[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6q0sZQg-hKV1rgJqefksQ27pLXdimgtWOwkqZOWphes":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1553,"Kadonnut pikajuna ym. kertomuksia","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"1553-doyle-arthur-conan-kadonnut-pikajuna-ym-kertomuksia","1553__Doyle_Arthur_Conan__Kadonnut_pikajuna_ym._kertomuksia",null,"novelli",[14],"rikos",[],"fi",1908,1911,17152,117563,false,54933,[24,25,26],"English fiction -- Translations into Finnish","Horror tales, English -- Translations into Finnish","Short stories, English -- Translations into Finnish",[28,29],"Crime, Thrillers and Mystery","Short Stories","\"Kadonnut pikajuna y.m. kertomuksia\" by Arthur Conan Doyle is a collection of short stories written in the early 20th century. This work features a mix of intrigue and detective fiction, showcasing Conan Doyle's hallmark storytelling style. The central story revolves around the mysterious case of a missing train, incorporating elements of suspense and complex character interactions typical of his writing.  The opening of \"Kadonnut pikajuna\" presents the intriguing premise of a train that has seemingly vanished without a trace. The narrative begins with a description of Herbert de Lernac, a man facing execution, who makes a startling confession regarding this peculiar incident that occurred eight years prior. We are introduced to significant characters such as Monsieur Caratal, a determined passenger, and Mr. Bland, the station master dealing with this unusual case. As the story unfolds, the reader is drawn into a web of mystery surrounding the circumstances leading up to the train's disappearance, creating a gripping setup that promises further revelations and twists. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Hämeen-Anttila, Mary",310,"Jännitystä ja kauhua sisältävä novellikokoelma esittelee kirjailijan taitoa luoda arvoituksellisia ja kohtalokkaita tilanteita Sherlock Holmes -sarjan ulkopuolella. Kokoelma sisältää muun muassa kertomukset selittämättömästi kadonneesta junasta, vaarallisesta suurpedosta sekä tynnyritehtaan salaperäisestä hirviöstä.","Arthur Conan Doylen 'Kadonnut pikajuna ym. kertomuksia' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1553. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","KADONNUT PIKAJUNA YM. KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nArthur Conan Doyle\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut M--I H--A\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Esipuhe.\n Kadonnut pikajuna.\n Brasilialainen kissa.\n Kaviaariruukku.\n Vannehtimon hirmu.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nSir Arthur Conan Doyle syntyi Edinburghissa 1859 ja on\nskotlantilaista taiteilijasukua. Hän opiskeli ensin lääketiedettä\nja harjoitti muutamia vuosia lääkärin ammattia, jonka jälkeen\nläksi pitkille matkoille. Hänen mieltymyksensä kirjallisiin\ntoimiin ilmeni jo aikaisin, ja hän lähetti useasti nimettömiä\nkyhäyksiä aikakauskirjoihin. Jälkeen vuoden 1890 hän rupesi\nkokonaan kirjailijaksi, paitsi että toimi jonkun aikaa\nsotilaslääkärinä buurisodassa. Suurta huomiota herättivät etenkin\nhänen salapoliisikertomuksensa \"Sherlock Holmesin seikkailut\" ja\n\"Sherlock Holmesin muistelmat\", joiden juoni on jännittävä ja\nsommittelu taitava. Niissä hän yhdistää salapoliisikirjallisuuden\nkahden perustajan pääominaisuudet, Poen \"johtopäätösten taidon\" ja\nGaboriaun \"tarmokkaan vainuamisen\"; Holmes on Dupin ja Lecoq yhdessä.\nRunoilijana ja historiallisten romaanien kirjoittajana on hän\nniinikään tehnyt nimensä kuuluisaksi. Hänen runokokoelmansa \"Songs of\nAction\" muistuttaa jonkun verran Kiplingiä, ja teoksellaan \"suuresta\nbuurisodasta\", jossa hän puolustaa Englannin politiikkaa, hän\nsaavutti suuren kansansuosion Englannissa. Sen johdosta kuningatar\nVictoria korotti hänet aatelissäätyyn. Doylella on suuria ansioita\nkansallisen miliisin perustamisessa ja kehittämisessä. Paitsi\nlyhempiä kertomuksia on hänen teoksistaan suomennettu historiallinen\nnovelli \"Enoni\" (Otava).\n\n\n\n\nKadonnut pikajuna.\n\n\nHerbert de Lernac, jota paraikaa Marseillessa odottaa\nkuolemantuomionsa täytäntöönpano, on tunnustuksellaan selittänyt\nerään vuosisatamme salaperäisimpiä rikoksia -- tapauksen, joka\nluullakseni on kaikkienkin maiden rikoshistoriassa ennenkuulumaton.\nVaikka virallisissa piireissä ollaan vastahakoisia puhumaan asiasta\nja sanomalehdet ovat saaneet siitä niukasti tietoja, niin viittaa\nkuitenkin kaikki siihen, että tosiseikat vahvistavat tämän suurkonnan\ntekemän paljastuksen ja että ratkaisu mitä kummallisimmalle\njutulle on vihdoinkin saatu. Asia on kahdeksan vuoden vanha ja\nsen merkillisyys jäi jossakin määrin varjoon sen valtiollisen\nhälinän takia, joka silloin jännitti yleisön mieliä; lienee siis\npaikallaan mainita sen kulku sikäli kuin olemme siitä selvää\nsaaneet. Olen kerännyt tietoni sen-aikuisista Liverpoolin lehdistä,\nkuljettaja John Slaterin kuolemansyyn tutkimuksen pöytäkirjoista, ja\nLontoon-Länsirannikon Rautatie-o.y:n papereista jotka ystävällisesti\non annettu käytettäväkseni. Jutun vaiheet ovat lyhyesti seuraavat.\n\nKesäkuun 3 p:nä 1890 pyysi muuan herrasmies, joka ilmotti olevansa\nmonsieur Louis Caratal, saada puhutella mr. James Blandia,\nLontoon-Länsirannikon radan Liverpoolin keskusaseman päällikköä. Hän\noli pieni mies, keski-ikäinen ja tummaverinen, niska niin köyryssä,\nettä selkäranka nähtävästi oli viallinen. Hänellä oli mukanaan\ntoveri, kookas ja vantteran näköinen mies, jonka kunnioittava\nsävy ja ainainen huomaavaisuus ilmaisi riippuvaista asemaa. Tämän\nystävän tai seuralaisen nimeä ei mainittu, mutta muukalainen hän\nvarmasti oli ja ihonsa tummasta väristä päättäen joko espanjalainen\ntaikka etelä-amerikkalainen. Eräs omituisuus hänessä havaittiin.\nHänellä oli vasemmassa kädessään pieni musta nahkasalkku, ja muuan\nteräväsilmäinen keskusaseman kirjuri huomasi tämän salkun olevan\nhihnalla kiinnitetyn hänen ranteeseensa. Mitään merkitystä ei\nsiihen seikkaan pantu silloin, mutta myöhemmät tapaukset saattoivat\nsen jälleen puheeksi. Monsieur Caratal opastettiin mr. Blandin\nkonttoriin, hänen kumppaninsa jäädessä ulkopuolelle.\n\nMonsieur Caratalin asia toimitettiin joutuin. Hän oli samana\nehtoopäivänä saapunut Keski-Amerikasta. Perin tärkeät asiat vaativat\nhäntä Parisiin tuntiakaan hukkaamatta. Hän oli myöhästynyt Lontoon\npikajunasta. Täytyi hankkia ylimääräinen. Raha ei mitään merkinnyt.\nAjasta vain kysymys oli. Jos yhtiö jouduttaisi hänet matkaan, niin se\nsaisi määrätä omat ehtonsa.\n\nMr. Bland painoi sähkökellon nappia, kutsui paikalle\nliikennepäällikkö Potter Hoodin ja sai sopimuksen kuntoon viidessä\nminuutissa. Juna oli lähtevä kolmen neljännestunnin kuluttua.\nVähemmässä ajassa ei voitu saada linjaa varmasti vapaaksi.\nRochdaleksi nimitetty voimakas veturi (n:o 247 yhtiön luetteloissa)\nliitettiin kahteen vaunuun, takana konduktöörivaunu kolmantena.\nEnsimäisen vaunun tarkotuksena oli yksinomaan heikentää heilumisen\nkiusallisuutta. Toinen oli tavallisuuden mukaan jaettu neljään\nosastoon, lähinnä veturia ensimäisen luokan istumaosasto, sitten\nensimäisen luokan tupakkaosasto, toisen luokan istuma- ja perimäisenä\ntupakkaosasto. Ensinmainittu varattiin matkustajille. Toiset kolme\njäivät tyhjiksi. Ylimääräisen junan konduktööri James McPherson oli\nollut yhtiön palveluksessa monta vuotta. Lämmittäjä, William Smith,\noli uusi mies.\n\nAsemapäällikön konttorista lähtiessään monsieur Caratal yhtyi\nkumppaniinsa, ja kumpainenkin ilmaisi tavatonta hätäilyä. He\nmaksoivat vaaditun hinnan, viisikymmentä puntaa viisi shillingiä,\nylimääräisen junan tavallisen viiden shillingin taksan mukaan engl.\npenikulmalta, pyysivät opastamaan heitä vaunuun ja asettuivat\npaikoilleen heti, vaikka heille vakuutettiin, että linjan laittaminen\nvapaaksi veisi vielä runsaasti puoli tuntia. Sillävälin oli\ntapahtunut omituinen yhteensattuma konttorissa, josta monsieur\nCaratal oli juur'ikään poistunut.\n\nYlimääräisen junan tilaaminen ei varakkaassa liikekeskuksessa ole\nkovin harvinaista, mutta toki kahden sellaisen tilaaminen samana\nehtoopäivänä. Tuskin oli mr. Bland kuitenkaan suoriutunut äskeisestä\nmatkustajasta, kun jo toinen saapui samanlaisella pyynnöllä. Tulija\noli mr. Horace Moore, sotilaallinen herrasmies, joka sen johdosta,\nettä hänen vaimonsa oli äkkiä vaarallisesti sairastunut Lontoossa,\nväitti olevansa aivan ehdottomasti pakotettu matkustamaan hetkeäkään\nviipymättä. Hänen hätänsä ja tuskansa oli niin suuri, että mr.\nBland koetti kaikkensa noudattaakseen hänen toivomustaan. Toisen\nylimääräisen lähettäminen ei käynyt päinsä, sillä jo edellinen\nhäiritsi säännöllistä paikallisliikennettä. Mutta saattaisihan mr.\nMoore ottaa osaa monsieur Caratalin junan kustannuksiin ja matkustaa\ntoisessa tyhjässä ensimäisen luokan osastossa, ellei monsieur\nCaratal häntä omaan osastoonsa ottaisi. Sellaiselle järjestelylle\noli vaikea nähdä mitään vastusta, mutta silti monsieur Caratal, kun\nmr. Potter Hood sitä hänelle esitti, jyrkästi kieltäysi ottamasta\nsitä kuuleviin korviinsakaan. Juna oli hänen, hän sanoi, ja hän vaati\nsen yksinomaisesti käytettäväkseen. Hänen tylyä vastarintaansa ei\nmikään suostuttelu pehmittänyt, ja aikeesta oli lopulta luovuttava.\nMr. Horace Moore lähti asemalta suuressa tuskassa, kuultuaan että\nhänen ainoana apunaan oli tavallinen hidaskulkuinen juna, joka lähtee\nLiverpoolista kello kuudelta. Täsmälleen 4.31 asemakellon mukaan\nhöyrysi liikkeelle Liverpoolin asemalta ylimääräinen juna, mukanaan\nköyryselkäinen monsieur Caratal ja hänen jättiläismoinen toverinsa.\nLinja oli silloin avoin, ja vasta Manchesterissä oli pysähdyttävä.\n\nLontoon-Länsirannikon radan junat kulkevat siihen kaupunkiin asti\ntoisen yhtiön raiteita, ja ylimääräisen olisi pitänyt olla siellä\njo hiukan ennen kuutta. Neljännestä yli kuuden herätti melkoista\nkummastusta ja huolestumistakin Liverpoolin keskus-asemalla\nManchesteristä sähkötetty tieto, ettei se ollut vielä saapunut.\nTiedustettiin St. Helensistä, joka on kolmanneksen matkaa näiden\nkahden kaupungin välillä, ja saatiin vastaukseksi:\n\n\"James Bland, asemapäällikkö, L. & L.R. keskusasema, Liverpool. --\nYlimääräinen kulki tästä 4.52, hyvissä ajoin. -- Dowser, St. Helens.\"\n\nTämä sähkösanoma saapui 6.40. Manchesterista sähkötettiin jälleen\n6.50:\n\n\"Ei mitään merkkiä ilmottamastanne ylimääräisestä.\"\n\nJa kymmentä minuuttia myöhemmin saapui kolmas, ällistyttävämpi viesti:\n\n\"Nähtävästi jokin erehdys ylimääräisen kulkusuunnitelmassa. Sitä\nseuraavaksi ilmotettu paikallisjuna St. Helensistä on juuri tullut,\nnäkemättä sitä. Sähköttäkäähän ohjeita.\"\n\nJuttu alkoi näyttää mitä ihmeellisimmältä, vaikka viime sähkösanoma\ntuotti jotakin huojennustakin Liverpoolin viranomaisille.\nJos ylimääräistä oli tapaturma kohdannut, niin tuntui tuskin\nmahdolliselta, että paikallisjuna olisi voinut kulkea samaa rataa\nsiitä tietämättömänä. Ja kuitenkin, mitä muutakaan mahdollisuutta\noli olemassa? Missä saattoi juna olla? Oliko se ehkä jostakin syystä\njohdettu sivuraiteelle, jotta hitaampi juna pääsisi ohitse? Sellainen\nselitys oli mahdollinen, jos oli jokin pikku korjaus tehtävänä.\nLähetettiin sähkösanoma jokaiselle St. Helensin ja Manchesterin\nväliselle asemalle, ja Liverpoolissa asema- ja liikennepäällikkö\nodottelivat äärimäisen jännittyneinä lennätinkoneen ääressä\nvastauksia, joiden perusteella voisivat varmasti päättää mihin\njuna oli kadonnut. Vastaukset saatiin samassa järjestyksessä kuin\nkysymyksetkin oli lähetetty, järjestään kultakin asemalta St.\nHelensin taholta alkaen:\n\n\"Ylimääräinen kulki tästä klo viisi. -- Collins Green.\"\n\n\"Ylimääräinen kulki tästä 5.06. -- Earlestown.\"\n\n\"Ylimääräinen kulki tästä 5.10. -- Newton.\"\n\n\"Ylimääräinen kulki tästä 5.20. -- Kenyon Junction.\"\n\n\"Mitään ylimääräistä junaa ei ole tästä kulkenut. -- Barton Moss.\"\n\nVirkamiehet tuijottivat toisiinsa tyrmistyneinä.\n\n\"Kolmikymmenvuotinen kokemukseni ei tällaista tunne\", ihmetteli mr.\nBland.\n\n\"Kerrassaan ennenkuulumatonta ja käsittämätöntä. Ylimääräinen on\njoutunut harhaan Kenyon Junctionin ja Barton Mossin välillä.\"\n\n\"Eikä siellä kuitenkaan ole mitään sivuraidetta, mikäli minä muistan.\nJunan on täytynyt suistua kiskoilta.\"\n\n\"Mutta miten saattoi 4.50 parlamenttijuna mitään huomaamatta kulkea\nsamaa rataa?\"\n\n\"Ei ole toista mahdollisuutta, mr. Hood. Asian täytyy olla niin.\nKenties on paikallisjuna havainnut jotakin valaisevaa. Pyydämme\nManchesteristä lisätietoja ja sähkötämme Kenyon Junctioniin\nmääräyksen heti tutkia rata Barton Mossiin asti.\"\n\nManchesteristä tuli muutamassa minuutissa vastaus.\n\n\"Ei mitään tietoja kadonneesta ylimääräisestä. Hidaskulkuisen junan\nkuljettaja ja konduktööri varmat siitä, ettei mitään tapaturmaa\nKenyon Junctionin ja Barton Mossin välillä. Linja aivan selvä, ei\njälkeäkään mistään epätavallisesta. -- Manchester.\"\n\n\"Sille kuljettajalle ja konduktöörille on annettava lähtöpassi\",\nmutisi mr. Bland yrmeästi. \"On tapahtunut onnettomuus eivätkä he ole\nsitä huomanneet. Ylimääräinen on ilmeisesti suistunut kiskoilta rataa\ntärvelemättä -- en jaksa käsittää miten se on mahdollista -- mutta\nniin on täytynyt käydä, ja tuossa paikassa saamme Kenyon Junctionista\ntai Barton Mossista sanoman, että se on löydetty ratavallin juurelta.\"\n\nMutta mr. Blandin ennustus ei toteutunut. Kului puoli tuntia, ja\nsilloin saapui Kenyon Junctionin asemapäälliköltä näin kuuluva viesti:\n\n\"Ei ole saatu vihiä kadonneesta ylimääräisestä. Se kulki ihan\nvarmasti tästä ohi saapumatta Barton Mossiin. Irrotimme tavarajunasta\nveturin, ja olin itse tarkastamassa radanvarren, mutta kaikki on\nkunnossa eikä tapaturmasta merkkiäkään.\"\n\nMr. Bland repi ähmissään tukkaansa.\n\n\"Tämä on sulaa hulluutta, Hood!\" hän huudahti. \"Katoaako juna\nilmaan Englannissa keskellä kirkasta päivää? Juttu on luonnoton.\nVeturi, kaksi vaunua, konduktöörivaunu, viisi ihmis-olentoa --\nja kaikki kadonneet suoralla rautatienradalla! Jollemme tunnin\nkuluessa saa mitään suoranaista tietoa, niin lähden itse paikalle\ntutkimuspäällikkö Collinsin keralla.\"\n\nJa silloin vihdoinkin saatiin suoranainen viesti, uutena\nsähkösanomana Kenyon Junctionista.\n\n\"Valitettavasti on minun ilmottaminen, että ylimääräisen junan\nkuljettajan John Slaterin ruumis on juuri löydetty pensaikosta\nkahden ja neljänneksen penikulman päässä täältä. Pudonnut veturista,\nsyöksynyt alas ratavallia ja kierinyt risukkoon. Putoamisesta päähän\nsaadut vammat näkyvät tuottaneen kuoleman. Koko tienoo on nyt tyystin\ntutkittu, eikä näy mitään jälkiä kadonneesta veturista.\"\n\nMaa oli, kuten jo sanottu, arveluttavassa valtiollisessa\nkäännekohdassa, ja yleisön huomiota kiinnittivät lisäksi Parisista\nsaapuvat tärkeät ja hämmästyttävät tiedot, siellä kun suunnaton\nhäväistysjuttu uhkasi kukistaa hallituksen ja tuhota monien Ranskan\njohtavien miesten maineen. Sanomalehdet olivat tätä kaikkea\ntulvillansa, ja ylimääräisen junan merkillinen katoaminen herätti\nvähemmän huomiota kuin olisi rauhallisempina aikoina mahdollista\nollut. Tapauksen nurinkurisuus myös osaltaan vähensi sen tehoa,\nsillä sanomalehdet olivat vastahakoiset uskomaan niille lähetettyjä\ntietoja. Useatkin Lontoon lehdet kohtelivat juttua nokkelana\nsepityksenä, kunnes tapauksen vakava luonne sai vahvistuksensa\nkovaonnisen kuljettajan ruumiin tarkastuksesta, mikä muuten ei tuonut\nilmi mitään varsinaista uutta.\n\nMr. Bland, mukanaan tutkimuspäällikkö Collins, yhtiön palveluksessa\noleva vanhempi salapoliisivirkamies, oli samana iltana lähtenyt\nKenyon Junctioniin, ja heidän tutkiskeluansa kesti koko seuraava\npäivä, mutta aivan tuloksettomasti. Juna ei ainoastaan ollut\nkadonnut jäljettömiin, vaan ei edes voitu esittää mitään järjellistä\narvelua sen kohtalosta. Kuitenkin osotti tutkimuspäällikkö Collinsin\nvirallinen kertomus (joka tätä kirjottaessani on edessäni), että\nmahdollisuuksia oli useampia kuin olisi osannut aavistaa.\n\n\"Näiden kahden aseman välisellä seudulla\", lausui hän, \"on tiheässä\nrautatehtaita ja kivihiilikaivoksia. Toisissa näistä tehdään työtä,\ntoiset ovat autioina. Kokonaista kaksitoista on saanut kapearaiteisen\nkiskotien, työntövaunujen kuljettamiseksi pääraiteen ääreen. Nämä\ntietysti voidaan heti jättää ottamatta lukuun. Mutta näitä paitsi on\ntahi aikanaan oli seitsemällä normaaliraiteinen rata pääraiteelle,\nsiihen vaihteella yhdistetty, niiden tuotannon kuljettamiseksi\nkaivoksen suulta suoraan liikekeskuksiin. Kuitenkin ovat nämä kaikki\nainoastaan muutaman penikulman pituisia. Näistä seitsemästä kuuluu\nneljä sellaisille kaivoksille, joissa työt on lopetettu, tai ainakin\njohtavat ne pois käytännöstä joutuneille kaivos-aukoille. Nämä\nkaivokset ovat Redgauntlet, Hero, Slough of Despond ja Heartsease,\nviimeksimainittu Lancashiren suurimpia kaivoksia kymmenen vuotta\ntakaperin. Nämä neljä sivurataa voidaan jättää tutkimuksemme\nulkopuolelle, sillä mahdollisten tapaturmain ehkäisemiseksi on\nlähinnä päärataa olleet kiskot poistettu, joten ne eivät enää yhdy\nsiihen. Jäljellä on kolme muuta sivurataa, jotka johtavat:\n\n\"1) Carnstockin rautatehtaalle;\n\n\"2) Big Ben-kaivokselle;\n\n\"3) Perseverance-kaivokselle.\n\n\"Näistä on Big Ben-rata ainoastaan neljännespenikulman pituinen ja\npäättyy kaivoksen suulle vientivalmiiksi kasatun kivihiilivaraston\nääreen. Siellä ei oltu mitään nähty tai kuultu ylimääräisestä\njunasta. Carnstockin rautatehtaan rataa sulki kesäkuun 3 p:nä kaiken\npäivää kuusitoista vaununlastia hematiittia. Se on yksiraiteinen,\njoten ei olisi voinut kulkea ohi. Mitä Perseverance-rataan tulee, se\non joltisenkin vilkasliikkeinen kaksiraiteinen rautatienpätkä, sillä\nkaivoksen tuotanto on hyvin suuri. Kesäkuun 3 p:nä tämä liike kävi\ntavalliseen tapaan; satoja miehiä, joukossa kiskottajien työkunta,\ntyöskenteli pitkin tuota kahden ja neljänneksen penikulman matkaa,\njoka on radan mittana, ja on mahdotonta olettaa, että sinne olisi\nvoinut saapua odottamaton juna herättämättä yleistä huomiota. Lopuksi\nhuomautettakoon, että tämä sivurata on lähempänä St. Helensiä kuin\npaikka mistä kuljettajan ruumis löytyi, joten meillä on täysi syy\nuskoa, että juna ennen tuhoutumistaan oli kulkenut tästä haarasta ohi.