[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fv_lg1D1jLxUJhSA4pNWA_TAC-0TUcKX1uxvaXOI08Ks":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1555,"Arsène Lupin, herrasmiesvaras","Leblanc, Maurice",1864,1941,"1555-leblanc-maurice-arsene-lupin-herrasmiesvaras","1555__Leblanc_Maurice__Arsène_Lupin_herrasmiesvaras",null,"novelli",[],[],"fi",1907,1908,29569,189701,true,[],[],[],"Kokoelma ranskalaista jännityskirjallisuutta esittelee ritarillisen mestarivarkaan Arsène Lupinin. Tarinoissa Lupin muun muassa matkustaa valtamerilaivalla, joutuu vankilaan ja karkaa sieltä, onnistuen aina yllättämään niin virkavallan kuin lukijankin nokkeluudellaan.","Maurice Leblancin 'Arsène Lupin, herrasmiesvaras' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1555. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","ARSÈNE LUPIN, HERRASMIESVARAS\n\nKirj.\n\nMaurice Leblanc\n\n\n18. ranskalaisesta painoksesta suomentanut Jalmari Finne\n\nRanskankielinen alkuteos: Arsène Lupin gentleman-cambrioleur\n\n\n\n\n\nJulkaistu ensimmäisen kerran\nsanomalehtinovelleina vv. 1905-07.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nArsène Lupin joutuu kiinni\nArsène Lupin vankilassa\nArsène Lupin karkaa\nSalaperäinen matkustaja\nKuningattaren kaulanauha\nMusta helmi\nSherlock Holmes saapuu liian myöhään\n\n\n\n\nARSÈNE LUPIN JOUTUU KIINNI\n\n\nKummallinen matka! Vaikka se alkoi niin hyvin! Omasta puolestani en\nole koskaan lähtenyt matkalle, joka olisi alkanut niin hyvin entein.\n_Provence_ oli nopea mukava valtamerilaiva, ja sen kapteeni mitä\nmiellyttävin mies. Laivalla oli koolla valikoitu seura. Solmittiin\ntuttavuuksia ja huviteltiin. Meillä oli suloinen tunne, että olimme\nerillämme maailmasta, tuntemattomalla saarella, sidotut toistemme\nseuraan ja siis pakotetut lähestymään toisiamme.\n\nJa sen me teimmekin...\n\nOletteko koskaan ajatelleet, kuin paljon omituista ja odottamatonta\naiheutuu siitä, että keskenään seurustelevat henkilöt, jotka eilen\neivät vielä tunteneet toisiaan ja jotka muutaman päivän ajan\nsaavat avaran taivaan ja loppumattoman ulapan välillä elää mitä\nturvallisinta elämää, yhdessä ottaa vastaan valtameren vihat,\naaltojen pelottavat hyökkäykset, myrskyjen raivon ja tyynen ulapan\nrintaa ahdistavan rauhan?\n\nSilloin kokee elämän traagisen suppeassa muodossa, sen myrskyt ja\nsuuret hetket, sen yksitoikkoisuuden ja vaihtelevaisuuden, ja siksi\nkai nauttiikin tästä lyhyestä matkasta kuumeentapaisella kiihkolla\nja suurella nautinnolla, kun heti matkan alussa tietää sen kohta jo\npäättyvän.\n\nMutta on kuitenkin jotakin, joka erikoisella tavalla lisää tämän\nvaltamerimatkan vaikutelmia. Tämä pieni uiva saari riippuu vielä\nsiinä maailmassa, josta se luuli eronneensa. On olemassa keskellä\nvaltamertakin. Radio! Tervehdys toisesta maailmasta, josta saa\nuutisia mitä salaperäisimmällä tavalla! Mielikuvituksen ei enää\ntarvitse ajatella metallilankoja, joita myöten näkymätön viesti\nkulkee. Salaisuus on hämärämpi ja runollisempi, ja täytyy turvautua\ntuulen siipiin selittääkseen tämän ihmeen.