Hagbergin realistinen teos kuvaa Perä-Pohjolan tukkilaisten ja kiveliönkiertäjien ankaraa elämää 1910-luvulla. Tarina seuraa jätkä Rekosen selviytymistä nälän, köyhyyden ja erämaan armottomien luonnonolojen keskellä tukkityömailla ja uittoväylillä.
Jussi Hagbergin 'Jätkän kirous' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1549. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.
JÄTKÄN KIROUS
Kuvaus kiveliönkiertäjän elämästä
Kirj.
JUSSI HAGBERG
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1925.
Alkulause
Tämä kirja on omistettu kiveliön lumoihin joutuneille tukkilaisille, joiden parissa olen itse elänyt ja toiminut alun kolmatta vuosikymmentä. Olen tuntenut erämaan ankaran syleilyn, joka on toisinaan yhtä kalseaa ja ahdistava kuin lumisten tunturirotkojen jäinen kylmyys.
Käsittelen aikaa kymmenen vuotta sitten, jolloin tukkilaiselämä oli toisenlaista kuin nykyään: puutteellisempaa ja ankarampaa, mutta samalla repäisevämpää ja tunnelmallisempaa.
Olen paljastanut heidän elämänsä sekä ruumiin että sielun puolesta avatakseni jälkimaailmalle oven sen ajan elämään ja toimintaan, koska se tähän päivään saakka on jäänyt avaamatta. Olen kuvannut todellisuutta niiden ihmisten elämästä, jotka joutuvat viettämään kiveliön helmassa arjet ja sunnuntait ja joista monet ovat löytäneet siellä hautansakin.
Siellä, Perä-Pohjolan erämaissa on taistelu olemassaolosta armotonta, jos toisinaan lauhkeampaakin. Elämän arvot punnitaan siellä toisenlaisella vaa'alla kuin onnellisemmissa seuduissa.
Rakas lukijani! Jos olet ylen hienotunteinen, älä avaa tätä kirjaa, joka on raaka kuin elämä itse.
Tekijä.
1.
Jätkä Rekonen laskeutui saunanlauteelta, astui ulos, kohautti lian ja pölyn tahrimia housujaan ja kyhnäsi kutisevaa kuvettaan. Sitten hän löntysteli nurkan taakse ja piteli itsestään kiinni. Haukoteltuaan hartaasti hän innisti ilmaa ja pruikkasi pitkän sapelisyljen lumelle. Vilu puistatti hänen ruumistaan.
Rekonen kirosi, kirosi kuin riivattu, tuhattulisia, seinästä revittyjä, rutikuivia perkeleitä, kirosi nurjan yhteiskuntajärjestelmän ja sadatteli syntymähetkensä.
Pitkän keväisen päivän hän oli maannut Jupporovan uutistalon saunanlauteilla ja kuunnellut nälästä parkuvien suoltensa kurinaa. Nälkä, kirvelevä nälkä karmi suolistoa ja elämän onttous parkui luissa.
Kevätrospuutto oli harvinaisen pitkä. Koleat pohjatuulet olivat puhaltaneet viikkokausia eivätkä kiveliön pystypäiset nietokset antaneet uhmata itseään. Järvet ja purot olivat itsepintaisen komisevassa jäässä, ja luponvietto kävi tuskallisen katkeraksi.
Rekosen posket olivat käyneet lianharmaiksi ja painuneet sisäänpäin.
Uittohommat olivat vielä viikkojen päässä ja arveluttavalta näytti vetelehtiminen nälänhinkassa. Talven ansiot oli tullut juoduksi ja pelatuksi kortilla, eikä pyöreätä ollut muuta kuin pari tinanappia puserossa.
Mutta sisu ei antanut alistua anomaan maalaisilta vatsantäytettä. Ennen ojentautuisi Rekonen kuollakseen kuin kerjäilisi armopaloja ja sadateltuja muruja.
Jupporovan työpaikalle oli parin peninkulman matka ja turhaa sinne oli yrittää, sillä hartsumakasiinin lukot olivat jäässä, eivätkä pomot punninneet kiloja ennen kuin vesien auettua ja uittotöiden alettua.
Kiveliönkiertäjät taistelivat ruukinpirtillä kovaa taistelua olemassaolostaan ja saivat vesiherneet kielellä katsella, kuinka herrat istuivat kolme kertaa päivässä rasvaisten poronlihakeittojen ääreen.
– Voi iankaikkisuuden seitsenpäinen saatana!
Rekosen ajatuksissa pilkehtivät hänen aikaisempien vuosiensa hyvät päivät, jolloin häneltä ei puuttunut mitään. Kotona, Etelä-Pohjanmaan lihavien peltojen äärillä, läimehtivät posket punakan pulleina. Oli rahaa ja vaatteita, elämä vapaata huolista. Oliko pakko paneutua kiveliön kalseille poluille ja jättää ehonelävä koti ja elämästä huolehtivat vanhukset...? Oli! Muuten hänet olisi kytketty ruunun rautoihin ja kyyditty vankilaan kalseiden ristikkojen taakse.
– Ei! Tämä on synnin kirous!
Rekosen silmissä musteni. Hän kiristeli hampaitaan mielipuolen tavoin ja katse tähysi vierellä seisovan aihkin pankkaoksaa.
– Tuolla kai tästä jätkän avuttomasta elämästä saisi lopun ja lakkaisi kuulemasta ainaisia kirouksia.
Samassa lensi ilmassa ronkkuva korppi, joka ilkeästi parkuen istahti aihkin latvaan.
Rekonen hätkähti ja hänestä tuntui, kuin olisi itse paholainen korpiksi muuttuneena lentänyt kärkkymään hirttonuorassa roikkuvaa saalistaan.
Häntä puistatti ja hänet valtasi kaamea pelko. Se olikin vain epätoivoisen miehen tunnetta, kolkkojen ajatusten heijastusta.
– Thyi perkele!
Hän sylkäisi pitkään ja lähti lontimaan kartanolle. Jalat notkahtelivat pirtin pölkkyportailla. Ruumista puistatti ja maailma läikkyi mustana hänen silmissään.
Jupporovan isäntä-vanha paikkaili verkkoja peräikkunan ääressä. Hän kuuli oven aukenevan ja loi sankastensa ylitse tuikean silmäyksen tulijaan, tehden samalla vastenmielisen liikkeen jakkaraltaan.
Porokoira makasi lattialla isännän jalkojen juuressa, takkuinen turpa verkkopukin jalustalla. Se alkoi urista pahaenteisesti paljastaen valkoisen hammassarjan Rekoselle.
Vastenmielinen oli tulija isännälle, vastenmielinen koirallekin.
Rekonen istahti penkille ovensuuhun, laski kädet polviensa varaan ja tuijotti synkkänä rosoista lattiaa.
Koira kohosi makuulta ja siirtyi vaistomaisesti vieraan luokse, harja pystyssä ja hampaat pelottavasti irvissä.
Se nuuski ja ärisi. Kun Rekonen ajatuksissaan liikautti jalkaansa, tarrasi se hänen ratkenneen kenkänsä kärkeen. Rekonen sävähti ja ulahti.
– Siitä sait, jätkä! murahti isäntä... – Veditkin luusi sisälle, kotale...! Tule pois, Piru.
– Vietävän koira! Ja sinä laho äijän kääpä!
– Kiroiletko vielä tässä... minun huoneessani! karahti ukko jakkaraltaan, nousi ylös ja kurottautui ottamaan pyssyä seinältä.
Rekonen nousi myös, ojensi rotevan vartalonsa suoraksi ja ärjäisi silmät tulta iskien:
– Paska on pyssy piiskaa vastaan! Pane pois se reikärauta tai näytän mistä tuulee!
Äijä hätkähti, pani pyssyn seinälle ja istui pukkinsa ääreen. Koira murisi ja irvisteli hänen jalkojensa juuressa.
Rekonen lysähti penkille väsymyksestä herpaantuneena ja velttona kuin lanka vyyhti. Äskeinen raju sisunpurkaus löi viimeisetkin hermosäikeet turriksi. Veri kohosi aivoihin ja ruumis vapisi kuin kahila virrassa.
Isäntä kaiveli piippuaan, sitä ennen sorottuaan pesän iskoksen kämmenelleen. Hän istui sanatonna kuin ei mitään kummempaa olisi tapahtunut.
Kappaleen aikaa vallitsi pirtissä hiljaisuus. Seinällä naksutti vanha seinäkello ja russakat ravasivat ristiin rastiin sen pölyistä viisaritaulua.
Rekonen katkaisi äänettömyyden ja virkkoi:
– Anna, äijä, perskat piipustasi!
– Ne saat, mutta korjaakin luusi heti!
Rekonen hohahti mielipuolen nauruun ja hänen aivoissaan musteni. Hän ei enää tiennyt, kuka oli ja mitä teki. Vuorokausien hinkka oli kuljettanut hänet hulluuden partaalle.
Isäntä käppäsi Rekosen luokse ja karisti piipunperät vieraansa kämmenelle, joka vapisi ja nytkähteli.
Tuimasti viskasi Rekonen perät poskeensa ja rönkäisi:
– Minnekä aiot minut passittaa, nälkäisen, puolihullun miehen?
– Siirry ruukin pirtille, siellähän ovat toisetkin kurmut.
– Siirtyisitkö sinä, jos olisit vuorokausia nälkäisin maharustingein huojunut?
Isäntä siirti jakkaran leipipalkan kohdalle, kohosi sille ja taittaen pari reikäleipää vei ne Rekoselle:
– Kas tässä! Niillä kai taival taittuu?
Koira seurasi tarkkaavin elein isäntänsä liikkeitä.
– Taittuu!... Nämä pelastivat nahkasi, äijä, ja ties mitä muuta! Olen helvetillisesti kärsinyt tässä kirotussa yhteiskunnassa. Vähällä piti, etten raivostunut äsken kun reikärautaasi kopeloit.
Rekonen koukkasi purun huulestaan ja pedon ahnaudella haukkasi palan leivästä, haukkasi toisen ja kolmannen, puri kuin villi saalistaan. Pian oli leipä syöty ja heti sen jälkeen toinen.
Syötyään paiskasi Rekonen purut huuleensa ja röyhteli. Istui hetkisen, minkä jälkeen nousi ylös ja työntyi ulos sanaakaan virkkaamatta. Mutta jälkeensä hän jätti pöllähtelevän löyhkän, minkä johdosta sivujaan oikova vanhus mumisi halveksuvia sanoja jätkistä ja tuomitsi kiveliön kävijät alimpaan kattilaan.
Rekonen kohautti alaslaskeutuneita housujaan ja tiukotti pari reiän väliä suolivyötään. Sitten kahmaisi hän rauhatonta kainalokuoppaansa ja veti kevätillan tuoreutta sieraimiinsa kuin poro, joka tunnustelee tuulen suuntaa.
– Lähteäkö ruukin pirtille vai jotakin muuta suuntaa talsimaan? ajatteli Rekonen.
Mutta ennen kuin hän paiskasi "lampaan", mustan, viisikymmenkiloisesta säkistä tehdyn ja naruilla viillehdityn pussin selkäänsä, hän tarkasti sen hikistä sisältöä.
Eihän se sisältänyt hänelle tuntematonta tavaraa, mutta vaisto vaati kuitenkin tarkastamaan ainoata mukana kulkevaa irtainta.
Hän istahti rankaläjälle ja purki lampaan sisällön eteensä.
– Siinä on voirasia, vuosikausia pesemätönnä ollut. Sen tyhjä sisusta löyhkää iljettävästi... Nälän hinkassa on tullut sekin raapituksi niin tarkoin, että seinämät ovat hampulla... Tuossa uurteessa on vielä himene härskiintynyttä iskosta... Annapas kun nuolen senkin pois, saapahan edes suolanmakua kielelleen... Ollapa edes osa siitä voimäärästä, joka vuosikausia kiveliötä kolutessa on tämän sisälle pantu, niin voisi se mahloittaa kuivuneet suolen seinämät rasvavellillä... Niin... ollapa... Parin kilon tönkki siihen voin ääressä paksahti... Vaan nyt: painu kiinni ja tuhise tyhjää, rasvaton rasiani!... Siinä ovat Koira-Kaisa-vainajan kutomat sukanterät... Olivat nekin aikoinaan uudet ja lämpöiset ja tuoksuivat puhtaalle villalle. Nyt hielle ja lialle haisevat säikeet jäljellä... Piruako noitakin mukanani kuljetan! Hän heitti sukkaraasut tunkiolle ja jatkoi tarkastustaan.
Siinä oli pari paitaa, Pitkän Pertin putkasta ostetut. Halvat ja hyvät ne olivat kerran olleet, konkurssitavarana kun olivat myydyt. Pertti Pitkänen oli aikoinaan ollut poru porvari ja omistanut komean kartanon Kuumaniemellä. Mutta kintaat oli täytynyt lyödä lautaan ja mennä Ärväs-Taavetin tölliin loismieheksi. Ei sitä olisi uskonut silloin, pari vuotta takaperin, että niinkin naparikas pöyhtäri keikahtaisi kunnan köyhimpien tasalle. Nyt saa hän kukaties loppuikänsä jyrsiä vaivaistalon kannikkaa ja kulkea yksinään hiljaisuudessa hautaan, kimröökillä töhritty laatikko viimeisenä suojanaan ja joku vaivaistalon hillityimmistä hulluista kyytimiehenä... Hyi, vietävä, kun haisevat lialle!... Ja tuolla helmassakin on niin paksulti... Piru noita enää yllensä vetäköön! Ei kuin pellonhöystöksi vain... Nuo pari paria alushousuja... Mistä ne ostinkaan?... Jaa-a, nehän voitin kortilla toissa kevännä Kannanlahdessa... Nuo toiset menisivät mukiin, mutta niissä on liian paljon vierasta väkeä. Ihan niin kuin muurahaispesässä... liikkuvatkin liikuttamatta. Kukahan piru nuo saunassa palvaisi ja puhdistaisi... Huih! Tunkiolle tukehtumaan!
Juppolainen oli tullut koiransa kanssa portaille ja seurasi sieltä Rekosen pesänselvittelyä.
– Etkö sinä vihollinen voinut karistaa ulommaksi täisiä, paskasia suomujasi, häh? ärjäisi hän, koiran parilla haukahduksella häntä säestäessä.
– Pidä äijä leipäläpesi kiinni! Minä teen tilini väkeni kanssa missä tykkään ja hoidan omaisuuteni mieleni mukaan... Tuossa on kauhavalainen ronkkarauta, jota kerran heiluttelin Korpelan Taavan häissä... Kirkas ja korea se silloin oli, mutta nyt on ruostunut rasvan puutteessa.
Rekosen pää nutkahti hervottomana rinnoille ja käsi puristautui lujasti puukon päähän. Hänen muotonsa synkistyi ja hän höpisi katkonaisia sanoja: – Minä sinua vihaan, minä kammon ja kauhistun sinun villin teräsi tahraa... Mutta samalla minä sinua rakastan ja jumaloin... Sinähän kostit käteni kautta sukuni kirouksen ja tällä korpikärsimyksellä olen minä sinun kostosi sovittanut. Me molemmat, niin kirottuja kuin olemmekin ja puutteessa rumaksi ruostuneita, vaellamme yhdessä, taistelemme yhdessä, ja joko voitamme tai nurkumatta kohtaloamme, sorrumme. Rehellisesti taisteleva, vaikkapa onkin soiman, kirouksen ja pannan alaisena, tietää kaatuvansa kunnialla.
– Keräilehän jätkä nursusi ja taluta ne väkesi kanssa korpeen äläkä jätä kartanolle haisemaan! tiivelti äijä portailtaan.
– Jumal'aut! Etkö sinä kääpä tiedä ketä ärsytät? Tämä rauta tässä on ennenkin puhunut viilleskeltyjä kieliä. Parasta että painut pukkisi ääreen! Sillä nyt en vastaa tämän ruostuneen terän seurauksista.
Juppolainen näki parhaaksi vetäytyä sisälle koiransa kera, niin sisukas pohjalainen kuin hän olikin.
Mutta pirtin akkunasta hän heristi luista nyrkkiään ja karskutteli hampaitaan, koira säesti vihaisesti äristen, ikään kuin olisi ymmärtänyt isäntänsä tarkoituksen.
Rekonen jatkoi lampaansa tarkastelua ja poisti kaiken, mikä ei ollut mielestään tarpeellista. – Kas, täällähän se muistikirjakin on... Kärsineen näköinen on sekin. Lienevätkö säilyneet tärkeimmät nuhrautumatta... Siinähän se olikin... Hiukan epäselvä...
Pappani sanoi mulle lähtiessä:
"Elä miten mielesi passaa!"
Minä otin ryypyn, hihkaisin päälle:
"Tämä poika kyllä jaksaa!"Niin... Se oli ankara mies se Alavuuden Rekola... Se ei nuhdellut, ei lausunut halaistua sanaa, vaan sujutti sonninsuoralla selkään... Vieläkin näkynee nivusissani sen läimäytysten jäljet. Mutta äiti... äiti oli toista...
Kyyneleet kohosivat Rekosen silmiin. Hän niiskautti kerran, mutta iski sitten nyrkillä polveensa.
– Mitäs perkelettä vesittelen näin poutasäällä! Itkeköön se, jolla on pitemmät silmäripset!
Pää nuukahti rinnalle ja ajatukset vaelsivat kuumeisina teitään.
Se Hämeensuon Katri... se saattoi vereni vuolehtimaan Korpelan Taavan häissä... Jumal'aut', että se Laaksonvainion Riku, se santarmien kätyri, isänmaansa pettäjä, olisi nyt ryssiensä kanssa tuossa edessäni! Tekisin viljalti rumihia... rumihia ruman rujon!... Mitä pirua sillä roistolla oli minun ja Katrin välissä?.... Niin... häipykööt muistot. Petturi sai maistaa puukkoni terästä ja sitä en kadu!
Hän vaipui jälleen muistoihinsa. Hänen mieleensä johtui Kurtakon Manta Ala-Kurtilta. Siinä oli hönkä tyttö. Se uskalsi lentää tukkilaisen polvelle ja ottaa sielun täyteisen sekvertti-kivauksen. Ja uskalsi vaikka mitä. Eri remmoja olivat Peräpohjolan yksilahkeiset etelän hidashelmaisten hamppupäiden rinnalla.
Rekonen ahtoi hyväksymänsä irtaimiston lampaaseensa, kiristi sen kaulaa, paiskasi pussin selkäänsä ja lähti talsimaan ruukin pirtille.
2.
Kevätillan aurinko paloi taivaalla. Hangen pinta korvessa räityi. Kiveliön lakkapääpetäjät tihkuivat vettä. Kankaiden rinteillä paistoi pälvi siellä, toinen täällä ja lupaavalta näytti kevään tulo. Tämä toi Rekosenkin sieluun kesän sulia päiviä ja herätti toivoa paremmista päivistä.
Hän unohti vuosikausien synkät kärsimykset – oli tottunut ne niin usein unohtamaan elämän kamppailussa – ja kajahutti ilmoille laulun:
Sukuni on suurta ja avaraa,
kotona on tauhkaa, tavaraa,
vaikk' kulkurin kamppeissa kuljen vain,
minä mieron polkuja taivaltain.
Oli mieleni raikas kuin tärpätti,
minut nälkä kun joskus yllätti.
Mut silloin keinon tietää sain.
Kaks reikää vyöhöni uusin vain.Hän seisahtui ja tiukensi suolivyötänsä... Ei ole tämä jätkän elämä kaikiste ruusujen ja kukkasten päällä kulkemista, ei, ei Herra paratkoon! Tuskallisen tukalaa, toivotonta ja turhanpäiväistä se on... Ihmisen ymmärrys on tosin jätkälläkin, vaikka apinan kujeet. Eipä sanottavasti sen elämänvaelluksen varrella Herran aurinko helota. Mutta pilkahtaa toisinaan, ja silloin hän nauttii täysin siemauksin. Ja niinä hetkinä hän ei kumarra kuninkaankaan edessä.
Kun Rekonen oli päässyt Kettu-Kivalon eteläiselle rinteelle, jossa polku kohoaa korkeimmalle huipulle, avautui hänen eteensä ääretön näköala. Peninkulmien päähän, jokaiselle ilmansuunnalle, näkyi yhtenään nousevia ja laskeutuvia tunturijonoja. Sieltä saattoi nähdä ikuisuuden ääret. Ja kun hiljensi hengitystään, saattoi sieltä kuulla vanhurskasten hyminän taivaasta.
Rekonen käänsi perskan poskessaan ja ruiskautti mustan sylkiviirun lumelle, siirrähti sitten tiepuoleen, honkakaadon päälle istumaan ja kyhnäisi rauhatonta kuvettaan.
Monen monet ihmisparat, jotka kaksikyttyräisine muotihulluuksineen kulkevat kaupunkien ja maalikylien turulla kuin kamelit Saharan erämaassa, eivät voi ymmärtää, että osa Suomen kansasta elää korvissa ja kiveliöissä ja raataa leipänsä työn ja hien hinnalla. Ei huomaa suurkaupungin keikari, että hänen nenänsä alle kannetaan valkea leipä Suomen köyhän kansan muokkaamasta maaperästä. Ei ole auennut heidän silmänsä näkemään, että työ tuo onnen ja rikkauden... Meitä jätkiä inhotaan, meitä sadatellaan, kun emme ole keinotekoisen jumalankuvan kaltaisia. Mutta näkeehän varpaista, että Darwin-ukon alkuasukkaista me olemme heimoutuneet. Paljon meitä koetellaan ja kuormitetaan, mutta sus'siunatkoon, että meille kaikkivaltiaan tahdosta on annettu palvinen lihaskudos. Yksin naamarustinkikin muutamilla veljistämme on visasta. Ja lujaa ne herrat meitä vaativatkin.
Rekonen nousi ylös ja rupesi hyräilemään.
Laulun ja väljän mielikuvituksen voimalla olisi soseinen polku maalla taittunut ja vaivatta kulunut viimeinenkin matka ruukin pirtille, mutta edessä oli kilometriä pitkä Moitajärvi, jonka jääpeite oli riutunut kevään kynsissä sulasilmäkkeiseksi.
Rekosen tie nousi pystyyn. Hän istui rannalla olevalle saramättäälle ja mietti.
– Ei ole vastassani vain sydämettömät ihmiset, vielä luontokin on noussut tietäni estämään... Eipähän ensi kertaa vaellukseni varrella... Kun elämä on ryhtynyt vaatimaan minulta, olen minä oikeutettu vaatimaan elämältä... Minä en anna perään tällä kertaa itse taivaan jumalallekaan... Minä en kierrä, enkä kaarra, vaan astun halki järven sinisiä kaltiosuonia... Minä en talsi aapojen risarimpiä, enkä riuttojen rakoja reutalehdi, vaan minä vaellan suoraan syvintä ja aukeinta selkää, vaikka mana minut nielköön!
Vesi oli rengastunut maan ja järven selkäjään välille kymmenisen metrin leveydeltä ja rantapore ulottui miestä nivusiin saakka.
Rekonen oli nähnyt ennenkin luonnonvoimien nousevan vastaansa täällä Peräpohjolassa. Hän oli ollut kuusi vuorokautta eksyksissä Kantalahden ja Kuolajärven välisellä taipaleella lumimyrskyssä, nälkiintyneenä ja vailla kunnollisia vaatteita. Hän oli taistellut monet kerrat vedenhädässä, mutta joka kerta pelastunut ihmeellisesti... Nyt oli kevään kevät ja pälvet maassa... Moitajärvi ei ollut hänen matkansa este. Ja jos sen poukamassa olisikin hänen hautansa niin se oli sallittua... Käyköön niin kuin käymän piti...
Hän työntyi poreeseen niin kuin mursu ja kahlasi selkäjäälle. Hylkeen tavoin hän ryömi reunalle ja karisteli nälkäistä, veretöntä ruumistaan. Sitten hän astui talviselle tienkallalle ja roiski lämpimikseen käsiänsä hartioihin. Ruumista porotti, jalkoja hyyti ja sielussa paannehti kärsimyksen routa. Tie porahteli askel askeleelta kinttuihin asti. Selempänä järvellä kävi jääpeite vaaralliseksi. Moidan hetteiset kaltiot olivat kiehuttaneet jään sulasilmäkkeisiin ja sen pinta oli reikäinen kuin seula.
Mutta Rekonen oli päättänyt joko voittaa tai kaatua. Hän asteli eikä pelännyt porahduksia. Tuli ilmisula. Rekonen hutkahti umpipäähän. Vesi vermehti korvissa ja hän tuntui vaipuvan kuin vetehisen vetämänä syvyyteen. Mutta hän ei menettänyt malttiaan. Olihan hän usein ollut veden hädässä tulen palavissa kuohuissa ja selviytynyt niistä kunnialla. Viimeisten voimiensa tähteillä hän ponnisti vielä ja pullahti veden kalvoon. Suurella vaivalla ja monta kertaa yrittäen hän vihdoin pääsi jään reunalle. Siinä hän karisteli kohmettunutta ruumistaan.
Hän heitti lampaan selästään ja kaivoi puukkonsa esille... Jollei tämän avulla Moitaa voiteta, ei muutakaan pelastusta ole saatavissa... Pelasta sinä tämä kerta, joka olet nämä raskaat hamutat hartioilleni pannut. Muuta hyvitystä en sinulta kuollut, ruostunut rauta, pyydä!
Hän puristi puukon päätä. Valkoiset, verettömät suonet kumottivat käsiselässä. Hän astui, ja joka askeleella sorahtivat jalat polvia myöten soseeseen. Tuli sulasilmäke, tuli toinen ja kolmas. Näissä hän rypi, mutta sai vedetyksi itsensä puukon avulla jään kielekkeelle. Ei olisi ollut enää kuin viitisenkymmentä metriä rannalle, kun ruumis alkoi kohmettua. Vilu herpaannutti hermot ja Rekonen sortui vapisten ja nytkähdellen vatsalleen jäälle.
Tällainenko oli hänen loppunsa oleva?... Eikö kiveliössä ollut yhtään ihmistä, joka rientäisi avuttomalle, elämästä ja kuolemasta taistelevalle pelastusta tuomaan?
Jos hän olisi ennen elämän epätoivossa huutanut apua, jaksaisi hän vielä sen tehdä. Mutta hän ei ollut milloinkaan keneltäkään apua anonut. Ja kukapa asumattomassa erämaassa kuulisi huudon? Hän alistui nöyränä kohtaloonsa ja teki tiliä jumalansa kanssa. Hän risti kätensä ja rukoili...
Rekosen sielussa vilahti eletty elämä. Hän näki kaiken mitä oli tehnyt, hyvää tai pahaa. Hänelle näytettiin kaikki sukunsa synnit, sellaisetkin, joista hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta. Mutta hänen omansa olivat tällä tilinteon hetkellä kauheat, kauheammat, kuin hän oli osannut niitä arvioida elämänsä varrella. Hän rukoili rukoilemistaan ja sai vihdoin rauhan sieluunsa.
Lähinnä Rekosen mielikuvissa oli hänen äitinsä, joka piti hänestä lapsena hellää huolta ja joka usein, kun poika yleni mieheksi, puhui elämän syviä sanoja, kehottaen karttamaan synnin vietteleviä ansoja.
– Sinä tiedät, lapseni, paikan ja ajan, missä ja milloin synnyit, sinä koet, missä ja millä tavalla elät. Mutta et tiedä milloinka, missä ja millä tavalla kuolet. Sen tähden elä, poikani, hyvin taikka pahoin, kaiken edestäsi löydät!
Vielä hän näki entisen morsiamensa. Hämeensuon Katrin ja Laakson vainion Rikun, joka sai iskun hänen ronkkaraudastaan. Ja kolmanneksi astui eteen nykyinen rakastettu, Könölän Liinu, jonka rinnan alla eli hänen viettiensä siemen ja jolle hän oli kertonut elämänsä harmajan historian sekä vannonut valan rakkaudesta, puhtaasta ja pettämättömästä.
– Laaksovainion Rikun tavannen piakkoin joko taivaan tai helvetin esikartanoissa. Hänen kanssaan saanen keskustella nokka nokassa, kumman oli syy. Ja pian saanen seisoa sen tuomarin edessä, jonka pöytäkirjoihin on merkitty puolueettomasti eletyn elämän totuus ja valhe...
Rekosen ruumis teki kouristavan liikkeen ja hän rojahti selkäpiilleen, mennen tainnoksiin kuin kirsisammakko.
Mutta ihmisen elämänlanka ei katkea, ennen kuin kohtalo säätää.
Hyypiön uudistalon nuori isäntä oli renkinsä kanssa Moitatunturin laidassa metson kiimassa. Hän oli seurannut Rekosen kamppailua. He olivat nähneet hänen uhkarohkean yrityksensä lähteä kulkemaan kevään riuduttamaa sulasilmäistä jäätä, ylitse kaltiojärven. Edellisenä päivänä, kulkiessaan suksilla järven poikki, heillä oli ollut täysi tosi päästä vastaiselle rannalle.
Kun he näkivät Rekosen lähdön rannasta, ajattelivat he: jos jätkä suoriutuu kunnialla ylitse järven, ei heitä huoli omakseen vesi eikä valkea. He olisivat huutaneet ja kieltäneet häntä yrittämästä, mutta eivät halunneet menettää metsojen soidinta häiritsemällä kiimaisten lintujen hiomista. Ajattelivat kai vain, että antaapahan jätkän järkeillä halunsa mukaan. Sittenpähän tietää uineensa, kun häntä kastuu.
Mutta kun Hyypiöläinen näki, että uhmailijalle tuli tenä, ja että jätkä kiemurteli henkihieverinä poreessa, astui hän suksillensa, otti rengin sukset olalleen ja hiihti rantaporeen ylitse Rekosen luo.
Hyypiöläinen ravisti miestä, tiedusteli yhtä ja toista häneltä. Mutta kohmettunut, puolikuollut ei voinut vastausta antaa.
Tarkasteltuaan hetkisen Hyypiöläinen tunsi Rekosen... Sama jätkä, joka toissa kevännä hakkaili morsiantani... emäntääni.
Hyypiöläisen luontoa kirveli. Hän karskautteli kirmeitä ärräpäitä:
– Olisit joutanut, saatanan lieko, Moidan syvimpään poukamaan, etkä pelastettavakseni!... Kostaisinko vietävän oriille ja rätkäisin kotaleen sulaan?... Pääsisi yhteiskunta erilleen edes yhdestä etelän roistosta.
Hyypiöläinen laskeutui kontalleen Rekosen viereen ja kuunteli, hengittäisikö tämä. Hiukan oli vielä elon merkkiä. Hänen rintansa kohoili ja sydän löi.
Hyypiöläisen kävi sääli. Hän ajatteli:
– Inhimillisempää on antaa anteeksi jätkä-raukalle kuin kostaa, koska hän ei kykene puolustamaan itseään... Eikähän lähenteleminen ollut yksin Rekosen syy. Elviira antoi itse aiheen hyväilyyn... Nekin naiset... ne... naiset!
Hän ei pitemmälle siekaillut, vaan sitoi suopungilla sukset yhteen, asetti Rekosen niiden päälle ja hiihti omillaan rannalle. Hoihkasi renkinsä tekemään rapean tervasnuotion ja sen vierelle kuusenhakopetin.
Vaikka matkaa tunturinlaitaan olikin vain metrisatanen, oli Hyypiöläisellä täysi työ saada pelastettavansa rannalle. Hänen suksensa vajosivat polvia myöten soseeseen ja Rekonen uurti umpipäässä perässä.
Mutta Hyypiöläinen ei ollut aivan tavallinen mies. Hän oli kooltaan ja voimiltaan oikea kiveliön jättiläinen. Oli hävittänyt toistakymmenen pesän karhut ja ollut kahden kontion kanssa sulinkäsin sylipainissakin.
Rannalle päästyä hän aukoi suopungin Rekosen ympäriltä, jätti sukset rannalle, paiskasi Rekosen selkäänsä ja kantoi hänet maalle. Laski varovasti kantamuksensa havuille nuotion ääreen ja jorahti:
– Virvoita sinä, Uula. Se riittää, että olen hänet pelastanut henkeni uhalla.
Renki-Uula kiehautti kauhalla vettä ja valeli sillä Rekosen verettömiä jalkateriä.
– Tunnetko, Uula, kuka hoidettavamme on? virkkoi Hyypiöläinen, huomatessaan, että Rekonen alkoi näyttää elonmerkkejä.
Uula loi isäntäänsä merkitsevän katseen ja mietti, sillä kysymys tuntui hänestä eriskummalliselta.
– En osaa sanoa... Kuka tämä onneton sitten on?
– Se on Peräpohjolasta niin kuuluisaksi mainittu Rekonen, jonka elämä ja toiminta on monelle arvoitus... Sen miehen päässä sanotaan olevan muutakin, kuin täitä... Piru hänen metkunsa ja mutkansa tiennee.
– Yhhyy.
Renki valeli yhtenään Rekosen jalkateriä ja hieroskeli hänen pohkeitaan.
Nuotion paahteesta ja renki-Uulan ahkerasta hieronnasta alkoi Rekonen asteittain toipua. Mutta ruumis nytkähteli suonenvedon tapaisesti. Silmät rakoutuivat väsyneesti ja kalpeat, tahnaiset huulet hapuilivat jotain sanoiksi.
– Sa... is... sai... sink... ko... ve... ttä...
Uula kaatoi haaleata vettä metsästystuoppiin, otti tuohisesta sokeria ja sekoitti sitä veteen. Sitten kohotti hän Rekosen pään käsiensä varaan ja antoi tämän juoda.
– Ki... itos!... Täm... än vie... lä... sinul... le... pal... kit... sen.
Hyypiöläinen makasi nuotion vastaisella puolella kyynärpäittensä varassa ja jyrsi äsken paistamaansa metson täkkää. Ei virkkanut halaistua sanaa pitkään aikaan, tuontuostakin vain jotakin murahti itsekseen.
Renki kuivasi Rekosen siintyneet alusvaatteet ja veti ne hänen yllensä; pani poronpeskinsä Rekosen peitoksi ja toiset sukkansa hänen jalkoihinsa. Sitten hän keitti kauhalla metsolientä ja juotti sitä Rekoselle.
Lämmin ravinto, sokerivesi ja voimakas täkkäliemi panivat veren säännölliseen kulkuun Rekosen ruumiissa.
Hän nukahti.
Hyypiöläinen kohosi nuotiolta ja haukotteli; katsoi vanhaan koukkukankuriin ja alkoi kerätä metsästystamineitaan ahkioon.
– Päivänvinkkakin alkaa olla jo niillä main, että meidän on lähdettävä soitimeen. Metsot ovat jo hionnassa... Keräilepä keittokamppeet tänne ahkioon.
Uula teki työtä käskettyä.
– Mutta entäs, miten on tuon miehen laita, kun siirrymme tulilta? Jos häneen lentää paukku nuotiosta ja syttyy palamaan.
– Ota peskisi pois! Kylläpähän ihossaan tuntee, jos alkaa liiaksi kuumottaa. Ei ole se mies ensi kertaa kiveliön nuotiolla. Siinä on jätkä, joka on risteillyt ummet ja selkoset kautta Peräpohjolan. On kontannut, piru ties, vaikka itse manalankin. Ja se mies on saanut aikaan harmia ja kiukkua lukemattomille ihmisille... minullekin... Olisin voinut äsken kostaa keljulle... mutta tuli viheliäistä sääli... Siihen jääköön, kun olemme saaneet hänet henkiin ja ravituksi... kylläpähän korjaa luunsa, kun aikansa rojottaa... Ja suunnat sillä on selvänä niin kuin porolla, niin että eksy se ei... Ei tarvitse jätkän tietää, kuka hänet on pelastanut. Käypä se härkä tänne ahkiolleen! Minä hiihtelen hiljalleen tunturiin, Pyhänkurun suulle. Ajele jälkiä myöten sinne!
Hyypiöläinen remmehti luodikon selkäänsä ja lähti suksimaan tunturia kohti.
Renki nouti poron kaivokselta, valjasti sen ahkion eteen ja lähti tolvauttamaan isäntänsä jälkeen.
Rekonen kuorsasi sikeässä unessa. Nuotion tuli kohosi pystysuorana ilmaan. Oli kuulakka kevätaamu, tuossa kahden tienoissa. Aurinko rävötti tunturin takaa veripunaisena. Metsojen ja teerten kukerrus kaikui hiljaisessa metsässä.
