[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fc5lOBw2FwQa6ZPklcdtbF6xYVOZIaJtJBoSkF4Se0VQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":16,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":16,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":16,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1549,"Jätkän kirous","Hagberg, Jussi",1880,1925,"1549-hagberg-jussi-jatkan-kirous","1549__Hagberg_Jussi__Jätkän_kirous","Kuvaus kiveliönkiertäjän elämästä","romaani",[],[],"fi",null,28756,191021,true,[],[],[],"Hagbergin realistinen teos kuvaa Perä-Pohjolan tukkilaisten ja kiveliönkiertäjien ankaraa elämää 1910-luvulla. Tarina seuraa jätkä Rekosen selviytymistä nälän, köyhyyden ja erämaan armottomien luonnonolojen keskellä tukkityömailla ja uittoväylillä.","Jussi Hagbergin 'Jätkän kirous' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1549.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","JÄTKÄN KIROUS\n\nKuvaus kiveliönkiertäjän elämästä\n\n\nKirj.\n\nJUSSI HAGBERG\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Oy,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nAlkulause\n\n\nTämä kirja on omistettu kiveliön lumoihin joutuneille tukkilaisille,\njoiden parissa olen itse elänyt ja toiminut alun kolmatta\nvuosikymmentä. Olen tuntenut erämaan ankaran syleilyn, joka on\ntoisinaan yhtä kalseaa ja ahdistava kuin lumisten tunturirotkojen\njäinen kylmyys.\n\nKäsittelen aikaa kymmenen vuotta sitten, jolloin tukkilaiselämä oli\ntoisenlaista kuin nykyään: puutteellisempaa ja ankarampaa, mutta\nsamalla repäisevämpää ja tunnelmallisempaa.\n\nOlen paljastanut heidän elämänsä sekä ruumiin että sielun puolesta\navatakseni jälkimaailmalle oven sen ajan elämään ja toimintaan,\nkoska se tähän päivään saakka on jäänyt avaamatta. Olen kuvannut\ntodellisuutta niiden ihmisten elämästä, jotka joutuvat viettämään\nkiveliön helmassa arjet ja sunnuntait ja joista monet ovat löytäneet\nsiellä hautansakin.\n\nSiellä, Perä-Pohjolan erämaissa on taistelu olemassaolosta armotonta,\njos toisinaan lauhkeampaakin. Elämän arvot punnitaan siellä\ntoisenlaisella vaa'alla kuin onnellisemmissa seuduissa.\n\nRakas lukijani! Jos olet ylen hienotunteinen, älä avaa tätä kirjaa,\njoka on raaka kuin elämä itse.\n\nTekijä.\n\n\n\n\n1.\n\n\nJätkä Rekonen laskeutui saunanlauteelta, astui ulos, kohautti lian ja\npölyn tahrimia housujaan ja kyhnäsi kutisevaa kuvettaan. Sitten hän\nlöntysteli nurkan taakse ja piteli itsestään kiinni. Haukoteltuaan\nhartaasti hän innisti ilmaa ja pruikkasi pitkän sapelisyljen lumelle.\nVilu puistatti hänen ruumistaan.\n\nRekonen kirosi, kirosi kuin riivattu, tuhattulisia,\nseinästä revittyjä, rutikuivia perkeleitä, kirosi nurjan\nyhteiskuntajärjestelmän ja sadatteli syntymähetkensä.\n\nPitkän keväisen päivän hän oli maannut Jupporovan uutistalon\nsaunanlauteilla ja kuunnellut nälästä parkuvien suoltensa kurinaa.\nNälkä, kirvelevä nälkä karmi suolistoa ja elämän onttous parkui\nluissa.\n\nKevätrospuutto oli harvinaisen pitkä. Koleat pohjatuulet olivat\npuhaltaneet viikkokausia eivätkä kiveliön pystypäiset nietokset\nantaneet uhmata itseään. Järvet ja purot olivat itsepintaisen\nkomisevassa jäässä, ja luponvietto kävi tuskallisen katkeraksi.\n\nRekosen posket olivat käyneet lianharmaiksi ja painuneet sisäänpäin.\n\nUittohommat olivat vielä viikkojen päässä ja arveluttavalta näytti\nvetelehtiminen nälänhinkassa. Talven ansiot oli tullut juoduksi ja\npelatuksi kortilla, eikä pyöreätä ollut muuta kuin pari tinanappia\npuserossa.\n\nMutta sisu ei antanut alistua anomaan maalaisilta vatsantäytettä.\nEnnen ojentautuisi Rekonen kuollakseen kuin kerjäilisi armopaloja ja\nsadateltuja muruja.\n\nJupporovan työpaikalle oli parin peninkulman matka ja turhaa sinne\noli yrittää, sillä hartsumakasiinin lukot olivat jäässä, eivätkä\npomot punninneet kiloja ennen kuin vesien auettua ja uittotöiden\nalettua.\n\nKiveliönkiertäjät taistelivat ruukinpirtillä kovaa taistelua\nolemassaolostaan ja saivat vesiherneet kielellä katsella, kuinka\nherrat istuivat kolme kertaa päivässä rasvaisten poronlihakeittojen\nääreen.\n\n-- Voi iankaikkisuuden seitsenpäinen saatana!\n\nRekosen ajatuksissa pilkehtivät hänen aikaisempien vuosiensa hyvät\npäivät, jolloin häneltä ei puuttunut mitään. Kotona, Etelä-Pohjanmaan\nlihavien peltojen äärillä, läimehtivät posket punakan pulleina. Oli\nrahaa ja vaatteita, elämä vapaata huolista. Oliko pakko paneutua\nkiveliön kalseille poluille ja jättää ehonelävä koti ja elämästä\nhuolehtivat vanhukset...? Oli! Muuten hänet olisi kytketty ruunun\nrautoihin ja kyyditty vankilaan kalseiden ristikkojen taakse.\n\n-- Ei! Tämä on synnin kirous!\n\nRekosen silmissä musteni. Hän kiristeli hampaitaan mielipuolen tavoin\nja katse tähysi vierellä seisovan aihkin pankkaoksaa.\n\n-- Tuolla kai tästä jätkän avuttomasta elämästä saisi lopun ja\nlakkaisi kuulemasta ainaisia kirouksia.\n\nSamassa lensi ilmassa ronkkuva korppi, joka ilkeästi parkuen istahti\naihkin latvaan.\n\nRekonen hätkähti ja hänestä tuntui, kuin olisi itse paholainen\nkorpiksi muuttuneena lentänyt kärkkymään hirttonuorassa roikkuvaa\nsaalistaan.\n\nHäntä puistatti ja hänet valtasi kaamea pelko. Se olikin vain\nepätoivoisen miehen tunnetta, kolkkojen ajatusten heijastusta.\n\n-- Thyi perkele!\n\nHän sylkäisi pitkään ja lähti lontimaan kartanolle. Jalat\nnotkahtelivat pirtin pölkkyportailla. Ruumista puistatti ja maailma\nläikkyi mustana hänen silmissään.\n\nJupporovan isäntä-vanha paikkaili verkkoja peräikkunan ääressä. Hän\nkuuli oven aukenevan ja loi sankastensa ylitse tuikean silmäyksen\ntulijaan, tehden samalla vastenmielisen liikkeen jakkaraltaan.\n\nPorokoira makasi lattialla isännän jalkojen juuressa, takkuinen turpa\nverkkopukin jalustalla. Se alkoi urista pahaenteisesti paljastaen\nvalkoisen hammassarjan Rekoselle.\n\nVastenmielinen oli tulija isännälle, vastenmielinen koirallekin.\n\nRekonen istahti penkille ovensuuhun, laski kädet polviensa varaan ja\ntuijotti synkkänä rosoista lattiaa.\n\nKoira kohosi makuulta ja siirtyi vaistomaisesti vieraan luokse, harja\npystyssä ja hampaat pelottavasti irvissä.\n\nSe nuuski ja ärisi. Kun Rekonen ajatuksissaan liikautti jalkaansa,\ntarrasi se hänen ratkenneen kenkänsä kärkeen. Rekonen sävähti ja\nulahti.\n\n-- Siitä sait, jätkä! murahti isäntä... -- Veditkin luusi sisälle,\nkotale...! Tule pois, Piru.\n\n-- Vietävän koira! Ja sinä laho äijän kääpä!\n\n-- Kiroiletko vielä tässä... minun huoneessani! karahti ukko\njakkaraltaan, nousi ylös ja kurottautui ottamaan pyssyä seinältä.\n\nRekonen nousi myös, ojensi rotevan vartalonsa suoraksi ja ärjäisi\nsilmät tulta iskien:\n\n-- Paska on pyssy piiskaa vastaan! Pane pois se reikärauta tai näytän\nmistä tuulee!\n\nÄijä hätkähti, pani pyssyn seinälle ja istui pukkinsa ääreen. Koira\nmurisi ja irvisteli hänen jalkojensa juuressa.\n\nRekonen lysähti penkille väsymyksestä herpaantuneena ja velttona\nkuin lanka vyyhti. Äskeinen raju sisunpurkaus löi viimeisetkin\nhermosäikeet turriksi. Veri kohosi aivoihin ja ruumis vapisi kuin\nkahila virrassa.\n\nIsäntä kaiveli piippuaan, sitä ennen sorottuaan pesän iskoksen\nkämmenelleen. Hän istui sanatonna kuin ei mitään kummempaa olisi\ntapahtunut.\n\nKappaleen aikaa vallitsi pirtissä hiljaisuus. Seinällä naksutti\nvanha seinäkello ja russakat ravasivat ristiin rastiin sen pölyistä\nviisaritaulua.\n\nRekonen katkaisi äänettömyyden ja virkkoi:\n\n-- Anna, äijä, perskat piipustasi!\n\n-- Ne saat, mutta korjaakin luusi heti!\n\nRekonen hohahti mielipuolen nauruun ja hänen aivoissaan musteni.\nHän ei enää tiennyt, kuka oli ja mitä teki. Vuorokausien hinkka oli\nkuljettanut hänet hulluuden partaalle.\n\nIsäntä käppäsi Rekosen luokse ja karisti piipunperät vieraansa\nkämmenelle, joka vapisi ja nytkähteli.\n\nTuimasti viskasi Rekonen perät poskeensa ja rönkäisi:\n\n-- Minnekä aiot minut passittaa, nälkäisen, puolihullun miehen?\n\n-- Siirry ruukin pirtille, siellähän ovat toisetkin kurmut.\n\n-- Siirtyisitkö sinä, jos olisit vuorokausia nälkäisin maharustingein\nhuojunut?\n\nIsäntä siirti jakkaran leipipalkan kohdalle, kohosi sille ja taittaen\npari reikäleipää vei ne Rekoselle:\n\n-- Kas tässä! Niillä kai taival taittuu?\n\nKoira seurasi tarkkaavin elein isäntänsä liikkeitä.\n\n-- Taittuu!... Nämä pelastivat nahkasi, äijä, ja ties mitä muuta!\nOlen helvetillisesti kärsinyt tässä kirotussa yhteiskunnassa. Vähällä\npiti, etten raivostunut äsken kun reikärautaasi kopeloit.\n\nRekonen koukkasi purun huulestaan ja pedon ahnaudella haukkasi palan\nleivästä, haukkasi toisen ja kolmannen, puri kuin villi saalistaan.\nPian oli leipä syöty ja heti sen jälkeen toinen.\n\nSyötyään paiskasi Rekonen purut huuleensa ja röyhteli. Istui\nhetkisen, minkä jälkeen nousi ylös ja työntyi ulos sanaakaan\nvirkkaamatta. Mutta jälkeensä hän jätti pöllähtelevän löyhkän, minkä\njohdosta sivujaan oikova vanhus mumisi halveksuvia sanoja jätkistä ja\ntuomitsi kiveliön kävijät alimpaan kattilaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRekonen kohautti alaslaskeutuneita housujaan ja tiukotti pari reiän\nväliä suolivyötään. Sitten kahmaisi hän rauhatonta kainalokuoppaansa\nja veti kevätillan tuoreutta sieraimiinsa kuin poro, joka\ntunnustelee tuulen suuntaa.\n\n-- Lähteäkö ruukin pirtille vai jotakin muuta suuntaa talsimaan?\najatteli Rekonen.\n\nMutta ennen kuin hän paiskasi \"lampaan\", mustan,\nviisikymmenkiloisesta säkistä tehdyn ja naruilla viillehdityn pussin\nselkäänsä, hän tarkasti sen hikistä sisältöä.\n\nEihän se sisältänyt hänelle tuntematonta tavaraa, mutta vaisto vaati\nkuitenkin tarkastamaan ainoata mukana kulkevaa irtainta.\n\nHän istahti rankaläjälle ja purki lampaan sisällön eteensä.\n\n-- Siinä on voirasia, vuosikausia pesemätönnä ollut. Sen tyhjä\nsisusta löyhkää iljettävästi... Nälän hinkassa on tullut sekin\nraapituksi niin tarkoin, että seinämät ovat hampulla... Tuossa\nuurteessa on vielä himene härskiintynyttä iskosta... Annapas kun\nnuolen senkin pois, saapahan edes suolanmakua kielelleen... Ollapa\nedes osa siitä voimäärästä, joka vuosikausia kiveliötä kolutessa\non tämän sisälle pantu, niin voisi se mahloittaa kuivuneet suolen\nseinämät rasvavellillä... Niin... ollapa... Parin kilon tönkki\nsiihen voin ääressä paksahti... Vaan nyt: painu kiinni ja tuhise\ntyhjää, rasvaton rasiani!... Siinä ovat Koira-Kaisa-vainajan kutomat\nsukanterät... Olivat nekin aikoinaan uudet ja lämpöiset ja tuoksuivat\npuhtaalle villalle. Nyt hielle ja lialle haisevat säikeet jäljellä...\nPiruako noitakin mukanani kuljetan! Hän heitti sukkaraasut tunkiolle\nja jatkoi tarkastustaan.\n\nSiinä oli pari paitaa, Pitkän Pertin putkasta ostetut. Halvat\nja hyvät ne olivat kerran olleet, konkurssitavarana kun olivat\nmyydyt. Pertti Pitkänen oli aikoinaan ollut poru porvari ja\nomistanut komean kartanon Kuumaniemellä. Mutta kintaat oli täytynyt\nlyödä lautaan ja mennä Ärväs-Taavetin tölliin loismieheksi. Ei\nsitä olisi uskonut silloin, pari vuotta takaperin, että niinkin\nnaparikas pöyhtäri keikahtaisi kunnan köyhimpien tasalle. Nyt saa\nhän kukaties loppuikänsä jyrsiä vaivaistalon kannikkaa ja kulkea\nyksinään hiljaisuudessa hautaan, kimröökillä töhritty laatikko\nviimeisenä suojanaan ja joku vaivaistalon hillityimmistä hulluista\nkyytimiehenä... Hyi, vietävä, kun haisevat lialle!... Ja tuolla\nhelmassakin on niin paksulti... Piru noita enää yllensä vetäköön!\nEi kuin pellonhöystöksi vain... Nuo pari paria alushousuja...\nMistä ne ostinkaan?... Jaa-a, nehän voitin kortilla toissa kevännä\nKannanlahdessa... Nuo toiset menisivät mukiin, mutta niissä on\nliian paljon vierasta väkeä. Ihan niin kuin muurahaispesässä...\nliikkuvatkin liikuttamatta. Kukahan piru nuo saunassa palvaisi ja\npuhdistaisi... Huih! Tunkiolle tukehtumaan!\n\nJuppolainen oli tullut koiransa kanssa portaille ja seurasi sieltä\nRekosen pesänselvittelyä.\n\n-- Etkö sinä vihollinen voinut karistaa ulommaksi täisiä, paskasia\nsuomujasi, häh? ärjäisi hän, koiran parilla haukahduksella häntä\nsäestäessä.\n\n-- Pidä äijä leipäläpesi kiinni! Minä teen tilini väkeni kanssa\nmissä tykkään ja hoidan omaisuuteni mieleni mukaan... Tuossa on\nkauhavalainen ronkkarauta, jota kerran heiluttelin Korpelan Taavan\nhäissä... Kirkas ja korea se silloin oli, mutta nyt on ruostunut\nrasvan puutteessa.\n\nRekosen pää nutkahti hervottomana rinnoille ja käsi puristautui\nlujasti puukon päähän. Hänen muotonsa synkistyi ja hän höpisi\nkatkonaisia sanoja: -- Minä sinua vihaan, minä kammon ja kauhistun\nsinun villin teräsi tahraa... Mutta samalla minä sinua rakastan ja\njumaloin... Sinähän kostit käteni kautta sukuni kirouksen ja tällä\nkorpikärsimyksellä olen minä sinun kostosi sovittanut. Me molemmat,\nniin kirottuja kuin olemmekin ja puutteessa rumaksi ruostuneita,\nvaellamme yhdessä, taistelemme yhdessä, ja joko voitamme tai\nnurkumatta kohtaloamme, sorrumme. Rehellisesti taisteleva, vaikkapa\nonkin soiman, kirouksen ja pannan alaisena, tietää kaatuvansa\nkunnialla.\n\n-- Keräilehän jätkä nursusi ja taluta ne väkesi kanssa korpeen äläkä\njätä kartanolle haisemaan! tiivelti äijä portailtaan.\n\n-- Jumal'aut! Etkö sinä kääpä tiedä ketä ärsytät? Tämä rauta tässä on\nennenkin puhunut viilleskeltyjä kieliä. Parasta että painut pukkisi\nääreen! Sillä nyt en vastaa tämän ruostuneen terän seurauksista.\n\nJuppolainen näki parhaaksi vetäytyä sisälle koiransa kera, niin\nsisukas pohjalainen kuin hän olikin.\n\nMutta pirtin akkunasta hän heristi luista nyrkkiään ja karskutteli\nhampaitaan, koira säesti vihaisesti äristen, ikään kuin olisi\nymmärtänyt isäntänsä tarkoituksen.\n\nRekonen jatkoi lampaansa tarkastelua ja poisti kaiken, mikä ei\nollut mielestään tarpeellista. -- Kas, täällähän se muistikirjakin\non... Kärsineen näköinen on sekin. Lienevätkö säilyneet tärkeimmät\nnuhrautumatta... Siinähän se olikin... Hiukan epäselvä...\n\n    Pappani sanoi mulle lähtiessä:\n    \"Elä miten mielesi passaa!\"\n    Minä otin ryypyn, hihkaisin päälle:\n    \"Tämä poika kyllä jaksaa!\"\n\nNiin... Se oli ankara mies se Alavuuden Rekola... Se ei nuhdellut,\nei lausunut halaistua sanaa, vaan sujutti sonninsuoralla selkään...\nVieläkin näkynee nivusissani sen läimäytysten jäljet. Mutta äiti...\näiti oli toista...\n\nKyyneleet kohosivat Rekosen silmiin. Hän niiskautti kerran, mutta\niski sitten nyrkillä polveensa.\n\n-- Mitäs perkelettä vesittelen näin poutasäällä! Itkeköön se, jolla\non pitemmät silmäripset!\n\nPää nuukahti rinnalle ja ajatukset vaelsivat kuumeisina teitään.\n\nSe Hämeensuon Katri... se saattoi vereni vuolehtimaan Korpelan Taavan\nhäissä... Jumal'aut', että se Laaksonvainion Riku, se santarmien\nkätyri, isänmaansa pettäjä, olisi nyt ryssiensä kanssa tuossa\nedessäni! Tekisin viljalti rumihia... rumihia ruman rujon!... Mitä\npirua sillä roistolla oli minun ja Katrin välissä?.... Niin...\nhäipykööt muistot. Petturi sai maistaa puukkoni terästä ja sitä en\nkadu!\n\nHän vaipui jälleen muistoihinsa. Hänen mieleensä johtui Kurtakon\nManta Ala-Kurtilta. Siinä oli hönkä tyttö. Se uskalsi lentää\ntukkilaisen polvelle ja ottaa sielun täyteisen sekvertti-kivauksen.\nJa uskalsi vaikka mitä. Eri remmoja olivat Peräpohjolan yksilahkeiset\netelän hidashelmaisten hamppupäiden rinnalla.\n\nRekonen ahtoi hyväksymänsä irtaimiston lampaaseensa, kiristi sen\nkaulaa, paiskasi pussin selkäänsä ja lähti talsimaan ruukin pirtille.\n\n\n\n\n2.\n\n\nKevätillan aurinko paloi taivaalla. Hangen pinta korvessa räityi.\nKiveliön lakkapääpetäjät tihkuivat vettä. Kankaiden rinteillä paistoi\npälvi siellä, toinen täällä ja lupaavalta näytti kevään tulo.\nTämä toi Rekosenkin sieluun kesän sulia päiviä ja herätti toivoa\nparemmista päivistä.\n\nHän unohti vuosikausien synkät kärsimykset -- oli tottunut ne niin\nusein unohtamaan elämän kamppailussa -- ja kajahutti ilmoille laulun:\n\n    Sukuni on suurta ja avaraa,\n    kotona on tauhkaa, tavaraa,\n    vaikk' kulkurin kamppeissa kuljen vain,\n    minä mieron polkuja taivaltain.\n\n    Oli mieleni raikas kuin tärpätti,\n    minut nälkä kun joskus yllätti.\n    Mut silloin keinon tietää sain.\n    Kaks reikää vyöhöni uusin vain.\n\nHän seisahtui ja tiukensi suolivyötänsä... Ei ole tämä jätkän elämä\nkaikiste ruusujen ja kukkasten päällä kulkemista, ei, ei Herra\nparatkoon! Tuskallisen tukalaa, toivotonta ja turhanpäiväistä se\non... Ihmisen ymmärrys on tosin jätkälläkin, vaikka apinan kujeet.\nEipä sanottavasti sen elämänvaelluksen varrella Herran aurinko\nhelota. Mutta pilkahtaa toisinaan, ja silloin hän nauttii täysin\nsiemauksin. Ja niinä hetkinä hän ei kumarra kuninkaankaan edessä.\n\nKun Rekonen oli päässyt Kettu-Kivalon eteläiselle rinteelle, jossa\npolku kohoaa korkeimmalle huipulle, avautui hänen eteensä ääretön\nnäköala. Peninkulmien päähän, jokaiselle ilmansuunnalle, näkyi\nyhtenään nousevia ja laskeutuvia tunturijonoja. Sieltä saattoi nähdä\nikuisuuden ääret. Ja kun hiljensi hengitystään, saattoi sieltä kuulla\nvanhurskasten hyminän taivaasta.\n\nRekonen käänsi perskan poskessaan ja ruiskautti mustan sylkiviirun\nlumelle, siirrähti sitten tiepuoleen, honkakaadon päälle istumaan ja\nkyhnäisi rauhatonta kuvettaan.\n\nMonen monet ihmisparat, jotka kaksikyttyräisine muotihulluuksineen\nkulkevat kaupunkien ja maalikylien turulla kuin kamelit Saharan\nerämaassa, eivät voi ymmärtää, että osa Suomen kansasta elää korvissa\nja kiveliöissä ja raataa leipänsä työn ja hien hinnalla. Ei huomaa\nsuurkaupungin keikari, että hänen nenänsä alle kannetaan valkea leipä\nSuomen köyhän kansan muokkaamasta maaperästä. Ei ole auennut heidän\nsilmänsä näkemään, että työ tuo onnen ja rikkauden... Meitä jätkiä\ninhotaan, meitä sadatellaan, kun emme ole keinotekoisen jumalankuvan\nkaltaisia. Mutta näkeehän varpaista, että Darwin-ukon alkuasukkaista\nme olemme heimoutuneet. Paljon meitä koetellaan ja kuormitetaan,\nmutta sus'siunatkoon, että meille kaikkivaltiaan tahdosta on annettu\npalvinen lihaskudos. Yksin naamarustinkikin muutamilla veljistämme on\nvisasta. Ja lujaa ne herrat meitä vaativatkin.\n\nRekonen nousi ylös ja rupesi hyräilemään.\n\nLaulun ja väljän mielikuvituksen voimalla olisi soseinen polku maalla\ntaittunut ja vaivatta kulunut viimeinenkin matka ruukin pirtille,\nmutta edessä oli kilometriä pitkä Moitajärvi, jonka jääpeite oli\nriutunut kevään kynsissä sulasilmäkkeiseksi.\n\nRekosen tie nousi pystyyn. Hän istui rannalla olevalle saramättäälle\nja mietti.\n\n-- Ei ole vastassani vain sydämettömät ihmiset, vielä luontokin\non noussut tietäni estämään... Eipähän ensi kertaa vaellukseni\nvarrella... Kun elämä on ryhtynyt vaatimaan minulta, olen minä\noikeutettu vaatimaan elämältä... Minä en anna perään tällä kertaa\nitse taivaan jumalallekaan... Minä en kierrä, enkä kaarra, vaan\nastun halki järven sinisiä kaltiosuonia... Minä en talsi aapojen\nrisarimpiä, enkä riuttojen rakoja reutalehdi, vaan minä vaellan\nsuoraan syvintä ja aukeinta selkää, vaikka mana minut nielköön!\n\nVesi oli rengastunut maan ja järven selkäjään välille kymmenisen\nmetrin leveydeltä ja rantapore ulottui miestä nivusiin saakka.\n\nRekonen oli nähnyt ennenkin luonnonvoimien nousevan vastaansa\ntäällä Peräpohjolassa. Hän oli ollut kuusi vuorokautta eksyksissä\nKantalahden ja Kuolajärven välisellä taipaleella lumimyrskyssä,\nnälkiintyneenä ja vailla kunnollisia vaatteita. Hän oli\ntaistellut monet kerrat vedenhädässä, mutta joka kerta pelastunut\nihmeellisesti... Nyt oli kevään kevät ja pälvet maassa... Moitajärvi\nei ollut hänen matkansa este. Ja jos sen poukamassa olisikin hänen\nhautansa niin se oli sallittua... Käyköön niin kuin käymän piti...\n\nHän työntyi poreeseen niin kuin mursu ja kahlasi selkäjäälle.\nHylkeen tavoin hän ryömi reunalle ja karisteli nälkäistä, veretöntä\nruumistaan. Sitten hän astui talviselle tienkallalle ja roiski\nlämpimikseen käsiänsä hartioihin. Ruumista porotti, jalkoja hyyti ja\nsielussa paannehti kärsimyksen routa. Tie porahteli askel askeleelta\nkinttuihin asti. Selempänä järvellä kävi jääpeite vaaralliseksi.\nMoidan hetteiset kaltiot olivat kiehuttaneet jään sulasilmäkkeisiin\nja sen pinta oli reikäinen kuin seula.\n\nMutta Rekonen oli päättänyt joko voittaa tai kaatua. Hän asteli eikä\npelännyt porahduksia. Tuli ilmisula. Rekonen hutkahti umpipäähän.\nVesi vermehti korvissa ja hän tuntui vaipuvan kuin vetehisen vetämänä\nsyvyyteen. Mutta hän ei menettänyt malttiaan. Olihan hän usein\nollut veden hädässä tulen palavissa kuohuissa ja selviytynyt niistä\nkunnialla. Viimeisten voimiensa tähteillä hän ponnisti vielä ja\npullahti veden kalvoon. Suurella vaivalla ja monta kertaa yrittäen\nhän vihdoin pääsi jään reunalle. Siinä hän karisteli kohmettunutta\nruumistaan.\n\nHän heitti lampaan selästään ja kaivoi puukkonsa esille...\nJollei tämän avulla Moitaa voiteta, ei muutakaan pelastusta ole\nsaatavissa... Pelasta sinä tämä kerta, joka olet nämä raskaat hamutat\nhartioilleni pannut. Muuta hyvitystä en sinulta kuollut, ruostunut\nrauta, pyydä!\n\nHän puristi puukon päätä. Valkoiset, verettömät suonet kumottivat\nkäsiselässä. Hän astui, ja joka askeleella sorahtivat jalat polvia\nmyöten soseeseen. Tuli sulasilmäke, tuli toinen ja kolmas. Näissä hän\nrypi, mutta sai vedetyksi itsensä puukon avulla jään kielekkeelle. Ei\nolisi ollut enää kuin viitisenkymmentä metriä rannalle, kun ruumis\nalkoi kohmettua. Vilu herpaannutti hermot ja Rekonen sortui vapisten\nja nytkähdellen vatsalleen jäälle.\n\nTällainenko oli hänen loppunsa oleva?... Eikö kiveliössä ollut\nyhtään ihmistä, joka rientäisi avuttomalle, elämästä ja kuolemasta\ntaistelevalle pelastusta tuomaan?\n\nJos hän olisi ennen elämän epätoivossa huutanut apua, jaksaisi hän\nvielä sen tehdä. Mutta hän ei ollut milloinkaan keneltäkään apua\nanonut. Ja kukapa asumattomassa erämaassa kuulisi huudon? Hän alistui\nnöyränä kohtaloonsa ja teki tiliä jumalansa kanssa. Hän risti kätensä\nja rukoili...\n\nRekosen sielussa vilahti eletty elämä. Hän näki kaiken mitä oli\ntehnyt, hyvää tai pahaa. Hänelle näytettiin kaikki sukunsa synnit,\nsellaisetkin, joista hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta. Mutta\nhänen omansa olivat tällä tilinteon hetkellä kauheat, kauheammat,\nkuin hän oli osannut niitä arvioida elämänsä varrella. Hän rukoili\nrukoilemistaan ja sai vihdoin rauhan sieluunsa.\n\nLähinnä Rekosen mielikuvissa oli hänen äitinsä, joka piti hänestä\nlapsena hellää huolta ja joka usein, kun poika yleni mieheksi, puhui\nelämän syviä sanoja, kehottaen karttamaan synnin vietteleviä ansoja.\n\n-- Sinä tiedät, lapseni, paikan ja ajan, missä ja milloin synnyit,\nsinä koet, missä ja millä tavalla elät. Mutta et tiedä milloinka,\nmissä ja millä tavalla kuolet. Sen tähden elä, poikani, hyvin taikka\npahoin, kaiken edestäsi löydät!\n\nVielä hän näki entisen morsiamensa. Hämeensuon Katrin ja Laakson\nvainion Rikun, joka sai iskun hänen ronkkaraudastaan. Ja kolmanneksi\nastui eteen nykyinen rakastettu, Könölän Liinu, jonka rinnan alla\neli hänen viettiensä siemen ja jolle hän oli kertonut elämänsä\nharmajan historian sekä vannonut valan rakkaudesta, puhtaasta ja\npettämättömästä.\n\n-- Laaksovainion Rikun tavannen piakkoin joko taivaan tai helvetin\nesikartanoissa. Hänen kanssaan saanen keskustella nokka nokassa,\nkumman oli syy. Ja pian saanen seisoa sen tuomarin edessä, jonka\npöytäkirjoihin on merkitty puolueettomasti eletyn elämän totuus ja\nvalhe...\n\nRekosen ruumis teki kouristavan liikkeen ja hän rojahti\nselkäpiilleen, mennen tainnoksiin kuin kirsisammakko.\n\nMutta ihmisen elämänlanka ei katkea, ennen kuin kohtalo säätää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyypiön uudistalon nuori isäntä oli renkinsä kanssa Moitatunturin\nlaidassa metson kiimassa. Hän oli seurannut Rekosen kamppailua. He\nolivat nähneet hänen uhkarohkean yrityksensä lähteä kulkemaan kevään\nriuduttamaa sulasilmäistä jäätä, ylitse kaltiojärven. Edellisenä\npäivänä, kulkiessaan suksilla järven poikki, heillä oli ollut täysi\ntosi päästä vastaiselle rannalle.\n\nKun he näkivät Rekosen lähdön rannasta, ajattelivat he: jos jätkä\nsuoriutuu kunnialla ylitse järven, ei heitä huoli omakseen vesi eikä\nvalkea. He olisivat huutaneet ja kieltäneet häntä yrittämästä, mutta\neivät halunneet menettää metsojen soidinta häiritsemällä kiimaisten\nlintujen hiomista. Ajattelivat kai vain, että antaapahan jätkän\njärkeillä halunsa mukaan. Sittenpähän tietää uineensa, kun häntä\nkastuu.\n\nMutta kun Hyypiöläinen näki, että uhmailijalle tuli tenä, ja että\njätkä kiemurteli henkihieverinä poreessa, astui hän suksillensa, otti\nrengin sukset olalleen ja hiihti rantaporeen ylitse Rekosen luo.\n\nHyypiöläinen ravisti miestä, tiedusteli yhtä ja toista häneltä. Mutta\nkohmettunut, puolikuollut ei voinut vastausta antaa.\n\nTarkasteltuaan hetkisen Hyypiöläinen tunsi Rekosen... Sama jätkä,\njoka toissa kevännä hakkaili morsiantani... emäntääni.\n\nHyypiöläisen luontoa kirveli. Hän karskautteli kirmeitä ärräpäitä:\n\n-- Olisit joutanut, saatanan lieko, Moidan syvimpään poukamaan, etkä\npelastettavakseni!... Kostaisinko vietävän oriille ja rätkäisin\nkotaleen sulaan?... Pääsisi yhteiskunta erilleen edes yhdestä etelän\nroistosta.\n\nHyypiöläinen laskeutui kontalleen Rekosen viereen ja kuunteli,\nhengittäisikö tämä. Hiukan oli vielä elon merkkiä. Hänen rintansa\nkohoili ja sydän löi.\n\nHyypiöläisen kävi sääli. Hän ajatteli:\n\n-- Inhimillisempää on antaa anteeksi jätkä-raukalle kuin kostaa,\nkoska hän ei kykene puolustamaan itseään... Eikähän lähenteleminen\nollut yksin Rekosen syy. Elviira antoi itse aiheen hyväilyyn... Nekin\nnaiset... ne... naiset!\n\nHän ei pitemmälle siekaillut, vaan sitoi suopungilla sukset\nyhteen, asetti Rekosen niiden päälle ja hiihti omillaan rannalle.\nHoihkasi renkinsä tekemään rapean tervasnuotion ja sen vierelle\nkuusenhakopetin.\n\nVaikka matkaa tunturinlaitaan olikin vain metrisatanen, oli\nHyypiöläisellä täysi työ saada pelastettavansa rannalle. Hänen\nsuksensa vajosivat polvia myöten soseeseen ja Rekonen uurti\numpipäässä perässä.\n\nMutta Hyypiöläinen ei ollut aivan tavallinen mies. Hän oli\nkooltaan ja voimiltaan oikea kiveliön jättiläinen. Oli hävittänyt\ntoistakymmenen pesän karhut ja ollut kahden kontion kanssa sulinkäsin\nsylipainissakin.\n\nRannalle päästyä hän aukoi suopungin Rekosen ympäriltä, jätti sukset\nrannalle, paiskasi Rekosen selkäänsä ja kantoi hänet maalle. Laski\nvarovasti kantamuksensa havuille nuotion ääreen ja jorahti:\n\n-- Virvoita sinä, Uula. Se riittää, että olen hänet pelastanut\nhenkeni uhalla.\n\nRenki-Uula kiehautti kauhalla vettä ja valeli sillä Rekosen\nverettömiä jalkateriä.\n\n-- Tunnetko, Uula, kuka hoidettavamme on? virkkoi Hyypiöläinen,\nhuomatessaan, että Rekonen alkoi näyttää elonmerkkejä.\n\nUula loi isäntäänsä merkitsevän katseen ja mietti, sillä kysymys\ntuntui hänestä eriskummalliselta.\n\n-- En osaa sanoa... Kuka tämä onneton sitten on?\n\n-- Se on Peräpohjolasta niin kuuluisaksi mainittu Rekonen, jonka\nelämä ja toiminta on monelle arvoitus... Sen miehen päässä sanotaan\nolevan muutakin, kuin täitä... Piru hänen metkunsa ja mutkansa\ntiennee.\n\n-- Yhhyy.\n\nRenki valeli yhtenään Rekosen jalkateriä ja hieroskeli hänen\npohkeitaan.\n\nNuotion paahteesta ja renki-Uulan ahkerasta hieronnasta alkoi Rekonen\nasteittain toipua. Mutta ruumis nytkähteli suonenvedon tapaisesti.\nSilmät rakoutuivat väsyneesti ja kalpeat, tahnaiset huulet hapuilivat\njotain sanoiksi.\n\n-- Sa... is... sai... sink... ko... ve... ttä...\n\nUula kaatoi haaleata vettä metsästystuoppiin, otti tuohisesta sokeria\nja sekoitti sitä veteen. Sitten kohotti hän Rekosen pään käsiensä\nvaraan ja antoi tämän juoda.\n\n-- Ki... itos!... Täm... än vie... lä... sinul... le... pal... kit...\nsen.\n\nHyypiöläinen makasi nuotion vastaisella puolella kyynärpäittensä\nvarassa ja jyrsi äsken paistamaansa metson täkkää. Ei virkkanut\nhalaistua sanaa pitkään aikaan, tuontuostakin vain jotakin murahti\nitsekseen.\n\nRenki kuivasi Rekosen siintyneet alusvaatteet ja veti ne hänen\nyllensä; pani poronpeskinsä Rekosen peitoksi ja toiset sukkansa hänen\njalkoihinsa. Sitten hän keitti kauhalla metsolientä ja juotti sitä\nRekoselle.\n\nLämmin ravinto, sokerivesi ja voimakas täkkäliemi panivat veren\nsäännölliseen kulkuun Rekosen ruumiissa.\n\nHän nukahti.\n\nHyypiöläinen kohosi nuotiolta ja haukotteli; katsoi vanhaan\nkoukkukankuriin ja alkoi kerätä metsästystamineitaan ahkioon.\n\n-- Päivänvinkkakin alkaa olla jo niillä main, että meidän on\nlähdettävä soitimeen. Metsot ovat jo hionnassa... Keräilepä\nkeittokamppeet tänne ahkioon.\n\nUula teki työtä käskettyä.\n\n-- Mutta entäs, miten on tuon miehen laita, kun siirrymme tulilta?\nJos häneen lentää paukku nuotiosta ja syttyy palamaan.\n\n-- Ota peskisi pois! Kylläpähän ihossaan tuntee, jos alkaa liiaksi\nkuumottaa. Ei ole se mies ensi kertaa kiveliön nuotiolla. Siinä on\njätkä, joka on risteillyt ummet ja selkoset kautta Peräpohjolan. On\nkontannut, piru ties, vaikka itse manalankin. Ja se mies on saanut\naikaan harmia ja kiukkua lukemattomille ihmisille... minullekin...\nOlisin voinut äsken kostaa keljulle... mutta tuli viheliäistä\nsääli... Siihen jääköön, kun olemme saaneet hänet henkiin ja\nravituksi... kylläpähän korjaa luunsa, kun aikansa rojottaa... Ja\nsuunnat sillä on selvänä niin kuin porolla, niin että eksy se ei...\nEi tarvitse jätkän tietää, kuka hänet on pelastanut. Käypä se härkä\ntänne ahkiolleen! Minä hiihtelen hiljalleen tunturiin, Pyhänkurun\nsuulle. Ajele jälkiä myöten sinne!\n\nHyypiöläinen remmehti luodikon selkäänsä ja lähti suksimaan tunturia\nkohti.\n\nRenki nouti poron kaivokselta, valjasti sen ahkion eteen ja lähti\ntolvauttamaan isäntänsä jälkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRekonen kuorsasi sikeässä unessa. Nuotion tuli kohosi pystysuorana\nilmaan. Oli kuulakka kevätaamu, tuossa kahden tienoissa. Aurinko\nrävötti tunturin takaa veripunaisena. Metsojen ja teerten kukerrus\nkaikui hiljaisessa metsässä.