynessä poukamassa kellui suurenlainen venhe puoleksi\nlasketuin purjein. Lahteen laskeutuvalla rinteellä oli uuteen\nviljelykseen muokattuja vanhoja peltosarkoja, joissa nyt ruis\nheilimöi, ja niiden alapuolella oli törmällä tammilehdon suojaama\nmatala puutalo, jonka uudet seinähirret välkähtivät lehvien lomitse.\nSe oli Tammiston kartano, juuri sama Kirveen suvun vanha sukutila,\njoka pari vuotta sitten, Naantalin luostarilta peruutettuna,\noli joutunut äidinperintönä Pietari Särkilahden haltuun. Ja tuo\npurjealus, joka törmän alla kellui, oli turkulainen silakkavenhe,\njolla Pietari perheineen ja tavaroineen juuri tänään oli muuttanut\nTaivassaloon. Silta ja Mikko olivat apumiehinä lähteneet sairasta\nystäväänsä tälle matkalle saattamaan, mutta nyt oli heidän pian\npalattava takaisin kaupunkiin.\n\n-- Pelkään laivurin jo kiirehtivän, lausui Silta allapäin, viskaten\nmetsään risun, jolla hän miettiessään oli sammalta penkonut.\n\n-- Jokohan meidän lie lähdettävä taloon -- jäähyväisille?\n\n-- Viivytään hetkinen vielä, vastasi Mikko taivuttavasti. -- Hän\nnukahti äsken, merimatkan uuvuttamana, antakaamme hänen levätä...\n\n-- Tahdot lykätä eronhetkeä aina hiukkasen, ja se on kuitenkin\nvälttämätön, huoahti Silta. -- Niin, niin, tämä hetki ja tämä retki\non ehkä elämäni raskain!\n\n-- Oletko toivoton, veli? Ehkä hän kuitenkin vielä siitä toipuu...?\n-- Mikko katsoi toveriinsa, ikäänkuin rukoillen häneltä kannatusta\nomalle heikolle toivollensa.\n\nMutta Silta puisteli synkästi päätään: -- Ei hän toivu. Hän ei usko\nsitä enää itse, ja silloin saamme mekin lakata toivomasta. Viimeisiin\nasti koetti Pietari salata voimainsa riutumista, koetti kulkea\nreippaana koulussa, vaikka jänne oli jo laukeamaisillaan, koetti\nrohkaista meitä...\n\n-- Niin, vihdoin hän tunnusti, että taistelu oli käynyt hänelle\nylivoimaiseksi, myönsi Mikko maahan katsellen. -- Hän alistui...\n\nKulunut talvi oli ollut kova \"yskätalvi\". Kulkutaudintapaisena oli\nvaikea yskä- ja kuumetauti riehunut koko maassa, ja Turussakin oli\nse pitänyt tautivuoteella suurta osaa sen asujaimista. Useimmista\ntaloista oli joku perheenjäsen kaatunut, mistä aikuisia, mistä\nlapsia. Tämä tauti se oli tavannut Pietarinkin ja tehnyt tuhoa hänen\nheikolle rinnalleen. Pystyssä oli hän kuitenkin koettanut kulkea,\nhoitanut koulunsa, saarnannut kansalle niinkuin ennenkin, jopa\navustanut Turkuun keväällä saapuneen uuden piispankin alkutoimia.\nMutta kesän tullen oli hän kuitenkin lopulta taittunut. Viimeisenä\ntoimituksenaan oli hän tuomiokirkossa kastanut Sillan lapsen, mutta\nkirkosta kotiin palattuaan oli hän kääntynyt tautivuoteelle, ei\nauttanut enää taistella...\n\nSilloin hän oli tunnustanut hetkensä tulleeksi. Vuoteelta vähän\ntoivuttuaan päätti hän, niinpian kuin jaksoi, vetäytyä töistään ja\ntoimistaan pois maalle. Eikä hän ystäviltään salannut, että hän nyt\nlähti sinne -- kuolemaan!