[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbtS0a_Lov_B5CXANJyRk5upU2cNMuMhQkQOQzX4hKuw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},155,"Niilo Klimin maanalainen matka","Holberg, Ludvig",1684,1754,"155-holberg-ludvig-niilo-klimin-maanalainen-matka","155__Holberg_Ludvig__Niilo_Klimin_maanalainen_matka",null,"romaani",[14,15],"tieteisfiktio","fantasia",[],"fi",1741,1884,58375,404877,false,17127,[25,26],"Utopias -- Early works to 1800","Voyages, Imaginary -- Early works to 1800",[28,29],"Novels","Science-Fiction & Fantasy","\"Niilo Klimin maanalainen matka\" by Ludvig Holberg is a satirical science-fiction novel published in 1741. When a Norwegian scholar investigates a mysterious cave in Bergen, he tumbles into an extraordinary underworld orbiting an inner sun. There he encounters walking, talking trees, becomes entangled in a utopian society's peculiar customs, and journeys through strange civilizations. His attempts to impose his own values lead to exile, power, and unexpected consequences in this pioneering work of satirical fantasy. (This is an automatically generated summary.)",[],342,"Ylioppilas Niilo Klim putoaa onkalon kautta maanalaiseen maailmaan, jossa hän kohtaa erikoisia kansoja ja yhteiskuntajärjestelmiä. Satiirinen utopiaromaani tarkastelee mielikuvituksellisen matkan avulla 1700-luvun eurooppalaista elämänmenoa ja ennakkoluuloja.","Ludvig Holbergin 'Niilon Klimin maanalainen matka' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 155. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NIILO KLIMIN MAANALAINEN MATKA\n\nKirj.\n\nLudviikki Holberg\n\n\nRuotsinkielisen kolmannesta painoksesta suomentanut Arvo Lempiranta\n\n\nWaasan Painoyhtiö, Waasa, 1884.\n\n\n\n\n\n\nLukijalle!\n\n\nKaksi vuosisataa on kulunut siitä, kun Ludviikki Holberg, epäilemättä\nmuuan kahdeksannentoista vuosisadan nerokkaimpia kirjailijoita, näki\npäivän valon. Ja vielä tänä päivänä ovat useimmat tämän tanskalaisen\nkirjaniekan kirjallisista tuotteista suomalaiselle yleisölle oudot.\nMeidän tietääksemme löytyy ainoasti kolme hänen teoksistansa suomen\nkielelle käännettyinä, nimittäin \"Erasmus Montanus\", \"Jeppe\nNiilonpoika\", ja \"Ei ole aikaa\", paitsi eräs pienempi, nimittäin\n\"Arapian pulveria\". Mutta hänen suurimmat mestariteoksensa, hänen\nnäytelmänsä, mitkä etusijan anastavat, sekä myös hänen kertomukselliset\nivateoksensa aikansa virheistä, joihin viimeksi mainittuihin on\nparhaimpien joukkoon kuuluvina luettava \"Niilo Klimin maanalainen\nmatka\", ovat tämän saakka olleet täällä vieraat, mitä kyllä on\nvalitettavana tosiseikkana pidettävä. Tämän älyten olemme päättäneet\nsuomalaisessa puvussa tämän teoksen julkaisemisella antaa suomalaiselle\nkirjallisuudelle arvokkaan lisän ja samalla arvollisesti juhlittaa\n200:n vuotista muistoa siitä miehestä, joka neronsa voimalla on tehnyt\nvanhuudelle murroksen ja raivannut tien uusille ja vapaamielisille\naatteille, ei ainoasti isänmaassansa Tanskassa, vaan kaikissa\npohjoisissa maissa, niin, Euroopassa.\n\nTosin on totta että tämä ivalliseen tapaan koottu teos, omintakeisine\nkäsityksineen valtiosta, kirkosta j.n.e., saattaa näyttää ja\nnäyttääkin vanhentuneelta meidän pitkälle edenneessä aikakaudessamme.\nPintapuolinen katsoja saattanee, nyt enään pitää sen arvon\nvähäpätöisenä. Kuitenkin on tämmöinen katsantotapa varsin väärä. Sillä\nse päämäärä, jonka Holberg on pannut eteensä tässä, niinkuin melkein\nkaikessa runoilemisessansa, on ruoskimalla aikansa järjettömyyksiä, sen\ntakaperäisiä tapoja ja tottumuksia, sen orjallista nöyrtymistä yleisön\ntuomiolle, ollut temmata se ennakkoluuloistansa. Hänen \"Niilo\nKlimiänsä\", joka käsittelee näitä aineita ja antaa lisän aikansa\ntuntemiselle, on sentähden pidettävä ensimmäisen luokan\nkirjallishistoriallisena tuotteena, millä kaikkina aikoina on\npysyväinen arvonsa. Me jätämme lukijan itse tehtäväksi tarkemmin\nmääritellä arvostelunsa tästä merkittävästä kirjallisuuden hedelmästä,\nja me olemme vakuutetut siitä, että jokainen, jolla on jotakin\ntarkkanäköisyyttä, epäilemättä keksii tuon syvän vakavuuden ja ylevän\nsiveellisyyden, mikä tämän ivan takana piilee. Ennenkun jätämme tämän\nsuomennoksen lukijan käsiin, tahdomme me kuitenkin ensin antaa\nseuraavat tärkeimmät elämäkerralliset tiedot tekijän vaihteista\nrikkaasta elämästä.\n\n_Ludviikki Holberg_ syntyi 3:na päivänä Joulukuuta 1684 Bergenin\nkaupungissa Norjassa. Hänen isänsä, Kristen Nielssen Holberg,\noli halvasta rengistä ja sotamiehestä palvellut itsensä\neverstiluutnantiksi; äidin nimi oli Kaarina Lem, Bergenin pispan,\nMunthen, tyttären tytär. Ajan tapaan kirjoitettiin nuori Ludviikki,\njoka oli nuorimpia kahdestatoista sisaruksesta, isänsä rykmenttiin.\nTuskin kymmenen vuotiaana oli hän jo orpo; ja kun ei häntä sotatoimi\nmiellyttänyt, pani muuan hänen enonsa, Pederi Lem, joka vanhempain\nkuoltua oli ottanut pojan huostaansa, hänen kouluun Bergeniin. Luku\nkävi rivakkaasti ja jo v. 1702 otti hän ylioppilastutkintonsa\nKyöpenhaminassa. kuitenkaan hän ei rahojen puutteen tähden saattanut\noitis ruveta yliopistossa opintoja harjoittamaan. Hän tutki kuitenkin\nahkeruudella ja menestyksellä jumaluusoppia ja uusia kieliä ja saattoi\njo v. 1704 korkeimmalla arvosanalla suorittaa papillisen\nvirkatutkinnon. Mutta rahat olivat lopussa; hänen täytyi ottaa\nkotiopettajantoimen vastaan lehtori Smediltä Bergenissä. Tämä oli\npaljon kulkenut mies, jonka päiväkirjan tapaan tehtyjä matkakertomuksia\nHolberg suurimmalla mielihalulla tutkieli. Ja jota enemmän hän luki,\nsitä suuremmaksi tuli halunsa itse saada katsella maailmaa omaa maatansa\nulompana. Hän rupesi sentähden kokoomaan kaikki, mitä hän suinkin voi,\nsaadakseen lähteä ulkomaille ja saatuansa kokoon noin 60 riksiä lähti\nhän matkalle ja ohjasi kulkuansa Hollantiin. Niinkuin näemme ei hänellä\nliikoja rahoja tämmöiselle matkalla ollut, eikä tavallinen ihminen\nolisi uskaltanutkaan näin vähin varoin lähteä matkalle. Mutta Holberg\nei ollut niitä jotka toivottomuuteen syöksyivät; hän toivoi\nansaitsevansa jotakin, opettamalla vieraita kieliä. Ja lisäksi oli\nhänellä murtamaton luonto; mitä hän kerran oli päähänsä saanut, se\npysyi siellä.\n\nVuoden hän oleskeli Amsterdamissa. Sieltä täytyi hänen lääkärin\nmääräyksestä lähteä kylvyille Aakeniin, johon saapuessaan hänellä oli\n6 riksiä taskussaan. Täällä eli hän niin säästäväisesti kuin ylioppilas\nkonsanaan on elänyt, mutta minne mennä 6:lla riksillä ja sairaalla,\ntyöhön kykenemättömällä ruumiilla? Hätä hänen silloin pakoitti tekoon,\njota hänen tukala tilansa tosin penseyttää, mutta jota siveelliseltä\nkannalta katsoen ei kuitenkaan saateta puolustaa. Kun rahapulansa oli\nsuurimmillaan, eikä hänellä ollut keinoa vuokransa maksamiseen, koetti\nhän nimittäin karata pois maksamatta. Hän oli kuitenkin, niinkuin hän\nitse sanoo, \"kepuli tähän työhön\", minkätähden isäntä saikin hänen\nkiinni ja hänen täytyi maksaa joka äyrin. Jalkasin ja sanomattomia\nhankaluuksia kärsien, sairaana sekä ruumiinsa että sielunsa puolesta,\nlähti hän takasin Amsterdamiin. Täällä hän sai rahaa kotomatkaansa ja\nlähti niin Kristianssandiin; sukulaistensa ja ystäviensä luo Bergeniin\nhän ei uskaltanut mennä, peljäten joutuvansa heidän pilkkansa\nesineeksi.\n\nKristianssandissa tuli hän tutuksi erään Trondhjemiläisen ylioppilaan,\nKristeni Briksin kanssa, joka vei hänen kaupungin etevimpiin\nporvarisperheisiin, joiden lapsille hän sai ruveta opettamaan kieliä.\nJa hänen maineensa kielen opettajana kasvoi joka päivä ja samaten myös\noppilasten luku. Niin oli hän kevääsen v. 1706 taas säästänyt niin\npaljon rahoja, että hän Briksin kanssa saattoi lähteä Englantiin.\nTäällä Oksfordin yliopistossa, tutki hän ahkerasti kaksi vuotta,\nkäyttäen lomaa ainoastaan kahdesti jalkasin Lontoossa käydessään.\nSäästävästi hän kuitenkin sai elää. Välttämättömimpiin menoihinsa sai\nhän rahaa kielien ja soitannon opettamisella. Hän oli nimittäin\njotenkin taitava huilun soittaja, ja otettiin jäseneksi erääsen seuraan\nnimeltä: \"the musical club\"; näin saavutti hän kaikkien luottamuksen ja\ntoveriensa ystävyyden.\n\nKesällä v. 1708 tapaamme me jälleen Holbergin Kyöpenhaminassa\nyksityisenä luennonpitäjänä lukuisalle, vaan ei juuri kiitolliselle\nkuulijakunnalle. Sillä kyllä kaikki tarkkuudella seurasivat hänen\nluentojansa, mutta maksun tullessa kysymykseen lähtivät useimmat\noppisalista. Sitte lähti hän taas samana vuonna syksyllä Saksanmaalle\nvieden muassaan erään nuoren ylioppilaan Leipsigiin kasvatettavaksi.\nHän kävi myös Hallessa ja palasi alkupuolella v:tta 1709\nKyöpenhaminaan.\n\nNyt loppuivat ajaksi hänen matkailemisensa. Hän sai nimittäin vuodeksi\nkotiopettajan paikan erään varakkaan Amiraali Gjedden luona, joka\nhänelle hankki pääsön n.k. \"varkin kollegiumiin\", missä hän vapaasti\nsai täyden elannon. Neljä vuotta oleskeli hän täällä ja sillaikaa\njulkasi hän ensimmäiset teoksensa, jotka koskivat historiallisia\naineita; niistä mainittakoon teos Kristiani IV:nnen ja Fredrikki\nIII:nnen hallituksen ajasta, mikä käsikirjoituksena jätettiin\nhallitsevalle kuninkaalle Fredrikki IV:nnelle, joka niin mielistyi\ntähän että Holberg v. 1714 nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi ja\nsai 100:n riksin suuruisen vuotuisen apurahan, joka velvoitti hänen\noleskelemaan jossakin ulkomaan protestanttisessa yliopistossa. Holberg\nlähti mielellänsä matkaan, vaan ei mihinkään protestanttiseen\nyliopistoon. Hän oli Englannissa mielistynyt historiallisiin\ntutkimisiinsa ja lähti nyt niitä jatkamaan Pariisiin, jossa hän tällä\nkertaa viipyi kaksi vuotta kooten kokemuksia, jotka varmaankin\nkeijuivat hänen mielessään Niilo Klimiä kirjoittaessaan. Pariisista hän\nmatkusti Roomaan Lyonin ja Genuan kautta. Täällä olivat varansa jälleen\nylen vähissä, niin että hänen usein saattoi nähdä liikuttavan kauhaa\npadassa yhdellä kädellänsä ja toisella tekevän muistoonpanoja\npaperille; hän oli melkein kurjassa tilassa. Mutta jos Ludviikkimme\ntähän saakka olikin saanut kaikellaisia vastuksia kärsiä, eivät ne\nolleet mitäkään verraten niihin, joita hän, kuten tavallisesti jalkasin\nkalkeissaan, sai kokea palausmatkallansa Roomasta. Taistellen tauteja\nja köyhyyttä vastaan laahasi hän itseänsä Apenniinien ja Alppien poikki\nSavoyenin kautta Pariisiin, jossa hän turhaan etsi lääkettä kiusaavan\nvilutautinsa poistamiseksi. Siitä hän kuitenkin pääsi, edelleen\nkulkeissansa kotiopäin ja poiketessaan Amsterdamiin, missä hän myös sai\nlainata vähän rahoja ja pääsi taas onnellisesti Hampurin kautta\nKyöpenhaminaan v. 1717. Tämä oli hänen viimeinen matkansa, mutta se oli\nhänelle myös runsaimmat kokemukset antanut. Nyt alkaa hänelle\nlevollisempi elämä täynnä tärkeätä ja merkittävätä vaikutusta tieteen,\ntaiteen ja kirjallisuuden palveluksessa.\n\nKohta kotiotulonsa perästä nimitettiin Holberg metafysiikan eli\nviisausopin professoriksi. Tämä aine ei ollut ensinkään hänen\nmieleensä, vaikka sitä tiedettä silloin pidettiin suuressa arvossa.\nHän otti sen kuitenkin vastaan mieluummin kuin nälkään kuolemisen. Ja\nkukapa hänen sijassaan olisi toisin tehnyt!\n\nNyt oli siis Holberg saanut ei ainoasti professorin nimen vaan\ntulotkin, joten hän pääsi velkojensa maksamisen tilaisuuteen ja sai\nelää huoletonta elämää. \"Ei niin hyvää ettei sitä paha seuraa\",\nsanotaan, ja niin kävi tässäkin. Holbergin virkaveljet tiesivät\nhyvästi, ettei metafysiikka ollut hänen parhaita puoliansa, jonka\ntähden häntä kaikkialla kohtasi pilkallisia ja kateellisia katseita.\nEivätkä hänen vastustajansa vaijenneet sittekään kun Holberg v. 1718\ntuli latinan kielen professoriksi. Tässäkin aineessa pidettiin hänen\ntietonsa ala-arvoisina. Ja miksi? Siksi että hän kirjoituksissaan\nmieluummin käytti tanskalaista äidinkieltänsä, kuin tavallisesti\nkäytettyä latinaa; siksi että hän, sydämensä pohjasta rakastaen omaa\näidinkieltänsä, oli päättänyt kokonansa omistautua sen viljelemiselle\nja kehittämiselle, mutta sitä vastoin latinan kielestä oli usein\nsanonut, että se, oli kuollut kieli, jota hän oli oppinut ainoasti\nvälttämättömyyden tähden, ei muun vuoksi. Kuitenkaan ei kukaan\npuolueeton saata moittia hänen tietojansa latinan kielessä, ja varsin\nvarmaa on, että hän sitä tunsi enemmän kuin metafysiikkaa. Ja onpa hän\nkirjoittanutkin useat teoksensa latinan kielellä. Hänen \"epistolansa\"\nNiilo Klimin matka, tavalliset vuosiväitökset Vartin kollegiumissa y.m.\nteokset ovat kirjoitetut latinaksi.\n\nSuurimman kirjallisen vaikutuksensa toimitti Holberg vv. 1718-1728.\nTällä ajalla kirjoitti hän ensimmäisen suuren ivallisen teoksensa,\nPietari Parsin, ja useimmat huvinäytelmänsä. Pietari Parsissa hän\nsattuvasti ruoskii aikansa suhteita. Harvat kuitenkin oikein älysivät\ntämän mestariteoksen päätarkoitusta; sitä, että hän siinä löi iskujansa\nyleiseen henkilöitä tarkoittamatta; moni luuli Holbergin heitä\ntarkoittavan ja etsivät kaikin tavoin kostoa hänelle. Kun eivät he\nvoineet muuta tehdä, anoivat he, että pyöveli määrättäisiin tämä teos\nroviolla polttamaan (Sic!) Fredrikki IV:nnen valistuneen käsityksen\nkautta tästä teoksesta, ei sen tarvinnut tätä marttyyriutta kuitenkaan\nkärsiä.\n\nEnsimmäiset huvinäytelmänsä kirjoitti Holberg v. 1720. Tähän yritykseen\nyllytti häntä ennen kaikkia hänen palava rakkautensa isänmaahan,\nkansaan ja äidinkieleen; nämä hän, oikeana, kunnon kansalaisena, piti\npyhimpänä omaisuutenansa. Käsittäen näytelmän suuren merkityksen\nvalistuksen välikappaleena, ei hän saattanut kärsiä sitä, että Talian\ntemppeliportit paiskattiin auki ylhäisille, mutta olivat suljettuina\njokaiselle, joka ei osannut - ranskan tai saksan kieltä. Muutamien\nvaikuttavien henkilöitten auttamana onnistui hänen saada eräälle\nranskalaiselle näyttelijälle, jonka nimi oli Montaigue, hankituksi\nluvan, Kyöpenhaminassa avata teaatterin, jolta ainoasti tanskalaisia\nnäytelmäteoksia piti näyteltämän. Tämä tapahtui v. 1720. seitsemän\nvuotta eteenpäin teaatteri kannatti itseänsä jotenkin hyvin; varsinkin\npiti sen näytelmävaroista huolta Holberg, joka \"nyt sai halun, muiden\nkansojen esimerkkiä seuraten, kirjoittaa muutamia komedioita\näidinkielellä\", ja ennenkuin v. 1722 oli umpeen kulunut, oli viisi\nensimmäistä hänen kirjoittamaansa näytelmää jo näytetty. Vuotta\nmyöhemmin oli hänellä valmiina kymmenen uutta näytelmää, joista\nmainittakoon \"Ulysses fraa Ithaka\" sekä suomeksi jo käännetyt \"Ei ole\naikaa\" ja \"Erasmus Montanus\". \"Jeppe Niilonpoika\" ilmestyi jo\nensimmäisten joukossa. Kaikkiansa on Holberg kirjoittanut 32 näytelmää.\nV. 1727 näyteltiin hänen viimeinen näytelmänsä, \"Tanskalaisen komedian\nhautajaiset\". Sitte suljettiin teaatteri, osaksi Kristian V:nnen\nvaltaistuimelle nousemisen, osaksi rahanpuutteen tähden.\n\nKaikkien hänen näytelmiensä pohjassa tavataan syvä pyrkimys aikaa\nuudesta muodostamaan; kaikessa, mitä hän on kirjoittanut, kaikuu\nmuutoksen, parannuksen, edistyksen sotahuuto. Sitä paitsi ovat hänen\nnäytelmänsä ylein arvollisena lisänsä Tanskan kansan ja sivistyselon\ntuntemiseen.\n\nV. 1730 nimitettiin Holberg historian professoriksi mistä ajasta\nruveten hän omistautuu historialliselle kirjallisuudelle. Muutama\nnäytelmä, \"Nicolai Climii iter subterraneum\" (tämä teos) ilmestyi\nkuitenkin tällä ajalla. Kuitenkin on luultavata, että viimeksi mainittu\non kirjoitettu jo aikoja ennen ilmestymistänsä, joka tapahtui 1741.\n\nHolbergin historiallisista teoksista mainittakoon \"Tanskan valtakunnan\nhistoria\" (1732-1735) ja \"kirkkohistoria\" (1738). Sitä paitsi on hän\nmeille jättänyt \"Siveellisiä ajatuksia\" (1744) ja \"Epistolia\"\n(1748-1754) -- --\n\nSemmoinen oli pääasiallisesti sen miehen elämä ja vaikutus, jonka\nnerokasta, tietä murtavata työtä isänmaan ja ihmiskunnan palveluksesta\nei aikojen aikoina unhoteta.\n\nLudviikki Holberg kuoli 28:na päivänä Tammikuuta v. 1754 aamulla. Kun\nlääkäri hänelle ilmoitti hänen kuolinhetkensä jo olevan lähellä,\nvastasi hän levollisesti ja vakaasti: \"Onpa hyvä että minä kaiken\nelämäni ajalla olen kokenut olla hyödyllinen kansalainen isänmaassani;\nminä sentähden mielelläni kuolen, kun havaitsen etteivät sieluni voimat\nminua enään auta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä suomennokseen tulee, olen siinä vierasten sanojen, varsinkin\ntieteellisten nimien suhteen noudattanut sitä, että semmoisia sanoja,\njotka jo ovat kansaan perehtyneet, olen pysyttänyt alkuperäisinä, mutta\nharvinaisemmat olen suomeksi kirjoittanut. Teoksesta löytyvät\nkuvituksen rakentamat nimet ovat, kun niitä ensi kerran mainitaan,\npainetut latinalaisilla kirjaimilla [tässä merkitty _alaviivoilla_],\nettä lukijan on helpompi siten eroittaa ne todellisista nimistä. --\nTietysti tämmöisen teoksen suomentaminen oikeastansa kysyisi suurempaa\nkykyä, kuin minulla on tarjona mutta kun suuremmat vaikenivat uskalsin\nminä siihen ryhtyä, ja olen vakuutettu siitä, että valistunut lukija\nhyvän tarkoitukseni tähden penseydellä arvostelee tätä yritystäni kun\nsen nyt jätän suotuisan lukijakunnan käsiin.\n\nVaasassa, Joulukuussa 1884.\n\nArvo Lempiranta\n\n\n\n\n\nNIILO KLIMIN MAANALAINEN MATKA\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nTekijän matkustus alas maanalaiseen maailmaan.\n\n\nVuonna 1664 Kyöpenhaminan yliopistossa saatuani \"kiitettävän\"\narvosanan molemmissa tutkinnoissani, filosofiallisessa ja\njumaluusopillisessa, päätin matkustaa kotia ja astuin eräälle laivalle\njonka matkan määrä oli Bergenin kaupunki Norjassa. Minulla oli\nloistavat todistukset kummastakin tiedekunnasta, mutta kukkaroni oli\ntyhjä: tämä muuten kohtalo, mikä oli yhteinen minulla ja norjalaisilla\nylioppilailla yleensä, jotka parhaastansa tyhjennetyin kukkaroin\npalasivat takaisin runotarten temppelistä. Me saimme hyvän tuulen ja\nmuutaman päivän onnistuneen purjehduksen perästä me laskimme ankkurimme\nBergenin satamassa.\n\nNiinpä olin siis onnellisesti ja hyvin säilyneenä kotona taas.\nOppineemmaksi olin kyllä tullut, mutta en juuri rikkaammaksi ja minun\ntäytyi sentähden jonkun ajan kululla turvautua sukulaisten ja ystäväin\napuun. Tavallansa minä siis valvoin toimeentuloani kerjäläisenä,\nolematta kuitenkaan laiska taikka toimeton; sillä, käytännöllisellä\ntavalla päästäkseni tilaisuuteen vaurastumaan fysiikassa (jota minä\nparhaiten olin tutkinut), ja urkkimaan maanpallon laatua sekä vuorten\nsisustaa, harhailin minä näkymättömästi pitkin seudun jokaista loukkoa.\nEi ollut ainoatakaan kalliota, oli se kuinka syvää rotkoa, että se\nolisi pelvoittanut minua sinne ryömimästä, uteliaana kuin olinkin\nsaamaan selvää eikö siellä ollut mitään luonnontutkijan saatavana.\nSillä sangen paljon löytyy isänmaassamme, jota emme saa nähdä, taikka\nkuulla siitä puhuttavankaan, mutta josta kyllä saisimme sekä lukea että\nkuulla puhuttavan ja vieläpä kuunnella laveoita selityksiäkin, jos tämä\nkohdattaisiin Ranskassa, Italiassa, Saksassa taikka jossakin muussa\nihmeistä rikkaassa maassa, mikä osaa ne sopivasti maailmalle kantaa.\n\nMonen muun muassa, joka minusta ihmeelliseltä tuntui, löytyi syvä ja\njyrkkä rotko erään vuoren huipusta, jolle vuorelle seudun kansa oli\nantanut nimen Flöjen. Tästä rotkosta puhkui esille säännöllisiä, eikä\nsuinkaan vastenmielisiä tuulenpuuskia, ikäänkuin se alituisella\nhuokaamisella milloin olisi vetänyt puoleensa milloin taas puhaltanut\nulos sisuudestansa ilmaa, mikä asioitten suhta tai varsinkin tuon\nmainion Abelinin sekä tähtitieteessä ja fysiikassa erinomaisesti\nperinpohjaisen maisteri Edwardin, joka oli latinakoulussa\nsijaisrehtorina, ajattelemaan, että tässä oli oppineille jotakin\nlähemmin tutkittavaa, ja kun he itse, sekä ikänsä että voimattomuutensa\npuolesta, eivät kyenneet asiaan ryhtymään, koettivat he innostuttaa\nmuita ottamaan selvää rotkon laadusta, varsinkin kun se näytti\nhengittävän niin kuin elävä olento. Innostuneena, niin omasta halustani\nkuin näiden miesten kehoituksista, päätin kuin päätinkin astua alas\nrotkoon, ja kerroin tämän muutamille ystävilleni. Nämä kehoittivat\nminua kuitenkin luopumaan yrityksestäni, joka heidän mielestään oli\nsekä mieletön että nurinniskaisesti hurja. Mutta heidän väitteensä\neivät saaneet päätöstäni muuttaa; ne eivät hillinneet, vaan päin\nvastoin yhä kiihoittivat intoani. Himo tehdä luonnontieteellisiä\nkeksinnöitä sai minun uhalla ajattelemaan jokaista vaaraa; ja\narvattavasti oli köyhä tilanikin tähän yllykkeenä. Minä olin varaton,\nja kärsimättömältä tuntui minusta yhä edelleen elää toisten armoilla,\nvarsinkin kun en havainnut keinoa täällä kotona, kurjuuteen tuomittuna\nkuin olinkin, saavuttamaan onnea ja kunniaa ellen tehnyt itseäni\nmainiosti jollakin uhkarohkealla teolla.\n\nMinä pysyin siis lujana päätöksestäni, ja varustettuna kaikella, minkä\npidin tarpeellisena aivotulle yritykselleni, lähdin kaupungista eräänä\ntorstaiaamuna päivän valjetessa, kirkkaan ja kauniin ilman vallitessa,\nsaattaakseni ehtiä takaisin ennen iltaa. Minä en osannut aavistaakaan\nettä minä, kuni toinen Phaeton\n\n    Ilmaan leijumahan kävin mittailemaan avaruutta;\n\nja työnnettynä toiseen maailmaan, vasta kymmenen vuotisen harhailemisen\nperästä olin jälleen näkevä isänmaani ja ystäväni.\n\nTämä tapahtui v. 1665. Minä olin ottanut mukaani neljä miestä kantamaan\nniitä köysiä ja keksiä, jotka olivat alas kapuamisessa tarpeen. Kun\nolimme saapuneet vuoren huipulle ja tuon kovan onnen rotkon partaalle,\noli ensimmäisenä työnämme syödä suurusta, väsyneinä kuin olimmekin\ntuosta vaivalloisesta kävelystä. Vasta nyt, ikäänkuin aavistaen\ntulevata onnettomuutta, rupesi sydämeni vapisemaan. Minä kysyin\nsentähden miehiltäni oliko kenelläkään heistä halua ensin koettaa\nonneansa. Mutta kun ei kukaan vastannut tähän, virkistyi jälleen\nvaipumaisillansa oleva rohkeuteni; minä sidoin köyden vyötäisilleni, ja\nvalmiina matkaan annoin sieluni Jumalan haltuun. Kun nyt olin valmis\nhinauttamaan itseni alas, annoin miehilleni viimeiset neuvoni siitä,\nmitä heillä oli vaarin otettavana: että heidän nimittäin piti antaman\nkyden juosta kunnes he kuulisivat minun huutavan, mutta silloin\nherkeämän ja, jos minä yhä edelleen huutaisin, kiireesti hinaamaan\nminun ylös. Minä otin mukaani keksin, osaksi työntääkseni sillä pois\neteeni mahdollisesti sattuvia esteitä, osaksi myös saattaakseni\nhelpommin pysyä loitolla rotkon seinämistä. Mutta minä olin tuskin\nehtinyt noin kymmenen taikka kaksitoista kyynärää alaspäin kun köysi\nkatkesi. Tämän onnettomuuden käsitin tapahtuneeksi miesten\nvalitushuudoista, jotka kuitenkin pian hälvenivät, kun minä huimaavalla\nnopeudella töyttäsin alas tyhjyyteen ja ikäänkuin toinen Pluto raivasin\nitselleni tien kamalan rotkon syvimpään pohjaan, sillä erotuksella\nkuitenkin että minulla valtikan asemasta oli kädessäni vain keksi.\n\nMiten mielensorrossani saatoin havaita olin minä noin viisitoista\nminuttia alinomaa mukellut alaspäin alituisessa pimeydessä, kun vihdoin\nrupesin oivaltamaan vienoa päivyttä ja heti jälkeen puhtaan ja kirkkaan\ntaivaan. Tyhmyydessäni, luulin nyt että minä joko ilman takaisin\ntussahduksesta vastaiseen suuntaan taasen olin palannut takaisin ja\nettä rotko siis henkeishengityksellään taas oli antanut minulle passin\nmaan pinnalle. Mutta minä en tuntenut sitä aurinkoa, jonka näin, enkä\ntaivaan lakea enkä tähtiä, kun kaikki nämä minusta kooltansa tuntuivat\npienemmältä kuin maapallolta nähden. Minä luulin sentähden että koko\ntämä maailman avaruus oli olemassa vaan minun kuvituksessani,\nhuimauksen vaikuttamana, taikka että minä olin kuollut ja nyt olin\nmatkalla autuaitten asuntoihin. Mutta tämän viimeisen arveluni\nnaurettavaisuuden havaitsin minä heti huomattuani keksin kädessäni ja\nperässäni köyden pätkän liikkumassa, sillä sen verran minä tiesin,\nettei paratiisin saavuttamiseen tarvittu keksiä eikä köysiä, ja että\ntaivaan asujamet, eivät suinkaan mielistyneinä tämänlaisiin\nkoristuksiin, pikemmin saattaisivat ruveta ajattelemaan että minä\nTitaanien tapaan aivoin tehdä rynnäkön taivaan valtakuntaan ja\nkarkoittaa sieltä jumalat pois. Saatuani aikaa lähemmin ajatella asiaa,\ntulin siihen johtopäätökseen, että minä olin joutunut maanalaiseen\navaruuteen, ja että ne olivat oikeassa, jotka olivat arvanneet maan\nonteloksi ja että maan kuoren pituudessa on olemassa toinen maailma,\npienempi kuin meidän, varustettuna pienemmällä auringolla, pienemmillä\ntähdillä ja kiertotähdillä. Loppupäätös osoitti myös minun tällä\nkerralla kohdanneeni oikean kohdan.\n\nNopeus, jolla putosin, oli pysynyt samallaisena hyvän hetken, kunnes\nvihdoin huomasin sen vähenevän sitä enemmän jota lähemmäksi tulin sitä\nkiertotähteä taikka taivaan kappaletta, mikä ensin oli vetänyt huomioni\npuoleensa. Tämä kiertotähti rupesi vähitellen näyttämään niin isolta,\nettä minä lopulla, tuon taajan usvakehän lävitse, joka sitä ympäröi,\nselvästi saatoin erottaa vuoria, laaksoja ja meriä. Linnun tapaan, joka\nsiiviltänsä ilmoja huhtoo, laajalta maiden ja merien poikki, tuhansien\nvaarallisien uhkien kautta samoten, minäkin maan ja taivaan välillä\navaruudessa kiidin.\n\nMinä havaitsin nyt, etten minä ainoasta leijunut eteenpäin avaruudessa,\nvaan että retkeni, joka tähän saakka oli käynyt pystysuoraan suuntaan,\nnyt oli muuttunut vaakasuoraksi. Tämä havaintoni sai hiukset nousemaan\npystyyn päässäni sillä minä rupesin pelkäämään, että muuttuisin joko\nkiertotähdeksi taikka lähimmän kiertotähden kuuksi ja siten\ntuomittaisiin ijankaikkiseen kiertämiseen. Mutta kun toisaalta\najattelin, etten sen puolesta saattanut arvollisuuteni puolesta kärsiä\nmitäkään taitetta, koska taivaankappale taikka semmoisen kuu kyllin\nriitti vastaamaan nälkääntynytta _filosofian ylioppilasta_, sain siitä\ntaas rohkeutta, varsinkin kun en tuossa puhtaassa ja taivaallisessa\nilmassa, jossa liikuin, tuntenut nälkää enkä janoa. Kun kuitenkin\nmuistin että minulla oli taskussani kakku, pisti päähäni koettaa,\nmaistuisiko se minulle nykyisessä tilassani, mutta jo ensimmäistä palaa\npurressani havaitsin kaiken maallisen ravinnon vastenmieliseksi ja\nheitin sen sentähden pois peräti hyödyttömänä. Mutta mitäpä\ntapahtuikaan! Kakku ei ainoasti jäänyt leijumaan ilmassa, vaan -- oi\nihmettä! -- rupesi myös säännöllisesti kiertämään minua. Tästä minä nyt\nopin käsittämään liikuntovoiman luonnollisen lain, jonka mukaan kaikki\nkappaleet, jotka saatetaan tasapainosuhteesen keskenänsä, saavat\nkiertävän liikkeen. Äsken olin surkutellut itseäni sallimuksen\nleikkikaluna, mutta nyt rupesin tuntemaan jotakin uljasta ylpeyttä,\nhavaitessani ettei minusta tullutkaan vähäpätöistä kiertotähteä, vaan\nettä minua oli sivukiertolainen seuraava, ja että minut siis\njohdannollisesti olisi luettava isoimpain tähtien taikka ensimmäisen\nluokan kiertotähtien joukkoon. Ja tunnustaakseni nyt heikkouteni: minä\npöyhistyin siihen määrään, että jos paikalla olisin kohdannut kaikki\npormestarit ja raatimiehet Bergenissä olisin kohdellut heitä ylen\nhuolettomasti ja olisin pitänyt heitä tomuhiukkaisina, jotka eivät\ntervehdystä ansainneet tai olleet sen arvoisia, että heille olisin\nkeksinäni alentanut.\n\nLähes kolme vuorokautta olin tässä tilassa. Kun nimittäin yhä kiersin\nlähimpätä kiertotähteä, saatoin minä eroittaa yön ja päivän,\nseuraamalla maanalaisen auringon nousua ja laskua, mutta vaikka aurinko\nsiinä katosi näkyvistäni ei ollut havaittavana semmoista yötä kuin\nmeillä, minkä syyn vastedes selitän.\n\nMutta parhaillaan tästä herttaisuudesta uneksuessani jumalien\nläheisyydestä ja nähdessäni itseni uutena taivaankappaleena, jonka\nlähimmän kiertotähden tähteintutkijat olivat lukevat tähtien lukuun\nsivukiertolaisinensa; -- kas! silloin läheni kamala siivellinen peto ja\nrupesi ahdistamaan minua milloin oikealta, milloin vasemmalta puolen,\nmilloin edestä, milloin takaa. Ensin kun sen havaitsin luulin edessäni\nolevan jonkun noista kahdestatoista maanalaisesta taivaanmerkeistä, ja\nminä toivoin sen siinä tapauksessa olevan immen, joka kaikista olisi\nainoa, mistä saattoi minulle olla apua ja lohdutusta yksinäisyydessäni.\nMutta sitä myöden kuin esine minua lähestyi erotin minä hirvittävän\nison ja kiukkuisen aarneen. Minä pelästyin siihen määrään että kokonaan\nunhotin itseni ja uuden taivaallisen arvollisuuteni ja tuskassani otin\nesille _testimonium academicum_'ini, joka juuri oli taskussani,\nnäyttääkseni päälleni tunkeutuvalle viholliselleni, että olin\nsuorittanut yliopistolliset tutkintoni, että olin ylioppilas, vieläpä\n_baccalaureus_'kin ja että siis saatoin vastustaa jokaista epäsyyllistä\nahdistusta, viittaamalla foorumiin. Mutta ensimmäisen tulistuksen\nhälvettyä ja tultuani täysille tunnoilleni jälleen, täytyi minun\nhymyillä tälle tuhmuudelleni.\n\nMinä en vielä ollut tullut ihan selville siitä, missä aikeissa tämä\naarne minua ahdisti, tekikö se sen ystävänä taikka vihollisena taikka\nehkä -- mikä oli luultavinta -- ainoasti uteliaisuudesta saadakseen\nhyvin katsella minua. Sillä täytyyhän tunnustaa että ihmisruumis, joka\npyörii ilmassa pitäen keksiä kädessänsä ja hinaten perässään\nköydenpätkää ikäänkuin häntänä on sellainen näky, että se saa\nsieluttoman eläimen ihmettelemään. Tuo harvinainen näky, joka minussa\noli nähtävänä, oli, miten sittemmin sain tietää, saanut asujamet\nkiertämässäni pallossa kaikenlaisille ajatuksille ja arveluille.\nFilosoofit ja suuretieteilijät pitivät minua pyrstötähtenä otaksuen\nköyden tähden pyrstöksi. Toiset arvelivat tämän harvinaisen ilmanilmiön\nennustavan uhkaavata onnettomuutta: kulkutautia, nälkää taikka jotakin\nmuuta tämänlaista merkittävää kohtausta. Muutamia löytyi, jotka kävivät\nvielä loitommaksi, piirtäen tarkasti kuvani, jommoisena se heistä\netäältä näkyi, joten minä olin sekä kuvattuna, kerrottuna että\nmaalattuna ja vaskeen uurrettuna jo aikoja ennen kuin kiertotähdelle\nsaavuin. Kaikesta tästä sain suureksi huvikseni tiedon, tultuani sinne\nja opittuani maanalaisen kielen.\n\nSelvitykseksi tahdon mainita että siellä myös esiintyy useita\ntaivaankappaleita, jotka aina ilmestyvät ihan yhtäkkiä ja joita\nmaanalaiset asukkaat sanovat _Skisjikiksi_, s.o. harjollisia, heidän\nheidän kertomustensa mukaan varustettuina karkeoilla, tulipunaisilla\nhiuksilla, jotka kasvavat ruumiista kuin harjakset, ja harjalla, joka\non pitkän parran kaltainen. Varsin kuin yläpuolisessa maailmassa\nluettiin nämä siellä ennusihmeitten joukkoon.\n\nMutta palatakseni taas kertomukseeni. Aarne oli nyt päässyt niin\nlähelle että se ulottui minuun räpyttelevillä siivillänsä ja iski\nterävällä nokallansa jalkojani eikä siis enään salannut missä aikeessa\nse minua vainosi. Minun täytyi sentähden koettaa aseella, joka oli\ntarjonani, pitää tuota taistelunhaluista eläintä loitolla, ja keksini\navulla tämä minulle onnistuikin, niin, sainpa sen vielä\nperääntymäänkin; Mutta kun tuo peto yhtä kaikki vielä jatkoi\nahdistustansa, onnistui minun vihdoin kääntää keksini aarneen selkään,\nvarsin siipien väliin, mutta tämän tein semmoisella voimalla etten\nkyennyt saamaan sitä irti. Haavoittunut eläin päästi pahan parkunan ja\ntöyttäsi päätä pahkain kiertotähteä kohden; ja minä, joka uudesta\ntaivaallisesta arvostani jo olin saanut kylläni, nähtyäni että se\nvarsin kuin muukin suuruus oli vaaroille alttiina, seurasin\nvastustamatta aarnetta, sen matkalla alaspäin ja siis muuttui kiertävä\nliikkeeni taas pystysuoraksi.\n\nKauvan ja hyvällä vauhdilla liidettyäni yhä taajenevan ilman lävitse,\njoka suhisi korvissani, ehdin vihdoin lujalle maalle eläimen kanssa,\njoka pian sen jälkeen kuoli haavastansa. Oli yö kun saavuin\nkiertotähdelle, jonka saatoin ymmärtää ainoasti siitä ettei aurinkoa\nollut näkyvissä, sillä pimeätä ei ollut, päin vastoin oli vielä niin\nvaloisa, että hyvästi saatoin lukea akatemiallisen todistukseni. Tämä\nöinen valo tulee taivaanlaesta taikka sisäpuolisesta maan kuoresta,\njoka saa valonsa keskipisteessä olevasta maanalaisesta auringosta ja\nluo takaisin tämän valon niinkuin kuu meillä. Tämän asian laita\nvaikuttaa ettei melkein muuta eroa yön ja päivän välillä ole, kuin\nettei aurinko ole yöllä näkyvissä, mikä suhta taas tekee ilman vähän\nlauheammaksi.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nNatsaari-kiertotähdellä.\n\n\nSittenkun näin siis olin lopettanut ilmaretkeni ja terveenä ja ehjänä\njoutunut kiertotähdelle (sillä tuo nopeus, jolla aarne aluksi teki\nmatkaa, hiljeni sen mukaan kuin sen voimatkin vähenivät) jäin\nhetkiseksi liikkumattomaksi, ihmetellen mikä edelleen olisi minua\nkohtaava päivän noustua. Minä rupesin nyt havaitsemaan, että entiset\nepätäydellisyyteni muistuttausivat, että minä olin unen ja\nravinnon tarpeessa, minkä tähden katkerasti kaduin sitä että\najattelemattomuudessani olin heittänyt kakkuni pois. Uupuneena kuin\nolinkin monista huolistani, vaivuin vihdoin uneen. Minä olin, miten\narvelin, saanut noin parin tunnin kuorsauksen, kun kova ammuminen, joka\njo hetkisen oli häirinnyt makeata untani, herätti minut kokonaan.\nUnesta olisi monta erillaista ja omituista kuvaa haamuillut mielessäni.\nMinä olin mielestäni jälleen olevinani Norjassa, jossa minä\nmaanmiehilleni kerroin mitä olin kokenut ja nähnyt. Edelleen olin\nolevinani Faanöön kirkossa, missä olin kuullut lukkari Niilo Undersenin\nveisaavan ja kiljuvalla äänellänsä tavallisuuden mukaan kiusaavan\nkorviani. Sentähden herätessäni ensin luulinkin tämän miehen karjunnan\nuntani häirinneen. Mutta kun havaitsin härän lähelläni saatoin ymmärtää\nettä tämän mylviminen minun oli herättänyt. Kun nyt hämmästyksessäni\nkatsoin ympärilleni, näin auringon noustessa kaikkialla hedelmällisiä\npeltoja ja vihertäviä niittyjä. Puitakin näin, mutta -- kuinka kummaa!\n-- ne eivät olleet liikkumattomia, vaikka oli niin tyyne, ettei\nhöyhenkään hyörähtänyt. Kun tuo karjuva härkä näytti aikovan käydä\nkimppuuni, katsoin minne pääsisin turvaan, ja kun lähelläni havaitsin\npuun, pakoitti pelkoni minun yrittämään sen oksien suojaan kiipeämään.\nMutta tuskin olin alkanut koettani, kun puu päästi parahduksen, kovan\nja kimeän kuin suuttuneen naisen, ja samassa sain niin tukevan\nkorvapuustin, varsin kuin suoralla kädellä, että pääni meni pyörälle ja\nitse töpsäytin suulleni maahan.\n\nMinä olin kuin salaman kohtaamana ja vähältä kuolla huolesta.\nYmpärilläni kaikkialla kuulin mölinää ja meteliä kuin olisin ollut\nkauppatorilla taikka pörssissä, yleisön lukuisimmillaan ollessa. Minä\navasin silmäni ja näin ympärilläni koko elävän metsän, ja paikka oli\nnyt täynnä puita ja pensaita, joita hetkistä ennen en tuntenut kuutta\ntaikka seitsemätä enempää. Minä en osaa kertoa kuinka tämä loihtu sai\nminun hämilleni ja peljästyneeksi. Ensin kuvittelin mielessäni, että\nnäin unta, sitte että aaveet ja pahat henget olivat ruvenneet minua\nahdistamaan, ynnä vielä useita muita tuhmuuksia. Mutta minä en saanut\naikaa tekemään hyvämielisiä tutkimuksia näiden itsestänsä liikkuvien\nlaitosten tai olentojen luonnosta ja alkuperästä; sillä yksi puista\nhyökkäsi yhtäkkiä esille, vaivutti alas erään oksistansa, jonka\näärimmäisessä latvassa oli kuusi pientä haaraa, varsin kuin sormea,\ntarttui minuun kiinni ja vei minun pois, huolimatta siitä että minä\nhuusin täyttä kurkkua.\n\nMeitä seurasi tuntematon määrä kaikenlaisia ja suuruisia puita, jotka\nantoivat kuullani ääniä ja äännähdyksiä, tosin selviä ja tavuihin\njaettuja, mutta kuitenkin ymmärrettämättömiä minun korvilleni, niin\netten minä saattanut käsittää muita sanoja kuin Pikel Emi ja nämä\nainoasti sentähden että niitä lakkaamatta kerrottiin. Minä sain\nsittemmin tietää että ne merkitsivät _harvinaista apinaa_, kun he minun\nruumiinrakennukseeni ja pukuuni nähden pitivät minua semmoisena\neläimenä, ulkomuodoltani vähän erilainen kuin ne marakatit, joita siinä\nmaassa löytyi. Toiset pitivät minun maankuoren asujamena, jonka aarne\noli tuonut tänne alas, mitä kiertotähden aikakirjat kertoivat ennenkin\ntapahtuneen. Tämän kaiken sain tietää vasta monen kuukauden perästä,\nsitte kun olin ehtinyt oppia tuon maanalaisen kielen. Hämmästyksessäni\nja hetkeisessä pelossani en saattanut pitää ajatuksiani koossa taikka\ntietää mitä minun piti ajatteleman näistä elävistä, puhuvista puista,\ntaikka mitä tuolla suurella saattojoukolla, joka liikkui eteenpäin\nvitkallisin, juhlallisin askelin, saattoi olla mielessä. Sen verran\nkuitenkin ymmärsin, että tuo huuto ja jupina, joka kaiken matkaa kuului\nympärilläni, henki vihaa ja suuttumusta; ja totta onkin että heillä\nkyllä oli syytä olla kiukuissansa minuun, sillä puu johon minä olin\naikonut kavuta, ei ollut vähempi kuin pormestarin rouva lähimmästä\nkaupungista. Rikostani suurensi tietysti se, että tällä pahasti\nkohdellulla naisella oli niin etevä sija yhteiskunnassa; kun minulla\nnäytti olevan tarkoituksena kaikkeen nähden solvaista, ei huonompaa\nvaimoihmistä vaan ylhäisellä arvoasteella olevata naista, mikä oli\nvarsin tavatonta ja hirveätä niin siveässä ja kainossa kansassa.\n\nVihdoin saavuimme kaupunkiin, johon minä vankina vietiin. Mikä erittäin\nsomisti tätä paikkaa oli nuot uhkeat rakennukset, tasasointu kaupungin\njaossa ja järjestys, joka vallitsi kaduilla ja toreilla. Huoneukset\nolivat niin melkoisia ja korkeita, että ne mieluummin olivat tornien\nkaltaisia. Kaduilla vilisi käveleviä puita ja tullessaan toisiansa\nvastaan tervehtivät ne toisiansa oksiansa alaspäin painamalla, ja jota\nuseampia oksia he vaivuttivat sitä suuremmaksi katsottiin kunnioituksen\nosoitus. Niinpä esim. kun samassa tammi astui ulos suuresta\nrakennuksesta, vetäytyivät muut puut kunnioittavasti sivulle päin\npainaen alas useimmat oksansa, miten saatoin huomata että puheena oleva\ntammi oli enemmän arvoinen kuin muut kuolevaiset. Minä huomasin pian\nettä se oli pormestari itse, jonka vaimoa minä muka olin hävyttömästi\nkohdellut. Minut vietiin nyt saman pormestarin asuntoon, ovi suljettiin\nja kankia sovitettiin eteen, joten minä nyt hyvästi saatoin lukea\nitseni kuritushuone-kokelaitten joukkoon. Tämä pelkoni kävi yhä\nvarmemmaksi, kun kolminkertainen vartio asetettiin ulkopuolelle,\nkullakin kuusi kirvestä haarain lukumäärän mukaan, sillä haarat olivat\nkäsivarsia ja pienemmät oksat sormia. Nyt oivalsin myös että ylinnä\njokaisella puun rungolla oli pää ikäänkuin ihmisellä, ja että rungoilla\njuurien asemesta oli kaksi reittä, jotka kuitenkin olivat erittäin\nlyhyet, mistä tuleekin, että tämän kiertotähden asukkaat liikkuvat\nerittäin vitkallisesti, varsin kuin etanat. Ellen olisi ollut\nvangittuna, olisi ollut helppo asia juosta heistä pois, sillä se\nnopeus, jonka minun liikevälikappaleeni saattoivat kehittää, oli\nverraten heidän kulkukykyynsä kuin lentämistä.\n\nLyhyesti: minä ymmärsin nyt, että nämä puut olivat kiertotähden\nasukkaita ja että ne lisäksi olivat järjellisiä olentoja; minun täytyi\nihmetellä kuinka monenlaatuisia lajia luonto turviksensa synnyttää\neläväin olentoin suhteen. Nämä puut eivät milloinkaan kasva niin\npitkiksi kuin puut meillä; useimmat tuskin ulottuvat tavallisen ihmisen\nmittaa korkeammaksi; muutamat, joita sopisi verrata istukkaihin tai\npensaihin, olivat vielä pienempiä ja ne otaksuin minä lapsiksi. Mihin\nvastusten labyrinttiin minä jouduinkaan näiden kummallisuuksien\njohdosta, minkä määrän huokauksia ne pusersivatkaan rinnastani ja\nkuinka minä halusinkaan armaasen syntymämaahani! Sillä vaikka nämä puut\nnäyttivät elävänkin yhteiskunnissa, saavankin puhekykyä ja jonkinlaista\njärkeä, niin että niitä tavallansa saattoi lukea järjellisiksi\nolennoiksi, epäilin kuitenkin saattoiko niitä verrata ihmiseen, ja\nvarsin varmana pidin itseni siitä ettei oikeutta, hyväntahtoisuutta ja\nhyviä avuja yleensä heistä löytynyt. Heitettynä sinne tänne tässä\najatusten sekasorrossa, kävin sydämeni syvyyttä myöden liikutetuksi ja\nvaltavat kyyneleet valuivat kasvoilleni.\n\nNäin antautuessani murheelle ja itkeissäni kuin nainen, tulivat\nvartijat huoneesen, kuin pyövelin palvelijat kirveinensä. Kaikki kolme\nvartijaa astui edelläni kun minut vietiin suureen rakennukseen keskellä\ntoria. Minä kuvittelin mielessäni olevani roomalainen diktaattori,\nsentähden vähäistä parempi kuin konsuli, sillä kun jälkimmäisen\nkunniavartiona oli vaan kaksitoista kirvestä, luin minä edelläni\nkokonaista kahdeksantoista. Oven yläpuolella siinä rakennuksessa, johon\nminä vietiin, oli puun muodossa kuvattu _Dikeus_, pitäen vaakaa\noksissansa. Olento oli nuoren naisen, tarkoilla kasvopiirteillä,\nkovalla, niin sanoaksemme läpitunkeutuvalla katseella, josta kuvastui\nsilmäys, ei nöyrä eikä uhkaava, vaan kunnioitusta herättävä ja vakava.\nMinä ymmärsin oitis olevani raastuvalla. Vartijat veivät minun saliin,\njonka permanto oli pantu kokoon nelikulmaisista, hienoksi hiotuista\nmarmorilevyistä. Korkeaselkäisessä kullatussa nojatuolissa istui puu\nvarsin kuin tuomari meillä, ja säännöllisessä hyvässä järjestyksessä\nmolemmin puolin häntä kaksitoista neuvosmiestä matalammilla tuoleilla.\nEsimiehenä eli presidenttinä oli palmupuu, keskikorkuinen, ja erkausi\nmuista neuvosherroista sen kautta että sen lehdet olivat erivärisiä.\nMolemmin puolin seisoi erikseen neljäkolmatta raatihuoneen\nvahtimestaria, jokainen varustettuna kuudella kirveellä, mikä näky ei\nminua erittäin miellyttänyt, kun minun tämän murhaajamäärän paljoudesta\nehdottomasti täytyi tulla siihen ajatukseen, että tämä sukukunta oli\nerittäin verenhimoista.\n\nKun minä astuin sisälle, nousivat tuomarit seisomaan ja koroittivat\noksansa korkealle kattoa kohden, minkä juhlallisen tempun perästä he\ntaas istuivat paikoillensa. Minut vietiin nyt syytettyjen sijalle ja\nasetettiin kahden puun keskelle, joiden rungot olivat lampaan nahoilla\npäällystetyt. Minä ajattelin heitä asianajajiksi, ja tämä arvelu olikin\noikea. Ennenkun he saivat virkata mitään peitettiin presidentin pää\nmuutamilla tummilla hunnuilla. Sitte teki virallinen syyttäjä lyhyesti\nkanteensa, jonka hän kolmasti kertoi, minkä jälkeen minun lainoppinut\napumieheni vastasi yhtä lyhyesti. Näitä virkkauksia seurasi puolen\ntunnin äänettömyys, minkä jälkeen hunnut otettiin pois presidentiltä,\njoka nyt nousi seisaalleen, taas ojensi oksansa korkeutta kohden ja\narvollisuudella lausui muutaman sanan, jotka minä ymmärsin sisältävän\ntuomioni, sillä hänen vajettuansa annettiin minulle viittaus poistuman\nja vartijat veivät minun entiseen vankeuteeni, jossa minä odotin\nsaavani istua, kunnes minä sopivalla ajalla otettaisiin esille\nihmiskunnan huviksi ruoskittavaksi.\n\nSittenkuin olivat jättäneet minut yksin ja ruvettuani muistuttelemaan\nkaikkea mitä tähän saakka oli tapahtunut, en saattanut muuta kuin\nhymyillä tämän kansan yksinkertaisuudelle; sillä minusta oli kuin he\nmieluummin olisivat esiintyneet \"komeljanttareina\" kuin oikeuden\nhaltijoina, ja kaikki mitä olin nähnyt heidän käytöksestänsä,\nesikuvistansa, oikeusoloistansa j.n.e. näytti minusta paremmin sopivan\nkomedialle taikka naamiotempuksi kuin vakaaksi ja juhlalliseksi\ntuomioistuimeksi. Ei! Toistapa on meidän maapallolla, varsinkin\nEurooppalaisissa, jotka väitteettä ovat ylhäisimmällä asteella. Mutta\njos en saattanutkaan muuta kuin halveksia tuota maanalaista kansaa sen\nnaurettavaisuuden ja vähäkykyisyyden takia, täytyi minun kuitenkin\nmyöntää niiden olevan sieluttomia eläimiä etevämmät; sillä kaupungin\nkauneus, rakennusten arkkitehdillinen maku ja moni muukin seikka\nosoitti, etteivät puut suinkaan olleet järkeä vailla ynnä että niillä\noli kaikellaista taitoa ja varsinkin konetaitoista kykyä. Mutta siinäpä\nolikin kaikki minkä sain myöntää heidän kiitokseksensa.\n\nNäin itseäni huvitellessani yksinäisyydessäni, tuli huoneesen muuan\npuu, kädessänsä \"näppärin\" tapainen kone. Hän paljasti toisen\nkäsivarteni ja iski sen enempätä sanomatta suontani. Laskettuansa\nminusta sen verran verta kuin hän arveli tarvitsevansa, pani hän siihen\nerittäin taitavasti siteen; tämän tehtyä tutki hän ylen tarkasti\nvertani, jonka jälkeen hän poistui äänetönnä mutta nähtävästi vähän\nhämmästyneenä. Kaikki tämä lisäsi vielä käsitykseni lujuutta tämän\nkansan tyhmyydestä. Mutta kun olin oppinut puhumaan heidän\nmaanalaista kieltänsä muuttui tämä halveksimiseni ihailuksi.\nTuo oikeudenkäyntitapa, jonka ennen olin niin naurettavana\npitänyt, selitettiin nimittäin minulle seuraavalla tavalla:\nruumiinrakennuksestani luulivat he saavansa otaksua minun olevan olento\nmaapallon kuorelta, ja kun kaikki näytti siltä kuin olisin tahtonut\nsolvaista ylhäistä naista vietiin minä sen johdosta raatihuoneesen.\nToinen asianajaja oli katsonut rikosta kovimmalta kannalta ja vaati\nminulle rangaistusta lain mukaan; toinen ei tosin ollut vaatinut minun\nsyyttömäksi julistamistani, mutta oli arvellut että lainnoudattamista\npitäisi viivytettämän kunnes oli saatu tietää kuka ja mistä olin, ja\npitikö minua pidettämän järjettömänä luontokappaleena vai järjellisenä\nolentona. Edelleen sain tietää, että oksien nostaminen ylöspäin oli\nuskonnollinen teko, joka toimitettiin aina ennen oikeuden istunnon\nalkamista. Se seikka, että asianajajat olivat verhotut lammasnahoilla,\nkuvasi sitä, että heillä aina piti silmissänsä oleman tuo sielun\npuhtaus ja rakkaus totuuteen, jota asianajajan tulee virassansa\nnoudattaa; niinpä ovatkin kaikki asianajajat täällä rehellisiä ja\nkunnon miehiä, joka osoittaa, että yhteiskunnassa saattaa löytyä\nrehellisiä ja kunniallisia asianajajia. Laki on täällä niin ankara\nvilpillisiä asianajajia vastaan, ettei hyvällä mitäkään petosta, tai\nlainväärentämistä saateta peittää, uskottomuutta tekosyillä suojella,\nettei kukaan holvasti, kunnianloukkaaja tai petturi saata\nrangaistustansa välttää. Heidän vitkaiseen käsityskykyynsä perustuu se\nseikka, että lauseet kahdesti kerrotaan, ja tämä huono ajatuksenjuoksu\nonkin tämän kansan tunnusmerkkinä kiertotähden muiden kansain joukossa;\nsillä ani harvat heistä saattavat käsittää, mitä he läpimiten lukevat\ntai mitä he vaan kerran kuulevat. Hän, joka oitis oivalsi mistä puhe\noli, katsottiin olevan arvostelukykyä vailla, ja semmoinen ylennettiin\nani harvoin korkeampiin ja tärkeämpiin virkoihin, koska kokemus usein\noli näyttänyt missä vaarassa valtio oli kun sitä johti henkilö, jolla\noli vilkas käsitys taikka jonka sopi lukea suurten nerojen joukkoon;\nkun sitä vastoin raskaammin ajattelevat eli semmoiset, joita ivalla\nkutsutaan \"pöllöpäiksi\", usein olivat laittaneet kuntoon ja oikealle\nuralle, mitä hyväpäiset olivat epäjärjestykseen panneet. -- Kaikki tämä\nkaikui oudosti korvissani, mutta vakaasti ajateltuani asiaa, en pitänyt\nsitä niinkään mielettömänä. Mikä ennen kaikkia minua ihmetytti oli\nkertomus oikeuden presidentistä, sillä hänen virkaansa hoiti nuori\nvaimo, joka oli syntynyt kaupungissa ja jonka hallitsija oli nimittänyt\n_Kakiksi_ tai oikeuden presidentiksi. Tässä kansassa ei nimittäin\nhuolita kuullakaan mitäkään puhetta erosta eri sukupuolien välillä, kun\non kysymyksessä määrätä viranhaltija, vaan otetaan niihin, tarkan\nvalitsemisen perästä, arvollisin.\n\nPäästäkseen tilaisuuteen oikein arvostelemaan kunkin taipumuksia ja\nsielunvoimia, on hallitsija laittanut lukioita, joiden johtajat eli\ntirehtöörit kutsutaan _karatteiksi_, mikä oikeastaan merkitsee samaa\nkuin tutkija eli arvostelija. Heidän tulee tutkia jokaisen taipumuksia\nja kelvollisuutta, pitää tarkasti huolta nuorison käytöksestä ja\nlahjoista, sekä vuosittain laittaa hallitsijalle luettelo niistä, jotka\nansaitsevat etukädessä tulla huomioon julkisien virkojen asettamisessa;\nsamaten on heidän asianansa antaa lausunto siitä, missä toimessa kukin\nkokelaista parhaiten voi olla isänmaan hyötynä. Nämä tiedot saatuansa\nkirjoituttaa hallitsija kokelaitten nimet erääsen kirjaan, voidaksensa\nmilloin tahansa nähdä, ketkä ansaitsevat tulla huomioon avonaisia\nvirkoja asetettaissa.\n\nMainittu nuori nainen oli neljä vuotta takaperin saanut niin oivat\nkiitokset karatteilta, että hallitsija niiden johdosta määräsi hänet\npresidentiksi hänen syntymäkaupunkiinsa. Tätä tapaa antaa kullekin\ntoimensa syntymäseudullansa noudatetaan aina tarkasti Pootualaisten\nkesken, sillä he otaksuvat ettei kukaan paremmin saata tuntea oloja\npaikkakunnalla kuin se joka siellä on syntynyt ja kasvatettu. _Palmka_\n(se oli tämän nuoren naisen nimi) oli nyt kolme vuotta suurimmalla\nkiitettäväisyydellä hoitanut virkaansa ja häntä arvosteltiin\nymmärtäväisimmäksi puuksi koko kaupungissa, sillä hän oli niin\nvarovainen käsityksissänsä, että hän tuskin luuli jotakin asiata oikein\nälyävänsä ennenkuin hän oli kuullut sitä kolmasti taikka neljästi\nkerrottavan, mutta mitä hän kerran oli saanut selvästi mieleensä sen\nhän käsitti perinpohjin, ja kehitti semmoisella tarkkaälyisyydellä\njokaisen sekavankin kysymyksen, että kaikki hänen tuomionsa\nsaivat ennusjumalan vastauksen maineen. Eikä hän ollutkaan koko\nvirka-ajallansa julistanut vielä ainoatakaan tuomiota, jota ei korkein\noikeus olisi kiitoksella vahvistanut. -- Sentähden, kun tarkemmin\npunnitsin tätä järjestelmää, että molemmilla sukupuolilla oli sama\ntilaisuus tarttumaan julkiseen elämään, minkä ensin olin hyljännyt, ei\nse nyt näyttänyt minusta niinkään mielettömältä. Minä ajattelin\nitsekseni: Mitäpä siitä, jos Bergenin pormestarin rouva asettuisi\nmiehensä sijalle tuomiopöydän ääressä? Mitäpä siitä, jos asianajaja\nSörenin tytär jolla on sana vallassansa ja sitä paitsi on älykäs tyttö,\nhoitaisi oikeudenkäymisiä tyhmän isänsä asemesta? Meidän\nlainhoidantomme ei suinkaan siitä vahinkoa saisi ja luultavaa on ettei\noikeudelle niin usein korvapuustia sivallettaisi. Edelleen ajattelin\nnäin: kepeäntekoiset tuomiot, joita ylipäänsä Euroopassa tehdään kyllä,\njos niitä huolellisesti tutkittaisiin, laitettaisiin takaisin ankaralla\nnuhteella epäkypsinä hätikkötöinä.\n\nSyy, miksi minulta suonta iskettiin oli tämä: Niinpian kun joku on\ntodistettu syylliseksi jostakin rikoksesta ei häntä tuomita\nruoskittavaksi, runneltavaksi eikä mestattavaksi, vaan hänen suontansa\nisketään siinä tarkoituksessa, että saataisiin selvä siitä johtuuko\ntehty rikos ilkeydestä taikka huonosta verestä ja epäterveellisistä\nnesteistä sekä vaikuttaisiko tämmöinen menettely parantumiseen, koska\ntuomioistuimet täällä alhaalla enemmän tarkoittavat rikollisen\nparantamista kuin rankaisemista. Kuitenkin on tämä parantamisen tapa\nsamalla myös jonkinlainen rangaistus, kun näin tuomittua suoneniskua\naina pidetään häpeällisenä. Jos joku toisen kerran joutuu tämmöisestä\nerhetyksestä kanteen alaiseksi, tuomitaan hän kansalaisoikeutensa\nmenettäneeksi ja ajetaan maanpakolaisuuteen maankuorelle, jossa kaikki\nilman poikkeuksetta otetaan vastaan. Tästä maanpakolaisuudesta vastedes\nkerron tarkemmin. Syynä siihen miksi se haavuri, joka avasi minun\nsuontani hämmästyi vertani tutkiessaan oli se, että tämän kiertotähden\nasukkailla veren asemesta on kirkas ja valkeaan vivahtava neste\nsuonissaan, ja jota valkeampata se on sitä enemmän se todistaa\npuhtaudesta ja viattomuudesta.\n\nKaikesta tästä minä sain hyvän tiedon perehdyttyäni maanalaiseen\nkieleen, ja minä rupesin sentähden penseämmin tuomitsemaan tätä kansaa,\njota siihen asti olin liian ajattelemattomasti halveksinut. Minä\nkäsitin pian, ettei näille puille, joita ensin olin pitänyt tuhmina ja\nhassuina, inhimillisyys ja säädyllisyys ollut vieraita; ja ettei minun\nsiis tarvinnut peljätä henkeäni, mikä toivoni vielä enemmän\nvahvistui kun minä huomasin että minulle kahdesti päivässä tuotiin\nravintoaineita. Ruokana oli tavallisesti hedelmiä ja kaikellaisia\nkaaliksia ja juomana oli kirkas, erittäin hyvänmakuinen ja miellyttävä\nneste.\n\nPormestari, joka yhä edelleen piti minua vangittuna, ilmoitti heti\nhallitsijalle, joka asui lähellä, että järjellinen eläin, vaikka sangen\nomituinen ruumiinsa rakennukselta, sattumalta oli joutunut hänen\nkäsiinsä. Ruhtinasta miellytti asia ja hän käski minulle opettamaan\nmaan kieltä, minkä opittuani minut piti hoviin lähetettämän. Minä sain\nsiis kielenopettajan ja edistyin puolessa vuodessa niin että jotenkin\nhelposti saatoin keskustella asukkaiden kanssa.\n\nEhdittyäni oppia kielen ensimmäiset alkeet saapui toinen käsky hovista,\nettä opetustani piti jatkettaman, että minä pantaisiin kaupungin\nlukioon että tämän laitoksen karatit eli tutkijat tarkemmin ottaisivat\nselvän ymmärryslahjoistani ja sitten antaisivat lausunnon missä opin ja\ntieteen haarassa minusta sopisi parasta toivoa. Kaikkia tätä\nnoudatettiin tarkasti, ja niin kauvan kun minä olin tässä laitoksessa\nhoidettiin minun sekä ruumiillista että sielullista puoltani, eikä\nvähintä vaivaa nähty siitä, että minä niin paljon kuin mahdollista\ntulisin puun kaltaiseksi, jossa tarkoituksessa he ruumiilleni\nsovittivat keinotekoisia oksia.\n\nIsäntäni kanssa juttelin joka ilta lukiosta tultuani kaikellaisista\naineista ja jos joistakin kysymyksistä. Todellisella mielihyvällä\nkuulteli hän kertomustani siitä mitä minulle oli tapahtunut matkallani\nmaanalaisen maailmaan; mutta ennen kaikkia hän ylen määrin hämmästyi ja\nihmetteli kun kerroin meidän maastamme ja äärettömästä taivaasta täynnä\nlukemattomia tähtiä. Kaikkea tätä hän kuulteli halullisella\ntarkkuudella, mutta tuli vähän hämillensä kun hänelle puhuin puista\nmaan päällä: että niiltä puuttuu sielunelo, oma liikkumisen kyky, ja\nettä ne juurilla ovat aina samalla sijallansa maassa; ja hän loi\nminulle tulistuneita silmäyksiä kun hänelle vakuutin että me hakkaamme\npuumme maahan lämmittääksemme niillä huoneemme ja keittääksemme\nruokamme. Mutta hänen vihansa ei milloinkaan ollut pitkäikäinen.\nEhdittyänsä ajatella asiata muuttui hän vähitellen hyväksi jälleen, ja\nojensi silloin viisi oksaansa (useampaa hänellä ei ollutkaan) korkeutta\nkohden ylistäen luojan viisasta neuvoa, joka tarkoituksilleen on\ntutkimaton, ja kuulteli sitte jälleen halulla mitä minulla oli edelleen\nkerrottavana. Hänen rouvansakin, joka tähän asti oli kaihonnut\nseuraani, kävi sovinnolliseksi ja kaikki hänen epäilyksensä katosivat\nhänen tultuansa selville asioiden oikeasta laidasta: että minua\nnimittäin oli vietellyt puun ulkonainen yhtäläisyys semmoisiin, joihin\nmeidän maassa vähintäkään arvelematta saadaan kavuta ylös. Mutta\npeljäten loukkaavani nuorta ystävyyttämme taikka uudestaan repiväni\nauki haavoja, jotka juuri vasta olivat parantuneet, en puhunut hänen\nkanssansa milloinkaan muulloin kun hänen miehensä läsnäollessa ja hänen\nluvallansa.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nKertomus Keban kaupungista.\n\n\nOleskellessani lukiossa kuljetti isäntäni minua pitkin kaupunkia\nnäyttääksensä minulle siellä kaikki näkemistä ansaitsevat paikat. Me\nastelimme esteettä pitkin ja -- mikä minua enimmän ihmetytti --\nsaamatta peräämme ensinkään uteliasta rahvasta. Varsin toisin käy\nmeillä, jossa jokaisesta syystä, olkoon se kuinka vähäpätöinen tahansa,\nkansaa kokoontuu suurissa parvissa uteliaisuuttansa tyydyttämään. Tämän\nkiertotähden asukkaat eivät nimittäin ole mitään uutispyytäjiä, vaan\npysyvät mieluimman siinä mikä on tiettyä ja tunnettua.\n\nKaupungin nimi on _Keba_ ja on toinen järjestyksessä _Pootun_\nruhtinaskunnassa. Asukkaat ovat siihen määrään vapaita ja totisia, että\non vähältä luulla heitä pormestariksi joka miestä. Täällä saa vanhuus\nsiivon kodon eikä missäkään harmaita hapsia enemmän kunnioiteta ja\narvossa pidetä; ei ainoasti ijäkkäiden käskyä, vaan hänen pienintä\nviittaustansakin seuraa heti kuuliaisuus ja kohtelias nöyryys. Minä en\nsaattanut estää ihmettelemistäni siitä, että niin siveätä ja hiljaista\nkansaa saattoivat huvittaa voimaleikit, rattoisuudet ja näytelmät,\nmitkä kaikki tuntuivat varsin vierailta kansan karkealle vakavuudelle.\nIsäntäni, joka havaitsi minun ihmettelemiseni, selitti minulle, että\ntämän ruhtinaskunnan asujamet jakoivat aikansa vakaiden tehtävien ja\nvirkistävien huvien kesken, liittäen:\n\n    Jupiterin ynnä Saturnon me yhtehen ain' sovitamme.\n\nMuiden hyvin aprikoittujen järjestelmäin muassa tässä yhteiskunnassa\nmainittakoon oikeus, jolla saadaan nauttia viattomia huveja, joiden\nluullaan virkistävän mieltä, tekevän sen lujaksi kestämään rasittavata\ntyötä, mikä taas vuorostansa haihduttaa kaikki synkät pilvet,\nsurumieliset ajatukset, mitkä ylen usein ovat varsinaisena syynä\nepäjärjestyksiin, kapinoihin ja kaikellaisiin vahingollisiin\nyrityksiin. Näistä syistä he, päivän tehtävien loputtua, etsivät\nvirkistystä leikeistä ja huveista, pannen semmoisen arvoisuuden\niloonsakin ettei se milloinkaan pahene äreydeksi taikka\nkevytmielisyydeksi. Minä en kuitenkaan saata kieltää, että minä\nsuuresti suutuin ja sain sappeni paisumaan, havaitessani että\ndisputatioonit eli julkiset väitökset luettiin komedioitten eli\nhuvinäytelmien joukkoon. Erityisillä määrätyillä ajoilla vuodesta\npannaan nimittäin toimeen kilpaleikkejä, jolloin palkinnoita jaetaan\nvoittajille. Samoissa tiloissa pannaan nyt myös väittelijät parittain\ntoisiansa vastaan, ikäänkuin nyrkkisillä olijat, ja kaikki\ntapahtuu jotenkin samalla tavalla kuin meillä kukkoja tai muita\ntaistelunhimoisia eläimiä ärsytetään toistensa kimppuun. Tavallista on\nettä rikkaat ihmiset pitävät väittelijöitä, varsin niinkuin meillä\npidetään metsäkoiria, ja että he antavat niiden harjoitella itseänsä\nväittelytaidossa taikka ajatusjohto-opissa, saavuttaakseen tarpeellista\nlipokielisyyttä vuotisiin turnauspeleihin. Niinpä oli esim. muuan rikas\nporvari nimeltä Henoki kolmen vuoden ajalla koonnut melkoisia\nrikkauksia, enemmän kuin 400 _rikatua_ ainoasti pitämällä väittelijää,\njosta hänelle enemmän kuin yhden kerran semmoiset henkilöt, jotka\nnäistä kamppausleikeistä olivat itselleen tehneet karttuisan\nelinkeinon, tarjonneet suunnattomia summia; mutta hän ei vielä ollut\nhalullinen hukkaamaan semmoista aarretta, jonka kautta hänelle\nvuosittain oli niin suuret tulot. Mainitulla väittelijällä oli\nhallussaan tavattoman vilpas kieli: hän saattoi repiä alas ja rakentaa\nylös jälleen, hän osasi tehdä nelikulman pyöreäksi ja pyöreän\nnelikulmaksi, hän teki taidokkaita käänteitä, iski ympärillensä\nsekoittavia johtopäätöksiä ja johdanto-opillisia näppäryyksiä ja\noli mies, joka \"distinktiooneillansa\", \"sumtiooneillansa\" ja\n\"subsumtiooneillansa\" saattoi panna jokaisen vastaväittäjän pään niin\npyörälle kuin perästäkin, vieläpä usein sai tämän vaikenemaankin\nkokonansa. Pari kertaa olin suureksi harmikseni läsnä semmoisessa\nnäytelmässä; sillä minusta oli sekä jumalatonta että kokonansa\narvollisuutta vailla heittää näitä pyhiä ja syvintä kunnioitusta\nansaitsevia toimia -- meidän yliopistojemme kaunistuksia -- halpojen\nhuvinäytelmäin joukkoon. Ja kun tässä sattui mieleeni että itse, ja\nvieläpä suurella menestykselläkin, olin kolme kertaa julkisesti\nväitellyt ja asettanut upean laakeriseppeleen otsalleni, saatoin tuskin\nhillitä kyyneleitäni. En minä ollut suutuksissani niin paljon itse\ntoimitukseen, kuin siihen tapaan, jolla sitä tehtiin. Käytettiin\nnimittäin palkattuja yllyttäjiä (heitä nimitettiin _kahalkeiksi_)\njotka, huomattuansa taistelijoiden innon laimentuvan, kutittivat heitä\nkylkeen eräänlaisella aseella, uudestaan virkistääksensä heitä ja\nsaadakseen heidän vaipuneen rohkeutensa taas nousemaan ilmiliekkiin.\n\nPaitsi näitä väittelijöitä, joita pilkalla sanottiin _maskabeiksi_ eli\nkielitaistelijoiksi, oli huvien joukossa myös tappeluja nelijalkaisten\nniin kesyjen kuin petoeläinten, varsinkin petolintujen välillä. Minä\nkysyin isännältäni kuinka oli mahdollista että järjellinen kansa\nsaattoi siihen määrään halventaa tämmöisiä jaloja harjoituksia, jotka\ntarkoittavat järjen teroittamista, totuuden päivän valoon vetämistä ja\nkaunopuheliaisuuden kyvyn saavuttamista, että niistä tehdään julkisia\nhuvituksia. Hän vastasi, että ennen maailmassa, raakalaisuuden\najanjaksossa, olivat tämmöiset julkiset väittelyt olleet suuressa\narvossa, mutta sittekun kokemus oli osoittanut että ne tekivät nuorison\nitsevaltaiseksi, herättivät kansassa levottomuuksia ja olivat esteenä\nkäytännölliselle tieteelle ja opille, oli nämä kiistat ajettu\nakatemiasta teaatteriin; ja loppupäätös oli näyttänytkin että\nlevollisuus ja maltillisuus olivat opintoja harjoittavalle nuorisolle\ntästä tutkimistyössään melkoista puolustettavammat. Vaikken saattanut\ntietää että tässä vastauksessa oli totuuden-tapaisuus puolta pitämässä,\nen minä kuitenkaan katsonut itseäni tyydytetyksi.\n\nKaupungissa löytyi akatemia eli yliopisto, jossa kirjallisia opintoja\nharjoitettiin suurella ahkeruudella ja perinpohjin. Isäntäni vei minun\nkerran tämän yliopiston juhlasaliin eräänä juhlallisena päivänä,\njolloin _mudikki_ eli filosofiian tohtori piti arvoonsa asetettaman.\nTämä toimitus tapahtui ilman mitäkään juhlatemppua, paitsi että\nkandidaatti piti samalla oppineen ja mainion hyvän esitelmän määrätystä\nfyysillisestä selvitettävästä, minkä jälkeen akatemian johtaja koroitti\nhänen niiden joukkoon, joilla oli oikeus pitää julkisia esitelmiä. Kun\nisäntäni minulta kysyi, mitä minä pidin tästä seremoniasta, vastasin\nminä että se minusta tuntui kuivalta ja hengettömältä verraten meidän\ntohtorivihkiäisiimme. Minä selitin hänelle, että meidän maisterien ja\ntohtorien täytyy julkisesti väitellä ennenkuin heitä arvoonsa vihitään.