\n\nRekonen näki unta: Hän oli olevinaan taivaan portilla, jossa odotti\npitkän pitkä jono ihmisiä kaikista maailman kansakunnista. Toiset\nolivat iloisia, toiset murheellisia. Kukaan ei puhunut halaistua\nsanaa. Rekonen seisoi jonossa miltei viimeisenä. Vanhintenneuvosto\nistui pyöreässä salissa, itse pyhän Pietarin johtaessa puhetta.\nSuurten, vihreällä sametilla päällystettyjen pöytien ääressä istui\nkymmenkunta kirjuria ja heidän edessään oli paksut kirjat avoinna.\nKukin teki niihin merkintöjä puheenjohtajan sanelun mukaan. Vihdoin\nalkoi etupäästä kuulua äänekästä melua ja koko jono alkoi elehtiä\nrauhattomasti. Rekosen mielenkiinto kasvoi ja hän kurkisti jonon\netupäähän. Siellä riehui eräs repaleinen, vankkarakenteinen mies\nhuitoen luista nyrkkiään ilmassa. Ja hetken perästä alkoi kuulua\nmiehen kamalan karkea ääni: -- Jumal'aut'! Minä en ole syyllinen\nsen miehen murhaan. Hän aloitti tappelun ja olin pakotettu tekemään\nteon hätävarjeluksena. Kutsukaa esille se onneton sielu, tahdon\npuolustaa itseäni hänen läsnäollessaan... Jos tuomio langetetaan\nyksipuolisesti, niin uskallan sanoa: Taivaan laki on väärä ja\nkirjanpitonne päin helvettiä! Maallisen oikeuden edessä vannoivat\ntodistajat asiassani väärin, sen pitäisi kirjoistanne näkyä. Vaikka\nolinkin maan päällä yhteiskunnan hylkiöitten kirjoissa, niin\nelin rehellistä elämää. Täällä luulin kohtaavani puolueettoman\noikeuden, mutta petyin surkeasti. Kristillinen äitini ja isäni,\npapit ja uskonlahkot selittivät pyhän kirjan oppia, kukin tavallaan.\nPelottivat kuumalla helvetillä ja hyvittivät ihanalla taivaalla.\nSilloin jo epäilin heidän selityksiänsä haudantakaisesta elämästä.\nTässä nyt olen, muuta en voi. Ja taivas antakoon tuomionsa. Enhän\ntosin ollut maan päällä enkeli, mutta en myöskään perkele.\n\nRaanaan ammuttu metso lensi tunturista ja putosi Rekosen ja\nsammumistilassa olevan nuotion välille. Rekonen sävähti ja heräsi.\nHän tunsi raukeutta ruumiissaan, kohosi istualleen ja loi silmäyksen\nympäristöön. Raanainen metso taisteli elämän ja kuoleman vaiheilla.\nVasen siipipankka oli ammuttu poikki ja veri tihkui tummina täplinä\nkeväiselle hangelle. Rekonen kurotti kädellään nuotiosta hiiltyneen\ntervaksen ja iski sillä metson kuoliaaksi.\n\nJonkun aikaa maattuaan kohosi Rekonen ylös ja singutteli. Jalat\ntuntuivat kankeilta ja korvissa soi ja pihisi niin kummasti.\n\nHän kohenteli hiillostuvaa nuotiota ja alkoi nykiä metsoa. Hän aikoi\npaistaa sen syötäväkseen, sillä vatsa huuteli tyhjyyttään.\n\nRekonen mietti ja aprikoi, kuka hänet oli järveltä pelastanut. Hän ei\nmuistanut pitemmälle, kuin siihen asti, jolloin hän ryömi viimeisen\nkerran sulasta jäälle.\n\n-- Olisipa soma tietää, millä tavalla jätkä on kankaalle rahjattu,\nja se, kuka tai kutka... Merkeistä päättäen on avun antanut jokin\nmaalainen, poro- tai metsämies... Täytyy tunnustaa, ettei hän ole\nollut vailla sydäntä... Onhan niissä maalaisissakin joku poikkeus,\nvaikka yleensä ovat kärmestynyttä väkeä meikäläisiä kohtaan.\n\nOsapuilleen nyityn metson raadon paiskasi Rekonen hiillokselle ja\nheittäytyi kyynärpäittensä varaan havuille. Hän mietti äskeistä\nuntansa. Lapsesta pitäen hän oli ollut unien uskoja. Unien varaan hän\noli asettanut eletyn elämänsäkin. Ja poikkeuksetta oli tapahtunutkin,\nmitä hän unissaan oli nähnyt.\n\n-- Merkillinen uni... Onko todellakin olemassa jonkinlainen\nsielujen yhtymäpaikka haudan tuolla puolella?... Kun näytettiin\nkerran taivas, niin miksei samalla myös helvettiä ja sen isäntää,\nitse Belsepupia... Vanhat kertoivat, että kun näkee taivasta\nunissaan, se tietää päästöä kaikesta kärsimyksestä ja iloista\nelämän muutosta... Mitäpä iloista tässä nyt aukeaisi ja tulisiko\nkärsimykseeni lievennystä?... Elämäni on ollut ainaista taistelua ja\nsitä jatkunee vaihtelevin muodoin viimeiseen hengenvetoon saakka...\nMitähän tuskaa ja murhetta kantanee äitikin minun tähteni, kun\nhän ei tiedä, olenko elossa vai kuollut?... Ja Liinu, minun rakas\nLiinuni... Hänetkin sain laahaamaan kärsimyksen kahleita kanssani...\nEi! Tästä tuhlaajan elämästä on tehtävä pikainen loppu... Kunpa saisi\ntietää joltakin lakia ymmärtävältä, milloin vanhenee rikos törkeästä\npahoinpitelystä... Uskaltaisikohan tiedustaa nimismieheltä?... Ei,\nse olisi uhkarohkeata... Mutta jonkun henkilön välityksellä. --\nKirjoittaisin vaikka Liinulle... että hän... Sen minä teen, kun\npääsen ruukin pirtille... Ja jos asia saa suopean suunnan, silloin\notan Liinuni, jollen muuten niin voimalla ja matkustan kotiani.\nJumal' aut'! Minä näytän vielä miehuuttani muuallakin kuin jätkien\nvaltakunnassa! Elämän koulu on minua valaissut, jos pimittänytkin...\nHän sai ajatuksiinsa virkeyttä ja ruumiista tuntui raukeus ja kankeus\nhäipyvän. Hänen sielussaan pilkahti valoisia tulevaisuuden toiveita.\n\nHän otti metsonrupin hiililtä ja leikkasi paistuneet palat suuhunsa,\nvuoli honkaliistakosta vartaan ja asetti linnun uudelleen tulen\näärelle paistumaan.\n\nTunturista alkoi kuulua pyssyn laukauksia. Kirmakasti kantoivat\npamahdukset kaiun läpi kevätaamuisen kiveliön.\n\n-- Ruukin herratko vai maalaiset soitimessa paukuttavat... Kiveliön\nasukkailla on oma lakinsa; he ottavat viljan, milloin parhaakseen\nnäkevät, välittämättä laeista ja rauhoituksista... Ja runsasti näkyy\nviljaa lentelevänkin, niin että tiputtelee heitä vain vähemmäksi,\nkenelle on sallittu reikärauta...\n\nEi osannut Rekonen aavistaa, että tunturissa ampuja oli Hyypiöläinen,\nhänen pelastajansa... verivihollisensa, jota hän oli häristellyt\nronkkaraudalla toissa kevännä. Tuskin olisi Rekonen uskonut, jos\nolisi sanottu, että Hyypiöläinen oli pelastanut hänet kuolemasta.\n\nRekosen luonteeseen ei kuulunut pelkuruus. Mutta Hyypiöläistä kohtaan\nhän tunsi jonkinlaista kammoa ja oli häntä pilonut, koska tiesi\ntehneensä tälle vääryyttä: hyväillyt miehen kihlattua morsianta.\n\nMetson raato oli paistunut kypsäksi. Rekonen leikkasi siitä palasen\nja pani loput pussiin.\n\nHän paiskasi nokisen, soseessa uineen lampaan selkäänsä. Kädet\nhousujen taskussa, lakki takaraivolla ja kengänterät jaloissa,\nhän asteli tunturilaen laidetta viettävää kangasta pirtille.\nTuon tuostakin hän kuopaisi kainaloaan ja häiritsi hitaittensa\nruokarauhaa. Puoleksi kypsä metson täkkä alkoi maurahdella niin\nmukavasti mahassa. Rekonen tunsi olonsa taas keveämmäksi pitkästä\naikaa.\n\nRekosen jalat solahtivat mättään kuljuun ja hän syöksähti nenälleen.\nEi tarvinnut suurtakaan nystyrää, ennen kuin miehemme oli kontillaan.\nViime yön kamppailu ja kärsimykset olivat runnelleet hänen ruumiinsa\nja jalat pakkasivat astuessa lotkahtelemaan... Perkele sentään, että\nneljänkymmenen korvissa oleva miehinen mies kompuroitsee kuin vanha\npattijalka koni ja horjuu kuin nälkäinen räkkäporo...\n\nHän nousi seisoalleen.\n\nTievan nenäkkeen takaa kuului omituista rääkymistä. Rekonen\nmeni katsomaan. Siellä kurun onkalossa makasi nälästä kuollut,\nmerkitsemätön vuontelovasa, jonka raadolla korpit temmelsivät.\n\nRekonen parkaisi ja korpit revähtivät lentoon. Vasa oli vielä lämmin,\nmistä päättäen se oli äsken kuollut. Silmät ja kielen olivat korpit\nehtineet nokkia.\n\nRekonen paiskasi raadon olalleen ja latusteli edelleen... Vienpähän\nrantamaan tuliaisia veljille... Ei liene heidänkään suunsa\nkadehdittavan ruokaisat.\n\n\n\n\n3.\n\n\nRuukin pirtti alkoi näkyä. Pirtin tukevasta piipusta kohosi sininen\nsauhu laiskeana autereiseen ilmaan.\n\nRekonen seisahti, veti ilmaa sieraimiinsa, kahmasi kuvettaan ja\naivasteli.\n\nIlmassa lehahteli viehättävä rasvan käry hänen sieraimiinsa. Läiskä\nsylkeä herahti kielelle hänen ajatellessaan herrojen rasvaisia\nmakupaloja.\n\n-- Siellä ne pomot palvovat jo tarpeeksi ihrottuneita mahojaan ja\nhaisevat. Mutta meidän luppoilevain sisukset kehräävät kinaa...\nJumal' aut'! Taivaan laki on väärä, jos sellaista on olemassakaan!\n\nRaukeana reuotti aurinko avaruudessa. Lekoisa oli ilma. Mutta näky,\njoka avautui Rekosen eteen, ei ollut lekoisa.\n\nPirtin kartanolla ja sen lähettyvillä metsän rinnassa vetelehti\nrepaleisia, puoleksi alastomia jätkiä. Toiset näistä retkottivat\npitkää pituuttaan korven pälvellä, toiset vuoleksivat \"teräväpäisiä\"\nja tarinoivat yhtä ja toista. Osa iski korttia, pelaten taivaallista\nkuuta; rahaa ei luppoilevilla ollut. Toiset jyrsivät pyöreäksi\nhammasteltua kuivaa leivän palaa ja hörppivät suolansekaista vettä\npalan paineeksi.\n\n-- Tyrmistynyttä ja tainnosmaista näkyy heppujen elämä olevan\nniinkuin kirsikäärmeen keväisellä hangella... Ei näytä siltä, että\nhartsumakasiinin lukot olisivat roudasta vapaat.\n\nRekonen latoi vaisuin askelin kartanolle.\n\nPäästyään saunan kohdalle tapasi hän vanhan kaverinsa, lösöjätkä\nSinkosen aihkin juurella paistattamassa täitten jyrsimää, rupista\nruppiansa. Hänen vierellään istui tuntematon nuorukainen, polvillaan\nlikainen paita, josta hän siirsi täin täin perästä mestauslavalle,\nsahatulle kannolle, ja nutisti hengen pois.\n\n-- Tilinselvitykseenpä nuorukainen on ryhtynyt.\n\n-- Passitanpahan noita vähemmäksi näin lupon vallitessa; käyvät liian\nrunsasruokaisiksi... Tarvitsen nälkiintyneet, sinertävät lihani\nitsekin.\n\n-- Niks... naks... naks...\n\nSinkkonen muljautti yli olkansa Rekoseen.\n\n-- Tännekö sinäkin, nälkäinen, toisten nälkäisten lisäksi?... Pois\nlähtisivät entisetkin, jos pääsisivät.\n\nRekonen paiskasi vasan hartioiltaan Sinkkosen syliin.\n\n-- Revi tuosta osasi, että pääset virkeämmälle tuulelle... Ja riittää\nsiitä useammallekin... Mitä sanot?... Etteikö tänne kiveliön helmaan\nlisä sopisi?\n\n-- Kyllä minun puolestani... mutta...\n\n-- Missä vietävän kaltiossa tämän kurjan lupon viettää, kun\nmaalaisetkin käyvät kohti reikärautoineen ja koirineen. Pääseepähän\nseurakuntansa parissa suorasääristen valtakuntaan.\n\n-- Missä sellaista osoitettiin? jorahti Sinkkonen. -- Taisit\nharjoittaa pitkäkyntisyyttä, kun ne sillä tavalla.\n\n-- Jumal'aut! En ole eläissäni omin lupini toisen tavaraan käsiksi\nkäynyt, vaikka sydän olisi puutteesta märkinyt.\n\nKeskustelun aikana oli kerääntynyt joukko luppoilevia Rekosen ja\nSinkkosen ympärille.\n\n-- No, no Rekonen! Jopa teet itsesi puhtaaksi kuin enkeli värnähti\nääni joukosta. Ruokithan sinä toissa kevännä Hyypiöläisen nuorta\nemäntää, isännältä salaa. Etkö muista? Eikös sekin ole luvatonta ja\nkäskyjen ilmeistä rikkomista? Pidähän varasi... Se jättiläinen oli\nuhannut katsoa sinua sopivassa tilaisuudessa silmäpuolella.\n\n-- Sen työksi ei ole ihme, todisti eräs. -- On kokolailla löyhkä\nmieheksi.\n\n-- Ne ovat eri asioita ne. Siihen oli meidän, emännän ja minun\nyhteinen suostumus.\n\n-- Niin, sinulla on kulloinkin jos minkinlaiset suostumukset, virkkoi\neräs.\n\n-- Niin on, todisti Sinkkonen... -- Siitä kai maalaisten karsaat\nkatseet ja heidän karkea kohtelunsa, kun sinun tapaisesi polkevat\nsekä tyttärille että emännille.\n\nRekonen hörähti niinkuin nälkäinen koni, jolle paiskataan ape eteen.\n\n-- Mitäs me vanhoista muistelemme, hän virkkoi. -- Sen tapaisia\nhistorioita on jokaisella, jos vain ryhdytään penkomaan itsekunkin\nelämän tauksia. Lukemattomilla ihmisillä, niinpä teilläkin, veljet,\non tekojen arpia sydämessänne... rumiakin, jos olisivat julkisuudessa\nesillä. Elän elämäni julkisesti, mutta reilusti. Sille en mahda\nmitään, jos minua vihataan, minua rakastetaan myöskin... Joka teistä\nluulee olevansa rikokseton, sylkäisköön minua naamalle.\n\n-- Elkäämme syyttäkö yksin Rekosta, kaikki olemme tavalla ja toisella\nhuorahtavia, kuului ääni joukosta. -- Ja olisikopa se lempiminen\nluvattomampaa jätkille kuin herroillekaan. Sekaisin kuuluu olevan\nkirkonkylän herrojen ja rouvien pyykitkin, oikein rumasti sekaisin.\nKuuluvat muutamat pariskunnat hakevan eroakin toisistaan. Sellainen\nse on sitä vallassäätyjen pyllyilemistä, jota ei pidetä syöntiä\nkummempana.\n\n-- Mitä vietävää me ryhdymme tilastoimaan toistemme rikoksia ja\nvirheitä? ärjäsi Iso-Paso. -- Jokaiselle on ihosteleminen herkkua.\nPannaan tuo poronraato veljellisesti tasan.\n\nIson komennosta keskustelu taukosi. Eräs jätkistä, poromiehenä ollut,\nveti puukon tupestaan ja alkoi nilistää nahkaa vasan selästä.\n\n-- Vastikään kuollut... lämmin raato... Nälkään nujertunut peuraporo,\npalkisen omaisuutta... Ei tulla merkin varkaiksi... Korpin pirut\nehtineet paraan palan kielen... Mistä tapasit raadon?\n\n-- Moitatunturin kurusta, korppien kynsistä. Kun parkaisin: Mitäs te,\nraiskat, raatelette? niin tipahti korpeilta hätäpaska hangelle.\n\n-- Siitä kauttako tulit rantamailta? Mitenkä pääsit Moidan yli? Taisi\nselkä vielä kantaa? tiedusteli vasannylkijä.\n\n-- Perkeleen se kantoi! Tuontuostakin olin umpipäässä hotussa...\nVanhan henkeni säilymisestä saan olla kiitollinen tuntemattomalle,\nluultavasti jollekin metsämiehelle, joka sattui soitimeen ja oli\nnähnyt epätoivoisen kamppailuni järvellä... Kontetuin kankeaksi,\nkuin... ja menetin tajuntani... Sen jälkeen en muista mitään. Heräsin\nnuotiolta, hakopetiltä, enkä tiennyt missä olin, sillä tulilla\nei ollut jumalan luotua sielua... Siinä kallistelin ja korvensin\nmetsonraatoa, joka lensi jostain soittimesta, raanaan ammuttuna.\nTulilla nukkuessani näin ihmeellisen unen... Jotakin se uni merkitsee.\n\n-- Aina se Rekonen elää uniensa merkeissä, virnisti joku joukosta. --\nMusta on uni, mutta mustempi näkijän...\n\nNylkijä heitti vasasta ratkomansa kurmuisen nahkan pälvelle, rajoi\nlihat ja joi porosta laskemansa veren nälkäiseen mahaansa.\n\n-- Parinkymmenen kilon arvion painanee ruppi päineen, suolineen ja\nsorkkineen... Ei siitä eto palaa miestä päälle repeä... Mutta jos\nsaadaan herrojen saunapata ja koko ruppi järkiperäisesti keitetään,\nveden ja suolan keralla, niin takaanpa, veljet, että pitkästä aikaa\nrupeavat suolet herumaan.\n\n-- Hyväksytään Köröharjan esitys. Vanhana poropekkana hän on\nammattimies, kuului myönnyttäviä ääniä jätkäjoukosta.\n\n-- Ja padan saatte, yhtyi lähettyville osunut kymppi keskusteluun. --\nMinä käyn ukko-herralta pyytämässä.\n\n-- Olet sinä, Rekonen, kaikessa edustavampi meitä muita, myhähti\nKöröharja heiluttaessaan saikaralla kiehuvaa soppapataa. --\nTuskin meistä yksikään olisi hoksannut korppien haaskalta vänätä\nvuoneloa selkäänsä ja lähteä retuuttamaan sitä kilometrimääriä\nsosekiveliötä... Saamme, pojat, runsaan aamiaisen. Kokki-Anna lupasi\nsuurusjauhot.\n\n-- Hoksa on aivoissani aivan kuin kotonaan. Sen avullahan olen pitkän\nkorpivaellukseni läpäissyt... Ei ole ollut turvaamista lähimmäisten\napuun ja järkeen.\n\nPadan ympärillä kuhisi jätkiä kuin muurahaispesässä, kauhat ja\ntuohiset käsissä odottaen osaansa keitoksesta.\n\nJätkä Sinkkonen siirtyi Rekosen luokse ja nyhtäisi tätä takinhelmasta.\n\nSinkkonen ja Rekonen astelivat hiukan syrjään kankaalle ja rojahtivat\npälvelle pitkäkseen.\n\n-- Kerrohan, kuka sinua reikäraudalla häristeli!\n\n-- Jupporovan äijän kääpä. Se pirulainen tihrusilmähän se koiransa\nkeralla ilman muuta...\n\n-- Vai faari! Kränä se kuuluu olevan... Mutta mitäs siitä vanhasta,\nhourivasta haisusta.\n\n-- Mene pirulle, että se äijä hourii... Sisua ja sappea, niin että\njyrisee.\n\n-- Mikset käyttänyt nyrkkiäsi kohmon nenän alla? Eihän sinua ennen\nsaanut niin vain silmään söhiä.\n\n-- Ei!... Eikä äijäkään. Karskautin hampaitani ja parkasin, että\n\"paska on pyssy piiskaa vastaan\"... Äijälle kohosi suoni otsaan ja\nhousuihinkin taisi... Pahasti hän ainakin löyhkäsi.\n\n-- Heh!... Vai turskahti!... Hataraksihan se käypi niin vanha mies...\nKävi samoin kuin mennä syksynä Tossaniemen vävylle. Tämä rupesi\njäytämään jätkiä, mokomakin rannan kiertäjä, kun pääsi Tossaan\nhäntäänsä syömään... Kuuntelin kappaleen aikaa retaleen jaarituksia.\nMutta sitten kohosi hattuni. Ja kun sanan puhumatta iskin nyrkin sen\nsilmäin väliin, niin lysähti lattiaan, ja silkka rapa housuihin... On\nterveellistä aika-ajoittain näyttää maalaisille, ketkä ovat kiveliön\nherroja.\n\n-- On... Lentäisivätkin silmille niinkuin räkkäpaarmat!\n\n-- Vetelehditkö kauankin Narkiperässä?\n\n-- Parin viikon ajan, sen jälkeen kuin tulin Kuumarannalta...\nJuppolassa makasin toista vuorokautta nälinkuoliona, epätoivon\npartaalla...\n\n-- Nälkä, kirvelevä nälkä peittoaa täälläkin. Ja suolistomme on\nkäynyt veltoksi kuin kumiletku... Toverien keskuudessa kiehuu\nja karskahtelee. Aavistan pahaa. En tiedä miten käy, jollei\npääkonttorista ala kuulua lauhduttavia tietoja. Kävimme viikko\ntakaperin viisimiehisenä lähetystönä työnjohtajan puheilla\nesittämässä että, koska kevät näyttää uhkaavalta, luppoileville\njaettaisiin miestä kohti puoli kiloa läskiä ja kilo leipää viikoksi.\nMutta ei hellinnyt... Työnjohtaja selitti karkeasti, että työpaikan\nruokatavarat riittävät tuskin uiton ajaksi, saatikka sitten\nmonen sadan joutilaan syötäväksi... Aikoi tehdä muka ilmoituksen\npääkonttoriin tilastamme. Mutta ennenkuin täältä kirje on kulkenut\nkolmenkymmenen peninkulman matkan edestakaisin, on tilanne monena,\nja... useamman nokka taivasta kohti... Kun vihjasimme sinnepäin,\nettä työläisissä on kapinahenkeä ja että monisatainen kärmestynyt\njoukko voipi menettää vastuuntunteensa ja panna hihat heilumaan,\narveli työnjohtaja: \"Jos tavalla tai toisella tullaan puulaakia\nkohtaan tekemään väkivaltaa, emme vastaa seurauksista. Ja silloin voi\nruveta rapa haisemaan.\" Senpä takia olenkin varoittanut tovereitani\nryhtymästä väkivaltaan. Sillä sellainen veisi meidät tapahtumiin\nkymmenen vuotta takaperin... Muistammehan, kuinka häikäilemättömästi\nsilloin kapitalistit käyttivät mustimpia ja pirullisimpia keinojaan\ntukahduttaakseen Peräpohjolan työväestön pyrkimykset.\n\nSinkkonen kohautti housujaan ja ruiskautti pitkän syljen.\n\n-- En ihmettele, etteikö kydöstä syntyisi raimakka palo, sanoi\nRekonen, joka oli vain paikkapaikoin kuunnellut toverinsa laajaa\nesitystä. -- Tämä tällainen \"liiskon elämä\" käypi ylivoimaiseksi\nkaraistuneelle pölvästinkoulun käyneelle jätkällekin, saatikka sitten\npenikkatautia poteville alaluokkalaisille... Mutta väkivallalla emme\nsaavuta ihmisarvoa ja oikeuksia... Se on selvä.\n\n-- Oikein! innostui Sinkkonen. -- Panemme kaikkemme peliin, ettei\nmaltittomuus saa vauhtia... Pari viikkoa takaperin oli vielä aivan\nrauhallista, mutta sittenkuin Hepe-Väänänen veti luunsa pirtille,\nse suunsoittaja, alkoi toverien mieliala kiihoittua... Sillä\nlaiskottelijalla on hengessä sarvipäinen piru... Sen ajan kuin olen\nHepeä tuntenut, olen häntä halveksinut... Ei milloinkaan ole tehnyt\nkunnon työpäivää, vaan toisten kustannuksella on lämmitellyt runkoaan\nvalmiilla nuotiolla... Sellaiset ainekset olisi meidän yhteistoimin\npolettava rimpeen tai hirtettävä riutan rumimpaan rotkoon... Mikä\nHelsingin hulikaanin äpärä lieneekin.\n\nSinkkonen hymyili omalle sutkaukselleen ja lähti Rekosen kanssa\ntalsimaan toisten luo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoronlihakeitos oli saanut lähtönsä. Neljästäsadasta miehestä riitti\nsoppaa noin sadalle. Keiton jakelu oli käynyt äkäiseksi käsikähmäksi.\n\nHillitymmät ja rauhallisemmat jätkät eivät saaneet sopasta hajuakaan.\n\nKankaalla alkoi kuulua tuontuostakin kirmakoita ääniä ja\nkapinahuutoja: -- Alas porvarit!... Alas veren imijät!... Alas\nkapitaalin lahjomat kätyrit!... Alas rikkurit!\n\nRekonen ja Sinkkonen, jotka keskustelun aikana olivat popsineet\nmetson täkkää poskeensa, kohosivat ylös ja lähtivät astelemaan\npirtille. He olivat selvillä tovereitten tilasta ja hiukan\nhermostuneita.\n\n-- Myrsky alkaa raimaltaa kiveliön ilmapiirissä... tilanne on varsin\nvakava, puistautti Sinkkonen päätänsä.\n\n-- Vakava... Vakava.\n\nKun Sinkkonen ja Rekonen saapuivat pirtin luokse kankaalle, siellä\noli kiihkeä kokous parhaillaan. Hepe-Väänänen seisoi kaatuneen\nhonkalievon päällä ja paasasi niin, että valkoinen vaahto pärskyi\nsuupielistä.\n\nJätkä Lavikainen, Isä-Soikkanen, Romu-Kemppainen ja Resu-Valtanen,\njotka olivat olleet korvessa karhakan väännössä, oli noudettu\nkokoukseen ja asetettu keskelle luppoilevien kaartoa. Myöskin kaikki\nne jätkät, jotka olivat luppotöissä: tukkikankien, keksinvarsien ja\nuittovälineiden valmistelussa, oli vaadittu saapumaan kokoukseen.\nNämät kaikki olivat luppoilevien mielestä puulaakille nahkansa\nmyyneitä rikkureita. Tällaiset ainekset oli saatava taivutetuksi\npoistumaan puulaakin töistä. Kun kerran suurin osa kärsi nälkää, ei\nsaanut olla yhtään seurakunnan käpälää kapitaalin armosta osallisena.\n\nHepe-Väänänen huitoi käsiään. Pää heilui kuin tuuliviiri myrskyssä ja\nsanoista kalskahteli kiihko ja raivo:\n\n-- Kapitalistit eivät ole kokemuksista klaaraantuneet. Phörrvärit\nei taho ymmärtää, että meiän harteilla lepää heiän hepeneensä\nja rameutensa... He ovat kataluuvessaan palijastaneet kaiken\nkieroutensa. He ovat hävyltä hännän katkaisseet ja ihan juuresta\nasti! Kapitalistien taholta on kaiken muun sikamaisuuven ohelle\nlevitetty mitä törkeimpiä juttuja meikäläisten muka aiheettomista\nvaatimuksista.\n\nOn toitotettu, että me muka panisimme ryöstöjä toimeen, puhaltaisimme\nväkivallan ja kapinan palakeisiin... Tällä tohinalla on tahottu\nsaaha Peräpohjolan väestön mielipide meitä kiveliön orjia vastaan\nja nostattaa ryssäläishallitus santarmeineen sekaantumaan asiaan.\nMutta se on helvetin suuri emävale! Mehän olemme kaiken aikaa\nnouvattaneet loijaalisuutta. Sillä eikö ole loijaali se mies, joka\nnapa selkärangasta kiinni kattelee, kun herrat popsivat läskiä?\n\nHepe-Väänänen piti pienen välipään kuin antaakseen sanoillensa\nparempaa pontta. Sitten hän jatkoi yhä kiihtyneemmin:\n\n-- Meitän joukossamme on esiintynyt susia lammasten vaatteissa\nja se on katkeroittanut mieltämme... Tämänkin lupon aikana ovat\nmuutamat toverit nuoleskelleet pomojen takapuolia ja tehneet\nsovinnollista seuraa heiän kanssaan, noiten, jätkistä leivottujen,\nselkärangattomien, heitä hivellessä.\n\nTässä keskeytyi puhe, sillä kuulijoiden keskellä syntyi levotonta\nliikehtimistä.\n\nPussis-poika ja Ori-Manninen olivat kävelyllä puron varrella\ntavanneet Jumpo-Matin roikkumassa lenkokuusessa, vitsavauluun\nhirttäytyneenä ja raahasivat nyt kuollutta kokouspaikalle.\n\nSaavuttuaan luppoilevien ketjun sisälle parkaisivat he:\n\n-- Siinäkin on yksi kapitalistien uhri, jonka nälässä rumentunut\nraato on kärsimysten vaa´assa kiikutettu maan ja taivaan välille!\n\nJoukossa syntyi levotonta liikehtimistä. Toiset yltyivät vimmoihinsa\nja kiljuivat ja kiristelivät hampaitaan.\n\nToiset, jotka eivät paljoakaan välittäneet Jumpo-Matin\nennenaikaisesta poismenosta, koska vainaja oli ollut yksi\npiikkisimmistä ohdakkeista heikäläisten valtakunnassa, pitkäkyntinen\nja pahantapainen, värnistelivät ja laskettelivat hänestä pistopuheita:\n\n-- Miksei kotale ilmoittanut eläissään aikeistaan, jotta olisi voitu\nottaa arkun mitat ennen vauluun menoa... Kuka piru tuosta rumahisesta\nhirveää kuolleena mittoja ottaa.\n\n-- Saipas piru kerrankin ilmaiseksi öhysuokuokat.\n\n-- Ketun pyytäjät valmiiksi löyhkääviä syöttipaloja.\n\nMutta Hepe-Väänänen sai hirttäytyneestä uutta ilmaa palkeisiinsa. Hän\nkuroitti kaulansa kuin kurki lentoon lähtiessään ja huusi:\n\n-- Etessämme lepää kapitalistien rääkätty uhri! Heidän tunnoton\nsaaliinhimonsa ja riistämishalunsa on kituttanut ja näännyttänyt\norjajoukkoansa, elättäjiänsä, mitä tunnottomimmin ja sillä ärsyttänyt\nmielemme heitä vastaan niin voimakkaasti, että jokaiseen meikäläiseen\nsytämeen on näiten riistäjien nimet kirjoitettu sammumattoman vihan\nhehkuvilla tulikirjaimilla. Siinä lepää orja, verenimijän kalpeaksi\nkuihtuttama. Onko kata...\n\nLause katkesi Hepe-Väänäsen huulilla, sillä nyt jymähti ankara\nyhteislaukaus pirtiltä.\n\nHerroilla oli ollut eräs kympeistä ottamassa selkoa kokouksen kulusta\nja Hepe-Väänäsen kiihotusjuonista. Hän oli vienyt sanan pirtille.\n\nHepe laskeutui lievolta, silmät säihkyen ja kasvot lianharmaina.\nLuppoilevien ruumista karmivat kylmänväreet, ja joukko katseli\nkarsaasti pirtille päin, heidän äänensä kähistessä kuin olisivat\nkäärmeet pitäneet käräjiä.\n\nJätkä Lavikainen, joka alun kolmatta vuosikymmentä oli vaeltanut\nkiveliötä ja ansainnut elantonsa rehellisellä työllä, oli pysytellyt\nsyrjässä tovereittensa intoilusta ja käyttänyt kevään ja syksyn\ntyöttömät ajat kirjallisuuden lukemiseen ja sosialismin tutkimiseen.\nHän oli uhrannut kaikkensa kiveliön kiertäjäin hyväksi saadakseen\nheidän henkistä tasoaan kohotetuksi. Hän oli pitänyt keskusteluja\nja puheita työpaikoilla, hankkinut varoillaan sosialistista\nkirjallisuutta ja innostanut tovereitansa niitä lukemaan.\n\nHän oli saanut osakseen, ei ainoastaan vakiintuneiden toveriensa\nluoton, vaan myös työnantajienkin kunnioituksen rehellisyydestään,\nhuolimatta siitä, että hän kiihkeästi ajoi laiminlyötyjen\ntukkilaisten asiaa.\n\nKärsivällisesti, vaikkakin sielussaan myrtyneenä, kuunteli\nLavikainen Hepe-Väänäsen kiihotuspuhetta. Ja kun Hepe oli lopettanut\nhuitomisensa, kohosi hän kannolle, paiskasi hatturähjän pälvelle ja\npyysi tovereitansa rauhoittumaan:\n\n-- Toverit, veljet!... Koska äskeinen puhuja kohtisti kiihkeät\nsanansa minuun ja näihin toisiin, jotka olemme vuosikausia\ntaistelleet ja kärsineet, niin en voi olla puolustautumatta.\nMilloinka olemme olleet susia lammasten vaatteissa?... Milloinka\nolemme nuoleskelleet herrojen takapuolia?... Minä pyytän\ntovereitteni, totellisen työväestön vastausta, enkä niiten, jotka\neivät tunne minua ja rikkureiksi solvattuja tovereitani. En tunne\nlähemmin puhujaa, mutta etellytän, että tuskin on yhteinen asiamme\nhänelle sen kalliimpi kuin meillekään, jotka olemme tehneet\nkunniallista, joskin vähäksi arvioitua työtä kapitalistien hyväksi\nvuosikymmeniä... Katsokaa näitä känsäisiä, karhakkojen ja vitsojen\norkosiin repimiä käsiä, joilla tänäkin kevännä olen tovereitteni\nkanssa näreiltä niskat nujertanut ja saanut henkeni pitimeksi pienen\nannoksen läskiä ja leipää!... Puhujan häikäilemättömät sanat ovat\nvailla kaikkea totuutta... Muuten, mitä itse tilanteeseen tulee,\nolen puhujan kanssa yhtä mieltä, vaikka en hyväksykään sokeaa\nkiihkoa enkä kevytmielisiä alotteita... Mitä seuraa omistusoikeuten\nloukkaamisesta, siitä on meillä vanhoja surullisia muistoja.\nArpeutuneita haavoja emme saa repiä auki... Sekin aika on merkittävä\noloja tuntemattomien yltiöpäitten tilille, jotka lietsovat vierasta\noppia meitän, korpilauman aivoihin... Minulla ei ole ollenkaan halua\npuolustaa vetelyksiä eikä paheitten harjoittajia... Heitän puolestaan\nen ole noussut puhumaan, vaan rehellisen työväen puolesta...\n\nLavikainen pysähtyi ja tarkkasi edessään seisovaa, levotonta joukkoa.\nSitten hän jatkoi:\n\n-- Toverit, veljet!... Katkeran karvasta on taistelumme... Ei kukaan\nmuu voi arvioita kuormamme raskautta kuin me, jotka itsekohtaisesti\nolemme eläneet kiveliön karussa helmassa... Mutta asemamme ei valkene\ntaivaan kuuna päivänä, jollemme voimakkain ottein käy käsiksi elämän\nsuuria ristiriitoja selvittämään... Maaperä on muokattava hengen\ntyöllä, sen jälestä seuraa aineellinen etumme... Tänne tiettömien\nerämaiden helmaan olemme samoilleet kevään, kesän, syksyn ja talven\norjiksi. Seurakuntamme on kaikkialta ympäri Suomen... Keskuutessamme\non lukenutta ja lukematonta, sivistynyttä ja sivistymätöntä,\nrehellistä ja epärehellistä, rikollista ja rikoksetonta. On\ntyöläisten, torpparin, maanviljelijän ja kukaties kuinka suurten\nherrojen lapsia, niin että se on kirjavan kirjava lauma... Mutta\nvaikka olemmekin vannoutuneet elämän ja kuoleman erämaassa, emme\nole niinkään mitätöntä väkeä kuin luullaan. Joukossamme on syvästi\najattelevia, mutta myös niitä, jotka pinnalla liukuvat. Senpä vuoksi\non meitän ryhtyttävä kasvattamaan sisäistä ihmistämme. Ja ensiksi on\nmeitän lakattava halveksimasta omaa itseämme, asemaamme ja alaamme.\nPinnallinen raakuutemme saanee sivusta katsojan ymmärtämään meitä\nväärin ja päättelemään, ettei meillä ole vakavampia ajatuksia\neikä jalompia pyrkimyksiä... Mutta meitän on näytettävä, niin\nhurjasti kuin olemmekin eläneet, että me nostamme itsemme ihmisten\ntasolle, että voimme kelvata esimerkiksi halveksujillemmekin...\nKaikkein ensiksi on meitän karsittava keskuutestamme epärehelliset\nainekset, jotka tuottavat häpeää aatteellemme... Meitän on käytävä\nasialliseen keskusteluun työnantajien kanssa välittömästi ja saatava\nyhteisymmärrystä aikaan. Työnantajat on saatava ymmärtämään, että\nolemme työn onnistumisen tärkeimmät välikappaleet... Kiihkolla ja\nväkivallalla emme saa suuria aikaan, vaan sorrumme kärsimykseen\nja puutteeseen... Meitän on herättävä ja valheella lietsottu viha\non saatava kitketyksi juuriaan myöten pois. Ja niin työnantajain\nkun maalaistenkin tulee oppia ymmärtämään meitä ja antaa enempi\narvoa työllemme. Olisi myöskin suotava, että keskuuteemme\nsaataisiin valistustyöntekijöitä, joihin voisimme luottaa ja jotka\nkykenisivät osoittamaan meitä kohtaan myötätuntoa ja rakkautta...\nMe olemme luonnonlapsia, joita on johdettava ymmärryksellä, sillä\nei meitän kalloihimme uppoa yliluonnolliset asiat. Emme tarvitse\nsuunpieksäjiä... Toverit, veljet!... Muuta keinoa en voi teille\nesittää, kuin sen, että maltilla kestämme vielä muutaman vuorokauten.\nEtellinen puhuja kysyi, eikö ole lojaali se mies, joka napa\nselkärangassa kiinni katsoo, kun herrat syövät läskiä. Hän sanoi sen\nkiihoitustarkoituksessa. Vastaan kysymykseen myöntävästi. Hän on\nlojaali ja sellaista lojaalisuutta me tarvitsemme. Apu tulee kyllä\naikanaan; ei sitä vängällä hankita.\n\nLavikainen kahmaisi silmilleen valahtaneen tukan takaraivolle ja\nasteli ulos ketjusta, istahti kannolle ja kaivoi piipun perät\nhuuleensa. Hänellä oli suuri vaikutusvalta tukkilaisiin ja hänen\npuheensa teki aina rauhoittavan vaikutuksen. Hepe-Väänäsen lietsoma\nkiihko laaveni. Joskin kiihkeimmät vielä murisivat, tuomiten\nLavikaisen porvarien häntyriksi, niin suurin osa oli hänen puolellaan.