[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fu_0IOazctyyZ6XplAnhi30h6nySKgsdcLz8tysrdg-s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1552,"Airiselän tukinajossa","Kataja, Väinö",1867,1914,"1552-kataja-vaino-airiselan-tukinajossa","1552__Kataja_Väinö__Airiselän_tukinajossa","Kuvaus Lapin rajoilta","romaani",[],[],"fi",1915,null,17901,111988,false,55043,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Airiselän tukinajossa: Kuvaus Lapin rajoilta\" by Väinö Kataja is a historical account written in the early 20th century. The book primarily focuses on the life of a man named Antti as he prepares for a lumbering expedition in the remote regions of Lapland. The narrative unfolds against a backdrop of harsh winter conditions and anticipates themes of struggle and resilience within an unforgiving northern landscape.  The opening of the book introduces us to Antti, who is preparing to leave his home by Ahvenjärvi to join a lumbering crew led by a man named Vänttinen. As he navigates the frozen terrain, we see glimpses of his past and the challenges he faces in providing for his family. The text vividly paints the setting of the Lapland wilderness and Antti’s emotional turmoil as he prepares for the journey, highlighting the pressures of family obligations amidst the backdrop of nature's icy hold. Antti's reflections on his life and aspirations as he sets off with his son Yrjö hint at deeper themes of sacrifice and hope as they embark on their arduous journey into the unknown. (This is an automatically generated summary.)",[],271,"Kertomus sijoittuu Lapin rajoille ja kuvaa tukinajon alkamista ankarassa talvisäässä. Ahvenjärven Antti pyrkii maineikkaan Vänttisen työmaalle Airiselkään varmistaakseen perheensä toimeentulon. Teos valottaa metsätyömiesten arkea, tiukkaa työmoraalia ja luonnonvoimien vaikutusta elämään pohjoisessa.","Väinö Katajan 'Airiselän tukinajossa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1552. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AIRISELÄN TUKINAJOSSA\n\nKuvaus Lapin rajoilta\n\n\nKirj.\n\nVÄINÖ KATAJA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1915.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nJärvi oli jo vahvassa jäässä. Pounikot ja jänkät olivat kylmettyneet\nhevosen kantaviksi, niin että kiveliön asukaskin pääsi liikkumaan. Tänä\nsyksynä näytti pehmeillekin maille tulevan luja pohja, kun ennen lumen\ntuiskuamista piti näin kovia ja pitkällisiä pakkasia. Oli jo ollut\nkaksi viikkoa yhtämittaa pakkasta. Parempaa talven pohjaa ei\nAhvenjärven Antti muistanut eläissään nähneensä.\n\nEi ainakaan ollut talvi näin hyvä- ja lujapohjaisena alkanut niinä\nkahtenakymmenenä vuotena, joina Antti oli tämän yksinäisen Ahvenjärven\nrannalla asunut.\n\nSen hän muisti varmaan, kun raudankovaa jänkkäpolkua asteli laukku\nselässä Meltoskylään päin. Varhain aamulla hän oli lähtenyt kotoaan, ja\nkiire hänellä oli. Sillä edellisenä päivänä oli Ahvenjärvessä käynyt\nKettu-Iisakki, linnunpyyntiretkelle menossa. Oli levähtänyt ja tiennyt\nuutisena kertoa, että Vänttinen, maankuulu tukinajattaja, oli käynyt\nkylässä ja sanonut, että Airiselkään tulee suuri tukinajo. Kelpo\ntukinajajia oli tiedustellut raittiita ja rivakoita miehiä. Niin oli\nkertonut Kettu-Iisakki ja maininnut vielä, että Ahvenjärven Anttia oli\nVänttinen muistellut. Antti oli ollut poissa heinän nounnissa toisella\npuolen järveä, niin ettei ollut saanut itse Kettu-Iisakkia puhutella,\neikä Selma, asioita ymmärtämätön vaimoihminen, ollut älynnyt sen\nenempää Iisakilta Vänttisen olosta kysellä.\n\nJa Vänttisen puheille kylään oli Antilla nyt kiire. Sillä niin oli\nIisakki arvellut, että Vänttinen oli hyvinkin voinut yöpyä kylään, kun\nyö ja pitkä taival oli edessä. Jospa sen siellä vielä kohtaa ja pääsee\npuheille! toivoi Antti hyvillä mielin. Saisi tuumata tukinajosta\nvalmiiksi... ja kun sen Vänttisen kirjoihin saapi hyvän nimen, niin se\nsaattaa monella tavalla puoltaa.\n\nViime talvena Antti oli osunut Vänttisen ajoon. Rehellinen, säntillinen\nmies on, mietti Antti. Ylen tuliluontoinen ja paljon vaativa, mutta\nhyvissä väleissä Antti hänen kanssaan oli pysynyt ja kiitokset häneltä\nsaanut. Ja viinamiehille se oli vihainen kuin peto. Joka vain viinan\nvuoksi rokuliin joutui, niin seuraavana päivänä Vänttinen ilmoitti,\nettä olla hyvä ja tulla konttoriin, että saapi rätingin. Ei siinä sen\nenempää...\n\nAntti joudutti askeleitaan, noudattaen kuivilla mailla kesällistä\npolkua, joka kierteli leväisiä jänkkiä. Mutta hän oikaisi nyt jänkät\nsuoraan halki pikemmin joutuakseen. Hänen teki kyllä mielensä poiketa\nkuusikkosaajoihin, joissa hänellä oli loukkuja ja satimia, pyydyksensä\nkokeakseen, mutta päätti poiketa vasta palatessa.\n\n-- Vai oli maininnut minunkin nimeni! No, se tiesi sitä, että hyvät\nvälit jäivät!\n\nKun Antti jänkän halkaistuaan nousi vaaralle, näkyi sen laelta jo\nMeltosjärvi ja kylä sen rannalla. Marraskuun aurinko silloin nousi ja\npaistoi kirkkaasti huurteiseen, talvijäykkään luontoon. Sinne näkyi\nkotijärvikin, Ahvenjärvi, ja Antin torppa kyyrötti pienenä harmaana\npilkkuna kuin sääski erämaan laidassa. Kylläpä näyttikin pieneltä ja\navuttomalta! Ei ollut sitä sen paremmaksi jaksanut saada, ei vaikka\nparhaansa oli koettanut.\n\nAntti lähti taas astumaan ja osui polulle, joka vei kylään asti ja oli\nkovaa kivikkorovaa.\n\nKirkkaaseen aamuilmaan nousivat kylältä aamulämmitysten savut, vaikkei\nmitään muuta elon merkkiä näkynyt. Rantakeroon, joka oli kylän paras ja\nrikkain talo ja jossa Iisakki oli kertonut Vänttisen olleen, Antti\nmeni. Pihalla hän tapasi isännän, joka oli halkoja noutamassa.\n\n\"Taisit lähteä Vänttistä puhuttelemaan\", sanoi hänelle isäntä, halot\nsylissä. \"Vaan on jo ehtinyt illalla lähteä... Tästä on kyyditty\nPasmajärveen... Tulehan sisälle, niin kuulet.\"\n\nIsäntä läksi itse edellä nousemaan halkosylystä halaten portaita ylös,\nja Antti seurasi perässä.\n\n\"Sepä nyt oli... Vai jo ehti mennä. En tiennyt, että liikkeellä oli\",\npäivitteli Antti.\n\n\"Keneltä kuulit, että on täällä ollut?\" kysyi isäntä mennen jo pirtin\novella.\n\n\"Oli käynyt Kettu-Iisakki siinä meillä ja Selmalle kertonut.\"\n\n\"Tässähän se näkyi kaljattelevan Iisakkikin Vänttisen aikana.\"\n\nIsäntä laski halkosylyksen lattialle, niin että pirtti jymähti.\n\nAntti istahti käskemättä penkille ja alkoi päästellä laukkuaan irti.\n\n\"Jopa se nyt oli, kun en saanut puhutella\", päivitteli hän, pyyhkäisten\nlaihoista kasvoistaan hikeä, ja kysyi sitten yhteen menoon:\n\n\"Lieneekö siinä puheessa ollut perää, että tukinajoon oli ollut miehiä\nhakemassa? Iisakki oli Selmalle sanonut...\"\n\n\"Perä siinä on\", alkoi isäntä puhua, yskien kuivaa yskää. \"Perä siinä\non. Kuuluu tulevan valta-ajo nyt Airiselän maille, ja nyt pitäisi\nmiesten aloittaa, vaan lumen vähyys on esteenä. Vänttinen tulee\nylijohtajaksi, puulaaki luottaa Vänttiseen, kuulemma, ja on antanut\nhänelle kaiken vallan Airiselän mailla... On se semmoinen turhantarkka\nmies, Vänttinen. Ei kuulu ottavan ajoonsa yhtään viinaanmenevää miestä,\nraittiita hakee... Kuuluukin olevan taas se Pirtu-Santeri viinoineen\nliikkeellä... eikä sille voi virkakuntakaan mitään... Tulee, kuulemma,\nniin suuri ajo, ettei ole takatalvina niin suurta ollutkaan... Ja\nkuuluvat olevan Airiselän puut järjestään jättiläispuita... että kysyy\nmiestä jos hevostakin...\"\n\n\"Kysyypä tietenkin\", myönsi Antti, mutta lisäsi sitten huolestuneena:\n\"Olisin minä puhunut Vänttiselle... jos hyvinkin olisi ottanut minutkin\najoon... kun jäivät meillä niin hyvät välit viime talvena... ja jos oma\npoika tulisi kumppaniksi...\"\n\nIsäntä ryiskeli kuivaa yskäänsä ja sanoi: \"Maltahan nyt, kun kerron.\nTerveiset pani sinulle ja käski tulla...\"\n\nAntin kasvoille ilmestyi kuin päivänpaiste.\n\n\"Sanoi jääneensä hyvin pitämään, että oli rehti ajaja ja hoiti hyvin\nhevosensa... Ja moneen kertaan muistutti, että toimittaa Ahvenjärven\nAntille sana, jotta tulla niin pian kuin... vaikka heti, että työhön\npääsee... Vaikka kuuluu olevan kovin paljon pyrkijöitäkin...\"\n\nAntti ei hyvillään osannut mitään virkkaa. Itsekseen hän ajatteli, että\ntulipahan kerran puulaakiin semmoinen työnjohtaja, joka näkee, kuka\nhevostaan hoitaa ja muuten rehellisesti menettelee.\n\nIsäntä ryiskeli.\n\n\"Kelpo mies se on Vänttinen\", sanoi Antti. \"Hänen ajoonsa minä kyllä\npyrin, vaikka onkin kaukana Airiselässä asti.\"\n\n\"Tarkka ja visu kuuluu sentään olevan palkkaa maksamaan\", virkkoi\nisäntä, Vänttistä moittien?\n\n\"Lie mitä lie. Vaan rennosti minulle maksoi sen mitä puhe oli... eikä\nminun enempää sopinut vaariakaan... Hyvä on mies ja suoraluontoinen\",\nkehui Antti.\n\n\"Vaan mistähän se ne viinattomat miehet näppää, kun monta sataa olla\npitää\", moitiskeli isäntä yhä.\n\n\"Tästä saapi yhden\", sanoi Antti ja nousi piippuaan sytyttämään.\n\"Antaisi nyt hyvä Jumala lunta pehmikkeeksi tälle lujalle pohjalle,\nettä pääsisi lähtemään\", sanoi hän sitten ulos silmäten.\n\n\"Joo, joo, sepä se... lunta tarvitsee pehmikkeeksi\", myönsi isäntä.\n\nAntti vaipui ajatuksiinsa. Ei ollut niinkään lähteä köyhästä kodista ja\njättää lapset ja vaimo keskelle kiveliötä. Olisi tarvinnut saada ruokaa\nkotiväelle varatuksi ainakin jouluun asti, jolloin jo voisi tukinajosta\nlähettää... Pienet olivat oman pellon antimet, eivät riittäisi jouluun\nasti, kun semmoinen joukko jäisi nakertamaan.\n\nAntin äskeinen hyvä mieli katosi. Pitäisi koettaa saada täältä kylältä\njauhosäkki velaksi, sitten tulisivat toimeen jouluun asti... Antille\noli ennenkin velkaa uskottu. Tämä Rantakeron isäntäkin oli monasti\nauttanut.\n\n\"Vai aiot ottaa poikasi tukinajoon\", alkoi isäntä hetken päästä\njutella. \"Kuinka tullevat kotona toimeen, kun se vaimosikin kuuluu\nolevan kivulloinen ja yksi lapsi sairaana?\"\n\n\"Niin olemme siinä tuumailleet, vaikka kyllähän se raskaalta tuntuu...\nMutta toisaalta taas houkuttelee se, että Yrjö jo pystyy hakkuumieheksi\nja niin jäisi koko ansio omaan kukkaroon... Nykyään kun hakkuumiehet\novat kovin kallispalkkaisiakin\", selitteli Antti. \"Ja olen minä siinä\nnyt syysaikana ajanut heinät kotia ja varannut puita koko talveksi...\"\n\n\"Oikeahan se on tuuma ja oikein puhuttu\", myönsi isäntä. \"Mutta kuinka\nniille jääpi ruokatavaraa?\"\n\n\"No niukalta jääpi -- ovat jo siksi kasvaneet syömään lapsetkin\",\nvastasi Antti alakuloisesti. \"Olisi tarvinnut elon puolta saada...\nOlisiko ketään, joka velkaa jouluun asti uskoisi... Jouluksi tuota jo\nehtinee jonkun verran ansaita, jos terveenä pysyy.\"\n\nNyt vasta isäntä ilmoitti, että Vänttinen oli hänelle jättänyt rahaa\nAntille matkaa varten annettavaksi.\n\n\"Uskovan se näkyy sinua\", puheli isäntä ottaen avaimen ja alkaen\nloukkokaapista ottaa Vänttisen jättämiä rahoja. \"Vaan täytyisi tässä\nolla todistaja, kun minä rahat annan, etten joudu välikäteen...\"\n\n\"En minä kiellä kerran saatua\", sanoi Antti, tullen sanomasta kovin\nhyvilleen. \"On se miesten mies se Vänttinen...\"\n\nMutta isäntä tenäsi:\n\n\"Saattaahan tapahtua, että sinä kuolet, niin millä minä sitten näytän\ntoteen, että olen rahat sinulle antanut...\"\n\n\"No, on niinkin\", myönsi Antti, ja sovittiin, että talon renki ja\npiika, jotka eivät olleet sukua kumpaisellekaan, käskettiin\nvieraiksimiehiksi.\n\nJa vesissä suin, silmät kiiluen isäntä luki Antille rahat kouraan, ja\ntyytyväinen hymy huulillaan Antti otti setelitukun.\n\nToimitettuaan asiansa kylässä Antti läksi nopein askelin takaisin\njärvensä rannalle. Hän oli hyvillään ja asteli keveästi, vaikka raskas\nlaukku painoi hartioita. Ei saattanut kyllin mielessään Vänttistä\nkehua. Nyt sai leipäainetta kotiväelle ja jäi vielä matkaakin varten\nyllinkyllin tarverahaa.\n\nMutta polkua kulkiessa muistuivat monet asiat mieleen, entiset ja vasta\ntulevaiset. Koko se eletty elämä täällä Ahvenjärven rannalla, josta\nkylään karttui runsas puoli penikulmaa eikä toisille ilmansuunnille\nollut asukasta kuin penikulmain päässä.\n\nSiihen aikaan kun hän, Kuusiston Antti, siihen haki kruunulta\nasumaoikeutta, ei Ahvenjärven rannalla ollut kuin kalasauna, jossa\nkyläläiset kesäisin majailivat kesäkalan pyynnissä ollessaan. Sillä\nvaikka Ahvenjärvi olikin yksinäinen, suurien vaarojen ympäröimä\nkiveliön järvi, viihtyivät sen kirkkaassa saivovedessä erinomaisen\nlihavat siiat ja kookkaat ahvenet, jotka jälkimäiset olivat tulleet\nmaankuuluiksi ja joiden hyvyyden vuoksi järvikin oli nimensä saanut.\n\nSiellä oli Anttikin, siihen aikaan naimaton Kuusiston torpan poika,\nkesäkalan pyynnissä kulkenut ja silloin jo ruvennut asiaa miettimään.\nKun toiset pyyntimiehet läksivät saaliineen kotikyliinsä, jäi Antti\nyksin kalastusta jatkamaan ja viipyi retkellään niin kauan, kunnes\njärvi jäätyi.\n\nKun yksin öitään vietti kalasaunassa, rupesi hän omaa kotia\najattelemaan. Eräänä yönä hän oli nähnyt merkillisen unen, jota piti\nhyvänä enteenä ja johon sitten uskoi.\n\nJa aamulla herätessä oli hänen päätöksensä valmis.\n\nHän viipyi sitten vielä viikon päivät järven rannalla, maita ja\ntalonpaikkoja tarkastellen. Pian mieluisan paikan löysikin\npohjoisrannalta, jossa oli järveen asti loivaa, etelään viettävää\nmyötälettä. Maanlaatu oli lihavaa savimultaa, kivetöntä ja helppoa\nviljellä. Loitompana järvestä oli vahvaheinäinen, harvametsäinen korpi,\njoka työnsi polvenkorkuista luhtaa, verestä kuin rieska, ja ojanvarsi,\njonka korkeat törmäkamarat olivat maaheinän peittämät.\n\nSiinähän oli jo valmista niittyä aluksi! Hän muisti, että toisen,\nMeltosjärven rannalla oli eräs, joka häntä odotti ja joka niinikään\ntoivoi omaa kotia.\n\nJa niin hän siellä kelmeinä syyspäivinä, kun yökylmä oli järven\njäädyttänyt, sen rantoja kierteli ja suunnitelmiaan laati. Ja niin hän\nhyvässä uskossa ja kirkkain toivein palasi saaliineen kylään.\n\nMutta samaa vauhtia hän painui rantamaille, missä tuumansa ja toiveensa\nmetsäherralle esitti.\n\nMetsäherra suostui.\n\nHän tunsi Antin kelpo mieheksi ja lupasi avustaa. Oli itsekin\nAhvenjärvellä leimausmatkoilla käydessään ajatellut, että siihen tulisi\nelettävä talo.\n\nJa sanansa oli metsäherra pitänytkin. Samana talvena Antti jo ryhtyi\ntuvan tekoon, ja kun järvi kesän tullen lainehti sulana, saapui Antti\nsinne nuoren, vastavihityn vainionsa kanssa.\n\nSiitä oli nyt kaksikymmentä vuotta aikaa.\n\nAntti oli mietteissään kulkenut hyvinkin puoli matkaa, kun hän erään\nsaajon -- Lastusaajoksi nimitetyn -- päässä kääntyi metsään\nlinnunpyydyksiään kokemaan.\n\nAurinko oli peittynyt pilveen, ja pohjoisesta kävi kipakka tuuli. Taisi\ntulla tuisku!\n\nEdempänä olevia pyydyksiä hän ei joutanut kokemaan, sillä päiväkin\nalkoi jo käydä lopulleen. Erään loukun alta hän veti esiin suuren\nikämetson, jonka nokka oli käyrä kuin paininpuu ja kulmat\ntummanpunaiset. Suu hymyssä Antti heitti saaliin olalleen ja lähti\ntakaisin polulle päin.\n\nMutta ennenkuin hän ehti järven rantaan, alkoi tuulen muassa tuiskuta\nlunta niin sakeasti, ettei järven poikki enää maan rantaa erottanut.\n\nMutta suoraan kotiaan Antti osasi kulkea, iloiset sanomat, hyvät\nsuuhunpantavat matkassaan.\n\nVarhain seuraavana aamuna hän nousi vuoteeltaan ja meni hevostaan\nruokkimaan. Hän sytytti kyllä tulen takkaan, mutta ei hennonut vielä\nherättää vaimoaan Selmaa, joka oli kaiken yötä valvonut nuorimman,\nsairastelevan lapsen kanssa.\n\nUlos tultuaan Antti silmäsi taivaalle. Tuisku oli tauonnut, ja maassa\noli rekikeliksi lunta. Taivas tähdessä, ja kuun kylmä puolikas oli\nvaipumassa metsänrannan taakse.\n\nPakkanen siitä tulee, nyt sopii jo lähteä tukinajoon.\n\nAntti käveli talliin.\n\nHänen hevosensa oli vankka musta, joka kesälaitumella oltuaan ja nyt\nsyyskauden melkein joutilaana syötyään oli hyvässä lihassa, niin että\nkouru lautasella. Sopii sillä, tuossa lihassa olevalla hevosella,\nlähteä tukinajoon! myhähti Antti hyvillään ja alkoi tehdä apetta\nhevoselleen. Hän tahtoi osoittaa hyvää mieltään uskolliselle\ntyötoverilleenkin. Sillä nyt tänään hän aikoi laittautua matkalle.\nAiriselkään, tukinajopaikalle, oli pitkä ja vaivalloinen matka, oli\nVänttinen kylällä kertonut. Ei ollut Anttikaan koskaan niin kaukana\nLapissa käynyt, eikä sielläpäin ollut tukinajoja vielä monena talvena\nollutkaan.\n\nSitä Antti mietiskeli hevostaan vaaliessaan. Mietiskeli ja laski.\n\nVanhin poika Yrjö, joka vasta oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, oli\nnyt lähtevä hänelle kumppaniksi, hakkuumieheksi.\n\n-- Se on jo vankka mies ja semmoinen yrittämään, että hakee vertojaan,\n-- ajatteli Antti. -- Ei tarvitse nyt maksaa kallista palkkaa\nhakkuumiehelle, saadaan pitää kaikki ansiot itse.\n\nAntti hymähti.\n\n-- Tuli toki terve ja vankka tuosta pojasta!\n\nMutta sitten hänelle muistuivat mieleen muut pirtissäolijat. Paljon\nniitä oli. Kymmenen Yrjöä nuorempaa. Kuinka ne täällä pitkän talven\ntulevat toimeen, kun Yrjö ei enää ole auttamassa? Yrjöä nuorempi tytär\noli vaivainen, eikä nuoremmistakaan vielä ollut ulkosalla apua. Ja\nSelma sitten, joka ei sairaalta lapselta paljon mihinkään päässyt.\n\nHän sammutti pärevalkean, sulki oven ja käveli pirttiin.\n\nSelma oli jo noussut ja oli kahvinkeittohommassa. Ei ollut moneen\npitkään viikkoon ollut kahvia keittää, mutta nyt oli Antti tuonut\nkylästä tuliaisiksi vaimolleen pussillisen papuja ja valkoisen\nsokerimöhkäleen. Vänttistä saivat kiittää nyt tästä herkusta. Oli vielä\nniin varhainen, ettei ollut navettaanmenon aikakaan.\n\n\"Pakkanen taitaa olla?\" kysyi Selma.\n\n\"Pakkanen on, ja kuun sirppi on terävä kuin keihään kärki\", vastasi\nAntti mennen loisteen luo lämmittelemään.\n\nAhvenjärven emäntä, Selma, oli laiha, kuihtuneen näköinen nainen, jonka\nsilmissä paloi sairaalloinen tuli. Antti itse oli vielä mies parhaissa\nvoimissaan, leveäselkäinen ja vankkarakenteinen, mutta jonkunlainen\nalakuloisuus häntäkin painoi, sillä hänen katseensa oli kuin jotakin\nikävöisi tai niinkuin joku raskas murhe aina mieltä painaisi.