\nHän rypisti silloin otsaansa ja kysyi minulta näiden väittelyjen\nlaadusta, missä niitä pidetään ja minkä puolesta ne olivat\nmaanalaisista väittelyistä eroavaiset. Minä vastasin hänelle, että\nniissä tavallisesti käsiteltiin oppineita ja harvinaisia asioita,\nvarsinkin kaikkea semmoista, joka koski tapoja, kieltä ja pukuja\nparissa Euroopan vanhemmista kansoista, jotka kauvan aikoja sitte\nolivat kultuurin, sivistyksen ja valistuksen korkeimmalla kannalla; ja\nminä vakuutin hänelle että itse olin kirjoittanut kolme ylen oppinutta\nteosta eli väitöskirjaa näiden kahden kansan pieksuista. Hän purskahti\nsilloin niin kovasti nauramaan, että koko talo kaikui. Hänen rakas\npuolisonsa, joka oli ihmeissään siitä mitä tämä meteli merkitsi, tuli\näkkiä juoksujalkaa huoneesen ja kysyi peräti uteliaana mille ukkonsa\nniin nauroi. Mutta minä olin liian suutuksissani vastatakseni tähän\nkysymykseen; sillä saattaahan sitä suuttua kun havaitsee näin tärkeitä\nja vakaita asioita ivalla ja halveksimisella kohdeltavan. Kuitenkaan en\nparemmin suoriutunut emäntänikään edessä, sillä saatuansa päähänsä\nselville mistä puhe oli, nauroi hän sille yhtä sydämellisesti kuin\nmiehensä.\n\nJuttu levisi pian koko kaupunkiin ja minä jouduin alituisen ivan\nesineeksi. Muun muassa löytyi siellä eräs raatimiehen rouva, joka aina\noli valmis nauramaan ja joka tästä jutusta oli vähältä naurusta\nhaljeta; ja kun hän pian tämän jälkeen kuoli kuumeesen, luulivat puut,\nettä tuo hillitön nauru oli vahingoittanut hänen keuhkojansa ja siten\nsaanut kuoleman seuraukseksensa. Tämä oli kuitenkin vaan pelkkää huhua,\nsillä itse asiassa ei kuolonsyystä oltu sen enempätä selvillä. Muuten\nhän oli aimo vaimo ja hyvä perheenäiti, sillä hänellä oli kokonansa\nseitsemän oksaa, mikä oli ylen harvinaista hänen sukupuolessansa. Hän\nhaudattiin yöllä kaupungin ulkopuolella samassa pukimessa, johon hän\nkuolematilaisuudessa oli puettuna, sillä eräs lainkohta määräsi ettei\nketäkään saatu haudata kaupungin sisäpuolella, kun kuolleen ruumiin\npeljättiin pilaavan ilmaa. Samaten on määrätty ettei ruumiin\nsaattojoukko saa olla suurilukuinen ja ettei ruumista saa koreilla\nkalliisen ruumisverhotukseen, kun se kaikissa tapauksissa pian joutuisi\nmatojen saaliiksi. Tämä kaikki näytti minusta erittäin perälliseltä.\nRuumispuheitakin kyllä pidettiin, mutta niissä yleensä lausutaan vaan\nkehotuksia siveästi elämään ja muistutuksia kuulijoille heidän omasta\nkuolevaisuudestansa. Tämmöisissä tiloissa on läsnä _sensoria_, joiden\ntoimena on pitää silmällä ylistetäänkö vai parjataanko vainajata\nliiaksi. Sentähden ovat puhujat ylen varovaisia kiitoksensa tai\nmoitteensa puolesta, kun liian loitos meneminen tällä uralla tuottaa\nrangaistusta.\n\nVähäistä tämän jälkeen olin läsnä suurissa hautajaisissa ja kysyin\nsentähden isännältäni kuolleen arvoasteesta ja sijasta yhteiskunnassa,\nkoska hänen muistoansa tällä tavalla kunnioitettiin. Isäntäni vastasi\nvainajan olleen talonpojan, joka oli kuollut eräällä matkalla\nkaupunkiin. Jos tämä maanalainen kansa oli tähän saakka nauranut\nminulle, niin oli nyt minun vuoroni maksaa heille se takaisin samalla\nlailla ja ampua samat nuolet, joita he ennen olivat ampuneet\nEurooppalaisiin, samalla voimalla takaisin heihin. \"Miksi ei siis,\"\nhuudahdin minä, \"härkiä ja sonneja, jotka ovat talonpoikien veljiä ja\ntyökumppania, samaten ylistetä saarnatuolista? Saatetaanhan niiden\nsanoa jättävän yhtä hyvän aineen hyvään jälkeispuheeseen kuin\ntalonpoikainkin, koska niillä on sama toimi ja vaikutusala.\" Mutta\nisäntäni käski minun hillitsemään rattoisuuttani, ja ilmoitti minulle\nettä talonpojat täällä nauttivat suurta kunnioitusta tuosta jalosta\ntoimesta, jolle he ovat antautuneet, ja ettei mitäkään vaikutusta\narvostella korkeammaksi kuin juuri maanviljelijän; jonkatähden\nkaupunkilaiset puhuttelevatkin jokaista taitavaa ja kunnon\nmaanviljelijätä kunnianimellä _isä_ taikka _herra_. Siitä tulee sekin\ntapa, että kun talonpojat syksyn alkupuolella eli palmukuussa\nlähestyvät kaupunkia suurella määrällä vaunuja täynnä viljaa, rientävät\nkaupungin virkamiehet heitä juhlallisesti vastaan ja saattavat heitä\nkaupunkiin ikäänkuin riemusaatossa soiton ja torvitoitotusten\nkaikuessa. Kuinka minä hämmästyinkään tätä kuullessani ja muistuttelin\nmieleeni omia talonpoikiamme, jotka huokailevat kärsimättömässä,\ntukalassa orjuudessa, ja joiden työtä me halveksimme verraten sitä\nmuihin ansaitsemiskeinoihin vallattomuuden ja turhamaisen loiston\npalveluksessa. Tämän uskoin jonkun ajan perästä tämän jälkeen\nisännälleni, vaitiolon ehdolla, sillä minä pelkäsin että maanalaiset\nkansat muuten saisivat ylen huonon käsityksen ihmiskunnasta. Hän lupasi\nminulle pitää tämän jutun hampaittensa takana ja vei minut erääsen\noppisaliin, jossa oli tapana pitää muistopuheita. Minun täytyy\ntunnustaa etten ollut milloinkaan ennen kuullut mitään enemmän\nsyvyyteen tunkeutuvata totuutta, jolle kaikki liehakoitsemisen\nkaukaisin varjokin oli vierasta; puhe kokonaisuudessansa tuntui minusta\nkelpaavan malliksi, jonka mukaan kaikki tämänlaatuiset puheet olivat\npidettävät. Puhuja huomautti ensin edesmenneen hyvistä avuista ja\nsitte hänen vioistansa ja vaillinaisuuksistansa, joitten viimeksi\nmainittujen suhteen hän käski kuulijoiden olemaan varoillansa ja\nkarttamaan niitä.\n\nLähdettyämme opintosalista kohtasimme me pahantekijän kolmen vartijan\nsilmällä pitämänä. Hän oli hiljan kärsinyt käsivarsirangaistuksen\n(siksi kutsuttiin ennenmainittua suonen-iskemistä) ja oli nyt matkalla\nkaupungin yleiseen hospitaaliin. Kysymykseeni mitä mies oli tehnyt sain\nvastaukseksi, että hän oli pitänyt esitelmän Jumalan olennosta ja\nominaisuuksista, mikä oli siinä maassa kielletty sentähden, että\ntämmöiset epäkypsät tutkimukset pidetään liian mielettöminä ja julkeina\nsaattaakseen tulla kysymykseenkään terveellä järjellä varustettujen\nolentoin joukossa. Sentähden on täällä tapana sulkea tämmöiset\nviisastelevat väittelijät, sittekuin heiltä ensin on aimo tavalla\nsuonta isketty, hullujen huoneesen taikka työlaitokseen, kunnes ovat\nsaaneet järkensä jälleen päähänsä. Minä ajattelin itsekseni: \"Oi\nJumalani! kuinka täällä kävisikään jumaluusoppineittemme, jotka päivät\npitkään kiistelevät Jumalan olemisesta ja omituisuuksista, henkien\nluonteesta ja muista yhtä ymmärrettämättömistä ja salatuista asioista?\nKuinka kävisi viimein tutkijoidemme, jotka, ylpeillen ylenluonnolisista\ntiedoistaan, pitävät itseänsä kaikkia muita viisaimpina, niin, vieläpä\nJumalien vertaisinakin? Pelkäänpä, että he laakeriseppeleitten,\ntohtorihattujen ja sormuksen asemesta, joilla ihastuneet tiedekunnat\nheitä meillä koristavat, täällä saisivat vapaan elannon lopuksi\nelämäänsä hullujen huoneessa taikka työlaitoksessa.\"\n\nVihdoin valkeni päivä, jolloin minun, varustettuna pääsötodistuksella,\nyliopistosta, tuli lähteä hoviin. Minä luulin saavani odottaa jotakin\nvarsin harvinaista todistukseni puolesta, sekä osoitetun intoni tähden\nniin vähässä ajassa oppimaan maanalaisten kieltä, että isäntäni selvän\nystävällisyytensä nojalla, ja tutkijoitteni aina ylistetyn\noikeudenmukaisuuden perustalla. Minä vapisin ilosta saatuani\ntodistuksen käteeni, ja riensin ottamaan selkoa odotetuista\nkiitoslauseista, saattaakseni niiden mukaan ruveta kuvitteleimaan sitä\nonnea, joka oli tuleva osalleni. Mutta kuinka suuttuneeksi ja samalla\nepätoivon alaiseksi kävinkään, sittekun sen olin lukenut. Sisältö oli\nseuraava:\n\n\"Noudattaen Teidän Korkeutenne käskyjä, lähetämme täten Teidän\nKorkeudellenne puheena olevan eläimen, joka hiljattain tuli tänne\ntoisesta maailmasta ja joka kutsuu itseänsä ihmiseksi. Me olemme\nkaikella ahkeruudella koettaneet siihen istuttaa kaikkia niitä tietoja,\njoita meidän koulullamme on tarjottavana, ja huolellisesti koetettuamme\ntutkia sen ymmärryskykyä, luonnonlahjoja ja luonnetta, olemme\nhavainneet sen erittäin tarkkaoppiseksi ja varustettuna hyvällä\nkäsityskyvyllä, mutta samalla siihen määrään harhasuuntaiseksi\noikeudenkäsitteiden suhteen että sitä, katsoen siihen nopeuteen, jolla\nse itseksensä luo johtopäätöksiä, tuskin saattaa lukea järjelliseksi\nolennoksi ja vielä vähemmin katsoa kelvolliseksi mihinkään tärkeämpään\nvirkaan. Mutta sitä vastoin, ollen varustettuna paremmilla ja\nnopeammilla liikkumisen välikappaleilla kuin yksikään tässä maassa,\ntullee siitä erittäin sopiva hovikurjeeri.\n\n                                     Alammaisimmasti\n                             Rehek. Joktan. Rapasi. Kilak.\"\n\nYlen murheillani riensin isäntäni luo ja rukoilin häntä, mitä\nsydämellisimmästi käyttämään vaikutusmahtiansa _Karatteilta_\nhankkiaksensa minulle suotuisamman todistuksen ja näyttämään heille\nedellisen akatemiallisen todistukseni, jossa minua kiitetään erittäin\nälykkääksi ja eteväksi ylioppilaaksi. Hän väitti että tämä\npääsötodistus saattaa kyllä olla hyvä meidän maailmassamme, jossa ehkä\nenemmän otetaan huomioon varjo kuin itse ruumis, enemmän katsotaan\nkuoreen kuin sydämeen, mutta täällä, jossa oli tapana perinpohjin\ntutkia jokaista asiata, ei se ollut suuresta merkityksestä. Muuten\narveli hän minun menetteleväni parhaiten jos kärsivällisyydellä\ntyytyisin kohtalooni, varsinkin kun ei minun todistustani saatettu\nmuuttaa eikä kumota, kun täällä pidettiin mitä suurimpana rikoksena\nylistää jotakuta henkilöä avuista, joita hänellä ei ollut. Kuitenkin,\nvalaaksensa jotakin lieventävätä nestettä haavaani, ja lohduttaaksensa\nminua suuressa murheessani, huomautti hän minua siitä että kunnia ja\nkorkeus pidettäkööt uuelmana, josta on paras pysyä loitolla; että\ntämmöinen onni on haihtuva, semmoinen, joka helpolla kiiltää ja\nsynkistyy, sekä epäili eiköhän ylemmällä asteella oleva ole enemmän\nkateuden nuolien määränä kuin halvemmalla toimiva ynnä muistutti\nminulle että moni, joka tahtoo yhdistää kunnian ja rikkauden, takoo\nomaa asettansa johon hän ennen pitkää haavoittuu ja laukeaa silloin\nkunnian valtaistuimelta ivan ja pilkan häpeälliseen kuiluun. Hän\nhuomautti sitä paitsi, että henkilön, joka oli alemmalla yhteiskunnan\nasteella, ei tarvinnut semmoista peljätä, ja mitä Karattien lausuntoon\ntuli, niin osoittausi kaikessa se, että he olivat erittäin\ntarkkanäköisiä ja kunnon tuomareita, jotka eivät antaneet itseänsä\nlahjoa taikka uhkauksilla peloittaa askeltakaan totuudesta; minkätähden\ntässäkään asiassa ei epäluulon haivekaan saattanut heitä kohdata. Ja\nlopuksi sanoi hän suoraan puhuen suunsa puhtaaksi, että hänkin jo\naikoja sitte oli havainnut minun karsaan arvostelukykyni, ja että minun\nnopea ymmärrykseni ja hyvä muistoni jo aikoja sitte olivat saaneet\nhänen oitis ajattelemaan, ettei minussa juuri ollut mitäkään suurta\ntekeillä, ja näiden selvien virheitten johdosta aivoissani en kelvannut\nhallitsemaan tärkeämpätä virkaa. Sen mukaan mitä olin hänelle\nEurooppalaisista kertonut, sanoi hän helposti saattavansa ymmärtää,\nettä minä todella olin syntynyt hullussa maassa ja että tuhmuuden tähti\noli syntymääni tervehtänyt. Muuten hän mitä kohteliaimmasti vakuutti\nminulle ystävällisyyttänsä, ja antoi minulle neuvon viipymättä lähteä\nmatkaan. -- Minä seurasin tämän järkevän miehen neuvoa, sitä mieluummin\nkun välttämättömyys minun vaati sitä tekemään ja kun sitä paitsi olisi\nollut tuhmaa uhkarohkeutta osoittaa tottelemattomuutta ruhtinaan\nkäskylle.\n\nMinä lähdin siis matkaan muutamain pikkupoikain seurassa, jotka samoin\nkuin minäkin olivat lukiosta pääsintodistuksen saaneet, ja nyt, samassa\ntarkoituksessa kuin minäkin, lähetettiin pääkaupunkiin. Seuraajanamme\noli muuan vanhempi Karatti, joka kun hän oli kivulloinen ja nytkin\nsairasti jostakin vammasta toisessa jalassaan ratsasti sonnimullikalla.\nMuuten ei ole tavallista nähdä jonkun ajavan taikka ratsastavan, sillä\nse on oikeus, joka tulee vaan vanhoille, rammoille ja sairaille, ja\nkuitenkin saattaisivat asujamet täällä, meihin verraten, paljoa\nmieluummin saada anteeksi sitä, että he ajavat, kun heidän kävelynsä on\nsekä hankalata että vitkallista.\n\nMuistanpa varsin hyvin kuinka tuo maanalainen kansa naurusuin kuulteli\nminun kertovan meidän kulkuneuvoistamme ja tavoistamme liikkua:\nhevosistamme, vaunuistamme, kareeteistamme ja ennen kaikkia näistä\nkantotuoleista, joissa meitä, niihin jamattuina kuten rahtitavara,\nhinattiin pitkin kaupunkia; ja varsinkin pitivät he naurettavana ettei\nnaapuri saata lähteä toistansa tervehtimään, ellei hän muuta asumaan\ntuollaiseen vaunu- tai kantotuolikoneesen, jossa pari hurjaa hevoista\nhäntä sitte laahaa pitkin katuja ja kujia. -- Kun nämä ylen järkevät\npuut, miten jo ennen olen kertonut, liikkuvat niin vitkallisesti, kului\nmatkaan kolme päivää, vaikka Kebasta pääkaupunkiin oli tuskin neljä\npeninkulmaa kuljettavana, Jos olisin ollut yksin, olisin helposti\ntehnyt tämän matkan yhdessä päivässä.\n\nKuinka paljon iloitsinkin siitä, että olin parempi kävelijä kuin\nmaanalaiset isäntäni, niin en saattanut olla mielessäni tuntematta\nsyvää mielipahaa ajatellessani, sitä että juuri tämä etuisuuteni\ntuomitsi minun huomaamattomaan ja halventavaan toimeen.\n\n\"Toivoisinpa,\" sanoin sentähden kerran, \"olevani yhtä vitkallinen\njalkojeni puolesta kuin kansa täällä, koska sen kautta saattaisin\nvälttää tuon orjallisen ja halvan viran, mikä minulle nyt on määrätty.\"\nKun saattajamme eli päällysmiehemme tämän kuuli, sanoi hän: \"niin,\nmutta sinun pitää muistaman, että ellei luonto tavallansa näillä\nruumiillisilla etuisuuksilla olisi palkinnut mitä sinussa sielun\npuolesta on vaillinaista, niin olisimme me kaikki pitäneet sinua\nhyödyttömänä rasituksena maan päällä, sillä kun sinä niin tavattoman\nnopeasti käsität asioita näkyy siitä selvään, ettet sinä milloinkaan\ntunkeudu niiden pohjaan, vaan jäät kuorelle jättäen sydämen koskematta;\nlisäksi se, jolla on vaan kaksi oksaa, jää epäilemättä meidän jälkeemme\nkäsitöissäkin.\" Tämän kuultuani, minä mielessäni kohta ylistin\nsallimusta pitkistä jaloistani koska minut, tämän etuisuuden\npuutteessa, ehdottomasti olisi siirretty järjettömäin luontokappalten\njoukkoon.\n\nVaikka meidän retkikuntamme varmaankin oli harvinainen näky\n_Pootualaisille_ huomasin pitkin matkaa suureksi ihmeekseni heidän\nolevan niin kiintyneenä siihen työhön, joka heillä oli käsillä, ettei\nkukaan heittänyt työtänsä taikka edes kääntänyt päätänsä katsellakseen\nmeitä ohitse kulkeissamme. Mutta kun päivä oli loppuun kulunut ja\njokainen oli tehtävänsä tehnyt ja velvollisuutensa täyttänyt, etsivät\nhe virkistystä kaikellaisissa leikeissä ja huvituksissa, arvellen\ntämän, yhtä paljon kuin ruoan ja juomankin, vahvistavan ruumista ja\nsielua. Näistä ja monista muista syistä oli minulle suurta huvia tästä\nmatkastamme. Seutu oli kaikkialla kaunista, varsin kun pyöröteaatteri,\nniin ihana, että vaan luonto yksin saattaa semmoista luoda. Missä\nluonto oli vähänkin itaruutta osoittanut, olivat asukkaat osanneet\ntaiteella korjata puutteen, sillä hallitus on määrännyt palkintoja\njaettaviksi parhaiten hoidetusta maanviljelyksestä sekä talojen\nparantamisesta ja kaunistamisesta, jota vastoin ne, jotka päästävät\ntalonsa ja tiluksensa rappiotilaan, tuomitaan kansalaisoikeutensa\nmenettäneeksi. Me kuljimme monen kauniin kylän ohitse, jotka, ollen\nsijoitettuina vain vähien matkojen päähän toisistansa näyttivät yhdessä\nmuodostavan ison, yhteen kuuluvan kaupungin. Siitä huolimatta ahdisti\nmeitä tuon tuostakin matkallamme villit marakatit, jotka juoksentelivat\nympärillämme ristiin ja rauhaan tiellä, ja alinomaa olivat minun\nkantapäissäni, jonka ne arvattavasti ruumiinrakennukseni suhden\notaksuivat toveriksensa. Minä en saattanut hillitä suuttumustani tästä,\nvarsinkin kun huomasin tämän seikan seuropuitani naurattavan, sillä\nruhtinaan käskyn mukaan olin minä matkaani varten puettuna samoihin\nvaatteisiin, jotka minulla oli kiertotähdelle saapuessani ylläni, ja\nminulla oli keksini muassani, että ruhtinas saisi käsityksen siitä,\nminkälaisessa pukimessa meidän maassamme kuljettiin. Keksistä minulle\nnyt kuitenkin oli apua, kun sillä sain puolustautua marakateilta, jotka\nparvittain hyökkäsivät kimppuuni; mutta suuria ei sekään auttanut,\nsillä niiden sijaan, jotka ajoin pois; tuli heti toisia, joten minun\nalati täytyi olla valmiina puolustukseen.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nHovi Pootussa.\n\n\nVihdoinkin saavuimme _Pootuun_, tämän maan pääkaupunkiin, joka on sekä\nlaaja että erittäin soma kaupunki. Rakennukset ovat korkeampia kuin\nKebassa, ja kadut ovat leveämpiä ja mukavampia. Ensimmäinen tori jolle\nsaavuimme oli täynnä ostajia ja myyjiä ja ympärillä on runsaasti jos\njonkinmoisia kauppapuoteja. Peljästyksekseni havaitsin keskellä toria\npuun köysi kaulassaan ja ympärillään koko joukon muita puita, jotka\nkatseittensa ja muotonsa puolesta olivat vakaita kuin raatimiehet.\nKysymykseeni mitä tämä meno tiesi ja miksi tuo puuparka oli hirtettävä,\nvaikka kuolemanrangaistukset siinä maassa olivat kielletyt, sain\nvastaukseksi että mies oli ehdoittanut erään vanhan lakipykälän\nkumoamista, ympärillä olevat olivat lainoppineita ja neuvosherroja,\njoiden, niinkuin tapa oli, tuli tutkia tuota uutta lakiehdotusta, ja\njos se havaittiin hyvin harkituksi ja yleishyödylliseksi, ei\nehdottelijaa ainoasti vapautettaisi vaan hän saisi vielä palkinnonkin;\nmutta jos se sitä vastoin havaittiin valtiolle vahingolliseksi taikka\njos sen havaittiin vähänkin tarkoittavan ehdoittelijan omaa etua, niin\nhän heti valtiorikollisena hirtettiin. Tästä tulee että ylen harvat\nuskaltavat antautua semmoiselle uhkakoetukselle kuin voimassa olevan\nlain komoamisen ehdotus täällä on, ellei asia ole niin selvä ja kirkas\nettei tarvitse epäillä sen onnistumista. Tähän määrään saakka pelkäävät\nmaanalaiset muuttaa noudatettavana olevata lainkohtaa, arvellen valtion\nlujuuden olevan vaarassa samana hetkenä kun sen perustuksia saisi kenen\npäähän pällähdykset tahansa ruveta hyöräyttämään. \"No pentele,\"\najattelin itsekseni, \"kuinkahan täällä kävisikään meidän maapallomme\nyhteiskunnan parantajien, jotka luuletellen hyödyttävänsä valtiota\nalinomaa tekevät yhden uuden ehdotuksen toisensa perään, ei niin paljon\nyleiseksi hyväksi kuin usein heidän omaksi eduksensa.\"\n\nVihdoin meidät vietiin isompaan rakennukseen, missä kaikki semmoiset\notetaan vastaan, jotka ovat lukiosta pääsötodistuksen saaneet ja\nlähetetään ruhtinaan nähtäviksi. Johdattajamme eli Karattimme käski\nmeidän olemaan valmiina, sillä hän lähti nyt meidän tuloamme\nilmoittamaan. Hän oli tuskin ehtinyt jättää meidät, ennenkun\nkorvillemme saapui kovaa huutamista, varsin kuin voittohuutoa ja kohta\nsen jälkeen kaikui ilmassa kimakoiden torvien ja rämisevien rumpujen\nääniä. Uteliaina me riensimme ulos ja näimme puun liikkuvan eteenpäin\nperässään uhkea saattojoukko ja päässään kukkaisseppele, ja pian me\nhuomasimme hänen samaksi, jonka vähäistä ennen olimme nähneet seisovan\ntorilla köysi kaulassaan. Syynä tähän juhlalliseen saattokulkuun oli\nse, että tuo lainmuutos, jonka hän henkensä uhalla oli rohjennut\nehdoitella oli voittanut myöntymyksen ja että se siis oli otettu\nnoudatettavaksi. Mutta mitä syitä hän oli tuonut esille saadakseen\nvanhan lainkohdan muutetuksi, sitä en milläkään keinolla saanut tietää,\ntämän kansan salaperäisyyden takia, joka vaikuttaa, että\nvähäpätöisinkin mikä on yhteydessä valtion hallituksen ja\nhallitusasioiden kanssa, aina kokonansa salataan \"kansalta\". Varsin\ntoisella tavalla menetellään meillä, jossa jonkun hallituksen istunnon\njälkeisenä päivänä saadaan kuulla viimeksi tehtyjä päätöksiä\ntutkittavan, arvosteltavan ja ylipäänsä olevan yhteisenä puheaineena.\n[Tämä on ainakin _yksi_ kohta, josta me, tekijän luvalla, saatamme\notaksua olevamme _Pootualaisia_ etevämmällä kannalla.]\n\nNoin tunnin kuluttua tämän jälkeen tuli Karatti takaisin, ja meidät\nkäskettiin nyt häntä seuraamaan, minkä me teimmekin ilosta. Matkalla\nkohtasimme useoita pikkupuita, jotka kaikkialla juoksennellen\ntarjosivat kaupaksi jos joitakin kirjoja kaikellaisista ihmeellisistä\nasioista ja tapauksista. Kaiken tämän sorakalun seassa pisti silmääni\npieni kirjanen, jonka nimenä oli: \"Uudesta ja epätavallisesta\nilmanilmiöstä taikka lentävästä aarneesta, joka menneenä vuonna\ntaivaalla nähtiin.\" Minä näin ihan ilmeisen itseni vaskipiirroksessa,\nvarsin semmoisena jommoiselta näytin kiitäessäni kiertotähden ympäri\nkeksi kourassani ja siinä hinaten perässäni muutaman sylen mittaista\nköydenpäätä. Tuskin kyeten pysyä vakaana tämä näky silmissäni,\najattelin minä itsekseni: \"Siunatkoon! mikä kamalan kauhea kuva, mikä\nhirvittävä olento!\"\n\nMinä ostin tuon kirjasen kolmella kilakalla, mikä vastaa noin 15:tä\npenniä meillä, hillitsin naurunhaluani ja jatkoin äänetönnä ja\nhiljaisena matkaani linnalle. Tässä esiintyi enemmän taiteellisuutta,\nsievyyttä ja somuutta, kuin loistoa ja komeutta. Minä näin ylen harvoja\nlakejoita eli hovipalvelijoita, sillä ruhtinaat täällä alamaailmassa\npitävät parhaiten vaatimattomasta hovielämästä ja kaihoavat kokonansa\nkaikkea mikä ylellisyyteen vivahtaakaan. Ei täällä tarvitakaan niin\nmonta palvelijaa kuin meidän maailmamme hoveissa, sillä jokainen oksa,\njoka noilla elävillä puilla on, käy kädestä, joten kaikki käsin\ntoimitetaan, saadaan tehtyä täällä kolme eli neljä kertaa nopeammin\nkuin meillä.\n\nOli jo päivällispäivät kun saavuimme linnaan, ja kun ruhtinas tahtoi\nnähdä minun ennenkun hän rupesi aterialle veivät minun heti\nruokasaliin. Ruhtinaassa yhdistyy mitä suurimmassa määrässä lempeys ja\nvakavuus. Hänellä on semmoinen kyky itseänsä hillitsemään ettei mikään\nsuru eikä suuttumus saata liikuttaa tuota levon ja penseyden kuvastusta\nhänen muodossaan, joka aina on hänen luonteensa tunnusmerkkinä. Kohta\nsisälle tultuani lankesin polvilleni hänen eteensä, mikä tekoni näytti\nläsnäolevia suuresti hämmästyttävän. Ruhtinas kysyi minulta minkä\ntähden niin tein, ja ilmoitettuani hänelle syyn siihen, käski hän minun\nnousemaan ylös, sanoen semmoisen kunnioituksen osoituksen tulevan\nainoasti Jumalalle, ynnä että hallitsijan suosio saatetaan voittaa\nainoasti tottelevaisuudella ja kunnollisuudella. Jälleen noustuani\njaloilleni, teki hän minulle, ylen ystävällisen näköisenä, useoita\nkysymyksiä nimestäni, miten minä olin tullut tänne maanalaiseen\nmaailmaan ja mitä teitä olin kulkenut, missä kotoseutuni oli y.m. Tähän\nvastasin kotomaani olevan tähän verraten ylen ison, vaikkei luonto\nollut sitä niin kauniiksi luonut, nimeni olevan Niilo Klimin ynnä mitä\nretkeeni tänne tulee, että olin sen tehnyt kautta kauniin ja kirkkaan\nilmakehän. Edelleen kysyi hän minulta mitä matkallani oli tapahtunut\nynnä tavoista ja laeista maapallollamme.\n\nMinä rupesin nyt ylen lämpimästi puhumaan ihmisten hyvistä avuista,\nymmärryslahjoista, hienostuneista tavoista ynnä kaikesta muusta mistä\nihmissukukunta luulee itsellänsä olevan ylpeilemisen syytä. Mutta hän\nkuulteli minun tekointoista puhettani ylen kylmänä; ja kun virkoin\nsemmoisista asioista, joiden luulin ennen kaikkia saavuttavan hänen\nkorkeinta ihastustansa, hän vielä haukottelikin. \"Uh!\" ajattelin\nmielessäni, \"kuinka erilaisia ovatkaan kuolevaiset maun ja mielihalun\npuolesta!\" Mikä _meitä_ suuresti ihastuttaa, herättää vain inhoitusta\n_heissä_.\n\nMikä varsinkin näytti huonolta kajahtavan hänen ruhtinaallisessa\nkorvissansa oli kertomukseni meidän oikeudenkäyntioloistamme ja kun\npuhuin asianajajiemme kaunopuheliaisuudesta ja tuomariemme\nketteryydestä tuomioiden julistamisessa. Minä aivoin juuri ruveta vielä\nlaveammalta selittämään tätä, kun hän keskeytti minua ruveten\npuhumaan muista asioista; lopuksi kysyi hän minulta uskonnostamme ja\njumalanpalveluksestamme. Minä kerroin lyhyesti kaikki uskonkappaleemme.\nMitä edemmäksi tässä tulin sitä enemmän poistuivat rypistykset hänen\notsaltansa, ja hän vakuutti hyvästi saattavansa kirjoittaa kaikkien\nalle; mutta hän ei voinut kylläksi ihmetellä, että kansalla jolta\nkokonaan puuttui arvostelukyky saattoi olla niin järjelliset ja terveet\nmielipiteet Jumalasta ja jumalanpalveluksesta. Mutta saatuansa kuulla,\nettä kristityt olivat hajoutuneet isoon määrään eri uskonlahkoja, jotka\nhurjasti taistelivat keskenänsä erilaisuudesta uskossansa, sanoi hän:\n\"Meilläkin esiintyy paljon eri käsityksiä semmoisissa kysymyksissä,\njotka koskevat jumalanpalvelemista, mutta emme me sentähden vainoa\ntoisiamme, sillä tuommoinen vaino eri käsityksen ehkäpä erhetyksenkin\ntähden on hengellisen ylpeyden purkautumista, kun, näet, toinen\nmielettömyydessään pitää itseänsä toistansa viisaampana, mikä ylpeys ei\nsuinkaan saata olla mieliksi Jumalalle, joka aina kehoittaa lapsiansa\nhyväntahtoisuuteen ja nöyryyteen. Me emme milloinkaan rankaise ketään,\njoka todellisesta uskosta ja varmasta käsityksestä, jos siksi sitä\ntahdotaan sanoa, miettivän tutkimuksen uralla kulkee yleisestä\nmielipiteestä poikkeavata tietä, niinkauvan kuu hän ei teoissansa riko\nyleisen lain määräyksiä; ja tässä kohdassa me vaan kuljemme esi-isiemme\njälkiä, jotka aina ovat pitäneet ylen järjettömänä panna ajatuksia\nsiteihin taikka ruveta omantunnon tuomariksi. Tätä sääntöä koen\ntarkasti seurata maallisissakin asioissa, niin että, minkälaiset\nmielipiteet kansalla olleekin minun luonteestani, elämästäni,\ntaloushoidostani ja muista tuommoisista asioista, kun he vaan\ntunnustavat minun lailliseksi hallitsijaksensa, katson minä heidät\nkaikki hyviksi kansalaisiksi.\n\n\"Armollisen ruhtinas,\" vastasin minä, \"semmoista sanotaan meillä\nuskonnonvapaudeksi, ja sitä vastustavat innolla varsinkin meidän\noppineet -- --\"\n\nHän ei suonut minulle aikaa jatkaakseni, vaan käänsi minulle selkänsä\nnähtävästi harmistuneena; kuitenkin käski hän minun jäämään sinne\nkunnes ateria oli syöty.\n\nPöydän ääressä istuivat ruhtinas, ruhtinatar ja prinssi, heidän\npoikansa, sekä _Kadoki_ eli suurkansleri. Tämä kadoki oli hienolla\nsivistyksellänsä ja kaikkea älyävällä järjellänsä hankkinut itsellensä\nkuuluisan nimen Pootussa. Kahtenakymmenenä vuotena ei hän ollut\nkertaakaan neuvoshuoneessa puolustanut mielipidettä, joka ei olisi\nsaavuttanut kaikkien muiden neuvoksien suostumusta. Hän ei ollut\nmilloinkaan kirjoittanut nimeänsä semmoinen lakiasetuksen alle, joka ei\nvielä ollut noudatettavana, ja hänen lausuntonsa oli kuin sääntö\nkansakunnalle.\n\nMutta hänellä oli niin hidas ajattelukyky, että hänellä oli tapana\nvaatia itsellensä parin viikon tuumausajan yksinkertaisimmankin\nasetuksen antamiseen. Jos tämä mies olisi kuulunut meidän maailmaan,\njossa kaikkea viivytystä syytetään laiskuudeksi, olisi hän varmaankin\njulistettu kelvottomaksi kaikkiin tärkeimpiin toimiin. Mutta kun\nhänellä, kerran asian tutkittuansa, se olikin selvillä pienimpiin\nyksityiskohtiin saakka ja kun hän ei milloinkaan päättänyt mitäkään\nsitä ensin perin pohjin tutkimattansa, saattaa hänestä sanoa, että hän\ntoimitti melkoista enemmän kuin kymmenen näitä niin kutsuttuja suurta\nneroa, jotka ottavat selvän mistä tahansa suurimmassa kiiressä, mutta\njoiden työtä pitää niin monessa kohdassa muutettavan ja mukailtavan,\nettä, kun ne kerran eroavat virastansa, heidän saatetaan sanoa panneen\npaljon alkuun voimatta saattaa mitäkään loppuun. Sentähden on tässä\nhovissa tavallista verrata semmoisia, jotka liian nopeasti päästävät\ntehtävän työn käsistänsä, toimettomiin kävelijöihin, jotka kulkevat\nedestakaisin samaa tienosuutta pääsemättä sen pidemmälle.\n\nKohta ruhtinaallisen perheen istuttua pöydän ääreen tuli huoneeseen\nneitsy-puu, jolla oli kahdeksan oksaa ja yhtä suuri lukumäärä lautasia\nja vateja niissä, joten ruoka yhtäkkiä oli nostettu pöydälle. Sitte\ntuli kohta toinen puu, joka toi sisälle kahdeksan karahviinia simaa eli\nviiniä, useampaa lajia. Tällä puulla oli kokonaista yhdeksän oksaa ja\nse pidettiin sentähden parhaana palvelijana, jonka jokainen olisi\nperheeseensä halunnut. Siis toimitti täällä kaksi naispalvelijaa\nhelposti kaiken sen, johon meidän maanpäällisissä hoveissanne tarvitaan\nmelkoinen parvi palvelijoita.\n\nRuoat olivat yksinkertaisia mutta hyvästi laitettuja. Esille tuoduista\nruokalajeista söi ruhtinas vaan yhtä, sitä nimittäin joka hänestä\nparhaalta maistui; tämäkin kohta oli siis perin vastainen sille, mitä\nrikkailla ihmisillä meillä on tapana tehdä, kun he nimittäin eivät ole\nmielestänsä päivällistä syöneetkään, ellei yhtä herkkuruokaa toisensa\nperään ole pöydälle kannettu. Keskustelu syödessä koski parhaastansa\nhyviä avuja ja paheita sekä yleisöä koskevia asioita, joten saattaa\nsanoa viisauden olleen ruoan höysteenä. Minäkin tulin puheeksi, mutta\nkun minua pidettiin liian nopeajärkisenä, ei minusta sanottavasti\ntoivottu mitäkään tulevan.\n\nPöydän riisuttua käskettiin minun näyttämään esille _testimoniumini_.\nSittekun ruhtinas oli sen lukenut, loi hän katseen minun\nkulkuneuvoihini ja sanoi: \"Niin, karatit ovat kyllä oikeassa, niin\npitää tehtämän.\" Hänen tämän sanottuansa tuntui minusta niin kuin\nsalama olisi minuun iskenyt ja itku kurkkuni pohjaan nousseena minä\nrukoilin että asiakirjojani vielä tutkittaisiin, kun en nimittäin\nepäillyt penseämpää tuomiota, jos vaan annettiin tarpeen mukainen\nhuomio hyville puolilleni ja luonnollisille lahjoilleni. Ruhtinas, joka\noli sekä lempeä että oikeutta harrastava, ei ensinkään näyttänyt\nmitäkään suuttumusta tätä samalla rohkeata ja omituista pyyntöä\ntehdessäni, vaan antoi heti saapuvilla olevalle karatille käskyn tutkia\nminua vielä kerran ja perin pohjin. Tämän tutkinnon jatkuessa, otti\nruhtinas tiedon toisten atestieni ja todistusteni sisällöstä. Karatti\nteki minulle useoita kysymyksiä, joihin tavallisella rivakkuudella\nvastasin. Hän ei salannut ihmettelemistänsä tästä, ja sanoi: \"Kyllähän\nsinä helposti käsität, mutta vastauksesi osoittavat selvästi että\nkysymyksen sisimmäinen merkitys yhä on sinulle vieras.\" Tutkinnon\nloputtua astui hän sisälle ruhtinaan luo, ja tuli pian takaisin>\nkädessänsä kirjallinen päätös, joka sisälsi että kuu minä olin\nkäyttäytynyt sekä pahasti että ajattelemattomasti moittiessani karattien\nlausuntoa, olin tehnyt itseni vikapääksi rangaistukseen, jonka laki\ntässä tapauksessa määrää, nimittäin että iskettäisin suontani\nmolemmista käsivarsistani ja että minut suljettaisiin kuritushuoneesen;\nmutta tätä lain kohtaa kuitenkin ankaruudessansa noudattamatta oli\nhänen korkeutensa erinomaisena armona sallinut, että tätä rikostani,\nkatsoen sekä erittäin kypsymättömään käsityskykyyni että vieraisuuteeni\nmaan lakeihin nähden, ei vedettäisi oikeuden eteen; sillä hiljan maahan\ntulleelle vieraalle saattoi antaa armon oikeuden edellä loukkaamatta\nsen kautta lakien pyhyyttä. Ja antaaksensa minulle vielä todistuksen\nsuosiollisesta hyväntahtoisuudestansa, sai hän minulle viran\nvakinaisena hovikurjeerina, suosio, jota minun piti tietämän\nasianmukaisesti arvostella.\n\nSittekun tämä päätös oli minulle luettu, eräs _Kiva_ eli pöytäkirjuri,\nkirjoitti minun ynnä toisten vastatulleitten kokelaitten nimet\nviranylennyspöytäkirjoihin. Tämä sihteeri oli erittäin somankasvuinen\nmies, sillä hänellä oli kokonaista yksitoista oksaa ja saattoi siis\nyhdellä kertaa kirjoittaa yksitoista kirjettä yhtä helposti kun me\npystymme kirjoittamaan vaan yhden ainoan. Mutta hänellä oli vaan\nkeskinkertaiset ymmärryslahjat eikä sentähden saattanut milloinkaan\ntoivoa ylentymistä, vaan sai sekä vanhentua että kuolla samalla\nsijalla, jossa hän jo lähes kolmekymmentä vuotta oli toiminut. Tämän\nmiehen kanssa minä sitte sain enimmän tekemistä ja tämän luona\nuseimmiten käydä, sillä hän kopioitsi kaikki kirjeet ja asetukset,\njoita minun piti lennättämän maaseuduille.\n\nHeti kun olin saanut valtuuskirjani ja nimeni oli kirjoitettu\nvakinaisten hovikurjeerien kirjaan, kävin levolle; mutta vaikka olin\nsangen väsynyt saatoin tuskin saada unen hiukkaistakaan silmiini koko\nyönä, siihen määrään minua rasitti ja kiusasi ajatus tuosta ylen\nhalvasta virasta, jonka toimittamiseen olivat minut tuominneet. Ja\ntäytyyhän tunnustaakin, että jumaluusopin kandidaatille ja maisterille\nsuuressa maailmassa oli häpeällistä ja nöyryyttävätä täytyä ruveta\nhalvaksi juoksijaksi maanalaisessa maailmassa. Tämmöiset mieltä\nmasentavat ajatukset pitivät minun hereilläni suurimman osan yötä, ja\nsydämeni pohjaa myöden liikutettuna luin ja lukemistani luin\n_Testimonium academicumiani_, joka aina oli taskussani, ja mikä\nlukeminen ei ensinkään ollut hankalata, sillä niinkuin ennen olen\nsanonut on ero yön ja päivän välillä täällä ylen vähäpätöinen.\nVihdoinpa kuitenkin vaivuin uneen, jossa iso joukko erilaisia unikuvia\nhäilyi mielessäni. Minä olin taas mielestäni olevinani kotona isäini\nmaassa ja täydessä touhussa laajalta kertovani kansalaisilleni kaikkea\nmitä minulle oli tapahtunut maanalaisella matkallani. Sitte mielestäni\nleijuin ilmassa ja taistelin tuon verenhimoisen petolinnun kanssa, joka\nahdisti minua niin ankarasti että minä heräsin äkkinäisistä liikkeistä,\njoita unissani tein. Ajatelkaahan peljästystäni kun varsin vuoteeni\nvieressä näin seisomassa suuren apinan, joka arvattavasti oli hiipinyt\novesta sisälle. Tämä näky silmissäni rupesin huutamaan apua minkä voin,\nkunnes vihdoin muutama pikkupuu, jotka makasivat viereisessä huoneessa,\ntuli avukseni ja heidän avullansa minä sain tuon inhoittavan eläimen\npois ajetuksi. Sittemmin sain tietää, että tämä tapaus oli ruhtinaalle\ntuottanut makean naurun. Mutta vastedes välttääkseni tuollaista\nahdinkoa käski ruhtinas minun pukeutumaan maanalaiseen pukuun sekä\nvarustautumaan oksilla. Eurooppalaiset vaatteeni otettiin siis minulta\npois ja ripustettiin kallisarvoisena harvinaisuutena ruhtinaan\ntaidemuseumiin, jossa niille pantiin päällekirjoitukseksi:\n\"Ylimaailmallisen olennon puku.\" Silloin ajattelin itsekseni: \"Pentele,\nentä jos räätäli Jönssi Andersen Bergenissä, joka on ommellut\nvaatteeni, tietäisi että hänen työnsä muiden kalliitten\nharvinaisuuksien rinnalla säilytetään maanalaisen ruhtinaan\ntaidemuseumissa!\" Hän siitä kyllä niin pöyhistyisi että hän\nhalveksivasti kohtelisi kotokaupunkinsa sekä pormestaria että raatia.\n\nSittekun minä, niinkuin edellä mainittu, olin saanut hovikurjeerin\nviran, sain heti paljon tekemistä: minun täytyi lakkaamatta\njuoksennella pitkin kaupunkeihin ja kyliin kirjeitä ja asetuksia\nkantaen. Näillä matkoilla oli minulla hyvä tilaisuus perin pohjin\ntutkia tämän kansan luontoa ja luonnetta ja useimmilla minä\npääominaisuutena havaitsin olevan sekä säädyllisyyttä että hyvää\nymmärrystä. Poikkeuksena tästä yleisestä arvostelusta tulee mainitani\npuut _Maholki_-kaupungissa, jotka kaikki ovat vaan ohdakkeita ja\nnäyttivät minusta vähemmän valistuneilta ja siveiltä. Maakuntien\nasukkaat ovat nimittäin erinlaisia puita kutakin maakuntaa kohden,\nminkä asioiden laidan parhaiten saattaa havaita talonpojista eli\nmaanviljelijöistä, jotka kaikki ovat syntyneet siinä maakunnassa, missä\nhe asuvat. Suurista kaupungeissa sitä vastoin, ja varsinkin\npääkaupungissa löytyy kaikenlaisia puita sekasin kokoontuneena. Hyvä\najatus, jonka jo olin saanut asukkaiden älystä ja järjestä, vahvistui\nyhä samassa määrässä missä tulin tilaisuuteen lähemmin tuntemaan\nkaikkia heidän hyviä puoliansa. Niitä lakeja ja tapoja, joita enemmän\nolin moittinut, täytyi minun nyt parhaiten tunnustaa oikeiksi ja\nkohtuullisiksi, ja tähän saakka tuntemani halveksiminen muuttui\nvähitellen ihailuksi. Minä saattaisin hankaluudetta luetella koko\njoukon lakeja ja maan noudatettavia tapoja, mutta jotka ensi\nkatsannolla tuntuivat minusta hassuilta, mutta jotka sittemmin\nhavaitsin sekä ajanmukaisiksi että viisaiksi. Monista esimerkeistä\ntyydyn tuomaan esille vaan yhden, mutta semmoisen joka elävällä tavalla\nkuvaa tämän kansan luonnetta. Kun kerran muuan kielentutkija haki\njotakin lehtorinvirkaa, oli hänen hakemukseensa liitetty\npuoltokirjoitus _Nahami_-kaupungin porvareilta, joka oli näin kuuluva:\n\"Kunnioitetun ja hyvästi oppineen _Joktan Huu'n_ pyynnöstä saada\ntodistusta kansalaismaineestansa, saamme me allekirjoittaneet, porvarit\nja kiinteimen omistajat todistaa, että mainittu _Joktan Huu_, ilman\ntoraa ja riitaa on elänyt avioliitossa uskottoman vaimon kanssa,\nkantanut sarviansa kärsivällisyydellä ja semmoisella mielen\ntasaisuudella tyytynyt kovaonniseen kohtaloonsa, että hän,\nedellyttämällä tietonsa ja oppinsa vastaavan käytöstänsä, on katsottava\nerittäin sopivaksi hoitamaan avoinna olevata lehtorinvirkaa -- --\"\n\nTähän puoltokirjaan oli liitettynä lukion Karattien antama atesti eli\ntodistus hänen tiedoistansa, jonka minun mielestäni olisi pitänyt\noleman oikeastaan ratkaiseva, sillä minä en saattanut käsittää mikä etu\navioliitossansa sarvea kantavalla opettajalla saattoi olla muiden\nrinnalla. Tähän arvoitukseen tuli kuitenkin selitys pian. Niistä\nominaisuuksista, jotka parhaiten puolustavat opettajata, on tyyneys\nluettava etevimmäksi, sillä ellei hänellä ole enkelin kärsivällisyyttä,\non hän katsottava opettajan virkaa vähemmän soveliaaksi hoitamaan,\nopettajan, jonka työssä ei saa esiintyä nurjuutta eikä pikaisuutta,\nellei tahdota nuoren sydämiä pahentaa tarpeettomalla ankaruudella. Kun\nnyt tuskin saattaa kuvitella suurempaa kärsivällisyyttä kuin millä\nhakija oli kestänyt kovaa koetustansa, niin eivät hänen naapurinsa ja\nystävänsä olleet epäilleet tuoda esiin juuri tätä, selvästi ja\nhairahdusta välttävästi osoittaaksensa mitä sopi odottaa opettajalta,\njoka tämmöisessä suhteessa oli yleisöä etevämpi. Kerrotaanpa ruhtinaan\nsydämellisesti hymyilleen lukeissaan tätä harvinaisen laatuista\npuoltokirjoitusta, mutta kun ei hän sitä sentähden suinkaan pitänyt\nepätärkeänä, kuin ihan vastaisena, antoi hän hakijalle avonaisen\nlehtorin viran. Yleinen mielipide oli myös se että hän opettajana\nosoitti suurta kykyä ja tunnollisuutta ja osasi lempeydellä ja\nsävyisyydellä niin valloittaa nuorten sydämet, että he enemmän pitivät\nhäntä isänä kuin koulumestarina. Sitä paitsi tämä hiljainen ja tyyne\nopettaja ymmärsi oppilastensa mieliin herättää semmoisen halun\nopintojen harjoittamiseen, että vielä tänä päivänä ylen harvoja kouluja\nruhtinaskunnassa löytyy, mistä niin monta tiedon ja siveyden puolesta\nkiitettävää puuta vuosittain lasketaan ulos.\n\nNeljän vuoden kululla, joina minä hovikurjeerin virkaa tein, oli\nminulla monta tilaisuutta tutkia tämän maan laatua sekä asukkaiden\ntapoja ja luonnetta, heidän uskontoansa, lakiansa, tieteitänsä y.m. ja\nminä uskallan toivoa ettei lukija pane pahaksensa jos tässä lyhyesti\nesittelen havaintoni kaikesta siitä, joka esiintyy eri paikoilla tässä\nteoksessa.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nPootu-maan luonnosta ja asukkaiden luonnonlaadusta.\n\n\nRuhtinaskunta _Pootu_ ei ole laaja; se on vaan pieni osa\n_Natsaari_-pallosta, jonka koko kehä ympärimitaten teki ainoasti\n200 saksalaista peninkulmaa. Matkaa varten tämän maapallon ympäri ei\ntarvita tulkkia eikä opasta, sillä kaikkialla puhutaan samaa kieltä,\nkuinka paljon Pootu muuten eroaakin muista valtioista ja\nruhtinaskunnista tapojen ja tottumusten puolesta. Niinkuin meidän\nmaapallollamme Eurooppalaiset kaikin puolin ovat toisia etevämmät, niin\nottavat Pootualaiset hyvien avujen ja viisauden puolesta etusijan tämän\npallon muiden kansojen rinnalla. Kaikkialla ruhtinaskunnassa tavataan\nkyliä ja uhkeoita kaupunkeja. Eipä suinkaan vähimmän merkittävin ole se\nseikka että, mihin tullaankin, saadaan aina kuulla samaa kieltä\npuhuttavan, vaikka kansat muuten suuresti eroavatkin toisistansa\nyhteiskunnallisten laitosten, tapojen ja sivistysasteen suhteen. Tällä\nmaapallolla on havaitsija tilaisuudessa saamaan mitä selvimmän kuvan\nsiitä vaihtelevaisuudesta ja moninaisuudesta, josta luonto on niin\nrikas ja jossa sitä kaikkialla huvittaa hämmästyttää ja ihastuttaa\ntarkkaa huomaajata.\n\nNatsaari-kiertotähti tekee samaten kuin meidänkin maapallomme\nkolminaisen liikkeen eteenpäin, joten ajanvaihteet varsin kuin\nmeilläkin jaetaan päivään ja yöhön, kesään, syksyyn, talveen ja\nkevääsen; ero päivän ja yön välillä on syystä, jonka jo ennen olen\nselittänyt, sangen vähäpätöinen, niin, saattaapa melkein sanoa yön\nolevan päivää mieluisemman, sillä kauniimpata tuskin saattaa kuvitella\nkuin tuota auringon heijastusta, jonka äärettömänä kuuna loistava\nmaankuori luo luotansa.\n\nAsukkaat ovat monenlaisia puita niinkuin tammia, lehmuksia, poppelia,\npalmuja, ohdakkeita, j.n.e., joiden mukaan vuoden kuudelletoista\nkuukaudelle on nimet annettu; sillä kuudentoista kuukauden perästä\nsaapuu Natsaari jälleen lähtöpisteellensä, ei kuitenkaan päivällisesti\nseurauksena säännöttömästä liikkeestänsä, joka samaten kuin meidän\nkuumme liike meillä, saa aikaan aimo tuumimista heissä, jotka maan\nsisäpuolisella kuorella asuvat. Useoita ajanlaskuja löytyy ja johdetaan\njostakin merkillisemmästä tapauksesta, parhaastansa eräästä suuresta\npyrstötähdestä, joka noin 3,000 vuotta sitte oli saanut aikaan yleisen\nvedenpaisumisen, milloin niin koko puusukukunta kuin kaikki muutkin\nelävät olennot, muutamata poikkeusta lukuun ottamatta, hukkuivat, ja\njosta pienestä henkiin jääneestä puu-määrästä nykyinen sukukunta on\nlevinnyt.\n\nMaasta saadaan runsaita eloja ohria, herneitä ja palkokasvia, melkein\nsamoja kuin meillä, ellei oteta lukuun kauroja, jota viljalajia siellä\nei ole eikä tarvitakaan, kun hevoset täällä ovat varsin tuntemattomia.\nMeristä ja sisäjärvistä saadaan mainion hyviä kaloja; rantoja\nkaunistavat, isommilla ja pienemmillä välimailla, mitä herttaisimmat\npuutarhat. Asukkaiden tavallisin ja paras juoma valmistetaan\neräänlaisista yrteistä, jotka kukoistavat kautta koko vuoden, ja on\ntämän juoman valmistuksesta annettu määräys, joka rajoittaa tekomäärän\nsäädetylle juomanpanijaluvulle kussakin kaupungissa. Niillä, jotka\nnauttivat tätä etua, ei tämän ohessa saa olla mitäkään palkattua virkaa\neivätkä ne saa harjoittaa muuta elinkeinoa. Varsinkin virkamiehiä\ntaikka muita, jotka valtiolta saavat palkan, on kovasti kielletty tätä\nelinkeinoa harjoittamasta, koska ne, sen maineen ja arvon seurauksena,\njota ne nauttivat, helposti vetäisivät kaikki ostajat puoleensa ja sitä\npaitsi, ylimääräisellä tulollansa saattaisivat myydä tavaransa\nhalvemmalla kuin muut kaupustelijat; mikä asioiden laita usein esiintyy\nmeillä, jossa suurilla tuloilla varustetut virkamiehet tuota hätää\nrikastuvat ylläviitatulla tavalla kauppamiesten ja käsityöläisten\nkustannuksella.\n\nAsukasluvun lisääntymisestä on pidetty huolta useoiden asianmukaisten\nlakisäännöksien kautta. Eräässä niistä säädetään että perhekunnan\nvapaudet ja oikeudet laajuutensa puolesta määrätään sen lapsimäärän\nmukaan, jonka he ovat maailmaan hankkineet. Kuuden lapsen isä on\nvapautettu sekä vakinaisista että ylimääräisistä ulosteoista. Siitä\nsyystä pidetään tässä kokonaismaailman osassa suuri lapsiparvi jonakin\nerittäin onnellisena asiana, kun sitä vastoin meillä, jossa jokaikinen\npäänuppi veroitetaan, tuommoinen siunaus on sekä hankala että ylen\nkallishintainen.\n\nTässä ruhtinaskunnassa ei löydy ketäkään, jolla on yhtaikaa kaksi\nvirkaa tai joka samalla hoitaa kahta tointa, sillä yleinen mielipide on\nse, että vähäpätöisinkin toimi tarvitsee miehensä. Sentähden -- minä\npyydän kansalaisiltani anteeksi -- hoidetaankin virat täällä paremmin\nkuin meillä. Tätä tapaa noudatetaan täällä niin rikkomatta ja\nkäsityksen puolesta niin laajalta ettei esim. lääkäri milloinkaan\nharjoita lääkäritiedettä koko suuruudessaan vaan antautuu vakaalla\ninnolla tutkimaan jonkin eri taudin luonnon ja laadun tuntemista.\nVarsin toisin menetellään meidän pallollamme, jossa ihmiset tyhjentävät\nvoimansa koko joukossa eri toimia ja tehtäviä, tulevat äreiksi ja\nlaiminlyövät monia velvollisuuksiansa ja melkein säännöllisesti eivät\nmilloinkaan ole tavattavissa siellä jossa heitä tarvittaisiin, ainoasti\nsiitä syystä, että he pyrkivät olemaan läsnä kaikkialla. Lääkäri, joka\nsamalla tahtoo parantaa ihmisruumiin tauteja ja valtion vammoja tekee\nehdottomasti hätikkötyötä kummassakin suhteessa; ja soittajalta, joka\nsamalla tahtoo olla taitelija ja raatimies, ei juuri saateta odottaa\nmuuta kuin harhaääniä. Me ihailemme niitä, jotka samalla ottavat\nhoitaaksensa eri virkoja, tehdäksensä mitä tärkeimpiä tehtäviä ja\nluulevat ulottuvansa ja joutuvansa mihin tahansa. Mutta me emme\nhurjuudessamme ihaile mitäkään muuta kuin heidän rohkeuttansa ja\nluottamustansa omiin voimiinsa; sillä jos heillä olisi perin selvillä\nmitä kukin erilainen toimi erikseen vaatii, he varmaankin havaitsisivat\nkykenemättömyytensä, ja työntäisivät molemmin käsin luotansa liiat\ntoimet.\n\nPootualaisten kesken ei milloinkaan tapahdu että kukaan ottaisi\ntehdäksensä enemmän ja muuta kuin mitä hän luulee hyvästi aikaan\nsaavansa. Tässä johtuu mieleeni mitä tuo mainio filosoofi _Rakbasis_\nkerran tämän johdosta lausui: \"Jokaisen täytyy tietää oman kykynsä sekä\nkovan tuomarin vikansa ja ansionsa, ettei hän esiinny huonompana kuin\nhyvä näyttelijä; sillä semmoinen ei pyri saamaan osallensa näytelmän\netevimpiä osia, vaan niitä joita hän parhaiten saattaa näytellä. Eikö\nnyt ajatteleva olento saata jokapäiväiseen elämään sovittaa, mitä jo\nilvehtijä osaa näyttämölavalla tehdä?\"\n\nPootualaisten kesken ei löydy mitään asukasten eroittamista aatelisiin\nja aatelittomiin. Muinoin löytyi tosin tämä luokkaeroitus, mutta kun\nhallitsijat havaitsivat siitä syntyvän ainoasti riitaa ja\neripuraisuutta, poistettiin kaikki syntyyn ja sukuun perustuvat\netuoikeudet, joten nykyänsä enään kutakin puuta pidetään arvossa\nainoasti hyvien avujensa, virkansa ja vaikutuksensa mukaan, jota\nkaikkea edempänä olen tilaisuudessa tarkemmin kertomaan. Ainoa\netuisuus, joka nyt enään saatetaan sanoa synnynnäiseksi on oksien\nlukumäärä; niiden lukumäärän mukaan katsotaan lapsi enemmän taikka\nvähemmän jaloksi, sillä varustettuna monella oksalla saattaa yksi puu\ntoimia ja vaikuttaa enemmän kuin toinen. Mitä tulee asukkaiden\nymmärryslahjoihin ja tapoihin, olen siitä jo ennen lausunut yhtä ja\ntoista, johon siis osoitan lukijan ja siirryn nyt muita aineita\nkatsomaan.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nPootualaisten uskonto.\n\n\nPootualaisten uskontojärjestys käsittyy muutamaan harvaan pääjaksoon ja\nkoko koossansa on se vaan vähän laajempi meidän apostoolisia\nuskonkappaleitamme. Ilmapiiriin (maankuorelle) maanpakolaisuuteen\najamisen rangaistuksen uhalla on jokaista kielletty pitämästä\nraamatunselityksiä (kokea oman järkensä mukaan selittää heidän pyhiä\nkirjojansa), ja jos joku olisi kylläksi julkea ruvetaksensa\npuolustaman jotakin erityistä mielipidettä Jumalan olennosta ja\nominaisuuksista taikka henkien ja sielujen laadusta, tuomitaan hän\noitis suonenisku-rangaistukseen ja suljetaan sitten kunnan yhteiseen\nhoitolaitokseen; sillä siellä pidetään järjen vaillinaisuutena sitä,\njos joku luulee pystyvänsä selittämään sitä, minkä meidän tulee pitää\nyhtä häikäisevänä kuin auringon valo on huhkaimen silmille.\nValtionuskonto käsittyy ainoasti siihen, että uskotaan korkeinta\nolentoa, joka on kaikki luonut ja joka kaikki voimassa pitää. Jos vaan\ntätä perusajatusta tunnustetaan, ei ketäkään ahdisteta eroavista\nmielipiteistä jumalanpalvelemisen tavasta. Ainoasti ne, jotka\njulkisesti ahdistavat noudatettavaksi tunnustettua jumalankäsitystä,\nrangaistaan yleisen järjestyksen häiritsijöinä.\n\nPootualaiset pitävät harvoin rukousta, mutta silloin niin palavalla\nhartaudella, että he kokonaan ovat hurmauksessa rukouksen kestäessä.\nKun minä kerroin heille, että meillä on tapana rukoilla ja veisata\ntyötäkin tehdessämme, moittivat Pootualaiset tätä, arvellen että jo\nmaallinenkin ruhtinas panisi pahaksensa jos joku, rukoillen lähetessään\nhäntä samalla ottaisi suoriakseen hiuksiansa taikka harjatakseen\nvaatteitansa. Yhtä vähän olivat virtemme heille mieluisia, sillä he\npitivät naurettavana tuoda esille katumuksensa ja murheensa nuottien\njälkeen, kun ei Jumalata soviteta laululla ja soitolla vaan\nhuokauksilla ja kyyneleillä. Nämät ja muut tämänlaiset arvostelut\ntietysti suututtivat minua kuullella, varsinkin kun isäni, joka oli\nlukkari oli tehnyt säveleen useaan virteen, jommoisina niitä nytkin\nvielä veisataan kirkoissa, ja itselläni oli ollut aikomuksena hakea\nensimmäinen avonainen lukkarinvirka. Mutta minä katsoin parhaaksi\nhillitä intoani, sillä nuot maanalaiset olennot osaavat puolustaa\nväitteitänsä semmoisella tarkka-älyisyydellä ja tietävät tuoda esille\nniin laveoita ja teräviä tekotodisteita, että on ylen vaikea todistaa\nvääräksi heidän selvää selvimpiäkään erhetyksiänsä. Useoita muita\nuskonnollisia katsantotapoja he samalla taidolla ja totuuden\nulkomuodolla tiesivät vastustaa. Niinpä esim. kun sanoin muutamille\nniistä, joiden kanssa olin lähemmässä tuttavuudessa, etteivät he\nsaattaneet odottaa tulevansa autuoiksi kuoleman jälkeen koska he näin\nastelivat ilmeisessä pimeydessä, vastasivat he, että se joka\ntämmöisellä ankaruudella tuomitsee muita on itse suurimmassa vaarassa\njoutua tuomion alaiseksi, sillä toisten kova tuomitseminen\nhengellisissä asioissa on useimmiten vaan mielen ylpeyden ilmautumista,\njota ei suinkaan Jumala taida hyväksyä, koska hän aina kehoittaa\nlapsiansa nöyryyteen; ja että toisten mielipiteitten tuomitseminen ja\nhalveksiminen sekä uskonsa pakoittaminen toisille oli heidän\nmielestänsä samaa kuin semmoinen väite, että tämmöinen pakoittaja\nväittää itsellänsä olevan kaikista korkeimman tiedon ja viisauden\nvarsin niinkuin mielipuolet tekevät luullessaan itsensä kaikkia muita\nälykkäimmiksi. Kun kerran mielipidettäni puolustaakseni toin esille\nomantuntoni todistuksen, tunnusti vastustajani tämän todistuksen kyllin\nluotettavaksi ja kehoitti minun aina toimimaan tämän todistuksen\nmukaan, niinkuin hänkin puolestansa aina aikoi noudattaa omantuntonsa\nääntä; sillä jos jokainen ottaisi kuullaksensa omaatuntoansa ei\nmaailmassa riitojen ja eripuraisuuksien syitä enään löytyisi.\n\nMuiden erhetysten muassa joita Pootualaiset yksipäisyydellä\npuolustavat, on sekin, että vaikka Jumala palkitsee hyvät ja rankaisee\npahat teot harjoittaa hän kuitenkin tätä tuomio-oikeutta vasta tämän\nelämän jälkeen. Minä luettelin tosin koko joukon esimerkkiä\nsemmoisista, jotka jo tässä elämässä olivat saaneet rangaistuksen\nrikoksistansa ja paheistansa; mutta he puoleltansa toivat esille yhtä\nmonta esimerkkiä jumalattomista puista, jotka, koko elämänsä kestäneen\njumalattomuuden uhaksi aina olivat saaneet onnea ja menestystä\ntoimillensa. \"Kun me joudumme kiistaan käsityksistä jonkun kanssa,\"\nsanovat he, \"emme me milloinkaan käytä muita aseita jokapäiväisen\nelämän aarreaitasta kuin semmoisia, jotka kelpaavat todistamaan\nväitteemme oikeiksi, sekä jätämme sivulle ne, jotka sotivat sitä\nvastaan.\" Minä lausuin esimerkiksi omasta kokemuksestani, että monet\nniistä, jotka ovat tahtoneet minulle turmiota saattaa, ovat itse\nsaaneet surullisen lopun. Mutta sitä vastaan he inttivät, ettei tämä\nollut muuta kuin itserakkautta minun puoleltani, kun katsoin olevani\njotakin etevämpätä Jumalan silmissä kuin moni muu, joka syyttömästi on\nsaanut kärsiä mitä suurimman vääryyden, mutta kuitenkin nähnyt\nahdistajansa nauttivan häiritsemätöntä onnea kaiken ikänsä. Kun minä\nlopuksi toin esille välttämättömyyden joka päivä rukoilla Jumalata,\nvastasivat he: 'että he, tahtomatta kieltää rukouksen hyötyä, kuitenkin\nuskoivat totisen jumalanpelon ennen kaikkia rajoittuvan siihen, että\ntoteltiin Jumalan lakia.' Selvittääksensä tarkoitustansa käyttivät he\nseuraavan vertauksen: \"Jollakin ruhtinaalla on kahdenlaisia alammaisia:\nyksi osa heistä tekee joka päivä virheitä ja rikkoo hänen käskyjänsä\njoko heikkoudesta taikka pahuudesta, mutta he tulevat alinomaa\nsuurimmassa nöyryydessä pyytämään hänen antamaan heille anteeksi nämä\nsamat virheet, joita he eivät epäile kohta jälkeen taas uudestansa\ntehdä. Toiset taas tulevat ylen harvoin taikka vain käskystä hoviin. He\npysyvät kotona, jossa he uskollisesti ja innolla täyttävät mitä heidän\ntulee tehdä ja osoittavat kovalla lainkuuliaisuudellansa kuinka syvästi\nhe hallitsijaa kunnioittavat. Eikö ole kylläksi syytä uskoa, että\nruhtinas pitää suuremmassa arvossa näitä jälkimmäisiä, mutta pitää\nedellisiä samalla huonoina ja vaivalloisina alammaisina, sekä sentähden\nettä he alituisesti rikkovat lain että yhtenään kiusaavat häntä\narmoanomuksillansa?\"\n\nUsein antausin tämmöisiin ajatusten vaihtoihin, kuitenkaan voittamatta\nketään mielipiteitteni puolustajaksi. Minä jätän sentähden sillensä\nmuut puuttuvaisuutemme uskonnollisten kysymysten puolesta, ja tahdon\nvain lyhyesti mainita tärkeimmät Pootualaisten uskonkappaleista\nheittäessäni lukijan omalle arvostelulle niiden joko hyväksymisen\ntaikka hylkäämisen.\n\nPootualaiset uskovat kaikkivaltiasta Jumalata, joka on kaikki luonut ja\nkaikki ylläpitää, ja katsovat hänen yksisyytensä ja kaikkivoimansa\nparhaiten todistetuksi luomisen suuruuden ja sopusoinnun kautta. Hyvin\nperehtyneenä tähtitieteessä ja fysiikassa, ovat he saavuttaneet niin\nylhäisen käsityksen Jumalan olennosta ja ominaisuuksista, että he\nkatsovat hurjuudeksi ruveta selittämään semmoista, joka\nselvinnähtävästi on heidän järkeänsä ylemmällä. Heillä on vaan viisi\njuhlapäivää vuodessa, ja etevin niistä pidetään pyhänä mitä suurimmalla\nhartaudella pimeässä huoneessa, mihin ei mikään päivänvalo saata\ntunkeutua, jolla he tahtovat merkitä kuinka tutkimaton se\njumalaisolento on, jota he palvelevat ja rukoilevat. Koko tämä päivän,\njoka kutsutaan Käsittämättömän Jumalan päiväksi ja joka pidetään\nensimmäisenä päivänä tammikuussa, ovat he kuin ihastuksissaan eivätkä\nlähde pimeistä huoneista auringon ylhäällä ollessa. Muut neljä\njuhlapäivää vietetään vuoden neljänä vuodenaikana ja tarkoittavat olla\nkiitospäiviä nautituista hyvistä teoista. Harvat ovat ne, jotka eivät\nsaavu näihin juhliin, ja ne jotka jäävät pois ilman laillista estettä\npidetään aina epäluotettavina kansalaisina ja saavat osallensa suurta\nepäluuloa. Julkiset rukoukset ovat niin kokoonpannut, etteivät ne\ntarkoita itse rukoilevata vaan ainoasti hallitsijan ja valtion\nmenestystä. Tarkoitus tällä tavalla on vahvistaa sitä käsitettä että\nyksityisen menestys ja hyvyys on niin läheisessä yhteydessä valtion\nmenestyksen kanssa ettei näitä mielihaluja saateta eroittaa.\n\nLaki ei pakoita ketään olemaan läsnä julkisessa jumalanpalveluksessa,\nsillä he arvelevat että kun jumalanpelko oikeastaan on pidettävänä\nrakkauden ilmauksena korkeimpaan olentoon, ja kun kokemus on näyttänyt\nettä pakko pikemmin sammuttaa kuin elähyttää rakkautta, niin eivät he\npidä ainoasti turhana vaan vieläpä perin vahingollisenakin kokea\npakoittaa ketäkään jumalisuuteen. Tätä mielipidettä valaistaksensa\nottivat he seuraavan vertaukseen: kuvitelkaamme mielessämme että mies,\njoka haluaa vastarakkautta vaimoltansa, kokee iskuilla ja lyönneillä\nvoittaa hänen kylmyytensä; ajattelemattakaan että hänen rakkauttansa\nkäy semmoisilla keinoilla herättää, arvaisimme mieluummin että ne\nmuuttavat hänen entisen kylmyytensä vihaksi, inhoksi ja\nhalveksimiseksi.\n\nMuinoin oli Pootualaisissa tapana uhrilla, näytelmillä ja muilla\njuhlatempuilla kokea sovittaa Jumalata. Tämä ulkonainen Jumalan\npalveleminen jatkui vielä aikaan 800 vuotta takaperin, jolloin täällä\nmainio filosoofi _Limali_ asettui uskonpuhdistustyön etupäähän ja teki\nkirjan nimellä \"Jumalata pelkäävän puun totinen tunnusmerkki\". Minä\nolen lukenut tämän teoksen moneen kertaan intoni ja haluni ensinkään\nvähenemättä. Se sisältää jumaluus- ja siveys-opillisia opetuksia jotka\nPootualaiset oppivat ulkoa. Syyt, jotka tämä maanalainen\nuskonpuhdistaja arveli puolustavan uhrien ja muiden niistä riippuvien\ntapojen poistamista, ovat etupäässä seuraavat: \"Semmoinen,\" sanoo hän,\n\"on luettava todellisiin hyviin avuihin, jota pilaantuneiden sydämien\non vaikea ja vastenmielinen tehdä. Uhraaminen ja hengellisten laulujen\nveisaaminen ja laulaminen, tyhjäntoimittaminen, (hartauskokouksissa\njuoksenteleminen), kuolleitten tomun kunnioittaminen, juhlasaatossa\npyhimyskuvien kanssa vaeltaminen y.m. on pikemmin verrattava\nuskonnolliseen vetelehtimiseen kuin pyhiin tekoihin, mutta jos\nsemmoista kutsuttaisiinkin jumalanpeloksi ei se ole yhtään mitään muuta\nkuin mitä jumalattomatkin ovat valmiit kehoituksetta tekemään, koska ei\nsitä sovi sanoa vaivalloiseksi eikä vaikeaksi. Mutta maallisilla\ntavaroillansa auttaa köyhiä ja vaivaisia, vastustaa sydämessänsä\nasuvata vihaa ja katkeruutta, miehuullisesti taistella aistillisia\nhimoja ja muita pahoja kiihkoja vastaan, johon kaikkeen kysytään\nvakaata tahtoa ja joka ei menesty ilman voimakasta ponnistusta -- kas\nsiinä on totisen jumalanpelon oikea tunnusmerkki. Sotamiehen eroittaa\nsiviilihenkilöstä hänen virkapukunsa ja kiiltävät aseensa, mutta\nsankari tunnetaan urhollisuudestansa, kestäväisyydestänsä ja henkensä\nuhraamisesta isänmaan hyväksi.\" Näillä ja tämänlaisilla vertailemisilla\ntiesi Limali tehdä oppinsa eläväksi, ja kun Pootualaiset mitä\ntarkimmasti omantunnon mukaan niitä noudattivat, joutuisivat\nkristillisten kirkkojen lähetyssaarnaajat varsin häpeälle, jos he\nyrittäisivät ruveta heitä kääntämään.\n\nSemmoiset ovat pääpiirteet Pootualaisten opissa Jumalasta, semmoinen\nheidän uskontonsa, jonka moni ehkä tahtoo kutsua vaan luonnolliseksi,\njommoiseksi se minustakin ensin tuntui. Pootualaiset itse väittävät\nkuitenkin, että Jumala itse sen heille monia satoja vuosia sitte on\nilmestyksessä antanut. Minä puolestani tunnustan suoraan, että heidän\nuskontunnustuksessaan on paljo, mikä ansaitsee jos ei juuri\nhyväksymistä niin ei ainakaan kokonansa hylkäämistäkään; paljon on\nsiinä kuitenkin semmoista, jota en suinkaan saata hyväksi tunnustaa.\nNiin esim. on heillä tapa, joka ei ainoasti ansaitse kiitosta vaan on\nvielä ihmeen ihailtavakin, se nimittäin että he kotio tullessaan heille\nonnellisesta sodasta, eivät meidän tapaamme puhkea riemuhuutoihin ja\nylistysvirsiä veisaamaan, vaan viettävät muutaman päivän syvimmässä\nyksinäisyydessä ihmisiä välttäen ikäänkuin he olisivat häpeillänsä\nverisestä voitostansa. Niinpä mainitaankin ylen harvoin sotaisista\nurotöistä maanalaisten historiallisissa teoksissa, jotka etupäässä\nkäsittelevät porvarillisen elämän kehitystä sekä yleisiä laitoksia,\nlakeja ja perustuksia koskevia seikkoja.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nPootualaisten hallitusmuoto ja valtioasetus.\n\n\nKokonaista tuhat vuotta on sama hallitsijasuku suoraan etenevässä\npolvessa hallinnut Pootussa ja samaa perintövuoroa noudatetaan\nedelleenkin. Kuitenkin kertovat heidän vanhemmat aikakirjansa että\nPootualaiset ovat tästä kerran poikkeuksen tehneet, sillä kun heidän\nmielestänsä oli terveen järjen mukaista että hallitsijan tuli hyvien\navujen ja sielunlahjojenkin puolesta olla yleisöä etevämpi, pitivät\nmuutamat välttämättömänä enemmän ottaa huomioon sielunkykyä kuin\nsynnynnäisoikeutta ja sentähden valita hallitsijaksi se mies, joka\netevimpänä pidettiin. Tämän seurauksena kumottiinkin vanha\nperintöjärjestys, ja eräs filosoofi nimeltä _Rabaku_ tuli yksimielisen\nvalitsemisen kautta hallitsijaksi. Aluksi hän hallitsikin valtakuntaa\nsemmoisella viisaudella ja lempeydellä, että hänen hallituksensa\nkelpasi esikuvaksi toisille. Mutta tätä ei kestänyt kauvan; ja pian\nsaivat Pootualaiset havaita kuinka väärä tuo vanha sananlasku on, joka\nsanoo: onnellinen se maa, jota filosoofit hallitsevat. Kun nimittäin\ntämä uusi ruhtinas oli halpa syntyänsä ja sukuansa, eivät yksin hänen\nhyvät avunsa ja hallitustaitonsa riittäneet hänelle hankkimaan sitä\nkunnioitusta ja arvoa, joka, niin sanoaksemme, on hallituksen voima ja\nperustus. Niiden, jotka ennen olivat olleet joko hänen vertaisiansa\ntaikka hänen esimiehiänsä, oli nyt vaikea osoittaa hänelle\nkuuliaisuutta ja sitä alammaisuutta, jota hallitsijan on oikeus vaatia.\nSentähden, kun jokin hallituskäsky annettiin, joka ei ollut heidän\nmieleensä, nurkuivat he eivätkä ottaneet ajatellaksensa mikä hallitsija\nnyt oli, muistaessaan vaan mikä hän ennen oli ollut.