\n\n\"John Slaterin ulkomuoto tai vammat eivät anna mitään vihiä. Voimme\nainoastaan sanoa, että mikäli me näemme, hän sai loppunsa putoamalla\nveturista, vaikka hänen putoamisensa syy ja junan kohtalo sen jälkeen\non kysymys, josta en tunne kykeneväni esittämään arvelua.\"\n\nLopuksi tutkimuspäällikkö jätti johtokunnalle erohakemuksensa,\nsyvästi loukkaantuneena siitä, että Lontoon lehdet olivat syyttäneet\nhäntä kykenemättömyydestä.\n\nKului kuukausi, joll'aikaa poliisiviranomaiset ja yhtiö ilman\nvähintäkään menestystä pitkittivät tutkimuksiaan. Luvattiin palkinto\nja rikoksen varalta anteeksianto, mutta kumpaistakaan ei tavoteltu.\nJoka päivä avasi yleisö lehtensä siinä varmassa oletuksessa, että\nnoin hullunkurinen salaisuus vihdoinkin saisi selityksensä, mutta\nviikon toisensa jälkeen pysyi arvotuksen ratkaisu yhäti yhtä\nkaukana. Valoisana kesäkuun ehtoopäivänä oli Englannin tiheimmin\nasutussa osassa juna väkinensä kadonnut niin jäljettömiin kuin olisi\njoku kemian keksijänero haihduttanut sen kaasuksi. Sanomalehtiin\nlähetetyissä kirjavissa arveluissa olikin joitakuita, joissa\nvakavasti väitettiin, että toimessa oli ollut yliluonnollisia tai\nainakin luonnonvastaisia voimia, ja että kyseinen monsieur\nCaratal luultavasti oli henkilö, joka paremmin tunnettiin vähemmän\nkohteliaalla nimellä. Toiset pitivät hänen tummaa seuralaistaan tuhon\ntuottajana, mutta mitä hän oikeastaan oli tehnyt, sitä ei kukaan\noikein osannut sanoiksi saada.\n\nSanomalehtien ja yksityisten lukijain esittämissä otaksumissa oli\npari kyllin mukiinmenevää herättääkseen yleisön huomiota. \"Timesissä\"\nilmestyi sellainen erään siihen aikaan jommoiseenkin maineeseen\npäässeen todistelijan nimimerkillä varustettuna ja yritti käsitellä\nasiaa kriitilliseen ja puolitieteelliseen tapaan. Otteen siitä täytyy\nriittää, mutta utelias voi lukea koko kirjeen heinäkuun 3 p:n n:osta.\n\n\"Käytännöllisen todistelun alkeellisia periaatteita on\", hän\nhuomautti, \"että kun mahdoton on siirretty syrjään, niin jäljelle\njääneen, olipa _kuinkakin uskomatonta_, täytyy sisältää totuus. On\nvarmaa, että juna sivuutti Kenyon Junctionin. On varmaa, että se ei\nsaapunut Barton Mossiin. On mitä suurimmassa määrässä uskomatonta,\nmutta kuitenkin mahdollista, että se on joutunut jollekin noista\nseitsemästä normaaliraiteisesta sivuradasta. On ilmeisesti mahdotonta\njunan kulkea kiskotonta taivalta, ja senvuoksi voimme supistaa\nuskomattomien mahdollisuuksiemme luvun kolmeksi ja ottaa huomioon\nnuo kolme avointa rataa, nimittäin Carnstockin rautatehtaan, Big\nBen- ja Perseverance-radat. Onko olemassa salainen kaivosmiesten\nliitto, englantilainen camorra, joka pystyy hävittämään sekä junan\nettä matkustajat? Se on uskomatonta, mutta se ei ole mahdotonta.\nTunnustan olevani kykenemätön esittämään muuta ratkaisua. Neuvoisin\ntoden teolla yhtiötä kohdistamaan kaiken tarmonsa noiden kolmen\nsivuradan ja niiden päätekohtain työmiesten tutkimiseen. Piirin\npanttikonttorien huolellinen tarkastus mahdollisesti antaisi jotakin\nvihiä.\"\n\nTämä tunnustetusti kykenevältä taholta lähtenyt lausunto saavutti\nmelkoista mielenkiintoa ja sai osakseen tuiman vastalauseen niiltä,\njotka pitivät moista vihjausta luonnottomana herjauksena rehellistä\nja kunnioitettavaa kansalaisryhmää kohtaan. Ainoana vastauksena\ntähän arvosteluun oli haaste vastaväittäjille alistaa yleisön\nharkittavaksi luontevampi selitys. Tämän tuloksena saapui kaksikin\notaksumaa (\"Times\" heinäkuun 7 ja 9 p:ltä). Ensimäinen arveli,\nettä juna oli saattanut suistua kiskoilta ja upota Lancashiren ja\nStaffordshiren kanavaan, joka useampien satojen metrien taipaleella\nkulkee radan suuntaa. Tämän oletuksen kumosi julkaistu tieto\nkanavan syvyydestä; se oli aivan riittämätön kätkemään noin suurta\nesinettä. Toinen kirjeenvaihtaja muistutti salkusta, joka näytti\nolleen muukalaisten ainoana matkatavarana, ja arveli, että siihen\noli saattanut olla kätkettynä jokin uusi äärettömän voimakkaasti\npirstoava räjähdys-aine. Mutta sellainen selitys herätti vain naurua,\nedellyttäessään että kokonainen juna voisi räjähtää tomuksi kiskojen\npysyessä vahingoittumatta. Tutkimus oli joutunut tähän toivottomaan\nasemaan, kun sattui uusi ja aivan aavistamaton tapaus.\n\nMrs. McPherson nimittäin sai kirjeen mieheltään, James McPhersonilta,\nkadonneen junan konduktööriltä. Kirje oli päivätty heinäkuun 5 p:nä\n1890, pantu postiin New Yorkissa ja saapui perille heinäkuun 14\np:nä. Joitakuita epäilyjä lausuttiin kirjeen alkuperästä, mutta mrs.\nMcPherson oli varma käsialasta, ja se seikka, että kirjeessä oli\nsadan dollarin rahaerä viiden dollarin seteleinä, riitti itsessään\ntodisteeksi. Mitään osotetta ei annettu kirjeessä, joka kuului\nseuraavasti:\n\n    'Rakas vaimoni.\n\n    Olen paljon pohtinut oloani ja huomaan kovin vaikeaksi luopua\n    sinusta. Samaten Lizziestä. Koetan taistella vastaan, mutta\n    en pääse vaivastani. Lähetän tässä rahaa, josta vaihtamalla\n    lähtee kaksikymmentä Englannin puntaa. Tämän pitäisi riittää\n    toimittamaan sekä Lizzien että sinut Atlantin yli, ja Hampurin\n    laivat, jotka poikkeavat Southamptoniin, ovat varsin hyviä\n    laivoja sekä halvempia kuin Liverpoolin. Jos voisitte tulla tänne\n    ja asettua Johnston-hotelliin, niin minä koettaisin lähettää\n    teille sanan miten tapaisimme, mutta tällähaavaa olen kovin\n    tukalassa asemassa ja pahalla mielellä, kun on niin vaikea luopua\n    teistä molemmista. Ei siis enempää tällä kertaa. Rakastava\n    puolisosi\n\n                                           James McPherson.'\n\nJonkun aikaa odotettiin täydellä luottamuksella, että tämä kirje\njohtaisi koko jutun selviämiseen, varsinkin kun saatiin tietoon\nettä muuan matkustaja, joka hyvin suuresti muistutti kadonnutta\nkonduktööriä, oli Summersin nimellä tullut Southamptonissa Hampurin\nja New Yorkin linjan \"Vistulaan\", joka lähti kesäkuun 7 p:nä.\nMrs. McPherson ja hänen sisarensa Lizzie Dolton siirtyivät ohjeen\nmukaan New Yorkiin ja viipyivät kolme viikkoa Johnston-hotellissa,\nkuulematta mitään kadonneesta miehestä. Luultavasti olivat muutamat\nsanomalehtien ajattelemattomat huomautukset varottaneet häntä siitä,\nettä poliisit käyttivät heitä syöttinä. Oli asian laita miten\ntahansa, hän ei ainakaan kirjottanut eikä tullut, ja naisten oli\nlopulta pakko palata Liverpooliin.\n\nSille kannalle asia jäi aina nykyiseen vuoteen 1898 asti. Niin\nuskomattomalta kuin saattaakin tuntua, näiden kahdeksan vuoden\nkuluessa ei ilmaantunut mitään, mikä olisi vähääkään valaissut\nsen ylimääräisen junan eriskummallista katoamista, jolla monsieur\nCaratal ja hänen kumppaninsa kulkivat. Tarkat tiedustelut noiden\nkahden matkustajan entisyydestä saivat ainoastaan ilmi, että\nmonsieur Caratal oli Keski-Amerikassa hyvin tunnettu rahamiehenä\nja valtiollisena välittäjänä ja että hän matkallaan Europpaan oli\nilmaissut tavatonta kärsimättömyyttä ehtiä Parisiin. Hänen toverinsa,\njonka nimeksi oli matkustajaluetteloon ilmotettu Eduardo Gomez,\noli kuulu raakamaisesta rohkeudestaan ja väkivaltaisuudestaan.\nMutta kuitenkin oli todisteita siitä, että hän oli rehellisesti\nryhtynyt monsieur Caratalia palvelemaan ja että jälkimäinen, ollen\nhentoruumiinen mies, käytti toista vartianaan ja suojeluksenaan.\nLisäksi mainittakoon, ettei Parisista saatu mitään tietoja monsieur\nCaratalin kiireisen matkan tarkotuksesta. Näin olen kertonut jutun\nkaikki tunnetut piirteet siihen asti kunnes Marseillen sanomalehdissä\njulkaistiin Herbert de Lernacin äskeinen tunnustus, hänen ollessaan\ntuomittuna kuolemaan Bonvalot-nimisen kauppiaan murhasta. Tämä\nselonteko voidaan sananmukaisesti kääntää seuraavasti:\n\n\"En tee tätä ilmotustani pelkästä ylpeydestä tai kerskaamisen\nhalusta, sillä jos se olisi tarkotukseni, niin voisin kertoa\nkymmenkunnan aivan yhtä loistavaa tekoa elämästäni; mutta teen sen\nsaadakseni eräät herrasmiehet Parisissa ymmärtämään, että minä, joka\npystyn tässä ilmaisemaan monsieur Caratalin kohtalon, voin myöskin\npaljastaa kenen hyväksi ja kenen tilauksesta työ tehtiin, ellei\nodottamani armahdus pian saavu. Käyttäkää varotusta, messieurs,\nennenkuin on myöhäistä! Tunnette Herbert de Lernacin ja tiedätte,\nettä hänen tekonsa ovat yhtä valmiit kuin sanansakin. Kiiruhtakaa\nsiis, tahi olette hukassa!\n\n\"Tällä kertaa en mainitse mitään nimiä -- jos vain kuulisitte nimet,\nniin vastapa hämmästyisitte! -- mutta kerron ainoastaan kuinka\ntaitavasti toimitin asiani. Olin silloin uskollinen isännilleni, ja\nepäilemättä he ovat nyt minulle uskollisia. Minä toivon niin, ja\nkunnes olen vakuutettu heidän petollisuudestaan, pidän salassa nämä\nnimet, jotka saisivat kiihkoon Europan. Mutta sinä päivänä... no, en\nsano enempää!\n\n\"Lyhyesti puhuen, vuonna 1890 oli Parisissa kuuluisa oikeudenkäynti\nvaltiollisissa piireissä ja rahamaailmassa sattuneen suunnattoman\nhäväistysjutun johdosta. Kuinka suunnaton tuo häväistysjuttu oli, sen\nvoivat konsanaan tietää ainoastaan sellaiset uskotut asiamiehet kuin\nminä. Monien Ranskan johtavien miesten kunnia ja ura oli uhattuna.\nOlette nähnyt kasan keiloja seisomassa jäykkinä, taipumattomina\nja pystyssä päin. Tuleepa kaukaa pallo, ja moksis -- siinä ovat\nkeilat nurin niskoin tantereella. No, kuvitelkaahan muutamia Ranskan\nsuurimpia miehiä näiksi keiloiksi, ja silloin tämä monsieur Caratal\noli etäältä hyrräävä pallo. Jos hän saapuisi perille, niin moksis\nheille kaikille. Päätettiin, ettei hän saapuisi.\n\n\"En syytä heidän kaikkien tienneen mitä piti tapahtuman. Kuten\nsanoin, oli suuria sekä rahallisia että valtiollisia etuja vaarassa,\nja asioita hoitamaan muodostettiin rengas. Renkaaseen liittyi\nsellaisiakin, jotka sen tarkotuksia tuskin tajusivat. Mutta toiset\nolivat hyvin selvillä niistä, ja he voivat luottaa siihen, että\nminä en ole heidän nimiänsä unohtanut. He olivat saaneet riittäviä\nvarotuksia monsieur Caratalin tulosta jo aikaa ennen hänen\nlähtöänsä Etelä-Amerikasta, ja he tiesivät, että hänen hallussaan\nolevat todistukset tuottaisivat kaikille varman tuhon. Renkaalla\noli rajattomasti rahaa käytettävänään -- aivan rajattomasti,\nymmärrättehän. He tähystelivät asiamiestä, joka kykenisi käyttelemään\ntätä jättiläismahtia. Valitun miehen tuli olla kekseliäs,\npäättäväinen, oloihin sopeutuva -- mies miljoonan seassa. He\nvalitsivat Herbert de Lernacin, ja myönnänpä heidän olleen oikeassa.\n\n\"Toimenani oli valita apulaiseni, vapaasti käyttää rahan suomaa\nvaltaa ja pitää varma huoli siitä, ettei monsieur Caratal konsanaan\nsaapuisi Parisiin. Luonteenomaisella tarmokkuudella ryhdyin toimeeni\ntunnin kuluessa ohjeitteni saamisesta, ja toimenpiteeni olivat\ntarkotukseensa ehdottomasti parhaat mitä keksiä saattoi.\n\n\"Mies, johon saatoin luottaa, lähetettiin heti Etelä-Amerikkaan,\nlähteäkseen monsieur Caratalin matkaan. Jos hän olisi ennättänyt\najoissa perille, niin ei laiva olisi milloinkaan Liverpooliin\npäässyt; mutta valitettavasti oli se jo lähtenyt satamasta ennenkuin\nasiamieheni sinne saapui. Varustin pienen aseestetun prikin sitä\nvastaan, mutta jälleenkin oli minulla huono onni. Kuten kaikki\nsuuret järjestäjät olin kuitenkin valmistautunut vastoinkäymisiin\nja varannut sarjan vaihtoehtoisia keinoja, joista jonkun täytyi\nonnistua. Yritykseni vaikeuksia ei ole arvattava vähäisiksi, eikä\nole kuviteltava, että pelkkä tavallinen salamurha olisi kelvannut.\nMeidän täytyi tuhota ei ainoastaan monsieur Caratal, vaan myöskin\nmonsieur Caratalin paperit, jopa monsieur Caratalin seuralaisetkin,\njos meillä oli syytä luulla hänen ilmaisseen heille salaisuutensa.\nJa on muistettava, että he olivat varuillaan ja kovin epäluuloisia\nsellaisen yrityksen varalta. Toimi oli kaikin puolin minun arvoiseni,\nsillä minä olen aina mestarillisin siinä, missä toinen epäröiden\nperäytyisi.\n\n\"Olin ihan valmis monsieur Caratalin vastaanottoon Liverpoolissa,\nsitäkin innokkaampana, kun minulla oli syytä uskoa hänen\nryhtyneen toimiin saadakseen Lontoosta alkaen matkaansa melkoisen\nsuojelusvartion. Mikä oli tehtävä se oli tehtävä hänen Liverpoolin\nlaiturille astumisensa ja Lontoon-Länsirannikon radan Lontoon\npääte-asemalle saapumisensa välillä. Olimme valmistaneet kuusi\nsuunnitelmaa, toisen toistansa keinokkaamman; hänen omat liikkeensä\ntulivat määräämään mitä suunnitelmaa käytettäisiin. Teki hän mitä\ntahansa, me olimme hänen varalleen valmiit. Jos hän olisi viipynyt\nLiverpoolissa, me olimme valmiit. Ottipa hän tavallisen junan,\npikajunan tai ylimääräisen, kaikki oli valmista. Kaikki oli otettu\nlukuun ja kaikesta oli huolta pidetty.\n\n\"Voitte arvata, etten minä yksinäni kyennyt tätä kaikkea tekemään.\nMitä saatoin minä tietää Englannin rautateistä? Mutta raha pystyy\nhankkimaan auliita apulaisia kautta maailman, ja pian oli minulla\neräs Englannin teräväpäisimpiä miehiä apunani. En mainitse mitään\nnimiä, mutta olisi kohtuutonta minun vaatia kaikki ansio itselleni.\nEnglantilainen apulaiseni oli sellaisen liiton arvoinen. Hän\ntunsi Lontoon-Länsirannikon radan perinjuurin ja hänellä oli\nkäskettävänään joukko luotettavia ja älykkäitä työmiehiä. Aate oli\nhänen, ja omaa harkintaani tarvittiin ainoastaan yksityisseikkoihin.\nOstimme puolellemme useita toimihenkilöitä, niistä tärkeimpänä\nJames McPhersonin, joka tietojemme mukaan oli enimmin käytetty\nylimääräisten junien konduktööriksi. Smith, lämmittäjä, oli myös\npalveluksessamme. Kuljettaja John Slaterille oli tehty viittauksia,\nmutta hänet oli havaittu itsepintaiseksi ja vaaralliseksi, joten\nherkesimme yrittämästä. Meillä ei ollut mitään varmuutta siitä, että\nmonsieur Caratal ottaisi ylimääräisen junan, mutta hyvin luultavana\nsitä pidimme, sillä hänelle oli kovin tärkeätä saapua Parisiin\nilman pienintäkään viivytystä. Senvuoksi ryhdyimme erityisiin\nvalmisteluihin tämän toimenpiteen varalle -- valmisteluihin, jotka\nolivat pienintäkin piirrettä myöten täydelliset kauvan ennen kuin\nhänen laivansa pääsi Englannin rannikon näkyviin. Teitä huvittanee\nkuulla, että eräs asiamieheni oli luotsialuksessa, joka opasti laivan\nankkuripaikkaansa.\n\n\"Heti Caratalin saapuessa Liverpooliin näimme hänen uumoilevan vaaraa\nja olevan varuillaan. Hän oli tuonut saattueenaan vaarallisen\nmiehen nimeltä Gomez, hyvin aseestetun ja aseita käyttämään\ntottuneen veijarin. Tällä miehellä oli Caratalin salaiset paperit\nkannettavanaan ja hän oli valmis suojelemaan sekä niitä että\nisäntäänsä. Luultavasti oli Caratal ottanut hänet uskotukseen, joten\nCaratalin poistaminen ilman Gomezia olisi ollut pelkkää voimien\nhaaskausta. Heidän oli välttämätön saada yhteinen kohtalo, ja sen\nmukaisesti sovittua suunnitelmaamme helpotti suuresti ylimääräisen\njunan tilaaminen. Olihan tuossa ylimääräisessä junassa yhtiön\nkolmesta palvelijasta todellisuudessa kaksi meidän palveluksessamme,\nhinnasta, joka saattaisi heidät elämänsä ijäksi riippumattomaan\nasemaan. En mene sanomaan, että englantilaiset ovat rehellisempiä\nkuin mikään muu kansa, mutta olen havainnut heidät kalliimmiksi ostaa.\n\n\"Olen jo maininnut englantilaisen asiamieheni -- miehen, jolla on\njommoinenkin tulevaisuus edessään, ellei joku kurkkuvika korjaa\nhäntä ennen aikojaan. Hänen hoidettavanaan olivat kaikki järjestelyt\nLiverpoolissa; minä taasen asetuin Kenyon Junctionin majataloon,\nmissä odotin sovittua merkkiä toimiakseni. Kun ylimääräisestä\noli kauppa tehty, niin asiamieheni heti sähkötti minulle kuinka\npian kaiken tulisi olla valmiina. Hän itse pyysi myöskin saada\nylimääräisen junan Horace Mooren nimellä, toivoen pääsevänsä monsieur\nCaratalin seuraan, mikä joissakin olosuhteissa olisi saattanut olla\nmeille hyödyksi. Jollei esim. suuri hankkeemme olisi onnistunut,\nniin olisi asiamieheni velvollisuudeksi jäänyt ampua heidät molemmat\nja hävittää heidän paperinsa. Mutta Caratal oli varuillaan ja\nkieltäysi ottamasta ketään vierasta matkaansa. Asiamieheni silloin\npoistui asemalta, palasi toista tietä, astui junan toiselta puolelta\nkonduktöörivaunuun ja matkusti McPhersonin kumppanina.\n\n\"Teidän tehnee jo mieli kuulla järjestelyjeni laatu. Kaikki oli\nvalmistettu useampia päiviä aikaisemmin, ja ainoastaan lopulliset\nliikkeet puuttuivat. Valitsemamme sivurata oli aikoinaan ollut\nemäradan yhteydessä, mutta sittemmin eristetty. Meidän tarvitsi\nvain asettaa sijoilleen muutamia kiskopareja jälleen luodaksemme\nliitoksen. Nämä kiskot oli kiinnitetty niin pitkälle kuin ilman\nilmitulon vaaraa saattoi, ja nyt oli vain kysymyksessä tehdä rata\nvalmiiksi ja sovittaa vaihde entiselle paikalleen. Ratapölkkyjä ei\noltu alkujaankaan siirretty, ja kiskot, liitoslevyt ja mutterit\nolivat kaikki käsillä, sillä me olimme ottaneet ne eräästä haararadan\nsivuraiteesta. Pienen, mutta taitavan työkuntani avulla meillä\noli kaikki valmiina aikaa ennen ylimääräisen junan saapumista.\nSaapuessaan se siirtyi pikku haararadalle niin keveästi, ettei\nkumpikaan matkustaja näy ollenkaan huomanneen vaihteen tärähdyksiä.\n\n\"Suunnitelmamme mukaan piti lämmittäjä Smithin huumata kloroformilla\nkuljettaja John Slater, jotta hän katoaisi toisten mukana. Tässä\nkohden, ja ainoastaan tässä kohden, suunnitelmamme epäonnistui\n-- ellen ota lukuun McPhersonin rikollista hulluutta kirjottaa\nvaimolleen. Lämmittäjämme teki työnsä niin kömpelösti, että Slater\nvastaan ponnistellessaan putosi veturista, ja vaikka onni oli sikäli\npuolellamme, että hän siinä taittoi niskansa, jäi hän kuitenkin\ntahraksi mestariteokseen moiseen, jota, täydellisenä on ainoastaan\näänettömällä ihailulla arvosteltava. Rikostuntija näkee kaikissa\nerinomaisissa järjestelyissämme ainoaksi hairahdukseksi John\nSlaterin. Miehen, jolla on ollut niin monta menestynyttä puuhaa\nkuin minulla, kannattaa olla vilpitön, ja senvuoksi viittaan John\nSlateriin selvänä hairahduksenamme.\n\n\"Mutta nyt olen saanut ylimääräisen junamme pienelle kahden kilometrin\neli runsaan engl. penikulman mittaiselle sivuradalle, joka johtaa\ntahi ennen johti Heartseasen hyljätylle kaivokselle, mikä aikoinaan\noli Englannin suurimpia kivihiilikaivoksia. Kysynette mistä johtuu,\nettei kukaan nähnyt junaa tällä käyttämättömällä radalla. Se kulkee\npitkin pituuttaan syvässä leikkauksessa; kukaan ei voinut sitä nähdä,\nellei hän ollut leikkauksen reunalla. Ja leikkauksen reunalla olikin\nkatsoja. Minä olin. Kerronpa mitä sieltä näin.