[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fe5MN1l8r5jr6titMB0vBFajhesbfwppYZyBja31UtP4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1550,"Naisen haamu","Collins, Wilkie",1824,1889,"1550-collins-wilkie-naisen-haamu","1550__Collins_Wilkie__Naisen_haamu","Mysterio neljässä kertomuksessa","novelli",[14],"rikos",[],"fi",1874,1880,15347,98246,false,55117,[24,25],"Mystery fiction","Suspense fiction",[27,28],"Crime, Thrillers and Mystery","Short Stories","\"Naisen haamu: Mysterio neljässä kertomuksessa\" by Wilkie Collins is a collection of mystery tales written in the late 19th century. The narrative revolves around the character Percy Fairbank, who finds himself in a precarious situation with his wife while they are in a foreign land, leading to an unexpected encounter with a mysterious figure. Themes of love, danger, and supernatural elements intertwine, promising readers an intriguing exploration of human emotions and the uncanny.  The opening of the book introduces Percy Fairbank, an English gentleman, who is stranded in a deserted courtyard with his wife, Alicia, and a lame horse. Struggling with the absence of help, Percy reflects on their lives and marriage, revealing a sense of unease and an unsettling atmosphere. The tension escalates when they encounter Francis Rawen, an odd man whose strange dreams hint at darker secrets. As the story unfolds, his inexplicable fear and prior experiences set the stage for suspenseful occurrences, leaving readers curious about the intertwined destinies of the characters and the unfolding mystery surrounding Rawen's past. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Forsman, Anton Oskar",237,"Neljästä kertomuksesta koostuva jännitystarina seuraa tallirenki Francis Ravenia, jota piinaa unessa esiintyvä salaperäinen nainen. Vuosia myöhemmin uni muuttuu todellisuudeksi, kun Raven kohtaa unelmiensa naisen, mutta kohtaaminen kantaa mukanaan synkkää ennustusta.","Wilkie Collinsin 'Naisen haamu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1550.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","NAISEN HAAMU\n\nMysterio neljässä kertomuksessa\n\n\nKirj.\n\nWILKIE COLLINS\n\nSuomensi A. O. F.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nG. W. Edlundin kustannuksella,\n1880.\n\nOulun kirjapaino osake-yhtiön kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nHenkilöt Mysteriossa:\n\n Francis Rawen, tallirenki.\n Mrs Rawen, hänen äitinsä.\n Mrs Chance, hänen tätinsä.\n Perry Fairbank, |\n Mrs Fairbank,   | hänen isäntänsä ja emäntänsä.\n Joseph Rigobert, Rawenin toveri palveluksessa.\n Alicia Warlock, Rawenin vaimo.\n\nTapaus tapahtuu meidän aikoinamme, osaksi Englannissa, osaksi\nFranskassa.\n\n\n\n\nEnsimäinen kertomus.\n\nPercy Fairbankin selitys asianhaaroista.\n\n\n1.\n\n\"Hoi! Tallirenki hoi! hoi!\"\n\n\"Rakas ystäväni! Minkätähden et hae soittokelloa?\"\n\n\"Ei kukaan ole pihassa. Kummallista! Huuda vielä toistamiseen!\"\n\n\"Tallirenki hoi! Tallirenki hoi!\"\n\nToinen huutoni kaikuu tyhjässä paikassa, eikä kukaan herää -- huutoni\nei vaikuta mitään. Minun voimani ovat loppuneet, en tiedä, mihin on\nryhtyminen. Täällä seison minä nyt vieraan kaupungin ravintolan\ntyhjässä pihassa kahden hevosen kanssa, joita minun täytyy pidellä ja\nnaisen kanssa, josta minun on huolta pitäminen. Vielä minun on\nlisääminen, että toinen hevosista ontuu ja että nainen on minun\nvaimoni.\n\nTe kenties kysytte, kuka minä olen.\n\nMinulla on kyllä aikaa vastata tähän kysymykseen. Ei kuulu mitään; ei\nkukaan tule meitä tervehtämään. Suokaa minun esitellä itseäni ja\nvaimoani.\n\nMinä olen Percy Fairbank -- englantilainen herrasmies -- neljäkymmentä\nvuotta vanha -- ei mitään virkaa -- maltteellinen valtiollisessa\nkysymyksissä -- pituudelta keskinkertainen -- valkoverinen -- tasainen\nluonteeltani -- rikas.\n\nVaimoni on franskalainen nainen. Hän oli neiti Clotilde Delorge, kun\nmeitä ensi kerta esiteltiin toisillemme hänen isänsä talossa\nFranskassa. Rakastuin häneen -- en tosiaan tiedä mistä syystä. Ehkäpä\nsyy rakkauteeni oli se, ett'ei minulla ollut mitään tekemistä siihen\naikaan. Saattaa olla, että minä senvuoksi rakastuin häneen, koska\nkaikki ystäväni sanoivat minulle, että hän oli juuri se nainen, jonka\nminun sopisi naida. Mitä ulkomuotoon tulee, on minun myöntäminen, että\nmrs Fairbank ja minä emme ole ollenkaan toistemme näköisiä. Hän on\nsolakka ruumiiltansa; hän on mustaverinen; hän on heikkohermoinen,\nhellä-sydäminen, romantillinen; kaikissa mielipiteissään hän menee\nmahdottomiin. Mitähän avuja tuollainen nainen huomasi minussa? Mitä\nminä hänessä? En tiedä tuota paremmin kuin tekään. Jollain\nkummallisella tavalla me kuitenkin sovimme toisillemme. Me olemme\nolleet mies ja vaimo kymmenen vuotta -- ja ainoa puute on, ettei meillä\nole lapsia. Minä en tunne mielipiteitänne, vaan minä pidän\navioliittoani -- ylimalkaan -- onnellisena.\n\nSen verran meistä. Seuraava kysymys on: kuinka olemme joutuneet\nravintolan pihaan? ja minkätähden minun itse täytyy olla renkinä ja\npidellä hevosia?\n\nEnimmiten me asumme Franskanmaalla -- siinä maatalossa, jossa vaimoni\nja minä ensimäisen kerran näimme toisiamme. Joskus muutteeksi käydään\nystävieni luona Englannissa. Me olemme juuri semmoisella matkalla.\nMeidän isäntämme on minun vanha koulutoverini ja mitä kauniimman\nkartanon omistaja Sommersetshiressä, me olemme saapuneet hänen taloonsa\nnimeltä Fairleigh Hall metsästys-ajan loppupuolella.\n\nSinä päivänä, jona minä nyt kirjoitan -- päivä, joka on määrätty\nmerkki-päiväksi kalenterissamme -- ovat koirat kokoontuneet Fairleigh\nHalliin. Mrs Fairbank ja minä olemme saaneet kaksi parainta hevosta\nystäväni tallista. Me emme suinkaan ole ansainneet semmoista kunniaa;\nsillä me emme ole tottuneet metsästykseen, emmekä liioin pidä lukua\nsiitä. Mutta toiselta puolen me mielellämme ratsastamme ja rakastamme\nraikasta kevät-aamua ja ihanaa, viljavaa englantilaista maakuntaa, joka\nkaikkialla ympäröipi meitä. Niin kauan kuin metsästys onnistuu,\nseuraamme me muassa. Mutta kun joku vastoinkäyminen tapahtuu -- kun\naika kuluu ja kärsivällisyyttä paljo kysytään, kun koirat hätäilevinä\njuoksevat sinne tänne ja hurjat metsästäjät ovat vihoissaan -- silloin\nmetsästys ei enää miellytä meitä. Me käännämme hevosemme eräälle\npolulle, jota puut mukavasti varjostavat. Me ajamme täyttä ravia pitkin\npolkua erääsen yhteis-metsään. Me nelistämme metsän poikki ja seuraamme\ntoisen tien koukerruksia. Me ratsastamme muutaman pensas-aidan yli, me\nkuljemme kylän läpi, me saavumme kauniille kukkuloille. Hevoset\npuistelevat päitään ja pureksivat toisiansa ja ovat yhtä iloiset kuin\nmekin. Metsästys on jäänyt sikseen. Me olemme yhtä onnellisia kuin\nlapsukaiset; me alamme laulaa franskalaista laulua -- kun ilomme\nsilmänräpäyksessä loppuu. Vaimoni hevonen astuu etujaloillaan\nirtanaiselle kivelle jo kompastuu. Ratsastajan sukkela käsi pelastaa\nhevosen kaatumasta. Mutta kun hevonen taasen alkaa kävellä, tulee tuo\nikävä tosi-asia selville -- jäsen on nyrjähtänyt, hevosen jalka on\nkankea.\n\nMikä neuvoksi? Me olemme muukalaisia autiossa seudussa. Mihin tahansa\nsilmäilemme, emme näe ihmisasuntoa missään. Me emme voi mitään muuta\nkuin taluttaa hevosta ohjaksista kukkulalle ja katsoa, mitä ehkä\nhavaitsisimme kunnaan toisella puolen. Minä vaihdan vaimoni satulan\nhevoseni selkään ja vaimoni nousee ylös istumaan. Hevoseni ei ole\ntottunut kantamaan naisia; hän kaipaa miehen säärien tavallista\npuristusta kummallakin kyljellä; hän tanssii ja potkii ja pölyttää\nhiekkaa. Minä seuraan perässä sopivan matkan päässä hänen\ntakajaloistaan ja talutan ontuvaa hevosta. Onkohan mitään kurjempaa\nolentoa mailmassa, kuin ontuva hevonen? Olen nähnyt ontuvia ihmisiä ja\nontuvia koiria, jotka olivat hauskoja ja iloisia olentoja -- mutta en\nole vielä koskaan nähnyt ontuvaa hevosta, jota ei onnettomuus kokonaan\nole runnellut.\n\nPuolen tuntia vaimoni hevonen tanssii hänen kanssaan polulla. Minä\nkäydä tepastelen jälessä ja onneton hevonen nilkuttaa perässä. Kun\nolemme pääsemäisillämme kukkulan huipulle, käy surkea matkueemme erään\nSomersethin talonpojan ohitse, joka työskentelee pellolla. Minä huudan\nmiehen luoksemme; hän katselee minua mielipuolen tavalla astumatta\naskeltakaan likemmäksi. Minä karjasin niin kovaa, kuin suinki voin,\nkysyen, pitkäkö matka vielä on Fairleigh Halliin.\n\n\"Neljätoista penikulmaa! Antakaa äyri minulle juomarahoiksi\".\n\nTuossa meillä on talonpoika sellaisena kuin hän itsensä kuvasi! Oikea\nluonne, ystäväni! Talonpojan kuva!\n\nMrs Fairbank ei huoli yhtä tarkoin kuin minä tutkia inhimillistä\ntalonpoikais-luonnetta. Levoton hevonen ei suo hänelle\nsilmänräpäykseksikään rauhaa; hänen kärsivällisyytensä on\nloppumaisillaan.\n\n\"Me emme voi matkustaa kahta penikulmaa enemmän tällä tavoin\", sanoo\nvaimoni. \"Missä on lähin ravintola? Kysy tuolta lurjukselta\".\n\nMinä otan shillingin lakkaristani ja näyttelen sitä auringon\npaisteessa. Shillingillä on kummallinen vaikutus. Shillingi vetää kuni\nmagneeti talonpoikaa yhä lähemmäksi. Minä ilmotan hänelle, että me\nhaluamme saada hevoset johonkin talliin ja vuokrata vaunut päästäksemme\ntakasin Fairleigh Halliin. Missähän me saamme nämät asiat ajetuiksi.\nTalonpoika vastaa luoden silmäyksen shillinkiin:\n\n\"Varmaankin Underbridgessä\".\n\n\"Pitkäkö sinne on matka?\"\n\nTalonpoika uudistaa kysymyksen: \"Pitkäkö Underbridgeen?\" ja naurahtaa\nkysymykselle. \"Hihihi!\"\n\nUnderbridge on arvatenkin aivan lähellä, kunhan vaan sinne osaisimme.\n\"Tahdotteko ruveta oppaaksi?\" -- \"Annatteko minulle juomarahaa?\" Minä\nnyykäytin myöntäväisesti päätäni ja näyttelen shillinkiä kädessäni.\nMaanviljelys-äly alkaa hoksata. Talonpoika yhtyy meidän surkeaan\njoukkoomme. Vaimoni on kaunis nainen, mutta hän ei kertaakaan katsele\nhäntä -- ja vielä kummempi, hän ei katsele hevosianikaan. Hänen\nsilmänsä ovat hänen sielunsa -- ja hänen sielunsa ajattelee shillinkiä.\n\nMe nousemme kukkulan huipulle ja katso, tuossa toisella puolen on\nlaaksossa matkamme määrä, Underbridgen kaupunki. Oppaamme pyysi\nshillinkinsä ja antoi meidän omin päin saada ravintolasta selkoa. Minä\nolen luonnostani kohtelias mies. Sanon: \"Hyvää huomenta\", kun\nerkanemme. Opas katsoo minuun, pitäen shillinkinsä hampaiden välissä,\ntutkiakseen, onko raha oikia. \"Hyvää huomenta!\" vastaa hän karkealla\näänellä -- ja kääntää selkänsä, juuri kuin olisimme loukanneet häntä.\n\nKummallinen osoite karttuvasta sivistyksestä! Joll'en olisi nähnyt\nUnderbridgen tornin huippua, olisin luullut eksyneemme villien hallussa\nolevaan saareen.\n\n\n2.\n\nTultuamme kaupunkiin, löydämme tuota pikaa ravintolan. Kaupungissa on\nyksi ainoa autio katu; ja saman kadun keskipalkoilla on ravintola --\nvanha, kolkko kivirakennus. Kyltin maali on kulunut pois. Matalalla\nolevien ikkunain luukut ovat rakennuksen etupuolella kaikki\nsuljettuina. Kukko kanoineen ovat ainoat elävät olennot, jotka ovat\nnäkyvissä oven edustalla. Tämä on selvästi eräs noista vanhoista\nravintoloista, joita oli siihen aikaan, kun ajettiin kyydillä, mutta\nnyt meillä on rautatiet kaikkialla. Me astumme avonaisen holvatun\nportin läpi, vaan emme täällä tapaa ketään, joka tervehtisi meitä. Me\nlähdemme takapihalle tölliin päin; minä autan vaimoani hänen astuessaan\nhevosen selästä -- ja tässä me nyt olemme siinä tilassa, kun mainittiin\nkertomuksen alussa.\n\nEi ole soittokelloa. Ei kukaan ihminen vastaa huutoihini. Minä olen\nihan auttamattomissa, hevosen suitset käsissäni. Mrs Fairbank käy\nsomasti pihan poikki ja tekee juuri samoin, kuin kaikilla naisilla on\ntapana tehdä, kun ovat vieraassa paikassa. Hän aukasee jokaisen oven,\njonka ohitse hän kulkee ja kurkoittaa sisään. Minä puolestani olen\njuuri huoahtanut ja ai'on kolmannen ja viimeisen kerran huutaa\ntallirenkiä -- kun minä äkkiä kuulen mrs Fairbankin huutavan minua:\n\n\"Percy! tule tänne!\"\n\nHänen äänensä on kiihkeä ja levoton. Hän on aukaissut viimeisen oven\npihan päässä -- ja peräytynyt nähdessään oudon näyn. Minä sidon suitset\nsuureen sinkilään muurissa ja käyn vaimoni luokse. Hän on käynyt aivan\nkalpeaksi ja tarttuu kiivaasti käsivarteeni.\n\n\"Jumala siunatkoon!\" huutaa vaimoni, \"katsoppas!\"\n\nMinä katsahdan ja mitä minä näen?\n\nMinä näen pienen, likaisen tallin kahdella pilttuulla. Toisessa seisoo\nhevonen, mukeltaen kaurojansa. Toisessa makaa mies, nukkuen pahnoissa.\n\nVanha, harmaapäinen, onneton mies tallirengin puvussa! Hänen ontevat,\nryppyiset poskensa, hänen ohut, harmaa tukkansa, hänen kuiva,\nkellertävä ihonsa kertoo entisistä suruista ja vaivoista. Erinomaisen\nkolkko katse on hänen kasvoissansa, joissa nähdään tuskallinen hermojen\nsupistus suun toisella puolen. Minä kuulen hänen vävähtävästi\nhengittävän, kun ensin katselen häntä; hän vapisee ja huokaa unessa.\nTuo ei ole mikään suloinen näky -- ja minä käännyn vaiston-tapaisesti\nkirkkaasen auringon paisteesen pihalta. Vaimoni kääntää minua taasen\ntallin oveen päin.\n\n\"Odota!\" sanoo hän. \"Odota! hän ehkä tekee samaa toistamiseen!\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Hän puhui unissaan, Percy, kun ensin kurkistin tänne. Hän näki hirveää\nunta. Hiljaa! nyt alkaa hän taasen\".\n\nMinä katselen ja kuuntelen. Mies nousi istualleen kurjalla vuoteellaan.\nHän puhuu nopealla, kiivaalla kuiskauksella hampaiden välissä.\n\n\"Herää! Herää! Murha!\"\n\nHetkisen äänettömyys seuraa. Hän liikuttaa verkalleen vasenta kättänsä,\nkunnes hän laskee sen kurkulleen; hän säpsähtää ja kääntelee itseään\nolkivuoteella; nostaen käsivartensa kurkusta ojentaa hän sitä\nhiljakseen; hänen kätensä tarttuu olkiin sillä puolella, johon hän\nkääntyi; hän näkyy uneksivan, että hän pitää kiinni jonkun aseen\nterästä; minä näen hänen huulensa taasen alkavan liikkua; minä hiivin\nhiljaa talliin; vaimoni seuraa minua kovasti puristaen nyrkkiänsä.\n\nMe molemmat kumarrumme hänen ylitsensä. Hän puhuu vielä kerran unissa\n-- tällä kertaa on puhe erinomaisen epäselvä.\n\n\"Vaalean harmaat silmät\", kuulemme hänen sanovan, ja \"vasen silmä-lauta\nhiukan alaspainuneena, pellavan karvainen tukka, kullankeltaiseen\nvivahtava -- aivan oikein, äitini! kauniit, valkoiset käsivarret\nlyhyellä iho-karvalla -- pieni naisen käsi, jonka kynsien tienoilla\nvivahtelee hiukan punaiseen, -- puukko -- tuo kirottu puukko -- ensiksi\ntoisella puolen, sitten toisella -- mutta, sinä naisperkele, missä on\npuukko?\"\n\nHän lakkaa puhumasta ja käy äkkiä levottomaksi. Me näemme hänen\nvääntelevän itseään oljissa. Hän hosuu ilmaa molemmilla käsillään ja\nhengittää raskaasti. Äkkiä aukenevat hänen silmänsä.\n\nNe eivät katsele mitään, niissä ilmaantuu epäselvä vilahdus -- sitten\nne taasen sulkeutuvat syvempään uneen. Vieläkö hän näkee unta? Vielä --\nvaan uni näkyy käyvän toista suuntaa. Kun hän toiste puhuu, on hänen\näänensä muuttunut; sanat ovat harvoja -- ne kerrotaan surullisesti ja\nrukoilevaisesti kerta toisensa perästä. \"Sanokaa rakastavanne minua!\nMinä pidän niin paljon teistä. Sanokaa rakastavanne minua! rakastavanne\nminua!\" Hän vaipuu yhä syvempään uneen ja kertoo vielä matalalla\näänellä näitä sanoja. Ne kuolevat hänen huulillaan. Hän ei puhu enää.\n\nNyt vasta mrs Fairbank oli päässyt pelostansa. Suuri uteliaisuus\nvaltaa hänet. Tuo kurja olento pahnoilla on vaikuttanut hänen\nmieli-kuvitukseensa. Hän himoo sanomattomasti jotakin romantillista.\nHän puistaa kärsimättömästi käsivarttani.