\n\nSiten tunsimme ensimmäisten tuntien aikana tuon kaukaisen äänen\nseuraavan, saavuttavan, jopa kiitävän ohikin, ja tuon tuostakin se\nkuiskasi jollekulle meistä etäältä tulevia sanoja. Kaksi ystävää\npuhutteli minua. Kymmenen, kaksikymmentä meistä lähetti ulapan yli\nalakuloisia tai hymyileviä hyvästejä.\n\nSilloin, toisena päivänä, ollessamme viiden sadan penikulman päässä\nRanskan rannikosta, myrskyisenä iltapäivänä, lähetti radio meille\nseuraavan sähkösanoman:\n\n    Arsène Lupin laivassanne; ensimmäinen luokka. Vaaleat hiukset,\n    arpi oikeassa käsivarressa; matkustaa yksin nimellä R...\n\nJuuri sillä hetkellä leimahti tavattoman kova salama synkällä\ntaivaalla. Sähkövirta katkesi. Sähkösanoman loppua emme saaneet\ntietää. Nimestä, jonka takana Arsène Lupin piili, ei tiedetty muuta\nkuin alkukirjain.\n\nJos jostakin muusta uutisesta olisi ollut kysymys, niin varmaankin\nradiosähköttäjä, laivapoliisi ja kapteeni olisivat huolellisesti\nsäilyttäneet salaisuuden. Mutta on tapauksia, jotka rikkovat\nankarimmatkin hienotunteisuuden säännöt. Samana päivänä tiesimme\nkaikki, että kuuluisa Arsène Lupin oli kätkeytynyt seuraamme,\ntietämättä kuitenkaan tämän tiedon alkulähdettä.\n\nSeurassamme oli siis Arsène Lupin, kiinni saamaton varas, jonka\nhuimapäisyydestä oli kerrottu kaikissa sanomalehdissä jo useita\nkuukausia! Salaperäinen henkilö, jonka kanssa etevin poliisimme,\nvanha Ganimard, oli kuoleman uhalla ryhtynyt niin erikoisella\ntavalla jatkuvaan taisteluun. Arsène Lupin, herrasmiesvaras,\njoka toimii vain palatseissa ja salongeissa, ja joka, käytyään\nkerran paroni Schormanin asunnossa, oli lähtenyt sieltä tyhjin\nkäsin jätettyään jälkeensä käyntikortin tällaisin lisäyksin:\n\"Arsène Lupin, herrasmiesvaras, palaa sitten kun huonekalut\neivät ole väärennettyjä.\" Arsène Lupin, joka esiintyi tuhansissa\nvalepuvuissa: autonkuljettajana, tenorina, kirjakauppiaana,\nporvarisperheen poikana, nuorukaisena, vanhuksena, marseillelaisena\nkauppamatkustajana, venäläisenä lääkärinä, espanjalaisena\nhärkätaistelijana!\n\nJa kun sitten tarkoin ajattelee, että Arsène Lupin liikkui\nvaltamerilaivan suhteellisen ahtaassa piirissä, mitä sanonkaan,\npienessä ensiluokan hytissä, jossa juuri oltiin, ruokasalissa,\nsalongissa, tupakkahuoneessa! Arsène Lupin -- ehkä tuo herra... tai\ntuo... vierustoverini ruokapöydässä... hyttikumppanini...\n\n\"Ja tätä kestää vielä viisi kertaa kaksikymmentäneljä tuntia!\"\nhuudahti seuraavana päivänä Nelly Underdown. \"Se on sietämätöntä!\nToivon, että hän joutuu kiinni!\"\n\nJa kääntyen minuun päin:\n\n\"Kuulkaahan, herra d'Andrézy, tehän olette jo tuttu kapteenin kanssa,\nettekö te tiedä mitään?\"\n\nOlisin toivonut tietäväni jotakin Nelly-neidin mieliksi! Hän oli yksi\nniitä naisia, jotka kaikkialla, minne he tulevat, heti herättävät\nhuomiota. Heidän kauneutensa häikäisee yhtä paljon kuin heidän\nrikkautensakin. Heidän ympärillään on oikea hovi ihailijoita.\n\nHänet oli ranskalainen äiti kasvattanut Pariisissa, ja nyt hän oli\nmatkalla tapaamaan upporikasta isäänsä Underdownia Chicagoon. Hänen\nystävättärensä, lady Jerland, oli hänen matkaseuranaan.