\n\nHe istuivat lämmittävän liesitulen ääressä ja olivat kumpikin pitkän\naikaa vaiti. Selma tuijotti palaviin puihin, ja Antin katse oli\ntähdätty lattiaan. Kaikki lapset nukkuivat vielä. Nuorinkin, sairas,\njoka oli vikissyt koko yön, oli nyt vihdoin aamupuoleen rauhoittunut ja\nnukkunut. Mitä he miettivät, yksinäisen Ahvenjärven yksinäiset\nasukkaat?\n\nAntti muisti, kuinka suurin toivein hän silloin oli Selman tänne\ntuonut, kun kesä oli kirkkaimmillaan ja järvi kalaisena. Eivät olleet\nne silloiset toiveet toteutuneet. Ei ollut ehtinyt eikä jaksanut maata\nviljellä niin kuin silloin oli aikonut ja luulotellut jaksavansa. Ei\nollut ehtinyt korpia perkaamaan eikä ojanvarsia niityksi raivaamaan,\nniinkuin oli luullut kerkiävänsä ja jaksavansa. Ja kaksikymmentä vuotta\noli siitä jo kulunut, yhdeskolmatta alkanut...\n\nPirtin sai rakennetuksi ja sen päähän kamarin ja porstuan. Navetan,\njohon olisi mahtunut viisi lehmää, mutta jossa ei ollut kuin kaksi, ja\ntallin, josta oli tullut kovin pieni ja matala, ja pienen eloaitan ja\nlammasläävän. Oli toki vielä riihikin, kivikkorovalla vainion laidassa,\nja saunapahainen, pieni ja musta, melkein järvenrannassa kiinni.\n\nSiinäpä ne sitten talon rakennukset olivatkin, lukuunottamatta muutamaa\nniittylatoa.\n\nEi ollut ehtinyt, ei jaksanut, ei kyennyt enempää.\n\nVaikka kyllä oli koettanut.\n\nMutta ruoka oli alkuvuosina muualta hankittava, oli kannettava kesäisin\npolkua pitkin selässä, sillä muuta neuvoa ei ollut. Ja kun talvi tuli,\ntäytyi rientää ansioihin tukkityömaille. Keväät sitten kuluivat\ntukinlaskuissa ja kesät lauttahommissa...\n\nNiin ne olivat vuodet vierineet, ja lapsilauma oli lisääntynyt. Ei\nollut saanut viime kesänäkään kerätyksi heiniä kuin kahdelle lehmälle,\nhevoselle ja kolmelle lampaalle.\n\n-- Vaan jos tänä talvena ansiot ovat hyvät -- ja hyvät oli Vänttinen\nvakuuttanut niiden olevan -- niin koko ensi kevään, kesän ja syksynkin\nsaisi rauhassa olla maatyössä. Saisi tehdä ja kerätä heinää enemmän,\nkuokkia peltoa ja raivata ojanvarsia, kun ei olisi ruoka hakemisessa,\njatkoi Antti mietteitään. -- Nyt ei enää kulu ansioista mitään\nvieraalle, kun oma poika on kumppanina, niin että kyllähän tässä\nnyttemmin joutaa talontöitäkin tekemään.\n\nHän muisti samalla tätä uutta metsäherraa, joka kuului ankaralla\nkädellä pitelevän kruununmaan asukkaita, niitä, jotka eivät ole\nkyenneet torppaansa perintökuntoon saamaan. Kuuluu uhanneen häätää pois\nsemmoiset asukkaat...\n\nMilloin osunee käymään täällä Ahvenjärvessä? Sitä hetkeä Antti oli\npelännyt ja pelkäsi. Paljon olivat huhut kertoneet tämän uuden\nmetsäherran ankaruudesta. Mutta sitten hän taas muisti lähtöään.\n\nOli toki hyvä, että tuiskusi lunta, jotta pääsi matkaan. Niinkuin\ntaivas olisi tiennyt hänen tulisen kiireensä.\n\nSiellä ehkä jo olivat täydessä tukinajohommassa Airiselässä.\n\nSilloin hän nosti silmänsä ja kohtasi vaimonsa kärsivän, surullisen\nkatseen...\n\n\"Tänäänkö siis jo aiotte lähteä?\" kysyi Selma.\n\n\"Niin olen päättänyt. Ei sovi enää viivytellä. Matka on pitkä,\nVänttinen tietenkin vartoo... Jos ei ala kuulua, niin ottavat minun\nsijalleni jonkun muun. Olen jo tässä matkaa varten minkä mitäkin\nvalmistellut...\"\n\n\"Olihan Vänttinen luvannut vartoa\", sanoi Selma.\n\n\"Oli luvannut, vaan kun nyt näin pian rekikeliksi tuiskusi lunta, niin\nei sovi vitkastella. Lähteä täytyy. Luottaa siihen saapi Vänttiseen, se\non kerrassaan taattu. Mutta huolettaa minua nyt jättää sinut tänne\nturvattomaksi lasten kanssa, kun tuo nuorin vielä on kipeä...\"\n\n\"Älähän nyt meistä... kyllä me, kun ovat puut, heinät kotona ja\nruokaakin on pitkäksi aikaa. Ja eikö poikine Lainakin parin viikon\npäästä... Mutta se minua huolettaa, kuinka te siellä tukkimetsässä...\"\n\n\"Mikä sinua huolettaa?\" kysyi Antti. \"Olenhan ollut joka talvi\ntukinajossa. Mikäpä siinä nytkään on!\"\n\n\"Kun se on niin kaukana tunturien takana se Airiselkä, saaneeko sieltä\nmitään tietoja teistä tänne koko talvena... Ja muutenkin minusta tuntuu\nnyt niin raskaalta...\"\n\n\"Älähän nyt kiusaa itseäsi...\"\n\nMutta melkein itkusilmin Selma kertoi:\n\n\"Oli niin kummaa. Lienenkö unta nähnyt?\"\n\n\"Viime yönäkö?\" kysyi Antti, aivan kuin epäilisi, ettei Selma ollut\nunta nähnyt.\n\n\"En tiedä oliko yö vai aamu\", jatkoi Selma. \"Mutta tuntui, että olin\ntulossa navetasta tänne pirttiin. Oli olevinaan pimeä ja taivas\npaksussa pilvessä. Kun sitten katsahdin taivaalle... niin tähti lensi\ntoiselta taivaan rannalta toiselle ja tuli yhtäkkiä niinkuin kesäkirkas\npäivä... Ja kun ehdin portaille, näkyi toiselta puolen järveä musta\nkuorma tulossa, mutta ei yhtään ihmistä kuormalla eikä kuorman\nperässä...\"\n\n\"No, ne nyt ovat niitä sinun joutavia uniasi. Kesä oli olevinaan ja\nreessä kuorma!\" koetti Antti lyödä leikiksi.\n\nMutta Selman silmissä oli vakava ilme ja hän virkkoi:\n\n\"Ei se unta ollutkaan! Minä näin aivan selvään!\"\n\n\"Ethän sinä tänä aamuna ole vielä ulkona käynytkään!\" koetti Antti yhä\nleikiksi lyödä.\n\nSelma jäi sanattomaksi ja tuijotti palaviin halkoihin.\n\nHetken päästä Antti alkoi kuin lohduttaen puhua:\n\n\"Kyllä minä jo jouluksi lähetän elämisen apua, ja jouluun asti teillä\nnyt on kaikkea kylliksi. Rantakeron isäntä lupasi näinä päivinä\ntoimittaa jauhosäkin...\"\n\n\"Kyllähän sinä meistä huolen pidät\", sanoi Selma raskaasti huoahtaen.\n\nHän nousi sitten istumasta, otti päreitä orrelta ja lähti navettaan.\n\nAntti jäi yksin lieden ääreen. Eivät olleet hänenkään ajatuksensa nyt\nhauskat. Jos olisi sittenkin jättää Yrjö kotia. Jos se sitä Selma\ntuolla raskasmielisyydellään tarkoittaa, vaikka ei sano. Mutta pojalla\non kova halu, ja Selma on itse niin esitellyt...\n\nKaikki lapset nukkuivat vielä, Yrjökin nukkui.\n\n-- Nukkukoon, ajatteli Antti. -- Ei lepo nuoressa hukkaan mene.\n\nHän alkoi loisteen lämpimässä voidella sekä omia että Yrjön kenkiä.\nHaki sitten siepakat ja lapikkaat ullakolta ja kokoili suureen\npuuarkkuun kaikenlaisia tukkimetsässä tarvittavia pikkutarpeita: äimiä,\nnaskaleita, paikkanahkaa, neuloja, hamppua ja käärön vanhaa liinaa,\nhaavakääreeksi. Arkku oli jo puolillaan, mutta vielä oli siihen pantava\nmonenlaista, saippuahitusesta tulitikkuihin asti.\n\nMutta arkkua täyttäessä kulkivat hänen ajatuksensa muualla, ja hän oli\ntavallista hajamielisempi.\n\n-- Näkee se Selma sitten, kun me Yrjön kanssa palaamme... niin on\nkuormallinen ruokaa ja lompakko täynnä rahaa! lohdutteli hän apeata\nmieltään, sillä nyt hän vasta selvään tunsi, että ikävä oli jättää\nSelma kotia kymmenen avuttoman lapsen kanssa. Yrjöstä oli ennen ollut\nturva, nyt ei.\n\nMutta muutakaan keinoa ei ollut. Se vähäinen ohrasato, mikä omista\npelloista oli saatu, oli jo melkein kaikki syksyllä syöty, eikä entisiä\nsäästöjä ollut minkään vertaa, siemeniksi olivat jo keväällä viimeiset\nmenneet, ja koko kesä oli syöty ostoeloa, Liipaun säkkiä.\n\nHätä tulisi, ellei nyt ansaitsemaan lähtisi. Ja sen tiesi Selmakin.\n\nKun hän mietteissään oli arkkuun kerännyt kaikkea, mitä sattui\nmuistamaan, seisahtui hän keskelle lattiaa ja alkoi muistella, oliko\nmitään unohtunut...\n\nSilloin Yrjökin heräsi ja nähtyään isänsä valmistukset nousi nopeasti\nvuoteeltaan.\n\nIsän ja pojan välit olivat aina olleet erittäin hyvät. Antti rakasti\nkoko perhettään hellästi, ja monta murheen hetkeä hän oli viettänyt sen\nvuoksi, ettei kyennyt lapsiraukoilleen lämpöisiä vaatteitakaan\nlaittamaan. Puolialastomina olivatkin nuorimmat, vähän riekaleita\nympärillään, ja nukkuivat rivissä lattialla, lähellä uunia.\n\nYrjö oli kuitenkin jo parina kesänä ollut tukkijoella ja viime kesän\nkylässä kesämiehenä, niin että oli ansainnut hyvät vaatteet ylleen.\nOlipa siskoillekin ostanut paitakankaat.\n\n\"Olisit nyt vielä nukkunut\", alkoi isä pojalleen puhella lempein äänin.\n\"Tästä kun lähdemme, niin ei taida oikeaa lepoa tulla matkan varrella,\neipä ennen kuin perillä, Airiselässä vasta, kun saamme oman\nkotarustingin...\"\n\n\"Jopa tuo nyt riittää\", arveli Yrjö ja alkoi pukeutua siinä mielessä,\nettä matkaan tulee lähtö.\n\nTukkireet olivat jo korjatut aikoja sitten ja kesäkuumilla tervatut,\nniin että välkkyivät kiiltävässä voiteessaan.\n\nYhdessä he rupesivat tukkirekien päälle asettamaan häkkiä, johon\nhevosen ja miesten eväitä oli pantava. Heiniä poljettiin häkki täyteen\nja monta säkkiä täytettiin silpuilla.\n\nSiinä hommassa kului aamu, ja päivä alkoi koittaa.\n\nKun kuorma jo oli valmiiksi pantuna, kysyi Antti ikäänkuin sivumennen\nYrjöltä:\n\n\"Puhuiko se äiti sinulle mitään, kun minä kylällä olin?\"\n\n\"Puhui se. Sanoi, ettei hänen ole koskaan ennen ollut niin ikävä jäädä\nkotia kuin nyt...\"\n\nAntti seisahtui, mutta ei virkkanut mitään. Hän katsoi järven yli\netelän taivaanrannalle, joka pakkasen-punertavana heloitti.\n\n\"Taitaa senvuoksi tuntua äidistä ikävältä, kun sinäkin nyt lähdet\",\narveli hän hetken päästä pojalleen. Mutta samalla hänen mieleensä\njysähti joku outo, painava tunne, josta ei ymmärtänyt, mikä oli.\n\nYrjö oli juuri köyttämässä silppusäkkejä heinähäkin päälle. Hän oli\nkookas ikäisekseen, isänsä pituinen, ja kasvot olivat vielä lapselliset\nja silmät samanlaiset kuin äidillä, suuret ja tummansiniset.\n\n\"Taitaapa se nyt jo olla lähtövalmiina kuorma\", virkkoi isä, kun Yrjö\nsai silppusäkit köytetyksi kiinni.\n\n\"Eiköhän ole\", arveli Yrjö, ja isä ja poika kävelivät pirttiin, jossa\nlapsetkin nyt alkoivat heräillä.\n\n\n\n\n2.\n\n\nAamiaiseksi Selma oli valmistanut Antin eilen saaman metson, jotta\nmiehet lähtöateriakseen saisivat voimakkaan keiton.\n\nSyödessä oli jo päivä valjennut, ja lumisiin, kuolonhiljaisiin metsiin\npaistoi marraskuun aurinko alakuloisen kylmästi. Monta sanaa ei\nsyödessä vaihdettu.\n\nAntti silmäsi silloin tällöin järvelle, joka nyt paistoi tasaisena,\nvalkoisena kenttänä. Emännän silmistä näkyi, että hän oli itkenyt yksin\nnavetassa ollessaan.\n\n\"Jos joku puute sattuisi tulemaan, niin Rantakeron isäntä lupasi auttaa\nja aikoi joskus muutenkin hiihdellä tänne teitä katsomaan, että jos\nmikä hätä olisi\", sanoi Antti vihdoin aterian loppupuolella.\n\n\"Hyvä ja auttavainen mieshän se on aina ollut Rantakeron isäntä\",\nmyönsi Selma hiljaisella äänellä. Taas aterioivat pitkän aikaa ääneti.\n\n\"Kulkevat sieltä kirjeet, ja kirjoittakoon Yrjö heti, kun perille\nAiriselkään pääsemme, jotta kuulet sanomia meistä... Kylältä kyllä\ntänne kirjeet saat, on siellä aina joku, joka tuopi, ja sattuu joskus\nkauttakulkuakin\", puheli Antti.\n\n\"Kaipa ne kirjeet kylältä tänne kulkevat, ja pääsen minä itsekin\nkäymään, jos tuo nuorin alkaisi parata\", vastasi Selma, ja hänen\nsurullisilla kasvoillaan näkyi nyt iloisempi ilme.\n\n\"Jouluksi jo lähetämme rahaa\", lisäsi Antti, hyvillään vaimoonsa\nsilmäten.\n\nAntti nousi syömästä, mutta osui samalla silmäämään järvelle,\nsinnepäin, mistä talvitien reikä aukeana linjana lähti kylään päin.\nSieltä ajoi hevonen suoraan jäälle ja näytti kääntyvän taloon päin.\n\nSelma ja lapsetkin riensivät ikkunaan.\n\nNe olivat oudon näköisiä kulkijoita. Reen perässä istui kaksi\nsusiturkkiin puettua miestä, ja kuskipenkillä istui kolmas.\n\n\"Herroja ovat\", sanoi Selma.\n\nAntti säpsähti. Jokohan olisi metsäherra? Hevonen lähestyi vinhaa\nvauhtia jäätä pitkin, ja kun oli ehtinyt puolijärveen, tunsi Antti\nhevosen Rantakeron ruskoksi ja ajajan Rantakeron isännäksi. Silloin hän\narvasi, että susiturkkiset miehet olivat herroja, joita Rantakeron\nisäntä oli lähtenyt Ahvenjärvelle kyytiin.\n\nMetsäherra siinä oli, kukaan muu se ei voinut olla!\n\nSelma alkoi korjailla aterian jätteitä pöydältä ja komenteli lapsia\nloukkoon.\n\nAntti itse seisoi miettiväisenä keskellä lattiaa eikä osannut sanoa\nmitään. Yrjö kuitenkin tointui ja lähti ulos kuormaa viimeistelemään.\n\nPoikki järven tuli hevonen juosten, mutta talon rantaan, venevalkamaan\npäästyään se hiljensi vauhtiaan, ja ajaja hyppäsi reestä kävelemään.\nJärveltä taloon olikin ylämäkeä, ja rantapolulla vastailivat vielä\nmaakivet rekirautoihin.\n\n\"Metsäherrapahan näkyy olevan\", sanoi Antti, kun tulijat nousivat\njärveltä pihaan.\n\nMetsäherra ja vallesmanni olivat yksin matkoin laitapitäjällä\nliikkeellä. Kesän aikana oli tänne kovin vaivalloinen kulku, kun teitä\nei ollut ja polutkin useiden kylien välillä vajottivat polvia myöten.\nMutta nyt tänä syksynä, kun maa ja jänkät olivat syvältä kylmettyneet,\nuskalsivat herratkin lähteä laitapitäjälle.\n\nIllalla he olivat saapuneet Meltoskylään Rantakeroon ja pyytäneet\nisäntää Ahvenjärveen kyytiin, kun olivat kuulleet, että sinne jo näin\nvähän lumen aikana pääsi reellä melko tasaisia maita kulkevaa\ntalvitietä.\n\nMolemmat herrat olivat nuoria miehiä, jotka kumpikin olivat vasta\nmuutaman vuoden olleet pitäjässä. Antti oli heidät sentään kumpaisenkin\nnähnyt ja tunsi heidät, mutta Selma ei ollut nähnyt kumpaakaan.\n\nMetsäherra oli ylpeän ja kiukkuisen näköinen, vallesmanni oli\nsävyisämpi ja puettukin paljon vaatimattomammin. Ei ollut\nvallesmannilla kovaa kaulusta, ja pitkävartiset pieksut oli hänellä\njalassa. Mutta metsäherra oli pysty kuin seiväs korkeine kauluksineen\nja tuoksui vahvasti hajuvedeltä.\n\n\"Mutta merkillisen vähän te olette saanut valmista\", sanoi hän Antille\ntyytymättömällä äänellä, kun oli tiedustellut torpan eduista, \"ja nyt\nolette asunut jo kaksikymmentä vuotta kruunun maalla.\"\n\nHän kaivoi sitten torppaa koskevat paperit taskustaan.\n\n\"Laiskoja te olette... oikea mies olisi jo tehnyt suuren talon\ntästä...\"\n\n\"Ei ole ollut varoja eikä aikaa\", sanoi Antti.\n\n\"Mutta onhan teillä aikaa olla puulaakin töissä kaiket talvet, vieläpä\nkesätkin!\" tikasi metsäherra.\n\n\"Pakko on olla, ja hyvä on, että puulaakeilla on ollut työtä... hätä\ntässä muuten olisikin ollut...\"\n\n\"Jaa, jaa... minä olen kuullut... se on se vanha virsi...\"\n\n\"Nälkä se on semmoinen virsi, joka komentaa\", vastasi Antti\nalakuloisesti. \"Milläs elät, jollet muualta leipää ansaitse.\"\n\nMetsäherra näytti tyytymättömältä.\n\n\"Kruunu häätää pois maaltaan sellaiset, jotka eivät tee maan päälle\ntyötä\", sanoi hän.\n\nAntti ei vastannut mitään.\n\n\"Taidatte olla tukinajoon lähdössä nytkin?\" sanoi metsäherra hetken\npäästä.\n\n\"Niin on aikomus. Millä minä muuten joukkoni jaksaisin elättää.\nVähäiset ne ovat ne hyvät, mitä tämmöisestä torpasta syötäväksi\nsaapi...\"\n\nMetsäherra silmäsi lapsilaumaa.\n\n\"Herra Jumala... Näin paljonko teillä on lapsia!... Sehän on\nsikamaista!\"\n\n\"Niin monta niitä on\", sanoi Antti, ja hänen äänensä vähän vapisi.\n\"Kuinkahan monta niistä pitäisi olla poissa, että olisi kruunun ja\nteidän mielestänne parhaiksi?\" lisäsi hän sitten katkerasti.\n\nMetsäherra vilkaisi Anttiin vihaisesti.\n\n\"_Låt barnen vara_\", sanoi vallesmanni nuhtelevasti.\n\nMutta metsäherra käveli turkki yllään edestakaisin lattialla.\n\n\"Siihen ne ovat... laittamaan lapsia... muuhun ei\", sanoi hän.\n\nVallesmanni puhui hänelle jotakin, jota muut eivät ymmärtäneet. Mutta\nAntin kasvoille nousi tumma puna, ja ohimosuonet pullistuivat.\n\nVallesmannin puheista metsäherra näytti tyyntyvän. Ehkäpä alkoi\nymmärtää, ettei täällä kiveliön keskellä tainnut olla helppo elää, kun\nmaasta lähti niukasti syötävää. Mutta hän ei malttanut vieläkään olla\nlapsista herjaamatta, vaan virkkoi nyt puoleksi pilkallisesti:\n\n\"Joko niitä nyt on kylliksi, vai vieläkö tulee lisää?\"\n\nAntti oli luonnostaan tyyni mies, mutta nyt oli sattunut solvaus niin\narkaan paikkaan, ettei hän enää voinut hillitä itseään.\n\n\"Tuli lisää tahi ei\", sanoi hän nousten seisomaan, \"se ei kuulu teihin!\nMinulla ovat lapset tässä näkösällä kaikki... lienevätkö niin\nforstmestarillakin... Ja minä tunnustan ja tiedän ne omikseni...\"\n\nJo punastui metsäherra korviin asti. Olivatko ne kamalat huhut hänestä\nehtineet tännekin asti!\n\n\"Mitä tarkoitat, lurjus?\" kivahti hän.\n\nMutta taas alkoi vallesmanni puhua ruotsiksi, ja vihdoin metsäherra\nasettui.\n\nVallesmanni sai nyt puheenvuoron ja alkoi asioitaan Antille selittää.\nOlisi ollut tarkoitus pitää lain määräämä katselmus nyt tässäkin\nAhvenjärven kruununtorpassa, mutta vallesmanni aikoi sen lykätä ensi\nkesään, kun lumikin jo oli maassa eikä sitten viime katselmuksen ollut\npaljoa tehty.\n\n\"En ole kyllä rakennuksia kyennyt tekemään, mutta niittyä on raivattu\ntänäkin syksynä neljän häkin ala ja uutta peltoa olemme tehneet\nvankankin puolen tynnyrin alan... Ensi kesänä sekin jo auttaa... Ja jos\nnyt tänä talvena, niinkuin on toivoa, sattuu tukinajossa ansaitsemaan\nvähän enemmän, niin ensi kesänä saapi sitten rauhassa tehdä\nmaatöitä...\"\n\n\"Niinpä vainkin\", myönsi vallesmanni.\n\nMutta metsäherralle tuli yhtäkkiä kiire pois, niin että hän istui\nreessä, ennenkuin vallesmanni ehti uloskaan.\n\n\"Mahtoikohan hyvinkin suuttua?\" kysäisi Antti vallesmannilta. \"Minäkin\nsatuin suuttumaan, kun lapsista...\"\n\n\"No no, ei se niin vaarallista ole\", naurahti vallesmanni. \"Se on\nsemmoinen pikainen mies, vaan kyllä se siitä ajan oloon talttuu...\"\n\n\"Jokohan tuo kantelee kruunulle?\"\n\n\"Eikö mitä. Onhan niitä tämmöisiä torppia muitakin...\"\n\nVallesmanni hyvästeli kädestä ottaen ja toivotti onnea tukinajoon.\n\nAntti seurasi perässä portaille.\n\nJo oli metsäherran pahin kiukkukin mennyt ohi, sillä hän vastasi, kun\nAntti hyvästeli, ja näytti naurahtavan.\n\nAntti katsoi heidän jälkeensä, kun ajoivat jäälle.\n\n-- Olisikohan se maistellut -- lieneekö viinamiehiä -- kun oli noin\noikullisena? arveli Antti metsäherrasta.\n\nKun Antti palasi pirttiin, puhalsivat lapset loukostaan ikkunaan\nmenijöitä katsomaan. Semmoinen herraskuorma oli todellakin näkemisen\narvoinen täällä erämaassa.\n\n\"Jokohan nyt suuttui?\" kysyi Selma huolekkaana.\n\n\"Suuttukoon jos tahtoo. Vallesmannilla on tämän talon asioihin enempi\nsanomista kuin metsäherroilla... sen sanoi aikoinaan vanha vallesmanni,\njoka tämän kruunulta minulle haki\", sanoi Antti.