\n\n\"Kuuletteko? Tuossa jutussa on myöskin nainen, Percy! Siinä on ollut\nrakkaus ja murha, Percy! Missä ovat ravintolan asukkaat? Käy pihalle ja\nhuuda uudelleen!\"\n\nVaimoni on naispuolelta kotoisin eteläiseltä Franskan maalta.\nEtelä-Franska synnyttää kauniita naisia hehkuvalla luonteella. Minä en\nsano sen enemmän. Naineet miehet kyllä ymmärtävät kohtaloani. Nuorille\nmiehille on tarpeen tietää, että löytyy tilaisuuksia, jolloin meidän ei\nainoastaan täydy rakastaa ja kunnioittaa -- vaan myöskin täytyy totella\nvaimojamme.\n\nMinä käännyn tallin oven puoleen totellakseni ja olen nyt vieraan\nsilmien edessä, joka meidän tietämättä on hiipinyt luoksemme. Pieni,\npunaposkinen, unelias ukko, jonka kasvot eivät osoita mitään ja jonka\npää on paljaana. Hänellä on housut ja säärykset karkeasta verasta ja\nvanha, kunnioitettava, lyhyeksi leikattu takki. Vaistontapaisesti minä\ntunnen hänen olevan ravintolan isännän.\n\n\"Hyvää huomenta, herra\", sanoo punaposkinen vanhus. \"Minä olen hiukan\nkuuro. Tekö äsken huusitte pihalla?\"\n\nEnnenkuin ehdin vastata, keskeyttää minua vaimoni. Hän pyytää (kimeällä\näänellä, joka oli sovelias isäntämme kuurouden vuoksi) saada tietää,\nkuka tuo onneton on, joka makaa nukkuen pahnoilla.\n\n\"Mistä hän on? Minkätähden puhuu hän unissaan niin kauheita asioita?\nOnko hän nainut vai naimaton? Onko hän koskaan ollut rakastunut\nmurhantekijään? Minkälainen nainen hän oli? Tappoiko nainen hänet\ntosiaan? Sanalla sanoen, hyvä ravintolan isäntä, kertokaa meille\nkaikki!\"\n\nHerra ravintolan isäntä odottaa uneliaasti, kunnes mrs Fairbank on\nlopettanut puheensa -- sitten vastaa hän nöyrästi:\n\n\"Hänen nimensä on Francis Rawen. Hän on independentinen metodisti. Hän\noli 45 vuoden vanha viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini.\nSe on hänen elämänsä historia\".\n\nVaimoni tulinen, etelämainen luonne laskeuu alas hänen jalkoihinsa\nsaakka, ja hän ilmottaa tätä luonnettaan polkemalla jalkaansa\nlaattiaan.\n\nRavintolan isäntä kääntyy uneliaasti poispäin ja katselee hevosia.\n\n\"Kaunis pari nuo molemmat hevoset tuolla pihalla. Tahdotteko panna ne\ntalliini?\"\n\nMinä vastaan pään nyökkäyksellä. Ravintolan isäntä, joka tahtoo päästä\nvaimoni suosioon, kääntyy uudelleen hänen puoleensa.\n\n\"Minä herätän Francis Rawenia. Hän on independentinen metodisti. Hän\noli 45 vuoden vanha viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini.\nSe on hänen elämänsä historia\".\n\nKun ravintolan isäntä toistamiseen oli kertonut tämän hauskan\nkertomuksensa, menee hän talliin. Me seuraamme häntä nähdäksemme, miten\nhän aikoo herättää Francis Rawenia ja mitä sitten on tapahtuva. Luuta\nseisoo loukossa; ravintolan isäntä ottaa luudan käteensä -- käy\nnukkuvan tallirengin luo -- lyö miestä luudalla, juurikuin hän olisi\npeto-eläin häkissänsä. Francis Rawen hypähtää kiljuen ylös -- katselee\nhämmästyneenä meitä hyvin epäilevällä katseella -- kohta hän kuitenkin\ntaasen malttaa mielensä -- ja muuttuu äkkiä kunnialliseksi ja nöyräksi\npalvelijaksi.\n\n\"Pyydän, rouvaseni, nöyrimmästi anteeksi. Pyydän, herraseni,\nnöyrimmästi anteeksi\".\n\nSekä hänen äänensä että se tapa, jolla hän pyytää anteeksi, eivät sovi\nyhteen hänen ulkonaisen asemansa kanssa. Minä alan ymmärtää,\nminkätähden mrs Fairbank on niin mieltynyt tähän mieheen. Me molemmat\nseuraamme häntä pihalle nähdäksemme, mitä hän aikoo ruveta tekemään\nhevosille. Se tapa, jolla hän nostaa ontuvan hevosen jalkaa, osottaa\nheti että hän on taitava toimessaan. Kiireesti ja tyynesti vie hän\nhevoset erääsen tyhjään talliin, tuo sangollisen lämmintä vettä ja\nlaskee ontuvan hevosen jalan sankoon.\n\n\"Lämmin vesi kyllä helpottaa ajettumisen, herrani. Minä sitten käärin\njalan ympäri kääreitä\".\n\nKaikki, mitä hän tekee, tekee hän ymmärtäväisesti ja älykkäästi;\nkaikki, mitä hän puhuu, kuuluu asiaan. Nyt hänessä ei näy olevan mitään\nsekavaa, ei mitään kummallista. Onko tämä sama mies, jonka me kuulimme\npuhuvan unissaan? Sama mies, joka heräsi pelosta ja kauhealla\nepäluulolla silmissään? Minä päätän tutkia häntä tekemällä muutamia\nkysymyksiä.\n\n\n3.\n\n\"Täällä ei ole paljon tekemistä\", sanon minä tallirengille.\n\n\"Hyvin vähän tekemistä, herra\", vastaa tallirenki.\n\n\"Onko tuossa talossa ketään?\"\n\n\"Se on aivan tyhjä, herra\".\n\n\"Minä luulin, että kaikki ihmiset ovat kuolleet. Ei kukaan kuullut\nminua\".\n\n\"Isäntä on hyvin kuuro, ja hollimies on poissa jollain asialla\".\n\n\"Niin -- ja te nukuitte sikeästi tallissa. Nukahdatteko usein tähän\naikaan päivästä?\"\n\nTallirengin kuihtuneet kasvot hiukan punehtuvat. Hänen silmänsä eivät\naluksi uskalla katsella minua kohti. Mrs Fairbank koskee hiukan\nkäsivarteeni. Olemmeko vihdoin saamaisillamme ilmi jotakin? Minä kysyn\ntoistamiseen. Mies ei voi muuta kuin vastata kysymykseeni. Tämä vastaus\nannetaan seuraavilla sanoilla:\n\n\"Minä olin tuiki väsynyt, herra. Te ette muutoin olisi tavanneet minua\nnukkuvana tähän aikaan päivästä\".\n\n\"Tuiki väsynyt, kuinka niin? Te olette siis olleet raskaassa työssä?\"\n\n\"En ole ollutkaan, herra\".\n\n\"Mikä sitten teitä väsytti?\"\n\nHän arvelee taasen ja vastaa vastahakoisesti.\n\n\"Minä olen valvonut koko yön\".\n\n\"Olette valvoneet koko yön? Mitä on siis tapahtunut täällä\nkaupungissa?\"\n\n\"Ei mitään, herra\".\n\n\"Onko kukaan kipeä?\"\n\n\"Ei lainkaan, herra\".\n\nTämä vastaus on viimeinen. Vaikka kuinka paljon hyvänsä kyselen, en voi\nsaada häntä vastaamaan sen enemmän. Hän kääntyy poispäin ja alkaa\nhoitaa hevosen jalkaa. Minä käyn pois tallista puhuakseni isännän\nkanssa vaunuista, jotka veisivät meitä takaisin Fairleigh Halliin. Mrs\nFairbank jääpi vielä tallirengin luokse ja luo silmäyksen minuun, kun\nminä käyn pois. Tämä silmäys sanoo suoraan: \"Minäpä koen saada\nselville, minkävuoksi hän on valvonut koko yön. Jättäkää hänet minun\nhaltuuni\".\n\nKysymys vaunuista oli pian ratkaistu. Ravintolassa on hevonen ja\nkääsit. Isäntä voipi kertoa pitkän jutun hevosesta ja niinikään\nkääsistä. Nämä jutut ovat samanlaiset kuin kertomus Francis Rawenista\n-- sillä eroituksella vaan, että hevonen ja kääsit eivät kuulu\nmihinkään uskonnolliseen puolueesen.\n\n\"Hevonen tulee yhdeksän vuoden vanhaksi ensi syntymäpäivänään. Kääsit\novat olleet minulla neljäkolmatta vuotta. Herra Max Underbridgestä on\nkasvattanut hevosen; ja herra Pooley Ylowiesta on tehnyt kääsit.\nHevonen ja kääsit ovat minun. Ja tämä on niiden historia\".\n\nKun isäntä oli keventänyt mieltänsä näillä yksityisseikoilla, alkaa hän\npanna hevosen valjaisiin. Auttaakseni häntä minä vedän vaunut pihaan.\nKun juuri olimme lopettamaisillamme toimiamme, näkyy mrs Fairbank.\nMuutama silmänräpäys myöhemmin tulee tallirenkikin pihaan. Hän on\nsitonut hevosen jalkaa ja on nyt valmis ajamaan meitä Fairleigh\nHalliin. Huomaan hänen kasvoistaan ja olennostaan, että vaimoni oli\npäässyt salaisuuden perille. Astun vaimoni kanssa syrjäpuoleen, kysyen\nhäneltä:\n\n\"No? Oletteko saaneet selville, minkä vuoksi Francis Rawen valvoi koko\nyön?\"\n\nMrs Fairbank rakastaa dramallista esitystapaa. Hän ei suoraan vastaa\nkysymykseeni, vaan sen sijaan jännittää ja kiinnittää hän kuulijain\nosan-ottoa tekemällä puolestaan kysymyksen.\n\n\"Monesko päivä tänään on, ystäväni?\"\n\n\"Ensimäinen päivä maaliskuuta\".\n\n\"Ensimäinen päivä maaliskuuta, Percy, on Francis Rawenin syntymäpäivä\".\n\nOlen olevinani mieltyneenä kertomukseen -- vaan tuopa ei onnistu.\n\n\"Francis syntyi\", alkaa mrs Fairbank juhlallisesti, \"kello kaksi\naamulla\".\n\nKummastelen, kuinka vaimoni ajatuksen juoksu rupee kulkemaan samaan\ntapaan kuin ravintolan isännän.\n\n\"Onko se kaikki?\" kysyn minä.\n\n\"Ei ole kaikki\", vastaa mrs Fairbank. \"Francis Rawen valvoo\nsyntymäpäivänänsä aamuun saakka, sillä hän pelkää mennä levolle\".\n\n\"Minkä vuoksi hän pelkää?\"\n\n\"Sen vuoksi että hän on hengen vaarassa\".\n\n\"Syntymäpäivänänsä?\"\n\n\"Niin juuri, syntymäpäivänänsä. Kello kaksi aamulla. Yhtä\nsäännöllisesti kuin hänen syntymäpäivänsä aina palaa jälleen\".\n\nTässä hän lopettaa kertomuksensa. Eikö vaimoni ole saanut muuta\nselville? Ei. Minä nyt huomaan olevani todellakin harras saamaan tietää\nasiaa. Kysyn innokkaasti, mitä tuo merkitsee. Mrs Fairbank osottaa\nsalamielisesti kääsiä, jonka luona Francis Rawen (tähän saakka\ntallirenki, nyt meidän kuskimme) seisoo ja odottaa, jotta nousisimme\nistumaan. Kääsissä on etupuolella istuinpaikka kahdelle ja takanapäin\nyhdelle hengelle. Vaimoni loi uuden varoittavan silmäyksen minuun ja\nasettuu istumaan etupuolelle.\n\nVälttämätön seuraus tästä on, että mrs Fairbank joutuu istumaan ajurin\nkanssa rinnan matkalla, joka kestää pari tuntia tahi enemmän.\nTarvitseeko minun kertoa, mikä oli seurauksena tästä. Olisi loukkaus\nteitä kohtaan, jos sen kertoisin. Suokaa minun tarjota paikkani\nvaunuissa teille. Kertokoon Francis Rawen omilla sanoillaan teille\nhirveän historiansa!\n\n\n\n\nToinen kertomus.\n\nTallirengin elämäkerta, jonka hän itse kertoi.\n\n\n4.\n\nNyt on kymmenen vuotta, sittenkun unissa sain ensimäisen ennustuksen\nelämäni suuresta tapauksesta.\n\nMinun on helpompi kertoa asia teille, jos suosiollisesti ajattelette\nistuvanne keskuudessamme pienessä asumuksessamme Cambridgeshiressä\nkymmenen vuotta sitten.\n\nPäivä oli loppumaisillaan; kolme meistä, nimittäin äitini, minä itse ja\ntätini mrs Chance istuimme pöydän ääressä. Molemmat vaimot olivat\nsyntyneet Skotlannissa ja kumpikin oli leski. He eivät olleet muussa\nsuhteessa ensinkään toistensa näköisiä, sen verran kuin minä muistelen.\nÄitini oli elänyt kaiken ikänsä Englannissa eikä puhunut enemmän kuin\nminäkään Skotlannin murteen mukaisesti. Tätini Chance ei ollut ennen\nkoskaan käynyt Skotlannin ulkopuolella, kun hän miehensä kuoleman\njälkeen muutti asumaan äitinsä kanssa. Ja kun tätini aukasi suunsa, sai\nkyllä kuulla tuota alkuperäistä, leveää Skotlannin murretta, sen minä\nrohkenen väittää, jos koskaan olette muuten kuulleet tuota\nkieli-murretta puhuttavan!\n\nMeillä oli sattumatta sinä iltana jotenkin tärkeä keskustelu-aine.\nTuumailtiin, tekisinkö viisaasti vai ei aikoessani seuraavana aamuna\nlähteä jalkasin pisemmälle matkalle.\n\nSeuraavana aamuna sattui olemaan syntymäpäiväni edellinen päivä;\nmatkani tarkoitus oli tarjoutua tallirengiksi erääsen suurisukuiseen\ntaloon lähimäisessä kreivikunnassa. Virkaan arveltiin olevan astuminen\nkolmen viikon kuluessa. Minä olin yhtä sopiva tähän virkaan kuin kukaan\nmuu. Perheeni hyvinä päivinä oli isäni hoitanut suurta tallia, jossa\nhevosia kasvatettiin; ja minä olin tottunut hevosten hoitoon aina\nlapsuudesta saakka. Suokaa minulle anteeksi, että vaivaan teitä\ntuollaisilla vähäpätöisillä asioilla. Ne ovat kuitenkin tärkeitä kohtia\nelämäkerrassani, kuten kohta huomaatte.\n\nÄiti-parka oli hyvin vastahakoinen, että minä sinä aamuna lähtisin\nmatkaan.\n\n\"Sinä et koskaan jaksa kävellä koko matkaa edestakaisin huomis-yöhön\",\nsanoi äitini. \"Seurauksena on se, ett'et tule nukkumaan kotona\nsyntymäpäivänäsi. Aina isäsi kuolemasta saakka olet silloin aina\nnukkunut kotona. Minulle ei ole mieliksi, Francis, että sinä nyt tulet\nolemaan poissa kotoa. Viivy vielä päivän, poikani -- ainoastaan\npäivän\".\n\nMinä puolestani olin kyllääntynyt joutilaana olemiseen, enkä voinut\nsuostua viipymään, kuten äitini olisi suonut. Päiväkin voisi olla\nsuuri-arvoinen. Joku muu voisi tulla ennen minua ja saada\npalvelus-paikan.\n\n\"Muistakaa, kuinka kauan olen ollut ilman työtä\", sanoin minä. \"Älkää\npyytäkö matkan jättämistä toistaiseksi. Minä en ole pettävä teitä\näitini, palaan kotia huomis-yöhön, vaikkapa maksaisin viimeisen äyrini\nsaadakseni ajaa hevosella jonkun taipaleen\".\n\nÄitini pudisti päätään.\n\n\"Tuo matka, Francis, ei ole minun mieleen -- se ei miellytä minua!\" Ei\nmikään voinut muuttaa hänen mieltänsä tämän matkan suhteen. Me koetimme\nvakuuttaa ja houkutella toisiamme, kunnes me molemmat olimme aivan\nhurjana. Vihdoin päätimme jättää asian ratkaisemisen tätilleni, mrs\nChancelle.\n\nKoettaessamme innokkaasti kumota toistemme väitteitä, istui tätini\nChance, mykkänä kuin kala, katsoa tuijottaen teekuppiinsa ja miettien\nitseksensä. Kun me käännyimme häneen, näkyi hän heräävän.\n\n\"Te molemmat jätätte asian minun halvan ratkaisuni alaiseksi?\" sanoi\ntäti leveällä kielimurteellaan.\n\nMe vastasimme kumpikin myöntäväisesti; tämän perästä täti Chance ensin\nvei teekupit pois pöydältä ja sitten otti hän hameenlakkarista esille\nkortit.\n\nÄlä usko, että tämä tapahtui keveämielisyydestä ja tarkoituksella\nhuvittaa äitiäni ja minua. Tätini toden totta luuli voivansa ennustaa\ntulevaisuutta povaamalla kortista. Hän ei koskaan ruvennut mihinkään\ntoimeen kysymättä korttileikiltä neuvoa. Hän ei voinut mitenkään\nenemmän osottaa harrastavansa menestystäni, kuin juuri sillä tavalla,\nkuin hän nyt osotti. En sano tätä ollenkaan piloillani; minä ainoastaan\nmainitsen sen teko-asian, että kortit jollain käsittämättömällä tavalla\nolivat yhteydessä hänen uskonnollisen vakuutuksensa kanssa. Vielä\ntänään voi tavata ihmisiä, jotka uskovat henkien toimivan tuoleilla ja\npöydillä. Saman perusteen mukaan (lieneeköhän siinä sitten mitään\nperustetta) luuli tätini jonkun edeskatsomuksen löytyvän, joka\nvaikuttaa korttien kautta.\n\n\"Onko sinulla, Francis, vai äidilläsi oikein -- teetkö hyvin vai\npahoin, jos huomenna lähdet tahi olet lähtemättä -- kaikesta tästä\nantavat kortit sinulle tietoa. Me olemme kaikki edeskatsomuksen\nalaisia. Kortit sanovat, miten asiat tulevat tapahtumaan\".\n\nKun äitini kuuli tätä, käänsi hän päänsä poispäin synkällä katseella.\nSisaren mielipide kortista oli hänen mielestänsä milt'ei herjauksen\nveroinen. Mutta hän oli ajatuksiaan lausumatta. Täti Chance oli, totta\npuhuakseni, miesvainajansa kautta perinyt 30 punnan vuotuisen\neläkerahan. Tämä oli suuri-arvoinen lisä taloudessamme -- ja meidän\nköyhien sukulaisten täytyi siis kohdella häntä jonkunmoisella\nkunnioituksella. Mitä minuun tulee, antoi isäni minulle -- vaikka hän\nei tehnytkään mitään muuta minun hyväkseni, ennen kuin hän joutui\npuliin -- kuitenkin hyvän kasvatuksen ja vapautti, Jumalan kiitos,\nminua kaikista turhista ennakkoluuloista, Siihen aikaan ei juuri mikään\nminua huvittanut ja kärsivällisesti odotin saavani kohtaloni\nkerrotuksi, koska itsekin luotin kortteihin!\n\nTätini alkoi temppujaan, laskien pois kaikki seitikkoa huonommat kortit\npelissä. Hän sakasi muut kortit vasemmalla kädellä, jotta ennustaisivat\nonnea; sitten hän jätti korttipelin minulle nostettavaksi.\n\n\"Vasemmalla kädellä, Francis -- muista se! Luota kaitselmukseen -- vaan\nälä unohda, että sinulla on onnesi vasemmassa kädessäsi!\"\n\nPitkällinen ja perinpohjainen korttien jakeleminen seurasi nyt, jonka\nkautta niiden luku väheni, kunnes ainoastaan viisitoista oli jälellä\nsomasti laskettuna puoliympyrään tätini eteen. Kortti, joka sattui\nolemaan äärimmäisenä ympyrän oikealla puolella, oli säännön mukaan\ntällaisissa tapauksissa se, joka oli edustavinaan minua.\n\n\"Minä nostan ylös ruutukuninkaan\", sanoi tätini. \"Minä luen seitsemän\nkorttia oikealta vasemmalle ja rukoilen nöyrästi siunausta sille\nkortille, joka nyt seuraa\".\n\nTätini sulki silmänsä, juuri kuin hän lukisi ruokalukua ja piti\nsilmieni edessä seitsemännen kortin. Minä mainitsin, mikä seitsemäs\nkortti oli -- patarouva. Tätini aukasi taasen äkkiä silmänsä ja loi\nminuun ilkeä-juonisen silmäyksen.\n\n\"Patorouva merkitsee mustaveristä naista. Sinä salaa ajattelet jotakin\nmustaveristä naista, Francis?