\n\nSilta ja Karpalainen olivat, saatuaan sairaan levolle, lähteneet\nTammiston tuvasta kävelemään metsään, lausuakseen sitten levänneelle\nmiehelle jäähyväisensä, ja he odottivat nyt, metsänrintaan\nistahtaneina, potilaansa heräämistä. Harvakseen he keskustelivat,\nsillä he tunsivat liian hyvin toistensa ajatukset ja mielialat,\ntarvitakseen pukea niitä sanoihin. Molempain surumieliset mietteet\nolivat nyt kuin yhtä rintaa siirtyneet Pietarin keskeytyvään\nelämäntyöhön.\n\n-- Kuka pitää nyt koossa pientä laumaamme? kuiskaili Silta kuin\nitsekseen. -- En siihen kykene minä, et sinä...\n\n-- Ei, takatalvi alkaa uskonpuhdistuksen asialle Suomessa, huokasi\nMikko. -- Sen tietää Pietari parhaiten, juuri siksi hänen virkeä\nhenkensä niin sitkeästi taistelee ruumiin riutumista vastaan. Ja\nhänen toipumistaan estää juuri se, ettei hän voi sammuttaa polttavaa\nsisäistä hehkuaan eikä työnjanoaan...\n\nSillan mietteet kiertelivät yhä autioksi jäävää työmaata:\n\n-- Olisipa hän kestänyt edes siksi, kunnes olisi nähty, miten täällä\nolot vakiintuvat uuden piispan aikana.\n\n-- Martti piispa ei ole asiallemme esteenä, vastasi Mikko\nvilkkaammin. -- Hän rakastaa Pietaria ja suree vilpittömästi hänen\ntaittumistaan. Kuulin hänen kerran lausuvan tuomiorovastille vallan\nnuhtelevasti: \"Ei teidän olisi pitänyt niin sokeasti taistella\ntuota miestä vastaan; olisitte toki edes koettanut ymmärtää hänen\nintoansa...\"\n\n-- Mutta takatalvi on edessä sittenkin, jos ei uusi piispa suorastaan\nkäykään hävittämään Pietarin työtä, väitti Silta, yhä vain\nsammaliin tuijottaen. -- Kuka nyt lämmittää joukkoamme? Johan viime\ntalvena, jolloin ei Pietari enää paljon jaksanut mukana liikkua,\nnäkyi kansassa kylmenemisen ja ynseyden oireita. Meitä syytettiin\ntautiajastakin..., kun ei oltu annettu aneita pyhimyksille eikä\nostettu sielumessuja...\n\n-- Se on totta: Orvoiksi me jäämme! Pietari yksin kykeni antamaan\nkansalle uskoa ja intoa... Näissä mietteissä laskeutuivat ystävykset\nvihdoin verkalleen pienten viljelysten välisiä kujosia pitkin\ntammilehtoon ja pysähtyivät valkohirsisen talon kupeelle odottamaan\nsairaan johtajansa heräämistä.\n\nMutta Pietari Särkilahti ei enää nukkunut. Valveillaan makasi hän\ntupansa suuressa vuoteessa, koettaen itselleen todistaa, että täällä\nmaaelämän hiljaisuudessa, syrjässä repivistä taisteluista, oli hänen\nnyt niin rauhaisa levätä jäljelläoleva iltahetkensä. Levätä hyvällä\nomallatunnolla, käytettyään parhaansa mukaan sen leiviskän, mikä\nhänelle oli suotu...\n\nMutta toinen ääni väitteli hänessä itsepäisesti noita todisteluita\nvastaan:\n\n-- Enhän saanut tehtävääni suoritetuksi ja nyt juuri olisi ollut\ntyörupeaman aika! Vasta nyt olisin nousevan oppilasparveni avulla\npäässyt laajempia sarkoja avaamaan, -- ja juuri nyt on minun pellolta\npoistuttava!\n\nPietari tunsi kapinoivan äänen ja oli jo tottunut sen kukistamiseen.