\n\nMutta herrojen äkkiarvaamaton käynti erämaassa, jossa ei ollut totuttu\nvieraita näkemään pitkiin vuosiin, vaikutti kuitenkin sen, etteivät\nAntti ja Yrjö ottaneet tointuakseen matkalle, vaikka kaikki oli\nvalmiiksi laitettuna. Oli paljon puhumista ja arvelemista siitä, mitä\nherrat käynnillään oikeastaan tarkoittivat.\n\n\"Kuulee sen Rantakeron isännältä tarkemmin, kyllä ne hänelle jotakin\njuttelevat\", arveli Antti.\n\nSamaa uskoi Selmakin.\n\nVihdoin, kun olivat aikansa puhelleet, Antti alkoi hankkiutua matkaan.\n\n\"Tähän sattuivat juuri lähtöhommaan, viivyttämään meitä\", sanoi hän\nYrjölle.\n\nYrjö oli jo valjastanut hevosen. Antti kiskoi ylleen pientä\nkeltaisenlikaista, päällyksetöntä lammasnahkaturkkia, Selman seisoessa\nhäntä vastapäätä.\n\nEron hetki läheni.\n\nAntti pani jo kintaat käteensä, mutta veti kuitenkin vielä oikean pois\nja ikäänkuin heikkouttansa häveten ojensi kätensä Selmalle.\n\nJa pyörähti sitten oveen päin, ikäänkuin olisi tahtonut jotakin\npiilottaa vaimoltaan. Ja kun ovelle ehti, niin melkein kuin\ntuskanhuutona siinä äänsi:\n\n\"Hyvästi nyt kaikki! Jumalan haltuun jääkää!\"\n\nJa mennä rymisti sitten alas kuin pahaa pakoon, pyyhkäisten silmistään\njotakin.\n\nSelma seurasi häntä portaille. Yrjö seisoi jo ohjat kädessä\nlähtövalmiina. Selman kasvot olivat kalpeammat entistään, ja silmissä\noli kumma kiilto.\n\nAntti silmäsi Selmaan ja sanoi sitten tukahtuneella äänellä Yrjölle:\n\n\"Annahan kävellä sitten!\"\n\nYrjö viittasi äidilleen hyvästiksi, massautti suutaan ruunalle, joka\nvirkkuna ja levänneenä porhalsi täyteen juoksuun järveen kallistuvaa\nmyötälettä alas, niin että silppusäkit häkin päällä hyppelivät.\n\nAntti seurasi puolijuoksua perässä.\n\nJäälle päästyä Yrjö pysäytti Mustan, ja kun Antti hänet saavutti,\nkiipesivät he kumpikin häkille ja läksivät ajamaan rantajäätä pitkin\nsuoraan pohjoiseen, johon järvi kapenemistaan kapeni. Herrojen äskeinen\njälki vei suoraan poikki järven, ja Musta yritti jo verekselle\njäljelle, mutta eri suuntaan kulki nyt tukinajoon menevien tie.\n\nSelma jäi portaille heidän menoaan katsomaan. Seisoi siinä, marraskuun\nkylmässä, silmät vedettöminä, mutta kasvoilla itkevä ilme ja sydämessä\ntuska ja ahdistus. Toisessa päässä järveä olivat jo menossa, mutta\nSelma seisoi yhä portailla ja heräsi mietteistään vasta sitten, kun\nkuuli nuorimman, sairaan lapsen itkevän.\n\nSilloin hän vasta palasi sisälle, ja hänestä tuntui, että sydän oli\npakahtumaisillaan. Ja kun otti sairaan syliinsä ja istahti, niin\nsilloin purskahti itkuun ja itki kauan aikaa, ääneensä uikuttaen. Se\ntuntui sydämen tuskaa helpottavan.\n\nMutta tukinajoon menevät loittonivat loittonemistaan. Keli oli järvellä\nmainio. Mustan mieli oli iloinen, ja roimasti se käveli häntäänsä\nrennosti heilutellen. Isä ja poika istuivat äänettöminä häkillä. Lyhyt\nmarraskuun päivä oli jo ehtinyt kulua pitkälle, ja aurinko oli jo\nlaskemassa, kun menijät ehtivät kapenevan järven päähän. Se tie, jota\nheidän tuli aluksi kulkea, vei toiselle haaralle kuin kylään johtava\ntie. Järven päästä se alkoi, nousten männikkökankaalle ja lähtien siitä\nkapeana aukkona ja mutkikkaana viemään synkille sydänmaille.\n\nJärven päähän saapuessaan menijät näkivät ilokseen, että tietä olivat\nporomiehet kulkeneet -- ja se suuresti helpottaisi heidänkin kulkuaan.\n\nTämä taival, jolle he järven päästä lähtivät, oli kahden penikulman\npituinen. Sen kuljettuaan he saapuvat ensimmäiseen suureen kylään ja\nvaltatien varteen. Siitä taas jatkuu matka oikotietä pitkin kiveliöiden\nhalki itäpohjoista kohti niihin kyliin, joiden kautta Antti tiesi\nmatkan kulkevan Airiselän tukinajopaikalle.\n\nMutta vaivalloiselta tuntui kulku. Molemmat miehet olivat heti järveltä\nkankaalle noustua jääneet kuorman perään kävelemään. Sillä vaikka\nporomiehet olivatkin tietä kulkeneet, oli se näin vähän lumen aikana\njyleää ja mätikköpounikkoa. Vähänväliä kuorma kellahti nurin, hevonen\nhöyrysi, ja miehet paarustivat hikipäin perässä.\n\nSuurelle suolle tultua ja sen poikki kuusikkokorpeen päästyä he\nlevähdyttivät hevostaan ja tekivät nuotion.\n\n\"Tämä onkin pahin ja pounikkoisin taival -- tätä kun näin vähän lumen\naikana niin kovin harvoin kuljetaan\", lohdutteli Antti poikaansa.\n\"Tästä kun lähdemme, käännymme pian eri haaralle, länttä kohti, jossa\nmuistaakseni on tasaisempi tienreikä, ja saavumme sitten suureen\nkylään, jossa on minulle entisestään tuttu isäntä. Siitä pitäisi alkaa\nteitä, joita on paljon kuljettu näinä vuosina, kun tukinajot ovat yhä\nsyvemmä Lappiin siirtyneet. Ja ne, jotka Airiselän ajoon menevät,\nkulkevat tämän kylän läpi.\"\n\nMuuta he eivät puhuneet. Ikävä painoi kummankin mieltä. Loppupuoli\ntaivalta oli kuitenkin onneksi tasaisempia maita, niin että matka sujui\nnopeammin.\n\nMyöhään illalla he saapuivat kylään. Antille oli kylä jo ennestään\ntuttu, hän kun oli viime vuonnakin tämän kautta mennyt tukinajoon,\nmutta silloin aivan eri haaralle, Susivaaraan päin. He ajoivat\nhevosensa erääseen vankkaan taloon, jonka pihalla näkyi olevan useita\ntukinajoon meneviä rekiä ja kuormia.\n\nTalossa vielä valvottiin, ja Antti tapasi isännän pihalla.\n\n\"Jopahan on Ahvenjärven Anttikin tukinajoon menossa\", tervehti isäntä\nAnttia.\n\n\"No, jopa sitä viimein... kun viimeinkin lumen tuiskusi\", vastasi\nAntti. \"Saisiko yösijaa?\" kysyi hän sitten yhteen menoon.\n\n\"No, totta kai\", toimitti isäntä. \"Toki tässä vanha tuttava saapi, kun\nventovieraillekin annetaan. Airiselän ajoonko sitä sinäkin...?\"\n\n\"Sinne vain...\"\n\n\"Sinne kuuluvat nämä toisetkin olevan menossa... Kuka tämä kumppanisi,\nnuori mies on?\"\n\n\"Minunhan se on poika\", hymähti Antti.\n\n\"Vai on sinulla noin vankka poika\", kiitteli isäntä. \"Tulee, peijakas,\nvielä vankempi mies kuin isästä.\"\n\n\"Kunhan nyt ensin tulisi semmoinenkaan kuin isä\", kehahti Anttikin.\n\nIsäntä toimitti, että Antti sai panna hevosensa talliin, vaikka muiden\nkulkijain hevoset olivat suuressa halkovajassa.\n\nAntti ja Yrjö jäivät hevostaan hoitamaan, mutta isäntä köpitti pirttiin\nja mennessään arveli, että on sijaa miehille pirtissä.\n\nTalo, johon he olivat saapuneet, oli kylän vanhin, Linnanrovaksi\nnimitetty. Sen kautta kulki valtatietä itään ja etelään, länteen ja\npohjoiseen, ja sitäpaitsi poro- ja suksimiesten teitä jos minnepäin\nasumattomien erämaiden poikki ja halki. Talvisin, suurten tukinajojen\naikana, oli talossa aina kulkijoita, oli öin päivin koko pitkän talven\najan. Toisia meni, toisia tuli. Oli outoa jos tuttavaakin.\n\nPirtissä oltiin jo yösijoille asettumassa, eikä pihasalla näkynyt\nketään, kun Antti ja Yrjö syöttivät hevostaan.\n\nYrjö meri sisälle, mutta Antti jäi vielä kuormaansa peittelemään\nhurstilla ja ottamaan siitä peurannahkoja yövuodetta varten.\n\nSilloin hän kuuli, että jostakin kujasta ajoi hevonen pihaan, ja\nyhtäkkiä seisoi mies hänen vieressään, sähkölampun valossa häntä\ntarkastaen. Antti hieman säpsähti, mutta valo katosi samassa, eikä hän\nehtinyt nähdä miehen kasvoja. Mies ei virkkanut sanaakaan, eikä\nAnttikaan ehtinyt mitään sanoa, ennenkuin toinen jo katosi sille\nkujalle, josta äsken hevonen pihaan ajoi.\n\nAntti arvasi, etteivät ne olleet oikeita kulkijoita. Viinakauppiaita\nsaattoivat olla.\n\nHän ei kuitenkaan puhunut näkemästään mitään, kun pirttiin meni. Suuri\npirtti oli miehiä puolillaan. Jotkut jo nukkuivat, toiset tarinoivat.\nHimmeä kattolamppu valaisi niukasti tupakansavun läpi lattialla\nmakaavia miehiä.\n\nEi näyttänyt olevan Antin tuttavia eikä työtovereita yhtään. Tuntuivat\nolevan etelän puolen miehiä, joita Antti ei muistanut ennen\ntukinajopaikoissa nähneensä. Saattoivat olla ensikertalaisia.\n\nAntti ja Yrjö söivät niukan illallisensa särpimettä. He eivät ottaneet\nosaa toisten keskusteluihin eivätkä tiedustelleet, mistä toiset tulivat\ntai mihin olivat menossa.\n\nKeskenäänkään he eivät monta sanaa vaihtaneet, ja pian he laskeusivat\nlevolle peurannahkoille.\n\nYrjö nukkui heti. Mutta Antti makasi valveilla, iltapiippuaan\npoltellen. Silloin hänen korvansa erotti, mitä toiset haastelivat.\n\n\"Kuuluu Sodankylän poroaidalla myyneen monen tuhannen markan edestä\npaljasta Ruotsin konjakkia...\"\n\n\"Voi turkanen!\"\n\n\"Eivätkä osuneet poliisit hänen kätköilleen, jotka kuuluvat olleen\naivan likellä poroaitaa... Mutta kiinni olisivat panneet, jos\nkohdanneet olisivat.\"\n\n\"Mutta eivät kohdanneet?\"\n\n\"Eivät. Oli valehdeltu poliiseille. Sillä on omat suojelijansa...\nPakoon pääsi.\"\n\n\"Pakoon, vaan täällä se nytkin kiertelee. Tukkityömaille on menossa.\"\n\nAntti arvasi, että miehet puhuivat Pirtu-Santerista, joka monta vuotta\njo oli viinaa myynyt pitkin Lappia.\n\n\"Minkä kokoinen mies se lienee, Pirtu-Santeri?\" kysyi nyt Anttikin,\ntoisten keskusteluun puuttuen.\n\nEräs vastasi:\n\n\"Onpahan minun mittaiseni mies, mutta sillä on pitkät, mustat viikset.\"\n\nAntti ei viitsinyt nousta katsomaan, minkä mittainen se mies oli, joka\npuhui. Hänestä oli äskeinen mies pihalla ollut pitkänlainen.\n\n-- Olkoon kuka hyvänsä... Mitäpä minä hänestä, -- arveli hän ja vaipui\nomiin ajatuksiinsa.\n\nNuo toiset tarinoivat ja nauraa hökertelivät. Miten lienee heillä\nkotonaan? Oliko lapsia ja minkä verran oli varoja? Olivatko torpan\nvaiko talon miehiä? Olikohan joukossa yhtään niin köyhää kuin hän?\n\nMutta olipa hänellä sentään tuossa vieressään vankka ja verevä poika,\njoka pian pystyi isäänsä auttamaan! Ei hän niin köyhä ollutkaan.\n\nHän muisti kotiajääneitä, vaimoaan ja lapsiaan, ja hiljainen huokaus\nnousi hänen povestaan. Ja huomaamatta ummistuivat silmät, ja hän vaipui\nraskaaseen uneen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntti oli nukkunut sikeästi. Hän heräsi siihen, että pirtissä kävi kova\nporu ja liikkeellä oltiin. Joku astui Antin jalalle. Päästyään oikein\nvalveille ja kuultuaan mitä puhuttiin, hän ymmärsi, että taloon oli\nsaapunut tullimiehiä, jotka meuhkaten herättivät nukkuvat. Antti kuuli\nheidän tiedustelevan erästä miestä, joka ajoi porolla ja jolla olisi\npitänyt olla viinaksia matkassaan. Oliko talossa käynyt porolla-ajajaa?\n\nAnttikin nousi taljalleen istumaan.\n\nHänellekin tehtiin kiivas kysymys, oliko hän porolla-ajaja. Kuka tuo\ntoinen on, joka vieressä nukkuu?\n\nAntti selitti kuka ja mistä oli ja matkansa tarkoituksen. Vieressä\nnukkuva oli hänen poikansa. Eivät olleet he nähneet kuin yhden\nporomiehen, joka ajoi suksilta.\n\nMutta tullimiehet eivät tyytyneet semmoisiin vastauksiin.\n\n\"Kenenkä kuorma se on, jossa on hursti peittona?\" kysyi eräs tullimies\nkuin kaikilta yhteisesti.\n\nMutta kun ei siihen heti ehditty vastata, määräsi hän, että jokaisen\noli näytettävä kuormansa ja avattava arkkunsa, muutoin revitään kuormat\nhajalleen ja arkut säretään.\n\nAntti alkoi vetää kenkiä jalkoihinsa, ja samoin teki moni muu. Mutta\neräs mies, joka makasi pimeässä loukossa, ärähti sieltä:\n\n\"Siellä on minunkin kuormani pihalla. Tarkastakaa, jos tahdotte! Minä\nen liiku yövuoteeltani.\"\n\nLyhtyjen valossa tullimiehet sitten ryhtyivät tarkastukseensa, penkoen\nkunkin kuorman ja rautapiikeillä sysien heiniä ja silppusäkkejä.\n\nTulivat Antin kuorman luo.\n\n\"Onko joku viinakauppias liikkeellä?\" kysyi Antti, kun tullimiehet\nreikivät hänen silppusäkkejään.\n\n\"Niitä on montakin\", vastasi tullimies tyytymättömänä.\n\n\"Ei ole minun matkassani tippaakaan\", sanoi Antti.\n\nEivät löytäneet mitään luvatonta.\n\nSilloin he ilmoittivat tietävänsä varmaan, että tämän kautta oli nyt\nyön aikana kulkenut viinakauppias, arvatenkin menossa Airiselän\ntukinajopaikalle.\n\nMutta miehet eivät sanoneet tietävänsä.\n\n\"Porollako sen olisi pitänyt olla liikkeellä?\" kysäisi Antti.\n\nTullimies vilkaisi Anttiin kuin jotakin epäillen.\n\n\"Eikö ole kukaan kaupannut konjakkia?\" kysäisi hän.\n\n\"Minulle kai viimeksi kauppaavat... joka en eläissäni ole ostanut kuin\nkorttelin... senkin kaupungista\", vastasi Antti.\n\nMutta tullimiehet herättivät isännän ja muunkin talonväen ja penkoivat\njoka huoneen.\n\nVihdoin he lähtivät ajamaan, kun eivät mitään löytäneet. Pirttiin\nsaapuessaan Antti nyt vasta huomasi, että sinne oli yöllä hänen\nnukkuessaan ilmaantunut lisää väkeä. Näyttivät olevan etelän puolen\nmiehiä, suksilla kulkevia.\n\nHän asettui sijalleen, vielä hetken nukkuakseen. Mutta unta ei\ntullutkaan. Mietitytti. Mitähän olivat ne miehet olleet, jotka illalla\nkujasta ajoivat pihaan ja samalla tuntuivat lähtevän takaisin?\nEpäilemättä ne olivat viinakauppiaita. Sitten hän muisti, ettei\ntallinovessa ollut lukkoa ja että ovi oli muutenkin rempallaan. Hän\nnousi ja päätti pistäytyä hevostaan katsomassa.\n\nMuut pirtissäolijat näyttivät nukkuneen uudestaan. Kuorsauksia,\nraskaita huokauksia ja oikenevien koipien liikettä kuului, ja himmeä\nlamppu paloi ynisten, vaivalloisesti, sammumaisillaan.\n\nUlkona oli pimeä kuin säkissä, sillä taivas oli aamupuoleen vetääntynyt\npilveen. Kun Antti joutui lähelle tallia, näki hän, että sekä tallin\novi että ylisen heinäluukku olivat auki. Samassa ilmestyi kaksi miestä\ntallista. Ne kantoivat suuria säkkejä reslaan, joka oli tallinpäässä ja\njonka eteen oli hevonen valjastettu. Antti seisahtui ja näki, että\ntoinen mies nousi yliselle ja antoi sieltä varovasti säkin kerrallaan\ntoiselle.\n\nToinen miehistä, se, joka säkkejä reslaan kantoi, huomasi Antin ja\ntöytäsi yhtäkkiä hänen eteensä.\n\n\"Mitä haet?\" tiuskaisi hän Antille.\n\n\"En mitään. Aioin hevostani hoitamaan.\"\n\nMies ei virkkanut enää mitään, vaan meni jatkamaan työtänsä. Pimeä oli,\nmutta Antti näki, että miehellä, joka häntä kävi puhuttelemassa, oli\npitkät viikset. Kumpikin mies liikkui kuumeisella kiireellä, ja Antti\narvasi millä asialla he olivat. Hän ei kuitenkaan ollut heistä\ntietävinäänkään, toimitti hevoselleen lisää heiniä ja aikoi lähteä\ntakaisin pirttiin.\n\nSiinä ne olivat viinakauppiaat, joita tullimiehet olivat takaa ajaneet!\n\nNe siis olivat sittenkin olleet talossa ja ehtineet kätkeä tavaransa\ntallin yliseen, sillaikaa kun tullimiehet pitivät tarkastusta pirtissä.\n\nAntti kuuli miesten yhtäkkiä lopettavan hommansa, kuiskaavan toisilleen\njotakin ja katoavan kuin varjo kujasta ulos.\n\nAntti pani merkille, että he katosivat siitä kujasta, josta tie lähti\nylimaihin. Heidän hevosellaan ei ollut minkäänlaista helyä, mutta Antti\nkuuli kavionkapseen ja reslan ratinan nopeaan poistuvan.\n\nHän palasi pirttiin, mutta ei puhunut havainnostaan mitään, vaikka\nmuutamia miehiä oli jo nousuhommassa.\n\nAamupimeällä jo joutuivat Airiselän tukinajoon menevät miehet\ntaipaleelle. Heitä oli nyt yhdessä roikassa kymmenen hevosta ja\nkolmattakymmentä miestä. Sitäpaitsi heitä seurasi vielä kymmenkunta\nsuksimiestä, jotka niinikään olivat Airiselkään hakkuumiehiksi menossa.\n\nAntti oli Linnanrovalta lähdettäessä jäänyt jälkiroikkaan, mutta jo\nensi syöttöpaikassa, joka oli suuren järven rannalla, toiset\nehdottelivat, että Antti, jolla oli lihavin ja paras kävelijähevonen,\najaisi eillimmäiseksi.\n\nTie kulki nyt synkkiä sydänmaita, ja taipaleet olivat pelottavan\npitkiä, tiet vähälumisia vielä ja paikoin hyvinkin pounikkoisia.\n\nSeuraavana yönä tuli raskas tuisku, niin että lunta alkoi olla polveen\nasti. Mutta kun tuisku taukosi, koveni ilma, pakkasta oli veres lumi\nruokkinut. Taivaanrannat punoittivat ja kiiltelivät, ja ilma helisi\nkylmyyttään. Kulkijoita oli paljon, rahdinajajia enimmäkseen.\n\nOli täydenkuun aika, ja tukinajoon menevät ajoivat öisinkin, pikemmin\nperille joutuakseen.\n\nSuuresta kirkonkylästä ei enää ollut Airiselkään kuin parin päivän\nmatka, aivan asumatonta kiveliötä.\n\nSitä viimeistä taivalta olivat nyt menossa kaikki ne, jotka yhdessä\nroikassa lähtivät Linnanrovalta Anttia seuraamaan. He olivat\nsaavuttaneet toisia sinne menijöitä, ja roikka oli joillakuilla\ntaipaleilla ollut hyvinkin pitkä, mutta toisilla taipaleilla\npienentynyt, kun kaikki eivät olleet jaksaneet yhtä nopeaan kulkea.\n\nAntti oli ajanut kaikki taipaleet edellä, ja usein olivat toiset\nsaapuneet syöttöpaikkaan pitkän aikaa jälkeenpäin.\n\nNyt tälle viimeiselle taipaleelle lähdettäessä oli ollut puhe, että\npuhallutetaan puolivälissä, johon puulaaki oli rakennuttanut tilavan\npirtin ja tallin sitä varten. Sillä koko taipaleella Airiselkään asti\nei ollut ainoaakaan ihmisasuntoa.\n\nAntti pani taas eillimmäiseksi. Hänen Mustansa oli vielä virkku ja\nkäveli roimasti. Tiekin oli jo niin kuljettua, että oli kovaa kuin\ntavallinen maantie. Antti ja Yrjö istuivat kumpikin häkillä.\n\nJoka paikassa pitkin väliä oli kerrottu, että ylen paljon on jo\nAiriselkään tukinajajia mennyt ja yhä lappaa kuin kadotukseen.\n\n-- Kuinka siellä käynee, kun niin paljon tulvaa ajajia? -- mietiskeli\nAntti. -- Jos Vänttinen ehkä luulee, etten tulekaan. Vaan miksi olisi\nkäsirahatkin jättänyt?\n\nHän ei pojalleen huolistaan puhunut, itsekseen mietiskeli.\n\nKun pääsisi sen Vänttisen puheille ennen kuin muut ehtivät, toivoi hän.\n\nSilloin juolahti hänelle mieleen, että hän ajaa yhtämittaa puulaakin\npirtille, Airiselkään asti, ettei pysähdykään puolivälissä. Hänellä oli\nhyvä hevonen... se kyllä jaksaa, ja heillä itsellään oli evästä jälellä\nsen verran, että hyvästi toimeen tulivat.\n\nNiin hän tekeekin! Ja heti kun pääsee perille, rientää Vänttisen\npuheille.\n\nHän tuli keksinnöstään niin hyvilleen, että massautti Mustaa nopeampaan\nvauhtiin. Päivä oli puolessa, kun he saapuivat Hyrränperään, sinne,\nmihin puulaaki vartavasten oli pirtin ja tallin rakennuttanut\ntukinajajille syöttöpaikaksi.\n\nKauas jo kuului kova meteli Hyrränperästä, kuului kuin juopuneitten\nrähinää ja karkeita kirouksia.\n\nPaljon oli Hyrränperässä hevosia, jotka aisapäässä söivät. Miehiä kulki\nedestakaisin lähellä olevasta lähteestä vettä hevosilleen kantaen.\nJuovuksissa näyttivät miehet olevan, muutamat hieroivat tappelua.