\"\n\nKun mies on ollut ilman ansiotta enemmän kuin kolme kuukautta, ei hänen\nmielensä jouda ajattelemaan naisia -- ei musta- eikä valkoveristä.\nMielessäni oli ainoastaan tallirengin virka tuossa muhkeassa kartanossa\nja sen sanoin tädillenikin. Hän ei ollut kuulevinaankaan puhettani.\n\"Huhuhu! sinä pidät kortin kädessäsi! Jollet ajattele häntä tänään,\nniin ainakin huomenna. Mikä vääryys on ajatella mustaveristä naista?\nMinäkin olin kerran samanlainen, ennenkuin hiukseni kävivät harmaiksi.\nOle huoleti, Francis ja katso korttia\".\n\nMinä tein niin. Seitsemän korttia makasi pöydällä. Täti otti pois kaksi\nkummastakin päästä -- ja käski minun sanoa molemmat äärimmäiset niistä\nkolmesta kortista, jotka nyt olivat jälellä pöydällä. Sanoin risti-ässä\nja ruutu-kakkonen. Täti loi silmiään kattoon hurskaan kiitollisuuden\nkatseella, joka suuressa määrässä kysyi äitini kärsivällisyyttä.\nRisti-ässä ja ruutu-kakkonen, yhteensä, merkitsivät -- ensiksikin hyviä\nuutisia (tietysti sen uutisen, että minä saisin tallirengin viran!);\ntoiseksi pian tapahtuvaa matkaa (selvään tarkoittaen matkaani\nseuraavana aamuna!); ja vihdoin kolmanneksi rahasummaa (arvatenkin\ntallirengin palkka!), joka toivoi pääsevänsä lakkariini. Kun tätini\nnäillä kehoittavilla sanoilla oli ennustanut kohtaloani, kielsi hän\nennustamasta sen enemmän.\n\n\"Voi, poikaseni! tuo on kaitselmuksen kiusaamista, kun tahdotaan tietää\nkorteista enemmän kuin mitä jo ovat kertoneet meille. Käy sinä huomenna\nmuhkeaan taloon. Mustaverinen nainen on tapaava sinut portilla; ja\ntämän naisen avulla sinä olet saava tallirengin viran sekä ne\nkäsirahat, jotka sitä seuraavat. Sisareni poika, kun lakkarisi ovat\ntäynnä rahoja, sinä et suinkaan unohda tätiäsi Chancea, joka\nkaitselmuksen avulla pitää leski-säätyänsä kunniassa --\nkolmellakymmenellä punnalla vuodessa\".\n\nMinä lupasin muistella tätiäni, (joka, sivumennen sanottuna, oli\näärettömän rahan-ahne) siinä onnellisessa tilassa, kun tyhjät lakkarini\nvihdoinkin täyttyisivät. Sitten minä silmäilin äitiäni. Hän oli\nsuostunut ottamaan sisarensa riidan-ratkaisijaksi meidän kesken ja --\nhänen sisarensa oli lausunut ajatuksensa minun edukseni. Äitini ei sen\nkovemmin tehnyt vastaan-väitteitä. Hän nousi hiljaa ja suuteli minua\nkatkeralla huokauksella -- ja lähti sitten pois huoneesta. Täti Chance\npudisti päätään.\n\n\"Pelkään, Francis, että äiti-parallasi on ainoastaan pakanallinen\nkäsitys korttien merkityksestä!\"\n\nSeuraavana aamuna päivän koittaessa aloin matkaani. Katsahdin taakseni\nmökkiimme päin, avatessani veräjän. Toisessa ikkunassa istui äitini,\npitäen nenäliinaa silmillään, toisessa seisoi tätini, pitäen\npata-rouvaa yllyttääkseen minua matkaani. Minä heilutin kättäni\njäähyväisiksi molemmille ja astuin ripein askelin pitkin tietä. Oli\nviimeinen päivä helmikuuta. Olkaa niin hyvä ja muistelkaa, että synnyin\nmailmaan ensi päivä maaliskuuta kello kaksi aamulla.\n\n\n5.\n\nNyt te tiedätte, miten tulin lähteneeksi kotoani. Nyt kerron, mitä\nminulle tapahtui matkalla.\n\nPääsin perille muhkeaan taloon sangen pian, verraten pitkään matkaan.\nJo alusta huomasin, että korttien ennustus ei tulisi pitämään\npaikkaansa. Henkilö, jonka tapasin veräjällä ei ollut mustaverinen\nnainen -- ei nainen ollenkaan -- vaan poika. Tämä näytti minulle, missä\npalkollisten asunto oli; ja tuossakin kohdassa kortit eivät liioin\nennustaneet oikein. Minä en tavannut yhtä naista, vaan kahta -- eikä\nkumpikaan näistä ollut mustaverinen. Olen maininnut, ett'en ole\ntaika-uskoinen ja siinä suhteessa olen puhunut totta. Mutta minun on\ntunnustaminen, että tunsin olevani levoton, kun kumarsin hovimestarille\nja sanoin asiani. Hänen vastauksensa saattoi täti Chancen ennustukset\naivan häpiään. Vastoinkäyminen seurasi minua yhä vaan. Toinen mies oli\njo samana päivänä aamulla ollut siellä anomassa tallirenginpaikkaa ja\noli jo siksi otettu.\n\nMinä koetin tyytyä onnettomuuteeni niin pian kuin suinkin -- kiitin\nhovimestaria -- ja lähdin kylän ravintolaan levätäkseni ja saadakseni\nruokaa, jonka puutteessa olinkin.\n\nEnnenkun palasin kotia, tiedustelin ravintolassa ja kuulin, että matka\nkotia olisi muutamia peninkulmia lyhyempi, jos seuraisin äsken tehtyä,\nuutta tietä. Saatuani täydellisiä neuvoja, joita kerrottiin moneen\nkertaan ja selitettiin milloin minun piti poiketa minnekin, lähdin\nkävelemään ja kävelin yhtämittaa, kunnes ilta tuli, levähtämättä\nlaisinkaan paitsi yhden ainoan kerran, jolloin haukkasin vähän leipää\nja juustoa. Pimeän tullessa alkoi sataa ja tuuli yltyi; minä olin,\nikävä kyllä, seudussa, joka oli minulle aivan tuntematon, vaikka\narvasin olevani ainoastaan kaksi ja puoli peninkulmaa kotoani.\nEnsimäinen talo, jonka tapasin ja jossa voin kysyä tietä, oli\nyksinäinen ravintola, joka oli synkän metsän reunassa. Vaikka paikka\nnäytti autiolta, oli se kuitenkin mieluinen eksyneelle raukalle, jolla\noli sekä nälkä että jano ja joka risukoissa oli repinyt jalkojaan ja\noli läpimärkä. Isäntä oli kunnianarvoinen mies, eikä hän liioin\nvaatinut mahdottomia yösijastakaan. Minusta oli hyvin ikävä, kun äitini\nturhaan täytyi toivoa minun palaavan. Mutta siellä ei ollut ajopeliä\nsaatavissa, enkä liioin yöllä jaksanut kävellä edemmäksi. Väsymyksestä\nminun täytyi jäädä ravintolaan yöksi.\n\nVoin syystä sanoa itsestäni, että olen kohtuullinen mies. Illalliseksi\nnautin ainoastaan muutamia läskipalasia, viipaleen kotona leivottua\nleipää ja tuopin olutta. Minä en mennyt levolle kohta, syötyäni tämän\nyksinkertaisen aterian, vaan valvoin vielä hetkisen aikaa isännän\nkanssa ja puhuin huonosta tulevaisuudestani, pitkällisestä huonosta\nonnestani ja aloin vihdoin puhua hevosenlihasta ja kilpajuoksusta. En\nminä, ei isäntäni, eivätkä moniaat työmiehet, jotka eri parvissa\nistuivat ravintola-huoneessa, lausuneet mitään, joka hiukankaan olisi\nvoinut kiihoittaa uteliaisuuttani tahi mielikuvattiani, joka muuten on\nvarsin vähäpätöinen.\n\nVähän kello yhdentoista jälkeen suljettiin ravintola. Minä kävelin\nympäri isännän kanssa, pitäen kynttilää, kun hän salpasi kiinni akkunat\nja ovet. Hiukan kummissani huomasin, kuinka vankat telkit, salvat ja\nrautaiset akkunan-luukut olivat.\n\n\"Me olemme, kuten näette, jotenkin yksinämme täällä\", sanoi ravintolan\nisäntä. \"Ei vielä kukaan koskaan ole yrittänyt murtautua tänne, vaan ei\nole vahingoksi olla varuillaan. Kun ei kukaan poikkea täällä, olen\nainoa mies talossa. Vaimoni ja tyttäreni ovat pelkureita ja piika\ntietysti on samanlainen. Vielä lasi olutta, ennenkun menette levolle?\"\n-- En huoli! -- \"Mutta minä en käsitä, kuinka niin selvä ja\nkohtuullinen mies kuin te voitte olla palveluksetta. -- Tässä saatte\nlevätä. Olette ainoa vieras täällä tänä yönä, ja teidän on\ntunnustaminen, että vaimoni on koettanut parastaan, jotta teillä olisi\nniin mukavata kuin mahdollista on. Mutta ettekö laisinkaan enää huoli\njuoda jonkun lasin olutta? -- Olkoon menneeksi. Hyvää yötä!\"\n\nKello oli puoli yksitoista, kun nousin ylös portaita makuuhuoneesen.\nAkkuna oli talon takapuolella metsään päin.\n\nMinä suljin oveni, panin kynttiläni pesinkaapille ja rupesin\nmakuusalle. Tuuli yhä vaan puhalsi ja tuulen surullinen valitus\nmetsässä tuntui yön hiljaisuudessa kamalalta. Minua ei nukuttanut\nlaisinkaan. Päätin olla kynttilää sammuttamatta, kunnes minua oikein\nalkaisi nukuttaa. En ollut oikein kaltaiseni; tunsin olevani\nalakuloinen vastoinkäymiseni vuoksi aamulla ja ruumiini oli ihan\nuuvuksissa ja hellä pitkästä kävelystä. Minä en siis tästä syystä\nvoinut pelätä kauan saavani valvoa pimeässä ja kuunnella tuulen\nsurullista valitusta metsässä.\n\nVaivuin uneen huomaamattani; silmäni menivät umpeen ja vaivuin\njonkunmoiseen unenhorrokseen, enkä tullut ajatelleeksikaan kynttilän\nsammuttamista.\n\nSitten en muista muuta kuin että pieni väristys kävi läpi ruumiini\npäästä jalkoihin ja että tunsin sanomattoman tuskan sydämessäni, jonka\ntapaista en koskaan ennen ollut tuntenut. Väristys ainoastaan saattoi\nminut levottomaksi, vaan tuska herätti minut silmänräpäyksessä. Aukasin\nsilmäni selälleen, mieleni ihmeellisen äkkiä selveni.\n\nKynttilä oli lähes palanut loppuun, vaan niistämätön kynttilän karsi\noli juuri pudonnut alas ja liekki sattui sillä haavaa olemaan täysi ja\nkyllin valaiseva.\n\nHuomasin erään henkilön huoneessani sängyn ja suljetun oven välillä.\nOli eräs nainen, joka puukko kädessä katsoa tuijotti minuun.\n\nOlin kauhusta äänetönnä. Tuossa minä makasin, pitäen silmäni\nkiinnitettyinä naiseen; tuossa seisoi nainen puukko kädessä ja katseli\nminua.\n\nNainen et puhunut sanaakaan meidän tuijottaessa toisiimme; jonkun ajan\nperästä alkoi hän hiljalleen liikkua -- vuoteeni vasenta puolta kohti.\n\nKynttilä valaisi hänen kasvojansa. Hän oli nuori, solakka nainen,\nkellahtavilla hiuksilla ja vaaleanharmailla silmillä, joiden vasen\nsilmä-lauta oli hiukan alemmaksi painunut. Minä huomasin näitä\nominaisuuksia ja painoin ne mieleeni, ennenkun hän oli vallan ehtinyt\nsaapua vuoteeni luokse. Sanaakaan sanomatta, jäykkää muotoaan\nhiemankaan muuttamatta astui hän kuulumattomilla askelilla yhä\nlähemmäksi ja seisahtui pään-alukseni kohdalla, kohottaen puukkoa\nlyödäkseen minua. Laskin käteni kaulalleni suojellakseni sitä; vaan\nnähdessäni hänen aikovan lyödä, heitin käteni vuoteen oikealle puolelle\nja ruumiini samalle taholle juuri silloin, kun puukko nuolen nopeudella\niskettiin patjaan, tuskin hiuskarvankaan verran olkapäästäni.\n\nMinun silmäni katselivat naisen kättä -- minulla oli näet aikaa hiukan\ntarkastaa sitä, sillä hän ainoastaan verkalleen veti puukon pois\npatjasta. Valkoinen, siro käsivarsi, jonka valkoista ihoa peitteli\nmuutama ihokarva. Käsi oli pieni naisen käsi, jonka kynsien ympärystä\nvivahti veripunaiselle.\n\nNainen veti pois puukon ja astui taasen hiljalleen takasin sängynjalan\nluokse; siinä hän seisahtui silmänräpäykseksi ja katseli minua; sitten\nmeni hän sanaakaan sanomatta kuulumattomilla askelilla sängyn toiselle\npuolelle, jossa minä nyt makasin.\n\nTultuansa lähelle minua, nosti hän taasen puukkonsa ja minä heittäysin\nvasemmalle puolelle. Uudelleen hän löi puukkonsa patjaan, sukkelaan\nliikuttaen käsivarttansa; ei nytkään isku minuun sattunut. Tällä kertaa\nsilmäilin puukkoa. Puukko oli niiden suurien puukkojen näköinen, joita\ntyömiehet käyttävät leikkaessaan leipäänsä ja läskiänsä. Naisen pienet,\nhienot sormet peittivät ainoastaan kaksi kolmatta osaa puukon päästä;\nhuomasin sen olevan pukin sarvesta ja se oli yhtä kiiltävä ja välkkyvä\nkuin puukonteräkin, joka näytti aivan uudelta.\n\nToistamiseen veti nainen puukon ulos patjasta ja kätki sen äkkiä\nväljään hiaansa. Sitten seisahtui hän sängyn viereen katsellen minua.\nMinä näin hänen silmänräpäyksen tässä asemassa -- sitten putosi loppuun\npalaneen kynttilän sydän kynttiläjalkaan. Liekki muuttui pieneksi,\nsiniseksi pilkuksi ja huone kävi pimeäksi.\n\nSilmänräpäys eli jos suinkin on mahdollista vielä lyhyempi aika kului\n-- sitten leimahti savuava sydän viimeisen kerran. Silmäni yhä vaan\nolivat käännettyinä sängyn oikeaan puoleen, kun valkea viimeisen kerran\nvilahti. Vaikka kuinka koetin nähdä, en voinut nähdä enään mitään.\nNainen puukkoineen oli kadonnut.\n\nRupesin jälleen tointumaan. Tunsin, kuinka sydämeni tykytti; kuulin\ntuulen surullisia huokauksia metsästä, voin nousta vuoteeltani ja\nherättää asukkaita, ennenkun hän pääsi pakoon.\n\n\"Murha! Herätkää! Murha!\"\n\nEi kukaan vastannut huutooni. Nousin ja hapuilin pimeässä oven luo.\nNainen oli kaiketi tullut ja mennyt sitä tietä.\n\nOvi oli lukossa, juuri niinkuin olin sen sulkenutkin, kun panin maata.\n\nSeisoin silmänräpäyksen hämilläni. Sitten kuulin äänen ulkopuolella ja\naukasin ovea. Isäntä tuli minua vastaan, pitäen palavaa kynttilää\ntoisessa kädessä ja pyssyänsä toisessa.\n\n\"Mikä nyt?\" sanoi hän, luoden vihaisen silmäyksen minuun.\n\nMinä voin ainoastaan kuiskaten vastata hänelle.\n\n\"Nainen puukko kädessä huoneessani, kaunis nainen, kellertävillä\nhiuksilla. Nainen tavoitteli kahdesti minua puukolla\".\n\nIsäntä nosti kynttilän ylemmäksi ja tarkasteli minua kiireestä\nkantapäähän asti.\n\n\"Nainen näkyy kahdesti olleen teihin osaamatta\".\n\n\"Minä väistin puukkoa, kun hän löi. Sen sijaan puukko kahdesti sattui\nsänkyyn. Käykää katsomassa!\"\n\nIsäntä meni kohta kynttilän kanssa huoneesen. Ei hän siellä viipynyt\nminuutinkaan verran, ennenkun hän kiivastuneena palasi. --\n\n\"Piru vieköön sekä teitä että naistanne puukkoineen! Ei vähintäkään\nmerkkiä näy sänkyvaatteissa. Mitä paljo se on, että noin tulette toisen\ntaloon ja peloitatte talonväkeä noin hirveästi unellanne?\"\n\n\"Uniko? Tuoko nainen, joka oli yrittänyt lyödä minua, ei siis ollut\nelävä henkilö, kuten minä itse? Aloin vapista koko ruumiissa, paljas\najatus minua kauhistutti.\n\n\"Tahdon lähteä pois tästä talosta\", sanoin minä. \"Parempi on sateessa\nja pimeässä kävellä maantietä, kun palata takasin tuohon huoneesen\ntämän näyn perästä. Lainatkaa minulle kynttilä, jotta löydän vaatteeni\nja sanokaa, mitä olen velkaa\".\n\nIsäntä kävi kynttilän kanssa edelläni makuuhuoneesen.\n\n\"Maksaa?\" sanoi isäntä. \"Te voitte taulusta nähdä, minkä verran olette\nvelkaa, kun tulette alas. En olisi antanut teille yösijaa, vaikka\nolisin saanut kaikki rahanne, jos ennakolta olisin tietänyt, kuinka te\nnäette unta ja huudatte. Katsokaa sänkyä! Missä täällä näkyy puukon\njälkiä? Katsokaa ikkunata -- onko luukku murrettu auki? Katsokaa ovea,\n(jonka kuulin teidän itse sulkevan) -- onko ovi murrettu auki? Murhaava\nnainen puukolla talossani! Ettekö häpiä!\"\n\nSilmäni seurasivat hänen kättänsä, kun hän ensin osotti sänkyä, sitten\nikkunaa ja vihdoin ovea. Ei näkynyt mitään. Lakana oli yhtä eheä, kuin\nsinä päivänä, jolloin se neulottiin. Ikkuna oli tarkoin suljettu. Ovi\nriippui saranoillaan yhtä vankasti kuin koskaan ennen. Pukeusin\nvaatteisini sanaakaan sanomatta. Me astuimme molemmat alas portaita.\nKatselin kelloa ravintola-huoneessa. Kello oli kaksikymmentä minuutia\nyli kaksi aamulla. Maksoin velkani ja isäntä päästi minua pihalle. Sade\noli loppunut; mutta yö oli pimeä ja tuuli ilkeämpi kuin koskaan ennen.\nEn huolinut pimeästä ja pakkasesta enkä siitäkään, etten varmaan\nosannut kotia. Ajatukseni yhä vaan pyörivät samassa piirissä, yhä vaan\najattelin yöllistä ilmiötä. Kenenkä olin nähnyt, joka tahtoi tappaa\nminua? Uni-haaveko? Olikohan tuo tuommoinen olento haudan tuolta\npuolen, joka kutsutaan kummitukseksi? En voinut vastata tähän\nvaeltaessani yöllä. Enkä liioin puolenpäivän aikana voinut vastata\ntähän, kun vihdoin, oltuani useita tuntikausia eksyksissä, pääsin\nkotia.\n\n\n6.\n\nÄitini tuli yksinään tervehtimään minua. Me emme salanneet mitään\ntoisiltamme. Kerroin hänelle kaikki, joka oli tapahtunut -- aivan\nniinkuin olen sen kertonut teille.\n\nÄitini oli äänetönnä, kunnes olin päättänyt kertomuksen. Sitten kysyi\nhän:\n\n\"Mitä kello oli, Francis, kun näit naisen unissa?\"\n\nOlin katsonut kelloa lähtiessäni ravintolasta ja olin pannut mieleeni,\nettä kello oli kaksikymmentä minuutia yli kaksi. Kun laskin, minkä\nverran aikaa oli kulunut keskustellessani isännän kanssa ja pukiessani\nvaatteisini, tulin siihen päätökseen, että ensi kerran olin nähnyt\nnaisen kello kaksi aamulla. Toisin sanoen, minä en ainoastaan ollut\nnähnyt naista syntymäpäivänäni, -- vaan juuri sillä tunnilla, jolla\nolin syntynyt.\n\nÄitini oli vielä vaiti. Vaipuneena omiin ajatuksiinsa, otti hän minut\nkäteensä ja vei minut tupaan. Hänen kirjotus-lippaansa seisoi pöydällä\ntakan ääressä. Hän aukasi sen ja antoi minulle merkin istua tuolille\nviereensä.