\n\nHän koetti nyt rukoilemisella ja liehakoitsemisilla saada asetuksiansa\nnoudatetuiksi, mutta sekään ei suuria auttanut, sillä he halveksivat\nhänen käskyjänsä ja lausuivat julki tyytymättömyytensä hänen\nasetuksiinsa. Rabaku oivalsi nyt että hänen oli ryhtyminen toisiin\nkeinoihin saadaksensa aikaan sitä kuuliaisuutta käskyillensä ja\ntahdollensa, joka hänelle oli tuleva, ja oltuansa ennen lempeä ja\nystävällinen muuttui hän nyt ankaraksi. Mutta tämä kääntymys vastaiseen\nylellisyyteen vaikutti ainoasti, että tuo säen, joka kauvan oli\nkätkettynä tuhassa kytenyt teki kapinan, ja huonosti hillittyä\nmelskettä seurasi pian useat muut. Kun hän vihdoin havaitsi ettei\nvaltio saattanut pysyä voimassaan ellei sitä johtanut hallitsija, jonka\nsynty herättää kansassa kunnioitusta, luopui hän hallituksesta sen\nruhtinaan hyväksi, joka perintöjärjestyksen mukaan oli siihen\noikeutettu. Se teko palauttikin rauhan takaisin maahan, ja ne myrskyt,\njotka olivat valtiota ahdistaneet, hälvenivät jälleen. Aina siitä\najasta ruveten on mihinkään muutokseen ryhtyminen vallanperimys-lain\nsuhteen hengenrangaistuksen uhalla kielletty.\n\nRuhtinaskunta on siis perinnöllinen; ja luultavata on että siellä aina,\nellei kovin välttämättömyys toisin vaadi, otetaan hallitsijaksi ensin\nsyntynyt ruhtinaan poika. Kuitenkin mainitaan heidän historiallisissa\naikakirjoissansa eräästä filosoofista, joka kerran oli ehdoittanut\njonkinlaista järjestämistä perintöoikeuden suhteen. Hän ehdoitti\nnimittäin ettei poikettaisi kuningassuvusta pois, mutta että kuolleen\nruhtinaan lapsista valittaisiin hallitsijaksi se, joka olisi siksi\nkelvollisempana pidettävä. Tehtyänsä tämän ehdoituksensa alistui hän\ntuolle vanhalle tavalle köysi kaulassaan odottamaan ehdotuksen\nkelpaavaisuuden tuumimista ja keskustelua. Toimitetun harkinnan ja\näänestyksen perästä ehdotus ajattelemattomana ja valtiolle\nvahingollisen hyljättiin nimittäinen että semmoinen asioiden järjestys\nvastaisuudessa herättäisi riitaa ja eripuraisuutta ruhtinaallisten\nlasten kesken, jonka tähden olisi parasta kuten ennenkin ottaa\nhallitsijaksi vanhin lapsista jos kohta nuoremmissa olisikin joku, joka\nolisi varustettuna paremmilla luonnonlahjoilla. Ehdotus siis kumottiin\nja filosoofi hirtettiin, sillä tässä ruhtinaskunnassa ovat\nuutishimoiset ehdotusmestarit ainoat, jotka rangaistaan henkensä\nmenettämisellä, kun, näet, Pootualaiset ovat saaneet päähänsä että\njokainen muutos, olkoon se kuinka hyvin harkittu ja valmistettu\ntahansa, saa aikaan epäterveellisiä liikkeitä yhteiskunnassa, mutta\nsynnyttää kokonainsa häiriöitä jos se on ajattelematon ja epäkypsä.\n\n[Kuinka ovatkaan sitte Holhergin ajan sekä hallitsijasuvut että kansat\nmuuttuneet! Yhdellä puolen selvästi nähtävä sukujen perättäinen\nveltostuminen ja hallitustoimien määränä hallitsijasuvun ja\nvähemmäisluvun anastaman _herrauden_ suojeleminen enimmäisluvulta. --\nToisella puolen kansojen herännyt tunto että heillä kullakin on jokin\nhistoriallinen kutsumus täytettävänä, joka ei merkitse samaa kuin saada\nrauhassa syödä ja juoda, vaan tarkoittaa ihmiskunnan viemistä eteenpäin\nveljestyttämistä kohden, mikä taas edellyttää kaikkien perinnöllisten,\ntaikka hyvänhyvyydestä tai armosta annettujen etuoikeuksien\nolemattomuutta.]\n\nPootun hallitsijat ovat tosin yksinvaltioita, mutta kuitenkin on heidän\nhallituksensa isällisempää kuin itsevaltiaista, sillä kun he ottavat\nhuomioonsa ei ainoasti lain kirjaimen vaan myös järkiperusteita eivät\nhe salli vallan masentaa vapautta, jotka muuten niin ylen helposti\nkumoavat toisensa.\n\nParhaita pykäliä hallitusmuodossansa on se että ruhtinas, niin paljon\nkuin mahdollista on, pyrkii yllä pitämään yhdenarvoisuutta niissä,\njotka häntä ympäröivät. Sentähden ei täällä löydykään muuta\narvoluokoitusta kuin että alemmalla oleva tottelee päällikköänsä ja\nettä nuoriso kunnioittaa ja pitää arvossa vanhoja. Heidän vanhemmissa\naikakirjoissansa tosin kerrotaan että muutama sata vuotta takaperin oli\nollut olemassa laissa määrätty arvojärjestys, mutta ne kertovat myös\nettä tämä oli saanut aikaan paljon riitaisuutta: vanhempi veli katsoi\nnimittäin raskaaksi peräytyä nuoremmalta ja vanhempia pisti vieläkin\nenemmän kun he joutuivat takapajulle lastensa rinnalla, joka kaikki\nvaikutti että yksi puu rupesi toistansa yhä enemmän kaihoamaan, joten\nvihdoin kaikki yhteinen seuraelämä loppui. Tämä epäkohta ei kuitenkaan\nollut vähin, eipä lähipäinkään; aikaa voittaen kävivät asiat niin\nloitos, että useinkin arvollisimpien ja etevimpien puiden, joille\nluonto oli lahjoittanut mitä suurimmat lahjat ja monta oksaa, täytyi\njuhlatiloissa ja kemuissa istua alimpana; sillä ne puut, jotka\nkunnioittivat itseänsä ja jotka hyvien avujensa ja tietojensa puolesta\nolivat kuuluisia, eivät saattaneet alentua ulkonaista arvoa\nhimoitsemaan ainoasti saadaksensa sen sijan, johon he oikeastaan olivat\noikeutetut. Ahdasjärkiset ja kelvottomimmat puut sitä vastoin, joiden\noli tarvis niin paljon kuin mahdollista ja millä keinoilla tahansa\nkokea peittää tyhjyyttänsä uhkeilla arvonimillä, ahdistivat alinomaa\nhallitsijata hakemuksillansa, kunnes heidän vihdoin onnistui kerjätä\narvonimi itsellänsä. Tämän seurauksena oli, että arvot ja arvonimet\nvihdoin katsottiin kelvottomimpain puiden tunnusmerkiksi.\n\nVarsinkin vieraille ja oudoille oli naurua herättävätä nähdä kuinka\nkemuissa ja juhla-aterioissa y.m. juhlatiloissa orjantappurapensaat\nistuivat parhailla sijoilla, kun sitä vastoin palmupuut, seeterit ja\nvaltavat tammet kymmenellä ja kahdellatoista oksalla saivat sijoikseen\ntyytyä palleihin ja alempiin penkkeihin, sillä niinkauvan kun\narvojärjestys oli lain mukaan noudatettava löytyi tuskin ainoatakaan\norjantappurapensasta, joka ei olisi osannut itsellensä kerjäämisellänsä\nsaada hankituksi jotakin puhuttelunimeä tai arvovaltuuskirjaa. Muutamat\npuut menivät niin loitos mielettömässä kunnianhimossansa että he,\nvaikkei luonto ollut katsonut heidän ansaitsevan enempätä kuin kahta\ntaikka kolmea oksaa, etsivät nimiä ja arvosijoja kuin olisivat he\nolleet kymmen- tai kaksitoistaoksaisia, niin, orjantappurat tahtoivat\nitseänsä palmupuiksi kutsuttavan, joka luonnollisesti oli yhtä\nnaurettavata kuin jos \"luoden kannettua\" rujokasta sanotaan\njalosyntyiseksi ja jotakin yhteiskunnan kelvottominta hylkiötä\nkorkeasti kunnioitettavaksi.\n\nVihdoin rupesi tämä mielettömyys saamaan kulkutaudin luonnon ja\nsuurella nopeudella leviämään koko maahan, niin että jo miltei jokainen\npyyti tyhjiä arvonimiä ja arvottomia kunnianosoituksia. Silloin uskalsi\nmuuan porvari Keba-kaupungista herättää kysymyksen uudesta\nlakiehdotuksesta arvojärjestyksen poistamisesta. Pootualaisten\ntavalliseen tapaan vietiin hän torille köysi kaulassaan. Mutta sittekun\nkysymystä oli keskusteltu eikä äänestettäissä ainoatakaan löytynyt,\njoka olisi ehdoitusta moittinut, hyväksyttiin se, yhteiskunnalle\nhyödyllisenä, yksimielisesti. Sitte ehdoittelija seppelöitiin\nkukkaissepeleellä ja vietiin riemukulussa kaupungin lävitse perässä\nihastunut ja riemuitseva kansajoukko. Ja kun vähitellen ruvettiin\nhuomaamaan, minkä erinomaisen hyödyn arvojärjestyksen kumoaminen toi\nmukanansa, nimitettiin hän vihdoin Kadokiksi eli suurkansleriksi.\n\nYhdenarvoisuudesta säädettyä lakia on siitä ajasta pitäen ylen tarkasti\nvalvottu ja noudatettu, mutta ei kilpailu sillä tauvonnut. Nyt oli\nkysymyksenä voittaa toisensa hyvien avujen ja kelvollisuuden puolesta.\nMaanalaisten historian mukaan on siitä pitäin ainoasti yksi\nehdoitusmestari esiintynyt joka salaa on työskennellyt vanhan\narvojärjestyksen takaisin saamiseksi. Ensimmäinen kokeensa tuotti\nhänelle suoneniskemisen, ja kun hän vielä kerran havaittiin puuhaavan\nsamoissa salaisissa puuhissa karkoitettiin hän maankuorelle. Erilaisia\narvo- ja nimivaltuuskirjoja ei enään ole Pootualaisilla olemassa, ellei\nsemmoiseksi saateta kutsua sitä eroitusta, jota hallitus noudattaa eri\nvirkojen ja vaikutusalain välillä, antaen yhdelle suuremman arvon ja\netevämmän merkityksen toisen rinnalla, mutta joka ei oikeuta tämmöisen\nviran haltijaa minkäänlaiseen etusijaan julkisissa tiloissa. Tämän eron\nsaattaa havaita niissä asetuksissa, joita hallitus antaa ja joissa\ntavallisesti on seuraavat loppusanat: \"Me kehoitamme ja käskemme siis\nmaanviljelijöitämme, tehdastelijoitamme, käsityöläisiämme,\nfilosoofiamme, taiteilijoitamme, kauppiaitamme j.n.e.\" Minä sain myös\ntietää että ruhtinaalla oli hallussaan arvoluettelo, jossa järjestys\noli seuraava:\n\n1) Ne jotka kalleina ja köyhinä aikoina ovat auttaneet maata\n   yksityisellä omaisuudellansa.\n\n2) Ne jotka palvelevat valtiota palkatta.\n\n3) Maanviljelijät joilla on kahdeksan oksaa taikka sitä enemmän.\n\n4) Maanviljelijät, joilla on seitsemän oksaa ja sitä vähemmän.\n\n5) Ne jotka harjoittavat tehdasliikettä.\n\n6) Ne jotka harjoittavat hyödyllistä käsityötä.\n\n7) Filosoofit ja tutkinnon suorittaneet tohtorit.\n\n8) Taiteilijat.\n\n9) Kauppiaat.\n\n10) Hovipalvelijat, joilla on 500 Rupatia palkkaa.\n\n11) Hovipalvelijat, joilla on 1000 Rupatia palkkaa.\n\nTämä arvojärjestys tuntui minusta erittäin naurettavalta ja varmaa on\nettei kukaan meidän maailmassamme sille suostumustansa antaisi.\nKyllähän minä tajusin syyn tähän takaperäiseen järjestykseen, taikka\noikean perusteen ja miten maanalaiset sitä puolustaisivat; mutta,\nvilpittömästi tunnustaen, on se minusta yhä vieläkin liiaksi\nkummallinen voidakseni siihen ensiinkään perehtyä.\n\nMuiden omituisuuksien muassa havaitsin siellä senkin, että jota\nsuurempata hyötyä yksilö valtiolta nauttii, sitä vaatimattomampana ja\nystävällisempänä hän esiintyy. Esim. _Bospolak_, Pootun rikkain mies,\noli niin kohtelias porvarille, joita vastaan hän sattui kadulla\ntulemaan, että hän ystävällisyytensä ja kiitollisuutensa osoitteeksi\nlaski alas kaikki oksansa ja nyökäytti päätänsä köyhimmällekin puulle.\nKun häneltä kysyin miksi hän niin teki, vastasi hän että se oli hänen\nluonnollisin velvollisuutensa, koska ei kukaan koko kaupungissa ollut\nniin suurta etua yleisöltä nauttinut kuin hän, minkätähden hänen\nsaattoi sanoakin valtion suurimmaksi velkamieheksi. Semmoista lakia ei\nkuitenkaan löydy, joka tämmöisen kunnianosoituksen määrää tehtäväksi,\nmutta kun Pootualaiset tarkasti jokaista asiata tuumivat ja\npunnitsevat, harjoittavat he tätä hyvettä vapaasta tahdostansa, katsoen\nkiitollisuuden lain heitä siihen velvoittavan. Toisin käy meillä, jossa\njuuri ne, jotka nauttivat suurinta kunniaa ja suurimpia etuja,\nkohtelevat alempia halveksivasti. -- Kaikista kunnioitusta\nansaitsevimpina kansalaisina pidetään niitä, joilla on suurin määrä\nperillisiä. Ne ovat maanalaisten sankaria, jälkeentulevaiset pitävät\naina heidän muistoansa pyhänä. He ovatkin ainoat, joille tämä kansa suo\nkunnianimen \"suuri\". Varsin toiseen asioiden laitaan olemme me\ntottuneet, meillä kun ihmiskunnan hävittäjät saavat tuon suuren\nkunnialisäyksen nimeensä. Helposti saatamme siis käsittää, mitä tämä\nmaanalainen kansa ajattelisi Aleksanteri Suuresta ja Julius Caesarista,\njoilla ei kummallakaan ollut ainoatakaan lasta, mutta jotka olivat\nsyynä miljoonien ihmisten kuolemaan. Tämän yhteydessä muistelen muuanta\nhautakirjoitusta erään talonpojan haudalla Kebassa, mikä oli näin\nkuuluva: \"Tässä lepää Joktan suuri, kolmenkymmenen lapsen isä, aikansa\nsankari.\" Kuitenkin on tässä huomattava, ettei tämmöistä kunniata\nsaavutettu ainoasti lapsia siittämällä, vaan ne piti myös hyvin\nkasvatettaman.\n\nLakia taikka asetusta säädettäissä varustausi tämä kansa pitkällä\ntuumimisajalla, varsin kuin vanhat Roomalaiset aikanansa. Jokainen\nlakiehdotus naulataan ensin pelkkänä suunnitelmana kunkin kaupungin\nraatihuoneesen nähtäväksi, ja on jokaisella valta sitä vapaasti tutkia\nja siitä tehdä muistutuksensa eräälle istuntokunnalle, jonka hallitus\nvarta vasten on kykymiehistä koonnut Pootuun. Täällä punnitaan ja\ntutkitaan vakaasti kaikki mitä tästä ehdotetusta laista on sille\nmuistutuksena ilmoitettu; ja sittekun se on täydellisesti valmistettu\nalistetaan se vasta ruhtinaan hyväksyttäväksi ja allekirjoitettavaksi\nennenkuin se noudatettavaksi kuulutetaan. Tämmöinen vitkallisuus ehkä\ntuntuisi naurettavalta; mutta tällä varovaisuudella on se hyvä\nmukanansa että määrättyä asetusta kauvan noudatetaan, ja, sen mukaan\nmitä siellä kuulin, ei viimeksi kuluneen viidensadan vuoden kululla ole\nainoakaan lakimääräys minkäänlaisen muutoksen alaiseksi joutunut.\n\nRuhtinaalla on käytettävänänsä luettelo etevimmistä puista koko\nmaassa, ynnä heidän todistuksensa, sekä Karattien antamat heidän\nluonnonlahjoistaan ja tiedoistaan että naapuriensa ja omaisiensa heidän\ntavoistaan ja kotoelämästänsä. Hallitus ei siis milloinkaan joudu\nepäilykseen siitä mistä on jonkun avonaisen viran haltijaksi\nkelvollinen mies saatava. Hengen uhalla on kielletty moittimasta lakia\njoka kerran on hyväksytty ja julistettu. Vapaus maallisissa asioissa on\nsiis paljon pienempi kuin mitä tulee uskonnollisiin kysymyksiin, ja\nsiihen sanovat Pootualaiset syyksi sen, että jos joku erhettyy\nuskonnollisissa asioissa, tuottaa hän sillä vahinkoa vain itsellensä,\nmutta jos joku sitä vastoin loukkaa luottamusta maan lakeihin taikka\nkokee väännellä sen oikeata merkitystä, saattaa hän koko yhteiskunnan\nepäjärjestykseen.\n\nHovista ja sen taloudesta olen jo kertonut, ja maininnut että Kadoki\neli suurkansleri on etevin hovin virkamiehistä. Häntä lähinnä on\nvaltion päärahanvartija, jonka virkaa minun ajallani hoiti\nseitsenoksainen leski nimeltä _Rahagua_, joka kunnollisuutensa,\nrehellisyytensä ja mainioitten luonnonlahjojensa kautta oli saanut\ntämän tärkeän toimen. Se oli jo kauvan hänellä ollut, jopa muutaman\nvuoden ennen miehensä kuoltuakin, sillä vaikka tällä oli hyvät\ntiedot, salli hän kuitenkin aina vaimonsa itseänsä hoivata eikä\nryhtynyt mihinkään toimeen ensin kysymättä vaimonsa mieltä, joten\nasianmukaisemmin sopi häntä sanoa vaimonsa asiamieheksi kuin vaimonsa\nmieheksi. Tosin hän antoi asetuksia yksin omassakin nimessään, kun\nhänen rouvansa yhdestä tai toisesta syystä oli vuoteen omana, mutta\ntäydesti kelpaavana ei semmoista kuitenkaan pidetty, mistä Rahaguan\nnimi ja sinetti puuttui.\n\nRahagualla oli kaksi veljeä, joista toinen oli hovin juomanlaskija ja\ntoinen hovin teurastaja; mutta kun molemmat olivat varustetut huonolla\nkäsityskyvyllä eivät he uskaltaneet, vaikka heidän sisarensa\nhallitsikin niin tärkeätä virkaa, hakea virkaylennystä; semmoista\npuolenpitämättömyyttä noudatetaan täällä virkoja ja toimia\nasetettaissa.\n\nVaikka Rahagualla oli niin monta tärkeätä tointa tehtävänä, imetti hän\nitse sitä lastansa, joka syntyi hänen miehensä kuoltua. Kun minä\nmuistutin, että tämä oli katsottava sekä vaivalloiseksi että\nsopimattomaksi niin ylhäiseltä naiselta, vastattiin minulle: \"Ehkä te\nluulette että luonto on varustanut naisen rinnoilla ainoasti ruumiin\nkaunistukseksi, eikä siksi että lapset niistä saisivat ravintonsa. Sekä\nhenkisiin kykyihinsä että ruumiin kehitykseen nähden vaikuttaa lapseen\nsyvästi maidon laatu; ne äidit, jotka antavat toisten lapsiansa\nimettää, repivät rikki nuo sydämellisyyden siteet, joiden tulee löytyä\näidin ja lapsen välillä.\"\n\nPerintöruhtinaassa, hän oli kuuden vuotias poika, ilmausi jo hyvä\ntaipumus hyviin avuihin ja ymmärrysvoimaan ja hänellä oli jo kuusi\noksaa, mikä oli harvinaista kyllä hänen ijällänsä, sillä syntyessään ei\nkenelläkään ole viittä, korkeintaan kuutta enempätä, vaan kasvavat\nmuut, jos he niitä saavat, vasta vuosien kuluessa. Hänen kuvernöörinsä,\njoka pidettiin oppineimpana puuna koko ruhtinaskunnassa, oli itse\nhänen opettajanansa uskonnossa, historiassa, suuretieteessä ja\nsiveisfilosofiiassa. Minä olen ollut tilaisuudessa itse lukemaan\nuseoita hänen kirjoituksistaan siveysopin ja valtiotieteen alalla,\njoita hän kirjoitti varta vasten prinssin luettaviksi ja joista eräällä\noli meidän kielellämme nimenä: \"Valtion peräsin.\" Se sisältää monta\nhyödyllistä sääntöä, joista vielä muistan seuraavat:\n\n1) Ei kiitosta eikä moitetta saa heti uskoa, vaan tulee puun säästää\narvostelemisensa kunnes hän on ehtinyt hankkia lähempiä tietoja.\n\n2) Kun joku syytetty todistetaan syylliseksi ja rikoksensa tehneeksi,\non tutkittava eikö hänellä enneisyydestä ole jotakin hyvää tekoa, joka\npuhuu hänen puolestansa; ja kun sitten hyvä ja huono ovat kumpikin\npuolellansa painamassa, niin on tuomio sen mukaan sovitettava.\n\n3) Niitä ministeriä, jotka eivät pelkää lausua hallitsijan\nmielipiteestä poikkeavata käsitystä, tulee hänen pitää vilpittömimpinä\nneuvonantajinansa ja niihin tulee hänen luottaa, sillä ei kukaan muu\nkuin se, joka pitää isänmaan parhaan omaansa etevämpänä, antaudu\nkäsityksensä tähden mieliharmiin.\n\n4) Ruhtinaan ei tule milloinkaan neuvoskuntaan kutsua muita kuin\nmaanomistajia, sillä heidän hyvänsä on aina eroittamattomassa\nyhteydessä valtion edun kanssa. Muut sitä vastoin pitävät isänmaan\nsatunnaisena asemahuoneena jollakin matkalla.\n\n5) Joksikin ajaksi käytettäköön vähemmän hyväksi tunnettu henkilökin\nsemmoisiin toimiin, joihin hän erittäin hyvin sopii, mutta mitäkään\nvarsinaista suosiota olkoon ruhtinas varoillaan hänelle antamasta; jos\nruhtinas ottaa semmoisen ystäväpiiriinsä saattaa helposti tapahtua että\nepäiltävät kansalaiset pääsevät tilaisuuteen voittamaan itsellensä\njulkisia tärkeitä virkoja.\n\n6) Ruhtinaan tulee epäillä niitä jotka usein ja kutsumatta\njuoksentelevat hoviportaissa, sillä semmoiset ovat joko tehneet jonkin\nkoiruuden, taikka ovat aikeessa sitä pian tehdä.\n\n7) Hallitsijan tulee epäillä semmoisia, jotka hartaimmin julkista\nkunnianosoitusta himoitsevat, niitä vähimmin ansaitsevina, sillä\nsamaten kun ei kukaan mielellänsä kerjää ellei hän ole hädässä niin ei\nkukaan myöskään etsi tämmöistä kunnianosoitusta jos hän omilla\nansioillansa eli hyvillä avuillansa on kelvollinen sitä ansaitsemaan.\n\nSeuraavassa säännössä saattaa olla paljon semmoista, joka sitä\npuolustaa, mutta omasta puolestani en saata sitä hyväksyä kun sitä\nvalaistaan minua ylen loukkaavalla esimerkillä. Se oli jotenkin näin\nkuuluva:\n\n8) \"Ei ainoatakaan yhteiskunnan jäsentä saa pitää kaikkeen\nhyödyllisyyteen kelvottomana, sillä niin tyhmää ja tyhjää ei löydy,\nettei hän johonkin työhön kelpaa ja vieläpä saata muutamissa seikoissa\nolla mainiokin, kunhan hän vaan osataan panna oikealle paikallensa.\nYhdellä on esim. arvostelukykyä, toisella kekseliäisyyttä; yhdellä on\nhyvä äly, toisella vahva ruumis; yksi saattaa kelvata tuomariksi,\ntoinen kirjuriksi; yksi saattaa olla taitava tekijänä ja löytäjänä;\ntoinen on mies panemaan hänen aatteensa täytäntöön: Sanalla sanoen,\nharvoja löytyy, joita saattaa sanoa kokonansa kelvottomiksi. Ei luojan\nsyy ole että niin moni luotu olento saa semmoisen nimen vaan syy on\nniiden, jotka eivät näe sen verran vaivaa, että he tarkasti tutkisivat\njokaisen taipumuksia ja niiden mukaan antaisivat heille tilaisuutta\nniitä käyttää.\" (Tätä käsitystänsä hän nyt puolustaa vetämällä minut\nesimerkiksi:) \"Lähinnä olevin todistus siihen on tuo maanalainen\neläin, jonka me hänen nopean käsityskykynsä vuoksi luulimme\ntulevan yhteiskunnallemme ainoastaan rasitukseksi, mutta joka\nnopealiikkeisyytensä kautta on meille suureksi hyödyksi.\" (Luettuani\ntämän lisäyksen ajattelin itsekseni: Hän alkaa parakrahvinsa kuin mies\nkonsanaakin, mutta lopettaa sen kuin tomppeli.)\n\n9) \"Hallitsijan ja isän tärkeimpiä velvollisuuksia on mitä suurimmalla\nhuolella valita perintöprinssin opettajaksi jumalanpelkonsa ja oppinsa\npuolesta yleisesti tunnetun miehen. Valtion menestys riippuu siitä että\nperintöruhtinas saa huolellisen kasvatuksen, ja mitä me nuorina opimme\nmuuttuu usein iän tullen toiseksi luonnoksenne. Tämän opettajan eli\nkuvernöörin tulee olla isänmaatansa rakastavan miehen, joka ymmärtää\noppilaasensa juurruttaa kunnioitusta ja rakkautta valtion asukkaihin,\nmitä hänen opetuksensa sen jokaisessa osassa tulee tarkoittaa.\"\n\n10) Ruhtinaan tulee tarkasti seurata alammaistensa ajatuksia ja\nnoudattaa niitä; jos hän niissä havaitsee vikoja, kokekoon hän\nmieluummin niitä parantaa esimerkillänsä kuin käskymääräyksillä.\n\n11) Hänen pitää estämän kenenkään elämästä laiskuudessa, sillä\ntyhjäntoimittajat ovat maalle rasitukseksi. Ahkeruudella, vireydellä ja\nuutteruudella maan kansassa vahvistuu maa, jonka ohessa eivät pahat\naikeet ja salajuonet eivät milloinkaan saa ravintoa. Valtion hyväksi on\npaljon parempi että kansa varsin toimettomina vetelehtelevät ja lopuksi\nehkä rupeavat käyttämään ajatuskykyänsä semmoisiin, joista on toisille\nvahinkoa ja vaaraa.\n\n12) Ruhtinaan tulee edistyttää yksimielisyyttä alammaistensa kesken;\nkuitenkaan ei ole vahingoksi jos hän saattaa saada aikaan jonkinlaista\nkilpailua neuvonantajissaan, sillä totuus pyrkii siten paremmin päivän\nvaloon, varsin niinkuin tuomari usein saa asian selville käsitykseensä\nkun kummankin riitapuolen asianajajat rupeavat keskenänsä kiistelemään.\n\n13) Ruhtinas tekee viisaasti jos hän, kun tärkeämpiä asioita on\nkäsiteltävänä hankkii itsellensä koko neuvoskunnan lausunnon, mutta ei\nyhdessä vaan kunkin erikseen; sillä kun kaikki neuvokset ovat koossa ja\njokaisen tulee lausua ajatuksensa tapahtuu usein että kaunopuheliain\nvetää muut muassansa, joten ruhtinas monen käsityksen asemesta saa\nkuulla ja tyytyä vaan yhteen lausuntoon.\n\n14) Rangaistukset ovat yhtä välttämättömiä kuin palkinnotkin, edelliset\nhillitsevät paheita, jälkimmäiset ovat kehoituksina hyville avuille. Ei\nmilloinkaan saa ruhtinas kuitenkaan laimin lyödä huononkin miehen\npalkitsemista kun hän on jonkin hyvän työn tehnyt, että toiset\ntämmöisestä menettelystä saisivat kehoituksen ja yllykkeen halulla ja\ninnolla velvollisuutensa täyttämään.\n\n15) Julkisia kunniavirkoja ja tiloja asettaissa on ennen kaikkia\notettava huomioon henkilön kelvollisuus. Jumalanpelko ja rehellisyys\novat epäilemättä arvossa pidettäviä hyviä avuja, mutta valitettavasti\npettää ulkomuoto liian usein; sillä jos yksin jumalanpelko johdattaa\nhenkilöä kunniavirkoihin, ei milloinkaan ole puutetta niistä jotka\nnäyttävät ulkonaista jumalallisuutta, yhtä varmaan kuin samassa\ntarkoituksessa moni koettaa toistansa pettää petollisella\nrehellisyydellä. Sitä paitsi on sangen vaikeata antaa lausuntoa jonkun\nhenkilön jumalanpelosta ja rehellisyydestä ennenkun hän on astunut\nvirkaansa, jossa hänen ikäänkuin julkisesti tulee hyvien avujensa\nnäytteitä tehdä. Kunnollisuudesta sitä vastoin saadaan helposti tieto\nennen pidetystä tutkinnosta; sillä tyhmän ja ahdasjärkisen on paljon\nvaikeampi tällöin salata nämä vaillinaisuutensa, kuin teeskentelijän\npeittää jumalattomuutensa ja petturin pahuutensa. Lisäksi tulee\netteivät kunnollisuus ja hurskaus ensinkään ole niin riitaisia hyveitä\nettei ne saata löytyä yhdistettynä samassa henkilössä, samaten kuin ei\ntyperyys aina edellytä rehellisyyttä; mutta täydellinen mies tilallansa\non se, joka samalla on taitava ja rehellinen. Tyhmeliini on joko hyvä\ntaikka paha. Jos hän on paha, niin tiedetään kokemuksesta mitä\nraajarikkoisia asioita taitamattomuus yksissä neuvoin pahuuden kanssa\nsaa maailmaan synnytetyksi; jos hän sitä vastoin on hyvä ei hän\nvähämielisyytensä tähden saata milloinkaan panna hyviä avujansa\nkäytäntöön. Jos ei hän ymmärrä taikka omasta puolestansa uskalla tehdä\nkonnuuksia, niin uskaltavat varmaankin hänen alhaisemmat virkamiehensä\ntaikka hänen virantoimittajansa sitä tehdä, sillä yksinkertaisella\nisännällä on tavallisesti lurjus palvelijana ja vähämielisellä\ntuomarilla koiransilmä sihteerinä, jotka eivät pelkää laittomuuksia\ntehdä, koska heidän esimiehensä aina saavat siitä syyn kantaa.\nSentähden on tarpeellista virkoja asetettaissa aina ensin ottaa\nhuomioon ehdoitellun kelvollisuus ja kyky.\n\n16) Älköön sitä enemmästä huolimatta kunnianhimoiseksi syytettäkö ja\nhäntä sitä varten kunniasijoista estettäkö, joka pyytää ja hakee\nsemmoisia virkoja; hän saattaa otaksua niihin kykenevänsä. Sillä jos\nruhtinas liian ankarasti vaatii kainoutta, ei ole epäilemistäkään että\nkunnianhimoisin verhoutuu nöyryyden vaippaan kun hän tämän kautta\ntietää varmimmasti ja pian tarkoituksensa saavuttavansa; ja sillä\ntavalla ruhtinas, ihan vastoin sitä mitä hän tarkoitti, auttaakin juuri\nkunnianhimoisimmat eteenpäin kainoimpia etsiessään; sillä kun jokin\nvirka tulee avoimeksi olettelevat edelliset kuin he vihaisivat kaikkea\nmikä huomiota herättää, ja antavat puolustajiensa kautta uskotella\ninhoavansa kaikkea julkista kunnianosoitusta. -- Tässä hän nyt ottaa\nesimerkiksi miehen, joka, kun kunniakas ja tulokas virka tuli\navoimeksi, kirjoitti ruhtinaalle \"että kun hän oli saanut kuulla, että\nHänen Korkeutensa oli aikonut nimittää hänen tähän korkeaan, niin ylen\nmonen himoitsemaan toimeen, hän täten tahtoi kiittää ja pyytää päästä\ntästä kunniasta, kun ei hän katsonut itseänsä kykeneväksi sitä\nhoitamaan, ja pyysi alamaisimmasti että Hänen ylhäisyytensä tahtoisi\nsiihen määrätä jonkun toisen kelvollisemman; hän puolestansa oli perin\ntyytyväinen nykyiseen asemaansa yhteiskunnassa eikä suinkaan himoinnut\nkorkeampata.\" Ruhtinaasen vaikutti tämä kainouden todiste niin että hän\npuheena olevaan virkaan nimitti juuri sen, joka, sitä vähääkään\ntarkoittamatta, pyysi siitä päästä. Ruhtinas oivalsi kuitenkin pian\nettä hän oli antanut kavalan valhenöyryyden itseänsä pettää, kun tämä\nuusi ministeri enemmän kuin kukaan muu osoitti hävytöntä ylpeyttä.\n\n17) Uskoa köyhälle taikka vararikolliselle yleisten varojen hoitaminen\non samaa kuin antaa ruoka-aitan avaimen nälkääntyneelle hoidettavaksi.\nSama on rikkaan itaran laita; edellisellä ei ole äyriäkään --\njälkimmäinen ei saa koskaan tarpeeksi.\n\n18) Ruhtinaan ei pidä laittaman lähetys- tai lähettiläsvirkoja, jotka\nvain ylläpitävät laiskoja puita ja sovittavat pehmikettä ja päänalista\nheidän mukavuudellansa. Hänen ei siis pidä ruhtinaskunnan opistoihin ja\nlaitoksiin ottaman muita kuin ahkeria ja työhön kykeneviä puita,\njotka joko käsillänsä saattavat tehdä hyötyä puolestansa taikka\ntieteellisillä teillä kaunistavat sitä yhteiskuntaa, johon he kuuluvat.\nPoikkeuksena olkoot muutamat harvat laitokset joissa vanhat voimattomat\npuut saavat vanhoille päivillensä turvapaikan.\n\n19) Kun jokin muutos on tarpeen on varovasti meneteltävä; sillä joka\nvanhoja virheitä kokee yhtäkkiä korjata tekee samaa kuin jos hän\nmääräisi voimattomalle potilaalle yhtaikaa ylöstyttäviä ja ulostuttavia\naineita nautittavaksi ynnä vielä suoneniskemistä.\n\n20) Ne, jotka tyhmänylpeästi lupaavat mitä tahansa ja ottavat\ntehdäksensä paljon yhtaikaa, ovat joko narreja, joilla ei ole kokemusta\nsiitä mihin he kelpaavat eli mitäkään käsitystä toimen tärkeydestä,\ntaikka ovat he ajattelemattomia ja epäiltäviä kansalaisia, jotka\npitävät oman etunsa valtion parasta parempana. Järkevä mies tiedustelee\nomalta kyvyltänsä ennenkun hän mihinkään ryhtyy ja se, joka rehellinen\non ja katsoo isänmaansa parasta, tietää ettei mitäkään, mikä koskee\nyleisiä asioita, saa huolettomasti ja pintapuolisesti käsitellä.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nPootualaisten akatemiat eli yliopistot.\n\n\nRuhtinaskunnassa on kolme yliopistoa eli akatemiaa, joista etevin on\nPootussa, ja toiset Kebassa ja Nahamissa. Ne käsittelevät parhaastansa\nhistoriaa, kansallistaloutta, suureoppia ja lakitiedettä. Mitä\njumaluusoppiin tulee ei se ole mikään akatemiallinen tiede; se on\nlisäksi liian lyhyt kun se mahtuu kahdelle sivulle eikä sisällä muuta\nopetusta kuin että \"meidän pitää rakastaman ja kunnioittaman Jumalaa,\nkaiken luojaa ja ylläpitäjää, joka tulevaisessa elämässä tahtoo palkita\nhyvät avut ja rangaista paheen.\" Jumaluusoppi saattaa sitä vähemmin\njoutua akatemiallisen opetuksen esineeksi, kun laki ankarasti kieltää\nkenen tahansa julkisesti käsittelemästä Jumalan olentoa ja\nominaisuuksia. Lääkäritiedettä ei myöskään lueta oppineiden aineitten\njoukkoon, sillä kun puut täällä pitävät ylen säännöllistä elämätä, ovat\nsisälliset taudit melkein kokonaan tuntemattomia. Minä jätän varsin\nkoskematta perusteopin ja yliaistilliset tieteet, kun olen ennen\nmaininnut että ne, jotka rupattavat Jumalan olennosta, enkelien\nolemuksesta ja ominaisuuksista, sielun olinsijasta ja luonnosta y,m.\nsemmoista, oitis saavat semmoisen suoneniskun että sen tuntevat ja\nsitte suljetaan joko hulluinhuoneesen taikka parannuslaitokseen.\n\nAkatemialliset harjoitukset ovat seuraavat: Ensimmäisinä vuosina\npannaan nuorille ylioppilaille useoita vaikeanlaisia kysymyksiä\nvastattaviksi. Siihen heille suodaan jokin määrätty aika, määrätyillä\npalkinnoilla niille jotka tekevät tehtävästä selvän järjellisimmästi\nsekä kielellisessä suhteessa viehättävimmällä tavalla. Sen kautta\nluullaan parhaiten voitavan arvostella jokaisen tietoja, samalla kun\neri aineitten opettajat helpoimmin tulevat selville kunkin\ntaipumuksista ynnä millä alalla tuon nuoren puun saattaa toivoa tulevan\nparhaaksi opettajaksi. Ei kukaan antaudu muuta kuin yhdelle tieteelle,\nsillä jos joku tahtoo olla moninaisoppinut katsotaan tämän todistavan\nepävakaasta ja levottomasta mielestä. Tämän seurauksena on että aineet,\nnäin ahtaihin rajoihin suljettuina verrattain lyhyessä ajassa\ntäydellisesti käydään lävitse ja opitaan. Opettajien täytyy itse kerran\nvuodessa antaa näytteitä omista tiedoistansa; siveysfilosofiian\nopettajan tulee selvittää jokin sekavainen aate tältä alalta; historian\nopettajan tulee antaa historiallisen kertomuksen ja arvostelun jostakin\ntapauksesta; talous- ja suureopin opettajien tulee osoittaa tietojansa\njollakin löydöllä taikka keksinnöllä. Lainoppineiden näytteenä ovat\ntunteelle käyvät ja hyvästi sovitetut lakiin perustuneet puheet; sillä\nnämä ovat ainoat, joiden katsotaan tarvitsevan kaunopuheliaisuutta\noppia, koska siitä heille, jos he asianajajiksi rupeavat, on hyvää\nvastaisuudessa. Kun heille mainitsin, että meillä kaikki akatemialliset\nnäytteet toimitetaan puhetaidon kautta, he syvimmästi moittivat tätä\ntapaa, arvellen, että jos kaikki käsityöläiset pantaisiin\nmestarinäytteekseen tekemään kengän, tulisivat useimmat kengät sangen\nkolhomaisiksi ja varsin epäilemättä voittaisivat suutarit yksin\npalkinnon. Minä mainitsin vain puhujataidon; sillä meidän julkisista\nväitöksistämme minä en uskaltanut puhua, kun semmoiset täällä\nluetaan näytelmien joukkoon. Julkiset opettajat eivät esiinnytä\nyleishyödyllisiä totuuksia tällä ankaralla ja ratkaisevalla tavalla,\nkuin meidän filosoofimme, vaan sekoittavat vakaihin luentoihinsa sieviä\nja huvittavia kertomuksia, joka vaikuttaa että niitä aina tarkkuudella\nja mielihyvällä seurataan.\n\nMinä en saattanut olla ihailematta tuota arvoisuutta, jota he\nnoudattavat akatemiallisessa lauselmissaan ja vihkiäisissään. Mitä\nhuolellisimmasti vältetään kaikkea mikä vain vivahtaakin\nnaurettavaisuuteen taikka muistuttaa näytelmämenosta; sillä\nakatemiallisten menojen, arvelevat he, tulee olla loitolla kaikesta\nnäytelmällisyydestä jos tahdotaan välttää tieteitten joutumista pilkan\nja halveksimisen esineeksi. Minä en sentähden uskaltanut tuoda esille\nkertomusta niistä juhlamenoista, jotka ovat eroittamattomasti\nyhdistetyt akatemiallisiin arvoihin ja vihkiäisiin meillä; ja siinä\nkohtelussa, minkä _Kepassa_ sain osalleni kun siellä kerroin meidän\ntohtorinvihkiäisistämme, oli minulle kylläksi syytä tässä kohden\nnoudattamaan mitä rikottomimpata äänettömyyttä.\n\nPaitsi näitä akatemioja löytyy jokaisessa isommassa kaupungissa\nseminaario taikka lukio, joissa nuorison taipumuksia tarkasti\npunnitaan, että tutkijat hyvissä ajoin saisivat selville, mille\ntieteelliselle uralle heidän kutsumuksensa oikeastaan viittaavat.\nOllessani lukiossa Kepassa oli siellä kumppanieni joukossa arkkipispan\nneljä poikaa, jotka olivat antautuneet sotatiedettä tutkimaan; neljä\nmuuta, joiden isä oli valtioneuvos, harjoitteli jotakin käsityötä, ja\nkaksi nuorta tyttöä, jotka tutkivat meriliiketiedettä; sillä täällä\notetaan vain huomioon ja lukuun oppilasten luonnolliset taipumukset\nvähintäkään huolimatta heidän eri sukupuoleisuudestansa. Kun heidän\ntaipumuksiansa on tarpeeksi tutkittu, antaa lukion johtaja heille\nkirjallisen lausunnon niistä. Näitä lausuntoja taikka todistuksia\npidetään aina, niinkuin ennen olen maininnut, täydesti luotettavina ja\npuolueettomina, vaikka kyllä minulla on varsin toinen ajatus siitä\ntodistuksesta jonka minä sain, joka kaikkinansa oli naurettava,\njärjetön ja kohtuuton.\n\nKukaan ei saa kirjoittaa kirjoja ennenkuin hän on 30 vuotias, ja\nlisäksi tulee tekijän eli kirjoittajan ensin näyttää todistus\nakatemiasta että hän kelpaa ja kykenee semmoiseen työhön. Niinpä täällä\npainosta julkaistaankin aniharvoja kirjallisia teoksia, mutta ne\novatkin sitte sekä oppineita että perin pohjin hyvin ajateltuja.\nVälttääkseni taaskin naurun esineeksi joutumista, olin vaiti kuin\nkiltti lapsi ainakin siitä että jo ennen lailliseen ikään tultuani olin\nkirjoittanut viisi taikka kuusi väitöskirjaa.\n\nOlkoon nyt kylläksi puhuttu tämän kansan luonteesta, uskonnosta,\nvaltion hoidosta ja opetustoimesta. Nyt on vaan jäljellä esiintuotavana\nuseoita muita omituisuuksia tässä kansassa. Jos puu vaatii toista\nkaksintaisteluun, kadottaa vaatija ijäksi päivää aseitten kantamisen\noikeuden ja pannaan sitä paitsi holhouksen alaiseksi, koskei se osaa\nintohimojansa hillitä. Toisin käy meillä, jossa kaksintaistelun\nvaadinta pidetään sankaruutena ja urhoutena varsinkin pohjoisessa\nEuroopassa, mistä tämä paha tapa on alkuansa tullut, sillä\nkreikkalaisissa ja roomalaisissa y.m. vanhoissa kansoissa oli tämä tapa\nvarsin outo.\n\nPootualaisessa oikeudenkäyntielämässä esiintyy tuo kummallisuus, että\nriitapuolten nimi jää salaisuudeksi tuomareille ja ettei asioita\nratkaista siinä seudussa missä ne ovat alkuun pantu vaan etäisimmissä\nmaakunnissa. Syynä tähän omituiseen järjestykseen on se, että kokemus\non osoittanut, kuinka muutamat tuomarit ovat antaneet itseänsä lahjoa\ntaikka ovat muuten olleet puolueellisia. Pootualaiset ovat täten\ntahtoneet välttää kaikkia kiusauksia tuommoiseen suuntaan, kun he\nsalaavat tuomarilta niin osallisten nimet kuin kantajan ja vastaajan,\nasian eli riidan ulkopuolen. Kaikki mitä asialliset ovat esiintuoneet\nalistetaan erään ruhtinaan asettaman valamiehistön ratkaistavaksi ja\nasiakirjoihin on merkitty muutamia lyhyeitä muistutuksia, esim.\n\"Tuleeko U:n, jonka hallussa on se tavara minkä B. omii omaksensa,\nantaa se takaisin?\" Toivottavata olisi että samaa tapaa noudatettaisiin\nmeilläkin, jotka useinkin saamme oivaltaa, mitä puolueellisuus ja muut\nkiusaukset saattavat tuomariin vaikuttaa.\n\nLaki on sama kaikille, henkilöstä riippumatta. Ruhtinaita ei kuitenkaan\nsaateta oikeuden eteen vetää. Mutta kun ne ovat kuolleet, niin julkiset\nviralliset syyttäjät eli viskaalit haastavat heidät vastaamaan\nteoistansa. Kuolleen ruhtinaan elämänteot tutkitaan nyt tarkasti\nistuvassa, täysilukuisessa neuvoskunnassa, ja sitte julistetaan tuomio,\njoka vaihtelee seuraavissa luonteissa, aina sen mukaan minkälaisia\nedesmenneen julkiset ja yksityiset teot ja elämä ovat olleet:\n\"Kiitettävä;\" \"Kiitoksella hyväksytty;\" \"Hyväksytty;\" \"Tyydyttävä;\"\n\"Keskinkertainen.\" Lausunnon ilmoittaa julkisesti eräs kuuluttaja, ja\nse hakataan sitte vainajan hautakiveen. Syyksi tähän menettelyynsä\nsanovat Pootualaiset, \"ettei kansa, herättämättä levottomuutta maassa,\nsaata ruhtinasta hänen eläessään vetää oikeuden eteen; sillä niin\nkauvan kun hän elää pitää hänelle osoitettaman asianmukaista\nkunnioitusta, joka parhaiten kannattaa ja edistyttää valtion parasta.\nMutta kun ruhtinaan kuollessa se side, joka hänen kansaan yhdisti, on\nmurtunut, saattaa nyt vapaasti päässyt kansa menetellä vapaasti häntä\nvastaan.\" Tämän, epäilemättä hyödyllisen mutta perin omituisen tavan\nkautta, pidetään huolta ruhtinaan turvallisuudesta; hallitus ei kadota\nmitään majesteettiudestansa, ja kuitenkin edistetään samalla valtion\netua. Sillä vaikka mainitut lausunnot ainoasti koskevat kuollutta,\nkehoittavat ne kuitenkin eläviä hyviin avuihin ja tunnollisuuteen.\nPootualaisten historia osoittaa että neljänsadan vuoden kuluessa\nainoasti kaksi ruhtinasta on saanut alimman arvosanan. Muilla on\nmelkein kaikilla \"Kiitettävä\" taikka \"kiitoksella hyväksytty\", mikä\nnäkyy niistä hautakirjoituksista, joihin ei vielä ajan hammas ole perin\nkuluttavasti vaikuttanut. Arvosana \"keskinkertainen\" herättää niin\nsyvän surun ruhtinaallisessa perheessä että sekä valtaistuimen\nperillinen että koko edesmenneen suku, kuutena kuukautena kantaa\nmurhepukua. Ajattelemattakaan ahdistaa tuomareita armottomuudellansa,\nyllyttää tämä valtaistuimen perillistä hyväavuisella, järkevällä,\noikealla ja lempeällä hallituksella ja elämässään muutenkin poistamaan\ntuo häpeänpilkku, joka näin on ruhtinaallisen perheen maineeseen\ntakertunut.\n\nSyy siihen miksi toinen äsken mainituista ruhtinaista sai\n\"keskinkertaisen\" arvosanan oli seuraava: Pootualaiset, vaikka ovatkin\netevät sotataidosta, eivät milloinkaan ryhdy hyökkäyssotaan; jos heitä\nsitä vastoin ahdistetaan puolustavat he itseänsä innolla ja\nurhollisesti. Tämä vaikuttaa että heitä usein pyydetään välittäjiksi\nmuiden kansain välisiin riitaisuuksiin ja että eri kansakunnat tällä\nkiertotähdellä vapaaehtoisesti tarjoutuvat alistumaan tämän\noikeamielisen ja rauhaa rakastavan kansan turvaan ja suosioon.\n_Mikleta_-ruhtinas sitä vastoin sai ajallansa päähänsä himon laajentaa\nvaltakuntansa rajoja, jonkatähden hän kävi erään naapurikansan kimppuun\nja hänen onnistui lannistaa se allensa joksikin ajaksi; mutta yhtä\npaljon kun Pootun valta kasvoi tämän kansan valloittamisesta yhtä\npaljon herätti tämä teko muissa naapurivaltioissa pelkoa ja inhoa\nPootualaisiin; sekä lisäksi rupesi se hyvä ajatus Pootualaisten hyvistä\navuista ja rauhanrakkaudesta, joka siihen saakka juuri oli Pootun\nvaltion suuruutena, toiseksi muuttumaan. Vaikuttavana syynä siihen että\nPootualaiset näin häpäisivät edesmenneen ruhtinaansa muiston oli kyllä\nse että he sen kautta toivoivat voittavansa takaisin lähellä asuvien\nkansojen luottamuksen. Aikakirjat eivät kerro mikä tuon toisen\nruhtinaan syynä oli ollut.\n\nAivasti ne jotka ovat joutuneet kolmanteen ikäkauteen saattavat päästä\njulkisiksi opettajiksi. Tätä ymmärtääksensä tulee lukijan tietää, että\nasukkaiden elämä jaetaan kolmeen ikäluokkaan. Ensimmäinen jakso\nkäsittää sen ajan, jolloin heitä opetetaan maatansa palvelemaan; toisen\njakson kuluessa he käytännöllisesti harjoittelevat mitä heille\nensimmäisenä opetettiin; ja vasta kolmantena ikäjaksona saavat he\nesiintyä julkisina opettajina. Ajatellaan nimittäin että oikea\nopettamisen kyky vaatii saatujen tietojen käytännöllistä\nharjoittelemista.\n\nKun joskus tapahtuu että jokin vähemmän hyväksi tunnettu henkilö\nesiintuo ehdoituksen, joka tavataan hyväksyttäväksi, pidetään hänen\nnimensä salassa, ettei ehdotuksen arvoa ruvettaisi epäilemään henkilön\narvottomuuden takia; sen sijaan kirjoittaa jokin hyvin tunnettu mies\nehdoituksen alle. Hyvä neuvo otetaan huomioon, -- epäiltävä\nneuvonantaja työnnetään syrjään.\n\nVaikka on kielletty rupeamasta keskustelemaan Jumalan olennosta ja\nominaisuuksista y.m. on muuten jokaisen vapaasta vallassa uskonnosta\nlausua ajatuksensa ja alistaa se julkisuuden tiettäväksi. Pootualaiset\narvelevat, että tämän tapaiset riitaisuudet ovat verrattavat\näkkinäisiin tuulenpuuskauksiin, jotka tosin saattavat pahoin pidellä\nhuoneitten kattoja ja rakennuksia mutta samalla perkaavat ilman ja\nestävät sen pilaantumasta. Se seikka että he viettävät niin harvoja\njuhlapäiviä, tulee oikeastaan siitä että he pelkäävät sukukunnan saavan\nhalua ja mieltymystä tyhjäntoimittamiseen; sillä jumalanpelkoa -- niin\nhe ajattelevat -- ei vähimmin osoita hyödyllisen työn tekeminen.\n\nRunollisuutta he eivät pidä sanottavassa arvossa, vaikka ei\nruhtinaskunta ensinkään ole runoilijoita vailla; heidän runonsa\nerkautuivat vain korkeaponteisemman kielen kautta tavallisesta\nsuorasanaisesta kielestä eli proosasta. He pitivät ylen naurettavina\nriimit ja meetrit, joita koin heille selittää.\n\nOpettajien joukossa on muutamia, joita sanotaan estetiikan eli\nkaunetieteen professoriksi. Heidän asianansa on valvoa, ettei nuorison\nmieliä kiinnitä pikkuasiat, ettei liian typeriä ja merkityksettömiä\nkirjallisia teoksia, joiden lukemisesta hyvä maku ja aisti pilaantuisi,\npainosta julkaista, sekä että painettavista teoksista kaikki semmoinen\npoistetaan, joka havaitaan olevan riidassa terveen järjen kanssa;\nsemmoinen on sensuuri Pootualaisissa. Mikä ero meihin verrattuna.\nMeidän painoasiamiehemme kieltävät usein parasten teoksien\npainattamisen ainoasti sentähden, että ne sisältävät joitakin yleisestä\nmielipiteestä poikkeavia ajatuksia taikka sentähden että ne älykkäällä\nja lannistavalla tavalla ruoskivat ihmiskunnan vammoja; siitä seuraa\nettä tieteet sidotaan kytkyeesen ja että moni armollinen työ ei\nmilloinkaan pääse päivän valoon. Mutta kun ei minkäänlaista tullirajaa\nole olemassa Pootualaisten ja naapurikansain välillä, onnistuu\nkaupustelijoiden usein muiden tavarain muassa salaa kuljettaa\nepäiltävän arvoisia kirjatuotteita maahan. Semmoista tapausta varten\nlöytyy erityisiä sensoria, joita sanotaan \"kirjaston perkaajiksi\", ja\njoilla on toimena tarkasti pitää silmällä kirjakauppioiden uutisia sekä\nmuitta mutkitta panna takavarikkoon semmoiset kirjat, mitkä pidetään\nhyvää makua pilaavina. He perkaavat määrätyillä ajoilla kirjakaupat,\nvarsin niinkuin meillä nokitorvet nuohotaan. \"No hiivatti vieköön!\"\najattelin itsekseni kun tämän sain tietää; \"mikä kamala ja hirvittävä\nhävitys meidän maapallollamme kirjoissa, jos tuollaisiin toimiin\nsielläkin ryhdyttäisiin!\"\n\nErittäin kiitettävä on se huoli, joka omistetaan nuorille siinä\ntarkoituksessa, että heitä, taipumuksiansa tarkasti tutkimalla koetaan\njohdattaa sille uralle elämässä, mikä heille parhaiten sopii. Samaten\nkuin soitannollisesti valistunut henkilö heti oivaltaa väärän äänen,\nniin voivat täällä toimivat sielutieteilijät pienistä seikoista\njohdattua tärkeämpiin, ja katseesta, silmäripseitten liikkeistä,\nnuorten surun tai ilon purkauksista, heidän hymystänsä, puheestansa,\näänettömyydestänsä ja muusta joka tämän kanssa on likeisimmässä\nyhteydessä helposti päättää, mikä on kunkin luonnollisen kutsumuksen\nkanssa yhtäsuuntaista taikka riitaista.\n\nMutta palatakseni nyt itseeni, niin tunnustan, etten suinkaan\nmenestynyt näiden taipumattomien puiden kanssa, jotka eivät osanneet\narvostella vaan päin vastoin tekivät pilkkaa tuosta verrattain\nvilkkaasta ja nopeasta käsityksestä, jonka he olivat myöntäneet minulla\nheidän rinnallansa olevan. Minua harmittivat suuresti nuo useat\nliikanimet, joita minulle annettiin: useimmiten minua sanottiin\n_Skabbaksi_ eli \"Liian aikaiseksi\". Mutta mikä kaikista enemmän kävi\nsapelleni oli että pesijäakkanikin uskalsi nimittää minua tuolla\nsamalla inhoittavalla nimellä, vaikka hän oli mitä alhaisinta sukua,\nainoasti halpa niinipuu, jolla ei ollut pennin etua kukkarossaan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nKlimin matka Natsaari-kiertotähden ympäri.\n\n\nSittekun kokonaista kaksi vuotta olin kurjeerina hyökkäillyt kaikkialla\nmaassa kuljettaen paketteja ja kirjeitä, rupesi tämä samalla\nvaivalloinen ja halpa toimi minua väsyttämään. Minä jätin sentähden\nkerran toisensa perään erohakemukseni asianomaisille, ja pyysin\nkunniallisempaa tointa. Mutta minä sain alinomaa kieltävän vastauksen,\nkun ruhtinas arveli, ettei minulla ollut tarpeeksi kykyä tärkemmän\nviran hoitamiseen. Hän sanoi anomukseni olevan maan lakia ja vanhoja\ntapoja vastaan, ne kun kielsivät tärkeihin virkoihin ottamasta muita\nkuin täydellisesti kunnollisia ja kykeneviä miehiä. \"Teidän tulee,\"\nsanoi hän, \"tyytyä siihen virkaan, jonka olette saanut, kunnes olette\nosoittanut olevanne kelvollinen ylempiin luottamustoimiin.\" Hän puhui\nsitte pitkältä velvollisuuksistani ja lopetti sitte seuraavilla\nkehoituksilla: \"Katsokaa omaa poveanne, tutkikaa sen sisimpiä kätköjä\nhavaitaksemme mihin te kykenette, ennenkuin rupeatte parempia virkoja\npyytämään. Tämä kova vastaus on perinpohjainen, sen on meidän\nkansallemme viisas kokemus sanellut, ja minä toivon että jokainen sen\nmuistoonsa haudatkoon, niin ei tyytymättömyys näissä asioissa niin\nusein pääse vallalle.\"\n\nNämä alituiset kiellot saivat minun vihdoin tekemään ylen vallattoman\nja epätoivoisen päätöksen. Minä tuumin nyt alinomaa kuinka saisin\naikaan jotain, joka yhtäkkiä paljastaisi suuret lahjani ja siten pesisi\npois tuon häpypilkun joka minua nyt rasitti. Minä omistin lähes\nkokonaisen vuoden perin pohjin tutkiakseni maan lakeja ja asetuksia,\njos mahdollista löytääkseni jotakin, joka olisi parannuksen ja oikaisun\npuutteessa. Tässä tekemäni havainnot uskoin minä eräälle\norjantappurapensaalle, jonka kanssa olin sangen läheisessä\ntuttavuudessa. Hän havaitsi arveluni varsin perällisiksi, mutta epäili\nkuitenkin olisiko siitä valtiolle mitäkään hyötyä. Muutoksentekijän\nensimmäinen velvollisuus, sanoi hän, oli perinpohjin tuntea sen maan\nluontoa ja omituisuuksia, joita hän tahtoi käydä muuttamaan; sillä\nvarsin sama asia saattaa, maiden erilaisuuden tähden moninaisissa\nseikoissa, tuottaa varsin erilaisia ja vastaisia vaikutuksia, varsin\nniinkuin jokin lääke näennäisesti samallaisissa tapauksissa saattaa\nyhden auttaa mutta toisen kaataa. Hän huomautti minulle aikomani\nuhkayrityksen mahdollisia seurauksia ja muistutti että minä panin\nhenkeni kaupalle ellei minun muutostuumiani hyväksyttäisi tuossa\ntavallisessa julkisessa hirttopuukokeessa. Hän pyysi sentähden mitä\nhartaimmasti minua, ennen kuin panin tuumani täytäntöön, tarkasti\npunnitsemaan asian vastaiset ja myötäiset puolet; kuitenkaan ei hän\ntahtonut antaa kokonansa kieltävätä neuvoa tuumiani vastaan, kun\nnimittäin oli mahdollista, että minä saatoin keksiä jotakin semmoista,\njosta olisi hyvää sekä itselleni että valtiolle.\n\nMinä katsoin parhaaksi seurata näitä ystäväni neuvoja ja heitin siis\ntoistaiseksi tuumam toimeen panemisen. Minä hoidin edelleen\nkurjeerinvirkaani, juosten kuten ennenkin kautta kaupunkien ja kylien.\nTämä alituinen juoksenteleminen vaikutti kuitenkin että minä perin\npohjin opin tuntemaan niin Pootun kuin muutkin naapurimaat. Peljäten\nunhottaa havaintojani kirjoitin kaikki muistoon, niin hyvin kuin\nsaatoin, ja jouduin vihdoin tilaisuuteen ruhtinaalle esittelemään\nsangen kookkaan teoksen. Myöhemmin sain tietää että ruhtinas oli ollut\nhyvillään työstäni, kun hän koko neuvoskunnan läsnäollessa kiitti\ntyötäni, ja vielä kerran tarkasti luettuansa muistoonpanoni, päätti\nantaa minulle toimeksi kirjoittaa kertomus koko kiertotähdestä. Minä\nolin odottanut varsin toista palkintoa monista valvomista öistäni ja\nhuokasin itsekseni samaten kuin entinen runoilija:\n\n\"Kyllä taitoa kiitetähän, vaan palkkoja sille ei suoda.\"\n\nMutta kun olin ylen utelias, ja sitä paitsi palattuani toivoin\nparempata palkintoa, otin tämän toimen tehtäväkseni suurella\nmielihyvällä.\n\nVaikkei Natsaari-kiertotähti ole tuskin 200 peninkulmaa ympärimitaten,\non se kuitenkin sen asukkaiden mielestä äärettömän suuri, mikä\narvostelu on seurauksena heidän vitkallisesta liikkumiskyvystänsä.\nNiinpä ovatkin useimmat maat, varsinkin etäämmällä olevat, heille perin\nvieraita, sillä Pootualaiselta kuluisi vähinnäkin kaksi vuotta matkaan\ntämän pallon ympäri; minä sitä vastoin kurjeerimatkoillani saatoin\ntehdä tämän matkan vähemmässä ajassa kun kuukaudessa. Ainoa joka minua\nhuolestutti olivat nuo monet kielet joita arvattavasti piti eri\npaikoilla puhuttaman. Minua lohdutettiin sillä, että kuinka erilaisia\nkiertotähden asukkaat olivatkin tapojen ja elämän puolesta, käytettiin\nkuitenkin kaikkialla samaa kieltä, sekä että puusukukunta kaikkinensa\noli hyväntahtoista, seuranhaluista ja vierasvaraista, joten minä ilman\nvähintäkään vaaraa rohkeasti saatoin matkustaa pallon ristiin rauhaan.\nNämä tiedonannot yllyttivät yhä matkahaluani ja eräänä päivänä\nalkupuolella haapakuuta lähdin matkalle.\n\nSe mitä nyt aivon kertoa, on siihen määrään hämmästyttävätä, että\nlukija hyvästi saattaa lukea kaikki pelkäksi valheeksi taikka\nkuvitustuotteeksi, sillä ne vastakohdat, niin ruumiilliset kuin\nsiveelliset, jotka minä kulullani oivalsin, ovat tuskin mahdollisiksi\najateltavia toisistansa mitä etäämmällä ja mitä vastaisimmissa\nilmanaloissa elävien kansojenkaan välillä. Useimpia maita rajoittavat\nja eroittavat toisistansa järvet, salmet, niin että koko kiertotähti\nesiintyy suurena merenä isolla määrällä saaria ja luotoja. Näiden\nrajaerojen poikki kuljetaan aniharvoin, ja nuo harvat lauttapaikat\njoita löytyy ovat vain aivotut matkustajille, sillä asukkaat eivät,\nniinkuin jo on sanottu, usein liiku rajojen ylitse. Ja kun heidän\njoskus täytyy kulkea ylitse, palajavat he takaisin niin pian kuin\nsuinkin. Siis: niin monta on maailmaa kuin on kansaakin. Varsinaisena\nsyynä tähän eroitukseen kansojen kesken lienee maanlaadun erilaisuus\nniin värinsä kuin kasvattamisvoimansa puolesta ja täydellinen\nerinmoisuus eri maiden pensaiden, taimien ja viljojen sekä astiakasvien\nsuhteen. Tämä asianlaita selittää riittävästi eri maiden asukkaiden eri\nluonnonlaatua ja taipumuksia. Meidän maailmassamme eivät toisistansa\netäimmilläkään asuvat kansat ole erittäin poikkeavia toisistansa\najatusten, tapojen, taipumusten, värin ja ruumiinrakennuksen puolesta,\nsillä kun maanlaadun laita on kaikkialla melkein sama, sillä\neroituksella vaan että yksi maa saattaa olla hedelmällisempi kuin\ntoinen, ja kun eivät maan tuotteet paljon eroa toisistansa sekä kun\nveden laatu on sama, tultakoon minne tahansa, ei semmoisia\nvastakkaisuuksia täällä kuin alamaailmassa juuri hevin saata esiintyä.\nVierailla on tosin valta matkustaa ja tehdä kauppaa missä mielensä\ntekee, mutta he eivät saa ruveta kiinteimen omistajiksi, johon lisäksi\nei maiden erilaisuus keskenänsä verraten haluakaan herätä. Niinpä\nharvoin kohdataankin muita matkustavia kuin kauppiaita. Ne maat, jotka\nlähinnä ympäröitsevät Pootua, ovat jotenkin samaa luonnonlaatua.\nPidempiä aikoja sitte taistelivat he monta veristä sotaa Pootualaisten\nkanssa; nyt elävät he joko hyvässä sovussa niiden kanssa taikka\noltuansa ensin valloitettuja elävät he nyt mielihyvällä tämän kansan\nlempeän valtikan suojassa.\n\nMutta kun on kuljettu tuon suuren salmen poikki, joka ikäänkuin\neroittaa kiertotähden kahteen puoliskoon, kohtaa kulkijata uudet\nmaailmat ja uudet, Pootualaisille varsin vieraat eläinlajit. Ainoa mikä\non yhteistä koko Natsaari-kiertotähden eläinmaailmalle on se että ne\npuhuvat samaa kieltä. Tämä tekee matkustuksen ylen mukavaksi, varsinkin\nkun asukkaat monien matkustajien ja kauppiaitten kautta, jotka\nharhailevat maan lävitse, ovat hyvästi ehtineet tottua näkemään\nerilaisia ja heistä poikkeavia olentoja ja luomisen tuotteita. Minä\nolen katsonut velvollisuudekseni ensi antaa nämä selitykset, ettei\nlukija ottaisi pahastuaksensa siitä mitä nyt aivon kertoa, tuomiten\nkaikkia merimiehen valheiksi.\n\nYlen väsyttäväksi kävisi, jos minä tarkasti ja ajanmukaisessa\njärjestyksessä ottaisin kertoakseni kaikki mitä minulle matkallani\ntapahtui; minä sentähden tässä rajoitun kertomaan niitä kansoja, jotka\nolivat minusta kummallisimpia ja joiden tavoissa ja omituisuuksissa\nminä havaitsin paljon omituista, niin vieläpä kokonansa\nhämmästyttävätäkin, että Natsaari-kiertotähti puhtaalla omallatunnolla\nsaatetaan lukea maailman ihmeitten joukkoon.\n\nMinä huomasin että kaikki asukkaat ovat jotenkin toisensa\nkaltaisia mitä tulee heidän tarkkaavaiseen kohteliaisuuteensa,\ntarkkaälyisyyteensä ja perinpohjaisuuteensa, mitkä ominaisuudet jo\nPootualaisissa olin oppinut tuntemaan, mutta että ne sitä vastoin\ntavoissaan, luonnontaipumuksissaan ja ruumiinsa rakennuksessa olivat\nniin eroavia toisistaan, että nuo eri maat tuntuivat minusta yhtä\nmonelta eri maailmalta.\n\n_Kuamso_-maassa, ensimmäinen maa, johon tullaan tällä puolen salmea,\neivät asukkaat milloinkaan ole minkään ruumiillisen heikkouden tai\nsairauden alaisena, vaan he saavat iloita hyvästä terveydestänsä aina\nvanhuutensa päiviin saakka. Minä otaksuin sentähden että heidät saisi\nlukea onnellisimmiksi luotuin joukossa; mutta tulin pian toiseen\njohtopäätökseen oltuani jonkun ajan heidän parissansa. Tosin en\ntavannut ketäkään pahoillaan olevata, mutta en myöskään ketäkään oikein\ntyytyväistä, iloisista puhumattakaan; sillä niinkuin eivät kirkas\ntaivas ja miellyttävä ilma vaikuta meihin, ellemme joskus saisi tyytyä\nsumeiseen ja pahaan ilmaan, niin ei näillä puillakaan ole mitäkään\nkäsitystä onnestansa, alituinen ja vaihteeton kuin se on; niillä ei\nole mitäkään tietoa siitä että he ovat terveitä kun eivät he\nmilloinkaan ole tautia sairastaneet. He elävät päivänsä, alinomaa\nterveinä mutta myös alinomaa torroksissa, sillä mitä hyvää\nnautittaneekin minkään sitä keskeyttämättä, vaikuttaa se ainoasti\nväsymystä, ja ainoasti se elämä saatetaan sanoa mieluiseksi, jonka\niloisien päivien vaihdoksi sumuisetkin olemisestansa muistuttavat. Minä\npuolestani en ole milloinkaan tavannut mitäkään kansaa, joka olisi\nollut niin kylmäkiskoinen, välinpitämätön ja kareva kuin tämä. He\nmuodostavat kansan ilman paheita, mutta myös ilman mitäkään, olipa se\nmitä tahansa, jota ansaitsisi rakastaa taikka inhota: kenenkään ei\ntarvitse peljätä tulevansa loukatuksi, mutta älköön kukaan myös\nhyväntahtoisuutta odottako; turhaa hän sitä tekisi; sanalla sanoen:\ntäällä ei ole mitäkään moitittavata mutta ei myöskään mitäkään\nkiitettävätä. Kun ei sitä paitsi heidän alinomainen hyvä terveytensä\nmilloinkaan muistuta heitä kuolevaisuudestansa eikä milloinkaan herätä\nsääliä toisten kärsimisille, elävät he elämänsä tunnottomuudessa,\nvähintäkään huolimatta kanssaluoduistansa. Tässä kansassa ei siis\nsaateta oivaltaa rakkaudellisuutta eikä säälinmukaista tunnetta. Kun\nmeitä sitä vastoin tauti käy etsiskelemässä muistuttaen meille\nkatoavaisuuttamme, painaa se samalla mieleemme muistutuksen\nvälttämättömyydestä hyvästi valmistautua viimeiselle matkallemme, ja\nomat kärsimisemme opettavat meitä muiden kärsimyksiä säälimään. Tästä\nvertailemisesta minä selvästi havaitsin, kuinka tauti ja kuoleman vaara\nsaattavat kelvata mitä tuntuvimmasti synnyttämään tunnon rakkauden\nvelvollisuudesta, ja kuinka väärässä olemme kun nurkuilemme luojata\nvastaan sentähden, että olemme mielestämme syntyneet niin suureen\nkärsimiseen, mikä kuitenkin on meille niin ylen hyödyllistä ja tekee\nmeille niin paljon iloa mahdolliseksi. Huomattavata on muuten, että kun\nnämä tammipuut tulevat toisiin maihin joutuvat he samojen kärsimisten\nja kipujen alaisiksi kuin kaikki muutkin puut. Näyttäisi siis siltä\nkuin tuo alituisen terveyden etu -- jos sitä nyt saatetaan joksikin\neduksi sanoa -- riippuisi ilmasuhteista ja ravintoaineista tuossa\nmaassa.\n\n_Lalakki_-maa, jolla myös on nimenä _Maskatta_ eli onnellinen maa,\nnäytti todella olevankin nimensä mukainen, sillä kaikki tuli siellä\nitsestänsä ilmoihin. Mitä makein maito puhkui kuni lähde maasta,\nniinkuin kirkas vesi kunnaan pientareelta; syksyn kultainen elo, joka\nhunajan tapaan ihmisten avutta valuu maahan tarjosi valmista\nravintoansa; taivas hankki heille kaikki, kylvää ja kastelee ja hoitaa\nkasvun. Maa on miellyttävän suloinen ihmiskäsien kaunistelematta. Mutta\nnämä ihmeen suuret edut eivät täällä saata tehdä asukkaita\nonnellisemmiksi kuin muutkaan ovat. Sillä kun ei heidän tarvitse tehdä\ntyötä toimeen tullaksensa, viettävät useimmat elämänsä toimettomuudessa\nja laiskuudessa, ja ovat alati tautien esineinä. Usein liian aikainen\nkuolema tempaa monet pois; ruumiinliikkeitten puutteessa heidän\nruumiinsa kuihtuu kuin matojen kuluttamana. Tämän maan tila antoi\nminulle monta aihetta filosofiiallisiin tuumimisiin, ja kaikesta minkä\nnäin saatoin päättää että palkolliset ja työväki ylipäänsä olivat\ntavallansa onnellisempia kuin semmoiset, joilla ei milloinkaan\ntarvinnut olla mitäkään huolta jokapäiväisistä tarpeistansa ja\nsentähden antausivat laiskuuteen ja herkkuelämään. Veltto väsymyys on\nherkkuelämän huono tytär, terveyden vahingollinen myrkky ja elämän\nsalainen kuolema, kun se hupaisessa seurassa kaikellaisten\nnautintoaineitten orjuudessa murtaa rivakkaimmat miehet ja tekee niistä\nsurkeita kuhjuksia. Ruoka ei maita sille, joka ei milloinkaan tunne\nnälkää; jalat jaksavat tuskin kannattaa ruumista, kun niitä harvoin\nliikkeeseen totutetaan; siitä tulevat tuo suuri pahuus, nuo monet\nepätoivon teot, nuo lukuisat itsemurhat. Tuo ylellisyys, jossa he\nelävät karkoittaa heiltä kaiken halun jaloihin huvituksiin ja synnyttää\nsen sijaan inhoa ja vastenmielisyyttä elämään. Minä siis pian käsitin,\nettä tämä maa, jonka olin kuvitellut vain onnellisten olentojen\nkodoksi, päin vastoin olikin raskasmielisyyden kolkko asunto jonka\nasukkaita paljon enemmän sopi sääliä kuin kadehtia.\n\nLähimmän maan nimi on _Mardakki_, jonka asukkaat ovat sypressiä, ja\nsiihen määrään toistensa kaltaisia, että heidät saatetaan eroittaa\ntoisistansa ainoasti silmien eri muodon mukaan. Muutamilla ne ovat\npitkulaisia, toisilla nelikulmaisia; toisilla ne ovat pieniä, toisilla\ntaas niin isoja, että ne melkein anastavat koko otsan; muutamat syntyvät\nkahdella, toiset kolmella, useat taas neljälläkin silmällä. Semmoisia\nlöytyy myös, joilla on ainoasti yksi silmä, ja katsoja olisi vähältä\nvalmis luulemaan heitä Polyfeemuksen jälkeläisiksi, ellei nimittäin\ntämä silmä olisi saanut sijaansa niskaan. Ne eroitetaan eri\nsukujaksoihin silmiensä muodon mukaan.\n\nEri jaksot ovat seuraavat:\n\n1) _Nagirit_, taikka ne, joilla on pytkyliäiset silmät ja jotka siis\n   näkevät kaikki pytkyliäisenä.\n\n2) _Nakiirit_, joilla on nelikulmaiset silmät.\n\n3) _Talampit_, pienillä, melkein näkymättömillä silmillä.\n\n4) _Jarakut_, kahdella silmällä, joista toinen on ainansa toistansa\n   karsaampi.\n\n5) _Mehankit_, kolmella silmällä.\n\n6) _Turasukit_, neljällä silmällä.\n\n7) _Harambat_, joiden silmät peittävät koko otsan.\n\n8) _Skodolkit_, joiden ainoa silmä on niskassa.\n\nLukuisin ja samalla mahtavin suku näistä sukujaksoista on _Nagirit_ eli\npytkyliäis-silmäiset. Tästä suvusta otetaan maan hallitsijat,\nneuvosherrat ja papit. Nämä yksin hallitsevat eivätkä ota ketäkään\nmuista luokista virkamieheksi, ellei hän tunnusta ja valallansa\nvahvista, että muuan taulu, joka on auringolle pyhitetty ja on pantuna\ntemppelin korkeimpaan huippuun, on hänen silmissänsä pytkyliäinen. Tämä\ntaulu on pyhin Mardakilaisten jumalan palvelemisessa. Luonnollinen\nseuraus on, että moni kunnon kansalainen, joka ei tahdo väärän valan\nrikosta ottaa omaatuntoansa raskauttamaan, suljetaan kaikista\njulkisista luottamustoimista ja pannaan lisäksi alituisen vainon\nesineeksi; ja vaikka he väittävät etteiväthän he saata kieltää omien\nsilmiensä todistusta, niin ei tätä oteta ensinkään huomioon, vaan mikä\noikeastansa olisi luonnonvirheenä pidettävä, se tehdään muusta\nhuolimatta paheeksi, pahuuden ja ykspäisyyden todisteeksi.\n\nVala, mikä vaaditaan heiltä, jotka hakevat jotakin luottamustointa, on\nnäin kuuluva:\n\n\"Minä pyhästi vakuutan, että auringon pyhä taulu näyttää minusta\npytkyliäiseltä ja lupaan pysyä tässä mielipiteessäni viimeiseen\nhengenvetooni saakka.\"\n\nTuloni jälkeisenä päivänä, kuljeskellessani joutilaana torilla, sain\nnähdä vanhan miehen, jota vietiin jotakin rangaistusta kärsimään.\nLukematon joukko sypressiä seuraili häntä ladellen hänelle raakoja\nhaukkumasanoja. Kysymykseeni mitä oli tapahtunut vastattiin minulle\nettä mies oli vääräuskolainen, joka oli uskaltanut julkisesti väittää,\nettä auringon taulu hänestä näytti nelikulmaiselta, ja joka vakaimmista\nkehoituksista huolimatta itsepintaisesti pysyi lujana lausumassaan\nmielipiteessä.\n\nSaadakseni tietää oliko minulla puolestani oikeauskoisen silmät, lähdin\nastumaan auringon temppelille; mutta kun, kaiken mukaan mitä näin,\ntaulu todella oli nelikulmainen, sanoin tämän suoraan isännälleni, joka\noli hiljan virkaansa nimitetty lukkari kaupungissa. Hän huokasi syvään\nja myönsi että hänenkin mielestänsä taulu oli nelikulmainen mutta ettei\nhän uskaltanut tätä tunnustaa kenellekään, sillä siinä tapauksessa tuo\nvallitseva luokka panisi hänen syytteen alle ja ottaisi häneltä\nvirkansa pois. Minä pötkin niin huomaamatta ja salaa kuin suinkin tästä\nkaupungista tieheni, tuskanpelosta vavisten, kun ajattelin että selkäni\nolisi ollut vähällä saada kärsiä virheellisten silmieni tähden taikka\nettä minut olisi pilkalle ajettu kaupungista pois, merkittynä tuolla\ninhottavalla vääräuskoisen kerettiläisen nimellä. Saattaako ihminen\najatella mitäkään kohtuuttomampaa, raaempaa ja julmempaa kuin tämä\nlaki, joka miltei tekee mahdottomaksi jokaiselle saada kunnia-tointa\nmuulla tavalla kuin valheellisuuden ja väärän valan kautta! Sittemmin\ntultuani Poottuun jälleen takaisin, en jättänytkään ainoata tilaisuutta\nkäyttämättä lausuakseni inhoani tälle raakalaisten valtiolle. Eipä\nkäynyt kuitenkaan paremmin kuin että, kun kerran parhaillani annoin\nvihani vallaten vuotaa tästä asiasta eräälle katajapuulle, jonka luin\nläheisimpien ystävieni joukkoon, niin tämä intti:\n\n\"Me puolestamme kaikella oikeuden mukaisuudella pidämme tämän Nagirien\nlain hurjana ja kohtuuttomana, mutta ei sinun, mielestäni, pitäisi\nottaman niin sydämellesi tuota, että osoitetaan ankaruutta kun on\nkysymyksessä eri mielipiteet, sillä sen mukaan mitä itse olet kertonut\nlöytyy useimmista Euroopan valtioista eräitä vallitsevia lahkoja, jotka\nnäköelimissä esiintyvien luonnollisten syitten takia vainoavat toisia\ntulella ja miekalla, ja sinä pidit itse näitä pakkotekoja jumalanpelvon\ntodisteena ja valtiolle erittäin hyödyllisinä.