\nHän todisti sen kiittämättömyydeksi ja itsekkyydeksi: Olihan hän\nsaanut olla mukana toki ensi siemeniä kylvämässä. Taistelussa\ntotuuden puolesta kaatuu -- polttoroviollakin ja vankilassa --\ntuhansia ilman tätäkään tyydytystä. Kyllä Jumala löytää raatajat\ntyövainiolleen, ei hän ole riippuvainen yhdestä heikosta ihmisestä,\njoka vain itse haluaisi mestarina mahtailla...\n\nMutta tuo itsepäisesti kapinoiva ääni ei ottanut vieläkään\nvaietakseen. Se alkoi taas:\n\n-- Ponnistelinhan kuitenkin rehellisesti, enkä itseni kunniaksi.\nOliko siis työni niin kelvotonta, että se näin oli viskattava pois?\nTunnenhan voimat Suomen kirkossa, jatkajaa ei ole...\n\nVuoteella lepäävä mies taisteli sitkeästi. Sitä myöten kuin hän oli\nsuurella vaivalla saanut kumotuksi yhden väitteen, nousi sen tilalle\naina uusi, joka oli torjuttava sekin, ettei se pääsisi liiaksi\npaisumaan eikä kasvattamaan ympärilleen uusia, uppiniskaisia itiöitä.\nHän sai olla alituisesti varuillaan, nitistääkseen niskat noilta\nluvattomilta ajatuksilta, ja se häntä rasitti. Mutta voiton hän aina\nperi, kapinaäänen oli kuitenkin lopulta vaiettava. Pietari todisti\nnäet sille kerta kaikkiaan ja ankarasti, että jos nyt taantumus\nsaavuttaakin opinpuhdistusliikkeen, on silläkin varmasti joku\ntarkoitus. Ehkäpä hän olikin riehunut liiaksi, ehkä on talttuminen\ntarpeellinen juuri siksi, että kerran kypsyvä sato voisi päästä sitä\nvoimaperäisemmäksi...\n\n-- Mutta sehän oli juuri päämääräni, napisi vieläkin tuo kukistettu\nääni. -- Miksi en saanut yrittää...?\n\n-- Älä kysele, asiasi on vain alistua, nöyrtyä... Raskasta oli näin\ntaistellen tukahdutella oman intonsa polttavaa hehkua. Pietarista\ntuntui tämä yksinäisten hetkien hiljainen kamppailu usein paljon\nvaikeammalta kuin ne monet taistelut, jotka hän ulkona elämässä oli\nkestänyt. Mutta hän käsitti, että hänen nyt oli voitettava kapinoiva\nitsensä, ja hän toivoi, että hänen toki päivä päivältä kävisi\nhelpommaksi yhä uudelleen saavuttaa se voitto. Hänen herkkä korvansa\nkuuli ystäväin hiljaa tarinoivan seinän takana, ja hän siirsi\nkädellään uutimen syrjään, noustakseen vuoteeltaan. Mutta samassa\naukeni ovi leivintuvasta, ja hänen valpas vartijansa, Margareeta,\ntuli häntä auttamaan istualleen.\n\n-- Nukahdit, se virkisti sinua, Pietari, puhui hänen pyyleväksi\nemännäksi pyöristynyt vaimonsa. -- Täällä maalla nukutkin hyvin,\nvoimistut...\n\n-- Ja pääsen sitten taas palaamaan Turkuun, niinkö? virkkoi Pietari\nvaimolleen leikkisästi.\n\n-- Etpä, sinne en sinua enää laske! Siellä aina ponnistelet,\nkiivastut ja rasitut -- ja tuollaiseksi käyt! Ei, siihen pesään ei\nenää palata. Jos täällä maalla olisimme pysyneet, olisit vielä terve\nmies.\n\n-- Mutta raivaamatta olisi silloin sekin pieni pälvi, jota olen\nkoettanut korpeen avata...