\n\nNyrpein mielin, suolet nälästä parkuen, hajaantuivat luppoilevat\njätkät pitkin kankaanlaitaa ja rojahtivat mikä minnekin pälvelle\npitkäkseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe yhteislaukaus teki kommunisti Väänäseen ja hänen\nhengenheimolaisiinsa moraalisen vaikutuksen, selitti kymppi Ruotamo\nastuessaan päällikköjen kamariin, jossa ukko-herra ja kympit olivat\nistuneet aamiaispöytään... -- Ja jätkä Lavikaisen puhe löi sen\nvariksen pelätin kokonaan laudalta... Se on tuo Lavikainen ponto\npuhuja. Pudotteli niinkuin Sallan rovasti saarnastuolista.\n\n-- Kyllä Lavikainen puhua osaa, jorahti ukkoherra Tussari,\npaiskoessaan poronpintaa suuhunsa. -- Mutta menepä, ota heistä muuten\nselvä... Passiasetus on meillä Suomessa kovin höllä. Senpä takia\nraitioipikin Peräpohjolaan suuret määrät kaikenkaltaista väkeä,\njoista osa lienee rikollisiakin ja kiinnikytkettäviä roistoja.\n\n-- Hm...! Ei epäilystäkään etteikö niiden parissa olisi\nparempiosaisiakin, jatkoi kymppi Pääkkönen...\n\n-- Sen jätkä Rekosenkin huhuillaan olevan suuren talon pojan.\n\n-- Toissa kevännä Illistunturin työpaikalla oli Rekonen\njuovuspäissään kertonut olevansa sadantuhannen perijä. Liekö perää?\n\nKymppi Hulkkonen pisti suuren siikapalan suuhunsa ja katseli\ntovereitaan salaperäisen näköisenä. Sitten hän jatkoi: -- Eräs\nrintamailta tullut tukkilainen kertoi eilen, että Rekonen oli ollut\nJuppolassa, ja luultavasti matkalla tänne.\n\n-- Täällä eivät lennä kypsät kärpäset Rekosen suuhun, murahti\nukko-herra... Mustakirjalainen ja piru hän on ollut siitä saakka, kun\nSompion Korvasjoella tapahtuivat makasiiniryöstöt. Ja rettelöiden\nsieluna sanottiin silloin olleen saman Rekosen... Toimi vietävän\nviisaasti, itse ryöstöihin osaaottamatta, jottei joutunut tiilenpäitä\nlukemaan... Sillä miehellä on piru mielessä, joskin sioonia veisaa...\n\n-- Olisikohan ollut Rekosen alotteesta se ryöstöjen teko? epäili\nkymppi Pääkkönen... Mikäli olen kuullut kerrottavan, olisi hänen\npitänyt päinvastoin hillitä väkivaltaa.\n\n-- Vielä niitä perkeleitä puolustat, muljautti ukkoherra ruman\nsilmäyksen Pääkköseen... Sitä ne keljut ovat syöneetkin, että\nestäisivät rettelöitä ja kapinaa. Siinä hengessä ne elävätkin.\n\n-- Enpähän heitä puolustakaan, mutta mainitsin kuulojani. Eivätkä ne\nniinkään perkeleitä ole... ihmisiä, joskin olevien olojen pakosta\ntilaansa sortuneita... Muistakaamme, että samasta laumasta olemme\nherroiksi leivottuja.\n\n-- Saatana! säntäsi ukko-herra ja kohosi ähkyen pöydästä, paiskautuen\nsänkyynsä pitkäkseen. -- Anna olla Pääkkönen mölyt mahassasi tai\nmuuten tulee meistä kivakko ero.\n\nPääkkönen kohosi tulistuneena pöydästä, purasi sikaritumpun suuhunsa\nja karjaisi:\n\n-- Jumal´aut'!... Ukko Tussari ei ole minun ajatusteni tukko!\nKorkeammat herrat ovat minut ja sinutkin jätkästä nostaneet... Etkö\nmuista, kaksikymmentä vuotta takaperin, kun saavuit kotipuolestasi\nPohjolaan lentojätkänä ja vailla ruokaa ja rahaa? Hyvärin muorihan\nsinut evästi ja rahoitti, niin että pääsit Hyypiön työmaalle ja\nruukin leipiin... Pitäisi itsekunkin mennä omaan itseensä ja muistaa,\nmistä on lähtöisin eikä lentää korkeammalle kuin siivet kantavat...\nTunnin kuluttua olen valmis lyömään hyntteeni läjään ja poistumaan\ntyöpaikaltasi. Minun kohdaltani ei kohoa leipivarras korkealle. Ja\njos tässä puulaakissa kohoaisikin, niin on reikiä toisiin...\n\nPääkkönen asteli edestakaisin kamarin lattialla ja hänen povessaan\nmyrskyili. Hän oli ollut ukko Tussarin työalueilla kymmenisen vuotta\nvälipäällikkönä ja nähnyt ja kuullut tämän räikeän menettelyn, ei\nainoastaan työväestöä, vaan alaistaan päällystöäkin kohtaan.\n\nUkko Tussarilla oli huomattava asema muiden puulaakin ukkoherrojen\nkeskuudessa. Alun kolmatta vuosikymmentä ukkoherrana oltuaan, hän oli\nkoonnut suuren omaisuuden, ei puulaakin pienellä kuukausipalkalla,\nvaan työpaikoilla harjoittamallaan ruuan- ja kahvinkaupalla sekä\nhartsuprosenteilla. Olipa huhuiltu, että ukko Tussari olisi\nkuljettanut työpaikan kirjoissa ns. \"leppä-äijiä\" ja kantanut\nniiden tilit kukkaroonsa sekä harjoittanut yhtä ja toista petosta\nhallussaanolevilla yhtiön rahavaroilla.\n\nTämä tällainen kävikin päinsä metsän päähän alkuaikoina, jolloin\npuulaakien työnjohtajilla oli rajaton luotto. Monet muut vanhan\najan ukkoherroista olivat yhtiön palveluksesta erotessaan lähteneet\nupporikkaina matkaan.\n\nVarallisuuden kasvaessa oli ukko Tussarille noussut ylpeys päähän\nja mahtavuutensa tuntevana hän ei tahtonut antaa kunnon sanaa\nalaisilleen, vaan esitti määräykset karjuen ja kiroten.\n\nNiin etevä työnjohtaja kuin hän olikin, oli hän saanut useita\nmuistutuksia toimitusjohtajalta liiallisesta karkeudesta. Mutta\nhän ei piitannut nuhteista. Oli jo siinä määrin \"jöyssi\", ettei\npehminnyt päämiehensäkään edessä, vaikka toimitusjohtajana oli koko\nPeräpohjolan \"Keisari\", vihattu ja peljätty.\n\nMutta vaikka ukko Tussari oli karski ja karhea mies, oli hänen heikko\npuolensa pelkuruus. Viimeiset vuosikymmenet, jolloin Peräpohjolassa\nalkoi kiivas taistelu tukkilaisten ja työnantajien välillä, olivat\nmeltouttaneet hänen rautaiset hermonsa. Ja siitä saakka kuin\nhänet köryytettiin lakkolaisten lakkoon julistamalta Sotaseljän\ntukkityömaalta Kolvakeron kirkolle, hän oli käynyt sietämättömän\nhermostuneeksi, ärtyisäksi ja kiroisammaksi.\n\nViimeksi kuluneina vuosina hän oli menettänyt useita kyvykkäitä\n\"kymppejä\", eikä välipäälliköistä kukaan ollut mielihalusta hänen\ntyöpaikoillaan. Vuosi vuodelta alkoivat Tussarin työpaikat kärsiä\ntyövoiman puutetta.\n\nHuihkeita olikin kuulunut, että Tussari asteli viimeisiä aikoja\ntyönjohtajan housuissa, ja hänet siirrettäisiin jonnekin puulaakin\ntaloon isännöitsijäksi.\n\nKymppi Pääkkösen sielussa kiehui eikä hän tahtonut päästä voitolle\naatamistaan.\n\nTuokion kuluttua hän alkoi kerätä kamppeitaan laukkuun ja virkkoi\nkirjurille:\n\n-- Katselepa, Lemetti ne kirjat ja vyörää tilini selväksi. Pitää\nrukattaa lähteä tunnustelemaan uusia työmaita ja sananvapauden\nilmanaloja.\n\nUkkoherra hätkähti, kohosi makuultaan ja siirtyi pöydänpäähän,\ntapansa mukaan tuhautellen sieraimiinsa.\n\n-- Mitäs sinä Pääkkönen turhista otat nenääsi, naurahti\nLemetti-kirjuri. -- Ensi kerranko tuollaista kahnausta sattuu...\nMiehisten miesten ei pidä moisesta laulua tehdä.\n\n-- Vai turhasta!... Tussarin suusta olen tottunut kuulemaan yhtä ja\ntoista, mutta äskeinen oli jo liian paksua. Aikansa sitä kestää,\nmutta lopussa myrkyttyy... Niinkuin minä en tähän elettyyn ikääni\nosaisi arvostella, milloin pidän ajatukseni nahassani ja milloin ne\njulkituon... niin ettei sellaisen miehen, jonka ajatukset kierii\npelkässä rahassa ja aineen palvonnassa, tarvitse minua opettaa.\n\n-- Tuolla kankaalla saat kuulla tarpeeksi esitelmiä, tässä huoneessa\nniitä ei pidetä, rönkäisi Tussari iskien nyrkin pöytään... Tee tili,\nsiinä on selvin ja suorin tie. Ken ei tahdo alistua määräyksiini, saa\nlaputtaa.\n\nKymppi Pääkkösen rinta kohoili vihasta ja ruumis turposi niin, että\nnapit rasahtelivat liivissä. Mutta hän malttoi kiukkunsa ja pistäytyi\nulkosalle jäähdyttelemään.\n\nKirjuri teki tiliä. Mutta suuttumuksen punat läimähtelivät hänenkin\nkorvallisillaan, sillä Pääkkönen oli työpaikan pidetyin kymppi.\n\nToiset kympitkin olivat ottaneet itseensä ukkoherran mielivaltaisen\nkäytöksen ja yksi toisensa perästä puitti kartanolle.\n\nUkkoherra ja kirjuri jäivät kahdenkesken kamariin.\n\nKirjurin mielestä olisi työnjohtajan pitänyt panna koko kahnaus\nleikiksi ja pyytää Pääkköstä jäämään paikoilleen, koska työpaikka\nmenettäisi hänessä kevätuiton onnistumiselle tärkeän tekijän.\nSitäpaitsi oli Pääkkönen erittäin pidetty mies isännistössä ja itse\ntoimitusjohtajan työpaikalle määräämä.\n\nMutta Tussari oli itsepäinen kuin synti eikä peruuttanut\nmielipidettään. Loiskautti vain mustan pikanellisyljen lattialle,\nkaristi kurkkuaan ja virkkoi:\n\n-- Joka ei ole meille mieliksi, olkoon meiltä poissa!\n\n-- Ehkä niinkin, mutta olisi saanut olla toisinkin... Tili on valmis.\n\nKirjuri kohosi pöydästä ja meni lukulle pyytämään Kokki-Annalta\nkahvia. Ukkoherra puri pikanelliä hermostuneesti ja mietti. Hetken\nperästä hän käski hartsuherran mennä pyytämään Pääkköstä sisään.\n\nPääkkönen astui sisälle. Kirjuri luki pöytään kaksitoista satasta.\nPääkkönen kirjoitti kuitin.\n\nToimitus oli virallisen vaiteliasta. Ukkoherra katseli ähkyen ulos\nikkunasta ja Pääkkönen lompsasi seteleitä. Hän hymähteli halveksuen\nTussarille, hyvästeli kirjurin ja hartsuherran, paiskasi laukun\nselkäänsä ja astui ulos.\n\nKymppitoverit istuivat kartanolla honkaläjällä, keskustellen\ntapauksesta. Pääkkösen poistuminen työmaalta teki heihin masentavan\nvaikutuksen.\n\n-- Hyvästi nyt, toverit!... Tuntuu hengitys koko lailla väljemmältä,\nkun pääsi vapaaksi tuon raakalaisen pannasta. En puhu pitemmälti,\nmutta painakaa mieleenne: viimeistä kevättä komentelee Tussari\nalaisiaan... Kehitys kulkee kiveliössäkin siihen suuntaan, että\nhänen tapaistensa on olojen pakosta poistuttava näyttämöltä...\nMoinen karjuminen ja kiroilu ei kävele enää metsän päähän, niin kuin\nUlseenin aikana.\n\n-- Olipa se vietävän harmillista, että nyt juuri töiden alettua tuli\nmeistä ero, pahoitteli kymppi Hulkkonen, hypistellen kellonperiä\nsormillaan.\n\n-- Ei niin hauskaakaan... Mutta niin kuin tiedätte, minulla ei ole\ntapana ruusata eikä raveerata ketään, kun tiedän olevani oikeassa.\nSitäpaitsi on Tussarin esiintyminen katkeroittanut minua jo kauan\nja olen vain odottanut sopivaa hetkeä purkaakseni sisuni julki...\nTiedän paljon, mutta \"jälestä kuuluu\" sanoi torventekijä... Hyvästi\nmiehet, ja tuokaa tukit onnellisesti purolta! Kirkolla taasen\ntavataan juhannuksen tienoissa. Silloin otetaan pienet kivaukset ja\nunhoitetaan muistot menneistä. Hyvästi ja hauskaa kevättä!\n\nPääkkönen hyvästeli toverinsa oikein kädestä pitäen ja näytti\nkeventyneen mieleltään. Hän kyhnäytti laukkua hartioillaan ja lähti\nripein askelin kohoamaan tunturiin.\n\nKympit keskustelivat kotvan aikaa, mutta lähtivät sitten yksitellen\nkamariin ja rojahtivat sananpuhumatta kukin sänkyynsä. Heidän\nmielensä täytti apeus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerrojen kamarissa vallitsi ennenkuulumaton hiljaisuus. Piisissä\nräiskyivät palavat hongat ja kirjurin kynä rapisi paperilla.\nHänen sisuaan kirveli ja hän päätti salaa kirjoittaa ukkoherran\nsopimattomasta menettelystä pääkonttoriin.\n\nKymppi Pääkkönen, tuo iloa yhtenään lurittava, suruton sielu,\njoka toi hilpeyttä ja elämää työpäälliköiden pariin ja saattoi\nkuivakiskoisen kiveliöelämän päivänpaisteiseksi, oli nyt poissa, ja\nelämä herrojen parissa kuin hautajaisissa tanssimista.\n\n-- Kunpa avautuisivat purot ja taivaanikkunat alkaisivat valaa vettä,\njotta päästäisiin työn hytinään. Ei jaksa venyä tässä tukalassa\nyksitoikkoisuudessa, ajattelivat kympit ikävissään Pääkkösen mentyä.\n\n\n\n\n4.\n\n\nPirtiltä noin puoli kilometriä kankaalle oli siirtynyt pariinsataan\nnouseva luppoilevien joukko kesäkodalle kokouksen pitoon. Heidän\nkeskuudessaan kuhisi ja kähisi.\n\nKun Pääkkönen ehti joukon kohdalle, kajahuttivat he laulun:\n\n    Työnorjat sorron yöstä nouskaa!\n    Maan ääriin kuuluu kutsumus.\n    Nyt ryskyin murtuu pakkovalta,\n    Tää on viimeinen ponnistus.\n    Pohja vanha järjestyksen horjuu.\n    Orjajoukko taistohon!\n    Alas lyökää koko vanha mailma,\n    ja valta teidän silloin on!\n    Tää on viimeinen taisto,\n    rintamaamme yhtykää!\n    Niin huomispäivän kansat,\n    on veljet keskenään.\n\nPääkkönen ymmärsi, että luppoilevien katkera sielunpurkaus kohdistui\ntällä hetkellä häneen, koska hän kuului herrojen joukkoon, joskaan\nei niin suuressa määrässä juuri niihin, jotka suhtautuivat työväen\noloihin ylimielisesti.\n\nHän asteli eteenpäin, antamatta luppoilevien mielialan vaikuttaa\nitseensä. Hän muisti aikaisemman jätkyytensä ja otti ajatuksissaan\nosaa kärsivien kohtaloon.\n\nLuppoilevat jatkoivat laulua ja huusivat niin, että tunturit\nkaikuivat ja kankaat kumisivat.\n\nHeidän verensä kuohui kuin kiveliön riehuva köngäs. Ja yltiöpäisimmät\nolivat täydelleen sitä mieltä, että seurauksista huolimatta oli\nkäytävä puulaakin hartsuihin käsiksi.\n\nMutta \"lösöjätkät\", Sinkkonen, Lavikainen, Resu-Valtanen, Lassi\nRomppainen, Romu-Kemppainen, Rekonen ym. olivat sulkeutuneet\nkankaanlaidan toisella puolella olevaan poromiesten erotuskämppään ja\nkeskustelivat vallitsevasta tilanteesta.\n\n-- Tänään on lauantai ja postipäivä, virkkoi Lavikainen. -- Jollei\ntänä iltana niin ainakin aamuun mennessä olemme saneet jonkun\ntiedon pääkonttorista... Johonkin on puulaakinkin ryhdyttävä, jos\nmieli saada kymmenettuhannet tukit kevätveden aikana uitetuiksi...\nNiin että pian on käsissä ne hetket, jolloin kärsimyksen rinnustin\nrävähtää poikki. Hopealanka alkaa hiljalleen lipua puulaakin arkusta\nlompsaamme.\n\n-- Sitä mieltä olen minäkin, todisti Resu-Valtanen. -- Huomispäivänä\non sadat läskinviipaleet paistumassa tulilla vartaissa ja \"lampaat\"\ntiineinä rutikuivista leivistä.\n\n-- Niin minunkin aivoissani ailahtelee, murahti Lassi Romppainen...\nJa toverit astelevat uusissa vohkavartisissa saappaissa ja hiestä ja\ntäistä vapaissa alusvaatteissa, niin kuin ei nursuja olisi ollut yllä\nmilloinkaan.\n\n-- Joo, ja pilveilemään yltyy taivaskin, niin että\nviisikymmenpennisiä alkaa tippua vuorokausikaupalla taskuumme, yhtyi\npuheeseen Sinkkonen.\n\n-- Niin, hopealanka alkaa kieriä kerällenne, sehän on selvä se,\nhaasteli Rekonen. -- Mutta minun laitani, veljet, on toisin... Ne\nperkeleen mustat kirjat, joissa minuakin kuljetetaan... syyn pahan\ntekemättä, estänevät töihin pääsyn... Kun jaksaisi kuluvan keväimen,\nniin eiköhän tästä orjan elämästä tule loppu.\n\n-- Tuskinpa ne herrat kirjoihin kajoavat näin kiireellisen kevään\nvallitessa, rauhoitteli Lavikainen.\n\n-- Kiittävät kun saavat työvoimaa... Luulen, että vesivarat käyvät\ntänä kevännä puroilla niukoiksi... Sitäpaitsi, olethan kykyihisi\nnähden herrojen luona hyvissä kirjoissa.\n\n-- Jos olisikin joku muu ukkoherrana kuin Tussari, en epäilisi\ntöihin pääsyä, mutta hänellä on minua kohtaan kirvelevä sappi... Ja\nsiinä on mies, jätkästä leivottu, joka osaa syödä toista ihmistä,\nvarsinkin jätkää, kun vain on tilaisuutta... Ei uskoisi, jollei\nolisi omin silmin seurannut, kuinka olevat olot ja sattumat tässä\nmaailmassa vaihtelevat... Kun muistaisi Tussarikin sen ajan, jolloin\nsaapui Kajaanin nälkämailta Pohjolaan, suutarin oppilaana, naskali,\ntusina sianharjaksia ja pikinahturi pussissa... aivan kotamikkona,\nvailla rahaa ja ruokaa... Kyllä muistetaan ne ajat... Korhosen homman\naikuiset... Hyvärin muorin mökkiin veti luunsa ja sai muorilta\nmahansa pitimeksi silakkaa ja leipää... Siitä kärmestyi, kun\nlakkoaikana Sotaseljän työmaalla olin työväestön lähetystössä, ja\nhuomautin noin vain ohimennen, että eiköhän ukkoherrankin äänilajissa\ntapahtuisi muutos, jos siirtyisi muistoissaan parikymmentävuotta\ntakaperin... Hänen hahmonsa muuttui ja ärräpäitä yltyi latelemaan.\nSiksi läheltä koski huomautukseni Tussarin sammakkolihaa.\n\n-- Arkoja ovat, äläskelpo virka-arvostaan, myönsi Resu-Valtanen. --\nMinä niinikään viime talvena leikilläni mainitsin Jutkos-Artulle,\nettä onni se potki sinuakin, kun korotettiin jätkästä kympiksi,\nsitten \"tulipiipuksi\" ja vihdoin viimein ukkoherraksi. Ja piru\ntiennee, vaikka mullattaisiin itse inspehtoorina. Ja tästäkös tämä\nklinkkusääri, ripillä käymätön, röyhisti rintaansa, pärskäytti\nsieraimiinsa ja raivostui... Olisi lentänyt kukaties henkeeni,\njos olisi uskaltanut, mutta tunsi voimiensa naljuuden... Niin,\nettä hymähtää täytyy väkiselläkin pomoparkojen itsetuntoa ja\npenikkatautisuutta... Toiset ukkoherroista ovat kelpomiehiä, niinkuin\nUkko-Romula, Sartikka ja vanhempi Jutkonen, mutta niiden työmaat\nsaavatkin runsaasti työvoimaa ja työt luistavat lauluna.\n\n-- Olisikohan piruuttaan yrittää, arveli Rekonen. -- Eipähän ota,\njollei annakaan.\n\n-- Yritä pois, saatpahan selvän leivästä, kehottivat toverit.\n\nJa Rekonen nousi, kohautti housujaan, kahmaisi otsatukan takaraivolle\nja lähti astumaan pirtille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRekonen astui kamariin, seisahtui ovisuuhun ja pudotti hatturäiskän\njalkojensa juureen lattialle.\n\nUkkoherra istui valtaistuimellaan pöydän päässä, rillit nenällä\nja selaili papereita. Hänen kasvojensa ilmeet olivat tavallista\nkarkeammat ja eleissä huomattavaa hermostuneisuutta.\n\nKirjuri istui pöydän toisessa päässä, vastapäätä ukkoherraa, hänkin\nmyrtyneen näköisenä.\n\nKympit makasivat pitkää pituuttaan kukin sängyssään, syviin\nmietteisiin vajonneina. Rekosesta näytti, etteivät herrojen asiat\nolleet oikein \"jetsullaan\". Mutta hän ei osannut aavistaa, mistä\nmoinen vakavuus johtui.\n\nKappaleen aikaa seisoi Rekonen, roiskauttaen tuontuostakin\ntupakkasyljen lattialle jalkojensa juureen.\n\n-- Mitä on asiaa? rönkäisi ukkoherra, luoden tuikean katseen\nsilmälasien ylitse Rekoseen.\n\n-- Tulin tiedustelemaan, olisiko tekemättömiä töitä.\n\n-- Tekemättömiä!... Mikä nimesi?\n\n-- Jaa, nimeni... Sekö se ensiksi on tarvis tietää?\n\n-- Se, mikäs muu?\n\n-- Minun mielestäni se, että milloinka olet viimeksi syönyt?...\nRekoseksi ovat kutsuneet.\n\n-- Rekoseksi... Katsopa onko se sama Rekonen, joka teki Riestossa\nitsensä tunnetuksi, murahti ukkoherra kirjurille.\n\n-- Turha vaiva katsella... Se sama mustakirjalainen, vaikka hiukan\nränsistynyt.\n\n-- Ei ole töitä, eikä tule olemaan... Kursi helvettiin! komensi\nukkoherra kohoten tuolilta ja potkaisten kamarinoven auki... Tuosta\non kuusi hirttä poikki!\n\nRekonen koppasi hattunsa ja astui ulos päätään punoen ja kiroten:\n\n-- Saatana!... Kylläpä on Suomi latingissa.\n\nHän palasi tovereittensa luo mieli hiukan nyrpeänä.\n\n-- Arvasinhan minä jo edeltäpäin, että yritys on turhaa.\n\n-- Minkäkarvaisen sait vastauksen? tiedusteli Sinkkonen.\n\n-- Kysymättäkin sen arvaat. Oli tavallista ärtyisämmällä ähmällä.\nPotkaisi kamarin oven auki ja käski kursia helvettiin.\n\n-- Vai päätä suoraa helvettiin, hymähti Sinkkonen. -- Sinne se on\nTussarillekin matkapassi valmis, kun aikansa rehkii. Taivas on\nkranttu ja karski komoille sieluille ja sinne ei Tussarin tapaiset\nniin vain ovenvartijan tietämättä nenäänsä pistä.\n\n-- Parasta taitaisi olla, että vetäisisi itsensä vitsavauluun,\nniinkuin Jumpo-poika, hykähti Rekonen.\n\n-- Piirtäisivät kai sitten ristin nimeni kohdalle mustaan kirjaan.\n\n-- Mikäpä siinä, kerranhan täältä on lähdettävä, värnähti eräs\njoukosta. -- Ja jos suusi jääpi nauruun, tulen perässä.\n\n-- Älkää veljet leikillännekään puhuko sellaista, virkkoi\nLavikainen... Niin korkea kuin kärsimysten muuri onkin, on siinä\ntakaportteja, joista voimme käydä ulos ja kohottaa itsemme ja\ntoverimme epätoivon kuilusta. Mutta väkivallalla riistetty elämä\nsulkee tulevaisuuden portit ja sielu saa harhailla pimeydessä\niankaikkisesti.\n\n-- Ei, veljet, ei elämä ole vielä nenän päässä, yhtyi puheeseen eräs\nnuorukainen. -- Ei saa sammua toiveemme paremmista ajoista... Piru\nlangetkoon epätoivoon... Elämä on taistelua ja taistelu on elämää...\nVielä me kerran voitamme. Mutta siihen tarvitaan aikaa. Eihän tätä\nmaailmaakaan ole luotu yhdessä päivässä.\n\n-- Aika on aikaa kutakin, niinpä meidänkin aikamme. Ja asemamme\nparantuminen vaatii oman aikansa, jatkoi Resu-Valtanen, haukatessaan\npikanelliä poskeensa ja tarjoten sitä toisillekin. -- Puraiskaapa\ntekin suunmuutetta huuleenne!\n\nKämpässä syntyi hiljaisuus. Jätkien suolet kurnahtelivat ja yksi\ntoisensa perästä raapasi kutisevaa kuvettaan.\n\n\n\n\n5.\n\n\nOli rukoussunnuntain lauantai-ilta.\n\nKartanomies, Poutiaisen Mikko, oli lämmittänyt herroille saunan.\n\n-- Kylpy olisi valmis, ilmoitti hän kamarin ovelta. Ukkoherra alkoi\nvähennellä vaatteitaan, antaen katseellaan kehotuksen kympeillekin\nseurata hänen esimerkkiään. Mutta kympit olivat juroja eivätkä\nvälittäneet ukkoherran viittauksista.\n\n-- Eikös miehille sauna maistukaan? jorahti hän astuessaan ylisillään\nkamarista ulos.\n\n-- Mitä tehnevät toiset, minun raatoni ei ole tällä kertaa löylyn\ntarpeessa, vastasi kymppi Hulkkonen kääntäessään kylkeä sängyssä.\n\nVastenmielisesti alkoivat useat kympeistä riisuutua saunaan.\n\nKymppi Hulkkonen jäi kirjurin kanssa kahdenkesken kamariin. He\nsiirtyivät pöydän luokse, avasivat luukun ja pyysivät Kokki-Annalta\nkahvia.\n\n-- Kuinkahan kauan saadaan vielä kärsiä ukko Tussarin pirullista\nmielivaltaa? murahti Hulkkonen.\n\n-- Luulen, että viimeistä kevättä hän karheilee, vastasi kirjuri...\nViime syksynä olivat jo länget lähellä olkapäitä... Toimitusjohtaja\nhuomautti hänelle, että juopottelu ja liian karkea esiintyminen ei\nsaa toistua työmaalla. Ja minulle hän teroitti erikoisesti, että\non heti ilmoitettava, jos tapahtuu jotakin sopimattomuutta... En\nviitsinyt tiedottaa siitä talvellisesta juopottelusta, kun Tussari\nkatui tekoaan. Olisi leipäkori kohonnutkin äkkiä... Mutta äsken\ntapahtuneesta kirjoitin kuin kirjoitinkin ja panin kirjeen menemään\nPääkkösen mukana rantamaille... Luulen, että ukolle tulee lähtö ennen\nkevätuiton alkamista toisille palkisille.\n\n-- Henkeäni kirveli niin pirusti Tussarin röyhkeys Pääkköstä\nkohtaan. Olin lyöttäytymäisilläni Pääkkösen völjyyn, mutta hillitsin\nvielä tällä kertaa sisuni. Tällainen itsepintainen kevät, joka\npäällepäätteeksi voipi olla vähävetinen, olisi tarvinnut sellaisen\nmiehen kyvyt kuin Pääkkösen... Epäilen suuresti, saako Tussari puita\npurolta.\n\n-- Sitä samaa on Tussari itsekin pelännyt ja siitä syystä hän on\nollut niin vietävän hermostunut ja ärtyisä... Ja hermostumaan tässä\npanee kenen hyvänsä... Se inspehtorikin aikoi tulla työmaalle, mutta\nei kuulu... Ja missä helvetin kuutamassa se järjestysmies Konttakin\nvenyy, kun ei ala kuulua takaisin... Viikon ollut jo reissulla!\n\n-- Todellakin. Olisipa saanut saada uutisia, kuinka suuressa\nmaailmassa hummataan, ja kuinka saksmanni peittoaa fransmannia.\n\n-- Niin... tänne korpeen kärventyy henkisesti, näin pitkän rospuuton\nvallitessa... Helvettiin pitäisi heittää tämä ainainen kiveliöelämä\nja antautua toiselle alalle! Perhe-elämäkin tästä tällaisesta kärsii,\nkun puolet vuodet pitää olla eristettynä vaimostaan ja lapsistaan.\n\n-- Eiväthän nämä olot ihanteellisia ole... Mutta minkäs pirun\nedesoton sitten hoksaisi?... On tullut kaiken nuoruusikänsä\nreuhtoneeksi puulaakin remmeissä... Ja kun tulee kykenemättömäksi,\nikäpuoleksi ja raihnaiseksi, leivotaan nuorempia tilalle ja annetaan\nmatkapassi. Ja niin joudutaan keppikerjäläisenä kilometritehtaalle,\njollei ole varattuja säästöjä mättään kolossa.\n\n-- Sepä se paneekin tässä miettimään, että minnekä joudutaan, kun\non korpien kirsikentillä menettänyt terveytensä. Ei ole puulaakien\ntaholta huonojen päivien apu- eikä eläkekassoja, vielä vähemmin\nomasta alotteesta perustettuja hautausapurenkaita, jotta saisi edes\nkunnollisen \"puupalttoon\", kun aika kerran jättää.\n\n-- Yhtä huolettomia ovat herrat tulevaisuudestamme kuin kuollut lehmä\nsilmästään.\n\n-- Niin ovat... ja näyttää siltä, kuin ei meissä olisi asemamme\nparantajia.\n\nMiesten keskustelu taukosi ja kumpainenkin vaipui ajatuksiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta saunassa kävi puhke ja ähke.\n\nPoutiaisen Mikko oli lämmittänyt saunan tavallista kuumemmaksi, niin\nettä pihka rakkoili seinähirsissä.\n\nUkko Tussari oli ankara löylymies... tälläkin alalla tavallisesta\nihmisestä poikkeava.\n\nVastat läiskyivät ja hivutus ja ähke kuului lauteilta.\n\n-- Kihautappa, Mikko, pari, kolme kauhallista kiukaaseen, tuntuu\ntekevän niin vietävän hyvää nahkalle! huusi Tussari lauteelta, jossa\nkyllä tuntui jo höyryä olevan tavallista runsaammin.\n\n-- Kun kerran on ryhdytty urheilemaan, niin roivippa kauha mieheen,\npuhkui tulipiippu Tervo, joka hänkin oli kovettu löylynottaja.\n\n-- Annetaanpa kiukaan kihistä, tuumi Poutiainen, ja valoi vettä\nyhtenään kiukaalle... Ottajain valta on lauteella.\n\n-- Paiskaa, perkele, vaikka koko saavi! säntäsi hartsuherra Herhilä,\nhypätessään lauteilta lattialle. -- Mitä helvetin järkeä tuollaisella\nsinnittelyllä on... Toiset, jotka tahtoisivat hoitaa terveyttään\nsäännöllisellä hikoilulla, joutuvat poistumaan saunasta... Sitä\nsairasta leuhkuutta pitää näyttää yksin saunassakin.\n\n-- Joka ei kestä miehen leikkiä, olkoon poissa pelistä, ilakoitsi\ntulipiippu ja vastoi kuin vimmattu raatoaan.\n\n-- Kunpa sinäkin kestäisit miehen leikin muualla, klinkkura, niin\nvoisit kerskua, mutta... parkasi Herhilä, pesi itsensä ja asteli\nalastomana ja höyryävänä kartanon poikki kamariin.\n\nOsa luppoilevista makasi kartanon päivillä ja odotteli herrojen tuloa\nsaunasta, päästäkseen palvailemaan syöpäläisiä sienneitä nursujaan ja\nhautomaan lian ja hien peittämää pintaansa.\n\n-- No kuinkas siellä liha hautui? tiedusteli Hulkkonen Herhilältä\ntämän astuessa kamariin.\n\nHerhilä istui piisin pankolle höyryävin ihoin, laski kädet polviensa\nvaraan ja kivahti:\n\n-- Pakko siellä oli hautua, kun ukkoherra tulipiippunsa kanssa\nviljeli leuhkuuttaan.\n\n-- Vai jo näytti taasen mahtiaan, hymähti Hulkkonen. -- Minä uskon,\nettä sille miehelle lämmitetään sauna helvetissäkin tavallista\nkuumemmaksi kuin muille kuolevaisille... Sinne sen äijä-piru varmasti\nkärrää elävältä.\n\n-- Siltä varalta kai se treenaakin, jottei olisi tulista hätää\nsielläkään, todisti Lemetti-kirjuri.\n\n-- Siltä, vakuutti Herhilä.\n\nKokki-Anna avasi luukun hätääntyneenä ja huusi kirpeästi:\n\n-- Herra Jumala! Sauna on tulessa!\n\nHulkkonen ja Lemetti hätkähtivät ja kiiruhtivat kesken kahvinjuonnin\nkartanolle. Mutta Herhilä jäi kuivailemaan piisinpaisteessa\nruumistaan.\n\n-- Niin kehuikin Poutiainen, että löylyä riittää huomenaamuun saakka.\n\n-- Niin kehui... ja siltä näyttää, että riittää, tuumivat Lemetti ja\nHulkkonen juostessaan palopaikalle.\n\n-- Kovin olivatkin ukkoherra ja Tervo leuhkalla päällä, mutta taisi\ntulla tosi eteen ja utka lauteelta alas, mumisi Herhilä rauhallisena,\npukien puhtaita yllensä.\n\nKylvyn räiskeen ollessa ylimmillään, huudon ja kiroilun pauhatessa,\noli tuli remahtanut ikäänkuin ukkosen iskemänä kiukaan takaa\novensuunurkasta ilmiliekkiin ja levinnyt tuulen nopeudella pitkin\nkuivia karasammalvarauksia yli saunan. Liekit hulmusivat oven\ntäydeltä ja nuoleskelivat pystypuista tehtyä saunan eteistä.\nSaunassa olevien tila oli kaamea, sillä ulospääsyreikää ei ollut\nmuuta kuin noin neljänkymmenen sentin suuruinen akkuna-aukko, josta\nhinteläruumiisimmat voivat hädin tuskin ryömiä ulos.\n\nAkkuna särettiin ja aukosta onnistui kolmen välipäällikön ja\nPoutiaisen ujottautua ulos.\n\nMutta saunassa oli vielä ukkoherra, tulipiippu Tervo, välipäälliköt\nRoutamon Viki, Kaaperi Pikkarainen, Ulsterin Pekka, Halos-Olli ja\nSiitolan Ali, jokainen tavallista miestä turpeampi.\n\nTulen valtaa koettivat ulkonaolevat ehkäistä, lapioiden lunta ja\nkantaen sangoilla ja saaveilla vettä tuleen. Mutta toimenpiteet eivät\ntuottaneet huojennusta saunassa oleville.\n\nSurkeat hätähuudot kuuluivat saunasta, sillä tuli ja savu saartoivat\nonnettomia.\n\nOsa luppoilevistakin otti osaa sammutukseen, mutta suurin osa katseli\npäältä ja joukosta kuului ääniä:\n\n-- Hurraamme suutari, tuless' on Tussari!\n\n-- Siinä näytetään porvarien kätyreille, miltä tuntuu olla hädässä ja\ntuntea tuskia ruumissaan.\n\n-- Kunpa ne vietävän ihramahat sulaisivat silkaksi rasvaksi.\n\n-- Ei tule sääli moista verenimijää, työläisten kiroojaa...\nkiduttajaa.\n\nJa yksi ja toinen ilkamoiva sana singahti kiihkeimpien luppojätkien\nhuulilta.\n\nTulisella kiireellä ryhtyivät pelastuneet kympit hakkaamaan\nakkuna-aukkoa avarammaksi ja toiset kaatoivat vettä aukosta saunaan.\n\nTulipiippu Tervo ja kymppi Ulsteri syöksyivät henkihieverinä ja\npahasti palaneina ulos tulta lainehtivasta ovesta ja kaatuivat\ntuskissaan kartanolle.\n\nKun akkuna-aukko oli saatu hakatuksi kohtalaisen suureksi ja tuli\nsiltä kohden laavenemaan, meni aukosta sisälle eräitä miehiä ottamaan\nselkoa saunaan jääneiden tilasta. Mutta savun ja höyryn seassa ei\nheitä voitu saada käsiin.\n\nVihdoin viimein he löysivät käsikopelolla erään onnettomista, ja\nkantoivat hänet ulos reiästä. Se oli ukkoherra, jossa ei ollut enää\nhenkeä.\n\nSaman kohtalon alaiseksi luultiin jääneen toistenkin. Mutta\nkohtalolla on omat varjelusenkelinsä ja he pelastuivat pienillä\npalohaavoilla.\n\nPirtintekoaikana syksyllä oli kaivettu saunan kartanonpuoleisesta\nnurkasta pirtin piisien muuraussavea, joten sinne oli syntynyt parin\nmetrin laajuinen ja lähemmäs metrin syvyinen kuoppa. Halonen oli\nmuistanut tämän ja ryhtyi repimään tovereitten avulla siltä kohden\nlattioita. Sinne sukeltamalla ja lattiapalkit vetämällä päälleen he\npelastuivat ihmeellisesti, mitä auttoi suuressa määrässä sekin, että\nkuoppaan oli valunut saunomisaikoina runsaasti vettä.\n\nKun tuli oli saatu kokonaan sammumaan, nousivat miehet haudasta\nikäänkuin viimeiselle tuomiolle ja astelivat aatamin puvussa\nkamariin, kasvot ja ruumiit noessa ja liassa.\n\nUkkoherra, Tervo ja Ulsteri kannettiin kamariin ja asetettiin kukin\nsänkyynsä.\n\nHartsuherra Herhilä, joka oli samalla työpaikan välskäri, antoi\nensiavun eloonjääneille kympeille, jotka kärsivät sanomattomia tuskia\npalohaavoistaan...\n\nUkkoherran ruumis peitettiin sänkyyn siksi kunnes saatiin\nheinämakasiinissa tyhjennetyksi tila, jonne hänet toistaiseksi\nsijoitettiin.\n\nTapahtuma teki välipäälliköihin masentavan vaikutuksen ja he istuivat\nsynkkämielisen vaiteliaina kamarissa, jossa vakavuutta lisäsi vielä\npalohaavoissa tuskailevien valitukset.