Arsène Lupin herrasmiesvaras

ARSÈNE LUPIN, HERRASMIESVARAS

Kirj.

Maurice Leblanc

18. ranskalaisesta painoksesta suomentanut Jalmari Finne

Ranskankielinen alkuteos: Arsène Lupin gentleman-cambrioleur

Julkaistu ensimmäisen kerran sanomalehtinovelleina vv. 1905-07.

SISÄLLYS:

Arsène Lupin joutuu kiinni Arsène Lupin vankilassa Arsène Lupin karkaa Salaperäinen matkustaja Kuningattaren kaulanauha Musta helmi Sherlock Holmes saapuu liian myöhään

ARSÈNE LUPIN JOUTUU KIINNI

Kummallinen matka! Vaikka se alkoi niin hyvin! Omasta puolestani en ole koskaan lähtenyt matkalle, joka olisi alkanut niin hyvin entein. Provence oli nopea mukava valtamerilaiva, ja sen kapteeni mitä miellyttävin mies. Laivalla oli koolla valikoitu seura. Solmittiin tuttavuuksia ja huviteltiin. Meillä oli suloinen tunne, että olimme erillämme maailmasta, tuntemattomalla saarella, sidotut toistemme seuraan ja siis pakotetut lähestymään toisiamme.

Ja sen me teimmekin...

Oletteko koskaan ajatelleet, kuin paljon omituista ja odottamatonta aiheutuu siitä, että keskenään seurustelevat henkilöt, jotka eilen eivät vielä tunteneet toisiaan ja jotka muutaman päivän ajan saavat avaran taivaan ja loppumattoman ulapan välillä elää mitä turvallisinta elämää, yhdessä ottaa vastaan valtameren vihat, aaltojen pelottavat hyökkäykset, myrskyjen raivon ja tyynen ulapan rintaa ahdistavan rauhan?

Silloin kokee elämän traagisen suppeassa muodossa, sen myrskyt ja suuret hetket, sen yksitoikkoisuuden ja vaihtelevaisuuden, ja siksi kai nauttiikin tästä lyhyestä matkasta kuumeentapaisella kiihkolla ja suurella nautinnolla, kun heti matkan alussa tietää sen kohta jo päättyvän.

Mutta on kuitenkin jotakin, joka erikoisella tavalla lisää tämän valtamerimatkan vaikutelmia. Tämä pieni uiva saari riippuu vielä siinä maailmassa, josta se luuli eronneensa. On olemassa keskellä valtamertakin. Radio! Tervehdys toisesta maailmasta, josta saa uutisia mitä salaperäisimmällä tavalla! Mielikuvituksen ei enää tarvitse ajatella metallilankoja, joita myöten näkymätön viesti kulkee. Salaisuus on hämärämpi ja runollisempi, ja täytyy turvautua tuulen siipiin selittääkseen tämän ihmeen.

Siten tunsimme ensimmäisten tuntien aikana tuon kaukaisen äänen seuraavan, saavuttavan, jopa kiitävän ohikin, ja tuon tuostakin se kuiskasi jollekulle meistä etäältä tulevia sanoja. Kaksi ystävää puhutteli minua. Kymmenen, kaksikymmentä meistä lähetti ulapan yli alakuloisia tai hymyileviä hyvästejä.

Silloin, toisena päivänä, ollessamme viiden sadan penikulman päässä Ranskan rannikosta, myrskyisenä iltapäivänä, lähetti radio meille seuraavan sähkösanoman:

    Arsène Lupin laivassanne; ensimmäinen luokka. Vaaleat hiukset,
    arpi oikeassa käsivarressa; matkustaa yksin nimellä R...

Juuri sillä hetkellä leimahti tavattoman kova salama synkällä taivaalla. Sähkövirta katkesi. Sähkösanoman loppua emme saaneet tietää. Nimestä, jonka takana Arsène Lupin piili, ei tiedetty muuta kuin alkukirjain.

Jos jostakin muusta uutisesta olisi ollut kysymys, niin varmaankin radiosähköttäjä, laivapoliisi ja kapteeni olisivat huolellisesti säilyttäneet salaisuuden. Mutta on tapauksia, jotka rikkovat ankarimmatkin hienotunteisuuden säännöt. Samana päivänä tiesimme kaikki, että kuuluisa Arsène Lupin oli kätkeytynyt seuraamme, tietämättä kuitenkaan tämän tiedon alkulähdettä.

Seurassamme oli siis Arsène Lupin, kiinni saamaton varas, jonka huimapäisyydestä oli kerrottu kaikissa sanomalehdissä jo useita kuukausia! Salaperäinen henkilö, jonka kanssa etevin poliisimme, vanha Ganimard, oli kuoleman uhalla ryhtynyt niin erikoisella tavalla jatkuvaan taisteluun. Arsène Lupin, herrasmiesvaras, joka toimii vain palatseissa ja salongeissa, ja joka, käytyään kerran paroni Schormanin asunnossa, oli lähtenyt sieltä tyhjin käsin jätettyään jälkeensä käyntikortin tällaisin lisäyksin: "Arsène Lupin, herrasmiesvaras, palaa sitten kun huonekalut eivät ole väärennettyjä." Arsène Lupin, joka esiintyi tuhansissa valepuvuissa: autonkuljettajana, tenorina, kirjakauppiaana, porvarisperheen poikana, nuorukaisena, vanhuksena, marseillelaisena kauppamatkustajana, venäläisenä lääkärinä, espanjalaisena härkätaistelijana!

Ja kun sitten tarkoin ajattelee, että Arsène Lupin liikkui valtamerilaivan suhteellisen ahtaassa piirissä, mitä sanonkaan, pienessä ensiluokan hytissä, jossa juuri oltiin, ruokasalissa, salongissa, tupakkahuoneessa! Arsène Lupin – ehkä tuo herra... tai tuo... vierustoverini ruokapöydässä... hyttikumppanini...

"Ja tätä kestää vielä viisi kertaa kaksikymmentäneljä tuntia!" huudahti seuraavana päivänä Nelly Underdown. "Se on sietämätöntä! Toivon, että hän joutuu kiinni!"

Ja kääntyen minuun päin:

"Kuulkaahan, herra d'Andrézy, tehän olette jo tuttu kapteenin kanssa, ettekö te tiedä mitään?"

Olisin toivonut tietäväni jotakin Nelly-neidin mieliksi! Hän oli yksi niitä naisia, jotka kaikkialla, minne he tulevat, heti herättävät huomiota. Heidän kauneutensa häikäisee yhtä paljon kuin heidän rikkautensakin. Heidän ympärillään on oikea hovi ihailijoita.

Hänet oli ranskalainen äiti kasvattanut Pariisissa, ja nyt hän oli matkalla tapaamaan upporikasta isäänsä Underdownia Chicagoon. Hänen ystävättärensä, lady Jerland, oli hänen matkaseuranaan.

Heti ensi hetkestä alkaen olin yrittänyt hakkailla häntä. Mutta matkan aiheuttaman tuttavallisen seurustelun kautta hänen kauneutensa piankin lumosi minut, ja tunsin olevani liiaksi rakastunut enää hakkailemaan kun hänen suuret, mustat silmänsä osuivat minuun. Yhtäkkiä hän otti ihailuni suosiollisesti vastaan. Hän nauroi sukkeluuksilleni ja oli ihastunut tarinoihini. Tunteeni herättivät näköjään hänessä hieman vastakaikua.

Yksi ainoa kilpailija oli tielläni, hyvin komea, hienosti puettu nuorimies, jonka vaiteliaalle luonteelle Nelly toisinaan näytti panevan suuremman painon kuin minun aito pariisilaisille tavoilleni.

Hän oli juuri Nellyä ympäröivän ihailijaryhmän joukossa, kun Nelly esitti kysymyksensä minulle. Istuimme kannella mukavasti korituoleissa. Eilispäivän myrsky oli kirkastanut taivaan. Ilma oli suloinen.

"En tiedä mitään varmaa, neiti", vastasin, "mutta emmekö itse voisi panna toimeen tutkimusta yhtä hyvin kuin Arsène Lupinin leppymätön vihamies, vanha Ganimard?"

"Oh! Oh! Kylläpä te pyritte korkealle."

"Kuinka niin? Onko tämä arvoitus niin kovin sekava?"

"Hyvin sekava."

"Unohdatte seikat, joihin voimme perustaa kaiken."

"Mitkä seikat?"

"Ensiksi: Lupin käyttää nimeä R..."

"Hyvin epämääräinen tuntomerkki."

"Toiseksi: hän matkustaa yksin."

"Jo tämäkö erikoisuus riittää teille!"

"Kolmanneksi: hän on vaaleatukkainen."

"Entä sitten?"

"Meidän tarvitsee vain tarkastaa matkustajaluetteloa ja etsiä siitä."

Minulla oli luettelo taskussani. Otin sen esiin ja aloin hakea.

"Ensiksikin on olemassa vain kolmetoista henkilöä, joiden nimien alkukirjaimet kiinnittävät huomiotamme."

"Vain kolmetoista?"

"Niin, ensi luokassa. Näistä kolmetoista R:llä alkavasta herrasta on yhdeksällä, kuten voitte nähdä, mukanaan rouvansa, lapsensa tai palvelijansa. Sitten on neljä yksinäistä henkilöä: markiisi de Raverdan..."

"Lähetystösihteeri", keskeytti Nelly, "minä tunnen hänet".

"Majuri Rawson..."

"Hän on minun enoni", sanoi eräs.

"Herra Rivolta..."

"Täällä", sanoi eräs meistä, italialainen, jonka kasvot olivat kokonaan mustan parran peitossa.

Nelly purskahti nauruun.

"Hän ei ole juuri vaaleaverinen."

"Silloin", jatkoin minä, "täytyy meidän otaksua, että syyllinen on luettelon viimeinen".

"Hän on?"

"Hän on herra Rozaine. Tunteeko kukaan herra Rozainea?"

Kaikki olivat vaiti. Mutta Nelly kääntyi tuon vaiteliaan herran puoleen, jonka alinomainen läsnäolo hänen seurassaan ärsytti minua, ja sanoi hänelle:

"No, herra Rozaine, te ette vastaa?"

Kaikkien katseet kääntyivät häneen. Hän oli vaaleaverinen.

Myöntäkäämme, että minä tunsin piston sydämessäni. Ja tuskallinen vaitiolo, joka valtasi meidät, todisti, että muutkin läsnäolevat tunsivat olonsa epämiellyttäväksi. Se oli kylläkin järjetöntä, sillä tuon herran käytöksessä ei mikään antanut aihetta sellaiseen epäluuloon.

"Miksi en vastaa?" hän sanoi. "Siksi, että minä silmälläpitäen nimeäni, yksin matkustamistani ja hiusteni väriä olen jo tehnyt saman tutkimuksen oman itseni suhteen ja tullut samaan tulokseen. Olen siis sitä mieltä, että minut on vangittava."

Hän oli hullunkurisen näköinen sanoessaan sen. Hänen ohuet, suoraa viivaa muistuttavat huulensa tulivat vieläkin ohuemmiksi ja kalpeiksi. Verisuonet paisuivat hänen silmissään.

Hän laski nähtävästi leikkiä. Mutta hänen ulkomuotonsa ja hänen esiintymisensä vaikutti meihin. Nelly kysäisi viattomasti:

"Mutta eihän teillä ole arpea?"

"Se on totta", hän sanoi, "arpi puuttuu".

Hermostuneella liikkeellä hän otti kalvosimensa pois ja paljasti käsivartensa. Mutta heti eräs ajatus välähti mieleeni. Katseeni kohtasi Nellyn katseen: hän oli näyttänyt vasenta käsivarttaan.

Olin toden teolla huomauttamaisillani siitä, kun eräs tapaus kiinnitti huomiomme muualle. Nellyn ystävätär, lady Jerland, saapui juosten luoksemme.

Hän oli aivan suunniltaan. Kaikki riensivät hänen luokseen, ja töin tuskin hän sai soperretuksi:

"Jalokiveni, helmeni!... ne on varastettu..."

Ei, kaikkia ei ollut varastettu, kuten myöhemmin saimme tietää. Omituisinta kaikesta oli, että varastetut esineet oli valikoitu!

Timanttitähdestä, hiomattomista rubiineista tehdystä kaulakoristeesta, kaulakäädyistä ja särjetyistä rannerenkaista ei oltu viety suurimpia kiviä, mutta hienoimmat, kallisarvoisimmat, olisi voinut sanoa ne, jotka ottivat vähimmin tilaa ja olivat arvokkaimmat. Itse koristeet olivat pöydällä. Minä näin ne, me kaikki näimme ne, niistä oli jalokivet ryöstetty, kuten kukista olisi viety niiden säihkyvimmät ja kirkkaimmat terälehdet.

Ja tämän oli täytynyt tapahtua juuri sinä hetkenä, jona lady Jerland oli juomassa teetä, keskellä päivää ja käytävässä jossa kulki paljon väkeä. Jonkun oli täytynyt murtaa hänen hyttinsä ovi, löytää pieni hatturasian pohjalle kätketty laukku, avata se ja valikoida.

Huudahdimme yhteen ääneen. Kaikkien matkustajien joukossa oli vain yksi ainoa ajatus, kun varkaus oli tullut tunnetuksi: sen on tehnyt Arsène Lupin! Jo itse teko todisti hänen menettelytapaansa, se oli monimutkainen, salaperäinen, käsittämätön... ja kuitenkin looginen, sillä vaikeata on kätkeä suurta kääröä, jonka korut olisivat muodostaneet, mutta kuinka paljon helpompaa oli piilottaa pieniä irrallisia esineitä, helmiä, safiireja ja smaragdeja!

Ja päivällispöydässä tapahtui näin: Rozainen oikealla ja vasemmalla puolella olevat tuolit pysyivät tyhjinä. Ja illalla tiedettiin, että kapteeni oli antanut pidättää hänet.

Hänen vangitsemisensa, jota kukaan ei ihmetellyt, tuntui oikein helpottavalta. Ihmiset hengähtivät taas. Illalla pelattiin korttia. Tanssittiin. Nelly varsinkin oli vallattoman iloinen, mikä todisti minulle, että joskin herra Rozainen ihailu alussa olikin miellyttänyt häntä, niin nyt hän ei häntä muistanutkaan. Hän valloitti minut täysin. Keskiyöllä, kuutamossa, minä tunnustin hänelle tulisesti rakkauteni, eikä se näyttänyt hänelle olevan vastenmielistä.

Mutta seuraavana päivänä kuulivat kaikki suureksi hämmästyksekseen, etteivät epäluulot olleetkaan riittäviä, Rozaine oli vapaa.

Hän oli erään tunnetun liikemiehen poika Bordeauxista; hän oli näyttänyt paperinsa, jotka olivat täydessä kunnossa. Sitä paitsi ei hänen käsivarsissaan näkynyt mitään arpia.

"Paperit, syntymätodistus!" huusivat Rozainen vihamiehet, "sellaisia Arsène Lupin hankkii niin paljon kuin vaan tahdotte! Mitä arpeen tulee, niin hän ei kai ole saanutkaan haavaa tai on poistanut arven!"

Heille väitettiin, että varkauden tapahtuessa Rozaine – se voitiin todistaa – käveli laivan kannella. Siihen vastattiin:

"Tarvitseeko niin taitavan miehen kuin Arsène Lupinin olla saapuvilla varkaudessa, jonka hän tekee?"

Ja sitä paitsi, väitettiinpä mitä tahansa, oli olemassa yksi seikka, jota ei kukaan voinut kumota: Kuka, jolla oli R:llä alkava nimi, paitsi Rozaine, matkusti yksin ja oli vaalea? Ketä sähkösanoma tarkoitti, jollei Rozainea?

Ja kun Rozaine, muutama minuutti ennen aamiaista lähestyi rohkeasti meidän ryhmäämme, niin Nelly ja lady Jerland nousivat ja poistuivat.

Aivan selvästi he pelkäsivät häntä.

Tunti myöhemmin kiersi käsin kirjoitettu ilmoitus laivan virkailijoiden, merimiesten ja eri luokissa matkustajien kesken: herra Louis Rozaine lupasi kymmenentuhannen frangin palkinnon sille, joka paljastaisi Arsène Lupinin tai löytäisi varastettujen jalokivien omistajan.

"Ja jollei kukaan muu auta minua taistelussa tuota varasta vastaan", selitti Rozaine kapteenille, "niin ryhdyn siihen yksinäni".

Rozaine Arsène Lupinia vastaan, tai oikeastaan yleisen mielipiteen mukaan, Arsène Lupin Arsène Lupinia vastaan, se taistelu oli jännittävä!

Sitä jatkui kaksi päivää, Rozaine näkyi kulkevan kaikkialla, puhuttelevan laivaväkeä, kyselevän, etsivän. öisin hänen varjonsa nähtiin harhailevan pitkin laivaa.

Omasta puolestaan kapteeni toimi hyvin tarmokkaasti. Ylhäältä alas kaikki nurkat Provencessa tutkittiin. Kaikki hytit tarkastettiin ilman poikkeusta sillä oikeutetulla syyllä, että varastetut jalokivet olivat kätketyt jonnekin muualle, mutta ei syyllisen hyttiin.

"Lopulta kai löydetään jotakin?" kysyi Nelly minulta. "Olkoon hän millainen taikuri tahansa, ei hän voi tehdä timantteja ja helmiä näkymättömiksi."

"Kyllä, tai muuten täytyisi tarkastaa hattujemme vuori, liiviemme vuori, ja kaikki mitä päällämme on", vastasin minä ja osoitin hänelle valokuvauskonettani, jolla minä kuvasin häntä. "Ettekö usko, että vaikkapa noin pieneen koneeseen mahtuisivat kaikki lady Jerlandin jalokivet. On vain ottavinaan valokuvia, ja petos onnistuu!"

"Mutta olenhan kuullut sanottavan, että varas jättää aina joitakin merkkejä jälkeensä."

"Ei yksi: Arsène Lupin."

"Miksi ei?"

"Miksikö? Hänhän ei ajattele ainoastaan varkautta, vaan kaikkia niitä seikkoja, joiden kautta se voi tulla ilmi."

"Alussa te uskoitte toisin."

"Mutta minä olen sen jälkeen nähnyt hänen toimivan."

"Ja siis teidän mielestänne?"

"Minun mielestäni haaskataan vain aikaa."

Tutkimuksista ei todellakaan ollut mitään tulosta, tai tulokset eivät vastanneet suuria ponnistuksia: kapteenin kello varastettiin.

Hän tuli raivoissaan yhä innokkaammaksi ja alkoi yhä enemmän vartioida Rozainea, jota hän oli jo monta kertaa kuulustellut. Seuraavana päivänä löydettiin kello kuin pilkanteoksi ensimmäisen perämiehen kauluksien joukosta.

Tämä näytti ihmeeltä ja todisti vain, kuinka humoristinen Arsène Lupin oli, varas kylläkin, mutta omalla alallaan taiteilija. Hän teki tosin työtään luonteensa ja kutsumuksensa pakottamana, mutta myös huvikseen. Hän oli kuin herra, joka nauttii kirjoittamansa näytelmän esityksestä ja kulisseissa nauraa täyttä kurkkua sukkeluuksilleen ja keksimilleen tapauksille.

Hän oli ehdottomasti taiteilija omalla alallaan, ja katsellessani Rozainea, joka vaani synkkänä, ja ajatellessani mitä kaksinkertaista osaa tuo omituinen henkilö näytteli, niin en voinut olla puhumatta hänestä ihaillen.

Sitten viimeistä edellisenä yönä, kuuli vahti heikkoa valitusta laivan kannen pimeimmästä sopesta. Hän meni katsomaan. Siellä makasi pitkällään mies, jonka pää oli kiedottu hyvin tiheään harmaaseen kankaaseen ja jonka kädet oli sidottu ohuella nuoralla.

Hänet vapautettiin siteistä. Hänet nostettiin ylös, ja häntä hoideltiin.

Mies oli Rozaine.

Rozaine oli tutkimusmatkallaan kaadettu maahan, sidottu ja ryöstetty. Käyntikortissa, joka neulalla oli kiinnitetty hänen takkinsa rintamukseen oli seuraavat sanat: "Arsène Lupin ottaa kiitollisuudella vastaan herra Rozainen kymmenentuhatta frangia."

Varastetussa lompakossa oli todellakin ollut kaksikymmentä tuhannen frangin seteliä.

Tietysti tuota onnetonta syytettiin siitä, että hän itse oli valmistanut tämän röyhkeän ryöstön itseään vastaan. Mutta paitsi sitä, että hänen olisi ollut mahdotonta sitoa itseään sillä tavoin, huomattiin, että kortissa oleva käsiala erosi täydellisesti Rozainen käsialasta ja muistutti sen sijaan erehdyttävästi Arsène Lupinin käsialaa, josta oli kuva eräässä laivalla löydetyssä kuvalehdessä.

Siis Rozaine ei enää ollutkaan Arsène Lupin. Rozaine oli Rozaine, liikemiehen poika Bordeauxista! Ja Arsène Lupin todisti taas olevansa laivalla, ja millä kauhealla tavalla!

Yleinen kauhu sai vallan. Ei kukaan uskaltanut yksin istua eikä myöskään liikkua liian syrjäisissä paikoissa. Varovaisuuden vuoksi oltiin vain aivan luotettavien henkilöiden seurassa. Ja vaistomainen epäluulo erotti lähimmätkin tuttavat. Eikö vaara uhannut yksinäisen, vartioidun ja yhtä kaikki vaarallisen henkilön puolelta. Arsène Lupin oli nyt... kuka tahansa. Kiihottunut mielikuvituksemme antoi hänelle ihmeellisen ja rajattoman voiman. Hänen luultiin voivan esiintyä mitä odottamattomimmissa valepuvuissa, olevan vuoroin kunnianarvoisa majuri Rawson tai ylhäinen markiisi de Raverdan, tai sillä nyt ei enää pantu painoa alkukirjaimeenkaan, olevan se tai se tunnettu henkilö, jolla oli vaimo, lapsia, palvelijoita.

Ensimmäiset radiosähkeet eivät tuoneet meille mitään uutisia. Ainakaan ei kapteeni ilmoittanut mitään, ja sellainen vaitiolo teki meidät vain rauhattomiksi.

Viimeinen päivä tuntuikin loppumattoman pitkältä. Kaikki elivät tuskallisesti odottaen jotakin onnettomuutta. Tällä kertaa se ei olisi varkaus, se ei olisi tavallinen ryöväys, vaan rikos, murha. Otaksuttiin, ettei Arsène Lupin tyydy näihin kahteen vähäpätöiseen varkauteen. Hänhän oli laivan yksinvaltias, miehistö oli voimaton; hänen tarvitsi vain tahtoa, hänelle onnistui kaikki, hänen vallassaan oli kaikkien omaisuus ja elämä.

Ne olivat suloisia hetkiä minulle, sen myönnän, sillä niiden kautta saavutin Nellyn luottamuksen. Näiden tapausten vaikutuksesta ja luonteeltakin jo levottomana hän vaistomaisesti etsi rinnaltani turvaa, suojaa, jonka minä onnellisena tarjosin.

Oikeastaan minä siunasin Arsène Lupinia. Olihan hän vienyt meidät lähemmäksi toisiamme. Hänen kauttansahan minulla oli oikeus vaipua ihaniin unelmiin. Rakkauden unelmiin, ja vähemmän haaveellisiinkin unelmiin, miksi en sitä tunnustaisi. Andrézyt olivat kuuluisaa poitevinelaista sukua, mutta aatelisvaakuna oli kadottanut kultaustaan, eikä minun mielestäni ollut sopimatonta, että aatelismiehenä koettaisin antaa suvulleni entisen loistonsa takaisin.

Eivätkä nämä unelmat, sen tunsin, laisinkaan loukanneet Nellyä. Hänen hymyilevät silmänsä antoivat minulle siihen oikeuden. Äänen lempeä sointu käski minua toivomaan.

Ja viimeiseen asti, nojautuen laivan parrasta vasten, seisoimme vieretysten, Amerikan rannikon tullessa yhä lähemmäs meitä.

Tutkimukset olivat jääneet sikseen. Odotettiin. Ensiluokan matkustajista välikannelle asti, jossa tungeskeli siirtolaisia, kaikki odottivat viimeistä hetkeä, jolloin tämä selittämätön arvoitus ratkeaisi. Kuka oli Arsène Lupin? Minkä nimen, minkä valepuvun taakse kuuluisa Arsène Lupin piiloutui?

Ja se juhlallinen hetki tuli. Vaikka eläisin sata vuotta, en unohtaisi pienintäkään yksityiskohtaa.

"Kuinka kalpea olette, Nelly", sanoin matkatoverilleni, joka nojautui käsivarteeni melkein pyörtymäisillään.

"Niin tekin!" vastasi hän minulle, "tekin olette niin muuttunut".

"Ajatelkaahan, kuinka tämä hetki on jännittävä, ja olen niin onnellinen saadessani sen elää teidän rinnallanne, Nelly. Minusta tuntuu, että teidän muistonne joskus viivähtää..."

Hän ei kuunnellut, hän läähätti kuumeentapaisesti. Laiturille johtava silta laskettiin alas. Mutta ennen kuin pääsimme maihin, tuli laivaan tullimiehiä, virkapukuisia miehiä, kantajia.

Nelly sopersi:

"Saammepahan vain nähdä, että Arsène Lupin on matkalla karannut, eikä se minua kummastuttaisi laisinkaan."

"Ehkä hän kernaammin valitsi kuoleman kuin häpeän ja sukelsi mieluummin Atlantin aaltoihin kuin antautui vangiksi."

"Älkää naurako", sanoi hän ärtyneesti.

Äkkiä minä vavahdin, ja kun hän kysyi minulta siihen syytä, vastasin:

"Näettekö tuon vanhan, lyhyen miehen, joka seisoo maihinnoususillan päässä?"

"Jolla on kädessään sateenvarjo ja oliivinvihreä puku yllään?"

"Se on Ganimard."

"Ganimard?"

"Niin, se kuuluisa salapoliisi, joka on vannonut, että hän omin käsin vangitsee Arsène Lupinin. No, nyt ymmärrän, miksi emme ole saaneet tietoja valtameren tältä puolen. Ganimard oli täällä, eikä hän tahdo, että kukaan sekaantuu hänen omiin pikkuasioihinsa."

"Arsène Lupin voi siis olla varma siitä, että joutuu vangiksi?"

"Kukapa tietää? Ganimard ei ole koskaan häntä nähnyt, sanotaan, muuta kuin valepuvussa. Jollei hän satu tietämään hänen salanimeään..."

"Ah!" hän sanoi, ja naisen hieman julma uteliaisuus sai hänessä vallan, "jospa minä voisin olla läsnä hänen vangitsemisessaan!"

"Odottakaamme. Arsène Lupin on jo varmaankin huomannut vihamiehensä olevan täällä. Hän pitää edullisimpana lähteä viimeisenä, kun vanhuksen silmät ovat jo väsyneet."

Maihinnousu alkoi. Sateenvarjoonsa välinpitämättömän näköisenä nojautuva Ganimard ei näyttänyt pitävän silmällä laskusiltaa kulkevaa kansaa. Minä näin, että eräs laivan virkamies, joka seisoi hänen takanaan, antoi hänelle tuon tuostakin tietoja.

Markiisi de Raverdan, majuri Rawson, italialainen Rivolta, ja monet muut kulkivat hänen ohitseen... Ja minä näin Rozainen lähestyvän.

Rozaine parka! Hän ei näyttänyt tointuneen kaikista onnettomuuksistaan!

"Ehkä se sittenkin on hän", sanoi Nelly minulle. "Mitä arvelette?"

"Arvelen, että olisi hyvin kiintoisaa saada Ganimard ja Rozaine valokuvatuksi samalle levylle. Ottakaa senvuoksi valokuvauskoneeni, minulla on niin paljon tavaroita."

Minä annoin sen hänelle, mutta liian myöhään, jotta hän olisi voinut sitä käyttää. Rozaine meni ohitse. Virkamies kuiskasi jotakin Ganimardille, tämä kohautti olkapäitään, ja Rozaine astui maihin.

Mutta, hyvä Jumala, kuka silloin oli Arsène Lupin?

"Niin", sanoi neiti Nelly aivan ääneen, "kuka hän on?"

Oli ainoastaan parikymmentä henkeä jäljellä. Hän tarkasteli kutakin vuorostaan peläten, ettei vain hän, hän, ollut noiden kahdenkymmenen joukossa.

Sanoin hänelle:

"Emme voi odottaa kauempaa."

Hän astui eteenpäin. Seurasin häntä. Mutta emme olleet astuneet kymmentäkään askelta ennen kuin Ganimard astui tiellemme.

"No! Mitä tämä tietää?" huudahdin minä.

"Pysähtykää, hyvä herra, minne teillä on kiire?"

"Minä seuraan tätä neitiä."

"Odottakaa", sanoi hän käskevällä äänellä.

Hän tarkasti minua ja sanoi sitten, katsoen terävästi minuun:

"Arsène Lupin, eikö niin?"

Minä aloin nauraa.

"Ei, Bernard d'Andrèzy, aivan yksinkertaisesti."

"Ei, Bernard d'Andrèzy kuoli kolme vuotta sitten Makedoniassa."

"Jos Berhard d'Andrèzy olisi kuollut, niin enhän minä olisi enää täällä. Eikö se ole selvää? Tässä ovat paperini."

"Ne ovat hänen. Mitenkä ne ovat teillä, siihen minä pyytäisin teiltä selitystä."

"Tehän olette hullu! Arsène Lupin on laivalla R:n nimellä."

"Niin, sekin on vain teidän omia temppujanne, väärä ansa, johon saitte kaikki. Olette suuri velikulta, poikaseni. Mutta tällä kertaa, on onni kääntynyt. Kas niin, Lupin, näytelkää nyt hyvin osanne."

Arkailin hetkisen. Osuvalla lyönnillä hän iski oikeaan käsivarteeni. Minä kiljaisin tuskasta. Hän oli iskenyt sähkösanoman mainitsemaan, huonosti umpeen menneeseen haavaan.

Ei auttanut muuta kuin alistua kohtaloonsa. Minä käännyin Nellyyn päin. Hän kuunteli kalpeana, horjuen.

Hänen katseensa kohtasi katseeni, sitten se vaipui valokuvauskoneeseen, jonka olin hänelle antanut. Hän teki äkkinäisen liikkeen, ja minussa heräsi se ajatus, varmuus, että hän äkkiä ymmärsi kaikki. Niin, ne olivat siellä mustan nahan välissä, pienen valokuvauskoneen sisässä, jonka olin varovaisuuden vuoksi laskenut hänen käsiinsä ennen kuin Ganimard vangitsi minut, siellä ne olivat, Rozainen kaksikymmentätuhatta frangia ja lady Jerlandin helmet ja jalokivet.

Ah, vannon sen, että tuona juhlallisena hetkenä, jona Ganimard ja kaksi hänen apulaistaan vangitsivat minut, oli kaikki minulle yhdentekevää, vangitsemiseni, ihmisten vihamielisyys, kaikki paitsi tämä: minkä päätöksen Nelly tekee hänelle uskomani valokuvauskoneen suhteen.

Että minua vastaan löytyi tuo asiallinen ja varma todiste sitä en ajatellutkaan kieltää, mutta päättäisikö Nelly antaa sen todistuskappaleen?

Pettäisikö hän minut? Syöksisikö hän minut turmioon? Toimisiko hän vihamiehenä, joka ei anna anteeksi, vai naisena, joka muistaa ja jonka halveksumista hiukan lieventää suvaitsevaisuus ja välitön sympatia?

Hän meni ohitseni, ja minä kumarsin hyvin syvään sanaakaan sanomatta. Toisten matkustajien joukossa hän astui maihinnoususiltaa kohden valokuvauskoneeni kädessään.

Epäilemättä, ajattelin minä, hän ei uskalla julkisesti. Myöhemmin, vähän ajan päästä hän sen antaa.

Mutta tultuaan keskelle siltaa teeskennellen horjahtavaansa hän pudotti sen veteen laiturin ja laivan väliin.

Sitten minä näin hänen poistuvan.

Hän hukkui tungokseen, näkyi jälleen ja katosi. Kaikki oli ohi, ainiaaksi loppunut.

Hetkisen seisoin liikkumattomana, samalla surullisena ja haikean murheellisena, sitten huokasin Ganimardin suureksi hämmästykseksi:

"Mikä vahinko yhtä kaikki, etten ole kunnon mies..."

Sitten eräänä talvi-iltana Arsène Lupin kertoi minulle miten hänet vangittiin. Sarja tapauksia, joista kerron joskus, oli muodostunut meidän välillemme lujat siteet – sanoisinko ystävyyden? Niin, uskallan sanoa, että Arsène Lupin kunnioittaa minua ystävyydellään, ja ystävyydestä hän toisinaan tulee odottamatta luokseni, tuoden työhuoneeseeni nuorekkaan ilonsa, kiihkeän elämänhalunsa ja sellaisen miehen huumorin, jolle kohtalo suo vain suosiotaan ja hymyily jään.

Hänen ulkomuotonsa? Miten sen voisin kuvata? Kymmeniä kertoja olen nähnyt Arsène Lupinin, ja joka kerta on eri henkilö tullut eteeni – tai oikeammin sama henkilö, josta kymmenet peilit luovat yhtä monta erimuotoista kuvaa, joilla jokaisella on omat silmät, erilainen vartalon muoto, erilaiset liikkeet, piirteet ja luonne.

"En minä itsekään enää tiedä, kuka minä olen", hän sanoi minulle. "Minä en tunne enää itseäni peilistä."

Oikukas ja paradoksimainen lause kyllä, mutta totta niiden suhteen, jotka tapaavat hänet eivätkä tiedä, kuinka paljon hänellä on keinoja ja kuinka kärsivällinen hän on, kuinka hän osaa naamioida itsensä ja kuinka verrattomasti hän pystyy muuttamaan kasvojensa piirteetkin ja vaihtamaan niiden keskinäisiä suhteita.

"Miksi", hän sanoi vielä, "minulla olisi joku määrätty muoto? Miksi en välttäisi sitä vaaraa, joka piilee alati samanlaisessa ulkomuodossa? Tekoni ilmaisevat minut kyllin selvästi."

Ja hän jatkoi hiukan ylpeästi:

"Sitä parempi vain, ettei koskaan voida sanoa aivan varmasti: 'Tuossa on Arsène Lupin.' Pääasia on, että sanotaan pelkäämättä erehdystä: 'Arsène Lupin on sen tehnyt.'"

Muutamia näistä teoista, muutamia näistä seikkailuista koetan kertoa niiden tunnustusten perusteella, jotka hän teki minulle talvi-iltoina työhuoneeni hiljaisuudessa...

ARSÈNE LUPIN VANKILASSA

Ei ole ainoatakaan matkailijan nimeä ansaitsevaa ihmistä, joka ei tuntisi Seine-joen rantoja ja joka ei olisi huomannut kulkiessaan Jumiègesin raunioilta Saint-Wandrillen raunioille omituista pientä Malaquisin läänityslinnaa, joka nyt ylpeänä kohoaa kallionkielekkeeltä keskellä virtaa. Nostosilta yhdistää sen maantiehen. Sen synkkien tornien perustus liittyy graniittikallioon, joka on muodostunut jonkun maanjäristyksen sinne sinkoamista lohkareista. Sen ympärillä suuren virran tyyni vesi leikkii kaislojen kanssa, ja västäräkit kiikkuvat kivien kosteilla harjoilla.

Malaquisin linnan tarina on yhtä karu kuin sen nimikin, yhtä jäykkä kuin sen ääripiirteet. Siihen kuuluu vain taisteluja, piirityksiä, hyökkäyksiä, ryöstöjä ja murhia. Cauxin maakunnassa illoin tarinoidessa muistellaan vavisten siellä tehtyjä rikoksia. Siitä kerrotaan salaperäisiä tarinoita. Puhutaan kuuluisasta maanalaisesta käytävästä, joka ennen johti Jumiègesin luostariin ja Agnes Sorelin, Kaarle VII:n kauniin ystävättären kartanoon.

Tässä entisessä sankarien ja rosvojen tyyssijassa asuu paroni Nathan Cahorn, paroni Saatana, kuten häntä ennen nimitettiin pörssissä, jossa hän rikastui melkein liian äkkiä. Malaquis-suvun jälkeläisten täytyi leipäpalasesta myydä esi-isiensä entinen asunto. Hän on sijoittanut tähän linnaan suurenmoiset kokoelmansa huonekaluja, tauluja, fajansseja ja puuveistoksia. Hän asuu siellä yksinään kolmen vanhan palvelijansa kanssa. Kukaan ei käy hänen luonaan. Ei kukaan ole katsellut näissä vanhoissa saleissa niitä kolmea Rubensin taulua, jotka hän omistaa, kahta Watteauta, Jean Goujonin tuolia ja muita kalleuksia, jotka hän setelien avulla on siepannut itselleen rikkailta taidehuutokaupoissa kävijöiltä.

Paroni Saatana pelkää. Ei hän pelkää omasta puolestaan, vaan aarteittensa puolesta, koottuaan itsepintaisella intohimolla ja kokoilijan innolla, jota viekkainkaan kauppias ei voi kerskailla milloinkaan pettäneensä. Hän rakastaa noita kalleuksiaan. Hän rakastaa niitä kiihkeästi kuin saituri; mustasukkaisesti kuin rakastunut.