\nPirtistä kuului tanssinjyske ja huuliharpun soitto. Antti ja Yrjö\nnäkivät, että jotkut miehistä tanssivat, yksin hyppien ja rallattaen.\n\nAntti pysäytti hevosensa, nouti ämpärillään vettä lähteestä ja tarjosi\nMustalle. Ja aikoi lähteä.\n\n\"Mikä tuo mies on, joka ei hevostaan aio syöttää!\" huusi hänelle joku.\n\nAntti katsoi sinnepäin ja tunsi sen pitkäviiksisen miehen, joka niin\nnopeasti oli Linnanrovan tallin päästä lähtenyt.\n\n\"Mies hoi! Älä aja! Osta viinaa!\" kuuli hän huudettavan yhtäältä, ja\ntoisaalta taas kuului:\n\n\"Älä aja! Varro että muutkin ehtivät matkaan.\"\n\nEräs juopunut yritti Mustan ohjiin, muka pidättämään.\n\nAntti napsautti ohjaksilla Mustaa, se töytäsi eteenpäin, ja mies\npyllähti kinokseen.\n\n\"Pois alta!\" huusi Antti ja laski menemään Hyrränperän myötäleestä\ntäyttä juoksua alas.\n\nVai täällä se viinakauppias jo on! ajatteli hän.\n\nKun he pääsivät loittonemaan Hyrränperästä, kertoi hän Yrjölle kaikki\nmitä Linnanrovalla oli yöllä tapahtunut ja mitä miehiä hän arveli\nviiksiniekan olevan.\n\n\"Jos Vänttinen siitä vihiä saapi, niin lyhyeen sen miehen ilo loppuu,\nVänttinen kun on niin vihainen viinamiehille, että tappaisi kaikki\",\nsanoi hän pojalleen.\n\nTaival, outo ja jyrkkämäkinen, katkesi katkeamistaan. Alkoi hämärtää,\npäivä loppui, mutta täysikuu, kirkas ja kylmänkiiltävä, nousi\ntaivaalle.\n\nErään korkean mäen päällä Antti pysäytti hevosensa ja taitteli muutamia\nkuivia ruisleipiä sen syötäväksi.\n\nEi kuulunut perässätulijoita. Kylmä kuu vain valaisi kuolonhiljaista,\navaraa Lapin tunturimaailmaa.\n\nHe jatkoivat matkaansa. Antin laskujen mukaan piti heidän jo olla\nlikellä Airiselän maita.\n\nAntin mieleen juolahti uusi tuuma. Kun hän ehtii Vänttisen puheille,\nniin kertoo epäilyksensä sen viiksiniekan suhteen... että viinanmyyjä\non... jos ei liene se kuuluisa Pirtu-Santeri... Vänttinen kyllä\nselvän ottaa... Paha hätä oli tullut viime talvenakin eräälle\nviinakauppiaalle, joka oli osunut Vänttisen lähettyville.\n\nTie teki mutkia, nousi mäkiä ylös, laski toisia alas, puski taajojen\nkorpien halki, jänkkien poikki ja vilahti järvelle. Kuun kirkkaassa\nvalossa näkyi korkeita tunturien lakia edessäpäin, ja toivoton\ntaivaanranta siinsi tumman sinertävänä.\n\nVihdoin, laskeuduttuaan erään korkean mäen alle, he näkivät edessään\npuulaakin kookkaan, honkahirsistä salvetun pirtin ja muut huoneet.\nSuuren ikkunan läpi loimusi iloinen takkatuli. Pihalla liikkui miehiä\nja hevosia, ja pakkaslumi narisi. Oli liikettä, oli elämää keskellä\nsynkintä kiveliötä. He ajoivat pihaan.\n\n\"Onkohan se Vänttinen nyt pirtillä?\" kysyi Antti ensimmäiseltä\nmieheltä, joka näytti olevan työnjohtajia.\n\n\"Tuolla se kirjoittaa konttorissa\", vastasi puhuteltu.\n\nAntti jätti Yrjön vaalimaan Mustaa ja riensi heti Vänttisen puheille.\n\nYrjö alkoi riisua hevosta valjaista, päästi sen piehtaroimaan ja\nloimitti sen. Äskeinen mies, joka oli Anttia puhutellut, kävi Yrjönkin\npuheille. Ja koeteltuaan Mustan kylkiä arveli, että tuommoisella\nhevosella sitä pystyy isompaakin tukkia liikuttamaan. Siitä pääsivät\npuheisiin.\n\nYrjö kertoi keitä olivat eikä jättänyt mainitsematta, että Vänttinen\noli matkarahatkin Antille jättänyt.\n\n\"No lieneekin sitten isäsi hyvä tuttu Vänttisen kanssa\", arveli\nSyrjänen, joka oli ajattaja ja tukkienlukija.\n\n\"Tuttavat ne ovat... Koko viime talvenkin oli isä Vänttisen ajossa\",\nkertoi Yrjö.\n\n\"No teitä varten se sitten on jättänyt saran tuonne Kilpisjoen\nvarteen\", arveli Syrjänen.\n\nJa niin siinä hetken vielä muutakin keskustelivat Antin viipyessä\nVänttisen puheilla.\n\n\n\n\n3.\n\n\nAiriselän tukinajopaikka oli synkkien sydänmaiden keskellä, lähellä\nVenäjän rajaa. Pitkät olivat sieltä matkat kyläisiin kyliin ja vielä\npitemmät kirkolle. Asumatonta, lyömätöntä kiveliötä oli koko penikulmia\nlaaja tunturiseutu, jossa vasta parina vuotena tukkilaisen kirves oli\npuuhun iskenyt.\n\nErämaata se oli, mutta puulaaki oli pitänyt tukkityöläisten\nhyvinvoinnista kaikinpuolista huolta. Ruokatavaroita oli tänne\nerämaahan kuljetettu tavattomat määrät. Näinä talvina, joina\nAiriselässä oli tukinajoa ollut, oli äärettömiä metsiä jo maailman\nmarkkinoille kuljetettu. Mutta silmänkantamattomiin seisoi vielä\npetäjikköä synkillä saloilla ja alastomien tunturien kupeilla,\nmiljoonia siellä oli, ja miljoonia sieltä aiottiin ottaakin. Sillä nyt\noli tuhansien vuosien rauha rikottu ja ihmiskäsi anasti sen, minkä\nluonto oli luullut voivansa edelleenkin omaksi hyödykseen käyttää.\n\nMutta lujassa ne metsän jättiläiset olivat louhikkoisten vaarojen\nkupeilla ja pounikkoisten metsäjokien varsilla. Itsepäisesti ne panivat\nvastaan, ja kova oli siinä työ, ennenkuin monen sadan vuoden vanha,\nkiva ja tyvikäs petäjä uittojoen varteen synnyinpaikaltaan lähti. Mutta\nvoimaa ja keinoja oli toisaallakin. Ihminen valloitti ja voitti ja\nLapin aarteet hyväkseen käytti.\n\nAntti meni suoraan konttoriin, jossa Vänttisen sanottiin\nkirjoittelevan.\n\nVänttinen oli jo keski-ikämies, joka oli koko ikänsä puulaakin hommissa\nollut. Hän oli tunnettu säännölliseksi rehtimieheksi, joka jakoi\noikeutta oikealle ja vasemmalle. Ja kiivas mies kuin tuli ja leimaus.\nEi hänen kanssaan ollut leikkimistä. Ja jos hän kerran pääsi epäilemään\ntoista, niin ei siitä uskosta koskaan luopunut. Kovakasvoinen,\nharmajasilmäinen mies, jonka kylmyys melkein pelotti.\n\nOikean miehen oli puulaaki tänne Airiselän ajoon osannut valita. Ei\ntäällä pehmeä, toimettomampi mies ylijohtajaksi olisi kyennytkään.\nTarmokas, kokenut mies piti olla -- semmoinen kuin Vänttinen. Puulaakin\ntietoon oli tullut, että edellisinä talvina oli salaviinanmyyjäin\nonnistunut liikettään Airiselänkin ajoissa harjoittaa, ja siitä oli\nkoitunut puulaakille suurta haittaa ja monta mieliharmia. Senvuoksi\nannettiin Airiselän tukkityön johto Vänttisen haltuun, sillä se\ntiedettiin, etteivät viinamiehet hänen parissaan menestyneet.\n\nKuiskeita olikin jo kuulunut, että Vänttinen oli uhannut heti erottaa\ntyöstä jokaisen, joka viinalta haiskahtikin.\n\n\"No jopahan saapui Ahvenjärven Anttikin\", tervehti Vänttinen Anttia, ja\nhänen koville kasvoilleen ilmestyi lempeämpi ilme.\n\n\"Saitko käsirahat, jotka Rantakeron isännälle jätin?\" kysyi hän sitten\nheti, kulmiaan rypistäen.\n\nAntti kiitteli ja sanoi saaneensa.\n\n\"Täällä on jo tukinajo täydessä käynnissä\", sanoi Vänttinen Antin\nselityksen kuultuaan ja tarjosi sikaarin.\n\n\"Jo olen kuullut\", puheli Antti. \"Paljon taitaa olla ajajia?\" kysyi hän\nsitten.\n\n\"Paljon, paljon on\", sanoi Vänttinen. \"Tänne rientävät kaiken maailman\nroistot ja semmoisetkin, jotka eivät tukinajosta ymmärrä kerrassa\nmitään. Taitamattomia ja laiskoja lurjuksia... Vaan tänne ei oteta\nyhtään, jolla ei ole työpassia matkassaan...\"\n\n\"Mahtanenko saada tukinajoa minäkään enää?\" kysyi Antti katsoen\npelokkaasti Vänttisen tuimiin silmiin. Vänttinen hymähti.\n\n\"Sinua varten olen palstan säästänyt, sitäkin on tänään jo moni käynyt\npyytämässä ajaakseen... Kuka sinulle tulee hakkuumieheksi?\" kysyi hän\nsitten äkkiä.\n\n\"Oma poika... Yrjö sen olisi nimi\", tokaisi Antti hädissään.\n\n\"Vai on sinulla jo semmoinen poika. No, sitä parempi... sitä parempi,\nettei tarvitse laiskoja ruokkia... Huomenna pääsette jo aloittamaan.\nSyrjänen, joka lienee tuolla pirtissä, saapi lähteä näyttämään sarkaa.\"\n\n\"Jopa on hyvä... kiitoksia paljon...\" hoki Antti hyvillään.\n\n\"Panehan hevosesi sinne puulaakin talliin, ja kyllä pirttiin vielä\nmiehiä mahtuu\", sanoi Vänttinen sitten virallisella äänellä.\n\"Tarvitsetko ehkä rahaa etukäteen?\" kysyi hän, suupieltään venyttäen.\n\n\"En minä tässä vielä...\"\n\nVänttinenkin sytytti sikaarin ja nousi pöytänsä takaa kävelemään. Ja\nsikaaria poltellessaan hän puheli:\n\n\"Sillä aikaa kun minä kävin rantamailla, niin... Minä olen tässä tänään\nollut hyvin pahalla tuulella... Tänne oli ilmaantunut viinakauppias...\nEi oltu saada selvää, missä sillä lurjuksella oli kätköpaikka, itse\npääsi poliisien kynsistä pakoon suksilla ja mihin lie hiihtänyt...\nlakitta päin oli täytynyt lähteä, kun poliisit joutuivat paikalle...\nEtsittiin ja etsittiin... Jo vihoviimein tänä aamuna löysimme...\nlähempää kuin arvasimmekaan... metsästä suksenladun alta... Ja\nmurusiksi jokikinen pullo... monta kymmentä pulloa pirtua...\"\n\n\"Soo, soo... jopa se sattui\", sanoi Antti.\n\n\"Joo\", jatkoi Vänttinen. \"Minä olen, kuten Antti tietää, vihainen sekä\njuopoille että viinanmyyjille...\"\n\n\"No, jo minä sen tiedän\", sanoi Antti, hiljensi sitten ääntään ja\nastuen aivan Vänttisen viereen kuiskasi:\n\n\"Olisi minulla eräs asia, josta on tunnon vaivaa... pitäisi saada\nsanotuksi... kun ei olisi kuuntelijoita...\"\n\nVänttinen sulki pirttiin vievän oven tarkemmin ja viittasi tulemaan\nhuoneen perälle.\n\nAntti meni ja kuiskaamalla kertoi, mitä Linnanrovan pihalla oli nähnyt\nja mitä nyt Hyrränperässä, puulaakin pirtillä...\n\nVänttinen kuunteli hartaana, ja hänen kulmakarvansa nousivat ja\nlaskivat ja huulensa tekivät monenmoisia irvistyksiä.\n\n\"Pitkäviiksinen mieskö se oli?\" kysyi hän.\n\n\"Niin oli... oli kuin hevosen häntä molemmin puolin suupieliä\",\nvakuutti Antti.\n\n\"No, se on selvästi se kuuluisa Pirtu-Santeri ja saatana!\" pamautti\nVänttinen, synkkänä kuin ukkonen.\n\nAntti läksi ulos, ja Vänttinen tuli pirttiin, jossa miehiä istui suuren\ntakkatulen ääressä.\n\nYrjö ja Antti riisuivat hevosensa ja panivat sen talliin.\n\nPirtistä alkoi kuulua liikettä ja Vänttisen komenteleva, käskevä ääni.\n\nPirtillä sattui olemaan kolme poliisia, nimittäin kaksi, jotka\npuulaakin palkkaamina järjestystä valvoivat, ja kolmantena kruunun\npoliisi, joka viinasaksoja vaanien oli tullut pirtille levähtämään...\n\nPian olivat poliisit lähtökunnossa. Puulaakin hevonen valjastettiin, ja\nhe lähtivät täyttä vauhtia ajamaan Hyrränperään päin. Mutta kukaan muu\nei tiennyt heidän lähtönsä syytä kuin Vänttinen ja Antti.\n\nVänttinen oli ollut koko yön levoton, ja kun aamu tuli, meni hän ja\nherätti Antin ja kyseli uudestaan, mitä hän tiesi.\n\nSe seikka, etteivät Antin matkatoverit vieläkään olleet ehtineet\nperille, osoitti Vänttisen mielestä, että miehet olivat juopuneet\neivätkä olleetkaan kyenneet lähtemään viimeiselle taipaleelle.\n\n\"Parhaaseen iloon sinne poliisit sattuivat\", arveli Antti Vänttiselle.\n\n\"Niin alan uskoa minäkin\", myönsi Vänttinen. \"Aivan varmaan olivat\nnämäkin viinakset, jotka särimme, saman Pirtu-Santerin.\"\n\nJa levottomana Vänttinen odotteli tietoja ja sanomia Hyrränperästä.\n\nAntti ja Yrjö alkoivat hommata lähtöä metsäkodalleen, johon puulaakin\npirtiltä oli melkein puolen penikulman taival. Siellä oli pienoinen,\nkoukeroinen metsäjoki, Kilpisjoeksi nimitetty, jonka rannoille tukkeja\najettiin ja jossa Antille luvattu sarkakin oli. Ennestään oli jo siinä\nkodassa kolme ajomiestä, Perä-Pohjolan miehiä kaikki. Syrjänen,\ntyönjohtaja, niistä Antille kertoi, kun Antti ja Yrjö kodalle\nlähteäkseen eväitä varustelivat. Puulaakin honkaisesta makasiinista he\nottivat silavaa, poronlihaa, voita, jauhoja, kahvia ja sokeria ynnä\nmuuta.\n\nAntti eväitä rekeen kantaessaan tiedusteli vuorostaan Syrjäseltä,\nmillaista oli metsä siinä sarassa, joka hänelle oli erotettu. Olivatko\npuut isoja, oliko maa pounikkoa, jänkkärämeikköä vaiko vaaran laitaa?\nOliko pitkä ajomatka? Oliko myötälettä? Oliko vesipaikkaa lähellä?\n\nSyrjänen tiesi kaikki selittää. Puiden sanoi isoja olevan, mutta\najoväli oli loivaa myötälettä. Vettä oli ja kota lämmin.\n\nNiin siinä juttelivat.\n\nJa vilkas oli liike puulaakin pirtin pihalla kylmänkirkkaana marraskuun\naamuna. Tukkimiehet ottivat eväitä, ja suuren varastohuoneen paksu ovi\noli seposen selällään. Oli siellä tukinajajille ruokaa varattu: oli\njulman korkea pino silavalaatikoita, oli mahtavia läjiä jauhosäkkejä,\nkahvipaaleja, sokeriammeita, köysirullia, rautakettinkejä, saverikkoja,\nkirveitä, sahoja ja kaikenlaista muuta tavaraa.\n\nNiin näytti, että on ruokaa, jos syömämiehiäkin.\n\nAnttikin osti uudet köydet ja uuden kirveen, johon Yrjö aamuvarhaisella\noli varren valmistanut.\n\n\"Otahan varoiksi enempi köyttä\", ehdotteli Syrjänen, \"sillä puut ovat\njättiläisiä siinä sinun sarassasi.\"\n\nJa Antti otti, tietäen ettei vara venettä kaada.\n\nNiissä hommissa kuluikin sitten päivä puoleen, ennenkuin Antti ja Yrjö\njoutuivat kodalleen lähtemään.\n\nPuulaakin pirtiltä lähti teitä joka haaralle, kun kaikilla\nilmansuunnilla ajettiin tukkeja. Se tie, jota Antti ja Yrjö lähtivät,\npainui ensin syvälle ikihongikkoon, laskeusi sitten laaksoon ja lähti\nsiitä kapeaa, ylen mutkikasta metsäjokea myöten viemään itään päin.\n\nSyrjänen, jolla oli toimena valvoa sielläpäin hakkuita ja ajoja,\nhiihteli edellä, ja Antti ja Yrjö ajoivat perässä. Mutta puhelias mies\noli Syrjänen. Jäi usein jälkeen, hiihteli vieressä ja jutteli.\n\n\"Sinulla on vankka hevonen. Lieneekö Vänttinen tiennyt, kun arvasi\nsinua varten _sen_ saran jättää...\"\n\n\"Näki se tämän Mustan viime talvena Susivaaran ajossa\", selitti Antti,\nnauru suupielessä. \"En kuullut moittivan kertaakaan...\"\n\n\"Eipä taida monta tuonnäköistä hevosta olla koko Airiselän ajossa\",\njutteli Syrjänen yhä. \"Ja hyvä on, että on tuommoinen hevonen... Eivät\nlähtisikään ne sinun palstasi tukit huonommalla hevosella liikkeelle...\nVaan parempi palkka niistä maksetaankin...\"\n\n\"Ovat ne ennen tavalliset puut sijaltaan siirtyneet\", kehaisi Antti.\n\nHetken päästä kysyi Syrjänen taas, Yrjöön katsoen:\n\n\"Onko tämä Yrjö ennenkin jo ollut tukinajossa?\"\n\n\"On se sen verran ollut ja hakkuumieheksi tottunut, että tavallisesta\nmiehestä pystyy yrittämään\", vastasi Antti poikansa puolesta.\n\nJa niin jutellen he jatkoivat matkaansa pitkin koukeroisen Kilpisjoen\nuomaa, jonka molemmille rannoille oli tukkeja ajettu. Illan jo\nhämärtyessä he saapuivat sille kodalle, johon Antin tuli asettua. Se\noli kaivettu pehmeään joenmellaan, ovi joelle päin, ja sen viereen oli\ntallin tapainen kyhätty ja maalla ja sammalilla tiivistetty. Kodan\nlakeistorvesta nousi savu, ja tallin ovi oli auki.\n\nTukinajajat olivat jo päivän töistä saapuneet yösijalleen.\n\n\"Nyt olemme perillä\", sanoi Syrjänen. \"Ruvetkaa taloksi ja pankaa\nhevonen talliin. Aamulla lähden sitten sarkaa näyttämään... se on tästä\nkilometrin päässä...\"\n\nPian ne vanhat tukkilaiset kotiintuvat, ja pian liikkui Anttikin kuin\nomalla pihallaan.\n\nIlta tuli, pakkanen kiihtyi.\n\nMutta valkean lämpimässä loisteessa istuivat miehet illallistaan\nvalmistellen ja jutellen. Ja monenlaisia oli kullakin kokemuksia\ntukkimetsistä, monenlaisia muistelmia, ja monenlaiset olivat kunkin\nelämän vaiheet. Myöhäiseen tarinoivat, kunnes miehistä ensin yksi\npeurantaljalleen kallistui, sitten toinen, ja joka viimeiseksi\nvalveille jäi, hän vielä tarinoi, luullen toisten häntä kuuntelevan.\nMutta kun ei kukaan mitään virkkanut ja hän kuuli raskaita kuorsauksia\nympärillään, vaikeni hänkin, nukahti ja alkoi kuorsata...\n\nHerran rauhassa nukkuivat. Mutta heidän ympärillään paukahteli suuri\nyksinäinen erämaa kiihtyvän pakkasen kynsissä. Kylmä vihelteli viluaan,\nLapin taivaanrannat leimusivat, ja kylmän valjuna, hopeankirkkaana\nnousi kuu ja näki, että erämaahan oli tullut asukkaita.\n\nJa niin nukuttiin erämaassa, ja tähdet ja kuu pitivät vahtia siellä,\nmissä ihmisvoima oli mitätön.\n\nMutta Vänttisen yö oli levoton.\n\nAamulla, kun tukinajajia alkoi Hyrränperästä päin pirtille saapua,\nVänttinen nuuski jokaista, että olivatko maistelleet. Ja kun semmoisen\nmiehen löysi, pani niin kovalle, että toisen oli pakko tunnustaa, mistä\noli saanut viinaa ostaa. Jotkut olivat tunteneet Pirtu-Santerin, toiset\neivät. Joku tiesi kertoa, että poliisit olivat lähteneet Santeria\ntakaa-ajamaan, sillä pirtiltä, Hyrränperästä, eivät olleet häntä\ntavanneet.\n\nEräs vanhempi mies, joka näytti luotettavalta, kertoi, että lähellä\nkylää, kun hän juuri oli syöttöpaikasta lähtenyt, oli häntä vastaan\nlaukkauttanut mies, joka oli polvillaan reessä ja huitoi ruoskalla\nhevostaan kuin hullu... oli ollut hänenkin päällensä ajaa... Reslareki\noli ollut ja loimilla peitetty...\n\n\"Näitkö, oliko sillä miehellä pitkät viikset?\" keskeytti Vänttinen\nmiehen kertomuksen.\n\n\"En oikein pannut merkille, mutta nyt, kun sitä alan tarkemmin\nmuistella, johtuu mieleeni, että sillä oli pitkät viikset, jotka olivat\njäätyneet kahdeksi suoraksi puikoksi molemmin puolin naamaa\", muisteli\nmies.\n\n\"Se rietas se on ollut\", sanoi Vänttinen. \"Entä näitkö muuta?\"\ntiedusteli hän lisää. \"Näkyikö Hyrränperässä... oliko siellä\njuopuneita?\"\n\n\"Älkäähän! Malttakaahan\", sanoi mies tyynin liikkein riisuen hevostaan.\n\"Malttakaahan, kun kerron...\"\n\n\"No kerro sitten\", tokaisi Vänttinen malttamattomana. \"Näitkö poliiseja\ntai kuulitko?\"\n\nMies jatkoi levollisesti:\n\n\"Minä arvelin, että mikä hullu tuo on, että ei se kyllä tukinajajalta\nnäytä, vaan ei herraksikaan sovi... Ajelin eteenpäin -- noin kilometrin\nverran -- niin jo ajaa vastaani vinhaa kyytiä, hevonen höyryten, kolme\npoliisia... jo aloin hoksata, mikä se äskeinen vastaantulija oli...\"\n\n\"Kysyivätkö poliisit sinulta mitään?\" keskeytti Vänttinen taas.\n\n\"Malttakaahan kun selitän\", muistutti mies vuorostaan tyynesti ja\njatkoi sitten: \"Kysyiväthän ne. Pysäyttivät hevosensa ja kysyivät:\n'ajoiko vastaasi mies?' -- 'Ajoi, laukkaa ajoi', vastasin heille. He\ntaas minulle: 'kaukanako ajoi vastaasi?' Minä heille: 'kilometrin\npäässä tästä'. He taas: 'oliko reslareki?' Minä: 'oli ja kuorma\npeitossa'. Sen kuultuaan lähtivät ajamaan perään -- niinkuin näytti --\ntäyttä laukkaa...\"\n\n\"Kiinni saavat!\" sanoi Vänttinen hyvillään. \"Pirtu-Santeri on!\"\n\n\"Mikä lie ollut, vaan viinakauppiaaksi otaksuin...\"\n\nVänttinen luuli saaneensa mieheltä haluamansa tiedot, mutta mies\ntuumasi:\n\n\"Malttakaahan, niin kerron vielä.