[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOH2U1sZ9Jjg0kDp52Ah5NFfa_bcf2D2Ckbr16tNv78s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1554,"Viipurin pamaus","Ivalo, Santeri",1866,1937,"1554-ivalo-santeri-viipurin-pamaus","1554__Ivalo_Santeri__Viipurin_pamaus","Historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1911,null,81041,536405,false,54956,[23,24],"Finnish fiction","Historical fiction",[26],"Historical Novels","\"Viipurin pamaus: Historiallinen romaani\" by Santeri Ivalo is a historical novel written in the early 20th century. The story revolves around the brutality of war and the emotional aftermath of a raid on a peaceful homestead. The main character, Manu, faces the tragic loss of his son and seeks vengeance against the assailants who have destroyed his family and home.  At the start of the novel, a heavy snowstorm has transformed a once lively homestead into a desolate ruin. A grieving father, Manu, discovers the body of his young son, who has been killed during a raid. As he stands frozen in despair, two weary travelers arrive, bringing news of the devastation caused by the raiders, prompting a deep emotional reckoning. Manu grapples with sorrow and anger, contemplating revenge while navigating the harsh realities of war and loss. The opening sets a somber tone, establishing the backdrop for a tale of grief, vengeance, and the search for justice in the shadow of conflict. (This is an automatically generated summary.)",[],306,"Historiallinen romaani sijoittuu vuoden 1495 Viipurin pamauksen ja Venäjän vastaisen sodan tunnelmiin. Se kuvaa sodan jalkoihin jääneiden ihmisten kohtaloita, raja-alueen levottomuuksia sekä Viipurin linnan puolustusta.","Santeri Ivalon 'Viipurin pamaus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1554.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VIIPURIN PAMAUS\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nSANTERI IVALO\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Karsittu puu.\n   II. Kyrönsalmen tarina.\n  III. Laatokan rannoilla.\n   IV. Sotako vai rauha.\n    V. Ohoh, kultaista kotia.\n   VI. Sigrid-rouvan kirje.\n  VII. Yksinäinen vanhus.\n VIII. Isännänvaihdos Viipurin linnassa.\n   IX. Odotuksen jännitys.\n    X. Immen ikävä.\n   XI. Vatikiven taistelu.\n  XII. Kirje piispalle.\n XIII. Pyhän Olavin ja Pyhän Eerikin liput.\n  XIV. Viipurin pamaus.\n   XV. Pakosaunalla.\n  XVI. Ruotsin apuväki.\n XVII. Jouluyö tuomiokirkossa.\nXVIII. Hattulan kirkon raunioilla.\n  XIX. Kilpahiihto.\n   XX. Rauha maassa.\n\n\n\n\nI. KARSITTU PUU.\n\n\nVerkalleen selkeni ilma lumimyrskyn jälkeen. Vielä tohisi tuuli\nkuusten latvoissa, vielä se juoksutti kuivaa lunta pitkin\npiha-aukeata, mutta sen vihainen viima oli jo talttumassa ja\npaksupilvinen, harmaja taivas seestyi kalpeana ja ikäänkuin arkaillen\njärven takaa, suven kaukaiselta rannalta.\n\nMutta kun tuo harmaja sarastus ehti kuusten latvain ylitse\nvalaisemaan vanhaa talonpaikkaa, niin se ikäänkuin oudoksuen\nviivähti myrskyn aikana muuttunutta maisemaa katsellessaan. Eiväthän\nolleetkaan siellä enää elantopaikat entiset, eihän kohonnutkaan enää\ntuvanharja eikä sen olkikatto kinosten keskeltä. Talo oli poissa ja\npoissa oli sen vierestä omettakin ja suippopää kota ometan kupeelta.\nTietä ei näkynyt mäelle eikä saunanrantaan, piha oli autio ja eloton,\n-- se oli kaikki kuin äänettömään kuolemaan kangistunutta. Talttuva\ntuuli kohisi vain hiljaa umpeen pyryttyneellä pihalla, viskaten\nvielä silloin tällöin tuprahtavia lumia kinoksesta törröttäväin,\nhiiltyneiden hirrenpäiden peitoksi.\n\nVähitellen valkeni kuitenkin äänetön, autio piha-aukea. Silloin\nkuului sen keskeltä, kaivon luota, yhtäkkiä kumea, venytetty\ntohahdus, jonka kaiku monistui viereisessä kuusikossa. Se oli raskas\nhuokaus, joka tuskana kohosi rotevan miehen rinnasta.\n\nMies siinä näet seisoi kumarana pyryävällä pihalla, kädellään kaivon\nkanteen nojaten, mutta seisoi siinä nietoksessa niin liikahtamatta,\nettei hänkään aluksi ollut kangistuneesta maisemasta eläväksi\nolennoksi erottautunut. Luminen turkki retkotti rinnalta auki ja\ntakaraivolle oli kohonnut lammasnahkainen naapukka, jonka alta\nkiertyneet hiukset takkuisina valahtivat kasvoille. Mutta noilta\nmiehen karkealuisilta kasvoilta kuvastui sanomaton hätä. Hänen suunsa\nammotti auki ja hämmentynyt oli katse hänen silmissään, kun hän\nhievahtamatta tuijotti yhteen kohti, kaivon kupeelle, alas kinokseen.\n\nSiinä hänen edessään makasi puolittain vielä lumen peittämänä pieni\nvainaja. Se oli noin kymmenvuotias poika. Melkein ylisillään se\nsiinä makasi, hennot nyrkit piikkospaidan rinnukseen puristuneina,\nja ruskeatukkainen pää retkotti hervotonna kinoksessa. Tukassa oli\nvielä paksusti valkoista lunta, mutta rinnan kohdalle oli lumi\nheleänpunaiseksi jäätynyt.\n\nTätä pientä vainajata katsomaan oli mies siihen kuin liikkumattomaksi\njähmettynyt. Hän oli viskannut konttinsa, jousensa ja kantamuksen\nmetsän riistaa sustensa viereen veräjälle, sitten oli hän kävellyt\nkierroksen aution pihan ympäri -- jälistä se näkyi -- ja niin oli\nhän pysähtynyt tähän kaivon luo. Kinoksesta pilkoittaneen vainajan\noli hän kaivanut lumesta näkyviin, eikä hän nyt saanut katsettaan\nsiitä irti. Vihdoin hän kumartui ja karkea koura laskeutui hiljaa\nhivelemään tuota pyöreätä, sileätä poskea... Se oli kylmä kuin jää.\nJa toinen, vielä raskaampi huokaus lähti nousemaan kumartuneen\nmiehen rinnasta, nousemaan niin vihlovana, että se tuntui täyttävän\nkoko aution luonnon määräämättömällä kaiholla. Ja käheänä kuiskeena\nseurasivat sitä sanat:\n\n-- Poikani, poikani, tappoivat!\n\nHellästi tarttui hän tuohon hentoon ruumiiseen, nosti sen kinoksesta\nkaivon kannelle ja karisti lumen pois sen paljailta jaloilta. Pakoon\nnäkyy lapsi lähteneen pyrkimään tuvasta, kun sen tuohon kaatoi\narmoton keihäs. Siinä se nyt makasi kaivon kannella, rauhaisa ilme\npehmeillä kasvoillaan, ja sen viereen jäi yhä isäkin liikahtamatta\nseisomaan, yksin autiossa luonnossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin seisoi hän siinä vielä, kun kaksi hiestynyttä hiihtäjää laski\nrinnettä myöten alas metsästä ja pysähtyi hänen suksiensa viereen\nveräjälle. He saapuivat sanattomina, ikäänkuin jo tuntien tullessaan,\nminkä hävityksen he perillä kohtaisivat. Mutta tuokioksi näytti\nkumminkin tuo hävityksen näkö jäädyttävän jalan mäystimeen ja käden\nsauvan varteen ja hengitystäkin salpasi raunioista vielä nouseva,\nkatkera kydön käry. Heidän hakevat katseensa harhailivat hetkisen\nmelkein tylsinä yli lumipeittoisten kekäleiden, mutta pysähtyivät\nsitten keskipihalle, tarttuen siellä kumarana seisovaan mieheen.\nJa vanhempi hiihtäjistä, pitkänhuiskea, harvapartainen ukko, nousi\nsuksiltaan ja astui verkalleen kaivolle:\n\n-- Kiitos Maarian, sinä Manu toki elät, virkkoi hän harvakseen. --\nMutta miten on laita toisten? Oletko tavannut heistä ketään?\n\n-- Olen... tässä... vastasi ontolla äänellä Manuksi puhuteltu,\npäätään tulijaan kääntämättä. Ukko oivalsi, että miehen kaikki aistit\nolivat kiintyneet siihen vainajaan, joka hänen edessään lepäsi, ja\nhän virkahti hiljaa:\n\n-- Katalat, tappoivat lapsesi!\n\n-- Ainoani...\n\nKumarassa seisonut mies oikasihe nyt yhtäkkiä suoraksi ja kääntyi\nvanhukseen päin. Hän loi melkein säikähtävän katseen ympärilleen,\ntapahtuneen hävityksen jälkiin, näyttäen nyt vasta ikäänkuin heräävän\ntajuamaan, mitä todella oli tapahtunut. Hänen kankeiksi jähmettyneet\nkasvonsa elpyivät vähitellen, ja ikäänkuin nyt vasta löytäen sanoja\npakahtuneen sydämensä kauhulle tarrasi hän vanhuksen käsivarteen ja\nhuudahti melkein kuin raivostuneena:\n\n-- Isä, mitä tämä kaikki on? Kuka poltti kotimme ja tappoi lapseni...\nkuka ja miksi? -- Ja aivan kuin hätääntyneenä hän jatkoi: -- Kaikki\noli rauhallista, kun toisaamuna läksin takamaille. Mitä täällä nyt on\ntapahtunut?\n\nVanhus seurasi poikansa katsetta, joka siirtyi rauniosta toiseen, ja\nhän vastasi:\n\n-- Sodan jälkiä näet tässä. Vainolainen on käynyt, on jo osannut\nHämeen maillekin.\n\nVanhus lähti astumaan tuvan raunioita kohden. Mutta raskaalta\ntuntui hänestä nyt kahlata kotipihan poikki. Tämän talon oli hän\nnelisenkymmentä vuotta sitten perustanut tänne Vahvajärven korpeen,\nSavon ja Hämeen asutusten välimaille; miehuutensa ja voimansa vuodet\noli hän raatanut täällä, raivaten korpeen ensimmäisiä halmeaukeita ja\nniitä vähitellen laajentaen. Täällä oli hän kasvattanut ympärilleen\nmonilukuisen perheen, jonka toiset jäsenet jo tosin olivat vuorostaan\nhakeneet itselleen omia uutisasutuksia vielä kaukaisemmilta\nsydänmailta, mutta jonka kantajoukko kumminkin oli täällä pysynyt\nhänen ympärillään. Se oli ollut onnen ja rauhan koti, -- tuossa\nolivat nyt sen kodin rauniot, siinä sen perheen pirstaleet!\n\nSiksi oli vanhuksen nyt niin raskasta kahlata kotipihallaan. Äkkiä\nhän kuitenkin kiirehti askeleitaan. Hänen toverinaan saapunut toinen,\nnuorempi, hiihtäjä oli näet jo rientänyt raunioille tutkimaan\nhävityksen jälkiä, ja hän sieltä nyt huudollaan ukkoa kiirehti.\nTämä nuorukainen -- melkein poikaselta hän vielä näytti varreltaan\nniinkuin kasvoiltaankin -- oli lumen alta entisen tuvan oven kohdalta\nkeksinyt tutun kaulahuivin liepeen. Hän kaivoi siinä kinosta\nsyvemmältä, ja jo pääsi häneltä valittava huudahdus:\n\n-- Isä on täällä tapettuna! Pää on murskattu...\n\nVanhus ehti siihen avuksi, ja yhdessä nostivat he hangelle vainajan,\nvanhuksen pojan, nuorukaisen isän. Valtoinaan valuivat vedet poikasen\nposkille. Siihen siirtyi mies kaivon luotakin, oman vainajansa\nvierestä, ja hänen silmässään vaihtui surun tuskainen ilme vähitellen\nvihan verestykseksi, -- hänen veljensä oli tämä vainaja. Mutta ukko,\njoka oli tuokioksi kuin murheen murtamana kokoon vaipunut, hän nyt\nyhtäkkiä hytkähti ja virkkoi pelottavan aavistuksen pistämänä:\n\n-- Entä toiset, entä talon naiset! Missä on äitisi, Viljo, ja missä\nMarketta, tyttöraukka...?\n\n-- Ovatkohan surmanneet äidinkin? valitteli nuorukainen kehän\nvierustaa kopeloiden.\n\n-- Hakekaamme...!\n\nPitkän rupeaman teki siinä kolme miestä surullista työtä hiiltyneiden\nraunioiden välissä, hakien lumen alta omaistensa ruumiita. He\nkaivoivat pihan kinokset pitkin ja poikki, purkivat rauniot, etsivät\naitovieret. He hakivat saunan, joka vainolaisilta oli rantaan jäänyt\npolttamatta, ja aitan, joka lymyili loitompana mäellä. He eivät\npuhutelleet toisiaan, tuskin sanaa työnsä ohessa vaihtoivat, eikä\nvalitusta enää kuulunut heidän huuliltaan.\n\nMutta ei löytynyt jälkiäkään talon muista eläjistä. Ei perhe ollut\nenää suuri ollutkaan Vahvajärven uudistalossa, senjälkeen kun rutto\nsiellä edellisenä talvena oli riehunut, vieden lapset talon kahdesta\nperhekunnasta, kahdelta veljekseltä, sekä siltä, joka nyt makasi\nhangella vainajana että siltäkin, joka verestävin silmin loi lunta\nsiinä vieressä. Vanhemmalle veljeksistä oli rutto toki säästänyt\nvaimon ja pojan, Viljon, joka siinä nyt isäänsä suri. Mutta nuorempaa\nveljeä, Manua, oli surma vielä kovemmin kolhaissut. Se oli kaatanut\nhäneltä yhteiseen hautaan kolme lasta äitineen, -- ainoastaan yksi\npoika, isän silmäterä, oli jäänyt henkiin. Ja tämä nyt makasi kylmänä\nkaivon kannella.\n\nArmoton oli ollut taudin koura, verinen nyt vainolaisen. Ja raskas\naavistus sydämessään hoki vanhus hiljaa kinosta kaivaessaan:\n\n-- Marketta, kuopukseni, veivätkö sinut orjakseen...?\n\nMetsätuvassa oli näet nousevan polven keskessä kasvanut vielä\ntyttö, Lauri-isännän nuorin lapsi, hänen ja hänen vaimovainajansa\njo vanhetessa syntynyt. Tämä, kotinsa päivänpaiste, oli nyt hänkin\nkateessa. Häntä hakeakseen juuri ukko hankia kaivoi, sillä olisipa\nhän mieluummin suonut tytön löytävänsä vainajana, kuin jäänyt siihen\ntietoon, että hänet ovat raa'at ryöstäjät vieneet mukaansa. Hän haki\nmetsänrinnan, purki heinäsuovankin, turhaan. Halli-koiransa tapasi\nhän halkopinon vierestä kirveen surmaamana, aidan luota kaivautui\nesiin lehmän verinen vuota, mutta ihmisistä ei löytynyt enää\njälkiäkään. Ja masentunein mielin saapuivat hakijat, yksi toisensa\njälestä, takaisin kaivolle, johon he istuivat lepäämään pienen\nvainajan viereen.\n\n-- Ryöstäneet ovat äitini, niin virkahti nuorin joukosta, Viljo,\njolta häneltäkin työn varrella kyyneleet jo olivat kuivuneet ja jonka\nlapsenkasvot nyt ikäänkuin karkenivat ja kovettuivat.\n\n-- Se on karjalaisten tapoja, huoahti vanhus. -- Miehet tapetaan,\nnaiset viedään orjiksi.\n\n-- Karjalaisiako siis olivat ryöstäjät, kysyi nuorukainen. -- Luulin\nheitä Venäjän väeksi.\n\n-- Karjalaisia tai venäläisiä, ehkä molempia, niitä samoja\nrajantakaisia ne ovat olleet, jotka viime vuosina ovat ryöstelleet\nSavonkin kyliä.\n\nTuokion hankeen tuijotettuaan lisäsi ukko:\n\n-- Onhan niiden hävitysretkistä kuulunut Savostapäin humua tänne\nmeidänkin puolelle, ja viime vuosina on tätä kauttakin pakolaisia\nmonta kertaa kulkenut, mutta ennen eivät ryöstäjät toki ole\nuskaltaneet ulontua metsätaipaleen taa. Nyt tulivat.\n\nLauri-ukon ja nuoren Viljon näin hiljakseen tarinoidessa oli Manu\ntaas jäänyt seisomaan poikansa ruumiin eteen. Hänen kasvoihinsa\npingoittui siinä terävä juova; suru ja viha näyttivät hänen\nmielessään kamppailevan. Vähitellen pääsi viha voitolle; sitä värisi\njo hänen äänensä, kun hän hetken kuluttua virkkoi:\n\n-- Ihan mielinmäärinkö saivat täällä vainolaiset elämöidä? Missä\nolitte silloin tekin isä? Milloin ne tulivat?\n\nHän itse oli ollut pyyntiretkellä etäisemmillä erämailla, mistä nyt\njuuri oli palannut poltetulle talolle, eikä hän vielä tarkemmin\ntuntenut, mitä kaikkea sillävälin oli tapahtunut. Hiljaisella äänellä\nkertoi nyt hänelle vanhus:\n\n-- Eilenaamulla ne tulivat, päivän noustessa. Me olimme Viljon kanssa\nsilloin jo ansoilla niinkuin ainakin. Pimeällä jo olimme metsään\nhiihtäneet ja rihmat koettuamme palailimme kotiin halmeen laitaa...\nsilloin sen näimme. Vierasta väkeä pelmusi pihalla.\n\n-- Arvasitte vieraat, -- ettekä hiihtäneet kohti? Manu kyseli näin\nkiihtyneenä, melkein nuhdellen. Mutta vanhus vastasi rauhallisesti:\n\n-- Ensi ajatukseni oli tietenkin hyökätä kohti, pelastamaan edes\nlapset, poikasi ja Marketan. Katselin vesakosta: suksikeihästä oli\nkuin metsää ahteella ja hoilaus kuului pitkin pihaa. Mutta talonväkeä\nei näkynyt enää ketään.\n\n-- Ehkäpä elivät kuitenkin vielä, -- oi, jospa eilisaamuun olisin\nehtinyt kotiin!\n\n-- Tuossa makaisit nyt poikasi vieressä.\n\n-- Anna makaisin, kiivaili Manu. -- Siinäpä mieluummin olisinkin,\nmutta muutamia koirankuonolaisia olisin toki ehtinyt nujertaa. Mitäpä\nnyt on meidänkään hengestämme enää!\n\nNyt terästi jo vanhuskin vähän äänensä, pojalleen vastatessaan:\n\n-- En omaa henkeäni ajatellut minäkään, enpä vielä Viljoakaan.\nSysäsin jo sukseni vesakosta, vaan peräytin ne taas. Heimoani\nmuistin. Mietin, mikä mahtoi olla vainolaisten matkan määrä, ja\narvasin, että Hämeen rintamaita he nyt ovat lähteneet ryöstämään. Kun\nen kyennyt omaa talokuntaani pelastamaan, en henkeni hinnallakaan,\nniin päätin pelastaa toki Sysikorven hävitykseltä. Oikasimme alas\nahon läntistä rinnettä, viemään kirkolle sanaa, ennenkuin sen\nvainolainen itse toisi, -- jospa olisi meillekin varoitussana Savosta\npäin saapunut!\n\n-- Eikä vainolainen teitä havainnut?\n\n-- Havaitsi. Saunarannasta he näkivät, kun me lahden yli hiihdimme,\nja arvasivat kai asiamme, koska heitä kymmenkunta miestä läksi\nperästä ehättämään. Se oli tiukkaa menoa. Minä olen jo vanha, ja\nViljo oli sellaiseen hiihtoon liiankin nuori, mutta mepä tunsimme\nmäet ja matkat. Vähitellen hiljeni takaamme soinut mökä ja huuto,\n-- puolitiestä olivat vainolaiset palanneet, kaiketi tänne toisten\nkanssa tupamme hiiloksella lämmittelemään. Kun Savukankaan navalta\nnäimme itäisen taivaan punoittavan, niin silloin sen tiesimme, että\nnyt kotimme palaa.\n\nSysikorven asukkaat olivat saaneet ajoissa sanan, ja kun viholliset\nsen oivalsivat, eivät he sinne asti enää ryöstömatkaansa\njatkaneetkaan. Mutta sanan viejän koti oli raunioina, hänen perheensä\noli tuhottu. Varoituksen heimolleen vietyään oli Vahvajärven vanhus\nlähtenyt pojanpoikansa seuraamana lumimyrskyn läpi palaamaan\npoltettuun kotiinsa.\n\nManu oli ääneti kuunnellut tätä isänsä kertomusta. Hän tiesi nyt,\nmitkä vihan voimat olivat hänen onnensa tuhonneet, ja oivalsi jo\nsenkin, ettei niitä olisi hänkään voinut siitä estää. Ja ikäänkuin\ntalttuneena äskeisestä raivostaan, ikäänkuin avuttomana, hän nyt\nhiljaa virkkoi:\n\n-- Tässä siis olemme jälellä me? Ja mikä nyt eteen?\n\nLyhyt talvipäivä oli kulunut, iltahämärä oli käsissä. Lumipyry oli\nnyt kokonaan asettunut; läntisen taivaan poikki purjehti verkalleen\npunertava pakkaspilvi, joka vähitellen kelmeni. Luonnossa oli kaikki\näänetöntä, kangistunutta, kuolemankylmää. Toivoton autiuden tunne\ntäytti hävityksen raunioilla istuvain miesten mielet, eivätkä he\npitkiin aikoihin osanneet siitä liikahtaa mihinkään ryhtyäkseen.\nMutta nuori Viljo, jonka mieli oli kaihosta pakahtua, hän virkahti\nvihdoin kuin sitä keventääkseen:\n\n-- Miksi, ukko, miksi tulivat nuo kaukaiset miehet tänne asti meidän\nkotiamme hävittämään?\n\nVanhus hymähti katkerasti:\n\n-- Miksi? Vanhan heimovihan kirous se meidät tavotti. Näillä samoilla\nmailla riehui minun nuorena ollessani sama viha ja vaino, mutta\nsilloin hämäläisten ja savolaisten välillä. Savolaiset tekivät\nryöstöretkiä meidän pyyntimaillemme, polttivat ja tappoivat, ja\nmeidän miehet kostivat. Ne kahakat saatiin toki vähitellen asettumaan\nja heimosovussa päästiin elämään monta vuosikymmentä. Mutta meidän\nkanssamme rauhaan päästyään löysivät savolaiset pian uuden vihollisen\nitäisiltä rajamailtaan, karjalaisten heimon, joka asuu siellä\nsuurten järvien takana. Kalavesistään ja pyyntimaistaan ovat he jo\nkauan siellä katkerasti riidelleet, ja vihdoin ruunun miehetkin\nsekaantuivat näihin heimokiistoihin. Torailtiin apajoista, riideltiin\nrajoista, ja kiistasta kasvoi sota. Ruotsin herrat rupesivat sitten\nrakentamaan linnaa Savoon, muka savolaisille turvaksi, mutta siitä\nrajantakaisten kiukku yhä yltyi. Moneen kertaan he nyt viime vuosina\novat polttaneet Juvan ja Savilahden kylät. Tottapa siellä nyt ei\nollut enää mitä polttaa, koska jo työntyivät tänne.\n\nNäin kertoi vanhus muistojaan vieressään kuuntelevalle nuorukaiselle,\njonka sittenkin oli vaikea ymmärtää, miksi noiden kaukaisten\nkiistojen piti heidän rauhaisaan korpeensa asti tuoda hävitystä ja\ntuskaa. Ja siinä mielentilassa poika vielä virkkoi:\n\n-- Mutta kuulutettiinhan viime talvena kirkossa, että rauha on tehty\nja ryöstö kielletty! Joko on loppunut sekin rauha?\n\n-- Eivät näy karjalaiset välittävän tehdyistä rauhoista, kun\nheille tulee retkille halu. Mukavampi on elää ryöstösaaliista kuin\nkaskimaista ja orjilla on kevyt kotitöitä teettää.\n\nVanhus oli tyynesti kuvannut noita kotiaan kohdanneen tuhon syitä.\nMutta nyt alkoi hänen äänensä väristä, kun entisajan muistot\nvoimakkaina tunkeusivat mieleen. Hyvin oli hän luullut nuorena\nmiehenä tehneensä, perustaessaan kotinsa heimorauhan merkiksi\nsiihen Savon ja Hämeen väliseen erämaahan. Tämä rauhan koti oli\nnyt ensimäisenä hämäläisten asumuksista joutunut sodan jalkoihin.\nKatsellessaan siinä pirttinsä lumirajaan asti palanutta kehää ja\nedessään vainajina lepääviä perheensä jäseniä, tunsi Lauri-ukko nyt\nsyvästi, kuinka koko hänen elämäntyönsä oli kaksinkerroin tuhottu,\n-- pikainen tuokio oli lyönyt pirstaleeksi hänen sekä itselleen että\nheimolleen rakentamansa onnen!\n\nÄänettömänä hän näihin mustiin mietteihinsä vaipui. Mutta hänen\npoikansa, Manu, oli sivulta kuunnellut ukon tarinaa, ja samat\najatukset kuohuttivat hänen mielensä vastustamattomaksi myrskyksi.\nPoikansa ruumiin ääressä ääneti seisonut mies oikasihe suoraksi,\nkavahti isänsä eteen ja uudisti äskeiset sanansa, mutta nyt\nintohimoisesti, miltei rajusti:\n\n-- Entä nyt? Mikä on meillä edessä? Ukko katsahti kysyvänä poikaansa:\n\n-- Mikä edessä? Raskasta on elämä näissä oloissa, mutta elettävä\nse kuitenkin on. Ala alusta! -- se on näillä mailla saatu monasti\nennenkin tehdä!\n\nMutta hänen edessään seisova mies pudisti päätään:\n\n-- Ala alusta! Rakenna uusi tupa, hanki uusi karja, perusta uusi\nperhe, -- ja elä sitten siinä uskossa, että vainolainen, joka kerran\nlöysi tänne tien, nyt jättää meidät rauhaan!\n\nVanhuksen täytyi myöntää, että Manu puhui tosia. Vaino oli alkanut ja\nsitä kyllä jatkuukin, -- oi jospa hän sitä ennen olisi turpeen alle\npäässyt! Hän aavisti jo, mitä uraa hänen katkeroittuneen poikansa\najatukset olivat lähteneet kulkemaan. Mutta hänen oma elämänuransa\noli aina ollut toinen, eikä hän ollut suurimmankaan ahdistuksensa\nhetkinä siltä luopunut. Siksi hän vastasi.\n\n-- Ei ole täällä ennenkään heittäydytty epätoivoon, on alettu alusta,\nkuinka lie kirvellytkin sydäntä. Mietin tuossa kyllä itsekin äsken\nsaloa hiihtäessäni, olisiko jättää tämä liian yksinäinen uudistalo ja\npalata elämään vanhoille Karmalan rintamaille. Mutta tänne ehtiessäni\nnäin kotipihlajan vielä pystyssä, -- sen pihlajan juurella on sukuni\nkohonnut, siinä sen pitää edelleenkin kasvaa, niin päätin, vaikkei\nminun ijälläni ole helppo käydä raunioille uutta elämistä rakentamaan.\n\nMutta Manu pudisteli yhä päätään ja kolkolla äänellä hän puhui:\n\n-- Minulla oli poika. Hänen rinnallaan olisin täällä raatanut\nvaikka kymmenen uutta tupaa pystöön, ja ilolla olisin sen tehnyt...\nTappoivat lapseni, -- nyt olen kuin karsittu puu, -- isä, kaikki,\njoiden hyväksi raadoin, ovat poissa. Isä, minä en voi jäädä tänne\nraatamaan... sydäntäni syö sappi, sormissani tunnen kuin pedon\nkynnet, minun täytyy saada kostaa!\n\nJa hän katsoi nyt tyynesti, mutta järkähtämättä isäänsä kasvoihin.\nHän oli hurjan päätöksensä tehnyt, sen vanhus jo oivalsi, ja\nhän tunsi kyllä sen pohjattoman tuskan, joka oli tuon päätöksen\nkasvattanut. Mutta itsellään hänellä vaipui pää entistään\nkumarammaksi, kun hän virkkoi:\n\n-- Karsittu puu -- niin olen minäkin. Mutta paraneeko se kostamalla?\n\n-- En tiedä paraneeko, vastasi Manu, -- mutta tänne en voi jäädä.\nMinun täytyy päästä hiihtämään vainolaisen jäljille.\n\n-- Kostohiihdolle -- yksinkö?\n\n-- Vaikka yksin!\n\nIsä ja poika katselivat kotvasen ääneti toisiaan; he ymmärsivät\ntoisensa, vaikka tunsivat vastakkain olevansa. Mutta silloin kuului\nheidän takaansa ääni:\n\n-- Et tarvitse yksin hiihtää, Manu. Tässä on mies toveriksesi, jos\ntahdot.\n\nHämmästyneinä kääntyivät aution talon viimeiset eläjät puhuttelijaan\npäin. He eivät olleet siinä väitellessään huomanneet, että kaksi\nhiihtäjää taas oli laskenut alas metsästä ja pysähtynyt heidän\ntaakseen veräjälle. Tuokion olivat tulijat siinä hämärikössä\nkatselleet tapahtunutta hävitystä, kuulleet kaivolla keskustelevain\nsynkät tarinat ja niistä heti ymmärtäneet, mistä oli kysymys. Ja\nhiihtäjistä toinen, nuorempi mies, oli kohta valmis tarjoutumaan\ntoveriksi kostotielle aikovalle.\n\n-- Sinäkö, Pentti, virkkoi Manu vilkastuen ja saapuvaa tervehtien. --\nNiin, jopa taisi tulla sinullekin kiire tänne hävityksen maille.\n\nÄsken saapunut mies oli solakka, voimakas nuorukainen: käynti oli\nreipas, silmät valoisat. Hän hiihti talonpoikaisissa tamineissa,\nmutta verkaa oli kuitenkin hänen lyhyen turkkinsa päällinen,\npunaisella oli kirjailtu sitä kiinnittävä vyö ja vaskitetussa tupessa\nriippui siitä helapääpuukko. Tämä Pentiksi puhuteltu nyt vastasi,\nhiukan sanoja kielellään pyörittäen:\n\n-- Hiihdimme Hintsan kanssa katsomaan, tarvittaisiinko Vahvajärvellä\nmiehen apua. Lauri-ukolta kirkolla kuulimme, mikä vieras täällä on\nkäynyt. Ja jälkipä siitä näkyy!\n\nHän viittasi hangella lepääviin vainajiin. Mutta Manu lisäsi:\n\n-- Eikä kaikki jäljet näykään, -- ei näy talon naisia!\n\nNuoren miehen muoto muuttui vakavaksi, kun hän kysyi:\n\n-- Ryöstetytkö ovat... Markettakin?\n\n-- Orjiksi viedyt.\n\n-- Milloin lähdemme, Manu?\n\nTämä nuori hiihtäjä oli metsätalon eläjäin etäinen heimolainen,\nvanhan Lauri-isännän kasvinveljen, Hollolan kihlakunnan entisen\nvoudin, Henrikki Tuomaanpojan nuorin poika. Hänet oli hänen isänsä,\nvirkaheitto voutivanhus, jonka vanhemmat lapset olivat hajaantuneet\nmaailmalle, kasvattanut talonpojaksi, Suopellon isännäksi, ja\ntähän taloonsa oli Pentti Vahvajärveltä emäntää katsellut. Siksipä\nhän ei ollutkaan vieras tällä salolla, hän oli metsämatkoillaan\nusein poikennut sinne Marketan puheille, ja siellä olivat nuoret\nrakentaneet lemmen liiton. Se oli tuttua sekä kirkolla että\nsalotalossa, vaikka juttu ei vielä varsin valmis ollutkaan, kun vanha\nLauri-isäntä, jonka välit voudiksi ruvenneen kasvinveljensä kanssa\naina olivat olleet kankeat, ei vielä ollut lemmikkityttöään luvannut\nsinne \"herras-sukuun.\" Mutta nuoretpa eivät olleet peräytyneet\nliitostaan, sen Manukin tiesi, ja siksipä hän ei liioin kummastellut,\nettä Pentti nyt oli salotaipaleen poikki hiihtänyt kyselemään\nmorsiamensa kohtaloa.\n\n-- Niin, asiaa on nyt sinullakin vainolaisen jäljille, virkkoi Manu.\n-- Tule toveriksi, jos tahtonet hiihtää sinne asti, mistä murhaajat\nlöydetään, minä hiihdän vaikka vainolaisen omille pesille!\n\n-- En palaa kesken minäkään. Ja Marketan tuon vielä kotoisille\nmaille. -- Niin lupasi uhmaten nuori mies. Ja hiihtotoveriinsa päin\nkääntyen hän jatkoi: -- Ja sinä Hintsa kai lähdet kolmanneksi. Nyt\nkerrankin miestä tarvitaan!\n\nTämä Pentin toveri oli päätä pitempi muita miehiä; hän oli vankin\nIlvesmäen vankoista pojista, karhuntappajana kuulu, tappelijana\npeljätty pitkin sekä rinta- että riistamaita. Hänelle oli moinen\nretki juuri mieliretkiä, ja hänen arvettuneille kasvoilleen nousikin\nnyt leveä hymy, kun hän lyhyesti vastasi:\n\n-- Milloin lähdetään?\n\nSilloin Manu siirrähti poikansa ruumiin vierestä, ikäänkuin\nlopullisesti lohkaistakseen itsensä irti siitä, mikä oli\nhänelle ennen ollut rakkainta, ja rutosti ryhtyäkseen uuteen\nelämäntehtäväänsä.\n\n-- Lähdemme heti!\n\nJa hän nosti lumiselta kaivonkannelta syliinsä pienen vainajan, nosti\nhellästi kuin nukkuvan lapsen, ja lähti häntä kantaen kahlaamaan\nmäellä olevaan aittaan päin.\n\nPihalla, kaivon luona, seisoivat toiset ääneti katsellen Manun matkaa\nkinosten halki. Illan hämärä oli jo muuttunut sydäntalven varhaiseksi\npimeäksi; lumista luontoa valaisivat vain hallavan taivaan kalpeat\ntähdet. Kuin aaveelta näytti siinä tuo kinoksessa kahlaava mies, joka\nkantamuksineen painui varjona sakeaan, valkoiseen metsään. Mutta\nkaivolle istahtaneen vanhuksen leuka tärisi, hän puhui siinä kuin\nitsekseen:\n\n-- Ajat muuttuivat. Taas tuli vaino ja kosto. Te lähdette... enkä\nteitä moiti. Tunnen minäkin sen koston polton, vaikka sitä ikäni\nkoetin sammutella. Nyt se roihuaa taas!\n\nHänen vieressään seisoi Pentti Heinonpoika kuunnellen vanhuksen\nsanoja vakavissa mietteissä hänkin. Yhtäkkiä oli hän siis näinikään\njoutunut vainohiihdolle, hän joka aina oli elämänsä kuvitellut\nrauhalliseksi raatajanelämäksi kotoisilla halmeilla. Ei hän ollut\nsitä ajatellut vielä tänään aamupäivälläkään lähtiessään kotoa,\njohon puolisokea isänsä yksin jäi tupaan. Nyt hänelle ukon sanoista\nselkeni, että tässä on kysymys pitkästä hiihdosta, alkavasta\nvainon ajasta. Mutta samalla häneen iski selvä käsitys siitä, että\nhänelläkin on asiaa nyt hiihtää kostamaan, vaikkapa perille asti...\nNyt, kun hän kuuli vainolaisen vieneen Marketankin mennessään,\nvihlasi kipu hänen rintaansa ja hän tunsi, että se tyttö on juuri\nhänen pelastettava ja pelastettava omakseen. Ja hän siirtyi entistä\nvakavampana istumaan vanhuksen viereen, jossa hän virkahti:\n\n-- En tiennyt kotoa lähtiessäni isälleni sanoa, että tällä hiihdolla\npitempään viivyn. Mutta näille maille nyt en kuitenkaan palaa,\nennenkuin Marketta on irti ryöstäjäin käsistä.\n\nHän lausui sen tyynesti, arkailematta, vaikka hän muistikin, että\nheidän välinsä Lauri-ukon kanssa olivat olleet jäykät. Ja vanhus\nistui siinä ääneti. Hän oivalsi hyvin, mihin nuorukainen tähtäsi,\nmutta hän ei kieltänyt, ei käskenyt. Että aika oli muuttunut, sen\nhän tunsi omassa mielessäänkin. Tyttö oli hänen silmäteränsä; hänen\nkohtalonsa painoi raskaasti vanhaa sydäntä. Ja melkein mielihyvällä\nhän senvuoksi kuuli, kun nuorukainen tuokion kuluttua taas rohkeasti\njatkoi:\n\n-- Jos saan Marketan pelastetuksi, vieläkö silloin, Lauri-setä,\nkiellätte häntä pääsemästä Suopeltoon emännäksi?\n\nSe oli suoran miehen kysymys ja ansaitsi suoran vastauksen. Nyt\nvastasi vanhuskin reippaammalla äänellä:\n\n-- Ennen vanhaan oli tapana, että ken sodasta minkä toi, hän sai\nsen kysymättä omanaan pitää. Jos tyttäreni pelastat, Pentti, ja hän\nsinulle suostuu, niin hänet pidä.\n\n-- Tuohon käteen, vaari, huudahti nuorukainen. Nyt hän oli\ntehtävästään selvillä. Ja vanhus puristi hänen kättänsä, vielä\nvirkahtaen:\n\n-- Tuo tyttöni takaisin; hän on minullekin rakas!\n\nViljo-poika oli sillävälin siirtynyt isänsä ruumiin luo ja Hintsa\nauttoi häntä kantamaan jäätyneen vainajan Manun äskeisiä jälkiä\nmyöten tuonne metsäiselle mäelle. Tuokion kuluttua seurasivat\nheitä sinne keskustelijat kaivon luotakin, kahlasivat aittaan,\njonka lattialle oli laskettu vierekkäin kaksi ruumista, pieni ja\nsuuri, siitä sitten aikanaan vietäviksi vihittyyn maahan. Surevina\nseisoville vainajain lähimmille siinä nyt vanhus rohkaisten virkkoi:\n\n-- Rakastin rauhaa ikäni, Manu, mutta en siltä pidätä sinua kostoon\nlähtemästä. Se on miehen oikeus! Minä jään Viljon kanssa tänne\nraatamaan, asetumme tuonne saunaan, kunnes tuvan taas pystyyn saamme!\n\nNiin hän puhui, eikä hänen äänessään enää ollut valitusta. Mutta\ntuota vanhuksen puhetta kuunnellessaan oli Viljo, nuorin joukosta,\nsiirtynyt isänsä ruumiin luota ja vakavana kuin mies hän nyt kääntyi\nukollensa puhumaan:\n\n-- En minä jää tänne, vaari. Onhan minullakin asiaa ryöstäjäin\njäljille. Äitini on siellä, isäni tuossa... Setä, ota minut mukaasi,\nsiinä minä hiihdän missä mies...!\n\nOudostellen katselivat sukulaismiehet nuorukaista. Hänen äänensäkin\nsoi nyt ihan miehen ääneltä. Näytti kuin hän olisi miehistynyt\nmuutamassa tunnissa kymmenen vuotta.\n\n-- Sinäkinkö, lapsi? vastasi vanhus hämmästyen.\n\n-- En ole lapsi enää...\n\nUkko katsahti toistamiseen nuorukaista. Hän näytti tosiaan jo\nvarreltaankin varttuneen. Vanhus huomasi, että se sama jano, joka\ntoisia poltteli, oli tarttunut jo häneenkin, ja hän vastasi:\n\n-- Pian karkeni hampaasi, Viljo. Hiihdä siis mukaan äitiäsi hakemaan;\nehkäpä se onkin ensimäinen tehtäväsi. Minä jään tänne yksin, kuin\nvanha tervaskanto Vahvajärven salolle, -- no, yksinpä tähän tulinkin.\nKäyn kaatamaan hirsiä uutta tupaa varten. Siihen työhön tekin\npalatkaa, kun kostonne on täytetty!\n\nHetkisen he vielä viipyivät männikkömäellä, kuolinaitan edustalla.\nLauri-vanhus antoi siinä neuvoja lähteville, kehottaen heitä ensi\ntöikseen hakemaan Savilahden, Juvan ja Säämingin savolaisia näiden\npakopirteiltä, joihin he varmaankin olivat vainolaista väistyneet,\nja niiden kanssa neuvottelemaan yhteisestä kostosta. Sitten tuli\nheidän kääntyä Savilahden vanhan sissipäällikön eli kupiaan, Pietari\nKylliäisen puoleen, joka sittemmin oli ylennyt linnanpäälliköksi\nSavonlinnaan. Harvain miesten ei ollut yksin lähdettävä vainokontion\npesille, mutta noiden miesten avulla voisi kostosta jotakin koitua.\n\nNiin hän neuvoi lähteviä, itse nuoruutensa sotaisia muistoja\nverestäen. Kun miehet olivat lyöneet aitan ovelle lujan pönkän ja\nsitten rupesivat mäeltä laskeutumaan, silloin hän heidät vielä\npysähdytti, virkkaen:\n\n-- Vielä on meillä työ täälläkin suoritettava.\n\nHän lähti toisten edellä kahlaamaan yhä ylemmäs mäelle, missä\nalavamman metsän ympäröimänä kohosi jylhä, mahtava kuusikko.\nNoista uljaista puista oli useista oksat latvaa myöten karsittu\npois, rungot törröttivät alastomina patsaina kinoksesta. Se oli\nsalolaisten karsikko. Joka kerta, kun talosta joku eläjä oli kuollut,\noli hänen muistokseen tälle mäelle oksittu uusi puu entisten\nlisäksi. Niitä oli siellä jo toistakymmentä, ja nyt oli kaksi uutta\npuuta karsittava. Siksi siellä nyt pimeässä pakkasillassa kuului\nkirveenkalke, kajahtaen terävältä ja laajalti yli erämaan, miesten\noksiessa korkeita, huurteisia kuusia. Se oli viimeistä rakkaudentyötä\nvainajille.\n\nMutta kun se oli tehty, silloin laskeusivat miehet pihalle, heittivät\nkontin, jousen ja viinen selkäänsä ja tarttuivat keihässauvaansa.\nManu nousi ensimmäisenä suksilleen.\n\n-- Ja yön selkäänkö aijotte matkalle? virkahti vanhus, katsellessaan\nsitä äänetöntä lähtöä autiolta pihalta.\n\n-- Mikäpä yösija meillä on täällä sen parempi kuin salolla,\nrakovalkean vieressä, vastasi Manu mäystintään korjaten. -- Sittenpä\nollaan jo taipaleella.\n\n-- Siis hyvästi...\n\nJa tuokion kuluttua katseli yksinäinen ukko, kuinka neljä miestä\nperäkkäin nousi halmeen loivaa rinnettä itäänpäin, yönhämärää\nvesakkoa kohti. Etummaisena hiihti Manu varmana ja vantterana; hänen\njokainen hartiavoimainen sauvansysäyksensä näytti kertovan vihaa ja\nkostoa. Hänen jäljessään tyrkki Pentti keveästi sompakeihäällään\nhankea ja nuori Viljo samosi hänen ladussaan, jäntevästi pyrkien\nIlvesmäen Hintsan pitkäin suksien edestä pois. Hetkisen vilahti vielä\nloittonevia varjoja harvasta vesakosta; vielä niiden näkyvistäkin\nhäivyttyä kuului suksen hiivittävää sihinää. Mutta sekin ääni vaikeni.\n\nTaas oli kuoleman hiljaista autiolla pihalla. Yksinäinen vanhus\nseisoi kauan kumarana lumipeittoisten raunioiden keskellä. Oli\nkuin eivät jähmettyneet, vanhat jäsenet olisi enää liikkeelle\nlähteneetkään. Vihdoin hän toki astui askeleen rantaan päin. Mutta\npoltetun pirttinsä raunioiden ohitse kahlatessaan upposi hänen\nsauvansa syvälle kinokseen, ja sieltä alta tuntui nousevan hiljainen\nääni, kuin valitus haudasta...\n\nYksinäinen vanhus kävi kaivamaan lunta, tutkiakseen, mikä siellä oli\nhelähtänyt. Niin, arvasihan hän sen, sauva oli sattunut palaneen\nkanteleen kieliin, ne hän sieltä nyt vapisevassa kourassaan nosti. Se\noli se sama kannel, jota oli soitettu silloin, kun hän ensi kerran\ntoi uuteen tupaan nuorikkonsa, sen, jolle oli oksittu tuo vanhin\nkuusi karsikkomäellä.\n\nPalaneet kielet käpristyivät kerälle. Vanhus viskasi ne kädestään\nhankeen ja lähti laskeutumaan saunaan päin, sitä lämmittääkseen,\nsiinä alottaakseen yksinäisen erakkoelämänsä.\n\n\n\n\nII. KYRÖNSALMEN TARINA.\n\n\nSavon uuden linnan luoteisen kivitornin laella seisoi eräänä\ntoukokuun iltana rintavarustukseen nojautuneina kaksi miestä. Saaren\nkorkea kallioranta ja sen jyrkänteelle rakennettu harmaakivilinna\nloivat jo laajan, mustan varjon virran syvään, synkkään veteen.\nSalmea ympäröivät matalarantaiset niemet ja pikkusaaret, joista metsä\noli poltettu pois, näyttivät elottomilta ja kylmänharmailta tuossa\nillan kalpeassa valossa. Tummansinertävät salot ja värähtämättömät,\nvalkoisilta välkkyvät vedet vaihtelivat etäämpänä sekä Haukiveden\nettä Pihlajaveden puolella.\n\nKuin erakko korvessa seisoi Savon uusi, Pyhälle Olaville omistettu\nlinna tämän laajan, äänettömän erämaan keskellä. Oli kevättulva\nKyrönsalmessa, siellä loiskuivat laineet hiljaa linnan peruskallioita\nvastaan. Mutta tämän solinan keskellä olivat tornissa seisovat\nmiehet kuulevinaan muitakin ääniä, ja niitä he hengitystään pidellen\nnyt tarkkasivat. Olihan kerrottu, että Kyrönsalmen haltija joskus\niltasin nousee syvänteestä laineikkoon soittamaan kanneltaan ja että\nsen soiton helinä silloin kuuluu törmälle asti. Vartijoista toinen,\nnuorempi, oli nyt ollut salmesta soittoa kuulevinaan.\n\n-- En minä mitään kuule, virkkoi vanhempi, hilperokeihästä\nkädessään pitelevä vartija ja siirtyi taas tornin keskelle maisemia\nkatselemaan. Se oli Pentti Heinonpoika, tuttavamme Vahvajärven\nsalolta. Hänen nuorempi toverinsa oli Viljo, ja tämä nyt puoleksi\nhäpeissään, mutta yhä veden yli kumartuneena, vastasi:\n\n-- En minäkään kuule enää. -- Tuokion kuluttua hän taas virkkoi:\n-- Onkohan siinä perää, että tuo vesi on noin mustaa siksi, että\nsiellä asuu paha haltija? Miehet kertovat salmesta saaneensa joskus\nsysimustia kaloja.\n\n-- Voipi olla tottakin; ihmeempiäkin on kuultu, vastasi keihäsmies\nhiukan hajamielisenä. -- Hänen mietteensä näyttivät liitelevän\nmuualla. Ja hetken kuluttua hän pysähtyikin toverinsa viereen puhuen:\n\n-- Mutta mitä varten me oikeastaan täällä vielä näitä linnan satuja\nkuuntelemme? Miks'emme yhtä hyvin vierrä kotona kaskea?. Näihin\naikoihin siellä kotikylästä juuri kalajärvillekin lähdetään.\n\nKiukussaan takoi hän keihäänvarrella kivistä permantoa. Mutta nuori\nmies vastasi vakavana:\n\n-- Manu ei palaa kotiin, ennenkuin on kostamassa käyty.\n\n-- Enkä minäkään... Mutta kun ei täältä päästä kostamaan! Meitä\npetkutetaan... Kolme kuukautta täällä on nyt odotettu, eikä siitä\naijotusta Karjalan retkestä tule mitään!\n\nPentti puhui kärsimättömänä, suuttuneena tähän kaikkeen. Hänenkö piti\nruveta tänne linnannihdiksi, hänen, jota talo odotti isännäkseen!\nKostohiihdolle oli hän lähtenyt morsiantaan pelastaakseen, emännän\ntaloonsa hakeakseen, ja nyt oli hän tarttunut tänne erämaanlinnaan\nkuin loukkuun. Eikä siellä mitään oltu saatu toimeen. Vainolaisten\njälkiä olivat he, Vahvajärveltä lähdettyään, hiihtäneet Savon\nhävitettyihin kyliin. Mutta sieltä olivat jo ryöstäjät silloin\npoistuneet, hiihtäen saaliineen suoraan järvien yli omille mailleen.\nPakopirteissä olivat he sitten tavanneet Savon miehiä, ja hyvin\nhalukkaita olivat nämä olleetkin kostoretkelle lähtemään. Mutta\nilman linnanherran lupaa eivät olleet sanoneet sille retkelle\nsaavansa lähteä. Hämeen miehet olivat silloin, muutamain savolaisten\nseuraamina, hiihtäneet Olavinlinnaan asti, pyytääkseen Kylliäistä\nmiehineen retkelle mukaan. Linnassa oli heille annettukin puolinaisia\nlupauksia, ja siksi ajaksi, kunnes otollinen lähdönhetki tulisi,\nolivat Hämeen miehet jääneet ase- ja rakennusmiehiksi linnaan, jossa\naina oli apuväen puute. Mutta nyt oli talvi mennyt, mennyt oli\nkelirikon aikakin, nyt olivat vedet auki, ja nyt ei siitä retkestä\nenää puhuttukaan mitään.\n\nTämä se Penttiä harmitti, ja tuokion kuluttua hän taas, noita\nhämärtyviä salomaisemia silmäillen, kävi purkamaan vihojaan:\n\n-- Savolaiset koko vesistön varrella ovat niin syvältä sydämistyneet,\nettä he olisivat valmiit partioretkelle lähtemään minä päivänä vain\nsanan saisivat. Heilläkin ovat nyt kylät raunioina eikä ole heillä\nviljelysmailleen asiaa. Mutta Pietari-ukko vain vitkastelee: talvella\nei tarkene, kesällä ei kerkiä...\n\nMutta nureksijan nuorempi toveri ei enää kuunnellut hänen puheitaan;\nhän kurkisteli taas veteen ja kuunteli tarkasti. Jo siirtyi\nPenttikin sinne hänen viereensä, ja todella, olipa hänkin jotakin\nääntä tuolta syvänteestä kuulevinaan. He katsahtivat melkein\nsäikähtyneinä toisiinsa. Oli tietty asia, että veden haltiat harvoin\nhyviksi säiksi liikkuvat, ja erityisesti oli kerrottu Kyrönsalmesta\nkuuluvan soiton aina tietävän turmiota, kuolemaa. Milloin vain sitä\nsoittoa oli kuultu, silloin oli pian linnanmiehille sattunut joku\nonnettomuus: ken oli jäihin hukkunut, ken nukkunut vartiopaikalleen\nja siitä rangaistukseksi joutunut hirteen. Miehistä oli kaameata\nkatsella tuonne syvään veteen, jonka pinnalla jo illan sumua hyppeli,\nja heistä tuntuikin helpottavalta, kun tuokion kuluttua näkivät\nEerikki-mestarin, linnan papin, nousevan kirkkotorniin sen kelloa\niltamessuksi soittamaan. Kirkonkellojen äänihän vei haltioilta mahdin.\n\nMiehet tekivät ristinmerkin, ja aivan oikein, hetkisen vallinnut\nlumous rupesi heidän mielistään hälvenemään. Jo kuului askeleitakin\ntornin kapeilta kiertorappusilta, ja hetken kuluttua nousi sieltä\nkäytäväaukon täyteinen mies tornin laelle.\n\nSe oli leveä, roteva, noin 60-vuotias sotavanhus. Hänen tukkansa\noli saanut valtoinaan kasvaa ja kikkaroi nyt paksuina pyörylöinä\nniskassa kypärähatun alta; ruskeanharmaja kokopartakin oli miehellä\npitkä ja kesytön ja hän oli sen jakanut keskeltä kahtia rinnalle,\njoten hän näytti vieläkin leveämmältä. Se mies oli Savonlinnan\npäällikkö, Pietari Niilonpoika Kylliäinen. Hän tuli tavanmukaiselle\niltakierrokselleen ja kyseli vartijoilta tuttavallisesti, näkyykö\nmitään epäilyttävää ympäristössä.\n\n-- Ei savuakaan, vastasi Pentti.\n\n-- Ei se vainolainen savuja sytytäkään, jos se linnan ympärillä\nhiipii. Mutta mitä se nuorukainen sieltä laineista kurkkii, soittaako\nsiellä haltia, vai...?\n\nKylliäinen oli asettunut miestensä kanssa toverilliselle,\nusein leikkisälle kannalle. Hän olikin vanha talonpoikainen\npartiopäällikkö, joka sitten oli liittynyt Eerikki Akselinpojan\nväkeen, kun tämä oli ruvennut perustamaan linnaa Savon erämaihin.\nSiellä oli hän toimeliaana ja valppaana miehenä avustanut tekeillä\nolevan linnan puolustamista vihollisten alituisia hyökkäyksiä\nvastaan, ja niin oli hän vihdoin ylennyt sen päälliköksi. Mutta\nvanhat, tuttavalliset suhteensa miehistöönsä oli hän yhä säilyttänyt.\n\n-- Olin kuulevinani äsken jotain ääntä, vastasi Viljo ujostellen.\n\n-- Ja sävähdit, että nyt se tulee omansa ottamaan! Elä ujostele,\nolen minäkin niitä ääniä joskus kuullut. Mutta ei Kyrönsalmen haltia\nmikään häijy haltia ole; ei se ole linnallemme taikonut muuta kun\nhyvää. Niin monasti kuin vihollinen onkin tänne hyökännyt, milloin\nviekkaudella, milloin väenpaljoudella linnamme valloittaakseen, niin\naina ovat sen kynnet kilpistyneet näiltä kallioilta takaisin. Ja niin\nkilpistyvät vastakin, jos valveilla pysymme.\n\n-- Mutta uhrinsa se on vuosittain vaatinut, virkkoi Viljo, vielä\njatkaen puhetta haltiasta. Ja Kylliäinen, istahtaen kahareisin\ntornissa olevalle tykille, kävi leikkisästi selittämään:\n\n-- No, eihän tuo niin kummaa olekaan, jos se joskus vähän suutahtaa.\nTottapa sen lepoa häiritsee tämä kalkutus ja mökä, joka jo kohta\nparikymmentä vuotta on tältä ennen hiljaiselta rannalta soinut.\nTäällä päiväkausia kivet paukkavat ja vivut vinkuvat, niin ettei\nhaltialle jää kuin joku iltahetki soittelua varten.\n\nNiin vanhus veisteli. Mutta taas hän katkasi leikkisän puheensa,\nnousi rintavarustuksen luo katselemaan yli noiden laajojen,\niltatyveneiden selkien, ja hän kysäsi yhtäkkiä Pentin puoleen\nkääntyen:\n\n-- Ei ole näkynyt savikuntaa palaavaksi?\n\n-- Ei ole näkynyt.\n\n-- Mikä niitä tänään viivyttää? Ihme, kumma, pianhan on yö käsissä!\n\nLinnaan tuotiin rakennusaineet, savi, kalkki ja hiekka, läheisistä\nsaarista ja mantereen rannoilta lautoilla, joita päivätöitä tekevät\ntalonpojat soutivat ja joista rakennustarpeet sitten vivuttiin\nylös rakennuspaikoille. Näitä lauttakuntia tuli ja meni monta\npäivässä. Mutta niin epävarmat ja turvattomat olivat olot vielä\nuuden rajalinnan seutuvilla, että aina ruodun asestettua sotaväkeä\ntäytyi saattueena seurata lauttamiehiä; sillä eihän koskaan tiedetty,\nmilloin niemen takana väijyvä vihollinen saattoi hyökätä työkunnan\nkimppuun. Ja kumminkin oltiin linnassa aina levottomia, kun lautta\nsyystä tai toisesta viivästyi.\n\nKatkerasti vihasivat näet rajantakaiset karjalaiset tätä linnaa,\npyrkien yhäti vaikeuttamaan sen vahvistamista. Linna oli muka\nrakennettu heidän puolelleen rajaa, se oli riistänyt heiltä\nvanhat apajat ja riistamaat ja katkaissut heidän kulkuväylänsä\npohjoisemmille kalavesille. Ja samaa väittivät vanhoihin\nrajakirjoihin vedoten venäläiset hallitusmiehet, jotka senvuoksi\nalinomaa usuttivat karjalaisia uuden linnan kimppuun. Tuo Haukiveden\nja Pihlajaveden väliselle väylälle rakennettu linna katkasi myöskin\nLaatokan rantalaisten kauppatien Pohjanlahden perukkaan, ja siksi\nolivat karjalaiset aina Laatokan rannoilta asti hanakat uutta linnaa\nhätyyttämään. Monta työkuntaa olivat vihollisten partiojoukot siten\njo tuhonneet, raa'asti surmaten raatajat, ja suuren kauhun olivat\nhe ajaneet linnan työväkeen. Ja kauhuun liittyi tietysti tältäkin\ntaholta katkera viha. Kun linnalaiset joskus saivat käsiinsä\nvaanivan rajantakaisen, niin he armotta häneltä pään listivät taikka\nleikkasivat häneltä kielen pois, jättäen hänet kuitenkin henkiin.\nMutta karjalaiset maksoivat samalla mitalla.\n\n-- Kunhan ei olisi vainolainen taas hiipimässä, virkahti Kylliäinen,\najatellen niitä monia seurauksia, joita tuollainen yhteenotto taas\naiheuttaisi.\n\n-- Vedet ovat taas sulat.\n\n-- Niin ovat, vastasi Pentti, iskien kiinni mieliaiheeseensa. -- Ensi\navovedellähän oli puhe lähteä vainolaisia itsiään hätyyttelemään.\nTietysti ne täällä taas rupeavat parveilemaan, ellei niitä pidetä\nloitommalla.\n\nMutta veitikka pilkisti vanhan Pietarin silmästä, kun hän huomasi,\nmihin nuori hämäläinen jälleen ampasi.\n\n-- Ahaa, sinulla palaa mieli aina vain partioretkelle. Morsian on\nsinne ryöstetty, niinhän se oli...?\n\n-- Sinne palaa monen mieli, -- ryöstetythän ovat Savonkin kylistä\nsekä naiset että tavarat.\n\n-- Ja siksi pitäisi päästä kostamaan, -- hyvin tunnen sen taudin.\nMutta malta vielä vähän, ei mennä syyhymättä saunaan. -- Vanha\nlinnanherra taputti ystävällisesti Penttiä olkapäälle. Mutta tämä ei\nsiitä sulanut, jatkoi vain:\n\n-- Sielläpä kotonaan olisi vainolaisia saunoitettava, muuten he kyllä\ntulevat meitä kylvettämään.\n\nMutta linnanpäällikkö toisti, vielä leikkisä hymy huulillaan, vaikka\näänessä jo oli vakavampi kaiku:\n\n-- Maltetaan vähän, kunnes ollaan täällä tarpeeksi varusteissa. Pian\nsaadaan Pyhän Eerikin torni valmiiksi, sitten...\n\n-- Siihen kurki kuolee, kuin suo sulaa!\n\nKyrönsalmen kalliosaaressa oli näihin aikoihin valmiina vasta yksi\nkivitorni, se salmenviereinen, josta Hämeen miehet nyt juuri pitivät\nvahtia. Se oli tukeva, kookas torni, jonka alakertoihin mahtuivat\nlinnan asuinhuoneet, ruokahuoneet, varastohuoneet, -- siinäpä se\nolikin koko varsinainen linna. Sitä ja sen ympärille rakennettuja\npuutaloja kiersi myöskin jo matalanlainen, kaksinkertainen muuri.\nMutta saaren kaakkoinen sivusta oli sittenkin jäänyt vihollisten\nhyökkäyksille liian alttiiksi, varsinkin kun sen vieressä oli toinen\npikkusaari, jonka yli hyökkääjä Kyrönniemeltä tullen helposti saattoi\nhiipiä lähelle. Tälle kulmalle oli senvuoksi ruvettu rakentamaan\ntoista kivitornia; sitä oli tehty jo pari vuotta ja siihen juuri\nnoita kiviä vedettiin ja rakennustarpeita lautattiin. Mutta vielä se\nei ollut tarpeeksi korkea, ja molempia torneja yhdistävä, jykeäksi\nsuunniteltu sidemuurikin oli vielä keskentekoinen, -- ne työt\nvaativatkin kyllä vielä vuosia valmistuakseen. Siksipä olikin vanhan\nPietarin puhe tällaisten töiden odottamisesta Pentin mielestä huonoa\npilaa, ja siksi hän lisäsi:\n\n-- Savolaiset eivät jää sitä odottamaan. Heidän sydäntään polttaa\nsappi eikä heillä ole mistä kotona elää.\n\nKylliäinen tiesi sen todeksi, ja hänen leveiltä kasvoiltaan suli\nleikin hymy kokonaan pois, kun Pentti siitä muistutti. Mutta hänellä\noli syynsä pidättää tuota kostonhalua leimahtamasta. Hän tiesi\nkokemuksesta, että jokainen kostoretki aina synnytti uusia, eikä\nhänellä ollut nyt liiaksi voimia eikä varoja linnassaan, lähteäkseen\närsyttämään nukkuvaa karhua. Siksi tahtoi hän malttaa ja maltattaa\nkärsimättömäinkin mielet.\n\nHän vaikeni, katsellen yhä vakavana ja huolestuneena noita\nliikkumattomina lepääviä selkiä, joiden takaa hän kärsimättömänä\nodotti näkevänsä lautan vihdoinkin soutavan. Mutta sitä ei näkynyt.\nKurkiparvi vain lensi kiilan muotoisena rintamana korkealla selän\nyli mantereen rantaa kohden, pohjoiseenpäin pesimään sydänmaan\nlaidattomille soille, ja teki lentäessään polven rannan kohdalla.\nLinnanpäällikkö ajatteli sinne päin soutanutta lauttaansa ja virkahti\npäätään punoen:\n\n-- Täytynee lähettää venhekunta lauttaa hakemaan, sillä oikeata\nviipymistä tämä ei enää ole. Ja hän laskeutui taas tornista alas.\nTuokion kuluttua vartijat näkivät hänen pyylevänä astuvan saaren\nläntiseen kallionkärkeen. Siinä oli Kyrönsalmen ensimmäinen pieni\npuuvarustus, jonka linnan perustaja, Erik Akselinpoika Tott, oli\nsiihen vastaisen linnan siemeneksi aikoinaan rakentanut, ja jonka\nalatse vei rantaportti venhelaiturille ja laskusillalle. Pentti\nkatseli, kuinka ukko siellä nyt hajallasäärin rantavartijoita\npuhutteli, mutta hänen mielensä oli nyrpeä ja tyytymätön ja tuokion\nkuluttua hän kävi taas toverilleen puhumaan:\n\n-- Kylliäinen on jo vanha mies; hänestä on mukavampi tallustaa täällä\nlinnassa kuin Karjalan rämeillä. Mutta minä en tänne jää kirkkotornin\nvalmistumista odottamaan. Pääsemmehän me toki täältä Manun kanssa\npoiskin soutamaan. -- Ja Viljon puoleen kääntyen hän virkkoi: -- Etkä\njääne tänne silloin sinäkään. Vai miten?\n\nViljo ei ollut taaskaan kuunnellut toverinsa puhetta. Hän oli\nkiintynyt katsomaan, kuinka siellä alhaalla pihalla linnan naiset\nliikkuivat taloustoimissaan. Kylliäisen toimekas emäntä juoksi siellä\nkuin sukkula kellarin ja aitan väliä, juoksi niin että avaimet vyöllä\nhelisivät, ja hänen tyttärensä, nuori, viehkeä impi, liikkui yhtä\nnotkeana hänen kintereillään, autellen äitiään ruokien ja juomien\nkantamisessa tornin alakerrassa olevaan suureen väentupaan. Iso\nolikin emännällä perhe illastettavana, saikin siinä helma heilua.\nMutta erityisesti tuon neitosen ketteriä askeleita näytti Viljon\nsilmä niin tarkkaavasti seuraavan, ettei hän Pentin vihanpuheitakaan\njoutanut kuuntelemaan.\n\nPentti katseli tuokion ystävänsä tarkkaavaisuutta, hymähti sitten ja\nvirkkoi vähän lauhkeammin, mutta pistävästi:\n\n-- Vai miten? Sinä et taidakaan täältä kiirettä pitää, ehkä tartutkin\nsinä tänne Kyrönsalmen linnaan?\n\nSen jo Viljo kuuli, hytkähti, ja siirtyi hämillään pois\npihanpuoleiselta reunalta, vastaten:\n\n-- Minäkö tänne, -- enhän toki! Tiedäthän sen, tietysti seuraan teitä\näitiäni vapauttamaan!\n\nPentti aikoi vielä jatkaa pilapuhettaan, vaan pysähtyi äkkiä ja jäi\nkuuntelemaan.\n\n-- Kautta Maarian -- kuule! huudahti hän.\n\n-- Niin, ääniä kuuluu taas, myönsi Viljokin.\n\n-- Mutta ne eivät olekaan haltiain ääniä, eivät soiton luiritusta...\nne tulevat tuolta Riihisaaren takaa. Kuule sitä melua, -- ja\nkuuluuhan sieltä airojenkin loiske!\n\n-- Taitaa lautta lopultakin tulla...\n\nJännittyneinä vartoivat vartijat. Pian näkyikin lautta kääntyvän\nesiin niemen kärjestä. Ja kovasti sitä soudettiin, vaikka oli\nainoastaan yksi venhe raskasta lauttaa hinaamassa, -- tavallisesti\nniitä oli kaksi.\n\n-- Soitappa kelloa, Viljo, käski Pentti. -- Tornissa olevan suuren\nvaskikellon soitto oli aina merkki siitä, että linnaan läheni\nvenheitä, ystäviä tai vihollisia, ja että miesten oli oltava\nvaruillaan. Ennen pitkää olikin jo lautan vastaanottajia liikkeellä\nlinnan äsken niin hiljaisella pihalla ja kallioisella rantatiellä.\n\nMutta Pentti oli jäänyt katsomaan etäältä soutavaa savikuntaa. Mitä\nihmettä, eihän se tullutkaan sieltä yksin. Sen ympärillä parveili\npikkuvenheitä, useampia, ja nämä näyttivät lauttaa hätyyttelevän, --\nsiitä se huuto ja melu!\n\n-- Soita rajummin, Viljo, komensi hän. -- Nyt on lempo irti, nyt on\nvihollinen lautan kimpussa.\n\nHälyttäen soi vaskikello ja miehiä juoksi aseissa linnan arkituvasta,\nvasta pihalla vyösolkiaan kiinnittäen. He riensivät rantaportille,\njossa Kylliäinen oudoksuen katseli selällä tapahtuvaa näytelmää.\nSiellä puikkelehtivat vainolaisten venheet lautan ympärillä kuin\npikkulinnut haukan kimpussa. Lautalla oli tavallisuuden mukaan\nruodullinen haarniskaanpuettuja linnannihtejä, ja nämä koettivat\nkyllä häädellä häärijöitä loitommalle, mutta he olivat nähtävästi\nvoimattomat, kun ei heillä ollut venhettä, millä liikkua. Mutta\ntyömiehet näkyivät soutavan tuskaisessa hädässä, kiskoen raskasta\nlauttaa vastavirtaan mantereen rantaa pitkin.\n\n-- Karjalainenko on taas liikkeellä? kysyi Viljo, lisäten hiljempaa:\n-- Siellä on Manu-setäkin lautalla!\n\n-- Taas on Karjala lähtenyt kiusantekoon... vastasi Pentti. -- Näes\nvisapäitä, ihanhan linnan alle asti työkuntaa hätyyttävät.\n\n-- Missä on ruotumiesten venhe? ihmetteli Viljo, katsellen lautan\naseväen avuttomuutta.\n\n-- Ovat kai vieneet senkin... Sitä se on, kun annetaan vihollisten\niltikseen liikkua linnan vesillä!\n\nMutta rantaportilla oli jo syntynyt vilkasta toimeliaisuutta. Vanha,\npyylevä linnanpäällikkö liikkui siellä nyt ketteränä kuin orava,\nantaen käskyjä oikealle ja vasemmalle, ja kiukustuneena hänen äänensä\nsoi yli vesien. Ja olipa hänellä kiukkuunsa syytäkin. Eihän ollut\ntoki pitkiin aikoihin tapahtunut, että vainolaisten venheet noinikään\nihan linnan edessä härnäilivät. Siksipä siellä rantaportilla nyt\nvenheitä laskettiin vesille ja tuokion kuluttua sieltä pamahti\ntykki, -- ammuttu kivi lensi erästä vainolaisten venhettä kohden,\nhyrskähtäen sen vieressä veteen. Silloin kaikkosivat härnääjät lautan\nkupeelta ja soutivat nopeasti niemen taa, häipyen sen hämärään\nsiimekseen.\n\nLauttaa kiskottiin tuskaisella kiireellä ylöspäin mantereen rantaa\npitkin, ja pian se kääntyi sieltä viistoon virran poikki tulemaan\nlinnan rantaporttia kohden. Kun se vihdoin laituriin laski, silloin\njuoksivat päivätyöläiset siitä vieläkin hölmistyneinä maihin. Mutta\nasemiehet kantoivat lautalta rannalle raamilla peitettyä ruumista\nja toiset taluttivat sieltä kahta haavoitettua. Surullisessa\näänettömyydessä lankesivat miehet koko rantaäyräällä polvilleen\nvainajaa ohi kannettaessa. Mutta tornin laella tarttui nuori Viljo\ntoverinsa käsivarteen ja kuiskasi kauhunsekaisella vakavuudella:\n\n-- Sitä se soitti äsken Kyrönsalmen haltia! Mutta kun tuo surullinen\nsaattue oli vastaan rientäneen linnanpapin johtamana ehtinyt pihaan,\nsilloin kuhisi linnanväki uteliaana joukkona äskenpalanneiden\nlauttamiesten ympärillä, tiedustellen heiltä päivän tapahtumia\nja udellen vihollisten vehkeitä. Linnanherra oli heti vaatinut\nruodunpäällikön tilille ja aina kellotorniin asti kuulivat vartijat\nillan hiljaisuudessa, kuinka tämä nyt siellä kertoi lautan retkestä\nja odottamattomasta hyökkäyksestä:\n\n-- Saavuimme päivällä Niittylahden rantaan, kannoimme lautalle kiviä\nja hiekkaa eikä mitään epäilyttävää näkynyt. Vasta illan suussa,\nkun lautta jo oli melkein lastissa, lennähti nuoli lahden takaa\npensaikosta, -- kaatoi työmiehen ihan miesjoukon keskeltä. Luulimme\nvielä ampujaa yksinäiseksi salakytäksi ja me asemiehet juoksimme\nlahdenpohjaan muka ampujaa kurittamaan. Mutta emme olleet sinne\nvielä ehtineet, kun selkämme takana kuului kova huuto, -- useita\nvainolaisvenheitä oli niemen takaa hyökännyt työkunnan kimppuun.\nHiekankantajat juoksivat pakoon rantaa pitkin, ja kun me ehdittiin\nvalkamaamme puolustamaan, silloin olivat vainolaiset jo ehtineet\nryöstää toisen venheistämme, jossa olivat eväät ja aseitakin. Ja sen\npitivät, sillä meillä oli vesille päästyämme ja koko paluumatkalla\ntäysi työ häätää heitä soutajiamme hävittämästä. Hidasta ja työlästä\noli se kulku yhdellä venheellä, -- onnipa, että edes sillä hinnalla\nlinnaan pääsimme!\n\n-- Oliko vainolaisia paljonkin? kuului Kylliäinen kysyvän synkällä\näänellä.\n\n-- Oli tarpeeksi meille asti, ja sisua niillä ainakin oli. Kyllä ne\nnyt taas tänä suvena täällä vaaniskelevat. Emme ole heiltä turvassa\nkoskaan!\n\nNiin puhui rautapaitainen soturi. Ja Kylliäinen seisoi siinä\nmiettiväisenä nivelien tuuheaa jakopartaansa, nähtävästi jo\noivaltaen, että tämänpäiväinen tapaus oli tuova muita mukanaan.\nJa ääneti hän, kun lautta oli purettu ja laituri vivuttu pystyyn\nja rantaportti oli tiukasti suljettu, lähti miesjoukon seuraamana\nkävelemään linnaan.\n\nIllallista syötäessä linnan suuressa, mustaksi savustuneessa\narkituvassa, jonka seinille miehet aseensa ripustivat, oli tietysti\nvihollisjoukon ilmestyminen linnan tienoille ja sen salakavala\nhyökkäys tänä iltana yksinomaisena puheenaiheena. Kylliäinen, joka\npitkän pöydän päässä istui ja miehilleen leivän leikkasi, kuuli sinne\nmiesjoukosta monta moittivaa arvostelua ja paljon suunnitelmia siitä,\nmitä olisi vainolaisten kurittamiseksi tehtävä. Mutta hän istui siinä\nääneti, tarinoihin antautumatta: hän ymmärsi hyvin miestensä kiukun\nja siitä johtuvat mielihalut, mutta tunsi myöskin edesvastuunsa tätä\ntärkeää rajalinnaa kohtaan.\n\nIltavahtien vaihduttua astui Pentti toverinsa kanssa ruokahuoneeseen\nja kiirehti paikalleen pöydän ääreen, Manun viereen. Silloin hän\niloisena ja reippaana tyrkkäsi lauttaa soutamasta palannutta\nhämäläistä kylkeen ja virkkoi:\n\n-- Parahiksi tuli nyt vainolainen vieraaksemme! Nyt ei auta enää\nmikään, Manu, nyt täältä päästään vihdoinkin heidän puolelleen\nvierailemaan.\n\n-- Onko ukko taipunut? kysyi Manu vilkkaasti, ja hänenkin silmänsä\nsyttyivät palamaan.\n\n-- Nyt on hänen pian taivuttava, usko pois, Manu!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavina päivinä eivät lautat lähteneet Olavinlinnasta\nrakennusaineita hakemaan. Työmiehet olivat pelon vallassa, eiväthän\nhe tienneet työssä ollessaan, minkä pehkon takana väijyi pahasilmä\njousimies. Eikä Kylliäinenkään niitä liikkeelle lähettänyt. Hän\npani sen sijaan venekuntia saaristoon hakemaan väijyviä vihollisia.\nMutta vainonmiehet olivat taas hävinneet kuin tuhka tuuleen, eikä\nkukaan voinut sanoa, olivatko he palanneet kotirannoilleen vai\nvaaniskelivatko edelleen linnaa jostakin lepikkolymystä. Epävarmuuden\nja kärsimättömyyden tunne vallitsi miesten joukossa, joko he olivat\nvahdinpidossa tai nuottasounnissa, ja yhä selvemmäksi heistä rupesi\nkäymään, että jotakin ratkaisevaa olisi tehtävä.\n\nNäihin aikoihin keväillä, helluntaipaaston päätyttyä, pidettiin\nvuosittain linnaa vastapäätä olevalla niemellä markkinat, mihin\nviipurilaisten oli tapana tuoda suolaa ja rautaa ja karjalaisten\nreppurien rihkamataan, vaihtaakseen niitä salon savolaisille\nturkiksiin ja kapahaukeihin. Usein olivat nämä markkinat, joissa\nlinnan miehetkin mielellään liikkuivat tarpeitaan ostelemassa\nja tuttaviaan tapaamassa, väkivilkkaat, mutta nyt ne olivat\nlamassa. Vesillä oli nyt vaarallista liikkua, siksi olivat harvat\nviipurilaiset lähteneet Saimaan yli soutamaan, ja Laatokan laukkurit\nkai pelkäsivät kostoa. Pakopirteiltään saapuneet savolaiset, jotka\ntuskin saivat suolatarpeensa tyydytetyksi, valittelivat linnan\nmiehille, etteivät päässeet vainolaistenkaan kylille tarpeitaan\nhakemaan eikä sisuaan keventämään. He uhkailivat lähteä kostoretkelle\nlinnanherran luvatta. Eivätkä linnanmiehet heitä pidätelleet:\nhe vuorostaan kertoivat karjalaisten viimeisestä retkestä, joka\npian taas saattoi uudistua, ja he huomasivat salolaisten syvästä\nkatkeruudesta, että nyt nämä eivät aikoneet jäädä odottamaan\nrajantakaisten tuloa apajoilleen.\n\nHämeen miehetkin kuljeskelivat siellä suuttuneiden savolaisten\njoukossa, ja iloisena Manu kuiskasi Pentin korvaan:\n\n-- Nyt ei jäädä enää pitkäaikaisiksi linnaan.\n\n-- Aijotko lyöttäytyä savolaisten matkueeseen?\n\n-- Luvatta livistän, jos ei lupaa saada.\n\nVenhevalkamassa pysähtyivät he katsomaan taikojaa, joka siinä\nrantaäyräällä ihmisten käsiin katsoi tai loitsullaan manasi\nheidän tautejaan. Se oli vilkassilmäinen, liuhuparta karjalainen,\njoka sarvipussiaan kalisti ja kehui taitojaan. Kukaan ei velhoa\nhätyytellyt, vaan monet hänen arvottavikseen antautuivat. Jo viskasi\nPenttikin penningin arpojan kouraan ja kysyi:\n\n-- Osaatko neuvoa, missä siellä Karjalan puolessa on naisia, joita\ntäältä on sinne orjiksi viety.\n\nMutta velho ei ollut hanakka linnanmiehen loukkuun lähtemään, vaan\nvastasi vältellen:\n\n-- En kysele, mistä ihmiset ovat, kun heihin sarveni imen tai heille\ntarpeitaan arvon.\n\nMutta hämäläinen ei hellittänyt; hän tiukkasi yhä:\n\n-- Tunnusta pois! Olet siellä tavannut orjia, jotka tätä meidän\nmurretta puhuvat.\n\nVelhon silmä välähti; hän tuntui asiasta tietävän enemmänkin, mutta\nvastasi vain:\n\n-- Orjia on siellä monessa talossa, onpa teidänkin murretta\nhaastelevia.\n\nSiiloin kumartui Pentti lähemmäs äijää, tipautti toisen kolikon hänen\nkouraansa ja tiuskasi vihaisesti:\n\n-- Missä talossa...? ellet kerro, lähetän linnanpapin kimppuusi.\n\nTiesipä velhokin, että papit vainosivat arpomista ja loihtimista, ja\nsiksi hän nyt suulaammaksi suli, kuiskaten:\n\n-- Tiedusteletko kahta Hämeen naista, jotka viime talvena Karjalaan\nryöstettiin?\n\n-- Niitä juuri, -- heidät olet siis nähnyt. Missä, sano!\n\n-- Laatokalla, Pirtolan perevaarassa. Siinä kylässä elävät Kosoiset.\n-- Äijä kuiskasi sen suhauttamalla, mutta niin tuttu oli tämä\nnimi savolaisille, että lähinnä seisovat sen kuultuaan korvansa\nheristivät. Kosoinen oli nimeltään se karjalaisten pelätyin\npäällikkö, joka aina kuin varas yöllä äkkiarvaamatta johti miehensä\nheidän kyliinsä.\n\n-- Kosoinenko, huudahtivat he. -- Mitä hänestä? -- Velho kävi\nsotkemaan pois asian eikä sen enempää kysyjille kertonut. Mutta\nPentti ravisti häntä hänen hennoista hartioistaan ja virkkoi:\n\n-- Pirtolan, sanot... Mutta muista, jos valehtelit, niin sinut vielä\ntapaan!\n\nKun Hämeen miehet vähäistä myöhemmin, salmen yli Kyrönsaareen\nsoudettuaan, nousivat rannasta linnaan päin, oli heidän kasvoillaan\nluja ja päättäväinen ilme. He olivat nyt selvillä siitä, että\naika oli tullut heidän linnasta lähteä, yksinpä Hintsakin polki\nrautarohkeana jalkaansa kallioon ja kehui:\n\n-- Yhden kylän me kuritamme vaikka neljän miehen, -- milloin\nsoudetaan pojat?\n\nMutta Pentti Heinonpoika astui suoraan linnanpäällikön tupaan ja kävi\nKylliäiselle vakavana ja juhlallisena kertomaan markkinakuulemiaan.\n\n-- Savolaisia ei pidätä enää mikään, vakuutti hän. -- Ja me lähdemme\nheidän mukaansa. Kylliksi on jo linnassa viruttu!\n\nMutta hämmästyipä hän aika lailla, kun Kylliäinen hänen kiihkeään\npuheeseensa aivan rauhallisesti vastasi:\n\n-- Menkää!\n\nJa nousten selustapenkiltään leveä linnanherra tuokion kuluttua\nlisäsi:\n\n-- Kaikkien pyhien nimessä, pankaamme siis partioretki toimeen, niin\nettä rajantakaisille tulee asiata kotiinsa!\n\n-- Suostutte siis? kysyi Pentti nyt vallan ällistyneenä.\n\nPalavin silmin astui Kylliäinen Pentin eteen ja puhui:\n\n-- Etkö luule minun vanhojen sissiverieni noista ärsytyksistä\nkuohahtaneen! Virallisesti on kyllä vielä olevinaan rauha Ruotsin ja\nNovgorodin välillä, ja sitä en minä ruunun edustajana saa rikkoa...\n\n-- Mutta venäläiset rikkovat sen joka vuosi ja yhä rohkeammin, kun\nsen iltikseen saavat tehdä, -- pisti Pentti väliin.\n\n-- Niin tekevät. Nyt ei enää riitä yksi ruotu lauttakunnan suojaksi\nja jos tänään ajat häärijät tiehensä, niin parveilevat he täällä ensi\nviikolla taas. Niin ei voi jatkua, se on totta. Siksi: oli menneeksi!\n\n-- Kuritetaan vainolaisia siellä, missä heidät löydetään omilla\nkylillään, ja niin, että ainakin hetkeksi tottelevat.\n\nNäin intoili Pentti. Mutta Kylliäinen jatkoi:\n\n-- Lähtekää siis retkelle, parikymmentä nihtiä saatte linnasta\nmukaanne kantaväeksi, kerätkää talonpoikia lisäksi niin paljo kuin\ntahdotte. Mutta minä jään tänne Olavinlinnaa vartioimaan. Sen\nsäilyminen on kuitenkin pääasia.\n\nTämä sanoma levisi nopeasti linnanväen keskuudessa, ja kilpailua\nsyntyi siellä vain siitä, kuka mukaan pääsee, sillä mieli\nkaikilla teki. Vanhat partiomiehet linnaväen joukosta valittiin\noppaiksi ja johtajiksi. Ja markkinoilta palaaville savolaisille\nvietiin ilosanoma, että nyt on sulku poissa, nyt pääsevät miehet\npakopirteiltään kauan toivomalleen kostomatkalle. Ja se tiedettiin,\nettä tämä sanoma oli nopeasti leviävä pitkin erämaita ja kaukaisia\nkalajärviä, tiedettiin, että siellä nyt miehet miettimättä katkasevat\nkevätpyyntinsä, lähteäkseen tuottavammille apajoille, joille heitä\najoi sydämiin iskostunut pitkä viha.\n\nEikä monta viikkoa kulunut, kun jo rupesi joka taholta pitkien\nvesistöjen varsilta saapumaan Kyrönsalmeen savolaisten venheitä\ntoinen toisensa perästä. Niitä tuli etelästä Savilahden poukamista,\ntuli pohjoisesta Säämingin suurelta salolta, tuli Juvalta ja Kyyveden\nerämailta asti. Tuli vanhoja, pitkiä, tanakoita, kymmenhankaisia\nsotavenheitä, tuli pitkiä kirkkovenheitä ja pieniä nuottavenheitä,\njoista nyt kelapuut ja tarpoimet joutivat pois. Keihäskasa oli joka\nvenheen kokassa, sotakirveitä ja rautaselkäisiä jousia oli jokaisen\nsoutoteljon alla.\n\nSiellä kaikui pitkin salmen rantoja hilpeä tarina ja reipas laulu;\nnyt oli unohtunut köyhyys ja hätä. Takamaille, kalasaunoille, olivat\nmiehet jättäneet naisensa ja lapsensa, joiden tehtäviksi nuotanveto\nja ansojen kokeminen tänä suvena jäi, ja venheestä toiseen kaikui\ntervehdyshuuto:\n\n-- Hei, näin vuoroin vieraissa käydään!\n\n-- Lämpiävät ne tänä kesänä Karjalankin saunat!\n\n-- Ja saavat rakennustyötä Laatokan miehetkin, jotka niin usein ovat\nmeidät panneet pirtintekoon!\n\nNiin he uhmailivat, odotellen vielä kaukamatkaisten saapumista.\n\nEräänä aamuna -- oli Pyhän Eerikin päivä -- jo laskettiin vesille\nlinnankin kaksi vankkaa sotavenhettä ja niihin käytiin aseita ja\neväitä sälyttämään. Kymmenen miestä nousi kumpaankin soutajiksi ja\nperään asettuivat tarkat väylien tuntijat. Rannalla kulki Kylliäinen\nlähteville neuvojaan antamassa, vieläkin varottaen:\n\n-- Kesälahdella muistakaa hyvin kätkeä venheet, mutta vartioimatta\nälkää niitä sittenkään\n\n-- Sen varomme!\n\n-- Siis soutakaa Pyhän Eerikin suojassa!\n\nMalttamattomina kelluivat savolaisten venheet salmella.\nVastatervattuina loistivat ne punaisilta kesäpäivän kirkkaassa\npaisteessa ja vastalasketut peitsenkärjet niiden keuloissa\nkimaltelivat. Jo laskivat linnanvenheet virtaan, jonon etupäähän\nsoutaakseen. Nuori Viljo oli, hyvästellessään linnan naisia\nlaiturilla, myöhästynyt toiseen venheeseen kuin Pentti, ja kun nämä\nvenheet siinä nyt rinnakkain virtaan soluivat, kumartui hän laidan\nyli toverinsa puoleen ja kysäsi:\n\n-- Sehän oli Pirtolan perevaara?\n\n-- Ja Kosoisten oli talo. Ne paikat me muistamme!\n\nAirot selvisivät soutamaan. Venheet kulkivat juuri linnan valmiin\npäätornin kupeitse; sen jykeät seinät kuvastuivat salmen syviin\nvesiin, jotka nyt keskipäivän paisteessa kirkkaina välkkyivät. Sitä\nlaineisiin taittuvaa kuvaa katsellen Viljo vielä toverilleen toiseen\nvenheeseen virkkoi:\n\n-- Oikeassa oli Kylliäinen: Kyrönsalmen haltia on sittenkin hyvä\nhaltia.\n\n\n\n\nIII. LAATOKAN RANNOILLA.\n\n\nVakavina, ylväinä seisoivat suorat, pystyt petäjät kuin rivissä\nkorkealla Karjalan aholla. Niiden rungot hohtivat helakanruskeilta\nkesäpäivän kellertävässä paahteessa, hohtivat siitä kauas, sillä\nharjua ympäröivä lehtimetsä oli kuin kunnioittaen väistynyt\nmatalammaksi sen rinteellä. Päivän pykimistä rungoista levisi\npihkainen tuoksu voimakkaana yli kivikkomäen.\n\nMutta petäjäin alla, kivien lomissa, nukkui hiekkaisella\nkanervikkonummella miesjoukko sikeää unta. Oksien lomitse hautoi\npäivä miesten hartioita, joskus vain leuhautti länsituuli, joka\nlatvoja hiljaa huojutti, sinne alas asti virvottavan väreen.\nKeskipäivän uuvuttava rauha vallitsi luonnossa, jossa ainoastaan\nnukkuvain miesten tasainen kuorsaus tohisi.\n\nSiinä lepäsi savolainen partiojoukko, joka ryöstötöissä Karjalaa\nkulki. Miehet olivat viskanneet konttinsa maahan ja ripustaneet\nsääryksensä oksille kuivamaan, mutta keihäs oli kunkin nukkujan\nvieressä, pystössä petäjänkylkeä vasten. Ja vartijat valvoivat\nylimmällä kunnaalla, taistellen urheasti unta vastaan. He silmäilivät\nvuoroin pohjoiseen saloon, jonka takaa, kaukaa taivaanrannalta, nousi\nhienoa savua, -- siellä höyrysi vielä viimeinen kylä, jonka miehet\nolivat aamulla sytyttäneet, -- vuoroin taas suvenpuoleiseen, loivasti\nlaskeutuvaan lehtoon, jonka alta avartui laaja, harvametsäinen suo.\nMutta etäämpää, suon takaa häämöitti päivän autereessa korkeita,\npyöreälakeisia vuorenselänteitä, kuin nousevia poutapilviä.\n\nNiitä katsellen vartijat siinä yksitoikkoisessa äänettömyydessä\nharvakseen juttelivat.\n\n-- Noiden vaarojen juurella se on siis lopultakin Laatokan meri,\nvirkkoi toinen.\n\n-- Ja sen rantakylät. Niitä kohden nyt vielä tänä iltana painetaan.\n\n-- Ne kuuluvat olevan rikkaita kyliä. Siellä kai taas pidetään kestit.\n\n-- Pidetään kai, mutta kauan siellä ei ehditä herkutella, ettei\nsatimeen jouduta.\n\n-- Niin, liekö ryssillä sotaväkeä siellä?\n\n-- Siitä ei ole tietoa, vara vain on pidettävä. Ja sieltä käännytään\ntakaisinpäin.\n\n-- Jopa on aikakin. Eihän liene näillä mailla sitten enää\npolttamatonta kylää eikä ryöstämätöntä taloa.\n\nTarkkaa työtä oli savolainen retkikunta tehnyt, kerran taas päästyään\nKarjalan maille sammuttamaan pitkän vihansa janoa. Kosto oli otettu,\notettu kiusautuneiden sydänten koko kiukulla ja noudattamalla sitä\nerämaanlakia, joka käski: poltetusta talosta kaksi tuhkaan! Mistä\nvain partiokunnan tie oli kulkenut, sinne oli jäänyt hiillostuneita\nraunioita, veriinsä vaipuneita vainajia, itkeviä lapsia ja iskettyä\nkarjaa. Runsaat saaliit oli kerätty ja ne, samoinkuin vangeiksi\nriistetyt karjalattaret, olivat jo lähetetyt kostoretkeläisten\nvenhevalkamaan, sieltä vesien yli vietäviksi. Sinne oli siten jo\nosa retkeläisistäkin palannut, mutta pääjoukko samosi yhä kauemmas\nkaakkoa kohden. Voitonhuumaus ja vuodatettu veri oli hurjistanut\nmiesten mielet, heidän taittumat on kostonsa haki yhä tyydytystään.\nLaatokan rannoille asti oli ryöstäjäin päästävä, sillä sieltä he\ntiesivät hurjimman hävityksen aina omiin kyliinsä kulkeutuneen.\n\nNyt oli määräpaikka jo lähellä. Savolaisten matkue oli viime yönä\njo aamupuhteella ryöstellyt Ruskealan kyliä, ja nyt se päiväsydännä\ntapansa mukaan lepäsi. Ei ollut enää kuin runsaan rupeaman matka\nLiikolan ja Kellomaniemen kauppakyliin, joista nyt ensi aamun\nvaietessa oli tehtävä roviot.\n\n-- Sieltä Laatokan rannoilta toivovat monet miehet nyt hakevansa\ntakaisin viime talvena ryöstetyt naisensa, puhui tuokion kuluttua\ntaas toinen vartija, murrokselle istahtaen. -- Miten sitten\nlöytänevät omansa? Laajalla ovat siellä rantakylät ja sotavankejaan\nkuuluvat karjalaiset myövän Olhavan orjamarkkinoille asti.\n\n-- Vai myövät ihmisiä, -- vaikka ovathan ne ristityt karjalaisetkin?\n\n-- Ovat mitä ovat. Kastavathan niitä kuulemma papitkin, mutta näithän\nitse siellä Kiteenkylän ohdonjuhlilla, johon parahiksi pitopadoille\njouduimme, kuinka heidän kotoiset arpojansa siellä omille\nhaltioilleen uhrasivat ja lapsille nimiä panivat. Mutta Laatokalla\nkuuluu kyllä olevan kirkot ja veljeskunnat.\n\n-- Ehkä niitä huomenna saadaan nähdä.\n\n-- Aamun valjetessa ollaan työssä taas. Ja nytpä pian joudutaankin\ntaipaleelle, -- näet, siellä linnan miehet jo toisiaan herättelevät.\n\nPetäjäin juurelta nouseskeli päivän polttamia, partaleukaisia,\nkankealuisia miehiä; elämään rupesi kanervikkokangas. Valeen\nkaristettiin väsymys ruumiista, ja tuokion kuluttua kajahti jo\nhiekkainen rinne, kun miesjoukko sitä raskaasti polki, astuessaan\nalaspäin suonrantaa kohden. Hiki ja pöly oli iskostunut noiden\nmiesten kasvoille, ja kiiluvina välkähtivät heidän silmänsä melkein\nmustapintaisista kasvoista, -- koston jano niissä vieläkin paloi.\n\nSataisen partiojoukon ensimäisessä jonossa astuivat Hämeen miehet,\njotka nyt lähenivät sen matkansa määrää, jolle he viime talvena\nolivat Vahvajärven erämailta lähteneet. He polkivat tannerta\nvakavasti ja tarmokkaasti; toisinaan oli savolaisten vallan vaikea\nheitä seurata. Päivä laski, ilta vaihtui yöksi. Lehdot, joissa\nmäkärät soittivat, alkoivat hämärtyä; mutta pysähtymättä he oppaiden\nkintereillä painoivat eteenpäin, mäkeä ylös, toista alas. Harvoin he\nsanan keskenään vaihtoivat. Joskus vain viittasi Manu jonkun mäen\nharjanteelta sumunpeittoisen, järveltä näyttävän alangon yli noita jo\nselväpiirteisiksi käyneitä vaaroja ja virkkoi:\n\n-- Tuon vuoren juurelta aamulla ensi töiksemme haetaan venhe ja\notetaan opas.\n\nJa Pentti lisäsi:\n\n-- Muut saavat ryöstää Liikolan kauppakylät, ohi vie siitä meidän\ntiemme.\n\nPolku laskeusi sumujärveen ja kohosi taas uudelleen harjulle. Mutta\nvihdoin pysähtyivät oppaat metsäisen mäen kupeelle, ja siihen\nkoivikon siimekseen he vähitellen keräsivät miehensä. Aamuyön\nkuulakkaassa valossa leveni siitä katsojan eteen laaja, alava maisema\ntummana ja kylmänkankeana. Maiseman katkasi harmajalta kimalteleva\njärvi ja siitä kapeana vyönä polvehtiva joki. Rannoilla oli vankka\nviljelys, laajat heinämaat ja pitkät ruishalmeet. Mutta joen niskassa\njärven rannalla oli tiheään rakennettu kylä, talo talon vieressä,\nja mastoniekkavenheitä oli talojen alla paljon, -- siinä Liikolan\nkauppakylä rauhallisena nukkui, hävityksensä hetkeä aavistamatta.\nKylä oli rakennettu vuoren juurelle, joka pystyrinteisenä kohosi\nsen takaa ja jonka huipulla näkyi kivinen varustus. Siinä oli ennen\nollut linna, johon näiden kylien asukkaat olivat levottomina aikoina\npaenneet ja jossa aika-ajoin oli sotaväkeäkin pidetty. Mutta nyt\noli autiona Liikolan vanha linna, suojattomina sen alaiset kylät.\nPartiojoukon johtajat olivat lähettäneet miehiä etukäteen keräämään\nvenheitä joenniskaan; he odottelivat nyt viimeisten jälkijoukkojensa\nsaapumista salolta. Hetkisen siinä siis miesjoukko henkäsi, niinkuin\nahmakin jännittää jäntereensä, ennenkuin se puusta viskautuu naavoja\njyrsivän poron kurkkuun.\n\nPunahohteisena nousi kesäpäivän sarastus verkalleen itäisten vaarojen\ntakaa ja käki kukahti lehdossa aamua tervehtien. Silloin laskeutui\nmustapintainen miesjoukko yönkosteaa sammalrinnettä alaspäin,\nlaskeutui ääneti, hiipien, mutta askel askeleelta yhä kasvavalla\nkiireellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun päivän kehä oli ehtinyt nousta vuorten päällitse lämmittämään\nyölevostaan heräävää luontoa, silloin oli jo hävitys kohdannut\nLiikolan kauppakylää ja sieltä nousivat jo ensimäiset savupatsaat.\nPitkiin aikoihin ei ollut mikään vihollinen vieraillut Laatokan\nrantakylissä. Yllättäen tapasi senvuoksi nyt nukkuvan yhteiskunnan\nvaino ja kosto. Uhmaten ryösteli siellä savolaisten pääjoukko taloja\nja tavara-aittoja Helylänjoen rannalla. Mutta etummaiset partiolaiset\nolivat jo edenneet merenrannalle asti, kallioisen Kellomaniemen\nkyliin, joista asukkaat henkensä hädässä pakenivat minne kerkesivät,\njättäen kotinsa vieraitten saaliiksi.\n\nAukean Leppäselän rannalla seisoi miesjoukko ulapalle silmäillen. Oli\nkyllin ryöstettäviä taloja lahden molemmilla rannoilla, mutta heidän\nhimoitsevat katseensa ulontuivat sittenkin järventakaiselle törmälle,\njossa he näkivät kirkon ympärillä suuremman kylän ja arvasivat\nrikkaimman asutuksen olevan.\n\n-- Tuo Rantoilan kylä on näiden seutujen pääpaikka, kertoi\nmiesjoukossa joku, joka oli ennenkin matkaillut Laatokan mailla.\n\n-- Siellähän niillä näkyy olevan kirkkokin, huomautti toinen.\n\n-- Sen kuuluvat sinne rakentaneen Valamon saaresta saapuneet erakko\nveljet. Siellä oli silloin ollut karjalaisten uhrilehto, mutta\npyhät miehet ajoivat vihkivedellä pakanahenget sieltä pois, selän\nyli olivat ajaneet juuri tähän lahteen, jota he nyt pirun lahdeksi\nsanovatkin.\n\n-- Pitäisi meidän viedä pirut sinne nyt takaisin, -- veisteli joku\njumalaton joukossa, -- kun olisi venheitä!\n\n-- Tuolta soutaa muuan haapio, -- hei mies! Rantaa pitkin soutikin\nlahdenpohjasta tuleva pikkuvene juuri sitä kallionientä kohden,\njossa miesjoukko seisoi. Pian he tunsivat soutajankin: se oli\nIlvesmäen Hintsa, joka rantapensaita koluten vihdoin oli löytänyt\naluksen. Mutta vesirajaan, venheen luo, astuivat toveriaan odottavat\nhämäläiset, ja Pentti virkahti Savon miehille:\n\n-- Tällä venheellä lähdetään muille matkoille. Mutta tuosta salmen\nylihän näyttää tie käyvän kirkkosaareen.\n\n-- Koetetaan siis sieltä...\n\nMiesjoukko läksi poukamaa kiertämään, mutta Hintsan venheeseen\nastuivat hämäläiset, vieden siihen mukanaan karjalaisen nuorukaisen,\njonka he olivat pysähdyttäneet ja ottaneet oppaakseen. Ja nopeasti\nkiiti pian keveä alus kapeita salmivesiä, joiden rannat olivat jylhä\nvuoriset ja jyrkät. Vuorten lomissa oli kyllä lehtorinteisiä lahtia,\njoiden pohjalta vilahti vihanta nurmiranta, -- siinä arvasivat\nmiehet kylänkin olevan vieressä, -- mutta ohi he soutivat niistä\nkyläpaikoista. Eikä heidän venheessään monta sanaa puhuttu. Lyhyeen\nkysyi perämies matkan suuntaa oppaalta, joka peljästyksissään sen\nvain kädellään viittasi. Mutta mieli oli miehillä pingoittunut.\nRautaisina puristivat heidän sormensa airoa ja vakava oli ilme heidän\nkasvoissaan, kun he katselivat noita outoja maisemia.\n\nSoudettiin poikki suurten selkäin, joihin aavan Laatokan laidaton\nulappa ajoi korkeita, hyrskypäitä aaltoja. Mutta selän takaa aukeni\ntaas salmi ja sen poukamassa näkyi halmemaiden keskellä pieni,\nharmaja kylä.\n\n-- Tässäkö? kysyi Pentti perästä.\n\nOppaan katse ilmaisi, että siinä oli matkan määrä. Venhevalkama oli\nvähän syvemmällä perukassa, mutta Pentti laski pajukkoon törmän alle.\n\n-- Ensiksi kyselemme asiatamme rauhan miehinä, virkkoi hän rannalle\nnoustessaan.\n\n-- Mutta sitten kostetaan, vastasi Manu, ja käheältä sorahti hänen\näänensä.\n\nPäivä oli jo puolille ehtinyt, kun miehet nousivat törmälle\nvenheestään, johon oppaansa kytkivät. Kylän kolmesta talosta näkyi\nväki olevan ulkotöissä; ainoastaan lapsia ja joku tihrusilmä akka\ntavattiin pihatolla. Akka vastasi vihaisena kierrellen ja kiellellen,\nkun he tiedustelivat Suomesta tuotuja sota-orjia. He kävivät\nsenvuoksi itse tutkimaan tupia ja aittoja, mutta oman puolensa\npukuakaan he eivät löytäneet.\n\n-- Taisi pettää meidät Karjalan velho, virkkoi Manu, kun he jälleen\nseisahtuivat alimmaisen talon pihalle.\n\n-- Jos petti, niin tavatessani hänet tapan, vastasi Pentti\nkiukuissaan. Mutta hän kävi vieläkin tihrusilmää tiukkaamaan:\n\n-- Missä on talonväki?\n\n-- Huhtaniityllä ollaan, illaksi tulevat...\n\n-- Sitä minä en odota, virkkoi Manu. Ja akkaa käsipuolesta puistellen\nhän ärjäsi:\n\n-- Mikä näistä on Kosoisen talo? Hä? Etkö vastaa? No, nuotion teen\nniistä kaikista...\n\nHän ryhtyi sanojaan toteuttamaan. Ja nopeasti syttyi tuli pahnoihin\nja niistä päivän paahtamiin heinähirsiin. Synkästi akka sadatteli ja\nhaikeasti ulisten pakenivat lapset aholle.\n\nMutta jopa oli sana juoksutettu kylän miehille siitä, mitä vieraita\nnyt taloissa liikkuu. Metsän rinnasta rupesi vilahtamaan harmaita\nmekkoja; niitä sakoi kujalle ja kesantoaidan taa. Karkeita, uhkaavia\nkirouksia lähti sieltä kuulumaan, ja niihin sekaantui pian naisten\nhätäisiä huutoja.\n\nHämäläiset seisoivat hetkisen neuvotellen sytyttämänsä\npirtin kupeella. Heillä ei ollut enää toivoa saavuttaa sitä\npäätarkoitustaan, jota varten he olivat retkelle lähteneet: ne\nnaiset, joita he hakivat, eivät nähtävästi olleet enää täällä,\npäättivät he, ja he lähtivät allapäin peräytymään rantaan päin. Mutta\nsiitä nousi rohkeus ja into kylän miehillä. He olivat aluksi vieraita\nvain etäältä pälyneet, heidän lukumääräänsä arvaamatta, mutta nyt\nhe hyökkäsivät peräytyviä kohti, kenellä kirves, kenellä viikate\naseenaan. Ja pitkä, roteva karjalainen, jolla oli vaskitettu vyö\npiikkoispaitansa päällä ja joka kiukkuisena heilutti kirvestään, niin\nettä ruskea tukka hulmusi, hän juoksi miesjoukon etunenässä väistyviä\nkohti, huutaen:\n\n-- Vai naisten hakijoita te olette; kyllä me teille niiltä terveiset\ntuomme!\n\nJa hänen kintereillään juoksevat miehetkin säestivät:\n\n-- Niin, Kosoinen, annetaan heille lähtöeväät! Mutta tämä nimi\npysähdytti äkkiä Manun, joka kääntyi kuin pistettynä ympäri\nperästätulevaa kohti. Tuossa siis oli mies, joka hänen poikansa,\nainoansa, surmasi ja jolle hän oli vannonut verisen koston...\n\n-- Vai sinä olet Kosoinen!\n\nTulipa karjalaisen vuoro peräytyä Manun survovan sauvan edestä,\nja siinä palavan pirtin kupeella, johon toisetkin hämäläiset nyt\nriensivät, syntyi tuikea tappelu. Hintsan kirves heilui kahta puolta\nja Pentti koetti voimansa takaa suojella liiaksi loittonevaa Manua.\nVastakkain iskeneet kirveet kilahtivat. Kylän naiset ja lapset\npakenivat kirkuen rakennusten ja kesantoaidan taa ja sieltä he\nkauhulla katselivat kahakan menoa. Sieltä se myös ensiksi kajahti\nvihlova huuto:\n\n-- Jo kaatui Kosoinen...!\n\nPentti, joka hääteli sivultapäin hyökkääviä viikatemiehiä, katsahti\ntuonne kirkuvaan naisjoukkoon; hän näki karjalaisten kantavan sinne\ntuvan kupeelle kaatunutta toveriaan. Mutta samassapa hän lähti\nitsekin juoksemaan sinnepäin.\n\nHän oli sieltä naisjoukon keskestä nähnyt kalpeat kasvot, jotka\npelokkaina ja hämmästyneinä tuijottivat häneen kuin aaveeseen... Hän\nei voinut erehtyä, ne olivat Marketan kalpeat kasvot...\n\n-- Marketta, tule...!\n\nMutta kasvot olivat häipyneet samalla hetkellä kuin hän ne oli\nnähnyt. -- Pentti pysähtyi, pyörähteli ympäri, ei tiennyt mihin\nhyökätä. Ja silloin hän kuuli takaansa, rantatieltä, nimeään\nhuudettavan. Hän katsahti sinne, ja jo olikin aika palata pihamaalta.\n\nManu horjui siellä aitaa vastaan, horjui ja kaatui... Hän oli\nmielensä huumauksessa yhä hyökäten jatkanut taistelua Kosoisen\nmiehiä vastaan; siinä oli hän saanut viikatteesta kylkeensä syvän\nhaavan, ja siksi kutsui nyt Viljo, miehen tavalla setänsä sivulla\ntaistellen, Penttiä avukseen. Hintsa lakasi kirveellään hyökkääjät\ntantereelle vaipuneen toverinsa kimpusta ja läksi juosten kantamaan\nhäntä venheeseen, jota Viljo jo vesille työnsi. Ja Pentin oli silloin\njuostava sinne heidän jälessään, muu ei auttanut. Kylän miehet,\njoilta johtajan kuolema oli luonnon lamauttanut, seurasivat heitä\ntoki vain loitommalta, toiset viritellen jousiaan, toiset rientäen\nvalkamaan venheilleen...\n\nMutta hämäläisten haapio, jonka pohjalle Manun haavasta verta\nvirtasi, se loittoni jo salmen suuta kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta oli käsissä, kun hämäläisten pieni matkue, jokea myöten soutaen,\npalasi Liikolan vielä suitsuavan kauppakylän rantaan. Savolaiset\npartiojoukot olivat jo lähteneet sieltä. Kylään ei oltu uskallettu\nyöpyä, sillä viesti heidän vierailustaan oli jo varmaankin kulkenut\nKäkisalmeen venäläiselle linnaväelle. Viimeiset remuavat ryöstäjät,\njotka päiväkauden olivat herkutelleet karjalaisten ruuilla, ja\nheidän väkevällä kaljallaan sammutelleet hellejanoaan, ne kuuluivat\nvielä joentakaisessa vastamaassa palailevan sisämaan selänteitä\nkohden. Niiden jälkiä läksi nyt hämäläisten matkuekin taivaltamaan,\ntavatakseen pääjoukon sen ensimäisellä lepokankaalla.\n\nSurullinen oli se saattue. Tuoreista vesoista olivat miehet punoneet\npaarit, joilla kantoivat haavoitettua toveriaan. Mutta se kulku\noli raskasta, ja raskas oli mielikin kulkijoilla. Saavuttuaan\nensimäiselle ylängölle, siihen, josta aamukasteella oli hyökätty\nnukkuvaan kauppakylään, pysähtyi Hintsa kantopuitaan kohentamaan.