\"\n\nMinä käsitin oitis mitä hän tarkoitti, jonka tähden minä riensin\ntipotieheni häpeästä punehtuneena. Siitä hetkestä ruveten olen minä\naina innolla puolustanut suvaitsevuutta ja kärsivällisyyttä ja\ntuominnut lempeämmin jokaista, joka on erhetykseen joutunut.\n\n_Kimalin_ ruhtinaskunta luetaan mahtavimpain maiden joukkoon, sen\nsuuren kansallisvarallisuuden johdosta. Sillä paitsi hopeakaivoksia,\njoita siellä löytyy suurissa määrin, saadaan siellä kultahiekkaa\nvirroista ja puhtaita helmiä meristä. Mutta opittuani lähemmin tämän\nkansan tilan, opin myös ymmärtämään, ettei rikkaus yksin voi onnen\nlahjaa suoda; sillä tämän maan asukkaat ovat melkein kaikki\nkaivostyömiehiä taikka helmeinpyytäjiä, jotka ainoasti voiton tähden\nalistuvat alituiseen orjuuteen ja ovat todella orjiksi kutsuttavat\nhalpojen töidensä tähden. Ne jotka eivät enään tee työtä ovat sen\nsijaan alinomaa koottujen aarteittensa vartioina. Maa on niin yltä\ntäynnä rosvoja ja ryöväreitä, ettei kukaan uskalla lähteä matkaan ellei\nhänellä ole turvanansa aseilla varustettu saattojoukko. Eräässä\nalkukielen teoksen runossa selitetään tätä tilaa näin:\n\n\"Päivä ei ole niin pyhä, ettei siellä aina kuulu varkauksia,\nkavaluutta, petoksen sanelemia rikoksia ainoasti voitonhimosta, niin\npienestäkin että on melkein mahdoton sitä ajatella; koko tämän kansan\nolemus on ikäänkuin kokoonpantuna rikoksista ja rosvosaaliista; vieras\nei ole varmuudessa isännältänsä, sukulainen ei heimoltansa ja sisarten\nkeskinäinen rakkaus on jotakin äärettömän harvinaista. Poikakin saaliin\nhimosta lukee isänsä hautaa kohden johtuvia askeleita; kadonnut on\nhurskaus ja hyvät avut ja Astrea-impi, heidän viimeinen taivainen\njumalais-olento ja on paennut tästä maan rikollisesta suvusta.\"\n\nSentähden saatetaan sanoa että tämä kansa, jota kaikki heidän\nnaapurinsa katselevat himoitsevin silmin, pikemmin ansaitsee sääliä\nkuin kadehtimista. Sillä pelko, epäluulo ja kateus vallitsevat jokaisen\nmielessä; yksi näkee toisessa vihamiehen, joka vain vainoo päästäksensä\nhänen aarteittensa kimppuun, niin että tuska, levottomuus, läpivalvotut\nyöt ja kalpeat kasvot ovat sen onnellisuuden ainoana hedelmänä, joka\nKimalissa luullaan kansalla olevan. Tuntemalla hieman pelkoa ja monien\nsekasorroksisien seikkojen kestäessä, saatoin tästä maassa kulkea,\nsillä jokaisella veräjällä, jokaisella raja-asemalla täytyi minun\nilmoittaa nimeni, syntymäseutuni, matkani tarkoituksen y.m., sanalla\nsanoen, minua kohtasivat kaikki nuo hankaluudet, jotka saattavat\nesiintyä epäluuloisen kansan keskellä matkustavata. -- Täällä löytyy\neräs tultasuitsuava vuori, josta maanalainen tuli alinomaa syöksyy\nesille suuressa paljoudessa.\n\nKun vihdoinkin olin päässyt rajan ylitse tästä maasta, mikä oli\nvaivalloisin, jota vielä olin saanut ja vastakin sain matkallani kokea,\nkäännyin itään päin. Kaikkialla tapasin ystävällisiä ja siveästi\nvalistuneita mutta samalla myös sangen omituisia kansoja. Mikä\nsuurimmasti minua hämmästytti olivat asukkaat tuossa pienessä\ntusinavaltiossa _Kwamboja_, jotka luonto on sattunut laatimaan varsin\ntakaperäisessä järjestyksessä. Jota vanhemmaksi esim. he tulevat sitä\npoikamaisemmiksi ja kevytmielisemmiksi he muuttuvat ja vuosien ohessa\nkasvavat tyhmä rohkeus, irstaisuus ja muut tuollaiset pahat tavat,\njotka muuten ovat nuoruuden vuosia kuvaavat. Sentähden ei täällä uskota\nkenellekään, joka on neljääkymmentä vuotta vanhempi, mitäkään ylempää\nvirkaa, sillä tultuansa tämän ikäiseksi pidetään häntä\n\n    \"lapsena hurjimpana, mitä tuskalla vahdita voidaan.\"\n\nMinä jouduin näkemään kuinka vanhat harmajahapsiset miehet hyppelivät\npukinhyppyjä pitkin katuja ja viettivät aikaansa kaikellaisilla\nlastenleikeillä, niin että pojat, jotka kulkivat heidän ohitsensa,\nhäpäisivät heitä ja ajoivat heidät ulkoa huoneisin. Kerran näin ylen\nvanhan ukon joka torilla huvittelihe piiskalla; hän oli kuitenkin\nmuinoin ollut ylen vakava ja kunnon nuorukainen ja Suuren Neuvoskunnan\npresidentti. Tämä ylös-alainen ja nurinniskainen järjestys oli yhteinen\nmiehillä ja naisilla. Jos esim. nuori mies menee naimisiin jotenkin\nvuosille joutuneen vaimon kanssa, ennustavat kaikki että hänestä tulee\nsarvenkantaja; suora vastakohta siis sille, mikä tavallisesti on tapana\nmeillä, jossa vanhallainen mies mennessään avioliittoon nuoren naisen\nkanssa antautuu alttiiksi vaaralle saada tuommoisen koristuksen\nosaksensa. Kerran myös kohtasin torilla kaksi ikäloppuista miestä,\njotka olivat miekkaisilla. Kun en saattanut hillitä ihmettelemistäni\nsemmoisesta rattoisuudesta vanhoilla päivillä ja kysyin syytä heidän\ntuliseen ja veriseen riitaansa, vastattiin minulle että he olivat\nriitaantuneet erään julkisen naisen tähden, jolle molemmat armaita\nsilmiä kantoivat. Lisäksi sanottiin että molemmat täydellä syyllä\nsaivat odottaa aimo selkäsaunaa taikka ainakin pieniä pieksiäisiä kotio\ntultuansa, jos heidän holhoojansa saisi vainun heidän ankarista\npuuhistansa. Samana iltana levisi huhu että muuan vanha akka oli\nhirttänyt itsensä epätoivoissaan siitä, että hän oli saanut rukkaset\neräältä nuorelta mieheltä, johon eukkoparka oli sattunut hurjasti\nrakastumaan.\n\nTämä nurinperäinen järjestys tekee nurinperäiset lait tarpeellisiksi.\nNiinpä onkin se luku lakia, joka koskee holhousasioita, näin kuuluva:\n\"Älköön kukaan hallitko omaisuuttansa ellei hän ole 40:tä vuotta\nnuorempi;\" ja kontrahdit, joita ovat tehneet 40:tä vuotta vanhemmat\nhenkilöt, eivät ole laillisia ellei niitä ole allekirjoittanut joko\nheidän holhoojansa taikka lapsensa. Siinä luvussa, joka koskee\ntottelemista, on luettavana: \"Vanhain miesten ja vaimojen täytyy olla\nlapsillensa kuuliaiset.\" Virkamiehet eroitetaan viroistansa juuri\nennenkuin ovat 40:n vuoden vanhoiksi tulleet, ja suvun nuoremmat taimet\nmäärätään heidän holhoojiksensa. Minä katsoin johdannollisesti\nparhaaksi paeta maasta, jossa minusta lain mukaan olisi tuleva lapsi\nuudelleen, jos vielä eläisin kymmenen vuotta. Mutta sittekun\nkiertomatkani lopetettuani satuin vertailemaan tämän kansan\nomituisuuksia niiden maanmiesteni ajatuksiin ja tapoihin, jotka\nmiehuutensa aikana ovat ajattelevia miehiä, mutta vanhoilla päivillänsä\nmuuttuvat laiskoiksi, ryömivät paheissa ja himoitsevat tyhjiä\nkunnianimiä, tuli mieleni sovinnollisemmaksi ja minä tein penseämmän\ntuomion tästä ihmeellisestä kansasta.\n\n_Kokleku_-maassa havaitsin yhtä hurjan tavan, jonka varsin varmaan\nkaikki Eurooppalaiset kelvottomaksi tuomitsisivat, ja josta ei saa\nsyyttää luontoa vaan ainoasti lakeja. Kummankin sukupuoleiset asukkaat\novat kaikki katajapuita ja yksin miehet toimittavat taloustyöt ja\nylipäänsä kaikki vähemmän tärkeät tehtävät. Kun sota syttyy tekevät he\ntosin sotajoukossa virkaa, mutta ainoasti pelkkinä sotamiehinä, ja ylen\nharvat heistä ylenevät vänrikeiksi, mikä on korkein sotilasvirka, johon\nurospuolinen puu saattaa toivoa kohotaksensa. Tärkeimmät, niin\nsiviili- kuin sotilas- ja hengelliset virat ovat naisille uskotut.\nEnnen olin säälivällä hymyllä katsellut Pootualaisten tyhmyyttä, he kun\neivät virkoja asetettaissa tehneet mitäkään eroa sukupuolien kesken,\nmutta tämä kansa oli nyt kumminkin pähkähullu ja toimieli ihan vastoin\nluontoa. Minä en todella saata käsittää, kuinka miesväki saattoi olla\nniin peräti pökköä, että se ylivaltaisesta ruumiillisesta voimastansa\nhuolimatta saattoi nöyrtyä niin häpeällisen ikeen alle ja saattoi\nkestää siinä niin monen vuosisadan kuluessa; sillä luonnollisesti olisi\nmiesten ollut helppo asia varistaa yltänsä tuo kelvoton ja halpa\nnais-tirannius, jos sen olisivat tahtoneet. Mutta ikivanha tottumus oli\nluultavasti siihen määrään sokeuttanut heidät, ettei kukaan tullut\najatelleeksi mikä kunnian halvennus siinä oli olemassa, vaan luulivat\nhe luonnon itse määränneen, että naisten piti hallitseman, ja miesten\nkutoman, keittämän, kehräämän, pesemän permantoja -- ja lisäksi\nmaistaman keppiä. Naiset sanoivat puolustukseksensa: että kun luonto on\nvarustanut miehet jäntevämmillä ja voimakkaammilla käsivarsilla, jotka\nolivat paljon sopivammat rasittavaan työhön kuin naisten, niin oli\nepäilemättä myös luonnon tarkoitus että tämän sukupuolen tuli saada\nvaikeimmat työt osallensa. Pitkämatkaiset matkustajat eivät saattaneet\nkylläksi ihmetellä kun tulivat taloon ja näkivät rouvan istumassa\nkirjoituspöydän ääressä, miehen toimiessa kyökissä, pannuja ja\nkattiloita pestessä ja hieroessa. Kun joskus tulin taloon ja pyysin\npuhutellakseni miestä osoittivat minua aina kyökkiin, jossa hän\nepäsiistinä meloi ja plutikoitsi, pyyhkeili astioita, oli vaimonsa\nhuudolle kuuliainen ja juoksi kuin koira kun tämä vain piiskaansa\nheilutti.\n\nTällä takaperäisellä järjestyksellä olikin mukanaan mitä\nvahingollisimmat seuraukset: sillä niinkuin muissa maissa löytyy\nkevytmielisiä naisia, jotka itsensä myyvät, niin löytyy täällä\nmiehiä, jotka tarjoavat viehättäväisyyksiänsä kaupalle, ja jotka\nvielä ovat tavattavina varsinaisissa, julkisissa, tämmöistä varten\nasetetuissa huoneissakin, mitkä helposti tunnetaan ovilla olevista\nilmoitustauluista tai muista merkeistä. Jos heidän hävyttömyytensä\nkuitenkin käy liian julkeaksi tarttuu laki siihen, varsin niinkuin\nmeillä menetellään tämänkaltaisten julkisten naisten kanssa. Naiset\nsitä vastoin saattavat tuottamatta vähintäkään sumua maineellensa,\nkatsoa töllöitellä miesväkeä kaduilla, nyökätä niille päätänsä,\nliehakoida ja kuiskaella niiden kanssa, seurata heitä, julkisesti\njutella lempiseikoistansa ja ylpeillen puhua voitoistansa, varsin\nniinkuin teikarit meillä rinnustelevat todellista taikka valhetelluista\npaimenhetkistä naitujen taikka naimattomien naisten kanssa. Ei myöskään\nlueta naisille paheeksi jos hän lähettää miehelle lahjoja ja\nlempirunoja, jota vastoin nämä viimeksi mainitut, jos he tahtovat\nitseänsä hyvämaineisina miehinä pidettävän, alussa tekeytyvät kylmiksi\nja \"kunniallisiksi\" noita lemmensairaita naisia kohtaan. Juuri minun\nsiellä ollessani nousi hirvittävä meteli siitä, että muuan nuori nainen\noli väkivallannut erään raatiherran pojan. Hänestä puhuttiin suurella\nharmilla ja suuttumuksella tämän häpeällisen teon tähden, ja tämän\nnuoren miehen ystävät uhkailivat haastattaa tytön oikeuteen, vaatien\nettä hän menisi naimisiin pojan kanssa velvollisuutenansa olevana\nhyvikkeenä, varsinkin kun saatettiin todistajilla toteen näyttää, että\ntuo nuori mies oli tähän saakka elänyt siivoa ja rankaisematonta\nelämätä. Tätä kaikkea kuullessani ja havaitessani ajattelin itsekseni:\nonnellinen Eurooppa, jossa heikompi sukupuoli on nimensä mukaista,\njossa vaimot sokeasti noudattavat miestensä tahtoa, pikemmin koneina\ntai itsestänsä liikkuvina laitoksina kuin vapaalla tahdolla\nvarustettuina olentoina!\n\nMinä olin kuitenkin viisaasti varoillani moittimasta heidän\ntakaperäisiä laitoksiansa niinkauvan kun olin näiden katajapuiden\nkeskellä, mutta ehjänä päästyäni pois pääkaupungin alueelta, päästin\nsilloin tällöin lauselmia, että he minun mielestäni menettelivät varsin\nvastoin luontoa, koska, niin yleisen kansainoikeuden mukaan kuin\nkaikkien kansakuntain äänettömällä myöntymyksellä, varsinaiset ja\ntärkeämmät toimet ovat miesten tehtäviä. Tähän vastattiin minulle, että\nminä sekoitin keskenänsä tavan, tottumuksen ja opetuksen luonnon\nkanssa; sillä tuo huonommuus, joka tavallisesti naissuvussa tavataan,\ntulee kokonansa kasvatuksesta, jonka parhaiten osoittaa tila tässä\nmaassa, missä naisissa tavataan samat täydellisyydet ja luonnolliset\nlahjat, jotka miehet tavallisesti katsovat yksin itsellensä kuuluviksi.\nNaiset Koklekussa ovat nimittäin siveitä, ymmärtäväisiä, vakaita ja\nharvapuheisia, kun sitä vastoin miehet esiintyvät kevytmielisinä,\najattelemattomina, häpäsköinä ja suuripuheisina. Niinpä saadaankin aina\nkuulla, kun jokin perätön ja mahdoton huhu on leviämässä: \"se on vain\nmiesväen juoruja,\" ja kun miehet tavalla tai toisella erhetyksen\ntekevät niin sanotaan: \"niin, älköön tuota nyt sydämelle pantako,\ntäytyyhän heidän heikkoutensa antaa anteeksi.\" Minua eivät suinkaan\nlähipäinkään nämä syyt tyydyttäneet, vaan minä pidin yhä edelleen näitä\nsuhteita takaperäisinä ja suoraan vastoin luonnon järjestystä olevina.\nSuuttumus, joka minun valtasi tämän naisellisen uhkamielisyyden tähden,\ntuli pääaiheeksi tuohon onnettomaan ehdotukseen, minkä tein kohta kotio\ntultuani ja millä oli seurauksena niin monta hankaluutta ja\nvastustusta, josta kaikesta edempänä lähemmin kerron.\n\nUhkeimpia rakennuksia tässä kaupungissa on ruhtinaan haaremi\n[Arapialaisesta sanasta, joka ääntyy hâramâ, ja merkitsee: kieltää;\nitämaalaisen asunnon sisimmäinen osa; naisten huone, johon ei kukaan\nvieras taikka asiaan kuulumaton mies saa pääsöä], jossa oli kolmesataa\nkauniinta miestä ja nuorukaista, kaikki kuningattaren ylläpitämiä, joka\ntuon tuostakin tavan takaa huvittelihe niiden kanssa. Kun kuulin\nruvettavan hokemaan että yksi ja toinen kiitteli minun ruumiini muotoa,\nrupesin pelkäämään että minut ehkä anastettaisiin kuningattaren\nhaaremin varaksi ja liitettäisiin siihen, jonka tähden katsoin\nparhaaksi panna \"pillit pussiin\" ja \"korjata luuni\", ja ... nopeasti\nkulkevi pelko.\n\nTämän ruhtinaskunnan naapurina on filosoofien maa, joka nimi on sille\nannettu sentähden, että sen asukkaat kaikki ovat antautuneet filosofian\nja korkeampien tieteitten tutkimiseen. Minä hehkuin uteliaisuudesta\npäästä tuntemaan tätä maata, jonka minä mielestäni kuvittelin kaiken\nopin ja tietämisen kokouskohdaksi, ja runotarten valituksi kodoksi. En\nminä odottanut kohdatakseni hymyileviä niittyjä ja aaltoilevia peltoja,\nvaan ihania puistoja, täynnä tuoksuavia herttaisia kasvia.\n\nNäissä toivomuksissa jo edeltäkäsin nauttien riensin minä eteenpäin,\nlukein minuutit ajan, mielestäni vitkallisessa, kulussa. Maanteillä oli\npahoja kiviä ja tiet olivat kuoppia täynnä. Minulla oli kuljettavana\nmilloin rotkojen ja jyrkkien mäkien ylitse, milloin soiden ja nevojen\npoikki, ja kun ei silloista ollut puhettakaan kastuin aina vatsaani\nsaakka ja jalkani hivuuntuivat rikki. Mutta minä ylläpidin rohkeuttani\ntietäen, että \"se tie on ahdas, joka taivaan valtakuntaan vie.\"\nSittekun noin tunnin ajan olin yhä kulkenut eteenpäin, kohtasin minä\nmaanmiehen, jonka kanssa oitis rupesin puhelemaan, ja kysyin häneltä\npitkäkö matka minulla vielä oli kuljettavana ehtiäkseni _Maskattioon_\neli filosoofien maahan. Hän vastasi: \"Olisit mieluummin kysynyt\npaljonko sinulla vielä on jäljellä sitä maata kuljettavana, sillä nyt\nolet jotenkin keskellä maata.\"\n\nMinä hämmästyin tämän kuullessani ja jatkoin: \"kuinka saatan käsittää\nettä maa, jonka asukkaina on pelkkiä filosoofia, pikemmin näyttää\npetoeläinten olinpaikalta, kuin viljellyltä maalta?\"\n\n\"Niin, sanohan vain sekin,\" vastasi hän; \"mutta odota vain vähän, kyllä\nnämä epäkohdat pian parannetaan, jahka asukkaat saavat aikaa ruveta\ntuommoista joutavata ajattelemaan; nykyänsä niillä on tärkeämpiä\nasioita päässään: he tuumivat ankarasti miten he keksisivät\njonkinlaisen keinon päästäksensä matkustamaan aurinkoon. Heille on siis\nanteeksi annettava jos he antavat maan hoitaa itsensä, sillä\npuhaltaminen ja juominen samalla kertaa ei ole niinkään helppoa.\"\n\nMinä älysin heti mitä sukkela talonpoika tarkoitti, jatkoin matkaani ja\nsaavuin vihdoin tämän maan pääkaupunkiin, jonka nimi on _Kaska_.\nKaupungin portilla en, kuten tavallista oli, tavannut vartioita, vaan\nsen sijaan hanhia, kanoja ja hämmähäkin seittiä ynnä muuta semmoista.\nKaduilla astusteli sikoja ja filosoofia kaikessa sovinnollisuudessa,\njoita ainoasti ulkonaisen luomislaadun puolesta saattoi eroittaa\ntoisistansa, sillä ruokottomia olivat kaikki tyyni. Kaikki filosoofit\nolivat puettuina samallaisiin kaapuihin, mutta mitä väriä ne olivat\nsitä en saattanut eroittaa, kun ne olivat yltäkanteen peitettyinä\nlialla ja saastaisuudella. Eräälle filosoofille, joka syviin mietteihin\nvaipuneena, oli vähällä tölmätä päälleni, rupesin juttelemaan ja kysyin\nhäneltä: \"Minä pyydän anteeksi, herra maisteri, mikä tämän kaupungin\nnimi on?\" Hän jäi pitkäksi ajaksi liikkumattomana seisomaan,\ntirkistellen minuun varsin kuin hänen sielunsa jo olisi lähtenyt\nmatkaansa maallisesta verhostansa; vihdoin hän nosti katseensa taivasta\nkohden ja vastasi: \"Ei ole enään erin pitkä päivällispäiviin.\" Tästä\nhupsusta vastauksesta, joka todisti täydellisestä mielensekaisuudesta,\nminä opin, että paljon parempi on harjoitella opintoja ja tutkia\nkohtuullisesti, kuin tulla hulluksi liian suuresta opista.\n\nMinä jatkoin matkaani edemmäksi kaupunkiin, havaitakseni löytäisinkö\nmuita järjellesiä olentoja kuin filosoofia. Toria, joka on ylen iso,\nkaunistavat monet kuvapatsaat ja pylväät, kaikki varustettuina\njonkinlaisella kirjoituksella. Minä lähestyin yhtä näistä kokeakseni\nsaisinko selvää sisällyksestä. Seisoessani tässä työhöni vaipuneena,\ntunsin yht'äkkiä selkäni käyvän sekä lämpöiseksi että kosteaksi. Minä\nkatsoin taakseni nähdäkseni mikä oli syynä tähän haleesen valuamiseen\nja oivalsin filosoofin, joka kaikessa levollisuudessa toimitti\nluonnollista tehtävätä selkääni vasten. Ajatuksiinsa vaipuneena oli hän\nluultavasti pitänyt minun tuona kuvapatsaana, jota vastaan hän oli\ntottunut asiansa ajamaan. Tuommoista häväistystä en minä saattanut\ntasaisella mielellä kärsiä, varsinkin kun havaitsin että filosoofi\nnauroi minulle päin silmiäni, vaan annoin hänelle kunniallisen\nkorvapuustin. Nyt hän vimmastui kuin olisi hän tullut hurjaksi, karasi\ntukkaani ja veti minua perässään, huudoistani huolimatta, ympäri toria.\nHavaitessani ettei hänen vihaansa käynyt hillitä, rupesin tekemään\nvastarintaa ja annoin hänelle samaa takaisin, niin että tilimme oli\njotenkin tasainen kun me vihdoin kovasti taisteltuamme kaaduimme\nyhdessä nurin taistelutantereelle. Nyt kokoontui koko joukko filosoofia\nympärillemme kävivät raivolla minun kimppuuni, pieksivät minua\nperinpohjin kepeillä ja nyrkeillä ja hinasivat minua puolikuolleena\npitkin toria. Vihdoin väsyneinä mutta ei suinkaan tarpeeksensa saaneina\nlyömisestänsä, laahasivat he minun suureen rakennukseen, ja kun minä\nsiellä, pannen jalat ovea vasten, rupesin uudestaan vastarintaa\ntekemään, heittivät he köyden kaulaani, vetivät minun sen avulla ovesta\nsisälle ja panivat minun keskelle laattiata, minun huutaessani kuin\nporsas. Huoneessa oli kaikki huiskin haiskin, varsin kuin meillä\njonakin muuttopäivänä, milloin kaikellaiset talouskapineet, joita\naivotaan viedä pois, heitetään yhteen sekamelskaan. Minä rupesin nyt\nnöyrästi pyytämään että nämä viisaat herrat hillitsisivät vimmaansa ja\nantaisivat itseänsä puhutella, sekä muistutin heille, kuinka vähän\nfilosoofien ja tieteitten harjoittajain sopi raivota villien petojen\ntapaan ja juuri samojen intohimojen itseänsä vallita joita he\nankarimmin vastustivat. Mutta tämä vaikutti samaa kuin jos olisin\nseinille puhunut. Sama filosoofi, joka oli selkääni kastellut, alkoi\nuudestaan taistelun, ja rusikoitsi minua parkaa kuin olisi hänellä\nollut takoalaisin edessään, ja varsin semmoiselta näytti kuin hän olisi\nsaanut hengenkitkun ruumiistani suomituksi. Minä sain siis perinpohjin\noppia ymmärtämään, ettei mikään viha ole pahempi kuin filosoofien, ja\nettä ne jotka saarnaavat hyvistä avuista eivät suinkaan lähipäinkään\naina ole niiden harjoittajia.\n\nVihdoin sain nähdä neljän filosoofin tulevan sisälle, joiden kaavut\nosoittivat että he kuuluivat toiseen oppikuntaan. Nämä hillitsivät sekä\nsanoilla että töillä toisten raivon, ja näyttivät säälivän kohtaloani;\nja erikseen keskusteltuani kiusanhenkieni kanssa, veivät he minun\ntoiseen rakennukseen. Minä pidin itseni onnellisena kun olin päässyt\nnäiden rosvojen kynsistä ja vihdoin saapunut siivojen ja kunnon\nihmisten pariin, ja kun minulta nyt kysyttiin tämän melskeen syytä\nkerroin heille tarkasti kuinka kaiken oli käynyt. He hymyilivät\nmakeasti naurettavalle kertomukselleni ja sanoivat, että filosoofeilla\noli tapana torilla kävellessään heittää vettänsä näitä kuvapatsaita\nvastaan, sekä selittivät otaksuvansa että riitapuoleni oli minun\ntuommoisena patsaana pitänyt. He ilmoittivat minulle samalla että\npuheena oleva mies oli sangen kuuluisa tähteintutkija, ja toiset, jotka\nniin tulisesti olivat minua piekseet, olivat siveysfilosofiian\ntohtoreita. Kun nyt luulin olevani täydessä turvassa kuultelin\nmielihyvällä tätä ja paljon muuta, jota he kertoivat; vaikken oikein\nollut hyvilläni tuosta suuresta tarkkuudesta, jolla he näyttivät\nruumiini rakennusta katselevan. Heidän monet kysymyksensä\nelämäntavastani, kotomaastani, matkani tarkoituksesta sekä heidän\nsalaperäiset kuiskutuksensa keskenänsä eivät mielestäni näyttäneetkään\nmitään hyvää ennustavan. Mutta minä olin vähällä kuolla peljästyksestä\nkun minut teljettiin erääseen leikkaushuoneeseen, jossa oli hirvittävä\nmäärä luita ja kuolleita ruumiita, levittäen ympärillensä mitä\ninhottavinta lemua. Minä luulin ensin tulleeni rosvojen luolaan, mutta\nleikelmäopilliset aseet, joita minä näin kaikkialla huoneessa,\nrauhoittivat kuitenkin pian mieltäni, kun niistä saatoin ymmärtää että\nisäntäni oli haavalääkäri. Noin puolen tuntia olin ollut tässä\niljettävässä pesässä, kun talon rouva tuli huoneeseen ja pani eteeni\nvähän ruokaa. Hän näytti minusta erittäin ystävälliseltä, mutta katseli\nminua erittäin tarkasti, kerran toisensa perästä huoatessaan.\nKysyessäni syytä hänen mielipahaansa vastasi hän, että hän huokasi\najatellessaan mikä minua oli kohtaava.\n\n\"Kyllähän sinä olet tullut kunnon ihmisten joukkoon,\" sanoi hän, \"sillä\nmieheni, joka asuu tässä talossa, on haavatieteen tohtori ja kaupungin\nhaavalääkäri, ja toiset jotka näit ovat hänen virkaveljiänsä;\nmutta sinun omituinen ruumiisi rakennus on herättänyt heidän\nihmettelemistänsä, jonka tähden he ovat päättäneet leikata sinun auki\nsaadaksensa tarkasti tutkia sinun luittesi muodostusta ja kasvantoa\nsekä sisuksiasi, toivoen saada jotakin hyödyllistä tietoa leikelmäopin\nhyväksi.\"\n\nTämä tiedonanto tuli ukkosen nuolena päälleni. Minä päästin\nkauhistuksen kiljahduksen ja huuhdahdin: \"Kuinka, rouvani, saatatte\nkutsua semmoisia tunnollisiksi, jotka eivät ensinkään pane sydämellensä\nleikata auki siveätä ja kaikin puolin moitteetonta ihmistä.\"\n\n\"Etkö siis,\" vastasi hän \"tiedä kenen käsiin olet joutunut? He ovat\nkunnon miehiä, jotka eivät milloinkaan vihasta ja vainosta näin\nmenettele pahoin, vaan jotka ainoasti tieteen hyväksi ovat tämän työn\npäättäneet tehdä.\"\n\nMinä vastasin, että paljon mieluummin soisin itseni päästettää rosvojen\njoukkoon irti kuin avattaa, teki sen sitte vaikka maailman\nkunnollisimmat miehet. Minä heittäysin polvilleni hänen eteensä ja\nkyynelten virratessa silmistäni minä rukoilin häntä puhumaan\npuolestani.\n\n\"Minun rukoukseni\", vastasi hän, \"ei paljoa auttaisi vastoin\ntiedekunnan päätöstä, joka aina on järkähtämättä pysyvä; mutta minä\nkoetan pelastaa henkeäsi toisin tavoin.\"\n\nTämän sanottuaan tarttui hän käteeni, vei minun ulos eräälle takatielle\nja seurasi minua, joka vapisin kuin haavanlehti, aina kaupungin\nportille asti. Kun tässä tahdoin ottaa pelastavalta enkeliltäni\njäähyväiset ja koin, niinkuin kohtuullista oli, mitä vilkkaimmilla\nsanoilla lausua hänelle kiitollisuuteni, keskeytti hän äkkiä puheeni\nsanoen, ettei hän tahtonut jättää minua yksin, ennenkun hän tiesi minun\nkaikesta vaarasta päässeen, ja kun ei minulla ollut mitäkään siihen\nvastaan sanomista, jatkoi hän matkaa seurassani. Meidän näin yhdessä\nkulkiessamme, juttelimme me yhtä ja toista maan oloista, ja minä\nkuuntelin mielihyvällä kaikkea mitä hän sanoi. Mutta kuinka olikin,\nviserti hän kanssapuheemme erääsen aineesen, joka ei minun korvissani\nniinkään miellyttävältä kaikunut, koska siitä selvästi saattoi\noivaltaa, että hän osoitetusta auttavaisuudestansa tahtoi korvaukseksi\nsemmoista, jota minä siveelliseltä kannalta katsoen katsoin\nmahdottomaksi hänelle suoda. Hän antoi nimittäin minun käsittää, kuinka\nhuonolla kannalla rouvien tila siinä maassa oli, jos nuo oppineet\nherrat kamivausivat kirjoihinsa, niin että he kokonansa unhoittivat\navioliitolliset velvollisuutensa. \"Minä vakuutan teille,\" sanoi hän,\n\"että me olisimme kokonansa hukassa, ellei yksi ja toinen matkustaja\nsäälisi meitä ja silloin tällöin tyydyttäisi meidän tarpeitamme.\" Minä\ntekeysin tyhmäksi, enkä ollut hänen tarkoitustansa ymmärtävinäni ja\nrupesin vähän vinhemmin astumaan; mutta minun tyhmyyteni vain valoi\nrasvaa tulelle, ja kun hän huomasi rukouksensa ja lempeytensä turhaksi\n\n    Hän ankaraan vimmahan nyt oli joutunut; käsiänsä väänsi,\n    Hän kiljui ja karjui ja huus', hänen hapsensa hurjasti liehui;\n\nsekä nuhteli minua kiittämättömyyteni tähden, mutta kun minä yhtäkaikki\nyhä nopeammin astelin, tarttui hän nuttuni liepeeseen saadakseen minun\nseisahtumaan. Mutta minä tempasin itseni väkisin irti, ja kun minä olin\npaljoa nopeampi kulkemaan kuin hän, katosi hän pian näkyvistäni. Minä\nsaatoin käsittää kuinka peräti vihastunut hän oli, kun kuulin hänen yhä\nhuutavan; \"kiittämätön koira!\" Spartalaisella kärsivällisyydellä minä\nkuitenkin kuultelin hänen solvaussanojansa, iloiten siitä että olin\neheillä luilla ja eheällä nahalla päässyt tästä viisaitten maasta, jota\nen vielä tänä päivänäkään saata ajatella tuntematta kylmän pöyryn\nkiitävän kautta selkäpiitäni.\n\nMaa johon nyt tulin oli nimeltänsä _Nariki_, samannimisellä\npääkaupungilla, josta maasta minulla ei kuitenkaan ole paljon\nkerrottavana, kun minä niin kiiruusti kuin suinkin kuljin kaikkien\nniiden maiden lävitse, jotka olivat filosoofien maan naapurimaita\nsaapuakseni muihin, joiden kansat eivät liiaksi antautuneet filosofiian\nja leikelmäopin tutkimiseen. Peljästykseni oli niin suuri, että minä\nkysyin jokaiselta, joka vastaani tuli, oliko hän filosoofi, ja pitkän\najan kuluessa tuli kohta nukuttuani uniini kuolleita ruumiita ja\nleikelmäopillisia aseita. Nakirin asukkaat tuntuivat minusta kuitenkin\nerittäin ystävällisiltä, sillä jokainen joka tuli vastaani tarjosi\nminulle alinomaa rehellisyyttänsä. Minä katsoin nämä alituiset\nvakuutukset erittäin naurettaviksi, kun en minä ollut milloinkaan\nosoittanut mitäkään epäluuloa, taikka lausunut vähintäkään epäilystä\ntässä suhteessa. Minä sanoinkin usealle heistä suoraan etten saattanut\nymmärtää mitä hyvää noista monista valoista ja vakuutuksista oli.\nKaupungin ulkopuolella tuli myöhemmin vastaani matkustaja, joka liikkui\neteenpäin erittäin vitkallisesti, huoaten raskaan rensselin taakan\nalla. Hän pidättyi saadessaan minun nähdä, ja kysyi minulta mistä minä\ntulin. Saatuansa kuulla että minä hiljan olin jättänyt Nakirin\ntaakseni, onnitteli hän minua siitä että olin omillani päässyt sieltä\npois, sillä asukkaat olivat jokaivanainoa konnia, joiden tapana oli\nryöstää kaikki matkustajat putipuhtaaksi. Minä vastasin siihen, että\njos heidän tekonsa olivat sanojensa kaltaiset niin he varmaankin ovat\nmaailman parhaita kansoja, kun jokainen, jonka suinkin kohtasin,\nmitä pyhimmillä valoilla vakuuttivat minulle rehellisyyttänsä.\nMatkustavainen hymyili selitykselleni ja vastasi: \"älkää milloinkaan\nuskoko hyvää siitä, joka laajalta puhuu omasta tunnollisuudestansa,\nkaikista vähimmin kun he ottavat paholaisen todistajaksensa puheensa\nperällisyydestä.\" Tämän neuvon panin sydämelleni ja olen aina havainnut\nettä tämä mies oli oikeassa. Kun sentähden velkamieheni rupeavat\nvannomaan rehellisyyttänsä, sanon kohta ylös lainan ja vaadin rahani\nheti takaisin.\n\nAstuttuani tämän maan lävitse, tulin eräälle järvelle jonka veden väri\nvivahti keltaiseen. Rannalla oli lautta, jolla pienestä maksusta\nkuljetettiin kulkijoita järven poikki _Järjelliseen maahan_.\nSuostuttuani hinnasta, nousin lautalle ja retkeni olikin sangen\nhuvittava; sillä aluksia täällä ei liikuteta käsivoimilla, vaan\nnäkymättömällä koneella, joka antaa niille kelpo vauhdin. Maalle\npäästyäni tapasin pian erään henkilön joka saattoi minua tielle järjen\nkaupunkiin ja matkalla kertoi minulle yhtä ja toista kaupungista ja\nasukkaiden luonteesta ja elämän tavoista. Minä sain tietää, että\nporvarit kaikki tyynni puuhailivat ajatusopin eli johtaustaidon\ntutkimisessa, että kaupunki oli pidettävä järjen pääpaikkana ja että se\nsiitä oli saanut nimensä. Kun hyvästi olin kaupunkiin ehtinyt havaitsin\npian että oppaani oli puhunut totta, sillä jokainen jonka tapasin\ntuntui minusta tarkkaälyisyytensä, vakavuutensa ja arvollisen\nkäytöksensä vuoksi maistraatin virkamieheltä. Minä nostin sentähden\nkäteni taivasta kohden ja huudahdin: \"Oi, onnellinen maa, joka siität\npelkkiä _Kaaton_ seuraajia!\" -- Mutta, opittuani lähemmin tuntemaan\nkaupungin oloja, havaitsin minä, että monessa suhteessa vallitsi paljon\ntorroksissa oloa, ja että valtio, mielipuolten puutteessa niin\nsanoaksemme ainoasti elosteli. Asukkaat punnitsivat kaikkia seikkoja\njärkevästi ja käytännöllisellä tavalla, antamatta loistavien lupausten,\nkauniitten puheitten taikka ritaritähtipuuhain itseensä vaikuttaa,\njonka tähden semmoiset keinot, jotka muualla niin kepeästi ja\nkustannuksitta yleiselle laitokselle yllyttävät porvaria suuriin ja\nvaltiolle hyödyllisiin ponnistuksiin, täällä ovat perin\nvaikuttamattomia.\n\nValtiolle vahingolliset seuraukset näin hyvyyden pohjaan käyvästä\ntuumivaisuudesta, selitti muuan heidän raha-asiain ministerinsä\nseuraavilla sanoilla, mitkä hän lausui mitä suurimmalla kiivaudella:\n\n\"Puun eroittaa toisestansa täällä ainoasti nimi ja ulkomuoto. Porvarien\nkesken ei esiinny mitäkään kilpailua, kun ei saateta saavuttaa mitäkään\nulkonaista kunnianosoitusta, eikä kukaan esiinny viisaana, kun kaikki\novat viisaita. Kyllä minä myönnän että tyhmyys on vika, mutta eipä\nsuinkaan pitäisi pyrittämän sitä kokonansa karkoittamaan. Valtiolle on\nvarsin tarpeeksi, jos sillä on niin monta viisasta miestä, kuin\ntarvitaan julkisiin virkoihin. Muutamien pitää johtaman, toiset ovat\njohdettavia. Mitä muussa maailmassa valtion johtajat saavat aikaan\nkoristuksilla ja ritaritähdillä, sitä ei saa meidän esivaltamme toimeen\nmuilla keinoilla kuin asiallisilla palkinnoilla, jotka sangen useinkin\nsaavat aikaan sangen syvän loven valtion varastoon, sillä viisas pyytää\ntekemistänsä palveluista itse sydämen, mutta houru tyytyy kuoreen.\nNiinpä esim. eivät kunnianimet ja arvosijat, jotka narreihin\nvaikuttavat mahdottoman paljon, täällä ole mistäkään arvosta\nsemmoisille, jotka noudattavat sitä, että ainoasti hyvät avut ja\nsisällinen arvo oikeuttavat kunnioitukseen ja todelliseen kunniaan.\nKuolemattomuuden saavuttamisen toivo historian lehdillä yllyttää teidän\nsoturianne kärsimään kaikkea isänmaan edestä; meidän soturimme sitä\nvastoin pitävät semmoista merkityksettöminä sanoina, eivätkä saata\nkäsittää tätä puheenpartta: 'kuolla ruumiillisesti ja kuitenkin elää\nhistoriassa', sillä he arvelevat ettei sillä kiitoksella, josta ei\nkiitetyllä ole tietoa, ole mitäkään arvoa. Minä heitän siksensä tuon\nsuuren paljouden muita hankaluuksia, joita liian suuri aprikoiminen tuo\nmukanansa ja jotka selvään osoittavat että hyvin järjestetyssä\nyhteiskunnassa pitää ainakin puolen asukasluvusta oleman houkkioita. --\nHoukkiuudella yhteiskunnassa on sama vaikutus, kuin hapoksella\nvatsassa; olkoon sitä liian paljon taikka liian vähän niin se on yhtä\nvahingollista.\"\n\nMinä kuuntelin hänen puhettansa todellisella hämmästyksellä. Mutta kun\nhän vihdoin Neuvoskunnan nimessä tarjosi minulle porvarioikeuden\nkaupungissa ja suostuttavasti koetti saada minun sinne asumaan, suutuin\nminä, luullen hänen kehoituksestansa oivaltavani että hän piti minun\npöllöpäänä, tuommoisena happamana taikinana, tarpeellisena valtiossa,\njoka oli sairaana liiallisesta viisaudesta. Eipä kestänytkään kauvan\nennenkun tämä epäluuloni vahvistui, kun nimittäin sain kuulla\nNeuvoskunnan päättäneen lähettää melkoisehkon määrän asukkaita\nuutisasukkaiksi muualle, ja heidän sijaansa luonnollistuttaa yhtä monta\nhoukkiota naapurivaltioista. Ylen suuttuneena minä sentähden lähdin\ntästä järkevästä kaupungista. Mutta kun kauvan pysyi mielessäni tämä\nmaanalaisten perussääntö, tähän asti varsin vieras meidän\nvaltioviisaillemme, nimittäin: \"hyvinjärjestetylle yhteiskunnalle on\nvälttämättömänä ehtona, että vähinnäkin puolet kansalaisten\nlukumäärästä ovat houkkioita.\" Minä en saattanut kylläksi ihmetellä\nettä tämä terveellinen sääntö oli niinkauvan pysynyt vieraana meidän\nmaailmamme filosoofeille. Ehkä he kuitenkin ovat sen tienneet, mutta\neivät ole katsoneet tarpeelliseksi panna sitä valtio-oppisien\nperusteittemme ainehistoon, kun meillä kaikkialla löytyy niin runsaasti\nhoukkioita, ettei ole tuskin ainoatakaan kylää saatikka sitte isoa\nkaupunkia, jolla ei olisi riittävätä määrää tätä hyödyllistä\nhapantaikinata.\n\nSuotuani itselleni pienen ajan levon, jatkoin matkaani ja kuljin monen\nmaan lävitse, joista kuitenkin olen kertomatta, koskei niissä ollut\nmitäkään epätavallista huomioon pantavana. Minä rupesin jo luulemaan\nettä Natsaarin kummallisuudet nyt olivat loppuneet; mutta saavuttuani\nerääseen maahan, jonka nimi oli _Kabakki_, kohtasi minua uudet\nihmeellisyydet, joita on perin mahdoton selittää. Tämän asukkaista\nsyntyvät muutamat päättöminä. Nämä päättömät olennot puhuvat erään suun\nkautta, joka on saanut sijansa keskellä rintaa, jonka luonnon vian\njohdosta heidän täytyy pysyä loitolla kaikista semmoisista toimista,\njoihin aivuja kysytään. Ne toimet, joita he parhaastansa kykenevät\nhoitamaan, ovat semmoisia mitkä luetaan hovivirkoihin. Johdannollisesti\ntehdään ylipäänsä kamariherrat, hovimarsalkit, virkaa tekevät\n\"kavaljeerit\" ja tuollaiset näistä päättömistä heimoista. Samaten myös\nlukkarit, suntiot ja muut, joiden virkoja saatetaan jotenkin toimittaa\nvaikkei aivuja olekaan. Yksi ja toinen kutsutaan myös neuvoskuntaan,\nosaksi kuninkaallisesta armosta, osaksi vanhempain tähden, mikä\nkuitenkaan ei paljoa merkitse, sillä niinkuin tiedetään riippuvat\nkeskustelut enimmäkseen vain muutamasta harvasta neuvoksesta; muut ovat\nsiellä vain lukumäärän täytteenä kirjoittamassa nimensä ja panemassa\nsinettinsä sen alle, mitä toiset ovat päättäneet. Niin esim. löytyi\nminun ajallani neuvoskunnassa kaksi asessoria, jotka molemmat olivat\nsyntyneet päättöminä mutta jotka kumminkin kumpikin nauttivat täyttä\nneuvosmiehen palkkaa; sillä jos ei heillä luonnonvikansa tähden\nollutkaan tervettä järkeä, niin saattoivat he äänestyksissä antaa\näänensä niinkuin muutkin, ja olivat siinä onnellisempina pidettävät\nkuin heidän virkaveljensä; sillä ei sen päähän, joka jossakin asiassa\nhävisi, koskaan pistänyt harmistua päättömiin neuvosherroihin, vaan\nkyllä hän vihansa käänsi muihin. Tämä kaupunki ei ole montaa huonompi\ntällä tähdellä komeuden ja maineen puolesta. Sillä on hovi, yliopistoja\nuhkeita kirkkoja.\n\nAsukkaat lähinnä olevassa kahdessa maassa, joiden niminä on _Kambara_\nja _Spelekki_, ovat kaikki lehmuspuita, ja eroavat toisistansa ainoasti\nsiinä kohden etteivät Kambaralaiset milloinkaan tule neljää vuotta\nvanhemmiksi Spelekkiläisten yleensä eläessä neljänsadan vuotuisiksi.\nNiinpä niissä tavataankin usein monta semmoista, joilla on jälkeläisiä\nhengissä aina viidenteen polveen, ja siellä saatetaan vanhuksilta\nkuulla niin monta vanhaa ajanmuistelmaa ja historiaa, että kuulija on\nvalmis kuvittelemaan itsensä syntyneeksi muutamia vuosisatoja\ntakaperin. Yhtä paljon kuin säälin edellisten kohtaloa yhtä paljon minä\nylistin jälkimmäisten onnea. Mutta tarkemmin tutkittuani kummankin\nkansan todellisia suhteita, havaitsin että päätökseni oli ollut liian\näkkipikainen. Kambaramaassa on jokainen asukas muutamassa kuukaudessa\nsyntymässä jälkeen täysikasvanut niin ruumiinsa kuin sielunsa puolesta,\nniin että ensimmäinen vuosi heidän olemisestansa riittää kylläksi\nheille täydellisesti kehittymään; jäljellä olevat vuodet näyttävät he\nsaaneen valmistuaksensa kuolemaan. Tämä teki mielestäni tämän maan\nkokonansa mallikelpoiseksi valtioksi, jossa kaikki hyvät avut\nsaavuttivat mitä suurimman täydellisyyden. Sillä kun asukkaat, heidän\nlyhyen elämänsä tähden, aina ovat ikäänkuin matkavalmiina viimeiselle\nretkellensä, pitäen tämän elämän ainoasti läpikäytävänä toiseen, ovat\nheidän mielensä ja ajatuksensa enemmän kiintyneet tulevaisuuteen kuin\nnykyiseen elämään. Heidän saatetaan siis sanoa jokaisen olevan\ntodellisia filosoofia, jotka, antamatta maallisten esineitten itseänsä\nvangita, ainoasti pyrkivät saamaan niitä katoamattomia aarteita, joita\nsanotaan hyviksi avuiksi, jumalanpelvoksi ja puhtaaksi nimeksi.\n\nTuossa toisessa maassa, _Spelekissä_, sitä vastoin, jossa asujamilla on\ntiettynä neljänsadan vuotuinen elämä, havaitsin kaikki paheet vallalla,\njotka ihmiskunnassa ovat olemassa. Asukkaat ajattelivat ainoasti\nnykyisyyttä, ikäänkuin se olisi ikuisesti pysyvätä. Eikä siinä\nkylläksi, että tuo pitkä ikä, jonka he edessänsä näkivät, ajoi kaikki\nhyvät avut pakosalle, se toi mukanansa toisenkin ylen murheellisen\nvaikutuksen. Niiden, jotka kadottavat omaisuutensa, tulevat\nraajarikkoisiksi taikka joutuvat pitkällisten tautien alaisiksi, on\nnimittäin tapana suurella äänellä valittaa ja murehtia tuon pitkän\nelämän tähden, joka on heillä edessänsä, ja lopettavat vihdoin itse\nelämänsä epätoivoissaan, kun eivät näe kärsimistensä lähenevän\nloppuansa; sillä elämän nopea juoksu on kuitenkin lohdutuksena\njokaiselle onnettomalle. Minä lähdin näistä molemmista, toisistansa\nniin peräti eroavista maista hyvästi tuumien sitä mitä olin nähnyt ja\nkuullut.\n\nKulkuni kävi nyt autioitten ja vuoristen seutujen lävitse kunnes\nvihdoin saavuin _Spalankiin_ eli viattomaan maahan, minkä nimen se oli\nsaanut asujainten viattomuuden ja rauhaisen mielen tähden. Ne olivat\nkaikki tammipuita ja niitä pidetään onnellisimpana kuolevaisten\njoukossa, sillä heitä eivät mitkään hienot kiusaa ja he ovat\njohdannollisesti vapaina kaikesta mikä paheen nimeä kantaa. Tällä\npenseämielisellä kansalla ei ole rangaistuksia eikä oikeuden käymisiä,\nvielä vähemmän tuomaria olemattomia riitoja ratkaisemassa. Hyviä avuja\nhe eivät harjoita uhan taikka pelvon tähden, vaan ne kasvoivat heissä\nvapaasti kuin kaino kukkanen kohden kukoistustansa. Heillä on yhtä\nmonta ystävätä kuin naapuriakin. Siellä ei milloinkaan kuulla miekkojen\nkalsketta, siellä ei nähdä verisiä peitsenpäitä eikä soturia, joka\nhurjassa vimmassa taistelun hälinässä hyörii. Se on kokonansa\nonnellinen maa, jossa ei onnettomuuden nimeäkään mainita. -- Minä\nhavaitsin pian että kaikki mitä huhu oli tietänyt kertoa, oli totta:\nettä siellä nimittäin harjoitettiin hyveitä luonnollisesta\ntaipumuksesta, eikä sentähden että laki sitä vaatii. Täällä ei löytynyt\nainoatakaan niistä paheista, jotka kalvavat ihmiskunnan sielullista\neloa. Mutta samalla kun paheet puuttuvat etsittiin myös turhaan paljoa,\njoka eroittaa järjelliset olennot niistä, joita ainoasti vaisto\njohdattaa. Ottamatta lukuun jumaluusoppia, luonnontieteitä ja\ntähtitiedettä, olivat kaikki muut tieteen haarat vieraita täällä.\nLakitiedettä, valtiotaitoa, historiaa, siveysoppia, suuretiedettä ja\nmonta muuta tiedettä ei täällä tunnettu nimeksikään. Ja kun kateus ja\nkunnianhimo ovat varsin vieraita tälle kansalle, kaipaamme me jokaista\njälkeäkin tuosta kilpailusta, joka tavallisesti on yllykkeenä\nsuurimpiin ja kiitettävimpiin tekoihin. Ei palatsia eikä komeita\nrakennuksia löytynyt, ei neuvos- eikä käräjähuoneita, siitä syystä\nettei siellä ollut olemassa esivaltaa, ei rikkautta, ei riitoja eikä\nhimoja. Sanalla sanoen: siellä ei löydy pahoja tapoja, mutta ei\nmyöskään mitäkään tunteelle käypää, ei taidetta, ei kauneutta ja paljon\nmuuta semmoista, joka luetaan täydellisyydeksi ja eduksi, joka antaa\nvaltiolle mainetta, joka valistaa ja hienostuttaa ihmisen; minä olin\nmielestäni kuin tullut todelliseen tammimetsään enkä suinkaan\njärjellisten olentojen joukkoon. Kauvan olin monen vaiheella mitä tästä\nkansasta ajattelisin, ja kuinka semmoinen yksinkertainen luonnonelämä,\nsemmoinen alkutila olisi ihmiskunnalla toivottava. Mutta ajatellessani,\nettä siveellinen luonnonelämä olisi monin verroin pidettävä paheellista\nsivistystä parempana, ja että, jos nämä olennot olivat vieraita useille\ntieteille, niin ne myös olivat vieraita murhille, varkauksille,\nhaureudelle ja muille ruumista ja sielua pilaaville paheille, täytyi\nminun tunnustaa että tämä kansa todella oli onnellinen.\n\nKerran matkallani viattomain maassa satuin kaatumaan erään puunrungon\nylitse ja loukkasin siinä niin pahasti toisen jalkani että se ajettui.\nMuuan talonpoika, joka sattui tämän onnettomuuteni näkemään, riensi\nheti poimimaan muutamia yrttejä, mitkä hän pani loukatulle paikalle,\njonka kautta tuska melkein heti katosi ja ajetus asettui. \"Tämä kansa\non siis perehtynyt lääketaitoon,\" ajattelin minä itsekseni, enkä siinä\nerhettynytkään; sillä kun Spalankien tieteelliset tutkimukset\nrajoittuvat niin ahtaisiin rajoihin, eivät he pidäty pintaan, niinkuin\nmeidän uppioppineet ja rikkiviisaat kansamme, vaan tunkeutuvat pohjaan\nsiinä vähässä, minkä he ottavat käsiinsä.\n\nKun minä, kiitollisena apuhaluiselle lääkärilleni sanoin, että \"Jumala\nsen kyllä oli lukeva hänen hyväksensä,\" vastasi hän, tosin\nyksinkertaisilla sanoilla, mutta niin viisaasti ja säveästi, että minä\nluulin edessäni näkeväni enkelin puun hahmossa. Me saatamme tästä\nhuomata kuinka väärässä me olemme kun suututtelemme ja olemme\npahoillamme nähdessämme himottomia mieliä, arvellen että he elävät\nelämänsä tyhjässä toimettomuudessa, ainoasti sentähden etteivät he\nvaivu himojen, surun, vihan, ilon taikka jonkin muun äkkinäisen\nmielenliikutuksen valtoihin. Mutta vielä selvemmin esiintyy siitä mitä\nylempänä olen kertonut, kuinka perinpohjin ne erhettyvät, jotka\narvelevat että viha on urhouden lähde, että kunnianhimo yllyttää\nahkeruuteen ja että epäluulo on varovaisuuden äiti; sillä pahasta\npuusta saatetaan ainoasti pahoja hedelmiä saada, ja monet niistä\nhyvistä avuista, joista kuolevaiset ylpeilevät ja joita runoilijat\nylistävät, ovat viisaan tutkivissa silmissä enemmän moitittavia kuin\nkiitettäviä.\n\nLähdettyäni tästä maasta kuljin minä _Kiliakki_-nimisen ruhtinaskunnan\nlävitse, minkä maan asukkaat syntyvät erityisillä merkeillä otsassansa,\njoista he saattavat päättää kuinka kauvan he saavat elää. Niitäkin minä\nkiittelin onnellisiksi kun ei kuolema milloinkaan saattanut\näkkiarvaamatta heitä kohdata. Mutta kun jokainen heistä tietää kuinka\npitkä aika heillä on elettävänä, heittävät kaikki parannuksensa kunnes\naika rupeaa lähenemään. Jos heistä siis joku mallikelpoinen tavattiin,\nsaatiin olla varmana siitä että hän jo lauloi virtensä viimeistä\nvärsyä. Minä näin useoita kulkevan pitkin kaupunkia pää lerpallansa\n\"alla päin pahoilla mielin\"; ne olivat kaikki kuoleman kandidaatteja,\njoilla ainoasti oli muutamia tuntia taikka päiviä elettävänä, ja\npelolla odottivat viimeisen hetkensä tuloa. Tästä minä havaitsin että\nsallimus on viisaasti meidän kanssamme menetellyt, ja että parasta on\nihmiselle olla kuolinhetkestänsä tietämätön.\n\nTäältä minä pienellä aluksella purjehdin erään salmen poikki, jonka\nvesi oli mustanlaista ja _Askarakki_-maahan. Täällä kohtasin minä yhä\nuusia ihmeitä; sillä kun Kabakissa, niinkuin ennen olen kertonut,\nsyntyy olentoja ilman mitäkään päätä, löytyy täällä semmoisia, jotka\ntulevat maailmaan kokonansa seitsemällä päällä. Nämä ovat\nkaikkinaisälyjä, joille muinoin tämän luonnon tuhlaamisen tähden\nomistettiin miltei jumalaista kunnioitusta ja joiden lahosta valittiin\nkaikki hallitsijat, ministerit, pormestarit ja raati. Mutta kun heillä\nmonine päinensä oli yhtä monta mieltä, toimittivat he tosin innolla ja\nrivakkuudella monta eri tointa, ja ottivat käsiksensä kaikellaisia\nasioita vallan ollessa heidän hallussaan; mutta näiden monien eri\ntoimitettavien johdosta, ja saman henkilön keskenänsä riitaisten\nmielipiteitten tähden, sekoittivat he niin surkeasti kaikki yhteen ja\nsaivat aikaan semmoisen sekasorron, että vaadittiin enemmän kuin\nvuosisadan työ, että saatiin kuntoon kaikki minkä tämä kaikkitietävä\nesivalta oli sekaisin laatinut. Sentähden säädettiin laki, joka määräsi\nettä seitsenpäiset tulevaisuudeksi iki päiviksi suljettaisiin\njulkisista ja tärkeistä viroista, ja että valtion hallitus uskotaan\nyksinkertaisille, taikka semmoisille, joilla on vain yksi pää. Tällä\ntavoin ovat nuo muinoin ylen tärkeät miehet, joita puolijumalina\nkunnioitettiin, saaneet saman aseman yhteiskunnassa kuin Kabakin\npäättömät herrat; sillä niinkuin eivät nämä mihinkään kelpaa, pään\npuutteessa kun he kokonansa ovat, niin tekevät täkäläiset kaikki\nhullusti ainoasti sentähden, että heillä on liian monta päätä.\nSeitsenpäisten saadaan siis sanoa olevan yhteiskunta-aseman puutteessa\nja he eläköivät elämänsä kokonansa halveksittuina. Varsin merkityksettä\nne eivät kuitenkaan ole; sillä niitä kuljetetaan pitkin maata\n\"komeljanttareina,\" kätevyyksillänsä ja taidoillansa osoittaakseen\nyhteiskunnalle kuinka aulis luonto joskus saattaa olla; jos tämä luonto\nkuitenkin olisi rajoittanut lahjansa yhden pään antamiseen, olisi se\nparemmin heitä palvellut. Koko seitsenpäisestä sukukunnasta oli minun\najallani ainoasti kolmella virka, ja tämä luottamuksen osoitus oli\ntullut heidän osallensa vasta sitte kun he olivat antaneet rungostansa\nkatkaista kuusi päätä pois ja sillä tavalla olivat jäljelle jääneesen\nseitsemänteen koonneet terveen järjen monet hajoitetut osat. Ainoasti\naniharvalla näistä seitsenpäisistä on kylläksi rohkeutta antautuaksensa\ntämän kivullisen ja usein hengenvaarallisen tempun alaiseksi. Kaikesta\ntästä opin että liian paljon, olkoon se mitä lajia tahansa, on\nvahingollista ja että totinen viisaus muodostuu terveistä aatteista\nterveistä ja luonnollisissa aivuissa.\n\nTästä maasta kuljin autioitten erämaitten lävitse _Bostankin_\nruhtinaskuntaan, jonka asukkaat eivät paljon eroa Pootualaisista, mitä\nulkonaiseen muotoon tulee, mutta sitä enemmän sisällisyytensä puolesta,\nkun Bostankilaiset ovat saaneet sydämensä oikeaan reiteensä, niin että\nheillä täydellä syyllä saatetaan sanoa \"sydämen olevan housuissa\".\nHeitä pidetäänkin pelkuruisimpana kaikista tämän kiertotähden\nasukkaista. Äkäisenä mielestäni vaivalloisesta matkastani poikkesin\nerääsen ravintolaan, joka oli varsin lähellä kaupungin porttia ja\ntervehdin isäntää muutamilla ankarilla sanoilla siitä, että kaikki\ntoimitettiin niin vitkallisesti. Hän lankesi heti polvillensa ja pyysi\nkyyneleet silmissänsä anteeksi sekä ojenteli minua kohden oikean\nreitensä saadakseni tuntea kuinka hänen sydämensä sykki. Tällöin\nmuuttui minun äkäisyyteni nauruksi, minä pyhin tuon syntisparan\nkyyneliä valuvat silmät ja käskin hänen rauhoittumaan. Hän nousi heti\nseisomaan, suuteli kättäni ja riensi hankkimaan minulle jotakin\nsyödäkseni. Mutta kohta jälkeen minä kuulin suuria hätähuutoja\nkyökistä. Minä riensin ulos, ja näin suureksi ihmeekseni tuon surkean\nrankan täydessä touhussa kurittamassa vaimoansa ja piikojansa. Minut\nnähdessäni pani hän jalat allensa ja hyökkäsi käpälämäkeen. Minä\nkäännyin nyt karjuvien naisten puoleen ja kysyin minkä rikoksen he\nolivat tehneet, joka saattoi tuossa sävyisessä miehessä herättää\nsemmoisen vihan. Aluksi he olivat vaiti, luoden katseensa maahan,\nuskaltamatta lausua totuutta. Mutta kun minä itsepintaisesti vaadin\nheitä sanomaan minulle kaikki, vastasi vihdoin vaimo:\n\n\"Hyvä vieras! Sinulla ei näy olevan suuria tietoja tästä maasta. Miehet\ntäällä, jotka eivät uskalla astua vihollisen silmien eteen ja pelkäävät\npienintäkin melua kadulla, ovat kodissansa meidän naisraukkojen\nhirmuvaltijoina. Aseellisia vihollisia vastaan he eivät rohkene\nhenkeänsä vetää; ainoasti turvattomien vaimojen kimppuun uskaltavat he\nkäydä. Sentähden onkin meidän yhteiskuntamme alituisen rosvouksen ja\nivan alaisena naapurikunnilta, joiden miehet, meidän miestemme\nvastakohtina, eivät milloinkaan käy käsiksi muihin kuin aseellisiin\nvihollisiin: vallanhimoisia kotonsa ulkopuolella, orjia kotona.\"\n\nMinä ihailin tämän vaimon ymmärrystä, ja minun mielestäni oli hän\nansainnut paremman kohtalon, kuin oli hänen osallensa tullut.\nJälkeenpäin, ehdittyäni tarkemmin tutkia ihmisellistä luontoa, täytyi\nminun itsekseni tunnustaa, että tämä vaimo oli oikeassa, sillä\nlukemattomista esimerkeistä me olemme tilaisuudessa näkemään ettei\nHerkules ollut ainoa, joka vapisi vaimonsa edessä, vaan on\nsemmoinen kohtalo langennut useimpain urhojen osalle, nimittäin\nkärsivällisyydellä nöyrtyä akkavallan alle; sitä vastoin ovat suurimmat\npelkurit ja nahjukset, joilla Bostankilaisten tapaan on sydän\nhousuissa, suuria sankareita kyökissä.\n\nMinä kuljin nyt erään korkean ja jyrkän vuoren poikki _Brakmatin_\nkaupunkiin, joka on eräällä lakeudella toisella puolen vuorta ja sen\njuurella. Asukkaat täällä ovat katajapuita. Ensimmäinen jonka kohtasin\ntöyttäsi koko painollansa minua vastaan, niin että minä lankesin\nseljälleni maahan; ja kun minä kysyin syytä tähän omituiseen\ntervehdykseen, pyysi hän mitä kohteliaimmin sanoin minulta anteeksi.\nKohta tämän jälkeen tuli toinen ja työnsi minua niin lujasti kylkeeni\neräällä kädessään olevalla seipäällä, että olin vähällä heittää\nhenkeni. Hänkin pyysi varomattomuuttansa anteeksi monilla ja\nkaunopuheliailla sanoilla. Minä rupesin jo luulemaan että tämä kansa\noli sokea taikka karsosilmäinen ja väistyin sentähden syrjään\njokaiselta, jonka näin vastaani tulevan. Mutta vika oli siinä, että\nmuutamilla heistä on niin tarkka näkö, että he hyvästi saattavat\neroittaa kaiken, joka on niin etäällä etteivät muut siellä saata\nmitäkään oivaltaa, mutta etteivät he näe yhtäkään mitään siitä, mikä on\nheidän nenällensä hyppäämässä. Näitä kaukonäköisiä sanotaan yleensä\n_Makatteiksi_, ja ne puuhaavat enimmäkseen tähtitieteen ja\nyliaistillisten tieteitten tutkimisessa, sillä maallisiin tehtäviin\novat he liian tarkan näkönsä tähden varsin kelvottomia, koska ne kyllä\nsaattavat nähdä mitä silmännäkemättömimpiä pikkuasioita, mutta ovat\numpisokeita isoimmille ja kappaleellisemmille. Valtio käyttää heitä\nkuitenkin tutkimaan malmisuonia, sillä yhtä heikkoja kuin he ovat\nnäkemään mitä maan _päällä_ esiintyy, yhtä kykeneviä ne ovat\noivaltamaan mitä sen _sisusta_ kätkee. Minä sain tästä oppia, että\nihmisiä löytyy semmoisiakin, jotka eivät mitäkään näe läpitunkeuvan ja\nterävän katseensa tähden, ja jotka näkisivät ylen paljon enemmän\nelleivät he olisi niin tavattoman tarkkanäköisiä.\n\nTäältä minä kuljin erään jyrkän ja ikävän vuoren poikki\n_Mytakki_-maahan, jonka pääkaupunki näyttää jalavistolta, kun kaikki\nasujamet ovat jalavia. Minä lähdin astumaan torille päin, jossa minä\nnäin isokasvuisen nuorukaisen istuvan yötuolilla rukoillen\nneuvoskunnalta sääliä. Kysymykseeni mitä tämä merkitsi, vastattiin\nminulle, että mies oli rikollinen, jonka tänäpäivänä piti saaman\nviidennentoista annoksensa. Ihmeissäni tästä omituisesta vastauksesta,\nriensin minä isäntäni luokse ja pyysin hänen lähemmin selittämään tätä\nomituista seikkaa. Hän vastasi seuraavilla sanoilla:\n\n\"Täällä meidän keskemme ei huolita puhuakaan ruoskarangaistuksesta,\nhirttämisestä, koppivankeudesta taikka semmoisesta joilla rikollisia\nrangaistaan naapurimaissamme, sillä me emme niin paljon tarkoita\nrikoksen rankaisemista kuin rikollisen parantamista. Tuo raukka, jonka\nvastikään näit julkisesti istuvan yöastialla, on huononlainen\nkirjailija, minkä kirjoitussyhelmää eivät virkakunnat ole saaneet\npoistetuksi, ei varoituksilla eikä kielloilla, ja joka nyt saa kärsiä\njulkisen rangaistuksen, taikka parannuskeinon, joksi me sitä kutsumme.\nKaupungin tuomarit, jotka kaikki ovat lääketieteen tohtoria, aikovat\nyhä antaa hänelle yhdet vatsanpurkeet toistensa perästä kunnes hän\npääsee tuosta kirjoitussyhelmästänsä kuitiksi.\"\n\nHetkisen perästä, kun minulla oli jotakin asiaa apteekkiin ja poikkesin\nsinne, näin suureksi ihmeekseni koko joukon purkkia omituisilla\npäällekirjoituksilla, niinkuin esim: Jauhetta ahneutta vastaan;\nLääkepapuja irstaisuutta vastaan; Voidetta kovasydämisyyttä vastaan;\nMiedosti ulostuttavia taikka lauhkeuttavia tippoja kunnianhimoa vastaan\nj.n.e. Minä en tietänyt mitä piti ajatella kaikesta tästä hurjuudesta,\nmutta minä olin varsin tulla itsekin houkkioksi kun muutaman\nkirjakimpun päällekirjoituksena luin: _Maisteri Pisagin saarnoja,\njotka, kun niitä aamulla luetaan, saavat aikaan kuusi ulostusta?\nTohtori Jukesin tutkistelemukset jotka edistyttävät unta_ j.n.e. Minä\nrupesin nyt luulemaan ettei tämän kansan nuppi ollut varsin selvällä,\nmutta leikin vuoksi koetellakseni lääkkeitten voimaa, avasin\nensinmainitun kirjan. Sisältö oli niin kehnoa, että minä haukottelin jo\nensimmäistä sivua lukeissani, ja luettuani vielä sivun lisää, rupesivat\nsuoleni kurisemaan ja kohta jälkeen puri jo vähän vatsaani. Mutta kun\nminä nyt tunsin itseni terveeksi, enkä havainnut itsessäni ulostutuksen\nhalua, suljin minä kirjan ja riensin rohtolasta pois. Kuitenkin sain\noppia ymmärtämään, ettei mitäkään maailmasta löydy, jolla ei ole\njotakin hyötyä mukanansa, ja että huonoimpiakin kirjoja saattaa\njohonkin käyttää. Jonkun ajan kuluttua havaitsin ettei tämä kansa,\nvaikka sillä olikin kummallisuuksia, kuitenkaan ollut perin höperö.\nIsäntäni vakuutti minulle että häntä ennen oli rasittanut vaikea\nunettomuus, mutta että hän, ainoasti lukemalla tohtori Jukesin\ntutkistelemuksia, oli kokonansa parantunut, ja että tämä kirja oli niin\nvoimallisesti unettava että se saattoi saada kenen penteleen tahansa\nkuorsaten nukkumaan. Tästä ja paljosta muusta jota sain täällä kuulla\nrupesin havaitsemaan kokojoukon omituisia ajatuksia aivuissani; mutta\npeljäten kokonansa hukkaavani vanhemmat filosofiialliset perusteeni,\nriensin pois tästä maasta; ja onnekseni tapasin pian toisissa\nkansoissa uusia kummallisuuksia, joten nämä hassulle tielle juuri\njoutumaisillansa olevat ajatukseni saivat toisen suunnan. Mutta\ntultuani lepoon kiertomatkan perästä ja ruvettuani lähemmältä\najattelemaan tätä mytakkilaista filosofiiaa, havaitsin ettei tämän\nkansan tapa tautien parantamisen suhteen ollut niinkään halveksittava.\nSillä tiedänhän minä itse, että Euroopassa kyllä löytyy kirjoja, jotka\nsaavat aikaa inhoa, huolluttamista taikka unta. Mutta mitä mielen\ntauteihin tulee, niin en saata hyväksyä Mytakkilaisten ajatuksia,\nvaikka tosin myönnän, että useoita ruumiin heikkouksia löytyy, joita me\nsekaannutamme sielunvammojen kanssa, mitä muuan meidän maailmamme\nrunoilijoista varsin oikeasti onkin osoittanut seuraavassa\nkomparunossa:\n\n    \"Ah, Sekstus, sama tauti kauvan kyllä\n    Nyt meistä pahat nesteet irroittaa;\n    Mull' sydämessäni on niistäjäni\n    Ja seuroissa mä 'nuijan' nimen saan;\n    Vaan sua säälitään ja lohtu sulle\n    Ain' annetaan kun virhees' jaloiss' on,\n    Ja kun et tanssi oot sa nuhteeton\n    Sun jalkas' antavat sen anteeks sulle.\n    Kun sitä vastoin minä kiellän enkä laula\n    Oon kohta itsepintainen ma vaan\n    Yksmielisesti sitä huutaa joka kaula\n    Vaikk' varmaan helpommin sa tanssimaan\n    Ain' pystyt, Sekstuksein, kuin minä laulaan!\"\n\nTästä maasta minä matkustin erään järven poikki, jonka vesi oli\nkeltaiseen vivahtavata, ja saavuin _Mikrokin_ maahan. Mutta kun aivoin\nmennä sisälle samannimiseen kaupunkiin olikin portti suljettu. Minä\nsain odottaa hyvän hetken, ennenkuin puolinukkunut portinvartija ehti\nsaada puomit ja salvat edestä pois, päästäkseni portista sisälle. Syvä\näänettömyys vallitsi koko kaupungista, ottamatta lukuun ääntä, joka\ntuli siitä että makaavat \"vetelivät aimo hirsiä\" ja joka ääni näytti\nsiltä kuin nyt olisin tullut unelle pyhitetyille asunnoille, joista\nrunoilijat niin kauniisti laulavat. Minä ajattelin itsekseni: \"Oi\nJumalan! kuinka hyvin olisivatkaan asiat jos eräät pormestarit,\nraatimiehet ja ruuti-ukot isänmaassani, olisivat saaneet kehtonsa\ntänne. Kuinka mukavasti ja hauskaksi olisivat nuo rauhaa rakastavat\nmiehet havainneetkaan kaikki tässä siunatussa kaupungissa.\" Talojen\nseinillä olevista kirjoituksista saatoin kuitenkin huomata että\ntaiteita ja käsitöitä täälläkin harjoitettiin sekä että lakia ja\noikeutta täälläkin käyteltiin. Näin nimikilpien avulla löysin erään\nravintolan; mutta päästä sisälle, kas se oli perin mahdotonta, kun ovet\nolivat suljetut; sillä vaikka aurinko oli korkealla taivaalla oli nyt\nkuitenkin yö tämän kaupungin asukkaille. Vihdoin, itsepintaisesti\nkolkutettuani, avattiin ovi ja minä pääsin sisälle. -- Vuorokausi\njaetaan täällä kahteenkymmeneen kolmeen tuntiin, joista yhdeksänätoista\nmaataan ja valveilla ollaan vain nuo jäljellä olevat neljä. Käsittäen\nettä niin lyhyellä työajalla, niin yksityiset kuin julkiset asiat\ntulevat ylenmäärin laiminlyödyiksi, pyysin minä kaikin kiiruin saada\nesille, mitä ruokaneuvoja oli saatavana, peljätessäni että yö yhtäkkiä\nsaapuisi keittäjän niskaan hänen seisoessaan \"piisin\" edessä. Mutta kun\ntäällä kaikki toimitetaan ylen lyhyeen tapaan ja kaikkia kaartoteitä\nväittämällä, on päivässä riittävästi mittaa siihen mitä heillä on\ntehtävänä. Aterian syötyäni, mikä laitettiin valmiiksi paljon nopeammin\nkuin olin odottanut, teki isäntä minulle seuraa kaupungille. Me menimme\nerääsen kirkkoon ja kuuntelimme saarnaa, joka tosin oli ylen lyhyt,\nmutta sitä sisällöllisempi. Saarnaaja rupesi oitis ainesanoja\nselittämään, heittäen siksensä kaikki esipuheet, kertomiset, jauhamiset\nja muut täytetavarat, niin että minun mielestäni, kun ajatuksissani\nvertailin tämän saarnan maisteri _Bederin_ pitkäraitaisiin\nsanelemisiin, jotka usein olivat minun peräti väsyttäneet, tämä antoi\nminulle paljon enemmän.\n\nSamaa yksinkertaisuutta noudatetaan myös oikeudenkäyntioloissa.\nAsianajajat sanovat paljon muutamilla sanoilla ja ryhtyvät heti\ntodistajien kuulustelemiseen. Muun muassa johtuu mieleeni muuan erään\nnaapurikansan kanssa tehty rauhansopimus, joka oli kokoonpantu\nseuraavin sanoin: \"Mikrokilaisten ja Splendikalaisten kesken on ikuinen\nystävyys vallitseva. Valtakuntien rajana on Klimakin virta ja Saborin\nvuori. Allekirjoittaneet, joka tapahtui y.m. y.m.\" Siis he osaavat\nneljällä rivillä sanoa saman mihin me tarvitsisimme suuria kirjoja.\nTästä näkyy, että maalinpäähän saatetaan tulla ilman melua ja\najanhukkaa, kuin vain tiedetään välttää kaikkia kaarroksia, samaten\nkuin kulkija saattaisi säästää puolet matkansa pituudesta jos hän aina\npääsisi kulkemaan suoraa eteenpäin.\n\nNoin päivänmatkan päässä täältä on _Makrokki_ eli _Valvovien Maa_,\njonka asukkaat eivät milloinkaan nuku. Niinpian kun olin tullut\npääkaupungin portista sisälle, tuli vastaani mies jolla oli ylen kiiru.\nMinä pyysin kohteliaasti hänen osoittamaan minulle hyvää majataloa,\nmutta hän sanoi itsellänsä olevan ylen kiirettä eikä aikaa semmoisiin\nja riensi matkaansa. Kaikki, jotka näin riensivät semmoisella kiireellä\neteenpäin että ne pikemmin näyttivät lentävän kaduilla ja kujilla\nikäänkuin he pelkäisivät etteivät he ehdi aikoinansa perille. Minä\nrupesin luulemaan että valkea oli jossain irti, taikka että jokin muu\nvaara uhkasi kaupunkia, ja jatkoin siis kulkemistani pitkin kaupunkia\nvarsin yksin, kunnes vihdoin saavuin eräälle ravintolalle, minkä\nsaatoin ilmoitustaulusta nähdä. Täällä juoksivat toiset ylös, toiset\nalas, ja suuressa kiiruusansa tuuppelivat he toisiansa ja joku osa\njoskus joutui ahdinkoon, niin että sain lähes neljänneksen tuntia\neteisessä seisoa ennen kun pääsin sisälle. Minua tultiin heti vastaan\nkoko joukolla turhia kysymyksiä: mistä minä tulin, minne minä aivoin\nmatkustaa, kuinka pitkäksi ajaksi kaupunkiin jään, jos tahdoin\naterioida yksin vai seurassa, jos tahdoin vihreän, punaisen, valkoisen\neli mustan huoneen? ensimmäisessä vai toisessa kerroksessa? Isäntä,\njoka samalla oli pöytäkirjurina eräässä alaoikeudessa, riensi pois\ntoimittamaan ruokaa, mutta tuli heti takaisin ja kertoi iljettävällä\nlaajuudella eräästä oikeusjutusta, joka jo oli kestänyt kymmenen vuotta\nja jota nyt käsiteltiin neljännessätoista yläoikeudessa. \"Minä toivon,\"\nsanoi hän, \"sen loppuvan parissa vuodessa, sillä nyt on enään ainoasti\nkaksi yläoikeutta.