\"\n\n\"No, mitä vielä kerrot?\" kysyi Vänttinen malttamattomana.\n\n\"Joo. No, sitten kun tulin Hyrränperään, jossa oli muitakin syöttäjiä,\nniin ilmestyi mies metsästä ja kysyi, tahtoisinko ostaa viinaa...\"\n\n\"No sepä nyt on helvettiä! Minkälaista järjestystä tämä on, kun joka\npuun juurella on viinanmyyjiä!\"\n\nVänttinen lensi suuttumuksesta tulipunaiseksi.\n\n\"Ostitko sinä?\" tikasi hän miehelle.\n\n\"En ostanut\", vastasi mies, \"ja muut, jotka olivat samalla kertaa\nHyrränperässä olleet, sanoivat, että se kauppias oli vain\nlaukkukauppias.\"\n\n\"Lienee sen Pirtu-Santerin apulaisia\", arveli Vänttinen.\n\nNiin kului taas yö ja tuli aamu.\n\nVänttinen oli varhain liikkeellä ja tiedusteli kaikilta vastatulleilta,\neikö ollut näkynyt poliiseja ja olivatko sattuneet kuulemaan, oliko\npeslaakia tehty. Mutta ne tulijat eivät olleet erinomaisempia nähneet\neivätkä sattuneet mitään kuulemaankaan.\n\nVänttinen oli levoton, mutta arvasi, että perään olivat päässeet\npoliisit, koska niin kauan viipyivät.\n\nVihdoin iltahämyssä hiihteli yksi poliiseista puulaakin pirtin pihaan.\nVänttinen tunsi hänet läpi himmeän ikkunan. Hän riensi konttorista heti\nkuulemaan, kuinka oli käynyt. Kysymyksiä sateli kuin rakeita, ja\nVänttinen liehui ja käveli edestakaisin.\n\nHyvin oli käynyt, kertoi poliisi.\n\nSen kuultuaan Vänttinen vähän rauhoittui, niin että poliisi saattoi\nryhtyä selittämään heidän takaa-ajoansa.\n\n\"Kirkonkylästä, erään talon navetan takaa, tapasimme kuorman ja\nhevosen... Kuormassa oli monta säkillistä ruotsalaista konjakkia...\nMiestä emme nähneet... Hän oli ehtinyt saada sukset ja hiihtänyt\npakoon...\"\n\nVänttinen rypisti kulmiaan.\n\n\"Kiivasta oli takaa-ajo, mutta lähellä kirkonkylää saavutimme kuitenkin\nniin paljon, ettei hän ehtinyt kuormaansa kätkeä...\"\n\n\"Keneksi arvelitte miehen?\" kysyi Vänttinen väliin.\n\n\"Varmoja emme ole, sillä pimeä oli, mutta Pirtu-Santeriksi otaksumme,\nkoska vastaantulijoilta kuulimme, että ajajalla oli ollut pitkät\nviikset...\"\n\n\"Se lurjus se on ollut!\" uskoi Vänttinenkin.\n\n\"Hevonen oli hyvä ja kuorma kuten jo sanoin. -- Mutta emme uskaltaneet\njättää yhden miehen kuljetettavaksi semmoista kuormaa, sillä\nPirtu-Santeri on vaarallinen lurjus, joka voi hyökätä taipaleella\nryöstämään. Senvuoksi lähtivät toiset hevosta ja kuormaa viemään\nemäkirkolle, jossa ne kuten ennenkin takavarikkoon otetut viinakset\nsäilytetään kruunulle menetettyinä...\"\n\n\"Oikein tehty\", arveli Vänttinen tyytyväisenä. \"Mutta saaneeko olla\nvarma, että takavarikkoon otetut tavarat olivat Pirtu-Santerin ja\npakoon päässyt mies Santeri itse?\"\n\n\"Varmaa se on... Sen verran meille sentään kertoivat oikeat ihmiset,\njotka Santerin hommaa vihaavat.\"\n\n\"Se lurjus on siis näillä mailla!\" sanoi Vänttinen. \"Jospa olisitte\nhänet saaneet kiinni!\"\n\n\"Kiinnihän se on tuomittu pantavaksi\", myönsi poliisi, mutta lisäsi\nsitten: \"Kyllä häneltä nyt ensi aluksi eväät loppuivat.\"\n\n\"Eipä tiedä... sillä riettaalla on ennenkin ollut monessa paikassa\nvarastoja\", epäili Vänttinen.\n\nJa hyvillään kuitenkin siitä, että Pirtu-Santerilta oli saatu\nkonjakkikuorma takavarikkoon, hän lähti työhönsä.\n\nMutta ajatuksissaan hän kiitteli Ahvenjärven Anttia, joka rehellisenä\nmiehenä oli hänelle asiasta ilmoittanut.\n\nJos semmoisia olisivat muutkin miehet kuin Antti, niin vähän niitä\nviinakauppiaita pääsisi tänne sydänmaalle, mietti hän ja päätti\njollakin hyvällä työllä muistaa Anttia.\n\nNiin kului viikko lauantai-iltaan.\n\nKun Syrjänen saapui sunnuntaiksi pirtille, oli Vänttisen ensimmäinen\nkysymys:\n\n\"No, miten siellä Ahvenjärven Antti poikineen näytti pääsevän alkuun?\"\n\n\"Hyvinkin pääsivät. Ja mikä päästessä. Antti vanha tukinajaja, hevonen\nvankka ja poika näytti olevan rivakka hakkuumies. Vaikka puut ovatkin\nsuuria, niin silti jo ensi päivänä saivat jokirantaan plassille\nuseamman tukin kuin toiset saman kodan miehet.\"\n\n\"No, hyvääpä kuuluu\", arveli Vänttinen. \"Tukkimies se on ollut Antti\nennenkin, eikö opettane poikaansakin!\"\n\nKun Syrjänen taas maanantaiaamuna, sunnuntain pirtillä sanomalehtiä\nlueskeltuaan, läksi työpaikalleen, lähetti Vänttinen Antille terveiset\nja käski kertoa, kuinka Pirtu-Santerin konjakkikuormalle oli\nkäynyt. Panipa vielä Syrjäsen matkaan Antille kaksi kourallista\n\"Suomi\"-sikaareja.\n\n\"Viepä nuo tuliaisiksi Antille, niin saapi iltasella savut vetää\", hän\nSyrjäselle sanoi.\n\n\n\n\n4.\n\n\nKolme viikkoa olivat Antti ja Yrjö tukkeja ajaneet, reilusti oli käynyt\ntyö. Puut olivat kyllä suuria, mutta hyvin olivat jaksaneet, ja vankka\noli läjä, jonka he metsäjoen varteen olivat saaneet.\n\nLauantai-illoin Syrjänen heidän ajamansa tukit mittasi ja ilmoitti,\nettä heidän ajopalkkansa nousi jo paljon suuremmaksi kuin toisten.\n\nEi kummakaan. Antti ja Yrjö olivat kuutamoisina öinäkin olleet\nliikkeellä.\n\n\"Hyvin käy\", kiitteli Syrjänen, kun Antti ja Yrjö viimeistä kuormaa\npurkivat.\n\nSiitä ajoivat kodalleen, jutellen keskenään, että jos ilmat näin hyvinä\npysyvät, he jo jouluksi saavat kokoon melkoisen summan.\n\nMutta nyt olivat eväät lopussa, sekä hevosen että miesten, ja Yrjön oli\nmäärä lähteä niitä puulaakin pirtiltä noutamaan. Antti jäi kodalle\nlevähtämään.\n\nKun hevonen oli syönyt ja miehet aterioineet ja levähtäneet, läksi Yrjö\nmatkalle, reessä tyhjä häkki ja siinä tyhjenneitä säkkejä ja pusseja.\nSyrjänen liittyi matkaan, viettääkseen sunnuntaipäivän puulaakin\npirtillä, jossa aina silloin oli vilkkaampaa liikettä ja jossa sai\nvereksiä tietoja muusta maailmasta. Sai niinikään jutella ja \"huvin\nvuoksi\" lyödä korttiakin. Ja lisäksi silloin saapui usein kirjeitäkin.\n\nAntti oli lähtiessä pyytänyt Yrjöä kirjoittamaan äidille ja samassa\nkirjeessä rahaakin lähettämään. Niissä mietteissä Yrjö istui, ja\nSyrjänen kertoili hänelle entisiä hauskoja muistoja niiltä ajoilta,\njolloin oli palvellut sotaväessä. Huvikseen ja ihmetellen Yrjö kuunteli\nSyrjäsen kertomuksia, ja nauraakin täytyi, kun Syrjänen venäjäksi\nitseään komenteli ja sompasauvalla liikkeitä teki.\n\n\"Sinnepä minäkin olisin mennyt\", sanoi Yrjö.\n\n\"Olisit siellä olla saanut, ellei Suomen sotaväkeä hajoitettu\", sanoi\nSyrjänen alakuloisesti.\n\n\"Miksikä hajoittivat?\" kysyi Yrjö.\n\n\"Se on pitkä juttu\", vastasi Syrjänen ja alkoi Yrjölle kertoa, miksi\nSuomen sotaväki hajoitettiin.\n\nKun he saapuivat puulaakin pirtille, kiehui siellä miehiä erään reen\nympärillä, ja jotkut kuuluivat puhuvan hätäisellä äänellä.\n\nJoukosta erottui Vänttisen mahtava basso:\n\n\"Valjastakaa äkkiä puulaakin hevonen... hänet on vietävä lääkäriin\nmahdollisimman pian...\"\n\nKäskyä toteltiin heti, ja Syrjänen ja Yrjö saivat kuulla, että eräältä\nPalovaara nimiseltä mieheltä oli tukki ruhjonut jalan poikki polven\nalta, niin ettei muu kuin nahka enää ollut kiinnipitämässä.\n\nYrjökin käveli reen viereen, mutta loukkaantunut oli peitetty\nnahkasilla ja valitteli ääneensä.\n\nVänttinen toimitteli ja komenteli, ja toiset kertoivat, miten tapaturma\noli sattunut.\n\nKuormaa purkaessa oli tukki vierähtänyt ennen aikojaan reeltä ja\nmusertanut tukkiläjää vasten oikean jalan polven alta aivan murusiksi,\nluutkin, kertoi se mies, joka sanoi käyneensä Palovaaraa hirveästä\npinteestä päästämässä.\n\n\"Pyörtynyt oli, ja kova oli työ, ennenkuin sain tukin sen verran\nsiirtymään, jotta sai rutistuneen jalan irti\", selitteli hän\nläsnäoleville. \"Niinkuin kuollut retkotti siinä, mutta virkosi sitten\nvähitellen ja ymmärsi kaikki, miten hänelle oli käynyt.\"\n\nOsaaottavina siinä miehet onnetonta toveria säälittelivät, ja kun\nkuulivat, että oli suuren perheen isä ja ainoa turva, niin alkoivat\nkerätä avustusta keskenään.\n\nPuulaakin rekeen nostettiin loukkaantunut ja peitettiin huolellisesti\nnahkasilla.\n\nVänttinen, vaikka olikin kovaluontoinen mies, oli kuitenkin sääliväinen\nja antoi ankarat määräykset kyytimiehelle, joka sairasta lähti\nkirkonkylään ja lääkärin luokse viemään.\n\n\"Jos sairas tuntuu kestävän, niin anna mennä hyvää kyytiä, sillä ei ole\ntämmöisessä tilanteessa aikaa vitkastella. Verenmyrkytys voipi tulla\nhyvin äkkiä, ja siinä se sitten on miehen elämän loppu.\"\n\n\"Koetan parastani\", lupasi kyytimies, joka hänkin puulaakin puolesta\npalkattiin.\n\nSäälissään ja hyväntahtoisuudessaan koetti sairasta kukin parhaansa\nmukaan lohduttaa ja rohkaista. Mikä tarjosi sitä, mikä tätä. Muuan\nlyhyt ja hyvin punainen mies esitteli, että hänellä olisi hokmannia\npullossa... eikö kovaonninen mies sydämen vahvistukseksi sitä\ntahtoisi...\n\nMutta kun Vänttinen kuuli puhuttavan hokmannista, kielsi hän jyrkästi\nsitä sairaalle antamasta.\n\nHänellä oli itsellään pullossa jotakin punertavaa nestettä, jota antoi\nloukkaantuneelle kaksi teelusikallista.\n\nIlta oli ehtinyt myöhäiseksi, ennenkuin lääkäriin lähtevät joutuivat\ntaipaleelle.\n\nSinä iltana ei puulaakin pirtissä muusta juteltu kuin tästä\nPalovaarasta, jota kova onni niin oli kolhinut. Muutamat alkoivat\nmuistella mitä muina talvina oli tapahtunut tukkimetsässä. Aina siellä\nonnettomuuksia ja tapaturmia oli sattunut, usein kuolemakin osunut.\nMuistelivat jotkut, että samalla tavalla oli käynyt eräälle\nKemppaiselle toissa talvena Susivaaran ajossa.\n\n\"Iäkseen jääpi tämä Palovaarakin jalkapuoleksi.\"\n\n\"Jos ollenkaan jääpi elämäänkään...\"\n\n\"Voipi hyvinkin kuolla, jos verenmyrkytys sattuu...\"\n\n\"Voipi verenmyrkytys tulla...\"\n\n\"Ehkä lääkäri sentään voipi estää...\"\n\n\"Ei niistä ole lääkäreistä luuvikojen korjaajaksi... Sen olen\nnähnyt...\"\n\n\"On sekin monasti nähty ja kuultu...\"\n\nNiin haastelivat pirtille saapuneet tukinajajat vakavina ja\nmiettiväisinä myöhäisenä lauantai-iltana, kun loimuava takkatuli\nvalaisi puulaakin honkaista pirttiä.\n\nSunnuntaiaamuna Yrjö sai Vänttiseltä paperia ja kirjekuoren, ja niin\nhän alkoi kyhätä äidilleen kirjettä, niinkuin isä oli käskenyt.\n\nRyhmyisen hongan kelleksistä tehdyn pöydän nurkalla hän kirjoitti\nhikipäässä. Kova oli melu ja hälinä hänen ympärillään, mutta kiinteästi\npysyivät Yrjön ajatukset sittenkin koossa.\n\nHän kirjoitti ensin, mitä heidän työmaalleen kuului, että terveinä\nmolemmin olivat, että puut olivat suuria, mutta palkka verrattoman\nkorkea. Ilmoista mainitsi, että olivat olleet erinomaisen hyvät ja\najokelit mainiot.\n\nSitten hän alkoi kertoa tapaturmasta, joka oli Palovaaraa kohdannut.\n\n    -- -- -- \"Ja sitten mainitsen, että Palovaara nimiseltä mieheltä\n    rutistui oikea jalka mäsäksi tukkien väliin, jo tuli iso vahinko\n    eikä siitä tule jalkaa enää koskaan. Sanottiin olevan iso perhe\n    ja köyhä mies muutenkin. Se toimitettiin heti lääkäriin, vaan se\n    on täältä kaukana, että arvelivat jotkut kuolevan taipaleelle,\n    kyllä täällä kuuluu ennenkin semmoisia tapahtuneen, mutta ei\n    sanota sentään niin pahasti jalan rutistuneen.\n\n    \"Tätä kirjoitan puulaakin isossa pirtissä nyt sunnuntaiaamuna,\n    miehiä kuhisee ympärilläni. Tässä tulee nyt rahaa, jotka\n    Vänttinen panee kirjeeseen.\"\n\nSiihen vielä lisäsi terveiset, ja kun lopetti, niin hikeä pyyhki\notsaltaan. Vaikka siinä ympärillä miesjoukko oli rähissyt, ei hän ollut\nkuullut, mitä olivat keskustelleet. Mutta saatuaan kirjeensä kuntoon\nhän lähti sitä viemään Vänttiselle, joka sikaaria poltellen kirjoitteli\nkonttorissaan.\n\n\"Jos sitten panisitte tähän kirjeeseen rahan\", pyysi hän Vänttistä.\n\nVänttinen lupasi toimittaa kaikki, senkin, että kirje muun puulaakin\npostin matkassa lähetetään kirkonkylän postitoimistoon.\n\nYrjö uskoi kaikki Vänttisen toimeksi ja aikoi poistua.\n\n\"Äläpäs vielä mene\", pidätti häntä Vänttinen. \"Odotapas! Teillä\ntaitavat eväät olla vähissä?\"\n\n\"Sitä varten läksin...\"\n\n\"Niin. No, ota mitä tarvitsette... kyllä siellä on heinistä ja\nsilpuista alkaen... Syrjänen kertoi teillä työn käyvän hyvin...\"\n\n\"Onhan sitä yritetty...\"\n\n\"Niin kuulin\", sanoi Vänttinen, mutta näytti miettivän muuta. \"Onko\nnäkynyt viinamiehiä siellä Kilpisjoen paikoilla?\" kysäisi hän sitten.\n\n\"Ei ole minun tietääkseni.\"\n\n\"Jaa... eipä niitä ole näkynyt. Mutta minulle on kerrottu, että\nPirtu-Santeri on täälläpäin nähty... että on nähty tässä likelläkin\nhiihtelevän.\"\n\n\"En ole sattunut siitä kuulemaan.\"\n\nYrjö yritti lähteä, mutta Vänttinen kysyi vielä:\n\n\"Tuota noin... tuossa muistan kysyä... Kävivätkö ne metsäherra ja\nvallesmanni siellä teillä, Ahvenjärvessä?\"\n\n\"Kävivät, juuri kun olimme lähdössä.\"\n\n\"Sinne aikoivatkin\", sanoi Vänttinen. \"Tapasin ne sillä matkalla... No,\nmitä sanoivat?\"\n\nYrjö kertoi mitä olivat sanoneet. Metsäherra oli ollut kiukkuinen...\n\nVänttinen kuunteli kulmat kurtussa, ja kun Yrjö kertoi, että metsäherra\noli uhannut häätää pois, niin Vänttisen kasvot synkistyivät, ja hän\nsanoi:\n\n\"Semmoisia ne ovat... puulaakien ne sanovat kruununmaan asukkaita\nnylkevän, mutta itse ovat nylkijöitä...\"\n\nJa hän puhui vielä muutakin metsäherrain hävyttömyydestä.\n\nKun Yrjö meni eväitä hommaamaan, jäi Vänttinen mietteisiinsä.\n\nVieläkö se rietas Pirtu-Santeri uskalsi täällä liikuskella? Viinoja\nsillä luultavasti ei enää ollut, koska ei ollut näkynyt yhtään\njuopunutta nytkään sunnuntain aikana. Mutta mitä se sitten täällä\nvaaniskeli ja hiihteli?\n\nJos se paholainen hautoi kostoa, kun hevosen ja koko kuorman menetti?\njatkoi Vänttinen mietteitään. Olihan kerrottu, että samainen Santeri\noli menneenä talvena Sodankylässä tappanut miehen, mutta syytöstä ei\nollut voitu näyttää toteen...\n\nSemmoinen lurjus oli valmis tekemään mitä hyvänsä. Kun sen pedon kerran\nsaisi kiinni ja linnaan, että siitä pääsisivät ihmiset rauhaan.\n\nJa levottomaksi tunsi Vänttinen itsensä.\n\nYrjö piti kiirettä. Hän tahtoi joutua jo sunnuntai-iltana eväineen\nkodalle takaisin, jotta maanantaiaamuna ehtisivät varhain metsään.\nSiten ei menisi yhtään työpäivää hukkaan.\n\nNiin oli isä neuvonut.\n\nSaatuaan eväät häkkiin hän aikoi lähteä. Syrjänen oli luvannut tulla\nsamaan matkaan, mutta ei malttanutkaan vielä lähteä.\n\n\"Menehän sinä\", sanoi hän Yrjölle. \"Minä hiihtelen täältä\nhuomisaamuna.\"\n\nYrjö lähti yksin ajamaan.\n\nOli pilkkopimeä talvi-ilta, sillä nyt oli kuunpohja. Yrjö makaili\nreessä ja huvikseen lauleskeli:\n\n    Ja sen sorjan tytön itselleni kihlaan\n    ja alttarin eteen sen talutan...\n\nNiin hän lauleli, mutta muuta hän ajatteli. Pitkin matkaa hän oli\nkuulevinaan milloin perästä, milloin sivulta, kuin joku olisi suksilla\nhiihtänyt. Kerran tuntui kuin hiihtäjä olisi hyvin likellä. Yrjö\nlakkasi laulannasta, nousi reessä seisomaan ja huusi:\n\n\"Onko siellä hiihtomies perässä?\"\n\nMutta kun ei kukaan vastannut eikä enää kuulunut hiihdäntääkään, arveli\nYrjö erehtyneensä ja paneusi uudelleen pitkäkseen.\n\nKun hän saapui kodalle, seisoivat kaikki miehet häntä vastaanottamassa.\n\nHänellä olikin paljon uutisia kerrottavana. Ensiksikin sen Palovaaran\nkova kohtalo, josta kodalla olijat eivät olleet vielä mitään kuulleet.\nSitten muita uutisia, joita oli sattunut kuulemaan.\n\nMutta kun hän oli kaikki tietonsa kertonut ja kun muut miehet jo\nnukkuivat, alkoi Antti pojaltaan kysellä, oliko hän äidille\nkirjoittanut ja oliko kirjeeseen pantu rahaa.\n\nYrjö kertoi mitä oli kirjoittanut ja että Vänttinen oli luvannut rahat\nkirjeeseen panna.\n\n\"Kyllä sitten asia reilassa on, kun Vänttinen on sen huolekseen\nottanut\", sanoi Antti tyytyväisenä.\n\nJa sitten hekin nukkuivat kumpainenkin.\n\n\n\n\n5.\n\n\nTaas oli viikko vierähtänyt.\n\nIlmat olivat pysyneet kuivina pakkasina, ja lunta oli riittämään asti.\nTukkimetsässä oli mainio työskennellä, ja kovasti siellä yritettiinkin.\nVaikka päivät olivat lyhyitä ja yhä joulun lähetessä lyhenivät, saatiin\nsilti valmista hämmästyttävän paljon.\n\nVänttinen pysyi hyvällä tuulella, ja Syrjänen, Antin ja Yrjön\npäällysmies, oli aina kuin päivän paiste.\n\nEi ollut Airiselän ajossa koskaan edellisinä talvina ehditty jouluun\nmennessä niin paljon tukkeja ajaa kuin nyt. Mutta näin erinomaisen\nhyvää syystalvea ei ollutkaan sattunut pitkiin aikoihin. Pohja oli luja\nja lunta riittämään asti. Tapaturmia ei ollut sattunut sitten kun\nPalovaaralta jalka musertui. Ei ollut viinanmyyjistäkään ollut haittaa\nkuin yhden kerran. Silloin oli Venäjän puolelta tullut kaksi\nlaukkukauppiasta, ja useassa kodassa miehet olivat sen päivän olleet\npilalla. Ei ollut kuitenkaan tappeluita eikä muutakaan häiriötä\nsattunut.\n\nMutta Pirtu-Santerin kerrottiin kiertelevän ympäristöllä. Moni oli\nhänet nähnyt ja varmaan tuntenut. Poliisit olivat monta kertaa olleet\nhänen perässään, hiihtäen kuin otusta takaa, mutta aina oli Santeri\nosannut piilottautua ja suksenlatunsa sotkea.\n\nVänttinen kirosi poliisien saamattomuutta ja antoi määräyksen, että jos\nkuka Pirtu-Santerin kohtaa, saapi hänet panna köysiin ja toimittaa\nvanginkuljettajalle, sillä semmoinen oli oikeuden päätös.\n\nMutta Santerin kimppuun ei tehnyt kenenkään mieli hyökätä, sillä\nhänellä oli aina aseet matkassaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauantaipäivä oli.\n\nAntti ja Yrjö olivat ani varhain menneet metsään, ehtiäkseen tehdä\ntavallisen päivätyönsä. Sillä Yrjön oli taas illalla lähdettävä\npuulaakin pirtiltä eväsvaroja noutamaan. Toiveita oli Antilla myöskin,\nettä Selma oli jonkun kirjeen pannut tulemaan...\n\nHe olivat ahkerasti puuhanneet koko päivän, ja kun viimeistä kuormaa\nlähtivät viemään jokivarteen \"plassilleen\", sanoi Antti Yrjölle:\n\n\"Hiihdä sinä nyt suoraan kodalle ja pane keitto tulelle... minä vien\nkuorman rantaan ja tulen sitten...\"\n\nSiitä oli suksilla metsän läpi puolta lyhempi matka heidän kodalleen,\nja Yrjö lähti suoraan siitä hiihtämään.\n\nAntti läksi ajamaan jokirantaan.\n\nYrjön saavuttua kodalle olivat sinne muut jo tulleet, sillä lauantaisin\ntukinajajat palasivat metsästä varemmin kuin muina arkipäivinä.