\nAutiot olivat nyt tuossa alhaalla entiset kyläpaikat, eikä elävän\nääntä kuulunut laajalta jokivarrelta. Ne asukkaat, jotka olivat\npäässeet hävitystä pakoon, lymyilivät vuorten metsäisillä rinteillä,\nuskaltamatta vielä palata entiselle elinmailleen.\n\n-- Nyt on retki tehty, virkkoi siinä Viljo allapäin. Saalista saimme\nkantaa asti Pirtolan perevaarasta.\n\n-- Niin, tyhjiin raukesi se retki, myönsi Penttikin, joka Kosoisen\nrannasta asti oli vaijeten taivalta tehnyt. -- Siellä ovat naiset,\njoita pelastamaan lähdimme, ja heille nyt ehkä kostetaan meidän\nretkemme.\n\nMutta paareilta, koivun oksain välistä, kohotti haavoittunut mies\npäätään. Hänen kasvojenilmeensä olivat rauhalliset, melkein iloiset,\nja tyytyväisellä, jopa ylpeällä äänellä virkkoi hän:\n\n-- Ei retkemme tyhjiin rauennut, Pentti. Onhan Kosoinen kostettu!\nMinä aijon tästä vielä elää, mutta Karjalan miehet saavat näinikään\nkantaa vainajan kuoppaan.\n\nTaas jatkettiin taivalta lämpöä huokuvan kesäisen lehdon läpi.\nKauempaa lehdosta kuului taas käen kukunta. Se kukkui siellä\nkymmenen, kaksikymmentä kertaa, se jatkoi aamuista, iloista\nleikkiään, ikäänkuin ei sillävälin sen kukkumasijoilla olisi\ntapahtunutkaan mitään, mikä oli valanut ympärilleen tuskaa ja\nvalitusta.\n\n\n\n\nIV. SOTAKO VAI RAUHA.\n\n\nKatanpään kallioniemellä Viipurissa, kirkon ja rantaa kiertävän\nmuurin välissä, istui ja loikoili eräänä helteisenä elokuunpäivänä\npaljo väkeä. Sitä tungeskeli kirkon ovellakin, josta helähti ulos\nvuoroin kuorissa laulavain teinipoikain helakka virsi, vuoroin taas\nmessua lukevain pappien yksitoikkoinen, venytetty nuotti.\n\nVietettiin Pyhän Olavin messua, Torkkelin vanhan linnan suojeluspyhän\nsuurta, vuotuista juhlaa. Mutta tänä vuonna, kesällä 1492, oli tämä\njuhla Viipurissa tavallistakin suurempi. Sillä nyt vihittiin samalla\nkaupungin uusi, vasta valmistunut kivikirkko, joka oli rakennettu\nukkosen toistakymmentä vuotta sitten polttaman tilalle. Aneita oli\npaljon myöty tämän rakennustyön hyväksi, ja paljo olivat siihen\nporvarit ja maalaisrahvas tehneet ilmaisia päivätöitä, mutta niinpä\nolikin kirkko nyt saatu entistään ehommaksi. Kaikki ne pyhimykset,\nkuten Pyhä Andreas, Pyhä Sebastian, Pyhä Egidius ja Pyhä Anna,\njoilla oli ollut alttarit vanhassa kirkossa, olivat uuden kylkeen\nsaaneet uudet kappelinsa. Kolmen päivän synninpäästö oli nyt luvattu\nkaikille, jotka saapuivat vihkiäisjuhlaan, -- siksi oli väkeä niin\nrunsaasti koolla.\n\nKirkko oli täynnä. Mutta kun siellä etupäässä oli ollut varattava\ntilaa hengellisille ja maallisille herroille, kaupungin raadille\nja ylemmille porvareille, saivat nahkahousuiset käsityöläiset ja\npikkuporvarit, kalastajat ja kantajat, sekä Koiviston ja Säkkijärven\npitkäliepeisiin villamekkoihin puetut talonpojat tyytyä kirkkomäeltä\nja hautuumaalta kuuntelemaan juhlamessua. Mutta oli siinä joukossa\nvielä muutakin väkeä: oli Saksan kestejä ja hansalaisia kauppiaita\nkepeissä olkaviitoissa ja litteissä sulkahatuissa, oli avopäisiä\nkerjäläisveljeksiä, joiden harmajat vaipat olivat köydellä\nvyötäreiltä sidotut, oli herrainsa vaakunaväreissä herrastelevia\nasepalvelijoita, jotka hiiviskelivät kalliolle ryhmittyneiden\nnaisparvien ympärillä, oli linnan huoveja ja leikkiviä lapsia, -- se\noli kirjava kuva Viipurin väestöä.\n\nHe odottivat siinä messussa viipyvää juhlayleisöä palaavaksi\nsaattokulussa kirkosta, odottivat kärsivällisesti, vaikka tiesivätkin\njuhlamenojen jatkuvan vielä pitkään. Kaikki näet tahtoivat nähdä\nViipurissa nyt olevia kaukaisia juhlavieraita.\n\nNiitä olikin useita ja ylhäisiä. Nuoremmat odottelijat olivat koossa\nrantaportin viereisen muurin reunalla ja katselivat sieltä niitä\nuljaita sotalaivoja, jotka nyt hansalaisten ja hollantilaisten\nkauppa-alusten keskellä kelluilivat ankkurissa Viipurin lahdella.\nSiinä oli varsinkin yksi pyöreäkylkinen, valkoiseksi sivelty\njoutsenkeulainen kansilaiva, joka kiinnitti katsojain huomiota.\n\n-- Tuoko se nyt on itsensä valtionhoitajan alus, kyseli puoleksi\ntalonpojan, puoleksi nihdin pukuun puettu mies vieressään istuvalta\nnuorukaiselta, jolla oli yllään asemiehen lyhyt ja ruumiinmukainen,\nsininen takki.\n\n-- Näethän siinä kokassa Sturein vaakunan, vesilehtiä, vastasi nuori\nmies, näin maalaiselle vaakunatietojaan kehuskellen. Ja noissa\nmustissa, litteissä laivoissa, niissä on hänen sotaväkensä.\n\n-- Entä tuo laituria likinnä oleva punalaita, jolla on ristinkuva\nkeulassa?\n\n-- Etkö sitäkään tunne, Pentti, sehän on piispan laiva, --\nMaunu-piispan, jonka ääni juuri tuolta kirkosta kuuluu.\n\nSyvä, miehekäs messun ääni kajahti juuri kirkon avoimesta ovesta\nulos tyyneen luontoon. Sitä kuuntelemaan vaikenivat muurille\nkiivenneet keskustelijat, joista toinen oli Savonlinnasta äsken\nairueena saapunut Pentti Heinonpoika ja toinen hänen orpanansa,\nViipurin linnanvoudin Pietari Degenin nuori perijä, Evert. Ja yhtä\näänettömäksi herkesi koko kirkonmäen täyteinen yleisö kuuntelemaan\npiispan messua.\n\nSuomen piispa Maunu Särkilahti oli saapunut Turusta asti vihkimään\nViipurin uutta kirkkoa. Mutta yksinomaan sitä varten ei hän\nkumminkaan ollut tätä pitkää merimatkaa tehnyt. Pari, kolme viikkoa\noli nyt Torkkelin vanhassa linnassa vieraillut Ruotsin valtionhoitaja\nSteen Sture, joka oli saapunut sinne niiden rajalevottomuuksien\nja huolettavien sotahuhujen johdosta, joista tältä valtakunnan\nitäiseltä kolkalta yhtämittaa oli lähetetty sanomia. Ja Maunu-piispa,\nsamoinkuin monet Suomen maallikkoherrat, oli nyt rientänyt Viipuriin\nvaltionhoitajan kanssa neuvottelemaan maan puolustamisesta.\n\nViime talvena oli taas lennähtänyt viestejä venäjänpuolisten Savoon\nja Pohjanmaalle tekemistä hävitysretkistä, vaikka rauha virallisesti\noli vallitsevinaan Ruotsin ja Moskovan suuriruhtinaan välillä. Mutta\ntuokin usein rikottu virallinen rauha oli taas muutamien kuukausien\nperästä päättyvä, ja silloin varottiin ilmisotaa, ellei välirauhaa\nsaataisi jatketuksi. Steen-herra oli heti Suomeen tultuaan lähettänyt\nvaltuusmiehensä Novgorodiin neuvottelemaan rauhan jatkamisesta\nja sen ehdoista. Näiden lähettiläiden palaamista nyt odotettiin.\nSiten olivat niin monet ylhäiset vieraat joutuneet läsnäolollaan\njuhlallistuttamaan Viipurin uuden kirkon vihkiäismenoja.\n\nPiispan ja valtionhoitajan vierailun varsinaisen aiheen tunsivat\nnekin nuoret miehet, jotka siinä kesäpäivän paahteessa muurinreunalta\nkuuntelivat messua. Siitä oli paljo puhuttu linnassa, jossa nyt\nPenttikin vieraili äitivainajansa sukulaisten luona, ja olipa hänen\noma asiansakin läheisesti punoutunut näihin suurkysymyksiin.\n\n-- Sotaenteenä pitävät viipurilaiset sitäkin, ettei novgorodilaisia\nkaupankävijöitä ole tänä suvena paljo ollenkaan tänne saapunut,\nvirkkoi nuorempi mies, taas lahdella olevia laivoja katsellen. --\nTavallisesti niitä roimahousuja täällä sakeanaan soutelee, -- nyt\nniillä voi olla vihiä siitä, mitä tuleva on.\n\nPentti näkyi vaipuneen omiin ajatuksiinsa eikä vastannut. Mutta eräs\nkaupungin suolaporvari, joka oli noussut nuoren asemiehen viereen\nistumaan ja siitä katseli, kuinka kalalokit matalalla vedenkalvossa\nlentelivät, lausui huoahtaen:\n\n-- Monet taivaanmerkitkin ovat taas ennustaneet verta ja sotaa.\nTämäkin helle... noin, katsohan, eikö lounaasta taas nouse herranilma!\n\n-- Niinpä nousee Neitsytniemen takaa...\n\nKeskipäivän aurinko oli paahtanut muurin aivan hehkuvaksi, eikä sinne\nylöskään tuntunut tuulen henkäystä. Venherannasta, muurin alta,\nlevittivät kalantotkut kirpeää hajuaan, ja umpinaiseksi rakennetun\nkaupungin kapeista kujanpäistä, joiden varrella olivat navetat ja\ntunkiot ja joissa likavesi lätäköissä mätäni, huokui siinä helteessä\nilkeä lemu, johon liittyi turvekatoille kuivamaan ripustettujen\nkapahaukien tunkea tuoksu. Painostavaa oli luonnossa, mutta eipä\nollut vielä tietoa, jaksoiko rajuilma tuon lounaasta nousevan pilven\nmukana purkautua. Ja harvakseen jatkoivat muurin reunalla kykkivät\nmiehet tarinoitaan.\n\n-- Jos sota syttyy, silloin vihollinen tietysti ensiksi hyökkää\nViipuriin, virkkoi Evert, lisäten lapsellisella ylimielisyydellä: --\nMutta tulkoon, silloinpa saadaan tapella!\n\n-- Kestääkö Viipuri sitä hyökkäystä? kysyi Pentti, taas hänkin\nkeskusteluun puuttuen. Suolaporvari vastasi:\n\n-- Rappeutumaan ovat taas päässeet varustukset Posse-herran ajoilta.\nJos hän täällä olisi päällikkönä, silloin emme hätäilisi.\n\n-- Miksi sitten Knut Posse siirrettiin pois Viipurista?\n\n-- Mene tiedä! Tämähän on valtionhoitajan omaa läänitystä ja hän\ntahtoo saada täältä tuloja. Mutta Posse on köyhä mies ja pani kaikki\nverot, mitä irti sai, kaupungin varustukseen. Siirrettiin sitten\nvauraampi vuokraaja hänen sijaansa tänne, mutta samalla varustusinto\nlaukesi.\n\nMiehet vaikenivat, kuin helteen herpaisemina. Kirkosta kuului\nyhtämittaa jatkuvan juhlamessun säveliä. Mutta kirkon edustalla nousi\nmies siellä, toinen täällä katselemaan lounaista taivasta, jolla\nmusta, raskas ukkospilvi nyt nopeasti kasvoi. Muurilta laskeutuivat\nkeskustelijat alas väkijoukkoon, josta jo kuului säikähtyneitä\nhuudahduksia:\n\n-- Jesus-Maaria, mitä se tietää, kun ukonilma nousee taas juuri\nkirkkoa vihittäessä!\n\n-- Tuollaisena nousi ukonpilvi tasan viisitoista vuotta sitten,\njolloin se meiltä kirkon poltti.\n\n-- Mutta onhan nyt nurkkakiven alle haudattu hurskaan erakon ruumis!\n\n-- On, vaan mitä tietää sitten tuo uhkaava enne?\n\n-- Se tietää kovia aikoja... kas, kun pimenee maailma niinkuin yöksi.\nJesus-Maaria!\n\nJuurikaan oli päivä vielä paistanut tulisemmin ja kirkkaammin kuin\nkoskaan poudankuivaan luontoon. Mutta yhtäkkiä oli koko läntinen\nmetsä käynyt tumman teräksen väriseksi ja nyt maisemat peittyivät\nsynkkään pimentoon. Mereltäpäin rupesi tuntumaan tuulen repimistä.\nSe riuhtoi lahdella olevain laivain ankkurivitjoja, se vonkui\npurjeköysissä ja rynkäsi mahtavalla rytinällä pian rannalle asti,\njossa se tempasi verkahatut miesten päistä ja leuhautti naisten\nliepeitä.\n\n-- Rajuilma on irti, Pyhä Olavi meitä varjelkoon!\n\n-- Suojelkoon Pyhä Neitsyt kirkkoamme!\n\nNiin huudahtivat nuo hätääntymään herkät ihmiset, tuntien ikäänkuin\ntaikaiskun luomakunnassa. Samalla singahti ensimäinen salama mustalta\ntaivaalta ja ukkosen kumea jylinä lähti kiertämään pilvissä. Kun\ntoisen kerran taivaan kansi jyrähti ihan kirkon kohdalla, silloin\nkuului jo väkijoukosta kirkuva huuto:\n\n-- Katsokaa, salama hivelee jo kattoristiä!\n\n-- Nyt se sytyttää kirkon! Pakokauhuinen tungos oli syntynyt kirkon\novella.\n\nSalama ja jyrinä oli säikähdyttänyt kirkkoyleisönkin ja miehestä\nmieheen lensi huhu, että taas on ukkonen iskenyt kirkkoon. Sakea\nihmisvirta koetti puristautua ulos kapeasta ovesta; hätähuutojen ja\nvalitusten keskessä koettivat ihmiset toinen toisensa ylitse rynnätä\nulkoilmaan. Kirkon edustainen yleisö katseli kauhulla tätä kiihtyvää\ntuhon tungosta.\n\nKirkkomäen peittävästä, synkästä pilvestä soi edelleen valtava\njylinä, vaimentaen hätääntyneiden huudot, -- tuntuipa väliin, kuin\nolisi kirkko ja itse kalliokin heilunut. Salamat singahtelivat\nmilloin lännestä, milloin etelästä, ja näyttivät todella lyövän\njulmaa leikkiään kirkon kapean ristihuipun ympärillä.\n\nMutta kirkon ovella ahertavan väkijoukon takaa kuului samassa tuo\näskeinen voimakas, miehevä ääni, joka tuokiossa pakotti kaikki\nkuuntelemaan. Tungos laukesi hetkeksi, ja sen keskitse astui kirkosta\nulos Suomen piispa loistavassa piispallisessa asussaan, kädellään\nsiunaten säikähtynyttä kirkkoväkeä. Ja siinä kirkon edustalla puhui\npiispa:\n\n-- Elkää peljätkö, ei Pyhä Neitsyt meitä eikä kirkkoamme tuhota\ntahdo, hän vain muistuttaa meitä nöyrtymään juhlassamme. Rukoilkaamme\ntämän uuden temppelin puolesta!\n\nSalamain risteillessä taivaalla laskeutui piispa polvilleen\nkalliolle ja koko yleisö polvistui hänen mukanaan. Ja katso! Ukkonen\nsoi edelleen, mutta se soi jo kauempaa talttuneemmin, ja salamat\nseurasivat harvemmin toisiaan. Tuo nopeasti noussut pilvi oli rajussa\nkulussaan kiirehtinyt yli keskitaivaan ja sen mustin kylki laskeutui\nnyt verkalleen koillista kohden.\n\nKotvan lepäsi piispa polvillaan äänettömässä rukouksessa, ja syvään\nhartauteen vaipuneina olivat siinä hänen sanankuulijansakin, niin\njalosukuiset ja porvarit kuin talonpojat ja pyhiinvaeltajat. Ja\nkun piispa vihdoin nousi pystyyn, silloin oli jo rauhoittunut\ntuo säikähtynyt kansa. Se tunsi harrasta kiitollisuutta herkissä\nsydämissään hurskasta piispaa kohtaan, joka oli uskonsa lujuudella\nmasentanut rajuilman voiman.\n\n-- Piispan rukous kirkkomme pelasti!\n\n-- Hänellä on pyhimysten armo!\n\nMaunu Särkilahti oli siinä hetkessä saavuttanut tuon väestön\nrajattoman luottamuksen. Mutta piispa kehotti juhlarahvasta taas\nrauhallisesti palaamaan kirkkoon, kiittämään sen suojeluspyhiä\ntapahtuneesta ihmeestä. Ja kohta alkoi taas kirkosta kuulua\nkuoripoikain helakka laulu.\n\nMutta pilvet, jotka siihen asti olivat vain pisaroita pirskotelleet,\nne repesivät nyt, rajuimman jylinän tauottua, rankkana sateena\nkastelemaan kuivaa maata. Silloin läksi se kirkonedustainen yleisö,\njoka henkeään pidätellen oli seurannut piispan rukouksen aiheuttamaa\nihmettä, juoksujalassa kiirehtimään kaupungin kapeita katukujia\nkohti. Nuori Evert tapasi toveriaan käsivarresta ja virkkoi:\n\n-- Nyt mennään Pyhänhengen kiltan kellariin!\n\nSadetta pakoon juoksi paljo muutakin väkeä tuohon lähellä rantaa\nolevaan, kaksikerroksiseen kivirakennukseen, joka oli kaupungin\nkomeimpia. Oikeastaanhan pääsivät tähän taloon ainoastaan\nveljeskunnan jäsenet, jotka sieltä harjoittivat armeliaisuutta köyhän\nväen keskuudessa, tukivat toisiaan hädässä ja sillävälin panivat\nsiellä toimeen milloin messuja, milloin juominkeja, -- veljeskunnalla\noli näet sekä hengellinen että maallinen tarkoitus. Nyt siellä\nkirkonajasta huolimatta harjoitettiin oluenjuomista, joka helteen\nja mielenliikutuksen jälkeen tulikin hyvään tarpeeseen, ja kaikki\nnäkyivät olevan tervetulleet. Kellarin isäntä laski yhtenä torvena\nsuuresta tynnyristä vaahtoavaa juomaansa tinaisiin haarikoihin, joita\njanoiset itse ojensivat tapinsuulle.\n\n-- Pyhän Olavin pelastavan armon kunniaksi juon, virkkoi äskeinen\nsuolaporvari, laskien vielä pystyssä seisten haarikan huulilleen.\nJa pikaisen henkäyksen jälkeen jatkoi: -- Ja sitten juon piispan\nkunniaksi, jonka esirukous kirkkomme pelasti!\n\nKiltan pappi priiskoitti huonetta ja siihen saapuvia vihkivedellä.\nMutta vieraat istuivat korkean, ristijalkaisen honkapöydän ääreen, ja\nsiinä lähti tarina pian luistamaan tuttujen ja tuntemattomain kesken,\n-- olivathan he kaikki kuin yhteisestä merihädästä pelastuneet.\nSiellä puhuttiin tietysti taas piispan ja valtionhoitajan\nkäynnistä Viipurissa ja venäläisten uhkailevasta esiintymisestä.\nTuleeko sota vai säilyykö rauha? -- niin kysyttiin. Novgorodiin\nmatkustaneiden lähettilästen palaamista odotettiin jännityksellä\nporvarienkin piireissä, sillä heidän tuomastaan vastauksesta riippui\nkaupunkilaisten elinkeinojen ja toimeentulon mahdollisuus. Eräs\nporvareista kertoikin valitellen:\n\n-- Käkisalmen venäläiset kuuluvat taas kiukustuneen siitä\nryöstöretkestä, jonka savolaiset ovat tehneet Laatokan maille. Taas\nuhkaavat he kostaa.\n\nJa toinen porvari lisäsi:\n\n-- Sitä se onkin alituista ryöstämistä ja hävittämistä edestakaisin.\nMiten voisikaan rauha säilyä!\n\nNämä puheet panivat Pentin heristämään korviaan, ja pian hän jo\npakinaan puuttuen huudahti:\n\n-- Ette täällä tiedä, mitä ne ovat kärsineet, jotka viime keväänä\nvihdoin läksivät kostoretkelle. Olisipa ihme, ellei roistotöiden\ntekijöitä edes saisi kurittaa!\n\n-- Oikein puhuttu! Taisit olla itse mukana! Terveeksesi, tervakoura!\n\nNiin huudahtelivat asemiehet, kehuen savolaisten retkeä miesten\nteoksi. Mutta väittelyä jatkui vielä siitä savolaisten partioretkestä\nja eräs porvareista selitti:\n\n-- Kurin ne ryöstäjät kyllä tarvitsevat; täälläkin ovat Jääsken\nkylät yhtä autioina kuin savolaisten. Mutta meille porvareille nuo\nrajakahakat ovat turmioksi. Te hävitätte Laatokan rantoja, -- taas\ntulee kosto meidän rannoille, -- kuka silloin kykenee kaupastaan\nelämään? Ennen matkustin minäkin joka kesä Syvärinsuulle, toin sieltä\nturkiksia ja möin niitä hansalaisille; nyt on se kauppatie poikki, --\nei muuta kuin pane hampaasi naulaan!\n\n-- Eikähän ryöstetty talonpoika enää kykene suolanelikkoakaan\nostamaan, -- mistä elät? -- niin säesti suolasaksa.\n\nJärkeähän he tuntuivat puhuvan. Mutta Pentti kivahti kuumenneena\nvastaan:\n\n-- Vikapa onkin siinä, että on annettu rajantakaisten täällä\niltikseen ryöstellä ja on kostettu liian vähän.\n\nMutta se väittely katkesi siihen. Juomarahvas jäi näet katsomaan\nkahta outoa, kirjavapukuista ratsumiestä, jotka nyt likomärkinä\nastuivat kellariin ja joilla näytti olevan suuri jano. Kerrottiin\nheidän olevan juurikään Ruotsista saapuneita airueita, jotka kirkkoon\nolivat valtionhoitajalle kirjeensä toimittaneet. Mutta turhaan\nviipurilaiset koettivat udella heiltä uutisia. Ja hetken kuluttua\nkuului kiltan ovelta huuto:\n\n-- Valtionhoitaja ja koko juhlarahvas lähtee kirkosta!\n\nOluenjuojat siemasivat sarkkansa pohjaan ja kiirehtivät ulos\ntuota ylhäistä saattokulkuetta katsomaan. Sade oli lakannut, ilma\noli taas raitis ja puhdas, haihtuneet olivat sekä ukkospilvet\nettä ummehtuneiden kujien lemut. Rauhallisena seisoi äsken niin\nsäikähtynyt rahvas taas kirkkomäellä katsellen, kuinka juhlayleisö\nlappoi ulos vihitystä pyhätöstä.\n\nEtummaisina kävelivät kirkon alttaripapit ja Viipurin molempain\nluostarien veljekset, päälaelta ajetut avopäiset vaippamiehet,\nharmajat ja mustat, suitsutusastioita heilutellen. Kirkko oli näet\nsiunattava ulkopuoleltakin ja sitä he nyt lähtivät kiertämään.\nViipurin kirkkoherran, mestari Dothlaeuksen, ja hänen apupappiensa\nkintereillä asteli kuoripoikain valkoinen lauma, mutta niiden\njälestä käveli kanunkiensa seuraamana Maunu-piispa suoraselkäisenä\nja ryhdikkäänä, kullalta kimaltelevassa, maata laahustavassa\nviitassaan. Häneen kirkkorahvaan katseet hartaimmin kiintyivät, monet\npolvistuivatkin hänen astuessaan ohitse.\n\nMutta tätä papillista saattuetta seurasi maallisten ylimysten\nloistava parvi, -- valtionhoitaja Steen Sture kahta askelta toisista\nedellä. Hän oli noin viidenkymmenenvuotias, matalahko mies, ja kun\nhänellä oli heikot silmät, käytti hän viheriää varjostinta, joka\npeitti ison osan hänen kasvoistaan. Erittäin mahtavaa vaikutusta\nhän ei siten tehnyt, vaikka hän kulkikin nahkasilla reunustetussa\nritarinviitassa ja kultasolkihatussa. Hänen astuntansa oli hiukan\nlevotonta; ihan kirkon edustalla hän pysähtyi antamaan joitakin\nkäskyjä eräälle ruotsalaiselle saattomiehelleen, joka rivistä\npoistuen heti kiirehti rantaan päin.\n\nSillävälin ehti valtionhoitajan rinnalle kaksi ritaria. Toisella\nheistä oli karkea ja harmahtanut lyhyt poskiparta, ja harmahtavat\nolivat ne tukan tupsutkin, jotka ohimoilla kihertyivät. Mutta hänen\nkasvonsa olivat verevät ja eloisat ja hän tapaili tuontuostakin\nkädellään sotilasmekkonsa kuvetta, -- hän oli nähtävästi tottunut\nnojaamaan kättään miekankahvaan, mutta kirkkoon mennessä olivat aseet\nolleet kotiin jätettävät. Viipurilaiset supattivat keskenään tämän\nsoturin ohikulkiessa; he näyttivät hänet hyvin tuntevan. Se olikin\nheidän entinen suosittu ja kaivattu linnanherransa, Knut Posse, joka\nmuutamain vuosien poissaolon jälkeen taas oli saapunut Viipuriin. Tuo\ntoinen, hänen rinnallaan hienossa samettipuvussa kävelevä, kalpea,\nhoikkaluinen herra sitä vastoin oli useimmille outo, vaikka hän jo\npari vuotta oli isännöinyt Torkkelin linnassa. Sillä harvoin oli\nnykyinen linnanherra, Niilo Eerikinpoika Gyllenstjerna, näyttäytynyt\nulkosalla; hän kuului olevan kivuloinen, heikkoverinen herra, jota\npitkä jumalanpalvelus nytkin näkyi rasittaneen.\n\n-- Tämä hento mieskö se on linnanherra? kysyi Pentti toveriltaan.\nPentti oli jo muutamia päiviä linnassa asunut sen päällikköä\nnäkemättä.\n\n-- Niin on, vastasi Evert. -- Hän on ylhäistä sukua, kuningas Kaarlo\nKnuutinpojan tyttärenpoika.\n\n-- Siitä on isäni kertonut, Viipurissa kuuluu hän syntyneenkin. --\nEntä nuo kaksi siinä jälessä, pieni ja suuri?\n\n-- Nehän ovat Suomen molemmat laamannit. Tuo pitkä, korkeaotsainen on\nKlaus Henrikinpoika, Hornien sukua, ja tämä kääpiö, jolla ovat kuin\nlinnun kasvot, hän on piispavainajan veljenpoika, Bitzien sukua, se\non kipakka herra.\n\nNämä, samoinkuin useat muut Suomen aateliset, jotka tässä\nsaattokulussa astelivat, olivat viipurilaisille tuttuja miehiä,\nsillä usein olivat he viime vuosina, sodan uhatessa, aseväkineen\nsiellä oleskelleet. Niinpä olivat porvarien mielikkejä nuo\nlaamannien kintereillä kulkevat iloiset Frille-veljekset, joita\nHöyhenhatuiksi sanottiin, heillä kun molemmilla aina oli keltaiset\nsulat hatuissaan. He olivat herkät tappeluun ja herkät juomaan ja\naina he kulkivat yhdessä, joko sitten sodan tai rauhan retkillä.\nMutta viipurittarien varsinainen suosikki oli sittenkin tuo veljesten\nrinnalla astuva, roteva ritari Tönne Eerikinpoika, Viipurin entisen,\njäntevän käskynhaltijan ja sen muurittajan, Eerikki Akselinpoika\nTotten uljasryhtinen poika. Hänellä oli läänityksenä Raasepori,\nmutta hän viihtyi parhaiten aseväkineen Viipurissa, jossa hänen\nlapsuudenmuistonsa olivat. Tönne-herra rakasti komeutta; hopealta\nkimalsi nytkin hänen väljä, leveä vyönsä, josta riippui kiiltokivillä\nkirjailtu massi ja jonka pää roikkui pitkälle alas uumenilta. Paljo\noli se mies tuottanut iloa jos itkuakin Viipurin naisille.\n\nMutta olipa saattokulussa viipurilaisille outojakin herroja, kuten\nSteen Sturen ruotsalaiseen seurueeseen kuuluvia, joille vanha\nlinnanvouti Pietari Degen, Evertin isä, nyt piti seuraa. Mutta\ntaas tuli tuttua väkeä: Viipurin pormestarit tummanpunaisissa\nvirkaviitoissaan, porvariston edustajat silkkipukuisine naisineen,\nraatimiehet ja kirjurit, ja kauppiaita, saksalaisia ja suomalaisia,\ntuli pitkä jono.\n\nSaattue teki kierroksen kirkon ympäri ja suuntausi sitten\nlinnaan päin, muun yleisön sitä seuratessa. Mutta sillankorvassa\nvaltionhoitaja hyvästeli porvariston ja papiston edustajia ja\nkiirehti linnaan, johon ylimysherrat ja vähän myöhemmin piispakin\nhäntä seurasivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPentti Heinonpoika pysähtyi sillalle. Hän silmäili selälle, jossa\nlaivain alempiin raakapuihin nyt purjeita vedettiin, ja kävi\nlevottomaksi.\n\n-- Laittautuvatko laivat jo lähtöön? kysyi hän toveriltaan.\n\n-- Taitavat vain purjeita kuivata, vastasi Evert.\n\n-- Mene tiedä, -- näethän, laivamiehet soutavat sinne rannalta ja\nlaivaportaita lasketaan alas. Valtionhoitaja aikoo ehkä matkustaa.\nJoudu, minun täytyy sitä ennen saada tavata isääsi!\n\nHuolenalainen ilme kasvoillaan kiirehti nuorukainen linnaan.\nJa hetkeä myöhemmin kertoi Pentti Viipurin linnan matalassa\nvoudinrakennuksessa vanhalle Pietari-voudille huoliaan näkemäinsä\noireiden johdosta ja sen tehtävän onnistumisesta, jota varten hänet\noli Savonlinnasta pantu asialle. Savolaiset olivat partioretkeltään\ntuoneet Olavinlinnaan joukon karjalaisia naisia, saadakseen niillä\nomat naisensa vaihdetuiksi vihollismaasta pois. Mutta Kylliäinen\nei ruvennut niitä linnassaan kauan elättämään ja sitävarten oli\nhän lähettänyt Pentin Viipuriin pyytämään, että viranomaisten\nvälityksellä pantaisiin toimeen vankienvaihto, niinkuin joskus\nennenkin oli tapahtunut. Tämän asiansa oli Pentti jo ennen esittänyt\nvoudille, mutta nyt hän oli levoton, miten hänen tehtävänsä käy, jos\nvaltionhoitaja yhtäkkiä ja kesken kaiken purjehtii Viipurista pois.\nHänen piti ehdottomasti saada Steen-herran suostumus tuohon vaihtoon.\nNäin hän melkein hätäisesti Pietari-voudille puhui.\n\nTämä tahtoi kernaasti auttaa nuorta sukulaistaan. Mutta se ilmeinen\nlevottomuus, jolla nuori mies tätä naisvankien vaihtamista ajoi,\nse Degen-ukkoa kuitenkin hiukan huvitti; hän vainusi siitä\nmieskohtaisempaakin harrastusta. Puoleksi epäillen, puoleksi\nnaureskellen, hän nyt senvuoksi nuorukaiselta kysyi:\n\n-- Kuule Pentti, tuo vankijuttu sinua kovasti huolettaa ja kiinnittää.\n\n-- Olen sen asian saanut suoritettavakseni...\n\n-- Elä vain kiertele, sano suoraan, onko sinulla, nuorukainen, joku\nomainen siellä vankien joukossa, joku tuttava...?\n\n-- Taikka morsian? täydensi Evert, joka oli seurannut toveriaan\nisänsä luo.\n\n-- Niin, kerro pois, sitten nähdään, mitä voimme tehdä.\n\nPentti ei ollut aikonut siitä yksityisestä asiastaan, joka hänet\nensiksi oli ajanut Sysikorvesta Karjalan maille ja vihdoin tuonut\nSavonlinnasta Viipuriin, mitään kertoa. Mutta nyt ei auttanut, --\nhänen täytyi tunnustaa sukulaisilleen, ettei hän ollutkaan yksinomaan\nKylliäisen asioilla. Hänen täytyi samalla kertoa tarkempaan äskeinen\nKarjalanmatkansakin, kertoa taistelusta Pirtolan rannalla ja tytöstä,\njota hän oli lähtenyt pelastamaan, jonka hän jo oli nähnytkin,\nmutta jota hän ei ollut saanut mukaansa. Siksi yritti hän nyt\ntoista keinoa, jonka Kylliäinen oli hänelle neuvonut, saadakseen\nLauri-ukolle antamansa lupauksen täytetyksi.\n\n-- Ja siksi oikeastaan kuljet näillä retkillä, täydensi Pietari, jo\nyskän ymmärtäen.\n\n-- Siksi olen nyt täällä!\n\nPentti lausui näin ääneensä sen, mitä hän ei aina ollut tahtonut\nitselleenkään tunnustaa. Usein oli hän koettanut kuvitella\nretkeään seikkailuksi, sattumaksi... eihän hän tosissaan ollut\nniin pikeentynyt tuohon salopirtin tyttöön, että olisi yksin siitä\nsyystä lähtenyt näille maailmanmatkoille. Mutta samalla oli hän\naina tuntenut, että juuri nämä matkat ja ponnistukset ne olivat\nhänet ikäänkuin kiinnittäneet Markettaan, jonka kuva yhä useammin\nasui hänen mielessään ja jonka hätääntynyt orjankatse häntä seurasi\nPirtolan pihalta asti. Nyt hän jo myönsi muillekin, että vain sitä\ntarkoitusta varten hän ponnisteli ja toimi. Uteleville hän selitti:\n\n-- Tahdon saada Marketan Karjalasta takaisin, sillä hän on\nmorsiamekseni lupautunut.\n\nSilloin Pietari-vanhus, mieleltään sulaneena ja vakavaksi käyneenä,\nvastasi:\n\n-- Se on oikeutesi, Pentti, ja velvollisuutesikin, -- samallahan\ntoimit monien muiden surevain hyväksi. Koetanpa auttaa sinua.\nValtionhoitajalla on parastaikaa neuvottelu vaakunasalissa Suomen\nherrain kanssa. Olen juuri lähdössä sinne ja sinä seuraat minua. Ehkä\nsaamme tilaisuuden puhua hänelle sanasen tästä sinunkin asiastasi.\n\nMutta nuori Evert, jonka katseessa vielä äsken oli ollut ilakoiva\nhymy, hän oli Pentin kertoessa vaiennut äänettömäksi. Pian oli hänen\nmielialansa vaihtunut kunnioitukseksi, sitten ihailuksi. Ja kun\nPentti hetken kuluttua astui vanhuksen rinnalla pihalle, kävelläkseen\nkorkeaan, umpinaiseen päärakennukseen, silloin he jo huomasivat\nEvertin linnan yrttitarhassa innokkaasti kertovan jotakin nuorelle,\nmustakulmaiselle immelle. Hän kertoi Pentin tarinaa, kuvaten sitä\nmiehelle arvokkaaksi, kauniiksi teoksi, jota hän itse kadehti.\n\nVanhan Olavintornin suojat olivat vielä enimmäkseen samassa asussa,\njohon ne olivat muutetut Kaarlo Knuutinpojan aikana, joskin ajan\nhammas lähes puolen vuosisadan varrella jo paljon oli syönyt sitä\nloistoa, johon marski-vainaja oli rakastanut pukea ympäristönsä.\nKuvioin maalatut holvikatot olivat savuttuneet, mustuneet olivat\nne ritarikilvet, jotka hänen aikanaan hohtivat hirvensarvinaulain\nyläpuolelta ja haalenneet olivat seinäin korukuteiset verhot. Kaarlo\nKnuutinpojan aseveikko, Eerikki Akselinpoika Tott, joka hänen\njälkeensä kauan oli Viipurin linnanherrana, oli rakentanut uusia\ntorneja sen muurinkulmiin, oli linnassa niinkuin kaupungissakin\npannut varustukset vahvaan kuntoon, mutta vähemmin oli hän välittänyt\nhuoneiden hienoudesta ja puistikon kalalammikoista. Ja ne miehet,\njotka olivat linnassa isännöineet Tottien jälkeen, olivat nekin\nolleet enemmän sotureita kuin hovimiehiä. Vanha, korkea vaakunasali,\njonka peräseinällä nyt upeili Gyllenstjernan ylhäisen suvun\nkultatähtinen vaakuna, oli kumminkin, uusilla seinäverhoilla ja\nvanhoilla sukuhopeilla koristettuna, vielä hovihuoneen näköinen.\nJa Sigrid rouva, Niilo Gyllenstjernan puoliso, oli myöskin nyt\nvaltionhoitajan vierailun johdosta hohtaviksi kiilloittanut\nsalin keskessä olevaan, mahtavaan holvikaton kannatinpatsaaseen\nkiinnitetyt, vanhat, ruostuneet entisten linnanherrain\nvaakunakilvetkin.\n\nTäällä suuressa, viileässä ritarisalissa piti nyt jumalanpalveluksen\njälkeen Ruotsin valtionhoitaja Steen Sture neuvottelua Suomen\naateliston ja kirkon ylimpäin edustajain kanssa. Aika oli vakava.\nKaikki merkit osottivat, että Moskovan suuriruhtinas tahtoi anastaa\nSuomea suuremman tai pienemmän osan haltuunsa. Jo parin viime\nvuosikymmenen varrella oli tämä vaatimus, jonka jo Novgorodin\nruhtinaat perustivat Pähkinäsaaren rajakirjan sanamuotoon, ollut\nilmeinen, mutta nyt vaati Moskovan voimakas suuriruhtinas Iivana,\njoka oli yhdistänyt Novgorodinkin maihinsa, tiukasti viidentoista\npeninkulman levyistä kaistaletta Savoa omakseen, siinä joukossa\nSavonlinnankin, ja sitäpaitsi koko pohjoisen Pohjanmaan. Noita\nmaita, jotka asutuksen ja viljelyksen kautta olivat liitetyt\nruotsinpuoleiseen Suomeen, ei tietysti voitu luovuttaa, ja niin oli\nriitaa jatkunut. Useita rajakokouksia oli pidetty, mutta kummaltakaan\npuolelta ei oltu peräydytty. Kiistakysymykset, joiden johdosta\nilmisota jo monasti oli ollut syttymässä, olivat lyhytaikaisen\nvälirauhan kautta aina lykätyt toistaiseksi. Viimeinen välirauha,\njoka oli tehty viideksi vuodeksi, oli nyt ensi marraskuussa\nloppuunkuluva.\n\nSitä koski neuvottelu. Huolella kysyivät herrat vaakunasalissa,\nniinkuin porvarit kiltoissaan, tuleeko silloin sota vai rauha.\nSota, -- vastasivat monet, viitaten useisiin merkkeihin, jotka\nosottivat suuriruhtinaan siihen valmistautuvan. Hän oli äsken\nViipurin kohdalle, Suomenlahden etelärannalle, perustanut uuden\nlinnan, jolle hän oli antanut oman nimensä ja joka uhkaili yhtä\npaljo Suomea kuin Viroa. Hänen tiedettiin myös neuvotelleen Tanskan\nkuninkaan kanssa yhteisestä hyökkäysliitosta Ruotsia vastaan. Ja\nne hävitysretket, joita rajantakaiset karjalaiset viime vuosina\nolivat tehneet Peräpohjaan ja Savoon, ne olivat ilmeisesti\ntapahtuneet hallitusmiesten avulla. Syttyykö nyt ilmisota? Ruotsin\npuolella sitä ei toivottu, sillä siihen ei oltu varustauduttu, ja\nvaltionhoitajan Novgorodiin lähettämät neuvottelijat olivat senvuoksi\nsaaneet toimekseen ehdottaa välirauhan jatkamista. Mutta suostuuko\nsuuriruhtinas enää siihen?\n\nNiin kysellen odotettiin levottomina lähettilästen, Louhisaaren\nvanhan herran Jaakkima Flemingin ja Viipuriin sijoittuneen\nsaksalaisen palkkaväkipäällikön, Hartwig Winholtin, palaamista. Mutta\nnyt oli mieliala linnan vaakunasalissa neuvottelevain herrain kesken\nentistään matalampi. Sillä valtionhoitaja, joka näiden huolettavain\noireiden johdosta oli melkoisella sotajoukolla saapunut Viipuriin\njärjestämään venäläisten kanssa selkkaantuneita välejä, hän oli\njuurikaan ilmoittanut kokoontuneille herroille odottamattoman tiedon,\njoka perustui airueiden äsken tuomiin kirjeisiin.\n\n-- Viestit Tukholmasta ovat nyt sellaiset, että läsnäolomme siellä\non välttämätön, selitti valtionhoitaja toistamiseen hämmästyneille\nherroille. -- En voi sitä auttaa, meidän on pakko matkustaa jo tänä\niltana.\n\nSitä oli Suomen herrain vaikea ymmärtää. Kysymys sodasta ja rauhasta\noli vielä auki, puolustusvoimat Suomessa olivat sodan varalta\naivan riittämättömät, johto oli Viipurissa tavallista heikommissa\nkäsissä, -- nytkö matkustaisi valtionpäämies pois, jättäen kaikki\nlerpalleen. Kaikkien läsnäolevain ajatuksia tulkiten lausuikin\ntuo vakavapiirteinen laamanni Klaus Henrikinpoika, joka istui\nseinärahilla Steen-herraa vastapäätä, harvakseen:\n\n-- Entäpä jos nyt lähettiläät tuovatkin sanoman, että suuriruhtinas\nei suostu rauhaa jatkamaan? Jos jo ennen talven tuloa saamme odottaa\nhyökkäystä, miten sen torjumme? Täällä on viisisataa palkkasoturia\nja meidän aatelislipullisissa on muutamia satoja asekuntoista väkeä\nyhteensä -- siinä kaikki... Eiköhän valtakunnan etu tällä hetkellä\nvaatine, että hallitus nyt tälle kulmalle omistaa sekä huolenpitonsa\nettä varansa ja väkensäkin?\n\nValtionhoitaja kuunteli kärsimättömänä tätä puhetta. Hän oli nyt\nhämärässä huoneessa nostanut viheriän varjostimen otsaltaan pöydälle\nja hänen verestävät silmänsä näyttivät kiukkuisilta, kun hän katseli\nvastassaan istuvaa, pitkänaamaista laamannia. Hänen kasvolihaksensa\nnykähtivätkin, kun hän vastasi:\n\n-- Te katselette täällä Suomessa asioita aina nurkkakuntasilmillä ja\naina te mangutte. Mitä te minulta vaaditte? Jos niin kävisi, ettei\nIivana-ruhtinas suostuisi välirauhaa jatkamaan, niin enhän minä voi\npakottaa häntä siihen, vaikka loikoisin täällä koko syksyn. Mutta\ntietysti hän suostuu, nyt niinkuin ennenkin. Hätäilkäämme sitten, kun\naika on!\n\nSuomen herrat katsoivat maahan, tahtomatta suoraan näyttää\nepäilystään. Mutta toinen läsnäolevista laamanneista, Pohjois-Suomen\nlyhytläntä laamanni Henrik Bitz, jolta ainoastaan harvapartainen\npää ja ohkaset hartiat ulottuivat korkean, oluthaarikoilla täytetyn\npöydän yli, virkkoi:\n\n-- Vaikkapa vielä välirauhaa jatkuisikin, ei tämä maakunta ole\nturvassa. Jollei tänne hankita aseväkeä, niin ollaan aina ryöstäjäin\njaloissa. Kerrankin venäläiset, rauhaa solmittaessa, vaativat\nvälikirjaan määräyksen, että jokaiseen kylään molemmin puolin rajaa\non rakennettava hirsipuu, johon rajarauhan rikkojat heti hirtetään.\nMutta puolen vuoden perästä venäläiset itse hyökkäsivät rajan yli\nryöstämään. -- On selvää, että väkeä ja varustuksia täällä tarvitaan!\n\nValtionhoitaja luimisteli melkein halveksuen rumannäköistä,\nterävä-äänistä puhujaa:\n\n-- Niitä hirsipuita on kyllä liian vähän rajan molemmilla\npuolilla, tiuskasi hän. -- Mutta mitä varustuksiin tulee, niin\nniistähän on teidän huolta pidettävä, enhän minä voi jäädä tänne\nrakennusmestariksi. Valtakuntaa uhkaavat muutkin vaarat; sen\nviholliset toimivat virkeästi, sillaikaa kun minä virun täällä, --\nmutta sitähän te ette ymmärrä!\n\nLäsnäolevista herroista ehkä kuitenkin monet tunsivat nekin vaarat,\njoihin valtionhoitaja viittasi. He tiesivät, miten vaikutusvaltainen\npuolue Ruotsissa yhtämittaa ponnisteli, saadakseen valtionhoitajan\nsyrjäytetyksi ja Tanskan Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelle,\n-- miten siellä suurmiehet itsekkäissä tarkoituksissa ajoivat\nunioonin uudistamista. He ymmärsivät Steen-herran levottomuuden,\nkäsittäen, että siellä hänen poissa ollessaan kai entistä\njulkeammin juonittiin. Mutta heidän mielestään ei tämän vaaran\nvuoksi saanut jättää torjumatta toista, vielä suurempaa, ja heistä\ntuntui, että Steen-herra liiaksi ajatteli noita kotona vehkeileviä\nyksityisvihollisiaan. Vallan rohkeasti lausuikin senvuoksi\nselväjärkinen ja tyyni Etelä-Suomen laamanni:\n\n-- Ehkäpä emme täällä niin tarkoin tunne kaikkea, mitä siellä\nRuotsissa punotaan. Mutta sen me tiedämme, että jos onnettomuus\nkohtaa näitä itämaita, niin se kohtaa samalla Ruotsin valtakuntaa,\njoskin me saamme siitä ensiksi kärsiä. Ja sehän on hallituksen\nestettävä, olipa sen johdossa mikä puolue tahansa.\n\nMutta noista viime sanoista Steen-herra suuttui. Hänen niskansa\nkävi äkkiä ruskeanpunaiseksi, hän heitti haarikan luotaan, nousi\nkävelemään ja kivahti:\n\n-- Vai niin, mikä hyvänsä...! Te kenties soisittekin mieluummin\nHannu-kuninkaan tanskalaisine vouteineen tulevan maahan, -- mitä\nkansa siitä saa kärsiä, se ei tietysti teitä liikuta, -- niinkö\ntarkoitat sinä Klaus Henrikinpoika ja te kaikki muut?\n\nHän pysähtyi kävelystään ja lausui varsin kuultavasti eräälle\nseurueensa herroista käskyn, että matkatavarat heti olivat\nkannettavat laivaan. Hän näytti uhallakin tahtovan osottaa näille\nSuomen herroille, jotka hänelle vaatimuksia asettivat, että sellaiset\ntoiveet, joihin hän luuli laamannin viitanneen, ovat turhat.\n\nJa Suomen herrain mielet masentuivat. He eivät tienneet olevansa\nSteen Sturen vastustajia, eivät olleet puuttuneet uniooniriitoihin,\nmutta nyt kuitenkin he oivalsivat valtionhoitajan suuttuneena\nlähtevän heidän maastaan ja avuntoiveiden siis supistuvan yhä\npienemmiksi.\n\nTällainen oli mieliala vaakunasalissa, kun Pietari Degen nuoren\nsukulaisensa kanssa sinne saapui. Heidän tuloaan tuskin kukaan\nhuomasikaan, sillä kaikki olivat perin kiintyneitä tuohon\nkuumenneeseen keskusteluun, josta tulijatkin pian kuulivat\nkatkelmia. Valtionhoitaja istahti taas nahkasilla päällystettyyn\npenkkituoliinsa, joi kulauksen ja puhui, ikäänkuin jatkoksi äskeisiin\nsanoihinsa, mutta kuitenkin jo rauhallisemmin:\n\n-- Tuon uhmaavan säveleen tunnen, mutta se ei ole teille\nsuomalaisille hyväksi. Vai luuletteko Hannu-kuninkaan Kööpenhaminasta\nerinomaisella huolella vaalivan teidän erämaanrajojanne? Taikka ehkä\nkyllä, -- hänhän nyt hieroo liittoa suuriruhtinaan kanssa meitä ja\nRuotsia vastaan!\n\nPilkallinen ja pureva oli Steen-herran äänensävy. Tämä muuten niin\nsanojaan punnitseva valtiomies oli tänään, nähtävästi Ruotsista äsken\nsaamainsa viestien johdosta, ärtyisällä päällä, joten väittelyihin\ntottumattomat Suomen herrat aivan ällistyivät tuota hänen kiukkuaan.\nHe katsahtivat pöydän päässä istuvaan piispaansa, ikäänkuin pyytäen\nhäneltä apua, ja tämä käänsikin nyt tyynet, teräksenharmaat silmänsä\nvaltionhoitajan puoleen. Vanhan ystävänsä, Maunu Särkilahden sanoihin\noli Steen-herrakin tottunut arvoa panemaan, sillä hänen arvostelunsa\noli aina varma ja hänen suosijapiirinsä oli suuri. Rauhallisella\näänellä, joka, vastakohtana valtionhoitajan kiihtymykseen, vaikutti\nhyvältä, virkkoi nyt piispa:\n\n-- Ei meistä suomalaisista kukaan tahtone muuta kuin mikä on\nvaltakunnan etu. Ja olenpa varma siitä, että sinä Steen hyvin\nymmärrät huolemme. Tähän maahan olemme juurruttaneet Rooman\nkirkon opin ja yhä edelleen toimivat saarnaajaveljemme noilla\nrajaperukoilla, jotka ovat länsimaisen kirkkomme ulommaisia, kalliita\nsaavutuksia. Nyt tahtoo venäläinen valloittaa tämän maan...\n\nSteen katseli melkein ihmetellen piispaa. Hänet oli hänen\nheimolaisensa, Maunu Tavast, aikoinaan ohjannut papilliselle uralle,\nja hyvin hän siinä olikin menestynyt. Mutta valtioasiat ja maalliset\nriennot olivat kuitenkin usein hänen vilkkaimman harrastuksensa\nesineenä. Nyt ampasi piispa kuitenkin kaikista valtiollisista\nkiistakysymyksistä ohi ja lähti kirkon aseilla liikkeelle, välttäen\nkoko valtionhoitajan suuttumuksen. Hetken vaijettuaan kysyi Steen\nvihdoin piispalta.\n\n-- Mihin perustat tuon luulosi?\n\n-- Näen sen tapausten menosta. Tuo voimakas suuriruhtinas on,\nmurrettuaan mongoolien ikeen, äsken saanut omassa maassaan kootuksi\nvaltikkansa alle sen eri valtionsirpaleet. Hän tahtoo valloituksilla\nhankkia loistoa tälle nuorelle vallalleen. Noilla laajoilla aroilla\nkuohuu nyt jotakin uutta voimaa, ja meidän on täysi syy varoa, ettei\nsyntymämaamme eikä kirkkomme huku noihin nouseviin laineisiin.\n\n-- Sitä on varottava, myönsi Steen, joka varsin vakavana oli\nkuunnellut piispan kuvausta asemasta ja tiesi sen oikeaksi. -- Rauhaa\non koetettava säilyttää ja hyvää naapurisopua.\n\n-- Se on minunkin huokaukseni, jatkoi piispa. -- Mutta sillaikaa\nei ole laiminlyötävä toimia maan puolustukseksi. Kuka siitä pitää\nhuolen? Se kysymys teki taas valtionhoitajan kärtyisäksi, ja\npurevasti hän vastasi:\n\n-- Onhan täällä sali täynnä jaloja, urheita herroja, ja liehän tässä\nmaassa toki asekuntoista väkeä, jos sitä tarvittaisiin. Mutta tuo\npelkonne on ennenaikainen ja arvoton.\n\nPiispan leveille, sileiksiajetuille kasvoille laskeusi tumma varjo;\nhän nähtävästi valmistautui antamaan terävän vastauksen. Mutta hän\nei ehtinyt. Steen-herran toiselta puolen oli noussut pystyyn tuo\nkalvakka ritari, jonka toimeksi valtionhoitajan poistuttua Viipurin\nvarustaminen ja puolustaminen oli jäävä, Niilo Gyllenstjerna. Hän oli\nkasvavalla levottomuudella kuunnellut tapahtunutta keskustelua, ja\nnyt hän, tuokion sanoja tapailtuaan, lausui:\n\n-- Ennenkuin lähdet, Steen, suvainnet sukulaisena ja ystävänä suostua\npyyntöön, jonka sinulle nyt teen. Minä olen sairas mies. En jaksa\nenää hoitaa tämän maakunnan puolustusta niinkuin tahtoisin ja sillä\ntarmolla, jota täällä nyt kysytään. Vaaroja en pelkää, olenhan ollut\ntaisteluissa mukana, mutta täällä tarvitaan nyt ohjaksissa terve\nmies. Luovuta minulle takaisin Kastelholmani, josta tänne tulin,\nja anna Knut Possen siirtyä Viipuriin, joka aina on sodan vaaran\njaloissa. Hän suostuu siihen, hän ei viihdy Hämeen naurishalmeilla,\nmutta täällä hän on kuin kala vedessä.\n\nHyväksyvin, kiitollisin kasvonilmein olivat Suomen herrat kuunnelleet\nNiilo Eerikinpojan jalomielistä ehdotusta, joka oli heidän kaikkien\ntoivomusten mukainen. Mutta Steen-herra ei sitä huomannut; hän vain\narveli sukulaisensa säikähtäneen toisten pelottavia kuvauksia.\nHymähtäen hän senvuoksi vastasi:\n\n-- Taas sama ryssänpelko! Luulenpa että peikkoja näette. Ei Niilo,\nantakaamme Knut-kuomaseni koota Hämeenlinnan viljamailta tyhjään\naittaansa jyviä ja tyhjään arkkuunsa äyrityisiä, niin ettei\nmeidän taas tarvitse hänen velkojaan maksaa, -- no niin, silloin\nviimeksi sen teinkin kernaasti Brunkebergin muistoksi! Mutta ethän\nsinäkään Niilo ole mikään jänishousu; pysy sinä täällä! Vitkuta\naina neuvottelemalla venäläisten kanssa; senhän voit tehdä vaikka\nvuoteeltasi, -- onhan ennenkin vitkastelemalla isänmaita pelastettu!\n\nNiilo Eerikinpoikaa ei valtionhoitajan leikkisä puhe naurattanut.\nAsia oli hänelle vakava, mutta pelkuruudensyytökselle oli hän myöskin\narka. Steen oli noussut ja kävellyt lattian poikki Possen luo, joka\netukumarassa istui seinän vieruspenkillä, ja lausui nyt tälle:\n\n-- Eikö niin, vanha aseveikko. Sotainen maineesi on jo kyllin suuri\nja lauluissa ylistetty niiltä ajoilta, jolloin sait läimäyksen\nitsensä Kristiern-kuninkaan miekasta ja riistit juuteilta\nDannebrog-lipun. Arpesi viha voi vielä usein, sinä tarvitset lepoa.\n\nSteen Sture oli viitannut niihin Brunkebergin taistelun kuuluisiin\ntapahtumiin, joiden kautta tanskalaisvalta 1471 Ruotsissa murrettiin.\nSe voitto oli osaltaan Knut Possen urhouden ansiota, mutta henkensä\ntämä olikin ollut siinä ottelussa menettää; monta tuntia oli hän\njo maannut kuin kuolleena tantereella, ennenkuin vihdoin virkosi.\nSitä taistelua muistutti vielä tumma arpi, joka näkyi miehen\nmekonkaulustan alta.\n\nMutta tuo imartelu ei miellyttänyt Knut Possea. Hän vastasi:\n\n-- Lepoani en ajattele enkä arpiani. Ja tämän maakunnan\npuolustamisesta on minulla vähän kokemusta. Tunnen sen kansan...\n\n-- Sen me tiedämme kaikki, keskeytti Steen Sture. -- Mutta\nNiilo-herralla on enemmän varoja uhrata näihin Viipurin varustuksiin,\njotka nielevät pohjattomia...\n\n-- Niin, varoja minulla ei ole, vastasi Posse alakuloisesti. -- Mutta\npeittelemättä tahdon sanoa, että paljo on tehtävä, jos mieli saada\nViipurin varustus sellaiseen kuntoon, että se voi piirityksen kestää.\n\nValtionhoitaja siirtyi jo Possen luota loitommas, virkahtaen\nkärsimättömästi:\n\n-- Minkä piirityksen! -- kaikki te olette saman ihmeellisen\nmielikuvan vallassa. Mutta olkaa nyt vain, kunnes Fleming palaa ja\ntuo allekirjoitetut rauhakirjat, -- sitten raskit ehkä sinäkin, Knut,\nmatkustaa emäntäsi luo Tallialaan viihdyttämään sotaisat veresi.\n\nPosse kumarsi kylmästi. Hän ei nyt sukulaisensa ja ystävänsä\nSteen Sturen keveämielisyyttä ymmärtänyt, vaan tunsi kärsineensä\nloukkauksen. Pettyneinä katselivat Suomen herrat vuoroin\nhäntä, vuoroin Niilo herraa; he olivat tuosta suunnitellusta\npäällikönvaihdosta toivoneet paljo hyvää. Mutta heidän luokseen\nolutpöytään käveli taas Steen Sture, kiinnittäen miekkavyötään\ntiukemmalle, kohotti tinamaljan ja lausui:\n\n-- Ja nyt, hyvät herrat, lie tarinoitu tarpeeksi. Meidän on aika\nlähteä merille, ja rauhallisella mielellä nyt Ruotsiin palaammekin,\nsillä tämän maanosan puolustamisesta te tunnutte pitävän aivan\nriittävästi huolta.\n\nJuotuaan käveli hän kädestä pitäin hyvästelemään herroja, jotka\nlausuivat jäähyväisensä tuntuvan kylmästi. Mutta kun Steen-herra\nsaapui vanhan Pietari Degenin luo, niin rupesi tämä hänelle vielä\nesittämään nuoren sukulaisensa asiaa. Steen Sture hymähti silloin\nvallan lauhkeana.\n\n-- Kaikkien pyhien nimessä, pitäisikö minun selvittää vielä teidän\nsissikahakatkin! -- Ja kääntyen voudin vieressä seisovan, ujon\nasemiehen puoleen hän virkkoi: -- Kenen asioilla kuljet, nuori mies?\n\nPentti käytti kankeasti ruotsinkieltä, jonka hän äitivainajaltaan\nkyllä oli oppinut, mutta sitten jo osaksi unhottanut. Verkalleen hän\nsenvuoksi vastasi:\n\n-- Tulen Savonlinnasta, Pietari Kylliäisen luota. Ryöstetyt perheet\nkaipaavat vangittuja omaisiaan takaisin...\n\nMutta valtionhoitajalla oli kiire.\n\n-- Miksi ryöstelette toisianne siellä erämailla? Pysykää loitommalla\nvihollisistanne, sen neuvon teille annan, virkkoi hän. -- Mutta\nvankejanne vaihtakaa kuinka paljo tahdotte, -- tee sinä linnanvouti\nsiinä kohden anojain hyväksi mitä voit! Hyvästi, herrat, vaalikaa nyt\ntäällä erämaitanne.\n\nNopein askelin, ikäänkuin paeten ikävää painostusta, läksi Ruotsin\nvaltionhoitaja Suomen herrain kankeasta parvesta. Hän ei heitä\ntosiaan epäillyt juuri valtiollisiksi vastustajikseen, vaikka hän\nkiihtymyksessään oli sellaisenkin syytöksen singauttanut, mutta hän\nei heidän seurassaan viihtynyt. Hänestä noissa juroissa miehissä oli\njotakin vierasta... Itsellään hänellä oli omat suuret aatteensa,\nRuotsin kansanvallan ja riippumattomuuden aatteet, jotka häntä\nelähdyttivät ja määräsivät kaikki hänen toimensa... noilla jäykillä\nsuomalaisilla sitävastoin oli jotakin nurkkakuntainnostusta, joka\nhänestä hänen oman suuren asiansa rinnalla tuntui niin tuiki\nmitättömältä.\n\nSiksi Steen Sture seuralaisineen niin kiirehti alas ritarisalista\nja ulos sillalle, jonka partaalle hänen soutuvenheensä oli tuotu.\nKiireimmiten hän siinä hyvästeli linnan naisia, jotka olivat tulleet\nhäntä saattamaan ja loi pikaisen katseen kaupunginpuoleiselle\ntörmälle, jossa taaja ihmisparvi seisoi. Tuo kirkonvihkiäisiin\nsaapunut yleisö katseli siinä \"kuninkaan sijaisen\" lähtöä, mutta\nsekin tuntui siinä seisovan niin umpimielisenä ja kylmänä, että\nSteen taas kiireesti laski varjostimen silmilleen ja hyppäsi sanaa\npuhumatta venheeseensä. Eikä kuulunut rannalta onnenhuudahduksia\nmatkalle lähtevälle, niinkuin ennenvanhaan Kaarlo Knuutinpojan\npurjehtiessa Viipurista.\n\nÄäneti katselivat Suomen aatelisherratkin sillalta, kuinka venhe\nkiiti lahdella olevaa, joutsenkeulaista laivaa kohti. Vasta kun\nlaivoissa ankkurikela oli lakannut vinkumasta ja purjeisiin tuli\ntuulta, virkahti Klaus Horn vieressään vakavamietteisinä seisoville\ntovereilleen:\n\n-- Noissa laivoissa on paljo sotaväkeä, mutta osaakaan siitä ei\nvaltionhoitaja jättänyt Viipuriin.\n\n-- Ei, hän tarvitsee sen kyllä Ruotsissa valtansa tueksi, vastasi\nBitz terävästi. -- Täällähän on kysymys vain eräistä Suomen erämaista.\n\nKnut Possekin pudisteli päätään. Hän oli, tavattuaan nyt vuosien\ntakaa vanhan ystävänsä Steen Sturen, pahasti pettynyt; he olivat\nvieraantuneet toisistaan. Melkein valittaen hän lausui:\n\n-- Niin, vallan maku turmelee parhaatkin miehet, kuten nyt Steen\nSturen.\n\n-- Siinä on selitys, virkkoi Klaus Horn vilkkaasti. -- Omaa asemataan\najattelee Steen herra liiaksi, siksi on hänestä Suomen puolustaminen\nmitätön asia.\n\nHe kääntyivät kävelemään linnaan päin, siellä nyt omin päin\nodottamaan vastausta yhä kiperämmäksi käyneeseen kysymykseensä:\nSotako vai rauha.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitä vastausta odotellen istuivat he viikkoa myöhemmin taas eräänä\niltana Viipurin linnan vaakunasalissa. He eivät, ei piispa eikä\nmaallikkoherrat, olleet tahtoneet lähteä Viipurista, ennenkuin\nlähettiläiden palattua tietäisivät, mitä kohtaloita kohden heidän\nsyntymäseutunsa oli lähtevä kulkemaan. Läntisen ikkunan värillisten,\nlyijypuitteisten pyörylasien läpi loi iltapäivän aurinko kellertävän\nvalon huoneeseen. Keskustelu kulki raskaasti; harvakseen kalistivat\npöydän ympärillä istujat tinakannujensa kansia. Sukkeluus oli\nkuivunut Bitz-laamanninkin kapeilta huulilta. Höyhenhatut olivat\nunhottaneet ilveensä ja yksin piispankin rauhallisille kasvoille oli\nkovettunut pitkän odotuksen uurtama uupumuksen juova.\n\nSilloin aukeni ovi. Sisälle työntyi kaksi pölynpeittämää,\npäivänpolttamaa miestä, joita peräpöydän ääressä istuvat herrat\nhetkisen ääneti ovikatveeseen katselivat.\n\n-- Se on Louhisaaren herra, huudahti Horn-laamanni pystyyn nousten,\ntuntiessaan pimennostakin Flemingin tukevan, jäykän varren.\n\n-- Ja Winholt, lisäsi Tönne Eerikinpoika, -- siinä ovat nyt\nodotettumme!\n\nNovgorodissa käyneet lähettiläät siitä todellakin nyt astuivat\nperemmäs, pitkään ratsastaneiden kankein askelin. Jaakkima Fleming\nriisui kypärähattunsa, jonka alta valahti esille sankka, valkoinen\ntukka, ja tervehti värähtämättömin kasvoin vastaansa rientäviä\nherroja. Hänen toverinsa, nuorempi mies, jota paksun parran takaa\noli mahdoton kasvoista tuntea, seisahtui ratsastuksesta käyriksi\npainunein säärin pöydän alapäähän ja kaatoi heti sanaa puhumatta\nkurkkuunsa täysinäisen haarikan sisällön.\n\nJännittynein mielin olivat kaikki jääneet seisomaan. Mutta pöydän\npäästä virkkoi piispa:\n\n-- Pyhälle Neitseelle kiitos, että terveinä palaatte. Kertokaa\nmieluummin heti, minkä viestin tuotte tullessanne.\n\nJaakkima-herra tarttui piispan ojennettuun käteen.\n\n-- Maunu-veljeni, viestimme eivät ole hyvät. Suuriruhtinas ei suostu\nrauhaa jatkamaan.\n\n-- Siitä tulee siis sota! -- niin laukesivat nyt useammat äänet\nyhtaikaa huudahtamaan.\n\n-- Tulee sota, se usko meillä matkaltamme on. Milloin se tulee, sitä\nemme tiedä, mutta välikirja on allekirjoittamatta tässä.\n\nTuokion seisoivat kaikki äänettöminä. Kalpeana nojasi Niilo\nGyllenstjerna pöydän laitaan, -- hän oivalsi, mitä velvollisuuksia\ntämä viesti nyt hänelle toi, ja tunsi voimainsa pettävän. Mutta Klaus\nHorn laski kämmenensä hänen kapealle olalleen ja lausui:\n\n-- Me autamme toisiamme kaikki. Asiamme on yhteinen. Kun kutsut,\nNiilo, niin me tulemme; sillä meidän tehtäväksi on nyt jäänyt valvoa,\nettä tämä maa säilyy vihollisen valtaan joutumasta.\n\n-- Niin, yhdessä seiskaamme Suomen miehet, silloin laupiaat\npyhimykset meitä tukevat!\n\nKaikki kertyivät siihen piispan ympärille, ikäänkuin tuntien\ntällä hetkellä tarvetta turvautua häneen, henkiseen tukeensa ja\njohtajaansa. Sanoja ei puhuttu, mutta heistä tuntui, kuin olisivat he\nsiinä kättä puristaen tehneet hiljaisen veljesvalan.\n\nLaskevan päivän säteet sattuivat pienen väri-ikkunan läpi juuri\ntuohon äänettömänä seisovaan miesryhmään ja ne valaisivat vakavain,\nvelvollisuutensa selvästi tuntevain miesten kasvoja.\n\n\n\n\nV. OHOH, KULTAISTA KOTIA!\n\n\nKapeaa, jyrkkätörmäistä lahtea, joka suurelta, tuuliselta\nPuruvedenselältä polveilee sisämaahan päin, souti eräänä kolkkona\nsyyspäivänä kolme venhettä, kaikki väkeä täynnä. Lahden rannat\nolivat kirjavassa syyspuvussaan. Koivuista oli tuuli tosin jo\nrepinyt enimmät keltaiset lehdet, mutta törmällä olivat pihlajat\nja punalehtiset vaahterat vielä koreimmillaan, vetäen väkisinkin\npuoleensa soutajain silmät.\n\nSyksy oli tullut, Pyhäinmiesten päivä oli käsissä, ja tämän\npyhän aikana oli talonpoikaisvankien vaihto tapahtuva Puruveden\nPutkilahdessa. Sen oli Degen-ukko, neuvottelemalla Käkisalmen\nvenäläisten linnanherrain kanssa, aikaansaanut, -- vaikeuksitta se\noli tällä kertaa käynytkin, sillä Laatokan karjalaisten puolelta\noli samanlaisia pyyntöjä tehty, -- ja hän oli nyt itse saattamassa\nryöstettyjä karjalattaria Savonlinnasta vaihtopaikalle. Rauha oli\nnäet toistaiseksi säilynyt, eikä sen rikkoutumisesta nyt ollut tietoa.\n\nNaiset soutivat, miehet istuivat jouten. Mutta usein pyörähtelivät\nsoutajatkin teljollaan katsomaan taakseen, miten taival edistyi.\nSillä ikävä hävitettyihinkin koteihin, harvojenkin eloon-jääneiden\nomaisten luo, se jäyti heitä sitä rajummin, kuta lähemmäs saavuttiin\nkotoisia kyliä.\n\nMaat yhä kohosivat, kun syvemmäs lahdenpohjaan ehdittiin, ja nuo\njyrkät törmät, joiden harjuilla kasvoi pilviä hiipovia hongikkoja,\nne salpasivat pian kuin rakoon koko kapean veden. Sinne korkealle\ntörmälle tähysteli Degen-ukkokin ja hän virkkoi perämiehelle, joka\nhuopaamalla yhä venheen vauhtia lisäsi:\n\n-- Ei näy asunnon jälkiäkään näillä rannoilla. Taitavat olla vielä\nkorpimaita.\n\n-- Ei ole eläjiä täällä, vastasi huopaaja. -- Nämä ovat rajaseutuja\neikä ihmisten haluta tehdä tänne pirttejään, sillä pianpa ne siitä\npoltettaisiin. -- Ja hetken kuluttua hän vielä lisäsi: -- Eikä\nkuitenkaan kukaan tiedä, missä se raja oikein kulkenee.\n\n-- Siitäpä sitä juuri riidellään. Mutta Karjalan puolta tämä tietysti\non.\n\n-- On täällä meidänkin apajia. -- Mutta kas, näkyyhän jotakin savua\ntuolta törmäntakaiselta aholta. Eläjiä siellä siis kuitenkin on.\n\n-- Ehkä ovat käkisalmelaiset ehtineet sinne perille jo ennen meitä.\n\nDegen-ukko kiintyi tarkastamaan nousevaa savua. Tähän Putkilahden\npäähän oli Laatokan karjalaisten ollut määrä, Pyhäjärven poikki\nsoutaen, tuoda vankinsa. Ja siellä he jo olivatkin. Kun venheet\nkiersivät viimeisen niemen, oli edessä lahdenpohja ja sen törmältä\nnousi savu. Soutajat pysäyttivät tuokioksi aironsa ja jäivät\nkatsomaan:\n\nHarvaa männikköä kasvavalla mäellä oli siellä ryhmittyneenä kirjava\nihmisjoukko. Ylimmäs törmälle oli pystytetty valkoinen teltta,\n-- siinä oli kai Käkisalmen linnanmiesten sateenpitopaikka. Sen\nalaisella, järvenpuolisella, rinteellä oli useampia nuotiotulia ja\nniiden ympärillä parveili joukko naisia, kaiketi niitä karjalaisten\nviime talvena Savosta ryöstämiä, jotka nyt viranomaisten käskystä\nolivat luovutettavat omaisilleen takaisin. Naisia talviturkeissa,\njoissa vuosi sitten olivat lähteneet hiihtämään sytytetyistä\nkodeistaan, toisia kirjavissa karjalaisissa kauhtanoissa ja\nhunnuissa, jotka kai olivat orjuusajalla hankittuja. Heidän\njoukossaan liikkui rakotulien äärellä miehistäkin väkeä, vankien\nsaattajia, pitkämekkoisia karjalaisia ja Käkisalmen linnanmiehiä,\njoilla oli kädessä pertuska ja päässä korkea, karvainen lakki.\n\nNämäkin ihmiset olivat, nähtyään lahdelta saapuvat venheet,\npysähtyneet niitä katsomaan, ja niin siinä hetkinen vastakkain\ntuijotettiin. Onnellisennäköiset olivat odottavassa jännityksessään\nvangittujen naisten kasvot, ja tutkivina harhailivat niin saattajain\nkuin vastaanottajain katseet. Ne kysyivät levottomina, tuliko tuossa\nvenheessä nyt todella omainen, äiti tai puoliso, ja oliko tuolla\ntörmällä hakijain joukossa kaivattu poika tai isä.\n\n-- No, näetkö morsiantasi törmällä, kysyi Degen-ukko nuorelta\nsukulaiseltaan, kun toinen venhe, jossa Pentti perää piti, hiljaa\nlipui ensimäisen rinnalle ja vanhus näki, miten palavina Pentin\nsilmät tarkastelivat vastassaolevaa mäen rinnettä. -- En näe vielä,\nvastasi Pentti, koettaen hillitä äänensä levolliseksi. Hän tunsi,\nettä monet hänen seuralaisistaan uteliaina katselivat juuri häntä.\nKoko retkikunta näet tiesi hänen olevan matkalla morsiantaan\nhakemaan, se tiesi juuri hänen aikaansaaneen tämän vankienvaihdon, ja\nsiksi hänen levottomuutensa oli kuin kaikkien yhteinen.\n\n-- Mutta soudetaan kohti, kai sinunkin tyttösi tuosta naisjoukosta\nlöytyy, lisäsi vouti, antaen samalla merkin airoissa oleville.\n\n-- Niin, soudetaan...\n\nPentti oli jo moneen kertaan itsekseen kuvitellut, miten hän tällä\nratkaisevalla hetkellä esiintyy... Hän menee aivan tyynenä tytön\nluo, ojentaa hänelle kätensä ja sanoo hilpeästi: No, nyt tulin\nsinua Suopeltoon hakemaan, nyt ei isäsikään enää vastaan pane. Ja\nkiitollinen katse tytön kirkkaasta silmästä on oleva hänelle palkinto\npitkistä ponnistuksistaan. Savolaisten venheessä he sitten soutavat\nSavilahteen, astuvat yhdessä metsätaipaleen poikki Vahvajärvelle,\njossa ukkovanhus ja Manu heitä ilolla tervehtivät... Siihen päättyy\nPentin harhailuaika ja se nihdinelämä, johon sattuman oikku hänet\ntuonaan viskasi. Vaan kauan he eivät viivy Vahvajärven uudistuvilla,\nhe kiirehtivät kirkolle... sillä jo tänä talvena täytyy Suopellossa\nolla sekä isännän että emännän, -- aika on taas käydä käsiksi rauhan\ntyöhön kotoisilla mailla...\n\nNiin hän oli kuvitellut. Ja kun nyt venhe karahti rantahiekalle,\njohon Savonlinnasta mukaan lähtenyt Viljo ensimäisenä hyppäsi äitiään\nhakemaan, silloin istui Pentti vielä rauhallisena perässä, josta hän\nvasta toisten jälestä läksi verkalleen törmälle nousemaan. Hänen\nsilmänsä pälyivät levottomina, mutta vielä hän koetti pysyä tyynenä\nastuessaan Viljon ja hänen äitinsä luo, jotka jo kyyneliin sulaneina\ntoisiaan syleilivät.\n\n-- Missä Marketta? kysyi hän.\n\n-- Täällä on hänkin, tuolla kivellä hän istuu.\n\n-- Istuu, miksei jo vastaani riennä!\n\nÄänekäs hälinä soi pitkin syyskosteaa ahdetta. Venheissä oli\nilmoitettu, että karjalaisvangit jäävät rannalle, kunnes virallinen\nvaihtotoimitus on suoritettu. Mutta nähtyään omaisensa rinteellä,\nei heitä pidättänyt mikään sinne nousemasta, eikä taas savottana\nrantaan juoksemasta. Saattajainkin mielet oli näet hellyttänyt tuo\näkillinen yhtymisilo. Mutta ilossa oli samalla jotain hillittyä,\nsillä orjanelämä oli jo lyönyt leimansa noihin naisiin, jotka olivat\nraastetut palavista kodeistaan, surmattujen omaistensa ja itkeväin\nlastensa luota. He olivat vieraalla maalla toivonsakin menettäneet,\neivätkä vieläkään uskaltaneet siihen uskoa, vaan koettivat\npelokkaina, niin pian kuin ehtivät, lymytä omaistensa turviin.\n\nTämän aaltoilevan ihmisjoukon keskitse käveli Pentti hiukan nolona\nylemmäs törmälle, jossa hän mäntyjen lomitse näki Marketan istuvan\nyksin kivellä, -- nyt hän vasta tyttönsä tunsikin. Mutta niin\nkalvakka oli tyttö, niin oudon säikähtyneenä vilkui hänen katseensa\nvillahuivin alta, Pentin astuessa häntä kohti, että melkein tuntui\nsiltä, kuin olisi tyttö häntä peljästynyt.\n\n-- No, nyt lähdet Marketta emännäksi...\n\nPentti oli ojentanut kätensä, niinkuin hän mielensä kuvitelmissa oli\nsen suunnitellut. Mutta hänen sanottavansa katkesi ja hänen ojennettu\nkätensä vaipui itsestään alas.\n\n-- Etkö tunnekaan minua, Marketta...? sammalti hän.\n\nTyttö oli noussut kiveltä ja seisoi siinä hänen edessään solakkana,\npystypäisenä, jommoisena Pentti muisti hänet Juuritaipaleen kujalta,\njohon Marketta aina juoksi sulhoaan vastaan. Mutta se ei ollut\nsittenkään enää sama tyttö. Poissa oli silmästä se iloinen veitikka,\njoka Pentin aina oli sulamaan saanut, -- luomet olivat puoleksi\nummessa, ikäänkuin ei tyttö olisi ollut aivan hereillään, ja suun\nkupeelle oli kovettunut pari terävää juovaa, jotka tekivät Marketan\nkasvot kylmän näköisiksi. Ja kylmänä hän siinä ääneti seisoikin.\n\nPaljo oli tyttöraukka mahtanut orjuudessaan kärsiä, kun on noin\nmuodoltaankin muuttunut, päätteli Pentti, ja toisti ääneensä:\n\n-- Etkö tunne... kovia olet kai saanut kestää...\n\n-- Tunnen. Kiitos kun hakemaan tulit.\n\nNiin vastasi nyt Marketta soinnuttomasti, vastasi ilmeisesti\nneuvotonna. Hänen äänensä tuntui vieraalta ja hänen hyppysensä\nhypeltivät rauhattomasti valkoisen karjalaismekon poimuja. Pentin\nmieleen välähtivät oudot mietteet, hänen päätään melkein huimasi,\nja ikäänkuin herättääkseen sekä itsensä että tuon avuttoman immen,\ntarttui hän yhtäkkiä Marketan käteen, tempasi hänet likemmäs ja\nlausui:\n\n-- Miksi viivyttelet, nythän on kärsimysaikasi lopussa. Laskeudu\nvenheeseen, niin soudamme suoraan isäsi luo, joka ikävällä sinua\nodottaa.\n\nNäin puhuen tuli Pentti heittäneeksi silmäyksen Marketan ohi sen\nkiven taa, jossa tyttö äsken oli istunut. Siinä seisoi honkaan\nnojautuneena ja puolittain sen peitossa karvalakki karjalainen. Se\noli metsistyneen näköinen, pitkänhuiskea mies, jonka huulilla oli\npilkan hymy, mutta jonka silmissä asui vihan palo. Pentin katse\ntarttui väkisinkin häneen.\n\nKarjalainen huomasi sen ja heti hän Pentille purevasti virkkoi:\n\n-- Entäpä jos ei tyttö lähdekään teidän taipaleillenne. Ehkä hän\njääkin tänne.\n\n-- Tännekö!\n\nPentti ei aluksi käsittänyt tästä mitään, mutta taas tyttöön\nkatsoessaan hän tunsi verensä alkavan kohista. Tuokion hän seisoi\nkuin typertyneenä, sitten hän suuttui omalle typeryydelleen, ja\nvirkkoi, kääntyen selin karjalaiseen, jonka silmäin vihat häntä\nikäänkuin viiltelivät:\n\n-- Ei ole teillä enää valtaa pidätellä meidän naisiamme. -- Ja\ntytölle hän puhui entisellä hellyydellä: -- Et ole vielä Viljoakaan\ntervehtinyt, Marketta, tule tuonne, missä hän on äitinsä luona.\n\nNyt Marketta jo seurasi Penttiä, askelta jälempänä, siihen alemmas\nahteelle, jossa Viljo vielä iloisesti tarinoitsi äitinsä kanssa.\nIloa säteili kaikkien silmistä, joiden ohi Pentti kulki, mutta hänen\nomassa rinnassaan tuntui pistos, hänen äsken niin onnentäyteistä\nmieltään raatelivat epäilyksen kynnet. Hän näki kairalakkisen\nkarjalaisen, yhä iva huulillaan, taas lähestyvän mäntyjen lomitse, ja\nMarketta pysähtyi siihen äänettömänä kuin tuon toisen tahtoa totellen.\n\n-- Kuka se on tuo? kysyi Pentti puoliääneen Viljon äidiltä, hilliten\nkuohahtamaan pyrkiviä veriään.\n\nVielä oli arkuutta vanhemmankin vaimon katseessa, kun hän vastasi:\n\n-- Sehän on Kosoinen, jonka talossa meitä on orjina pidetty.\n\nPentti hytkähti ja huudahti, katsellen kuin aavetta tuota\npitkämekkoista miestä:\n\n-- Kosoinen... eikö häneltä Manun kirves kalloa halkaissut\nviimekesäisellä retkellämme?\n\n-- Veljeltä halkaisi, -- henki oli siitä mennä meiltäkin. Mutta tämä\ntoinen veli, Jyri, se meidät silloin pelasti raivostuneen kylänväen\nkostosta.\n\n-- Veli... oliko niitä siis kaksi?\n\n-- Kaksi oli, molemmat olivat karjalaisten johtajia, kun he viime\ntalvena Vahvajärville hyökkäsivät. Ja tämä se juuri otti meidät\norjikseen; toiset olisivat kai tappaneet meidät niinkuin mieheni.\n\nKuiskaillen kertoi orjuudesta palannut nainen näitä raskaita\nmuistojaan. Mutta Pentin korvat kohisivat yhä kuumemmin; hän tuskin\nenää kuuli mitä siinä puhuttiinkaan. Sadat kysymykset pyörivät hänen\nkielellään, mutta hänen oli vaikea niitä sanoihin pukea. Koettaen yhä\nsäilyttää malttinsa kysyi hän vihdoin:\n\n-- Ne ovat kai teitä siellä pahasti rääkänneet, raakalaiset?\n\n-- Arvaathan sen orjan elämän. Mutta muita on ehkä rääkätty vielä\npahemmin kuin meitä.\n\nPentti sopersi:\n\n-- Arvelin, kun Marketta on noin muuttunut, näethän...\n\nSurumielisesti puisteli Viljon äiti päätään:\n\n-- Näen, näen, -- sitähän olen surrut enemmän kuin omaa kohtaloani.\nVäliin hän itki, väliin iloitsi, sitten noinikään näivettyi. En\ntiedä, vaivautunutko lie, vai ovatko he hänet salaa loihduillaan\nlumonneet. Mutta ehkä hän siitä taas tasaantuu, kun pääsee kotoisille\noloille.\n\n-- Ehkä tasaantuu... niin tietysti.\n\nPentti karkoitteli mielestään synkkiä aavistuksia. Viralliset\nvaihtotoimitukset tapahtuivat juuri teltan viereisellä aholla,\njonne Degen-ukko oli sotamiehineen noussut. Kankeasti se kävi ja\nepäillen siinä toisiaan katseltiin, mutta pitkiä aikoja ei siihen\nsiltä tarvittu. Ennakolta laadittu vaihtamissopimus nyt vain\nallekirjoitettiin ja sen tehtyä suutelivat kaikki sopimuksentekijät,\nrajaneuvotteluissa totuttuun tapaan, ristiinnaulitun kuvaa. Mutta\nkun sen jälkeen käkisalmelaisten tarjooma tervehdyshaarikka\noli tyhjennetty, huusi jo Pietari Degen alas miehilleen, että\nvaihdetut Savon puolen naiset saavat asettua venheisiin. Niihin he\nryntäsivätkin nyt siellä rannassa, ikäänkuin levoton kiire olisi\npolttanut heidän jalkojaan, päästäkseen pois orja-isäntäinsä luota.\n\nJo lähti Viljokin äitineen laskeutumaan rantaan, ja silloin Pentti\ntaas astui Marketan luo, virkkoen rohkaisevalla äänellä:\n\n-- Joutukaamme venheisiin, toiset jo menevät.\n\nMarketta astui askeleen alaspäin. Mutta samassa oli piikkosmekkoinen\nkarjalainen hypännyt hänen rinnalleen, tempaissut häntä käsipuolesta\nja huudahtanut kovalla äänellä, joten se kuului pitkin ahdetta:\n\n-- Maltappas, ei tästä niin kiirettä ole!\n\nHän näytti tahtovan kiusoitella Penttiä, jonka hän tietysti oli\nhuomannut orjansa sulhaseksi. Lähellä seisovat savolaiset arvelivat\nKosoisen kiukuttelevan siitä, kun Pentti, joka Laatokan saaresta\nturhaan oli hakenut tyttöään, nyt hänet sittenkin vei.\n\n-- Syrjemmäs! ärähti Pentti jo käheällä äänellä. Mutta karjalainen,\njonka hillitön luonto siitä pakosta vain näytti nousevan, asettui\nPentin ja tytön väliin ja puhui viimemainitulle, häntä intohimoisesti\nsilmiin katsoen:\n\n-- Hyvinhän olen sinua Karjalassa pidellyt. Valtojen käskystä sinut\ntänne toin, mutta vielä tästä päästään palaamaankin, jos tahdot.\n\nHän seisoi siinä kumarassa kuin ilveskissa saaliinsa kimpussa,\nkuumasti hengittäen. Ja Marketta, joka oli vielä entisestään\nkalvennut, näytti olevan ryöstäjänsä pakotuksen alainen.\n\nMiesten kiihtyneet äänet olivat koonneet yhä useampia syrjässä\nseisoneita männikköön kuuntelemaan tuota sanasotaa, joka oli syntynyt\nvihollisheimoisten välillä. Tapansa mukaan olivat he ensin molemmin\npuolin laskeneet heistä leikkiä, toiset Kosoisesta, joka, vaikka\nnainut mies olikin, ei raskinut luopua orjattarestaan, toiset\nPentistä, jonka retki näytti nolosti päättyvän. Mutta nyt teki\ntappelun uhka syrjäisetkin vakaviksi. Marketalle, joka hätäyksissään\nei tiennyt mitä tehdä, virkkoi muuan savolaisista kummastellen:\n\n-- Seurannethan toki sulhastasi, joka sinun tähtesi on tehnyt koko\ntämän matkan!\n\nMustaksi muuttui silloin tyttöä pitelevän karjalaisen haahmo.\nArkailematta enää tappelunkaan syntymistä, kivahti hän terhentävänä\nPentin eteen, kiivaillen:\n\n-- Sulhanen olet voinut olla, mutta et ole enää, penikka!\n\nSilloin leimahti Pentinkin luonto. Hän kohotti kirvestään:\n\n-- Siivolla eroa, naisvaras, taikka survon ruumeniksi luusi!\n\nTappelu oli tulossa. Mutta syrjäiset juoksivat väliin, ja jo oli\nPietari Degenkin laskeutunut ahon harjalta katsomaan, mikä kiista nyt\nmännikköön kokosi väkeä.\n\n-- Karjalainen ei tahdo laskeakaan orjaansa, selitettiin hänelle\nmiesjoukosta.\n\n-- Orjapa ei tahdo lähteä, ilkkuili Kosoinen. Antaa hänen itsensä\nvalita, lähteekö vai jääkö!\n\nSiihen saapui nyt käkisalmelainen päällikkökin ja hän nyt tytöltä\nnaurellen kyseli:\n\n-- No, mitä sanot itse?\n\nMarketta seisoi siinä kuin kivettyneenä, näkemättä, kuulematta mitä\nhänen ympärillään tapahtui. Hän vain puristi huivia silmilleen\nja hänen ruumiinsa nytkähteli hiljaa. Pentti viipyi yhä hänen\nvieressään, ja hänen katseessaan oli yhä vielä sääliä, mutta hän\nhuomasi itse säälinsä vähinerin muuttuvan kylmäksi, jäätäväksi\npettymykseksi. Ja savolaisten joukosta, jotka aluksi olivat vain\nnauraneet tuota juttua, ettei muka orja tahtonut kotiinsa palata,\nsiellä rupesi nyt kuulumaan hämmästyneitä, säikähtyneitä, kauhua\nkertovia huudahduksia:\n\n-- Hän on lumottu!\n\n-- Tytölle on Karjalassa syötetty käärmeen 'mujeita!\n\n-- Nähkääs, kuinka polttavat hänessä vielä velhon myrkyt, -- Jesus\nMaaria avuksi!\n\nSe oli tuskan hetki Pentille, jonka sydämessä vihan ja häpeän\ntunteet kamppailivat. Nyt hän jo oivalsi menettäneensä sen tytön,\njota pelastamaan hän oli tullut. Mutta Pietari Degeniä, joka hänkin\nvähitellen huomasi, mistä tässä oli kysymys, suututti tuollainen\nkohtaus ja hän katkasikin sen lyhyeen, lausuen:\n\n-- Virallinen toimitus on päättynyt, tässä ei ole enää aikaa\nperuutuksiin. -- Ja hän karjasi vitkasteleville: -- Venheisiin kaikki\nSavon puolen naiset ja miehet, ja tuossa paikassa! Heti lähdemme\nsoutamaan!\n\nSitä ääntä oli toteltava, sen näytti Markettakin ymmärtävän. Kuin\najettu karitsa juoksi hän väkijoukon keskeltä pois, juoksi alas\nrantaan ja heittäytyi siihen venheeseen, jossa hänen kälynsä\nistui, jääden siihen vavisten kyyhöttämään. Oudoksuen ja ääneti\nsitä katsoivat savolaiset, jotka nyt tämän välikohtauksen jälkeen\nlaskeutuivat rantaan. Mutta törmältä kuului kairalakkisen karjalaisen\nuhmaava, ilkkuva ääni, kun hän huusi:\n\n-- Pakene, sidottu olet sittenkin...!\n\nPentti viivähti vielä männikössä: Sapekkaina, hehkuvin silmin,\nseisoivat siinä tuokion vastakkain nuo kaksi miestä, jotka nyt\nvasta oikein oivalsivat, kuinka katkerat toistensa ikiviholliset he\nolivat. Ainoastaan asemiesten läsnäolo esti heitä toisiinsa kiinni\ntarraamasta, ja hengästyneenä kulki Pentin ääni, kun hän lausui:\n\n-- Vielä kerran sinut tapaan, haaskalinnun, -- nyt Kosoisen tunnen!\n\nJa pois suli tuokioksi iva toisenkin äänestä, jättäen vain vihaa\njälkeensä, kun hän yhtä intohimoisesti vastasi:\n\n-- Ja vielä kerran haen minä tuon naisen, joka ei koskaan ole oleva\nsinun. Tiet tunnen jo hyvin!\n\nUhkaus kielellään, sydämessään polttava viha, kääntyivät molemmat\nkulkemaan eri tahoille, toinen mantereen puolelle, missä Savosta\ntuodut vangit jo olivat lähtövalmiina, toinen vesille jo työnnettyyn\nvenheeseen. --\n\nÄänettömänä, pinnaltaan kylmänä, istui Pentti taas ohjaamassa\nvenhettään kapeaa Putkilahtea myöten selälle päin. Venhekuntalaiset\neivät häntä puhutelleet, eivät kyselleet eivätkä lohduttamaankaan\nyritelleet, vaikka he näkivät, kuinka harmajaksi oli käynyt kiilto\nhänen silmissään, jotka tulomatkalla säteilivät niin voitonvarmoina.\n\nHeillä olikin nyt jokaisella kylliksi omia asioita, jutellessaan\npitkän ikävän jälkeen tapaamiensa omaisten ja tuttavien kanssa.\nIloinen, äänekäs porina soi yli syksyisten vesien, kun puheliaat\nsavolaiset suurissa kymmenhanka-venheissään niiden yli länttä kohden\npuskivat. Ja tuontuostaankin kuului venheistä hilpeä huudahdus:\n\n-- Ohoh, kullaista kotia!\n\n-- Vaikka ryöstetty liekin!\n\nNopeasti katkesi taival.\n\nEnsimäisessä lepopaikassa, pienen Purusaaren rannalla, jossa\nretkikunta aterioitsi, siellä tulivat muutamat toisessa venheessä\nkulkeneet tuttavat, kuten Viljo äitineen, Penttiä lohduttamaan. He\nkertoivat, että jo oli Marketan mieli kyyneleihin sulanut, ja se oli\ntoki hyvä merkki siitä, että hän vähitellen kyllä entiselleen virkoaa.\n\n-- Ja jos hän on lumottu, niin onpa Savossakin velhoja, jotka pahan\nluotteista päästävät, niin lisäsi Marketan kohtalotoveri.\n\nPentti kuunteli hyväntahtoisen naisen rauhoittavaa puhetta, mutta\nhänen mieltään se ei voinut keventää. Tuokion kuluttua hän vakavana\nvirkkoi Viljolle:\n\n-- Saata sinä naiset taipaleen taa. Ja vie sitten terveiset isälleni\nSuopeltoon, että älköön hän nyt minua sinne odotelko.\n\n-- Etkö tulekaan meidän kanssa kotiin, Pentti? kyseli nuorukainen\nalakuloisena.\n\n-- En. Nousen tästä Pietari-enoni venheeseen ja soudan siinä\nVuoksenniskaan.\n\n-- Palaat siis takaisin Viipuriin. Entä sitten?\n\nPentti katseli selälle, jossa vaahtopääaallot kuohuivat, eikä\nvastannut. Mutta hetkeksi hän taas vilkastui ja virkkoi:\n\n-- Kerro Manulle, että toinen Kosoisen veljeksistä vielä elää, mutta\nminä hänet kostan. -- Ja muistaen karjalaisen uhkausta hän lisäsi: --\nParasta on, että te talveksi muutatte Juuritaipaleelta kalasaunoille,\nsillä rauhasta ei siellä kotona nyt ole takeita.\n\nDegen-vouti näkyi jo hankkiutuvan venheeseensä ja hänen luokseen\nastui nyt Pentti, tarjoutuakseen siihen soutajaksi. Jäykkä soturi\nkatseli Penttiä ensin ankarasti, sitten jo säälien, ja vastasi\nvihdoin:\n\n-- Kyllä Viipurissa miehiä tarvitaan. Ja siellä ehkä saadaan pian\nsellaista työtä, joka lemmen surut haihduttaa. Astu venheeseen!\n\nKolmelle taholle soutivat alukset pienestä Puruveden saaresta. Yksi\nsouti Savonlinnaa kohden, josta se oli lähtenytkin, toinen kiskoi\nlänteen päin, viedäkseen Suur-Savon naiset kotiseudulleen, ja kolmas,\njossa Viipuriin menijät istuivat, painoi Saimaan etelärannalle. Pian\npiteni matka venheiden välillä. Mutta kun se tervakaula, jossa Pentti\nnyt souti, juuri oli solumassa kolkkorantaisen kalliosaaren taa,\nsilloin kääntyi nuori mies vielä silmäilemään Suur-Savon matkuetta.\nKylmästi puhalsi pohjoistuuli aavan selän yli, pärskyttäen vesiä\nvarpelaitojen yli; etenevästä venheestä vilahti vain joku huivi\nkeikkuvien aaltojen yli, eikä silmä voinut enää erottaa, kuka siellä\noli tuttava, kuka outo. Mutta Pentti tiesi, että tuolla meni nyt\nhänen nuori unelmansa, -- se unelma, joka niin armottomasti oli\nsärkynyt!\n\nJa venhe solui kohisten kolkkorantaisen saaren taa.\n\n\n\n\nVI. SIGRID-ROUVAN KIRJE.\n\n\nTurun tuomiokirkkoa ja sen hautuumaapihaa kiertävän korkean\nmuurin portista, jonka kupeella kirkon palvelijat myyskentelivät\npyhäinsiruja ja vihittyjä vahakynttilöitä, astui eräänä marraskuun\npäivänä, puolipäivämessusta palaavan yleisön jälestä, kaksi pitkiin,\nmustiin papinviittoihin puettua kanunkia. Tullessaan ulos hämärästä\nkirkosta miehet tuokioksi pysähtyivät ja siristivät ulkoilman\nkirkasta, melkein häikäisevää valoa. Viikkokausia oli Turussa ollut\nsateensekainen, raaka, kostea syksyilma; sumu oli yhtämittaa sakeana\npeittänyt tuon pienen kaupungin ja sitä ympäröivät kukkulat. Nyt oli\nsyksyn ensimäinen pakkanen reväissyt rikki sumuvaipan ja sen vuoksi\nnuo papit, jotka jo aamuhämärissä olivat kirkkoon menneet, aivan\nhämmästelivät sitä päiväkullan kirkasta helotusta, joka hohti heitä\nvastaan talojen tiilisistä katoista ja korkeaharjaisista päädyistä.\n\n-- Tuleepa vihdoinkin talvi, huudahti papeista toinen, pitkä,\nkomearyhtinen nuori mies, jonka tummapintaisten kasvojen piirteet\nolivat hienot, mutta miehekkään lujat. Hän veti ilmeisellä\nnautinnolla keuhkoihinsa tuota puhdasta, raitista ilmaa, kehuen: --\nTätä kelpaa hengittää!\n\nMutta toinen, vanhempi pappi, jolla oli pullea vatsa ja turpeat\nposket, kokosi viitan tiukemmas ympärilleen, koska hänestä tuo\ntalvenviima tuntui viluttavalta, ja kiirehtien kirkonportailta alas\nhän virkkoi toverilleen:\n\n-- Menetkö pappilaasi, Paavali, vai kommuuniinko? -- Hän viittasi\npäällään ensiksi vasemmalla olevaa kivitaloa, -- siinä oli\ntuomiorovastin talon vieressä Pyhän Katarinan alttarin pappila, --\nja sitten siitä vähän alempana olevaa, suurta rakennusta, jossa\ntuomiokirkon nuoremmilla papeilla oli yhteinen ruokala ja monella\nasuntokin.\n\nPaavaliksi mainittu seurasi katseillaan toverinsa päänliikettä, mutta\nkumpainenkaan noista vaihtopuolista ei näyttänyt häntä tällä kertaa\noikein miellyttävän.\n\n-- Pitäisi kyllä, vastasi hän verkalleen. -- Minun täytyy taas pian\njoutua piispalaankin, sillä ukko aikoo illalla matkustaa Kuusistoon.\n-- Entä sinä, Paksu-Antti, kysäsi hän toveriltaan yhtäkkiä, käyttäen\nnimitystä, jonka kansa oli tälle paisuneelle kanungille antanut.\n\n-- Minäkö, -- minä tietysti menen kotiin katsomaan, mitä\nemännöitsijäni on minulle päivälliseksi paistanut.\n\n-- Siis saatan sinua, tahdon jalotella, -- kävellään!\n\nTämä Paavali oli äsken ulkomailta, opintomatkaltaan, palannut\nmaisteri Paavali Scheel, joka kohta oli Turussa saanut tuottavan\nalttaripapin viran ja jonka piispa Maunu Särkilahti oli valinnut\nsihteerikseen. Hän oli turkulaisten suosituin messupappi; varsinkin\noli kirkko aina täynnä naisia, kun tämä papinpukuinen uros\npääalttarilla esiintyi, hänen jo ennustettiin nousevan korkealle\nhierarkisella portaikolla. Sillä suuret olivat hänelle suodut sekä\nsielun että ruumiin lahjat, sen tunnustivat kaikki.\n\nHän seurasi nyt tukevaa toveriaan Kirkkokadulle, joka kapeana lähti\nmutkittelemaan tuomiokirkolle kuuluvain kivitalojen lomitse, seurasi\nsen puisen sillan yli, joka vei Kupittaan lähteeltä Aurajokeen\nlaskevan pienen puron eli \"kroopin\" poikki, ja edelleen torille päin.\nOikealle kädelle jäi Pyhän Annan kappelin suuri pappila ja kiltta,\nvasemmalle Pyhänhengen ja Pyhän Eerikin alttareille kuuluvat korkeat\nkivitalot. Kapeasta kadunpäästä aukeni pian pitkulainen, joelle ja\nsillalle päin antautuva tori, jonka mantereenpuoleisena päätynä\noli raatihuone ja jonka sivustoilla seisoivat vieri vieressään\nporvarien ja myöskin kirkollisten laitosten matalat, kiviset\nmyymälät. Kävelijät pysähtyivät tuokioksi päiväpaisteiselle torille\nkatselemaan sitä vilkasta liikettä, mikä siellä kiehui kivimyymäläin\naukilaskettujen tiskipöytäin edessä, missä kaupat tehtiin ja päivän\nkuulumiset kerrottiin, sekä venherannassa, mihin maalaiset aluksineen\nsaapuivat. Paavali-maisteri pysähdytti siellä hihasta kymmenvuotiaan,\nvilkassilmäisen pojan, joka juoksi heitä vastaan torin yli, ja kysyi:\n\n-- Minne kiire, Pietari?\n\n-- Luistelemaan! Mätäjärvi on jo jäässä. Kaikki teinit menevät sinne.\n\n-- Saitko luvan isältäsi? Onko hän vielä raatihuoneella?\n\n-- On, tuolta hän juuri tulee.\n\nPoika, joka juosta viiletti edelleen, oli Turun pormestarin,\npiispan orpanan, Nikolaus Särkilahden poika. Isä astua lynkytti nyt\njuuri leveänä punaisessa viitassaan alaspäin kaksikerroksisesta,\nparvekkeella varustetusta raatihuoneesta, asteli hiukan ontuen\nraippapaalun ja teloituslavan ohi torille päin. Hän oli ankaran\nnäköinen, teräväsilmäinen äijä, jota tuitun luontonsa vuoksi\nporvarien kesken sanottiinkin Kiukku-Nikuksi, vaikka häntä muuten\nkyllä tarmokkaana järjestyksenmiehenä suosittiin. Paavalin luo\nehdittyään läimäytti hän tätä olalle ja virkkoi:\n\n-- Meillä on yhteinen matka, maisteri, mutta viekäämme ensiksi kotiin\nnämä avaimet.\n\n-- Minun matkani vie piispalaan, vaikka sinne nyt mutkan kautta\nkävelen, vastasi maisteri.\n\n-- Niin minunkin, kuomaseni on kutsunut minut sinne neuvottelemaan;\nkuuluu aamulla saaneen tärkeitä kirjeitä.\n\n-- Siitä en minä tiedä vielä mitään. Onko siis laiva tullut\nTukholmasta?\n\n-- Ei, vaan airut on tullut Viipurista. Sieltä ovat taas kuulumiset\nhuolettavia.\n\nHe kävelivät torilta länteen päin mutkittelevaa kapeaa kujannetta\nmyöten Kaskistenmäen rinnettä kohti. Tässä kaupunginosassa\nolivat porvarien ja käsityöläisten asunnot, ja siellä oli nyt,\npäinvastoin kuin torin toispuoleisessa, juhlallisen hiljaisessa\nkirkkokorttelissa, elämää ja liikettä. Siellä kaikuivat\ntynnyriseppäin vasaraniskut, siellä surisivat sorvipyörät\naukinaisissa työpajoissa, ja lapsilaumoja juoksi ilkamoiden kadulla.\nPorvarien kiltan kellarissa näkyi myös jo olevan kova liike; aina kun\novea avattiin, tulvahti sieltä äänekäs tarina ja imelä oluentuoksu.\n\nSiitä kappaleen matkan päässä oli kolmen kuninkaan alttarin\npappila, jonne Paksu-Antti livahti emännöitsijänsä ja heidän\nyhteisten lastensa luo. Kadun toisesta päästä näkyi jo vankka,\nkorkea tiilimuuri ja tiukasti suljettu raudoitettu portti, --\nsiinä oli mäellä pyhän Olavin vanha ja rikas dominikaaniluostari,\njoka kirkkoineen ja muine rakennuksineen muodosti oman, suljetun\nyhteiskunnan Turun läntisessä laidassa. Sen viereen oli Vartiovuoren\nrinteelle kohonnut pienistä, sekaisin rakennetuista, turvekattoisista\nmökeistä röttelöinen kerjäläiskylä, joka eli veljeskunnan turvissa\nja sen almuilla. Mutta ylempänä vuorella pyörivät porvarien\ntuulimyllyjen siivet iloisesti päivänpaisteessa ja niiden kupeitse\nnäkyivät Saksan kestien neliönmuotoon rakennetut talot. Näilläkin oli\ntällä kaukaisella rannalla oma erityinen, suljettu yhteiskuntansa.\n\nPormestari poikkesi lähempänä rantaa olevaan taloonsa ja häntä\nodotellen seisoi maisteri tuokion mäenrinteellä, katsellen\nrantakatujen matalain puurakennusten yli joelle avautuvaa näköalaa.\nSiellä oli aivan vedenrajassa olevain porvaritalojen edustalla kunkin\nkauppiaan omat, jokeen rakennetut laivalaiturit ja niiden ääressä\nkuhisi vilkas toiminta, -- laivoja purettiin, toisia vivuttiin\nlaituriin, ilmeisesti kiirehdittiin alkavan talven varalta. Maisteri\naikoi palata takaisin näitä vilkasliikkeisiä rantakatuja pitkin,\nmutta pormestari tuli, tarttui häntä käsipuolesta ja he läksivätkin\nkävelemään Vartiovuoren rinnettä kiertävää kujannetta alaspäin.\n\n-- Viipurista tullut viesti on tietysti yhteydessä sen tiedon kanssa,\njoka äsken saapui Räävelistä, että näet Hannu-kuningas on tehnyt\nliiton suuriruhtinaan kanssa Steen Sturea vastaan, kukistaakseen\nhänet ja itse päästäkseen valtaistuimelle. -- Niin puhui pormestari\nnuorelle seuralaiselleen, heidän kävellessään jäätynyttä katua\npitkin, jonka toisella puolella oli mataloita, turvekattoisia\nasuinrakennuksia, toisella taas niihin kuuluvia talleja ja navetoita.\n-- Venäläinen hankkii sotaa, auttaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin\nvaltaistuimelle, joka onkin hänelle jo moneen kertaan luvattu, vaikka\nhän Steen-herran itsepäisyyden vuoksi ei siihen vielä ole päässyt.\n\n-- Niin, Steen-herra hoitaa taitavasti pelinsä, vastasi maisteri,\nhiukan epävarmasti, tietämättä vielä mihin pormestari, jonka tuumat\nusein kulkivat kiertoteitä, tähtäsi.\n\n-- Niinkuin aina, myönsi Niku. Samalla hän pysähtyi ja kysyi: --\nMutta onko todella syytä enää estää Hannu-kuningasta saamasta\ntuota kruunua, joka hänelle kuuluu? Jos nyt sota uhkaa maata\nSteen-herran itsepäisyyden ja vallanhimon takia, niin eikö olisi\nparempi, että lopultakin pakoitettaisiin Steen-herra syrjäytymään ja\ntunnustettaisiin Hannu vihdoinkin valtakunnan kuninkaaksi, Kalmarin\nresessin tiukoilla ehdoilla. Kysyn, eikö olisi juuri meidän, tämän\nmaakunnan asukkaiden, sitä toivottava?\n\n-- Niin, tämä maa se todella ensiksi joutuu sodan jalkoihin, jos\nsuuriruhtinas käy hyökkäämään, myönsi Paavali-maisteri, ruveten\noivaltamaan kävelykumppalinsa tarkoitusta.\n\n-- Hannu-kuningas, jos hän on Ruotsin valtaistuimelle päässyt, ei\ntietenkään ryhdy sotimaan omaa valtakuntaansa vastaan eikä salli\nliittolaisensakaan sinne hyökätä. Lyhyesti siis: minä väitän, että\nmaan edun vuoksi olisi Steen Sturen valta-asema nyt uhrattava.\n\nHe kävelivät taas edelleen. Paavali-maisteri asteli tuokion ikäänkuin\npunniten noita pormestarin suurvaltiollisia tuumia ja virkkoi sitten:\n\n-- Yhtyiväthän Suomen herrat viime kevännä jo siihen vaatimukseen,\nettä Sture syrjäytyisi ja Hannu-kuningas tunnustettaisiin. Ja\nSteen-herra taipuikin silloin. Mutta hän osaa aina nousta kuin rasva\npinnalle. Nyt hän taas istuu ohjaksissa vakavammin kuin koskaan.\n\n-- Mutta se on onnettomuudeksi maalle, ja etenkin näille itämaille.\nMeidän pitäisi esiintyä päättäväisemmin. Sinulla, maisteri on suuri\nvaikutus piispaan, muistuta häntä siitä, mitä hän nimenomaan tälle\nmaalle, Suomelle, on velkapää.