\n\n\"Apulaiseni oli jäänyt vaihteen luo valvoakseen junan siirtymistä\nradallamme. Hänellä oli mukanaan neljä aseestettua miestä, jotta\nmeillä vielä olisi keinoja varalla, jos juna suistuisi radalta, kuten\nvaihdekiskojen tavattoman ruostumisen johdosta pidimme mahdollisena.\nNähtyään sen turvallisesti poikenneen sivuradalle hän luovutti\nvastuun minulle. Odottelin eräällä kohdalla, jolta näki kaivoksen\naukon, ja minäkin olin varustautunut aseilla samaten kuin kaksi\nkumppaniani. Olin siis aina valmis, tapahtuipa mitä tahansa.\n\n\"Junan jouduttua haararaiteelle hiljensi Smith, lämmittäjä, veturin\nvauhdin, ja sitten jälleen pantuaan täyden höyryn käyntiin hän\nsamassa silmänräpäyksessä hyppäsi maahan englantilaisen luutnanttini\nja McPhersonin perässä. Kenties juuri tämä vauhdin hiljentäminen\nensiksi herätti matkustajien huomiota, mutta juna kiiti jo\ntäyttä menoa ennenkuin heidän päänsä ilmestyi avoimeen ikkunaan.\nVäkisinkin hymyilen ajatellessani kuinka ällistyneitä heidän\ntäytyi olla. Kuvitelkaahan omia tunteitanne, jos vilkaistessanne\nulos loistovaunustanne äkkiä huomaisittekin radan ruostuneeksi ja\nrosoiseksi, keltaisen ja punaisen kirjavaksi! Kylläpä mahtoi heidän\nhengityksensä salpautua, kun heille salamana valkeni, että heitä tuon\nkolkon radan päässä ei odottanut Manchester, vaan Kuolema. Mutta\njuna syöksyi nyt huimaa vauhtia, vaaruen ja nytkähdellen pitkin\nlahonneita raiteita, joita vastaan pyörät kamalasti kitkuivat. Olin\nlähellä ja erotin heidän kasvonsa. Caratal luullakseni rukoili --\nhänen kädessään heilui helminauhan tapainen. Toinen mölisi kuin\nteurastushuoneen verta haistava härkä. Hän näki meidän seisovan\näyräällä ja viittoili meille kuin hullu. Sitten hän sieppasi\nranteestaan salkun ja heitti en ikkunasta meihin päin. Hänen\ntarkotuksensa oli tietysti ilmeinen. Siinä olivat todisteet, ja\nhe lupasivat vaieta, jos heidän henkensä säästettäisiin. Se olisi\nollut mieluista, jos olisimme voineet sen tehdä, mutta asia on asia.\nSitäpaitsi oli juna nyt yhtä vähän meidän hallittavissamme kuin\nheidänkin.\n\n\"Hän herkesi karjumasta, kun juna karautti mutkan ympäri ja he näkivät\nkaivoksen mustan aukon edessään ammottavan. Olimme poistaneet sen\npeitteenä olleen laudoituksen ja puhdistaneet partaat. Kiskot olivat\nennen ulottuneet hyvin lähelle aukkoa, kivihiilien lastaamisen\nhelpottamiseksi, ja meidän tarvitsi vain lisätä pari kolme kiskoparia\njohtaaksemme radan ihan reunalle asti; oikeastaan ulottui ratamme\nnoin kolme jalkaa ylikin sen.\n\n\"Näimme kaksi päätä ikkunassa: alapuolella Caratalin, yläpuolella\nGomezin; mutta näkemänsä oli kumpaisenkin mykistänyt. Eivätkä he\nkuitenkaan kyenneet vetämään päätänsä takaisin. Näky näytti heidät\nherpaisseen.\n\n\"Olin itsekseni ihmetellyt kuinka noin nopeasti kiitävä juna kohtaisi\nkuilun, jolle olin sen ohjannut, ja seurasin asian kehitystä suurella\njännityksellä: Eräs tovereistani arveli sen suorastaan syöksähtävän\naukon ylitse, eikä tosiaan paljoa puuttunutkaan. Onneksi se kuitenkin\npainui sen verran, että veturin puskurit törmäsivät kamalalla\nrysähdyksellä toiseen reunaan. Savutorvi lensi ilmaan. Hiilisäiliö,\nvaunut ja konduktöörivaunu rusentuivat yhdeksi röykkiöksi, joka\nveturin jäännösten keralla hetkeksi tukki kaivoksen suun. Sitten\npetti keskessä jokin ja koko rykelmä viheriäistä rautaa, savuavia\nkivihiiliä, messinki-osia, pyöriä, puun pirstaleita ja sohvien\npäällyksiä romahti yhteen litistyneenä alas kaivokseen. Kuulimme\npirstaleiden kolhivan pitkin seiniä, ja sitten melkoisen tovin\nkuluttua kajahti kumea jyskähdys, kun junan jäännökset paiskautuivat\npohjaan. Höyrykattila taisi räjähtää, sillä jyskähdystä seurasi\nvoimakas pamaus, jonka jälkeen maan mustista uumenista leijaili\npaksuna pilvenä höyryä ja savua, sateen tapaisena tihkuna käärien\nmeidät verhoonsa. Usva oheni hienoiksi kiehkuroiksi, jotka häipyivät\nkesäiseen päiväpaisteeseen, ja kaikki oli jälleen hiljaista\nHeartseasen kaivoksessa.\n\n\"Ja nyt, toteutettuamme suunnitelmamme täydellä menestyksellä, jäi\ntehtäväksemme ainoastaan peittää kaikki jälkemme. Toisessa päässä\ntoiminut työkuntamme oli jo repinyt ylös kiskot ja hävittänyt\nvaihteen, palauttaen kaikki entiseen kuntoon. Me olimme kaivoksen\nluona samanlaisessa toimessa. Savutorvi ja muut syrjään singonneet\nsirpaleet heitettiin kaivokseen, aukko laudoitettiin entiselleen\nja sille johtaneet kiskot vietiin pois. Sitten me kaikki\nhätäilemättä, mutta siekailemattakaan, poistuimme maasta, enimmät\nParisiin, englantilainen virkaveljeni Manchesteriin ja McPherson\nSouthamptoniin, josta siirtyi Amerikkaan. Näette senaikuisista\nenglantilaisista sanomalehdistä, että olimme tehneet työmme\nperinpohjaisesti ja johtaneet eksyksiin taitavimmatkin sikäläiset\nnuuskijat.\n\n\"Muistanette, että Gomez heitti salkkunsa ulos ikkunasta, eikä minun\ntarvinne sanoa, että korjasin sen sisältämät paperit isäntiäni\nvarten. Mutta heitä huvittanee kuitenkin nyt kuulla, että minä\ntuon tilaisuuden muistoksi pidätin salkusta pari pikku asiakirjaa\nitsellenikin. Minulla ei ole mitään halua julkaista niitä; mutta\nkun kuitenkin kukin on omasta puolestaan tässä maailmassa, niin\nmitä voin muutakaan tehdä, elleivät ystäväni tule tarvitessani\navukseni? Messieurs, saatte uskoa, että Herbert de Lernac on aivan\nyhtä peljättävä vastassa kuin puolellakin, ja että hän ei ole mies\nnousemaan mestauslavalle ennen kuin on nähnyt jokaisen teistä\npassitettuna Uuteen Kaledoniaan. Oman itsenne tähden, jos ette minun,\nkiirehtikää, monsieur de -- -- -- ja kenraali -- -- -- ja paroni\n-- -- -- (voitte lukiessanne täyttää nämä lomat nimellänne). Takaan,\nettä seuraavassa painoksessa ei ole mitään aukkoja täytettävänä.\n\n\"J.K. -- Tarkastaessani kertomustani huomaan unohtaneeni ainoastaan\nyhden seikan. Se koskee onnetonta McPhersonia, joka hulluuttaan\nkirjotti vaimolleen tavatakseen hänet New Yorkissa. Voitte arvata,\nettä kun oli pelissä niin suuret panokset kuin meidän, me emme\nvoineet jättää niitä sen mahdollisuuden varaan, ilmaisisiko tuo mies\nsalaisuutensa naiselle vai eikö. Hänen kerran rikottuaan valansa,\nkirjottamalla vaimolleen, me emme enää voineet luottaa häneen.\nRyhdyimme senvuoksi toimenpiteisiin ehkäistäksemme hänet tapaamasta\nvaimoansa. Olen toisinaan ajatellut, että ystävällisyys vaatisi\nkirjottamaan tälle ja vakuuttamaan, ettei ole mitään estettä hänen\ntoisiin naimisiin menonsa tiellä.\"\n\n\n\n\nBrasilialainen kissa.\n\n\nKovaa on nuoren miehen olla ylellinen taipumuksiltaan, esiintyä\nsuuren omaisuuden tulevaisena perijänä, liikkua ylhäisissä piireissä,\nmutta elellä vailla todellista rahaa ja ammattia, jolla sitä\nansaitsisi. Isäni näet oli säyseä, toivehikas, keveäluontoinen\nmies ja luotti kovin suuresti vanhaksi pojaksi jääneen vanhemman\nveljensä, lordi Southertonin rikkauteen ja hyväntahtoisuuteen. Hän\npiti luonnollisena, että minun, hänen ainoan poikansa, ei konsanaan\ntarvitsisi ansaita elatustani varsinaisella työllä. Hän kuvitteli,\nettä jos minulle ei sattuisi jotakin tointa laajoilla Southertonin\ntiluksilla, niin tarjoutuisi ainakin joku virka valtiollisella\nuralla, joka on vielä pysynyt etuoikeutettujen luokkiemme erikoisena\nvarana. Hän kuoli ennen kuin ehti näkemään, kuinka pettäviä hänen\nlaskelmansa olivat olleet. Ei setäni eikä valtio ottanut minua\nollenkaan huomatakseen tai osottanut mitään harrastusta urani\navittamiseksi. Satunnaisesti lahjaksi saatu fasaani- tai jänispari\noli minulle kaiken aikaa ainoana muistutuksena siitä, että minä olin\nodottamassa perinnökseni Otwellin kartanoa ja erästä maan rikkaimpia\nmaatiloja. Sillävälin eleskelin nuornamiesnä ja kaupunkilaiseen\ntapaan, asustaen vuokrahuoneissa Grosvenor-rakennuksessa, ainoana\ntyönäni keilanheitto ja polo-peli Hurlinghamissa. Kuukausi\nkuukaudelta huomasin yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi saada\nvekseleitäni uudistetuiksi, tai rahaksi muuttumaan uusia, vakuutena\nsetäni kuoleman jälkeen saatavissa oleva kiinnittämätön omaisuus.\nHäviö ammotti edessäni, ja päivä päivältä näin sen selvempänä,\nläheisempänä ja yhä ehdottomammin välttämättömänä.\n\nTunsin oman köyhyyteni sitäkin kipeämmin, kun lordi Southertonin\nsuurista rikkauksista puhumattakaan kaikki muutkin sukulaiseni olivat\njotakuinkin toimeentulevia. Läheisin näistä oli Everard King, isäni\nveljenpoika ja minun serkkuni, joka seikkailevaa elämää Brasiliassa\nvietettyään oli palannut tähän maahan asettuakseen elämään\nvaroillaan. Emme saaneet koskaan tietää millä keinoin hän oli rahansa\nhankkinut, mutta hänellä näytti olevan rahoja liikenemään asti,\nkoska oli ostanut Greylandsin tilan lähellä Clipton-on-the-Marshia\nSuffolkissa. Ensimäistä vuottansa Englannissa asuessaan hän ei\npiitannut minusta sen enempää kuin saituri setänikään; mutta\nvihdoin sain eräänä kesäisenä aamuna suureksi huojennuksekseni\nja ilokseni kirjeen, jossa minua pyydettiin vielä samana päivänä\nlähtemään matkaan saapuakseni lyhyelle vierailulle Greylandsin\nkartanoon. Odottelin juuri silloin jokseenkin pitkäaikaista\nvierailua vararikko-oikeuteen, ja tämä keskeytys näytti melkein\nsalliman tuottamalta. Jos vain pääsisin väleihin tämän tuntemattoman\nsukulaiseni kanssa, niin voisin vielä läpäistä. Suvun kunnian vuoksi\nhän ei varmaankaan antaisi minun joutua aivan hunningolle. Käskin\nkamaripalvelijani sulloa matkalaukkuni ja läksin samana iltana\nClipton-on-the-Marshia kohden.\n\nVaihdettuani vaunua Ipswichissa jätti pieni paikallisjuna minut\nvähäpätöiselle, autiolle asemalle keskelle kumpuista, ruohorikasta\nseutua, jonka halki polveili pitkin laaksojen pohjukoita verkalleen\nvierivä joki korkeine lietteisine äyräineen, jotka osottivat meidän\nolevan nousu- ja laskuveden alueella. Vaunuja ei ollut vastassani\n(jälkeenpäin kuulin sähkösanomani myöhästyneen), joten otin\npaikkakunnan majatalosta kärryt. Kyytimies, hyvänsävyinen maalainen,\noli sukulaiseni ylistelyä tulvillaan, ja häneltä kuulin, että mr.\nEverard Kingin nimellä jo oli niillä tienoin mitä paras teho. Hän\noli toimeenpannut illanviettoja koululapsille, hän oli luovuttanut\nkartanonsa vapaasti katseltavaksi, hän oli tehnyt lahjotuksia --\nsanalla sanoen, hänen hyväntahtoisuutensa oli ollut niin rajaton,\nettä kyyditsijäni saattoi sitä selittää ainoastaan otaksumalla hänen\npyrkivän parlamenttiin.\n\nHuomioni käänsi miehen kiitosvirsistä tavattoman kaunis lintu,\njoka istahti lennätinpylväälle tien viereen. Ensin otaksuin sen\nhohkanärhiksi, mutta se oli isompi ja höyhenpuvultaan loistavampi.\nKyytimies antoi sen ilmestymiselle oitis selityksen, sanoen sen\nkuuluvan juuri sille miehelle, jonka kartanoon olimme matkalla. Hänen\nmielihalujaan oli vieraiden maiden eläimien totuttaminen toiseen\nilmanalaan, ja hän oli tuonut mukanaan Brasiliasta joukon lintuja\nja petoja, joita koetti kasvattaa Englannissa. Kerran tultuamme\nGreylandsin puiston veräjästä saimme kylliksi näytteitä tästä\nhänen oikustaan. Muutamat pienet täplikkäät hirvet, eräs omituinen\nluullakseni myskisiaksi nimitetty villisika, upeista höyhenistään\nylpeilevä kuhankeittäjä, jonkunlainen vyötiäinen ja hyvin lihavaa\nmäyrää muistuttava kömpelösti vaappuva eläin olivat otuksia, jotka\npistivät silmääni ajaessamme pitkin mutkittelevaa lehtokujaa.\n\nMr. Everard King, tuntematon serkkuni, seisoi itse talonsa portailla,\nsillä hän oli nähnyt meidät kaukaa ja arvannut tulijan minuksi.\nHän oli näköjään hyvin rehti ja suopea, lyhyt ja tanakka, noin\nneljänkymmenen viiden vanha, kasvot pyöreät ja hyväntuuliset,\ntroopillisen auringon ruskeaksi paahtamat ja tuhansien ryppyjen\nuurtamat. Hänellä oli oikean etelämaalaisen viljelijän tapaan valkea\npalttinapuku yllään, sikaari hampaissaan ja leveä panama-hattu\ntakaraivollaan. Tuollaisen olennon kuvittelee kuuluvaksi kuuman maan\nbungalow;n kuistille, ja se näytti kovin oudolta tässä jyhkeässä\nenglantilaisessa kivirakennuksessa.\n\n\"Rakkaani!\" hän huudahti olkansa yli katsahtaen; \"rakkaani, täällä on\nvieraamme! Tervetuloa, tervetuloa Greylandsiin! Hauskaa on tutustua\nteihin, Marshall serkku, ja pidän suurena kohteliaisuutena, että\nkunnioitatte tätä uneliasta pikku sopukkaa läsnäolollanne.\"\n\nEi voinut ajatella sydämellisempää sävyä, ja minun tuli heti\nhuoleton olla. Mutta tarvittiinkin kaikki hänen herttaisuutensa\nkorvaamaan hänen vaimonsa kylmyyttä, vieläpä tylyyttäkin. Tämä\nastui esille miehensä kutsusta, kookas, laiha nainen, luullakseni\nbrasilialaista sukuperää, vaikka puhuikin oivallista englantia; minä\nannoinkin anteeksi hänen epäkohteliaisuutensa siinä oletuksessa,\nettä hän oli tavoillemme vieras. Hän ei kuitenkaan yrittänyt silloin\neikä myöhemminkään salata, että minä en ollut mikään tervetullut\nkävijä Greylandsin kartanossa. Hänen sanansa olivat tavallisesti\nkylläkin kohteliaita, mutta hänellä oli erinomaisen herkkä-ilmeiset\nmustat silmät, ja niistä luin heti alussa aivan selvästi hartaan\ntoivomuksen, että jo olisin jälleen Lontoossa.\n\nMutta velkani ahdistivat liiaksi ja rikkaan sukulaiseni apuun\nperustamani suunnitelmat olivat niin ylen tärkeitä, etten voinut\nantaa hänen vaimonsa nurjamielisyyden niitä kukistaa. En siis\nollut millänikään hänen kylmäkiskoisuudestaan ja asetuin serkkuani\nkohtaan yhtä sydämelliseksi kuin tämä minulle osottautui. Hän ei\nollut säästänyt mitään vaivoja tehdäkseen oloni mukavaksi. Kamarini\noli viehättävä. Hän pyyteli minua ilmaisemaan mitä tahansa saatoin\nhaluta ollakseni tyytyväinen. Kieleni kärjellä pyöri mainita hänelle,\nettä tuntuva maksu-osotus melkoisesti vaikuttaisi siihen suuntaan,\nmutta ajattelin, että se saattaisi tuttavuutemme nykyisellä asteella\nvielä olla ennenaikaista. Päivällinen oli mainio, ja istuessamme\nkahden kesken hänen havana-sikaareitansa ja kahviansa maistellen,\njonka jälkimäisen hän kertoi olevan erityisesti valmistettua\nhänen viljelysmaallaan, näyttivät minusta kaikki kyytimieheni\nylistykset oikeutetuilta; en varmaankaan ollut koskaan tavannut\nhyväluontoisempaa ja vieraanvaraisempaa miestä.\n\nMutta hilpeästä suopeudestaan huolimatta oli hänellä luja oma tahto\nja tulinen luonne. Siitä sain seuraavana aamuna näytteen. Mrs. Kingin\nkummallinen vastenmielisyys minua kohtaan oli niin voimakas, että\nhänen käytöksensä aamiaispöydässä oli melkein loukkaava. Mutta vasta\nserkkuni poistuttua kävi hänen puolisonsa tarkotus epäilemättömäksi.\n\n\"Mukavin päiväjuna lähtee neljänneksen yli kahdentoista\", virkkoi hän.\n\n\"Mutta minä en ole aikonut lähteä tänään\", vastasin vilpittömästi,\nkenties uhmatenkin, sillä minä olin päättänyt, etten antaisi tuon\nnaisen ajaa itseäni tieheni.\n\n\"Hoo, jos se teistä riippuu -- --\" sanoi hän ja pysähtyi, mitä\nhävyttömin ilme silmissään.\n\n\"Olen varma siitä\", vastasin, \"että mr. Everard King sanoisi minulle,\njos viipyisin kauvemmin kuin pysyn tervetulleena\".\n\n\"Mitä tämä? Mitä tämä?\" lausui ääni, ja hän astahti huoneeseen. Hän\noli kuullut viimeiset sanani, ja katse kasvoihimme kertoi hänelle\nmuun. Siinä silmänräpäyksessä saivat hänen lihavat, hilpeät kasvonsa\nsuorastaan julman ilmeen.\n\n\"Saanko pyytää sinua hetkisen kävelemään ulkona, Marshall\", virkkoi\nhän. (Voin mainita, että minun nimeni on Marshall King.)\n\nHän sulki oven takanani, ja sitten kuulin hetkisen aikaa hänen\npuhelevan vaimolleen tuiman kiihtymyksen alentamalla äänellä. Tuo\ntörkeä vieraanvaraisuuden loukkaaminen oli nähtävästi satuttanut\nhänen arinta kohtaansa. En ole mikään nuuskija, joten etenin\nulos nurmikolle. Pian kuulin kiireisiä askeleita takaapäin,\nja kääntyessäni seisoi edessäni talon emäntä, kasvot kalpeina\nkiihtymyksestä ja silmät kyynelistä punaisina.\n\n\"Mieheni on pyytänyt minua lausumaan teille anteeksipyyntöni, mr.\nMarshall King\", sanoi hän luoden katseensa maahan.\n\n\"Älkäähän puhuko siitä sen enempää, mrs. King.\"\n\nHänen mustat silmänsä leimahtivat äkkiä katseeni kohdaten.\n\n\"Te pöllö!\" hän sähähti hurjalla kiivaudella ja pyörähti takaisin\ntaloon.\n\nLoukkaus oli niin häpäisevä, niin sietämätön, että saatoin ainoastaan\nällistellen tuijottaa hänen jälkeensä. Seisoin vielä paikallani, kun\nserkkuni tuli seurakseni. Hän oli entisellä hilpeällä tuulellaan.\n\n\"Toivoakseni on vaimoni pyytänyt typeriä huomautuksiansa anteeksi\",\nlausui hän.\n\n\"On, kyllä -- kyllä!\"\n\nHän pisti käsivartensa kainalooni ja kävelytti minua edestakaisin\npihalla.\n\n\"Älä pane pahaksesi\", selitti hän. \"Minua surettaisi sanomattomasti,\njos lyhentäisit vierailuasi yhdellä ainoalla tunnillakaan. Asia\non sellainen -- turhapa olisi sukulaisten mitään salailla -- että\nrakas vaimo-parkani on uskomattoman mustasukkainen. Hän ei sietäisi,\nettä kukaan -- mies tai nainen -- hetkeksikään tulee väliimme.\nHänen ihanteensa on autio saari ja ikuinen kahden-olo. Siitä saat\nselityksen hänen käytökseensä, jonka tunnustan tässä erityisessä\nkohdassa lähenevän hulluutta. Sano minulle, että sinä et siitä enää\nsen enempää välitä.\"\n\n\"En, enpä tosiaankaan.\"\n\n\"Sytytähän siis tämä sikaari ja lähde kerallani tarkastamaan pikku\neläinkokoelmaani.\"\n\nKoko ehtoopäivä kului tähän kierrokseemme, jolla tutustuimme kaikkiin\nhänen tuomiinsa lintuihin, petoihin ja matelijoihinkin. Toiset olivat\nvaltoimina, toiset häkeissä, jotkut ihan kotieläiminä. Innostuneesti\nhaasteli hän menestyksistään ja epäonnistumisistaan, syntyneistään ja\nkuolleistaan, ja hän huudahteli riemastuneesti kuin koulupoika, kun\nkävellessämme joku korea lintu lehahti lentoon ruohikosta tai joku\nouto peto livahti piiloon. Lopuksi hän johti minut käytävään, joka\nulottui rakennuksen taemman sivustan halki. Sen päässä oli luisuvalla\nluukulla varustettu raskas ovi, ja sen pielessä ulkoni seinästä\ntelarattaaseen kiinnitetty rautainen kahva. Rivi vankkoja kankia\nsalpasi käytävän.\n\n\"Nyt näytän sinulle kokoelmani helmen\", sanoi hän. \"Europassa on yksi\nainoa samaa lajia, kun Rotterdamin penikka äskettäin kuoli. Se on\nbrasilialainen kissa.\"\n\n\"Mutta millä tavoin se eroaa muista kissoista?\"\n\n\"Sen saat pian nähdä\", vastasi hän nauraen. \"Vedähän tuo luukku\nsyrjään ja vilkaise sisälle!\"\n\nTein työtä käskettyä ja huomasin tirkisteleväni isoon tyhjään\nhuoneeseen, jonka lattia oli rakennettu laakakivistä; takaseinässä\noli pieniä rautaristikkoisia ikkunoita.