\n\nMargareeta ei tätä väitettä ollut kuuntelevinaan, hän ei yleensä\ntahtonut tietää sairaan polttavasta työnjanosta. Pihalla odottaneet\npapit kutsui hän nyt huoneeseen. Heitä tervehtiessään koetti\nPietari tekeytyä iloisen ja reippaan näköiseksi, mutta aluksi se ei\nhäneltä nyt ollenkaan onnistunut. Kuin kutistuneena istui hän siinä\nvuoteensa reunalla, jäsenet terävinä ja tukka takkuisena makuun\njäljiltä; ja hänen kasvoillaan, joiden tukevat luut ulkonivat entistä\nsärmikkäämpinä, oli iho vahankeltainen, eikä niitä nyt elvyttänyt\nsilmien välkekään. Vasta kun hän kotvasen oli toveriensa kanssa\ntarinoinut ja antanut heille vielä eräitä työohjeita, ilmestyi ihon\nkeltaan toki hieman väriä. Palasipa taas säkeniä hänen silmiinsä, kun\nhän kouluaan kosketteli.\n\n-- Enin kaipaan nuoria vesojani, puhui hän lämmöllä. -- Ovathan he\ntosin hyvässä hoidossa sinun, Mikko, heitä vaaliessa, sen tiedän...\n\n-- Koetamme jatkaa työtä sinun hengessäsi, Pietari, vastasi Mikko\nystäväänsä rauhoitellen, vaikkei voinutkaan salata äänestään soivaa\nhuolta. Mutta Pietari puhui toivehikkaammin:\n\n-- Martti-piispakin ymmärtää koulumme merkityksen ja auttaa teitä.\nHän kyllä tietää, mitä uusi aika vaatii, vaikka hän säilyttääkin\nympärillään vanhat, katoliset muodot, -- ei hän ole Hannus\nPietarinpojan johdettavissa, jospa ei toisaalta Jaakko Vennänkään!\n\nSiitä siirtyi keskustelu taas kapitulin miehiin ja päivän\ntapahtumiin. Potilas laskeutui tuvasta päivänpaisteiselle törmälle,\njohon hänelle oli penkki nostettu, ja siellä kertoivat toverit\nPietarille hänen tautiaikansa kuulumisia. He kertoivat, että\nvihkipiispa jo on lähtenyt Turusta lämpimämpiin maihin, että\ntuomiorovasti on tyytymätön, kun ei hän piispavanhuksen käsistä\nole ohjaksia saanutkaan, ja että Jaakollakin nyt on odotettavissa\nprelaatinpaikka, sillä arkkipresbyteeri Arvid Lille on vihdoinkin\nilmoittanut vetäytyvänsä kapitulista pois.\n\n-- Mutta sittenhän on puhdistetun opin asia turvattu, huudahti\nPietari, vielä leikkisäksikin heittäytyen.\n\n-- Kunpa sen prelaatinpaikat turvaisivat! huoahti Silta, nyt vasta\noikein oivaltaen, mitä Pietari oli tarkoittanut, moittiessaan niin\nusein kannattajainsa viran janoa ja puhuessaan ulkonaisten voittojen\nhyödyttömyydestä. Tähän kysymykseen puuttui vielä Pietarikin, heti\ntaas vakavaksi käyneenä:\n\n-- Niin, maaperä on muokattava, ennenkuin voidaan toivoa kylvöstä\nsatoa, sehän on ollut ainainen neuvoni ja se on nyt viimeisenikin.\nTämä raskas työ jää nyt teidän ja kasvavan apujoukkonne\nsuoritettavaksi. Olisinhan siinä mielelläni ollut mukana... Mutta\nei..., älkää säälikö, älkääkä huolehtiko, hiljainen työnne kasvattaa\nkyllä kerran sadon karustakin maaperästä...\n\nPietari innostui ja lämpeni puhuessaan, ja silloin häntä aina alkoi\nryittää. Margareeta kiiruhti tapansa mukaan hänen luokseen ja koetti\nsamalla kääntää keskustelun arkisempiin asioihin. Turun vierailla ei\nole vielä kiirettä lähtemään, vakuutti hän, laivuri vasta aterioi\nleivintuvassa. Ja hän rupesi hengenmiehille näyttelemään ja kehumaan\nreheviä kaalintaimiaan. Mutta Pietari laski hellästi kämmenensä\nhuolehtivan naisen käsivarrelle:\n\n-- Älä ole levoton, rakas vaimoni! Tänään puhumme koulusta ja kirkosta\nystäväimme kanssa, sitten me kahden katselemme täällä kaalinkasvua\nhuomenna ja joka päivä...