Joka päivä auringon laskiessa suljetaan ja teljetään ne neljä raudoitettua ovea, jotka ovat nostosillan kummassakin päässä ja pääsisäänkäytävä. Jos niihin vain kosketaankaan, niin sähkökellot alkavat soida. Seine-virran puolelta ei tarvitse pelätä: kallio kohoaa siinä pystysuorana.

Eräänä perjantaina syyskuussa tuli kirjeenkantaja tapansa mukaan sillan päähän. Ja jokapäiväisten sääntöjen mukaan paroni avasi raskaan oven raolleen.

Hän katsoi niin tutkivasti mieheen ikään kuin ei olisi tuntenut tätä jo vuosikausia, tuota iloisen näköistä naamaa ja noita leikillisiä talonpojan silmiä, ja mies sanoi hänelle nauraen:

"Minä se vain olen, herra paroni. Minä en ole kukaan toinen, joka on ottanut takkini ja lakkini."

"Mistä sen tietää?" mutisi Cahorn.

Kirjeenkantaja antoi hänelle pinkan sanomalehtiä ja jatkoi:

"Ja nyt, herra paroni, täällä on jotain muutakin."

"Muuta?"

"Kirje... ja vieläpä kirjattu yksityiskirje."

Yksinänsä, vailla ystäviä tai henkilöitä, jotka hänestä välittäisivät, ei paroni koskaan saanut kirjeitä, ja tämä oli heti hänen mielestään paha enne, jonka johdosta oli syytä tulla levottomaksi. Kuka oli tuo salaperäinen kirjoittaja, joka tunkeutui tänne hänen yksinäisyyteensä?

"Se olisi kuitattava, herra paroni."

Hän allekirjoitti kiroillen kuitin. Sitten hän otti kirjeen, odotti, kunnes kirjeenkantaja oli kadonnut tien käänteeseen, nojautui sillan kaidepuuta vastaan ja avasi kirjekuoren. Sen sisällä oli neliskulmainen kirjepaperi, jonka yläkulmassa oli kirjoitus: "Tutkintovankila, Pariisi". Hän katsoi allekirjoitusta: "Arsène Lupin." Hämmästyneenä hän luki:

    Herra paroni.

    Molempia salonkejanne yhdistävässä galleriassa on Philippe
    de Champaignen taulu; se on mainiosti tehty ja miellyttää
    minua suuresti. Teidän Rubensinnekin ovat minusta mukavia,
    samoin Watteau. Oikeanpuolisesta salongista luettelen Ludvig
    XIII:nnen aikuisen astiakaapin, Beauvaisin seinävaatteet,
    empire-hyllypöydän, joka on Jakobin tekemä, ja renesanssi-arkun.
    Vasemmanpuoleisessa salongissa on kokonainen lasikaappi täynnä
    koruesineitä ja pienoismaalauksia.

    Tällä kertaa tyydyn niihin esineisiin, joita helposti voi saada
    myydyksi. Olkaa niin hyvä ja pakatkaa ne huolellisesti ja
    lähettäkää ne minun nimelläni (rahti maksettuna) Batignollesin
    asemalle viikon kuluessa. Muuten pidän itse huolen niiden
    kuljettamisesta yöllä keskiviikon, 27. päivän ja torstain, 28.
    päivän välillä syyskuuta. Ja silloin minä tietystikään en tyydy
    ainoastaan yllämainittuihin esineihin.

    Suokaa anteeksi ne pienet häiriöt, jonka aiheutan, ja ottakaa
    vastaan syvä kunnioitukseni.

                                                 Arsène Lupin

    P.S. – Älkää vain lähettäkö minulle sitä suurempaa
    Watteauta. Vaikka te maksoittekin siitä taidehuutokaupassa
    kolmekymmentätuhatta frangia, niin se ei ole muuta kuin
    jäljennös, alkuperäisen poltti Barras vallankumouksen aikana
    eräänä yönä hurjistellessaan. Tutkikaa Garatin julkaisemattomia
    muistiinpanoja.

    En myöskään välitä Ludvig XV:nnen aikuisesta kaulanauhasta, sillä
    sen alkuperäisyys tuntuu epäilyttävältä.

Tämä kirje sai paroni Cahornin aivan suunniltaan. Jos joku muu olisi sen lähettänyt, niin olisi hän jo silloinkin pelästynyt kovasti, mutta Arsène Lupin!

Hän luki hartaasti sanomalehtiä ja tiesi mitä varkauksia ja rikoksia maailmassa tapahtui. Niin ollen hän tiesi ja tunsi kaikki tuon pirullisen varkaan teot. Hän tiesi kyllä, että Lupin, jonka hänen vihamiehensä Ganimard oli ottanut Amerikassa vangiksi, oli teljetty vankilaan ja että oikeusjuttu häntä vastaan oli alkanut. Mutta hän tiesi myös, että Arsène Lupinin puolelta voi odottaa mitä tahansa. Sitä paitsi se, että hän tunsi tarkoin linnan, taulujen ja huonekalujen sijainnin oli pelottava enne. Kuka oli hänelle voinut niistä kertoa, sillä kukaan ei ollut niitä nähnyt?

Paroni loi katseensa Malaquis-linnan jylhiin seiniin, sen jyrkkään kallioperustaan, sitä ympäröivään syvään virtaan ja kohautti olkapäitään. Ei, ei todellakaan tarvinnut pelätä vaaraa. Ei kukaan voinut päästä hänen pyhättöönsä.

Ei kukaan, paitsi Arsène Lupin. Estivätkö Arsène Lupinia ovet, nostosillat, muurit? Mitä hyötyä oli esteistä, taitavista varokeinoista, jos Arsène Lupin oli päättänyt päästä tahtonsa perille?

Samana iltana hän kirjoitti tasavallan prokuraattorille Roueniin. Hän lähetti hänelle uhkauskirjeen ja pyysi apua ja suojaa.

Vastaus tuli pian: Arsène Lupin oli parhaillaan tutkintovankilassa, kovan vartioinnin alaisena, hän ei voinut sieltä kirjoittaa, kirje voi olla vain jonkun pelottelijan laatima. Kaikki sen todisti, logiikka ja järki, sekä varmat tapaukset. Yhtäkaikki oli varovaisuuden vuoksi annettu tutkia käsiala, ja tutkija väitti, että muutamia yhtäläisyyksiä lukuunottamatta käsiala ei ollut vankilassa olevan käsialaa.

"Muutamia yhtäläisyyksiä lukuunottamatta". Paroni muisti vain nuo kolme sanaa, joista pilkisti esiin puolinainen epäluulo, jonka jo yksinään olisi pitänyt saada oikeuslaitos toimimaan. Pelko sai hänet aivan epätoivoon. Hän luki yhä uudestaan kirjeen. "Pidän itse huolen niiden kuljettamisesta." Ja tuo määräpäivä: yö keskiviikon 27. päivän ja torstain, 28. päivän välillä!

Epäluuloinen ja harvapuheinen kun oli, hän ei uskaltanut ilmaista asiaa palvelijoilleen, joiden osoittama uskollisuuskaan ei hänen mielestään taannut heidän rehellisyyttään. Mutta ensi kerran moneen vuoteen hän halusi puhella, neuvotella jonkun kanssa. Maansa oikeuslaitoksen hylkäämänä hän ei toivonut enää voivansa puolustaa itseään omin voimin, ja hän oli jo aikeissa lähteä Pariisiin ja turvautua jonkun vanhan poliisin apuun.

Kului kaksi päivää. Kolmantena päivänä, lukiessaan sanomalehteä, hän vapisi ilosta. Réveil de Caudebecissa oli seuraava uutinen:

    Iloksemme on kaupungissamme oleskellut jo kolmen viikon ajan
    ylitarkastaja Ganimard, poliisilaitoksen vanhin jäsen. Herra
    Ganimard, jolle hänen viimeinen urotyönsä, Arsène Lupinin
    vangitseminen, on tuottanut suurta mainetta, lepää raskaasta
    työstään onkien ruutanoita ja ahvenia.

Ganimard! Siinä olisi apulainen, jota paroni Cahorn tarvitsi! Kuka voisi sen paremmin tehdä Lupinin aikeet tyhjiksi kuin viekas ja kärsivällinen Ganimard?

Paroni ei viivytellyt. Linnasta oli kuusi kilometriä pieneen Caudebecin kaupunkiin. Hän kulki sen matkan pikavauhtia, sillä pelastuksen toivo antoi hänelle siivet.

Koetettuaan turhaan saada tietoonsa ylitarkastajan osoitteen hän suuntasi kulkunsa rantakadun varrella olevaan Réveilin toimistoon. Hän tapasi siellä uutistoimittajan joka meni ikkunaan ja huudahti:

"Ganimard? Te tapaatte hänet aivan varmasti joen rannalla ongenvapa kädessään. Siellä me teimme tuttavuutta hänen kanssaan, ja siellä sattumalta näin hänen nimensä ongenvavassa. Katsokaa, tuo pieni mies, joka istuu tuolla rantakadun puiden suojassa."

"Jolla on pitkä takki ja olkihattu?"

"Juuri hän! Hän on erikoinen ihminen, vaitelias ja äreä."

Viisi minuuttia myöhemmin paroni saapui kuuluisan Ganimardin luo, esitteli itsensä ja koetti päästä hänen kanssaan puheisiin. Kun se ei luonnistanut, teki hän suorasukaisesti kysymyksensä ja selitti asiansa.

Toinen kuunteli liikkumattomana siirtämättä katsettaan kalan tempomasta kohosta, kääntyi sitten paroniin päin, katseli syvästi säälien häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi:

"Hyvä herra, tavallisesti ei ilmoiteta edeltäpäin niille henkilöille, joilta aiotaan varastaa. Arsène Lupin ei ainakaan tee sellaisia tyhmyyksiä."

"Mutta..."

"Hyvä herra, jos minä vähääkään epäilisin, niin uskokaa minua, se ilo, joka olisi tuon Lupinin vangitsemisesta, saisi minut jättämään kaikki arveluni sikseen. Mutta pahaksi onneksi se nuori mies on lukkojen takana."

"Mutta jos hän karkaa...?"

"Tutkintovankilasta ei karata."

"Mutta hän..."

"Hän yhtä vähän kuin kukaan muukaan."

"Jos kuitenkin..."

"No niin, jos hän karkaa, sitä parempi, kyllä minä otan hänet kiinni. Sitä odottaessanne nukkukaa aivan huoleti, älkääkä enää häiritkö kalojani."

Keskustelu oli loppunut. Paroni palasi kotiinsa. Ganimardin huolettomuus oli häntä hiukan rauhoittanut. Hän tarkasti lukot, vartioi palvelijoitaan, ja kahden vuorokauden päästä hän oli aivan varma siitä, että hänen pelkonsa oli aiheeton. Oli totta, ettei kukaan edeltäpäin ilmoita henkilölle, jolta aikoo varastaa.

Määräpäivä lähestyi. Tiistaiaamuna, 27. päivänä, ei tapahtunut mitään erikoista. Mutta kello kolme soitti poika ovelle. Hän toi sähkösanoman:

    Ei mitään laatikkoa Batignollesin asemalla. Valmistautukaa
    huomisillaksi.

                                                 Arsène Lupin.

Paroni kauhistui uudelleen ja niin kovasti, että aikoi taipua Arsène Lupinin vaatimuksiin.

Hän juoksi Caudebeciin. Ganimard onki samalla paikalla telttatuolilla istuen. Sanaakaan sanomatta paroni ojensi hänelle sähkösanoman.

"Entä sitten?" kysyi tarkastaja.

"Sittenkö? Sehän tapahtuu huomenna!"

"Mikä?"

"Varkaus! Kokoelmani ryöstö!"

Ganimard laski vavan syrjään, kääntyi hänen puoleensa ja käsivarret rinnalla ristissä sanoi kärsimättömästi:

"Luuletteko te, että minä sekaannun niin typerään juttuun!"

"Paljonko vaaditte palkkaa viettääksenne 27. ja 28. päivän välisen yön linnassa?"

"En ropoakaan, jättäkää minut rauhaan."

"Määrätkää hinta, minä olen rikas, hyvin rikas."

Äkkinäinen tarjous pani Ganimardin miettimään, ja hän jatkoi tyynemmin:

"Minä olen täällä lomalla, eikä minulla ole oikeutta sekaantua..."

"Kukaan ei sitä tiedä. Minä lupaan olla vaiti, tapahtukoon mitä tahansa."

"Mitään ei kuitenkaan tapahdu."

"No niin, kuulkaahan, kolmetuhatta frangia, riittääkö se?" Tarkastaja nuuskasi, mietti ja virkkoi:

"Päätetty. Mutta minun täytyy tunnustaa suoraan teille, että ne rahat ovat hukkaan heitettyjä."

"Sama se minusta."

"Siinä tapauksessa... Ja sitä paitsi, eihän tuosta kirotusta Lupinista koskaan voi olla aivan varma! Hänellä on apulaisinaan kokonainen joukkio... Oletteko varma palvelijoistanne?"

"En todellakaan."

"Älkäämme siis luottako heihin. Ilmoitan sähkeitse parille ystävälleni, siten olemme varmempia... ja nyt rientäkää pois, jottei meitä nähtäisi yhdessä. Huomenna kello yhdeksän aikaan tapaamme."

Seuraavana, Arsène Lupinin määräämänä päivänä, paroni Cahorn otti aseensa seinältä, latasi ne ja teki kävelykierroksen Malaquis-linnan lähistöllä. Hän ei huomannut mitään epäilyttävää.

Illalla puoli yhdeksän hän toimitti palvelijansa pois. Palvelijat asuivat linnan maantienpuolisessa siipirakennuksessa, mutta sen takaosassa, aivan linnan toisessa päässä. Jäätyään yksin hän avasi hiljaa kaikki neljä ovea. Hetkisen kuluttua hän kuuli lähestyvien askelten ääntä.

Ganimard esitteli molemmat apulaisensa. He olivat kookkaita, rotevia miehiä, paksuniskaisia ja jykeväkätisiä; sitten hän pyysi muutamia tietoja. Päästyään selville huoneista hän sulki ja telkesi huolellisesti kaikki aukot, joista voi päästä uhattuihin saleihin. Hän tarkasti seinät, tutki seinäverhojen alta, lopulta hän asetti apulaisensa keskimmäiseen galleriaan.

"Ei mitään tyhmyyksiä! Me emme ole täällä nukkuaksemme. Heti, kun kuulette jotakin epäiltävää, avatkaa pihanpuolinen ikkuna ja huutakaa minua. Pitäkää myös virran puolta silmällä. Kymmenen metrin korkuinen kallioseinä ei pelota hänen kaltaisiaan konnia."

Hän sulki ovet, otti avaimet suulta ja sanoi paronille:

"Ja nyt paikoillemme."

Hän oli valinnut yöpymispaikakseen pienen huoneen, joka oli ulkomuurin sisässä molempien pääovien välissä ja jossa vartija oli asustanut ennen. Pieni luukku aukeni sillalle päin, toinen pihalle. Huoneen nurkassa oli kaivon suun tapainen aukko.

"Te sanoitte, herra paroni, että tämä aukko oli ainoa tie maanalaiseen käytävään, ja että se miesmuistin ajan on ollut muurattuna umpeen."

"Niin."

"Jollei ole toista tietä, jota ei tunne kukaan muu kuin Arsène Lupin, mikä taas tuntuu sangen mahdottomalta, niin voimme olla rauhassa."

Hän pani kolme tuolia rinnatusten, heittäytyi niille pitkälleen, sytytti piippunsa ja hymyili:

"Herra paroni, minun tekee mieleni rakentaa yksi kerros lisää siihen rakennukseen, jossa aikanaan päätän päiväni, ja vain siksi olen ryhtynyt tähän näin lapselliseen toimeen. Kunhan kerron tämän jutun ystävälleni Lupinille, niin hän läkähtyy nauruun."

Paroni ei nauranut. Korvat höröllään hän kuunteli yhä kasvavalla levottomuudella. Tuon tuostakin hän kumartui aukon yli ja loi ammottavaan pimeyteen pelokkaan katseen.

Kello löi yksitoista, kaksitoista, yksi.

Äkkiä paroni tarttui Ganimardin käsivarteen; tämä ponnahti istualleen.

"Kuulitteko mitään?"

"Kuulin."

"Mitä se on?"

"Minä kuorsasin!"

"Ei, ei, kuulkaa..."

"Ah! Todellakin, se on auton torvi."

"Entä sitten?"

"Entä sitten, ei suinkaan Arsène Lupin puhalla auton torvea ryöstäessään linnaanne. Teidän sijassanne, herra paroni, minä nukkuisin... kuten minulla jälleen on kunnia tehdä. Hyvää yötä."

Se oli ainoa ääni, minkä he kuulivat. Ganimard saattoi jälleen jatkaa keskeytynyttä untaan, eikä paroni kuullut muuta kuin hänen tasaisen kuorsaamisensa.

Aamun koittaessa he lähtivät pienestä kammiostaan. Kaunis tyyni ilma, aamun tyyneys kirkkaan virran varrella ympäröi linnaa. Cahorn säteili ilosta, Ganimard oli yhä rauhallinen, kun he astuivat portaita ylös. Ei kuulunut kolinaa. Ei näkynyt mitään epäilyttävää.

"Mitä minä sanoin teille, herra paroni? Eihän minun oikeastaan olisi pitänyt ottaa tätä tointa vastaan... Minä aivan häpeän..."

Hän otti avaimet ja astui galleriaan.

Molemmat vartijat nukkuivat kumarassa tuoleillaan käsivarret riippuen alas.

"Senkin roistot!" huusi tarkastaja vihoissaan.

Samassa paroni kiljahti:

"Taulut! Kaappi!"

Hän änkytti, oli tukehtumaisillaan, kädellään hän osoitti tyhjiä paikkoja, paljaita seiniä, joilla näkyi nauloja ja tarpeettomia nuoria. Watteau, kadonnut! Rubensit poissa! Seinäverhot viety! Lasikaapeista varastettu koruesineet!

"Ja minun Ludvig XVI:nnen aikuiset kynttilänjalkani. Ja empiretyylinen pöytäkello! Ja Neitsyt Maria kahdennellatoista vuosisadalta!"

Hän juoksi paikasta toiseen kauhistuneena, epätoivoissaan. Hän muisteli esineiden hintoja, laski varastettujen tavaroiden arvot yhteen, luetteli summia, kaikki sikin sokin, sekavin sanoin, puolinaisin lausein. Hän polki jalkaansa, väänteli itseään hulluna raivosta ja surusta. Olisi luullut näkevänsä perikatoon joutuneen miehen, jolla ei ole jäljellä muuta kuin itsemurha. Jos jokin seikka olisi voinut lohduttaa paronia, niin se olisi ollut Ganimardin hämmästys. Päin vastoin kuin paroni, tarkastaja ei liikahtanutkaan. Hän näytti aivan jähmettyneen, ja hänen harhailevat silmänsä tarkastivat kaikkea. Ikkunat? Kiinni! Ovien lukot? Koskemattomia! Ei aukkoa katossa! Ei reikää permannossa! Kaikki oli järjestyksessä. Kaikki oli tapahtunut johdonmukaisesti, pettämättömän ja harkitun suunnitelman mukaan.

"Arsène Lupin... Arsène Lupin", mutisi hän aivan epätoivoisena.

Äkkiä hän hyökkäsi apulaistensa kimppuun, aivan kuin viha äkkiä olisi hänet vallannut, ja ravisti kiroillen heitä. Miehet eivät heränneet.

"Hiisi vieköön", hän sanoi, "olisivatko he ehkä..."

Hän kumartui heidän puoleensa ja tarkasti huolellisesti vuoroin kumpaakin: he nukkuivat, mutta eivät luonnollista unta.

Hän sanoi paronille:

"Heidät on nukutettu."

"Mutta kuka sen olisi tehnyt?"

"Hän tietysti... tai hänen joukkionsa. Se on hänen tapaistaan. Se on hyvä keino."

"Siinä tapauksessa minä olen mennyttä, eikä mikään auta."

"Ei mikään."

"Tämähän on ennen kuulumatonta, kerrassaan kauheaa."

"Tehkää valitus oikeuteen."

"Mitä varten?"

"Kannattaahan koettaa... Oikeudella on omat apukeinonsa..."

"Oikeudella! Mutta näettehän itsekin... Tällä hetkellä, jona voisitte etsiä joitakin jälkiä, löytää jotakin, ette liikahdakaan."

"Löytää joitakin Arsène Lupinin jälkiä, Ei, hyvä herra, Arsène Lupin ei koskaan jätä jälkiä! Sattumalla ei ole mitään tekemistä Arsène Lupinin kanssa! Olen kysynyt itseltäni, eikö hän vapaaehtoisesti antanut vangita itseään Amerikassa!"

"Siis minun täytyy luopua tauluistani, kaikesta! Mutta hänhän on vienyt kokoelmani helmet. Minä antaisin paljon saadakseni ne takaisin. Jollei häntä saada kiinni, niin määrätköön hinnan niistä!"

Ganimard katsoi terävästi häneen.

"Tuo on järkevää puhetta. Ettehän peruuta sanojanne?"

"En, en, en. Mutta miksikä niin?"

"Minulla on eräs ajatus."

"Mikä ajatus?"

"Puhumme siitä, jollei oikeus satu saamaan selvää. Mutta ei sanaakaan minusta, jos tahdotte minun onnistuvan."

Hän lisäsi purren hampaitaan:

"Ja sitä paitsi minä en toden totta voisi tästä kerskailla."

Molemmat apulaiset virkosivat vähitellen hämmästyneen näköisinä kuin heräten hypnoottisesta unesta. He avasivat kummastuneina silmänsä ja koettivat tajuta, missä olivat. Kun Ganimard kyseli heiltä, he eivät muistaneet mitään.

"Näittehän te toki jonkun?"

"Emme."

"Muistatteko mitään?"

"Emme, emme."

"Ettekö ole juoneet mitään?"

He tuumivat ja toinen vastasi:

"Minä join hiukan vettä."

"Tästä vesikannusta?"

"Niin."

"Niin minäkin", selitti toinen.

Ganimard haistoi ja maistoi sitä. Siinä ei ollut mitään erikoista hajua tai makua.

"No", hän sanoi, "kulutamme vain aikaa turhaan. Ei viidessä minuutissa pääse Arsène Lupinin juonien perille. Mutta hitto vieköön, minä vannon saavani hänet kiinni! Hän pääsee kanaalin toiselle puolelle. Nyt on minun vuoroni!"

Samana päivänä paroni de Cahorn jätti oikeuteen seikkaperäisen syytteen varkaudesta tutkintovankilassa säilytettyä Arsène Lupinia vastaan.

Paroni katui usein tätä syytettä, kun hän näki linnassaan poliiseja, prokuraattorin, tutkintatuomarin, sanomalehtimiehiä ja uteliaita, jotka tuppautuivat aina sinne, missä heidän ei tulisi olla.

Tämä asia kiinnosti jo yleisöä. Se oli tapahtunut niin erikoisissa olosuhteissa, Arsène Lupinin nimi kiihotti siinä määrin kaikkien mielikuvitusta, että sanomalehtien palstat olivat täynnä mitä merkillisimpiä tarinoita ja yleisö uskoi niitä.

Mutta Arsène Lupinin ensimmäinen kirje, jonka l'Echo de France julkaisi (eikä kukaan tiedä, mistä se sen oli saanut), se kirje, jossa paroni Cahornille niin hävyttömällä tavalla ilmoitettiin mikä häntä uhkasi, herätti hyvin suurta huomiota. Heti keksittiin satumaisia selityksiä. Muistettiin, että kuuluisia maanalaisia käytäviä oli olemassa. Ja oikeuslaitos alkoi sen vaikutuksesta suunnata tutkimuksensa sinne päin.

Linna tutkittiin ylhäältä alas asti. Tarkastettiin jokainen kivi. Tutkittiin seinälaudoitukset ja uunit, peilien kehykset ja kattopalkit. Soihtujen valossa tarkastettiin laajat kellarit, jonne Malaquis-linnan entiset ritarit olivat koonneet ampuma- ja ruokavaroja. Etsittiin kalliostakin. Kaikki turhaan. Ei nähty jälkeäkään maanalaisesta käytävästä. Linnaan ei päässyt mistään salaovesta.

Vaikka mitään ei löytynytkään, arvelivat kaikki, että eiväthän huonekalut ja taulut voi kadota haamujen tavoin. Ne viedään ovista tai ikkunoista, ja henkilöt, jotka ne anastavat, tulevat joko ovista tai ikkunoista. Keitä nuo ihmiset olivat olleet? Miten he olivat päässeet sisään? Ja miten he poistuivat?

Rouenin oikeuslaitos huomasi voimattomuutensa ja pyysi apua pariisilaisilta virkaveljiltään. Poliisilaitoksen päällikkö, herra Dudouis, lähetti parhaat poliisinsa. Hän oli itsekin kaksi vuorokautta Malaquis-linnassa. Eikä hänkään onnistunut.

Silloin käännyttiin ylitarkastaja Ganimardin puoleen, jonka palvelukset aina olivat olleet niin arvokkaita.

Ganimard kuunteli ääneti ylipäällikkönsä määräyksiä ja sanoi sitten päätään kohottaen:

"Minä luulen, että ollaan väärällä tiellä, kun etsiskellään linnasta. Selitys on muualla."

"Ja missä?"

"Arsène Lupin voi sen sanoa."

"Arsène Lupin! Jos sitä otaksutte, niin arvelette hänen auttavan meitä."

"Niin arvelenkin. Pidänpä sitä melkein varmanakin."

"Kuulkaahan, Ganimard, sehän on järjetöntä. Arsène Lupin on vankilassa."

"Arsène Lupin on kyllä vankilassa. Häntä vartioidaan, sen myönnän. Mutta vaikka hänellä olisi kahleet jaloissa, nuorat käsissä ja kapula suussa, niin en sittenkään muuttaisi mielipidettäni."

"Mistä tuo itsepäinen ajatus on kotoisin?"

"Siitä, että Arsène Lupin yksinään pystyy keksimään tällaisen juonen ja laatimaan sen niin hyvin, että hän onnistuu... kuten onkin onnistunut."

"Turhia sanoja, Ganimard!"

"Jotka ovat tosia. Ei tarvitse etsiä maanalaisia käytäviä, kääntyviä kiviä tai muita sellaisia hullutuksia. Se mies ei käytä vanhanaikaisia keinoja. Hänellä on nykyajan, tai paremmin sanoen tulevaisuuden keinot."

"Ja mitä te päätätte?"

"Pyydän vain saada luvan viettää yhden tunnin hänen seurassaan."

"Hänen kopissaan."

"Niin. Amerikasta palatessamme me matkalla teimme lähemmin tuttavuutta, ja rohkenen sanoa, että hän tuntee jossakin määrin sympatiaa sitä miestä kohtaan, joka pystyi saamaan hänet kiinni. Jos hän voi antaa minulle tietoja joutumatta itse vaaraan, niin hän tekee sen säästääkseen minulta turhan matkan."

Oli hiukan yli puolenpäivän, kun Ganimard laskettiin sisään Arsène Lupinin koppiin. Tämä makasi vuoteella, nosti päänsä ja huudahti ilosta.

"Tämäpä vasta on hauskaa. Te, rakas Ganimard, täällä!"

"Minä."

"Toivon yhtä ja toista täällä yksinäisyydessä... mutta en mitään niin hartaasti kuin tavata teitä."

"Olette liian herttainen."

"En suinkaan, en suinkaan. Tunnen mitä suurinta kunnioitusta teitä kohtaan."

"Siitä olen ylpeä."

"Minä olenkin aina väittänyt, että Ganimard on etevin salapoliisimme. Hän on melkein – näettehän kuinka suora olen – Sherlock Holmesin vertainen. Olen todella pahoillani, etten voi tarjota teille muuta kuin tämän puurahin. Enkä mitään virvokkeita! En edes lasillista olutta! Suokaa anteeksi."

Ganimard istuutui hymyillen, ja vanki jatkoi onnellisena saadessaan puhella:

"Hyvä Jumala, kuinka tyytyväinen olen saadessani suunnata katseeni kunnon mieheen! Minä olen saanut kyllikseni noista vakoilijoista ja nuuskijoista, jotka kymmenesti päivässä tutkivat taskuni ja vaatimattoman koppini ollakseen varmat siitä, etten valmistaudu pakenemaan. Hallitus pitää sentään hellää huolta minusta!"

"Syystäkin."

"Ei suinkaan! Minä olisin niin onnellinen, jos saisin rauhassa elää omassa sopessani!"

"Toisten kustannuksella."

"Eikö niin? Se olisi niin helppoa! Mutta minä lörpöttelen, puhun tyhmyyksiä, ja teillä on kai kiire. Siis asiaan, Ganimard! Mikä on syynä tähän miellyttävään käyntiinne?"

"Cahornin juttu", selitti Ganimard aivan suoraan.

"Odottakaahan hiukkasen... Minulla on niin paljon muistettavaa! Kunhan ensin löydän aivoistani Cahornin lokeron... Aivan oikein, nyt muistan. Cahornin juttu, Malaquis-linna, Seinen alajuoksun varrella... Kaksi Rubensia, Watteau ja muutamia keittiökapineita."

"Keittiökapineita! "

"Oh! Ne ovat toden totta arvottomia. Löytyy parempiakin! Mutta koska asia herättää mielenkiintoanne... Puhukaa, Ganimard."

"Pitääkö minun selittää teille, kuinka pitkälle olemme tutkimuksissamme tulleet?"

"Tarpeetonta. Minä olen lukenut tämänaamuiset sanomalehdet. Rohkenen sanoa suoraan, että te toimitte hitaasti."

"Sen vuoksi minä turvauduinkin teidän avuliaisuuteenne."

"Olen kokonaan käytettävänänne."

"Siis aivan ensiksi: tehän olette järjestänyt tuon asian?"

"Alusta loppuun."

"Varoituskirje? Sähkösanoma?"

"Ovat minun lähettämiäni. Minulla taitaa olla jossakin niistä kuititkin."

Arsène avasi pienen maalaamattoman pöydän laatikon, joka vuoteen ja rahin kanssa muodosti huoneen koko kaluston, otti sieltä kaksi liuskaa ja ojensi ne Ganimardille.

"Mutta", huudahti tämä, "minä luulin teitä pidettävän silmällä ja tavan takaa tutkittavan taskujanne. Te luette siis sanomalehtiä, kokoilette postikuitteja..."

"Vartijat ovat niin typeriä! He ratkovat liivieni vuorit auki, tutkivat kenkieni anturoita, tarkastavat tämän kopin seiniä, eikä kukaan ole kyllin viisas ymmärtääkseen, ettei Arsène Lupin etsi niin huonoja piilopaikkoja. Siitä minä olinkin varma."

Ganimardia tämä huvitti, ja hän huudahti:

"Mikä lurjus te olettekaan. Saatte minut aivan ymmälleni. Kertokaahan nyt koko juttu!"

"Oho! Kylläpä te vaaditte! Ilmaista teille salaisuuteni... paljastaa pienet temppuni... Se on hiukan liian paljon toivottu."

"Teinkö väärin luottaessani auttavaisuuteenne?"

"Ette, Ganimard, ja koska te vaaditte..."

Arsène Lupin käveli pariin kolmeen kertaan huoneen poikki, pysähtyi sitten ja sanoi:

"Mitä ajattelette kirjeestäni paronille?"

"Ajattelen teidän halunneen huvittaa itseänne, hämmästyttää suurta yleisöä."

"Mitä vielä, hämmästyttää yleisöä! Minä vakuutan, Ganimard, että luulin teitä älykkäämmäksi. Ryhtyisinkö minä sellaisiin poikamaisiin tekoihin, minä, Arsène Lupin! Olisinko kirjoittanut tuon kirjeen, jos olisin voinut rosvota hänen linnansa kirjoittamatta mitään? Mutta ymmärtäkäähän toki, te ja muut, että tuo kirje oli välttämätön lähtökohta, joka pani koko koneiston käymään. Tutkikaamme järjestyksessä ja rekonstruoikaamme, jos tahdotte, Malaquis-linnan ryöstö."

"Minä kuuntelen."

"Otaksukaamme siis, että meillä on huolellisesti suljettu, vartioitu linna kuten paroni Cahornin. Luovunko minä aikeesta ja jätän haluamani aarteen sillä tekosyyllä, että linna, jossa ne ovat, on mahdoton valloittaa?"

"Ette suinkaan."

"Teenkö hyökkäyksen seikkailijaparven etunenässä, kuten ennen tehtiin?"

"Lapsellista."

"Hiivinkö salavihkaa sisään?"

"Mahdotonta."

"Jää jäljelle yksi keino, ainoa minun mielestäni: saada linnan omistaja kutsumaan minut sinne."

"Omituinen keino."

"Ja helppo! Otaksukaamme, että tuo omistaja saa eräänä päivänä kirjeen, jossa sanotaan, mitä Arsène Lupin -niminen kuuluisa varas aikoo hänelle tehdä. Mitä hän silloin tekee?"

"Lähettää kirjeen prokuraattorille."

"Joka pilkkaa häntä, sillä tuo samainen Lupin on parhaillaan lukkojen takana. Tuo kunnon mies hätääntyy ja on valmis kyselemään neuvoja ensimmäiseltä, joka osuu tielle, eikö niin?"

"Epäilemättä."

"Ja jos hän sattuu lukemaan eräästä maaseutulehdestä, että eräs kuuluisa salapoliisi on lomalla viereisessä kylässä..."

"Niin hän kääntyy sen poliisin puoleen."

"Tepä sen sanoitte. Mutta toiselta puolen otaksukaamme, että tietäen kaiken näin tapahtuvan, Arsène Lupin pyytää erästä taitavinta ystäväänsä asettumaan Caudebeciin, yrittämään joutua tekemisiin Réveillen, paronin tilaaman sanomalehden toimittajan kanssa, ja ilmoittamaan hänelle, että hän on juuri tuo kuuluisa salapoliisi, niin mitä silloin tapahtuu?"

"Toimittaja kertoo Réveillessä, että tuo kuuluisa salapoliisi on Caudebecissa."

"Juuri niin, ja silloin kala – se tahtoo sanoa Cahorn – joko ei puraise koukkuun, ja silloin ei tapahdu mitään, tai mikä uskottavampaa, hän saapuu aivan juoksujalkaa hänen luokseen. Ja sitten Cahorn pyytää eräältä ystävältäni apua minua vastaan!"

"Yhä kiintoisampaa ja kiintoisampaa."

"Tietysti tuo valepoliisi kieltäytyy ensin auttamasta. Silloin saapuu Arsène Lupinin sähkösanoma. Paroni kauhistuu, rukoilee uudelleen ystävääni ja lupaa niin ja niin paljon, jos tämä lupaa suojella häntä. Tuo ystävä suostuu, tuo mukanaan kaksi joukkoomme kuuluvaa miestä, jotka yöllä sillä aikaa kun Cahorn on suojelijansa vartioimana, laskevat ikkunasta joukon esineitä ja pudottavat ne nuorien avulla pieneen veneeseen, joka sitä varten on saapuvilla. Sehän on yksinkertaista kuin Lupin."

"Se on suorastaan verratonta", huudahti Ganimard, "enkä minä voi kyllin ylistää tuuman uhkarohkeutta ja yksityiskohtien nerokkuutta. Mutta minä en tiedä ketään kyllin kuuluisaa salapoliisia, jonka nimi olisi siinä määrin vetänyt paronin huomion puoleensa ja lumonnut hänet."

"On yksi, on vain yksi."

"Ja se on?"

"Arsène Lupinin kuuluisin vihamies, lyhyesti sanoen ylitarkastaja Ganimard."

"Minä!"

"Te itse, Ganimard. Ja tämä on kaikesta hauskinta: jos menette sinne ja paroni päättää puhua kaikesta, niin lopulta huomaatte, että teidän täytyy vangita itsenne, kuten vangitsitte minut Amerikassa. Kosto on hullunkurista, vai mitä! Minä panen Ganimardin vangitsemaan Ganimardin!"

Arsène Lupin nauroi sydämestään. Tarkastaja oli suuttunut ja puri huultaan. Tämä leikinlasku oli hänen mielestään törkeätä.

Vartijan tulo antoi hänelle aikaa tyyntyä. Vartija toi Lupinille aterian, joka erityisellä luvalla toimitettiin läheisestä ravintolasta. Pantuaan tarjottimeen pöydälle vartija poistui. Arsène istahti syömään, taittoi leivän, söi pari palaa ja jatkoi:

"Mutta olkaa rauhassa, rakas Ganimard, teidän ei tarvitse lähteä sinne. Ilmoitan teille hämmästyttävän asian: Cahornin asia on loppumaisillaan."

"Mitä!"

"Loppumaisillaan", sanon minä.

"Ei suinkaan, minä tulin juuri poliisipäällikön luota."

"Entä sitten? Tietääkö herra Dudouis enemmän minun asioistani kuin minä itse? Saatte kuulla, että Ganimard – suokaa anteeksi – vale-Ganimard pysyi hyvin hyvissä väleissä paronin kanssa. Tämä – ja siinä pääsyy miksi hän ei ole tunnustanut kaikkea – on jättänyt hänen arkaluontoiseksi toimekseen sopia minun kanssani, ja tällä hetkellä on luultavasti paroni erästä määrättyä summaa vastaan saanut rakkaat aarteensa takaisin. Ne saatuaan hän peruuttaa syytöksen. Silloin oikeuslaitoksen täytyy luopua tutkimuksistaan..."