\n\nKeskellä huonetta makasi päiväpaisteen kultaisella täplällä mahtava\nelukka, iso kuin tiikeri, mutta musta ja sileä kuin ebenholtsi. Se\noli aivan yksinkertaisesti suunnattoman suuri ja erinomaisen hyvin\nhoidettu musta kissa, ja se lekotteli lyyhyssä auringon lämpöisissä\nsäteissä ihan kuin kissakin. Se oli niin sorea, niin jäntevä ja niin\nsiloisen hornamainen, etten voinut siirtää silmiäni aukosta.\n\n\"Eikö olekin komea?\" kysyi isäntäni innostuneesti.\n\n\"Loistava kerrassaan! En ole vielä noin jaloa elukkaa nähnyt.\"\n\n\"Jotkut nimittävät sitä mustaksi pumaksi, mutta todellisuudessa se\nei ollenkaan ole puma. Tuo otus on lähes yksitoista jalkaa mitaltaan\nkuonosta hännän huippuun. Neljä vuotta takaperin se oli pikkuinen\nmusta karvapallo, josta kiilui kaksi keltaista silmää. Se myytiin\nminulle äskensyntyneenä penikkana Rio Negron lähteitä ympäröivässä\nkorpimaassa. Alkuasukkaat olivat keihästäneet sen emän, sitten kun\ntämä oli surmannut heistä kymmenkunnan.\"\n\n\"Ne ovat siis julmia petoja?\"\n\n\"Kavalimpia ja verenhimoisimpia elukoita mitä maa päällään kantaa.\nPuhuppas brasilialaisesta kissasta ylämaan intiaanille, niin näet\nhänen värisevän. Ihmiset ovat niille maukkaampia kuin metsänriista.\nTämä otus ei ole vielä koskaan maistanut elävää verta, mutta kun se\nsen tekee, niin siitä koituu hirmu. Nykyään se ei siedä luolassaan\nketään muuta kuin minua. Ei edes Baldwin, tallirenki, uskalla sitä\nlähestyä. Minä taasen olen sille sekä äitinä että isänä.\"\n\nPuhuessaan hän äkkiä hämmästyksekseni avasi oven ja pujahti sisälle,\nsulkien sen heti perässään. Hänen äänensä kuullessaan nousi tuo\nnotkea jättiläinen, haukotteli ja hieroi pyöreätä mustaa päätänsä\nhellästi hänen, kylkeensä, hänen sitä taputellessaan ja hyväillessään.\n\n\"Nyt, Tommy, häkkiisi!\" käski hän.\n\nSuhdaton kissa asteli huoneen toiselle puolelle ja asettui\nerään ristikon alle lepäämään. Everard King tuli ulos, tarttui\nmainitsemaani rautaiseen kahvaan ja alkoi pyörittää sitä. Tästä alkoi\nkäytävässä oleva kankirivi siirtyä seinän raon läpi tuon ristikon\naidaksi, muodostaen täydellisen häkin. Sen tultua paikoilleen hän\ntaaskin avasi oven ja kutsui minut huoneeseen, jonka ilma oli raskas\nsuurille lihansyöjille omituisesta kirpeästä, ummehtuneesta tuoksusta.\n\n\"Näin olemme me järjestäneet kopin\", selitteli hän. \"Se saa päivisin\nkoko huoneen haltuunsa, mutta yöksi suljemme sen häkkiinsä.\nKääntämällä kahvaa käytävässä voi sen päästää ulos ja jälleen sulkea\nhäkkiin. Ei, ei, älä tee sitä!\"\n\nOlin pistänyt käteni kankien raosta taputellakseni elukan kiiltävää,\nkohoilevaa kuvetta. Hän veti käteni totisen näköisenä takaisin.\n\n\"Vakuutan sinulle, että kissani ei ole kesy. Älä kuvittelekaan,\nettä kukaan voi seurustella sen kanssa yhtä vapaasti kuin minä.\nSe ei halua itselleen ystäviä -- vai mitä, Tommy? Ahaa, se kuulee\npuolisensa olevan tulossa! Niin, poikaseni!\"\n\nKivilaakaisesta käytävästä kuului askelia, ja peto oli hypähtänyt\njaloilleen, marssien edestakaisin ahtaassa häkissään, keltaiset\nsilmät kiiluvina ja tulipunainen kieli vavahtelevana epätasaisen,\nvalkean hammasrivin raossa. Tallirenki toi tarjottimella tukevan\nlihakimpaleen ja työnsi sen kankien lomitse pedolle. Tämä hypähti\nkeveästi siihen käsiksi, vei sen nurkkaan ja repi ja raateli\nsitä käpäliensä välissä, aina väliin kohottaen verisen turpansa\nkatsahtaakseen meihin. Se oli ilkeä ja samalla lumoava näky.\n\n\"Et voine ihmetellä, että minä pidän tästä elukasta\", virkkoi\nisäntäni meidän poistuessamme huoneesta, \"varsinkin kun ajattelet,\nettä minä olen sen kasvattanut pienestä pitäen. Ei ollut leikin asia\nsen tuominen tänne Etelä-Amerikan sisämaasta; mutta täällä se nyt\non tallella ja terveenä -- ollen, kuten sanoin, ehdottomasti komein\nlajiansa mitä Europassa on nähty. Eläintarhaan sitä on kovasti\npatisteltu, mutta minä en todellakaan voi erota siitä. Nyt lienen\njo kylliksi kauvan vaivannut sinua oikullani, joten emme voi tehdä\nparemmin kuin seurata Tommyn esimerkkiä ja ryhtyä puoliseemme.\"\n\nEtelä-amerikkalainen sukulaiseni oli niin kiintynyt tiluksiensa ja\nkummallisten asukkaittensa hoitoon, etten ensimältä luullut hänellä\njuuri muita harrastuksia olevankaan. Että hänellä oli niitäkin, ja\ntärkeitä, sen kuitenkin pian havaitsin hänen vastaanottamistaan\nlukuisista sähkösanomista. Niitä saapui kaikkina vuorokauden\naikoina, ja niitä avatessaan hän näytti aina tavattoman kiihkeältä\nja jännittyneeltä. Toisinaan arvelin hänen harjottavan vedonlyöntiä\nkilparadalla, toisinaan pörssikeinottelua, mutta kaikessa tapauksessa\noli hänellä tekeillä jotakin kovin painavaa hommaa, jota ei Suffolkin\nnummimailla tunnettu. Vierailuni kuutena päivänä hän sai vähintään\nkolme tai neljä sähkösanomaa päivässä, ja joskus seitsemän tai\nkahdeksankin.\n\nOlin käyttänyt nämä kuusi päivää niin hyvin, että niiden lopulla olin\nmitä sydämellisimmissä väleissä serkkuni kanssa. Joka ilta olimme\nistuneet myöhään biljardihuoneessa, hänen kertoillessaan minulle\nmitä merkillisimpiä juttuja seikkailuistaan Amerikassa -- juttuja\nniin hurjia ja hillittömiä, että saatoin niitä tuskin uskoa edessäni\nmyhäilevästä lihavasta pikku miehestä. Vastapalvelukseksi minä\nrohkenin tarinoida joitakuita omia muistelmiani Lontoon elämästä,\njoka miellytti häntä niin suuresti, että hän vakuutti piankin\npoikkeavansa Grosvenor-rakennukseen minun vieraakseni. Häntä halutti\nnähdä kaupunki-elämän humua, eikä hän todellakaan, vaikka sen itse\nsanon, olisi voinut valita pätevämpää opasta. Vasta vierailuni\nviimeisenä päivänä uskalsin koskea hautomaani asiaan. Kerroin hänelle\nvilpittömästi rahallisista vaikeuksistani ja uhkaavasta häviöstäni,\nja kysyin hänen neuvoansa -- vaikka toivoinkin jotakin oleellisempaa.\nHän kuunteli tarkkaavasti, ahkeraan tuprutellen savuja sikaaristaan.\n\n\"Mutta olethan\", sanoi hän, \"sukulaisemme, lordi Southertonin\nperillinen?\"\n\n\"Minulla on täysi syy luulla niin, mutta hän ei ole koskaan myöntänyt\nminulle mitään määrärahaa.\"\n\n\"Niin, olenpa kuullut hänen saituruudestaan. Marshall parka, asemasi\non ollut kova. Oletko muuten saanut viime aikoina mitään tietoja\nlordin terveydentilasta?\"\n\n\"Hän on aina lapsuudestani asti ollut hyvin kivulloinen.\"\n\n\"Aivan niin, -- ruostunut sarana kitkuu kauvan. Perintösi voi olla\npitkän taipaleen takana. Hyväinen aika, oletpa kiusallisessa pulassa!\"\n\n\"Olin hiukan toivonut, että sinä saadessasi tietää asian laidan\nsuostuisit ehkä lainaamaan -- --\"\n\n\"Ei sanaakaan enempää, poikaseni\", huudahti hän mitä herttaisimmin;\n\"puhumme asiat tänä iltana pitkin ja poikin, ja takaanpa tekeväni\nmitä minä suinkin voin.\"\n\nEn ollut pahoillani siitä, että vierailuni läheni loppuansa, sillä\nvastenmielistä oli tietää talossa jonkun kiihkeästi odottelevan\ntoista meneväksi matkoihinsa. Mrs. Kingin kelmeät kasvot ja tuimat\nkatseet olivat käyneet minulle yhä vihattavammiksi. Hän ei enää\nollut suorastaan säädytön -- miehensä pelko pidätti häntä siitä\nmutta järjettömässä mustasukkaisuudessaan hän lopulta jätti minut\nkokonaan pois huomiostaan, ei koskaan puhutellut minua ja teki kaikin\ntavoin oloni Greylandsissa niin epämiellyttäväksi kuin saattoi. Niin\nloukkaava oli hänen sävynsä tuona viimeisenä päivänä, että olisin\nvarmasti lähtenyt pois, ellei minua olisi illalla ollut odottamassa\nse neuvottelu, jolla toivoin pääseväni taloudellisesta ahdingostani.\n\nPuhelu jäi hyvin myöhään, sillä serkkuni, saatuaan sinä päivänä vielä\nuseampia sähkösanomia kuin tavallista, meni päivällisen jälkeen\ntyöhuoneeseensa ja palasi sieltä vasta koko talon asukkaiden käytyä\nlevolle. Kuulin hänen kuljeksivan ylt'ympäri ovia lukitsemassa,\nkuten hänen tapansa iltaisin oli, ja viimein hän saapui luokseni\nbiljardihuoneeseen. Hänen pönäkkä ruumiinsa oli kääritty avaraan\nleponuttuun ja jalassa oli hänellä punaiset, korottomat turkkilaiset\ntohvelit. Asettuen nojatuoliin hän sekotti itselleen lasillisen\ngrogia, jossa en voinut olla huomaamatta veden suhteellista vähyyttä\nwhiskyyn verraten.\n\n\"Totisesti!\" hän virkkoi; \"onpa sekin yö!\"\n\nOli kylläkin. Tuuli tohisi ja ulvoi ulkona, rämistellen ja\ntuiverrellen ikkunaluukkuja. Vastakohtana tuntui keltaisten lamppujen\nhohde ja sikaariemme tuoksu sitä leppoisemmalta ja hivelevämmältä.\n\n\"Nyt, poikani\", tuumi isäntäni, \"meillä on talo ja yö itseämme\nvarten. Annahan minulle hiukan käsitystä asiaisi tilasta, niin\nkatson mitä on tehtävissä niiden järjestämiseksi. Haluan kuulla\njuurtajaksain.\"\n\nSiten rohkaistuna minä ryhdyin pitkään selostukseen, jossa kaikki\nsaamamieheni, isännästäni kamaripalvelijaani saakka, kukin vuorostaan\nesiintyivät. Minulla oli taskukirjassani muistiinpanoja, joiden\navulla latelin numeroita ja mielihyväkseni sainkin kokoon hyvinkin\nselkeän tilin sotkeutuneesta ja surkeasta taloudestani. Mieltäni\nkuitenkin ahdisti havainto, että kumppanini silmät olivat ilmeettömät\nja hänen huomionsa johonkin muuhun kiintynyt. Hänen silloin tällöin\ntokaisemansa huomautukset olivat niin perin pintapuolisia ja asiaan\nkuulumattomia, että varmasti huomasin hänen ajatelleen kaikkea muuta.\nJuuri joskus hän heräsi mietteistään ja koetti väkisin osottaa\nharrastusta, pyytäen minua toistamaan tai täydellisemmin selittämään\njonkun seikan, mutta aina hän sitten taas syventyi omiin aatoksiinsa.\nVihdoin hän nousi, heittäen sikaarinsa pätkän takkaan.\n\n\"Kuulehan nyt, poikani\", sanoi hän. \"Minulla ei ole milloinkaan ollut\ntaipumusta numeroihin, joten suonet minulle anteeksi. Sinun täytyy\nkyhätä kaikki tuo paperille, josta näen lopullisen summan. Ymmärrän\nasian, kun näen sen mustana valkealla.\"\n\nEhdotus oli rohkaiseva. Lupasin tehdä sen.\n\n\"Ja nyt on aika käydä levolle. Hiisi vieköön, johan kello kuuluu\nlyövän yksi.\"\n\nMyrskyn kumeassa tohussa kajahti viereisestä huoneesta seinäkellon\nsointuva lyönti. Tuuli humisi valtavan virran kohinana.\n\n\"Minun täytyy ennen levolle menoa katsoa kissaani\", sanoi isäntäni.\n\"Kova tuuli ärsyttää sitä. Tuletko mukaan?\"\n\n\"Kernaasti\", vastasin.\n\n\"Astuhan hiljaa äläkä puhu, sillä kaikki ovat unessa.\"\n\nMe astelimme hiljaisesti pitkin lamppujen valaiseman eteisen\npersialaisia mattoja ja hiivimme sen ovesta ulos. Kivilaakaisessa\nkäytävässä oli pimeä, mutta eräässä koukussa riippui tallilyhty,\njonka isäntäni otti alas. Käytävässä ei näkynyt rautakankiaitausta,\njosta tiesin pedon olevan suljettuna häkkiinsä.\n\n\"Käy sisälle!\" sanoi serkkuni ja avasi oven.\n\nMeitä tervehti kumea murina, joka ilmaisi myrskyn todellakin\närsyttäneen elukkaa. Lyhdyn lepattavassa valossa näimme sen\nlyyhistyneen luolansa nurkkaan suunnattomaksi mustaksi möhkäleeksi,\njoka loi kaamean varjon valkaistuun seinään. Sen häntä heilui\nvihaisesti oljissa.\n\n\"Tommy parka ei ole parhaalla tuulellaan\", virkkoi Everard King,\nkohottaen lyhtyä ja katsellen suojattiansa. \"Eikö se näytäkin\naikamoiselta mustalta paholaiselta? Minun täytyy antaa sille hiukan\nillastettavaa, saadakseni sen paremmalle päälle. Pitelethän hetkisen\nlyhtyä?\"\n\nOtin sen hänen kädestään, ja hän astui ovelle.\n\n\"Tommyn laari on tässä ulkopuolella\", hän sanoi. \"Odotahan, minä vain\nkäväisen.\" Hän astui ulos, ja ovi raksahti kiinni hänen takanaan.\n\nTuo järeä kirskuva ääni sai sydämeni seisahtumaan. Äkillinen kauhun\nsäväys hytkäytti minua. Epämääräinen hirvittävän petollisuuden\nuumoilu karmi selkäpiitäni. Hypähdin ovelle, mutta sisäpuolella ei\nollut kädensijaa.\n\n\"Kuule!\" huusin. \"Päästä minut ulos!\"\n\n\"Ei hätää! Älä nosta melua!\" vastasi isäntäni käytävästä. \"Onhan\nsinulla lyhty.\"\n\n\"Kyllä, mutta en halua joutua näin suljetuksi yksikseni.\"\n\n\"Etkö?\" Minä kuulin hänen sydämettömän, hahattavan naurunsa. \"Et ole\nkauvan yksinäsi.\"\n\n\"Päästä minut ulos!\" toistin suuttuneesti. \"En toden totta siedä\ntällaista äärimmäistä leikintekoa.\"\n\n\"Äärimäistä kylläkin\", vastasi hän taasenkin remahtaen vihattavaan\nnauruunsa. Ja äkkiä kuulin keskellä myrskyn ulvontaa telarattaan\nkahvan kiertyessään kitisevän ja narisevan, ja rauta-aitauksen\nkalisevan alkaessaan solua ulos raosta. Hyvä Jumala, hän oli\npäästämäisillään irti brasilialaisen kissan!\n\nLyhdyn valossa näin kankien verkalleen lipuvan edestäni. Toisessa\npäässä oli jo jalan levyinen sola. Kirkaisten tartuin käsin\nviimeiseen kankeen ja kiskoin mielipuolen voimalla. Minä olin\nmielipuolena raivosta ja kauhusta. Minuutin tai pari pitelin aitaa\nliikkumattomana. Tiesin hänen ponnistavan kaikki voimansa kahvan\nkiertämiseen ja vivun lopulta varmasti vievän minusta voiton. Tuuma\ntuumalta laahauduin pitkin laakakiviä, ja kaiken aikaa pyytelin\nja rukoilin tuota ihmishirviötä säästämään minut tästä kamalasta\nkuolemasta. Vannotin häntä sukulaisuuden nimessä. Muistutin olevani\nhänen vieraansa; pyysin saada tietää mitä haittaa olin hänelle\nkonsanaan tuottanut. Hän vastasi ainoastaan kahvan nykäisyillä ja\ntempaisuilla, joista jokainen kaikista ponnistuksistani huolimatta\nkiskaisi jälleenkin yhden kangen seinän läpi. Riippuen ja rimpuillen\nluisuin häkin koko edustan mitan, kunnes luovuin toivottomasta\ntaistelusta kolottavin rantein ja raadelluin sormin. Kanki-aita\nsolahti ulos minun hellittäessäni käteni siitä, ja heti jälkeenpäin\nkuulin turkkilaisten tohvelien sipsuttavan pitkin käytävää, kunnes\nulko-ovi paiskautui kiinni. Nyt oli kaikki hiljaista.\n\nPeto ei ollut koko aikana liikahtanutkaan. Se makasi yhä sopessaan,\nja sen häntä oli herjennyt heilumasta. Se oli nähtävästi kerrassaan\nällistynyt näkyä, jossa mies kangista roikkuen kirkuvana raahautui\nsen ohitse. Näin sen suurilla silmillään tuijottavan minuun. Olin\nkankiin tarttuessani pudottanut lyhdyn, mutta se paloi vielä\nlattialla, ja minä liikahdin siepatakseni sen, hiukan ajatellen\nsaavani sen valosta turvaa. Mutta heti ensimäiseen liikkeeseeni\nvastasi peto kumealla ja uhkaavalla murinalla. Pysähdyin paikalleni,\npelon vapisuttaessa jokaista jäsentäni. Kissa (jos noin hirveälle\nolennolle voi antaa niin kotoista nimeä) oli ainoastaan kymmenkunnan\njalan päässä minusta. Silmät kimmelsivät pimeässä kuin kaksi\nfosforikiekkoa. Ne hirvittivät ja kuitenkin lumosivat minua. En\nvoinut siirtää katsettani niistä. Luonto kujeilee kummallisesti\nkanssamme moisina jännityksen hetkinä, ja nuo kimmeltävät valot\nlaajenivat ja supistuivat tasaisessa tahdissa. Toisin hetkin ne\nnäyttivät pienoisilta erinomaisen kirkkailta pisteiltä -- pieniltä\nsähkökipinöiltä mustassa pimeydessä -- sitten ne levenivät ja\nlevenivät, kunnes niiden vaihtuva ja inha valo täytti koko sopen. Ja\nsitten ne äkkiä kokonaan sammuivat.\n\nEläin oli ummistanut silmänsä. En tiedä lieneekö perää vanhassa\nkäsityksessä inhimillisen tuijotuksen valtaavasta voimasta, vai\noliko jättiläiskissa pelkästään unelias, mutta kaikessa tapauksessa\nse ilmaisematta pienimpiäkään hyökkäyksen oireita laski sileän,\nmustan päänsä tanakoille käpälilleen ja näytti nukkuvan. Minä seisoin\nhievahtamatta, peljäten liikahduksella herättäväni sen taaskin\npahansuopaan eloon. Mutta ainakin pystyin nyt selvästi ajattelemaan,\nkun nuo kamalat silmät olivat heittäneet minut rauhaan. Tässä olin\nteljettynä yökaudeksi verenhimoisen otuksen seuraan. Oma vaistoni,\npuhumattakaan minut tähän loukkuun vietelleen ovelan konnan sanoista,\nvakuutti minulle, että eläin oli yhtä villi kuin sen isäntäkin.\nMiten saisin nahkani säästymään aamuun asti? Ovi oli toivoton,\nahtaat rautaristikkoiset ikkunat niinikään. Autiossa, laakakivisessä\nhuoneessa ei ollut missään turvaa. Avun huutaminen oli järjetöntä.\nTiesin, että tämä luola oli ulkohuone, ja että taloon johtava käytävä\noli vähintään sata jalkaa pitkä. Ulkona pauhaava rajuilma vei\nviimeisenkin mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin.\n\nJa sitten lyhtyyn katsahtaessani tunsin uuden kauhun säväyksen.\nKynttilä oli palanut matalaksi ja alkanut jo sulaa. Kymmenen minuutin\nkuluessa se sammuisi. Minulla oli siis ainoastaan kymmenen minuuttia\naikaa tehdä mitään, sillä tunsin joutuvani kykenemättömäksi toimimaan\nheti kun jäisin pimeään tuon pelottavan raatelijan kanssa. Pelkkä\najatuskin jo herpaisi minua. Loin epätoivoisen katseeni ympäri\nkuolonkammiotani, ja se kiintyi erääseen kohtaan, joka ei tosin\nnäyttänyt lupaavan turvallisuutta, mutta suojelevan kuitenkin hiukan\nparemmin ja kauvemmin vaaralta kuin avoin lattia.\n\nOlen sanonut, että häkissä oli katto kuten etuseinäkin, ja tämä\nkatto jäi aina paikoilleen, kun etuseinä kiertyi raostansa\nulos käytävään. Kattona oli muutaman tuuman päähän toisistaan\nkiinnitettyjä rautakankia, joita yhdisti vankka teräslankaverkko,\nja sitä kannatti kumpaisessakin päässä jyhkeä tukipylväs. Se levisi\nnyt laajan, ristikkoisen katoksen tavoin nurkassa kyyröttelevän\nolennon yli. Tämän rautaisen hyllyn ja kammion laen väliä oli noin\nkaksi tai kolme jalkaa. Jos vain pääsisin tuonne ylös kankien ja\nlaen lomaan, niin minulla olisi yksi ainoa hyökkäykselle altis\npuoli. Olisin turvattu takaa ja kumpaiseltakin sivulta. Ainoastaan\navoimelta edustalta voitaisiin päästä kimppuuni. Siellä minulla\ntosin ei ollut minkäänlaista suojaa; mutta ainakin olisin poissa\npedon tieltä sen alkaessa kierrellä luolassaan. Sen täytyisi minua\nsaavuttaakseen poiketa tolaltaan. Nyt tai ei koskaan oli yritys\ntehtävä, sillä pimeässä se kävisi mahdottomaksi. Kurkkuani kuroi\nponnahtaessani ylös, mutta sain lujasti kiinni rautaisesta reunasta\nja heilautin itseni läähättäen sen yli. Kiemurtelin solaan kasvot\nalaspäin, ja huomasin katselevani suoraan kissan kamaliin silmiin ja\nhaukotteleviin leukoihin. Sen haiseva hengitys huokui kasvoihini kuin\nmyrkkykeitoksen höyry.\n\nMutta se näytti pikemmin uteliaalta kuin vihaiselta. Notkeasti\nkoukistaen pitkää mustaa selkäänsä se kohosi seisaalleen, ojenteli\njäseniään, nousi sitten takajaloilleen, toinen etukäpälä seinää\nvasten, ja kohottaen toisen sivalsi kynsillään allani olevaa\nlankaverkkoa. Yksi terävä, valkea koukku viilsi läpi housujeni\n-- voin mainita, että olin vielä iltapuvussani -- ja uursi vaon\npolveeni. Sitä ei oltu tarkotettu hyökkäykseksi, vaan pikemmin\nkokeeksi, sillä minun päästettyäni kimeän tuskanhuudahduksen\nlaskeusi se jälleen jaloilleen, hypähti nopsasti huoneeseen ja alkoi\njoutuisasti kävellä ympäri lattiata, tuon tuostakin vilkaisten minuun\npäin. Minä puolestani työnnyin taaksepäin, kunnes sain selkäni seinää\nvasten, puristuen mahdollisimman pieneen tilaan. Mitä kauvemmas\npääsin, sitä vaikeampi sen oli hyökätä kimppuuni.