\n\nÄänettömyyden katkaisi Halos-Olli, uskonnollisia asioita harrastava\nkymppi:\n\n-- Tämä kauhea tapahtuma on, toverit, meille Jumalan kutsumus ja\nhänen vitsauksensa, jotta karttaisimme ylimielisyyttä ja vallatonta\nelämää... Mehän olemme Jumalan kuvia ja meissä pitäisi asua hänen\nhenkensä, mutta ajattelemattomuudessa olemme tämän unhoittaneet...\nKatsokaa, toverit, tunti pari taaksepäin ei ollut murheellisesta\ntapahtumasta aavistustakaan. Jos joku olisi sanonut, että tänä\niltana meistä on muuan kylmänä paareilla, olisimme vastanneet\nylimielisesti: Pidä, veikkonen, turparustinkisi kiinni, olet liian\nkehno profeetaksi. Painakaa mieleenne, että me elämme sattumusten\nja hetkien varassa, ja että se, mikä meistä tuntuu mahdottomalta, on\nJumalan edessä mahdollinen... Siksi meidän pitäisi koettaa pyrkiä\nJumalan avulla puhdistusta kohti.\n\n-- Todellakin on elämämme ollut välinpitämättömän vallatonta,\njatkoi Herhilä. -- Vakavammat pyrkimykset ovat jääneet kokonaan\nsyrjään... Noilla, tuolla kankaalla vetelehtivillä on enemmän\nhenkisiä harrastuksia kuin meillä... Sydäntäni on usein karvastellut\nmeikäläisten ylimielinen esiintyminen. Olemme joutuneet tietämättämme\nsivullisten naurettaviksi... Pidämme itseämme suurinakin herroina,\nvaikka olemmekin vain yhtiön pienillä kuukausipalkoilla toimivia\nrenkejä... tuosta ulkona olevasta joukosta puoli astetta korkeammalla.\n\n-- Totta on, että meissä on tuntuvasti kirkon puuta ja penikkatautia,\nyhtyi Hulkkonen edellisiin. -- Luulemme itsestämme suurtakin, vaikka\nisännistömme pitää meitä orjina ja me iskemme vaikka päämme seinään,\nkun he määräävät.\n\n-- Koettakaa saada meidät nopeasti rantamaille lääkärin hoteille...\nEn jaksa kauan kestää tätä hirmuista tuskaa, valitti tulipiippu Tervo.\n\n-- Paarit ovat kohta valmiit ja pian pääsette matkalle, rauhoitti\nkirjuri, joka oli toiminut kuumeisella kiireellä saadakseen palaneet\nmatkaan mahdollisimman pian.\n\nLuppoilevat, jotka olivat ottaneet osaa saunan sammutukseen ja tulen\nuhriksi joutuneitten pelastukseen, oli käsketty pirttiin, jossa\nheille tarjottiin puulaakin puolesta kahvit.\n\nKokki-Anna hääri apulaisineen pöydän takana karsinassaan ja tarjosi\ntukkilaisille, kirkas kyynel tuontuostakin silmänurkassa.\n\nAnnan aina iloiset ja hymyilevät kasvot olivat nyt vakavat, ja\nsyvät huokaukset tahtoivat pakahduttaa hänen rintansa. Häneen koski\nmasentavasti, ei ainoastaan rakastettunsa Ulsterin Pekan onnettomuus,\nvaan myös työnjohtajan ja tulipiipun surkea kohtalo.\n\n\n\n\n6.\n\n\nAamuyöstä saapui inspehtori pirtille. Matkalla hän oli tavannut\nkirkolle menijät ja saanut kuulla surullisesta tapahtumasta.\n\nLuppoilevat olivat yhä entisessä paikassaan pitäen kiihkeää\nneuvottelua.\n\nInspehtorin ja hänen seuralaistensa saapuessa luppoilevien kohdalle\nnämä virittivät yhden kiihkeimmistä lauluistaan.\n\nInspehtori seisahtui ja käski seuralaistensa mennä pirtille. Itse hän\npoikkesi miesten luokse.\n\n-- Hyvää huomenta, tukkilaiset!\n\n-- Hu... o... me... nta! kuului hiljaista, katkonaista murinaa joukon\nparista.\n\nHepe-Väänäsen ja useampien muiden käsissä olivat punakantiset, lian\ntahrimat työväen laulukirjat, jotka he nyt vaistomaisesti piilottivat.\n\nTukkilaiset olivat tulleet tuntemaan inspehtorin pelkäämättömän\nankaraksi, mutta samalla oikeudentuntoa rakastavaksi herraksi,\npaljon ymmärtäväisemmäksi työväestön oikeuspyrkimyksille, kuin mitä\ntoimitusjohtaja oli.\n\nInspehtori heitti rensselin selästään kodan seinustalle, työntyi\nkatoksen alle rakotulen ääreen miesten keskelle istumaan ja kaivoi\nkasan paperossilaatikoita esille tarjoten tupakat tukkilaisille.\n\n-- Tämän itsepintaisen kevään vallitessa on tainnut miekkosten\nmieliala käydä nyrpeäksi? hän lausui leväten kylkilönkösillään\nhavuilla.\n\n-- Niin helvetin nyrpeäksi, ettei ole tahtonut pitää aisoissa\nlihantekoja, vastasi Pulkkis-Ansu, luonteeltaan kiihkeä kuin tiikeri.\n\n-- Hyvin ymmärrän, että asemanne on vakava. Ja kun luontokin on\nryhtynyt estämään kevään tuloa, on tilanne kiusallinen. Mutta\ntoivotaan, että se siitä vielä oistuu.\n\n-- Oistuneeko... Niin sanoi Kaihuan Junttikin, kun tyttö punoi\njätkälle äpärän, että: kyllä se siitä oistuu. Mutta kun tyttö työnsi\ntoisen ja kolmannen, laukesi Kaihualta kirous: Eipä se ottakoon\noistunutkaan, ivaili Moilas-Oku, mutrautellen ruomaisia huuliaan.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Ne mustat kirjat, joiden alaisina meistä luppoilevista lienee\nsuurin osa, ovat iankaikkisena painajaisena, selitti Kinnus-Masa,\npölläytellen savuja ilmaan.\n\n-- Olkaa huoleti, pojat, minä järjestän asiat sellaiseen kuntoon,\nettä katkeruutenne lauhtuu, -- sitä varten olen matkani tänne\ntehnyt... Olkaa vielä hetken kärsivällisiä... Luontokin alkaa antaa\nperään. Ja taasen rupeavat helkkymään reippaat rallitukset ja nuo\nkarskeat laulut siirtyvät toisiin aikoihin, rauhoitteli inspehtori ja\nkiirehti pirtille.\n\nAurinko kohosi Kettunulkin takaa kirkkaana valaen säteitään\ntuoreeseen avaruuteen. Öinen rankkasade oli pehmittänyt kankaiden ja\nkorpien itsepintaisen kirrenkertän, joka nyt harmaana härmähuuruna\nkohosi ilmaan. Maaemon rinta alkoi huokua talven raskaan paanteen\nalla ja erämaan routaiset suonet saivat eloa ja virkeyttä. Kuukkelit\nhyppelivät turisten aihkien oksilla ja talitiaiset kelokaatojen\nkannoilla etsien toukkia puun ja parkin välistä.\n\nLuppoilevat kyyröttivät kodassa, kuusenhakopetillä, mies miehessä\nkiinni, kasvot liasta ja noesta mustina kuin neekereillä. Rakohongat\nolivat palaneet loppuun ja tähteinä tuskeilivat savua ja sadehöyryä\npihisevät hiilet.\n\nOsapuilleen palasi rauha miestenkin keskuuteen, ja hillittynä kävi\nkeskustelu tavalliseen tapaan:\n\n-- Ehkäpä päästään, kaverit, piankin erilleen tästä nälkärokulista,\nkun \"Korpivaaran herrakin\" alkoi tiputella vettä lauteiltaan. Niin,\nettä tiukotetaan vielä joitakin rupeamia suolivyötä, niinkuin korkeat\nherrat kehottavat.\n\n-- Ehkäpä, kun se Tussarikin sai kutsun Kurtti-Antin kuuntakaisiin\nhommiin... Sinne lienee vienyt ne mustatkirjansakin. Lienevätkin\nsiellä hyvään tarpeeseen, pönteripäisten alkuasukkaiden kurissa\npitämiseksi.\n\n-- Turhaa on tiukotus, mahapinta tuntuu olevan selkärangassa kiinni\nja vyöstä ovat loppuneet reiät.\n\n-- Oikeaan aikaan saapui tuo liuhuparta. Muuten olisi annettu hihojen\nheilua; pantu toimeksi oikeat korpihäät ja parannettu päivämme\nnyrkeillä, intoili Hepe-Väänänen voitonriemuisena.\n\nKodan ylitse lensi ronkkuva korppi, siivet petäjänlatvoja hipoen.\nTästä teki selkäpiillään retkottava penikkajätkä, Moska-Jallu, laulun:\n\n    Korpit ne ronkkuu ilmassa,\n    nokkaan haisee mätä.\n    Mahat on rokulin piinassa,\n    suolilla vietävän hätä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun inspehtori saapui pirtille, hän seisahtui saunan luokse.\nPalopaikalta kohosi vielä kitkerää savua. Palojätteissä pilkehti\nsävehtivää hiillosta, jota pari miestä oli jätetty yön ajaksi\nsammuttamaan.\n\n-- Hm, ei ole tämän ilman kannen alla tapahtumatonta, myhähti\nhän kekäleitä kohenteleville. -- Mutta tapahtunutta ei saa\ntapahtumattomaksi.\n\n-- Sanokaas muuta, vastasi miehistä toinen. -- Se oli kerrassaan\nkaamea näky... Ei jumalan kiitos ollut sallittu kaikkien saunassa\nolevien joutua tuhon omiksi.\n\n-- Ei, oli liian raskas isku kolmenkin miehen tuhoutuminen, yhtyi\ntoinen miehistä keskusteluun.\n\nKappaleen aikaa jutteli inspehtori miesten kanssa. Ja miehet\nkertoivat hänelle tapahtuman kulun seikkaperäisesti.\n\nInspehtori tarjosi miehille tupakat ja lähti pirtin puolelle.\n\nEnnenkuin hän ehti oikipäin tervehtiä päällystöä ja kertoa\nrantamaan terveiset sekä tiedustella jo tiedossa olevista ikävistä\ntapahtumista, alkoi pirtistä kuulua ankaraa ääntä, kiroilua ja\nremmien läiskettä.\n\nSaunapalon aikana, kun pirtti oli jäänyt tyhjäksi ja kokitkin\nolivat menneet palopaikalle, oli lentojätkä Ori-Manninen livahtanut\nKokki-Annan karsinaan ja puhaltanut Annan rahasäiliöstä satamarkkasen\nja kultasormuksen. Eräs jätkistä oli huomannut kuinka Manninen oli\npiukahtanut pirtinovesta ja hävinnyt nurkan taakse. Kun sormus\nja raha löytyivät pirtin seinustalta lumesta, lankesi syyllisyys\nMannisen niskoille, vaikka tämä kiven kovaa kielsikin tekonsa.\n\nKiveliössä ei tutkita eikä kuulustella, tapahtuipa sitten mitä\ntahansa, paitsi suoranainen murha, johon ruunun miesten on käytävä\nkäsiksi. Siellä pannaan aikomatta toimeen oma korpilaki, jonka\ntoimenpiteistä ei ole reikää valittaa.\n\nOri-Manniselle pantiin säkki päähän niinkuin teurassonnille ja\nketistettiin ritsille. Nilistettiin housut nilkkoihin ja kuorittiin\npaita harteille. Neljän miehen pidellessä käsistä ja jaloista, alkoi\nkaksi miestä leipoa suolivyöllä miestä pintaan.\n\n-- Perkeleen ori! Vai sinä harjoitat pitkäkyntisyyttä meidän\nriikissämme!... Etkö tiedä, että omistusoikeus on pidettävä\nvaltakunnassamme pyhänä, vaikka kärsimys lihaamme karmisikin, raivosi\nHummeri-Ruuska sujuttaen taajassa tahdissa remelin kieltä Mannisen\nselkään.\n\n-- Tällaista se on se savotanpolska, jollet ole ennen tanssinut\npillimme mukaan, säesti Riutta-Hanski, joka kilpaili Hummeri-Ruuskan\nkanssa lyönnissä.\n\n-- Siitä olisi poroksi muuttuneena tullut pirullinen piettiö,\naitomus ja päälletulija, niin että on terveellistä ajoissa taamoa se\noijukseksi, ilakoi eräs päältäkatsojista.\n\nMutta luja oli Ori-Mannisen sinni. Ensimmäisen parin lyöntiaika,\nviisi minuuttia päättyi eikä mies ääntä päästänyt.\n\nViiden minuutin väliajan perästä antoi kelloon katsoja määräyksen\ntoisen parin alkavalle polskalle.\n\n-- On se ennen pehminnyt visaisinkin pinta korpilain momenteilla.\nJa sitten on piru, jollei nytkin pehmene, sylkäisi Porin-Jaska\nkämmeniinsä ja alkoi sujutella rikollista runkoon.\n\n-- Jollei rosvo ole pirun peittoama, niin tunnustukseen täytyy sen\nlihan antautua, jyrisi Rohu-Karppinen.\n\n-- Sinnikko on piru... Ei edes ääntä päästä.\n\n-- Sinnikko ja kirjansa lukenut, ihmettelivät jätkät.\n\n-- Luulen, että se otus on syönyt kärmeskeittoa ja palvannut pintansa\nitsekuolleen mustalaisen rasvalla, koska ei tunnusta vaikka nahkan\nnylkisimme sen päältä. Niin että taitaa olla parasta kun hellitämme.\nOn saanut tarpeekseen ruumiin kipuja, esitti Koljos-Aapeli\nyläritsiltä.\n\n-- Samaa mieltä olen minäkin, että hellitetään, voi vietävä\nvielä kuolla kutjahtaa kynsiimme. Silloin saamma käydä lukemassa\ntiilenpäitä, roiston takia, yhtyi Kuomas-Jukka edellisiin.\n\n-- Jo riittää kerraksi! kuului ääni joukosta. Lyönti lakkautettiin ja\notettiin säkki miehen päästä pois.\n\nOri-Manninen kohosi ritsiltä, istui sananpuhumattomana ja muljotti\nlattiaan niinkuin vihainen härkä ja puri hammasta.\n\n-- Ei uskoisi, että ihmisellä on hyeenan sisu, virkkoi eräs.\n\n-- Ei, todistivat toiset.\n\n-- Siinä miehessä asustaa se oikea suomalainen sisu, joka lienee\ntarpeeseen niin oikeassa kuin väärässäkin, jorahti Kurki-Kallas\njoukon takaa.\n\nOri-Manninen veti housut jalkoihinsa, soljutteli paidan yllensä\nja lähti astelemaan päätään punoen ja hampaitaan karskautellen\nkartanolle, jossa kahinasi kourallisen lunta suuhunsa.\n\nJätkät päättivät passittaa Mannisen työpaikalta pois ja antoivat\nhänelle määräyksen hävitä punaisessa minuutissa.\n\nManninen noudattikin kehotusta ja poistui. Mutta kankaanlaidassa hän\nkääntyi pirtille päin ja nyrkit ilmassa karjaisi niinkuin lapaan\nammuttu karhu:\n\n-- Perkeleen orjat, painakaa mieleenne, että sukuunne kostan kerran\nnahkani pehmityksen!\n\nHerrojen kamarissa oli käyty keskustelua siitä välikohtauksesta, joka\nedellisenä iltana oli syntynyt ukkoherra-vainajan ja kymppi Pääkkösen\nvälillä. Inspehtori sai oikean käsityksen kohtauksen kulusta ja\nvirkkoi:\n\n-- Niin etevä ja puulaakin puolta pitävä kuin vainaja olikin, oli\nhänellä se piintynyt vika, ettei osannut suhtautua alaisiinsa\npäälliköihin eikä työväestöön tyyneydellä ja kunnioituksella...\nHän oli itsepäinen ja pysyi periaatteissaan kuolemaansa saakka...\nKunnioitus hänelle, virheistään huolimatta!\n\nInspehtori oli käynyt läpi tärkeimmät työpaikkaa koskevat asiat ja\nmäärännyt Pääkkösen työnjohtajaksi. Tätä päätöstä työväestö tervehti\ntyydytyksellä.\n\nYöllisen rasittavan matkan jälkeen paiskautui inspehtori pitkälleen\nkirjurin sänkyyn ja kuorsasi hetken kuluttua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJärjestysmies Kontta oli avannut postilaukkunsa ja jakanut kympeille\ntulleet kirjeet ja sanomalehdet.\n\nKympit makasivat sängyissään tutkistellen suuren maailman tapahtumia.\n\nPikkarais-Kaapo, joka oli vanhan kansan miehiä, ei ottanut\nvahingossakaan kirjaa eikä sanomalehtiä käteensä, vaan kuunteli kun\ntoiset lukivat.\n\n-- Mitäpä sinne maalikyliin ja suureen maailmaan nykyään kuuluu? hän\ntiedusteli kymppi Siitolalta, joka silmäili monisivuista Helsingin\nlehteä.\n\n-- Paljon näkyy ja kuuluu... Saksmannit ovat upottaneet\nengelsmannilta suuren laivan... ja näkyy täällä olevan yhtä ja toista.\n\n-- Vai semmoisia kuuluu... Siinä on rasiakalaa Euroopalle,\nsiinä saksmannissa... Järki ja tarmo siellä pelaavat ja konstit\nmonenlaiset... Olen kuullut kerrottavan, että saksalainen ajattelee\nkolmilla aivoilla yhtäaikaa, ja että ne ovat niin rauhan kuin\nsodankin aikana yhtä poikaa kuin muurahaiset, työläisestä korkeimpaan\nporvariin saakka...\n\n-- On se Villen valtakunta pantsaroitu maa... Ne Ruppin asetehtaatkin\nkuuluvat rakennetun järven alle, ettei vihollisen ilmapanoksetkaan\nvoi niitä turmella... Siellä ei napeilla pelata; siellä puhutaan\npitkäisen kielillä, yhtyi hartsuherra Herhilä pakinaan.\n\n-- On se. Ja se kaskiniekka panee ryssien parrat tärisemään, todisti\nSiitola.\n\nKymppi Halonen, joka oli päälliköistä aikaansa seuraavin mies, oli\ntilannut oululaisen proletaarilehden, \"Kansan Tahdon\", liikanimeltä\n\"kuularuiskun\" ja tutkisteli sen palstoja.\n\n-- Kovimpa paksua rätisyttää taas kuularuisku... niin paksua, että\nkarvat kohoaa pystyyn... Milloinkahan moiselle painovapaudelle\npistetään kuonokoppa turpaan?\n\n-- Vai paksua ampuu... Kuinkas monen porvarin kuvatauluun sen\nnyt pommittaa? tiedusteli kirjuri, joka luki inspehtorin tuomaa\nrahapinkkaa ja järjesteli kassaa.\n\n-- Niin moneen, etten viitsi moista roskaa toistamiseen lukea...\nTuos' on \"ruisku\", tarkastele itse.\n\n-- En viitsi mokomaa ryssän hajua paljain käsin pidellä. Kirjuri otti\nkintaat orrelta.\n\n-- No nyt, annapas tänne se aviisi... Onpa tosiaankin räikeää...\nEttä ilkeävätkin painaa tuollaista roskaa... Ei ole ihme, että\nPeräpohjolan työväestö pysyy pimeänä oikeasta demokratiasta, kun\näänen kannattajat lietsovat pimeyttä pimeyden sekaan. Jos saan luvan,\nniin kannan koko roskakasan puikolla piisiin.\n\n-- Kyllä minun puolestani... Ei kannata muinaismuistona tallettaa.\n\nJa kirjuri kantoi \"Kansan Tahdon\" piisissä räiskyvään tuleen.\n\nJärjestysmies Kontta oli mennyt pirtin puolelle jakamaan jätkille\nsaapuneita kirjeitä.\n\nToiset jätkistä, joilla oli vaimo tai vaimon alku, odottivat\nmielenkiinnolla rantamaan kuulumisia. -- Ja toiset, jotka olivat\nsanomalehti-ilmoitusten välityksellä joutuneet kirjeenvaihtoon\ntyttöjen kanssa, odottivat kirjeisiinsä vastauksia.\n\nKirjeitä saaneet siirtyivät niitä hiljaisuudessa tavailemaan. Mutta\ntoiset, jotka jäivät ilman, raapivat korvallisiaan ja laskettelivat\nyhtä ja toista mieltään lauhduttaakseen.\n\n-- Kyllä minä arvasin, kun viimeisen kerran hyvästelin sen Kälkäjän\nMiinan, ettei se piittaa kuin kerraksi jätkästä. Kirnusintumaalaisten\nperään ovat Käsmän perän naiset.\n\n-- Nenästä taittiin vetää minuakin. Kaksi kirjettä olen täältä\ntynännyt, mutta en ole saanut kumpaiseenkaan vastausta. Mutta\npannaanpas korvan taakse, ehkä tulee meidänkin vuoromme juksata.\n\n-- Kyllä ne \"makkarasakset\" preivaavat, kun ne osaa oikein syöttää...\nTulee kirjeitä enempi kuin haluaisikaan.\n\n-- Etpäs sinä saanut nytkään.\n\n-- En, kun en ole antanut tietoa itsestäni... Jos tietäisivät, niin\npommittaisivat joka viikko parilla, kolmella preivillä.\n\n-- Turhaa kehumista... Sinäkö tässä nyt olisit vetoisampaa lihaa ja\nverta kuin me toiset.\n\n-- Kukin on kohdaltaan, mutta toinen on aina toista parempi, niinpä\nnäissä naisasioissakin.\n\n-- Kukapa sinuakin ihailisi, rokonarpista, silmäpuolta pirua.\n\n-- Se on turhaa komeutta, että jätkällä on kaksi silmää...\ntykkiasioissa ei tule näkö kysymykseen. Sen ratkaisee tekevä ruumis\nja hurskas vienti. Naismaailman lumoavat vain miehiset miehet eivätkä\ntyhjät housut, vai mitä Kokki-Hiltu arvelee?\n\n-- Kullakin on oma makunsa... En ole tullut vielä niitä asioita\nkokeneeksi.\n\n-- Niin ja oma halunsa.\n\n\n\n\n7.\n\n\nKirkas, kajakka aamu.\n\nAhvatuuli puhalteli tunturista. Kevääntuntu lemahteli luonnossa.\n\nPirttiin juoksi muuan penikkajätkä ja ilmoitti, että kankaalta\nrantamaalta päin kuuluu kuin urkujen soittoa ja ääni raikui valtavana\ntuntureissa.\n\nPojan ilmoituksesta alkoivat jätkät juovoa perätysten kartanolle ja\nheristivät korviansa.\n\nTuulen henkäilyn mukaan hillittyi soitto toisin vuoroin kaukaa\nkuuluvaksi ja sitten taas läheltä raikuvaksi.\n\n-- Se on varmaankin Mursun Anski, joka tulee rantamailta\nkolmirivisensä kanssa, arveli eräs jätkistä.\n\n-- Kukapa muu... Tänne oli aikonut nuoren feotorovnansa kanssa, kun\nuitto alkaa, jatkoi toinen.\n\n-- On ollutkin tämä elämä kuin horroksissa oloa. Ei ole ollut edes\nhaitaria, jotta olisi saanut lievittää kapinoivaa henkeä. Mutta nyt\nse, kaverit, humu alkaa ja saadaan panna jaloilla koreasti, iloitsi\nMoska-poika ja alkoi rallitella ja tanssia kartanolla.\n\n-- Todellakin, säesti toinen. -- Vilkutellaan suru sielusta\nhiivattiin.\n\nJa Mursun Anski tulija olikin, kuuluisa Peräpohjolan pelimanni,\njolla oli \"suruton sielu ja aina laulava nielu\", niinkuin joku\nhänen tovereistaan oli kerran sattuvasti sanonut. Hän oli kuuluisan\nIso-Mursun poika Käsmän Niskalasta ja perinyt isänsä kuoltua\nsadantuhannen perinnön, mutta hurvitellut sen muutamassa vuodessa ja\njoutunut palkimaan kiveliötä pelkkänä jätkänä. Anskin rinnalla asteli\nhänen vasta vihitty vaimonsa, nuori kahdeksantoistavuotias Harjun\nAlfhilda, suuri hoviräätti selässä ja kahdensadan kupin vetoinen\nvaskinen kahvipannu kädessä. Anskilla oli niinikään selässä suuri\nporonnahkainen laukku, täynnä kaikenlaista tavaraa: paperosseja,\nsikareita ja pikanellejä, nisujauhoja, kahvia ja sokeria sekä muuta\nmitä Alfhilda uitossa jätkiä varten aluksi tarvitsi. Anskin mukana\noli pari miestä, heilläkin pariskunnan tavaraa kantamukset selässä.\n\nAnski asteli kartanolle reippaana, hattu takaraivolla, suu\ntavanmukaisessa naurussa ja haitari rinnoilla, tukevalla remmillä\nyli olan tuettuna. Anskin sormet virisivät näppäimillä kuin sähkön\nvoimasta. Palkeet puhkuivat kuin matkaan lähtevän veturin savupiippu,\nja \"Kulkurin valssin\" säveleet lainehtivat aaltoina pitkin ympäristöä.\n\n-- Tuota pahanhengen parkufoonia täältä vielä puuttui. Tarpeeksi ovat\nvihollisen vehkeet lihan solmuja velloneet, ärähti eräs ikäpuoli,\nuskon asioita hautova jätkä ja lähti kävelemään syrjään.\n\n-- Kun ei kestä, äijä, korvasi korvamakeaa, niin on parasta, että\npainut korpeen rukoilemaan, huomautti eräs keinutellen valssin\ntahdissa vartaloansa. -- On täällä saatu jo tarpeeksi pitkin\nnokkavartta kiikaroida.\n\n-- Hei kiveliön herrat!... Terveiset maalikylistä! huudahti Anski suu\nleveässä naurussa. -- Kun kuulin, että vietätte täällä naljua elämää,\nläksin ajamaan teistä pahanhengen lipettiin.\n\n-- Terve, terve Anski! huusivat tukkilaiset kuorossa.\n\nAnski laski kantamuksen selästään palvelle ja haitarin kannolle ja\nkävi tervehtimään jätkiä kädestä pitäen.\n\n-- Naamataulunne ilmaisee, että olette eläneet pelkällä ilmalla ja\nraihnautuneet kuin räkkä-porot. Ihonpintakin on valju kuin haapainen\naidas.\n\n-- Todellakin nälästä näivettyneitä niinkuin kurmuporot... Ei ole\nollut edes sielunruokaa, jotta olisi voinut helpottaa onttojen luiden\nparkumista, selitti Kärki-Aapeli käheällä äänellä.\n\n-- Sellaista se on kiveliön kiertäjän elämä... Päivän elää ja\ntoisen kuolee, vahvisti Anski... Kyllä tiedän kymmenvuotisesta\nkokemuksestani, sen jälkeen kuin olin pujottanut perintöni\nkurkusta alas ja liittynyt seurakuntanne jäseneksi. Mutta nyt\nolen päättänyt hinkata kokoon vanhanpäivän varat tämän leipäpuuni\navulla... Minä nähkääs olen ottanut tään ventovieraan naisen\nostoruokiini ja ajatellut ryhtyä elämään hänen kanssansa aviomiehen\nuskollista elämää. Tämä kun osotti minua kohtaan sitä oikeata\nnaisen uskollisuutta, niin korjasin hänet siipieni suojaan... Mutta\ntietäkääkin, miehet, ettette silmäile häntä millään hekumamielellä,\nsillä se on vietävän inkku ja ykskantainen, vaikka ymmärtääkin\nleikin... Hänen nimensä on Alfhilda, ettäs tiedätte. Rouvitella häntä\nei tarvitse, eikä hän siitä \"kommervenkista\" tykkääkään.\n\nAnskin kieli liversi, kuin olisi se ollut irti molemmista päistä. Hän\ntarttui Alfhildaa kaulasta ja paiskasi hänelle suudelman.\n\n-- Siinä sinä rupeat nuoleskelemaan senkin tuulihattu, joukon\nedessä... mokoma! karahti Alfhilda ja räppäsi miestään korvalle.\n\n-- Kas kaverit! Noin se nisuhiiri minua hyväilee, ja se on kaikki\nkiinteää rakkautta... Noin se läimäytteli silloinkin, kun häntä\nfriijailin... Hän hyväili ja hyväilin minäkin. Mutta kun aloin\nkopeloida hänen palttinan pehmoisia rintansa polstereita, niin auta\narmias minkä ätäkän otti.\n\n-- Mitähän tuossa rupeat holvaamaan tuulta ja taivasta hävytön! On\npaljon hauskempi, kun annat haitarisi rallittaa.\n\n-- No, no kultaseni, äläpäs leikistä nyrpisty... Mutta ennenkuin\npannaan tanssin hulinaksi, on meidän tehtävä nuotio ja pantava pannut\ntulelle, jotta miekkoset saavat tuliaiskahvit... Eiköski niin,\nlipareeni?\n\n-- Se on selvä se.\n\nJätkät haarautuivat kukin suunnalleen ja toivat kantamukset\ntervaksia. Pian roihusi nuotio kankaalla ja Alfhildan mahtavat\nkahvikaisat kököttivät riukujen nenässä tulen kielekkeellä.\n\nAlfhilda hyöri ja hääri pannujensa ääressä asetellen kahvikuppeja\npälveelle levitetylle telttavaatteelle.\n\nMutta Anski istui tasapäisellä kannolla ja laulatti haitaria taajassa\ntahdissa. Ja taitava hän olikin harppunsa takana. Sormet hyppelivät\nvuoroin duurissa, vuoroin mollissa. Ja toisin vuoroin hän sormeili\nbasson näppäimistöllä laulun pääsäveltä.\n\nJätkien sielut sulivat, heihin tuli henkeä ja elämää. Pari toisensa\nperästä pani \"ronttoset\" liikkeelle. Luppoilevien housuntakalistot\nlötkähtelivät tanssin tahdissa, puserojen liepeet hulmahtelivat ja\npitkät otsajouhet lepattivat silmillä. Kangas tutisi ja pälveltä\nkohosi multa ja pöly.\n\nAnski soitti tavallista pitemmän pirunpolskan ja jätkät heiluivat\nhikihatussa kuin konsanaan urakkatyössä.\n\nAlfhilda oli kokannut oikein pystypäisen kahvin ja laskea surotti\nsitä parastaikaa kuppeihin.\n\n-- Tulkaapas nyt, tukkilaiset, maistelemaan rantamaan tuliaisia!\nhuudahti hän, seisoen pönäkkänä kädet lanteilla... Ja tuossa kontin\nvieressä on laatikoita, niin että pistäkääpä tupakatkin palamaan.\n\n-- Sus siunatkoon tätä ylenpalttista rahteerinkia, hykersi Monos-Elku\nkämmeniään ja sytytti paperossin.\n\n-- Niin ja tuossa laukun kielellä on pikanellejä. Ken haluaa, saa\nhaukata solmun poskeensa, toimitti Anski lipevänä... Nämä kestit\novat Mursun Anskin ja Harjun Alfhildan häitä, joita ei vietetty\nmaalikylien ja maalaisten riikissä, vaan säästettiin tänne erämaan\nritarien honkaholviin.\n\n-- Onneksi olkoon! toivotti Rannan Pekka hörppiessään pikimustaa\nkahvia pitkästä aikaa.\n\n-- Onneksi!\n\n-- Ratuleerar!\n\n-- Rauhaksi ja rakkaudeksi!\n\n-- Ja siunaukseksi, jotta lemmestänne seurakunta lisääntyisi ja\nvahvistuisi, veisteli muuan. Ja kuin yhdestä sopimuksesta kohottivat\nmiehet Anskin ja Alfhildan ilmaan ja yhdestä suusta kajahti valtava\nhuuto:\n\n-- Eläköön Peräpohjolan suruton sielu ja hänen aviosiippansa!...\nEläköön!... Eläköön!\n\nMoska-poika, jolla tilannetta myöten oli aina kehrättyä aivoissaan,\nkohosi hatuttomin päin kannolle ja alkoi lurittaa heleällä äänellä:\n\n    Muistanpa ajan, jolloin vielä,\n    pentuna piehtaroitsin.\n    Silloin sieluni sisimmällä\n    himppuja viereeni loitsin.\n    Muistanpa hetken, jolloin poika\n    heilansa armaan löysi.\n    Niin oli kiinteä lemmenliitto,\n    kuin tukkilautan köysi.\n\n-- Minä olin silloin ton korkuinen... pojan pakura, kun treffasin\nensikerran minun rak... no jaa... olkoonpahan vielä tämän kerran\nrakastetun puitteissa... niin sen rakkaan Ida-Maria-Saara-Elvirani...\nTämä nimi on sekarotuinen kuin mäyräkoiran ja lappalaispystykorvan\npentu... Lipareeni oli silloin tään mittainen... ruunisilmäinen,\ntummatukkainen ja... ja... helläsydäminen hilisu... Voi taivas,\nkuinka kuumaverisesti hänestä pidin!... En sillä, etten toisinaan\nkynsin hampainkin...\n\nMinä sanon, kaverit, että se on toi akanotto nykyaikana jumalattoman\nkamalaa... Sieltä saa tuolta maailman kelkasta yhtä ja toista ruhaa\nja rampaa, sellaisiakin, jotka eivät päätään kampaa... Niin, että\nse on yhtä valskia, kuin konin vaihto mustalaisten kanssa. Siellä\njuksataan ja siellä annetaan päin höskiä. Niin yritettiin vetää\nminuakin. Mutta minä, joka olen lukenut elämän rakkauden suuren\noppaan, ja tuteerannut naisimmeisten metkut ja mutkat, pelastuin\nkuin poika kahleettomasta vankeudesta... Sinä, Anski, lienet saanut\nlihaosasi, joka lienee ollut mamman piika ja ainoastaan sinua\nrempseesti rakastavainen, niin että ilolla yhdyn tovereitteni\neläköönhuutoon: Eläköön, eläköön!\n\nMoska-poika laskeutui kannolta ja rojahti pitkäkseen pälveelle.\n\nAlfhilda kantoi kahvin Moskalle kädestä pitäen, oikein juuston\nkeralla.\n\n-- On sen tuon Moskajärven kallossa muutakin kuin täitä, ihmetteli\nKalsu-poika. -- Minä en jumaliste varvastelisi kiveliön kentturoilla,\njos olisin tuollainen sanamestari, vaan reissailisin markkinoilta\nmarkkinoille ja keplottelisin suunsoitolla pennit taskuuni ja\nelelisin salonkielämää.\n\n-- Enkä minä, vahvisti Riutta-Elku, -- vaan panisin pillit pussiin ja\nlähtisin jo tänäpäivänä lapuveehen rahakkaimmille ja höystökkäimmille\nlaitumille.\n\n-- Kyllä suuressa maailmassa on tarpeeksi konstimaakareita, parasta\npysyä seurakuntansa parissa ja jakaa surut ja ilot omiensa kanssa,\nvastasi Moska, Alfhildan antama Suomi-sikari suupielessä.\n\n-- Oikein, Moskajärvi! huudahti Anski ja kohotti haitarin polvelleen.\n-- Minä soitan surun ja murheen kryynit kiveliön herrojen rinnasta\nja sinä laulat ja laverrat puhdeiltojen ja aamujen ratoksi... Me\nPeräpohjolan helmassa syntyneet ja kasvaneet emme voi jättää rakasta\nkiveliötä, vaikka se tuottaakin toisinaan kärsimyksiä... Ja jos me\nsen virheen tekisimme, kostaisi se armottomasti... Ei, sitä rikosta\nemme tee!\n\nJa Anskin haitari alkoi laulaa tavallista rajummin, sillä hänen\nhilpeä henkensä sai innostavan latauksen Moska-pojan sanoista.\n\nJätkät hölköttelivät paritusten. Housujen takapuolet lerppasivat ja\nkirsinen tanner tutisi.\n\nSilloin tällöin kiisi Alfhildakin, milloin minkin jätkän\nriepottamana. Parastaikaa hän oli menossa Myntti-Jukan pangassa, joka\nkiidätti häntä kuin noidan puuska. Alfhildan hameet hulmahtelivat\nja paksu palmikko laklatteli harteilla. Hänen poskensa hohtivat\nnuoruuden punasta ja silmät säteilivät onnea ja tyytyväisyyttä.\nOnnellisin silmäyksin pälyi Anskikin Alfhildan nuorekasta lentoa\nja haitari lauloi kuin loihdittu. Tekeviä olivat jaloistaan\nkumpainenkin, niin Myntti-Jukka kuin Alfhildakin.\n\nResu-Valtanen, Romu-Kemppainen ja Rekonen, jotka olivat edellisenä\niltana kävelleet parin kilometrin päässä olevalle tunturilammelle\nongelle, palasivat sieltä, kullakin pieni kalanippu kädessä.\n\nHeidän poissa ollessaan oli pirtillä tapahtunut suuria muutoksia. Oli\nkäynyt vieraana kaamea kuolema ja kuolemaa kärkkyvät onnettomuudet.\nPääkkönen oli työnjohtajan paikalla; se oli lohdullinen asia. Ja\npaikalle oli saapunut Mursun Anski, Rekosen paras ja luotetuin\ntoveri, tuoden mukanaan mieliä lauhduttavaa vaihtelua.\n\nKun Anski huomasi Rekosen, lakkasi hän soittamasta, kohosi kannolta\nja meni tervehtimään toveriansa.\n\n-- Terve, Jukka, pitkästä aikaa!\n\n-- Terve, terve!\n\n-- Näytät, mies kovin murtuneelta... Siirrytäänpä tänne Alfhildan\npuoleen saamaan maalikylän tuliaisia.\n\n-- Maa painaa parrelleen, vastasi Rekonen. Tässä nykyisessä\nyhteiskunnassa ei jaksa itse isä pirukaan, saatikka sitten rehellinen\njätkä.\n\n-- Kas tässä on minun sydämeni vierimmäinen... tuntenette toisenne.\n\n-- Kyllä tunnetaan... Terve, terve!... Mitäpä sinne maalikyliin\nkuuluu?\n\n-- Mitäpä sinne, päivän elävät kerrallaan... Toisia syntyy ja toisia\nkuolee... Toiset menevät naimisiin ja toiset eroilevat... Täällä\nolisi pöönävelliä... Terveisiä käskettiin kertoa... Niin ja onhan\nminulla sinulle hiukan tuliaisiakin.\n\nAlfhilda kaivoi kontistaan pienen käärön ja kirjeen antaen ne\nRekoselle.\n\n-- Arvannet keneltä ne ovat, kuiskasi Anski Rekosen korvaan... Panepa\ntuliaissikariksi.\n\n-- Kiitos!... Taitaapa savut maistua hyvältä pitkästä aikaa.\n\nRekonen sytytti sikarin, pisti kirjeen povelle ja käärön housuvyön\nalle. Hänen eleissään kävi oudon outo väre ja silmään kohosi kiho.\nMutta hän hillitsi itsensä.\n\n-- Noin niitä saa tuliaisia, kun on oma kulta, naurahti Norppas-Reeti\npeilatessaan nokista naamaansa pellinpalaseen... Taisit saada\nparasta, mitä on maailmassa... Se lemmen kipinä panee poroksi\nmuuttumaisillaan olevan jätkänkin suunniltaan pois...\n\n-- Se taitaa olla värkkiä se rakkaus.\n\n-- Värkkiäpä hyvinkin, oikein vietävän värkkiä onkin, kuului ääni\njoukosta. -- Minä kun kerran repsahdin muutamaan naisihmiseen...\nmikähän lie ollut hetale, sain viikkokausia kestävän vatsataudin. Ja\nhyvä oli, että edes sillä pääsin.\n\n-- Menisihän se rakkaus muuten mukiin, jos se pysyisi henkisen lemmen\nliepeissä, mutta kun sen vehkeet tahtovat miltei aina tähdätä sinne\nFirataapelin laaksoon, niin menee koko pyhä tarkoitus plöröksi,\njatkoi kolmas.