\n\nHeti ensi hetkestä alkaen olin yrittänyt hakkailla häntä. Mutta\nmatkan aiheuttaman tuttavallisen seurustelun kautta hänen kauneutensa\npiankin lumosi minut, ja tunsin olevani liiaksi rakastunut enää\nhakkailemaan kun hänen suuret, mustat silmänsä osuivat minuun.\nYhtäkkiä hän otti ihailuni suosiollisesti vastaan. Hän nauroi\nsukkeluuksilleni ja oli ihastunut tarinoihini. Tunteeni herättivät\nnäköjään hänessä hieman vastakaikua.\n\nYksi ainoa kilpailija oli tielläni, hyvin komea, hienosti puettu\nnuorimies, jonka vaiteliaalle luonteelle Nelly toisinaan näytti\npanevan suuremman painon kuin minun aito pariisilaisille tavoilleni.\n\nHän oli juuri Nellyä ympäröivän ihailijaryhmän joukossa, kun\nNelly esitti kysymyksensä minulle. Istuimme kannella mukavasti\nkorituoleissa. Eilispäivän myrsky oli kirkastanut taivaan. Ilma oli\nsuloinen.\n\n\"En tiedä mitään varmaa, neiti\", vastasin, \"mutta emmekö itse voisi\npanna toimeen tutkimusta yhtä hyvin kuin Arsène Lupinin leppymätön\nvihamies, vanha Ganimard?\"\n\n\"Oh! Oh! Kylläpä te pyritte korkealle.\"\n\n\"Kuinka niin? Onko tämä arvoitus niin kovin sekava?\"\n\n\"Hyvin sekava.\"\n\n\"Unohdatte seikat, joihin voimme perustaa kaiken.\"\n\n\"Mitkä seikat?\"\n\n\"Ensiksi: Lupin käyttää nimeä R...\"\n\n\"Hyvin epämääräinen tuntomerkki.\"\n\n\"Toiseksi: hän matkustaa yksin.\"\n\n\"Jo tämäkö erikoisuus riittää teille!\"\n\n\"Kolmanneksi: hän on vaaleatukkainen.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Meidän tarvitsee vain tarkastaa matkustajaluetteloa ja etsiä siitä.\"\n\nMinulla oli luettelo taskussani. Otin sen esiin ja aloin hakea.\n\n\"Ensiksikin on olemassa vain kolmetoista henkilöä, joiden nimien\nalkukirjaimet kiinnittävät huomiotamme.\"\n\n\"Vain kolmetoista?\"\n\n\"Niin, ensi luokassa. Näistä kolmetoista R:llä alkavasta herrasta\non yhdeksällä, kuten voitte nähdä, mukanaan rouvansa, lapsensa tai\npalvelijansa. Sitten on neljä yksinäistä henkilöä: markiisi de\nRaverdan...\"\n\n\"Lähetystösihteeri\", keskeytti Nelly, \"minä tunnen hänet\".\n\n\"Majuri Rawson...\"\n\n\"Hän on minun enoni\", sanoi eräs.\n\n\"Herra Rivolta...\"\n\n\"Täällä\", sanoi eräs meistä, italialainen, jonka kasvot olivat\nkokonaan mustan parran peitossa.\n\nNelly purskahti nauruun.\n\n\"Hän ei ole juuri vaaleaverinen.\"\n\n\"Silloin\", jatkoin minä, \"täytyy meidän otaksua, että syyllinen on\nluettelon viimeinen\".\n\n\"Hän on?\"\n\n\"Hän on herra Rozaine. Tunteeko kukaan herra Rozainea?\"\n\nKaikki olivat vaiti. Mutta Nelly kääntyi tuon vaiteliaan herran\npuoleen, jonka alinomainen läsnäolo hänen seurassaan ärsytti minua,\nja sanoi hänelle:\n\n\"No, herra Rozaine, te ette vastaa?\"\n\nKaikkien katseet kääntyivät häneen. Hän oli vaaleaverinen.\n\nMyöntäkäämme, että minä tunsin piston sydämessäni. Ja tuskallinen\nvaitiolo, joka valtasi meidät, todisti, että muutkin läsnäolevat\ntunsivat olonsa epämiellyttäväksi. Se oli kylläkin järjetöntä,\nsillä tuon herran käytöksessä ei mikään antanut aihetta sellaiseen\nepäluuloon.\n\n\"Miksi en vastaa?