\" Minä oikein hämmästyin hänen pitkästä\nkertomuksestansa, josta saatoin päättää että tällä kansalla oli\ntavatonta touhua tyhjästä. Isännän ollessa poissa katselin lähemmin\nympärilleni huoneessa ja näin kirjakokoelman, sangen rikkaan mitä\nkirjojen lukuun tulee, mutta sisältönsä puolesta ylen määrin kehnon. Ne\nkirjat, jotka loistivat kauniimmissa siteissä, olivat seuraavat:\n\n1) Kertomus tuomiokirkosta. 24 osaa,\n\n2) _Pehankki_-linnan valloitus. 36 osaa,\n\n3) _Slaki_-yrtin käyttämisestä. 13 osaa,\n\n4) Muistopuhe raatimies _Jaksille_. 18 osaa.\n\nSen mukaan mitä myöhemmin saatoin päättää isäntäni puheista, kun hän\nminulle kertoi kaupungin oloista, toimittavat nukkuvat Mikrokilaiset\npaljon enemmän kuin nämä alati valvovat Makrokilaiset, kun edelliset\nkaikissa asioissa aina tarttuvat asian sydämeen, jälkimmäisten\nleikitessä kuoren kanssa. Tämäkin kansa on sypressiä niinkuin\nMikrokilaiset ja muutenkin ovat nämä kansat ulkopuolisuutensa puolesta\nsangen yhtäläiset. Kuitenkaan ei heillä ole suonissaan verta eikä\nnestettä, niinkuin muilla elävillä puilla tällä kiertotähdellä, vaan\nsen sijaan erästä paksua lientä, jolla on samat ominaisuudet kuin\nelohopealla; niin, toiset väittävät että se todella onkin elohopeata\nkun se lämpömittarissa tekee juuri elohopean vaikutuksen.\n\nKahden päivämatkan päässä on _Siklokin_ tasavalta, johon kuuluu kaksi\nvaltakuntaa, jotka yhdessä muodostavat liittokunnan mutta joista\nkummallakin on sangen eroavat ja toisiinsa nähden riitaiset lait.\n\nEnsimmäisen, minkä nimi on _Miho_, on perustanut _Mihakki_, vanha\nkuuluisa lainsäätäjä, joka on ollut yhtä ankara täällä alamaailmassa,\nkuin _Lykurgos_ meidän maapallollamme. Hänen periaatteensa\ntarkoittivat, säännöillä säästäväisyydestä ja ankarilla rangastuksilla\nkaikesta, mille sopi liiallisuuden nimen antaa, saattaa valtion\nkokonaisuuteen ja lujuuteen. Tätä valtiota ansaitseekin suuren\nsäästäväisyytensä ja kohtuullisuutensa vuoksi nimittää uudenaikaiseksi\n_Spartaksi_. Mutta minun täytyi ihmetellä, että tässä hyvin\njärjestetyssä valtiossa, joka niin suuresti ylpeili mainioista\nlaistansa, löytyi semmoinen määrä kerjäläisiä; sillä minne kulkija\ntulikin kaupungissa oli hänellä aina vastassansa puu, joka pyysi almua,\njoten tämä paikkakunta matkustajalle on mitä vastenmielisin. Kun\nlähemmin tutkin tämän maan suhteita, havaitsin minä, että väestön\nliiallisessa kohtuullisuudessa juuri oli varsinainen syy haettava\nyleiseen köyhyyteen; sillä kun kaikki laiska ja \"hyvä elämä\" on\nkielletty, ja johdannollisesti rikkaatkin elävät vaatimattomammasti,\nviettävät työmiehet elämänsä tyhjäntoimittamisessa kun heillä ei ole\ntilaisuutta ansioon. Tästä minä opin käsittämään että itaruus\nsemmoisissa, joiden ei tarvitse ahnehtia, vaikuttaa yhteiskunnassa\nsamaa kuin raskas merenkulku ihmisen ruumissa.\n\nToisessa valtiossa, jonka nimi on _Liho_, otetaan elämä vastaan sen\niloiselta puolelta, siellä eletään makeasti eikä peljätä minkäänlaisia\nkustannuksia. Niinpä siellä kukoistavatkin taide ja teollisuus, ja\nasukkaat saavat yllykettä työhön, jolla he eivät ainoasti suojele\nitseänsä puutteelta, vaan vieläpä usein saavuttavat varallisuudenkin;\nse joka siis vetelehtii köyhyydessä vaikka hän on terve ja raitis, saa\nsiitä syyttää omaa laiskuuttansa, sillä tilaisuuden puutetta elannon\nansaitsemiseen ei täällä milloinkaan ole. Sentähden antaa rikkaitten\nkomea elämä jonkinlaista elollisuutta koko yhteiskuntaan, varsin\nniinkuin veren kiertokulku antaa terveyttä ja elonvoimaa ruumiin\njäsenille.\n\nTämän tasavallan rajamaana on _Lama_, puoskaroimisen luvattu maa.\nSiellä palvelemalla kunnioitetaan lääketaitoa niin ylen määrin, ettei\nketäkään, joka ei ole opintojansa harjoittanut Laman kuuluisassa\nyliopistossa, saateta pitää todellisena lääketieteen tohtorina. Niinpä\nviliseekin kaupungissa semmoinen määrä puoskaroitsijoita, että\nhelpommin tapaa niitä kuin muita järjellisiä olentoja. Koko kadunsivut\novat täynnä apteekkia ja tehtaita anatomiallisten aseitten tekemistä\nvarten. Eräänä päivänä kulkeissani pitkin kaupunkia, kohtasin pienen\npuun, joka kauputteli viime vuoden luetteloa syntyneistä ja kuolleista.\nHämmästyksellä havaitsin että kuluneen vuoden syntyneitten luku teki\nainoasti 150, 600:taa kuollutta vastaan. Minusta tuntui mahdottomalta,\nettä kuolema saattoi päästä semmoista hävitystä tekemään Apollon omassa\ntemppelissä. Minä kysyin tuolta puunpenikalta oliko jokin erinomaisen\nsaastuttava tauti, kulkutauti tai jokin muu rasittanut kaupunkia\nkuluneen vuoden ajalla. Hän vastasi, että kaksi vuotta sitte kuoli\nvielä useampi, mutta että tämän vuoden luettelo taas näytti tavallisen\nverrannollisuuden syntyneitten ja kuolleitten kesken. Minä en sentähden\nkatsonut olevan viisasta jäädä tänne kauvemmaksi, varsinkin kun kaikki,\nmikä tohtorin ja leikelmäopillisen aseen nimeä kantaa, minua kauhisti\nsiitä ruveten, kun minä oleskelin filosoofien maassa. Seuraannollisesti\nminä lähdin matkaani, enkä pidättynyt ennen kun olin saapunut eräälle\nseudulle noin neljäntuhannen askeleen päässä kaupungista, jossa\nasukkaat eivät tietäneet mitäkään puoskaroinnista eivätkä siis myöskään\ntämän seurauksena taudeista.\n\nJätettyäni tämän seudun tulin minä kaksi päivää kestäneen vaelluksen\nperästä _Vapauden maahan_. Täällä ovat kaikki asukkaat omia herrojansa\nja ne muodostavat eri heimoja ilman lakia ja esivaltaa; ne muodostavat\nkuitenkin yhdessä jonkinlaisen valtion ja kysyvät yleisissä asioissa\nneuvoa vanhemmilta, jotka aina kehoittavat rauhaan ja yksimielisyyteen\nja muistuttavat tätä luonnollisen uskonnon käskyä: \"älä milloinkaan\nkäyttäydy toisia kohtaan toisin kuin tahdot että toiset sinua kohtaan\nkäyttäytyvät!\" Kaikkialla kohtaa katsojata Vapauden kuvaus, tallaten\nvangituskeinoja ja kahleita jaloissansa ja varustettuna tällä\nallekirjoituksella: \"Kultainen vapaus\". Ensimmäisessä kaupungissa,\njohon tulin, tuntui kaikki minusta kylläkin rauhalliselta; mutta\nasukkailla oli vaatteissaan erivärisiä nauhoja osoittamassa mihin\npuolueesen, joihin valtio silloin oli hajoutunut, hän kuului.\nYlhäisempien asukkaiden porteilla oli vartioita, ja kaikki näyttivät\nolevan valmiita tappelemaan, sillä aselepo oli pian lopussa ja\nseuraavana päivänä piti taistelun taas puhkeutuman ilmi. Minä riensin\nsentähden pois täynnä arkaa pelkoa enkä katsonut olevani turvissa\nennenkun taivaanranta peitti tämän \"vapauden maan.\"\n\nLähinnä oleva maa kantaa nimeä _Joktana_. Vilun väristys kiiti kautta\nruumiini kuullessani puhuttavan tämän maan tilasta, sillä minä luulin\njoutuvani vielä pahempaan levottomuuteen, tavattomuuteen ja\nsekasortoon, kuin \"Vapauden maassa\" vallitsi. Joktana on nimittäin\nkaikellaisten uskontolahkojen pesäpaikka; kaikki uskoaatteet, jotka\nlöytyvät koko kiertotähdellä, ovat tänne kokoontuneet ikäänkuin\nkeskipisteeseen ja niitä esitellään julkisesti. Kun tulin ajatelleeksi\nkaikkia niitä sekaannuksia, jotka useimmissa eurooppalaisissa\nvaltioissa tavallisesti ovat uskonnollisissa asioissa esiintyvien\nerilaisten mielipiteitten seurauksina, uskalsin tuskin astua sisälle\ntämän maan _Joktansi_-nimiseen pääkaupunkiin, jossa sanottiin löytyvän\nyhtä monta uskonlahkoa ja kirkkoa kuin katua ja kujaa. Mutta pelkoni\nkatosi pian, kun huomasin että mitä suurin yksimielisyys vallitsi\nkaikkialla. Maallisissa kysymyksissä ei esiintynyt mitäkään\nriitaisuutta; kaikilla oli sama mieli niin työn kuin levonkin puolesta.\nSillä kun hengen uhalla oli kielletty ketäkään häiritsemästä hänen\nvapaassa uskontonsa harjoituksessa ja soimaamasta määräksi kenenkään\nuskonnollista ajatusta, niin eivät mitäkään toraa sananvaihdossa,\nniinkuin tietysti kaikki äkäisyys pysyy poissa sieltä missä ei vainoa\nole olemassa. Siellä esiintyi vain yhä jatkuva mutta jalo kilpailu eri\nlahkojen kesken, sillä jokainen koetti kunnollisella elämällä todistaa\nuskontonsa etevyyttä. Hallitus harrasti huolella sitä, että nuo eri\nuskonnolliset ajatukset herättäisivät yhtä vähän vihaa kuin kaikki\nerilaiset kauppapuodit ja työpajat, jotka ovat samanarvoiset, jos ne\nvain ilman petosta, väkivaltaa ja panettelua kokovat vietellä ostajia\npuoleensa ainoasti hyvillä tavaroilla ja rehellisellä työllä.\nUseimmissa tapauksissa ei niistä eripuraisuuksista, jotka syntyvät\nerilaisuuksista uskonnollisessa katsantotavassa, saateta syyttää\nuskontoja vaan ainoasti vainoomishalua.\n\nMuuan oppinut Joktansilainen selitti minulle perin pohjin tämän kansan\ntavoista, hallitusmuodosta ja siitä mikä oli syynä tuohon yleiseen\ntyytyväisyyteen. Minä kuuntelin hänen kertomustansa mitä suurimmalla\ntarkkaavaisuudella ja ponnistausin painamaan kaikki visusti mieleeni.\nAluksi minä toin esille kaikellaisia inttämisiä, mutta lopuksi minun\ntäytyi heittää aseeni, kun hän todisti lauseensa kokemuksilla elämästä.\nSaattamatta kieltää omien ajatusteni todistusta, taikka riettaasti\ntehdä mustaa valkeaksi, täytyi minun tunnustaa että ajatuksen vapaus\noli katsottava niin varsinaisen tyytyväisyyden kuin vallitsevan\nyksimielisyyden varsinaiseksi perusteeksi. Minä koin nyt vastustaa\nhäntä toisella uralla ja sanoin, että, valtiota järjestettäissä, oli\nlainsäätäjän velvollisuus, kansalaisten maallisen hyvinvoinnin edellä\najatella heidän ijankaikkista hyväänsä, ei niin paljon ottaa huomioonsa\nsitä, mikä tuottaa heille hyötyä tässä elämässä, vaan enemmän muistaa\nmikä on jumalan, heidän luojansa mieleen. Hän vastasi:\n\n\"Sinä olet väärässä, vieras, jos sinä luulet että jumala, totuuden\nlähde, mielistyisi ulkokultaisuuteen ja teeskentelyyn. Muissa\nvaltioissa, joissa laki määrää että kaikilla pitää oleman yksi ja sama\nusko, on ovi avoinna taitamattomuudelle ja teeskentelytaidolle, kun ei\nkukaan tahdo eikä uskalla tunnustaa oikeata, varsinaista ajatustansa,\nvaan useimmat tunnustavat suullansa mitä he sydämessänsä\nkieltävät. Niinpä siellä harjoitellaankin uskonnollisia opintoja\nkylmäkiskoisuudella eikä kukaan ota todellisuudessa pyrkiäksensä\ntotuutta etsimään. Tavallisesti tuomitaan kaikkia niitä, jotka\npoikkeavat yleisestä mielipiteestä: mutta teeskentelijät ja\nsilmäinpalvelijat ovat kauhistus jumalalle, joka mieluummin katsoo\nerhettyvään vilpittömyyteen kun teeskentelevään tunnukseen totisen\nuskon suhteen.\"\n\nMinä jäin sanattomaksi tämän terveen järjellisyyden eteen ja katsoin\nparhaaksi herjetä sananvaihdostani.\n\nLähelle kaksi kuukautta olin nyt kuluttanut matkaani alituisessa\nkulkemisessa, kun vihdoin saavuin _Tumbakiin_, joka rajoittuu\nPootu-ruhtinaskuntaan, jonka jo tervehdin kodokseni, koska nyt jo olin\nlähellä lopettaa vaivalloisen matkani. Asukkaat ovat suurimmaksi osaksi\nöljypuita, muuten sangen hurskas ja säännöllinen heimo. Ensimmäisessä\nravintolassa, johon menin majaa ottamaan, sain, vaikka minun olikin\nankarasti nälkä, kolmatta tuntia odottaa suurusta alituisen\njankutukseni uhaksi. Syynä viivytykseen oli se, että ravintolanisännän\nensin piti toimittaman aamurukouksensa, kun ei hän, ennen kun hän tästä\npuuhasta oli päässyt, milloinkaan mihinkään toimeen ryhtynyt. Saatuansa\nnyt rukoustyönsä valmiiksi tuli hän, naama vaaleana ja mieli ylen\näkeänä huoneesen, jupisten muutamia sanoja, joiden kaiketi piti oleman\nkohteliaita, mutta jotka itse asiassa olivat moukkamaisia ja tolhoja,\nsekä heitti pöydälle vadillisen kaalisoppaa, tehty ylen kelmeistä\naineksista ja karkean leivän, karkeamman kuin mitä talonpoika\nköyhänäkään aikana syö. -- Mutta kyllä minä sen suuruksen sain maksaa\nja minä saatan vakuuttaa, että isäntä oli mitä hurskain ja samalla mitä\nsäälimättömin ravintolaisäntä, jonka minä milloinkaan olen tavannut.\nKieleni päässä jo pyöri halu sanoa hänelle, että olisi parempi, jos hän\nvähän päästäisi rukouksiansa ja olisi vähän anteliaampi mitä laupeuteen\nja sääliin tulee; mutta minä nielin suuttumukseni, kun minä\nkokemuksesta tiesin kuinka vaarallista oli ärsyttää tuommoisia\ntaivaallisen mielisiä pyhimyksiä.\n\nKaduilla nähdään asujamet alituisesti kulkevan alas vaipunein päin ja\noksin, voivotellen \"tämän maailman turhallisuudesta.\" He hylkäävät ja\ntuomitsevat viattomimmankin huvin ja soimaavat kaikkia katkeruudella,\njokaisen liikkeen, jokaisen hymyilyn, ja tällä tavalla lakkaamatta\nsättien ja mustaten toisia, luulevat he itsellensä hankkivan pyhien\nmaineen. Perin äkästyneenä ja väsyneenä noista monista vaivoista ja\nvastuksista, joita olin saanut matkallani kokea, tunsin minä halua\nvähän huvitella itseäni, mutta minä kohtasin koko kaupungilta semmoista\nhyljeksimistä, että jokainen talo tuntui minusta ripitystuolilta, jossa\nminut vaadittiin syntini tunnustamaan. Kun muutamat niistä jotka\nahdistivat minua huomasivat etteivät rukoukset eivätkä varoitukset\ntehneet minuun mitäkään vaikutusta, kaihoivat he minua kuin\nkulkutautia. -- Minä en huoli sen enempää sanella tästä äkäisestä\nkansasta, mainitsen vain esimerkin selittäväksi näytteeksi\nTumbakilaisten luonteesta, ja josta on helppo tehdä johtopäätös kaiken\nmuun suhteen. Muuan villi öljypuu tästä maasta, jonka kanssa minä olin\nelänyt läheisessä tuttavuudessa hänen Pootussa oleskellessaan, sai\nsattumalta nähdä minun kävellessäni erään ravintolan editse, ja\nviittasi minun tulemaan sisälle. Kuultuansa että minä iloisten ystävien\nparissa joskus saatoin tulla vähän \"tiprakkaan\", antoi hän minulle\nsemmoisen ripityksen siveydettömästä elämästäni, kuten hän sanoi, että\nhiukseni nousivat päässäni pystöön ja kaikki jäseneni vapisivat.\nKuitenkin, ankaran Kaatoni sivaltaessa minuun rankaisevia salamoitansa,\ntyhjensimme me yhden lasin toisensa perästä, kunnes molemmat siihen\nmäärään juovuimme että kaaduimme pöydän alle, josta ravintolan väki sai\nmeidät kotio kantaa. Ehdittyäni maata pöhnän päästäni ja ruvettuani\najattelemaan kuinka kaikki tässä oli käynyt, tuumin vähän syvemmältä\nheidän uskonnollisuutensa laatua ja havaitsin, että tämän kansan\nuskonnollinen into pikemminkin tulee sapesta ja epäterveellisistä\nnesteistä kuin totisesta tunteesta hyvän eteen. Mutta minä pidin nämä\najatukseni vain itseni varalle.\n\nKahden kuukauden kuluttua saavuin vihdoin kotio, varsin\nmenehtymäisilläni, sillä jalkani olivat tuosta alituisesta astumisesta\ntulleet niin kankeiksi ja aroiksi, että tuskin saatoin pystyssä pysyä.\nMinä saavuin Pootun kaupunkiin kymmenentenä päivänä saarnikuussa ja\njätin oitis alammaisimmasti päiväkirjan ruhtinaalle, joka käski sen\nviipymättä painattamaan. (Tässä tulee nimittäin huomata, että\nkirjapainotaito, jonka keksimisestä sekä Eurooppalaiset että\nKiinalaiset ylistävät itseänsä, pitkiä aikoja ennen oli täällä\ntunnettu.)\n\nPootualaiset mielistyivät siihen määrään tähän matkakertomukseeni,\netteivät he milloinkaan näyttäneet väsyvän sen lukemiseen. Pikkupuut\njuoksentelivat pitkin kaupunkia ja kaupittelivat tätä kirjaa kaduilla\nja kujilla huutaen: \"Hovikurjeeri Skabban matka maailman ympäri!\"\nPöyhistyneenä tästä suotuisasta menestyksestä rupesin minä ohjaamaan\nkatseeni ylemmälle ja toivoin virkaa, josta saisin mainetta ja arvoa.\nMutta koska näytti siltä kuin olisin minä turhaan saanut odottaa tätä,\nannoin minä ruhtinaalle anomuksen, jossa lähemmin selitin ja ylistin\nteostani, ja pyysin jonkinlaista palkintoa osoitetuista ansioistani.\nRuhtinas, joka aina oli hyväntahtoinen, antoi rukousteni käydä\nsydämellensä ja lupasi armollisesti tehdä jotakin hyväkseni. Tosin hän\npysyikin lupauksessansa, mutta armo pysähtyi vain siihen, että sain\nlisäyksen palkkaani. Minä olin odottanut varsin toista palkintoa\nteostani, enkä sentähden tyytynyt siihen mitä nyt olin saanut; mutta\nkun en enään uskaltanut vaivata ruhtinasta valitin minä murhettani\nsuurkanslerille. Tämä ymmärtäväinen mies kuunteli valitustani\ntavallisella ystävyydellänsä ja lupasi koettaa jotakin saada minulle\ntoimeen, mutta neuvoi minun samalla poikkeamaan mahdottomasta\npyynnöstäni ja enemmän muistamaan vähäpätöisyyttäni ja kehnoa\nymmärrystäni. \"Luonto\", sanoi hän, \"on sinua äitipuolen tapaan\nkohdellut, kieltäessään sinulta niitä sielunlahjoja, jotka oikeuttavat\ntärkeämpiin virkoihin. Älä pyri semmoiseen, jota et voi saavuttaa;\nkokemallasi olla toisten kaltaisena, sinä hukkaat itsesi. Ja jos sinä\ntodella saisit mitä sinä mielettömyydessäsi pyydät, niin olisi tämä\nlainrikos, josta ruhtinas saisi enimmän kärsiä. Tyydy sentähden osaasi\nja herkene toivomasta semmoista mikä on selvässä riidassa luontosi\nkanssa\" -- Hän ei suinkaan kieltänyt ansioitani, ja kiitti minua siitä\nkestävyydestä, jolla olin kärsinyt matkani hankaluuksia; mutta\n\"semmoiset ansiot\", lausui hän pysyen ajatuksessaan, \"eivät avaa tietä\nvirkojen saamiseen; sillä jos jokainen työ, jokainen ansio oikeuttaisi\nylhäisien virkojen saamiseen, niin jokainen käsityöläinen, maalari\ntaikka kuvanveistäjä, vaatisi palkkioksi itsellensä valtuuskirjan\nraatimieheksi. Ansio piti epäilemättä palkittaman\", arveli hän, \"mutta\npalkinnon piti tapahtuman saajan tilan ja työn mukaan, ellei tehtäisi\nyhteiskunnalle vahinkoa taikka sitä saatettaisi pilkan esineeksi.\"\n\nTämä vastaus vaikutti minuun jollakin tavalla niin, että pitkän ajan\npysyin hiljaisuudessa ja olin vaiti. Mutta kun minusta rupesi tuntumaan\nyhä katkerammalta eläminen ja kuoleminen alhaisessa asemassani, ryhdyin\nvielä kerran tuohon vanhaan epätoivoiseen päätökseeni, mistä jo kerran\nolin luopunut, että nimittäin päätin yrittää saada aikaan jotakin\nmuutosta yhteiskunnassa, ja sillä tavalla hyödyttäessäni maata\nomaksikin edukseni saisin ylennystä.\n\nVähäistä ennen kun olin matkallani lähtenyt olin mitä huolellisimmasti\nja tarkimmasti tutkinut ruhtinaskunnan suhteita, saattaakseni tuoda\nesille sen tuntuvimmat puutteet ja ehdoittaa keinoa niiden\nparantamiseksi. Asetuksista _Kokleku_-maassa olin huomannut, että\nvaltio elää huonolla perustuksella siellä missä naisilla on pääsö\njulkisiin virkoihin, koska nainen luonnostaan on taipuvainen\nturhamaisuuteen ja siis pyrkii laajentamaan valtaansa ja\narvollisuuttansa äärettömiin, ja harvoin antaa perää ennenkun hän on\nsaavuttanut rajattoman vallan. Minä päätin sentähden tehdä ehdotuksen\nlakimääräyksestä, joka sulkisi naisen kaikesta osallisuudesta valtion\nhallituksessa, ja minä toivoin saavuttavani tarpeeksi suurta\nenemmistöä, koska ei minulla pitäisi käymän vaikeaksi selvällä ja\nsuostuttavalla tavalla tuoda esiin niitä epäkohtia ja sitä vaaraa,\njotka uhkasivat miehiä, elleivät he aikoinaan ryhtyneet hillitsemään\nnaisten itsevaltaisuutta. Jos edellytettäisiin että kokonainen kielto\nnaisen käyttämisestä valtion palveluksessa tuottaisi liian suuria\nvaikeuksia vaadin minä että hänen valtaansa ainakin rajoitettaisiin.\nEhdoituksellani oli minulla kolminainen tarkoitus. Ensiksi hankkisin\nsillä itselleni mainetta koska minä tiesin neuvon muuanta virhettä\nvastaan valtionhoidossa; toiseksi minä tarkoitin vetää yleistä huomiota\njärkeni ja neroni puoleen, ja sen kautta vähän parantaa nykyistä\nasemaan; ja kolmanneksi minä tahdoin kostaa naisille kaikkea sitä\npilkkaa, mitä he olivat antaneet minun kärsiä; sillä miksi en sitä\nsamalla tunnustaisi että itsekkäisyys, omanvoitonpyyntö ja kostonhimo\nolivat parhaat ehdotukseni yllyttäjät, vaikka minä viisaasti olin\nvaroillani siitä, ettei kettu korvani takaa pääsisi esille\npistäytymään. Minä en milläkään muotoa tahtonut minusta sanottavan että\nminä, yleistä hyvää näön vuoksi ottaessani intoni esineeksi,\noikeastansa etsinkin vain omaa etuani, ja siis astuin semmoisien\nehdotusmestarien jälkiä, jotka aina olivat tahtovinansa valtakunnan\nparasta, vaikka selvästi näytti, kun asiata tarkemmin punnittiin, että\noma voitto oli heidän kiivain yllyttäjänsä.\n\nMinä tein ehdotukseni kaikella huolellisuudella, johon suinkin kykenin,\npuolustin sitä mitä ankarimmilla todistuksilla, ja jätin sen niin\nalammaisimmasti ruhtinaalle. Hän, joka aina oli osoittanut minulle\nerityistä hyväntahtoisuutta, hämmästyi nähdessänsä näin rohkean ja\nmielettömän ehdotuksen, jonka hän ennusti minulle turmiota tuottavan.\nHän koetti sentähden sekä rukouksilla että todisteilla saada minua\npäätöksestäni luopumaan. Mutta kun minä turvallisesti luotin osaksi\nehdotukseni hyötyyn osaksi siihen puolustukseen, jota miespuoliselta\nsuvulta odotin ja jonka luulin pysyvän lujana puolellani tässä\nyhteisessä asiassa, pysyin minä, huolimatta kaikista seurausten\nmuistutuksista, lujana päätöksessäni. Lain määräyksen mukaan taluttivat\nminun nyt torille köysi kaulassani odottamaan neuvoskunnan päätöstä;\nsittekun tämä oli kokoontunut, käsitellyt asiata ja ratkaissut sen,\nannettiin päätös ruhtinaan allekirjoitettavaksi, minkä jälkeen eräs\nkuuluttaja sen julkisesti julisti. Päätös oli kokonaisuudessaan näin\nkuuluva:\n\n\"Tarkasti tutkittuamme selitämme, että ensimmäisen hovikurjeerin\nSkabban tekemä ehdotus siitä, että naisten sukupuoli suljettaisiin\nkaikista julkisista viroista, on semmoinen laatuansa, ettei sitä,\ntuottamatta vaaraa valtiolle, saateta hyväksyä ja panna käytäntöön,\nkoska toinen puoli valtakunnan kansaa, joka on naisia, ehdottomasti\ntulisi loukatuksi semmoisesta muutoksesta ja rupeaisi nurjaa mieltä\nkantamaan hallitusta vastaan. Sitä paitsi pidämme me kohtuuttomana, että\npuut, jotka ovat varustetut hyvillä ominaisuuksilla, suljetaan\nsemmoisista kunniaviroista, johon ne osoittavat itsensä arvollisiksi,\nvarsinkin kun jokaisen täytyy tunnustaa ettei luonto, joka ei\nmilloinkaan toimi tarkoituksetta, turhan tähden tuhlaa heihin niin\nmonia hyviä lahjoja. Me ajattelemme valtion edun vaativan, että\nvirkaylennyksissä enemmän otetaan huomioon taipumukset ja kyky, kuin\nsukupuolisuus. Ja kun maa usein kärsii taitavien puiden puutetta, on\nmeidän mielestämme hurjaa ja mieletöntä muutoksella yhtäkkiä tuomita\npuolet maan asukkaista, ainoasti sukupuolisuuden tähden, kelvottomiksi\nja kykenemättömiksi yleisiin toimiin. Tarkasti punnittuamme tämän asian\njulistamme me tämän tuomion: 'Hurjasta, mielettömästä ja\najattelemattomasta ehdotuksestansa on yllämainittu Skabba rangaistava\nlain mukaan'.\"\n\nRuhtinaan kävi kovasti sydämelle ja sääliksi tämä minun onnettomuuteni,\nmutta kun ei hänellä ollut tapana milloinkaan muuttaa mitäkään\nneuvoskunnan päätöstä, kirjoitti hän sen alle ja vahvisti sen\nsinetillänsä ja antoi sen julkisesti kuulutettavaksi; kuitenkin sillä\nhelpoituksella tuomiossa että minä, katsoen vieraan ominaisuuteni ja\nkotoperääni uudesta ja peräti oudosta maailmasta, jossa nopea-aatteinen\npää katsotaan täydellisyydeksi, vapautettiin hengen rangaistuksesta;\nmutta ettei kunnioitus lakia kohtaan mitään kärsisi tämmöisen\narmeliaisuuden tähden piti minut suljettamaan vankeuteen koivukuun\nalkuun asti ja silloin, samalla kuin muutkin rikolliset, lähetettämän\nmaankuoren sisäpuoliselle pinnalle.\n\nNiinpiankun tuomio oli julistettu pantiin minä vankeuteen. Muutamat\nystävistäni neuvoivat minun vastustamaan tuomiota sillä perustuksella\nettä niin monta nuorta neiteä ja rouvaa oli ollut tuomarien joukossa,\njoiden saatettiin sanoa tuominneen omaa asiaansa. Toiset\narvelivat minun menettelevän järkevämmin jos syyttäisin tästä\npäähänpöllähdyksestä mukasyntynyttä tuhmuuttani, mikä oli\nkansallisviaksi katsottava. Tämän jälkimmäisen neuvon minä kuitenkin\nmitä jyrkimmästi hylkäsin, kunnioituksesta ylimaailmallisia\nlähimmäisiäni kohtaan, joiden kunnia tuommoisesta tunnustuksesta minun\npuoleltani kärsisi melkoisesti.\n\nKohta jälkeenpäin sain kuulla, että ruhtinas olisi ollut valmis\nkäyttämään armoitusoikeuttansa, jos minä vain vilpittömästi\ntunnustaisin ajattelemattomuuteni, ja tämän olisi hän todella tehnyt\nvaikka rahavarain hoitajatar _Rahagna_ kiihkolla sitä vastusti; mutta,\ntunnustaakseni totuuden, olin minä sangen tyytyväinen tuomiooni, sillä\nse toimi, joka oli minulle uskottu, oli minusta inhoittavampi kuin\nkuolema ja sitä paitsi rupesin minä suuttumaan pidempään yhdessä-oloon\nja yhteisvaikutukseen näiden, käsitettämättömästä viisaudestansa\npöyhistyneiden puiden kanssa. Minä toivoin sitä paitsi saattavani saada\nparemman onnen maankuorella, jossa kaikki vieraat, sen mukaan mitä olin\nkuullut kerrottavan, poikkeuksetta otettiin hyvin vastaan.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nMatka maankuoren sisäpuoliselle pinnalle.\n\n\nMinä en ole vielä kertonut mitäkään tästä sangen kummallisesta\nkarkoituksesta maankuoren sisäpuoliselle pinnalle eli \"ilmalaelle\",\njota täällä maanalaisten kesken käytetään; tässä on juuri sopiva\ntilaisuus antaa lukijalle käsitys tästä menettelystä.\n\nKahdesti vuodessa saapuu tänne muutamia erittäin suuria lintuja, joita\nsanotaan _Kupakeiksi_ eli postilinnuiksi; ne jäävät tänne vähäksi\najaksi ja lentävät taas pois määrätyillä ajoilla. Syy tähän\naikamääräiseen tulo- ja lähtömatkaan on jo pitkinä aikoina antanut\nmaanalaisille tiedemiehille aihetta moniin aprikoimisiin. Muutamat\noppineet otaksuivat että lintuja tänne viettelevät eräänlaiset erittäin\nsuuret kärpäset, joita tänä vuoden aikana löytyy suurissa määrin ja\njoita linnut näyttävät himoitsevan; arvelu, minkä ainakin minä katson\ntäydesti todistetuksi siitä, että niinpiankun kärpäset katoavat niin\nlinnutkin lähtevät takaisin maankuorelle. [Tässä ja edelleen on\nhuomattava, että missä tätä sanaa näin käytetään, niin se aina\ntarkoittaa maan _sisäpuolista_ kuorta, vaikkei sitä ole nimenomaan\nsanottu; jota vastoin, jos _ulkopuolisesta_ on puhe, se silloin\nsanotaan. Suoment. muist.] Selvästi näkyy, että määrätty luonnonvietti\non tässä perustana, jos katsotaan toisia lintuja, jotka määrätyillä\najoilla, ja epäilemättä samasta syystä saapuvat eräihin maanosiin.\nToiset sitä vastoin arvelevat, että maankuoren asukkaat ovat varta\nvasten opettaneet näitä lintuja tuomaan saalista muista maista varsin\nniinkuin pyytihaukat ja muut metsästykseen opetetut linnut. Tätä\narviota näyttäisi puolustavan se varovaisuus, jolla linnut matkansa\npäätettyä laskevat saaliinsa maahan. Muidenkin asiansuhteitten johdosta\ntahdotaan tehdä uskottavaksi, että nämä linnut ovat joko taidolla\nopetetut taikka järjellä varustetut, sillä kun aika on heillä käsissä\nlähteä matkaan, käyvät ne niin kesyiksi että ne antavat itsensä ottaa\nkiinni ja panna erään verkon alle, jossa ne sitte kärsiväisesti ovat\nmuutaman päivän hiljaa, syöden vain ennen mainittuja kärpäsiä, joita\njo ennestään on koottu melkoisia määriä tätä varten; kaikki tämä\nsentähden että ne pysyisivät aloillansa kunnes kaikki valmistukset\nmaanpakolaisten poisviemistä varten ovat tehdyt. Tässä menetellään\nseuraavalla tavalla: niihin verkkoihin tai silaka-kaluihin, jotka ovat\nlintujen päälle jo ennestään pantuina, sidotaan kiinni muuan kaukalo\neli palmikkoverkko, jossa on juuri osavasti tarpeellinen tila\nihmiselle. Kun nyt linnut havaitsevat ettei niitä kauvemmin ruokita\nkärpäsillä, kohouvat ne ilmaan ja lähtevät liitämään kotiopäin. Kaksi\nporvaria Pootusta, jotka muista rikoksista olivat tuomitut tähän\nmaanpakolaisuuten, tekivät matkan samalla kerralla kuin minäkin. Toinen\nniistä oli viisaustutkija, joka oli rohjennut uhkarohkeudella kohdella\nlain käskyä ja julkisesti esitellyt ja puhunut jumalan olennosta ja\nhenkien luonnosta. Hän oli ensin saanut suoneniskurangaistuksen, mutta\nkun hän pian tämän jälkeen uudestaan rikkoi lain saman asian suhteen\ntuomittiin hän maanpakolaisuuteen. Toinen näistä oli raivio, joka\ntuomalla esiin epäilyjä siitä olivatko uskonnot ja hallitukset\noikeutettuja, näytti tarkoittavan kumota molemmat. Hän kieltäysi\ntottelemasta yleisiä lakeja, sanoen syyksi että kuuliaisuus\nmaalliselle esivallalle olisi vastoin hänen omaatuntoansa. Hänen\nystävänsä koettivat mitä tuntuvimmilla syillä voittaa tämän hänen\nitsepäisyytensä, muistuttaen hänelle \"kuinka moniin erhetyksiin\nomatunto usein on syynä lauseensa ja kuviteltujen todisteittensa\nkautta; kuinka usein synkkämielisyys ja epäterveelliset nesteet\nsekoitetaan innon, omantunnon arkuuden ja päähän johdatuksen kanssa;\nkuinka yksinkertaista oli tuoda todistukseksi omantunnon todistusta ja\nkuinka häpeämätöntä oli vaatia että toisten pitää mukauduttaman\ntunteensa uskon puolesta yhden vaatimuksen mukaan, koska heillä oli\ntäysi valta antaa omantuntonsa olla äänestämässä hänen omaatuntoansa\nvastaan\" Lopuksi koettivat he tehdä hänelle selväksi, \"että se joka\nitsepintaisesti vaatii että hänen omantuntonsa pitää oleman korkeimpana\ntuomarina, ei ole ansainnut itsellensä kansalaisoikeutta, koska kunnon\nkansalaisen tulee osoittaa kuuliaisuutta maan laeille, jota ei raivio\ntahdo eikä taida tehdä niinkauvan kun hänen oma tunteensa on hänellä\nainoana ojennusnuorana.\" Mutta kun eivät kehoitukset eivätkä\ntodistukset saata mitäkään vaikuttaa raivion suhteen, niin hän\npiintyneenä pahuuteensa ja auttamattomana karkoitettiin maasta\nmaankuorelle. Meitä oli siis kolme: yksi ehdotuksen tekijä, yksi\njärkeisoppinen ja yksi raivio, jotka samalla kertaa teimme tämän\nmatkan.\n\nEräänä päivänä alkupuolella koivukuuta otettiin meidät vankeudesta ulos\nja vietiin kukin määrätylle paikallensa. Kuinka tästä hetkestä ruveten\ntoverieni kävi on minulta varsin tietämätöntä, sillä minä vain\najattelin itseäni. Ehdittyämme tuolle määrätylle paikalle vartijani\nheti \"pakkasivat\" minun tuohon nauhakaukaloon eli palmikkoverkkoon, tai\nmiksi sen sanoisin, ynnä myös muutaman päivän ruokatavarat. Pian tämän\njälkeen kun linnut havaitsivat, ettei niitä kauvemmin ruokittu, ne\nikäänkuin saivat kehoituksen lähtemään matkaan ja kohousivat ilmaan ja\nlähtivät kiitämään eteenpäin tavattomalla nopeudella. Maanalaiset ovat\nylipäänsä sitä mieltä että Natsaari-kiertotähti on sadan peninkulman\npäässä maankuoresta. Minä en saata varmuudella sanoa kuinka pitkän ajan\ntätä matkaa kesti, mutta minusta oli kuin olisi retkeen kulunut noin\nneljäkolmatta tuntia. Havaittuani kaiken luonnon pitkän ajan ollen\nhiljaa ympärilläni rupesin vihdoin kuulemaan huumaavata melua, josta\nsaatoin ymmärtää etten ollut pitkän matkan päässä maasta. Nyt minä\ntulin perin vakuutetuksi siitä, että linnut todella olivat opetettuja,\nsillä ne laskeusivat maahan niin suurella varovaisuudella ja taidolla\nettei kaukalo saanut vähintäkään täräystä. Minä havaitsin kohta\nympärilläni koko joukon apinoita, joka teki minun koko lailla\nlevottomaksi sillä Natsaarilla olivat nämä olleet minun pahimpia\nkiusanhenkiäni. Tämä levottomuuteni vielä yltyi kun sain kuulla heidän\nlörpöttelevän ja papattavan keskenänsä, ja kun tulin havainneeksi\nheidän naurettavan koreata pukuansa ja kuinka tyhmän mahtavasti he\nkäyttäysivät. Minä ymmärsin nyt että ne olivat maan asukkaita; mutta\ntottuneena kuin olinkin kaikellaisiin mahdottomuuksiin ei löytynyt siis\nmitäkään mikä olisi minua peräti hämmästyttänyt, minkätähden minä pian\ntaas sain rohkeutta, varsinkin kun huomasin että apinat mitä\nhienoimmalla kunnioituksella ja kohteliaisuudella tulivat auttamaan\nminua, heidän uutta vierastansa, kaukalon vankeudesta. Tuskinpa\ntempukkaammin menetellään lähettiläitä vastaanotettaissa meidän\nmaailmassa. Yksi toisensa perään astui minun eteeni ja puhutteli minua\nsanoilla \"Pul asser.\" Usean kerran kuultuani tämän tervehdyksen\nkerrottavan ja vihdoin vastattuani samoilla sanoilla, purskahtivat he\ntavattomasti nauramaan, ja osoittivat koko joukolla naurettavia\nliikkeitä erityisen ihastuksensa minun nopeasta käsityskyvystäni. Minä\nhuomasin heti että nämä asukkaat olivat kevytmielisiä, uteliaita ja\npuheliaita. Kun he puhuivat, oli kuulija kuulevanansa rummun\npäristystä, siihen määrään nopeasti seurasi sana toistansa ilman\nhengenvetoa; ne olivat sanalla sanoen Pootualaisten suora vastakohta\nsekä puvun ja kielen että tapojen ja ruumiin rakennuksen puolesta.\nAluksi he hämmästyivät nähdessään minun luomislaatuni, mutta heidän\nhämmästyksensä varsinaisena syynä oli se, että minulta puuttui häntä;\nsillä, kun kaikista järjettömistä eläimistä ei mikään ole enemmän\nihmisen kaltainen kuin apina, olisivat he pitäneet minun heidän omaan\nsukuunsa kuuluvana jos vain tuo häntä olisi minulla ollut, varsinkin\nkun ne aina ovat huomanneet kaikki muut Natsaari-kiertotähden asukkaat\nvarsin toisellaisiksi.\n\nHeti maalle tultuani vietiin minut sangen suureen huoneukseen, joka oli\nkauniisti järjestetty katon reunakoristeilla, peileillä, marmorilla,\nuhkeilla huonekaluilla ja tapeteilla. Vartio oli sijoitettu\nulkopuolelle, josta saatoin ymmärtää ettei täällä mikään halpa apina\nasunut; niinpä sainkin pian tietää että tämä oli itse pormestarin\nasunto. Kun hän mielellänsä halusi puhua kanssani, määräsi hän muutaman\nopettajan opettamaan minulle maan kieltä. Minä käytin tähän\nneljänneksin vuotta, ja kun minä tämän ajan kuluttua jotenkin hyvin\nosasin puhella heidän kanssansa luulin minä heissä herättäväni yleistä\nihmettelemistä nopean käsityskykyni ja hyvän muistini kautta. Mutta\nopettajani olivat pitäneet minun siihen määrään huonopäisenä ja\nraskasoppisena, että he kärsimättömyydessään olivat usean kerran olleet\nvähältä jättää minut sikseni. Sentähden, samaten kuin minua Natsaarilla\nnopean käsityskykyni tähden ivalla sanottiin _Skabbaksi_ eli\nliianaikaiseksi sain minä näiltä apinoilta tylsyyteni tähden nimen\n_Kakidora_, joka merkitsee pöllöpäätä; sillä täällä annetaan arvoa vain\nsille, joka nopeasti käsittää asioita ja joka aimo tavalla saa suutansa\npiestyksi.\n\nSillä ajalla, jona minulle opetettiin marakattien kieltä, vei isäntäni\nminua usein pitkin kaupunkia, jonka tunnusmerkkinä kaikkialla näyttää\nolevan komeus ja loisto. Tuskin saattoi päästä kulkemaan tuon suuren\nvaunu- ja palvelijamäärän sekä tuon edestakaisin aaltoilevan\nkansanpaljouden tähden. Mutta kaikki tämä oli ainoasti pikkuseikkoihin\nluettavata verraten siihen hullupäiseen ylellisyyteen joka vallitsee\nitse pääkaupungissa, jossa havaitaan ikäänkuin keskipisteesen koottuna\nkaikki turhallisuus ja loisto, joka suinkin saatetaan ajatella.\nNiinpian kun olin tämän maan kielen täydellisesti oppinut, vei isäntäni\nminun tähän kaupunkiin, jossa hän aikoi lahjoittaa minun harvinaisena\nlahjana eräälle neuvosherralle, jonka suosiota hän erittäin pyrki\nsaavuttamaan; sillä hallitus on ylimyksellinen ja koottuna Suuren\nNeuvoskunnan käsiin, jonka jäsenet kaikki tyyni ovat vanhoista\naatelissuvuista. Ne, jotka eivät ole jalosyntyisiä, eivät milloinkaan\nsaata toivoa nousevansa ylemmälle kuin katteiniksi, rahaston hoitajiksi\ntaikka näiden arvoisiin virkoihin maakunnissa ja pienemmissä\nkaupungeissa; joskus niistä kuitenkin joku koroitetaan pormestariksi,\nkuitenkin ainoasti erityisten ansioitten johdosta. Niinpä esim. oli\nisäntäni tullut pormestariksi hyvän päänsä takia, joka oli siihen\nmäärään rikas aatteista ja pään-pöllähdyksistä, että hän kuukauden\najalla oli ehtinyt tehdä kahdeksankolmatta eri ehdotusta, ja vaikkei\nainoakaan niistä soveltunut maan tarpeesen eli hyväksi, todistivat ne\nkuitenkin runsaasti varustetusta keksimyskyvystä ja vaikuttivat että\nhän saavutti suuren maineen; sillä ei missäkään muualla koko\nmaanalaisessa maailmassa pidetä ehdotuksen tekijöitä niin suuressa\narvossa kuin tässä maassa.\n\nValtakunnan pääkaupungin nimi on _Martinia_, jonka mukaan koko maa on\nsaanut nimensä. Sillä on luonnonihana asema, uhkeita rakennuksia, se on\netevä kauppakaupunki varustettuna suurellaisella sotalaivatehtaalla.\nSuuruutensa puolesta ei se ole paljon Pariisia pienempi. Tungos oli\nkaduilla niin suuri että meidän, sanan oikeassa merkityksessä, täytyi\nraivata itsellemme tien tullaksemme siihen osaan kaupunkia, jossa\npresidentti itse asui; sillä hänelle isäntäni, pormestari, aikoi minun\nlahjoittaa. Saavuttuamme palatsin läheisyyteen, riensi isäntäni erääsen\nmajataloon pukuansa järjestämään, saattaaksensa esiintyä\nmoitittamattomasti presidentin edessä. Oitis hänen ympärillensä\nkokoontui suuri määrä palvelijoita, joita yleensä sanottiin\n_maskatteiksi_ ja jotka olivat kaikkien niiden palvelukseksi, mitkä\naikoivat käydä jonkun ylhäisen herran luona. Nämä maskatit harjaavat\nvaatteet, pesevät pois likapilkut ja niillä on erittäin suuri kyky\npanemaan kuntoon kaikkea mikä jollakin tavalla on epäjärjestykseen\njoutunut. Yksi niistä otti heti haltuunsa pormestarin miekan\nhivuttaaksensa kiiltäväksi. Toinen koristi hänen häntäänsä suurella\nmäärällä nauharuusuja monissa värivivahteissa, sillä nämä apinat eivät\npidä mitäkään niin tärkeänä kuin saada häntänsä somasti koristetuksi,\nniin, löytyispä siellä neuvosherroja -- mutta varsinkin heidän\nrouviansa -- jotka juhlallisiin tiloihin kustantivat häntäänsä\nvähinnäkin puolentoista tuhatta markkaa meidän rahassamme. Muuan\nmaskatteista käytti \"passaria\" tarkasti mitataksensa olivatko puvun\nkaikki eri osat täydessä sopusuhdassa keskenänsä, toinen tuli juosten,\nkädessänsä astiassa naamaväriä, ja maalasi yks' kaks' pormestarin\nkasvot, toiset siivosivat hänen kynsiänsä, valelivat hänen päällensä\nhyvänhajuista vettä, kuivasivat häntä, järjestivät hänen hiuksensa,\npitivät kuvastinta hänen edessään ja kaikki tämä tapahtui semmoisella\ninnolla ja tarkkuudella kuin maamittarit meillä, kun heidän pitää\npistämän ja värittämän kartan. Minä ajattelin itsekseni: kuinkahan\npitkä aika ja kuinkahan suuria kustannuksia tuhlataankaan naisten\npukuun, kun näin monta mutkaa maalaamisen, harjaamisen ja\nkiillostuttamisen puolesta tarvitaan miesten kuntoon saamiseksi. Ja\ntotta on, että Martinian naiset niin ylen määrin koettavat peittää\nruumiilliset puuttuvaisuutensa ja vammansa naamamaalilla, rasvoilla ja\nkoristeilla että sitä on iljettävä katsella; sillä kun hiki on ehtinyt\nsekoittua noihin lihaviin aineihin käy samaten kuin kokin sekoittaessa\nmonta erilaista soppaa yhteen; mahdoton on sanoa miltä se hajahtaa,\nmutta pahalta se hajahtaa.\n\nKun isäntäni vihdoin oli tarpeeksi \"pulieerattu\", voideltu, rasvattu,\nmaalattu, harjattu ja kammattu lähti hän minun kanssani presidentin\npalatsille, perässänsä ainoasti kolme palvelijaa. Tultuansa eteiseen\notti hän kengät jaloistansa, ettei hän olisi liannut marmorilaattiata.\nMe saimme odottaa kokonaisen tunnin ennenkuin meidät ilmoitettiin\npresidentille emmekä sittekään päässeet sisälle ennenkuin isäntäni oli\nantanut juomarahoja, millä tavalla tässä maassa ostetaan palvelijoitten\nsuosio. Presidentti istui korkealla, kullatulla tuolilla, ja nähtyänsä\nminun isäntineni astuvan huoneesen purskahti hän tavattomasti nauramaan\nja teki semmoisen määrän tyhmiä ja naurettavia kysymyksiä että minun\nrupesi koko ruumiiltani hikeä valuamaan. Jokaisen vastauksen kuultuansa\nnauraa honotti hän irvistäen niin että nenänsä rypistyi. Minä otaksuin\nettä naurettavaisuutta ja narrimaisuutta täällä pidetään suuressa\narvossa, ajatus minkä salaa uskoin isännälleni. Mutta tämä vakuutti\nminulle että presidentti oli erittäin lahjakas mies. Kuinka ylen\nnerollinen hän oli, kävi parahiten selville tuosta äärettömästä\nmäärästä erilaisia toimituksia joita hallitus oli hänelle uskonut\nvaikka hän vasta oli varsin nuori mies. Hänen käsityskykynsä oli\nniin vilkas ja nopea, että hän saattoi selvittää mitä tärkeimmät\nasiat viinilasin ääressä, olipa hänellä tapana päivällis- ja\nehtoollis-aterian aikana, odottaessaan uutta ruokalajia, tehdä\nsuunnitelman uuteen asetukseen. Kun kysyin kuinka kauvan tuommoiset\nasetushätikkötyöt pysyivät voimassa, vastasi hän minulle, että ne\nylipäänsä ovat noudatettavina kunnes neuvoskunta katsoo hyväksi ne\njälleen kumota.\n\nSittekun presidentti puolen tunnin ajan yhä oli lörpötellyt minun\nkanssani, millä ajalla hän oli yhtä vilkas kielensä puolesta kuin\nmeidän parturimme kotona, kääntyi hän isäntäni puoleen ja ilmoitti\naikomuksensa olevan ottaa minun palvelijoittensa joukkoon, koska hän\nraskaan käsityskykyni johdosta saattoi päättää että minä olin syntynyt\nhullujen maassa ja tyhmyyden tähden turvissa ja etten minä siis\nkelvannut mihinkään tärkeämpään toimeen.\n\n\"Niin,\" sanoi isäntäni, \"minä olen todella havainnut jonkinlaisen\nsynnynnäisen tylsyyden hänessä, mutta jos hänelle vain suodaan aikaa\najattelemiseen, arvostelee hän asioita sangen järjellisesti.\"\n\nTähän vastasi presidentti:\n\n\"Olkoonpa niin, mutta täällä me tarvitsemme nopea-aatteisia miehiä, kun\nasioiden paljous ei siedä vitkallisuutta.\"\n\nHän rupesi nyt tekemään minulle koko joukon nenäkkäitä kysymyksiä\njäntereitteni voimasta, ja kehoitti minun nostamaan erästä raskasta\npainoa, joka oli laattialla, ja kun tämä minulle ponnistuksetta\nonnistui sanoi hän:\n\n\"Luonto on, mitä sielusi lahjoihin tulee, kohdellut sinua äitipuolen\ntapaan, mutta on tämän puuttuvaisuuden palkinnut ruumiinvoimilla.\"\n\nMinut käskettiin nyt hetkiseksi poistumaan toiseen huoneesen, jossa\npalvelijat ottivat minun sangen ystävällisesti vastaan, mutta samalla\nkiusasivat minua hirmuisesti lipeällä kielellänsä, alinomaisella\npapatuksellansa ja kummallisilla kysymyksillänsä. He latelivat minulle\nsemmoisen määrän kysymyksiä meidän maailmastamme, etten minä lopuksi\ntietänyt mitä piti vastaamani, ja kuinka jatkoinkin ja vähä välillä\npistin valhetta sekaan en saattanut heidän uteliaisuuttansa tyydyttää.\n\nVihdoin tuli isäntäni sisähuoneesta ulos ja ilmoitti minulle, että\nHänen Ylhäisyytensä oli ottanut minun hovipalvelijoittensa joukkoon.\nPresidentin edellisistä virkkauksista saatoin jotenkuten ymmärtää että\nse virka, jonka olin saanut, ei ollut erityisestä merkityksestä vaan\nolin minä korkeintaan määrätty linnanvoudiksi taikka hovimestariksi.\nKysymykseeni tämän seikan laidasta vastasi isäntäni:\n\n\"Hänen ylhäisyytensä on erityisen suosion osoitteena ottanut sinun\nensimmäiseksi kantajaksensa, josta saat palkkaa kaksikymmentä viisi\n_sterkulaattia_ (noin 300 markkaa meidän rahassamme); hän on sitä\npaitsi luvannut ettei sinun tarvitse olla palvelukseksi muille kuin\nhänelle itselle ja Hänen Armollensa Presidentin rouvalle.\"\n\nTämä vastaus iski minuun kuin ukkosen nuoli, ja mitä vaikuttavimmalla\ntavalla koetin minä selittää isännälleni kuinka kohtuutonta oli näin\nhalvassa toimessa pitää \"parempain ihmisten lapsia\". Mutta\nhovipalvelijat katkasivat murhevirteni, kokoontuivat miehissä\nympärilleni ja olivat vähältä tukehduttaa minut tomppelimaisilla\nonnitteluillansa. Minut osoitettiin vihdoin pieneen huoneesen, jossa\nillallinen oli pantu esille. Syötyäni hiukan ja saatuani tiedon\nvuoteestani menin heti levolle, mutta olin niin liikutettuna\nmielessäni, että minun oli mahdoton nukkua. Alinomaa pyöri mielessäni\ntuo ylpeä paremmuuden tapa, jolla nämä apinat minua kohtelivat, ja\nspartalaisen kärsiväisyyttä todella kysyttiin tämmöisen katkeran\nloukkauksen kestämiseen. Minä surin onnetonta kohtaloani, joka täällä\ntuntui paljon tukalammaksi kuin Natsaarilla, ja minä sanoin itselleni:\n\"Mitähän tuo suuri Kadoki, Pootualaisten suurkansleri, elämästänsä\npitäisi jos hän tulisi tänne? Häntä tuskin katsottaisiinkaan, häntä,\njoka tarvitsee kokonaisen kuukauden ehdotuksen tekemiseen. Mitähän\ntulisi Palmkan kohtaloksi tässä maassa, jossa neuvosherrat keksivät,\nlaativat ja kirjoittavat lakimääräyksen suurusta syödessänsä?\"\nKaikesta, mitä tähän saakka olin huomannut, oli varsin päivän selvää\nettä minä viisaitten maasta olin joutunut narrien pääkortteeriin. Perin\nmenehtyneenä minä vihdoin vaivuin uneen. Minä en tiedä kuinka kauvan\nuntani kesti, sillä yön ja päivän eroa ei ole täällä olemassa; pimeys\ntulee ainoasti silloin kun Natsaari määritetyllä ajalla tulee maan\nkuoren ja maanalaisen auringon välitse ja silloin peittää sen. Paitsi\ntätä ajoittain palajavata kokonaista auringonpimennystä ei löydy\nmitäkään vuodenaikain eroitusta, kun aurinko aina on yhtä etäällä\nmaankuoresta.\n\nMinä en ollut vielä hevin ehtinyt herätä ennenkun eteeni ilmestyi\nmarakatti, joka ilmoitti itsensä minun virkaveljekseni ja joka toi\nmukanansa kaikellaisia vöitä ja irtohännän, minkä hän sitoi kiinni\nperäpuoleeni että minä tulisin toisten apinoitten kaltaiseksi. Sitte\nkäski hän minun olemaan valmiina, sillä presidentti piti tunnin perästä\nkannettaman yliopistoon, johon hän ynnä toiset Neuvostokunnan herrat\nolivat saanut kutsumuksen läsnäolollansa kunnioittamaan eräitä\ntohtorinvihkiäisiä, joiden piti tapahtuman kello neljätoista\naamupäivällä. Tässä lienee tarpeen ilmoittaa, että vaikkei päivää ja\nyötä saateta eroittaa, koska aina täysi päivä vallitsee, jaetaan\nkuitenkin päivä määrättyihin tunteihin, puoliin tunteihin ja\nneljänneksiin kelloilla taikka tuntilaseilla, niin että\nmartinialaiseen vuorokauteen menee kaksikolmatta tuntia. Vuosi\nluetaan Natsaari-kiertotähden kulun mukaan, joka tekee retkensä\nauringon ympäri puolta lyhyemmässä ajassa kuin maankuori.\n\nKello neljätoista me siis kannoimme Hänen Ylhäisyytensä kullatussa\nkantotuolissa yliopistoon. Astuessamme juhlasaliin näimme sillä monta\nmaisteria ja tohtoria jo istuvan rivissä. Kaikki nousivat seisomaan ja\nkääntyivät selin Hänen Ylhäisyyteensä, hänen kulkeissaan heidän\nohitsensa; tämä on suuri kohteliaisuuden osoitus, ja sentähden he\nkuluttavat niin suuria kustannuksia häntänsä koristamiseen ja\nnauhoittamisen. Minusta tämä takaperäinen tervehtämistapa tuntui sekä\ntyhmältä että naurettavalta, sillä selkänsä johonkuhun henkilöön\nkääntäminen osoittaa meillä kylmämielisyyttä ja halveksimista; mutta:\nkullakin maalla on oma tapansa. Mainitut tohtorit ja maisterit istuivat\nsalin molemmilla sivuseinillä, ja salin yläpäässä oli puhujatuoli\nsijoitettu, missä tällä kertaa oli se apina, joka piti tohtoriksi\nvihittämän. Ennenkun vihkimystoimitus tapahtui pidettiin väitös eräästä\ntieteellisestä teoksesta, jolla oli tämä nimi: \"Fyysillinen\ninauguraalidissertatiooni [luonnontieteellinen vihkimys-tiedeteos],\njossa esitellään ja selvitetään tuo tärkeä kysymys: tuleeko se ääni\nminkä kärpäset ja muut hyönteiset lentäessään saavat aikaan, suusta vai\nperästä.\" Vihittävällä oli puolustettavana edellinen mielipide, mutta\nopponentit eli vastaväittäjät vastustivat tätä niin tulisesti, että\nminä jo pelkäsin verisen tappelun tulevan tämän sanasodan päätökseksi,\nja kuka tietää kuinka olisikaan käynyt elleivät senaattorit olisi\nnousseet ylös ja virka-arvollansa hillinneet tämän puuskan. Väitöksen\najalla soitettiin huilua; muuan huilunpuhaltaja oli nimittäin\nsaapuvilla joko kovilla äänillä elähyttämässä taistelevia, jos he\nrupeaisivat laimentumaan, taikka vienoilla säveleillä hillitsemässä\nheidän liiallista intoansa. Nämät ja muut keinot eivät kuitenkaan\ntavallisesti mitäkään hyödytä, sillä eipä olekaan helppo asia noudattaa\nkohtuullisuutta, kun tärkeistä asioista väitellään, mistä me kyllä\nolemme kokemuksen saaneet omassa maailmassamme, jossa sekavia\nkysymyksiä käsitellään yhtä suurella tulistuksella. Kuitenkin taukosi\ntämä riita, joka näytti verta ja murhaa uhkaavalta, yhtäkkiä\nmolemmanpuolisella kiitoksella ja onnittelemisella, ihan niin kuin\nmeidänkin akademioissamme, jossa väitöksen tekijä vanhaan totuttuun\ntapaan aina astuu puhujatuolilta voittajana.\n\nSittekun väitös oli loppunut toimitettiin vihkimys seuraavilla\ntempuilla: Kandidaatti asetettiin keskelle salia, minkä jälkeen kolme\ntyöapuria vakavin ja vitkallisin askelin lähenivät häntä ja kaatoivat\nsangollisen kylmää vettä hänen päällensä. Sitte he valelivat häntä\nhyvänhajuisella rasvalla ja savustivat häntä myös hyvänhajuisella\nsavulla sekä antoivat hänelle annoksen ylöstysainetta. Sittenkun kaikki\ntämä oli tehty mitä suurimmalla juhlallisuudella ja alasvaivutetuin\npäin, julistettiin hän lainmukaisesti vihityksi tohtoriksi. Ylen\nihmeissäni näistä kummallisista tempuista kysyin eräältä oppineelta\nmitä tämä meno merkitsi. Hän valitti taitamattomuuttani ja vastasi,\nettä vesi, savutus ja ylöstysaine osoitti vihityn nyt päässeen kaikista\nvanhoista virheistänsä ja heikkouksistansa ja hänen tuli nyt huolehtia\nsaada ja pitää rahvasta ylemmällä olevata katsantotapaa. Tämän tiedon\nsaatuani minä häpesin osoitettua tyhmyyttäni, ja ihailua täynnä en minä\nuskaltanut tehdä useampia kysymyksiä, etteivät saisi sanoa minun nyt\nvasta ensi kerran olevani hienojen ihmisten parissa.\n\nToimituksen lopetti kajahtava toitotus rummuilla, huiluilla ja\ntorvilla. Uusi tohtori poistui puettuna vihreään vaippaan, vyö\nsuolillansa, ja koko tämä oppinut seura saattoi hänen kotio; mutta kun\nhän ei ollut aatelissukua, ei häntä kuljetettu kantotuolissa vaan häntä\nvedettiin jonkinlaisella kelkalla jonka edellä kulkui huovia pitkissä\nkauhtanoissa. Päivän juhlallisuus lopetettiin, vanhaan totuttuun\ntapaan, uhaallisilla kemuilla ja paremmanlaisella perähuvilla, jossa\nryypiskeltiin niin tuimasti, että useimmat eivät omin neuvoinsa\npäässeet kotio vaan he kannettiin sinne ja saivat muutaman päivän olla\nlääkärin hoidossa tullaksensa taas omaan tilaansa. Ei mitäkään siis\npuuttunut tässä juhlallisessa menossa, vaan oli se alusta loppuun\nniinkuin piti; ja minä saatan vakuuttaa etten minä milloinkaan ole\nollut läsnä kaikissa pikkuosissansakin enemmän yliopistollisissa\nvihkiäisissä ja etten milloinkaan ole nähnyt kandidaattia\nlaillisemmaksi tohtoriksi vihittävän.\n\nRiita-asioita ratkaistaan tuomioistuimissa erittäin nopeasti, niin että\nminulla on täysi syy ihailla tuota rivakkuutta ja tarkkaa älyä, joka on\ntämän kansan tunnusmerkkinä, sillä ei ole ensinkään harvinaista että\ntuomari, jo ennenkun asianajajat ovat ehtineet puheensa lopettaa,\nnousee seisomaan, ja lausuu ajatuksensa yhtä ketterästi, kuin muotonsa\npuolesta täydellisesti. Minä kävin usein oikeuksissa tutkiakseni\nmartinialaista oikeudenkäyntitapaa. Ensi silmäyksellä näyttivät minusta\npäätökset aina hyvin perustetuilta ja johdetuilta luonnollisesta\nkohtuullisuuden tunteesta, mutta tarkemmin niitä tutkittuani havaitsin\nminä ne siihen määrään vääriksi, ulkopuolisiksi ja täynnä vastamieliä,\nettä minä mieluummin olisin tyytynyt arpanopon määräämään kuin näiden\ntuomarien tekemään päätökseen.\n\nTämän kansan laeista en saata sanoa mitäkään, niiden pysymättömyyden\ntakia, sillä laki ja oikeus on täällä vuotuisen vaihdoksen alainen\nniinkuin pukukin. Niinpä rangaistaankin moni lainrikkomisista, jotka\neivät olleet rikoksia silloin kun teko tapahtui, ja moni tuomitaan\nainoasti sillä perusteella, että teot, jotka ennen olivat sallituita,\nsittemmin, uuden lain mukaan, olivat tulleet rangaistuksen alaisiksi.\nTästä syystä vetoovat kaikki alemmista ylempiin oikeuksiin, siinä\ntoivossa että silloin voimassa oleva laki ehtii riidan jatkuessa\nmuuttua. Varsinaisena syynä tähän on se, että kansa kiiruissaan liiaksi\nhätiköitsee lainsäädännässään. Tähän saatetaan lisätä että kansa niin\nhimoitsee uutta ja uutisia, että se pian väsyy hyödyllisimpiinkin\nlakeihin ja suhteisin ainoasti sentähden että ne vähäistä pidemmän ajan\novat olleet voimassa.\n\nAsianajajia pidetään täällä suuressa kunniassa heidän väitöksissä\nesiintyvän nokkeluutensa ja viisastelevaisuutensa tähden, ja muutamat\ntäällä löytyvistä asianajajista ovat niin taitavat sananlaadinnassa\netteivät ne milloinkaan ota ajaaksensa muita kuin epäiltäviä ja vääriä\nasioita, ainoasti näyttääksensä mikä tavaton taito heillä on suun\npieksemisessä, ja kuinka he kykenevät mustan valkeaksi tekemään.\nTuomarit tuomitsevat usein väärän asian hyväksi, ainoasti sentähden\nettä sitä on taitavasti puolustettu ja että kaikkia muototemppuja on\nhuomioon otettu. Joskus saattaa kuulla heidän sanovan: \"Kyllähän me\nymmärrämme asian olevan väärän, mutta kun niin suurta taitoa ja\njohdonmukaisuutta on osoitettu sitä puolustettaissa, emme me saata olla\npäästämättä inansa oikeuden kovuuden siteitä.\"\n\nOikeustieteen tohtorit antavat opetusta laissa ja oikeudessa eri\nhinnoista, mikä riippuu riita-asian laadusta; esim. huonon ja väärän\nasian puolustamisen, taikka, niinkuin Kreikkalaiset ennen sanoivat,\nparantamisen taidon opetuksesta ottivat he palkkioksensa kaksikymmentä\nsterkulaattia; jota vastoin opetuksesta ja neuvosta oikean asian\npuolustamiseen ei tarvitse maksaa kuin kymmenen sterkulaattia.\nOikeusmuodot ovat niin monia ja laajoja että tuossa suuressa\npaljoudessa toisensa perään ilmestyviä lakeja ja asetuksia on mahdoton\nsaada selville mitä laki oikeastansa määrää. Sillä kun Martinialaisilla\non erinomainen tarkkaälyisyys ja vilkas käsityskyky, halveksivat he\nkaikkea semmoista mikä on yksinkertaisia ja selvää, pannen arvoa\nainoasti sille, joka on nokkelata, viisastelevata ja sekoittavata.\n\nSama on laita heidän uskontonsa suhteen, joka on ylenmäärin\nepäkäytännöllinen ja joka vain on kokoelma tyhjiä tutkimuksia. Niinpä\nesim. on heidän keskensä olemassa kaksisataa kolmekymmentä eri ajatusta\njumalan olennosta, ja kolmesataa yhdeksänkymmentäkuusi eri mielipidettä\nsielun luonnosta ja ominaisuuksista. Martinialaiset eivät milloinkaan\nkäy kirkossa taikka jumaluusopillista esitelmää kuulemassa saadaksensa\n\"rakennusta sielullensa\" taikka jotakin oppiaksensa, vaan ainoasti\nkuullellaksensa sitä taitavuutta ja somuutta, jolla saarnamiehet taikka\nopettajat lauselmansa lausuvat. Jota käsitettämättömämmästi nämä\npuhuvat, sitä enemmän heitä kiitetään, sillä jos Martinialaiset jotakin\nmielihyvällä rupeavat kuultelemaan pitää sen oleman semmoista, jota he\neivät ymmärrä. Kun he enemmän ottavat huomioonsa kieltä kuin itse\nsisältöä, esiintyy heidän puhujiensa taito enemmän lauselmien\nhienoudessa ja somuudessa sekä taidokkaissa käänteissä kuin\njärjellisissä johtopäätöksissä ja älykkäissä todistuksissa. Minä siis\nen milloinkaan uskaltanut suutani avata kristinopista, joka niinkuin\ntiedämme on yksinkertainen, helposti ymmärrettävä, ja jonka\nvarsinaisena tunnusmerkkinä on koristamaton totuus.\n\nMissäkään ei ehdotuksen tekijöitä pidetä niin suuressa kunniassa kuin\ntässä maassa, ja jota mahdottomampi ja järjettömämpi jokin ehdotus on,\nsitä suurempaa mieltymystä se voittaa. Kun kerran eräälle marakatille\nselitin minkä laatuinen maanpallo oli ja sanoin hänelle että sen\nulkopuolisella kuorella asui ihmisiä, oli hänellä oitis se ehdotus\nvalmiina, että kaivoskäytävällä avattaisiin kulkutie ylämaailmaan. Tätä\nehdotusta kohtasi heti yleinen suositus, ja oitis muodostettiin\n\"ylimaallinen kauppayhtiö\", johon asukkaat parvittain yhtyivät ja\nostivat osakkeita. Mutta sittekun koko maa hyvin oli saatu liikkeesen\ntämän kauppayrityksen tähden, ja iso joukko perheitä, jotka olivat\nnäitä osakkeita ostanut, oli joutunut kurjaan taloudelliseen tilaan,\noivallettiin vihdoin kuinka mieletön tämmöinen tuuma oli ja koko\nyrityksestä luovuttiin. Ehdotuksentekijä, joka oli tuottanut maalle\nniin suuria kustannuksia, pysyi kuitenkin vapaana; häntä ei vedetty\nedesvastaukseen huimauspuuhastansa, vaan sai päin vastoin ylen määrin\nkiitosta, sillä Martinialaiset sovittavat tämmöisiin kohtiin erästä\nsananlaskua, joka on näinkuuluva:\n\n    \"Jos loppu tulikin huonoksi,\n    niin puuhaa nero kaunisti.\"\n\nKun perinpohjin olin ehtinyt tutkia tämän kansan luonnetta, rupesin\npyrkimään siihen, että yrityksellä samaan uutisehdotuspuuhaan päin\nsaavuttaisin mainetta Martinialaisissa ja samalla parantaisin asemaani.\nTarkasti havaitsemalla ja seuraamalla asiansuhteita, oivalsin minä yhtä\nja toista, joka oli parannuksen tarpeessa: minä havaitsin että maa oli\nsiunattu taiteilijoilla, mutta että se kärsi suurta todellisten\nkäsityöläisten puutetta. Minun ensimmäinen ehdotukseni siis tarveus ja\narvoton loisto vaikuttaa, pilkalla ja halveksimisella. Minä suutuin\nitseeni oman tyhmyyteni tähden ja ajattelin: \"sinä olet päämestari\nnarrien joukossa etkä ansaitse parempaa kuin että kaiken ikääsi saat\npitkittää kehnoa kuormaveturin virkaasi\". Kuitenkaan en päästänyt\nrohkeuttani rappeutumaan; mutta kun havaitsin ettei ollut mitäkään\nvoittamista hyödyllisillä ehdotuksilla päätin koettaa eikö minun\njollakin hulluinhuoneen omaisella ehdotuksella onnistuisi nousta\nalhaisesta asemastani yhteiskunnassa. Minä uskoin tuumani eräälle\njärkevälle marakatille ja hänkin kehoitti minua näillä sanoilla:\n\n    \"Tee teko semmoinen, josta maksanut moni on päänsä,\n    Toimista jos nousta sa tahdot...\"\n\nJa kun hän edelleen minulle huomautti että täällä löytyi monta, jotka\nvain vihellyspillejä ja lastenleluja uusimalla, mutta varsinkin\nkeksimällä uusia kuosia pukujen suhteen, olivat tulleet kansakunnan\nerityiseen suosioon, havaitsin minä ettei täällä ollut muuta tehtävänä\nkuin ruveta houkkioksi houkkioiden parissa. Minä muistuttelin\nmieleeni kaikkia mitä hurjimpia keksimyksiä ja puuhia Euroopassa, ja\ntarkasti asiata punnittuani, päätin tehdä ensi yritykseni niillä\npäänkoristeilla, joita me kutsumme _peruukoiksi_. Minä havaitsin että\nmaassa löytyi runsaasti kuttuja, joiden karvanahka kelpaisi\ntarkoitukseen, ja kun Herraansa mennyt holhoojani pidemmän ajan oli\nharjoittanut peruukkamestarin ammattia, en minä ollut perin tottumaton\ntähän taitoon. Minä valmistin siis kutun karvoista peruukan, joka sopi\nminun päähäni, ja näytin itseni tämä koristus päässäni presidentille.\nHän osoitti mitä suurinta ihmettelemistä tätä uutta outoa esinettä\nnähdessään; otti peruukan minun päästäni, pani sen omaan päähänsä ja\nriensi kuvastimen eteen katsomaan \"kuinka se häntä vaatetti.\" Hän\nmielistyi niin tähän uuteen pääkappaleesen, että hän riemuiten\nhuudahti: \"Haa! Minä olen jumalien kaltainen!\" ja kutsutti puolisonsa\nhuoneesen ottamaan hänen iloonsa osaa. Hänkään ei ollut vähemmin\nihastunut kuin miehensä, syleili häntä ja vakuutti ettei hän koko\nelämässään ollut nähnyt niin kaunista, johon mielipiteesen kaikki\ntalonväki ja palvelijat riensivät yhtymään. Sitte kääntyi presidentti\nminun puoleen ja sanoi:\n\n\"Oi _Kakidora_! Jos tämä sinun keksintösi yhtä paljon miellyttää\nvaltiota kuin minua, saat itsellesi odottaa mitä suurimpia\nkunnianosoituksia valtiolta.\"\n\nMinä kiitin alammaisimmasti ja jätin oitis hänen ylhäisyydellensä\nhakemuksen, pyynnöllä että hän veisi sen Neuvoskunnalle. Tässä\nhakemuksessa minä puolustin ja selitin keksintöni hyvyyttä ja\nansiollisuutta seuraavin sanoin:\n\n    \"Heidän Ylhäisyytensä,\n    Korkea- ja jalo-syntyiset,\n    Korkeasukuiset,\n    Korkeasti viisaat ja\n    Korkeaoppiset\n    Herrat Neuvosherrat!\n\nHillitsemätön halu, pienen tilani ja kykyni mukaan, saattaa olla apuna\nvaltion edun edistyttämiseen, on yllyttänyt minun ajattelemaan ja\nvalmistamaan uuden, tähän saakka tuntemattoman pään peitteen, jonka\nminä täten kaikessa alammaisuudessa jätän ja alistan Korkeasti oppineen\nja valistuneen Neuvoskunnan arvosteltavaksi, ensinkään ottamatta\nepäilläkseni sitä, että se armollisesti otetaan vastaan, ennen kaikkia\nsiihen katsoen, että minun keksintöni tarkoittaa kansakunnan\nkaunistusta ja kunniaa sekä koko maailmalle todistaa sitä, että samaten\nkuin martinialainen kansa voittaa kaikki muut kansat hyvien avujen ja\nälyn puolesta, se myös on ensimmäisenä puvussansa ja semmoisissa\nulkonaisissa kaunistuksissa, jotka koroittavat ruumiin arvollisuutta ja\nmiellyttäväisyyttä. Minä vakuutan pyhästi, etten minä tarkoita omaa\netuani enkä myöskään vaadi mitäkään palkintoa työstäni; minä katsoisin\nitseni kylläksi palkituksi jos minun olisi onnistunut edistyttää\nyleistä hyvää ja kansakunnan kunniaa. Mutta jos Korkeasti valistunut\nNeuvoskunta puolestansa katsoisi minun palkintoa ansainneeni, otan minä\nilolla ja kiitollisuudella vastaan suosionnäytteen, joka, samalla kun\nse antaisi kansalle uuden todistuksen Saman Korkean Neuvoskunnan\njalomielisyydestä, myös olisi kehoituksena muille ponnistautumaan\nsamallaisten ja toisten parempien keksintöjen tekemiseen. Ainoasti\ntässä tarkoituksessa olen minä valmis ottamaan vastaan Neuvoskunnan ja\nmartinialaisen kansan kiitoksen. Sulkein itseni Korkeitten Herrojen,\nHeidän Ylhäisyyksiensä, Neuvoskunnan ylhäisten jäsenten suosioon ja\nhyväntahtoisuuteen, on minulla kunnia piirtää\n\n                     Jalosukuisen Neuvoskunnan\n                        Alammaisin palvelija\n                            _Kakidora_.\"\n\nKun presidentti meni Neuvoskuntaan pani hän tämän hakemuksen peruukan\nkanssa Neuvoskunnan eteen. Sen mukaan, mitä minä jälkeenpäin sain\ntietää, pantiin kaikki muut keskustelukysymykset syrjään, -- siihen\nmäärään heitä miellytti ottaa tämä minun uusi keksintöni tarkemmin\ntutkittavaksi ja keskusteltavaksi miten minun hakemukseen oli\nvastattava. Melkein kaikki kohoittivat tämän suurellaisen teon pilviin\nsaakka, vakuuttivat sen oikein mestariteoksi, ylistivät mestarin nöyrää\nmieltä ja puolustivat hänen palkitsemistansa. Ainoasti kaksi\nNeuvosherraa uskalsi lausua tästä poikkeavan ajatuksen; mutta tämä\notettiin epäsuosiolla vastaan; he saivat taitamattoman ja\nsivistymättömän nimen ja heille sanottiin lisäksi että he olivat\nhäpeäksi koko Neuvoskunnalle.