\n\nSe näytti nyt liikkeelle jouduttuaan kiihtyneemmältä ja juoksenteli\nnopeasti ja äänettömästi yhä ympäri ja ympäri luolassaan,\nyhtämittaa kulkien rautaisen alustani alitse. Oli ihmeellistä\nnähdä noin ison möhkäleen liikkuvan kuin varjo, sen samettisten\nkäpäläin sipsutellessa melkein ihan äänettömästi. Kynttilän liekki\nhiipui matalaksi -- niin matalaksi, että tuskin saatoin nähdäkään\nnaapuriani. Ja sitten se viimeisen kerran lehahdettuaan sammui\nkokonaan. Pimeys verhosi minut ja pedon!\n\nIhminen saa paremmin kestetyksi vaaraa, kun tietää tehneensä kaiken\nmikä oli mahdollista. Silloin ei auta muu kuin tyynesti odottaa\nasian kehitystä. Tässä tilaisuudessa ei ollut suojan mahdollisuutta\nmissään muualla kuin juuri nykyisessä olinpaikassani. Ojentautuen\nsuoraksi minä siis makasin äänettömänä ja hengitystäni pidätellen\nsiinä toivossa, että peto kenties unohtaisi minut, ellei mikään sitä\nminusta muistuttaisi. Kello oli arveluni mukaan jo kaksi. Neljältä\nvalkenee päivä. Kahden tunnin kuluttua pelastuisin pimeydestä.\n\nUlkona riehui vielä myrsky, ja sade pieksi pieniä ikkunoita\nherkeämättä. Kammiossa tuntui myrkyllinen ja tunkkainen löyhkä\nhuumaavalta. En voinut kuulla enkä nähdä kissaa. Yritin ajatella\nmuita asioita -- mutta yhdellä ainoalla oli kylliksi voimaa\nkääntääkseen mieleni pois kamalasta asemastani. Se oli serkkuni\nkonnuuden muisteleminen, hänen suunnattoman teeskentelynsä, hänen\nkatalan vihansa. Tuon hilpeän naamarin alla väijyi keskiaikaisen\nsalamurhaajan henki. Ja asiata pohtiessani näin selvemmin, kuinka\nviekkaasti teko oli suunniteltu. Hän oli näköjään käynyt levolle\nmuiden mukana. Epäilemättä oli hänellä todistajia siihen. Sitte hän\noli heidän tietämättään pujahtanut biljardihuoneeseen, houkutellut\nminut tähän satimeen ja jättänyt minut kuoleman uhriksi. Hänen\nselityksensä olisi aivan yksinkertainen. Hän oli jättänyt minut\nbiljardihuoneeseen tupakoimaan. Olin omin päin mennyt vilkaisemaan\nkissaa. Olin astunut huoneeseen huomaamatta, että häkki oli avoinna,\nja syöksynyt surman suuhun. Miten voitaisiin rikos saada hänen\nsyykseen? Epäiltäisiin ehkä -- mutta todistaminen olisi mahdotonta!\n\nKuinka verkalleen nuo kaksi kauheata tuntia kuluivatkaan! Kerran\nkuulin hiljaista rahinaa, jolloin otaksuin elukan nuoleskelevan\nturkkiansa. Useasti kimmelsivät nuo vihertävät silmät minua kohti\npimeästä, mutta eivät kiinteänä tuijotuksena, ja aloin yhä lujemmin\ntoivoa, että peto oli unohtanut läsnäoloni taikka ei ollut siitä\nmillänsäkään. Vihdoin tunkeusi ikkunoista mitä himmein valon\nsarastus; ensin kuvastuivat ikkunat hämärästi kahtena harmaana\nneliönä mustaan seinään, sitten haalistui harmaja valkeaksi, ja\nsaatoin jälteenkin nähdä julman kumppanini. Ja kovaksi onneksi\nsaattoi sekin nähdä minut!\n\nHuomasin oitis, että se oli paljoa vaarallisemmalla ja\nhyökkäävämmällä päällä kuin sen viimeksi nähdessäni. Aamukylmä oli\nsitä ärsyttänyt, ja samalla kiusasi sitä nälkä. Ehtimiseen muristen\nse asteli nopeasti edes takaisin sitä huoneen sivua, joka oli\npakopaikastani loitoinna, viikset vihaisesti siirollaan ja häntä\nkiihkeässä huiskeessa. Nurkissa kääntyessään se aina muljautti minuun\nhirvittävää uhkaa salamoivan katseen verenhimoisista silmistään.\nSilloin tiesin, että se aikoi tehdä minusta lopun. Mutta huomasin\nvielä siinäkin hädässä ihailevani hornamaisen olennon notkeata\nsoreutta, sen pehmeästi aaltoilevia liikkeitä, sen kauniiden\nkylkien kiiltoa, sysimustasta turvasta riippuvan kiiltävän kielen\ntulipunaisena vipajavaa hehkua. Ja kaiken aikaa nousi nousemistansa\nyhä tuimemmaksi otuksen uhkaava murina. Tiesin ratkaisun olevan\nkäsillä.\n\nSurkea oli hetki moisen kuoleman kohtaamiselle -- kylmä, pohjattoman\nlohduton, hytisyttäen minua keveässä iltapuvussani rautaisella\nkidutuslavallani. Koetin reipastua vastaanottamaan kohtaloni,\nkohottamaan sieluni kaiken maallisen herraksi, ja samalla kertaa,\naivan toivottomaan tilaan joutuneen miehen selväjärkisyydellä, aloin\nsilmäillä ympärilleni, nähdäkseni oliko vielä mitään pelastumisen\nmahdollisuutta. Yksi seikka oli minulle selvä. Jos häkin etuseinä\nolisi vain jälleen paikoillaan, niin löytäisin sen takaa varman\nsuojan. Olisiko mahdollista kiskoa se paikoilleen? Uskalsin tuskin\nliikkua, peläten siten saavani pedon kimppuuni. Hitaasti, hyvin\nhitaasti, ojensin käteni eteenpäin, kunnes sain tarttuneeksi edustan\nreunaan, jonka viimeinen kanki ulkoni seinän raosta. Ihmeekseni se\ntotteli nykäisyäni aivan helposti. Tietysti oli sen vipuaminen ulos\nkäynyt serkulleni vaikeaksi siitä syystä, että minä olin voimieni\ntakaa hangottelemassa vastaan. Vedin jälleen, ja aitaus siirtyi\nkolme tuumaa. Se nähtävästi lipui rattailla. Taaskin tempaisin... ja\nsilloin kissa teki hyökkäyksensä!\n\nSe kävi niin nopeasti, niin äkillisesti, etten sitä ollenkaan\nhavainnut. Kuulin vain vihaisen ärähdyksen, ja siinä\nsilmänräpäyksessä olivat nuo hehkuvat keltaiset silmät ja litteä\nmusta pää punaisine kielineen ja välkkyvine hampaineen minun\nsaatuvillani. Otuksen paino tärisytti alustanani olevia rautakankia,\nkunnes ajattelin (mikäli moisena hetkenä saatoinkaan ajatella)\nniiden sortuvan alas. Kissa huojui siinä tovin, pää ja etukäpälät\nihan likelläni, takakäpälillään haroen tukea ristikon reunasta.\nKuulin kynsien raappivan rautalankaverkkoa, ja pedon hengitys\nellotti ilkeästi. Mutta sen hyppy oli ollut väärin laskettu. Se ei\nkyennyt säilyttämään asemaansa. Vähin erin, irvistellen raivosta, ja\nvimmatusti kynsien kankia, se painui taaksepäin ja romahti raskaasti\nlattialle. Vonkaisten se pyörähti heti minuun päin ja kyyristyi\nuuteen hyppäykseen.\n\nTiesin kohtaloni tulevan ratkaistuksi muutamassa silmänräpäyksessä.\nViholliseni oli oppinut kokeestaan. Se ei tule enää hyökkäämään\nharhaan. Minun täytyi toimia nopsasti, pelottomasti, jos mielin\nmahdollisesti säilyttää henkeni. Siekailematta tein suunnitelmani.\nRiisuen takkini heitin sen alas pedon pään yli. Samassa\nsilmänräpäyksessä pudottausin reunalta alas, tartuin etuseinän päähän\nja kiskoin sitä hurjalla ponnistuksella.\n\nSe heltisi liikkeelle keveämmin kuin olisin voinut odottaakaan.\nRyntäsin huoneen poikitse, vieden sen mukanani; mutta kun kiireessäni\nolin joutunut aidan ulkopuolelle, niin pysyi asemani samana\nrynnäkössänikin. Muutoin olisin saattanut pelastua naarmutta. Nyt\nsyntyi silmänräpäyksen pysähdys, kun seisautin aitauksen ja yritin\npujahtaa jättämästäni aukosta häkkiin. Se hetki riitti suomaan\nelukalle aikaa singota syrjään takkini, jolla olin sen sokaissut, ja\nhyökätä päälleni. Syöksähdin sisälle lomasta ja tempaisin aitauksen\nkiinni takanani, mutta se sai isketyksi sääreeni ennenkuin ehdin\nvetää sitä kokonaan sisälle. Jäntevän käpälän sivallus repäisi irti\npohkeeni kuin höylä pyöräyttää puusta lastun. Seuraavassa hetkessä\nmakasin verta vuotaen ja pyörtymäisilläni saastaisissa oljissa,\nystävällinen kankirivi minun ja pedon välillä, joka mielettömästi\nreutoi sitä vastaan.\n\nLiian pahasti haavottuneena, voidakseni liikkua, ja huumaannuksesta\nkykenemättömänä tuntemaan pelkoa, minä voin ainoastaan lojua enemmän\nkuolleena kuin elävänä ja katsella ahdistajaani. Se painoi mustan,\nleveän rintansa kankia vastaan ja ongiskeli minua käpäläkoukuillaan\nkuten olen nähnyt kissanpojan pitelevän hiirenloukkua. Se viilteli\nvaatteitani, mutta ei kyennyt ihan saavuttamaan minua, venyttelipä\nraajojansa miten ahnaasti tahansa. Olen kuullut isojen raatelijain\naikaansaamien haavojen omituisesta puuduttavasta vaikutuksesta,\nja sain sitä nyt kokea, sillä minä olin menettänyt kaiken\nyksilöllisyyden tunteen ja seurasin kissan ponnistuksia ihan kuin\nsivullinen katsoja harkitsee toisen mahdollista onnistumista tai\ntappiota. Sitten uupui mieleni vähitellen omituisiin, harhaileviin\nunelmiin, joihin tuo musta naama ja punainen kieli palasivat, ja niin\nvaivuin hourioon, liian kovasti koeteltujen siunattuun huojennukseen.\n\nJälkeenpäin ajateltuani tapausten kulkua päättelen olleeni\ntajuttomana pari tuntia. Minut herätti sama kirskuva risahdus, joka\noli ollut kamalan kokemukseni enteenä. Se oli vieterilukon narina.\nEnnenkuin aistini olivat kyllin selvät täydellisesti tajuamaan\nnäkemääni, käsitin serkkuni pyöreiden, hyväntahtoisten kasvojen\ntirkistelevän avoimesta ovesta. Häntä nähtävästi ällistytti näky.\nKissa kyyristelihe lattialla. Minä lojuin paitahihasillani häkissä\nseljälläni, housut rihmoiksi revittynä ja suuri verilammikko\nympärilläni. Voin vieläkin nähdä hänen hämmästyneet kasvonsa, joita\naamun aurinko valaisi. Hän kurkisti minuun, ja kurkisti taas. Viimein\nsulki hän oven ja eteni häkin luo nähdäkseen olinko todella kuollut.\n\nEn voi mennä sanomaan mitä tapahtui. En siinä tilassa kelvannut\ntodistajaksi tai pätenyt tarkkaamaan tapauksia. Voin ainoastaan sanoa\näkkiä tajunneeni, että hänen kasvonsa olivat kääntyneet pois minusta\n-- että hän katseli elukkaan päin.\n\n\"Hyvä Tommyseni!\" hän huudahti. \"Vanha kelpo Tommy!\"\n\nSitten hän läheni häkin seinää, selkä yhä minuun päin.\n\n\"Alas, tyhmä peto!\" karjui hän. \"Alas, kuuletko! Etkö tunne\nisäntääsi?\"\n\nÄkkiä muistuivat minunkin herpautuneisiin aivoihini hänen sanansa,\nkun hän kertoi, että veren maku tekisi kissasta paholaisen. Minun\nvereni oli sen saanut aikaan, mutta hänen oli siitä joutuminen\nturmioon.\n\n\"Pois!\" hän kirkui. \"Heitä irti, senkin riivattu! Baldwin! Baldwin!\nOih, Jumalani!\"\n\nJa sitten kuulin hänen kaatuvan, ja nousevan, ja taas kaatuvan,\nsamalla kuin korvaini juuressa ritisi kuin säkkejä revittäessä. Hänen\nkirahduksensa heikkenivät, kunnes hupenivat ärisevään ärjynään. Ja\nluultuani hänen jo kuolleen näin vielä kuin painajaisena ympäri\nhuonetta hurjasti juoksentelevan sokaistun, revellyn ja veressä\nlionneen olennon -- ja se oli minulle viimeinen vilahdus hänestä\nennenkuin jälleen pyörryin.\n\nParantumiseni vei useita kuukausia -- enkä oikeastaan voi sanoa\nparantuneenikaan, sillä minä kuljen päivieni loppuun asti sauvan\nvarassa, joka on muistonani brasilialaisen kissan seurassa vietetystä\nyöstä. Tallirenki Baldwin ja muut palvelijat eivät voineet älytä\nmitä oli tapahtunut, kun isäntänsä kuolonhuutojen kutsumina\nnäkivät minut rauta-aidan takana ja hänen jäännöksensä -- jotka he\njälkeenpäin niiksi tunsivat -- oman hoidokin kynsissä. He torjuivat\npedon kuumennetuilla raudoilla ja sitten ampuivat sen oviluukulta\nennenkuin saivat minut lopullisesti vapautetuksi. Minut kannettiin\nmakuuhuoneeseeni, ja siellä, murhaajakseni yrittäneen miehen katon\nalla, huojuin elämän ja kuoleman vaiheilla viikkokausia. Cliptonista\noli haettu lääkäri ja Lontoosta sairaanhoitajatar, ja kuukauden\nkuluttua voitiin minut kantaa asemalle, jotta pääsin takaisin\nasuntooni Grosvenor-rakennukseen.\n\nSairauteni ajalta on minulla yksi muisto, joka olisi saattanut\nkuulua kuvana hourintani loihtimaan ainiaan vaihtuvaan sarjaan,\nellei se olisi niin selvänä syöpynyt sieluuni. Eräänä yönä avautui\nsairaanhoitajattaren poissa ollessa kamarini ovi ja sisälle pujahti\nmustaan surupukuun verhoutunut pitkä nainen. Hän astui lattian poikki\nluokseni, ja hänen painaessaan kelmeät kasvonsa alemmaksi näin\nyölampun hämyssä, että tulija oli serkkuni brasilialainen puoliso.\nHän tuijotti tiukasti kasvoihini ystävällisempänä kuin olin hänet\nkoskaan havainnut.\n\n\"Oletteko tajullanne?\" kysyi hän.\n\nNyökkäsin heikosti -- sillä minä olin vielä kovin voipunut.\n\n\"No niin, minä halusin ainoastaan sanoa teille, että saatte syyttää\nitseänne. Enkö tehnyt puolestanne kaikkea voitavaani? Alun pitäen\nyritin häätää teitä talosta. Koetin kaikin keinoin, mitä miestäni\nkavaltamatta saatoin ajatella, pelastaa teitä häneltä. Tiesin, että\nhänellä oli syy toimittaa teidät tänne. Tiesin, ettei hän enää\npäästäisi teitä pois. Kukaan ei tuntenut häntä niinkuin minä, joka\nolin yhtämittaa saanut kärsiä hänen tähtensä. En uskaltanut ilmaista\nteille kaikkea tätä. Hän olisi tappanut minut. Mutta panin parhaani\npuolestanne. Asiain käännyttyä tälle tolalle olette osottautunut\nparhaaksi ystäväkseni. Olette vapauttanut minut, oltuani jo siinä\nuskossa, että pelastuisin ainoastaan kuolemani kautta. Minua surettaa\nvammanne, mutta en voi itseäni siitä moittia. Sanoinhan teitä\npöllöksi -- ja pöllö te olette ollut.\" Hän hiipi ulos huoneesta,\ntuo katkera kummallinen muukalainen, enkä enää saanut häntä nähdä.\nMiehensä omaisuuden jäännöksen keralla hän palasi synnyinmaahansa, ja\nolen kuullut hänen sittemmin sulkeutuneen Pernambucon luostariin.\n\nVasta jonkun aikaa Lontoossa oltuani takasivat lääkärit minut niin\ntervehtyneeksi, että saatoin ryhtyä hoitamaan asioitani. Lupa ei\nollut minulle kovinkaan mieluisa, sillä pelkäsin siitä merkkiä\nvelkojeni rynnäkölle; mutta ensimäisenä käytti sitä lakimieheni\nSummers.\n\n\"Minua suuresti ilahuttaa nähdä hra lordin näin hyvin parantuneen\",\nlausui hän. \"Olen kauvan odotellut saada ilmaista onnitteluni.\"\n\n\"Mitä tarkotatte, Summers? Ei ole nyt aika leikintekoon.\"\n\n\"Tarkotan mitä sanon\", hän vastasi. \"Te olette ollut lordi Southerton\nnämä kuusi viikkoa, mutta pelkäsimme toipumisenne hidastuvan, jos\nsaisitte sen ennen aikojaan tietää.\"\n\nLordi Southerton! Englannin rikkaimpia ylimyksiä! En voinut uskoa\nkorviani. Sitten johtui mieleeni sairauteni aika ja arvoni perimisen\nyhden-aikaisuus loukkaantumiseni kanssa.\n\n\"Lordi Southerton lienee siis kuollut niihin aikoihin kuin minä sain\nvammani?\"\n\n\"Hän kuoli juuri samana päivänä.\" Puhuessaan silmäili Summers minua\nkiinteästi, ja olen vakuutettu siitä -- sillä hän oli hyvin ovela\nmies -- että hän oli arvannut asian oikean laadun. Hän pysähtyi\ntuokioksi ikäänkuin odottaen minua ilmaisemaan hänelle salaisuuteni,\nmutta minä en nähnyt mitään hyvää moisen sukutahran paljastamisesta.\n\n\"Niin, perin kummallinen yhteensattuma\", jatkoi hän, sama tietävä\nkatse silmissään. \"Tietänette että serkkunne Everard King oli teidän\njälkeenne lähin perillinen. Jos nyt hänen sijastaan te olisitte\njoutunut tuon tiikerin, tai mikä otus se olikaan, revittäväksi, niin\nsilloin tietysti olisi hän nyt ollut lordi Southerton.\"\n\n\"Epäilemättä\", myönsin minä.\n\n\"Ja hän osotti suurta harrastusta asiaan\", kertoi Summers. \"Satun\ntietämään, että edesmenneen lordi Southertonin kamaripalvelija oli\nhänen palkkaamansa, ja että hän sai tältä aina muutaman tunnin\nväliajoin sähköteitse tietoja lordin sairauden kehittymisestä. Siihen\naikaan olitte siis hänen luonansa. Eikö ole omituista, että hän\ntahtoi niin täsmällisiä tietoja, vaikka tiesi teidät välittömäksi\nperilliseksi?\"\n\n\"Hyvin omituista\", vastasin minä. \"Ja nyt, Summers, jos tuotte tänne\nkaikki laskuni ja tukun maksuosotuksia täytettäväkseni, niin ryhdymme\nlaittamaan asioita kuntoon.\"\n\n\n\n\nKaviaari-ruukku.\n\n\nOli piirityksen neljäs päivä. Ampuma- ja ruokavarat lähenivät\nloppuansa kumpaisetkin. Boksari-kapinan äkkiä leimahdettua kautta\npohjoisen Kiinan tohisevaksi kulovalkeaksi olivat syrjäisissä\nmaakunnissa hajallaan asuneet harvat eurooppalaiset sulloutuneet\nlähimpään puolustuskelpoiseen paikkaan ja ponnistelleet henkensä\nedestä, kunnes apu saapui -- tahi kunnes se jäi saapumatta.\nJälkimäisessä tapauksessa on parempi olla virkkamatta sen enempää\nheidän kohtalostaan. Edellisessä he palasivat maailmaan ihmisinä,\njoiden kasvot ilmaisivat heidän sangen läheltä katselleen sellaista\nloppua, joka ainiaan uudistuu heidän unessaan.\n\nItshau oli ainoastaan viidenkymmenen engl. penikulman päässä\nrannikolta, ja Liantongin lahdessa oli europpalainen laivasto-osasto.\nSentähden tuo naurettavan pieni varusväki, johon kuului\nmaassasyntyneitä kristittyjä ja rautatiemiehiä, päällikkönä\nsaksalainen upseeri ja hänen tukenaan viisi europpalaista\nsiviilihenkilöä, piteli uljaasti puoliaan siinä vakaumuksessa,\nettä apujoukon täytyi piankin hyökätä heidän luokseen matalien\nharjanteiden ylitse idästä. Noilta harjanteilta näkyi meri,\nja merellä olivat heidän aseestetut maanmiehensä. Eivätpä he\nsiis toki voineet tuntea itseänsä hyljätyiksi. Urhein mielin he\npitivät pienoisen europpalaisen korttelin murenevien tiilimuurien\nampumareikiä miehitettyinä ja pommittelivat ripeästi, joskin\ntehottomasti, boksarien nopeasti eteneviä piiritysvalleja. Oli\nvarmaa, että he päivässä tai parissa häätyisivät keinottomiksi, mutta\nyhtä varmaahan oli, että apukin päivässä tai parissa saapuisi. Se\nsaattoi tapahtua hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin, mutta kukaan\nei kertaakaan rohjennut vihjata, ettei pelastus ehtisi ajoissa.\nTiistai-iltaan asti ei kuulunut ainoatakaan epäilyn sanaa.\n\nOn totta, että keskiviikkona heidän vankka luottamuksensa\nitäisten harjanteiden takana tekeillä oleviin hankkeisiin oli\nhieman heikontunut. Harmajat rinteet levisivät karuina ja\nenteettöminä, kuolettavien vallien työntyessä yhä lähemmäksi,\nniin lähelle, että saattoi pienintäkin kammoksuttavaa piirrettä\nmyöten erottaa rumat kasvot, jotka suojuksien reunoilta kirkuivat\nheille sadatuksiansa. Sitä meteliä ei sitten enää niin joukolla\njatkettu, kun nuori lähetystön virkamies Ainslie pienellä sievällä\nurheilukiväärillään varustettuna oli asettunut kirkon matalaan\ntorniin ja omistanut aikansa kiusan heikentämiseen. Mutta äänetön\npiiritys tehoaa mieleen vielä voimakkaammin kuin meluinen, ja\nvakaasti, vastustamattomasti, välttämättömästi kiertyi kiinteämmäksi\ntiilikivien ja lohkareitten varuskehä. Pian pääsevät nuo pikku muurit\nsiirtymään niin lähelle, että hurjistuneet miekkamiehet yhdellä\nainoalla rynnäköllä suoriutuvat puolustajien heikosta vallituksesta.