\n\nTovereitaan, joiden oli mahdoton haihduttaa kasvoiltaan surunsa\nilmettä, hän rohkaisten varoitti masentumasta. Työaikahan on heillä\nvielä ollut niin lyhyt, muistutti hän, tuskin kuutta vuotta olivat\nhe kotimaassaan opettaneet, ja tulokset kypsyvät vasta pidemmän ajan\ntakaa.\n\n-- Tosinhan kuvittelimme kuusi vuotta sitten, kun intoa uhkuvina\npalasimme Wittenbergistä Suomeen, että omain sydäntemme tulella\ntuotapikaa uudistaisimme kotoisen kirkkomme ja muuttaisimme\nihmismieliin juurtuneet käsitykset... Olimme nuoria silloin,\naloitimme miespolvien työtä. Sen varrelta kaatuu kyllä raatajia\nuseampiakin kuin minä..., mutta se työ jatkuu sittenkin. Ja jos nyt\njo olemme saaneet metsään kaadetuksi pienen kasken, niin..., ei\nystävät, meillä ei ole syytä alakuloisuuteen!\n\nPietarin ääni oli aluksi ollut hiukan käheä, mutta puhuessa oli se\nihmeellisesti kirkastunut ja siihen oli jälleen tullut sen vanha,\nvälittömästi vaikuttava, valoisa kaiku, joka aina tempasi mukaansa ja\nnytkin rohkaisi sekä hänet itsensä että hänen toverinsa. Tuo hänen\nvaloisa, luottava innostuksensa on häntä viimeisessä taistelussaankin\ntukeva, päätteli Silta jo tyyntyneemmin, kätkien mieleensä Pietarin\nsanat kuin kauniiksi perinnökseen. Ja kun laivuri tuokion kuluttua\ntuli kiirehtimään vieraita venheeseen, silloin ei näistä enää\ntuntunutkaan niin vaikealta kuin äsken lausua jäähyväisensä jäävälle\nystävälleen, -- hän oli taas kerran valanut heidän mieliinsä\nuskallusta ja toivoa.\n\nMutta Pietari pysähdytti heidät vieläkin hetkeksi, lausuen:\n\n-- Palatkaa tuokioksi vielä tupaani, ystävät, niin näytän teille\npienen, pienen jälkisäädöksen, jonka sitten, kun aika tulee, saatte\ntäältä hakea ja ottaa hoitoonne...\n\nHän vei heidät tupaansa perälle, sen korkean, raudoitetun,\nraskaskantisen arkun luo, jossa hän säilytti kirjansa. Sieltä nosti\nhän kuin hellävaroen pöydälle kreikkalaisen Uudentestamentin ja\nErasmus Rotterdamilaisen siitä toimittaman latinalaisen käännöksen.\nNiiden viereen nosti hän nahkaisen tupen ja siitä hän kehitti\npöydälle tukun papereita, irtonaisia lehtiä, täyteen tai puoleksi\nkirjoitettuja.\n\nSilta katseli lehtiä, tavaili, luki...\n\n-- Olet suomenkieleen tulkinnut osia evankeeliumeista, huudahti hän\niloisena.\n\n-- Pieniä paloja vain, muutamia vajanaisia yrityksiä..., nekin ovat\nkeskeneräisiä, vastasi Pietari kainosti ja kuin kaipauksella. --\nKoetin sovittaa kirjoitukseen niitä suomalaisia raamatunlauseita ja\npuheenparsia, joita saarnoissani käytin..., tämä oli mielityötäni\ntäällä leponi hetkillä..., se oli toinen rakkauteni, koulu oli\nensimäinen. Jos mieli evankeelisen opin päästä kansan sydämeen,\ntäytyy suomalaistenkin voida tutustua raamattuun, pappien ensin,\nsitten muiden. Ystäväni Olavi Pietarinpojan kanssa olimme luvanneet\ntoisillemme, että kääntäisimme evankeeliumit kumpainenkin\nkotikieliimme..., hän on sen jo Ruotsissa tehnyt, minä hukuin täällä\nliiaksi päivän pieniin taisteluihin.