\n\nNiinpian kun keskustelu oli loppunut kutsuttiin minut sisälle. Kun minä\nastuin huoneesen nousi vanhin marakatti seisaallensa ja sittekuin hän\nvaltion nimessä oli minua kiittänyt ja luvannut että työni ansion\nmukaan palkittaisiin, kysyi hän kuinka pitkän ajan tarvitsisin\ntuollaisen päänpeitteen tekemiseen. Minä vastasin, että minä pidin\nitseni tarpeeksi palkittuna kun minun taideteokseni oli saavuttanut\nniin suurten miesten hyväksymyksen; minä tahdoin ottaa tehdäkseni vielä\nyhden peruukan valmiiksi kahdessa päivässä mutta, jos minun\nkäytettäväkseni tahdoittaisiin antaa muutamia käsityöhön kykeneviä\napinoita, joita saisin opettaa, saattaisin minä kuukaudessa tehdä\nvalmiiksi niin monta peruukkaa kuin koko kaupunki tarvitsisi. Tämän\nkuulleessaan tuli presidentille kiiru sanomaan:\n\n\"Tässä ei ole ensinkään tarkoituksena, Kakidora-hyväseni, että tämä\nkaunistus tulisi yleiseksi ja siten loukattaisiin sen pyhyyttä! Ei!\nAatelilla yksin olkoon oikeus sitä käyttää eroitukseksi halvasta\nrahvaasta.\"\n\nKaikki Neuvoskunnan etevimmät jäsenet puolustivat hänen ajatustansa, ja\nkaikki kruununpalvelijat saivat määräyksen huolellisesti valvomaan\nsitä, että tätä senaatin päätöstä tarkasti noudatettiin: ettei aatelin\netuoikeutta loukattaisi peruukkojen rajattomalla käyttämisellä, ja\nettei semmoista etevyyttä kaunistuskeinoissa solvaistaisi sillä, että\nhalvempi kansanluokka sitä saisi käyttää. Tällä kiellolla oli sama\nseuraus kuin kaikilla muilla, arvoeroituksen perusteella säädetyillä\nliiallisuuskielloilla ja asetuksilla: yleisön himo sitä rikkomaan tuli\nsitä suuremmaksi. Kun nyt vähän jokainen oli tähän uuteen kaunistukseen\nihastunut, tuli seuraukseksi, että varalliset osaksi puoltosanoilla\nosaksi myös rahallisesta hinnasta hankkivat itsellensä arvonimiä ja\naatelissukuun ylennys-kirjoja, niin että vähässä ajassa oli puoli\nkaupunkia aatelissäätyisiä. Ja kun nyt rupesi hakemuksia virtaamaan\nmaakunnistakin, havaitsi senaatti vihdoin parhaaksi kumota tämän\nkiellon ja antaa kenelle tahansa oikeuden käyttää peruukkia, niin että\nminulla ennen lähtöäni oli tuo suuri ilo nähdä koko martinialaisen\nkansan näyttävän tukkapölkyiltä, ellen sanoisi: pölkkypäiltä, -- niin,\ntodellakin oli sangen huvittavata nähdä kaikkia näitä marakattia\nkummituksen tapaan vaatetettuina mahtavilla kutrinnaisperuukeilla.\nKansakunta kokonaisuudessaan ihastui niin minun keksintööni, että tästä\najasta ruveten uusi ajanlasku -- peruukka-aikakausi -- alkoi\nmartinialaisissa aikakirjoissa.\n\nMutta minä palajan nyt kertomukseen itsestäni. Kiitokseen yltyneenä\nja verhottuna purppuraviittaan kannettiin minut kotio presidentin\nkantotuolissa joten saman kantajan, joka äsken oli ollut minun\ntoverinani, nyt täytyi tehdä virkaa minun hevosenani. Tästä ruveten\nminä aina aterioitsin presidentin omassa pöydässä. Tämän onneni\nloistavan alun perästä otin minä taas työn käteeni, ja niiden\napumiesten avulla, jotka minulle annettiin, oli minulla pian se\nperuukkamäärä valmiina, jonka Neuvoskunta tarvitsi; ja kokonaisen\nkuukauden otsani hiessä puuhattuani, hämmästyin eräänä päivänä kun\nminulle tuotiin näin kuuluva aateliskirja:\n\n\"Katsoen siihen valtiolle miellyttävään ja hyödylliseen keksintöön,\njonka kautta Kakidora, syntynyt Euroopan kaupungissa, on ansainnut koko\nmartinialaisen kansakunnan kiitollisuuden, olemme me päättäneet\nkoroittaa hänen aatelissäätyyn, niin että häntä ja kaikkia hänen\njälkeläisiänsä pitää pidettämän ja kunnioitettaman oikeina ja\ntodellisina aatelismiehinä; ja saavat he nauttia kaikkia niitä\netuisuuksia ja oikeuksia, joita aateli nauttii Martinian valtakunnassa.\nSen ohessa olemme me myös katsoneet hyväksi hänen arvonsa koroitukseksi\nantaa hänelle uuden nimen, että häntä tästedes Kakidoran asemesta pitää\nkutsuttaman _Kikidoriaksi_. Lopuksi olemme me, pannaksemme hänen\ntilaisuuteen kehittämään sitä ulkonaista loistoa, jota hänen uusi\narvonsa vaatii, suoneet hänelle vuotuiseksi eläkkeeksi kaksisataa\n_pataria_. Annettu j.n.e j.n.e.\"\n\nNiin siis muuttuneena halvasta kantajasta aatelismieheksi, elin minä\najan suuressa kunniassa ja onnessa. Ja kun Martinialaiset rupesivat\nhuomaamaan, että minä jotakin saatoin presidentillä vaikuttaa,\nkoettivat kaikki saavuttaa ystävyyttäni ja puoltosanaani; ne kävivät\nniin loitos liehakoitsemisessansa, että he omistivat minulle\nlukemattomia ylistysrunoja ja lauloivat semmoisia hyviä avujani joista\nei minulla ollut aavistustakaan ennen ollut. Muutamat, vaikka he varsin\nhyvin tiesivät minun syntyneeni heille varsin tuntemattomassa\nmaailmassa, eivät arvelleet tehdä sukutauluani ja selvittää\nheimoluetteloani kaukaisimmasta muinoisuudesta asti. Nämä laskut eivät\nkuitenkaan olleet suuresti mieleeni, kun en minä saattanut pitää\nsuuresti kunniallisena tunnustaa marakattia esi-isäkseni. Ja kun\nMartinialaisilla on tapana ylistysrunoissa kiitellä ylhäisten häntiä,\njotenkin niinkuin runoilijat meillä laulavat naisten kauneudesta,\nkirjoittivat muutamat runoilijat myös, luuletellen siten saavuttavansa\nminun suosioni, runoja \"minun ihmeen ihanasta hännästäni\", vaikkei\nminulla semmoista ollutkaan. Sanalla sanoen: heidän orjanlaisuutensa\nkävi niin loitos, että eräs mies, jolla oli sangen korkea asema\nyhteiskunnassa ja jonka nimeä en huoli paljastaa kunnioituksesta hänen\nperhettänsä kohtaan, ei hävennyt tarjota minulle vaimoansa \"hyödyksi ja\nhuviksi\", mistä hän palkkioksi pyysi minun puoltosanaani presidentille.\n\nTämä kelpo käytös ja ryömiminen, tämä inhoittava teeskentelytaito,\njonka vallassa koko kansakunta elää, vaikuttaa että martinialaisia\naikakirjoja tuskin viitsii lukea, kun ne eivät sisällä muuta kuin\njoutavia ylistyspuheita ja liehakoitsemisia, vaikka kieli kaikkialla on\nkaunista ja miellyttävätä. Niinpä tällä maalla onkin paljon parempia\nrunoilijoita kuin historiankirjoittajia, ja välttämätöntä on ettei\nmissäkään saateta tavata pöyhkeilevämpiä runontekijöitä, joka\nasianlaita saa selityksen Martinialaisten rikkaasti varustetusta\nkuvittelukyvystä.\n\nTerveyteni oli ylipäänsä mitä parhaassa tilassa, jos kohta tuo kuumuus,\nminkä alituinen auringonpaiste saa aikaa, minua vähän rasitti. Kerran\ntosin sairastin vatsatautia ja äkkinäistä kuumetta, mutta siitä toivuin\npian, ja minun täytyy tunnustaa, että lääkäri, joka minua hoiti,\nkiusasi minua paljon enemmän kuin tauti alituisella pakisemisellansa,\njoka on tämän kansan tunnusmerkkinä. Kun minä nimittäin tautini tähden\ntulin lääkärin tarpeesen, tarjousi eräs lääketieteen tohtori\npalveluksekseni, mutta minä en saattanut pidättää nauruani, kun minä\nhänen tunsin samaksi henkilöksi, joka hiljan oli partani ajellut.\nKysymykseeni miten hän niin yhtäkkiä oli muuttunut parturista\nlääkäriksi, vastasi hän osaavansa ja toimittavansa näitä molempia\ntoimia. Kun nyt näyttäysin vähän epäilevältä siitä uskaltaisinko uskoa\nhenkeni näin rikkioppineelle herralle ja kun lausuin sen arvelun että\nminä mieluummin olisin itselleni halunnut lääkärin, joka oli yksinomaan\nsitä tointa harjoitellut ja sitä tiedettä tutkinut, vakuutti hän ettei\nsemmoista löytynyt koko kaupungissa. Minulla siis ei ollut muuta neuvoa\nkuin antautua hänen hoitoonsa. Hänen ylenmääräinen kiireensä lisäsi yhä\nminun ihmettelemistäni, sillä hän oli tuskin ehtinyt lääkelipun\nkirjoittaa ennenkun hän riensi matkaansa sanoen, ettei hänellä muiden\nkiireiden tehtävien tähden ollut aikaa kauvemmin viipyä minun luonani;\nhänen täytyi nimittäin juuri nyt pitää varalla tointansa eräässä\nalaoikeudessa, jossa hän oli pöytäkirjurina. Tämä epäkohta, että\nmonella asukkaista oli samalla kertaa \"monta rautaa tulessa\" oli varsin\nyleinen Martiniassa, jossa ei kukaan epäile ottaa tehdäksensä koko\njoukkoa eri toimia laatunsa puolesta erilaisiakin. Tämä itseensä\nluottamus tulee oikeastansa tuosta tottumuksesta, jolla hutiloitsevat\nkäsistänsä yhden toimen toisensa perästä. Mutta ylen monista virheistä\nja erhetyksistä, joita he tässä tekevät, opin minä käsittämään, että\ntuollaiset loistavat nerot ovat valtiossa enemmän ulkonaiseksi\nkoristukseksi kuin todelliseksi hyödyksi.\n\nOleskeltuani kaksi vuotta tässä maassa, ensin kantotuolinkantajana ja\nsitte aatelismiehenä, satuin odottamattomaan seikkaan joka oli vähältä\ntyöntää minut onnettomuuteen. Minä olin tähän saakka aina ollut\ntervetullut Hänen Ylhäisyytensä perheesen, ja varsinkin osoitti minulle\nHänen Armonsa presidentin rouva semmoista hyväntahtoisuutta, että minä\nehdottomasti sain ensi sijan hänen ystäväpiirissänsä. Hän oli usein\nsuvainnut viettää aikaansa kahden kesken minun kanssani, ja vaikka\nhäntä nähtävästi minun seurani miellytti, lausui hän aina ajatuksensa\nniin kainosti etten saattanut ajatella muuta kuin että hänen\nsuosionosoituksillansa oli mitä viattomin tarkoitus. Eipä milloinkaan\npälkähtänyt päähäni että hänen ystävällisyytensä peitti saastaista\nhimoa, varsinkin kun hänellä oli verrattoman hyvä maine marakattien\njoukossa niin hyvien avujensa kuin vanhan sukunsa tähden. Mutta jonkun\najan kuluttua rupesin minä, yhdestä ja toisesta omituisesta sanelmasta\nhänen puheessaan, epäilemään hänen tuumiansa ja tämä epäilykseni\nlisääntyi yhä kun minä havaitsin että hän usein punehtui, huokasi ja\nilman nähtävätä syytä puhkesi itkuun. Vihdoin putosi peite kokonansa\nsilmiltäni, kun muuan palvelustytöistä jätti minulle tämän sisältöisen\nkirjeen:\n\n\"Kaikkein herttaisin Kikidoria!\n\nYlhäinen yhteiskunnallinen asemani ja tuo arkuus, joka meidän\nsukupuolellemme on mukasyntyinen, ovat kauvan hillinneet sitä\nlemmenliekkiä, joka kytee sydämessäni ja on estänyt sen puhkeamasta\nilmituleen. Mutta nyt tunnustan itseni voitetuksi, enkä voi kauvemmin\nvastustaa rakkauden loihtivata voimaa. Säälikää sentähden minua kun nyt\npaljastan rakkauteni, jonka kuluttavata tulta minä en enään saata\nhillitä.\n\n_Petarnusa_.\"\n\nMinä en saata selittää kuinka omituisen tunnon tämä teki mieleeni, tämä\nodottamaton rakkauden tunnustus. Mutta kun minä pidin parempana\nantautua raivoavan naisen kostolle kuin tehdä syntiä luonnon\njärjestystä vastaan harjoittamalla rikollista yhteyttä olennon kanssa,\njoka ei ollut minun heimoani, vastasin minä jotenkin seuraavaan tapaan:\n\n\"Armollinen Rouva!\n\nTuo alituinen suosio jota Hänen Ylhäisyytensä herra presidentti on\nminulle osoittanut, nuo monet hyvät teot, joita hän varsin ansiottani\non minuun tuhlannut, tuo siveellinen mahdottomuus täyttää Teidän\npyyntöänne ynnä monet muut syyt, joita tässä ei sovi luetella,\nvelvoittavat minun mieluummin kestämään armollisen Rouvan vihan kuin\nosoittautumaan suostuvaisena asiassa, joka tekisi minun\nkiittämättömimmäksi ja katalimmaksi kaikista kaksijalkaisista\nolennoista. Mitä minulle tarjotaan on minusta katkerampata kuin kuolema\nja tuottaisi lisäksi häpeätä eräälle maan kuuluisimmista perheistä.\nMinä vakuutan siis, kaiken pyhyyden nimessä, että Teidän toivomuksenne\nei minusta löydä täytäntöänsä, kuinka halullinen olenkin muuten\nosoittamaan intoisuuttani olemaan Teille palvelukseksi.\n\n_Kikidoria_.\"\n\nMinä suljin kirjeen ja lähetin sen palvelustytöllä. Vaikutus tulikin\njuuri semmoiseksi, jota olin odottanut; hänen rakkautensa muuttui\nkatkerimmaksi vihaksi. Kuitenkin hän viivytti vihaansa siksi kun hän\noli saanut takaisin minulle kirjoittamansa rakkauden kirjeen. Tämän\nhänelle onnistuttua, palkkasi hän muutaman henkilön, jotka todistivat\nettä minä presidentin poissaollessa olin tahtonut väkivallata hänen.\nTämän näytelmän toimitti hän niin taitavasti, ettei presidentti\nsaattanut epäillä hänen puheensa totuutta, vaan panetti minun heti\nvankeuteen. Minä en keksinyt muuta keinoa päästäkseni tästä\nepätoivoisesta tilasta, kuin ottaa syykseni tuo valheteltu rikos ja\nrukoilla presidentiltä armoa. Täten toivoin lieventäväni hänen vihaansa\ntaikka ainakin hankkia itselleni helpotusta rangaistuksessani sillä\nminusta näytti liian mielettömältä antautua riitaan mahtavimman suvun\nkanssa maassa, jossa ei oteta lukuun itse asiansuhteita vaan ainoasti\nhenkilön arvoaste. Minä en sentähden koettanut itseäni puolustaa, vaan\nanoin nöyrästi kyynelten virratessa, en vapaaksi pääsemistä\nrangaistuksestani vaan että se tehtäisiin niin helpoksi kuin\nmahdollista.\n\nTällä tavalla tunnustaen itseni syypääksi rikokseen, josta\nen milloinkaan ollut untakaan nähnyt, sain armon ja pääsin\nhengenrangaistuksesta, mutta tuomittiin lopuksi päiviäni vankeudessa\npidettäväksi. Aateliskirjani otettiin minulta pois ja pyöveli repi sen\nrikki, ja minut vietiin muiden ojien kanssa eräälle valtion laivalle,\njoka oli valmiina lähtemään _Metsendoreen_ eli _Kummitusten maihin_,\njoka matka tavallisesti tehdään vuosittain _Nadiri_-kuukauden ajalla ja\njonka tarkoituksena on vaihtaa itsellensä semmoisia tavaroita mitä ei\nMartinia itse tuota. Metsendorilaiseen kauppa-liittokuntaan kuuluu\nkauppiaita, niin aatelisia kuin aatelittomia, jotka, laivain palattua,\njakavat tavarat keskenänsä niiden osakkeiden mukaan joita kullakin\nheistä on. Laivoja liikutetaan osaksi purjeilla, osaksi airoilla,\njoista jokaista airoa hoitaa kaksi orjaa, ja minä sain nyt tuomion\ntällä matkalla olla soutajana.\n\nMinun mielentilaani on helppo kuvitella, varsinkin kun en minä\nmilläkään rikoksella ollut tehnyt itseäni vikapääksi tämmöiseen\norjatyöhön ja rikollisten kanssa yhdessä olemiseen. Martinialaisilla\noli, aina heidän persoonallisten tunteittensa mukaan minua kohtaan,\nylen erilaisia mielipiteitä siitä mitä oli tapahtunut. Muutamia tosin\nlöytyi, jotka uskoivat minun tämän rangaistuksen ansainneeksi, mutta\nkun he näkivät millä kovuudella minua kohdeltiin osoittivat he sääliä\nminulle, vaikka rikokseni olikin suuri; toisten mielestä olisi pitänyt\nmuistettaman mitä minä olin maalle tehnyt ja sen mukaan minulle\nannettaman penseämpi tuomio. Kunnollisimmat marakateista jupisivat\nkeskenänsä että minua oli väärin syytetty, mutta kukaan ei uskaltanut\nminua julkisesti puolustaa peljäten minun mahtavia vihollisiani. Minun\ntäytyi siis tyytyä kohtalooni ja kärsiväisyydellä sitä kantaa. Parhaana\nlohdutuksenani oli oltava matka, sillä minä olin ylen utelias ja odotin\nsaavani nähdä monia ihmeellisiä asioita, vaikken uskonutkaan kaikkia\nkulussa olevia merimiesvalheita tästä maasta, enkä saanut päähäni että\nniin paljon ja niin suuria ihmeitä saattoi maailmasta löytyä. Monta\nmetsendorilaisen kauppa-liittokunnan palveluksessa olevata tulkkia oli\nmatkalla mukana sopimassa tehtävistä kaupoista, myynnistä ja ostoista.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nMatka Kummitusten maihin.\n\n\n[Tässä luvussa on tekijän tarkoitus varmaankin ollut rangaista ja\npilkata sitä kummallisien kertomusten tapaa, jota eräät matkailijat\nnoudattavat, enemmän ennen kuin nyt, jolloin on helpompi punnita heidän\nkuvitustuotteitansa. Kustant. muist.]\n\nEnnenkun alan kertomukseni tästä matkasta, pyydän minä kaikkia ankaria\narvostelijoita etteivät he liiaksi rypistä nenäänsä taikka suurenna\nsilmiänsä kuullessansa puhuttavan semmoisesta minkä he havaitsevat\nolevan luontoa vastaan taikka olevan kaikesta uskottavaisuudesta\nloitolla. Mitä minä rupean kertomaan tuntukoon kuinka uskottamattomalta\ntahansa, on kuitenkin alusta loppuun saakka tosia seikkoja, joita omin\nsilmini olen katsellut. Raa'at ja taitamattomat henkilöt, jotka eivät\nmilloinkaan ole panneet jalkaansa omaa kotoseutuansa ulommalle, pitävät\nkaiken semmoisen satuna, mihin he eivät lapsuudestansa ole tottuneet;\nmutta oppineet ihmiset, varsinkin semmoiset, jotka ovat tutkineet\nluontoa ja omasta kokemuksestansa tietävät jotakin luonnon\nhedelmällisyydestä vaihtelevien heimojen puolesta, antavat kainoja\ntuomioita asioista, joita heille kerrotaan. Kukapa ihmettelee\nnähdessään Alpeilla jänteviä kauloja taikka Meroéssa rintoja, jotka\novat suurten rintalasten kokoisia; sanokaahan kuka ihmettelee\nGermaanilaisten sinisen tummia silmiä nähdessään, katsellessaan heidän\npellavankarvaisia hiuksiansa, joita vahan avulla saadaan tapinkierun\ntapaisiin suortuviin. Todella ei kukaan! Luonto on heissä semmoinen.\nTrakialaisten lintuja vastaan, jotka liitävät ilmassa myrskyn\npuuskaista vauhtia, hyökkää uljaasti kääpiöläis-soturi, varustettuna\npienennäpsillä aseilla; pian hän kuitenkin häviää taistelussa, ja oitis\nhän katoaa saaliinhimoisen haukan koukerretussa kynsessä ilman kautta\nnäkymättömiin. Siellä, missä alinomaa nähdään näitä samoja kohtauksia,\nei kukaan suutansa hymyyn vedä, kun ei koko sotajoukossa ole\nainoatakaan, joka mitaltansa olisi jalkaa pidempi. -- Ennen maailmassa\noli Skytiassa löytynyt, miten kerrotaan, ihmisiä, joilla oli yksi silmä\nkeskellä otsaa ja joita kutsuttiin _arimaspeiksi_; toisilla samassa\nseudussa oli jalka allansa takaperin. Albaniassa syntyy ihmisiä, joilla\njo lapsuudestansa on harmaat hiukset. Sauromatit söivät vain joka\ntoinen päivä ja paastosivat joka toisena. Afrikassa kerrottiin löytyvän\neräitä heimoja jotka osasivat ihmisiä noitua. Eräillä henkilöillä\nIllyriassa oli kaksi silmämunaa kummassakin silmässä, ja he saattoivat\ntappaa vihollisensa ainoasti katsomalla heitä. Hindostanin nuorissa on\ntavattu ihmisiä koiran päällä varustettuina, jotka haukkuivat, ja\ntoisia, joilla oli kaksi silmää seljässänsä. Etäimmällä Intiassa on\ntavattu muutamia joiden ruumiit olivat karvaisia ja varustettuina\nhöyhenillä niinkuin linnut; niiden sanottiin elävän ilman ruoatta\nainoasti kukkaisten lemusta. Kukapa uskoisi kaikkea tätä ja vielä\npaljoa muuta lisäksi, ellei Plinius, luotettava kirjailija, olisi\npyhästi ja juhlallisesti vakuuttanut nähneensä kaikkea tätä omin\nsilminsä. Niinpä, kukapa olisi uskonut maan onteloksi ja että\nsen sisuudessa kierteli aurinko ja kiertotähtiä, ellen minä\npersoonallisesti olisi vakuuttautunut tämän totuudesta. Kukapa olisi\nosannut aavistaakaan että siellä löytyi maita, joissa eläviä puita\nasui, ellei kokemus tässäkin tapauksessa olisi kaikkia epäilystä\npoistanut. Kuitenkaan ei minulla ole ensinkään halua ruveta torailemaan\njonkun kanssa hänen epäilyksensä tähden, sillä minä tunnustan että minä\nomasta puolestani, ennenkuin tälle retkelle jouduin, suuresti epäilin\nettä laivurit ja merimiehet vain huvittelivat itseänsä ja muita\ntekemällä ja tarjoamalla satuja ja imettäjäin juttuja.\n\nEräänä päivänä _Nadiri_-kuukauden alkupuolella nousimme me laivalle, ja\nalkumatkalla oli meillä onneksemme hyvä myötäinen tuuli, niin että\nmeillä, soutajilla, ei ollut mitäkään valitettavana. Neljäntenä päivänä\nhälventyi tuuli, purjeet riippuivat löyhinä, ja nyt oli airoihin\ntarttuminen. Kun katteini näki minun kärsivän tästä työstä, antoi hän\nminun joskus vähän hengähtää, ja lopuksi hän kokonansa vapautti minun\ntästä orjantyöstä. Minä en tiedä miksi hän osoitti tämmöistä\nystävällisyyttä minulle; ehkä hän katsoi minun kärsivän viattomasti\nkovaa kohtaloani, ehkä hän myös katsoi minun ansainneen parempata\nkohtaloa mullistuksen tehneen peruukka-keksintöni johdosta. Hänellä oli\nomiksi varoiksensa mukanansa kolme peruukkaa, jotka hän antoi minun\nsuortuoittaa ja muuten pitää hyvässä kunnossa, niin että minä\nsoutajasta äkkipikaa muutuin parturiksi. Katteinin hyväntahtoisuus\nulottui niin loitos, että hän, aina kun johonkuhun satamaan saavuttiin,\nsalli minun päästä niiden joukkoon, jotka päästettiin maalla käymään,\njonka kautta minä pääsin tilaisuuteen uteliaisuuttani tyydyttämään.\n\nAluksi ei meille mitäkään mainitsemista ansaitsevata tapahtunut, mutta\nme olimme tuskin kadottaneet maan näkyvistämme, ennenkun näimme kamalia\nnäkyjä nousevan synkästä merensyvyydestä. Ne olivat Sireeniä eli\nmerenimpiä taikka aallottaria, jotka, kun tuuli hälveni ja aallot\nasettuivat, uivat laivan luo ja pyysivät almuja.\n\n    Jokainen, vyötäisille mitä ihanin neito, ol' musta\n    Ja suomuinen ihan niinkuin valaan rumimman häntä.\n\nHeidän kielensä oli koko lailla martinialaisen kielen kaltaista, joten\nmuutamat merimiehistä hyvästi saattoivat tehdä tulkin virkaa. Kun minä\nlahjoitin eräälle heistä kappaleen lihaa, jota hän minulta anoi,\ntirkisti hän minuun ja huudahti:\n\n    \"Sankari kohta sa oot, näiden kaikkien valtojen herra!\"\n\nMinä nauroin tälle ennustukselle ikäänkuin tyhjälle liehakoitsemiselle,\nmutta laivaväki vannoi että meren impien ennustukset melkein aina\nkäyvät toteen. Kahdeksan päivän purjehtimisen perästä tuli vihdoinkin\nnäkyviin maa, jonka merimiehet nimittivät _Pikardaniaksi_. Satamaan\nsaapuessamme tuli harakka lentäen meitä kohden ja jälkeenpäin sain\nkuulla että tämä oli itse päätullitarkastaja, siis sangen ylhäinen\nvirkamies. Minä saatoin tuskin pysyä hengissä tavattoman naurunhaluni\ntähden, kun kuulin, että harakalla oli niin tärkeä virka ja kun sain\nnähdä erään raha-asiain ministerin pilviä kohden kohoutuvan ja nopeilla\nsiipein iskuilla keijuttavan ylhäistä ruumistansa ilmassa.\nTullitarkastajan muodosta arvelin että alemmat tullipalvelijat olivat\nkärpäsiä.\n\nKierrettyänsä ilmassa laivamme kolme kertaa, kävi se maalla, mutta tuli\nheti takasin seurassansa kolme pienempää harakkaa, jotka kaikki\nasettuivat laivan etukokkaan. Minä olin vähällä naurusta haljeta\nnähdessäni erään meidän tulkeistamme syvästi kumartaen lähestyvän näitä\nja rupeavan niiden kanssa puhetta pitämään. Heidän asiansa oli\ntavallisuuden mukaan katsoa oliko meillä kiellettyjä tavaroita,\nvarsinkin erästä _Slaki_-nimistä kasvia. Tätä yrttiä nuuskiessaan on\nniillä tapana kavuta kaikissa nurkissa ja loukeroissa sekä tarkasti\ntutkia jokaista pakettia, kääröä ja kätköä, sillä tämän kasvin maahan\ntuominen on mitä ankarimmasti kielletty. Syynä siihen on se, että\nasukkailla on tapana vaihtaa itsellensä tämä kasvi muita, paljon\nkalliimpia vastaan, josta seuraukseksi tulee, että maan omat yrtit,\njotka sangen hyvin saattavat tehdä saman hyödyn, halventuvat\nhinta-arvossa. Pikardanialaiset ovat tässä kohden Eurooppalaisten\nkaltaisia, jotka myöskin kiihkolla himoitsevat yhtä ja toista kun se\nvain tuodaan kaukaisista maista ja kun se vain on kasvanut etäisessä\nmaanosassa.\n\nSittekun päätulliherra kauvan kyllä oli jutellut meidän tulkkimme\nkanssa, meni hän alas tavara-ruumaan, seurassaan toiset harakat. Kun\nhän taas tuli näkyviin, näytti hän ankaran korskeata muotoa, kitisi\nvihasta ja antoi meidän ymmärtää että kaikki kauppa Pikardanialaisten\nkanssa nyt oli loppunut, koska me, vastoin voimassa ja noudatettavana\nolevata kauppasopimusta, kuljetimme maahan kiellettyä tavarata. Mutta\nmeidän laivapäällikkömme, joka kokemuksesta tiesi kuinka oli\nmeneteltävä tulliherran vihan sammuttamiseksi, lahjoitti hänelle\nmuutaman leiviskän slakia, joka heti teki hänen hyväksi jälleen ja\ntoimitti niin että me saimme ruveta lastiamme purkamaan.\n\nHeti saatuamme tämän luvan saapui laivalle koko joukko harakoita, jotka\nkaikki olivat kauppiaita. Kun katteini kuitenkin halusi käydä maalla,\nkäski hän minun ynnä muutaman muun tekemään hänelle seuraa, niin että\nmeitä, jotka laivasta lähdimme kaikkiansa oli neljä: katteini itse,\nminä ja kaksi muuta apinaa, joista toinen oli kauppaneuvos ja toinen\ntulkki. Kenraali-tullitarkastaja kutsui meidät päivälliselle luoksensa.\nPöytää ei kannettu esille, kun eivät Pikardanialaiset osaa käyttää\ntuolia, vaan ruoat tuotiin keskelle laattiata. Monia uhkeita ja\nkalliita ruokia tässä oli tarjolla, mutta niitä tuotiin esille ylen\npienillä vadeilla, ja kun kyökkiosasto oli yläkerrassa, tuli\nneljä harakkaa lentäen jokaista ruokalajia tuomaan alas eräästä\nkatossa olevasta reijästä. Aterian perästä vei tulliherra meidät\nkirjastohuoneesen, jossa me tapasimme suuren määrän kirjoja, mutta\nkaikki niin pienen kokoisia että heidän suurimmatkaan teoksensa\ntuskin olivat meidän almanakkojemme kokoisia. Minun oli vaikea hillitä\nnaurunhalujani kun näin kirjastohoitajan lentävän ylimmäiselle\nhyllylle tuomaan alas kirjoja, jotka olivat kahdeksas- ja\nkaksitoistas-taitteisia.\n\nPikardanialaiset rakennukset eivät paljon eroa meidän rakennuksistamme\nmitä koristamis- ja rakennus-laatuun tulee, mutta vuodesijat ovat\nvarsin katon alla riippumassa, niinkuin linnunpesät. Ehkä kysytään\nkuinka on mahdollista, että harakat, jotka kuuluvat pienempiin\nlintuihin, osaavat rakentaa niin suuria rakennuksia. Mutta minä tulin\nvakuutetuksi heidän kyvystänsä tässä suhteessa kun näin rakennuksen,\njoka parhaillansa oli työn alla. Muutamia tuhansia oli työssä yhtaikaa\njoten heidän paljoutensa ja nopealiikkeisyytensä jotenkin vastasi\nmeidän työvoimiamme. Tulliherran rouvaa me emme saaneet nähdä, se kun\noli sairaana lapsivuoteella. Lapsivuode-vaimot eivät nimittäin täällä\nmilloinkaan lähde ulos, ennenkun lapset ovat saaneet höyheniä; mutta\npian hänestä taas tulisi vieraskelpoinen, sillä pikkuset olivat jo\nruvenneet vähän höyhentymään.\n\nOlomme tässä maassa ei käynyt niin pitkäksi että minä olisin ehtinyt\nlähemmin tutustumaan sen valtiomuotoon tai asukkaiden luonnonlaatuun\nja tapoihin. Kaikkien mielet olivat tässä tilaisuudessa kovasti\nliikutetut, kun hiljan oli sota puhjennut Pikardanialaisten ja heidän\nnaapuriensa pyytölintujen kesken, ja meidän tulomme edellisenä päivänä\noli tullut tieto siitä että harakat, suuressa ilmatappelussa\npyytölintujen kanssa olivat joutuneet tappiolle; minkätähden myös\nharakoitten ylipäällikkö pidetyssä sotaoikeudessa oli tuomittu siipensä\nmenettämään, mitä rangaistusta pidetään jotenkin samanarvoisena kuin\nkuolemanrangaistus. Niinpian kun oli kauppamme tehty lähdimme taas\npurjeille. Emme olleet erin kauvaksi vielä kulkeneetkaan ennenkun\nnäimme merenpinnan täynnä höyheniä, ja tästä saatoimme päättää että\ntässä oli tuo ankara taistelu ollut.\n\nKolme päivää kestäneen onnellisen purjehduksen perästä saavuimme me\n_Musikanttien_ maahan. Niinpian kun ankkuri oli laskettu, lähdimme me\nmaalle, ja muuan meidän tulkeistamme kulki edellä kantaen suurta\npaasiviulua. Tämä tuntui minusta ylen naurettavalta, sillä minä en,\nparhaittenkaan tuumimisteni uhaksi, osannut arvata miksi hänen tarvitsi\ntuommoista takkaa kantaa. Kun kaikki näytti tyhjältä ja autiolta, eikä\nmistäkään elävätä olentoa nähnyt, käski katteini muutamalla\ntorventoitotuksella ilmoittaa asukkaille että me olimme saapuneet.\nOitis tuli noin kolmekymmentä soitannollista konetta taikka\npaasi-viulua esille hypäten jalallansa, mikä minusta oli kuin\ntodellista loihtua, kun en minä milloinkaan ennen ollut nähnyt mitäkään\nniin kummallista. Nämä paasi-viulut, jotka nyt ymmärsin olevan tämän\nmaan asukkaista, olivat yläpuolestaan varustettuina ylen pitkällä\nkaulalla, minkä päässä oli mitä sievin pikkuruinen pää, itse ruumis oli\nhoikka ja sen ympärillä ohut kuori niin että kuoren ja ruumiin välillä\noli onteloita. Kohta navan yläpuolelle oli luonto muodostamat \"tallan\"\njonka päällitse oli neljä viulunkieltä kiristettynä. Koko tämä koneisto\nlepäsi yhdellä ainoalla jalalla, jolla se hyppeli matkaan erinomaisella\nnopeudella. Katsoja olisi sanalla sanoen saattanut pitää niitä\ntodellisina soittokoneina elleivät ne olisi olleet varustettuina\nkahdella käsivarrella ja kummankin niiden päässä pienen pienellä\nkätösellä. Yhdellä kädellänsä ne pitelivät soitinta ja toisella ne\ntarttuivat kieliin. Tulkkimme tahtoi ruveta puhuttelemaan heitä ja otti\nviulunsa vasempaan käteensä, soittimen oikeaan sekä rupesi, asennon\notettuansa, soittamaan. He vastasivat hänelle heti samalla tavalla, ja\nvaihtelevasti kysyen ja vastaten saivat he aikaan sangen sävelrikkaan\nkaksinsoiton. Aluksi soitettiin vain adagiota eli vienosti, ja tämä oli\nerittäin kaunista; sitte rupesi kuulumaan pärryttäviä ääniä, jotka\nkorvia kiusasivat, ja lopuksi loppuivat soittajaiset suloiseen ja\nmiellyttävään prestoon eli vilkkaasen äänivirtaan. Minä sain sitte\ntietää että adagio oli vain johdatus keskusteluun, jossa kumpikin\nlateli kohteliaisuuksia; harhaäänien kestäessä keskusteltiin hinnoista,\nkunnes vihdoin tuo hilpeä presto ilmoitti että oli kaupasta suostuttu.\nKohta tämän jälkeen me myös palasimme laivalle ja rupesimme\nlaivakuormaamme purkamaan.\n\nParhaita tavaroita täällä kaupaksi käymään on hartsi; asukkaat\nkäyttävät sitä soittimiensa, eli toisin sanoen: puhe-elimiensä varaksi.\nRikolliset tuomitaan usein soittimensa menettäneeksi, ja\nkuolemanrangaistukseen verrataan sitä, jos se ijäksi joltakulta\notetaan. Kun kuulin että varsin naapurissa pidettiin käräjiä riensin\nminä sinne saadakseni olla läsnä soitannollisessa oikeudenkäymisessä.\nAsianajajat puhumisen asemesta soittivat vatsakieliänsä. Niin kauvan\nkun asia oli käsiteltävänä kuului vain soitannollisesti vääriä ääniä,\nja kaunopuheliaisuus esiintyi siinä, että puhuja osoitti itsellensä\nolevan nopsat sormet. Mutta asian loppuun tutkittua, nousi tuomari\nseisaallensa, tarttui soittimeensa ja soitti adagion, joka tiesi samaa\nkuin tuomion julistaminen. Kohta tämän jälkeen näin muutaman\nvahtimestarin hyppäävän esille ja ottavan tuomitulta hänen soittimensa.\n\nLapset täällä näyttävät varsin leikkikalu-viuluilta; ne eivät saa\nsoitinta käteensä ennenkuin ne ovat kolmen vuoden vanhoiksi tulleet;\ntultuansa neljän vuotisiksi pannan ne kouluun, jossa heitä opetetaan\nsoitintansa käyttämään, mikä on samaa kuin meillä lukemaan opettaminen,\neivätkä pääse koulusta ennenkun he ovat oppineet selviä ääniä kielistä\nsaamaan. Nämä pikku viulut olivat meille suureksi haitaksi,\nseuratessaan meitä alituisella soittamisellansa. Tulkkimme selitti\nmeille että nuo kakarat kerjäsivät ryypyksiä. Heidän pyyntönsä esiintyi\nadagio mutta kun niiden onnistui jotakin saada kajauttivat ne iloisen\npreston, -- sillä tavalla he kiittivät. Elleivät ne sitä vastoin\nsaaneet mitäkään herkesi soitto pian.\n\nKun kaikki asiat olivat käyneet meidän tyytyväisyydeksemme ja saatuamme\npaperimme kuntoon, lähdimme me _Kusa_-kuukauden loppupuolella\nMusikanttien maasta, ja muutaman päivän matkan perästä saimme me taas\nmaata näkyviin, jonka ilkeästä hajusta me saatoimme ymmärtää että se\noli _Pyglossia_. Tämän maan asukkaat eivät paljon ihmisistä eroa;\nvarsinainen erilaisuus on siinä, että niiltä puuttuu suu ja sen sijaan\npitävät puhetta perällänsä. Ensimmäinen, joka tuli laivalle luoksemme,\noli rikas kauppias. Hän tervehti meitä maan tapaan perällänsä ja rupesi\nkohta hieromaan kauppaa tavaroistamme. Meidän parturimme sattui tällöin\nolemaan sairaana, joten minun, suureksi mielipahakseni, täytyi käyttää\nPyglossialaista parturia; sillä kun nämä ovat miltei vielä puheliaampia\nkuin meidän parturimme kotona, jätti hän jälkeensä semmoisen lemun,\nettä meidän täytyi polttaa väkevähajuisia aineita hytissä hänen\nlähdettyänsä. Minä olin nyt jo ehtinyt niin tottua ihmeellisiin ja\nluonnon järjestystä vastaan oleviin seikkoihin, ettei juuri mikään\nminusta enään tuntunut mahdottomalta, mutta Pyglossialasten luonnon\nvika, jos sen siksi nimittäisin, teki kuitenkin sangen vastenmieliseksi\nheidän kanssansa seurustelemisen, minkä tähden me myös riensimme\nnostamaan ankkurin, sittekun kokeeksi olimme olleet päivälliskutsuilla\nerään rikkaan Pyglossialaisen luona. Kutsumuksen tullessa me kaikki\nkohotimme olkapäitämme eikä kukaan tahtonut sitä noudattaa muilla\nehdoilla kuin että meille vakuutettaisiin alituista äänettömyyttä,\nainakin niin kauvaksi kun aterialla oltiin. Kun laivamme pistäysi\nsatamasta ulos, seisoi rannalla koko joukko Pyglossialaisia, jotka\ntakaa päin toivottivat meille onnellista matkaa, mutta kun tuuli kävi\nmaalta pyysimme me heitä koko joukolla merkkejä hillitsemään\nhyväntahtoisuutensa puhkumista, sillä kohteliaisuudestakin saatetaan\njoskus saada liiaksi.\n\nNiinkuin jo ennen olen maininnut, ei tämä kansa paljon eroa ihmisestä\nruumiin muodon suhteen, ottamatta lukuun heidän puhelunlaatuansa; mutta\neipä meidänkään maassa kärsitä puutetta ihmisistä, jotka eivät ainoasti\nruumiinlaadun vaan myös kielenkin puolesta sangen paljon ovat\nPyglossialaisten kaltaisia. Juuri tämän johdosta ajattelin itsekseni:\nNo, entä sitte! Jos herrat Pettersoni, Larsseni, ja Sörenseni ynnä muut\nkelpo miehet, jotka siivottomalla suoruudella nimittävät jokaista\nasiata omalla nimellä ja sanovat päin kuulijoita mitä heillä on\nsydämellänsä, tulisivat tänne: kielensä yhtäläisyyden tähden ne pian\nsaavuttaisivat kansalaisoikeuden Pyglossiassa ja sulautuisivat heidän\nkanssansa yhdeksi kansaksi. Sillä mitäpä se vaikuttaa asiaan missä\npaikassa ruumiista suu sijaitsee, kunhan sillä vain on samat\nominaisuudet ja kun se pitää samallaista puhetta!\n\nTästä me ohjasimme kulkuamme _Jäämaahan_, mikä oli siihen määrään\nkolkko ja kamala maa, etten minä saata ajatella mitäkään onnettomampaa\nja surkuteltavampaa, kun ei siellä tavata ensinkään muuta kuin vuoria,\npelkkiä vuoria ikuisen lumen peitossa. Asukkailla, jotka kaikki ovat\njäästä, on asuntonsa siellä ja täällä vuoren loukeroissa, joihin eivät\nauringon lämpeät säteet milloinkaan löydä, jossa kaikki on jäätynyttä,\nkaikki on pimeyttä ja jossa heidän ainoa valonsa tulee huurteen\nheikosta kiilumisesta. Sitä vastoin ovat syvällä olevat laaksot\nauringon kuumuudesta poltetut. Sentähden eivät asukkaat milloinkaan\nuskalla alas laaksoihin ellei sää ole pilvistä ja kosteista, mutta niin\npian kun auringon säde pilkistäytyy esille, rientävät he takaisin\nvuorillensa ja niiden rotkoihin. Usein tapahtuu etteivät he ehdikään\nkylläksi pian pois, vaan sulaavat tiellä taikka joutuvat jonkun muun\nonnettomuuden alaiseksi. Kuolemaan tuomitut rikolliset viedään sumeisen\nilman vallitessa alas jollekin lakeudelle, jossa ne sidotaan erääseen\npaaluun auringossa sulamaan. Tästä maasta saadaan kaikellaisia\nmetalliksia paitsi kultaa, mutta ympäri maailman matkustavat kauppiaat\nkuljettamaan näitä valmistamattomassa tilassa, sillä asukkaat, jotka\neivät siedä lämpeyttä, eivät itse kelpaa näitä metallitöitä tekemään.\n\nKaikki nämä maat, joista nyt olen antanut lyhyeitä kuvaannoksia, ovat\nvarsinaisen _Metsendorian_ suuren keisarin alammaisia; jonka tähden\nmyös kaikki merenkulkijat kutsuvat niitä yhteisellä nimellä:\n_Metsendorialaiset saaret_. Tämä suuri ja kummituksellinen valtakunta\noli matkamme varsinaisena tarkoituksena. Kahdeksan päivän purjehtimisen\nperästä Jäämaasta saavuimme me keisarilliseen pääkaupunkiin, jossa me\ntodellisuudessa keksimme kaiken, mistä runoniekat ovat runoilleet\neläimien, puiden ja taimien valtioista, sillä Metsendoria on, niin\nsanoaksemme kaikkein järjellisten eläimien, puiden ja taimien yhteinen\nisäinmaa. Mikä eläin ja puu tahansa saattaa täällä saavuttaa\nkansalaisoikeuden, kun ne vaan alistuvat hallitukselle ja laeille.\nPianpa saattaisi luulla, että näin monien erilaisten ja eri\ntavalla luotujen luomisten sekoitus saisi aikaan sekaannuksia ja\nlevottomuuksia. Mutta päin vastoin tämä erilaisuus tuottaa mitä\nparhaita seurauksia, viisaitten lakien ja laitosten johdosta, jotka\nkullekin näistä monellaisista alammaisista osoittavat sen vaikutusalan,\njoka parhaiten sopii hänen luonnollensa ja taipumuksillensa. Niinpä\nesim. valitaan hallitsijat jalopeurain suvusta, tämän heimon\nylevämielisyyden tähden. Norsut, tarkalla arvostelukyvyllänsä, istuvat\ntavallisesti Neuvoskunnassa. Kameleonteista tehdään hovimiehet, sillä\nne ovat vaihtelevia ja osaavat aina \"kääntyä myötötuuleen\". Sotaväki\nmaalla muodostetaan karhuista, tiikereistä ja muista tämänlaisista\ntaistelunhimoisista eläimistä, jota vastoin meripalvelukseen valitaan\nhärkiä ja semmosia, koska meriväki tavallisesti on vakaata ja hyvää\nväkeä ja elävät semmoiseen tapaan, että se pitää yhtä heidän raa'an\nalkuaineensa kanssa. Täällä löytyy myös merisotaopisto, jossa vasikoita\neli merioppilaita (kadetteja) valmistetaan tuleviksi sotaupseereiksi.\nPuista tehdään tavallisesti tuomareita, heidän synnynnäisen\npitkämielisyytensä tähden. Asianajajat yläoikeuksissa ovat tavallisesti\nhanhia, ja prokuraattorit alaoikeuksissa harakoita. Ketuista tehdään\nvaltionlähettiläitä, konsulia, asiamiehiä ja lähetystön pöytäkirjuria.\nKorpeista tavallisesti tehdään holhoojia ja kuolinpesän selvittäjiä,\nkutut ovat filosoofia ja ennen kaikkia kielioppineita, osaksi sarviensa\ntähden, joita he vähintäkin vastarintaa havaitessansa käyttävät\nvastustajiansa vastaan, osaksi kunnia-arvoisen partansa tähden, joka\nheidät eroittaa muista luoduista. Hevoset ovat pormestaria ja\nneuvosmiehiä. Herrasmiehiä, maanviljelijöitä ja talonpoikia ovat\nkäärmeet, myyrit, rotat ja hiiret. Kirjeenkantajat ja kurjeerit\ntehdään linnuista. Aaseista, joilla on kimakka ja kiljuntaan vivahtava\nääni, tulee sopivia pappia ja lukkaria, rastaista laulajia ja\nhuilunpuhaltajia, kukoista yövartioita ja koirista portinvahtia.\nSusista tulee rahastonhoitajia ja tullitarkastajia ja niillä on\nhaukkoja apureina.\n\nTämä käytännöllinen toimien jakaminen vaikuttaa, että julkiset virat\nsaavat hyviä hakijoita, ja että kaikki toimitetaan innolla ja\njärjestyksellä. Sentähden saatetaankin tämä hallitus sanoa\nmallikelpoiseksi, jonka mukaan kaikkien lainsäätäjien pitäisi\nmukautumaan; sillä syyksi siihen, että niin monella muulla taholla\nkelvottomia virkamiehiä löytyy, ei ole niin paljon luettava\nkansalaisten yksinkertaisuutta, kuin se epäkohta ettei tarkasti oteta\nhuomioon jokaisen erityisiä taipumuksia; jos sitä vastoin\nnoudatettaisiin kaikella huolella ja ahkeruudella, niin että järkeville\nja kunnollisilla miehille annettaisiin etusija, ei yksityisten\nansioitten, vaan nähtävän etevän kelvollisuuden tähden siihen taikka\nsiihen virkaan, niin yleiset toimitukset saisivat siitä voittoa ja\nvaltio kokonaisuudessaan rupeaisi kukoistamaan.\n\nValtio, josta nyt puhun on parhaana todistuksena siitä kuinka\nhyödyllinen ja tarpeellinen semmoinen asioitten järjestys on.\nMetsendorialaiset aikakirjat kertovat että muuan keisari, _Lilakti_,\nnoin kolmesataa vuotta takaperin oli ruvennut toiseen tapaan\nmuodostamaan tätä lakia, ja anniskeli julkisia virkoja mitäkään\npunnitsematta kenelle tahansa, joka yhdellä taikka toisella tavalla oli\njonkinlaista ansiota saanut itsellensä hankituksi; mutta tämä virkojen\nlahjoittaminen umpimähkää sai aikaan niin monia ja tuntuvia epäkohtia\nettä koko valtio oli vaaraan joutumaisillansa. Muuan susi esim., joka\nsiihen asti oli kunnolla hoitanut itseänsä rahastonhoitajana, haki\ntällä perustalla etevämpää virkaa ja pääsi raatimieheksi. Muuan puu\nsitä vastoin, jota yleisesti kunnioitettiin etevänä tuomarina, tuli sen\njohdosta rahastonhoitajaksi. Näiden takaperäisten virkaylennysten\nkautta tehtiin siis samalla kertaa kaksi kelvollista henkilöä\nyhteiskunnalle perin hyödyttömiksi. Edelleen: eräs kuttu eli filosoofi,\njota kaikki tiedemiehet suuresti pitivät arvossa hänen kykynsä ja\nlujuutensa tähden puolustamaan mielipiteitänsä, pöyhistyi tästä\nkiitoksesta ja haki huomattavampata ja näkyvämpätä yhteiskunnallista\nasemaa, nimittäin ensimmäistä avonaista hovivirkaa, minkä se todella\nsaikin. Sitä vastoin sai muuan kameleontti hienon seuratottumuksensa ja\nnorjan luonteensa tähden julkisen professorin viran, jota hän haki\nrahallisista syistä; sillä tavalla muuttui toinen aimo hovimiehestä\nkatalaksi filosoofiksi ja toisesta tuli sopimaton hovimies, sen sijaan\nettä hän ennen oli ollut etevä filosoofi. Tuo lujuus mielipiteittensä\npuolustamisessa, joka on kaunistuksena filosoofille, ei ensinkään\nkelpaa hovimiehelle, sillä kun helppokäänteisyys ja epävakavuus ovat\njärkähtämättömiä ehtoja hovimieheksi kelpaamiseen, tulee hovimiehen\npitää enemmän kiinni siitä mikä on varmaa, kuin siitä mikä totta on, ja\naina kääntää viittansa sen tuulen mukaan, joka kaikkein korkeimmalta\nsuunnalta puhaltaa. Mutta se mikä on vikana hovin palveluksessa, se on\njuuri hyvänä avuna yliopistossa, jossa itsepintaisuutta viimeiseen\nkyvyntippaan puolustaa ajatustansa pidetään opin ja virkaan\nkelvollisuuden todisteena. Sanalla sanoen: kaikkityynni, vieläpä nekin,\njotka sielunvoimien puolesta olivat yleisöä paremmat, tulivat näiden\nmuutettujen suhteittein kautta varsin voimattomiksi, ja valtio rupesi\nhorjumaan. Kun siis kaikkea uhkasi turmio, rohkeni muuan erittäin\njärkevä elehvantti eli raatimies, nimeltä _Bakkari_, sanoa keisarille\nmitä suostuttavimmin sanoin mitä onnettomuutta tämä uusi asioitten\nlaita ja järjestys toi mukanansa. Keisari havaitsi Bakkarin olevan\noikeassa, ja rupesi oitis menettelemään niin että kaikki\npalautettaisiin vanhaan järjestykseensä, kuitenkaan ei äkkipäätä, vaan\nsen mukaan kuin silloiset virkamiehet kuolivat ja heidän virkansa\ntulivat avoimiksi. Tästä palveluksestansa isänmaalle, jonka hyvää\ntekeviä vaikutuksia pian saatettiin ruveta oivaltamaan, kunnioitettiin\nBakkaria kunniapatsaalla joka vielä on pystyssä Metsendorian torilla.\n-- Näitä seikkoja sanoi tulkkimme kuulleensa eräältä hanhelta, jonka\nkanssa hän oli läheisessä ystävyydessä ja joka luettiin parhaimpien\nprokuraattorien joukkoon koko kaupungissa.\n\nEnsimmäinen, jota tuli laivallemme oli laiha susi eli tullitarkastaja,\nseurassaan neljä haukkaa taikka tullinnuuskijata, joksi niitä\nEuroopassa sanotaan. Nämä ottivat omiksi varoiksensa tavaroita kaikkea\nmikä heidän mieleensä oli ja osoittivat sen kautta että he ymmärsivät\nvirkansa ja tiesivät noudattaa vanhoja yleisiä tapoja. Katteini oli\nniin ystävällinen, että hän tavallisuuden mukaan salli minun seurata\nitseänsä maalle. Niin pian kun me laskimme jalkamme rantasillalle tuli\neteemme kukko ja kysyi, miten tapana tässä maassa oli, matkamme\ntarkoituksesta ja mistä me tulimme, minkä jälkeen se meni ilmoittamaan\nvastauksemme päätullitarkastajalle. Tämä otti meidät kohteliaasti\nvastaan ja pyytteli meidät päivälliselle luoksensa. Hänen rouvansa,\njota minä olin kuullut ylistettävän susien kaunottareksi koko maassa,\nei ollut läsnä. Syynä tähän oli, sen mukaan mitä sitte saimme tietää,\nmiehen mustasukkaisuus, joka vaikutti ettei hän uskaltanut sallia\nkauniin rouvansa olla vierasten, ja varsinkin merimiesten katseltavana,\njotka himokkaina pitkän pidättyväisyytensä perästä tuskin ovat ehtineet\nastua jalallansa maalle, ennenkun he rupeavat juoksemaan naitujen ja\nnaimattomien naisten perässä. Pöytävieraitten joukossa oli kuitenkin\nuseoita naisia; erään komendöörin rouva, joka oli valkea lehmä\nmustilla pilkuilla. Hänen rinnallansa istui musta _kissa_,\nhovimetsästysmestarin aviopuoliso, joka hiljan oli maalta muuttanut\nkaupunkiin. Ruokanaapurikseni olin minä saanut kirjavan sian,\npuhdistusinspehtoorin rouvan; tämän laatuiset virkamiehet otetaan\nnimittäin mieluimmin sikojen suvusta. Hän olikin todella sangen\nlikainen, eikä nähtävästi ollut pitkiin aikoihin pessyt käsiänsä, mikä\non ylen tavallista hänen suvussansa, mutta muuten hän oli sangen\nkohtelias, sillä hän tarjoili minulle tavan takaa saapuvilla olevia\nruokia. Tämä harvinainen kohteliaisuus hänen puoleltansa kiinnitti\njokaisen huomion puoleensa, sitä enemmän, kun ei hieno seurustelutapa\ntavallisesti kuulu sikojen luontoon. Minä puolestani olisin ollut\nhyvilläni jos hän olisi ollut vähäistä vähemmän kohtelias minulle,\nsillä minusta ei ollut varsin mieluisata saada ruokaani sian\nkynsistä. Tässä tulee nimittäin tietää, että asukkaat Metsendorian\nkeisarikunnassa kaikin puolin ovat vastaavien eläimien kaltaisia\nmeillä, paitsi että ne etukäpäliensä suhteen ovat varustetut käsillä ja\nsormilla, ja kun niiden ruumiit ovat peitetyt karvoilla, höyhenillä\ntaikka villoilla ei niiden milloinkaan tarvitse vaatteita käyttää.\nRikkaita ei saata eroittaa köyhistä muuten kuin koristuksista, kullasta\ntai hopeasta, helmistä taikka nauhoista, joita edelliset kantavat\nkaulassaan tai kierävät sarviinsa. Komendöörin rouvalla esim. oli\nsemmoinen määrä nauhoja ja pitsiä päässänsä, että sarvet tuskin\ntuntuivat. Hän pyysi anteeksi miehensä poissaoloa, kertoen että hänen\nmiehensä nimittäin, erään riidan johdosta, mihin hänkin oli\nsekoitettuna täytyi keskustella kahden harakan eli asianajajan kanssa,\njoiden seuraavana päivänä piti oikeudessa hänen asiaansa ajaman.\n\nAterian perästä puhutteli tuo kirjava sika kahden kesken meidän\ntulkkiamme, milloin hän tälle uskoi että hän oli minuun rakastunut.\nTulkki lohdutti häntä ja lupasi hänelle myötävaikutustansa; apina\nkoetti nyt suostutella minua, mutta havaitessaan ettei hänen\nkaunopuheliaisuutensa mitäkään auttanut, neuvoi hän minun pakenemaan,\nsillä hän tiesi ettei tämä nainen epäillyt repiä ylös alaisin maata ja\ntaivasta voittaaksensa tarkoitustansa. Tästä päivästä minä pysyin\nalati laivalla, varsinkin saatuani tietää että muuan tämän rouvan\nvanhoista armastelijoista, eräs filosoofian ylioppilas, pelkästä\nmustasukkaisuudesta vainosi henkeäni. Mutta eipä laivakaan ollut\nriittävänä suojana tämän arvoisan naisen alituisia hyökkäyksiä\nvastaan, sillä milloin asiamiehen kautta, milloin lemmenkirjeillä\nrunomittaan taikka suorasanaisina, koetti hän sulattaa jäätä\nsydämessäni. Ellen minä siinä haaksirikossa, jonka sittemmin kärsimme,\nolisi kadottanut näitä papereita, olisin minä saattanut antaa näytteitä\nsikarunollisuudesta; pahaksi onneksi olen kuitenkin unhottanut kaikki\ntyynni paitsi allaolevat rivit, jotka vielä muistan ja joissa hän\nseuraavalla tavalla ylistää ulkonaista olentoansa:\n\n    Oi armahain! Kuin ruoste rautaa kuluttaa.\n    Mun eloin kuihtuu ja sinä kylmä oot; äl' harjaksiani\n    Sä pelkää; miltä näyttää puu kuin lehdetön\n    Se on; kuin ruma oisi hepo harjaton;\n    Oi onhan villa lampaallai, ja linnull' höyhen\n    Ja miesi sitte, hän parrattansa köyh' on!\n\n[Tässä on suomennoksessa tahalla poljettu runomittaa, niinkuin\nalkuteoksessakin se esiintyy. Suom. muist.]\n\nTavaranvaihto tehtiin niin pian että me jo muutaman päivän perästä\nsaatoimme lähteä vesille, mutta juuri kun olimme aikeessa lähtemään\nviivytti meitä eräs riita, joka oli noussut meidän väen ja muutaman\nMetsendorialaisen kesken. Syynä siihen oli tämä: erästä meidän\nmerimiehistämme, hänen ollessaan kävelyllä pitkin kaupunkia, ahdisti\nmuuan käki, joka ivalla kutsui häntä _periskomiksi_, mikä heidän\nkielessänsä vastaa meidän komeljanttariamme; kun kujeilijat siinä\nmaassa tavallisesti ovat apinoita, oli käki pitänyt merimiehen\nsemmoisena. Mutta kun tämä ei ymmärtänyt leikkiä, antoi hän ivaajalle\njotenkin säännönmukaisen löylytyksen ja oli vähältä, ettei mies lyönyt\nlintuparkaa kelvottomaksi. Käki huusi poliisia ja ne, jotka olivat\nolleet tappelussa läsnä, haastettiin seuraavan päivän oikeudenistuntoon\ntodistajiksi. Sittekun nämä olivat kertoneet asian laidan lykättiin se\nRaastuvan oikeudessa ratkaistavaksi. Merimiehen, joka ei osannut maan\nkieltä eikä tuntenut oikeuden-käyntioloja Metsendoriassa, täytyi ottaa\nitsellensä harakan oikeudenkäynti-apumieheksi. Raastuvanoikeus julisti,\ntunnin kestäneen tutkimuksen perästä, sen tuomion, että käen, joka oli\nriidan alkajana ollut, tuli vetää sakkoa kotorauhan rikkomisesta ja\nmaksaa riitakumppaninsa oikeudenkäyntikulut, jotka tavalliseen tapaan\nkatosivat asiamiehen taskuun. Neuvoskuntaan, mikä tämän asian tuomitsi,\nkuului pelkkiä hevosia, joista kaksi oli pormestaria ja neljä\nraatimiestä. Oikeudessa istui myös kuusi varsaa, jotka kokelaina myös\nsaivat antaa lausuntonsa, mutta eivät ottaneet osaa päätöksiin. Sen\nmukaan mitä kuulin löytyi samallaisia taimistoja kaikissa\noikeudestoissa ja virkakunnissa, joista viran avonaiseksi tultua\notettiin parhaimmat.\n\nSittekun me onnellisesti ja mieliksemme olimme saaneet asiamme selville\nsekä täyttäneet laivan kalliilla tavaroilla, lähdimme me kotomatkalle.\nMe olimme tuskin päässeet avoimelle merelle ennenkuin meidän täytyi\ntyynen tähden jäädä paikallemme. Muutamat meistä huvittelivat itseänsä\nja muita pyytäen kaloja tuohustamalla, toiset koettivat joillakin\nviettelevillä syöteillä valloitaa vastustavia saaliita. Pian saapui\nkuitenkin pieni vihuri ja ilolla me näimme purjeemme ilmalla täyttyvän.\n\nJonkin ajan kiidettyämme eteenpäin hyvällä tuulella näyttäysi taas\nmuutamia merenimpiä, jotka tavan takaa päästivät suustansa kamalia\nvalitushuutoja. Merimiehet peljästyivät siitä suuresti, koska he\nkokemuksesta tiesivät että nämä surulliset huudot ennustivat pahaa\nilmaa ja haaksirikkoa. Me riensimme siis korjaamaan kaikki isommat\npurjeet ja jokaiselle annettiin määrätty paikkansa. Tuskin oli tämä\nvarokeino tehty niin jo levisi taivaalle synkkiä pilviä, ja meri rupesi\nhyrskymään mahtavassa myrskyssä, jonka vertaista ei perämies sanonut\nmilloinkaan ennen nähneensä, vaikka hän enemmän kuin viisikymmentä\nvuotta oli purjehtinut näillä vesillä. Kansilasti killui vedellä,\nosaksi laivaan hyökkäävien ranta-aaltojen, osaksi myös ankaran sateen\ntähden, jota salamoiden säetessä ja ukkosen jyristessä ikäänkuin\nkaatamalla tulvasi maahan. Näytti siltä kuin olisivat luonnonvoimat\nvannoneet meistä lopun tekevänsä. Laivaa heitteli sinne tänne.\nMyrskypilvet tekivät ilman melkein pimeäksi, öiset sumut ryöstivät\ntaivaan valon; salamat iskivät repeävistä pilvistä; suunta hukkui ja\nnyt me todella ainoasti harhailimme valkeaharhaisilla mustilla\naalloilla.\n\nVihdoin katkesi suurmasto, ja vähitellen tämän jälkeen muutkin. Kaiken\ninhimillisen arvion mukaan kuljimme me kohden varmaa kuoloa; yksi huusi\nvaimoa ja lapsia, toinen heimolaisiansa ja ystäviänsä, koko laiva\nkaikui pelkistä sydäntä särkevistä valitushuudoista. Perämies koetti,\nvaikka hän itse oli menettänyt kaiken toivonsa, rauhoittaa ja lohduttaa\ntoisia ja käski heidän herjetä hyödyttömästä huokailemisesta ja\nvalituksestansa. Mutta hänen juuri puhuessaan hyökkäsi tavaton aalto\nlaivan ylitse ja nieli hänen kamalaan kitaansa sekä vei hänen mukaansa\nmeren syvyyteen; me näimme kaiken tämän mutta voimatta hänelle tarjota\nvähintäkään apua. Sama kohtalo tuli kolmen muun miehen, nimittäin\nvarahoitajamme ja kahden merimiehen osaksi. Minä olin ainoa, joka\nkärsivällisyydellä kestin kohtaloni, sillä minä olin väsynyt elämään\nenkä ensinkään toivonut takaisin Martiniaan, jossa olin kadottanut sekä\nkunnian että vapauden ja siis kuuluin niihin, joilla ei ollut mitäkään\npahempaa peljättävänä: köyhyyttä, kuolemaa taikka orjuutta. Katteinia\nkävi minun enimmän sääliksi, sillä koko matkalla oli hän osoittanut\nminulle mitä suurinta hyväntahtoisuutta; minä koetin sentähden mitä\nvaltavimmilla lohduilla kehoittaa häntä rohkeuteen, mutta kaikki\nkaunopuheliaisuuteni oli turha; hän yhä huokasi ja itki kuin nainen\nkunnes tavattoman iso hyökkölaine hänenkin tempasi mereen. Myrsky yltyi\neikä kukaan enään huolinut mitäkään laivasta. Ilman mastoja, ilman\nperäsintä, ilman viljoja ja airoja oli laiva kokonansa tuulen ja\naaltojen heittopallona, ja tätä tilaa kesti kolme vuorokautta, millä\najalla me suuresti kärsimme nälän ja tuskan tähden. Joskus näytti\ntaivas vähän tahtovan seljetä, mutta myrsky oli yhä edelleen ankara.\nVihdoin syttyi pieni toivon kipinä, kun me kaukana taivaanrannalla\nnäimme vuorisen maan, ja kun tuuli aina vielä kävi sinne päin oli\nmeillä täysi syy toivoa pian sinne pääsevämme. Tosin ei ollut juuri\najattelemista että me pääsisimme maalle ilman haaksirikkoa, mutta\nmahdollista oli myös että ainakin jonkun meistä, jos kohta ei\nkaikkienkaan, onnistuu laivan sirpaleilla saapua maalle. Mutta, juuri\nkeskusteltuamme tästä toivosta, hyökkäsi laiva eräälle salakarille\nsemmoisella vauhdilla, että se halkesi ja kohta jälkeen meni\npirstaleille. Tänä hädän hetkenä minä heittäydyin eräälle plantulle\nhuolimatta kovanonnen tovereistani, sillä minä en ajatellutkaan muuta\nkuin omaa pelastustani, enkä vielä tänä hetkenä tiedä mitä heistä on\ntullut. Luultavata on että kaikki hukkuivat, koska minä en ole kuullut\npuhuttavan että ketäkään niistä olisi maalla nähty. Tulvavirta ja\nrajuina kiitävät aallot veivät minun yhä lähemmäksi rantaa, mikä oli\nminun onneani, sillä jos minun olisi tarvinnut kauvemmin olla\nsilloisessa tilassani olisin minä epäilemättä joutunut tappiolle\ntaistelussani nälkää ja menehtymystä vastaan. Pian onnistui minun\npäästä tuulen alle erään niemekkeen suojaan; siellä oli vesi jotenkin\ntyynnettä ja tänne minä vain heikommin kuulin liikutetun meren kohinan.\n\nMaa, jonka näin edessäni oli täynnä vuoria (nuo lukemattomat\nvuorenhuiput, nuo valtavat vuoriseljänteet ja kiertelevät harjut, jotka\ntäällä käyvät moneen eri suuntaan ristiin rauhaan, herättävät täällä\nmoniäänisen kauniin kaiun). Kun näin olevani jotenkin lähellä rantaa\nrupesin huutamaan täyttä kurkkua siinä toivossa että asukkaat\nkuulisivat hätähuutoani ja tulisivat apuihini. Aluksi huutelin turhaan,\nmutta pian kuulin ääniä rannasta, näin kansaa juoksevan rantaan,\nhyppäävän veneesen ja nopeasti lähestyvän minua. Vene näytti oksista\npalmikoitulta, joka selvään osoitti ettei tämä kansa ollut erittäin\netevällä kannalla. Mutta soutavien näky oli kuitenkin minulle syynä\nsydämelliseen iloon, sillä niillä oli täydellisesti ihmisellinen muoto\nja ruumis, ja ne olivat siis ainoat ihmiset, joita minä tapasin\nmaanalaisella matkallani. Mustalla parrallansa ja kiharaisilla\nhiuksillansa muistuttivat ne niistä meidän maailmassamme, jotka asuvat\nkuumissa ilmanaloissa; pitkiä ja vaaleita hiuksia pitävät he\nmuotopuolisina. He saapuivat vihdoin sille plantulle, jolla minä\nkeijuin vedenpinnalla; minä ojensin rukoilevasti käteni heitä kohden ja\nhe nostivat minun alukseltani ja laskivat minun veneensä pohjaan. He\nantoivat minulle vähän syömistä ja juomista, joka tosin oli halpaa ja\nhuonosti laitettua, mutta kolme vuorokautta kamppailtuani nälkää ja\njanoa vastaan, oli se riittävätä antamaan minulle yhtäkkiä uusia\nvoimia.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nTekijän tulo Kvaamaan.\n\n\nIso joukko ihmisiä oli tällä ajalla ehtinyt kokoontua kaikilta\ntahoilta. He vaativat minun alinomaa puhumaan, mutta kun en minä\nosannut heidän kieltänsä en minä saattanut saada itseäni ymmärretyksi.\nSana jota he usein huusivat oli _tank tank_; ja kun tämä vähän hajahti\nsaksan tai englannin kieleltä, vastasin ensin näillä kielillä, sitte\ntanskan ja vihdoin latinan kielellä; mutta päätänsä ravistamalla he\nosoittivat etteivät en ensinkään tunteneet näitä kieliä. Lopuksi minä\nkoetin saada ajatustani heille selväksi maanalaisilla kielillä,\nnimittäin natsaarilaisella ja martinialaisella, mutta kaikki oli yhtä\nturhaa. Tästä saatoin ymmärtää ettei tämä kansa ollut erittäin\nseurahaluista ja ettei se ollut minkäänlaisessa yhteydessä muiden\nmaanalaisten kansain kanssa, niin että kaiken mukaan mitä nyt saatoin\nkäsittää, ei ollut mahdollista välttää tuota kovaa koulunkäymistä\npikkulapsien tapaan, jos minä mielin elää tässä maassa.\n\nSittenkun me hyvät hetket olimme keskustelleet toisiamme ymmärtämättä,\nveivät maan asukkaat minun pieneen, pajunoksista palmikoittuun majaan,\njosta puuttui sekä penkkiä että pöytiä; ihmiset istuivat laattialla\nsyödessään ja vuoteitten asemasta levittivät he olkia laattialle ja\nlepäsivät siinä sekasin hyvässä sovussa. Tämä ihmetytti minua sitä\nenemmän kun maalla oli hyvää jykevää metsää runsaasti. Heidän ainoana\nravintoaineenansa oli maito, juusto, ohranen leipä ja liha, jota he\npaistoivat hiilillä, he kun olivat peräti taitamattomia\nruoanlaittamisessa; sanalla sanoen he elivät melkein kuin ensimmäiset\nihmiset, jotka eivät tunteneet tapoja eikä siveyden lakia, eivät\ntajunneet asettaa härkää auran eteen, eivät ymmärtäneet säästää ja\nkoota omaisuutta; he elivät vain puiden hedelmistä sekä kalastuksen ja\nmetsästyksen tuotteista.\n\nTäällä minä nyt elin raakaa elämätä, kunnes olin ehtinyt niin paljon\noppia maan kieltä että minä saatoin vaihtaa ajatuksia asukkaiden kanssa\nja olla heille avuksi heidän taitamattomuudessansa. Yksinkertaisimmat\nelämän säännöt, joita heille määräsin, saivat jumalallisten käskyjen\nmaineen. Minusta laajalle levinneen maineen vietteleminä tulvasi\nluokseni kansaa kaikilta tahoilta, ikäänkuin suuren taivaan laittaman\nlähettilään luo. Minä sain kuulla, että minun tulostani lukien tehtiin\nuusi ajanlasku. Tämä tieto oli minulle sitä tervetulleempi ja rakkaampi\nkun minua Natsaarilla oli pilkattu vilkkauteni ja Martiniassa\nvitkallisen käsityskykyni tähden. Nyt minä älysin tuon vanhan\nsananlaskun totuuden että sokeitten joukossa hallitsee yksisilmäinen,\nsillä minä olin tullut maahan, jossa minä sangen ulkopuolisella opilla\nja muutenkin ilman varoja ja keinoja, saatoin tehdä itseni kuuluisaksi\nja kohota mitä korkeimpiin arvoihin. Hyvä tilaisuus tutkimaan mihin\nminä kelpasin oli myös tarjona, sillä maa tuotti runsaasti kaikkea\nsemmoista, joka on ihmisille hyödyksi ja huviksi; monta lajia\nhyödyllisiä hedelmiä kasvaa täällä villinä, ja jos ihminen vain viitsii\nkylvää niin kyllä hän saa hyvän elon korjata. Asukkaat eivät ole juuri\ntahdottomia oppimaan taikka järjen puutteessa; mutta kun ei niillä\nmilloinkaan ole ollut tilaisuutta mitäkään oppimaan elävät he mitä\nsyvimmässä taitamattomuudessa. Kun minä kerroin heille synnystäni,\nkotomaastani, haaksirikosta ja muista tapauksista matkallani, ei siellä\nlöytynyt ketäkään, joka minua uskoi. He pitivät uskottovampana että\nminä olin jokin auringon asukas, joka olin tullut alas heidän\nluoksensa, minkätähden he myös yleensä kutsuivat minua _Pikil-Su_, s.o.\nAuringon lähettilääksi. He eivät tosin kieltäneet ettei jumalata löydy,\nmutta he eivät huolineet koettaa saada tätä tärkeätä totuutta selville\npäähänsä; he arvelivat että heille oli varsin kylläksi uskoa niinkuin\nheidän esi-isänsä olivat uskoneet, ja tässä ainoassa uskosäännöksessä\noli koko heidän jumaluusoppinsa lausuttuna. Siveysopissa olivat he\nehtineet oppia tämän ainoan säännön: \"Älä tee muille, mitä et tahdo\nmuitten itsellesi tekevän.\" He eivät tietäneet mistäkään muusta laista\nkuin keisarin tahdosta, ja sentähden siellä rangaistiinkin ainoasti\ntodelliset rikokset, sitä, joka teki itsensä vikapääksi semmoiseen\nerhetykseen, jota me kutsumme sivuhypyksi, sitä kaikessa\nyksinkertaisuudessa vältettiin, mitä rangaistusta muuten näytti olevan\nniin vaikea kärsiä, että moni erhetyksen tehneistä joko vaipui\ntunnottomuuteen taikka itse teki itsestänsä lopun. He eivät tietäneet\nmitäkään ajanlaskuista vaan tekivät vuosiarvionsa Natsaari-kiertotähden\naikaansaamien auringonpimennysten mukaan, niin että, jos joltakulta\nkysyttiin hänen ikäänsä, saatiin vastaukseksi että hän oli elämässään\nnähnyt niin ja niin monta auringon pimenemistä. Luonnosta he eivät\ntietäneet paljon mitäkään ja sekin vähä minkä he tiesivät oli\ntäynnä taikaluuloa. He pitivät auringon ympyräisenä kultalevynä ja\nNatsaari-tähden suurena juustona. Kun minä kysyin heiltä mistä se tuli\nettä se toisinaan suureni toisinaan pieneni sain vastaukseksi etteivät\nhe tietäneet sitä. Heidän omaisuutensa rajoittui enimmäkseen sikoihin,\njotka he varustivat erityisillä merkeillä ja sitte laskivat ulos\nmetsiin, ja kunkin rikkaus arvattiin hänen omistamansa sikaluvun\nmukaan. Semmoisia puita, jotka olivat hedelmättömiä eivätkä kasvaneet\nterhoja, oli heillä tapana ruoskia, yksinkertaisuudessansa luullen että\npuut ainoasti pahuudesta ja kateudesta eivät hedelmiä kantaneet.\n\nTällä alhaisella sivistyskannalla oli nyt tämä kansa, jonka\nihmistyttämistä taiteen ja tieteen avulla minä ensin kokonansa epäilin;\nmutta kun tulin ajatelleeksi että niin raakaa luonnoltansa ei ole\nketäkään ettei hänen mieltänsä saateta jalostuttaa jos hän vain\nvakaasti kääntää korvansa opetusta ja neuvoa kohden, panin minä\nliikkeelle kaiken ahkeruuteni sivistääkseni näitä raakalaisia ja\nsentähden rupesivat he minua pitämään jumalaisena olentona, jonka\nviisaudesta he saivat niin korkeita ajatuksia etteivät he luulleet\nmitäkään löytyvän, joka minulle olisi ollut mahdotonta. Sentähden he\nvaivasivat minua jonninjoutavillakin asioilla. Kun heidän lampaansa\nvarastettiin tai kuttunsa kuolivat tautiin, kun syksy ei täyttänyt\nkeväimen toiveita taikka kun he keksivät härkänsä kuolleena auran\nedessä, tulivat he mielettömiksi ja juoksivat sydänyönäkin minun\nmajalleni apua rukoilemaan. Niin tapasin kerran erään talonpojan\npolvillansa oven edessä, itkein ja käsiänsä väännellen apuani\nrukoilemassa. Kun kysyin häneltä syytä hänen suruunsa valitti hän\npuittensa hedelmättömyyttä ja rukoili minulta nöyrästi, että minä\nmahdillani vaikuttaisin niihin ja saisin ne hedelmiä kantamaan niinkuin\nennenkin.\n\nMinä sain tietää että koko tätä maata hallitsi eräs hallitsija, joka\ntähän aikaa piti pääkaupunkiansa noin kahdeksan päivän matkan päässä\nsiitä seudusta, jossa minä nyt oleskelin; -- minä sanon: tähän aikaan,\nsillä leiripaikka, jos siksi saan hallituspaikkaa kutsua, oli\nmuutoksellinen eli kiertävä, ja kiinteitten asumuksien asemesta\nmuodostettiin pääkaupunki teltoista, jotka kuninkaallisen perheen ja\nhovikunnan muassa vietiin yhdestä paikasta toiseen valtakunnassa.\nParhaillaan hallitseva ruhtinas oli jo vanha mies nimeltä _Kastia_,\njoka meidän kielellämme merkitsee; suuri keisari. Maa ansaitsee kyllä,\nsuureen alaansa nähden, kutsuttaa keisarikunnaksi, mutta asukkaiden\ntaitamattomuuden mukaan, jotka eivät ymmärtäneet oikein käyttää\nluonnonlahjojansa, sitä halveksittiin ja asukkaat itse joutuivat\nalituisten hyökkäysten ja ahdistusten alaisiksi naapurikansoiltansa,\nniin, heidän täytyi usein maksaa veroa kansoille, jotka kaikin puolin\nolivat heitä paljon heikompia.