Ganimard katseli ällistyneenä vankia.

"Ja mistä sen tiedätte?"

"Sain odottamani sähkösanoman."

"Saitteko sähkösanoman?"

"Juuri äsken, ystäväni. Kohteliaisuudesta teitä kohtaan en tahtonut lukea sitä läsnäollessanne. Mutta jos annatte minulle luvan..."

"Teette minusta pilkkaa, Lupin."

"Lyökäähän, rakas ystävä, varovasti tuo kananmuna rikki. Silloin näette itse, etten tee teistä pilkkaa."

Ganimard totteli koneellisesti ja rikkoi munan veitsen terällä. Hän huudahti hämmästyksestä. Kuori oli ontto, ja sisällä oli sininen paperi. Arsènen pyynnöstä hän avasi sen. Se oli sähkösanoma, tai oikeammin osa sähkösanomaa, josta viralliset kohdat oli revitty pois. Siinä luki:

    Sovittu. Satatuhatta palloa lähetetty. Kaikki hyvin.

"Satatuhatta palloa?" hän sanoi.

"Niin, satatuhatta frangia! Se on vähän, mutta nyt on niin huonot ajat... Ja minulla on niin suuret hyväntekeväisyysmenot! Jos tuntisitte minun menoarvioni... suuren kaupungin menoarvio!"

Ganimard nousi. Hänen huono tuulensa oli kadonnut. Hän mietti hetkisen tarkasti koko juttua koettaen löytää siitä jonkun heikon kohdan. Sitten hän sanoi äänellä, joka peittelemättä ilmaisi asiantuntijan ihailua:

"Kaikeksi onneksi ei ole tusinoittain teidän kaltaisianne, muuten saisin luopua toimestani."

Arsène Lupin näytti vaatimattomalta ja vastasi:

"Vielä mitä! Täytyy huvitella, käyttää vapaa-aikaansa... etenkin kun tämä ei olisi voinut onnistua muuten kuin vankilassa ollessani."

"Mitä!" huudahti Ganimard, "eikö riita-asianne, puolustuksenne, kuulustelu riitä huvittamaan teitä?"

"Ei, sillä minä olen päättänyt olla poissa kuulustelusta."

"Oho!"

Arsène Lupin kertasi sanansa pontevasti.

"Minä olen poissa oikeusistunnosta."

"Todellakin!"

"Te ystäväni, kuvittelette kai minun mätänevän olkivuoteella elämäni loppuun asti? Loukkaatte minua! Arsène Lupin pysyy vankilassa niin kauan kuin hän tahtoo, ei minuuttiakaan kauempaa."

"Olisi kai ollut viisaampaa olla tulematta sinne lainkaan", huomautti tarkastaja ivallisella äänellä.

"Laskette kai leikkiä? Te muistatte, että teillä oli kunnia vangita minut? Tietäkää se, arvoisa ystäväni, että ei kukaan, yhtä vähän te kuin kukaan muukaan, olisi voinut saada minua kiinni, jollei paljon tärkeämpi asia olisi ollut mielessäni tuona tärkeänä hetken."

"Saatte minut hämmästymään."

"Eräs nainen katsoi minuun, Ganimard, ja minä rakastuin häneen. Ymmärrättekö, mitä kaikkea sisältyy siihen, että rakastettu nainen katsoo mieheen? Kaikki muu oli silloin minusta yhdentekevää, sen vannon. Ja sen vuoksi olen täällä."

"Ja ollut jo hyvin kauan, sallikaa minun huomauttaa."

"Tahdoin ensin unohtaa. Älkää naurako! Se seikkailu oli ihana, ja minulla on siitä vielä rakas muisto... Ja sitä paitsi olen hiukan hullu! Nykyajan elämä on niin hermostuttavaa! Täytyy toisinaan käyttää yksinäisyyttä parannuskeinona. Tämä paikka on paras sellaista hoitoa varten. Täällä harjoitetaan terveydenhoitoa ankarimpien sääntöjen mukaan."

"Arsène Lupin", huomautti Ganimard, "minä takaan päälläni, että jäätte tänne."

"Ganimard", vakuutti Lupin, "tänään on perjantai. Ensi keskiviikkona minä tulen polttamaan sikarin luoksenne, Pergolese-kadun varrelle, kello neljä iltapäivällä."

"Arsène Lupin, minä odotan teitä."

He puristivat toistensa kättä kuten kaksi vanhaa ystävää, jotka osaavat täydellisesti pitää toisiaan arvossa, ja vanha salapoliisi meni ovea kohden.

"Ganimard! "

Tämä kääntyi.

"Mitä nyt?"

"Ganimard, unohditte kellonne."

"Kelloni?"

"Niin, se on eksynyt taskuuni."

Arsène antoi sen takaisin pyydellen anteeksi.

"Suokaa anteeksi... paha tapani... En tehnyt sitä siksi, että he veivät omani. Sitä paitsi minulla on täällä taskukello, joka on oikein hyvä ja joka kelpaa hyvin minulle."

Hän otti pöydän laatikosta suuren, paksun ja käytännöllisen kultakellon, josta riippui paksut perät.

"Ja kenen taskusta tuo on tullut?" kysyi Ganimard.

Arsène Lupin tarkasteli välinpitämättömästi kellossa olevia nimikirjaimia.

"J.B.... Kukahan, hitto vie, tämän taas omistaa? Niin, nyt muistan, Jean Bouvier, tutkintatuomarini, miellyttävä mies."

ARSÈNE LUPIN KARKAA

Kun Arsène Lupin ateriansa lopetettuaan veti taskustaan kauniin kultavöisen sikarin ja katseli sitä mielihyvin, aukeni kopin ovi. Hän ennätti juuri ja juuri heittää sikarin laatikkoon ja poistua pöydän luota. Vartija astui sisään viedäkseen vangin kävelylle.

"Odotin jo teitä, rakas ystävä", huudahti Lupin tapansa mukaan iloisesti.

He lähtivät yhdessä. Tuskin he olivat kadonneet käytävän kulmauksen taakse, kun kaksi miestä vuorostaan riensi koppiin ja alkoi tarkastaa sitä hyvin tarkoin. Toinen oli tarkastaja Dieuzy, toinen tarkastaja Folenfant.

He tahtoivat päästä asiain perille. Ei tarvinnut epäilläkään: Arsène Lupinilla oli yhteyksiä vankilan ulkopuolella olevien henkilöiden kanssa, ja hän neuvotteli apulaistensa kanssa. Edellisenä päivänä oli Grand Journal julkaissut seuraavan hänen lakimiehelleen osoitetun kirjeen:

    Hyvä herra.

    Eräässä näinä päivinä ilmestyneessä artikkelissa olette lausunut
    mielipiteenne minusta tavalla, jota ei millään voi puolustaa.
    Muutama päivä ennen oikeusjutun alkamista tulen vaatimaan teiltä
    selitystä.

                                                Arsène Lupin

Käsiala oli todella Arsène Lupinin. Hän lähetti siis kirjeitä. Ja ilmeisesti sai myös. Hän valmisteli siis aivan varmasti karkaamistaan, josta hän oli ilmoittanut niin hävyttömällä tavalla.

Tilanne kävi sietämättömäksi. Keskusteltuaan tutkintotuomarin kanssa lähti poliisipäällikkö itse tutkintovankilaan neuvottelemaan sen johtajan kanssa, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä. Ja heti sinne saavuttuaan hän lähetti kaksi miestään vangin koppiin.

He nostivat jokaisen lattialiuskan ylös, pöyhivät sängyn, tekivät kaiken sen, mitä tällaisissa tapauksissa on tapana tehdä, eivätkä lopultakaan löytäneet mitään. He aikoivat jo luopua tutkimuksistaan, kun vartija juoksi kiireesti koppiin ja sanoi heille:

"Laatikko... katsokaa pöydän laatikosta. Tullessani sisään hän näytti sulkevan sen."

Miehet katsoivat toisiin ja Dieuzy huudahti:

"Kautta Jumalan, tällä kertaa mies on käsissämme."

Folenfant pidätti häntä.

"Seis, ystäväiseni, antaa päällikön tutkia."

"Mutta tuo komea sikari..."

"Anna sikarin olla, ja ilmoittakaamme päällikölle."

Kaksi minuttia myöhemmin herra Dubouis tutki laatikkoa. Ensiksi he löysivät pinkan sanomalehtikirjoituksia, jotka koskettelivat Arsène Lupinia, sitten tupakkakukkaron, piipun, keltaista savukepaperia ja lopuksi kaksi kirjaa.

Hän katsoi niiden nimilehtiä. Toinen oli englanninkielinen Carlylen Sankareista, toinen vanhanaikainen sidos Epiktetoksen käsikirjan elzevir-painos, saksalainen käännös, painettu Leydenissä v. 1634. Selailtuaan niitä hän näki että joku sivu oli täynnä merkintöjä, alleviivauksia ja muistiinpanoja. Olivatko ne joitakin sovittuja merkkejä vai todistivatko ainoastaan, millä innolla kirjaa oli luettu?

"Tutkimme näitä lähemmin", sanoi herra Dubouis.

Hän tutki tupakkakukkaroa, piippua. Sitten hän tarttui kultavöiseen sikariin ja sanoi:

"Hän polttaa hienoa tupakkaa, oikeaa Henri Claytä!"

Innokkaana tupakkamiehenä hän nosti vaistomaisesti sikarin korvalleen ja puristeli sitä. Ja huudahti heti. Sikari oli painunut sisään hänen puserrellessaan. Hän tarkasti sitä huolellisesti ja huomasi hyvin pian jotakin valkoista tupakanlehtien välistä. Hän veti varovaisesti nuppineulan avulla esiin kokoon kierretyn paperin, joka oli tuskin hammastikkua suurempi. Se oli kirje. Hän avasi sen ja luki seuraavat naisen kirjoittamat lauseet:

    Kori on asettunut toiseen sijaan. Kahdeksan kymmenestä on
    valmistettu. Painaen ulommalla jalalla pelti nousee alhaalta ylös
    asti. Kahdestatoista kuuteentoista joka päivä HV odottaa. Mutta
    missä? Vastaus mitä pikimmin. Olkaa rauhassa, ystävättärenne
    valvoo puolestanne.

Herra Dubois mietti hetkisen ja sanoi:

"Se on kyllä selvää... kori... kahdeksan osastoa... kahdestatoista kuuteentoista, se on kello kahdestatoista neljään..."

"Mutta tuo HV, joka odottaa?"

"Tuo apuna oleva HV merkitsee varmaankin autoa, HV, hevosvoimaa."

Hän nousi ja kysyi:

"Vanki oli juuri lopettanut aamiaisensa?"

"Niin."

"Ja koska hän ei vielä ollut lukenut tätä kirjettä, jonka todistaa sikarin muoto, niin on luultavaa, että hän sai sen juuri silloin."

"Miten?"

"Ruoassa, leivän sisällä tai perunassa, mistä minä sen tiedän?"

"Mahdotonta, hänelle on annettu lupa tuottaa ruokansa tänne saadaksemme hänet ansaan, emmekä ole löytäneet mitään."

"Etsimme tänä iltana Lupinin vastausta. Nyt saatte pidättää hänet poissa kopistaan. Minä vien tämän tutkintatuomarille. Jos hän on samaa mieltä kuin minäkin, niin annamme heti valokuvata tämän kirjeen, ja tunnin kuluttua voitte pistää laatikkoon näiden muidenkin esineiden joukkoon aivan samanlaisen sikarin, jonka sisällä on alkuperäinen kirje. Vanki ei saa epäillä mitään."

Illalla herra Dubouis jokseenkin uteliaana palasi vankilaan tarkastaja Dieuzyn seurassa. Kopin nurkassa oli kamiinan päällä kolme lautasta.

"Onko hän syönyt?"

"On", vastasi johtaja.

"Dieuzy, leikatkaa hyvin pieniksi kappaleiksi nuo makaroonin jäännökset ja avatkaa tuo vehnäleipä... Ei mitään?"

"Ei, johtaja."

Herra Dubouis tarkasti lautasia, haarukkaa, lusikkaa, viimeksi tavallista pyöreäkärkistä veistä. Hän liikutti sen kädensijaa vasemmalle, sitten oikealle. Oikealle päin se antoi myöten ja irtaantui. Se oli ontto ja sen sisällä oli paperipala.

"Kas!" hän sanoi, "tämä ei ole älykästä sellaisen miehen kuin Arsène Lupinin tekemäksi. Mutta älkäämme tuhlatko aikaa. Te, Dieuzy, panette toimeen tutkimuksen tuossa ravintolassa."

Sitten hän luki:

    Minä luotan teihin. HV saa seuraa etäällä joka päivä. Minä kuljen
    edellä. Näkemiin, rakas suloinen ystävättäreni.

"Vihdoinkin", huudahti Dubouis, hieroen käsiään, "minä luulen, että asia on hyvällä alulla. Pieni avunanto puoleltamme ja pako onnistuu... ainakin siihen asti kunnes saamme kanssarikolliset kiinni."

"Ja jos Arsène Lupin lipuu sormiemme lomitse?" huomautti johtaja.

"Pidämme tarpeellisen määrän miehiä varalla. Mutta jos hän osoittautuu liian ovelaksi... no niin, sitä pahempi hänelle! Mitä hänen apujoukkoonsa tulee, niin koska päällikkö kieltäytyy puhumasta, saavat toiset puhua."

Arsène Lupin ei todellakaan puhunut paljon. Tutkintotuomari Jules Bouvier oli jo usean kuukauden ajan turhaan koettanut saada hänet puhumaan. Kuulustelut supistuivat ikävystyttäviin väittelyihin tuomarin ja vangin etevän puolustusasianajajan Danvalin välillä, joka syytetystä tiesi melkein yhtä vähän kuin kuka tahansa.

Toisinaan Arsène Lupin kohteliaisuudesta lausui:

"Niin, herra tuomari, me olemme samaa mieltä: Crédit Lyonnais-pankin ryöstö, Babylon-kadun varkaus, väärien setelien valmistaminen, vakuutuspaperijuttu, Armesnil Couret, Imblevain, Croseillers, Malaquis-linnan ryöstö, kaikki ne ovat minun tekemiäni."

"Voisitteko siis selittää minulle..."

"Tarpeetonta, minä tunnustan kaikki yhdellä kertaa, ja vielä kymmenen kertaa enemmän kuin otaksuttekaan."

Väsyen tähän taisteluun oli tuomari lopettanut ikävät kuulustelut. Saatuaan tiedon kahdesta löydetystä kirjeestä hän alkoi kuulustella uudelleen. Ja säännöllisesti kello kaksitoista vietiin Arsène Lupin tutkintovankilasta rikosvankilaan vankivaunuissa yhdessä useiden muiden vangittujen kanssa. He palasivat noin kolmen tai neljän aikaan takaisin.

Eräänä iltapäivänä tämä paluu tapahtui aivan erikoisten olosuhteiden vallitessa. Kun muita vangittuja ei vielä oltu kuulusteltu, päätettiin Arsène Lupin saattaa ensiksi takaisin tutkintovankilaan. Hän astui siis yksinään ajoneuvoihin.

Vankivaunuissa, joita tavallisesti sanotaan "salaattikoriksi", on keskellä käytävä, josta ovet vievät kymmeneen koppiin, viiteen oikealla ja viiteen vasemmalla puolen. Jokainen koppi on laitettu siten, että vanki voi niissä istua, joten nuo viisi vangittua siten istuivat vieretysten, seinä välissä. Käytävän päässä on kunnalliskaartin sotilas vahtina.

Arsène vietiin kolmanteen oikeanpuoliseen koppiin, ja raskaat ajoneuvot lähtivät liikkeelle. Hän huomasi, että he kulkivat Kellokatua ja ajoivat Oikeuspalatsin ohitse. Silloin keskellä Saint-Michelin siltaa hän painoi oikealla jalallaan rautalevyä, joka oli hänen koppinsa lattiassa. Heti jotakin irtaantui, ja seinälevy siirtyi hitusen syrjään. Hän huomasi olevansa juuri molempien pyörien välissä.

Hän odotti vaanien ympärilleen. Vaunut kulkivat hevosten astuessa käymäjalkaa pitkin Saint-Michelin bulevardia. Saint-Germainin bulevardin kulmassa ne pysähtyivät. Erään kuorma-ajurin hevonen oli kaatunut. Kun liike seisahtui, niin siihen kasaantui piankin ajoneuvoja ja raitiovaunuja.

Arsène Lupin kurkisti ulos. Toinen vankivaunu oli aivan hänen vaununsa vieressä. Hän nosti levyä korkeammalle, laski jalkansa suuren pyörän pienalle ja hyppäsi alas.

Eräs ajuri näki sen, purskahti nauruun ja aikoi huutaa. Mutta hänen äänensä hukkui jälleen liikkeelle lähteneiden ajoneuvojen kolinaan. Sitä paitsi Arsène Lupin oli silloin jo kaukana.

Hän oli juossut muutaman askeleen; mutta vasemmanpuolisella katukäytävällä hän kääntyi, katsahti ympärilleen, näytti tarkastelevan siten kuin se, joka ei vielä tiedä, mihin suuntaan lähtee. Sitten hän päättäväisenä pisti kädet taskuihinsa ja alkoi nousta huolettoman kävelijän tavoin bulevardia ylöspäin.

Ilma oli kaunis, syksyn leuto ja kirkas. Kahvilat olivat täynnä kansaa. Hän istahti erään kahvilan terassille.

Hän tilasi itselleen kolpakon olutta ja savukerasian. Hän tyhjensi pienin siemauksin lasinsa, poltteli tyynesti savukkeen ja sytytti toisen. Vihdoin noustuaan ylös hän pyysi viinuria kutsumaan luokseen isännän.

Isäntä tuli, ja Arsène sanoi niin kovaa, että kaikki sen kuulivat:

"Minä olen, ikävä kyllä, hyvä herra, unohtanut kukkaroni. Ehkä nimeni on teille niin tuttu, että suotte minulle tämän muutamaksi päiväksi velaksi: olen Arsène Lupin."

Isäntä katsoi häneen luullen hänen laskevan leikkiä, mutta Arsène Lupin jatkoi:

"Lupin, tutkintovankilan vanki, mutta tällä hetkellä karkumatkalla. Rohkenisin uskoa, että tämä nimi herättää teissä luottamusta."

Ja hän poistui kaikkien nauraessa, ilman että isäntä muistikaan vaatia maksua.

Hän meni viistoon Sufflot-kadun poikki ja Saint-Jacques-kadulle. Hän kulki sitä pitkin hitaasti, pysähtyi myymäläin ikkunain eteen ja poltteli. Bulevardi Port-Royalin luona hän katseli ympärilleen, valitsi uuden suunnan ja lähti suoraan Vankilakatua kohden. Kohta näkyivät vankilan synkät muurit. Kuljettuaan niiden sivuitse hän saapui kunnalliskaartilaisen eteen, joka seisoi vahdissa, ja kohottaen lakkiaan sanoi:

"Onkohan tämä tutkintovankila?"

"On."

"Tahtoisin päästä takaisin koppiini. Vaunut jättivät minut tielle, enkä minä tahtoisi käyttää väärin..."

Sotilas ärähti:

"Kuulkaahan, mies, painukaa tiehenne ja äkkiä!"

"Anteeksi, anteeksi, minun tieni kulkee tästä portista. Ja jos estätte Arsène Lupinia pääsemästä sisään, se voi tulla teille kalliiksi, ystäväiseni."

"Arsène Lupin! Mitä te löpisette?"

"Ikävä kyllä minulla ei ole käyntikorttia", sanoi Arsène ollen etsivinään sitä taskuistaan.

Vartija tuijotti ällistyneenä häntä kiireestä kantapäähän. Sitten, sanaakaan sanomatta, hän melkein tietämättään veti soittokellon nuorasta. Rautaovi aukeni raolleen.

Muutama minuutti myöhemmin vankilan johtaja ja kanslisti juoksivat saapuville hyvin äkäisinä. Arsène hymyili:

"Kuulkaahan, herra johtaja, älkää ilveilkö minun kanssani. Te kuljetatte minua varovaisuuden vuoksi ypöyksinäni vankivaunuissa, valmistetaan pieni este kadulle ja te luulette minun juoksujalkaa rientävän ystävieni luo. No niin, ja nuo kaksikymmentä vanginvartijaa, jotka seurasivat meitä jalan, autoilla ja polkupyörillä? Kylläpä he olisivat panneet kauniita juttuja toimeen! Minä en olisi hengissä päässyt siitä. Sanokaahan, herra johtaja, ettekö te odottanut sitä?"

Hän kohotti olkapäitään ja jatkoi:

"Pyydän herra johtaja, älkää pitäkö minusta sellaista huolta. Sinä päivänä, jona tahdon karata, en tarvitse kenenkään apua."

Pari päivää myöhemmin, l'Echo de France, joka näytti tulleen Arsène Lupinin varsinaiseksi äänenkannattajaksi – ja sanottiinkin hänen itse kuuluvan sen uutishankkijoihin – julkaisi täydellisen selonteon tästä pakoyrityksestä. Vangitun ja hänen salaisen ystävättärensä kirjeenvaihto, tätä kirjeenvaihtoa varten käytetyt keinot, poliisin suhde pakoon, kävely Saint-Michelin bulevardilla, tapaus Sufflot-kahvilassa, kaikki oli siinä kerrottuna. Se tiesi, että ne tutkimukset jotka Dieuzy oli pannut toimeen ravintolan viinurin kanssa, eivät olleet vieneet mihinkään tulokseen. Ja toiselta puolelta kerrottiin, kuinka loppumaton määrä mitä erilaisimpia apukeinoja tuolla miehellä oli hallussaan: vankivaunu, jossa häntä kuljetettiin, oli täynnä salaluukkuja, hänen joukkonsa oli vaihtanut sen yhteen niistä kuudesta vaunusta, joita vankila tavallisesti käytti.

Ei kukaan enää epäillytkään, ettei Arsène Lupin kohdakkoin pakenisi. Hän itse väitti sitä aivan varmasti, jota todistaa hänen herra Bouvierille antamansa vastaus pakoyrityksen jälkeisenä päivänä. Kun tuomari pilkkasi hänen onnistumatonta pakoaan, niin hän katsoi tuomariin ja sanoi kylmästi:

"Kuulkaahan, hyvä herra, ja uskokaa minun sanojani: tämä pakoyritys oli vain osa pakotuumastani."

"En ymmärrä teitä", ilkkui tuomari.

"Ei teidän tarvitsekaan ymmärtää."

Ja kun tuomari ryhtyi tutkimuksiin, jotka julkaistiin kokonaisuudessaan l'Echo de Francen palstoilla, niin hän huudahti kyllästyneenä:

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, miksi suotta! Nämä kysymykset ovat aivan tarpeettomia!"

"Kuinka niin, tarpeettomiako?"

"Niin juuri, enhän minä aio olla läsnä oikeuden istunnossa."

"Ettekö ole..."

"En, se on aikomukseni, vakaa päätökseni. Eikä kukaan saa minua siinä horjumaan."

Sellainen varmuus, ja joka päivä uusiintuvat, käsittämättömät uutiset ärsyttivät ja nolasivat oikeuslaitosta. Oli olemassa salaisuuksia, jotka Arsène Lupin yksinään saattoi tietää ja jotka siis hän yksinään oli saattanut julkaista. Mutta mistä syystä hän ne ilmaisi ja miten?

Arsène Lupin vietiin toiseen koppiin. Eräänä iltana hänet siirrettiin alakertaan. Tuomari kokosi kaikki tutkimustulokset ja lähetti asian yleiselle syyttäjälle.

Asiasta ei kuultu mitään. Sitä kesti kaksi kuukautta. Lupin vietti sen maaten vuoteellaan, kasvot melkein aina seinään päin kääntyneinä. Muutto toiseen koppiin näytti heikontaneen häntä. Hän ei tahtonut tavata asianajajaansakaan vartijansa läsnäollessa.

Pari viikkoa ennen oikeudenistuntoa hän näytti virkistyvän. Hän valitti huonoa ilmaa. Hän sai kävellä vankilan pihalla hyvin varhain aamulla kahden vartijan välissä.

Mutta yleisön uteliaisuus ei ollut heikentynyt. Joka päivä saatiin kuulla uutisia hänen paostaan. Yleisö melkein toivoi sitä, sillä sitä miellytti tuon henkilön iloisuus, monipuolisuus, hänen keksintöjensä nerous ja elämänsä salaperäisyys. Arsène Lupinin täytyi päästä pakoon. Se oli aivan välttämätöntä, kohtalon määräys. Yleisö ihmetteli vain sitä, että hän hidasteli niin kauan. Joka aamu poliisiprefekti kysyi sihteeriltään:

"No niin, eikö hän ole vielä karannut?"

"Ei, herra prefekti."

"Sitten hän tekee sen huomenna."

Ja oikeudenistunnon edellisenä päivänä eräs herra tuli Grand Journalin toimitukseen, pyysi saada puhutella oikeusasiain toimittajaa, heitti käyntikortin hänen eteensä ja poistui. Kortissa oli seuraavat sanat: "Arsène Lupin pitää aina lupauksensa."

Oikeudenistunto alkoi siis sellaisin entein.

Tungos oli tavaton. Jokainen tahtoi nähdä kuuluisan Arsène Lupinin ja kuulla, miten hän pitää tuomaria pilkkanaan. Asianajajat ja virkamiehet, sanomalehtimiehet ja ylhäiset herrat, näyttelijättäret ja ylhäisön naiset, koko Pariisi täytti salin kuulijapenkit.

Ulkona satoi, päivä oli hämärä, Arsène Lupinin kasvoja ei erottanut tarkoin, kun vartijat toivat hänet sisään. Mutta hänen jäykkä astuntansa, tapa, millä hän istahti paikalleen, hänen välinpitämätön ja passiivinen esiintymisensä, ne eivät puhuneet hänen edukseen. Useamman kerran hänen asianajajansa – eräs herra Danvalin sihteeri, sillä tämä oli pitänyt arvoaan alentavana ryhtyä tähän asiaan – kysyi häneltä. Hän kohotti vain päätään ja oli vaiti.

Yleinen syyttäjä luki syytöskirjelmän, sitten tuomari sanoi:

"Syytetty, nouskaa. Nimenne, etunimenne, ikänne ja ammattinne?"

Kun hän ei saanut vastausta, kysyi hän uudelleen:

"Nimenne? Minä kysyn nimeänne?"

Heikolla ja väsyneellä äänellä vastasi syytetty:

"Baudru, Désiré."

Kuului mutinaa. Mutta tuomari jatkoi:

"Baudru, Désiré! Se on taas uusi juoni! Kun se on jo kai kahdeksas eri nimi, jonka sanotte omaksenne ja ehkä yhtä keksitty kuin edellisetkin, niin toivoakseni suvaitsette, että käytämme Arsène Lupin nimeä, jolla nimellä olette tunnetumpi."

Tuomari tarkasti muistiinpanojaan ja jatkoi:

"Sillä kaikista tutkimuksista huolimatta on ollut mahdotonta saada selvää oikeasta nimestänne. Edustatte sitä nykyisessä yhteiskunnassa outoa tapausta, että teillä ei ole lainkaan menneisyyttä. Emme tiedä, kuka olette tai mistä, missä olette nuoruutenne viettänyt, lyhyesti emme mitään. Te ilmestyitte aivan yhtäkkiä noin kolme vuotta sitten, voimatta varmasti sanoa mistä ympäristöstä, ja tulitte äkkiä Arsène Lupiniksi, se tahtoo sanoa mieheksi, joka on merkillinen sekoitus neroudesta ja rikollisuudesta, epänormaalisuudesta ja jalomielisyydestä. Ne tiedot, jotka olemme saaneet entisestä elämästänne, ovat vain otaksumia. On luultavaa, että eräs Rostat, joka noin kahdeksan vuotta sitten työskenteli taikatemppujen tekijän Dicksonin kanssa, olikin Arsène Lupin. On luultavaa, että venäläinen ylioppilas, joka kuusi vuotta sitten harjoitti opintoja tohtori Altierin laboratoriossa Saint Louisen sairashuoneessa ja joka usein hämmästytti opettajaansa nerokkailla päätelmillään bakteriologiassa ja rohkeilla kokeilullaan ihotautien alalla, olikin Arsène Lupin. Arsène Lupin oli myös se japanilaisen painin opettaja, joka asettui Pariisiin aikoja ennen kuin puhuttiinkaan jiujitsusta. Luulemme, että Arsène Lupin oli se polkupyöräilijä, joka sai maailmannäyttelyn aikana ensimmäisen palkinnon, 10 000 frangia, eikä sen jälkeen esiintynyt. Arsène Lupin oli myös ehkä sama henkilö, joka pelasti pienestä ikkunasta basaarin palossa niin monta henkilöä... ja ryösti heidät putipuhtaiksi."

Ja lyhyen äänettömyyden jälkeen tuomari lopetti puheensa näin:

"Tällainen näyttää olleen se aika, jona te tunnuitte huolellisesti valmistuneen taisteluun yhteiskuntaa vastaan. Järkiperäisen menetelmän avulla kehititte voimanne, tarmonne ja sukkeluutenne. Tunnustatteko nämä tiedot oikeiksi?"

Tämän puheen aikana syytetty oli nojautunut vuoroin kumpaankin jalkaansa, selkä kumarassa ja kädet hervottomina. Kirkkaammassa valossa näki, että hän oli tavattoman laiha, hänen poskensa kuopilla, silmänsä verestävät, kasvot kelmeät ja niissä siellä täällä punaisia täpliä, ja parta oli epätasainen ja harva. Hän oli vankilassa huomattavassa määrässä vanhentunut ja kuihtunut. Ei enää tuntenut hänen hienoja ja kauniita kasvojaan, joista niin usein oli sanomalehdissä nähnyt miellyttäviä kuvia.

Saattoi luulla, ettei hän kuullutkaan hänelle tehtyjä kysymyksiä. Ne täytyi esittää hänelle kaksi kertaa. Sitten katsoi hän ylös, näytti miettivän ja sitten ponnistaen voimiaan, sopersi:

"Baudru, Désiré."

Tuomari purskahti nauruun.

"En ole aivan selvillä siitä systeemistä, jota te, Arsène Lupin, aiotte puolustuksessanne käyttää. Jos tahdotte näytellä höperöä ja syyntakeetonta, niin se on oma asianne. Mitä minuun tulee, niin ajan asiaa suoraan eteenpäin välittämättä teidän keksinnöistänne. "

Ja hän alkoi yksityiskohtia myöten selvitellä niitä varkauksia, petoksia ja väärennyksiä, joista Lupinia syytettiin. Toisinaan hän kysäisi syytetyltä. Tämä mörähti jotakin tai oli vastaamatta.

Todistajien kuulustelu alkoi. Tuli esiin vähäpätöisiä väitteitä, niiden joukossa vakavampiakin, joilla kaikilla oli se ominaisuus, että ne sotivat toisiaan vastaan. Tutkimus muuttui hämmästyttävän sekavaksi, mutta kun tarkastaja Ganimard tuotiin sisään, kaikkien mielenkiinto heräsi uudelleen.

Jo heti alussa vanha salapoliisi herätti pettymyksen tunteen kuulijoissa. Ei hän näyttänyt juuri pelkäävän – olihan hän nähnyt muitakin pahantekijöitä – mutta kyllä levottomalta, pahoinvoivalta. Useamman kerran hän huomattavan hämillään kääntyi katsomaan syytettyä. Nojaten molemmin käsin kaidepuuhun hän kertoi tapauksista, joihin hän oli ottanut osaa, takaa-ajostaan kautta Euroopan, tulostaan Amerikkaan. Ja kaikki kuuntelivat häntä ahnaasti kuten kuullaan kerrottavan mitä jännittävintä seikkailua. Mutta loppupuolella viitattuaan tuttavuuteensa Arsène Lupinin kanssa hän kaksi eri kertaa pysähtyi hajamielisenä ja epävarmana puheessaan.

Näki aivan selvästi, että joku ajatus vaivasi häntä. Tuomari sanoi hänelle:

"Jos olette sairas, niin teidän on parasta keskeyttää todistuksenne."

"Ei, ei, mutta..."

Hän vaikeni, katseli syytettyä pitkään ja tarkasti, ja sanoi sitten:

"Minä pyydän lupaa saada lähemmin tarkastaa syytettyä. Tässä piilee jokin salaisuus, josta minun täytyy päästä selville."

Hän lähestyi syytettyä, katsoi vielä pitempään häneen hyvin tarkasti, kääntyi sitten oikeuden puoleen ja virkkoi sitten juhlallisella äänellä:

"Herra puheenjohtaja, vakuutan, että tämä edessäni oleva mies ei ole Arsène Lupin."

Näiden sanojen jälkeen syntyi pitkä äänettömyys. Tuomari, joka ensiksi oli aivan ymmällään, huudahti:

"Mitä sanottekaan! Tehän olette hullu!"

Tarkastaja vakuutti vielä varmemmin:

"Ensi hetkellä voi erehtyä yhdennäköisyydestä, sillä sellainen on olemassa, sen myönnän, mutta sitten huomaa erehtyneensä. Nenä, suu, hiukset, ihon väri... niin juuri: ne eivät ole Arsène Lupinin. Ja nuo silmät sitten! Onko hänellä koskaan ollut tuollaisia juopon silmiä?"

"Selittäkäähän toki. Mitä te, todistaja väitätte?"

"Mistä minä sen tiedän! Hän on pannut sijaansa jonkun miesparan, joka voi tulla tuomituksi hänen sijastaan... Jollei tämä mies ole hänen rikostoverinsa."

Kaikkialta salista kuului huutoja, naurua, huudahduksia, jotka tämä äkillinen teatteritemppu oli herättänyt. Oikeuden puheenjohtaja kutsutti saapuville tutkintotuomarin, vankilan johtajan, vartijat ja keskeytti istunnon.

Kun sitä jälleen jatkettiin, niin herra Bouvier ja vankilan johtaja väittivät, nähdessään syytetyn, että hän ja Arsène Lupin olivat vain hiukan toistensa näköisiä.

"Mutta", huudahti tuomari, "kuka tämä mies siis on? Mistä hän on tullut? Miten hän on oikeuden hallussa?"

Vankilan vartijat tuotiin sisään. Mikä hämmästyttävä, vastaansotiva väite, he tunsivat vangin samaksi, jota he vuorotellen olivat vartioineet. Tuomari hengähti helpoituksesta.

Mutta toinen vartija jatkoi:

"Niin, niin, minä luulen, että se on hän."

"Mitä? Te luulette?"

"Hitto vieköön, minä olen hyvin epäselvästi hänet nähnyt. Hänet tuotiin minulle illalla, ja kaksi kuukautta hän on maannut kasvot seinään päin."

"Mutta sitä ennen?"

"Sitä ennen? Silloin hän ei ollut kopissa n:o 24."

Vankilanjohtaja selitti asian:

"Me muutimme vangitun toiseen koppiin pakoyrityksen jälkeen."

"Mutta te, herra johtaja, te olette nähnyt hänet näinä kahtena kuukautena?"

"Minulla ei ollut tilaisuutta nähdä häntä... hän makasi aina."

"Eikö tämä ole se mies, joka uskottiin teidän huostaanne?"

"Ei."

"Kuka hän siis on?"

"Sitä en voi sanoa."

"Tässä on siis tapahtunut vaihdos, joka tehtiin kaksi kuukautta sitten. Miten sen selitätte?"

"Se on mahdotonta."

"Siis?"

Aivan epätoivoissaan asian sekavuudesta tuomari kääntyi syytetyn puoleen ja kysyi kehottavalla äänellä:

"Kuulkaahan, syytetty, voitteko selittää minulle, miten ja milloin jouduitte oikeuden haltuun?"

Tämä hyväntahtoisuus näytti poistavan sen epäluuloisuuden, joka tähän asti oli estänyt syytettyä puhumasta. Hän koetti vastata. Kun taitavasti ja ystävällisesti kyseltiin, niin onnistuttiin saamaan kokoon muutamia lauseita, joista tuli ilmi seuraavaa: Kaksi kuukautta sitten hänet tuotiin vankilaan. Hän oli ollut siellä yön ja aamun. Hänet päästettiin vapaaksi, taskussaan seitsemänkymmentäviisi centimiä. Mutta kun hän meni vankilan pihan poikki, tarttui kaksi vartijaa häntä käsivarsista kiinni ja vei vankivaunuun. Sen jälkeen hän oli elänyt kopissa n:o 24, jokseenkin onnellisena... sai hyvää ruokaa... ja nukkui hyvin... Sen vuoksi hän ei ollut tehnytkään vastarintaa...

Tämä kaikki tuntui todennäköiseltä. Yleisön nauraessa ja puhellessa kiihtyneenä tuomari lykkäsi asian seuraavaan istuntoon hankkiakseen lisätodisteita.

Tutkittaessa saatiin heti seuraavat tiedot vankilasta: kahdeksan viikkoa sitten oli eräs Désiré Baudru-niminen mies nukkunut yönsä vankilassa. Päästyään seuraavana päivänä vapaaksi hän poistui vankilasta kello kaksi iltapäivällä. Samana päivänä kello kaksi lähti Arsène Lupin viimeisestä kuulustelusta ja palasi vankivaunuissa vankilaan.