\n\n\"Poikani! sinun muistosi on huono -- ja minun alkaa pettää. Kerro\nminulle vielä kerta, minkä näköinen tuo nainen oli. Toivon, että hän\nvuosikausia tämän perästä on yhtä tuttu meille molemmille, kuin hän nyt\non\".\n\nMinä tottelin, kummastellen, mikä outo mielikuvitus nyt oli äitini\nmielessä. Puhuin ja äitini kirjotti ylös sanani, sen mukaan kuin ne\nvaluivat huuliltani.\n\n\"Vaaleanharmaat silmät, joiden vasen silmälauta on hiukan alemmaksi\npainunut. Hiukset kellahtavat. Valkoiset käsivarret ohuella\nihokarvalla. Pienet, sievät kädet; kynsien ympärystä vivahtaa\nveripunaiselle\".\n\n\"Huomasitko, miten nainen oli puettu, Francis?\"\n\n\"En, äitini\".\n\n\"Tarkastitko puukkoa?\"\n\n\"Tarkastelin. Suuri puukko melkein uudella, pukinsarvesta tehdyllä\npäällä\".\n\nÄitini kirjotti vielä muistoon kertomukseni puukosta sekä myöskin\nvuoden, kuukauden, viikkopäivän ja tunnin, jolloin naisen haamu\nnäyttäysi minulle ravintolassa. Kun tämä oli tehty, sulki hän paperin\nlippaasensa.\n\n\"Älä kerro sanaakaan tästä tädillesi, Francis. Älä kerro kellenkään\nkuolevaiselle. Anna unesi olla salaisuus meidän kesken\".\n\nViikkoja kului, kuukausia kului. Äitini ei sen kovemmin puhunut tästä\nasiasta. Mitä minuun tulee, poisti aika, joka tasoittaa kaikki,\ntämänkin unen mielestäni. Vähitellen muisto kävi yhä himmeämmäksi.\nVähitellen koko asia haihtui mielestäni.\n\n\n7.\n\nKertomus varoituksesta on nyt kerrottu. Päättäkää itse, oliko tämä\nvaroitus oikea vai väärä, kun saatte kuulla, mitä tapahtui seuraavana\nsyntymä-päivänäni.\n\nKesän kuluessa alkoi onni vihdoinkin olla minulle myötäinen. Istuin\neräänä päivänä polttaen piippuani erään vanhan ladon luona kylän\nlähellä, kun onnettomuus tapahtui, joka elämäni kohtalolle antoi uuden\nsuunnan. Tapaus oli tavallisinta laatua -- tuskin mainitsemista\nansaitseva. Eräs nainen, joka itse ajoi, täyttä karkua kiitävä hevonen,\npelkurimainen palvelija, joka oli muassa ja oli nyt puolikuolleena\nsäikähdyksestä, ja lato, joka oli liian likellä -- kaiken tämän minä\nnäin muutamassa silmänräpäyksessä imiessäni pari savua piipustani.\nPysähytin hevosen, kun tämä jo oli juuri ladon vieressä ja sain pienen\nkolauksen aisalta. Vaan se ei tehnyt mitään. Rouva selvitti, että minä\nolin pelastanut hänen henkensä; seuraavana päivänä tuli rouvan mies\nmökkiimme ja otti minun palvelukseensa. Rouva sattui olemaan\nmustaverinen; ehkä teitä huvittanee kuulla, että täti Chance kohta\nhuomasi tämän seikan, jonka kautta hän koki pelastaa korttien arvoa.\nTässä oli pata-rouvan ennustus käynyt toteen, juuri kuin tätini oli\nsanonut minulle.\n\n\"Luota tästälähin, Francis\", sanoi tätini, \"umpimähkään kortteihin.\nSinä olet valmis, sen minä vakuutan, mumisemaan jotakin Jumalan\nsallimasta, jota et sinä käsitä enemmän kuin Israelin lapsetkaan. Minä\nen sano muuta. Mutta kun rahoja alkaa tulvata lakkariisi, älä unohda\ntäti Chancea, joka istuu hyljättynä, kuten varpunen katolla, nauttien\nainoastaan pientä, kolmenkymmenen punnan suuruista vuotuista eläkettä\".\n\nPysyin palveluksessani (Lontoon Westendissä) seuraavan vuoden kevääsen\nsaakka.\n\nSiihen aikaan alkoi isäntäni terveys käydä huonommaksi. Lääkärit\nkäskivät hänen matkustaa ulkomaille ja koko perheväki hajautui.\nKohtaloni oli kuitenkin vielä onnellinen. Kun jätin palvelukseni, sain\nminä isäntäni anteliaisuuden kautta vuotuisen eläkerahan sen päivän\nmuistoksi, jolloin olin pelastanut isäntäni rouvan. Tästälähin oli\nminulla vapaus, joko ottaa palvelus tahi olla ottamatta, kuinka vaan\nhalusin; pieni tuloni riitti äidilleni ja minulle elatukseksi.\n\nIsäntäni ja emäntäni läksivät Englannista helmikuun lopulla. Muutamien\ntoimien vuoksi, joita he olivat jättäneet minun huostaani, täytyi minun\nviipyä Lontoossa kuukauden viime päivään. Vasta iltajunassa pääsin\nlähtemään kotia tavallisuuden mukaan viettääkseni syntymäpäivääni\näitini kanssa. Oli pyhä, kun pääsin kotia; minulle oli sangen ikävä\nkuulla, että äitini oli sairaloinen. Vielä ikävämpi oli, että lääkkeet\nolivat loppuneet juuri edellisenä päivänä, eikä äitini ollut tullut\nhankkineeksi toisia rohtoja, kuten lääkäri oli määrännyt. Lääkäri itse\nvalmisti ja myi niitä lääkkeitä, joita hän määräsi potilailleen ja minä\ntarjousin mennä lääkäriä herättämään. Mutta äitini ei tahtonut suostua\ntähän ja saatuani illallista, käski hän mennä levolle.\n\nNukahdin hetken aikaa ja heräsin taasen. Äitini makuuhuone oli minun\nmakuuhuoneeni vieressä. Kuulin täti Chancen käyvän raskailla askelilla\nedes takasin huoneessa; arvellen jotaki hätää olevan, koputin ovea.\nÄitini tuskat olivat palanneet; oli aivan tarpeellista kiireimmän\nkautta hankkia hänelle lievennystä tuskissaan. Panin vaatteet päälleni\nja kiiruhdin, rohtopullo kädessä, kylän toiseen päähän, jossa lääkäri\nasui. Tornin kello löi neljännestä vaille kaksi syntymäpäivänäni, juuri\nkun pääsin lääkärin asunnolle. Soitettuani yökelloa, tuli lääkäri\nsänkykamarinsa ikkunan luo kuulustellakseen, mikä oli hätänä. Hän käski\nminun odottaa ja sanoi päästävänsä minua sisään apteekin oven kautta.\nOdottaessani tulin ajatelleeksi että tämä päivä oli tavattoman valoisa\nja lämmin vuoden aikaan katsoen. Tuo vanha talo, jossa tapaturma oli\nvaunuille tapahtumaisillaan, oli näkyvissä. Kuu selkeällä taivaalla\nvalaisi sitä melkein yhtä kirkkaasti kuin päivälläkin.\n\nMuutaman minuutin perästä päästi lääkäri minua sisään apteekiinsa.\nSuljin oven ja ajattelin itsekseni, että hän kyllä vähillä vaatteilla\noli lähtenyt sänkykamaristaan. Lääkäri antoi ystävällisesti äidilleni\nanteeksi, että hän oli ollut huoleton lääkärin antamien neuvojen\nseuraamisessa ja alkoi kohta valmistella lääkkeitä. Me puuhasimme\nkumpikin pullon ääressä, lääkäri kaasi lääkkeitä pulloon ja minä pidin\nkynttilää, kun kuulimme oven kadulle päin äkkiä avattavan.\n\n\n8.\n\nKukahan meidän rauhallisessa kylässä oli valveella ja liikkeellä näin\nvarhain aamulla?\n\nHenkilö, joka oli oven aukaissut, astui esiin kynttilän valopiirin\nsisälle. Hämmästykseksemme huomasimme hänen olevan naisen!\n\nNainen astui tiskin luo, seisahtui viereeni ja kohotti huntuansa.\nSamassa silmänräpäyksessä kuin hän näytti kasvojansa, kuulin tornin\nkellon lyövän kaksi. Minä yhtä vähän tunsin naista kuin lääkärikin. Hän\noli epäilemättä kaikkian kauniin nainen kuin olen koskaan nähnyt.\n\n\"Minä näin valoa oven raosta\", sanoi nainen. \"Tarvitsen vähän\nlääkkeitä\".\n\nNainen puhui aivan tyynesti -- ikäänkuin se ei olisi mikään kumma, että\nhän oli liikkeessä kello kaksi aamulla ja seurasi minua apteekiin\npyytääkseen lääkkeitä! Lääkäri katsoa tuijotti naiseen juuri kuin hän\nepäilisi, että hänen omat silmänsä pettivät häntä.\n\n\"Kuka olette?\" kysyi hän. \"Kuinka te tähän aikaan aamulla olette\nliikkeellä?\"\n\nNainen ei pitänyt lukua lääkärin kysymyksistä. Hän sanoi vaan, mitä hän\noli vailla.\n\n\"Minulla on hammastauti. Pyydän saada pullon unettavia lääkkeitä\".\n\nTohtori tointui, kun nainen pyysi unettavia lääkkeitä. Hän oli nyt\nomassa piirissään; ja kääntyi tällä kertaa aivan vilkkaasti häneen.\n\n\"Vai niin, onko teillä hammastauti? Antakaa minun katsoa hammasta\".\n\nNainen puisteli päätään ja laski kaksi killinkiä tiskille.\n\n\"En huoli vaivata teitä hampaillani. Tässä on rahoja. Olkaa niin hyvä\nja antakaa lääkkeet minulle\".\n\nTohtori laski rahan takasin naisen käteen.\n\n\"Minä en myy unettavia lääkkeitä tuntemattomille\", vastasi hän. \"Jos te\nolette sairas ruumiin tahi sielun puolesta, on se eri asia. Silloin\nmielelläni autan teitä\".\n\nNainen pisti rahan taskuunsa.\n\n\"Te ette voi minua auttaa\", sanoi nainen yhtä tyynesti kuin ennen.\n\"Hyvästi!\"\n\nSitten avasi hän apteekin oven mennäkseen ulos kadulle.\n\nTähän saakka en minä ollut puhunut sanaakaan.\n\nOlin seisonut kynttilä kädessä (tietämättä, että pidin kynttilää) --\nsilmäni olivat kiinnitettyinä naiseen, koko sieluni riippui hänessä --\njuurikuin olisin ollut lumottu. Naisen silmät osottivat vielä selvemmin\nkuin hänen sanansa, että hän oli päättänyt surmata itsensä tavalla tai\ntoisella. Kun hän avasi oven, sain minä, levotonna mahdollisten\ntapahtumain vuoksi, puhekykyni takasin.\n\n\"Seisahtakaa!\" huusin minä. \"Odottakaa minua. Tahdon puhua kanssanne,\nennenkun menette pois\".\n\nNainen kohotti silmäripsensä väliäpitämättömällä kummastuksella ja\nhymyili ilkkuen huulillaan.\n\n\"Mitä teillä voi olla minulle sanottavaa?\"\n\nNainen seisahtui ja naurahti itsekseen.\n\n\"Mutta miksei?\" jatkoi hän. \"Minulla ei ole juuri mitään tekemistä,\neikä mihinkään menemistä\".\n\nNainen astui askeleen taaksepäin ja nyykäytti päätänsä minulle.\n\n\"Te olette kummallinen mies. Minä melkein haluan tehdä teille mieliksi\n-- odotan teitä pihalla\".\n\nOvi suljettiin. Nainen oli kadonnut.\n\nMinä oikein häpeän tunnustaa, mikä nyt tapahtui. Ainoa puolustukseni on\nettä tosiaan olin aivan lumottu, käännyin seuratakseni häntä, enkä\nmuistanut ollenkaan äitiäni. Lääkäri pidätti minua.\n\n\"Älkää unhottako lääkkeitä\", sanoi hän. \"Ja jos tahdotte seurata\nneuvoani, älkää huoliko tuosta naisesta. Herättäkää poliisi. Poliisin\nvelvollisuus on pitää huolta hänestä -- eikä teidän\".\n\nSanaakaan sanomatta otin lääkkeet käteeni; pelkäsin loukkaavani\nlääkäriä, jos olisin yrittänyt vastata hänelle. Hän huomasi kaiketi\nyhtä hyvin kuin minäkin, että nainen pyysi unijuomaa sillä\nmyrkyttääkseen itsensä. Lääkäri oli mielestäni liian väliäpitämätön\ntässä asiassa. Minä siis vaan kiitin häntä, kun hän antoi minulle\nlääkkeet ja kiirehdin ulos.\n\nNainen odotti minua pihalla, kuten hän oli luvannut; hän kulki\nverkalleen edes takaisin kirkkaassa kuutamossa, joka valaisi hänen\nhienoa ihoansa, hänen vaaleita, kultaisia hiuksiansa, hänen suuria,\nharmaita silmiänsä juuri sellaisella hohteella, joka niille paraite\nsoveltui. Hän oli tuskin kuolevaisen näköinen, kun hän ensin kääntyi\npuhutellakseen minua.\n\n\"No?\" sanoi nainen. \"Mitä te tahdotte?\"\n\nTartuin hänen käsiinsä ja lausuin ajatukseni yhtä suoraan, kuin olisin\ntuntenut häntä kaiken ikäni.\n\n\"Te aiotte tappaa itsenne\", sanoin minä. \"Mutta minä tahdon estää\nteitä sitä tekemästä. Jos seuraan teitä kaiken yötä, voin estää\nhankkeitanne\".\n\nNainen naurahti.\n\n\"Tehän itse näitte, ettei lääkäri tahtonut myydä unijuomaa minulle.\nHuolitteko te tosiaan siitä, elänkö vai kuolen?\"\n\nNainen puristi ystävällisesti käsiäni kysyessään tätä; hänen silmänsä\nkatsoivat minuun ystävällisellä, hellällä silmäyksellä, joka tunki\nläpitseni kuten tuli. Sanat sammuivat huulillani; en voinut vastata\nhänelle.\n\nHän ymmärsi minua, vaikka en puhunut sanaakaan.\n\n\"Te olette antaneet minulle elämisen halua ystävällisellä\nkohtelullanne\", sanoi hän. \"Ystävällisyys vaikuttaa kummallisesti\nnaisiin ja koiriin sekä muihin kotieläimiin. Miehet ovat ainoat, joihin\nystävällisyys ei vaikuta. Olkaa huoleti -- minä lupaan pitää yhtä\nsuurta huolta itsestäni, kuin olisin onnellisin nainen maailmassa;\nmutta älkää antako minun viivytellä teitä täällä. Mihin aiotte mennä?\"\n\nMinä kurja, heikko raukka olin taasen unohtanut äitini -- vaikka pidin\nlääkepulloa kädessäni!\n\n\"Menen kotia\", sanoin minä. \"Mihin aiotte te jäädä yöksi?\nRavintolaonko?\"\n\nHän nauroi katkeralla äänellä ja viittasi latoa.\n\n\"Tuossa on minun ravintolani tänä yönä\", sanoi hän. \"Kun väsyin\nympärikiertelemisessä, lepäsin siellä\".\n\nMe lähdimme molemmat yhdessä kotiapäin. Minä rohkenin kysyä, oliko\nhänellä ystäviä.\n\n\"Luulin minulla olevan yksi ainoa ystävä jälellä\", sanoi nainen,\n\"muuten ette koskaan olisi tavanneet minua tässä paikassa. Näyttää\nsiltä kuin olisin ollut väärässä. Minun ystäväni ovi suljettiin\nsilmäini edessä muutama tunti sitten; ystäväni palvelia uhkasi minua\npoliisilla. Minulla ei ollut mihinkään muualle menemistäkään, kun olin\nkoettanut onneani teidän naapurissanne; eikä minulla ollut mitään muuta\njälellä, paitsi nämä kaksi killinkiä ja nämä ryysyt. Kuka kunniallinen\nravintolanisäntä tahtoisikaan ottaa minua vastaan huoneisiinsa?\nKierreskelin ympäri, miettien miten pääsisin päiviltäni -- silpomatta\nitseäni ja ilman suuritta tuskitta. Näillä seuduin ei ole jokea. En\nvoinut käsittää, miten surmaisin itseni, kun kuulin teidän soittelevan\nlääkärin kelloa. Näin vilahdukselta pulloja apteekissa, kun lääkäri\npäästi teidät sisään -- ja kohta juolahti unijuoma minulle mieleen.\nKetä varten ovat nämä lääkkeet? Vaimoanneko varten?\"\n\n\"Olen naimaton\".\n\nNainen naurahti taasen.\n\n\"Naimaton! Jos olisin hiukan paremmissa vaatteissa, olisi minulla ehkä\njoku toivo. Missä asutte? Täällä?\"\n\nMe olimme nyt saapuneet äitini porstuan ovelle. Nainen ojensi kätensä\nsanoakseen jäähyväiset minulle. Vaikka hän oli ihan ilman kotoa ja\nsuojaa, ei hän kuitenkaan pyytänyt minulta yösijaa. Esittelin, että hän\njäisi meille yöksi äitini ja tätini tietämättä. Meidän köökimme oli\njälestäpäin rakettu töllin viereen: nainen saattoi olla siellä\nkenenkään huomaamatta, kunnes talonväki tulisi liikkeelle aamulla. Vein\nhänen köökiin ja nostin tuolin hänelle takan hiiloksen viereen. Tämä\noli väärin tehty minulta -- oikein häpeällisesti, jos niin tahdotte.\nMinä juuri kummastelen, mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani. Sano\nminulle kunniasi nimessä, olisitko antanut tämän ihanan naisen palata\nlatoon juurikuin järjetön koira. Jumala olkoon sille naiselle\narmollinen, joka olisi kyllin tyhmä uskoakseen ja rakastaakseen sinua\n-- jos olisit tehnyt niin!\n\nJätin hänen seisomaan takan ääreen ja menin äitini luokse.\n\n\n9.\n\nJos koskaan olette tunteneet sydämen tuskaa, voitte käsittää, mitä minä\nsalaa kärsin, kun äitini tarttui käteeni ja sanoi:\n\n\"Olen pahoillani, Francis, että yörauhasi on tullut häirityksi minun\nkauttani\".\n\nAnnoin hänelle lääkkeitä pullosta ja viivyin hänen luona, kunnes tuskat\nhelpottivat. Täti Chance meni levolle; äitini ja minä olimme yksinään\nvalvella. Huomasin, että äitini kirjoituslaatikko oli siirretty\ntavalliselta paikaltansa ja nyt seisoi vuoteella hänen vieressänsä.\nÄitini huomasi, että minä tarkastelin tätä.\n\n\"On tänään sinun syntymäpäiväsi, Francis\", sanoi hän. \"Onko sinulla\nmitään sanomista minulle?\"\n\nOlin niin täydellisesti unohtanut unennäköni, ett'en hoksannut, mitä\näitini mietti lausuessaan näitä sanoja. Pelkäsin alussa, että hän piti\nepäluuloa minua kohtaan. Minä käännyin poispäin ja sanoin:\n\n\"Minulla, äitini, ei ole mitään sanomista teille\".\n\nHän antoi minulle merkin kumartua pään-aluksen yli ja suudella häntä.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni\", sanoi äiti, \"ja olkoon\nsinulle suotu nähdä monta onnellista syntymäpäivää!\"\n\nHän pusersi kättäni, ummisti väsyneet silmänsä ja vaipui pian\nrauhalliseen, tyveneen uneen.\n\nHiivin taasen alas portaita. Äitini minuun tekemä vaikutus seurasi\nkaiketi minua astuessani alas. Ainakin minä seisahduin laskiessani\nkäteni suljetun köökin oven lukolle ja sanoin itsekseni:\n\n\"Jos lähtisin pois talosta tahi kylästä puhumatta sanaakaan enää hänen\nkanssansa?\"\n\nOlisinko tosiaan tällä tavoin välttänyt kiusauksen, jos itse olisin\npäättänyt? Kuka voi sen sanoa? Nyt ei minulla itsellä ollut\npäättämisvaltaa? Siinä vielä seisoessani ja epäillessäni, kuuli nainen\nminun olevan oven takana ja aukasi köökin oven. Meidän silmämme\nkohtasivat toisensa. Tämä ratkasi koko asian.\n\nMe olimme toistemme seurassa pari tuntia, eikä kukaan voinut\naavistaakaan meidän olevan siellä, eikä liioin kukaan meitä häirinnyt.