Rekonen näki unta: Hän oli olevinaan taivaan portilla, jossa odotti pitkän pitkä jono ihmisiä kaikista maailman kansakunnista. Toiset olivat iloisia, toiset murheellisia. Kukaan ei puhunut halaistua sanaa. Rekonen seisoi jonossa miltei viimeisenä. Vanhintenneuvosto istui pyöreässä salissa, itse pyhän Pietarin johtaessa puhetta. Suurten, vihreällä sametilla päällystettyjen pöytien ääressä istui kymmenkunta kirjuria ja heidän edessään oli paksut kirjat avoinna. Kukin teki niihin merkintöjä puheenjohtajan sanelun mukaan. Vihdoin alkoi etupäästä kuulua äänekästä melua ja koko jono alkoi elehtiä rauhattomasti. Rekosen mielenkiinto kasvoi ja hän kurkisti jonon etupäähän. Siellä riehui eräs repaleinen, vankkarakenteinen mies huitoen luista nyrkkiään ilmassa. Ja hetken perästä alkoi kuulua miehen kamalan karkea ääni: – Jumal'aut'! Minä en ole syyllinen sen miehen murhaan. Hän aloitti tappelun ja olin pakotettu tekemään teon hätävarjeluksena. Kutsukaa esille se onneton sielu, tahdon puolustaa itseäni hänen läsnäollessaan... Jos tuomio langetetaan yksipuolisesti, niin uskallan sanoa: Taivaan laki on väärä ja kirjanpitonne päin helvettiä! Maallisen oikeuden edessä vannoivat todistajat asiassani väärin, sen pitäisi kirjoistanne näkyä. Vaikka olinkin maan päällä yhteiskunnan hylkiöitten kirjoissa, niin elin rehellistä elämää. Täällä luulin kohtaavani puolueettoman oikeuden, mutta petyin surkeasti. Kristillinen äitini ja isäni, papit ja uskonlahkot selittivät pyhän kirjan oppia, kukin tavallaan. Pelottivat kuumalla helvetillä ja hyvittivät ihanalla taivaalla. Silloin jo epäilin heidän selityksiänsä haudantakaisesta elämästä. Tässä nyt olen, muuta en voi. Ja taivas antakoon tuomionsa. Enhän tosin ollut maan päällä enkeli, mutta en myöskään perkele.
Raanaan ammuttu metso lensi tunturista ja putosi Rekosen ja sammumistilassa olevan nuotion välille. Rekonen sävähti ja heräsi. Hän tunsi raukeutta ruumiissaan, kohosi istualleen ja loi silmäyksen ympäristöön. Raanainen metso taisteli elämän ja kuoleman vaiheilla. Vasen siipipankka oli ammuttu poikki ja veri tihkui tummina täplinä keväiselle hangelle. Rekonen kurotti kädellään nuotiosta hiiltyneen tervaksen ja iski sillä metson kuoliaaksi.
Jonkun aikaa maattuaan kohosi Rekonen ylös ja singutteli. Jalat tuntuivat kankeilta ja korvissa soi ja pihisi niin kummasti.
Hän kohenteli hiillostuvaa nuotiota ja alkoi nykiä metsoa. Hän aikoi paistaa sen syötäväkseen, sillä vatsa huuteli tyhjyyttään.
Rekonen mietti ja aprikoi, kuka hänet oli järveltä pelastanut. Hän ei muistanut pitemmälle, kuin siihen asti, jolloin hän ryömi viimeisen kerran sulasta jäälle.
– Olisipa soma tietää, millä tavalla jätkä on kankaalle rahjattu, ja se, kuka tai kutka... Merkeistä päättäen on avun antanut jokin maalainen, poro- tai metsämies... Täytyy tunnustaa, ettei hän ole ollut vailla sydäntä... Onhan niissä maalaisissakin joku poikkeus, vaikka yleensä ovat kärmestynyttä väkeä meikäläisiä kohtaan.
Osapuilleen nyityn metson raadon paiskasi Rekonen hiillokselle ja heittäytyi kyynärpäittensä varaan havuille. Hän mietti äskeistä untansa. Lapsesta pitäen hän oli ollut unien uskoja. Unien varaan hän oli asettanut eletyn elämänsäkin. Ja poikkeuksetta oli tapahtunutkin, mitä hän unissaan oli nähnyt.
– Merkillinen uni... Onko todellakin olemassa jonkinlainen sielujen yhtymäpaikka haudan tuolla puolella?... Kun näytettiin kerran taivas, niin miksei samalla myös helvettiä ja sen isäntää, itse Belsepupia... Vanhat kertoivat, että kun näkee taivasta unissaan, se tietää päästöä kaikesta kärsimyksestä ja iloista elämän muutosta... Mitäpä iloista tässä nyt aukeaisi ja tulisiko kärsimykseeni lievennystä?... Elämäni on ollut ainaista taistelua ja sitä jatkunee vaihtelevin muodoin viimeiseen hengenvetoon saakka... Mitähän tuskaa ja murhetta kantanee äitikin minun tähteni, kun hän ei tiedä, olenko elossa vai kuollut?... Ja Liinu, minun rakas Liinuni... Hänetkin sain laahaamaan kärsimyksen kahleita kanssani... Ei! Tästä tuhlaajan elämästä on tehtävä pikainen loppu... Kunpa saisi tietää joltakin lakia ymmärtävältä, milloin vanhenee rikos törkeästä pahoinpitelystä... Uskaltaisikohan tiedustaa nimismieheltä?... Ei, se olisi uhkarohkeata... Mutta jonkun henkilön välityksellä. – Kirjoittaisin vaikka Liinulle... että hän... Sen minä teen, kun pääsen ruukin pirtille... Ja jos asia saa suopean suunnan, silloin otan Liinuni, jollen muuten niin voimalla ja matkustan kotiani. Jumal' aut'! Minä näytän vielä miehuuttani muuallakin kuin jätkien valtakunnassa! Elämän koulu on minua valaissut, jos pimittänytkin... Hän sai ajatuksiinsa virkeyttä ja ruumiista tuntui raukeus ja kankeus häipyvän. Hänen sielussaan pilkahti valoisia tulevaisuuden toiveita.
Hän otti metsonrupin hiililtä ja leikkasi paistuneet palat suuhunsa, vuoli honkaliistakosta vartaan ja asetti linnun uudelleen tulen äärelle paistumaan.
Tunturista alkoi kuulua pyssyn laukauksia. Kirmakasti kantoivat pamahdukset kaiun läpi kevätaamuisen kiveliön.
– Ruukin herratko vai maalaiset soitimessa paukuttavat... Kiveliön asukkailla on oma lakinsa; he ottavat viljan, milloin parhaakseen näkevät, välittämättä laeista ja rauhoituksista... Ja runsasti näkyy viljaa lentelevänkin, niin että tiputtelee heitä vain vähemmäksi, kenelle on sallittu reikärauta...
Ei osannut Rekonen aavistaa, että tunturissa ampuja oli Hyypiöläinen, hänen pelastajansa... verivihollisensa, jota hän oli häristellyt ronkkaraudalla toissa kevännä. Tuskin olisi Rekonen uskonut, jos olisi sanottu, että Hyypiöläinen oli pelastanut hänet kuolemasta.
Rekosen luonteeseen ei kuulunut pelkuruus. Mutta Hyypiöläistä kohtaan hän tunsi jonkinlaista kammoa ja oli häntä pilonut, koska tiesi tehneensä tälle vääryyttä: hyväillyt miehen kihlattua morsianta.
Metson raato oli paistunut kypsäksi. Rekonen leikkasi siitä palasen ja pani loput pussiin.
Hän paiskasi nokisen, soseessa uineen lampaan selkäänsä. Kädet housujen taskussa, lakki takaraivolla ja kengänterät jaloissa, hän asteli tunturilaen laidetta viettävää kangasta pirtille. Tuon tuostakin hän kuopaisi kainaloaan ja häiritsi hitaittensa ruokarauhaa. Puoleksi kypsä metson täkkä alkoi maurahdella niin mukavasti mahassa. Rekonen tunsi olonsa taas keveämmäksi pitkästä aikaa.
Rekosen jalat solahtivat mättään kuljuun ja hän syöksähti nenälleen. Ei tarvinnut suurtakaan nystyrää, ennen kuin miehemme oli kontillaan. Viime yön kamppailu ja kärsimykset olivat runnelleet hänen ruumiinsa ja jalat pakkasivat astuessa lotkahtelemaan... Perkele sentään, että neljänkymmenen korvissa oleva miehinen mies kompuroitsee kuin vanha pattijalka koni ja horjuu kuin nälkäinen räkkäporo...
Hän nousi seisoalleen.
Tievan nenäkkeen takaa kuului omituista rääkymistä. Rekonen meni katsomaan. Siellä kurun onkalossa makasi nälästä kuollut, merkitsemätön vuontelovasa, jonka raadolla korpit temmelsivät.
Rekonen parkaisi ja korpit revähtivät lentoon. Vasa oli vielä lämmin, mistä päättäen se oli äsken kuollut. Silmät ja kielen olivat korpit ehtineet nokkia.
Rekonen paiskasi raadon olalleen ja latusteli edelleen... Vienpähän rantamaan tuliaisia veljille... Ei liene heidänkään suunsa kadehdittavan ruokaisat.
3.
Ruukin pirtti alkoi näkyä. Pirtin tukevasta piipusta kohosi sininen sauhu laiskeana autereiseen ilmaan.
Rekonen seisahti, veti ilmaa sieraimiinsa, kahmasi kuvettaan ja aivasteli.
Ilmassa lehahteli viehättävä rasvan käry hänen sieraimiinsa. Läiskä sylkeä herahti kielelle hänen ajatellessaan herrojen rasvaisia makupaloja.
– Siellä ne pomot palvovat jo tarpeeksi ihrottuneita mahojaan ja haisevat. Mutta meidän luppoilevain sisukset kehräävät kinaa... Jumal' aut'! Taivaan laki on väärä, jos sellaista on olemassakaan!
Raukeana reuotti aurinko avaruudessa. Lekoisa oli ilma. Mutta näky, joka avautui Rekosen eteen, ei ollut lekoisa.
Pirtin kartanolla ja sen lähettyvillä metsän rinnassa vetelehti repaleisia, puoleksi alastomia jätkiä. Toiset näistä retkottivat pitkää pituuttaan korven pälvellä, toiset vuoleksivat "teräväpäisiä" ja tarinoivat yhtä ja toista. Osa iski korttia, pelaten taivaallista kuuta; rahaa ei luppoilevilla ollut. Toiset jyrsivät pyöreäksi hammasteltua kuivaa leivän palaa ja hörppivät suolansekaista vettä palan paineeksi.
– Tyrmistynyttä ja tainnosmaista näkyy heppujen elämä olevan niinkuin kirsikäärmeen keväisellä hangella... Ei näytä siltä, että hartsumakasiinin lukot olisivat roudasta vapaat.
Rekonen latoi vaisuin askelin kartanolle.
Päästyään saunan kohdalle tapasi hän vanhan kaverinsa, lösöjätkä Sinkosen aihkin juurella paistattamassa täitten jyrsimää, rupista ruppiansa. Hänen vierellään istui tuntematon nuorukainen, polvillaan likainen paita, josta hän siirsi täin täin perästä mestauslavalle, sahatulle kannolle, ja nutisti hengen pois.
– Tilinselvitykseenpä nuorukainen on ryhtynyt.
– Passitanpahan noita vähemmäksi näin lupon vallitessa; käyvät liian runsasruokaisiksi... Tarvitsen nälkiintyneet, sinertävät lihani itsekin.
– Niks... naks... naks...
Sinkkonen muljautti yli olkansa Rekoseen.
– Tännekö sinäkin, nälkäinen, toisten nälkäisten lisäksi?... Pois lähtisivät entisetkin, jos pääsisivät.
Rekonen paiskasi vasan hartioiltaan Sinkkosen syliin.
– Revi tuosta osasi, että pääset virkeämmälle tuulelle... Ja riittää siitä useammallekin... Mitä sanot?... Etteikö tänne kiveliön helmaan lisä sopisi?
– Kyllä minun puolestani... mutta...
– Missä vietävän kaltiossa tämän kurjan lupon viettää, kun maalaisetkin käyvät kohti reikärautoineen ja koirineen. Pääseepähän seurakuntansa parissa suorasääristen valtakuntaan.
– Missä sellaista osoitettiin? jorahti Sinkkonen. – Taisit harjoittaa pitkäkyntisyyttä, kun ne sillä tavalla.
– Jumal'aut! En ole eläissäni omin lupini toisen tavaraan käsiksi käynyt, vaikka sydän olisi puutteesta märkinyt.
Keskustelun aikana oli kerääntynyt joukko luppoilevia Rekosen ja Sinkkosen ympärille.
– No, no Rekonen! Jopa teet itsesi puhtaaksi kuin enkeli värnähti ääni joukosta. Ruokithan sinä toissa kevännä Hyypiöläisen nuorta emäntää, isännältä salaa. Etkö muista? Eikös sekin ole luvatonta ja käskyjen ilmeistä rikkomista? Pidähän varasi... Se jättiläinen oli uhannut katsoa sinua sopivassa tilaisuudessa silmäpuolella.
– Sen työksi ei ole ihme, todisti eräs. – On kokolailla löyhkä mieheksi.
– Ne ovat eri asioita ne. Siihen oli meidän, emännän ja minun yhteinen suostumus.
– Niin, sinulla on kulloinkin jos minkinlaiset suostumukset, virkkoi eräs.
– Niin on, todisti Sinkkonen... – Siitä kai maalaisten karsaat katseet ja heidän karkea kohtelunsa, kun sinun tapaisesi polkevat sekä tyttärille että emännille.
Rekonen hörähti niinkuin nälkäinen koni, jolle paiskataan ape eteen.
– Mitäs me vanhoista muistelemme, hän virkkoi. – Sen tapaisia historioita on jokaisella, jos vain ryhdytään penkomaan itsekunkin elämän tauksia. Lukemattomilla ihmisillä, niinpä teilläkin, veljet, on tekojen arpia sydämessänne... rumiakin, jos olisivat julkisuudessa esillä. Elän elämäni julkisesti, mutta reilusti. Sille en mahda mitään, jos minua vihataan, minua rakastetaan myöskin... Joka teistä luulee olevansa rikokseton, sylkäisköön minua naamalle.
– Elkäämme syyttäkö yksin Rekosta, kaikki olemme tavalla ja toisella huorahtavia, kuului ääni joukosta. – Ja olisikopa se lempiminen luvattomampaa jätkille kuin herroillekaan. Sekaisin kuuluu olevan kirkonkylän herrojen ja rouvien pyykitkin, oikein rumasti sekaisin. Kuuluvat muutamat pariskunnat hakevan eroakin toisistaan. Sellainen se on sitä vallassäätyjen pyllyilemistä, jota ei pidetä syöntiä kummempana.
– Mitä vietävää me ryhdymme tilastoimaan toistemme rikoksia ja virheitä? ärjäsi Iso-Paso. – Jokaiselle on ihosteleminen herkkua. Pannaan tuo poronraato veljellisesti tasan.
Ison komennosta keskustelu taukosi. Eräs jätkistä, poromiehenä ollut, veti puukon tupestaan ja alkoi nilistää nahkaa vasan selästä.
– Vastikään kuollut... lämmin raato... Nälkään nujertunut peuraporo, palkisen omaisuutta... Ei tulla merkin varkaiksi... Korpin pirut ehtineet paraan palan kielen... Mistä tapasit raadon?
– Moitatunturin kurusta, korppien kynsistä. Kun parkaisin: Mitäs te, raiskat, raatelette? niin tipahti korpeilta hätäpaska hangelle.
– Siitä kauttako tulit rantamailta? Mitenkä pääsit Moidan yli? Taisi selkä vielä kantaa? tiedusteli vasannylkijä.
– Perkeleen se kantoi! Tuontuostakin olin umpipäässä hotussa... Vanhan henkeni säilymisestä saan olla kiitollinen tuntemattomalle, luultavasti jollekin metsämiehelle, joka sattui soitimeen ja oli nähnyt epätoivoisen kamppailuni järvellä... Kontetuin kankeaksi, kuin... ja menetin tajuntani... Sen jälkeen en muista mitään. Heräsin nuotiolta, hakopetiltä, enkä tiennyt missä olin, sillä tulilla ei ollut jumalan luotua sielua... Siinä kallistelin ja korvensin metsonraatoa, joka lensi jostain soittimesta, raanaan ammuttuna. Tulilla nukkuessani näin ihmeellisen unen... Jotakin se uni merkitsee.
– Aina se Rekonen elää uniensa merkeissä, virnisti joku joukosta. – Musta on uni, mutta mustempi näkijän...
Nylkijä heitti vasasta ratkomansa kurmuisen nahkan pälvelle, rajoi lihat ja joi porosta laskemansa veren nälkäiseen mahaansa.
– Parinkymmenen kilon arvion painanee ruppi päineen, suolineen ja sorkkineen... Ei siitä eto palaa miestä päälle repeä... Mutta jos saadaan herrojen saunapata ja koko ruppi järkiperäisesti keitetään, veden ja suolan keralla, niin takaanpa, veljet, että pitkästä aikaa rupeavat suolet herumaan.
– Hyväksytään Köröharjan esitys. Vanhana poropekkana hän on ammattimies, kuului myönnyttäviä ääniä jätkäjoukosta.
– Ja padan saatte, yhtyi lähettyville osunut kymppi keskusteluun. – Minä käyn ukko-herralta pyytämässä.
– Olet sinä, Rekonen, kaikessa edustavampi meitä muita, myhähti Köröharja heiluttaessaan saikaralla kiehuvaa soppapataa. – Tuskin meistä yksikään olisi hoksannut korppien haaskalta vänätä vuoneloa selkäänsä ja lähteä retuuttamaan sitä kilometrimääriä sosekiveliötä... Saamme, pojat, runsaan aamiaisen. Kokki-Anna lupasi suurusjauhot.
– Hoksa on aivoissani aivan kuin kotonaan. Sen avullahan olen pitkän korpivaellukseni läpäissyt... Ei ole ollut turvaamista lähimmäisten apuun ja järkeen.
Padan ympärillä kuhisi jätkiä kuin muurahaispesässä, kauhat ja tuohiset käsissä odottaen osaansa keitoksesta.
Jätkä Sinkkonen siirtyi Rekosen luokse ja nyhtäisi tätä takinhelmasta.
Sinkkonen ja Rekonen astelivat hiukan syrjään kankaalle ja rojahtivat pälvelle pitkäkseen.
– Kerrohan, kuka sinua reikäraudalla häristeli!
– Jupporovan äijän kääpä. Se pirulainen tihrusilmähän se koiransa keralla ilman muuta...
– Vai faari! Kränä se kuuluu olevan... Mutta mitäs siitä vanhasta, hourivasta haisusta.
– Mene pirulle, että se äijä hourii... Sisua ja sappea, niin että jyrisee.
– Mikset käyttänyt nyrkkiäsi kohmon nenän alla? Eihän sinua ennen saanut niin vain silmään söhiä.
– Ei!... Eikä äijäkään. Karskautin hampaitani ja parkasin, että "paska on pyssy piiskaa vastaan"... Äijälle kohosi suoni otsaan ja housuihinkin taisi... Pahasti hän ainakin löyhkäsi.
– Heh!... Vai turskahti!... Hataraksihan se käypi niin vanha mies... Kävi samoin kuin mennä syksynä Tossaniemen vävylle. Tämä rupesi jäytämään jätkiä, mokomakin rannan kiertäjä, kun pääsi Tossaan häntäänsä syömään... Kuuntelin kappaleen aikaa retaleen jaarituksia. Mutta sitten kohosi hattuni. Ja kun sanan puhumatta iskin nyrkin sen silmäin väliin, niin lysähti lattiaan, ja silkka rapa housuihin... On terveellistä aika-ajoittain näyttää maalaisille, ketkä ovat kiveliön herroja.
– On... Lentäisivätkin silmille niinkuin räkkäpaarmat!
– Vetelehditkö kauankin Narkiperässä?
– Parin viikon ajan, sen jälkeen kuin tulin Kuumarannalta... Juppolassa makasin toista vuorokautta nälinkuoliona, epätoivon partaalla...
– Nälkä, kirvelevä nälkä peittoaa täälläkin. Ja suolistomme on käynyt veltoksi kuin kumiletku... Toverien keskuudessa kiehuu ja karskahtelee. Aavistan pahaa. En tiedä miten käy, jollei pääkonttorista ala kuulua lauhduttavia tietoja. Kävimme viikko takaperin viisimiehisenä lähetystönä työnjohtajan puheilla esittämässä että, koska kevät näyttää uhkaavalta, luppoileville jaettaisiin miestä kohti puoli kiloa läskiä ja kilo leipää viikoksi. Mutta ei hellinnyt... Työnjohtaja selitti karkeasti, että työpaikan ruokatavarat riittävät tuskin uiton ajaksi, saatikka sitten monen sadan joutilaan syötäväksi... Aikoi tehdä muka ilmoituksen pääkonttoriin tilastamme. Mutta ennenkuin täältä kirje on kulkenut kolmenkymmenen peninkulman matkan edestakaisin, on tilanne monena, ja... useamman nokka taivasta kohti... Kun vihjasimme sinnepäin, että työläisissä on kapinahenkeä ja että monisatainen kärmestynyt joukko voipi menettää vastuuntunteensa ja panna hihat heilumaan, arveli työnjohtaja: "Jos tavalla tai toisella tullaan puulaakia kohtaan tekemään väkivaltaa, emme vastaa seurauksista. Ja silloin voi ruveta rapa haisemaan." Senpä takia olenkin varoittanut tovereitani ryhtymästä väkivaltaan. Sillä sellainen veisi meidät tapahtumiin kymmenen vuotta takaperin... Muistammehan, kuinka häikäilemättömästi silloin kapitalistit käyttivät mustimpia ja pirullisimpia keinojaan tukahduttaakseen Peräpohjolan työväestön pyrkimykset.
Sinkkonen kohautti housujaan ja ruiskautti pitkän syljen.
– En ihmettele, etteikö kydöstä syntyisi raimakka palo, sanoi Rekonen, joka oli vain paikkapaikoin kuunnellut toverinsa laajaa esitystä. – Tämä tällainen "liiskon elämä" käypi ylivoimaiseksi karaistuneelle pölvästinkoulun käyneelle jätkällekin, saatikka sitten penikkatautia poteville alaluokkalaisille... Mutta väkivallalla emme saavuta ihmisarvoa ja oikeuksia... Se on selvä.
– Oikein! innostui Sinkkonen. – Panemme kaikkemme peliin, ettei maltittomuus saa vauhtia... Pari viikkoa takaperin oli vielä aivan rauhallista, mutta sittenkuin Hepe-Väänänen veti luunsa pirtille, se suunsoittaja, alkoi toverien mieliala kiihoittua... Sillä laiskottelijalla on hengessä sarvipäinen piru... Sen ajan kuin olen Hepeä tuntenut, olen häntä halveksinut... Ei milloinkaan ole tehnyt kunnon työpäivää, vaan toisten kustannuksella on lämmitellyt runkoaan valmiilla nuotiolla... Sellaiset ainekset olisi meidän yhteistoimin polettava rimpeen tai hirtettävä riutan rumimpaan rotkoon... Mikä Helsingin hulikaanin äpärä lieneekin.
Sinkkonen hymyili omalle sutkaukselleen ja lähti Rekosen kanssa talsimaan toisten luo.
Poronlihakeitos oli saanut lähtönsä. Neljästäsadasta miehestä riitti soppaa noin sadalle. Keiton jakelu oli käynyt äkäiseksi käsikähmäksi.
Hillitymmät ja rauhallisemmat jätkät eivät saaneet sopasta hajuakaan.
Kankaalla alkoi kuulua tuontuostakin kirmakoita ääniä ja kapinahuutoja: – Alas porvarit!... Alas veren imijät!... Alas kapitaalin lahjomat kätyrit!... Alas rikkurit!
Rekonen ja Sinkkonen, jotka keskustelun aikana olivat popsineet metson täkkää poskeensa, kohosivat ylös ja lähtivät astelemaan pirtille. He olivat selvillä tovereitten tilasta ja hiukan hermostuneita.
– Myrsky alkaa raimaltaa kiveliön ilmapiirissä... tilanne on varsin vakava, puistautti Sinkkonen päätänsä.
– Vakava... Vakava.
Kun Sinkkonen ja Rekonen saapuivat pirtin luokse kankaalle, siellä oli kiihkeä kokous parhaillaan. Hepe-Väänänen seisoi kaatuneen honkalievon päällä ja paasasi niin, että valkoinen vaahto pärskyi suupielistä.
Jätkä Lavikainen, Isä-Soikkanen, Romu-Kemppainen ja Resu-Valtanen, jotka olivat olleet korvessa karhakan väännössä, oli noudettu kokoukseen ja asetettu keskelle luppoilevien kaartoa. Myöskin kaikki ne jätkät, jotka olivat luppotöissä: tukkikankien, keksinvarsien ja uittovälineiden valmistelussa, oli vaadittu saapumaan kokoukseen. Nämät kaikki olivat luppoilevien mielestä puulaakille nahkansa myyneitä rikkureita. Tällaiset ainekset oli saatava taivutetuksi poistumaan puulaakin töistä. Kun kerran suurin osa kärsi nälkää, ei saanut olla yhtään seurakunnan käpälää kapitaalin armosta osallisena.
Hepe-Väänänen huitoi käsiään. Pää heilui kuin tuuliviiri myrskyssä ja sanoista kalskahteli kiihko ja raivo:
– Kapitalistit eivät ole kokemuksista klaaraantuneet. Phörrvärit ei taho ymmärtää, että meiän harteilla lepää heiän hepeneensä ja rameutensa... He ovat kataluuvessaan palijastaneet kaiken kieroutensa. He ovat hävyltä hännän katkaisseet ja ihan juuresta asti! Kapitalistien taholta on kaiken muun sikamaisuuven ohelle levitetty mitä törkeimpiä juttuja meikäläisten muka aiheettomista vaatimuksista.
On toitotettu, että me muka panisimme ryöstöjä toimeen, puhaltaisimme väkivallan ja kapinan palakeisiin... Tällä tohinalla on tahottu saaha Peräpohjolan väestön mielipide meitä kiveliön orjia vastaan ja nostattaa ryssäläishallitus santarmeineen sekaantumaan asiaan. Mutta se on helvetin suuri emävale! Mehän olemme kaiken aikaa nouvattaneet loijaalisuutta. Sillä eikö ole loijaali se mies, joka napa selkärangasta kiinni kattelee, kun herrat popsivat läskiä?
Hepe-Väänänen piti pienen välipään kuin antaakseen sanoillensa parempaa pontta. Sitten hän jatkoi yhä kiihtyneemmin:
– Meitän joukossamme on esiintynyt susia lammasten vaatteissa ja se on katkeroittanut mieltämme... Tämänkin lupon aikana ovat muutamat toverit nuoleskelleet pomojen takapuolia ja tehneet sovinnollista seuraa heiän kanssaan, noiten, jätkistä leivottujen, selkärangattomien, heitä hivellessä.
Tässä keskeytyi puhe, sillä kuulijoiden keskellä syntyi levotonta liikehtimistä.
Pussis-poika ja Ori-Manninen olivat kävelyllä puron varrella tavanneet Jumpo-Matin roikkumassa lenkokuusessa, vitsavauluun hirttäytyneenä ja raahasivat nyt kuollutta kokouspaikalle.
Saavuttuaan luppoilevien ketjun sisälle parkaisivat he:
– Siinäkin on yksi kapitalistien uhri, jonka nälässä rumentunut raato on kärsimysten vaa´assa kiikutettu maan ja taivaan välille!
Joukossa syntyi levotonta liikehtimistä. Toiset yltyivät vimmoihinsa ja kiljuivat ja kiristelivät hampaitaan.
Toiset, jotka eivät paljoakaan välittäneet Jumpo-Matin ennenaikaisesta poismenosta, koska vainaja oli ollut yksi piikkisimmistä ohdakkeista heikäläisten valtakunnassa, pitkäkyntinen ja pahantapainen, värnistelivät ja laskettelivat hänestä pistopuheita:
– Miksei kotale ilmoittanut eläissään aikeistaan, jotta olisi voitu ottaa arkun mitat ennen vauluun menoa... Kuka piru tuosta rumahisesta hirveää kuolleena mittoja ottaa.
– Saipas piru kerrankin ilmaiseksi öhysuokuokat.
– Ketun pyytäjät valmiiksi löyhkääviä syöttipaloja.
Mutta Hepe-Väänänen sai hirttäytyneestä uutta ilmaa palkeisiinsa. Hän kuroitti kaulansa kuin kurki lentoon lähtiessään ja huusi:
– Etessämme lepää kapitalistien rääkätty uhri! Heidän tunnoton saaliinhimonsa ja riistämishalunsa on kituttanut ja näännyttänyt orjajoukkoansa, elättäjiänsä, mitä tunnottomimmin ja sillä ärsyttänyt mielemme heitä vastaan niin voimakkaasti, että jokaiseen meikäläiseen sytämeen on näiten riistäjien nimet kirjoitettu sammumattoman vihan hehkuvilla tulikirjaimilla. Siinä lepää orja, verenimijän kalpeaksi kuihtuttama. Onko kata...
Lause katkesi Hepe-Väänäsen huulilla, sillä nyt jymähti ankara yhteislaukaus pirtiltä.
Herroilla oli ollut eräs kympeistä ottamassa selkoa kokouksen kulusta ja Hepe-Väänäsen kiihotusjuonista. Hän oli vienyt sanan pirtille.
Hepe laskeutui lievolta, silmät säihkyen ja kasvot lianharmaina. Luppoilevien ruumista karmivat kylmänväreet, ja joukko katseli karsaasti pirtille päin, heidän äänensä kähistessä kuin olisivat käärmeet pitäneet käräjiä.
Jätkä Lavikainen, joka alun kolmatta vuosikymmentä oli vaeltanut kiveliötä ja ansainnut elantonsa rehellisellä työllä, oli pysytellyt syrjässä tovereittensa intoilusta ja käyttänyt kevään ja syksyn työttömät ajat kirjallisuuden lukemiseen ja sosialismin tutkimiseen. Hän oli uhrannut kaikkensa kiveliön kiertäjäin hyväksi saadakseen heidän henkistä tasoaan kohotetuksi. Hän oli pitänyt keskusteluja ja puheita työpaikoilla, hankkinut varoillaan sosialistista kirjallisuutta ja innostanut tovereitansa niitä lukemaan.
Hän oli saanut osakseen, ei ainoastaan vakiintuneiden toveriensa luoton, vaan myös työnantajienkin kunnioituksen rehellisyydestään, huolimatta siitä, että hän kiihkeästi ajoi laiminlyötyjen tukkilaisten asiaa.
Kärsivällisesti, vaikkakin sielussaan myrtyneenä, kuunteli Lavikainen Hepe-Väänäsen kiihotuspuhetta. Ja kun Hepe oli lopettanut huitomisensa, kohosi hän kannolle, paiskasi hatturähjän pälvelle ja pyysi tovereitansa rauhoittumaan:
– Toverit, veljet!... Koska äskeinen puhuja kohtisti kiihkeät sanansa minuun ja näihin toisiin, jotka olemme vuosikausia taistelleet ja kärsineet, niin en voi olla puolustautumatta. Milloinka olemme olleet susia lammasten vaatteissa?... Milloinka olemme nuoleskelleet herrojen takapuolia?... Minä pyytän tovereitteni, totellisen työväestön vastausta, enkä niiten, jotka eivät tunne minua ja rikkureiksi solvattuja tovereitani. En tunne lähemmin puhujaa, mutta etellytän, että tuskin on yhteinen asiamme hänelle sen kalliimpi kuin meillekään, jotka olemme tehneet kunniallista, joskin vähäksi arvioitua työtä kapitalistien hyväksi vuosikymmeniä... Katsokaa näitä känsäisiä, karhakkojen ja vitsojen orkosiin repimiä käsiä, joilla tänäkin kevännä olen tovereitteni kanssa näreiltä niskat nujertanut ja saanut henkeni pitimeksi pienen annoksen läskiä ja leipää!... Puhujan häikäilemättömät sanat ovat vailla kaikkea totuutta... Muuten, mitä itse tilanteeseen tulee, olen puhujan kanssa yhtä mieltä, vaikka en hyväksykään sokeaa kiihkoa enkä kevytmielisiä alotteita... Mitä seuraa omistusoikeuten loukkaamisesta, siitä on meillä vanhoja surullisia muistoja. Arpeutuneita haavoja emme saa repiä auki... Sekin aika on merkittävä oloja tuntemattomien yltiöpäitten tilille, jotka lietsovat vierasta oppia meitän, korpilauman aivoihin... Minulla ei ole ollenkaan halua puolustaa vetelyksiä eikä paheitten harjoittajia... Heitän puolestaan en ole noussut puhumaan, vaan rehellisen työväen puolesta...
Lavikainen pysähtyi ja tarkkasi edessään seisovaa, levotonta joukkoa. Sitten hän jatkoi:
– Toverit, veljet!... Katkeran karvasta on taistelumme... Ei kukaan muu voi arvioita kuormamme raskautta kuin me, jotka itsekohtaisesti olemme eläneet kiveliön karussa helmassa... Mutta asemamme ei valkene taivaan kuuna päivänä, jollemme voimakkain ottein käy käsiksi elämän suuria ristiriitoja selvittämään... Maaperä on muokattava hengen työllä, sen jälestä seuraa aineellinen etumme... Tänne tiettömien erämaiden helmaan olemme samoilleet kevään, kesän, syksyn ja talven orjiksi. Seurakuntamme on kaikkialta ympäri Suomen... Keskuutessamme on lukenutta ja lukematonta, sivistynyttä ja sivistymätöntä, rehellistä ja epärehellistä, rikollista ja rikoksetonta. On työläisten, torpparin, maanviljelijän ja kukaties kuinka suurten herrojen lapsia, niin että se on kirjavan kirjava lauma... Mutta vaikka olemmekin vannoutuneet elämän ja kuoleman erämaassa, emme ole niinkään mitätöntä väkeä kuin luullaan. Joukossamme on syvästi ajattelevia, mutta myös niitä, jotka pinnalla liukuvat. Senpä vuoksi on meitän ryhtyttävä kasvattamaan sisäistä ihmistämme. Ja ensiksi on meitän lakattava halveksimasta omaa itseämme, asemaamme ja alaamme. Pinnallinen raakuutemme saanee sivusta katsojan ymmärtämään meitä väärin ja päättelemään, ettei meillä ole vakavampia ajatuksia eikä jalompia pyrkimyksiä... Mutta meitän on näytettävä, niin hurjasti kuin olemmekin eläneet, että me nostamme itsemme ihmisten tasolle, että voimme kelvata esimerkiksi halveksujillemmekin... Kaikkein ensiksi on meitän karsittava keskuutestamme epärehelliset ainekset, jotka tuottavat häpeää aatteellemme... Meitän on käytävä asialliseen keskusteluun työnantajien kanssa välittömästi ja saatava yhteisymmärrystä aikaan. Työnantajat on saatava ymmärtämään, että olemme työn onnistumisen tärkeimmät välikappaleet... Kiihkolla ja väkivallalla emme saa suuria aikaan, vaan sorrumme kärsimykseen ja puutteeseen... Meitän on herättävä ja valheella lietsottu viha on saatava kitketyksi juuriaan myöten pois. Ja niin työnantajain kun maalaistenkin tulee oppia ymmärtämään meitä ja antaa enempi arvoa työllemme. Olisi myöskin suotava, että keskuuteemme saataisiin valistustyöntekijöitä, joihin voisimme luottaa ja jotka kykenisivät osoittamaan meitä kohtaan myötätuntoa ja rakkautta... Me olemme luonnonlapsia, joita on johdettava ymmärryksellä, sillä ei meitän kalloihimme uppoa yliluonnolliset asiat. Emme tarvitse suunpieksäjiä... Toverit, veljet!... Muuta keinoa en voi teille esittää, kuin sen, että maltilla kestämme vielä muutaman vuorokauten. Etellinen puhuja kysyi, eikö ole lojaali se mies, joka napa selkärangassa kiinni katsoo, kun herrat syövät läskiä. Hän sanoi sen kiihoitustarkoituksessa. Vastaan kysymykseen myöntävästi. Hän on lojaali ja sellaista lojaalisuutta me tarvitsemme. Apu tulee kyllä aikanaan; ei sitä vängällä hankita.
Lavikainen kahmaisi silmilleen valahtaneen tukan takaraivolle ja asteli ulos ketjusta, istahti kannolle ja kaivoi piipun perät huuleensa. Hänellä oli suuri vaikutusvalta tukkilaisiin ja hänen puheensa teki aina rauhoittavan vaikutuksen. Hepe-Väänäsen lietsoma kiihko laaveni. Joskin kiihkeimmät vielä murisivat, tuomiten Lavikaisen porvarien häntyriksi, niin suurin osa oli hänen puolellaan.
Nyrpein mielin, suolet nälästä parkuen, hajaantuivat luppoilevat jätkät pitkin kankaanlaitaa ja rojahtivat mikä minnekin pälvelle pitkäkseen.
Se yhteislaukaus teki kommunisti Väänäseen ja hänen hengenheimolaisiinsa moraalisen vaikutuksen, selitti kymppi Ruotamo astuessaan päällikköjen kamariin, jossa ukko-herra ja kympit olivat istuneet aamiaispöytään... – Ja jätkä Lavikaisen puhe löi sen variksen pelätin kokonaan laudalta... Se on tuo Lavikainen ponto puhuja. Pudotteli niinkuin Sallan rovasti saarnastuolista.