Olivatko vartijat erehtyneet? Olisivatko he yhdennäköisyyden pettäminä huolimattomuudessaan itse panneet tämän miehen vangitun sijaan? Silloin he olisivat olleet niin leväperäisiä, että heidän virkansa laadun vuoksi ei sellaista voinut otaksuakaan.

Oliko tämä vaihdos valmisteltu jo edeltäpäin? Paitsi sitä, että tapahtumapaikka oli melkein mahdoton siihen, täytyi siinä tapauksessa Baudrun olla kanssarikollinen; hän oli antanut vasiten vangita itsensä astuakseen Arsène Lupinin sijaan. Mutta minkä ihmeen kautta silloin tämä tuuma, joka perustui aivan uskomattomaan onneen, edullisiin sattumiin ja satumaisiin erehdyksiin, oli voinut onnistua?

Désiré Baudru vietiin antropometriseen mittaukseen: mikään ei vastannut Lupinin tuntomerkkejä. Sitä paitsi voitiin helposti seurata hänen elämänvaiheitaan. Hänet tunnettiin Courbevoiessa, Asnieressa, Levalloisissa. Hän eli almuista ja nukkui eräässä lumppujenkokoojan vajassa, joita on Ternesin vallin luona. Koko vuoden ajan hän oli ollut kateissa.

Oliko Arsène Lupin ottanut hänet palvelukseensa? Sitä ei voitu minkään seikan perusteella uskoa. Ja vaikka niinkin olisi ollut, niin ei vangin paosta saatu sen enempää selvää. Tutkimuksen tulos oli aina sama. Niistä paristakymmenestä johtopäätöksestä, joita oltiin valmiita tekemään, ei ainoakaan ollut tyydyttävä. Paosta itsestään ei ollut epäilystäkään, koko pako oli niin käsittämätön, niin ihmeellinen, ja sekä yleisö että tuomioistuin näkivät, että se oli tulos pitkistä valmisteluista, seuraus verrattomista teoista, jotka tarkkaan liittyivät toisiinsa, joiden onnistuminen vain todisti oikeaksi Arsène Lupinin ylpeän ennustuksen: "Minä ei aio olla läsnä oikeuden istunnossa."

Kun kokonainen kuukausi oli jatkettu mitä tarkimpia tutkimuksia, pysyi arvoitus yhä vain selvittämättömänä. Eihän Baudru-parkaa voitu pitää iankaiken vankilassa. Hänen oikeusjuttunsa olisi ollut naurettava; mitä syytöksiä oli häntä vastaan? Tutkintotuomari allekirjoitti hänen vapauttamiskäskynsä. Mutta vankilan päällikkö päätti panna hänet tarkan valvonnan alaiseksi.

Se oli Ganimardin keksimä ajatus. Hän ei omalta kannaltaan voinut nähdä tässä mitään erehdystä tai sattumaa. Baudru oli välikappale, jota Arsène Lupin oli käyttänyt verrattomalla taituruudellaan. Kun Baudru olisi vapaana, niin hänen kauttaan saataisiin Arsène Lupin tai ainakin joku hänen tovereistaan kiinni.

Ganimard sai apulaisikseen Folenfantin ja Dieuzyn, ja eräänä tammikuun usvaisena aamuna avattiin vankilan portti Désiré Baudrulle.

Ensi alussa hän näytti olevan kovin epäröivällä kannalla, kuljeskeli kuten ainakin mies, joka ei tiedä, miten hän käyttäisi aikaansa. Hän käveli Vankila- ja Saint-Jacques-katua pitkin. Eräässä vanhojen vaatteiden kaupassa hän riisui takkinsa ja liivinsä, myi liivin muutamasta rovosta, ja ottaen jälleen takin ylleen jatkoi matkaansa.

Hän meni Seine-virran yli. Châtelet-torilla ajoi hänen ohitseen bussi. Hän aikoi nousta siihen. Se oli täynnä. Tarkastaja pyysi häntä ottamaan järjestysnumeron, hän astui odotushuoneeseen.

Silloin Ganimard kutsui molemmat apulaiset luokseen ja koko ajan pitäen odotushuonetta silmällä sanoi heille sukkelaan:

"Ottakaa ajuri... ei, kaksi, se on viisainta. Minä ajan toisen kanssa teistä, ja seuraamme häntä."

Miehet tottelivat. Mutta Baudru ei palannutkaan. Ganimard meni odotushuoneeseen: siellä ei ollut ketään.

"Mikä typerys minä olen", hän mutisi, "unohdin toisen ulko-oven".

Odotushuone oli todellakin käytävän kautta yhteydessä Saint-Martin-kadun kanssa. Ganimard riensi perästä. Hän tuli juuri paraiksi nähdäkseen Baudrun istuvan Batignollesin-Kasvitarhan bussissa, joka kääntyi Rivoli-kadun kulmasta. Hän juoksi ja sai bussin kiinni. Mutta hän oli kadottanut molemmat apulaisensa. Hän sai yksin jatkaa takaa-ajoaan.

Raivoissaan teki hänen mielensä iskeä miehen niskaan kiinni ilman mitään muodollisuuksia. Eikö tuo höperäksi luultu ollut tahallaan ja tarkoin mietityn juonen avulla erottanut hänet hänen molemmista apulaisistaan?

Hän katseli Baudrua. Tämä torkkui penkillään ja pää heilui oikealle ja vasemmalle. Suu oli puoliksi auki, ja hän oli uskomattoman typerän näköinen. Ei, hän ei ollut mikään vastustaja, joka voisi pettää vanhaa Ganimardia. Sattuma häntä oli auttanut, siinä kaikki.

Lafaytte-gallerian kulmassa mies hyppäsi bussista Muetten raitiovaunuun. Se kulki pitkin bulevardi Haussmannia ja Avenue Victor Hugoa. Baudru nousi vasta Muetten pysäkin luona pois ja lähti velton näköisenä Boulognen metsään.

Hän käveli käytävältä toiselle, palasi takaisin, jatkoi matkaansa. Mitä hän etsi? Oliko hänellä jokin tarkoitus? Jatkettuaan tunnin ajan tätä peliä hän näytti väsyvän. Nähdessään penkin hän istahti sille. Tämä paikka, lähellä Auteuilia, pienen, puiden siimeksessä olevan lammen rannalla, oli aivan autio. Kului puoli tuntia. Ganimard kävi kärsimättömäksi ja päätti ryhtyä puheisiin.

Hän lähestyi siis ja istuutui Baudrun viereen. Hän sytytti savukkeen, piirteli kävelykepillään ympyröitä hiekkaan ja sanoi:

"Eipä kovinkaan lämmin."

Äänettömyys. Ja äkkiä, keskellä tätä hiljaisuutta, kajahti nauru, iloinen, onnellinen nauru, hurjan ilon valtaama vastustamaton nauru. Ganimard tunsi toden teolla hiustensa nousevan pystyyn. Tuon naurun, tuon pirullisen naurun hän tunsi niin hyvin!...

Äkkinäisellä liikkeellä hän tarttui miehen rinnuksiin ja katsoi häneen terävästi, vihaisesti, tarkemmin vielä kuin oikeudessa, ja nyt se ei enää ollutkaan sama mies. Se oli se mies, mutta samalla myös toinen, se oikea.

Terästäen tahtonsa hän näki silmien eloisan ilmeen, hän täydensi laihtuneet kasvot, hän huomasi oikean hipiän kelmeän ihon alta, ja oikean suun rumentavien ryppyjen takaa. Ja silmät olivat tuon toisen, suu tuon toisen, ja varsinkin oli hänen tuo terävä, vilkas, pilkallinen, nerokas, niin kirkas ja niin nuorekas ilme.

"Arsène Lupin, Arsène Lupin", hän sopersi.

Äkkiä sai raivo hänessä vallan, ja hän tarttui toisen kurkkuun koettaen kaataa hänet nurin. Viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta hän oli vielä harvinaisen voimakas, jota vastoin hänen vastustajansa tuntui hyvin heikolta. Ja sitä paitsi, mikä mestariteko, jos hän nyt saisi Lupinin kiinni!

Taistelu oli lyhyt. Arsène Lupin tuskin ehti aloittaa puolustautumista; heti kun Ganimard oli iskenyt kiinni, hän myös irrotti kätensä. Hänen oikea käsivartensa riippui hervottomana ja velttona alhaalla.

"Jos teille opetettaisiin poliisilaitoksessa jiu-jitsua", selitti Lupin, "niin tietäisitte, että tämän iskun nimi on japanin kielellä udishi-ghi."

Ja hän jatkoi kylmästi:

"Sekuntikin vielä, niin minä olisin taittanut käsivartenne, ja te olisitte saanut vain ansaitun palkkanne. Kuinka te, vanha ystäväni, jota minä kunnioitan, jonka edessä äkkiä paljastan oikean muotoni, voitte käyttää väärin minun luottamustani! Se oli rumasti tehty..."

Ganimard oli vaiti. Tämä pako, josta hänellä mielestään oli vastuu – eikö se ollut onnistunut siksi, että hän huomiota herättäneellä väitteellään oli johtanut oikeuden harhaan? Tämä pako tuntui suurimmalta häpeältä hänen virkaurallaan. Kyynel valui hänen harmaita viiksiään kohden.

"Mutta, hyvä Jumala, Ganimard, älkää nyt surko: jos te ette olisi puhunut, niin olisin minä pitänyt huolen siitä, että joku muu olisi puhunut. Kuulkaahan, enhän minä voinut sallia, että Désiré Baudru tuomittaisiin?"

"Siis", mutisi Ganimard, "te se olittekin siellä? Ja te olette tässäkin!"

"Minä, aina vain minä, yksinomaan minä."

"Onko se mahdollista?"

"Oh! Tarvitsematta lainkaan olla taikuri. Tarvitsee vain, kuten kunnon tuomarikin sanoi, valmistautua kahdentoista vuoden ajan ollakseen varma kaikkien sattumien varalta."

"Mutta kasvonne? Silmänne?"

"Ymmärrättehän, että jos minä työskentelin puolitoista vuotta Saint-Louisissa tohtori Altierin kanssa, niin ei se tapahtunut rakkaudesta tieteeseen. Minä ajattelin, että hänen, jolle kerran tulee kunnia sanoa itseään Arsène Lupiniksi, täytyy osata turvautua tavallisiin ulkomuodon ja samannäköisyyden lakeihin. Ulkomuoto? Senhän voi mielensä mukaan muuttaa. Siten voi ruiskuttamalla parafiinia ihon alle saada sen pöhöttymään juuri siltä tai tältä kohdalta. Pyrogallolihappo muuttaa mohikaaniksi. Eräiden kasvien mehu laittaa teille erinomaisia paiseita ja pahkuroita. Toinen kemiallinen yhdistys saa parran ja hiukset kasvamaan, toinen muuttaa äänen soinnun. Lisätkää siihen kahden kuukauden määrätty ruokajärjestys kopissa n:o 24, tuhansia kertoja harjoitetut temput, miten avaan suuni määrätyllä tavalla, pidän pääni näin kumarassa ja selkäni näin köyryssä. Lopulta viisi tippaa atropinia silmiin, jotta katse tulee harhailevaksi ja epävarmaksi, ja temppu on tehty."

"Minä en ymmärrä, kuinka vartijat..."

"Muutokseni tapahtui vähitellen. He eivät huomanneet joka päivä tapahtuvia edistysaskeleita."

"Mutta Désiré Baudru?"

"Baudru on olemassa. Hän oli eräs aivan viaton miesparka, jonka tapasin viime vuonna ja joka todellakin on hiukan minun näköiseni. Kun saatoin odottaa vangitsemista milloin tahansa, piilotin hänet syrjään ja aloin heti ensiksi tarkastaa, missä suhteessa ulkomuotomme erosivat, saadakseni ne kohdat mahdollisimman tarkoin muodostetuksi omaan naamaani. Ystäväni toimittivat hänet yhdeksi yöksi vankilaan, joten hän lähti melkein samalla hetkellä sieltä kuin minäkin, ja niin, että sen sattuman voi helposti havaita todeksi. Sillä huomatkaa se, hänen lähtönsä jäljet täytyi löytää, muuten oikeus olisi kysynyt, kuka minä olen. Jotavastoin, kun tarjosin oikeudelle tuon verrattoman Baudrun, niin oli aivan selvää, ymmärrättehän, aivan selvää, että oikeus iski kiinni häneen, ja vaikka vangin vaihtaminen oli kerrassaan aivan mahdotonta, niin oikeus mieluummin uskoi vaihtamisen kuin myönsi oman tietämättömyytensä."

"Niin, niin, todellakin", mutisi Ganimard.

"Ja sitä paitsi", huudahti Arsène Lupin, "oli minun käsissäni oikea valtti, kortti, jonka jo alusta pitäen olin pistänyt peliin: se oli se jännitys, jolla kaikki odottivat pakoani. Ja siinä oli se suuri erehdys, johon te jouduitte, te ja kaikki muut, tässä jännittävässä pelissä, joka minulla oli oikeuden kanssa, ja jonka lopputulos oli aivan minun vallassani: te uskoitte kaiken muun lisäksi, että minä toimin kerskaillen, että menestykseni oli huumannut minut kuten minäkin keltanokan. Minäkö, Arsène Lupin, olisin ollut niin typerä! Ja sanoittehan tekin Cahornin jutussa: 'Sillä hetkellä kun Arsène Lupin huutaa koko maailmalle karkaavansa, niin, hänellä on omat syynsä, jotka pakottavat hänet huutamaan.' – Mutta, hitto vieköön, ettekö te ymmärrä, että päästäkseen karkuun... karkaamatta, täytyi kaikkien jo edeltäpäin uskoa sitä, sen täytyi olla uskonkappale, ehdoton varmuus, häikäisevä totuus kuin itse aurinko. Ja siksi se tuli minun tahtoni kautta. Arsène Lupin karkaa. Arsène Lupin ei tule oikeuden istuntoon. Ja kun te nousitte sanomaan: 'Tuo mies ei ole Arsène Lupin', niin olisihan ollut yliluonnollista, jolleivät kaikki olisi uskoneet, että minä en ollut Arsène Lupin. Jos yksi ainoakaan olisi epäillyt, yksi ainoakaan olisi huomauttanut: 'Mutta ehkä hän onkin Arsène Lupin?' niin sinä hetkenä olisin ollut hukassa. Olisi tarvinnut vain kumartua puoleeni, ei sillä ajatuksella, että minä en ollut Arsène Lupin, kuten te teitte, te ja muut, vaan ajattelen, että minä voisin olla Arsène Lupin, niin varokeinoistani huolimatta minut olisi tunnettu. Mutta minä olin levollinen. Logiikan ja psykologian mukaan ei kellään voinut olla niin yksinkertaista ajatusta."

Hän tarttui äkkiä Ganimardin käteen.

"Kuulkaahan, Ganimard, myöntäkää, että kahdeksan päivää vankilassa keskustelumme jälkeen te odotitte minua kello neljä kotonanne, kuten minä olin teitä pyytänyt?"

"Ja vankivaununne?" kysyi Ganimard välttääkseen vastausta.

"Petkutusta! Ystäväni olivat korjanneet ja pistäneet toisten sijaan nämä vanhat, hyljätyt vaunut, kokeillessaan temppua. Mutta minä tiesin, että se oli epäkäytännöllistä ilman erikoisten seikkojen apua. Mutta minä pidin hyödyllisenä tehdä tämän pakoyrityksen ja saattaa sen julkisen puheen aiheeksi. Uhkarohkeasti suunniteltu ensimmäinen pakoyritys teki toisen jo edeltäpäin mahdolliseksi."

"Siis tuo sikari..."

"Oli minun järjestämäni kuten veitsikin."

"Ja kirjeet?"

"Minun kirjoittamiani."

"Ja salaperäinen kirjeenvaihto?"

"Hän ja minä olimme yksi ja sama. Minä osaan kirjoittaa millaista käsialaa tahansa."

Ganimard mietti hetkisen ja kysäisi:

"Kuinka antropometrisessä mittauksissa ei huomattu, kun otettiin Baudrun päästä mitta, että se olikin sama kuin Arsène Lupinin?"

"Arsène Lupinin mittoja ei olekaan kortissa."

"Totta kai!"

"Tai sitten ne ovat vääriä. Minä olen paljon tutkinut sitä asiaa. Bertillonin järjestelmässä on ensin kasvojen kuva – ja te näette itse, että se ei pidä paikkaansa – ja sitten tulos mittauksesta, pään, sormien, korvien ym. mitat. Sitä vastaan ei voinut mitään tehdä."

"Siis?"

"Siis täytyi maksaa. Jo ennen Amerikasta tuloani otti eräs virkamies niin ja niin paljon kirjoittaakseen väärät mitat kortilleni. Silloin koko järjestelmä horjuu, ja tulos on aivan päinvastainen kuin pitäisi. Baudrun mitat eivät siis vastanneet Arsène Lupinin mittoja."

Syntyi jälleen äänettömyys, sitten Ganimard kysyi:

"Ja mitä te nyt aiotte tehdä?"

"Nyt", huudahti Lupin, "aion levätä, lihoa ja vähitellen tulla taas omaksi itsekseni. Hyvähän on olla Baudru tai joku muu, muuttaa persoonallisuutta kuin paitaa ja valikoida ulkomuotonsa, äänensä, katseensa ja käsialansa. Mutta voi sattua, ettei silloin enää löydä omaa itseään, ja se on hyvin surullista. Tunnen nykyään jokseenkin samaa kuin mies, joka kadotti varjonsa. Minä alan etsiä itseäni... kunnes löydän."

Hän käveli edes takaisin. Päivä alkoi hiukan hämärtää. Hän seisahtui Ganimardin eteen.

"Meillä ei luullakseni ole enää mitään toisillemme sanottavaa?"

"On kyllä", vastasi tarkastaja, "tahtoisin tietää, kerrotteko pakonne salaisuuden... tekemäni erehdyksen..."

"Oh! Ei kukaan koskaan saa tietää, että se oli Arsène Lupin, joka päästettiin vapaaksi. Minulle on siksi tärkeätä koota ympärilleni salaperäisyyden varjoja, jotta tämä pako ei kadottaisi ihmeen tapaista luonnettaan. Siksi älkää pelätkö mitään, hyvä ystäväni, ja hyvästi. Syön tänä iltana kaupungissa päivällistä ja ennätän töintuskin muuttaa pukua."

"Luulin teidän kaipaavan lepoa!"

"Ikävä kyllä on olemassa seuraelämän vaatimuksia, joista ei voi vapautua. Lepo alkaa vasta huomenna."

"Ja missä te syötte päivällistä?"

"Englannin suurlähetystössä."

SALAPERÄINEN MATKUSTAJA

Olin edellisenä päivänä lähettänyt autoni maanteitse Roueniin. Minun piti junalla mennä sinne ja sitten lähteä autolla ystävieni luo, jotka asuvat Seine-virran varrella.

Silloin tuli Pariisissa muutama minuutti ennen junan lähtöä seitsemän herraa vaunuosastooni; viisi heistä tupakoi. Vaikka matka olikin lyhyt, niin minusta tuntui ikävältä jäädä siihen seuraan, varsinkin kun vaunu oli vanhanaikainen, siinä ei ollut käytävää, vaan kukin osasto avautui erikseen vaunun sivusta. Otin siis päällystakkini, sanomalehteni, aikatauluni ja paketin viereiseen vaununosastoon.

Siellä oli nainen. Minut nähdessään hän teki harmia ilmaisevan liikkeen, jonka varsin hyvin huomasin, ja kumartui ovella olevan herran puoleen, joka epäilemättä oli hänen miehensä ja oli saattanut hänet asemalle. Herra katsoi minuun, ja tuo tarkastus päättyi kai edukseni, sillä hän puhui hiljaa vaimolleen hymyillen, kuten tehdään pelokkaalle lapselle, jota koetetaan rauhoittaa. Rouva hymyili vuorostaan ja vilkaisi ystävällisesti minuun, ikään kuin hän heti olisi ymmärtänyt, että minä olen niitä kohteliaita miehiä, joiden kanssa nainen voi olla suljettuna kahden tunnin ajan kuusi jalkaa pitkään laatikkoon, tarvitsematta pelätä mitään.

Hänen miehensä sanoi hänelle:

"Älä pahastu, rakkaani, mutta minulla on tärkeä asia hoidettavana, ja minun on lähdettävä."

Hän suuteli hellästi rouvaansa ja lähti. Rouva heitti hänelle ikkunasta lentosuukkoja ja vilkutti nenäliinallaan.

Vihellys kuului. Juna lähti liikkeelle.

Juuri sillä hetkellä, asemavirkailijoiden vastustuksesta huolimatta, aukeni ovi, ja mies tuli meidän osastoomme. Matkatoverini, joka parhaillaan seisoi järjestämässä tavaroitaan verkkoon, kiljahti pelosta ja putosi penkille istumaan.

Minä en ole pelkuri, kaukana siitä, mutta myönnän, että tuollaiset viime hetkellä tapahtuvat häiriöt tuntuvat aina ikäviltä. Ne tuntuvat liian odottamattomilta, eivätkä juuri luonnollisilta. Niiden takana piilee aina jotakin, muuten ei...

Mutta viimeksi tulleen ulkomuodon ja hänen käytöksensä olisi pitänyt poistaa se huono vaikutelma, jonka hänen tulonsa oli saanut aikaan. Hän oli hyvin säädyllisesti, melkein hienosti pukeutunut, aistikas solmio kaulassaan, puhtaat hansikkaat käsissä, tarmokkaan näköinen... Mutta, toden totta, missä hitossa olin nähnyt nuo kasvot? Sillä en voinut epäilläkään, olin ne nähnyt. Tuntui kuin olisin nähnyt monta kertaa jonkun valokuvan, mutta en koskaan itse henkilöä. Ja samalla tunsin, että minun oli turhaa koettaakaan päästä siitä selville, niin epävarma ja häilyvä oli muistoni.

Mutta kun huomioni kääntyi naiseen, hämmästyin hänen kalpeuttaan ja pelästynyttä ilmettään. Hän katseli vierustoveriaan – he istuivat samalla sohvalla – todella kauhuissaan, ja huomasin, miten pieni käsi läheni vavisten pientä matkalaukkua, joka oli noin kahdenkymmenen sentin päässä hänen polvistaan. Hän tarttui siihen ja veti sen hermostuneesti luokseen.

"Voitteko pahoin, rouva? Sallitteko, että avaan ikkunan?"

Vastaamatta mitään hän osoitti pelokkaalla liikkeellä tuota miestä. Minä hymyilin kuten hänen miehensäkin oli tehnyt, kohautin olkapäitäni ja selitin eleillä, ettei hänen tarvinnut pelätä, minähän olin läsnä, ja sitä paitsi tuo herra näytti aivan vaarattomalta.

Sillä hetkellä hän kääntyi meihin päin, katsoi meihin kiireestä kantapäähän, vaipui sitten nurkkaansa eikä enää liikahtanutkaan.

Syntyi äänettömyys, mutta nainen, ikään kuin kooten koko tarmonsa tehdäkseen tämän epätoivoisen teon, kuiskasi minulle tuskin kuuluvalla äänellä:

"Tiedättekö, että hän on junassamme?"

"Kuka?"

"Hän... hän... minä vakuutan teille."

"Kuka hän?"

"Arsène Lupin!"

Hän katsoi koko ajan matkatoveriimme ja sanoi tuon pelottavan nimen pikemmin hänelle kuin minulle.

Mies painoi hattunsa syvemmälle kasvoilleen. Peittikö hän sillä hämillään oloaan vai valmistautuiko hän aivan yksinkertaisesti nukkumaan?

Huomautin:

"Arsène Lupin tuomittiin eilen poissaolevana kahdenkymmenen vuoden pakkotyöhön. Ei ole siis luultavaa, että hän tänään on niin varomaton, että esiintyy yleisön joukossa. Sitä paitsi sanomalehdet ovat kertoneet hänen lähteneen tänä talvena Turkkiin kuuluisan vankilapakonsa jälkeen?"

"Hän on tässä junassa", sanoi nainen yhä selvemmin haluten sanoa sen niin, että matkatoverimme kuulisi, "mieheni oli alipäällikkö tutkintovankilan palvelusosastossa, ja aseman komisario itse sanoi meille, että Arsène Lupinia etsittiin".

"Se ei vielä riitä..."

"Hänet tavattiin ulommassa odotussalissa. Hän osti ensi luokan matkalipun Roueniin."

"Silloinhan olisi ollut helppo ottaa hänet kiinni."

"Hän katosi. Odotussalin ovella oleva tarkastaja ei nähnyt häntä, mutta hänen otaksuttiin menneen asemasillan kautta ja nousseen pikajunaan, joka lähtee kymmenen minuuttia myöhemmin kuin tämä."

"Siinä tapauksessa hän olisi joutunut kiinni."

"Ja jos hän viime hetkessä olisi hypännyt ulos siitä pikajunasta ja tullut tähän junaan... joka onkin luultavaa... aivan varmaa?"

"Siinä tapauksessa hän joutuu täällä kiinni. Sillä asemamiehet ja poliisit ovat varmaankin nähneet junanvaihtamisen, ja päästyämme Roueniin hänet otetaan kauniisti kiinni."

"Hänet, ei koskaan! Kyllä hän taas keksii jonkin keinon päästäkseen pakoon."

"Siinä tapauksessa toivotan hänelle onnellista matkaa."

"Mutta sitä ennen, mitä kaikkea hän voisikaan tehdä!"

"Mitä?"

"Mistä minä sen tiedän? Täytyy olla valmis mihin tahansa!"

Hän oli hyvin levoton, ja olihan hänellä jossakin määrin syytäkin olla hermostunut. Sanoin melkein vastoin tahtoani:

"Tapahtuu todellakin ihmeellisiä yhteensattumia... Mutta rauhoittukaa. Joskin otaksumme, että Arsène Lupin on jossain vaunussa, niin hän pysyy siivosti alallaan, ei hanki itselleen uusia ikävyyksiä eikä ajattele mitään muuta kuin miten karttaisi uhkaavan vaaran."

Sanani eivät rauhoittaneet häntä lainkaan. Hän vaikeni, pelkäsi luultavasti olevansa muuten epähieno.

Avasin sanomalehteni ja luin selostukset Arsène Lupinin oikeusjutusta. Kun niissä ei ollut mitään, jota en olisi jo tietänyt, eivät ne minua paljoakaan huvittaneet. Sitä paitsi olin väsynyt, olin huonosti nukkunut, tunsin silmäluomieni käyvän raskaiksi ja pääni painuvan alas.

"Mutta, hyvä herra, ettehän vain aikone nukkua!"

Nainen riuhtaisi sanomalehdet käsistäni ja katsoi suuttuneena minuun.

"En suinkaan", vastasin minä, "siihen ei minulla ole lainkaan halua".

"Se olisikin tavattoman ajattelematonta", hän sanoi minulle.

"Tavattoman", vastasin minä. Ja minä taistelin pontevasti unta vastaan, katselin maisemaa, pilviä, jotka kulkivat taivaalla. Ja pian kaikki tämä alkoi hälvetä, levottoman naisen ja liikkumattoman herran kuva haihtui mielestäni, ja minä vaivuin syvään, pitkään uneen.

Vaihtelevia ja keveitä unia alkoi piankin syntyä sielussani, päähenkilönä niissä oli eräs mies, joka käytti Arsène Lupinin nimeä ja näytteli hänen osaansa. Hän hyppeli taivaanrannalla, selässään kantamus kallisarvoisia esineitä, kulki muurien läpi ja tyhjensi linnoja.

Mutta tuon olennon hahmo, joka ei enää ollutkaan Arsène Lupin, kävi selvemmäksi. Hän tuli minua kohden, kasvoi yhä suuremmaksi, hyppäsi uskomattoman vikkelästi vaunuun ja putosi suoraan rintani päälle.

Kamala kipu... vihlova huuto... Minä heräsin. Se miesmatkustaja oli polvillaan rintani päällä ja kuristi minua kurkusta.

Näin kaiken hyvin epäselvästi, sillä veri nousi silmiini. Näin myös naisen vääntelehtivän hysteerisenä vaunun nurkassa. En edes koettanut vastustaa. Sitä paitsi minulla ei olisi ollut niin paljon voimiakaan: veri sykki ohimoissani, olin tukehtumaisillani... ääneni korisi... Minuutti vielä... ja minä olisin kuristunut kuoliaaksi.

Mies kai huomasi sen. Hän päästi kätensä irti. Nousematta rinnaltani pois hän otti oikeaan käteensä nuoran, johon hän oli tehnyt silmukan, ja sitoi nopeasti käteni yhteen. Pian olin sidottuna, suuni tukittu, liikkumattomana.

Ja hän teki tuon tekonsa ikään kuin se olisi ollut luonnollisin asia koko maailmassa, niin taitavasti, että näki hänen olevan mestarillisen ammattivarkaan ja pahantekijän. Ei ainoatakaan hätiköivää liikettä. Hän oli tyyni ja maltillinen. Ja minä makasin penkillä kiedottuna kuin muumio, minä, Arsène Lupin!

Tälle kannatti todella nauraa. Ja hetken vaarallisuudesta huolimatta näin, mikä iva ja erikoisuus piili tässä tapauksessa. Arsène Lupin joutuu petetyksi kuin mikäkin vasta-alkaja, rosvotuksi kuin kuka muu tahansa – sillä rosvo tietysti otti haltuunsa kukkaroni ja lompakkoni! Arsène Lupin oli nyt vuorostaan uhri, petetty, voitettu... Mikä seikkailu!

Ja nainen. Mies ei välittänyt hänestä vähääkään. Hän tyytyi pieneen laukkuun, joka virui matolla, ja otti sieltä jalokivet, kukkaron, kultakorut ja rahat. Nainen raotti silmiään, vapisi kauhusta, otti sormukset sormistaan ja ojensi ne miehelle ikään kuin säästääkseen häneltä turhia vaivoja. Mies otti sormukset ja katsahti naiseen: tämä pyörtyi.

Sitten, sanomatta sanaakaan ja yhä rauhallisena, välittämättä meistä vähääkään, mies palasi paikalleen, sytytti savukkeen ja ryhtyi tarkkaan tutkimaan saamiaan aarteita, ja näytti täysin tyytyväiseltä tähän tarkastukseensa.

Minä en ollut niinkään tyytyväinen. En puhu niistä kahdestatoista tuhannesta frangista, jotka minulta näin äkkiä oli siepattu! Se oli vahinko, jolle en pannut sen suurempaa painoa, sillä olin varma siitä, että jokseenkin pian saisin takaisin tärkeät paperit; suunnitelmat, osoitteet, luettelot apulaisista, vaaralliset kirjeet. Mutta tällä hetkellä kohdistuivat ajatukseni erääseen paljon lähempänä olevaan vakavaan kohtaan:

Mitä nyt tapahtuisi?

Sillä voihan arvata, etten ollut jäänyt huomaamatta, päätellen Saint-Lazaren asemalla sinne tullessani vallinneesta jännittyneestä tunnelmasta. Minut oli kutsuttu eräiden ystävien luo, joiden kanssa seurustelin Guillaume Berlat-nimisenä miehenä ja jotka olivat laskeneet usein leikkiä yhdennäköisyydestäni Arsène Lupinin kanssa, enkä ollutkaan voinut muuttaa kyllin hyvin kasvojani, ja junassa oloni tiedettiin. Sitä paitsi oli nähty, miten eräs mies, luultavasti Arsène Lupin, oli rientänyt toisesta junasta tähän. Siis ehdottomasti, väistämättömästi, Rouenin poliisikomisario, joka sähkeitse oli saanut asiasta tiedon, olisi suuren salapoliisijoukon kanssa asemalla vastassa, kuulustelisi epäilyttäviä matkustajia ja nuuskisi vaunut tarkoin.

Tiesin tämän kaiken tapahtuvan, mutta en ollut sen vuoksi kovinkaan levoton, sillä olinhan varma siitä, ettei Rouenin poliisi voinut olla Pariisin poliisia ovelampi ja uskoin kyllä pääseväni pujahtamaan huomaamatta pois, – eihän minun tarvinnut lähtiessäni tehdä muuta kuin näyttää edustajakorttini, jonka avulla olin jo haihduttanut Saint-Lazaren aseman tarkastajan epäluulot? – Mutta kuinka paljon asiat olivatkaan muuttuneet! Minä en ollut enää vapaa. Minun oli mahdotonta koettaa tavallisia temppujani. Poliisi löytäisi eräästä vaunusta etsintäkuulutetun Arsène Lupinin, jonka suotuisa sallimus lähetti hänelle sidottuna ja köytettynä, kuuliaisena kuin lammas, käärittynä kuin paketti, kaikki valmiiksi tehtynä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ottaa lähetys vastaan, kuten otetaan postipaketti, jossa on pyitä, tai kori, jossa on hedelmiä ja vihanneksia.

Ja mitä voisi tehdä välttääkseni tämän harmillisen lopun, kun olin sidottu?

Ja pikajuna kiisi Rouenia kohden, joka oli ensimmäinen lähin pysähdysasema, kiisi Vernonin ja Saint-Pierren ohitse.

Päässäni pyöri eräs toinenkin asia, joka ei suorastaan koskenut minua, mutta joka herätti ammattiuteliaisuuttani. Mitähän matkustajatoverini aikoi tehdä?

Jos olisin ollut yksin, niin hänellä olisi Rouenissa ollut aikaa poistua aivan rauhassa. Mutta nainen? Heti kun vaunun ovi vain olisi auki, niin nainen, vaikka hän nyt olikin niin hiljaa alallaan, kirkuisi, nostaisi melun, huutaisi apua!

Ja siksi minä olin niin hämmästynyt. Miksei hän tehnyt naista yhtä avuttomaksi kuin minuakin, siten hänellä olisi aikaa kadota, ennen kuin kukaan oli ennättänyt huomata, missä tilassa me kaksi olimme?

Hän tupakoi yhä ja tuijotti ulkoilmaan, johon alkava sade loi pitkiä viivoja. Kerran hän kuitenkin kääntyi, otti aikatauluni ja tutki sitä.

Nainen koetti pysytellä pyörtyneenä pettääkseen vihollistaan. Mutta pienet yskähdykset, jotka tupakansavu sai aikaan, ilmaisivat pyörtymisen valheeksi.

Minä puolestani voin hyvin pahoin ja olin aivan puutunut. Ja minä tuumin... suunnittelin...

Kaarisilta, Oissel... Pikajuna joudutti vauhtiaan iloisena, hulluna nopeudestaan.

Saint-Etienne... Silloin mies nousi ja astui pari askelta meitä kohden, johon nainen heti vastasi kiljaisemalla ja pyörtymällä todenteolla.

Mutta mikä hänen tarkoituksensa oli? Hän laski meidän puoleisemme ikkunat alas. Sade virtasi nyt todellisella raivolla, ja hänen liikkeensä ilmaisi, kuinka harmissaan hän oli, kun hänellä ei ollut sateenvarjoa eikä päällystakkia. Hän katsahti hylly verkkoon: naisen sateenvarjo oli siellä. Hän otti sen. Hän otti myös sadetakkini ja puki sen ylleen.

Kuljettiin Seine-virran yli. Hän kääri housunlahkeensa ylös, kumartui ulos ja väänsi vaununoven ulkopuolista ripaa.

Aikoisiko hän heittäytyä alas? Junan kiitäessä sellaista vauhtia hän saisi varmasti surmansa. Juna kiisi Saint-Catherinen kukkulan alle kaivettuun tunneliin. Mies avasi oven raolleen ja tunnusteli jalallaan porraslautaa. Mikä hullu! Pimeys, savu ja kolina teki tämän yrityksen aivan mielipuoliseksi. Mutta äkkiä juna hiljensi vauhtiaan, ilmajarrut painuivat pyöriin. Heti vauhti tuli tavalliseksi, väheni vielä siitäkin. Tässä osassa tunnelia kai tehtiin radan korjaustöitä, jonka tähden täytyi vähentää junan vauhtia, niitä oli kai tehty vasta näinä päivinä, ja mies tiesi sen.

Hänen ei tarvinnut muuta kuin laskea jalkansa portaalle, astua alemmalle ja poistua rauhallisesti, suljettuaan ensin ikkunan ja oven.

Tuskin hän oli poistunut, kun päivä valaisi savupilviä. Juna kiisi laaksoon. Vielä yksi tunneli, ja me olimme Rouenissa.

Nainen tointui heti ja ensi tehtäväkseen hän alkoi valittaa jalokiviensä katoamista. Minä rukoilin silmilläni apua. Hän ymmärsi pyyntöni ja avasi vaatteen, jolla suuni oli tukittu. Hän tahtoi myös avata siteeni, mutta minä estin sen.

"Ei, ei, poliisin täytyy nähdä kaikki sellaisenaan. Heidän täytyy päästä selville, millainen roisto hän on."

"Ja jos vedän hätäjarrusta?"

"Liian myöhään, olisitte ajatellut sitä silloin, kun hän hyökkäsi kimppuuni."

"Mutta silloin hän olisi tappanut minut! Ah! Hyvä herra, sanoinhan minä, että hän matkusti tässä junassa! Minä tunsin hänet heti kuvista. Ja nyt hän on mennyt ja vienyt kaikki koruni."

"Kyllä hänet löydetään, älkää pelätkö."

"Arsène Lupinko löydetään! Ei koskaan."