\n\nMaine nimestäni ja etevistä ominaisuuksistani levisi pian valtakunnan\nkaikkiin ääriin. Kansa kysyi minulta neuvoa kaikissa yrityksissänsä,\nikäänkuin minä olisin jokin ennusjumala ollut, ja kun onni ei ollut\nheille myönteinen, pitivät he sen minun huolettomuuteni taikka\npaheksimisen osoitteena. Niinpä koettivatkin muutamat heistä lepyttää\nminun uhreilla. Minä en kuitenkaan huoli tässä ladella sitä paljoutta\ntuhmuuksia ja mielettömyyksiä, joihin nämä taitamattomat ihmiset\ntekivät itsensä vikapäiksi; ainoasti pari kohtaa tahdon tässä kertoa\nkaikkinaisuuden esimerkkinä: Äidiksi tulemaisillansa oleva vaimo uskoi\nlujasti ja vakaasti minun vallassani olevan määrätä synnykkinsä tulevan\npojaksi; toinen oli lujana sitä mieltä että minä saatoin tehdä hänen\nijäkkäät vanhempansa nuoriksi jälleen. Tämmöiset ja monet muut\nsamansuuntaiset viittaukset mahtivoimaan ja täydellisyyteeni kiusasivat\nminua alinaikaa ja minun täytyi tavan takaa nuhdella kansaa perin\nvakaasti heidän yksinkertaisuutensa tähden, sillä minä rupesin\npelkäämään että heidän liian suuri ajatuksensa minusta lopuksi\nmuuttuisi jumalalliseen palvelemiseen.\n\nVihdoin sai myös vanha keisari kuulla puhuttavan, että uljaan\nvartaloinen mies puettuna ulkomaalaiseen pukuun oli saapunut\n_Kvaama_-maahan; että häntä pidettiin auringon lähettiläänä ja että hän\nopettamalla suurinta viisautta, niin, melkein jumalallisia\nelämänohjeita, oli osoittanut olevansa enemmän kuin tavallinen\nkuolevainen ihminen. Keisari lähetti oitis lähettiläitä luokseni\nkäskyllä että minun piti laittaman itseni keisarilliseen pääkaupunkiin.\nLähettiläitten lukumäärä ei ollut pienempi kuin kolmekymmentä, kaikki\npuettuina tiikerin taljoihin, mikä puku pidettiin suurimpana\nkoristuksena ja kunnianosoituksena siinä maassa, kun eivät sitä saaneet\nkäyttää muut kuin ne, jotka olivat sankaruutta osoittaneet sodassa\n_Tanakilaisia_ (järjellisiä tiikeriä ja Kvaamalaisten kuolinvihollisia)\nvastaan. Siinä pienessä kaupungissa, jossa minä asuin olin minä\nitselleni rakennuttanut pienen kaksikerroksisen kivirakennuksen\neurooppalaiseen malliin. Tämä huoneus tuntui lähettiläistä\nhämmästyttävältä teolta, johon eivät ihmisen voimat riittäneet, ja mitä\nhartaimmalla kunnioituksella astuivat he huoneesen, ikäänkuin se olisi\nollut jokin pyhä paikka, minulle tuomaan keisarin käskyn. He lausuivat:\n\n\"Kun suuri keisari _Kasba_, heidän kaikkein armollisin hallitsijansa,\nluki syntyänsä _Spynkoksesta_, ei mikään saattanut hänelle olla\nmieluisempata kuin tämä auringon lähettiläs, varsinkin kun\ntarkoituksena näytti olevan maan hyöty, ja kun oli toivomista, että maa\nkokonaisuudessansa, näin taivaallisen opettajan hoidossa, kulkisi\nonnellista tulevaisuutta kohden. Hänen majesteettinsa toivoi sentähden\nettä auringon lähettiläs valitsisi asuntonsa keisarillisen hovin\nläheisyydessä, koska hänellä aina pääkaupungissa oli parhaat\ntilaisuudet tarjolla käyttääksensä eteviä hyveitänsä ja ihania\nlahjojansa.\"\n\nMinä kiitin alammaisimmasti, ja matkustin lähettilästen kanssa\nhallituksen kaupunkiin. He olivat tarvinneet neljätoista päivää\nmatkaansa tänne, mutta palausmatkaan tarvittiin vain neljä minun\nvoimieni johdosta; sillä kun minä olin havainnut että maassa löytyi\nriittävästi hevosia, ja että nämä, jotka juoksivat villeinä metsässä,\nennen olivat asukkaille rasitukseksi kuin hyödyksi, huomautin minä\nheille sitä hyötyä, jota saatettiin näistä jaloista elämistä saada ja\nopetin heille miten niitä piti valjastettaman. Muutamat hevoset\nkesyttyivät pian, ja lähettiläitten viipyessä minun luona olin minä jo\nehtinyt saada niin monta totutetuksi ratsastamiseen kuin palausmatkalla\ntarvittiin. Lähettiläät hämmästyivät hevoset nähdessään ja arvelivat\nkauvan uskaltaisivatko he astua niiden selkään, mutta kun he näkivät\nsekä minun että muiden pelotta ja vaaratta ratsastavan niillä pitkin\nkenttää, ohjaten niitä suitsilla, varustausivat he rohkeudella ja itse\ntehtyänsä muutamia kokeita päättivät he tällä tavalla matkustaa, minkä\nkautta kotomatka tehtiin kolme kertaa lyhyemmässä ajassa kuin oli\ntulomatkaan kulunut. Kun me lähestyimme sitä seutua, missä\nkeisarillisen hovin piti oleman sijoitettuna saimmekin kuulla että se\noli muuttanut toiseen maakuntaan; meidän täytyi siis palata takasin ja\nottaa toinen suunta.\n\nTuskin on mahdollista mielessänsä kuvitella, millisellä hämmästyksellä\nKvaamalaiset katselivat meitä, kun me tulomme teimme hevosten seljässä.\nMuutamat peljästyivät siihen määrään että tahtoivat paeta kaupungista.\nKeisari itse pysyi pelvosta teltassansa eikä uskaltanut tulla esille\nennenkun eräs hänen lähettiläistänsä oli astunut alas hevosensa\nseljästä ja selittänyt hänelle koko salaisuuden. Kohta sen jälkeen\nvietiin minut monilla kunnioituksen osoituksilla ja suuren seurueen\nedellä keisarin telttaan, jossa minä näin hänen istumassa eräällä\nmatolla koko hovikuntansa keskellä. Kun minä kaikkein alammaisimmasti\nolin kiittänyt minulle osoitetusta kunniasta, nousi hänen\nmajesteettinsa seisaallensa ja kysyi minulta, kuinka auringon\nhallitsija, hänen perheensä esi-isä jaksoi. Kun minä pidin parhaana\nolla häiritsemättä Kvaamalaisia heidän juurtuneen hairahduksensa\nsuhteen, vastasin minä \"että auringon hallitsija oli lähettänyt minun\ntähän maahan hyvillä laeilla jalostuttamaan kansan raakoja tapoja ja\nopettamaan Kvaamalaisille semmoisia taiteita ja tieteitä, etteivät he\nainoasti saattaisi voittoisasti vastustaa taistelunhimoisia\nnaapureitansa, vaan että he lisäksi myös voisivat laajentaa\nvaltakuntansa rajoja, ja että minä olin saanut toimekseni\ntulevaisuudeksi jäämään tänne.\" Keisari oli hyvillänsä tästä\nvastauksesta, antoi oitis tehdä minulle teltan varsin omansa rinnalle,\nantoi viisitoista palvelijaa minulle palvelukseen ja osoittausi minulle\nenemmän ystävänä kuin päällysherrana.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nViidennen yksinvallan alku.\n\n\nTästä ajasta ruveten minun kaikki pyrkymykseni rajoittuivat tämän maan\nuudesta muodostamiseen ja ennen kaikkia nuorison harjoittamiseen\nsotataidossa. Ensi työkseni minä käänsin nuorison koko parven työhön ja\nuutteruuteen, opetin heille ensin kuinka heidän piti hevosia kesyttämän\nja opettaman, sitte kuinka niitä piti vaunujen edessä ajettaman, ja\ntämän jälkeen minä rupesin heille neuvomaan sotatemppuja, nuolien ja\nkeihäitten heittämistä, väkipuukon taitavata käyttämistä.\n\nNiinkuin juuri sanoin oli ensimmäinen huoleni kesyttää hevosia ja saada\nniitä sotatarpeesen kelvollisiksi, siinä toivossa että pelkällä\nratsuväellä saatettaisi naapurikansat pysymään asemillansa. Ankaralla\nuutteruudella onnistui minun verrattain lyhyessä ajassa asettaa\nkeisarin katseskeltavaksi kuusituhatta ratsumiestä. Kun juuri samaan\naikaan Tanakilaiset valmistautuivat uuteen hyökkäykseen siitä hyvästä,\nettei tuota vuotuista veroa, jota he itsellensä vaativat, usean kerran\nuudistetun velkomuksen uhaksi, kuulunutkaan tulevaksi, lähdin minä\nkeisarin käskystä vihollista vastaan tällä uudella ratsuväelläni ja\nmyös vähemmällä osalla jalkaväkeä. Jalkaväen minä olin varustanut\nnuolilla ja heittokeihäillä, jonka kautta heidän oli mahdollista jo\netäämmältä antautua taisteluun, sillä tähän asti oli heillä ainoasti\nollut lyhyeitä iskupuukkoja eli tikaria ja joutuivat sentähden aina\ntappiolle kaksintaistelussa näiden villien vihollisien kanssa, jotka\nolivat heitä paljon etevämmät ruumiinvoimain puolesta.\n\nMinut nimitettiin heti ylipäälliköksi ja saatuani tiedon siitä, että\nTanakilaiset olivat taisteluasennossa lähellä valtakunnan rajaa, lähdin\nminä heti liikkeelle heitä kohtaan. Tanakilaiset hämmästyivät\nnähdessään sotajoukon uskaltavan käydä heidän kimppuunsa, ja jäivät\nliikkumatta paikallensa; meidän väki sitä vastoin liikkui yhä\neteenpäin, ja niinpian kun he olivat saapuneet nuolenkantomatkalle\nvihollisista rupesivat he vihollisten riveihin heittämään nuoliansa ja\nkeihäitänsä, jotka saivat aikaan suuren hävityksen. Nämä eivät\nkuitenkaan menettäneet rohkeuttansa, vaan hyökkäsivät jalkaväkemme\nkimppuun mitä suurimmalla raivolla; mutta kun meidän ratsuväki samassa\nryntäsi vihollisen siipiin, murtuivat heidän rivinsä ja he pakenivat\nsemmoisessa epäjärjestyksessä että tämä ensimmäinen ottelu ratkaisi\nkoko sotaretken. Vihollinen joutui kokonansa tappiolle ja heidän\npäällikkönsä, kaksikymmentä aatelista tiikeriä otettiin vangiksi ja\nvietiin riemukulussa Kvaamaan. Tämä loistava voitto herätti sanomatonta\niloa koko valtakunnassa, sillä edellisissä sodissa olivat Kvaamalaiset\nmelkein aina joutuneet tappiolle ja heidän oli täytynyt kerjätä\nitsellensä rauhaa mitä halventavimmilla ehdoilla. Keisari käski että\nvangit vanhaan tapaan oitis piti otettaman hengiltä, mutta minä, josta\ntämä tapa tuntui ylen raa'alta, neuvoin niitä pitämään vangeudessa,\njonka kautta me saatoimme toivoa Tanakilaisten pysyvän hiljaisuudessa\nodottaessaan mitä meidän piti tekemän vangeille; sitä paitsi minä\nilmoitin keisarille aselevon tarpeelliseksi eräitten toisien tuumien\ntähden, joita minä aivoin panna toimeen.\n\nMinä olin huomannut että tämä maa oli erittäin rikas salpietarista, ja\nminä olin jo koonnut suuria määriä siitä laittaakseni kruutia.\nKuitenkaan en minä ollut uskonut tuumiani muille kuin keisarille, jonka\nluvasta kivääritehtaan perustamiseen minä nimittäin toivoin pian\nvoittavani valtakunnan kaikki viholliset. Niinpian kun olin saanut\nmuutaman sadan pyssyjä valmiiksi, ynnä niille tarpeellisen määrän\nkruutia ja luotia, panin minä toimeen julkisen kokeen keksinnölleni,\nkaikkein suureksi ihmeeksi. Muuan määrä sotamiehiä sai oitis ruveta\nopettelemaan näitä uusia aseitamme käyttämään ja ehdittyäni saada\nheidät jotenkin harjaantuneiksi niiden käyttämisessä, nimitti keisari\nminun koko sotavoiman ylipäälliköksi. Sillaikaa minä usein olin yhdessä\nvangitun tanakilaisen kenraalin _Tomopokolon_ kanssa, -- jonka\nkunnollisuus oli tehnyt hänen minun ystäväkseni --, hänen kauttansa\noppiakseni tuntemaan hänen kansakuntansa valtiomuodon, luonteen ja\ntavat. Minä olin nimittäin suureksi ihmeekseni huomannut, että hän oli\njärkevä, tottunut ja oppinut mies, ja että sekä taiteita että tieteitä\nahkerasti harjoitettiin Tanakilaisissa. Hän kertoi minulle että\netäämmällä idässä päin asui eräs ylen sotainen kansa, jota vastaan\nTanakilaisten alati täytyi olla varoillansa ja varustettuina. Tämän\nmaan asukkaat tosin olivat pienen kasvuisia ja paljon alemmalla\nTanakilaisia ruumiinvoimain puolesta, mutta kun he olivat ylen keksiviä\nsekä taitavia kaariampumisessa, olivat he usein pakoittaneet\nTanakilaiset rauhaa anomaan. Hän kertoi minulle sitä paitsi, että tämä\nkansa, joka oli kissoja, oli etevin kaikista maankuoren kansoista\nviisaan valtio-opin ja arvostelukyvyn puolesta. Minua harmitti kuulla,\nettä järkeä, tiedettä ja sivistystä saatettiin tässä maanalaisessa\nmaailmassa tavata kaikissa eläimissä, ja että ihmiset yksin, nimittäin\nKvaamalaiset, olivat sivistymättömiä raakalaisia. Mutta minä toivoin\nettä tämä häpeä pian tulisi poistetuksi ja että Kvaamalaiset ennen\npitkää taas saavuttaisivat sen herrauden eläimiin nähden, jonka luonto\nalkuansa on ihmiselle antanut.\n\nViimeisen tappionsa perästä pysyivät Tanakilaiset kauvan hiljaa, mutta\nsittekun he vakoojien kautta olivat ottaneet selvän tämän uuden\nratsuväen laadusta ja saaneet tietää, että nuo hirveät pedot, jotka\nniin olivat peljästyttäneet, eivät olleet muita kuin opetettuja\nhevosia, rohkaisivat he uudelleen mielensä ja kokosivat uuden\nsotajoukon, jonka etunenään kuningas itse asettui. Sotajoukon lukumäärä\nteki 20,000 tiikeriä, kaikki vanhemman puolisia miehiä, paitsi kaksi\nrykmenttiä, jotka olivat nuoria, vasta opetettuja. Mutta nämä yhtäkkiä\nkootut joukot olivat enemmän soturia nimeksi kuin hyödyksi. Ylpeinä\nvarmasta voiton toivostansa, hyökkäsivät he kaikki yhtaikaa Kvaamaan.\nMe saatoimme asettaa heitä vastaan 12,000 henkeä jalkaväkeä, joista\nkuusisataa oli varustettuna tuliaseilla sekä sitä paitsi 4,000 miestä\nratsuväkeä. Kun en minä epäillyt ensinkään kuka tässä voitolle oli\npääsevä ja kun minä halusin että keisari siitä itse saisi kunnian,\npyysin hänen itse ottamaan komennon.\n\nTästä näennäisestä alentuvaisuudesta en minä kadottanut vähääkään\nmaineestani, kun koko sotajoukko kyllä tiesi että minä olin todellinen\njohtaja. Minun neuvoni oli ettei pitänyt päästettämän ampujia ottamaan\nosaa ensi hyökkäykseen vaan että piti koetettaman eikö tuo muu osa\njalkaväkeä ja ratsuväki yksin kykenisi voittoa vihollisista saamaan.\nMutta tämä neuvo oli vähällä tulla minulle kalliiksi; sillä\nTanakilaiset tekivät niin ankaran hyökkäyksen jalkaväkeämme vastaan\nettä ne pakottivat sen lähtemään pakoon, ja kun he ratsuväellekin\ntekivät urheata vastarintaa, näytti voitto hetken aikaa olevan kahden\nvaiheella kummankin puolen välillä; niin, tämän vertaista vaikeata\ntaistelua tuskin milloinkaan on kamppailtu. Nyt minä pidin parhaana\nantaa kiväärimiesten ryhtyä toimeen. Jo ensimmäisten laukausten\nkaikuessa pidättyivät Tanakilaiset hämmästyneinä, voimatta käsittää\nmistä salamat ja pamaukset tulivat; mutta saatuansa nähdä minkä kamalan\nvaikutuksen ne tekivät, valtasi heidät mitä suurin hämmästys. Ensi\nlaukauksella kaatui 200 tiikeriä, joiden joukossa myös kaksi\nsotapappia, mitkä lävistetyin ruumiin vaipuivat maahan parhaillaan\nkoettaessaan innosta säkenöivillä puheilla kehoittaa soturia\nurhollisuuteen. Heidän kuolemansa herätti yleistä murehtimista, sillä\nheitä pidettiin Tanakilaisten etevimpinä pappeina. Huomatessani\nvihollisten tuskallisen päättämättömyyden, komensin minä taas\nlaukauksen, ja tämä toinen tuli-isku sai aikaan vielä suuremman\nmieshukan; kuningas itse kaatui. Nyt menettivät Tanakilaiset kaiken\ntoivonsa ja hajousivat hurjaan pakoon. Ratsuväkemme ajoi pakenevia\ntakaa ja teki semmoisen hurmion vihollisissa, etteivät ratsastajat pian\nenään päässeet kulkemaan kuolleitten ja kuolemaisillansa olevien\npaljouden tähden. Taisteluun loputtua laskimme me 13000 kaatunutta\nvihollista, osaksi itse taistelussa osaksi myös pakoretkellä. Meidän\nvoittoisa sotajoukkomme marssi Tanakin valtakuntaan ja asettui muutaman\npäivän perästä pääkaupungin edustalle. Pelko ja hämmästys oli siellä\nniin yleinen, että, vaikka kaupunki sekä asemansa että muuriensa ja\nvallikaivostensa kautta oli vahvasti varustettu ja vaikka oli tarpeeksi\nmuonavaroja, maistraatti kuitenkin saapui meidän leiriimme ja jätti\nvoittoherralle kaupungin avaimet.\n\nKaupungin suuruus, sen kauniit kadut ja uhkeat rakennukset\nhämmästyttivät minua, ja minusta rupesi tuntumaan yhä kummallisemmalta\nettä Kvaamalaiset, vaikka heitä kaikkialla ympäröivät näin sivistyneet\nkansakunnat, kuitenkin olivat niin pitkäksi ajaksi jääneet niin syvään\nja synkkään taitamattomuuteen. Mutta minä saatan ymmärtää, että heidän\non käynyt samaten kuin eräitten eurooppalaisten kansakuntien, jotka\neivät ensinkään huoli siitä, mikä tapahtuu ja mitä toimitaan heidän\nrajojensa ulkopuolella, vaan pysyvät kiinni omassansa, pitäen sitä\nparhaana; jotka eivät milloinkaan pyri joutumaan mihinkään\nvuorovaikutukseen toisten kansojen kanssa ja juuri sentähden ovat\njääneet samaa pistettä polkemaan.\n\nSuuresta tappiostansa lukein rupesivat Tanakilaiset laskemaan uutta\najanlaskua, ja kun tuo ratkaiseva tappelu tapahtui, heidän almanakkansa\nmukaan, kolmantena päivänä _Toruli_-kuussa, luettiin tämä päivä\nsuru- ja valituspäivien joukkoon. Samaan aikaan vuotta, nimittäin\n_Toruli_-kuukauden aikana, on Natsaari-kiertotähti, joka aurinko\nkierrollansa jakaa eri vuodenajat ja määrää ajanlaskun, etäimmällä\ntästä osasta maankuorta. Se kiertyy nimittäin auringon ympäri, mutta\nkun Natsaari liikkuu paljon nopeammin, niin se suurenee ja pienenee\naina sen mukaan kun se lähenee yhtä taikka toista puoliskoa. Minä\nsilmäilin kerran erästä tanakilaista almanakkaa ja havaitsin sen\nerittäin säännöllisesti ja hyvästi järjestetyksi.\n\nSittekun pääkaupunki näin oli valloitettu, antausi koko valtakunta\nvoittajille niin että tuo entinen halveksiminen muuttui kunniaksi ja\nmaineeksi ja Kvaamalainen valtakunta, tämän lisäyksen kautta\nmaanalaansa, tuli lähes toista vertaa suuremmaksi ja mahtavammaksi kuin\nennen. Kun kaikki tämä onni luettiin minun järkeni ja kykyni\ntuotteeksi, rupesi tuo kunnioitus, jota minulle oli osoitettu jo pitkiä\naikoja ennen, vähitellen muuttumaan miltei jumalalliseksi\npalvelemiseksi.\n\nSittekun Tanakilaiset siis olivat voitetut ja sittekun jokaiseen heidän\nkaupunkiinsa oli pantu vartiosto pitämään tätä taistelunhimoista kansaa\nkurissa, omistin minä vakaasti ajatukseni jo alkuun panemani tuuman\ntäytäntöön saattamiseen, nimittäin sen tuuman että saisin kokonansa\npoistetuksi tuon raakamaisuuden, jonka vallassa Kvaamalaiset tähän\nsaakka olivat eläneet. Suuria vaikeuksia esiintyi kuitenkin tieteitten\nja taiteitten istuttamisen suhteen tähän kansaan, sillä se vähä minkä\nitse olin Euroopassa oppinut, nimittäin latinan kieltä ja muutamia\nkreikkalaisia sananparsia, ei ollut täällä minulle miksikään avuksi.\nMinun täytyi Tanakista tilata kaksitoista oppinutta tiikeriä, jotka\nheti määrättiin professoriksi ja saivat toimekseen järjestää yliopiston\nsamaan tapaan kun ne heillä olivat omassa maassaan. Sitä paitsi annoin\nmuuttaa Tanakilaisten kuninkaallisen kirjaston Kvaamaan. Minun tuumani\noli kuitenkin antaa noiden vierasten opettajien palata takaisin omaan\nmaahansa, niinpian kun Kvaamalaiset olivat joutuneet niin pitkälle,\nettä he saattoivat itse tulla toimeen.\n\nMinulla oli suuri halu tutkia kunink. tanakilaisen kirjaston sisällön,\nsittekun tuolta vangitulta kenraalilta olin saanut kuulla että sen\nkäsikirjoituskokoelman joukosta löytyi muuan, jonka tekijä oli käynyt\nmeidän maailmassamme ja siltä matkaltansa oli tuonut kotio koko joukon\nmuistoonpanoja useista maista ja varsinkin eurooppalaisista. Tämän\nkäsikirjoituksen olivat Tanakilaiset saaneet käsiinsä sotaretkellä\neräässä kaukana olevassa maassa; kuitenkin oli tekijän nimi tuntematon,\nsamaten kun ei myöskään tiedetty mikä kansalainen hän oli taikka kuinka\nhän oli maan päälle joutunut. Tarkemmin kirjasta tutkittuani havaitsin\nminä _Tomopokolon_ ilmoitukset tästä käsikirjoituksesta peräti\noikeiksi, jonka tähden minä hänelle uskoin syntyni, sukuni ja\nisänmaani laidan, vakuuttaen hänelle, että minä alussa olin sanonut\nKvaamalaisille saman, mutta etteivät nämä yksinkertaiset ihmiset\ntahtoneet kertomustani uskoa, vaan sen sijaan pitivät minua auringon\nlähettiläänä, hairahdus, jossa he yhä edelleen itsepintaisesti\npysyivät. Minä liitin, että, kun minä pidin vääränä omistaa itselleni\nkauvemmin tätä turhamaisen ylpeätä arvonimeä, minä nyt olin päättänyt\njulkisesti ilmoittaa oikean laitani, koska minä olin täydesti\nvakuutettu siitä, etten minä tämän suoran tunnustukseni kautta mitäkään\nmaineestani kadottaisi. Minä toivoin tätä sitä enemmän, kun puheena\nolevan kirjan lukeminen tekisi jokaiselle selväksi, kuinka paljon\netevämmät Eurooppalaiset ovat toisia kuolevaisia viisauden ja hyvien\navujen puolesta. Tämä päätökseni ei kuitenkaan ollut tuon viisaan\nmiehen mieleen, minkä hän minulle ilmoitti seuraavin sanoin:\n\n\"Ensin, jaloarvoinen herra, pitää sinun tuo kirja lukea. Ehkä sen\nsisältö saa sinut päätöksesi muuttamaan! sillä joko valhettelee tekijä,\ntaikka vaivaavat myös ylimaallisia narrimaisuus ja pahat tavat ja\nmyös on niillä lakeja ja laitoksia, joille ennen sopii nauraa kuin\nkunnioituksensa antaa. Sittekun olet ehtinyt lukea kirjan lävitse,\nsaattaa olla aika ruveta päätöksiä tekemään; tämän neuvon tahdon\nsinulle kuitenkin antaa: älä ajattelemattomasti heitä luotosi tuota\narvonimeä, joka on Kvaamalaisissa herättänyt niin suuren kunnioituksen\nsinua kohtaan, sillä ei mikään paremmin tarkoitustansa täytä kansan\nkuuliaisuudessa pyhittämisen suhteen, kuin se ajatus että hallitsija on\njalompaa rotua ja että hänellä on loistava synty.\"\n\nMinä katsoin parhaaksi seurata tätä neuvoa, ja annoin Tomopokolle\ntoimeksi kääntää tämän kirjan minun varakseni Kvaaman kielelle. Sillä\noli nimenä: \"_Tanianin_ (arvattavasti tämä vain oli salanimi) matka\nylemmässä maailmassa, taikka kertomus sikäläisistä maista ja kansoista\nvarsinkin Euroopassa\". Mutta kun kirjoitus oli likainen ja homehtunut\nsekä ajan kuluttama, puuttui siitä se, jonka juuri mieluimmin olisin\nhalunnut tietää, nimittäin mitä tietä tekijä oli tullut ylös meille ja\njälleen takaisin tänne alas.\n\nKirjoituksen nimeksi käännöksessä tuli tämä:\n\n\"_Palasia Tanianin ylimaallisesta matkasta, kääntänyt kunnianarvoinen\nja jalosyntyinen Herra Tomopokolo, tanakilainen kenraali_:\n\n\"-- -- -- Tämä maa (Saksanmaa) kutsutaan roomalaiseksi valtakunnaksi;\ntämä on kuitenkin vain tyhjä liikanimi, sillä roomalaisesta\nvaltakunnasta tuli loppu jo useampia satoja vuosia sitte. Saksankieltä\non sangen vaikea ymmärtää takaperäisen lausemuodostuksensa johdosta;\nsillä mitä muissa kielissä on tapana olla alussa, se on tässä vasta\nlopussa, jonka tähden lukijan täytyy lukea koko sivun, ennenkuin hän\nsaattaa älytä mistä puhe on. Hallitustapa on sangen hullunkurinen:\nSaksalaiset luulevat itsellänsä olevan hallitsijan, mutta itse asiassa\nei heillä olekaan semmoista; Saksanmaa sanotaan yhdeksi valtakunnaksi,\nmutta yhtäkaikki paloitettuna moniin valtioihin, joilla kullakin on oma\nhallituksensa, jotka useinkin julistavat toisellensa sodan. Maa sallii\nitseänsä kutsuttavan 'alati kasvavaksi,' vaikka se ajan kuluessa\npienenee; 'pyhäksi,' vaikkei siellä löydy pyhyyden jälkeäkään, ja\n'voitettamattomaksi,' vaikka se usein saa tyytyä siihen että sitä\nnaapurikansat pettävät ja hävittävät. Ihmeteltäköön myös kuinka kansan\noikeuksien ja vapauden oikeastaan on laita, sillä monta heille\ntunnustettua ja myönnettyä oikeutta ei heidän sallitakaan täyttää.\nLukematon määrä kirjoituksia on tehty Saksan valtakunnan\nvaltiomuodosta, mutta tässä sekavaisessa asiassa ei ole pitkälle\npäästy, sillä -- -- --\n\n\"-- -- -- Pääkaupunki täällä (Ranskassa), joka on sangen iso nimeltä\nPariisi, saatetaan jossakin merkityksessä kutsua koko Euroopan\npääkaupungiksi, sillä se, niin sanoakseni, harjoittaa lakia säätävätä\nmahtia muiden eurooppalaisten kansojen suhteen; se on esim. anastanut\nitsellensä oikeuden tekemään sääntöjä ja määräämään kuinka ihmisten\npitää elämän ja kuinka niiden pitää oleman puettuina, niin ettei\nainoatakaan pukua löydy, olkoon se kuinka epämukava ja naurettava\ntahansa, jota ei heti koko kansakunnat ota käyttääksensä, kun se vaan\nensin on saanut armon Pariisin asukkaiden silmissä. Millä tavalla\ntaikka milloin Pariisilaiset ovat saaneet tämän etuoikeuden, on minulle\nvarsin tietämätöntä. Kuitenkin minä huomasin ettei tämä ylivalta\nulottunut muihin esineihin tai asioihin; sillä sangen usein ovat muut\nkansakunnat sodassa Ranskalaisten kanssa ja pakoittavat heidän joskus\nsopimaan rauhasta sangen kovillakin ehdoilla; mutta orjuus elämäntavan\nja vaatteiden kuosin suhteen jää aina samaksi, niin että mitä Pariisi\nniissä asioissa määrää taikka muuttaa, sitä kaikki muu Eurooppa sangen\ntarkasti seuraa ja noudattaa. Järkensä terävyyden, uteliaisuutensa ja\nkekseliäisyytensä puolesta ovat Pariisilaiset sangen paljon\nMartinialaisten kaltaiset.\n\n\"-- -- -- Bolognasta me matkustimme Roomaan. Tätä kaupunkia hallitsee\npappi, joka, vaikka hänen valtakuntansa on ylen vähäpätöinen, kuitenkin\npidetään mahtavimpana kaikista kuninkaista ja ruhtinoista Euroopassa;\nsillä kun toiset hallitsijat hallitsevat vain alammaistensa\nruumiillista elämää ja omaisuutta, on tällä valta viedä turmioon heidän\nsielunsakin. Eurooppalaiset ylipäänsä uskovat, että tämä pappi on\nsaanut taivaan valtakunnan avaimet tallettaaksensa, mutta vaikka minä\nnäin paljon vaivaa en minä vieläkään tiedä minkälaisia ne ovat, minä\nkun en saanut nähdä lipastakaan, jossa niitä säilytetään. Tuo valta,\njoka tällä papilla on ei ainoasti omien alamaistensa, vaan koko\nihmiskunnan suhteen, on oikeastansa sitä, että hän saattaa vapauttaa\nne, jotka jumala tuomitsee, sitoa ne jotka jumala päästää sekä päästää\nja vapauttaa ne jotka jumala on tuominnut: mikä taivaan valta! niin,\nmeidän maanalaiset kansalaisemme olisivat ilman epäilyksettä valmiita\nmilloin tahansa vannomaan mitä pyhimmän valan siitä, ettei tämmöistä\nvalaa kelläkään kuolevaisella ole. Mutta eipä olekaan vaikeata saada\nEurooppalaisia uskomaan mitä tahansa ja tehdä heitä mitä\nmahdottomimpien satujen orjiksi, ja kaikkea tätä, vaikka he pitävät\nitseänsä ainoina viisaina ja, puhaltuneina tästä kuvittelusta katsovat\nkuin alas kaikkiin muihin, katsoen heitä raakalaisiksi. Ensinkään\ntahtomatta puolustaa maanalaisten kansalaisten tapoja ja tottumuksia,\ntahdon kuitenkin mainita muutamia semmoisia Euroopasta, näyttääkseni\nkuinka vähän heillä on oikeutta pöyhkeillä etevyydestänsä toisten\nkansojen rinnalla.\n\n\"Kaikkialla Euroopassa on tapana ripottaa hienoksi jauhettua jauhoa\nhiuksiin ja vaatteihin, vaikka se luonnon tarkoituksen mukaan on\naivottu ihmisille ravinnoksi ja elannoksi. Näitä jauhoja sanotaan\nbuuteriksi, jotka he ylen huolellisesti kampaavat hiuksistansa\njokaisena iltana, seuraavana aamuna sinne kylvääksensä uuden pyryn.\nToinen tapa, joka naurettavaisuuden puolesta ei ole edellistä ensinkään\nhuonompi, on se, että tuota päänpeitettä eli hattua, jonka\ntarkoituksena on suojella päätä pakkaselta, tavallisesti ja vieläpä\nkovimmankin pakkasen vallitessa, käytetään kaukana alhaalla niskassa,\nniin, useinpa kädessäkin -- mikä minun mielestäni on yhtä naurettavata,\nkuin jos joku lähtisi kaupungille hame taikka housut kainalossansa ja\nantaisi niiden ruumiinosien, joita ne ovat aivotut suojelemaan,\npaleltua.\n\n\"Eurooppalaisten uskonnolliset katsantokannat ja mielipiteet ovat\nsiihen määrään hyvät ja terveen järjen kanssa yhtäpitäväiset, että tuo\nkirja, joka sisältää mitä ihmisen pitää uskoman ja kuinka hänen pitää\nelämän ja käyttäytymän, käskee hänen sitä ahkerasti viljellä ja pyrkiä\nymmärtämään sen syvintä tarkoitusta, samaten kuin se myös puolustaa\nanteeksi antavaisuutta erhettyviä ja heikkoja kohtaan. Siitä\nhuolimatta jokainen, joka uskaltaa ymmärtää ja selittää yhtä ja\ntoista tässä kirjassa toisin kuin yleisö, rangaistaan vanheudella,\nmaanpakolaisuudella ja vieläpä joskus kuolemallakin. Minusta tuntui\ntämä jotenkin samalta, kuin jos ruoskittaisiin huonon näön tähden sitä,\njoka vilpittömästi tunnustaisi että se taikka se, minkä toiset sanovat\npyöreäksi, hänen silmissään on nelikulmainen. Minulle kerrottiin että\nmiljoonia ihmisiä, itsenäisen mielipiteen tähden uskonnollisissa\nkysymyksissä, oli mestattu taikka poltettu.\n\n\"Useimmissa kaupungeissa ja kylissä tavataan ihmisiä, jotka\nsaarnatuolista ja puhujalavoilta ankaruudella soimaavat niitä syntejä\nmuissa, joita he itse joka päivä tekevät, joka minun silmissäni on\nvarsin samaa kuin jos kuulisin juopuneen ihmisen saarnaavan juopumusta\nvastaan.\n\n\"Isommissa kaupungeissa on kaikkialla tapana kutsua ystävänsä luoksensa\nkotio nauttimaan erästä mustaa, poltetuista palkohedelmistä laitettua\njuomaa, jota sanotaan kahviksi. Saapuaksensa tämänlaisille kutsuille\npinnistävät vieraat itsensä eräänlaiseen neljällä pyörällä varustettuun\nlaatikkoon, jossa kaksi väkevää ja hurjaa eläintä vievät heidän\nystävänsä asunnon portille, sillä Eurooppalaiset pitävät jalkain\nkulkemista ylen alentavana.\n\n\"Vuoden ensimmäisenä päivänä hyökkää Eurooppalaisten kimppuun\neräänlainen tauti, jota emme me maanalaiset olennot ensinkään tunne.\nTämän taudin ilmaukset esiintyvät omituisessa levottomuudessa ja\nsekamelskassa sekä ruumiin että sielun puolesta, niin etteivät he\npitkää hetkeä yhteen mittaan saata pysyä samalla paikalla; he rientävät\nkuin pähkäpäät yhdestä talosta toiseen, itsekään tietämättä miksi he\ntätä tekevät. Tätä tautia kestää muutamissa aina neljätoista päivää,\nkunnes he vihdoin, tuosta alituisesta lentämisestä talosta toiseen\nikäänkuin uupuneina saavat järkensä valtoihinsa ja tulevat terveiksi.\n\n\"Kun Eurooppalaisia vaivaa lukematon määrä mielen tautia, on lukematon\nmäärä lääkkeitä niitä vastaan myös ilmestynyt. Muutamia valtaa\nvastustamaton halu, kun he kadulla kävelevät yhdessä jonkun kanssa,\naina asettumaan niin, että heidän vasen puolensa kääntyy seuralaisensa\noikeaan. Jota kauvemmaksi pohjaseen tullaan sitä hurjemmasti tämä tauti\nraivoaa, josta saatettaisiin päättää että se tulee ilmanalan\nkovuudesta. Tauti helpyy sinetillä varustettujen papereitten kautta,\njotka oikeuttavat eräihin arvonimiin ja puhuttelunimiin; kun potilas on\nsaanut tämmöisen loihtuaseen kantaaksensa, tulee hän vähitellen\nterveeksi. Eräs toinen raivon laji tavallisesti paranee kulkusten eli\nkellojen soitosta, jolla on voima jälleen saada aikaan tasaisuuden\nmielessä; tämän lääkkeen vaikutus on kuitenkin lyhyt, sillä parin\ntunnin kuluttua puhkeaa tauti jälleen ilmi uudistetulla tuimuudella.\n[Tyydyttävästi ei ole saatettu selittää mitä aikakautensa virheitä tai\nmielettömyyksiä on tässä kappaleessa tahtonut ruoskia. Suoment. muist.]\n\n\"Kaikkialla Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa valtaa asukkaita\nhillitsemätön hurjuus, joka määrätyn ajan kuluttua karkoitetaan\npanemalla tuhkaa potilaan päälaelle. Pohjoisessa Euroopassa sitä\nvastoin ei tuhalla ole mitäkään voimaa, minkätähden luonto siellä saa\nauttaa itseänsä.\n\n\"Useimmat eurooppalaiset tekevät kolme eli neljä kertaa vuodessa liiton\njumalan kanssa, jonka he heti jälkeenpäin kuitenkin rikkovat. He\nkutsuvat tämän sopimuksen ripillä käymiseksi, ja sillä näyttää ainoasti\nolevan tarkoituksena julkisesti ilmoittaa päätöstänsä kolme taikka\nneljä kertaa vuodessa rikkoa lupauksiansa.\n\n\"Kun he tekevät synnintunnustuksensa ja pyytävät jumalalta armoa ja\nlaupeutta, tapahtuu tämä parhaastansa tahtiin ja nuottien mukaan.\nJoskus otetaan huiluja, pasuunia, rumpuja avuksi, aina niiden syntien\nsuuruuden mukaan, joita tahdotaan anteeksi rukoilla.\n\n\"Melkein kaikki eurooppalaiset kansat ovat velvolliset uskomaan ja\ntunnustamaan niitä opetuksia, joita eräs pyhä kirja sisältää. Mutta\neteläisissä maissa on ankarasti kielletty tätä kirjaa lukemasta, joten\nihmisiä siellä pakoitetaan uskomaan sitä, jota he eivät rangaistuksen\nuhalla saa nähdä eikä lukea.\n\n\"Samoissa maissa on kielletty palvelemasta ja rukoilemasta jumalata\nmuulla kuin eräällä oudolla kielellä, niin että ainoasti semmoisia\nrukouksia pidetään luvallisina ja jumalalle otollisina, joita lausutaan\nrukoilevan itse ymmärtämättä mitä hän puhuu.\n\n\"Isommissa kaupungeissa tulevat kaikki, joita ylennetään ylhäisiin\nvirkoihin ja arvoihin, samassa varsin kuin raajarikkoisiksi, että\nheidän kuten potilasten täytyy itseänsä kuljetuttaa pitkin katuja\nkantotuoleissa, jotka ovat lasten säästöpankkien kaltaisia.\n\n\"Ne aineet, joista tavallisesti eurooppalaisissa yliopistoissa\nväitellään, koskevat semmoisia asioita, joiden tutkimisesta ei ole\nniitäkään hyötyä, taikka joiden luontoa ja laatua inhimillinen järki ei\npysty käsittämään. Oppineimmat teokset koskevat parin jo aikoja sitte\nkuolleen kansan pieksuja, kaulakoristeita, saappaita ja kauhtanoita.\nHenkisessä ja maallisessa tietämisessä eivät useimmat hanki itsellensä\nmitään omaa ajatusta, vaan tyytyvät siihen että he kirjoittavat nimensä\ntoisten käsitysten alle. Siinä ajatuksessa, johon he kerran ovat kuin\ntakertuneet, pysyvät he kiinni kuin karille joutunut laiva. Tuon\nperiaatteen heissä, että he aina luottavat siihen, joka viisaimpana\npidetään, minä mielelläni hyväksyisin, jos raakojen ja taitamattomien\nihmisten olisi lupa tämmöistä arvostella; mutta saattaaksensa\narvostella kuka on viisas vaaditaan että arvostelija itse on viisas.\n\n\"Eteläisimpien maiden kaupungeissa ja isommissa paikkakunnissa\nkuljetetaan juhlakulussa eräänlaisia kakkuja, joita papit sanovat\njumaliksi; ihmeellisintä on että leipurit, jotka itse ovat nämä kakut\nleiponeet, vakuuttavat että nämä ovat juuri niitä jumalia, jotka ovat\nluoneet taivaan ja maan.\n\n\"Englantilaiset rakastavat ennen kaikkia vapautta, eivätkä ole orjia\nminkään muun kuin vaimojensa suhteen. He hylkäävät tänä päivänä sen\nuskonnon, jota he vielä eilen tunnustivat, ja päin vastoin. Tämän\nepävakaisuuden arvelin minä tulevan maan asemasta, kun Englantilaiset\novat saarelaisia ja alinomaa harhailevat pitkin meriä, josta siis\nheihin tarttuu tämän epävakaan luonnon-elimen ominaisuuksia.\nEnglantilaiset kysyvät alinomaa toisiltansa heidän terveytensä tilaa\nniin että vieraan tekisi mieli luulla heitä tohtoriksi joka miestä;\nmutta tuo alituinen kysymys: _How do you do_?, joka merkitsee kuinka on\nvoimisen laita?, ei ole mitäkään muuta kuin puheenparsi ilman\nvähintäkään merkitystä. Tässä suurivaltiossa he teroittavat ja\nkärjettävät niin järkeänsä, että se lopuksi on perin loppuun kulunut.\n\n\"Pohjoisessa päin on tasavalta, johon kuuluu seitsemän maakuntaa\n[Hollantilainen valtio tekijän ajalla]. Ne kutsutaan 'liittovalloiksi',\nvaikkei yksimielisyyden aavistustakaan niissä löydy; kansan enemmistö,\nrahvas, ylpeilee siitä, että se muodostaa valtiomahdin, vaikka kansa\ntäällä, enemmän kuin missäkään muualla, on suljettuna yleisistä\nasioista ja koko hallitus on muutaman harvan perheen hallussa. Asukkaat\nnäissä maakunnissa kokoovat aralla ja tuskallisella innolla suuria\nrikkauksia, joista he eivät milloinkaan tiedä nauttia; he kulkevat\ntäysin kukkaroin mutta tyhjin vatsoin ja näyttävät parhaastansa\nelättävän itseänsä eräällä savulla, jota imeskelevät savipiipuista.\nMutta muuten täytyy tunnustaa, että tämä kansa on puhtaimpi kaikista,\nsillä he pesevät ahkerasti joka paikan, ottamatta kuitenkaan lukuun\nkäsiänsä.\n\n\"Eurooppalaisissa kaupungeissa harhailee öisin vartioita pitkin katuja,\ntoivottaen laulamalla taikka ehkä oikeammin sanoen kiljumalla\nlepääville 'hyvää yötä' -- ja herättävät heitä tämän kautta jokaisen\ntunnin perästä kaiken yötä.\n\n\"Jokaisella maalla on omat lakinsa mutta myös omat tapansa, jotka usein\nkyllä ovat lakien suoria vastakohtia. Niinpä esim. pitää lain mukaan\nvaimon oleman miehellensä kuuliainen ja alammainen; mutta\ntodellisuudessa hän hallitseekin miestänsä.\n\n\"Euroopassa pidetään niitä suurimmassa kunniassa, jotka elävät\nylellisimmästi ja kuluttavat maan mehun; sitä paitsi halveksitaan\nniitä, jotka viljelevät maata ja ruokkivat näitä rikkaita herkkusuita.\n\n\"Kuinka pitkälle Eurooppalaiset ovat paheissa joutuneet saatetaan\nhelpoimmin ymmärtää tuosta suuresta määrästä hirsipuita ja\nteloituspaikkoja, joita kaikkialla matkustajaa kohtaa. Jokaisella\nkaupungilla on oma pyövelinsä. Poikkeuksena tästä on kuitenkin\nEnglanti, jossa en minä luule ainoatakaan pyöveliä löytyvän, kun\nasukkaat, _Spleenistä_ (ikävyystaudista) hirttävät itsensä.\n\n\"Minä vähän epäilen että eivätköhän Eurooppalaiset ole ihmissyöjiä; ne\nsulkevat nimittäin suuret paljoudet terveitä ja näkeviä ihmisiä\neräänlaisiin suljettuihin ja varustettuihin varustusrakennuksiin, joita\nhe nimittävät luostareiksi, ainoastansa saadaksensa heidät kiiltävän\nlihaviksi; sillä niinkauvan kun heitä elätetään näissä ilotarhoissa\novat he vapautettuina kaikesta työstä, eikä heillä ole ensinkään muuta\ntehtävätä kuin katsoa mitä he parhaaksensa saavat.\n\n\"Eurooppalaisilla on tapana aamusilla juoda kylmää vettä\nvilvoittaaksensa vatsaansa, mutta tuskin ovat he saavuttaneet tämän\ntarkoitusperänsä, niin he rupeavat juomaan viinaa saadaksensa sen\nkuumaksi jälleen.\n\n\"Kirkkotunnustukset Euroopassa jaetaan kahteen päälahkoon:\nprotestantteihin ja katoolilaisiin. Edelliset uskovat yhtä,\nkolmeyhteistä jumalata, jälkimmäiset useampia, sillä he tunnustavat\nyhtä monta jumalaa ja jumalatarta, kuin heillä on kaupunkia ja kyliä.\nKaikki nämä jumalat ja jumalattaret on Rooman paavi luonut, ja hänen\novat taas vuorostansa luoneet eräät papit, joita ylipäänsä kutsutaan\nkardinaaleiksi. Tästä saatetaan ymmärtää mikä valta näillä\nkardinaaleilla on, koska ne saattavat luoda jumalien luojan.\n\n\"Italian entiset asukkaat valloittivat koko maailman, mutta olivat\nnahjuksia vaimojensa edessä; nykyiset Italialaiset sitä vastoin ovat\nhirmuvaltijoita vaimollensa, mutta nahjuksia koko maailman edessä.\n\n\"Eurooppalaiset käyttävät samoja ravintoaineita kuin me. Espanjalaiset\novat ainoat, jotka saattavat elää pelkästä ilmasta. Viimeksi mainitut\npitävät laiskuuden jalon synnyn parhaana tunnusmerkkinä, eikä mikään\nanna aatelismiehelle siellä suurempaa mainetta kuin laiskuus.\n\n\"Semmoisia, jotka eivät itse tiedä mitä he uskovat ja jotka eivät pidä\nvaivaa maksavana ajatella ja tuumia mitä he luulevat, kutsutaan\noikeauskoisiksi. Vieläpä löytyy semmoisiakin, joita suruttomuutensa ja\najattelemattoman laiskuutensa tähden luetaan pyhimyksien joukkoon; jota\nvastoin kaikki ne, jotka tahtovat kaikkia tutkia ja sen kautta sattuvat\nharrastamaan toista mielipidettä kuin vallitsevata, sanotaan ikuisesti\ntuomituiksi.\n\n\"Ylipäänsä uskovat Eurooppalaiset, ettei palkinto ja rangaistus tämän\nelämän perästä ensinkään riipu ihmisen elämästä ja teoista, vaan\nainoasti paikasta, jossa hän on syntynyt; sillä he myöntävät kaikki,\nettä jos he olisivat sattuneet syntymään toisessa maassa ja toisista\nvanhemmista, olisi heillä ollut varsin toinen usko. Siitä näyttäisi\nkuin eivät Eurooppalaiset niin paljon tuomitsisi ihmisiä heidän uskonsa\njohdosta kuin sen paikan johdosta, taikka niiden suhteitten johdosta,\njoissa he ovat maailmaan tulleet. Mutta tätä en minä saa sopimaan ja\nsulamaan yhteen käsityksen kanssa jumalan oikeudesta, ja hyvyydestä.\n\n\"Tieteitten harjoittajista kunnioitetaan enimmän niitä, jotka osaavat\nsiihen määrään sekoitella ja sinne tänne viskellä luonnollista\nsanajärjestystä, että se, mikä itsestänsä on selvää ja ymmärrettävää,\nsen kautta muuttuu sameraksi ja sekavaksi. Nämä kutsutaan runoilijoiksi\nja heidän sanasekoitustansa sanotaan runoksi. Kuitenkaan ei sanojen\ntempullinen järjestys riitä runoilijalle mainetta ja kyvyntunnustamista\ntuottamaan; hänen pitää myös valhetteleman oikein kelpo tavalla. Niinpä\nomistetaankin miltei jumalallista ihailua eräälle vanhalle\nrunoilijalle, Homerukselle, joka oli ollut oikein päämestari molempien\nnäiden asioiden puolesta. Moni on koettanut päästä hänen kaltaiseksensa\ntotuuden salaamisen ja sanojen tupermyllyn puolesta, mutta häntä ei ole\nvielä kukaan saavuttanut.\n\n\"Oppineilla Euroopassa on tapana ostaa koko joukon kirjoja, ei niin\npaljon sisällön, kuin muodon ja kauniitten siteitten ja kansien tähden.\nKun nyt kirjakauppiaat havaitsivat, että oppineita ostajia oli helppo\nviekoitella koruilla ja silmän ilolla, painattivat he koko joukon\nteoksia toiseen muotoon, toisilla kirjasimilla sekä lisäämällä muutamia\nkuvia ja möivät sitte näitä uusia teoksia monta vertaa korkeammista\nhinnoista; sillä tieteet ovat täällä kauppatavaraa ja näppärimpiin\nkauppamiehiin luetaan juuri filosoofit ja kirjailijat. Varsinkin ovat\nnarrit hartaat kirjoittamaan kirjoja, ikäänkuin he pelkäisivät että\nheidän tuhmuutensa maine muuten hukkuisi jälkimaailmalta.\n\n\"Euroopan yliopistot ovat tieteellisiä markkinapaikkoja, joissa\nkohtuuhinnasta saadaan ostaa arvoasteita, vihkimyksiä, arvollisuuksia,\nmonenlaatuisia oppineita arvonimiä ja muita oppineita tavaroita, joita\nei täällä alamaailmassa saateta saavuttaa ilman hikeä ja vaivaa ja\nmonen vuoden ahkerata tutkimista. Tohtoriksi sanotaan niitä, jotka ovat\nehtineet opin ja tiedon korkeimman määrän, taikka, niinkuin\nEurooppalaiset tämän lausuvat, ovat pyrkineet erään korkean vuoren,\nParnassuksen huipulle, joka on yhdeksän immen kotopaikka. Lähinnä\njärjestyksessä tulevat maisterit, joiden ei tarvitse maksaa täydelleen\nniin paljoa arvonimestänsä ja sentähden pidetään vähemmin oppineina.\nTästä huomataan mitä hyväntahtoisuutta ylimaallisissa yliopistoissa\nosoitetaan miespuolista sukua kohtaan, joissa niin paljon kuin\nmahdollista koetetaan heille tasoittaa tie oppia kohden ja tehdä se\nmieluiseksi ja helppokulkuiseksi.\n\n\"Oppineita ja oppimattomia saatetaan eroittaa toisistansa sekä tapojen\nettä puvun puolesta, mutta parhaiten kuitenkin heidän uskonnollisen\nkatsantotapansa kautta: Oppimattomat uskovat vain yhtä jumalaa, joka\nkuitenkin samalla on kolme-yhteinen, oppineet sitä vastoin uskovat\nmonta jumalaa ja jumalatarta. Etevimmät niistä ovat Apolloni, Minerva,\nyhdeksän Laulutarta y.m.m. jumalaa vähemmän arvosta. Kirjailijoilla,\nmutta ennen kaikkia runoilijoilla, kun ne oikein saavat puuskan\npäähänsä, on tapana ylistää ja palvella näitä jumaluuksia. Oppineet\nitse jaetaan eri luokkiin aina sen aineen mukaan, jolle he parhaastansa\novat omistautuneet, esim. filosoofit, runoilijat, kielentutkijat,\nluonnonoppineet, viisaustutkijat j.n.e.\n\n\"Filosoofilla tarkoitetaan oppinutta kaupustelijata, joka vahvistetun\ntaksan mukaan myy elämänsääntöjä itsensä antautumisesta, köyhyydestä,\nkohtuullisuudesta, sekä saarnaa ja kirjoittaa niin kauvan rikkautta\nvastaan, että hän itse tulee rikkaaksi. Filosoofien pääisä oli muuan\n_Seneka_-niminen mies, joka tätä tapaa noudattamalla kokosi\nruhtinaallisen omaisuuden.\n\n\"Runoilija on semmoinen, joka ennen kaikkia tunnetaan raivonsa ja\npuhkuvien sanelmiensa puolesta. Varsinkin on raivo huomattava puoli\nparhaista runoilijoista. Kaikki semmoiset sitä vastoin, jotka\nyksinkertaisesti ja selvästi lausuvat ajatuksensa, saavat jäädä\nlaakeriseppelettä paitsi.\n\n\"Kielentutkijat ovat sodanhimoisia miehiä, jotka häiritsevät yleisen\ntyytyväisyyden. Eroitukseksi varsinaisista sotureista on heillä musta\nvirkapuku kirjavan asemesta, sekä kynä miekan asemesta. He taistelevat\nyhtä itsepintaisesti kirjaimien ja tavujen puolesta, kuin nuo toiset\nvapauden, uskonnon ja isänmaan edestä. Minä luulen että hallitus\nylläpitää näitä ainoasti sentähden, ettei yleisö rauhaisina aikoina,\nliian suuren rauhallisuuden tähden, rupeaisi kerpukia sairastamaan.\nKuitenkin tapahtuu joskus, että esivallan arvollisuudellansa täytyy\nastua taistelevien väliin, kun nämä uhkaavat kuolemata ja turmiota,\nmiten kuulin hiljan kerrottavan Pariisissa tapahtuneeksi, jossa korkein\nviranomainen, kun taistelu oppineitten kesken K:n ja Q:n käyttämisestä\nkirjoituksessa rupesi käymään liian loitos, määräsi että kumpiakin\nsaadaan käyttää mielen mukaan.\n\n\"Luonnonoppinut on semmoinen, joka tutkii maan sisuuden, kaksi- ja\nneli-jalkaisia eläimiä, sekä käärmeitten ja hyönteisten luurakennusta\nja tapoja ja joka tuntee kaikki tyyni luonnossa, paitsi itsensä.\n\n\"Viisaustutkija on semmoinen, joka yksin tietää mitä kaikki muut eivät\ntiedä, ja joka tuntee, selittää ja kertoo henkien ja sielujen\nolemuksen, ja kaikkea semmoista, jota on ja jota ei ole, mutta joka ei,\njuuri tuon liian tarkan katseensa tähden, näe, mikä on hänen oman\nnenänsä edessä.\n\n\"Semmoinen on tila tieteitten valtakunnassa Euroopassa. Olisihan\nminulla vielä paljon puhumista siitä, mutta riittäköön se, että olen\ntärkeimmät seikat maininnut. Siitä, minkä jo olen sanonut, lukija itse\nhelposti osaa ajatella onko Eurooppalaisilla mitäkään varsinaista syytä\npitää heitänsä ainoina viisaina maailmassa. Kuitenkin pitää\ntodenmukaisesti tunnustettamaan eurooppalaisille tohtoreille ja\nmaistereille sen ansio, että heillä on paljon suurempi taito\nopettamisessa kuin meidän maanalaisilla opettajillamme, sillä\nEuroopassa löytyy opettajia kielissä ja tieteissä, jotka eivät ainoasti\nsiirrä oppilaihin mitä he itse ovat oppineet, vaan vieläpä\nsemmoistakin, josta heillä ei ole vähintäkään käsitystä. Ja tuo taito,\noikealla ja helposti käsitettävällä tavalla siirtää toiselle mitä itse\ntiedämme on sangen vaikea ja arvokas, mutta vielä suurempi on taito\nopettaa toiselle semmoista, josta emme itse tiedä niin yhtäkään mitään.\n\n\"Useat Euroopan oppineista harjoittavat samalla innolla sekä\njumaluusoppia että filosofiaa. Filosoofeina he epäilevät kaikkea;\njumaluusoppineina he eivät sitä vastoin uskalla epäillä mitäkään.\"\n\n\"Ylimaalliset kansat ovat ylen hartaita ja innokkaita rukouksissansa;\nheidän rukoushetkiänsä ei kuitenkaan määrää sydämen tarve, vaan\nparhaasta päästä kellonsoitto, kellot ja auringonnäyttäjät, niin että\nheidän hartautensa on kokonansa koneellinen ja on pikemmin kotoperää\nulkonaisesta muodollisuudesta ja tottumuksesta määrätyllä\nkellonlyönnillä, kuin sydämen syvyydestä. Kuinka ahkeria muutamat ovat\nrukoilemaan nähdään siitä, että he hyräilevät virsiä hakatessaan puita,\npestessään pataa taikka puuhatessaan muissa taloustoimissa.\n\n\"Tullessani Italiaan rupesin kuvittelemaan mielessäni, että minä\näkkipäätä olin tullut koko maan hallitsijaksi, sillä jokainen, joka\nvastaani tuli, kutsui itseänsä minun 'orjakseni'. Kun sitte kerran\nmielin koetella tätä alinomaa huudettua orjallisuutta ja käskin\nisäntäni jättämään minulle vaimonsa yökaudeksi, niin hän siitä\nvimmastui, käski minun heti kokoomaan 'kampsuni' ja lähtemään pois,\nmutta kun minä kielsin, tarttui hän niskaani ja heitti minun ovesta\npihalle.\n\n\"Etäimmällä pohjoiseen päin olevissa maissa himoitsevat asukkaat\nsuurella halulla arvonimiä, joihin ei heillä ole mitäkään oikeutta, ja\novat siihen määrään riemuissansa siitä, jos saavat kävellä jonkun\noikealla puolella, että he ovat vähällä tulla mielettömiksi, jos -- --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt oli minun kärsivällisyyteni loppunut. Minä suutuin silmittömästi,\nkeskeytin lukijan vakuutuksella, että kaikki tyyni oli pelkkää\nvalhetta, jota jokin taitamaton ja kostonhimoinen kirjailija oli\nkyhännyt kokoon. Mutta ensimmäisen tulistukseni vähän asetuttua,\nrupesin vähän penseämmin tuomitsemaan tätä matkakertojaa, koska minä\nhavaitsin että hän, jos kohta valheellinen ja väärä useimmissa\nkohdissa, ei kuitenkaan kokonansa ollut kieltänyt totuutta, vaan päin\nvastoin oli usein iskenyt naulaa keskelle päätä. -- Muuten minä\nseurasin Tomopokolon neuvoa ja vahvistin Kvaamalaisia heidän väärässä\nkäsityksessänsä syntyperäni suhteen, sillä minä katsoin paljon\nparemmaksi, tarkoitusperäni saavuttamisen tähden, että minut pidettiin\nauringon erinomaisena lähettiläänä kuin paljastaan vain eurooppalaisena\nkansalaisena.\n\nSittekun naapurimme pitkän ajan olivat pysyneet siivolla, ja minä olin\nkäyttänyt hyväkseni tuota hyvää vaikuttavata rauhaa järjestääkseni\nvaltiota halun ja toivoni mukaan, saimme me yhtäkkiä tiedon siitä, että\nkolme mahtavata kansaa oli ruvennut liittoon Kvaamalaisia vastaan\nnimittäin _Arktoonialaiset, Kispuusialaiset ja Alektorianilaiset_.\nArktoonialaiset, jotka ovat järjellisiä, puhuvia karhuja, ovat ylen\ntanakkaa ja sotakelpoista kansaa. Kispusialaiset, jotka ovat tavattoman\nisoja liskoja, ovat maanalaisten kesken tulleet kuuluisiksi\nterävyytensä, tarkkanäköisyytensä ja kavaluutensa tähden, he kun\nymmärtävät, enemmän sotajuonilla kuin ruumiillisilla voimilla, pitää\nmahtavimpiakin vihollisia hillissä. Alektorianilaiset taistelevat yhtä\nhyvin ilmassa kuin maassa ja tekevät sen kautta vihollisillensa suurta\nhaittaa. Ne ovat nimittäin kukkoja varustettuina jousilla ja\nmyrkytetyillä nuolilla, ja he täyttävät niitä semmoisella\ntaitavuudella, että sen täytyy herättää ihmettelemistä.\n\nNämä kolme kansaa olivat ruvenneet suututtelemaan Kvaamalaisten suurien\nmenestyksien tähden ja olivat sentähden sitoutuneet kolminaisliittoon,\nsaattaaksensa, ajan vielä ollessa, yhdistetyin voimin hillitä\nKvaamalaisten yhä kasvavaa valtaa. Mutta ennenkun he julistivat sodan,\nlaittoivat he lähetystön Kvaamaan vaatimaan että Tanakilaiset jälleen\nsaisivat valtiollisen vapautensa; kielto meidän puoleltamme olisi\nheille riittävä casus belli [sodan syy]. Minun neuvoni mukaan annettiin\nheille vastaukseksi: että kuin Tanakilaiset olivat tehneet itsensä\nsyypäiksi rauhan rikkomiseen, ja siis saivat omaa hurjuuttansa ja\npöyhkeyttänsä kiittää siitä onnettomuudesta, joka oli heitä kohdannut,\npäätti keisari, ottamatta ensinkään huomioon liittovaltioiden\nvaatimuksia, jokaista ahdistajata vastaan aseitten voimilla puolustaa\nsitä omaisuutta, jonka hän voittajan oikeudella oli itsellensä\nhankkinut. Tällä vastauksella saivat lähettiläät palata takasin ja me\nrupesimme oitis tekemään valmistuksia alkavata sotaa varten. Minä\nkokosin suurimmassa kiiruussa 40,000 miehen suuruisen armeijan, jossa\n4000 miestä oli ratsuväkeä ja 2000:lla jalkaväestä oli ampuma-aseita.\nKeisari, vaikka hän jo oli vanha ja rappeutunut, tahtoi kumminkin itse\nottaa osaa sotaretkeen ja oli niin kunnian perään, etteivät minun,\nhänen puolisonsa eikä lastensa yhdistetyt rukoukset voineet horjauttaa\nhänen päätöstänsä. Mitä näiden arveluttavien asiasuhteitten vallitessa\nenimmän minua huolestutti, oli se että Tanakilaiset käyttäisivät\nensimmäistä sopivata tilaisuutta mennäksensä vihollisten puolelle,\npelko, joka liian pian kävikin toteen; sillä tuskin oli sota\nmuodonmukaisesti julistettu niin 12,000 Tanakilaista aseineen\npäiväineen yhtyi viholliseen, niin että me äkkipäätä saimme vastaamme\nneljä mahtavaa vihollista samalla kerralla.\n\nNiinpian kun armeijamme oli ehditty saada kuntoon, annettiin\n_Kiliani_-kuukauden alkupuolella käsky lähteä marssimaan ja alkamaan\nsotaretki. Kulkeissamme eteenpäin saimme me kuulla vakoojiltamme että\nliittyneiden joukot jo olivat tulleet Tanakin rajan ylitse ja nyt niin\ntulisesti piirittivät _Sibolin_ linnoitusta, joka on _Kispussian_\nrajalla, että siellä oleva komentaja jo oli ruvennut tuumimaan\nantautumista; mutta kun viholliset olivat saaneet kuulla meidän\nlähenemisestämme, jättivät he piirityksen siksensä ja lähtivät\nmarssimaan meitä vastaan.\n\nMe tölmäysimme yhteen eräällä lakeudella, joka ei ollut erittäin kaukana\npiiritetystä linnoituksesta, jonkatähden tämä ottelu saikin nimekseen:\n_Sibolin tappelu_. Arktonialaiset, jotka muodostivat vasemman siiven,\nheittäytyivät meidän ratsuväkemme kimppuun ja saivat aikaan siinä\nsuurta hävitystä ja kun nuo kapinalliset Tanakilaiset kannattivat\nhyökkäystä, näytti melkein siltä, kuin olisi meillä ollut hukka\nedessämme; mutta nyt riensivät meidän pyssymiehemme ahdistetun\nratsuväen avuksi, ja parilla lauelmalla, jotka heti hajoittivat\nvihollisten rivit sai asia oitis toisen muodon, niin että viholliset,\näsken voittajina tungettuansa meidän ratsuväkemme riveihin, nyt itse\ntulivat ahdinkoon ja rupesivat vetäytymään takaisin sekä lähtivät\nlopuksi hurjaan pakoon.\n\nTällä ajalla ahdistivat Kispussialaiset suurella ankaruudella\njalkaväkeämme ja osasivat niin taitavasti ja niin hyvällä menestyksellä\nheitellä nuoliansa, että lyhyessä ajassa 600 Kvaamalaista osaksi\ntapettiin, osaksi saatettiin kykenemättömiksi ottamaan taisteluun osaa.\nMutta kun nyt ratsuväkemme ja ampumamiehemme tulivat jalkaväen avuksi,\ntäytyi Kispussialaistenkin ottaa pakoretki eteensä, mutta tämän he\ntekivät semmoisella säännöllisyydellä ja niin hyvässä järjestyksessä\nettä heidän pikemmin saatettiin sanoa ainoasti perääntyneen. Tästä\npysytetystä sotakunniasta saivat he kiittää taitavaa ja kokenutta\nkenraaliansa _Monsoniusta_, jota minun aikanani pidettiin alamaailman\nparhaana ja etevimpänä sotaoppineena.\n\nVielä olivat jäljellä Alektorianilaiset, joita ei ollut niin helppo\nlannistaa, sillä niinpian kun meidän ampujamme rupesivat niitä\ntähtäämään, kohousivat ne ylös ilmaan ja ampuivat sieltä nuoliansa niin\ntaitavasti, että ylen harvat menivät harhaan, sillä niinkuin tiedetään\non paljon helpompi ampua ylhäältä alaspäin, kuin päin vastoin; meidän\nlaukauksemme sitä vastoin olivat usein ihan turhat, kun viholliset\nkeijuivat ilmassa sinne tänne. Taistelun juuri hurjimmallansa ollessa,\nkohtasi keisaria, joka oli väsymätön ampumaan ja aina oli tavattavana\nsiellä, missä vaara oli suuri, kaulaan myrkytetty nuoli, hän vaipui\nalas hevosensa seljästä ja kannettiin suurimmassa kiiruussa\nteltallensa, jossa hän pian heitti henkensä.\n\nTänä arvelluttavana hetkenä pidin minä parhaana käskeä kaikkia niitä,\njotka olivat nähneet keisarin kuolevan, toistaiseksi pitämään asian\nsalassa, ettei meidän väki menettäisi mieltänsä ja rohkeuttansa\nsaadessaan tietää, minkä häviön he olivat kärsineet. Minä kehoitin siis\nmiehistöä olemaan hyvässä rohkeudessa: keisari, sanoin minä, oli\nainoasti mennyt tainnoksiin, eräästä lihashaavasta ja oli pian taas\ntuleva heidän joukkoonsa. Useimmat olivat siis yhä edelleen\ntietämättömyydessä siitä mitä oli tapahtunut, ja taistelua jatkui\npimeään saakka, jolloin Alektorianilaiset, ponnistuksista menehtyneinä,\nvetäysivät takaisin leiriinsä. Aselepo päätettiin muutamaksi päiväksi,\nettä me saimme aikaa haudata kaatuneet. Kun minä kuitenkin olin\nhuomannut, että jotakin uutta juonta tarvittiin saadaksemme\nAlektorianilaiset lannistetuiksi, annoin minä sulattaa luodit ja tehdä\nniistä haulia. Tällä keinolla oli niin onnellinen vaikutus, että\nAlektorianilaiset kohta ensimmäisessä ottelussa tippuivat maahan kuin\nkärpäset, ja puolet koko heidän sotajoukostansa surkeasti surmattiin.\nMuut laskivat aseensa ja pyysivät rauhaa. Arktonialaiset ja\nKispussialaiset noudattivat edellisten esimerkkiä, ja antausivat meille\naseineen päivineen.\n\nSittekun tappelu nyt oli loppunut, kutsuin minä kokoon kaikki armeijan\nylemmät upseerit neuvotteluun ja kaikkien kokoonnuttua pidin minä\nheille seuraavan puheen:\n\n\"Arvoiset, jalosyntyiset ja urholliset miehet! Minä olen vakuutettuna\nsiitä että useimmat teistä tietävät millä tuskallisella levottomuudella\nminä neuvoin kaikkein armollisinta keisaria luopumaan päätöksestänsä\nottaa tähän sotaretkeen osaa. Mutta hänen mukasyntyinen urhollisuutensa\nja rohkea sankaruutensa eivät sallineet hänen kaikessa mukavuudessa\nvetelehtiä kotona, meidän uskaltaessamme henkeämme isänmaan\npalveluksessa. Minä saatan teille vakuuttaa, että tämä anomukseni oli\nainoa, johon ei keisari minulle myöntynyt. Oi! jospa kaikkein\narmollisin keisarimme olisi ollut haluttomampi suostumaan muihin\nehdotuksiini, mutta halukkaampi tähän viimeiseen ja ainoaan! Me emme\nsitte olisi tässä murheellisessa tilassa, johon hänen äkkinäinen\nkuolemansa oli meidät saattanut, vaan olisimme todellisessa\nriemukulussa palanneet pääkaupunkiimme, eikä meidän iloamme monista\nsuurista sankariteoistamme olisi mitään surun syy samertanut. Minä en\nenään saata enkä saa teiltä salata sitä surullista tapausta, joka niin\nsyvästi meitä masentaa. Tietäkäät siis, että meidän keisariamme, hänen\nsankarina taistellessaan, kohtasi nuoli, jonka johdosta hän pian\njälkeen veti viimeisen hengähdyksensä. Mikä suuri suru, mikä sanomaton\ntuska tämän suuren ruhtinaan menettämisestä on puhkeavakaan hänen\nkansassansa! Omasta tilastani saatan päättää millä mielellä Te, urheat\nsotatoverini olette. Kuitenkin, hallitkaa suruanne! Tuo suuri sankari\nei ole herjennyt elämästä. Ei! Teidän keisarinne ei ole teiltä kuollut,\nhän on jättänyt jälkeensä teille kaksi täysikasvanutta prinssiä,\nmainion isänsä todelliset kuvat sekä yhtä paljon hänen hyvien avujensa\nkuin hänen valtakuntiensa perilliset. Teille ei siis muutos tarkoita\nkeisarin persoonaa, vaan ainoasti hänen nimeänsä. Ja kun prinssi\n_Timuso_, ensinsyntyneen oikeudella, nyt nousee kuuluisien esi-isiensä\nistuimelle, niin olen minä hänen nimessänsä komentanut sotajoukkoa ja\nhänelle meidän siis kaikkien pitää kuuliaisuuttamme ja uskollisuuttamme\nvannoman!\"\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nKlim maanalaisena hallitsijana.\n\n\nMinä en ollut ehtinyt vielä puhettani hevin lopettaa, ennenkun kaikki\nhuusivat suurella äänellä \"Me tahdomme _Pikil-Sun_ keisariksi!\" Tämän\nhuudon kuullessani minä ylenmääräisesti pelästyin ja pyysin\nrukoilevasti, hartaasti ja kyynelsilmin, etteivät he unhottaisi sitä\nuskollisuuden valaa, jonka he olivat keisarilliselle perheelle\nvannoneet ja sitä hyväntahtoisuutta, jota edesmennyt keisari eläessään\noli osoittanut jokaiselle heistä yhdessä ja ennen kaikkea yksityisesti\nja erikseen; semmoinen kiittämättömyys, kuin minun valitsemisen\nkeisariksi, oli paneva katoamattoman pilkun heidän kunniaansa. Minä\nliitin tähän sen lupauksen että minä yhä edelleen yksityisenä henkilönä\nomistaisin heille palvelukseni, jos niin olisi että he tahtoisivat\nminusta jotain hyötyä olevan. Mutta minun kehoituksiani ei ensinkään\notettu korviin. Upsereeja elähytti vastustamiseni yhä enemmän, ja\nsotamiestenkin joukosta rupesi synkkää jupinaa kuulumaan. Kauan ei\nkestänyt ennenkuin koko leiristä kaikui upseerien johtavat äänet ja\nhuudot. Minä riensin telttaan ja annoin vartijalle käskyn kieltää\njokaiselta pääsön sinne sillä minä toivoin sotilasten muuttavan\nmieltänsä sittekun heidän ensimmäinen intonsa oli vähän laimentunut.\nMutta sekä upseerit että sotamiehet tunkivat väkisin telttaan ja\npanivat kruunun päähäni minun vastustelemisestani huolimatta, veivät\nminun ulos teltasta ja huusivat minun, rumpujen päristessä ja torvien\nsoidessa, _Kvaaman keisariksi, Tanatin, Arktoninan ja Alektorianin\nkuninkaaksi sekä Kispsussian suuriruhtinaaksi_. Älysin ettei sitä mitä\nnyt oli tapahtunut, saatettu tapahtumattomaksi tehdä, en minä kauvemmin\nvastustanut onneani vaan annoin sankan virran kuljettaa itseäni\npoispäin; ja ollakseni vilpitön täytyy minun tunnustaa ettei tämä\nylhäinen arvo minua ensinkään pahoittanut, sillä keisarikunta, jolla\nmakupalana on kolme kuningasvaltaa ja suuriruhtinaskunta, on kaiketi\nherkkupala, joka saa vedet suuhun kenelle tahansa.\n\nMinä laitoin heti lähettilään prinssille ilmoittamaan hänelle mitä oli\ntapahtunut ja annoin hänelle samalla sen neuvon, että hän lujasti\nluottaisi perittyyn etuoikeuteensa ja väittäisi tehdyn vaalin\nlainvastaiseksi ja vääräksi; mutta samalla minä päätin etten niinkään\nhelposti päästäisi käsistäni vapaaehtoisesti minulle tarjottua keisarin\narvoa. Minun varsinainen ajatukseni tämän lähetystön suhteen olikin\nsiis oikeastaan tunnustella ja urkkia prinssin ajatusta asiasta. Kun\ntällä nuorella miehellä oli erinomaiset luonnonlahjat, ja ennen kaikkia\ntarkka arvostelukyky, eivät inhimillisen mielen monet ja salaiset\nkaartotiet olleet hänelle vieraita; hän tekikin varsin oikein sen\njohtopäätöksen, ettei minun suostuvaisuuteni ollut muuta kuin\nteeskentelyä, minkä tähden hän viisaasti kyllä, alistui\nvälttämättömyyden laille ja salli että minut pääkaupungissakin\nhuudettiin keisariksi. Minä tein siis juhlatuloni, kenraaliesikuntani\nympäröimänä ja kansan riemuitessa, pääkaupunkiin, ja muutaman päivän\nperästä minä juhlallisesti kruunattiin.\n\nOltuaani ennen haaksirikkoinen miesparka olin minä nyt siis muuttunut\nmahtavaksi hallitsijaksi. Sitoakseni kvaamalaiset yhä enemmän itseeni\nsekä, yhtä paljon yksityisillä kuin julkisilla teoilla vahvistaakseni\nvaltaani, otin minä puolisokseni edesmenneen keisarin tyttären, sillä\nminä huomasin varsin hyvästi, että kvaamalaiset yhä vielä rakastivat ja\nkunnioittivat vanhaa keisarisukua. Tämä prinsessa, jonka nimenä oli\n_Ralakti_, oli kukoistava ruusu, juuri ehtinyt immellisyyden ijän.\n\nNäin monta suurta tekoa jo toimitettuani, rupesin tuumimaan yhä\nuseampia keinoja, joiden avulla minun onnistuisi nostaa valtakunta\nvallan ja maineen korkeimmalle kukkulalle ja saada sitä peljätyksi ja\nkunnioitetuksi koko maanalaisessa maailmassa. Ensimmäiseksi kaikesta\nminä nyt kiinnitin kaiken huomioni siihen, että saisin pidetyksi\nvalloitetut kansat kuuliaisuudessa ja nuhteessa. Tähän tarkoitukseen\nminä sijoitin linnoituksia sinne tänne, ja varustin ne vahvoilla\nsuojelusväillä. Minä kohtelin valloitettuja kansoja lempeydellä ja\nmuutamille heistä minä vielä lisäksi uskoin tärkeitä virkoja\npääkaupungissa. Varsinkin _Tomopokolle ja Monsoniukselle_, molemmille\nvangituille kenraaleille, minä kokosin niin paljon kunnioituksen ja\nluottamuksen osoituksia, että kvaamalaiset jo rupesivat nurkumaan,\nvaikkeivat he sitä tyytymättömyyttänsä julki osoittaneet; mutta tuli\nkyti niin kauan tuhassa, että se vihdoin, josta vastedes kerron,\npuhkesi kokonansa ilmituleen. Mitä sisälliseen hallitukseen tulee,\nomistin minä huoleni parhaastansa kauniille taiteille ja sotatoimelle,\njonka minä mielin saattaa mitä mahdollisimpaan täydellisyyteen. Ja kun\nmaalla oli mainioita metsiä tarpeellisilla aineilla sotalaivaston\nrakentamiseen eurooppalaiseen malliin, tuli, vaikka minulla oli\nylenmäärin muita tehtäviä, tämmöisen hankkiminen pääasialliseksi\ntarkoitusperäkseni. Tähän työhön minä käytin parhaasta päästä\nkispussialaisia jotka olivat parhaiten perehtyneitä meritoimeen, ja\nsemmoisella innolla minä valvoin työn ahkerata tekoa, että minä jo\nkuudenkymmenen päivän perästä, siitä lukein kun puita ruvettiin\nkaatamaan, saatoin tarkastaa 20:n aluksen suuruista laivastoa mille\nkenraali Monsonius nimitettiin amiraaliksi.