\nTämä oli kyllin pitkä aika naiselle kertoakseen minulle kuluneen\nelämänsä salaisuuksia. Kyllin pitkä aika naiselle valloittaakseen minua\nja tehdäkseen kanssani, minkä hän halusi. On turha tässä kertoa\nkaikista niistä onnettomuuksista, jotka olivat kohdanneet häntä; ne\nolivat liian tavallisia voidakseen huvittaa ketään.\n\nNaisen nimi oli Alicia Warlock. Hän oli syntynyt ja kasvatettu kuten\nkorkeasäätyinen nainen. -- Hän oli menettänyt asemansa yhteiskunnassa,\narvonsa ja ystävänsä. Siveys kauhistui katsoessaan häntä ja pahe oli\nsaanut häntä valtoihinsa kokonaan. Hän oli inhottava, mutta hän lumosi\nminut. Onko tuo sitten niin kumma? Muistakaa, kuka minä olen. Missä\nminä minun tilassani olisin kunniallisten naisten seassa löytänyt hänen\nvertaisensa. Voivatko he kävellä kuten hän käveli tahi siten iskeä\nsilmää kuin hän iski? Oliko heillä hänen hieno ihonsa, hänen\nhymyilynsä, hänen jalkansa, hänen kätensä? _Hänessä_ ei ollut\ntäplääkään; hän oli siro varreltaan. Kun hän syleili minua, laski hän\nkäsivartensa ympärilleni kuten enkelin siivet; ja hänen hymyilynsä\nympäröi minut hohteellaan, juurikuin aurinko. Naurakaa tahi itkekää\nminun tähteni, miten hyvänsä haluatte. En tahdo puolustella itseäni --\nvaan ainoastaan selittää käytöstäni. Te olette hienoa väkeä; mikä\nhurmasi minut, on jokapäiväinen asia teille. Enkeli tahi piru, puhdas\ntahi saastainen -- hän oli kuitenkin korkeasukuinen nainen ja minä\ntallirenki.\n\nEnnenkuin aamulla herättiin talossa, lähti nainen suureen, läheiseen\ntehdaskaupunkiin.\n\nTäällä hän saattoi pienillä säästöillään hankkia itselleen sopivia\nvaatteita ja kortteerin vierasten kesken, jotka eivät vaivanneet häntä\nkysymyksillä, niinkauan kuin saivat rahansa hänen asumuksestaan. Täällä\nminä saatoin käydä hänen luonaan milloin minkin tekosyyn varjossa ja me\nsaimme molemmat yhdessä tuumitella tulevaisuutemme asioista. Minun ei\nkaiketi tarvitse sanoa teille, että olin luvannut ottaa hänet\nvaimokseni. Mies minun tilassani naipi aina semmoisen naisen kuin hän.\n\nKummasteletteko, että olin onnellinen siihen aikaan? Olisin ollut\ntäydellisesti onnellinen, ellei eräs seikka olisi ollut: en nimittäin\nmorsiameni läsnä-ollessa ollut koskaan oikein hyvällä tuulella.\n\nMinä en tahdo sanoa, että tunsin olevani arka tahi epäluuloinen hänen\nsuhteen tahi että olisin hävennyt häntä. Mielipaha, jonka tunsin, tuli\nsiitä, että olin kahdella päällä, olinko nähnyt tämän naisen, ennenkuin\nvarhain aamulla tapasimme toisemme lääkärin luona. Tuon tuostakin\nkummastelin, kenenkä kasvoista naisen kasvot muistuttivat enkä voinut\nsitä muistella. Tämä kummallinen tunne, tämä ainoa kysymys, johon en\nvoinut vastata, vaivasi minua niin suuresti, ett'ette voi sitä\naavistaakaan. Enimmiten tämä ajatus tuli mieleeni iltasilla, kun\nkynttilät olivat sytytetyt. Te olette kyllä huomanneet, kuinka vaikeata\nvälistä on muistella unohtunutta nimeä -- eikä saada sitä selville,\nvaikka ajattelisi kuinka kauan hyvänsä. Niin oli minunkin laitani. En\nvoinut muistella, kenenkä näköinen tämä nainen oli.\n\nKolme viikkoa olimme tuumailleet asioista ja vihdoin saaneet selville,\nmiten kertoisin kotona hankkeitani. Alicia oli ollut palvelustoverini\nsiihen aikaan, kun palvelin ystävällistä isäntääni Lontoossa. Meidän ei\nnyt enään tarvinnut pelätä, että jonkun odottamattoman tapauksen\nkertominen olisi äidilleni vahingoksi. Hänen terveytensä oli parantunut\nhuomattavasti kolmen viikon ajalla. Ensi iltana, kun äitini kykeni\nistumaan tavalliselle paikallensa teepöydän ääreen, rohkaisin mieltäni\nja kerroin aikomani ruveta naimaan. Äitini syleili minua ja huudahti\nilosta:\n\n\"Voi Francis!\" sanoi hän, \"iloitsen sydämeni pohjasta, että sinulla\ntulee olemaan joku joka huvittaa ja hoitaa sinua minun kuoltuani!\"\n\nMitä täti Chanceen tulee, voitte minun sanomattakin helposti käsittää,\nmitä hän teki. Voi, jos tosiaan kortit voisivat jotakin ennustaa,\nkuinka kammottavasti ne sinä iltana ennustivat!\n\nPäätettiin, että toisin morsiameni mukanani päivällisille seuraavana\npäivänä.\n\n\n10.\n\nMinä tunnustan ylpeilleeni Aliciasta, kun määräaikana toin hänen\npieneen, yhteiseen huoneesemme. Alicia ei ollut koskaan ennen\nsilmissäni ollut niin kaunis kuin sinä päivänä. Minulla ei koskaan\nollut tapana pitää lukua naisten vaatteista; hänen vaatteitansa minä\nkuitenkin tarkastelin yhtä tarkkaan kuin itse olisin ollut nainen!\nHänellä oli musta silkkihame, sileä, valkoinen raji ja ranne-hihat, ja\npäässä yksinkertainen myssy valkoisella ruusulla. Äitini, joka oli\npukeutunut parhaimpiin juhlavaatteisin, nousi hämmästyneenä ylös\ntervehtääkseen vastaista miniäänsä. Äitini astui muutaman askeleen\neteenpäin, osaksi hymyillen, osaksi itkien -- hän katsoi Aliciaa\nsuoraan silmiin -- ja seisahtui äkkiä. Silmänräpäyksessä äitini posket\nkalpenivat; hänen silmänsä tuijottivat säikähtyneenä eteenpäin; hänen\nkätensä vaipuivat hermottomina alas. Hän horjui ja kaatui tätini\nsyliin, joka seisoi hänen takanansa. Hän ei pyörtynyt; hän oli\ntunnoillansa. Hän katseli vuorotellen Aliciaa ja minua.\n\n\"Francis\", sanoi hän, \"eivätkö tämän naisen kasvot muistuta\nkenestäkään?\"\n\nEnnenkun minä ehdin vastata, osotti hän pöydällä takan vieressä olevaa\nkirjelaatikkoansa.\n\n\"Anna laatikko tänne!\" huudahti hän, \"anna tänne!\"\n\nSamassa tunsin, kuinka Alicia laski kätensä olkapäälleni ja huomasin,\nkuinka hän punehtui vihasta eikä tuo ollut kummakaan!\n\n\"Mitä tuo merkitsee?\" kysyi Alicia. \"Onko äitisi tarkoitus loukata\nminua?\"\n\nSanoin muutaman sanan rauhoittaakseni häntä, en muista, mitä sanoin --\nniin hämmästynyt ja säikähtynyt olin. Ennen kun olin lakannut\npuhumasta, kuulin äitini olevan takanani.\n\nTäti oli käynyt noutamaan kirjelaatikkoa. Äitini oli sen aukaissut ja\nottanut käsille erään paperin sieltä. Hiljakseen, nojaten seinää vasten\nlähestyi äitini minua -- pitäen paperia kädessään. Hän katseli sitä --\nhän tarkasteli Alician kasvoja -- hän nosti ylös läningin leveitä\nhihoja -- ja tarkasteli hänen käsiänsä ja käsivarsiansa. Huomasin\nharmin Alician silmissä äkkiä muuttuvan peloksi. Alicia tempasi itsensä\nirti äitini käsistä.\n\n\"Mielipuoli!\" sanoi Alicia itsekseen, \"eikä Francis ole koskaan\nkertonut tuota minulle!\"\n\nNäin puhuttua lähti Alicia huoneesta.\n\nTahdoin rientää hänen jälkeensä, kun äitini viittauksella käski minun\njäämään. Hän luki paperille kirjotettuja sanoja. Ääntäessään sanoja\nhiljaa ja verkalleen, osotti hän ovea, jonka Alicia oli jättänyt\nraolleen.\n\n\"Vaaleanharmaat silmät, joiden vasen silmälauta on hiukan alemmaksi\npainunut. Hiukset kellahtavat. Valkoiset käsivarret ohuella\nihokarvalla. Pienet, sievät kädet. Kynsien ympärystä vivahtaa\nveripunaiselle. Naisen haamu, Francis! Naisen haamu!\"\n\nVarjo lankesi ikkunalle, äitini lausuessa näitä sanoja. Minä silmäilin\nvarjoa. Alicia Warlock oli palannut! Hän vakoili meitä matalan\nikkuna-varjostimen yläpuolelta. Ne olivat samat onnettomat kasvot,\njotka olivat ravintolan makuuhuoneessa tarkastaneet minua! Sama pieni,\nsievä käsi, joka oli pitänyt murha-aseen, puukon. Olin siis nähnyt\nhäntä, ennenkun tapasimme toisemme kylässä. Naisen haamu! Naisen haamu!\n\n\n11.\n\nEn toivo kenenkään hyväksyvän, mitä nyt olen kertova itsestäni.\n\nKolme viikkoa siitä päivästä, jona äitini oli selvästi osottanut\nAlician olleen sen naisen, jonka minä unissa näin, vein Alician\nkirkkoon, jossa meitä vihittiin. Olin vallan hurmautunut. Sanon sen\nvieläkin kerran, olin ihan lumottu.\n\nJuuri vähää ennen häitäni hajauntui pieni perheemme. Äitini oli\nriitautunut sisareni kanssa. Äitini, joka uskoi unen olevan totta,\nvaati kiihkeästi, että rikkoisin liittoani. Tätini, joka luotti\nkorttiinsa, kehotti minua naimaan.\n\nTämä eriäväisyys mielipiteissä synnytti riitaa heidän kesken, jonka\nkestäessä täti Chance -- joka ei lainkaan tietänyt olevansa\ntaika-uskoinen -- laski kortit pöytään ja nämä ennustivat minulle onnea\naviollisessa elämässäni. Sitten täti kysyi äidiltäni, kuinka kukaan muu\nkuin \"sokea pakana voi olla niin jumalaton, että hän uskoo unia\nnähtyään näitä korttia!\" Tätä puhetta ei äitini voinut kärsiä; kiivaita\nsanoja lausuttiin kummaltakin puolen; täti Chance palasi vihoissaan\nystävänsä luo Skotlantiin. Hän jätti minulle kirjeen, jossa\ntulevaisuuteni kuvailtiin korttien antamien tietojen mukaan -- sekä sen\nohessa osoitteen, mihinkä voisin lähettää postissa rahoja hänelle.\n\n\"Lähellä oli se päivä\", kirjotti täti, \"jolloin Francis'en tulisi\nmuistaa, mitä hän oli velkaa täti Chancelle, joka rehellisesti eli\nleskenä kolmella kymmenellä punnalla vuodessa\".\n\nÄiti oli kieltänyt suostumuksen antamista naimiseeni; niinikään kielsi\nhän tulemasta häihin ja käymästä Alician luona. Tähän hänen\npäätökseensä ei ollut viha syynä. Koska äitini varmaan uskoi unen\nennustaneen totta, pelkäsi hän suuresti vaimoani. Huomasin tämän -- ja\nannoin hänelle anteeksi. Ei pahaa sanaakaan lausuttu meidän välillämme.\nAinoa onnellinen muistoni -- vaikk'en noudattanut äitini mieltä\nnaimisen suhteen -- on, että aina rakastin ja kunnioitin hyvää äitiäni.\n\nMitä vaimooni tulee, hän ei ollut pahoillaan siitä, että hänen ja hänen\nanoppinsa keskinäinen väli oli huono. Yhteisestä suostumuksesta emme\nkoskaan puhuneet keskenämme tästä asiasta. Me asetuimme asumaan\nedellämainittuun tehdaskaupunkiin ja pidimme huoneita matkustavaisia\nvarten. Ystävällinen isäntäni antoi minulle omasta pyynnöstäni\nvuotuisen apurahan sijaan yhtä haavaa suuremman rahasumman. Tällä\nrahalla pääsimme hyvään alkuun ja hankimme tarpeitamme. Alussa toimi\nmenestyi hyvin. Olin silloin onnellinen ihminen.\n\nVastoinkäymiseni alkoivat, kun äitini uudelleen sairastui. Lääkäri\ntunnusti, kun kysyin häneltä äitini tilaa, että tällä kertaa oli vaara\ntarjona. Kuultuani tämän, olin tietysti paljo äitini luona. Vaimoni\ntoimeksi jäi tälläaikaa liikkeemme hoitaminen. Vähitellen huomasin,\nettä hän rupesi kohtelemaan minua toisin kuin ennen. Kohta kun käänsin\nselkäni, teki hän tuttavuutta epäluulon-alaisten ja irstasten\nhenkilöiden kanssa. Eräänä päivänä huomasin hänen olennossaan jotakin,\njoka herätti minussa luulon, että hän oli maistellut väkeviä juomia.\nEnnenkun viikko oli loppunut, olin vakuutettu hänen taipumuksestaan.\nEnnen hän oli seurustellut päihtyneiden kanssa, nyt oli hän alkanut\nitse päihtyä.\n\nMinä tein kaikki, mitä ihminen voi, hillitäkseen hänen himojansa. Vaan\nturhaan! Hän ei ollut koskaan rakastanut minua niinkuin minä häntä; en\nvoinut vaikuttaa mitenkään häneen, enkä saanut mitään aikaan. Kun\näitini sai tietää tämän, koki hän puolestaan vaikuttaa vaimooni. Vaikka\näitini oli hyvin sairas, oli hän eräänä päivänä pukeutunut mennäkseen\nulos.\n\n\"Minun elämäni päivät ovat pian päättyneet, Francis\", sanoi hän. \"En\nvoi kuolinvuoteellani olla levollinen, jollen ole tehnyt kaikki, minkä\nolen voinut, valmistaakseni onneasi. En pidä lukua pelostani ja\ntunteistani ja aion mennä kanssasi vaimosi luokse ja koettaa, minkä\nvoin, palauttaakseni hänet himojensa vallasta. Ota minun mukanasi,\nFrancis, kotia. Anna minun tehdä kaikki, minkä voin, auttaakseni\npoikaani, ennenkun on myöhäistä\".\n\nKuinka voisin olla tottelematon äidilleni? Me kuljimme rautatietä\nkaupunkiin: oli ainoastaan puolen tunnin matka. Kello yksi j.pp.\ntulimme kotiini. Oli päivällisen aika ja Alicia oli köökissä. Saatoin\nsentähden aivon huomaamatta viedä äitini sisälle huoneisin ja sitten\nvaimolleni kertoa äitini tulosta. Vaimoni oli tähän aikaan päivästä\nmaistanut ainoastaan vähäsen väkeviä ja paha henki hänessä oli kaikeksi\nonneksi tällä kertaa masentunut.\n\nAlicia seurasi minua huoneisin; äitini ja hän kohtelivat toisiaan\nparemmin kuin olisin uskaltanut aavistaakaan. Äitini, joka kuitenkin\nkoki hillitä itsensä, ei huolinut katsoa vaimoani vasten silmiä\npuhutellessaan häntä. Minusta tuntui helpommalta, kun Alicia alkoi\nkattaa päivällispöytää.\n\nHän levitti pöytäliinan pöydälle, kantoi sisään leipäkorin ja leikkasi\nmeille muutaman leipäviipaleen. Sitten palasi hän köökkiin. Minä vielä\nseisoin levotonna ja tarkastelin äitiäni, kun yhtäkkiä säpsähdin\nnähdessäni hänen kasvojensa yli levenevän saman aaveentapaisen\nvivahduksen, jonka olin huomannut sinä aamuna, kun Alicia ja äitini\ntapasivat toisensa ensikerran. Ennenkun ehdin lausua sanaakaan, hypähti\näitini ylös säikähtyneillä kasvoilla.\n\n\"Vie minut takasin kotia! -- kotia, Francis! Tule kanssani, äläkä\nkoskaan enää palaa tänne takasin!\"\n\nMinä en rohjennut vaatia selitystä; saatoin ainoastaan viitata hänelle,\nettä hän olisi vaiti ja nopeasti saattaa hänet oven luo. Käydessämme\npöydällä olevan leipäkorin ohitse, seisahtui hän ja osotti sitä.\n\n\"Näitkö, millä aseella vaimosi leikkasi leipää?\" kysyi hän.\n\n\"En, äitini, tullut sitä huomanneeksi. Millä hän sen teki?\"\n\n\"Katso!\"\n\nMinä käänsin silmäni sinnepäin. Uusi puukko, pukinsarvisella päällä,\noli leipäviipaleiden seassa korissa. Minä ojensin käteni ottaakseni\npuukon korista. Samassa kuulin köökistä jotakin hälinää ja äitini\ntarttui käsivarteeni.\n\n\"Puukko, jonka näit unissa! Francis, minä kuolen pelosta -- vie minut\npois, ennenkuin hän palaa takasin\".\n\nMinä en voinut puhua sanaakaan häntä rauhoittaakseni tahi vastatakseni\nhänelle. Vaikk'en luullut olevani lainkaan taika-uskoinen, hämmästyin\nkuitenkin nähdessäni puukon, Saatoin hiljaa äitini talosta ja lähdin\nkotia hänen kanssaan.\n\nAnnoin äidilleni kättä sanoakseni hänelle hyvää yötä. Hän koetti\npidättää minua.\n\n\"Älä palaa takasin, Francis! älä palaa takasin!\"\n\n\"Minun täytyy saada puukko käsiini, äitini. Ensi junassa minun on\npalaaminen\".\n\nMinä pysyin tässä päätöksessäni. Ensi junassa palasin kotia.\n\n\n12.\n\nVaimoni oli tietysti huomannut, että me salavihkaa olimme lähteneet\npois. Hän oli päihtynyt. Hän oli raivoissaan. Köökissä oli\npäivällisruoka nakattu tuhkalaatikkoon takkaan; pöytäliina oli siepattu\npöydältä. Missä oli puukko?\n\nOlin tyhmä kyllä, kysyessäni puukkoa. Vaimoni kielsi sitä antamasta.\nMeidän välillä syntyneessä riidassa sain tietää puukolla olevan kauhea\nhistoriansa. Puukkoa oli käytetty useampia vuosia sitten eräässä\nmurhassa ja se oli niin taitavasti kätketty, etteivät asianomaiset\nvoineet saada sitä käsille tutkintoon. Muutamien entisten ystäviensä\nkautta oli vaimollani ollut tilaisuus saada ostaa tämä murha-ase. Hänen\nturmeltunut tunteensa piti äärettömän suuressa arvossa tätä puukkoa.\nKun huomasin olevan mahdotonta hyvillä saada puukkoa käsiini, päätin\nmyöhemmin päivällä salaa etsiä sitä. Etsin kuitenkin turhaan. Ilta tuli\nja minä lähdin kävelemään hetkeksi kaduille. On helppo ymmärtää, kuinka\nalakuloinen olin, kun kerron teille peljänneeni nukkua samassa\nhuoneessa kuin vaimoni.\n\nKolme viikkoa kului. Vaimoni yhä kielsi antamasta puukkoa käsiini; ja\nyhä minä suuresti pelkäsin maata samassa huoneessa kuin hän. Minä\nkävelin ympäri öisin tahi istuin puoli nukuksissa tuvassamme tahi\nvalvoin äitini vuoteen ääressä. Ennenkun äsken alkaneen kuukauden\nensimäinen viikko oli päättynyt, kohtasi minua kova onnettomuus: äitini\nkuoli. Tämä tapahtui vähää ennen syntymäpäivääni. Hän oli halunnut elää\nsiihen päivään saakka. Minä olin äitini luona hänen kuolinhetkellään.\nHänen viimeiset sanansa täällä mailmassa olivat lausutut minulle:\n\n\"Älä palaa sinne, poikani -- älä palaa\".