"Se riippuu teistä, rouva. Kuulkaahan. Heti junan tultua asemalle seisokaa ja huutakaa, pitäkää melua. Poliisit ja asemapalvelijat juoksevat luoksenne. Kertokaa silloin, mitä olette nähnyt, muutamalla sanalla, minun sitomisestani ja Arsène Lupinin paosta. Ilmaiskaa hänen tuntomerkkinsä, huopahattu, sateenvarjo – teidän – harmaa muodikas päällystakki..."

"Teidän?" hän sanoi.

"Mitä, minunko? Ei, se oli hänen. Minulla ei ollut päällystakkia."

"Ei hänelläkään näyttänyt olevan tullessaan."

"Oli, oli... jollei päällystakkia joku ollut unohtanut vaunuun. Joka tapauksessa se oli hänellä lähtiessään yllään, se oli pääasia... harmaa muodikas päällystakki, muistakaa se. Ah! Minä unohdin: sanokaa aivan ensiksi nimenne. Miehenne arvonimi lisää kaikkien intoa."

Tultiin perille. Hän kumartui jo ikkunasta ulos. Minä sanoin kovemmalla äänellä melkein käskevästi, jotta sanani painuisivat hänen aivoihinsa.

"Sanokaa myöskin minun nimeni, Guillaume Berlat. Jos niin tarvitaan, sanokaa tuntevanne minut... Se säästää aikaa... alkututkimukset täytyy tehdä nopeasti... pääasia on lähteä ajamaan takaa Arsène Lupinia... saadaksenne takaisin koristuksenne... Ettehän vain erehdy? Guillaume Berlat, miehenne ystävä."

"Kyllä ymmärrän... Guillaume Berlat."

Nainen huusi läähättäen:

"Arsène Lupin... hän hyökkäsi kimppuumme... varasti koruni... Minä olen rouva Renaud... mieheni on tutkintovankilan apulaisjohtaja... Ah! Tuossa juuri on veljeni, Georges Ardelle, Crédit Rouennaisin pankin johtaja... tunnettehan hänet..."

Hän syleili nuorta miestä, joka saapui luoksemme ja jota komisario tervehti, ja jatkoi kyynelsilmin:

"Niin, Arsène Lupin... hän hyökkäsi tuon herran kurkkuun hänen nukkuessaan... herra Berlat, mieheni ystävä."

Komisario kysyi:

"Mutta missä on Arsène Lupin?"

"Hän hyppäsi junasta tunnelissa, päästyämme Seine-virran yli."

"Oletteko varma siitä, että se oli hän?"

"Olenko varma! Tunsin hänet varsin hyvin. Sitä paitsi hänet nähtiin Saint-Lazaren asemalla. Hänellä oli pehmeä huopahattu..."

"Ei, ei – kova huopahattu, tällainen", oikaisi komisario osoittaen minun hattuani.

"Pehmeä hattu, minä vakuutan", väitti rouva Renaud, "ja harmaa muodikas päällystakki".

"Se on totta", mutisi komisario, "sähkösanoma väittää hänellä olleen harmaan, muodikkaan päällystakin, jossa oli musta samettikaulus".

"Musta samettikaulus, aivan niin", huudahti rouva Renaud riemuiten.

Minä hengähdin helpotuksesta. Ah! Mikä verraton, kunnon ystävä hän olikaan!

Poliisit olivat sillä välin avanneet nuorat, joilla olin sidottu. Minä puraisin huuleeni, verta alkoi vuotaa. Kumarassa, nenäliina suun edessä, kuten ainakin mies, joka kauan on ollut epämukavassa asemassa, ja jolla on kasvoissaan veriset jäljet suukapulasta, sanoin komisariolle heikolla äänellä:

"Hyvä herra, hän oli Arsène Lupin, siitä ei ole epäilemistäkään... Kun pidetään kiirettä, niin hänet saa varmaankin kiinni... Luulen jollakin tavoin voivani auttaa teitä."

Se vaunu jäi oikeuslaitoksen tutkimuksia varten asemalle. Juna jatkoi matkaansa Havreen. Meidät vietiin asemapäällikön huoneeseen uteliaana kerääntyneen tungoksen läpi.

Tällä hetkellä hidastelin. Jollakin tekosyyllä voisin poistua, ottaa autoni ja paeta. Odottaminen oli vaarallista. Jokin odottamaton seikka saattoi tapahtua, sähke tulla Pariisista, ja silloin minä olisin hukassa.

Niin, mutta tuo varas, joka oli vienyt lompakkoni. Jos minun täytyi turvautua yksinomaan omiin apukeinoihini paikkakunnalla, joka oli minulle jokseenkin vieras, niin en voinut toivoakaan saavani hänet käsiini!

– Mitä vielä! Koettakaamme temppua, ajattelin minä, – ja jääkäämme. Peliä on vaikea voittaa, mutta pelaaminen on hauskaa! Ja pelin tähden kannattaa yrittää.

Ja kun meitä pyydettiin uudestaan kertomaan tietomme, niin huudahdin:

"Herra komisario, tällä hetkellä Arsène Lupin saa etumatkaa. Autoni odottaa pihalla. Jos suotte minulle sen ilon, että lähdette sillä kanssani ajamaan, niin koetamme."

Komisario hymähti:

"Tuo ajatus on hyvä... niin hyvä, että se on jo pantu täytäntöön."

"Ah!"

"Niin, hyvä herra, kaksi apulaistani lähti polkupyörillä takaa-ajamaan... jo vähän aikaa sitten."

"Mutta minne?"

"Tunnelin suulle. Siellä he tutkivat jälkiä, kuulustelevat ja seuraavat Arsène Lupinia."

En voinut olla kohauttamatta olkapäitäni.

"Apulaisenne eivät löydä jälkiä eivätkä kuule todistuksia."

"Todellakin!"

"Arsène Lupin on tehnyt niin, ettei kukaan ole nähnyt hänen lähtevän tunnelista. Hän poikkesi ensimmäiselle tielle ja lähti..."

"Lähti Roueniin, jossa me otamme hänet kiinni."

"Ei hän tule Roueniin."

"Siis hän jää lähiseudulle, ja sieltä me vielä varmemmin löydämme hänet..."

"Ei hän jää lähiseudullekaan."

"Oho! Minne hän sitten piiloutuu?"

Vedin kellon taskustani.

"Tällä hetkellä Arsène Lupin kuljeksii Darnetalin aseman lähistöllä. Kello kymmenen ja viisikymmentä, siis kahdenkymmenenkahden minuutin päästä, hän nousee siihen junaan, joka lähtee Rouenin pohjoisasemalta Amiensiin."

"Niinkö luulette? Mistä sen tiedätte?"

"Sehän on selvää! Vaunussa Arsène Lupin tutki minun aikatauluani. Mitä varten? Oliko lähellä sitä paikkaa, missä hän hyppäsi junasta, toinen rata, asema sillä radalla, ja juna, joka pysähtyy sille asemalle? Minä olen vuorostani tutkinut aikataulua. Siitä se asia selvisi minulle."

"Toden totta, hyvä herra, se on mainiosti keksitty. Miten tarkkanäköistä!"

Menestykseni huumaamana olin ajattelemattomuudessani antanut todisteen terävyydestäni. Hän katseli kummastuneena minuun, ja minä olin huomaavinani, että hänessä heräsi, heikko epäilys. – Mutta se epäilys ei ollut voimakas, sillä oikeuslaitoksen kaikkialle lähettämät valokuvat Arsène Lupinista olivat siksi epätäydellisiä, ne kuvasivat hänet aivan toisenlaiseksi kuin hänen edessään seisova mies oli, joten hänen oli mahdotonta tuntea minua. Mutta yhtäkaikki hän oli levoton, hämillään ja rauhaton.

Syntyi hetkisen kestävä äänettömyys. Pelkäsimme sanovamme jotakin sopimatonta, ja olimme samalla niin epävarmoja. Ruumiini läpi kulki painostavan tunteen väre. Kääntyisiköhän onni minua vastaan? Olin taas oman itseni herra ja aloin nauraa.

"Hyvä Jumala, ei mikään tee ihmistä sen tarkkanäköisemmäksi kuin lompakon kadottaminen ja halu saada se takaisin. Ja minun mielestäni, jos antaisitte minulle pari apulaistanne, niin he ja minä yhdessä voisimme ehkä..."

"Oh! Minä pyydän teitä, herra komisario", huudahti rouva Renaud, "kuulkaa herra Berlatin neuvoa".

Verrattoman ystävättäreni sekaantuminen asiaan vaikutti ratkaisevasti. Kun hän, arvokkaan henkilön rouva, sen lausui, niin tuo nimi Berlat tuli todella nimekseni ja turvasi asemani niin, ettei mikään epäluulo enää voinut sitä järkyttää. Komisario nousi:

"Minä olisin hyvin onnellinen, herra Berlat, sen voitte uskoa, jos näkisin teidän onnistuvan. Teillä on yhtä suuri halu kuin minullakin päästä käsiksi Arsène Lupiniin."

Hän saattoi minut autoni luo. Kaksi hänen apulaistaan, jotka hän esitteli minulle, Honoré Massol ja Gaston Delivet nousivat autoon. Asetuin ohjauspyörään. Muutama minuutti sen jälkeen olimme jo matkalla. Olin pelastunut.

Myönnän, että kiitäessäni pitkin tätä vanhaa normandilaista kaupunkia ympäröivää bulevardia autollani tunsin itseni jokseenkin ylpeäksi. Kone hyrisi säännöllisesti. Oikealla ja vasemmalla vilisivät puut ohitsemme. Ja kun nyt olin vapaana, turvassa, ei minulla nyt ollut muuta tehtävää kuin järjestää omat henkilökohtaiset asiani näiden esivallan kunnon edustajien avulla. Arsène Lupin lähti etsimään Arsène Lupinia!

Järjestysvallan vaatimattomat edustajat, Gaston Delivet ja Honoré Massol, kuinka heidän läsnäolonsa olikaan minulle tärkeä! Mitä olisinkaan ollut ilman heitä? Kuinka usein olisin katujen kulmissa ajanut väärään suuntaan! Ilman heidän apuaan Arsène Lupin olisi ajanut harhaan ja toinen päässyt pakoon!

Mutta kaikki ei vielä ollut päättynyt. Kaukana siitä. Minun täytyi ensin saada tuo mies kiinni ja sitten siepata häneltä ne paperit, jotka hän oli varastanut minulta. Delivet ja Massol eivät millään ehdolla saaneet pistää nenäänsä niihin papereihin, vielä vähemmän saada niitä käsiinsä. Tahdoin vain käyttää heitä apunani ja toimia heidän tietämättään, eikä se ollut helppoa.

Saavuimme Darmetaliin kolme minuuttia junan lähdön jälkeen. Sain kyllä lohdutuksekseni kuulla, että eräs harmaaseen muodikkaaseen, mustaan samettikauluksiseen päällystakkiin puettu henkilö oli ostettuaan matkalipun Amiensiin noussut toisen luokan vaunuun. Kokeiluni salapoliisina näyttivät todella lupaavilta.

Delivet sanoi minulle:

"Juna on pikajuna ja pysähtyy vasta yhdeksäntoista minuutin päästä Montérolier-Buchyssä. Jollemme ole siellä ennen Arsène Lupinia, niin hän voi jatkaa matkaansa Amiensiin tai poiketa Cléresiin, ja sieltä matkustaa Dieppeen tai Pariisiin."

"Pitkäkö matka on Montérolieriin?"

"Kaksikymmentäkolme kilometriä."

"Kaksikymmentäkolme kilometriä yhdeksässätoista minuutissa... Joudumme sinne ennen häntä."

Mikä jännittävä matka! Ei koskaan autoni ole tyydyttänyt kärsimättömyyttäni sen kiihkeämmin ja säännöllisemmin. Tuntui kuin oma tahtoni olisi suorastaan siirtynyt siihen ohjauspyörää ja -tankoa myöten. Sillä oli sama vimma kuin minulla. Se tunsi itsepäisyyteni. Se ymmärsi, kuinka vihasin tuota roistoa, Arsène Lupinia. Voittaisinko hänet? Olisiko hänellä vielä kerran enemmän taitavuutta, sitä samaa taitavuutta, joka minussa ilmeni täydellisenä?

"Oikealle", huusi Delivet... "Vasemmalle... Suoraan eteenpäin!..."

Me kiidimme eteenpäin. Kilometripylväät välähtelivät ohi.

Ja äkkiä näkyi radan käänteessä savupilvi, pohjoisen pikajuna.

Noin kilometrin matkan ajoimme kilpaa vieretysten, se oli epätasainen taistelu, jonka voitosta olin varma. Perille tultuamme olimme voittaneet junan kahdellakymmenellä auton mitalla.

Kolmessa sekunnissa olimme asemasillalla, toisen luokan vaunun edessä. Ovet aukenivat. Muutamia henkilöitä astui junasta. Ei vain varasta. Me tarkastimme vaunut. Arsène Lupinia ei näkynyt.

"Hitto vie", huudahdin, "hän tunsi kai minut ajaessamme autolla junan rinnalla ja hyppäsi pois".

Asemapäällikkö todisti sanani oikeiksi. Hän oli nähnyt erään miehen laskeutuvan alas ratapenkereeltä, kahdensadan metrin päässä asemalta.

"Tuolla, katsokaa... tuo, joka kulkee tiellä radan poikki."

Minä riensin sinnepäin, ja molemmat apulaiseni seurasivat minua, tai oikeammin sanoen toinen, sillä toinen heistä, Massol, näytti olevan erikoisen hyvä juoksija, yhtä nopea kuin kestäväkin. Vähän ajan päästä näytti hänen ja pakolaisen välillä oleva välimatka ihmeellisesti pienenevän. Sitten mies huomasi hänet, hyppäsi erään pensasaidan yli ja riensi nopeasti erästä mäen rinnettä ylöspäin. Näimme hänet etäämpänä: sitten hän katosi metsikköön.

Saavuttuamme metsikön luo Massol odotti siellä meitä. Hän piti tarpeettomana juosta sen pitemmälle peläten kadottavansa meidät.

"Onnittelen teitä, rakas ystäväni", sanoin minä. "Sellaisen juoksun jälkeen mahtaa tuo mies olla aivan hengästynyt. Nyt hän on vallassamme."

Tarkastelin seutua ja mietin, miten yksinäni pääsisin ottamaan pakolaisen kiinni, voidakseni itse panna toimeen tutkimukset, joita oikeuslaitos ei kai olisi sallinut ennen kuin vasta pitkien, vastenmielisten kuulustelujen jälkeen. Sitten palasin toverieni luo.

"Se on helppoa. Te, Massol, asetutte vasemmalle. Te, Delivet, oikealle. Sieltä pidätte silmällä metsikön takaosaa. Hän ei voi sieltä poistua huomaamattanne muuten kuin tämän notkon kautta, johon minä asetun. Jollei hän lähde metsiköstä, menen sinne, ja silloin ehdottomasti ajan hänet jommankumman luo teistä. Teidän ei tarvitse siis muuta kuin odottaa. Ah! Unohdin sanoa: jos vaara uhkaa, on laukaus siitä merkkinä."

Massol ja Delivet menivät kumpikin omalle taholleen. Heti heidän poistuttuaan hiivin metsikköön, mutta hyvin varovaisesti, jotta hän ei kuulisi eikä näkisi minua. Siellä oli kaitoja teitä, jotka oli tehty metsästystä varten, ja niin ahtaita polkuja, että niillä voi kulkea vain kumarassa kuin metsätunnelissa.

Eräs sellainen päättyi aukeamaan, jossa kosteassa ruohikossa näkyi jalanjälkiä. Seurasin niitä pujahdellen varovaisesti pensaiden läpi. Jäljet johtivat minut pienelle kummulle, jonka huipulla oli puoliksi raunioiksi sortunut rapattu vaja.

Hän on varmaan siellä sisällä, ajattelin minä. Vahtipaikka on huolellisesti valittu.

Kiipesin aivan rakennuksen lähelle. Heikko kahina ilmaisi hänen olevan siellä, ja näin todella eräästä aukosta hänen seisovan selin minuun.

Parilla harppauksella olin hänen kimpussaan. Hän koetti laukaista kädessään olevan revolverin. En antanut hänelle siihen aikaa. Kaadoin hänet maahan siten, että molemmat käsivarret joutuivat hänen alleen, ja painoin polvellani hänen rintaansa.

"Kuulehan, poikaseni", kuiskasin hänen korvaansa, "minä olen Arsène Lupin. Anna heti paikalla hyvällä takaisin minun lompakkoni ja sen naisen laukku... jolloin pelastan sinut poliisin käsistä ja otan sinut ystävieni joukkoon. Sano vain: suostutko vai et?"

"Suostun", hän mutisi.

"Sitä parempi. Sinun tämänaamuinen juttusi oli hyvin laadittu. Kyllä me sovimme yhteen."

Nousin seisomaan. Hän otti taskustaan pitkän puukon ja aikoi iskeä sillä minua.

"Senkin hullu!" huudahdin.

Kädelläni torjuin hänen hyökkäyksensä. Toisella kädellä iskin häntä ohimoon suuren valtasuonen kohdalle, jota iskua sanotaan "lyönniksi valtasuoneen"... Hän kaatui pyörtyneenä maahan.

Lompakostani löysin paperini ja setelini. Uteliaisuuden vuoksi otin hänen lompakkonsa. Eräässä hänelle osoitetussa kirjekuoressa oli nimi: Pierre Onfrey.

Säpsähdin. Pierre Onfrey, joka oli tehnyt murhan Lafontaine-kadun varrella Auteuilissä! Pierre Onfrey, joka oli kuristanut rouva Delboisin ja hänen molemmat tyttärensä. Kumarruin hänen puoleensa. Niin, nuo piirteet olivat jo vaunussa muistuttaneet minulle erästä näkemääni kuvaa.

Mutta aika kului. Panin kirjekuoreen kaksi sadan frangin seteliä, ja kirjoitin korttiin näin: "Arsène Lupin hyville tovereilleen, Honoré Massolille ja Gaston Delivetille kiitollisuuden osoitukseksi". Asetin sen näkyvälle paikalle huoneeseen. Viereen panin rouva Renaudin salkun. Pitihän minun antaa se takaisin verrattomalle ystävättärelleni, joka oli auttanut minua. Myönnän kuitenkin ottaneeni sieltä pois kaiken, jolla oli jotakin arvoa, enkä jättänyt sinne muuta kuin kamman, huulipuikon ja tyhjän kukkaron. Hitto vieköön! Liikeasia on liikeasia, ja sitä paitsi hänen miehellään oli niin kannattava toimi...

Jäljellä oli vielä mies. Hän alkoi liikahdella. Mitä minun pitäisi tehdä? En voinut häntä pelastaa enkä tuomita.

Otin häneltä aseet pois ja ammuin revolverilla ilmaan. Ne toiset tulevat, ajattelin, järjestäkööt omat asiansa! Asiat päättyvät hänen oman kohtalonsa mukaan.

Ja lähdin juoksemaan notkoon vievää tietä myöten.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin tulin oikopolkua, jonka olin takaa-ajaessamme huomannut, autoni luo.

Kello neljä sähkötin ystävilleni Roueniin, että eräs odottamaton seikka pakotti minut lykkäämään vierailuni toiseen kertaan. Näin meidän kesken pelkään, että nyt, kun he tietävät minusta yhtä ja toista, täytyy minun lykätä se iankaikkisuuteen. Miten ikävää heille!

Kello kuusi palasin Pariisiin Isl-Adamin, Enghienin ja Bineau-portin kautta.

Iltalehdet kertoivat, että vihdoinkin oli onnistuttu saamaan kiinni Pierre Onfrey.

Seuraavana päivänä l'Echo de France julkaisi seuraavan huomiota herättävän uutisen:

    Eilen, Buchyn lähellä, useiden erikoisten tapausten jälkeen,
    toimitti Arsène Lupin Pierre Onfreyn vangituksi. Murhaaja
    ryösti korut matkalla Pariisista Havreen rouva Renaudilta,
    tutkintovankilan apulaisjohtajan puolisolta. Arsène Lupin hankki
    rouva Renaudille takaisin hänen laukkunsa, jossa oli hänen
    jalokivensä, ja palkitsi runsaasti molempia salapoliiseja, jotka
    olivat auttaneet häntä tässä jännittävässä vangitsemisessa.

KUNINGATTAREN KAULANAUHA

Kahdesti kolmasti vuodessa, erikoisia juhlatilaisuuksia varten, joita ovat muun muassa Itävallan lähettilään tanssiaiset tai lady Billingstonen illanvietot, kreivitär de Dreux-Soubise panee valkoiselle kaulalleen "kuningattaren kaulanauhan".

Se on sama kuuluisa tarunomainen kaulanauha, jonka kruunun jalokivisepät, Böhmer ja Bassenge, tekivät Du Barrya varten ja jonka kardinaali de Rohan-Soubise aikoi lahjoittaa Ranskan kuningattarelle, Marie-Antoinettelle, mutta jonka seikkailijatar Jeanne de Valois, kreivitär de la Motte, särki eräänä helmikuun iltana 1785 miehensä ja rikostoverinsa Rétaux de Villetten avulla.

Totta puhuakseni vain kaulanauhan kehys oli alkuperäinen. Rétaux de Villette oli sen säilyttänyt, kun kreivi de la Motte ja hänen vaimonsa sirottelivat pitkin maailmaa säälimättä irrotetut jalokivet, ihanat, Böhmerin huolellisesti valitsemat timantit. Myöhemmin hän myi sen Italiassa Gaston de Dreux-Soubiselle, kardinaalin sisarenpojalle ja perijälle, jonka tämä oli pelastanut, kun Rohan-Guéménée teki loistavan vararikkonsa, ja joka enonsa hartaan kiitolliseksi muistoksi osti sen muutamat vielä englantilaisen jalokivikauppiaan Jefferysin hallussa olevat timantit, täydensi ketjut muilla vähempiarvoisilla, mutta samankokoisilla jalokivillä, ja onnistui siten palauttamaan entiseen asuunsa tuon ihanan "kuningattaren kaulanauhan" sellaisena kuin se oli lähtenyt Böhmerin ja Bassengen käsistä.

Dreux-Soubiset olivat jo melkein vuosisadan ylpeilleet tästä koristuksesta. Vaikka eräiden seikkojen vuoksi heidän omaisuutensa olikin huomattavassa määrässä vähentynyt, niin he mieluummin elivät vaatimattomammin kuin luopuivat tuosta kuninkaallisesta ja kallisarvoisesta esineestä. Varsinkin silloin elossa oleva kreivi oli kiintynyt siihen kuten ollaan kiintyneitä isien kotitilaan. Varmuuden vuoksi hän oli vuokrannut lokeron Crédit-Lyonnaisin pankin kassaholvista säilyttääkseen kaulanauhaa siellä. Hän kävi itse sen aina hakemassa sieltä sen päivän iltapuolella, jolloin rouva sitä käytti, ja vei sen takaisin seuraavana aamuna.

Tänä iltana Castille-palatsin vastaanotossa oli kreivitär herättänyt suurta huomiota, ja kuningas Kristian, jonka kunniaksi juhla pidettiin, huomasi hänen erinomaisen kauneutensa. Jalokivet kimaltelivat hänen kauniilla kaulallaan. Timanttien tuhannet särmät säihkyivät ja välkkyivät sähkövalossa. Näytti siltä, ettei kukaan muu olisi osannut niin arvokkaasti ja luontevasti kantaa sellaista loistavaa koristusta.

Se oli kaksinkertainen menestys, josta kreivi de Dreux nautti suuresti ja ilmaisi iloaan palattuaan vanhaan palatsiinsa Saint-Germainin etukaupunkiin. Hän oli ylpeä vaimostaan ja korusta, joka jo neljän sukupolven aikana oli ollut hänen sukunsa ylpeytenä. Ja rouvakin oli siitä hiukan lapsellisen ylpeä, mikä vain todisti hänen turhamaista luonnettaan.

Hiukan kaihomielin hän irrotti kaulanauhan kaulastaan ja ojensi sen miehelleen, joka katseli sitä ihaillen, ikään kuin hän koskaan ei olisi sitä nähnyt. Pantuaan sen punaisesta nahasta tehtyyn laatikkoon, jonka päällä oli kardinaalin vaakuna, hän meni viereiseen huoneeseen mikä oli pikemmin alkovin kaltainen ja täydelleen erotettu huoneesta ja jonka ainoa ovi oli aivan heidän vuoteensa vieressä. Kuten aina ennenkin, hän kätki sen ylhäällä olevalle hyllylle, hatturasioiden ja liinavaatepinkkojen joukkoon. Hän sulki oven ja riisuutui.

Aamulla kello yhdeksän hän nousi aikoen ennen aamiaista käydä Crédit-Lyonnais-pankissa. Hän pukeutui, joi kupillisen kahvia ja meni talliin. Siellä hän jakoi määräyksiään. Hän oli huolissaan eräästä hevosestaan ja kävelytti sitä pihalla. Sitten hän palasi rouvan luo.

Kreivitär ei vielä ollut poistunut huoneesta ja järjesteli tukkaansa kamarineitonsa avulla. Kreivitär sanoi hänelle:

"Te olette lähdössä?"

"Niin... sille matkalle..."

"Se on totta... se onkin viisainta..."

Kreivi meni sivuhuoneeseen, mutta kysyi hetkisen kuluttua osoittamatta mitään hämmästystä:

"Oletteko ottanut sen, rakkaani?"

Kreivitär vastasi:

"Mitä? En suinkaan, en minä ole sitä ottanut."

"Olette siirtänyt sen muualle?"

"En suinkaan... en ole edes avannut oveakaan."

Kreivi palasi säikähtyneenä ja änkytti melkein epäselvällä äänellä:

"Ettekö ole?... Ettekö ole?... Siis..."

Kreivitär riensi sivuhuoneeseen ja he etsivät kiihkeästi, heittivät rasiat maahan ja pöyhivät liinavaatepinkat. Ja kreivi sanoi koko ajan:

"Tarpeetonta... teemme mitä tahansa, se on aivan tarpeetonta... Minä panin sen tänne, tälle hyllylle."

"Muistatte varmaankin väärin."

"Minä panin sen tälle hyllylle, enkä minnekään muualle."

He sytyttivät kynttilän, sillä huone oli jokseenkin hämärä, ja nostivat syrjään kaikki liinavaatteet ja huoneessa olevat tavarat. Ja kun ei huoneessa enää ollut mitään, niin täytyi epätoivokseen myöntää, että kuuluisa koru, "kuningattaren kaulanauha", oli kadonnut.

Päättäväinen kun oli, ei kreivitär tuhlannut aikaansa turhiin valituksiin, vaan lähetti hakemaan komisario Valorbea, jonka terävää älyä ja tarkkaa huomiokykyä hän jo ennenkin oli ollut tilaisuudessa arvostelemaan. Valorbelle kerrottiin asia, ja hän kysyi heti:

"Oletteko siitä varma, herra kreivi, ettei kukaan ole voinut yöllä kulkea huoneenne läpi?"

"Aivan varma. Nukun hyvin keveästi. Sitä paitsi makuuhuoneen ovi oli lukossa. Minun täytyi aamulla avata lukko, kun vaimoni aamulla soitti kamarineitoa luokseen."

"Eikö mitään muuta tietä voi päästä sivuhuoneeseen?"

"Ei."

"Ei ikkunan kautta?"

"Ei."

"Onko sivuhuoneessa ikkuna?"

"On, mutta sen edessä on huoneen puolella ristikko."

"Tahtoisin nähdä sen..."

Sytytettiin kynttilä, ja herra Valorbe huomautti että ikkunan edessä oli vain puolimatkaan ristikko, joka sitä paitsi ei ollut aivan kiinni ikkunapuitteissa.

"Se on kumminkin niin lähellä ikkunaa", huomautti herra de Dreux, "että sitä on mahdotonta irrottaa kolistelematta".

"Ja minne tämä ikkuna vie?"

"Pieneen sisäpihaan."

"Ja teillä on vielä kerros tämän yläpuolella?"

"Kaksi kerrosta, mutta palvelusväen kerroksen kohdalla suojaa pihaa tiheäsilmukkainen rautaverkko. Sen vuoksi täällä on niin hämärää."

Sitä paitsi kun ristikko oli otettu pois, huomattiin, että ikkuna oli suljettu; sitä se ei olisi ollut, jos joku olisi tullut ulkoapäin.

"Jollei hän", huomautti kreivi, "olisi poistunut meidän huoneemme kautta".

"Silloin ette olisi aamulla tavannut ovea lukossa."

Komisario mietti hetkisen, kääntyi sitten kreivittären puoleen:

"Tiesikö ympäristönne, että aiotte käyttää kaulanauhaa eilisiltana?"

"Tiesi, sitä en suinkaan salannut. Mutta kukaan ei tietänyt, että kätkimme sen tähän sivuhuoneeseen."

"Eikö kukaan?"

"Ei kukaan... Paitsi..."

"Olkaa hyvä, rouva kreivitär, ja puhukaa tarkemmin. Se on tärkeä seikka."

Kreivitär sanoi miehelleen:

"Muistin Henrietteä."

"Henriette? Hän tietää yhtä vähän siitä kuin muutkaan."

"Oletteko siitä varma?"

"Kuka se nainen on?" kysyi herra Valorbe.

"Eräs ystäväni luostarikouluajoilta, joka joutui riitaan sukunsa kanssa naituaan työmiehen. Miehensä kuoltua otin hänet poikineen tänne ja kalustin heille huoneet palatsissani."

Hän jatkoi hieman hämillään:

"Hän tekee minulle muutamia palveluksia. Hän on hyvin kätevä."

"Missä kerroksessa hän asuu?"

"Samassa kuin mekin, eikä varsin kaukanakaan... käytävän toisessa päässä... ja sitä paitsi luulen... että hänen keittiönikkunansa..."

"On tälle pihalle päin, eikö niin?"

"Niin, vastapäätä meidän ikkunaamme."

Lyhyt äänettömyys seurasi tätä selitystä.

Sitten herra Valorbe pyysi päästä Henrietten luo.

He tapasivat hänet ompelemassa ja hänen kuusi-seitsemänvuotias poikansa Raoul luki hänen vieressään. Hämmästyen kurjaa huoneistoa, joka oli häntä varten kalustettu, ja johon kuului uuniton huone ja pieni komero, jota käytettiin keittiönä, alkoi komisario kuulustella. Henriette näytti säikähtyvän kuullessaan kaulanauhan varkaudesta. Edellisenä iltana hän itse oli ollut auttamassa kreivitärtä pukeutumaan ja kiinnittänyt kaulanauhan hänen kaulaansakin.

"Hyvä Jumala", hän huudahti, "kukapa sitä olisi voinut arvata?"

"Ettekö tiedä mitään? Ette epäile mitään? Onhan mahdollista, että syyllinen on kulkenut teidän huoneenne kautta."

Hän purskahti nauruun voimatta ajatellakaan, että häntä saatettaisiin epäillä.

"Enhän minä ole ollut huoneestani poissa! En koskaan poistu täältä. Ja sitä paitsi, ettekö ole nähnyt?"

Hän avasi komeron ikkunan.

"Katsokaahan, tästä on ainakin kolme metriä vastaiselle puolelle."

"Kuka teille on sanonut, että me väitämme varkauden tapahtuneen juuri sieltä?"

"Mutta... eikö kaulanauha ollut sivuhuoneessa?"

"Mistä sen tiesitte?"

"Tiesinhän minä, että se aina pannaan sinne yöksi... Siitä on puhuttu minun kuulteni..."

Hänen kasvoissaan, jotka olivat nuorekkaat, mutta surusta surkastuneet, kuvastui suuri lempeys ja alistuminen. Mutta äkkiä, keskellä äänettömyyttä, hän tunsi kuin kauhua, ikään kuin jokin vaara olisi uhannut häntä. Heti hän veti poikansa luokseen. Lapsi tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä hellästi.

"En otaksu", sanoi herra de Dreux komisariolle, kun he jälleen olivat kahden, "en otaksu, että epäilette häntä syylliseksi? Minä vastaan hänestä. Hän on itse kunniallisuus."

"Olen aivan samaa mieltä kuin tekin", vakuutti herra Valorbe. "Korkeintaan voin otaksua hänen tietämättään olleen rikokseen osallisena. Mutta tunnustan, että siitä ajatuksesta täytyy luopua... sitä suuremmalla syyllä, kun ei se mitenkään selvitä asian ongelmaa."

Komisario ei jatkanut sen pitemmälle tutkimuksia, joihin tutkintotuomari ryhtyi seuraavina päivinä. Kuulusteltiin palvelusväkeä, tutkittiin lukot, kokeiltiin sivuhuoneen ikkunan avaamista ja sulkemista, tarkastettiin piha ylhäältä alas asti... Kaikki oli hyödytöntä. Lukko oli koskematon. Ikkunaa ei voinut avata eikä sulkea ulkoapäin.

Tutkimukset suuntautuivat varsinkin Henrietteen, sillä kaikesta huolimatta palattiin aina siihen. Hänen elämäänsä tutkittiin tarkoin, ja voitiin todistaa, että kolmen vuoden kuluessa hän oli poistunut palatsista vain neljä kertaa, ja nekin kerrat tiedettiin, missä hän oli käynyt. Todellisuudessa hän oli rouva de Dreuxin kamarineiti ja ompelijatar, ja tämä oli häntä kohtaan hyvin tyly, jonka palvelijat salaa todistivat.

"Sitä paitsi", sanoi tutkintotuomari, joka viikon päästä tuli samoihin johtopäätöksiin kuin komisariokin, "vaikka tietäisimmekin syyllisen – ja niin pitkällä emme vielä ole – niin emme vielä tietäisi, millä tavoin varkaus on tapahtunut. Meitä estää oikealla ja vasemmalla puolella kaksi seikkaa: suljettu ovi ja ikkuna. Salaperäisyys on kaksinkertainen! Miten saattoi päästä sisään, ja miten, joka oli vielä vaikeampaa, saattoi poistua jätettyään jälkeensä lukitun oven ja suljetun ikkunan?"

Neljä kuukautta tutkimusten jälkeen oli tuomarin salainen ajatus seuraava: Herra ja rouva de Dreux olivat rahapulassaan, joka todella oli hyvin suuri, myyneet kuningattaren kaulanauhan. Hän jätti jutun sikseen.

Tämän kallisarvoisen koristeen katoaminen oli Dreux-Soubiseille ankara isku, jonka jäljet tuntuivat vielä kauan. Kun heidän luottoaan ei enää taannut vararahasto, joka sellainen aarre tavallaan oli, he näkivät velkojain käyvän vaativammiksi, ja heidän oli vaikeampi saada lainoja. Heidän täytyi ryhtyä toimenpiteisiin, myydä, ottaa kiinnityksiä. Lyhyesti, he olisivat joutuneet rappiolle, ellei kahden etäisen sukulaisen perintö olisi pelastanut heitä.

Heidän ylpeytensä kärsi samalla, aivan kuin he olisivat kadottaneet osan aateluuttaan. Ja mikä omituinen seikka, kreivitär suuntasi katkeruutensa entiseen koulutoveriinsa. Hän tunsi tätä kohtaan todellista vihaa ja syytti häntä julkisesti. Hänet muutettiin ensin palvelijoiden kerrokseen, seuraavana päivänä hänet ajettiin pois.

Ja elämä vieri eteenpäin mitään huomattavaa tapahtumatta. He matkustelivat paljon.

Yksi ainoa seikka on mainittava tältä ajalta. Muutama kuukausi Henrietten lähdön jälkeen kreivitär sai häneltä kirjeen, joka suuresti hämmästytti häntä.

"Hyvä rouva.

En tiedä, miten teitä kiittäisin. Sillä tehän, eikö niin, olette sen lähettänyt? Se ei voi olla kukaan muu kuin te. Ei kukaan muu tiedä minun olinpaikkaani tässä pienessä kylässä. Jos erehdyn, niin antakaa minulle anteeksi, ja ottakaa edes vastaan kiitokset aikaisemmin osoittamastanne hyvyydestä..."

Mitä hän tarkoitti? Kreivittären nykyinen ja entinen hyvyys häntä kohtaan rajoittui moniin syytöksiin. Mitä nämä kiitokset merkitsivät?

Kun häntä pyydettiin selittämään, niin hän vastasi saaneensa postissa kirjaamattoman ja vakuuttamattoman kirjeen, jossa oli kaksi tuhannen frangin seteliä. Kuoressa, jonka hän lähetti vastauksen mukana, oli Pariisin leima ja aivan selvästi väärennetyllä käsialalla kirjoitettuna hänen osoitteensa.

Mistä nämä kaksituhatta frangia tulivat? Kuka ne oli lähettänyt? Ja miksi ne oli lähetetty? Oikeuslaitos alkoi tutkia. Mutta mistä voi alkaa tutkimukset keskellä tällaista hämäryyttä?

Ja sama seikka uusiintui vuosi myöhemmin. Ja kolmannen kerran; ja neljännen kerran, ja sitten vuosittain kuuden vuoden ajan, sillä erotuksella, että viidentenä ja kuudentena vuotena summa oli kaksinkertainen, joten Henriette, joka äkkiä oli sairastunut, saattoi kunnollisesti hoitaa itseään.