– Kyllä Lavikainen puhua osaa, jorahti ukkoherra Tussari, paiskoessaan poronpintaa suuhunsa. – Mutta menepä, ota heistä muuten selvä... Passiasetus on meillä Suomessa kovin höllä. Senpä takia raitioipikin Peräpohjolaan suuret määrät kaikenkaltaista väkeä, joista osa lienee rikollisiakin ja kiinnikytkettäviä roistoja.
– Hm...! Ei epäilystäkään etteikö niiden parissa olisi parempiosaisiakin, jatkoi kymppi Pääkkönen...
– Sen jätkä Rekosenkin huhuillaan olevan suuren talon pojan.
– Toissa kevännä Illistunturin työpaikalla oli Rekonen juovuspäissään kertonut olevansa sadantuhannen perijä. Liekö perää?
Kymppi Hulkkonen pisti suuren siikapalan suuhunsa ja katseli tovereitaan salaperäisen näköisenä. Sitten hän jatkoi: – Eräs rintamailta tullut tukkilainen kertoi eilen, että Rekonen oli ollut Juppolassa, ja luultavasti matkalla tänne.
– Täällä eivät lennä kypsät kärpäset Rekosen suuhun, murahti ukko-herra... Mustakirjalainen ja piru hän on ollut siitä saakka, kun Sompion Korvasjoella tapahtuivat makasiiniryöstöt. Ja rettelöiden sieluna sanottiin silloin olleen saman Rekosen... Toimi vietävän viisaasti, itse ryöstöihin osaaottamatta, jottei joutunut tiilenpäitä lukemaan... Sillä miehellä on piru mielessä, joskin sioonia veisaa...
– Olisikohan ollut Rekosen alotteesta se ryöstöjen teko? epäili kymppi Pääkkönen... Mikäli olen kuullut kerrottavan, olisi hänen pitänyt päinvastoin hillitä väkivaltaa.
– Vielä niitä perkeleitä puolustat, muljautti ukkoherra ruman silmäyksen Pääkköseen... Sitä ne keljut ovat syöneetkin, että estäisivät rettelöitä ja kapinaa. Siinä hengessä ne elävätkin.
– Enpähän heitä puolustakaan, mutta mainitsin kuulojani. Eivätkä ne niinkään perkeleitä ole... ihmisiä, joskin olevien olojen pakosta tilaansa sortuneita... Muistakaamme, että samasta laumasta olemme herroiksi leivottuja.
– Saatana! säntäsi ukko-herra ja kohosi ähkyen pöydästä, paiskautuen sänkyynsä pitkäkseen. – Anna olla Pääkkönen mölyt mahassasi tai muuten tulee meistä kivakko ero.
Pääkkönen kohosi tulistuneena pöydästä, purasi sikaritumpun suuhunsa ja karjaisi:
– Jumal´aut'!... Ukko Tussari ei ole minun ajatusteni tukko! Korkeammat herrat ovat minut ja sinutkin jätkästä nostaneet... Etkö muista, kaksikymmentä vuotta takaperin, kun saavuit kotipuolestasi Pohjolaan lentojätkänä ja vailla ruokaa ja rahaa? Hyvärin muorihan sinut evästi ja rahoitti, niin että pääsit Hyypiön työmaalle ja ruukin leipiin... Pitäisi itsekunkin mennä omaan itseensä ja muistaa, mistä on lähtöisin eikä lentää korkeammalle kuin siivet kantavat... Tunnin kuluttua olen valmis lyömään hyntteeni läjään ja poistumaan työpaikaltasi. Minun kohdaltani ei kohoa leipivarras korkealle. Ja jos tässä puulaakissa kohoaisikin, niin on reikiä toisiin...
Pääkkönen asteli edestakaisin kamarin lattialla ja hänen povessaan myrskyili. Hän oli ollut ukko Tussarin työalueilla kymmenisen vuotta välipäällikkönä ja nähnyt ja kuullut tämän räikeän menettelyn, ei ainoastaan työväestöä, vaan alaistaan päällystöäkin kohtaan.
Ukko Tussarilla oli huomattava asema muiden puulaakin ukkoherrojen keskuudessa. Alun kolmatta vuosikymmentä ukkoherrana oltuaan, hän oli koonnut suuren omaisuuden, ei puulaakin pienellä kuukausipalkalla, vaan työpaikoilla harjoittamallaan ruuan- ja kahvinkaupalla sekä hartsuprosenteilla. Olipa huhuiltu, että ukko Tussari olisi kuljettanut työpaikan kirjoissa ns. "leppä-äijiä" ja kantanut niiden tilit kukkaroonsa sekä harjoittanut yhtä ja toista petosta hallussaanolevilla yhtiön rahavaroilla.
Tämä tällainen kävikin päinsä metsän päähän alkuaikoina, jolloin puulaakien työnjohtajilla oli rajaton luotto. Monet muut vanhan ajan ukkoherroista olivat yhtiön palveluksesta erotessaan lähteneet upporikkaina matkaan.
Varallisuuden kasvaessa oli ukko Tussarille noussut ylpeys päähän ja mahtavuutensa tuntevana hän ei tahtonut antaa kunnon sanaa alaisilleen, vaan esitti määräykset karjuen ja kiroten.
Niin etevä työnjohtaja kuin hän olikin, oli hän saanut useita muistutuksia toimitusjohtajalta liiallisesta karkeudesta. Mutta hän ei piitannut nuhteista. Oli jo siinä määrin "jöyssi", ettei pehminnyt päämiehensäkään edessä, vaikka toimitusjohtajana oli koko Peräpohjolan "Keisari", vihattu ja peljätty.
Mutta vaikka ukko Tussari oli karski ja karhea mies, oli hänen heikko puolensa pelkuruus. Viimeiset vuosikymmenet, jolloin Peräpohjolassa alkoi kiivas taistelu tukkilaisten ja työnantajien välillä, olivat meltouttaneet hänen rautaiset hermonsa. Ja siitä saakka kuin hänet köryytettiin lakkolaisten lakkoon julistamalta Sotaseljän tukkityömaalta Kolvakeron kirkolle, hän oli käynyt sietämättömän hermostuneeksi, ärtyisäksi ja kiroisammaksi.
Viimeksi kuluneina vuosina hän oli menettänyt useita kyvykkäitä "kymppejä", eikä välipäälliköistä kukaan ollut mielihalusta hänen työpaikoillaan. Vuosi vuodelta alkoivat Tussarin työpaikat kärsiä työvoiman puutetta.
Huihkeita olikin kuulunut, että Tussari asteli viimeisiä aikoja työnjohtajan housuissa, ja hänet siirrettäisiin jonnekin puulaakin taloon isännöitsijäksi.
Kymppi Pääkkösen sielussa kiehui eikä hän tahtonut päästä voitolle aatamistaan.
Tuokion kuluttua hän alkoi kerätä kamppeitaan laukkuun ja virkkoi kirjurille:
– Katselepa, Lemetti ne kirjat ja vyörää tilini selväksi. Pitää rukattaa lähteä tunnustelemaan uusia työmaita ja sananvapauden ilmanaloja.
Ukkoherra hätkähti, kohosi makuultaan ja siirtyi pöydänpäähän, tapansa mukaan tuhautellen sieraimiinsa.
– Mitäs sinä Pääkkönen turhista otat nenääsi, naurahti Lemetti-kirjuri. – Ensi kerranko tuollaista kahnausta sattuu... Miehisten miesten ei pidä moisesta laulua tehdä.
– Vai turhasta!... Tussarin suusta olen tottunut kuulemaan yhtä ja toista, mutta äskeinen oli jo liian paksua. Aikansa sitä kestää, mutta lopussa myrkyttyy... Niinkuin minä en tähän elettyyn ikääni osaisi arvostella, milloin pidän ajatukseni nahassani ja milloin ne julkituon... niin ettei sellaisen miehen, jonka ajatukset kierii pelkässä rahassa ja aineen palvonnassa, tarvitse minua opettaa.
– Tuolla kankaalla saat kuulla tarpeeksi esitelmiä, tässä huoneessa niitä ei pidetä, rönkäisi Tussari iskien nyrkin pöytään... Tee tili, siinä on selvin ja suorin tie. Ken ei tahdo alistua määräyksiini, saa laputtaa.
Kymppi Pääkkösen rinta kohoili vihasta ja ruumis turposi niin, että napit rasahtelivat liivissä. Mutta hän malttoi kiukkunsa ja pistäytyi ulkosalle jäähdyttelemään.
Kirjuri teki tiliä. Mutta suuttumuksen punat läimähtelivät hänenkin korvallisillaan, sillä Pääkkönen oli työpaikan pidetyin kymppi.
Toiset kympitkin olivat ottaneet itseensä ukkoherran mielivaltaisen käytöksen ja yksi toisensa perästä puitti kartanolle.
Ukkoherra ja kirjuri jäivät kahdenkesken kamariin.
Kirjurin mielestä olisi työnjohtajan pitänyt panna koko kahnaus leikiksi ja pyytää Pääkköstä jäämään paikoilleen, koska työpaikka menettäisi hänessä kevätuiton onnistumiselle tärkeän tekijän. Sitäpaitsi oli Pääkkönen erittäin pidetty mies isännistössä ja itse toimitusjohtajan työpaikalle määräämä.
Mutta Tussari oli itsepäinen kuin synti eikä peruuttanut mielipidettään. Loiskautti vain mustan pikanellisyljen lattialle, karisti kurkkuaan ja virkkoi:
– Joka ei ole meille mieliksi, olkoon meiltä poissa!
– Ehkä niinkin, mutta olisi saanut olla toisinkin... Tili on valmis.
Kirjuri kohosi pöydästä ja meni lukulle pyytämään Kokki-Annalta kahvia. Ukkoherra puri pikanelliä hermostuneesti ja mietti. Hetken perästä hän käski hartsuherran mennä pyytämään Pääkköstä sisään.
Pääkkönen astui sisälle. Kirjuri luki pöytään kaksitoista satasta. Pääkkönen kirjoitti kuitin.
Toimitus oli virallisen vaiteliasta. Ukkoherra katseli ähkyen ulos ikkunasta ja Pääkkönen lompsasi seteleitä. Hän hymähteli halveksuen Tussarille, hyvästeli kirjurin ja hartsuherran, paiskasi laukun selkäänsä ja astui ulos.
Kymppitoverit istuivat kartanolla honkaläjällä, keskustellen tapauksesta. Pääkkösen poistuminen työmaalta teki heihin masentavan vaikutuksen.
– Hyvästi nyt, toverit!... Tuntuu hengitys koko lailla väljemmältä, kun pääsi vapaaksi tuon raakalaisen pannasta. En puhu pitemmälti, mutta painakaa mieleenne: viimeistä kevättä komentelee Tussari alaisiaan... Kehitys kulkee kiveliössäkin siihen suuntaan, että hänen tapaistensa on olojen pakosta poistuttava näyttämöltä... Moinen karjuminen ja kiroilu ei kävele enää metsän päähän, niin kuin Ulseenin aikana.
– Olipa se vietävän harmillista, että nyt juuri töiden alettua tuli meistä ero, pahoitteli kymppi Hulkkonen, hypistellen kellonperiä sormillaan.
– Ei niin hauskaakaan... Mutta niin kuin tiedätte, minulla ei ole tapana ruusata eikä raveerata ketään, kun tiedän olevani oikeassa. Sitäpaitsi on Tussarin esiintyminen katkeroittanut minua jo kauan ja olen vain odottanut sopivaa hetkeä purkaakseni sisuni julki... Tiedän paljon, mutta "jälestä kuuluu" sanoi torventekijä... Hyvästi miehet, ja tuokaa tukit onnellisesti purolta! Kirkolla taasen tavataan juhannuksen tienoissa. Silloin otetaan pienet kivaukset ja unhoitetaan muistot menneistä. Hyvästi ja hauskaa kevättä!
Pääkkönen hyvästeli toverinsa oikein kädestä pitäen ja näytti keventyneen mieleltään. Hän kyhnäytti laukkua hartioillaan ja lähti ripein askelin kohoamaan tunturiin.
Kympit keskustelivat kotvan aikaa, mutta lähtivät sitten yksitellen kamariin ja rojahtivat sananpuhumatta kukin sänkyynsä. Heidän mielensä täytti apeus.
Herrojen kamarissa vallitsi ennenkuulumaton hiljaisuus. Piisissä räiskyivät palavat hongat ja kirjurin kynä rapisi paperilla. Hänen sisuaan kirveli ja hän päätti salaa kirjoittaa ukkoherran sopimattomasta menettelystä pääkonttoriin.
Kymppi Pääkkönen, tuo iloa yhtenään lurittava, suruton sielu, joka toi hilpeyttä ja elämää työpäälliköiden pariin ja saattoi kuivakiskoisen kiveliöelämän päivänpaisteiseksi, oli nyt poissa, ja elämä herrojen parissa kuin hautajaisissa tanssimista.
– Kunpa avautuisivat purot ja taivaanikkunat alkaisivat valaa vettä, jotta päästäisiin työn hytinään. Ei jaksa venyä tässä tukalassa yksitoikkoisuudessa, ajattelivat kympit ikävissään Pääkkösen mentyä.
4.
Pirtiltä noin puoli kilometriä kankaalle oli siirtynyt pariinsataan nouseva luppoilevien joukko kesäkodalle kokouksen pitoon. Heidän keskuudessaan kuhisi ja kähisi.
Kun Pääkkönen ehti joukon kohdalle, kajahuttivat he laulun:
Työnorjat sorron yöstä nouskaa!
Maan ääriin kuuluu kutsumus.
Nyt ryskyin murtuu pakkovalta,
Tää on viimeinen ponnistus.
Pohja vanha järjestyksen horjuu.
Orjajoukko taistohon!
Alas lyökää koko vanha mailma,
ja valta teidän silloin on!
Tää on viimeinen taisto,
rintamaamme yhtykää!
Niin huomispäivän kansat,
on veljet keskenään.Pääkkönen ymmärsi, että luppoilevien katkera sielunpurkaus kohdistui tällä hetkellä häneen, koska hän kuului herrojen joukkoon, joskaan ei niin suuressa määrässä juuri niihin, jotka suhtautuivat työväen oloihin ylimielisesti.
Hän asteli eteenpäin, antamatta luppoilevien mielialan vaikuttaa itseensä. Hän muisti aikaisemman jätkyytensä ja otti ajatuksissaan osaa kärsivien kohtaloon.
Luppoilevat jatkoivat laulua ja huusivat niin, että tunturit kaikuivat ja kankaat kumisivat.
Heidän verensä kuohui kuin kiveliön riehuva köngäs. Ja yltiöpäisimmät olivat täydelleen sitä mieltä, että seurauksista huolimatta oli käytävä puulaakin hartsuihin käsiksi.
Mutta "lösöjätkät", Sinkkonen, Lavikainen, Resu-Valtanen, Lassi Romppainen, Romu-Kemppainen, Rekonen ym. olivat sulkeutuneet kankaanlaidan toisella puolella olevaan poromiesten erotuskämppään ja keskustelivat vallitsevasta tilanteesta.
– Tänään on lauantai ja postipäivä, virkkoi Lavikainen. – Jollei tänä iltana niin ainakin aamuun mennessä olemme saneet jonkun tiedon pääkonttorista... Johonkin on puulaakinkin ryhdyttävä, jos mieli saada kymmenettuhannet tukit kevätveden aikana uitetuiksi... Niin että pian on käsissä ne hetket, jolloin kärsimyksen rinnustin rävähtää poikki. Hopealanka alkaa hiljalleen lipua puulaakin arkusta lompsaamme.
– Sitä mieltä olen minäkin, todisti Resu-Valtanen. – Huomispäivänä on sadat läskinviipaleet paistumassa tulilla vartaissa ja "lampaat" tiineinä rutikuivista leivistä.
– Niin minunkin aivoissani ailahtelee, murahti Lassi Romppainen... Ja toverit astelevat uusissa vohkavartisissa saappaissa ja hiestä ja täistä vapaissa alusvaatteissa, niin kuin ei nursuja olisi ollut yllä milloinkaan.
– Joo, ja pilveilemään yltyy taivaskin, niin että viisikymmenpennisiä alkaa tippua vuorokausikaupalla taskuumme, yhtyi puheeseen Sinkkonen.
– Niin, hopealanka alkaa kieriä kerällenne, sehän on selvä se, haasteli Rekonen. – Mutta minun laitani, veljet, on toisin... Ne perkeleen mustat kirjat, joissa minuakin kuljetetaan... syyn pahan tekemättä, estänevät töihin pääsyn... Kun jaksaisi kuluvan keväimen, niin eiköhän tästä orjan elämästä tule loppu.
– Tuskinpa ne herrat kirjoihin kajoavat näin kiireellisen kevään vallitessa, rauhoitteli Lavikainen.
– Kiittävät kun saavat työvoimaa... Luulen, että vesivarat käyvät tänä kevännä puroilla niukoiksi... Sitäpaitsi, olethan kykyihisi nähden herrojen luona hyvissä kirjoissa.
– Jos olisikin joku muu ukkoherrana kuin Tussari, en epäilisi töihin pääsyä, mutta hänellä on minua kohtaan kirvelevä sappi... Ja siinä on mies, jätkästä leivottu, joka osaa syödä toista ihmistä, varsinkin jätkää, kun vain on tilaisuutta... Ei uskoisi, jollei olisi omin silmin seurannut, kuinka olevat olot ja sattumat tässä maailmassa vaihtelevat... Kun muistaisi Tussarikin sen ajan, jolloin saapui Kajaanin nälkämailta Pohjolaan, suutarin oppilaana, naskali, tusina sianharjaksia ja pikinahturi pussissa... aivan kotamikkona, vailla rahaa ja ruokaa... Kyllä muistetaan ne ajat... Korhosen homman aikuiset... Hyvärin muorin mökkiin veti luunsa ja sai muorilta mahansa pitimeksi silakkaa ja leipää... Siitä kärmestyi, kun lakkoaikana Sotaseljän työmaalla olin työväestön lähetystössä, ja huomautin noin vain ohimennen, että eiköhän ukkoherrankin äänilajissa tapahtuisi muutos, jos siirtyisi muistoissaan parikymmentävuotta takaperin... Hänen hahmonsa muuttui ja ärräpäitä yltyi latelemaan. Siksi läheltä koski huomautukseni Tussarin sammakkolihaa.
– Arkoja ovat, äläskelpo virka-arvostaan, myönsi Resu-Valtanen. – Minä niinikään viime talvena leikilläni mainitsin Jutkos-Artulle, että onni se potki sinuakin, kun korotettiin jätkästä kympiksi, sitten "tulipiipuksi" ja vihdoin viimein ukkoherraksi. Ja piru tiennee, vaikka mullattaisiin itse inspehtoorina. Ja tästäkös tämä klinkkusääri, ripillä käymätön, röyhisti rintaansa, pärskäytti sieraimiinsa ja raivostui... Olisi lentänyt kukaties henkeeni, jos olisi uskaltanut, mutta tunsi voimiensa naljuuden... Niin, että hymähtää täytyy väkiselläkin pomoparkojen itsetuntoa ja penikkatautisuutta... Toiset ukkoherroista ovat kelpomiehiä, niinkuin Ukko-Romula, Sartikka ja vanhempi Jutkonen, mutta niiden työmaat saavatkin runsaasti työvoimaa ja työt luistavat lauluna.
– Olisikohan piruuttaan yrittää, arveli Rekonen. – Eipähän ota, jollei annakaan.
– Yritä pois, saatpahan selvän leivästä, kehottivat toverit.
Ja Rekonen nousi, kohautti housujaan, kahmaisi otsatukan takaraivolle ja lähti astumaan pirtille.
Rekonen astui kamariin, seisahtui ovisuuhun ja pudotti hatturäiskän jalkojensa juureen lattialle.
Ukkoherra istui valtaistuimellaan pöydän päässä, rillit nenällä ja selaili papereita. Hänen kasvojensa ilmeet olivat tavallista karkeammat ja eleissä huomattavaa hermostuneisuutta.
Kirjuri istui pöydän toisessa päässä, vastapäätä ukkoherraa, hänkin myrtyneen näköisenä.
Kympit makasivat pitkää pituuttaan kukin sängyssään, syviin mietteisiin vajonneina. Rekosesta näytti, etteivät herrojen asiat olleet oikein "jetsullaan". Mutta hän ei osannut aavistaa, mistä moinen vakavuus johtui.
Kappaleen aikaa seisoi Rekonen, roiskauttaen tuontuostakin tupakkasyljen lattialle jalkojensa juureen.
– Mitä on asiaa? rönkäisi ukkoherra, luoden tuikean katseen silmälasien ylitse Rekoseen.
– Tulin tiedustelemaan, olisiko tekemättömiä töitä.
– Tekemättömiä!... Mikä nimesi?
– Jaa, nimeni... Sekö se ensiksi on tarvis tietää?
– Se, mikäs muu?
– Minun mielestäni se, että milloinka olet viimeksi syönyt?... Rekoseksi ovat kutsuneet.
– Rekoseksi... Katsopa onko se sama Rekonen, joka teki Riestossa itsensä tunnetuksi, murahti ukkoherra kirjurille.
– Turha vaiva katsella... Se sama mustakirjalainen, vaikka hiukan ränsistynyt.
– Ei ole töitä, eikä tule olemaan... Kursi helvettiin! komensi ukkoherra kohoten tuolilta ja potkaisten kamarinoven auki... Tuosta on kuusi hirttä poikki!
Rekonen koppasi hattunsa ja astui ulos päätään punoen ja kiroten:
– Saatana!... Kylläpä on Suomi latingissa.
Hän palasi tovereittensa luo mieli hiukan nyrpeänä.
– Arvasinhan minä jo edeltäpäin, että yritys on turhaa.
– Minkäkarvaisen sait vastauksen? tiedusteli Sinkkonen.
– Kysymättäkin sen arvaat. Oli tavallista ärtyisämmällä ähmällä. Potkaisi kamarin oven auki ja käski kursia helvettiin.
– Vai päätä suoraa helvettiin, hymähti Sinkkonen. – Sinne se on Tussarillekin matkapassi valmis, kun aikansa rehkii. Taivas on kranttu ja karski komoille sieluille ja sinne ei Tussarin tapaiset niin vain ovenvartijan tietämättä nenäänsä pistä.
– Parasta taitaisi olla, että vetäisisi itsensä vitsavauluun, niinkuin Jumpo-poika, hykähti Rekonen.
– Piirtäisivät kai sitten ristin nimeni kohdalle mustaan kirjaan.
– Mikäpä siinä, kerranhan täältä on lähdettävä, värnähti eräs joukosta. – Ja jos suusi jääpi nauruun, tulen perässä.
– Älkää veljet leikillännekään puhuko sellaista, virkkoi Lavikainen... Niin korkea kuin kärsimysten muuri onkin, on siinä takaportteja, joista voimme käydä ulos ja kohottaa itsemme ja toverimme epätoivon kuilusta. Mutta väkivallalla riistetty elämä sulkee tulevaisuuden portit ja sielu saa harhailla pimeydessä iankaikkisesti.
– Ei, veljet, ei elämä ole vielä nenän päässä, yhtyi puheeseen eräs nuorukainen. – Ei saa sammua toiveemme paremmista ajoista... Piru langetkoon epätoivoon... Elämä on taistelua ja taistelu on elämää... Vielä me kerran voitamme. Mutta siihen tarvitaan aikaa. Eihän tätä maailmaakaan ole luotu yhdessä päivässä.
– Aika on aikaa kutakin, niinpä meidänkin aikamme. Ja asemamme parantuminen vaatii oman aikansa, jatkoi Resu-Valtanen, haukatessaan pikanelliä poskeensa ja tarjoten sitä toisillekin. – Puraiskaapa tekin suunmuutetta huuleenne!
Kämpässä syntyi hiljaisuus. Jätkien suolet kurnahtelivat ja yksi toisensa perästä raapasi kutisevaa kuvettaan.
5.
Oli rukoussunnuntain lauantai-ilta.
Kartanomies, Poutiaisen Mikko, oli lämmittänyt herroille saunan.
– Kylpy olisi valmis, ilmoitti hän kamarin ovelta. Ukkoherra alkoi vähennellä vaatteitaan, antaen katseellaan kehotuksen kympeillekin seurata hänen esimerkkiään. Mutta kympit olivat juroja eivätkä välittäneet ukkoherran viittauksista.
– Eikös miehille sauna maistukaan? jorahti hän astuessaan ylisillään kamarista ulos.
– Mitä tehnevät toiset, minun raatoni ei ole tällä kertaa löylyn tarpeessa, vastasi kymppi Hulkkonen kääntäessään kylkeä sängyssä.
Vastenmielisesti alkoivat useat kympeistä riisuutua saunaan.
Kymppi Hulkkonen jäi kirjurin kanssa kahdenkesken kamariin. He siirtyivät pöydän luokse, avasivat luukun ja pyysivät Kokki-Annalta kahvia.
– Kuinkahan kauan saadaan vielä kärsiä ukko Tussarin pirullista mielivaltaa? murahti Hulkkonen.
– Luulen, että viimeistä kevättä hän karheilee, vastasi kirjuri... Viime syksynä olivat jo länget lähellä olkapäitä... Toimitusjohtaja huomautti hänelle, että juopottelu ja liian karkea esiintyminen ei saa toistua työmaalla. Ja minulle hän teroitti erikoisesti, että on heti ilmoitettava, jos tapahtuu jotakin sopimattomuutta... En viitsinyt tiedottaa siitä talvellisesta juopottelusta, kun Tussari katui tekoaan. Olisi leipäkori kohonnutkin äkkiä... Mutta äsken tapahtuneesta kirjoitin kuin kirjoitinkin ja panin kirjeen menemään Pääkkösen mukana rantamaille... Luulen, että ukolle tulee lähtö ennen kevätuiton alkamista toisille palkisille.
– Henkeäni kirveli niin pirusti Tussarin röyhkeys Pääkköstä kohtaan. Olin lyöttäytymäisilläni Pääkkösen völjyyn, mutta hillitsin vielä tällä kertaa sisuni. Tällainen itsepintainen kevät, joka päällepäätteeksi voipi olla vähävetinen, olisi tarvinnut sellaisen miehen kyvyt kuin Pääkkösen... Epäilen suuresti, saako Tussari puita purolta.
– Sitä samaa on Tussari itsekin pelännyt ja siitä syystä hän on ollut niin vietävän hermostunut ja ärtyisä... Ja hermostumaan tässä panee kenen hyvänsä... Se inspehtorikin aikoi tulla työmaalle, mutta ei kuulu... Ja missä helvetin kuutamassa se järjestysmies Konttakin venyy, kun ei ala kuulua takaisin... Viikon ollut jo reissulla!
– Todellakin. Olisipa saanut saada uutisia, kuinka suuressa maailmassa hummataan, ja kuinka saksmanni peittoaa fransmannia.
– Niin... tänne korpeen kärventyy henkisesti, näin pitkän rospuuton vallitessa... Helvettiin pitäisi heittää tämä ainainen kiveliöelämä ja antautua toiselle alalle! Perhe-elämäkin tästä tällaisesta kärsii, kun puolet vuodet pitää olla eristettynä vaimostaan ja lapsistaan.
– Eiväthän nämä olot ihanteellisia ole... Mutta minkäs pirun edesoton sitten hoksaisi?... On tullut kaiken nuoruusikänsä reuhtoneeksi puulaakin remmeissä... Ja kun tulee kykenemättömäksi, ikäpuoleksi ja raihnaiseksi, leivotaan nuorempia tilalle ja annetaan matkapassi. Ja niin joudutaan keppikerjäläisenä kilometritehtaalle, jollei ole varattuja säästöjä mättään kolossa.
– Sepä se paneekin tässä miettimään, että minnekä joudutaan, kun on korpien kirsikentillä menettänyt terveytensä. Ei ole puulaakien taholta huonojen päivien apu- eikä eläkekassoja, vielä vähemmin omasta alotteesta perustettuja hautausapurenkaita, jotta saisi edes kunnollisen "puupalttoon", kun aika kerran jättää.
– Yhtä huolettomia ovat herrat tulevaisuudestamme kuin kuollut lehmä silmästään.
– Niin ovat... ja näyttää siltä, kuin ei meissä olisi asemamme parantajia.
Miesten keskustelu taukosi ja kumpainenkin vaipui ajatuksiinsa.
Mutta saunassa kävi puhke ja ähke.
Poutiaisen Mikko oli lämmittänyt saunan tavallista kuumemmaksi, niin että pihka rakkoili seinähirsissä.
Ukko Tussari oli ankara löylymies... tälläkin alalla tavallisesta ihmisestä poikkeava.
Vastat läiskyivät ja hivutus ja ähke kuului lauteilta.
– Kihautappa, Mikko, pari, kolme kauhallista kiukaaseen, tuntuu tekevän niin vietävän hyvää nahkalle! huusi Tussari lauteelta, jossa kyllä tuntui jo höyryä olevan tavallista runsaammin.
– Kun kerran on ryhdytty urheilemaan, niin roivippa kauha mieheen, puhkui tulipiippu Tervo, joka hänkin oli kovettu löylynottaja.
– Annetaanpa kiukaan kihistä, tuumi Poutiainen, ja valoi vettä yhtenään kiukaalle... Ottajain valta on lauteella.
– Paiskaa, perkele, vaikka koko saavi! säntäsi hartsuherra Herhilä, hypätessään lauteilta lattialle. – Mitä helvetin järkeä tuollaisella sinnittelyllä on... Toiset, jotka tahtoisivat hoitaa terveyttään säännöllisellä hikoilulla, joutuvat poistumaan saunasta... Sitä sairasta leuhkuutta pitää näyttää yksin saunassakin.
– Joka ei kestä miehen leikkiä, olkoon poissa pelistä, ilakoitsi tulipiippu ja vastoi kuin vimmattu raatoaan.
– Kunpa sinäkin kestäisit miehen leikin muualla, klinkkura, niin voisit kerskua, mutta... parkasi Herhilä, pesi itsensä ja asteli alastomana ja höyryävänä kartanon poikki kamariin.
Osa luppoilevista makasi kartanon päivillä ja odotteli herrojen tuloa saunasta, päästäkseen palvailemaan syöpäläisiä sienneitä nursujaan ja hautomaan lian ja hien peittämää pintaansa.
– No kuinkas siellä liha hautui? tiedusteli Hulkkonen Herhilältä tämän astuessa kamariin.
Herhilä istui piisin pankolle höyryävin ihoin, laski kädet polviensa varaan ja kivahti:
– Pakko siellä oli hautua, kun ukkoherra tulipiippunsa kanssa viljeli leuhkuuttaan.
– Vai jo näytti taasen mahtiaan, hymähti Hulkkonen. – Minä uskon, että sille miehelle lämmitetään sauna helvetissäkin tavallista kuumemmaksi kuin muille kuolevaisille... Sinne sen äijä-piru varmasti kärrää elävältä.
– Siltä varalta kai se treenaakin, jottei olisi tulista hätää sielläkään, todisti Lemetti-kirjuri.
– Siltä, vakuutti Herhilä.
Kokki-Anna avasi luukun hätääntyneenä ja huusi kirpeästi:
– Herra Jumala! Sauna on tulessa!
Hulkkonen ja Lemetti hätkähtivät ja kiiruhtivat kesken kahvinjuonnin kartanolle. Mutta Herhilä jäi kuivailemaan piisinpaisteessa ruumistaan.
– Niin kehuikin Poutiainen, että löylyä riittää huomenaamuun saakka.
– Niin kehui... ja siltä näyttää, että riittää, tuumivat Lemetti ja Hulkkonen juostessaan palopaikalle.
– Kovin olivatkin ukkoherra ja Tervo leuhkalla päällä, mutta taisi tulla tosi eteen ja utka lauteelta alas, mumisi Herhilä rauhallisena, pukien puhtaita yllensä.
Kylvyn räiskeen ollessa ylimmillään, huudon ja kiroilun pauhatessa, oli tuli remahtanut ikäänkuin ukkosen iskemänä kiukaan takaa ovensuunurkasta ilmiliekkiin ja levinnyt tuulen nopeudella pitkin kuivia karasammalvarauksia yli saunan. Liekit hulmusivat oven täydeltä ja nuoleskelivat pystypuista tehtyä saunan eteistä. Saunassa olevien tila oli kaamea, sillä ulospääsyreikää ei ollut muuta kuin noin neljänkymmenen sentin suuruinen akkuna-aukko, josta hinteläruumiisimmat voivat hädin tuskin ryömiä ulos.
Akkuna särettiin ja aukosta onnistui kolmen välipäällikön ja Poutiaisen ujottautua ulos.
Mutta saunassa oli vielä ukkoherra, tulipiippu Tervo, välipäälliköt Routamon Viki, Kaaperi Pikkarainen, Ulsterin Pekka, Halos-Olli ja Siitolan Ali, jokainen tavallista miestä turpeampi.
Tulen valtaa koettivat ulkonaolevat ehkäistä, lapioiden lunta ja kantaen sangoilla ja saaveilla vettä tuleen. Mutta toimenpiteet eivät tuottaneet huojennusta saunassa oleville.
Surkeat hätähuudot kuuluivat saunasta, sillä tuli ja savu saartoivat onnettomia.
Osa luppoilevistakin otti osaa sammutukseen, mutta suurin osa katseli päältä ja joukosta kuului ääniä:
– Hurraamme suutari, tuless' on Tussari!
– Siinä näytetään porvarien kätyreille, miltä tuntuu olla hädässä ja tuntea tuskia ruumissaan.
– Kunpa ne vietävän ihramahat sulaisivat silkaksi rasvaksi.
– Ei tule sääli moista verenimijää, työläisten kiroojaa... kiduttajaa.
Ja yksi ja toinen ilkamoiva sana singahti kiihkeimpien luppojätkien huulilta.
Tulisella kiireellä ryhtyivät pelastuneet kympit hakkaamaan akkuna-aukkoa avarammaksi ja toiset kaatoivat vettä aukosta saunaan.
Tulipiippu Tervo ja kymppi Ulsteri syöksyivät henkihieverinä ja pahasti palaneina ulos tulta lainehtivasta ovesta ja kaatuivat tuskissaan kartanolle.
Kun akkuna-aukko oli saatu hakatuksi kohtalaisen suureksi ja tuli siltä kohden laavenemaan, meni aukosta sisälle eräitä miehiä ottamaan selkoa saunaan jääneiden tilasta. Mutta savun ja höyryn seassa ei heitä voitu saada käsiin.
Vihdoin viimein he löysivät käsikopelolla erään onnettomista, ja kantoivat hänet ulos reiästä. Se oli ukkoherra, jossa ei ollut enää henkeä.
Saman kohtalon alaiseksi luultiin jääneen toistenkin. Mutta kohtalolla on omat varjelusenkelinsä ja he pelastuivat pienillä palohaavoilla.
Pirtintekoaikana syksyllä oli kaivettu saunan kartanonpuoleisesta nurkasta pirtin piisien muuraussavea, joten sinne oli syntynyt parin metrin laajuinen ja lähemmäs metrin syvyinen kuoppa. Halonen oli muistanut tämän ja ryhtyi repimään tovereitten avulla siltä kohden lattioita. Sinne sukeltamalla ja lattiapalkit vetämällä päälleen he pelastuivat ihmeellisesti, mitä auttoi suuressa määrässä sekin, että kuoppaan oli valunut saunomisaikoina runsaasti vettä.
Kun tuli oli saatu kokonaan sammumaan, nousivat miehet haudasta ikäänkuin viimeiselle tuomiolle ja astelivat aatamin puvussa kamariin, kasvot ja ruumiit noessa ja liassa.
Ukkoherra, Tervo ja Ulsteri kannettiin kamariin ja asetettiin kukin sänkyynsä.
Hartsuherra Herhilä, joka oli samalla työpaikan välskäri, antoi ensiavun eloonjääneille kympeille, jotka kärsivät sanomattomia tuskia palohaavoistaan...
Ukkoherran ruumis peitettiin sänkyyn siksi kunnes saatiin heinämakasiinissa tyhjennetyksi tila, jonne hänet toistaiseksi sijoitettiin.
Tapahtuma teki välipäälliköihin masentavan vaikutuksen ja he istuivat synkkämielisen vaiteliaina kamarissa, jossa vakavuutta lisäsi vielä palohaavoissa tuskailevien valitukset.