\nAsema näytti keskiviikko-iltana varsin synkeältä. Eversti Dresler,\nentinen saksalainen jalkaväen soturi, käyskeli järkkymättömän\nnäköisenä, mutta sydän lyijynraskaana. Ralston, rautatieläinen,\nvalvoi puoleen yöhön jäähyväiskirjeitä kyhäillen. Professori\nMercer, vanha hyönteistutkija, oli entistään vielä vaiteliaampi\nja yrmeämpi. Ainslie ilkamoitsi vähemmän. Seurueesta olivat\nylipäätään rauhallisimpia naiset -- miss Sinclair, skotlantilaisen\nlähetys-aseman sairaanhoitajatar, mrs. Patterson ja hänen kaunis\ntyttärensä. Tyynenä esiintyi myöskin isä Pierre, ranskalaiselta\nlähetys-asemalta, kuten oli luonnollistakin miehen, joka piti\nmarttyyriutta kunnian kruununa. Muurien ulkopuolella ulvovat\nboksarit häiritsivät häntä vähemmän kuin hanakan skotlantilaisen\npresbyteerisaarnaajan Pattersonin pakollinen läheisyys, miehen,\njonka, kanssa hän oli kymmenen vuotta rimpuillut alkuasukasten\nsieluista. He sivuuttelivat toisiansa nyt käytävissä kuin koira\nkissaa, ja kumpikin piti toista valppaasti silmällä, jotta hän ei\nvielä juoksuhaudoissakin näpistäisi kilpailijan katraasta jotakuta\nlammasta kuiskimalla kerettiläisyyttä sen korvaan.\n\nMutta yö kului ilman ratkaisevaa käännettä, ja torstaina kaikki oli\njälleen kirkasta. Ainslie se ensimäisenä oli ylös torniinsa kuullut\netäistä tykkien jyskettä. Sitten sen kuuli Dresler ja puolen tunnin\nkuluttua se kajahteli kaikkienkin korviin -- tuo voimallinen raudan\nääni, joka huhuili heille kaukaa ja käski heitä pysymään hyvällä\nmielellä, koska apu oli lähenemässä. Oli ilmeistä, että laivoista\nmaihin astunut joukko oli edennyt pitkän matkan varustusta kohti. Se\nei saavu tuntiakaan liian aikaisin. Patruunat olivat melkein kaikki\nkäytetyt. Puoleen vähennetyt ruoka-annokset hupenevat pian vielä\nmitättömämpään määrään. Mutta eihän kannattanut nyt sitä surra,\nkun pelastus oli taattu. Sinä päivänä ei mitään rynnäkköä tullut\ntapahtumaan, koska enimpien boksarien nähtiin parveilevan sille\ntaholle, mistä ampuminen kuului, jättäen piiritysvallien pitkät rivit\näänettömiksi ja autioiksi. He saattoivat senvuoksi kaikki kokoontua\npuoliselle hilpeänä, puheliaana seurueena, tulvillaan sitä elämän\niloa, joka kirkkainna säihkyy kuoleman varjon viistäessä likeltä\nohitse.\n\n\"Kaviaari-ruukku!\" esitti Ainslie. \"Hei, professori, laittakaapas\npöytään kaviaari-ruukkunne!\"\n\n\"_Potztausend_, niin!\" murahti vanha Dresler. \"Onpa tosiaan jo aika\nmaistella tuota kuuluisata ruukkua.\"\n\nNaiset yhtyivät pyyntöön, ja pitkän, niukasti varustetun pöydän joka\nlaidalta sateli kaviaarin tilauksia.\n\nOli outo aika vaatia moista herkkua, mutta syy on pian kerrottu.\nProfessori Mercer, vanha kalifornialainen hyönteistutkija, oli\npäivää tai paria kapinan edellä San Franciscosta saapuneessa\ntavaralaatikossa saanut ruukullisen kaviaaria. Kun kaikki ruokavarat\ntehtiin yhteisiksi ja vähin erin jaettiin, pantiin tämä ainoa\nherkku ja kolme samassa laatikossa ollutta Lachryma Christi-pulloa\nyhteisestä päätöksestä erilleen, varattuina viimeistä iloista\nateriaa varten, joka oli nautittava silloin kun vaaran loppuminen\noli näkyvissä. Heidän juuri istuutuessaan pöytään kajahteli\nheidän korviinsa pelastavien kanuunain jymy -- ylellisempää\npäivällismusiikkia heille kuin mitä Lontoon hienoinkaan ravintola\nolisi voinut tarjota. Ennen iltaa ovat he varmasti pelastettuja.\nMiksei siis höystettäisi heidän kuivaa kannikkaansa tällä maukkaalla\nsäilykkeellä?\n\nMutta professori ravisti vanhaa kyhmyistä päätään ja myhäili\ntutkimatonta hymyänsä.\n\n\"Parempi odottaa\", hän vastasi.\n\n\"Odottaa! Miksi odottaa?\" vastusteli seurue.\n\n\"Heillä on vielä pitkä matka tultavana\", selitti professori.\n\n\"He ovat täällä viimeistään illalliseksi\", arveli Ralston, terävä,\nkasvoiltaan lintua muistuttava mies, jolla oli kirkkaat silmät\nja pitkä ulkoneva nenä. \"He eivät enää voi olla meistä kymmentä\npenikulmaa etäämpänä. Jos he etenisivät vaikkapa vain kaksi\npenikulmaa tunnissa, niin he joutuisivat perille seitsemältä.\"\n\n\"Taipaleella tulee taistelu\", huomautti eversti. \"Täytyy varata pari\nkolme tuntia taistelulle.\"\n\n\"Ei puoltakaan tuntia\", huudahti Ainslie. \"He marssivat kyllä\nmokomien läpi kuin ei heitä olisi niillä mainkaan. Mitä voivat nuo\nlurjukset sytytinpyssyineen ja miekkoineen nykyaikaisten aseitten\nedessä?\"\n\n\"Se riippuu apujoukon johtajasta\", virkkoi Dresler, \"Jos heillä on\nollut onni saada saksalainen upseeri -- --\"\n\n\"Englantilaisesta minä menen takuuseen!\" huusi Ralston.\n\n\"Ranskalaista laivastonpäällikköä kiitetään erinomaiseksi\nsodankävijäksi\", huomautti isä Pierre.\n\n\"Johtajasta minä viisi\", tokaisi rehentelevä Ainslie. \"Mr. Mauser ja\nmr. Maxim ne keksimiensä aseitten kautta vievät meidät voittoon, ja\nheidän ollessaan puolellamme ei yksikään johtaja voi joutua harhaan.\nSanonpa että he vain pyyhkäisevät kapinajoukon tien sivuun ja\nkävelevät sen keskitse. Siispä, professori, esille ruukkunne!\"\n\nMutta vanha tiedemies ei ollut vakuutettu.\n\n\"Säästämme sen illalliseksi\", intti hän.\n\n\"Lopultakin\", lausui mr. Patterson verkallisella, skotlantilaisella\nsäntillisyydellään, \"osotamme kohteliaisuutta vieraillemme --\napujoukon upseereille -- jos meillä on jotakin kelpaavaa ravintoa\nasetettavana heidän eteensä. Yhdyn professoriin siinä, että säästämme\nkaviaarin illalliseksi.\"\n\nEsitetty syy vaikutti heidän vieraanvaraisuudentunteeseensa. Oli\njotakin miellyttävän ritarillistakin ajatuksessa, että heidän ainoa\npikku makupalansa säästettäisiin heidän pelastajainsa aterian\nsärpimeksi. Ei enää puhuttu kaviaarista.\n\n\"Sivumennen sanoen, professori\", virkkoi mr. Patterson, \"olen\nvasta tänään kuullut, että te jo toistamiseen olette tällä tavoin\npiiritettynä. Olisimme kaiketikin kaikki perin halukkaita kuulemaan\njoitakuita seikkoja edellisestä kokemuksestanne.\"\n\nVanhuksen kasvot jäykistyivät synkästi.\n\n\"Olin Sung-tongissa, etelässä, vuonna 89\", vastasi hän.\n\n\"On perin merkillinen sattuma, että jouduitte kahdesti niin\nvaaralliseen asemaan\", huomautti lähetyssaarnaaja. \"Kertokaahan\nkuinka Sung-tongissa pelastus saapui.\"\n\nVäsyneillä kasvoilla syveni varjo.\n\n\"Meitä ei pelastettu\", oli vastaus.\n\n\"Mitä! varustus antautui?\"\n\n\"Niin teki.\"\n\n\"Ja te pääsitte elävänä?\"\n\n\"Olen lääkäri samalla kuin hyönteistutkija. Heillä oli paljon\nhaavotettuja; he säästivät minut.\"\n\n\"Entäs toiset?\"\n\n\"_Assez, assez_!\" huudahti pikku ranskalaispappi pidättävästi\nkohottaen kätensä. Hän oli ollut kaksikymmentä vuotta Kiinassa.\nProfessori ei ollut sanonut mitään, mutta hänen himmeissä harmaissa\nsilmissään pälyi joku vaaniva kauhu, joka oli kalventanut naisten\nposket.\n\n\"Olen pahoillani\", virkkoi lähetyssaarnaaja. \"Näen että asia on\ntuskallinen. Minun ei olisi pitänyt kysyä.\"\n\n\"Ei\", vastasi professori hitaasti. \"Viisaampaa on olla kysymättä.\nParempi on kerrassaan vaieta sellaisista asioista. Mutta kanuunathan\novat varmasti paljoa lähempänä?\"\n\nSiitä ei ollut epäilystäkään. Tuokion hiljaisuuden perästä oli\njymy uudistunut, ja tuon kumean pääsävelen säestyksenä rätisi\nvilkas kiväärituli. Taistelu saattoi olla käymässä juuri lähimmän\nharjanteen takarinteellä. He työnsivät tuolinsa taaksepäin ja\njuoksivat valleille. Hiiskumattomasti hiipivät alkuasukas-palvelijat\ntulivat korjaamaan aterian niukkoja jäännöksiä. Mutta heidän\npoistuttuansa istui vanha professori edelleen paikoillaan, nojaten\nkookasta harmaantunutta päätään käsiinsä ja sama hautova kauhun\nkatse silmissään. Jotkut aaveet voivat olla haudattuina vuosikausia,\nmutta kerran nousseina ei niitä ole helppo häätää takaisin uinumaan.\nKanuunat olivat ulkopuolella tauonneet, mutta hän ei ollut sitä\nhuomannut, syventyneenä kun oli elämänsä hirveään päämuistoon.\n\nHänen mietiskelynsä keskeytyi viimein päällikön astuessa huoneeseen.\nLeveillä saksalaisilla kasvoilla paistoi tyytyväinen hymy.\n\n\"_Kaiser_ tulee hyvilleen\", hän puheli käsiänsä hykerrellen. \"Niin,\ntällä pitäisi ansaita ritarimerkki. Itshaun puolustus boksareita\nvastaan eversti Dreslerin, 114. Hannoverilaisen jalkaväkirykmentin\nentisen majurin johdolla. Pienen varusväen loistava vastarinta\nsuunnatonta ylivoimaa vastaan. Sellaisin otsakkein se varmasti joutuu\nBerlinin lehtiin.\"\n\n\"Ajattelette siis, että olemme pelastetut?\" kysyi vanhus, äänensä\nilmaisematta liikutusta tai riemua.\n\nEversti hymyili.\n\n\"Totisesti, professori\", hän ihmetteli, \"olen nähnyt teidät\nkiihtyneempänä sinä aamuna, jona palasitte _Lepidus Mercerensis_\nkeräys-salkussanne.\"\n\n\"Hyönteinen oli ensin saatu salkkuni hyvään säilyyn\", vastasi\nhyönteistutkija. \"Olen pitkän elämäni aikana nähnyt niin monta kummaa\nkohtalon käännettä, etten murehdi enkä riemuitse ennenkuin tiedän,\nettä minulla on siihen syytä. Mutta kertokaahan uutisenne.\"\n\n\"Niin\", selitti eversti, sytyttäen pitkän piippunsa ja heittäytyen\nsäärykset ojossa istualleen bambu-tuoliin, \"takaan sotilaskunniani\nkautta, että kaikki on kunnossa. He lähenevät joutuin, ampuminen on\nherjennyt, osottaen vastarinnan päättyneen, ja tunnin kuluessa näemme\nheidät harjanteen tällä puolla. Ainslie laukaisee kirkon tornista\nkolmasti kiväärinsä merkiksi, ja silloin teemme pikku partioretken\nomasta takaa.\"\n\n\"Ja te odottelette tätä merkkiä?\"\n\n\"Niin, me odottelemme Ainslien laukauksia. Ajattelin viettää sen ajan\nteidän seurassanne, sillä minulla on hiukan kysyttävää.\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"No, muistattehan puhelumme tuosta toisesta piirityksestä Sung-tongin\nvallotuksesta. Se kiinnittää suuresti mieltäni ammatilliselta\nkannalta. Nyt eivät naiset ja siviilihenkilöt ole estämässä teitä\nmainitsemasta niitä asioita.\"\n\n\"Aihe ei ole miellyttävä.\"\n\n\"Ei totta maar. _Mein Gott!_ olipa se murhenäytelmää. Mutta te olette\nnähnyt kuinka minä johdin puolustusta täällä. Oliko se viisasta?\nOliko se taitavaa? Oliko se saksalaisen armeijan muistojen arvoista?\"\n\n\"Ei olisi luullakseni voitu parempaa vaatia.\"\n\n\"Kiitos. Mutta entäs tuo toinen varustus -- puolustettiinko sitä\npätevästi? Minulle on tämän tapainen vertailu hyvin mielenkiintoinen.\nOlisiko sitä voitu pelastaa?\"\n\n\"Ei; kaikki mahdollinen tehtiin -- paitsi yhtä ainoata.\"\n\n\"Ahaa! tapahtui yksi laiminlyönti. Mikä se oli?\"\n\n\"Ei kenenkään -- ennen kaikkea naisen -- olisi saatu sallia elävinä\njoutua kiinalaisten käsiin.\"\n\nEversti ojensi leveän punaisen kätensä ja puristi professorin pitkiä,\nvalkeita, vavahtelevia sormia.\n\n\"Olette oikeassa -- tuhatkertaisesi oikeassa. Mutta älkää ajatelko,\nettei tämäkin seikka ole mielessäni ollut. Minä puolestani kuolisin\ntaistellen, samaten Ralston ja samaten Ainslie. Olen puhellut heille,\nja se on sovittu. Olenpa puhellut toisillekin, mutta mikä siinä\nauttaa? Meillä on pappi, lähetyssaarnaaja ja naiset.\"\n\n\"Soisivatko he mieluummin joutuvansa elävältä vangeiksi?\"\n\n\"He eivät suostuneet lupaamaan toimia sen ehkäisemiseksi. He eivät\nsuostuisi kuolemaan oman kätensä kautta. Heidän omatuntonsa ei sitä\nsalli. Tietysti olemme nyt suoriutuneet tuosta kaikesta, eikä meidän\ntarvitse haastaa niin kamalista asioista. Mutta mitä olisitte te\ntehnyt minun sijassani?\"\n\n\"Tappanut heidät.\"\n\n\"_Mein Gott!_ Te murhaisitte heidät?\"\n\n\"Armosta minä tappaisin heidät. Hyvä mies, olenhan siinä leikissä\nollut. Olen nähnyt kuumien munien kuoleman; olen nähnyt kiehuvan\nkattilan kuoleman; olen nähnyt naisten -- hyvä Jumala! Ihmettelen\nettä enää konsanaan olen tervettä unta saanut.\" Hänen tavallisesti\njäykät kasvonsa vääntyivät ja värisivät muiston tuskasta. \"Minut\nköytettiin paaluun, okaita silmälautasissani, jotta pysyivät\navoinna, ja murheeni heidän kidutuksestaan oli keveämpi kestää kuin\nvimma, jolla soimasin itseäni ajatellessani, että olisin muutamilla\nmauttomilla pillereillä voinut viime hetkessä siepata heidät\nkiusaajiensa käsistä. Murhaamista! Olen valmis seisomaan jumalaisella\ntuomiolla vastaamassa tuhannesta moisesta murhasta! Syntiä! Ei,\nsellainenpa teko päinvastoin saattaisi puhdistaa sielusta todellisen\nsynnin tahran. Mutta jos, tietäen minkä tiedän, olisin täällä\ntoisella kerralla jättänyt sen tekemättä, niin eipä, kautta taivaan,\nolisi ollut helvettiä kyllin syvää tai kuumaa minun syyllisen sielu\nraukkani asuinsijaksi.\"\n\nEversti nousi, ja taasenkin hän puristi professorin kättä.\n\n\"Te puhutte järkeä\", hän sanoi. \"Olette miehuullinen, voimakas mies\nja osaatte päättää. Niin, kautta Jumalan, te olisitte ollut minulle\nsuurena apuna, jos asiat olisivat toisin kehittyneet. Olen useasti\npohtinut tätä pulmaa aamun aikaisina tunteina, mutta en tiennyt\nmiten menetellä. Mutta olisipa meidän jo pitänyt kuulla Ainslien\nlaukaukset; lähden katsomaan.\"\n\nJälleenkin istui vanha tiedemies yksinään ajatuksissaan. Vihdoin,\nkun ei apujoukon kanuunia eikä pelastajien lähenemisen merkkiä\nkuulunut, hän nousi lähteäkseen itse valleille tiedustelemaan.\nSilloin lensi ovi auki ja eversti Dresler hoiperteli huoneeseen.\nHänen kasvonsa olivat aavemaisen kelmeät ja hänen rintansa kohoili\nkuin juoksemisesta uupuneen miehen. Tarjotinpöydällä oli konjakkia ja\nhän siemasi lasillisen, vaipuen sitten raskaasti tuolille istumaan.\n\n\"No\", virkkoi professori kylmästi, \"he eivät ole tulossa?\"\n\n\"Ei, he eivät voi tulla.\"\n\nOli minuutin tai parin hiljaisuus, miesten tuijottaessa toisiinsa.\n\n\"Tietävätkö kaikki?\"\n\n\"Ei kukaan muu kuin minä.\"\n\n\"Miten saitte tiedon?\"\n\n\"Olin muurilla lähellä hyökkäys-ovea -- pientä ruusutarhaan johtavaa\npuuveräjää. Näin jonkun ryömivän pensaikossa. Ovelle koputettiin.\nAvasin sen. Siellä oli kristitty tatarilainen, pahojen miekanhaavojen\nuuvuttama. Hän oli tullut taistelusta. Laivastonpäällikkö Wyndham,\nenglantilainen, oli hänet lähettänyt. Apujoukko oli pysäytetty.\nHeiltä oli ampumavarat melkein lopussa. He olivat asettuneet\nkaivamiinsa juoksuhautoihin ja lähettäneet hakemaan laivoista lisää.\nTäytyy kulua kolme päivää ennenkuin he kerkiävät tänne. Siinä oli\nkaikki. _Mein Gott!_ se oli kylliksi.\"\n\nProfessori rypisti tuuheita harmaita kulmakarvojaan.\n\n\"Missä mies on?\" hän kysyi.\n\n\"Kuollut. Hän kuoli verenvuotoon. Hänen ruumiinsa on hyökkäys-oven\nluona.\"\n\n\"Eikä kukaan nähnyt häntä?\"\n\n\"Ei puhutellakseen.\"\n\n\"Haa! he siis näkivät hänet?\"\n\n\"Ainslie kaiketikin on nähnyt kirkon tornista. Hänen täytyy tietää,\nettä olen saanut uutisia. Hän tietenkin tahtoo ne kuulla. Jos kerron\nhänelle, niin he saavat kaikki tietää.\"\n\n\"Kuinka kauvan voimme pitää puoliamme?\"\n\n\"Tunnin tai kaksi korkeintaan.\"\n\n\"Onko se ehdottomasti varmaa?\"\n\n\"Sen takaan niin totta kuin olen soturi.\"\n\n\"Meidän täytyy siis joutua häviöön?\"\n\n\"Niin, täytyy auttamattomasti.\"\n\n\"Meillä ei ole mitään toivoa?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\nOvi lensi auki ja nuori Ainslie ryntäsi sisälle. Hänen takanaan\ntungeksivat Ralston, Patterson ja joukko europpalaisia sekä\nmaassasyntyneitä kristittyjä.\n\n\"Olette saanut viestin, eversti?\"\n\nProfessori Mercer astui hänen eteensä.\n\n\"Eversti Dresler juuri kertoi minulle. Kaikki on hyvin. He ovat\npysähtyneet, mutta saapuvat tänne aikaisin aamulla. Ei ole enää\nmitään vaaraa.\"\n\nOven suussa seisova joukko puhkesi hurraamaan. Jokainen naureskeli ja\npuristeli toinen toisensa kättä.\n\n\"Mutta entäs jos boksarit hyökkäävät kimppuumme ennen huomis-aamua?\"\nhuudahti Ralston ärtyneellä äänellä. \"Ovatpa nuo lemmon hulluja,\nkun eivät tunkeudu perille asti! Senkin laiskurit, joutaisivat\nsotaoikeuden eteen joka mies.\"\n\n\"Olemme täydessä turvassa\", virkkoi Ainslie. \"Ahdistajamme ovat\nsaaneet kovan kolauksen. Näemme heidän kantavan haavotettujansa\nsadoittain harjanteen yli. Heillä on ollut suuri mieshukka. Eivät he\nennen aamua käy hyökkäämään.\"\n\n\"Ei, ei\", vakuutti eversti; \"on varmaa, että he eivät ennen aamua käy\nhyökkäämään. Palatkaa sentään vartiopaikoillenne. Emme saa jättää\nainoatakaan kohtaa suojattomaksi.\" Hän poistui huoneesta muiden\nmukana, mutta vilkaisi ovella taaksensa, ja hänen silmänsä kohtasivat\nhetkeksi vanhan professorin katseen. \"Jätän kaiken teidän käsiinne\",\noli niiden sähköttämä sanoma. Tuiman jäykkä hymy oli vastauksena.\n\nEhtoopäivä kului boksarien tekemättä viimeistä hyökkäystään.\nEversti Dreslerille oli selvää, että heidän tavaton hiljaisuutensa\nainoastaan ilmaisi heidän keräilevän takaisin joukkojansa\näskeisestä taistelusta, varustautuaksensa lopulliseen ryntäykseen\npiiritettyjen tuhoamiseksi. Kaikista muista näytti piiritys\ntodellakin päättyneeltä, ahdistajien masennuttua kärsimästänsä\nmieshukasta. Iloinen ja hälisevä oli senvuoksi seurue, joka kokoontui\nillallispöydän ääreen, jolloin nuo kolme Lachryma Christi-pulloa ja\nkuuluisa kaviaariruukku lopultakin avattiin. Se oli iso säiliö, ja\nvaikka kukin sai herkkua ruokalusikallisen, niin ei se kuitenkaan\nvielä loppunut. Ralston, tunnettu herkuttelija, sai kaksinkertaisen\nannoksen. Hän nokiskeli sitä kuin nälkäinen lintu. Ainsliekin otti\ntoistamiseen. Professori itse nautti suuren lusikallisen, ja eversti\nDresler, tiukasti silmäillen häntä, teki samaten. Naiset maistelivat\nhalukkaasti, ainoana poikkeuksena miss Patterson, joka ei pitänyt\nsen suolaisesta, kirpeästä mausta. Professorin vieraanvaraisista\npyytelyistä huolimatta hänen annoksensa pysyi melkein koskemattomana\nlautasen laidalla.\n\n\"Te ette pidäkään pikku herkustani. Se on minulle pettymys,\nsäilytettyäni sitä miellyttääkseni teitä\", puheli vanhus. \"Pyydän\nettä syötte kaviaarinne.\"\n\n\"En ole konsanaan ennen sitä maistanut. Epäilemättä oppisin pitämään\nsiitä aikanaan.\"\n\n\"No, alkakaa nyt opetella. Ryhtykää nyt kehittämään makuanne. Tehkää\nse, olkaa hyvä!\"\n\nKauniin Jessie Pattersonin kirkkaat kasvot säihkyivät aurinkoista,\nveitikkamaista hymyä.\n\n\"Kuinka hartaasti te pyydättekään!\" hän nauroi. \"En aavistanutkaan\nteitä noin kohteliaaksi, professori Mercer. Vaikka en sitä syökään,\nolen kuitenkin yhtä kiitollinen.\"\n\n\"Menettelette tyhmästi, kun ette sitä syö\", intti professori niin\npainavasti, että hymy kuoleutui toisen kasvoilta ja hänenkin silmänsä\nheijastivat vanhuksen totisuutta. \"Vakuutan teille, että on tyhmää\nolla syömättä kaviaaria tänä iltana.\"\n\n\"Mutta miksi -- miksi?\" kysyi miss Patterson.\n\n\"Siksi että teillä on sitä lautasellanne. Siksi että on synti\nhaaskata sitä.\"\n\n\"No niin!\" keskeytti väittelyn pönäkkä mrs. Patterson kumartuen\npöydän yli. \"Älkää häntä enää kiusatko. Näen ettei hän siitä pidä.\nMutta ei sitä haaskatakaan.\" Hän pisti veitsensä kärjen sen alle ja\nkaappi sen Jessien lautaselta omalleen. \"Nyt se ei joudu hukkaan.\nVoitte olla levollinen, herra professori.