Toinen erikoisuus: postihallitus oli pidättänyt yhden kirjeen sillä perusteella, ettei se ollut vakuutettu, jolloin molemmat viimeiset kirjeet lähetettiin sääntöjen mukaisesti, toinen Saint-Germainesta, toinen Suresnesta. Lähettäjä sanoi nimekseen ensin Anquety, sitten Léchard. Molemmat hänen antamansa osoitteet olivat vääriä.

Kuuden vuoden päästä Henriette kuoli. Arvoitus pysyi selvittämättömänä.

Kaikki nämät seikat yleisö tuntee. Juttu oli niitä, jotka pitävät yleisöä jännityksessä sillä kaulanauhalla oli omituinen kohtalo. Se oli herättänyt mieltenkuohua Ranskassa kahdeksannentoista vuosisadan lopulla, se teki sen jälleen sata vuotta myöhemmin. Mutta sitä, minkä nyt kerron, ei tiedä kukaan muu kuin asiaan osalliset ja muutamat henkilöt, joita kreivi vaati ehdottomasti vaikenemaan. Kun on luultavaa, että he jonakin päivänä rikkovat lupauksensa, niin en tunne tunnonvaivoja särkiessäni verhon, ja antaessani yleisölle samalla avaimen tähän arvoitukseen ja selityksen siihen omituiseen kirjeeseen, jonka sanomalehdet julkaisivat toissapäivänä ja joka lisäsi, jos mahdollista, vielä enemmän varjoa ja salaperäisyyttä tähän hämärään tarinaan.

Siitä on kulunut viisi päivää. Herra de Dreux-Soubisen luona aamiaisella olevien vieraiden joukossa oli hänen kaksi sisarentytärtään ja hänen serkkunsa, ja herrojen joukossa Essavillen presidentti, edusmies Bochas, chevalier Floriani, johon kreivi oli tutustunut Sisiliassa, ja hänen vanha kerhotoverinsa kenraali, markiisi de Rouzières.

Aterian jälkeen naiset joivat kahvia, ja herrat saivat luvan tupakoida sillä ehdolla, etteivät karkaa salongista. Keskusteltiin. Eräs nuorista tytöistä ennusteli toisten huviksi korteista. Sitten alettiin puhella kuuluisista rikoksista, ja sen johdosta herra de Rouzières, joka tilaisuudessa teki kreiville pientä kiusaa, muistutti kaulanauhajutusta, tietäen, että se keskusteluaihe oli herra de Dreuxille kauhistus.

Jokainen lausui heti mielipiteensä. Jokainen selitti asian omalla tavallaan. Ja selvää on, että johtopäätökset sotivat toisiaan vastaan, kaikki olivat yhtä mahdottomia.

"Ja te, hyvä herra", kysyi kreivitär chevalier Florianilta, "mikä on teidän mielipiteenne?"

"Oh! Minulla ei ole mitään mielipidettä, hyvä rouva."

Kaikki huudahtivat. Chevalier oli juuri äsken loistavasti kertonut muutamista seikkailuista, joihin hän oli joutunut isänsä, palermolaisen virkamiehen kautta, ja jotka todistivat, kuinka hyvin hän osasi arvostella ja miten hän ymmärsi sen laatuisia kysymyksiä.

"Myönnän", sanoi hän, "että minä olen silloinkin onnistunut, kun taitavampien on täytynyt luopua yrityksistään. Mutta en minä sen vuoksi luule olevani mikään Sherlock Holmes... Ja sitä paitsi tuskin tiedänkään, mistä on kysymys."

Kaikki kääntyivät talon isännän puoleen. Vastenmielisesti hän kertoi tapauksen. Chevalier kuunteli, mietti, teki muutamia kysymyksiä, ja mutisi:

"Kummallista... Ensi näkemältä ei luulisi asian olevan niin vaikean selittää."

Kreivi kohautti olkapäitään. Mutta toiset keräytyivät chevalierin ympärille ja hän alkoi hiukan opettavaisella äänellä:

"Yleensä, päästäkseen selville rikoksen tai varkauden tekijästä täytyy päätellä, miten varkaus on tehty tai miten se on voitu tehdä. Tässä tapauksessa ei mikään ole minun mielestäni sen selvempää, sillä emme ole useamman mahdollisuuden, vaan yhden varmuuden, yhden ainoan varmuuden edessä, ja se on tämä: varas ei voinut tulla sisään muualta kuin makuuhuoneen ovesta tai sivuhuoneen ikkunasta."

"Se oli suljettu ja se löydettiin suljettuna", selitti herra de Dreux lyhyesti.

"Sitä varten", jatkoi Floriani välittämättä huomautuksesta, "ei tarvinnut muuta tehdä kuin panna silta, lauta tai tikapuut keittiön parvekkeelle ikkunan laudalle, ja kun jalokivilaatikko..."

"Minä sanon vielä kerran, että ikkuna oli suljettu!" huudahti kreivi kärsimättömästi.

Tällä kertaa täytyi Florianin vastata. Hän teki sen aivan rauhallisesti, kuten ainakin mies, jota eivät niin vähäpätöiset asiat saata hämille.

"Sen minä kyllä uskon, mutta eikö ikkunassa ollut vasistas?" [Erikseen avattava ruutu. Suom.]

"Mistä sen tiedätte?"

"Se on melkein sääntönä sen ajan taloissa. Ja sitä paitsi sen täytyy olla siellä, muuten varkautta ei voi selittää."

"Sellainen siinä kyllä oli, mutta se oli suljettu kuten ikkunakin. Sitä ei edes tarkastettukaan."

"Se oli väärin. Sillä jos se olisi tehty, niin olisi varmaankin huomattu, että se oli auki."

"Kuinka niin?"

"Minä otaksun, että se avataan kuten muutkin rautalangalla, jonka alapäässä on rengas?"

"Niin."

"Ja se rengas riippui ikkunapuitteiden ja sisäristikon välillä?"

"Niin, mutta minä en ymmärrä..."

"Katsokaahan. Ruudussa olevasta raosta voi pistää jonkun esineen, esimerkiksi koukkupäisen raudan, tarttua renkaaseen, painaa sitä ja avata."

Kreivi ilkkui:

"Mainiota! Mainiota! Te järjestätte asian aivan verrattomasti! Unohdatte vain yhden asian, hyvä herra, että ikkunassa ei ole ollut rakoa."

"Siinä oli rako."

"Joutavia! Olisihan se nähty."

"Nähdäkseen täytyi katsella, eikä kukaan katsellut. Rako on olemassa, on kerrassaan mahdotonta, ettei sitä olisi, pitkin ruutua, ikkunakitin vieressä... pystysuoraan tietysti..."

Kreivi nousi. Hän näytti hyvin kiihtyneeltä. Hän käveli pitkin askelin pariin kolmeen kertaan hermostuneesti salongin halki, lähestyi sitten Floriania:

"Siitä päivästä ei ole mitään muuttunut... kukaan ei ole astunut jalallakaan sivuhuoneeseen."

"Siinä tapauksessa, hyvä herra, teillä on tilaisuus ottaa selvä, onko selitykseni yhtäpitävä totuuden kanssa."

"Se ei ole yhtäpitävä minkään poliisin huomaaman seikan kanssa. Te ette ole nähnyt mitään, ette tiedä mitään ja väitätte kaikkea sitä vastaan, minkä me olemme nähneet ja tiedämme."

Floriani ei ollut huomaavinaan kreivin kiihtynyttä mielentilaa, vaan sanoi hymyillen:

"Hyvä Jumala, herra kreivi, minä koetan nähdä selvästi, siinä kaikki. Jos minä erehdyn, todistakaa minun erehtyneen."

"Heti paikalla... Minä myönnän, että ajan pitkään teidän varmuutenne..."

Herra de Dreux mutisi vielä muutamia sanoja, sitten kääntyi äkkiä ovea kohden ja poistui.

Ei sanottu sanaakaan. Kaikki odottivat tuskan vallassa ikään kuin todellakin osa totuudesta tulisi ilmi. Tämä äänettömyys oli tavattoman juhlallinen.

Vihdoin kreivi ilmestyi oviaukkoon. Hän oli kalpea ja kiihtynyt. Hän sanoi ystävilleen vapisevalla äänellä:

"Pyydän teiltä anteeksi... Herra Florianin selitykset olivat niin odottamattomia... En koskaan olisi ajatellut..."

Hänen rouvansa kysyi kiihkeästi:

"Sanokaa... minä rukoilen... mitä siellä on?"

"Rako on olemassa... sanotussa paikassa... pitkin ruudun sivua..."

Hän tarttui äkkiä chevalierin käsivarteen ja sanoi käskevällä äänellä:

"Ja nyt, hyvä herra, jatkakaa... Tunnustan teidän tähän asti olleen oikeassa, mutta nyt... Se ei ole vielä loppunut... vastatkaa... miten kaikki on teidän mielestänne tapahtunut?"

Floriani irrotti hitaasti käsivartensa ja vastasi hetken päästä:

"No niin, mielestäni tapaus on seuraava. Se henkilö tietäen, että rouva de Dreux lähti kaulanauhoineen tanssiaisiin, teki tuon sillan poissaollessanne. Ikkunasta hän piti teitä silmällä ja näki teidän piilottavan koristeen. Poistuttuanne hän leikkasi ruudun ja veti renkaasta."

"Olkoon niin, mutta välimatka on niin suuri, ettei hän vasistasista voinut ulottua ikkunan avaajaan."

"Jollei hän voinut sitä avata, niin hän tuli itse sisään vasistasin kautta."

"Mahdotonta; ei kukaan mies ole niin pieni, että hän mahtuisi siitä."

"Silloin se ei ollut mies."

"Kuinka!"

"Aivan varmaan. Jos aukko on liian ahdas miehelle, niin se oli sitten lapsi."

"Lapsi!"

"Ettekö sanonut minulle, että ystävättärellänne Henriettellä oli poika!"

"Niin oli... poika, jonka nimi oli Raoul."

"On aivan luultavaa, että Raoul on tehnyt tuon varkauden."

"Mitä todisteita teillä on siitä?"

"Mitä todisteita!... Niitä ei puutu... Sitten esimerkiksi..."

Hän vaikeni vähäksi aikaa. Jatkoi sitten:

"Sitten esimerkiksi tuo silta. En voi uskoa, että lapsi olisi tuonut sen ulkoa ja vienyt sen pois kenenkään huomaamatta. Hän on varmasti käyttänyt sellaista, joka oli lähellä. Siinä komerossa, jota Henriette käytti keittiönä, oli, eikö niin, seinillä hyllyjä, joilla pidettiin kattiloita?"

"Kaksi hyllyä, mikäli muistan."

"Olisi tarkistettava, ovatko nämä laudat todella kiinnitetty niihin kannattimiin, joiden päällä ne lepäävät. Muussa tapauksessa täytyy otaksua, että lapsi on irrottanut ne ja liittänyt yhteen. Ehkä, koska siellä oli uuni, löytyy myös se uunirauta, jota hän on käyttänyt vasistasia avatessaan."

Sanaakaan sanomatta kreivi poistui, ja tällä kertaa läsnäolijat eivät tunteneet epävarmuuden herättämää, painostavaa tunnetta, joka heissä oli ollut ensi kerralla. He tiesivät, tiesivät aivan varmaan, että Florianin otaksumat olivat oikeita. Tästä miehestä lähti sellainen ehdoton varmuuden tunne ikään kuin hän kertoisi tapauksia, joiden todenmukaisuudesta päästiin aste asteelta selville.

Eikä kukaan ihmetellyt, kun kreivi palatessaan selitti:

"Sen on tehnyt lapsi, juuri hän, kaikki sen todistaa."

"Te näitte laudat... koukun?"

"Näin... laudat oli otettu naulauksesta irti... koukku oli siellä vieläkin."

Mutta rouva de Dreux-Soubise huudahti:

"Se oli hän... Sanokaa mieluummin se oli hänen äitinsä. Henriette yksinään oli syyllinen. Hän oli pakottanut poikaansa."

"Ei", vakuutti Chevalier, "äidillä ei ollut mitään yhteyttä tämän asian kanssa".

"Joutavia! Hehän asuivat samassa huoneessa; lapsi ei ole voinut toimia Henrietten tietämättä."

"He asuivat samassa huoneessa, mutta tämä kaikki tapahtui viereisessä huoneessa, yöllä, äidin nukkuessa."

"Ja kaulanauha?" kysyi kreivi, "olisihan se löytynyt lapsen tavaroiden joukosta".

"Anteeksi! Lapsi kävi kaupungilla. Samana aamuna, jona te löysitte hänet työpöytänsä äärestä, hän tuli koulusta, ja ehkä oikeuslaitos, sen sijaan, että kulutti voimiaan tutkimalla viatonta äitiä, olisi päässyt parempiin tuloksiin, jos olisi tutkinut koulussa pojan pulpettia ja etsinyt koulukirjojen välistä."

"Olkoon niin, mutta nuo kaksituhatta frangia, jotka Henriette sai joka vuosi, eivätkö ne olleet paras todistus hänen kanssarikollisuudestaan?"

"Olisiko hän kanssarikollisena kiittänyt teitä noista rahoista? Ja sitä paitsi, eikö häntä pidetty valvonnan alaisena? Jotavastoin lapsi oli vapaa, hän saattoi helposti juosta lähimpään kaupunkiin asti sopiakseen jonkun kauppiaan kanssa, myydä hänelle huokeasta hinnasta timantin, pari timanttia, kuinka kulloinkin... kaikki sillä ehdolla, että rahojen lähettäminen tapahtuisi Pariisista päin, ja että lähetys alkaisi seuraavana vuonna."

Tavattoman painostava tunne valtasi Dreux-Soubiset ja heidän vieraansa. Florianin äänessä ja esiintymisessä oli muutakin kuin sitä varmuutta, joka jo alusta alkaen oli ärsyttänyt kreiviä. Siinä oli kuin ivaa, ja se iva tuntui enemmän vihamieliseltä kuin myötätuntoiselta ja ystävälliseltä, mitä olisi odottanut.

Kreivi teeskenteli naurua:

"Tuo on niin nerokasta, että se aivan tyrmää minut. Onnittelen teitä. Mikä loistava mielikuvitus!"

"Ei suinkaan, ei suinkaan", huudahti Floriani juhlallisemmin, "minä en kuvittele; selitän tapaukset sellaisina, jollaisina ne ehdottomasti todisteitteni mukaan olivat".

"Mistä sen tiedätte?"

"Siitä, mitä itse olette minulle kertonut. Kuvittelen äidin ja pojan elämää tuolla kaukana maalla, kuinka äiti sairastuu, kuinka poika keksii juonen, jonka avulla hän saa timantit käsiinsä myydäkseen ne, pelastaakseen siten äitinsä tai ainakin lieventääkseen hänen viimeisiä hetkiään. Tauti pahenee. Äiti kuolee. Vuosia kuluu. Poika kasvaa, tulee mieheksi. Ja silloin – tällä kertaa myönnän mielikuvitukseni vapaasti lentävän – otaksukaamme, että se mies tuntee sisäistä pakkoa, tahtoa palata sinne, missä hän on elänyt lapsuutensa, nähdä ne paikat, tavata ne, jotka ovat epäilleet, syyttäneet hänen äitiään... ajatelkaa, kuinka jännittävä on tuo tapaaminen siinä vanhassa talossa, jossa tämä draama on tapahtunut?"

Näitä sanoja seurasi hetken kestävä, rauhaton äänettömyys; herra ja rouva de Dreuxin kasvoista näkyi, kuinka he hämmästyneinä koettivat ymmärtää, samalla kun he pelkäsivät ja kauhistuivat ymmärtäneensä oikein. Kreivi änkytti:

"Kuka te sitten olette?"

"Minäkö? Chevalier Floriani, jonka tapasitte Palermossa, ja jonka usean kerran olette suvainnut kutsua luoksenne."

"Mitä tämä tarina sitten tietää?"

"Oh! Ei mitään! Se on vain pelkkää leikkiä minun puoleltani. Koetan kuvitella, mikä ilo olisi Henrietten pojalle, jos hän vielä eläisi, saada sanoa teille, että hän yksinään oli syyllinen, että hän oli sitä siksi, että äitinsä oli onneton, kadottamaisillaan paikkansa – palvelijattarena, josta toimesta hän eli, ja siksi, että tuo lapsi kärsi nähdessään äitinsä onnettomana."

Hän puhui hilliten liikutustaan, puoliksi nousten istualtaan ja kumartuen kreivittäreen päin. Ei ollut epäilystäkään. Chevalier Floriani ei ollut kukaan muu kuin Henrietten poika. Kaikki hänen esiintymisessään ja sanoissaan väitti sitä. Ja eikö hän sitä paitsi ollut ehdoin tahdoin halunnut ilmaista itsensä.

Kreivi epäröi. Miten hänen tuli käyttäytyä tuon uhkarohkean henkilön suhteen? Soittaa kelloa? Panna häväistys toimeen? Ilmiantaa mies, joka muinoin oli varastanut häneltä? Mutta siitä oli kulunut jo niin pitkä aika! Ja kuka uskoisi tuota mieletöntä tarinaa lapsen syyllisyydestä? Ei, parempi oli mukautua asiain nykyiseen tilaan; olla huomaamatta sen todellista laitaa. Ja kreivi lausui iloisesti, lähestyen Florinia:

"Hyvin hauska, hyvin huvittava, tuo tarinanne. Vakuutan, että se on kiinnostanut minua. Mutta mitä teidän arvelujenne mukaan on tullut tuosta nuoresta miehestä, tuosta pojasta? Toivoakseni hän ei ole pysähtynyt menestyksellisellä polullaan."

"Ei suinkaan, ei!"

"Eihän toki! Sellaisen alun jälkeen! Siepata kuusivuotiaana kuningattaren kaulanauha, kuuluisa kaulanauha, jota Marie Antoinette himoitsi!"

"Ja ottaa se", huomautti Floriani, jatkaen kreivin leikillistä puhetapaa, "ottaa se ilman että se tuotti hänelle mitään vaurioita, ilman että kenenkään mieleen juolahti katsoa, että ikkunalauta oli liian puhdas, ikkunalauta, jonka hän pyyhki poistaakseen paksussa tomussa näkyvät jalanjäljet... Myöntäkää, että se voi panna sen ikäisen pojan pään pyörälle. Onko se niin helppoa? Ei tarvita muuta kuin tahtoa vain ja ojentaa kätensä?... Toden totta hän tahtoi..."

"Ja ojensi kätensä."

"Molemmat kätensä", jatkoi chevalier nauraen.

Kaikki vavahtivat. Mikä salaisuus kätkeytyi tuon niin sanotun Florianin elämään? Kuinka jännittävä elämä mahtoikaan olla tuolla seikkailijalla, joka jo kuusivuotiaana oli nerokas varas ja joka tänään, nauttiakseen aikaansaamastaan kiihtymyksestä tai pikemmin tyydyttääkseen koston tunteitaan, tuli ivaamaan uhriaan tämän kotiin uhkarohkeasti, mielettömästi, ja kuitenkin käyttäytyen koko ajan kuin vierailulla oleva hieno herrasmies!

Hän nousi ja lähestyi kreivitärtä sanoakseen hyvästi. Kreivitär peräytyi hiukan. Floriani hymyili.

"Oh, hyvä rouva, te pelkäätte! Veinkö liian pitkälle pienen ilveilyni!"

Kreivitär hillitsi itseään ja vastasi leikillisesti, hieman pilkallisesti:

"Ei suinkaan, hyvä herra. Se tarina hyvästä pojasta miellytti päin vastoin minua suuresti, ja olen onnellinen siitä, että kaulanauhallani on ollut tilaisuus olla niin loistavan kohtalon esineenä. Mutta ettekö luule, että sen... naisen, tuon Henrietten poika seurasi etupäässä kutsumustaan?"

Floriani vavahti, hän tunsi pistoksen ja vastasi:

"Siitä olen varma, ja tuo kutsumus olikin varmaan oikea, koska lapsi ei sitä laisinkaan katunut."

"Kuinka niin?"

"Tiedättehän, että suurin osa kivistä oli vääriä. Oikeita eivät olleet muut kuin ne, jotka ostettiin englantilaiselta jalokivikauppiaalta, toiset oli myyty kivi kiveltä puutteen pakotuksesta."

"Se oli aina kuitenkin kuningattaren kaulanauha, hyvä herra", sanoi kreivitär ylpeästi, "ja katsokaa, sitä ei Henrietten poika minun nähdäkseni voinut ymmärtää".

"Hän ymmärsi sen, rouva kreivitär, että vääränä tai oikeana kaulanauha oli etupäässä paraatia varten, kylttinä."

Herra de Dreux teki liikkeen. Hänen rouvansa ehätti ennen häntä:

"Hyvä herra", sanoi hän, "jos sillä miehellä, josta puhutte, on vähääkään häpyä..."

Hän vaikeni, sillä, Florianin tyyni katse tukki hänen suunsa.

Floriani sanoi:

"Jos sillä miehellä on vähääkään häpyä..."

Kreivitär tunsi, että sellainen puhe ei hyödyttänyt mitään, ja vastoin tahtoaan, vihastaan ja suuttumuksestaan huolimatta, aivan vavisten nöyryytetystä ylpeydestä, hän sanoi Florianille melkein kohteliaasti:

"Hyvä herra, tarina kertoo, että Rétaux de Villette, kun kuningattaren kaulanauha oli hänen käsissään ja kun hän Jeanne de Valoisin kanssa oli irrottanut siitä jalokivet, ei uskaltanut koskea itse kehykseen. Hän tiesi, että timantit olivat koristuksena, lisänä, että itse kehys oli todellinen taideteos, taiteilijan oma luomus, ja sitä hän kunnioitti. Ajatteletteko, että tuo mies on käsittänyt sen samoin?"

"En epäile ensinkään, että kehys on olemassa. Lapsi piti sitä kunniassa."

"No niin, hyvä herra, jos satutte hänet tapaamaan, niin sanokaa hänelle, että hän vääryydellä pitää luonaan aarretta, joka on eräiden perheiden omaisuus ja ylpeys, ja vaikka hän on irrottanut siitä jalokivet, niin kuningattaren kaulanauha kuuluu yhä vielä Dreux-Soubisen suvulle. Se kuuluu meille samoin kuin nimemme, kuin kunniamme."

Chevalier vastasi yksinkertaisesti:

"Minä sanon sen hänelle, rouva kreivitär."

Hän kumarsi kreivittärelle, kreiville, kumarsi kaikille läsnäoleville ja poistui.

Neljä päivää myöhemmin löysi rouva de Dreux huoneensa pöydältä punaisen nahkakotelon, jonka kannessa oli kardinaalin vaakuna. Hän avasi sen. Siinä oli kuningattaren kaulanauha.

Mutta kun kaikkien asioiden täytyy, yhtenäisyydestä ja loogisuudesta huoltapitävän miehen elämässä, vaikuttaa samaan suuntaan – ja kun pieni mainos ei koskaan ole vahingoksi – niin seuraavana päivänä l'Echo de France julkaisi tämän huomiota herättävän uutisen:

    Kuningattaren kaulanauhan, kuuluisan historiallisen korun, joka
    kauan sitten varastettiin Dreux-Soubisen -perheeltä, on Arsène
    Lupin löytänyt. Arsène Lupin on kiireimmän kautta toimittanut
    korun sen lailliselle omistajalle. Ei voi muuta kuin ylistää tätä
    hienoa ja ritarillista huomaavaisuutta.

MUSTA HELMI

Bulevardi Hochen varrella olevan talon numero 9 ovenvartija heräsi kiivaaseen kellonsoittoon. Hän veti ovea avaavasta nuorasta äristen:

"Luulin jo kaikkien asukkaiden olevan kotona. Kello on jo ainakin kolme!"

Hänen miehensä mutisi:

"Ehkä joku hakee tohtoria."

Eräs ääni kysyi todellakin:

"Tohtori Harel... mikä kerros?"

"Kolmas vasemmalla. Mutta tohtori ei ota yöllä vastaan."

"Hänen täytyy ottaa vastaan."

Herra astui eteisen halki, nousi ensimmäiseen kerrokseen, toiseen, ei pysähtynytkään tohtori Harelin oven eteen, jatkoi viidenteen kerrokseen asti. Siellä hän koetteli kahta avainta oveen. Toinen avasi lukon, toinen varmuuslukon.

"Mainiota", mutisi hän, "koko asia onkin huomattavasti helpompi kuin luulinkaan. Mutta ennen kuin toimin, täytyy minun taata itselleni paluutie. Ajatelkaamme... onko minulla loogisesti ajatellen ollut aikaa soittaa tohtorin ovikelloa ja lähteä hänen luotaan? Ei vielä... odottakaamme hiukan."

Kymmenen minuutin päästä hän laskeutui alas, naputti ovenvartijan ruutuun kiroillen tohtoria. Ovi avattiin, ja hän paiskasi oven jäljestään kiinni. Mutta ovi ei mennytkään lukkoon, sillä mies oli sukkelasti pistänyt raudan lukon kohdalle, joten se ei sulkeutunutkaan.

Hän palasi siis aivan hiljaa ovenvartijan tietämättä. Jos hälinää syntyisi, niin hän pääsisi aina pakenemaan.

Hän nousi rauhallisesti viidenteen kerrokseen. Eteisessä hän taskulampun valossa laski päällystakkinsa ja hattunsa eräälle tuolille, istuutui toiselle ja veti kenkiensä päälle paksut huopatohvelit.

– Tässä sitä ollaan... Ja helposti se kävi päinsä! Minä hiukan ihmettelen, miksi eivät kaikki valitse varkaan mukavaa ammattia? Kun on vain hiukan nokkela ja järkevä, niin se on hauskin toimi koko maailmassa. Rauhallinen ammatti... oikea perheenisän ammatti... Melkein liiankin mukava... se käy ikäväksi.

Hän avasi tarkan pohjapiirustuksen kerroksesta.

– Tarkastakaamme ensin aluetta. Tässä tämä neliskulmainen eteinen, jossa olen. Kadun puolella on salonki, budoaari ja ruokasali. Tarpeetonta on hukata aikaansa niihin, kreivittärellä näyttää olevan kurjan huono maku... ei ainoatakaan arvokasta koruesinettä... Siis, perällä oikealla... Ah, tässä on käytävä, joka vie muihin huoneisiin. Kolmen metrin päässä pitäisi olla tapettiovi vaatekomeroon, josta pääsee kreivittären huoneeseen.

Hän kääri piirustuksen kokoon, sammutti lampun ja meni käytävään laskien:

– Yksi metri... kaksi metriä... kolme metriä... Tässä on ovi... Hyvä Jumala, kuinka kaikki on helppoa! Yksinkertainen lukko, pieni lukko erottaa minut huoneesta, ja sitä paitsi tiedän, että se lukko on metrin ja neljänkymmenenkolmen senttimetrin päässä permannosta... Sillä tavoin, kun teen pieniä reikiä sen ympärille, niin pääsemme siitä...

Hän otti taskustaan tarpeelliset työkalut, mutta eräs ajatus heräsi hänessä.

– Ja jos sattumalta lukko ei olisikaan kiinni, koettakaamme ainakin... Sittenhän näkee!

Hän väänsi kädensijaa. Ovi aukeni.

– Kunnon Lupin, onni suosii sinua todellakin. Mitä nyt enää muuta tarvitset? Sinä tunnet paikat, joissa liikut; tiedät, minne kreivitär kätkee mustan helmen... Siis saadaksesi mustan helmen käsiisi täytyy sinun toimia hiljempää kuin hiljaisuus, olla näkymättömämpi kuin yö.

Arsène Lupin käytti yli puoli tuntia aikaa avatakseen toisen ikkunaruuduilla varustetun oven, joka vei huoneeseen. Mutta hän teki sen niin varovaisesti, että vaikka kreivitär olisi ollut valveillakin, ei mikään outo narina olisi voinut herättää hänen huomiotaan.

Piirustuksessa olevien määräysten mukaan hänen ei tarvinnut muuta kuin kulkea leposohvan sivua myöten. Se johti nojatuolille, sitten pienen pöydän luo, joka oli vuoteen vieressä. Pöydällä oli kirjepaperisalkku, ja tuohon salkkuun oli aivan yksinkertaisesti kätketty se musta helmi.

Hän laskeutui pitkälleen matolle ja seurasi leposohvan reunaa. Mutta sen päähän päästyään hän pysähtyi hillitäkseen sydämensä sykintää. Vaikka hän ei pelännytkään, niin hän ei voinut hillitä sitä hermostunutta levottomuutta, joka aina herää keskellä liian suurta hiljaisuutta. Ja hän kummasteli sitä, sillä olihan hän ennen elänyt kauhua tuntematta mitä juhlallisimpia hetkiä. Ei mikään vaara uhannut häntä. Miksi hänen sydämensä siis läpätti kuin hullu kello? Vaikuttiko häneen niin tuo nukkuva nainen, lähellä oleva ihmisolento?

Hän kuunteli ja oli kuulevinaan hengitystä. Se rauhoitti häntä kuin ystävän läsnäolo.

Hän etsi nojatuolia, sitten pienin varovaisin liikkein hiipi pöytää kohden tunnustellen pimeässä ojennetulla kädellään. Oikea käsi tapasi pöydän jalan.

Vihdoinkin! Hänen ei tarvinnut muuta kuin nousta, ottaa helmi ja poistua. Kaikeksi onneksi, sillä hänen sydämensä alkoi hyppiä hänen rinnassaan kuin pelästynyt eläin ja niin kovaa, että hän hämmästyi, kun kreivitär ei herännyt siihen.

Hän sai sen voimakkaan tahdonponnistuksen kautta rauhoittumaan, mutta juuri kun hän aikoi nousta ylös tapasi hänen vasen kätensä matolla jotakin, jonka hän tunsi kynttilänjalaksi, ja heti hän löysi toisenkin esineen, kellon, pienen pronssisen matkakellon.

Mitä? Mitä oli tapahtunut? Hän ei ymmärtänyt sitä. Kynttilänjalka... tuo kello... miksi nuo esineet eivät olleet tavallisella paikallaan? Ah, mitä tapahtui keskellä tätä kamalaa pimeyttä.

Äkkiä hän kiljaisi. Hän oli koskettanut... jotakin kummallista, selittämätöntä. Mutta, ei, ei, pelko sekoitti hänen ajatuksensa. Hän oli kaksikymmentä, kolmekymmentä sekuntia liikkumatta, aivan kauhuissaan, hien valuessa otsaltaan. Ja sormissa säilyi tuo kosketuksen tunto.

Säälimättä ponnistaen voimiaan hän ojensi uudelleen kätensä. Käsi kosketti uudelleen sitä kummallista, selittämätöntä. Hän vaati kättään tunnustelemaan ja ottamaan selvää. Hän tunsi tukan, kasvot... ja ne kasvot olivat kylmät, melkein jääkylmät.

Olkoon todellisuus kuinka pelottava tahansa, niin Arsène Lupinin kaltainen mies seisoo sen yläpuolella heti, kun hän tietää mitä se on. Nopeasti hän painoi taskulamppunsa nappulaa. Hänen edessään makasi nainen verissään. Hirvittäviä haavoja näkyi kurkussa ja olkapäissä. Hän kumartui tarkastamaan. Nainen oli kuollut.

"Kuollut, kuollut", hän sanoi kummastuneena ja katseli noita tuijottavia silmiä, suun ryppyjä, kalpeata ihoa ja verta, verilammikkoa, joka oli levinnyt matolle ja nyt hyytyi paksuna ja mustana.

Kun hän oli noussut, hän väänsi sähkönappulaa. Huone tuli valoisaksi, ja hän näki hurjan taistelun jäljet. Vuode oli aivan sekaisin, peitteet ja lakanat maassa. Permannolla kynttilänjalka ja kello – osoittimet näyttivät kaksikymmentä yli yhdentoista – sitten etäämpänä oli kaatunut tuoli, ja kaikkialla verta, veritahroja.

"Ja musta helmi?" hän mutisi.

Kirjepaperisalkku oli paikallaan. Hän avasi sen. Siellä oli pieni helmilipas. Mutta lipas oli tyhjä.

"Perhana", sanoi hän itsekseen, "kerskailit hiukan liian aikaisin, Arsène Lupin, hyvästä onnestasi... Kreivitär on surmattu, musta helmi kadonnut... asemasi ei ole loistava! Paetkaamme, muuten voit joutua ankaran edesvastuun alaiseksi."

Hän ei kuitenkaan liikahtanut paikaltaan.

"Paeta? Niin, toinen pakeni. Mutta Arsène Lupin. Eikö minulla ole sen parempaa tehtävää? Kas niin, tutkikaamme järjestyksessä asioita. Onhan sinun omatuntosi puhdas... Otaksu, että olet poliisikomisario ja panet tutkimuksen toimeen... Niin, mutta sitä ennen täytyy saada ajatukset rauhoittumaan. Ja niin ei ole minun laitani!"

Hän vaipui nojatuoliin painaen sormensa polttavaa otsaansa vasten.

Bulevardi Hochen varrella tapahtunut murha oli viime aikoina eniten herättänyt mielenkiintoamme, enkä minä olisi sitä kertonut, ellei Arsène Lupinin osanotto siihen selittäisi sitä aivan erikoisella tavalla. Hyvin harvat epäilivätkään hänen ottaneen siihen osaa. Ei kukaan ainakaan tiennyt totuutta tarkoin ja täysin.

Kuka ei tuntenut, nähdessään hänet Boulognen metsässä, Leontinen Zaltia, entistä laulajatarta, kreivi d'Andillotin puolisoa ja leskeä, Zaltia, joka häikäisi koko Pariisin noin kaksikymmentä vuotta sitten, Zaltia, kreivitär d'Andillotia, jonka timantti- ja helmikoristeet olivat kuuluisia kautta koko Euroopan? Sanottiin, että hän kantoi kaulassaan useiden pankkien rahastoja ja useiden australialaisten yhtiöiden kultakaivoksia. Suuret jalokivikauppiaat valmistivat koruja Zaltille, kuten muinoin kuninkaille ja kuningattarille.

Ja kuka ei muistaisi sitä onnettomuutta, joka nieli kaikki nämä rikkaudet, pankit ja kultakaivokset. Kuuluisasta kokoelmasta, jonka huutokauppojen pitäjät sirottivat ympäri maailmaa, ei jäänyt jäljelle muuta kuin kuuluisa musta helmi. Musta helmi! Se olisi ollut täydellinen omaisuus, jos hän olisi tahtonut siitä luopua.

Mutta sitä hän ei tahtonut tehdä. Hän supisti mieluummin menojaan, eli vaatimattomassa huoneistossa seuraneitinsä, keittäjättären ja lakeijan kanssa kuin myi tuon arvaamattoman kalliin korun. Toinenkin syy oli olemassa, jonka hän kyllä tunnusti: musta helmi oli keisarin antama lahja! Ja melkein köyhtyneenä, pakotettuna elämään aivan yksinkertaista elämää, hän oli uskollinen entisten kauniitten aikojen toverille.

"En eläissäni luovu siitä", hän sanoi.

Hän kantoi sitä aamusta iltaan kaulassaan. Yöksi hän pisti sen sellaiseen paikkaan, jonka vain hän tiesi ja tunsi.

Kun sanomalehdet kertoivat tämän kaiken, niin se vain kiihotti uteliaisuutta, ja mikä oli omituisinta, mutta minkä jokainen ymmärtää, jolla arvoituksen selitys on tiedossaan, otaksutun murhaajan vangitseminen teki salaisuuden mutkikkaammaksi ja lisäsi jännitystä. Pari päivää myöhemmin sanomalehdet julkaisivat seuraavan uutisen:

    Olemme saaneet tietää, että Viktor Denègre, kreivitär
    d'Andillotin palvelija, on vangittu. Häntä vastaan on olemassa
    sitovia epäluuloja. Hänen liverinsä silkkihihassa, jonka herra
    Dudois, vankilan päällikkö, löysi hänen asunnostaan vuoteen
    pohjan ja patjan välistä, on nähty olevan veripilkkuja. Sitä
    paitsi puuttui hänen liivistään kankaalla päällystetty nappi.
    Tämä nappi löydettiin tutkimuksia tehtäessä murhatun vuoteen alta.

    On luultavaa, että päivällisen jälkeen Danègre ei mennytkään
    asuntoonsa, vaan pujahti vaatekomeroon, ja sen lasioven läpi
    näki, minne kreivitär kätki mustan helmen.

    Meidän täytyy sanoa, että tähän asti ei mikään seikka ole
    todistanut otaksumia oikeiksi. Kello seitsemän aamulla Danègre
    meni bulevardi Courcellerin tupakkakauppaan; sen todistavat
    ovenvartija ja kaupanhoitaja. Toiselta puolen todistavat
    kreivittären keittäjätär ja seuraneiti, jotka molemmat
    nukkuivat käytävän toisessa päässä, että heidän noustuaan kello
    kahdeksalta eteisen ja keittiön ovi oli lukossa. Nämä molemmat
    henkilöt, jotka kaksikymmentä vuotta ovat olleet kreivittären
    palveluksessa, ovat epäluulojen ulkopuolella. Miten siis Danègre
    on voinut poistua huoneistosta? Olisiko hän teettänyt itselleen
    toisen avaimen? Tutkimus selvittänee nämä eri seikat.

Tutkimus ei selittänyt mitään, päinvastoin. Saatiin selville, että Viktor Danègre oli vaarallinen rikollinen, juoppo ja pahantekijä, joka ei pelännyt iskeä puukolla. Mutta mitä enemmän asiaa tutkittiin, sitä hämärämmäksi juttu tuli, ja sitä enemmän ilmestyi vastaansotivia, selittämättömiä kohtia.