\n\n-- Niinkuin lienee mennyt Rekosenkin rakkaus, värnähti muuan.\n\nRekonen ja Anski juttelivat puoliääneen keskenään, kohosivat ylös\nja lähtivät astelemaan vaaraan, erilleen muista, jätkien jäädessä\njatkamaan keskusteluansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnski istui päivän rinnassa olevalle vaaran kivelle, pani tupakaksi\nja tarjosi Rekosellekin. Rekonen istahti Anskin vierelle ja puheli:\n\n-- Sinä, veli, saavutit toivomasi päämäärän ja sait vierellesi\nnaisen, johon voit luottaa... Oikealla ajalla oikaisit kulkusi\noikeaan suuntaan... Kauan aikaa hapuilit sinne, tänne, ennenkuin\nosuit oikeaan... Pidä onnesta kiinni vain... Itsellänikin on pyhä\npyrkimys päästä erilleen tästä ainaisesta kirouksen pannasta ja\naloittaa uutta uraa. Mutta pyrkimyksilläni on omat esteensä...\nesteet, joita ei ole helppo voittaa. Aikoja sitten olisin jättänyt\ntämän kurjan kiertokulun ja antautunut toiselle alalle, mutta en voi,\nen saa, sillä minä olen kirottu... ja sen tähden olen masentunut.\n\n-- Miksi et voi?... Mikä estää aikeitasi?... Olethan rehellinen ja\npuhdasmaineinen kansalainen.\n\n-- Niin.\n\nSyntyi hetken äänettömyys.\n\n-- Olen... ja en ole...\n\nRaskas ahtauden tunne painoi Rekosen rintaa ja eletyn elämän hurjuus\nastui esille tajunnan ilveilevälle näyttämölle. Hänen kalvenneille\nkasvoilleen vierähti kyynel toisensa perästä ja hän valitti kuin\nlapsi, jonka mieltä on säälimättömästi loukattu.\n\n-- En käsitä sinua, veljeni... En voi sinua lohduttaa, kun en tiedä\nsurusi syytä... Mikä raskas paino lepää päälläsi?\n\n-- Pai... no niin... kuin tuo tun... tu... ri tuol... la, nikotti\nRekonen. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin mielenliikutus puhkesi\nhänessä esiin toisen läsnäollessa. Tosin hän oli yksinäisyydessä\nvuodattanut montakin kyyneltä, sillä hän oli sielultaan herkkä,\nvaikka näyttikin pinnalta katsoen vallattoman remuavalta.\n\nAnskinkin mieli liikahteli. Olihan hänenkin sielussaan raivonneet\nmonenkaltaiset myrskyt hänen hurjistelevan elämänsä aikana.\nKumpainenkaan ei pitkään aikaan virkkanut halaistua sanaa.\n\nToverusten mielessä myllersivät menneet muistot. Heidän mieltänsä\npainoi murhe -- Anskinkin, joka oli kuluneen vuoden aikana vapautunut\nvaikeammasta kohtalonkirrestä. He antoivat kärsimyksen jauhinkivien\ntehdä mielityötään ja jauhattaa paheiden pellon kasvattamia tekojen\njyviä muistojen ruumenhuoneessa.\n\nJonkun ajan kuluttua katkaisi Anski äänettömyyden ja kysyi:\n\n-- Etkö voi kertoa minulle?\n\n-- En... Sitä et saa tietää ainakaan tällä kertaa, niin hyvä ystävä\nkuin oletkin... Sukuni kirous lepää päälläni ja tekojeni haavoissa\non kuume... Viimeksi kuluneina vuosina on omantuntoni soima käynyt\ntavallista ankarammaksi ja sen takia olen käynyt välinpitämättömäksi\nitseäni ja elämääni kohtaan.\n\n-- Mutta sinähän olet miehuuden parhaassa iässä, terve, roteva ja\nvoimakas, niin että voit nousta ja karistaa epätoivon suomukset\nyltäsi.\n\n-- Sitähän tosin olen hurjastelusta huolimatta... Jos olen saanutkin\nsoimaa ja mielikarvautta osakseni naisasiain takia, olen itse\nmielestäni esiintynyt niissä sittenkin viettejäni hilliten... Ja\nLiinun... jonka nyt olen saattanut huudettuun tilaan, korjaan kyllä.\n\nAnski sytytti sammuneen sikarinsa ja virkkoi:\n\n-- Siitä olen minäkin onnellinen, etten ole tärvellyt\nsukupuoliterveyttäni... Ja jollei meillä ole takanamme muita\nrikoksia, kuin nuoruuden hurjuudessa harjoittamamme huoruus, jota\nluonnonlain mukaan ei voitane pitää kovin suurena syntinä, ei\nviimeisen tuomion pasuna ole meitä pelottava.\n\n-- Ei... Mutta jospa olisi muutakin...\n\n-- Olet kiusallisen salaperäinen... et ole aikaisemmin tällainen\nollut.\n\n-- Tekoni ja eletty elämäni siihen pakottavat... Mutta kerron sinulle\npalan sukuni surullista tarinaa, jos lupaat olla vaiti... Lupaatko?\n\n-- Tiedäthän että olen ollut aina lupausteni mittainen.\n\nRekonen vetäisi muutamia savuja ja alkoi jutella matalalla hiukan\nsortuneella äänellä:\n\n-- Elämäni tarinaa eivät tunne muut kuin omaiseni ja Liinu...\nIsäni on varakas maanviljelijä Etelä-Pohjanmaalla. Mikäli tiedän,\npitäisi hänen vielä olla elossa. Ainoana poikana minua odotti\nisännyys kotitalossa, mutta hurja luontoni vei minut tappeluihin ja\nrälläyksiin. Tämä aiheutti myös poislähtöni kotoa. Tein rikoksen,\njoka yhdellä kertaa katkaisi suhteet isän ja minun välillä. Ja täällä\nnyt olen.\n\nAnski oli kuunnellut Rekosen kertomusta vakavana. Pitkään aikaan hän\nei puhunut sanaakaan, poltteli vain harvakseen, sylkäisten silloin\ntällöin pitkän mietesyljen. Lopuksi hän lausahti:\n\n-- Muistojen kertominen repii rikki umpeenpainuneet haavat... Kyllä\nminä sen tiedän, vaikken olekaan juuri samanlaista kokenut... Vai\nolet sinä talon poika.\n\n-- Niin olen... mutta jättäkäämme se... Puhuttelitko Liinun äitiä?\n\n-- Puhuttelin. Käväisi pari päivää ennen lähtöämme luonamme... Oli\nkovin murheellinen sinun ja Liinun asiasta, kun isäntä ei tahdo\nymmärtää suhteitanne. Ankara oli tytölle ollut ja ajanut tämän\nKuppuraisen Taavan mökkiin. Mutta tytön sanoi luottavan vahvasti\nsinuun.\n\n-- Sen tiedän.\n\nRekonen otti kirjeen poveltaan ja ryhtyi sitä lukemaan.\n\nAnski ei tahtonut häntä häiritä, vaan kohosi makuulta ja lähti\npirtille.\n\nRekonen avasi kuoren, jonka sisältä ilmestyi taitettu\nviisikymmenmarkkanen ja pienelle arkille kirjoitettu kirje:\n\n    Kuppuraisessa 5 p:nä toukok. 19..\n\n    Rakas Jukkani!\n\n    Tekisi mieleni puhua sinulle paljon, mutta vähemmästäkin\n    saat käsityksen. Sitäpaitsi en tahdo raskauttaa jo muutenkin\n    alakuloista mieltäsi. Mainitsen vain että opettajatoimi on\n    minulta mennyttä ja tulevaisuuteni jätän sinun varaasi. Ole,\n    rakkaani, levollinen, kaikki kääntyy kerran hyväksemme. Elämää\n    kokeneena sinä tiedät, että yhtä ja toista voi tässä maailmassa\n    sattua. Elä pelästy... Se mistä talvella keskustelimme, elää\n    nyt rintani alla. En jaksa enää tehdä kovempaa työtä. Lapsi\n    on kovin rauhaton ja vajaan kuukauden perästä odotan sen\n    maailmaantuloa. Jumala siunatkoon pienokaistamme! Siitä olen\n    hiukan levoton, miten sitten suoriudumme. Mutta Jumalan avulla\n    käynee kaikki hyvin... Isä on ajanut minut kotoa pois. Hän on\n    ollut minulle hirveän ankara, huolimatta äidin rukouksista\n    ja pyynnöistä. Ja sinua hän vihaa kauheasti. Äiti sai minut\n    sijoitetuksi Kuppuraisen Taavan mökkiin. Täällä nyt olen ja\n    Taava hoitaa minua. Äiti käy täällä usein ja tuo ruokaa ja\n    rahaa. Eilenkin toi satamarkkasen, josta lähetän sinulle\n    toisen puolen. Se lienee kipeään tarpeeseen. Samalla lähetän\n    parin alusvaatteita. Kirjeesi, jonka olit kirjoittanut ennen\n    tukkijoelle lähtöäsi joutui onnettomuudeksi isän käsiin. Sen\n    luettuaan hän ihan raivostui ja potkaisi minua. Kukaties olisi\n    kohlinut pahemminkin, mutta Lauri ja äiti ehtivät tulla väliin.\n    Tämän jälkeen hän ajoi minut pois. Ja olenkin iloinen, että\n    pääsin hänen katseiltaan rauhaan. Ole, rakkaani, rauhallinen ja\n    luota Jumalaan. Onnemme voi sarastaa vielä onnettomuuksien ja\n    kärsimysten jälkeen... Minulla on täällä kovin hyvä olla.\n\n    Niinkuin tiedät on Taavan mökki Kotavaaran korkealla kyppyrällä,\n    Mikonjoen ja Outijärven kannaksella ja näköala on kaunis... Mökin\n    peräikkunasta näen silmänkantamattomiin metsäisiä harjuja, laajan\n    pälveilevän niittyaukean ja lumen ja kesämaan vaiheilla olevia\n    tuntureita... Ja ulkoa portailta, jonne varsinkin sunnuntaisin\n    menen seisoskelemaan, näen kirkon ja tapulin, ja kuulen\n    kirkonkellojen äänen. Kevät tekee tuloaan. Jäät ovat riutuneet ja\n    rospuuton takia on ihmisten kulku katkennut. Pian kait aukeavat\n    kiveliöpurotkin ja pääsette töihin, jolloin raskaat ajatuksesi\n    haihtuvat ja mielesi keventyy ainaisesta painajaisesta... Ole\n    rauhallinen! Elä lankea epätoivoon!... Jumala auttaa meitä.\n\n                                         Sinun uskollinen Liinusi.\n\n    Ilmoitan sitten lähemmin tilastani. Kirjoita pian, mutta pane\n    osoite Taavan nimelle. Isäni kulkee postipysäkillä ja pimittää\n    kaikki minulle tulevat kirjeet. Voi hyvin! Pian taas kirjoitan.\n\n                                               Sinun omasi.\n\nRekonen jäi istumaan kirje kädessä ja vaipui mietteisiinsä.\n\n-- Kuinka rauhallinen ja tyyni ihminen, vaikka kärsiikin kirousta,\nsoimaa ja häpeää... Olemme kumpikin kohtalon yllättämiä. Olen\nonnellinen, saadessani rinnalleni naisen, jolla on sydäntä... Hän ei\ntunne kärsimyksenkään hetkillä uskonsa herpaantuvan.\n\nRekonen työnsi kirjeen povelleen ja rutisti viisikymppisen\nhousujentaskuun, ja lähti astelemaan pirtille, mieli pitkästä aikaa\nkeveämpänä.\n\n\n\n\n8.\n\n\nHerrojen kamarissa oli inspehtori antanut tavanmukaiset määräykset\nuittotöiden alkuunpanosta ja tavasta, jolla ne oli suoritettava, sekä\nilmoittanut, että yhtyneet puulaakit olivat sopineet tuntipalkkojen\nsuuruudesta: viisikymmentä penniä päivä- ja kuusikymmentä penniä\nylimääräisiltä tunneilta. Ja että töihinpääsy on vapaata kaikille,\nsillä \"mustat kirjat\" oli lakkautettu. Edellämainituista uutisista\nantoi järjestysmies Kontta tiedon ja ilmoitti samalla, että\nhuomisaamuna oli kaikkien saavuttava pirtin edustalle luetteloimista\nvarten.\n\nKontan uutinen toi virkeyttä luppoilevien pariin.\n\n-- Noin se ratkeilee liitoksistaan kapitalistien itsepintainen\nyhtymä, rehenteli Hepe-Väänänen, paiskatessaan jaloistaan nuotioon\nkengänterät, joilla oli kevätkorvan lupossa hilkutellut. -- Tämä\npoika astelee huomenna reisiin asti retvakoissa saappaissa ja popsii\nsapuskaa, niin että kupeet kuhmuilevat.\n\n-- Kohta on hyvät päivät, kuin Joosepilla vankeudessa, ei puutu kuin\nPotifaarin emäntä. Ja tuolla Anskilla on sekin... Akka tässä pitää\nrohmaista, säesti muuan.\n\n-- En usko, että sinulle kukaan akkaansa antaisi. Ota tyttö ja leivo\nsiitä oikea emäkaulaaja.\n\n-- Eikä tyttöänsäkään, kuului ääni joukosta. -- Sillä sen naisparan\nei tarvitsisi taikinapyttyyn kyykistää, ei kirnuun kurkistaa eikä\nhakea vettä kauempaa kuin omista silmistään.\n\n-- Olisi sekin nähtävyys, jos Juippi-Elkullakin olisi akka omasta\ntakaa, ihmetteli Resu-Heikkinen, lämmähtänyt jätkämies. --\nVaivaistaloon joutuisivat kumpainenkin heti vihkimisen jälkeen.\n\n-- Vihkimisen... Kuka Elkunkin vihkisi... kirjattoman maankiertäjän.\nLuulen, että se kirkkokin on palanut, josta Elkku on alunpitäen\nlähtösin, värnisteli Moska-poika. -- Mutta minä olen todenteolla\naikonut avioliiton satamaan. Kun vain tietäisin, kenet naisin.\n\n-- Ota se Ärpähän Valpu, joka reistaili runkoaan jo viisitoista\nvuotiaana jätkien polvella, ja jolla lienee puolisenkymmentä\nlisälehteä omasta takaa hännässään... Sen ei luulisi sureksivan.\n\n-- Eipä sekään tavara, koettu ja karaistu, olisi hullummaksi.\n\nLuppoilevien parissa oli surinaa ja liikettä. Saki siellä, toinen\ntäällä keskusteli yhtä ja toista ja valoisalta kuulsi jätkien elämä\nkeväisessä kiveliössä.\n\nPäivä oli ehtinyt iltapuolelle.\n\nIdän taivas alkoi pilveillä ja yön päälle näytti tulevan sade. Jätkät\nalkoivat kerätä kamppeitaan ja etsiä itselleen suojaa mikä minnekin,\npaneutuakseen yöpuulle.\n\nMursun Anski pystytti majansa tulen vierelle pingoittaen\ntelttakankaan mäntysaikaroiden varaan. Teltan kuntoonpanossa auttoi\nRekonen Anskia. Sen suojassa sai ensinmainittu levätä rauhallisen yön\npitkästä aikaa.\n\nRekonen muutti Liinun lähettämät puhtaat alusvaatteet yllensä,\nkäyden sitä ennen puron varrella peseytymässä Alfhildalta saamallaan\nsaippualla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta herrojen kamarissa ei nukuttu. Siellä järjesteltiin roikkia ja\nniille tulevia kymmenmiehiä.\n\nPääkkönen oli nyt Jupporovan työpaikan keskeisin mies. Hän istui\nmanalle muuttaneen ukko Tussarin paikalla ja tarkasteli kirjurin\nlaatimaa roikkaluetteloa. Ensimmäisenä järjestyksessä olivat\nlueteltuina vakinaiset, kuukausipalkkaa nauttivat kympit, sen jälkeen\nseurasivat ylimääräiset. Niiden joukossa oli ensimmäisenä Rekosen\nnimi ja seuraavat: Isä-Soikkanen, Resu-Valtanen, Jere Lavikainen\nja Rohu-Karppinen. Kullekin kahdestatoista kympistä tuli kuulumaan\nkolmikymmenmiehinen roikka. Ja näille kullekin määrätyt työt ja\ntyöalueet.\n\nKun kevät ei ollut vielä siinä määrin kehittynyt, että olisi\nvoitu ryhtyä suorastaan uittotoimiin, pantiin kukin roikka uiton\nalustaviin töihin, tukkien vyörytykseen, otvonreikien hakkuuseen,\nponttuiden lyöntiin, pyräspuomien sidontaan, tammien korjuuseen ja\nosa järvenjään sahaukseen ja tuhkaamiseen, sillä suurin osa talvella\nvedätetyistä tukeista oli sulamattoman selkäjään takana ja niiden\nkuljetus olisi puron auettua hidastuttanut uittoa, jos olisi ryhdytty\nodottamaan jäiden sulamista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesän tulo kiveliöön on itsepintaisempaa kuin rantamailla. Mutta\nsaapuu se kuitenkin vaikka hissukseen ja katkonaisin miettein.\nSelkosen tainnuksissa oleva ruumis kihertää horros-silmiään. Se\nsinguttelee velttoja, roudan runtelemia suoniaan ja epäröi, tokko\nvielä talven pitkä tainnos on päättymässä. Kipristää luomiansa\nraukeasti korppi ja säikähtää, nähdessään paantavan jääpeitteen\nharteillansa ja lumiset kaltiot ja rotkot jalkojensa alla. Ajattelee\npaneutua vielä hetkeksi levolle, mutta sieraimissa lemahtaa haalea\ntuoksu ja samassa pärskähtää ruumista hivelevä aivastus. Kiveliö avaa\nsilmänsä, heristää korvansa ja tarkkaa taemmaksi ympäristöön. Ja jopa\nse havaitsee, että tunturien rinteet ovat päivän puolelta miltei\nkesämaaksi paljastuneita, aavat ääriään myöten vesivalona ja purossa\nräyhäävät vaahtopäinä kaltiosilmäkkeistä vapautuneet vedet. Se\nkuulee rimmillä koikkelehtivien kurkien huudon, kuovien koikotuksen,\ntokkimusten turinan ja ilmassa parveilevain hanhien kankatukset.\nKiveliö herää. Se haukottelee viimeisen haukotuksensa, karistaa\nkohmettunutta ruumistaan ja lyö valoisalle, tuorehtivalle kesälle\ntervetulon sovinnollista kättä. Ja talvi siirtyy omille mailleen\nodottamaan aikaansa.\n\nNiinkuin asutuilla seuduilla ainakin, alkoi pirtin ympärillä ja\nkartanomaalla näkyä talven aikana tannerrettua likaa ja lantaa.\n\nPirtin päässä olevan tallin takana ja heinäladon seinustoilla\nkököttivät ruskeat lantaläjät. Kartanon pälvellä ja hartsumakasiinin\nedustalla virui silppujen, heinien ja kauran jätteitä. Halkorante\npaljastui korkeine lastu- ja sahanjauhokasoineen. Ja kevään\nahavatuulten henkäillessä haiskahteli ilma pirtin seuduilla\nkokolailla väljähtyneeltä.\n\nPuulaakin talviset työvälineet, reet, varsitiehöylät, kuokat ja\nvesilaatikot oli kasattu heinälatoon seuraavan talven tarpeita\nvarten, sillä työpaikka oli kaksitalvinen. Leimatusta puumäärästä\noli ehditty kaataa ja vedättää kuluneen talven aikana noin puolet.\nSeuraavaksi talveksi jäi vielä kannoilleen humisemaan lähemmäs\nsadantuhannen aarniopetäjän satavuotiset rungot, jotka surumielisinä\nkatselivat tovereittensa autioita kantoja ja poikkileikattuja\nlakkapää-latvoja. Säälimättömän kiveliönkiertäjän kirveeniskuista\noli ne leikattu emäpuusta ja jätetty erämaan kertälle oksien varaan\nkyntysilleen virumaan ja odottamaan lopullista kuoliniskua: ukko\nKruunun metsäherrain alaisten metsänvahtien latvuskarsintaa. Ne\ntiesivät, että heitä kohtaisi ensi talvena sama säälimätön kohtalo.\nSamat kiveliönkiertäjät leikkaisivat sianselkäsahoillaan niidenkin\nnilkat. Niiden silkopintaiset rungot tutisivat tuskasta ja latvat\nkahahtelivat kauhusta.\n\nMutta kiveliön ritarit eivät tajua eivätkä tahdo tajuta, että erämaan\nvuosituhantinen haltiavanhus kärsii sanomattomasti kasvattamansa ja\nhoitamansa honkaholviston säälimättömästä kohtelusta. He täyttävät\nherroilta saamansa määräykset puulaakin herroista metsähallituksen\nherroihin saakka ja kuin mielihalusta he ruhjovat aihkien rungot\nkentolleen, koska heidän elinehtonsa kerran on Peräpohjolan metsien\nvarassa.\n\n\n\n\n9.\n\n\nVarhain aamulla, kello viiden ajoissa, oli työnjohtaja Pääkkönen\nnoussut vuoteeltaan ja -- kymppien vielä kuorsaillessa sikeässä\nunessa -- suunnitteli alkavan päivän töiden järjestelyä.\n\nNiin taitava ja tarmokas mies kuin ukkoherra Pääkkönen olikin\nja niin kiitettävästi kuin hän olikin suoriutunut aikaisemmista\nkevätuitoista, tunsi hän tänä keväänä suurempaa vastuuntunnetta.\nPuumäärä oli suurempi, kuin mitä oli milloinkaan näin pienen\nolkapuron varrelle vedätetty.\n\nPuro oli lähes kolmenkymmenen kilometrin pituinen, kapea, kiukoin\nmutkin kiemurteleva, ja sen latvoilla oleva järvi oli pieni ja\njyrkkärantainen, minkä vuoksi järven luusuassa olevan tammenkaan\navulla ei voitu vesivaroja tyydyttävästi nostattaa.\n\nUkkoherra Pääkkönen oli vaatimaton mies eikä kerskunut omilla\nvoimillaan, niinkuin oli tapa muiden puulaakin työnjohtajien. He\najattelivat, että työntekijät ja luonto olivat heidän mahtinsa\nrinnalla toisarvoisia tekijöitä. Näin typerän yksinkertaisesti ei\nPääkkönen ajatellut. Joskin hän luotti itseensä, antoi hän suuremman\narvon jätkille ja luonnolle. Ja siksi hänen johtamansa työt aina\nonnistuivat. Nytkin hän istui pöydän päässä ja mietti:\n\n-- Saapa nähdä, minkälaisen kevään luonto loihtii, ja antaako vettä\niilistä... Jollei, niin olemme huutavassa hukassa, sillä kirren\nkosteuteen ei ole luottamista. Talvikin on ollut niukkaluminen.\n\nMutta jos ukkoherra oli varhainen, niin varhaisia olivat jätkätkin.\nHeidän suolistonsa kiirehti heitä hartsujen ääreen ja ruumiinsa\nsaamaan puhdasta iholle ja vedenpitäviä jalkoihin.\n\nSatakunta miestä oli saapunut laukkuineen ja lampaineen\nhartsumakasiinin edustalle odottamaan sapuskoiden jakelua.\n\nKun Pääkkönen astui kartanolle tarkastamaan päivän säätä, tervehti\nhän tukkilaisia hyvähuomenella, johonka joukko reippaasti vastasi.\n\n-- Varhainpa ovat pojatkin jalkusillaan.\n\n-- Varhain, vastasi eräs joukosta, -- maharustinki ei antanut enää\nsijallista rauhaa.\n\n-- Sen uskon, että viikkokausien hinkka saattaa luomen unettomaksi.\nMutta muutaman tunnin kuluttua pääsette palastamisen alkuun...\nMinkälaisen kevään luulette muuten tulevan, vetisenkö vai vedettömän?\ntiedusteli Pääkkönen tiiraillessaan ilmaa.\n\n-- Kukapa tässä tietäjä lienee, kuului ääni joukosta. -- Mutta mikäli\nminun aivojeni \"annakka\" sanoo, pitäisi tulemaan sateinen ja tuulinen\nkevät... aamuruskot pakkaavat asustamaan taivaalla.\n\n-- Niin, ja korvesta kohoava sumu haisee ellostavan ilettävälle,\njonka vanhat sanoivat ennustavan kylmää ja ryöppeää säätä, jatkoi\ntoinen.\n\n-- Sitä mieltä olen minäkin, että tänä kevännä tipahtaa vesi\npoikineen. Minua on kaiken kevättä kutistanut niin vietävästi,\nvärnähti Moska-poika ja kuoputti kuvettaan.\n\n-- Ole loruamatta, pukkasi vieressä seisova Moskaa kupeeseen. --\nSinun väkesi on aina rauhatonta, olipa sitten tulossa poutaa tai\nsadetta. Niistä ei ole ilmojen ennustajiksi!\n\n-- Heh... Ei tosiaankaan, naurahti ukkoherra. -- Olisi hauskaa, jos\ntulisi suopea kevät... paistaisi päivää ja väliin sataisi. Silloin\nsujuisi työ ja jouduttaisiin maalikyliin juhannukseksi.\n\nRekonen ja Anskikin laittoivat jo nuotiota kahvin keittoa varten.\n\nUkkoherra asteli heidän luoksensa. Anski tarjosi sikarit.\n\n-- Mitäs sinä, Rekonen, siitä tuumit, kun asetin sinut töiden\njohtoon, sinut, joka olet ennenkin kossat kohottanut, kaplastukset\nkaarruttanut ja otvotukset ohjannut?\n\n-- Eiköhän tilalleni olisi löytynyt toista sopivampaa miestä,\npenäsi Rekonen. -- Viettäessäni tämän viimeisen kevään tukkijoella,\ntahtoisin olla muiden käskettävänä enkä käskijänä.\n\n-- Se on ollut päätökseni ja tukkilaistenkin toivomus, niin että et\nsuinkaan tahtone kieltäytyä päällikkyydestä.\n\n-- Mitäs sinä, veli, pilot tointa, johon olet kuin luotu, yhtyi Anski\nkeskusteluun. -- Minä tulen Alfhildani kanssa kokiksi roikkaasi.\nJa Alfhilda pitää meistä äidillisen huolen, kokkaa meille ruuat ja\nkahvit.\n\nHetken mietittyään Rekonen lausui:\n\n-- No jospa ottaisin roikan haltuuni. Mutta tarkoitukseni on saada\nsellaiset miehet, jotka täyttävät tehtävissään miehen reiän.\n\n-- Tulet saamaan oikean jyrysakin, joiden vaikolla syntyy kossat\nkovimpaankin puron hampaaseen. Puron kelvollinen laitto on uiton\nonnistumisen pohja, senhän me vanhoina tukkilaisina tiedämme. Ja\nsen vuoksi asetin sinut oikeaksi kädekseni... Umpimielisyys ja\nalakuloisuus pois, sillä sehän ei ole sinun tapaistasi. Valoisan\nja lauhkean kevään saapuessa otamme iloisen ja reippaan ryhdin. Ja\nlaululla ja hulinalla aloitamme uittotöiden ensimmäisen päivän.\n\n-- Todellakin! Ja minä repäisen töiden aloittamisen kunniaksi\nraimakan marssin, ilostui Anski, kopaten haitarin rankisesta ja alkoi\nvedellä \"Porilaista\".\n\nUkkoherra silmäsi ajantietoonsa ja lähti astumaan kamariin, käskien\nRekosen saapumaan toisten kymppien kanssa luoksensa keskustelemaan\nerinäisistä työnaloiteseikoista.\n\nHeti ukkoherran mentyä, ilmestyi pihalle kirjuri Lemetti ja\nhartsuherra Herhilä, kummallakin vahakantiset taskukirjat käsissä.\n\nJätkät komennettiin kahteen, suunnilleen yhtä suureen joukkoon. Alkoi\nnimien ilmoitus.\n\nKirjuri otti toisen ja hartsuherra toisen joukon selvitelläkseen. Ja\nnyt alkoi kiveliön \"henkipano\".\n\nJärjestään kaikki, lähemmäs neljäsataa päätä, paitsi Hepe-Väänänen,\npääsivät puulaakin leipiin käsiksi.\n\nHepe-Väänästä, hänen aikaisemman maineensa ja sopimattoman\nkäytöksensä takia, oli inspehtori ennen pirtiltä lähtöään, kehottanut\npoistumaan työpaikalta, koska hänenlaiselle miehelle ei ollut töitä.\n\nMutta Hepe ei ollutkaan eilisen päivän poikia, vaan jäi\ntunnustelemaan syiden maaperää ja huusi useamman kerran nimensä.\nHuomattuaan, ettei hänen huudoistaan huolittu, paiskasi hän lampaan\nselkäänsä ja lähti vinhoin askelin vihmonaan selkoseen rantamäille\npäin. Kankaan laidassa hän kääntyi pirtille ja huusi:\n\n-- Hyvästi nyt, te kapitalistien kätyrit, työläisten verenimijät\nja olemattoman sielunne valapattoiseksi vannoneet! Tuskin tapaamme\ntoisiamme ennen kuin nahkurin orsilla!\n\nNimien kirjaaminen oli päättynyt. Luettelot vietiin työnjohtajalle,\njoka kymppien kanssa järjesteli jätkät roikkiin.\n\nMutta nimien ylösotto oli leikintekoa. Kirjurille ja hartsuherralle\ntuli nyt eteen ankara työ: hartsujen punnitseminen ja ylöspano.\nHeidän apunansa toimivat mittamiehet Räihä ja Tonkinen.\n\nTavaramakasiinin raskas munalukko kieraistiin auki. Kun tukeva,\nrautainen poikkitanko laskettiin alas määrlystä ja leveä, kahden\ntuuman paksuinen ovi aukeni ruostuneilla saranoillaan, syntyi\njätkäjoukossa tunkeilevaa liikettä ja miesten kasvoilla elehti\nvaihteleva ilme.\n\nKuutisen viikkoa olivat kiveliönkiertäjät vetelehtineet itsepintaisen\nkevään kynsissä, vailla rahaa ja ruokaa. Kun osalla heistä oli pieniä\nsäästöjä, oli ne kasattu yhteen ja hankittu rantamailta ja osaksi\npuulaakistakin suolaa ja leipää. Ja niiden varassa oli selviydytty\nluposta.\n\nIltapäivään saakka kesti hartsujen jakelu. Viikon sapuskat punnittiin\nkullekin: kaksi kiloa läskiä, kilo voita ja neljä, viisi kiloa\nleipää. Niinikään annettiin luotetuimmille saappaita, kintaita\nja alusvaatteita. Seuraavana päivänä ilmoitti kirjuri antavansa\nkahvirahaa kympin miestä päälle.\n\nSuurella ruokahalulla kävivät jätkät käsiksi sapuskoihin. Useat\nmalttoivat keittää tukkilaisten mieliruokaa \"rösselöä\", mutta suurin\nosa popsi eväänsä raakana.\n\n-- Jumalaut', on taasen leipävärkkiä, vaikka markan jyvä maksaisi,\nhihkaisi Vapun Kallen Hessu, viiltäessään raakaa läskiä poskeensa.\n\n-- Sanos muuta, virkkoi Moskajärvi levitellessään voita puolentuuman\nvahvuiselta leivän puoliskolle ja alkoi pala suussa laulaa:\n\n    Suolalla, leivällä, korven vedellä\n    ei sitä jaksa pinnistää.\n    Vaan kun voita ja läskiä saapi,\n    rasva se juosta rillittää.\n\n-- Elämä alkaa olla kuin silkkiä, jatkoi toinen, paistaessaan\nläskinviipaletta vartaassa.\n\n-- Niinkuin silkkiä ja sametilla kantattua, kuului ääni joukosta. --\nOlisi haukkomista vaikka akallekin.\n\n-- Olisi, säesti toinen. -- Aivan kuin tuhlaajapojan pidoissa\nmuinoin. Morottaja-Miinan rapakalja vain puuttuu.\n\nTyönjohtaja oli saanut roikat järjestetyksi ja astui nyt kartanolle.\nHän ilmoitti kuuluvalla äänellä, ketkä tukkilaisista tulivat\nkuulumaan kenenkin kympin alaiseksi.\n\nTämän jälkeen jaettiin työvälineet, keksit, kirveet ja kanget.\n\nKiveliön ritarit olivat taas pitkästä aikaa täysissä varustuksissa\nniinkuin sotarintamalle lähtijät. Mieliala lainehti virkeänä ja\neloisana.\n\nVielä samana iltana lähti muutamia roikkia ukkoherran määräämille\ntyöalueille. Mutta toiset jäivät vielä yöksi ruukin pirtille tekemään\nkekseihin ja kirveisiin varsia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToistasadan miehen suuruinen tukkilaisjoukko asteli puoleksi\nsulanutta pälveilevää korpea pitkin puron vartta päiväläispirtille,\njonka lähettyville oli ajettu kolmas osa talvella kaadetusta\npuumäärästä. Pirtin luona oli työalueen huomatuin työpaikka, sillä\ntukkiläjät oli vedetty puron äyräiltä metsänrintaan saakka, noin\nviisikymmentä metriä leveälti.\n\nPurossa räyhäsi vesi valkoisessa vaahdossa. Ylpeästi se porhalsi alas\nkiveliön kiemurtelevaa uomaa. Puro oli perattu viime syksynä; oli\nhakattu murrot, ammuttu kivet ja leikottu pisimmät niemekkeet tyvestä\nja suoristettu uittokelpoiseksi.\n\nKohisi korpi ja pilviä piirtävät kuuset huojahtelivat naavaisine\npartoineen. Tummat pilvet purjehtivat levottomina ja tuulen\nhulmahdukset kävivät voimakkaiksi. Kaikesta päättäen tulisi yöksi\nmaaduttava sade.\n\nRoikat ehtivät ennen sadetta päivällispirtille. Se oli avara ja\nvarustettu vedenpitävällä katolla sekä kahdella avaralla piisillä,\njotka valoivat runsaasti lämpöä seinivierillä oleville ritseille.\nPirtin vahti, Rönkkö-Taneli, oli pitänyt huolen polttopuista ja\nkantanut niitä suuret kasat ritsien alle ja piisin pielustoihin.\nLekoisa oli tukkilaisten loikoa vatsa täynnä pirtin leveillä lavoilla\nja nähdä pitkästä aikaa rauhoittavia unia.\n\nRekonen jäi roikkineen pääpirtille ja lähti vasta seuraavana aamuna\njoelle.\n\nKun hänen roikkansa paneutui yöpuulle, hän meni herrojen kamariin ja\npyysi kirjurilta paperia ja kirjekuoria.\n\nKirjuri kehotti Rekosta kirjoittamaan hänen pöydällään. Mutta\nRekonen sanoi menevänsä Anskin rankiseen, jossa nukkui yönsäkin ja\nkirjoittavansa siellä.\n\n\n\n\n10.\n\n\nKello oli lähellä kahtatoista, kun Anski ja Alfhilda paneutuivat\nnukkumaan. Siihen saakka he olivat keskustelleet Rekosen kanssa yhtä\nja toista eletystä ja edessäolevasta elämästä.\n\nNuori pari nukkui rakastuneitten viehättävää unta, käsivarret\ntoistensa kaulalla ja poski poskea vasten.\n\nAlfhildan tyttömäiset kasvot punoittivat heleänverkkaisina hänen\nhajallaolevien hiustensa alta ja hänen huulensa hehkuivat kuin\nkuulakas, kypsynyt hilla.\n\n-- Kuinka suloista on kahden ihmisen autuaallinen lemmenuni, ajatteli\nRekonen kyyhöttäessään maassa keskeneräinen kirje polvella. --\nSiinä on Anski, joka muutama kuukausi takaperin antoi hurjuuden\nvoimanäytöksiä ja kulki yhteiskunnan hylkäämänä ja nyt lepää ylpeän\nja arvostaan pitävän Harjun isännän tyttären vieressä, vaikka tämä\noli vannonut, että ennen aurinko ja kuu siirtyisivät radoiltaan\nkuin hänen tyttärensä joutuisi Mursun-Anskin pauloihin... Valat\nja vangitsemiset käyvät tehottomiksi, kun rakkaus ja lemmen lumot\npääsevät valtaan. Silloin on asia kahden, kolmannen korvapuusti...\nHe rakastivat toisiansa, huolimatta Harjulaisen ankarasta\nvastustuksesta. Ja siinä lepää Alfhilda, joka rakkaudesta tuohon\nkiertävään pelimanniin sai potkut isänsä huoneesta ja rikkaudestaan\nhuolimatta joutui kiveliön kalseille poluille. Niin olen tekevä\nminäkin Liinuni kanssa. Sillä minua, joka häntä rakastan, odottaa\nmyöskin vastarakkaus, ja samoin olen minäkin niinkuin Anskikin,\nsaanut vanhempien kylmyyden ja vihan osakseni...\n\nRekonen tarkkasi kirjettään ja luki, mitä tähän saakka oli\nkirjoittanut sekä ryhtyi jatkamaan:\n\n    Olen kärsinyt hirveitä tuskia, mutta kohtaloni on riippunut\n    sinusta... sinä elämäni onnen ja onnettomuuden ratkaisija... Olen\n    käynyt läpi kiirastulen, minä himoihini sortunut kurja mies, ja\n    sen liekeissä tullut näkemään itseni ja tekoni. Muistellessani\n    menneitä aikoja, lapsuuttani, nuoruuttani ja kansakouluaikojani,\n    tuntuu sen jälkeen eletty elämä kauhealta... Elämää ja tarmoa\n    uhkuvasta nuorukaisesta tuli kylän heittiö, joka laiminlöi\n    työnteon ja vietti renttuilevaa elämää. Seurauksena oli\n    maanpakolaisuus täällä kaukana Perä-Pohjolassa. Sen osan elämääni\n    Sinä kyllä tunnet. Kiitän siis sinua kaikesta, jolla olet pitänyt\n    yllä epätoivoista elämääni!\n\n    Rakas Liinuni! Otapa selvyys asianajaja Malakialta, kuinka\n    pitkän ajan kuluttua vanhenee rikos törkeästä pahoinpitelystä.\n    Tiedustelisit noin vain kautta rantain: kyllä käsität. Ajattelin\n    itse kirjoittaa hänelle tai nimismiehelle, mutta katsoin sen\n    sopimattomaksi. Kun olet saanut tiedon, niin kirjoita kiireesti.\n    Palattuani täältä ja saatuani asiat järjestykseen, kirjoitan\n    isälleni ja pyydän häneltä anteeksi. Jos hän edelleenkin pysyy\n    päätöksessään, niin täytyneen tämän tukkilaiselämän jatkua,\n    mutta silloinhan kestän toisella mielellä, kun on minulla\n    elämänkumppani vierelläni jakamassa myötä- ja vastoinkäymiset.\n    Pahimmassa tapauksessa minun silloin täytyy odottaa, kunnes\n    täytät yksikolmatta. Mutta jos isäni pyörtää pyhät sanansa, niin\n    vien sinut väkisin ja silloin ei minua estä kukaan.\n\n    Istun tätä kirjoittaessani Anskin ja Alfhildan rankisessa\n    kuusenhakovuoteella. Anski ja Alfhilda nukkuvat tuossa jalkaini\n    juuressa, kädet kaulalla ja poski poskea vasten... Ylläni\n    kohisevat petäjien lehvät.\n\n    Sadepisarat putoilevat nuotion kuumille kiville. Öinen taivas\n    kääriytyy paksuihin, mustiin pilviin ja kiveliö valmistautuu\n    ottamaan myrskyn kastetta. Hyvää yötä! Jumala siunatkoon sinua ja\n    rintasi alla elävää pientä sielua. Kirjoita pian!