Äänettömyyden katkaisi Halos-Olli, uskonnollisia asioita harrastava kymppi:
– Tämä kauhea tapahtuma on, toverit, meille Jumalan kutsumus ja hänen vitsauksensa, jotta karttaisimme ylimielisyyttä ja vallatonta elämää... Mehän olemme Jumalan kuvia ja meissä pitäisi asua hänen henkensä, mutta ajattelemattomuudessa olemme tämän unhoittaneet... Katsokaa, toverit, tunti pari taaksepäin ei ollut murheellisesta tapahtumasta aavistustakaan. Jos joku olisi sanonut, että tänä iltana meistä on muuan kylmänä paareilla, olisimme vastanneet ylimielisesti: Pidä, veikkonen, turparustinkisi kiinni, olet liian kehno profeetaksi. Painakaa mieleenne, että me elämme sattumusten ja hetkien varassa, ja että se, mikä meistä tuntuu mahdottomalta, on Jumalan edessä mahdollinen... Siksi meidän pitäisi koettaa pyrkiä Jumalan avulla puhdistusta kohti.
– Todellakin on elämämme ollut välinpitämättömän vallatonta, jatkoi Herhilä. – Vakavammat pyrkimykset ovat jääneet kokonaan syrjään... Noilla, tuolla kankaalla vetelehtivillä on enemmän henkisiä harrastuksia kuin meillä... Sydäntäni on usein karvastellut meikäläisten ylimielinen esiintyminen. Olemme joutuneet tietämättämme sivullisten naurettaviksi... Pidämme itseämme suurinakin herroina, vaikka olemmekin vain yhtiön pienillä kuukausipalkoilla toimivia renkejä... tuosta ulkona olevasta joukosta puoli astetta korkeammalla.
– Totta on, että meissä on tuntuvasti kirkon puuta ja penikkatautia, yhtyi Hulkkonen edellisiin. – Luulemme itsestämme suurtakin, vaikka isännistömme pitää meitä orjina ja me iskemme vaikka päämme seinään, kun he määräävät.
– Koettakaa saada meidät nopeasti rantamaille lääkärin hoteille... En jaksa kauan kestää tätä hirmuista tuskaa, valitti tulipiippu Tervo.
– Paarit ovat kohta valmiit ja pian pääsette matkalle, rauhoitti kirjuri, joka oli toiminut kuumeisella kiireellä saadakseen palaneet matkaan mahdollisimman pian.
Luppoilevat, jotka olivat ottaneet osaa saunan sammutukseen ja tulen uhriksi joutuneitten pelastukseen, oli käsketty pirttiin, jossa heille tarjottiin puulaakin puolesta kahvit.
Kokki-Anna hääri apulaisineen pöydän takana karsinassaan ja tarjosi tukkilaisille, kirkas kyynel tuontuostakin silmänurkassa.
Annan aina iloiset ja hymyilevät kasvot olivat nyt vakavat, ja syvät huokaukset tahtoivat pakahduttaa hänen rintansa. Häneen koski masentavasti, ei ainoastaan rakastettunsa Ulsterin Pekan onnettomuus, vaan myös työnjohtajan ja tulipiipun surkea kohtalo.
6.
Aamuyöstä saapui inspehtori pirtille. Matkalla hän oli tavannut kirkolle menijät ja saanut kuulla surullisesta tapahtumasta.
Luppoilevat olivat yhä entisessä paikassaan pitäen kiihkeää neuvottelua.
Inspehtorin ja hänen seuralaistensa saapuessa luppoilevien kohdalle nämä virittivät yhden kiihkeimmistä lauluistaan.
Inspehtori seisahtui ja käski seuralaistensa mennä pirtille. Itse hän poikkesi miesten luokse.
– Hyvää huomenta, tukkilaiset!
– Hu... o... me... nta! kuului hiljaista, katkonaista murinaa joukon parista.
Hepe-Väänäsen ja useampien muiden käsissä olivat punakantiset, lian tahrimat työväen laulukirjat, jotka he nyt vaistomaisesti piilottivat.
Tukkilaiset olivat tulleet tuntemaan inspehtorin pelkäämättömän ankaraksi, mutta samalla oikeudentuntoa rakastavaksi herraksi, paljon ymmärtäväisemmäksi työväestön oikeuspyrkimyksille, kuin mitä toimitusjohtaja oli.
Inspehtori heitti rensselin selästään kodan seinustalle, työntyi katoksen alle rakotulen ääreen miesten keskelle istumaan ja kaivoi kasan paperossilaatikoita esille tarjoten tupakat tukkilaisille.
– Tämän itsepintaisen kevään vallitessa on tainnut miekkosten mieliala käydä nyrpeäksi? hän lausui leväten kylkilönkösillään havuilla.
– Niin helvetin nyrpeäksi, ettei ole tahtonut pitää aisoissa lihantekoja, vastasi Pulkkis-Ansu, luonteeltaan kiihkeä kuin tiikeri.
– Hyvin ymmärrän, että asemanne on vakava. Ja kun luontokin on ryhtynyt estämään kevään tuloa, on tilanne kiusallinen. Mutta toivotaan, että se siitä vielä oistuu.
– Oistuneeko... Niin sanoi Kaihuan Junttikin, kun tyttö punoi jätkälle äpärän, että: kyllä se siitä oistuu. Mutta kun tyttö työnsi toisen ja kolmannen, laukesi Kaihualta kirous: Eipä se ottakoon oistunutkaan, ivaili Moilas-Oku, mutrautellen ruomaisia huuliaan.
– Kuinka niin?
– Ne mustat kirjat, joiden alaisina meistä luppoilevista lienee suurin osa, ovat iankaikkisena painajaisena, selitti Kinnus-Masa, pölläytellen savuja ilmaan.
– Olkaa huoleti, pojat, minä järjestän asiat sellaiseen kuntoon, että katkeruutenne lauhtuu, – sitä varten olen matkani tänne tehnyt... Olkaa vielä hetken kärsivällisiä... Luontokin alkaa antaa perään. Ja taasen rupeavat helkkymään reippaat rallitukset ja nuo karskeat laulut siirtyvät toisiin aikoihin, rauhoitteli inspehtori ja kiirehti pirtille.
Aurinko kohosi Kettunulkin takaa kirkkaana valaen säteitään tuoreeseen avaruuteen. Öinen rankkasade oli pehmittänyt kankaiden ja korpien itsepintaisen kirrenkertän, joka nyt harmaana härmähuuruna kohosi ilmaan. Maaemon rinta alkoi huokua talven raskaan paanteen alla ja erämaan routaiset suonet saivat eloa ja virkeyttä. Kuukkelit hyppelivät turisten aihkien oksilla ja talitiaiset kelokaatojen kannoilla etsien toukkia puun ja parkin välistä.
Luppoilevat kyyröttivät kodassa, kuusenhakopetillä, mies miehessä kiinni, kasvot liasta ja noesta mustina kuin neekereillä. Rakohongat olivat palaneet loppuun ja tähteinä tuskeilivat savua ja sadehöyryä pihisevät hiilet.
Osapuilleen palasi rauha miestenkin keskuuteen, ja hillittynä kävi keskustelu tavalliseen tapaan:
– Ehkäpä päästään, kaverit, piankin erilleen tästä nälkärokulista, kun "Korpivaaran herrakin" alkoi tiputella vettä lauteiltaan. Niin, että tiukotetaan vielä joitakin rupeamia suolivyötä, niinkuin korkeat herrat kehottavat.
– Ehkäpä, kun se Tussarikin sai kutsun Kurtti-Antin kuuntakaisiin hommiin... Sinne lienee vienyt ne mustatkirjansakin. Lienevätkin siellä hyvään tarpeeseen, pönteripäisten alkuasukkaiden kurissa pitämiseksi.
– Turhaa on tiukotus, mahapinta tuntuu olevan selkärangassa kiinni ja vyöstä ovat loppuneet reiät.
– Oikeaan aikaan saapui tuo liuhuparta. Muuten olisi annettu hihojen heilua; pantu toimeksi oikeat korpihäät ja parannettu päivämme nyrkeillä, intoili Hepe-Väänänen voitonriemuisena.
Kodan ylitse lensi ronkkuva korppi, siivet petäjänlatvoja hipoen. Tästä teki selkäpiillään retkottava penikkajätkä, Moska-Jallu, laulun:
Korpit ne ronkkuu ilmassa,
nokkaan haisee mätä.
Mahat on rokulin piinassa,
suolilla vietävän hätä.
* * * * *Kun inspehtori saapui pirtille, hän seisahtui saunan luokse. Palopaikalta kohosi vielä kitkerää savua. Palojätteissä pilkehti sävehtivää hiillosta, jota pari miestä oli jätetty yön ajaksi sammuttamaan.
– Hm, ei ole tämän ilman kannen alla tapahtumatonta, myhähti hän kekäleitä kohenteleville. – Mutta tapahtunutta ei saa tapahtumattomaksi.
– Sanokaas muuta, vastasi miehistä toinen. – Se oli kerrassaan kaamea näky... Ei jumalan kiitos ollut sallittu kaikkien saunassa olevien joutua tuhon omiksi.
– Ei, oli liian raskas isku kolmenkin miehen tuhoutuminen, yhtyi toinen miehistä keskusteluun.
Kappaleen aikaa jutteli inspehtori miesten kanssa. Ja miehet kertoivat hänelle tapahtuman kulun seikkaperäisesti.
Inspehtori tarjosi miehille tupakat ja lähti pirtin puolelle.
Ennenkuin hän ehti oikipäin tervehtiä päällystöä ja kertoa rantamaan terveiset sekä tiedustella jo tiedossa olevista ikävistä tapahtumista, alkoi pirtistä kuulua ankaraa ääntä, kiroilua ja remmien läiskettä.
Saunapalon aikana, kun pirtti oli jäänyt tyhjäksi ja kokitkin olivat menneet palopaikalle, oli lentojätkä Ori-Manninen livahtanut Kokki-Annan karsinaan ja puhaltanut Annan rahasäiliöstä satamarkkasen ja kultasormuksen. Eräs jätkistä oli huomannut kuinka Manninen oli piukahtanut pirtinovesta ja hävinnyt nurkan taakse. Kun sormus ja raha löytyivät pirtin seinustalta lumesta, lankesi syyllisyys Mannisen niskoille, vaikka tämä kiven kovaa kielsikin tekonsa.
Kiveliössä ei tutkita eikä kuulustella, tapahtuipa sitten mitä tahansa, paitsi suoranainen murha, johon ruunun miesten on käytävä käsiksi. Siellä pannaan aikomatta toimeen oma korpilaki, jonka toimenpiteistä ei ole reikää valittaa.
Ori-Manniselle pantiin säkki päähän niinkuin teurassonnille ja ketistettiin ritsille. Nilistettiin housut nilkkoihin ja kuorittiin paita harteille. Neljän miehen pidellessä käsistä ja jaloista, alkoi kaksi miestä leipoa suolivyöllä miestä pintaan.
– Perkeleen ori! Vai sinä harjoitat pitkäkyntisyyttä meidän riikissämme!... Etkö tiedä, että omistusoikeus on pidettävä valtakunnassamme pyhänä, vaikka kärsimys lihaamme karmisikin, raivosi Hummeri-Ruuska sujuttaen taajassa tahdissa remelin kieltä Mannisen selkään.
– Tällaista se on se savotanpolska, jollet ole ennen tanssinut pillimme mukaan, säesti Riutta-Hanski, joka kilpaili Hummeri-Ruuskan kanssa lyönnissä.
– Siitä olisi poroksi muuttuneena tullut pirullinen piettiö, aitomus ja päälletulija, niin että on terveellistä ajoissa taamoa se oijukseksi, ilakoi eräs päältäkatsojista.
Mutta luja oli Ori-Mannisen sinni. Ensimmäisen parin lyöntiaika, viisi minuuttia päättyi eikä mies ääntä päästänyt.
Viiden minuutin väliajan perästä antoi kelloon katsoja määräyksen toisen parin alkavalle polskalle.
– On se ennen pehminnyt visaisinkin pinta korpilain momenteilla. Ja sitten on piru, jollei nytkin pehmene, sylkäisi Porin-Jaska kämmeniinsä ja alkoi sujutella rikollista runkoon.
– Jollei rosvo ole pirun peittoama, niin tunnustukseen täytyy sen lihan antautua, jyrisi Rohu-Karppinen.
– Sinnikko on piru... Ei edes ääntä päästä.
– Sinnikko ja kirjansa lukenut, ihmettelivät jätkät.
– Luulen, että se otus on syönyt kärmeskeittoa ja palvannut pintansa itsekuolleen mustalaisen rasvalla, koska ei tunnusta vaikka nahkan nylkisimme sen päältä. Niin että taitaa olla parasta kun hellitämme. On saanut tarpeekseen ruumiin kipuja, esitti Koljos-Aapeli yläritsiltä.
– Samaa mieltä olen minäkin, että hellitetään, voi vietävä vielä kuolla kutjahtaa kynsiimme. Silloin saamma käydä lukemassa tiilenpäitä, roiston takia, yhtyi Kuomas-Jukka edellisiin.
– Jo riittää kerraksi! kuului ääni joukosta. Lyönti lakkautettiin ja otettiin säkki miehen päästä pois.
Ori-Manninen kohosi ritsiltä, istui sananpuhumattomana ja muljotti lattiaan niinkuin vihainen härkä ja puri hammasta.
– Ei uskoisi, että ihmisellä on hyeenan sisu, virkkoi eräs.
– Ei, todistivat toiset.
– Siinä miehessä asustaa se oikea suomalainen sisu, joka lienee tarpeeseen niin oikeassa kuin väärässäkin, jorahti Kurki-Kallas joukon takaa.
Ori-Manninen veti housut jalkoihinsa, soljutteli paidan yllensä ja lähti astelemaan päätään punoen ja hampaitaan karskautellen kartanolle, jossa kahinasi kourallisen lunta suuhunsa.
Jätkät päättivät passittaa Mannisen työpaikalta pois ja antoivat hänelle määräyksen hävitä punaisessa minuutissa.
Manninen noudattikin kehotusta ja poistui. Mutta kankaanlaidassa hän kääntyi pirtille päin ja nyrkit ilmassa karjaisi niinkuin lapaan ammuttu karhu:
– Perkeleen orjat, painakaa mieleenne, että sukuunne kostan kerran nahkani pehmityksen!
Herrojen kamarissa oli käyty keskustelua siitä välikohtauksesta, joka edellisenä iltana oli syntynyt ukkoherra-vainajan ja kymppi Pääkkösen välillä. Inspehtori sai oikean käsityksen kohtauksen kulusta ja virkkoi:
– Niin etevä ja puulaakin puolta pitävä kuin vainaja olikin, oli hänellä se piintynyt vika, ettei osannut suhtautua alaisiinsa päälliköihin eikä työväestöön tyyneydellä ja kunnioituksella... Hän oli itsepäinen ja pysyi periaatteissaan kuolemaansa saakka... Kunnioitus hänelle, virheistään huolimatta!
Inspehtori oli käynyt läpi tärkeimmät työpaikkaa koskevat asiat ja määrännyt Pääkkösen työnjohtajaksi. Tätä päätöstä työväestö tervehti tyydytyksellä.
Yöllisen rasittavan matkan jälkeen paiskautui inspehtori pitkälleen kirjurin sänkyyn ja kuorsasi hetken kuluttua.
Järjestysmies Kontta oli avannut postilaukkunsa ja jakanut kympeille tulleet kirjeet ja sanomalehdet.
Kympit makasivat sängyissään tutkistellen suuren maailman tapahtumia.
Pikkarais-Kaapo, joka oli vanhan kansan miehiä, ei ottanut vahingossakaan kirjaa eikä sanomalehtiä käteensä, vaan kuunteli kun toiset lukivat.
– Mitäpä sinne maalikyliin ja suureen maailmaan nykyään kuuluu? hän tiedusteli kymppi Siitolalta, joka silmäili monisivuista Helsingin lehteä.
– Paljon näkyy ja kuuluu... Saksmannit ovat upottaneet engelsmannilta suuren laivan... ja näkyy täällä olevan yhtä ja toista.
– Vai semmoisia kuuluu... Siinä on rasiakalaa Euroopalle, siinä saksmannissa... Järki ja tarmo siellä pelaavat ja konstit monenlaiset... Olen kuullut kerrottavan, että saksalainen ajattelee kolmilla aivoilla yhtäaikaa, ja että ne ovat niin rauhan kuin sodankin aikana yhtä poikaa kuin muurahaiset, työläisestä korkeimpaan porvariin saakka...
– On se Villen valtakunta pantsaroitu maa... Ne Ruppin asetehtaatkin kuuluvat rakennetun järven alle, ettei vihollisen ilmapanoksetkaan voi niitä turmella... Siellä ei napeilla pelata; siellä puhutaan pitkäisen kielillä, yhtyi hartsuherra Herhilä pakinaan.
– On se. Ja se kaskiniekka panee ryssien parrat tärisemään, todisti Siitola.
Kymppi Halonen, joka oli päälliköistä aikaansa seuraavin mies, oli tilannut oululaisen proletaarilehden, "Kansan Tahdon", liikanimeltä "kuularuiskun" ja tutkisteli sen palstoja.
– Kovimpa paksua rätisyttää taas kuularuisku... niin paksua, että karvat kohoaa pystyyn... Milloinkahan moiselle painovapaudelle pistetään kuonokoppa turpaan?
– Vai paksua ampuu... Kuinkas monen porvarin kuvatauluun sen nyt pommittaa? tiedusteli kirjuri, joka luki inspehtorin tuomaa rahapinkkaa ja järjesteli kassaa.
– Niin moneen, etten viitsi moista roskaa toistamiseen lukea... Tuos' on "ruisku", tarkastele itse.
– En viitsi mokomaa ryssän hajua paljain käsin pidellä. Kirjuri otti kintaat orrelta.
– No nyt, annapas tänne se aviisi... Onpa tosiaankin räikeää... Että ilkeävätkin painaa tuollaista roskaa... Ei ole ihme, että Peräpohjolan työväestö pysyy pimeänä oikeasta demokratiasta, kun äänen kannattajat lietsovat pimeyttä pimeyden sekaan. Jos saan luvan, niin kannan koko roskakasan puikolla piisiin.
– Kyllä minun puolestani... Ei kannata muinaismuistona tallettaa.
Ja kirjuri kantoi "Kansan Tahdon" piisissä räiskyvään tuleen.
Järjestysmies Kontta oli mennyt pirtin puolelle jakamaan jätkille saapuneita kirjeitä.
Toiset jätkistä, joilla oli vaimo tai vaimon alku, odottivat mielenkiinnolla rantamaan kuulumisia. – Ja toiset, jotka olivat sanomalehti-ilmoitusten välityksellä joutuneet kirjeenvaihtoon tyttöjen kanssa, odottivat kirjeisiinsä vastauksia.
Kirjeitä saaneet siirtyivät niitä hiljaisuudessa tavailemaan. Mutta toiset, jotka jäivät ilman, raapivat korvallisiaan ja laskettelivat yhtä ja toista mieltään lauhduttaakseen.
– Kyllä minä arvasin, kun viimeisen kerran hyvästelin sen Kälkäjän Miinan, ettei se piittaa kuin kerraksi jätkästä. Kirnusintumaalaisten perään ovat Käsmän perän naiset.
– Nenästä taittiin vetää minuakin. Kaksi kirjettä olen täältä tynännyt, mutta en ole saanut kumpaiseenkaan vastausta. Mutta pannaanpas korvan taakse, ehkä tulee meidänkin vuoromme juksata.
– Kyllä ne "makkarasakset" preivaavat, kun ne osaa oikein syöttää... Tulee kirjeitä enempi kuin haluaisikaan.
– Etpäs sinä saanut nytkään.
– En, kun en ole antanut tietoa itsestäni... Jos tietäisivät, niin pommittaisivat joka viikko parilla, kolmella preivillä.
– Turhaa kehumista... Sinäkö tässä nyt olisit vetoisampaa lihaa ja verta kuin me toiset.
– Kukin on kohdaltaan, mutta toinen on aina toista parempi, niinpä näissä naisasioissakin.
– Kukapa sinuakin ihailisi, rokonarpista, silmäpuolta pirua.
– Se on turhaa komeutta, että jätkällä on kaksi silmää... tykkiasioissa ei tule näkö kysymykseen. Sen ratkaisee tekevä ruumis ja hurskas vienti. Naismaailman lumoavat vain miehiset miehet eivätkä tyhjät housut, vai mitä Kokki-Hiltu arvelee?
– Kullakin on oma makunsa... En ole tullut vielä niitä asioita kokeneeksi.
– Niin ja oma halunsa.
7.
Kirkas, kajakka aamu.
Ahvatuuli puhalteli tunturista. Kevääntuntu lemahteli luonnossa.
Pirttiin juoksi muuan penikkajätkä ja ilmoitti, että kankaalta rantamaalta päin kuuluu kuin urkujen soittoa ja ääni raikui valtavana tuntureissa.
Pojan ilmoituksesta alkoivat jätkät juovoa perätysten kartanolle ja heristivät korviansa.
Tuulen henkäilyn mukaan hillittyi soitto toisin vuoroin kaukaa kuuluvaksi ja sitten taas läheltä raikuvaksi.
– Se on varmaankin Mursun Anski, joka tulee rantamailta kolmirivisensä kanssa, arveli eräs jätkistä.
– Kukapa muu... Tänne oli aikonut nuoren feotorovnansa kanssa, kun uitto alkaa, jatkoi toinen.
– On ollutkin tämä elämä kuin horroksissa oloa. Ei ole ollut edes haitaria, jotta olisi saanut lievittää kapinoivaa henkeä. Mutta nyt se, kaverit, humu alkaa ja saadaan panna jaloilla koreasti, iloitsi Moska-poika ja alkoi rallitella ja tanssia kartanolla.
– Todellakin, säesti toinen. – Vilkutellaan suru sielusta hiivattiin.
Ja Mursun Anski tulija olikin, kuuluisa Peräpohjolan pelimanni, jolla oli "suruton sielu ja aina laulava nielu", niinkuin joku hänen tovereistaan oli kerran sattuvasti sanonut. Hän oli kuuluisan Iso-Mursun poika Käsmän Niskalasta ja perinyt isänsä kuoltua sadantuhannen perinnön, mutta hurvitellut sen muutamassa vuodessa ja joutunut palkimaan kiveliötä pelkkänä jätkänä. Anskin rinnalla asteli hänen vasta vihitty vaimonsa, nuori kahdeksantoistavuotias Harjun Alfhilda, suuri hoviräätti selässä ja kahdensadan kupin vetoinen vaskinen kahvipannu kädessä. Anskilla oli niinikään selässä suuri poronnahkainen laukku, täynnä kaikenlaista tavaraa: paperosseja, sikareita ja pikanellejä, nisujauhoja, kahvia ja sokeria sekä muuta mitä Alfhilda uitossa jätkiä varten aluksi tarvitsi. Anskin mukana oli pari miestä, heilläkin pariskunnan tavaraa kantamukset selässä.
Anski asteli kartanolle reippaana, hattu takaraivolla, suu tavanmukaisessa naurussa ja haitari rinnoilla, tukevalla remmillä yli olan tuettuna. Anskin sormet virisivät näppäimillä kuin sähkön voimasta. Palkeet puhkuivat kuin matkaan lähtevän veturin savupiippu, ja "Kulkurin valssin" säveleet lainehtivat aaltoina pitkin ympäristöä.
– Tuota pahanhengen parkufoonia täältä vielä puuttui. Tarpeeksi ovat vihollisen vehkeet lihan solmuja velloneet, ärähti eräs ikäpuoli, uskon asioita hautova jätkä ja lähti kävelemään syrjään.
– Kun ei kestä, äijä, korvasi korvamakeaa, niin on parasta, että painut korpeen rukoilemaan, huomautti eräs keinutellen valssin tahdissa vartaloansa. – On täällä saatu jo tarpeeksi pitkin nokkavartta kiikaroida.
– Hei kiveliön herrat!... Terveiset maalikylistä! huudahti Anski suu leveässä naurussa. – Kun kuulin, että vietätte täällä naljua elämää, läksin ajamaan teistä pahanhengen lipettiin.
– Terve, terve Anski! huusivat tukkilaiset kuorossa.
Anski laski kantamuksen selästään palvelle ja haitarin kannolle ja kävi tervehtimään jätkiä kädestä pitäen.
– Naamataulunne ilmaisee, että olette eläneet pelkällä ilmalla ja raihnautuneet kuin räkkä-porot. Ihonpintakin on valju kuin haapainen aidas.
– Todellakin nälästä näivettyneitä niinkuin kurmuporot... Ei ole ollut edes sielunruokaa, jotta olisi voinut helpottaa onttojen luiden parkumista, selitti Kärki-Aapeli käheällä äänellä.
– Sellaista se on kiveliön kiertäjän elämä... Päivän elää ja toisen kuolee, vahvisti Anski... Kyllä tiedän kymmenvuotisesta kokemuksestani, sen jälkeen kuin olin pujottanut perintöni kurkusta alas ja liittynyt seurakuntanne jäseneksi. Mutta nyt olen päättänyt hinkata kokoon vanhanpäivän varat tämän leipäpuuni avulla... Minä nähkääs olen ottanut tään ventovieraan naisen ostoruokiini ja ajatellut ryhtyä elämään hänen kanssansa aviomiehen uskollista elämää. Tämä kun osotti minua kohtaan sitä oikeata naisen uskollisuutta, niin korjasin hänet siipieni suojaan... Mutta tietäkääkin, miehet, ettette silmäile häntä millään hekumamielellä, sillä se on vietävän inkku ja ykskantainen, vaikka ymmärtääkin leikin... Hänen nimensä on Alfhilda, ettäs tiedätte. Rouvitella häntä ei tarvitse, eikä hän siitä "kommervenkista" tykkääkään.
Anskin kieli liversi, kuin olisi se ollut irti molemmista päistä. Hän tarttui Alfhildaa kaulasta ja paiskasi hänelle suudelman.
– Siinä sinä rupeat nuoleskelemaan senkin tuulihattu, joukon edessä... mokoma! karahti Alfhilda ja räppäsi miestään korvalle.
– Kas kaverit! Noin se nisuhiiri minua hyväilee, ja se on kaikki kiinteää rakkautta... Noin se läimäytteli silloinkin, kun häntä friijailin... Hän hyväili ja hyväilin minäkin. Mutta kun aloin kopeloida hänen palttinan pehmoisia rintansa polstereita, niin auta armias minkä ätäkän otti.
– Mitähän tuossa rupeat holvaamaan tuulta ja taivasta hävytön! On paljon hauskempi, kun annat haitarisi rallittaa.
– No, no kultaseni, äläpäs leikistä nyrpisty... Mutta ennenkuin pannaan tanssin hulinaksi, on meidän tehtävä nuotio ja pantava pannut tulelle, jotta miekkoset saavat tuliaiskahvit... Eiköski niin, lipareeni?
– Se on selvä se.
Jätkät haarautuivat kukin suunnalleen ja toivat kantamukset tervaksia. Pian roihusi nuotio kankaalla ja Alfhildan mahtavat kahvikaisat kököttivät riukujen nenässä tulen kielekkeellä.
Alfhilda hyöri ja hääri pannujensa ääressä asetellen kahvikuppeja pälveelle levitetylle telttavaatteelle.
Mutta Anski istui tasapäisellä kannolla ja laulatti haitaria taajassa tahdissa. Ja taitava hän olikin harppunsa takana. Sormet hyppelivät vuoroin duurissa, vuoroin mollissa. Ja toisin vuoroin hän sormeili basson näppäimistöllä laulun pääsäveltä.
Jätkien sielut sulivat, heihin tuli henkeä ja elämää. Pari toisensa perästä pani "ronttoset" liikkeelle. Luppoilevien housuntakalistot lötkähtelivät tanssin tahdissa, puserojen liepeet hulmahtelivat ja pitkät otsajouhet lepattivat silmillä. Kangas tutisi ja pälveltä kohosi multa ja pöly.
Anski soitti tavallista pitemmän pirunpolskan ja jätkät heiluivat hikihatussa kuin konsanaan urakkatyössä.
Alfhilda oli kokannut oikein pystypäisen kahvin ja laskea surotti sitä parastaikaa kuppeihin.
– Tulkaapas nyt, tukkilaiset, maistelemaan rantamaan tuliaisia! huudahti hän, seisoen pönäkkänä kädet lanteilla... Ja tuossa kontin vieressä on laatikoita, niin että pistäkääpä tupakatkin palamaan.
– Sus siunatkoon tätä ylenpalttista rahteerinkia, hykersi Monos-Elku kämmeniään ja sytytti paperossin.
– Niin ja tuossa laukun kielellä on pikanellejä. Ken haluaa, saa haukata solmun poskeensa, toimitti Anski lipevänä... Nämä kestit ovat Mursun Anskin ja Harjun Alfhildan häitä, joita ei vietetty maalikylien ja maalaisten riikissä, vaan säästettiin tänne erämaan ritarien honkaholviin.
– Onneksi olkoon! toivotti Rannan Pekka hörppiessään pikimustaa kahvia pitkästä aikaa.
– Onneksi!
– Ratuleerar!
– Rauhaksi ja rakkaudeksi!
– Ja siunaukseksi, jotta lemmestänne seurakunta lisääntyisi ja vahvistuisi, veisteli muuan. Ja kuin yhdestä sopimuksesta kohottivat miehet Anskin ja Alfhildan ilmaan ja yhdestä suusta kajahti valtava huuto:
– Eläköön Peräpohjolan suruton sielu ja hänen aviosiippansa!... Eläköön!... Eläköön!
Moska-poika, jolla tilannetta myöten oli aina kehrättyä aivoissaan, kohosi hatuttomin päin kannolle ja alkoi lurittaa heleällä äänellä:
Muistanpa ajan, jolloin vielä,
pentuna piehtaroitsin.
Silloin sieluni sisimmällä
himppuja viereeni loitsin.
Muistanpa hetken, jolloin poika
heilansa armaan löysi.
Niin oli kiinteä lemmenliitto,
kuin tukkilautan köysi.– Minä olin silloin ton korkuinen... pojan pakura, kun treffasin ensikerran minun rak... no jaa... olkoonpahan vielä tämän kerran rakastetun puitteissa... niin sen rakkaan Ida-Maria-Saara-Elvirani... Tämä nimi on sekarotuinen kuin mäyräkoiran ja lappalaispystykorvan pentu... Lipareeni oli silloin tään mittainen... ruunisilmäinen, tummatukkainen ja... ja... helläsydäminen hilisu... Voi taivas, kuinka kuumaverisesti hänestä pidin!... En sillä, etten toisinaan kynsin hampainkin...
Minä sanon, kaverit, että se on toi akanotto nykyaikana jumalattoman kamalaa... Sieltä saa tuolta maailman kelkasta yhtä ja toista ruhaa ja rampaa, sellaisiakin, jotka eivät päätään kampaa... Niin, että se on yhtä valskia, kuin konin vaihto mustalaisten kanssa. Siellä juksataan ja siellä annetaan päin höskiä. Niin yritettiin vetää minuakin. Mutta minä, joka olen lukenut elämän rakkauden suuren oppaan, ja tuteerannut naisimmeisten metkut ja mutkat, pelastuin kuin poika kahleettomasta vankeudesta... Sinä, Anski, lienet saanut lihaosasi, joka lienee ollut mamman piika ja ainoastaan sinua rempseesti rakastavainen, niin että ilolla yhdyn tovereitteni eläköönhuutoon: Eläköön, eläköön!
Moska-poika laskeutui kannolta ja rojahti pitkäkseen pälveelle.
Alfhilda kantoi kahvin Moskalle kädestä pitäen, oikein juuston keralla.
– On sen tuon Moskajärven kallossa muutakin kuin täitä, ihmetteli Kalsu-poika. – Minä en jumaliste varvastelisi kiveliön kentturoilla, jos olisin tuollainen sanamestari, vaan reissailisin markkinoilta markkinoille ja keplottelisin suunsoitolla pennit taskuuni ja elelisin salonkielämää.
– Enkä minä, vahvisti Riutta-Elku, – vaan panisin pillit pussiin ja lähtisin jo tänäpäivänä lapuveehen rahakkaimmille ja höystökkäimmille laitumille.
– Kyllä suuressa maailmassa on tarpeeksi konstimaakareita, parasta pysyä seurakuntansa parissa ja jakaa surut ja ilot omiensa kanssa, vastasi Moska, Alfhildan antama Suomi-sikari suupielessä.
– Oikein, Moskajärvi! huudahti Anski ja kohotti haitarin polvelleen. – Minä soitan surun ja murheen kryynit kiveliön herrojen rinnasta ja sinä laulat ja laverrat puhdeiltojen ja aamujen ratoksi... Me Peräpohjolan helmassa syntyneet ja kasvaneet emme voi jättää rakasta kiveliötä, vaikka se tuottaakin toisinaan kärsimyksiä... Ja jos me sen virheen tekisimme, kostaisi se armottomasti... Ei, sitä rikosta emme tee!
Ja Anskin haitari alkoi laulaa tavallista rajummin, sillä hänen hilpeä henkensä sai innostavan latauksen Moska-pojan sanoista.
Jätkät hölköttelivät paritusten. Housujen takapuolet lerppasivat ja kirsinen tanner tutisi.
Silloin tällöin kiisi Alfhildakin, milloin minkin jätkän riepottamana. Parastaikaa hän oli menossa Myntti-Jukan pangassa, joka kiidätti häntä kuin noidan puuska. Alfhildan hameet hulmahtelivat ja paksu palmikko laklatteli harteilla. Hänen poskensa hohtivat nuoruuden punasta ja silmät säteilivät onnea ja tyytyväisyyttä. Onnellisin silmäyksin pälyi Anskikin Alfhildan nuorekasta lentoa ja haitari lauloi kuin loihdittu. Tekeviä olivat jaloistaan kumpainenkin, niin Myntti-Jukka kuin Alfhildakin.
Resu-Valtanen, Romu-Kemppainen ja Rekonen, jotka olivat edellisenä iltana kävelleet parin kilometrin päässä olevalle tunturilammelle ongelle, palasivat sieltä, kullakin pieni kalanippu kädessä.
Heidän poissa ollessaan oli pirtillä tapahtunut suuria muutoksia. Oli käynyt vieraana kaamea kuolema ja kuolemaa kärkkyvät onnettomuudet. Pääkkönen oli työnjohtajan paikalla; se oli lohdullinen asia. Ja paikalle oli saapunut Mursun Anski, Rekosen paras ja luotetuin toveri, tuoden mukanaan mieliä lauhduttavaa vaihtelua.
Kun Anski huomasi Rekosen, lakkasi hän soittamasta, kohosi kannolta ja meni tervehtimään toveriansa.
– Terve, Jukka, pitkästä aikaa!
– Terve, terve!
– Näytät, mies kovin murtuneelta... Siirrytäänpä tänne Alfhildan puoleen saamaan maalikylän tuliaisia.
– Maa painaa parrelleen, vastasi Rekonen. Tässä nykyisessä yhteiskunnassa ei jaksa itse isä pirukaan, saatikka sitten rehellinen jätkä.
– Kas tässä on minun sydämeni vierimmäinen... tuntenette toisenne.
– Kyllä tunnetaan... Terve, terve!... Mitäpä sinne maalikyliin kuuluu?
– Mitäpä sinne, päivän elävät kerrallaan... Toisia syntyy ja toisia kuolee... Toiset menevät naimisiin ja toiset eroilevat... Täällä olisi pöönävelliä... Terveisiä käskettiin kertoa... Niin ja onhan minulla sinulle hiukan tuliaisiakin.
Alfhilda kaivoi kontistaan pienen käärön ja kirjeen antaen ne Rekoselle.
– Arvannet keneltä ne ovat, kuiskasi Anski Rekosen korvaan... Panepa tuliaissikariksi.
– Kiitos!... Taitaapa savut maistua hyvältä pitkästä aikaa.
Rekonen sytytti sikarin, pisti kirjeen povelle ja käärön housuvyön alle. Hänen eleissään kävi oudon outo väre ja silmään kohosi kiho. Mutta hän hillitsi itsensä.
– Noin niitä saa tuliaisia, kun on oma kulta, naurahti Norppas-Reeti peilatessaan nokista naamaansa pellinpalaseen... Taisit saada parasta, mitä on maailmassa... Se lemmen kipinä panee poroksi muuttumaisillaan olevan jätkänkin suunniltaan pois...
– Se taitaa olla värkkiä se rakkaus.
– Värkkiäpä hyvinkin, oikein vietävän värkkiä onkin, kuului ääni joukosta. – Minä kun kerran repsahdin muutamaan naisihmiseen... mikähän lie ollut hetale, sain viikkokausia kestävän vatsataudin. Ja hyvä oli, että edes sillä pääsin.
– Menisihän se rakkaus muuten mukiin, jos se pysyisi henkisen lemmen liepeissä, mutta kun sen vehkeet tahtovat miltei aina tähdätä sinne Firataapelin laaksoon, niin menee koko pyhä tarkoitus plöröksi, jatkoi kolmas.
– Niinkuin lienee mennyt Rekosenkin rakkaus, värnähti muuan.
Rekonen ja Anski juttelivat puoliääneen keskenään, kohosivat ylös ja lähtivät astelemaan vaaraan, erilleen muista, jätkien jäädessä jatkamaan keskusteluansa.