Ensiksi neiti de Sinclèves, murhatun serkku ja ainoa perijätär, ilmoitti kreivittären kuukautta ennen kuolemaansa kirjoittaneen hänelle, missä hän piti mustaa helmeä piilossa. Seuraavana päivänä, kun hän oli kirjeen saanut, hän huomasi sen kadonneen. Kuka sen oli varastanut?

Toiselta puolelta ovenvartija kertoi avanneensa oven henkilölle, joka oli mennyt tohtori Harelin luo. Kuulusteltiin tohtoria. Kukaan ei ollut soittanut hänen ovelleen. Kuka siis oli se henkilö? Joku kanssarikollinenko?

Sanomalehdet ja yleisö otaksuivat hänen olleen kanssarikollisen. Ganimard, vanha tarkastaja Ganimard kannatti sitä ajatusta, syystäkin.

"Tässä on Lupin takana", sanoi hän tuomarille.

"Mitä vielä!" ehätti tämä sanomaan, "te näette kaikkialla tuon Lupininne".

"Näen hänet kaikkialla, sillä hän on kaikkialla."

"Sanokaa mieluummin, että olette näkevinänne hänet aina silloin, kun jokin asia ei näytä kyllin selvältä. Huomatkaa tämä seikka: rikos tehtiin kello yksitoista illalla, kuten kello osoittaa, ja ovenvartijan ilmoittama henkilö tuli kello kolme aamulla."

Oikeuslaitos noudattaa usein sitä tapaa, että pakottaa tapaukset taipumaan ensimmäisten siitä laadittujen selitysten mukaisiksi. Viktor Danègren hämärä menneisyys, hänen rikollisuutensa, juoppoutensa vaikuttivat tuomariin, ja vaikka mitkään uudet seikat eivät vahvistaneet alussa huomattuja pieniä, rikokseen viittaavia seikkoja, niin mikään ei voinut muuttaa tuomarin mielipidettä. Hän lopetti tutkimukset. Muutama viikko myöhemmin alkoi oikeudenkäynti.

Se oli hyvin sekava ja pitkäveteinen. Tuomari johti sitä ilman suurempaa intoa. Yleinen syyttäjä hyökkäsi laimeasti. Tällaisten olosuhteiden vallitessa Danègren asianajajan oli helppoa toimia. Hän todisti, mitä aukkoja epätäydellisessä syytöksessä oli. Sitovaa todistusta ei ollut olemassakaan. Kuka oli takonut avaimen, sen välttämättömän avaimen, jota ilman Danègre poislähtiessään ei olisi voinut lukita huoneiston ovea? Kuka oli nähnyt sen avaimen, ja minne se oli joutunut? Kuka oli nähnyt murhaajan puukon, ja minne se oli joutunut?

"Joka tapauksessa todistakaa, että puolustettavani on tehnyt murhan. Todistakaa, että varkauden ja murhan tekijä ei ole se salaperäinen henkilö, joka kävi talossa kello kolmen aikaan aamulla. Kellon osoitin, sanotte te, näytti yhtätoista? Entä sitten? Eikö kellon osoitinta voi vääntää minkä tunnin kohdalle tahtoo?"

Viktor Danègre päästettiin vapaaksi.

Hän lähti vankilasta eräänä perjantaina auringon laskun aikaan, laihtuneena ja kuuden kuukauden vankeuden murtamana. Tutkimukset, yksinäisyys, oikeudenistunto, kaikki se oli herättänyt hänessä sairaalloista kauhua, öisin häntä vaivasi kamala painajainen, hän näki unta mestauslavasta. Hän vapisi kuumeesta ja pelosta.

Hän vuokrasi Anatole Dufourin nimellä pienen huoneen itselleen Montmartren kaupunginosasta ja eleli pienistä hommista, joita hänellä oli oikealla ja vasemmalla.

Surkeaa elämää! Kolme kertaa hän oli saanut paikan, mutta kun tuli tietoon, kuka hän oli, niin hänet potkittiin pois.

Joskus hän huomasi tai oli huomaavinaan, että miehiä seurasi häntä, salapoliiseja, siitä hän oli varma, jotka kerran vielä saisivat hänet johonkin ansaan. Ja jo edeltäkäsin hän tunsi, miten kova käsi kuristi häntä kurkusta.

Eräänä iltana, kun hän söi kaupunginosassa olevassa ruokapaikassa, istahti eräs noin neljäkymmentävuotias mies häntä vastapäätä. Mies oli puettu hyvin epäiltävän puhtaaseen, pitkään, mustaan takkiin. Hän tilasi itselleen keittoa, vihanneksia ja litran viiniä.

Syötyään keittonsa hän loi silmänsä Danègreen ja katsoi häneen pitkään.

Danègre kalpeni. Aivan varmaan tuo mies oli yksi niistä, jotka olivat seuranneet häntä jo viikkokausia. Mitä mies tahtoi hänestä? Danègre aikoi nousta. Hän ei voinut sitä. Jalat horjahtivat hänen allaan.

Mies kaatoi itselleen viiniä ja täytti Danègren lasin.

"Juokaamme, toveri."

Victor änkytti:

"Niin... niin... terveydeksenne, toveri."

"Teidän terveydeksenne, Victor Danègre."

Toinen säpsähti:

"Minä!... minä!... en suinkaan... minä vannon teille..."

"Mitä te vannotte? Että te ette ole te? Kreivittären palvelija?"

"Mikä palvelija? Nimeni on Dufour. Kysykää isännältä."

"Dufour, Anatole, niin, ravintolan isännän edessä, mutta Danègre oikeuden edessä, Victor Danègre."

"Se ei ole totta! Se ei ole totta! Se on valetta."

Äsken tullut veti taskustaan käyntikortin ja ojensi sen. Victor luki: "Grimaudan, entinen vankilan tarkastaja. Antaa luotettavia tietoja." Hän vapisi.

"Kuulutte poliisiin?"

"En enää, mutta se ammatti miellytti minua, ja minä jatkan sitä nyt... hyödyllisemmällä tavalla. Toisinaan saa käsiinsä oikeita kultakaivoksia... kuten teidänkin."

"Minunko?"

"Niin, teidät, se on aivan erikoinen asia, jos te vain suvaitsette hiukan luottaa minuun."

"Ja jollen sitä tee?"

"Teidän täytyy. Te olette nyt siinä asemassa, ettette voi kieltää minulta mitään."

Tavaton pelko valtasi Victor Danègren. Hän kysyi: "Mitä te tarkoitatte?... puhukaa."

"No niin", sanoi toinen, "tehkäämme asiat selviksi. Parilla sanalla siis: neiti de Sinclèves lähetti minut tänne."

"Sinclèves?"

"Kreivitär d'Andillotin perijätär."

"Entä sitten?"

"No niin, neiti de Sinclèves on antanut minun toimekseni vaatia teiltä sen mustan helmen takaisin."

"Mustan helmen?"

"Sen, jonka varastitte."

"Sitä en ole tehnyt!"

"Teitte."

"Jos olisin sen tehnyt, niin olisin myös murhaaja."

"Te olettekin murhaaja."

Danègre koetti nauraa.

"Kaikeksi onneksi, hyvä herra, ei tuomioistuin ollut samaa mieltä kuin te. Kaikki valamiehet, kuuletteko, tunnustivat minut syyttömäksi. Ja kun omatunto on puhdas ja kaksitoista kunnon miestä..."

Entinen tarkastaja tarttui hänen käsivarteensa:

"Pois lorut. Kuulkaa sanojani ja punnitkaa niitä, kyllä se kannattaa. Danègre, kolme viikkoa ennen murhaa te varastitte keittäjättäreltä avaimen, joka avaa keittiön oven, ja teetitte samanlaisen seppä Outardilla, Oberkampf-kadun numerossa 244."

"Se ei ole totta, se ei ole totta", rähisi Danègre, "kukaan ei ole nähnyt tuota avainta... sitä ei ole olemassakaan".

"Tässä se on."

Äänettömyyden jälkeen Grimaudan jatkoi:

"Te tapoitte kreivittären tikarilla, jonka ostitte Republique-baarista samana päivänä kuin tilasitte avaimen. Terä on kolmikulmainen, kullakin sivulla uurre."

"Se on kaikki valetta. Lörpöttelette omianne. Kukaan ei ole nähnyt puukkoa."

"Se on tässä."

Victor Danègre teki kauhua osoittavan liikkeen. Entinen tarkastaja jatkoi:

"Siinä on ruostepilkkuja. Tarvitseeko todistaa mistä ne ovat tulleet?"

"Entä sitten?... Teillä on avain ja puukko... Kuka voi todistaa, että ne kuuluvat minulle?"

"Ensiksi seppä, ja sitten kauppias, jolta ostitte puukon. Minä olen jo virkistänyt heidän muistiaan. Teidät nähdessään he tuntevat teidät heti."

Hän puhui kuivasti ja tylysti, pelottavan varmasti. Danègre oli menehtymäisillään pelosta. Ei tuomari, ei yleinen syyttäjä ollut ahdistanut häntä niin kireästi, ei ollut nähnyt niin tarkasti asioita, joita hän itsekään ei enää tarkoin muistanut.

Hän koetti kuitenkin yhä vielä olla tyynen näköinen.

"Siinäkö ovat kaikki todisteenne?"

"Vielä on seuraava. Te lähditte rikoksen tehtyänne samaa tietä pois. Mutta keskellä vaatekomeroa teidän täytyi kauhuissanne nojata seinään pysyäksenne pystyssä."

"Mistä sen tiedätte?" läähätti Victor. "Kukaan ei voi sitä tietää."

"Ei tuomioistuin, sillä ei kenenkään mieleen juolahtanut sytyttää kynttilää ja tarkastaa seiniä. Mutta jos sen teki, näki valkoisessa rappauksessa punaisen tahran, tosin hyvin heikon, mutta kyllin selvän kuitenkin nähdäkseen siinä kuvan peukalostanne, verisestä peukalostanne, jonka olitte painanut seinää vasten. Te kai tiedätte, että sormenjälkien avulla voi päästä selville henkilöistä."

Victor Danègre oli kalman kalpea. Hikipisarat valuivat hänen otsaltaan pöydälle. Hän tuijotti kuin mielipuoli tuohon outoon mieheen, joka kertoi hänen rikoksestaan aivan kuin olisi ollut sitä katsomassa.

Hän painoi voitettuna päänsä alas. Hän oli jo kuukausia taistellut koko maailmaa vastaan. Nyt hän tunsi, että tuota miestä vastaan hän ei pystynyt taistelemaan.

"Jos annan teille helmen", hän änkytti, "paljonko annatte siitä minulle?"

"En mitään."

"Teettekö minusta pilkkaa! Annan teille helmen, joka on tuhansien, satojentuhansien arvoinen, enkö saa mitään siitä?"

"Saatte kyllä, henkenne."

Danègre vapisi. Grimaudan jatkoi melkein lempeällä äänellä:

"Katsokaahan, Danègre, tuo helmi ei ole teille minkään arvoinen. Teidän on mahdotonta sitä myydä. Miksi sitä sitten säilytätte?"

"Onhan varastetun tavaran kätkijöitä... ja jonakin päivänä, mihin hintaan tahansa..."

"Jonakin päivänä se on liian myöhäistä."

"Kuinka niin?"

"Kuinka niin! Siksi, että tuomioistuin on sitä ennen ottanut teidät käsiinsä, ja tällä kertaa sillä on ne todistuskappaleet, jotka minä annan sille, puukko, avain, peukalonne jälki, ja te joudutte kiinni."

Victor painoi päänsä molempiin käsiinsä ja mietti. Hän tunsi todenteolla olevansa hukassa, auttamattomasti hukassa, ja samassa sai suuri väsymys hänessä vallan; hän kaipasi äärettömästi lepoa ja rauhaa.

Hän mutisi:

"Milloin teidän täytyy se saada?"

"Tänä iltana, ennen kuin tunti on kulunut."

"Muuten?"

"Muuten panen postiin tämän kirjeen, jossa neiti de Sinclèves antaa teidät ilmi valtion prokuraattorille."

Danègre kaasi kaksi kertaa lasin täyteen viiniä ja joi molemmat lasilliset yhdellä siemauksella, nousi ja sanoi:

"Maksakaa lasku, ja lähdetään, minä olen jo saanut tarpeekseni tästä kirotusta jutusta."

Yö oli tullut. Miehet kulkivat Lepic-katua myöten ja seurasivat uloimpia bulevardeja tullessaan l'Étoile-torille. He astelivat vaiti, Victor hyvin väsyneesti ja selkä köyryssä.

Monceau-puiston luona hän sanoi:

"Se on talon puolella..."

"Hitto vieköön! Ettehän te poistunut sieltä ennen vangitsemistanne muuta kuin mennäksenne tupakkakauppaan."

"Olemme perillä", sanoi Danègre väsyneesti.

He kulkivat puiston portin ohi ja menivät erään kadun yli, jonka kulmassa oli tupakkakauppa. Danègre pysähtyi muutaman askeleen päähän siitä. Hänen polvensa horjuivat. Hän vaipui istumaan penkille.

"No niin?" kysäisi hänen seuralaisensa.

"Täällä se on."

"Täällä! Mitä te höpisette?"

"Niin on edessämme."

"Edessämme! Kuulkaahan, Danègre, parasta kun ette..."

"Se on täällä, sanon vielä kerran."

"Missä?"

"Kahden katukiven välissä."

"Minkä niistä?"

"Etsikää."

"Minkä niistä?" kysyi Grimaudan uudelleen.

Victor ei vastannut.

"Ahaa! Minä ymmärrän, aiot pettää minua."

"En... mutta minä... kuolen nälkään."

"Ja senkö vuoksi hidastelet? Hyvä on, minä aion olla hyvä haltija. Paljonko tahdot?"

"Niin paljon, että voin ostaa välikansilipun Amerikkaan."

"Sovittu asia."

"Ja sadan frangin setelin ensimmäisiä kuluja varten."

"Saat kaksi. Puhu."

"Laskekaa kivet viemärin aukon oikealla puolella. Se on kahdennentoista ja kolmannentoista välissä."

"Katuojassa.

"Niin, katukäytävän vieressä."

Grimaudan katsahti ympärilleen. Raitiovaunuja ja ihmisiä kulki ohitse. Joutavia! Kuka saattoi mitään epäilläkään?...

Hän avasi linkkuveitsensä ja pisti sen kahdennentoista ja kolmannentoista kiven väliin.

"Ja jollei se ole siellä?"

"Jollei kukaan nähnyt minun kumartuvan ja kätkevän sitä sinne, niin se on siellä vieläkin."

"Voiko se olla siellä! Musta helmi katuojaan heitettynä, jokaisen ohikulkijan saatavana! Musta helmi... kokonainen omaisuus!"

"Kuinka syvällä?"

"Noin kymmenen senttimetrin syvyydessä."

Hän kaivoi kosteata hiekkaa. Veitsen kärki osui johonkin kovaan. Hän suurensi sormillaan reikää.

Hän löysi mustan helmen.

"Kas tässä ovat nuo sinun kaksisataa frangiasi. Lähetän sinulle Amerikan-lippusi."

Seuraavana päivänä l'Echo de France julkaisi uutisen, joka sitten kierteli koko maailman lehdissä:

    Eilisestä asti on kuuluisa musta helmi ollut Arsène Lupinilla,
    joka otti sen kreivitär d'Andillotin murhaajalta. Piakkoin
    pannaan näytteille kuvia tästä kallisarvoisesta helmestä
    Lontoossa, Pietarissa, Kalkutassa, Buenos Ayresissa ja New
    Yorkissa.

    Arsène Lupin odottaa tarjouksia, joita lukijat tahtovat hänelle
    tehdä.

"Ja siten rikos aina saa rangaistuksensa ja hyve palkinnon", arveli Arsène Lupin kerrottuaan minulle tämän jutun yksityiskohdat.

"Ja sitten kohtalo valitsi teidät Grimaudanin, entisen tarkastajan nimen suojassa riistämään rikolliselta hänen pahan työnsä hedelmän."

"Juuri niin. Ja sen myönnän, tämä on seikkailu, josta olen ylpeämpi kuin mistään muusta. Ne neljäkymmentä minuuttia, jotka vietin kreivittären huoneistossa, tavattuani hänet kuolleena, ovat elämäni hämmästyttävimmät ja syvimmät hetket. Neljässäkymmenessä minuutissa, jouduttuani keskelle mitä sekavinta asiaa, keksin rikoksen kulun, ja sain muutamien seikkojen avulla varmuuden siitä, että syyllinen ei voinut olla kukaan muu kuin kreivittären palvelija. Sitten ymmärsin, että saadakseni helmen käsiini, täytyi palvelijan tulla vangituksi, ja minä jätin sinne hänen liivinsä napin – mutta jotta ei löydetä mitään kumoamattomia todistuksia hänen syyllisyydestään, otin mukaani lattialle unohtuneen puukon, vein lukkoon unohtuneen avaimen pois, suljin oven ja poistin hänen sormenjälkensä vaatekomeron rappauksesta. Minun mielestäni oli tämä kaikki ilmausta..."

"Neroudesta", keskeytin minä.

"Neroudesta, kuten tahdotte, joka ei olisi juolahtanut jokaisen mieleen. Aavistaa samassa hetkessä arvoituksen molemmat pääkohdat – vangitseminen ja helmen luovuttaminen – käyttää oikeuslaitoksen koko koneistoa miehen kesyttämiseksi ja lamauttamiseksi, lyhyesti sanoen, saada hänet sellaiseen mielentilaan, että kerran vapaaksi päästyään hän ehdottomasti ja välttämättömästä joutuu minun asettamaani hiukan kömpelöön ansaan..."

"Hiukan kömpelöönkö? Sanokaa sangen kömpelöön, sillä hänellä ei ollut mitään vaaraa."

"Ei vähääkään, sillä vapautus on peruuttamaton."

"Miesparka..."

"Miesparka... Victor Danègre! Ettekö muistakaan, että hän on murhaaja? Olisihan ollut suorastaan epämoraalista, jos musta helmi olisi jäänyt hänen haltuunsa. Hän elää, ajatelkaahan, Danègre elää!"

"Ja musta helmi on teillä."

Hän otti sen eräästä lompakkonsa salalokerosta esiin, tarkasti sitä, hyväili sitä sormillaan, loi siihen hellän katseen ja huokasi:

"Kukahan on se miljonääri, se turhamainen rajah, joka saa tämän aarteen? Kelle amerikkalaiselle miljoonamiehelle on määrätty tämä kaunis ja ylellinen esine, joka koristi Leontine Zaltin, d'Andillotin kreivittären valkoista kaulaa?..."

SHERLOCK HOLMES SAAPUU LIIAN MYÖHÄÄN

"Kummallista, kuinka te, Velmont, olette Arsène Lupinin näköinen!"

"Tunnetteko hänet?"

"Oh, samoin kuin kaikki muutkin, hänen valokuvansa, joista toinen ei ole toisen näköinen, mutta joista jokaisesta jää vaikutelma määrätystä ulkomuodosta... ja se on teidän."

Horace Velmont näytti hiukan loukkaantuneen.

"Niinkö, rakas Devanne! Ette ole ensimmäinen, joka tekee minulle sen huomautuksen, siitä voitte olla varma."

"Te olette niin hänen näköisensä", intti Devanne, "että jollei serkkuni d'Estevan olisi suositellut teitä minulle ja jollette olisi tunnettu maalari, jonka merimaisemia niin suuresti ihailen, niin enköhän olisi ilmoittanut poliisille teidän olevan Dieppen lähistöllä".

Tätä leikkipuhetta seurasi yleinen nauru. Paitsi Velmontia oli Thibermesnelin linnan ruokasalissa pastori Gèlis, kylän pappi, ja kymmenkunta upseeria, joiden rykmentti oli lähistöllä manöövereillä ja jotka olivat noudattaneet pankkiiri Georges Devannen ja hänen äitinsä kutsua. Eräs heistä huudahti:

"Mutta eikö juuri äskettäin ilmoitettu Arsène Lupinin oleskelevan rannikolla kuuluisan Pariisin ja Havren välisen pikajunamatkansa jälkeen?"

"Aivan oikein, siitä on nyt kolme kuukautta, ja seuraavalla viikolla minä tutustuin kasinolla kuuluisaan Velmontiimme, joka sen jälkeen on muutaman kerran ilahduttanut minua käynnillään – mikä on miellyttävää valmistelua vakavampaan kotitarkastukseen, jonka hän varmaan panee toimeen jonakin päivänä... tai mieluummin jonakin yönä!"

Uusi nauru syntyi, ja kaikki lähtivät vanhaan vartiosaliin, suureen, hyvin korkeaan huoneeseen, joka täytti koko Guillaume-tornin alakerran ja jonne Georges Devanne oli koonnut Thibermesnelin suvun vuosisatojen aikana kokoamat aarteet. Siellä oli kirstuja ja kaappeja, rautaisia halkotelineitä ja kynttilänjalkoja. Kallisarvoiset verhot ja kudonnaiset peittivät seiniä. Huoneen neljän ikkunan komerot olivat syviä. Oven ja vasemmanpuolisen ikkunan välillä kohosi korkea renensanssityylinen kirjakaappi, jonka päädyssä oli kultakirjaimilla "Thibermesnel" ja sen alapuolella perheen ylpeä vaalilause: "Tee mitä tahdot".

Kun sikarit oli sytytetty, Devanne jatkoi:

"Mutta pitäkää kiirettä, Velmont, tämä on viimeinen yö, joka on käytettävänänne."

"Kuinka niin?" kysyi maalari, joka näytti pitävän asiaa leikkinä.

Devanne oli jo aloittanut vastauksen hänen äitinsä viitatessa hänelle, mutta päivällisillä juodut viinit ja halu huvittaa vieraita saivat hänet jatkamaan.

"Joutavia!" hän mutisi, "voinhan minä nyt puhua, eihän nyt tarvitse pelätä salaisuuden leviävän".

Kaikki istuivat hyvin uteliaina hänen ympärilleen ja hän ilmoitti tyytyväisenä kuten ainakin mies, joka ilmaisee suuren uutisen:

"Huomenna, kello neljä iltapäivällä, kuuluisa englantilainen salapoliisi Sherlock Holmes, ihmeellinen henkilö, jonka romaaninkirjoittajan mielikuvituksen luulisi luoneen, Sherlock Holmes tulee vieraakseni."

Kaikki huudahtivat. Sherlock Holmes Thibermesnelissä! Oliko se aivan totta? Oliko Arsène Lupin todellakin näillä tienoin?

"Arsène Lupin joukkoineen ei ole kaukana. Kenen syyksi panisi muutoin paroni Cahornin jutun, kenen syyksi Montignyn, Cruchetin, Crasvillen ryöstöt, jollei meidän kansallisvarkaamme syyksi? Tänään on minun vuoroni."

"Onko teille edeltäpäin ilmoitettu kuten paroni Cahornille?"

"Sama temppu ei onnistu kahdesti."

"Siis?"

"Siis... syy on tässä."

Hän nousi, ja osoittaen sormellaan erästä kirjariviä, ja siinä kahden paksukantisen kirjan välissä olevaa tyhjää paikkaa:

"Tässä oli kirja, eräs 16. vuosisadalla kirjoitettu Thibermesnelin historia, joka kertoi miten herttua Rollo rakensi linnan erään läänitysvarustuksen raunioille. Siinä oli kolme teräspiirroskuvaa. Ensimmäinen esitti rakennusta kokonaisuudessaan, toinen rakennuksen pohjapiirustusta ja kolmas – kiinnitän teidän huomiotanne siihen – maanalaista käytävää, jonka toinen pää vie vallitusten ulkopuolelle ja toinen pää tänne, niin, tähän samaan saliin, jossa olemme. No niin, tämä kirja katosi viime kuussa."

"Hitto vieköön", sanoi Velmont, "se on paha merkki. Mutta se ei riitä perustelemaan, miksi Sherlock Holmes tulee tänne".

"Se on totta, ei se olisikaan riittänyt, jollei olisi sattunut erästä toista tapausta, joka antaa kertomalleni seikalle uuden merkityksen. Kansalliskirjastossa oli toinen kappale tätä historiaa, ja nämä molemmat kirjat erosivat muutamissa maanalaista käytävää koskevissa kohdissa toisistaan, siinä oli läpileikkaus ja mittakaava, ja useita huomautuksia, joita ei oltu painettu, vaan kirjoitettu jokseenkin haalistuneella käsialalla. Tunsin tämän eroavaisuuden ja tiesin, että lopullista käytävän suuntaa ei voinut määrätä muuten kuin tarkoin tutkimalla näitä molempia karttoja yhtaikaa. Seuraavana päivänä kirjani katoamisen jälkeen joku lainasi kansalliskirjastossa olevan kirjan luettavakseen ja vei sen mukanaan, ilman että voitiin päästä selville, millä tavoin varkaus oli tapahtunut."

Kaikki huudahtivat hämmästyksestä tämän kuullessaan.

"Tällä kertaa asia käy vakavaksi."

"Tällä kertaa", sanoi Devanne, "ryhtyi poliisi asiaan, ja pantiin toimeen kaksinkertainen tutkimus, josta muuten ei ollut mitään tulosta".

"Kuten aina, kun Arsène Lupin sekaantuu asiaan."

"Juuri niin. Silloin johtui mieleeni turvautua Sherlock Holmesin apuun, ja hän vastasi haluavansa mitä kiihkeimmin päästä tekemisiin Arsène Lupinin kanssa."

"Mikä kunnia Arsène Lupinille", sanoi Velmont. "Mutta jollei kansallisvarkaamme aiokaan käydä Thibermesnelissä, niin saa Sherlock Holmes pyörittää peukaloitaan."

"Onhan toinenkin syy olemassa, joka kiinnostaa minua suuresti, maanalaisen käytävän löytäminen."

"Mitä, tehän sanoitte, että sen toinen pää vie vallituksen ulkopuolelle ja toinen tähän saliin!"

"Niin! Minne täällä salissa? Se viiva, joka näyttää maanalaista käytävää, päättyy kyllä toisessa päässä pieneen kehään, jossa on kaksi kirjainta "T. G.", joka epäilemättä merkitsee torni Guillaumea. Mutta torni on pyöreä ja kuka voi sanoa, mihin osaan ympyrää viiva päättyy?"

Devanne sytytti toisen sikarin ja kaatoi itselleen lasillisen likööriä. Kaikki kyselivät häneltä. Hän hymyili onnellisena havaitessaan herättäneensä niin suurta huomiota. Vihdoin hän lausui:

"Salaisuus on kadonnut. Kukaan maailmassa ei sitä tiedä. Tarina kertoo, että mahtavat linnanherrat ilmaisivat sen aina kuolinvuoteellaan seuraajalleen, kunnes eräänä päivänä Geoffrey, suvun viimeinen, kuoli mestauslavalla vallankumouksen aikana, yhdeksäntoistavuotiaana."

"Mutta totta kai sitä on etsitty sadan vuoden aikana?"

"On kyllä, mutta turhaan. Minäkin tein tutkimuksia ostettuani linnan kansalliskonventin jäsenen Leribourgin veljen pojalta. Aivan suotta. Huomatkaahan, että tätä tornia ympäröi joka puolelta vesi, eikä sitä yhdistä linnaan muu kuin galleria, ja siitä syystä täytyy maanalaisen käytävän kulkea entisen vallikaivannon alitse. Kansalliskirjastossa olevassa piirustuksessa on neljät portaat, joissa yhteensä on neljäkymmentäkahdeksan askelmaa, ja jotka yhteensä vievät siis noin kymmenen metriä alaspäin. Todellisuudessa kätkeytyy tämä salaisuus tänne, tämän lattian, katon ja näiden seinien sisälle. Myönnän, etten juuri mielelläni repisi niitä alas."

"Eikö mitään muuta todistetta löydy?"

"Ei mitään."

Pastori Gèlis huomautti:

"Herra Devanne, muistakaamme kahta lauselmaa."

"Oh!" huudahti Devanne nauraen, "pastorimme on suuri arkistojen tutkija, suuri elämänkertojen lukija, ja innostunut kaikkeen siihen, mikä koskee Thibermesneliä. Mutta hänen mainitsemansa selitykset sekoittavat vain koko asian."

"Päinvastoin."

"Te panette niille painoa?"

"Hyvin paljon."

"Kuulkaa siis, hän vetoaa siihen, että kaksi Ranskan kuningasta olisi tuntenut tämän salaisuuden."

"Kaksi Ranskan kuningasta."

"Henrik IV ja Ludvig XVI."

"He eivät suinkaan ole mitään vähäpätöisiä henkilöitä. Ja miten herra pastori on ne saanut tietää?..."

"Se on aivan yksinkertainen asia", jatkoi Devanne. "Kaksi päivää ennen Arquesin taistelua tuli Henrik IV tähän linnaan illalliselle ja nukkui täällä yönsä. Kello yksitoista illalla tuotiin Louise de Tancarville, Normandian kaunein nainen, maanalaista käytävää myöten hänen luokseen. Herttua Edgard oli yhtynyt tähän juoneen ja ilmaisi tässä tapauksessa perhesalaisuuden. Tämän salaisuuden Henrik IV uskoi myöhemmin ministerilleen Sullylle, joka kertoo tapauksen kirjassaan 'Valtion kuninkaalliset ekonomiat', liittämättä muuta selitystä kuin tämän käsittämättömän lauseen: 'Hän kääntyy ja rinta liikahtaa, mutta lintu avaa siivet ja mennään Jumalan luo'."

Syntyi äänettömyys ja Velmont nauroi:

"Se ei ole kovinkaan valaisevaa."

"Eikö totta? Pastori väittää, että Sully on siinä selittänyt arvoituksen ilmaisematta salaisuutta sihteerilleen, joka kirjoitti hänen muistiinpanojaan."

"Verraton johtopäätös."

"Sen myönnän, mutta kuka on tuo hän, joka kääntyy, ja lintu, joka avaa siivet?"

"Ja mikä menee Jumalan luo?"

"Salaisuus!"

Velmont jatkoi:

"Ja avasiko kelpo Ludvig XVI:kin maanalaisen käytävän ottaakseen naisvieraita vastaan?"

"En tiedä. Muuta en voi sanoa kuin että Ludvig XVI oli vuonna 1784 Thibermesnelissä ja että kuuluisassa rautakaapissa, joka löydettiin Louvresta Gamainin ilmiannon perustuksella, oli paperi, jossa oli seuraavat hänen kirjoittamansa sanat: 'Thibermesnil: 2-6-12'."

Horace Velmont purskahti nauruun:

"Voitto! Varjot väistyivät yhä enemmän. Kaksi kertaa kuusi on kaksitoista."

"Naurakaa niin paljon kuin tahdotte", sanoi pastori, "mutta se ei estä, että näissä molemmissa lauselmissa on arvoituksen selitys, ja että kerran koittaa päivä, jona joku osaa ne selittää".

"Varsinkin Sherlock Holmes", sanoi Devanne... "Jollei Arsène Lupin ennätä ennen häntä. Mitä te arvelette, Velmont?"

Velmont nousi, laski kätensä Devannen olalle ja sanoi:

"Arvelen, että teidän ja kansalliskirjaston kirjan antamista tiedoista puuttui eräs hyvin tärkeä kohta, jonka te nyt ystävällisesti olette minulle ilmaissut. Kiitän teitä."

"Ja siitä seuraa?...

"Ja siitä seuraa nyt, että kun hän on kääntynyt, lintu on avannut siivet ja kaksi kertaa kuusi on kaksitoista, niin minun ei tarvitse muuta tehdä kuin ryhtyä toimiin."

"Heittämättä minuuttiakaan hukkaan."

"Heittämättä sekuntiakaan hukkaan! Täytyyhän minun tänä yönä, se on ennen Sherlock Holmesin tuloa, rosvota teidän linnanne."

"Jo on aikakin, toden totta. Suvaitsetteko, niin saatan teitä?"

"Dieppeen asti?"

"Dieppeen asti. Kun sen teen, niin samalla voin tuoda tänne herra ja rouva d'Androlin ja erään heidän ystävänsä nuoren tyttären, jotka saapuvat junalla kello kaksitoista yöllä."

Ja kääntyen upseerin puoleen herra Devanne jatkoi:

"Sitä paitsi tapaamme toisemme täällä huomenna aamiaisella, eikö niin, hyvät herrat? Odotan teidän saapuvan, sillä rykmenttinnehän saartavat tämän linnan ja valloittavat sen lyönnilleen kello yksitoista."

Upseerit ottivat kutsun vastaan, ja seurue hajaantui. Vähän myöhemmin Devanne ja Velmont kiisivät autolla Dieppeä kohden. Devanne jätti taiteilijan kasinolle ja lähti itse asemalle.

Kello kaksitoista yöllä hänen ystävänsä saapuivat junalla. Puoli yksi auto ajoi Thibermesnelin portista sisään. Kello yksi, kevyen illallisen jälkeen jokainen vetäytyi omaan huoneeseensa. Vähitellen kaikki valot sammuivat. Yön syvä hiljaisuus verhosi linnan.

Mutta kuu pujahti pilvien takaa esiin ja loistaen kahdesta ikkunasta sisään täytti salongin kirkkaalla valollaan. Sitä kesti vain hetkisen. Pian kuu katosi kukkuloiden harjan taakse. Ja taas vallitsi täydellinen pimeys. Silloin tällöin keskeytti sen vain huonekalujen hiljainen ratina, tai kaislojen kahina vallihaudassa, joka vihreällä vedellään huuhteli linnan vanhoja muuria.

Kello tikitti sekunti sekunnilta eteenpäin. Se löi kaksi. Sitten hetket taas kulkivat eteenpäin yön raskaassa hiljaisuudessa. Sitten kello löi kolme.

Ja äkkiä rasahti jotakin, kuten junan kulkiessa vaihde aukenee ja sulkeutuu. Ja hieno valojuova valaisi sieltä täältä salonkia kuin nuoli, joka jättää jälkeensä valojuovan. Se leimahti erään pilarin keskiuomasta, jonka oikealla puolella oli kirjakaappi. Se muodosti ensin vastakkaiselle seinälle loistavan kehän, sitten se kulki ympäri huonetta kuin levoton silmä, joka tarkastaa pimeyttä, sitten se sammui syttyäkseen uudelleen, ja samalla osa kirjakaappia kääntyi, ja suuri, holvattu aukko tuli näkyviin.

Eräs mies astui sisään kädessään sähkölyhty. Hänen jälkeensä toinen ja sitten kolmas mies tuli näkyviin mukanaan köysipinkka ja erilaisia työkaluja. Ensimmäinen tarkasti huonetta, kuunteli ja sanoi: "Kutsukaa muut!"

Maanalaisesta käytävästä tuli kahdeksan kookasta, jäntevän näköistä miestä. Ja muutto alkoi.

Se kävi nopeasti. Arsène Lupin kulki huonekalun luota toisen luo, tarkasti niitä ja ottaen huomioon niiden koon tai taiteellisen arvon joko jätti ne tai käski:

"Viekää pois!"

Ja esine vietiin pois, aukon ammottava suu nieli sen ja se hukkui maan sisuksiin.

Siten ryövättiin kuusi Ludvig XV:nnen aikuista nojatuolia ja kuusi tuolia, Aubussonin seinäverhoja, Gouthièren tekemät kynttilänjalat, kaksi Fragonardia, yksi Nattier, Houdonin tekemä veistos ja pieniä kuvapatsaita. Toisinaan Lupin pysähtyi jonkin suurenmoisen kirstun tai kallisarvoisen taulun eteen ja huokasi:

"Liian raskas... liian suuri... mikä vahinko!" Ja jatkoi puhdistustyötään.

Neljässäkymmenessä minuutissa oli salonki puhdistettu. Ja kaikki tämä tapahtui ihmeellisen hyvässä järjestyksessä, ilman kolinaa, ikään kuin jokaisen miesten kuljettaman esineen ympärillä olisi ollut paksulti pumpulia.

Lupin sanoi silloin viimeiselle, joka poistui vieden muassaan Boulen tekemän seinäkellon:

"Tarpeetonta palata. Päätetty asia siis, heti kun kuorma-auto on täydessä lastissa, ajatte Roquefortin ladon luo."

"Mutta te?"

"Jättäkää minulle moottoripyörä."

Mies poistui. Arsène Lupin lykkäsi kirjahyllyn liikkuvan osan paikoilleen, sitten poistettuaan muuton ja askelten jäljet, hän nosti erästä verhoa ja meni käytävään, joka yhdisti tornin linnaan. Keskellä oli lasikaappi, ja tämän lasikaapin tähden Arsène Lupin oli jatkanut tutkimuksiaan.

Siinä oli oikea aarreaitta, se sisälsi harvinaisen kokoelman kelloja, nuuskarasioita, sormuksia ja tavattoman kauniita pienoismaalauksia. Hän avasi tiirakalla lukon, ja katseli todellisella nautinnolla kulta- ja hopeatöitä, noita kalliita ja hienoja taideteoksia.

Hänellä riippui kaulastaan hihnasta pussi, joka oli vartavasten tehty tällaista rihkamaa varten. Hän täytti sen. Ja hän täytti liivinsä, housujensa ja takkinsakin taskut. Ja vasempaan käsivarteensa hän pujotti rivin noita helmistä tehtyjä pusseja, joita esi-isämme niin suuresti rakastivat, ja joita nykyinen muoti etsii niin kiihkeästi... kun pieni kolina sattui hänen korvaansa.