\n\nSilta selaili mielenkiinnolla kirjoitettuja lehtiä ja kysyi tuokion\nkuluttua:\n\n-- Eikö jätetä näitä Martti-piispalle?\n\n-- Ei, sitä eivät tällaiset sirpaleet kannata, ehkä ovat\nkelpaamattomia nekin. Mutta kun ilmestyy se mies, joka ryhtyy tähän\nsuureen työhön, kenties olisi hänellä näistä yrityksistäni hiukkasen\napua.\n\n-- Se mies on kai jo joukossamme, ehkä koulumme nuorten teinien\nparvessa..., taikka ehkä hän viipyy pitempäänkin. Mutta hän tulee\nvarmasti, -- katsokaa silloin, kussa se mies on, ja pankaa hänet\ntähän työhön, joka minulta jäi...\n\nHetkeksi vaipui Pietarin katse tuijottamaan pientä nahkatuppea, johon\nhän taas oli kätkenyt paperinsa. Mutta se tuntui samalla tuijottavan\njonnekin kauas, kuin pyrkien tunkeutumaan läpi tulevaisuuden\netäisten, salattujen hämäräin. Samassa kuitenkin hän jo taas kääntyi\ntoveriensa puoleen, hymähti ja laski kotelon ja kirjat takaisin\narkkuun, jonka hän huolellisesti lukitsi.\n\nEnempää puhumatta saattoi Pietari nyt vieraansa pihalle ja lausui\nsiellä, koettaen oikaista vartalonsa suoraksi, heille lyhyet,\nreippaat hyvästit. Rauhallisina laskeutuivat toverukset rantaan. Kun\nSilta hetken kuluttua, sillaikaa kun purjeita nostettiin, katseli\nvenheestä törmälle ja näki siellä kuistiin nojautuvan yksinäisen,\nkumaran miehen, jonka väljäksi käynyttä pappisviittaa tuuli heilutti,\nsilloin valtasi hänet taas avuton autiuden tunne. Hän muisti sen\nvoimanmiehen, jonka selkä oli suora kuin teräsjänne, kun hän kansalle\nsaarnasi, ja joka katseellaan hallitsi ympäristönsä..., tuohonko\npäättyi siis se kaunis tarina, jonka piti sisältää Suomen valloitus?\nKatkennut elämäntyö oli siinä hänen edessään...\n\nVenhe läksi lipumaan lahden rantaa pitkin selälle päin. Talo peittyi\ntammien taa, ja Sillan surullinen katse siirtyi venheen mukana\nrannikkoa myöten. Pian oltiin sen petäjikön kohdalla, josta talvitie\nlaskeutui jumalanäidin kuvan ohitse rantaan. Ränstyneen puukuvan\nluona seisoi nyt harmaamekkoinen, liuhupartainen avojalkamies, joka\nhämmentyneen näköisenä, suu auki, katseli Tammiston pihalle, missä\nPietari Särkilahti yksin kumaraisena seisoi... Sillan sydän hytkähti,\n-- sehän on Suupalttu tuo, kerjäläishöperö, pahan ilman liikkuja.\nJopa odotti Silta taas kuulevansa sen rääkähtävän, ilkkuvan naurun,\njoka häntä niin monesti oli vihlaissut, odotti henkeään pidätellen...\n\nMutta sitä naurua ei kuulunutkaan. Venhe, jonka purjeisiin nyt\ntuuli tanakammin tarttui, kiiti petäjikön ohi. Siellä istahti\nharmaamekkoinen kerjäläinen juuri kivipaadelle, vinoon vaipuneen\npyhimyspatsaan juurelle, nojasi kyynärpäät polviinsa ja peitti\nparrakkaat kasvonsa kämmeniinsä. Ja hänen kuihtunut ruumiinsa näytti\nhiljaa nytkähtelevän.\n\nNiin, todellakin -- Suupalttu itki!\n\n\n\n"]