Anski istui päivän rinnassa olevalle vaaran kivelle, pani tupakaksi ja tarjosi Rekosellekin. Rekonen istahti Anskin vierelle ja puheli:
– Sinä, veli, saavutit toivomasi päämäärän ja sait vierellesi naisen, johon voit luottaa... Oikealla ajalla oikaisit kulkusi oikeaan suuntaan... Kauan aikaa hapuilit sinne, tänne, ennenkuin osuit oikeaan... Pidä onnesta kiinni vain... Itsellänikin on pyhä pyrkimys päästä erilleen tästä ainaisesta kirouksen pannasta ja aloittaa uutta uraa. Mutta pyrkimyksilläni on omat esteensä... esteet, joita ei ole helppo voittaa. Aikoja sitten olisin jättänyt tämän kurjan kiertokulun ja antautunut toiselle alalle, mutta en voi, en saa, sillä minä olen kirottu... ja sen tähden olen masentunut.
– Miksi et voi?... Mikä estää aikeitasi?... Olethan rehellinen ja puhdasmaineinen kansalainen.
– Niin.
Syntyi hetken äänettömyys.
– Olen... ja en ole...
Raskas ahtauden tunne painoi Rekosen rintaa ja eletyn elämän hurjuus astui esille tajunnan ilveilevälle näyttämölle. Hänen kalvenneille kasvoilleen vierähti kyynel toisensa perästä ja hän valitti kuin lapsi, jonka mieltä on säälimättömästi loukattu.
– En käsitä sinua, veljeni... En voi sinua lohduttaa, kun en tiedä surusi syytä... Mikä raskas paino lepää päälläsi?
– Pai... no niin... kuin tuo tun... tu... ri tuol... la, nikotti Rekonen. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin mielenliikutus puhkesi hänessä esiin toisen läsnäollessa. Tosin hän oli yksinäisyydessä vuodattanut montakin kyyneltä, sillä hän oli sielultaan herkkä, vaikka näyttikin pinnalta katsoen vallattoman remuavalta.
Anskinkin mieli liikahteli. Olihan hänenkin sielussaan raivonneet monenkaltaiset myrskyt hänen hurjistelevan elämänsä aikana. Kumpainenkaan ei pitkään aikaan virkkanut halaistua sanaa.
Toverusten mielessä myllersivät menneet muistot. Heidän mieltänsä painoi murhe – Anskinkin, joka oli kuluneen vuoden aikana vapautunut vaikeammasta kohtalonkirrestä. He antoivat kärsimyksen jauhinkivien tehdä mielityötään ja jauhattaa paheiden pellon kasvattamia tekojen jyviä muistojen ruumenhuoneessa.
Jonkun ajan kuluttua katkaisi Anski äänettömyyden ja kysyi:
– Etkö voi kertoa minulle?
– En... Sitä et saa tietää ainakaan tällä kertaa, niin hyvä ystävä kuin oletkin... Sukuni kirous lepää päälläni ja tekojeni haavoissa on kuume... Viimeksi kuluneina vuosina on omantuntoni soima käynyt tavallista ankarammaksi ja sen takia olen käynyt välinpitämättömäksi itseäni ja elämääni kohtaan.
– Mutta sinähän olet miehuuden parhaassa iässä, terve, roteva ja voimakas, niin että voit nousta ja karistaa epätoivon suomukset yltäsi.
– Sitähän tosin olen hurjastelusta huolimatta... Jos olen saanutkin soimaa ja mielikarvautta osakseni naisasiain takia, olen itse mielestäni esiintynyt niissä sittenkin viettejäni hilliten... Ja Liinun... jonka nyt olen saattanut huudettuun tilaan, korjaan kyllä.
Anski sytytti sammuneen sikarinsa ja virkkoi:
– Siitä olen minäkin onnellinen, etten ole tärvellyt sukupuoliterveyttäni... Ja jollei meillä ole takanamme muita rikoksia, kuin nuoruuden hurjuudessa harjoittamamme huoruus, jota luonnonlain mukaan ei voitane pitää kovin suurena syntinä, ei viimeisen tuomion pasuna ole meitä pelottava.
– Ei... Mutta jospa olisi muutakin...
– Olet kiusallisen salaperäinen... et ole aikaisemmin tällainen ollut.
– Tekoni ja eletty elämäni siihen pakottavat... Mutta kerron sinulle palan sukuni surullista tarinaa, jos lupaat olla vaiti... Lupaatko?
– Tiedäthän että olen ollut aina lupausteni mittainen.
Rekonen vetäisi muutamia savuja ja alkoi jutella matalalla hiukan sortuneella äänellä:
– Elämäni tarinaa eivät tunne muut kuin omaiseni ja Liinu... Isäni on varakas maanviljelijä Etelä-Pohjanmaalla. Mikäli tiedän, pitäisi hänen vielä olla elossa. Ainoana poikana minua odotti isännyys kotitalossa, mutta hurja luontoni vei minut tappeluihin ja rälläyksiin. Tämä aiheutti myös poislähtöni kotoa. Tein rikoksen, joka yhdellä kertaa katkaisi suhteet isän ja minun välillä. Ja täällä nyt olen.
Anski oli kuunnellut Rekosen kertomusta vakavana. Pitkään aikaan hän ei puhunut sanaakaan, poltteli vain harvakseen, sylkäisten silloin tällöin pitkän mietesyljen. Lopuksi hän lausahti:
– Muistojen kertominen repii rikki umpeenpainuneet haavat... Kyllä minä sen tiedän, vaikken olekaan juuri samanlaista kokenut... Vai olet sinä talon poika.
– Niin olen... mutta jättäkäämme se... Puhuttelitko Liinun äitiä?
– Puhuttelin. Käväisi pari päivää ennen lähtöämme luonamme... Oli kovin murheellinen sinun ja Liinun asiasta, kun isäntä ei tahdo ymmärtää suhteitanne. Ankara oli tytölle ollut ja ajanut tämän Kuppuraisen Taavan mökkiin. Mutta tytön sanoi luottavan vahvasti sinuun.
– Sen tiedän.
Rekonen otti kirjeen poveltaan ja ryhtyi sitä lukemaan.
Anski ei tahtonut häntä häiritä, vaan kohosi makuulta ja lähti pirtille.
Rekonen avasi kuoren, jonka sisältä ilmestyi taitettu viisikymmenmarkkanen ja pienelle arkille kirjoitettu kirje:
Kuppuraisessa 5 p:nä toukok. 19..
Rakas Jukkani!
Tekisi mieleni puhua sinulle paljon, mutta vähemmästäkin
saat käsityksen. Sitäpaitsi en tahdo raskauttaa jo muutenkin
alakuloista mieltäsi. Mainitsen vain että opettajatoimi on
minulta mennyttä ja tulevaisuuteni jätän sinun varaasi. Ole,
rakkaani, levollinen, kaikki kääntyy kerran hyväksemme. Elämää
kokeneena sinä tiedät, että yhtä ja toista voi tässä maailmassa
sattua. Elä pelästy... Se mistä talvella keskustelimme, elää
nyt rintani alla. En jaksa enää tehdä kovempaa työtä. Lapsi
on kovin rauhaton ja vajaan kuukauden perästä odotan sen
maailmaantuloa. Jumala siunatkoon pienokaistamme! Siitä olen
hiukan levoton, miten sitten suoriudumme. Mutta Jumalan avulla
käynee kaikki hyvin... Isä on ajanut minut kotoa pois. Hän on
ollut minulle hirveän ankara, huolimatta äidin rukouksista
ja pyynnöistä. Ja sinua hän vihaa kauheasti. Äiti sai minut
sijoitetuksi Kuppuraisen Taavan mökkiin. Täällä nyt olen ja
Taava hoitaa minua. Äiti käy täällä usein ja tuo ruokaa ja
rahaa. Eilenkin toi satamarkkasen, josta lähetän sinulle
toisen puolen. Se lienee kipeään tarpeeseen. Samalla lähetän
parin alusvaatteita. Kirjeesi, jonka olit kirjoittanut ennen
tukkijoelle lähtöäsi joutui onnettomuudeksi isän käsiin. Sen
luettuaan hän ihan raivostui ja potkaisi minua. Kukaties olisi
kohlinut pahemminkin, mutta Lauri ja äiti ehtivät tulla väliin.
Tämän jälkeen hän ajoi minut pois. Ja olenkin iloinen, että
pääsin hänen katseiltaan rauhaan. Ole, rakkaani, rauhallinen ja
luota Jumalaan. Onnemme voi sarastaa vielä onnettomuuksien ja
kärsimysten jälkeen... Minulla on täällä kovin hyvä olla.
Niinkuin tiedät on Taavan mökki Kotavaaran korkealla kyppyrällä,
Mikonjoen ja Outijärven kannaksella ja näköala on kaunis... Mökin
peräikkunasta näen silmänkantamattomiin metsäisiä harjuja, laajan
pälveilevän niittyaukean ja lumen ja kesämaan vaiheilla olevia
tuntureita... Ja ulkoa portailta, jonne varsinkin sunnuntaisin
menen seisoskelemaan, näen kirkon ja tapulin, ja kuulen
kirkonkellojen äänen. Kevät tekee tuloaan. Jäät ovat riutuneet ja
rospuuton takia on ihmisten kulku katkennut. Pian kait aukeavat
kiveliöpurotkin ja pääsette töihin, jolloin raskaat ajatuksesi
haihtuvat ja mielesi keventyy ainaisesta painajaisesta... Ole
rauhallinen! Elä lankea epätoivoon!... Jumala auttaa meitä.
Sinun uskollinen Liinusi.
Ilmoitan sitten lähemmin tilastani. Kirjoita pian, mutta pane
osoite Taavan nimelle. Isäni kulkee postipysäkillä ja pimittää
kaikki minulle tulevat kirjeet. Voi hyvin! Pian taas kirjoitan.
Sinun omasi.Rekonen jäi istumaan kirje kädessä ja vaipui mietteisiinsä.
– Kuinka rauhallinen ja tyyni ihminen, vaikka kärsiikin kirousta, soimaa ja häpeää... Olemme kumpikin kohtalon yllättämiä. Olen onnellinen, saadessani rinnalleni naisen, jolla on sydäntä... Hän ei tunne kärsimyksenkään hetkillä uskonsa herpaantuvan.
Rekonen työnsi kirjeen povelleen ja rutisti viisikymppisen housujentaskuun, ja lähti astelemaan pirtille, mieli pitkästä aikaa keveämpänä.
8.
Herrojen kamarissa oli inspehtori antanut tavanmukaiset määräykset uittotöiden alkuunpanosta ja tavasta, jolla ne oli suoritettava, sekä ilmoittanut, että yhtyneet puulaakit olivat sopineet tuntipalkkojen suuruudesta: viisikymmentä penniä päivä- ja kuusikymmentä penniä ylimääräisiltä tunneilta. Ja että töihinpääsy on vapaata kaikille, sillä "mustat kirjat" oli lakkautettu. Edellämainituista uutisista antoi järjestysmies Kontta tiedon ja ilmoitti samalla, että huomisaamuna oli kaikkien saavuttava pirtin edustalle luetteloimista varten.
Kontan uutinen toi virkeyttä luppoilevien pariin.
– Noin se ratkeilee liitoksistaan kapitalistien itsepintainen yhtymä, rehenteli Hepe-Väänänen, paiskatessaan jaloistaan nuotioon kengänterät, joilla oli kevätkorvan lupossa hilkutellut. – Tämä poika astelee huomenna reisiin asti retvakoissa saappaissa ja popsii sapuskaa, niin että kupeet kuhmuilevat.
– Kohta on hyvät päivät, kuin Joosepilla vankeudessa, ei puutu kuin Potifaarin emäntä. Ja tuolla Anskilla on sekin... Akka tässä pitää rohmaista, säesti muuan.
– En usko, että sinulle kukaan akkaansa antaisi. Ota tyttö ja leivo siitä oikea emäkaulaaja.
– Eikä tyttöänsäkään, kuului ääni joukosta. – Sillä sen naisparan ei tarvitsisi taikinapyttyyn kyykistää, ei kirnuun kurkistaa eikä hakea vettä kauempaa kuin omista silmistään.
– Olisi sekin nähtävyys, jos Juippi-Elkullakin olisi akka omasta takaa, ihmetteli Resu-Heikkinen, lämmähtänyt jätkämies. – Vaivaistaloon joutuisivat kumpainenkin heti vihkimisen jälkeen.
– Vihkimisen... Kuka Elkunkin vihkisi... kirjattoman maankiertäjän. Luulen, että se kirkkokin on palanut, josta Elkku on alunpitäen lähtösin, värnisteli Moska-poika. – Mutta minä olen todenteolla aikonut avioliiton satamaan. Kun vain tietäisin, kenet naisin.
– Ota se Ärpähän Valpu, joka reistaili runkoaan jo viisitoista vuotiaana jätkien polvella, ja jolla lienee puolisenkymmentä lisälehteä omasta takaa hännässään... Sen ei luulisi sureksivan.
– Eipä sekään tavara, koettu ja karaistu, olisi hullummaksi.
Luppoilevien parissa oli surinaa ja liikettä. Saki siellä, toinen täällä keskusteli yhtä ja toista ja valoisalta kuulsi jätkien elämä keväisessä kiveliössä.
Päivä oli ehtinyt iltapuolelle.
Idän taivas alkoi pilveillä ja yön päälle näytti tulevan sade. Jätkät alkoivat kerätä kamppeitaan ja etsiä itselleen suojaa mikä minnekin, paneutuakseen yöpuulle.
Mursun Anski pystytti majansa tulen vierelle pingoittaen telttakankaan mäntysaikaroiden varaan. Teltan kuntoonpanossa auttoi Rekonen Anskia. Sen suojassa sai ensinmainittu levätä rauhallisen yön pitkästä aikaa.
Rekonen muutti Liinun lähettämät puhtaat alusvaatteet yllensä, käyden sitä ennen puron varrella peseytymässä Alfhildalta saamallaan saippualla.
Mutta herrojen kamarissa ei nukuttu. Siellä järjesteltiin roikkia ja niille tulevia kymmenmiehiä.
Pääkkönen oli nyt Jupporovan työpaikan keskeisin mies. Hän istui manalle muuttaneen ukko Tussarin paikalla ja tarkasteli kirjurin laatimaa roikkaluetteloa. Ensimmäisenä järjestyksessä olivat lueteltuina vakinaiset, kuukausipalkkaa nauttivat kympit, sen jälkeen seurasivat ylimääräiset. Niiden joukossa oli ensimmäisenä Rekosen nimi ja seuraavat: Isä-Soikkanen, Resu-Valtanen, Jere Lavikainen ja Rohu-Karppinen. Kullekin kahdestatoista kympistä tuli kuulumaan kolmikymmenmiehinen roikka. Ja näille kullekin määrätyt työt ja työalueet.
Kun kevät ei ollut vielä siinä määrin kehittynyt, että olisi voitu ryhtyä suorastaan uittotoimiin, pantiin kukin roikka uiton alustaviin töihin, tukkien vyörytykseen, otvonreikien hakkuuseen, ponttuiden lyöntiin, pyräspuomien sidontaan, tammien korjuuseen ja osa järvenjään sahaukseen ja tuhkaamiseen, sillä suurin osa talvella vedätetyistä tukeista oli sulamattoman selkäjään takana ja niiden kuljetus olisi puron auettua hidastuttanut uittoa, jos olisi ryhdytty odottamaan jäiden sulamista.
Kesän tulo kiveliöön on itsepintaisempaa kuin rantamailla. Mutta saapuu se kuitenkin vaikka hissukseen ja katkonaisin miettein. Selkosen tainnuksissa oleva ruumis kihertää horros-silmiään. Se singuttelee velttoja, roudan runtelemia suoniaan ja epäröi, tokko vielä talven pitkä tainnos on päättymässä. Kipristää luomiansa raukeasti korppi ja säikähtää, nähdessään paantavan jääpeitteen harteillansa ja lumiset kaltiot ja rotkot jalkojensa alla. Ajattelee paneutua vielä hetkeksi levolle, mutta sieraimissa lemahtaa haalea tuoksu ja samassa pärskähtää ruumista hivelevä aivastus. Kiveliö avaa silmänsä, heristää korvansa ja tarkkaa taemmaksi ympäristöön. Ja jopa se havaitsee, että tunturien rinteet ovat päivän puolelta miltei kesämaaksi paljastuneita, aavat ääriään myöten vesivalona ja purossa räyhäävät vaahtopäinä kaltiosilmäkkeistä vapautuneet vedet. Se kuulee rimmillä koikkelehtivien kurkien huudon, kuovien koikotuksen, tokkimusten turinan ja ilmassa parveilevain hanhien kankatukset. Kiveliö herää. Se haukottelee viimeisen haukotuksensa, karistaa kohmettunutta ruumistaan ja lyö valoisalle, tuorehtivalle kesälle tervetulon sovinnollista kättä. Ja talvi siirtyy omille mailleen odottamaan aikaansa.
Niinkuin asutuilla seuduilla ainakin, alkoi pirtin ympärillä ja kartanomaalla näkyä talven aikana tannerrettua likaa ja lantaa.
Pirtin päässä olevan tallin takana ja heinäladon seinustoilla kököttivät ruskeat lantaläjät. Kartanon pälvellä ja hartsumakasiinin edustalla virui silppujen, heinien ja kauran jätteitä. Halkorante paljastui korkeine lastu- ja sahanjauhokasoineen. Ja kevään ahavatuulten henkäillessä haiskahteli ilma pirtin seuduilla kokolailla väljähtyneeltä.
Puulaakin talviset työvälineet, reet, varsitiehöylät, kuokat ja vesilaatikot oli kasattu heinälatoon seuraavan talven tarpeita varten, sillä työpaikka oli kaksitalvinen. Leimatusta puumäärästä oli ehditty kaataa ja vedättää kuluneen talven aikana noin puolet. Seuraavaksi talveksi jäi vielä kannoilleen humisemaan lähemmäs sadantuhannen aarniopetäjän satavuotiset rungot, jotka surumielisinä katselivat tovereittensa autioita kantoja ja poikkileikattuja lakkapää-latvoja. Säälimättömän kiveliönkiertäjän kirveeniskuista oli ne leikattu emäpuusta ja jätetty erämaan kertälle oksien varaan kyntysilleen virumaan ja odottamaan lopullista kuoliniskua: ukko Kruunun metsäherrain alaisten metsänvahtien latvuskarsintaa. Ne tiesivät, että heitä kohtaisi ensi talvena sama säälimätön kohtalo. Samat kiveliönkiertäjät leikkaisivat sianselkäsahoillaan niidenkin nilkat. Niiden silkopintaiset rungot tutisivat tuskasta ja latvat kahahtelivat kauhusta.
Mutta kiveliön ritarit eivät tajua eivätkä tahdo tajuta, että erämaan vuosituhantinen haltiavanhus kärsii sanomattomasti kasvattamansa ja hoitamansa honkaholviston säälimättömästä kohtelusta. He täyttävät herroilta saamansa määräykset puulaakin herroista metsähallituksen herroihin saakka ja kuin mielihalusta he ruhjovat aihkien rungot kentolleen, koska heidän elinehtonsa kerran on Peräpohjolan metsien varassa.
9.
Varhain aamulla, kello viiden ajoissa, oli työnjohtaja Pääkkönen noussut vuoteeltaan ja – kymppien vielä kuorsaillessa sikeässä unessa – suunnitteli alkavan päivän töiden järjestelyä.
Niin taitava ja tarmokas mies kuin ukkoherra Pääkkönen olikin ja niin kiitettävästi kuin hän olikin suoriutunut aikaisemmista kevätuitoista, tunsi hän tänä keväänä suurempaa vastuuntunnetta. Puumäärä oli suurempi, kuin mitä oli milloinkaan näin pienen olkapuron varrelle vedätetty.
Puro oli lähes kolmenkymmenen kilometrin pituinen, kapea, kiukoin mutkin kiemurteleva, ja sen latvoilla oleva järvi oli pieni ja jyrkkärantainen, minkä vuoksi järven luusuassa olevan tammenkaan avulla ei voitu vesivaroja tyydyttävästi nostattaa.
Ukkoherra Pääkkönen oli vaatimaton mies eikä kerskunut omilla voimillaan, niinkuin oli tapa muiden puulaakin työnjohtajien. He ajattelivat, että työntekijät ja luonto olivat heidän mahtinsa rinnalla toisarvoisia tekijöitä. Näin typerän yksinkertaisesti ei Pääkkönen ajatellut. Joskin hän luotti itseensä, antoi hän suuremman arvon jätkille ja luonnolle. Ja siksi hänen johtamansa työt aina onnistuivat. Nytkin hän istui pöydän päässä ja mietti:
– Saapa nähdä, minkälaisen kevään luonto loihtii, ja antaako vettä iilistä... Jollei, niin olemme huutavassa hukassa, sillä kirren kosteuteen ei ole luottamista. Talvikin on ollut niukkaluminen.
Mutta jos ukkoherra oli varhainen, niin varhaisia olivat jätkätkin. Heidän suolistonsa kiirehti heitä hartsujen ääreen ja ruumiinsa saamaan puhdasta iholle ja vedenpitäviä jalkoihin.
Satakunta miestä oli saapunut laukkuineen ja lampaineen hartsumakasiinin edustalle odottamaan sapuskoiden jakelua.
Kun Pääkkönen astui kartanolle tarkastamaan päivän säätä, tervehti hän tukkilaisia hyvähuomenella, johonka joukko reippaasti vastasi.
– Varhainpa ovat pojatkin jalkusillaan.
– Varhain, vastasi eräs joukosta, – maharustinki ei antanut enää sijallista rauhaa.
– Sen uskon, että viikkokausien hinkka saattaa luomen unettomaksi. Mutta muutaman tunnin kuluttua pääsette palastamisen alkuun... Minkälaisen kevään luulette muuten tulevan, vetisenkö vai vedettömän? tiedusteli Pääkkönen tiiraillessaan ilmaa.
– Kukapa tässä tietäjä lienee, kuului ääni joukosta. – Mutta mikäli minun aivojeni "annakka" sanoo, pitäisi tulemaan sateinen ja tuulinen kevät... aamuruskot pakkaavat asustamaan taivaalla.
– Niin, ja korvesta kohoava sumu haisee ellostavan ilettävälle, jonka vanhat sanoivat ennustavan kylmää ja ryöppeää säätä, jatkoi toinen.
– Sitä mieltä olen minäkin, että tänä kevännä tipahtaa vesi poikineen. Minua on kaiken kevättä kutistanut niin vietävästi, värnähti Moska-poika ja kuoputti kuvettaan.
– Ole loruamatta, pukkasi vieressä seisova Moskaa kupeeseen. – Sinun väkesi on aina rauhatonta, olipa sitten tulossa poutaa tai sadetta. Niistä ei ole ilmojen ennustajiksi!
– Heh... Ei tosiaankaan, naurahti ukkoherra. – Olisi hauskaa, jos tulisi suopea kevät... paistaisi päivää ja väliin sataisi. Silloin sujuisi työ ja jouduttaisiin maalikyliin juhannukseksi.
Rekonen ja Anskikin laittoivat jo nuotiota kahvin keittoa varten.
Ukkoherra asteli heidän luoksensa. Anski tarjosi sikarit.
– Mitäs sinä, Rekonen, siitä tuumit, kun asetin sinut töiden johtoon, sinut, joka olet ennenkin kossat kohottanut, kaplastukset kaarruttanut ja otvotukset ohjannut?
– Eiköhän tilalleni olisi löytynyt toista sopivampaa miestä, penäsi Rekonen. – Viettäessäni tämän viimeisen kevään tukkijoella, tahtoisin olla muiden käskettävänä enkä käskijänä.
– Se on ollut päätökseni ja tukkilaistenkin toivomus, niin että et suinkaan tahtone kieltäytyä päällikkyydestä.
– Mitäs sinä, veli, pilot tointa, johon olet kuin luotu, yhtyi Anski keskusteluun. – Minä tulen Alfhildani kanssa kokiksi roikkaasi. Ja Alfhilda pitää meistä äidillisen huolen, kokkaa meille ruuat ja kahvit.
Hetken mietittyään Rekonen lausui:
– No jospa ottaisin roikan haltuuni. Mutta tarkoitukseni on saada sellaiset miehet, jotka täyttävät tehtävissään miehen reiän.
– Tulet saamaan oikean jyrysakin, joiden vaikolla syntyy kossat kovimpaankin puron hampaaseen. Puron kelvollinen laitto on uiton onnistumisen pohja, senhän me vanhoina tukkilaisina tiedämme. Ja sen vuoksi asetin sinut oikeaksi kädekseni... Umpimielisyys ja alakuloisuus pois, sillä sehän ei ole sinun tapaistasi. Valoisan ja lauhkean kevään saapuessa otamme iloisen ja reippaan ryhdin. Ja laululla ja hulinalla aloitamme uittotöiden ensimmäisen päivän.
– Todellakin! Ja minä repäisen töiden aloittamisen kunniaksi raimakan marssin, ilostui Anski, kopaten haitarin rankisesta ja alkoi vedellä "Porilaista".
Ukkoherra silmäsi ajantietoonsa ja lähti astumaan kamariin, käskien Rekosen saapumaan toisten kymppien kanssa luoksensa keskustelemaan erinäisistä työnaloiteseikoista.
Heti ukkoherran mentyä, ilmestyi pihalle kirjuri Lemetti ja hartsuherra Herhilä, kummallakin vahakantiset taskukirjat käsissä.
Jätkät komennettiin kahteen, suunnilleen yhtä suureen joukkoon. Alkoi nimien ilmoitus.
Kirjuri otti toisen ja hartsuherra toisen joukon selvitelläkseen. Ja nyt alkoi kiveliön "henkipano".
Järjestään kaikki, lähemmäs neljäsataa päätä, paitsi Hepe-Väänänen, pääsivät puulaakin leipiin käsiksi.
Hepe-Väänästä, hänen aikaisemman maineensa ja sopimattoman käytöksensä takia, oli inspehtori ennen pirtiltä lähtöään, kehottanut poistumaan työpaikalta, koska hänenlaiselle miehelle ei ollut töitä.
Mutta Hepe ei ollutkaan eilisen päivän poikia, vaan jäi tunnustelemaan syiden maaperää ja huusi useamman kerran nimensä. Huomattuaan, ettei hänen huudoistaan huolittu, paiskasi hän lampaan selkäänsä ja lähti vinhoin askelin vihmonaan selkoseen rantamäille päin. Kankaan laidassa hän kääntyi pirtille ja huusi:
– Hyvästi nyt, te kapitalistien kätyrit, työläisten verenimijät ja olemattoman sielunne valapattoiseksi vannoneet! Tuskin tapaamme toisiamme ennen kuin nahkurin orsilla!
Nimien kirjaaminen oli päättynyt. Luettelot vietiin työnjohtajalle, joka kymppien kanssa järjesteli jätkät roikkiin.
Mutta nimien ylösotto oli leikintekoa. Kirjurille ja hartsuherralle tuli nyt eteen ankara työ: hartsujen punnitseminen ja ylöspano. Heidän apunansa toimivat mittamiehet Räihä ja Tonkinen.
Tavaramakasiinin raskas munalukko kieraistiin auki. Kun tukeva, rautainen poikkitanko laskettiin alas määrlystä ja leveä, kahden tuuman paksuinen ovi aukeni ruostuneilla saranoillaan, syntyi jätkäjoukossa tunkeilevaa liikettä ja miesten kasvoilla elehti vaihteleva ilme.
Kuutisen viikkoa olivat kiveliönkiertäjät vetelehtineet itsepintaisen kevään kynsissä, vailla rahaa ja ruokaa. Kun osalla heistä oli pieniä säästöjä, oli ne kasattu yhteen ja hankittu rantamailta ja osaksi puulaakistakin suolaa ja leipää. Ja niiden varassa oli selviydytty luposta.
Iltapäivään saakka kesti hartsujen jakelu. Viikon sapuskat punnittiin kullekin: kaksi kiloa läskiä, kilo voita ja neljä, viisi kiloa leipää. Niinikään annettiin luotetuimmille saappaita, kintaita ja alusvaatteita. Seuraavana päivänä ilmoitti kirjuri antavansa kahvirahaa kympin miestä päälle.
Suurella ruokahalulla kävivät jätkät käsiksi sapuskoihin. Useat malttoivat keittää tukkilaisten mieliruokaa "rösselöä", mutta suurin osa popsi eväänsä raakana.
– Jumalaut', on taasen leipävärkkiä, vaikka markan jyvä maksaisi, hihkaisi Vapun Kallen Hessu, viiltäessään raakaa läskiä poskeensa.
– Sanos muuta, virkkoi Moskajärvi levitellessään voita puolentuuman vahvuiselta leivän puoliskolle ja alkoi pala suussa laulaa:
Suolalla, leivällä, korven vedellä
ei sitä jaksa pinnistää.
Vaan kun voita ja läskiä saapi,
rasva se juosta rillittää.– Elämä alkaa olla kuin silkkiä, jatkoi toinen, paistaessaan läskinviipaletta vartaassa.
– Niinkuin silkkiä ja sametilla kantattua, kuului ääni joukosta. – Olisi haukkomista vaikka akallekin.
– Olisi, säesti toinen. – Aivan kuin tuhlaajapojan pidoissa muinoin. Morottaja-Miinan rapakalja vain puuttuu.
Työnjohtaja oli saanut roikat järjestetyksi ja astui nyt kartanolle. Hän ilmoitti kuuluvalla äänellä, ketkä tukkilaisista tulivat kuulumaan kenenkin kympin alaiseksi.
Tämän jälkeen jaettiin työvälineet, keksit, kirveet ja kanget.
Kiveliön ritarit olivat taas pitkästä aikaa täysissä varustuksissa niinkuin sotarintamalle lähtijät. Mieliala lainehti virkeänä ja eloisana.
Vielä samana iltana lähti muutamia roikkia ukkoherran määräämille työalueille. Mutta toiset jäivät vielä yöksi ruukin pirtille tekemään kekseihin ja kirveisiin varsia.
Toistasadan miehen suuruinen tukkilaisjoukko asteli puoleksi sulanutta pälveilevää korpea pitkin puron vartta päiväläispirtille, jonka lähettyville oli ajettu kolmas osa talvella kaadetusta puumäärästä. Pirtin luona oli työalueen huomatuin työpaikka, sillä tukkiläjät oli vedetty puron äyräiltä metsänrintaan saakka, noin viisikymmentä metriä leveälti.
Purossa räyhäsi vesi valkoisessa vaahdossa. Ylpeästi se porhalsi alas kiveliön kiemurtelevaa uomaa. Puro oli perattu viime syksynä; oli hakattu murrot, ammuttu kivet ja leikottu pisimmät niemekkeet tyvestä ja suoristettu uittokelpoiseksi.
Kohisi korpi ja pilviä piirtävät kuuset huojahtelivat naavaisine partoineen. Tummat pilvet purjehtivat levottomina ja tuulen hulmahdukset kävivät voimakkaiksi. Kaikesta päättäen tulisi yöksi maaduttava sade.
Roikat ehtivät ennen sadetta päivällispirtille. Se oli avara ja varustettu vedenpitävällä katolla sekä kahdella avaralla piisillä, jotka valoivat runsaasti lämpöä seinivierillä oleville ritseille. Pirtin vahti, Rönkkö-Taneli, oli pitänyt huolen polttopuista ja kantanut niitä suuret kasat ritsien alle ja piisin pielustoihin. Lekoisa oli tukkilaisten loikoa vatsa täynnä pirtin leveillä lavoilla ja nähdä pitkästä aikaa rauhoittavia unia.
Rekonen jäi roikkineen pääpirtille ja lähti vasta seuraavana aamuna joelle.
Kun hänen roikkansa paneutui yöpuulle, hän meni herrojen kamariin ja pyysi kirjurilta paperia ja kirjekuoria.
Kirjuri kehotti Rekosta kirjoittamaan hänen pöydällään. Mutta Rekonen sanoi menevänsä Anskin rankiseen, jossa nukkui yönsäkin ja kirjoittavansa siellä.
10.
Kello oli lähellä kahtatoista, kun Anski ja Alfhilda paneutuivat nukkumaan. Siihen saakka he olivat keskustelleet Rekosen kanssa yhtä ja toista eletystä ja edessäolevasta elämästä.
Nuori pari nukkui rakastuneitten viehättävää unta, käsivarret toistensa kaulalla ja poski poskea vasten.
Alfhildan tyttömäiset kasvot punoittivat heleänverkkaisina hänen hajallaolevien hiustensa alta ja hänen huulensa hehkuivat kuin kuulakas, kypsynyt hilla.
– Kuinka suloista on kahden ihmisen autuaallinen lemmenuni, ajatteli Rekonen kyyhöttäessään maassa keskeneräinen kirje polvella. – Siinä on Anski, joka muutama kuukausi takaperin antoi hurjuuden voimanäytöksiä ja kulki yhteiskunnan hylkäämänä ja nyt lepää ylpeän ja arvostaan pitävän Harjun isännän tyttären vieressä, vaikka tämä oli vannonut, että ennen aurinko ja kuu siirtyisivät radoiltaan kuin hänen tyttärensä joutuisi Mursun-Anskin pauloihin... Valat ja vangitsemiset käyvät tehottomiksi, kun rakkaus ja lemmen lumot pääsevät valtaan. Silloin on asia kahden, kolmannen korvapuusti... He rakastivat toisiansa, huolimatta Harjulaisen ankarasta vastustuksesta. Ja siinä lepää Alfhilda, joka rakkaudesta tuohon kiertävään pelimanniin sai potkut isänsä huoneesta ja rikkaudestaan huolimatta joutui kiveliön kalseille poluille. Niin olen tekevä minäkin Liinuni kanssa. Sillä minua, joka häntä rakastan, odottaa myöskin vastarakkaus, ja samoin olen minäkin niinkuin Anskikin, saanut vanhempien kylmyyden ja vihan osakseni...
Rekonen tarkkasi kirjettään ja luki, mitä tähän saakka oli kirjoittanut sekä ryhtyi jatkamaan:
Olen kärsinyt hirveitä tuskia, mutta kohtaloni on riippunut
sinusta... sinä elämäni onnen ja onnettomuuden ratkaisija... Olen
käynyt läpi kiirastulen, minä himoihini sortunut kurja mies, ja
sen liekeissä tullut näkemään itseni ja tekoni. Muistellessani
menneitä aikoja, lapsuuttani, nuoruuttani ja kansakouluaikojani,
tuntuu sen jälkeen eletty elämä kauhealta... Elämää ja tarmoa
uhkuvasta nuorukaisesta tuli kylän heittiö, joka laiminlöi
työnteon ja vietti renttuilevaa elämää. Seurauksena oli
maanpakolaisuus täällä kaukana Perä-Pohjolassa. Sen osan elämääni
Sinä kyllä tunnet. Kiitän siis sinua kaikesta, jolla olet pitänyt
yllä epätoivoista elämääni!
Rakas Liinuni! Otapa selvyys asianajaja Malakialta, kuinka
pitkän ajan kuluttua vanhenee rikos törkeästä pahoinpitelystä.
Tiedustelisit noin vain kautta rantain: kyllä käsität. Ajattelin
itse kirjoittaa hänelle tai nimismiehelle, mutta katsoin sen
sopimattomaksi. Kun olet saanut tiedon, niin kirjoita kiireesti.
Palattuani täältä ja saatuani asiat järjestykseen, kirjoitan
isälleni ja pyydän häneltä anteeksi. Jos hän edelleenkin pysyy
päätöksessään, niin täytyneen tämän tukkilaiselämän jatkua,
mutta silloinhan kestän toisella mielellä, kun on minulla
elämänkumppani vierelläni jakamassa myötä- ja vastoinkäymiset.
Pahimmassa tapauksessa minun silloin täytyy odottaa, kunnes
täytät yksikolmatta. Mutta jos isäni pyörtää pyhät sanansa, niin
vien sinut väkisin ja silloin ei minua estä kukaan.
Istun tätä kirjoittaessani Anskin ja Alfhildan rankisessa
kuusenhakovuoteella. Anski ja Alfhilda nukkuvat tuossa jalkaini
juuressa, kädet kaulalla ja poski poskea vasten... Ylläni
kohisevat petäjien lehvät.
Sadepisarat putoilevat nuotion kuumille kiville. Öinen taivas
kääriytyy paksuihin, mustiin pilviin ja kiveliö valmistautuu
ottamaan myrskyn kastetta. Hyvää yötä! Jumala siunatkoon sinua ja
rintasi alla elävää pientä sielua. Kirjoita pian!
Jukkasi.Rekonen sulki kirjeen, valutti kuusenpihkasinetin kuoren takasivulle ja pani kirjeen taskukirjansa väliin, jättääkseen sen aamulla kirkolle lähtevälle postimiehelle. Sitten hän paneutui pitkäkseen, paiskaten puulaakista saamansa öljytakin korvilleen. Hetken kuluttua hän kuorsasi sikeässä unessa.