\"\n\nMutta hän ei näyttänyt levolliselta. Päinvastoin olivat hänen\nkasvonsa kiihtyneet kuin odottamattoman ja pelottavan vastuksen\nkohdanneella. Hän vaipui mietteihinsä.\n\nKeskustelu kävi hilpeänä sorinana. Jokainen jutteli tulevaisuutensa\nsuunnitelmia.\n\n\"Ei, ei, minulle ei tule lomaa\", virkkoi isä Pierre. \"Me papit emme\nsaa lomaa. Nyt kun lähetys-asema ja koulu ovat valmiina, minun tulee\njättää jatkaminen isä Amielille ja matkata länteen päin perustamaan\nuutta asemaa.\"\n\n\"Lähdette pois?\" sanoi mr. Patterson. \"Ettehän toki lähde pois\nItshausta?\"\n\nIsä Pierre pudisti kunnianarvoisaa päätänsä veitikkamaiseksi\nnuhteeksi. \"Te ette saa näyttää niin mielistyneeltä, mr. Patterson.\"\n\n\"Ovathan tosin mielipiteemme suuresti eroavia\", lausui presbyteeri,\n\"mutta meillä ei ole mitään henkilökohtaista vastahakoisuutta teitä\nkohtaan, isä Pierre. Kuitenkin, miten kukaan järkevä sivistynyt mies\ntähän maailman historian aikaan saattaa opettaa näille pimitetyille\npakanaraukoille, että -- --\"\n\nYleinen vastustelun humina vaiensi jumaluusopillisen väittelyn ihan\nalkuunsa.\n\n\"Mitä te itse aijotte tehdä, mr. Patterson?\" kysyi joku.\n\n\"Minä otan kolmen kuukauden loman palatakseni Edinburghiin ja\nottaakseni siellä osaa vuotuiseen kongressiimme. Luulenpa että\nmielelläsi teet pikku ostoksia Princes Streetillä, Mary, ja sinä,\nJessie, saat siellä tavata ikäisiäsi. Sitten voimme palata syksyllä,\nkun hermosi ovat saaneet lepoa.\"\n\n\"Tarvitsemme sitä todellakin kaikki\", puuttui puheeseen miss\nSinclair, lähetys-aseman sairaanhoitajatar. \"Tämä pitkällinen\njännitys vaikuttaa minuun kovin oudosti. Nytkin humisee korvissani\nihan tavattomasti.\"\n\n\"Mutta sepä omituista, sillä juuri niin on minunkin laitani\",\nhuudahti Ainslie. \"Surisee niin hullusti ylös ja alas korvissani kuin\nolisi siellä humalainen kärpänen pörisemässä. Se kait johtuu, kuten\nsanotte, hermojen jännityksestä. Minä puolestani palaan Pekingiin ja\ntoivon saavani tämän jutun johdosta korotuksen. Entäs te, Ralston?\"\n\n\"Enpä tiedä. Minulla on tuskin ollut aikaa ajatella. Minä haluan\nsaada kerrassaan hyvän, huolettoman loman ja unohtaa kaikki. Olipa\nhullunkurista nähdä kaikki kirjeet huoneessani. Keskiviikko-iltana\nnäytti asema niin mustalta, että olin järjestänyt asiani ja\nkirjottanut jäähyväiset kaikille ystävilleni. En oikein tiedä miten\nniiden piti perille joutua, mutta luotin sattumaan. Pidän nuo paperit\nluullakseni muistona. Koko elämäni ajan ne sitten muistuttavat minua\ntäpärästä vaarastamme.\"\n\n\"Niin, minä ainakin säilyttäisin ne\", sanoi Dresler.\n\nHänen äänensä oli niin kumea ja juhlallinen, että käänsi häneen\nkaikkien katseet.\n\n\"Mitä nyt, eversti? Näytätte alakuloiselta tänä iltana.\" Puhuja oli\nAinslie.\n\n\"Ei, ei, olen hyvin tyytyväinen.\"\n\n\"On tosiaan syytäkin, kun näette menestyksen edessänne. Olemme kaikki\nteille kiitollisuuden velassa rohkeudestanne ja taitavuudestanne. En\nusko, että olisimme voineet pitää puoliamme ilman teitä. Hyvät naiset\nja herrat, minä pyydän teitä juomaan Saksan keisarillisen armeijan\neverstin maljan. _Er soll leben -- hoch_!\"\n\nKaikki nousivat seisaalleen ja hymyillen ja kumartaen kohottivat\nlasinsa soturille.\n\nTämän kalpeat kasvot punehtuivat ammatillisesta ylpeydestä.\n\n\"Olen aina pitänyt kirjani matkassani. En ole unohtanut mitään\", hän\nselitti. \"En luule, että olisi voitu tehdä enempää. Jos asemamme\nolisi kääntynyt huonoksi ja varustus joutunut vihollisten käsiin,\nniin te varmaankin olisitte vapauttaneet minut kaikesta syystä tai\nvastuusta.\" Hän katseli kaihoksien ympärilleen.\n\n\"Minä ainoastaan tulkitsen tämän seurueen mielipiteitä, eversti\nDresler\", alkoi skotlantilainen pappi puhua, \"sanoessani -- mutta,\nHerra armahtakoon! mikä mr. Ralstonia vaivaa?\"\n\nTämän pää oli valahtanut ristikkäisille käsivarsille unen tyyneen\nlepoon.\n\n\"Älkää hänestä välittäkö\", huomautti professori hätäisesti. \"Me\nolemme nyt kaikki vastavaikutuksen asteella. Luulen meidän kaikkien\ntoviksi raukeavan. Vasta tänä iltana tunnemme, mitä olemme saaneet\nkestää.\"\n\n\"Minä totisesti voin asettua ihan hänen kannalleen\", virkkoi mrs.\nPatterson. \"En tiedä milloin olisin ollut uneliaampi. Voin tuskin\npitää päätäni ylhäällä.\" Hän lyyhistyi tuolinsa selkää vasten ja\nummisti silmänsä.\n\n\"Tuota en tiedä Maryn milloinkaan ennen tehneen\", huudahti hänen\nmiehensä sydämellisesti nauraen. \"Uinahtanut illallisensa päälle!\nMitähän hän ajatelleekaan jälkeenpäin sen kuullessaan? Mutta ilma\ntuntuu helteiseltä ja painostavalta. En todellakaan kummastele\nketään, jota tänä iltana nukuttaa. Minäkin käynen aikaisin levolle.\"\n\nAinslie oli puheliaalla, kiihtyneellä tuulella. Hän oli taaskin\nseisaallaan, lasi kädessään.\n\n\"Meidän pitäisi mielestäni kaikkien juoda yhteinen malja ja sitten\nlaulaa 'Häipyiskö vanha tuttavuus'\", ehdotti hän hymyillen koko\nseurueelle. \"Viikon olemme kaikki soutaneet samaa venettä ja\ntulleet tuntemaan toisemme paremmin kuin levollisina rauhan päivinä\nolisi konsanaan käynyt päinsä. Olemme oppineet arvostamaan toinen\ntoistamme, ja olemme oppineet arvossa pitämään toinen toisemme\nkansallisuutta. Everstimme tässä on Saksan edustaja. Isä Pierre\non Ranskan puolesta. Amerikkaa edustaa professorimme. Ralston ja\nminä olemme brittiläisiä. Sitten ovat joukossamme naiset, Jumala\nheitä siunatkoon! He ovat olleet laupeuden ja armon enkeleitä koko\npiirityksen ajan. Meidän pitäisi mielestäni juoda naisten malja.\nIhmeteltävää -- se tyyni rohkeus, se kärsivällisyys, se -- miten\nsanoisin? -- se urhollisuus, se -- se -- hiisi vieköön, katsokaahan\neverstiä! Hänkin on vaipunut uneen -- riivatun unettava ilma.\" Hänen\nlasinsa räiskähti pöydälle ja hän vaipui höpöttäen ja jupisten\ntuolillensa. Miss Sinclair, kalpea sairaanhoitajatar, oli uinahtanut\nhänkin. Hän nuokkui kuin katkennut lilja tuolinsa käsinojan varassa.\nMr. Patterson katseli ympärilleen ja hypähti seisaalleen. Hän\npyyhkäisi punehtunutta otsaansa kädellään.\n\n\"Tämä ei ole luonnollista, Jessie\", hän huudahti. \"Miksi he kaikki\nnukkuvat? Isä Pierre -- hänkin nukkuu. Jessie, Jessie, äitisi on\nkylmä. Onko se unta? Onko se kuolema? Ikkunat auki! Apua! apua!\napua!\" Hän horjui jaloilleen ja syöksähti ikkunoita kohti, mutta\npuolitiessä hänen päätään huimasi, polvet painuivat lynkkyyn ja hän\nkaatui kasvoilleen maahan.\n\nNuori tyttö oli myös kavahtanut seisaalleen. Kauhun katsein hän\nsilmäili makaavaa isäänsä ja seurueen äänetöntä kehää.\n\n\"Professori Mercer! Mitä tämä merkitsee? Mitä tämä merkitsee?\" hän\nvaikersi. \"Oi, Jumalani, he kuolevat! He ovat kuolleet!\"\n\nVanhus oli kohonnut pystyyn äärimäisellä tahdon ponnistuksella,\nvaikka pimeys jo sankkana kiehtoi häntä.\n\n\"Rakas nuori neitiseni\", hän lausui änkyttäen ja soperrellen,\n\"olisimme tahtoneet säästää teiltä tämän. Se olisi ollut tuskatonta\nsielulle ja ruumiille. Se oli cyankaliumia. Panin sitä kaviaariin.\nMutta te ette tahtonut sitä maistaa.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" Tyttö väisti häntä silmät laajenneina. \"Voi teitä\nhirviötä! Teitä hirviötä! Olette myrkyttänyt heidät!\"\n\n\"Ei, ei! Pelastin heidät. Ette tunne kiinalaisia. He ovat\nhirvittäviä. Tunnin kuluttua olisimme kaikki olleet heidän käsissään.\nNauttikaa sitä nyt, lapseni.\" Juuri hänen puhuessaan räiskähti ihan\nhuoneen ikkunain alla kiihkeä ammunta. \"Kuulkaa! Siinä he ovat! Pian,\nrakkaani, pian, voitte vieläkin pelastua heiltä!\" Mutta hänen sanansa\nkaikuivat kuuroille korville, sillä tyttö oli tajuttomana vaipunut\ntuolilleen. Vanhus seisoi hetkisen kuunnellen ammuntaa. Mutta mitä\ntuo oli? Ammuntaa, mitä tuo oli? Oliko hän menettämässä järkensä?\nOliko tämä myrkyn vaikutusta? Tottahan tuo oli europpalaisten\nhurrausta? Niin, nyt kuului kiivaita englantilaisia komentosanoja.\nMerisotamiehet hoilasivat. Hän ei voinut enää epäillä. Jonkun ihmeen\nkautta oli apujoukko lopultakin saapunut. Epätoivonsa tuskassa hän\nkohotti pitkät käsivartensa kohti taivasta. \"Mitä olenkaan tehnyt? Oi\nJumalani, mitä olenkaan tehnyt?\" hän oihkasi.\n\nLaivastonpäällikkö Wyndham se itse tämän hurjanrohkean ja onnistuneen\nyöllisen hyökkäyksen jälkeen ensimäisenä syöksähti tuohon kamalaan\nillallishuoneeseen. Pöydän ympärillä istui valju ja vaiennut seurue.\nAinoana elämän merkkinä näkyi voihkiva ja heikosti liikehtivä nuori\ntyttö. Ja kuitenkin oli piirissä yksi, jolla oli tarmoa viimeiseen\nsuureen velvollisuuteen. Tyrmistyneenä seisoessaan ovella näki\nlaivastonpäällikkö harmajan pään hitaasti kohoavan pöydästä, ja\nprofessorin kookas runko ponnistautui hetkeksi jaloilleen.\n\n\"Varokaa kaviaaria! Jumalan tähden, älkää koskeko kaviaariin!\" hän\nhuusi.\n\nSitten hän vaipui viimeisen kerran paikalleen, ja kuoleman kehä oli\ntäydellinen.\n\n\n\n\nVannehtimon hirmu.\n\n\nEi ollut helppoa ohjata \"Gamecockia\" saaren saataville, sillä\njoki oli liottanut mukanaan niin paljon lietettä, että matalikot\nulottuivat monen penikulman laajuudelle Atlanttiin. Rantaa tuskin\nnäkikään, kun ensimäinen valkea hyökyaallokon hyrske varotti meitä\nvaarastamme, ja siitä lähtein etenimme hyvin varovasti isonpurjeen\nja halkaisijan varassa, jättäen tyrskyn melkoisen matkan päähän\nvasemmalle merikortin osotuksen mukaan. Useaankin kertaan karahti\nlaiva pohjahiekkaan (se kulki silloin vajaata kuutta jalkaa syvässä),\nmutta aina riitti väylää ja onnea tunkeutuaksemme edelleen.\nLopulta vesi madaltui rutosti, mutta kauppa-asemalta oli kanootti\nlähetetty vastaamme, ja kruuboi-luotsi opasti meidät parinsadan\nmetrin päähän saaresta. Siihen pudotimme ankkurimme, kun neekerin\neleet ilmaisivat, ettemme voineet toivoa pääsevämme lähemmäksi.\nMeren sini oli vaihtunut joen ruskeaksi sameudeksi, ja saarenkin\nsuojassa siukui vuon pyörteinen vilske keulalaitojamme viistäen.\nVirta näytti tulvineen, sillä se peitti palmupuiden juuria, ja sen\nmutaisella, rasvajuomuisella pinnalla kellui joka taholla pölkkyjä ja\nkaikenlaista ajelehtamaan tempautunutta rojua.\n\nVarmistuttuani siitä, että alus huojui turvallisena satama-ankkurin\nvarassa, katsoin paraaksi ryhtyä vesivaraston täyttämiseen oitis,\nkoska seutu tuntui ihan huuruavan kuumetta. Sekainen jokivesi,\nkiiltävät liejuäyräät, viidakon helakan myrkyllinen vehmaus, ilmassa\nleijuva kostea höyry, kaikki olivat varotusmerkkejä sille, joka\nosasi niitä lukea. Lähetin senvuoksi liikkeelle isonveneen, johon\nasetettiin kaksi isoa aarnia; ne riittivät meille päätyäksemme St.\nPaul de Loandaan. Minä puolestani soudatin itseni pikku veneellä\nmaihin, nähtyäni brittiläisen lipun liehuvan palmupuiden latvojen yli\nmerkitsemässä Armitage & Wilsonin kauppa-aseman paikkaa.\n\nSuistoviidakosta selvittyäni sen jo näinkin, pitkän, matalan,\nvalkaistun rakennuksen, jonka julkipuolella oli leveä kuisti ja\nmolemmilla sivuilla suunnaton röykkiö öljytynnyreitä. Rannassa\nlojui rivi aallokkoveneitä ja kanootteja, ja yksi ainoa pienoinen\nlaituri pistäysi jokeen. Sen päässä odotteli minua vastassa kaksi\nvalkopukuista miestä, punaiset huivit vyötäreillään. Toinen oli\nvanttera ja ruumiikas, harmahtavapartainen, toinen hoikka ja\npitkävartinen, kalpeat ja näivettyneet kasvot puolittain piilossa\nison leveälierisen hatun kaihtamina.\n\n\"Peräti hauskaa tavata teitä\", tervehti jälkimäinen sydämellisesti.\n\"Minä olen Walker, Armitage & Wilsonin toimitsija. Sallikaa minun\nesitellä samasta yhtiöstä t:ri Severall. Emmepä useasti näe\nyksityistä huvialusta näillä tienoin.\"\n\n\"Se on 'Gamecock'\", selitin. \"Minä olen omistaja ja kapteeni --\nMeldrum on nimeni.\"\n\n\"Tutkimusmatkalla?\" tiedusti hän.\n\n\"Olen lepidopteristi -- keräilen perhosia. Tutkin länsirannikkoa\nSenegalista alaspäin.\"\n\n\"Onko saalis ollut runsaskin?\" kysyi tohtori, kääntäen minuun\nhidas-ilmeiset kellahtuneet silmänsä.\n\n\"Neljäkymmentä laatikkoa on täynnä. Poikkesimme tänne ottamaan vettä\nja myöskin katsomaan, mitä teillä on minun alaani kuuluvaa.\"\n\nTällävälin olivat kaksi kruuboitani kiinnittäneet veneeni laituriin.\nKävelin sitten maalle uusien tuttavieni välissä, kumpaisenkin kilvan\nudellessa minulta kuulumisia, sillä he eivät kuukausimääriin olleet\nnähneet ainoatakaan valkoihoista miestä.\n\n\"Mitäkö me teemme?\" vastasi tohtori, kun minä vuorostani olin\nalkanut kysellä. \"Toimemme tuottaa meille paljonlaisesti puuhaa ja\njoutohetkinämme puhelemme politiikasta.\"\n\n\"Niin, Kaitselmuksen erityisestä armosta on Severall ankara\nvapaamielinen ja minä innokas, jäykkä unionisti, joten väittelemmekin\njoka ilta vankasti pari tuntia itsehallinnon myöntämisestä\nIrlannille.\"\n\n\"Ja kulauttelemme kiniinisekotuksia\", lisäsi tohtori. \"Olemme jo\nkumpainenkin kutakuinkin karaistuneita ilmanalaan, mutta viime\nvuonna kiduimme alituisessa kuumeessa. Puolueettomana neuvojana en\nsuosittaisi teille tätä seutua pitkäaikaiseen oleskeluun, paitsi jos\nperhosten lisäksi kokoilette basillejakin. Ogowai-virran suistosta ei\nkonsanaan sukeudu terveyslähdettä.\"\n\nKerrassaan miehekäs on se tapa, jolla tällaiset etäiset sivistyksen\netuvartiat heruttelevat karmeata huumoria kolkosta asemastaan\neivätkä ainoastaan urheina, vaan naureskellenkin ottavat vastaan\nelämänsä uralle osuvia vaiheita. Kaikkialla Sierra Leonesta alaspäin\nolin tavannut samoja huuruisia rämeitä, samoja eristettyjä kuumeen\nahdistamia asutuksia ja samoja kuivia kompia. On jotakin jumalaisen\nsukuista tuossa ihmisen voimassa kohottautua olosuhteittensa\nyläpuolelle ja käyttää sieluansa laskemaan leikkiä ruumiin kovista\nkokemuksista.\n\n\"Päivällinen valmistuu puolessa tunnissa, kapteeni Meldrum\",\nhuomautti tohtori. \"Walker on mennyt sisälle sitä huoltamaan; hän on\ntämänviikkoinen taloudenpitäjä. Jos haluatte, niin käyskentelemme\nsillaikaa silmäilemässä saaren nähtävyyksiä.\"\n\nAurinko oli jo alennut palmupuiden latvarivin taakse, ja päämme\nyllä kaartuvan taivaan avara kupu loisteli kuin jättiläissimpukan\nsisäkuori pehmoisin, punervin värivivahduksin. Ken ei ole asustanut\nmaassa, missä ruokaliinan painavuus ja lämpimyys käy polville\nsietämättömäksi, ei voi kuvitellakaan, mitä suloista huojennusta\nillan vilpoisuus tuopi mukanaan. Tässä virkistävässä puhtaammassa\nilmakehässä tohtori ja minä kävelimme pikku saaren ympäri, hänen\nosotellessaan varastosäilyjä ja selitellessään jokapäiväistä\npuuhailuansa.\n\n\"Tienoolla on haaveellista viehätystäkin\", virkkoi hän vastaukseksi\njohonkin huomautukseeni heidän elämänsä yksitoikkoisuudesta.\n\"Asumme täällä suuren tuntemattoman reunassa. Tuonne päin\", hän\njatkoi koilliseen viitaten, \"tunkeusi Du Chaillu ja löysi gorillan\nkotiseudun. Se on Gabuuni-maa -- isojen apinain alue. Tällä\nsuunnalla\", kaakkoiseen osottaen, \"ei kukaan ole käynyt kovinkaan\nkaukana. Tämän joen halkaisema maa on europpalaisille miltei\ntuiki tuntematon. Jokainen vuon ohitsemme kuljettama pölkky on\nkeksimättömältä alueelta lähtöisin. Olen useasti toivotellut itseäni\nparemmaksi kasvientutkijaksi, nähdessäni mitä eriskummallisia\nkämmeköitä ja muita outoja kasveja on ajautunut saaren itärantaan.\"\n\nTohtori viittasi loivaan ruskeankarvaiseen rantavieruun, jolle\ntulva oli sirotellut jos jotakin törkyä. Kumpaisessakin päässä oli\nkaareva niemeke kuin pienenä luonnon rakentamana aallonmurtajana,\nmuodostaen väliinsä pienoisen, matalan lahdelman. Sen peitti kelluva\nkasvullisuus, ja pohjukassa virui tavattoman jykeä pirstoutunut\npuunrunko, jonka korkeata, mustaa kylkeä vasten virta lipisi.\n\n\"Nuo kaikki ovat ylämaasta tulleita\", selitti tohtori. \"Lahdekkeemme\nkorjaa ne puoleensa, ja kun sitten tavallista runsaampi tulva sattuu,\npyyhkäisee se ne jälleen ulos ja kuljettaa mereen.\"\n\n\"Mitä puuta tuo on?\" kysyin minä.\n\n\"Ka, jotakin lajia tiikkiä luullakseni, mutta näköjään on runko hyvin\nlaho. Tätä kautta ajelehtaa kaikenmoisia isoja kovia puulajeja,\npalmuista puhumattakaan. Tulkaapas tänne sisälle.\"\n\nHän vei minut pitkään rakennukseen, jonka ympäristölle oli hajoteltu\nepälukuinen paljous kimpiä ja rautavanteita.\n\n\"Tämä on vannehtimomme\", huomautti hän. \"Kimmet lähetetään meille\nkimppuina, ja me panemme ne kokoon itse. No niin, ettehän varmaankaan\nnäe tässä rakennuksessa mitään erityisen kaameata?\"\n\nMinä silmäilin ympärilleni, korkeata kororautaista kattoa, valkeita\npuuseiniä ja savipermantoa. Eräässä sopessa oli patja ja peite.\n\n\"En näe mitään kovinkaan peljättävää\", vastasin.\n\n\"Ja kuitenkin on täällä jotain tavallisuudestakin poikkeavaa\", jatkoi\nhän. \"Näettehän tuon vuoteen? No, siinä aijon tänä yönä nukkua.\nEn tahdo isoilla, mutta on se mielestäni jommoinenkin uskalluksen\nkoetus.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"No, onhan vain sattunut pulmallinen juttu. Puhuitte elämämme\nyksitoikkoisuudesta, mutta vakuutanpa teille, että se on toisinaan\nniin jännittävää kuin mielemmekin tekee. Parasta on nyt palata\ntalolle, sillä päivänlaskun jälkeen nousee nevalta kuumehuurua.\nTuolla sen jo näettekin joen poikitse tulla leijailevan.\"\n\nKatsahdin hänen osottamaansa suuntaan ja huomasin pitkiä valkean\nusman kiehteitä kiemurtelemassa sankasta, vehmaasta vesaikosta meitä\nkohti, lipuen ruskean joen leveän pyörteisen pinnan yli. Samassa ilma\näkkiä kävi nihkeäksi ja kalseaksi.\n\n\"Päivälliskello moikaa\", virkahti tohtori. \"Jos tämä asia kiinnittää\nmieltänne, niin kerron sen teille myöhemmällä.\"\n\nSuurestikin se herätti huomiotani, sillä tohtorin sävyssä ilmeni\njotakin mielikuvitukseeni voimakkaasti tehoavaa hillittyä totisuutta,\nhänen siinä seistessään edessäni tyhjän vannehtimon permannolla. Hän\noli kookas, tanakkatekoinen, reima mies, tämä tohtori, ja kuitenkin\nolin keksinyt kummallisen ilmeen hänen silmissään, kun hän katsahti\nympärilleen -- en sen sanoisi pelkoa ilmaisseen, vaan pikemmin\nvalpasta varuillaanoloa.\n\n\"Sivumennen sanoen\", huomautin paluumatkallamme, \"olette näyttänyt\nminulle hyvinkin monien alkuasukastyöläistenne mökkejä, mutta niiden\nasujamista en ole nähnyt ainoatakaan\".\n\n\"He nukkuvat vanhassa laivanramussa tuolla\", vastasi tohtori,\nviitaten joen toiselle rannalle.\n\n\"Vai niin. Enpä olisi luullut heidän siinä tapauksessa mökkejä\ntarvitsevankaan\".\n\n\"Kyllä he käyttivätkin niitä vielä ihan hiljakkoin. Olemme\nsijottaneet heidät hylkyyn hiukan rauhottumaan. He olivat kaikki\npuolittain järjiltään säikkyneitä, joten annoimme heidän muuttaa;\nnykyisin ainoastaan Walker ja minä nukumme saarella.