\n\n                                                     Jukkasi.\n\nRekonen sulki kirjeen, valutti kuusenpihkasinetin kuoren takasivulle\nja pani kirjeen taskukirjansa väliin, jättääkseen sen aamulla\nkirkolle lähtevälle postimiehelle. Sitten hän paneutui pitkäkseen,\npaiskaten puulaakista saamansa öljytakin korvilleen. Hetken kuluttua\nhän kuorsasi sikeässä unessa.\n\nKiveliössä raivosi myrsky. Vettä satoi tulvanaan. Ukkonen jyrisi ja\nsalamat singahtelivat ylitse avaruuden.\n\nKesä rynnisti kiveliöön valtavalla voimalla ja ilmojen urut soittivat\nsuven riemuvirttä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirsi oli sulanut. Roudan rotkot olivat hautuneet haalealta\nhalahteleviksi lämmön tyyssijoiksi.\n\nParin viikon aika oli vierähtänyt siitä, kun puulaakin makasiinin\nlukot olivat \"sulaneet jäästä.\"\n\nSulana ja virkeänä vermehti veri tukkilaistenkin suonissa.\n\nKiveliössä oli iloa ja elämää. Laulut ja loilotukset kaikuivat\nkaikkialla.\n\nTunturijärvi lainehti myös sulana. Kylmimmissä kaltioissa hilehti\nvielä jokunen jäänpalanen.\n\nKevät oli ollut erittäin suopea. Silloin tällöin oli satanut\nropsasti. Tuuli oli henkäillyt vuoroin lännestä, vuoroin etelästä ja\naurinko porottanut paahtavasti.\n\nVesi oli kohonnut järvessä yli toivotun määrän ja tammen selässä\noli lientä parin metrin vahvuiselta. Tammen siuloista alkoi vesi jo\nkärkkyä ylitse ja siksi oli rännin laskureijästä täytynyt kiskoa\nkolme hätäkellestä pois.\n\nJärven vastaiselta rannalta oli tammenniskalle varpattu useita\nlavereita, jotka odottivat ujottamista alas puroon. Ja toisia\npontustettiin parastaikaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyyni, sekeinen keskiyö.\n\nKymmenen miehen ponttuu lipuu hiljalleen järven luusuaa kohti,\nlaahaten neljäntuhannen petäjän pyrästä perässään.\n\nNeliseuhkainen vorokki pyörii hissukseen kuusenjuurikannollaan,\npitäen kitinää ja katinaa. Vorokin kaula ei ollut saanut tarpeeksi\ntervaa.\n\nVorokin paakassa painelee huolettomassa etunojossa neljä miestä sen\nkummassakin päässä.\n\nEi joutuin, vaan varmasti, kiertyy kahden tuuman läpimittainen varppi\nvorokin ympärille ja sen toinen pää soluu rinuliinin päällitse\nsiuttarin kourien vihteämänä laverin puoleiselle ponttuukulmalle.\n\nEi sampsaa emärossin vyörholli, ei riveä järvenpohjassa olevan\nyksikouraisen ankkurin kärki eikä anna perään ponttuun ohjauspollari.\n\nPonttuun muutamalle kulmalle on kasattu mättäistä alttari, jonka\npäällä palaa laiskea tuli, ja tulen vierellä kököttää parinkymmenen\nkupin vetoinen musta kahvipannu, josta tukkilaiset vuoronperään\nkäyvät hörppäämässä kupposen kuumaa kurkkuunsa. Miehet ovat keskenään\nruoka- ja kahvikompuksessa, koska heidän työhytinänsä liikkuu\nsamoilla aloilla.\n\nTyynenä peilipintana lepää tunturijärvi. Kalat kuppelehtivat\nvedenkalvossa ja noukkivat hyönteisiä suuhunsa.\n\nMuuan tukkilaisista istuu ponttuulle vedetyn veneen keulassa ja onkii\nkaloja, nostaen vähän väliä aikamoisen ahvenen körilään teljolle.\n\nVorokin paakassa jonottavat tukkilaiset keskustelevat yhtä ja toista\nja kajahuttavat välillä lauluksi:\n\n    Eihän se lautta kovaa kulje,\n    se hiljalleen vain junnaa juu.\n    Hei juulia illalla!\n    Se hiljalleen vain junnaa juu.\n    Tukkilaisen heila se nukkuu,\n    tuntia viis ja vartin juu.\n    Hei juulia illalla!\n    Tuntia viis ja vartin juu.\n\nRekosen johtamat laittoroikat ovat panneet puron vahvaan kuntoon, sen\nlähtökohdasta järven luusuasta aina suulle asti.\n\nKolmen viikon ajan kahta vahtia ovat roikat heiluneet hikihatussa\nja kossittaneet, kaplastaneet ja otvottaneet puron ensiluokkaiseen\nreilaan. Ja itse uiton piti alkaa piakkoin.\n\nUkko-herra Pääkkönen oli kulkenut puron päästä päähän ja tarkastanut\nlaitokset. Hän oli erittäin tyytyväinen Rekosen työhön ja\ntunnustukseksi tästä hän oli kohottanut Rekosen apulaisekseen,\n\"tulipiipuksi\", antaen hänen roikkansa Mursun Anskin hoitoon, joka\nhänkin, Anski, oli tottunut ja tarmokas kymppi.\n\n\n\n\n11.\n\n\nIhana on Pohjolan keväinen yö.\n\nAurinko on veripunaisena laskeutunut taivaanrannalle ja katselee\nkoko yön kiveliön keskellä työskentelevien tukkilaisten elämää.\nSalon satakieli visertelee tuhatäänistä liverrystään. Kultainen käki\nkukahtelee kuusen latvassa puron reunalla.\n\nOnpa hauskaa ja onnellista tukkilaisten elo ja olo! Vaikka on siinä\ntoisinaan synkyyttäkin.\n\nHupaisaa on nähdä noitten korpivaeltajien vapaudessa rauhallisena\nerämaan läpi luikertelevan puron varrella uittohommissa häärivän.\n\nRaikkaana ja kauas selkosiin kantavan loilahduksen he kajauttavat\nvonkapaikaltaan. Toisinaan he hypähtävät pyörivän pölkyn\nselkään ja laskea hujauttavat halki kuohujen toveriensa luokse\ntervehdyskäynnille.\n\nIlon tunne valtaa heidät. Kiveliön syvä rauha ja kevään yöttömät yöt\ntenhoavat erämaankävijän sielun. Koskien kohinaa kuunnellessa ja\nhonkien huojuntaa katsellessa lentää tukkilaisen ajatus kaikkialle.\nJa makaillessaan kaatojen ja murtojen siimeksessä kajauttaa hän\nilmoille reippaan laulunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVankasti on koski varustettu laitoksineen.\n\nVierivieressä makaavat monikymmenläjäiset tukeista tehdyt kossat\nkahdenpuolen puroa, vankoilla näreillä ja vitsoilla lujasti toisiinsa\nsidottuina joen pohjalle suomukseen laskettujen lavojen päällä.\n\nKeskiyön kiihtynyt vesi luisuu pauhaavalla tohinalla ränniä alas\nsuvantoon ja muutaman metrisatasen virrattuaan yhdistyy alempana\ntulvehtivaan emäjokeen, jonka yhtymäkohdan alapuolella on mahtava\nHaaraköngäs.\n\nPelottavasti pauhaten pärskii kiveliön huimaava putous. Vaahtopäänä\nrynnistelee vesi sen jyrkkiä rantakallioita vastaan. Kosken niskalla,\nmiedon suvannon ja virran rajassa on \"saapponi\", laskureikä, josta\nsolitaan tukkeja läpi alasvirtaan menemään, sikäli kuin koski ja\nränni ehtivät niellä.\n\nHurjaa vauhtia luisuvat tukit alas ränniä ja suistuvat könkääseen.\nTukkien etupää, puolipuusta saakka on kuivalla putouksen päällä\npudoten siitä silmänräpäyksessä pystysuoraan kuin katolta alas.\n\nKosken alarinteeltä kuuluu veden ja tukkien jyminän keskeltä himmeän\nsekavaa huutoa:\n\n-- Ei laa'aske! Ei laa'askee! Ei, eei!\n\nSaapponilla olevat sumamiehet huomaavat laskukieltomerkin, kuulevat\nkosken kupeelle sijoitettujen vonkamiesten huudot ja vetävät verkkaan\nkielipuomin kiinni.\n\nVielä huilaa tukkeja. Viimeksi saapponista löysätyt puut luisuvat\nränniä alas kolisevana sekamelskana ja muutaman suoston selässä\nhyppii nuori, ripeä tukkilainen kanki kädessä. Hän huijaa sillä\npysyäkseen tasapainossa, jottei horjahtaisi hotuun. Puu pyörii,\nkolahtelee rännin laitoihin, jyskähtelee puoleen ja toiseen, niin\nettä vesi pirahtelee korkealle ilmaan. Ränni loppuu ja puu syöksähtää\npohjalavan nenältä meuruavaan pyörteeseen ja sukeltaa veden alla pari\npituuttaan.\n\nVyötärystään myöten uppoaa nuorukainen puun mukana kuohuun.\n\nKanki huiskahtaa vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle, mutta sukkela\non puun seljässä tanssija. Tukki pullahtaa sukkelosta ja kelluu\npuolikyljestä veden pinnalla.\n\n-- Hei, hellerei, pojat! huutaa nuorukainen, siristellessään puun\npinnalla sääriään kuin västäräkki. -- Vietävän pyörteessä kun\nkastelin Jumalan luomat rutikuivat varpaani, mutta kyllä kesä kuivaa,\njos kasteleekin.\n\nHurjasti sestoen kahdenpuolen tukkia nuorukainen koettaa päästä\nrannalle, könkään niskalla olevaan rantapoukamaan, joka on tukkien\nsumaama.\n\n-- Lyö, lyö tuhannen sassiin, poika, jotta suoriudut kosteeseen!\nTahi muuten sinut perii iankaikkisuus! huihkii kymppi Pikkarainen\nkankaalta. Hän on pysähtynyt kahvinkokin tulille.\n\nNuorukainen sestoo voimainsa takaa, mutta virta riitelee puuta\nmukaansa, sillä sen toinen pää on miltei kosteeseen pääsemässä.\n\n-- Tuhannen piru! raivoaa kymppi raapien korvallistaan. --\nSe vietävän riiviö painuu könkääseen eikä ole venettä sen\npelastamiseksi... Lyö, lyö, muuten painut Pirun lauteelle.\n\nPutouksen jyrkintä kohtaa, jossa vesi putoaa kolmen sylen korkuiselta\nkalliolta kuohuun, kutsutaan \"Pirun lauteeksi\", sillä tarun mukaan\nolisi Vanhan Erkin pitänyt käyttää putousta saunanaan.\n\n-- Ei ole se rasavilli ensi kertaa pappia kyydissä. Eikä välitä,\njos pistäytyy vitsahousun löylyssä, virkkoi eräs tukkilainen,\nhörppiessään kahvia ja rauhallisena seuraten pojan kamppailua.\n\n-- Vietävän uskalikko, kun rohkeni paneutua ränniin, ihmetteli\ntoinen. -- Eikä se kehveli sortunut puulta tuossa rännin\nsuupyörteessäkään... Siitä tulee ensiluokan rakuuna, kun mieheksi\nvarttuu.\n\n-- Tulee, tulee! todistivat toiset.\n\nMutta koville ottaa, ennen kuin poika voittaa luonnon voimat.\n\nHurjasti ponnistellen hän vihdoin saa lyödyksi puun kosteeseen ja\njuosta siristää poukamassa olevaa sumaa myöten rannalle, niin että\nvesi pärskyy koivissa.\n\nEnnen kuin poika ehtii miesjoukkoon, tarttuvat voimakkaat, savun ja\nlian tahrimat kourat häntä vyötäröihin ja kohottavat hänet ilmaan. Ja\nlähes satamiehisestä tukkilaisparvesta kajahtaa kiveliön täyteinen\nhuuto:\n\n-- Hurraa! Hurraa! Eläköön nuori tukkimies! Eläköön, eläköön!\n\n-- Olipas se kerrankin ensiluokan hummausta, ihmetteli poika\nvääntäessään vettä vaatteistaan... -- En ole ennen moisessa hepakassa\nollut.\n\nMutta kosken alaliepeellä purkavat vonkamiehet röyköstyvää ruuhkaa.\nNokihien otsalta valuessa, paitahihasillaan miehet kankeavat.\n\nTulipiippu Rekonenkin on kiirehtinyt ruuhkautumispaikalle ja heiluu\nlakittomin päin, tukeva kanki kädessä. Tukit sinkoilevat kankien\nedessä toistensa ylitse kuin kirpat väljään veteen.\n\nItsekunkin vonkausroikan on pidettävä heille määrätty alue joesta\navoinna. Väliajat he saavat loikoa koskusmajoissa räiskyvän nuotion\nääressä.\n\nAuki koettavatkin miehet ruuhkaa saada ja riuhtovat tulisella innolla.\n\nYlhäältä juoksee vielä puita, sillä saapponin ja kosken alarinteen\nväliä on noin puolisen kilometriä, ja kun kosteet ja rantapoukamat\npidättävät tukkien kulkua, ei juoksu tyystin lakkaa.\n\nHurjasti rientäen tukit kuin uhalla lyöttäytyvät ruuhkan selkään\npainautuen, kolisten ja meuruten pohjaruuhkan alle.\n\nRekonen ponnistelee miesten keralla, hien virtana kasvoilta noruessa.\n\n-- Eivätkö ne sen vietävän sieluttomat, tuhannen halvatut kuulleet\nhuutoa saapponille, kun sataa puita kuin uhasta! ärjyy muuan\npurkajista... -- Annetaan vielä kerta kielto niille synninlihoille.\n\nJa samassa kohoavat kanget poikittain ylös ilmaan ja kaikuu huuto:\n\n-- Ei laa'askee! Ei laa'askee!... Tuhannen leikatut! Ei, eei!\n\nAikojaan myöten tukkien juoksu lakkaa ja miesten liike kasvaa\nrepäisevällä innolla. Rekonen on pannut erään tukkilaisista käskemään\nylimmäisen roikan miehiä kosken aukaisuun. Tukkilaiset laskevat\ntukeilla purkajien avuksi.\n\nRuuhka on röyköstynyt itsepintaisen lujaksi ja miesten täytyy ryhtyä\ntositarmolla kosken aukaisuun.\n\nRekonen tarkastaa ruuhkaa useammalta kohdalta ja etsii tärkeintä\nnaulaa. Tottuneena ruuhkamiehenä hän löytääkin taikapaikan ja antaa\nmääräyksen ryhtyä ruuhkaa siitä kohden purkamaan.\n\nToiset tukkilaiset lyövät tukin pintaan keksinsä ja toiset asettavat\nkankensa syöttöön. Ja purku alkaa.\n\n-- Ooho-hei jo vetelee!... Ooho-hei, kun meneskelee!\n\nTukkilaiset hoilaavat haalatessaan suurta tukkia ruuhkan sisästä.\nPian kuuluu sieltä ankara paukahdus. Paksu aarnio-aihki pamahtaa\nveden painosta poikki.\n\nAihki oli koko ruuhkautumisen naula, sillä se oli asettunut\npohjakalliota vasten poikittain keskelle väylää.\n\nKovalla ryskeellä ja paukkinalla lähtevät tukit liikkeelle. Miehet\npomppoilevat ruuhkalla, kankeillen puita yksinkertaan, riemuisasti\nhuutaen ja meluten siinä vilkkaassa touhinassa:\n\n    Hei, heiluta, heiluta, heiluta, jätkä!\n    Lyö ruukin honkaan kankesi pätkä!\n    Hei, he-ii!\n    Hei, hei-lii!\n\nKoski kohisee ja vesi tukkien välissä kähisee kuin katkeroituneena\ntukkilaisille, jotka ovat häirinneet sen kevätöisen rauhan.\n\nTörmien äyräät tutisevat ja rannan pensastot nujertuvat iänikuisten\naarniopetäjien niitä vasten raskaasti mätkähdellessä.\n\nMiesten riemuisa heilutusääni vaihkaa yhtenään ympäri kiveliötä,\nkunnes ruuhka on selviytynyt suvantoon.\n\nRekonen lekkuu muutamien tukkilaisten kanssa ristikolla ja kankeaa\npuita yksinkertaan.\n\n-- Antaa tulla tukkia! Antaa pölkyn juosta, huutaa eräs miehistä\nsaapponille päin, huiskuttaen leveälieristä, noen ja lian mustuttamaa\nhattuaan ilmassa.\n\nMies mieheltä huiskuvat lakit ja äänet kaikuvat pitkin koskenrantaa\nsaapponille:\n\n-- Antaa tulla tukkia! Antaa aihkin juosta!\n\nKoski on selvä. Puita alkaa taas liukua luikun täydeltä. Vonkamiehet\nastelevat kuuman ja hikisen työn päätyttyä kahvitulille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKokki-Kaisa, lyhyt, lihava tytöntyllerö, kevätahavan ja nuotion\ntummanruskeiksi päivettämine kasvoineen, kaataa surottaa nauraen ja\ntarinoiden isosta savustuneesta pannusta kahvia, jota tukkilaiset\nahnaasti särpivät.\n\nPilapuheet ja mehevät sanansutkaukset sinkoilevat miesten huulilta.\nJa sepä onkin heidän hauskuutensa ja rattoisa ajakulunsa noilla\nporojen palkimaperukoilla.\n\n-- Kello soo'oi, kello soo'oi! alkaa kuulua etäinen ääni jokivartta\npitkin alajuoksulta koskenniskalle. Mies mieheltä siirtyy ääni uiton\njälkihännälle saakka. Metsät ja tunturit ottavat sen vastaan, ja\nmonikertaisena kaikuna helkähtää se takaisin tukkilaisen korvaan.\nKoko keväinen kiveliö lainehtii laajana äänimerenä.\n\nKokkien tulilla ja majojen ympärillä syntyy surina ja vilske.\n\nLaukkujen, konttien ja pussien suut rävähtelivät auki, ja suuret\nsianlihaviipaleet ilmestyvät pitkiin vartaisiin pistettyinä\npaistumaan hulmuavan tulen loisteeseen. Syntyy kirinää nuotiossa,\nkun silavan rasvaherneet tippuvat hiillokseen. Siellä täällä nuotion\nkielekkeellä kiehuvat poristen rautakauhat. Niissä valmistuu vedestä,\nleivästä, voista ja silavasta sekoitettu rasvainen keitos \"rösselö\",\ntukkilaisten lempiruoka. Ja pian on valmiina ateria, jota miekkoiset\nhyvällä ruokahalulla, tervaksesta vuolaistulla pelkalla hotkeltavat.\n\nKiirettä on ollut koko uittoaika.\n\nYötä, päivää on hopealanka kierinyt kerälle. Ruokatunnit ja\nsunnuntait järkiään on merkitty tuntikirjoihin tukkilaisten hyväksi.\n\n-- Rahaa tulee kuin roskaa ja työ käy kuin tanssi, virkkoo\nLitto-Vikke vierustoverilleen, loikoessaan täyteläisin vatsoin näreen\nkupeella.\n\n-- Niinkuin roskaa, tahi niinkuin hienosittain sataisi, vastasi\npuhuteltu. -- Saadaan panna Haaparannan nurkkapiisissä pöydät\nkoreiksi ja näyttää ruotsalaisille suomalaista notkeutta.\n\n-- Kun muistelee hilkun aikuisia vonkausaikoja, on tulot tuntuvasti\nrehevämmät, yhtyi puheeseen Moska-poikakin.\n\nRuokatunti alkaa olla lopussa. Tukkilaiset kohoilevat ruokalevolta\nyksi toisensa jälkeen siirtyen kokkien majan ääreen samaan kupposen\nkuumaa \"rösselön\" paineeksi.\n\nRoikan kymppi, pönäkkä ja arvostaan pitävä mies, kohoaa kodan\nseinältä rankisen alta seisoalleen, vetää pitkissä hopeaketjuissa\nriippuvan ankkurikellon housuvyönsä alta, luopi silmäyksen\najantietoon ja haukottelee.\n\nHetken kuluttua hän alkaa jyleästi joikailla:\n\n-- Soo-o! Helleree! Luomi auki, pojat, ja lapikasta luunnenään!\n\nPian ovat roikat jaloillaan ja kympin määräyksestä pannaan käyntiin\nkellonsointihuuto:\n\n-- Kello soo-oi! Kello soo-oi! Peninkulmaisen puron varsi on kohta\nyhtenä äänenä sen suusta jälkihännälle saakka. Kevätöinen kiveliö\nalkaa taas liikehtiä. Reippain askelin ja rattoisin mielin astelevat\ntukkilaiset laulaen ja mekastaen määrätylle vonkapaikalleen.\n\nSaapponin kielipuomi aukaistaan ja tukkien hurja karkelo alkaa\npurossa entistä virkeämmin, sillä puron lähtökohdasta, sen latvoilla\nsijaitsevaan järven luusuassa olevasta tammesta on avarrettu\nvesireikää ja vesi on lisääntynyt puroon tuntuvasti.\n\nTukkilaisen ääni on tauonnut. Itsekukin roikka kohdaltaan vahtii\npuiden kilpailua. Ja kosken kohina ja virran humina soi omituisena\nsuhinana tukkilaisten korvissa.\n\nOn aamuyö.\n\nKiveliö lepää vihreässä uutispuvussaan. Sen jylhyys on muuttunut\nlaulua täynnä olevaksi kevään kirkkaudeksi, jonka pyhää huminaa\ntukkilaiset oudoin tuntein kuuntelevat.\n\n\n\n\n12.\n\n\nTulipiippu Rekonen oli sairastunut.\n\nViikko takaperin, kun oli lähdetty jälkihäntää ajamaan, oli eräs\ntukkilaisista kossia purettaessa sortunut koskeen ja kulkeutunut\ntukkien mukana pitkän matkaa. Rekonen oli paneutunut tukilla perään\npelastaakseen miehen hukkumasta. Tällöin hän oli suistunut itsekin\npuulta koskeen ja joutunut uimusilleen kevään kylmään virtaan.\n\nTukkilaisen hän pelasti. Mutta sen jälkeen joutui hän itse kuumeen\nomana vuoteeseen. Hän ei ollut sairastellut juuri milloinkaan. Hänen\nverensä olivat karaistuneet pitkän korpivaelluksen varrella. Mutta\nviime kevään kiduttava luppo ja elämästä kamppailu oli meltouttanut\nhänen ruumiinsa ja taudinvastustuskyky oli heikentynyt.\n\nRekonen makasi pirtillä, herrojen kamarin sängyssä.\n\nRoikat olivat menneet tukkien mukana puronvartta alas, eikä pirtillä\nollut kuin hartsuherra ja vahti, Poutiaisen Mikko.\n\nRekonen oli saanut Liinulta kirjeen ja toisen Rovan pitäjän\nnimismieheltä.\n\nLiinun kirje oli vastaus Rekosen tiedusteluun rikoksen vanhentumista\nkoskevasta ajasta. Asianajajan antamat tiedot olivat rauhoittavia.\nHänellä oli esteetön pääsy kotipuoleensa.\n\nMutta mitä sisälsi nimismiehen virkasinetillä lähetetty kirje?\nKotvan aikaa oli Rekonen käännellyt sitä ja miettinyt, ennenkuin oli\nuskaltanut avata.\n\nOlihan Rekonen ollut useat kerrat tekemisissä nimismiehen ja\npoliisien kanssa. Milloin oli virkakunta häntä ahdistellut\nPerälän kankaan ja kirkkomäen korttisakeista, milloin kovistellut\njuopottelusta ja hurjasta elämästä.\n\nRekonen ajatteli kirjeen sisältävän pahempaakin. Rikollinen omatunto\non kuin hurttien takaa-ajama jänis, rauhaton ja arka.\n\nMutta kirjeen sisältö oli kaikkea muuta kuin pahaa. Rekosen äiti oli\nkirjoittanut nimismiehelle ja tiedustellut poikaansa Jussi Rekolaa,\nkotoisin Etelä-Pohjanmaalta, josta hän oli kuullut huhuina, että\npoikansa oleskelisi Pohjolassa, jollain muulla nimellä. Äiti oli\nilmoittanut, että Rekosen isä oli kuollut ja äiti toivoi poikansa\npalaavaksi, koska talo välttämättä tarvitsi isännän. Sitäpaitsi oli\nhänen rikoksensa vanhentunut, niin ettei hänen tarvinnut pelätä\nmitään.\n\nTästä asiasta kirjoitti nyt nimismies Rekoselle ja tiedusteli oliko\nhän kysymyksenalainen henkilö, koska ilmoitetut tuntomerkit muuten\nsopivat häneen.\n\nNyt Luojan kiitos hän oli jo siksi terve, että saattoi ryhtyä\nkirjoittamaan. Äidille hän kirjoitti ensiksi.\n\nHän kertoi elämästään ja kärsimyksistään, kertoi katkeruudestaan,\njoka hänen mielensä oli ensi vuosina täyttänyt, kun hän, rikkaan\ntalon poika, sai tavallisena jätkänä leipäänsä ansaita. Mutta se oli\nsittenkin loppujen lopuksi koitunut hänen onnekseen. Kotikulmilla ei\nhänestä olisi ikinä miestä tullut, siksi suuri reuhaaja ja tappelija\nhän oli ollut. Mutta täällä kiveliön ankarassa koulussa hän oli\noppinut tekemään työtä ja nyt hän pystyi ottamaan kotitalon vastaan.\n\nRekonen vaipui syviin mietteisiin. Vai oli isäukko kuollut. Hän\nmuisti sen illan, jolloin hän Korpelassa tapahtuneen tappelun jälkeen\nseisoi isänsä kamarissa tämän kiihtyneenä puhuessa:\n\n-- Tuossa on rahaa, lähde! Enemmin kuin näen ainoan poikani\nkruununraudoissa, suon, että hän häviää. Mene äläkä koskaan enää astu\nsilmieni eteen. Olet tarpeeksi jo minulle harmia tuottanut.\n\nHän muisti sen illan kuin eilisen päivän, muisti kuinka äiti oli\nsaatellut häntä kujansuuhun ja itkenyt... Hän oli vielä kerran\npuristanut kättä ja painunut maantielle.\n\nToisen kirjeen Rekonen kirjoitti Liinulle. Siinä hän ilmoitti\nsaapuvansa muutaman päivän perästä kirkolle. Samalla hän kehotti\nLiinua valmistautumaan matkakuntoon, jos suinkin jaksaa, sillä hän\nei varvastelisi enää pitkiä aikoja Pohjolassa. Hän ilmoitti myöskin\nlyhyesti äitinsä tiedusteluista ja isänsä kuolemasta.\n\nJa kolmannen hän kirjoitti nimismiehelle, ilmoittaen lyhyesti\nolevansa sama Rekola, jota tiedustelu oli koskenut. Olosuhteiden\npakosta hän oli käyttänyt toista nimeä, koska oli halunnut pysyä\ntuntemattomana.\n\nRekosen valtasi omituinen mieliala. Siinä oli iloa ja siinä oli\nsurua, mutta enemmän sentään iloa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyönjohtaja Pääkkönen saapui pirtille.\n\nNähdessään Rekosen terveenä ja tavallista iloisemmalla päällä,\ntuli hänkin iloiseksi ja ilmoitti jälkihännän saapuneen aamuyöstä\nKemijokeen.\n\n-- Luojalle kiitos, että antoi meille suopean kevään, puheli\ntyönjohtaja istuessaan pöydän päähän ja pyytäen luukusta,\npirtinpuolelta kahvia. -- Annoin miehille loppupäästä puroa\nhännänajourakan. Hyvin pojat pärjäsivät... Sitä vain pakkailivat\nkiroilemaan, että sinä olit lyöttänyt laitokset niin vietävän\nlujiksi. Mutta sellainen on juuri miehen työtä, josta lausun\nkiitokseni... Sinun ansiotasi oli suureksi osaksi onnistunut ja\nodottamattoman pian päättynyt uittomme... Otapa kahvit.\n\nTyönjohtaja veti repustaan esille litran vetoisen tinakaulan ja laski\nsen pöydälle.\n\n-- Tämän tilasin rahannoutajan mukana kirkolta, niin että teepäs nyt\ntyön päättäjäisiksi öhy puolikuppinen... Sen pitäisi olla parasta,\nkolmentähden haaparantalaista.\n\n-- Tuntuuhan se toisinaan kiitoskin hyvältä, ainaisten moitteiden\nlomassa, myhähti Rekonen. -- Täytin vain tehtäväni ja siinä\nkaikki... Jospa olisi maistaa ruotsalaista; en olekaan nähnyt näin\nkorearintaista pitkään aikaan.\n\nRekonen tarkasteli pulloa ja holautti aikamoisen puolikuppisen.\nYhdellä käden liikkeellä kivautti hän ryypyn kurkkuunsa.\n\n-- Eikös olekin hyvää tavaraa?\n\n-- Vanha, tuttu maku... Keneltä tilasit?\n\n-- Sinulle voin ilmoittaa, suihkasi ukkoherra. -- Ruusen\nkauppiaalta... Sillä on aina varattuna minua varten, mutta elä\nhelkutissa virka kenellekään... Ennen koiralta kusi loppuu,\nennenkuin Ruuselta haaparantalainen... Kolmetuhatta tinakaulaa\nkehui syyskesällä luntreijanneensa Ruotsista Kaakaman niemeen,\nkehui kuljettaneensa talven aikana hevosilla poikkimaisin varmoihin\nsäiliöihin, Nurmen ja Jukkolan takalistolle. Niin että lientä on\nmeidän tarpeeksi.\n\n-- Mitäpä tuosta huutelee... Onhan mukavaa, että on omasta takaa\n\"kaanaa\" silloin, kun tahtoo hankkia hiukan lääkettä madoille...\nEhkä hommaat minullekin jonkun törpön. Olen ollut Pähti-Jussin,\nTornion Pekan ja monien muiden trokariporpakkojen varassa ja lakkinut\nTinkkalan Kaijan \"pranstin\" kuraa mahapakolle saakka... Niin että jos\npitäisin pikku kekkerit uiton päättäjäisiksi... minäkin ja samalla\nlähtiäisetkin.\n\n-- Mielelläni teen sen vastapalveluksen. Olethan ollut oikea käteni\nuitossa... Mutta mitä sinulla oikeastaan on mielessä? Aiotko matkalle\npaneutua?... Otetaanpas vielä pienet kivaukset... Kippis!\n\n-- Kippis!... Aikani on loppunut Peräpohjolan kenturoilla ja\nlähiaikoina muutan kauppaliikkeeni Rahtulan päähän... Kylläpähän saat\nkuulla myöhemmin, minne lähden, ja sen, mistä ja kuka olen.\n\n-- Sinähän et lähde minnekään Peräpohjolasta... Täällä on sinun\npalkimalaitumesi, täällä nouseva tulevaisuutesi. Ja täällähän asustaa\nsydänvierimmäisesikin, soperti ukkoherra, jolle konjakki kohosi\nkulmiin.\n\n-- Mutta minä menen. Sitä ei voi estää muu kuin kuolema, huudahti\nRekonen, joka tunsi verensä lämpenevän. -- Ja kuolemankin jälestä\nolisi minun lähdettävä. Minut vietäisiin sinne, missä äitini on\nlapsuuskehtoani keinuttanut... ja Liinun vien mukanani, sitä ei voi\nestää itse isä Perkelekään.\n\n-- En usko, ennenkuin omin silmin näen... Kippis!\n\n-- Kippis, kippis!... Eipähän se uskonkappaleeksi ole\ntarkoitettukaan. Mutta kuukauden perästä ei nähdä Jukka... Rekosta\nPeräpohjolan riikissä.\n\nKonjakki alkoi yhä enemmän kiertää miesten päässä. He tulivat\nrempseälle tuulelle. Ei tarvinnut suurtakaan annosta, kun se jo\nvaikutti, kuukausia nauttimatta olleiden miesten veriin.\n\nUkkoherra oli paiskautunut sänkyynsä ja pannut sikarin palamaan.\n\n-- Sinä olet, Rekonen, arvoitus monille, virkkoi hän pötköttäessään\nvatsallaan sängyssä ja puulautellen sikaaristaan savuja, jotka\ntasaisena pilvenä liukuivat kohti avaraa piisiä ja sen otsalle\npäästyään painautuivat vinhasti avarasta hormista sekeiseen ilmaan...\n-- Mutta sen sanon omasta puolestani, ettet ole jokapäiväisten\nvanhusten lapsia, vaikka oletkin sitä olevinasi... Katsos, Rekonen,\nminulla on tarkka silmä. Minä näen ihmisen ajatuksetkin.\n\n-- Oikein sanottu... Arvoitus olen, ja arvoituksena pysyn niin kauan,\nkuin se tulee julki... Arvoitus olin silloinkin, keväällä, kun\nminut kursitettiin helvettiin tästä huoneesta. Ukkoherra vainaja ei\ntiennyt, että se olin minä... jota hän komenteli viimeisen kerran,\nminä joka olen ison Rekolan poika... kotoa pöydän päästä ja muutakin\nkuin luuta ja lihaa.\n\nRekonen oli melko lailla juovuksissa.\n\n-- Eikä tiennyt Tussari-parka, että minä myös olin minä,\nosoittaessaan hävyttömyyttään minulle, kun asetuin puolustamaan sinua\nja koko luppoilevain seurakuntaa... Hän oli sellainen kuin oli, ja\nsellaisena meni tekemään tiliäkin töistään.\n\n-- Niin meni ja kerran tulee mennä meidänkin.\n\n-- Niin tulee, siitä ei päästä yli eikä ympäri.\n\nSeurasi pitkä äänettömyys, jonka aikana kumpikin mietiskeli omia\nasioitaan.\n\nYht'äkkiä karahti työnjohtaja ylös sängystä. Hän oli unohtanut\ninventeerauksen. Hän antoi hartsuherralle määräyksen tehdä tarkka\nluettelo tavara- ja työkalustosta, lukita makasiinit ja ladon. Ja sen\ntehtyä jättää Poutiaisen Mikko vahdiksi.\n\nUkkoherra ja Rekonen keräsivät kamppeensa, paiskasivat ne harteilleen\nja lähtivät oiustamaan halki selkosen puron suulle, Juppolaan, jossa\ntukkilaisille maksettiin lopputili.\n\n\n\n\n13.\n\n\nKirjuri Lemetti ja hänen apulaisensa mittamies Tonkinen\nistuvat Jupporovan uudistalon suukamarissa lakittomin päin ja\npaitahihasillaan. He laskevat tunteja ja jakavat seteleitä\npinkoittain tukkilaisille.\n\nRahallisia tilejä saavat tukkilaiset ja tyytyväisinä he lompsaavat\nsatasiaan.\n\nOsa tilinsä saaneista paneutuu maalaisten suuriin kirkkoveneisiin ja\nlaskea surottaa Rovan kirkonkylään juhannusmarkkinoita viettämään.\n\nMutta osa jää Kämän kylän taloihin ja aloittaa viikkokausia kestävän\nkortinlyönnin ja juopottelun.\n\nTilintekopaikalle ja sen ympäristöön oli saapunut tavanmukaisesti\nammattikortinpelureita, oikeita \"hummereita\", tasailemaan\ntukkilaisten keväällisiä ansioita. Näistä olivat kuuluisimpia\nKoiviston Ville, Hakkarais-Humu ja Rytkös-Masa, joista Hakkarais-Humu\noli oikea mestaripelaaja.\n\nKankaitten ladoissa, riihissä ja talojen pirteissäkin pelattiin\nnakkia kolmen markan työllä. Sen pienempää peliä ei viitsitty pelata\nraharikkaina oltaessa.\n\nMonet tilinsä saaneista kiiruhtivat suoraapäätä nakkiin, välittämättä\nedes ostaa uutta ja eheämpää vaatetusta yllensä. Niidenkin kauppiaita\noli saapunut tilinmaksupaikalle.\n\nMuutaman vuorokauden kuluttua olivat useamman tukkilaisen kevättienat\nluisuneet korttisaksain taskuihin. Sieltä ne eivät enää takaisin\npalanneet. \"Matti\" taskussa ja vatsat miltei yhtä tyhjinä kuin viime\nkeväisessä lupossa, kiertelivät rahansa menettäneet pitkin kylää\ntalosta taloon, korttisakista toiseen, esiintyen pelaajien \"kihoina\"\nnäiden selän takana.\n\nKämän kylässä oli liikettä ja elämää.\n\nPaikkakunnan talollisten lisäksi, jotka miltei järkiään harjoittivat\nsalaviinan kauppaa, oli saapunut tilintekopaikalle lentäviä\nviinankauppiaita, \"laukkumiehiä\". Haaparantalaiset tinakaulat\npullottivat tukkilaisten povessa tai huiskuivat käsissä, heidän kylän\nraittia pitkin huojuessaan ja hoilatessaan.\n\nKämän kylän naiset olivat pihkautuneet silmittömästi tukkilaisiin\nja pitivät nyt seuraa heidän kanssaan. Eivät olleet kokemuksesta\nviisastuneet, vaikka muutamilla oli jo pari kolme isätöntä lastakin,\n\"jätkille punottuja\", niinkuin sanottiin.\n\nKäsikoukussa vetelehtivät niin talollisten kuin torpparienkin\ntyttäret tukkilaisten kanssa pitkin kylän raittia.\n\nHarjulan talo oli Kämän kylän huomatuin talo. Se oli avoin kaikelle,\nmikä oli jätkien leveän elämän mukaista.\n\nTalon isäntä oli hiljainen, tahdoton nuhjaaja, mutta emäntä sen\nsijaan oli roimakka ja hönkä sekä kaikinpuolin mukiinmenevä nainen,\nkomeampi kylän muita emäntäihmisiä. Hän oli vallannut ohjakset\nkäsiinsä ja piti isäntävaltaa mielensä mukaan yllä.\n\nEmäntä oli kovettu väkijuomain nauttija ja hurja tanssuri sekä\nahnas vieraan miesväen hakkailija. Niin ainakin kylä hänestä puhui.\nTuontuostakin hän pani talon puolesta pöydät koreiksi ja silloin\nvuoti konjakki, kahvi ja kampanisut. Ja silloin pyyhkäistiin pirtissä\npöydät ja rihkamat seinille ja pantiin hurjaksi tanssin hulinaksi.\n\nTukkilaisista hän piti erikoisesti, kohdellen maalaisia \"tasapäitä\",\njoiksi hän heitä nimitti, halveksuen. Niiden joukossa oli hänen\nmiehensäkin... tuo nahjus, kääpä ja tursilo, niinkuin hänellä oli\ntapana miestänsä puhutella, kun sattui hipakammalle päälle.\n\nNytkin olivat talossa ravakat tanssit.\n\nEmännän pyynnöstä oli tanssien soittajaksi saapunut Mursun-Anski.\nTämä istui pirtin nurkkaan tehdyllä korokkeella ja laulatti\nhaitariaan.\n\nTukkilaiset liehuivat kylän tyttöjä käsivarrellaan kantaen, kaulassa\ntilimarkkinoilta ostetut lepattavat värilliset silkkihuivit ja\npäävärkki hienossa konjakkihöyryssä.\n\nTanssin viuhkassa vihmoi talon emäntäkin.\n\nRekosen pangassa hän kiisi posket punoittaen ja silmät autuaallisessa\nlumossa.\n\nIsäntä, joka, niinkuin sanottu, oli hiljainen ja kärsi vaimonsa\nvallattomasta elämästä, oli kiivennyt kahden nuorimman lapsen kanssa\nkiukaalle ja seurasi sieltä elämää pirtissä, suuri piippu hampaissa.