\n\nTäydessä ruuanlaittotouhussa miehet olivat. Kiukaalla, joka oli kivistä\ntehty keskelle lattiaa, kiehui jalkaniekkakahvipannuja ja musta pata,\njoka oli täynnä rasvaista poronlihaa. Miehet istuivat lavitsoilla\nympärillä, polttelivat piippujaan ja tarinoivat.\n\nTallista kuului hevosten tiukujen helinää.\n\nYrjökin hommasi kahvipannun ja padan tulelle ja laittoi poronlihakeiton\nkiehumaan.\n\n\"Mihin Antti jäi?\" kysyivät toiset Yrjöltä.\n\n\"Isä meni yksin plassille kuormaa viemään... minä hiihtelin tuosta\nmetsän läpi suoraan...\"\n\nAika kului.\n\nLapin päivä on niin lyhyt, että kun luulet sen alkavan valjeta,\nojentaakin jo iltahämy aamuhämylle kättään ja odottamasi päivä on\nmennyt, ja raukea sarastus katoaa tunturien taakse.\n\nJo olisi pitänyt Antinkin ehtiä kodalle.\n\nToisilla miehillä oli jo keitto valmista, ja he alkoivat puukoillaan\nronkkia lihapaloja padasta ja ryystivät lientä palan paineeksi.\nYrjönkin keitto jo kiehui, mutta Anttia ei kuulunut tulevaksi.\n\nToisten syödessä Yrjö meni kodan eteen kuuntelemaan, eikö Mustan tuttua\ntiukua jo erottaisi.\n\nHän seisoi pitkän aikaa kodan edessä ja kuunteli sinnepäin, mistä tiesi\nisän tulevan. Ilta oli kylmä. Taivas oli tähdessä, ja tunturien\nhuipuilla alkoivat revontulet roihuta. Pakkanen riemuitsi ikimetsissä\npaukahdellen, ja vauhdissaan ja jäätävänä viimana vihkaisi kylmänvihuri\npoikki jänkkien. Tuntui kuin ilma helähtelisi omaa kylmyyttään.\n\nMutta Mustan suuren messinkisen tiu'un helinää ei Yrjön korva\nerottanut.\n\nHän palasi kotaan, vieden mennessään sylyksen honkahalkoja.\n\n\"Kuuluiko tiukua?\" kysyivät toiset.\n\n\"Ei kuulunut. En ymmärrä, mitä hän niin kauan viipyy. Olisi pitänyt jo\nehtiä...\"\n\nEräs miehistä, Roope niminen, arveli:\n\n\"Ettei vain ole joku vastuspaikka sattunut... joko hevoselle tai\nmiehelle...\"\n\nToiset eivät virkkaneet siihen mitään. Jokainen tiesi, että \"vastus\",\nonnettomuus, oli joka hetki vaanimassa tukkimetsässä olevaa miestä.\n\nJa hetken perästä, kun kaikki istuivat miettiväisinä, sanoi äskeinen\nRoope:\n\n\"Eipä ole Antin tapaista, että ilman aikojaan viivyttelee...\"\n\nNyt kävi Yrjökin levottomaksi. Hän meni uudestaan ulos kuuntelemaan,\nmutta vieläkään ei erottanut Mustan tiukua.\n\n\"Ei kuulu vieläkään tiukua\", sanoi hän kotaan palatessaan. \"Lähden\nkatsomaan, missä viipyy...\"\n\nHän riensi matkaan kiireesti ja levottomana.\n\nRoope, joka jo oli ateriansa päättänyt, sanoi:\n\n\"Minäpä tästä joudan kumppaniksi.\"\n\nHän haki kuivumassa olevat kintaansa ja lakkinsa, ja niin he Yrjön\nkanssa läksivät metsän poikki suksilla siihen \"plassiin\", johon Antti\ntukkejansa ajoi. Siinä lähellä joen rannalla olivat toistenkin ajajain\ntukkiläjät.\n\n\"Joku kumma sille on Antille tapahtunut\", puheli Roope hiihtäessään\nYrjön perässä samaa latua. \"Mitä se muuten kuormaa purkaessa näin kauan\nviipyisi?... Jotakin on tapahtunut joko hevoselle tai miehelle. Siitä\nuskosta en pääse.\"\n\nYrjö kuuli Roopen puhuvan, mutta ei vastannut mitään. Roopen usko\nvahvisti vain hänen omia epäilyksiään.\n\nJa hänen hiihtovauhtinsa eneni sitä mukaa kuin he tukinpurkupaikkaa\nlähestyivät, eikä vieläkään kuulunut Mustan tiukua. Loppumatkalla Yrjö\nhiihti jo niin nopeasti, että Roopella oli täysi työ pysytellä perässä.\n\nOli melkein pimeä, sillä revontulten loimo, joka äsken valaisi heidän\nmetsän läpi hiihtämäänsä latua, oli sammunut, ja suuret tukkiläjät\ntörröttivät kuin kummitukset jokitörmällä, kun he loppumatkan hiihtivät\njoenuomaa pitkin.\n\nErään tukkiläjän luona Roope saavutti Yrjön, mutta kumpikaan ei\nhiiskunut sanaakaan pahoista aavistuksistaan.\n\n\"Kohta ollaan perillä\", puhui Yrjö hätäisellä äänellä. \"Tuon mutkan\ntakana on meidän läjämme, se, johon isän oli määrä kuorma tuoda...\"\n\nKun he sivuuttivat mutkan ja saivat tukkiläjän näkyviinsä, huomasivat\nhe Mustan seisovan aivan hiljaa tukkiläjän laidassa ja kuormasta\nainoastaan yhden tukin olevan poissa, läjään väännettynä...\n\nMutta melkein Mustan vieressä, etupajun kohdalla, makasi mies suullaan\nlumessa liikahtamatta kuin kuollut. Tukkikanki oli poikittain reessä\nolevien tukkien päällä...\n\n\"Se on alkanut kangella vääntää tukkia reestä... ja kanki on iskenyt\npäähän\", sanoi Roope, ja molemmin tarttuivat he tainnoksissa olevaan\nAnttiin kiinni ja koettivat nostaa... Otsassa näkyi suuri, punainen\nkuhmu, ja toinen ohimo oli verinen.\n\nAntti vain urisi vähän, kun Yrjö ja Roope nostivat hänet seisomaan. Ei\nkyennyt mitään vastaamaan. Silmät olivat ummessa ja suu puoleksi auki.\n\nKiireesti he purkivat tukit reestä, asettivat Antin etureen pankolle,\nmolemmin puolin häntä tukien, ja lähtivät ajamaan kodalle.\n\nYrjö itki.\n\n\"Älähän hätäile\", lohdutteli Roope. \"Ajetaan nopeasti puulaakin\npirtille... Jos se välskäri Patokoski jotakin ymmärtäisi. Se on\ntaitavaksi tunnettu.\"\n\nHe ajoivat ensin kodalle, mutta Antti ei tullut tuntoihinsa. He\nkokosivat hänen ylleen kaikki mitä löysivät, tekivät tukkireistä reslan\ntapaisen ja asettivat Antin siihen pitkäkseen. Ja peitoksi panivat\nturkkejaan.\n\nJa lähtivät ajamaan puulaakin pirtille, Yrjö Anttia hoitaen, Roope\nollen ohjasmiehenä.\n\nSiellä syntyi tavaton hämminki, ja sääli tuli kaikkien nuorta Yrjöä;\njoka ääneensä valitteli.\n\nVänttinen meni hyvin vakavaksi ja tahtoi tietää, kuinka onnettomuus oli\ntapahtunut.\n\nRoope selitti, kuinka olivat ensin alkaneet oudoksua, kun Antti niin\nkauan viipyi kuormaa purkamassa, ja vihdoin lähteneet Yrjön kanssa\nkatsomaan plassille. Hän ja Yrjö olivat saaneet sen käsityksen, että\ntukkikanki oli kuormaa purkaessa singahtanut ohimoon...\n\n\"Reen vieressä makasi silmällään kuin kuollut\", selitti Roope.\n\nEikä Yrjökään muuta osannut sanoa. Antti kannettiin puulaakin pirttiin,\nja Patokoski, joka oli sitä varten puulaakin palveluksessa, alkoi\ntutkia hänen saamaansa vammaa. Loukkaantunut pysyi yhä tiedottomana,\nmutta alkoi hetken päästä huitoa molemmin käsin ja murisi pahoin.\n\n\"Isku on luultavasti koskenut aivoihin\", selitti Patokoski. \"Jos\nkulmaluun alla oleva 'kukonheltta' niminen luu on rikkonut aivokalvon,\nniin... En tiedä muuta neuvoa kuin suoraa päätä lääkäriin.\"\n\nSiihen kokoontuivat kaikki Antin ympärille, mutta Yrjö itki ja\nvalitteli ja koetti monta kertaa saada isäänsä vastaamaan.\n\nVänttiseen koski kovasti. Hän oli kalpea kuin palttina ja puhui\ntavallista hiljaisemmalla äänellä.\n\nPatokoski teki mitä ymmärsi. Hän sitoi Antin otsalle kylmään veteen\nkastetun liinan ja selitti, että jos aivoihin on koskenut, niin... niin\nmies on auttamattomissa...\n\nEräs tukkimies, joka oli etempää katsellut, arveli:\n\n\"Mutta jos sitä ei olekaan kanki iskenyt... jos onkin hevonen\npotkaissut...\"\n\nOli joukossa niitäkin, jotka uskoivat senkin mahdolliseksi.\n\n\"Mikäpä sen tietää, kun sattui aivan yksin olemaan\", arveli Roope.\n\"Mutta niin minusta näytti, että kanki oli jotenkin singahtanut ja\npaukahtanut suoraan otsaan... Vaikka en minä sen tarkemmin osaa\nselittää...\"\n\nJa yksi arveli käyneen niin, toinen näin. Mutta kukaan ei osannut\noikein tyydyttävästi asiaa selittää.\n\n\"Musta sitä ei ole potkaissut\", kykeni Yrjö sanomaan. \"Se hevonen ei\nole korviaankaan luimuun koskaan vetänyt... niin on lakea...\"\n\nMutta Vänttinen kutsui Yrjön konttoriinsa, ja he istuivat siellä kahden\nkesken pitkän aikaa jutellen. Yrjö ei enää itkenyt, mutta oli kalpea\nkuin ruumis. Vänttinen toimitti sairaalle mukavamman reen, johon\ntehtiin pehmeä vuode. Sairasta oli heti yön selkään lähdettävä viemään\nlääkäriin, ja Vänttinen toimitti puulaakin puolesta miehen Yrjölle\nkumppaniksi. Olisi ollut monta lähtijää.\n\n\"Antakaa Roopen tulla!\" pyysi Yrjö Vänttiseltä.\n\nVänttinen lupasi heti. Roope saisi tavallisen päiväpalkkansa siitä\nhuolimatta.\n\nAntin Musta valjastettiin nyt puulaakin reslan eteen ja loukkaantunut\nkannettiin siihen ja peitettiin lämpöisillä nahkasilla. Yrjö istui\nisänsä viereen, ja ajomieheksi rupesi Roope.\n\nJa niin lähtivät ajamaan pimeään talviyöhön, tainnoksissa olevaa miestä\nlääkärin luokse penikulmien päähän viemään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun sunnuntaiaamu alkoi valjeta, meni Patokoski, välskäri,\nVänttisen puheille. Sanoi olevan kahdenkeskistä asiaa.\n\nVänttinen istui pitkissä mietteissä, mutta tarjosi kuitenkin sikaarin.\n\n\"Niin pahoillani olen tuon Ahvenjärven Antin onnettomuudesta, etten\nole koko yönä nukkunut\", sanoi hän. \"Köyhä mies ja hallanarka\nkruununtorppa, jonka metsästä kruunu parhaat puut viepi... On se...\"\n\n\"Siitä Antin asiasta tulinkin juuri puhumaan\", sanoi Patokoski.\n\n\"Niinkö? Luuletteko, että on toivoa paranemisesta, kun lääkärin hoitoon\ntulee?\" kysyi Vänttinen hyvillään.\n\nPatokoski mietti vähän, ennenkuin vastasi:\n\n\"Jos ajatukseni sanon suoraan, niin luulen, ettei parane... tuskin\ntulee tuntoihinsakaan. -- Mutta siitä en tullutkaan puhumaan...\"\n\n\"Mitä sitten aiotte sanoa?\" kysyi Vänttinen melkein kuin vihaisesti.\n\n\"Minä tulin sanomaan ajatukseni, että häntä on joku toinen lyönyt\nkangella...\"\n\n\"Lyönyt kangella! Joku toinen!\"\n\nVänttinen seisoi kalpeana kuin ruumis.\n\n\"Se minun uskoni on\", lisäsi Patokoski kuivasti.\n\n\"Mutta Anttihan oli ypö yksin tukkiläjällä!\" huudahti Vänttinen,\njoutuen kuitenkin kauhun valtaan.\n\n\"Niinpä niin\", jatkoi Patokoski yhä kiivaammalla äänellä. \"Mutta onhan\nsinne voinut tulla joku juuri silloin, kun hän yksin oli kuormaa\npurkamassa...\"\n\n\"Tulla joku!... Kuka? Mikä?\"\n\nVänttinen joutui aivan suunniltaan.\n\n\"Minä tarkoitan Pirtu-Santeria\", jatkoi Patokoski sikaariaan\nimeskellen. \"Olen saanut kuulla, että hän on uhannut kostaa Antille ja\npoliiseille, koska kuului olevan siinä uskossa, että Antti oli\nilmoittanut poliiseille hänen olleen liikkeellä... ja hän menetti\nkonjakkikuormansa ja hevosensa...\"\n\nNyt alkoi Vänttinen ymmärtää, ja vihan puna nousi hänen kalpeille\nkasvoilleen.\n\n\"Sitä se lurjus sitten on täällä ympärillä vaaniskellut, kun hänet on\nvähänväliä nähty. Kyllä minä nyt ymmärrän...\"\n\nHän tuli kuin raivoihinsa, puri hammasta ja pui nyrkkiä. Hän käski\nvaljastaa heti hevosen, otti molemmat poliisit matkaansa ja läksi\nkiireesti ajamaan sille kodalle, jossa Antti poikineen oli asunut.\n\nKodalla olevat miehet, jotka nyt sunnuntaina olivat joutilaina,\notettiin vielä kumppaneiksi, ja miehissä lähdettiin sitten Antin\ntukkiläjälle, siihen, johon hän viimeisen kuorman oli tuonut. Syrjänen\nläksi oppaaksi.\n\nJa matkalla kertoivat Antin kanssa asuneet miehet, että kahtena iltana\nolivat nähneet oudon miehen hiihtävän kodan ohi. Ei ollut yksikään\nhäntä tuntenut, mutta kun olivat kysyneet, mihin matka, niin ei ollut\nmitään vastannut eikä taakseen katsonut, vaan hiihtänyt suoraan\nmetsään.\n\nTukkilaiselta ei outo ollut näyttänyt.\n\nAntti ei ollut sattunut silloin kodalla olemaan, mutta toiset olivat\nsiitä Antillekin kertoneet.\n\n\"Mitä Antti sanoi?\" kysyi Vänttinen.\n\n\"Ei tiennyt Anttikaan arvella sinne ei tänne. Kuka lienee ollut, arveli\nvain.\"\n\nVänttinen istui synkkänä.\n\n\"Se mies pitää saada köysiin, vaikka maksaisi kymmenen tuhatta\nmarkkaa\", sanoi hän poliiseihin päin kääntyen.\n\nHe saapuivat Antin tukkiläjälle ja alkoivat tehdä havaintojaan. Siinä\nnäkyi tukkiläjän vieressä vielä siljo, johon Antti oli kaatunut, näkyi\nveripilkkuja ympärillä, ja lumi oli kovaksi tannerrettu. Muuta\nerinomaisempaa ei ilmennyt. Toinen poliisi huomasi kuitenkin\nsuksenladun, joka lähti suoraan metsään. Hiihtäjällä oli ollut kiire,\nsillä somman jäljet olivat harvassa ja syvään painuneet. Ja kun latua\nmiehissä tarkemmin tutkittiin, huomattiin, että suksien olas oli tehnyt\nleveämmän jäljen kuin Antin ja Yrjön sukset. Sitäpaitsi tiesivät toiset\nmiehet kertoa, että Antti ja Yrjö käyttivät metsässä kulkiessaan vain\ntoista sompasauvaa. Muuten näkyi, että latu oli aivan eilinen. Joku oli\nsiis käynyt täällä tukkiläjällä silloin kun Antti yksin oli kuormaa\npurkamassa. Tukkikankea, joka vielä oli läjän päällä, tarkasteltiin ja\nkoetettiin miettiä, olisiko se, ja millä tavoin, sittenkin voinut\npoukahtaa otsaan. Mutta vaikealta se tuntui selittää. Silloin huomasi\nSyrjänen, joka oli kävellyt tukkiläjällä, tukkien välissä uudenlaisen\nnahkakintaan ja harmajan vanttuun, jossa oli punainen ranne. Se oli\npudonnut syvälle tukkien väliin. Kankien avulla siirrettiin tukit\nsyrjään ja kinnas vedettiin esiin.\n\nSe oli outo kinnas, ja siitä näkyi, ettei se ollut tukinajajan kinnas\neikä työssä käytetty. Miehet tiesivät varmaan sanoa, ettei se ollut\nAntin eikä Yrjön kinnas.\n\nKokoonnuttiin miehissä kinnasta tarkastamaan.\n\n\"Täällä kintaan ranteessa on nimikirjaimet!\" huudahti toinen\npoliiseista hyvillään. \"Tässä on selvästi S.R.\"\n\n\"Santeri Räsänen! Se sopii! Se on selvää... epäilemättä! Pirtu-Santerin\nkinnas on!\" huudahti Vänttinen ja riensi hänkin kinnasta tarkastamaan.\n\nJa kaikki olivat yksimielisiä siitä, että kinnas todella oli\nPirtu-Santerin eli Santeri Räsäsen, joka kuului olevan hänen\nsukunimensä. Ja selitettävissä oli, miten se oli tukkien rakoon\njoutunut. Kiireessä se oli pudonnut kädestä, ja kun pimeä jo oli ja\nSanteri tietysti pelkäsi, että kodalta voisi miehiä saapua millä\nhetkellä hyvänsä, ei hän joutanut sitä hakemaan, vaan hiihteli pakoon,\nkamalan työnsä tehtyään.\n\nNiin arvelivat miehet.\n\n\"Siinä on todistaja\", puhui Vänttinen, vielä hammasta purren ja\npudistaen kinnasta kädessään. \"Siinä on todistaja, joka tietää... Ja\nSanterin päivät ovat nyt luetut.\"\n\nVänttisen kovat kasvot kävivät entistään kovemmiksi, ja silmissä\nleimahti semmoinen tuli, että miehiä melkein pelotti.\n\nJa kiireesti hän käski ajamaan takaisin puulaakin pirtille.\n\n\"Sen päivät ovat nyt luetut, vaikka minun pitäisi seisauttaa tukinajo\nviikkomääriksi... ja viisisataa markkaa saa palkintoa se, joka Santerin\nkytkee\", sanoi hän.\n\nJa kun he pääsivät puulaakin pirtille, alkoi hän toimia ja järjestää\nPirtu-Santerin kiinnipanoa.\n\nJa kaikki aavistivat, että kun Vänttinen tuon pään on ottanut, ajaa hän\nasiansa läpi vaikka kiiltävästä kalliosta.\n\nHän antoi määräyksiään, käski ilmoittaa palkinnosta, jonka lupasi heti\nkäteisellä maksaa, ja ryhtyi itse järjestämään takaa-ajoa melkein\nkaikille ilmansuunnille.\n\nTukkimiehetkin innostuivat, ja paljon ilmaantui takaa-ajajia. Ja\nkaikille kävi selväksi, että Santerin päivät olivat luetut.\n\n\n\n\n6.\n\n\nTyönjohtaja Syrjänen, joka oli entinen aliupseeri ja sotaista\ninnostusta hehkuva mies, valitsi kaksi rohkeaa nuorta tukkilaista\nkumppaneikseen ja lähti ajamaan Santeria takaa.\n\nEi ollut kenelläkään aavistusta, mihin päin Santeri oli lähtenyt.\nErämaat olivat yhtä äärettömät joka haaralla, päivät lyhyitä ja\npakkaset kovia. Ei ollut suuria toiveita takaa-ajajilla.\n\nSyrjänen miehineen seurasi kuitenkin ensiksi sitä latua, jonka olivat\ntukkiläjältä nähneet metsään painuvan. Mutta heidän ilonsa loppui\nlyhyeen, sillä kilometrin päässä latu laskeusi tukkitielle ja katosi\nsiihen. He hiihtivät ympäristöllä nähdäkseen, oliko hiihtäjä noussut\nuudestaan metsään, mutta semmoista suksenlatua eivät enää mistään\nlöytäneet.\n\nMutta Syrjänen ymmärsi hyvin, että kauas ei Santeri pakkasyönä ollut\nehtinyt. Asutuille seuduille hän ei tietenkään ensiksi uskaltautuisi,\nmutta ei hän myöskään pitkää aikaa tulisi toimeen paljaan taivaan alla\ntulipalopakkasessa.\n\nSyrjänen oli takavuosina kerran kulkenut näitä maita Venäjän puolelta\nja muisti, että ihan rajalla, Suomen puolella, korkean vaaran alla, oli\npienoisen joen törmällä ollut pieni maakota, jonka poropaimenet kai\nolivat siihen levähdyspaikakseen tehneet. Siinä oli kiuas loukossa ja\nlavitsalla hyvä makuusija.\n\nSyrjänen otaksui, että Venäjän puolelta tulevat viinakauppiaat\nkäyttivät tätä yksinäistä kotaa yösijanaan, sillä silloin kun hänkin\nsiitä oli osunut kulkemaan, oli kodassa vasta ollut asukas, jonka\nsuksenlatu lähti Suomeen päin. Mutta ei ollut hänkään paikkaa\nmerkinnyt, ei tiennyt maiden nimiä eikä varmaan muistanut, minkä\nnäköinen se vaara oli, jonka alla kota oli ollut. Ei muistanut\nsitäkään, millä puolella vaaraa kota oli, oliko etelä- vai\npohjoispuolella. Yksi seikka oli jäänyt mieleen. Kun he kodalta olivat\nlähteneet ja jälkeensä silmänneet, oli hän pannut merkille, että sen\nvaaran laki oli pyöreä ja että siinä kasvoi juuri laen huipussa sankkaa\nmetsää, kun kupeet taas olivat paljaat ja puuttomat.\n\nMutta silloinen opas oli Syrjäselle selittänyt, että sekin vaara jo\nkuului Airiselän maihin. Syrjäsen muistin mukaan piti sen vaaran olla\nKilpisjoelta, missä Antti oli tukkeja ajanut, suoraan itään. Hän\notaksui, että Santeri hätääntyneenä oli hiihtänyt ensiksi sinne ja\nsieltä sitten muita seutuja toisille tukinajopaikoille. Ihmisasuntoja\nei ollut näissä erämaissa.\n\nSyrjänen miehineen varustausi matkaan. Eräältä tukinajajalta, joka asui\nsamassa kodassa kuin Anttikin, hän sai kuulla, että samanlainen\nsuksenlatu oli nähty etempänä metsässä. Se oli näyttänyt painuvan\nsuoraan itään päin.\n\nHe lähtivät matkaan, ja tukkilainen lähti oppaaksi siihen paikkaan,\njossa oli ladun nähnyt. Suuri oli Syrjäsen ilo, kun hän latua\ntarkastettuaan huomasi olaksen jäljen samanlaiseksi kuin se, jonka\ntukkiläjältäkin olivat nähneet lähtevän. He lähtivät sitä seuraamaan.\n\nViisaasti oli hiihtäjä kuitenkin koettanut peittää jälkiään, sillä\nyhtäkkiä latu kääntyi takaisinpäin ja laskeusi tukkitielle. -- Sitä\ntietä ei kuitenkaan ollut sittemmin kuljettu, ja kun se muutenkin oli\nvielä pehmeänlainen, näkyi latu hyvin. Erään suuren kuusen juurelta se\nnousi metsään ja näytti taas alkavan painua itää kohti.