\" hän sanoi. \"Siksi, että minä silmälläpitäen\nnimeäni, yksin matkustamistani ja hiusteni väriä olen jo tehnyt saman\ntutkimuksen oman itseni suhteen ja tullut samaan tulokseen. Olen siis\nsitä mieltä, että minut on vangittava.\"\n\nHän oli hullunkurisen näköinen sanoessaan sen. Hänen ohuet, suoraa\nviivaa muistuttavat huulensa tulivat vieläkin ohuemmiksi ja\nkalpeiksi. Verisuonet paisuivat hänen silmissään.\n\nHän laski nähtävästi leikkiä. Mutta hänen ulkomuotonsa ja hänen\nesiintymisensä vaikutti meihin. Nelly kysäisi viattomasti:\n\n\"Mutta eihän teillä ole arpea?\"\n\n\"Se on totta\", hän sanoi, \"arpi puuttuu\".\n\nHermostuneella liikkeellä hän otti kalvosimensa pois ja paljasti\nkäsivartensa. Mutta heti eräs ajatus välähti mieleeni. Katseeni\nkohtasi Nellyn katseen: hän oli näyttänyt vasenta käsivarttaan.\n\nOlin toden teolla huomauttamaisillani siitä, kun eräs tapaus\nkiinnitti huomiomme muualle. Nellyn ystävätär, lady Jerland, saapui\njuosten luoksemme.\n\nHän oli aivan suunniltaan. Kaikki riensivät hänen luokseen, ja töin\ntuskin hän sai soperretuksi:\n\n\"Jalokiveni, helmeni!... ne on varastettu...\"\n\nEi, kaikkia ei ollut varastettu, kuten myöhemmin saimme tietää.\nOmituisinta kaikesta oli, että varastetut esineet oli valikoitu!\n\nTimanttitähdestä, hiomattomista rubiineista tehdystä\nkaulakoristeesta, kaulakäädyistä ja särjetyistä rannerenkaista ei\noltu viety suurimpia kiviä, mutta hienoimmat, kallisarvoisimmat,\nolisi voinut sanoa ne, jotka ottivat vähimmin tilaa ja olivat\narvokkaimmat. Itse koristeet olivat pöydällä. Minä näin ne, me kaikki\nnäimme ne, niistä oli jalokivet ryöstetty, kuten kukista olisi viety\nniiden säihkyvimmät ja kirkkaimmat terälehdet.\n\nJa tämän oli täytynyt tapahtua juuri sinä hetkenä, jona lady Jerland\noli juomassa teetä, keskellä päivää ja käytävässä jossa kulki paljon\nväkeä. Jonkun oli täytynyt murtaa hänen hyttinsä ovi, löytää pieni\nhatturasian pohjalle kätketty laukku, avata se ja valikoida.\n\nHuudahdimme yhteen ääneen. Kaikkien matkustajien joukossa oli vain\nyksi ainoa ajatus, kun varkaus oli tullut tunnetuksi: sen on tehnyt\nArsène Lupin! Jo itse teko todisti hänen menettelytapaansa, se oli\nmonimutkainen, salaperäinen, käsittämätön... ja kuitenkin looginen,\nsillä vaikeata on kätkeä suurta kääröä, jonka korut olisivat\nmuodostaneet, mutta kuinka paljon helpompaa oli piilottaa pieniä\nirrallisia esineitä, helmiä, safiireja ja smaragdeja!\n\nJa päivällispöydässä tapahtui näin: Rozainen oikealla ja vasemmalla\npuolella olevat tuolit pysyivät tyhjinä. Ja illalla tiedettiin, että\nkapteeni oli antanut pidättää hänet.\n\nHänen vangitsemisensa, jota kukaan ei ihmetellyt, tuntui oikein\nhelpottavalta. Ihmiset hengähtivät taas. Illalla pelattiin korttia.\nTanssittiin. Nelly varsinkin oli vallattoman iloinen, mikä todisti\nminulle, että joskin herra Rozainen ihailu alussa olikin miellyttänyt\nhäntä, niin nyt hän ei häntä muistanutkaan. Hän valloitti minut\ntäysin. Keskiyöllä, kuutamossa, minä tunnustin hänelle tulisesti\nrakkauteni, eikä se näyttänyt hänelle olevan vastenmielistä.