\n\nHe olivat jo kävellessään astuneet sen suuren valtatien, Karjakadun,\npoikki, joka kaupungista johti etelään päin, ja oikaisivat nyt yli\nsen kaupunginviereisen, jäätyneen suon, jonka reunoilla olivat\nporvarien kaalimaat. Vähän sivummalla muodostui suo matalarantaiseksi\njärveksi, ja sieltä, Mätäjärveltä, kajahteli nyt syksyn ensi jäällä\niloitsevan nuorisoparven raikas ääni, kun teinit luistellen leikkiä\nlöivät. Kävelijät pysähtyivät hetkeksi siihen nauttimaan nuorison\nilosta. Mutta vilkasliikkeinen pormestari jatkoi vielä äskeistä\npuhettaan:\n\n-- Minä muistan kyllä, että Steen Sture on meidän, porvarien, ystävä,\nmutta näinä levottomina aikoina muistan sittenkin useammin, että olen\nsuomalainen.\n\nNuoreen maisteriin vaikuttivat tuon puheliaan porvarillisen\naatelismiehen puolittain itsekseen lausumat mietelmät voimakkaasti,\nikäänkuin herätellen hänen mielessään nukkuvia mietteitä. Hän seisoi\nkotvan ääneti aitaan nojaten, ja hänen silmäänsä syttyi outo hohde.\n\nPäivän kultainen kehä laskeutui jo sangen lähelle järventakaisen\nGetrudinvuoren huurteista lakea, josta sen ruskoa vastaan\nhaamoittivat kahdet korkeat hirsipuut. Siimekseen peittyi jo vuoren\nrinteellä, valtatien varrella, oleva Pyhän Getrudin väsyneiden\nmatkailijain majatalo. -- Syysilta oli lähellä. Nuori pappi havahtui\nmietteistään ja nopein askelin lähtivät nyt kävelijät ääneti astumaan\nköyhän väen asuman kaupunkikorttelin läpi ja Pyhän Lauritsan suuren\nanetalon ohi takaisin tuomiokirkolle, jonka muurin etäiseen sivustaan\nolivat rakennetut talot koulua ja tuomiokapitulia varten. Kapitulin\nedustalla tapasivat he tuomiorovastin, hiljaisen hengenmiehen Lauri\nSuurpään, joka myös oli piispalaan menossa.\n\nPiispan jyrkkäkattoinen kivitalo oli tuomiokirkon takana, aukean\nkedon, piispan peltojen laidassa. Sen oli Maunu Tavast rakentanut\nlinnantapaiseksi; raudoitetun portin yläpuolelta kohosi torni, ja\nportin pielissä seisoi kaksi rautapaitaista, kypäräpäistä soturia\nvartioina, häädellen syrjään niitä kerjäläislaumoja, jotka täällä\ntapansa mukaan parveilivat almuja pyytäen. Näiden ryysyjoukkojen\nlomitse harppasi Paavali-maisteri, jota nyt ensimäinen talvipäivä\noli tavallisesta työtunnistaan hiukan myöhästyttänyt, toisten\nedellä nihdin avaamasta portista sisään ja nousi suoraan piispan\ntyöhuoneeseen.\n\nSiellä korkeakaarisessa, holvatussa huoneessa, jonka valkaistua\nkattoa maalatut koristeköynnökset kiersivät ja jonka\nseinänvierustaisilla pöydillä oli suuria, raskaskantisia kirjoja,\nistui Maunu Särkilahti yksin nahalla päällystettyyn nojatuoliinsa\nvaipuneena. Hänellä oli yllään väljä, villainen aamuviitta ja\npäässään musta tasalakeinen myssy. Siinä puvussaan hän nyt näytti\npaljoa vanhemmalta kuin pari vuotta sitten Viipurissa, jossa\nhän täydessä juhla-asussaan vihki kaupungin uuden kirkon. Tässä\nympäristössään, loimuavan pystyvalkean valossa, hän muistutti enemmän\nulkomaillakin huomiota saavuttanutta Pariisinmaisteria, tiedemiestä,\nkuin toimekasta kirkkoruhtinasta. Huolestuneen näköisenä lepuutti hän\nsiinä leveää leukaansa kämmeneensä, mutta hänen silmänsä vilkastuivat\nheti, kun Paavali Scheel huoneeseen astuen riensi häntä tervehtimään.\n\n-- Oletko jo odottanut minua, isä? kysyi sihteeri hiukan levottomana,\nsilmäillen piispan edessä pöydällä olevia pergamentteja ja\ntuntilasia, josta hiekka jo oli puoleksi valunut.\n\n-- En paljoa, vastasi piispa ystävällisesti. -- Me saamme tänään\nantaa synodaaliehdotuksen levätä. Viipurin asiat vaativat taas\nhuomiotamme; olen sitävarten kutsunut tänne pari kolme ystävääni\nneuvottelemaan.\n\n-- Onko tuo kirje Niilo Eerikinpojalta, Gyllenstjernalta?\n\n-- Ei, se on hänen rouvaltaan. Niilo herra itse on vuoteenomana.\nMutta sitä suurempaan levottomuuteen tuo kirje antaa aihetta, -- lue\nse!\n\nAhnaasti kävi piispan sihteeri saapuneeseen kirjeeseen käsiksi.\nMutta piispa tervehti sillävälin puheliasta orpanaansa ja hiljaista\ntuomiorovastia, jotka jo hekin olivat ehtineet huoneeseen, virkkoen\nviimeksimainitulle:\n\n-- Terve, Suurpää. Me emme ehdi tänään puuttua kappalaistenkaan\nvalituksiin, sillä nyt täällä on toisenlaisia valituksia.\n\n-- Sota uhkaa, sen jo kuulin, virkahti pormestari, kankealle\nselustapenkille istahtaen. -- Mitäpä muuta voisi enää odottaakaan!\n\nAlun kolmatta vuotta oli nyt kulunut siitä, kun Suomen herroille\nViipurin linnaan saapui sanoma, että Moskovan suuriruhtinas ei\nollut enää halukas jatkamaan Ruotsin kanssa jo usein määrävuosiksi\nuudistettua välirauhaa. Silloin oli peljätty sodan jo piankin\nilmipuhkeavan, mutta nämä kaksi vuotta olivat nyt kuitenkin kuluneet\njulkisodan syttymättä. Rajakahakoita oli kyllä taaskin tapahtunut,\nja erityisesti olivat venäläiset Narvajoen suulle perustamastaan,\nsuuriruhtinas Iivanan nimikkolinnasta havitelleet Suomen rannikkoa\nja ahdistelleet sen laivaliikettä. Usein oli myös huhuja kulkenut,\nettä suuriruhtinas aikoo suurella sotavoimalla hyökätä Suomeen, ja\npari kertaa oli Maunu-piispakin taas tällävälin käynyt Viipurissa,\nyhdessä maallikkoherrain kanssa järjestämässä puolustustoimia,\njoihin kivuloisen Niilo-herran voimat eivät riittäneet. Mutta kesä\noli mennyt, talvi oli mennyt, eikä hyökkäystä tapahtunutkaan.\nSuuriruhtinaalla oli ollut muita rautoja tulessa, ja kenties\nhäntä oli jonkunverran pidättänyt sekin puolustusliitto, joka oli\nsolmittu Ruotsin hallituksen ja Itämerenmaakuntain Kalparitariston\nvälillä ja jota varten Knut Posse oli eri kertoja käynyt Virossa.\nOlivatpa kerran taas valtuutetut miehet Käkisalmesta ja Viipurista\nolleet koolla neuvottelemassa välirauhan jatkamisestakin, ja he\nolivat silloin sopineet puolentoista vuoden välirauhasta, vaikkei\nkenelläkään Suomessa ollut varmuutta siitä, oliko suuriruhtinas sen\nsopimuksen vahvistanut. Mutta näin oli kuitenkin rauha säilynyt, ja\nTurussa olivat miehet vähitellen vakaantuneet siihen toivoon, että\nehkä se säilyy edelleenkin. Kesästä asti ei ollut Viipurista kuulunut\nmitään erityistä, ja muutamat siellä sotaväkineen oleskelleet\nherrat, kuten Klaus Henrikinpoika Horn ja Jaakkima Fleming, olivat\nnyt syksyllä palanneet kotiinsa talvehtimaan. Mutta nyt olivat taas\ntiedot toiset.\n\n-- Kuka toi sinulle nämä uudet hätäviestit? kysyi pormestari\npiispa-serkultaan.\n\n-- Sigrid-rouvan lähettämä airut. Mutta siinähän ovat Bitzit. Käykää\ntaloksi!\n\nNiitä tuli sieltä kaksi, isä ja poika, Henrikkejä molemmat, ja\nmolemmat pieniä, rumia ukkoja, kuin samassa kaavassa valetut, mutta\nviisaita miehiä. Ja kohta heidän perästään saapuivat Jaakkima\nFleming, Louhisaaren vakava herra, Turun entinen linnanpäällikkö ja\nNovgorodissa usein käynyt neuvottelija, sekä laamanni Klaus Horn.\nTämä viimeksi tullut nyt vuorostaan levottomana tiedusteli:\n\n-- Onko paholainen irti Viipurin puolessa? En tiennyt siitä mitään,\nkun syyskesällä sieltä läksin.\n\n-- Istukaa, herrat, puhui piispa, saattaen Klaus-herran viereensä\nperäpenkille. -- Sain jo joku aika sitten ystävältäni, Räävelin\npiispalta, kirjeen, jossa hän kertoi kuulleensa, että suuriruhtinas\nkokoili sotaväkeä, jolla hän on uhannut anastaa ei ainoastaan\nViipurin, vaan koko Suomenkin. Arvelin silloin liiviläisen piispan\nhätäilevän, hänen oma hiippakuntansa kun on saman uhan ovella, mutta\nlähetin asiasta kuitenkin tiedon valtionhoitajalle Ruotsiin.\n\n-- Josta ei ole tietysti sen johdosta mitään kuulunut, pisti\nKlaus-herra väliin.\n\n-- Ei mitään. Mutta nyt näyttää Sigrid-rouvan kirje todentavan\nvirolaisen viestin. -- Piispa kääntyi sihteerinsä puoleen, joka\nkirje kädessään seisoi pienen, lyijypuitteisen ikkunan luona. --\nMutta lue, maisteri, meille pääosat Sigrid-rouvan kirjeestä. Hän on\nsen osottanut Steen Sturelle, mutta pyytää meitäkin yhtymään hänen\nanomustaan kannattamaan, jotta se paremmin tepsisi valtionhoitajaan.\nSe on vakavasisältöinen kirje, -- niin, lue, maisteri!\n\nPaavali oli jo noussut kohokkeelle, vielä lähemmäs ikkunaa, josta\nhimmeä valo lankesi pergamenttiin, ja hän luki:\n\n-- -- -- Avomielisesti ja luottamuksella pyydän suuressa hädässäni\nlaskea teidän eteenne, jalo herra Steen ja muut Ruotsin suurmiehet,\nsyvän huoleni ja tämän linnan ja maakunnan, jonka hoito on uskottu\nmiehelleni, jalosukuiselle Niilo Eerikinpoika Gyllenstjernalle, mutta\njosta edesvastuu nyt on joutunut minun, heikon naisen, kannettavaksi\ntänä raskaana aikana. Mieheni, minulle rakas Niilo herra, on vuoteen\nomana ja hänen tuskiaan lisää niin yöllä kuin päivälläkin huoli\nsiitä, ettei hän voi niinkuin tarve ja tahto olisi hoitaa tämän\nmaakunnan puolustamista, johon meillä ei enää Jumala paratkoon ole\nvarojakaan. Nyt on täältä lähetetty tiedustaja palannut Moskovasta ja\nNovgorodista takaisin ja hän kertoo, että suuriruhtinas on luvannut\nottaa haltuunsa tämän kaupungin ja linnan, josta sopimus myöskin\ntanskalaisen kuninkaan kanssa on tehty. Hän on sitä varten antanut\nvalaa suuria piiritystykkejä, joita jo on tuotu Laatokan kaupunkiin\nja Nevajoelle, ja hän kokoo sekä Pähkinälinnaan että Korelaan\npaljo sotaväkeä, sekä jalka- että ratsuväkeä. Me tiedämme, että se\ntapahtuu meitä vastaan, mutta meillä ei ole täällä Viipurissa väkeä\neikä aseita eikä muonaa, millä häntä vastustaa. Siksi se älköön\nolko enää salaisuus teille eikä muille Ruotsin herroille, että tämä\nlinna ei tällä väellä voi ylivoimaa vastaan kestää eikä estää tämän\nväestön häviötä, jos ei apua tule. Senvuoksi lankean polvilleni ja\npyydän Teitä, jalo herra Steen ja muut Ruotsin herrat, että ette\nNeitsyt Maarian nimessä jätä tätä linnaa auttamatta. Pienemmän hädän\nja vaaran vuoksi on paavikunnasta ristiretkiä uskottomia vastaan\nsaarnattu. Kääntykää Pyhän Isän puoleen, jonka Rooman kirkkoa\nme täällä rajalla puolustamme, että hän kehoittaa uskollisiaan\npukeutumaan haarniskaan pelastaakseen tämän uhatun paikkakunnan,\nja naulatkaa hänen kehoituksensa kaikkien kirkkojen oville, että\nsen kaikki uskovaiset huomaisivat. Sitä rukoilen Pyhän Yrjön ja\nkaikkien pyhien nimessä, en itseni vuoksi, joka tahdon viimeiseen\nhengenvetooni tämän urhean väen kanssa tätä linnaa puolustaa,\nenkä edes alaikäisten lastenikaan vuoksi, vaikka tunnemmekin\nmoskovalaisten julmuuden, vaan tämän tärkeän paikan vuoksi, joka on\nvaltakunnan avain -- -- --.\n\nPaavali-maisteri keskeytti lukemisensa; kirjeen lopussa olivat\nainoastaan tavalliset uskollisuuden vakuutukset. Hetkisen oli\näänetöntä suuressa huoneessa, mutta sitten läimäytti Kiukku-Niku\nkämmenellä polveensa, niin että katonholvi kajahti, ja virkkoi:\n\n-- Mutta se on topakka rouva, kautta Maarian! Se rouva pitäisi\nritariksi lyötämän!\n\n-- Eikä hän joutavia jaarittele, sen tiedän, lisäsi Louhisaaren\nFleming, joka vuosi sitten taas oli Venäjällä käynyt. -- Ryssällä on\npaha mielessä. Ja jos se vie Viipurin, vie se Turunkin.\n\n-- Totta tosiaan, vähemmästä aiheesta on ristiretkiä saarnattu,\nhuoahti hiljainen tuomiorovastikin. -- Meillä on täysi syy kannattaa\nSigrid-rouvan anomusta.\n\n-- Mutta voimmeko luottaa tämänkään kirjeen tehovoimaisuuteen,\nvaikka se onkin niin sydämen hädästä lähtenyt? puhui Klaus-laamanni\nharvakseen. -- Steen-herra on taitava valtiomies, mutta hänen\nsilmänsä ovat heikot, -- hän näkee hyvin omat riitansa Ruotsissa,\nmutta tänne Suomeen asti ei hänen katseensa kanna. \"Te aina\nruikutatte\", -- muistammehan hänen nuhteensa Viipurista.\n\nNiku-pormestari iski veitikkamaisesti silmää nuorelle kanungille.\nMutta piispa nosti päänsä kämmenestään ja katsoi kysyvästi laamannia.\n\n-- Sinä tarkoitat, Klaus...?\n\n-- Että me voimme kyllä tähän avunhuutoon yhtyä, mutta että emme saa\nsiihen liian paljon luottaa. Meidän täytyy itsemme suoranaisemmin\ntoimia.\n\n-- Ja itsenäisemmin! -- Jo oli Kiukku-Niku karahtanut pystyyn ja\nsaatuaan näin tukea mielituumalleen kävi hän nyt sitä kokoontuneille\nherroille innolla esittämään: -- Onhan meillä olemassa helppo keino\nvälttää tämä sota, joka toisi hävityksen maahamme. Me emme käy\nSteen Sturelta enää rukoilemassa sitä emmekä tätä, vaan kutsumme\nHannu-kuninkaan maahan!\n\nKaikki herrat kokoontuivat uteliaina pormestarin ympäri, joka näin\nyhtäkkiä oli iskenyt tuohon vanhaan, kiperään unioonikysymykseen,\njoka kuitenkin aina oli uusi ja Ruotsissa aina piti mielet\nveitsenkärjellä. Oliko kuningas Kristian Oldenburgilaisen poika\ntunnustettava Ruotsin kuninkaaksi vai oliko edelleen elettävä\nvaltionhoitajan varassa ja väliaikaisuuden tilassa? Suomessa tuo\nkysymys ei ollut niin kuuma kuin Ruotsissa, jossa se oli ylimyksille\nja puolueille valtakysymys, mutta eri aikoina oli siitä kyllä ollut\neri käsityksiä Suomenkin herrain joukossa. Puolen vuotta sitten\nolivat he, piispa etupäässä, yhtyneet sellaiseen Ruotsissa tehtyyn\nehdotukseen, johon nyt pormestari taas ampasi, mutta juuri sen\nyrityksen epäonnistuminen oli taas tehnyt heidät varovammiksi. Ja\nepäillen virkkoi laamanni Bitz, nuorempi:\n\n-- Sinä arvelet, Niku, että jos Hannu huudetaan kuninkaaksi, saadaan\nsota estetyksi?\n\n-- Sitä juuri. Suomen kohtalo riippuu sekin tuosta\nunioonikysymyksestä. Sigrid-rouvakin viittaa kirjeessään Hannun\nvenäläisten kanssa tekemään liittoon, joka on kohdistettu, ei\nRuotsia, vaan Steen-herraa vastaan. Siinä on meille rauhan tie!\n\n-- Ja mekö täällä ratkaisisimme sen unioonikysymyksen?\n\n-- Meidän sanamme, kun elämme täällä sodanuhan alla, täytyy painaa\npaljon. Ja meillä ei ole syytä pönkittää Steen-herran valtaa.\n\nVilkas väittely sukeusi tuossa pienessä neuvottelijajoukossa.\nMutta piispa istui kotvasen ääneti, ja herrat, jotka ikäänkuin\nneuvoakysyvinä katselivat häntä, saattoivat lukea surunsekaista\npettymystä hänen silmistään. Vihdoin piispa rauhallisesti puhui:\n\n-- Tuo tuumasi ei ole meille vieras, Niku, mutta valitettavasti on\nsekin tehoton. En pelkää niin kuin monet muut tanskalaisen nousemista\nvaltaistuimellemme, vaikka en liioin ihaile uniooniaatetta, joka voi\ntietää monen pikkutyrannin vallattomuutta. Enkä pelkää Steen-herran\nkostoakaan. Mutta ratkaisevaa on minulle se, että Hannu-kuninkaan\nkutsuminen Ruotsiin ei sekään meitä enää auttaisi... ei pelastaisi\nSuomea suuriruhtinaan valloitushimosta.\n\n-- Miksi ei? kivahti Niku ja häntäpä jo monet säestivät.\n\n-- Siksi, jatkoi piispa rauhallisesti, että Hannu-kuningas\njo sopimuksessaan suuriruhtinaan kanssa on tälle, palkkioksi\nkruunustaan, luvannut sen kaistaleen Suomea, jota suuriruhtinas\nvaatii, nimittäin koko Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat. Ja\njuuri sehän meidän on estettävä toteutumasta, se on meille pääasia.\nMe emme voi sallia kotimaatamme emmekä kirkkoamme viillettävän rikki.\nJa se voidaan toki estää paremmin Steen-herran kuin Hannu-kuninkaan\navulla.\n\nVilkasliikkeinen pormestari oli alakuloisena taas istahtanut arkulle\novensuuhun. Hänellähän ei ollut noista venäläistanskalaisista\nsopimuksista niin tarkkoja tietoja kuin piispalla, joka oli\nalituisessa kirjeenvaihdossa eri maiden valtiollisten henkilöiden\nkanssa, ja hän myönsi nyt, niinkuin toisetkin herrat, että piispa lie\nsittenkin oikeassa. Tämä hymähti nyt orpanalleen, lisäten:\n\n-- Niin, sinun suurvaltiollinen ehdotuksesi tuli liian myöhään!\n\n-- Se mies, joka tavottelee Ruotsin kruunua, on siis todella voinut\ntehdä tuollaisen häpeällisen liittosopimuksen, huudahti Klaus-herra,\nhänkin pettyneenä.\n\n-- Todella, eikä hänen ole onnistunut sitä salatakaan, selitti\npiispa. -- Tanskalaiseen emme voi luottaa; hän on kavala ja itsekäs.\n\nPimeäksi oli käynyt tuo suuri, holvikattoinen huone, jossa takkatuli\nmatalana hiilosti, ja vain pieni lampunliekki paloi seinällä\nolevan suuren madonnankuvan alla. Herrat istuivat siellä ääneti\nkukin hämärässä nurkassaan. Vihdoin saapui palvelija pitkä, palava\nvahapuikko kädessään sytyttämään korkeissa vaskijalustoissa seisovat,\npaksut haarakynttilät ja katosta riippuvan pyöreävanteisen kruunun.\nJa vasta kun hän, puhdistettuaan kynttiläin sydämet, oli poistunut,\nvirkahti Paavali-maisteri, joka omituisen levottomana oli kävellyt\nikkunan alla, miltei kumealla äänellä:\n\n-- Mutta se on kuitenkin merkillistä!\n\n-- Mikä? kysyi piispa, oudoksuen nuoren ystävänsä haahmon muuttumista.\n\nMaisteri veti poveltaan pienen pergamenttikirjeen ja puhui, silmiään\nsiitä nostamatta:\n\n-- Sain viime Ruotsinpostissa tämän kirjeen eräältä\nLeipzigin-aikaiselta ystävältäni, -- hän palvelee nyt kanunkina\nUpsalassa. Ja hän kertoo tässä aivan samanlaisesta ehdotuksesta\nSuomen lohkomiseksi, jommoiseen sinä, isä, juuri ilmoitit\nHannu-kuninkaan suostuneen. Mutta ystäväni kertoo, että sen on tehnyt\nvallan toinen mies.\n\n-- Toinen? Kuka? -- Niin kyseltiin joka taholta. Ja varsin vakavana\nmaisteri vastasi:\n\n-- Steen Sture!\n\nMaunu-piispakin hypähti seisomaan tämän nimen kuullessaan ja katsoi\nsangen ankarasti ja moittivasti nuorta sihteeriänsä.\n\n-- Pelkään, että tietosi on liian läheltä Jaakko Ulfinpoikaa, --\narkkipiispa ei tahdo Steen Sturelle mitään hyvää. Tuo syytös on niin\nankara, että sinun olisi pitänyt ennen puhua asiasta minulle, Paavali.\n\nMaisteri astui askeleen lähemmäs piispaa ja vastasi hiukan kalpeana\nja nöyrällä äänellä:\n\n-- Siksi juuri, isä, en ole kertonut, kun tuo syytös on niin ankara.\nSiksi kirjoitin ja pyysin tarkempaa tietoa, ennenkuin siitä puhuisin.\nMutta nyt en voi sitä enää salata, sillä jos tämän maakunnan\nlohkomista noin ehdotetaan kahdelta taholta, niin se tieto asettaa\nmeille yhä suurempia velvollisuuksia. Ystäväni kirjoittaa: \"Sinua,\nsuomalaista, huvittaa ehkä kuulla, että valtioneuvoston viime\nkokouksessa oli Steen Sture pantu lujille sen johdosta, mitä hän\nSuomen puolustamiseen nähden on laiminlyönyt. Silloin oli Steen-herra\nsuuttunut ja sanonut, että jos suuriruhtinas noiden erämaiden vuoksi\naikoo alottaa sodan, niin silloin on parempi, että ne hänelle hyvällä\nluovutetaan. Mutta toiset valtioneuvokset, myöskin Steen-herran\nlähimmät ystävät, vastustivat tuota ehdotusta ja se raukesi...\"\n\nLaamanni Klaus Henrikinpojan tyynessä katseessa oli välähtänyt\nintohimoa, jota tuon kylmän kuoren alla tuskin olisi luullut\nlöytyvän. Mutta hillitysti hän sentään virkahti:\n\n-- Minä voin uskoa tarinan todeksi. Steen Sture on epäsuosiollinen\nmeille ja maallemme; hänkin voi asemansa hinnasta myödä muutamia\nSuomen erämaita.\n\n-- Mutta hän on punnitseva, varova herra, puheli piispa päätään\npunoen, -- olisiko vallan maku niin voinut hänet sokaista! -- Piispa\nsilmäili alakuloisena tuota pientä pergamenttikirjettä ja jatkoi:\n-- Mutta se raukesi toki tuo ehdotus, luetaan tässä. Nyt taas\nkuumaverinen pormestari säkenöi:\n\n-- Raukesi, mutta ratkaisevaa tässä on juuri se, että se kerran on\ntehty, -- se paljastaa valtionhoitajan sisun ja aikeet! Ehdotus\nraukesi, mutta se voi nousta esille millä hetkellä tahansa,\nkun Steen-herra taas tahtoo päästä pälkähästä ja ostaa sillä\nluovutuksella itselleen rauhan!\n\n-- Se ei ole hänestä kai kallis hinta?\n\n-- Entä meistä?\n\nYleinen hälinä oli syntynyt neuvottelevain herrain parvessa; useat\npuhuivat yhtaikaa, yksin rauhallisimmatkin miehet, kuten hiljainen\ntuomiorovasti, olivat kiihtyneet. -- Sitäkö varten, kyseli hän, on\nvuosisatoja harjoitettu noiden rajaseudun pakanain käännyttämistä,\nettä heidät ilman muuta luovutettaisiin Rooman kirkolta pois.\nVuosikymmeniä ovat Savon ja Pohjanmaan talonpojat verellään ja\nkärsimyksellään puolustaneet kotiseutujaan, -- näinkö Ruotsin\nhallitus heidän uskollisuutensa ja alttiutensa palkitsisi!\n\n-- Ei, se ei saa tapahtua, niin huudahdettiin joka taholta.\n\n-- Asema on nyt siis tällainen: Jos Tanskan Hannu pääsee\nkuninkaaksemme, niin hän luovuttaa siitä palkkioksi ryssälle osan\nSuomea. Jos Steen Sture pysyy valtionhoitajana, niin hän, voidakseen\npitää sotaväkensä luonaan, luovuttaa ryssälle rauhan pantiksi\njokseenkin saman osan Suomea! Se on kummin puolin tahansa sama juttu,\n-- voisit melkein heittää arpaa, kumpaisen puolelle asetut!\n\n-- Mutta niin ei saa tapahtua, meidän, Suomen miesten, täytyy\nse estää, -- niin huudahti tummanpunaiseksi käynyt Etelä-Suomen\nlaamanni. -- Tulkoon mieluummin sota!\n\nMaunu-piispa oli ollut ääneti, mutta nyt hänen luisevilta kasvoiltaan\nkuvastui aivan uusi tarmo, kun hän taas toisten vaiettua korotti\näänensä:\n\n-- Olet oikeassa, Klaus, meidän on täällä lopultakin luotettava\nitseemme. Ei yksin Steen-herra ole kylmäkiskoinen Suomea kohtaan,\nvaan sama on laita toistenkin Ruotsin suurmiesten, joita on vaadittu\nsotaväkineen tulemaan tänne. He eivät välitä tästä etäisestä\nmaankolkasta. Mutta me emme voi suostua siihen, että tätä maata\nja sen kirkkoa pilkotaan, ja siksi on meidän käytävä toimeen. --\nPiispan ääni rupesi jo soimaan esimiehen ääneltä, kun hän jatkoi: --\nSigrid-rouvan täytyy saada Viipuriin apua, väkeä ja varoja, vaikkei\nniitä Ruotsista tulisikaan. Meidän täytyy uhrata kaikkemme, -- omat\nvarani luovutan tinkimättä maan puolustukseen, ja tiedänpä, että te,\nherrat, teette samoin.\n\nHerrat kumarsivat, piispan ehdotukseen yhtyen, luvaten ensi töikseen\ntoimittaa kaiken aseväkensä itärajalle. Mutta kaikki oivalsivat, että\nse apu ei mihinkään riitä. Vanha Jaakkima Fleming, joka oli tarkka\nherra, kaipasi yksityiskohtaisempia tietoja Viipurista ja ehdotti,\nettä niitä kysyttäisiin airueelta, joka oli tuonut Sigrid-rouvan\nkirjeen Turkuun.\n\n-- Niin, kutsukaamme hänet tänne, hän tuntuu ymmärtävältä mieheltä,\nlausui piispa, lähettäen ovinihtinsä hakemaan Viipurista tullutta\nsanantuojaa.\n\nMonet Viipurissa näinä vuosina oleskelleet herrat tunsivat airueen,\njoka nyt piispan väentuvasta vielä ratsastuksen jälkeen kankein\naskelin saapui neuvotteluun. He olivat usein tavanneet hänet\nlinnanvoudin, Pietari Degenin, asunnossa. Se oli näet Pentti\nHeinonpoika, linnanväkeen ruvennut partioretkeläinen, joka nämä\nvälivuodet oli viettänyt Viipurissa, milloin retkeillen Hartwig\nWinholtin kanssa hätyyttämässä rajakyliä ryöstäviä karjalaisia,\nmilloin pitäen vahtia Torkkelin linnassa. Hän sai nyt piispan\ntyöhuoneessa tehdä selkoa Viipurin oloista ja tarpeesta.\n\nHyvin hän ne tunsikin. Varusväkeä, palkkasotureita, linnannihtejä\nja aatelishuoveja ei ollut siellä nyt kuin viisi tai kuusi sataa\nmiestä. Suomen herroista olivat ainoastaan Tönne Eerikinpoika ja\nFrille-veljekset enää Viipurissa. Knut Possen aikana oli porvareille\nhankittu aseita, mutta nekin aseet olivat nyt ruostuneet raatihuoneen\nkellarissa. Venäläisten puuhista tiesi airut kertoa, että he olivat\nsyksyllä Novgorodin kauppahovissa vanginneet kaikki ruotsalaiset ja\nsuomalaiset kauppiaat sekä vieneet heidät kahleissa Moskovaan, ja\nettä suuriruhtinaalla jo kerrottiin olevan viidenkymmenentuhannnen\nmiehen armeija koolla, valmiina hyökkäämään.\n\n-- Totta tosiaan, huudahti pormestari, ristiretki tässä\ntarvittaisiin, jos mieli Suomen avainta voida puolustaa.\n\nMutta Klaus Horn pudisti päätään:\n\n-- Siihen kurki kuolee kun suo sulaa. Meidän täytyy täällä kotona\nsaada aseväkeä koolle, nostattaa talonpojat aseisiin koko maasta.\nTämä sota uhkaa näet meitä kaikkia tässä maassa.\n\nSiitä lähtivät neuvottelut jatkumaan. Maanpuolustukseen päätettiin\nviipymättä kutsua Suomen talonpoikain joukosta joka viides mies,\njotka toisten neljän oli aseilla ja muonalla varustettava. Tästä\nlupasi piispa lähettää paimenkirjeellä heti papiston kautta tiedon\nkaikkiin pitäjiin. Mutta kun Suomen talonpojat olivat aivan\ntottumattomia sotapalvelusta suorittamaan, kävi välttämättömäksi\nlähettää linnain nihtejä ja aatelispalvelijoita eri seutuihin\ntuosta sotaväenotosta huolta pitämään. Siihen oli saatava Turun\nlinnanpäällikönkin, Hannu Didrikinpojan, kannatus, -- häntä ei piispa\nollut tähän neuvotteluun kutsunut, koska hänen läsnäollessaan,\nhän kun oli Steen Sturen uskottuja, neuvottelut eivät voineet\ntapahtua vapaasti. Ja varojen keräys oli pantava toimeen porvariston\nja papiston keskuudessa, kirkoissa, luostareissa, juhlissa ja\nmarkkinoilla. Niiden kokoamista varten oli aneiden myyntikin\njärjestettävä. Eikä aikonut nyt piispa säästää tuomiokirkonkaan\nvaroja, ei Pyhän Henrikin penninkejä eikä kymmenystuloja, sillä\nmitäpä niistä jäisi jälelle, jos vainolainen pääsisi maahan. Tämän\nsodan, jonka Suomen miehet nyt näkivät olevan tulossa, sen käsittivät\nhe tällä hetkellä pyhäksi sodaksi, jota varten oli uhrattava kaikki.\n\nMaunu-piispa varsinkin aivan säkenöi tarmoa ja intoa, esittäessään\ntoimenpiteitä tämän hänelle kalliin asian hyväksi. Ja hän sai\npuhalletuksi ennen tuntemattoman innostuksen myöskin toisiin\nläsnäoleviin, joista jokainen tarjoutui tekemään voitavansa omalla\nkulmallaan.\n\nTuo nuori Viipurista tullut airutkin, joka tämän neuvottelun ajaksi\noli jäänyt piispan työhuoneeseen, lämpeni niin siitä kauniista\ninnostuksesta, jota hän tunsi ympärillään, että hänkin tarjoutui\nlähtemään nostoväen kokoojaksi kotipuoleensa, Hämeen itäisiin\npitäjiin.\n\nIltaan asti neuvoteltiin piispantalossa näistä Viipurin ja koko\nSuomen puolustamiseen välttämättömistä hankkeista. Pyhän Gertrudin\ntornissa tuomiokirkon kupeella oli vartija ilmoittanut tunnin\ntoisensa perästä kuluneen, piispan sitä huomaamatta. Nyt hän yhtäkkiä\nmuisti, ettei hän ollut vierailleen varannut iltaruokaa ja samalla\nhän muisti, että hän jo aamulla oli lähettänyt kyökkimestarinsa ja\nuseimmat muutkin palvelijansa Kuusistoon, jonne hän oli aikonut\nsiirtyä synodaaliehdotustaan valmistamaan. Mutta airuen tultua oli\nKuusistoretki saanut jäädä, niinkuin nuo piispalliset tehtävätkin.\nHämillään senvuoksi Maunu nyt virkkoi vierailleen:\n\n-- En voi tarjota teille illallista, tuskin sitä voin tänään itsekään\nsaada tässä suuressa talossa.\n\nSellaista oli joskus ennenkin tapahtunut Maunu-piispalle, joka\nharvoin jouti muistamaan talousasioitaan. Mutta hänen sihteerinsä\noli ajatellut sitäkin asiaa. Hän oli jo lähettänyt pappilaansa sanan\nemännöitsijälleen, että sinne kenties on vieraita tulossa. Paavali\nnäet tiesi, että piispakin rakasti päivätyönsä päättäjäisiksi syödä\nhyvän aterian, vaikkei hän sitä useinkaan ennakolta ajatellut. Siksi\nmaisteri nyt oli valmis virkkamaan piispalle ja hänen vierailleen:\n\n-- Jos suvaitsette käydä vaatimattomaan asuntooni Pyhän Katarinan\npappilaan, niin voi emännöitsijäni ehkä tarjota palan kuivaa ruokaa.\n\n-- Kiitos Paavali, vastasi piispa, -- sinä minut usein pelastat\npulasta. Ja heikkouteni myös tunnet, -- me tulemme!\n\nToiset herrat olivat yhtä hanakat suostumaan tuohon tarjoukseen,\nsillä he tiesivät kaikki, että Paavali-maisterin \"vaatimattomassa\"\npappilassa kelpasi kyllä se \"kuiva\" pala haukata. Paavali Scheel,\njoka oli syntyisin Haikon kartanon varakkaasta aateliskodista ja\njolla oli, heti ulkomailta palattuaan, ollut hyvätuloiset virat\ntuomiokirkossa, hän rakasti näet pitää pappilassaan riittävästi\nruokia ja juomia, ja hänen pienet iltakutsunsa olivat hyvin suositut\nTurussa. Ketterästi siis viskasivat niin aateliset kuin hengenmiehet\nvaipat hartioilleen, kulkeakseen vähän matkan päässä olevan Katrin\npappilaan.\n\nViipurilainen airut, jonka posket vielä hehkuivat äskeistä\ninnostustaan, vetäytyi, piispan työhuoneesta lähdettäessä, syrjään\nlaskeutuakseen piispantalon arkitupaan. Mutta Paavali-maisteri, joka\noli huomannut, miten airutkin oli yhteisestä asiasta lämmennyt, hän\ntaputti ohi astuessaan Penttiä olalle ja virkkoi:\n\n-- Tule mukaan haukkaamaan pala sinäkin, pitkämatkalainen. Mikä\nolikaan nimesi?\n\n-- Pentti Heinonpoika.\n\n-- Rälssimies?\n\n-- Ei, talonpoika ja nyt nihti.\n\n-- Mutta talonpojasta tulee helposti rälssimies. Sinullahan on\nkotitalo Hämeessä, ja hevonen on sinulla täällä. Ilmoittaudu\nasekatselmukseen ja hanki itsellesi ratsumiehen valtakirja, niin saat\ntilasikin verottomaksi. Sillä soturiksihan kuitenkin jäät, vai?\n\n-- Niin kai.\n\n-- Se on siis sovittu. Sotureita nyt Suomessa tarvitaan!\n\nUuden tulevaisuuskuvan kylvi vilkasälyinen hengenmies noin sivumennen\nnuoren airueen mieleen.\n\nTornissa soitettiin juuri iltarauhaa, kun saattue astui tuomiokirkon\nedustalla olevan pienen aukean yli Pyhän Katarinan kappelin ane\ntaloon. Siellä oli jo pöytä katettu ja tulia juuri sytytettiin\nsuuressa tuvassa, jonka upeaa sisustusta maalaispoika jäi ihmetellen\nihailemaan. Paksut, raskaat verkaverhot peittivät seiniä, ja niihin\nverhoihin oli kudottu kuvia, jotka esittivät, miten kuolema kävi\npoimimassa saaliikseen sekä rikkaita että köyhiä ja miten onnen pyörä\nyksiä nosti korkeuteen ja toisia jo viskasi sieltä alas. Seinää\nkiertävän laudoituksen reunalla oli pieniä, vaskesta valettuja\npyhimyskuvia ja niiden lomissa merenvahaisia tai lasisia lippaita,\njoista hyvänhajuiset yrtit tuoksuivat.\n\nEikä ollut mikään paastopala se, joka oli suurelle ruokapöydälle\nkatettu: Siinä oli suuria vateja kukkurallaan suolalihaa, lammasta ja\npeuraa, oli paistilihaa, lintua ja härkää, oli hillottua metsäriistaa\nja paksuja makkaroita ja mahtava oli keskipöydällä sianliikkiö, joka\noli koristekuvioihin leikelty. Vehnäsämpyläin, kaalipiirakkaiden,\nhyytelömaljan ja hunajaleivosten lomissa kimaltelivat siellä korkeat,\nsirokaulaiset hopeakannut ja tuopit. Ja talossa ennen käyneet\nvieraat tiesivät, että nuo viinit, jotka kannuissa helmeilivät,\nolivat maisterin suoraan kauppatuttaviltaan Danzigista tuottamia, --\ntämä monitoiminen hengenmies jouti näet lomahetkinään harjoittamaan\nsievoista vienti- ja tuontikauppaakin, porvareille harmiksi kylläkin.\n\nPöytään istuttua saivat ruoat huiman lähdön. Huomenna oli taas\npaastopäivä, jolloin ei syöty muuta kuin kalaa ja puuroa, ja siksi\npiti tänään jokainen varansa. Sillävälin liikkui keskustelu vielä\naterian ajankin luonnollisesti niissä kysymyksissä, jotka olivat koko\npäivän olleet neuvottelujen esineenä. Siellä arvosteltiin nyt yhä\nrohkeammin Steen Sturen välinpitämättömyyttä suomalaista rajamaata\nkohtaan. Hän on hänkin, niin kerrottiin, äsken valattanut tykkejä\nRuotsin sulatoissa, muka venäläisiä vastaan käytettäviksi, mutta\neipä yhtään niistä ole tullut meren yli Suomeen, -- kyllä ne ovat\narkkipiispan kurissapitämistä varten valetut. Kuninkaan nimeä ei\nSteen Sture tosin ole tavotellut; siitä häntä jo aikoinaan varoitti\nenonsa Kaarlo Knuutinpoika, jolla tuosta nimestä oli ollut enemmän\nkärsimystä kuin iloa, mutta valta ilman nimeäkin on Steenille makea.\nVallan säilyttämiseksi hän tekee ja rikkoo lupauksia, sitä varten\nliehakoi hän Ruotsissa porvariston ja talonpoikain suosiota, mutta\nSuomessa hän jättää niin porvarit kuin talonpojat ja kaikki muutkin\noman onnensa nojaan...\n\nNäin arvosteltiin valtionhoitajaa puolittain katkerasti, puolittain\npurevasti ruokapöydän ympärillä. Mutta jo nousi nuori isäntä pitämään\npöytäpuhetta. Hän lausui vieraansa tervetulleiksi, kehuen itseään\nonnelliseksi, saadessaan olla näin loistavan seuran isäntänä. Mutta\nsitten välähti hänen silmissään tuo sama tuli, joka siinä aamulla,\nNiku-pormestarin tarinoidessa, oli syttynyt ja sitten päivän\nneuvottelujen varrella yhä kytenyt. Hänen äänestään soi harras\ninnostus, kun hän jatkoi:\n\n\"Siellä meren takana kaiketi hyljeksitään tätä syrjäistä maankolkkaa,\nmutta meille sen hätä tuottaa hätää. Miksi? Siksi vain, että me\nolemme täällä syntyneet ja kasvaneet. Me tahdomme varjella sitä\nehyenä, niinkuin omaa kotiamme. Mitä väkeä me sitten olemme, jotka\nnäin lämpenemme ja kärsimme tämän köyhän kotimaan kohtalosta? Me\nolemme suomalaisia, me kaikki, hengenmiehet, ritarit, porvarit ja\nasemiehet, ja siksi meissä asuu tätä maata kohtaan yhteinen tunne,\njota eivät nuo merentakaiset ymmärrä. Jos se maa, jota isämme\nviljelivät, sortuu vainolaisten jalkoihin, niin me tiedämme, että\nsilloin sorrumme mekin, ja kotimme ja kirkkomme häviävät maan päältä.\nSiksi tunnemme tarvetta uhrata kaikki varamme, henkemmekin, uhatun\nyhteisen kotimme varjelemiseen. Siksi on meidän pelastettava Viipuri!\"\n\nNuori maisteri puhui hiljaa, miltei arkaillen, sillä hän tiesi, että\ntällainen ajatus oli uusi ja outo, ja epäili, ymmärsivätkö häntä\nkaikki. Mutta hänen sanoissaan oli tulta, joka sytytti kuulijat\nja sytytti mielet. Vieraat nousivat innostuneina juomaan isännän\nesittämän yhteisen maljan.\n\nTinamalja vapisi pöydän alapäässä pystyyn nousseen nuoren airueen\nkädessä eikä hän saanut silmiään irroitetuksi puhujasta. Hän ei\ntajunnut selvästi, mitä nuo maisterin sanat ja nuo hänelle uudet\najatukset sisälsivät, mutta ne kohisivat sittenkin hänen korvissaan\nja polttivat hänen veressään. Eihän ollut hänelle ennen koskaan\nkukaan sanonut, että tämän maan asukkaat ovat jotakin erityistä\nkansaa, jonka yhteisen kodin puolesta heidän kannattaa elää ja\nkuolla. Se oli hänestä niin suuri ajatus, että se häntä melkein\npyörrytti.\n\nÄänekäs juttelu kuului taas ruokailuhuoneessa, jossa palveleva\nveli täytteli maljoja. Maunu-piispakin oli lämmennyt nuoren\nystävänsä sanoista. Paavali oli soitellut kieliä, joita he usein\nkahdenkeskisissä keskusteluissaan olivat näppäilleet, saamatta\nniistä näin selvää ja kirkasta ääntä. Vieras oli vielä Suomessa\nkäsitys suomalaisesta isänmaasta, mutta piispa tunsi tällä hetkellä,\nettä juuri yhteisissä koettelemuksissa se käsitys oli kasvava ja\nkirkastuva. Ja hän lausui nuorelle ystävälleen:\n\n-- Niin, meidänhän tämä maa on. Minä uskon, Paavali, siihen\ntulevaisuuteen, jolloin se käsitys on selvänä tämän maan lapsissa.\n\n-- Ja kun se heissä kerran on selvänä, silloin tämä maa heillä myös\nsäilyy, vastasi maisteri yhä innostuksensa vallassa.\n\nMutta vain hetkeksi antautui piispa näiden unelmien valtaan; hän oli\nvelvollisuuksien ja toiminnan mies. Tuokion kuluttua hän jo nousi\npöydästä. Maunu Särkilahti söi mielellään hyvän aterian, joi maljan\nja kaksikin, mutta hänen sääntönsä oli, että innostuksen parhaimmille\nnoustessa on muistettava, mihin se velvoittaa.\n\n-- Vielä tänä iltana kirjoitan kirjeen valtionhoitajalle ja toisen\nHemming Gaddille Roomaan. Sigrid-rouvan pyyntöä tahdon hartaasti\nsuositella. -- Näin hän lausui herroja hyvästellessään, johtaen\nniin ajatukset taas käytännöllisiin toimiin. -- Huomenna lähtee\nlaiva Tukholmaan, mutta huomisesta alkavat toimemme täälläkin.\nSiinä tarvitsemme teidän kaikkien apua, sillä tämä nukkuva maa on\nherätettävä varjelemaan itseään.\n\nPiispan lähtö oli lähdön merkki kaikille muillekin. Lyhdyt, joita\nherroille heidän palvelijansa olivat kotoa tuoneet, sytytettiin, ja\nniiden häilyvässä valossa astui miesjoukko Pyhän Katarinan pappilasta\nulos kadulle, tuomiokirkon edustalle. Kaupunki lepäsi, liike oli\nloppunut pilkkopimeiltä kaduilta, eikä kuumottanut tulta enää\nluukuilla suljettujen kalvoikkunain raoistakaan. Ainoastaan etäällä,\ntorin luota, kuului vielä ääniä, kun kaupungin monista kapakoista ja\nkiltoista vieraat palasivat sällinkannua tai kaupanharjaisia juomasta\nja kotiin mennessään vartiain kiusaksi vielä antoivat juhlamielensä\nremahtaa. Mutta pois kuolivat nekin äänet, ja Kirkkokadun kapeisiin\nkujiin katosivat tuomiokirkon luota käveleväin herrain lyhtyjen\nlepattavat liekit.\n\nPaavali Scheel oli lähtenyt esimiestään, piispavanhusta, saattamaan\npiispalaan. Kylmä viima puhalsi aavalta piispanpellolta, jonka\nkeskessä oli vain yksi rakennus, Pyhällehengelle omistettu\npappissairaala, \"Piispanhenki\", ja sieltä pilkoitti pieni tuli\nkuin kypene erämaasta. Mutta kylmyyttä tuntematta, mietteihinsä\nvaipuneena, käveli piispa nuoren ystävänsä vieressä toriaukean\npoikki; omat ajatuksensa näyttivät häntä lämmittävän. Silloin löi\nvartija Pyhän Gertrudin kappelin tornissa kolmirautaansa yhdeksän\nkertaa. Piispa pysähtyi, tarttui saattajansa käteen ja virkkoi:\n\n-- Tänään on minulta jäänyt iltamessu toimittamatta, Paavali.\n\n-- Kotimaamme kohtalo on tänään anastanut kaiken huomiomme, isä,\nlausui kanunki, ikäänkuin esimiestään puolustellen.\n\n-- Mutta tällaista unhotusta ei ole minulle tapahtunut ennen koskaan,\nei matkoilla eikä sairaana ollessani, ei neljäänkymmeneen vuoteen.\nMitä se tietää, Paavali? Vieroittavatko nämä maalliset huolet meidät\nhengellisistä velvollisuuksistamme? Minä pelkään, että voimme niihin\nliiaksi innostua.\n\nMutta vakuuttavalta soi nuoren maisterin miehekäs ääni, kun hän\nvastasi:\n\n-- Elä pelkää, isä. Nämä huolet ovat nekin Suomen kirkon päämiehen\npyhiä velvollisuuksia. Jumalanäiti ymmärtää kyllä, että toimiessamme\nkirkkomme säilyttämiseksi täällä sen äärimailla, teemme hänelle yhtä\notollisen työn kuin kolmesti päivässä messupaitaan pukeutumalla.\n\n-- Niin, hän on armollinen, Pyhä Neitsyt, hän näkee kyllä hätämme ja\nantaa laiminlyöntimme anteeksi.\n\nRauhoittuneena astui piispa sihteerinsä seurassa linnansa\nraudoitetusta portista sisään. Samasta portinaukeamasta puikahti\nsinne myöskin se Viipurista tullut airut, jonka mielessä tänä iltana\nkuulemansa uudet ajatukset yhä kiekkoa löivät. Hän hiipi hiljaa\npiispalan arkitupaan, jonka penkille hän vetäytyi pitkälleen.\n\nMutta siihen penkille ei korven poika heti nukkunut. Hän oli\ntänään kuullut niin outoja asioita, että mielikuvitus oli hurjassa\nlennossa. Ne välähdykset, jotka päivän kuluessa olivat hänen ohitseen\nleimahtaneet, pyrkivät nyt, unen voittaessa, pukeutumaan muotoihin.\nPentti näki itsensä haarniskaan vyötettynä, kilpi käsivarrellaan,\nratsastajassa vihollista vastaan. Häneltä kysyttiin, kuka hän on ja\nminkä puolesta hän noin huimasti rientää taisteluun. Ja kohotetuin\nrinnoin, intoa ja elinvoimaa raikuvalla äänellä, hän vastasi:\n\n-- Kotimaani puolesta, olenhan suomalainen!\n\n\n\n\nVII. YKSINÄINEN VANHUS.\n\n\nLiedellä hiilosti jo lopulleen palanut tervastuli, vielä joskus\ntupsahdellen ja silloin valaisten puolihämäräksi suuren, aution\ntuvan. Tuvan penkillä, pitkän honkapöydän viereisellä rahilla,\nistui polvet ristissä yksinäinen, pieneksi kutistunut vanhus, jonka\nkuihtuneita, harvapartaisia kasvoja tervastuli välähtäessään valaisi.\nMutta vanhuksen kasvot eivät silloinkaan värähtäneet, -- hänen\nsilmistään oli valo sammunut.\n\nHänen tarkkaavaisuutensa oli silti valveilla: hän kuunteli. Äänetöntä\noli suuressa pirtissä, siellä kuului vain vanhuksen oma, hiukan\nyskäiseltä pihisevä hengitys. Sirkkakin, joka joskus uunin takana\nalotti siristyksensä, keskeytti sen heti, ikäänkuin säikähtäen tuota\nhiljaisuutta. Harvoin kuului askeleita pihamaaltakaan, kun siellä\nkarjavaimo kulki ladon ja navetan välillä, ja nuokin askeleet, joista\nsokea isäntä muuten talonsa tapauksia seurasi, soivat nyt äsken\nsataneessa lumessa oudon talttuneilta. Mutta hän kuunteli sittenkin,\nkuunteli jotakin kaukaisempaa ääntä. Käveli lattian poikki, raotti\novea, seisoi siinä tuokion, jännittynein piirtein, ja palasi taas\npettyneenä peränurkkaan. Siinä seinällä riippui puolitekoinen verkko,\nukko selvitti kopeloimalla rihmat ja tarttui käpyyn.\n\nMutta pian käpy pysähtyi. Jostakin kaukaa erottivat vanhuksen korvat\noutoa kummaa, kuin kavionkapsetta lumiselta tieltä... Hiljaa nosti\ntutiseva käsi taas verkon naulaan... Se on ratsastaja, joka lähenee,\non se -- kääntyyköhän tuo tienhaarasta Suopeltoon? Pingoittuneet ovat\nvanhuksen raunioiset kasvot ja sormet tärisevät, kun hän pyyhkäisee\nveden sammuneen silmänsä kuopasta... Ei kuulu taas mitään, taisi ajaa\nohi... Jännitys sulaa, lerpalleen valahtaa vapiseva alahuuli.\n\nMutta yhtäkkiä ponnahtaa ukko taas jakkaralta. Kujan suussa kopajavat\nkaviot ihan selvästi kallioon, ja väsynyt ratsu huohottaa raskaasti.\n\n-- Voi olla voutirenki tai muu asiamies, puhelee vanhus ääneensä,\nikäänkuin tyynnyttäytyäkseen. Mutta hän ei tyynny, hän kävelee\nkeskilattialle, tulijaa vastaan. Vieras kuuluu pihalle pysähtyvän;\ntaluttaa jo hevosensa vajaan, astuu jo eteiseen, tapailee\novenkääkkää. Jo kopeloi pimeässä tuvassa, hakeupi uunin luo, puhaltaa\nhiilokseen ja sytyttää päreen.\n\nVanhus on taas istahtanut rahille, eikä hänen kätensä enää vapise.\nHän on jo tuntenut tulijan askeleet, tuntenut tempaisun, kun se\noven avasi, ja hän istuu siinä nyt ääneti nauttien noista tutuista\nliikkeistä. Se on näet hänen oma poikansa, joka tuossa pärettä katkoo\nja lumia karistaa. Häntäpä vanhus onkin odottanut, on epäillyt ja\narponut yksinäisessä pimeydessään... hän on nyt tullut, koti veti\nhänet siis vihdoinkin luokseen!\n\nTuohus kädessään astuu tulija peremmäs, näkee vihdoin sarkamekkoisen\nvanhuksen ja huudahtaa:\n\n-- Isä, siinä istut etkä puhu mitään!\n\n-- Tulit kotiin Pentti sittenkin, puhuu ukko harvakseen. -- Terve\ntuloa! Kauan maailma sinua jo pitelikin. Ojenna kätesi... tulitko\nkäydäksesi vai jäädäksesi?\n\nHän haparoi poikansa kättä, pitää sitä tuokion kankeassa kourassaan\nja laskee sen sitten ikäänkuin talttuneena irti. Ja nuorukainen istuu\nhänen viereensä puhellen:\n\n-- Tulinhan nyt luoksesi, isä, Suopeltoon. Mutta miten on sinun\nlaitasi, joko loppui silmistäsi viimeinenkin valo? Ja miksi istut\nyksin täällä tuvassa, isä; missä on talonväki, naiset, kaikki?\n\n-- Töissään tietysti, ulkona ovat. Eikä enää paljo väkeä olekaan\nSuopellossa, -- omaa miestä täällä kaivataan. Kaikki menee lerpalleen\nisännättömässä talossa.\n\n-- Olethan itse vielä isäntänä. Ja pystyssähän talo on pysynyt.\n\nPentti tarkasti päresoihdun valossa kotoisen tupansa tutut paikat.\nEnnallaan se oli, mustuneemmat olivat vain hirret ja orret, kiukaan\nsuu oli vähän purkautunut, juoksulauta oli hiukan vinossa... Hän\nviskasi miekkansa ja lammasnahkaturkkinsa naulaan, riisui raskaat\nkannuskenkänsä kuivamaan, pisti päreen rakoseen ja istahti taas\nisänsä viereen.\n\nKolme vuotta oli pian kulunut siitä, kun Suopellon nuorin poika ja\nsen isännäksi määrätty, Pentti Heinonpoika, oli lähtenyt isänsä\nkodista. Hän oli eräänä tammikuun aamuna hiihtänyt sieltä hävitettyyn\nativotaloon, ja sille tielle hän oli jäänyt. Isävanhus oli odottanut\nkotona, odottanut kauan. Viesti tuli, että hänen poikansa oli\nlähtenyt vainolaisen jälkiä samoamaan Savoon päin; tuli toinen, että\nhän oli Olavinlinnasta soutanut partioretkille kauas Karjalaan.\nPalasi Manu kostomatkalta, ei palannut Suopellon perijä; kotiinsa\nsaapuivat Juuritaipaleelta ryöstetyt naiset, ei saapunut heidän\nvapauttajansa. Terveiset vain toivat, ettei tarvitse isän poikaansa\nodottaakaan. Mutta Suopellossa odotti kuitenkin yksinäinen vanhus...\n\nNiinkauan kuin hänellä hitustakaan näköä riitti, nousi hän melkein\njoka aamu saunatörmälle katsomaan, eikö hiihdä kotiinsa palaava\nhalmeenlaitaa ylöspäin. Ja sittenkuin häneltä näkö loppui, oli hän\ntotuttautunut kuuntelemaan.\n\nMutta näinikään henkeään pidätellen kuunnellessaan oli hän aina\nhokenut itselleen, että turhaa on odottaa, tämä yksinäisen ikävä on\nhänen omatekoinen kohtalonsa. Eivät pysy lapset kotituvilla, enempää\nkuin hänkään ennen. Itsehän hän nuorena hylkäsi heimonsa, pakeni\nmaamiehen raskasta työtä, rupesi teiniksi, huoviksi, herraksi ja\nvoudiksi ja jäi siten elämään vieraana ympäristössään. Voutina häntä\nvihattiin, ja sittenkin, kun hän heitti virkansa, häntä edelleen\nvierottiin. Hän kasvatti perheen ympärilleen Suopellossa; mutta hänen\nylhäisöön kuuluva vaimonsa kuoli, lapset lähtivät maailmalta hakemaan\nonneaan, niinkuin hän itsekin aikoinaan, -- kuopus vain jäi isänsä\nluo. Mutta sitten läksi hänkin...\n\n-- Ajat selkähevosella Pentti, kuin herra, ja saappaissasi soivat\nkannukset, -- niin puhui vanhus nyt miltei aralla äänellä. Hänen\niloonsa sekaantui näet heti epäilystä siitä, ettei nytkään hänen\nsukunsa kohtalo ollut kääntynyt. -- Oletko huoviksi ruvennut, Pentti,\nkäymäseltäkö vain kotiisi tulit?\n\nJa hän kuuli hyvin, kuinka Pentti pyöritteli sanoja kielellään\nvastatessaan vältellen:\n\n-- Olenpa näinä vuosina ollut jalka- jos ratsumiehenäkin, isä. Nyt\ntulen Turusta, ajan piispan asioilla. Eikö täällä ole vielä ehditty\nkuuluttaa sitä sotaväenottoa, vainolainen kun taas uhkaa hyökätä\nmaahan?\n\n-- Kuuluuhan siitä kirkolla puhutun viime pyhänä. Tuleeko nyt\nruokaruotsi tännekin sydänmaille?\n\nTalonpojat olivat luulleet saapuneen viestin koskeneen sotaväen\nmajoittamista ja elättämistä. Pentti selitti nyt isälleen, mistä oli\nkysymys ja kuinka hänen tehtävänään nyt oli järjestää joka viidennen\nmiehen otto maata puolustamaan. Mutta tämä kaikki ei näyttänyt\nvanhusta huvittavan. Ääneti kuunneltuaan hän taas kysyi:\n\n-- Entä sinä, palaat kai takaisin sinne sotasijoille sinäkin?\n\nTaas vastasi Pentti vältellen:\n\n-- En ole siitä vielä varma. Olen kyllä ilmoittautunut\nasekatselmukseen, joka pidetään uudella vuodella Turussa...\n\n-- Rälssimieheksi?\n\n-- Niin, saisinhan siten Suopellon verottomaksi...\n\n-- Sitä tietä siis...!\n\nVanhus vaipui kuin lopultakin pettyneenä kokoon. Tuo isän ilmeinen\nsuru silpasi hänen poikansa sydäntä, ja Pentti kiirehti lisäämään:\n\n-- Mutta voinhan laittaa ratsumiehen sijastanikin, jos itse kotiin\njäisin.\n\nPentti ei todellakaan ollut vielä mielessään varma jäämisestään\ntaikka lähtemisestään. Hänessä oli, ratsastaessaan syksyisten\nmetsäin halki Sysikorpeen päin, herännyt voimakas halu jäädä elämään\nkotoisille mailleen, joilta sattuman oikku oli hänet kuin lastun\nlaineelle viskannut. Se seikkailu voisi jo päättyä tähän, oli hän\nhokenut itselleen, ja hän oli koettanut turhiksi todistella niitä\nkuvitelmia, joita kostonvala Puruveden rannalla ja Paavali-maisterin\nsytyttävät sanat Turussa olivat hänessä viritelleet. Tuo kotoinen\nkaipuu hänessä nyt yhä kasvoi, hänen istuessaan autiossa tuvassa\nsokean isänsä vieressä, jonka kuihtuneiden kasvojen eleet enemmänkin\nkuin sanat tuntuivat rukoilevan häntä jäämään. Mutta ristiriitaisina\naaltoilivat tunteet hänen mielessään, ja ikäänkuin niitä paeten\nhypähti hän äkkiä pystyyn, lisäsi puita pystyvalkeaan ja virkkoi:\n\n-- Entä mitäpä tänne kotiin kuuluu? Kuinka eletään naapureissa?\nKarmalassa puskevat kai Tuomaan pojat ennallaan kivikkopeltoa... Ja\nVahvajärvellä, vieläkö hiihtelee Lauri-ukko rihmoillaan?\n\n-- Ei hiihtele enää.\n\n-- Vai jo kuoli vanhus. Mikä hänet tappoi?\n\n-- Valmiiksi hän rakensi uuden salopirttinsä. Mutta kun eläjät\npalasivat sinne, silloin oli hän kääntynyt vuoteelle.\n\nTaas vaikenivat keskustelijat. Penttiin oli kuin pistos iskenyt\naavistus siitä, että ukon oli kaatanut murhe hänen lemmikkityttönsä\nmuuttumisesta, ja hän tapaili nyt kauan sanoja, saadakseen esille\nsen kysymyksen, joka kuumimpana poltteli hänen sydäntään ja\njohon vastausta hakemaan hän oikeastaan oli lähtenytkin tälle\nkotiretkelleen. Ja liian hätäisenä hän taas kävi puhumaan:\n\n-- Siellä nyt Manu siis isäntänä heiluu. Entä Marketta... mitä on\nhänestä kuulunut?\n\nTarkoin oli sokea mies kuullut kysyjän äänen läähätyksen. Tiesihän\nhän, että tässä juuri oli se kipupaikka, joka hänen poikansa oli\najanut maailmalle, ja hän aavisti, että siitä hänen lähtönsä tai\njäämisensä taaskin riippuu. Allapäin verkalleen hän vastasi:\n\n-- Tiedän, Pentti. Mutta ei hänestä tule koskaan emäntää Suopeltoon.\n\nNuori mies tunsi veren kuohahtavan ohimoilleen, kun isä noinikään\nrepäsi rikki hänen salaisen, utuisen toivonhiutaleensa. Mutta hän\nkoetti hillitä ääntään vavahtamasta, kun hän taas kysäsi:\n\n-- Miten hänen laitansa siis on, vieläkö hän on mieleltään sairas?\n\n-- Sairasko lie vai lumottu, hänen vuokseen vain matkamiehetkin nyt\nkarttavat Vahvajärven majataloa, -- ei sitä naista kukaan sukuunsa\ntahdo. Kuuluvathan hänestä sekä papit että poppamiehet koetelleen\nkarkoittaa pahan kiroja, mutta vielä hänellä lienevät ne omat\nkumppalinsa, joita hän puhuttelee, vaikka niitä eivät muut näe.\n\nPentti ei kysellyt enempää. Hän koetti itselleen vakuuttaa, etteihän\nhän ollut muuta uutista odottanutkaan ja että toisten tehtäväin\ntakia hän nyt matkoilla oli. Ja kääntäen puheen toisaalle, kävi\nhän kyselemään erämaankuulumisia ja vanhoja pyyntitovereitaan.\nHeittäytyipä hän leikkisäksikin, tiedustellen, eikö talossa ole jo\niltaruoan aika, hänellä se ainakin rupesi olemaan.\n\nMutta ukon herkkä korva kuuli onton kaiun poikansa puheiden alta ja\nhän oivalsi, että vanha haava on vielä auki. Hän nousi kutsuakseen\nkarjavaimon pihalta ruokia pöytään panemaan, mutta pysähtyi vielä\nkeskilattialle.\n\n-- Niin taisi käydä, että kotiin et jää, Pentti, virkkoi hän, leuka\nrintaa vastaan painuneena.\n\n-- Niinkö käynee...\n\n-- Sen jo tiesin, se on sukuni kirous!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe nostoväen kutsuminen aseisiin, josta ratsumies Pentti Heinonpoika\nlevitteli tietoa Päijänteen pohjoisissa pitäjissä, oli näiden\nväestölle outo homma. Suomen talonpojat eivät olleet tottuneet\ntekemään sotapalvelusta, joka oli aina ollut herrain ja rälssimiesten\nasia. Rajaseutujen rahvaan täytyi kyllä usein, milloin vainolainen\nuhkasi tai hyökkäsi, kokoontua kotiseutuaan varjelemaan, mutta vaikea\noli näitä sydänmaan talonpoikia saada ymmärtämään, että heidän olisi\nkotoaan lähdettävä linnoja ja kaupunkeja ja kaukaisia maakuntia\npuolustamaan. Käsitys koko maan yhteisestä puolustamisesta oli heille\nvieras ja se jäi useimmille hämäräksi vielä sittenkin, kun piispan\nasiamies oli kylästä kulkenut edelleen. Senverran toki oivallettiin,\nettä esivalta nyt käski jokaisesta talosta, jossa oli viisi miestä,\nyhden varustautumaan lähteäkseen kauas Viipuriin sotimaan, ja koko\nhuomio keskittyikin tavallisesti siihen, kenen oli näin uhrauduttava\ntoisten puolesta ja heidän evästämänään.\n\nSe vaatimus tuotti surua ja huolta niissä Sysikorvenkin taloissa,\njoissa Pentti Heinonpoika nyt ajoi asiataan ja joissa siten hänkin\njoutui vihattavan kruununmiehen huonoon huutoon. Kun Karmalan\nharjatukkaisista veljeksistä yhden oli määrä heittää kuokka ja\nkasuri, veritöihin sonnustautuakseen, niin se vaatimus synnytti\nvain kiukkua ja kirousta koko talossa, jossa nyt mietittiin, eikö\nolisi erämaille pakenemalla väistettävä koko uhkaa. Harva oli, joka\nIlvesmäen Hintsan tavoin itse tarjoutui hiihtämään sinne, mistä ei\nuskottu miehen elävänä palaavan.\n\nVerkkaseen siis sujui Pentin toimitus erämaan laidassa, jossa\nhänen oli järjestettävä ruodut ja määrättävä ruotupäälliköt, ja\nhän tunsi, ettei hänessä itsessäänkään Turusta tuomansa innostus\nenää kestänyt täydessä vireessä. Hänen ajatuksensa pyöriskelivät\nyhä enemmän siinä hänen omassa yksityisessä huolessaan, jonka hän\ntunsi mielensä pohjimmaiseksi ponnahtimeksi, ja josta hän sisässään\nyhä kävi hiljaisia käräjiä. Kaikkialla missä hän kulki, puhuttiin\nhänelle Marketan kohtalosta, kerrottiin siitä kauhulla, rukousnauhaan\nturvautumalla.\n\nHänet oli Karjalassa arpoja sitonut, sitonut ruumiin pääluussa\npidetyillä vitsoilla, ja siksi niitä kiroja ei kukaan osannut\npyörtää, -- niin tiedettiin. Oli jo kerran hänen päästämisekseen\nkirkonkellojakin soitettu, mutta turhaan. Ja Sysikorven kirkkoherra,\n-- jota sanottiin Varsa-Tuomaaksi, koska hän otti kymmenykset\nkaikista pitäjässään syntyneistä varsoistakin -- oli kerran tehnyt\nerityisen matkan Vahvajärvelle tutkimaan paholaisen paulomaa tyttöä.\nTämä ankara pappi ahdisteli muutenkin noituutta seurakunnassaan,\nkaatoi hämäläisten vanhoja karsikoita ja sakotteli erämiehiä, jotka\nitselleen kalaonnea taikoivat, mutta eipä ollut hänkään saanut tuota\nlumottua impeä luopumaan sairaista mielikuvistaan. Ja silloin hän oli\nkirkon nimessä kironnut Marketan, kironnut hänet hänen käydessään\nja istuessaan, kironnut hänen työnsä ja hänen leponsa, ja kieltänyt\nhäneltä haudankin rauhan... Siksi nyt matkamiehetkin väistivät\nJuuritaipaletta, kuin saastaista taloa.\n\nKauhulla sitä kerrottiin ja kauhulla sitä Penttikin kuunteli.\nMutta samalla hänen kävi sääliksi tyttöraukkaa, jota hän kerran\noli kuvitellut omakseen... onpa se mahtanut saada paljon kärsiä!\nPutkilahdelta soutaessaan oli Pentti vihannut morsiantaan, luullen\nhänen myöneen lempensä karjalaiselle ryöstäjälleen, mutta nyt hän\nkäsitti hänet ilkeän intomielien viattomaksi uhriksi. Ja siitä\nhänessä kasvoi halu käydä sittenkin kerran vielä katsomassa entistä\nlemmittyään, jota nyt kaikki karttoivat.\n\n-- Lähdetkö hiihtämään? kysyi Suopellon vanhus eräänä aamuna siinä\njoulun alla, kun kuuli poikansa seinänvierustalta suksia kolistavan.\n-- Onhan sinulla orit tallissa?\n\n-- Mietin suksilla lähteä tänään.\n\n-- Metsiä aijot kulkea?\n\n-- Niin, vielä täytyy käydä laitakylillä. Palaan huomenna.\n\n-- Tervennä hiihdä!\n\nVanhuksen äänessä oli pieni värähdys hellyyttä, ikäänkuin hän olisi\narvannut poikansa aikeet. Ehkäpä hän ne arvasikin. Sillä suoraan\nsuuntasi Pentti nyt suksensa sitä tuttua korpea kohti, jonka hän\nennen nuorena oli niin usein halkaissut, pyyntiretken nimellä\noikaistessaan sukulaistaloon Vahvajärville.\n\nRaitis oli talvi-ilta, kun Pentti läheni sitä metsänrinnettä, josta\nhän kolme vuotta sitten, poltetun talon pihalta, oli lähtenyt niin\nnuortealla innolla hiihtämään, morsiantaan muka pelastaakseen. Nyt\npalatessaan hän tuli vastakkaiselta ilmansuunnalta, täyden kierroksen\ntehtyään, ja mieli oli hänellä nyt matalana. Kun metsä harveni ja\nsen keskeltä illan hämärässä kuumotti Lauri-ukon rakentama uusi\ntupa, silloin hiestynyt hiihtäjä pysähtyi. Häntä epäilytti, kadutti,\nhävetti...\n\nPentti katseli ympärilleen. Hän oli pysähtynyt juuri siihen\nkarsikkoon, johon he olivat kolme vuotta sitten oksineet kaksi puuta.\nNyt oli karsittu yksi lisäksi. Se oli Lauri-ukon kuusi, sen hän\narvasi, ja hänestä tuntui, että hänen olisi ollut keveämpi palata\ntaloon, jos tuossa olisi ollut vieläkin yksi oksittu puu.\n\nHiljaista oli pihalla kaikki. Tuvasta kuului vain kehdon yksivakainen\nkeinutus ja sen säestyksenä kangaspuiden helske, -- siellä teki\nyksinäinen perhe puhdetöitään. Mutta pihatöitä sattui kulkijan\nsilmään valoviiva. Se tuli ometan ovelta... Pentti hiihti hiljaa valo\nviivaa kohden ja kumartui veräjän yli kurkistamaan raosta.\n\nSiellä paloi tuli lehmipadan alla ja perältä pimennosta ammottivat\nsuuret, pyöreät lehmänsilmät, jotka näkyivät odottavan iltahauteen\nvalmistumista. Mutta padan ääressä seisoi solakkavartaloinen nainen,\njoka tuohivakkasesta ripotti jauhoja lämpenevään haudekeittoon\nja toisella kädellään hiljaa liikutti hierintä. Keittäjän kasvot\nnäkyivät sivulta; ne olivat laihat ja rasittuneet, mutta niissä oli\nvielä jälellä suloa ja uhmaakin.\n\nPentti viskausi aidan yli, avasi oven ja astui reippaana tytön eteen.\nTämän katseesta, kun hän sen kohotti, kuvastui aluksi vain tylsää\nkylmyyttä. Mutta vähitellen rupesi siihen väreilemään ikäänkuin viriä\ntyyneeseen veteen, ja levoton, kärsivä ilme levisi hänen kasvoilleen.\n\n-- Pelkäätkö minua, Marketta? kysyi nuorukainen. Ja kun tyttö melkein\nkuin arkaillen siirsi hierintä pitelevän kätensä loitommalle,\njatkoi hän: -- Elä pelkää, en kättänikään ojenna. Tulin vain sinua\nkatsomaan, kun kuulin sinun paljo kärsineen.\n\nKäsi, joka hierintä piteli, oli ruvennut hiljaa vapisemaan. Ja\ntuokion kuluttua tyttö kuiskaten vastasi:\n\n-- Niin, olen paljo kärsinyt. Mutta miksi tulit... minuako hakemaan?\n\nTytön silmissä kiihtyivät levottomuuden väreet tuskaksi. Pentti näki\nniissä samaa pelkoa kuin ansaan tarttuneen eläimen hätääntyneessä\nkatseessa, ja hän virkkoi rauhottavasti:\n\n-- Keitä vain rauhassa hauteesi, en sinua raasta mihinkään. Nousin\nvain tähän suksiltani; tupaan olen menossa.\n\nHän aikoi jo poistua ometasta. Mutta hän katsahti vielä Markettaa:\nTyttö oli peljästynyt, hämmentynyt, mutta mitään häijyjen henkien\nrienaamaa ei Pentti voinut hänessä nähdä. Ja hän palasi takaisin\novelta ja lausui reippaammin:\n\n-- Mutta kerro, Marketta, miksi minua kartat, mikä särki välimme? En\nsinua enää omakseni vaadi, vaan sano se kuitenkin!\n\nVesiin samenivat tytön silmät, raskaat muistot hänet valtasivat ja\nkuin vaikerrellen hän puhui:\n\n-- Enhän osaa sitä sanoa. Kaikki ovat sitä tutkineet... oi, se\non niin kauheata! -- Hän herahti ilmi-itkuun, joka tuntui hänen\nsydäntään hiukan keventävän, ja nyyhkyttäen hän jatkoi:\n\n-- Hän minut itseensä vihitti...\n\nPentti tunsi, kuinka hänessä kauan kyteneet vihat taas kuumenivat, ja\nhän sähähti kiihtyneemmin hampaittensa raosta:\n\n-- Se Kosoinenko? Oletko hänen vaimonsa?\n\n-- Hänellä on vaimo kotonaan, mutta siltä hän pani arpojan minut\nitseensä vihkimään. Ja he manasivat minut ja sitoivat ja uhkasivat...\nminä tunnen tänne asti sen uhan... En voi päästä irti!\n\nHän kertoi sen katkonaisesti, tuskaisena, ja hypelteli samalla\nhätääntyneenä kaulassaan olevia hienoja, valkoisia vitjoja, jotka\nnäyttivät umpeen juotetuilta. Mutta sitten hän kätki ne taas\nkuin säikähtyneenä mekkonsa alle. Pentti arvasi, että tuossa lie\nnyt se taikojan kahle ja hän huudahti verivihollisensa elkeistä\nkiukustuneena:\n\n-- Hitto herjan siteestä! -- Hän oli oikaissut kätensä, ikäänkuin\ntempaistakseen nuo kirovitjat tytön kaulasta. Mutta hänen täytyi\npysähtyä ja peräytyä. Sillä hän näki taas sanomattoman kauhun kuvan\ntytön hämmentyneessä katseessa ja näki hänen suonenvetoisesti\nnostavan käsivartensa kuin puolustautuakseen, sopertaen:\n\n-- Ei, en voi päästä irti.\n\n-- Entäpä jos ryöstäjäsi surmaan, oletko irti silloin?\n\nPentti katsoi terävästi sairaaloisen tytön silmiin. Levottomina\nne yhä lainehtivat, mutta tuskan ja kauhun rinnalle rupesi niihin\nkuitenkin jo nousemaan toivon ja pelon välillä vaappuva ilme. Hän\ntuskin uskalsi vastata, mutta hänen kasvoilleen näytti kuin salatusta\nhetteestä nousevan vähän elon väriä. Hetkisen kuluttua hän kuiskasi:\n\n-- Silloin Pentti... ehkä voisin silloin taas hengittää.\n\n-- Ja ehkä hymyilläkin?\n\n-- Mutta ei... hän se surmaakin sinut.\n\n-- Siitäpä minä vastaan.\n\nTyttö itki nyt ääneensä ja Pentistä näytti, että hänen sydämestään\nsuli kyynelten mukana pitkän kärsimysten jäitä. Mutta nuoren miehen\nrintaan nousi samalla uutta toivoa ja uutta voimaa; ja hän puhui\nrohkaisevasti ja reippaasti padan yli kumartuneelle naiselle:\n\n-- Näethän, vähitellen heltiää näin tuo rintasi raskas ahdistus.\nKerran tulen luoksesi Marketta ja sanon: Nyt ei sinun tarvitse enää\npettäjääsi peljätä, -- uskotko minua silloin?\n\n-- Sanomattasi tunnen silloin, onko se totta.\n\nOrastava toivo oli ruvennut lämmittämään kovaonnisen immen mieltä,\nelpyvää eloa nousi yhä enemmän hänen kalpeille kasvoilleen. Silloin\ntarttui Pentti tytön vapisevaan käteen ja virkkoi iloisesti:\n\n-- Nyt lähden. Mutta sinä tiedät nyt minun palaavan, -- silloin olet\nvapaa!\n\nHiljaa painoi Pentti ometanoven kiinni ja hän näki sitä tehdessään,\nettä tyttö, joka jäi kekäleitä padan alle kokoamaan, jo liikahti\nnotkeammin kuin äsken. Ja kun Pentti tuokion kuluttua, kumarana\nastuttuaan korkean kynnyksen yli tuohon ilottomaan tupaan, ovensuussa\nkaristi jäitä paulakengistään ja pelmuutti lunta turkistaan, niin hän\nteki sen ikäänkuin suoraan salolta saapuva matkamies ainakin.\n\nIlolla häntä tervehtivät Viljo ja Manu, ja talon naiset keskeyttivät\npuhdetyönsä vierasta kestitäkseen. Siellä tarinoitiin nyt yhteisistä\nmuistoista ja kerrottiin välivuosien kuulumiset. Manua oli hänen\nLaatokalla saamansa haava kesäkauden kiusannut, vaan syyspuoleen oli\nhaava kasvanut umpeen ja silloin oli Manu mennyt uusiin naimisiin.\nToisella vuodella oleva poika tepasteli jo lattialla, ja siitä aikoi\nisä kasvattaa yhtä reippaan miehenalun, kuin oli se vainolaisen\nsurmaama.\n\n-- Sen jo kostit, virkkoi Pentti.\n\n-- Kostin. Ja elämän aloin alusta.\n\n-- Minulla on kostoni vielä kesken, lausui matkamies hiljaa, mutta\nlisäsi rajummin: -- Vaan vielä täytän sen minäkin!\n\nMarketasta ei puhuttu. Talonväki, jolle tyttö oli ainaisena suruna\nja häpeänä, oli tottunut siihen, että hän vieraiden käydessä viipyi\nulkosalla. Se vain ihmetteli, ettei Pentti entistä morsiantaan\nkysellyt, mutta iloitsi siitä samalla. Ainoastaan nuori Viljo aavisti\njotakin, sillä omituisesti oli Pentin ääni värähtänyt, kun hän\nkostostaan puhui. Ja Viljossakin virisivät koston veret, hän jo taas\ntarjoutui seikkailuihin mukaan.\n\n-- Jos ei miehiä muuten Sysikorvesta tarpeeksi kokoonnu, niin lähden\ntäältä minä sinulle toveriksi.\n\n-- Taisit jo päästä makuun siellä Karjalassa, veisteli Pentti. --\nMiehiä täältä tarvitaan, niitähän olen hakemassa. Ja kun tulet,\nViljo, niin Viipurista minut löydät.\n\nKun illallinen oli metsätuvassa syöty, nousi Pentti lähteäkseen.\nKuutamossa on hilpeä hiihtää, kehui hän, ja kertoi jo huomenna\nlähtevänsä paluumatkalle Turkuun, -- asiansa oli hän nyt korven\nlaidassa ajanut. Ketterästi hän suksille nousi ja keveästi ne\nliukuivatkin äskeisiä latuja. Ne kirot, joita eivät papit eivätkä\ntietäjät olleet osanneet pyörtää, ne oli hän nyt saanut lauhtumaan,\nja häntä lämmitti taasen toivo. Vielä tapaa hän tuon ilkkuvan\nkarjalaisen, siitä oli hänellä nyt mielessään varma tunto, -- ja\nsilloin ei silmä petä. Ja siitä lähtee silloin hänellekin elämä taas\ntaittumaan uusille urille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä istui jälleen Suopellon suuressa tuvassa sokea\nvoutivanhus yksin, kuunnellen kuinka kavioiden kapse loittoni\njäätyneellä tiellä. Jo poikkesi ratsastaja mäen alla kylätielle, jo\nupposi rautakenkäin ääni metsään ja sieltä kumisi vain kaukainen,\nkuoleva kaiku.\n\nSiellä ratsasti hänen poikansa pois kotoisilta mailta, takaisin\nmaailmalle. Vielä eiliseen asti hän oli kahden vaiheilla kamppaillut,\nlähteäkö vai jäädäkö, ja vielä nyt satulaan noustessaan hän lupasi\npalata ja tuoda emännän taloon.\n\n-- Mutta ei se palaa, huoahti vanhus ääneensä. Tuntui niin kolkolta\nautiossa tuvassa. Koskaan ennen ei ollut siellä näin yksinäiseltä\ntuntunut. Tulikin lie liedeltä sammumassa, vanhusta vilutti.\nMutta hän ei noussut hiilosta kohentamaan. Vielä kaikui ukon\nherkistyneeseen korvaan kuin unien läpi poistuvan ratsun töminä.\n\n-- Pois maailmalle, se on sukuni tarina! huoahti hän taas, kun ei\nenää kaikukaan kumissut. -- Tässä istun yksin!\n\nVanhus köpitti tuttua tietään peräseinälle, verkkonsa luo ja\ntapaili käpyä seinänraosta. Mutta vapisevista sormista kirposi\nkäpy lattialle. Sokea kumartui sitä hakemaan, kopeloi, kopeloi, --\nturhaan, -- ja istahti vihdoin huohottaen jakkaralle. Ei hän jaksanut\nenää, auttajaa ei ollut, hän oli yksin...\n\nNyt vanhusta tosissaan vilutti.\n\n\n\n\nVIII. ISÄNNÄNVAIHDOS VIIPURIN LINNASSA.\n\n\nJäällä Hämeenlinnan edustalla asteli eräänä päivänä tammikuun lopulla\n1495 \"linnanvaltias\" Knut Posse viitoitettua talvitietä kotiinsa\npäin. Reipas oli vielä tämän iäkkään soturin käynti, iloisesti\nkilahtivat kannukset hänen astellessaan ja valkoisena kimalteli paksu\nkuura hänen lyhyestä, karkeasta parrastaan ja ohimoiden harmajista\ntukkakiehkuroista.\n\nAutiossa maisemassa puhalsi talviviima valtoinaan yli Vanajan selän\nja sen matalain rantain, jotka yhtyivät laidattomaksi, valkoiseksi,\nilottomaksi lakeudeksi. Tämän aukean lumimaiseman keskellä törötti\nBirgerin vanha linna, kuin kuluneilta ajoilta siihen unhottunut\neräpyhä. Tuo järveen pistävälle niemekkeelle rakennettu varustus,\njota kohti sotavanhus nyt käveli, oli perin vanhanaikaista tekoa:\nNeliönmuotoon muurattu kivirakennus, jonka keskellä oli pieni,\numpinainen piha, ja tätä yksitoikkoista, tornitonta rakennusta\nkiersi niinikään neliönmuotoinen suoraseinäinen tiilimuuri, ilman\nmuurisarvia, ilman tykinaukkoja. Se oli kuin vanha, harmaja\nlaatikko. Sellaiseksi se oli siihen jäänyt niiltä ajoilta, jolloin\nei tuliaseita eikä heittokoneitakaan vielä tunnettu, eikä se nyt\nenää olisi paljoa merkinnyt piirittäjäin tykkitulta vastaan. Eikä\nsiinä ollut edes varustusväkeäkään. Yksinäinen, turkkipäällinen\nukonrähjä seisoi muka vartijana portin pielessä, laskusillan edessä.\nEi tottatosiaan olisi häntäkään tarvittu, tuumi Posse tätä linnaansa\nlähestyessään.\n\nKarskin soturin katse oli tyytymätön. Tässä virattomassa linnassa\nhäntä nyt vuosikausia oli pidetty päällikkönä kuin sutta loukussa,\nvaikka hän huonosti viihtyi siellä niittyjen ja naurismaiden keskellä\nja vaikka hän kaikista saapuneista viesteistä saattoi päättää,\nettä häntä olisi toisaalla tarvittu. Hänen mahtava sukulaisensa,\nvaltionhoitaja, oli suuressa hyväntahtoisuudessaan sulkenut hänet\ntänne jyvähinkaloon. Leipää siellä kyllä oli, mutta toimihaluinen\nmies siellä lamaantui. Pitihän mokomasta linnasta lähteä aivan\nasiastatehden jäälle kävelemään, että edes tuuli saisi vaatteita\npölyyttää ja miestäkin vähän ravistella.\n\nPosse pysähtyi hetkeksi, ennenkuin nousi törmälle siitä kaivannosta,\njolla aikoinaan linnanniemi oli erotettu matalarantaisesta\nmantereesta ja jonka yli vielä vei laskusilta, pysähtyi puistelemaan\njääpuikkoja harmajasta huuliparrastaan ja katsomaan, mitä väkeä\nsieltä takaapäin ajoi. Kuului näet aisakellojen kilkatus jäältä.\n\n-- Pari hevosta näkyy taas ajavan Turusta päin, virkkoi hän\nvartijalle välinpitämättömästi. Niitä ajeli näet asemiehiä ja\nairueita alituiseen Turun ja Viipurin väliä, usein Hämeenlinnaan\nyöpyen, -- majapaikkanahan tällä linnalla vielä oli joku merkitys.\n\n-- Näkyy niitä olevan yksin lukien kolmekin, vastasi vartijaukko. --\nTänne taas ajavat.\n\nPosse nousi törmälle ja seisoi portin edessä hajallareisin, odotellen\nkyytien saapumista.\n\n-- Mitä lie matkuetta? puheli hän. -- Katso tuota keskimmäistä rekeä,\nniin on korkea kuin heinäkuorma!\n\nEtummaisena ajava olikin pian lähellä. Hänet tunsi Posse heti\nviipurilaiseksi airueeksi, joka ennenkin oli näitä matkoja kulkenut,\nmutta hän tähysteli pitkään tuon toisen reen turkiksiin ja villaisiin\npeitettyä kuormaa, josta pistihe esille suippokärkisiä päähineitä\nja paksuvillaisia huiveja. Kyytimies siinä kykki kuin orava\nkorkealla ajopenkillä, yhä viimeisiin asti hoputtaen märäksi ajettua\njuhtaansa. Viimeinen hevonen näkyi vetävän näiden outojen herrojen\nmatkatavaroita, -- niitä olikin vetää asti.\n\nPortille ajanut nuori mies hyppäsi reippaasti reestä ja kävi vartijaa\npuhuttelemaan. Mutta samassa hän tunsikin Possen, tervehti häntä\nkunnioittavasti ja lausui:\n\n-- Minulla on jalolle herra Knut Posselle viesti Suomen piispalta.\n\n-- Se on hyvä, murahti Posse. -- Mutta mitä hameväkeä sinä noin\nkuormittain viet Viipuriin, tarvitaanko sitäkin siellä?\n\nAirut iski naureskellen, mutta samalla varottavasti silmää\nlinnanherralle ja vastasi kunnioittavasti:\n\n-- Matkustajat ovat Roeskilden rovasti, tohtori Johannes, Tanskan\nkuninkaan lähettiläs, sekä hänen sihteerinsä. He ovat matkalla\nNovgorodiin ja minun on saatettava heidät Viipuriin asti. Heille\npyydän nyt yösijaa linnassanne, jalo herra.\n\nKnut Possen huulilla pyöri jo montakin kipakkaa kysymystä. Mutta hän\nnäki nuoren airueen kasvoista, että tässä paikassa on parasta olla\nkyselemättä, ja virkkoi senvuoksi, vierasten puoleen kääntyen, vain\nlyhyesti:\n\n-- Olette tervetulleet linnaani. -- Ja kyytimiehelle hän huusi: --\nAja pihaan, siellä tulee tallirenki vastaan.\n\nTuokion kuluttua olivat tanskalaiset herrat eräässä linnan vähän\njo ränstyneessä vierashuoneessa päässeet kietoutumaan esille\nmoninkertaisista villa- ja nahkatamineistaan ja siellä he nyt\nvetreyttivät kangistuneita jäseniään roihuavan takkatulen ääressä.\nMutta linnan arkituvassa, missä Knut Possella ja hänen perheellään\noli koruton asuntonsa, istui piispan airut Pentti Heinonpoika,\nmahtava mitta kuumaa olutta edessään, ja kertoi Turun uutisia\ntarkkaavana kuuntelevalle linnanherralle. Hän oli jo tärkeimmän\najettavistaan asioista Posse-herralle esittänyt, ja tämä istui nyt\nnahkapenkillä huoneen ainoan, väriruutuisen ikkunan alla, haraten\nsormillaan harmahtavaa tukkaansa, joka oli ohimoilta sakea, mutta\npäälaelta jo tuiki ohkanen. Hän hautoi siinä nyt mielessään tuota\nhänelle tärkeätä viestiä.\n\n-- Vai niin, nyt käskee piispa minun matkustamaan Viipuriin, ottamaan\nheti haltuuni sen päällikkyyden, puheli hän! -- Niilo-herra ei siis\nole taudistaan toipunut?\n\n-- Ei, yhä huonommaksi hän vain on käynyt. Ajat ovat vakavat, ja hän\nitse toivoo tilalleen terveempää miestä. Viipuri on varustettava\ntaisteluun.\n\n-- Aikapa sitä nyt varustaa, kun vihollinen lie jo hyökkäämään\nvalmis. Ja muistappas, poika, minä täytän tänä keväänä jo\nkuusikymmentä vuotta.\n\n-- Mutta teihin nyt kaikkien toiveet kiintyvät, virkkoi nuori airut\ntaivuttavasti.\n\n-- Olisinpa saanut olla siellä Viipurissa yhtämittaa nämä vuodet!\nMutta kuinka hyvänsä, siellähän sitä nyt täytyy tehdä mitä voi...\nNiin, piispa on oikeassa, tietysti minä lähden tuleen. -- Hän hautasi\nsiten pian sen pienen katkeruuden, joka vielä hänen mieltään jäyti.\nJa hetken kuluttua hän yhtäkkiä ojentausi suoraksi miettivästä\nasennostaan: -- Mutta mitä sanoo siitä mahtava heimolaiseni, onko\nsitä ajateltu?\n\nHän hypähti pystyyn, niin että rautapäinen miekanhuotra helähti, ja\nasettui kädet puuskassa airuen eteen, häntä tiukasti silmiin katsoen:\n\n-- Mitä sanoo siitä Steen Sture, hän, joka kolmatta vuotta sitten\nkielsi minua vaihtamasta linnoja Niilo-herran kanssa, kun itse\nViipuriin tarjousin? Viipuri on hänen lääniään. -- Hä?\n\nRauhallisena istui airut, hätääntymättä Knut-herran tiukoista\nkysymyksistä. Hän oli Turussa kuullut näistä asioista jo paljo\nneuvoteltavan ja hänen vastauksensa muistutti ilmeisesti piispan\nrauhaisaa puhetyyliä, kun hän lausui:\n\n-- Ei ole enää voitu jäädä odottamaan sitä, mitä Steen-herra Suomen\npuolustamiseksi tekee tai jättää tekemättä. On käynyt tarpeelliseksi\ntoimia tässä maassa ominpäin.\n\nPosse luimisteli vielä tuokion airutta. Mutta tämän vastaus näytti\nhäntä miellyttävän.\n\n-- Se on kyllä totta, virkkoi hän sitten, -- on piru vie! --\nJa innostuen soturivanhus lisäsi: -- Kautta Maarian, se on\nvälttämätöntä, jos mieli tämän maan puolustamiseksi saada jotakin\ntoimeen. Ei auta nyt minunkaan kysellä, kiittääkö hän minua vai\nmoittiiko.\n\n-- Ja piispa teitä sekä pyytää että vaatii Viipuria muistamaan.\nKaiken nimessä mikä teille on kallista, niin hän käski tervehtimään...\n\nPosse mitteli pitkin askelin kivistä permantoa ja puhui innostuneesti:\n\n-- No niin, minähän lähden, tietäähän piispa sen. Huomisaamuna olen\njo matkalla. Sitähän olenkin täällä juuri murissut, ettei edes\nyritetä ryssää ovella vastustamaan. Nyt siis yritetään, -- huomenna\nmatkustamme yhdessä Viipuriin! Juo, airut!\n\nJa kannunsa tyhjennettyään kiirehti lämminnyt soturi naisten puolelle\npaistinhuoneeseen antamaan määräyksiä matkavalmistuksista. Mutta\nsieltä palatessaan hän taas asettui hajareisin airueen eteen,\nhiljensi äänensä ja kysyi:\n\n-- Mitä hittoja noiden tanskalaisten matka nyt tarkoittaa?\nNovgorodiin, sanot, -- juuri kun ryssä hankkiupi hyökkäämään maahan!\nTuon tohtorin matkoista olen ennenkin kuullut, -- lempoako heitä taas\ntäällä kuljetetaan?\n\nRoeskilden rovastin nimeä oli viime vuosina tuontuostakin\nSuomessa mainittu, eikä suinkaan suopeudella. Hänhän se juuri oli\nHannu-kuninkaan lähettiläänä matkustellut Moskovassa rakentamassa\nsitä liittosopimusta, jonka mukaan Hannu oli suuriruhtinaalle\nluvannut kaistaleen Suomea palkinnoksi Ruotsin kruunusta. Sama\nrovasti oli kerran ennen kulkenut Suomen kautta itäänpäin, mutta\neipä liene miehellä ollut omatunto puhdas, koska hän ei uskaltanut\nsamaa tietä palata takaisin, vaan oli palannut Jäämeren rantoja\npitkin, Turjan tunturimaiden halki Ruijaan ja Norjaan. -- Siitä\nseikkailurikkaasta matkasta oli kerrottu paljo salaperäisiä juttuja.\nSama tohtori taas täällä, -- eiköhän samoilla asioilla?\n\nAirut kertoi matkatoveristaan mitä tiesi:\n\n-- Hän näyttelee kaikkialla Hannu-kuninkaan valtakirjaa, jossa\nhänelle on annettu toimeksi kehottaa suuriruhtinasta suostumaan\nRuotsin kanssa jatkettuun välirauhaan. Sitä suositusta hän on\nnäytellyt sekä Tukholmassa että Turussa, ja sen nojalla hänelle onkin\nmäärätty annettavaksi täällä sekä kyydit että kestitykset.\n\nMutta Posse pudisteli päätään:\n\n-- Tohtori liikkuisi siis nyt rauhan apostolina?\n\n-- Niin, hän sanoo nyt tahtovansa toimia Ruotsin ja Suomen eduksi,\nkoska Hannusta muka kuitenkin tulee näiden maiden hallitsija.\n\n-- Taikka koska hän tällaisen tempun huomaa itselleen edullisimmaksi,\nlisäsi Posse otsaansa poimutellen. Hän istahti korkealle,\nkukkaiskuvioilla heleäksi maalatulle, raudoitetulle seinäarkulle ja\nheilutti siinä miettiväisenä jalkojaan.\n\n-- Tohtori olisi siis pantu purkamaan entisiä hommiaan, -- niinkö\nuskotaan?\n\n-- Niin hän ainakin itse uskottelee. Mutta Posse pudisteli yhä\npäätään.\n\n-- Minusta siitä haisee käryä. Hannu-kuningas kehottelee nyt näin\nvirallisesti ja kaikkein kuultavasti suuriruhtinasta rauhantekoon,\njohon tämä, niinkuin sen kaikki tietävät, ei kuitenkaan suostu, --\nse on ilveilyä! Tuolla tohtorilla voi olla aivan toiset, salaiset\nvaltuudet.\n\nAirut joi loppuun oluensa, painoi tinakannun kannen kiinni ja siirtyi\narkun eteen kertomaan:\n\n-- Juuri sitä epäiltiin Turussakin, ja sitä samaa oli jo\nvaltionhoitajakin varonut. Siksi juuri Turun herrat panivat minut\nmatkalaisia saattamaan, lähettäen viestin Viipuriin, että jos vieraat\nantavat syytä epäilyksiin, on heidän matkansa katkaistava.\n\n-- No oletko huomannut heissä mitään epäiltävää?\n\n-- En, he ovat varuillaan. Mitä kirjeitä heillä on suurissa\npergamenttikääröissään ja mitä niiden sivussa, sitähän en minä tiedä.\nMutta he ovat ainakin sangen uteliaita.\n\n-- Kertoakseen ehkä venäläisille näkemiään ja kuulemiaan. No, mepä\nmatkustamme heidän seurassaan Viipuriin. -- Kutsukaamme vieraat nyt\naterialle!\n\nIllallisen oli Hämeenlinnan hiljainen emäntä, Knut Possen puoliso,\nBirgitta Kustaantytär, kattanut vieraille linnan korkeassa,\nholvikattoisessa asesalissa, joka aikoinaan ilmeisesti kylläkin\nkoristeinen, mutta sittemmin rappeutunut juhlahuone nyt oli\nhaalenneilla seinäverhoilla ja kotitekoisilla talikynttilöillä vain\nauttavaan juhlakuntoon puettu. Itse ei emäntä tullut ruokapöytään.\nBirgitta-rouva, vaikka olikin Sturein mahtavaa sukua, oli näet\nvaatimaton, hiljainen nainen, joka jakoi aikansa taloustoimiensa ja\nhartausharjoitustensa välillä ja karttoi seuraelämää. Sielunsa huolet\nolivat hänelle kuitenkin pääasiana, ja vaikka ei perhe suinkaan\nollut varakas, oli se kuitenkin äskenkin lahjoittanut Turussa olevan\nkaupunkitalonsa tuomiokirkolle. Hurskas rouva oli siten taannut\nitselleen \"ikiajoiksi\" jokapäiväiset sielumessut.\n\nVanha linnanherra, joka vastoin tapojaan oli sonnustautunut\npitkään, kirjailtuun samettimekkoon ja leveään hela vyöhön,\nedusti siis yksin ruokapöydässä linnaansa, tarjoillen pöytänsä\nherkkuja pitkämatkaisille vieraille, joille ne hyvin kelpasivatkin.\nTanskalainen lähettiläs oli lihavahko, mutta liukasliikkeinen pappi,\njoka erinomaisella puhelahjallaan piti huolen pöytäkeskustelusta,\nkoettaen johtaa sen omien mielihalujensa jälille. Mutta Posse piti\nvaransa, ettei utelias rovasti saanut tiedusteluihinsa liian tarkkoja\nvastauksia.\n\n-- En huomannut saapuessamme aivan paljon aseväkeä jalkeilla täällä\nlinnassa, puhui rovasti, samalla vilkaisten eteishalliin, suljettujen\nampuma-aukkojen eteen, asetettua paria tykkiä, jotka olivat perin\nalkuperäistä tekoa.\n\n-- Ei, täällä on vain välttämätön varustusväki nyt kotosalla,\nvastaili Posse. -- Muu väki on ajamassa susia, jotka tänä talvena\novat käyneet liian kärkkäiksi, -- niistä te kyllä saatte tarpeenne\ntekin, jos todella Laatokan ja Ilmenjärven seuduille aijotte.\n\nSudenajo oli satua. Olisi kylläkin väkeä tarvittu ärhentäviä hukkia\nahdistelemaan, mutta Hämeenlinnassa ei ollut sen enempää väkeä kuin\ntohtori oli nähnyt.\n\n-- Mutta Viipurissa kai on paljo varusväkeä, uteli rovasti edelleen,\nmaistellen varovasti olutta, joka hänestä kai oli fyeniläistä\nkarvaampaa.\n\n-- On, ja sinne saapuu uusia sotaväenosastoja joka päivä kaikista\nosista maata. Sillä talonpojatkin ovat nyt nostetut aseisiin.\n\nNiin kehui Posse, vaikka toistaiseksi ei vielä ollut tuloksia\nnostoväenkutsusta paljo ollenkaan näkynyt. Rovastin vilkkaat silmät\npälyivät hiukan epäilevinä; hän nähtävästi aavisti, että häntä\nkoetettiin pimittää. Mutta Possen kasvot olivat vakavat, ja miltei\nhämmästyneenä rovasti vielä huudahti:\n\n-- Te siis arvelisitte jaksavanne torjua suuriruhtinaan hyökkäyksen,\njos... jos ei meidän onnistuisi taivuttaa häntä rauhantekoon, jonka\nme kyllä luulemme onnistuvan.\n\n-- Totta Pyhän Yrjänän nimessä -- emmekä ainoastaan torjua! Verisin\npaidoin on hän palaava, ennenkuin on Viipuria nähnytkään!\n\nNuori airut ihmetteli sydämessään noita sotavanhuksen topakoita\nvastauksia. Olihan aivan kuin hän itse olisi vakuutuksiaan uskonut.\nEhkä hän niitä uskoikin, ehkä aikoi hän Viipuriin tultuaan tehdä\nihmeitä; kerrottiinhan hänen siihen pystyvän, arveli airut. Mutta\nlinnanherra komensi pöytäpalvelijan, joka muuten samalla oli\ntallirenki ja \"linnannihti\", tuomaan esille viinikannut. Ja kun\nedeskäypä jäi hölmistyneenä hänen eteensä seisomaan, kivahti Posse:\n\n-- Hä, eikö ole lyöty auki uutta tynnyriä, -- mene heti kellariin!\n-- Taikka malta, ilta käy myöhäksi, meidän täytyy se nyt jättää --\ntolvana! -- Ja vierailleen hän virkkoi: -- Aamulla aikaisin on meidän\nrekeen istuttava, siksi on nyt jouduttava levolle.\n\nPossen ainoa viinitynnyri oli jo joulupyhinä tyhjennetty, mutta\nsitähän oli tanskalaisten tarpeeton tietää. Ja tohtorin huomio\nkiintyikin Possen viimeiseen ilmoitukseen; hän kysyi hämmästyneenä:\n\n-- Tuletteko tekin, Knut-herra, mukaan Viipuriin?\n\n-- Totta jumaliste, sinnehän nyt kaikki Suomen herrat kertyvät.\nSaattepa nähdä, Viipuri on kuin sotaleiri. Niin, hyvää yötä, hyvät\nherrat!\n\nVieraat saatettiin makuuhuoneeseensa. Mutta Posse itse kiiruhti\narkitupaan, tarkastamaan sotatamineitaan, joita asepoika siellä nyt\nkiilloitteli. Niitä oli nähtävästi aikoinaan paljo käytetty, mutta\nkauan ne nyt olivat käyttämättä riippuneet varushuoneen seinällä,\nja Posse tutki senvuoksi huolellisesti, olivatko rautamekon renkaat\npäässeet ruostumaan ja kulkivatko suomuksisen haarniskan saranat\nvielä yhtä liukkaasti kuin ennen. Varmuuden vuoksi sotavanhus\nniihin nyt koetteeksi pukeutuikin, ja hän tunsi nuortean virran\nveressään, kun hän jälleen nosti päähänsä korkean kypärän, jonka\nharja vaskelta välähti, ja veti solkeen leukahihnan. Kuin valettuina\npeittivät säärisuojat polvia ja pohkeita, ja harpatessaan niissä\nkivipermannolla virkahti vanha soturi:\n\n-- Kansa kertoo kuulemma minun nukkuvankin säärivaruksissa.\n\n-- Niin, sanovat sen Teillä olevan taikana tauteja vastaan, lausui\nPentti, joka hänkin oli tuon tarinan kuullut.\n\n-- Monta vuotta on nyt erossa oltu, puhui Posse, -- siksikö liekin\nleini väliin pyrkinyt luitani vaivaamaan. Mutta jos tarina on tosi,\nniin kauvas joutavat näistäpuolin taudit, sillä nyt meistä tulee\ntaas uskolliset ystävykset niin yöllä kuin päivälläkin, te rakkaat\nsääriraudat!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi tehnyt tie Viipuriin ajettaessa oikein sitä vaikutusta, kuin olisi\nsotaleirille kuljettu. Vähän oli liikettä valtatiellä, ei tarvinnut\nkuormastoja sivuuttaa eivätkä sotaväenmarssit viivyttäneet tuota\nneljän reen matkuetta. Ja itse tuo pieni, matala rajakaupunki lepäsi\nmitä hiljaisimmassa, toimettomassa talviunessaan lumipeittoisten\nmuuriensa keskellä, kun matkue eräänä aamuna Neitsytniemeltä tullen\najoi jään yli ja Haakoninportista sisään. Posse ei ihmeekseen nähnyt\nmitään työntouhua valleilla eikä vallihaudoilla, niinkuin olisi\nodottanut piiritykseen varustautuvassa kaupungissa, ja häveten\nvieraitaan ajoi hän kiireesti melkein autioita katuja pitkin linnaan.\nMutta siellä, missä toki tavallisissakin oloissa kuhisi hälinää\nja liikettä, siellä oli nyt vieläkin hiljaisempaa. Varoskellen\navattiin saranoillaan narahtava portti, ja vahti käski kyytimiesten\najaa, ei päärakennuksen eteen, vaan suoraan alas ulkopihalle, missä\ntallirengit kolinaa vältellen sipittivät.\n\nTämä hiiviskelevä hiljaisuus vaikutti masentavalta talven raikkaasta\nluonnosta saapuviin matkustajiin. Mutta Posse oivalsi toki heti\nnäistä vanhan, vilkkaan linnansa oudoista merkeistä, että niihin\non nyt olemassa joku erityinen syy. Hän kiepsahti ikäänsä nähden\nketterästi reestä ja kävi melkein äkäisenä tutkimaan vanhaa\ntallirenkiä, joka entisen isäntänsä tuntien riensi häntä vastaan:\n\n-- Mitä tämä on? Hautajaisiako pidätte, vai...?\n\n-- Ei vielä, mutta ehkä tulevat pian nekin, vastasi tallirenki,\nottaessaan vastaan Possen suuret susiturkit, jotka tämä riisui rekeen.\n\n-- Linnanherrako on niin huonona?\n\n-- Niin, hänen luultiin kuolevan jo viime yönä; nyt siellä sisällä on\nsielumessuja luettu kaiken aamua.\n\nKnut Posse kiirehti sisään Olavintorniin. Pentti jäi neuvomaan\nmuukalaisia matkustajia linnan vierashuoneisiin, missä nyt ei\nmuita vastaanottajia ollutkaan tavattavissa, ja hän käski heidän\nsiellä käydä lepäämään matkan vaivoista, kunnes linnan isäntä saisi\ntilaisuuden heidät vastaanottaa. Sitten riensi nuori airut asuntoonsa\nlinnanvoudin rakennukseen. Siellä oli kaikki yhtä hiljaista kuin\npäärakennuksessakin. Vouti, Pietari Degen, oli Gyllenstjernan\nasunnossa, josta joka hetki odotettiin kuolinsanomaa. Mutta\npalanneen airueen oli hänet heti tavattava, ilmoittaakseen hänelle\nnuo epäilyttävät vieraat, ja matkapukunsa riisuttuaan nousi siis\nPenttikin, liikkuen varpaillaan, linnanherran kerrokseen.\n\nOvet olivat auki, Pentti kulki huoneesta toiseen hakien ihmistä, joka\nedes kutsuisi voudin hänen puheilleen, mutta hän ei tavannut ketään.\nEtuhuoneessa torkkui kyllä pari unista palvelijaa uuninrahilla, mutta\nheihinkään hän ei saanut henkeä, he olivat nähtävästi valvoneet koko\nyön. Linnanherran asuntohuoneen oven eteen oli vedetty raskas verho\nja sen raosta silmäili Pentti varovasti sisään.\n\nSiellä sairashuoneessa olivatkin kaikki ne, joita Pentti oli hakenut.\nSuuren, kattopäällisen, nahka-aluksella ja villapatjoilla täytetyn\nvuoteen edessä seisoi Sigrid-rouva lastensa ympäröimänä, seisoi siinä\nsyrjään vedettyjen vuodeuudinten vieressä kalpeana ja punoittavin\nsilmäluomin, mutta ryhdiltään jalona ja suoraselkäisenä kuin ainakin.\nTämän surevan perheen luona olivat siellä linnanvouti sekä Viipurissa\ntalven yli viipyneet Suomen herrat perheineen, ja näiden joukkoon\noli nyt jo Knut Possekin ehtinyt. Lähempänä ovea seisoi äänettömässä\nhartaudessa ryhmä palvelijoita ja niistä hiipi nyt yksi ulos, kertoen\nPentille, että Niilo-herra, joka oli maannut tainnoksissa eilisestä\nasti, oli nyt äsken hiukan liikahtanut, siksi siinä nyt jännityksellä\nodotettiin, vieläkö hän tulisi tajuihinsa.\n\nPentti siirtyi poistuneen palvelijan paikalle makuuhuoneeseen,\nja näki nyt potilaan. Pienet kuin lapsen olivat hänen keltaiset\nkasvonsa ja hervotonna lepäsi hienopiirteinen pää höyhenpatjoilla.\nMutta silmät olivat sairaalla nyt auki ja niiden katse oli Posseen\nkiintynyt. Hänen huulensa liikahtivat, vaan sanoja ei voinut erottaa.\nKaikki kumartuivat lähemmäs ja hetken kuluttua kuultiinkin potilaan\nkuiskaavan:\n\n-- Kiitos kun tulit, Knut. Rukouksissani jo näinkin sinun tulevan.