\n\nHänen oli alistuttava vaimonsa oikkuihin. Puhumalla ei tämä ottanut\noistuakseen; siitä oli hänellä vuosien raskaat kokemukset. Sai\nvaroa nahkaansa, jos meni häntä liiaksi karhomaan. Monet kuhmut ja\nmustat silmät oli hän naimisissa ollessaan saanut, niin kauniisti ja\ntyynesti kuin hän olikin vaimoaan nuhdellut.\n\nVuosikausia oli kylällä huhuiltu, että Harjulan emännällä oli\nvaramies, \"jarru\", jolle olivat lapsetkin, vaikka tosin kastetut\nisännän nimiin. Ja lie ollut huhuissa perääkin. Isäntä oli tästä\nkyllä tietoinen, mutta minkäpä hän sille mahtoi. Emäntä oli uhannut\ntappaa, jos hän siitä kenellekään kertoisi.\n\nPirtissä kävi hurja hyppy ja hulina.\n\nLattia tömisi ja akkunat tärisivät, kun permannon täyteinen\njätkäjoukko löi jalkaa haitarin tahdissa.\n\nPuulaakin herrat istuivat talon vierashuoneessa, suukamarissa. Siellä\noli pöytä koreana konjakilla täytetyistä pikareista, ja emäntä\npiipahti sinne tanssin lomassa jäähdyttelemään, panemaan piippuun ja\nkippaamaan herrojen kanssa.\n\nSilloin hän istui milloin minkin kympin polvella ja piti hauskaa\nnaurun ja laulun raikuessa.\n\nParastaikaa keikkui hän nyt kymppi Hulkkosen polvella ja lauleli:\n\n    Elä sinä heilani kaikista turhista,\n    viitsi vihotella vaan.\n    Joutuuhan sitä matkan varrella,\n    muitakin rakastelemaan.\n    Sula reissula reissula raljalalee.\n\nJa kymppi Hulkkonen jatkoi:\n\n    Ei minun heilani rikas oo,\n    se on köyhän mamman lapsi vaan.\n    Eikä se tehnyt talon töitä,\n    vaan kampaili tuuheita hapsiaan.\n\nKartanolta alkoi kuulua hihkumista ja melua. Osa kamarissa istuvista\nkympeistä ja pirtissä tanssivista tukkilaisista riensi pihalle\nottamaan selvää, mitä lajia hihkujat olivat.\n\nPorrasten päässä ja kartanon solalla oli kolmikymmen miehinen\nmaalaissakki tulossa taloon ja jokainen nousuviinassa.\n\nTämä joukko oli lähtenyt tanssiaisiin osaksi omasta halustaan,\ntoivoen pääsevänsä koettamaan voimiaan jätkien kanssa, mutta myöskin\nkylällä asustavan Ori-Mannisen yllytyksestä, jonka kostonhalu\ntukkilaisia kohtaan oli jäänyt kytemään siitä saakka, kuin nämä\nviime kevännä Jupporovan työpaikalla olivat pehmittäneet hänen\nselkänahkansa.\n\nOri-Manninen, joka oli tunnettu sisukkaaksi tappelijaksi ja\nsapekkaaksi puukkomieheksi, riehui joukon etunenässä, puukko\nkourassa. Heidän joukossaan oli useita muitakin tunnettuja\ntappelupukareita, kuuluisin niistä Rakka-Taneli, neljä tuumaa yli\nkolmen kyynärän. Hän kiljahteli kuin raivoisa tiikeri:\n\n-- Minä olen se aina mainittu ja pirultakin kammottu Rakka-Taneli!...\nOnko täällä miehen vastusta?\n\n-- Ja me jokainen kotoa pöydän päästä! hihkuivat toiset. -- Me\ntahdomme tietää, mitä näissä häissä keitetään.\n\nRäyhääjät lähtivät ryntäämään rintamassa rappusia sisälle.\n\nMutta tukkilaisten \"jöyssi\", Rohu-Karppinen, voimiltaan tavallista\nmiestä rapeampi ja notkea kuin piiskankieli, astui portaita alas,\npuristi luista nyrkkiään ja retvahutti rotevaa vartaloaan. Hän\nkarahti lennossa maalaisten parveen ja antoi Ori-Manniselle ja\nRakka-Tanelille sellaisen iskun, että nämä suistuivat tantereeseen,\nvieden useita miehiä muassaan nurin.\n\nMaalaiset hätkähtivät ja peräytyivät kartanon solalle, jossa\nryhtyivät ankaraan vastarintaan.\n\nSyntyi verinen tappelu. Maalaiset olivat varustautuneet\nrevolvereilla, puukoilla ja seipäillä. Puukot heiluivat, pyssyt\npaukkuivat ja seipäät mätkähtelivät.\n\nTukkilaisilla oli aseina puukot, talon kirveet, pirtin muurikivet ja\nhalot.\n\nHurjasti riehuen, verissäpäin ja vaatteet riekaleina heiluivat\nmaalaiset, Rakka-Taneli etunenässä, pitkänpitkä helapääleuku\nvälähdellen jätkien päiden päällä. Hurjia iskuja sai hän, mutta vielä\nhurjempia antoi takaisin.\n\nMaalaisille saapui apuväkeä ja nyt oli koko Harjulan talo\ntappelijoiden saartama. Osa maalaisista ryhtyi kivittämään\nrakennuksen ikkunoita, kuin uhasta, saadakseen tehdä itse\ntanssitalollekin tuhoa. Kiviä sateli sisälle kuin rakeita ihan.\n\nTappelu oli kestänyt useita tunteja ja haavoittuneita oli\nkummallakin puolella. Kaksi maalaisten pahinta pukaria, Mölli-Kalle\nja Kööli-Sanfriitti sekä Ori-Manninen oli kannettu henkihieverinä\nHärjänkurkun mökkiin, jossa kyläkunnan kuppari ja hieroja,\nRakka-Manta haavoittuneita loihti ja lääkitsi.\n\nItsepintainen oli maalaisten sisu ja heistä oli jätkille tekemistä.\nHeillä oli pyssyt, joilla he napsuttelivat ulompaa, ja jätkien oli\nhengenvaarallista hyökätä lyhyillä aseillaan heidän kuulasadettaan\nvastaan.\n\nMutta jätkien lukumäärä oli moninkerroin suurempi, ja heidän raivonsa\nkasvoi, kun konjakin höyry oli kohonnut päähän. He tekivät maalaisia\nvastaan hurjan rynnäkön. Seipäät, aidakset ja kirveet sojossa\nhe hirveällä huudon ja kiroilun pauhulla ajoivat vastustajansa\nkäpälämäkeen.\n\nIsäntä oli pahaa aavistaen laskeutunut kiukaalta lastensa kanssa ja\nhypännyt keittiön akkunasta ulos. Hän pakeni läheiseen naapuriin. Ei\nhän ollut ensi kertaa moisella pakopirtillä, isäntä parka.\n\n-- Voi sinua, Taneli parka! surkutteli naapuritalon emäntä isäntää,\njoka istui pirtin ovisuupenkillä, allapäin imien kurisevaa piippuaan.\n-- Sinä saat kokea jo täällä ajassa helvetin esimakua tuon porton\ntakia, ja kaita lapsia, jotka ovat lentojätkien maailmaan saattamat,\nmutta nimellesi kastetut... Se ketku on koko kyläkunnan kauhistus ja\nkunniallisten naisten häpeä. Nimismiehelle pitäisi sinun ilmoittaa\nsen kauhistuttava elämä... Ennenpitkää joudut vaivaistalon pahnoille\nja omaisuutesi on haukan hampaissa, jollet pidä aikanasi varaasi.\n\n-- Nimismiehelle... Häneltäkö saisin apua!... Ei, Senja hyvä.\n\n-- Häneltäpä tietysti, joka on lainvalvoja pitäjässämme. Hänelle\nsinun tulee ilmoittaa tämä kauhea tappelukin tutkinnon pitämistä\nvarten ja tehdä samalla ilmianto tämän kylän rajattomasta väkijuomain\nmyynnistä. Sitähän kaupittelevat yksin alaikäiset maitosuuluntutkin.\n\nTaneli Harjulainen vaikeni hetkeksi. Hän soroi porot piipustaan\nja täytti sen tuoreilla leikkauksilla. Puheli kuiskien jotakin\nvieressään istuville lapsilleen ja virkkoi:\n\n-- Nimismieskö, joka on yksi syyllinen perhe-elämäni onnettomuuteen,\nvoisi olla vaimoni rikollisten edesottojen tutkija ja syyttäjä...\nEi, ei! Sillä hänellä on osuutensa tässä vierelläni istuvassa,\nviattomassa lapsessa... nimenkin panetti emäntä hänen kaimakseen:\nRuutolhvi Riikatti Rahaveli... Ja mitä tulee tämän kylän\nviinarouvareitten ilmiantoon, niin se on turha vaiva. Nimismies\njuopi ja pitää lystiä kirkonkylän herrojen kanssa. Ja takavarikoidut\nviinatkin kuuluvat huilaavan niiden kurkuista alas. Kuinka\nsellaiselle virkamiehelle voisi kylän rikoksista puhua, miehelle,\njoka rikoksien loassa itsekin rypee... Ei, Senja hyvä, ei ole meidän\nnykyisestä virkakunnasta haaraa.\n\n-- Mitä sinä Taneli puhut?... Ihan päätäleikattavia!\n\n-- Puhun mitä puhun ja puheeni vastaan, vaikka minut on vannotettu\npuhumasta... Olen omin silmin nähnyt ja omin korvin kuullut enkä\ntiedustele kylältä.\n\nSenja-emäntä, suuri isovatsainen nainen, istui penkille Tanelin\nviereen, kopisti piippunsa ja pyysi Tanelilta leikkoja.\n\nTaneli ojensi massinsa. Emäntä sytytti piippunsa ja uteli:\n\n-- Nähnyt?... Ettäkö oikein omin silmin nähnyt?\n\n-- Niin... nähnyt, nähnyt... Luuletko sinä herroista parempaa, kuin\nmuistakaan?... Ne ne vasta ovatkin oikeita synnin juhtia... Oikeita...\n\n-- No nyt otti olkileipä ja virisi sade keskellä poutaista päivää...!\nEttäkö nimismieskin...? En olisi uskonut, vaikka itse pappi olisi\nsanonut... Ja sitä vartenko se on virkamatkoillaan viipynyt talossasi?\n\n-- Sitä... Lukemattomat yöt ja päivät ovat viettäneet suukamarissa\nlukon takana ja kilistelleet pikareita... Sellainen meillä on\nlainvalvoja, ettäs tiedät.\n\n-- Vai niin!... Olen minäkin ajatellut jotain sen herran teillä\nkäynneistä ja joskus maininnutkin, että mikähän makea paikka sillä\nhaltesmannilla Harjulassa on, kun se siellä niin hyvin viihtyy. Mutta\nolen arvellut sen olevan toista laatua.\n\n-- Olet arvellut. Mutta heittänet arvelematta, kun kuulet asian\noikean laidan... Sanot, ettet olisi uskonut, vaikka itse pastori olis\nkertonut... Pastori!... Onkopa hänkään mikään uskon välikappale...\nToissa kevännä kinkerimatkoillaan poikkesi meille ja kun emäntä\nrahteerasi kahvia, niin nipisti tätä poskesta ja virkkoi: 'Emäntä\njo lähes neljänkymmenen ikäinen ja posket verevät, niin että\ntippuvat'... Onkos tämä tällainen papille ja sananjulistajalle\nsopivaa?\n\n-- Leipäpappihan se on, sehän tiedetään. Ja maailmassa kynsin hampain\nkiinni. Ei ole nähty vielä kertaakaan uskovaisten seuroissa, edes\njumalansanan kuulijana, saatikka siten evankeliumin selittäjänä,\nvaikka on ollut seurakunnassa kolmisen vuotta.\n\nSamassa astui Harjulan emäntä pirttiin, piippu hampaissa, tukka\npörröllä ja silmät verestävinä ja tiuskaisi:\n\n-- Mitä vietävää sinulla on täällä tekemistä? Pyntä kiireen utkaa\nlapsien kanssa kotia... Tämän hihhulin kanssa istut nokka nokassa ja\nholvaat kylän juoruja.\n\n-- Älä sinä mera auo päätäsi kunniallisen kattoni alla, taikka saat\nliposemman lähdön kuin luuletkaan, suutahti emäntä ja oikoi tukevaa\nsyltänsä.\n\nTaneli hätkähti. Kouraisi piipun huuliltaan ja työntyi kyyryssä\nniskoin ulos.\n\nEmäntä seurasi perästä ja antoi tuontuostakin nyrkin iskun Tanelin\nselkään ja säntäsi:\n\n-- Kenttälän ihramaha-akan luotako luulet saavasi lohdutuksen ja\nparemman turvan kuin kotisi kurkihirren alta... Häh?\n\n-- Enhän minä, mutta kun...\n\n-- Ethän sinä... ja mutta kun... Kyllä minä näytän sinulle, sinä\nkerttynyt kääpä, mitä on lähteä kylälle vetelehtimään ja rahjastaa\npukemattomat, pesemättömät kakarat Kenttälän mursun naurettaviksi.\n\nTaneli köpitti minkä ennätti, lapsia käsipuolesta riepottaen. Emäntä\nastui kintereillä pitäen yhtämittaista rippisaarnaansa, kiroillen ja\nsättien talon kartanolle saakka.\n\nHarjulan Tanelin talo oli taasen nähtävyys. Mutta eipähän ensimmäistä\nkertaa, Ilonan emäntänä ollessa.\n\nAkkunat oli rikottu miltei järkiään ja pirtin kiuaskivet revitty\ntappelun tuoksinassa.\n\nKartanolla virui verta ja revittyjä vaatteiden tähteitä. Ja tappelun\njäljet tekivät sivustakatsojaan ilkeän vaikutuksen.\n\nMonilla jätkistä kumotti mustat silmät ja verikuhmut kasvoissa.\nMuutamilla oli kääreessä pää, korvat ja kädet.\n\nRohu-Karppisen reittä oli hipaissut luoti, tosin vaarattomasti.\nMutta hänen oikeassa lavassaan oli korttelia pitkä ja luuhun saakka\nviilletty puukon haava.\n\nRekosen rintapäähän oli niinikään kasahtanut puukon kärki, mutta se\nei ollut saanut aikaan vakavampia seurauksia.\n\nKaikeksi onneksi, vaikka tappelu oli ollut rajua, ei yksikään siihen\nosaaottaneista kuitenkaan heittänyt henkeään.\n\nOri-Mannisen, Mölli-Kallen ja Kööli-Sanfriitin tilasta ei ollut niin\nvarmoja tietoja, mutta rumat repeämät he olivat saaneet jätkien\nronkkaraudoista jo heti tappelun alussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä lähti suurin osa jätkistä kirkolle\njuhannusmarkkinoille, mutta osa jäi vielä kylään pelailemaan korttia\nja juopottelemaan.\n\nKylän raitilla maleksi aamusta iltaan lojuvia, hoipertelevia jätkiä,\njotka elelivät kuin viimeistä päivää.\n\n\n\n\n14.\n\n\nOn juhannusjuhlien aattopäivä, lauantai.\n\nYmpäri pitäjän on saapunut maalaisia, nuoria ja vanhoja kirkonkylälle.\n\nKymmeniä ylijokelaisten nelilaitaveneitä letkottaa vieri vieressä\nLainaan lossirannassa, vankoilla rautaketjulla lukotettuina ja toisia\nporhaltaa kaksihangassa entisten lisäksi, jokaisessa kevätuitosta\npalaavia tukkilaisia, jotka astelevat nuhrautuneissa, repaleisissa\nhyntteissään pitkin kirkonkylän läpi luikertelevaa maantietä, laukut,\nkontit ja lampaat selässä.\n\nKahdenpuolen maantietä on pystytetty kauppakojuja laudoista ja\nvaatteista. Ne ovat täpösen täynnä kaikenlaista rihkamaa. Tiellä\nlainehtii edestakaisin kulkevaa markkinakansaa, niin ettei ohi tahdo\npäästä.\n\nHurina ja surraava rinkutus täyttää markkinapaikan. Helppo-Heikit\nhuutavat tavaroitaan ja kiihottavat yleisöä ostamaan. Eräs\nmaankiertäjä veivaa posetiiviaan Pumpasenharjun laiteella. Hänen\nvierellään rämistää käsirumpua nainen ja huutaa ostamaan onnenlehtiä,\njoita elävä lintu antaa.\n\nMutta tukkilaiset astelevat hyntteineen läpi kylän kirkkokankaalle,\nHyvärin muorin, Pirskaisen, Lanterin ja Holapan mökkeihin, jossa\nheidän luppokortteerinsa ovat.\n\nOstettuaan ensi puhdasta päällensä, alusvaatteista päällysvaatteisiin\nsaakka, he hankkivat pullon viinaa tai konjakkia ja alkavat viettää\nkesän kirkkainta juhlaa ja tappaa keväisen härskeytyneen läskin ja\nummehtuneen leivän idättämiä basilleja ruumiistaan.\n\nUseimmissa kirkkokankaan mökeissä, paitsi Hyvärin muorin,\nharjoitettiin väkijuomain salakauppaa ja niissä asusti lakkaamatta\nlentäviä viinakauppiaita.\n\nMökeissä oli jätkillä rauhallinen tyyssijansa.\n\nYhdessä nurkassa juotiin, toisessa lyötiin korttia ja kolmannessa\nlemmittiin.\n\nMutta Perälän mökki, joka sijaitsee kankaalla, metsän äärimmäisessä\nlaidassa, vei voiton kaikista muista. Siellä oli elämä toisinaan kuin\nkadotuksessa.\n\nKankaalla, jota kutsuttiin \"Perälän porstuaksi\", panivat jätkät\ntoisinaan pystyyn oikeat riemujuhlat, ja silloin oli paikkakunnan\nharvalukuisen poliisikunnan parasta pysytellä poissa koko seudulta.\n\nPerälässä ja sen ympäristöllä tunsivat jätkät olevansa kuin kotonaan.\n\nPienempiä kekkereitä ja tanssiaisia he panivat toimeen mökissä, ja\njos sinne silloin uskalsi pistää nenänsä joku, joka oli Perälän\nseurakunnalle vastenmielinen, tunsi hän pistäneensä päänsä\nampiaispesään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRekonen oli saapunut kirkolle toveriensa mukana ja mennyt Hyvärin\nmuorin mökkiin, jossa hän tavallisesti majaili.\n\nMuorin mökki sijaitsi kirkonkankaan puolella, Kemin ja Kittilän\nmaanteiden risteyksessä ja erillään Perälän kankaan varsinaisesta\nmökkiryhmästä.\n\nKolmisenkymmentä vuotta takaperin ns. \"Ulseenin homman\" aikana oli\nmuori saapunut miehensä kanssa Rovan kirkolle ja rakentanut sille\npaikalle kylää ensimmäisen mökin. Se oli ikäänkuin tulli, etelästä\npohjolaan tulevien jätkien pysähdyspaikka. Oulun takapuolelta\nLimingasta hän oli kotoisin. Siis tavallaan \"etelänvaris\", niinkuin\nhänen vakituiset kortteerimiehensäkin.\n\nMuori oli suuri ja roteva nainen, rehellinen ja tarmokas. Hän vihasi\nkaikkea pahuutta. Erityisesti hän vihasi huonoja naisia, varkaita ja\nväkijuomain kauppiaita.\n\nParikymmentä vuotta takaperin oli muorilta kuollut mies, josta hän\noli jäänyt ahertelemaan yksin, tyttärenpoika kasvattina, josta hän\nkurilla ja lempeydellä oli koettanut kasvattaa miestä, mutta josta\nei näyttänyt sitä tulevan. Poika oli Limingan isonväkevän \"hirmuisen\nHakalan\" jälkeinen ja hän oli perinyt kaikki isänsä taipumukset,\njuopottelun ja hurjan tappeluluonteen. Hän oli nuoresta pitäen\npelottava, koko kirkonkylän kauhu ja ainainen poliisiviranomaisten\nvastus. Muuten oli poika rehti ja rehellinen ja iso-äitinsä\nperiaatteiden mukainen.\n\nMuori elätti itseänsä leivän, nisun ja kahvin kaupalla ja oli\nkerännyt sievoisen omaisuuden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRekosen kirkolletulosta oli Könöläinen saanut tiedon ja noudattanut\ntyttärensä Kuppuraisen Taavan mökistä pois. Siellä oli Liinu\nsynnyttänyt pojan.\n\nHän oli aavistanut isänsä juonet. Tämä tahtoi vieläkin estää häntä\nmenemästä Rekoselle. Hän oli koettanut panna isänsä aikeita vastaan\nja rukoillut, ettei häntä erotettaisi miehestä, jolle hän oli\nvannonut ikuista uskollisuutta. Mutta tyttären pyynnöt oli Könöläinen\nkuitannut karkeilla kirouksilla, hävyttömillä solvauksilla ja\nuhkauksilla. Olipa vielä teljennyt hänet lukkojen taa peräkamariin,\njonne ei saanut mennä edes äitikään.\n\nRekonen kylpi, puki puhtaat yllensä ja lähti tapaamaan äitiä ja lasta.\n\nOli myöhäinen keskiyön aika.\n\nOsa juhannusjuhlille keräytynyttä kansaa meni Ounasvaaralle katsomaan\nkeskiyön aurinkoa ja osa liukui veneillä Lainaansaarelle tanssimaan\nja iloa pitämään.\n\nMutta Rekonen asteli omissa unelmissaan eikä välittänyt auringosta,\nhuveista eikä hyörinöistä, vaan suuntasi kulkunsa Ounaan rannalle ja\netsi venettä päästäkseen kosken toiselle puolelle. Mutta ei löytynyt\nainoatakaan lukitsematonta.\n\nHän mietti. Hänen tiellensä nousseet esteet eivät olleet ennenkään\nolleet voittamattomia.\n\nKosken rannalla oli tukkilautta.\n\nRekonen vetäisi puukon tupestaan ja leikkasi poikki lautan\nlaitimmaisen kaskivitsan. Irtonainen tukki solahti väljään veteen.\n\nSitten hän otti lautalta kuusisairakan, hypähti tukille ja alkoi\nsestoa ylitse.\n\nPari kosken törmää astelevaa miestä huomasi Rekosen lekunnan tukin\npäällä ja ihmetteli hänen mestaruuttaan. Sellaista he eivät olleet\nennen nähneet.\n\nKun Rekonen pääsi vastaiselle rannalle, hän vetäisi tukinpään maalle\najatellen palaavansa samalla tavoin, jollei venettä olisi saatavissa.\n\nKuppuraisen Taavan mökki oli nelisen kilometriä kirkolta. Tie sinne\nkulki vuoroin jokivartta, vuoroin matalahkoa kangasaukeamaa.\n\nJoustavasti nousivat Rekosen jalat. Roteva vartalo retvahteli ja\nsydän tykki voimakkaasti. Nyt tapaisi hän rakkaimpansa: äidin ja\nlapsen, jotka hänen tulevalle elämällensä olisivat kaikki kaikessa.\n\nKello oli kolmen tienoissa aamulla.\n\nAurinko oli kohonnut korkealle Syväsenvaaran laella ja paistoi\nlämpimästi. Yön kirkkaus valaisi peilipintana läikkyvän Kotajärven ja\nmetsät ja kaukaisten vaarojen huiput auterehtivat vihreinä.\n\nKesäöinen luonto oli kuin jättiläiskehyksiin asetettu taulu, kaunis\nja lumoava.\n\nRekonen astui järven rantuetta, jonne näkyi korkealla kunnaalla\noleva, heleän punaiseksi maalattu Taavan mökki. Mökin ympärillä\nkukkivat tuomet ja pihlajat ihan valkoisinaan. Niiden oksilla\nlauloivat linnut.\n\nRekonen oli enää kymmenisen metrin päässä mökistä. Hän seisahtui ja\nhuoahti. Sielun täytti sanomaton onnentunne ja hän ajatteli:\n\n-- Siellä hän uinuu tuomien ja pihlajien siimeksessä ja pienoinen\nolento hänen rinnoillaan... Hän näkee unta minusta... On sääli häntä\nherättää kesken unelmiensa... Oi, mikä ihana Pohjolan kesäinen yö, ja\nmiten onnellista sulkea aamun sarastuksessa syliinsä äiti ja lapsi,\njossa oma sieluni asuu.\n\nHenkeään pidättäen hän astui mökin ovelle ja kolkutti hillitysti.\n\nPirtin ikkunassa liikahtivat kaihtimet ja samassa alkoi kuulua\nliikettä sisältä.\n\nAvautui ovi ja vastassa oli Taava, harmaahapsinen lempeä vanhus,\nvalkoinen yöröijy yllä.\n\n-- Hyvää huomenta, Taava! Älkää pahastuko, että tulen häiritsemään\nyörauhaanne!\n\n-- Huomenta, huomenta!... Ei mitään häiritsemistä, ei mitään. Mutta\nolette myöhästynyt ja saatte kuulla ikäviä uutisia... Astukaahan\nsisälle.\n\nRekonen astui mökkiin ja hänen silmissään musteni. -- Mitähän olisi\ntapahtunut? hän ajatteli. Hän istui penkille ja herpaantui.\n\nTaava kohosi jakkaralle ja kurotti uunin otsalta taitetun paperilapun.\n\n-- Lukekaa tämä.\n\nRekonen avasi paperin, -- hänen kätensä vapisivat.\n\n    Rakas Jukkani!\n\n    Elä hämmästy, vaikka et tapaakaan meitä. Sain tietää päivää\n    aikaisemmin, että isäni viepi minut täältä pois. Ajattelin\n    kauhulla kohtaloani ja päätin paeta, mutta en tiennyt, minne.\n\n    Meillä oli täällä Taavan luona hyvä olla. Odotin sinua tulevaksi\n    aikaisemmin, mutta et kai ehtinyt. Poikamme on terve ja kaunis,\n    ihan sinun näköisesi. Ole maltillinen. Olen varma, että\n    suoriudumme lähiaikoina matkalle. Koetan puhua isälle ja saattaa\n    hänet järkiinsä. Ja jollei hän pehmene, niin teemme niin kuin\n    olet ehdottanut. Jumala auttaa meitä. Hän on vaeltava kanssamme.\n    Käsitän sinun tuskasi ja aavistan rajun luontosi kiukun, kun et\n    tapaa meitä. Nyt saapuvat noutajat, kolme miestä, ketä lienevät.\n    En tunne... ovat etäällä... enkä tahdo sellaisia pimeyden\n    palvelijoita tunteakaan. Hyvästi rakkaani! Sinun\n\n                                                      Liinusi.\n\nRekosen aivoihin kohosi veri ja hänen hahmonsa vaihteli.\n\n-- Kirous ja kuolema!... Ensin säälimättömästi kolhien ajaa lapsensa\npois ja sitten hänet raa'asti vangitsee... Onko raakalaisempaa kuultu.\n\n-- Mihinkäpäs se oksa putoaa muualle kuin kannolleen, lausui Taava\nsurunvoittoisasti ja sytytti piippunsa. -- Yhtä raaka ja sydämetön\noli Könöläisen isäkin aikoinaan... Kyllä muistetaan... Tyttärensä,\nnykyisen Jänis-Juntin vaimo, piti seuraa Kuoppalan Aatamin, köyhän\ntorpparinpojan kanssa. Isä raivostui tästä ja sitoi tyttären puoli\nalastomana kaivon tolppaan ja sujutti viisi paria hänen selkäänsä...\nMutta tästä saikin Könöläinen oikeuden tuomion ja hänen pintaansa\nleivottiin kaksikymmentä paria. Koko suku on ollut monen miespolven\najoilta saakka pähkähulluja... nämä muka pitäjän naparikkaat...\n\n-- Ei ne tunnu järkeviltä tämänkään miehen edesotot. Mutta varokoon\njumal'aut tekemään väkivaltaa tytölle!\n\n-- Ankara oli Liinulle ollut tämän kotia tultua ja samoin lapselle...\nEräs, joka oli ollut läsnä, kertoi, että kironnut oli ja uhannut\nrätkätä jätkän penikan sääristä seinään... Kauhea on miehekseen.\n\n-- Jätkän penikan!... Kenenkä se kurja suurusmaha luulee minun\nolevan!... Taivas ja helvetti! Minun täytyy kiiruhtaa, ennenkuin on\nliian myöhäistä!\n\nRekosen veri kiehui ja hänen vihansa vimma oli rajaton.\n\nHän asteli mökin lattialla edestakaisin ja kirosi.\n\nLopulta hän tyyntyi ja otti lompakon povestaan, kaivoi esille\nsatamarkkasen ja sanoi:\n\n-- Tässä teille, kunnon vanhus, aluksi pieni palkkio vaivoistanne ja\nhyväsydämisyydestänne. Myöhemmin palkitsen runsaammin.\n\n-- Ei, en minä ota teiltä mitään hyvitystä. Liinun äiti on luvannut\npalkita ja on jo palkinnutkin. Hän on ihmisten parhaita. Ja hän\nymmärtää teidän ja tyttärensä suhteet ja on koettanut saada\nmiehensäkin muuttamaan mielensä. Emäntä parka on sivistyneenä naisena\nsaanut kärsiä miehensä julmuutta ja tuntee minkälainen kolho hän\non... Pankaa, hyvä mies, rahanne lompsaan, sillä se on muutenkin\nliian suuri... Jonkun markan voitte jättää tupakkarahoiksi.\n\n-- Mutta se on minun tahtoni, vanhus, penäsi Rekonen ja laski\nsatasen pöydälle... -- Tämä ei ole tästälähtien minun ainoani.\nEteläpohjanmaalla odottaa minua kahden manttaalin maa ja\nsadattuhannet rahaa, niin että pistäkää huoleti saamanne talteen. Te\nolette sen kunnialla ansainnut.\n\n-- Suuri kiitos, kiitti Taava kädestä pitäen.\n\n-- Jumalapa teille palkitkoon ja antakoon onnea ja menestystä.\nTaistelkaa ja voittakaa, olette vielä miehuutenne parhaassa iässä...\nJa se mitä kuulin Liinulta teistä, olette mies, jolle elämä\nkyyneltää, mutta myöskin hymyilee, jolta se ottaa, mutta myöskin\nantaa... Hyvästi! Jumala olkoon kanssanne!\n\n-- Hyvästi! Merkit viittaavat siihen suuntaan, että taistelu on\ntaisteltava loppuun, ennenkuin jätän nämä seudut. Voikaa hyvin!\n\nRekonen astui kartanolle ja pyyhkäisi hihallaan hiestä rakkoilevaa\notsaansa. Sisäinen tuli oli polttava. Silmien palo säihkyi ja vihan\nliekit raivosivat hänen kasvoillaan.\n\nRajuin askelin lähti hän astumaan äskeistä polkua kirkolle, ja\nankarasti hänen mielensä myllersi ja peuhtoi.\n\n-- Hän on pyhä minulle. Hänen puolestaan taistelen, kuin tiikeri\npentujensa puolesta ja kostan sille raakalaiselle. Minä tahdon\nnäyttää, että luonnonlaki on vastustamaton, pettämätön ja lahjomaton.\nTahdon näyttää, että kaksi, jotka ovat vannoutuneet toisilleen,\novat erottamattomat. Ja kolmas, minun rakas poikani... tuon hyeenan\nvankina.\n\nRekonen tunsi hehkuvaa rakkautta pientä, avutonta lastansa kohtaan.\n\nKun hän heräsi mielikuvistaan, hän oli jo ehtinyt Niskalan talojen\nkohdalle. Neljän kilometrin matka oli taittunut kuin lentämällä.\n\nJuhannuskalliolta ja Lainaan saaresta kuului hanurin ääni ja\nkesäyönvalvojain mekastusta. Rekonen ei kiinnittänyt siihen huomiota,\nvaan hän asteli suoraapäätä Erkkilän rantaan, jonne oli jättänyt\ntukin.\n\nHän sai saikaran käteensä, työnsi tukin veteen ja hyppäsi sen selkään.\n\nJuontevaa kostetta \"akan\" virran kannattamana hän sestoi tukillaan\n\"Ämmän\" hampaan alle, lähtien siitä lyömään kirkonkylän puoleiselle\nrannalle.\n\nHurjasti sestoen kahdenpuolen tukkia, porhalsi hän aallokossa\nkiitävällä vauhdilla. Kosken ristiryöpelmät hulmahtelivat ylitse\nhänen polviensa.\n\nHän tunsi olevansa noiduttu ja noiduttu oli varmaan hänen allansa\nlekkuva tukkikin.\n\nPäästessään rannalle hän kulki juoksujalkaa törmän laidetta ja\noikaisi Konttisen kohdalta suoraapäätä halki Pirulan peltojen Perälän\nmökkiin.\n\nKun Rekonen avasi mökin oven, avautui hänen eteensä tuttu näky.\nKolikkomäen Pikku-Virta istui peränurkassa avopäin, paitahihasillaan\nja repi yksirivistä hanuria. Harvahkoisella, maalaamattomalla\nlattialla lötkytteli kolme paria, kukin aikamoisessa tönässä.\n\nPeräikkunan alla, joka oli mökin ainoa valoreikä, istuivat\nlaatikosta laitetun pöydän ääressä ilolinnut, Mäen Miina, Raahen\nIda ja Karso-Karu. He ryyppelivät Pitkän-Pakkasen kanssa konjakkia\nkololaitakupeista.\n\nLavon nurkassa lattialla istui joukko jätkiä, pelaten äkäistä nakkia.\n\nMökin emäntä Klintti-Sannu, oli ottanut tapansa mukaan liian ryypyn\nja makasi \"jarrunsa\" kanssa uuninsolassa käsikaulassa.\n\nRekosen sielua vihlasi, hänen ajatellessaan, että täytyi tulla vielä\nkerta irstaiseen pesään. Mutta hän ei voinut sitä välttää, sillä\nhänen sielunsa ei antanut rauhaa. Sitä raateli tuska ja epätoivo.\n\n-- Terve, Rekonen! hihkaisi Raahen Ida ja lensi Rekosen kaulaan. --\nAjattelin jo että upposit morsiamesi lumoihin etkä välittäisikään\nmeistä niin mitään.\n\n-- Lennä helvettiin, lutka, minun iholtani! En ole sillä päällä,\nettä kärsisin sinunlaisia silmissäni, säntäsi Rekonen ja istahti\npiisin alla olevalle pakkilaatikolle. -- Onko teillä, pojat, yhtään\nkivausta, kääntyi hän korttia iskevien puoleen.\n\n-- Kaiva tuolta takataskusta, osoitti Rohu-Karppinen takkinsa alustaa\nja sakasi kortteja. -- Se onkin eri ainetta, kuin Pähti-Jussin\nvesisekaläkerrys taikka Tinkalan Kaijan pranstin kura.\n\nRekonen veti osoitetusta paikasta avatun litranvetoisen, kahden\ntähden haaparantalaisen ja kulautti aimo siemauksen. Makusteli hetken\nja virkkoi:\n\n-- Hyvää on, et suotta kiilaa... jospa nappaisi toisenkin ryypyn.\n\n-- Niin, että eikö olekin ensiluokkaista?... Särvi, niin kuin omaasi.\n\n-- On, on, kerrassaan jumalten juomaa.\n\nJa Rekonen otti ryypyn ryypyn päälle ja tuli rempseälle tuulelle.\n\nMökkiin saapui kymmenkunta jätkää Perälän seurakunnan väkeä, jokainen\nhienossa humalassa ja konjakkipullo taskussa.\n\n-- Täällähän sinä, Reko-veli, olet, jorahteli Lampi-Elku, ja räppäsi\nRekosta olkapäälle. -- Kertoivat Hyvärin muorin mökissä, että olit\nmennyt eilen illalla Ounaasta poikki. Ja tukilla vielä.\n\n-- Niinkö kertoivat?... Oikein ovat kertoneet... Mitä ne muuta\ntiesivät matkastani?\n\n-- Tiesivät sen, että olit tavannut turhaan Liinusi Taavan mökiltä.\n\n-- Ja mitä muuta tiesivät?\n\n-- Kuuluivat tietävän, että Könöläinen oli haettanut tyttären\nluoksensa ja teljennyt tämän lukkojen taa. Oli vannonut, että yhteys\non poikki jätkän ja hänen tyttärensä välillä.\n\nRekonen puristi tinakaulan luiseen nyrkkiinsä ja kohotti sen\nhuulilleen, siemasi tavallista pitemmän ryypyn ja kirmasi\nhampaittensa lomasta:\n\n-- Mistä tiesivät, mutta oikein tiesivät... Riistänyt on tyttären,\nmutta tässä on mies, joka omansa ottaa! Minä en ole Jussi Rekola,\nsuotta Härmän häähuoneesta matkaan pantu, jollen ensi yönä pelasta\näitiä ja poikaa!\n\n-- Miehen puhetta, Jukka, kohosi Rohu-Karppinen korttisakista ja\nkallisti tinakaulan huulilleen.\n\n-- Ja meistä saat kampraateja. Vai mitä pojat?\n\n-- Se on selvä kuin sekeinen taivas, jyrähti ääni miesjoukosta.\n-- Kun humu Juppolassa alettiin, niin lopetetaan se lasareetin\nlähettyvillä, intoili muuan.\n\n-- Niin kuin on puhuttu, olette tämän päivän iltayöstä johtoni\nalaiset. Ja te, pojat, menette Kivalokönkään niskalle ja lyötte lujan\nkoplukan, niin kuin olemme sopineet.\n\n-- Me menemme ja lyömme lautan, jolla läpäistään vaikka Hornan\nkuohut, vastasi Kärki-Aapeli, johon Moska-poika ja Riutta-Hanski\nyhtyivät.\n\nRekonen oli jo hyvässä humalassa.\n\nKymmenkunta ruotsalaista tinakaulaa seisoi Perälän mökin\nkassipöydällä ja niistä vuoroin kipattiin.\n\nMökissä kävi hulina ja öhinä.\n\nPikku-Virta kituutti hanuria ja silloin tällöin retkahteli lattialla\npari toisensa perästä.\n\nRannan Pikku-Pekka istui eräässä nurkassa Mäen Miinan ja Raahen\nIdan keikkuessa hänen polvillaan. Pekka nautti elämästä ilolintujen\nhyväilemänä ja hyräili:\n\n    Mun lintuseni lirusilmät,\n    sydänkäpyni soreat.\n    Kummalle sieluni riittää,\n    remuhelmat koreat.\n\n    Tukkilaisen polvella saa,\n    ilon jumalaisen,\n    Lintuni te molemmat,\n    ootte tukkilaisen.\n\nRekonen käveli lattialla, roteva vartalo keinahdellen.\n\n-- Vietämme, veljet, viimeisiä hetkiä yhdessä, tämän surullisessa\nja osaksi iloisessakin muistossa säilyvän mökin seinien sisällä.\nItsekullakin ihmisellä, jätkälläkin, on oma aikansa, vaelluksensa ja\nkääntymyksensä. Minun elämäni tienristeys on nyt edessäni, -- olen\nnyt selvillä, mitä niistä lähden kulkemaan. Muistojen okaat pistävät\naina, niin kauan kuin elämme. Ottakaamme, veljet, vielä kerran\ntoveruuden, taisteluiden ja menneitten muistojen malja!\n\n-- Maljamme! kajahti miesjoukon huulilta ja pullot kallistuivat\nvuorotellen suusta suuhun.\n\n-- Maljamme! kohosi Pitkä-Pakkanen seisoalleen, hiukset hajallaan\nja silmät seisoen päässä kuin mielipuolella. -- Kaikkien maailmassa\nolevien iloisten miesten malja... Rekosen malja!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiinu istui kotonaan peräkamarin akkunapielessä ja tyynnytteli\nitkevää lasta. Tämä oli äsken vieroitettu rinnoilta sen vuoksi,\nettä äiti oli saanut maitokuumeen. Hän hoivaa ja hellii lasta kuin\nsilmäteräänsä ja koettaa lievittää sen nälkää tutilla. Mutta tämä\ntuntuu lapsesta oudolta ja vastenmieliseltä. Liinu odottaa Jukkaa\ntuskallisin mielin ja painaa lasta värisevää rintaansa vasten.