Kiveliössä raivosi myrsky. Vettä satoi tulvanaan. Ukkonen jyrisi ja salamat singahtelivat ylitse avaruuden.
Kesä rynnisti kiveliöön valtavalla voimalla ja ilmojen urut soittivat suven riemuvirttä.
Kirsi oli sulanut. Roudan rotkot olivat hautuneet haalealta halahteleviksi lämmön tyyssijoiksi.
Parin viikon aika oli vierähtänyt siitä, kun puulaakin makasiinin lukot olivat "sulaneet jäästä."
Sulana ja virkeänä vermehti veri tukkilaistenkin suonissa.
Kiveliössä oli iloa ja elämää. Laulut ja loilotukset kaikuivat kaikkialla.
Tunturijärvi lainehti myös sulana. Kylmimmissä kaltioissa hilehti vielä jokunen jäänpalanen.
Kevät oli ollut erittäin suopea. Silloin tällöin oli satanut ropsasti. Tuuli oli henkäillyt vuoroin lännestä, vuoroin etelästä ja aurinko porottanut paahtavasti.
Vesi oli kohonnut järvessä yli toivotun määrän ja tammen selässä oli lientä parin metrin vahvuiselta. Tammen siuloista alkoi vesi jo kärkkyä ylitse ja siksi oli rännin laskureijästä täytynyt kiskoa kolme hätäkellestä pois.
Järven vastaiselta rannalta oli tammenniskalle varpattu useita lavereita, jotka odottivat ujottamista alas puroon. Ja toisia pontustettiin parastaikaa.
Tyyni, sekeinen keskiyö.
Kymmenen miehen ponttuu lipuu hiljalleen järven luusuaa kohti, laahaten neljäntuhannen petäjän pyrästä perässään.
Neliseuhkainen vorokki pyörii hissukseen kuusenjuurikannollaan, pitäen kitinää ja katinaa. Vorokin kaula ei ollut saanut tarpeeksi tervaa.
Vorokin paakassa painelee huolettomassa etunojossa neljä miestä sen kummassakin päässä.
Ei joutuin, vaan varmasti, kiertyy kahden tuuman läpimittainen varppi vorokin ympärille ja sen toinen pää soluu rinuliinin päällitse siuttarin kourien vihteämänä laverin puoleiselle ponttuukulmalle.
Ei sampsaa emärossin vyörholli, ei riveä järvenpohjassa olevan yksikouraisen ankkurin kärki eikä anna perään ponttuun ohjauspollari.
Ponttuun muutamalle kulmalle on kasattu mättäistä alttari, jonka päällä palaa laiskea tuli, ja tulen vierellä kököttää parinkymmenen kupin vetoinen musta kahvipannu, josta tukkilaiset vuoronperään käyvät hörppäämässä kupposen kuumaa kurkkuunsa. Miehet ovat keskenään ruoka- ja kahvikompuksessa, koska heidän työhytinänsä liikkuu samoilla aloilla.
Tyynenä peilipintana lepää tunturijärvi. Kalat kuppelehtivat vedenkalvossa ja noukkivat hyönteisiä suuhunsa.
Muuan tukkilaisista istuu ponttuulle vedetyn veneen keulassa ja onkii kaloja, nostaen vähän väliä aikamoisen ahvenen körilään teljolle.
Vorokin paakassa jonottavat tukkilaiset keskustelevat yhtä ja toista ja kajahuttavat välillä lauluksi:
Eihän se lautta kovaa kulje,
se hiljalleen vain junnaa juu.
Hei juulia illalla!
Se hiljalleen vain junnaa juu.
Tukkilaisen heila se nukkuu,
tuntia viis ja vartin juu.
Hei juulia illalla!
Tuntia viis ja vartin juu.Rekosen johtamat laittoroikat ovat panneet puron vahvaan kuntoon, sen lähtökohdasta järven luusuasta aina suulle asti.
Kolmen viikon ajan kahta vahtia ovat roikat heiluneet hikihatussa ja kossittaneet, kaplastaneet ja otvottaneet puron ensiluokkaiseen reilaan. Ja itse uiton piti alkaa piakkoin.
Ukko-herra Pääkkönen oli kulkenut puron päästä päähän ja tarkastanut laitokset. Hän oli erittäin tyytyväinen Rekosen työhön ja tunnustukseksi tästä hän oli kohottanut Rekosen apulaisekseen, "tulipiipuksi", antaen hänen roikkansa Mursun Anskin hoitoon, joka hänkin, Anski, oli tottunut ja tarmokas kymppi.
11.
Ihana on Pohjolan keväinen yö.
Aurinko on veripunaisena laskeutunut taivaanrannalle ja katselee koko yön kiveliön keskellä työskentelevien tukkilaisten elämää. Salon satakieli visertelee tuhatäänistä liverrystään. Kultainen käki kukahtelee kuusen latvassa puron reunalla.
Onpa hauskaa ja onnellista tukkilaisten elo ja olo! Vaikka on siinä toisinaan synkyyttäkin.
Hupaisaa on nähdä noitten korpivaeltajien vapaudessa rauhallisena erämaan läpi luikertelevan puron varrella uittohommissa häärivän.
Raikkaana ja kauas selkosiin kantavan loilahduksen he kajauttavat vonkapaikaltaan. Toisinaan he hypähtävät pyörivän pölkyn selkään ja laskea hujauttavat halki kuohujen toveriensa luokse tervehdyskäynnille.
Ilon tunne valtaa heidät. Kiveliön syvä rauha ja kevään yöttömät yöt tenhoavat erämaankävijän sielun. Koskien kohinaa kuunnellessa ja honkien huojuntaa katsellessa lentää tukkilaisen ajatus kaikkialle. Ja makaillessaan kaatojen ja murtojen siimeksessä kajauttaa hän ilmoille reippaan laulunsa.
Vankasti on koski varustettu laitoksineen.
Vierivieressä makaavat monikymmenläjäiset tukeista tehdyt kossat kahdenpuolen puroa, vankoilla näreillä ja vitsoilla lujasti toisiinsa sidottuina joen pohjalle suomukseen laskettujen lavojen päällä.
Keskiyön kiihtynyt vesi luisuu pauhaavalla tohinalla ränniä alas suvantoon ja muutaman metrisatasen virrattuaan yhdistyy alempana tulvehtivaan emäjokeen, jonka yhtymäkohdan alapuolella on mahtava Haaraköngäs.
Pelottavasti pauhaten pärskii kiveliön huimaava putous. Vaahtopäänä rynnistelee vesi sen jyrkkiä rantakallioita vastaan. Kosken niskalla, miedon suvannon ja virran rajassa on "saapponi", laskureikä, josta solitaan tukkeja läpi alasvirtaan menemään, sikäli kuin koski ja ränni ehtivät niellä.
Hurjaa vauhtia luisuvat tukit alas ränniä ja suistuvat könkääseen. Tukkien etupää, puolipuusta saakka on kuivalla putouksen päällä pudoten siitä silmänräpäyksessä pystysuoraan kuin katolta alas.
Kosken alarinteeltä kuuluu veden ja tukkien jyminän keskeltä himmeän sekavaa huutoa:
– Ei laa'aske! Ei laa'askee! Ei, eei!
Saapponilla olevat sumamiehet huomaavat laskukieltomerkin, kuulevat kosken kupeelle sijoitettujen vonkamiesten huudot ja vetävät verkkaan kielipuomin kiinni.
Vielä huilaa tukkeja. Viimeksi saapponista löysätyt puut luisuvat ränniä alas kolisevana sekamelskana ja muutaman suoston selässä hyppii nuori, ripeä tukkilainen kanki kädessä. Hän huijaa sillä pysyäkseen tasapainossa, jottei horjahtaisi hotuun. Puu pyörii, kolahtelee rännin laitoihin, jyskähtelee puoleen ja toiseen, niin että vesi pirahtelee korkealle ilmaan. Ränni loppuu ja puu syöksähtää pohjalavan nenältä meuruavaan pyörteeseen ja sukeltaa veden alla pari pituuttaan.
Vyötärystään myöten uppoaa nuorukainen puun mukana kuohuun.
Kanki huiskahtaa vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle, mutta sukkela on puun seljässä tanssija. Tukki pullahtaa sukkelosta ja kelluu puolikyljestä veden pinnalla.
– Hei, hellerei, pojat! huutaa nuorukainen, siristellessään puun pinnalla sääriään kuin västäräkki. – Vietävän pyörteessä kun kastelin Jumalan luomat rutikuivat varpaani, mutta kyllä kesä kuivaa, jos kasteleekin.
Hurjasti sestoen kahdenpuolen tukkia nuorukainen koettaa päästä rannalle, könkään niskalla olevaan rantapoukamaan, joka on tukkien sumaama.
– Lyö, lyö tuhannen sassiin, poika, jotta suoriudut kosteeseen! Tahi muuten sinut perii iankaikkisuus! huihkii kymppi Pikkarainen kankaalta. Hän on pysähtynyt kahvinkokin tulille.
Nuorukainen sestoo voimainsa takaa, mutta virta riitelee puuta mukaansa, sillä sen toinen pää on miltei kosteeseen pääsemässä.
– Tuhannen piru! raivoaa kymppi raapien korvallistaan. – Se vietävän riiviö painuu könkääseen eikä ole venettä sen pelastamiseksi... Lyö, lyö, muuten painut Pirun lauteelle.
Putouksen jyrkintä kohtaa, jossa vesi putoaa kolmen sylen korkuiselta kalliolta kuohuun, kutsutaan "Pirun lauteeksi", sillä tarun mukaan olisi Vanhan Erkin pitänyt käyttää putousta saunanaan.
– Ei ole se rasavilli ensi kertaa pappia kyydissä. Eikä välitä, jos pistäytyy vitsahousun löylyssä, virkkoi eräs tukkilainen, hörppiessään kahvia ja rauhallisena seuraten pojan kamppailua.
– Vietävän uskalikko, kun rohkeni paneutua ränniin, ihmetteli toinen. – Eikä se kehveli sortunut puulta tuossa rännin suupyörteessäkään... Siitä tulee ensiluokan rakuuna, kun mieheksi varttuu.
– Tulee, tulee! todistivat toiset.
Mutta koville ottaa, ennen kuin poika voittaa luonnon voimat.
Hurjasti ponnistellen hän vihdoin saa lyödyksi puun kosteeseen ja juosta siristää poukamassa olevaa sumaa myöten rannalle, niin että vesi pärskyy koivissa.
Ennen kuin poika ehtii miesjoukkoon, tarttuvat voimakkaat, savun ja lian tahrimat kourat häntä vyötäröihin ja kohottavat hänet ilmaan. Ja lähes satamiehisestä tukkilaisparvesta kajahtaa kiveliön täyteinen huuto:
– Hurraa! Hurraa! Eläköön nuori tukkimies! Eläköön, eläköön!
– Olipas se kerrankin ensiluokan hummausta, ihmetteli poika vääntäessään vettä vaatteistaan... – En ole ennen moisessa hepakassa ollut.
Mutta kosken alaliepeellä purkavat vonkamiehet röyköstyvää ruuhkaa. Nokihien otsalta valuessa, paitahihasillaan miehet kankeavat.
Tulipiippu Rekonenkin on kiirehtinyt ruuhkautumispaikalle ja heiluu lakittomin päin, tukeva kanki kädessä. Tukit sinkoilevat kankien edessä toistensa ylitse kuin kirpat väljään veteen.
Itsekunkin vonkausroikan on pidettävä heille määrätty alue joesta avoinna. Väliajat he saavat loikoa koskusmajoissa räiskyvän nuotion ääressä.
Auki koettavatkin miehet ruuhkaa saada ja riuhtovat tulisella innolla.
Ylhäältä juoksee vielä puita, sillä saapponin ja kosken alarinteen väliä on noin puolisen kilometriä, ja kun kosteet ja rantapoukamat pidättävät tukkien kulkua, ei juoksu tyystin lakkaa.
Hurjasti rientäen tukit kuin uhalla lyöttäytyvät ruuhkan selkään painautuen, kolisten ja meuruten pohjaruuhkan alle.
Rekonen ponnistelee miesten keralla, hien virtana kasvoilta noruessa.
– Eivätkö ne sen vietävän sieluttomat, tuhannen halvatut kuulleet huutoa saapponille, kun sataa puita kuin uhasta! ärjyy muuan purkajista... – Annetaan vielä kerta kielto niille synninlihoille.
Ja samassa kohoavat kanget poikittain ylös ilmaan ja kaikuu huuto:
– Ei laa'askee! Ei laa'askee!... Tuhannen leikatut! Ei, eei!
Aikojaan myöten tukkien juoksu lakkaa ja miesten liike kasvaa repäisevällä innolla. Rekonen on pannut erään tukkilaisista käskemään ylimmäisen roikan miehiä kosken aukaisuun. Tukkilaiset laskevat tukeilla purkajien avuksi.
Ruuhka on röyköstynyt itsepintaisen lujaksi ja miesten täytyy ryhtyä tositarmolla kosken aukaisuun.
Rekonen tarkastaa ruuhkaa useammalta kohdalta ja etsii tärkeintä naulaa. Tottuneena ruuhkamiehenä hän löytääkin taikapaikan ja antaa määräyksen ryhtyä ruuhkaa siitä kohden purkamaan.
Toiset tukkilaiset lyövät tukin pintaan keksinsä ja toiset asettavat kankensa syöttöön. Ja purku alkaa.
– Ooho-hei jo vetelee!... Ooho-hei, kun meneskelee!
Tukkilaiset hoilaavat haalatessaan suurta tukkia ruuhkan sisästä. Pian kuuluu sieltä ankara paukahdus. Paksu aarnio-aihki pamahtaa veden painosta poikki.
Aihki oli koko ruuhkautumisen naula, sillä se oli asettunut pohjakalliota vasten poikittain keskelle väylää.
Kovalla ryskeellä ja paukkinalla lähtevät tukit liikkeelle. Miehet pomppoilevat ruuhkalla, kankeillen puita yksinkertaan, riemuisasti huutaen ja meluten siinä vilkkaassa touhinassa:
Hei, heiluta, heiluta, heiluta, jätkä!
Lyö ruukin honkaan kankesi pätkä!
Hei, he-ii!
Hei, hei-lii!Koski kohisee ja vesi tukkien välissä kähisee kuin katkeroituneena tukkilaisille, jotka ovat häirinneet sen kevätöisen rauhan.
Törmien äyräät tutisevat ja rannan pensastot nujertuvat iänikuisten aarniopetäjien niitä vasten raskaasti mätkähdellessä.
Miesten riemuisa heilutusääni vaihkaa yhtenään ympäri kiveliötä, kunnes ruuhka on selviytynyt suvantoon.
Rekonen lekkuu muutamien tukkilaisten kanssa ristikolla ja kankeaa puita yksinkertaan.
– Antaa tulla tukkia! Antaa pölkyn juosta, huutaa eräs miehistä saapponille päin, huiskuttaen leveälieristä, noen ja lian mustuttamaa hattuaan ilmassa.
Mies mieheltä huiskuvat lakit ja äänet kaikuvat pitkin koskenrantaa saapponille:
– Antaa tulla tukkia! Antaa aihkin juosta!
Koski on selvä. Puita alkaa taas liukua luikun täydeltä. Vonkamiehet astelevat kuuman ja hikisen työn päätyttyä kahvitulille.
Kokki-Kaisa, lyhyt, lihava tytöntyllerö, kevätahavan ja nuotion tummanruskeiksi päivettämine kasvoineen, kaataa surottaa nauraen ja tarinoiden isosta savustuneesta pannusta kahvia, jota tukkilaiset ahnaasti särpivät.
Pilapuheet ja mehevät sanansutkaukset sinkoilevat miesten huulilta. Ja sepä onkin heidän hauskuutensa ja rattoisa ajakulunsa noilla porojen palkimaperukoilla.
– Kello soo'oi, kello soo'oi! alkaa kuulua etäinen ääni jokivartta pitkin alajuoksulta koskenniskalle. Mies mieheltä siirtyy ääni uiton jälkihännälle saakka. Metsät ja tunturit ottavat sen vastaan, ja monikertaisena kaikuna helkähtää se takaisin tukkilaisen korvaan. Koko keväinen kiveliö lainehtii laajana äänimerenä.
Kokkien tulilla ja majojen ympärillä syntyy surina ja vilske.
Laukkujen, konttien ja pussien suut rävähtelivät auki, ja suuret sianlihaviipaleet ilmestyvät pitkiin vartaisiin pistettyinä paistumaan hulmuavan tulen loisteeseen. Syntyy kirinää nuotiossa, kun silavan rasvaherneet tippuvat hiillokseen. Siellä täällä nuotion kielekkeellä kiehuvat poristen rautakauhat. Niissä valmistuu vedestä, leivästä, voista ja silavasta sekoitettu rasvainen keitos "rösselö", tukkilaisten lempiruoka. Ja pian on valmiina ateria, jota miekkoiset hyvällä ruokahalulla, tervaksesta vuolaistulla pelkalla hotkeltavat.
Kiirettä on ollut koko uittoaika.
Yötä, päivää on hopealanka kierinyt kerälle. Ruokatunnit ja sunnuntait järkiään on merkitty tuntikirjoihin tukkilaisten hyväksi.
– Rahaa tulee kuin roskaa ja työ käy kuin tanssi, virkkoo Litto-Vikke vierustoverilleen, loikoessaan täyteläisin vatsoin näreen kupeella.
– Niinkuin roskaa, tahi niinkuin hienosittain sataisi, vastasi puhuteltu. – Saadaan panna Haaparannan nurkkapiisissä pöydät koreiksi ja näyttää ruotsalaisille suomalaista notkeutta.
– Kun muistelee hilkun aikuisia vonkausaikoja, on tulot tuntuvasti rehevämmät, yhtyi puheeseen Moska-poikakin.
Ruokatunti alkaa olla lopussa. Tukkilaiset kohoilevat ruokalevolta yksi toisensa jälkeen siirtyen kokkien majan ääreen samaan kupposen kuumaa "rösselön" paineeksi.
Roikan kymppi, pönäkkä ja arvostaan pitävä mies, kohoaa kodan seinältä rankisen alta seisoalleen, vetää pitkissä hopeaketjuissa riippuvan ankkurikellon housuvyönsä alta, luopi silmäyksen ajantietoon ja haukottelee.
Hetken kuluttua hän alkaa jyleästi joikailla:
– Soo-o! Helleree! Luomi auki, pojat, ja lapikasta luunnenään!
Pian ovat roikat jaloillaan ja kympin määräyksestä pannaan käyntiin kellonsointihuuto:
– Kello soo-oi! Kello soo-oi! Peninkulmaisen puron varsi on kohta yhtenä äänenä sen suusta jälkihännälle saakka. Kevätöinen kiveliö alkaa taas liikehtiä. Reippain askelin ja rattoisin mielin astelevat tukkilaiset laulaen ja mekastaen määrätylle vonkapaikalleen.
Saapponin kielipuomi aukaistaan ja tukkien hurja karkelo alkaa purossa entistä virkeämmin, sillä puron lähtökohdasta, sen latvoilla sijaitsevaan järven luusuassa olevasta tammesta on avarrettu vesireikää ja vesi on lisääntynyt puroon tuntuvasti.
Tukkilaisen ääni on tauonnut. Itsekukin roikka kohdaltaan vahtii puiden kilpailua. Ja kosken kohina ja virran humina soi omituisena suhinana tukkilaisten korvissa.
On aamuyö.
Kiveliö lepää vihreässä uutispuvussaan. Sen jylhyys on muuttunut laulua täynnä olevaksi kevään kirkkaudeksi, jonka pyhää huminaa tukkilaiset oudoin tuntein kuuntelevat.
12.
Tulipiippu Rekonen oli sairastunut.
Viikko takaperin, kun oli lähdetty jälkihäntää ajamaan, oli eräs tukkilaisista kossia purettaessa sortunut koskeen ja kulkeutunut tukkien mukana pitkän matkaa. Rekonen oli paneutunut tukilla perään pelastaakseen miehen hukkumasta. Tällöin hän oli suistunut itsekin puulta koskeen ja joutunut uimusilleen kevään kylmään virtaan.
Tukkilaisen hän pelasti. Mutta sen jälkeen joutui hän itse kuumeen omana vuoteeseen. Hän ei ollut sairastellut juuri milloinkaan. Hänen verensä olivat karaistuneet pitkän korpivaelluksen varrella. Mutta viime kevään kiduttava luppo ja elämästä kamppailu oli meltouttanut hänen ruumiinsa ja taudinvastustuskyky oli heikentynyt.
Rekonen makasi pirtillä, herrojen kamarin sängyssä.
Roikat olivat menneet tukkien mukana puronvartta alas, eikä pirtillä ollut kuin hartsuherra ja vahti, Poutiaisen Mikko.
Rekonen oli saanut Liinulta kirjeen ja toisen Rovan pitäjän nimismieheltä.
Liinun kirje oli vastaus Rekosen tiedusteluun rikoksen vanhentumista koskevasta ajasta. Asianajajan antamat tiedot olivat rauhoittavia. Hänellä oli esteetön pääsy kotipuoleensa.
Mutta mitä sisälsi nimismiehen virkasinetillä lähetetty kirje? Kotvan aikaa oli Rekonen käännellyt sitä ja miettinyt, ennenkuin oli uskaltanut avata.
Olihan Rekonen ollut useat kerrat tekemisissä nimismiehen ja poliisien kanssa. Milloin oli virkakunta häntä ahdistellut Perälän kankaan ja kirkkomäen korttisakeista, milloin kovistellut juopottelusta ja hurjasta elämästä.
Rekonen ajatteli kirjeen sisältävän pahempaakin. Rikollinen omatunto on kuin hurttien takaa-ajama jänis, rauhaton ja arka.
Mutta kirjeen sisältö oli kaikkea muuta kuin pahaa. Rekosen äiti oli kirjoittanut nimismiehelle ja tiedustellut poikaansa Jussi Rekolaa, kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, josta hän oli kuullut huhuina, että poikansa oleskelisi Pohjolassa, jollain muulla nimellä. Äiti oli ilmoittanut, että Rekosen isä oli kuollut ja äiti toivoi poikansa palaavaksi, koska talo välttämättä tarvitsi isännän. Sitäpaitsi oli hänen rikoksensa vanhentunut, niin ettei hänen tarvinnut pelätä mitään.
Tästä asiasta kirjoitti nyt nimismies Rekoselle ja tiedusteli oliko hän kysymyksenalainen henkilö, koska ilmoitetut tuntomerkit muuten sopivat häneen.
Nyt Luojan kiitos hän oli jo siksi terve, että saattoi ryhtyä kirjoittamaan. Äidille hän kirjoitti ensiksi.
Hän kertoi elämästään ja kärsimyksistään, kertoi katkeruudestaan, joka hänen mielensä oli ensi vuosina täyttänyt, kun hän, rikkaan talon poika, sai tavallisena jätkänä leipäänsä ansaita. Mutta se oli sittenkin loppujen lopuksi koitunut hänen onnekseen. Kotikulmilla ei hänestä olisi ikinä miestä tullut, siksi suuri reuhaaja ja tappelija hän oli ollut. Mutta täällä kiveliön ankarassa koulussa hän oli oppinut tekemään työtä ja nyt hän pystyi ottamaan kotitalon vastaan.
Rekonen vaipui syviin mietteisiin. Vai oli isäukko kuollut. Hän muisti sen illan, jolloin hän Korpelassa tapahtuneen tappelun jälkeen seisoi isänsä kamarissa tämän kiihtyneenä puhuessa:
– Tuossa on rahaa, lähde! Enemmin kuin näen ainoan poikani kruununraudoissa, suon, että hän häviää. Mene äläkä koskaan enää astu silmieni eteen. Olet tarpeeksi jo minulle harmia tuottanut.
Hän muisti sen illan kuin eilisen päivän, muisti kuinka äiti oli saatellut häntä kujansuuhun ja itkenyt... Hän oli vielä kerran puristanut kättä ja painunut maantielle.
Toisen kirjeen Rekonen kirjoitti Liinulle. Siinä hän ilmoitti saapuvansa muutaman päivän perästä kirkolle. Samalla hän kehotti Liinua valmistautumaan matkakuntoon, jos suinkin jaksaa, sillä hän ei varvastelisi enää pitkiä aikoja Pohjolassa. Hän ilmoitti myöskin lyhyesti äitinsä tiedusteluista ja isänsä kuolemasta.
Ja kolmannen hän kirjoitti nimismiehelle, ilmoittaen lyhyesti olevansa sama Rekola, jota tiedustelu oli koskenut. Olosuhteiden pakosta hän oli käyttänyt toista nimeä, koska oli halunnut pysyä tuntemattomana.
Rekosen valtasi omituinen mieliala. Siinä oli iloa ja siinä oli surua, mutta enemmän sentään iloa.
Työnjohtaja Pääkkönen saapui pirtille.
Nähdessään Rekosen terveenä ja tavallista iloisemmalla päällä, tuli hänkin iloiseksi ja ilmoitti jälkihännän saapuneen aamuyöstä Kemijokeen.
– Luojalle kiitos, että antoi meille suopean kevään, puheli työnjohtaja istuessaan pöydän päähän ja pyytäen luukusta, pirtinpuolelta kahvia. – Annoin miehille loppupäästä puroa hännänajourakan. Hyvin pojat pärjäsivät... Sitä vain pakkailivat kiroilemaan, että sinä olit lyöttänyt laitokset niin vietävän lujiksi. Mutta sellainen on juuri miehen työtä, josta lausun kiitokseni... Sinun ansiotasi oli suureksi osaksi onnistunut ja odottamattoman pian päättynyt uittomme... Otapa kahvit.
Työnjohtaja veti repustaan esille litran vetoisen tinakaulan ja laski sen pöydälle.
– Tämän tilasin rahannoutajan mukana kirkolta, niin että teepäs nyt työn päättäjäisiksi öhy puolikuppinen... Sen pitäisi olla parasta, kolmentähden haaparantalaista.
– Tuntuuhan se toisinaan kiitoskin hyvältä, ainaisten moitteiden lomassa, myhähti Rekonen. – Täytin vain tehtäväni ja siinä kaikki... Jospa olisi maistaa ruotsalaista; en olekaan nähnyt näin korearintaista pitkään aikaan.
Rekonen tarkasteli pulloa ja holautti aikamoisen puolikuppisen. Yhdellä käden liikkeellä kivautti hän ryypyn kurkkuunsa.
– Eikös olekin hyvää tavaraa?
– Vanha, tuttu maku... Keneltä tilasit?
– Sinulle voin ilmoittaa, suihkasi ukkoherra. – Ruusen kauppiaalta... Sillä on aina varattuna minua varten, mutta elä helkutissa virka kenellekään... Ennen koiralta kusi loppuu, ennenkuin Ruuselta haaparantalainen... Kolmetuhatta tinakaulaa kehui syyskesällä luntreijanneensa Ruotsista Kaakaman niemeen, kehui kuljettaneensa talven aikana hevosilla poikkimaisin varmoihin säiliöihin, Nurmen ja Jukkolan takalistolle. Niin että lientä on meidän tarpeeksi.
– Mitäpä tuosta huutelee... Onhan mukavaa, että on omasta takaa "kaanaa" silloin, kun tahtoo hankkia hiukan lääkettä madoille... Ehkä hommaat minullekin jonkun törpön. Olen ollut Pähti-Jussin, Tornion Pekan ja monien muiden trokariporpakkojen varassa ja lakkinut Tinkkalan Kaijan "pranstin" kuraa mahapakolle saakka... Niin että jos pitäisin pikku kekkerit uiton päättäjäisiksi... minäkin ja samalla lähtiäisetkin.
– Mielelläni teen sen vastapalveluksen. Olethan ollut oikea käteni uitossa... Mutta mitä sinulla oikeastaan on mielessä? Aiotko matkalle paneutua?... Otetaanpas vielä pienet kivaukset... Kippis!
– Kippis!... Aikani on loppunut Peräpohjolan kenturoilla ja lähiaikoina muutan kauppaliikkeeni Rahtulan päähän... Kylläpähän saat kuulla myöhemmin, minne lähden, ja sen, mistä ja kuka olen.
– Sinähän et lähde minnekään Peräpohjolasta... Täällä on sinun palkimalaitumesi, täällä nouseva tulevaisuutesi. Ja täällähän asustaa sydänvierimmäisesikin, soperti ukkoherra, jolle konjakki kohosi kulmiin.
– Mutta minä menen. Sitä ei voi estää muu kuin kuolema, huudahti Rekonen, joka tunsi verensä lämpenevän. – Ja kuolemankin jälestä olisi minun lähdettävä. Minut vietäisiin sinne, missä äitini on lapsuuskehtoani keinuttanut... ja Liinun vien mukanani, sitä ei voi estää itse isä Perkelekään.
– En usko, ennenkuin omin silmin näen... Kippis!
– Kippis, kippis!... Eipähän se uskonkappaleeksi ole tarkoitettukaan. Mutta kuukauden perästä ei nähdä Jukka... Rekosta Peräpohjolan riikissä.
Konjakki alkoi yhä enemmän kiertää miesten päässä. He tulivat rempseälle tuulelle. Ei tarvinnut suurtakaan annosta, kun se jo vaikutti, kuukausia nauttimatta olleiden miesten veriin.
Ukkoherra oli paiskautunut sänkyynsä ja pannut sikarin palamaan.
– Sinä olet, Rekonen, arvoitus monille, virkkoi hän pötköttäessään vatsallaan sängyssä ja puulautellen sikaaristaan savuja, jotka tasaisena pilvenä liukuivat kohti avaraa piisiä ja sen otsalle päästyään painautuivat vinhasti avarasta hormista sekeiseen ilmaan... – Mutta sen sanon omasta puolestani, ettet ole jokapäiväisten vanhusten lapsia, vaikka oletkin sitä olevinasi... Katsos, Rekonen, minulla on tarkka silmä. Minä näen ihmisen ajatuksetkin.
– Oikein sanottu... Arvoitus olen, ja arvoituksena pysyn niin kauan, kuin se tulee julki... Arvoitus olin silloinkin, keväällä, kun minut kursitettiin helvettiin tästä huoneesta. Ukkoherra vainaja ei tiennyt, että se olin minä... jota hän komenteli viimeisen kerran, minä joka olen ison Rekolan poika... kotoa pöydän päästä ja muutakin kuin luuta ja lihaa.
Rekonen oli melko lailla juovuksissa.
– Eikä tiennyt Tussari-parka, että minä myös olin minä, osoittaessaan hävyttömyyttään minulle, kun asetuin puolustamaan sinua ja koko luppoilevain seurakuntaa... Hän oli sellainen kuin oli, ja sellaisena meni tekemään tiliäkin töistään.
– Niin meni ja kerran tulee mennä meidänkin.
– Niin tulee, siitä ei päästä yli eikä ympäri.
Seurasi pitkä äänettömyys, jonka aikana kumpikin mietiskeli omia asioitaan.
Yht'äkkiä karahti työnjohtaja ylös sängystä. Hän oli unohtanut inventeerauksen. Hän antoi hartsuherralle määräyksen tehdä tarkka luettelo tavara- ja työkalustosta, lukita makasiinit ja ladon. Ja sen tehtyä jättää Poutiaisen Mikko vahdiksi.
Ukkoherra ja Rekonen keräsivät kamppeensa, paiskasivat ne harteilleen ja lähtivät oiustamaan halki selkosen puron suulle, Juppolaan, jossa tukkilaisille maksettiin lopputili.
13.
Kirjuri Lemetti ja hänen apulaisensa mittamies Tonkinen istuvat Jupporovan uudistalon suukamarissa lakittomin päin ja paitahihasillaan. He laskevat tunteja ja jakavat seteleitä pinkoittain tukkilaisille.
Rahallisia tilejä saavat tukkilaiset ja tyytyväisinä he lompsaavat satasiaan.
Osa tilinsä saaneista paneutuu maalaisten suuriin kirkkoveneisiin ja laskea surottaa Rovan kirkonkylään juhannusmarkkinoita viettämään.
Mutta osa jää Kämän kylän taloihin ja aloittaa viikkokausia kestävän kortinlyönnin ja juopottelun.
Tilintekopaikalle ja sen ympäristöön oli saapunut tavanmukaisesti ammattikortinpelureita, oikeita "hummereita", tasailemaan tukkilaisten keväällisiä ansioita. Näistä olivat kuuluisimpia Koiviston Ville, Hakkarais-Humu ja Rytkös-Masa, joista Hakkarais-Humu oli oikea mestaripelaaja.
Kankaitten ladoissa, riihissä ja talojen pirteissäkin pelattiin nakkia kolmen markan työllä. Sen pienempää peliä ei viitsitty pelata raharikkaina oltaessa.
Monet tilinsä saaneista kiiruhtivat suoraapäätä nakkiin, välittämättä edes ostaa uutta ja eheämpää vaatetusta yllensä. Niidenkin kauppiaita oli saapunut tilinmaksupaikalle.
Muutaman vuorokauden kuluttua olivat useamman tukkilaisen kevättienat luisuneet korttisaksain taskuihin. Sieltä ne eivät enää takaisin palanneet. "Matti" taskussa ja vatsat miltei yhtä tyhjinä kuin viime keväisessä lupossa, kiertelivät rahansa menettäneet pitkin kylää talosta taloon, korttisakista toiseen, esiintyen pelaajien "kihoina" näiden selän takana.
Kämän kylässä oli liikettä ja elämää.
Paikkakunnan talollisten lisäksi, jotka miltei järkiään harjoittivat salaviinan kauppaa, oli saapunut tilintekopaikalle lentäviä viinankauppiaita, "laukkumiehiä". Haaparantalaiset tinakaulat pullottivat tukkilaisten povessa tai huiskuivat käsissä, heidän kylän raittia pitkin huojuessaan ja hoilatessaan.
Kämän kylän naiset olivat pihkautuneet silmittömästi tukkilaisiin ja pitivät nyt seuraa heidän kanssaan. Eivät olleet kokemuksesta viisastuneet, vaikka muutamilla oli jo pari kolme isätöntä lastakin, "jätkille punottuja", niinkuin sanottiin.
Käsikoukussa vetelehtivät niin talollisten kuin torpparienkin tyttäret tukkilaisten kanssa pitkin kylän raittia.
Harjulan talo oli Kämän kylän huomatuin talo. Se oli avoin kaikelle, mikä oli jätkien leveän elämän mukaista.
Talon isäntä oli hiljainen, tahdoton nuhjaaja, mutta emäntä sen sijaan oli roimakka ja hönkä sekä kaikinpuolin mukiinmenevä nainen, komeampi kylän muita emäntäihmisiä. Hän oli vallannut ohjakset käsiinsä ja piti isäntävaltaa mielensä mukaan yllä.
Emäntä oli kovettu väkijuomain nauttija ja hurja tanssuri sekä ahnas vieraan miesväen hakkailija. Niin ainakin kylä hänestä puhui. Tuontuostakin hän pani talon puolesta pöydät koreiksi ja silloin vuoti konjakki, kahvi ja kampanisut. Ja silloin pyyhkäistiin pirtissä pöydät ja rihkamat seinille ja pantiin hurjaksi tanssin hulinaksi.
Tukkilaisista hän piti erikoisesti, kohdellen maalaisia "tasapäitä", joiksi hän heitä nimitti, halveksuen. Niiden joukossa oli hänen miehensäkin... tuo nahjus, kääpä ja tursilo, niinkuin hänellä oli tapana miestänsä puhutella, kun sattui hipakammalle päälle.
Nytkin olivat talossa ravakat tanssit.
Emännän pyynnöstä oli tanssien soittajaksi saapunut Mursun-Anski. Tämä istui pirtin nurkkaan tehdyllä korokkeella ja laulatti haitariaan.
Tukkilaiset liehuivat kylän tyttöjä käsivarrellaan kantaen, kaulassa tilimarkkinoilta ostetut lepattavat värilliset silkkihuivit ja päävärkki hienossa konjakkihöyryssä.
Tanssin viuhkassa vihmoi talon emäntäkin.
Rekosen pangassa hän kiisi posket punoittaen ja silmät autuaallisessa lumossa.
Isäntä, joka, niinkuin sanottu, oli hiljainen ja kärsi vaimonsa vallattomasta elämästä, oli kiivennyt kahden nuorimman lapsen kanssa kiukaalle ja seurasi sieltä elämää pirtissä, suuri piippu hampaissa.
Hänen oli alistuttava vaimonsa oikkuihin. Puhumalla ei tämä ottanut oistuakseen; siitä oli hänellä vuosien raskaat kokemukset. Sai varoa nahkaansa, jos meni häntä liiaksi karhomaan. Monet kuhmut ja mustat silmät oli hän naimisissa ollessaan saanut, niin kauniisti ja tyynesti kuin hän olikin vaimoaan nuhdellut.
Vuosikausia oli kylällä huhuiltu, että Harjulan emännällä oli varamies, "jarru", jolle olivat lapsetkin, vaikka tosin kastetut isännän nimiin. Ja lie ollut huhuissa perääkin. Isäntä oli tästä kyllä tietoinen, mutta minkäpä hän sille mahtoi. Emäntä oli uhannut tappaa, jos hän siitä kenellekään kertoisi.