\n\nSyrjänen miehineen seurasi latua, joka hetken päästä laskeusi suurelle,\nharvamännikköiselle jänkälle. Kun ilma oli pysynyt tyvenenä, ei latu\nollut tuiskunnut umpeen. Se näkyi selvään, ja somman jäljet näkyivät\ntäällä jänkällä vielä paremmin kuin metsässä. Takaa-ajajat jouduttivat\nhiihtoaan. Jänkän toiselta rannalta kohosi korkea vaara, mutta latu\nnäytti vievän sen pohjoispuolitse loivempia maita. Syrjänen käski\nmiesten seurata latua. Hän itse hiihtäisi suoraan vaaran laelle\nnähdäkseen maita ja merkitäkseen vaarojen lakia.\n\nOli juuri keskipäivän aika. Syrjänen arveli ehtivänsä vaaran laelle\nennen kuin alkoi hämärtää. Yhtymisen merkiksi päätettiin, että miesten,\nkun olivat latua seuranneet toiselle puolen vaaraa, oli siellä\nhuudettava, jotta Syrjänen kuulisi, missä olivat. Niin he erosivat.\n\nSuksikeli oli talven parhaita, ja nopeasti nousi Syrjänen viistoon\nhiihtäen vaaranlakea kohti. Ehdittyään puoliväliin vaaraa hän katsoi\ntaakseen ja näki miesten painuvan vaaran alla olevaan kuusikkoon.\nLaelle päästyään hän alkoi silmäillä ympärilleen. Erämaata joka\ntaholla. Mutta suoraan idässä näkyi korkea vaaran jyppyrä, jonka\nhuipulta siinsi huurteista metsää...\n\nSyrjänen tiesi olevansa oikeilla jäljillä, ja riemuissaan havainnostaan\nhän laski menemään vaaran alle. Aukealle tultuaan hän seisahtui, ja\nsilloin hän kuuli melkein suoraan edestään kumppaniensa huudon... Mutta\nsilloin olikin jo pimeä.\n\nHe olivat yöpyneet sakeaan korpeen, johon kylmä, öinen vihuri ei\ntuntunut. Rakovalkean ääressä olivat siinä värjöttäneet yön, mutta\nlähtivät varhain liikkeelle, seuraten suksenlatua, joka nyt kuitenkin\njo oli paikotellen mennyt umpeen. Syrjänen hiihti edellä, toiset\nperässä. Johtuivat siinä puhumaan siitä, että jos Santerin kohtaavat,\nniin miten menettelevät. Sillä tietona oli, että Santerilla aina oli\nampuma-ase matkassaan ja lisäksi monenlaisia teräaseita.\n\nMutta aseita oli heilläkin. Joka miehellä oli revolveri ja pitkä\npuukko.\n\n\"Ellei Santeri sovinnossa antaudu, niin ammun hänet heti\nhengettömäksi\", uhkasi Syrjänen ja koetti rohkaista kumppaniensakin\nmieltä.\n\nJa niin jutellen hiihtelivät.\n\n\"Mutta jos nämä suksen jäljet eivät lopultakaan ole Santerin, jos tästä\non joku muu hiihtänyt...\" arveli toinen miehistä.\n\n\"Kuka piru tänne olisi hiihtänyt!\" tuumaili Syrjänen.\n\n\"Jos olisi ollut joku Venäjän puolen poromies.\"\n\nSaattoihan sekin olla mahdollista.\n\n\"Jostakin hänet kuitenkin tavataan\", sanoi Syrjänen. \"Monta kymmentä\nmiestä on etsimässä...\"\n\nOli aivan pimeä, kun he ehtivät sen vaaran juurelle, jossa Syrjänen\nmuisteli maakodan olevan.\n\nHe vartoivat, kunnes revontulet alkoivat valaista, ja lähtivät sitten\nlatua seuraamaan. Mutta aukealla latu katosi kokonaan, ja silloin he\nlähtivät vuorta sen juuritse kiertämään.\n\nEräässä paikassa Syrjänen huomasi ladun, mutta se oli niin ummessa,\nettei siitä saanut selvää, mihin päin lähti viemään.\n\nAamupuoleen yötä, kun revontulet sammuivat, täytyi heidän tehdä nuotio\nja asettua levähtämään.\n\nMutta kun päivä hiukan alkoi sarastaa, nousivat he suksilleen ja\nlähtivät vaaraa kiertämään.\n\nHe joutuivat pienoisen joen uomaan, ja Syrjänen arvasi, että tämä oli\nse joki, joka kierteli vaaran ympäri ja jonka hiekkaisella\nrantatörmällä sen yksinäisen maakodan piti olla.\n\nJoenuomalla he löysivät useita vereksiä suksenlatuja, seurasivat niitä\nja joutuivat aukeammalle paikalle. Silloin he näkivät lumipeitteisen\nkodan, jonka harjasta vain muutamia mustuneita ranganpätkiä pisti\nesiin.\n\nHe tiesivät tulleensa Syrjäsen muistelemaan paikkaan ja lähestyivät\nhiljaa kotaa. Pitkän matkan päähän he jo näkivät, että kodan edusta oli\ntannerrettu kovaksi ja että valkoiselle lumelle oli lennellyt mustia\nnokihiutaleita. Ovi, matala, hongan kelleksistä tehty, oli kiinni, eikä\nsisältä kuulunut mitään. Oven luota lähti suksenlatuja monelle\nhaaralle.\n\nSyrjänen laukaisi revolverinsa ilmaan ja huusi, että jos sisällä oli\njoku elävä olento, niin tulkoon ulos... Ei kuulunut hiiskaustakaan.\nSyrjänen repäisi oven auki.\n\nHeitä vastaan lehahti väljähtänyt savunhajuinen lämmin, ja pienessä\nkodassa näkyi makuusija, jossa oli vuoteena saraheiniä. Pesä oli tyhjä.\nOtus oli ehtinyt lähteä. He tutkivat tarkoin kodan sisustuksen,\nlöytääkseen jotakin, josta tietäisivät päättää, oliko Santeri todella\nollut siellä. Mutta mitään ei löytynyt. Katossa riippui pienoinen\npikiöljypullo, joka näytti siihen unohtuneen joltakin kesäkulkijalta,\nja kiukaan kiviltä löytyi muutamia jyrsittyjä luita.\n\nMuuta eivät löytäneet.\n\nHe alkoivat tarkastaa niitä suksenlatuja, joita kodalta lähti monelle\nsuunnalle. Oli vanhempia ja oli vereksempiä jälkiä.\n\nHetken päästä Syrjänen huudahti iloisesti.\n\nHän oli löytänyt aivan vereksen ladun, jonka olaksen jälki oli aivan\nsamanlainen kuin se, jonka he matkaan lähtiessään olivat nähneet ja\njonka kaikki olivat uskoneet Pirtu-Santerin suksenladuksi.\n\n\"Nopeasti perään!\" sanoi hän miehille. \"Ei ole ehtinyt kauas... Kota on\nvielä lämmin ja suksenlatu aivan veres!\"\n\nHe lähtivät kiivasta kyytiä hiihtämään.\n\nLatu veti ensin pohjoista kohti, mutta jouduttuaan aavan jänkän laitaan\nse alkoi kääntyä itään, Venäjälle päin.\n\nHe kiinnittivät hiihtoaan, ja heitä kannusti toivo, sillä\nedellähiihtäjä ei enää voinut olla kaukana, päättäen siitäkin, että\nmolemmin puolin latua näkyi tupakkasylkiä, joita hiihtäjä oli\nroiskautellut suustaan.\n\nHiihdettyään aavan jänkän poikki ja noustuaan puuttomalle kukkulalle,\njonka toisella puolen taas oli aavaa jänkkää, he näkivät miehen, joka\nsuuri laukku selässään laski kukkulan rinnettä toiselle jänkälle...\n\nMies näytti hiihtelevän hitaasti ja tasaisesti.\n\nPerässätulijat työnsivät kukkulan myötäleessä täyteen vauhtiin ja\nsaavuttivat miehen, juuri kun tämä taas ehti jänkän laitaan.\n\nSiinä mies kai kuuli perästätulijain hiihdännän, koska kääntyi\nkatsomaan taakseen...\n\nSe ei ollutkaan Pirtu-Santeri! Oli Venäjän puolen laukkukauppias,\nKoudasta kotoisin, ja sinne päin menossa.\n\nMistä oli suksensa saanut?\n\nMies selitti ne vaihtaneensa Airiselässä, jossa oli levähtänyt\ntukinajajain kodassa. Minkälainen mies oli, jolta vaihtoi?\n\n\"Ka, taipaleella tuli vastaan... Pitkät viikset... Iso mies...\nRaskaammat sukset antoi...\"\n\nAsia näytti hyvinkin selvältä Syrjäsen mielestä. Pirtu-Santeri oli\nvaihtanut suksensa, jotta ei päästäisi hänen jäljilleen. Se oli\nkavalasti osannut menetellä. Senvuoksi ensimmäinen latu, joka\ntukkiläjältä lähti, olikin niin pian kadonnut. Ne jäljet, jotka sitten\nlöytyivät, olivat tämän ukon hiihtämät.\n\nSyrjänen tiedusteli vielä laukkumieheltä yhtä ja toista ja tuli siihen\nkäsitykseen, että ukko puhui totta. Santeri oli ollut heitä ovelampi.\nHarmissaan he siinä seisoivat, ja ukko tiedusti, mitä varten\npitkäviiksistä hakivat. Mutta Syrjänen ei selittänyt mitään.\n\nUkko läksi hiihtää nyykkäisemään, mutta Santerin takaa-ajajat jäivät\nsiihen jänkän laitaan miettimään.\n\nUkko ei ollut tiennyt, minne päin Santeri hänestä erottuaan oli\nlähtenyt. \"Ka, metsäh hiihti.\"\n\nEi ollut muuta neuvoa kuin lähteä takaisin samoja latuja, joita olivat\ntulleetkin.\n\n\"Se lurjus voipi olla aivan Airiselässä... sillä on omat suojelijansa!\"\nsanoi Syrjänen. \"Mutta joka tapauksessa se roisto nyt on ahtaalla.\"\n\nPakkanen oli kiihtynyt, ja pureva viima puhalsi suoraan tuntureilta.\nParrat kuurassa miehet hiihtelivät takaisin Airiselkään päin, Syrjänen\nedellä, viiman umpeen puhaltamaa latua aukaisten.\n\nOsui tulemaan revontulten valaisema yö. Miehet eivät yöpyneet, vaan\npainuivat yhtä kyytiä Airiselkään. Monta sanaa eivät vaihtaneet, mutta\npettyneensä he tunsivat ja hioivat kynsiään Pirtu-Santeria varten. Sen\nverran kuitenkin ilmaisi Syrjänen, että hän aikoi jatkaa takaa-ajoa...\nellei joku toinen jo ollut ehtinyt Santerin jäljille.\n\nHe saapuivat lopen väsyneinä ensimmäisille tukinajokodille ja\npoikkesivat levähtämään, sillä puulaakin suurelle pirtille oli vielä\nmatkaa monta kilometriä.\n\nTäällä he saivat kuulla, että poliisit olivat jo Santerin kytkeneet.\nOlivat iltaa ennen osuneet erääseen tukinajokotaan, jossa Santeri muuna\nmiehenä oli ollut korttia lyömässä. Pitkät viiksensä hän oli leikannut\npois... Rautoihin oli pantu, selitettiin Syrjäselle.\n\nSyrjänen erosi siinä kumppaneistaan ja hiihteli yksin puulaakin\npirtille.\n\nVänttinen seisoi pihalla, suuri susiturkki yllään, lähdössä\nrantamaille.\n\nMutta nyt, kun näki Syrjäsen tulevan, hän viipyi hetkisen, antaen\nSyrjäsellekin määräyksiä tukinajon suhteen.\n\n\"Minulla on muitakin asioita rantamaille\", sanoi hän Syrjäselle. \"Ja\nsamalla tahdon käydä kuulemassa, miten sen Ahvenjärven Antti-vainajan\nasiat ovat...\"\n\n\"Anttiko on siis kuollut?\" kysyi Syrjänen liikutettuna.\n\n\"Oli jo kuollut ennenkuin ehtivät lääkäriin\", sanoi Vänttinen. \"Somasti\nsattui: toiselta haaralta poliisit toivat Pirtu-Santeria raudoissa;\ntoiselta kujalta palaa Roope ja ilmoittaa Antin kuolleeksi... Yksin oli\nYrjö parka lähtenyt kuljettamaan ruumista kotipitäjään.\"\n\n\"Santeri on siis kuitenkin lujassa.\"\n\n\"On ja pysyy. Poliisit ovat lähteneet viemään häntä vanginkuljettajan\nhuostaan... Mutta, kuten sanoin, minulla on kiire... Hoitakaa asiat\nhyvin... Heti jälkeen joulun palaan... Toivoakseni minulla ei ole\nsilloin mitään muistuttamista.\"\n\nJa Vänttinen yritti jo istuutua rekeen. Mutta silloin hän vielä muisti\nkysyä, missä asti Syrjänen miehineen oli käynyt.\n\nSyrjänen kertoi retkensä ja miten Santeri oli ovelasti heidät pettänyt.\n\n\"Vaan tarttuipa lurjus!\" sanoi Vänttinen. \"Eivät auttaneet konnan\nelkeet enää.\"\n\nJa rekeen istuessaan hän sanoi:\n\n\"Viekää terveiset miehille, etten jätä heille vaivojaan palkitsematta,\nvaikkeivät Santeria kiinni saaneetkaan.\"\n\nJa ylpeän herran tavoin Vänttinen retkahti rekeen, jossa oli komea\nkirjailtu karhunnahka koristuksena.\n\nJa juosten lähti puulaakin lihava ruuna viemään herraansa rantamaille.\n\n\n\n\n7.\n\n\nAhvenjärven kruununtorpassa yksinäisen Ahvenjärven rannalla kuluivat\nsyystalven puolipimeät päivät hiljaa ja hitaasti.\n\nJäätyään yksin lastensa kanssa oli Selmalla ensi päivinä painava ikävä,\njota vielä lisäsivät omat sairaat luulot ja epäilykset. Ilokseen näki\nSelma kuitenkin, että nuorin, sairastava lapsi alkoi parata ja\nvirkistyi päivä päivältä. Kaisa-tyttärestä oli hänellä suuri apu,\nmelkein turva. Kaisa oli reipas ja rohkea ja tottunut jo minkä mitäkin\ntoimittelemaan.\n\nEräänä päivänä nähdessään äidin itkevän hän lohdutteli:\n\n\"Älkäähän itkekö, äiti! Jos mikä hätä meille tulee, niin kyllä minä\nuskallan kylään hiihtää...\"\n\nViikkoja oli jo kulunut siitä, kun Antti ja Yrjö tukkimetsään\nlähtivät. Ahvenjärvessä ei ollut koko tänä aikana käynyt yhtään ainoaa\nvierasta ihmistä. Sillä talon kautta ei edes kulkenut kyläläisten\nheinätietäkään, vaan sekin vei toista puolta järveä ja painui metsään\nkaukana talosta. Joskus aamuvarhaisella, kun Selma meni navettaan ja\nseisahtui pihalle kuuntelemaan, erotti hän toiselta puolen järveä\nkulkusten helinää ja arvasi, että siellä heinätiellään oli jokunen\nkyläläinen menossa syrjäniitylleen.\n\nEräänä aamuna, kun oli mainio suksikeli, esitteli Kaisa, sukkela tyttö,\näidilleen, että hän lähtee nyt kylään kuulemaan, eikö isältä ja Yrjöltä\njo ole kirjettä tai edes terveisiä saapunut.\n\nSelma oli menneellä viikolla vartonut kirjettä ja kuulumisia. Ei ollut\nsaanut kuulla, olivatko onnellisesti perillekään Airiselkään saapuneet,\nsillä sieltäpäin ei ollut vielä ketään takaisin tullut. Olisi sekin jo\nollut suuri lohdutus. Muuta ei juuri ikävöinytkään, sillä elämisestä ei\nvielä ollut huolta. Leipää oli, karjanantia oli kylliksi kaikille\nlapsillekin, kun molemmat lehmät olivat syyspoikivia. Hän oli jo niin\ntottunut yksin lastensa kanssa elämään, ettei liioin seuraa\nkaivannutkaan. Nyt ei ensinkään, kun lapset jo olivat kasvaneet ja\nkykenivät auttamaan.\n\nSelma suostui Kaisan pyyntöön. Kuluneena talvena Kaisa jo kerran oli\nhiihtäen yksin käynyt kylässä ja toimittanut asioita. Eikä ollut\ntaipaleella mitään vaaranpaikkaa. Sileä järvi ensin poikki ja sitten\nselvä tienreikä, joka vei kylän ensimmäiseen taloon asti.\n\nKaisa suori jalkaansa sukset, keveät ja kesätervoissa kiiltävät, ja\nlähti hiihtämään järven poikki kylään vievää tiensuuta kohti. Äiti oli\nantanut hänelle omat kenkänsä ja pannut oman röijynsä hänen ylleen.\n\nSelma katseli Kaisan menoa, kunnes näki hänen joutuvan järven poikki ja\nkatoavan tiensuuhun.\n\nIlta oli tullut, ja pakkanen tuntui kiihtyvän.\n\nKaisaa ei vielä kuulunut tulevaksi. Selma alkoi jo käydä levottomaksi\nja rupesi katumaan, että oli laskenut hänet menemään. Huononlaiset\nolivat kengät, eikä ollut muutakaan vaatetta kylliksi tämmöisessä\npakkasessa. Jos olisi kylmettynyt! Ensin eksynyt oikealta tieltä,\njoutunut kyläläisten heinätielle ja sitten uupunut.\n\nSelma käveli järven rantaan ja kuunteli. Kuivalla pakkasilmalla\nkuuluisi hiihto varmaan toiselta puolen järven. Ei kuulunut.\n\nHän palasi navettaan ja ruokki lehmät, mutta hänen levottomuutensa\nkasvoi joka hetki.\n\nMeni uudestaan rantaan ja kuunteli.\n\nJo kuului järveltä hiihto, ja Selma tunsi tahdista ja sauvain\nliikkeestä, ettei hiihtäjä ollut miehenpuoli.\n\nIhastuneena hän huusi:\n\n\"Kaisa hoi!\"\n\nHetken päästä kuului jo aivan läheltä Kaisan vastaus:\n\n\"Äiti hoi!\"\n\nSelma jäi odottamaan Kaisan tuloa.\n\n\"Siellä oli kirje ja rahaakin!\" huusi Kaisa, kun ehti vähän likemmäksi.\n\nJa päästyään äitinsä viereen Kaisa kertoi loistavin silmin:\n\n\"Olisin jo ennen ehtinyt tulemaan, mutta talossa käskettiin syömään, ja\nniin viivyin... Tämä kirjekin oli vasta eilen tullut, ja Rantakerosta\nolisi tätä huomenna lähdetty tuomaan...\"\n\nRiemumielin nousivat äiti ja tytär pihaan. Selma sytytti takkaan suuren\ntulen, jonka valossa alkoi avata kirjettä...\n\nJa sinä iltana oli yksinäisessä Ahvenjärven kruununtorpassa onnellinen\näiti, joka ei parempaa elämältä osannut toivoakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavalla viikolla sattui Kettu-Iisakki pyydyksillään hiihtelemään\nAhvenjärven ympäristöllä, ja vaikka siten tulikin hiihtäneeksi liikoja\nmutkia, päätti hän mennä talon kautta ja levähtää siinä hetkisen.\n\nTuttava mies oli Iisakki Ahvenjärven torpassa. Usein hän eräretkillään\npistäysi juttelemassa. Vieraana Selma häntä nytkin piti. Kahvit keitti\nja ruualle pidätti ateriaa hommaten.\n\nKiitokseksi Iisakki kertoi kuulumisia kylältä ja etempää\nrantamaailmoilta. Tiesi sanomia Airiselän tukinajostakin. Kertoi siitä\nmiehestä, jolta jalka oli kahden tukin väliin musertunut.\n\n\"Siitä Yrjökin kirjoittaa ja mainitsee, että ei tule enää jalkaa\nkoskaan, että loppuiäkseen jääpi jalkapuoleksi\", selitti Selma\nvuorostaan.\n\n\"Vai niin pahoin kävi\", surkutteli Iisakki. \"Yrjö tuon parhaiten\ntiennee, joka on näkemässä ollut... Joo, joo. Monenlaiset siellä ovat\nvaarat ja vastukset tukinajossakin...\"\n\n\"No joka hetki\", sanoi Selma, melkein itku kurkussa. \"Aina muistan\nveljeäni Aukustia, jolle honka päälle kaatui ja siihen tappoi...\nmuistaahan Iisakki? Se tapahtui Kuolajärvellä...\"\n\n\"Jo toki muistan.\"\n\nJa siitä alkoivat muistella, kuinka paljon tapaturmia tukinajossa\nheidänkin tietensä oli takavuosina sattunut. Mutta tiesi Iisakki vielä\naivan vereksenkin uutisen. Tiesi kertoa Pirtu-Santerista, täälläkin\npäin kuulusta viinanmyyjästä, joka vuosikausia oli liikettä pitkin\nlaajaa Lappia harjoittanut. Kertoi Iisakki, että tässä menneellä\nviikolla oli Santerilta saatu takavarikkoon koko kuorma konjakkia ja\nkallis hevonen.\n\n\"Vaan mitä se siitä huolii... se yrittää uudelleen, sillä rikas kuuluu\nolevan. Mutta ahtaalla sillä nyt on oleskeleminen, sillä se on määrätty\nkiinni pantavaksi milloin ja missä ikinä tavataan... Sanotaan olevan\nmiesmurhan kysymyksessä.\"\n\n\"Hyvä Jumala kuitenkin!\" huokasi Selma. \"Lieneekö ollut viinoineen\nsiellä Airiselän paikoilla?\"\n\n\"Sinne kuuluu olleen pyrkimässä, vaan taipaleella olivat poliisit hänet\nkuormineen yllättäneet...\"\n\nMutta Selman valmistaman aterian syötyään Iisakki lähti hiihtelemään\njärven poikki kylää kohti. Ja hänen povitaskussaan oli Selman kirje,\nmenevä Antille Airiselkään. Huolellisesti oli Iisakki luvannut kirjeen\noikeaan lähtöpaikkaan toimittaa.\n\nSelma jäi taas yksin lastensa kanssa.\n\nVaikka Yrjön kirje olikin sisältänyt paljasta hyvää, oli hän silti\nlevoton. Usein hän öisin heräsi siihen, että oli uneksumassa jotakin\nkamalaa, eikä päässyt pitkään aikaan uudestaan nukkumaan.\n\nHän odotti nyt joulua, jolloin toivoi taas kirjeen saavansa. Muuta\nhätää ei ollut. Ruokaa kylliksi ja lämmintä liiaksikin. Lapset olivat\ntoki pysyneet terveinä, ja Kaisa-tyttö oli monta kertaa hiihtänyt\nkylään, jossa asioita oli toimitellut niinkuin täysi-ikäiset ihmiset.\n\nMutta päivät kuluvat hitaasti. Joulun edellä eräänä päivänä Selma\npäättää itse lähteä kylässä käymään. Hän on neuvonut ja opastanut\nKaisaa, kuinka toimittaa ja kuinka nuorinta hoitaa. Kaisa on järkevä\ntyttö, ja Selma luottaa häneen.\n\nAamutyöt navetassa tehtyään ja kaikki mahdolliset varoitukset Kaisalle\nannettuaan Selma ottaa sukset hiihtääkseen kylään.\n\nOsuu olemaan kaunis ilma, ei ole liian pakkanen, ja suksikeli on\noivallinen.\n\nHänestä tuntuu hyvältä ja vapaalta siinä järven selkää hiihdellessä.\nTuntuu hyvältä hengittää, elämä pulppuaa keveästi, ja valkea tasanko\nikäänkuin vapauttaa hänet painavista ajatuksista, jotka yötä päivää\nrasittivat.\n\nHauskalta tuntuu sekin, että pitkästä aikaa pääsee kylässä ja muiden\nihmisten ilmoilla käymään. Onkin kolmatta vuotta siitä, kun hän\nviimeksi on kylässä käynyt. Suksi luistaa liukkaasti, järven selkä\nkatkeaa hauskasti ja vaivattomasti, ja äkkiä on hän talvitien suussa,\njosta tie lähtee metsän halki kylään viemään.\n\nHän saapuu kylään, jossa ihmiset ovat ystävällisiä. Kirjettä ei tosin\nvielä ole Antilta saapunut, mutta kyläläiset tietävät uutisia Airiselän\ntukinajosta. Ovatpa kuulleet, että Antti ja Yrjö ovat Vänttisen\nsuosiossa ja että ansaitsevat enemmän kuin muut... jopa niin hyvin,\nettei tukinajossa ole koskaan niin korkeita päiväpalkkoja ansaittu.