\"\n\n\"Mikä heidät säikytti?\" kysyin.\n\n\"Se kuuluu samaan juttuun. Walkerilla ei varmaankaan ole mitään sitä\nvastaan, että saatte sen kuulla. En näe syytä asian salailemiseen,\nmutta paha paikka se totisesti on.\"\n\nHän ei siitä enempää vihjannut oivallisen päivällisen aikana, joka\noli minun kunniakseni valmistettu. Kävi selville, että \"Gamecockin\"\npienen valkean latvapurjeen pistäytyessä näkyviin Lopez-nientä\nkiertäessämme olivat nämä hyvänsävyiset miehet oitis ruvenneet\nvalmistamaan kuuluisaa pippuriruukullistaan -- Länsirannikolla\nsuosittua erikoista kirpeätä muhennosta -- sekä keittämään jamssejaan\nja bataattejaan. Istuuduimme niin hyvän alkuasukas-päivällisen ääreen\nkuin toivoakin saattoi, auttelijanamme nokkela Sierra Leonessa\nsyntynyt palveluspoika. Huomautin juuri itsekseni, ettei hän ainakaan\nollut ottanut osaa yleiseen pakoon, mutta samassa hän kohotti kätensä\nturbaaniinsa, asetettuaan pöydälle jälkiruuan ja viinin.\n\n\"Mitään muuta minulla tekemistä, massa Walker?\" hän kysyi.\n\n\"Ei, kaikki lienee kunnossa, Mussa\", vastasi isäntäni. \"En sentään\nvoi oikein hyvin tänä iltana ja soisin kovin mielelläni, että jäisit\nsaarelle.\"\n\nNäin afrikkalaisen mustapintaisista kasvoista, että hänessä\ntaistelivat pelko ja velvollisuus. Iho oli saanut sen harmahtavan\npunerruksen, joka neekerissä vastaa kalpeutta, ja silmät vilkuilivat\nlevottomina.\n\n\"Ei, ei, massa Walker\", hän viimein huudahti, \"teidän on parempi\ntulla minun kanssani hylkyyn, sah. Paljoa paremmin minä teistä pidän\nhuolta hylyssä, sah!\"\n\n\"Ei käy laatuun, Mussa. Valkoihoiset eivät karkaa asemiltansa.\"\n\nTaaskin kuvastui neekerin kasvoissa tiukka ottelu, ja yhä pääsi\nvoitolle kammo.\n\n\"En voi, massa Walker, sah!\" hän valitti. \"Kautta kaiken minä en voi\njäädä. Jos olisi eilispäivä nyt taikka huomen, mutta tämä on kolmas\nyö, sah, enkä minä hirviä siksi jättäytyä.\"\n\nWalker kohautti hartioitaan.\n\n\"Menehän sitten!\" hän sanoi. \"Postilaivan poiketessa saatkin palata\nSierra Leoneen, sillä minä en rupea pitämään palvelijaa, joka lähtee\ntiehensä silloin kun häntä kipeimmin tarvitsen. Tämä kai tuntuu\nteistä salaperäiseltä, vai onko tohtori teille selittänyt, kapteeni\nMeldrum?\"\n\n\"Näytin kapteeni Meldrumille vannehtimoa, mutten mitään kertonut\",\nvirkkoi t:ri Severall. \"Olet huonon näköinen, Walker\", hän lisäsi\nkumppaniinsa vilkaisten. \"Sinulle on tuima puuska tulossa.\"\n\n\"Niin, kaiken päivää on värisyttänyt, ja nyt on pääni raskas kuin\nkanuunan kuula. Otin kymmenen graania kiniiniä, ja korvani humisevat\nkuin kiehuva kattila. Mutta tahdon tänä yönä nukkua sinun kanssasi\nvannehtimossa.\"\n\n\"Ei, ei, hyvä veikkonen. Ei siitä puhettakaan. Sinun on heti mentävä\nmakuulle; olen varma siitä, ettei Meldrum pane sitä pahakseen. Minä\nmakaan vannehtimossa, ja ennen aamiaista tulen tuomaan lääkkeesi, sen\nlupaan.\"\n\nOli ilmeistä, että Walkeriin oli iskeytynyt tuollainen arvaamaton\nja raju vuorottelevan kuumeen kohtaus, jotka ovat Länsirannikon\nvitsauksena. Hänen kelmeät poskensa olivat nyt tulistuneet, silmät\nkiiluivat kuumeellisina, ja äkkiä hän siinä istuessaan alkoi\nhourauksen kimeällä äänellä huikkailla laulua.\n\n\"No, hei, makuulle on meidän sinut saatava, veikkonen\", sanoi tohtori\nja talutti minun avullani ystävänsä hänen makuuhuoneeseensa. Siellä\nriisuimme hänet, ja nautittuaan voimakkaan rauhottavan lääkeannoksen\nhän piankin tyyntyi sikeään uneen.\n\n\"Hänestä ei ole yön mittaan huolta\", sanoi tohtori palatessamme\nruokahuoneeseen ja täyttäessämme lasimme vielä kerran. \"Väliin on\nminun vuoroni, väliin hänen, mutta onneksi emme ole kertaakaan\nnujertuneet yhtaikaa. Pahotellut olisinkin aika lailla, jollen olisi\ntänä yönä päässyt selvittelemään pientä salaperäistä seikkailua.\nKerroin teille aikovani nukkua vannehtimossa.\"\n\n\"Niin sanoitte.\"\n\n\"Nukkumisesta puhuessani tarkotin vartioimista, sillä uneen ei\nminun sovi antautua. Meillä on ollut täällä sellainen säikky, ettei\nainoakaan alkuasukas suostu jäämään saarelle päivänlaskun jälkeen, ja\naion tänä yönä ottaa selvän siitä, mikä sen kaiken syynä lieneekään.\nOn aina ollut tapana, että vannehtimossa nukkuu alkuasukasvartia,\nvanteiden varastamisen ehkäisemiseksi. No, kuusi vuorokautta sitten\nkatosi siellä maannut mies, emmekä ole sen koommin nähneet hänestä\njälkeäkään. Tapaus oli totisesti eriskummallinen, sillä yhtään\nkanoottia ei puuttunut, ja nämä vedet vilisevät liiaksi krokotiileja,\njotta kukaan pyrkisi uimalla rantaan. Tietymätön salaisuus on, mikä\nmiehen peri tai miten hän olisi voinut poistua saarelta. Walker\nja minä vain kummastuimme, mutta mustat päiväläisemme säikähtivät\npahasti, ja kummallisia mörkötarinoita alkoi liikkua heidän\nkeskuudessaan. Mutta oikea pakokauhu puhkesi kolme päivää takaperin,\nkun vannehtimon uusikin yövartia hävisi.\"\n\n\"Mihin hän joutui?\" kysyin minä.\n\n\"Kas, sitäpä emme tiedä, emmekä edes osaa keksiä todenmukaista\narvausta. Neekerit vannovat, että vannehtimossa asustaa kouko,\njoka vaatii ihmisuhrin joka kolmantena yönä. He eivät suostu\npysymään saarella -- heitä ei saisi millään ilveellä taivutelluksi.\nMussakin, joka on uskollinen poika kylläkin, jätti mieluummin,\nkuten näitte, isäntänsä potemaan kuumetta kuin yöpyi saarelle. Jos\nmielimme säilyttää kauppa-asemamme, niin on meidän saatava neekerit\nrauhottumaan, enkä tiedä siihen parempaa keinoa kuin olla itse\nsiellä yötä. Tämä on kolmas yö, nähkääs, joten arvelen ilmiön taas\nuusiutuvan, olipa se laatuansa mikä tahansa.\"\n\n\"Eikö teillä ole mitään vihiä?\" tiedustin. \"Eikö näkynyt\nminkäänlaisia väkivallan merkkejä, veritahroja, jalanjälkiä,\nvähintäkään vihjettä siitä, millaista vaaraa menette kohtaamaan?\"\n\n\"Ei kerrassaan hiventäkään. Mies oli tipo tiessään, siinä kaikki.\nViime kerralla oli vartiana Ali-ukko, joka on ollut täällä\nlaiturinkaitsijana kauppa-aseman perustamisesta asti. Hän oli aina\nvakaa kuin kallio, eikä häntä voinut työstään riistää muu kuin\nväkivalta.\"\n\n\"No\", arvelin minä, \"ei ole tuo todellakaan mielestäni yhden miehen\nurakaksi omiaan. Ystävänne on laudanumin herpaama eikä voi teitä\nauttaa, sattuipa mitä tahansa. Teidän täytyy antaa minun jäädä\nseuraanne ja viettää yöni teidän kanssanne vannehtimossa.\"\n\n\"Hei, siinäpä teette kelpo työn, Meldrum\", huudahti hän\nsydämellisesti, pudistaen kättäni pöydän yli. \"En olisi rohjennut\nsellaista seikkailua esittää, sillä se on jokseenkin paljon pyydettyä\ntilapäiseltä vieraalta, mutta jos tarkotatte täyttä totta --\"\n\n\"Aivan tosissani puhun. Malttakaahan, kun käväisen luikkaamassa\n'Gamecockiin' tiedon, ettei miesteni tarvitse minua odottaa.\"\n\nLaiturin kärjestä palatessamme herätti öinen taivas meidän molempien\nhuomiotamme. Suunnaton sinimusta pilviröykkiö oli kasautunut\nmaan puolelle, ja tuuli puuskui siitä kuumina hengähdyksinä,\njotka leyhyivät kasvoihimme kuin sulatusuunin ilmavirta. Laiturin\nkainalossa siukui pyörteinen vuolle, hyrskäytellen pieniä valkeita\nvaahtovihmoja laudotukselle.\n\n\"Hitto!\" noitui t:ri Severall. \"Nähtävästi saamme kaikkien\nvastuksiemme lisäksi aimo tulvan. Tuo joen nousu merkitsee rankkoja\nsateita sisämaassa, ja kun vesi kerran alkaa kohota, ei voi koskaan\nennakolta tietää, miten pitkälle sitä riittää. On ennenkin saari\nmiltei peittynyt. No, pistäydymmekin vain katsomassa, onko Walker\nmukavasti levolla, ja sitten asetumme yötiloillemme, jos teille\nsopii.\"\n\nPotilas uinaili sikeästi ja me jätimme hänen viereensä lasillisen\nrusennettuja sitruunia siltä varalta, että hän heräisi kuumepoltteen\njanoon. Samosimme sitten tuon uhkaavan pilven luonnottomassa\npimennossa määräpaikkaamme. Vesi oli paisunut niin korkealle,\nettä kuvaamani lahdelma saaren päässä oli melkein häipynyt sen\nreunaniemekkeiden uppoutumisen johdosta. Iso lautallinen ajopuita,\nkeskessään tuo jättiläismoinen musta runko, huojui tulvineessa vuossa.\n\n\"Se hyvä meille tulvasta koituu\", huomautti tohtori, \"että pääsemme\nkaikista kasviaineksista, joita saaren itäpäähän kasasi äskeinen\nouruvesi märkänemään, kunnes tulva ne pyyhältää mukanaan\npäävuolteeseen. Hei, tässä nyt on huoneemme; toin muutamia kirjoja,\ntupakkakukkaroni lasken tuohon, ja meidän on koetettava viettää yömme\nparhaamme mukaan.\"\n\nAinoan lyhtymme valaistuksessa näytti iso yksinäinen suojama hyvin\naavemaiselta ja kolkolta. Paitsi kimpipinoja ja vannekasoja ei\nsiellä ollut kerrassaan mitään muuta kuin tohtoria varten nurkkaan\nasetettu patja. Me sommittelimme kimpilaudoista pari tuolia ja\npöydän, ja asetuimme pitämään pitkällistä vartiota. Severall oli\ntuonut minulle revolverin ja itse varustautunut kaksipiippuisella\nhaulikolla. Me latasimme aseemme ja laskimme ne käsiemme ulottuville,\nhanat vireessä. Kaita valopiiri ja ylitsemme kaareutuvat mustat\nvarjot olivat niin kaameat, että hän pistäysi talolle ja nouti\nkaksi kynttilää. Vannehtimon toiseen sivuun oli sentään lävistetty\nuseita ikkunanreikiä, ja ainoastaan suojaamalla kynttilöitämme\nkimpilaudoilla saimme ne ehkäistyksi sammumasta.\n\nTohtorilla näytti olevan rautaiset hermot. Hän oli nyt asettunut\nlukemaan kirjaa, mutta huomasin hänen tuon tuostakin laskevan sen\npolvelleen ja vakavasti tähystelevän ympärilleen. Minäkin puolestani\npariin kertaan yritin lukea, mutta havaitsin mahdottomaksi keskittää\najatuksiani kirjaan. Mietteeni aina väkisinkin harhailivat takaisin\ntähän avaraan, autioon, hiljaiseen suojamaan ja sitä synkentävään\nkammostuttavaan salaisuuteen. Vaivasin aivojani keksiäkseni jonkin\nmahdollisen oletuksen, joka selittäisi noiden kahden miehen\nkatoamisen. Oli vain silkka tosiasia, että he olivat hävinneet, eikä\nhämärintäkään aavistusta miksi ja minne. Ja tässä me odottelimme\nsamassa paikassa -- odottelimme ollenkaan arvaamatta, mitä oli\ntulossa. Olin oikeassa siinä, ettei tämä soveltunut yhden miehen\nurakaksi. Koettelevaa oli jo näinkin, mutta mikään maallinen mahti ei\nolisi minua siellä toveritta pidätellyt.\n\nOlipa se loppumattoman ikävystyttävä yö! Ulkoa kuulimme\nvoimallisen virran kohun ja loiskeen sekä yltyvän tuulen pauhun.\nSisäpuolella vallitsevaa painostavaa äänettömyyttä häiritsi vain\noma hengityksemme, tohtorin selailemien sivujen kahina ja silloin\ntällöin moskiiton voimakas, kimeä ininä. Kerran hypähti sydämeni, kun\nSeverallin kirja äkkiä putosi maahan ja hän kavahti jaloilleen katse\nerääseen ikkunaan suunnattuna.\n\n\"Näittekö mitään, Meldrum?\"\n\n\"En. Entäs te?\"\n\n\"Minusta hämärästi tuntui jotakin liikahtelevan tuon ikkunan\nulkopuolella.\" Hän sieppasi pyssynsä ja läheni sitä. \"Ei, siellä ei\nmitään näy, ja kuitenkin olisin voinut vannoa, että jotakin rahisi\nhitaasti sen poikitse.\"\n\n\"Kenties palmunlehti\", sanoin minä, sillä tuuli kiihtyi hetki\nhetkeltä.\n\n\"Paljon mahdollista\", myönsi hän ja istuutui jälleen kirjansa ääreen,\nmutta hän loi yhtämittaa epäluuloisia vilauksia ylös ikkunaan.\nMinäkin sitä pidin silmällä, mutta ulkona oli kaikki hiljaista.\n\nJa sitten kääntyivät ajatuksemme äkkiä toisaanne, kun raju-ilma\npuhkesi riehumaan. Sokaisevaa salamaa seurasi jyrähdys, joka\nvavahutteli koko rakennusta. Yhä uudestaan ja uudestaan välähti\nhuikaiseva leimahdus ja aina jylähti samassa kuin jättiläismoisen\nkanuunan tuiskahduksina ja paukkeena. Sitten ryöpsähti troopillinen\nrankkasade räikyttämään vannehtimon kororautaista kattoa. Tilava,\ntyhjä suojama jymisi kuin rumpu. Pimeydestä tohisi kumma äänten\nmyllerrys, siellä kurnasi, loiski, porehti, kohisi, tipahteli, norui\n-- mitä valuvaa ääntä vain voi luonto tuottaa sateen ropseen ja\nsiuhkeen ja virran kumean, vakaan jumun väliltä. Tuntien vieriessä\npauhu kävi valtaisemmaksi ja vakinaisemmaksi.\n\n\"Totta tosiaan\", virkahti Severall, \"tällä kertaa saammekin oikean\nemätulvan. No, jopa vihdoinkin sarastaa päivä, ja se on siunattu\nseikka. Olemmehan toki jokseenkin tehneet tyhjäksi kolmanteen yöhön\nkohdistuneen taikauskon.\"\n\nHarmaja hämy hiipi suojamaan, ja tuotapikaa yllätti meidät\ntäysi päivä. Sade oli helpottanut, mutta kahvinkarvainen virta\npauhasi ohitse kuin vesiputous. Sen rajuus sai minut pelkäilemään\n\"Gamecockin\" ankkurin kestävyyttä.\n\n\"Minun on mentävä alukseeni\", sanoin. \"Jos se laahautuu ulohtaalle,\nniin sitä on mahdoton saada takaisin vastavirtaan.\"\n\n\"Saari käypi aallonmurtajasta\", vastasi tohtori. \"Voin antaa teille\nkahvikupposen, jos tulette talolle.\"\n\nOlin viluissani ja voivuksissa, joten tarjous oli tervetullut.\nMe jätimme pahaenteisen vannehtimon yhä ratkaisemattomine\nsalaisuuksineen ja rämmimme talolle.\n\n\"Tuossa on väkiviinalamppu\", neuvoi Severall. \"Raapaiskaahan siihen\ntuli, minä pistäyn katsomassa, miten Walker tänä aamuna jaksaa.\"\n\nHän poistui huoneesta, mutta palasi tuossa tuokiossa tyrmistynein\nkasvoin.\n\n\"Hän on mennyttä!\" huudahti hän käheästi.\n\nSanat saivat minut kauhusta värähtämään. Seisoin lamppu kädessä\nhäneen tuijottaen.\n\n\"Niin, mennyttä!\" kertasi hän. \"Tulkaa katsomaan!\"\n\nSeurasin häntä sanaakaan hiiskumatta, ja makuuhuoneeseen astuessani\nsattui ensi silmäykseni Walkeriin itseensä. Hän virui rentonaan\nvuoteella siihen harmaaseen flanelli-yöpukuun verhoutuneena, jota\nminä olin edellisenä iltana autellut hänen yllensä.\n\n\"Eihän toki kuollut!\" änkkäsin.\n\nTohtori oli kamalasti kiihdyksissään. Hänen kätensä vapisivat kuin\nlehdet tuulessa.\n\n\"Hän on ollut hengetönnä jonkun tunnin.\"\n\n\"Kuumeeseenko hän kuoli?\"\n\n\"Kuumeeseen! Katsokaa hänen jalkaansa!\"\n\nVilkaisin alas ja huuliltani kirposi hirmustunut ähkäys. Toinen jalka\nei ainoastaan ollut vääntynyt sijoiltaan, vaan pusertunut kerrassaan\nympäri mitä luonnottomimmalle kierteelle.\n\n\"Hyvä Jumala!\" voihkasin. \"Mikä on voinut tämän tuottaa?\"\n\nSeverall oli laskenut kätensä kuolleen miehen rinnalle.\n\n\"Tunnustelkaa tästä\", hän kuiskasi.\n\nLaskin käteni samalle kohdalle. Ei tuntunut mitään vastusta. Ruumis\noli ihan pehmeä ja veltto. Se hyllyi kuin sahajauhonukkea painellessa.\n\n\"Rintalasta on rusentunut\", selitteli Severall samoin kauhistunein\nkuiskein. \"Hän on mäsänä. Jumalan kiitos, että hän sai laudanumia.\nNäette hänen kasvoistaan, että hän kuoli unessaan.\"\n\n\"Mutta kuka on tämän voinut tehdä?\"\n\n\"Olen kokenut minkä kestän\", sopersi tohtori otsaansa pyyhkien. \"En\nliene pahempi pelkuri kuin muutkaan, mutta tämä nykistää minut. Jos\nolette menossa 'Gamecockiin' --\"\n\n\"Tulkaa!\" kehotin minä, ja läksimme me. Jos emme juosseet, niin\nsyynä oli kumpaisenkin halu säilyttää viimeinen tähde oman arvonsa\ntuntoa toisen nähden. Keveässä kanootissa oli paisuneella virralla\nkulkeminen vaarallista, mutta me emme siekailleet silmänräpäystäkään.\nHän ajoi vettä, minä meloin, ja veden päällä sen pysytimme\nhuvipurrelle asti. Sen kannella, kahdensadan metrin salmen kohistessa\nmeidän ja tuon kirotun saaren välissä, tunsimme taas olevamme oma\nitsemme.\n\n\"Palaamme tunnin kuluttua tai niille paikoin\", sanoi tohtori. \"Mutta\ntarvitsemme tovin tyyntyäksemme. En vuosipalkastanikaan olisi suonut\nneekerien nähneen minua äskeisessä kunnossani.\"\n\n\"Olen käskenyt kokin valmistaa aamiaisen. Sitten lähdemme takaisin\",\nsanoin minä. \"Mutta hyväinen aika, t:ri Severall, miten selitätte\ntämän kaiken?\"\n\n\"Se käypi yli ymmärrykseni -- olen ihan ymmällä. Olen kuullut\nvillien aavejuttuja ja naureskellut niitä muiden mukana. Mutta että\nkelpo Walker parka, sävyisä, Jumalaa pelkääväinen yhdeksännentoista\nvuosisadan englantilainen tuhoutuu tällä tavoin ainoankaan luun\njäämättä eheäksi ruumiissaan -- se on järkyttänyt mieltäni, sitä\nen kiellä. Mutta katsokaas tuonne, Meldrum, onko tuo matruusinne\npäästään vialla vai päissään, tai mikä on hänellä hätänä?\"\n\nUkko Patterson, miehistöni vanhin ja vakaa kuin pyramiidit, oli\nasetettu keulapuoleen puoshaalla torjumaan virran mukana kiitäviä\nirrallisia pölkkyjä. Nyt hän seisoi polvet lynkyssä tuijotellen\neteensä ja hurjasti huidellen etusormellaan.\n\n\"Katsokaa sitä!\" älähti hän. \"Katsokaa!\"\n\nJa samassa mekin näimme ilmiön.\n\nAlas virtaa solui tavattoman jykeä musta puunrunko, jonka leveätä,\nkiiltävää selkää vesi juuri hiukan valeli. Ja sen edessä -- kolmisen\njalkaa etupuolella -- kaareutui laivan kokkapuun tavoin ylöspäin\nverkalleen puolelta toiselle huojuva kammottava pää. Se oli litteä,\nilkeän näköinen, iso kuin olutnassakka, kauhtuneen homeinen\nväriltään, mutta sitä kannatteleva kaula oli himmeänkeltaisen ja\nmustan laikullinen. Sen viilettäessä \"Gamecockin\" ohitse vesien\nvilskeessä näin kahden suunnattoman kiemuran kiertyvän esille\njostakin isosta puun ontelosta, ja hirvittävä pää kohosi äkkiä\nkahdeksan tai kymmenen jalan korkeuteen, tylsin, kelmuisin silmin\nkatsellen purtta. Seuraavassa hetkessä oli runko vilahtanut\nohitsemme, syöksyäkseen kamalan matkustajansa keralla aavaan\nAtlanttiin.\n\n\"Mikä se oli?\" huudahdin.\n\n\"Vannehtimossamme kummitellut hirmu\", vastasi t:ri Severall, ja\nhänestä oli tuokiossa tullut sama reima, varmaryhtinen mies kuin\nennenkin. \"Niin, siinä meni se paholainen, joka on ollut saaremme\nvitsauksena. Se oli Gabuuni-maan iso python.\"\n\nAjattelin koko rannikolla kuulemiani kertomuksia sisämaan hirmuisista\njättiläiskäärmeistä, niiden ajoittaisesta ruokahalusta ja niiden\nkuolettavan puristuksen hirveästä voimasta. Sitten asia selkisi\nmielessäni. Edellisellä viikolla oli tulvinut. Ryöppy oli kuljettanut\nmukanaan tuon suunnattoman paksun, onton puunrungon kauhean\nasukkaansa keralla. Ties mistä etäisestä troopillisesta metsästä\nhirviö lieneekään ollut lähtöisin. Se oli ajautunut saaren itäisen\npoukaman pohjukkaan. Vannehtimo oli ollut likeisin rakennus. Kahdesti\nse ruokahalunsa palatessa oli siepannut yövartian. Viime yönä se\nepäilemättä oli taas tullut, kun Severall oli ollut huomaavinaan\njotakin ikkunassa, mutta se oli kaihtanut valoa, kiemurrellut\nedelleen ja surmannut Walker poloisen makuulta.\n\n\"Miksei se vienyt saalistaan?\" kysyin.\n\n\"Jyrinä ja leimahdukset kai pelottivat hirviön tiehensä. Tuossa tulee\nkokkinne, Meldrum. Mitä pikemmin haukkaamme eineemme ja palaamme\nsaarelle, sitä parempi; muutoin saattaisi joku noista neekereistä\narvella, että me säikyimme.\"\n\n\n\n"]