\n\nSittekun minä nyt tässäkin asiassa olin saanut toivoni täytetyksi,\npidin minä itseäni toisena Aleksanteri Suurena maan alla sillä minä\ntuumiskelin täällä vetää yhtä suurta huomiota puoleeni kuin hän\naikoinansa meidän maailmassamme. Hallitsemisen mieletön ja hurja himo\nkasvaa äärettömiin eikä huoli mistäkään rajoista. Muutamia vuosia sitte\noli pieni lukkarin- taikka suntionvirka taikka kirjurintoimi ollut\ntoivomusten korkeimpana päämääränä; minä en silloin uskaltanut lentää\nkorkeammalle; mutta nyt oli minusta neljä taikka viisi kuningaskuntaa\nliian vähän niin että minä himoitsemiseeni nähden, joka yltyi samassa\nmäärässä kuin valta ja rikkauteni, en ollut milloinkaan ennen ollut\nniin köyhä kuin nyt.\n\nSittekun minä kispussialaiselta meriväeltä olin ottanut selvän sekä\nkulentavesien että ympärillä olevien maiden laadusta ja saanut tietää\nettä meillä oli edessämme ainoasti kahdeksan päivän onnellinen\npurjehdus saapuaksemme _Metsendoren_ rannoille, mistä oli helppo saapua\n_Martiniaan_ samaa reittiä jota minä hiljan olin kulkenut, päätin\nriennättää tätä retkeä. Martiniata minä varsinaisesti tähtäilin, osaksi\nhimostani tämän kansan puolettomiin rikkauksiin, osaksi sentähden että\nmartinialaiset ennen kaikkia muita olivat mainioita merimiehiä, joiden\ntarpeessa minä olin suurellaisten tuumieni täytäntöön panemisen tähden.\nLisäksi tuli vielä yksi seikka, joka yllytti minun tätä kansaa\nvalloittamaan ja lannistamaan alleni: minä tahdoin kostaa heille. Minä\notin vanhemman molemmista prinsseistä mukaani retkelleni, sanoen tähän\ntekoon syyksi sen, että hänen tarvitsi saada tilaisuutta miehuuttansa\nja taitojansa kehittämään; varsinainen tarkoitukseni oli kuitenkin\npitää häntä takauksena kvaamalaisten uskollisuudesta. Nuorin prinssi\njätettiin kotio, mutta valtion hallitus uskottiin minun poissaoloni\najaksi keisarinnalle joka nyt jo oli siunatussa tilassa. Laivat joita\noli 20 isompaa ja pienempää purjehtijata, olivat kaikki rakennetut\nmartinialaisten laivojen tapaan; niiden päällikkyyden minä uskoin\nkispussialaiselle kenraali Monsoniukselle, jolle minä olin antanut\nrajattoman valtakirjan meriministerinä toimimaan ja joka itse oli\ntehnyt kaikki mallit. Martinialaiset olivat nimittäin maanalaisissa\nmitä Thruksen ja Gibonin asukkaat muinon olivat olleet ja mitä\nEnglantilaiset ja Hollantilaiset nyt ovat meillä: he anastivat\nitsellensä herruuden merellä. Mutta saavuttuani Martiniaan havaitsin\nminä kuinka suuresti oli minun laivojani rakennettaessa poistuttu\nesikuvista.\n\nMe lähdimme purjelle siihen aikaan vuodesta kun Natsaari-kiertotähti\noli toisessa korttelissaan. Kolmen päivän matkustamisen perästä me\nsaavuimme suurelle saarelle jonka asukkaat pian voitettiin kun jokin\nriita tähän aikaan oli hajoittanut heidät kahteen puolueeseen. Tällä\nkansalla ei ollut mitään aseita eikä se olisi osannut niitä\nkäyttääkään; he taistelivat vain haukkumasanoilla ja kirouksilla.\nSamalla tavalla he rankaisivat rikollisensa, ja niillä aseilla ne\nlähtivät sotimaan vihollisiansa vastaan. Rikolliset pannaan ensin\nvankeuteen, ja kuulustelemisen ja tuomion perästä viedään heidät\ntorille silmittömästi haukuttaviksi ja kirottaviksi. Mitä heidän\nruumiilliseen luomislaatuunsa tulee eroavat he ihmisestä ainoasti sen\nkautta että naiset ovat varustetut parralla mutta miehet ei; lisäksi\nheidän jalkapohjansa ovat käännettyinä takaperin eikä suoraan eteenpäin\nniinkuin muilla ihmisillä.\n\nAstuttuamme maalle, tuli meitä vastaan noin 300 _Kanalistalaista_\n(niiksi saarelaiset itseänsä kutsuivat), jotka oitis kävivät kimppuumme\ntavallisilla aseillansa, s.o. rupesivat meitä haukkumaan ja\n\"verpannaamaan\". Muuan mukana olevista Alektorianilaisista, joka\nymmärsi heidän kieltänsä tulkitsi meille erään osan, ja todellakin,\nniiden haukkumasanat olivat niin purevasti teräviä että ne\ntyydyttävästi osoittivat kuinka suuria mestaria he olivat tässä\ntaistelemistavassa, ja ettei niiden ensinkään tarvinnut hävetä meidän\nmaailmamme kirjanoppineitten miesten rinnalla. Kun minä kuitenkin\nvarsin hyvästi tiesin ettei mahditon viha ketäkään satulasta iske ja\nhavaittuani kansan aseettomaksi, kielsin minä käyttämästä väkivaltaa\nheitä kohtaan. Ainoasti heitä pelottaakseni annoin minä laukaista erään\nkanuunan, jolla oli vaikutuksena että he oitis lankesivat polvillensa\nja rukoilivat armoa. Kohta tämän jälkeen saapuivat saaren etevimmät\npikkukuninkaat nöyrinä luokseni ja antausivat alammaisineen päivineen\nsanoen, ettei ollut ensinkään häpeällistä joutua tappiolle taistelussa\nvoittamattoman kanssa, ja että ken tahansa saattoi kunnialla alistua\nsille, jonka onni oli koroittanut ylemmälle kuin kaikki muut.\n\nTehtyämme siis tämän saarivaltion verolliseksi meille, josta tosin\nvaltani laajeni, mutta josta ei kunniani, asukkaiden petturuuden\ntähden, juuri suuria voittanut, nostimme me ankkurin ja muutaman päivän\nonnellisen ja mieluisen purjehtimisen perästä saavuimme me Metsendoren\nrantojen näkyviin. Minä kutsuin nyt kokoon sotaneuvottelun\nkeskustelemaan mitä olisi parasta, olisiko käydä kimppuun vai laittaa\nlähetystön kehoittamaan keisarin hyvän-hyvyydellä antautumaan. Useimmat\npitivät sekä varmimpana että jaloimpana menettelynä, jos ensin\nlaitettaisiin hänelle lähetystö. Minä määräsin viisi miestä tähän\nlähetyskuntaan: yhden Kvaamalaisen, yhden Arktonialaisen, yhden\nAlektorianilaisen yhden Tanakialaisen ja yhden Kispussialaisen.\nSaapuessansa pääkaupungille kysyi heiltä kaupungin päällikkö keisarin\nnimessä:\n\n    \"Mitä te etsitte? Mikä teidän on tänne nyt tuonut\n    maahan Metsendorilaisten, synkkien merien poikki?\"\n\nLähetystön etevin mies vastasi:\n\n    \"Tähdet ei näyttäneet harhaa,\n    myrsky ei matkaamme johtanut oo, kuvat ei haamuilevatkaan kantaneet\n    meit' tänne vieraalle rannoille käymään;\n    Ei, vapaehtoisesti me kulkuamme ohjanneet tänne olemme\"\n\nJa antoi sitte keisarille jätettäväksi näin kuuluvan kirjoituksen:\n\n    \"Me, Niilo Klim, Auringon lähettiläs,\n    Kvaaman keisari, Tanakin, Arktonian, ja\n    Alektorian kuningas, Kispussian suuriruhtinas\n    ja Kanaliskan herra, lähetämme Metsendoren\n    keisarille, Miklopolutolle tervehdyksemme!\n\nMe teemme tämän kautta tiettäväksi että koska jumalan muuttamaton ja\nhorjumaton päätös on että kaikkien maailman keisarikuntien ja\nkuningaskuntien pitää alistuman Kvaaman vallalle, ja kun Taivaan\npäätökset ovat järkähtämättömiä niin pitää sinunkin valtakuntasi\nantautumaan saman kohtalon alaiseksi. Me kehoitamme sinun siis\nvapaaehtoisesti noudattamaan tätä auttamatonta välttämättömyyttä ja\nvaroitamme sinua sodan kautta uhraamasta valtakuntaasi meidän\nvoittoisille aseillemme. Heti paikalla antautumallasi meille, säästät\nsinä paljon viatonta verta ja penseytät omaa kohtaloasi.\n\nAnnettu laivastollemme kolmantena päivänä _Rimatti_-kuukautta\"\n\nMuutaman päivän kuluttua palasi lähetyskunta pilkallisella ja ylpeällä\nvastauksella joka vaikutti että minä heitin kaikki ajatukset\nrauhallisesta sopimisesta ja astuin maalle. Asetettuani sotajoukkoni\ntaisteluasentoon, lähetin minä vakoojia ottamaan selvää vihollisen\npuuhista. Nämä joutuivat pian tilaisuuteen ilmoittamaan että vihollinen\nsotavoima, jossa oli 60,000 olentoa, tiikereitä, jalopeuroja,\nelehvanttia, karhuja ja ahneita petolintuja, oli marssissa meitä\nvastaan. Me valitsimme suotuisen aseman ja odotimme niin vihollista,\njoka pian näyttäytyikin. Meidän piti juuri tekemän hyökkäyksemme kun\nneljä kettua lähestyi meitä vihollisen armeijasta sovintolipun suojasta\nkeskustelemaan rauhasta ja liitosta joiden kuitenkin muutaman tunnin\nkestäneen keskustelun perästä taapimme kanssa täytyi palata takaisin\ntyhjin toinen. Me älysimme pian etteivät ne olleet rauhanhierojia, vaan\nettä heillä ainoasti oli ollut tarkoituksena ottaa selvä voimastamme\nja asennostamme. He tosin puoleksi sanoivat ja koettivat kiertäen saada\nmeidät luulemaan että he pian aikoivat palata takaisin laajemmilla\nvaltakirjoilla varustettuina, mutta kun me kohta kettujen lähdettyä\nnäimme vihollisten joukkojen kiitokulussa lähenevän meitä, ymmärsimme\nme, että kaikki toivo rauhallisesta sopimuksesta oli hylättävä, jonka\ntähden mekin puoleltamme hyökkäyshalussa töyttäsimme niitä vastaan.\nTaistelu kävi molemmin puolin ankaraksi ja tuliseksi; sillä vaikka\nmeidän pyssymiehemme aluksi saivat aikaan suurtakin häviötä vihollisten\ntaajoissa riveissä pysyivät elehvantit kuitenkin lujina, huolimatta\nluodeistamme, jotka eivät mitäkään vaikuttaneet heidän vahvaan\nnahkaansa. Mutta kun meidän tanakammat ampuma-aseemme rupesivat\nryskymään ja kun elehvantit näkivät mikä turmiollinen vaikutus niiden\nryskinällä oli, peljästyivät he, mursivat rivinsä ja hyökkäsivät\npakoon, unhottaen sekä taistelun että kunnian.\n\nTässä taistelussa kaatui 30,000 metsendorilaista, paitsi 2,000 jotka\notettiin vangiksi. Ne, jotka pääsivät pakoon, vetäytyivät\npääkaupunkiin, mikä oli hyvin varustettu paikka, mutta jonka asukkaita\nmitä hurjin pelko tämän johdosta valtasi. Me riensimme täyttämään\nvoittoamme ja saavuimme kolmantena päivänä pääkaupunkiin, jonka me\noitis piiritimme sekä maan että meren puolelta. Me saimme nyt\nottaa vastaan uuden lähettilään joka toi mukanansa hyväksyttävämpiä\nrauhanehtoja. Keisari tarjosi minulle tyttärensä kauniin\nnatu-jalopeuran puolisoksi. Ehdot eivät kuitenkaan olleet mieleeni,\nvarsinkin mitä avioliittoon tuli, sillä minusta oli sekä uskalluttavata\nettä häpeällistä hyljätä keisarinnan, jonka minä olin jättänyt kotio\nsiunattuun tilaan, ja ottaa eläin puolisokseni. Lähettilään täytyi\nsentähden palata vastauksetta. Me tähtäsimme tykkimme muureihin ja\nvaikka ne olivatkin kivestä ammuimme me kuitenkin sinne tänne\nrikkeilmiä niihin. Kun kaupungissa vilisi kaikenlaisia eläimiä, kuului\nsieltä mitä hirvittävimmässä sekasorrossa karjumista, mylvimistä,\nhuutamista, rääkymistä, valittamista ja röhkimistä. Käärmeet liitivät\nalas maan kätköihin, ja linnut kiitivät piiritetystä kaupungista\nparvittain, turvaansa etsien korkeilla vuorenhuipuilla ja kukkuloilla.\nPuut vapisivat niin, että niiden lehdet varisivat maahan, ja\nkaksikymmentä hovineiteä, kaikkityyni ruusuja ja lemmikkiä,\npeljästyivät heti ensimmäisen tykin laukauksen kuullessaan, niin että\nne yhtäkkiä näivettyivät. Suuria parvia kaikenlaisia eläimiä harhaili\nkuin villityt pitkin kaupunkia ja ympäröivää seutua peloittaen\nasukkaita, jotka tunkeusivat kokoon ahtaisin mökkeihin, joissa kuumuus,\nyönvalvomiset ja ilman puute pian sai aikaan pelottavia saastuttavia\ntauteja. Elehvantit kyllä osoittivat suurinta rohkeutta mutta vihdoin\nheitäkin rupesi tykkien huumaava pauke hämmennyttämään ja he pakenivat\nlaumoittain kaatuvista ja särkyvistä asumuksista.\n\nVihdoinkin kävi Metsendoren keisari neuvottomaksi, kutsui kokoon\nministerinsä ja puhui heille näin:\n\n    \"Onneton taistelu on kanssa jumalien luottamusmiesten,\n    heitä ei konsanaan voita taistelun vimmassa kenkään;\n    sankarten urheitten kanssa on turha iskuja vaihtaa.\n    Lausukaat mielenne te, mua neuvokaat hyvästi, te miehet.\"\n\nKaikki äänestivät rauhaa minkä jälkeen keisari antausi kaikkine\nmainensa, niin että minä yhtenä päivänä valloitin ja lannistin\nvaltani alle koko tämän laajan keisarikunnan ja noin kymmenen muuta\nkuningaskuntaa ja ruhtinaskuntaa, sillä kaikki aluskuninkaat ja\nkenraalikuvernöörit noudattivat keisarin esimerkkiä ja kilvoin\nriensivät antautumaan, ikäänkuin he olisivat tahtoneet koettaa kuka\ntämän olisi ensin ehtinyt tehdä.\n\nVoitettuani tämän tavattoman suuren menestyksen panin minä 600\nampumamiestä vartioksi pääkaupunkiin ja annoin viedä keisarin\nvangittuna laivastolleni. Koko matkalla minä kohtelin häntä\nerinomaisella kohteliaisuudella (ja tultuani kotio Kvaamaan, lahjoitin\nminä hänelle kokonaisen maakunnan, josta oli niin paljon tuloja että ne\nsangen hyvin vastasivat vangitun ruhtinaan tarpeita.) Me nostimme sitte\nankkurimme ja vetäysimme pitkin metsendorilaista rantaa, matkalla\nvaatien takausvankia useimmilta kansakunnilta, jotka ennen olivat\nolleet verovelvollisia _Miklopolotu_-keisarille, niin että minä,\nuhkaamallani jokaista kaupunkia piirityksellä, ennen pitkää olin\nvalloittanut koko metsendorialaisen valtakunnan. Useimmista näistä\nkansoista olen kertonut matkallani Martiniasta.\n\nMe jätimme vihdoin metsendorialaisen rannan ja ohjasimme tultuamme\nsuoraan Martiniata kohden, jota valtakuntaa me vihdoin lähestyimme\npitkän purjehtimisen perästä. Ei milloinkaan ennen ollut minkään maan\nnäky ollut minulle rakkaampi, sillä ajatellessani, että minä nyt\nkeisarina ja suuren valtiomäärän hallitsijana, palasin sinne, jossa\nminä olin tuomittu kaleeriorjaksi, valtasi sydäntäni sanomaton riemu.\nMinä olin ensin aikonut oitis antaa itseni ilmi, herättääkseni\nMartinialaisissa sitä suurempata pelkoa, mutta muutin päätökseni, kun\nminä pidin parhaana valloitetuissa kansoissa pysyttää sitä heidän\nvanhaa luuloansa minusta, että minä olin auringon lähettiläs.\n\nMinä en epäillyt että minä pian ja ilman erityistä vaivaa saatoin\nhallita Martinialaiset, joiden pelkuruuden minä ennestänsä hyvin\ntunsin; sillä kun he luonnostansa olivat lihalliset ja makean elämän\nhaluisia ja lisäksi olivat tilaisuudessa onnessa ja liiallisuudessa\nvetelehtimään sekä saivat käyttää suurta määrää nautintoja, joita maa\nja meri heille tarjosi, olivat he tulleet niiden vallan alaisiksi.\nKokemus opetti minulle kuitenkin, että minun yritykseni ei suinkaan\nollut lapsen leikkiä, sillä laajalle levinneellä kaupallansa olivat he\nitsellensä koonneet suunnattomia rikkauksia, että heidän niillä oli\nhelppo \"värvätä\" itsellensä sotakelpoisia armeijoita ympärillä\nolevista kansoista. Sitä paitsi olivat Martinialaiset joutuneet\nlaivanrakentamisen taidossa edemmäksi kuin mikään muu maanalainen\nkansa, eikä meidän laivojamme hetkiinkään saattanut verrata heidän\nlaivoihinsa, ei varustuksen eikä nopeakulkuisuuden suhteen. Helppo on\nkuvitella minkälaisilta ne laivat näyttivät, jotka häthätää oli\nrakentanut filosofian kandidaatti, kuin minäkin, ja minkälaisen tuomion\nHollantilaiset ja Englantilaiset olisivat niistä antaneet. Mutta meidän\nkanuunamme, jotka vielä olivat Martinialaisista tuntemattomat,\nkorvasivat täydellisesti tämän puutteen.\n\nEnnenkun minä rupesin mitäkään sotaisuuksia aloittamaan tätä maata\nkohtaan, lähetin minä valtuutettuja neuvoskunnalle tekemään jotenkin\nsamoja ehtoja, kuin olin ennen Metsendoren keisarille lähettänyt. Mutta\nodottaessamme vastausta lähetykseemme, saimme me nähdä hyvin miehitetyn\nlaivaston, ohjaten kulkuansa täysin purjein suoraan meitä kohden. Me\njärjestäysimme äkkipikaa niin hyvin kuin saatoimme, ja teimme kaikki\ntaistelua varten selväksi. Taistelu tuli raivoisaksi ja molemmin puolin\noteltiin ankarasti. Kanuunien asemesta oli Martinialaisilla eräänlaisia\nkanuunia, joilla he heittelivät suunnattoman suuria kiviä, ja saivatkin\nniillä aikaan melkoista vahinkoa. Heillä oli sitä paitsi polttajia,\ntäynnä pikeä, tervaa, tulikiveä ja muita tulenarkoja aineita, joilla he\nsaivat suurimman meidän laivoistamme sytytetyksi tuleen. Voitto oli\nsentähden kauvan kyllä epävarma ja meidän väkemme rupesi jo epäilemään\nmitä tehdä, kun vihdoin meidän tykkiemme ankara tuli ja sen johtoinen\nhuumaava melu rikkoi Martinialaisten rohkeuden ja sai aikaan, että he\npäätä pahkain lähtivät satamaan turvaa etsimään. Mitäkään vihollista\nlaivaa me emme kuitenkaan saaneet käsiimme, kun ne purjehtivat paljon\nparemmin kuin meidän aluksemme ja yhtäkkiä olivat kadonneet\nnäkyvistämme. Tämän ottelun perästä riensimme me astumaan maalle ja\nkoetimme niin pian kuin suinkin saapua Martinian pääkaupungin\nedustalle. Marssiessamme tuli meitä vastaan lähettiläämme, jotka olivat\nylen ylpeästi otetut vastaan ja lähetetyt takaisin tällä vastauksella:\n\n    \"Kadotkaatte oitis ja viesti tää kuninkaalle viekäät:\n    Meille, ei hälle, on aavojen merten herraus suotu,\n    Hallitkohon hän vain ikitunturiansa ja jäitä.\"\n\nMartinialaiset pitivät itseänsä nimittäin merten hallitsijoina, ja\nottivat sentähden erään, niinkuin he minua kutsuivat, vuorikuninkaan\nvaatimukset pilkalla ja ylpeydellä vastaan. Kuitenkin he kaikin voimin\npestasivat joukkoja, ja nostivat sitä paitsi kaikki asekykyiset omat\nkansalaisensa sotajoukon riveihin.\n\nMe emme olleet ehtineet monta peninkulmaa eteenpäin ennenkuin meitä\ntuli vastaan lukuisa sotajoukko, jossa oli koottuna kansaa\nkaikenlaisista kansoista. Tämä vihollisiemme osoittama rohkeus,\nsittekun he juuri ennen olivat kärsineet tappion merellä peloitti meitä\nvähän; mutta nämä joukot olivat vain kuin sumukuva, joka tuulessa\nkatoaa, sillä kohta ensi laukauksella tykeistämme hajousivat he hurjaan\npakoon. Me seurasimme heitä ihan heidän kantapäissänsä ja teimme heidän\nriveissänsä suuren verisurman. Siitä suuresta peruukkamäärästä, joita\njälkeenpäin kokosimme saatoimme nähdä kuinka monta henkeä oli kaatunut;\nniitä oli 500:n paikoilla. Minun poissa ollessani olivat he muuttaneet\nperuukkojen muodon, joita minä nyt näin kolmattakymmentä eri laatua\nmikä kelpaa todistukseksi siitä, mihin äärettömään määrään tämä nerokas\nkansa kykenee keksintöä uudistamaan ja muodostamaan.\n\nTämän taistelun taikka oikeammin tappion perästä me heti asetuimme\npääkaupunkiin kalpaa paljastamatta, sillä kun kaikki oli valmistettuna\nrynnäkköä varten ja tykit asetetut sopiville paikoille, saapui korkea\nneuvoskunta nöyrästi pääkortteeriin ja jätti meille pääkaupungin ja\nmyös koko valtakunnan. Rauha tehtiin sentähden heti, ja me teimme\njuhlallisen tulomme tuohon loistavaan kaupunkiin. Kun me olimme tulleet\nkaupungin portista sisälle, emme saattaneet nähdä hiukkaistakaan tuosta\nlevottomuudesta ja peljästyksestä, joka muuten on niin tavallinen\nvalloitetuissa kaupungeissa; levollinen synkkä tuska näytti siihen\nmäärään vallanneen kaikkia, etteivät he tietäneet mihin heidän piti\nryhtymän, vaan seisoivat joko neuvottomina keskustellen toistensa\nkanssa, taikka juoksentelivat pitkin taloissa ikään kuin omistaaksensa\nkaikelle viimeisen hyvästijättökatseen. Mutta minä säästin kaupunkia,\nja murhe muuttui silloin pian iloksi. Minä annoin viedä itseni valtion\nrahastoon, enkä saattanut välttää hämmästymistä niin tavatonta\nrikkautta nähdessäni. Suuren osan siitä, mitä siellä löytyi, annoin\nminä jakaa sotilasteni kesken ja loput saapuivat omaan kukkarooni.\nSeuraava huoleni oli panna kaupunkiin vartioväki ja ottaa\ntakausvangeiksi muutamia kaupungin hallitusmiehistä ja viedä ne\nlaivastolle. Näiden vankien joukossa oli myös presidentti ja hänen\npuolisonsa, joka viimeksimainittu oli valhetellut minulle rikoksen,\nmistä sitte olin tuomion saanut. Kuitenkaan en minä kostanut hänelle\ntätä hänen tekoansa, kun pidin sopimattomana hallitsijalle ruveta\nkostamaan semmoisia vääryyksiä, joita oli kantotuolin kantajalle tehty.\n\nKun nyt Martinialaiset olivat valloitetut, päätin antaa saman kohtalon\nkohdata lähinnä asuviakin kansakuntia, mutta valmistaessani tätä retkeä\nsaapui minulle lähetystöjä neljästä kuningaskunnasta, jotka\nehdollisesti alistuivat minun vallalleni. Minä hallitsin nyt niin\nmontaa maata, että tuskin huolin nähdä vaivaa ruveta kyselemään niiden\nnimiä, vaan tyydyin siihen, että kutsuin niitä kaikkia yhteisellä\nnimellä:\n\n\"Martinialaiset valtakunnat\".\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nKlim saa kokea onnen vaiheita.\n\n\nSaatettuamme täytäntöön näin monta ihmettelemistä ansaitsevata tekoa,\nja melkoisesti lisättyämme laivastoamme otetuilla martinialaisilla\nlaivoilla, käänsimme me kulkuamme kotio, minun keisarilliseen\npääkaupunkiini, johon tein tuloni niin komealla loistolla, että se\nvoitti jokaisen roomalaisen voittajan; tekoni olivatkin todella niin\nsuuret, että ne olivat oikeutetut kaikkeen mahdolliseen loistoon ja\njuhlallisuuteen, sillä mitäpä sankaritekoa saatetaan ajatella\nsuuremmaksi ja ihanammaksi, kuin tätä; tätä, jonka kautta minä ylen\nlyhyessä ajassa olin toiseksi muodostanut ja ikäänkuin uudestaan luonut\nhalveksitun ja kaikkien pilkan alaisen kansan koko maanalaisen maailman\nvaltiaaksi? Mitäpä saattoikaan minun kaltaiselleni ihmiselle, joka elin\nsemmoisen erilaisista aineksista kootun määrän joukossa, olla\nkunniakkaampata kuin tämä teko, jolla minä olin ihmiselliselle\nolennolle jälleen valloittanut tuon herruuden, minkä luonto on sille\nmuiden luotujen olentojen suhteen näyttänyt tarkoittavan? Minä en\nlaajassakaan teoksessa, sitä vähemmin tässä pienessä kirjasessa,\nsaattaisi kertoa tuota loistoa riemujuhlassani, tuota riemuhuutojen\nmäärää, jolla minua tervehtivät kaikki, huolimatta vähäistäkään ijän ja\nyhteiskunnallisen aseman erosta.\n\nTästä ajasta saatetaan täydellä syyllä ruveta lukemaan uutta\najantietoa historiassa, tästä ajasta saadaan ruveta puhumaan\nviidestä yksinvallasta nimittäin: assyrialaisesta, persialaisesta,\nkreikkalaisesta, roomalaisesta, sekä maanalaisesta kwaamalaisesta, joka\nselvinnähtävästi voittaa kaikki edelläkävijänsä suuruuden ja mahdin\npuolesta. Minä en sentähden saattanut itseltäni kieltää _Kohlu_-nimeä,\nkun sekä Kvaamalaiset että valloitetut kansat kilvoin tahtoivat tämän\nnimen minulle omistaa. Minä en kiellä että täydellä syylläkin ehkä\nsaatetaan pitää ylpeytenä sitä että minä sallin itseäni kutsuttavan\nsuureksi; mutta jos minua verrataan Kyyroon, Aleksanteriin,\nPompeiukseen, Seesariin, täytyy jokaisen myöntää että minä olen\njättänyt heidät kauaksi taakseni niin että tätä liikanimeä oikeastaan\nsaatetaan pitää perin kainona ja vähäpätöisenä minun persoonaani\nverraten. Aleksanteri tosin valloitti miltei koko itäisen osan\ntunnettua maailmaa, -- mutta millisillä sotamiehillä! Kaikki\nkaraistuneita ja tottuneita sotaan jo Filipin, hänen isänsä aikana.\nMinä sitä vastoin -- minä valloitin paljon useamman ja sotakelpoisemman\nkansan, kuin Persialaiset olivat ja tein tämän paljon lyhemmässä ajassa\nja väellä, joka vähäistä ennen oli raakalaisiin luettava, ja jotka itse\nolin sivistänyt. -- Arvonimi, jota tästedes kannoin, oli tämä: _Niilo\nSuuri, Auringon lähettiläs, Kvaaman ja Metsendoren keisari, Tanakin,\nArktonian, Alektorianin, metsendorialaisten ja martinialaisten\nvaltakuntien Kuningas, Kispussian Suuriruhtinas, Martinian ja\nKanaliktan herra_ y.m. y.m.\n\nNyt oli lujaksi perustettu tämä valtava valtakunta. Minä näytin\nonnettaren valitulta lempilapselta; mutta ihmisen täytyy kuitenkin aina\nensin odottaa elämänsä iltaa eikä ketäkään kutsuttako onnelliseksi,\nennenkuin hän on elämänsä loppuun ehtinyt ja tuonelan tuville\nmuuttanut. Sillä sittekun minä olin saavuttanut vallan ja onnen,\njota tuskin kukaan kuolevainen ihminen saattaisi itsellensä toivoa,\nkävi minun samaten kuin monen muun, joka vähäpätöisimmästä\nyhteiskunnallisesta asemasta on itsensä koroittanut arvon ylimmille\nasteille: minä unhotin entiset elämänehtoni ja antausin ylpeydelle.\nHeittäen siksensä pyrkimisen kansan rakkautta saavuttamaan, muutuin\nminä ankaraksi ja kovaksi kaikkia kohtaan. Alammaisiani, jotka tähän\nsaakka olin ystävällisyydellä ja lempeydellä taivuttanut puoleeni,\nkohtelin minä nyt kuin orjia. Jokaisen, joka pääsi minun puheilleni,\ntäytyi notkistaa polvensa ja minä otin heidät vastaan ylpeällä ja\nankaralla muodolla.\n\nVarsin luonnollista oli että semmoisen minussa tapahtuneen muutoksen\npiti kääntämän kaikkien sydämet minusta pois ja muuttaman heidän\nrakkautensa minuun kylmätunteisuuteen ja pelkoon. Millä mielellä\nalammaiseni nyt jo olivat, näyttäysi selvästi kun minä ehdotin, taikka\nehkä oikeammin, annoin erään määräyksen sen johdosta, että keisarinna\noli synnyttänyt pojan. Minä vaadin nimittäin, että tämä poikani\nvalittaisiin minun jälkeeni astumaan keisarilliselle valtaistuimelle;\nminä kutsutin tätä varten kokoon valtiopäivät ja käskin niin\nKvaamalaiset kuin mahtavimmat valloitetuista kansoista kokoontumaan\njuhlallisesti tunnustamaan tämän lapsen kruununperilliseksi. Tosin ei\nkukaan uskaltanut olla tottelematon tälle käskylleni, ja tämä tunnustus\ntehtiin kaikenmoisella juhlallisuudella, mutta minä epäilin kuitenkin,\netteivät alammaiseni olleetkaan vilpittömiä, vaan että heidän ilonsa\nainoasti oli teeskenneltyä. Tätä epäluuloani vahvisti yhä se seikka,\nettä samaan aikaan levisi useita lentokirjoituksia salatuilta\ntekijöiltä, jotka kaikin tavoin näyttivät että _Timuso_-prinssin\noikeutta oli tämän kautta loukattu. Tämä liikutti ja katkeroitti\nsiiheen määrään mieltäni, etten minä ennen saanut rauhaa kuin olin\nsaanut tämän hyväsydämisen prinssin raivattua tieltäni. Kuitenkaan en\nminä pitänyt uskallettavana suoraan ja julkisesti ottaa hengeltä sen\nruhtinaan lasta, joka eläessään oli minulle niin paljon hyvää tehnyt.\nMinä aivoin sen tähden palkata muutamia, jotka syyttäisivät häntä\nsalahankkeista valtiota vastaan, ja kun ei ruhtinaitten tarvitse\nmilloinkaan olla paheittensa auttajia vailla, tapasin minä pian\nmuutamia, jotka valalla vakuuttivat, että prinssillä oli pahat\nmielessä, että hän koetti synnyttää kapinata ja vainosi minun henkeäni.\nMinä panetin nyt hänet vankeuteen, ja minun palkkaamieni tuomarien\ntutkittua asiata annoin tuomita hänet kuolemaan. Mestaus toimitettiin\nvankeudessa, ettei kansa saisi käyttää tätä tilaisuutta kapinan\nnostamiseen. Nuoremmankin prinssin minä aivoin väistyttää tieltäni\nmutta kun hän vielä oli varsin nuori heitin tämän toistaiseksi. Hänen\nikänsä soi hänelle siis joksikin ajaksi tuon turvallisuuden, jota minun\noikeudentuntoni häneltä kielsi.\n\nSaastutettua käteni tällä inhoittavalla murhalla, aloin minä niin\nitsevaltaista hallitusta pitää ja menin niin loitos hirmuisuudessa,\nettä otatin hengeltä monta kvaamalaista ja muuta, joita epäilin. Tuskin\nainoakaan päivä kului, jona ei olisi verta vuotanut. Tämä riennätti\nsitä kapinata, jota ylemmät säädyt jo kauvan olivat tuumineet, ja josta\npian kerron.\n\nMinä myönnän, että olin hyvästi ansainnut sen onnettomuuden, joka sitte\nminua kohtasi, sillä kristillisenä ruhtinaana olisi ollut sekä\nkauniimpata että enemmän paikallansa että minä, käymättä yhtä sotaa\ntoisensa perään ja tahraamatta käsiäni niin monen viattoman ihmisen\nverellä, olisin opettanut tämän taitamattoman, epäjumalia palvelevan\nkansan tuntemaan ainoata ja totista jumalata. Minulle olisi ollut\nhelppo asia kääntää koko kansa, sillä halulla he ensin noudattivat\nkaikkea mitä minä määräsin, ja jokainen sana suustani oli heille\njumalainen käsky. Mutta minä olin unhottanut jumalan ja itseni enkä\najatellut muuta kuin tyhjää ja turhamaista loistoa sekä valtani\nlisäämistä. Sota, veri, tuli ja murha leijui alati minun silmissäni.\nSitä paitsi minä valitsin mitä hurjimpia keinoja, jotka pikemmin\nlisäsivät kuin vähensivät tyytymättömyyttä, ikäänkuin minä olisin\nluullut ankaruudella parantavani, mitä vääryydellä olin rikkonut.\nYstävieni varoituksille oli tullut tavakseni vastata, että niin uudesta\nmuodostettu valtakunta, kuin tämä, tarvitsi ankarata hallitusta. Yksi\nonnettomuus toisensa perään tuli tähän lisäksi ja vihdoin minä jouduin\nsemmoiseen ahdinkoon, että kuolevaiset minun esimerkistäni saavat\noppia, kuinka muutteellisia inhimilliset suhteet ovat ja kuinka lyhyt\npysyväisyys on kovalle ja vallattomalle hallitukselle suotu.\n\nSamassa määrässä kuin ankaruuteni ja hirmuisuuteni selvemmästi astui\nesille, lisääntyi Kvaamalaisten ja muiden alammaisten kylmyys minua\nkohtaan ja kun he älysivät, ettei se paheellisuus, jolle minä antausin,\nsoveltunut yhteen uskon kanssa minun jumalaisesta alkuperästäni eikä\nkelvannut taivaalliselle olennolle ja auringon lähettiläälle, rupesivat\nhe lähemmin tutkimaan syytä tulooni tähän maahan ja siihen tilaan,\njossa minä olin, kun he ensin minun rannassa löysivät. He rupesivat\nälyämään että nuo erinomaiset teot, joita olin saanut aikaan, ennen\nolivat suuria Kvaamalaisten taitamattomuuteen verraten kuin mitäkään\nsuuren neron tuotteita, varsinkin kun he, taitamattomuuden kaihen\nheidän silmistänsä kadottua, helposti havaitsivat kuinka monessa\nasiassa minä hairahduin. Ennen kaikkia olivat Kispussialaiset, tämä\ntarkkanäköinen ja älykäs kansa, minun tekojeni kovia tuomareita. He\nolivat huomanneet, että monet asetukset, joita minä julistin,\nsisälsivät niin paljon kypsymätöntä ja järjetöntä, että minun\ntaitamattomuuteni valtionhoidon asioissa niiden kautta kävi päivän\nselväksi. Tämä tuomio olikin kaikin puolin oikea, sillä kun ne, jotka\nolivat hoitaneet kasvatustani ja olivat olleet opettajiani, tuskin\naavistivatkaan mitään kruunuista ja valtikoista, olin minä saanut\nsivistyksen, joka kyllä riitti papille taikka lukkarille, mutta ei\nsuinkaan tulevalle hallitsijalle; ja minun ylemmät tieteelliset\ntutkintoni, jotka eivät ulottuneet kauemmaksi kuin erääsen\njumaluusopilliseen johtojärjestykseen ja muutamiin viisausopin\nsananparsiin, eivät saattaneet pitkälle riittää nykyisessä asemassani,\njossa oli kysymyksenä hallita kolmea keisarikuntaa ja lähipäin\nkahtakymmentä kuningaskuntaa. Martinialaiset olivat myös huomanneet,\nettä ne sotalaivat, joita minä olin rakennuttanut, olivat niin huonoa\nlaatua, etteivät ne ensinkään kelvanneet sodassa kunnollista laivastoa\nvastaan, ja että minä voitoistani merellä sain ainoasti kiittää\ntykkieni keksintöä.\n\nNäitä ja muita arvosteluja koetettiin kaikin voimin levitellä kansassa,\nja samalla muistutettiin sille, millä tavalla minä olin saapunut heidän\nrannoillensa: että minä nimittäin tulin haaksirikkoisen laivan\npirstaleella, olin huonossa puvussa ja vähällä menehtyä nälästä ja\njanosta kun asukkaat minun löysivät, mikä tila ei juuri hyvästi\nsoveltunut auringon lähettilään toimeen ja arvoon. Lisäksi olivat\nmartinialaiset, jotka olivat koko lailla perehtyneet tähtitieteessä,\ntodistaneet, että aurinko oli hengetön ainepaljous, minkä kaikkivaltias\njumala oli heittänyt avaruuteen valollansa ja lämmöllänsä olemaan\nkaikelle luodulle hyödyksi, että se oli muodostettu pelkästä tulesta\neikä seuraannollisesti saattanut synnyttää ja voimassa pitää maallisia\nolentoja.\n\nNäitä ja muita minua halventavia muistutuksia vilisi ympäri maata,\nvaikka vielä tosin synkkänä jupinana, kun ei kukaan, peljäten minun\nvaltaani, vielä uskaltanut julkisesti lausua ajatustansa. Minä olin\nsentähden kauvan epätietoisena siitä, että alammaisteni tyytymättömyys\noli niin loitos joutunut, että he tahtoivat anastaa minulta\nhallituksen, kunnes vihdoin eräs lentokirjoitus, joka ilmestyi\npainosta, avasi minun silmäni. Se oli kirjoitettu kanalistan kielellä\nja sillä oli nimenä \"Onnellinen haaksirikko\". Minä olen ennen kertonut\nettä Kanalistalaiset olivat erinomaisen tottuneita haukkumasanojen\nkäyttämisessä, ja että ne ainoasti semmoisilla kävivät suurimpiakin\nsotiansa. Tämä lentokirjoitus sisälsi kaikki ne syytökset, joita minä\näsken toin esille ja se oli kirjoitettu purevasti ja pistelevästi\nkanalistalaiseen tapaan, jotka ovat oikeita päämestaria tässä\nkirjoitustavassa. Mutta minun mieleni oli jo silloin niin järkähtämätön\nja luottamukseni omaan valtaani oli niin suuri, ettei mikään varoitus\nsaattanut minua kääntää tai parantaa. Terveimmät kehoitukset vain yhä\nkovensivat luontoani, ja saivat siis aikaan varsin vastaista sille,\nmitä ne tarkoittivat. Minä annoin vangita muutamia, joita ennen kaikkia\nepäilin, ja koin mitä hirveimmillä ruumiinkiusauksilla pakoittaa heidän\nilmoittamaan kuka tämän kirjoituksen tekijä oli. Mutta he kestivät\nkiusaukset ja tuskat mitä suurimmalla lujamielisyydellä, joten ainoa\nvoittoni tästä kamaluudesta oli se, että heidän vihansa muuttui\nraivoksi. Kohtaloni oli siis viisauttani mahtavampi, ja minä hyökkäsin\npäistikkaa kohden turmiotani.\n\nAsioiden näin ollen katsoin minä turvallisuuteni vaativan että vielä\nelossa oleva prinssi _Hikobakin_ laitettiin tieltä pois. Minä ilmoitin\ntämän päätökseni suurkanslerilleni _Kalakille_, sillä kaikista minä\nluotin enemmän häneen. Hän lupasi tosin tässäkin kohden olla minun\npalveluksekseni, ja poistui heti valmistamaan tämän ehdotukseni toimeen\npanemista, mutta sydämessään häntä inhoitti minun hankkeeni ja hän\nilmoitti sen prinssille. Molemmat riensivät kaupungin linnoitukseen,\nkutsuivat kokoon linnueen ja ilmoittivat sille, sydämelle käyvällä\ntavalla asioiden nykyisen laidan. Prinssi, joka tiesi olevansa\nvaarassa, teki puheensa yhä tuntehikkaammaksi sen kautta, että hän\nasiaansa esittäessä siihen yhdisti rukouksia ja kyyneleitä, joka kaikki\nvaikutti, että läsnäolevat tarttuivat aseihin ja lupasivat uskaltaa\nhenkensä ja verensä hänen puolustuksensa. Tuo kavala kansleri käytti\nhyväksensä sotamiesten innollista tilaa, sai heidän vannomaan prinssille\nuskollisuuden valan ja lähetti salaa sanan muille, jotka hän tiesi\nolevan minuun tyytymättömät ja kehoitti niitäkin \"tarttumaan aseihin\nsitä itsevaltiasta vastaan, joka tuumi sukua myöden karkoittaa\nmaailmasta vanhan keisarinheimon.\" He varustausivat aseilla ja yhtyivät\nkapinalliseen linnueeseen. Istuessani huoneessani odottamassa kanslerin\npalajamista,\n\n    Hyökkäsi linnaan mies, joka, hurjasti huutaen, pelvon\n    Ja hämmästyksen het' toi, kun hän ilmoitti sotamiesparven\n    Kaikilta suunnilta, miekoin ja pyssyin tulvaavan sinne\n    Ruhtinaan mestauspölkylle armotta het' viedäkseen.\n\nTompoloko neuvoi minun heti viipymättä pakenemaan Tanakiin. \"No niin\",\nsanoi hän, \"kootkaamme armeija minun isänmaahani! niin tämä raivo kyllä\npian asettuu\". Nämä sanat saattivat levottoman mieleni läikkymään,\ntoivon ja pelvon taistellessa herraudesta sielussani. Vihdoin päätin\nseurata hänen neuvoansa, ja lähdin Kvaamasta kohtaamatta mitään\nesteitä, kun syy tähän kapinaan vielä oli useimmille outo. Kun olin\nsaapunut Tanakialaisten rajojen sisäpuolelle, lähetin minä käskyn\nkaikille aseitten käyttämiseen kykeneville miehille kokoontumaan minun\nlippujeni alle. Minä sain tällä tavalla piankin kokoon 44,000:n miehen\nsuuruisen armeijan, joista useimmat olivat Tanakialaisia, ja palasin\nnyt takasin varmana siitä, että sotavoimani vielä oli melkoisesti\nkarttuva, kun ne Kvaamalaiset, jotka olivat jääneet minulle\nuskollisiksi, olivat ehtineet minuun yhtyä. Mutta tämä toivoni pettikin\nminun, sillä apujoukkojen asemesta, joita minä mielettömyydessäni\nodotin, tuli minua vastaan airut, tuoden mukanaan kirjeen prinssiltä,\njossa tämä sanoi minun uskottomaksi vallananastajaksi, jota vastaa hän\naikoi käydä sotaa sekä ilmoitti sitä paitsi, että vaimoni ja poikani\nolivat vangittuina. Airut oli tuskin ehtinyt poistua ennenkun me saimme\nnäkyviimme kvaamalaisen sotajoukon, jota tuo kapinallinen prinssi itse\njohti. Kun tällä vihollisellani oli suuri määrä tykkejä, en minä\nuskaltanut antautua sotaan ennenkuin olin saanut lisäväkeä. Minä\npysäytin sentähden armeijani ja rupesin leiriäni varustamaan. Mutta\nhuomattuani että väkeäni parvittain salaisuudessa meni vihollisen\npuolelle, ja arvattuani että vastustajani ehkä odottivat sitäkin paitsi\nlisäväkeä, päätin minä, pääesikuntani ja Tompolokon neuvosta, uskaltua\ntaisteluun.\n\nTaistelu syntyi samalla kentällä, jossa Tanakialaiset muutamia vuosia\nennen olivat kärsineet ratkaisevan tappion. Vihollisten tykit saivat\npian meidän rivimme epäjärjestykseen, ja minua suretti suuresti, että\nminun nyt täytyi lannistua aseilta, jotka itse olin keksinyt ja\nteettänyt. Kuitenkin pysyivät sotamieheni lujina vihollisen tulta\nvastaan, kunnes urhea Tompolokoni kaatui tykinluodin lävistämänä. Nyt\nme käännyimme selin viholliseen ja etsimme turvaa metsästä ja\nkallionkielien takaa. Itse minä pakenin eräälle vuorelle ja sieltä taas\nalas toisella puolen olevaan laaksoon. Täällä minä pidätyin ja\nrunsaitten kyynelten vieriessä silmistäni valitin minä, ehkäpä liian\nmyöhäiseenkin, mielettömyyttäni taikka ehkä oikeammin kurjaa\nylpeyttäni. Pääni oli niin sekaisin, että minä kokonansa unhotin\nluotani heittää keisarinkruununi, joka loisti sadoista puhtaista\nhelmistä ja joka helposti saattoi minun pettää. Istuttuani tässä,\ntuskasta vavisten, noin puolen tuntia, kuulin minä ihmisten ääniä,\njotka ylhäällä vuorella etsivät minua kivien loukeroista, vihasta\nkiljuen kun eivät minua löytäneet saadaksensa kostohimoansa tyydyttää.\nMinä vilkasin ympärilleni nähdäkseni kätköpaikkaa, johon saattaisin\npaeta ja havaitsin lähelläni taajan viidakon, jossa kasvoi tammia ja\nruusupensaita. Sinne minä riensin ja saavuin kaareilevata polkua myöten\neräälle luolalle, jossa hetkeksi pysähdyin tulisesta juoksusta\nhengästyneenä. Sitte minä kapusin neliryömin eli oikeammin kuin käärme,\nsisälle tuosta ahtaasta reijästä, joka johti luolaan, ja kun minä\nhavaitsin että tätä luolakäytävätä yhä jatkui pitkälle sisälle päin,\nvähän kaltaen vaan ei jyrkästi, jatkoin minä konttaamistani. Mutta minä\ntuskin olin ehtinyt sataa askelta ennenkun minä putosin alas erästä\njyrkkää vuorenseinämää myöten, enkä saapunutkaan minkäänlaiseen pohjaan\nvaan putosin yhä syvemmälle hurjaa vauhtia ja pilkkopimeässä varsin\nkuin alituisessa yössä, kunnes vihdoin rupesin oivaltamaan heikkoa\nvalon kajahdusta, semmoista kuin kuun heikonnettu valo on, kun sitä\nohuet pilvet peittävät. Aina sen mukaan kun tämä valo kävi selvemmäksi\nhiljentyi minun vauhtini, niin että minä vihdoin, vähintäkään vahinkoa\nitselleni saattamatta jouduin kahden kallion lohkareen väliin ihan niin\nkuin olisin sukeltanut ylös meren pohjasta. Äärettömäksi ihmeekseni\ntunsin ne nyt samoiksi, joista minä muutamia vuosia sitte olin pudonnut\nalas maanalaiseen maailmaan. Syyksi siihen miksi minä lopulla matkaa\nputosin yhä vitkallisemmin on, kun asiata lähemmin ajattelen,\nselitettävä ainoasti ylimaallisen ilman suurempi taajuus. Sillä ellei\nmeidän maamme ilmapiiri olisi taajempi kuin maanalaisten olisi minun\nmatkallani ylöspäin täytynyt samaten kuin alas kiitäessäni, niin että\nminä mahdollisesti olisin kiitänyt suoraa päätä ilman lävitse kuuhun.\nKuitenkin minä jätän tämän seikan luonnonoppineitten lähemmin\nselitettäväksi.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nTekijän takaisintulo isänmaahan ja viidennen yksinvallan loppu.\n\n\nMinä jäin pitkäksi ajaksi melkein tainnotonna maahan sillä putoaminen\nja tuo ihmeellinen muutos yhdellä kertaa, viidennen yksinvallan\nperustajasta nälkääntyneeksi filosofian kandidaattiraukaksi, oli\nkokonansa hämmentänyt pääni. Ja todellakin! tapaus oli kylläksi\nhämmästystä herättävä ja samalla runollinen sekoittamaan ajatukset\nväkevämmissäkin aivoissa. Minä rupesin kysymään itseltäni, oliko\ntodella asioitten laita niinkuin nyt näytti taikka eiköhän kaikki ollut\nunikuva joka hämmensi silmiäni. Mutta ehdittyäni tarpeeksi rauhoittua,\nmuuttui ihmettelemiseni suuttumukseen ja mielipahaan.\n\n    Ilmahan käteni mä nostin, taivaalta armoa pyysin:\n    \"Ah kaikkivaltias isä; ansainnut oonko tään suuren\n    häpeän? Näinkö sä rankaiset mua ja minne sä sallit mun viedä,\n    Mistä mä saavuin, ah; munko sallimus hyljännyt onpi?\"\n\nNiin todellakin! Tutkittakoon kaikkien aikojen aikakirjoja, niin ei\nmissäkään, ei vanhemmassa eikä uudemmassa ajassa, milloinkaan tavata\nesimerkkiä näin syvästä lankeemuksesta, ellei mahdollisesti\nNebukadneesarin, joka maailman silloisesta mahtavimmasta hallitsijasta\nmuuttui sieluttomaksi eläimeksi, joka kuljeskella juntusteli pitkin\nmetsiä. Minulle oli sallimus jotenkin samalla tavalla tehnyt pilkkaa.\nSilmänräpäyksessä temmattiin minulta kolme keisarikuntaa ja noin\nkaksikymmentä kuningaskuntaa, ja kaikesta tästä oli minulla enää\njäljellä ainoasti muisto ja varjot. Hiljan olin ollut hallitsija, nyt\nsaatoin korkeintaan toivoa koulunopettajaksi pääseväni isänmaassani.\nVarsin hiljan minua kutsuttiin Auringon Lähettilääksi; nyt sain kiittää\nJumalata, jos pääsisin apupapiksi jollekin provastille. Äsken minua\nseurasivat kunnia, toivo, onni ja voitto; nyt minua valtasivat suru,\ntuska, itku ja valitus. Pienen ajan minä kukoistin kuin kukkanen, mutta\nnäivetyin myös yhtä pian. Sanalla sanoen: Tuska, murhe, viha ja\nepätoivo liikuttivat sieluani siihen määrän että jo tuumin\n\n    Terävämmän veitsen rintani painaa.\n\n-- -- -- hyökätä päätäpahkain samaan rotkoon, josta juuri olin heitetty\nulos, koettamaan eikö toinen matka maanalaiseen maailmaan tuottaisi\nminulle pysyväisempää onnea; mutta minä en tehnyt kumpaakaan näistä\ntuumista. Mikä minua parhaiten hillitsi näitä tuumia toimeen panemasta\noli muisto sieluni tulevaisuudesta ja uskonnosta, joka kovasti kieltää\nitsemurhan.\n\nMinä rupesin nyt astumaan alas tuota jyrkkää ja kivistä tietä pitkin,\njoka johtaa alas Sandvigin kylään. Mutta vaipuneena kuin olinkin syviin\nmietteihin, lankesin kerran toisensa perästä maahan mielessäni alati\ntuumien viidettä yksinvaltaa, joka vielä turhina mutta selvinä kuvina\nleijui niin elävänä sieluni silmissä, että olin vähällä menettää kaiken\nälyn ja ymmärryksen. Niinpä minä olinkin kärsinyt niin suuren tappion\nvallan ja maineen puolesta, etten minä olisi saattanut ajatella\nitselleni mitäkään korvausta missäkään menestyksessä kotomaassani. --\nJospa saattaisin ajatella pääseväni päätuomariksi Bergenissä, taikka\nsitäkin paremmin, koko Norjan maaherraksi -- mikä korvaus taikka\nlohdutus tämä olisi sille, joka hiljan oli ollut niin monen\nkeisarikunnan ja kuningasvallan hallitsija ja perustaja? Kuitenkin minä\npäätin, että jos maaherran toimi minun kotomaassani minulle\ntarjottaisiin, en sitä kokonansa kieltäytyisi vastaan ottamasta.\n\nEhdittyäni noin puolen matkaa alas vuoren syrjää, näin minä muutamia\npoikia, jotka minä viittasin tulemaan luokseni, sanoen: _Jeru pikal\nsalim_, joka on Kvaamalaisten kieltä ja merkitsee: _osoittakaa minulle\ntietä_! Mutta pojat, jotka pelästyivät nähdessään ihmisen omituisessa\npuvussa ja päässään hattu, joka loisti sadoista säkenöivistä kivistä,\nrupesivat huutamaan täyttä kurkkua ja tekivät matkaa alas niin nopeasti\nettä ne saapuivat alas Sandvigiin ainakin tuntia ennen kun minä; sillä\nminä hiivin hiljaa eteenpäin hinaten perässäni haavoittuneita\njalkojani. Pojat olivat peljästyttäneet koko kylän, pyhästi vakuuttaen\nettä he olivat nähneet Jerusalemin suutarin kuljeskelevan pitkin\ntuntureita, auringonsäteitä päässään, alinomaa huoaten niinkuin se,\njota syvä sydämensuru vaivaa. Talonpoikien kysyttyä mistä he saattoivat\ntietää näkönsä Jerusalemin suutariksi, vastasivat he että hän oli itse\nheille sanonut nimensä ja isänmaansa. Minä saatoin ymmärtää tämän\nerhetyksen tulleen siitä, että he olivat väärin ymmärtäneet sanani:\n_Jeru pikal salim_! Koko kyläkunta oli kuitenkin tullut liikkeeseen,\nsillä kukaan ei epäillyt poikien ilmoituksen todenperäisyyttä,\nvarsinkin kun satu tuosta tallustelevasta suutarista hiljan oli jälleen\ntullut uusituksi ja kun huhu tiesi kertoa, että hän vähäistä ennen oli\nnähty Hampurissa.\n\nOli jo ilta kun saavuin Sandvigiin ja näin siellä kaikki paikkakunnan\nasukkaat seisovan ryhmässä; heidät oli kokoonnuttanut sinne tuo\nkaikille kuolevaisille yhteinen halu saada uutisia kuulla. He olivat jo\nkauvan odottaneet vuoren juurella saadaksensa ottaa vastaan tätä uutta\nvierastansa; mutta he kuulivat tuskin minun suutani aukaisevan jotain\nsanomaan ennenkun he jo peljästyivät ja lähtivät pakoon, paitsi muuan\nvanhempi mies, joka, toisia rohkeampana, ei liikahtanut paikaltansa.\nMinä rupesin häntä puhuttelemaan ja pyysin ettei hän vieraalta\nharhailijalta kieltäisi yösijaa. Hän rupesi nyt tutkimaan minua ja\nkysyi missä minun kotoni ja sukuni oli. Sydämeni syvyydestä huoaten,\nvastasin minä murretulla äänellä:\n\n\"Jospa sinulla olisikin aikaa kuullella minun ihmeellisiä kohtaloitani,\nehtisi kuitenkin päivä sekä valjeta että uudelleen kadota ennen kun\nminä olisin kertomukseni lopettanut; mutta jos saan seurata sinua\nkotio, kerron sinulle jakson tapauksia, jotka ovat sinusta uskomattomia\nja joiden vertaa sinä turhaan etsit mistään historiasta.\"\n\nUkko kävi uteliaaksi, tarttui käteeni ja talutti minun asuntoonsa,\nharmitellen kansalaistensa tarpeettoman pelvon tähden, kun he lähtivät\nkäpälämäkeen ensimmäiset vieraat kasvot nähdessään, ikäänkuin olisi\npyrstötähti heidän eteensä pöllähtänyt. Tultuani huoneeseen pyysin minä\nheti lasillisen raikasta vettä sammuttaakseni janoani. Ukko meni itse\nnoutamaan minulle haarikallisen olutta, sillä ei vaimonsa eikä\npalveluspiikansa uskaltaneet tulla minun läheisyyteeni. Saatuani\nvirkistystä tästä mieluisesta juomasta, aloin minä:\n\n\"Sinä näet tässä edessäsi ihmisen joka on ollut sallimuksen tuulen\npuuskien heittolaisena ja joka, enemmän kuin kukaan taikka mikään\nkuolevainen, on saanut kokea onnen oikullisuutta. Eipä ole mitäkään\nepätavallista että silmänräpäys usein on riittävä ratkaisevasti\ntarttumaan kaikkein tärkeimpiinkin asiansuhteisin, mutta mahdotonta,\nsulaa uskomatonta on aavistaakaan missä määrässä tätä saa minuun\nsovittaa, sillä\n\n    \"Harvapa on se mi on kokenut onnea moista kuin minä;\n    Se outoa ompi; sit ei oo historia kertonut vielä\".\n\nTähän vastasi isäntäni:\n\n\"Niin, niin käy tavallisesti niiden, jotka kauvan kuljeskelevat pitkin\ntässä maailmassa; kuinka monta tapausta ja kuinka monta muutosta\nsaattaakaa tapahtua matkalla jota kestää kokonaista tuhat kuusisataa\nvuotta?\"\n\nMinä en käsittänyt hänen ajatustansa ja pyysin hänen sentähden lähemmin\nselittämään mitä hän tarkoitti noilla tuhannella kuudellasadalla\nvuodella.\n\n\"Jos saadaan uskoa historiaa,\" vastasi hän, \"on nyt kulunut noin tuhat\nkuusisataa vuotta siitä kun Jerusalemi hävitettiin enkä minä ensinkään\nepäile, että te kunnianarvoinen mies, jo silloin olitte koko iäkäs,\nsillä jos se on totta, mitä teistä sanotaan, niin te synnyitte siihen\naikaan, jolloin Tiberius-keisari hallitsi.\"\n\nMinä istuin kuin mykäksi tulleena tätä pakinaa kuullessani, ajatellen\nettei tuo ukkoparka ollut täydellä järjellä, ja kaarteilemalla minä\nainoasti koetin tehdä hänelle selväksi, että hänen sanansa olivat\nminulle arvoituksia. Hän otti nyt esille vanhan vaskipiirroksen, jonka\npiti kuvaaman Jerusalemin temppeliä, ja kysyi minulta erosiko se\nkovasti alkukuvastansa. Suuren murheeni uhaksi en minä saattanut\nhillitä nauruani, ja kysyin häneltä mihin hän oikeastansa tahtoi johtua\nihmeellisellä puheellansa.\n\n\"Enhän minä sitä tiedä,\" vastasi hän, \"mutta kansa tällä paikkakunnalla\nväittää, että te olette tuo historiassa kerrottu Jerusalemin suutari,\njoka aina Kristuksen ajoista saakka astuskelee pitkin maailmaa... Mutta\njota lähemmin minä teitä tarkastelen sitä vilkkaammin muistan erästä\nvanhaa ystävätäni, joka kaksitoista vuotta sitten hukkui tämän vuoren\nkukkulalla olevaan rotkoon.\"\n\nNämä sanat saivat ikäänkuin siteen silmiltäni poistumaan, ja minä\ntunsin vanhan ystäväni Abelinin jonka perheessä minä Bergenissä niin\nusein olin ollut. Minä heittäydyin hänen kaulallensa, syleilin häntä\nsydämellisesti ja huudahdin:\n\n\"Vai niin, sinäkö se oletkin rakas Abelinini! ... minä tuskin uskallan\nuskoa omia silmiäni... Minä olen vanha ystäväsi Klim, joka olen\npalannut takaisin maanalaisesta maailmasta ... sama, joka kaksitoista\nvuotta sitten putosin alas tuonne rotkoon!\"\n\nHän tuli varsin hämmästyneeksi tämän kuullessaan ja istui\nliikkumattomana kuin salaman kohtaamana.\n\n\"Niin, tunnenhan minä jälleen Klimini,\" huudahti hän vihdoin,\n\"tunnenhan minä hänen rakkaan tutun äänensä... Niin juuri tuolla lailla\nhän minulle kätensä ojensi ... tuo on varsin hänen katseensa, hänen\nsilmänluontinsa! Mutta kuitenkin, vaikka sinä olet Klimin täydellinen\nkuva, minä en saata enkä saa uskoa aistiani sillä tähän maailman aikaan\neivät kuolleet kulje aaveina enään; minun pitää saada lujempia\ntodistuksia, ennenkun saatan sanojasi uskoa.\"\n\nKokonansa nyt kumotakseni hänen epäilystänsä, muistutin minä hänelle\npienimpiin yksityisseikkoihin saakka koko joukon tapauksia jotka ennen\nolivat meitä yhdessä kohdanneet. Siitä hänen silmänsä vihdoinkin\naukesivat, hän syleili minua, itki ja huudahti:\n\n\"Niin nyt minä näen, että sinä todella olet Klim itse, etkä hänen\nhaamunsa! Mutta missä herran nimessä sinä näin kauvan olet oljennellut?\nJa mistä sinä olet saanut tuon vieraan ja kummallisen puvun käsiisi?\"\n\nMinä rupesin nyt perättäisessä järjestyksessä kertomaan hänelle\nkaikkea, mitä minulle oli putoamiseni jälkeen tapahtunut. Hän kuunteli\nminua kunnioittavalla tarkkuudella siksi kun saavuin Natsaari-tähdelle,\njärjellisine puhuvine puineen. Mutta silloin hänen kärsivällisyytensä\nloppui ja hän huudahti:\n\n\"Kaikkihan unen mahdottomuudet, kaikki mielettömyyden houreet ja\nviinahullun järjettömyydethän ovat sinun pääkopassasi koottuina. Minä\nluulen mieluummin että sinä, miten kansa täällä ajattelee, olet ollut\nvuoreen vietynä maanalaisten peikkojen luona, sillä lastenhuoneen sadut\nnäistä eivät ole likimainkaan niin järjettömiä, kuin nuo kertomukset\nmaanalaisesta matkastasi.\"\n\nMinä pyysin häntä hartaasti ettei hän heittäisi kärsimystänsä, vaan\nantaisi minun lopettaa kertomuksen; ja huomattuansa ettei hän enään\nminua keskeyttäisi, jatkoin minä selvitystäni siitä mitä minulle oli\nedelleen tapahtunut maanalaisten parissa ollessani, kerroin hänelle\nmonet vaihtelevat seikkailuni ja viimein kuinka minä olin tehnyt\nsuurimman yksinvallan, mitä milloinkaan on maailmassa ollut olemassa.\nKaikki tämä sai hänen yhä varmemmasti uskomaan, että minä olin joutunut\nnoitien ja metsänhaltijoitten käsiin, jotka olivat minun loihtineet\nsiihen määrään, että minä olin pitänyt tyhjät kuvitustuotteet täytenä\ntotena. Sitä varmemmin todistaaksensa itsellensä, mitä vaikutuksia\ntuommoinen loihtiminen saattoi tuoda mukanansa taikka kuinka pitkälle\nminun mielettömyyteni ulottui, rupesi hän minulta kyselemään autuaitten\nja tuomittujen tilasta, elyseeiläisistä tasangoista [Kreikkalaisten ja\nRoomalaisten jumalaistaruston mukaan pääsivät sankarit ja hyväavuiset\nihmiset kuoltuansa sinne suloista ja ihanata eloa nauttimaan] ja muusta\ntuommoisesta. Kun minä varsin hyvästi ymmärsin mitä hän tarkoitti,\nsanoin minä:\n\n\"Minä käsitän epäluulosi sangen luonnolliseksi, kun se, mistä olen\npuhunut, tietysti tuntuu satumaiselta ja tehdyllä, sillä niitä\ntapauksia, jotka minua ovat kohdanneet, saatetaan todella sanoa liian\nkummituksellisiksi, että niitä voisi kukaan ihminen uskoa. Kuitenkin\nminä vakuutan kaiken pyhyyden nimessä, etten minä ole runoillut enkä\nlisännyt vähintäkään, vaan tarkasti olen pysynyt totuudessa ja\nesittänyt tapaukset juuri semmoisina kuin ne ovat olleet.\"\n\nMinun ei sittenkään onnistunut saada häntä uskomaan, vaan hän käski\nminun lepäämään muutaman päivän niin tuo hämmennys, joka nyt aivoissani\nvallitsi, oli itsestänsä katoava.\n\nHäiritsemättömässä levossa vietettyäni kahdeksan päivää ystäväni\nasunnossa, millä ajalla me kokonansa olimme jättäneet historiani\nsyrjään, katsoi hän minulla olleen tarpeeksi aikaa voittamaan\nmielettömyyteni, ja alkoi silloin taas ottaa maanalaisen matkani\npuheeksi. Hän toivoi niin viidennen yksinvaltion kuin sen kaksikymmentä\nkuningaskuntaa nyt niin täydellisesti kadonneeksi ja haihtuneeksi kuin\nsumun tuulessa, ettei pienintäkään kaupunkia eikä kylää ollut siitä\njäljellä. Mutta kun hän havaitsi että minä kerroin kaikki sekä\nkokonaisuudessaan, että sen pienimmät pikkuosat, sekä että minä,\nkertomukseni lopetettuani, nuhtelin häntä siitä itsepintaisuudesta,\njolla hän minua epäili matkojeni suhteen, ynnä muistutin hänelle yhtä\nja toista, jota hän itse oli nähnyt: että minä kaksitoista vuotta\ntakaperin olin pudonnut tuonne vuoren rotkoon ja lopuksi että minä olin\npalannut takaisin vieraassa ja perin oudossa puvussa -- rupesi hän\ntulemaan epätietoiseksi, eikä tietänyt mitään vastata. Ahdingossaan\ntahtoi hän nyt heittää kaikki tyyni sikseen, mutta enpä niin minä, vaan\nminä todistin hänelle, että hänen uskonsa noitiin ja peikkoihin oli\npaljon luonnottomampi ja mahdottomampi, kuin minun maanalainen matkani,\nsillä kaikki, mitä niistä kerrottiin, oli ainoasti unia ja akkaväen\njuoruja, kuin sitä vastoin useat kuuluisat filosoofit pitivät\nluultavana että maa oli ontelo ja että sen sisuudessa löytyi toinen\npienempi taivaankappale, mitä minun oma kokemukseni nyt vahvisti, koska\nminun täytyi uskoa omin silmin näkemääni, omin korvin kuulemaani sekä\nomin eloin elämääni. Näille syille hän vihdoin antoi perään, ja sanoi:\n\n\"Sinun lujuutesi väittää sitä, jonka valhettelemiseen ei sinulla saata\nolla mitäkään ajateltavaa tai mahdollista syytä, on täydellisesti\nvoittanut minun uskottomuuteni.\"\n\nSittekun hän siis oli antanut totuudelle perän ja oikeuden, käski hän\nminun vielä kerran kertomaan matkani kaikkine sivuseikkoineen. Erittäin\nhäntä miellytti kertomukseni Natsaari-kiertotähdestä ja ennen kaikkea\nhän ihaili Pootua, jonka lait ja laitokset hänen mielestänsä olivat\nniin viisaita, että ne kelpaisivat ojennusnuoraksi mille valtiolle\ntahansa. Hän käsitti myös nyt, ettei niin hyvin järjestetyn valtion\nhoitosuunnitelma saattanut olla hämmennettyjen ihmisaivojen keksintöä,\nsillä näitä lakeja saattoi mieluummin kutsua jumalallisiksi kuin\ninhimillisiksi; niinpä hän kirjoittikin kaikki muistoon, mitä minä\nhänelle kerroin, peljäten että muuten saattaisi jotain unhoittaa.\n\nSaatuani hänen näin täydellisesti uskomaan elämäni kohtaloita rupesin\nminä ajattelemaan itseäni ja kysyin häneltä mitä hän arveli minulle,\nasioiden näin ollen, parhaaksi, taikka mitä menestystä hän luuli minun\nsaavani odottaa kotomaassani tehtyäni näin suuria tekoja maanalaisessa\nmaailmassa. Hän vastasi:\n\n\"Minun neuvoni on, ettet sinä ainoallekaan kuolevaiselle kerro mitä\nsinulle on tapahtunut, sillä siten sinä teet itsesi yleisen naurun ja\npilkan esineeksi sekä kertomuksesi kaikenlaisen vääntelemisen aiheeksi.\nTunnethan sinä sitä paitsi pappiemme vainoamishalun? Kun he saattavat\npannaan julistaa jo semmoisia, jotka rohkenevat väittää että maa se on,\njoka liikkuu ja että aurinko pysyy paikallansa, niin he varmaankin\njulistavat sinun jumalan kieltäjäksi ja kristittyjen yhteyden\narvottomaksi jäseneksi, jos he saavat kuulla sinun puhuvan auringosta\nja kiertotähdestä maan alla. Mitäpä meteliä _Rupertus_-maisteri jo\nyksinkin ruvennee pitämään? Kuinka hän ottaneekaan ruvetaksensa sinua\nvastaan jyrisemään? hän, joka viime vuonna tuomitsi erään miehen\njulkiseen hirttorangaistukseen ainoasti siitä syystä, että tämä väitti\nantipooteja löytyvän. [Tämä sana on johdettu kahdesta kreikkalaisesta\nsanasta, jota merkitsevät vastaan ja jalka, ja tällä nimellä tunnetaan\nniitä ihmisiä, jotka eri maanpuoliskoilla asuvat samalla leveysasteella\n180:n asteen erolla maantieteellistä mittaa, niin että ne kääntävät\njalkansa kokonansa toisiansa vastaan.] Sinun hän aivan varmaan\ntuomitsisi polttoroviolle opistasi tuosta urheasta maailmasta.\nSentähden minä sinua neuvon ja pyydän ikipitkiksi päiviksi pitämään\nkaikki salassa ja vielä jonkun ajan pysymään hiljaisuudessa täällä\nminun luonani.\"\n\nMinä vaihdoin nyt maanalaiset vaatteeni muihin. Kaikki, jotka juoksivat\nJerusalemin suutaria näkemään, lähetti Abelini matkoihinsa selittämällä\nettä suutari jälleen oli kadonnut. Kuitenkin levisi huhu kaikkiin\nympärillä oleviin paikkakuntiin, ja kaikista saarnatuoleista kaikui\nvaroituksia ja ennustuksia uhkaavista onnettomuuksista, joita tämän\nilmestyksen johdosta saatiin odottaa. Jerusalemin suutari, sanottiin,\noli tullut Sandvigiin Jumalan vihan airueena kehoittamaan kansaa\nkääntymään; ja kun, niinkuin kaikki sen tietävät, huhu aina suurenee\njota laajemmalle se leviää, sai tämäkin koko joukon lisäyksiä. Muutamat\ntiesivät kertoa, \"että suutari oli julistanut maailman lopun olevan\nlähellä ja sanonut että kaikki ne ihmiset, jotka eivät ennen\nmittumaaria kääntyisi, olisivat ynnä kaiken muun kanssa tulessa\nhukutettavat\", ja muuta tuollaista. Nämä ennustukset saivat eräässä\npitäjässä aikaan semmoisen hämmennyksen, että talonpojat jättivät\npeltonsa viljelemättä, koska heillä, kun maailman jo niin pian piti\nloppuman, ei enään ollut elon aikaa odotettavana. Mutta kun tämän\nseurakunnan provasti, Niilo-pastori, rupesi pelkäämään, että hän\nmenettäisi kymmenyksensä ja muut papilliset saatavansa, antoi hän\ntalonpoikain tietää, että maailman loppu ja viimeinen päivä oli\nsiirretty seuraavaan vuoteen, niin että heidän varsin hyvin sopi\nruveta tavallisia töitänsä tekemään. Meille molemmille, minulle ja\nisännälleni, jotka yksin tiesimme kaiken tämän juoruilemisen syyn, soi\ntämä juttu monta naurun juhlahetkeä.\n\nMutta kun ei minun ajan pitkään täytynyt olla kätkössä toisten luona\nvaan täytyi lähteä ihmisten pariin, sanoi isäntäni minun ylioppilaaksi\nTrondheimistä, ja että minä joka olin hänelle sukua, nyt olin hänen\nluonansa vierailemassa. Sitte hän kiitteli minua niin lämpimästi,\nsekä suullisesti että kirjallisesti Bergenin piispalle, että hänen\nkorkea-arvoisuutensa lupasi minulle ensimmäisen avoimen rehtorinviran.\nSemmoinen virka oli juuri minun mieleeni koska sillä saatettiin sanoa\nolevan jotakin yhtäläisyyttä edellisen tilani kanssa, sillä eräässä\nsuhteessa saatetaan koulunrehtoria pitää vastaavana hallitsevalle\nkuninkaalle, jos nimittäin pidetään opetustuolia valtaistuimena ja\npamppua valtikkana. Mutta kun pitkä aika kului ennenkun mikään\nsemmoinen virka tuli avonaiseksi, ja minun tarvitsi saada jotakin\ntuloja ellen minä tahtonut nälkään kuolla, päätin minä ottaa vastaan\nmitä tahansa. Onneksi kuoli Ristikirkon lukkari Bergenistä kohta tämän\njälkeen, ja piispa antoi minulle tämän viran. Tämä saatettiin tosin\npitää huononlaisena virkaylennyksenä sille, joka vähäistä ennen oli\nollut niin monen valtakunnan hallitsijana; mutta kun ei mikään halvenna\nihmistä niinkuin laiskuuden tuottama köyhyys, ja kun on tyhmää heittää\nmaahan likaisen veden ennenkun tietää mistä puhdas on otettava, otin\nminä tämän suotuisen tarjouksen vastaan, ja elän nyt filosoofillisessa\nlevossa päiväni kunnon lukkarina.\n\nKohta tämän muutoksen jälkeen ehdotettiin minulle kunniallista\navioliittoa erään kauppiaantytären kanssa Bergenistä nimeltä\n_Magdaleena_. Minä kyllä mielistyin tyttönäpykkään; mutta kun oli\nluultavaa että Kvaaman keisarinna vielä oli elossa pelkäsin minä\ntekeväni itseni syypääksi kaksinaisavioliittoon, jos nyt naisin\nMagdaleenan. Mutta Abelini, jolle minun oli tapana uskoa kaikki, mikä\nsydäntäni rasitti, ei hyväksynyt tätä arvelevaisuuttani, vaan todisti\nniin lujilla syillä tämän pelkoni mielettömyyden, että minä lopuksi\nkatsoin arveluni turhaksi ja nain tytön.\n\nTämän Magdaleenani kanssa olen minä nyt kuusi vuotta elänyt onnellista\navioliittoa. Mutta en milloinkaan ole minä hänelle uskonut maanalaisia\ntapauksiani, vaikka minä tunnustan, että muisto siitä vallasta ja\nkunniasta sekä loistosta, joka kerran ympärilläni säkenöi, vielä on\nyhtä selvä ja joskus pistäytyy esille yksityisissä virkkauksissa taikka\nteoissa, jotka eivät sovellu minun nykyiseen asemaani.\n\nTämä avioliitto on minulle antanut kolme poikaa: _Kristerin, Jensin ja\nKasperin_ joten minulla kaikkiansa on neljä jos _Kvaaman_ prinssi vielä\non elossa.\n\n\n\n\nABELININ LISÄYS.\n\n\nNiilo Klim eli vuoteen 1695. Kaikki rakastivat häntä hänen\nmallikelpoisen elämänsä tähden, ottamatta lukuun sitä, että Ristikirkon\npappi joskus häneen suuttui hänen hiljaisen ja peräytyvän käytöksensä\ntakia, luullen sen tulevan ylpeydestä. Minä, joka tunsin miehen\naikaisemmat kohtalot ja suhteet, ihmettelin pikemmin sitä nöyryyttä,\njota hän pienessä virassansa osoitti, hän, joka oli niin monta\nmaata hallinnut. Toisten silmissä, jotka eivät tietäneet hänen\nalentumisestansa, saattoi hän kyllä näyttäkin vähän tuhmanylpeältä.\nNiinkauvan kun voimansa sitä sallivat, oli hänellä tapana vuosittain\nmäärättynä päivänä kavuta ylös vuorelle ja tirkistellä alas tuonne\nrotkoon, josta hän oli tullut ylös. Hänen ystävänsä huomasivat, että\nhän joka kerta palasi sieltä itkenein silmin ja oli aina koko seuraavan\npäivän lukuhuoneessansa varsin yksin, avaamatta oveansa kenellekään.\nHänen vaimonsa on vakuuttanut, että hän usein on unissansa puhunut\nsotajoukoista maalla ja merillä. Kerran hänen mielihairautensa yltyi\nniin loitos, että hän käsketti Bergenin kaupungin päällikön oitis\ntulemaan luoksensa. Hänen vaimonsa luuli tämän mielenhämmennyksen\ntulevan liian ahkerista lukuharjoituksista, ja oli sangen levoton hänen\nterveytensä tilan suhteen, joka ei suinkaan ollutkaan tyydyttävä. Hänen\nkirjastonsa sisälsi parhaasta päästä valtiollisia teoksia, joista moni\nhäntä soimasi, arvellen ettei semmoinen lukuaine lukkarille sopinut.\n\nTästä matkakertomuksesta löytyy ainoasti yksi kappale, jonka tekijä\nitse on kirjoittanut ja se on minun tallessani. Useamman kuin yhden\nkerran olen minä aikonut sen painattaa kirjaksi, mutta monet tärkeät\nsyyt ovat tähän saakka minun estäneet sitä tekemästä.\n\n\n\n"]