\n\nKnut-herra kumartui vielä lähemmäs potilasta ja kosketti kädellään\nhänen turkispeitolla lepäävää, luista kättään.\n\n-- Kernaasti tulin, kun Maunu-piispa minua kehoitti. Ole rauhassa,\nNiilo, me teemme täällä mitä voimme.\n\nSairas nyt ilmeisesti vilkastui, hän liikahti vuoteellaan ja puhui\nkatkonaisesti, mutta kuultavammin:\n\n-- Niin, rauhallisesti nyt kuolen... Raskaan lahjan minulle Steen\nSture antoi, läänittäessään minulle tämän linnan... Tämä on kaiken\nsolmu, mutta täällä tarvitaan kaikkea... se huoli minut mursi. En\njaksanut... sinä Knut olet lujempi...\n\n-- Elä huolehdi enää, Niilo, kielteli hänen rohkea rouvansa, koettaen\nsalata kyyneleitään.\n\n-- En, Sigrid, -- nyt tuntuukin helpommalta, jatkoi sairas, ja\nviittasi herroja lähemmäs. -- Kuulkaa minua, Suomen herrat. Sillä\nvaltuudella, mikä minulla on, määrään tästä päivästä Knut Possen\nsijaani Viipurin linnan ja sen sotaväen päälliköksi. Häntä totelkaa...\n\nLäsnäolevat herrat kumarsivat ääneti, kiitollisina kuunnellen tätä\nkuolevan säännöstä. Mutta potilas jäi, puolisonsa käteen tarttuen,\nnyt tuon ponnistuksensa jälkeen liikahtamatta lepäämään, huulet\ntiukasti ummessa. Vasta hetken kuluttua hän kuiskasi:\n\n-- Nyt tuntuu keveältä... voin nukkua...\n\nEikä hän puhunut enempää, hänen hengitystänsäkään ei enää voinut\nhuomata. Vuoteen jalkopäässä seisonut linnanpappi lähestyi nyt,\nkiinnitti palmunoksan vuodepatsaaseen ja valmistautui suorittamaan\nviimeisen voitelun. Hänellä oli palava kynttilä kädessään ja sen hän\nsovitti kuolevan hervottomaan käteen, valaistakseen hänen tiensä\nsille taipaleelle, jolle hän oli lähdössä. Mutta vielä kyti tuossa\nkeltaisessa ruumiissa heikko hengen kipinä; pappi jäi, öljyastia\nkädessään, odottamaan lepattavan liekin sammumista. Ja sitä odotellen\nseisoi siellä hänen ympärillään tuo äänetön seurue... se kyti vielä\ntuo heikko elämän liekki, kuolinkynttilän verkalleen palaessa yhä\nmatalammaksi...\n\nPentti seisoi ovella palvelijain parvessa henkeään pidättäen, mutta\nhänen mieltään vaivasi levottomuus. Kun hän ei voinut saada voutia\npuheilleen kuolinvuoteen luota, niin hän vihdoin puikahti ulos ja\nkiirehti sinne vieraspuolelle, jonne hän oli jättänyt tohtorin\ntoverineen. Hän ei luottanut tuohon liukkaaseen hengenmieheen,\njota ei linnan isännistö vielä ollut vastaanottanut ja josta hän\nsiis edelleen tunsi olevansa edesvastuussa. Ja aivan oikein:\nvierashuone oli tyhjä! Pentti säpsähti, juoksi hakemaan vieraitaan\ntai edes ihmistä, joka olisi heidät tavannut, mutta ei ollut ketään\nasesalissa, ei käytävissä. Hän kiirehti pihalle, tallin luo.\nSiellä hän vihdoin tapasi vanhan toverinsa Ilvesmäen Hintsan, joka\noli niitä harvoja talonpoikaisia nostomiehiä, jotka toistaiseksi\npiispan kutsusta olivat rientäneet Viipuriin. Tämä kävi iloisena\nasetoveriaan tervehtimään, mutta Pentti ei nyt ehtinyt vastata hänen\nkysymyksiinsä, tiukkasi vain hätäisesti:\n\n-- Oletko nähnyt tanskalaisia vieraita, jotka meidän matkassa tänne\ntulivat?\n\nHintsa ei tiennyt vieraista mitään, mutta tallirenki saapui siihen\nhämmästyneenä vastaamaan:\n\n-- Johan ne läksivät hetki sitten matkaansa jatkamaan.\n\n-- Läksivät?\n\n-- Niin, tänne ulos tulivat täysissä tamineissa ja vaativat kahta\nhevosta. Heillähän kuuluvat olleen Ruotsista kyytilupakirjat.\nSanoivat, että eivät tahdo häiritä linnanväkeä, nyt kun...\n\n-- Ja läksivät ajamaan linnan hevosilla... Se ankerias!\n\nHetkisen seisoi Pentti siinä neuvotonna, suuttuneena potkiskellen\ntallin jäätynyttä porrasta. Sitten hän kääntyi Hintsan puoleen:\n\n-- Satuloippa ratsuni ja lähde itse mukaan. Meidän on tavattava nuo\npoistuneet vieraat, ennenkuin he ehtivät rajalle!\n\nEi joutanut Pentti muistamaan väsymystä äskeiseltä matkaltaan,\nei saamatta jäänyttä murkinaansa. Huimaa neliä läksi hän ajamaan\nlaskusillan yli, niin että palkit paukkuivat, ja edelleen kaupungin\nläpi ja Karjaportista ulos Käkisalmen tielle. Ja huurteisen\npakkasmetsän halki ratsastaessaan kiroili hän itsekseen:\n\n-- Leuoistaan hirtän sen lepertelevän rovastin... puhdaspahan sillä\nei ollut omatunto, koska pakoon livisti. Tuo Juutilainen tietysti\nälysi, että häntä epäiltiin, älysi senkin, että häntä aijottiin\nviivyttää Viipurissa... Ovela mies, käytäppäs nyt hyväksesi sitä\nhämminkiä, minkä kuolinkamppailu aiheuttaa, ja lähde omin lupinesi\nlinnan hevosilla ajamaan rajalle! Mutta temppusi ei onnistu, sen\ntakaan! Ja paollasipa nyt paljastit pahat aikeesi, pappi!\n\nNiin hän murisi ja kannusti yhä ratsuaan nietoksien lomitse,\njotka kahden puolen tien olivat niin korkeiksi kinostuneet, että\npaikotellen tuskin maisemia niiden ylitse näkyikään. Hän tunsi, että\nPosse ei hänelle koskaan antaisi anteeksi, jos tuo vihollisten kätyri\nnoinikään laskettaisiin juoniaan punomaan. Nuolena lensivät ratsut\nharmajaa itää kohden, tierain karistessa niiden kavioista.\n\nPitkälle olivat tanskalaiset jo ehtineetkin, eivät näkyneet\nsäästäneen linnan hevosia. Mutta vinhemmin kiiti toki kovalla\ntiellä ratsu kuin rekihevonen. Muutamassa vastamäessä Pentti jo\ntapasi karkulaiset ja Hintsa ajoi aristelematta ratsunsa poikkitien\nmatkamiesten eteen. Siinä syntyi tuokion tora. Pappi tiuski, kirosi\nja karjui ja purki sappeaan kaikilla maailman kielillä. Hän uhkaili,\nhän pelotteli:\n\n-- Sinut hirtetään mies, jos meitä hetkenkään viivytät, huusi hän\nPentille, jonka tunsi äskeiseksi saattomiehekseen. -- Me olemme\nkuninkaan asiamiehiä, muista se!\n\n-- Antaa roikkua, jos niikseen on, vastaili Pentti vihoissaan, --\nmutta nyt takaisin Viipuriin! Eihän sieltä näin ylhäisiä vieraita\nvoida noin nolosti eikä kestitsemättä matkalle laskea.\n\nPappi iski ruoskalla hevostaan, saadakseen sen kulkemaan eteenpäin,\nyrittipä hän reestäkin nousemaan, ehkä tapellakseen, ehkä paetakseen.\nMutta Hintsa, joka oli ratsunsa selästä noussut ja piteli papin\nhevosta ohjaksista, painoi varovasti ja varmasti rovastin takaisin\nreslan perälle ja käänsi taitavasti kinoksessa molemmat reet ympäri.\n\n-- Ostan sinulle talon Viipurissa, jos... yritteli tohtori vieläkin.\nMutta Pentti keskeytti hänet:\n\n-- Osta kaksi, käydään nyt vain valitsemassa parhaat!\n\nJa tuokion kuluttua hölkkäsi tuo pieni matkue kahden ratsastajan\nseuraamana takaisinpäin, rovastin ja hänen sihteerinsä äänekkäistä\nvastaväitteistä huolimatta.\n\nIlta oli jo käsissä, kun Pentti Heinonpoika taas kulki Torkkelin\nvanhan linnan suojissa hakemassa Degen-voutia ja Knut Possea, jotka\npäiväkauden olivat viipyneet Niilo Gyllenstjernan huoneustossa, --\nniin hitaasti oli lepattava liekki sammumistaan tehnyt. Nyt tuli\nkuitenkin Posse häntä vastaan asesalissa ja ilmoitti vakavana ja\nhartaudella sotureille, jotka olivat sinne kokoontuneet kuolinsanomaa\nodottamaan:\n\n-- Kamppailu on päättynyt. Laskekaa tornin lippu puolitankoon.\nNiilo-herra on päässyt lepoon.\n\nKaikki tekivät ristinmerkin, toivottaen rauhaa vainajalle, ja Posse\nitsekin kumarsi päänsä syvälle ja risti kätensä. Hetken vallitsi\nhiljaisuus suuressa tuvassa. Mutta kun Posse taas nosti päänsä\npystyyn, silloin astui Pentti hänen eteensä ja lausui:\n\n-- Minä jo tällä välin olen uudella matkalla ollut.\n\n-- Missä?\n\nPosse, joka vielä oli kuolinhuoneesta tuomainsa mielialojen ja\nmietteiden vallassa ja niiden takia oli unhottanut ulkolaiset\nvieraansa, ei heti älynnyt, mistä nyt olikaan kysymys. Ällistyneenä\nhän kuunteli, kun Pentti hänelle kertoi tanskalaisten äkillisen paon\nja heidän väkinäisen paluunsa. Mutta sitä kuunnellessaan hänellä\nmusteni muoto ja kiivastuneena hän kysyi:\n\n-- Ovatko vieraat nyt edes varmassa tallessa?\n\n-- Lukon takana ovat vierashuoneessaan. Ja ovella on Hintsa vartijana.\n\nTuokion Posse punnitsi, mihin tekoon ryhtyisi. Sitten hän virkkoi:\n\n-- Näihin vieraisiin siis kohdistuu ensi toimeni tämän linnan\npäällikkönä, -- ja ehkäpä sillä onkin jo ratkaiseva merkitys. Käyn\nheitä heti puhuttelemassa.\n\nNostaen kypärähatun päähänsä läksi Knut-herra laskeutumaan\nvierashuoneisiin, jotka olivat alemmassa kerroksessa. Mutta hän\npysähtyi vielä ovelle ja virkkoi Pentille, joka häntä seurasi:\n\n-- Sinussa on tointa ja päättäväisyyttä, nuori mies. Luotan sinuun\nvastakin! -- Ja se tunnustus oli Pentistä suurin palkinto, minkä hän\nsaattoi saada.\n\nKun Knut Posse tuokion kuluttua seisoi tanskalaisten edessä, ei hän\nsiinä enää seisonut kohteliaana saattomiehenä, vaan ankarakatseisena\nisäntänä. Lyhyesti ja kylmästi ilmoitti hän vihaisena ja\nriidanhaluisena vastaansa ryntäävälle rovastille, että tämän matkan\njatkamisesta ei nyt tule mitään, vaan saa hän toistaiseksi vierailla\nViipurissa, kunnes tahtoo palata äskeisiä jälkiään takaisin omaan\nmaahansa. Ja Posse lupasi valvoa, että hän sinne todella ja kunnialla\npalaa.\n\nSapenkarvaisena kasvoiltaan kuunteli Tanskan kuninkaan lähettiläs\ntätä tuomiota, jonka hänelle langetti halpa-arvoinen aatelismies,\neikä hän aikonut siihen ollenkaan alistua. Hän puhisi ja puhui:\n\n-- Etkö ymmärrä, mies, että me olemme kuninkaan lähettäminä matkalla\nsuuriruhtinaan luo, -- kuinka uskallat meitä pidättää?\n\n-- Uskallan, kun näen, että teillä on pahoja aikeita sitä maata\nvastaan, jonka vieraina olette.\n\n-- Niitä aikeita et voi sinä arvostella, sähisi tohtori. -- Vie minut\nlinnanherran luo!\n\n-- Linnanherra Viipurissa olen nyt minä.\n\n-- Niilo-herra on siis kuollut, virkahti vieras pettyneenä, mutta\njatkoi samalla: -- Te täällä erämaanlaidassa ette tietysti älyä,\nmiten valtioasiat ovat kääntyneet ja mitä matkani merkitsee Ruotsille\nja Suomelle!\n\nVirtana valuivat lepertelevät sanat rovastin turpeilta huulilta, kun\nhän silmät säkenöiden laajasti kuvaili, kuinka vakavia seurauksia\nkoko Ruotsin valtakunnalle koituisi siitä, jos eivät lähettiläät\najoissa pääsisi rauhanehdotustaan perille viemään, kuinka tästä\nheidän matkastaan riippui, voidaanko venäläisten laumat estää maahan\nhyökkäämästä, vai eikö. Hannu-kuningashan tarkoittaa Ruotsin parasta,\nvakuutti viekas pappi yhä uudelleen, ja huudahti:\n\n-- Knut Posse, raskas on edesvastuusi siitä, mihin nyt ryhdyt, --\nsinä hankit sotaa!\n\n-- Sen edesvastuun minä muistan. Itse vastaan teostani.\n\n-- Mutta muistappa myöskin, minkälaiset ovat varustuksenne täällä, --\nymmärräthän, ne eivät päivääkään pidätä suuriruhtinasta.\n\n-- Siitä taaskin vastaan minä.\n\nVastakkain kalskahtelivat näin väittelijäin lauseet, papin\nkiihkoisesti pauhatessa ja Possen vastatessa lyhyeen ja varmasti.\nVakava oli kasvojen ilme linnan uudella herralla, hän tunsi selvästi,\nettä tällä hänen teollaan kylläkin saattoivat olla syvät jäljet.\nMutta hän oli päätöksensä tehnyt, eikä sitä purkanut. Hän kumarsi\nja läksi poistumaan tanskalaisten herrain vankilaksi muuttuneesta\nvierashuoneesta.\n\nVieläkin koetti rovasti häntä pelotella, viskaten hänen jälkeensä\npirullisen ivan:\n\n-- Ehkä muistat, Knut Posse, tämän keskustelun silloin, kun Viipuri\non menetetty ja sinulta kuningas vaatii tiliä suotta syntyneestä\nsodasta.\n\n-- Muistan. Tulkoon sota, jota kuitenkaan ei voida välttää. Nukkukaa\nhyvin, herrat!\n\nLukko rapsahti kiinni, ja varmoin askelin nousi Knut Posse ylös\nOlavintorniin, jossa hän aavisti monivaiheisen elämänretkensä\nvastuurikkaimman taipaleen nyt alkavan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTointa ja liikuntaa oli sillä välin pitkän hiljaisuuden jälkeen\nvirinnyt Viipurin linnassa ja varsinkin sen juhlasuojissa, joissa\nkuolinhuoneesta palaavat dominikaaniveljekset nyt saatossa kulkivat\npalmunoksia kantaen ja suitsutusastiaa heilutellen. Suureen\nvaakunasaliin pystytettiin parastaikaa korkeaa ruumiinlavaa,\njohon vainaja kannettiin ja hopearistillä koristetulla, mustalla\nruumisliinalla peitettiin. Lavan kahden puolen sytytettiin korkeat,\nkierretyt vahakynttilät palamaan, ja kasvonsa peittäneet munkit\nvalmistausivat sen ääressä valvomaan ja lukemaan messuja aina siihen\nasti, kunnes vainaja kätkettäisiin linnan kirkon hautakammioon.\nMustia kankaita ripusteltiin juuri vaakunasalin seinille sen\nvaalenneiden arkiverhojen sijaan ja suitsutussavun sekä palavain\nvahakynttiläin painostavaan käryyn sekaantui pian permannolle\nsirotettujen kuusenoksain tuores tuoksu.\n\nKnut Posse kulki huoneesta huoneeseen katsellen sitä surullista\ntoimitusta. Hän lausui lohduttavan sanan mustapukuiselle rouvalle,\njoka lavan ääressä lastensa ympäröimänä leskeyttään itki, sopi\nlinnanpapin kanssa toimeenpantavista hautajaismenoista ja lähetti\nairueita lennättämään etäämmälle sitä kuolinsanomaa, jota\nkirkonkellot parastaikaa lähinnä asuville kalkuttivat. Mutta Possen\najatukset, hänen suorittaessaan näitä velvollisuuksiaan edeltäjänsä\nmuistolle, suuntausivat eteenpäin, nousevaan aikaan ja sen tehtäviin.\nVaakunasalista taas astuessaan suureen asehuoneeseen, jossa messusta\npalanneet linnanmiehet näyttivät häntä odottelevan, virkkoi hän\nnäille:\n\n-- Tänään ja huomenna suoritetaan kunnioitus vainajalle. Mutta sitten\nalkavat täällä toimet elämisen puolesta. Meidän täytyy valmistautua\ntäällä taistelemaan, kestämään ja voittamaan. Kaikkihan tahdomme\ntäällä yhdessä kestää ja voittaa?\n\n-- Kaikki!\n\nVanhojen linnannihtien silmät säteilivät, kun he näin uudelle\nlinnanherralle valansa vastasivat. Jo se seikka, että he tiesivät\nKnut Possen taas olevan joukossaan johtajanaan, oli kylvänyt heidän\nmieliinsä sitä luottamusta, jonka he olivat olleet menettämäisillään,\nja hänen varmat, lujat tervehdyssanansa valoivat heidän suoniinsa nyt\nuuden, lämmittävän uskon.\n\nPosse itse nosti kypärähatun harmailta hapsiltaan ja astui\nperäseinälle, tuon kömpelösti veistetyn jumalanäidin kuvan eteen,\njonka jalustalla paloi pieni, keltainen liekki. Hän polvistui siihen\nhartaana, ja hänen mielensä suli nöyrään rukoukseen. Hän rukoili\njumalanäidiltä apua ja voimaa, voidakseen läpi vaikeidenkin vaiheiden\nylläpitää tuossa miehistössään voiton toivoa ja elämän rohkeutta.\n\n\n\n\nIX. ODOTUKSEN JÄNNITYS.\n\n\nVuoksen vanhan laskun varrella, siinä, missä leveä kymi rupesi\nkoskeksi kiihtymään kapeanlaisen saaren molemmin puolin, souti\nvarhaisena elokuunaamuna pitkä jokivenhe, pyrkien virran ylitse\nkorkearantaiseen saareen. Virran laineet, jotka itäisen törmän takaa\nnouseva aurinko, sumuharsoja hälvennellen, juuri pani hopeisilta\nhohtamaan, viskelivät heilakkaa venhettä ja olivat vähältä ryöstää\nsen rantapyörteeseen. Mutta voimakkaasti vetelivät soutajat, venhe\npääsi rantaan ja siinä olleet aseelliset miehet lähtivät nousemaan\naamukasteista rinnettä myöten rantaa kiertävälle, pensastuneelle\nmuuri vallille.\n\nSaaren jyrkkä törmä oli näet vallitettu. Se oli vanha linnanpaikka,\nTiurinlinna, ja se koski, jonka yli miehet olivat soutaneet, oli\nTiurinkoski. Tässä saaressa oli Räisälän karjalaisilla ennenvanhaan\nollut vankka ja varma turvapaikka, johon he perheineen ja venheineen\nvetäytyivät, milloin heitä vihollinen uhkasi, joko se sitten oli\nlännestä päin tuleva ruotsalainen taikka Laatokan rannalle pesittynyt\nvenäläinen.\n\nMutta siitä oli jo paljo aikaa. Karjalaisilla ei ollut enää omia\nlinnojaan eikä varustuksiaan Vuoksen varrella. Tiurinlinnankin olivat\njo aikoja sitten ottaneet haltuunsa Käkisalmen venäläiset, ja he\nvuorostaan olivat sitten pitäneet sotaväkeä tässä saarilinnassa, joka\noli lähellä Ruotsin puoleista rajaa. Mutta viime vuosina oli siellä\nollut ainoastaan pieni vartioväki, venäläiset kun olivat keskittäneet\npäävoimansa ja varustuksensa Käkisalmeen.\n\nSenkin jälkeen oli Tiurinlinnalla vielä ollut merkityksensä: siitä\noli tullut tärkeä kauppakeskus. Siellä oli sekä karjalaisilla\nettä nowgorodilaisilla tavara-aittojaan ja varastopaikkojaan,\njoihin he Laatokan yli toivat kaukaisen idän tuotteita ja joihin\ntoisaalta soudettiin hansalaisten laivoilla Viipuriin tuotuja lännen\ntavaroita. Vilkas kauppa kävi täältä myös Suomen sisämaahan ja\naina Pohjanlahden rannoille asti, mihin kaupustelevat karjalaiset\nvuosittain retkeilivät milloin reppujaan kantaen, milloin\nsoutaen keveillä haapioillaan. Tämän markkinapaikan ranta-aitat\nTiurinlinnassa olivat nyt auki ja enimmäkseen tyhjät, ilmeisesti\nkiireisen paon jäliltä. Tyhjät olivat myöskin pirtit ja saunat saaren\nalavammalla itärannalla. Eläjät olivat niistä nähtävästi vastikään\npaenneet saapuvaa vierasta, sillä vielä oli liesissä tuhka lämmin\nja verekset olivat saveen polkeutuneet jäljet, jotka veivät autioon\nvenhevalkamaan. Sitä tietä olivat siis sekä saaren kauppiaat että sen\nharvat vartijat rientäneet virran pohjoispuolelle, jossa näkyikin\njoukko kiireessä kiville kiskaistuja venheitä.\n\n-- Eipä näy enää elävää olentoa koko saarella, puhuivat virran yli\nsoutaneet asemiehet, tarkastellen aittoja ja asumuksia.\n\n-- Ei, henkensä edestä ne ovat livistäneet, -- ovat ehkä jo illalla\nsaaneet sanan tulostamme.\n\n-- Ja nyt he tietysti kiirehtivät Käkisalmeen, venäläisille\nilmoittamaan, että Viipurin väki on liikkeellä.\n\nViipurin väkeä olivat näet ne asemiehet, jotka nyt astelivat\nTiurinsaarella. Muutamia päiviä sitten oli Viipuriin rientänyt\nJääskestä hätääntyneitä pakolaisia kertoen, että taas on\nvainolaisjoukko hyökännyt rajan yli heidän kyliään polttamaan.\nSilloin oli Knut Posse lähtenyt pienen ratsujoukon kanssa häätämään\npois noita hävittäjiä. Hän tahtoi osottaa rajantakaisille, että taas\non Viipuri valpas. Hänellä oli nyt linnassaan koko joukko nuorta\nväkeä, aatelisnuorukaisia, rälssimiehiä ja knaappeja, jotka kävivät\nkärsimättömiksi, kun heidän aina oli oltava aseissa, saamatta niitä\naseita koskaan käyttää. Venäläisten suurta hyökkäystä yhä odotettiin,\nmutta sen odotuksen jännityksessä alkoivat mielet Viipurissa väliin\ntuskastua. Kaikki kauppa ja liike oli siellä loppunut, ympäröivät\nmaakunnat olivat hävitetyt ja etäämpää taas eivät kauppatuttavat\nsodanuhan vuoksi uskaltaneet tulla Viipuriin. Venäläisten tiedettiin\nolevan täysissä varusteissa, mutta milloin se ratkaiseva hetki tulee,\nsitä ei kukaan tiennyt. Väliin vaipui mieliala Viipurissa senvuoksi\ntylsään välinpitämättömyyteen, väliin se riehahti nurisevaan\ntyytymättömyyteen. Antaakseen tointa toimihaluisille sotilaille oli\nKnut Posse nyt pannut toimeen tämän ratsuretken, vaikkei hän paljon\ntoivonutkaan tapaavansa Jääsken kyliä hävittäviä vihollisia, jotka\ntavallisesti raepilven tavoin yhtäkkiä karahtivat rajakyliin ja\nsitten yhtä äkisti hävisivät tiehensä.\n\nNiin olivat ryöstöjoukot nytkin taas jo vetäytyneet Vuoksen taa,\nmutta siksi myöhään, että olivat saaneet tuntua Possen tulosta.\nTämä oli seurannut heidän jälkiään rajan ylitse, -- samalla\nrangaistukseksi vieraillakseen vähän heidän kylissään ja Tiurin\nkauppalassa. Mutta Vuoksen varrelle ehdittyään olivat viipurilaiset\ntavanneet rantakylät autioina; niiden väki oli saanut vihiä\nvihollisten tulosta. Senvuoksi oli Posse lähettänyt ainoastaan yhden\nvenhekunnan linnansaareen, sen varastoja ryöstämään ja polttamaan.\nTuo venhekunta oli rälssimies Pentti Heinonpojan johdossa, ja Pentti\nsiellä nyt yhdessä nuoren heimolaisensa, Evert Degenin kanssa\nsamoili autioksi hyljätyn saaren rakennuksissa, hakien jotakin\nmukaanotettavan arvoista.\n\n-- Onpahan siinä vielä yksi elävä olento, huudahti nuori Evert,\nheidän kävellessään erään pihan poikki, johon talon tavaroita oli\nhujan hajan jätetty. Muutamassa solassa istui siellä näet vanha\nukonrähjä, joka pakolaisilta nähtävästi oli saarelle unhottunut ja\njoka itse ei näyttänyt välittävän siitä, mitä väkeä hänen ympärillään\nliikkui. Hänellä oli siinä solassa tuli kattilan alla, jossa hän\naivan rauhallisesti jotakin keitteli ja sitä tehdessään itsekseen\nhöpisi.\n\nEvert oivalsi pian, mitä äijä siinä toimitti, ja hän virkkoi melkein\nsäikähtyneenä:\n\n-- Se on velho! Katso, taikalientä hän kattilassaan keittää!\n\nPentti katsoi ukkoa pitkään. Sehän oli kuin olikin sama noita, jonka\nhän Savonlinnan rannassa oli nähnyt markkinaväelle taikoja tekevän ja\njolta hän silloin oli Karjalan matkoja kysellyt.\n\nPentti vilkastui heti ja astui lakkipäisen loitsijan luo, joka siinä\nsilmät verestävinä intomielellä puuhaili, päätäänkään vieraisiin päin\nkääntämättä.\n\n-- Tästäkö ne palasivat Jääskessä käyneet ryöstäjät? kysyi hän äkkiä,\nvelhon eteen pysähtyen.\n\nTämä nosti nyt katseensa keitoksestaan ja irvisti hieman, nähtävästi\nhänkin puhuttelijan tuntien. Ja keitostaan hämmennellen hän vastasi:\n\n-- Tästä. Te kai olette niitä, joiden he tiesivät perästään tulevan.\n\n-- Mitä väkeä he olivat, talonpoikia vai...?\n\n-- Mitäs niistä, -- heitä ette enää tapaa.\n\nPentissä oli todella kytenyt tuuma lähteä sittenkin vielä pienellä\njoukolla pakenevia ryöstäjiä tavoittamaan, jos he olivat niitä, joita\nhän arveli heidän olevan. Mutta noita nyt, ikäänkuin arvaten hänen\najatuksensa, katkasi ennakolta tuon aikeen! Oli kuin ivan hymyä ukon\nirvistelevässä naamassa, ja siitä Pentti oivalsi, että tämä maita\nkiertelevä velho mahtoi tuntea hänen kostonkipunsa. Tiukasti hän nyt\nkysyi:\n\n-- Oliko Kosoinen taas ryöstäjäin päällikkönä? Ukko kumartui\nkattilansa yli, ikäänkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Vasta kun\nPentti iski kouransa hänen niskaansa, vastasi velho kuin kiusoitellen:\n\n-- Kosoinenko... ei hän täällä retkeillyt.\n\n-- Vaan missä? Kerro pois täydet todet. Hän on siis retkillä hänkin,\n-- missä?\n\n-- Savoon päin kuuluu lähteneen samaan aikaan kuin tämä joukko\nJääskeen.\n\nPentti peräytyi kuin pistettynä askeleen taaksepäin. Hän rupesi\naavistamaan jotakin pirun juonta ja karjasi velholle:\n\n-- Valehtelet, -- mistä sinä Kosoisen matkat tiedät?\n\n-- Kuuleehan se kulkijan korva, vaikkei aina ole kuulevinaankaan.\n\n-- Vai Savoon!\n\nPentti luotti ukon puheisiin; olihan hän kertonut totta Olavinlinnan\nmarkkinoillakin, -- sillä miehellä on sekä silmät että korvat. Ja\nPentti rakenteli jo siinä silmänräpäyksessä suunnitelmia, miten hän\nmiesjoukon kanssa lähtee Kosoisen kulkua seuraamaan ja tekee tyhjiksi\nhänen ilkeät aikeensa. Hän ymmärsi nyt yhtäkkiä venäläisten juonen:\nKiusatakseen ja väsyttääkseen rajaväestöä olivat he taas panneet\nKarjalan talonpojat partioihin, toiset Jääskeen, toiset Savoon, ja\nKosoinen oli tietysti valinnut pohjoisen retken... Kylläpä Pentti\narvasi, minne tuo hänen sydäntynyt vihamiehensä tähtäsi.\n\nNäitä mietteitä oli hän hetken ajaksi vaipunut hautomaan siinä\naamukasteisella nurmella, ja monet nopeasti vaihtuvat kuvat ehtivät\nvälähtää hänen kiihtyneessä mielessään, sillävälin kun nuori Evert\nDegen uteliaana seurasi kattilavelhon vehkeitä. Mutta eipä ollut\nPentti tälle viimemainitulle vielä ehtinyt esittää montakaan mielensä\nlevottomista kysymyksistä, ennenkuin hänen huomionsa yhtäkkiä\nkiskaistiin toisaalle. Hänen uskollinen asetoverinsa Hintsa, joka\noli noussut läntiselle vallille, juoksi näet sieltä nyt mahtavin\nharppauksin alas ja huusi:\n\n-- Linnanherra kolistaa rannalla kilpeään ja viittoo meitä täältä\npois.\n\n-- Poisko jo? -- Pentti hyppäsi nyt hänkin ylös vanhalle,\nruohottuneelle vallille, jossa muinoisilla karjalaisilla oli ollut\nrintavarustuksensa. Knut Possen kiivaita merkkejä virrantakaiselta\ntörmältä ei voinut olla ymmärtämättä: hän viittaa saareen soutaneita\nmiehiään heti palaamaan. Miksi se oli tarpeellista, sitä ei Pentti\nälynnyt, sillä Posse oli koko tämän retken ollut iloinen kuin\npoikanen ja seikkailuihin altis. Mutta kiire siellä nyt kuitenkin\nnäkyi olevan. Törmälle nukahtaneet miehet olivat ajetut pystyyn ja\nhevosia, jotka olivat lasketut rantalaitumelle, haettiin sieltä nyt\nsuurella touhulla; toisia jo mäellä satuloitiinkin.\n\nPentti huusi aittoja ryöstämään hajaantuneet miehensä venheeseen.\nJuostessaan itse sinne kattilaukon ohitse, potkasi hän tämän\nkeitoksen kumoon, tempasi padan alta pari palavaa kekälettä ja\nviskasi ne ovesta sisään olkipahnoille, jotka heti syttyivät\npalamaan. Mutta ukolle, joka siinä hölmistyneenä kokoili\ntaikakalujaan haarapussiin, hän huusi:\n\n-- Sinä lähdet meidän matkassa venheeseen!\n\nTuiskuna soudettiin Tiurinsaaresta virran eteläiselle rannalle.\nSiellä ilmoitti Posse, jolla nyt oli huolenalainen ilme katseessaan,\nettä Viipurista tullut pikaviesti oli kutsunut heidät heti linnaan\npalaamaan. Linnanvouti Pietari Degen oli hänelle ilmoittanut, että\nvihollisen laivasto parhaillaan mereltäpäin hyökkää Viipuriin. Se oli\nhävitellyt kyliä Koivistolla ja Säkkijärvellä ja sen sytyttämät tulet\nhohtivat jo Uuraansalmelta linnan torniin. Viipurissa peljättiin,\nettä vihollisten maajoukko samoihin aikoihin on tulossa Nevalta\npäin ja että heidän ryöstöretkensä Jääskeen oli pantukin toimeen\nainoastaan viettelemään viipurilaisia sinnepäin.\n\n-- Olisimmeko joutuneet loukkuun, huudahti Pentti, jonka mielestä\nkaikki äskeiset suunnitelmat ja aikeet nyt yhtäkkiä hetkeksi\nhaihtuivat.\n\n-- Olisipa se häpeä minulle, vanhalle sotakarhulle, vastasi Posse.\n-- Mutta Viipuriin minun nyt pitää päästä vaikka meidän täytyisi\ntulimeren halki ratsastaa. -- Ja hän huusi miehilleen, jotka vielä\nrannalla kuhnailivat hevostensa kimpussa: -- Satulaan! Ken ei pysyne\nperässä, se jääköön!\n\nAutiot olivat ne Karjalan maat, jotka taas tömisivät ratsujen\nkavioiden alla, autiot molemmilla puolilla sitä valtakunnan rajaa,\njonka yli Possen matkue pian ratsasti. Alituiset ryöstöretket\nolivat sieltä karkoittaneet eläjät sydänmaille, minne he olivat\nrakentaneet piilopirttejään, uskaltamatta edes kaskea sytyttää,\nettei sen savu viettelisi vainolaista luokseen. Vanhat kylät olivat\npoltetut pois. Jonkun hävitetyn kylän laidassa näkyi vain heinäsuova,\nosottaen, että pakolaiset kuitenkin olivat salaa käyneet vanhoilla\ntalonmaillaan tekemässä elukoilleen talvirehua. Mutta itse he eivät\nsiellä uskaltaneet näyttäytyä, ja turvettumaan olivat jo päässeet\npoltettujen talojen pihamaatkin. Elävän jälkeä ei näkynyt missään.\n\nTätä autiota taivalta Knut Possen pieni joukko ratsasti, päivän\nnoustessa yhä korkeammalle ja yhä helteisemmin paistamaan. Joukkonsa\netunenässä ajoi raskaassa rautapuvussaan tuo kuusikymmenvuotias\nlinnanherra itse, istuen suorana satulassa ja kannustaen säälittä\nkookasta ratsuaan. Terästä oli hänessä nyt jokainen jäntere, eikä\ntuntunut kankeutta vanhoissa luissa. Nuoremmat miehet ehättivät\nperässä minkä voivat. Kaikki tiesivät, että heitä nyt uhkasi\nvaara joutua katkaistuksi pois Viipurista, ja siksi jokainen pani\nparhaansa. Toisia jäi sentään jälellekin, ja vasta kun Posse\nerään poltetun talon kaivolla senverran seisahtui, että hevonen\nsai hiukan huokasta, vasta silloin tulla porhalsivat myöhästyneet\nsieltä perästäpäin, ohjakset levällään, hevoset vaahdossa.\nVihoviimeisenä joutui siihen se karjalainen velhokin, jonka Pentti\noli Tiurinlinnasta komentanut mukaansa. Vuoksen rannalta oli äijälle\nlöydetty karjalainen koni ratsuksi, jota toinen mies veti suitsista\nja jonka selässä hän hoippui kuin vipu, haarapussin viilettäessä\noikosena hänen olkansa takana. Possen täytyi kesken vakavain\nmietteittensä hymähtää tälle ratsumiehelle. Ja ihmetellen hän\nPentiltä kysyi:\n\n-- Mitä sinä tuosta ukosta mukaasi kuljetat?\n\n-- Hän tietää asioita, joita tahdon häneltä tutkiskella, vastasi\nPentti vältellen ja tunsi veren kohoavan ohimoilleen. Eipä hän\nsuinkaan tahtonut linnanherralle ruveta tarkemmin kertomaan niistä\nyksityisistä huolistaan, joita ukon uutiset olivat hänen mieleensä\nkylväneet. Mutta hänen ratsastaessaan tuokion kuluttua taas\nKnut-herran kintereillä autioksi hävitetyn maakunnan halki länteen\npäin, lentelivät hänen ajatuksensa pois Viipurista ja sitä uhkaavasta\nvaarasta kaukaisia sydänmaita kohden. Ne loihtivat hänen mieleensä\nuusia kauhun kuvia: hurjia partiomiehiä samoamassa metsäkannaksen\npoikki yksinäiseen uutisasutukseen, jonka eläjät eivät tiedä\nturmiotaan varoa; ja partiomiesten johtajana näki hän liuhupartaisen,\nkairalakkisen karjalaisen, joka ilkeä koston iva huulillaan työntyy\nturvattomaan tupaan...\n\nLähemmäs Viipuria ehdittyään, missä jo näkyi järvien rannoilla\ntalojakin polttamattomina, rauhoittui vanha linnanpäällikkö\nvähitellen ja hän antoi jo väsyneen ratsunsa ravata kiirehtimättä.\nVihollisesta ei näet kuulunut merkkiäkään, ei rientänyt pakolaisia\nvastaan eikä punannut tulipalon hohde taivaanrantaa.\n\n-- Ajoissa ehdimme perille, virkkoi hän Pentille, joka nyt ratsasti\nhänen rinnalleen.\n\n-- Pietari-eno on voinut erehtyäkin niistä tulista, joita on Uuraasta\nnäkynyt, arveli Pentti.\n\n-- Mutta hänen pelkonsa olisi voinut olla perällinen! -- Ja Possen\nääni paisui hänen jatkaessaan: -- En jätä enää linnaani päiväksikään,\nsen opetuksen tästä levottomuudestani sain!\n\nPaikoillaan oli jykeä Olavin torni Torkkelin vanhassa linnassa.\nSen näki ratsujoukko jo kaukaa Papulanlahden pohjasta, jota myöten\nmetsä Viipurin ympäriltä oli hävitetty pois ja josta aukeni väljä\nnäköala kaupunkiin päin. Maantien varrella kitkivät porvarien akat\nrauhallisesti naurishalmeitaan ja kaalimaitaan ja lapsia palasi\nlauleskellen marjasta, kun Knut Posse illan suussa joukkoineen\naivan kuin huvimatkalta ratsasti Viipuriin. Rauha oli vielä maassa.\nAinoastaan hieno, sininen haiku, jota tuuli kaukaa mereltäpäin\ntaivaanrannalle leyhytti, osotti, että perätöntä viestiä ei ollut\nDegen-vouti linnanherralle lähettänyt. Lähellä oli jo vainolainen\nkäynyt tuliaan tekemässä. Ja ratsastaessaan neliskulmaisen kivitornin\nalle rakennetusta Karjaportista kaupunkiin ja siitä linnaan päin\nvievälle \"saksain\" kadulle, uudisti Posse vielä kuin itsekseen\näskeisen valansa:\n\n-- Ei, näiden muurien sisäpuolelta en nyt poistu, ennenkuin sota\non lopussa. Täällä meidän nyt täytyy taistella, tänne kaatua, jos\nniikseen on, mutta täältä ei lähdetä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuoria ratsastajia, jotka tomuisina ja hiestyneinä palasivat\nTorkkelin linnaan, tervehti siellä Kaarlo Knuutinpojan pienessä\nyrttitarhassa neitosten pirteä parvi, joka siellä karkeloi illan\nratoksi. Muutamat Suomen aatelisherrat olivat näet oleskelleet tämän\nkesän Viipurissa, jossa siis oli koko joukko nuorisoakin koolla.\nPian olivat retkeltään palanneet nuorukaiset taas karkelossa mukana.\nSellaiset mielialojen vaihtelut olivat näihin aikoihin Viipurissa\ntavalliset: Yhtenä hetkenä oli mieli huolestunut ja vakava, toisena\nsaattoi se jo sulaa vallattomaan leikkiin.\n\nNuoret miehet kertoivat karkelon varrella neitosille retkensä\nseikkailusta. Mutta nämä olivat odottaneet saavansa kuulla jotakin\nrepäisevämpääkin ja uljaampaa, ja varsin pettyneinä he valittelivat:\n\n-- Ettekä mitään saalista tuoneet tullessanne, ette edes yhtään\nvankia!\n\n-- Emmekö yhtään, ilveili Evert Degen nuorelle Kirsti\nGyllenstjernalle, Niilovainajan tyttärelle, joka äitinsä kanssa vielä\nviipyi Viipurissa ja jota nuorukainen yhä näkyi lämpimänä pitävän. --\nTuonpa teille ainakin yhden näytteeksi!\n\nJa nuori mies juoksi tallipihalle vankia hakemaan. Tyttö, jolla oli\nsuruhuntu päässään, mutta jonka verevät kasvot ja veitikkamaiset\nsilmät eivät enää surusta kertoneet, katseli hämmästyneenä, kun Evert\nsieltä palasi taluttaen käsivarresta vanhaa, tutisevaa ukkoa, jonka\njalat olivat oudosta ratsastuksesta ylen kankeat.\n\nÄänekäs nauru kajahti nuorten parvesta, mutta Evert nosti varottaen\nsormensa ja virkkoi melkein juhlallisesti:\n\n-- Varokaa itseänne, hän on intomies. Olen nähnyt hänen keittävän\ntaikalientä, jolla hän voi loihtia hyvää jos pahaakin.\n\nUteliaana ja melkein arkaillen keräytyi nuorten parvi Tiurin tietäjän\nympärille, ja sen keskestä lähti satelemaan kysymyksiä:\n\n-- Osaako hän tauteja manata, oliko hänellä todella hampaat\nsyntyessään?\n\n-- Ja osaako hän lemmen nostattaa? lepertelivät tytöt.\n\n-- Osaa kyllä, jos hänelle tarvekalut hankitaan, vastaili\nnuorukainen. -- Mutta kenessä hänen pitäisi saada lempi palamaan?\n\n-- Ei ainakaan sinussa, sillä se jo liekkii, -- mielumminkin\nKirstissä.\n\nNiin veistelivät toiset nuorukaiset. Kaikki tiesivät, että Evert\nDegen oli syvästi pikiintynyt linnanherravainajan mustasilmäiseen\ntyttäreen ja että näillä pitkin kesää oli ollut keskenään hienoa\nlemmenkuherrusta. Mutta olipa tyttö, joka oli niin ylhäistä sukua,\nsiinä leikissä näytellyt kylmemmän osaa, ja ylpeästi hän nytkin\npäänsä pystyyn viskasi, virkahtaen:\n\n-- Koettakoon velho; hänen taitonsa ei siihen riitä.\n\n-- Se nähtänee, -- hankkikaamme noidalle pata...\n\nKarjalainen äijä, joka siinä muurinseinämällä seisoi, näytti\nensiksi suutahtavan nuorisoparven ilvettä. Mutta kun hänelle\nromurautain joukosta tuotiin vanha pata, niin välähti veitikkaa taas\nhänen silmissään ja hän peitti päänsä, ryhtyäkseen rahanansioon\nvallasnuorison joukossa. Haarapussistaan haki hän käärmeennahkoja\nja rauniorastaan pääluita ja torajyviä ja havukankynsiä, ja kun hän\nloihtujaan lukien kävi tekemään tulta patansa alle, niin jopa muuttui\nontommaksi nuorison nauru.\n\nSilloin rupesi kuulumaan kolinaa Olavintornista; sieltä kajahtivat\nlinnanherran tunnettavat, tanakat askeleet, ja kohta talttui melu\nnuorison joukossa. Knut Posse oli vain hetkisen levännyt rasittavan\nratsastuksensa jälkeen, ja taas oli hän vetreä mies, lähtiessään\ntarkastamaan kaupungin varustuksia. Häntä seurasivat useat\naatelisherrat, puistikossa pelihtiväin nuorten isät ja veljet, ja he\npysähtyivät nyt hetkeksi katsomaan kisaparven ilvettä. Mutta kun Knut\nPosse keksi karjalaisen velhon naureskeli jäin keskellä, niin hänen\nkasvonsa kävivät vakaviksi. Hänellä oli itsellään paljo taipumusta\nsala-asiain tutkimiseen, kerrottiinhan hänen itsensäkin käyttäneen\napunaan tietäjäin voimia, eikä hän sallinut niitä ivattavan. Vasten\ntapojaan virkahti hän nyt melkein ankarasti:\n\n-- Heittäkää se leikki, se ei minua miellytä. Ja velhon puoleen\nkääntyen lisäsi hän lauhkeammin:\n\n-- Jos taikoja taitanet, ukko, niin tuolla kaupungin puolella\nharjoita elinkeinoasi, -- täällä olen taikurina minä!\n\nSiihen katkesi nuorison leikki, ja hiukan tyytymättömänä katseli\nnuori Evert, kuinka velho, linnanherraa totellen, pussi selässään\nköpitti kaupungin puolelle. Mutta Kirsti-neiti viskasi ylpeästi\nniskaansa ja virkkoi pisteliäästi:\n\n-- Nostamatta se lempi jäi, ja niin se olisi jäänyt velholtakin!\n\nVakavana käveli Knut Posse seuralaisineen illan vilpastuessa\nsillan yli kaupunkiin. Hänen rinnallaan kulki päätään muita\npidempänä laamanni Henrik Klaunpoika Horn, joka nyt oli jättänyt\nruskean partansa kasvamaan, niin että se kuin puitteena kiersi\nhänen pitkulaisia, kalpeita kasvojaan. Heidän perässään käveli\nhiukan raskasmielisenä valkotukkainen Jaakkima Fleming, vain\nharvakseen vastaillen alituisissa aseharjoituksissa melkein mustaksi\npäivettyneen, uljaan Tönne Eerikinpojan puheisiin. Tämä siirtyikin\npian tarinoimaan \"Höyhenhattujen\", Frille-veljesten, kanssa,\njoilla aina riitti iloista leikinlaskua ja joille kumaraniskaisena\nkuupittava viirunaamainen Henrik Bitz aina väliin viskasi jonkin\nterävän sanan, ikäänkuin virikepuiksi uuniin.\n\nNämä herrat olivat nyt keväästä asti oleskelleet melkein yhtämittaa\nasepalvelijoineen Viipurissa, auttamassa Knut Possea kaupungin\nvarustamistöissä. Häntä seuraten nousivat he nyt Katanpääntornista\nsataman vartta kiertävälle rantamuurille, joka ei tällä kohdalla\nollutkaan kuin parin sylen korkuinen, ja astelivat siellä\nrintavarustuksen kupeitse etelään päin, Haakonintornia kohden,\njoka seisoi ulommaisena rantavartijana muurin merelle antautuvassa\npolvekkeessa. Tällä kulmalla pitivät vahtia Tönne Eerikinpojan\nharjaantuneet asemiehet, joiden kiiltäviä haarniskoita ja loistavia\nvaakunavärejä kaupunkilaiset aina ihailivat. Tönne-herra, joka\nnäin arkioloissakin kulki vaskivanteisessa, kotkanpäänmuotoisessa\navokypärässään, kertoi siinä Posselle:\n\n-- Minulla olivat jo viime yönä, kun tulta rupesi hohtamaan mereltä,\ntykit käännetyt Uuraansalmelle päin.\n\nPosse katseli hiukan huolestuneena sitä rantakaistaletta, joka jäi\nmuurin ja veden väliin ja jossa kalastajilla oli venhevalkamansa.\n\n-- Valppaat saamme ollakin tällä kulmalla, vastasi hän. -- Sillä\nhelppoapa olisi vihollisen laivaston laskea väkensä tuohon muurin\nalle.\n\n-- Ei se laske, niinkauan kuin me täällä vartioimme, virkahti siihen\nTönne-herran huovipäällikkö melkein ylpeillen. Ja hymähtäen vastasi\nhänelle Posse:\n\n-- Hyvä on, te vastaatte kyllä Tottien vaakunan maineesta.\n\nRantaa myöten itään päin polveilevaa muurinharjua pitkin, josta\noli väljä näköala iltapäivän kultaamalle Viipurinlahdelle ja\njohon tuoksahti suolaista merta, kävelivät herrat edelleen\nPampalantorniin, joka oli tämän itäisen, merenpuolisen muurin\nkeskivaiheilla. Siellä pitivät vahtia aatelispalvelijat, joiden\nkilpiin kuvatuista vaakunoista heti tunnettiin, minkä herran väkeä\nmikin oli, ja heillä oli siellä opetettavinaan niitä Turun-Suomen\nja Hämeen talonpoikaisjoukkoja, joita vähin erin oli kesän kuluessa\nkertynyt Viipuriin, vaikkakin vasta pieni murto-osa siitä, mitä oli\nkutsuttu. Nuo talonpoikaisjoukot, jotka siinä nyt muurin kupeella\nillastivat eväskonttiensa ääressä, olivat asultaan ja aseiltaan hyvin\nkirjavaa väkeä. He tallustelivat yhä kotoisissa sarkamekoissaan ja\npehmoisissa paulakengissään, kenellä aseenaan kuusinäreestä kuivattu\nkarhunkeihäs, kenellä taas jäykkä, rautaselkäinen jousi. Se väki ei\ntodella ollut kovin sotaisan näköistä.\n\n-- Vieläkö vaivaa Turunpuolen poikia koti-ikävä? kysyi Posse aseväen\npäälliköltä, taas Pampalantornista muurille laskeutuessaan.\n\n-- Tottuvathan he toki vähitellen leirielämään.\n\n-- Niin, ensi päivät ne ovat pahimmat hirressäkin, veisteli\nHöyhenhatuista toinen.\n\nHerrat lähenivät nyt muurin kaakkoista kulmaa, niitä varustuksia,\njotka olivat suunnatut aina uhkaavaa itää kohti. Täällä oli muuri\nkorkeampi ja rakennettu niin lähelle vesirajaa, että aallot\nhuuhtelivat sen juurta. Itse kulmauksessa oli harmaaveljesten\nkiviluostarin vieressä vankkatekoinen Munkkiportintorni. Tästä\nmutkasta läksi sitten muuri jokseenkin suorana seinänä Salakkalahteen\npäin, halkasemaan sitä nientä, jolle kaupunki oli rakennettu. Tuohon\njykeään kulmatorniin kulkijat kotvaseksi pysähtyivät.\n\nLaajana levisi siitä katsojain eteen autio lakeus. Lähinnä muuria ja\nSalakkalahtea kiertävää tietä olivat siellä kaupunkilaisten vielä\nvihannat kaalimaat ja keltasänkiset ohrapellot, joissa äskenleikatut\nkykäät kököttivät. Näiden viljamaiden kupeella oli vielä viime\nkevääseen asti ollut porvarien riihirakennuksia ja karjataloja, mutta\nPosse oli ne kaikki nyt vihollisen hyökkäyksen varalta hävittänyt\npois. Ja metsänkin niiden takaa oli hän poltattanut, joten näköala\noli aukea ja vapaa melkein silmänkantamiin asti. Ainoastaan juuri\nsiinä Munkkitornin kohdalla, Pantsarlahden ylänkörannalla, oli vielä\nhävittämättä yksinäinen, kalkittu kivirakennus, joka laskevan päivän\nvalossa valkoisena heijasteli. Se oli Pyhälle Magdaleenalle omistettu\nspitaalitautisten sairashuone kirkkoineen. Sen edustalla liikkui\nnytkin noita näivettyneitä potilasraukkoja, ja heidän kävellessään\nkuului muurille asti kuin lammaslaumasta pienten tiukujen kilinä,\n-- näiden saastaisina pidettyjen potilaiden täytyi näet ulkona\nliikkuessaan soittaa tiukua, jotta terveet tietäisivät pysyä heistä\nloitolla.\n\nÄäneti miehet Munkkitornista katselivat sitä autiota maisemaa, jonka\nyli vihollinen oli odotettavissa, kun se kerran tuli. Mutta Knut\nPosse silmäili synkännäköisenä niitä kaivostöitä, joita hän teetätti\njuuri tämän muurin kupeella. Eerikki Akselinpojan ajoilta asti oli\nsiellä ollut vallihauta, mutta se oli mitättömän matala ja vuosien\nvarrella oli sekin päässyt täyttymään; nyt sitä syvennettiin pitkin\npituuttaan.\n\n-- Hitaasti edistyvät kaivostyöt, virkkoi Klaus-herra, kun he taas\nPossen kanssa kävelivät itämuurin reunaa Munkkiportintornilta.\n\n-- Kunpa olisi aikaa parikaan vuotta! huoahti Posse. -- Tekisinpä\nvallihaudan silloin niin syväksi, että sen läpi meri aaltoaisi. Mutta\nnyt... kallioinen on maa ja kaivajia on vähän!\n\nRaatihuoneenportin tornissa, joka oli itämuurilla ihan\nkaupunginmäeltä kohoavan raatihuoneen kohdalla, hoiti Viipurin\nporvaristo vahtipalvelusta. Pormestari Juho Pitkälampi oli siellä\nnytkin saapuvilla, -- kaupungin neljä pormestaria olivat näet\nkeskenään vuoroihin jakaneet vahdinpidon, -- ja hänellä oli\naseväkenään kirjava joukko porvareita, käsityöläisiä, kantajia\nja kalastajia, olipa kaupunkiin jääneitä kestejäkin komennettu\naseisiin. Tönne Eerikinpoika hymähti halveksuen, katsellessaan noita\nvanhanaikuisia, ruostuneita pertuskoja ja hilperoita, joita näille\nporvarissotureille oli haettu raatihuoneen kellarista ja jotka olivat\nperäisin jo Kaarlo Knuutinpojan ajoilta. Vanhanaikaisia olivat\nmyöskin ne haubitsit ja lombardit, joilla raatihuoneentorni oli\ntykitetty.\n\n-- Mutta jos urheita miehiä on niitä käyttämässä, niin voihan niillä\npitää vihollinen toki kappaleen matkan päässä muurista, virkahti\nTönne jatkoksi mietteihinsä.\n\n-- Käyvätkö porvarit yhä säännöllisesti vahdinpidossa? kysäsi Posse\nmiekka voiselta pormestarilta.\n\n-- Pari kuhnuria meillä on raatihuoneen tyrmässä, mutta se kuri on\nvaikuttanut virkistävästi toisiin, vastasi Pitkälampi. Vaan Posse\njatkoi:\n\n-- Mutta muistakaa: elinkeinojaan he eivät siltä saa unhottaa.\nKalastajain tulee käydä ahkerasti kalassa ja heinät ovat niityiltä\ntarkoin korjattavat. Täällä tarvitaan nyt paljon sekä ruokaa että\nrehuja.\n\nTiheässä oli muurinsarvia tällä itäisellä sivustalla. Ainoastaan\nrunsaan kivenheiton päässä Raatihuoneentornista oli suuri, pyöreä\nVäkitorni, joka muodosti kaupungin tämänpuoleisten varustusten\nkeskustan. Siellä piti Hartwig Winholt saksalaisen palkkaväkensä\nkeskuudessa majaa ja komentoa. Hänen kilpensä, jossa vielä oli\npunaisen ristin kuva niiltä ajoilta, jolloin hän oli kuulunut\nLiivinmaan saksalaiseen ritarikuntaan, riippui nytkin tornin\nkäytävän kupeella. Tätä tornia, joka jo oli muita suurempi ja\nkorkeampi, yhä lujitettiin. Se oli, niinkuin itse muurikin, alkujaan\nrakennettu pienenlaisista kivistä, jotka soivat liian heikon turvan\nsuurempia tykkejä ja heittokoneita vastaan; siitä syystä oli Posse\nryhtynyt päällystämään ainakin tätä tärkeää varustusta paksummalla\nkiviverholla, ja palkkasoturit tekivät nyt sitä työtä yötä päivää.\n\n-- Isäsi ei tätä muuria rakentaessaan ajatellut nykyaikaisia,\njäreitä päätykkejä, virkkoi Posse nuorelle Tönne Eerikinpojalle,\nkun he Väkitornin laelta katselivat tuota illan rauhassa lepäävää\npikkukaupunkia, jota muurivyön piti suojella. --\n\n-- Mutta sellaisenaankin olisi muuri sentään hyvä. Isäsi kai\nedellytti, että Ruotsin hallitus hädän ajaksi lähettäisi tänne\nriittävästi väkeä. Meidän väellemme nämä muurit nyt ovat liian pitkät.\n\n-- Niin, niukasti riittää väkeä näihin moniin muurinsarviin. Ja\nkumminkin olisi vartioitava välimuurejakin, vastasi päivettynyt\nsoturi.\n\n-- Kunpa olisi tämä vyö kymmentä kertaa lyhyempi!\n\nTämän Possen huokauksen kuuli laamanni Horn, ja hän virkkoi:\n\n-- Olisiko ehkä syytä luopua kokonaan kaupungin puolustamisesta ja\nkeskittää voimat Torkkelin linnaan?\n\nMutta Possen silmät leimahtivat, kun hän siihen vastasi:\n\n-- Olen ajatellut sitäkin Klaus: Polttaa pois koko kaupungin,\nhävittää maan tasalle nämä muurit ja ajaa asukkaat pakosalle, --\nsillä linnaan niitä ei enää saisi mahtumaan, niinkuin entisinä\nsota-aikoina. Mutta hyljännyt olen sen tuuman. Mikä merkitys olisi\nenää linnalla, jos sen viereinen kaupunginniemi olisi vihollisten\nhallussa? Se voisi puolustautua viikkoja, ehkä kuukausia, mutta\nme olisimme siellä kuin pussin perällä, vankeina jo sinne\nsulkeutuessamme... Ei, laamanni, meidän on kaikesta huolimatta\npuolustettava kaikkia noita torneja ja muureja, ja uskottava, että\nsen voimme tehdä!\n\nViipuriin kokoontuneet Suomen herrat olivat selvillä siitä, että\nvenäläiset ennen pitkää tekevät kauan hankitun hyökkäyksensä, --\nmuutahan eivät heidän jatkuvat varustuksensa voineet tarkoittaa.\nÄskenkin oli Viipuriin saapunut suuriruhtinaan ärtyisä uhkaus\nsen johdosta, että hänen luokseen matkalla ollut tanskalainen\nlähettiläs oli viime talvena Viipurissa pidätetty ja palautettu.\nJa samalla oli Suomen herroille selvää sekin, että voimasuhteet\nkävivät kovin epätasaisiksi, ellei Ruotsista saapuisi lisäväkeä.\nTämä tieto se juuri teki tuon viikko viikolta jatkuvan jännityksen\nniin kiusoittavaksi, että miehet usein mieluummin olisivat\nsuoneet odotetun sodan jo alkaneen. Mutta selvänä oli heille yli\nkaiken muun se, että tapahtuipa mitä tahansa, jäivätpä voimat\nkuinka suhteettomiksi hyvänsä, -- täällä heidän oli pysyttävä ja\npuolustauduttava, empimättä, arvelematta.\n\nVäkitornista laskeutuessaan kävi Posse sen kellarissa tarkastamassa\nruutikeittämöään, jonka hän oli sinne perustanut, kun epävarman\nmeriliikkeen vuoksi oli ollut vaikea saada tuotetuksi\ntarpeeksi \"tulirakeita\" ulkomailta linnan tykkejä varten. Ja\nKarjaportintornissa, joka siitä kappaleen matkaa pohjoiseen päin\nsuojeli Viipuriin tulevaa valtatietä, tapasivat tarkastustaan\njatkavat herrat Hartwig Winholtin, jonka hoitoon tämäkin tärkeä\nvarustus kuului.\n\n-- Taisit jo viime yönä luulla, että minä en pääsekään Viipuria\npuolustamaan, virkkoi Posse tuolle vilkkaalle toverilleen, joka\naina oli hyvällä tuulella, aina hymyili suuren partansa takaa.\nKnut-herra tarkoitti sitä kaupungissa viimeyönä levinnyttä huhua,\nettä venäläinen maajoukko oli Possen poissaollessa tulossa Viipuria\npiirittämään. Mutta hilpeä soturi vastasi leikkisesti: -- En\nhetkeäkään, -- tiesinhän sinun saapuvan tänne vaikka ilman kautta\nlentäen, jota tietä kuulut joskus airueitasikin lähetelleen.\n\nHerrat nauroivat. Hartwig oli viitannut erääseen kansan kesken\nkulkevaan tarinaan, että Posse muka kerran, tarvitessaan lähettää\npikaviestin Steen Sturelle Ruotsiin, oli noussut linnansa torniin ja\nsiellä puistellut hevosen suitsia. Heti oli siitä syntynyt ratsumies,\njoka ilman kautta oli kiitänyt meren yli Tukholmaan viemään tuon\nkiireellisen viestin.\n\nTämä tarina oli yhteydessä sen yleisen uskon kanssa, että Knut\nPossella oli apunaan salaperäisiä voimia, joita hän taikataidollaan\nkäytti palveluksessaan. Niinpä kertoi toinen tarina, että hän\nkerran, vihollisen tiukasti ahdistellessa, oli puistellut höyhenet\npolsteristaan: Ja katso! Joka höyhenestä sukeusi rautapukuinen\nsoturi. Tämän tarinan tunsi Posse itsekin ja siitä muistuttaen hän\nnyt vuorostaan virkkoi leikkisälle partaniekalle:\n\n-- Niin, sinä et tietysti epäile sitäkään, että minun\nhöyhenpolsterini edelleen sisältää ne asejoukot, joita me nykyisten\nlisäksi tarvitsemme näitä Viipurin muureja puolustamaan.\n\n-- En, vastasi liiviläinen heti. -- Mikäli me nyt sitä höyhenväkeä\ntarvitsemmekaan. Ehkä lähettää meille toki valtionhoitaja Ruotsista\nrautaisempia sotureita avuksi.\n\n-- Toivokaamme sitä, Hartwig! Ja säilytä sinä luja uskosi ja karski\nluontosi! -- Mutta taas vakavaksi kääntyen jatkoi Posse viitaten\nmuurin edustaisella kummulla olevaan hirsipuuhun: -- Ja varo\nväkeäsikin, ettei meidän niitä tarvitse kaupungin edustalla kuivattaa!\n\nJoku aika sitten oli näet Possen täytynyt lyhyesti suoriutua eräästä\nsaksalaisesta, joka levitteli vääriä huhuja kaupunkilaisille. Se\noli Hans Genek niminen kesti, joka lienee ollut Tanskan kuninkaan\npalveluksessa. Saksan kesteistä, samoinkuin vakinaisistakin\nsaksalaisista kauppiaista, olivat tosin monet tänä vuonna,\nvenäläisten hyökkäystä peljäten, paenneet laivoillaan Viipurista\npois, -- mikä kylläkin oli tuntunut helpoitukselta kaupungin\nkotimaisesta porvaristosta, -- mutta muutamia niistä oli sentään\nsinne jäänyt. Ja tämä Hannu-hulttio oli ruvennut kuljeskelemaan\nvenhevalkamassa, vaakatorilla ja missä -- vain väkeä oli koolla,\nkertoillakseen, kuinka Viipurin puolustaminen muka on sulaa\nhulluutta, kuinka Steen Sture muka jo oli syösty vallasta pois ja\nkuinka niinollen olisi viisainta suostua venäläisten vaatimuksiin.\nMutta nämä puheet olivat pian tulleet Possen tietoon; tämä otatti\nsaksalaisen kiinni ja hirtätti hänet Karjaportin edustaiselle mäelle,\njossa nyt iltatuuli vielä roikkuvaa raatoa edestakaisin heilutteli.\n\n-- Jos yksikään epäilee, tarttuu tauti muihin; siksi on kaupunki\nsuojeltava kaikelta rutolta, -- lisäsi Posse, kävellessään\nKarjaportintornilta edelleen Salakkalahteen päin. Siinä, missä\nitäinen muuri kääntyi seuraamaan tämän lahden rantaa pohjoiseen eli\nlinnaan päin, oli Lakamundintorni, viides siis niistä, jotka olivat\nrakennetut idästä tulevaa vihollista vastaanottamaan. Sinne jäivät\nFrille-veljekset nyt vahtia pitämään ja kiireisesti lausui heille\nPosse jäähyväiset, sillä päivä oli jo laskenut ja kunkin oli ennen\nyön tuloa jouduttava vartiopaikalleen. Kierros olikin kohta tehty.\nPohjoisen muurin keskellä, Vesiportin luona, josta nyt iltasellakin\nvielä oli paljon liikettä rantaan, pitivät vahtia Vehkalahden knaapit\nja Uudenmaan talonpojat, -- Uudeltamaalta oli toistaiseksi runsaimmin\nnostoväkeä saapunut. Tämä Vesiportintorni oli Louhisaaren vanhan\nherran komennossa; hän jäi nyt sinne yövartioon. Mutta Knut Posse\nlaskeutui laamannien seuraamana alas muurilta ja käveli sen vieritse,\niltakierroksensa näin tehtyään, linnaan vievälle sillalle. Hän asteli\nääneti, raskaissa mietteissä. Kuinka hän olikaan seuralaisiaan ja\nvahdinpitäjiä koettanut rohkaista, niin oli hän itse taas tällä\nkierroksellaan melkein entistä selvemmin tullut oivaltamaan, että\nliian vaikeaan urakkaan oli hän antautunut, kun hän tällä miehistöllä\ntahtoi puolustaa Viipurin pitkiä muureja. Tosi on pian edessä, sen\nhän vaistomaisesti tunsi. Vihollinen oli taas liikahtanut, ikäänkuin\nvaroitukseksi, ja sen laumat lähtevät kyllä ennen pitkää liikkeelle.\nHän ymmärsi, ettei yksin uljuuskaan eikä tarmo auta siinä, missä\nväkeä puuttuu; silloin tarvitaan miltei ihmettä lisäksi.\n\nSillankorvassa hän vielä tuokioksi pysähtyi. Hän näki karjalaisen\nvelhon siinä törmällä pienen väkijoukon ympäröimänä harjoittavan\nammattiaan, kertovan neitosille heidän sulhasistaan ja neuvovan\ntavaransa kadottaneille niiden hakupaikkoja. Tuo ammatti Possea\nhuvitti. Hän astui väkijoukon keskelle ja näki siinä nuoren ystävänsä\nPentti Heinonpojankin palavin poskin noitaa puhuttelevan. Tälle Posse\nvirkkoi:\n\n-- No, Pentti, tiedusteletko sinäkin itsellesi morsianta?\n\nPentti kävi hämilleen, sillä oikeastaanhan lemmenhuolet olivat hänet\ntuoneet velhon luo, joskaan hän ei ollut taikojen tarpeessa. Hän\nvastasi:\n\n-- Olen tiedustellut Tiurin ukolta sen karjalaisen sissijoukon\naikeita, joka äsken kuuluu lähteneen Savoon.\n\n-- Minkäpäs sinä sille voit, virkahti Posse. -- Ja miksi se sinua\nniin erityisesti huolettaa?\n\nHän näki levottomuuden palavan nuoren miehen kasvoissa, kun tämä nyt\npuhui:\n\n-- Laske minut, jalo herra, muutamiksi viikoiksi Viipurista, sillä\ntahtoisin seurata tuon ryöstäjäjoukon retkiä. Minulla on siihen\npätevät syyni... Suo loma minulle ja Hintsalle, me palaamme kyllä\ntakaisin Viipuriin!\n\n-- Vaikka ilmojen kautta tekin, virkahti Posse, vielä äskeistä\npilaa muistellen. Ja hän lisäsi samassa, äänilajissa: -- Ei,\nnuori ystäväni, nyt ei jouda Viipurista partioihin kukaan. Nyt ei\nole meillä aikaa ajatella morsiamiammekaan. Heidän täytyy siellä\nselviytyä omin päin ja meidän täytyy koettaa täällä suoriutua\nvihollisistamme, -- se on ehkä yhtä vaikea temppu!\n\nNolona vetäytyi Pentti syrjemmäs, häveten, että hän oli noin\nantautunut yksityisten mielihalujensa valtaan. Mutta tällä hetkellä\nhän tunsi Viipurin vankilakseen, josta hän olisi juuri nyt tahtonut\nvapaana sissinä rientää kauas karjalaisen vihamiehensä kintereillä,\nriehua, tapella, kostaa... Posse astui lähemmäs kattilansa ääressä\nkykkivää ukkoa, viskasi kolikan hänen eteensä ja virkkoi:\n\n-- Osaatko velho keittää niin vahvan taikaliemen, että siitä voit\nminullekin sanoa vastaiset kohtaloni? Voitto vaiko kuolema -- hä?\n\nVelho katsoi verestävin silmin kauan Knut Possen kättä, jonka tämä\noli hänelle ojentanut, katsoi sitten hänen harmaanvakavia kasvojaan,\nja punoi päätään. Sitten roiskautti hän kattilastaan lientä\ntantereelle ja virkkoi:\n\n-- Astuppas yli tuosta.\n\nPosse harppasi tosissaan märän viivan yli, ja uteli melkein\nlevottomana:\n\n-- No, mitä sanoo haltiasi?\n\nMutta velho punoi yhä päätään ja puhui:\n\n-- Sinä olet kova, sinuun eivät taikani pysty, eivät ainakaan tänään.\nMutta tuleppas toisen kerran, ehkä osaan silloin sanoa, astutko\nelämäksesi vai kuolemaksesi.\n\nOmituisen hanakasti tarttui Posse tuohon velhon lupaukseen, ikäänkuin\nsiihen ehdottomasti luottaen, ja virkkoi:\n\n-- Tästä kuljen useinkin; muistappas sanasi! Väkijoukko kuunteli\nkummissaan tuota velhon ja linnanherran keskustelua, ja eräs siinä\nsivummalla seisova mustaveli murisi tyytymättömänä, kun Posse noin\notti pakanallisen noidan ikäänkuin suojelukseensa. Mutta Knut-herra\nitse käveli, enempiä selityksiä seuralaisilleen antamatta, linnaan,\njossa hän kiirehti levolle, sillaikaa kun toiset herrat vielä\nkotvasen valvoivat olutkannun ääressä, neuvotellen yhteisistä\nhuolistaan ja toiveistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen muita oli Knut Posse taas aamulla pystyssäkin. Oli Pyhän\nNeitsyen taivaaseenastumispäivä. Katanpään kirkon kellot kuuluttivat\njo auringon noustessa kaupungille tätä jumaläidin juhlaa. Posse\nkuunteli ylhäällä Olavintornissa tätä soittoa, tähystellessään\nterävästi ulos Uuraansalmen ulapoille.\n\nHeti aamun valjetessa syysyön harmaasta usvasta oli näet\ntorninvartija nähnyt purjeita sieltä salmentakaisilta seliltä, ja\nmuistaen venäläisten toisöistä vierailua oli hän huomiostaan heti\nlähettänyt kiireisen sanan linnanherralle. Nyt Posse vuorostaan\ntutkiskeli, mitä mahtoivat olla nuo purjeet, jotka vielä kelmeää\naamutaivasta vasten kuvastuivat. Ne eivät olleet niiden pienten\nhaaksien purjeita, joilla rannikkolaiset vielä toisinaan uskalsivat\ntulla Viipuriin, ja etäisempiä kauppalaivoja ei enää pitkiin aikoihin\nollut liikkunut näillä vesillä.\n\n-- Olisivatko Hannu-kuninkaan kaapparilaivoja? puheli hän. -- Sillä\nvenäläisten sotalaivoja ne eivät voi olla; niitä olisi silloin paljoa\nenemmän.\n\n-- Taikka lienevät muita merirosvoja. Niitähän liikkuu nyt\nSuomenlahdella monenlaisia, vastaili vartija.\n\nPaitsi gotlantilaisia harjoittivat näinä levottomina aikoina\nmerirosvousta monet muutkin Itämeren ja Suomenlahden rantalaiset,\nmyöskin suomalaiset saaristolaiset, joille ajan turvattomuuden takia\nheidän vanhat elinkeinonsa olivat käyneet mahdottomiksi ja jotka\nsenvuoksi olivat ryhtyneet hankkimaan elatuksensa samalla tavalla\nkuin heidän vainoojansakin.\n\nMutta Posse ei hellittänyt katsettaan kaukaisuudesta.\n\n-- Ne lähenevät nuo laivat. Eiväthän merirosvot toki purjehtine tänne\nmeidän tykkiemme alle, murisi hän.\n\nPäivä nousi yhä korkeammalle ja valaisi kirkkaammiksi nuo valkoiset\npurjeet, joita virkistyvä aamutuuli lennätti yhä lähemmäs matalain\nsaarten takaa. Hänen silmänsä oli kuin tarttunut tuohon suurimpaan,\nlevälleen pullistuneeseen purjeeseen; hän oli näkevinään siinä\nkuvioita ja kirjaimia. Hetken kuluttua vartijakin virkkoi:\n\n-- Sen suurpurje on merkitty.\n\nPosse erottikin siitä jo kirjaimet: I. N. R. I. Ja samalla hänelle\nselvisi, että ne olivat kirkon tunnettavat merkit, ja hän huudahti\nääneensä:\n\n-- Se on piispan laiva, on tottatosiaan! Maunu-piispa on matkalla\nViipuriin!\n\nKohta hän sai siitä täyden varmuuden, tuntiessaan maston nokasta\nliehuvassa lipussa Särkilahden suvun vaakunan, jossa oli tähti ristin\nalla. Vilpitön ilo täytti silloin vanhan soturin mielen. Knut Possea\nkiinnittivät lujat ystävyyden siteet piispa Maunu Särkilahteen aina\nniiltä ajoilta, jolloin he, Maunun vielä tuomiorovastina ollessa,\nolivat Steen Sturen lähettiläinä yhdessä matkustelleet Vironmaalla.\nJa Possen sydän lämpeni huomatessaan, että piispa piti kaukaisesta\nViipuristaan niin hellää huolta, että itse sinne vielä syysilmoilla\nsaapui.\n\nNopeasti levisi tämä uutinen yöunestaan heräävässä linnassa, ja\nennen pitkää olivat sekä aatelisherrat että linnanmiehet liikkeellä,\nsillalla ja laiturilla, vastaanottamassa Suomen kirkon päämiestä,\njonka laiva jo kynti Viipurinlahtea. Hyvin he nyt tunsivatkin tuon\npyhimyskeulaisen aluksen, joka usein ennenkin oli käynyt Viipurissa.\nSitä seuraavat laivat olivat lastilaivoja, toinen niistä turkulaisten\noma, toinen viipurilainen kauppalaiva, joka kevätkesällä oli\nporvarien kesken kootuilla varoilla lähtenyt ostamaan Lyypekistä\naseita ja muonaa, mutta joka ei merirosvojen takia ennen ollut\npäässyt palaamaan. Oli jo peljätty sen joutuneen vihollisten\nsaaliiksi, mutta sieltä sekin nyt palasi piispan laivain turvissa,\nsuureksi iloksi omistajilleen ja kaikille kaupunkilaisille.\n\nKaupungissakin oli jo tieto levinnyt piispan tulosta, ja mustanaan\nväkeä oli taas Katanpään muurin edustainen ranta, kun piispanlaiva\nlaski ankkuriinsa lahdelle. Maunu Särkilahtea rakastettiin\nViipurissa. Kaikki muistivat, kuinka hän esirukouksellaan oli kolme\nvuotta sitten pelastanut kaupungin kirkon, jonka harjaan jo salama\noli iskenyt, ja kaikki tiesivät myös, kuinka paljon hän oli toiminut\nja uhrannut tämän hiippakuntansa itäisimmän kulman puolustamiseksi.\nJännityksellä senvuoksi rannantäyteinen yleisö kuunteli vastausta\nKnut Possen kysymykseen, kun tämä laivastaan nousevalle piispalle jo\nvesille huusi:\n\n-- Terve tuloa Viipuriin. Tuotko meille hyviä uutisia?\n\nPiispan sileiksiajetut, leveäluiset kasvot eivät kuitenkaan\nliikahtaneet. Vasta kun hän sihteerinsä, Paavali Scheelen,\nkäsivarteen nojaten oli noussut rannalle ja tervehtinyt lähimpiä\nherroja, lausui hän:\n\n-- Viestit ovat nyt vakavat. Mutta tänään on Pyhän Neitsyen juhla,\nkäykäämme kaikin ensiksi kirkossa häntä kiittämässä onnellisesta\nmatkasta ja rukoilemassa hänen suojelustaan tälle maakunnalle.\nKoetusten aika on nyt lähellä.\n\nVasta kirkosta linnaan käveltyään kertoi piispa Viipurin herroille\nvaakunasalissa ne viestinsä, joiden vuoksi hän, levottomana\nkotimaansa kohtalosta, oli lähtenyt tälle pitkälle matkalle.\nTurussa oli toivottu, että sodanvaara tältäkin vuodelta jo olisi\nohi, mutta Viron kalparitareilta oli äsken saapunut tieto, että\nodotettu hyökkäys nyt varmasti toteutuu. Eikä ainoastaan Viipuria\nvastaan, vaan myöskin Savonlinnaa ja Pohjanmaata valloittamaan on\nVenäjällä samoihin aikoihin valmistettu retkikunnat. Siis mitä\nlaajin valloitussuunnitelma. Sitä sanomaa oli piispa nyt kiirehtinyt\nilmoittamaan, samalla tuodakseen Viipuriin ne viimeiset lisäväet ja\nmuonat, jotka hän kesän kuluessa oli saanut Turkuun kootuksi.\n\n-- Vihdoinkin! huudahti Tönne Eerikinpoika, tämän sanoman kuultuaan.\nJa melkein helpoitukselta se viesti tuntui toisistakin herroista,\njoille jatkuva odotus oli käynyt päivä päivältä yhä painostavammaksi.\nMutta Knut Posse kysäsi terävästi:\n\n-- Entä nuo koreilevat kalparitarit, jotka meille alituiseen\nnäitä Jobin viestejä toimittavat, lähettävätkö he meille myöskin\nhaarniskaväkeään avuksi? Vai aikovatko he itse ahdistella\nsuuriruhtinasta Narvajoelta päin? Siihen heitä tehty liitto\nvelvoittaisi.\n\nPiispa pudisteli päätään. Ja Bitz-laamanni huudahti katkerasti:\n\n-- Eivät uskalla, eivät kykene. Lahonnut on jo se vanha ritarikunta\nja riitoihinsa repeytynyt. Ei ole siihen liittoon mitään luottamista.\n\nTuon vanhan, uskon ja kirkon puolesta aikoinaan taistelleen, sotaisen\nveljeskunnan kanssa tehtyyn liittoon ei Suomessa todella oltukaan\npaljo luotettu. Tiedettiin, että kalparitariston entinen kunto oli\nhuvennut hyvinvointiin ja hekkumaan ja että sitä yhä riuduttivat\nsisäiset riidat; olihan kokemustakin jo saatu siitä, että tuon\nvalkoisen uskonritariviitan alla usein asui vilpillinen mieli.\n\n-- Niin, tuo ennen voimakas mahti on jo kuorta ilman ydintä, todensi\npiispan sihteeri, Paavali Scheel, joka väljässä matkaviitassaan\nnojautui suuren vaakunasalin keskuspilariin. -- Mutta muuten näkyy\nSteen Sture suututtaneenkin ritarien uuden suurmestarin, -- sieltä ei\ntule mitään apua!\n\nValtionhoitajan nimen mainitseminen vavahutti Klaus Henrikinpoikaa,\njoka ei ollut unhottanut sitä loukkausta, minkä hän tässä samassa\nhuoneessa kerran oli saanut Steen-herran puolelta niellä. Hän oli\nkumarassa istuen kuunnellut piispan viestiä, nyt hän kohautti\npitkäkasvoisen päänsä kuin jalo ratsu, jonka sieraimet rupeavat\nelämään, ja virkkoi:\n\n-- Entä Steen-herra itse, mitä hän tekee Suomen hyväksi? Hänellähän\non tieto venäläisten aikeista, -- kai hän siis on ryhtynyt\ntarmokkaisiin toimiin lähettääkseen tänne riittävää avustusta.\n\nVanha piispa ei vastannut. Hänen teräksenharmaa katseensa harhaili\nmelkein kuin kärsivänä ja häveten miehestä mieheen. Mutta hänen\nsihteerinsä, nuori Paavali-maisteri, virkkoi purevasti:\n\n-- On. Hän on äsken pyytänyt Upsalan tuomiokirkosta Pyhän Eerikin\nlipun lainaksi Tukholmaan, ottaakseen sen mukaansa Suomenmatkalleen.\n\n-- Hän siis tulee Suomeen? kyselivät herrat vilkkaasti. Mutta ivaa\noli edelleenkin Paavali-maisterin äänessä, kun hän vastasi:\n\n-- Ainakin hän aikoo tulla. Sotaväkeä on hänellä riittävästi koolla,\nkokonainen armeija seurasi häntä kesällä Skooneen, kun hänen piti\nneuvotella siellä tanskalaisten kanssa. Ja arkkipiispa Jaakko\nUlfinpoika hoputtaa häntä joka päivä lähtemään Suomeen.\n\n-- Mutta miksi hän ei sittenkään sieltä lohkea? utelivat herrat\ntuskastuneina. Ja maisteri vastasi:\n\n-- Juuri senvuoksi, että arkkipiispa häntä hoputtaa, ei hän\nuskalla Ruotsista lähteä. Hän pelkää, että Jaakko-herra sillävälin\npuoluelaisineen järjestää siellä asiat uudelleen.\n\nKnut Posse huoahti raskaasti:\n\n-- Aina vain sitä vanhaa riitaa ja vanhaa vallanhimon kirousta! Ja\nsen hankauksen takia hyljätään Suomi!\n\nKatkeraksi kävi taas Suomen miesten mieli. Johan he olivat tottuneet\nvaltionhoitajan Suomea kohtaan osottamaan toimettomuuteen, tottuneet\nnäkemään, kuinka nuo siellä valtapaikoilla jatkuvat juonet riistivät\nheiltä emämaasta odotetun avun. Mutta Paavali-maisterin kuvaukset\nkatkeroittivat heidät vielä kerran, ja äänekästä nurinaa kuului\nnyt salin joka kulmalta. Väittelyn viimeisiä katkelmia kuuli vielä\nSigrid-rouva, Niilo Gyllenstjernan leski, kun hän saapui vieraita\naamiaiselle kutsumaan. Tämä uljasryhtinen rouva, jonka takaraivolta\nnyt paksu, musta leskenhuntu valui pitkin suoraa selkää maahan asti,\nkuunteli hetkisen herrain keskusteluja, kunnes hän piispan puoleen\nkääntyen huudahti:\n\n-- Eikö tule tänne siis lopultakaan apua! -- Ja hän lisäsi\nhiljemmin: -- Eikä liene myöskään ehtinyt Roomasta vastausta\nristiretkianomukseeni? Tai ehkei sitä ole katsottu voitavan pyhälle\nisälle esittääkään?\n\nSigrid-rouvan kysymyksestä vilkastui piispa, joka oli hetkisen\näänettömänä ja miettiväisenä kuunnellut maallikkoherrain katkeroita\npuheita, ja hän vastasi, yhtäkkiä muistaen jo miltei unhottamansa\nasian:\n\n-- On kyllä. Vanha ystäväni Hemming Gadd on toiminut nopeasti kuin\nainakin. Hän on todellakin saanut paavilta ristiretkibullan ja\nlunastanutkin sen. Se maksoi meille sievät rahat, -- pöytähopeani\nmöin, suorittaakseni sen hinnan Roomaan.\n\nHerrat keräytyivät nyt kaikki kuuntelemaan tätä tärkeää uutista ja\nkyselemään, mitä tuo bulla sisälsi. Piispa vastasi:\n\n-- Siinä annetaan lupa saarnata ja toimeenpanna ristiretki Rooman\nkirkon vihollisia vastaan täällä pohjolassa.\n\n-- Ja sellainenko paavin lupakirja on siis tänne saapunut? kyseli\nEtelä-Suomen laamanni, ihmetellen, ettei sellaisesta tapauksesta\nollut mitään kuulunut.\n\n-- Se on lähetetty Upsalan arkkipiispalle, kirjoitti minulle\nHemming-tohtori. Mutta kumma kyllä ei Jaakko-herra ole sen johdosta\nryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin.\n\n-- Vaikka hän tietää, kuinka täpärällä asema täällä on, ja vaikka hän\nitse Sturea kiirehtii! -- Niin kummasteli kaikkien puolesta Henrik\nBitz.\n\nMutta nuoren Paavali Scheelen kasvoille oli taas levinnyt pilkallinen\nhymy:\n\n-- Jaakko Ulfinpoika on sen kirjeen taitavasti lukinnut arkkuunsa.\nYmmärrättehän, ettei hän välitä ristiretkestä, joka vain tuottaisi\nhänelle huolta ja vaivaa. Tosiasiassa tietysti hänkin vähät piittaa\nSuomen kohtalosta; hänestä olisi tärkeintä, että Steen Sture\ntulisi Ruotsista pois tänne syrjämaille sotimaan. Siksi hän aina\nvaltionhoitajalle muistuttaa näitä itämaita!\n\n-- Siinä ollaan taaskin! huudahti Posse, melkein tuskaisena haraten\nohimoitaan kiertäviä harmaita hiuksiaan. -- Ympäri mennään ja aina\npalataan tähän valtariitain viheliäisyyteen.\n\nPiispa oli noussut, ja hänen teräksenkarvaisissa silmissään oli\nkärsivä, miltei rukoileva ilme. Hänestä oli raskasta riistää\nnäiltä miehiltä, joiden oli määrä jäädä tänne ylivoimaa vastaan\npuolustautumaan, kaikki avun toivo, vaikeata myös langettaa noin\nankara tuomio esimiehestään ja entisestä ystävästään. Mutta hänestä\noli sittenkin parasta tehdä asema selväksi.\n\n-- En tiedä pitääkö sihteerini kuvaus joka kohdassa paikkansa,\nlausui hän, -- mutta pääasiassa se valitettavasti on tosi. Siltä\nnäyttää, että meidän noiden valtariitain vuoksi täytyy jäädä tänne\noman voimamme varaan. Riippuu teidän tarmostanne, kestämmekö vai\nsuistummeko. Tietysti me yhä edelleen koetamme saada Ruotsista\napujoukkoja liikkeelle. Niin monta pyyntökirjettä, nöyrää jos\nvaativaakin, olen siitä jo kirjoittanut vuoroin valtionhoitajalle,\nvuoroin arkkipiispalle, että pelkään niiden siellä pian avaamatta\njäävän, mutta kirjoitan sinne vieläkin, sieluni koko hartaudella\nja hädällä. Mutta en uskalla teille luvata, että siitä apua tulee.\nSiksi juuri lähdinkin tänne, ystäväni, valaakseni, jos voisin, teihin\nsittenkin kestävyyttä ja rohkeutta. Siksi juuri olen ponnistanut\nviimeiseni, kootakseni oman maan voimat tähän meille pyhään sotaan!\n\nPiispan voimakas ääni yritti katketa, sillä surulla hän tätä puhui.\nMutta Posse tarttui miehevänä vanhan ystävänsä käteen ja lausui:\n\n-- Kiitos rehellisestä sanastasi, Maunu. Parasta on meidän tuntea\nsuora totuus. Jos meidän on sallittu suistua alkavaan taisteluun,\nniin sillehän emme mitään mahda, mutta me täytämme velvollisuutemme.\n\n-- Sen tiedän, Knut. Ja jos harras rukous jotain voi, niin me\nkestämme.\n\nToiset herrat seisoivat piirissä näiden kahden harmaapäisen, soturin\nja piispan, ympärillä, joiden silmistä loisti niin harras usko, ja\nhe tunsivat kaikki mielessään sekä syvää vakavuutta että rohkeutta.\nMutta piispa kääntyi nyt Sigrid-rouvan puoleen, joka kutsuen odotti\nhäntä ruokahuoneen ovella, ja lausui hilpeästi:\n\n-- Kiitos jalo rouva, minä tulen. Nyt kai emännyysaikanne Viipurissa\non pian lopussa, Sigrid. Te kai palaatte tekin laivassani Turkuun.\n\nUseat aatelisrouvat, jotka olivat miestensä seurassa viettäneet tämän\nkesäkauden Viipurissa, olivat heti pyytäneet päästä piispan mukana\npalaamaan kotipuoleensa piirityksen jaloista. Mutta Sigrid-rouva\nvastasi uljaasti:\n\n-- Ei piispa, minä en palaa. Viipuri on vielä miesvainajani\nläänitystä ja minä jään tänne. Ehkä voin täällä emäntänä olla\njoksikin avuksi.\n\nPiispa katseli ihaillen rohkeaa naista.\n\n-- Rouva, teidän rohkeutenne antaa uskoa monelle. Tänne jäisin\nminäkin, jos voisin!\n\nPiispa ja muut herrat seurasivat nyt Sigrid-rouvaa kirkkaasti\nvalaistuun arkihuoneeseen, josta loistivat vastaan ruokapöydän\nkirjavat liinat ja kiilloitetut pöytähopeat. Knut Posse vain viivähti\ntoisten jälestä vielä vaakunasalissa. Hän kävi puhuttelemaan Pentti\nHeinonpoikaa, joka Evert Degenin ja toisten nuorukaisten kanssa oli\nsalissa saanut kuunnella piispan kertomusta.\n\n-- Mielesi paloi eilen Savon vesille soutamaan, Pentti, virkkoi hän.\n-- Nyt pääset sinne.\n\nPentti katsoi kysyvästi linnanherraa, joka näin äkkiä oli mielensä\nmuuttanut. Mutta tämä jatkoi:\n\n-- Sinun tulee viedä sana Kylliäiselle siitä, että venäläisten\nhyökkäys on odotettavissa Savonlinnaakin vastaan. Hänen on pidettävä\nvaransa, ettei lähetä miehiään sydänmaille syyspyynnille, vaan\nvartioi linnaansa. Kuulithan piispan uutiset?\n\n-- Kuulin.\n\n-- Kerro ne hänelle, -- Ruotsista ei tule apua. Mutta sano Niilolle,\nettä me aiomme pitää puolemme Viipurissa, kestäköön hän Savossa!\n\nJa tuokion kuluttua Posse vielä lisäsi:\n\n-- Sanoman vietyäsi saat ottaa selkoa, mitä perää oli Tiurin ukon\npajatuksissa, jotka sinua eilen huolettivat. Mutta muista: liiku\nvaroen, sillä me tarvitsemme kaikki miehemme Viipurissa!\n\nPentti kumarsi, aikoen enempää kyselemättä lähteä heti Hintsan\nkanssa valmistamaan pitkää matkaansa: soutaakseen ensiksi Juustilan\njoen latvoille ja sieltä kävelläkseen Vuoksenniskaan, josta heidän\noli hankittava uusi venhe päästäkseen Saimaan selkien yli. Mutta\nennenkuin hän ehti poistua salista, oli nuori Evert Degen, joka oli\npalavin silmin seisonut hänen vieressään, kääntynyt linnanherran\npuoleen, ja hän kuului nyt pyytävän:\n\n-- Laskekaa minutkin tälle retkelle Pentin toveriksi!\n\n-- Sinutko, lapsen! huudahti Posse hämmästyneenä. -- Onko sinullakin\nsiellä erämailla morsian, jonka kohtalosta olet levoton -- hä?\n\nEvert ei siihen vastannut, seisoi vain punoittavana teräväsilmäisen\nsoturin edessä. Hänellä ei ollut erämailla odottavaa morsianta,\nmutta täällä kotona oli hän joutunut kankeihin väleihin lemmittynsä\nkanssa. Kirsti-neiti oli häntä eilisestä asti kohdellut ilmeisellä\nkylmyydellä, antaen selviä viittauksia, että hän sai hakea jonkun\nhalpasyntyisemmän kosittavakseen. Siitä oli olo käynyt nuorelle\nmiehelle ahtaaksi Viipurin linnassa ja siksi hän nyt pyrki\nseikkailuihin.\n\nPosse aavisti jotain sellaista pientä lemmenriitaa ja jatkoi:\n\n-- Jos isäsi sallii, niin lähde vain kolmanneksi soutamaan. Sielläpä\nhampaasi karkenee! Mutta vielä kerran, palatkaa ajoissa!\n\nSillävälin kun Suomen herrat Viipurin linnan ruokasalissa jatkoivat\nneuvottelujaan tämän rajamaakunnan puolustamisesta, läksi pieni\nvenhe linnan luoteiselta rannalta soutamaan Suomenvedenpohjan selkää\npohjoiseen päin. Taivas oli juuri vetäytynyt pilviin ja harmajaksi\noli käynyt syyskesän luonto; verkalleen, mutta tiheästi kävivät nuo\nsakovat pilvet vesiä vihmomaan. Pieni venhe kelluili kuin palko\nlaineisella selällä ja häipyi vähitellen hämärään etäisyyteen.\n\nOlavintornin neitsytkammion pienestä pyöreäruutuisesta,\nlyijypuitteisesta ikkunasta katseli venheen loittonemista nuori\nneitonen, jonka mustista silmistä valahti kyynel toisensa perästä.\nHänen sydämensä pamppaili levotonna, vuoroin katumusta, vuoroin\nsuuttumusta. Eihän hän ollut sitä niin vakavasti tarkoittanut, oli\nleikillä vain hiukan kiusoitellut lemmittyään... Ja nyt se paha poika\npikastuneena souti tuonne tuntemattomia kohtaloita kohden!\n\nLinnut lensivät matalalta linnanmuurin kupeitse, ikäänkuin paeten\nsadetta ja syksyä, ja tuuli näytti kiihtyvän selällä, jonka\nkaukaiseen, harmajaan hämärään tuo pieni venhe loittoni ja häipyi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPiispa Maunu Särkilahti viipyi vain muutamia päiviä tällä\nkertaa Viipurissa. Hän kävi jokaisessa muurinsarvessa, jokaisen\njoukko-osaston luona, siunasi niiden liput ja rohkaisi niiden mieltä.\nTalonpojille hän kuvasi, kuinka he täällä rajaa puolustaessaan\nparhaiten omiakin kotejaan puolustavat. Missä hän liikkuikin, siellä\ntunsivat miehet hänen poistuessaan jäävänsä ikäänkuin piispan hengen\nsuojelukseen.\n\nKun Maunu-piispa Munkkitornin luona puhutteli vahtia, näki hän\nsiinä muurilla teinienkin nuoren parven harjoittelevan raskaiden\nteräsjousien pingoittamista. Koulumestari Olli Bodebek toi näet\nPossen käskystä joka päivä oppilaansa muurille harjoittelemaan, --\npari tuntia vähemmän latinaa päivässä, sen sijaan aseharjoituksia ja\ninnostusta yhteiseen asiaan, sellainen oli nyt Viipurissa komento.\nTäysi sotainen innostus näyttikin vallitsevan hänen nuoressa\njoukossaan. Piispa pysähtyi teiniparven luo ja virkkoi:\n\n-- Oikein, pojat, oppikaa nyt aseita käyttämään. Sitten, kun kerran\nvalmistutte papeiksi Karjalaan, voitte ylpeydellä muistella olleenne\nmukana kotiseutunne puolustamisessa. -- Ja pitkään, karkeaan\nharmaaveljesviittaansa puetulta opettajalta, jolla oli uumenillaan\nköyden asemasta leveä miekkavyö ja päässään kypärähattu -- omituinen\nmunkin ja soturin sekailmiö, -- häneltä piispa kysyi:\n\n-- Oletko, mestari, itse koskaan ennen aseita käyttänyt?\n\n-- En, luostarista siirryin tänne kouluun.\n\n-- Sinussa on kuitenkin jäntereitä, näen. Mutta vaali säästäen\nkirkkoni nuoria vesoja, mestari!\n\nSyvästi liikutettuna siunasi piispa senkin pienen asejoukon.\n\nRaatihuoneenportilla oli vahdinmuutto, ja siellä oli nyt tavallista\nenemmän koolla kirjavaa väkeä, porvareita, käsityöläisiä ja kantajia,\noli saksalaisia, ruotsalaisia, oli suomalaisia. Piispa tiesi, että\nnämä eri kansallisuudet olivat Viipurissa niinkuin Turussakin olleet\nhyvin riitaiset keskenään, kilpailleet ei ainoastaan sanoin ja\nkäsin vaan usein kättä pitemmälläkin elinkeinoista, majamiehistä\nja kaupungin hallinnosta. Nyt näki hän heidän tuossa portilla,\njossa soi omituinen kieltensekotus, kaikessa sovinnossa järjestävän\nvahdinmuuttoa, totellen alttiisti punaviittaisen pormestarin käskyjä.\nTälle piispa lausui:\n\n-- Näyttäähän jo viha lauhtuneen saksalaisten ja suomalaisten väliltä.\n\n-- Niin, yhteinen lehmä on ojassa, vastasi pormestari. -- Erikseen\nme kyllä vielä sijoitamme erikieliset, mutta nyt ne pysyvät\nhammastelematta.\n\n-- Yhteinen kohtalo sitoo. Toivokaamme, että se myös puhdistaa ja\npehmittää mielet rauhanaikojakin varten!\n\n       *       *       *       *       *\n\nRohkeammalla mielellä läksi piispa uhatusta Viipuristaan, kuin hän\noli sinne tullut. Ennen lähtöään suunnitteli hän yhdessä Viipuriin\njääväin Suomen herrain kanssa vielä eräitä viimeisiä toimenpiteitä.\nMaan kaikille talonpojille oli kuulutettava uusi käsky nostoväen\nlähettämisestä maata puolustamaan; mies talosta oli aseisiin\nkutsuttava, ja nämä nostomiehet olivat koottavat Kymijoelle, kunnes\nViipurista saapuisi niille tarkemmat ohjeet. Aseita ja muonaa\nlupasi piispa vieläkin, viimeiset voimansa ponnistaen, kerätä\nnäille uusille joukoille Länsi-Suomesta. Olipa Turun linnanherra\nDidrik Hannunpoikakin luvannut lähettää osan linnueestaan, joka ei\nollutkaan suuri, Kymijoelle. Hän oli selittänyt, että jos Viipurin\nheti alussa kävisi hullusti, silloin olisi hyvä, että edes jotakin\nväkeä olisi vihollisen tiellä, pysäyttämässä sen kulkua Turkuun päin.\nSitä varten oli jo noille Turun huoveille annettu käsky saapuvain\ntalonpoikaisjoukkojen avulla rakentaa murroksia rantatielle, Kymin\ntienoille, siellä vihollisia vartoakseen.\n\nMutta tämä suunnitelma ei miellyttänyt Knut Possea. Kun siitä\nneuvoteltiin Viipurin vaakunasalissa piispan lähtöpäivän aamuna,\nseisoi hän kauan ääneti hajallareisin uunin edessä -- se oli hänen\nmieluinen lepo- ja miettimisasentonsa -- ja murisi siinä kuin vanha\nsotakarhu. Vihdoin hän virkkoi melkein vihaisena:\n\n-- Didrik Hannunpoika on jänis, -- meitä eivät auta murrokset\nKymijoella, jos Viipuri menee. Ne ovat meille vain vahingoksi.\n\n-- Kuinka niin? kysyi piispa, ymmärtämättä vanhaa ystäväänsä. --\nEihän vara venettä kaada.\n\n-- Tällainen vara voi kaataa. Ne puuhat näet vain idättävät väestössä\nepäilystä siitä, että me täällä Viipurissa emme kestä. Meidän\n_täytyy_ kestää ja kansan täytyy luottaa meihin!\n\n-- Te tahdotte siis laskea kaikki yhdelle laudalle, lausui\nPaavali-maisteri, joka hänkin pyrki katsomaan tätä asiaa hiukan Turun\nkannalta.\n\n-- Niin on asema, vastasi Posse tyynemmin, -- eikä se riipu meistä.\nJos Viipuri kaatuu, on Suomen kohtalo ratkaistu; älkäämme tätä\ntosiasiaa koettako itseltämme kieltää. Turhaa on tinkiä!\n\nSisimpänä sydämessään tunsivat kaikki, että tämä Knut Possen vaatimus\nkaikkien toiveiden kiinnittämisestä Viipuriin ja sen puolustajain\ntarmoon oli kuin olikin tosi. Ja vastaanpuhumatta yhtyivät kaikki\nPossen päätökseen, kun hän tuokion kuluttua ikäänkuin ratkaisuna\nsaneli:\n\n-- Tuo Kymille kokoontuva väki on tuotava tänne. Sieltä se\nhajaantuisi kuin akanat tuuleen, mutta täällä on varaväkeä tarvis.\n\nJaakkima Fleming, Louhisaaren herra, tarjoutui yhdessä jalosyntyisen\nNiilo Pentinpojan kanssa lähtemään Kymijoelle, vastaanottamaan noita\neri tahoilta saapuvia talonpoikaisjoukkoja ja johtamaan niitä Turun\nhuovien avulla Viipuriin. Aikaa oli käytettävä viimeiseen hetkeen\nasti, väsymättä, epäilemättä. Sillä päätöksellä hajaannuttiin.\n\nMärkä oli maa ja harmaja taivas, kun Viipurin väki taas saatteli\npiispaa ja hänen seuralaisiaan laivarantaan, jossa Suomen herrat nyt\nhyvästelivät poismatkustavia perheitään, tietämättä, tapaisivatko\nnäitä enää koskaan. Alakuloisiksi pyrkivät painumaan muidenkin\nsaattajain mielet. Piispan lähtiessä tuntui siellä, kuin olisi juopa\nasettumassa heidän ja muun Suomen välille. Täyttyyköhän se juopa enää\nkoskaan, se epäilys, heitä kalvoi.\n\nPiispan vartioväki, 70 rotevaa, haarniskaanpuettua soturia, seisoi\nkomeana rintamana muurin kupeella, kun Maunu Särkilahti sihteerinsä\nja Knut Possen välissä astui linnasta rantatietä myöten laiturille.\nHeidän kiiltoharjaiset kypäränsä, heidän pyöreät kilpensä, joista\nhohteli vaskinen risti ja hopeanvärinen tähti, sekä heidän väljät\npunavalkoiset asetakkinsa täyttivät Tönne-herrankin uljaat\nvaliomiehet kateudella. Ihaillen seisoivat Viipurin pojat tuon\npienen, vaan komean rintaman ympärillä, ja porvareistakin kuului joku\ntoiselleen kuiskaavan:\n\n-- Olisipa meillä tuollaista väkeä Viipurissa!\n\nLaiturilla hyvästeltyään häntä saattamaan saapuneet herrat,\nkäännähti piispa henkivartiainsa puoleen ja kävi heillekin hyvästejä\nheittämään. Ihmetellen sitä väkijoukko katseli, ja Posse kysyi\nhämmästyneenä piispalta:\n\n-- Etkö ota henkivartioitasi mukaasi Maunu?\n\n-- Te tarvitsette ne täällä paremmin kuin minä, vastasi piispa. -- Ne\novat kelpo miehiä ja minulle rakkaita, -- käytä heitä silloin, kun\nsinun täytyy iskeä isku nopeasti ja voimalla. Sinun ja Pyhän Yrjänän\nsuojelukseen heidät jätän.\n\n-- Mutta vesillä väijyy merirosvoja...\n\n-- Ehkä vie nopea alukseni, Pyhän Egidiuksen suojeluksessa, minut,\nukkovanhan, ehyenä Turkuun. Sitäpaitsi osaavat laivurini ja\nPaavali-maisteri laukaista lombardiimme, jos rosvot liian lähelle\ntulevat. Itselläni on minulla alttari laivassa, sen ääressä taistelen\nminä rukouksen aseilla teidän ja koko köyhän maamme puolesta.\n\nPiispa laski molemmat kätensä hellästi vanhan ystävänsä hartioille\nja leväytti ne sitten jäähyväisiksi yli tuon rannalla äänettömässä\nhartaudessa seisovan väkijoukon. Hän siten ikäänkuin siunasi koko\ntuon hänelle rakkaan Viipurin, jota hän nimitti hiippansa kalliiksi\nhelmeksi ja jonka hän nyt jätti kohtalojaan kohden kulkemaan. Mutta\nse väkijoukko, joka rannalle jäi, tunsi tuolla hetkellä, kuin olisi\nsen juovan yli, jonka se näki eteensä avartuvan, sittenkin jäänyt\nleijailemaan piispan rohkaiseva henki ja hänen luja uskonsa.\n\nLaiva loittoni rannasta. Vielä kerran kuului sen kannelta Maunu\nSärkilahden soinnukas ääni, kun hän viimeisen siunauksensa saneli:\n\n-- Neitsyt Maarian lempeä esirukous ja Pyhän Henrikin voimakas\nsuojelus vartioikoon teitä, te rakkaan kotimaani puolustajat!\n\n\n\n\nX. IMMEN IKÄVÄ.\n\n\nViipurin linnan neitsytkammion kapean, lyijypuitteisen ikkunan\nsyvennyksessä seisoi eräänä lokakuun päivänä taas mustasilmäinen\ntyttö, katsellen ulos Suomenvedenpohjan selälle, jossa syksyinen\nkare kävi korkeana. Lehdetön ja kuin raiskattu oli Hiekkaniemen\nlepikkoranta, jolla kylmä aalto huuhteli alastonta kalliota. Tyttöstä\nmelkein puistatti, kun hän taas, niinkuin niin usein ennenkin,\ntiukasti tarkasteli ulappaa nähdäkseen, eikö tuon harmajan selän\ntakaa jo palaa se pieni venhe, joka toista kuukautta sitten sinne\nloittoni ja häipyi. Ei näkynyt palaavaksi, ei näkynyt yhtään venhettä\nkoko aavalla selällä.\n\nKirsti-neiti hypelteli niitä nuoria, joilla hänen musta pukunsa\noli rinnalta nyöritetty, jättäen kaistaleen vaaleaa alusmekkoa\nnäkyviin, -- hän haki rukousnauhaansa, johon hän usein sai turvautua\npainaakseen alas esiin pyrkivät kyyneleet. Niin levotonna sykki pieni\nsydän siellä mekon alla, aina levottomammin joka päivä. Kalvennut oli\njo verevä poskikin, niin ankarasti oli häntä rangaissut se paha poika\n-- pienestä leikinlaskusta vain. Mutta jospa se nyt palaisi, kaikki\nhän anteeksi saisi. Vaan hän ei palaa...!\n\nEi asettunut levottomuus rukousnauhaankaan. Neitonen siirtyi\nkangaspuihin ja koetti kutoa, mutta haluttomasti juoksi pirta\nja lanka katkeili. Raskaita askeleita kuului torniin vievistä\nrappusista. Kirsti kuunteli: niin, se oli linnanherra tuo, joka\nedellä kepeämmin kapusi; Degen-voudin askeleet taas olivat nuo\ntanakammat. Tyttö nousi, kääräsi äkkiä pitkän huivin palmikkojensa\npeitoksi, heitti turkiksilla reunustetun villavaipan hartioilleen\nja seisoi ovella tuokion kahdenvaiheilla. Uskaltaisikohan taas\nkysäistä...? Sehän on turhaa...! Mutta miksei uskalla; ehkä on\nPietari-vouti saanut jonkun viestin... Onhan se mahdollista, sillä\nvielä on liike vapaa Juustilaan päin. Tyttö puikahti päättävästi\nulos ja läksi kiireesti kipittämään noita kapeita, puolipimeitä\nkiviportaita torniin. Rintakaiteeseen nojaten seisoivat siellä jo\nnuo vanhat, rautapukuiset herrat, ääneti katsellen itäistä maisemaa.\nTyttö pysähtyi tuokioksi heidän taakseen, kooten ympärilleen\nvaippaansa, jota tuuli repi. Sitten hän rohkasi mielensä ja kysyi\nhiljaa Pietari-voudilta:\n\n-- Eikö ole Evertistä mitään kuulunut?\n\nHetkisen viivähti huolenilme voudin kuparinruskeilla kasvoilla, mutta\nhymyyn ne taas sulivat, kun hän vastasi:\n\n-- Ei, lapseni, mutta hän tulee kyllä Pentin ja Hintsan matkassa. Ole\nhuoletta!\n\n-- Lienevätkö hengissäkään enää, huoahti tyttö, koettaen turhaan\nsalata ikäväänsä ja huoltaan.\n\n-- Ehkei heillä ole siellä vaara sen suurempi kuin täälläkään.\nKatsoppas tuonne, Kirsti!\n\nPietari-vouti viittasi kädellään sinne kauas kaupungin edessä\nlevenevälle lakeudelle, missä vielä viime kesänä hohtelivat\nkeltaiset peltosarat. Siellä oli nyt uusi kaupunki, paljon suurempi\nkuin Viipuri, ulottuen Pantsarlahden harjanteilta Papulanlahden\nryteikkörantaan saakka. Vieri vieressään näkyi koko tällä alueella\nmataloita, likasenharmaita telttoja niin kauas kuin silmä kantoi.