\nNiin on kotiaan kirjoittanut Nevanperän Juuso, joka niinikään oli\nAiriselän ajossa.\n\n\"Ja kai sieltä vielä jouluksi kirjekin ehtii. Onhan jouluun vielä\ntoista viikkoa\", lohduttavat kyläläiset.\n\nSelma tyyntyy, on iloinenkin ja hyvillään. Hän tekee pieniä ostoksia,\nsulloo ne laukkuunsa ja lähtee kotia päin hiihtämään, kun lyhyen\ntalvisen päivän hämy on pimeäksi muuttumassa.\n\nKun saapuu tiensuuhun, josta järvelle latu laskee, näkee hän jo\ntoiselle puolen järven, että pirtin ikkunasta loistaa takkatuli.\n\nKaisa siellä hommailee, tuumii hän hyvillä mielin, ja hänen ajatuksensa\nja mielensä ovat nyt paljon keveämmät kuin ovat olleet moneen aikaan.\n\nJa kun hän saapuu kotia, on Kaisa siellä emännöinyt kuin aikaihminen.\nOn hoitanut nuoremmat lapset, on ruokkinut lehmät ja lampaat ja\nsiistinyt pirtinkin.\n\nSelma on monta päivää reippaalla tuulella, on hyvissä tulevaisuuden\ntoiveissakin, vaikka muistaakin metsäherran uhkaukset.\n\nEnsi kesänä tehdään peltoa ja raivataan niittyä, kun kumpainenkin, sekä\nAntti että Yrjö, joutavat olemaan kotona, toivoo hän.\n\nMutta taas eräänä iltana tulee hänelle kummallinen hätä, ja tuska iskee\nrautakourallaan sydämeen. Ei saa unta. Valvoo ja miettii. On näkevinään\nväliin Yrjön, väliin Antin suuren, kaatuneen kelohongan alla\nkuolemankielissä kamppailemassa. Se on hirveää. Ja se syksyllinen näky\nmuistuu silloin aina mieleen ja painaa ja vaivaa niin, että sen alle on\nväkisten vaipua.\n\nAamun tullen hän sentään taas voimistuu ja koettaa lohdutella itseään:\n\n-- Ei Jumala pane suurempaa kuormaa kuin ihminen jaksaa kantaa!\n\nMutta tulee taas ilta, ja seuraavana päivänä on jouluaaton aatto.\n\nSelman käydessä oli luvattu, että kohta kun Antin kirje saapuu, niin\npannaan joku tuomaan, ettei tarvitse itse lähteä pakkasessa niin pitkää\ntaivalta hiihtämään.\n\nMutta ei ole kylältä päin hiihtävää näkynyt, vaikka hän vähän väliä on\npäivisin järvelle katsellut ja illoin aamuin pihalle pysähtynyt\nkuuntelemaan.\n\nSilloin hän päättää, että jouluaattona lähtee itse kylään hiihtämään ja\njättää Kaisan kotimieheksi.\n\n\"On toki ikuinen onni, että itse olen pysynyt näinkin terveenä\",\nkiittää hän Jumalaa. \"Kuinka kävisi, jos tässä sairaaksi joutuisi!\"\n\nJa levottomana hän vartoo jouluaattoaamun valkenemista.\n\n\n\n\n8.\n\n\nVänttinen on saapunut Linnanrovalle, rantamaille menossa.\n\nHevonen on riisuttu talliin, ja Vänttinen on päättänyt tässä talossa\nvähän enemmän aikaa levähtää, kun öisin on pakkasessa ajanut ja kovin\non väsynyt.\n\nIsännän kanssa juttelevat Airiselän kuulumisista.\n\nVänttinen saapi kuulla, että Yrjö on vähää ennen hänen saapumistaan\nlähtenyt ruumiin kanssa erämaan halki kotikylää kohti. Siitä\nisäntä kertoo, ja Vänttinen kuuntelee ja kyselee. Ikävältä tuntuu\nisännästäkin, joka Antin niin kelpo mieheksi tiesi, ja sääli on pieniä\nlapsia, joita kuuluu olevan pirtillinen. Puhuvat siitäkin syksyllisestä\nyöstä, jolloin tullimiehet talossa kävivät ja Pirtu-Santeri ehti kätkeä\ntavaransa tallinullakkoon. Vasta jälkeenpäin oli isäntäkin siitä saanut\nkuulla.\n\nMutta saapi isäntä Vänttiseltä tietää, että jo on vihoviimein\nPirtu-Santerikin, kauan pahaa kylvänyt salakapakoitsija, kiinni saatu\nja joutuu monista pahoista teoistaan vastaamaan. Kaiken mahtinsa on\nVänttinen, rohkea ja varakas, pannut liikkeelle, ja niin on nyt\nPirtu-Santeri kruunun kihloihin kytketty.\n\nMutta ei tiedä isäntä vielä, että Pirtu-Santerin työksi uskotaan\nvarmasti Ahvenjärven Antin kuolemakin, jota on tapaturmaksi luultu. Nyt\njuurtajaksain vasta Vänttiseltä kuulee kaikki ja kauhistuu.\n\n\"Jo sen semmoisen pedon saikin viimein köyttää... Ikutielleen kai\njoutuu?\" sanoo hän.\n\n\"Ikutielleen, sillä monta muuta asiaa on hänellä selvittämättä\", vastaa\nVänttinen. \"Pääsevät nyt ihmiset hänestä rauhaan...\"\n\n\"Ei se niin monta vuotta olisi menestynyt, vaan kuuluu olevan niitä\ntalollistenkin joukossa semmoisia, jotka häntä ovat suojelleet ja\nviranomaisten silmiltä kätkeneet.\"\n\n\"Onhan niitä semmoisiakin. Ei olisi niin paljon pahaa, jollei olisi\npahan suojelijoita... Siinä se on.\"\n\n\"Siinä se on\", myöntää isäntä.\n\nMutta siinä kun parhaillaan juttelevat, ajaa pihaan hevonen, jonka\nisäntä tuntee vanginkuljettajan hevoseksi.\n\nVänttinenkin rientää ikkunaan, ja he arvaavat molemmat, vaikkei\nvangitun kasvoja näykään, että siinä ollaan nyt Pirtu-Santeria linnaan\nviemässä.\n\n\"Siinä paha, missä mainitaan\", sanoo Vänttinen.\n\n\"Jokohan lienee Santeri tuossa kyydissä?\" kysyy isäntä.\n\n\"Sen pirun luulen olevan.\"\n\nPirtissä olevat kulkijat rientävät ulos, mutta isäntä ja Vänttinen\nkatselevat salin ikkunasta. Ei malta sentään isäntäkään olla pihalle\nmenemättä. Vangittu ei liikahda reestä, vaan istuu kasvot turkkiin\npainuneina.\n\n\"Nyt sillä on leipää pitemmäksi aikaa. Miesmurha Sodankylässä ja\nmonenvuotiset viinanmyynnit ja nyt tämä Ahvenjärven Antin murha, joka\nkyllä tulee toteennäytetyksi\", kuulee isäntä jonkun takanaan puhuvan,\nkun hänkin uteliaana kävelee reen viereen.\n\nVanginkuljettaja on mennyt pirttiin kahville, mutta Santeri ei näytä\ntahtovan mitään.\n\n\"Eikö vieras suunavausta tahtoisi?\", kysyy isäntä nöyrällä äänellä,\nmennen aivan reen viereen.\n\nSanteri muljauttaa kerran mustia silmiään, mutta ei vastaa mitään.\n\n\"Olisi siellä vaimoväellä kahviakin valmiina... jos tuotaisiin tänne\npihalle\", ehdottelee isäntä houkuttelevalla äänellä.\n\nMutta Santeri ei vastaa, nostaa kuitenkin päätänsä turkistaan ja\nsovittelee jalkojaan, että rautapultit kalisevat. Sitä kalinaa\nympärilläolevat säikähtävät, niin että loittonevat reen vierestä.\n\nMutta isäntä, joka on varma, että Santeri on semmoisessa kytkyessä,\njoka ei katkea, sanoo nyt pilkalla:\n\n\"Taitaapa sillä vieraalla olla nyt semmoiset kalossit jalassa, ettei\nolisi hyvä nousta meidän tallinyliseen...\"\n\nSanteri luopi häneen murhaavan katseen. Mutta isäntä ei säikähdä.\n\n\"Jopa olit sydämetön julmuri, kun ilkesit tappaa sen Ahvenjärven Antin,\nsiivon miehen... Olisit senkään jättänyt tekemättä... lurjus...\"\n\nSanteri muljauttaa mustia silmiään ja puree hammastaan.\n\n\"Älä muljauttele silmiäsi... kyllä pysyt... nyt et olekaan suksilla\nliikkeellä... Kruunu kun kihlaa, niin sen kahleet ovat lujat.\"\n\nSanteri vetää päänsä turkkiin eikä vastaa mitään.\n\nMutta hetken päästä palaa vanginkuljettaja pirtistä ja lähtee ajamaan\nsuoraan etelään päin.\n\nJa niistä, jotka pihalla Pirtu-Santerin poistumista katsovat, tuntuu\nkuin hengittäisivät keveämmin ja vapaammin.\n\nMutta ei jouda Vänttinenkään pitkää aikaa levähtämään, vaikka niin on\ntaloon tullessa sanonut. On tiedustellut sitä tietä, joka Linnanrovalta\nlähtee poikkimaisin Meltoskylään ja jota tietä Yrjökin on ruumista\nvienyt. Isäntä on ollut ymmärtävinään Vänttisen puheista, että jotakin\naikoo Antti-vainajan perheen tueksi toimittaa. Eikä se ihme\nVänttiseksi. On se mieleisiään miehiä ennenkin auttanut ja monen\nhyvinvointiin toimittanut. Semmoinen on mies.\n\nIsäntä neuvoo tietä, joka on Vänttisellekin outo, vaikka kaikki loukot\nonkin matkoillaan kolunnut.\n\nPuhuvat siinä lähtiessä Antti-vainajan asioista. Vänttinen tuntuu\ntietävän kaikki, Yrjö on hänelle kertonut.\n\n\"Kuuluu olevan sen Antin vaimo kovin helläluontoinen ihminen ja\nkivulloinen... Kuinka jaksanee tämän iskun kestää\", arvelee Vänttinen.\n\n\"Kestämistä siinä kyllä olisi kovempiluontoisellekin\", arvelee isäntä.\n\nVänttinen ottaa ylleen muhkean sudennahkaturkkinsa ja istuu komeaan\nrekeen lämpimäin nahkasten ja karhuntaljan väliin. Pakkas-iltayö on.\nTähdet kiiluvat ja ilma helisee. Tietä on vähän kuljettu, niin että on\naivan kävelyä ajettava. Kulkuset helisevät, mutta aisatiuku kilahtaa\nvain silloin tällöin. Huurteisena, pakkaskankeana seisoo metsä molemmin\npuolin kapeata tienuraa, joka mutkia tehden, nousten ja laskien, painuu\nMeltoskylää ja Ahvenjärveä kohti.\n\nVänttinen vaipuu mietteisiinsä, niinkuin hän aina tekee, kun\nyksinäisillä taipaleilla kulkee. Siinä hän reessään kenoselkäisenä,\nsilmät puoliummessa maaten on parhaat mietteensä miettinyt ja puulaakin\nhyväksi käyttänyt. Siinä hän samoin on parhaat tunteensa tuntenut ja\nhyväksi ihmiseksi pyrkinyt. Metsä soi ja haasteli, _oikein_ käski\nkaikille tekemään. Ja tähtien lennot hänen päätöksensä todistivat. Niin\noli hän yksin kehittynyt pakkastalvina äärettömiä erämaita hiihtäessään\nja valoisina Lapin kesäöinä kirkasvetisiä pikkukoskia tukilla\nviilettäessään...\n\nMonenlaista hän oli nähnyt ja monenlaista kokenut elämänsä aikana,\njosta parhaat vuodet oli Lapissa viettänyt; tämä seutu olikin tullut\nhänen kotimaakseen, vaikka Etelä-Suomessa oli syntymäpaikka.\n\nJa niin hän ajatuksissaan joutuu miettimään Ahvenjärven Antin,\nrehellisen ja ahkeran työmiehen, kovaa kohtaloa. Kummia kujia ne\nkulkivat ihmisen tiet, ja selittämätöntä oli ja selittämättä jäi monta\nseikkaa. Vääryys menestyi, ja oikea mies sai kärsiä. Niin oli monta\nkertaa käynyt.\n\nMutta ehkäpä oikeat langat kerran yhteen liittyvät -- ja monta kertaa\novat liittyneetkin. Aikansa ne vääryyden konstit auttavat, mutta tulee\naika, sattuu pieni juttu, ja vääryys romahtaa maahan rytinällä ja\npaukahtaen kuin suuri tukki...\n\nHän muistaa Yrjön puheet heidän kotielämästään, muistaa metsäherran\nuhkaukset, ja sanomaton säälin tunne täyttää hänen sydämensä. Paljaan\ntaivaan alleko joutunevat pienet lapset ja sairas leski...\n\nMutta heidän hyväkseen hän on jotakin päättänyt tehdä ja senvuoksi nyt\nMeltoskylän kautta matkansa sovitti, että leskellekin lohdun sanan\nsaapi lausua.\n\nYö kuluu, taival katkeaa hitaasti.\n\nAamupuoleen syttyvät revontulet, ja kun tie nousee korkean vaaran\nlaitaan, vilahtaa kaukana valkoinen kenttä, jonka Vänttinen tuntee\nMeltoskyläksi.\n\n\"Oikeassa olemme\", puhuu hän nyt kaiken taivalta vaiti oltuaan,\n\"oikeassa olemme... tuolta näkyy jo Meltoskylä... Ajahan vasempaan\nkäteen... toinen tie oikealle viepi Ahvenjärveen...\"\n\nAamulla he saapuvat Rantakeroon, joka talo on ennenkin ollut Vänttisen\nkäymätalo, milloin hän on näitä maita sattunut kulkemaan.\n\nIsäntä rientää heti pihalle, kuultuaan aisakellon äänen ja arvaten\nsiitä, että herroja on liikkeellä. Ja heti hän tunteekin Vänttisen\nkomeasta turkista ja kyytimiehen, joka hänkin on tuttu taloon.\n\nMutta ennenkuin Vänttinen ehtii reestäkään nousta, kertoo isäntä, että\nAhvenjärven Yrjö on yöllä saapunut.\n\nVäsyksissä on poika parka, uupunut niin, että nyt, kun pääsi omaan\nkylään, retkahti penkille kuin kuollut. Siitä ovat nostaneet sänkyyn\nnukkumaan. Ruumiskirstu on nostettu latopuotiin lukon taakse.\n\nVänttinen kuuntelee, ei sano mitään, vaan nousee reestä.\n\nIsäntä päivittelee Antin kovaa kohtaloa.\n\nKun tulevat pirttiin, johon Vänttinenkin menee turkkiaan riisumaan, on\nsinne jo aamuvarhaisella ehtinyt kerääntyä kylän väkeä, surullisesta\ntapauksesta kuulemaan.\n\n\"Mitä sanonee Selma raukka\", surkuttelevat naiset. \"Kuinka jaksanee\nkestää, kun on muutenkin niin heikko. Ei tätä osannut aavistaakaan, kun\nniin hyviä sanomia Yrjö kirjeessään kirjoitti...\"\n\n\"On se puhunut unestaan, Selma, jonka syksyllä jo oli nähnyt... minulle\nunensa selitti tuonnottain, kun kylässä kävi\", sanoo eräs emäntä.\n\"Merkillinen näky se oli ollutkin...\"\n\nJa emäntä kertoo Selman näyn.\n\n\"Tätä se tiesi!\"\n\n\"Ja kuolemaa tiesi sekin\", kertoo Kettu-Iisakki, joka hänkin on\nsaapunut taloon, \"kun minä tuonnottain kävin Ahvenjärvessä ja siinä\nSelman kanssa juttelimme, lensi iso metso juuri pirtin päähän petäjän\nlatvaan... Pahaa jo silloin arvasin sen ennustavan, vaan en Selmalle\nmitään virkkanut... näkyi jo silloin huolissaan olevan...\"\n\n\"Kuolemaa ne tietävät metsälinnut, kun talon likelle pyrkivät ja\nvarsinkin kun katon harjalle istuvat, uskovat muutkin.\"\n\nYrjö nukkuu nyt raskaasti. Vänttinen kävelee edestakaisin pirtin\nlattialla.\n\nTulee siinä sitten puhe Antti-vainajan perheestä.\n\n\"Jos siinä saisivat asua, niin eläisivät\", puhuu isäntä, \"Yrjö kun jo\non vankka mies. Vaan taitaa kruunu ruveta hätyyttelemään, kun ei ole\ntullut tälläkään vainajalla täytetyksi kaikkia herrojen määräyksiä...\nJa mihin sitten sortunevat... Kruunu kun siitäkin torpasta parhaat puut\nottaa, niin ei taida jäädä montakaan karahkaa talon hyväksi...\"\n\nVänttinen ei virka isännän puheeseen mitään. Mutta kulmiaan hän\nrypistelee ja näyttää kovin tyytymättömältä.\n\nKun lyhyt talvinen päivä on valjennut, ajaa pihaan kaksi herraa, jotka\nisäntä tuntee metsäherraksi ja vallesmanniksi.\n\nIsäntä selittää juurtajaksain Antin kohtalon, mainiten\nPirtu-Santerinkin, joka nyt on saatu kiinni.\n\nVänttisen, puulaakin inspehtorin, hän sanoo nukkuvan vieraskamarissa.\n\nHerrat sijoittuvat toiseen vieraskamariin, sillä hekin ovat matkasta ja\nyön valvonnasta kovin väsyneet.\n\nMutta Vänttinen, joka on vähään lepoon tottunut, virkku ja vikkelä\nmies, onkin herännyt jo silloin, kun herrat pihaan ajoivat, ja ehtii\npukeutua siksi, kun herrat sisälle saapuvat.\n\nVänttinen tunsi molemmat, kun oli puulaakin asiain vuoksi joutunut\nheidän kanssaan tekemisiin.\n\nHeti joutuvat he keskustelemaan Ahvenjärven Antin kovasta kohtalosta.\nVänttinen kertoo, mitä todistuksia oli olemassa Pirtu-Santeria vastaan\nAntin murhasta.\n\n\"Epäilemättä se saadaan toteen näytetyksi\", sanoo vallesmanni. \"Mikä\nonni, että se lurjus nyt vihoviimein on saatu kiinni!\"\n\nVänttinen ei virka mitään omasta osastaan Santerin kiinnijoutumisessa.\n\nTulee sitten puhe Antti-vainajan perheestä ja kruununtorpasta.\n\n\"Olisi se siitä talon tehnyt, jos olisi elää saanut\", arvelee\nvallesmanni.\n\nMutta metsäherra kivahtaa:\n\n\"Siitä ei olisi tullut sen valmiimpaa, vaikka olisi elänytkin... ja\nnythän on selvää, että siihen on isäntä muuttuva. Lieneekö se ottanut\npuulaakilta rahaa muka metsän päälle?\" kysyy hän sitten Vänttiseen\nkääntyen.\n\n\"Ei ole minun tietääkseni\", vastaa Vänttinen. \"Eikäpä siihenkään\ntorppaan taida puulaakeilla mieli tehdä, kruunu kun parhaat puut\nhakkaa...\"\n\n\"Tietysti kruunu hakkaa omasta metsästään!\" sanoo metsäherra.\n\"Puulaakit ovatkin ennen aikaan nylkeneet kruununmaan asukkaat\npuhtaiksi. Ensin ostaneet metsän polkuhinnasta ja lopuksi ryöstön\nkautta saaneet itse talotkin...\"\n\n\"Niinköhän lienevät tehneet\", sanoo Vänttinen vähän ivahymyä\nsuupielissä. \"Nyt on kai sitten tullut kruunun vuoro...\"\n\nMetsäherran silmissä leimahtaa.\n\n\"Kruunu vaatii, että sen maata viljellään eikä tehdä työtä\npuulaakeille\", kivahtaa hän.\n\n\"Niinpä tietenkin\", sanoo Vänttinen. \"Vaan jos ei olisi näilläkin\nperukoilla puulaakeja, jotka kruunulta metsät ostavat, niin vähänpä\nmetsähallitus miljoonillaan kehuskelisi ja vielä kurjempi olisi täällä\ntyöstään elävän kansan elämä...\"\n\n\"Ette te ymmärrä näitä asioita!\" väittää metsäherra.\n\nVänttinen hymähtää, kääntyy sitten vallesmannin puoleen ja kysyy:\n\n\"Kuinka suuriksi ovat viimeisessä katselmuksessa nousseet Ahvenjärven\ntorpan viljelys- ja rakennuskustannukset?\"\n\nVallesmanni mainitsee muistinsa mukaan.\n\nVänttinen rykäisee.\n\n\"Minä takaan, että ne työt ensi kesänä tehdään\", sanoo hän sitten.\n\n\"Spekuleeraatte vissiin metsää?\" tokaisee metsäherra.\n\n\"En tiedä mitään koko torpan metsästä, jääneekö siihen linnun istuinta,\nkun kruunun hakkuu käypi, mutta tahtoisin kovaonnisen vainajan perheen\nvuoksi... että saisivat siinä asua...\"\n\n\"Joo, miksei\", myöntyy vallesmanni hyvillään. \"Sehän sopii mainiosti,\nettä herra Vänttinen ottaa huolekseen... Siten säästyy niin monta\nikävyyttä...\"\n\nMetsäherra ei virka mitään. Murjottaa vain ja näyttää happamelta.\n\nVänttinen vakuuttaa vielä pitävänsä huolen ja aikoo nyt jo laittaa\nmiehiä hirrenajoon uutta navettaa ja uutta asuinrakennusta varten.\n\nVallesmanni ja metsäherra jäävät vierashuoneeseen, mutta Vänttinen\npalaa pirttiin. Yrjö on herännyt, ja kun Vänttisen näkee, niin itku\ntulee.\n\n\"Älähän itke, Yrjö\", puhuttelee Vänttinen kuin omaa poikaansa, \"minä\nolen hyväksenne toiminut. Vie terveiset äidillesi, että saatte torpassa\nasua, ei häädä pois kukaan... minä takaan sen...\"\n\nJa Vänttinen alkaa sitten tehdä Yrjölle tukinajotiliä. Paksun tukun\nsaapi Yrjö seteleitä...\n\nIsäntä ja muu väki katselevat puoleksi kateellisin silmin.\n\n\"Kun olette saattaneet Antti-vainajan hautaan, niin tule takaisin\nAiriselkään\", puhuu Vänttinen. \"Minä pidän huolen, ettei kukaan muu saa\najaa teille annettua palstaa... ajajia kyllä olisi ja pyrkijöitä vaikka\nkuinka paljon.\"\n\n\"Puhui se sitä Syrjänenkin\", sanoo Yrjö, rauhallisemmaksi tullen.\n\n\"Niin no\", puhuu Vänttinen. \"Kevättalveen mennessä ehdit ansaita vielä\nkomeat rahat.\"\n\n\"Kyllä minä...\"\n\nIsäntä arvelee:\n\n\"Olipa onni, että sattui semmoisen miehen työhön kuin Vänttisen...\nKiitä onneasi, Yrjö...\"\n\nVänttinen ottaa vielä taskustaan seteleitä ja ojentaa Yrjölle.\n\n\"Tässä on sitten... Vie äidillesi, että saatte isän hautaan... Ja jos\ntulee puhe Pirtu-Santerista, niin saat vakuuttaa, että jo on nyt niin\nlujassa, ettei ole kenenkään henkeä vaanimassa.\"\n\n\"Kyllä minä...\"\n\nYrjö alkaa hommata lähtöä. Ruumis, joka jo on arkkuun asetettu ja\nnostettu latopuotiin, jääpi siihen, sillä kirkkotie kulkee Meltoskylän\nkautta.\n\nYrjö lähtee tyhjin resloin ajamaan Ahvenjärveen päin, johon nyt vie,\njärvelle asti, hyvä kyläläisten heinätie.\n\nMusta kävelee roimasti, tietäen kotia lähestyvänsä.\n\nMutta Vänttisestä, joka pihalla katselee Yrjön menoa, soi hevosen tiuku\nkuin valittaen.\n\nHän huokaisee ja käskee valjastaa hevosensa.\n\nJa lähtee taas pakkaseen ja taipaleelle, rantamailla käydäkseen.\nNäyttää kuin hänellä olisi hyvin kiire.\n\n\"Mihin se semmoinen kiire... joulun pyhät kun ovat vastassa?\" kysyy\nisäntä.\n\n\"Takaisin Airiselkään\", vastaa Vänttinen ja istuu rekeensä.\n\n\n\n"]