\n\nMinun täytyi kuitenkin palata, vaikkapa vaan valvoakseni vaimoni\nhankkeita. Äitini sairauden viime päivinä oli vaimoni pahuudessaan\ntehnyt minun hyvin surulliseksi, selittäessään että hän tahtoi käyttää\noikeuttaan olla saapuvilla äitini maahanpaniaisissa. Vaikka kovasti\nvastustelin, pysyi hän kuitenkin aikomuksessaan. Maahanpaniaisia varten\nmäärättynä päivänä hän, yllytettynä ja hävytönnä väkevien juomien\nnauttimisesta, tunkeusi luokseni ja vannoi kävelevänsä ruumissaatossa\näitini haudalle.\n\nEntisten kärsimysten lisäksi tämä viimeinen solvaus oli suurempi, kuin\nettä olisin voinut sitä kärsiä. Se teki minun melkein mielipuoleksi.\nMinä löin vaimoani.\n\nKohta lyötyäni, kaduin. Vaimoni ryömi sanaakaan hiiskumatta huoneen\nloukkoon ja katseli minuun tuimalla silmäyksellä. Tästä silmäyksestä\nveri kohta suonissani hyytyi. Ei ollut nyt aikaa miettiä mitään\nsovintoa. Minun täytyi etsiä itselleni turvallista paikkaa, kunnes\nmaahanpaniaiset olivat olleet. Minä salpasin vaimoni hänen\nmakuukamariin.\n\nKun minä laskettuani äitini hautaan palasin kotia, huomasin Alician\nistuvan vuoteen vieressä pitäen myttyä polvillaan ja suuresti\nmuuttuneena sekä kasvojensa että olentonsa puolesta. Hän katsoi\ntyynesti minuun; hän puhui erinomaisen tyynellä äänellä -- kaikki\nhänessä näytti olevan teeskenneltyä.\n\n\"Ei kukaan ihminen vielä koskaan ole minua lyönyt\", sanoi hän.\n\"Puolisollani ei tule olemaan syytä lyödä minua toistamiseen. Aukase\novet ja anna minun mennä matkoihini\".\n\nHän kävi ohitseni ja lähti pois talosta. Minä näin hänen kävelevän\npitkin katua ylöspäin.\n\nOliko hän lähtenyt pois hyvässä tarkoituksessa? Valvoin koko yön ja\nodotin. En kuullut askeltakaan, joka olisi ilmottanut kenenkään\nlähestyvän. Seuraavana yönä laskeusin levolle väsyneenä uupumukseen\nsaakka, vaan en riisunut vaatteita yltäni, enkä sammuttanut kynttilää.\nUntani et mikään häirinnyt. Kolmas, neljäs, viides, kuudes yö kului,\neikä mitään tapahtunut. Vielä seitsemäntenä yönä minä levolle\nmennessäni pelkäsin jotakin tapahtuvan; nytkin oli minulla vaatteet\npäälläni, ovi oli suljettu, avain pöydällä, kynttilä paloi.\n\nUneni oli levoton. Heräsin pari kertaa tuntematta mitään mielipahaa.\nHerätessäni kolmannen kerran palasi tuo kauhea väristys, joka minulla\nyöllä oli tullut yksinäisessä ravintolassa ja herätti minun heti.\n\nSilmäni aukenivat ja katsoivat vuoteen vasemmalle puolelle. Tuossa\nseisoi silmät käännettyinä minuun -- --\n\nNaisen haamu taasen? Ei. Vaimoni. Elävä nainen, jolla oli samanlaiset\nkasvot, samallainen ryhti, kuin sillä naisella, jonka olin nähnyt\nunissa. Hän piti kauniin kätensä kohossa ja hieno, valkoinen käsi\npuristeli puukon päätä.\n\nSilmänräpäyksessä minä hyökkäsin hänen kimppuun; vaan en kuitenkaan\nniin rohkeasti, että olisin estänyt häntä kätkemästä puukkoa. Sanaakaan\nhiiskumatta huulillani, naisen ääntäkään päästämättä painoin minä hänet\nalas tuolille. Toisella kädellä vedin ylös hänen hihansa; ja samaan\npaikkaan, johon Naisen haamu oli kätkenyt puukkonsa, siihen oli\nvaimonikin piilottanut -- puukkonsa pukinsarvesta tehdyllä päällä, joka\nnäytti uuden uutukaiselta.\n\nMinä en voi selittää, minkä tunteen tunsin huomatessani tätä, enkä\nliioin nytkään voi selittää. Pitäen puukkoa kädessäni katselin tuimasti\nvaimoani.\n\n\"Tahdoitko tappaa minun?\" kysyin.\n\n\"Tahdoin\", vastasi vaimoni, \"tahdoin tappaa sinun\".\n\nHän laski kätensä ristiin rinnoilleen ja tuijotti kylmästi minuun.\n\n\"Minä sinun tapan tavalla tai toisella\", sanoi hän, \"ja vieläpä tällä\npuukolla\".\n\nEnpä tiedä, mikä minua vaivasi. Vakuutan, etten ole mikään pelkuri ja\nkuitenkin käytin itseni kuten pelkuri. Minä kauhistuin. En voinut\nkatsella häntä -- en voinut puhutella häntä. Jätin hänet puukko käteen\nja kiiruhdin ulos yön selkään.\n\nTuuli huokaili ulkona ja ilma tuntui sateiselta. Torninkellot löivät\nneljänneslyöntiänsä, kun kuljin kaupungin äärimmäisten talojen ohitse.\nEnsimäiseltä poliisilta, jonka tapasin, kysyin, mitä kello oli.\n\nHän katsoi kelloansa ja vastasi:\n\n\"Kello on kaksi\".\n\nKaksi aamulla. Mikä kuukauden päivä oli, joka äsken oli alkanut.\nRupesin laskemaan äitini hautajaisista. Unen ja olevaisuuden kauhistava\nyhtäläisyys tuli täydelliseksi -- oli syntymäpäiväni!\n\nOlinko välttänyt tätä hengenvaaraa, jota uni oli ennustanut? Vai oliko\ntämä ainoastaan toinen varoitus?\n\nKun tämä epäilevä ajatus risteili sielussani, seisahduin jonkun matkan\npäässä kaupungin ulkopuolella. Raikas ilma oli taasen virvoittanut\nmieltäni -- tunsin jossain määrin olevani sama mies kuin ennenkin.\nHetkisen mietittyäni huomasin selvään, kuinka tyhmästi olin tehnyt, kun\nannoin vaimoni vapaasti käydä, mihin hän halusi ja tehdä, mikä hänelle\noli mieleen.\n\nHeti palasin ja läksin asunnolleni.\n\nVielä oli pimeä. Palavan kynttilän olin jättänyt makuuhuoneesen. Kun\nnyt katsoin ylös ikkunaan, ei ollut kynttilää huoneessa. Astuin\nporstuan ovelle. Vallan hyvin muistelin, että olin sen lukinnut kiinni\nlähtiessäni ulos; nyt se oli auki.\n\nPihalla odottelin aina päivän koittoon saakka pitäen taloa yhä vaan\nsilmällä. Vihdoin uskalsin astua sisään -- kuuntelin, vaan ei mitään\nkuulunut -- katsoin köökkiin, kotaan, arkihuoneesen, vaan en löytänyt\nmitään. Vihdoin kävin makuuhuoneesen. Se oli tyhjä.\n\nTiirikka oli lattialla; tästä sain selville, miten vaimoni oli päässyt\nsisään yöllä. Tämä oli ainoa jälki, jonka löysin Naisen haamusta.\n\n\n13.\n\nMinä viivyin kotona, kunnes liike alkoi kaupungissa -- ja sitten lähdin\nerään lakimiehen luo. Vaikka silloin olin jotenkin hurmautunut, oli\nminulla kuitenkin selvillä, mitä minun on tekeminen: tahdoin myydä\ntaloni ja lähteä pois paikkakunnasta. Mutta odottamattomia esteitä\nalkoi ilmaantua. Minulla sanottiin olevan velkojia, joita oli\ntyydyttäminen, ennenkun pääsisin muuttamaan. Kuitenkin olin minä\nsäännöllisesti joka viikko jättänyt vaimolleni rahoja, jotta hän saisi\nmaksaa rätinkeitäni. Tarkemman tutkinnon tapahtuessa huomattiin, että\nvaimoni oli tuhlannut joka-ikisen äyrin, jonka olin antanut hänelle. Ei\nmikään muu auttanut, kuin minun täytyi ruveta uudelleen niitä\nmaksamaan.\n\nTässä hankalassa tilassa oli ensimäinen velvollisuuteni ruveta\nlakimieheni avulla asioitani järjestämään. Viipyessäni kaupungissa tein\nkaksi tyhmyyttä. Tästäpä syystä sain vielä viimeisen kerran tietoa\nvaimostani.\n\nEnsinnäkin olin niin tyhmä, että yhä säilytin puukkoa taskussani, kun\nolin kerran saanut sen käsiini. Vielä lisäksi lähdin ypö-yksin jalkasin\neräänä pilkkopimeänä iltana myöhään lakimieheni luokse, koska minulla\noli muuan tähellinen asia hänelle kerrottavana. Ilman mitään vaaratta\npääsin kyllä perille, mutta palatessani kotia tarttui pari miestä\nminuun kiinni takaapäin ja raahasivat minun erääsen pimeään käytävään\nja ryöstivät minulta sekä sen vähäisen rahasumman, joka oli taskussani,\nettä myöskin puukon. Niin lakimies kuin minäkin arvelimme rosvojen\nolleen vaimoni hyviä tuttavia ja hänen kehoituksestaan käyneet\nkimppuuni. Tämän arvelun todenperäisyyttä huomasin seuraavana päivänä,\nkun sain nimettömän kirjeen, joka oli kirjoitettu Alician käsi-alalla.\nJo ensi rivistä huomasin, että puukko oli jälleen tullut Alician\nkäsiin. Toinen rivi muistutti minua siitä, että olin lyönyt Aliciaa.\nKolmas rivi ilmotti minulle, että hän tulisi verelläni kostamaan tätä\nlyöntiä ja kahdesti olivat kirjotettuina nämät sanat: \"Minä olen sen\ntekevä puukolla\".\n\nTämä tapahtui vuosi sitten. Molemmat miehet, jotka olivat ryöstäneet\nminun, joutuivat oikeuden käsiin -- mutta tästä ajasta saakka en ole\nonnistunut saada minkäänlaista vihiä vaimostani.\n\nElämäkertani on kerrottu. Maksettuani velkojani ja lailliset veroni,\noli minulla taloni myyntihinnasta jälellä ainoastaan viisi puntaa ja\ntaasen oli uudestaan alkaminen. Vaeltaessani siellä täällä saavuin\nmuutama kuukausi sitten Underbridgeen. Ravintolan isäntä oli ennestään\ntuttu isäni perheen kanssa. Hän antoi minulle -- ja tuo oli ainoa,\nminkä hän voi antaa -- ruokaa ja asunnon muutamassa rakennuksessa.\nMinulla ei ole siellä mitään tekemistä paitsi toripäivinä. Tulevana\ntalvena ravintola suljetaan ja silloin minun on tuleminen toimeen omin\nneuvoin. Entinen isäntäni kyllä auttaisi minua, jos häneltä pyytäisin\napua -- mutta tuo ei ole minulle mieleen; hän on jo auttanut minua\nenemmän kuin ansaitsenkaan. Kukapa muuten tietää, vaikka kaikki\nvastoinkäymiseni olisivat loppuneet tulevana vuonna? Ensi talvena on\ntaasen syntymäpäiväni lähestyvä -- ja voihan tuleva syntymäpäiväni olla\nkuolinpäivänikin. Niin! on kyllä tosi, että valvoin viime yönä ja\nkuulin torninkellon lyövän kaksi ilman että mitään tapahtui. Mutta en\nkuitenkaan uskalla luottaa tulevaisuuteen. Vaimoni käsissä on puukko --\nvaimoni vainoo minua. En ole taika-uskoinen, en laisinkaan. En liioin\nusko unia; sanon vaan että Alicia Warlock vainoo minua. Saatan kyllä\nolla väärässä. Saatan olla oikeassakin. Kukapa voi sen seikan\nratkaista?\n\n\n\n\nKolmas kertomus.\n\nJatkoa Fairbankin kertomukselle.\n\n\n14.\n\nMe sanoimme jäähyväiset Francis Rawenille Fairleigh Hallin portilla ja\nlupasimme, että hän pian saisi tietoa meistä.\n\nSamana iltana mrs Fairbank ja minä puhuimme kahden kesken huoneessamme.\nPuheemme aine oli tallirengin elämäkerta; olimme erimieliset siitä,\nminkä verran ihmisrakkautta olimme velvolliset osottamaan\ntallirengille.\n\nMinun ajatukseni miehen kertomuksesta oli aivan käytännöllistä laatua.\nFrancis Rawen oli mielestäni niin kauan miettinyt tuon kummallisen\nunennäön ja huonon vaimonsa keskinäistä suhdetta toisiinsa, että hänen\nsielunsa vihdoin oli joutunut jonkunmoiseen itsensä pettämisen tilaan\ntässä asiassa. Vallan mielelläni tahdoin auttaa häntä pienemmällä\nrahasummalla ja puoltaa häntä lakimieheni luona, jos hän tosiaankin oli\njossakin vaarassa ja tarvitsi neuvoa. Tähän päättyivät mietteeni niistä\nvelvollisuuksista, joita minun oli suorittaminen tämän henkisesti\nkivuloisen miehen suhteen.\n\nMrs Fairbankin romantillinen luonne ei tytynyt tähän järkevään tuumaan,\nvaan meni mahdottomiin.\n\n\"Yhtä vähän minä voisin luopua Francis Rawenista, kun hänen vastainen\nsyntymäpäivänsä tulee\", sanoi vaimoni, \"kuin voisin laskea luotani\nhauskan kertomuksen lukematta viimeisiä lukuja. Olen varmaan päättänyt,\nPercy, viedä hänen tallirenkinä mukanamme, kun palaamme Franskanmaalle.\nMitäpä yksi mies enemmän tahi vähemmän hevosia varten maksaa niin\nvarakkaille ihmisille kuin me olemme?\"\n\nIlojeni ja surujeni toveri jatkoi tällä tavoin puhettansa, eikä pitänyt\nlainkaan lukua kaikista niistä syistä, joita minä väitteideni\npuolustukseksi esiin toin. Tarvitseeko minun sanoa naineille\nveljilleni, kuinka tämä väittely päättyi? Vaimoni tietysti hiukan\nsuututti minua ja minä lausuin muutamia ankaria sanoja. Suuresti\nloukattuna vaimoni tietysti kääntyi toiselle kyljelleen\naviovuoteellamme ja purskahti itkuun. Tietysti \"herra\" sitten pyysi\nanteeksi ja \"rouva\" sai asian käymään mieltänsä myöten.\n\nEnnenkun viikko oli loppunut, ratsastimme Underbridgeen ja tarjosimme\nFrancis Rawenille palveluksen luonamme ylimääräisenä tallirenkinä.\n\nAluksi miesparka tuskin voi käsittää erinomaista onneansa. Kun hän\nhiukan tyyntyi, kiitti hän yksinkertaisella, kohteliaalla tavalla. Mrs\nFairbankin herkkä myötätuntoisuus puhkesi kuten tavallisesti sanoihin.\nHän puhui Rawenin kanssa kodostamme Franskanmaalla, juuri kuin\nharmaapäinen, henkisesti väsynyt mies olisi ollut lapsi.\n\n\"Te, Francis, ette voi ajatellakaan, kuinka sievä tuo vanhanaikainen\nasuntomme on; kuinka ihana on puutarhamme! Talli on kymmenen kertaa\nsuurempi kuin tämä: erinomainen asunto teille. Meidän talomme nimi on:\nMaison Rouge. Metz on lähin kaupunki. Kaunis Moselvirta on lyhyen\nmatkan päässä. Kun haluamme jotakin muutosta oloissamme, tarvitsee\nmeidän ainoastaan ajaa rajalle ja niin tulemme Saksaan\".\n\nFrancis, joka tähän saakka jotenkin väliäpitämättömästi oli kuunnellut\nvaimoni kertomuksia, säpsähti ja punehtui vaimoni lausuessa viimeisiä\nsanoja.\n\n\"Saksaan?\" uudisti Francis.\n\n\"Niin. Muistuttaako Saksa teitä jostakin?\"\n\nTallirengin silmät synkästi tuijottivat maahan päin.\n\n\"Saksa muistuttaa minua vaimostani\", vastasi hän.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Vaimoni kertoi kerta minulle asuneensa Saksassa, paljoa varemmin kuin\nminä tutustuin hänen kanssa, kun hän vielä oli nuori tyttö\".\n\n\"Oliko hän siellä sukulaisten vai ystävien luona?\"\n\n\"Hän oli siellä jonkulaisena koti-opettajattarena muutamassa vieraassa\nperheessä\".\n\n\"Missä osassa Saksanmaata?\"\n\n\"Enpä muista enää, rouvaseni. En liioin muista, mainitsiko vaimoni\ntuota koskaankaan\".\n\n\"Sanoiko hän teille perheen nimeä?\"\n\n\"Niin. Nimi oli minulle aivan vieras ja olen jo aikoja sitten unohtanut\nkoko asian. Perheen isällä oli suuria viiniviljelyksiä, sen minä\nmuistan!\"\n\n\"Sanoiko hän teille, minkälaisia viiniä siinä talossa valmistettiin?\nMeidänkin seuduillamme löytyy viiniviljelyksiä. Oliko Moselviiniä?\"\n\n\"Enpä voi tuota sanoa, rouvaseni. En muista, sanoiko hän viinin nimeä\".\n\nTähän päättyi keskustelu. Me lupasimme ilmottaa Francis Rawenille,\nennenkun lähtisimme Englannista matkoillemme.\n\nMinä olin hankkeessa käydä tervehtimässä englantilaisia ystäviämme ja\nkesällä palata Maison Rougeen. Vähän ennen määrättyä lähtöpäivää täytyi\nminun kuitenkin luopua tästä hankkeesta erään rettelön vuoksi, joka\ntapahtui irlantilaisten maatilojen hoitamisessa. Sen sijaan että olisin\npalannut kartanoomme Franskassa kesän aikana, lähdimme sinne vasta pari\nviikkoa ennen joulua. Francis Rawen seurasi muassa ja tuli\njonkulaiseksi apumieheksi Maison Rougen tallissa.\n\nEnnen pitkää toteutuivat ikävällä tavalla ne muistutukset, joita olin\ntehnyt vaimolleni, kun tämä esitti että Rawen otettaisiin meidän\npalvelukseen. Francis Rawenille ei onnistunut, kuten ennakolta olin\npeljännyt, elää hyvässä sovussa tovereinsa kanssa. He olivat kaikki\nfranskalaisia, eikä yksikään niistä ymmärtänyt Englannin kieltä.\nFrancis taasen ei ollut laisinkaan perehtynyt Franskan kieleen. Hänen\nujo luonteensa, surullinen mielensä ja halu olla itseksensä -- kaikki\nnämä seikat eivät olleet hänelle eduksi. Meidän muut palveliamme\nkutsuivat häntä \"englantilaiseksi karhuksi\". Tällä haukkumanimellä hän\noli tunnettu koko seudussa. Riitoja syntyi, jotka pari kertaa loppuivat\ntappeluun. Mrs Fairbankille itsellekin kävi selväksi, että joku mielevä\nmuutos oli tapahtuva. Meidän vielä miettiessämme keskenämme, mikä keino\nolisi paras, tapahtui onnettomalle tallirengille eräs tapaturma\ntallissa, joka pakotti meitä vielä jonkun aikaa pitämään hänet\npalveluksessamme. Tuolle raukalle tapahtui se onnettomuus, että hevonen\npotkasi poikki hänen sääriluunsa.\n\nMeidän lääkärimme hoiti häntä ja hän sai maata omassa sievässä\nhuoneessaan tallirakennuksessa. Kun hänen syntymäpäivänsä lähestyi, oli\nhän vielä sängyn omana.\n\nMuuten hän oli ruumiinvoimiensa puolesta sangen reipas. Mutta\nhenkisessä suhteessa lääkäri ei ollut tytyväinen häneen.\n\nFrancis Rawenia vaivasi joku tuntematon mielensairaus, joka häiritsi\nhänen yöllistä lepoansa. Kuultuani tämän, pidin velvollisuutenani\nilmottaa lääkärille, mikä seikka se oli, joka vaivasi sairaan mieltä.\nLääkäri, joka oli käytännöllinen mies, arveli kuten minäkin, että Rawen\noli jonkunmoisessa itsensä pettämisen tilassa ja että joku kummallinen\nhänen vaimoansa ja unta koskeva ajatus oli pöllähtänyt hänen päähänsä.\n\n\"Hän voi parantua tästä taudista\", lisäsi lääkäri, \"jos vaan aivan\nyksinkertaisella tavalla tehtäisiin pieni koe\".