\nHirsitulet paloivat telttojen edustalla, niin että koko se itäinen\nmaisema oli hienon, harmajan savun peitossa, jota tuuli vuoroin\nlennätti ylös, vuoroin painoi sakeammaksi maata vasten. Noiden\nliiteleväin savupilvien lomitse näkyi miesjoukkoja häärivän telttojen\nkupeilla: toiset hinasivat siellä jykeitä piiritystykkejä, joille\ntoiset kivesivät suoperäiseen maahan tukevampaa pohjaa, toiset taas\nkantoivat suuria hirsiä, joista korkeita piirityskojeita rakensivat,\n-- he kiipeilivät kuin muurahaiset siellä ristisalvoksillaan.\n\nMutta Pietari-voudin käsi viittasi erityisesti sakeaan\nratsuväkiparveen, joka parastaikaa kuin liikkuva piikkivesakko vyöryi\nkentän poikki Salakkalahden kärkeä kohti. Kirstin sydäntä kouristi:\nhän oli kuullut juuri noita ratsumiehiä kuvattavan niin hurjiksi\nja julmiksi, etteivät ne mitään elävää jättäneet jälkeensä, missä\nvain kulkivat. Knut Possekin näytti ääneti tarkastavan juuri tuota\netäisyydessä kiitävää parvea, ja tuokion kuluttua hän virkkoi kuin\nitsekseen:\n\n-- Se on taas se valkoinen ritari. Jotakin juonta on siellä nytkin\ntekeillä.\n\nJo näki tyttökin ratsujoukon etunenässä valkoisen töyhdön vilahtavan,\nja hän jäi tarkkaamaan tuota pelottavaksi kuvattua päällikköä, jonka\nkorkeajalkainen ratsu näytti melkein kuin koholla lentävän kentän yli.\n\n-- Mutta hyökkäykseen eivät ne näytä tänäänkään ryhtyvän, puhui\nDegen, hänkin yhä tutkiskellen vihollisten liikkeitä.\n\n-- Viiteen päivään eivät ole nyt hievahtaneet. Juuri se minua\narveluttaa.\n\nKnut Posse vainusi venäläisten valmistavan jotakin kepposta ja oli\nlevoton, niinkauan kuin hän ei heidän aikeistaan päässyt selville.\n\nNelisen viikkoa oli nyt kulunut siitä, kun Viipurissa vihdoin\nlaukesi kauan pingoittunut odotuksen jännitys ja piiritys alkoi.\nEräänä päivänä syyskuun keskivaiheilla alkoi Viipuriin tulvia\npakolaisia Kivennavalta ja Koivistolta, talonpoikia ja pappeja,\nmiehiä ja naisia, kertoen, että nyt on vainolainen tuhansin miehin\nlähenemässä. Viipurista pantiin silloin vakoojajoukot liikkeelle,\nja nämä palasivat pian ilmoittaen, että nyt on tosi edessä. Silloin\npoltettiin pois viimeiset sillat, kerättiin rannoilta pois viimeiset\nvenheet ja suljettiin portit. Ja kun aamu valkeni Pyhän Mateuksen,\napostolin, päivänä, syyskuun 21:senä, silloin näkivät Viipurin\ntornien vartijat ensikerran vieraansa. Nuo autiot, metsättömät\nkukkulat kaupungin ulkopuolella olivat yöllä saaneet asukkaita;\nniiden rinteillä marssitettiin joukkoja, uusia ja aina uusia, jotka\nkuin sakovat sadepilvet asettuivat toinen toisensa eteen.\n\nNiitä saapui ehtimiseen kolmen päivän kuluessa, jalkajoukkoja ja\nratsujoukkoja; niitä lappoi kuin vettä koskesta. Ällistyneinä ja\näänettöminä viipurilaiset sitä muureiltaan katselivat. He katselivat,\nkuinka viholliset verkalleen ja rauhallisesti pystyttivät telttojaan\nkukkulain rinteille ja niiden väliselle alangolle ja hinasivat esiin\nnoita neljän sylen pituisia tulikirnujaan ja raskaita, rautaisia\nheittokoneitaan, jommoisia Viipurissa ei oltu ennen koskaan nähty.\nTurhaan oli Hartwig Winholt koettanut häiritä heitä siihen noin\nkiintonaisesti pesiintymästä; hän oli hyökkäillyt heidän vartijainsa\nkimppuun, tuottaen niille melkoiset mieshukat, hän oli koettanut\nestää heitä ottamasta haltuunsa Uuraanväylän viereisiä saaria,\npistäen satimeen heidän partiojoukkojaan. Mutta mitäpä se tuntui\nnoihin rajattomiin laumoihin. Pian oli Posse oivaltanut, että\nkaikki voimat olivat säästettävät kaupungin muurien ja tornien\nvartioimiseen, ja kun viholliset lokakuun alussa panivat toimeen\nensimäisen pommituksensa, silloin nähtiin, kuinka tarkalleen joka\nmies muureilla tarvittiin.\n\nHuumaavalta, melkein herpaisevalta, oli aluksi vaikuttanut se\ntärisyttävä pauke, joka läksi noista monista kymmenistä pitkin\nlakeikkoa asetetuista tykeistä. Kamalaa oli ollut varsinkin noiden\npitkäin, avosuisten tuliputkien ulvonta, joista muureja vastaan\nlennätettiin sekä suuria kiviä että valettuja rautakuulia, --\nniihin verrattuna kuului vain pieneltä pihinältä Viipurin omain\ntykkein pauke. Maa tärisi, päiväkauden peitti raskas ruudinsavu koko\nilman, yrittäen samentaa aistit viipurilaisilta, jotka eivät tämän\nmiespolven varrella olleet piiritystä kestäneet. Jo ensi päivinä\npelmuutti tuo pommitus niin pahasti muurin ulkosyrjiä, että heti\ntäytyi käydä niitä öiseen aikaan korjaamassa. Viholliset olivat jo\ntehneet ryntäyksiäkin muureja vastaan, pääsemättä kuitenkaan vielä\nvallihautojen yli. Suuren mieshukan olivat heille aina tuottaneet\nViipurin tykit, jotka eivät tosin kyenneet noille kaukaa ampuville\nkirnuille kilpailijoiksi, mutta sen sijaan kylläkin murhaavasti\nlakasivat kumoon liian lähelle uskaltavia jalka- ja ratsujoukkoja.\n\nPossesta kuitenkin tuntui, että tähänastiset hyökkäykset olivat\nolleet vasta kokeiluja ja että tosi oli vielä edessäpäin. Mutta\nnyt muutamiin päiviin eivät viholliset olleet pommittaneet eivätkä\nhyökänneet...\n\n-- Olisikohan ryssillä aikomus lähettää noita joukkojaan, joita\ntuolla marssittavat, Tervaniemen puolelle, puheli vouti, yhä seuraten\nvalkoisen ritarin liikkeitä. -- Tahtovat ehkä panna saarroksen\numpeen, ennenkuin taas hyökkäävät.\n\nPosse seisoi kauan ääneti, ikäänkuin harkiten Pietari-voudin arvelua.\nSavea oli roiskunut hänen sääriraudoilleen ja ylös haarniskaan\nasti, jota ei moneen päivään oltu puhdistettu. Posse oli niissä\nvarusteissaan jalkeilla aamusta iltaan ja usein öisinkin pitkää\npuolustuslinjaansa valvomassa. Keskipäivällä hän tavallisesti tuli\nitäiseltä muurilta linnaansa vähän levähtämään, mutta silloinkin hän\naina, niinkuin nyt, ensiksi nousi Olavintorniin tähystämään. Sieltä\noli näköala laajin yli kaupungin ja vihollisleirin, sieltä saattoi\nhän parhaiten päättää, mitä piirittäjä kulloinkin aikoi ja missä\nomalla puolella heikkous oli.\n\nHän nosti hetkeksi raskaan kypärähatun päästään, antaen tuulen\nleyhytellä noita ohimoilta pensastavia, harmaita tukantupsuja. Hänen\nkasvoissaan oli ulkoilmaelämän antama raikas punakkuus, mutta nyt oli\nsilmäin ympärillä väsymystä ilmaisevia ryppyjä; hän oli nähtävästi\nlevon tarpeessa. Ja melkein välinpitämättömästi hän, taas päänsä\npeittäen, vastasi voudille:\n\n-- No, sittenpähän linnankin tykit saisivat työtä.\n\nMutta Pietari-vouti, joka ei irrottanut katsettaan noista ratsuväen\nliikkeistä, huoahti vakavana:\n\n-- Kun olisi ehtinyt Jaakkima Fleming sitä ennen talonpoikineen tänne\nperille.\n\nNyt Possekin vilkastui, ja terästä oli taas hänen äänessään, kun hän\nvirkkoi:\n\n-- Niin, totta, hän on tulossa. Virolahdeltahan hänen viestinsä\nsaapui, -- hän voisi olla jo huomenna täällä.\n\n-- Niin voisi. Olisikohan vihollisella hänen tulostaan vihiä?\n\n-- Hyvin luultavasti, heitähän kiertelee ryöstelemässä joka taholla.\n-- Huolen ilme asettui taas Possen tutkivaan katseeseen. -- Mutta\nmiten he ratsuväkensä saavat Tervaniemen puolelle? Venheitä heillä ei\nole ja Juustilan joessa on syystulva.\n\nViipuri ei näet ollut vielä kokonaan saarrettu. Lännen ja pohjoisen\npuolelta oli vielä liike vesitse kaupunkiin vapaa, ja sieltä\nolikin vielä piirityksen ensi viikkoina tuotu kaupunkiin rehuja ja\nruokavaroja, mikäli niitä jo kolutusta maakunnasta oli saatu irti.\nLäntistä rantatietä myös vielä kuljettiin; sieltä oli pari viikkoa\nsitten Niilo Pentinpoika saapunut Kymiltä, tuoden mukanaan Viipuriin\npienen joukon sinne kertyneitä talonpoikaisia nostomiehiä. Ja nyt\nodotettiin sieltä Louhisaaren herraa, joka silloin vielä oli jäänyt\nKymijoelle vastaanottamaan piispan hommaamia viimeisiä apujoukkoja.\nOliko nyt venäläisillä aikomus hyökätä noiden nostomiesten kimppuun?\n-- se epäilys rupesi Olavintornissa tähystäviä herroja huolettamaan.\n\nPosse oli kääntänyt katseensa satamaan päin. Siellä oli vielä\nliikettä, kalastajavenheitä tuli ja meni. Viipurin asukkaat olivat\nnäet jo piiritykseen tottuneet. Ensimäisinä pommituspäivinä he\nolivat aivan tyrmistyneet, kuin kuoleman tuskassa olivat naiset ja\nlapset paenneet sitä huumaavaa pauketta luostareihin ja kirkkoihin.\nMutta vaikerrusta ei ollut kuulunut eikä sallittukaan, ja pian taas\nhoitelivat noissa pienissä, mataloissa puutaloissa perheet ainaisia\naskareitaan, totuttautuen piirityselämän ahtauteen. Näin kai nyt\ntulisi jatkumaan, niin he arvelivat, ja äänetön tylsyyden tunne oli\nheidän mielissään jo asettumaisillaan ensi päiväin hädän ja pelon\ntilalle. Miehet harjoittivat elinkeinojaan mikäli vahdinpidolta\njoutivat, hakivat halkoja ja kävivät kalassa, -- he eivät oivaltaneet\nsitä, mikä päälliköille oli selvää, että näet vihollinen aluksi\ntahtoi piiritettyjä vain väsyttää, ennenkuin iskisi musertavan\niskunsa.\n\nNoita kalavenheitä Posse katseli, mutta hänen ajatuksensa pyörivät\nyhä heidän äskeisessä keskustelussaan. Ja hän käännähti taas voudin\npuoleen virkkoen:\n\n-- Meidän täytyy lähettää Jaakkima-herralle kiirehtimiskäsky, -- joku\nnoista kalastajista voi soutaa sitä viemään. Ja Tervaniemen puolelle\non pantava tiedustajajoukko. Tönne Eerikinpojan ratsumiehillä kai on\nparhaiten aikaa.\n\nSillävälin kun vouti laittoi toisen vartioista näitä käskyjä\ntoteuttamaan, siirtyi linnanherra taas tornin itäkulmalle\nmiettiväisenä tarkastamaan vihollisten laajaa leiriä. Venäläiset\nolivat sinne sijoittuneet neljään eri pääryhmään; eri ruhtinaat\nolivat näet koonneet omat joukkonsa päällikkötelttainsa ympärille.\nEtelässä, Pantsarlahden ylängöllä, jossa Pyhän Magdaleenan kirkko\nvieläkin oli pystyssä, oli siten vanhan Novgorodin tasavallan väki\nmajoitettuna; olivatpa Viipurin porvarit heidän joukostaan jo\ntunteneet niitä ylimyksiä, joita olivat nähneet kauppamatkoillaan\nIlmenjärven rannalla. Heidän päällikkönsä, voivoodi Jaakko\nSaharjevits, näkyi ottaneen itse tuon pienen kirkon tyyssijakseen.\nOikealla sivustalla sitävastoin, Papulanlahden rannalla, oli\noudonnäköisiä miehiä, pitkäliepeisissä turkkikauhtanoissa ja\nmättäänkokoiset lakit päässään. Se oli kaukaista, etelävenäläistä\nväkeä -- niin olivat Winholtin ottamat vangit kertoneet --, jota\nkaksi veljestä, Borisoff-ruhtinaat, johtivat. Mutta ihan kaupungin\nitämuuria vastapäätä oleva keskustaleiri oli suurin kaikista,\npeittäen koko tuon laajan lakeuden. Siellä kuului komentajana\nolevan piiritysjoukon ylipäällikkö Danilo Schtjena itse ja näillä\nleiritulilla näkyi monenkirjavaa sekä jalka- että ratsuväkeä.\n\n-- Mikä tuo valkoinen on nimeltään? kysäsi arasti Possen takana\nvielä seisova neitonen, jonka silmät olivat seuranneet linnanherran\ntutkivia katseita, mutta taas pysähtyneet tuohon merkillisesti\nvälkähtävään valkoiseen sulkakypärään, joka ratsujoukon etunenässä\nliehui.\n\n-- Se on heidän etujoukkojensa päällikkö, ruhtinas Pietari Obolenski,\nliukas ja liikkuva mies. Hän se meille aina tuo enintä huolta.\n\n-- Tuonne hän vie väkensä lahden kärkeen; harjoituksiako siellä\npitänee. -- Niin puheli Degen-vouti, katsellen epäilevästi, kuinka\ntuo kiitävä joukko häipyi kukkulain taa koillisen hämärään. Mutta\nkäännyttyään Possen puoleen vouti huomasi tuon väsyneen piirteen,\njoka nyt ikäänkuin samensi linnanherran muuten elävät, kirkkaat\nkasvot, ja hän jatkoi:\n\n-- Mutta mene lepäämään nyt sinä, Knut. Minä kyllä sillaikaa valvon\ntuon levottoman ritarin liikkeitä.\n\n-- Niin, menen kyllä; yöllä on taas oltava jalkeilla.\n\nHän lähti laskeutumaan porrasaukosta. Mutta ennenkuin hän sinne oli\nehtinyt, nykäsi nuori tyttö, joka levottomana taas oli tarkastellut\nSuomenveden syysmyrskyistä selkää, häntä käsivarresta ja viittasi\nvilkkaasti yli noiden mustien vesien. Niin oli hänen mielensä\nkiihtynyt, että hän vain vaivoin sai sanat suustaan:\n\n-- Katsokaa, katsokaa... sieltä se palaa... se venhe!\n\n-- Niin, venhe sieltä näkyy soutavan, virkahti Posse, pysähtyen tuota\naalloilla lastuna kelluvaa alusta katsomaan.\n\nMutta tyttö oli jo rynnännyt Pietari-voudinkin käsivarteen ja kyseli\nhengästyneenä:\n\n-- Onko... onko se Evertin venhe?\n\n-- Sitä en voi nähdä, vastasi vanhus. -- Mutta tänne se soutaa; mene\nvastaan!\n\nVene läheni nopeasti lännenpuoleista rantaa, pyrkien vihollisten\nnäkyvistä linnan suojaan. Lentäen laskeusi mustasilmäinen tyttö\ntornin kapeita rappusia, kiirehtien linnan pohjoispäässä olevalle\nvenhelaiturille, ja sinne käveli Possekin hänen jälestään. Ei ollut\nkuitenkaan saapuva venhe Kirsti-neidin odottama. Alakuloisena jäi\ntyttö muurin reunalta katselemaan yksinäistä, outoa soutajaa, joka\nlinnan kupeitse laski myötävirtaa kaupunkiin päin. Mutta Posse, joka\ntunsi miehen erääksi kaupungin kalastajaksi, huusi hänet pysähtymään\nja kysyi:\n\n-- Mistä soudat, Hauki-Antti?\n\n-- Lavolassa kävin kätkemässä mertani, etteivät niitä ryssät\nhävittäisi, huusi kalastaja vastaan.\n\n-- Näkyikö vihollisia joella?\n\n-- Näkyipä liiaksikin. -- Soutaja pysähdytti venheensä rantakiville.\n-- Niitä ihan kuhisi siellä ylempänä Vatikiven kaalamossa.\n\nKnut Possen ääni terästyi:\n\n-- Näyttivätkö ne pyrkivän siitä yli?\n\n-- En liian lähelle mennyt, mutta metsän läpi kuulin ryskettä, kun he\nsiellä kaatoivat hirsiä ja vetivät niitä koskelle.\n\n-- Ja mitä luulet heidän siellä rakentavan?\n\n-- Hirsisiltaa koskeen, -- näinhän siellä miehiä paaluja lyömässä...\n\nPossen huulilta pääsi hiljainen vihellys. Nyt hän ymmärsi valkoisen\nritarin vehkeet, -- se puuhaa siis todella retkeä Lavolan ympäri\nViipurin eteläpuolelle, piiritettyjen selkään. Sitä varten tarvitaan\nnyt silta Juustilan jokeen!\n\n-- Vai saarretaan nyt Viipuri umpeen, puheli hän kuin itsekseen. --\nNo, kylläpä heiltä siihen väkeä riittää!\n\nOlihan Posse arvannut, että viholliset tulisivat ulontamaan\nsaarron myöskin lännen puolelle, siten kaupungin puolustusvoimia\nyhä useammille tahoille pilkkoakseen. Mutta siitä, että he juuri\nnyt olivat tuohon kierrokseen ryhtyneet, siitä aavisti hän pahan\njuonen. Heillä on siis todella tieto Jaakkima Flemingin apujoukon\nsaapumisesta, ja sen he tahtovat jo taipaleella nujertaa. Mutta se\non toki estettävä, päätteli Posse samassa, ja hänen äsken väsyneet\nkasvonsa olivat taas pingoitettua terästä, kun hän yhtäkkiä lausui\nsoutajan uutista kuulemaan kertyneille miehilleen:\n\n-- Huomiseen asti on vihollisia estettävä pääsemästä\nVatikivenkoskesta yli. Heitä on hidastettava millä hinnalla tahansa.\nTänä yönä tarvitaan Maunu-piispan miehiä!\n\nTuossa tuokiossa kävi Posse jo jakelemaan määräyksiään, -- ei tullut\nmitään hänen levolle lähdöstään sinä päivänä. Yksi huovi ratsasti\nhetken kuluttua Mäkitörmin kutsumaan Hartwig Winholtia linnanherran\npuheille, toinen kävi keräämään kalastajain venheitä illaksi linnan\nalle, kolmas vei viestin piispan miehille. Ja Winholtin kanssa\nneuvoteltuaan päätti Posse, että vielä samana iltana isonlainen\nvenhekunta soutaisi Juustilan joelle, hävittämään äkkirynnäköllä\nvihollisten siltatyöt sieltä ja siten hidastamaan heidän\nkiertoliikettään. Winholt tarjoutui retken päälliköksi, ja iloiset\nHöyhenhatut pääsivät mukaan johtamaan Uudenmaan talonpoikia, jotka\npiispanväen ja aatelisten asepalvelijain lisäksi määrättiin tälle\nmatkalle lähtemään.\n\nIltapäivällä venheet laitettiin kuntoon. Vesiportilla vahtia pitäneet\nuusmaalaiset talonpojat sijoitettiin niihin soutajiksi, ja heti\npimeän tultua läksi retkikunta viillettämään illaksi tyyntynyttä\nselkää pitkin pohjoiseen päin.\n\nOmituisen levottomana seisoi silloin Posse muurin reunalla, katsellen\nmiestensä menoa. Se retki oli välttämätön, jos mieli pelastaa\nFlemingin talonpojat, sehän oli selvä, ja Winholtin taitoonhan hän\ntäysin luotti. Mutta sittenkin... hänen olkapäässään olevaa arpea,\njoka oli kotoisin Brunkebergin taistelusta, oli taas ruvennut\nvihavoimaan, ja kun sitä rupesi näin alakuun aikana kolottamaan,\nennusti se hänelle aina jotakin ikävää. Posse oli taikauskoinen,\neikä hän koettanutkaan vapautua niistä aavistavista mielialoista,\njotka hänet usein valtasivat. Hän koetti vain tuntonsa herkimmillä\nsäikeillä tutkia, mitä näkymättömät henget hänelle näin neuvoivat.\n\nRaskain askelin laskeutui linnanherra muurilta ja käveli verkalleen\npimeän linnanpihan ja laskusillan yli kaupungin puolelle; Winholtin\npoissaollessa oli näet hänen vietettävä yönsä Mäkitornissa. Sillan\nkorvassa näki hän yksinäisen naisen seisovan Tiurinukon luona\nutelemassa sydämensä huolia. Niin, nuori Kirsti-neitihän se oli.\nHänet oli kai nyt se uusi levottomuus, jonka tieto vihollisten\nasettumisesta Juustilan joelle oli hänessä synnyttänyt, ajanut\nnoidalta neuvoja kyselemään. Niin Posse päätteli, ja hän kysäsi\nkylmissään vapisevalta immeltä:\n\n-- Mitä haltija sanoo, -- palaako sulho?\n\n-- Ukko kertoo hänen palaavan, vastasi tyttö innolla, joka ilmaisi\nhuolten ja ikävän keskeltä jo orastavaa toivoa. -- Mutta, jalo herra,\nuskaltaako hänen luottaa?\n\nPosse hymähti hyväntahtoisesti:\n\n-- Luota pois, se helpottaa huoliasi. Luottaisinhan minäkin, jos hän\nminulle jotakin arpoisi.\n\n-- Ja viskaten kolikan velhon pataan virkkoi hän:\n\n-- Katso, kertooko haltijasi tänäänkään minulle mitään?\n\n-- Itse tiennet aavistuksesi. Mitä niitä minulta kyselet? vastasi\nvelho vältellen. -- Vielä ei ole liemeni sinulle valmis.\n\n-- Se on ehkä valmis silloin, kun aikamme on täytetty, virkkoi Posse\nraskasmielisenä. Mutta sitten hän taas, neitoa rauhoittaakseen,\nvirkkoi tyyneesti:\n\n-- Mene levolle, tyttöni, ja vaali toivoasi, se sinulle antaa\nikävässäsi voimaa. Sitä minäkin koetan vaalia, ja sen avulla kestän.\n\nKirsti-neiti juoksi kevyin askelin sillan yli linnaan takaisin,\nja velhokin lähti ansiopaikaltaan majataloonsa köpittämään. Knut\nPosse käveli yksin edelleen muurinvierustaa sen itäsivustalle.\nIlta oli pimeä; kuoleman äänettömyys vallitsi tuossa levolle jo\nlaittautuneessa kaupungissa, niin syvä äänettömyys, että se tuntui\nmiltei uhkaavalta. Ja rotevan soturin täytyi terottaa katseensa,\nmuurille silmäillessään, sillä hänestä melkein tuntui, kuin siellä\nolisi liidellyt pahan ilman lintuja suurin, harmajin siivin.\n\n\n\n\nXI. VATIKIVEN TAISTELU.\n\n\nPimeimmillään oli syksyn pilvinen yö, kun Viipurin linnan venhekunta,\nvajaan peninkulman taipaleen soudettuaan, laski Lavolan suulle. Maata\ntuskin häämöittikään, mutta tuulen jälkeen vielä käyvä kare kertoi,\nettä ranta on lähellä. Sounti hiljeni ja kuin hiiviskellen läksivät\nvenheet pitkänä jonona nousemaan vastavirtaa joelle. Airot toisinaan\nraapasivat rantakiviä ja sotkeutuivat pajukkoon, joka matalana ryömi\nveden rajassa. Mutta edestäpäin kuului kosken tasainen kohina ja sitä\nkohden johtajavenhe, toisten seuraamana, viiletti.\n\nKappaleen matkaa kosken alapuolella laskivat venheet maihin joen\nläntiselle rannalle. Väki nousi venheistä ja läksi ennakolta\nannettujen ohjeiden mukaan astumaan rinnettä myöten lepikon läpi\nkoskelle. Tarkoitus oli hyökätä äkkiarvaamatta lauttasillan\nvartijain kimppuun, mutta helppopa ei ollut hiljaa samota tuon\nsakean rantavesakon halki. Oksia katkeili ja risukot ryskivät, ja\npianpa rupesi pimeässä yössä kuulumaan ääniä, jotka ilmaisivat, että\nvenäläiset olivat kuulleet vieraiden tulon ja antoivat merkkejä\ntoisilleen. Kosken kohinaan sekaantui juoksevain askelten töminää ja\nkatkonaisia varoitushuutoja.\n\n-- Ne pakenevat henkensä edestä, kuiskasi Maunu Frille iloisena\nWinholtille, kun he piispan väen etunenässä kiirehtivät koskelle\npäin. Frille-veljesten oli kyllä oikeastaan määrä johtaa uusmaalaisia\ntalonpoikia, jotka kulkivat asemiesten perässä, mutta he eivät\nmalttaneet jäädä sinne jälkijoukkoon, vaan tahtoivat tapansa mukaan\nolla ensimäisinä iskemässä.\n\n-- Kunhan eivät jäisi meitä väijymään, vastasi Winholt vakavana. --\nTämä meno ei minua miellytä; kuljetaan kuin säkkipäässä.\n\nYön pimeys ja nuo siinä kaikuvat vieraat äänet ajoivat omituisen\nrauhattomuuden tunteen metsän läpi hiipiviin miehiin. Winholtkin jo\nepäili, olisiko parempi odottaa aamun tuloa ja hyökätä vasta sitten,\nsillä eihän ollut tietoa, paljoko tuota vartioväkeä on ja missä se\npiilee. Mutta ylempää kosken alta kuului jo etummaisten miesten\nkehottava huuto:\n\n-- Tännepäin, miehet, täällä on lauttasilta!\n\n-- Ja vartijatko poissa? kysyi Winholt, astuen esille vesakosta\nkoskenviereiselle aukealle, jossa ranta toki hämärästi erottautui\nvirtaavasta vedestä.\n\n-- Ei ole täällä ketään, vastasi Juhana Frille, joka veljensä kanssa\njo kompuroi lauttapaikalla olevain hirsikasain keskellä.\n\n-- Tuonne pakenevat vartijat, -- kuule kun ryskyy metsä! lisäsi Maunu\nFrille, kopeloiden äsken rakennetun hirsilautan rantaan iskettyjä\ntukipaaluja.\n\n-- Siis heti työhön käsiksi, siltaa purkamaan komensi Winholt.\n\nRutosti kävivät miehet katkomaan niitä paksuja vitsaksia, joilla\nveden varassa kelluva hirsisilta oli rantapylväisiin sidottu, ja\nhirret läksivät yksitellen virralle solumaan. Rohkeammaksi paisui nyt\nmiesten mieli, ja äänekäs rupatus soi pian pitkin pimeää ahdetta,\njohon venheiltä nousi yhä uusia joukkoja.\n\nSilloin kuului yhtäkkiä ylempää törmältä, sieltä, mihin vihollisten\nvartijat äsken olivat väistyneet, läpi yön peljästynyt huuto:\n\n-- Täällä väijyvät venäläiset...\n\nOli tuokion äänetöntä. Vaan sitten rupesi lepikosta kuulumaan rymyä\nja juoksua; sieltä kajahti säikähtyneiden talonpoikain hätäisiä\nhuudahduksia:\n\n-- Vainolaiset hyökkäävät...!\n\n-- Edestä pois... nyt venheisiin...! Vesakkorinteeltä, jossa\ntalonpojat vielä olivat sekaisena joukkona tulla kolunneet, syntyi\ntavaton sekasorto. Kukaan ei tiennyt, mitä oikein oli tapahtunut; ei\ntunnettu siinä pimeässä, kuka oli ystävä, kuka vihollinen, kaikki\ntyönsivät toisiaan; toiset kompastuivat kiviin, toiset juoksivat\nheidän ylitseen, jokainen koetti henkensä kaupalla kiirehtiä\nvenhevalkamaan takaisin.\n\nUmpimähkään he venheille ryntäsivät, omiaan tuntematta; he työnsivät\nalukset vesille ja syöksyivät niihin päällekkäin silmittömän\npakokauhun valtaamina. Yksiin venheisiin työntyi siten liiaksi väkeä,\ntoiset läksivät melkein tyhjiltään rannasta, ja sanomaton mellakka\nvallitsi niiden ääressä vesirajassa. Venheet olivat toinen toisensa\ntiellä, ja virta painoi niitä kiviä vasten, jolloin moni niistä\nhulahti vettä täyteen. Uimasilleen joutuneista miehistä moni hukkui;\nosa vain pääsi rämpimään maihin. Ja rantaa pitkin juoksentelivat\nmyöhemmin tulleet yhä edestakaisin, hakien turhaan pajukosta\naluksiaan...\n\nSanomaton oli se sekasorto.\n\nKosken partaalla Winholt suomeksi ja saksaksi kiroili ja karjui\nmiehilleen, vaatien heitä asettumaan. Koko pelotus oli ollut\naiheeton. Vihollista ei näkynyt, ei kuulunut. Joku talonpoika oli\npensaikossa tavannut pakoon pyrkivän venäläisen vartijan ja joutunut\ntämän kanssa käsirysyyn, -- siitä koko hälinä.\n\nMutta öisten äänien ja omain mielikuvainsa pelottamat talonpojat\nolivat yhä mielettöminä kauhusta, ja kauan kesti ennenkuin he\nrauhoittuivat. Kauhunsekainen vavistus heitä edelleenkin ahdisti, kun\nhe nyt rannalta palattuaan märkinä ja uupuneina aamun valkenemista\nodottaen istuivat yökosteisella törmällä ja tarinoillaan yhä toisiaan\nsäikyttelivät.\n\nWinholt tahtoi viipyä yön koskella, vihollisia pidättääkseen. Mutta\ntuskallinen oli se yö. Aatelisherrat, jotka sillan purettuaan\nasepalvelijoineen vartioitsivat kaalamoa, katuivat, että olivat\nollenkaan ottaneet talonpoikia mukaansa, ja koettivat turhaan\nylläpitää toisissaan rohkeaa mieltä.\n\nVihdoin sarasti toki aamu kylmänä, sumuisena, ja harmajana. Maisemat,\njotka vähitellen hämärinä häämöittivät sumumerestä, ne ikäänkuin\nkylpivät syksyisessä usvassa, ja kauan kesti, ennenkuin sen keskeltä\nesineet erottuivat toisistaan. Winholt kävi tarkastamassa joukkoansa.\nMutta juuri kun hän nousi kosken kohdalla olevalle törmälle, jossa\npiispan rotevat miehet pitivät vahtia, karautti metsästä esiin\nratsujoukko, kuin kohoten kosteasta maasta, ja samalla näkyi\nvalkoinen töyhtö välähtävän puitten lomissa...\n\n-- Valkoinen ritari tulossa!\n\n-- Venäläinen ratsuväki ryntää!\n\nNiin kajahtivat taas huudot miesten riveissä, ja onnettomuutta\nennustaen ne vyöryivät mäeltä alas koskelle ja sieltä lepikkoon,\näskeisestä hengen hädästään vielä hervottomain talonpoikain\npelästyneeseen joukkoon.\n\nNyt niissä huudoissa oli perää. Illalla, vähän ennen Viipurin\nväen saapumista Vatikivelle, oli juuri valmistunutta lauttasiltaa\nmyöten viety virran yli osasto venäläistä ratsuväkeä, juuri sitä\nsamaa väkeä, jonka kulkua Papulanlahden kärkeen Knut Posse oli\npäivällä Olavintornista seurannut. Se oli lähtenyt kiertämään\nSuomenvedenpohjaa, katkaistakseen tien Viipuriin saapuvilta\nsuomalaisilta apujoukoilta. Winholtilla ei siitä vielä ollut mitään\nvihiä. Mutta hän älysi nyt heti, että tuolle venäläisjoukolle,\njoka kai oli yöpynyt jonkun matkan päähän Vatikivestä, olivat\nsillan vartijat koskelta paetessaan yöpimeällä lennättäneet sanan\nviipurilaisten saapumisesta, ja tämä ratsuväki se nyt, heti\naamun sarastaessa, kiireellä palasi joelle takaisin, peljäten\nitse joutuvansa satimeen. Siten se nyt yhtäkkiä karahti metsästä\nällistyneiden nihtien kimppuun.\n\nMutta Hartwig Winholt ei hätääntynyt. Hän järjesti nopeasti toisten\naatelisherrain avulla miehensä vastarintaan. Ottelu syntyi heti siinä\ntörmällä, jonne aatelispalvelijat joelta kiiruhtivat piispanmiesten\navuksi. Sana laitettiin alempana oleville talonpojille, että hekin\nrientäisivät otteluun, mutta vaikka taistelu törmällä pian kiihtyi\nkuumaksi, ei talonpoikia näkynyt, ei kuulunut.\n\nTaas oli pakokauhu vallannut talonpoikaiset miehet. Se pimeän ja\nkylmän tuoma pelon tunne, joka heitä pitkin yötä oli värisyttänyt,\nse oli heti kuohahtanut, kun törmältä alkoi kuulua aseiden kalsketta\nja ratsujen töminää, ja se sai heidät taas sokeina ryntäämään\nvenheilleen. Eivät edes rohkeimmat miehet voineet tuota vesakon läpi\nvyöryvää joukkoa pysäyttää, -- turhaan Höyhenhatutkin koettivat\npakenevia pidättää. Taas uudistui rannassa äskeinen tungos ja hätä,\ntoiset työnsivät venheitä vesille, toiset niitä pidättelivät itse\nmukaan päästäkseen; aluksia kallistui ja kaatui, kuten äskenkin, ja\nmiehiä puljahti joukottain jokeen...\n\nMutta ahteella taistelivat sillävälin piispan henkivartijat\nja aatelispalvelijat sitkeästi ratsumiehiä vastaan, joita yhä\nsikisi metsästä. Vain verkalleen he peräytyivät lepikkoon, jossa\nratsumiesten oli vaikeampi liikkua ja käyttää pitkiä peitsiään.\nWinholtin aikomus oli vähitellen peräytyä venheille, nousta niihin,\nja lähteä kiireellä soutamaan. Mutta kun peräytyvät joukot näin\nolivat yhä taistellen ehtineet venhevalkaman kohdalle, josta aikoivat\näkkiä pyörrältää aluksiinsa, silloin he eivät enää nähneetkään\nvenheitä rannalla. Talonpojat soutivat jo joella, ja toiset venheet\nkelluivat kumollaan virrassa tai täyttyneinä rantakivien välissä.\nAatelispalvelijat huusivat poistuvia palaamaan, mutta nämä eivät\nnäyttäneet mitään ymmärtävän. Vesakon läpi ryntäsivät sillävälin\nviholliset, jotka olivat oivaltaneet vastustajainsa hädän ja\nitse olivat laskeutuneet hevosten seljästä, hurjin huudoin ja\nvoitonvarmoina peräytyväin kimppuun. Näitä kaatui mies toisensa\nperästä toivottomassa taistelussa.\n\nWinholt raivosi ja raskasmielisinä katselivat toiset herrat,\nkuinka heidän urhea joukkonsa siinä suotta sulamistaan suli. He\neivät ymmärtäneet muuta, kuin että he olivat kaikki tuomitut\nkaatumaan siihen rantaäyräälle, johon he jo olivat puristetut\nveden ja vihollispeitsien väliin. Niilo Pentinpoika näkyi hurjasti\ntapellessaan kompastuvan, ja kohta oli puolikymmentä keihästä ojona\nhäntä kohti. Höyhenhatut ottelivat vielä vesakossa rinnakkain kuin\nsankarit, niin että heidän sulkansa näyttivät lepikossa hyppiviltä\nlinnuilta, mutta peräydyttävä oli heidänkin siihen rannalle Hartwig\nWinholtin ympärille, johon viimeiset eloonjääneet viipurilaiset\nryhmittyivät.\n\n-- Tähän kai meidät nyt listitään kuin nauriit, virkkoi Juhana\nFrille, leikkiään vieläkään unhottamatta.\n\n-- Mutta hyvän hinnan me hengestämme otamme, vastasi Winholt,\nviitaten kaatuneisiin viholliskasoihin.\n\nTuokioksi toki talttui vihollisten vimma. Heille kajahti näet\nkoskelta, hävitetyn sillan tienoilta joku varoitushuuto, jota\nsuomalaiset eivät ymmärtäneet, mutta joka monistuen kulki eteenpäin\nrantaa myöten, ja pani ryntääjät hetkeksi empimään. Jo miettivät\nviipurilaiset käyttää tuota henkilomaa paetakseen metsään, niin\ntoivottomalta kuin sellainen pako näyttikin. Mutta samassa näkivät\nhe venheen soutavan virtaa alaspäin, -- sen venheen olivat siis\nvenäläiset ensiksi nähneet ja arvelleet joelta saapuvan suomalaisille\napua.\n\nHaapion perässä seisoi mies pystyssä, ihmetellen rannalta soivaa\nmelua. Hänet Winholt tunsi, -- nehän olivat noita Savonlinnassa\nkäyneitä sananviejiä --, hän jo viittasi heitä rantaan. Mutta liian\npieni oli Evert Degenin haapio, pelastaakseen noita vielä hengissä\nolevia asemiehiä. Siksi laski perässä seisova Pentti Heinonpoika\nhaapionsa kivikkoon tarttuneen, kumotun sotavenheen kylkeen ja kävi\nsitä rantaan hinaamaan. Miehiä juoksi rannalta veteen, he nostivat\nvenheen kohdalleen, ja siihen nyt Winholt hoputti hetken huoahtaneita\nmiehiään pelastautumaan.\n\nMutta vihollisetkin olivat jo älynneet, ettei viipurilaisille\nsaapunutkaan sen enempää apua, ja kahta kiljuvammin he taas\nryntäsivät pakoon pyrkiväin kimppuun.\n\nSuomalaiset taistelivat vielä vedessäkin, kahlatessaan selkä edellä\nvenheiden luo.\n\nJuhana Frillekin oli jo ehtinyt venheeseen, kun hän huomasi veljensä\nMaunon parin miehen kanssa taistelevan vielä viimeisenä rannalla\nyhä tihenevän vihollisparven keskessä. Veljeänsä ei hän voinut\nsinne jättää, ja hän oli jo hyppäämäisillään veteen kahlatakseen\nMaunun rinnalle ottelemaan. Mutta Winholt, joka hänkin jo seisoi\nnivuksia myöten vedessä, tyrkkäsi miehen väkisin teljolle takaisin ja\ntyönsi samalla venheen virtaan, itse jääden seisomaan siihen yksin,\nvirtaavan veden keskelle.\n\nVihollisilta pääsi ilkkuva nauru; he tunsivat Väkitornin virkeän\npäällikön ja heitä juoksi miesjoukko veteen avuttomaksi jäänyttä\nvastustajaansa vangitsemaan. He jo kurottivat käsiään, -- mutta\ntapasivat tyhjän. Winholt oli viskautunut uimasilleen, tuokioksi\npainunut väkevän virran alle sukkeloon, ja hetken kuluttua hänen\npäänsä puljahti esiin syvältä virralta.\n\nSakean nuolisateen siihen nyt ulvovat viholliset törmältä\nsuuntasivat. Mutta Pentti Heinonpoika, jonka pikkuvenhe tämän\nlopputaistelun ajan oli sauvoimen varassa pysytellyt rannan likellä\nja vasta viime tingassa lähtenyt nuolituiskua väistymään, hän oli\nhuomannut Winholtin tempun. Kiireellä hän käski Evertin viskaamaan\nköydenpään raskaissa varustuksissa uivalle soturille, tämä tarrasi\npajuköyteen kiinni, ja Hintsa souti koko voimallaan selemmäs...\n\nNiin eteni viimeinen venhe verkalleen taistelurannalta, johon\nviipurilaisten suurin osa oli kaatunut tai jäänyt vihollisten\nvangiksi. Ääneti istuttiin venheessä. Nuori Evert piteli\ntanakasti vitsasköyttä, jolla asejoukon päällikköä hinattiin pois\nnuolenkantomatkalta. Mutta sitä tehdessään nuorukainen yhtäkkiä\nhervahti istumaan ja Pentti huomasi, että käsivarsi, jolla hän jukkoa\npiteli, kouristui ja vapisi.\n\n-- Mikä sinun on, Evert? kysyi hän?\n\n-- Se vihlasi...\n\n-- Mikä, näytä!\n\nVihollisen rautapäänuoli oli iskenyt juuri siihen ojennettuun\nkäsivarteen. Tuska lihaksessa oli sietämätön, mutta nuori\nnuoranpitelijä ei kuitenkaan päästänyt jukkoa heltiämään.\n\n-- Autan sinua...\n\nPentti tarttui köyteen ja veti, voimansa viimeisilleen pingoittaen,\nWinholtin virrasta venheeseen. Sitten kävi hän tutkimaan toverinsa\nhaavaa. Kaivosesta juoksi virtanaan helakanpunainen veri; nuoli oli\nlävistänyt käsivarren lihaksen ja tarttunut siihen. Nuolenvarsi oli\nkatkaistava, ennenkuin saatiin irti, ja tuskasta tainnuksissaan\nmakasi nuori mies venheen pohjalla, sillaikaa kuin Pentti pesi hänen\nhaavansa ja sitoi sen hänen verisellä paidanhihallaan.\n\nSanaakaan ei puhuttu. Hartwig Winholt oli vesilikomärkänä istahtanut\nperään ja silmäili, huoparimeen tarttuen, synkkänä sivulle jäävää\nonnettomuusrantaa, missä viholliset vielä uhkailevasti inuen\njuoksentelivat. Vasta kun venhe solui joensuulta Suomenvedenpohjan\nselälle, missä juuri aamutuuli virkosi, vasta silloin Winholt\nheilautti kannuskenkäänsä, jossa jääkylmä vesi lotisi, ja virkkoi:\n\n-- Niin olen kuin uitettu kissa ja mieleni on vieläkin viheliäämpi\nkuin sillä. -- Hän puri hammasta, etteivät hampaat loukkua löisi.\nPentti nousi samassa venheen pohjalta toveriaan sitomasta. Tälle\nWinholt jatkoi: -- Mutta entä te! Tipahditte kuin taivaasta siihen\ntalonpoikain lähdettyä.\n\n-- Juustilasta me vain alas laskimme.\n\n-- Onneksenne olimme ehtineet yöllä purkaa sillan, muuten olisitte\nsiihen kyllä hävittäneet haapionne. Mutta ilman teidän apuanne\nlepäisimme me taas nyt tuolla pajukossa, niin monta kuin meitä oli\nasemiestä matkueessa. Ettehän tienneet retkestämme mitään; sattuma\nkai teidät siihen toi?\n\n-- Jos ei se lie ollut Jumalanäiti itse! Juustilassa kuulimme\npakolaisilta, että vihollisia on nähty joella, ja siksi päätimme\naamuhämärissä laskea kosket. Olimmehan Posselle luvanneet, että\nlinnaan me palaamme.\n\n-- Sielläkö vasta kuulitte Viipurin piirityksestä?\n\n-- Ei, siitä kerrottiin jo Vuoksenniskassa, johon eilen Savonlinnasta\npalaten saavuimme. Vinhasti me olemme viime päivinä matkaa tehneet.\n\nMutta onneksemme kiirehdimme, koska nyt on tämäkin reitti tukossa.\n\n-- Niin on. Vielä tämän päivän me olisimme venäläisiä siellä\nviivytelleet, jos vain talonpojissa olisi ollut miestä.\n\nWinholt karisti vettä viiksistään ja silmäili vihaisena kappaleen\nmatkaa edellä soutavia talonpoikien venheitä. Hän hautoi\nsydäntyneessä mielessään ankaraa rangaistusta noille kunnottomille,\njotka akkamaisessa pelossaan jättivät asemiehet ylivoimaisen\nvihollisen teurastettaviksi.\n\nMutta siinä hänen katsellessaan noita nolon ja avuttoman näköisiä\nmekkomiehiä, suli vähitellen ankaruus hänen piirteistään. Hän\nmuisti, että syy ei ollut yksin näiden sotakuriin tottumattomain\ntalonpoikain, -- olihan heidät jätetty johdotta, päästetty ominpäin\nsäikkymään. Ja tuokion kuluttua hän ikäänkuin katuen lausui:\n\n-- Ajattelin jo hirttää talonpojat pitkin Viipurin muureja, mutta\njoutanevat nuo siellä sentään hyödyllisemmälläkin tavalla kuolemaan.\nPistetään heidät sellaiseen paikkaan, jossa ei pako auta; ehkä\nsilloin henkensä puolesta tappelevatkin!\n\nHintsan voimakkaasti soutamana oli pieni venhe pian tavannut toiset\nalukset, sekä sen, johon henkiin jääneet aatelispalvelijat ja piispan\nhenkivartijat olivat pelastuneet, että nekin, joilla nuo hölmistyneet\ntalonpojat olivat lähteneet edeltä soutamaan. Piispan nihtejä ei\nollut enää hengissä kuin seitsemän miestä, -- heitä oli 70 urosta\neilen Viipurista soutanut! -- ja kaatuneet olivat myös useimmat\nretkelle lähteneet aatelispalvelijat. Satakunta talonpoikaakin\noli hukkunut pakokauhun aikana. Mustana mieleltään Winholt sitä\nhuvennutta joukkoaan katseli, miettien, miten nyt näin vähentyneellä\nväellä Viipuria ollenkaan käy puolustaminen.\n\n-- Se oli kallis retki, liian kallis, huoahti hän ääneensä. -- Ja\noliko se sittenkin turha; ehtikö valkoinen ritari kumminkin Flemingin\nedelle!\n\nKuin kaikuna hänen valitukseensa kuului asemiesten venheestä, joka\nnyt souti pikkuvenheen rinnalla, toinen ääni, mutta vielä kumeampana,\nvielä haikeampana:\n\n-- Kallis oli retki, liian kallis! Se oli Juhana Frille, joka\nnäin raskaasti huoahti surun särkemän sydämensä pohjasta, ja se\nhuokaus tuntui tulevan sitäkin syvemmältä, kun se lähti muuten\niloisen miehen rinnasta. Jokainen oivalsi, että tämä haikea suru\nja pohjaton kaipaus lähinnä kohdistui hänen veljeensä. He olivat\naina olleet kuin yhteenkasvaneet, nuo sulkaniekkaveljekset. Yhdessä\nhe olivat Viipuriin saapuneet sitä puolustamaan, yhdessä olivat\nsielläkin aina retkeilleet. Missä oli yhden höyhenhattu näkynyt,\nsiellä oli varmasti lähettyvillä liehunut toisenkin. Päiväksikään\neivät he olleet eronneet toisistaan. Ja nyt... Siellä oli Maunu-veli\nvainolaisen nuorissa, kulkemassa kohtaloa kohti, joka oli synkempi\nkuin kuolema...!\n\nRaskaana laskeusi tämä surun tunnelma masentuneesta veljestä koko\nmuutenkin murjottuun retkikuntaan, joka nyt ääneti souti etelää\nkohti. Ylhäällä vyörytti tuuli raskaita pilviä, jotka synkiltä\nkuvastuivat alas musta-aaltoiseen veteen. Surumielisesti humisevista\nrannan puista lenteli vesille asti kellastuneita lehtiä, -- siitäkin\nhuminasta olivat murheellisina palaavat miehet kuulevinaan yhä\nuudistuvan kuiskeen:\n\n-- Kallis, kallis oli se retki!\n\n\n\n\nXII. KIRJE PIISPALLE.\n\n\nHuolten päivä tuli Viipurissa siitä tuulisesta, harmaasta\nlokakuunpäivästä, jonka sarastus oli nähnyt tuon kovaonnisen\nottelun Vatikiven rannalla. Heti Hartwig Winholtin palattua olivat\nSuomen herrat eri torneistaan kokoontuneet Torkkelin linnaan,\njossa nyt pidettiin alakuloista neuvottelua. Puolustajajoukko oli\narveluttavasti supistunut; sen parhaat miehet, jotka olivat olleet\nlinnueen selkärankana, olivat kaatuneet. Piirityksen ulontuminen\nkaupungin länsipuolellekin oli nyt varma asia, -- ne valkoisen\nritarin ratsujoukot, joita vastaan Winholt oli Vatikivellä\nkahakoinut, saattoivat olla Tervaniemellä ja linnan vastapäisellä\nrannalla millä hetkellä tahansa. Siellä oli senvuoksi Posse nyt juuri\nsytyttänyt palamaan linnan karjakartanon, ettei se jäisi vihollisten\nsuojaksi, ja linnan \"manttelimuurilta\" siirrettiin parastaikaa\nuseampia tykkejä sen läntiselle reunalle. Jäätynyt kivikko kumahteli\nniiden alla ja jymy kaikui siitä vaakunasaliin asti.\n\n-- Kohta ollaan siis umpilukossa! virkahti Tönne Eerikinpoika, nuo\nuutiset kuultuaan; hän oli näet viimeisenä kokoukseen saapunut.\n\n-- Ja hyvästi silloin iloinen maailma! lisäsi Bitz-laamanni, sangen\nhappamella ivalla.\n\nVielä olemassaolevaa yhteyttä ulkomaailman kanssa olivat linnaan\nsaapuneet herrat heti päättäneet käyttää hyväkseen, lähettääkseen\nvielä viimeisen kirjeen ystävälleen ja suosijalleen, Maunu-piispalle\nTurkuun ja hänen välityksellään Ruotsin valtamiehille. He tahtoivat\nikäänkuin itsepuolustuksena vielä kerran kertoa, millä kannalla asiat\nolivat piiritetyssä Viipurissa, ja vielä kerran pyytää apua.\n\nLaamanni Klaus Henrikinpoika, joka oli läsnäolevista tottunein\nkirjoitusmies, oli ruvennut kirjettä laatimaan, ja hänen\nhanhensulkansa rapisi nyt vaakunasalin suuren pöydän päässä karkeaa\npergamenttilehteä vastaan, pysähteli ja töksähteli usein ja lähti\ntaas rapisemaan. Toiset herrat, jotka olivat sopineet kaikki\nyhteisesti allekirjoittavansa tämän viimeisen valitusviestin, --\njonka he samalla käsittivät syytöskirjaksi Ruotsin hallitusta\nvastaan, -- seisoivat nyt eri ryhmissä, toiset ikkunasyvennyksessä,\njohon karjakartanon loimu hohti, toiset uunin ympärillä, missä\nWinholt, joka vieläkin oli viluinen uintinsa jälkeen, nyt takkatulen\nedessä raajojaan hautoi.\n\n-- Voihan tämän valituskirjan panna menemään, mutta apua ei siitä\nkukaan odottane, jatkoi Bitz katkeralla äänellä. -- Sillä eipä tänne\nenää Tukholmasta ehtisi lisäväkeä, vaikka sitä heti kirjeen saavuttua\nliikkeelle pantaisiinkin, -- tuskinpa Jaakkima-herrakaan enää\nViipuriin pääsee!\n\n-- Niin, kunpa olisi edes Fleming ehtinyt perille, huoahti Pietari\nDegen alakuloisesti. Ja Winholtin puoleen kääntyen jatkoi hän: --\nKunpa olisitte edes iltapäivään asti jaksaneet vihollista viivyttää!\n\n-- Se olisi jo täällä, ellemme olisi sitä yöllä viivyttäneet ja\npalauttaneet Vatikivelle, vastasi Winholt yskäisellä, mutta kumminkin\njo hiukan reipastuneella äänellä. -- Saadaan nyt nähdä, uskaltaako\nvalkoinen ritari lähteä joelta, ennenkuin on lauttasiltansa taas\nkuntoon rakentanut.\n\n-- Mutta saadaanko sittenkään koskaan Flemingiä nähdä, sitä epäilen,\nhuokaili Bitz.\n\nKnut Posse seisoi pöydän vieressä rauhallisena, mutta terävä ilme\nsilmissään, seisoi siinä syrjässä, toisten herrain puheisiin\npuuttumatta. Vasta kun laamannin kynä taas hetkeksi lepäsi, virkkoi\nhän tälle:\n\n-- Kerroitko jo piispalle hänen henkivartijainsa sekä Niilo- ja\nMaunu-herrain kohtalosta?\n\n-- Kaikki on kerrottu, vastasi pitkäkasvoinen laamanni, vakavana\nlukien läpi kirjoitustaan. -- Nyt jo kohta kirjeen lopetankin. Olen\ntässä luetellut, mitä puolustusvoimia meillä enää on jälellä ja mitä\nvoimia vihollisilla on. Näin olen lopuksi sanonut: \"Kuinka paljo\nmahdollisuutta lienee, että me näissä oloissa kauankaan voisimme enää\nsäilyttää Viipurin noilta rajattomilta piirityslaumoilta, sen voitte,\nkorkea-arvoinen piispa ja muut jalot herrat, itse päättää ja siitä\nharkita, missä määrin me olemme avun tarpeessa...\"\n\n-- Siitä se heidän todellakin pitäisi ymmärtää, -- jos se nyt meitä\nauttanee, todensi Bitz.\n\nMutta Posse, joka oli tarkkaavasti kuunnellut kirjoitusmiehen lukua,\nvirkkoi tuokion kuluttua miettiväisenä:\n\n-- Lisää vielä, laamanni, yksi asia siihen loppuun.\n\n-- Mikä asia?\n\n-- Kirjoita tähän tapaan: Mutta sen me täällä vielä elävät Suomen\nmiehet vakuutamme, että niinkauan kuin meissä henki on, emme me tätä\nkaupunkia jätä emmekä taistelemasta lakkaa. Sillä sehän aikomuksemme\non.\n\n-- Se on, -- niin kirjoita! kehotti Tönne Eerikinpoika innostuneena.\nJa kaikki häntä kannattivat, -- Henrik Bitz vain edelleen katkerasti\nveisteli:\n\n-- Sen voit huoletta vakuuttaa, Klaus. Sillä jospa vielä jotakin\nmuuta aikoisimmekin, ei meillä ole enempää valitsemisen varaa kuin\nkuoppaan pudonneella sudella, -- siitä on ryssä huolen pitänyt!\n\nKlaus Henrikinpojan hanhensulka hypähteli taas pergamenttilevyllä.\nKaikki kuuntelivat sitä ääneti, valmiina piirtämään kirjeen\nalle nimensä tai puumerkkinsä, kukin taitonsa mukaan. Mutta sen\näänettömyyden vallitessa ryntäsi ovinihti sisään vaakunasaliin ja\nhuudahti välittömällä riemulla:\n\n-- Jaakkima-herran väki on tulossa Säkkijärven tieltä!\n\nHerrat kavahtivat pystyyn ja tempasivat kypäränsä ja miekkansa,\nikäänkuin pahasta painajaisesta yhtäkkiä selvinneinä. Winholtinkin\nraajoista suli kankeus kuin loihdittuna pois ja Posse huudahti ovelle\nrientäessään:\n\n-- Onko se väki jo linnan näkyvissä?\n\n-- Ihan rantaan tulossa, kertoo torninvartija.\n\n-- Jumalanäidille kiitos ja kunnia! Nyt venheisiin, saapuvia\nnoutamaan!\n\n-- Siis ei ollutkaan öinen matkamme turha, intoili Winholt, taas\nreippaana sitoen haarniskansa hihnoja ympärilleen. -- Viholliset\nsaimme sittenkin viivytetyiksi. Tule, Frille!\n\nHän tempasi mukaansa Juhana Frillen, joka koko neuvottelun ajan oli\nääneti istunut ikkunansyvennyksessä, alakuloisena katsellen liekkien\nleikkiä. Ja vilkkaampi ilme virisi jo tämänkin surullisen ritarin\nkasvoille, kun hän taas tapasi sulkahattuunsa ja toisten kanssa\nkiirehti ulos.\n\nKesken jäi nyt Klaus Henrikinpojan kirjoituskin. Kaikki riensivät\njohtamaan saapuvan apuväen lauttaamista läntiseltä rannalta Viipurin\npuolelle. Jo sodanvaaran alkuaikoina oli näet hävitetty pois se\nsilta, jonka Krister Niilonpoika Vaasa aikoinaan oli rakentanut\nlinnasta karjakartanon puolelle ja joka rauhan aikana oli jo monet\nvuosikymmenet ollut käytännössä; venheillä vain kävi nyt taas\nsuviseen aikaan liike kaupungista ja linnasta länteen päin. Siksi\nolivat Flemingin tuomat talonpoikaisjoukotkin nyt soudettavat virran\nyli, ja sitä varten oli Posse jo pitänyt varalla sekä venheitä että\nsoutajia.\n\nPian saapuivatkin ensimäiset talonpoikaisparvet, reppuselkäiset,\nturkkeihin puetut miehet, kaupunkia vastapäätä olevalle törmälle,\nja viipymättä niitä ryhdyttiin sieltä lauttaamaan yli. Mutta\nvaikka soutajat liukkaasti liikkuivatkin, pälyivät Possen katseet\nsittenkin tavallista kärsimättömämpinä. Hän seisoi sillan päässä,\nmuurin harjalla, antaen siitä selvällä ja rauhallisella äänellä\nmääräyksiään, mutta hän tunsi yhä olkapäässään sitä luunkolotusta,\njoka eilisestä asti oli siinä jomottanut, eikä hän uskonut tuon\nvanhan arven tänään ennustavan sen parempaa onnea kuin eilenkään.\n\nJo olivat enimmät talonpojat saatetut yli ja viimeisiä rannalla\nodottavia hakemaan saapui juuri venheitä. Törmällä seisoivat vielä\nne harvat Turun ratsumiehet, jotka olivat saatelleet talonpoikia\nKymijoelta Viipuriin, ja heidän keskellään näki Posse vanhan\nJaakkima-herran vakavana ja rauhallisena istuvan ratsunsa selässä.\nIloisesti puhellen palailivat jo toiset herrat linnaan päin, mutta\nvieläkään ei tuntenut Posse mieltään levolliseksi. Eikä hän senvuoksi\npahasti hämmästynytkään, kun hän tuokion kuluttua näki tuon tanakan\nritarin, joka kuin patsas oli törmältä kuvastunut vaaleaa taivasta\nvastaan, yhtäkkiä pyöräyttävän ympäri hevosensa ja seuralaisineen\nkiireesti ajavan takaisin maihin päin. Hän arvasi syyn siihen.\n\n-- Siinä on nyt vieras ääressä! virkahti hän itsekseen, nousten\nketterästi viereiseen Kuuritorniin tuota jälkijoukon liikettä\nkatselemaan.\n\nAivan oikein, vihollisen ratsuväkeä vilahti Tervaniemen tiellä,\nvalkoinen töyhtö heilahti siellä aitojen takana. Mutta seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hupenivat ratsastajat, sekä ystävät että\nviholliset, karjatalon vielä savuavain raunioiden taakse, josta\nlinnaan asti kajahti kavioiden loittoneva kapse.\n\nJännittynein mielin, henkeään pidätellen, odotti Knut-herra tuon\näkkiä syntyneen ottelun tulosta. Nähtävästi oli vain joku pieni\nvakoileva etujoukko venäläisiä vasta ehtinyt perille, koska Fleming\nnoin arvelematta hyökkäsi sitä häätämään. Hetken kuluttua sieltä\ntaas kopina kuuluikin, ja turkulaiset huovit näkyivät nopeasti\nkarauttavan rantaan, vesirajaan asti, jossa venheet odottivat.\nMutta erästä haavoittunutta he tukivat keskessään, ja pari miestä\nlaskeusi satulasta nostamaan häntä venheeseen, sillävälin kuin toiset\nkiireellä taluttivat ratsujaan veteen, uittaakseen ne venheiden\nperässä salmen yli.\n\nPosse silmäili hätäisesti tuota häärivää joukkoa. Missä on\nLouhisaaren herra? -- hän ei nyt nähnytkään enää tuota tanakkaa,\nsuoraselkäistä vartta... Vaan eikös se olekin juuri Jaakkima-herra\ntuo, jota ne siinä asettelevat venheen pohjalle, samalla kun alukset\njo rannasta lähtevät.\n\n-- Taas sen valkoisen työtä! virkahti Posse päätään punoen, ja käveli\nalas valkamaan, jonne toisetkin herrat nyt kiireellä kokoontuivat.\n\nHe seisoivat siinä, venheen rantaan laskettua, ääneti ja\nhuolestuneena katsellen, miten Jaakkima-herraa käytiin maihin\nkantamaan. Hän lepäsi miesten käsivarsilla niin hervotonna,\nliikahtamatta, niin kalpeana, -- pahanpa haavan näkyy vanhus tuossa\npikku-kahakassa saaneenkin. Posse astui likemmäs, vanhaa ystäväänsä\ntervehtimään ja tapasi häntä kädestä...\n\nJaakkima Fleming oli kylmänä!\n\nNostajat pysähtyivät melkein säikähtyneinä. Mutta Posse paljasti\npäänsä, teki ristinmerkin ja huoahti raskaasti:\n\n-- Siis sinäkin meidät jätit!\n\nJa toisten herrain joukosta kuului valitus vielä haikeampana näiden\nkaikkien vastoinkäymisten johdosta.\n\n-- Hylkäsikö jo jumalanäiti meidät!\n\nKun hetkisen kuluttua Jaakkima Flemingin kangistuva ruumis\nhaetuilla ruumispaareilla kannettiin linnaan ja ruumiin valvojiksi\nkutsutut harmaaveljet hiljaisen saattueen etunenässä peitetyin päin\nhyräilivät sielumessua, silloin näkivät sillan yli paarien perässä\nastuvat herrat, kuinka Siikaniemen rannalle ehtineet venäläiset,\njoiden joukot myötään sakoivat, jo vilkkaassa touhussa asettelivat\njalustoille mukanaan tuomiaan tykkejä. Niiden suut ammottivat\nuhkaavina linnaa ja kaupungin satamata kohti. Henrik Bitz kuiskasi\nvieressään astuvalle Tönne-herralle:\n\n-- Nyt ovat kalat merrassa, -- pian kai ne paistetaankin!\n\nJa kun ruumis oli linnankirkossa juhlajalustalle asetettu ja\nvahakynttilät sen ympärillä sytytetyt, silloin kuulivat vainajan\nvieressä hartaina seisovat herrat ensimäisen laukauksen pamahtavan\nsalmentakaiselta rannalta. He seisoivat kuitenkin liikahtamatta,\nkunnes munkkien \"Reqviem\" oli alttarilla päättynyt. Mutta sen\n\"amenta\" säestikin toinen laukaus Pantsarlahden puolelta ja kolmas\nPapulan rannalta, ja silloin katsahtivat soturit toisiinsa. He\noivalsivat, että nämä olivat nyt merkkilaukauksia: tiedonanto siitä,\nettä kiertävä joukko oli ehtinyt perille, ja piirittäjäin vastaus,\nettä he olivat sen ymmärtäneet. Mutta vielä eivät olleet paarien\nvieressä seisovat herrat ehtineet sanaa keskenään vaihtaa, kuin\nSiikaniemen puolelta jo laukaus toisensa perästä jymähti ja linnan\nmuuriin sattuneet kivet sitä täräyttivät.\n\n-- Se on pommituksen alkua, virkahti Posse. -- Nyt kukin\nvartiopaikalleen!\n\nHerrat peittivät päänsä ja puristivat ääneti toistensa kättä.\nBitz-laamanni tarttui vainajankin kylmään käteen ja virkkoi:\n\n-- Hyvästi veli sinäkin. Ehkäpä pian tavataan!\n\nKiireellä astuivat miehet kirkosta, vyöttivät väleen etuhuoneeseen\njätetyt miekat vyölleen, ja lähtivät rientämään vartiopaikoilleen.\nKnut Possen kasvoilla oli taas rauhallinen, terve, nuortea ilme, ja\nastuen Bitzin rinnalla linnanpihan poikki virkkoi hän tälle rohkeasti:\n\n-- Pois alakuloisuus, laamanni! Soitto alkaa.\n\n-- Joko kolotus olkapäästäsi hävisi? kysyi Bitz.\n\n-- Jo. Terveet ovat vereni taas. Viipuri on vielä meidän ja meille se\njää, jos jokainen paikastaan vastaa, paukkukoon mistä päin tahansa.\n\nMutta kyllä se sinä päivänä paukkuikin joka taholta. Venäläiset\nolivat ilmeisesti säästäneet pommituksensa siksi, kunnes\nheidän Lavolan kautta kiertänyt väkensä oli saapunut kaupungin\nlänsirannalle, ja nyt he panivat kaikki kirnunsa yhtaikaa soimaan.\nEi ollut heidän tykkitulensa koskaan ollut näin kuumaa. Päivä oli\njo ohi puolesta, hallavat pilvet soutelivat yli taivaan; sumuista,\nharmajaa oli koko syksyinen luonto kaupungin ympärillä. Sen\nsyyssumun keskeltä leimahteli nyt salamoita vuoroin koillisesta,\nvuoroin kaakosta, vuoroin lännestä tai joka kulmalta yhtaikaa, niin\nettä väliin nuo aukeat maisemat tuntuivat räiskyviltä, savuavilta\ntulijärviltä. Eikä yhden laukauksen kaiku ollut koskaan ehtinyt\nmonistua ja häipyä, ennenkuin siihen jo sekaantui toisen väkitykin\nulvova vongunta taikka pienemmän tuliputken terävä vihlaus. Katujen\nvarsilla olevat pienet puutalot vavahtelivat, ja milloin niihin osui\nammuttu kivi, suistuivat ne läjään, sulkien kapean kadun. Mutta\nelävää olentoa ei kaduilla näkynyt, koiratkin hiipivät inuen aittojen\nalle. Miehet olivat rientäneet muureille ja naiset olivat taluttaneet\nitkevät lapsensa kellareihin, joissa heillä oli kaivot ja uunitkin,\nvoidakseen niissä lymytä vaikka vuorokausia. Katanpään kirkossa\nja molemmissa luostareissa vain soitettiin kelloja ja pidettiin\nyhtämittaista messua koko ammunnan ajan.\n\nPommitus jatkui, läheni, koveni... Viipurin pitkät muurit ja\nnuo monet tornit olivat äänettömät. Niiden pienet tykit eivät\nkantaneet etäältä ampuvaan viholliseen asti ja siksi ei niillä\nvastattu. Valppaina siellä kuitenkin miehet seisoivat, vakavina ja\nrauhallisina paikoillaan, niin palkkasoturit kuin aatelispalvelijat\nja talonpojat, jotka viimemainitutkin, nähdessään vihollisen edessään\nja tietäen tehtävänsä, nyt pysyivät hätäilemättä. Päälliköt panivat\nmerkille, mihin noiden tulikirnujen ja heittokoneiden kivet ja\nluodit sattuivat, käydäkseen heti pimeän tullen pahimpia vaurioita\nkorjaamassa. He odottivat tyynesti hetkeä, jolloin viholliset\nlämpenevät ja ryntäävät lähemmäs; silloin on heidän vuoronsa\nsytytyssauvojaan käyttää. Joskus vain laski Winholt Väkitornista\nlaukauksen sinne vihollisten sakeaa keskustaa kohden, ikäänkuin\nhiukan häiritäkseen heidän kekoaan. Knut Posse ratsasti rintamaa\npitkin muurinsarvesta toiseen, tarkasti paikat, kehoitti ja rohkaisi\nmiehiään. Winholtille, joka hääri tornin laella tykkiensä kimpussa,\nhän alhaalta huusi:\n\n-- Tänään taistelevat uusmaalaiset kuin sankarit, sen näen heidän\nkasvoistaan.\n\n-- Tänään heillä ei olekaan mihin paeta, heidän täytyy taistella\nhenkensä puolesta, vastasi Winholt tornista.\n\nTaas jymähti tornin jalusta, kun tynnyrinpohjan kokoinen kivi siihen\niski. Posse kysäsi hiukan huolestuneena:\n\n-- Repivätkö pahasti muuria?\n\n-- Vähän repivät. Mutta huomenna se on terve taas!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLinnankin tykeistä annettiin silloin tällöin vastaus läntiseltä\nrannalta soivaan pommitukseen. Torkkelin linna oli asemansa vuoksi\ntämän piirityksen ajan säilynyt kokonaan pommitukselta, mutta tänään\nsai se kestää tuiman tulikokeen. Nuo jykeät harmaakivimuurit näkyivät\nkuitenkin tyynesti sen kestävän, ja rauhallisesti johti Pietari\nDegen, joka siellä toimi päällikkönä, noita virassaan harmaantuneita\nlinnannihtejä, joiden apulaisiksi ja opetettaviksi nyt oli komennettu\nKymiltä juurikään saapuneita talonpoikia. Pietarin apulaisena taas\naherti siellä hänen sukulaisensa, äsken Savosta palannut Pentti\nHeinonpoika, joka linnassa oli kohonnut tykkimestarin virkaan. Hän\nheilui siinä jo vallan lämmenneenä, hikisenä ja mustana, käännellen\nputkeaan vihollisten liikkeiden mukaan.\n\nHänen takanaan mutta häntä likinnä seisoi nuori talonpoika, joka\nsilmät pyöreinä katseli leimahtelevia tulia, osaamatta vielä paljon\navuksi olla. Häntä Pentti työnsä keskeltä aina väliin puhutteli,\nvaikka nuorukainen paukkeelta vaivoin kuuli hänen ääntään.\n\nSe oli Viljo, nuorukainen Sysikorven Juuritaipaleelta. Hänkin oli\nFlemingin matkueessa nyt saapunut Viipuriin. Kun lisää väkeä oli\nsieltä sisämaastakin vaadittu ja sotaan halukkaita oli vähän, oli\nViljo lupauksensa mukaan lähtenyt nostomieheksi Viipuriin, jossa\ntiesi tapaavansa sukulaisensa. Sitenpä olikin hän toisten tulokkaiden\nkanssa melkein suoraa päätä joutunut tähän pommitukseen, joka aivan\nherpaisi aistit sydänmaan hiljaisuudesta tulleelta maalaispojalta.\nPentti tähtäili ampumareijällä putkensa siihen sakeimpaan\nvihollisparveen, joka liikkui vastapäisellä rannalla, ja laukasi.\nMulta pelmahti mäenrinteestä, ihan vihollisten edessä, jotka nyt\ntykkineen peräytyivät vähän ylemmäs törmälle.\n\n-- Väistivätpä! huudahti Viljo, alkaen jo leikkiin innostua.\n\n-- Mutta ehkä kantaa kirnumme sinnekin asti, puheli Pentti, kaataen\nuusia tulirakeita sytytysreikään. -- Viivyitkö kauan Kymijoella,\nViljo, ennenkuin tänne lähditte?\n\nViljon koko huomio oli kiintynyt vihollisten liikkeisiin, ja vasta\nkun Pentti oli kysymyksensä uudistanut, vastasi hän siihen:\n\n-- Muutamia päiviä vain oltiin Kymillä. Mutta nyt se varmaankin särki\nmuurin.\n\nVenäläisten ampuma kivi oli iskenyt ihan heidän alapuolelleen ja niin\ntuntuvasti oli pohja tärähtänyt, että se pojalta sanan katkasi.\n\n-- Ei särkenyt; se on kuin kalliota, vastasi Pentti rauhallisesti,\nnäyttäen vastatulleelle sitä kylmäverisyyttä, jota piirityksessä\nkysytään. Mutta taas palasi hän kotioloihin: -- Tuletko ihan suoraa\npäätä Vahvajärveltä?\n\n-- Pari viikkoa sitten sieltä läksin... terveisiä laittoivat sinulle.\n\nViljo seurasi jännityksellä, miten venäläiset taas tähtäsivät erästä\nsuurta tulikitaansa ihan kohti ja vastasi senvuoksi hajamielisesti.\nMutta Pentin kysymykset kävivät yhä kankeammiksi, kuta enemmän\nkotipuolen oloja mainittiin.\n\n-- Ja terveinäkö siellä eletään? Eikö ole siellä vainolainenkaan\nkäynyt vierailemassa?\n\n-- Ei ole toki kuulunut, -- tännehän tuo on tullut. Näe, millaisia\nlaumoja siellä on pitkin peltoja!\n\n-- On se yritellyt sinne teillekin, eikö lie perille asti ehtinyt...\n\nPentti oli itse äsken juuri palannut seuraamasta sen vainolaisjoukon\njälkiä, joka taas oli Savoa poltellut ja ilmeisesti pyrkinyt\nHämeenkin puolelle. Oliko siitä joku osa sinne kulkenut, siitä ei\nhän ollut päässyt varmuuteen, ja siksi asui yhä vielä levottomuutta\nPentin mielessä. Hän tiesi kyllä ryöstäjäin pääjoukon jo palanneen\nomille mailleen, mutta Kosoisen kulkuja hän epäili, ja siksi\nhän nyt siinä tykkitulen keskellä laskeskeli, oliko tuo hänen\nverivihollisensa voinut vielä Viljon lähdettyä käydä Hämeen kannaksen\ntakana. Putki oli jo täytetty ja hän vei rauhallisesti pitkävartisen\ntuohuksen sytyttimeen; mutta sitä tehdessä hänen ajatuksensa\nretkeilivät kaukaisilla erämailla eikä hän malttanut odottaa\ntaistelun taukoamista, udellakseen yhä tarkempia tietoja nuorelta\nheimolaiseltaan.\n\n-- Eipä kantanut enää perille asti, huudahti Viljo, kun näki pellon\npölähtävän latokartanon raunioiden alla, joiden taakse venäläiset nyt\nolivat vetäytyneet.\n\n-- Ei näy kantavan... Kävitkö Suopellossa? Kuinka siellä isä-ukko\njaksaa?\n\n-- Vanhuus hänet jo tuntuu voittavan; harvoin hän enää vuoteeltaan\nnousee... Nyt ne sytyttävät taas... kas, ylipä lensi, torninseinään\niski!\n\nKotvaan aikaan ei puhuttu mitään. Tornin laesta laskeutunut\nlinnanvouti Pietari Degen kävi neuvomassa talonpoikia, jotka\nkellarista kantoivat muurille uusia ampumavaroja, ja hän nyt kertoi,\nkuinka kuumaksi ottelu oli kaupungin itäkulmalla kehittynyt,\n-- siellä viholliset jo kävivät ryntäämään. Yhä kuumemmaksi\nkiihtyi pommitus nyt läntiseltä rannaltakin; salamat iskivät ihan\npäällekkäin, vesi kuohahteli, kun siihen kivet putoilivat, ja linnan\npohjakallio särisi. Hetkeksikään pysähtymättä työstään laukasi\nPenttikin yhä tiheämmin tykkinsä, mutta hänen ajatuksensa kiertelivät\naina vain kaukana. Ja yhtäkkiä hän seisahtui Viljon eteen ja kysyi:\n\n-- Entä Marketta, miten hän voi?\n\nViljo ei käsittänyt, miten Pentillä oli mieltä tässä jyryssä, johon\nkaikki aistimet hukkuivat, yhä kotikuulumisia kysellä. Hänelle\nselvisi sentään, että suuri levottomuus hänen toveriaan jäyti, ja hän\nvastasi, rohkaisten:\n\n-- Terveempi jo on. Luullaan sen siitä vielä kostuvan...\n\nMutta tuskin oli hän sen saanut sanotuksi, kun hän tunsi lentävänsä\npitkän matkan päähän ja sora täytti hänen suunsa ja silmänsä.\nVihollisen laukaus oli särkenyt kappaleen rintavarustusta ja\nviskannut siitä repimiään kiviä ja savipaloja toverusten kasvoille.\nPentiltäkin oli sytytin pudonnut kädestä ja kotvasen hänkin siinä\nsyleskeli ja varisti soraa tukastaan.\n\nMutta pianpa hän taas pisti kypärähatun päähänsä, kiirehtien\nsytyttämään tuohustaan muurinkupeella palavasta hiiloksesta. Ja kun\nhän nyt tähtäsi ja laukasi sitä laukasemistaan, niin repäsevältä,\nriemuavalta soitolta hänestä jo tuntui tulikirnujen ulvonta;\nmelkeinpä oli hänellä halu hihkaista laukaustensa sekaan.\n\nMieli oli nyt taas miehellä reipas ja toivehikas. Nyt oli Pentti\nmietteissään päässyt varmaksi siitäkin, että turhaan se on rauennut\nKosoisen kosto. Loppuu se kerran tämäkin tohina ja sitten... niin\nsitten suoritetaan ne luvatut lunnaat ja siitä alkaa elämä taas\nuusilta raiteilta...!\n\nKaukaa Mustainveljesten luostarin luota kuului väkirynnäkköön\nkäyneiden vihollisten huutoja. Heidän vaskitorvensa pärisivät\nniin riettaan raikuvasti tykinpaukkeen seasta, että vanhat\nlinnannihditkin kääntyivät sitä huolella kuuntelemaan. Mutta Penttiä\nse ei huolettanut; hetkeäkään hän ei uskonut vihollisten pääsevän\nkaupunkiin. Rynnätkööt, rämiskööt, riehukoot, kyllä se kestetään,\nniin hoki hän itselleen, täyttäen putkensa ja laukaisten sitä,\nsillaikaa kun päivä kului iltaa kohti ja taukoamaton taistelu jatkui\numpeen saarretun Viipurin jokaisella kulmalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltahämärässä pommitus vähitellen hiljeni. Venäläiset olivat\nilmeisesti turhaan yrittäneet tulisella ammunnallaan kokonaan\nhölmistyttää viipurilaisia. Tuimimman tulensa he kohdistivat\nMunkkiportin torniin, jonka ampuivatkin vialle, ja sitä kohti he\nsitten illan suussa suuntasivat väkirynnäkkönsä. Mutta Winholt ja\nPosse olivat pitäneet varansa ja heidän tykkinsä lakasivat rivittäin\nkumoon ryntääviä sekä ratsu- että jalkajoukkoja. Vaikka uusia laumoja\nherkeämättä kasvoi kaatuneiden tilalle ja sankkoja parvia viskautui\nvallihautaankin, niin harvat siitä yli kahlasivat. Kuumaksi tämä\nkauan kestänyt taistelu kuitenkin kävi puolustajain harvalukuisille\nriveille, joihin ei ollut varaa tuoda uutta väkeä väsyneiden sijaan.\n\nOnneksi esti pimeä venäläisiä uudistamasta hyökkäystään, -- liian\nmyöhään päivällä olivat viholliset tänään, kiertäjäin viipymisen\nvuoksi, alottaneet ammuntansa. Mutta hikisinä, pölyisinä ja uupuneina\npalasivat suomalaiset pimeän tullen puolustusasemiltaan, eivätkä\nheidän päällikkönsä, verkalleen pimeän kaupungin läpi linnaan\nastuessaan, voineet olla ajattelematta, mitenkähän tänään olisi\nkäynyt, jos päivää olisi jatkunut pitemmälle. Ja huomenna alkaa uusi\npäivä taas...\n\nMuurien ulkokupeilla ahersivat Winholtin palkkasoturit talonpoikain\navulla ääneti kuin muurahaiset, korjaten ammunnan aiheuttamia\nvammoja. Muurien sisäpuolella taas kulkivat luostarien pitkämekkoiset\nveljet jakaen hostia-astiastaan viimeistä ateriaa kuolevaisille ja\nkantaen haavoittuneita hoidettaviksi. Kun tällainen saattue ihan\npimeässä kulki muurinsarven ohi, kääntyivät siinä valvovat vartijat\npäin, polvistuivat ja tekivät ristinmerkin. Ja hiljainen virren\nhyminä kuului tulettomilta kujilta, kun paareja kantava saattue\ntoisensa perästä sinne haipui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLinnan vaakunasaliin kokoontuivat Suomen herrat taas tapansa mukaan\nneuvottelemaan huomispäivän huolista. Synkkävarjoinen oli tänään\nTönne Eerikinpojankin korkea otsa. Nyt oli näet Munkkiportintorni\nsiirtynyt hänen puolustettavakseen, ja hän oli tänään nähnyt,\nkuinka helposti se olisi voinut mennä. Poissa oli ivan hymy Henrik\nBitzinkin kapeilta huulilta, sillä tämän päivän ottelussa ei ollut\nhänen pilalleen sijaa. Mutta värähtämättömin kasvoin istahti\nluiseva laamanni Klaus Henrikinpoika siihen pöydän päähän, jossa\nhän aamupäivällä oli laatinut kirjettään. Siinä oli kirje vielä\nlopettamatta hänen edessään, hanhensulka vieressä, ja kun ovinihti\noli sytyttänyt haarajalustan talikynttilät, virkkoi hän, savea\nsormistaan karistaen, rauhallisesti:\n\n-- Laitammeko siis tämän piispalle menevän kirjeen nyt valmiiksi?\n\n-- Mutta saammeko sitä enää täältä menemään, kun kerran läntinen tie\non vihollisten hallussa? epäili Juhana Frille.\n\n-- Vielä saamme, vastasi Posse, tepastellen lattialla ketterästi,\nikäänkuin ei häneen päivän ponnistus ja jännitys olisi mitään jälkeä\njättänytkään. -- Airut saa soutamalla kulkea Säkkijärvelle; sinne\ntuskin venäläiset ovat vielä ehtineet.\n\nKlaus-herra viivähti tuokion sulka kädessään, ikäänkuin miettien,\nmitä hän siihen nyt kirjoittaisi. Mutta jo ehti Bitz hänen avukseen:\n\n-- Kirjehän on vähällä valmis. Pieni lisäys vain tämän päivän\ntapahtumista; nehän mainiosti valaisevat sitä mitä siinä edellä on\nsanottu.\n\nKlaus Henrikinpoika painautui pöytää vasten, ja taas taipui\nhanhensulka hänen taistelusta kankeaksi käyneessä kädessään. Toiset\nherrat jatkoivat takkatulen ääressä kuiskaillen keskustelua. Mutta\nhetken kuluttua jo niisti kirjoitusmies kynttilät ja rupesi lukemaan,\nmitä hän oli kirjeeseen lisännyt. Loppulause kuului: \"Kerran taas\nheidät karkoitimme. Mutta Jumala yksin tietää, miten tämän linnan\nkäy, kun vihollisen ensi kerran tekee mieli uudistaa hyökkäyksensä.\"\n\nSiinä oli tulkittuna kaikkien rinnoissa tällä hetkellä vallitseva\nmieliala ja ajatus, ja ääneti yhtymällä he hyväksyivät laamannin\nkirjeen. Tämä virkkoi:\n\n-- Siis kaikkien nimet alle!\n\nKnut Posse oli jo ensimmäisenä tarttunut sulkaan. Mutta hän\nrupesi pyörittämään sitä hyppysissään ja pysähdytti sen kärjen\npergamentille, lausuen hiljaa:\n\n-- Klaus Henrikinpoika, lisää vielä tähänkin vähän.\n\n-- Mitä?\n\n-- Jotakin sellaista, josta näkyy, että me yhä vieläkin ollaan\nmiehinä pystyssä ja tahdomme niin olla loppuun asti.\n\nKlaus-herra kirjoitti. Nyt Posse piirsi jäykillä soturinsormillaan\nnimensä alle ja virkkoi, antaen kynän Bitzille:\n\n-- Kas niin, siitä piispa meidät tuntee. Sillä vaikka tänä iltana\nasuukin alakuloisuus sydämissämme, niin aamun valjetessa olemme taas\nuusina miehinä jalkeilla, valmiina taistelemaan iltaan asti. Ja niin\nyhä eteenpäin joka päivä, jonka meille Jumala suo.\n\nKuului vain hiljainen rapina suuressa, äänettömässä linnan salissa,\nkun Suomen herrat vuorotellen tämän vakuutuksen alle puumerkkinsä\npanivat.\n\n\n\n\nXIII. PYHÄN OLAVIN JA PYHÄN EERIKIN LIPUT.\n\n\nVoudinrakennuksen puolihämärässä tuvassa hankasi nuori Evert Degen\nkovasimella ja villakankaalla miekkansa hamaraa, johon oli hänen\ntautinsa aikana syöpynyt ruostetäpliä.\n\nPoika oli näet maannut sairaana. Sitkas oli hänen Vatikivellä\nsaamansa haava ollut paranemaan, ja vieläkin kantoi hän käsivarttaan\nniskan yli heitetyssä siteessä. Hiukan kalpeampikin hän oli\nentistään, kun hänen siellä umpinaisessa huoneessa oli täytynyt\nviettää monta viikkoa, mutta eipä ollut siltä nuori mieli tällä\ntautiajalla päässyt masentumaan.\n\nEi, päinvastoin välkkyi hänen katseensa nyt kirkkaampana kuin\nkoskaan ennen, ja hänen äänessään oli lämmin elämänhalun sointu,\nkun hän siinä työnsä varrella keskusteli toverin kanssa, joka istui\npatjapenkillä ikkunan alla. Siitä päivästä asti, jolloin Evert oli\nvenheestä vuoteelle nostettu -- ja jolloin tykit olivat ruvenneet\nsoimaan Siikaniemen rannalta --, oli hänen luokseen joka päivä\njuossut linnan päärakennuksesta se mustakulmainen tyttö, joka siinä\nnytkin neuleensa yli kumartui. Hellyydellä oli tyttö tahtonut\nhyvittää entisen vallattomuutensa, eivätkä he enää olleet lemmellään\nleikkineet, -- sulholleen Kirsti nyt lahjapaitaa kirjaili. Heti kun\nEvert oli vuoteeltaan tointunut, olivat he ilmoittaneet omaisilleen\nkihlaliittonsa ja alkaneet rakennella tulevaisuutensa onnentupia.\n\n-- Tyydyt siis tänne Viipuriin jäämään, linnanvoudin emännäksi? niin\nkyseli Evert taas työnsä keskeltä, muistamatta, monettako kertaa hän\nsitä tytöltä uteli. -- Voudin viran saan isäni jälkeen, kun sota on\npäättynyt; se on kauan ollut suvussani. Mutta sinun sukusi on asunut\npäälinnassa.\n\nTyttö keskeytti hänet lempeällä nuhteella:\n\n-- Johan sen tiedät, Evert; miksi kyselet! Ja sinun Savossa ollessasi\nminä päätin, että tänne minä tahdonkin jäädä.\n\n-- Se oli minulle siis onnen matka, tuosta naarmusta huolimatta!\n\n-- Älä noin puhu, Evert, -- se olisi voinut olla sinulle surman\nmatka. Kauhulla minä sitä muistelen koko ikäni.\n\nMoneen kertaan oli Evert kertonut kihlatulleen tuon\nseikkailuretkensä, joka monessa muodossa oli ollut hänelle niin\nkohtalokas. Saimaan vesillä oli vilissyt vihollisia; Possen\nairueiden oli täytynyt vältellä kyläsaaria ja yöpyä nuotioitta.\nMutta paluumatkalla Savonlinnasta olivat he toki tehneet kiusaakin\nvainolaisille. Nämä olivat lähteneet läntistä manteretta ryöstämään\nja kätkeneet sotavenheensä. Tällaiseen kätköpaikkaan olivat airueet\nosuneet ja hävittäneet siellä olevat venheet ja muonan, siten\nsäikyttäen karjalaisten koko joukon pois hävitystyöstä. Mutta näiden\npäätä pahkaa kotiinsa palaavain vainolaisten kynsiin olivat he itse\nolleet sotkeutua, -- ainoastaan huima sounti oli heidät pelastanut\nVuoksenniskaan.\n\nNäissä Evertin kertomissa seikkailuissa ja vältetyissä vaaroissa\naskarteli nytkin neulovan neitosen mielikuvitus. Mutta nuorukaisen\nmietteet tähtäsivät yhäti vain eteenpäin, ja tuokion kuluttua hän\ntaas kysyi:\n\n-- Ja äitisi antaa siis suostumuksensa, Kirsti? Oletko siitä varma?\n\n-- Olen toki.\n\n-- Hän on Ruotsin ylhäisintä sukua.\n\n-- Mutta hänkin oppi paljo niinä kuukausina, jolloin näki minun\nsurevan...\n\n-- Siispä ei muuta, kuin piirityksen päätyttyä vietetään häät,\nniin iloiset häät, että niistä vielä meidän vanhoinakin ollessamme\npuhutaan!\n\nReippain mielin nuorukainen näin suunnitteli, pistäen taas\nkiiltäväksi hiotun miekkansa tuppeen ja ripustaen sen asetakkinsa\nviereen naulaan. Mutta neitonen huoahti:\n\n-- Niin, kunpa päättyisi tämä piiritys!\n\n-- Ei kiirettä mitään, -- väitteli Evert hilpeänä. -- Vielä siinä\nleikissä tahdon minäkin olla mukana. Ja parin päivän perästä sinne jo\npääsenkin. Olen kylliksi asti jo tähän huoneeseen kuunnellut tykkien\npauketta ja torvien soittoa.\n\nKumajava pommitus jyrisi nytkin kaupungin kaakkoiselta kulmalta.\nNäin ne olivat tulikirnut jyskäneet pitkin syksyä; olivat pari,\nkolme päivää vaienneet, ja taas alkaneet leikkinsä. Siihen olivat jo\ntottuneet nuo nuoret keskustelijat, jotka päivisin aina kahdenkesken\nistuivat voudintuvassa muun väen ollessa ulkosalla; olivatpa he\ntottuneet siihenkin, että tuo jylinä, päiväkauden kestettyään,\naina illaksi taukosi. Silloin oli Evertin isä, Pietari-vouti,\ntaikka Pentti Heinonpoika taikka Vahvajärven Viljo, joka hänkin\ntässä tuvassa majaili, -- taikka kaikki kolme -- palanneet kotiin\nvartiopaikoiltaan kertomaan, mitä taas tänään oli tapahtunut\nrintamalla. Ja jännitetyin mielin kotimiehet sitä hetkeä aina\nodottivat.\n\nVäliin olivat soturit palanneet päivän taistelusta reippaina ja\ntoivehikkaina, -- vihollisten yritys oli silloin onnella torjuttu.\nYhtenäkin päivänä olivat venäläiset kuljettaneet muurin kupeelle\nrakentamiaan, korkeita piiritystorneja, joista heidän väkensä\naikoivat astua suoraan valleille; olivatpa siitä puolustajat jo\nhätääntyneetkin. Mutta Posse oli palavilla nuolilla sytyttänyt tornit\ntuleen ja ne paloivat siihen paikkaan piirittäjäin suureksi harmiksi.\nToisena päivänä olivat viholliset vuorostaan yrittäneet tulella\nhölmistyttää Viipurin varusväkeä. Olivat rakentaneet muurin alle\näärettömiä rovioita, joiden savu sokaisi piirittäjäin silmät. Mutta\nroviot olivat palaneet ja vihollisten ryntäys oli savun keskeltäkin\ntorjuttu, vaikka se oli lujille ottanutkin.\n\nMutta usein olivat taistelusta palanneet miehet yöpyneet tupaan niin\nlopen väsyneinä ja masentuneina, että tuskin jaksoivat mitään kertoa\ntaistelun tapahtumista. Joko oli pommitus pahasti ruhjonut kaupungin\npitkää muuria, taikka oli joku ammuttu kivi niin onnettomasti osunut\njohonkin vartiopaikkaan, että siitä tuskin yhtään miestä oli henkiin\njäänyt. Puolustajain harvat rivit olivat melkein nääntyä tällaisista\niskuista.\n\nMutta vaikka miehet olivat uupuneinakin palanneet taistelusta ja\nillastaessaan alakuloisina keskustelleet heikkenevistä toiveistaan,\nniin reippaina miehinä he taas aamulla olivat rientäneet\nvartiopaikoilleen, jättäen rohkean, luottavan mielialan kotiinkin\nkoko päiväksi.\n\nTänään kuitenkin jatkui pauketta vielä pimeän tultuakin; siksi\npyrkivät tuvassa-olijain mielet hiukan mataloitumaan. Pommitus\ntuntuikin jylisevän entistä lähempänä, ja tavallista vihlovammin\nraikuivat vaskitorvet. Yhtäkkiä rupesi linnan pihaltakin kuulumaan\nhuutoa ja juoksua. Viime aikoina eivät viholliset olleet enää\nusein kohdistaneet tultaan Torkkelin linnaa vastaan, koska olivat\nhuomanneet sen turhaksi, ja siksi siellä vain vanhat nihdit\npidettiin vartijoina. Nyt nämäkin olivat liikkeellä; portti narisi\nja siltapalkit kaikuivat, kun miehet niiden yli juoksivat kaupunkiin\npäin.\n\n-- Linnanväkikin on kutsuttu avuksi, virkkoi tyttö vavahtavalla\näänellä.\n\nLevotonna oli Evertkin hypähtänyt pystyyn tuota kolinaa kuuntelemaan.\n\n-- Jossakin muurinsarvessa on nyt vaaranpaikka, virkkoi hän ja yritti\njo hyökkäämään ulos. Mutta tyttö kiirehti edeltä, ja tuokion kuluttua\nhän jo palasi kertomaan, että viholliset olivat ampuneet pahan\nhalkeaman Lakamundintornin kupeeseen. Nyt ne parhaillaan ryntäsivät\nsitä kohti, ja siksi oli Posse komentanut linnanmiehetkin aukkoa\npuolustamaan.\n\nÄäneti istuivat nuoret kihlautuneet kuunnellen etäältä soivaa\ntaistelun humua. Pommitus taukosi vähitellen, mutta sitä rajummin\nsoivat torvet Salakkalahden rannalta. Ja Evertin tautihuoneessa\nterästynyt korva erotti pian toisiakin, Pantsarlahden puolelta\nkuuluvia ääniä, -- sielläkin kutsuivat viholliset uusia joukkojaan\ntuleen. Mutta linnassa ja kaupungissa oli kaikki hiljaista kuin\nhaudassa, niin hiljaista, että oli kiduttavaa siinä odottaa ratkaisua.\n\nNuorukaisen mielessä kasvoi jännitys ylivoimaiseksi. Hänestä tuntui,\nettä siellä oli nyt juuri käsissä lopullisen ratkaisun hetki, ja\näkkiä hypähti hän naulapuun luo:\n\n-- Kirsti, minä lähden mukaan!\n\n-- Mitenkä taistelet käsi siteessä? -- Tyttö, jonka katseessa sama\nlevottomuus paloi, oli melkein odottanut sulholtaan tällaista\npäätöstä, eikä hän tahtonut estääkään hänen lähtöään. Evert sitoi jo\nmiekkavyötä uumeilleen, vastaten:\n\n-- Voin iskeä vasemmallani!\n\nNuorukainen jo oli nopein askelin kiirehtimässä ulos. Ovessa\nkuitenkin jo löi häntä vastaan kylmä ulkoilma, joka taudin\nheikontamaan ruumiiseen vaikutti niin voimakkaasti, että päätä\nhuimasi ja askeleet horjuivat. Kuuritornin luona, jonka alatse portti\nvei sillalle, täytyi hänen pysähtyä nojaamaan kiviseinään. Sillalla\nlähestyi juuri Pietari Degen, ja tämä nyt, kohdalle tultuaan,\nkehoitti poikaansa palaamaan sisälle.\n\n-- Mutta siellähän on nyt viimeinen ottelu, isä, tahtoisin olla\nmukana.\n\n-- Ei vielä viimeinen, poikani, mutta ehkä se pian tulee. Koeta\nhuomenna, jaksatko mukaan; tänään se on tarpeetonta.\n\n-- Peräytyvätkö viholliset?\n\n-- Eivät hyökkää enää. Valkoinen ritarikin jo ratsasti pois.\n\nAstellessaan poikansa rinnalla linnanpihan yli asuntoonsa kertoi\nvouti-vanhus, että jo oli hänkin äsken, Olavintornista taistelua\nseuratessaan, luullut tuhonhetken tulleen, ja siksi hänkin oli\nrientänyt kaupungin puolelle. Niin suuren läven olivat viholliset\nsaaneet ammutuksi Lakamundintornin kylkeen, että siitä oli kolme\nmiestä mahtunut rinnakkain kulkemaan. Voitonvarmoina olivat\nvenäläiset hyökänneet soran täyttämän vallihaudan yli tätä aukkoa\nkohti, toisten samaan aikaan ahdistellessa Raatihuoneen porttia.\nMutta aukolla oli ollut väistymätön keihässeinä edessä, ja lopuksi\nolivat viholliset illan pimeässä saaneet kyllänsä.\n\nEnnen pitkää olivat taas kaikki äänet vaienneet. Tuo siirtyminen\nkorvia särkevästä paukkeesta pimeän syysillan hiljaisuuteen\nvaikutti omituisen laukaisevasti jännittyneisiin mieliin: tuntui\nvaikealta käsittää, että äskeinen hetki jo oli turmiota soittanut.\nKun Pentti ja Viljo hetkeä myöhemmin, hikisinä ja pölyttyneinä,\npalasivat kotiin ja asemekot riisuttuaan kävivät aterialle, niin\nluisti tarina ruokapöydän ympärillä tasaisesti kuin ainakin. Suuret\nkupilliset puuroa kantoi pöytään Pietari-voudin emännöitsijä, --\nhänen puolisonsa, Evertin äiti, oli näet jo kuollut, -- mutta väleen\nne tyhjenivät. Ja vasta kun miehet aterian jälkeen olutkiposta\nsammuttelivat päivän pitkää janoaan, vasta silloin he oikein ehtivät\npäivän kuulumisiakin kertomaan.\n\nSe oli ollut kuuma päivä ja vaara oli pyörinyt lähellä. Kaksi\ntornia oli vialle ammuttu. Synkästi oli Winholt illalla kironnut\nkatsellessaan, miten niistä korjaamallakaan mahtanee tulla kalua.\nVihollisilla oli ilmeisesti ollut vahva aikomus jo tänään valloittaa\nViipuri.\n\n-- Sen olivat uhanneetkin tehdä, kertoi Degen. -- Viime yönä\nlaskettiin Vesiportista sisään yksi venäläisten Vatikivellä\nvangitsema piispannihti. Hänet kuuluu ryssäin ylipäällikkö tahallaan\npäästäneen kertomaan, että ruhtinas aikoo nyt lopultakin kukistaa\nvastarinnan, ja silloin hän ei jätä kaupunkiin yhtään elävää olentoa.\nEikä silloin enää tyydytä Viipuriin, vaan otetaan samalla tiellä\nTurku ja Tukholmakin, -- niin oli hän käskenyt Posselle sanomaan.\n\n-- Sille viestille antaa Posse tietenkin saman arvon kuin heidän\nensimäiselle uhkaukselleen, että he viikossa Viipurin nujertavat,\nvirkkoi Pentti. -- Kaiketi heille olisi mieluisinta saada piiritys\nloppumaan, sillä näillä säillä se jo käy kiusaksi heillekin, mutta\nvielä on toki miestä vastassa.\n\n-- Vielä, vaikka jo Olavintornista katsoen tänään näytti siltä, kuin\nolisi vyöry päässyt kaupunkiin, huoahti Degen.\n\n-- Se oli taas se valkoinen ritari, joka ajoi miehiään Lakamundin\naukolle, kertoi Viljo. -- Häntä he seuraavat vaikka mereen; satoja\nupposi nytkin vallihautaan, mutta uusia juoksi aina sijaan.\n\n-- Ja hän itse aina pelastuu, ihmetteli Pentti.\n\n-- Hän on lumottu, päätteli Viljo päätään punoen, -- häneen ei mikään\npysty.\n\n-- Ja hän se kerran tuo väkensä muurien yli, jos hän vain henkiin\njää, aavisteli Pietari-vanhus. -- Hän meille on vaarallisin.\n\nNäitä taistelusta palanneiden muistoja ja mietteitä kuunteli syrjästä\nsykkivin sydämin äsken tautivuoteelta noussut, kalpea nuorukainen,\nja yhä palavammaksi kiihtyi hänessä halu päästä mukaan siihen\ntuoksinaan. Mutta vielä säkenöivämmin paloivat uuninpenkillä istuvan\nKirsti Gyllenstjernan mustat silmät, kun miehet taas kertoivat tuosta\ntuhontuojasta sulkaniekasta, jonka lentoa taistelukenttäin yli tyttö\nitse niin monasti oli Olavintornista seurannut. Tämän pelottoman\nmutta peljättävän ritarin urho töistä oli niin usein puhuttu\nlinnassa, että Kirsti väliin oli unissaankin hänen nähnyt ajaa\nkarauttavan kohti korkeajalkaisen ratsunsa selässä... uljaana mutta\narmotonna. Tuo kuva oli häneen syöpynyt vaivaavaksi painajaiseksi.\nHänen mieleensä tunkeutui aavistus, että tuo mies oli oleva hänenkin\nonnensa surma.\n\nÄäneensä virkahti tyttö äkkiä sieltä uuninkatveesta:\n\n-- Se mies vasta tekisi sankarityön, joka valkoisen ritarin voittaisi!\n\nUkko Degen hymähti nuoren immen innostukselle:\n\n-- Ei hänen kanssaan kukaan pääse ottosille, ei enempää kuin vihurin,\njoka kiitää aavikon yli.\n\nMutta nuoren Evertin mielikuvat kiitivät jo kilpaa vihurin kanssa,\nlumottua vihollista tavotellen. Eiköhän siihen sittenkin rauta\npystyisi, jos hänet saisi tavata silmä silmää vasten ja iskeä...?\nSitä hän tahtoi kerran vielä koettaa, jahka hän otteluun pääsee...\nasettua kerran hänen lentonsa tielle, taistella ja ehkä voittaa...\nTuo mielikuva nosti veret pojan kalpeille poskille. Ja kun neitonen,\njoka nyt oli huomannut taistelutarinoita kuunnellessaan viipyneensä\nvieraissa liian myöhäiseen, nousi lähteäkseen päälinnaan äitinsä luo,\nsilloin riensi Evert palavin silmin hänen eteensä, tarttui häntä\nmolempiin käsiin ja virkkoi päättävästi:\n\n-- Kirsti, saat nähdä, minä tapaan kyllä sen valkoisen ritarin! Ja\nsurmaan hänet!\n\n-- Niin toivot, -- vaan entäpä hän tappaa sinut! Mutta onneksipa et\nhänen tielleen taida päästä!\n\n-- Pääsen! Olen taas terve ja jäntevä, -- saat nähdä. Hyökätköön\nvihollinen vaikka jo huomenna!\n\nTaistelusta palanneet miehet iskivät melkein säälien silmää\ntoisilleen, katsellessaan tuon hintelän, heikon poikasen uhmaa.\nMutta koreana hehkui innon tuli nuorukaisen silmässä; hän itse uskoi\nantamaansa lupaukseen. Ja vielä koreammin säkenöivät neitosen tummat\nsilmät, kun hän katseli sulhonsa intoa ja lähtiessään siitä kuvan\nmieleensä kätki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihollinen ei hyökännyt huomenna eikä vielä seuraavinakaan päivinä.\nTavallisestikin se piti muutamia päiviä väkirynnäkköjensä väliä\nja nyt useampia kuin ennen. Ja hyvä oli että piti. Sillä kovin\ntarpeellista oli harvalukuisten puolustajain saada ponnistustensa\njälkeen levätä ja korjata niitä pahimpia vammoja, joita muureihin oli\nammuttu.\n\nEi joutunut Evert Degen siis vielä ensi päivinä tautihuoneesta\npäästyään taistelun tuoksinaan. Hän liikuskeli nyt ulkona\nkaupungilla, milloin yksin, milloin Viljon tai Pentin seurassa,\nkoettaen perehtyä sen muuttuneisiin oloihin, -- hänhän ei ollut\nViipuria nähnytkään, sittenkuin piiritys alkoi. Ja kovin se\nolikin muuttunut. Sen pohjoinen ja itäinen osa oli melkein yhtenä\nrauniona, toiset kadut olivat ummessa, toisaalla taas kulki tie\nnyt entisten talonpaikkain yli. Sen oli pommitus tehnyt. Rikottuja\ntalouskapineita, kalvettuja luita ja soraläjiä oli pitkin syysmärkää\nrantakatuakin, jonka viereisiin suojiin eläjät olivat ahtautuneet.\n\nMutta enimmän Evert sittenkin ihmetteli itse noiden eläjäin\nmuuttunutta muotoa. He liikkuivat siellä mökkipahastensa seutuvilla\nryysyihin puettuina, laihoina kuin aaveet, liikkuivat vetelinä ja\ntylsinä, kuin unissaan olisivat kulkeneet. Heti ensi silmäyksellä sen\nsentään saattoi nähdä, mikä noita raukkoja vaivasi: Nälkä!\n\nRuokavarojen loppuminen näet nykyisin ahdisti piiritettyjä yhtä\npahasti kuin vihollisten pommitus. Jo kauan oli sitä tunnettu,\nkertoi Viljo kävelytoverilleen, kun he vetelällä kujalla sivuuttivat\nnoita nääntyviä olentoja. Ensiksi oli rehun puute ruvennut hätää\nnäyttämään. Lehmät oli pitänyt tappaa kaikki ja sitten enimmät\nhevosetkin, -- niitä siellä olikin sitten syyskausi syöty. Mutta\nlehmäin hävitessä loppui ravinto ihmisiltäkin, lapsilta maito,\naikuisilta särvin. Ja ennen kaikkea oli leipä lopussa. Viljaa oli\ntosin vielä linnan varastohuoneissa, joihin Posse sitä oli koonnut\npitkin kesää, ja sotureille oli siten välttämätön ravinto riittänyt.\nMutta kaupungista olivat kaikki viljavarat lopussa.\n\n-- Porvareiltako myös? kysyi Evert kummissaan.\n\n-- Taiten he kyllä kuuluvat syöneen säästöjään, tiesi Viljo. --\nMutta kun meni kuukausi ja toinen ja syöjiä oli paljon, tyhjenivät\nhinkalot ja nauriskuopat, -- täytettä niihin ei ole saatu mistään.\nKalastajatkaan eivät pääse verkkoineen vesille, missä vihollisten\nlaivoja liikkuu. Nyt kuuluvat parhaidenkin porvarien kätköt olevan\nkuitit, paljo niistä on varastettukin.\n\n-- Kuka on varastanut?\n\n-- Nuo pakolaiset, joita piirityksen alkaessa maalaiskylistä kertyi\nViipuriin, -- niitähän ne juuri ovat nuo ulisevat ryysyjoukot!\n\nPahin hätä olikin Viipurissa niillä kodittomilla joukoilla, jotka\nvenäläisten edestä olivat paenneet kaupungin muurien turviin ja\njotka Possen kiellosta huolimatta olivat sinne jääneet. He olivat\npian syöneet vähät eväänsä ja sitten oli ollut elettävä toisten\narmoilla. Mutta kuta niukemmiksi porvarien omat varastot hupenivat,\nsitä vaikeammaksi kävi pyytämälläkään saada mitään. Nälkäisiä vaimoja\nja lapsia seisoskeli pahimman pommituksen aikanakin, kertoi Viljo,\nlinnansillalla tai raatihuoneen ovella karttamassa ruokaa, olipa\nhän nähnyt heidän kaivavan esille Vesiportin rantaan haudattuja\nhevosraatojakin ja öisin hiipivän halmeelle, ihan vihollisten tykkien\nluo, kuokkimaan multaan ehkä jääneitä, paleltuneita nauriita.\nIhmekös, jos he ominlupinsakin ottivat, mistä ruokakätkön löysivät,\nminkäs he nälälleen tekivät, kun ei luostareistakaan enää riittänyt\nalmuja.\n\nSäälillä Evert katseli noita kujosissa uikuttavia raukkoja.\nMutta vielä kamalampia kuvia hän näki, kun he kulkivat Katanpään\nkirkkomaan ohi. Sinne avonaisiin hautoihin kantoivat ja kaatoivat\nmunkit ruumiita, joita he olivat keränneet pihoilta ja kellareista.\nViljo tukki nenänsä ja kehotti Evertiä siirtymään loitommas niistä\nlöyhkivistä saattueista.\n\n-- Mitä saastaisia ne sitten ovat? kysyi Evert.\n\n-- Ne ovat ruttoon kuolleet, niille ei ole ehditty arkkujakaan\nvalmistaa.\n\nTavallisuuden mukaan oli nälän kintereillä ruvennut kulkemaan\nrutto, joka ensiksi oli hiipinyt noiden nääntyväin pakolaisraukkain\nahtaisiin asumuksiin. Se siirtyi nopeasti mökistä mökkiin, lopettaen\nlyhyeen nälkäisten kärsimykset, ja usein oli Viljo vartiopaikaltaan\npalatessaan nähnyt noita mustiksi pöhöttyneitä potilaita kujillekin\nkaatuneen, -- miesjoukko teki silloin kierroksen heidän ympäri ja\nristi silmänsä. Mutta Katanpään kirkossa pidettiin pitkin päivää\nmessuja nuolten lävistämän Pyhän Sebastianin alttarin edustalla, joka\npyhimys saattoi rutosta suojella, jos hän armonsa soi kärsivästä\nkatseestaan.