Pirtissä kävi hurja hyppy ja hulina.
Lattia tömisi ja akkunat tärisivät, kun permannon täyteinen jätkäjoukko löi jalkaa haitarin tahdissa.
Puulaakin herrat istuivat talon vierashuoneessa, suukamarissa. Siellä oli pöytä koreana konjakilla täytetyistä pikareista, ja emäntä piipahti sinne tanssin lomassa jäähdyttelemään, panemaan piippuun ja kippaamaan herrojen kanssa.
Silloin hän istui milloin minkin kympin polvella ja piti hauskaa naurun ja laulun raikuessa.
Parastaikaa keikkui hän nyt kymppi Hulkkosen polvella ja lauleli:
Elä sinä heilani kaikista turhista,
viitsi vihotella vaan.
Joutuuhan sitä matkan varrella,
muitakin rakastelemaan.
Sula reissula reissula raljalalee.Ja kymppi Hulkkonen jatkoi:
Ei minun heilani rikas oo,
se on köyhän mamman lapsi vaan.
Eikä se tehnyt talon töitä,
vaan kampaili tuuheita hapsiaan.Kartanolta alkoi kuulua hihkumista ja melua. Osa kamarissa istuvista kympeistä ja pirtissä tanssivista tukkilaisista riensi pihalle ottamaan selvää, mitä lajia hihkujat olivat.
Porrasten päässä ja kartanon solalla oli kolmikymmen miehinen maalaissakki tulossa taloon ja jokainen nousuviinassa.
Tämä joukko oli lähtenyt tanssiaisiin osaksi omasta halustaan, toivoen pääsevänsä koettamaan voimiaan jätkien kanssa, mutta myöskin kylällä asustavan Ori-Mannisen yllytyksestä, jonka kostonhalu tukkilaisia kohtaan oli jäänyt kytemään siitä saakka, kuin nämä viime kevännä Jupporovan työpaikalla olivat pehmittäneet hänen selkänahkansa.
Ori-Manninen, joka oli tunnettu sisukkaaksi tappelijaksi ja sapekkaaksi puukkomieheksi, riehui joukon etunenässä, puukko kourassa. Heidän joukossaan oli useita muitakin tunnettuja tappelupukareita, kuuluisin niistä Rakka-Taneli, neljä tuumaa yli kolmen kyynärän. Hän kiljahteli kuin raivoisa tiikeri:
– Minä olen se aina mainittu ja pirultakin kammottu Rakka-Taneli!... Onko täällä miehen vastusta?
– Ja me jokainen kotoa pöydän päästä! hihkuivat toiset. – Me tahdomme tietää, mitä näissä häissä keitetään.
Räyhääjät lähtivät ryntäämään rintamassa rappusia sisälle.
Mutta tukkilaisten "jöyssi", Rohu-Karppinen, voimiltaan tavallista miestä rapeampi ja notkea kuin piiskankieli, astui portaita alas, puristi luista nyrkkiään ja retvahutti rotevaa vartaloaan. Hän karahti lennossa maalaisten parveen ja antoi Ori-Manniselle ja Rakka-Tanelille sellaisen iskun, että nämä suistuivat tantereeseen, vieden useita miehiä muassaan nurin.
Maalaiset hätkähtivät ja peräytyivät kartanon solalle, jossa ryhtyivät ankaraan vastarintaan.
Syntyi verinen tappelu. Maalaiset olivat varustautuneet revolvereilla, puukoilla ja seipäillä. Puukot heiluivat, pyssyt paukkuivat ja seipäät mätkähtelivät.
Tukkilaisilla oli aseina puukot, talon kirveet, pirtin muurikivet ja halot.
Hurjasti riehuen, verissäpäin ja vaatteet riekaleina heiluivat maalaiset, Rakka-Taneli etunenässä, pitkänpitkä helapääleuku välähdellen jätkien päiden päällä. Hurjia iskuja sai hän, mutta vielä hurjempia antoi takaisin.
Maalaisille saapui apuväkeä ja nyt oli koko Harjulan talo tappelijoiden saartama. Osa maalaisista ryhtyi kivittämään rakennuksen ikkunoita, kuin uhasta, saadakseen tehdä itse tanssitalollekin tuhoa. Kiviä sateli sisälle kuin rakeita ihan.
Tappelu oli kestänyt useita tunteja ja haavoittuneita oli kummallakin puolella. Kaksi maalaisten pahinta pukaria, Mölli-Kalle ja Kööli-Sanfriitti sekä Ori-Manninen oli kannettu henkihieverinä Härjänkurkun mökkiin, jossa kyläkunnan kuppari ja hieroja, Rakka-Manta haavoittuneita loihti ja lääkitsi.
Itsepintainen oli maalaisten sisu ja heistä oli jätkille tekemistä. Heillä oli pyssyt, joilla he napsuttelivat ulompaa, ja jätkien oli hengenvaarallista hyökätä lyhyillä aseillaan heidän kuulasadettaan vastaan.
Mutta jätkien lukumäärä oli moninkerroin suurempi, ja heidän raivonsa kasvoi, kun konjakin höyry oli kohonnut päähän. He tekivät maalaisia vastaan hurjan rynnäkön. Seipäät, aidakset ja kirveet sojossa he hirveällä huudon ja kiroilun pauhulla ajoivat vastustajansa käpälämäkeen.
Isäntä oli pahaa aavistaen laskeutunut kiukaalta lastensa kanssa ja hypännyt keittiön akkunasta ulos. Hän pakeni läheiseen naapuriin. Ei hän ollut ensi kertaa moisella pakopirtillä, isäntä parka.
– Voi sinua, Taneli parka! surkutteli naapuritalon emäntä isäntää, joka istui pirtin ovisuupenkillä, allapäin imien kurisevaa piippuaan. – Sinä saat kokea jo täällä ajassa helvetin esimakua tuon porton takia, ja kaita lapsia, jotka ovat lentojätkien maailmaan saattamat, mutta nimellesi kastetut... Se ketku on koko kyläkunnan kauhistus ja kunniallisten naisten häpeä. Nimismiehelle pitäisi sinun ilmoittaa sen kauhistuttava elämä... Ennenpitkää joudut vaivaistalon pahnoille ja omaisuutesi on haukan hampaissa, jollet pidä aikanasi varaasi.
– Nimismiehelle... Häneltäkö saisin apua!... Ei, Senja hyvä.
– Häneltäpä tietysti, joka on lainvalvoja pitäjässämme. Hänelle sinun tulee ilmoittaa tämä kauhea tappelukin tutkinnon pitämistä varten ja tehdä samalla ilmianto tämän kylän rajattomasta väkijuomain myynnistä. Sitähän kaupittelevat yksin alaikäiset maitosuuluntutkin.
Taneli Harjulainen vaikeni hetkeksi. Hän soroi porot piipustaan ja täytti sen tuoreilla leikkauksilla. Puheli kuiskien jotakin vieressään istuville lapsilleen ja virkkoi:
– Nimismieskö, joka on yksi syyllinen perhe-elämäni onnettomuuteen, voisi olla vaimoni rikollisten edesottojen tutkija ja syyttäjä... Ei, ei! Sillä hänellä on osuutensa tässä vierelläni istuvassa, viattomassa lapsessa... nimenkin panetti emäntä hänen kaimakseen: Ruutolhvi Riikatti Rahaveli... Ja mitä tulee tämän kylän viinarouvareitten ilmiantoon, niin se on turha vaiva. Nimismies juopi ja pitää lystiä kirkonkylän herrojen kanssa. Ja takavarikoidut viinatkin kuuluvat huilaavan niiden kurkuista alas. Kuinka sellaiselle virkamiehelle voisi kylän rikoksista puhua, miehelle, joka rikoksien loassa itsekin rypee... Ei, Senja hyvä, ei ole meidän nykyisestä virkakunnasta haaraa.
– Mitä sinä Taneli puhut?... Ihan päätäleikattavia!
– Puhun mitä puhun ja puheeni vastaan, vaikka minut on vannotettu puhumasta... Olen omin silmin nähnyt ja omin korvin kuullut enkä tiedustele kylältä.
Senja-emäntä, suuri isovatsainen nainen, istui penkille Tanelin viereen, kopisti piippunsa ja pyysi Tanelilta leikkoja.
Taneli ojensi massinsa. Emäntä sytytti piippunsa ja uteli:
– Nähnyt?... Ettäkö oikein omin silmin nähnyt?
– Niin... nähnyt, nähnyt... Luuletko sinä herroista parempaa, kuin muistakaan?... Ne ne vasta ovatkin oikeita synnin juhtia... Oikeita...
– No nyt otti olkileipä ja virisi sade keskellä poutaista päivää...! Ettäkö nimismieskin...? En olisi uskonut, vaikka itse pappi olisi sanonut... Ja sitä vartenko se on virkamatkoillaan viipynyt talossasi?
– Sitä... Lukemattomat yöt ja päivät ovat viettäneet suukamarissa lukon takana ja kilistelleet pikareita... Sellainen meillä on lainvalvoja, ettäs tiedät.
– Vai niin!... Olen minäkin ajatellut jotain sen herran teillä käynneistä ja joskus maininnutkin, että mikähän makea paikka sillä haltesmannilla Harjulassa on, kun se siellä niin hyvin viihtyy. Mutta olen arvellut sen olevan toista laatua.
– Olet arvellut. Mutta heittänet arvelematta, kun kuulet asian oikean laidan... Sanot, ettet olisi uskonut, vaikka itse pastori olis kertonut... Pastori!... Onkopa hänkään mikään uskon välikappale... Toissa kevännä kinkerimatkoillaan poikkesi meille ja kun emäntä rahteerasi kahvia, niin nipisti tätä poskesta ja virkkoi: 'Emäntä jo lähes neljänkymmenen ikäinen ja posket verevät, niin että tippuvat'... Onkos tämä tällainen papille ja sananjulistajalle sopivaa?
– Leipäpappihan se on, sehän tiedetään. Ja maailmassa kynsin hampain kiinni. Ei ole nähty vielä kertaakaan uskovaisten seuroissa, edes jumalansanan kuulijana, saatikka siten evankeliumin selittäjänä, vaikka on ollut seurakunnassa kolmisen vuotta.
Samassa astui Harjulan emäntä pirttiin, piippu hampaissa, tukka pörröllä ja silmät verestävinä ja tiuskaisi:
– Mitä vietävää sinulla on täällä tekemistä? Pyntä kiireen utkaa lapsien kanssa kotia... Tämän hihhulin kanssa istut nokka nokassa ja holvaat kylän juoruja.
– Älä sinä mera auo päätäsi kunniallisen kattoni alla, taikka saat liposemman lähdön kuin luuletkaan, suutahti emäntä ja oikoi tukevaa syltänsä.
Taneli hätkähti. Kouraisi piipun huuliltaan ja työntyi kyyryssä niskoin ulos.
Emäntä seurasi perästä ja antoi tuontuostakin nyrkin iskun Tanelin selkään ja säntäsi:
– Kenttälän ihramaha-akan luotako luulet saavasi lohdutuksen ja paremman turvan kuin kotisi kurkihirren alta... Häh?
– Enhän minä, mutta kun...
– Ethän sinä... ja mutta kun... Kyllä minä näytän sinulle, sinä kerttynyt kääpä, mitä on lähteä kylälle vetelehtimään ja rahjastaa pukemattomat, pesemättömät kakarat Kenttälän mursun naurettaviksi.
Taneli köpitti minkä ennätti, lapsia käsipuolesta riepottaen. Emäntä astui kintereillä pitäen yhtämittaista rippisaarnaansa, kiroillen ja sättien talon kartanolle saakka.
Harjulan Tanelin talo oli taasen nähtävyys. Mutta eipähän ensimmäistä kertaa, Ilonan emäntänä ollessa.
Akkunat oli rikottu miltei järkiään ja pirtin kiuaskivet revitty tappelun tuoksinassa.
Kartanolla virui verta ja revittyjä vaatteiden tähteitä. Ja tappelun jäljet tekivät sivustakatsojaan ilkeän vaikutuksen.
Monilla jätkistä kumotti mustat silmät ja verikuhmut kasvoissa. Muutamilla oli kääreessä pää, korvat ja kädet.
Rohu-Karppisen reittä oli hipaissut luoti, tosin vaarattomasti. Mutta hänen oikeassa lavassaan oli korttelia pitkä ja luuhun saakka viilletty puukon haava.
Rekosen rintapäähän oli niinikään kasahtanut puukon kärki, mutta se ei ollut saanut aikaan vakavampia seurauksia.
Kaikeksi onneksi, vaikka tappelu oli ollut rajua, ei yksikään siihen osaaottaneista kuitenkaan heittänyt henkeään.
Ori-Mannisen, Mölli-Kallen ja Kööli-Sanfriitin tilasta ei ollut niin varmoja tietoja, mutta rumat repeämät he olivat saaneet jätkien ronkkaraudoista jo heti tappelun alussa.
Seuraavana päivänä lähti suurin osa jätkistä kirkolle juhannusmarkkinoille, mutta osa jäi vielä kylään pelailemaan korttia ja juopottelemaan.
Kylän raitilla maleksi aamusta iltaan lojuvia, hoipertelevia jätkiä, jotka elelivät kuin viimeistä päivää.
14.
On juhannusjuhlien aattopäivä, lauantai.
Ympäri pitäjän on saapunut maalaisia, nuoria ja vanhoja kirkonkylälle.
Kymmeniä ylijokelaisten nelilaitaveneitä letkottaa vieri vieressä Lainaan lossirannassa, vankoilla rautaketjulla lukotettuina ja toisia porhaltaa kaksihangassa entisten lisäksi, jokaisessa kevätuitosta palaavia tukkilaisia, jotka astelevat nuhrautuneissa, repaleisissa hyntteissään pitkin kirkonkylän läpi luikertelevaa maantietä, laukut, kontit ja lampaat selässä.
Kahdenpuolen maantietä on pystytetty kauppakojuja laudoista ja vaatteista. Ne ovat täpösen täynnä kaikenlaista rihkamaa. Tiellä lainehtii edestakaisin kulkevaa markkinakansaa, niin ettei ohi tahdo päästä.
Hurina ja surraava rinkutus täyttää markkinapaikan. Helppo-Heikit huutavat tavaroitaan ja kiihottavat yleisöä ostamaan. Eräs maankiertäjä veivaa posetiiviaan Pumpasenharjun laiteella. Hänen vierellään rämistää käsirumpua nainen ja huutaa ostamaan onnenlehtiä, joita elävä lintu antaa.
Mutta tukkilaiset astelevat hyntteineen läpi kylän kirkkokankaalle, Hyvärin muorin, Pirskaisen, Lanterin ja Holapan mökkeihin, jossa heidän luppokortteerinsa ovat.
Ostettuaan ensi puhdasta päällensä, alusvaatteista päällysvaatteisiin saakka, he hankkivat pullon viinaa tai konjakkia ja alkavat viettää kesän kirkkainta juhlaa ja tappaa keväisen härskeytyneen läskin ja ummehtuneen leivän idättämiä basilleja ruumiistaan.
Useimmissa kirkkokankaan mökeissä, paitsi Hyvärin muorin, harjoitettiin väkijuomain salakauppaa ja niissä asusti lakkaamatta lentäviä viinakauppiaita.
Mökeissä oli jätkillä rauhallinen tyyssijansa.
Yhdessä nurkassa juotiin, toisessa lyötiin korttia ja kolmannessa lemmittiin.
Mutta Perälän mökki, joka sijaitsee kankaalla, metsän äärimmäisessä laidassa, vei voiton kaikista muista. Siellä oli elämä toisinaan kuin kadotuksessa.
Kankaalla, jota kutsuttiin "Perälän porstuaksi", panivat jätkät toisinaan pystyyn oikeat riemujuhlat, ja silloin oli paikkakunnan harvalukuisen poliisikunnan parasta pysytellä poissa koko seudulta.
Perälässä ja sen ympäristöllä tunsivat jätkät olevansa kuin kotonaan.
Pienempiä kekkereitä ja tanssiaisia he panivat toimeen mökissä, ja jos sinne silloin uskalsi pistää nenänsä joku, joka oli Perälän seurakunnalle vastenmielinen, tunsi hän pistäneensä päänsä ampiaispesään.
Rekonen oli saapunut kirkolle toveriensa mukana ja mennyt Hyvärin muorin mökkiin, jossa hän tavallisesti majaili.
Muorin mökki sijaitsi kirkonkankaan puolella, Kemin ja Kittilän maanteiden risteyksessä ja erillään Perälän kankaan varsinaisesta mökkiryhmästä.
Kolmisenkymmentä vuotta takaperin ns. "Ulseenin homman" aikana oli muori saapunut miehensä kanssa Rovan kirkolle ja rakentanut sille paikalle kylää ensimmäisen mökin. Se oli ikäänkuin tulli, etelästä pohjolaan tulevien jätkien pysähdyspaikka. Oulun takapuolelta Limingasta hän oli kotoisin. Siis tavallaan "etelänvaris", niinkuin hänen vakituiset kortteerimiehensäkin.
Muori oli suuri ja roteva nainen, rehellinen ja tarmokas. Hän vihasi kaikkea pahuutta. Erityisesti hän vihasi huonoja naisia, varkaita ja väkijuomain kauppiaita.
Parikymmentä vuotta takaperin oli muorilta kuollut mies, josta hän oli jäänyt ahertelemaan yksin, tyttärenpoika kasvattina, josta hän kurilla ja lempeydellä oli koettanut kasvattaa miestä, mutta josta ei näyttänyt sitä tulevan. Poika oli Limingan isonväkevän "hirmuisen Hakalan" jälkeinen ja hän oli perinyt kaikki isänsä taipumukset, juopottelun ja hurjan tappeluluonteen. Hän oli nuoresta pitäen pelottava, koko kirkonkylän kauhu ja ainainen poliisiviranomaisten vastus. Muuten oli poika rehti ja rehellinen ja iso-äitinsä periaatteiden mukainen.
Muori elätti itseänsä leivän, nisun ja kahvin kaupalla ja oli kerännyt sievoisen omaisuuden.
Rekosen kirkolletulosta oli Könöläinen saanut tiedon ja noudattanut tyttärensä Kuppuraisen Taavan mökistä pois. Siellä oli Liinu synnyttänyt pojan.
Hän oli aavistanut isänsä juonet. Tämä tahtoi vieläkin estää häntä menemästä Rekoselle. Hän oli koettanut panna isänsä aikeita vastaan ja rukoillut, ettei häntä erotettaisi miehestä, jolle hän oli vannonut ikuista uskollisuutta. Mutta tyttären pyynnöt oli Könöläinen kuitannut karkeilla kirouksilla, hävyttömillä solvauksilla ja uhkauksilla. Olipa vielä teljennyt hänet lukkojen taa peräkamariin, jonne ei saanut mennä edes äitikään.
Rekonen kylpi, puki puhtaat yllensä ja lähti tapaamaan äitiä ja lasta.
Oli myöhäinen keskiyön aika.
Osa juhannusjuhlille keräytynyttä kansaa meni Ounasvaaralle katsomaan keskiyön aurinkoa ja osa liukui veneillä Lainaansaarelle tanssimaan ja iloa pitämään.
Mutta Rekonen asteli omissa unelmissaan eikä välittänyt auringosta, huveista eikä hyörinöistä, vaan suuntasi kulkunsa Ounaan rannalle ja etsi venettä päästäkseen kosken toiselle puolelle. Mutta ei löytynyt ainoatakaan lukitsematonta.
Hän mietti. Hänen tiellensä nousseet esteet eivät olleet ennenkään olleet voittamattomia.
Kosken rannalla oli tukkilautta.
Rekonen vetäisi puukon tupestaan ja leikkasi poikki lautan laitimmaisen kaskivitsan. Irtonainen tukki solahti väljään veteen.
Sitten hän otti lautalta kuusisairakan, hypähti tukille ja alkoi sestoa ylitse.
Pari kosken törmää astelevaa miestä huomasi Rekosen lekunnan tukin päällä ja ihmetteli hänen mestaruuttaan. Sellaista he eivät olleet ennen nähneet.
Kun Rekonen pääsi vastaiselle rannalle, hän vetäisi tukinpään maalle ajatellen palaavansa samalla tavoin, jollei venettä olisi saatavissa.
Kuppuraisen Taavan mökki oli nelisen kilometriä kirkolta. Tie sinne kulki vuoroin jokivartta, vuoroin matalahkoa kangasaukeamaa.
Joustavasti nousivat Rekosen jalat. Roteva vartalo retvahteli ja sydän tykki voimakkaasti. Nyt tapaisi hän rakkaimpansa: äidin ja lapsen, jotka hänen tulevalle elämällensä olisivat kaikki kaikessa.
Kello oli kolmen tienoissa aamulla.
Aurinko oli kohonnut korkealle Syväsenvaaran laella ja paistoi lämpimästi. Yön kirkkaus valaisi peilipintana läikkyvän Kotajärven ja metsät ja kaukaisten vaarojen huiput auterehtivat vihreinä.
Kesäöinen luonto oli kuin jättiläiskehyksiin asetettu taulu, kaunis ja lumoava.
Rekonen astui järven rantuetta, jonne näkyi korkealla kunnaalla oleva, heleän punaiseksi maalattu Taavan mökki. Mökin ympärillä kukkivat tuomet ja pihlajat ihan valkoisinaan. Niiden oksilla lauloivat linnut.
Rekonen oli enää kymmenisen metrin päässä mökistä. Hän seisahtui ja huoahti. Sielun täytti sanomaton onnentunne ja hän ajatteli:
– Siellä hän uinuu tuomien ja pihlajien siimeksessä ja pienoinen olento hänen rinnoillaan... Hän näkee unta minusta... On sääli häntä herättää kesken unelmiensa... Oi, mikä ihana Pohjolan kesäinen yö, ja miten onnellista sulkea aamun sarastuksessa syliinsä äiti ja lapsi, jossa oma sieluni asuu.
Henkeään pidättäen hän astui mökin ovelle ja kolkutti hillitysti.
Pirtin ikkunassa liikahtivat kaihtimet ja samassa alkoi kuulua liikettä sisältä.
Avautui ovi ja vastassa oli Taava, harmaahapsinen lempeä vanhus, valkoinen yöröijy yllä.
– Hyvää huomenta, Taava! Älkää pahastuko, että tulen häiritsemään yörauhaanne!
– Huomenta, huomenta!... Ei mitään häiritsemistä, ei mitään. Mutta olette myöhästynyt ja saatte kuulla ikäviä uutisia... Astukaahan sisälle.
Rekonen astui mökkiin ja hänen silmissään musteni. – Mitähän olisi tapahtunut? hän ajatteli. Hän istui penkille ja herpaantui.
Taava kohosi jakkaralle ja kurotti uunin otsalta taitetun paperilapun.
– Lukekaa tämä.
Rekonen avasi paperin, – hänen kätensä vapisivat.
Rakas Jukkani!
Elä hämmästy, vaikka et tapaakaan meitä. Sain tietää päivää
aikaisemmin, että isäni viepi minut täältä pois. Ajattelin
kauhulla kohtaloani ja päätin paeta, mutta en tiennyt, minne.
Meillä oli täällä Taavan luona hyvä olla. Odotin sinua tulevaksi
aikaisemmin, mutta et kai ehtinyt. Poikamme on terve ja kaunis,
ihan sinun näköisesi. Ole maltillinen. Olen varma, että
suoriudumme lähiaikoina matkalle. Koetan puhua isälle ja saattaa
hänet järkiinsä. Ja jollei hän pehmene, niin teemme niin kuin
olet ehdottanut. Jumala auttaa meitä. Hän on vaeltava kanssamme.
Käsitän sinun tuskasi ja aavistan rajun luontosi kiukun, kun et
tapaa meitä. Nyt saapuvat noutajat, kolme miestä, ketä lienevät.
En tunne... ovat etäällä... enkä tahdo sellaisia pimeyden
palvelijoita tunteakaan. Hyvästi rakkaani! Sinun
Liinusi.Rekosen aivoihin kohosi veri ja hänen hahmonsa vaihteli.
– Kirous ja kuolema!... Ensin säälimättömästi kolhien ajaa lapsensa pois ja sitten hänet raa'asti vangitsee... Onko raakalaisempaa kuultu.
– Mihinkäpäs se oksa putoaa muualle kuin kannolleen, lausui Taava surunvoittoisasti ja sytytti piippunsa. – Yhtä raaka ja sydämetön oli Könöläisen isäkin aikoinaan... Kyllä muistetaan... Tyttärensä, nykyisen Jänis-Juntin vaimo, piti seuraa Kuoppalan Aatamin, köyhän torpparinpojan kanssa. Isä raivostui tästä ja sitoi tyttären puoli alastomana kaivon tolppaan ja sujutti viisi paria hänen selkäänsä... Mutta tästä saikin Könöläinen oikeuden tuomion ja hänen pintaansa leivottiin kaksikymmentä paria. Koko suku on ollut monen miespolven ajoilta saakka pähkähulluja... nämä muka pitäjän naparikkaat...
– Ei ne tunnu järkeviltä tämänkään miehen edesotot. Mutta varokoon jumal'aut tekemään väkivaltaa tytölle!
– Ankara oli Liinulle ollut tämän kotia tultua ja samoin lapselle... Eräs, joka oli ollut läsnä, kertoi, että kironnut oli ja uhannut rätkätä jätkän penikan sääristä seinään... Kauhea on miehekseen.
– Jätkän penikan!... Kenenkä se kurja suurusmaha luulee minun olevan!... Taivas ja helvetti! Minun täytyy kiiruhtaa, ennenkuin on liian myöhäistä!
Rekosen veri kiehui ja hänen vihansa vimma oli rajaton.
Hän asteli mökin lattialla edestakaisin ja kirosi.
Lopulta hän tyyntyi ja otti lompakon povestaan, kaivoi esille satamarkkasen ja sanoi:
– Tässä teille, kunnon vanhus, aluksi pieni palkkio vaivoistanne ja hyväsydämisyydestänne. Myöhemmin palkitsen runsaammin.
– Ei, en minä ota teiltä mitään hyvitystä. Liinun äiti on luvannut palkita ja on jo palkinnutkin. Hän on ihmisten parhaita. Ja hän ymmärtää teidän ja tyttärensä suhteet ja on koettanut saada miehensäkin muuttamaan mielensä. Emäntä parka on sivistyneenä naisena saanut kärsiä miehensä julmuutta ja tuntee minkälainen kolho hän on... Pankaa, hyvä mies, rahanne lompsaan, sillä se on muutenkin liian suuri... Jonkun markan voitte jättää tupakkarahoiksi.
– Mutta se on minun tahtoni, vanhus, penäsi Rekonen ja laski satasen pöydälle... – Tämä ei ole tästälähtien minun ainoani. Eteläpohjanmaalla odottaa minua kahden manttaalin maa ja sadattuhannet rahaa, niin että pistäkää huoleti saamanne talteen. Te olette sen kunnialla ansainnut.
– Suuri kiitos, kiitti Taava kädestä pitäen.
– Jumalapa teille palkitkoon ja antakoon onnea ja menestystä. Taistelkaa ja voittakaa, olette vielä miehuutenne parhaassa iässä... Ja se mitä kuulin Liinulta teistä, olette mies, jolle elämä kyyneltää, mutta myöskin hymyilee, jolta se ottaa, mutta myöskin antaa... Hyvästi! Jumala olkoon kanssanne!
– Hyvästi! Merkit viittaavat siihen suuntaan, että taistelu on taisteltava loppuun, ennenkuin jätän nämä seudut. Voikaa hyvin!
Rekonen astui kartanolle ja pyyhkäisi hihallaan hiestä rakkoilevaa otsaansa. Sisäinen tuli oli polttava. Silmien palo säihkyi ja vihan liekit raivosivat hänen kasvoillaan.
Rajuin askelin lähti hän astumaan äskeistä polkua kirkolle, ja ankarasti hänen mielensä myllersi ja peuhtoi.
– Hän on pyhä minulle. Hänen puolestaan taistelen, kuin tiikeri pentujensa puolesta ja kostan sille raakalaiselle. Minä tahdon näyttää, että luonnonlaki on vastustamaton, pettämätön ja lahjomaton. Tahdon näyttää, että kaksi, jotka ovat vannoutuneet toisilleen, ovat erottamattomat. Ja kolmas, minun rakas poikani... tuon hyeenan vankina.
Rekonen tunsi hehkuvaa rakkautta pientä, avutonta lastansa kohtaan.
Kun hän heräsi mielikuvistaan, hän oli jo ehtinyt Niskalan talojen kohdalle. Neljän kilometrin matka oli taittunut kuin lentämällä.
Juhannuskalliolta ja Lainaan saaresta kuului hanurin ääni ja kesäyönvalvojain mekastusta. Rekonen ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan hän asteli suoraapäätä Erkkilän rantaan, jonne oli jättänyt tukin.
Hän sai saikaran käteensä, työnsi tukin veteen ja hyppäsi sen selkään.
Juontevaa kostetta "akan" virran kannattamana hän sestoi tukillaan "Ämmän" hampaan alle, lähtien siitä lyömään kirkonkylän puoleiselle rannalle.
Hurjasti sestoen kahdenpuolen tukkia, porhalsi hän aallokossa kiitävällä vauhdilla. Kosken ristiryöpelmät hulmahtelivat ylitse hänen polviensa.
Hän tunsi olevansa noiduttu ja noiduttu oli varmaan hänen allansa lekkuva tukkikin.
Päästessään rannalle hän kulki juoksujalkaa törmän laidetta ja oikaisi Konttisen kohdalta suoraapäätä halki Pirulan peltojen Perälän mökkiin.
Kun Rekonen avasi mökin oven, avautui hänen eteensä tuttu näky. Kolikkomäen Pikku-Virta istui peränurkassa avopäin, paitahihasillaan ja repi yksirivistä hanuria. Harvahkoisella, maalaamattomalla lattialla lötkytteli kolme paria, kukin aikamoisessa tönässä.
Peräikkunan alla, joka oli mökin ainoa valoreikä, istuivat laatikosta laitetun pöydän ääressä ilolinnut, Mäen Miina, Raahen Ida ja Karso-Karu. He ryyppelivät Pitkän-Pakkasen kanssa konjakkia kololaitakupeista.
Lavon nurkassa lattialla istui joukko jätkiä, pelaten äkäistä nakkia.
Mökin emäntä Klintti-Sannu, oli ottanut tapansa mukaan liian ryypyn ja makasi "jarrunsa" kanssa uuninsolassa käsikaulassa.
Rekosen sielua vihlasi, hänen ajatellessaan, että täytyi tulla vielä kerta irstaiseen pesään. Mutta hän ei voinut sitä välttää, sillä hänen sielunsa ei antanut rauhaa. Sitä raateli tuska ja epätoivo.
– Terve, Rekonen! hihkaisi Raahen Ida ja lensi Rekosen kaulaan. – Ajattelin jo että upposit morsiamesi lumoihin etkä välittäisikään meistä niin mitään.
– Lennä helvettiin, lutka, minun iholtani! En ole sillä päällä, että kärsisin sinunlaisia silmissäni, säntäsi Rekonen ja istahti piisin alla olevalle pakkilaatikolle. – Onko teillä, pojat, yhtään kivausta, kääntyi hän korttia iskevien puoleen.
– Kaiva tuolta takataskusta, osoitti Rohu-Karppinen takkinsa alustaa ja sakasi kortteja. – Se onkin eri ainetta, kuin Pähti-Jussin vesisekaläkerrys taikka Tinkalan Kaijan pranstin kura.
Rekonen veti osoitetusta paikasta avatun litranvetoisen, kahden tähden haaparantalaisen ja kulautti aimo siemauksen. Makusteli hetken ja virkkoi:
– Hyvää on, et suotta kiilaa... jospa nappaisi toisenkin ryypyn.
– Niin, että eikö olekin ensiluokkaista?... Särvi, niin kuin omaasi.
– On, on, kerrassaan jumalten juomaa.
Ja Rekonen otti ryypyn ryypyn päälle ja tuli rempseälle tuulelle.
Mökkiin saapui kymmenkunta jätkää Perälän seurakunnan väkeä, jokainen hienossa humalassa ja konjakkipullo taskussa.
– Täällähän sinä, Reko-veli, olet, jorahteli Lampi-Elku, ja räppäsi Rekosta olkapäälle. – Kertoivat Hyvärin muorin mökissä, että olit mennyt eilen illalla Ounaasta poikki. Ja tukilla vielä.
– Niinkö kertoivat?... Oikein ovat kertoneet... Mitä ne muuta tiesivät matkastani?
– Tiesivät sen, että olit tavannut turhaan Liinusi Taavan mökiltä.
– Ja mitä muuta tiesivät?
– Kuuluivat tietävän, että Könöläinen oli haettanut tyttären luoksensa ja teljennyt tämän lukkojen taa. Oli vannonut, että yhteys on poikki jätkän ja hänen tyttärensä välillä.
Rekonen puristi tinakaulan luiseen nyrkkiinsä ja kohotti sen huulilleen, siemasi tavallista pitemmän ryypyn ja kirmasi hampaittensa lomasta:
– Mistä tiesivät, mutta oikein tiesivät... Riistänyt on tyttären, mutta tässä on mies, joka omansa ottaa! Minä en ole Jussi Rekola, suotta Härmän häähuoneesta matkaan pantu, jollen ensi yönä pelasta äitiä ja poikaa!
– Miehen puhetta, Jukka, kohosi Rohu-Karppinen korttisakista ja kallisti tinakaulan huulilleen.
– Ja meistä saat kampraateja. Vai mitä pojat?
– Se on selvä kuin sekeinen taivas, jyrähti ääni miesjoukosta. – Kun humu Juppolassa alettiin, niin lopetetaan se lasareetin lähettyvillä, intoili muuan.
– Niin kuin on puhuttu, olette tämän päivän iltayöstä johtoni alaiset. Ja te, pojat, menette Kivalokönkään niskalle ja lyötte lujan koplukan, niin kuin olemme sopineet.
– Me menemme ja lyömme lautan, jolla läpäistään vaikka Hornan kuohut, vastasi Kärki-Aapeli, johon Moska-poika ja Riutta-Hanski yhtyivät.
Rekonen oli jo hyvässä humalassa.
Kymmenkunta ruotsalaista tinakaulaa seisoi Perälän mökin kassipöydällä ja niistä vuoroin kipattiin.
Mökissä kävi hulina ja öhinä.
Pikku-Virta kituutti hanuria ja silloin tällöin retkahteli lattialla pari toisensa perästä.
Rannan Pikku-Pekka istui eräässä nurkassa Mäen Miinan ja Raahen Idan keikkuessa hänen polvillaan. Pekka nautti elämästä ilolintujen hyväilemänä ja hyräili:
Mun lintuseni lirusilmät,
sydänkäpyni soreat.
Kummalle sieluni riittää,
remuhelmat koreat.
Tukkilaisen polvella saa,
ilon jumalaisen,
Lintuni te molemmat,
ootte tukkilaisen.Rekonen käveli lattialla, roteva vartalo keinahdellen.
– Vietämme, veljet, viimeisiä hetkiä yhdessä, tämän surullisessa ja osaksi iloisessakin muistossa säilyvän mökin seinien sisällä. Itsekullakin ihmisellä, jätkälläkin, on oma aikansa, vaelluksensa ja kääntymyksensä. Minun elämäni tienristeys on nyt edessäni, – olen nyt selvillä, mitä niistä lähden kulkemaan. Muistojen okaat pistävät aina, niin kauan kuin elämme. Ottakaamme, veljet, vielä kerran toveruuden, taisteluiden ja menneitten muistojen malja!
– Maljamme! kajahti miesjoukon huulilta ja pullot kallistuivat vuorotellen suusta suuhun.
– Maljamme! kohosi Pitkä-Pakkanen seisoalleen, hiukset hajallaan ja silmät seisoen päässä kuin mielipuolella. – Kaikkien maailmassa olevien iloisten miesten malja... Rekosen malja!
Liinu istui kotonaan peräkamarin akkunapielessä ja tyynnytteli itkevää lasta. Tämä oli äsken vieroitettu rinnoilta sen vuoksi, että äiti oli saanut maitokuumeen. Hän hoivaa ja hellii lasta kuin silmäteräänsä ja koettaa lievittää sen nälkää tutilla. Mutta tämä tuntuu lapsesta oudolta ja vastenmieliseltä. Liinu odottaa Jukkaa tuskallisin mielin ja painaa lasta värisevää rintaansa vasten.
Vuoroin ilon ja vuoroin surun tuntein hän katselee akkunasta ulos odottaen hetkeä, jolloin pelastus saapuisi.
Ne vuorokaudet, jotka Liinu on ollut kotonaan, ovat olleet hänelle tuskan, kyynelten ja piinan hetkiä.