\n\n\"Kuinka se tapahtuisi?\" kysäsin minä.\n\nLääkäri ei vastannut kysymykseeni, vaan teki itse puolestaan\nkysymyksen.\n\n\"Muistatteko sattumalta, että tänä vuonna on karkausvuosi?\" kysyi\nlääkäri.\n\n\"Mrs Fairbank muistutti minua siitä eilen\", vastasin minä. \"Muuten en\nolisi tiennyt sitä\".\n\n\"Luuletteko Francis Rawenin tietävän, että on karkausvuosi tänä\nvuonna?\"\n\nNyt aloin minä hämärästi käsittää, mitä ystäväni tarkoitti.\n\n\"Se riippuu siitä, onko hän saanut englantilaisen almanakan\", sanoin\nminä. \"Mutta jollei hänellä satu olemaan almanakkaa -- mitä sitten?\"\n\n\"Silloin ei Francis Rawenilla ole mitään aavistustakaan siitä, että\nhelmikuussa on 29 päivää tänä vuonna\", alkoi tohtori puhua. \"Mitä hän\nsiis on tekevä? Hän odottaa vaimon tulevan puukkoineen kello 2 aamulla\n29 päivä helmikuuta. Antakaa hänen kärsiä kaikki kummalliset kauhunsa\nvääränä päivänä. Antakaa hänen sitävastoin sinä päivänä, joka on hänen\ntodellinen syntymäpäivänsä, levätä kaiken yönsä hyvässä rauhassa ja\nnukkua yhtä sikeästi kuin muutkin ihmiset kello 2 aamulla. Ja kun hän\nsitte herää iloisena tavallisella aamiaistunnillaan, tehkää pilkkaa\nhänestä, sanoen hänelle asian todellista laitaa ja kantaa\".\n\nMinä lupasin tehdä, kuten oli neuvottu. Lääkäri lähti luotani kertomaan\nasiata mrs Fairbankille ja minä lähdin talliin katsomaan Francis\nRawenia.\n\n\n15.\n\nMiesraukkaa vaivasi niiden kohtaloiden aaveet, jotka odottivat häntä\nmerkillisenä maaliskuun ensi päivänä.\n\nHän pyysi hartaasti, että minä käskisin jonkun rengeistä valvoa hänen\nluonaan hänen syntymäpäivänsä aamuna. Minä lupasin noudattaa hänen\ntahtoansa ja käskin hänen sanoa minulle, minä viikon päivänä hänen\nsyntymäpäivänsä oli. Hän luki päivät sormillaan ja tästä huomasin,\nett'ei hän tiennytkään nyt olevan karkausvuosi, koska hän ilmotti 29\npäivä helmikuuta olevan syntymäpäivänsä, vaikka se olikin vasta 1 päivä\nmaaliskuuta. Koska olin luvannut lääkärille tehdä sen kokeen, jonka hän\noli esitellyt, en huolinut huomauttaa Rawenia hänen erehdyksestänsä.\nTäten minä myöskin aivan umpimähkään astuin ensi askeleen \"Tallirengin\nUni\" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohden.\n\nSeuraavana päivänä sattui pieni taloudellinen pula, joka välillisesti\nja kummallisella tavalla oli yhteydessä lähestyvän lopun kanssa.\n\nVaimoni sai kirjeen, jossa meitä käskettiin olemaan läsnä kahden\narvokkaan saksalaisen naapurin, herra ja rouva Beldheimerin,\nhopeahäissä. Herra Beldheimer omisti suuria viinitarhoja Moselle virran\nrannoilla. Hänen kartanonsa oli rajan toisella puolen ja meidän\nmaatilamme olivat niin etäällä toisistaan, että meidän oli viipyminen\nyötä isäntämme luona. Jos noudattaisimme kutsua, tulisi meidän siis\nolla poissa kotoa maaliskuun ensimäisen päivän aamuna. Mrs Fairbank\npysyi jäykästi luonnottomassa päätöksessään omin silmin nähdä, mitä\nmahdollisesti tapahtuisi Francis Rawenille hänen syntymäpäivänään eikä\nsuostunut lähtemään Maison Rougesta.\n\n\"On helppo keksiä esteitä\", sanoi hän tavallisella vilkkaudellaan.\n\nMinä sitä vastoin en voinut huomata, että oli niinkään helppo\npäästä pulasta. Kun hopeahäät vietetään Saksassa, vietetään\nviidenkolmattavuoden onnellisen avioliiton juhlaa; ja kun isäntä pyytää\nystäviään tulemaan tällaiseen tilaisuuteen, on hänen kutsunsa melkein\nkuninkaallisen käskyn veroinen. Tuumailtuamme hetken aikaa, jolloin\nhuomasin olevan mahdotonta saada vaimoni taipumaan ehdoitukseeni, jätin\nmrs Fairbankin; mutta kun selvään huomasin, että ystävämme pitäisivät\npahana, jos molemmat jäisimme pois juhlasta, pyysin minä mrs Fairbankia\nitse ilmottamaan esteitänsä, ja lupasin puolestani tulla ystäväni\njuhlaan. Täten minä umpimähkään astuin toisen askeleen \"Tallirengin\nUni\" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohden.\n\nViikon päivät kuluivat; helmikuun viime päivät olivat käsissä. Uusi\nperheellinen pula syntyi ja tämäkin tapaus näkyi olevan kummallisessa\nyhteydessä lähestyvän lopun kanssa.\n\nEnsimäisenä miehenä tallissani oli eräs mies nimeltä Joseppi Rigobert.\nHän oli yksinkertainen mies, ylpeili suuresta ulkomuodostaan eikä\nkäyttänyt itseään mitenkään siivosti naisia kohtaan. Hänen ainoa\nansionsa oli se, että hän osasi hyvästi hoitaa ja ruokkia niitä\nhevosia, joita oli uskottu hänelle. Sanalla sanoen hän oli niin hyvä\ntallirenki, että oli vaikea löytää hänen vertaistansa ja senpä vuoksi\nhän niin kauan pysyi palveluksessani. Nytpä sattui hovimestarini tulla\nluokseni kertomaan, että Rigobert oli ruvennut laiskaksi ja eli\nhuikentelevaista elämää. Pahin syytös häntä vastaan oli, että hän\nsamana päivänä oli nähty Metzin kaupungissa erään englantilaisen naisen\nseurassa, jonka kanssa hän seurusteli muutamassa ravintolassa, vaikka\nhänen olisi ollut palaaminen Maison Rougeen. Mies puolusti itseään\nsillä, että \"lady\", kuten hän nimitti naista, oli vieras englantilainen\nnainen, joka ei tuntenut kaupunkia ja että hän ainoastaan naisen\npyynnöstä oli näyttänyt hänelle, missä hän voisi saada jotakin\nravinnokseen. Minä nuhtelin miestä hänen käytöksestään, enkä huolinut\nsen enemmän tutkia asiata. Tällä välinpitämättömyydellä astuin\numpimähkään kolmannen askeleeni \"Tallirengin Uni\" nimisen näytelmän\nviimeistä näytöstä kohti.\n\nIllalla 28 p. helmik. annoin minä käskyn tallirengeille, että joku\nheistä valvoisi seuraavan yön englantilaisen vuoteen ääressä.\nJoseppi Rigobert tarjoutui kohta tähän toimeen, arvatenkin siinä\ntarkoituksessa, että hän jälleen pääsisi suosiooni. Minä puolestani\nsuostuin hänen ehdoitukseen.\n\nSinä päivänä söi lääkäri päivällistä meillä. Noin puoliyön tienoilla\nhän ja minä lähdimme tupakkihuoneesta Francis Rawenin makuuhuoneesen.\nRigobert oli paikoillaan, eikä suinkaan näyttänyt tytyväiseltä.\nFranskalainen ja englantilainen eivät nähtävästi olleet oikein hyvässä\nsovussa. Francis Rawen makasi turvatonna vuoteellaan, äänetönnä\nodottaen, että kello löisi kaksi aamulla sekä Naisen haamua.\n\n\"Olen tullut tänne sanomaan teille hyvää yötä, Francis\", sanoin minä\nystävällisesti. \"Huomenna käyn teitä katsomassa ennenkuin lähden\nmatkalle\".\n\n\"Kiitoksia kaikesta hyvyydestänne, armollinen herra. Te ette näe minua\nhuomenna hengissä. Tällä kertaa nainen on tappava minut. Pankaa\nmieleenne sanani -- nainen on tappava minut\".\n\n\"Rakkahani, eipä tuo nainen voinut tappaa teidät Englannissa; mitenkä\nhän sitten voisi tappaa teidät täällä Franskassa?\"\n\n\"Minä olen, armollinen herra, aivan vakuutettu siitä, että hän on\netsivä minut täällä. Kello 2 aamulla syntymäpäivänäni olen minä hänen\njälleen näkevä ja silloin se on viimeinen kerta\".\n\n\"Luuletteko siis tosiaan, että hän tappaa teidät?\"\n\n\"Luulen kyllä, armollinen herra. Hän on tappava minut -- puukolla\".\n\n\"Vaikkapa Rigobertkin on täällä sisällä puolustamassa teitä?\"\n\n\"Minä olen tuomittu. Viisikymmentä Rigobertiä ei voisi suojella minua\".\n\n\"Ja kuitenkin haluatte, että joku valvoisi täällä luonanne?\"\n\n\"Tuo oli vaan pelkkää heikkoutta, armollinen herra. En tahdo mielelläni\nolla yksinäni kuolinvuoteellani\".\n\nMinä silmäilin tohtoria. Jos hän olisi kehoittanut minua, olisin minä\nvarmaan pelkästä sääliväisyydestä tunnustanut Francis Rawenille, minkä\nilveen olimme hänelle tehneet. Mutta tohtori tahtoi pysyä kokeessaan;\nhänen kasvonsa selvään osoittivat että pitäisin suuni kiini.\n\nSeuraavana päivänä, 29 p. helmikuuta, olivat hopeahäät. Ensimäinen\ntyöni aamulla oli, että kävin Francis Rawenin luokse. Rigobert tapasi\nminut ovella.\n\n\"Kuinka Rawen on viettänyt yönsä?\" kysyin minä.\n\n\"Hän on lukenut rukouksiaan ja tähtäillyt haamuja\", vastasi Rigobert.\n\"Hulluinhuone on ainoa sopiva paikka hänelle.\"\n\nLähestyin vuodetta.\n\n\"Huomenta, Francis, täällähän te makaatte raittiina ja terveenä, vaikka\npuhuitte niin kummia eilen illalla\".\n\nHänen silmänsä katsoivat minuun epäilevällä, ihmettelevällä katseella.\n\n\"En ymmärrä tuota\", sanoi hän.\n\n\"Näittekö vaimoanne, kun kello löi kaksi?\"\n\n\"En nähnyt, armollinen herra\".\n\n\"Tapahtuiko mitään?\"\n\n\"Ei mitään, armollinen herra\".\n\n\"Ettekö nyt ole vakuutettuina, että olitte väärässä?\"\n\nHänen silmänsä yhä vaan katselivat epäilevällä, ihmettelevällä\nkatseellaan. Hän ainoastaan lausui uudelleen ne sanat, joita hän jo oli\nsanonut:\n\n\"En ymmärrä tuota\".\n\nMinä tein viimeisen yrityksen saattaakseni hänet iloiselle tuulelle.\n\n\"Olkaa huoletta, Francis! Neljäntoista päivän sisään te olette nouseva\nylös terveenä\".\n\nHän pudisteli päänaluksella lepäävää päätään.\n\n\"Tässä on jotakin nurin\", sanoi hän. \"Minun ei sovi vaatia, että\nuskositte minua, armollinen herra. Minä ainoastaan väitän, että tässä\non jotakin nurin -- ja aika on sen osoittava\".\n\nLähdin pois huoneesta. Puolen tuntia myöhemmin matkustin Beldheimerin\nluokse ja jätin tohtorin ja vaimoni toimeksi järjestää huomispäivän\nasioita.\n\n\n16.\n\nYksi ainoa seikka, joka oikein kummastutti minua tavatessani vieraat\nhopeahäissä, on tässä vain mainittava. Eräs etevä nainen oli tässä\niloisessa juhlassa hiukan alakuloinen. Tämä nainen oli juuri juhlan\nkuningatar, itse talon emäntä.\n\nIllan kuluessa huomautin herra Beldheimerin vanhimmalle pojalle tätä\nasiaa. Koska olin perheen vanha ystävä, saatoin puhua hänelle, kuten\nvanhalle tutulle ainakin.\n\n\"Meillä on ollut hyvin ikävä tapaus täällä\", sanoi nuori Beldheimer;\n\"eikä äitini vieläkään ole voinut mielestään poistaa tuota ikävää\njuttua. Useita vuosia sitten, kun sisareni vielä olivat lapsia, oli\nmeidän talossamme muuan englantilainen lastenhoitaja. Hän lähti meiltä\npois mennäkseen naimisiin, kuten meille silloin kerrottiin. Emme ole\nsen kovemmin kuulleet puhuttavan hänestä, ennenkun 8 eli 10 päivää\nsitten, jolloin äitini sai kirjeen, jossa entinen lastenhoitaja sanoi\nolevansa suuressa kurjuudessa ja hädässä. Monen arvelun perästä oli hän\nerään ystävällisen rouvan kehoituksesta rohjennut kirjoittaa entiselle\nisännälleen ja muistuttaa heitä menneistä ajoista. Te tunnette äitiäni;\nhän on sekä hyväsydämmisin että kaikesta pahasta tietämättömin nainen\nmailmassa: on mahdotonta saada häntä uskomaan, että mailmassa löytyy\nniin paljon pahaa. Äitini vastasi kirjeelle ensi postissa, käski\nenglantilaisen naisen tulemaan luoksemme ja lähetti myöskin hänelle\nrahoja matkakustannuksia varten. Kun isäni tuli kotia ja sai kuulla,\nmitä oli tapahtunut, kirjoitti hän kohta asiamiehelleen Lontoossa,\npyytäen että tämä kuulustelisi lastenhoitajan elämänvaiheita ja\nilmoitti, missä hän oli asunut. Ennenkun asiamiehen vastaus ehti\nsaapuakaan, tuli lastenhoitaja luoksemme. Isääni hän teki inhottavan\nvaikutuksen. Asiamiehen kirje, joka saapui muutamia päiviä myöhemmin,\nherätti isässäni epäluuloja. Lähdettyänsä luotamme oli lastenhoitaja\nelänyt mitä häpiällisimmällä tavalla. Isäni puhutteli häntä\nkahdenkesken: hän tarjosi naiselle, jos hän lähtisi pois talostamme,\nrahasumman, jotta hän voisi palata Englantiin. Jos hän ei suostuisi\nlähtemään, uhkasi isäni valittaa asiasta asianomaisille ja\nnostaa hälinän. Nainen otti rahat vastaan ja lähti pois meiltä.\nPaluumatkallaan Englantiin näkyy nainen jääneen Metziin. Helposti\nvoitte huomata, mimmoinen nainen hän on, saatuanne tietää, että tämä\nnainen toissa päivänä seurusteli muutamassa kapakassa kauniin\ntallirenkinne, Joseppi Rigobertin kanssa\".\n\nNuoren Beldheimerin kertoessa näitä tapauksia, rupesin asioita\nmuistelemaan. Mieleeni johtui, mitä Francis Rawen oli kertonut vaimonsa\nolosta Saksassa lastenopettajana. Hämärä aavistus asiain todellisesta\nlaadusta tunki sieluni läpi.\n\n\"Mikä oli hänen nimensä?\" kysyin minä.\n\n\"Alicia Warlock\", vastasi nuori Beldheimer.\n\nKuultuani tätä nimeä mainittavan, oli minulla vaan yksi ainoa ajatus:\nkiireimmän kautta palata kotia. Kello oli silloin kymmenen ehtoolla;\nviimeinen rautatiejuna Metziin oli jo aikoja sitten mennyt.\nIlmotettuani sopivalla tavalla nuorelle ystävälleni asianhaaroja, sovin\nhänen kanssaan siten, että lähtisin ensimäisessä aamujunassa, enkä\nodottaisi aamiaista, kuten muut vieraat, jotka aikovat olla siellä\nyötä.\n\nYön kuluessa mietin monta kertaa, miten lienee asiain laita Maison\nRougessa. Tuon tuostaki johtui sama ajatus mieleeni palatessani kotia\nvarhain aamulla -- maaliskuun 1 päivänä. Kuten tapauksista tuli\nselville, oli ainoastaan yksi henkilö talossa, joka tiesi, mitä todella\noli tapahtunut tallissa Francis Rawenin syntymäpäivänä. Kertokoon nyt\nJoseppi Rigobert itse teille vuorossaan kertomuksen lopun -- sillä\ntapaa kuin hän ennen oli kertonut lakimiehelleen ja minulle.\n\n\n\n\nNeljäs kertomus.\n\nJoseppi Rigobertin kertomus, jonka hän kertoi puollustajalleen\noikeudessa.\n\n\n17.\n\nKunnioitettava herra!\n\nHelmikuun 27 päivänä minua lähetettiin Metziin eräässä asiassa, joka\nkoski Maison Rougen tallia. Julkisella kävelypaikalla tapasin komean\nnaisen. Valkoverisen. Syntyänsä englantilaisen. Me miellyimme toisiimme\nja juttelimme keskenämme. Hän puhui franskan kieltä erinomaisen\nhyvästi, vaikkapa murre oli englantilainen. Tarjosin hänelle muutamia\nvirvoitus-aineita ja hän suostui ehdoitukseeni. Meillä oli hauska ja\npitkä keskustelu -- me huomasimme olevamme ikäänkuin luodut\ntoisillemme. Ketä sopii tästä moittia? Onko se minun syyni, että olen\nkaunis mies ja että kaunis sukupuoli yleensä mielellään tahtoo minua\nseuraansa? Onkohan tuo mitenkään rikollista, että joku on taipuva\nrakkaus-seikkoihin? Kysyn uudelleen: Ketä voidaan tästä syystä moittia?\nTietysti luontoa. Ei tuo ole kauniin naisen syy -- eikä liioin omakaan\nsyyni.\n\nSanalla sanoen, kovasydämisen ihmisenkin täytyy myöntää, ettei kaksi\nhenkilöä, jotka ovat ikäänkuin luodut toisiaan varten, voi eritä\ntoisistaan, sopimatta, millä ajalla he vasta tapaavat toisiaan.\n\nMinä hankin naiselle asunnon eräässä kylässä, joka oli lähellä Maison\nRougea. Suureksi huvikseni hän seurusteli kanssani muutamassa pienessä\nillallisessa, jonka minä pidin tallikamarissani yöllä vasten helmikuun\n29 päivää. Me päätimme tavata toisiamme siihen aikaan kuin muut\npalvelijat tavallisesti menivät levolle eli kello 11 illalla.\n\nTallirenkien joukossa oli muuan englantilainen, joka makasi katkenneen\njalkansa vuoksi. Hänen nimensä oli Francis. Hän oli ikävä mies eikä\nosannut puhua Franskan kieltä. Köökissä häntä haukuttiin nimellä:\n\"Englantilainen karhu\". Kumma kyllä oli hän isäntäväkeni suuressa\nsuosiossa. Isäntäväkeni sääli häntä erään taikauskoisen kauhun vuoksi,\njoka tällä ikävällä miehellä oli -- kauhu, jonka laatua minä suurena\nvapaa-uskojana en huolinut ruveta tutkimaan.\n\nIllalla 28 päivä helmikuuta pyysi englantilainen, jota äsken mainittu\nkauhu vaivasi, että joku hänen tovereistaan valvoisi hänen luonaan\nainoastaan sinä yönä. Herra Fairbank vaati tätä samaa isäntävaltansa\nnojassa. Isäntäni oli suuttunut minuun -- arvollisuuteni tunto estää\nminua kertomasta mistä syystä -- ja tarjousin sen vuoksi valvomaan\nenglantilaisen karhun vuoteen ääressä. Aikomukseni oli vakuuttaa herra\nFairbankille, etten minä puolestani ollut pahoillani siitä, joka oli\ntapahtunut välillämme. Englantilais-raukka houraili kaiken yötä. Koska\nen ymmärtänyt hänen kieltänsä, voin ainoastaan hänen liikkeistään\npäättää, että hän kauheasti pelkäsi jotakin luuloteltua olentoa\nvuoteensa vieressä. Kerta toisensa perästä sain tuota houkkiota, joka\nhäiritsi untani, asettumaan kirouksillani. Tämä on yksinkertainen ja\nparas keino kohdella ihmisiä, jotka ovat tällaisessa mielentilassa.