\n\nNuorta Evertiä puistatti, kävellessään tuon kiviaidalla ympäröidyn\nkirkkomaan ohi, josta tuuli levitti tukahduttavan lemun; hänen\nmielensä masentui, noin umpisurkeaksi hän ei ollut uskonut tilaa\nViipurissa. Vaan hänen seuralaisensa rohkaisi häntä:\n\n-- Paljo pahemmin ovat kuitenkin asiat vihollisten puolella; siellä\ntappaa tauti miehiä kasottain. Joka aamu näemme vallilta, miten\nsiellä nuotiotulien ympäriltä kerätään yöllä kuolleita vainajia ja\nvedetään kuin rankoja suohautoihin. Surkeampi niiden onkin siellä\nmaata syysvetelässä maassa hirsitulien ääressä, siitä tauti pikemmin\nmiehet löytää ja tappaa tarkempaan kuin Winholtin tykit.\n\n-- Mutta meitä se kai vähän auttaa, heitä on niin paljon, huoahti\nEvert.\n\n-- Paljon on, mutta hätää tämä syksy heille näyttää, jos me vain\nvielä edelleen kestämme. Ja ehkä kestetään. Eilen sieppasivat\nTönne-herran miehet vihollisilta salmessa luovivan viljavenheen, sen\nvarassa eletään taas muutamia päiviä.\n\nSellainen oli mieliala Viipurissa. Vaikka epätoivon äyräällä\nelettiin, ei toivomasta lakattu kuitenkaan.\n\nSeuraavana päivänä oli nuori Evert taas Pentti Heinonpojan kanssa\nkävelemässä itäisen muurin kupeella, josta tykkituli oli lakaissut\nkaikki rakennukset raunioiksi ja joka nyt oli muuttunut suureksi\nsotaleiriksi, missä läntisistä torneista siirretyt joukko-osastot\nmajailivat. Hänet oli määrätty Pentin seurassa vartiopalvelukseen\nVäkitornin viereiselle muurille, jossa hänen ensi yönä piti ensi\nkerran olla yövartijana, ja hän käveli nyt siellä aatelisen\nasemiehen värikkäässä puvussa, joka puhtaudellaan herätti huomiota,\nkatsellen tapahtunutta hävitystä. Rumannäköiseksi oli käynyt\nennen muhkea muuri, jota niin moneen kertaan oli paikkailtu, se\nmuistutti Evertistä nyt monin paikoin keskenpoltettua tervahautaa.\nMuurinsarvilla oli rintavarustuksista vain tynkiä jälellä ja niiden\njuurella oli mahtavat soraläjät, joita soturit ja talonpojat\nparastaikaa tonkivat, koettaen estää vallihautaa täyttymästä ja\nväännellen vyöryneitä kiviä mitenkuten paikoilleen.\n\nVarsinkin oli koillinen muurinpää Lakamundintornin vieressä\nsurullinen nähdä; nuorukaiset pysähtyivät hetkeksi katsomaan siinä\nkuhisevaa työn touhua. Muuriin ammuttu lovi oli vieläkin auki\neikä sitä enää yritettykään paikata, sillä viholliset kohdistivat\nmurhaavan tulen rakennusmiehiin, milloin nämä vain laskeutuivat\njuoksuhautaa auki kaivamaan. Mutta kovassa touhussa siellä kuitenkin\nmiesjoukko hääri Bitzin ja Frillen johdolla, joiden puolustettavana\ntämä vaarallinen paikka nyt oli. Sinne vedettiin hirsiä kaupungin\nraunioiksi ammutuista taloista ja sieltä kaikui kirveiden terävä\nkilke.\n\n-- Mitä ne noista hirsistä rakentavat, kysyi Evert toveriltaan\nkummissaan, viitaten salvumiesten kiireiseen työhön.\n\n-- Rakentavat muurin sisäpuolelle kokonaan uuden varustuksen, joten\nvihollisilla, kun aukon läpi hyökkäävät, taas on seinä edessä.\n\n-- Ja puuvarustuksenko luullaan siinä kestävän?\n\n-- Hätätekoahan se on, myönsi Pentti, mutta ainahan se jotakin\nauttaa, -- näet, kiviä ja soraa luodaan salvosten väliin.\n\nVäkitorniin, joka, toisia korkeampana ja lujempana, vielä oli\njokseenkin vikaantumaton, nousivat toverukset katsomaan sitä\ntaistelupaikkaa, jossa Evertinkin nyt tuli saada tulikokeensa.\nTämä torni oli puolustusrintaman sydän ja siellä reilasi Hartwig\nWinholt nytkin tykkejään, joiden viereen hän tornin alaisesta\nkellarista kannatti ampumatarpeita. Nuorukaiset pysähtyivät katsomaan\nvihollisten piirityslinjaa, joka viime viikkoina oli vedetty paljo\nlähemmäs kaupunkia. Suurten väkikirnujen suut ammottivat nyt\nsieltä vastaan kuin mustat maaemon silmät. Mutta varsinkin tarttui\nkatse noiden tykkien takana ja telttarivien kupeella ahertaviin\nvihollisjoukkoihin, -- nekin olivat ilmeisesti kovassa työn touhussa.\nHoilaten vetivät mieskunnat kaukaisesta metsästä pitkiä riukuja,\njoita toiset veistivät ja toiset sahasivat, niin että yhtenäinen\nkalke kävi pitkin noita harmaiksi poljettuja mäkiä.\n\n-- Mihin he noin paljo riukuja kantavat? kysyi Evert taas\ntoveriltaan. Mutta nyt ei Penttikään osannut vastata, hän ei\nymmärtänyt noita venäläisten vehkeitä. Silloin Winholt, nuorukaisten\nviereen pysähtyen, virkkoi:\n\n-- Ne rakentavat tikapuita, joita aikovat muurejamme vastaan nostaa.\n\n-- Ja niitä myöten karata kaupunkiin, -- nyt selvisi Pentillekin\nvihollisten urakka.\n\n-- Vaan mitä luulette noiden mättäiden olevan, joita he telttojensa\ntaakse kasaavat? kysyi Winholt edelleen.\n\nNyt vasta nuorukaiset huomasivat, että sinne ennen sileälle kentälle\noli kohonnut omituisia suovia ja rakosia, joiden rinnalle yhä uusia\npinottiin, -- niiden tarkoitusta he eivät älynneet.\n\n-- Ne ovat risukimppuja, selitti Winholt. -- Niitä ovat he nyt monena\npäivänä metsästä vetäneet.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- Tietysti täyttääkseen niillä vallihaudan ja päästäkseen siitä yli.\n\n-- He aikovat taas siis tehdä ankaran hyökkäyksen, päätteli Pentti\nnoista oireista.\n\n-- Aikovat vahvasti, ankaramman kuin koskaan ennen, vastasi Winholt,\ntaas tykkeihinsä kääntyen.\n\nHänen äänestään oli nyt leikki poissa; mutta levottomuuttakaan siitä\nei soinut, miehen itsetietoista päättäväisyyttä vain.\n\n-- Kunnollisen tulikasteen saat sinäkin, härkäpoika, virkkoi Pentti\ntoverilleen, kun he, keskustornista laskeuduttuaan, jatkoivat\nkävelyään muurin kuvetta etelään päin. He astuivat nyt Munkkiportin\ntornille, joka sekin oli pahasti rouhittu, mutta jonka laelta\nvälkkyivät Tönne Eerikinpojan valppaiden miesten vaskiset kypärät.\n-- Sitä kastettani jo ikävöin, vastasi Evert malttamatonna, koettaen\nreippaasti heiluttaa oikeaa kättään, joka vielä oli siteen jäleltä\nvähän kankea.\n\nVaan päivä oli jo puolessa ja nuorukaiset, joilla oli yövartio\nedessä, kääntyivät nyt mustainveljesten puoleksi suistuneen luostarin\nohi oikaisemaan kaupungin läpi linnaan, jossa heidän ennen illan\ntuloa oli murkinoitava ja levättävä. Ilma oli aamusta asti pureutunut\nkylmäksi, pikkupakkaseksi. Se oli vihdoinkin kuivannut maasta märän,\nvetelän syyssohjun ja ne katurapakot, joiden yli he harppasivat,\nolivat jo hienossa jäässä. Raunioiden alasista kellareista, joissa\nkaupunkilaisista melkoinen osa nyt, talojen suistuttua, piti\nasuntoa, lehahti lämmin ilma vastaan paksuna, valkoisena huuruna, ja\nkovettunut maa kumahteli askeleiden alla.\n\nHirsikasain ja kiukaanraunioiden lomitse kiertelivät nuorukaiset\nraatihuoneen mäelle, oikastakseen sen pienen torin poikki, jonka\nkeskessä oli kaupungin suuri vaaka. Vanha, korkeakattoinen\nraatihuone, joka oli rakennettu suurista, jykeistä kivistä, oli vielä\nihan ehyenä pystyssä ja sen edustalla tungeksi taas kerjäläisjoukko\nkärttäen almuja, joita sieltä silloin tällöin oli nälkiintyneille\nannettu, vaikka kerta kerralta yhä pienempi annos. Mutta torille\nehdittyään nuorukaiset pysähtyivät: Siellä oli nyt väkeä tavallista\nenemmän vaa'an ja raatihuoneen korkeiden kivirappusten välissä. Se\noli surkastunutta joukkoa, enimmäkseen naisia, jotka tungeskelivat\ntoistensa ja lastensakin edelle. Heidän silmissään kiilui\ntoivottomuuteen kiihtyneen intohimon kekäle, heidän tajunnastaan\noli ilmeisesti hälvennyt kaikki se yleinen huoli, joka nyt Viipuria\npainosti: vihollinen, piiritys, kuolemanvaara, kaikki. Jälellä oli\nvain yksi ainoa tunne: jäytävä nälkä ja tarve saada se tyydytetyksi.\nSiksi he, vaikka heikkoina ja huojuvina, väkijoukossa ponnistelivat\nterävin kyynärpäin eteenpäin, yhäti hiljaa valitellen:\n\n-- Leipää, antakaa leipää!\n\n-- Teillä on ruokaa... antakaa!\n\n-- Pivollinen jauhoja vain!\n\nYhä lähennellen tuo uikuttava joukko piiritti raatihuoneen portailla\nseisovia herroja, jotka eivät kuitenkaan heidän huutojaan näyttäneet\nkuuntelevan. Eikä näihin kärkkyjiin kiinnittänyt huomiotaan se\nmuukaan rahvas, jota nyt joka taholta torille kokoontui. Siellä\nraatihuoneen portailla, johon Knut Possekin linnasta tullen riensi\nkiireisin askelin, näytti nyt tapahtuvan jotakin merkillisempää, ja\nse huomio juuri pysähdytti Munkkiportilta tulevat nuorukaisetkin.\nAatelisherrat seisoivat siellä pitkäveteisessä, neuvottomassa\nkeskustelussa, ja siihen neuvotteluun ottivat osaa paitsi\nraadin miehet myöskin Viipurin kirkkoherra, mestari Dothlaeus\nsekä mustainveljesten guardiaani, Tapani Laurinpoika, vanha,\nsitkeännäköinen munkki.\n\n-- Siellä on nyt puhe muustakin kuin nälästä, virkkoi Evert, hetkisen\ntuota neuvottelua katseltuaan.\n\n-- Siellä on joku outo mies, jota en ennen ole täällä nähnyt, -- tuo\nnahkahaarniskainen, niin vastasi Pentti. -- Tule, tunkeutukaamme\nlähemmäs kuulemaan.\n\nOlkapäittensä avulla pääsivät nuorukaiset vähitellen väkijoukon\nkeskelle. Siellä kerrottiin, että kaukamatkainen airut oli äsken,\nsoutaen vihollisten laivain lomitse ja tykkien ohitse, saapunut\nkaupungin rantaan ja rientänyt suoraan raatihuoneelle, jonne Viipurin\nherrat kiireellä olivat kutsutut hänen viestejään kuulemaan.\nUskomattomalta se juttu tuntui, sillä kuukausmääriinhän ei ollut\nViipuriin päässyt mitään sanomaa ulkomaailmasta, mutta uskoa sitä\ntäytyi: siinä seisoi vieras airut. Hänen tuomansa suurenlainen käärö\nkulki siellä herrojen piirissä kädestä käteen. Mikä viesti, mikä\nkäärö? Jännitys oli suuri väkijoukossakin, jossa \"leipä\"-huudotkin\nhetkeksi vaimenivat.\n\nMutta portailla seisoi Knut Posse vieraan edessä ilmeisesti\nhämmästyneen näköisenä, ja nuorukaiset kuulivat hänen tekevän\nairueelle kysymyksiä, ikäänkuin hän ei olisi tämän asiaa ollenkaan\nymmärtänyt:\n\n-- Kerrot siis tulleesi Tukholmasta asti tätä kääröä tuomaan\nViipuriin. -- Ihmeellinen juttu! Olet soutanut syysmyrskyisten merien\npoikki ja vihollisten piirityslinjan läpi, -- niinkö?\n\n-- Niin, tämä saattajani, Vehkalahden mies, voi sen todistaa.\nNopeasti olen matkani tehnytkin, sillä kiirettä käskettiin pitää.\n\n-- Siis ensin laivalla meren yli Suomeen, sitten maitse Vehkalahdelle\nja sieltä venheellä...?\n\n-- Niin, kun maantiet ovat vihollisten hallussa. Ja tässä nyt olen.\n\nAirut lisäsi tämän hiukan kärsimättömästi, sillä hän oli jo kolmeen\nkertaan siinä yhdeltä seisomasijalta kertonut matkansa ja asiansa,\nja hän oli melkein loukkaantunut, kun Possen silmät häntä sittenkin\ntarkastivat terävästi, ikäänkuin hän vieläkin olisi epäillyt. Ja\nvielä hän kysyikin.\n\n-- Sinut lähetti siis valtionhoitaja Steen Sture, -- hyvä! Hänellä\non, sanot, laivasto ja sotaväkeä koolla Tukholmassa ja sillä hän\nlupaa tulla meitä auttamaan, -- niinkö?\n\n-- Niin. Hän käskee tervehtiä Viipurin linnanherraa, Knut Possea,\nja sanoa, että hän olisi jo ennen tullut, mutta hänellä on siellä\nkotona ollut paljo vaikeuksia. Ja nyt lopuksi puhkesi rutto hänen\nsotaväkeensä, niin ettei hän päässytkään lähtemään...\n\nHenkeään pidellen kuunteli torirahvaskin tuota keskustelua,\nymmärtämättä vielä, mitä tuo kaukainen viesti tiesi. Mutta Posse\nmatki aluksi matalalla ja sitten terästyvällä äänellä:\n\n-- Ei päässyt...! Steen Sturelta läksi siis vihdoinkin viesti\ntulemaan Viipuriin ja hän lähettää silloin tämän käärön, nämä --\nkuinka sanoitkaan?\n\n-- Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin liput...\n\n-- Meille avuksi ja lohdutukseksi!\n\nKnut Posse oli harras ja uskovainen roomalaisen kirkon poika, joka ei\nsuinkaan epäillyt kirkkopyhimysten voimaa eikä heidän puuttumistaan\nmaallisiinkaan asioihin. Hän oli hurskas mies; nytkin sodan aikana\npistäytyi hän melkein joka päivä messussa, ja suojeluspyhäinsä armoon\noli hän alunpitäin itsensä ja Viipurin pelastuksen uskonut. Mutta\nhän ei voinut välttää, että hänen äänessään nyt tuon valtionhoitajan\nlahjan johdosta soi katkeruutta ja ivaa. Samassa hän itsekin huomasi\nsen, ja melkein avutonna hän vaieten silmäili ympärilleen, ikäänkuin\nlöytääkseen toisten katseista suurempaa ymmärtämystä ja eheämpää\nuskoa.\n\nMutta Henrik Bitz oli jo käynyt tikarillaan katkomaan niitä nuoria,\njoilla Steen Sturen lähettämä lahja oli sidottu, ja sitä tehdessään\ntämä ivasuinen viirunaama nyt airutta tutki:\n\n-- Muistat siis varmaan, ettei valtionhoitaja lähettänyt muuta kuin\ntämän...?\n\n-- Ei muuta.\n\n-- No, ehkä lähtee apua tästäkin.\n\nHenrik-herra sai auki nahkasen tupen, johon toinen, huolellisesti\nneulottu kangastuppi oli kätketty. Hän selvitti verkalleen, syvän\näänettömyyden vallitessa, auki senkin, ja vihdoin sieltä hulmahti\nesille suuri, silkkikankaasta tehty, kullalla ja kuvioilla kirjailtu\nlippu, -- ensiksi yksi ja sitten toinen. Ensimäisessä nähtiin\nkuvattuna Pyhän Eerikin särmälaitainen kruunu, toisessa Pyhän Olavin\nrautainen käsivarsi ja miekka.\n\nLiput levitettiin kansanjoukon nähdä, ja vieressä seisova\nViipurin kirkkoherra sekä isä Tapani Laurinpoika polvistuivat\nheti hartaina näiden pyhimysesineiden eteen. Heidän esimerkkinsä\nvaikutti välittömästi muihinkin. Katkera hymy suli pois\nhaarniskapukuisten herrain huulilta; hekin polvistuivat ja tekivät\nristinmerkin. Nähdessään edessään Pohjoismaisen kirkon kuuluisain\nsuojeluspyhimysten liput, jotka hädän hetkellä olivat piiritettyyn\nkaupunkiin kuin ihmeen kautta saapuneet, tunsivat he sykähdyksen\nrinnassaan -- ehkä on siinä apu, ehkä armo! Ja kun kirkkoherra\nDothlaeus nousi ja lujalla äänellä kertoi kansalle, mitä nämä liput\nolivat ja kuinka ne olivat Pyhän Klaran kirkossa nyt vihityt juuri\npelastamaan Viipuria, jonka raatihuoneen harjalle ne olivat määrätyt\npystytettäviksi, silloin kuului hiljaista, nöyrtynyttä rukouksen\nhyminää torilta, jossa kärsimyksissä hyytyneet sydämet sulivat\nhartauteen ja toivoon.\n\nSulanut oli jo katkeruus Knut Possenkin äänestä, kun hän tuokion\nkuluttua virkkoi miltei juhlallisena:\n\n-- Niin, iloitkaamme tästä lahjasta. Näiden pyhimyslippujen alla\ntahdomme nyt edelleen taistella, ne meitä suojelkoot ja voittoon\nauttakoot. Pystyttäkää, pormestarit, heti nämä liput raatihuoneen\nkatolle, toinen eteläiseen, toinen pohjoiseen päätyyn. Mutta\nkorkeimpaan keskitankoon vedetään edelleen, niinkuin näihinkin asti,\nsen pyhimyksen lippu, jonka päivänä kulloinkin taistelu tapahtuu.\nPyhimysten armon vahvistamina menkäämme kaikki uskollisina toimiimme!\n\nNuorukaiset, jotka olivat raatihuoneen rappusten juurelta tätä menoa\nseuranneet, huomasivat selvästi, kuinka lohduttava ja luottava\nmieliala oli saanut valtoihinsa nuo äsken ärtyneet joukot. Kaikki\nhajaantuivat torilta. Knut Posse kutsui väsyneen airueen linnaan\nlepäämään, ja aatelisherrat läksivät yhdessä joukossa kilahtelevin\nkannuksin kävelemään raunioisen kaupungin halki.\n\nMutta linnaan vievällä Saksain kadulla kannuskenkäin kilinä yhtäkkiä\nvaikeni. Posse oli kadun, kulmauksessa pysähtynyt ja asettui airueen\ntielle virkkaen ankarasti:\n\n-- Kautta kaikkien pyhimysten, minä en sittenkään tätä ymmärrä! Sano\nsuoraan, airut, mitä sinun herrasi Steen Sture aikoo? Miksi hän\nmeidät hylkää ylivoiman alle suistumaan? Miks'ei hän väkineen riennä\nViipurin avuksi?\n\nAirut joutui aivan ymmälle kuullessaan taas tuon kipakan kysymyksen,\nja koetti uudelleen selitellä:\n\n-- Hän tervehtii, sanoinhan sen jo, että...\n\n-- Että on vaikeuksia ja rutto tuli... Rutto on täällä, meilläkin,\nmutta ei auta meidän sen vuoksi taistelusta heretä, -- tässähän on\nkysymys maan ja valtakunnan kohtalosta. Ne syyt eivät riitä. Sano\nsuoraan, mitä Steen Sture aikoo?\n\n-- Aikoohan hän tulla, jahka...\n\n-- Hän ei siis tule! -- Posse suki tuskaisena kypärän alta\nkiehkuroivia, harmaita hiuksiaan, ja hänen mielensä näytti täyttävän\npolttava sappi. Hetken aikaan hän ei voinut hillitä itseään. -- Steen\nSture kuittaa pyhimyslipuilla sen, minkä hän olisi velkapää aseväellä\ntekemään Viipurin pelastamiseksi; se on kunnotonta!\n\nJa tuo muuten tyyni soturi tarrasi yhtäkkiä valtionhoitajan airutta\nnahkasen haarniskan rinnuksesta kiinni, ravisti häntä kuin nuorta\nvesaa ja ärjäsi:\n\n-- Mies! Sano vihdoinkin, aikooko Steen Sture ilman muuta jättää\ntämän maan ryssäin käsiin, -- hä?\n\nAirut, joka mielestään oli tehnyt sankarityön tuodessaan vihityt\nliput vihollisten saartojoukkojen läpi Viipuriin, hän niin hölmistyi\ntätä sydäntyneen linnanherran rajua ravistusta, ettei hän saanut\nsanaa suustaan. Mutta samassapa Posse jo itse purskahti nauruun,\nhellitti kätensä airueen rinnuksesta ja taputti häntä ystävällisesti\nolalle, lohduttaen:\n\n-- Älä hätäänny, leikkiähän minä lasken. Tule, pitkän matkan mies,\nkäydään murkinoimaan ja kylpemään. Ja sen teidät, että _me_ emme\nhylkää tätä kaupunkia, täällä me taistelemme loppuun asti!\n\nHe jatkoivat kävelyään. Oudoksuen olivat toiset herrat katselleet.\nKnut Possen kuohahdusta. Tuollaista intohimoa he eivät aavistaneet\nhänessä olevankaan; pettymystenkin ja vastoinkäymisten hetkinä\njuuri hän aina säilytti rauhaisan ja rauhoittavan luonteensa.\nKylmäkin mies oli nyt kuumennut, ja sen kuumuuden ahjon he kaikki\ntunsivat. Raskaana, epätoivoa lähentyvänä huolena painoi linnanherraa\nViipuria ja sen mukana koko maata uhkaava kohtalo, vaikkei hän sitä\nhuoltaan tyynen pintansa alta näyttänyt. Nyt oli tuo uusi viesti\nhallituksen toimettomuudesta saattanut pisaran valahtamaan yli;\nhän ei ollut voinut salata sisässään riehuvaa tulta. Mutta tuokion\nvain sitä kuohahdusta kesti. Taas käveli Knut Posse siinä yhtä\nrauhallisena, varmana ja luottamusta antavana kuin aina ennenkin. Ja\nsyrjästäkatsojan oli vaikea uskoa todeksi omaa äskeistä näkemäänsä.\n\nLinnaan saavuttuaan ja saatettuaan airueen aterioimaan nousi\nKnut-herra tapansa mukaan Olavintorniin, heittääkseen tarkastavan\nyleissilmäyksen taistelurintamaan. Illaksi kiihtyvä pakkanen oli\nikäänkuin kangistanut kaupunkia ympäröivän luonnon, ja verkalleen\npurjehtivat harmajat hattarapilvet yli taivaan vaalean laen. Posse\nkatseli kauan Salakkalahden selkää, johon jääriitta laskeutui\nkimmeltämään. Hän tiesi, että jahka tätä kylmää jatkuu pari päivää,\nsilloin on lahti lujassa jäässä ja silloin voi vihollinen ahdistaa\nViipuria joka kulmalta. Silloin kaupunki tuskin enää kestää...\n\nLahden rannalta palasi venäläinen ratsujoukko valkotöyhtöisen ritarin\njohdolla. Evert, joka isänsä kanssa oli seurannut linnanherraa\ntorniin, näki nyt ensi kerran tuon pelätyn ratsastajan, josta hänelle\noli niin paljon puhuttu, ja hän muisti sen lupauksensa, jonka hän\npari päivää sitten oli antanut lemmitylleen. Hänen verensä sävähtivät\nkuumiksi, toivon ja epäilyksen ristitulessa.\n\nÄsken tuodut pyhimysliput olivat jo pystytetyt raatihuoneen katolle.\nHintelä nuorukainen katseli kauan niiden liehumista hallavaa taivasta\nvasten. Yhtäkkiä hän ympäristöään muistamatta lyyhähti polvilleen,\nsuunnaten ristityt kätensä niitä kohti. Ja hän rukoili hiljaa:\n\n-- Pyhä Eerikki, Pyhä Olavi, antakaa uljuutta nuoreen sydämeeni,\nsuokaa voimaa heikkoihin jäseniini, voidakseni täyttää lupaukseni,\nvoidakseni voittaa Viipurin vaarallisimman vainoojan. Korkeat\nsuojeluspyhät, teidän armollanne sen mahdan, ilman en...\n\nHiljaa kuiskien hän rukoili, mutta hän rukoili koko sielunsa\nsyvyydestä. Knut Posse katseli kotvasen sivusta nuoren pojan\nhartautta, katseli sitä ensin ihmeissään, sitten hurskaalla\ninnostuksella. Ja vihdoin risti vahva, rautapukuinen soturikin\nkätensä ja suuntasi ne, rintavarustukseen nojaten, rajattomalla\nhartaudella Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin lippuja kohti.\n\n\n\n\nXIV. VIIPURIN PAMAUS.\n\n\nTeräksenharmaana sarasti ensimäinen arka hämärä Pantsarlahden\nkukkulain takaa Antinmessun aamuna, marraskuun 30:tenä, vuonna 1495.\n\nVihdoinkin! -- niin huoahtivat yön valvoneet vartijat, katsellessaan\nVäkitornin viereiseltä muurilta noita koittavan päivän kylmiä\noireita, jotka eivät vielä valaisseet maisemia, mutta kuitenkin\nrikkoivat sakeimman pimeän. Vihdoinkin, sillä pitkä ja kolkko oli\nollut yö ja ikävällä he olivat odottaneet päivän nousua. Mutta\nsitkaan väistyi vieläkin syksyinen sumu. Äänetöntä ja kuollutta oli\nkaikki heidän ympärillään, niinhyvin raunioisessa kaupungissa kuin\nvihollisten leirissä, jonka tulet olivat heitä vastaan läpi yön\nkiiluneet.\n\nVerkalleen kalpenivat nyt nuo punertavat tulet ja niiden kupeelta\nrupesi katsojain silmiin kajastamaan valkoinen maa, -- hyi, se\nvilutti tuo vaalea pinta valvoneita miehiä vielä enemmän kun ennen\nyönmusta pimeys. Illasta oli vähän satanut lunta ja se peitti nyt\nyhtenäisenä, ohkaisena kerroksena jäätyneen maan sekä läheiset lahdet\nja lammet. Tuosta valkoisesta hämärästä rupesi vasta vähinerin\nerottautumaan esineitä: tykkien suojuksia, sammuneita hirsinuotioita\nja niiden takana häämöittäviä telttarivejä.\n\nNe kaksi vartijaa, jotka lämpimikseen astelivat edestakaisin\nVäkitornin viereisellä muurilla, pysähtyivät rintavarustuksen eteen,\nkoettaen iskeä katseensa sinne etäisyyteen. Heistä tuntui niin\nomituiselta... melkein päätä pyörrytti... sillä näyttihän siltä, kuin\nmaisema tuolla kaukana hämäräin telttarivien takana olisi liikkunut,\nkoko leveydeltään hiljaa lähestynyt, -- melkein heitä puistatti!\n\n-- Mikä siellä liikkuu? kysyi kylmästä vavahtavalla äänellä nuorempi,\nhoikkasempi valvojista, joka vasemmalla kädellään peistä piteli,\noikeaansa lepuuttaen. Evert oli illalla, vallihaudan pohjaan\nkurkistellessaan, nähnyt lumisoran seassa hautaamatta jääneiden\nvihollisvainajain mustuneita kasvoja ja tuo kuva oli häntä koko yön\nvainonnut, -- kummittelevatko ne tuollakin nuo vainajat!\n\nMutta hänen toverinsa, Pentti Heinonpoika, oli jo älynnyt, että se,\nmikä heidän silmiinsä liikkeeltä kuvastui, ei ollut henkien lentoa.\nHän tähysti vielä kotvasen tuonne salaperäiseen aamusumuun ja vastasi\nsitten verkalleen:\n\n-- Niin, liikkeellä siellä jo ollaan. Ne kantavat joitakin korkeita\nriukuja, jotka noinikään ilmassa huojuvat.\n\n-- Ehkä noita eilisiä tikapuitaan?\n\n-- Juuri niitä. Ja nuo matalammat ovat risukimppuja, -- katso,\nniitähän on koko kentän leveydeltä!\n\n-- Siis ovat viholliset jo kaikessa hiljaisuudessa lähteneet\njalkeille!\n\nTämä vakava tosiasia oli jo muuatta tuokiota aikaisemmin oivallettu\nylempää Väkitornin laelta. Sieltä nyt torvi törähti merkiksi koko\npuolustusväelle, että aseisiin on kiirehdittävä. Vihlovasti se\ntöräys kajahti läpi äänettömän luonnon, hytkäyttäen hereille koko\npuolustuslinjan. Ja torven vaiettua kuului Väkitornista Winholtin\nmiehekäs, kaikuva ääni, kun hän omituisella saksan ja suomen\nsekaisella kielellään antoi lyhyviä, täsmällisiä määräyksiään.\nToisista torneista, pohjoisesta ja etelästä, helähti vaskipiiparien\nvastausmerkki, ja pian kuului kumajavan jäätynyt maa, kun yöunestaan\nheränneet miehet pienin joukoin juoksivat vartiopaikoilleen.\n\nPäivä valkeni. Jo näkyivät selvemmin nuo vihollisten liikkuvat\njoukot, jotka raskaine kantamuksineen vain verkalleen etenivät.\nEtummaisina kulkivat leveät, ruskeat rintamat, joissa joka mies\nkantoi suurta, mahtavaa risukimppua selässään, -- se teki vieläkin\nliikkuvan vesakon vaikutuksen. Mutta näiden vesakkojen takana\nkannettiin korkeita, leveitä tikapuita, joita siellä monta päivää oli\nveistetty. Parikymmentä miestä oli jokaisen kantamuksen kimpussa ja\nnoita tikapuita näkyi olevan satoja. Mutta samaan aikaan nousi vielä\nsumunpeittoisesta Papulan notkosta toinen sakea rintama ja tuokion\nkuluttua laskeutuivat Pantsarlahden kukkuloilta myöskin Novgorodin\nuljasryhtiset joukot, joita pieninä parvina näytti mäestä sikiävän\nalas lakeikolle.\n\n-- Aikovat tänään hyökätä kolmelta kulmalta yhtaikaa, huomautti\nPentti.\n\n-- Astuvatkin oikein lämpimikseen. Kylmäpä olikin yöllä, vastasi\nEvert, itsekin viluisena.\n\n-- Taitaa käydä päivä sitä kuumemmaksi. Kuule, kelloja jo soitetaan!\n\nRaatihuoneen katolta ensiksi ja sitten Katanpään kirkon tapulista\nrupesivat kellot kalkattamaan. Se oli merkki porvariselle varaväelle\nrientämään taistelurintamaan ja muille kaupunkilaisille pakenemaan\nturvapaikkoihinsa. Ja ikäänkuin vastauksena siihen varoitussoittoon\npamahti venäläisten tulikirnusta kohta ensimäinen laukaus.\n\nSe oli Evertin tulikastesoittoa; tykyttävin sydämin hän sitä kuunteli.\n\nEivät joutaneet tänäänkään yövartijat levolle, vaan kaikkien\noli pysyttävä vartiopaikoillaan. Mutta joka kulmalta nousi nyt\nmuurille uutta väkeä: aatelisten asepalvelijoita rautahatuissa ja\npanssaripaidoissa, kantaen suuria, raskaita muskööttejä, joilla\nampuivat lyijyisiä luoteja; nousi talonpoikia karhunkeihäineen ja\nporvareita, jotka raahasivat muurille raskaita tervapatoja, käyden\nsytyttämään tulia niiden alle. Se oli kalpeata, nälän ja ponnistusten\nlaihduttamaa joukkoa. Mutta velvollisuutensa se väki tunsi ja asettui\nalkavaan taisteluun kuin päiväiseen työhönsä ainakin. Luostareista\nulos rientäneet munkit pysähtyivät tiepuoleen, siunasivat nuo\nohitseen juoksevat joukot ja rukoilivat ääneensä niiden puolesta.\n\nHämeen talonpojat, joilla oli paikkansa Munkkiportin kupeella,\nastuivat juuri Väkitornin sivu. Hintsan rinnalla harppasi sinne\nlinnasta tuleva Viljokin, ja hän pysähtyi tuokioksi tervehtimään\nyönvalvoneita tuttaviaan, huutaen muurinharjalla seisovalle Evertille:\n\n-- Terveiset linnasta! Siellä oli morsiamesikin jo pystyssä\nlinnanportilla.\n\nEvert ei vastannut, mutta Pentti kysyi:\n\n-- Näkyikö vihollisia liikkeessä Latokartanon puolellakin?\n\n-- Näkyivät ne sielläkin virittelevän sytytystuliaan; pian kai\npaukahtaakin. Mutta siitä ei ole vaaraa. Vouti on valpas ja salmi on\nauki.\n\n-- Entä Posse-herra?\n\n-- Hän on tänne tulossa, reippaana kuten aina. Äsken juuri näin\nhänen pataukkoa puhuttelevan sillankorvassa. Huusi velholle hevosen\nselästä, että tietääkö haltijasi tänään mitään?\n\n-- Entä Tiurin äijä?\n\n-- Pitäisi tietää, vastasi noita, ja kehui keittäneensä nyt lipeästä\nja sammakoista ja ruumisarkkunauloista sellaisen liemen, ettei ennen\nkoskaan. Sitä lientään hän roiskautti kauhallisen lumeen ja käski\nherran ajaa yli.\n\n-- Posseko ajoi?\n\n-- Ajoi. Velho tarkkasi silmät soikeina ratsun kulkua ja urahti:\nHyvin astuu, mene tervennä! Tänä iltana tarinasi tiedät.\n\n-- Tänään tuo tiedettänee, virkahti Pentti vakavana. Ja hän lisäsi\npoistuvalle toverilleen: -- Tervennä mene sinäkin!\n\nPommitus kiihtyi; Penttikin kävi laittamaan kuntoon pientä tykkiään,\njoka hänellä oli siinä muurinaukolla. Aamun valjettua oli tuuli\nvirinnyt. Se puhalsi puuskaisena mereltäpäin, milloin idästä\nmilloin etelästä, ja aina sen mukaan miten se käännähteli, kajahti\nvihollisten tulikirnujen soitto vihaisempana tai talttuneempana.\nIlma oli lauhtumaan päin, ja taivas, joka aamun valjetessa oli ollut\nselkeinen, peittyi taas pilviin, jotka vuoroin vihmoivat sadetta,\nvuoroin hajosivat tuulen lennättäminä. Hetkisen oli jo nouseva\npäiväkin pilkistänyt pilven raosta, mutta sitten painunut peittoon,\n-- se ikäänkuin kamppaili siellä myrskyn kanssa kumpi voitolle\npääsisi. Syystuuli oli kuitenkin voitommalla. Se ajeli punalaitaisia\npilviä, yhä uusia ja uusia, pitkin taivasta, ja nosteli samalla niitä\nkohti tykinsuista tupruavia savupatsaita.\n\nMuurilta ei vielä ammuttu. Siellä oli niin äänetöntä, että Pentti\nja Evert saattoivat kuulla, kuinka Knut Posse, joka nyt oli noussut\nVäkitorniin, siellä Winholtia puhutteli.\n\n-- Moskovalainen alotti aikaisin tänään. Nyt meiltä kestävyyttä\nkysytään!\n\n-- Niin, tänään voi ennen iltaa sinun höyhenpussisi olla tarpeeseen,\n-- kuului Winholtin iloinen ääni vastaavan.\n\n-- Taikka muut temput, jatkoi Posse. -- Lakamundin tornia pelkään\npahimmin. Horn saa jo aamusta päivin sijoittua sinne aukean eteen.\n\nLaamanni Klaus Henrikinpoika komensi näet sitä varaväkeä, jota aina\ntarpeen tullen lähetettiin sinne, missä vaara oli suurin.\n\n-- Mutta tällä paikalla kumminkin kuumin tulee, usko minun sanani,\nväitti Winholt. Keskustassa ovat ryssillä enimmät risukimppunsa ja\ntikapuunsa; sivustoilta he vain aluksi aikovat meitä väsyttää.\n\nTämä Winholtin arvelu ei kumminkaan toistaiseksi näyttänyt\ntoteutuvan, sillä tuimimman tulensa kohdistivat viholliset yhtäältä\nRaatihuoneen tornia ja toisaalta Lakamundintornia vastaan, jotka\njo ennestään olivat pahanlaisesti ruhjoutuneet. Posse, joka taas\nVäkitornista laskeuduttuaan oli noussut ratsunsa selkään, kuuluikin\nkomentavan niihin lisäväkeä. Hänen vaskiharjainen kypäränsä välähti\nmilloin eteläiseltä, milloin pohjoiselta muurinsivustalta. Mutta\ntulipa hänelle yhtäkkiä hätäinen sanoma, että Vesiporttia vastaan\njuuri tapahtuu tuima hyökkäys. Vihollisten ratsuväki oli sinne\nnopeasti kahluuttanut hevosensa pitkin Salakkalahden matalaa rantaa,\nja heidän miehensä kapusivat siellä jo pitkiä riukuja myöten ihan\nmuurille. Tähän torniin, jota ei luultu minkään vaaran uhkaavan, oli\njätetty vartijoiksi vain muutamia kymmeniä uusmaalaisia... Tuiskuna\nkarautti Knut Posse varaväkijoukon seuraamana sinne, ja tuokion\nvallitsi jo painostava jännitys keskustornin luona.\n\nMutta pian jo Posse rauhoitellen palasi. Jotakin sotajuonta\nnäkyvät viholliset yritelleen puolustajia hämmentääkseen. Heidän\nratsumiehensä peräytyivät pian Vesiportin luota, ja se valkoinen\nritari, joka tätä joukkoa johti, näkyi hetkisen kuluttua karauttavan\nmiehineen taistelukentän poikki koko rintaman ohitse, kaiketi jotakin\nuutta kujetta virittämään.\n\nMuureilta suuntausivat silloin monet pikkutykit ja musköötit tätä\nlentävää parvea sekä sen päällikköä kohti, jota piiritetyt enimmän\npelkäsivät ja enimmän vihasivat. Siellä täällä näkyikin kiitävä\nratsumies suistuvan hevosensa selästä toisten jalkoihin. Mutta itse\njohtaja, johon nuo laukaukset olivat tähdätyt, istui pystynä ja\nuljaana korkeajalkaisen ratsunsa selässä, ikäänkuin varmana siitä,\nettä häntä ei surman luoti tapaa.\n\n-- Suotta sitä miestä kohti ruutia tuhlaavat, virkahti Evert, joka\npalavin silmin seurasi ritarin ratsastusta. -- Vaan jos pääsisi silmä\nsilmää vastaan...!\n\n-- Ruutia on kyllältä Possen kellarissa. Mutta tuo mies on todella\nkuin airokas, se luistaa sormienkin lävitse, -- näet, miten multa\nhänen ympärillään pölisee!\n\nEvertin koura puristi suonenvedontapaisesti peitsen vartta kun hän\nuudisti sydämessään eilisen valansa...\n\nMutta pommitus kiihtyi yhä, ja pian tunsivat nuoret miehet, että\nvenäläisten tykkien tuli kohdistui etupäässä juuri Väkitornia ja sen\nviereistä muuria kohti. Taas olivat venäläiset vetäneet nuo seitsemän\nsylen pituiset, mustakitaiset tuliputkensa lähemmäs kaupunkia; ne\nsyytivät nyt vähäväliä suistaan raskaita kiviä muuria vastaan, niin\nettä se tutisi miesten jalkojen alla. Pienemmät tykit sylkivät\nsamalla lyijy- ja rautakuulia rintavarustusta vastaan, soralla\nmelkein sokaisten vartijain silmät.\n\nMutta nyt eivät olleet enää ääneti Viipurinkaan tykit, kun yhä\nlikenevä vihollinen suojatonna läheni aukealle kentälle. Evertillä\nolivat korvat lukossa, hän hääri kuin huumautuneena vartiopaikallaan,\nkantaen luoteja ja täyttäen ruutimittaa Pentille, joka ampuma-aukon\nluona vuoroin latasi, vuoroin laukasi kumeaäänisen, yhä enemmän\nkuumenevan tykkinsä. Ja samaa oli peli pitkin pitkää muuria.\n\nSitä kesti kauan. Kuinka kauan tätä heltiämätöntä pommitusta näin\njatkui, sitä eivät muurinsyrjän nuorukaiset voineet sanoa, mutta\neivät he siitä välittäneetkään; he vain tekivät tehtävänsä, tietäen,\nettä kaikki muut tekivät samoin. Savulta he eivät voineet paljoakaan\nhuomata, mitä heidän ympärillään tapahtui. Joskus vain, kun tuuli,\nkiukkuisesti singahtaen mereltäpäin, hetkiseksi lakasi muurin reunan\nja sen alustaisen kentän puhtaaksi, näkivät he vihollisten tuhantiset\nlaumat pitkin vallihaudan edustaa kuumeentapaisessa touhussa. Heidän\näänekkäät komentonsa kajahtivat muurille asti, ja kun ne joskus\nrepesivät raikuvaan riemuhuutoon, silloin puolustajat arvasivat, että\njohonkin torniin tai muurinkolkkaan oli uusi lovi saatu ammutuksi.\nMutta taas tyyntyi tuuli ja katkeranimelä ruudinsavu sakeni\nniin, että se melkein salpasi kurkun ja peitti taistelurintaman\nnäkymättömiin. Ja sitä myöten kuin tuuli tyyntyi, terästyi pakkanen,\njoka kylmänä kuurana painautui alas maata vasten.\n\nVäkitornissa, josta Posse taas taistelua seurasi, kävi airueita\nvähäväliä. Bitz lähetti pyytämään lisäapua Lakamundin aukolle, jossa\nviholliset jo rynnistivät. Karjaportin torniin tarvitsi Frille\nlisää tulirakeita; hän ampui sieltä niin tuhoisasti ryntääjiä, että\nnämä kerran toisensa perästä peräytyivät. Possen ääni soi kaikille\nvarmana, vaikuttaen rohkaisevasti ja rauhoittavasti ympäristöönsä.\nMutta yhtäkkiä se vaikeni kesken lauseen.\n\nRaatihuoneenportin tornista paukahti hätäkello soimaan. Sinne\npyydettiin kiireistä apua. Sitä oli Tönne Eerikinpojan annettava\nMunkkiportilta, niin huusi Knut herra airueelle, muualta ei enää\nriittänyt...\n\nHetkeksi leuhautti tuuli taas savupeittoa, ja nuorukaiset näkivät\nRaatihuoneenportin tornin pohjoisen sivustan suistuneen, nähtävästi\nhaudaten paljo porvarillisia puolustajia alleen. Tykit olivat\nsieltä kaatuneet ja ampuminen lakkasi. Hurjasti huutaen näkyivät\nnyt novgorodilaiset, korkeita tikapuitaan kohotellen, juoksevan\ntätä vaiennutta varustusta kohti. Mutta samassa välkähti Tönne\nEerikinpojan kiiltävä kotkankypärä puoleksi suistuneen muurinsarven\ntyngällä, -- hän nyt kokosi miehiään sen puolustukseen.\n\nPentti ja Evert ehtivät vielä nähdä, kuinka venäläiset viskasivat\nrisukimppujaan sorasta jo puoleksi täyttyneeseen vallihautaan ja\nkuinka sinne heidän miehiään joukottain syöksyi perästä. Mutta taas\npainoi tuuli savun ja pölyn muuria vastaan ja peitti heiltä tuon\nläheisen vaaranpaikan, jota he tuokioksi olivat tyrmistyneinä jääneet\nkatsomaan.\n\n-- Jo taisi aueta Raatihuoneenportti, virkkoi Evert kalmankalpeana,\nyhä tuijottaen tuohon sumukkoon, josta nousi äänekäs melu.\n\n-- Onhan siellä Tönne-herra miehineen vastassa, lohdutti Pentti,\nkumartuen taas tykkinsä luo. Yhä sakeampaan sateli näet taas kiviä\nkeskustorniakin vastaan.\n\n-- Taitaa olla puolenpäivän aika, koska tuuli noin tyyntyy, puhui hän\nampuessaan. -- Pitkä on vielä taival iltaan asti.\n\n-- Puolenpäivän aika, niinkö kauan taistelua jo on voinut kestää!\n-- Evertiltä oli ajan tajunta kokonaan sekaantunut. Pommitus oli\nhänestä kyllä tuntunut kestävän kokonaisen ijankaikkisuuden, mutta\ntoisekseen: vastikäänhän he olivat nähneet aamuhämärissä metsän\nliikkuvan tuolla sumuisten kukkulain takana.\n\nSavupilvien lomitse näkivät nuorukaiset taas silloin tällöin\nvilahdukselta Raatihuoneenportin tornin, josta kaikui lakkaamaton\nhuuto ja melu. Venäläiset olivat jo pystyttäneet korkeat, leveät\ntikapuunsa muuria vastaan, ja heitä kapusi kuin kärppiä, kymmenkunnan\nmiestä rinnakkain, niitä myöten ylös. Parvi toisensa jälkeen kupsahti\nniitä kyllä alas toisten jalkoihin, mutta puoleksi täytettyyn\nvallihautaan sakoi myötään uusia joukkoja, jotka vuorostaan pyrkivät\ntikapuille.\n\nPuolustajatkin olivat vimmatussa toimessa sekä muurilla että\nmuurinsarven raunioilla. He vyöryttivät sieltä kiviä kiipeäväin\nniskaan ja koettivat henkensä kaupalla työntää alas noita raskaita\ntikapuita, joille suistettujen sijaan aina uusi vihollisparvi\nhyökkäsi. He kantoivat tulilta höyryäviä patojaan ja kaatoivat\nkiehuvaa vettä ja kuumaa tervaa vallihaudassa tungeksivain\nvihollisten niskaan. Joka kerta kun padan sisus valahti miesjoukkoon,\nsyntyi sekasorto vallihaudassa; tuskasta kiljuvat miehet hyökkäsivät\ntoisiaan vastaan, kompastuivat ja kaatoivat toisiaankin kiehuvaan\ntervaan. Muurin jäätyneelle reunalle asti pääsi vain joku\nvihollisista, mutta tuo reuna livetti kapuavia miehiä ja heitä\nputoili suinpäin alas, vieden toisia pudotessaan. Hurjistuneina,\nhädänhien valuessa selkäänsä pitkin, taistelivat sekä porvarit että\ntalonpojat. Mutta pudonneiden ja kaatuneiden sijalle kasvoi aina\nuusia vihollisia; tikapuut olivat aina täynnä ja aina niitä myöten\nuudet miehet säikkymättä nousivat surmaansa kohti.\n\nTönne-herra oli jo jättänyt puoleksi suistuneen tornin; hänen oli\ntäytynyt miehineen kiirehtiä häätämään muurille nousevia vihollisia.\nMutta itse tornin vyöryviä seinämiä pitkin kiipesi sillävälin\nvenäläisjoukko raunioille, ja tuokion kuluttua kuulivat puolustajat\nsieltä kauhukseen venäläisen vaskipasuunan kiihoittavan, kutsuvan\näänen.\n\n-- Näet, sinne jo Novgorodin ruhtinas lippunsa nostaa, virkkoi\nPentti, ponnahtaen suoraksi ampuma-aukolta.\n\n-- Ja sekös hänen väkeään sytyttää, katso, miten he nyt ryntäävät!\nKuulehan tuota arosutten ulvontaa!\n\nKuin taikavoima ajoikin muurinsarvelta soiva torvi vauhtia\nvihollis-joukkoihin, ja samalla se tietysti puolustajain mieltä\nmasensi. Nämä saivat hetki hetkeltä tappelun jatkuessa tehdä uuden\nhuomion, joka huvensi heiltä menestyksen toivoa. Mutta kuitenkin he\ntaistelivat hellittämättä, iskivätpä epätoivossaan lopulta sulin\nkäsinkin päälle tunkeviin vihollisiinsa.\n\n-- Entä mikä on _tuo_ räminä? -- Evert oli yhtäkkiä pyörähtänyt\nympäri. -- Venäläisten pasuuna soi jo Karjaportintornistakin... ei,\nLakamundintornista se soi!\n\n-- Eipä näy kestäneenkään siellä puuvarustus, -- arvasihan sen!\n\n-- Noin, sinnekin laumoja lainehtii!\n\nPommitus oli vähän laimentunut, savu ei enää sakeimmillaan peittänyt\nmaisemia, joista esineitä jo erottautui. Viestinviejiä näkyi\nmuurinreunaa pitkin lennähtävän edestakaisin kuin sukkuloita. Muuan\nairut huusi ylös Väkitorniin, että Juhana Frille oli Karjaportilla\nkaatunut, ammuttu kivi oli musertanut hänen rintansa. Ja ikäänkuin\nsen surunviestin vahvistukseksi kajahtivat nyt kaikkialta venäläisten\nriemuhuudot, kun he pasuunain voitonvarmojen toitotusten kutsumina\nriensivät valloittamiinsa Viipurin torneihin. Heitä elähdytti varmuus\nsiitä, että vihdoinkin oli voiton hetki tullut. Ja puolustajain\nvastarinta talttui taittumistaan. Vielä näkyi tosin joku joukko\nasepalvelijoita juoksevan pitkin muurin kuvetta väistyville avuksi,\nmutta vaienneet olivat jo hälytyskellot ja vain silloin tällöin enää\nammuttiin harvenneilla tykeillä.\n\nAinoastaan askel askeleelta puolustajat sentään peräytyivät sitä\nmyöten kuin hyökkääjät saivat muurilla jalansijaa. Paljon työtä jäi\nheidän jälkeensä mustille ja harmajille veljille, jotka koettivat\nmuurinharjalta korjata pois henkiin jääneitä haavoittuneita.\n\n-- Entä nyt, mitäs me teemme? virkahti Evert tuokion kuluttua,\nnähdessään porvarien ja talonpoikain vihdoin laskeutuvan\npykäläportaita myöten alas Raatihuoneen tornin puoleiselta muurilta,\njoka jo oli vihollisten hallussa.\n\n-- Mekö? Me tietysti jatkamme taistelua, vastasi Pentti, kumartuen\ntaas tykkinsä ääreen.\n\nSamalla aikaa kuin venäläiset tekivät väkirynnäkkönsä noihin toisiin\ntorneihin, olivat he keskeytymättä jatkaneet keskustorninkin\npommitusta. Sieltä oli Winholt puolestaan hellittämättä vastannut,\nlevittäen surmaa vihollisten sakeihin joukkoihin. Mutta siitä\nhuolimatta nämä työntyivät yhä lähemmäs. Ja yhtäkkiä tunsi Pentti,\njoka juuri oli laukaisemassa tykkiään, tämän heilahtavan ja vierivän\nalas jalustaltaan. Koko muuri huojui, soraa sinkoili toverusten\nniskaan ja Pentti kaatui kumoon tykkinsä alle.\n\n-- Muuri suistuu, huudahti Evert, peräytyen vaistomaisesti kauemmas\ntornista.\n\n-- Lemmot ampuivat loven torniin, virkkoi Pentti, kavuten pystyyn\nkaatuneen tykkinsä alta.\n\nVihollisten linkoama suuri kivi oli osunut tornin ja muurin\nliitokseen ja reväissyt tornin syrjästä ison kaistaleen, -- sieltä\nnyt vyöryi kiviä ja soraa torvenaan alas. -- Taas remahti kentältä\nvihollisten riemuhuuto. Pommitus uudistui, kohdistuen nyt kokonaan\ntuohon särkyneeseen kohtaan. Lovi leveni ja uusia kappaleita romahti\ntornin kyljestä, niin että Winholtin täytyi komentaa väkensä kokonaan\npois suistuvalta syrjältä. Mutta yhä hän sieltä ylhäältä jatkoi\nampumista, vaikka pohja alta petti, ja pölyn seasta, joka muurilla\nolijoilta peitti koko Väkitornin näkymättömiin, kuuluivat yhä hänen\nvarmat, lyhyet komentosanansa.\n\n-- Jo juoksevat varpumiehet tännekin, virkkoi Pentti, viitaten\nkentälle, jota myöten hyllyävä lauma läheni. -- Ja tikapuunkantajat\nperässä!\n\n-- Hei, heiltä kupias kaatuu, huudahti Evert iloisena, nähdessään\nkuinka viholliset hetkeksi pysähtyivät päällikkönsä ympäri, joka\nhorjui ja vaipui alas ratsun selästä.\n\n-- Mutta onpa siinä toinen tilalla, -- aina hän hätään ehtii!\n\nKävipä hiljainen humaus pitkin puolustajain rivejä, kun he taas\nnäkivät tuon pelätyn miehen vihollisten johtajana edessään.\nVoitonvarmana ja vilkkain liikkein hän nyt, välittämättä\nluotisateesta, johti ryntäävät parvet vallihaudan partaalle ja\nkomensi siinä kerppumiehiä täyttämään kaivannon. Monasti peräytyivät\nhyökkääjät sitä surmantuiskua, joka tornista ryöppysi, mutta aina\nvain kutsui päällikkö heidät takaisin, ja verestä väkeä samosi\nehtimiseen kentältä vallihaudalle, joka täyttyi melkein yhtä paljo\nkaatuneista kuin heidän kerpuistaan. Tikapuut työnnettiin esille, ja\npian niitä oli, vaikka tornista yhtenäinen ukkonen salamoi, vieri\nvieressään Väkitornia ja sen molemminpuolisia muureja vastassa ja\nniitä myöten nousi ylöspäin miestä kuin pilveä.\n\n-- Nyt niitä ei pidätä mikään! huudahti Evert.\n\nRaatihuoneenportilta peräytyvä puolustusjoukko oli nyt ehtinyt siihen\nmuurinpäähän, jossa Pentti ja Evert taistelivat; väkeä oli siinä\nnyt liiaksikin, niin että ahdinko teki kiusaa, kun oli keihällä\nsysittävä kapuavia vihollisia takaisin. Mutta alhaalta kuului nyt\nPossen voimakas ääni käskevän miehiä tornin juurelle ammuttua aukkoa\npuolustamaan, -- siitä uhkasi pikaisin tuho. Sinne hyppäsikin nyt\nmuurilta miesjoukko, Pentti ja Evert muitten mukana. Vaikea siinä oli\nliikkua vierivillä kivillä, mutta tuimasti siinä peitsin, miekoin\ntaisteltiin ja kerta toisensa perästä työnnettiin hyökkääjät takaisin.\n\nMutta asema oli toivoton. Muurille pääsivät viholliset täällä\nkeskustassakin, ahdistaen suomalaiset alas. Väkitorninkin halkeamia\nmyöten näkyi jo vihollisia kiipeävän yhä ylemmäs, eivätkä heille\nWinholtin palkkasoturit suistuvalta huipultaan enää mitään voineet.\n\nTaas kuului Possen ääni alhaalta:\n\n-- Alas miehet Väkitornista! Ne salpaavat teidät sinne.\n\nVastahakoisesti jätti Winholt urheine miehineen tuon keskustornin,\njonka hän käsitti varustusten sydämeksi, mistä Viipurin säilyminen\ntai menettäminen riippui. Mutta muuta neuvoa ei ollut. Ainoastaan\naskel askeleelta taistellen he nytkin sieltä alas pääsivät.\n\n-- Ja mitä nyt? virkkoi Winholt, hypäten tornin luona seisovan Possen\neteen, savusta ja pölystä niin mustana, että hänen silmänsä kiiluivat\nkuin sysimiehen päästä. -- Linnaanko nyt kiirehditään sulkeutumaan?\n\n-- Eikö mitä, vastasi Posse tyynesti. -- Vielähän tappelee Bitz\nKarjaportintornissa Frille-vainajan paikalla ja Tönne Eerikinpoika\npitää puoliaan Munkkiportilla.\n\n-- Entä me täällä?\n\n-- Estämme vihollisia muurilta alas pääsemästä. Katsoppas tuonne!\n\nMuurille nousseet venäläiset vetivät parastaikaa vallihaudan puolelta\nylös raskaita tikapuitaan, laskeakseen ne nyt alas kaupungin\npuolelle. Mutta pahempi oli saada niitä alas kuin ylös. Hurjistuneet\npuolustajat, varsinkin epätoivoon ajetut porvarit, jotka näkivät\nkotikaupunkinsa sittenkin joutuvan vihollisen valtaan, ne tarrasivat\nkiinni tikapuihin ja kiskoivat ne laskijain kourista, vetäen niiden\nmukana miehiäkin alas liukkaalta muurinsyrjältä. Ja heidän takanaan\ntoiset ampuivat jousillaan muurilla olevia vihollisia kuin oravia. Se\noli sydäntynyttä, vimmattua se viimeinen taistelu!\n\n-- Ja nyt me heidät savustamme, virkkoi Posse edelleen, kun\nmiesjoukko juuri saapui raatihuoneen mäeltä, vetäen alas tervalla\ntäytettyjä venheitä. Hän sijoitti nuo porvarien viimeiset\ntervavarastot muurin ja Väkitornin kupeelle, viskasi palavat kekäleet\nvenheisiin, ja tuossa tuokiossa nämä leimahtivat korkeaan liekkiin.\n\n-- Tuuli on asettunut lounaiseen, lisäsi hän, -- se ajaa savun\nryssien silmille.\n\n-- Niin, siten saadaan toki hetkinen hengähtää, myönsi Winholt,\nosaamatta odottaa tuosta savustuksesta sen suurempaa apua.\n\nAamusestaan oli tuuli paljon tyyntynyt, mutta se huokui vielä siksi\ntuntuvasti mereltäpäin, että se ajoi tuon mustan, sakean ja kitkerän\ntervasavun muuria vastaan, jossa se vihollisilta silmät sokaisi,\nmelkeinpä hengityksenkin salpasi. Taistelu taukosi hetkeksi. Tupruava\nsavupilvi peitti viholliset näkymättömiin, ja outo äänettömyys\nvallitsi taistelupaikalla. Viipurilaiset, uupuneina koko päivän\nottelusta ja pingoituksesta, levähtivät raskaasti huohottaen\nkeihäittensä varassa, useimmat odottaen, että Posse tämän lepohetken\naikana käskisi joukkonsa tähteiden peräytyä linnaan. Mutta sitä\nkomentoa ei tullut.\n\nTuokioksi heilahti tuuli taas etelään, ja Väkitorni paljastui\nnäkyviin. Silloin kohosi puolustajain taholta ilmoille tuskallinen,\nhätähuudon tapainen kiljahdus:\n\n-- Siellä jo on venäläisten lippu!\n\n-- Valkoinen ritari sitä liehuttaa!\n\nTodellakin hän seisoi siellä suistuneella rinteellä, muuriin ammutun\nloven kohdalla, ja kutsui savusta välittämättä vilkkain, vihaisin\nliikkein väkeään hyökkäykseen. Sitä väkeä kiipesikin siellä nyt kuin\nmuurahaisia halkeamia myöten ylöspäin torniin, toisten rynnistäessä\naukolle, josta tie oli suora kaupunkiin. Mutta aukkoa puolusti yhä\nsitkeä miesjoukko, ja sen etunenässä nähtiin nyt kookas, harteva\nmies, joka kahta puolta heilutti sotakirvestään niin huimasti,\nettei siitä kukaan hengissä olisi päässyt. Se oli Hintsa, joka\nRaatihuoneentornilta palaten oli täällä tavannut toverinsa ja\nasettunut heidän rinnalleen. Niin pian kuin tuuli käänsi savun\naukolta, leimahti siellä ottelu heti uuteen liekkiin. Suomalaisia\nsyöksyi tovereilleen avuksi; kaikki oivalsivat loppukamppauksen nyt\nkärjistyvän juuri tälle paikalle.\n\nMutta taistelevien keskeltä nähtiin silloin sinimekkoisen asemiehen\nmiekka ojossa kipasevan raunion rinnettä ylöspäin. Pentti, joka\nhänkin aukolla otteli, tunsi Evertin. Hän oivalsi heti, että\nnuorukainen oli nähnyt valkoisen ritarin siinä yläpuolellaan lippua\nheiluttavan ja silloin oli hänen rinnassaan ylivoimaiseksi paisunut\ntuo tulinen kiihko saada taistella tätä tuhontuojaa vastaan.\n\nPentti aikoi juosta avuksi toverilleen, joka yksin kapusi kuin kauris\nvyöryväin kivien yli sulkakypäristä ritaria kohti. Mutta samassa\npainoi tuuli taas paksun, mustan tervasavun muuria ja tornia vasten\nja peitti koko taistelutantereen vielä entistään sakeampaan pilveen.\nVaskitorvi vaikeni, melu katkesi taas, ja Pentinkin täytyi heittäytyä\nsuulleen maahan voidakseen hengittää...\n\nTaas oli tuokion loma.\n\nWinholt viittasi Posselle, kuinka venheet tervoineen pian paloivat,\n-- kohta oli niidenkin apu ohi. Yksi venhe oli jo puhki palanut, ja\nsiitä läksi palavaa tervaa valumaan maahan. Sitä juoksi paksuna,\nhehkuvana virtana pitkin muurin kuvetta, juoksi verkkasena jokena\nvyöryneiden kivien ja suistuneiden tykkien lomitse Väkitornin\nviettävästä portista sisään ja alas kellariin päin. Possekin katseli\ntuota käryävää virtaa, ensin välinpitämättömästi, mutta sitten\nnytkähtäen, kauhistuen... vihdoin riemastuen! Jos tuo tulinen virta\njuoksee kellariin asti, niin siellä se tapaa hänen ruutimyllynsä, sen\nhän tiesi, -- tulirakeita oli kellarissa vielä mahtava varasto...!\n\n-- Venhe juoksee kuiviin, jatkoi Winholt.\n\n-- Niin juoksee, juoksee... sopersi Posse melkein vavisten, mutta\nkarkaisi samalla äänensä karjuvaksi ja huusi niin, että hänen\nkomentonsa kaikui korkeana yli savumeren:\n\n-- Nyt takaisin, Viipurin miehet. Takaisin aukolta ja tornin luota,\ntännepäin...!\n\nSieltä saapui nyt savun alla kykkineitä miehiä kuin merestä esille\nmustin naamoin, kysyvin katsein. Penttikin rupesi utelemaan, mihinkä\nse nyt tuli kiire, mutta samalla hän tuuskahti pitkälleen eikä\nkotvaan aikaan älynnyt mitään.\n\nVäkitorni oli räjähtänyt.\n\nSen pamaus oli tyrmistyttänyt taistelijat muurin molemmilla puolin.\n\nPaksu, läpitunkematon pölypilvi peitti koko näköalan, kun Pentti\nvihdoin silmiään raotteli ja nousi ryntäilleen. Soraa lenteli\nlaajalti ilmassa, putoavia kiviä iski vielä paukahdellen oikealle\nja vasemmalle. Ja senkin jälkeen oli taistelupaikka vielä kauan\nkatkeamattoman huumauksen vallassa. Pentti nousi pystyyn ja peräytyi\nmuutamia askeleita. Mutta kun hän nyt verkalleen laskeutuvan pölyn\nseasta silmillään haki muuria torneineen, niin oli tyhjä, autereisena\nlepattava ilma hänen edessään. Koko Väkitorni oli poissa ja poissa\nsiis myöskin nuo sadat hyökkääjät, poissa valkoinen ritari lippuineen\nja poissa nuori Evert. Sorasade oli sammuttanut palavat tervavenheet,\nja hetken perästä esiintyi näköala niin omituisen väljänä ja\nkirkkaana, että ilmassa vielä lentelevät valkoiset pölyhiukkasetkin\ntuntuivat siinä kimaltelevan. Vähitellen jalkeilleen tointuvat\nsoturit eivät heti älynneet, mikä sen muutoksen oli vaikuttanut;\nhe eivät huomanneet, että päiväkin oli huumauksen aikana päässyt\npilkistämään pilven raosta, kirkastaen säteillään savun ja sorapölyn\nsekottaman ilman.\n\nWinholt oli ensimäisenä asemasta selvillä. Kiiruhtaen hajaantuneita\nmiehiään kokoamaan, -- virkkoi hän Posselle surumielisesti:\n\n-- Nyt on tie leveä ja tasainen vihollisten hyökätä.\n\n-- Saamme siis taistella aukealla maalla. -- Possen katse oli\nrauhallinen; hän oli päättänyt taistella tällä paikalla loppuun asti.\nLevollisena hän lähetti siitä sanan niihin muurinsarviin, jotka vielä\nolivat viipurilaisten hallussa.\n\nMutta viholliset eivät hyökänneet. Tuhansia seisoi heitä valmiina\npitkin muuria ja valloittamissaan torneissa, ja nyt, savun\nhaihduttua, näkyi entistä selvemmin, kuinka lukematon joukko heitä\noli. Mutta he seisoivat siellä ylhäällä liikahtamatta, yhteen kohtaan\ntuijottaen ja hakien turvaa toisistaan, -- heidät oli ilmeisesti\nvallannut vavistus ja kammo. He viittoivat käsillään kaupunkiin\npäin, ja äkkiä kohosi heidän joukostaan kumea parkaisu, joka yhä\nvahvistuvana kaikuna vieri muureilta vallihautain takaa tulossa\noleviin joukkoihin ja tyrehdyttävänä aaltona jatkui pitkin heidän\npitkää rintamaansa.\n\n-- Risti!\n\nSe ainoa sana oli ikäänkuin taika. Jokaisen katse kohosi ylöspäin\ntaivasta kohti, ja heti silloin miehet kuin tuon sanan taittamina\nryntäsivät kauhistuneina, suinpäin, niitä tikapuitaan kohti, jotka\nvielä olivat pystyssä vallihaudan puolella. He pakenivat sokeina,\npäättöminä, koettaen kiivetä toinen toisensa yli, tyrkkien toinen\ntoistaan edestään alas kuiluun, kamalan, hillittömän pakokauhun\nvallassa. Vaikkeivät tikapuiden astuimet kestäneet tunkevien miesten\npainoa ja moni putosi hervottomana alas tantereelle, ei mikään\nvoinut hillitä uusien pakolaisten syöksymistä. Sinne he häipyivät\nhämmästyneinä katseleväin viipurilaisten edestä. Niiden, jotka olivat\nehein jäsenin alas päässeet, näkivät puolustajat juoksevan kuin\nhenkensä hinnalla pakoon kenttää pitkin, sysäten ontuvia edestään,\npolkien vitkastelevia jalkoihinsa, aina vain kauhulla taakseen\nviittoen.\n\nSuut ammollaan viipurilaiset sitä menoa katsoivat. Vihdoin kuului\nheidänkin joukostaan äännähdys, mutta hiljainen, talttunut ja harras:\n\n-- Risti on taivaalla! Pyhä Andreas suojelee Viipuria!\n\nNyt viipurilaiset miehetkin kääntyivät katsomaan sinne, mihin\npakenevat vainolaiset kauhulla viittasivat. Ja todellakin! Se\nloisti kuin taivaalta tuo päivän kirkastama kultainen vinoristi.\nPäivän pyhimyksen ristilippu oli jo aamulla nostettu mäellä olevan\nraatihuoneen korkeimpaan viiritankoon, mutta nyt vasta siihen\nsattuivat tähän asti pilven takana piilleen auringon säteet. Siitä\nsen häikäisevä hohde!\n\nSumuisenkylmälle taivaalle olivat tuulen tauottua hopeareunaiset\npilvet pysähtyneet ja niitä vasten kimmelsi Pyhän Andreaan risti,\nsyysauringon säteiden siihen taittuessa, kuin kirkas tuli. Ja sen\nkahden puolen loistivat saman päiväkullan heloittamina, kuin kaksi\nvartijaa, Pyhän Olavin ja Pyhän Eerikin liput, matalimpina, mutta\nselväpiirteisinä nekin.\n\nÄänettömällä ihastuksella jäivät miehet tuota outoa näkyä katsomaan.\nSe oli kuin taivaallinen ilmestys ahdistetun kaupungin yllä. Nyt\nmiehet oivalsivat, mikä oli ajanut pakosalle pamauksen säikyttämät\nviholliset. Sen ihmeen eteen lankesivat polvilleen haavoittuneita\nkeräämässä kulkeneet munkit, ja näistä köysi voisista veljeksistä\nyksi puhkesi rukoukseen koko sotajoukon edessä:\n\n-- Pyhä Andreas, pelastathan meidät! Kevennä ahdistuksemme, karkoita\nvainoojamme, me olemme jo kyllin kärsineet!\n\n-- Teille, korkeat suojeluspyhät, kunnia ja kiitos!\n\nMunkit rukoilivat, ja hartaissa mielissään ottivat siihen osaa\nmyöskin nuo seitsentuntisessa, yhtämittaisessa taistelussa\nuupuneet sotilaat. Tuska ja hätä eivät olleet murtaneet heitä,\nniin rajattomia kuin heidän ponnistuksensa olivat olleetkin.\nMutta nyt tämä mielenliikutus heidät mursi; jännitys laukesi\nsyvään, nöyrään hartauteen. Knut Possekin seisoi paikallaan, kädet\nmiekankahvaan ristittyinä, seisoi siinä taivaalle kohotetuin katsein,\nsoranpeittämänä, hikisenä, mutta säteilevin otsin.\n\nTaas oli Hartwig Winholt ensiksi toipunut tuosta voimakkaasta\ntunnelmasta. Hän oli nähnyt vihollisten väistyvän ja muurien\ntyhjenevän, ja kiireellä oli hän koonnut kerkkeimmät palkkasoturinsa.\nNiiden etunenässä hän nyt juoksi rakkaan Väkitorninsa vielä pölyäväin\nraunioiden yli ja vihollisten täyttämän vallihaudan poikki pakenevia\ntakaa-ajamaan. Ja niin suuri oli peljästys ja kauhu pakenevain\nvenäläisten taholla, että Winholtin vähäinen väki heistä nyt näytti\ntuhatlukuiselta sotajoukolta, jota he, vaikka todellisuudessa\nolivat moninverroin lukuisammat, eivät yrittäneetkään vastustaa. He\npakenivat telttojensa turviin, uskaltamatta enää kääntää katsettaan\nkaupungin yllä hohtavaa ihmeristiä kohti, ja jättäen tuhannet\npakokauhussa rammoittuneet ja ruhjoutuneet toverinsa avuttomina\nvaikertamaan ja kuolemaan Viipurin muurien juurelle.\n\nPäivä kääntyi iltaan. Muurinaukolla seisoi Knut Posse\nvastaanottamassa takaa-ajajia, jotka varovasti kyllä eivät aivan\npitkälle vallihaudalta loitonneet. Muurin kupeelta ja vallihaudalta\nnousi väkevä, sisälmyksiä ellottava veren haju, joka kuin ilkeä\nhumala huumasi aistit. Mutta sitä ei Posse huomannut. Hän katseli\nvihollisten tuhantisten laumain pakoa, ja miltei lapsellisen\nliikutettu kiitollisuus loisti hänen silmistään, kun hän kädestä\npuristaen tervehti Winholtia.\n\n-- Se laskeutui tuo laine kuin meren tyrsky Aaronin sauvan\nkoskettamana, virkkoi hän. -- Sitä et uskonut.\n\n-- En. Mutta tuskin Pyhä Andreas joka päivä on meillä apuna, -- laine\nvoi nousta uudestaan.\n\nEi meidän joukkomme liian suuri ollutkaan, mutta tämän päivän jälkeen\nse on liian pieni. Poissa on Frille, ja tuonnäköiset ovat muurit...!\n\nNiin valitteli kylmä käytännön mies. Mutta Possen silmissä välähti\nmelkein kiivastus, kun hän Hartwigille vastasi:\n\n-- Nytkö epäilet, vaikka näet edessäsi Pyhimysten armon!\n\n-- Enhän epäilekään, mutta mistä päästä aletaan nyt?\n\n-- Muuri korjataan. Taistelua jatketaan. Ilolla työhön taas!\nJumalanäiti on puolellamme!\n\nWinholt katseli noita laajalle levinneitä soraläjiä ja täyttynyttä\nvallihautaa. Siinä oli edessä ylivoimainen työ, mutta hän ei enää\nepäillyt. Hän oli nähnyt ihmeen. Äsken, kun kaikki näytti menneeltä,\noli hän katsellut Possea, joka varmana seisoi paikallaan, ja silloin\nhän oli melkein odottanut jotakin ihmettä. Ja ihme oli tullut, ei\ntosin höyhenpussin tai heiluvain ohjasten, vaan pyhän Andreaan ristin\nmuodossa. Nyt hän ei enää epäillyt, vaan vastasi:\n\n-- Niin, ilolla työhön ja heti! Minä olen valmis ja mieheni ovat\nmyös, -- heidänkin uskonsa on nyt taittumaton.\n\nKatanpään kirkon kellot kutsuivat iltapäivämessuun, ja tuntui kuin\nne olisivat tänään iloisesti puhutelleet tuota paljo kärsinyttä\nViipurin väestöä. Kellareista, luostarikomeroista ja puoleksi\nsuistuneista pirteistä riensivät nyt nääntymäisillään olleet naiset\nja vanhukset messuun. Kirkossa ja kirkon eteisessä syleilivät\ntoisiaan ylhäiset ja alhaiset, ystävät ja vihamiehet, rajattomalla\nhelpoituksen tunteella, ja he lankesivat vierviereensä polvilleen\nkirkon kiviselle permannolle. Eivät lähteneet nyt latinalaiset\nlauseet vanhan kirkkoherran messutessa pelkästään huulilta, niinkuin\ntavallisesti, vaan syvältä sydämestä nyt pulppusi kansan kielellä\nkaikkien ymmärrettävä kiitos korkeuteen, koko palvovan kirkkorahvaan\nsiihen hartaudella yhtyessä. Ja taistelun tuoksinasta kuorilavitsalle\nehtineiden teinipoikain helakankirkas virsi löysi jokaisesta rinnasta\nyhtä kirkkaan vastakaiun, joka kauan soi hädästä ja häviöstä\npelastettujen määrätöntä auvoa.\n\nMutta sillävälin kuin päivän laskiessa messun säveleet kauan\nsoivat Viipurin kirkosta, oli sen ruhjoutuneiden muurien kupeella\ntaas virinnyt uusi toimeliaisuus. Hartwig Winholtin johdolla\nahersivat siellä taas hetkisen levänneet ja palan haukanneet\nmiehet soraläjissä. He kuokkivat ja kaivoivat, ääneti ja ahkerina\nkuin muurahaiset keollaan. Muuri oli saatava niin auttavaan\npuolustuskuntoon, kuin vielä mahdollista oli, venäläisten seuraavan\nhyökkäyksen varalle, sillä kukaan ei epäillyt, että se hyökkäys oli\nennen pitkää tapahtuva, äskeisen tappion kostamiseksi.\n\nVäkitornista muodostuneen soramäen kupeella kuokki suurin miesjoukko.\nNe väänsivät vyöryneitä kiviä ja kaivoivat pölyävää multaa,\npaljastaakseen esille tornin jalustan, johon Winholt aikoi hirsistä\nja kivistä rakentaa tilapäävallin. Siinä joukossa Penttikin yhdessä\nViljon ja Hintsan kanssa levitteli mahtavaa kivirauniota sillä\npaikalla, jossa olivat päivän taistelleet. Hartwig Winholt kulki\nsiitä ohi, ja hän oli näkevinään, että tuo ennen niin reipas Pentti\nnyt liikkui kuin unessa, konemaisesti kiviä väännellen.\n\n-- Sinähän olit vahdissa yöllä, virkkoi hän Pentille, -- mene jo\nnukkumaan, mies!\n\n-- Kaivan tässä ensiksi vähän... vastasi Pentti, olematta itsekään\noikein selvillä, miksi hän siinä niin itsepäisesti puski.\n\n-- Aikaa on kaivaa vielä huomennakin. Eivät ryssät nyt pariin päivään\nhyökkää, sellaisen kyydin saatuaan. -- Ja viitaten vallihautaan ja\nsen viereiselle kentälle, jonka peittivät kaatuneiden vihollisten\nruumiit, lisäsi Winholt: -- Ja kun taas kerran hyökkäävät, niin\nsamanlaisen löylyn annamme heille silloinkin, eikö niin, miehet!\n\n-- Pyhän Andreaan ja kaikkien pyhien avulla, lisäsi munkki, joka\nsiinä sorasta kaivautuvia ruumiita haudattaviksi kokosi.\n\n-- Niin. Nehän ne meitä ovat auttaneet, totesi Winholt jatkaessaan\nmatkaa työpaikalle.\n\nPäivä oli laskenut, ja vain hämärinä häämöittivät enää\npyhimysliputkin raatihuoneen katolta vaalennutta taivasta vasten,\njosta taas kävi hienoa pakkaslunta satelemaan. Kylmäksi puristui\nilta, yksi ja toinen uupunut raataja jätti jo kuokkansa. Mutta Pentti\nkuokki edelleen soraläjää väsymyksestä melkein nääntyneenä.\n\nKeskellä kuokkain kilkettä ja uupuneiden miesten hiljaista juttelua\nkuuli Pentti hetken kuluttua muurin eteläistä kuvetta lähenevän\nKnut Possen syvän, kauas antavan äänen. Posse asteli, kirkosta\npalatessaan, Klaus Henrikinpojan ja Tönne Eerikinpojan seurassa\nkorjaustöiden alottamista tarkastamaan. He kuuluivat pysähtyvän\nRaatihuoneentornin raunioiden eteen, joista munkit korjasivat pois\nvainajia, vilusta väriseväin naisten nyyhkyttäessä ympärillä.\n\n-- Nuo vaimot hakevat poikiaan, kaatuneita teinejä, kuului Knut-herra\nlausuvan tovereilleen. -- Niitä onkin tässä rauniossa monta. -- Kas\ntuossakin!\n\nKuului sydäntä vihlovaa valitusta ja hetkeä myöhemmin kiiruhti\nVäkitornin raunioiden ohi ryysypukuinen nainen, kantaen sylissään\nkalpeana retkottavaa, hentoa ruumista.\n\nHerrat astuivat hänen jälessään äänettöminä, Väkitornin raunioita\nlähestyen. Terässääryksinen jalka kuului kilahtavan johonkin\nraunioista esiinpistävään esineeseen. Posse kumartui sitä\ntarkastamaan.\n\n-- Se on pata, virkkoi hän ihmeissään.\n\n-- Tiurin velhon pata näyttää olevan, vastasi Tönne Eerikinpoika. --\nJa kas tuossa, siinähän on itse velho vieressä; kivi on hänen päänsä\nmurskannut.\n\nKotvasen seisoi Knut Posse ääneti noita-ystävänsä ruumiin ylitse\nkumartuneena, -- siinä se nyt taikoja makasi, pussi vielä selässään.\nMutta Klaus-herra murahti:\n\n-- Mitä olikaan velholla täällä tekemistä, tulisimman taistelun\nrintamassa?\n\n-- Sitä me emme tiedä, vastasi Posse harvakseen. Hän jää meille\narvoitukseksi puheineen ja tekoineen. -- Minulle hän tänä aamuna\niloisesti ja varmasti huusi: \"Illalla tiedät tarinasi\", -- mistä hän\nsen tiesi? Ja tiesikö hän silloin omankin tarinansa, -- ukkoparka!\n\nHetken vain seisoi Posse siinä Pataukon ruumiin ylitse kumartuneena.\nMutta sotilaat, jotka raunioilla ahersivat ja jotka eivät vieläkään\ntäysin ymmärtäneet Väkitornin räjähdyksen oikeaa syytä eivätkä\nmyös, miten se oli vaikuttanut kaupungin ihmeelliseen pelastukseen,\nhe nykäsivät toisiaan kyljestä, kun näkivät Possen seisovan\nvelhovainajan vieressä, puhuen sanoja, joiden merkitystä he eivät\nymmärtäneet. Nuo tapaukset ovat jossakin yhteydessä keskenään, niin\npäättelivät nämä Pentin työtoverit, ja he virkkoivat hiljaisella\näänellä toisilleen:\n\n-- Suotta ei Tiurin velho keittänyt padassaan käärmeen päitä ja\nhavukan kynsiä.\n\n-- Eikä suotta Possekaan joka aamu hänen kanssaan sillankorvassa\nneuvoa pitänyt, -- tiesivät he, minkä liemen keittivät!\n\n-- Ryssät lensivät ilmaan kuin akanat, eikä se ollut mikään sattuma.\n\n-- Ei. Mutta siihen sortui nyt apuri itsekin.\n\n-- Vaan Possepa pelasti Viipurin!\n\nPentti kuokki yhä edelleen, innokkaasti etsien jotakin. Kuin unen\nläpi kuuli hän noita vieressään kuiskivain miesten tarinoita,\nja niistä alkoi hänenkin mielessään herätä himmeitä mielikuvia\nsalaperäisten voimain vaikutuksesta. Olihan hän tosin itse ollut\nmukana näkemässä kaikki, mutta hänkään ei kaikkea ymmärtänyt. Kaiken\naikaa, kun hän oli rauniota kaivellut, oli häntä kiinnittänyt\nhalu saada selko siitä, oliko valkoinen ritari todella suistunut\nVäkitornin raunioihin... oliko Possen taikavoima sittenkin ollut\nsuurempi kuin tuon peljätyn ratsupäällikön, johon ei lyijy eikä rauta\npystynyt? Oliko ehkä juuri siinä syy Viipurin pelastukseen?\n\nPentti oikaisihe hetkeksi pystyyn, pyyhkien hikeä kuumalta otsaltaan.\nSiinä puolihämärässä, raunioiden juurella, johon Knut Posse oli\npysähtynyt, huomasi hän nyt myös sukulaisensa, Degen-voudin ja\nhänen seurassaan nuoren Kirsti-neiden, jotka hiljaa liikkuivat\nruumiskasalta toiselle. Silloin Pentti ikäänkuin heräsi. Hän oivalsi\nheti, ketä nuo hänen surevat tuttavansa etsivät, ja samalla hänelle\nselveni omakin etsimisensä todellinen, ensimäinen syy. Hakijat\nseisahtuivat hänen kohdalleen soramäen juurelle. Vouti vanhuksen\nvakavat kasvot olivat tavallista kalpeammat, ja tuontuostaan hän\npyyhkäsi kyyneleen silmäkulmastaan, -- hän haki ainoata poikaansa,\njonka hän tiesi kaatuneen. Mutta neitosen silmät olivat kuivat;\nniissä paloi vain omituinen, epäilevä, rauhaton, kysyvä ilme, joka\nikäänkuin näytti vastausta vaativan.\n\nPentti laskeusi kivirauniolta alemmas, viittasi tytön luokseen ja\nvirkkoi:\n\n-- Haetaan tästä... näillä kohdilla hänen pitäisi olla.\n\nLinnanvouti kutsui muutamia miehiä avuksi kaivamaan osotetusta\nkohdasta. Pentti tovereineen oli jo kaivanut kuopan jokseenkin\nsyväksi; siirrettiin vielä sivulle joku kivenlohkare, tarvittiin\nvielä joku kuokanisku, -- ja lopultakin vilahti sorasta Evert Degenin\nsininen asemiesmekko. Koko miesjoukko yhtyi kaivamaan sitä irti ja\nnosti vihdoin esille nuoren vainajan.\n\nHän ei noussut sieltä yksin. Hänen kouransa olivat kiinni viereensä\nkaatuneessa vihollisessa; se oli loistavapukuinen, pitkä uros, jonka\npäässä vielä oli leuvan alta sidottu, valkotöyhtöinen ritarihattu...\nMiekka oli pudonnut Evertin kädestä; se löydettiin syvempää sorasta,\nja sen vierestä löytyi se lippu, jota liehuttaen valkoinen ritari oli\nmiehiään torniin kutsunut. Taistelijat olivat heittäneet aseensa pois\nja sulin käsin toisiinsa tarranneet...\n\nÄäneti seisoi pieni seurue tuokion tuon löytönsä ympärillä. Mutta\nneitosen silmistä suli vähitellen tuo rauhaton, pälyvä ilme, kun hän\npolvistuneena katseli kaatunutta sulhoaan. Ja kun hän siitä nosti\npäänsä ja verkalleen kohosi ylös, oli hänen katseensa taas kirkas,\nmelkeinpä uljas, ja hän virkkoi Degen-vanhukselle vaaleana, mutta\nvavahtamattomalla äänellä:\n\n-- Hän siis uskalsi sen minkä lupasikin!\n\nLumia sateli soran alta kaivettujen vainajain päälle. Illan pimetessä\nse lumisade sakenemistaan sakeni, peittäen vähitellen alleen Viipurin\nsärkyneet muurit ja kaatuneiden vihollisten täyttämät vallihaudat.\nLumet putoilivat pehmoisina ja ääneti, ikäänkuin hellävaroen kattaen\nhävityksen jäljet; putoilivat hiljaa, tasoittaen talvisen verhonsa\nalle äsken vielä intohimojen tärisyttävän luonnon, joka nyt,\nikäänkuin vähitellen rauhoittuen, jäi siihen lepäämään valkoisena,\nkankeana ja kylmänä.\n\n\n\n\nXV. PAKOSAUNALLA.\n\n\nViipurista länteen kulkevaa vanhaa valtatietä taivalsi kolme miestä.\nKaksi heistä hiihti paksussa kinoksessa, kolmas ajoi ratsun selässä,\nalituiseen koettaen hakea hevoselleen kovempaa keskitien paikkaa.\nMutta sitä ei löytynyt. Hevonen kahlasi syvässä lumessa ja pääsi\nainoastaan käyden etenemään. Ja uutta lunta tuprusi yhtämittaa,\ntuprusi hiljaa ja kuin hävittämällä valkoiseen metsään, mutta\nsakeasti, kinosta kohottaen.\n\nKonttiselkäiset hiihtäjät odottivat verkalleen joutuvaa ratsumiestä.\nKun tämä vihdoin heidän kohdalleen ehti, virkkoi nuorempi, matalampi\nsuksimies:\n\n-- Taisi tulla sinulle erehdys, Pentti, kun hevosen otit. Raskasta on\nratsun astua näissä kinoksissa.\n\n-- Niin tuli, Viljo. Kovin hitaasti edistyy taival, jos vain ei tie\nparane. -- Ratsumies, katseli synkkänä eteensä umpeen tuiskunutta\ntieaukeata. -- Luulin hevosella pikemmin ennättäväni; vastahan nyt on\njoulukuu puolivälissä eikä Viipurin luona ollut näin paljo lunta.\n\n-- On sitä jo lunta metsissä, vaikkei siellä aavemmilla mailla näin\nupottanut, vastasi toinen hiihtäjistä, romuluinen, leveäharteinen\nmies, -- Ilvesmäen Hintsa.\n\n-- Mutta eikö täällä valtatiellä ole ketään kulkenut? tuskaili Pentti.\n\n-- Ei näy uskaltaneen kukaan liikkeelle, sen jälkeen kuin ryssät ovat\nryöstämässä käyneet.\n\nTyytymätön ilme kasvoillaan ratsasti Pentti Heinonpoika edelleen.\nEi voinut kiirehtiä kahlaavaa hevosta, ei parannut upottava tie.\nJa kuitenkin hän olisi tahtonut lentävän siivillä rientää viemään\nperille sen viestin, jota hän oli kuljettamassa. Tuskallista! Ja\nmatka oli malttamattoman miehen edessä niin pitkä, -- Turkuun asti!\n\nPentti oli näet viemässä piispalle viestiä Viipurin pelastumisesta.\nHän tiesi, että Maunu-piispa niinkuin koko Turunmaa jännityksellä\nja huolella odotti tietoja piiritetyn kaupungin kohtalosta ja\nettä hänen tuomansa uutinen tulisi poistamaan raskaan painajaisen\nihmisten mielistä; ennen kaikkea se oli piispavanhusta sydäntä myöten\nilahduttava. Puoleentoista kuukauteen ei ollut Viipurista mitään\nviestiä päässyt länteen päin lähtemään. Posse oli nytkin \"pamauksen\"\njälkeen vielä viivyttänyt viestiä siitä, kunnes airueella olisi täysi\nvarmuus kerrottavanaan.\n\nViime päiviin asti oli näet vihollisia parveillut Viipurin muurien\nympärillä, eivätkä piiritetyt tienneet, mikä näillä oli mielessään.\nAntinpäivän hyökkäyksen ja pyhän ristin ihmeen jälkeen eivät\nvenäläiset tosin olleet uudistaneet väkirynnäkköä, mutta heidän\ntykkinsä, heidän telttansa ja heidän tuhantiset joukkonsa olivat\nedelleen viipyneet kaupungin edustaisella kedolla. Ja heidän\nratsumiehensä olivat alituisesti kierrelleet Viipurin varustuksia ja\nvakoilleet vallien korjaamistöitä. Tosin näytti viipurilaisista jo\nkohta Andreaan päivän jälkeen siltä, kuin osa piiritysjoukosta olisi\npoistunut Papulan notkosta. Ryssät keräsivät öisin päällikköjensä\nruumiit Viipurin muurin alta ja Possen vakoojat näkivät pitkien\nsaattueiden kuljettavan niitä etelään päin, jonne tie nyt oli lujaksi\npoljettu. Mutta venäläisten pitkän leiririvin edustalla paloivat\nsittenkin vielä yötä päivää heidän hirsitulensa lumisella maalla,\nja niiden ympärillä kykkivät viluiset miehet. Viipurilaiset eivät\nvoineet tietää, mitä sotajuonta he ehkä taas valmistelivat.\n\nSiksi korjuutti Winholt lakkaamatta Viipurin muureja, siksi valvoivat\nsen harvenneet vartijat väsähtämättä sortuneilla valleilla. Posse oli\nalituiseen jalkeilla. Hän odotti hyökkäystä. Mutta päivät menivät, --\nsitä ei tullut.\n\nVihdoin eräänä joulukuun yönä huomasivat itämuurin vartijat, että\nvihollisten hirsitulet paloivat omituisen matalasti ja sammuivat yksi\ntoisensa perästä. Vakoojat hiipivät aamuyöstä kentälle ja toivat\nsieltä sanoman, että viholliset olivat poistuneet leiristään. Päivän\nvaljettua palasivat toiset, kertoen, että he jo rientomarssissa\nsamosivat Kivennavan autioksipoltettuja kyläpaikkoja kohti. Teltat\nolivat tyhjät, nuotiot kylmät.\n\nSilloin ajoi Posse itse aatelisherrain seuraamana tarkastamaan\nvihollisten leiririvejä, jotka olivat täyttäneet penikulman laajuisen\nalueen Viipurin edustalla. Paeten oli leiristä lähdetty, kiirehditty\noli kotitaipaleelle. Sinne olivat piirittäjät lähtiessään heittäneet\nheittokoneensa ja piirityskojeensa, siinä olivat hangessa nuokin\nsuuret, mustakitaiset tulikirnut, joilla he olivat niin monasti\nViipurille hätää näyttäneet; ne olivat kai liian raskaat nietosten\nläpi kuljetettaviksi. Niitä vedätti sieltä nyt Posse Viipurin väestön\näänekkäästi hoilatessa kaupungin valleille, surmaksi vihollisille,\njos he vielä toiste tulevat.\n\nJa vielä kerran olivat ne tulikirnut soineet, mutta nyt\nriemulaukauksina, tuskasta keventyneiden ilohuutojen säestyksellä,\nViipurin muureilta.\n\nMutta tältä retkeltä linnaan palattuaan oli Knut Posse kutsuttanut\nPentti Heinonpojan luokseen ja sanonut: -- Nyt on aika viedä viesti\npiispalle. Sinä Pentti olet ennenkin airueena Turussa kulkenut,\nnäytäppäs nyt nopeuttasi! -- Olivatpa säteilleet vanhan soturin\nsilmät, kun hän taas piirsi puumerkkinsä Horn-laamannin laatiman\nkirjeen alle. Ja kun hän käski Pentin varustautua aamuksi matkalle,\nniin ilomielellä tämä siihen luottamustoimeen suostui.\n\nSamaan aikaan oli Posse päättänyt lähettää saman iloviestin myöskin\nKylliäiselle Savonlinnaan. Viipurissa näet tiedettiin, että\nvenäläiset olivat tänä syksynä koettaneet saada sitäkin haltuunsa,\nmutta miten siellä erämaan linnassa nyt oli laita, sitä ei tunnettu.\nKylliäisellä saattoivat vielä olla hetket kuumat; häntä oli\nrohkaistava. Tälle retkelle oli Pentti suositellut heimolaistaan\nViljoa, jonka hän tiesi sinne ikävöivän; Hintsan hän laittoi sinne\nViljon toveriksi. Näin olivat he nyt kolmisin matkalle joutuneet,\nyhdessä kulkeakseen alkutaipaleen, kunnes Savoon meneväin miesten\nsuunta oli poikkeava pohjoiseen. Savon airueet olivat lähteneet\nsuksilla, heidän taipaleellaan kun ei ollut teistä tietoa, mutta\nPentti oli luullut nopeammin joutuvansa Turkuun ratsullaan, jonka\nhän suurella vaivalla oli rehunpuuteaikojenkin läpi saanut hengissä\npidetyksi. Tämä toivo oli hänelle nyt turmioksi kääntynyt.\n\nHuolestuneena Pentti näki, kuinka valkoinen vaahto valui hänen\nlaihan ratsunsa lautasilta, ja hän oli jo aikoja tähystellyt ummessa\nolevan tien varrelta ihmisasuntoa, missä saisi vaihdetuksi hevosen\nhiihtimiin. Mutta turhaan hänen katseensa harhaili jokaisessa\ntienmutkassa aukeavan maiseman yli.\n\n-- Eikö täällä ole taloista merkkiäkään jälellä? puheli hän\nkärsimättömänä tovereilleen. -- Olihan täällä ennen vankat kylät.\n\n-- Ne on kai vainolainen polttanut, arveli Viljo.\n\n-- Ja asukkaatko tappanut?\n\n-- Taikka ovat he paenneet.\n\nKuolemanautio oli luonto. Metsä oli niin sakean lumen peitossa, että\nse paikoitellen näytti miltei yhtenäiseltä, läpitunkemattomalta\nkinokselta, eikä kertaakaan katkaissut suksenlatukaan tienaukkoa.\nVäliin tosin valkeni metsästä päiviä, missä aidanseipäitä tai\nsuovapuita pistihe esiin lumesta, todistaen vanhaa viljelysmaata.\nMutta rakennusta ei ollut yhtään pystyssä, ja ainoastaan arvaamalla\nsaattoivat matkamiehet päätellä jossakin aidankupeella näkyviä\nlumikumpuja tuvan tai riihenkiukaan raunioiksi.\n\nMutta Pentti koetti yhä lohduttautua:\n\n-- Jahka ehditään vähän edemmäs vainolaisten käymäpaikoilta, niin\ntullaan kai tästä kerran ihmisten ilmoillekin. Ovat kai he ainakin\nkirkoillaan käyneet.\n\n-- Taitavat olla tuhkana kirkotkin, arveli Hintsa, koettaen\nohjaksista taluttamalla auttaa uupuvaa hevosta.\n\nTämä oli jo likomärkä. Pentti nousi selästä ja koetti tallata tietä,\nmutta siten edistyi matka vielä verkkaisemmin. Ilta rupesi olemaan\nkäsissä.\n\n-- Pitäneekö palata Viipuriin, puhui Pentti aina vain synkempänä.\nMutta hän lisäsi samassa: -- Ei, ennen vaikka tähän näännyn...!\n\nHintsa hiihteli etäämpänä tieltä, tarkastaen muutaman järven rannalla\nolleen kylän raunioita. Se oli niin aukea ja lumipeitteinen sekin,\nkuin hyljätty kalmisto ikään. Joku kallistunut kaivonvipu näkyi vain\nlumen alta ja sen vierestä kasa hiiltyneitä hirsiä. Mutta alempaa\njärven rannalta, törmän katveesta, keksi hänen hakeva silmänsä\nvihdoin matalan mökin räystään. Hän hiihti lähemmäs; siihen oli toki\npolttamatta jäänyt yksinäinen pirtti, jossa saattoi yönsä viettää ja\nhevosta lepuuttaa. Sinne hän hankien halki opasti toverinsa, ja sinne\nPenttikin hitaasti talutti huuruavan ratsunsa.\n\nPimeä jo tapasi, kun he perille ehtivät. Mökin aukinaisesta ovesta\noli lunta sisään kinostanut. Mutta halkopino oli tuvan seinämällä,\nja pian valaisi roihuava valkea aution pirtin. Siinä olivat esineet\nhuiskin haiskin kuin kiireisen paon jäliltä. Orsilta olivat\nleipävaikkanat ja päreet pudotetut alas, kehto oli kumossa, pata oli\npuolillaan jäätynyttä keittoa ja raanu roikkui rahilta lattialle,\nikäänkuin siihen pudonneena hätäisesti poistuvan kädestä. Jo kauan\naikaa sitten näkyivät eläjät talonsa jättäneen, sillä lintujen jälkiä\noli perhepöydällä ja räppänän kohdalla oli jäätynyt lammikko.\n\nHyväpä siinä sittenkin oli lämmittävän pystyvalkean ääressä sekä\nmatkamiesten että hevosen levätä. Pentti kävi tutkimassa tuvan\nvieressä olevaa omettaakin, hakeakseen sieltä heinätukon hevoselleen.\nHän kopeloi pimeässä soimessa, ja hänen kätensä kosketti jotakin\nsileää ja kylmää, -- kuin vainajan kasvoja. Pentti hätkähti ja haki\ntuvasta päresoihdun.\n\nSen valossa nähtiin, että siinä lehmänsoimessa todellakin makasi\njäätynyt naisen ruumis, kytkyt vielä kädessään. Vainajan niskassa oli\nsuuri, kuiville juossut kirveenhaava.\n\nKauhulla katselivat sitä matkamiehet tyhjän navetan kynnykseltä. He\nsaattoivat varsin hyvin kuvitella, kuinka se kaikki oli tapahtunut:\nRyöstäjä oli saapunut kylään ja tänne kylänlaitaan oli kuultu sen\nmelua tai nähty sen nuotioita. Silloin oli mökin väki kiireellä\nhankkiutunut pakosalle, kantanut nähtävästi venheeseen lapsensa ja\neväitä minkä ennätti. Mutta paetessaan oli kai emäntä muistanut,\nettä lehmä jäi navettaan vainolaisen saaliiksi. Hän oli vielä viime\nhetkessä palannut laskemaan elukan irti... mutta silloin olikin jo\nvainolainen mökkiin ehtinyt, emäntä sai soimessa surmansa ja lehmäkin\nmeni ryöstäjille. Miten lie toisten pakoonpyrkijäin käynyt...\n\nAamun valjettua etsivät matkamiehet suksia autiosta talosta, mutta\nniitä ei löytynyt. Lienevätkö nekin vainolaiselle kelvanneet, vai\nlieneekö jo joku muu kulkija ne tarpeekseen hakenut, -- entistä\nvaivaloista kulkuaan täytyi Pentin vain lähteä jatkamaan. Yöllä oli\nlumisade tauonnut, päivä valkeni puolikirkkaana, mutta se valaisi\naina vain äänetöntä, autiota erämaanluontoa.\n\nTaas sivuuttivat matkamiehet poltettuja kyliä, taas rupesi jo\naamustapäivin sekä hevonen että mies kahlatessaan hiostumaan. Mutta\nerään talonraunion kohdalla pysähtyi Pentti melkein hämmästyneenä:\n\n-- Onpahan siinä vihdoinkin elävä olento, virkkoi hän.\n\n-- On tottatosiaan siinä koira kaivamassa, mitä kaivaneekin, vastasi\nViljo, kääntäen suksensa tiepuoleen. -- Annas kun katson.\n\nHän hiihti koiran luo. Se kalvoi luuta kinoksesta, ihmisen sääriluuta\nnäkyi ahnaasti jyrsivän. Vieraan nähtyään se näytti hampaitaan ja\npakeni muristen metsään. Mutta Hintsa lähti viilettämään koiran\nperästä, virkkoen:\n\n-- Jos on koira hengissä, niin on kai silloin ihminenkin ääressä!\n\nJa niin olikin. Vainion yli vesakkoon ehdittyään näki hän hiihtävän\njousimiehen, joka matalana kuin myyrä huimaa vauhtia painoi oksain\nalitse pakoon metsän sydämeen. Hintsa huusi häntä pysähtymään,\nmutta mies vain pakeni kuin surmaansa, -- luuli kai vainolaisen\nkintereillään olevan.\n\nSiitä syntyi kipakka kilpahiihto tiheässä ryteikkömetsässä. Hintsa\noli voimiltaan vankempi; hän vihdoin ehätti pakenevan, joka sen\nnähtyään nousi suksiltaan ja asettui palavin silmin tappeluasentoon.\nHintsa koetti häntä rauhoitellen puhutella, ei aikonut häneltä\nhenkeä viedä, suksia vain kysyi ja ihmisiä, joiden hoitoon voisi\nhevosen heittää. Mutta mies ei näyttänyt mitään ymmärtävän. Hän ei\nkuunnellutkaan eikä vastannut halaistua sanaa, läähätti vain ja\nluimisteli synkästi verestävin silmin, seisten kirves koholla syvässä\nlumessa. Ja koira haukkua räkätti hänen jalkojensa välistä hampaat\nirvissä...\n\nJo ehti Viljokin siihen yhtymäpaikalle, ja vihdoin kahluutti\nPenttikin, ymmärrettyään, että oli todella ihminen tavattu, siihen\nhevosensa. He koettivat yhdessä ystävinä puhutella metsämiestä, mutta\ntämän kuihtuneilla kasvoilla ei ilmekään värähtänyt, hänen silmistään\nvain kuvastui kauhu ja hätä. Vihdoin Viljo otti kontistaan leipäpalan\nja tarjosi sitä tuijottavalle miehelle. Tämä tempasi leivän, purasi\nsitä kerran ja näytti kuin humaltuvan sen mausta... Hän puri, ahmi,\nnieli! Ja sen syönnin varrella hänen silmistään vähitellen laukesi\ntuo epäilevä, hätääntynyt ilme, hän rupesi tointumaan ja sitä\nmyöten myös uskomaan, etteivät matkamiehet olleetkaan verenjanoisia\nvainolaisia.\n\n-- Rihmoillasiko hiihtelet täällä? kysyi nyt Pentti rauhallisesti.\n\n-- Niin, vastasi mies, vieläkin sentään epävarmana.\n\n-- Teillä on siis pakosauna täällä lähellä? Mutta taas kävi mies\ntuppisuuksi. Hän tietysti vielä epäili näitä outoja miehiä eikä\ntahtonut piilopaikkaansa ilmaista. Matkamiehet käänsivät silloin\npuheen toisaalle. Kyselivät saaliinsatoa ja toimeentuloa täällä\nmetsässä. Ei ollut otuksia metsässä, vastaili mies; riistakin oli\ntänä talvena huvennut hävitystä ja ruttoa pakoon. Petäjänkuoren\nja vehkan varassa oli eletty. Niin jousimies siinä rauhallisesti\ntarinoitaessa vähitellen jälleen suli, ja Pentti saattoi ruveta\nhänelle asiataan ajamaan:\n\n-- Tarvitsen sukset, en pääse hevosella kulkemaan umpiteitä. Jos\nhankit minulle sivakat, mies, niin saat hevoseni pitää kesään asti ja\nsillä ajaa hirsiä uuteen pirttiisi. No?\n\nMutta sitä puhetta ei jousimies näyttänyt taas ollenkaan ymmärtävän.\nPentti vakuutti:\n\n-- Usko pois, vihollinen on Viipurista karkoitettu, te voitte taas\npalata kyläpaikoillenne.\n\nPariin kertaan saivat matkamiehet kertoa Viipurin pelastuksesta\nja vihollisten lähdöstä, ennenkuin jousimies otti sen uskoakseen.\nMutta kun hän sen vihdoin uskoi, niin hän ihmeellisesti elpyi ja\nlämpeni. Ja nousten taas suksilleen kertoi hän nyt omasta ehdostaan\nkohtaloitaan.\n\nSyksykesällä olivat vainolaisen ratsujoukot ruvenneet retkeilemään\nnäissä Viipurin länsipuolisissa pitäjissä. Ryöstivät ja polttivat,\nkaiken syötävän keräsivät, karjan ajoivat matkassaan, ihmiset\ntappoivat missä vain tapasivat. Ja yhden matkueen käytyä tuli vielä\ntoinen ja kolmas. Metsiin olivat silloin asukkaat paenneet mikäli\nvain kerkesivät. Sinne olivat he suosaariin kyhänneet piilopirttejään\nja koettaneet petäjänkuoren ja metsänriistan avulla pysyä hengissä.\nMutta huonoa se oli ollut, varsinkin sittenkun pakkaset alkoivat ja\ntuli rutto... Poltettujen kylien paikoille oli harvoin uskallettu\npalata, vaikka siellä vielä kuopissa olisi ollut vähän nauriita\nelannon avuksi ja jollakin halmeella säilynyt puimaton aumakin...\nkyliä täytyi välttää niinkuin valtateitäkin, ettei vainolainen\njälille pääsisi.\n\n-- Nyt uskallat nauriisi hakea, lohdutti Pentti. -- Ja mulle siis\nsuksesi annat?\n\n-- On saunallamme toki suksia.\n\n-- Vaan onko heiniä hevoselle?\n\n-- Suon laidassa on suova, -- eipähän niitä olematon karjamme\ntarvinne!\n\nMies läksi vihdoin opastamaan matkalaisia piilopirtilleen, josta\nPentin piti saada nuo kaipaamansa hiihtimet. Hintsa jäi notkoon\nhevosta pitelemään, kunnes metsäläiset sen sieltä tulisivat hakemaan\nkorjuuseen. Mutta Viljo ja Pentti hiihtivät jousimiehen mukana\nsyvemmäs salolle.\n\nKappaleen matkaa samottuaan sakeaa metsää, jossa risukot ja murrokset\nkulkua hidastivat, näkivät he muutaman mäenrinteen kuusikossa\nmatalan, pyöreistä hirsistä kiireellä kyhätyn majan, ja sitä kohti\nViljo suon yli oikasi.\n\n-- Ei sinne! huusi jousimies melkein hätääntyneenä. Mutta Viljo oli\njo ovella ja silmäili sisään. -- Onko se autio? huusi hän oppaalle.\n\n-- Siinä ovat kaikki kuolleet ruttoon... Kamala olikin sen sisusta,\nkun silmä vihdoin pimeästä saunasta rupesi esineitä erottamaan.\nLavitsalla ja lattialla makasi puolialastomia, mustuneita ruumiita,\nmuodottomiksi pöhöttyneitä, ihossa visvaankuivuneet paiseet.\nLauteelta retkotti alas pienen lapsen pää, ja raukan luuta myöten\nkuihtuneissa kasvoissa oli niin tuskainen ilme, että Viljoa puistatti.\n\nEi ollut kukaan toisista pakopirteistä tullut kuolleita\nkuoppaamaankaan. Karttanut oli päinvastoin jokainen tätä kuoleman\nmajaa, tietäen, että sieltä läksi rutto, ja että ken sen kerran sai,\nhän oli perheineen surman oma. Yksin metsän pedotkin lienevät tuota\nmajaa väistäneet, koska eivät olleet käyneet sinne aterioimaan, --\nTapio suojelee karjansa, väitti jousimies.\n\nKauhulla sulki Viljo oven ja kiirehti suksilleen. Mutta vielä\nhiihtäessäänkin tuo näkö häntä kiusasi ja hän kysyi oppaalta:\n\n-- Milloin kävi siellä surma?\n\n-- Jo sulan aikana, -- taikka kukapa sen niin tarkoin tietää, milloin\nheistä kukin kuoli.\n\n-- Ja aivanko avutta kuolivat?\n\n-- Mikä heitä auttamaan, -- se on Jumalan tauti!