Isä oli vanhimman sisaren kanssa kiduttanut häntä ja koettanut saada hänet jättämään Rekosen.
Mutta Liinu ei ollut kallistanut korviansa heille, vaan luotti sulhasensa lupauksiin. Se kovuus ja ilkeä iva, jolla häntä kohdeltiin, ei masentanut hänen mieltään.
Äiti oli ainoa, joka ymmärsi häntä. Hän koetti lohduttaa ja saada isänkin mieltä muuttumaan.
Kun isä viileskeli haavoja kärsivän sydämeen, niin lääkitsi äiti niitä. Hän kehotti tytärtään tekemään, niinkuin tämä itse parhaakseen tiesi ja tunsi.
– Tunnen tuskasi ja kärsimyksesi. Olen itse potenut samoja poltteita, oli äiti puhellut Liinulle. – Tiedän kokemuksesta, miltä tuntuu, kun tahdotaan erottaa niitä, jotka rakastavat... Sinä olet minulle rakas ja siksi koetan ymmärtää rakkauttasi ja sitä tukea... Ole levollinen ja luota jumalaan! Kaikki kääntyy kerran Hänen avullaan hyväksi!
– Äiti rakas! Sinä yksin ymmärrät minua! oli Liinu huudahtanut. – Kiitos sinulle, äiti!
Ja molemmat olivat itkeneet, äiti ja tytär.
Koko päivän oli Rekonen viettänyt Perälässä ja vasta myöhään illalla tullut asuntoonsa Hyvärin muorin mökille.
Yöksi oli Rekonen suunnitellut retkensä Konolaan, ottaakseen väkivalloin Liinun ja lapsen.
Kolme Rekosen tovereista oli mennyt Kivalokönkään niskalle ja siellä he löivät kuumeisella kiireellä kaksikymmenpuista lauttaa varustaen sitä kestäväksi könkään ryöppyjä vastaan.
Mutta Könöläinen oli saanut tiedon Rekosen aikeista ja varustautunut kaikkien mahdollisuuksien varalle. Hän oli haalinut kokoon kolmisenkymmentä miestä talonsa vartiointiin ja luvannut miehille hyvän palkan. Olipa hankkinut heille rohkaisuryypytkin.
Emäntä kärsi miehensä hankkeista ja häpesi tämän menettelyä.
– Se raukka häpäisee itsensä ja sukunsa, emäntä oli vaikertanut lysähtäen sänkyynsä. – Onneton ihminen, joka joutuu naimisiin tuollaisen tyhmyrin kanssa... Jumala, varjele Sinä, ettei kahakassa tulisi onnettomuutta heille, jotka toisiansa rakastavat... auta, että he saisivat toisensa ja pelastuisivat tuon raakalaisen käsistä!
Könöläinen oli suunnitellut saattavansa Rekosen harhaan.
Hän oli asettanut miehensä ketjuun tuvanpuoleisen rakennuksen ympärille, vaikka Liinu olikin päärakennuksen perimmäisessä kamarissa.
Mutta tästä juonesta emäntä oli laittanut sanan paimenpojan mukana Rekoselle ja ilmoittanut, että hän keskittäisi huomionsa siihen rakennukseen, jota miehet vartioivat. Kahakan kestäessä olisi Liinulla hyvä tilaisuus paeta lapsineen ikkunasta.
15.
Kesäkuun yö oli synkkä ja pilvinen.
Vettä satoi rankasti ja ukkonen jyrisi. Rekosen toverit saatattivat itsensä parittain eri ajoilla ylitse lossin ja kulkivat huomiota herättämättä metsän kautta määrätylle paikalle, Könölän lähistölle.
Luontokin näytti suosivan Rekosen retkeä. Sää oli sitä laatua, ettei ihmisillä ollut halua ulos, jollei siihen ollut hengenottavaa tarvetta.
Rekosen joukko, noin parikymmentä miestä, oli saapunut määräpaikkaan metsän laitaan. Tässä he pitivät viimeisen sotaneuvottelun ja ottivat muutaman rohkaisuryypyn.
Myrsky kiihtyi. Taivas salamoi. Yö synkkeni.
– Otollisempaa hetkeä ei olisi voinut toivoakaan, lausui Rekonen tovereilleen. – Könöläisellä on jokin konnankoukku mielessään, olen saanut sen tietää. Hän luulee pettävänsä minut, mutta petoksensa kääntyykin hänelle itselleen pettymykseksi. Te, veljet teette tehtävänne, välittämättä minusta. – Minä häviän sopivassa tilaisuudessa, mutta te jatkatte tuvanpuolen ahdistelua... Otetaanpas vielä pikku naukut!
Miehet antoivat pullojen kulkea suusta suuhun.
Kylän raitilla ei näkynyt jumalanluotua. Miehet marssivat Kuoppalan talojen kautta Könölään.
Liinu oli aavistanut, että tänä yönä oli Rekonen paneva aikeensa täytäntöön. Hän käveli rauhattomana edestakaisin huoneessa lapsi sylissä ja vähän väliä katsoen ikkunasta ulos.
Vuoroin hän puheli lapselleen ja tunsi juttelevansa sen kanssa, jolle oli lapsen saanut. Poika oli verevä ja kaunis, samannäköinen kuin isänsäkin, tummat silmät ja tumma tukka.
Juuri kun Liinu oli tähyämässä ikkunasta ulos, havaitsi hän miesjoukon astelevan kujaa pitkin kartanolle, Rekonen edellä.
– Hyvä isä! Nyt ne tulevat!
Liinun sydän sykki levottomasti. Hetken kuluttua levisi hänen kasvoilleen kummallinen kalpeus. Ja ruumiissa tuntui väsymyksen herpaannus. Hän likisti lasta vasten rintojaan ja tunsi kuinka tuska painoi, kuinka se repi ja raastoi, kuin se tahtoisi nujertaa hänet maahan.
Rekosen katse vilahti ikkunaa kohden. Se tunki läpi Liinun sielun. Liinu oli lukevinaan sen merkitsevästä välähdyksestä, että lähdön aika oli tullut.
Liinun olemuksessa tapahtui äkillinen käänne. Hän sai henkeensä eloa, ruumiiseensa tarmoa ja silmiinsä kirkkautta.
Hän ei siekaile, vaan laskee lapsen sänkyyn, alkaen pukea sen ylle. Hän tietää, että joukkojen kesken syntyy, joskaan ei veristä tappelua, niin kuitenkin kahnausta ehkä käsikähmääkin. Maalaisten mahti on heidän huulillaan, eikä hän uskonut heidän uskaltavan ryhtyä vakavampaan otteluun, kun näkivät tukkilaisten kymmenmiehisen joukon. Hän tuntee vaistomaisesti, että tänä yönä hänen vankeutensa loppuu ja he molemmat, joiden elämä on erottamattomasti yhdistetty, saavat sulkea toisensa suloiseen syleilyyn, pienokainen siinä välillä kummankin rinnoilla.
Liinu on pukenut itsensä ja lapsensa lähtövalmiiksi. Hän odottaa hetkeä, jolloin saisi merkin hyökätä ulos vankeudestaan.
Rekonen astui Könölän kartanolle, likomärkänä sateesta. Hänen ruumiissaan tuntui elehtivän useamman miehen voima. Tummanruskeat silmät paloivat kuin tulessa ja katse salamoi.
Könöläinen asteli luhdinpuoleisella kartanonsolalla, kymmenkunta maalaista mukanansa, joista useat hoippuivat velttoina juovuksissa.
Suurin osa Könöläisen värväämistä miehistä oli kyllästynyt yölliseen odotukseen koleassa sateessa, ja lähtenyt kotiin. Ne, jotka olivat pysytelleet Könöläisen mukana, olivat juoneet itsensä liiaksi humalaan, joten heistä ei näyttänyt koituvan suurtakaan vastusta.
Rekonen huomasi tilanteen varsin edulliseksi. Hän esitti tyynesti Könöläiselle, että tämä antaisi tyttärensä mielisuosiolla, muussa tapauksessa alkaisi Könöläisen manttaalilla kuulua toisen sortin ukkonen, kuin mikä parast'aikaa taivaalla jyrisi.
Mutta Könöläinen kerskui olevansa isäntä talossaan. Hän ärjäisi niinkuin pesästä karkotettu karhu:
– Se riittää jo, että yksi lapsistani on joutunut jätkän perään. Toista en tule luovuttamaan, vaan suon sen ennemmin kunnan köyhimmälle, kuin tuollaiselle etelän varikselle! Ja siirtyen miehevänä tuvan ovelle miestensä keralla, hän antoi ymmärtää, että Liinu oli todella siellä.
Könöläisen apumiehet koettivat myös olla pontevia ja rähisivät isännän mukana.
Rekonen, joka oli tottunut suorittamaan tehtävänsä ripeästi, ei nytkään siekaillut. Hän antoi miehilleen määräyksen mennä sisälle ja ajaa maalaiset pois. Itse hän piti varansa jättäytyäkseen joukkonsa sivuun, josta sopivassa tilaisuudessa livistäisi päärakennuksen takapuolelle, rikkoisi ikkunan ja ottaisi omansa pois.
Rekosen toverit tekivät hurjan rynnistyksen ja painuivat tupaan.
Könöläinen ampui useita peloituslaukauksia, mutta ne yllyttivät vain tukkilaisia. Heidän luontonsa rohkaistui ja tapansa mukaan he panivat hihat heilumaan.
Rohu-Karppinen sai hyppysiinsä Könöläisen, nujersi reikäraudan hänen kädestään ja paiskasi isännän tuvan viereiseen huoneeseen, asumattomaan kehään. Toiset peittosivat maalaisia pahanpäiväisesti. Miesparat valittivat ja rukoilivat heidän kynsissään. Muuan heistä huusi: – Parasta on, Könöläinen, että annat tyttäresi jätkälle sovinnolla, viepi se sen kuitenkin!
Kahakan aikana puitti Rekonen Liinun kamarin ikkunan alle ja riuhtaisi puitteen puoliskon paikoiltaan. Ja Liinu, joka oli odottanut pakohetkeä sydän kurkussa, hyppäsi lapsen kanssa suoraan Rekosen syliin.
Tosin oli Könöläinen asettanut kaksi miestä vahtiin Liinun kamarin ovelle, jottei häntä voisi kukaan laskea ulos. Mutta nämäkin olivat ottaneet liiat ryypyt ja uinahtaneet ovea vastaan lattialle. He eivät siis kuulleet mitään Rekosen puuhista ikkunan takana.
Kun miehet vielä heiluivat tappelun nujussa, kiisivät Rekonen ja Liinu halki Illis-vaaran Kivaloköngästä kohti.
Rekonen kulkee roimin askelin edellä, öljytakkiin kääritty pienokainen käsivarrellaan. Liinu astuu hänen kintereillään, sanomaton onnentunne sielussaan. Hän on vaaleaverisyydessään ihmeen kaunis, sillä jännitys on saanut hänen poskensa punoittamaan. Liinun veri on pitkästä aikaa polttavan raikas ja kasvonsa läimehtivät kuin palavien hiilten hehku. Hänen notkea vartalonsa keinahtelee ja vankka vaalea palmikkonsa heiluu harteilla, suurten sinisten silmien loistaessa kuin taivaan terä.
Jumalan ilmakin on asettunut. Vesiä ripisteli enää vain hienosittain ja lännen taivas alkoi rakoilla seessinessä.
Tuoreena tuoksui sateinen metsä ja petäjien neulasilla kimaltelivat kastehelmet kristallin kirkkaina.
Oli tauonnut öinen myrsky ja rauha vallitsi ympäristössä. Vain siellä täällä helähti linnun laulu ja etäämpää kuului käen kukahdus.
Rapea peninkulman matka oli suorinta suuntaa Kivalokönkäälle, jonne karkureitten matka piti.
Kerran he olivat matkalla lepuuttaneet jalkojaan ja istahtaneet kuusen alle.
Kumpainenkin oli katsonut sanaakaan virkkamatta sinne päin, josta olivat tulleet ja sitten kääntyneet vastakkain, puristautuen toistensa syleilyyn. Vuoroin suutelivat he toisiaan, vuoroin lastansa. Ja he olivat ajatelleet samaa asiaa: Sinne jäivät tuskien ja taisteluiden tyyssijat!
Ja hetken aikaa vaiti oltuaan oli Liinu virkahtanut: – Äidin olisi pitänyt lähteä mukaan. Sitten olisi ollut kaikki hyvin. Ja tämän sanottuaan oli hän purskahtanut itkuun.
Tähän oli Rekonen vastannut: – Tunnen tuskasi ja kaipuusi. Sillä äidin rakkaus lastansa kohtaan on ylitsevuotavainen. Mutta olkaamme levollisia. Menemme kotiin, jossa on äiti meitä vastassa, ja häneltä ei puutu hellyyttä sinuakaan kohtaan. Muuten voit saada äitisi luoksesi niin pian kuin asiamme ovat järjestyksessä. Me tuemme toisiamme suruissa ja iloissa, kunnes kuolema meidät erottaa.
Kulkijain taival katkesi kuin itsestään. Heidän jalkansa kohoavat nopsina kiveltä kivelle, mättäältä mättäälle, ja vartalonsa heippuvat kuin tuulessa huojuvat heinät, norjina ja nuorteina.
Jo kuuluu Kivalokönkään kumea kohina. Ja silloin tällöin pilkahtaa puiden lomasta sen ilmaan pärskyvät ryöpyt. Köngäs humajaa kuin riemusta. Tuntuu kuin se tietäisi, että kaksi rakastavaa ihmislasta on löytänyt toisensa.
Kun Rekonen ja Liinu saapuivat könkäälle, olivat miehet jo saaneet lautan valmiiksi. Se oli luja kuin yhdestä puusta tehty. Ja lautan valmistuttua olivat he kehuneet: – Sillä huitelee läpi vaikka kadotuksen portista, kun on vain miehet sen meloissa!
Hetken levähdettyään, kohoaa Rekonen ja menee tarkastamaan lauttaa.
– Sellaisen olette, pojat, lyöneet lautan kuin sen ollakin pitää! kehaisi hän ja koetteli perämelan joustavuutta. – Könkäässä lienee runsaasti lientä, niin että Piirtokallion Karhunhammas voidaan laskea yli. Iso-Vänni ja Härjänkurkku ovat vähäpätöisiä ja niiden halkileikkaus vaaratonta. Tunnen ne entuudestaan.
– Kävin äsken könkäällä ja minusta se oli hyvällä mallilla, vakuutti Kärki-Aapeli. – Taittumanmutkassa on vain leikkautettava lautan etupäätä Laakan suuta kohden, jotta lautta ei pääse päätämään Rovan kouruun. Irtotukit huilaavat enimmäkseen Rovan yli.
– Selvät on kartat, ei muuta kuin lautalle ja kuohuihin, lausui Rekonen riisuen takkinsa ja ojentaen sen Liinulle.
Liinu astui lautalle hiukan hermostuneena, tuttia imevä lapsi sylissään. Keskelle lauttaa kelleslavan päälle hänet Rekonen asetti ja kehotti pitelemään lujasti kiinni runkkaan sidotusta vitsavaulasta.
Rekonen ja Riutta-Hanski asettuivat perämelaan ja Kärki-Aapeli ja Moska-poika etumelaan.
16.
Hurjaa vauhtia kiitää lautta Kivalokönkään ryöppyjä. Vaahtoavat pärskyt roiskuvat yli lautan ja kastelevat likomäriksi miehet ja Liinun. Lautta vajoaa ja lotkahtelee aallon pohjaan, ja kohoaa vuoroin sen äärimmäiselle harjalle.
Runkat rutisevat, naverkatit naskuvat ja noolut laklattavat kuin hätäiset kielet. Melatellingit tutisevat ja melat vesloissa sätkähtävät kuin pistetyn poron takakoivet.
Rekosen karkea otsa rypistyy. Hänen silmänsä säihkyvät kuin revontulten roihut. Melaa pitelevät käsivarret terästyvät. Hartiat haltioituvat ja rinta nousee voimakkaasti. Miehekäs vartalo keinuu ottelujen ryöpyssä ja komentava lautanlyönti-ääni vaihkaa yhtenään etumelan miehille.
Tarmonsa takaa ottelevat toisetkin miehet lautan viiltäessä läpi putousten. Liinu seisoo tanakkana lapsineen. Silmät sävehtivät ja vartalo köyristyy aaltojen ailahtelun mukaan.
Könkän pahimmat putoukset Piirtokallion Karhunhammas, Taittuman tarsapää ja Kurjensäären kyntynen ovat ohi. Jäljellä ovat vielä könkään alaliepeen hampaat, Iso-Vänni, Härjänkurkku ja Tollonpenger. Mutta niiden voittamisesta ei Rekonen ole huolissaan; ne hän on kerran aikaisemmin laskenut yhdellä tukilla, tosin vientoisen kesäveden aikana.
Lautta on hursaltanut neljä pitkää kilometriä tulen palavaa Kiveliököngästä ja luisuu edelleen laavaa suvantoa könkään alaliepeen viimeisiä putouksia kohti.
Rekonen on hetkeksi jättänyt melanhoidon Riutta-Hanskin huostaan ja siirtynyt Liinun luo lautan keskirunkalle. Siellä he istuvat vieretysten itkeskelevä lapsi Rekosen käsivarrella. Hän hyssyttelee hillitysti pienokaista.
Liinu on avannut tuuhean palmikkonsa. Se on kastunut könkään kuohuissa. Vaalea tukka heilahtelee hänen hartioillaan ja kimaltelee aamuauringon hohteessa.
– Tunsitko pelkoa könkäässä? kysyy Rekonen Liinulta.
– Kyllä, alussa, kun painauduttiin alas ensimmäistä hammasta, vastasi Liinu. – Mutta vähitellen pelko lakkasi. Olin puolivälissä köngästä yhtä varma laskun onnistumisesta kuin sinäkin, joka olet voittanut lukemattomat kerrat kiveliön kuohut ja kidat. Sinä, Jukka, olet ihmeellinen! Sinä uskallat antautua hurjimpienkin luonnonvoimien kanssa mittelyyn.
Ja molemmat, Rekonen ja Liinu, katsoivat toisiinsa lempeästi hymyillen.
Jo alkoi kuulua Alakönkään kohiseva pauhu.
Rekonen siirtyi melaan ja ryhtyi ohjaamaan lauttaa oikeille vesille. Hän antoi määräyksiä etumelan miehille.
Aurinko paistoi kimallellen könkään kuohuihin ja laskijain silmiä häikäisi.
Rekonen kohoaa melatellingille, nostaa kämmentä kulmilleen ja tarkkaa köngästä.
– Ruuhkan on tehnyt Ison-Vännin kärkeen. Meidän on laskettava yli Köyringinhampaan! hän huutaa etumelan miehille. – Veslokaa lautta luotileikkaukseen Pikku-Vännin putousta kohti ja pitäkää vaari, ettei mela kohoa soudunhaaroista lautan hampaaseen vajotessa!
– Tehnytpä on ja ruman, vastaa Kärki-Aapeli, kahmaisten otsalle valahtanutta tukkaansa. – Se on vietävän rivo ja repivä tuo Köyrinki. Saatpa nähdä, puraiseeko Rova lauttaan kiinni.
– Repivä, todisti Rekonen. – Mutta minusta näyttää, että poltoksen selässä on runsaasti lientä. Varovaisuuden vuoksi voitte vetäistä melan lautalle. Päätäminen voi olla mahdollista.
– Voipi se senkin tehdä, vastasi Moska-poika. – Parempi olla varuillaan.
Ja Moska kajahuttaa iloisen laulahduksen:
On uljasta virtojen vaellus,
ja mahtavaa ryöppyjen pauhu.
On hurskasta honkien huokaus,
ja nuotiotulien sauhu!Miesten silmät terästyivät, ja melat huiskuivat vimmatusti.
– Hurja lyönti oikealle! komentaa Rekonen ja itse hän lyö vasempaan, kuin vimmattu.
Kumeana soi könkään pauhu. Hurja on ryöppyjen karkelo. Kosken rannat tärisevät kuin maanalaisten vasarain paukkeesta.
Liinu seisoo vapisten sadetakkiin kääriytyneenä lapsi rinnoillaan ja tuijottaa ärjyviin kuohuihin, jotka iskevät toisiansa vasten kuin taivaan tuliset ukkoskielet ja purskuttavat valkoista vaahtoa ilmaan. Aallot hulmahtavat silloin tällöin lautan yli ja antavat ryöppeän kasteen. Hänestä näyttää, kuin kurottautuisi vaahdon seasta valkoisia käsivarsia tavoittamaan aarretta, jota hän sylissään suojelee.
Lautta tekee Köyringin hampaassa päätävän leikkauksen. Se sukeltaa hirmuisen jättiläisaallon pohjaan ja katoaa hetkeksi näkymättömiin.
Mutta pian se on selvinnyt ryöppyjen harjalle ja hursaltaa taas vinhaa vauhtia kohti rovaa, jonka hampaassa vesi räyhää valkeana vaahtona ja lentelee ilmaan kuin myrskyn kiidättämät lumihiutaleet.
Rekonen tuntee tarkoin rovan ja oivaltaa sen petomaiset pärskyt. Siksipä hän varustautuukin tarmolla peräsimeen.
"Kova lyönti! Kova lyönti vasemmalle!" komentaa hän ja vesloo voimakkaasti.
Pahasti rusahtelee lautta rovan rohisevassa kidassa. Karhakat karskuvat, ruotarit ratisevat ja perävitsat verttyvät. Mutta luja on lautta, ammattimiesten tekemä. Vioittumatta se kestää könkään viimeisen rynnistyksen.
Lautta on tipahtanut alas Kivalokönkään viimeisen nikaman ja päässyt onnellisesti suvantoon.
Helpotuksen huokaus nousee lautalla olevien rinnasta.
Aamupäivän aurinko paistaa täydeltä terältään valkeiden kuuropilvien välistä. Pilkistelevä taivas on hienossa sateen meinassa.
Suvannon kylän talot heloittavat punaisina autereisen sateenkaaren värikkäässä kehässä.
Vihreinä kuultavat korkeat niittytörmät kahdenpuolen suvannon rantoja. Taempana niityn reunassa seisoo nuortea metsä kauniina, latvojen lehvät huojahdellen tuulen henkäilyn mukana. Niiden hyvänhajuinen tuoreus lehahtelee viehättävästi ympäristössä.
Lautta lipuu hiljalleen virtaavaa suvantoa. Miehet ovat vähentäneet vaatteitaan, asettaen ne lautalle vedettyjen melojen päälle vettä valumaan.
Takaa kuuluu Kivalokönkään himmeä tohina, ja kylältä metsään kulkevan karjan kellojen kalhahtelu. Sieltä täältä kylän keskuksesta kuuluu koirien haukuntaa ja törmän äyräältä hevosen hirnahdus.
On enää vain puolen kilometrin matka kylään.
Siellä asuu syntymäkodissaan Liinun täti. Hän on ollut tietoinen Rekosen ja Liinun väleistä ja suhtautunut heidän asiaansa suopeasti.
Siellä Rekonen levähtelee viikonpäivät Liinun ja tovereittensa keralla. Ja sieltä hän kirjoittaa kirjeen Liinun isälle, ilmoittaen viimeksi suorittamansa retken sekä huomauttaa, että isännän oli turha taistella tyttärensä naimisiinmenoa vastaan. Samalla hän ilmoitti, kuka hän oli ja mistä ja minkälaisesta kodista.
Kirjeen saatuaan oli Könöläinen käynyt pitkäänmiettiväksi ja hiukan hämmästynyt.
– Oliko Rekonen sittenkin rikkaitten lapsia, niinkuin hänestä on huhuiltu, hän oli myhähtänyt vaimolleen. – Mutta minkä takia hän sitten on joutunut näille perukoille jätkänä vetelehtimään?... Se on arvoitus.
– Olenhan sinulle monasti sanonut, ettei Rekonen ole aivan tavallinen jätkä, mutta et ole ottanut kuuleviin korviisi, oli emäntä lausunut kyyneleen herahtaessa poskelle.
– Olet... olet!... Mutta hyvin voit arvata katkeruuteni, kun otat huomioon Sannun naimisen jätkä Hynysen kanssa. Tyttö-parka saa nähdä ja kokea lapsijoukon parissa puutetta ja kärsimystä ja pian joutunee vaivaistalon pahnoille. Mies ei näy huolehtivan joukostaan.
– Mikäpä ne etelän varikset tietää, mikä niistä on minkinlaista lähtöä, yhtyi sisko vanhustensa keskusteluun. – Mikä lienee Rekonenkin miehiään. En luota jätkään, olipa hän sitten vaikka kymmenesti rikkaan talon poika.
Ja tämä vanhimman tyttären sana myrrytti uudelleen Könöläisen mielen. Sen verran oli Rekosen kirje kuitenkin vaikuttanut, ettei hän turvautunut viranomaisten apuun, vaan antoi asioiden kehittyä oman luontonsa mukaan. Vaimoansakaan ei enää estellyt tytärtään tapaamasta, vaan virkkoi tylysti:
– No kun naivat niin naikoot. Omapa asiansa.
17.
Heinäkuun iltapäivän aurinko paistaa sekeiseltä taivaalta.
Harvinaisen rauhallista on kirkkokankaan alueella. Ei näy ainoatakaan korttisakkia eikä viinamäen miestä mökkien nurkissa.
Perälänkangas on tänään kuin sunnuntairauhassa.
Kankaan kivillä ja kanervikolla istuu sankka joukko tukkilaisia, jokainen selvällä päällä. He odottavat jotakin ja keskustelevat puoliääneen.
Rekonen on kehottanut tukkilaistovereitansa saapumaan Perälänkankaalle niin lukuisina kuin suinkin, jättääkseen heille hyvästit ennen kotiseudulleen matkustamista.
Ja kutsua olikin noudattanut lähemmäs viissatainen tukkilaisjoukko.
– Eipäs sitä Rekosta ala kuulua, ei näkyä, kohosi kanervikolta jalkusilleen Romu-Kemppainen ja haukotteli. – Olisi pitänyt ehtiä saunomaan.
– Ei näy, vastasi toinen. – Eihän vain liene pidätetty?
– Ei ole. Minä kuulin, että nimismies on laskenut hänet kuulustelulla.
– Selvittelee luultavasti välejään Könöläisen kanssa. Tapasin Rekosen eilen ja hän kertoi, että Könölä oli käynyt nimismiehessä tekemässä selvää tappelunnujakasta. Oli kuulemma todistanut Rekosen syyttömäksi eikä ollut sanonut tietävänsä, miten tappelu oli alkanut. Oli väittänyt sitä tavalliseksi jätkien ja talopoikien rähinäksi.
– Eikö ollut edes korvausta vaatinut?
– Ei kuulemma ollut vaatinut.
– Eihän se taida hullumpi mies ollakaan.
– Ei. Ja silleen oli jättänyt nimismieskin, kun oli kuullut, ettei ketään ollut kuollut.
Kylältä päin astelee Rekonen reippain mielin. Hän on iloinen, että on selviytynyt tappelusta. Useita kertoja hän oli saanut seistä nimismiehen virkahuoneessa. Asia oli jäänyt riippumaan Könölän vaatimuksista. Mutta kun tämä ei ollut esittänyt minkäänlaisia vaatimuksia, oli nimismies hänet vapauttanut.
Hän vihelteli iloisesti ja heilutti jo kaukaa hattuaan:
– Terve, terve!
– Hurraa, eläköön! vastattiin joukosta.
Satoja käsiä kohosi ilmoille ja lakkeja heiluteltiin.
Rekonen katseli hetkisen liikehtivää miesjoukkoa, vastaili kysymyksiin hiukan hajamielisenä ja kohosi sitten kankaan laidassa olevalle suurelle kivelle.
Jätkät katselivat häntä uteliaina. Muutamat nauroivat, toiset vaativat hiljaisuutta. Kaikesta päättäen odotti enemmistö jännityksellä, mitä hänellä olisi sanomista.
– Toverit! aloitti Rekonen ja hänen äänensä värähti hiukan. – Olen kutsunut teidät tälle kentälle, jossa niin monta kertaa olemme panneet hihat heilumaan tarkoituksella ja tarkoituksettomasti. Nyt kun luultavasti viimeistä kertaa seison tässä, tuo tämä Perälänkangas monta muistoa mieleen.
Olen poislähdössä. Minua kutsuu vanha äiti heti taloa hoitamaan. Rikos, jonka kerran tein ja jonka vuoksi jouduin tänne, on sovittu. Vanha isä, joka nukkuu nurmen alla, on myös antanut anteeksi minulle.
Mutta – mitäpä näistä yksityisasioista. Sen vuoksi en kutsunut teitä tänne, että rupeaisin kertomaan elämäni kirjavaa historiaa. En, vaan tarkoitukseni oli ottaa teiltä hyvästit.
Minä en ole mikään puhuja, vaikka äitini toivoi minusta pappia. En kelpaisi lukkariksikaan, vaikka lauluääni minulla on jonkinlainen. Mutta yksi ala, johon kelpaan, on maanmöyrintä, turpeenpuskenta. Ja siitä kiitän 15 vuotta kestänyttä kiveliön koulua.
Toverit! Nyt kun ajattelen, että minun pitää teidät jättää, valtaa kaipaus mieleni. Olemme niin monta lukematonta kertaa yhdessä olleet, toisinaan viinamäen töissä, toisinaan aatetta palvelemassa. Minä ajattelen varsinkin teitä, te vanhat lösöjätkät, te rohvessöörit kiveliön korkeakoulussa. Teitä minun tulee ennen kaikkea ikävä. Jääkää hyvästi ja kiitos Jukka Rekosen puolesta... kiitos teille kaikille.
Rekonen hyppäsi kiveltä alas ja painoi hatun päähänsä. Sadat kädet ojentautuivat häntä vastaan. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän sai ne puristetuiksi. Kysymyksiä sateli hänen ympärillään.
– Joko kyllästyit tukkilaisen elämään?
– Minkävuoksi lähdet?
– Oletko saanut periä Amerikan sedän?
Rekonen selitti lyhyesti lähtönsä syyn muutamille vanhemmille tovereilleen, jolloin nämä lausahtivat:
– Kun tarvitset työvoimaa maittesi muokkauksessa, niin tilaa täältä.
Rekonen lupasi hymyillen.
– Mikäpäs sen nätimpi. Luuletko, Lavikainen, että aurankurkea hallitseisit?
– No, veli kulta, sen äärestä olen lähtenyt minäkin. Tottahan tuon konstin nyt osaa.
Vilkkaasti haastellen hajaantui jätkäjoukko suunnalleen ja Rekonen lähti harppaamaan kylään.
18.
Tapulin ison kellon ääni kaikui kumeasti.
Jumalanpalvelus oli päättynyt ja kirkkoväki tulvasi ulos kirkosta.
Rekonen ja Liinu olivat myös olleet kirkossa. Niinikään Liinun äiti ja muita Könöläisen läheisiä sukulaisia. Hän itse ei ollut tullut, sillä hän ei ollut vielä sopinut Rekosen kanssa.
Tänään oli pappi lukenut saarnastuolista Liinun ja Rekosen avioliittokuulutuksen: – Kristilliselle seurakunnalle täten ilmoitetaan, että talollisen tyttären, naimattoman, Liinu Serafina Könölän, tästä seurakunnasta, ja talonpojan Juhana Vilhelm Rekolan, Alavuudelta, avioliittoaikomus tänään kolmannen kerran kuulutetaan. – Ja sulkenut tämän avioliittohankkeen seurakunnan esirukousten huomaan.
Jumalanpalveluksen päätyttyä olivat Liinu ja Rekonen vihittäneet itsensä sakaristossa ja kastattaneet lapsensa. Juho Jaakoksi oli poika ristitty.
Saman päivän iltapuolella paneutui Rekonen vaimonsa ja lapsensa kanssa matkalle kotipuoltansa kohti. Uittoyhtiöllä oli toistakymmentä uutta venettä Konttisen rannassa; ne oli määrätty vietäviksi Kemijokisuulle. Näiden alaskuljetuksen johtajaksi oli pyydetty Rekosta. Hän valitsi veneiden perämiehiksi tottuneet virtojen viilettäjät ja kuhunkin veneeseen neljä soutajaa. Itse hän ohjasi yhtä.
Sekeisen tyyni on sunnuntai-ilta, mitä herttaisin heinäkuun ehtoo.
Kemin jyrhämän selkä lepää räityneenä rasvapintana. Ei värähdä Veitikanlammen vesi, ei humise Vanhanmaan harmaanaavainen jättiläiskuusikko, ja itse Ounaan ämmäkin on hiljentynyt haltiahuudostaan, kun taisteluiden kiirastulen läpi vaeltanut mies astuu nelilaitaveneeseen mennäkseen rakkaan kotilietensä liepeille.
Kuhunkin veneeseen on asettunut neljä miestä parittain etu- ja takahangoille soutajiksi.
Liinu on istunut veneen keskipintalle lapsen kanssa. Rekonen on asettunut perään.
Lukuisa joukko tukkilaisia on kerääntynyt kosken rannalle. Lähinnä rantaa seisoo Könölän emäntä.
Kun veneet irtautuvat rannasta ja lähtevät liukumaan alas virtaa, pillahtaa Liinun äiti äänekkääseen itkuun. Ei hän itkenyt surusta, vaan ilosta, muistaessaan ne taistelut ja tuskat, joita lapsensa oli saanut kokea selviytyäkseen miehen mukaan, jota hän rakasti ja joka palvoi häntä vilpittömällä vastarakkaudella.
Liinunkin mielestä tuntui lähtö niin eriskummalliselta, vaikka hän tiesikin olevansa matkalla miehensä kotiin, jossa häntä oli odottamassa onni ja rauha. Hänenkin poskipäilleen kierivät kyyneleet.
Rekonen istuu perässä viilletysmela kädessä. Omituisissa mietteissä ja kummallisissa tunteissa risteilee hänenkin sydämensä sisin. Hänen sielussaan vilahtaa eletty elämä, niinkuin eilinen päivä. Hän muistaa sen hetken, jolloin hän lähti pakenemaan tänne kaukaiseen Pohjolaan rikollisena ja ainainen pelontunne sielussaan. Hän vertailee entistä ja nykyistä elämäänsä ja ajatuksiinsa vajonneena hän sydämessään vavahtaa. Olihan ollut monivaiheista hänen elämänsä täällä kiveliön helmassa, kiveliön, joka oli kietonut hänet lumoihinsa niin, ettei tahtonut päästääkään irti.
Mutta sen hän tuntee, että hän on nyt toinen mies kuin tänne saapuessaan. Hän tietää nyt elämän mutkikkaat polut ja sokkelot. Ja hän osaa kunnioittaa niitä oikealla tavalla.
Kun alkoi kuulua Valajaskosken niskahampaan pauhu, hätkähtää Rekonen ajatuksistaan ja pyyhkäisee hihallaan hikoilevaa otsaansa.
Vaaleatervaiset nelilaidat hursaltavat kohti kosken vaahtopäisiä kuohuja. Rekosen vene viilettää edellä. Virta nielee sen mukaansa. Se kiitää kuin menossa kiivaaseen taisteluun. Perämiehet kohoilevat nähdäkseen ohjauksensa tarkemmin. Iloiset huudahdukset ja laulut sinkoilevat venekunnasta toiseen ja muutamasta raikuu raimakka harmonikan ääni.
Veneet loskahtelevat aaltojen pohjaan ja kohoavat niiden harjalle. Ryöpyt räpsivät vasten leveitä keuloja ja räiskivät ripseitä ilmaan. Mutta veneet ratkovat aaltojen harteita ja repivät niiden hurjia kitoja kuin ahnaat verenhimoiset ahmat porojen raajoja. Koski ärjyy ja ärhentelee kuin henkensä puolesta taisteleva karhu. Sen taistelu käy valtavaksi kaikessa mahtavuudessaan.
Kirkkaasti paistaa aurinko. Koski kimmeltää hopeanhohtoisena.
Tutut rannat vilahtelevat ohi. Pitkin kosken rantaniittyjä on heinä kaadettu luovolle. Metsistä kuuluu lintujen liverrys ja taaempana Pahtajan kankaalta käen kukunta. Tunturit ja vaarat jäävät. Mutta ne piirtyvät Rekosen mieleen ainiaaksi. Ja hänen sisimmässään kaikuu ääni: – Jollei olisi ollut pakko täältä lähteä, niin tänne jäisin, täällä loppuikäni eläisin ja ahertaisin, ja täällä ikihonkien juurella vaipuisin kerran ikuiseen uneen.
Häntä sitoi ja tenhosi tämä seutu, jossa hän oli elänyt kohtalonsa kirousten alaisena. Hän tunsi nyt astuvansa uuteen elämänsä vaiheeseen.
Niinkuin häipyvät tunturien mahtavat hahmot hänen näköpiiristään, niin tunsi hän jättävänsä taakseen koko entisen elämänsä.
Tulevaisuus väikkyi hänen edessään kirkkaana kuin aamuauringon loisteessa kimmeltävä virran kalvo.