\n\nAamulla 29 päivä helmikuuta lähti herra Fairbank matkalle.\n\nIllemmalla samana päivänä huomasin suureksi harmikseni, että\nenglantilainen vieläkin tulisi tekemään minulle vaivaa. Herra\nFairbankin poissa-ollessa piti hänen rouvansa äärettömän suurta huolta\nhourailevan toverini yölevosta. Taasen piti jonkun meistä valvoa hänen\nluonaan ja heti ilmottaa, jos jotakin tapahtui. Koska minä odotin\nkaunista naistani, täytyi minun saada varma tieto siitä, että muut\npalvelijat tallissa rauhallisesti makasivat sängyissään sinä yönä. Minä\ntarjousin siis vieläkin valvomaan miehen luona. Rouva Fairbank kiitteli\nminua hyväntahtoisuudestani. Minulla on suuri mielenmaltti.\nPunehtumatta kuulin itseäni kiiteltävän.\n\nKahdesti yön kuluessa kävivät emäntäni ja lääkäri, joka jäi taloon\nherra Fairbankin poissa-ollessa, kuulustamassa, kuinka Rawen voipi.\nEnsi kerralla, kun kävivät, ei ollut vielä ihana naisystäväni tullut\nluokseni, vaan kun tulivat toistamiseen oli hän jo saapunut. Koska\nkamarini oli englantilaisen huoneen vieressä, täytyi minun silloin\npiilottaa viehättävän vieraani siihen huoneesen, jossa siloja\nsäilytettiin. Enkelintapaisella taipuvaisuudella suostui hän\npalvelija-virkani vuoksi luopumaan arvollisuudestansa. En ole koskaan\nnähnyt rakastettavampaa naista -- sellaisessa tilassa.\n\nKun olivat käyneet kahdesti sairasta katsomassa, sain olla rauhassa.\nSilloin oli lähes keski-yön aika. Hullun englantilaisen käytöksessä ei\nollut silloin mitään erinomaista, joka olisi voinut rouva Fairbankille\nja tohtorille korvata heidän hänen vuoksi näkemiä vaivojaan. Hän makasi\npuolittain valveella, puolittain nukuksissa ja hänen kasvoissaan oli\nkummallinen mielenilmaus. Emäntäni varoitti minua käydessään pois, että\npitäisin Rawenia erittäin silmällä kello kahden aikana aamulla. Jos\njotakin sattuisi tapahtumaan, jätti tohtori minulle suuren\nsoittokellon, jonka ääni helposti kuului huoneisiin, jossa herrasväki\nasui.\n\nKun nyt sain palata kauniin ystäväni luokse, järjestin illallispöytää.\nPiirakka, lihamakkaraa ja muutamia pulloja oivaa moselviiniä oli\nyksinkertainen ateriamme. Kun kaksi henkeä on rakastunut toisiinsa, on\nrakkauden hurmaavassa valossa yksinkertaisin ateria komeimpien pitojen\nvertainen. Me istuimme pöytään hyvin nälkäisinä. Kohta kuin suloinen\npöytävieraani istahti tuolille, alkoi tuo kirottu englantilainen\nviereisessä huoneessa käydä levottomaksi ja rähistä. Hän löi kepillään\nlattiaan; hän huusi houreissaan kauhusta pelästyneellä äänellä:\n\"Rigobert! Rigobert!\"\n\nIhana ystäväni säikähti kuullessaan äkkiä tuon valittavan äänen. Naisen\nkasvot vaalenivat silmänräpäyksessä.\n\n\"Taivaan Jumala!\" huudahti nainen. \"Kuka on tuossa huoneessa?\"\n\n\"Mielipuoli englantilainen\".\n\n\"Englantilainen?\"\n\n\"Rauhoittukaa, enkelini. Kyllä minä saan hänen pysymään alallaan\".\n\nTuo ilkeä ääni huusi jälleen minua:\n\n\"Rigobert! Rigobert!\"\n\nKaunis ystäväni tarttui käsivarteeni.\n\n\"Kuka hän on? Mikä on hänen nimensä?\"\n\nNaisen kasvoissa näkyi joku kummallinen vivahdus, kun hän teki nämät\nkysymykset. Minä tunsin sydämessäni mustasukkaisuuden pistoksen.\n\n\"Tunnetteko häntä?\" kysyin minä.\n\n\"Mikä on hänen nimensä?\" kysyi nainen uudelleen kiivaasti; \"mikä on\nhänen nimensä?\"\n\n\"Francis\", vastasin minä.\n\n\"Francis -- ja sukunimi?\"\n\nEn voinut muistaa, enkä lausua tuota muukalaista, englantilaista\nsukunimeä. Saatoin ainoastaan sanoa naiselle, että Francis'en sukunimi\nalkoi kirjaimella \"R\".\n\nNainen vaipui tuolille istumaan. Pyörtyisikö hän? Ei; nainen punehtui\nuudelleen. Hänen silmänsä kiiltivät kauniisti. Minkä vuoksi? Vaikka\nkyllä hyvästi tunsin naisen luonteita, kummastelin kuitenkin nähdessäni\ntätä naista.\n\n\"Tunnetteko häntä?\" kysyin minä uudelleen.\n\nNainen naurahti kysymykselleni.\n\n\"Mitä joutavia puhutte! Kuinka minä voisin tuntea tuota miestä? Käy\nhäntä rauhoittamassa!\"\n\nPeilini oli lähellä. Silmäys peiliin vakuutti minua siitä, ettei kukaan\nymmärtäväinen nainen voinut pitää englantilaista minua parempana.\nItseeni luottamus palasi. Kiiruhdin englantilaisen luo.\n\nKohta kun astuin huoneesen, osotti hän innokkaasti sormellaan\nhuonettani. Muukalaisia sanoja virtasi tulvanaan hänen suustaan. Hänen\nliikkeistään ja silmäyksistään arvasin, että hän jollain\nkäsittämättömällä tavalla oli huomannut vieraani läsnä-olon -- ja vielä\nkummallisempaa oli, että hän suuresti pelkäsi jotakin henkilöä\nhuoneessani. Minä koetin rauhoittaa häntä samalla tapaa, kuin jo ennen\nolen kertonut: se on, minä kirosin häntä omalla kielimurteellani. Kun\ntämä kirous ei näkynyt vaikuttavan sanottavia, puistelin nyrkkiäni\nhänen silmäinsä edessä ja lähdin pois sänkykamarista.\n\nPalattuani kauniin ystäväni luokse huomasin hänen kävelevän\nedestakaisin kummallisesti kiihottuneessa tilassa. Ystäväni ei\nodottanut, kunnes minä olisin täyttänyt hänen lasinsa -- hän oli minun\npoissa-ollessani maistellut jaloa moselviiniäni. Vaivoin houkuttelin\nminä häntä istumaan pöytään. Häntä ei millään kurin voitu saada\nsyömään.\n\n\"Minulle ei ruoka enää maista\", sanoi nainen. \"Anna minulle viiniä\".\n\nJalo moselviini on kuuluisa siitä, että se maistuu hyvältä ja on\nerinomaisen väkevää. Tämän oivallisen viinin väkevyys ei kuitenkaan\nhuumannut kummallista vierastani. Viini näkyi päinvastoin vahvistavan\nja virkistävän häntä, ei mitenkään päihdyttävän. Hän puhui alinomaa\nyhtä matalalla äänellä ja vaikka kuinka paljo hyvänsä yrittelin\nkääntääkseni keskusteluamme toisaalle, palasi nainen kuitenkin aina\npuheissaan viereisessä huoneessa olevaan englantilaiseen. Jokaisen muun\nnaisen itsepintaisuus olisi suututtanut minua. Mutta kaunis vieraani\noli vastustamaton. Lapsellisella sävyisyydellä vastasin minä hänen\nkysymyksiinsä. Naisella oli kaikki nuo eriskummaiset omituisuudet,\njotka ovat niin tavallisia hänen kansassaan. Puhuessani siitä\ntapaturmasta, joka piti englantilaista vuoteen omana, hypähti hän\nseisoalle. Omituinen hymyily näkyi hänen kasvoissansa.\n\n\"Näytä minulle hevonen, joka potkaisi hänen sääriluunsa poikki\", sanoi\nnainen. \"Minun täytyy, minä tahdon nähdä tuon hevosen!\"\n\nSaatoin naista talliin. Nainen suuteli hevosta, kunniani nimessä hän\nsuuteli hevosta! Tämä kummastutti minua. Minä sanoin:\n\n\"Te tunnette tuon miehen; ja hän on jollain tavoin loukannut teitä.\"\n\nEi nainen silloinkaan tahtonut sitä myöntää.\n\n\"Minä suutelen kaikkia kauniita eläimiä\" sanoi hän. \"Enkö ole suudellut\nteitä?\"\n\nNäin viehättävästi selitettyään käytöstään riensi nainen takasin ylös\nrappusia. Minä jäin jälkeenpäin nähdäkseni, oliko tallin ovi lukittuna.\nTultuani ylös huomasin kummallisesti kyllä naisen juuri samassa astuvan\nulos englantilaisen kamarista.\n\n\"Aivoin juuri tulla alas taasen huutaakseni teille\", sanoi nainen.\n\"Mies tuossa huoneessa rupee taasen mellastamaan\".\n\nHullun englantilaisen ääni kohtasi taasen korviamme.\n\n\"Rigobert! Rigobert!\"\n\nTällä kertaa hän oli hirveä nähdä. Hänen silmänsä tuijottivat hurjasti\neteenpäin. Kylmä hiki valui hänen kasvojensa yli. Kauheassa pelvossaan\nväänteli hän käsiään ja osotteli taivasta. Kaikilla niillä merkeillä ja\nliikenteillä, joita ihminen mahdollisesti saattaa käyttää, rukoili\nenglantilainen minua, etten jättäisi häntä yksinänsä. En voinut tosin\nolla nauramatta. Mikä aate tuo oli,  että minä jäisin hänen luokseen ja\njättäisin ihanan ystäväni yksinänsä toiseen huoneesen!\n\nKäännyin oveen päin. Kun tuo mielenviassa oleva raukka huomasi, että\nolin hankkeessa lähteä pois, huusi hän epätoivossaan niin kimeällä\näänellä, että pelkäsin nukkuvien tallirenkien heräävän tuosta huudosta.\n\nKaikki ihmiset, jotka minun tuntevat, tietävät, kuinka suuri mieleni\ntyyneys on tärkeissä tapauksissa. Aukasin arkun, jossa englantilaisen\nliinavaatteet olivat, otin suuren tukon nenäliinoja ja panin muutamia\nkapulaksi hänen suuhunsa ja toisilla taasen sidoin hänen kätensä kiini.\nEi enää ollut mitään pelkoa, että hän herättäisi renkejä. Sidottuani\nviimeisen solmun, katsahdin ylös.\n\nOvi englantilaisen ja minun huoneeni välillä oli avoinna. Kaunis\nystäväni seisoi kynnyksellä ja katseli häntä, joka makasi aivan\nvoimatonna vuoteellaan sekä minua, joka juuri sidoin kiini viimeisen\nsolmun.\n\n\"Mitä siellä toimitte?\" kysyin minä. \"Minkä vuoksi aukasitte oven?\"\n\nNainen astui luokseni ja kuissasi vastauksensa korvaani, kaiken aikaa\nkiinteästi katsellen sängyssä makaavaa miestä.\n\n\"Kuulin hänen huutavan\".\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Luulin, että olitte hänen tappaneet\".\n\nSäikähtyneenä astuin askeleen taaksepäin. Epäluulo minua kohtaan, jota\nhänen sanansa osottivat, oli jo itsessään kylliksi kauhistava. Minä\nsäikähdin niin suuresti, että vetäysin pois ihanasta immestäni,\nikäänkuin hän olisi ollut ruumiini yli mateleva sisilisko.\n\nEnnenkuin olin kyllin tointunut vastatakseni, saivat hermoni uuden\niskun. Kuulin äkkiä emäntäni äänen, joka huusi minua pihalla.\n\nEi ollut aikaa ajattelemiseen, ainoastaan toimimiseen. Minun täytyi\nestää rouva Fairbankia nousemasta ylös portaita, jottei hän näkisi\nnaisystävääni, eikä liioin että englantilainen makasi sidottuna\nvuoteellaan kapula suussa. Riensin kohta alas pihalle. Juostessani\nportaita alas kuulin tallinkellon lyövän kolme neljännestä vaille kaksi\naamulla.\n\nEmäntäni oli innoissaan ja mielenliikutuksessaan. Tohtori, joka oli\nhänen seurassaan, seisoi naurahtaen itsekseen, ikäänkuin hän nauraisi\nomille ajatuksilleen.\n\n\"Onko Francis valveella vai nukkuuko hän?\" kysyi rouva Fairbank.\n\n\"Hän on ollut hiukan levoton, rouvaseni. Mutta nyt taasen on hän\ntyytynyt. Jollei häntä häiritä\", lisäsin minä estääkseni rouvaa\nnousemasta ylös portaita, \"on hän kohta vaipuva sikeään uneen\".\n\n\"Eikö mitään ole tapahtunut, sittenkuin viimein kävin täällä?\"\n\n\"Ei, ei mitään, mutta...\"\n\nTohtori nosteli kulmakarvojaan jonkunmoisella komillisella epätoivon\nkatseella.\n\n\"Vahinko, vahinko, rouva Fairbank!\" sanoi tohtori. \"Ei mitään ole\ntapahtunut. Romantisuuden päivät ovat olleet ja menneet\".\n\n\"Kello ei ole vielä kaksi\", vastasi emäntäni hiukan kiukkuisesti.\n\nTallista tuli aamulla väkevä haju. Rouva Fairbank piti liinaa nenänsä\nedessä ja kävi pois pihasta pohjoisen portin kautta, jonka kautta\nkuljettiin puutarhaan ja asuinhuoneisin. Minä sain käskyn seurata\nhäntä ja tohtoria. Kun paraiksi oli päästy jonkun matkan päähän\ntalli-löyhkästä, alkoi rouva Fairbank taasen kysellä minulta.\nHän ei ottanut uskoakseen, ettei mitään ollut tapahtunut hänen\npoissa-ollessaan. Minä vastasin hänelle mitä paraimmasti tuota pikaa\nvoin ja tohtori seisoi nauraen vieressämme. Sillä tavoin kuluivat\nminuutit, kunnes kello löi kaksi. Nyt sanoi rouva Fairbank tahtovansa\nkäydä englantilaista katsomassa hänen kamarissaan. Suureksi\nmielihyväkseni tohtori yritti saada häntä luopumaan tästä aikeestansa.\n\n\"Olettehan kuulleet, että Francis on juuri nukkumaisillaan\", sanoi hän.\n\"Jos käytte hänen kamariinsa, saatatte häiritä häntä. Kokeeni\nmenestymiselle on aivan tärkeätä, että hän saapi hyvän yörauhan sekä\nettä hän sen itsekin myöntää ennenkuin kerron hänelle asian todellista\nlaitaa. Minun täytyy, rouvaseni, lääkärinä pyytää, että annatte hänen\nolla rauhassa\".\n\nEmäntäni vastahakoisesti luopui aikeestaan. Vilkas keskustelu syntyi\nniiden välillä, joka kesti ainakin viisi minuutia. Vihdoin täytyi rouva\nFairbankin myöntyä -- sillä kertaa.\n\n\"Puolen tunnin perästä\", sanoi hän, \"Francis joko nukkuu sikeästi tahi\non hän taasen valveella. Puolen tunnin perästä palaan tänne taasen.\"\n\nRouva Fairbank tarttui lääkärin käsivarteen. He palasivat takasin\nasunhuoneisin.\n\nJäätyäni yksin, päätin minä, koska minulla oli puolen tunnin aikaa,\nsaattaa englantilaista naista takasin kylään ja sitten palata talliin\nottamaan pois kapulan sekä siteen Francis'elta ja antaa hänen huutaa\ntäyttä kurkkua. En pitänyt lukua, vaikka hän olisi herättänyt koko\ntalon, kunhan vaan olin päässyt vapaaksi ystävästäni, joka tulisi\nsaattamaan minulle harmia.\n\nPalattuani pihaan kuulin ritinän juuri kuin olisi aukaistu porttia,\njoka ritisi ja ratisi saranoillaan. Pohjoisen portin olin itse\nsulkenut. Menin vasemmalle portille tallin takana. Tämän kautta tultiin\ntantereelle, jossa pari polkua risteili. Toinen polku vei kylään,\ntoinen taasen maantielle ja joen varrelle.\n\nTultuani vasemmalle portille, oli portti auki ja raikas aamutuuli\nheilutti porttia edes takasin. Olin itse sulkenut ja pannut teljen\ntälle portille, kun kello 11 laskin kauniin ystäväni sisään. Mieleeni\njuolahti joku hämärä pelko, että asiat olivat hullusti. Riensin takasin\ntalliin.\n\nPistäysin huoneeseni. Huone oli tyhjä. Menin silahuoneesen. Ei\nsielläkään englantilaista naista näkynyt eikä kuulunut. Palasin\nhuoneeseni ja lähestyin englantilaisen kamarin ovea. Olikohan\nmahdollista, että nainen jäi sinne olemaan, kun minä olin poissa?\nSanomattoman vastenmielisesti nyt lähenin ovea ja viivyttelin sen\nvuoksi tuokion, ennenkuin tartuin avaimeen. Kuuntelin. Ei kuulunut\nsiellä hiiskaustakaan. Huusin hiljaa. Ei mitään vastausta. Epäilevänä\nvieläkin astuin askeleen taaksepäin. Huomasin jotakin tummaa, joka\nhiljalleen virtasi oven ja lattian välillä olevassa raossa. Otin\nkynttilän pöydältä, kumarruin ja tarkastelin. Tuossa oli verivirta!\n\nKauhea näky pakotti minua astumaan eteenpäin. Aukasin oven.\n\nEnglantilainen makasi vuoteellaan, yksinänsä huoneessa. Häntä oli\npuukolla pistetty kahteen kohti: kaulaan ja sydämeen. Murha-ase oli\njäänyt toiseen haavaan. Puukko oli englantilaista tekoa; puukon varsi\noli miltei uusi ja tehty pukinsarvesta.\n\nNostin kohta melua. Todistajat voivat sanoa, mikä nyt seurasi.\nEriskummallista on arvella minun olevan syypää murhaan. Myönnän kyllä,\nettä joskus voin tehdä pieniä hullutuksia, mutta tuo paljas rikos\nkauhistuttaa minua. Paitsi sitä minulla ei ollut mitään syytä ruveta\nmiestä murhaamaan. Nainen murhasi hänen minun poissaollessani. Nainen\npötki pakoon vasemman portin kautta, kun minä puhuin emäntäni kanssa.\nMinulla ei ole muuta lisättävää. Vannon, että kaikki, mitä tässä olen\nkirjottanut, on totta ja tämä kaikki tapahtui aamulla ensimäinen päivä\nmaaliskuuta.\n\nVastaan ottakaa, herrani, vakuutukseni suuresta kiitollisuudestani ja\nkunnioituksestani.\n\n                                               Joseppi Rigobert.\n\n\nJälkimaine, jonka lisäsi herra Fairbank.\n\n\nFrancis Rawenin murhajuttua tutkittaessa huomattiin Joseppi Rigobertin\nolevan syyttömän, koska murhatun paperit kyllin todistivat, kuinka\nhänen vaimonsa katkerasti ja leppymättömästi vihasi häntä.\n\nTutkimukset, jotka pidettiin sinä aamuna, jolloin murha tapahtui,\nosottivat, että naismurhaaja oli, mentyään tallista, astunut pitkin\nsitä polkua, joka oli jokeen päin. Joessa kyllä harkittiin, vaan ei\nmitään löytynyt. Vielä tänäkin päivänä on tietämättömissä, hukuttiko\nhän itsensä vai et. Ainoa varma asia on -- ettei Alicia Warlockia enää\nkoskaan näkynyt.\n\nAlkaen mysteriona, päättyen mysteriona, katoaa siis Naisen haamu\nnäkyvistänne. Henki; paha olento tahi elävä inhimillinen olento -- sano\nitse, mikä hän on. Tahi tietäessäsi että selittämättömiä ihmeitä on\nympärilläsi ja selittämättömiä ihmeitä omassa sydämessäsi, anna nämät\nsuuren miehen sanat olla riittävä selitys: -- \"Me olemme senlaista\nainetta, josta unia muodostuu ja lyhyt elinaikamme on unenkaltainen\".\n\n_Loppu_.\n\n\n\n"]