\n\nEdelleen hiihtivät miehet, syvemmäs saloon, hiihtivät vielä toisen\nsuon poikki alavalle männikkökankaalle. Siinä oli notkossa toinen\nmaja, äskeistä vielä matalampi, mutta sen lakeisesta tuprusi toki\nikäänkuin arkaillen petäjänoksain alle ohkaista savua. Se oli\njousimiehen pakosauna. Sen edustalla pilkkoi puita mies, jolla oli\nsuuri villahuivi kasvojensa ympäri käärittynä. Pentti katsoi miestä,\n-- hänen silmänsä olivat ihan pullistumaisillaan ulos muodottomaksi\npöhöttyneestä päästä; ne murjottivat sieltä huivin alta kananmunan\nkokoisina pahkuroina. Sen oli pakkanen tehnyt, kertoi jousimies.\nHalonpilkkooja itse ei päätään kääntänyt, hän ei näyttänyt enää\nmitään ymmärtävän.\n\nSaunasta lemahti oven auetessa imelänkostea, ilkeä katku. Märistä\nhirsistä kyhätty seinä ja laipio valuttivat näet alituiseen vettä\nlikaisille pahnoille, joita oli maanpohjaiselle lattialle levitetty,\nja hirsien välisistä kuuraisista raoista huurusi pakkanen sisään.\nPahnoilla makasi lapsia, joiden savenharmaat jäsenet olivat laihat\nkuin puikot; mutta vatsat olivat luonnottoman pulleiksi pöhöttyneet\nja silmistä hehkui kuumeinen, kaipaava katse, -- se oli nälkää,\njäytävää, kiduttavaa nälkää!\n\nVieraat pysähtyivät pakopirtin ovelle, välittämättä astua sisään.\nLiedellä paloi tuli, tulen päällä riippui hahlaimesta pata, josta\nnousi keskenkuivuneen petäjänjauhon äitelä höyry. Uuninkupeeseen\nkädellään nojaava, turkkireuhkaan puettu nainen hämmensi hierimellä\nnokista pataa, tuleen tylsästi tuijottaen. Mutta kun hän siitä\nsilmänsä nosti ja näki vieraat ovella, niin hän säikähtyneenä\nhypähti, kiljasi ja juoksi hierin kädessään pahnoilla makaavain\nlastensa eteen, ikäänkuin naarassusi pentujaan puolustamaan. Ja hänen\nsuuret, valkoiset hampaansa irvistivätkin kuin ärtyneen pedon kidasta.\n\n-- Eivät ole vieraat vainolaisia, selitti hiihdosta palannut\nmetsämies. -- Viipurin miehiä ovat, sieltä on ryssä jo ajettu pois.\n\nNaisen kasvoista laukesi pingoitus, ja taas niissä kuvastui tylsä\nvälinpitämättömyys. Selvästi hän ei näyttänyt tajuavan, mitä mies\nkertoi vainolaisten lähdöstä ja maassa taas vallitsevasta rauhasta.\nHän näkyi vaipuneen siihen yhteen ainoaan ajatukseensa, joka hänen\nmielensä oli täyttänyt; tuokion kuluttua läheni hän ahnaasti\ntutkimaan miehensä konttia, jota hän pohjaa myöten kopeloi. Ja\ntavattuaan sen tyhjänä hän ärtyisästi äyskäsi:\n\n-- Taaskaan... et mitään otusta tuonut, et lintuakaan...!\n\nMies vastasi alakuloisena ja ikäänkuin syytettynä:\n\n-- Luntakin on satanut lankoihin... Eikä otuksia ole...!\n\nKuului valittavaa vikinää pahnoilta, pettyneen toivon vaikerrusta.\nLapset saivat silloin Viljon kontista kyrsäpalan kukin. Yksi tyttö\noli maannut koko ajan liikahtamatta, ikäänkuin tajutonna... nyt\nhänkin virkosi, ojenteli laihaa käsivarttaan, nousi istumaan, ahmi\nahnaasti leipää. Kun pala oli loppunut, vaipui hän autuas hymy\nkasvoillaan pahnoille takaisin. Mutta tuokion kuluttua näkyivät\nsuonenvedon kouristukset häntä täristävän... leipä oli kai ollut\nliian voimakasta hänen pitkän nälän heikontamalle ruumiilleen.\nVieraat silmäilivät sitä säikähtäen. Vihdoin vavistukset loppuivat,\nlapsi makasi taas liikahtamatta... mutta Viljo ei uskaltanut astua\nkatsomaan, vieläkö raukka hengitti, hänestä vain näytti, että se\nsiinä kuolleena makasi.\n\nPentti sai sukset, ja vieraat hankkiutuivat kiireellä lähtemään tältä\nviheliäisyyden majalta, jatkaakseen pahasti viivästynyttä matkaansa.\nPakopirtin ainoa terve mies läksi heidän mukaansa. Hänessä oli\nvirinnyt toivo, toivo vielä päästä palaamaan entisille elonsa maille,\nja se toivo häntä ihmeellisesti virkisti, kun hän nyt polki hankeen\ntietä tuodakseen sitä myöten hevosen mökilleen.\n\n-- Mutta mihin sen täällä asetatte talvipakkasessa? kysyi Pentti\nhämillään.\n\nMies viittasi matalaa majaansa:\n\n-- Saunaan, tietysti.\n\nSinne yksille, ahtaille tiloille, potevain lasten viereen...! Ja\nmiksei, sielläpähän se osaltaan lämmittää hataraa saunaa, -- ajatteli\nPentti poistuessaan.\n\nViimein lähestyivät miehet sitä vesakkoa, johon Hintsa oli jäänyt\nhevosta pitelemään. Mutta mikä omituinen ryske sieltäpäin kuului:\nTanner tömisi, aivankuin hevosen levottomana teutaroidessa, ja mies\npäästeli aina sekaan karkeita kirouksia. Hiihtäjät kiirehtivät\nlähemmäs, -- siellä oli susilauma Hintsan ja hevosen kimpussa.\nSilmät kiiluvina kiertelivät siinä nälkäiset, pörrökarvaiset pedot\npoljetulla hangella, pyrkien milloin miltäkin kolkalta iskeytymään\nratsun tai miehen kurkkuun. Niitä oli siinä kymmenkunta punakitaista\nhurrilaista! Hintsa hosui hurjasti kirveellään joka taholle,\nhyppäsi milloin toiselle, milloin toiselle puolelle hevosta sitä\nsuojelemaan, huiskasi liian lähelle pyrkivää petoa päähän ja karjasi\nsekaan. Pelästynyt hevonen, jonka Hintsa oli koivuun sitonut, potki\ntakajaloillaan, häätäen sekin kavioillaan susia luotaan.\n\nMetsämiehen jousi kaatoi nyt yhden hukan kinokseen, ja toinen\npökertyi samaan aikaan Hintsan kirveeniskusta. Toiset hyökkäsivät\nsiitä välittämättä yhä kohti, mutta havaitsivat samassa vesakosta\nsaapuvat hiihtäjät. Silloin ne päästivät pitkän, haikean ulinan,\nlähtiessään viheriöiltä kiiluvin silmin kuin kerät vyörymään\nsaaliinsa luota, ja loikkasivat harjun taa, josta niiden venytetty\nvalitushuuto vielä kauan kuului.\n\nHintsa pyyhki karvalakillaan likomäräksi hiostunutta tukkaansa ja\nhuohotteli kuin pajan palje.\n\n-- Sinulle taisi tulla lämmin, virkkoi Viljo leikkisästi, toverinsa\nluo ehdittyään.\n\n-- Se otti kerrankin kovalle, myönsi Hintsa läähättäen.\n\n-- Kovemmalleko kuin tuonaan Viipurin Väkitornin aukolla, josta\nlakasit ryssiä kahta puolta?\n\n-- Se oli leikkityötä tähän verraten, -- parahiksi ehditte perille!\n\nMutta pitkää lepoa ei Hintsa kuitenkaan tarvinnut. Pentti heitti\nhyvästit ratsulleen, jota jousimies läksi saunalleen taluttamaan, ja\npian taivalsi taas kolme miestä Viipurista länteen vievää valtatietä\nmyöten, mutta nyt kaikki keveästi liukuvilla suksilla.\n\nEi näkynyt vieläkään elävän jälkeä tieaukealla. Koko maakunta\noli niin autio ja kuollut, kuin ei siellä elämää eikä liikettä\nolisi koskaan ollutkaan. Poltettujen kyläin asukkaat lymyilivät\npakopirteissään syvissä metsissä, tietämättä mitään vihollisten\npoistumisesta.\n\nMutta entistä nopeammin katkesi nyt taival hiihtäjiltä. Pian olivat\nhe sen merkkikiven luona, josta he tiesivät vanhan kauppatien vievän\nmerenrannalta Lappeen kylien kautta Savoon. Siinä tienhaarassa oli\nheidän erottava, Pentin jatkaakseen yksin matkaansa valtatietä\nlänteen päin, Viljon ja Hintsan poiketakseen pohjoisille metsämaille\nja sitten Saimaan selkien poikki kauas yksinäiseen Olavinlinnaan.\nNäillä hiihtäjillä ei ollut paljon toivoa tavata ihmisasuntoa\nhävitetyssä maakunnassa, mutta Pentti tiesi ainakin Kymijoella\nihmisiä löytävänsä, sillä siellähän piti vielä jotain sotaväkeäkin\nolla koolla.\n\n-- Viekää terveiset Savonlinnan miehille, virkkoi viimemainittu\ntovereilleen. -- Ja sitten kotipuoleen, kun sinne joudutte.\n\n-- Jos joudumme! Ja milloin palaat sinne sinä? kysyi Viljo. -- Vai\njäätkö pitkiksikin ajoiksi Turkuun?\n\n-- En tiedä jäänkö sinne vai palaanko Viipuriin. Siellä ehkä\nedelleenkin miehiä tarvitaan.\n\n-- Jos tarvitaan, niin siellä tavataan, virkkoi Viljo, kääntyen\npäättävästi korpeen päin.\n\nSukset sihisivät eri tahoille autiossa metsässä. Hiihtäjät lisäsivät\nvauhtia, lisäsivät sitä lämpimikseen, sillä pakkanen kiristyi taas\nvihaisemmaksi, mutta myöskin mieltensä halusta. Vietävinään olevat\nviestit heitä kannustivat, ja heissä itsessään paloi jo ikävä päästä\ntästä kolkon hävityksen maailmasta ihmisten ilmoille.\n\n\n\n\nXVI. RUOTSIN APUVÄKI.\n\n\nTurun piispanlinnan holvikattoisessa kirjastohuoneessa työskentelivät\nharmaanhämäränä joulukuunpäivänä piispa Maunu Särkilahti ja hänen\nsihteerinsä, maisteri Paavali Scheel. Piispan edessä pöydällä oli\npieni pino ohkaisia, nahkakantisia kirjoja, joita hän järjesteli\neri kasoihin. Se oli ensimäinen Suomea varten painettu kirja, Turun\nhiippakunnan pappien messuopas, Missale Aboense. Tämä kirja oli jo\nKonrad-piispan aikana painettu Lyypekissä ja oli sitä silloin jo\njaettu, mikäli oli riittänyt, papeille ympäri maan. Nyt oli äsken\nsaapunut Saksasta tätä nuoren kirjapainotaidon kallista tuotetta uusi\nlähetys, ja Maunu-piispa puuhaili nyt sen levittämistä seurakuntiin.\n\nMutta surukseen oli hän huomannut tarpeelliseksi lähettää\n\"missalen\" mukana ankaran paimenkirjeen papistolleen. Hän oli\nnäet tarkastusmatkoillaan kokenut, ettei monessakaan Suomen\nmaakirkossa tämän jumalanpalvelusohjeen määräyksiä seurattu, vaan\nlojui tuo kallis aarre pappiloissa jonkinlaisena koristuksena,\nlukematta ja käyttämättä. Ja mielihaikealla täytyi Maunu-piispan\nmyöntää tietävänsä senkin, mistä tuo johtui: Suomen papit eivät\nolleet ainoastaan harjaantumattomat präntättyä lukemaan, vaan oli\nsen pahempi heillä useimmilla latinankielen taitokin kaikista\nkoulupänttäyksistä huolimatta siksi hatara, etteivät he tuota\nheille lähetettyä kirjaa täysin ymmärtäneetkään. Maunu-piispa nyt\nkiertokirjeessään kehoitti heitä ponnistuksiin, verestääkseen\nkoulunaikaiset latinanmuistonsa; hän vaati heitä ehdottomasti\nperehtymään kirjan ohjeisiin ja rangaistuksen uhalla noudattamaan\nniitä toiminnassaan.\n\nPiispan sihteeri kirjoitteli nyt tammipöydän toisella sivustalla\nneuvoja ja ohjeita siitä, miten \"missalen\" määräykset olisivat\noikein ymmärrettävät. Hanhensulka sipitti yksitoikkoisesti, miltei\nväsyneesti, kirjuri ei näyttänyt tänään olevan erittäin innostunut\ntyöhönsä. Piispa huomasi sen.\n\n-- Teroititko heille erityisesti sitä, että joka sunnuntai on messun\njälkeen saarna edelleen suomeksi pidettävä, kysyi hän kirjoitusmiestä\nhetken sivulta tarkastettuaan.\n\n-- Jo se on sanottu, -- mutta mitä se hyödyttää, vastasi Paavali\nväsähtäneesti.\n\n-- Mitäkö hyödyttää! Siinähän juuri on ohjeittemme henki ja ydin,\nmuuten on kirjain kuollut. Kaikista muistutuksistamme huolimatta he\nvain paapattavat ulkomuistilla latinalaiset messunsa, kuin niistä\npikimmiten päästäkseen...\n\nKirjuri nosti päänsä pergamentin luota. Hänen kasvonsa olivat entistä\nsoikeammat, ja hänen silmissään oli surumielinen ilme.\n\n-- En tarkoittanut sitä, isä. Tulin vain ajatelleeksi: Me laittelemme\ntäällä kirkkomme paimenille tarkkapiirteisiä ohjeita ja neuvomme\nroomalaisen rituaalin yksityiskohtaisia menoja. Mutta kuka takaa,\nettä kun kirjeemme saapuvat asianomaisiin pitäjiin, nämä eivät jo\nole autioiksi hävitetyt, kuka takaa senkään, ettei silloin jo Suomen\nseurakunnille ruveta antamaan toisenlaisia kirkko-ohjeita toisaalta...\n\nPiispa käännähti nyt nuhtelevalla ilmeellä raskasmieliseen\nkirjuriinsa päin:\n\n-- Toisaaltako, virkkoi hän. -- Ei, Paavali, emme saa menettää\nluottamustamme. Meidän on toimittava hiippakuntamme hyväksi kaikesta\nhuolimatta, lujasti uskoen, ettei Jumala anna kirkkonsa joutua\nhäpeään eikä uskovaistensa kaatua perikatoon.\n\n-- Niin, niin, isä. Toisinaan tuntuu vain niin toivottomalta...\n\nPaavali kirjoitti edelleen; sulka sipitti yksitoikkoisesti\nja laahustamalla. Kirjoittajan oli nyt käännettävä paksu\npergamenttilehti, mutta se kävi kankeasti, -- hän huoahti. Vasen\nkäsi oli näet maisterilla mustassa, pallonmuotoisessa siteessä, ja\nsiksi sujuivat hänen likkeensä niin vaivaloisesti, kun hänen sillä\noli koetettava työtään avustaa. Vihdoin sai hän lehden käännetyksi ja\npainautui taas siihen kirjaimia piirtämään.\n\nPiispa oli nojatuolistaan osanotolla seurannut hänen puuhaansa,\nja samalla oli äskeinen nuhteleva ilme tasoittunut pois hänen\nleveäluisilta kasvoiltaan. Hetken kuluttua hän virkahti kirjurilleen:\n\n-- Koskeeko käteesi vielä, Paavali?\n\n-- Ei käteen, enemmänkin sydämeen, vastasi maisteri surunvoittoisesti.\n\nPiispa katseli nuorta ystäväänsä hetkisen lempeästi, hiukan säälien,\nmutta samalla oli pieni, harmiton hymykin hänen huulillaan.\nPaavali-maisterille oli tapahtunut vahinko, paha vahinko, vaikkei\npiispa sitä kuitenkaan niin perin vaaralliseksi arvostellut. Kun\nhe viime elokuun lopulla olivat laivallaan palanneet Viipurista ja\nsaapuneet Kuusiston linnan edustalle, oli maisteri, iloisena matkan\nonnistumisesta, noussut laivan keulaan laukaisemaan siinä olevaa\npikkutykkiä, merkiksi linnan väelle piispan paluusta. Mutta lombardi,\njota ei oltu taipaleella tarvittu, oli päässyt ruostumaan ja panos\nräjähti sytytysreiästä, silpoen sytyttäjältä käden. Peukalo ja\netusormi puuttuivat nyt Paavalin vasemmasta kädestä. Haava oli kyllä,\nkauan kiusaa tehtyään, vähitellen parantunut, mutta tuo vahinko ei\nollut sillä autettu. Se uhkasi katkaista nuorelta kanungilta koko\nhänen papillisen uransa. Sillä kielsihän kanooninen laki kirkkoa\nkäyttämästä palveluksessaan ja varsinkin korkeammissa hengellisissä\nviroissa raajarikkoutunutta miestä. Siitä johtui nuoren maisterin\nmasentunut mieli. Paavali Scheelin kunnianhimoinen tarkoitus oli\nollut pyrkiä korkealle hierarkisia portaita myöten, ja hän oli jo\nhyvällä alulla: pitikö sen kauniin uran nyt siihen katketa?\n\nTämä henkilökohtainen vastoinkäyminen se oli muiden yleisten\nikävyyksien ja koko maassa vallitsevan huolen ohessa noin matalaksi\nmasentanut nuoren maisterin muuten toivorikkaan mielen. Ilottoman\nsyyspäivän harmaja tunnelma tuli nyt vielä alakuloisuutta lisäämään.\nTuokion kuluttua lisäsi Paavali varsin katkerasti piispa-ystävälleen:\n\n-- Kelvannen tästä ehkä vielä urkujen polkijaksi tuomiokirkkoon,\nsillä myöhää lienee minun nyt siirtyä pois koko kirkolliselta\nuralta. Isäni kuuluu kyllä aikoinaan tuumineen lähettää minut\njohonkin ritarihoviin sotilaaksi oppimaan, ja taisipa hän erehtyä,\nkun ei aikomustaan täyttänyt. Sillä nyt enää minusta tuskin on\nmiekkamieheksikään, vaikka sellaisiakin nähtävästi pian Turussa\ntarvitaan. Sotilaskin tarvitsee toki kätensä!\n\nPiispan sileiksiajetuille kasvoille levisi nyt yltyleensä tuo\nhyvänsävyinen hymy, ja hän virkkoi lohduttavasti nuorelle ystävälleen:\n\n-- Elä sure, Paavali, kyllä Hemming-herra Roomassa tämän asian\njärjestää. Olenhan pyytänyt pyhältä isältä sinulle poikkeuslupaa, ja\ntohtori Gaddillahan on siihen varoja käytettävänään.\n\n-- On kyllä, mutta...\n\n-- Kun on varoja, niin niillä on näihin aikoihin helppo korvata\nkaksi sormea, vaikkapa koko kädenkin, sitä todistavat kaikki tiedot\nnykyisestä Roomasta. Asu sinä vain rauhallisena edelleen pappilassasi\nja hoida virkasi minun vastuullani!\n\nTaas oli hiljaista kirjastohuoneessa, jossa kirjurin sulka edelleen\ntasaisesti rapisi. Vanhan piispan ajatukset siirtyivät jälleen niihin\nhuolettaviin, vakaviin kysymyksiin, joiden ympärillä ne nykyisin\nalituiseen, yöt päivät, askaroivat. Kotvasen kuluttua muisti hän taas\nyhden seikan ja kävi siitä sihteerilleen tarinoimaan:\n\n-- Miten olikaan, löysitkö sitten joenpuoleisissa kellareissa kyllin\nvarman piilopaikan tuomiokirkon kalleuksille... nimittäin jos tarve\ntulisi mitä kätkeä.\n\nNyt vilkastui alakuloisena istunut maisterikin ja ponnahti suoraksi\nistumaan.\n\n-- Löysin, isä. Kommunin jokirakennuksen alla on mainio kätkökellari,\nvieläpä sellainen, jota ei talon nykyisistä asukkaista kukaan\ntunnekaan. Se lienee vanha lymypaikka entisiltä sota-ajoilta.\n\n-- Hyvä, -- oletko sinne jo jotakin vienyt?\n\n-- En muuta kuin ne kaksitoista hopea-apostolia, joiden kätkemisestä\njo sovittiin. Mutta ehkäpä jo tänä iltana siirrän sinne\npyhäinjäännöksetkin ja alttarikoristeet?\n\nPiispa teki torjuvan liikkeen kädellään.\n\n-- Ei hätäillä, Paavali. Väestöä älkäämme ennenaikojaan säikyttäkö.\nNyt on meillä pian Tuomaanmessu käsissä, sitten joulu, --\ntoivioretkeläiset tahtovat nähdä kirkon oikeassa asussaan ja rukoilla\npyhäinjäännösten ääressä. -- Hetkisen vaiti oltuaan piispa vielä\nhuoaten lisäsi: -- Täytyyhän meidän toki toivoa, että joku sanoma\nsaapuu Turkuun, ennenkuin viholliset hyökkäävät... jos nyt vihollinen\ntänne asti ollenkaan pääsee...\n\nMaisteri, joka jo oli laskenut syrjään kynänsä, kuivasi verkalleen\nhiekalla kirjoitustaan. Sitten pisti hän tapansa mukaan loukkautuneen\nkätensä kauhtanansa liitoksen peittoon, katsoi kotvasen piispaa\nsilmiin ja virkkoi melkein hämmästyneenä:\n\n-- Vieläkö uskallat toivoa, isä?\n\n-- En lakkaa rukoilemasta Viipurimme puolesta, enkä siis\ntoivomastakaan.\n\n-- Lujapa on uskosi. Ja kumminkin tiedät totuuden: Viipuri ei voi\najanmittaan kestää, vaan sen täytyy antautua...\n\n-- Siellä on urheata väkeä, monta viikkoahan se on puolensa pitänyt,\nvastasi piispa, joskin hiukan epävarmalla äänellä.\n\n-- Siitäpä sen juuri näemme, vihollinen on itsepäinen. Sen voima\non moninkertainen, se tahtoo Viipurin haltuunsa ja Turun myös...\npiiritys vie pakostakin antautumiseen. Kohta pariin kuukauteen\nemme ole saaneet sieltä mitään tietoja; kun tiedot kerran tulevat,\ntulevat ne varmaankin vihollisten mukana. Maa on silloin auki. Mikäpä\npysäyttäisi enää arojen hurjia laumoja?\n\n-- Niin, mikä? Me emme sitä tiedä, mutta meidän täytyy sittenkin\ntoivoa. -- Piispa siirsi syrjään järjestämänsä kirjakasat ja vaipui\nnojatuoliinsa. Hän oli nyt masentuneen näköinen hänkin. Toivoton\nilme pyrki samentamaan hänenkin katseensa, sillä täytyihän hänen\nmyöntää nuoren ystävänsä todistelut sitoviksi. Mutta ikäänkuin\nviitaten johonkin mahdollisuuteen, johon hän ei kuitenkaan itsekään\npaljo uskonut, jatkoi hän vielä: -- Onhan Kymijoellakin vähän\nvarustusväkeä, joka ehkä voi tuota vyöryä edes viivyttää.\n\nMutta Paavali vastasi purevasti:\n\n-- On, muutamia kymmeniä huoveja siellä on ja joku satakunta\ntalonpoikaa, jos ovat siellä enää nekään!\n\n-- Niin, heikko on kyllä sekin toivo...\n\nPiispa oli tosin koettanut taivuttaa Turunlinnan päällikköä Didrik\nHannunpoikaa kokoamaan ja järjestämään voimakkaamman varustusväen\nvihollisen tielle ja lähtemään itse sen johtajaksi Kymijoelle. Mutta\nDidrik oli ollut toimeton, niinkuin ainakin ja niinkuin viime aikoina\nkaikki muutkin Turussa.\n\nSiellä oli näet viimeisinä viikkoina ruvennut vallitsemaan\neräänlainen tylsynyt, toivoton mieliala, joka oli lamauttanut kaiken\nyritteliäisyydenkin. Odotettiin vain viestiä Viipurista, viestiä\nsen kaatumisesta ja vihollislaumain lähenemisestä, -- toimetonna\nodotettiin. Syksyllä, kun oli puuhattu Viipuriin väkeä ja muonaa,\noli mielissä vielä ollut kimmoavaisuutta ja miehissä pontta. Piispan\nuhrautuva esimerkki oli muihinkin elähdyttävästi vaikuttanut. Mutta\nsenjälkeen kun Turkuun olivat saapuneet tiedot piiritysjoukon\nsuuruudesta ja taistelevain voimain epäsuhtaudesta, oli toivoton,\nvälinpitämätön mieliala ylemmistä piireistä vähitellen levinnyt\nalempiin, -- usko voittoon oli katkennut.\n\nTuon toivottomuuden ja kasvavan pelon ohessa oli porvarien ja\nkäsityöläisten kesken itänyt suuttumustakin niitä johtavia piirejä\nkohtaan, jotka niin huonosti olivat maan puolustuksesta pitäneet\nhuolta. Heidän Viipurissa taistelevat poikansa tai veljensä olivat\njätetyt sinne avutta vihollisten teloitettaviksi, ja nyt ei Turunkaan\npuolustamiseksi tehty mitään... Tämän väestössä vallitsevan mielialan\nPaavali Scheel tunsi. Hän tiesi, että Didrik Hannunpojalle, kun tämä\njoskus ihmeeksi linnastaan liikkui kaupungilla, jo oli väkijoukosta\nsingautettu pilkkasanoja, ja hän pelkäsi, että tuo kiukku helposti\nvoisi kohdistua piispaakin vastaan, jonka huolena puolustustoimet\nenimmäkseen olivat olleet. Sillä niin etäälle kuin Ruotsin\nhallitusmiehiin ei monikaan osannut suuttumustaan suunnata.\n\n-- Olisinpa melkein suonut, että vihollinen olisi tänne ehtinyt sulan\nveden aikana, virkkoi maisteri, nousten jäykistynein jäsenin pöydän\näärestä, jossa hän kauan oli istunut.\n\n-- Miksi niin? kysyi piispa ihmeissään.\n\n-- Silloin olisi ainakin osa väestöstä voinut aluksillaan pelastua\nsaaristoon. Ja sinäkin, isä, olisit voinut nousta laivaan...\n\nMutta piispa keskeytti melkein ankarasti nuoren ystävänsä:\n\n-- Älä ajattele minua. Mikä olisi yhden ihmisen kohtalo sen tuhon\nrinnalla, minkä vihollisten saapuminen koko kaupungillemme tuottaisi.\nMeidän täytyy vielä ajatella sen pelastamista. Onhan kaupungissa\nmiehistä väkeä; varustakaamme se aseilla!\n\n-- Se on myöhää nyt, vastasi Paavali synkästi. -- Kukin vetäytyy nyt\nkuoreensa, ajattelee vain omaa kohtaloaan. Eikä ole enää varojakaan;\nkenellä vielä jotakin olisi, hän ne hiljaisuudessa kätkee...\n\n-- Niin, ei ole varoja enää minullakaan. Kaikki omani olen käyttänyt\npuolustustoimiin, isoksi osaksi kirkonkin varat, jonka minulle\nJumalanäiti anteeksi antakoon...\n\nPiispan sihteeri oli puhellessaan pukeutunut turkisviittaansa, ja\nteki lähtöä piispalasta. Hänen oli tapana näin iltapuoleen kävellä\npyhän Gertrudin kilttaan juomaan oluthaarikan ja kuulemaan kaupungin\nuutisia. Säätä katsellakseen pysähtyi hän vielä tuokioksi kirjaston\npienen ikkunan eteen, silmäillen miettiväisenä siinä edustalla\nolevia Napaturun mataloita muurinsärmiä. Nuo vanhat, lumenpeittoiset\nvarustukset, jotka aikoinaan olivat Turun maanpuoleiseksi suojaksi\nrakennetut, eivät voisi päivääkään pidättää vihollista, vaikkapa\nvielä olisi aseväkeäkin niitä puolustamassa, päätteli hän. Nyt ei\nole tykkejä, ei väkeä; Turkua ei voida puolustaa senkään vertaa kuin\nViipuria, vaan se on tuomittu heti joutumaan maan puolelta hyökkäävän\nvihollisen jalkoihin!\n\nPiispakin oli pysähtynyt kirjurinsa viereen ikkunan luo. Hänen\nkatseensa suuntautuivat joen puolelle, lumisten peltojen yli, ja hän\nvirkahti huoahtaen:\n\n-- Niin, jäässä on Aurajoki, jäässä pian merikin, talvi sulkee meidät\ntänne.\n\n-- Ja tänne me hukumme kuin umpisolaan. Vuodet kuluvat; pian ei meitä\nmuisteta olleeksikaan, kenties ei Turkuakaan, kenties ei Suomea\nollenkaan!\n\nMutta piispa oikaisihe taas suoraksi:\n\n-- Ei, toivoa elä jätä, Paavali, silloin menee kaikki!\n\n-- Jospa sen voisi säilyttää. Mutta koetan vielä sinun avullasi, isä,\nHyvästi huomiseen.\n\nNuori maisteri laskeusi piispankerroksesta alas ja käveli vahdin\nohi, joka siinä hääteli portilta pois kerjäläisiä, -- tapansa mukaan\nne taas sangen vaativina ja suurisuisina siinä almuja porasivat.\nMutta samassa näki hän linnanhuovin täyttä ravia ajavan tuomiokirkon\nkupeitse piispalaan päin. Paavali Scheel pysähtyi odottamaan\nratsumiestä, uteliaana kuulemaan, mitä uutisia nyt mahtoi linnasta\npiispalaan saapua. Nämä kaksi mahtavaa vallankeskustaa Turun\nvastakkaisilla laidoilla eivät näet näihin aikoihin olleet juuri\nmissään vuorovaikutuksessa keskenään. Niiden välit olivat monesta\nsyystä käyneet kankeiksi ja epäystävällisiksi.\n\nRatsumies laskeutui piispan sihteerin edessä satulasta ja kertoi\ntuovansa linnasta piispalle tärkeitä viestiä. Yhdessä he sitte\nläksivät astumaan piispan luo.\n\nKirjastoon saavuttuaan, jossa piispa vielä raskaissa mietteissään\nseisoi pienen, lyijypuitteisen ikkunan ääressä, saneli\nlinnanpalvelija kuin ulkolukua:\n\n-- Linnanherra Hannu Didrikinpoika tervehtii hänen\nkorkea-arvoisuuttaan Suomen piispaa ja käskee ilmoittaa, että\nvaltionhoitaja, jalosukuinen herra Steen Sture juuri on saapunut\nTurun linnaan. Ja pyytää hän sen johdosta piispaa saapumaan linnaan\nvaltionhoitajaa tapaamaan.\n\nÄllistyneinä jäivät huovin eteen ääneti seisomaan kirkon miehet,\nsekä vanha että nuori. Tätä viestiä he eivät ollenkaan ymmärtäneet,\neivätpä uskoneet oikein kuulleensa airueen ulkolukua. Sillä eihän\nollut kenelläkään Turussa ollut mitään tietoa siitä, että Ruotsin\nvaltionhoitaja nyt talvimyrskyillä oli aikonutkaan purjehtia\nTukholmasta meren yli Suomeen. Koko syyskauden häntä kyllä oli\njännityksellä ja kärsimättömästi odotettu; pyytämällä olivat niin\npiispa kuin muutkin Turun herrat monasti häntä pyytäneet tulemaan\nsotaväkineen Viipurin avuksi. Häntä oli kiirehditty, rukoiltu...\n\nJa monta kertaa oli Steen Sture luvannutkin tulla... oli ollut\nlähdössä, kerrottiin, jopa laivassakin. Mutta aina oli se lähtö\njäänyt aikomukseen; syksy oli mennyt, eikä apujoukkoja Ruotsista\ntullut. Viimeksi oli Tukholmasta saapunut Turkuun sama masentava\nviesti, mikä Viipuriinkin, että näet sotaväessä riehuu rutto, ei\nvoida lähteä. Tämä uutinen se juuri oli niin syvälle masentanut\nmielet Suomessa. Syksy oli muuttunut talveksi, Viipuria pidettiin jo\nmenetettynä, -- nyt ei kukaan enää odottanut apua valtionhoitajalta,\njohon kaikki luottamus oli lopussa. Ja nyt tulee tämä tyhmännäköinen\nhuovi siihen rupattamaan, että muka valtionhoitaja on Turun\nlinnassa...\n\n-- Sanotko herra Steen Sture? uteli vasta hetken kuluttua piispa,\njoka arveli airueen jotenkin asiansa sekoittaneen. -- Sanotko että\nhän on täällä Turussa?\n\n-- Niin käskettiin sanoa...\n\n-- Onko siis laivoja saapunut linnan alle? -- Ei laivoja; reellä he\najoivat linnaan.\n\n-- He... ketkä? Onko linnaan saapunut Ruotsista sotaväkeä?\n\n-- Sotaväkeäkö, -- ei. Heitä on vain kymmenkunta herraa, viidellä\nreellä ajoivat.\n\n-- Mistä?\n\n-- Rantatietä kuuluvat ajaneen etelästä päin... Outoja olivat\nnuo uutiset piispalle ja hänen kirjurilleen. He katselivat\nairutta, katselivat toisiaan... he eivät ymmärtäneet, mitä varten\nvaltionhoitaja nyt on saapunut ilman mitään sotaväkeä mukanaan, eivät\ntienneet, odottaako tästä uutisesta hyvää vaiko huonoa käännettä.\nMutta Paavali-maisteri haki arkihuoneesta piispan väljät turkit ja\nvirkkoi:\n\n-- Tietysti lähdet, isä, linnaan. Maan kohtalohan on kysymyksessä.\n\n-- Tietysti, käske valjastaa hevonen. Ja sinä tulet mukaan. Tuki on\naina hyvä vanhalle miehelle.\n\nPiispan leveässä saanireessä ajoivat hengenmiehet hetken kuluttua\nKirkkokadun kapeita kujanteitä pitkin torille ja siitä sillan yli\nAnningaisten puolelle, -- Aurajoki oli kyllä jo jäässä, mutta sitä\nei vielä hevosella ajettu. Torilla ja sillan korvassa seisoskeli\nporvareita vilkkaasti keskustellen. He olivat nähtävästi huomanneet\noutojen herrojen ajavan etelästäpäin sillan yli linnaan, olivat ehkä\ntunteneet valtionhoitajan ja koettivat kai harkita, mitähän tämä\nodottamaton vierailu merkinnee. Uteliaina he nyt kurkistelivat,\najoiko siinä todella itse piispakin linnaan, ja he supattivat\nvilkkaasti keskenään, sillä tämä oli melkein yhtä outo tapaus.\n\nHarvoinpa olikin piispa kulkenut sitä tietä, joka vei Puolalanmäen ja\njokiaittojen välisten peltojen pientareiden lomitse sekä Tallimäen\nalaista joenäyrästä myöten linnan veräjälle. Melkein oudoksuen\nkatseli senvuoksi Maunu Särkilahti nyt noita maisemia, joiden ohi\nhän aisakellon kilistessä ajeli siinä pakastuvassa, raittiissa\ntalvi-ilmassa, joka suloisesti virkisti hänen väsyneitä veriään.\nVallan uljaalta täältä katsoen näytti tuo joen vastapäisellä,\nkorkealla rannalla oleva Pyhän Olavin valkoinen luostari, ja\nsakeassa oli sen alapuolella, vesirajassa, porvarien harmaita\ntavara-aittoja, joiden edustalle heidän laivojaan oli jäätynyt. Ja\nkun ajajat, sivuutettuaan linnan pienen hautuumaan sekä siinä olevan\nrukoushuoneen, saapuivat Turunlinnaan suurelle, mantereenpuoleiselle\netupihalle, jossa olivat pitkät talousrakennukset, leipomo- ja\npanimohuoneet, pajat ja saunat, niin olipa se piispalle melkein kuin\nuutta maailmaa. Niiden korkeiden vallien välissä, jotka olivat kahden\npuolen linnansalmea, oli lumi vähissä ja piispan reki rasasi siinä\nvingahdellen puista laskusiltaa myöten tuon kaksitornisen linnan\npihalle, jonka pohjoisen siipirakennuksen eteen se pysähtyi. Siinä\nolivat näet Kaarlo Knuutinpojan rakennuttamat juhlahuoneet sekä\nlinnanpäällikön asunto.\n\nSiellä vastaanotti Didriki Hannunpoika kuninkaansalissa harvinaisen\nvieraansa. Piispa tervehti niitä hienoja herroja, Steen Sturen\nseurueeseen kuuluvia ylimyksiä, jotka jo salissa olivat häntä\nodottamassa. Linnanherra mainitsi esitellessään komeita nimiä: Steen\nTurenpoika Bjelke, Erik Trolle, Svante Sture, enimmäkseen nuoria\nmiehiä. Itse valtionhoitaja ei ollut vielä saapuvilla, hän kuului\nkovin vilustuneen matkalla ja oli nyt ruoan jälkeen käynyt lepäämään.\n\nTervehdittyään noita samettipukuisia herroja, joiden kaatiot olivat\nkapeat kuin reisille valetut ja joiden pitkien, leveiden hihojen\nsuissa pienet kulkuset kilisivät, mutta joilla tämän komeuden\nvastakohtana samalla oli koipisaappaat jaloissaan pitkäkärkisten\nkenkiensä tilalla ja villahuivit kaulaansa käärittyinä, virkkoi\nMaunu-piispa puheen aluksi:\n\n-- Herrat ovat näen mä tulleet Suomeen joulua viettämään. Terve tuloa!\n\nHän ei tarkoittanut ääntään pisteliääksi, mutta ivaa lienevät\nRuotsin herrat siinä sentään löytäneet, koska he hiukan irvistellen\nhymähtivät. Ja nuori, uljasryhtinen Svante Sture, joka oli\nvaltionhoitajan orpana, mutta näkyi olevan tälle hiukan karsas,\nvastasi kuin leikkipuhetta jatkaen:\n\n-- Teidän korkea-arvoisuutenne ei nähtävästi arvele meillä olevan\nkovin vakavia, sotaisia aikomuksia. Kenties ei retkikuntamme olekaan\nsen näköinen.\n\n-- Niin, en näe matkassanne sitä, jota sotaan etupäässä tarvittaisiin\nja jota kesästä asti olemme Ruotsista odottaneet, -- sotaväkeä.\n\n-- Ei, sitä on meillä täällä kyllä vähänlaisesti mukanamme, vastasi\nSvante-herra. -- Kiitämmepä suojeluspyhiämme, että itse olemme tänne\nhengissä ehtineet.\n\n-- Olette siis taistelleet myrskyn kourissa?\n\n-- Kovat kamppailut olemme kestäneet.\n\nJa vakaviksi käyneinä kertoivat nyt herrat, useat heistä vieläkin\nkäheinä vilustuksesta, tulevansa suoraan merihädästä, johon heidän\nväkeään paljon oli hukkunut. Kuin pelastavan onnen viskaamina\nolivat he vihdoin päässeet maihin kauas Uudenmaan rannikolle,\nPorkkalan niemeen, josta he nyt kiireen kautta olivat vain muutamain\npalvelijainsa seuraamina ajaneet Turkuun.\n\n-- Kiitämme Jumalanäitiä siitä armosta, virkkoi piispa, hänkin nyt\nvarsin vakavana. -- Mutta miksi tulitte tänne? Miksi ette ajaneet\nsuoraan Viipuriin, vaikkapa vähälläkin väellä?\n\n-- Viipuriin, vastasivat herrat kysyvinä. -- Onko se enää\nmeikäläisten käsissä?\n\n-- Niin, siitäpä on kysymys. Sitä me täällä joka hetki pelolla\nja tuskalla ajattelemme; siksi juuri olemme teitä niin hartaasti\nodottaneet. -- Piispan ääni oli käynyt juhlalliseksi, ja se oli\nmelkein ankara, kun hän jatkoi: -- Ja siksi juuri onkin meidän\nsydäntä kaiveleva, vakava kysymyksemme: Miksi ette tulleet ennen,\nmiksi ette tulleet Ruotsin koko sotaväki mukananne torjumaan sitä\nvaaraa, joka uhkaa tätä maata ja koko valtakuntaa?\n\n-- Niin, miksi?\n\nMieliala kuninkaansalissa oli yhtäkkiä käynyt kankeaksi. Ruotsin\nherrat katsoivat toisiaan. Vastauksen antaminen piispan syyttävään\nkysymykseen ei ollut heille niinkään helppoa; he eivät ehkä voineet\ntaikka tahtoneet puhua kaikkea, mitä Ruotsissakin ajateltiin Steen\nSturen vitkastelusta. Mutta he kertoivat kuitenkin suurenlaisen\nlaivaston jo marraskuun loppupuolella kulkutaudin asetuttua,\npurjehtineen Tukholmasta, -- he olivat siinä lähteneet hyvässä\naikomuksessa joutua vielä riittävällä väellä Viipurin avuksi.\nMutta monet vastukset heitä taas matkalla viivyttivät. Tukholman\nsaaristoväylällä oli vastatuuli, joka pidätti heitä siellä viikon,\ntoista. Vihdoin pääsivät he kuitenkin avomerelle; mutta siellä yhytti\nlaivaston myrsky, joka sen hajoitti ja runteli. Miten eri laivojen\nlienee käynyt, siitä ei Ruotsin herroilla ollut tietoa, mutta he\narvelivat niistä suurimman osan kuitenkin päässeen takaisin Ruotsin\nrannikolle. Toiset laivat olivat pyrkineet Ahvenanmaan suojaan, ja\nainakin olivat muonalaivat pelastuneet sinne. Erästä laivastonosaa\najeli syysmyrsky monta päivää aavalla merellä, ja siitä pelastui\npari, kolme laivaa vihdoin Uudenmaan rannalle, -- päällikkölaiva oli,\nonnellista kyllä, niiden joukossa.\n\n-- Onnellista kyllä, toisti piispakin, kuunneltuaan kärsivällisesti\ntuon pitkän vastoinkäymisten luettelon. -- On siis edes jotakin\napuväkeä nyt Suomen puolelle saapunut?\n\n-- Vähän sitä on, vastasi Bjelke yskiskellen. -- Nuoren Steen\nKristerinpoika Oxenstjernan laiva, jossa oli toistasataa ratsumiestä,\nsaapui meidän mukana Porkkalaan, mutta epävarmaa on, missä kunnossa\nhevoset ovat tuon vaikean merimatkan jälkeen. Jalkaväkeä tuli\nlaivoissamme Suomeen vain muutamia satoja miehiä, ja nekin ovat nyt\nsiellä ilman muonaa. Ja kumminkin lähti Tukholmasta purjehtimaan\nlähes seitsemäntuhatta miestä hyvissä varustuksissa.\n\n-- Juuri se joukko täällä olisi tarvittu! huoahti piispavanhus aivan\nvalitellen.\n\nMutta nyt puuttui jo muitakin tähän keskusteluun. Sen varrella oli\nnäet linnan kuninkaansaliin saapunut muutamia Turun aatelisherroja,\njoita linnanpäällikkö oli, samalla tavalla kuin piispan, kutsuttanut\nneuvottelemaan valtionhoitajan kanssa. He olivat ukkovanhuksia,\nsukujen nuoremmat jäsenet kun kaikki olivat Viipurissa, ja he\nnäyttivät haalenneissa pukimissaan aika ränstyneiltä noiden hienojen\nruotsalaisten herrain rinnalla. Siinä köpitti siten kuluneessa\nnahkamekossaan vanha Henrik Bitz, piispavainajan veli, -- samanlainen\nkuiva kääkkä kuin hänen sodassa oleva kaimapoikansa, jolta hän\nviestiä ikävöi. Sauvansa varassa saapui toiselta sivultaan halvattu\nKristian Frille, jolle Viipurista viimeksi tullut airut oli tuonut\nviestin, että hänen toinen poikansa oli joutunut Vatikivellä\nvenäläisten vangiksi, -- että toisen kohtaloksi oli tullut\nkaatua Viipurin valleille, sitä hän ei vielä tiennyt. Häntä tuki\nkäsipuolesta valkopää valtaneuvos Juhana Fleming, Friskalan herra,\njolle sama viestintuoja oli tuonut tiedon hänen veljensä Jaakkiman\nkuolemasta nostoväen ylimenopaikalla. Kolmanneksi liittyi siihen\nryhmään Klaus Hannunpoika Leijon, Lepaan herra, joka hän puolestaan\nsuri sukulaisensa Niilo Pentinpojan kaatumista. Sen näki, että\nnäitä kolmea vanhusta yhtäläinen kohtalo yhdisti. Piispan serkku,\nNiku-pormestari, ja hänen lankomiehensä, vanha Olavi Kirves, astuivat\njuuri tervehtimään Ruotsin herroja, jotka heille nyt uudestaan\nkertoivat matkansa monet vaivat.\n\n-- Pyhä Juudas yskänne parantakoon, toivotti heille Kiukku-Niku\npuolittain pilkallisesti.\n\nMutta piispa oli totinen.\n\n-- Niin paljon vastoinkäymisiä sekä ihmisten että luonnon\npuolesta, kun on kysymys köyhän Suomen pelastamisesta, huoahti hän\nvastatulleille. -- Mikä kova onni tätä maatamme vainonneekaan!\n\nToiset Suomen herrat, jotka juurikaan olivat saaneet tiedon päivän\nkuulumisista, melkein ihmettelivät piispan äänen tyyntä, alistuvaa\nsävyä. Heidän omassa rinnassaan riehui suuttumus paljoa kipakampana,\nja äskeistä ivaansa jatkaen puhui pormestari:\n\n-- Tuleehan niitä talvella vastuksia, kun ei kesällä matkalle\nkeretä. Aikapa on nyt lähteä Viipurille avuksi! -- Ja viitaten\nrykiviin herroihin, jotka siinä lämpöisessä huoneessakin kääriytyivät\nhuiveihinsa, jatkoi hän purevasti:\n\n-- Tämäkö nyt on siis se sotajoukko, joka on Ruotsista maata\npelastamaan liiennyt...\n\n-- Ja Venäjän suuriruhtinasta karkoittamaan, lisäsi Paavali-maisteri,\njoka ei hänkään malttanut sisuaan hillitä.\n\nMutta se oli jo liikaa Svante-herralle, joka oli urhea soturi ja\nmieleltään pikainen. Hän kivahti:\n\n-- Täällä näkyvät sota-asioita ymmärtävän nilkut pormestarit ja\nkäsipuolet papit, -- vai pannaanko täällä aina raajarikot soturit\npapeiksi.\n\nPaavali tunsi verensä kuumenevan siitä pistoksesta, eikä hän ollut\nihan tyyni vastatessaan:\n\n-- Niin, täällä olemme todella kaikki, piispasta alkaen, avustaneet\nkotiseutumme ja valtakunnan puolustamista, jonka asian valtaherrat\nnäkyvät laiminlyöneen.\n\nLinnanpalvelijat olivat tämän väittelyn aikana sytyttäneet\nkattokruunun ja vaskisten haarajalustain kynttilät, ja hämäräksi\nkäynyt huone oli leimahtanut kirkkaan valoisaksi. Paavalin puhuessa\nleväyttivät he nyt viereisen huoneen kaksoisovet auki, ja sieltä\nastui sisään valtionhoitaja Steen Sture. Hän kulki ryhdikkäänä,\nväljään, paksuun, jalkoihin asti ulottuvaan villaiseen kotimekkoon\npuettuna lattian yli, ja tasalakeista barettilakkiaan kohottamatta\ntervehti hän kädenliikkeellä koossaolevia seisaalleen nousseita\nherroja. Syrjäsilmällä heitti hän pikaisen, vihastuneen katseen\nPaavali-maisteriin, jonka lauseesta hän varmaankin oli loppusanat\nkuullut, mutta sen enempää hän ei ollut siitä tietävinään,\nistahtaessaan piispan viereen patjapenkille. Siihen tuotiin hänen\neteensä maljallinen höyryävää rohtojuomaa.\n\n-- Me tavattiin viimeksi Viipurissa, virkkoi hän harvakseen\nMaunu-piispalle. -- Miten on nyt hiippakuntanne itäkulman laita?\n\n-- Huonot olivat enteet viimeksi tavatessamme; pelkään että ne nyt\novat toteutuneet.\n\nSteen Sturen otsaa uurtavat poimut rupesivat syventymään. Hän\noli näinä kolmena vuotena melkoisesti vanhentunut. Turhaan hän\nenää laskiessaan lakin pöydälle, koetti sivusuortuvalla peitellä\npäälakensa paljautta, ja hänen hiukan lihoneilla kasvoillaan\noli sairaaloisen harmaja väri Ehkä se sentään johtui osaksi\nvilustumisestakin sillä hänen nenänsä tohisi pahasti ja hänen\nmuutenkin heikoista silmistään juoksi vettä, kun hän nyt siinä särpi\nkuumaa inkiväärijuomaansa ja piispan vastauksen kuultuaan kauan aikaa\nvaikeni.\n\n-- Olen kutsunut teidät, Suomen herrat, neuvottelemaan siitä, mitä\nnyt on tehtävä, kun myrsky näin turmeli aikomuksemme ehtiä Viipurin\navuksi, puhui hän sitten matalasti, ikäänkuin kurkkuaan säästellen.\n-- Mukanamme saapunut sotaväki marssii nyt Porkkalasta tänne Turkuun.\nOdotan ratsuväen joutuvan sieltä 30 huomenna.\n\nHämmästyneinä kuuntelivat Suomen herrat tätä viimeistä tiedonantoa,\nja vanha Kristian-herra vastasi heti vilkkaasti:\n\n-- Se sotaväki on kiireesti lähetettävä Viipuriin. Posse ehkä\nponnistelee siellä juuri viimeisiä voimiaan; kenties voitaisiin hänen\nnääntyvää joukkoaan vielä auttaa!\n\n-- Taikka ainakin voisi tuo väki edes hiukan hidastaa\nvihollisarmeijan kulkua länteen päin, jos se jo on tänne tulossa,\nkuten on luultavaa, säesti Friskalan herra lämmöllä.\n\n-- Mitä, hyökkääkö venäläinen tänne Turkuun? huudahti valtionhoitaja\nvallan säikähtyneenä, kavahtaen suoraksi rohtomaljansa äärestä. --\nUskotteko niin?\n\n-- Niinhän on suuriruhtinas uhannut.\n\n-- Hänen joukkonsa voivat jo olla matkalla tänne. Siksi juuri niille\nolisi esteitä asetettava.\n\nNäin kertoivat Suomen herrat, oudostellen, ettei valtionhoitaja\nsen paremmin tuntenut moskovalaisen laajakantoisia suunnitelmia ja\nettä hän nyt ikäänkuin hämmästyi, huomatessaan joutuneensa ilman\nsotaväkeä viholliselle auki olevaan maahan. Mutta Steen Sture, jolla\noli nopea havaintosilmä, huomasi samassa suomalaisten kysyvistä\nkatseista, että nämä olivat hänen äskeisen huudahduksensa käsittäneet\nhenkilökohtaiseksi arkuudeksi, ja hän virkkoi nyt, tekeytyen aivan\nkylmäksi noihin tiedonantoihin nähden:\n\n-- Sotaväellämme ei ole muonaa, emme voi nyt vielä lähettää joukkoja\nsisämaahan. Muonalaivamme jäivät myrskyä pakoon Ahvenaan, josta niitä\nensiksi odotamme tänne, -- siitä syystä väkemmekin saapuu Turkuun.\n\nMutta nyt pudisteli Didrik Hannunpoikakin päätään, lausuen:\n\n-- Laivat eivät voi enää päästä Turkuun, sillä Airiston selkä on jo\njäässä.\n\n-- No, sitten meidän täytyy täällä odottaa, kunnes muonat voidaan\njäitä myöten vedättää mantereelle.\n\n-- Odottaa! huudahtivat Suomen herrat ihmeissään. Ja Maunu-piispa\nkysyi värähtävällä rintaäänellä:\n\n-- Miten käy sillaikaa Viipurin ja Suomenmaan?\n\nMutta hänen orpanansa pormestari, joka oli elävä käytännön mies,\najatteli heti sotaväenmajoitusta sekä porvaristolleen tulevaa\nrasitusta, ja iski pahaa aavistaen siihen kysymykseen:\n\n-- Ja missä se sotaväki sillaikaa elätetään?\n\n-- Majoitetaan se tänne Turkuun ja sen ympäristöön, pappiloihin ja\nkartanoihin.\n\nSteen Sture puhui kylmällä, varmalla äänellä, niinkuin ainakin\nkäskemään tottunut mies. Mutta hänen äänessään oli samalla jotakin\nlevotontakin. Hän luki ympärillään istuvain kasvoista hämmästystä\nja suuttumusta, näki heidän vaihtavan keskenään kysyviä katseita,\neikä hän tuntenut itseään täysin varustautuneeksi näihin kysymyksiin\nvastaamaan. Steen-herra näet ymmärsi hyvin, mitä nuo sanattomiksi\nkäyneet miehet toisiltaan kysyivät: Eikö ole vielä kylliksi siinä,\nettä hallitus on viivyttänyt apujoukkojen lähettämistä, eikö\nsiinäkään, että se vähäinen väki, joka vihdoin tuodaan, saapuu\navuttomassa tilassa perille? Tätäkään apujoukkoa ei siis nyt\nlähetetä vihollista vastaan, vaan sekin majoitetaan köyhtyneeseen\nmaakuntaan...!\n\nYksin tyynimielisen piispankin leveillä kasvoilla värähtivät paksut\nposkilihakset, ja valtionhoitajasta näytti kuin olisi hän puraissut\nhammastaan, ennenkuin lausui kiihtyneellä äänellä:\n\n-- Varattomat ovat nyt Suomen pappilatkin majoitusväkeä elättämään --\nViipurin auttamiseen olemme jo kaikkemme uhranneet. Toivoimme teiltä,\nherra Steen, toisenlaista apua, kuin uutta majoitusrasitusta, -- ja\ntoivoimme sitä apua ajoissa!\n\nJo liikahti Steen ilmeisesti kärsimättömänä penkillä ja siirtyi\nhiukan loitommas piispasta. Hän oli nostanut tupessa olevan\nmiekkansa, joka villavaipan alla tuntui kankealta, pöydälle ja\nkiilloitteli siinä nyt hihallaan kahvanpäässä olevaa kullattua\npalloa. Siitä etukumarasta asennostaan hän karkeaksi painuneella\näänellä, mutta edelleen kylmäverisesti, puhui:\n\n-- Teillä on, Maunu-piispa, omituinen, itseotetulla oikeudella\nkäytetty nuhteleva tapa puhua meidän toimistamme... puhua ja\nkirjoittaa. Mitä te vaaditte? Minulle on kansa antanut raskaan\nvelvollisuuden vastata Ruotsin hallituksesta näinä levottomina\naikoina, mutta minulle ei ole annettu valtaa komentaa ruttotautia\neikä luonnon rajumyrskyjä. Meillä on ollut tekemistä tarpeeksi\nasetellessamme siellä kotona toisenlaisia myrskyjä, jotka valtakuntaa\nsärkevät!\n\nVasta nyt puhuessaan valtionhoitaja näytti lämpenevän sekä\nmieleltään että ruumiiltaan. Hänen kasvoillensa kohosi punerrus,\nosaksi ehkä tuosta väkevästä yskän juomasta, mutta etupäässä kai\nsuuttumuksesta. Olihan kuulumatonta röyhkeyttä, että häntä kaikkien\nvastoinkäymistensä lisäksi täällä vielä moitittiin. Ja yhä enemmän\nkiivastuen hän jatkoi:\n\n-- Viime talvena tekin, Maunu Särkilahti, allekirjoititte vaatimuksen\nminun syrjäyttämisestäni valtionhoitajan toimesta. Se kirje on\nminulla hyvin muistissani. Teille olisi kai joku toinen herra\nmieluisampi, mutta se mieli nyt ei ollut Ruotsin valtiopäivillä.\nSiksi olen minä kaikesta huolimatta nyt esimiehenne täällä, enkä\njokaisen kirjatoukan toruttavana!\n\nSteen herran puolikäheä ääni oli ollut suuttumuksesta katketa, kun\nhän kosketteli tuota Suomen herrain keväällistä kirjelmää, jossa\nhe -- maansa hätää ajatellen -- yhtyivät anomaan Hannu-kuninkaan\nkutsumista Ruotsin valtaistuimelle. Mutta hän hillitsi itsensä pian,\nryyppäsi maljasta rohdon pohjaan ja jatkoi taas rauhallisesti,\nennenkuin kukaan muu salissa olevista oli ehtinyt ääneen käydä:\n\n-- Mutta minä en ole kutsunut teitä tänne väittelemään, vaan\nneuvottelemaan maan puolustamisesta.\n\nKuumenneet olivat saman verran kuin valtionhoitaja myöskin nuo pöydän\nsivustoilla istuvat vanhat herrat, ja heillä olisi mielestään ollut\nhänelle vielä paljon sanottavana. Mutta piispa, jolla olisi ollut\nenin syytä pikastumiseen, hän vastasi nyt Steen-herralle tavallisella\ntyyneydellään:\n\n-- Juuri se kotimaamme puolustaminen on meillä näinä vuosina\nollut sydäntemme suurena huolena. Sitä juuri ajatellen olemme\ntänne rukoilleet apua. Viipuri on nyt kohta kolme kuukautta ollut\npiiritettynä...\n\nMutta taas valtionhoitaja keskeytti hänet. Tuo puhe tuntui hänestä\ntaaskin nuhteelta.\n\n-- Tiedänhän sen, mutta kysymys on nyt samalla muustakin kuin\nViipurista, jonka piiritys on vain osa suuresta, valtakuntaamme\nvastaan kohdistetusta hävityssuunnitelmasta. - Steen-herra käännähti\nnyt toisten herrain puoleen, ikäänkuin tehdäkseen lopun piispan\nnuhteista, ja jatkoi: -- Tiedän, hyvät herrat, että te täällä olette\ntehneet mitä olette voineet tämän maanosan puolustamiseksi. Sitä\ntarkoitusta varten tahdomme nyt edelleen yhdessä ponnistaa. Jos Knut\nPosse on luovuttanut tai luovuttaa linnansa, niin se on kyllä paha\njuttu, mutta sitähän me, kaikkien pyhien nimessä, emme ole voineet\nestää.\n\nMutta jos valtionhoitaja oli luullut saavansa kannatusta toisten\nherrain puolelta piispaa vastaan, niin hän pahasti pettyi. Juroina ja\nkankeina istuivat nuo vanhat miehet pöydän alapäässä, kummastuneina\nvaltionhoitajaa kuunnellen. Ja toisten ajatuksia tulkiten lausui\ntuokion kuluttua vanha Henrik Bitz vapisevalla äänellä:\n\n-- Jos Knut Posse luovuttaa Viipurin, niin hänellä on siihen kova\npakko, eikä silloin ole niistä omaisistamme, jotka siellä ovat hänen\nkanssaan pitkän syksyn taistelleet, yhtään hengissä. Siellä on\nminunkin poikani, -- en tunne hänen kohtaloaan. Mutta Friskalan herra\ntässä ja vanha Kristiern Frille, he tietävät jo, mitä tämä piiritys\non heidän verelleen maksanut. Me emme tahdo puuttua valtioasioihin,\nmutta me sanomme suoraan, että näiden ja monien muiden kelpo miesten\nsurma ja Viipurin menetys, jos se on menetetty, johtuu siitä, että\ntämä maa on avutta jätetty.\n\nSteen herra, joka otsa syvissä poimuissa oli kuunnellut vanhuksen\npuhetta, ei enää voinut hillitä kiukkuaan. Hän pudotti miekan, jonka\nkultaista kahvapalloa hän yhä oli kiilloittanut, ryminällä pöytään ja\nsähähti hampaittensa välitse:\n\n-- Sen olen sanonut jo ennen, että te suomalaiset olette yhtä\nitsekästä ja tyhmää nurkkakantajoukkoa. Kautta Maarian, luuletteko\nniin helpoksi vastata tämän maan hallituksesta, jota vastaan joka\nkulmalta juonitellaan. Raskin minä tämän jättääkin, jos...\n\nHän katkasi lauseensa. Suomen herrat aivan ällistyivät tuota\nvaltionhoitajan äkillistä ja heidän mielestään vallan perusteetonta\nuhkausta. Mutta Steen-herran ruotsalaiset seuralaiset hymähtivät\nsalavihkaa, -- heille ei ollut outoa, että hän suuttuessaan noinikään\nuhkasi jättää valtakunnan ohjakset. Niitä hän ei kumminkaan\nmielisuosiolla jätä, sen he tiesivät.\n\nHetkisen vallitsi kuitenkin tuskallinen äänettömyys kuninkaansalissa.\nMutta Maunu-piispa, jonka valtionhoitaja äsken oli yrittänyt\nsyrjäyttää, osui aivan oikeaan säveleeseen, kun hän taas rupesi\npuhumaan, niinkuin ei mitään välikohtausta olisi ollutkaan:\n\n-- Siitähän oli siis neuvoteltava, mitä näissä epäsuotuisissa oloissa\nnyt voitaisiin Suomen puolustamiseksi tehdä. Te mainitsitte, herra\nSteen, että ratsuväkenne on tulossa Uudeltamaalta tänne Turkuun...\n\n-- Niin, Steen Kristerinpojan lipullinen. Mutta mainitsin myös, että\nsillä ei ole muonaa.\n\nValtionhoitajakin näkyi taas mielellään kääntävän puheen näihin\nedessäoleviin kysymyksiin ja kuunteli nyt tarkkaavasti, kun piispa\njatkoi:\n\n-- Käykäämme kohta sille muonaa hankkimaan. Paljon ovat Turun\nporvarit jo uhranneet Viipurin varustamiseen, mutta toivonpa, että\nheidän avullaan vielä saadaan varoja kokoon nuoren Oxenstjernan\nmuonitukseen. Minä panttaan ruunulle Pyhän Henrikin penningit,\nvaikkei minulla siihen valtaa ole... Mutta maa on hädässä!\n\n-- Tarjouksenne on kaunis, myönsi nyt valtionhoitajakin sulempana.\nJa siitä lähti keskustelu taas solumaan rauhallisemmille ja samalla\ntuloksellisemmille urille. Hetken neuvoteltua päätettiin lähettää\nSteen Kristerinpojan ratsuväki, Turusta kootuilla ruokavaroilla\nvarustettuna, heti rannikkotietä matkalle Viipuriin päin, ainakin\nKymin suulle asti. Mutta jalkaväki oli sijoitettava Turun tienoille,\nkoska sitä arveltiin siellä pian tarvittavan. Nämä aputoimet eivät\ntietysti tyydyttäneet suomalaisia, jotka olisivat halunneet lähettää\nkaiken sotaväen heti Viipurin avuksi, mutta siinä kohden piti Steen\nSture päänsä.\n\nKankeina, joskin ilman ilmiriitaa, siitä neuvottelusta sitten illan\nsuussa erottiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun Turussa tieto levisi näistä valtionhoitajan hataroista\ntoimenpiteistä Suomen puolustamiseksi, niin se tieto kylmensi\nporvariston ennestäänkin jäähtyneitä tunteita hallitusvallan\nedustajaa kohtaan. Turunkin porvaristossa oli kyllä näihin asti\nvallinnut epäilystä, että ylimysherrat vain tahtoivat kukistaa\nvaltionhoitajan, joka oli alempain kansanluokkain ystävä, ja että\nhe sen vuoksi hänen toimiaan ja toimettomuuttaan arvostelivat liian\nankarasti. Mutta saadessaan nyt itse tupiinsa majoitettavakseen\nsitä sotaväkeä, jonka olisi pitänyt lähteä vihollista vastaan,\nja kuullessaan, ettei lopuksikaan oltu tehty mitään Viipurin\nauttamiseksi, jossa heidän omaisensa taistelivat, silloin heidänkin\nmielissään kytenyt katkeruus leimahti kiukkuun ja vihaan. He purkivat\nsitä äänekkäästi esille kiltoissaan ja kivipuodeissaan, joissa\nnäinä päivinä paljo pilkkaa laskettiin kaupunkiin äsken saapuneesta\nvaltionhoitajasta.\n\nMonenlaiset liikkuvat huhut lisäsivät näinä päivinä yhä mielten\njännitystä ja pelkoa. Väliin kerrottiin, että vihollisjoukko on\nsamoamassa Viipurista länteen päin ja että se jo ensi yönä voi ehtiä\nTurkuun. Väliin taas saapui hätäinen sanoma, että muka Hämeessä jo\ntalot palavat. Nuo huhut huomattiin sitten kyllä perättömiksi, mutta\njoka kerralta nekin aina ärsyttivät jo kauan kiusautuneita mieliä.\n\n-- Eikö yritetä mitään? kysyttiin kujilla ja torilla.\n\n-- Miksei varusteta edes noita vanhoja valleja? valitettiin...\n\n-- Miksei? Siksi, ettei ole olemassa tointa eikä miehuutta,\nvastasivat toiset katkeruudella ja ivalla.\n\nArvostelua ei kartettu silloinkaan, kun Steen-herran omat,\nvärikkäissä vaakunapuvuissaan komeilevat asemiehet olivat sitä\nkuuntelemassa. Kapakoissa aiheutui siitä tappeluitakin Ruotsista\ntulleiden soturien ja turkulaisten porvarien välillä; ärtyneet mielet\neivät paljoa tarvinneetkaan, kun miekat olivat liukkaat huotristaan\nsingahtamaan.\n\nJa niin tapahtui Tuomaanmarkkinoilla, että kun valtionhoitaja Steen\nSture korkeassa koristereessä ajoi turun linnasta huovijoukon\nseuraamana tuomiokirkkoon juhlamessuun, niin lennähti torille\npakkautuneesta väkijoukosta, joka hidasti herrain ajoa, häntä kohti\naivan äänekkäitä pilkkasanoja, vieläpä valtionhoitajan omalla\nkielellä, ruotsiksi.\n\n-- Sudennahoissa ajelee siinä se, jonka pitäisi olla sudenajossa!\n\n-- Hän on arka omista nahoistaan; siksi hän Viipuria karttaa.\n\n-- Arka nahastaan ja arka vallastaan...\n\nSteen Sture kuuli rekeensä noita pistopuheita, eikä hän, kiivas\nmies, ruvennut niitä sietämään. Hän kohottausi reestään vihan ilme\nkasvoillaan ja komensi ankaralla äänellä huovinsa vangitsemaan\nhuutajat. Syyllisiä ei löydetty, kukaan ei tunnustautunut\nsolvaajaksi, mutta tuon myllertävän torirahvaan keskelle\ntunkeutuneita heitukoita nykittiin ja ivailtiin yhä edelleen. Silloin\nhuovijoukko suuttuneena ajoi hevosillaan koko markkinarahvaan alas\njäälle.\n\nRahvaan mieliala valtionhoitajaa kohtaan siitä yhä ärtyi. Kapeaa\nkirkkokatua myöten ajaessaan kuuli Steen-herra selvästi tiepuolessa\nseisovan rahvaan uhkaavasti murisevan, ja vimmastuneena hän sitten\nsaapui kirkkomäelle, pysähtyen tuomiokirkon edustalle. Siihen\nsaapui samalla hetkellä piispantalosta jalan astuen ja sihteerinsä\nkäsivarteen nojaten myöskin Maunu Särkilahti. Häneen kohdisti\nnyt kiukustunut valtionhoitaja koko vihansa, virkkoen, piispaa\ntervehtimättä, hänelle kovalla äänellä:\n\n-- Huonosti olet karjasi paimentanut täällä, piispa. Olet ärsyttänyt\nsen laillista esivaltaa vastaan...\n\nMaunu-piispa ei vielä tiennyt, mistä valtionhoitajan kiukku johtui,\nmutta hän tunsi kyllä väestön ärtyneen mielialan ja arvasi sen nyt\nvaltionhoitajaa loukanneen. Siksi hän, ikäänkuin laumansa puolesta\nanteeksi pyytäen, virkkoi:\n\n-- Meidän tulee ymmärtää tätä kansaa, jalo herra. Se on tässä\näärettömässä jännityksessään ja hädässään kiusaantunut, mutta sen\nhurjuus on epätoivoa...\n\n-- Niskoittelua se on ja kapinaa, ärähti Steen-herra äkäisenä. -- Se\nseuraa teidän, johtajain esimerkkiä; hedelmä ei putoo kauas puusta.\nSiksi te saattekin vastata sen teoista.\n\nVerestävin silmin ja terävin liikkein astui valtionhoitaja kirkkoon.\nPiispa-vanhus ei ollut hänelle ehtinyt enempää vastata; hän pysähtyi\nhetkeksi masentuneena siihen kirkkonsa rappusille. Sanomaton\nsuru oli vallannut hänen mielensä. Maan hätä ja tuska ei siis\nvielä sellaisenaan riittänyt; vieläkö oli sen pitänyt aiheuttaa\nrikkoutumista kansan ja sen esivallan välillä, vihaa ja katkeruutta\nja kostoa! Noinko hillittöminä liikkuivat intohimot hetkellä,\njolloin kaikkien pitäisi lujasti liittyä yhteen pelastaakseen\nkovakohtaloiselle kansalle edes sen, mitä vielä pelastaa voi.\nNäinkö perinpohjin tahtoo taivas syöstä perikatoon tämän maan! Se\ntuskantunne kouristi hetkeksi piispavanhuksen sydämen, niin että\nhänen täytyi nojautua kirkonportin rautaiseen pieleen, pysyäkseen\npystyssä. Mutta vain hetkisen hän niin masentuneena seisoi. Sitten\nojentausi hän taas suoraksi koko piispallisesssa juhlakomeudessaan,\nkohotti kiemurapääsauvansa ja virkkoi rauhallisella, sointuvalla\näänellä:\n\n-- Menkäämme messuun!\n\nNiinkuin tavallisesti suurina kirkkopyhinä ei suurin osa Turkuun\nkokoontuneesta rahvaasta mahtunut kirkkoon, vaan seisoi se\nkirkkopihalla, hautuumaalla, kuunnellen sinne kuorilaulun säveleitä.\nKun messu kirkossa oli päättynyt, astui piispa tapansa mukaan ulos\nja rupesi kirkon seinämällä olevalta pieneltä alttarilta pitämään\nrahvaalle saarnaa sen omalla kielellä. Eikä tämä saarna tällä\nkertaa rajoittunutkaan vain pyhän Tuomaan hurskaan elämäntyön\nkertomiseen. Piispa puhui kansalle nyt maan huolesta ja armonavun\ntarpeesta, neuvoen sitä hädässäänkin laskemaan toivonsa korkeimman\nsuojelukseen. Ja korottaen äänensä kirkkaan voimakkaaksi, niin että\nse valtavana kaikui yli lumenpeittoisen, muuritetun pihan, kehoitti\nhän tuota levottomuuden vatvomaa väestöä nöyryyteen, malttavaan\nkärsivällisyyteen ja kuuliaisuuteen esivaltaa kohtaan, -- esivaltaa,\njoka on Jumalasta ja jonka välityksellä kirkon korkeat suojeluspyhät\nvielä suurimmankin hädän hetkellä saattavat pelastaa maan turmiosta\nja kansan kalvavasta ahdistuksestaan...\n\nHerkkämielinen rahvas taipui hartaana piispan hartaaseen neuvoon,\nkiihtyneet miehet nöyrtyivät ja alistuivat kuin kuuliaiset lapset. Ja\nkun valtionhoitaja tuokion kuluttua taas, juhlamessusta palatessaan,\najoi tuomiokirkosta linnaan päin, ei kuulunut enää sakeana,\nmustana seinänä tiepuolessa seisovan väestön joukosta murinaa eikä\npilkkasanoja. Melkein ällistyneenä Steen-herra, joka ei piispan\nsuomenkielistä saarnaa ollut ymmärtänyt, ihmetteli, mistä tämä\näkillinen muutos johtui.\n\nLinnanväen poistuttua talutti maisteri Paavali Scheel taas vanhan\nystävänsä, Maunu-piispan, kirkkomäen yli ja tiepuolessa seisovan\nrahvasjoukon lomitse, piispantaloon päin. Nuoren maisterin mielessä\nkävivät äskeisen kohtauksen nostamat laineet vielä korkeina, eikä hän\nvoinut olla tuontuostaankin nurkkasilmällä katsahtamatta vieressään\nääneti astuvaan vanhukseen. Hän ei nyt ymmärtänyt esimiestään. Onko\nhänen ihailemansa Maunu-piispa todellakin arka, mateleva raukka, joka\nnoin miehuuttomasti nielee ilkeimmän, aiheettomimman loukkauksen ja,\nitse kansan edessä häväistynä, käy vaatimaan kansan kunnioitusta ja\nnöyryyttä loukkaajalle...?\n\nSitä hän ei käsittänyt. Mutta kun he olivat ehtineet piispalan\nportille, pysähtyi Maunu hetkeksi huokasemaan ja virkkoi, ikäänkuin\nolisi hän lukenut nuoren ystävänsä moittivat ajatukset:\n\n-- Niin, Paavali, ei ole aina helppo voittaa itseään. Mutta\nkotimaa-raukan puolesta, ken ei sitäkin uhrausta tekisi!\n\n\n\n\nXVII. JOULUYÖ TUOMIOKIRKOSSA.\n\n\nJouluaattoiltana ei Steen Sture seurueineen saapunut Turun\ntuomiokirkkoon, vaikka sinne silloin kaikki kynnelle kykenevät, niin\nylhäiset kuin alhaiset, keräytyivät viettämään kirkon suurjuhlaa ja\nhakemaan lievennystä mieltensä levottomuuteen ja hätään.\n\nUlkona oli tuuleton pakkanen; kylminä kiiluivat kaukaiset\ntähdet matalan, pimeän kaupungin yli. Mutta kirkon pienistä\nvärilasi-ikkunoista hohteli ulos kaunis valo, ikäänkuin houkutellen\nihmisiä pimeästä sisään. Lumi narisikin alituiseen askelten alla,\njotka kapeiden kujain päästä suuntautuivat kirkkoa kohti, ja aina\nkun raskas, raudoitettu ovi aukeni, tulvahti sen täydeltä ulos\nsakea huuru, jonka lävitse kynttiläliekit näyttivät suurilta ja\nsädekehäisiltä.\n\nKirkko oli näet täynnä väkeä, ja se lämmitti hengityksellään kilpaa\nsatojen palavain talikynttiläin kanssa noita korkeita, kosteankylmiä\nkiviholveja, jotka nyt juhlamessun säveleitä kaiuttivat. Pitkät\npunakierteiset vahakynttilät paloivat niiden kahdeksantoista\npyhimyskappelin edessä, joita oli vieri vieressään kirkon molemmilla\nseinämillä. Perälle, pääalttarin eteen, oli rakennettu seimi, jossa\nnäkyivät Neitsyt Maaria, pulleaposkinen Kristuslapsi sylissään,\nharvapartainen Jooseppi ja kolme tietäjää, sekä aasi, härkä ja ylinnä\nsuuri, kultainen tähti. Tämän seimen edessä makasi kirkkorahvas\npolvillaan hautakivistä muodostetulla lattialla niiden tukevain\nkivipylväiden välissä, jotka jakoivat kirkon kolmeen laivaan,\nmakasi tiheäksi ahtautuneina joukkona, ikäänkuin olisi siinä toinen\ntoisestaan turvaa hakenut.\n\nUrut soivat heistä tänään surunvoittoisesti, sillä mieli oli\njuhlarahvaalla matala. Tähän Vapahtajan syntymän suureen juhlaan\nvalmistautuessaan olivat nuo ihmiset useammin ja syvemmin kuin\ntavallisissa arkitoimissaan muistaneet kaukaisilla sotasijoillaan\nolevia omaisiaan, joiden vaiheista he eivät tietäneet mitään,\nolivat muistaneet kotiseutunsa kohtaloa ja omaansakin. Entisen\njoulutunnelman vastakohtana painosti heitä nyt kahta raskaammin\nhuoli siitä, mitä kärsimyksiä ja suruja taas uusi vuosi oli tuova\nmukanaan, ja he koettivat nyt siinä sydäntensä suuressa hädässä hakea\nlohdutusta pyhien armolta.\n\nNiin kului jouluilta. Kohta oli käsissä sydänyö, jolloin sanoma\nVapahtajan syntymisestä oli vastaanotettava. Piispa, joka äsken oli\nlopettanut messun, nousi nyt, kuoripoikain heleän laulun soidessa,\nrukousasennostaan verkalleen keskikuoron korkean pääalttarin\nedestä, josta hän seimen ylitse näkyi kirkon joka soppeen, ja\nsiunasi käsillään hartaasti tuon nöyränä polvistuneen laumansa.\nSitten lähti hän täydessä piispan-komeudessaan astumaan kirkon\nerotettuun peräosaan, sen kaikkein pyhimpään, jonka yläpuolella\noli ristiinnaulitun suuri puuveistokuva. Mutta lähestyessään tätä\npappeja varten suljettua korkeakuoroa, jossa olivat Pyhän Henrikin\nalttari ja entisten piispain rikkaasti koristetut haudat, rupesi\nMaunu Särkilahti äkkiä maltittomasti kiirehtimään askeleitaan,\nniin että hänen kaulaltaan riippuvat paksut vitjat ja kultaristi\nkilahtivat hopealla kirjaillun messuviitan reunukseen. Sillä sakastin\novella näki hän sihteerinsä, Paavali Scheelin, seisovan ja viittovan\nniin merkillinen ilme kasvoillaan, että Maunu heti hänen katseensa\nväikkeestä älysi jotakin harvinaista ja tärkeätä tapahtuneen.\n\n-- Airut on saapunut Viipurista, -- niin kuulivat läsnäolevat\nkuoripapit Paavalin melkein huohottaen piispalle kuiskaavan.\n\n-- Airutko... tänne?\n\n-- Piispalaan. Hän saapui juurikaan. Nyt hän on tällä sakastissa.\n_Isä, Viipuri on pelastettu_...\n\nPiispan päätä melkein huimasi, ja hän kiirehti sakastiin niin\npitkin askelin, että oli helmoihinsa sotkeutua. Mutta kuoripappien\nhenkeäänpidättävään joukkoon olivat kuuluneet nuo Paavali-maisterin\nmerkilliset sanat: Viipuri on pelastettu! Ja ne sanat uudistuivat\nsiellä nyt moninkertaisina, kun kanungit niitä epäillen, kysyen\nja toivoen toisilleen toistelivat, samalla kuin urut kirkossa yhä\npehmein soinnuin säestivät teinipoikain päättynyttä virttä. Ne sanat\nhiipivät tuossa tuokiossa kanunkien mukana korkeakuorosta alas\nkirkkoonkin, kulkien siellä suhahtavana kuiskeena keskuspilarien\nvälitse sivulaivoihin, rivistä riviin polvistuvain kesken,\nvirvoittaen lamaanpainuneita mieliä ja sytyttäen sammuneita toiveita.\n\nKirkkorahvas nousi seisomaan, ja yhtenäinen hillitty humaus kävi\npääkuorosta ovensuuhun asti. Mitä nuo lentävät taikasanat tarkemmin\nmerkitsivät, sitä ei kirkkoyleisöstä vielä kukaan tietänyt. Airut oli\nhiihtänyt nyt yöllä piispalaan ja tuotu sieltä sakastiin, se vain\ntiedettiin, ja sitten: \"Viipuri on pelastettu\"!\n\n-- Onko se totta?\n\n-- Onko se mahdollista?\n\n-- Onko Jumalanäiti antanut meille niin suuren armolahjan poikansa\nsyntymisjuhlaksi?\n\n-- Mistä se tiedetään? Kuka tuo siitä varmuuden?\n\nNiin kyseltiin kirkossa iloisina, hätäisinä, nöyrtyneinä,\nkärsimättöminä. Onko se totta?\n\nTotta. Varma tieto rauhoitti pian kärsimättömyydestä vapisevat mielet.\n\nHetkisen olivat urut yksikseen soineet. Yömessun hetki oli käsissä.\nPiispa astui taas pääkuorista keskialttarille, astui verkalleen,\nloistavin silmin, kädet rinnalle ristiin solmittuina. Kirkkorahvaan\nsihisevä surina toukosi samalla hetkellä ja tuskin henkäystäkään\nkuului väkijoukosta, kun piispa taas polvistui alttarijakkaralle ja\nkirkkaasti sointuvalla äänellä puhui:\n\n-- Kiitämme sinua Jumala, edessäsi nöyrrymme, hätääntyneiden\nVapahtaja. Sillä sitä armoasi, minkä olet meille tänä yönä antanut\nsyntymäsi muistoksi, emme ole ansainneet. Sinä olet voimallasi\nvihollisemme lyönyt ja karkoittanut pois, sinä olet sydämemme\nraskaan ahdistuksen ottanut pois. Sinulle kiitoksemme soi: Te Deum\nlaudamus...!\n\n-- Te Deum laudamus, kajahti silloin vastaan kuoripappien ja\nteinilaulajain yhteinen kuoro, täyttäen riemuavalla sävelellään\nkoko kirkon. Ja koko kirkontäyteinen yleisö, joka tavallisesti\nvain kuunteli pappien latinaista virttä, sekin yhtyi siihen nyt,\ntuntien sanomatonta sydämen helpoitusta, -- oli kuin olisi se nyt\ntäydellisesti tajunnut nuo ennen vieraat, kylminä kaikuneet sanat.\nNyt ne sanat sisälsivät määrättömän lämmön ja rajattoman riemun.\n\nKauan kaikui ulos hiljaiseen, talviseen yöhön noista tuhansista\nkeventyneistä rinnoista lähtevä hartain kiitos.\n\nJa vasta kun kynttilät olivat palaneet mataloiksi ja tuohusastioista\nsavustus sammunut, läksi juhlarahvas kirkosta. Nuo ihmiset, jotka\nolivat joulumessuun menneet verkkaisin, laahustavin askelin, ne\ntulvahtivat nyt sieltä ketterinä ulos eteiseen, jonka ovella\ntuomiokirkon papit siunasivat poistuvan rahvaan. Välitöntä iloa\nsäteillen puristivat tutut ja tuntemattomat toistensa käsiä,\nennenkuin kiirehtivät pimeään yöhön ja portilta haarautuivat kapeita\nkujia myöten eri tahoille. Eivät he tunteneet nyt pakkasta, joka\njäätävänä puski heitä vastaan. Harvatpa muistivat siinä innossaan\nedes lyhtynsäkään sytyttää, vaikka kyllä vanha taika tiesi, että\njouluyönä liitelevät vainajain henget elävien mailla. Tänä yönä\nriensivät kirkkomiehet henkiä ajattelematta pimeän halki koteihinsa,\nkertomaan siellä odottaville vanhuksille ja lapsille uutista siitä\nihmeestä, mikä nyt oli tapahtunut. Sillä taivaan ihmeeksi jo heti\nluettiin tämä Viipurin pelastus, -- filistealaisten tuhantinen joukko\noli paennut Davidin heikkoa linkoa!\n\nMonissa noista mataloista puutaloista ei oltu täksi jouluksi\nlevitetty lattioille jouluolkia eikä sytytetty haarakynttilöitä; --\nsurun ja hädän mieliala ei ollut laskenut juhlaa juhlalta tuntumaan.\nNyt vielä yösydännä kannettiin olkikuvot sisään, kotona valetut\ntalikynttilät sytytettiin, ja juhla-aterialle käydessä oli kaikilla\noikea juhlamieli. Niin valvottiin aamumessuun asti ja joulutynnyriä\njuotaessa tarinoitiin saapuneesta viestistä. Joku huhun sirpale\noli kirkon eteisessä jo ehtinyt kulkea Pyhän Andreaan rististä ja\nkauheasta pamauksesta, johon vainolaiset olivat suistuneet. Ja niistä\nsirpaleista nyt mielikuvitus, ilon ja onnen tunteen kannustamana,\nrupesi jouluolilla takkavalkean edessä valvottaessa luomaan\ntaruteoksia, jotka kasvoivat yhä korkeammiksi ja laajenivat yhä\nmahtavammiksi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPiispan talossakin valvottiin jouluyö aikaiseen aamumessuun\nasti. Sinne oli Maunu-piispa kirkon sakastista vienyt mukanaan\nvapauttavan viestin tuojan, hikeensä hiihtäneen airueen, ja sinne\nolivat myöskin piispan lähimmät ystävät häntä seuranneet. Pentti\nHeinonpoikaa pidettiin nyt siellä ylimpänä vieraana; häntä kestittiin\nkuumennetulla mausteviinillä ja piispalan parhailla jouluoluvilla.\n\nMutta niitä nauttiessaan tuli hänen yhä uudelleen kertoa tarkkaavalle\nkuulijakunnalle jokaista yksityisseikkaa myöten, mitä Viipurissa oli\nsyyskauden kuluessa, pitkän piirityksen alusta asti, tapahtunut aina\nsiihen saakka, kun hän itse taipaleella viivästyttyään vihdoin oli\nsukset saanut ja niillä, pitkään lepäilemättä, ehättänyt Kymi-joelle\nja siitä edelleen kuljetumpia teitä myöten Turkuun. Varsinkin täytyi\nhänen laajasti kertoa venäläisten viimeisestä ryntäyksestä Viipuriin,\nkertoa, miten viholliset jo olivat vallanneet muurit ja useimmat\nmuurinsarvet, miten keskustorni kesken kaikkea oli räjähtänyt ja\nmiten vainolaiset vihdoin, säikähtäen kirkastettua Pyhän Andreaan\nristiä, lähtivät silmittömään pakoon. Piispalan vieraat eivät\nmielestään sittenkään kyllältään kuulleet noista ihmeellisistä\ntapauksista. Mutta nuori airut ei väsynyt niitä yhä uudelleen\nkuvailemaan. Tämä yö, jolloin hän näin piispavanhuksen vieraana sai\nhänen vieressään istuen ensimäisenä keventää ahdistuksen ja tuskan\nkauan kärsineistä mielistä, se oli Pentistä elämänsä onnellisin hetki.\n\nMutta kertoipa airut piispalan vieraille myöskin piirityksen synkistä\nkuvista: viipurilaisten mieshukasta, puolustusjoukon kaatuneista\njohtajista ja porvarien sekä pakolaisten äärettömistä kärsimyksistä\nnälän ja ruton kynsissä, kertoi koko maakunnan hävittämisestä ja sen\nmetsiinpaenneiden asukkaiden toivottomasta tilasta. Monta karvasta\nsurun pisaraa sekaantui siten kuuntelevain ilonmaljoihin. Mutta\npelastuksen aiheuttama riemuntunnelma pysyi kuitenkin ylinnä, ja\npiispakin virkkoi, saattaessaan nyt vieraansa ruokapöytään, joka oli\nrunsasvaraiseksi katettu, lohduttaen:\n\n-- Kärsimyksittä ei koskaan voittoja saavuteta. Kiittäkäämme siis\nniistäkin pyhää Neitsyttä, joka on tuskamme ottanut pois!\n\nÖinen riemuateria oli juuri alkanut, kun yhtäkkiä ulkoa kuului\nkirkkaiden kulkusten kilinää: useita rekiä pysähtyi piispanlinnan\nedustalle, ja sen eteisestä kajahti pian kannusniekkain askeleita\nja iloisia ääniä. Kysellen katselivat pöytävieraat toisiaan. Mutta\nsamassa lennähti jo ovi auki, ja piispan kirkkaasti valaistuun\njuhlahuoneeseen astui pitkin, maltittomin askelin valtionhoitaja\nSteen Sture seurueineen. Hetki, aamupuoli yötä, oli outo\nvastavierailuun, mutta piispa arvasi heti tulijain asian ja nousi,\nhymyhuulillaan, nojatuolistaan pöydän päästä heitä tervehtimään.\nValtionhoitaja, joka oli täyteen ritariasuunsa puettuna, ja jonka\nkasvot nyt säteilivät terveyttä ja uljuutta, hän teki syvän,\nkunnioittavan kumarruksen piispavanhuksen edessä, jota hän vielä\nmuutama päivä sitten oli väkijoukon läsnäollessa loukannut, levitti\nkätensä ja lausui:\n\n-- Isä, salli minun syleillä sinua!\n\nPoissa oli samassa tuokiossa kaikki katkeruus ja kauna Maunu-piispan\nsulaneesta sydämestä; hänkin levitti, uuden mielialansa vallassa,\nkäsivartensa tulijaa vastaan ja he syleilivät toisiaan sydämellisesti\nkuin vanhat ystävät ainakin. Ja piispavanhus puhui:\n\n-- Näin olkoon ilomme yhteinen; onhan se meidän kaikkien, kansan ja\nmaan, oma.\n\nJa ojentaessaan tervetuliaisiksi valtionhoitajalle suuren,\nhopeavanteisen juomasarven, jota vain suurissa juhlissa käytettiin,\njatkoi piispa:\n\n-- Viipurin ja sen pelastajain malja!\n\n-- Pohjaan sen juon!\n\nEikä laskenut valtionhoitaja sarkkaa huuliltaan, ennenkuin oli sen\nkumolleen kallistanut.\n\nSteen Sture oli saapunut tuomaan piispalle sanomaa Viipurin\npelastuksesta. Sitä varten oli hän lähtenyt yösydännä ajamaan Turun\nlinnasta, jonne tuo viesti oli vastikään tuotu. Steen Kristerinpoika\nOxenstjerna oli viikko sitten lähtenyt ratsuväkineen Turusta\nrientämään rantatietä itään päin ja oli Kymin suulla tavannut Pentin,\njoka juuri oli Viipurista Knut Possen airueena hiihtänyt. Häneltä oli\nOxenstjerna kuullut tuon suuren uutisen. Silloin oli nuori ritari\npäättänyt parin ratsumiehen seuraamana palata Turkuun, jonne hän\ntoivoi ehtivänsä ennen väsynyttä suksimiestä ja jossa hän tahtoi\nasiain uuden käänteen johdosta saada Sturelta uusia toimintaohjeita.\nMutta tiet olivat edelleen huonot hevosen kulkea ja hiihtäjä ehtikin\nperille ennen ratsumiestä, -- kun Steen Kristerinpoika karautti\nKarjakatua myöten kaupunkiin ja sillan yli linnaan päin, silloin\npalasi jo riemunhuumaama kirkkorahvas tuomiokirkosta levittämään\nkaupunkiin tuota iloista sanomaa.\n\nVaikkei Steen Sture nyt saanutkaan ensimäisenä kertoa piispalle\nViipurin pelastuksesta, niin vilpitöntä riemua säteili silti\nkoko hänen olemuksensa, kun he nyt yhdessä tutkivat Knut Possen\nlyhyttä, ytimekästä kirjettä, jonka Pentti oli piispalle tuonut.\nMaunun valtasi melkein iloinen hämmästys nähdessään, kuinka lähellä\nvaltionhoitajankin sydäntä Viipurin kohtalo sentään oli ollut.\nKutsuen linnasta tulleet vieraat pöytäänsä virkkoi piispa sen vuoksi\nsydämellisesti:\n\n-- Veljesateria syökäämme tänä yönä hyvän veljessovun merkiksi.\n\n-- Ja toiminnan merkiksi myös, huudahti valtionhoitaja. -- Sillä\narvaanpa, että meillä on täällä vieläkin yhtä ja toista tehtävänä,\nennenkuin rauha lopullisesti palaa näille rajamaille.\n\n-- Se on totta se, vastasi Bitz-vanhus vakuuttavasti. -- Vielä\nemme tiedä, miten on Savon uuden linnan tässä taistelussa käynyt.\nJa moskovalainen on pitkävihainen ja kavala; ei hän tätä taistelua\nsikseen heitä.\n\n-- Siksipä sijoitammekin tähän maahan nyt riittävästi sotaväkeä ja\nvarustamme sen linnat uuteen kuntoon...\n\nValtionhoitaja näytti uhkuvan uutta toiminnan intoa, ikäänkuin\nosoittaakseen, kuinka hänkin nyt tässä isänmaan yhteisessä\npelastusasiassa tahtoi olla tehokkaasti mukana. Suomen herrat\niskivät silmää toisilleen, kun Steen Sture tänä myöhäisenä\nyöhetkenä vielä antoi käskyjä airueiden lähettämisestä, jotka\nkutsuisivat Ruotsinpuolelle vetäytyneen väen taas takaisin Suomeen\nja järjestäisivät Ahvenaan jääneiden muonavarastojen kuljettamisen\njääkelillä Turkuun. Heistä olisi tämä toimeliaisuus saanut viritä jo\nennen. Piispa-vanhus vain ei menneitä muistellut.\n\n-- Kiitos, Steen, vanha ystäväni, taas sinut tunnen, virkkoi hän\nrohkaisevasti. -- Me suomalaiset rakastamme tätä maata, jossa olemme\nsyntyneet ja jonka puolesta poikamme ovat verensä vuodattaneet, ja\nsiksi iloitsemme kaikesta avusta, jonka se osakseen saa...\n\n-- Vaikkapa myöhäänkin...\n\nSe oli piispan nuori, kuumaverinen sihteeri, joka nuoren mielensä\nuljuudella näin täydensi esimiehensä ajatuksen. Kaikki katsahtivat\nPaavaliin, joka nyt, posket hehkuvina, vieläkin riensi lisäämään\nomasta puolestaan:\n\n-- Ja tulkoon apua taikka ei, _me,_ jotka rakastamme tätä maata, me\nainakin taistelemme sen puolesta.\n\nSuomen herrat olivat joutuneet istumaan pöydän toiselle puolen,\nruotsalaiset toiselle. Edellisiin vaikuttivat nuoren maisterin sanat\nsytyttävästi ja he kohottivat korkealle tinaiset maljansa. Mutta\nruotsalaiset istuivat kankeina, katsellen valtionhoitajaa, johon\npistos etupäässä oli suunnattu. Steen-herra ei kuitenkaan ollut\nheitettyä peistä huomaavinansakaan, ja rauhanrakentajana jatkoi taas\npiispavanhus äskeisellä äänensävyllään:\n\n-- Se on totta, tämäkin maankolkka ansaitsee huolenpitomme. Juokaamme\nnyt malja sen onneksi!\n\nSen maljan kaikki joivat. Mutta vielä tuokion vallitsi piispan\nruokahuoneessa kankea äänettömyys, jota piispan ja valtionhoitajan\njatkuva keskustelu turhaan koetti hälventää. Oli, kuin tuossa\nhuoneessa kaikesta hetken ilosta huolimatta olisi tuntunut kahden\neri piirin, kahden eri tunnemaailman olemassaoloa. Välittömästi ja\nselvästi sen tunsi sivullinen, kuten äsken Viipurista hiihtänyt\nairut, -- hänestä tuntui, kuin olisivat eri pöytäsivustat äkkiä vähän\nloitonneet toisistaan jonkun painostuksen vaikutuksesta.\n\nSen kankean äänettömyyden katkaisi vihdoin yön läpi kuuluva kumahdus,\njota heti seurasi toinen ja kolmas.\n\n-- Aamumessun hetki, virkahti piispa, nousten pöydänpäästä\nseisaalleen. -- Joulukirkkoon soitetaan. Siellä vastaanottakaamme\nkiitollisin, nöyrtynein mielin Vapahtajan päivä!\n\n-- Menkäämme kirkkoon! -- Valtionhoitajakin kohosi vakavana\nistuimeltaan. Ja kuin komennosta seurasivat kaikki hänen\nesimerkkiään, hakivat turkkinsa ja lyhtynsä, ja pian kiirehti koko\nseurue ulos kylmään yöhön.\n\nMuiden perästä asteli aamupimeässä piispalan ja tuomiokirkon välisen\naukean poikki myöskin Pentti Heinonpoika kankein jäsenin, pää hiukan\nraskaana öisestä kestityksestä ja äkillisestä huumauksesta. Ei hän\nväsymystä tuntenut, vaikka taival oli ollutkin pitkä ja lepoa oli\nollut vähän, mutta jotakin outoa hän kuitenkin sisässään tunsi. Hänen\npäänsä humisi täynnä kuumia tuumia. Ja muita voimakkaampana tunsi\nhän sen viimeisen vaikutuksen, minkä hän piispan ruokahuoneessa oli\nsaanut: Mikä se oli siellä juhlahumussa äsken tuntunut ikäänkuin\njakavan joukon kahtia? Olisiko mahdollista, että tällä puolen meren\nsyntyneiden tunteet tätä maata kohtaan olisivat toiset kuin noiden\nmeren yli tulleiden? Omituista, kuinka tuo kysymys ei herennyt\nikäänkuin kumahtelemasta hänen mielessään? Vai oliko se ehkä vain\nkirkonkellojen lyhytsointuinen kalke pakkasyössä, joka synnytti noin\noutoja kajahduksia hänen valvoneessa päässään?\n\n\n\n\nXVIII. HATTULAN KIRKON RAUNIOILLA.\n\n\nVarhain oli talvi tullut lopulla vuotta 1495, ja siitä oli tullut\nkova talvi. Lunta oli satanut koko joulukuun ja tammikuun 1496,\njoten ihmisten maan länsiosissakin oli ollut vaikea saada haetuksi\neläimilleen rehuja, ja liikeyhteys eri kirkkojen välillä oli pitkiksi\najoiksi katkeillut. Ja nyt helmikuulla olivat tuiskujen jälkeen\nalkaneet pitkät, ankarat pakkaset.\n\nNietosten korkeudesta ja purevasta pakkasesta huolimatta oli\nkuitenkin paljo liikettä Turun ja Hämeenlinnan välisellä vanhalla\nvaltatiellä, joka nyt oli kovaksi poljettu ja leveäksi ajettu. Sitä\nmyöten oli näet kuljetettu paljon sotaväkeä sisämaahan, ja sitä\nsotaväkeä majaili nyt suurin joukoin Hämeen vanhan linnan edustalla\nja linnaa ympäröivissä kylissä.\n\nLinnasta peninkulman pohjoiseen päin sijaitsevan Hattulan vanhan\nkirkon luona seisoskeli eräänä pakkaspäivänä helmikuun lopulla\nmelkoinen miesjoukko. Toisia oli itse kirkontörmällä, toisia törmän\nalla, Vanajaveden jäällä, jossa parikymmentä hevosta, osaksi rekien\neteen valjastettuja, osaksi satuloituja, levottomasti teutaroi\nja jossa kyytimiehet odottelivat rannalle nousseita ajettaviaan.\nNämä liikkuivat siellä suurissa turkeissa ja leveävartisissa\nkallokkaissa ja katselivat ääneti nolon näköisinä tuota pientä,\nvanhaa, kunnianarvoista kirkkoa, josta nyt oli jälellä vain paksut,\nmustuneet kiviseinät. Katto oli pudonnut alas, ja kirkon korkea,\njyrkkä päätyseinäkin, josta ennen risti oli taivasta kohti kohonnut,\noli puolittain suistunut. Tuli oli hävittänyt vanhan pyhätön.\n\nRyhmä Ruotsin nuoria ylimyksiä nousi törmän laelle, katsellen\nsiitä ääneti ympärillään leviävää lumimaisemaa. Se oli autio,\nniin avuttoman autio ja matala, että sitä katsellessa mielikin\npainui matalaksi. Ihmisasuntoa ei näkynyt missään, järvi suli\nrantain kanssa yhdeksi lumiaavikoksi, ja sinervältä häämöittävä\nmetsänrintakin tuntui kuin arkaillen painuvan kaukaiseen kinokseen.\nKirkonpuoleisella rannalla näkyi vain eräitä röykkiöitä,\nuuninkiukaita ja mustuneita hirsikasoja, jotka vielä todistivat, että\noli näillä mailla toki asutusta ollut, vaikka se nyt oli hävitetty\npois.\n\nPoltetun kirkon mustuneella oviaukolla puhutteli parvi suomalaisia\naatelisherroja pitäjän lukkaria, pitkänhuiskeaa, tärkeän näköistä\nmiestä, jonka he vihdoin hakemalla olivat saaneet käsiinsä. Ääni\nkalskahti pakkasessa terävältä kuin rauta, ja herrat tiukensivat\nturkkiensa nahkavöitä, joista leveähuotraiset miekat riippuivat. He\nnäyttivät neuvottomilta.\n\n-- Ei täällä ole meillä enää mitään tekemistä, virkkoi\npienikasvoinen, huurreviiksinen mies, jonka jo näkyi tekevän mieli\nrekeen, nahkasten väliin. -- Olemme tulleet liian myöhään.\n\nSe oli Henrik Bitz, nuorempi. Hän oli yhdessä vieressään seisovan\nKlaus Henrikinpojan kanssa äsken palannut Viipurista kotipuoleensa,\nTurkuun, josta he nyt jo taas olivat joutuneet sotaretkelle, tällä\nkertaa Hämeeseen.\n\n-- Niin, ei täällä ainakaan enää vihollista ole tavattavissa, vastasi\nHorn-laamanni, vakavana kuten ainakin.\n\n-- Arvasihan sen, jatkoi Henrik-herra terästyvällä äänensävyllä.\n-- Vähätpä nuo metsien halki hiihtäneet ryöstäjät jäivät tänne\nviikkokausiksi meiltä kuritusta odottamaan. Heidän kimppuunsa olisi\nollut hyökättävä heti sanoman saavuttua...\n\nHarvapuheinen, hartiakas Lepaan herra yhtyi päätä nyökäyttäen tähän\narvosteluun. Mutta Klaus Henrikinpoika oli sillävälin taas kääntynyt\nlukkarin puoleen, joka siinä seisoi puolikumarassa, kuluneen\nkauhtanansa liepeet kinoksessa, ja kysyi nyt tältä:\n\n-- Milloin vainolaiset tänne saapuivat? Kauhtanamies rupesi laskemaan:\n\n-- Nyt on toinen arki... silloin oli sapatin aatto, toista viikkoa\nsitten. Olin juuri pyhäkelloja soittamassa, kun näin pakolaisia\nsaapuvan Hollolasta päin... ne kertoivat ryssän tulevan. Ja yöllä se\njo olikin täällä.\n\n-- Eläjät ehtivät toki pakoon?\n\n-- Toiset ehtivät, toiset vasta palavista taloistaan yönselkään\njuoksivat.\n\n-- Ja niin polttivat vainolaiset kirkonkin?\n\n-- Ensin sen ryöstivät, häpäisivät pyhän huoneen...\n\nLukkarin ääni värähti, ja hän innostui nyt omasta halustaan kuvaamaan\ntarkemmin tuota kauhuntapausta. Laajimmin kertoi hän kuitenkin siitä\nHattulan kirkon kuuluisasta, ihmeitätekevästä madonnankuvasta, jolta\nseudun väestö oli ikimuistoisista ajoista asti tottunut hakemaan apua\ntauteihinsa ja huoliinsa, ja jolta syntejään anteeksi rukoilemaan\noli läpi vuoden kulkenut toivioretkeläisiä koko maasta, -- paljon\npenninkejä olivat nämä vieraat upottaneet kirkonarkkuun. Tämän arkun\nkimppuun vainolaiset nyt heti olivat käyneet, murtaen poikki paksut\nrautavanteet, ja ryöstäneet kaikki mitä sisässä oli, -- he tuntuivat\ntunteneen sen rikkaudet. Kirkkoherra oli rukoillut Pyhän Neitseen\nalttarin edessä ääneensä, ja varmasti hän oli luottanut siihen,\nettei vainolainen toki ihmepyhään uskalla koskea. Mutta tullut oli\npartaniekka siihenkin \"Ave Mariaansa\" lukevan papin viereen ja\nsivaltanut pyhimyskuvan käsipuolesta alas, niin että se oli romahtaen\nkaatunut alttarin yli. Mutta palkkansa siitä ryöstäjä saikin: siihen\nkaatui hänkin...\n\n-- Kuka hänet tappoi? uteli Henrik-herra.\n\n-- Jumalanäiti itse. Toinen ryssä oli juuri päästelemässä katosta\nkynttiläruunua, viedäkseen senkin saaliikseen. Vitja katkesi, ja\nraskas vaskirumale putosi suoraan Neitseenkuvan rikkojan niskaan;\neikä noussut siitä enää pyhään koskenut mies.\n\n-- Entä sinä ja pappi?\n\n-- Kirkkoherran tappoivat. Kiskoivat häneltä sakastin avaimen ja\nsillä löivät pään puhki rauhanmieheltä. Minä kannoin kirkkoherran\nruumiin palavasta kirkosta ja pakenin; mutta palasin sitten,\nvainolaisten lähdettyä, häntä hautaan laittamaan. Ja hurskaan\nkuoleman oli kirkkoherra saanut, sen näimme arkkua tehdessä.\nKansilauta oli tullut sahatuksi liian lyhyeksi; mutta kun arkuntekijä\nkävi hakemaan toista, pitempää lautaa, niin silloin havaittiin,\nettä se ensimmäinen olikin venynyt riittävän pitkäksi, -- sen oli\nJumalanäiti jatkanut vainajan autuuden merkiksi.\n\nSellaisia ihmeitä kertoi lukkari Hattulan vanhan toiviokirkon\nhävittämisestä. Herrat kuuntelivat niitä kunnioituksella. Mutta\nsitten he taas ohjasivat puheen asiaan, kysellen tarkempia tietoja\nvainolaisista ja heidän retkistään sekä viipymisestään Hattulassa.\n\n-- Pari päivää he ryöstivät näitä lähikyliä, ja olivat ne käyneet\npolttamassa Kalvolaa ja Sääksmäkeäkin, ehkä vielä kauempanakin.\nMutta poltettuaan kylät niin tarkoin, ettei niissä ollut heille\nitselleenkään enää tuiskulta suojaa, läksivät he taas takaisinpäin\nhiihtämään.\n\n-- Minne?\n\n-- Jäljet veivät itäpohjaan, Tuulokseen päin, -- nyt ovat kai jo ne\njäljetkin ummessa.\n\n-- Ja siitä on siis lähes viikko aikaa, huudahti Bitz, -- otappas\nheidät nyt enää kiinni!\n\nMutta Klaus Henrikinpoika puhkesi suuttumuksella puhumaan:\n\n-- Eikö heitä missään vastustettu? Eikö edes Hämeenlinnan miehistö\nheitä hätyyttänyt, vaikka vainolaiset täällä monta päivää ryöstelivät\nihan linnan alla?\n\n-- Siellähän ei ole miehistöä kuin muutamia sotavanhuksia vain\nja renkejä, selitti lukkari. -- Linnan portit olivat koko viikon\ntiukasti kiinni, niin että pakolaisetkin saivat painua pakkasessa\nerämaille, rakotulien varaan.\n\n-- Toimettomuutta ja saamattomuutta!\n\nHerrat, jotka kinoksesta kohoovain kirkonraunioiden edessä näin\nolivat lukkaria puhutelleet, arvelivat jo kuulleensa hänen\ntarinoitaan kylliksi. Eihän tapahtuneelle tuholle enää mitään voinut.\nNyt he lähtivät lämpimikseen astumaan niitä toisia herroja vastaan,\njotka maanpuoleiselta mäeltä juuri laskeutuivat järvellepäin.\n\n-- Ei maksa marssittaa sotaväkeä tännepäin, vihollinen on jo pitkien\nmatkain takana, virkkoivat he vastaantulijoille.\n\n-- Eipä maksa. Epäonnistunut on tämäkin retki, myönsivät Ruotsin\nherrat, -- Valtionhoitaja käytti viikkokausia kerätäkseen kokoon\nneljäkymmentätuhatta miestä, siten oikein moukarilla iskeäkseen...\n\n-- Kärpäsen! Sillä retkeileviä vainolaisia ei kuulu ainakaan tällä\nkulmalla olleen kuin moniaita satoja.\n\n-- Mutta maa on nyt kuitenkin autioksi hävitetty, totesi yksivakainen\nKlaus-herra. -- Siitä nyt näette kappaleen edessänne.\n\n-- Todella loistava näyte Fabian Cunctatorimme sotataitoa...\n\nRuotsin herrat olivat nyt yhtä ankarat kuin suomalaiset arvostelemaan\nSteen Sturen toimenpiteitä. Ja olipa heillä syytäkin siihen. Sillä\njuuri valtionhoitajan verkkaisuuden vuoksi oli taas kerran hävitys\npäässyt käymään yli Suomen maan.\n\nViipurin pommituksessa ei ollut näet vielä täyttynyt se kärsimysten\nmitta, jonka tämä \"pitkä viha\" oli Suomen asutukselle tuottanut.\nVenäläisten suuri piiritysjoukko oli kyllä lopulla vuotta 1495\npoistunut Viipurin edustalta, mutta Moskovan tarmokas suuriruhtinas\nei ollut siihen jättänyt valloitushankkeitaan. Heti uuden vuoden\nalussa oli hän lähettänyt Käkisalmesta joukon hiihtäjiä ja ratsuväkeä\nViipurin ohitse Suomeen, paloverottamaan niitä osia maata, jotka\nedellisellä kerralla olivat jääneet hävittämättä. Näitä ryösteleviä\njoukkoja oli yhtäkkiä tammikuun lopulla ruvennut parveilemaan\nEtelä-Suomessa ja Hämeessä. Hätäisiä sanomia lennähti Turkuun, jossa\nSteen Sture yhä majaili; peljästyneitä pakolaisia riensi eri tahoilta\nkertomaan tuosta hirmuisesta hävityksestä ja pyytämään apua.\n\nSteen-herra olikin sillävälin jo saanut Ruotsiin jääneet joukkonsa\nSuomen puolelle, mutta majoittanut ne hajalleen Länsi-Suomen\npitäjiin. Ja niin oli Sture säikähtänyt tätä venäläisten uutta\nhyökkäystä, ettei hän edes noine vakinaisine väkineen ollut\nuskaltanut lähteä ryöstäjiä häätämään, vaan oli pannut toimeen\nyleisen väennoston Varsinais-Suomen talonpoikain joukossa. Siten\nolikin hän saanut kokoon suuremman sotajoukon kuin mitä koskaan\nennen oli Suomessa nähty, -- mutta siihen oli kulunut kallis aika.