\n\nVuoroin ilon ja vuoroin surun tuntein hän katselee akkunasta ulos\nodottaen hetkeä, jolloin pelastus saapuisi.\n\nNe vuorokaudet, jotka Liinu on ollut kotonaan, ovat olleet hänelle\ntuskan, kyynelten ja piinan hetkiä.\n\nIsä oli vanhimman sisaren kanssa kiduttanut häntä ja koettanut saada\nhänet jättämään Rekosen.\n\nMutta Liinu ei ollut kallistanut korviansa heille, vaan luotti\nsulhasensa lupauksiin. Se kovuus ja ilkeä iva, jolla häntä\nkohdeltiin, ei masentanut hänen mieltään.\n\nÄiti oli ainoa, joka ymmärsi häntä. Hän koetti lohduttaa ja saada\nisänkin mieltä muuttumaan.\n\nKun isä viileskeli haavoja kärsivän sydämeen, niin lääkitsi äiti\nniitä. Hän kehotti tytärtään tekemään, niinkuin tämä itse parhaakseen\ntiesi ja tunsi.\n\n-- Tunnen tuskasi ja kärsimyksesi. Olen itse potenut samoja\npoltteita, oli äiti puhellut Liinulle. -- Tiedän kokemuksesta, miltä\ntuntuu, kun tahdotaan erottaa niitä, jotka rakastavat... Sinä olet\nminulle rakas ja siksi koetan ymmärtää rakkauttasi ja sitä tukea...\nOle levollinen ja luota jumalaan! Kaikki kääntyy kerran Hänen\navullaan hyväksi!\n\n-- Äiti rakas! Sinä yksin ymmärrät minua! oli Liinu huudahtanut. --\nKiitos sinulle, äiti!\n\nJa molemmat olivat itkeneet, äiti ja tytär.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko päivän oli Rekonen viettänyt Perälässä ja vasta myöhään illalla\ntullut asuntoonsa Hyvärin muorin mökille.\n\nYöksi oli Rekonen suunnitellut retkensä Konolaan, ottaakseen\nväkivalloin Liinun ja lapsen.\n\nKolme Rekosen tovereista oli mennyt Kivalokönkään niskalle ja siellä\nhe löivät kuumeisella kiireellä kaksikymmenpuista lauttaa varustaen\nsitä kestäväksi könkään ryöppyjä vastaan.\n\nMutta Könöläinen oli saanut tiedon Rekosen aikeista ja varustautunut\nkaikkien mahdollisuuksien varalle. Hän oli haalinut kokoon\nkolmisenkymmentä miestä talonsa vartiointiin ja luvannut miehille\nhyvän palkan. Olipa hankkinut heille rohkaisuryypytkin.\n\nEmäntä kärsi miehensä hankkeista ja häpesi tämän menettelyä.\n\n-- Se raukka häpäisee itsensä ja sukunsa, emäntä oli vaikertanut\nlysähtäen sänkyynsä. -- Onneton ihminen, joka joutuu naimisiin\ntuollaisen tyhmyrin kanssa... Jumala, varjele Sinä, ettei kahakassa\ntulisi onnettomuutta heille, jotka toisiansa rakastavat... auta, että\nhe saisivat toisensa ja pelastuisivat tuon raakalaisen käsistä!\n\nKönöläinen oli suunnitellut saattavansa Rekosen harhaan.\n\nHän oli asettanut miehensä ketjuun tuvanpuoleisen rakennuksen\nympärille, vaikka Liinu olikin päärakennuksen perimmäisessä kamarissa.\n\nMutta tästä juonesta emäntä oli laittanut sanan paimenpojan mukana\nRekoselle ja ilmoittanut, että hän keskittäisi huomionsa siihen\nrakennukseen, jota miehet vartioivat. Kahakan kestäessä olisi\nLiinulla hyvä tilaisuus paeta lapsineen ikkunasta.\n\n\n\n\n15.\n\n\nKesäkuun yö oli synkkä ja pilvinen.\n\nVettä satoi rankasti ja ukkonen jyrisi. Rekosen toverit saatattivat\nitsensä parittain eri ajoilla ylitse lossin ja kulkivat huomiota\nherättämättä metsän kautta määrätylle paikalle, Könölän lähistölle.\n\nLuontokin näytti suosivan Rekosen retkeä. Sää oli sitä laatua,\nettei ihmisillä ollut halua ulos, jollei siihen ollut hengenottavaa\ntarvetta.\n\nRekosen joukko, noin parikymmentä miestä, oli saapunut määräpaikkaan\nmetsän laitaan. Tässä he pitivät viimeisen sotaneuvottelun ja ottivat\nmuutaman rohkaisuryypyn.\n\nMyrsky kiihtyi. Taivas salamoi. Yö synkkeni.\n\n-- Otollisempaa hetkeä ei olisi voinut toivoakaan, lausui Rekonen\ntovereilleen. -- Könöläisellä on jokin konnankoukku mielessään,\nolen saanut sen tietää. Hän luulee pettävänsä minut, mutta\npetoksensa kääntyykin hänelle itselleen pettymykseksi. Te, veljet\nteette tehtävänne, välittämättä minusta. -- Minä häviän sopivassa\ntilaisuudessa, mutta te jatkatte tuvanpuolen ahdistelua... Otetaanpas\nvielä pikku naukut!\n\nMiehet antoivat pullojen kulkea suusta suuhun.\n\nKylän raitilla ei näkynyt jumalanluotua. Miehet marssivat Kuoppalan\ntalojen kautta Könölään.\n\nLiinu oli aavistanut, että tänä yönä oli Rekonen paneva aikeensa\ntäytäntöön. Hän käveli rauhattomana edestakaisin huoneessa lapsi\nsylissä ja vähän väliä katsoen ikkunasta ulos.\n\nVuoroin hän puheli lapselleen ja tunsi juttelevansa sen kanssa, jolle\noli lapsen saanut. Poika oli verevä ja kaunis, samannäköinen kuin\nisänsäkin, tummat silmät ja tumma tukka.\n\nJuuri kun Liinu oli tähyämässä ikkunasta ulos, havaitsi hän\nmiesjoukon astelevan kujaa pitkin kartanolle, Rekonen edellä.\n\n-- Hyvä isä! Nyt ne tulevat!\n\nLiinun sydän sykki levottomasti. Hetken kuluttua levisi hänen\nkasvoilleen kummallinen kalpeus. Ja ruumiissa tuntui väsymyksen\nherpaannus. Hän likisti lasta vasten rintojaan ja tunsi kuinka tuska\npainoi, kuinka se repi ja raastoi, kuin se tahtoisi nujertaa hänet\nmaahan.\n\nRekosen katse vilahti ikkunaa kohden. Se tunki läpi Liinun sielun.\nLiinu oli lukevinaan sen merkitsevästä välähdyksestä, että lähdön\naika oli tullut.\n\nLiinun olemuksessa tapahtui äkillinen käänne. Hän sai henkeensä eloa,\nruumiiseensa tarmoa ja silmiinsä kirkkautta.\n\nHän ei siekaile, vaan laskee lapsen sänkyyn, alkaen pukea sen\nylle. Hän tietää, että joukkojen kesken syntyy, joskaan ei veristä\ntappelua, niin kuitenkin kahnausta ehkä käsikähmääkin. Maalaisten\nmahti on heidän huulillaan, eikä hän uskonut heidän uskaltavan\nryhtyä vakavampaan otteluun, kun näkivät tukkilaisten kymmenmiehisen\njoukon. Hän tuntee vaistomaisesti, että tänä yönä hänen vankeutensa\nloppuu ja he molemmat, joiden elämä on erottamattomasti yhdistetty,\nsaavat sulkea toisensa suloiseen syleilyyn, pienokainen siinä välillä\nkummankin rinnoilla.\n\nLiinu on pukenut itsensä ja lapsensa lähtövalmiiksi. Hän odottaa\nhetkeä, jolloin saisi merkin hyökätä ulos vankeudestaan.\n\nRekonen astui Könölän kartanolle, likomärkänä sateesta. Hänen\nruumiissaan tuntui elehtivän useamman miehen voima. Tummanruskeat\nsilmät paloivat kuin tulessa ja katse salamoi.\n\nKönöläinen asteli luhdinpuoleisella kartanonsolalla, kymmenkunta\nmaalaista mukanansa, joista useat hoippuivat velttoina juovuksissa.\n\nSuurin osa Könöläisen värväämistä miehistä oli kyllästynyt yölliseen\nodotukseen koleassa sateessa, ja lähtenyt kotiin. Ne, jotka olivat\npysytelleet Könöläisen mukana, olivat juoneet itsensä liiaksi\nhumalaan, joten heistä ei näyttänyt koituvan suurtakaan vastusta.\n\nRekonen huomasi tilanteen varsin edulliseksi. Hän esitti tyynesti\nKönöläiselle, että tämä antaisi tyttärensä mielisuosiolla, muussa\ntapauksessa alkaisi Könöläisen manttaalilla kuulua toisen sortin\nukkonen, kuin mikä parast'aikaa taivaalla jyrisi.\n\nMutta Könöläinen kerskui olevansa isäntä talossaan. Hän ärjäisi\nniinkuin pesästä karkotettu karhu:\n\n-- Se riittää jo, että yksi lapsistani on joutunut jätkän perään.\nToista en tule luovuttamaan, vaan suon sen ennemmin kunnan\nköyhimmälle, kuin tuollaiselle etelän varikselle! Ja siirtyen\nmiehevänä tuvan ovelle miestensä keralla, hän antoi ymmärtää, että\nLiinu oli todella siellä.\n\nKönöläisen apumiehet koettivat myös olla pontevia ja rähisivät\nisännän mukana.\n\nRekonen, joka oli tottunut suorittamaan tehtävänsä ripeästi, ei\nnytkään siekaillut. Hän antoi miehilleen määräyksen mennä sisälle ja\najaa maalaiset pois. Itse hän piti varansa jättäytyäkseen joukkonsa\nsivuun, josta sopivassa tilaisuudessa livistäisi päärakennuksen\ntakapuolelle, rikkoisi ikkunan ja ottaisi omansa pois.\n\nRekosen toverit tekivät hurjan rynnistyksen ja painuivat tupaan.\n\nKönöläinen ampui useita peloituslaukauksia, mutta ne yllyttivät vain\ntukkilaisia. Heidän luontonsa rohkaistui ja tapansa mukaan he panivat\nhihat heilumaan.\n\nRohu-Karppinen sai hyppysiinsä Könöläisen, nujersi reikäraudan\nhänen kädestään ja paiskasi isännän tuvan viereiseen huoneeseen,\nasumattomaan kehään. Toiset peittosivat maalaisia pahanpäiväisesti.\nMiesparat valittivat ja rukoilivat heidän kynsissään. Muuan heistä\nhuusi: -- Parasta on, Könöläinen, että annat tyttäresi jätkälle\nsovinnolla, viepi se sen kuitenkin!\n\nKahakan aikana puitti Rekonen Liinun kamarin ikkunan alle ja\nriuhtaisi puitteen puoliskon paikoiltaan. Ja Liinu, joka oli\nodottanut pakohetkeä sydän kurkussa, hyppäsi lapsen kanssa suoraan\nRekosen syliin.\n\nTosin oli Könöläinen asettanut kaksi miestä vahtiin Liinun kamarin\novelle, jottei häntä voisi kukaan laskea ulos. Mutta nämäkin olivat\nottaneet liiat ryypyt ja uinahtaneet ovea vastaan lattialle. He eivät\nsiis kuulleet mitään Rekosen puuhista ikkunan takana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun miehet vielä heiluivat tappelun nujussa, kiisivät Rekonen ja\nLiinu halki Illis-vaaran Kivaloköngästä kohti.\n\nRekonen kulkee roimin askelin edellä, öljytakkiin kääritty\npienokainen käsivarrellaan. Liinu astuu hänen kintereillään,\nsanomaton onnentunne sielussaan. Hän on vaaleaverisyydessään ihmeen\nkaunis, sillä jännitys on saanut hänen poskensa punoittamaan. Liinun\nveri on pitkästä aikaa polttavan raikas ja kasvonsa läimehtivät\nkuin palavien hiilten hehku. Hänen notkea vartalonsa keinahtelee ja\nvankka vaalea palmikkonsa heiluu harteilla, suurten sinisten silmien\nloistaessa kuin taivaan terä.\n\nJumalan ilmakin on asettunut. Vesiä ripisteli enää vain hienosittain\nja lännen taivas alkoi rakoilla seessinessä.\n\nTuoreena tuoksui sateinen metsä ja petäjien neulasilla kimaltelivat\nkastehelmet kristallin kirkkaina.\n\nOli tauonnut öinen myrsky ja rauha vallitsi ympäristössä. Vain siellä\ntäällä helähti linnun laulu ja etäämpää kuului käen kukahdus.\n\nRapea peninkulman matka oli suorinta suuntaa Kivalokönkäälle, jonne\nkarkureitten matka piti.\n\nKerran he olivat matkalla lepuuttaneet jalkojaan ja istahtaneet\nkuusen alle.\n\nKumpainenkin oli katsonut sanaakaan virkkamatta sinne päin, josta\nolivat tulleet ja sitten kääntyneet vastakkain, puristautuen\ntoistensa syleilyyn. Vuoroin suutelivat he toisiaan, vuoroin\nlastansa. Ja he olivat ajatelleet samaa asiaa: Sinne jäivät tuskien\nja taisteluiden tyyssijat!\n\nJa hetken aikaa vaiti oltuaan oli Liinu virkahtanut: -- Äidin olisi\npitänyt lähteä mukaan. Sitten olisi ollut kaikki hyvin. Ja tämän\nsanottuaan oli hän purskahtanut itkuun.\n\nTähän oli Rekonen vastannut: -- Tunnen tuskasi ja kaipuusi. Sillä\näidin rakkaus lastansa kohtaan on ylitsevuotavainen. Mutta olkaamme\nlevollisia. Menemme kotiin, jossa on äiti meitä vastassa, ja häneltä\nei puutu hellyyttä sinuakaan kohtaan. Muuten voit saada äitisi\nluoksesi niin pian kuin asiamme ovat järjestyksessä. Me tuemme\ntoisiamme suruissa ja iloissa, kunnes kuolema meidät erottaa.\n\nKulkijain taival katkesi kuin itsestään. Heidän jalkansa kohoavat\nnopsina kiveltä kivelle, mättäältä mättäälle, ja vartalonsa heippuvat\nkuin tuulessa huojuvat heinät, norjina ja nuorteina.\n\nJo kuuluu Kivalokönkään kumea kohina. Ja silloin tällöin pilkahtaa\npuiden lomasta sen ilmaan pärskyvät ryöpyt. Köngäs humajaa kuin\nriemusta. Tuntuu kuin se tietäisi, että kaksi rakastavaa ihmislasta\non löytänyt toisensa.\n\nKun Rekonen ja Liinu saapuivat könkäälle, olivat miehet jo saaneet\nlautan valmiiksi. Se oli luja kuin yhdestä puusta tehty. Ja lautan\nvalmistuttua olivat he kehuneet: -- Sillä huitelee läpi vaikka\nkadotuksen portista, kun on vain miehet sen meloissa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetken levähdettyään, kohoaa Rekonen ja menee tarkastamaan lauttaa.\n\n-- Sellaisen olette, pojat, lyöneet lautan kuin sen ollakin pitää!\nkehaisi hän ja koetteli perämelan joustavuutta. -- Könkäässä lienee\nrunsaasti lientä, niin että Piirtokallion Karhunhammas voidaan\nlaskea yli. Iso-Vänni ja Härjänkurkku ovat vähäpätöisiä ja niiden\nhalkileikkaus vaaratonta. Tunnen ne entuudestaan.\n\n-- Kävin äsken könkäällä ja minusta se oli hyvällä mallilla, vakuutti\nKärki-Aapeli. -- Taittumanmutkassa on vain leikkautettava lautan\netupäätä Laakan suuta kohden, jotta lautta ei pääse päätämään Rovan\nkouruun. Irtotukit huilaavat enimmäkseen Rovan yli.\n\n-- Selvät on kartat, ei muuta kuin lautalle ja kuohuihin, lausui\nRekonen riisuen takkinsa ja ojentaen sen Liinulle.\n\nLiinu astui lautalle hiukan hermostuneena, tuttia imevä lapsi\nsylissään. Keskelle lauttaa kelleslavan päälle hänet Rekonen asetti\nja kehotti pitelemään lujasti kiinni runkkaan sidotusta vitsavaulasta.\n\nRekonen ja Riutta-Hanski asettuivat perämelaan ja Kärki-Aapeli ja\nMoska-poika etumelaan.\n\n\n\n\n16.\n\n\nHurjaa vauhtia kiitää lautta Kivalokönkään ryöppyjä. Vaahtoavat\npärskyt roiskuvat yli lautan ja kastelevat likomäriksi miehet ja\nLiinun. Lautta vajoaa ja lotkahtelee aallon pohjaan, ja kohoaa\nvuoroin sen äärimmäiselle harjalle.\n\nRunkat rutisevat, naverkatit naskuvat ja noolut laklattavat kuin\nhätäiset kielet. Melatellingit tutisevat ja melat vesloissa\nsätkähtävät kuin pistetyn poron takakoivet.\n\nRekosen karkea otsa rypistyy. Hänen silmänsä säihkyvät kuin\nrevontulten roihut. Melaa pitelevät käsivarret terästyvät. Hartiat\nhaltioituvat ja rinta nousee voimakkaasti. Miehekäs vartalo keinuu\nottelujen ryöpyssä ja komentava lautanlyönti-ääni vaihkaa yhtenään\netumelan miehille.\n\nTarmonsa takaa ottelevat toisetkin miehet lautan viiltäessä läpi\nputousten. Liinu seisoo tanakkana lapsineen. Silmät sävehtivät ja\nvartalo köyristyy aaltojen ailahtelun mukaan.\n\nKönkän pahimmat putoukset Piirtokallion Karhunhammas, Taittuman\ntarsapää ja Kurjensäären kyntynen ovat ohi. Jäljellä ovat vielä\nkönkään alaliepeen hampaat, Iso-Vänni, Härjänkurkku ja Tollonpenger.\nMutta niiden voittamisesta ei Rekonen ole huolissaan; ne hän on\nkerran aikaisemmin laskenut yhdellä tukilla, tosin vientoisen\nkesäveden aikana.\n\nLautta on hursaltanut neljä pitkää kilometriä tulen palavaa\nKiveliököngästä ja luisuu edelleen laavaa suvantoa könkään alaliepeen\nviimeisiä putouksia kohti.\n\nRekonen on hetkeksi jättänyt melanhoidon Riutta-Hanskin huostaan\nja siirtynyt Liinun luo lautan keskirunkalle. Siellä he istuvat\nvieretysten itkeskelevä lapsi Rekosen käsivarrella. Hän hyssyttelee\nhillitysti pienokaista.\n\nLiinu on avannut tuuhean palmikkonsa. Se on kastunut könkään\nkuohuissa. Vaalea tukka heilahtelee hänen hartioillaan ja kimaltelee\naamuauringon hohteessa.\n\n-- Tunsitko pelkoa könkäässä? kysyy Rekonen Liinulta.\n\n-- Kyllä, alussa, kun painauduttiin alas ensimmäistä hammasta,\nvastasi Liinu. -- Mutta vähitellen pelko lakkasi. Olin puolivälissä\nköngästä yhtä varma laskun onnistumisesta kuin sinäkin, joka olet\nvoittanut lukemattomat kerrat kiveliön kuohut ja kidat. Sinä, Jukka,\nolet ihmeellinen! Sinä uskallat antautua hurjimpienkin luonnonvoimien\nkanssa mittelyyn.\n\nJa molemmat, Rekonen ja Liinu, katsoivat toisiinsa lempeästi\nhymyillen.\n\nJo alkoi kuulua Alakönkään kohiseva pauhu.\n\nRekonen siirtyi melaan ja ryhtyi ohjaamaan lauttaa oikeille vesille.\nHän antoi määräyksiä etumelan miehille.\n\nAurinko paistoi kimallellen könkään kuohuihin ja laskijain silmiä\nhäikäisi.\n\nRekonen kohoaa melatellingille, nostaa kämmentä kulmilleen ja tarkkaa\nköngästä.\n\n-- Ruuhkan on tehnyt Ison-Vännin kärkeen. Meidän on laskettava yli\nKöyringinhampaan! hän huutaa etumelan miehille. -- Veslokaa lautta\nluotileikkaukseen Pikku-Vännin putousta kohti ja pitäkää vaari, ettei\nmela kohoa soudunhaaroista lautan hampaaseen vajotessa!\n\n-- Tehnytpä on ja ruman, vastaa Kärki-Aapeli, kahmaisten otsalle\nvalahtanutta tukkaansa. -- Se on vietävän rivo ja repivä tuo\nKöyrinki. Saatpa nähdä, puraiseeko Rova lauttaan kiinni.\n\n-- Repivä, todisti Rekonen. -- Mutta minusta näyttää, että poltoksen\nselässä on runsaasti lientä. Varovaisuuden vuoksi voitte vetäistä\nmelan lautalle. Päätäminen voi olla mahdollista.\n\n-- Voipi se senkin tehdä, vastasi Moska-poika. -- Parempi olla\nvaruillaan.\n\nJa Moska kajahuttaa iloisen laulahduksen:\n\n    On uljasta virtojen vaellus,\n    ja mahtavaa ryöppyjen pauhu.\n    On hurskasta honkien huokaus,\n    ja nuotiotulien sauhu!\n\nMiesten silmät terästyivät, ja melat huiskuivat vimmatusti.\n\n-- Hurja lyönti oikealle! komentaa Rekonen ja itse hän lyö vasempaan,\nkuin vimmattu.\n\nKumeana soi könkään pauhu. Hurja on ryöppyjen karkelo. Kosken rannat\ntärisevät kuin maanalaisten vasarain paukkeesta.\n\nLiinu seisoo vapisten sadetakkiin kääriytyneenä lapsi rinnoillaan ja\ntuijottaa ärjyviin kuohuihin, jotka iskevät toisiansa vasten kuin\ntaivaan tuliset ukkoskielet ja purskuttavat valkoista vaahtoa ilmaan.\nAallot hulmahtavat silloin tällöin lautan yli ja antavat ryöppeän\nkasteen. Hänestä näyttää, kuin kurottautuisi vaahdon seasta valkoisia\nkäsivarsia tavoittamaan aarretta, jota hän sylissään suojelee.\n\nLautta tekee Köyringin hampaassa päätävän leikkauksen. Se sukeltaa\nhirmuisen jättiläisaallon pohjaan ja katoaa hetkeksi näkymättömiin.\n\nMutta pian se on selvinnyt ryöppyjen harjalle ja hursaltaa taas\nvinhaa vauhtia kohti rovaa, jonka hampaassa vesi räyhää valkeana\nvaahtona ja lentelee ilmaan kuin myrskyn kiidättämät lumihiutaleet.\n\nRekonen tuntee tarkoin rovan ja oivaltaa sen petomaiset pärskyt.\nSiksipä hän varustautuukin tarmolla peräsimeen.\n\n\"Kova lyönti! Kova lyönti vasemmalle!\" komentaa hän ja vesloo\nvoimakkaasti.\n\nPahasti rusahtelee lautta rovan rohisevassa kidassa. Karhakat\nkarskuvat, ruotarit ratisevat ja perävitsat verttyvät. Mutta luja\non lautta, ammattimiesten tekemä. Vioittumatta se kestää könkään\nviimeisen rynnistyksen.\n\nLautta on tipahtanut alas Kivalokönkään viimeisen nikaman ja päässyt\nonnellisesti suvantoon.\n\nHelpotuksen huokaus nousee lautalla olevien rinnasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamupäivän aurinko paistaa täydeltä terältään valkeiden kuuropilvien\nvälistä. Pilkistelevä taivas on hienossa sateen meinassa.\n\nSuvannon kylän talot heloittavat punaisina autereisen sateenkaaren\nvärikkäässä kehässä.\n\nVihreinä kuultavat korkeat niittytörmät kahdenpuolen suvannon\nrantoja. Taempana niityn reunassa seisoo nuortea metsä kauniina,\nlatvojen lehvät huojahdellen tuulen henkäilyn mukana. Niiden\nhyvänhajuinen tuoreus lehahtelee viehättävästi ympäristössä.\n\nLautta lipuu hiljalleen virtaavaa suvantoa. Miehet ovat vähentäneet\nvaatteitaan, asettaen ne lautalle vedettyjen melojen päälle vettä\nvalumaan.\n\nTakaa kuuluu Kivalokönkään himmeä tohina, ja kylältä metsään kulkevan\nkarjan kellojen kalhahtelu. Sieltä täältä kylän keskuksesta kuuluu\nkoirien haukuntaa ja törmän äyräältä hevosen hirnahdus.\n\nOn enää vain puolen kilometrin matka kylään.\n\nSiellä asuu syntymäkodissaan Liinun täti. Hän on ollut tietoinen\nRekosen ja Liinun väleistä ja suhtautunut heidän asiaansa suopeasti.\n\nSiellä Rekonen levähtelee viikonpäivät Liinun ja tovereittensa\nkeralla. Ja sieltä hän kirjoittaa kirjeen Liinun isälle, ilmoittaen\nviimeksi suorittamansa retken sekä huomauttaa, että isännän oli turha\ntaistella tyttärensä naimisiinmenoa vastaan. Samalla hän ilmoitti,\nkuka hän oli ja mistä ja minkälaisesta kodista.\n\nKirjeen saatuaan oli Könöläinen käynyt pitkäänmiettiväksi ja hiukan\nhämmästynyt.\n\n-- Oliko Rekonen sittenkin rikkaitten lapsia, niinkuin hänestä on\nhuhuiltu, hän oli myhähtänyt vaimolleen. -- Mutta minkä takia hän\nsitten on joutunut näille perukoille jätkänä vetelehtimään?... Se on\narvoitus.\n\n-- Olenhan sinulle monasti sanonut, ettei Rekonen ole aivan\ntavallinen jätkä, mutta et ole ottanut kuuleviin korviisi, oli emäntä\nlausunut kyyneleen herahtaessa poskelle.\n\n-- Olet... olet!... Mutta hyvin voit arvata katkeruuteni, kun otat\nhuomioon Sannun naimisen jätkä Hynysen kanssa. Tyttö-parka saa nähdä\nja kokea lapsijoukon parissa puutetta ja kärsimystä ja pian joutunee\nvaivaistalon pahnoille. Mies ei näy huolehtivan joukostaan.\n\n-- Mikäpä ne etelän varikset tietää, mikä niistä on minkinlaista\nlähtöä, yhtyi sisko vanhustensa keskusteluun. -- Mikä lienee\nRekonenkin miehiään. En luota jätkään, olipa hän sitten vaikka\nkymmenesti rikkaan talon poika.\n\nJa tämä vanhimman tyttären sana myrrytti uudelleen Könöläisen\nmielen. Sen verran oli Rekosen kirje kuitenkin vaikuttanut, ettei\nhän turvautunut viranomaisten apuun, vaan antoi asioiden kehittyä\noman luontonsa mukaan. Vaimoansakaan ei enää estellyt tytärtään\ntapaamasta, vaan virkkoi tylysti:\n\n-- No kun naivat niin naikoot. Omapa asiansa.\n\n\n\n\n17.\n\n\nHeinäkuun iltapäivän aurinko paistaa sekeiseltä taivaalta.\n\nHarvinaisen rauhallista on kirkkokankaan alueella. Ei näy ainoatakaan\nkorttisakkia eikä viinamäen miestä mökkien nurkissa.\n\nPerälänkangas on tänään kuin sunnuntairauhassa.\n\nKankaan kivillä ja kanervikolla istuu sankka joukko tukkilaisia,\njokainen selvällä päällä. He odottavat jotakin ja keskustelevat\npuoliääneen.\n\nRekonen on kehottanut tukkilaistovereitansa saapumaan\nPerälänkankaalle niin lukuisina kuin suinkin, jättääkseen heille\nhyvästit ennen kotiseudulleen matkustamista.\n\nJa kutsua olikin noudattanut lähemmäs viissatainen tukkilaisjoukko.\n\n-- Eipäs sitä Rekosta ala kuulua, ei näkyä, kohosi kanervikolta\njalkusilleen Romu-Kemppainen ja haukotteli. -- Olisi pitänyt ehtiä\nsaunomaan.\n\n-- Ei näy, vastasi toinen. -- Eihän vain liene pidätetty?\n\n-- Ei ole. Minä kuulin, että nimismies on laskenut hänet\nkuulustelulla.\n\n-- Selvittelee luultavasti välejään Könöläisen kanssa. Tapasin\nRekosen eilen ja hän kertoi, että Könölä oli käynyt nimismiehessä\ntekemässä selvää tappelunnujakasta. Oli kuulemma todistanut Rekosen\nsyyttömäksi eikä ollut sanonut tietävänsä, miten tappelu oli alkanut.\nOli väittänyt sitä tavalliseksi jätkien ja talopoikien rähinäksi.\n\n-- Eikö ollut edes korvausta vaatinut?\n\n-- Ei kuulemma ollut vaatinut.\n\n-- Eihän se taida hullumpi mies ollakaan.\n\n-- Ei. Ja silleen oli jättänyt nimismieskin, kun oli kuullut, ettei\nketään ollut kuollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylältä päin astelee Rekonen reippain mielin. Hän on iloinen, että\non selviytynyt tappelusta. Useita kertoja hän oli saanut seistä\nnimismiehen virkahuoneessa. Asia oli jäänyt riippumaan Könölän\nvaatimuksista. Mutta kun tämä ei ollut esittänyt minkäänlaisia\nvaatimuksia, oli nimismies hänet vapauttanut.\n\nHän vihelteli iloisesti ja heilutti jo kaukaa hattuaan:\n\n-- Terve, terve!\n\n-- Hurraa, eläköön! vastattiin joukosta.\n\nSatoja käsiä kohosi ilmoille ja lakkeja heiluteltiin.\n\nRekonen katseli hetkisen liikehtivää miesjoukkoa, vastaili\nkysymyksiin hiukan hajamielisenä ja kohosi sitten kankaan laidassa\nolevalle suurelle kivelle.\n\nJätkät katselivat häntä uteliaina. Muutamat nauroivat, toiset\nvaativat hiljaisuutta. Kaikesta päättäen odotti enemmistö\njännityksellä, mitä hänellä olisi sanomista.\n\n-- Toverit! aloitti Rekonen ja hänen äänensä värähti hiukan. --\nOlen kutsunut teidät tälle kentälle, jossa niin monta kertaa olemme\npanneet hihat heilumaan tarkoituksella ja tarkoituksettomasti. Nyt\nkun luultavasti viimeistä kertaa seison tässä, tuo tämä Perälänkangas\nmonta muistoa mieleen.\n\nOlen poislähdössä. Minua kutsuu vanha äiti heti taloa hoitamaan.\nRikos, jonka kerran tein ja jonka vuoksi jouduin tänne, on sovittu.\nVanha isä, joka nukkuu nurmen alla, on myös antanut anteeksi minulle.\n\nMutta -- mitäpä näistä yksityisasioista. Sen vuoksi en kutsunut teitä\ntänne, että rupeaisin kertomaan elämäni kirjavaa historiaa. En, vaan\ntarkoitukseni oli ottaa teiltä hyvästit.\n\nMinä en ole mikään puhuja, vaikka äitini toivoi minusta pappia. En\nkelpaisi lukkariksikaan, vaikka lauluääni minulla on jonkinlainen.\nMutta yksi ala, johon kelpaan, on maanmöyrintä, turpeenpuskenta. Ja\nsiitä kiitän 15 vuotta kestänyttä kiveliön koulua.\n\nToverit! Nyt kun ajattelen, että minun pitää teidät jättää, valtaa\nkaipaus mieleni. Olemme niin monta lukematonta kertaa yhdessä olleet,\ntoisinaan viinamäen töissä, toisinaan aatetta palvelemassa. Minä\najattelen varsinkin teitä, te vanhat lösöjätkät, te rohvessöörit\nkiveliön korkeakoulussa. Teitä minun tulee ennen kaikkea ikävä.\nJääkää hyvästi ja kiitos Jukka Rekosen puolesta... kiitos teille\nkaikille.\n\nRekonen hyppäsi kiveltä alas ja painoi hatun päähänsä. Sadat kädet\nojentautuivat häntä vastaan. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän sai ne\npuristetuiksi. Kysymyksiä sateli hänen ympärillään.\n\n-- Joko kyllästyit tukkilaisen elämään?\n\n-- Minkävuoksi lähdet?\n\n-- Oletko saanut periä Amerikan sedän?\n\nRekonen selitti lyhyesti lähtönsä syyn muutamille vanhemmille\ntovereilleen, jolloin nämä lausahtivat:\n\n-- Kun tarvitset työvoimaa maittesi muokkauksessa, niin tilaa täältä.\n\nRekonen lupasi hymyillen.\n\n-- Mikäpäs sen nätimpi. Luuletko, Lavikainen, että aurankurkea\nhallitseisit?\n\n-- No, veli kulta, sen äärestä olen lähtenyt minäkin. Tottahan tuon\nkonstin nyt osaa.\n\nVilkkaasti haastellen hajaantui jätkäjoukko suunnalleen ja Rekonen\nlähti harppaamaan kylään.\n\n\n\n\n18.\n\n\nTapulin ison kellon ääni kaikui kumeasti.\n\nJumalanpalvelus oli päättynyt ja kirkkoväki tulvasi ulos kirkosta.\n\nRekonen ja Liinu olivat myös olleet kirkossa. Niinikään Liinun äiti\nja muita Könöläisen läheisiä sukulaisia. Hän itse ei ollut tullut,\nsillä hän ei ollut vielä sopinut Rekosen kanssa.\n\nTänään oli pappi lukenut saarnastuolista Liinun ja Rekosen\navioliittokuulutuksen: -- Kristilliselle seurakunnalle täten\nilmoitetaan, että talollisen tyttären, naimattoman, Liinu Serafina\nKönölän, tästä seurakunnasta, ja talonpojan Juhana Vilhelm Rekolan,\nAlavuudelta, avioliittoaikomus tänään kolmannen kerran kuulutetaan.\n-- Ja sulkenut tämän avioliittohankkeen seurakunnan esirukousten\nhuomaan.\n\nJumalanpalveluksen päätyttyä olivat Liinu ja Rekonen vihittäneet\nitsensä sakaristossa ja kastattaneet lapsensa. Juho Jaakoksi oli\npoika ristitty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaman päivän iltapuolella paneutui Rekonen vaimonsa ja lapsensa\nkanssa matkalle kotipuoltansa kohti. Uittoyhtiöllä oli toistakymmentä\nuutta venettä Konttisen rannassa; ne oli määrätty vietäviksi\nKemijokisuulle. Näiden alaskuljetuksen johtajaksi oli pyydetty\nRekosta. Hän valitsi veneiden perämiehiksi tottuneet virtojen\nviilettäjät ja kuhunkin veneeseen neljä soutajaa. Itse hän ohjasi\nyhtä.\n\nSekeisen tyyni on sunnuntai-ilta, mitä herttaisin heinäkuun ehtoo.\n\nKemin jyrhämän selkä lepää räityneenä rasvapintana. Ei värähdä\nVeitikanlammen vesi, ei humise Vanhanmaan harmaanaavainen\njättiläiskuusikko, ja itse Ounaan ämmäkin on hiljentynyt\nhaltiahuudostaan, kun taisteluiden kiirastulen läpi vaeltanut mies\nastuu nelilaitaveneeseen mennäkseen rakkaan kotilietensä liepeille.\n\nKuhunkin veneeseen on asettunut neljä miestä parittain etu- ja\ntakahangoille soutajiksi.\n\nLiinu on istunut veneen keskipintalle lapsen kanssa. Rekonen on\nasettunut perään.\n\nLukuisa joukko tukkilaisia on kerääntynyt kosken rannalle. Lähinnä\nrantaa seisoo Könölän emäntä.\n\nKun veneet irtautuvat rannasta ja lähtevät liukumaan alas virtaa,\npillahtaa Liinun äiti äänekkääseen itkuun. Ei hän itkenyt surusta,\nvaan ilosta, muistaessaan ne taistelut ja tuskat, joita lapsensa oli\nsaanut kokea selviytyäkseen miehen mukaan, jota hän rakasti ja joka\npalvoi häntä vilpittömällä vastarakkaudella.\n\nLiinunkin mielestä tuntui lähtö niin eriskummalliselta, vaikka\nhän tiesikin olevansa matkalla miehensä kotiin, jossa häntä oli\nodottamassa onni ja rauha. Hänenkin poskipäilleen kierivät kyyneleet.\n\nRekonen istuu perässä viilletysmela kädessä. Omituisissa mietteissä\nja kummallisissa tunteissa risteilee hänenkin sydämensä sisin. Hänen\nsielussaan vilahtaa eletty elämä, niinkuin eilinen päivä. Hän muistaa\nsen hetken, jolloin hän lähti pakenemaan tänne kaukaiseen Pohjolaan\nrikollisena ja ainainen pelontunne sielussaan. Hän vertailee entistä\nja nykyistä elämäänsä ja ajatuksiinsa vajonneena hän sydämessään\nvavahtaa. Olihan ollut monivaiheista hänen elämänsä täällä kiveliön\nhelmassa, kiveliön, joka oli kietonut hänet lumoihinsa niin, ettei\ntahtonut päästääkään irti.\n\nMutta sen hän tuntee, että hän on nyt toinen mies kuin tänne\nsaapuessaan. Hän tietää nyt elämän mutkikkaat polut ja sokkelot. Ja\nhän osaa kunnioittaa niitä oikealla tavalla.\n\nKun alkoi kuulua Valajaskosken niskahampaan pauhu, hätkähtää Rekonen\najatuksistaan ja pyyhkäisee hihallaan hikoilevaa otsaansa.\n\nVaaleatervaiset nelilaidat hursaltavat kohti kosken vaahtopäisiä\nkuohuja. Rekosen vene viilettää edellä. Virta nielee sen mukaansa.\nSe kiitää kuin menossa kiivaaseen taisteluun. Perämiehet kohoilevat\nnähdäkseen ohjauksensa tarkemmin. Iloiset huudahdukset ja laulut\nsinkoilevat venekunnasta toiseen ja muutamasta raikuu raimakka\nharmonikan ääni.\n\nVeneet loskahtelevat aaltojen pohjaan ja kohoavat niiden harjalle.\nRyöpyt räpsivät vasten leveitä keuloja ja räiskivät ripseitä ilmaan.\nMutta veneet ratkovat aaltojen harteita ja repivät niiden hurjia\nkitoja kuin ahnaat verenhimoiset ahmat porojen raajoja. Koski ärjyy\nja ärhentelee kuin henkensä puolesta taisteleva karhu. Sen taistelu\nkäy valtavaksi kaikessa mahtavuudessaan.\n\nKirkkaasti paistaa aurinko. Koski kimmeltää hopeanhohtoisena.\n\nTutut rannat vilahtelevat ohi. Pitkin kosken rantaniittyjä on heinä\nkaadettu luovolle. Metsistä kuuluu lintujen liverrys ja taaempana\nPahtajan kankaalta käen kukunta. Tunturit ja vaarat jäävät. Mutta ne\npiirtyvät Rekosen mieleen ainiaaksi. Ja hänen sisimmässään kaikuu\nääni: -- Jollei olisi ollut pakko täältä lähteä, niin tänne jäisin,\ntäällä loppuikäni eläisin ja ahertaisin, ja täällä ikihonkien\njuurella vaipuisin kerran ikuiseen uneen.\n\nHäntä sitoi ja tenhosi tämä seutu, jossa hän oli elänyt kohtalonsa\nkirousten alaisena. Hän tunsi nyt astuvansa uuteen elämänsä\nvaiheeseen.\n\nNiinkuin häipyvät tunturien mahtavat hahmot hänen näköpiiristään,\nniin tunsi hän jättävänsä taakseen koko entisen elämänsä.\n\nTulevaisuus väikkyi hänen edessään kirkkaana kuin aamuauringon\nloisteessa kimmeltävä virran kalvo.\n\n\n\n"]