Hän kuunteli; hän ei erehtynyt, askelten ääni tuli yhä selvemmäksi.

Ja äkkiä hän muisti: käytävän päässä oli portaat; käytävä johti huoneistoon, jota tähän asti ei oltu käytetty; mutta tänä iltana se oli varattu sille nuorelle tytölle, jota Devanne oli ollut noutamassa Dieppestä yhdessä ystäviensä Androlien kanssa.

Nopealla liikkeellä hän painoi taskulamppua; se sammui. Hän oli tuskin ennättänyt pujahtaa ikkunakomeroon, kun porraskäytävän yläpäässä ovi aukeni ja heikko valo täytti käytävän.

Hänellä oli tunne – sillä puoliksi verhon takana kätköstä hän ei nähnyt mitään – että joku henkilö tuli varovasti ensimmäisiä portaita alas ja astui muutaman askeleen huoneeseen. Hän kirkaisi. Epäilemättä hän oli huomannut kaapin olevan auki ja kolmannen osan sen aarteista poissa.

Hajuveden tuoksusta Lupin arvasi naisen olevan lähellään. Hänen hameensa melkein hipaisi sitä verhoa, jonka takana Lupin oli piilossa, ja hän oli kuulevinaan tuon naisen sydämen sykkivän, ehkä nainenkin aavisti toisen olennon olevan lähellään, takanaan, pimeässä, käsivarren mitan päässä... Arsène Lupin arveli: "Hän pelkää... hän menee pois... hän ei mitenkään voi jäädä." Mutta hän ei mennytkään pois. Hänen kädessään lepattava kynttilä alkoi lakata häilymästä. Hän kääntyi, epäröi hetkisen, näkyi kuuntelevan kammottavaa hiljaisuutta, sitten yhtäkkiä veti verhon syrjään.

He näkivät toisensa.

Arsène sopersi hämmästyneenä:

"Te... te... neiti."

Se oli Nelly-neiti.

Nelly! Valtamerilaivalla matkustanut neitonen, hän, joka oli liittänyt unelmansa nuoren miehen unelmiin sen unohtumattoman matkan kuluessa, hän, joka oli ollut läsnä hänen vangitsemisessaan, ja joka, ennen kuin oli antanut hänet ilmi, pudotti kauniilla liikkeellä mereen sen valokuvauskoneen, jonne hän oli kätkenyt jalokivet ja setelit... Nelly! Se rakas ja hymyilevä olento, jonka muisto oli niin usein joko himmentänyt tai valaissut hänen pitkiä hetkiään.

Niin ihmeellinen oli sattuma, se kun toi heidät yhteen tässä linnassa ja tänä yönhetkenä, että he eivät liikahtaneetkaan, eivät hiiskahtaneet sanaakaan, hämmästyen, melkein sen kummallisen näyn hypnotisoimina, jota he olivat toinen toisilleen.

Horjuen, mielenliikutuksen valtaamana täytyi Nellyn istuutua.

Arsène Lupin seisoi hänen vieressään. Ja vähitellen, pitkien sekuntien kuluessa selveni hänelle, minkä vaikutuksen hän herätti tällä hetkellä, kun hänen käsissään oli koruja, taskut täynnä ja pussi aivan pullollaan. Hän tuli aivan hämilleen, punastui, jouduttuaan täten kiinni kuin tavallinen varas itse teossa, Nellylle hän tästälähin olisi, tapahtukoon mitä tahansa, tavallinen varas, mies, joka pistää kätensä toisen taskuihin, joka särkee lukkoja ja hiipii varovaisesti sisään.

Taskukello putosi maahan, toinen samoin. Ja muutakin, jota hän ei osannut pitää käsissään, putosi alas. Silloin hän äkkiä teki päätöksen, pudotti nojatuoliin osan esineistä, tyhjensi taskunsa, ja otti pussin kaulastaan.

Hän tunsi itsensä vapaammaksi Nellyn seurassa ja astui askeleen häntä kohden aikoen sanoa jotakin. Mutta Nelly teki torjuvan liikkeen, nousi nopeasti kuin kauhun valtaamana ja riensi salonkia kohden. Verho laskeutui hänen takanaan. Arsène Lupin riensi hänen jälestään. Nelly seisoi salongissa vavisten, katsellen kauhulla ryöstettyä avaraa huonetta.

Arsène Lupin sanoi hänelle:

"Kello kolme huomenna on kaikki oleva paikoillaan... Huonekalut tuodaan takaisin..."

Nelly ei vastannut, ja hän jatkoi:

"Huomenna kello kolme, sen takaan... Ei mikään maailmassa voi estää minua täyttämästä lupaustani... Huomenna kello kolme..."

Pitkä äänettömyys syntyi. Arsène Lupin ei uskaltanut sitä katkaista, ja nuoren tytön mielenliikutus tuotti hänelle suoranaista tuskaa. Hiljaa, sanaakaan sanomatta, hän loittoni Nellyn luota ja ajatteli: "Menköön pois!... Tuntekoon itsensä vapaaksi lähtemään!... Hän ei saa pelätä minua!"

Mutta äkkiä Nelly vavahti ja änkytti:

"Kuulkaa... askeleita... Kuulen jonkun tulevan."

Arsène Lupin katsoi häneen hämmästyneenä. Hän näytti olevan peloissaan aivan kuin vaaran lähestyessä.

"Minä en kuule mitään", sanoi Arsène Lupin, ja kuitenkin...

"Paetkaa!"

"Paeta... miksi?"

"Teidän täytyy... teidän täytyy... Älkää jääkö..."

Nelly riensi gallerian ovelle asti ja kuunteli. Ei, ei siellä ollut ketään, ehkä kolina kuului ulkoa?... Hän kääntyi hetkisen päästä rauhoittuneena.

Arsène Lupin oli kadonnut.

Heti kun Devanne näki varkauden tapahtuneen, sanoi hän itselleen: Se on Velmont, joka sen on tehnyt, ja Velmont ei ole kukaan muu kuin Arsène Lupin. Kaikki oli sen kautta selvää, muuten oli kaikki mahdotonta käsittää. Tämä ajatus vain välähti hänessä, sillä oli mahdotonta ajatella että Velmont ei olisikaan kuuluisa taiteilija, ja hänen serkkunsa d'Estevanin kerhotoveri. Ja kun poliisi saapui, niin Devanne ei ajatellutkaan ilmaista hänelle epäluuloaan, niin järjettömältä se tuntui hänestä.

Koko aamun oli Thibermesnelissä taukoamatonta hälinää. Santarmit, maalaispoliisit, Dieppen poliisikomisario, kylän asukkaat, kaikki liikkuivat käytävissä, puutarhassa tai linnan ympärillä. Sotaharjoituksiin osallistuvien joukkojen lähestyminen ja pyssyjen pauke teki tämän kaiken vain erikoisemmaksi.

Ensimmäisillä tutkimuksilla ei päästy mihinkään tuloksiin. Ikkunoita ei ollut särjetty eikä ovia rikottu, epäilemättä tavaroiden kuljetus oli tapahtunut salaisen käytävän kautta. Mutta matoilla ei näkynyt jalan jälkeäkään eikä seinillä mitään erikoista merkkiä.

Eräs odottamaton asia ilmaisi kuitenkin, kuinka erikoinen Arsène Lupin oli: kuuluisa kuudennellatoista vuosisadalla laadittu historia oli palannut paikoilleen, ja sen vieressä oli toinen samanlainen kirja, joka oli varastettu kansalliskirjastosta.

Upseerit saapuivat kello yksitoista. Devanne otti heidät iloisesti vastaan – sillä vaikka taideaarteiden kadottaminen harmittikin häntä, niin upporikkaana miehenä hän saattoi sen kantaa tyynesti. – Hänen ystävänsä d'Androlit ja Nelly tulivat huoneistaan:

Kun heidät oli esitelty, huomattiin, että yksi kutsuvieraista puuttui, Horace Velmont. Eikö hän aikonutkaan tulla?

Hänen poissaolonsa olisi voinut herättää Georges Devannen epäluuloja. Mutta lyönnilleen kello kaksitoista hän astui sisään, ja Devanne huudahti:

"Kas, siinäpä te olette!"

"Enkö tule lyönnilleen?"

"Kyllä, mutta eihän kummaa, jollette olisi voinut tulla... niin levottoman yön jälkeen! Olettehan kuullut uutisen?"

"Minkä uutisen?"

"Te olette tyhjentänyt linnani."

"Joutavia."

"Se on aivan totta. Mutta ojentakaa ensin kätenne neiti Underdownille ja menkäämme aamiaiselle... Neiti, sallikaa minun..."

Hän vaikeni nähdessään miten hämillään nuori neiti oli. Äkkiä hän muisti kaiken:

"Se on totta, tehän olette matkustanut yhdessä Arsène Lupinin kanssa kerran... ennen hänen vangitsemistaan. Hämmästytte yhdennäköisyyttä, eikö niin?"

Nelly ei vastannut. Velmont hymyili hänen edessään. Velmont kumarsi, Nelly tarttui hänen käsivarteensa. Velmont vei hänet paikalleen ja istuutui häntä vastapäätä.

Aamiaisen aikana ei puhuttu muusta kuin Arsène Lupinista, varastetuista huonekaluista, maanalaisesta käytävästä, Sherlock Holmesista. Vasta aterian lopulla, kun keskustelu kääntyi muualle, yhtyi Velmont puheeseen. Hän oli vuoron perään huvittava ja vakava, puhelias ja nerokas. Ja hän näytti sanovan kaiken herättääkseen vain nuoren tytön huomiota. Ajatuksiinsa vaipuneena tämä ei näyttänyt kuuntelevankaan häntä.

Kahvia tarjottiin terassilla, joka oli pääpihan ja ranskalaisen puiston puolella linnan keskiosan kohdalla. Keskellä ruohokenttää soitteli rykmentin soittokunta, ja talonpoikia ja sotilaita liikuskeli puiston käytävillä.

Mutta Nelly muisti Arsène Lupinin lupauksen: "Kello kolme on kaikki oleva paikoillaan, sen takaan."

Kello kolme! Suuren, oikeassa siipirakennuksessa olevan kellon osoittimet näyttivät neljännestä yli kahden. Nelly katsoi vasten tahtoaan koko ajan kelloon. Hän katseli myös Velmontia, joka rauhallisesti keinui kiikkutuolissa.

Kaksi ja viisikymmentä... kaksi ja viisikymmentäviisi... kauhun sekainen levottomuus valtasi nuoren tytön. Olisiko mahdollista, että se ihme tapahtuisi, ja tapahtuisi määrätyllä hetkellä, kun linna, piha, ympäristö oli täynnä väkeä, ja kun juuri tällä hetkellä tasavallan prokuristi ja tutkintotuomari tekivät tutkimuksiaan?

Ja kuitenkin... kuitenkin, Arsène Lupin oli luvannut sen niin juhlallisesti! Hän täyttää lupauksensa, ajatteli tyttö, sillä tuon miehen tarmo, auktoriteetti ja varmuus vaikuttivat häneen. Eikä se enää tuntunut hänestä ihmeelliseltä, vaan luonnolliselta tapahtumalta, joka tapahtuisi olojen pakosta.

Vielä sekunti, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa. Nelly punastui ja käänsi päänsä pois.

Kello löi kolme... Kuului ensimmäinen, toinen ja kolmas lyönti... Horace Velmont veti kellon taskustaan. Kului muutamia sekunteja. Ja kas, ruohokentällä oleva kansa väistyi syrjään antaakseen tilaa kaksille ajoneuvoille, jotka tulivat linnan portista sisään, ja joita kumpaakin veti kaksi hevosta. Ne olivat rykmenttiä seuraavia muonavaunuja, joilla kuljetettiin upseerien muonavaroja ja sotilaitten laukkuja. Ne pysähtyivät terassin eteen. Muonakersantti hyppäsi alas kuskipukilta ja kysyi herra Devannea.

Devanne saapui ja astui portaita alas. Vaunujen katoksen alla hän näki hyvässä järjestyksessä ja huolellisesti käärittyinä huonekalunsa, taulunsa, taide-esineensä.

Kysyttäessä vastasi kersantti noudattaneensa käskyä, jonka hän oli saanut virassa olevalta adjutantilta ja jonka adjutantti oli aamulla saanut päämajasta. Sen käskyn mukaan tuli neljännen pataljoonan toisen komppanian toimittaa Holleuxin risteyksessä Arquesin metsässä olevat huonekalut kello kolme herra Georges Devannelle, Thibermesnelin linnan omistajalle. Alla oli nimi: eversti Beauvel.

"Tienristeyksessä", jatkoi kersantti, "olivat tavarat rivissä nurmella ja... ohikulkijain vartioimina. Se tuntui minusta hullulta, mutta samapa se! Käsky oli selvä."

Eräs upseeri tarkasti allekirjoitusta: se oli mainiosti matkittu, mutta väärä.

Soitto oli tauonnut, vaunut tyhjennettiin ja tavarat vietiin paikoilleen.

Keskellä tätä hälinää jäi Nelly yksin terassin toiseen päähän. Hän oli vakavan ja huolestuneen näköinen, hänen aivoissaan pyöri sekavia ajatuksia, joille hän ei koettanutkaan antaa muotoa. Äkkiä hän näki Velmontin lähestyvän. Nelly toivoi pääsevänsä häntä pakoon, mutta terassin reunassa oleva kaidepuun kulmaus saartoi hänet kahdelta puolelta ja tiheä appelsiini-, ruusu- ja bambu-pensaikko esti häntä poistumasta muuta tietä kuin sitä, josta nuori mies lähestyi häntä. Nelly ei liikahtanutkaan. Auringon säde väreili hänen kullanvärisessä tukassaan tunkeutuessaan bambun hentojen lehtien lomitse. Joku sanoi aivan hiljaa:

"Olen pitänyt viime yönä antamani lupauksen."

Arsène Lupin oli hänen vieressään, eikä lähistöllä ollut ketään.

Hän sanoi uudelleen, epäröiden, aralla äänellä:

"Olen pitänyt viime yönä antamani lupauksen."

Hän odotti jotakin sanaa kiitokseksi, jotakin liikettä edes, joka todistaisi, mitä hän ajatteli tästä teosta. Nelly oli vaiti.

Tämä halveksiminen ärsytti Arsène Lupinia, ja samalla hän niin selvästi tunsi, mikä hänet erotti Nellystä nyt, kun tämä tiesi kaiken. Hän olisi tahtonut puhdistaa itsensä, etsiä puolustuksia, osoittaa elämänsä koko uhkarohkeus ja suurenmoisuus. Mutta jo alussa sanat jäykistivät hänet, ja hän huomasi, kuinka mieletöntä ja turhaa oli kaikki selvittely. Silloin hän virkkoi alakuloisesti, muistojen saadessa hänessä vallan:

"Kuinka kaukana on menneisyys! Muistattehan noita pitkiä hetkiä Provencen kannella. Ah!... Teillä oli silloin kuten nytkin kädessänne ruusu, vaalea ruusu kuten tuokin... Mutta lähdettyänne löysin ruusun... Ehkä olitte sen unohtanut... Olen sen säilyttänyt..."

Nelly ei vieläkään vastannut. Hän tuntui olevan niin kaukana. Arsène Lupin jatkoi:

"Muistellessanne niitä hetkiä, älkää ajatelko, mitä tiedätte. Liittyköön menneisyys nykyisyyteen! Älkää ajatelko, että minä olen se, jonka näitte viime yönä, vaan tuo entinen, ja katsokaa minuun vaikkapa vain lyhyen hetken siten kuin silloin... Rukoilen teitä... Enkö minä ole enää se sama?"

Nelly avasi silmänsä, kuten hän pyysi, ja katsoi häneen. Sitten sanaakaan sanomatta hän laski sormensa sormukselle, joka oli hänen nimettömässä sormessaan. Siitä ei näkynyt muuta kuin itse sormus, mutta sisäänpäinkäännetyssä kannassa oli ihana rubiini.

Arsène Lupin punastui. Sormus kuului Georges Devannelle.

Hän hymyili katkerasti.

"Olette oikeassa. Se, mikä on ollut, on ollutta. Arsène Lupin ei ole eikä voi olla muuta kuin Arsène Lupin, eikä teidän ja minun välillä voi olla edes muistoakaan... Suokaa minulle anteeksi... Minun olisi tullut ymmärtää, että paljas läsnäolonikin on teille loukkaus..."

Hän siirtyi kaidepuun reunaa vastaan hattu kädessään. Nelly astui hänen ohitseen. Arsène Lupinin teki mieli pidättää häntä, rukoilla häntä. Hänellä ei ollut siihen rohkeutta, ja hänen katseensa seurasi häntä, kuten sinä kaukaisena päivänä, jolloin hän astui pitkin laskusiltaa New Yorkissa. Hän nousi ovelle vieviä portaita ylös. Hetkisen vielä näkyivät hänen hienot kasvonsa eteisen marmoria vastaan. Sitten Arsène Lupin ei enää häntä nähnyt.

Pilvi peitti auringon. Arsène Lupin seisoi liikkumattomana ja katseli pieniä, hiekkaan painuneita askeleen jälkiä. Äkkiä hän vavahti: bambupöydällä, jota vastaan Nelly oli nojannut, oli ruusu, jota hän ei ollut uskaltanut häneltä pyytää... Se oli kai unohtunut siihen? Unohtunut tahallaan vai huomaamatta?

Hän tarttui siihen kiihkeästi. Terälehtiä irtaantui. Hän kokosi ne kuin olisivat ne olleet jotakin pyhää...

"Parasta lähteä", hän sanoi itselleen, "minulla ei ole täällä enää mitään tekemistä. Paras harkita paluuta. Se voi käydä vaikeaksi, varsinkin jos Sherlock Holmes sekaantuu asioihin."

Puisto oli autio. Mutta tuloportin lähellä oli santarmeja. Hän pujahti pensastoihin, hyppäsi rajamuurin yli ja lähti lyhintä niittyjen poikki vievää polkua myöten asemalle päin. Hän oli tuskin kulkenut kymmentä minuuttia, kun tie kapeni, pujahti kahden kunnaan väliin, ja kun hän saapui tähän solaan, näki hän jonkun tulevan vastaansa.

Se oli ehkä noin viisikymmenvuotias jokseenkin kookas, parraton mies, jonka koko ulkomuoto ilmaisi englantilaista. Hänellä oli kädessään raskas keppi, ja selässä riippui pieni laukku.

He kohtasivat toisensa. Vieras sanoi tuskin huomattavalla englantilaisella korostuksella:

"Anteeksi, hyvä herra... viehän tämä tie linnaan?"

"Kulkekaa vain suoraan, niin saavutte aivan kohta muurien juurelle. Teitä odotetaan kärsimättömästi."

"Ah!"

"Niin, ystäväni Devanne mainitsi eilisiltana teidän tulostanne."

"Sitä pahempi herra Devannelle, jos hän on liikoja puhunut."

"Ja minä olen onnellinen saadessani tervehtiä teitä ensimmäisenä. Sherlock Holmesilla ei ole sen hartaampaa ihailijaa kuin minä."

Hänen äänessään oli hiukkasen ivaa, ja hän katui sitä heti, sillä Sherlock Holmes tarkasti häntä kiireestä kantapäähän, niin tutkivalla ja terävällä katseella, että Arsène Lupin oli tuntevinaan, miten tuo katse sitoi, vangitsi, kuvasi hänet paljon tarkemmin ja huolellisemmin kuin mikään valokuvauskone tähän asti.

"Kuva on otettu", hän ajatteli, "tuon miehen edessä ei enää mikään salapuku auta. Mutta... tunsiko hän minut."

He nostivat toisilleen hattuaan. Samassa kuului hevosten askelten kopinaa, hevosten kenkien kalskahtaessa kiviin. Ne olivat santarmeja. Molempien miesten täytyi väistyä rinnettä vastaan korkeaan heinikkoon välttääkseen niitä. Santarmit kulkivat ohitse, ja kun ne ajoivat vähän matkan päässä toisistaan, niin se kesti jokseenkin kauan. Ja Lupin ajatteli:

"Kaikki riippuu tästä kysymyksestä: tunsiko hän minut? Jos hän teki sen, niin hänellä on mainio tilaisuus toimia."

Kun ratsastajat olivat kulkeneet ohitse, Sherlock Holmes palasi tielle ja sanaakaan sanomatta puhdisti tomun vaatteistaan. Laukun hihna oli takertunut orjantappurapensaaseen. Arsène Lupin riensi auttamaan. Sekunnin ajan he vielä tarkastivat toisiaan. Ja jos joku olisi nähnyt heidät tällä hetkellä, olisi se ollut jännittävä näky, kun nuo miehet ensi kerran tapasivat toisensa, kaksi niin tavattoman taitavaa ja etevää miestä, jotka ehdottomasti olisi määrätty iskemään yhteen, kuten kaksi yhtä suurta voimaa, jotka kohtalo heittää vastakkain avaruuden halki.

Sitten englantilainen sanoi:

"Kiitän teitä, hyvä herra."

"Palveluksessanne", vastasi Lupin.

He erosivat. Lupin meni asemalle, Sherlock Holmes linnaan päin.

Tutkintotuomari ja prokuraattori olivat poistuneet tehtyään tuloksettomia tutkimuksia, ja kaikki odottivat Sherlock Holmesia sillä jännityksellä, jonka hänen suuri maineensa aiheutti. Kaikki pettyivät hiukan nähdessään hänen porvarillisen ulkomuotonsa, joka niin täydellisesti erosi siitä kuvasta, mikä jokaisella oli hänestä ollut. Hän ei lainkaan muistuttanut romaanisankaria, salaperäistä ja diabolista miestä, jollaiseksi he olivat hänet kuvitelleet. Mutta Devanne huudahti ihastuneena:

"Vihdoinkin saavutte! Mikä onni! Olen jo odottanut hartaasti... Olen melkein onnellinen siitä, mikä on tapahtunut, sillä sen kautta minulla on ilo saada nähdä teidät. Mutta miten olette tullut?"

"Junalla!"

"Mikä vahinko! Minä olin kuitenkin lähettänyt autoni vastaan satamaan."

"Oikea juhlallinen vastaanotto, eikö niin? Torvien ja rumpujen soidessa! Verraton keino helpottaa minun työtäni", mutisi englantilainen.

Tämä hiukan epäkohtelias ääni sai Devannen hämilleen, mutta hän koetti laskea leikkiä ja jatkoi:

"Työnne on kaikeksi onneksi oleva helpompi kuin teille kirjoitinkaan."

"Kuinka niin?"

"Siksi, että varkaus tapahtui viime yönä."

"Jos ette olisi ilmoittanut tulostani, hyvä herra, niin luultavaa on, että varkaus ei olisi tapahtunut viime yönä."

"Milloin sitten?"

"Huomenna, tai jonakin muuna päivänä."

"Ja siinä tapauksessa?"

"Lupin olisi joutunut kiinni."

"Ja huonekaluni?"

"Olisivat jääneet paikoilleen."

"Huonekaluni ovat täällä."

"Täälläkö?"

"Ne tuotiin takaisin kello kolme."

"Lupinko ne toi?"

"Kaksi armeijan kuormavaunua."

Sherlock Holmes painoi kiivaasti hatun päähänsä, veti laukun paikoilleen; mutta Devanne huudahti heti:

"Mitä aiotte?"

"Lähden pois."

"Ja miksi?"

"Huonekalunne ovat täällä, Arsène Lupin on kaukana. Minun tehtäväni on loppunut."

"Mutta minä tarvitsen teidän apuanne, hyvä herra. Se, mikä eilen tapahtui, voi uusiintua huomenna, sillä emme tiedä pääasiaa, miten Arsène Lupin pääsi linnaan ja miten hän poistui, ja miksi hän muutama tunti sitten lähetti kaikki takaisin."

"Te ette siis tiedä..."

Sherlock Holmes lauhtui kuullessaan pääsevänsä ottamaan selkoa jostakin salaisuudesta.

"Samapa se, etsikäämme. Mutta nopeasti, eikö niin? Ja jos mahdollista, kahdenkesken."

Tämä lause tarkoitti selvästi läsnäolevia. Devanne ymmärsi sen ja vei englantilaisen salonkiin. Kuivalla äänellä ja edeltäpäin mietityin sanoin Holmes alkoi kysellä, ja kuinka lyhyesti!

Hän kyseli, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, keitä oli ollut vieraina, ja linnan tavoista. Sitten hän tarkasti molempia historioita, vertaili maanalaisen käytävän karttoja, ja saatuaan kuulla pastori Gélisin löytämistä kertomuksista hän kysyi:

"Siis eilen ensi kertaa mainitsitte noista molemmista kertomuksista?"

"Eilen."

"Ette ole koskaan ennen puhunut niistä herra Horace Velmontille?"

"En koskaan."

"Hyvä. Käskekää panemaan autonne kuntoon. Minä lähden tunnin päästä."

"Tunnin päästä!"

"Arsène Lupin ei viivytellyt selittäessään teidän hänelle asettamanne arvoituksen."

"Minä!... hänelle..."

"No niin, Arsène Lupin ja Velmont ovat sama mies."

"Sitä epäilinkin!... Senkin roisto!..."

"Siis, eilisiltana ilmaisitte Lupinille ne tiedot, jotka häneltä puuttuivat ja joita hän oli etsinyt viikkokausia. Ja yön aikana Lupin ennätti ilmoittaa joukolleen, koota sen ja tyhjentää linnanne. Minä aion olla yhtä nopea."

Hän käveli miettien pitkin huonetta, istui sitten, pani pitkät jalkansa ristiin ja sulki silmänsä.

Devanne odotti hyvin suurella jännityksellä.

Kaiken varalta hän meni antamaan määräyksiään. Palatessaan hän löysi Holmesin polvillaan gallerian portaiden luota tarkastamassa mattoa.

"Mitä nyt?"

"Katsokaa... tuossa... kynttilän jälkiä..."

"Kas todellakin... ja aivan äsken tulleita."

"Ja te löydätte niitä myös portaiden yläosasta, ja vielä enemmän tämän lasikaapin ympäriltä, jonka Arsène Lupin on avannut ja jonka korut hän on laskenut tuolle nojatuolille."

"Ja mitä päättelette siitä?"

"En mitään. Nämä seikat selittävät epäilemättä, miten hän toi ne takaisin. Mutta sitä asiaa ei minulla ole aikaa tutkia. Pääasia on maanalainen käytävä."

"Te toivotte yhä..."

"Minä en toivo, minä tiedän. Eikö totta, kahden, kolmensadan metrin päässä linnasta on kappeli?"

"On raunioiksi joutunut kappeli, jossa on herttua Rollon hauta."

"Käskekää autonne odottamaan tuon kappelin luona."

"Autoni ei ole vielä palannut... Kun se on täällä, ilmoitetaan siitä minulle... Mutta huomaan, että otaksutte käytävän päättyvän kappeliin. Minkä perusteella..."

Sherlock Holmes keskeytti:

"Olkaa niin hyvä ja tuokaa minulle tikapuut ja lyhty."

"Tarvitsette tikapuita ja lyhdyn?"

"Tietysti, koska pyydän niitä teiltä."

Devanne ällistyi hiukan tästä tylystä logiikasta ja soitti. Molemmat esineet tuotiin saliin.

Holmes jakeli määräyksiään tyynesti ja varmasti kuin sotapäällikkö.

"Pankaa tikapuut kirjakaappia vastaan, Thibermesnel-sanan vasemmalle puolelle..."

Devanne pystytti tikapuut ja englantilainen jatkoi:

"Enemmän vasemmalle... oikealle... Seis!... nouskaa niille... Hyvä... Kaikki tuon sanan kirjaimet ovat koholla, eikö niin?"

"Ovat."

"Ottakaamme kirjain H. Kääntyykö se jompaankumpaan päin?"

Devanne tarttui kirjaimeen ja huudahti:

"Se kääntyy todellakin! Oikeaan päin, neljännesosa ympyrästä! Kuka teille sen on sanonut?"

Vastaamatta siihen jatkoi Sherlock Holmes:

"Ulotutteko siitä kirjaimen R? Kyllä... Liikuttakaa sitä useampaan kertaan, kuten tehdään lukolle, jota suljetaan ja avataan..."

Devanne liikutti R kirjainta. Hänen hämmästyksekseen se painui sisään.

"Mainiota", sanoi Sherlock Holmes. "Nyt ei teidän tarvitse muuta kuin kuljettaa tikapuunne toiseen päähän, Thibermesnil-sanan loppuun... Hyvä on... Ja nyt, jollen ole erehtynyt, jos kaikki käy niin kuin pitää, niin L-kirjain aukenee lukon tavoin."

Devanne tarttui L-kirjaimeen hiukan juhlallisesti. L-kirjain aukeni, mutta Devanne putosi tikapuiltaan, sillä se osa kirjakaappia, joka oli nimen ensimmäisen ja viimeisen kirjaimen välillä, pyörähti auki, ja maanalaisen käytävän pää tuli näkyviin.

Sherlock Holmes lausui velton tyynesti:

"Ette kai loukannut itseänne?"

"En, en", sanoi Devanne noustessaan, "en loukannut, mutta hämmästynyt minä olen, sen myönnän... kirjaimet liikkuivat... maanalainen käytävä aukenee..."

"Entä sitten? Onhan se selvästi sanottu Sullyn lauseessa?"

"Kuinka niin, hyvä Jumala?"

"Hän kääntyy ja Rinta liikahtaa, mutta Lintu avaa siivet... siten Henrik IV saattoi ottaa vastaan neiti de Tancarvillen vuorokauden sopimattomana hetkenä."

"Mutta Ludvig XVI?" kysyi Devanne aivan hölmistyneenä.

"Ludvig XVI oli taitava takoja ja etevä lukkoseppä. Olen lukenut erään 'Yhdistelmälukkojen oppikirjan', jonka hänen väitetään kirjoittaneen. Thibermesnil teki kuten kunnon hovimies ainakin näyttäessään herralleen tämän mestarillisen lukon. Muistin vuoksi kirjoitti kuningas paperille 2-6-12, se on H, R, L, toinen, kuudes ja kahdestoista kirjain sanassa."

"Ah! Mainiota, nyt alan ymmärtää... Mutta kuulkaahan... Jos pääsen selville siitä, miten salista pääsee pois, niin en tiedä, miten Lupin voi päästä tänne. Sillä, huomatkaa se, hän tuli ulkoa."

Sherlock Holmes sytytti lyhdyn ja astui muutaman askeleen maanalaisen käytävän sisään.

"Katsokaahan, koko koneisto näkyy täältä, kuten kellon rattaat, ja kaikki kirjaimet ovat täällä nurinpäin. Lupinin ei siis tarvinnut tehdä muuta kuin panna koneisto tältä puolen liikkeelle."

"Mikä sen todistaa?"

"Mikäkö todistaa? Katsokaa tätä rasvaläikkää. Lupin oli muun muassa otaksunut, että koneisto kaipaisi rasvaamista", sanoi Sherlock Holmes melkein ihaillen.

"Silloin hän siis tuntee käytävän toisenkin pään?"

"Samoin kuin minäkin. Seuratkaa minua."

"Maanalaiseen käytäväänkö?"

"Pelkäättekö?"

"En, mutta uskotteko varmasti löytävänne siellä tien?"

"Vaikka silmät ummessa."

He astuivat ensin kaksitoista porrasta alaspäin, sitten vielä kaksitoista ja vielä kaksi kertaa kaksitoista porrasta. Sitten he kulkivat pitkin käytävää, jonka tiiliseinissä näkyi monien korjausten jälkiä ja joista paikoittain tihkui vettä. Käytävä oli kostea.

"Kuljemme lammen alitse", huomautti Devanne, joka ei tuntenut itseään lainkaan rohkeaksi.

Käytävä päättyi portaisiin, joissa oli kaksitoista astinta, joita myöten he vaivalloisesti nousivat, ja tulivat lopulta pieneen holvikomeroon, joka oli hakattu itse kallioon. Siihen tie päättyi.

"Perhana", mutisi Sherlock Holmes, "ei muuta kun paljaat seinät, se käy hankalaksi".

"Ehkä palaamme", mutisi Devanne, "sillä en näe lainkaan, mitä hyötyä olisi lisätiedoista. Olen jo saanut tarpeekseni."

Mutta katsottuaan ylös hengitti englantilainen helpotuksesta: heidän päänsä päällä oli sama koneisto kuin käytävän toisessakin päässä. Ei tarvinnut muuta kuin liikutella noita kolmea kirjainta. Graniittilohkare siirtyi syrjään. Sen toisella puolella oli herttua Rollon hautakivi, johon oli korkokirjaimilla kirjoitettu "Thibermesnil". Ja he olivat pienessä, raunioiksi luhistuneessa kappelissa, josta englantilainen oli puhunut.

"'Ja mennään Jumalan luo', se on kappeliin", sanoi hän lopettaen lauselman.

He poistuivat kappelista, ja englantilainen huudahti:

"Kas, auto on odottamassa!"

"Sehän on minun!"

"Teidän? Minä luulin, että se ei ollut palannut."

"Ei ollutkaan... ja minä ihmettelen..."

He menivät auton luo, ja Devanne kysyi kuljettajalta:

"Edouar, kuka käski teitä tulemaan tänne?"

"Sen teki herra Velmont", vastasi mies.

"Herra Velmont? Missä te hänet tapasitte?"

"Aseman luona, ja hän käski minua lähtemään kappelin luo."

"Lähtemään kappelin luo! Mutta miksi!"

"Odottamaan herraa... ja herran ystävää!"

Devanne ja Sherlock Holmes katsoivat toisiinsa:

"Hän ymmärsi, että arvoituksen selvittäminen oli teille leikkiä. Mikä hieno kunnianosoitus."

Tyytyväisyyden hymy levisi salapoliisin ohuille huulille. Tuo kunnianosoitus oli hänelle mieleen. Hän lausui nostaen päänsä pystyyn:

"Se vasta on mies. Tiesin sen sitä paitsi heti hänet nähdessäni."

"Oletteko nähnyt hänet?"

"Osuimme aivan äsken tiellä tulemaan vastatusten."

"Ja tiesitte, että hän oli Horace Velmont se tahtoo sanoa Arsène Lupin."

"En, mutta aavistin sen hyvinkin pian... pienestä ivasta, joka oli hänen puheessaan."

"Ja päästitte hänet käsistänne?"

"Päästin kyllä... ja minulla oli kuitenkin niin hyvä tilaisuus... viisi santarmia ajoi ohitse."

"Mutta, hitto vieköön! Sehän oli sellainen tilaisuus, jota olisi pitänyt käyttää hyväkseen..."

"Hyvä herra", sanoi englantilainen ylpeästi, "kun on kysymys sellaisesta vastustajasta kuin Arsène Lupin, niin Sherlock Holmes ei käytä tilaisuuksia hyväkseen... hän luo ne itse..."

Mutta aika riensi, ja koska Lupin oli kohteliaana lähettänyt auton, täytyi käyttää sitä viipymättä hyväksi. Devanne ja Sherlock Holmes istuutuivat mukavan auton takaistuimelle. Niityt ja metsiköt kiisivät ohitse. Cauxin seudun matalat kunnaat näkyivät heidän edessään. Äkkiä Devannen huomio kääntyi pieneen kääröön, joka oli autossa.

"Kas, mitäs tämä on? Käärö! Ja kenelle? Sehän on teille."

"Minulleko?"

"Lukekaa: 'Herra Sherlock Holmesille, Arsène Lupinilta'."

Englantilainen tarttui kääröön, avasi nuorat, irrotti kaksi kääreessä olevaa paperia. Se oli taskukello.

"Ah!" sanoi hän, liittäen huudahdukseensa suuttumusta ilmaisevan liikkeen...

"Taskukello", sanoi Devanne, "eihän se vain liene...?"

Englantilainen ei vastannut.

"Mitä! Se on teidän kellonne! Arsène Lupin lähettää teille kellonne! Mutta jos hän sen lähettää, niin on hän sen ottanutkin... Hän on siepannut teidän kellonne! Tämäpä on mainiota, Arsène Lupin pimittää Sherlock Holmesilta kellon. Hyvä Jumala, kuinka hullua! Ei, toden totta... suokaa minulle anteeksi... mutta minä en voi olla nauramatta."

Hän nauroi täyttä kurkkua, voimatta hillitä itseään. Ja naurettuaan hän vakuutti hyvin varmasti:

"Oh! Siinä vasta mies, todellakin!"

Englantilainen ei hiiskunut sanaakaan. Dieppeen asti ei hän puhunut mitään, silmät tuijottivat vain ohikiitävään maisemaan. Hänen äänettömyytensä oli pelottava, vihaisempi kuin pahinkaan raivo. Satamassa hän sanoi aivan yksinkertaisesti, tällä kertaa ilman suuttumusta, mutta äänellä, jossa hänen persoonallisuutensa koko tahto ja tarmo tuli esiin:

"Niin, hän on mies, jonka olkapäälle mielelläni laskisin tämän käden, joka minulla on ilo ojentaa teille, herra Devanne. Ja minulla on aavistus, että Arsène Lupin ja Sherlock Holmes tapaavat vielä toisensa jonakin päivänä... Niin, maailma on siksi pieni, että he kerran tapaavat toisensa... ja sinä päivänä..."