\nKun hän vihdoin tuon mahtavan armeijansa kanssa oli päässyt Turusta\nliikkeelle, silloin oli vihollinen jo tuhonsa tehnyt, hävittänyt\npaljaaksi suuren osan maata ja -- mennyt matkoihinsa.\n\nTurhaan vihollista \"etsittyään\" majaili Steen Sture nyt\nHämeenlinnassa, jonka edustalle hän oli sijoittanut joukkonsa. Osa\nvaltionhoitajaa seuranneita Suomen ja Ruotsin herroja oli tänään\ntehnyt linnasta retken Hattulaan, jossa viimeinen vihollisparvi oli\nnähty. Herrat nyt, saatuaan paikkakuntalaisilta selville, ettei\nvihollista enää kannata lähteä seuraamaan, verkalleen palailivat\nkirkkotörmältä alas jäälle, alakuloisesti katsellen, kuinka\ntalvipäivä pakkaspilven takaa loi raukean ruskon tuohon autioon\nhävityksen maahan.\n\nMutta kirkon ovelle, jossa laamannit äsken olivat lukkaria\npuhutelleet, oli näiden poistuttua vielä jäänyt nuori asemies\njatkamaan tarinaa kodittomain kyläläisten kanssa.\n\nSe oli asemies Pentti Heinonpoika. Hän oli syrjästä kuunnellut\nlukkarin kertomuksia, ja ne olivat hänen mielessään viritelleet\npahoja aavistuksia. Pahat enteet olivatkin häntä vaivanneet\nsiitä asti, kun ensimäinen viesti vainolaisten hyökkäyksestä oli\nlennähtänyt Turkuun, jossa Pentti oli sydäntalven viettänyt. Nuo\nepäilykset olivat hänelle tuttuja jo viime kesästä asti, jolloin hän\nsai tiedon karjalaisten partiomiesten retkestä Savoon, -- muistot\nleppymättömän, henkilökohtaisen vihollisen talttumattomasta vainosta.\nÄskeinen keskustelu oli taas elvyttänyt nuo mielikuvat, ja siksi nyt\nPentti vuorostaan levottomana lukkaria tutki:\n\n-- Minkälaista väkeä ne vainolaiset olivat? Sotamiehiäkö olivat, vai\nryöstäviä talonpoikia?\n\n-- Kukapa heistä selon otti, vastasi lukkari. -- Aseissa olivat\nkaikki, mutta valkoisissa turkinretkaleissa hiihtivät.\n\n-- Ymmärsittekö heidän puhettaan?\n\n-- Ymmärsihän sitä sentään vähän. Samaa kieltä puhuivat kuin\nreppurit...\n\nPentti tunsi korvansa lämpenevän, mutta lukkari kääntyi jo poispäin.\nHänestä nämä kysymykset olivat turhia, -- välipä tässä, olivatko\nryöstäjät sotaväkeä vaiko sissijoukkoja; sehän ei tapahtunutta\nonnettomuutta muuttanut. Mutta Pentti piteli häntä vielä villavyöstä\nkiinni ja kyseli kiihtyvin mielin:\n\n-- Eivätkö vainolaiset maininneet mitään siitä, minnepäin he aikoivat\nhiihtää?\n\n-- Johan ne nyt meille aikeistaan kertoivat! vastasi lukkari jo aivan\nivallisesti. Mutta olipa siinä sentään toinen mies, joka oli jotakin\nkuullut:\n\n-- Kehuivat ne vielä paluumatkalla Savosta uuden linnan hävittävänsä.\n\n-- Vai Savosta!\n\nPentti ei kysellyt enempää, hän jo tiesi, mitä väkeä vainolaiset\nolivat. Ja varmuudeksi oli jo muuttunut hänen kalvava aavistuksensa,\nettä Kosoinen on taas Laatokan partiomiesten johtajana. Hän tunsi\nhetkisen kuin peitsenpiston rinnassaan. Lähes viikko sitten on\nvainolainen jo täältä lähtenyt, ja suunnan se on tiennyt, minne\nhiihtää. Nyt se kai jo ryöstelee siellä koillisen Hämeen pitäjissä...\nHän oli taas näkevinään edessään ryöstöjoukon sisukkaan päällikön,\nkostonjano kasvoillaan ja silmissään ilkkuva hymy...\n\nMutta tuokion vain seisoi Pentti siinä kuin haavan saaneena. Hänessä\nkypsyi samassa hetkessä päätökseksi tuuma, jota hän jo monta päivää\noli hiljakseen hautoillut, -- lähin tehtävänsä oli nyt yhtäkkiä aivan\nselvänä hänen mielessään. Varmoin askelin, kasvoillaan vakava ilme,\nläksi hän astumaan susiturkkisia herroja kohti, jotka jo olivat\nkeskustellen laskeutuneet kirkontörmältä jäälle, taas rekiinsä\nnoustakseen. Rohkeasti kääntyi Pentti molempien Suomen laamannien\npuoleen, jotka olivat hänelle hyviä tuttuja Viipurin ajoilta, ja\nvirkkoi:\n\n-- Vainolaiset ovat uhanneet täällä samota Savonlinnaa valloittamaan.\n\nHerrat pysähtyivät kävelystään ja kävivät tarkkaavaisiksi.\n\n-- Vai sinne! Taas kerran saa siis Kylliäinen linnassaan kestää\ntuiman piirityksen.\n\n-- Mutta nyt on Kylliäinen sairas, ja hänen linnansa on aivan avuton,\nilmoitti Pentti.\n\n-- Eihän toki aivan avuton, oikasi Henrik Bitz. -- Veihän sinne\njo tammikuun alussa ruotsalainen ritari Knut Kaarlonpoika Gera\nseitsemänkymmentä ratsumiestä.\n\n-- Joista vain seitsemän miestä pääsi hengissä Olavinlinnaan.\nPäällikkökin kaatui taipaleelle.\n\n-- Mistä sen tiedät?\n\n-- Viestintuoja on äsken hiihtänyt Savosta, -- valtionhoitajalle on\nkyllä jo asiasta ilmoitettu.\n\nPentti Heinonpoika tiesi nämä asiat paremmin kuin muut siksi, että\nse viestintuoja, joka äsken sydänmaiden poikki hiihtäen oli saapunut\nSavonlinnasta, oli hänen uskollinen toverinsa Ilvesmäen Hintsa.\nTämä oli kertonut, että Savonlinnan apujoukko, oltuaan jo vähältä\nnääntyä syvään lumeen, vihdoin oli Savon linnanedustalla joutunut\nlinnaa vaanivan vihollisjoukon satimeen. Ja linnassa oli samoihin\naikoihin ukko Kylliäinen itse, erästä vihollisten yöllistä ryntäystä\ntorjuessaan, saanut pahan haavan; hän oli henkiheikkona jäänyt\nmakaamaan linnaansa, jonka pienestä varusväestä monta muutakin miestä\noli kaatunut. Linnassa oli hätä, sitä oli Hintsa hiihtänyt kertomaan.\nJa nyt aikoivat uudet ryöstäjäjoukot siis taas käydä tuon kovia\nkokeneen Olavinlinnan kimppuun.\n\nNäitä kertoi Pentti matkarekien luona Suomen herroille, jotka eivät\nvielä olleet ehtineet kuulla noita vereksiä viestejä. Ja laamannit\nvuorostaan kertoivat ne uutiset Ruotsin herroille, joissa taas\nsuuttumus valtionhoitajaa kohtaan yltyi.\n\n-- Miks'ei Steen Sture lähettänyt enempää apuväkeä Olavinlinnaan?\nkysyivät he. -- Vai eikö se linna ole sen arvoinen?\n\n-- Siihen linnaanhan juuri sotatapausten ydin keskittyy, ilmoitti\nKlaus Horn vilkkaasti. -- Juuri tätä Savon uutta linnaa ovat\nvenäläiset koko ajan pyrkineet saamaan käsiinsä, koska väittävät sen\nrakennetuksi heidän puolelleen rajaa.\n\n-- Uljaasti on siellä Kylliäinen pitkin syksyä ja talvea torjunut\nmonet hyökkäykset, lisäsi Bitz.\n\n-- Olisipa meidän kunnotonta jättää hänet nyt sairaana sinne avutta\nuusien vihollislaumain rynnätessä.\n\n-- Niin olisi, pikaista apua on sinne lähetettävä. -- Herrat olivat\nnäistä saamistaan uutisista kovin levottomina ja varsin huolestuneina\nhe nyt siinä jäällä neuvottelivat, millä tavalla joutuisimmin olisi\nsaatava Olavinlinnaan apua.\n\nPentti kuunteli mielihyvällä näitä herrain neuvotteluja, jotka\nkävivät aivan hänen toivomaansa suuntaan. Hän aikoi itse lyöttäytyä\ntuon lähetettävän apujoukon mukaan. Mutta saadakseen tuohon\napuretkeen sellaisen vauhdin, jonka hän kärsimättömässä mielessään\nkäsitti välttämättömäksi, lisäsi hän vielä:\n\n-- Ratsuväkeä älkää enää lähettäkö Savoon, se hukkuu kinoksiin.\nPankaa suksimiehiä suoraan salojen halki hiihtämään. Siihen joukkoon\npyrin minäkin mukaan, sillä tunnenpa hyvin nuo matkat, ne käyvät\nsyntymäseutuni läpi.\n\n-- Tahtoisit samalla pelastaa kotiseutusi häviöstä. Se on oikea\ntuuma se! -- virkkoi Klaus-herra, ymmärtäen nyt Pentin innostuksen.\nJa hän jäi tuokioksi katselemaan nuorta asemiestä, jonka hän oli\noppinut tuntemaan toimeliaaksi mieheksi, jatkaen sitten: -- Mutta\nsinusta, Pentti, sinustahan tulee sopiva mies sen retken johtajaksi.\nTunnemmehan sinut kaikki. Ja jos Kylliäinen ei enää haavoiltaan voi\nOlavinlinnan puolustusta hoitaa, niin on sinussa ehkä miestä hänen\ntilalleenkin.\n\nKuumiksi karahtivat pakkasesta huolimatta Pentin posket. Tuohan\noli joskus ollut hänen salainen unelmansa, jota hän ei kuitenkaan\nollut uskaltanut itsekseenkään mahdolliseksi kuvitella, -- ja nyt\ntuli laamanni noinikään ehdottamaan häntä Savon joukon päälliköksi!\nUudet, suuret tehtävät välähtivät yhtäkkiä huumaavina nuoren\nasemiehen mielessä, jossa maineen ja koston toiveet kävivät korkealle\nheilahtelemaan. Hän oli lähtemään valmis -- ja sen hän laamannille\nvakuuttikin --, voimiaan ja henkeään arkailematta hän aikoi työhön,\njos se hänelle uskotaan.\n\n-- Hyvä, ajamme nyt suoraan Steen-herran puheille, virkkoi Klaus\nrekeen noustessaan.\n\nSamassa lähtikin retkikunta, jossa aatelisherrain saattueena\noli kunkin omiin vaakunaväreihin puettuja huoveja ja joka siten\nhetkeksi loi eloa kylmään talviluontoon, kiitämään Vanajan selkää\netelään päin. Hattulan vanhan kirkon raunioiden luo jäi vain pieni\njoukko kodittomia, tyhjiksi raastettuja pitäjäläisiä neuvottomina\nsurumielisesti katsomaan liian myöhään saapuneen apujoukon\nlähtemistä. Jää kuului rasahtelevan ratsujen raudoitettujen kavioiden\nalla, pakkaslumi vingahteli jalasten sitä viiltäessä, ja hevosten\nsieraimista huokuva hengitys jäi haipuvana huurana poistuvain jälelle.\n\nPian katkesi Hattulan kirkonkylän ja Hämeenlinnan välinen\njärvitaival, ja järveltä törmälle noustuaan näkivät retkeläiset\njo edessään Birgerin vanhan, harmajan neliskulmaisen linnan.\nToisennäköinen oli nyt kuitenkin tämä linnan edusta kuin vuosi\nsitten, jolloin Pentti Heinonpoika tanskalaisen tohtorin seurassa\nmatkusti sen kautta Turusta Viipuriin. Se oli nyt muuttunut\nsuureksi sotaleiriksi, jossa kahden puolen valtatietä oli miestä,\nhevosta ja kuormaa niin tiheässä, että se etäältä katsoen melkein\nmuistutti venäläisten piiritysleiriä Viipurin edustalla. Saksalaisia\npalkkasotureita hääri siinä nuotioiden ympärillä viluisina\nruumiinmukaisissa pukimissaan, samoin ruotsalaisten aatelisherrain\nratsumiehiä kuuraisissa teräshaarniskoissa; Taalainmaan\ntalonpoikaissotureita tepasteli lyhyvissä, valkoisissa turkeissa ja\npunaisissa tupsulakeissa, ja niistä sivummalla majaili sankka parvi\nsaranharmaita suomalaisia talonpoikia. Hirsitulet paloivat pitkin\nlinnan vastapäätä olevaa, matalaa mantereenrantaa, sulattaen syviä\nkuoppia kinokseen.\n\nKukin joukko-osasto oli nyt vilkkaassa touhussa, kun Hattulasta\npalaava retkikunta ajoi niiden ohi leveäksi poljettua valtatietä\nlinnaan. Kuormia köytettiin ja niiden eteen valjastettiin\ntakkukarvaisia hevosia kuin lähtöä varten. Itse linnan pihalla näkyi\nyhä selvemmin lähdön kiirettä. Kuormat olivat jo tehdyt, ja ajomiehet\nsiellä kiroilivat, koettaessaan toinen toisensa ohi päästä ajamaan\nalas jäälle; moni reki oli sotkeutunut toiseensa tai ajanut hankeen\nmäenrinteessä, josta miesvoimin oli hevosia ja kaatuneita kuormia\nautettava tielle.\n\n-- Joko on lähtökäsky annettu? kysyivät retkeltään palanneet herrat\nkummissaan asepalvelijoilta, jotka auttelivat heidän hevosiaan tuon\ntungoksen läpi pihalle.\n\n-- Jo on annettu. Viipuriin määrätyt kuormat lähtevät matkalle\nensiksi.\n\n-- Viipuriin? kysyivät herrat yhä kummastuneempina ja kiirehtivät\njuoksujalassa sisään linnan suojiin.\n\nSiellä oli Steen Sture heidän retkellä ollessaan tehnyt tärkeitä\npäätöksiä, joista he nyt saivat tiedon. Retkellä olleet\ntalonpoikaisjoukot olivat saaneet luvan palata koteihinsa, ja heidän\nrekikuntiaan ne olivat, jotka nyt jo siellä linnan edustalla pitivät\nisointa kiirettä. Osan Ruotsista tuotua aseväkeä sekä muonakuormat\noli valtionhoitaja päättänyt lähettää Viipuriin, joka aina oli vaaran\nsuulla; mutta muun armeijansa aikoi hän viedä mukanaan Turkuun.\n\nRetkeltä palanneista herroista tämä oli kaikin puolin järkevää\njärjestelyä. Varsinkin olivat Ruotsin herrat viime aikoina pitkin\nmatkaa kantaneet kaunaa valtionhoitajaa vastaan ja hänen toimiaan\nja toimettomuuttaan ankarasti arvostelleet. He olivat alkujaan\nluulleet tulevansa Suomeen vain hupaiselle sotaretkelle, niittämään\nnimeä ja kunniaa, jonka kultaamina pian olivat arvelleet pääsevänsä\npalaamaan takaisin. Sensijaan oli valtionhoitaja viivyttänyt heitä\nkuukausmääriä joutilaina Turussa, ja kun sitten vihollinen hyökkäsi,\nei hän johtanut heitä sitä vastaan ennenkuin liian myöhään. Hekin\nolivat tunteneet joutuvansa noloon valoon. Mutta nyt heistä Steen\nSturen päätökset, jotka näyttivät edellyttävän verrattain pikaista\npaluuta Ruotsiin, kerrankin olivat tarkoituksenmukaiset, joten\nhekin ilomielin valmistautuivat niitä toteuttamaan. Steen-herra\npuolestaan suostui heti siihen lisäehdotukseen, että parisataa\nsuksimiestä viipymättä lähetetään poikkimaisin Savoon, sen uutta\nlinnaa auttamaan. Hän kirjoitti niiltä istuimiltaan valtakirjan\ntämän apuväen päällikölle, vapaalle miehelle Pentti Pentinpojalle --\nisännimessä vain tuli erehdys --, joka linnanherran sairauden varalta\nmyöskin määrättiin ottamaan Olavinlinnan isännyys vastuulleen.\n\nSitä myöten olivat kaikki tyytyväiset, ja Pentti Heinonpoika\npisti uhkuvin mielin uuden valtakirjan povelleen. Hän vannoi\nhiljaisessa mielessään, että tuon vainolaisjoukon, joka nähtävästi\nparastaikaa retkeili Savon ja Hämeen välisiä metsätaipaleita kohti,\nsen hän vielä tapaa ja katkaisee sen sisukkaan päällikön ilkeät\naikeet. Hetkeäkään viivyttelemättä hän kiiruhti tuosta ylimysten\nneuvottelusta ulos, valitsemaan mukaansa reippaimmat ja sitkeimmät\nsuomalaiset suksimiehet, jotka itse olivat halukkaat kostonhiihdolle,\nja kärsimättömän kiireellä hankki hän heille kuormastosta aseet ja\nmuonat, päästäkseen jo seuraavana päivänä aloittamaan sitä retkeään,\njolle hänen mielensä paloi.\n\nMutta Hämeenlinnan puolipimeässä asesalissa, jossa herrat ennen\nlähtöään lämmittelivät itseään kuumalla oluella, siellä laskeutui\näskeinen iloinen mieliala pian matalaksi. Ja Ruotsin nuorissa\nylimyksissä se muuttui samaksi katkeraksi karsaudeksi, joka pitkin\nmatkaa oli heissä vallinnut valtionhoitajaa vastaan.\n\nVedättäessään koreita, punareunaisia poronnahkakallokkaita\njalkoihinsa kävi näet valtionhoitaja nyt tarkemmin kertomaan, miten\nhän sen sotaväensijoituksen oli ajatellut:\n\n-- Siitä väestä, joka tänään palaa Turkuun, otan nyt osan mukaani,\nmatkustaessani takaisin Ruotsiin, puheli hän harvakseen ja kuin\nohimennen, käskien samalla palvelijansa nostaa matkaturkit takan\neteen lämpenemään. Mutta herrat huomasivat heti pienen veitikan\nleikkivän Steen-herran silmänkulmassa ja höristivät korviaan.\n\n-- Palataanko siis nyt jo talvella Ruotsiin? kysyi nuori Bjelke\npuoleksi ihastuneena, puoleksi hämmästyneenä; hän oli näet luullut\nSuomessa viivyttävän avoveteen asti.\n\n-- Valtioasiat vaativat valitettavasti minua palaamaan heti\nTukholmaan, vastasi Steen Sture levollisesti. -- Mutta me olemme\najatelleet, että te, jalot herrat ja ritarit, jäätte sotaväen kanssa\ntänne vihollisen vehkeitä seuraamaan. Siihen te, hyvinä ja urheina\nRuotsin miehinä, tietysti ilolla suostutte.\n\nLäsnäolevat herrat, sekä Svante Sture että Erik Trolle ja Steen\nBjelke, kumarsivat ikäänkuin kiitollisina siitä luottamuksesta, jota\nvaltionhoitaja heille näin osotti, mutta he eivät voineet samalla\nsalata hämmästystään. Ukko oli heitä jutkauttanut, se tajunta rupesi\nheissä vähinerin selviämään, ja sitä myöten kuin se selvisi, valoi se\nkeltaista kiukkua heidän sydämiinsä. Nyt he ymmärsivät tuon peitetyn\nivan, joka äsken leikki Steen-herran verestäväin silmäin kulmassa,\nnyt he oivalsivat, kuinka ovelasti tuo vanha, taitava kettu taas oli\njuonensa punonut, silmälläpitäen omia erikoisharrastuksiaan. Hän\npalaa itse Ruotsiin, valvomaan valta-asemaansa, mutta seurueeseensa\nkuuluvat ylimykset, jotka hän tietää salaisiksi vastustajikseen, ne\njättää hän Suomeen, syrjään valtiollisista tapahtumista ja vastaamaan\nsodan vaiheista... Jalosyntyiset herrat katselivat toisiaan nolon\nnäköisinä, mutta kiukku silmissä. He tiesivät, että kuka heistä\nrupesi vastaan väittämään, häntä pian kohtaisi pelkuruuden syytös.\nNuori, uljas Svante-herra virkahti vain kylmästi:\n\n-- Ehdotuksenne on käskyn veroinen.\n\n-- Tiesinhän voivani luottaa auliuteenne, te kelpo Ruotsin miehet,\nhuudahti nyt Steen-herra teeskennellyllä isällisyydellä ja lämmöllä.\nJa nousten seisomaan pöydän luota lisäsi hän: -- Me eroamme nyt\nsiis joksikin ajaksi, mutta senhän teemme ilolla, kun tiedämme sen\ntapahtuvan tämän maakunnan onneksi ja koko valtakunnan eduksi!\n\nHerrat kumarsivat taas, joskin vielä kankeammin kuin äsken. Mutta\nvaltionhoitaja puristi heidän ja läsnäolleiden Suomen laamannien\nkäsiä hyvästiksi, antoi sitten palvelijansa heittää hartioilleen\nsuuret susiturkkinsa ja kiirehti ulos odottavaan matkarekeensä.\nHänen lähdettyään Ruotsin herrat sanaa puhumatta vetäytyivät\nmakuuhuoneeseensa, kaiketi vaihtamaan muutamia karvaita sanoja, ja\ntuohon puolihämärään asesaliin jäivät Suomen laamannit, Klaus Horn ja\nHenrik Bitz, kahden.\n\n-- Aina vain sama valtakysymys asioita johtamassa, virkkoi siellä\ntuokion kuluttua Klaus-herra hiukan katkerasti. -- Ja Suomen kohtalo\non aina sivuasiana siinä juonten sekavassa kuteessa!\n\n-- Vanha juttu, mutta taitavasti sen oli nyt valtionhoitaja\nsuunnitellut, paljoa taitavammin kuin mitään suunnitelmiaan Suomen\npuolustamiseksi. -- Näin vastasi Henrik-herra mietteissään. Hetken\nkuluttua hän vilkastui, ja terävä-ivainen hymy kirkasti hänen\npienet linnunkasvonsa, kun hän päästi pienen, pihahtavan naurun ja\njatkoi: -- Mutta tällä kertaa se kangas minusta on soma! Noille\nhienoille ylimyksille tekee erinomaisen hyvää jäädä tänne kerran\nsodasta vastaamaan, jollaikaa kyllä valtionhoitajaa muut Ruotsissa\nkylvettävät. Mutta meidän maamme ei toki enää ole yhtä suojaton kuin\nennen.\n\nKlaus-herrakin oli hymähtänyt toverinsa huomautukselle, mutta tämän\nviimeiset sanat tekivät hänet totiseksi ja hän virkahti:\n\n-- Ei, mutta heikko on nyt se lohdutus. Sillä niin hävitetty ja autio\non jo tämä maa, että en käsitä, miten se siitä elpyä jaksaa.\n\nHetken kuluttua läksivät laamannitkin valmistautumaan paluumatkalle\nhyödyttömältä Hämeenretkeltään. Saanireki toisensa perästä ajoi\npian Hämeenlinnan pihalta alas jäälle, mikä suuntautuen näreillä\nviitoitettua järvitietä länttä kohti, josta vielä kaukaa kuumoitti\nSteen-herran korkea kuomu, mikä taas kääntyen kohti kolkkoa itää.\nEnnen pitkää oli tuo suuri sotaleiri linnan edustalta hävinnyt ja\nhirsitulet sammuilivat kinoksiin.\n\nKumaraniskainen sotavanhus sulki taas Hämeen vanhan linnan\nraudoitetut portit ja asettui yksin, tyynenä ja tanakkana,\nsen edustalle vartijaksi. Hän silmäili miettiväisenä pitkää\nkuormastojonoa, jonka häntäpää vielä näkyi mutkittelevan itäiseltä\nViipurin tieltä, silmäili viimeisiä, läntiselle jäälle häipyviä\nrekiä, ja rauhallinen tyytyväisyyden ilme asettui hänen kasvoilleen,\nkun näkyvistä hävisivät viimeiset varjot tuota suurta sotajoukkoa,\njoka nyt monena päivänä oli melullaan täyttänyt hänen hiljaisen\nlinnansa. Kaukaa pohjoiselta taivaanrannalta kuumotti vielä\nVanajaveden selkien takaa kuin matala, musta pilventynkä: Siellä\nhiihti Pentti Heinonpojan pieni suksijoukko hakemaan tiettömiltä\ntaipaleilta viimeistä vihollisjoukkoa. Mutta pian häipyi hämärään\nsekin pilvi.\n\nSilloin läksi vanha vartija ilmeisellä mielihyvällä tallustamaan\ntuttua, lyhyttä polkuaan portin edessä, ja hän kierasi villavyön\ntiukemmas uumenilleen. Sillä läntisen taivaan rusko näytti ennustavan\nnöyrää ilmaa. Mutta sepä vanhasta vartijasta juuri olikin kodikasta.\nNäin hän oli tässä säässä tottunut ennenkin yksin vartioimaan, näin\nhänestä tämän linnan valvonnan tulikin tapahtua.\n\n\n\n\nXIX. KILPAHIIHTO.\n\n\nPakkasta seurasi pyry, joka pian kiihtyi myrskyksi. Se syöksyi kuin\nkulo järvenselkiä pitkin, kuljetti matkassaan kuivaa lunta ja vihelsi\nvesakkorannoilla. Näreiköt kumarsivat sen edessä nöyräniskaisina, ja\npaksut petäjätkin taivuttivat väliin haluttomasti kankeita latvojaan,\nkun myrsky rajuinta painiaan löi.\n\nMutta myrskystä välittämättä hiihtivät Pentti Heinonpojan\npartiomiehet tohisevain petäjikköjen alitse ja näreikköjen halki,\nhakien edellään hiihtäneiden latuja, jotka lumipyry aukeilta mailta\njo aikoja sitten oli umpeen lakaissut. Mutta sakeimmista tiheiköistä\nhe aina tuontuostaankin löysivät ladut, joiden oikealla kupeella\noli somman jälki -- karjalaiset hiihtivät yhdellä sauvalla, --\nja kun he tapasivat nuotionpohjan, jonka ympärillä vielä olivat\nvainolaisten havuvuoteet, taikka järven rannalta poltetun kylän,\nniin he saattoivat jäljistä huomata, ettei väistyvä vainolainen\nollut montakaan päivänmatkaa heistä edellä. Ja silloin hiihtäjät\naina paransivat vauhtiaan, painaltaen silmiä sokaisevasta pyrystä\nhuolimatta suoaavikkojen halki ja järvien poikki suoraan koillista\nkohden. Pentti hiihti itse joukkonsa edessä, vierellään vanha,\nuskollinen toverinsa Hintsa, joka siinä lykki lylyään onnellisena\nja ylpeänä, kun nyt sai saatella sotaväenpäälliköksi korotettua\nystäväänsä, jolla oli itsensä valtionhoitajan antama valtakirja\npovellaan.\n\nPäijänteen lounaisrannalla tapasivat partiomiehet pakolaisia, jotka\nkertoivat vainojoukon kulusta. Se oli jättänyt kulkematta etäisemmät\nkylät ja hävittänyt vain ne, jotka sattuivat matkan varrelle, --\nnäkyi pitäneen kiirettä, ikäänkuin aavistaen, että kosto hiihti\nsen kintereillä. Mutta sitä hidasti kuitenkin kuljetettavana oleva\nryöstökuormasto ja jokainen kylä, jossa päiväkausi rymyttiin, lyhensi\nvälimatkaa sen ja takaa-ajajain välillä. Siten vainolaisten ladut\nkävivät joka päivä vereksemmiksi. Ja Pentti joudutti yhä joukkoaan,\nkuin tuskaisen malttamattomuuden polttamana.\n\n-- Eikö tämä vauhti vieläkään muka riitä? kysäsi Hintsa väliin\nhämmästyneenä. -- Jos liiaksi ponnistellaan, uupuvat miehet kesken.\n\n-- Voi käydä niinkin. Mutta vainolainen olisi nyt pian tavattava.\nPelkään, että se vielä livahtaa käsistämme.\n\n-- Ei livahda. Se ei ole enää kuin runsaan vuorokauden meistä edellä.\nVarmasti me tällä puolen Savonlinnan sen tapaamme.\n\n-- Se olisikin tavattava jo paljoa ennen... Pentti koetti\nsiinä hiihtäessään itsekin järkeilevillä mietteillä jäähdyttää\nlevottomuuttaan. Sehän oli hänen entisiltä nuoruutensa unelmain\najoilta kotoisin tuo kuviteltu huoli, joka häntä nytkin ylivoimain\nkannusti. Nythän hän kulki ruunun edustajana vakaviin tehtäviin,\njoiden tieltä noiden vanhain unelmain oli jo toisarvoisina\nväistyttävä. Niin hän itselleen hoki, mutta mielensä jäytävää polttoa\nei hänen sillä onnistunut viihdyttää. Ja yhä useammin hän tapasi\nitsensä kärsimättömänä odottamasta hiihtotovereitaan, jotka eivät\njaksaneet pysyä hänen kiihtyneessä vauhdissaan.\n\nTaival katkesi kuitenkin. Pyry oli taas asettunut, ja eräänä päivänä,\nkirkkaalla talvipaisteella, saapui Pentin partiojoukko, eteläisestä\nmetsästä hiihtäen, Kymijoen loivalle törmälle. Siinä oli aavikko\nedessä niin valkoinen että huikasi silmiä, ja vastarannan koivikko\noli niin paksun härmän peitossa, että sitä tuskin erotti törmän\nkinoksista. Miehet huokasivat hetkisen rinteellä, jossa jokea myöten\nkäyvä tuulenhenki suloisesti vilvoitti pitkästä hiihdosta kuumennutta\nihoa. Mutta kauan he eivät siinä viipyneet. Joen jäällä näkyi\ntavallista sakeammin suksenjälkiä, ja malttamattomina laskivat he\nrinteeltä alas tutkimaan, mihin suuntaan edellä kulkeneet vainolaiset\nolivat lopulta kääntyneet.\n\nNeuvotonna seisoi jo Pentti Heinonpoika keihäänsä varassa siinä\njäällä tarkastellen noita ristiinkäyviä latuja ja kelkanjälkiä, kun\nHintsa mäeltä liukui hänen viereensä.\n\n-- Tästä näkyvät vainolaiset hajaantuneen kahtaalle, virkkoi\nverkalleen tämä muuten harvapuheinen mies, joka tällä hiihdolla\nkuitenkin oli merkillisesti vilkastunut.\n\n-- Niin jäljet näyttävät, mikä juoni siinäkin lienee, vastasi\nPentti miettiväisenä ja hiihti taas hiukan laajemmalta noita latuja\ntarkastamaan. -- Toiset ovat painuneet joenrantaa Jyrängönkoskelle\npäin.\n\n-- Ja toiset nousseet pohjoiselle törmälle.\n\n-- Niin ovat nousseet, -- kumpaisen jälille nyt lähdetään? kysyi\nPentti kuin itsekseen.\n\n-- Mutta erilaisia ovat joukot olleet. Joenvartta kulkeneet ovat\nvieneet reet ja ahkiot mukanaan, mutta pohjoiseen hiihtävillä ei näy\nkuormia olleenkaan.\n\nArvoitus rupesi selviämään: Viholliset olivat nähtävästi tästä\nlähettäneet ryöstökuormastonsa suoraan suurten selkien poikki\nSaimaalle, viedäkseen ne sieltä oikoisinta tietä omille mailleen.\nMutta pääjoukko oli hiihtänyt pohjoiseen päin, kaiketi edelleen\nSavonlinnaa kohti.\n\nNiin päätteli miesjoukko, joka oli Pentin ja Hintsan ympärille\ntarinoimaan ryhmittyneet. Ja joku joukosta lisäsi:\n\n-- Kiirettäpä näkyvät vainolaiset ruvenneen pitämään; siksi ovat\nkuormansa lähettäneet eri teille ja itse keveinä miehinä painuneet\nsydänmaille. Taitavatpa nyt ne ryöstökuormat joutua takaisin meille.\n\n-- Mutta heidän pääjoukollaan voi nyt olla aivan toinen lento kuin\nnäihin asti. Kumpaisia nyt seurataan?\n\nVakaviksi olivat käyneet Pentin kasvot, -- hän ymmärsi nyt taas niin\nhyvin edellään hiihtäväin sekä aikeet että laskelmat. Liikahtamatta\nhän siinä hetkisen harkitsi, oliko vihollinen mitenkään voinut saada\nvihiä heidän tulostaan... Mutta sehän oli mahdotonta, päätteli hän.\nEi, sisäinen aavistus ja into vain on pannut vainomiesten johtajan\nnoin kiirehtimään... ehkäpä levottomuus samanlainen kuin se, joka\nPentin omaa rintaa riudutti...\n\nHän nousi taas suksilleen ja kohotti sauvansa, valmiina lähtöön.\n\n-- Eteenpäin, miehet! huusi hän.\n\n-- Siis minne päin?\n\n-- Pohjoiseen, tietysti, Savonlinnaan! Mitä me kuormista nyt, --\nmiehet meidän on tavattava!\n\nSiitä alkoi taas entistä huimempi hiihto, kuin rajuin kilpahiihto.\nPentti painoi etukumarassa minkä suksista läksi, katsomatta kävikö\nlatu ylä- vai alamaata. Lumi sinkoili metissä puiden oksista ja\nmurrokset ryskivät. Pyrähti teiripari viereisestä petäjästä,\nmetsäkanaparvi juosta piipotti säikähtyneenä ihan suksenkärkien\neditse, -- ei ollut miehillä aikaa ojentaa jousta eikä pudottaa\nsiivekästä riistaa rokan höysteeksi. Aurinko, joka päiväsydämen oli\nlumista hangikkoa kullannut, vaipui mailleen ja pimeäksi kävi sakea\nmetsä, mutta hiihtäjiä ei nyt sekään seisottanut. Vasta sydänyön\nlähetessä kaatoivat he havuja vuoteekseen kinokseen ja sytyttivät\nnuotion; oikeaa rakovalkeaakaan eivät malttaneet rakentaa. Ja\nkointähden vielä kirkkaana loistaessa olivat he taasen pystyssä ja\nvihollisen laduilla.\n\nMaisemat kävivät tutuiksi joukon etunenässä hiihtäville: lähenivät\nSysikorven ensimäiset kylät. Mutta sitä myöten lisääntyi vain\nlevottomuus Pentin mielessä, sillä hän ymmärsi, että vainolaisjoukko,\nvaikkapa välimatka myötään lyhenikin, jo oli lähellä sitä Hämeen ja\nSavon välistä saloa, jota kohti se ilmeisesti riensi.\n\nAamu valkeni harmajana yli erämaan. Päivä pilkisti juuri esille\nlatvojen takaa, kun miesjoukko sakeasta metsästä saapui kankaalle,\nsuon laitaan. Mutta siellä Hintsa pysähtyi, huitoi hengästyneenä\nPenttiä luokseen pienen mäen töyräälle ja huusi:\n\n-- Katsos tuonne, Pentti, tuonne! -- Hän viittoi sauvallaan\nvilkkaasti pohjoiseen päin: -- Katso, sieltä nousee savu Sysikorven\ntaloista!\n\n-- Niin nousee, vastasi Pentti kumahtavalla äänellä. -- Siellä on\nvainolainen jo perillä.\n\nHänen roteva toverinsa, joka lämpimissään oli lakinreuhkansa päästään\nnostanut, repi takkuista tukkaansa. Tuo näky kävi hänestä liian\nkamalaksi; kiukkua ja tuskaa äänessään hän huokaili:\n\n-- Onhan aivan kuin savu nousisi Ilvesmäen perukalta.\n\n-- Näkyy sitä jo nousevan Mustanahon rinteeltäkin, -- Karmalan\ntalotkin palavat!\n\n-- Olisipa tavattu verikoirat tältäpuolen kotikorven!\n\nPerästä hiihtävä miesjoukko ehti vähitellen siihen mäentöyräälle\nkatsomaan noita vaaleansinervälle taivaalle nousevia noenharmaita\nsavuja. Kappale matalaa kangasta vain oli välissä... siellä\nvihollinen kyliä ryösti, eikä kostajan käsivarsi kuitenkaan ulottunut\nsen ilkitöitä hillitsemään!\n\nIntohimo paloi hiihtäjäin mielissä, eikä ainoastaan johtajan, kun\nhe taas laskivat alamäkeen vihollisen sytyttämiä kyliä kohti. Ei\ntarvinnut miehiä enää jouduttaa, sillä koston yty heitä kannusti.\nTaas rytisi metsä ja katkeili vesakko, kun kostajajoukko sen lävitse\nryntäili.\n\nEräällä kankaalla ojensi taas Hintsa keihäänsä koilliseen päin ja\nvirkkoi vierustoverilleen käheällä äänellä:\n\n-- Näetkös, kirkko palaa!\n\n-- Jo sen olen nähnyt. Koko taivaanrantahan punottaa, vastasi Pentti\nomituisen rauhallisesti. -- Kumpa malttaisivat polttajat siinä nyt\ntarpeekseen lämmitellä!\n\nMutta Hintsa jatkoi, Pentin toivomuksia kuuntelematta:\n\n-- Ja tuolla Suopelto suitsuaa, -- sokea isäsi on siellä.\n\n-- Siellä isävanha! Kumpa ukko arvaisi tarjota ryöstäjille tarpeeksi\nolutta!\n\nPäivä oli jo ohi puolesta, kun huimasti hiihtäneille miehille\nvihdoin maat rupesivat aukenemaan ja he laskivat korpeen raivattujen\nviljelystilkkujen yli ja hiillostavain talonraunioiden ohitse\nkirkonkylään, jossa hätääntyneitä ihmisiä hiihteli metsänrinnassa\nja hiipi kujasia pitkin. Vihollinen oli siitä jo lähtenyt. Se oli\nlähtenyt yhtä äkisti kuin oli tullutkin. Muutamia hetkiä se vain\noli lepäillyt sytyttämäinsä talojen hohteessa ja herkutellut niiden\nruuilla, -- syrjäkyliin poikkeamatta oli se sitten taas jatkanut\ntaivaltaan suoraan salolle.\n\nHölmistyneinä seisoivat Sysikorven eläjät talojensa raunioilla.\nHe olivat eläneet siellä vahvassa turvassa, sillä vasta äsken oli\nheidän perukalleen saapunut sanoma vihollisten lähdöstä Viipurin\nedustalta. Siitä oli juuri kirkossakin kiitetty. Ja nyt tuli turma,\ntuli hiihtäen etelästä, josta ei sitä koskaan osattu varoa, tuli kuin\nukkonen, joka jyrisi ja salamoi, sytytti ja hävitti, -- ja poistui.\nVielä enemmän oudoksuivat nuo ihmiset nyt sitä toista miesjoukkoa,\njoka edellisen jälkiä hiihti samalta ilmansuunnalta. Kuluipa\nsenvuoksi hetkinen, ennenkuin siinä, laskeutuvana roviona palavan\nkirkon kupeella, johon hiestynyt kostojoukko pysähtyi huokasemaan,\noli selvitetty, mitä kaikkea oli tapahtunut, mistä oikein oli kysymys.\n\nPentti Heinonpoika, jonka kylän miehet heti olivat tunteneet ja\npiirittäneet, hän ei jäänyt siihen pitkäksi aikaa haastattamaan\nlapsuudentuttaviaan. Sillaikaa kuin hänen miehensä kirkon kupeella\nhuokasivat ja murkinoivat, hiihti hän mäen poikki tuttua polkua\npitkin vanhaan kotitaloonsa, josta savu vielä metsän ylitse tuprusi.\nSuopellon vanhan pirtin seinät kytivät jo suistuneina. Ei näkynyt\neläjiä pihamaalla, ei ketään, jolta kysyä vanhuksen kohtaloa. Pentti\nkierteli savuavia salvoksia, joiden alta kitkeränä kohosi omettaan\npoltettujen elukkain käry, -- oliko sokea isäkin tupaansa poltettu?\nEi. Saunatielle laskeutuessaan näki Pentti isänsä ruumiin iljangolla\nmakaavan. Puolialastonna retkotti siinä kuihtunut äijä; päänsä oli\nhän langetessaan lyönyt jäätikköön, ja siihen oli hän veriinsä\nkepertynyt...\n\nPentti nosti vainajan saunan lattialle -- se oli toki sentään\npolttamatta jäänyt -- ja seisoi tuokion raunioittuneen ruumiin\nvieressä. Hänen tuntoaan kalvoi soimaus. Täällä oli ukko vuosikausia\nvuoteellaan pitkässä pimeydessä odottanut poikaansa, odottanut\nmaailmalle lähtenyttä vielä palaavaksi kotoisille maille, niiden\nperijäksi ja viljelijäksi. Se odotus oli ollut hänen hauraan elämänsä\nvirike. Viimeisiin asti oli hän tietysti kuunnellut, kuunnellut...\nJoku tuli vihdoin, -- tuli surma. Tuli poikakin lopulta, -- tuli\nliian myöhään!\n\nKyynel pyrki kiertymään karaistun soturin silmiin. Hän siirrähti\nsilloin vainajan luota, painoi hiljaa saunanoven kiinni ja kiirehti\nsuksilleen. Mutta hänen sydämensä oli entistä synkempi, ja hänen\nsisunsa kohisi entistä kuohuvammin, kun hän taas kotimäeltä kirkkoa\nkohden hiihti. Ja hän hiihti siltä mäeltä nyt siinä mielessä, ettei\nhän näille kotitiloille enää koskaan palaa. Sillä kostolle oli hän\nelämänsä pyhittänyt ja sitä kostoa tunsi hän riittävän koko elämänsä\najaksi.\n\nTuokion kuluttua samosi taas hetkisen levännyt miesjoukko hävitetystä\nkirkonkylästä vainolaisen vereksiä latuja myöten huurteiseen\nmetsään. Jälelle jäivät sammumaisillaan olevain raunioiden savut,\n-- edessä oli vihollinen, ja sitä tavatakseen ponnisti miesjoukko\nparhaansa lumisessa erämaassa, talvi-illan taasen hämärtyessä. Yhä\nvereksemmiksi kävivät jäljet, välimatka ilmeisesti yhä lyheni.\n\nMutta rajansa olivat miestenkin ponnistuksilla. He olivat hiihtäneet\npitkät rupeamat, lyhyeen olivat he levänneet; vauhti väsähti nyt\nillan kuluessa vähitellen, sukset rupesivat takaltamaan syvissä\nkinoksissa. Vaikka yhä yltynyt levottomuus raateli Pentin mieltä,\noivalsi hän kuitenkin, että miesten täytyi saada yösydän levätä,\njos joukon mieli kyetä ollenkaan taivaltaan jatkamaan. Nuotio oli\ntehtävä, havuja hakattiin vuoteeksi...\n\nSilmäänsä ummistamatta loikoi Pentti siinä nuotion vieressä, jossa\nhänen miehensä makasivat sikeään uneen vaipuneena. Levottoman\nahdistuksen vatvomana laski hän hitaasti kuluvia hetkiä, epäillen,\nettä nämä hetket olivat hänelle liian kalliit. Monasti hän jo hypähti\npystyyn nukkuvain keskellä, lähteäkseen yön selkään samoamaan kahden\nHintsan kanssa, yhyttääkseen vielä vihollisen ennen Vahvajärven\ntaipaletta... Mutta silloin hän muisti, ettei hänellä ollut lupa\njättää joukkoansa, joka oli hänen johdettavakseen uskottu, ei uhmata\nyksityisten mielihalujensa vuoksi. Talttua täytyi riehahtamaan\npyrkivän mielen.\n\nKun hän vihdoin, joukkonsa aamuyöstä jalkeille saatuaan, taas pääsi\njatkamaan mäkistä taivalta, hiihti hän alakuloisena ja lakastunein\ntoivein, ja raskaasti tuntuivat silloin sukset luistavan. Nämä\ntaipaleet oli hän nuorena poikana niin monasti katkaissut kevyin,\nketterin mielin, hiihtäessään jousi selässä ja rihmat vyöllään\nmielitiettyään tervehtimään. Nyt oli mieli musta: siellä kai on\nsisukas vihollinen nyt yöpynyt Juuritaipaleen uutistaloon, nyt se\nehkä käy majansa sytyttämään ja ilkkuu sen avuttomille eläjille.\nJa Kosoinen ryöstää nyt toistamiseen sen saaliin, jonka hän kerran\nmenetti...\n\nNiin kuvitteli Pentti opastaessaan joukkonsa tuttuja oijusteitä\nlouhikkomaiden poikki. Mutta taas hän ajatteli: kenties on uupunut\nvainolainen siellä vielä yöunessaan, kenties hän sen vielä talosta\ntapaa ja saa iskeä, kostaa... Silloin taas kiihtyi hänen kulkunsa, ja\ntaas oli miesjoukon vaikea häntä seurata.\n\nPäivä sarasti juuri itäisen metsän takaa, kun Pentti saapui\nSavukankaan navalle, josta hän niin monasti ennen oli katsellut\nerämaan majatalon lakeisesta näreikön yli nousevaa haikua. Nyt ei\naamusumusta savua näkynyt, mutta eipä punoittanut taivaanrantakaan,\nniinkuin silloin, jolloin hän vaarinsa kanssa pakomatkalla tältä\nmäeltä katseli kotitalonsa paloa. Eivät ole siis vihan miehet vielä\nmetsätupaa sytyttäneet, sillä vielä ei olisi sen hehku ehtinyt\nlaskeutua.\n\nHintsakin hiihti taas siihen hänen rinnalleen, katseli ihmetellen\nkoillista taivaanrantaa hänkin ja virkkoi:\n\n-- Ehkei ole vainolainen osannutkaan Vahvajärville?\n\n-- On se osannut, vastasi Pentti harvakseen.\n\n-- Mutta miksei ole taloa sytyttänyt? -- Ehkä lämmittelee siellä\nvielä... Huimasti lensivät hänen suksensa alas Savukankaan navalta;\nhän oikasi suoraan harjujen yli järven rannalle, miesjoukon\nseuratessa hänen kintereillään. Kun Pentti läheni sitä lahtea, jonka\nyli tavallisesti talvella kuljettiin, niin hän hiljensi vauhtinsa ja\nkävi kumartuneena tarkastamaan vihollisjoukon latuja. Nehän eivät\nsuuntautuneetkaan taloa kohti, eivät tottatosiaan... ne johtivat\ntaipaleen ohitse lahdenpohjaan päin... Mitä tämä merkitsee? Eikö\nolekaan Kosoisen Jyri vihollisjoukon johtajana, vai eikö vainolainen\nyöpimeällä todellakaan osannut sydänmaan uudistaloon?\n\nToivon ja pelon rinnassaan kamppaillessa laski Pentti vihurina lahden\nyli vastaista törmää kohti jonka takana, toisen lahden poimukassa,\ntalo oli. Hän nousi, Hintsa yhä kintereillään, törmälle ja katsoi:\nPolttamatta oli siinä uusi uudistalo, vanhan paikalle rakennettu.\nPystyssä oli sen pihalla vielä vanha kotipihlajakin. Hieno savu\nnousi lakeisesta, ja juoksulaudan raosta pilkoitti pieni valoviiva.\nVihollisten suksia ei näkynyt pihalla; ainoastaan pari latua johti\ntaloon. Niitä myöten Pentin sukset lensivät, ja tuossa tuokiossa hän\njo repäsi tuvanoven auki.\n\nLiesitulen ympärillä liikkui siinä talonväki aamuaskareissaan;\nperhepata porisi pankolla. Pentin silmät arastelivat tuokion\ntervasten kirkasta valoa, eikä hän muutenkaan heti voinut itselleen\nselittää, ketä hän näki tuvassa ja oliko siellä mitään odottamatonta\ntapahtunut. Naiset olivat hänestä säikähtyneen näköiset, ja itkien\npakenivat lapset tulijaa. Mutta tuvassa näytti kaikki olevan\nkoskematonta.\n\n-- Onko täällä vierasta käynyt? kysyi Pentti ensi sanoikseen,\nehtimättä hyvää päivääkään tehdä.\n\n-- On käynyt, vastasi Manu verkalleen, astui lähemmäs ja tunsi\ntulijat. -- Äsken se lähti, -- luulimme sen taas palanneen, kun\nteidän askeleenne kuulimme.\n\n-- Kuka kävi? Oliko se Kosoinen? -- Niin kyseli Pentti hengästyneenä,\nvielä ovensuussa seisten, ja hänen äänensä vapisi tuntuvasti.\n\n-- Oli, sama mies, vastasi Manu, entisiä retkitovereitaan nyt\nperemmäs kutsuen. Hintsa kävi lieden luo lämmittelemään, mutta\nPentti kyseli yhä entisiltä sijoiltaan malttamattomana ja ikäänkuin\nhölmistyneenä:\n\n-- Kosoinen -- yksinkö hän kävi? Miksei hän miehiään tänne tuonut? Ja\nmiksi hän tuvan polttamatta jätti?\n\n-- Sillä tuntui olevan tieto siitä, että toisia hiihti heidän\nperässään.\n\n-- Ne ovat sittenkin öisin nähneet meidän nuotiotulemme ja arvanneet\nasiamme, selitti Hintsa.\n\nPentin päässä myllersivät mietteet sekaisin, siinä virisi yhä uusia\nkysymyksiä entisten lisäksi. Kaikki mitä hän oli kuvitellut ja\npelännyt, näytti nyt haihtuneen olemattomiin, eikä hän senvuoksi\nymmärtänyt mitään siitä, mitä kuuli ja näki. Vihdoin iski hänen\nmuistinsa noiden risteileväin ajatusten keskeltä siihen pääasiaan,\njonka vuoksi hän koko hiihtomatkansa oli niin levotonna ponnistellut,\nja hän huudahti:\n\n-- Kävi ja läksi...! Entä missä Marketta? Manu astui karsinarahille\ntehdyn vuoteen luo:\n\n-- Tässä. Hänet aikoi vainonmies ryöstää. Mutta kuolleeksi hän tytön\nluuli ja tänne jätti, -- paljo ei siinä raukassa enää taida henkeä\nollakaan.\n\nPentti astui peremmäs. Siellä pimennossa makasi Marketta vuoteellaan,\nkalpeana ja kankeana kuin vainaja. Silmät olivat ummessa ja huulet\nverettömät, mutta rinnan hiljaisesta aaltoilusta sen sentään näki,\nettä vielä oli henki tuossa hennossa ruumiissa jälellä.\n\nHetkisen seisoi siinä Pentti ääneti, turtunein tuntein. Hän istahti\nsiihen penkille, katseli omituisen levollisesti ympärilleen ja aivan\ntyynellä äänellä hän virkkoi:\n\n-- Niinkö säikähti tyttö vainolaista?\n\n-- Säikähti, -- eihän hän ollut aivan terve muutenkaan, vastasi Manu.\nJa naiset päivittelivät siinä potilaan ympärillä:\n\n-- Olisi siinä sydän kylmennyt terveeltäkin, kun tulee vennon mies ja\nsyliinsä koppaa...\n\n-- Julmasilmäinen vainolainen työntyy yhtäkkiä kohti...\n\nPentti seisoi ääneti vuoteen jalkopäässä ja kuunteli, kuinka\ntalonväki nyt vähitellen kertoi niistä tapahtumista, jotka jo\ntänä varhaisena, aamuhetkenä olivat sydänmaan pientä perhettä\ntärisyttäneet. Hänen ajatuksensa liitelivät sillävälin omia teitään,\nmutta tapahtumain pääjuonen hän kumminkin tajusi.\n\nEmäntä oli juuri noussut tulta hiilokseen puhaltamaan, kun kuului\nhiihtäjiä saapuvan pihalle. Tavallisiksi matkamiehiksi hän niitä\nensiksi luuli. Mutta ovi lennähti auki, ja asukkaiden suureksi\nkauhuksi, ryntäsi Kosoinen tupaan, -- heti hänet tunsivat Karjalassa\norjina olleet naiset. Miehet koppasivat kirveensä ja asettuivat\nnukkuvia lapsiaan puolustamaan, arvellen vainolaisia taas olevan\nkoko ryöstökunnan. Mutta yksin tuli Kosoinen tupaan, eikä sen\nedustallakaan ollut kuin pari miestä, -- pääjoukko oli hiihtänyt ohi,\nperästään tulevia paeten.\n\nNähtävästi Markettaa ryöstämään oli Kosoinen taloon poikennut.\nVuoteeltaan ylisillään nousseen tytön koetti hän ensiksi saada\nmielisuosiolla mukaansa lähtemään... oikein lempeästi se oli\nMarkettaa mairitellut, toisten sitä kauhulla katsellessa. Mutta tyttö\noli heti vainolaisen nähtyään taintunut kangaspuiden lavitsalle,\neikä hän ollut ryöstäjälle kyennyt mitään vastaamaan. Silloin oli\nkarjalainen täydessä voimassaan kiiluvin silmin kiskaissut tytön\nsyliinsä, kietaissut vuoteesta raanun hänen ympärilleen ja lähtenyt\nkantamuksineen ovelle. Mutta siinä ovella, jossa päre paloi uunin\npielessä, oli hän katsonut tyttöä tarkempaan: se retkotti hervotonna\nhänen sylissään, kuin kuollut... samanlaisena kuin tuossa vielä\nmaatessaan.\n\nSynkästi oli silloin kironnut Karjalan mies, oli pudottanut kuormansa\nkynnykselle ja poistunut. Ja talonväki oli kuullut hänen tovereineen\nnousevan suksille ja kiirehtivän aitoviertä metsään päin.\n\n-- Ja tämä kaikki tapahtui nyt juuri, tänä aamuna? kyseli Pentti\ntaas, ikäänkuin valveutuen mietteistään.\n\n-- Äsken juuri ennen sinun tuloasi, -- katso, sama päre palaa vielä\npihdissä, kertoi Manu. -- Me nostimme pyörtyneen tytön vuoteelle ja\nkävimme parkuvia lapsia rauhoittamaan...\n\n-- Taisi se olla Marketan viimeinen retki, päivittelivät tuvan naiset\nitku kurkussa.\n\nKotvasen vielä seisoivat kaikki vuoteen ääressä. Pentti seisoi\nääneti ja punnitsi, mikähän voima se oli mahtanut olla, joka tytön\näsken, vainolaisen tullessa, noin äkkiä tainnoksiin kaatoi. Oliko\nse säikähdystä, kauhua... vai oliko se niiden vanhain loitsujen\nuusiutuvaa taikaa, joilla hänet kerran Karjalassa oli lumottu?\nNiidenkö vallassa Marketta tuossa vielä makasi, vai oliko hän jo\nvapautunut vainolaisensa tenhosta?\n\nSilloin raotti liikahtamatta levännyt tyttö huuliaan. Niihin,\nniinkuin noihin palttinankarvaisiin kasvoihinkin, tuntui taas\nnousevan hieno elämänväre; hänen hengityksensä kävi kuuluvammaksi,\nja tuokion kuluttua hän avasi silmänsä. Kysyvin, harhailevin katsein\nsilmäili Marketta ympärilleen, näyttämättä aluksi tuntevan tuvassa\nolevia eikä tupaakaan. Mutta vähitellen hänessä ikäänkuin muisti\nheräsi, hän koetti nousta istualleen, ja silloin sattuivat hänen\nsilmänsä Penttiin... Ne tärähtivät, niinkuin veden kalvo laineesta\nhetkeksi hämmentyy, mutta sitten taas kirkastuu. Ja tyyni ilme oli\nhänen kasvoillaan, kun hän jälleen hervotonna vaipui vuoteelleen ja\nsiitä kuiskasi:\n\n-- Tulit, Pentti... tunsinkin tulevasi. Niin, nyt olen vapaa. Häijyt\nsilmät eivät minua enää vaani.\n\nPentti tarttui tytön voimattomaan käteen ja virkkoi rohkaisevasti:\n\n-- Vapaa olet, eikä ryöstäjäsi enää palaa, siitä minä vastaan. Ja\nnytpä siitä kostutkin taas...\n\nMutta tytön katse raukesi uudelleen.\n\n-- En jaksa kostua enää... se otti liian kovalle, kuiskasi hän. --\nHanki Pentti itsellesi toinen morsian...\n\nKapeat, verettömät huulet painuivat taas vastakkain ja niiden välistä\nääni ikäänkuin katkesi ja lakastui pois. Pää valahti hervotonna\nvuoteenreunalta alas ja auenneesta kouransilmästä putosivat\nkatkenneet, hienot hopeavitjat lattialle. Tuvan väki seisoi henkeään\npidättäen vuoteen ympärillä, mutta se tuskin sittenkään huomasi,\nkuinka rinnan hiljainen aaltoilu taukosi.\n\nItkun nyyhkytystä rupesi hetken kuluttua kuulumaan tuvan nurkista.\nSilloin Pentti ymmärsi, että hän siinä katseli kuolleen kasvoja.\nHän kosketti toistamiseen Marketan kättä, tunsi, että se jo oli\näskeistä kankeampi, ja hänen mielensä täytti kylmä autiuden tunne.\nMutta tuon rintaa tyhjentävän kaihontunteen ohella kohosi jo siinä\nvainajan vuoteen vieressä toinen, lämmittävämpi: se oli voiton\ntunne! Vuosikausia kestänyt salainen kamppailu hänen ja hänen\nverivihollisensa välillä tuosta tytöstä oli nyt päättynyt... Marketta\noli jäänyt hänelle, vapautuneena pahansilmän siteistä. Kahle oli\nkatkennut. Hän oli voittanut... Ei kuitenkaan vielä! Pentti muisti\nyhtäkkiä, että hänen päävoittonsa vielä oli saavuttamatta: Kosto\noli jälellä! Se muisto herätti hänet ja ikäänkuin sysäsi hänet\npois vainajan vuoteen vierestä, pakottaen ponnahtamaan pystyyn ja\nrientämään pihalle. Teräksenluja, päättäväinen, toimintavoimainen oli\ntaas mies suksille noustessaan.\n\nHänen joukkonsa oli leiriytynyt lepäämään uudistalon törmän\nrinteelle. Nyt miehet taas kiirehtivät johtajaansa seuraamaan.\n\n-- Vieläkö luulet Kosoisen saavuttavasi? kysyi Manu ystäväänsä\npihalle saatellessaan.\n\n-- Saavutan. Näetkös, hän pelkää. Tuvan hän jätti polttamatta, pakoon\nlivisti... hän tuntee koston kintereillään. Pakene, karjalainen,\npitkälle et pääse! Miehet, nyt on kontio kierroksessa, nyt se\nisketään!\n\nVerrattain rauhallisesti, ikäänkuin vallan varmana asiastaan, hiihti\nPentti halmeaukean poikki ja painui metsään, vihollisten jäljille.\nPäivä lämmitti lumista korpea, pannen petäjänrungot punaisilta\nhohtamaan ja sytyttäen hehkumaan nietosten tuhannet lumikiteet.\nKirkas oli ilma, kevyttä oli hengittää, liukkaasti ja varmasti liukui\nsivakka koston suoraa latua.\n\nLähes puolen rupeamaa oli Pentti niin hiihtänyt, kun hän äkkiä\nnäki männynrunkojen välitse edessään ladulla langenneen miehen,\njoka turhaan koetti keihäänsä varassa kavuta pystyyn. Hän hiihti\nlähemmäs... se oli Hintsa, joka siihen oli suksiltaan kaatunut ja\nähkien kohottelihe veren punertamasta kinoksesta. Verta oli tihkunut\nvastakkaiselta suunnalta tuleville suksenladuillekin.\n\n-- Hintsa, miten sinun on käynyt? huudahti Pentti. -- Miksi lähdit\ntänne yksin edeltä hiihtelemään?\n\n-- Se on jo suoritettu, vastasi lumeen istahtanut roteva mies iloa ja\nylpeyttä helähtävällä äänelle.\n\n-- Niin mikä?\n\n-- Kostopa tietysti!\n\n-- Tapoitko Kosoisen?\n\nLuisevakasvoinen jättiläinen päästi leveän naurun ja kertoi riemua\nuhkuen:\n\n-- Hiihdät tästä eteenpäin puolen neljännestä, niin kaksi miestä\ntapaat tiepuolessa, -- toinen niistä on Kosoinen.\n\n-- Siis hiihdit perään ja tappelit?\n\n-- Pelkäsin vainonmiehen livistävän sillaikaa kuin siellä tuvassa\nviivyskeltiin...\n\n-- Entä itse, -- sinut he repivät?\n\n-- Tuikkasi keihäällään roisto...\n\nSillaikaa kun siinä nuorista näreistä kiireellä kyhättiin lumireki,\njolla muutamain miesten piti saattaa haavoittunut takaisin taloon,\nkertoi Hintsa hiipineensä ulos Juuritaipaleen tuvasta ja ehättäneensä\npakenevain jäljille. Hän ei ollut tiennyt, että niitä oli kolme\nmiestä. Tuima tappelu syntyi, kun hän miehet tapasi. Yhdeltä hän pian\nhengen listi, mutta Kosoisen kanssa hän sai kestää kuuman ottelun,\neikä hän siitä ehyenä selvinnytkään, -- mutta siihen jäi myöskin\nkarjalaisten johtaja. Kolmas pakeni. Hintsa oli koettanut haavastaan\nhuolimatta palailla takasinpäin, mutta veri juoksi ja voimat\npettivät...\n\nPentti kuunteli vanhan toverinsa tarinaa, mutta sen aikana hänestä\ntuntui, kuin joku jänne hänessä itsessään olisi herpautunut ja\nlauennut. Oli yhtäkkiä tapahtunut kuin taite hänen elämässään; sen\nvirike ja sen ponnahdin tuntui olevan poissa. Hän tunsi sisussaan\nsuuttumusta Hintsaa kohtaan, joka näin oli estänyt hänet itsensä\ntyydyttämästä kostonsa jäytävän janon, mutta se ei ollut yksin\nsitäkään se pettymyksen tunne, joka hänet nyt valtasi. Hänestä oli\njoku kauan kestänyt lumous yhtäkkiä lauennut, ja hänen olemuksensa\ntuntui ontolta ilman sitä.\n\nHarvakseen, melkein vitkastellen, liukui Pentti näissä mielialoissa\nveripilkkujen reunustamaa latua myöten eteenpäin, eikä hän\nkiirehtinyt suksiaan silloinkaan, kun hän läheni taistelupaikkaa,\njossa lumi oli poljettu ja jossa hän jo etäältä näki kaksi ruumista\nhankeen suistuneina. Intohimottomasti survasi hän suksensa vannotun\nvihamiehensä viereen, joka siinä makasi jo maksoittuneessa veressä.\nLakki oli valahtanut vainajan päästä, kasvot olivat paljaat: Niissä\nei ollut enää sitä ilkkuvaa kostonjanoista hymyä, joka Putkilahden\nmäeltä asti oli kangastanut Pentin mielessä, hänen unissa ja\nvalveilla ollessaan, ja häntä retkilleen kannustanut, -- ei, kauhua\nja talttunutta kiukkua ne kertoivat nuo ruskean tukan reunustamat,\nharmajankalpeat kuolleenkasvot.\n\nPentti irroitti verkalleen kirveen vyöltään ja kävi kaatamaan\nvieressä kasvavaa suurta, tuuheaa kuusta, -- hän kaatoi sen\ntemmellyspaikan yli molempain vainajain peitoksi.\n\n-- Mitä tuosta peittelet, puhuivat hänen ympärilleen kertyneet\nmiehet. Voitoniloisina, tyydytetyn koston ilme kasvoillaan, he siinä\nkatselivat vihollisten kaatunutta johtajaa, jonka hävitysjälkiä he\nmatkallaan olivat saaneet seurata ja jota he olivat kuulleet niin\njulmaksi ja raa'aksi kuvattavan. -- Olisit antanut haaskalintujen\nnoukkia hänen silmänsä ja susien kalvaa hänen luunsa, -- mitä häntä\nsäälit!\n\n-- Enpä säälikään, mutta eipä hänestä enää ole vastusta, -- jo on\nKosoinen kostettu! Nyt kostoa jatkamaan!\n\nAurinko paistoi lämpimästi punertavan petäjikön läpi, kuvastaen\nsolakkain puitten varjot sinisinä juovina äsken poljettuun hankeen.\nSe paistoi jo keväisen kuumasti tuon äsken kaadetun kuusenkin\nlumisiin oksiin, sulattaen niistä pisaroita, jotka verkalleen\nvalahtivat oksain alla lepäävän, vieraalle kankaalle kaatuneen\nvainonmiehen kasvoille.\n\n\n\n\nXX. RAUHA MAASSA.\n\n\nKyrönsalmessa oli taas kevättulva. Se kuohutti koskena keskivirran\ntummanruskeita vesiä ja kuljetti siellä vaahtoharjaisessa vuossaan\nmilloin paksun törmäturpeen, milloin pienen lepikkopensaan tai\nsuuren puunrungon, jonka se oli rinteeltä temmannut mukaansa. Virta\nsolisi ja pärskyi taas linnankallioita huuhdellessaan, mutta sen\nhaltia lepäsi nyt nähtävästi rauhallisena syvänteessä. Ainakaan se\nei pahanenteisellä soitollaan säikytellyt sen venheen soutajia,\njoka eräänä raikkaana kevätaamuna myötävirtaa solui kallioseinäin\nkupeitse, suuntautuen linnan satamaportille.\n\nJo laski perämies laituriin, ja soutajat kantoivat venheestä törmälle\nne vehmaat, juuri täyteen lehteen puhkeamassa olleet koivut, joita he\nolivat käyneet hakemassa mantereen rannalta suuren kuorman. Hetkisen\nhe siinä viivähtivät, tervehtien rannalla olevia miehiä, ja kävivät\nsitten pystyttämään koivujaan kaljulle kalliosaarelle, reunustaen\nvanhan, harmajan rantaportin ja siitä linnaan nousevan kivikkotien\nkeväisen viehkeään lehtipukuun. Ja karuun kalliolinnaan lemahti äkkiä\nlehdon tuores tuoksu.\n\nSatamasta teki samaan aikaan toinen venhe lähtöä. Puolenkymmentä\npitkämekkoista talonpoikaa seisoi sen vieressä, valmiina\nkolmihankaansa nousemaan, ja he keskustelivat siinä vielä ennen\nlähtöään linnanpäällikön kanssa, joka leveään olkaviittaan\npuettuna, ankaran ja varman näköisenä, seisoi portin pielessä.\nHänen takanaan portilla oli rivi linnan nihtejä ja heidän välissään\nparvi puolikasvuisia poikia, jotka ilmeisellä ikävällä, kyyneleet\nsilmissään, katselivat talonpoikain lähtöä.\n\nLinnanherra oli hetkeksi pysähtynyt katselemaan koivumiesten hommia\nja kääntyi nyt taas talonpoikain puoleen, jatkaen nähtävästi\njuurikaan keskeytynyttä keskustelua:\n\n-- Niin, vapaaehtoisesti olette te nyt tuoneet poikanne tänne\ntakeiksi siitä, että aiotte vilpistelemättä säilyttää rauhan ja\npysyä siellä vesien takana, häiritsemättä linnaa taikka sen alaista\nasutusta.\n\n-- Sitä vartenhan ne olemme tänne tuoneet, vastasi talonpojista\nvanhin. Ja tuijottaen vakavana ja kaihomielin linnanpihalle jääviin\npoikiin jatkoi hän: -- Emmepä omaa vertamme tänne jättäisi, jos\nmeillä olisi petos mielessä, -- pakko nyt käskee. Vastaattehan te,\nherra, myös siitä, ettei täältäkään meidän kyliimme hyökätä?\n\n-- Sen olen luvannut ja siitä vastaan, virkkoi viittaniekka soturi.\n-- Savolaiset eivät ole ennenkään lähteneet ryöstöretkelle muuta\nkuin koston pakosta, ja jos nyt ovat raunioina talonne ja kesannossa\npeltonne, niin oma se on vikanne: Niin olette eläneet kuin älyttömät\npedot, -- metsätkin olette polttaneet täältä, ette ainoastaan\nviljelysmaita hävittäneet. Siitä on tuleva loppu.\n\n-- Se on jo tullut.\n\n-- Hyvä. Mutta pitäkää aisoissa nuoret miehenne, kun heissä taas\nherää yty partioihin! Minä vastaan kyllä savolaisista.\n\nKarjalan talonpojat lupasivat, vakava ilme kasvoissaan, vilpitön\nsuoruus silmissään. Niin pilalle oli koko eläminen mennyt Karjalan\nmailla näiden alituisten ryöstöretkien kautta, että he olivat jo\nlopen kyllästyneet tuohon sotaiseen elintapaan. Unohtunut oli\nkaskenpoltto, käymättä olivat jääneet kalavedet, ja rintamaat oli\nkostaja hävittänyt, -- nälkä ja kurjuus oli siitä ollut seurauksena.\nSiksi olivat he nyt pyrkineet naapurinsa kanssa sovintoon; siksi\nolivat he nyt Olavinlinnassa.\n\n-- Ja muistakaa, vaikka teitä taas Käkisalmen venäläiset\nkehottaisivat ryöstöretkelle...\n\n-- Emme lähde. Ovathan poikamme täällä...\n\n-- Poikanne ovat täällä hyvässä turvassa, niinkauan kuin siivolla\npysytte. He saavat oppia työhön, oppia ihmisiksi; täältä sitten\nmiehinä palaavat, jos naapurivälit säilyvät. Menkää rauhassa,\nKarjalan miehet!\n\nTalonpojat istuutuivat teljoille, ja kolmihanka solui virtaan.\nVartija sulki rantaportin, jonka sisäpuolelle pojat jäivät, ja\ntuokion kuluttua käveli linnanpäällikkökin tuoreen lehtikujan läpi\npäätorniin päin. Hän ei mennyt vielä sisään. Hän istahti hetkeksi\npäiväpaisteiselle törmälle katselemaan, kuinka lohi virrassa\nporskutti, ponnistaen ylöspäin tutuille kutupaikoilleen.\n\nUusi oli nyt linnanpäällikkö Olavinlinnassa, -- se oli\nrälssimies Pentti Heinonpoika, jonka Steen Sture oli nimittänyt\nKylliäis-vainajan jälkeläiseksi. Toista vuotta oli nyt kulunut\nsiitä, kun hän pakkasessa ja pyryssä suksimiesjoukkonsa kanssa\nporhalsi Suomen suurten erämaiden halki Savoon, vieden apua\nvenäläisten uhkaamaan Olavinlinnaan. Tuiki tärkeään tarpeeseen\napuväki silloin oli tullutkin. Kun Pentti, hajoitettuaan Hämettä\nryöstämästä palanneen karjalaisparven, vihdoin oli ehtinyt Savon\nuuteen linnaan, oli siellä päällikköä vaille jäänyt puolustajajoukko\njo perin harvalukuiseksi käynyt ja venäläisiä parveili yhtämittaa\nsen ympärillä. Siellä oli ruuan puute, oli ruudin puute, oli kaiken\npuute. Kovin käsin oli Pentin heti täytynyt uutena linnanpäällikkönä\nryhtyä hankkimaan linnaan sen välttämättömimpiä tarpeita ja samaan\naikaan häätelemään ärhentävää vihollista sen kimpusta.\n\nKolme piiritystä oli Olavinlinnan vielä sinä kevännä kestettävä, ja\nse kesti ne. Kun ensi sulalla tuli Viipurista apuvaroja, silloin\nsiirsi Pentti pian taistelun linnansa luota sitä hätyyttäneiden\nkarjalaisten omille maille. Hän samosi siellä laajalti savolaisten\ntalonpoikaississien ja partiohaluisten linnanmiesten seurassa,\nja lopuksi tuli karjalaisille hätä. Heidän luontonsa lauhtui, he\nrupesivat sovintoa rakentamaan, ja kun eivät uuden linnan miehet\nmuuten heidän rauhanrakkauteensa luottaneet, olivat vihdoin eräät\nkarjalaiset heimovanhimmat jo viime talvena tarjonneet poikansa\nrauhanpantiksi, kuten oli ollut tapa entisten heimosotain aikoina.\nJa nyt ensi avovedellä, jolloin he taas pelkäsivät uutta tuhoa\ntuhottuihin kyliinsä, olivat he todella tuoneet linnaan nuo kalliit\ntakuunsa.\n\nNyt Pentti uskoi solmitun sopimuksen kestävän, vaikka se olikin tehty\naivan viranomaisten ohitse, -- oma veri painaa paljon. Ja ensi kerran\nhän nyt vuosikausiin tunsi huolista keventyneenä levähtävänsä. Hän\nleikki siinä päiväpaisteisella kalliolla istuessaan pörrökarvaisen\nkarhunpennun kanssa, jota linnassa pidettiin elättinä ja joka nyt\nhänen ympärillään tallusteli ja mörisi. Mutta sitä tehdessään hän\nsamalla miltei mielihaikealla ajatteli, minkälaiseksi hänen elämänsä\nnyt tässä linnassa oli suuntautuva. Tähän asti oli miltei joka\nhetki ollut levotonta, katkeamatonta toimeliaisuutta, taisteluja,\nponnistuksia...\n\n-- Entäpä kun ne asettuvat? kysyi hän itseltään. -- Sitten kai makaan\ntäällä kuin talvikarhu pesässään.\n\nPentin katseessa oli jotakin raskasta, vanhentunutta, kun hän\nmuistoihinsa vaipuneena silmäili vastapäistä rantaa, josta karjakot\njuuri palailivat lypsyltä, ja virrankeskeistä pientä Tallisaarta,\njossa hevosparvi kallioiden kolossa jyrsi lyhyttä, arasti\nvihannoivaa kevätnurmea. Niin, hän tunsikin näinä kahtena vuotena\npaljo vanhentuneensa. Häneen olivat jo ulkonaisestikin tarttuneet\nvastuunsatuntevan päällikön ja esimiehen merkit. Partansa oli hän\nlaskenut kasvamaan pitkäksi ja aivan samoin kuin Kylliäis-vainaja\njakanut sen leualta kahtia, joten hänen kasvonsa olivat käyneet\nleveän ja arvokkaan näköisiksi. Niinkuin sotavanhusta häntä jo\nlinnassa toteltiinkin. Itsekin hän tunsi jo nuoruutensa menneeksi, --\nse oli häneltä ikäänkuin katkennut tuolla kilpahiihdolla Sysikorven\ntakamailla, vaikkei hän sitä itselleenkään myöntänyt.\n\nMutta hiljainen huoahdus kohosi hänen rinnastaan, kun hän kuuli\nreippaita askeleita takaansa ja, viskaten karhunpennun syrjään,\nkääntyi astujaa kohti, joka tullessaan kertoi:\n\n-- Nyt vihannoivat lehtikoivut Olavinlinnassa, katso, niitä kasvaa\njo muurin reunallakin! Ja asesalin seiniä ja kattojakin naiset\nparastaikaa lehdeksillä koristavat.\n\n-- Ja tämä kaikki juhlatouhu on nyt sinun kunniaksesi, Viljo!\n\nTulija oli näet Viljo, -- hän saapui siihen suoraan saunasta\npunoittavana, terveenä ja säteilevänä. Hintelä hän oli vielä kuin\nviisi vuotta sitten, jolloin hän ensi kerran, melkein poikasena\nvielä, hoiti vahtipalvelusta Savon uudessa linnassa, ja hilpeänä oli\nhänen luontonsa pysynyt. Orpanansa viereen istahtaen hän vastasi:\n\n-- Niinhän oli sovittu, että pidetään nyt kerran ilonpäiväkin\nOlavinlinnassa.\n\n-- Niin on sovittu, ja nyt juhlitaan! Onko kaikki valmiina?\n\n-- On, hirvi on paistettu, lohta keitetään ja olut on vahvaa, --\nsaunaan sitä jo kipollisen sain.\n\n-- Ja morsianta puetaan?\n\n-- Niinpä luulen, näkemään en päässyt.\n\n-- Mutta pian pääset, -- onneksesi olkoon, Viljo! Viljo oli nyt\noleskellut Olavinlinnassa aina siitä asti, kun hän Viipurin\npiirityksen päätyttyä oli sieltä hiihtänyt tänne sanaa tuomaan.\nJa hyvin oli se aika mennyt. Sillä olipa nuorukainen siellä\nuudistanut sen pikaisen tuttavuuden, jonka hän ensi käynnillään\noli tehnyt Kylliäisen tyttären kanssa. Siitä oli taistelujen\nlomahetkinä kehittynyt lemmenleikki ja kihlaus. Aina näihin asti\noli näet Kylliäisen leski perheineen viipynyt linnassa, hoitaen sen\nemännyyttä. Mutta nyt aikoi hän muuttaa pois miesvainajansa vanhalle\ntilalle Savilahteen -- ensi avovedeksi oli se muutto suunniteltu\n-- ja Viljon piti seurata häntä sinne. Mutta ensiksi olivat häät\nvietettävät, ja siksi nyt tuossa muuten ilottomassa erämaanlinnassa\nkerrankin ilojuhlaa valmistettiin, siksi sen harmaita kiviseiniä\nvihrein lehdin puettiin.\n\nPentti oli noussut ja taputti ystäväänsä olalle:\n\n-- Niin, tänään lyödään tapit auki -- onpa siksi varoja vielä\nOlavinlinnassa, vaikkeivät Viipurin muonavenheet vielä olekaan\nsaapuneet.\n\nJa hän huusi ylös muurareille, jotka siellä korkeilla telineillä aina\nvain ahersivat linnan valleja korotellen:\n\n-- Alas sieltä miehet ja juhlatamineisiin! Tänään on meillä\nkeskiviikkoinen pyhä!\n\nSoturit olivatkin jo juhlan kunniaksi pukeutuneet sinisiin\nmekkoihinsa ja kiilloittaneet leveiden hirvennahkavöittensä suuret,\nvaskiset soljet. Ja linnan pappi, mestari Eerikki, oli aamusta\nasti linnankirkossa pessyt pölyttyneitä pyhäinkuvia ja hangannut\nalttariastioita. Kaikki olivat juhlatouhussa. Viljo oli näet linnan\nväen suuressa suosiossa, ja kaikkien lemmikki oli myöskin se\nnuori neitonen, erämaanlinnan kukka, joka hänelle oli morsiameksi\nlupautunut.\n\n-- Kohta paukahtaa merkkilaukaus. Vie siitä sana sisäsuojiin, virkkoi\nPentti. Hän läksi, Viljon kiirehtiessä linnaan takaisin, verkalleen\nnousemaan kapeita kiertoportaita siihen salmenpuoleiseen päätorniin,\njossa suuri hälyytyskello oli ja jota senvuoksi oli ruvettu\nkellotorniksi sanomaan. Siellä hän vartijan kanssa yhdessä latasi\njykeimmät tykit ja tuokion kuluttua kävi niitä peräkkäin laukasemaan.\nKalliot tärähtivät ja kaukaisilta raunioilta vastasi kaiku, --\nsellaisella paukkeella piti sotapojan häiden alkaa!\n\nLinnassa loppui juoksu ja hälinä, ja kun linnanpäällikkö hetken\nkuluttua laskeutui kellotornista alas ja puolipimeätä käytävää pitkin\nastui keskikerroksessa olevaan holvikirkkoon, silloin olivat siellä\njo vahakynttilät sytytetyt alttarilla ja kattokruunussa ja iloinen,\nkirkas valo tulvahti häntä vastaan. Kirkon rosoiset seinät olivat\nverhotut vaaleilla kankailla, ja lattialle oli siroteltu tuoreita\nkatajanoksia. Juhlapukuinen häärahvas oli jo koolla. Eerikki mestari\noli kuluneen, mustan kauhtanansa päälle vetänyt hohtavanvalkoisen\nmessupaidan, ja seisoi siinä asussa kirkon itäiselle seinustalle\nrakennetun alttarin edessä. Pentin tultua astuikin morsiuspari\nsaattomiehineen heti sisään, polvistuen papin eteen vihkimäkatoksen\nalle.\n\nLoistottomat olivat vihkiäismenot kaukaisessa erämaanlinnassa.\nEipä ollut loistoon tottunut se vihittävä parikaan, jota pappi nyt\npriiskoitti siunatulla vedellä. Morsiankin oli nuoruutensa viettänyt\ntässä umpinaisessa linnassa, jonka aina, yöllä ja päivällä, täytyi\nolla valmis häätämään vihollisen hyökkäyksiä ja jossa taistelu oli\nseurannut toistansa; se levoton aika olikin painanut vakavuuden\nleiman hänen olemukseensa. Mutta Pentti katseli kuitenkin kadehtien\nystävänsä onnea. Hänen oli vaikea estää mietteitään pääsemästä\nniille oman onnenkaipuunsa luvattomille retkille, joilta hän ne oli\nainaiseksi karkoittanut. Siksipä hänestä tuntuikin helpommalta, kun\npappi lopetti messunsa, saneli siunauksensa, \"Agnus Dei\", ja hän\npääsi, morsiamen äitiä käsipuolesta taluttaen, johtamaan häärahvaan\nsuureen linnantupaan, jossa pitkät, valkoisiksi höylätyt pöydät jo\nolivat valmiiksi katetut.\n\nKevätkoivuilla ja kirjavilla kankailla oli tämä linnan mustaksi\nsavustunut, kolkko arkitupakin nyt iloiseen juhla-asuun puettu,\neikä siellä tänään talikynttilöitä säästetty. Olipa peräseinämälle,\njota koristivat linnan perustajan Erik Akselinpoika Tottin ja sen\nnykyisen lääniherran, Steen Sturen, vaakunat, niiden edustaisiin\nvaskijalustoihin lainattu kirkosta oikein paksut, punaiset\nvahakynttilät.\n\nJo tuntui juhla juhlalta. Pentti istahti pöydän päähän\nEerikki-mestarin viereen, jonka piti nuorelle parille pitää hääpuhe,\nja ensimäinen haarikka lähti kiertämään janoisten miesten pitkiä\nrivejä.\n\nMutta parahiksi olivat ne ensimäiset viisivanteet kierroksensa\ntehneet ja nälkäinen juhlarahvas päässyt puukkoineen ja lusikoineen\npitoruokain kimppuun, kun kellotornin vartija rupesi hälytyskelloaan\nläppäämään. Pala pysähtyi hampaiden väliin pureskelijoilta, miehet\nkavahtivat pystyyn ja linnanherra kiirehti ensimäisenä ovelle. Uuden\ntorninkin vartija kuului jo torvellaan säestävän toverinsa soittoa.\n\n-- Outoja vieraita tulossa!\n\n-- Tulikohan tästä juhlatappelu!\n\n-- Karjalaiset, katalat, taisivat taas meidät pettää!\n\nNiin huudahtelivat miehet noustessaan rymyten ruokapöydästä ja\nhakiessaan naulakoista juhlapäiväksi poisriisumiaan aseita.\n\n-- Jos pettivät, ei näiden mukulain hinta ole suuri, virkkoivat\nhe ohi viilettäessään noille oven suuhun aterioimaan asetetuille\nkarjalaispojille, jotka nyt säikähdyksestä vavisten ja toisiinsa\nlikemmäs painautuen kuuntelivat torvien pärinää, aavistaen, mitä se\nsaattoi heille merkitä.\n\nViljokin oli noussut morsiamensa vierestä ja kiirehtinyt muiden\nmiesten mukana ylös torniin. Mutta toisten naisten puoli-itkuisina\nvaikertaessa, ettei tätäkään päivää saatu sodatta viettää, istui\nmorsian itse rauhallisena kunniapaikallaan, ikäänkuin tämä soitto,\njohon hän oli lapsuudestaan tottunut, olisi luonnostaan kuulunut\nhänen hääpitoihinsa. --\n\nTornin laelta katseli Pentti Heinonpoika noita kaukaa Kaupinsaaren\nkupeitse soutavia venheitä, joiden lähestyminen oli vartijoita\nhuolettanut, katseli niitä pinnaltaan rauhallisena, mutta mieleltään\nhämmentyneenä. Oliko sittenkin vain vilppiä noiden aamulla\nlähteneiden karjalaisten vakuutus? Saapuvia venheitä oli kolme, ja\nsotavenheitä ne olivat... keihäskasat olivat keulassa ja soutomiehiä\noli paljon; mutta mitä miehiä ne olivat, sitä ei vielä voinut nähdä.\nPentti oli jo käskenyt täyttää tykit ja vivuta laskusilta ylös\nrantaportilta, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt vainolaisen aikeita.\n\n-- Miksi ne näin keskipäivällä kohti soutaisivat, sehän ei ole heidän\ntapojaan, puheli hän siinä kuin itsekseen, yhä selälle tähystäen.\n\n-- Luulisivatko meidän jo olevan juhlahumalassa, arveli miehistä\nmuuan. -- Karjalaiset kyllä näkivät, että täällä pitoja hankittiin.\n\nSotavenheet soutivat lähemmäs, ravakasti ja arkailematta soutivatkin,\nja väleen lyheni välimatka. Jo saapuivat ne virran alle ja käänsivät\nkeulansa suoraan linnaa kohti.\n\nViljokin oli jo ehtinyt torniin, ja hän nyt Pentille iloisesti\nhuudahti, virralle viittoen:\n\n-- Katso, etuvenheen perässä istuu kypäräniekka mies. Katso, hän\nkädellään tänne viittoo, -- kuin ystävä ainakin.\n\n-- Ystäviä ne ovatkin, virkkoi Pentti, laueten jännityksestään. -- Ei\nkatkaissut sota hääjuhlaasi, Viljo!\n\n-- Ovatko ne viipurilaisia?\n\nMelkein hämillään käänsi Pentti äsken vielä niin pingoittuneet\nkasvonsa miehiinsä päin ja purskahti hilpeään nauruun, huudahtaen:\n\n-- Elkää hiidessä niitä venheitä upoksiin ampuko, niissä on meille\nsekä suolaa että viljaa ja tulirakeita lisäksi.\n\n-- Ovatko siis Viipurin muonavenheitä?\n\n-- Etkö tunne perässäistujaa vieläkään, Viljo?\n\n-- Mitä... elähän... on tottatotisesti se Knut Posse itse!\n\n-- Knut Posse!\n\nMiehet valtasi iloinen hämmästys, ja vielä nopeammin, kuin äsken\nolivat kellotorniin nousseet, laskeutuivat he nyt sieltä pitkänä,\njyryävänä jonona alas noita puolipimeitä kiertoportaita myöten. He\nkiirehtivät vesiporalle, jonka siltalaituri taas vinkuen vivuttiin\nalas, ja tuokion kuluttua siinä jo Pentti Heinonpoika tervehti\nritaripukuista vanhusta, Viipurin kuuluisaa sankaria, vieraanaan.\n\n-- Terve taloon!\n\n-- Terve tultua Savoon, jalo Posse herra! Savon uusi linna kuului\nViipurin käskynhaltijakuntaan, ja Viipurin linnanherrat olivat siis\nOlavinlinnankin ylimpiä päällikköjä ja vastuunalaisia siitä. Siitä\nsyystä oli Knut Posse nyt kerran lähtenyt itse tarkastusmatkalle\ntuohon kaukaiseen erämaanlinnaan, jolla oli niin tärkeä valtiollinen\nmerkitys, mutta jossa hän ei näinä kuluneina sotavuosina ollut\njoutanut käymäänkään. Savonlinna oli saanut hoitaa itsensä. Sen\nkohtalosta oli Viipurissa usein oltu huolestuneita, kun oli tunnettu,\nmiten vihollinen alituiseen sitä ahdisti! Nytkin, kun ei sieltä koko\ntalvikauteen ollut saapunut mitään tietoja, oli Posse jo peljännyt\npahinta. Siksi oli hän nyt ensi avovedellä lähtenyt sinne miesjoukon\nkanssa apuvaroja tuomaan, ja ilokseen hän nyt näki huolensa turhaksi:\nTukevana, lujana seisoi erämaanlinna pystyssä vartiopaikallaan.\n\n-- Mitäs te täällä äsken ammuskelitte? kyseli Posse ensi sanoikseen,\ntörmälle noustuaan. Hän oli vilvoitellakseen nostanut kypärähatun\npäästään, ja ihmeekseen Pentti näki, että nuo ennen vain harmahtaneet\nohimokiehkurat nyt olivat lumivalkoiset. Mutta käynti oli\nsotavanhuksella vielä notkea ja reipas, ja nuortealla äänellä hän\npuhettaan jatkoi:\n\n-- Luulimmepa ryssäin taas olevan teitä hätyyttämässä ja siksi\nsoudimme niin hurjasti muka mekin leikkiin ehtiäksemme. Sillä tykit\ntäällä paukkuivat.\n\n-- Se oli ilopauketta vain tällä kertaa, vastasi Pentti naureskellen.\n-- Tulette parahiksi nyt häihin Olavinlinnaan, ja mieluisia vieraita\nolettekin.\n\n-- Vai siksi ovat täällä portit lehdespuvussa ja neidet\nvyöllisvitjoissa. Häät, -- kenen, sinunko?\n\n-- Ei minun...\n\nPentti kertoi nyt tarkemmin, minkälaisia juhlia Olavinlinnassa tänään\nvietettiin, ja herkkämielisenä, sydämellisenä kuin ainakin yhtyi Knut\nPosse heti siihen ilojuhlaan, -- sulhon hän hyvin muisti Viipurin\npiirityksen ajoilta. Vieraat saatettiin suoraan katettujen pöytäin\nääreen ja kaksinkertaisella riemulla käytiin keskeytynyttä hääateriaa\njatkamaan. Sillä suuri ilonhetki oli Olavinlinnassa aina se, kun\nsinne saapui vieraaksi ystävä, kertomaan ulkomaailman uutisia. Pitkän\ntalvikauden oli tämä erämaanlinna nytkin ollut eristettynä lähimmästä\nnaapuristaan, Viipurista, eikä siellä tiedetty mitään siitä, mitä\ntällävälin oli muualla tapahtunut.\n\nTapahtunut oli kuitenkin kuluneena talvena paljon, paljon\nsellaistakin, mikä Savonlinnan puolustajia läheisesti koski. Sodan\njatkuneista vaiheista senvuoksi tietysti ateriapöydän ääressä\nensiksi kerrottiin. Taas olivat venäläiset tehneet ryöstöretkiä\nSuomeen; varsinkin olivat Vienan miehet tuhonneet koko Pohjanmaan\nrannikkoasutuksen Torniosta Kalajokeen asti. Mutta olipa Suomen\npuoleltakin vastattu ja tuntuvammin kuin ennen. Niin oli Knut\nPosse yhdessä Viipurin jääneiden Ruotsin herrain kanssa tehnyt\nsotaretken Inkeriin, valloittaen venäläisten uuden Iivananlinnan,\nja näillä toimenpiteillä oli vainolainen toki saatu pidetyksi\nkurissa. Maunu-piispa oli edelleen innolla avustanut varustustoimia.\nOlipa valtionhoitajakin taas käynyt Viipurissa, josta silloin\nrauhanneuvotteluja oli pantu alulle. Mutta viimeiset Olavinlinnaan\nsaapuneet viestit olivat tietäneet niiden neuvottelujen rauenneen, ja\nsuuriruhtinaan oli kerrottu taas kokoavan uutta sotajoukkoa Suomen\ntuhoksi.\n\nTämä kysymys se erämaanlinnan miesten mieliä enimmän jännitti. Kuin\nkaikkien puolesta kysyi Pentti yhtäkkiä Possen kertomusten lomaan:\n\n-- Onko mitään tietoja venäläisten tämänkesäisistä aikeista? Vai\nvieläkö rauhasta neuvotellaan?\n\n-- Rauhastako? kysyi Posse silloin kummissaan. -- Ettekö siis vielä\ntiedä...?\n\n-- Mitä? Mehän olemme eläneet täällä umpisäkissä.\n\n-- Rauha on tehty. Johan siitä on monta kuukautta aikaa.\n\n-- Rauhako tehty?\n\nLusikat pysähtyivät miesten käteen ja huulille kohotettu haarikka\njäi kallistamatta, -- niin outo ja odottamaton oli linnan miehille\ntuo suuri uutinen. Eivätkä he ymmärtäneet, kuinka ei siitä ihan ensi\nsanoiksi oltu kerrottu. Etenkin valtasi linnan naiset sanomaton\nhelpotuksen tunne, ja voimatta riemuaan hillitä huudahtivat he nyt\nääneensä, vaikka se olikin sopimatonta näin miesten pöydässä:\n\n-- Kiitos Jumalalle, kiitos siitä sanasta!\n\n-- Taukoo siis kerrankin tämä sota?\n\nHetkisen vallitsi äänekäs surina tuossa suuressa huoneessa. Kaikki\npuhuivat ristikkäin, kysyivät, iloitsivat ja ihmettelivät, ja miehet\nkokoontuivat pöydän päähän, johon Posselle oli siihen papin viereen\ntila tehty, kuullakseen tarkemmin tuosta uskomattomasta uutisesta.\nPosse kertoi:\n\n-- Rauha on tehty, enpä tottatosiaan muuten minäkään olisi täällä,\n-- miten olisin voinut Viipurista poistua! Kuuden vuoden rauha, jota\nsitten toivottavasti jatketaan; ristiä on suudeltu, rauhakirjat\nkirjoitettu, kaikki on valmista! Me saamme nyt rauhassa levätä, mutta\nkylläpä sitä tottatosiaan tarvitsemmekin.\n\nJo heti joulun jälestä, jolloin taas vihollisten uutta\nhyökkäystä odotettiin, oli Viipuriin äkkiarvaamatta saapunut\nKäkisalmesta sanantuoja, joka kehoitti Suomen herroja lähettämään\nrauhanneuvottelijansa Novgorodiin. Paljo ei siihen sanomaan\nViipurissa aluksi luotettu, sillä rauenneita rauhankokouksia oli\njo pidetty monta. Mutta kun valtuutetut nyt saapuivat Ilmenjärven\nrannalle, niin he huomasivat, että suuriruhtinas tällä kertaa\ntarkoitti totta. Paljo oli tuo pitkä sota häneltä niellyt miehiä\nja varoja, mitään voittoa tuottamatta, ja nyt oli Suomi taas\nvarusteissa, -- hän peräytyi. Solmittu rauha jätti nyt rajat\nentiselleen, ja sopimuksentekijäin mukana palasivat Viipuriin jo\nmonet vangeiksi joutuneetkin, kuten Maunu Frille, todistamaan rauhan\npalanneen. Ja taas oli Viipurikin ruvennut ikäänkuin raunioittensa\nalta heräämään.\n\nNiin kertoivat nuo mieluiset vieraat. Posse kohotti haarikkansa ja\njoi maljan Olavinlinnalle, jota viholliset niin sitkeästi olivat\nkoettaneet valtaansa saada, mutta joka yhtä sitkeästi oli puolensa\npitänyt, tehden siten rauhansaannin mahdolliseksi. Ja Savon miehet\nvastasivat, siemaisten syvältä keltaisena kuohuvaa olutta:\n\n-- Kiitos Viipurin vapauttajalle! Rauhan malja! Sanomattomasti\nhelpottava oli se tunne.\n\n-- Maassa on rauha! -- Tämä sanoma oli tänä kevännä, elämää\npalauttavana, elämisen rohkeutta antavana, kajahtanut pitkin Suomen\nsaloja, yhdestä hävitetystä kylästä toiseen, joihin niiden henkiin\njääneet asukkaat arkaillen palailivat. Se oli kadonneita omaisiaan\nhakevain matkamiesten mukana levinnyt metsäisiin piilosaunoihin,\ntuoden lohdutusta niihin jo näivettyneisiin mieliin, jotka eivät\nenää olleet uskaltaneet toivoa armoa kurjuuteensa. Hitaasti tuota\nsanomaa uskottiin, mutta kun se vihdoin uskottiin, rupesi elinvoima\norastamaan, ja jo tänä kevännä kaatuivat lehdot Etelä-Suomessa\nuusiksi halmeiksi ja uusia asumuksia ruvettiin siellä rakentelemaan\npoltettujen tilalle. Sisä-Savon kaukaisille sydänmaille, jotka\nkauimmin olivat kärsineet vainosodasta, ei tuo sanoma vielä ollut\nehtinyt, mutta ne linnanmiehet, jotka nyt olutpöydän ääressä siitä\niloitsivat, ne tiesivät, että missään muualla se sanoma ei voinut\ntuottaa niin suurta helpoitusta kuin näiden salojen sanomattomia\nkärsineen asutuksen joukossa. Ja näitä omaisiansa ajatellen nuo kovia\nkestäneet miehet yhä uudelleen huusivat toisilleen haarikkaansa\nkohottaen:\n\n-- Rauha on maassa! Taas voidaan korvessakin elää!\n\n-- Se oli paras häälahja niille, jotka korpitöihin aikovat,\nvirkkoivat he vastavihittyä pariskuntaa onnitellen.\n\n-- Nyt kannattaa todella ajatella vastaratkoon lähtemistä, lausui\nPenttikin, yhtyen ystävänsä iloon. -- Mutta tänään juhlitaan.\nTaitaapa tullakin Savon linnaan tämän jälkeen taas arki!\n\nNiin soi remuava riemu pitkin pitkää, keväistä päivää erämaanlinnan\nmuuten ilottomassa tuvassa, ja oven puolella pantiin pian käymään\nhilpeä karkelo, jota säestivät kanteleen tänään iloisilta helähtävät\nkielet. Mutta kun päivä iltaa kohden painui, nousi Pentti juomapöydän\näärestä, lähteäkseen tarkastamaan, miten vartijat tämän juhlahumun\nkeskellä malttoivat torneissaan valvoa. Ja häntä seurasi tälle\nkierrokselle Knut Posse, joka samalla tahtoi tarkastaa linnan varoja\nja varustuksia.\n\nÄänetöntä oli kaikki linnassa ja sen muurien ulkopuolella. Rauhaa\ntuntui olevan luonnossakin. Liikkumattomina lepäsivät laajat vedet,\nkuvastaen pintaansa metsättömäin saarten kaljut kalliorannat ja itse\nlinnan raskaat, paksut varjot.\n\nLinnansaarta kiertäessään saapuivat soturit, vanha ja nuori, sen\nitäiselle alankorannalle, joka vielä oli muurittamatta, Pyhän Eerikin\nuuden tornin juurella. Siellä oli linnan hautuumaa, ja paljon\nvereksiä hautakumpuja siellä olikin. Astelijat pysähtyivät hetkeksi\nmuita korkeamman kummun viereen, johon puuristi oli pystytetty\nKylliäisen muistoksi. Sen ääressä hetkisen pää kumarassa seisottuaan\nvirkkoi Posse:\n\n-- Pietari Niilonpoika oli varova äijä, -- kuinka joutui silloin\nviisaskin niin vipuun, että päästi vihollisen saarelleen ja että\nsiinä leikissä henkensä menetti?\n\nPentti kertoi silloin tapauksen, niinkuin se hänelle itselleen oli\nmonasti kerrottu:\n\n-- Pakkanen oli ollut kova, niin että Kyrönsalmikin oli jäätynyt.\nYöllä nousi sakea pyry ja tuuli tohisi. Venäläiset olivat vetäneet\nvalkoiset paidat mekkojensa päälle ja kapusivat kinoksia myöten\nmuurille, vartijain näkemättä. Vasta kun vainonmiehet rupesivat\nmuurilta linnaan laskeutumaan, vasta silloin heidät älyttiin. Tiukka\noli ollut taistelu, ennenkuin viholliset perääntyivät, -- siinä sai\nukko haavansa.\n\n-- Niin, sitä tietä on mennyt monta kunnon miestä näinä sotavuosina.\nOnpa kuin ihme, että meitä on muutamiakaan jälellä.\n\nNäin huoahti Posse. Pentti huomasi sotavanhuksen muistojen\nsiirtyneen taas noihin Viipurin taisteluihin, jotka he yhdessä\nolivat kestäneet; ja hän kävi sen vuoksi kyselemään Posselta\npiirityksenaikaisten yhteisten tuttavien kohtaloita. Mättäälle\nistahtaneena niistä nyt Posse kertoi. Kertoi, kuinka Degen-ukko\nyhtä yksivakaisena ja valppaana kuin aina ennenkuin vartioi\nTorkkelin linnaa, joskin poikansa kuoleman jälkeen entistään vielä\nharvapuheisempana. Steen Sturen viimeksi palatessa Viipurista\noli häntä nyt vihdoinkin seurannut Ruotsiin uljas Sigrid-rouva\nperheineen. Kirsti-neitikin, joka Väkitornin taistelun jälkeen\naina oli käynyt mustiin puettuna, oli kuitenkin nyt kulkenut\nNaantalin naisluostarin ohi, mihin oli uhannut pysähtyä. Mutta\nSteen-herran itsensä kuului siellä Ruotsissa nyt lopultakin käyneen\nhuonosti. Vaikka hän niin kauan ja niin taitavasti oli juonitellut\nsäilyttääkseen vallanohjat käsissään, oli hänet nyt kuitenkin\nerotettu valtionhoitajan toimesta. Ja hänet kuuluu lopultakin\nkaataneen se saamattomuutensa Suomen puolustamisessa, jota hän\nkaikkein vähimmin oli varonut. Ei edes Maunu-piispakaan, vaikka hän\nhyväsydämisyydessään oli unhottanut kaikki kärsimänsä loukkaukset ja\nasettunut Steen-herran puolestapuhujaksi, ollut häntä enää voinut\nkaatumasta auttaa. Suomen herroista olivat useimmat, senjälkeen kun\nViipuriin oli saatu riittävästi vakinaista varustusväkeä, vetäytyneet\nkotioloihinsa. Ainoastaan Tönne Eerikinpoika rakasti yhä edelleen\nusein kiiltokypäräisen lipullisensa etunenässä ratsastella tuon\nuudestasyntyvän kaupungin katuja, sen asukkaiden ainaisena suosikkina.\n\nPossen kertoessa virvoittivat nuo tarinat Pentin mielessä kauan\nsitten hautautuneita muistoja, -- tuo puolentoista vuoden väliaika,\njonka hän oli ollut Viipurista poissa, tuntui hänestä niin kovin\npitkältä. Hänen ajatuksensa askartelivat ennen kaikkea eräässä\nongelmassa, jota hän näinä välivuosina usein oli mielessään hautonut,\nja hän kysäsi nyt äkkiä Posselta:\n\n-- Kansan kesken kerrotaan, että Väkitorni räjähti noitavoiman\navulla. Eihän siinä ole mitään perää?\n\n-- Väkitornin räjähdytti palava terva, joka juoksi ruutisäiliöön,--\nnäithän sen itse. Tuota tornia, jota Winholt nyt juuri uudestaan\nrakennuttaa, sanomme nykyisin Pyhän Andreaan torniksi. Jos meidät\nsilloin ihme pelasti, niin oli kai se Andreas-pyhimyksen, eikä\nnoitien ihme. -- Posse nousi taas kävelyään jatkamaan ja lisäsi\ntuokion kuluttua: -- Antakaamme kansan uskoa ihmeisiin; ehkä se\nsiten paremmin kestää vastaisetkin kohtalonsa. Mutta mehän tiedämme,\nettä ainoastaan miesten kunto tekee ihmeitä, -- sillä voimalla olet\nsinäkin edelleen Olavinlinnasi säilyttävä.\n\n-- Ja Viipurissa tekee niitä ihmeitä edelleenkin Knut Posse.\n\nPentti huudahti sen innostuneena, vastaisia vaikeuksia ajatellen.\nMutta valkotukkainen vanhus pysähtyi, ja hänen äsken uljaalta\nhelähtävä äänensä vaipui matalammaksi, melkein surunvoittoiseksi, kun\nhän vastasi:\n\n-- Tekee, jos häntä siellä taas kerran tarvitaan. Mutta aika on\nmuuttunut, Pentti. Minä olen vanha. Torkkelin linna siirtyy taas\nnuorempiin käsiin, ja minä siirryn pois, niinkuin kerran ennenkin.\n\n-- Poisko? Taasen?\n\n-- Niin, nyt ei minua siellä tarvita. Viipurissa on nyt sotaväkeä\nkyllin, on laivoja, on muonaa, ja rauha on tehty. Hätä on kaukana ja\nminulle on annettu muita läänejä -- menen Kastelholmaan lepäämään.\n\n-- Ette ole vielä niin vanha, lausui Pentti valitellen. Mutta Posse\npaljasti päänsä ja virkkoi:\n\n-- Katso tukkaani, -- näin se valkeni niinä päivinä, jolloin\nVäkitornin räjähdyksen jälkeen odotimme uutta hyökkäystä. Silloin\nolin minäkin ruvennut epäilemään. Niin: aika on muuttunut, muut\nastuvat aisoihin, itse tahdonkin levätä.\n\nPentti oivalsi, ettei vanhus halunnut siitä asiasta enempää\npuhuttavan. Ääneti astelivat he eteläistä muurinkuvetta myöten ja\nsaapuivat sitten takaisin Vesiportin luo. Linnan suojista kajahti,\nkun ovia availtiin, ulos illan rauhaan iloisen karkelon ääni, johon\nsekaantui kanteleen pehmoinen soitto. Mutta alhaalla vesirajassakin\noli pientä liikettä. Siinä oli laiturin vieressä varpelaudoilla\nvarustettu venhe, johon Kylliäisen leski nyt jo hääpäivän iltana\nsälytteli tavaroitaan. Viljo morsiamineen, jotka myös olivat\nlähteneet pitotuvasta virvoittelemaan, seisoivat rinnakkain venheen\nvieressä.\n\n-- Siinäkö jo venhettänne kuormitatte, virkkoi Pentti toverilleen\nhiukan hämmästyneenä. -- Siis jo aamulla aiotte lähteä soutamaan?\n\n-- Aamulla aikaiseen.\n\n-- Mihin sellainen kiire, Viljo?\n\n-- Nyt on töiden aika, Pentti, jos mieli päästä salolla ukonmaljaa\njuomaan. Kevätkala on pyydettävä, ja kaadettava on kaski. Ja taival\non pitkä Savilahteen.\n\n-- Sinne siis soudatte? Poltetut ovat siellä Kylliäisen talot ja\nmetsistyneet ovat maat?\n\n-- Talo on saatava pystyyn ja maa perkattava, -- siksi juuri on kiire.\n\n-- Kova on siinä työpaikka edessä, Viljo, kova yhden miehen voimille.\n\n-- Enpä ole yksin. -- Hän silmäili luottamuksella vieressään seisovaa\nmorsiantaan. Mutta sitten käänsi hän puheen Penttiin ja virkkoi:\n\n-- Entä sinä, milloin tulet Suopellon maita perkaamaan? Siellä kuuluu\nsielläkin talo yhä olevan kesannossa.\n\nPentti tuijotti salmelle, jossa keskivirta taas kuljetti mukanaan\nsuurta, jykeää kelohonkaa, ja vastaili verkalleen:\n\n-- Ei odota minua siellä enää kukaan, kun isäkin jo kuoli. Saavat\nmetsistyä Suopellon maat; minä taisin takertua tänne sotatiloille.\n\nKnut Posse oli syrjästä kuunnellut näiden nyt toisistaan eroa\ntekeväin toverusten ja sukulaismiesten puhetta, oli kuunnellut\nsitä aluksi muitten ajatustensa lomitse, mutta oli sitten käynyt\ntarkkaavammaksi. Ja nyt hän Pentille virkkoi:\n\n-- Täällähän on toistaiseksi paikkasi, poikani, mutta älä silti jätä\nperintömaitasi metsistymään. Sota vaatii miehensä, mutta kun rauha\npalaa, vaatii maa ne takaisin, ja maa, se on elämä! Viljo puhuu kuin\nmies: Ne talot, jotka ovat sodan jaloissa poltetut, ne ovat uudelleen\nrakennettavat, vaikka se raskaalta tuntukoonkin.\n\nJa astuen vastavihittyä pariskuntaa askelta lähemmäs lisäsi vanha\nsoturi lämpöä värähtävällä äänellä:\n\n-- Olette oikeassa! Perheitä on perustettava, sodan jäljet ovat\numpeen luotavat, ja siinä on liikuttava samalla uskolla ja\nurhoudella, kuin koskaan miekkamiehenä. Sillä elämää on jatkettava\nhävitetyssäkin maassa. Onni retkillenne ja töillenne!\n\nValkopäinen soturi, joka enimmän ikäänsä oli haarniskaa kantanut,\nkosketti ikäänkuin siunaten kämmenellään noita kahta edessään\nseisovaa nuorta ihmistä, jotka olivat lähdössä alottamaan\ntoisenlaista, mutta yhtä sitkeää taistelua, kuin minkä hän oli\nkestänyt. Ja nyt Penttikin yhtäkkiä ymmärsi sen salaisen ikävän, joka\nvarsinkin tänään oli hänen mieltään jäytänyt ja jota hän turhaan oli\nkoettanut tukahduttaa.\n\nPäivä oli laskenut ja sen rusko oli kohonnut verenpunaisena laajan,\naution erämaan ylitse, mutta kalpeni jo vähitellen. Ja Pentistä\ntuntui, kuin tuosta laidattomasta erämaasta olisi noussut hienoa\nutua, joka taivaalta kelmensi illan verisen ruskon ja joka muistutti\nohkaista savupilveä. Mutta se ei ollut sodan savua; se oli hänestä\nkuin vierretyn kasken valkoista haikua, joka salojen takaa tupruten\nkertoi rauhan työstä ja raatajan elämästä kaukaisessa korvessa. Ne\nlaajenivat hänestä nuo utupilvet, ne näyttivät siellä karkeloivan,\nkuin uhkuen elämän iloa ja rohkeutta. Ja hänen rinnassaan tuntui\nkasvavan kaksinkertaiseksi tuo kaipuu erämaan hiljaisille halmeille.\n\n\n\n"]