\n\nMutta seuraavana päivänä kuulivat kaikki suureksi hämmästyksekseen,\netteivät epäluulot olleetkaan riittäviä, Rozaine oli vapaa.\n\nHän oli erään tunnetun liikemiehen poika Bordeauxista; hän oli\nnäyttänyt paperinsa, jotka olivat täydessä kunnossa. Sitä paitsi ei\nhänen käsivarsissaan näkynyt mitään arpia.\n\n\"Paperit, syntymätodistus!\" huusivat Rozainen vihamiehet, \"sellaisia\nArsène Lupin hankkii niin paljon kuin vaan tahdotte! Mitä arpeen\ntulee, niin hän ei kai ole saanutkaan haavaa tai on poistanut arven!\"\n\nHeille väitettiin, että varkauden tapahtuessa Rozaine -- se voitiin\ntodistaa -- käveli laivan kannella. Siihen vastattiin:\n\n\"Tarvitseeko niin taitavan miehen kuin Arsène Lupinin olla saapuvilla\nvarkaudessa, jonka hän tekee?\"\n\nJa sitä paitsi, väitettiinpä mitä tahansa, oli olemassa yksi seikka,\njota ei kukaan voinut kumota: Kuka, jolla oli R:llä alkava nimi,\npaitsi Rozaine, matkusti yksin ja oli vaalea? Ketä sähkösanoma\ntarkoitti, jollei Rozainea?\n\nJa kun Rozaine, muutama minuutti ennen aamiaista lähestyi rohkeasti\nmeidän ryhmäämme, niin Nelly ja lady Jerland nousivat ja poistuivat.\n\nAivan selvästi he pelkäsivät häntä.\n\nTunti myöhemmin kiersi käsin kirjoitettu ilmoitus laivan\nvirkailijoiden, merimiesten ja eri luokissa matkustajien kesken:\nherra Louis Rozaine lupasi kymmenentuhannen frangin palkinnon sille,\njoka paljastaisi Arsène Lupinin tai löytäisi varastettujen jalokivien\nomistajan.\n\n\"Ja jollei kukaan muu auta minua taistelussa tuota varasta vastaan\",\nselitti Rozaine kapteenille, \"niin ryhdyn siihen yksinäni\".\n\nRozaine Arsène Lupinia vastaan, tai oikeastaan yleisen mielipiteen\nmukaan, Arsène Lupin Arsène Lupinia vastaan, se taistelu oli\njännittävä!\n\nSitä jatkui kaksi päivää, Rozaine näkyi kulkevan kaikkialla,\npuhuttelevan laivaväkeä, kyselevän, etsivän. öisin hänen varjonsa\nnähtiin harhailevan pitkin laivaa.\n\nOmasta puolestaan kapteeni toimi hyvin tarmokkaasti. Ylhäältä alas\nkaikki nurkat _Provencessa_ tutkittiin. Kaikki hytit tarkastettiin\nilman poikkeusta sillä oikeutetulla syyllä, että varastetut jalokivet\nolivat kätketyt jonnekin muualle, mutta ei syyllisen hyttiin.\n\n\"Lopulta kai löydetään jotakin?\" kysyi Nelly minulta. \"Olkoon hän\nmillainen taikuri tahansa, ei hän voi tehdä timantteja ja helmiä\nnäkymättömiksi.\"\n\n\"Kyllä, tai muuten täytyisi tarkastaa hattujemme vuori, liiviemme\nvuori, ja kaikki mitä päällämme on\", vastasin minä ja osoitin hänelle\nvalokuvauskonettani, jolla minä kuvasin häntä. \"Ettekö usko, että\nvaikkapa noin pieneen koneeseen mahtuisivat kaikki lady Jerlandin\njalokivet. On vain ottavinaan valokuvia, ja petos onnistuu!\"\n\n\"Mutta olenhan kuullut sanottavan, että varas jättää aina joitakin\nmerkkejä jälkeensä.\"\n\n\"Ei yksi: Arsène Lupin.\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Miksikö? Hänhän ei ajattele ainoastaan varkautta, vaan kaikkia niitä\nseikkoja, joiden kautta se voi tulla ilmi.\"\n\n\"Alussa te uskoitte toisin.\"\n\n\"Mutta minä olen sen jälkeen nähnyt hänen toimivan.\"\n\n\"Ja siis teidän mielestänne?\"\n\n\"Minun mielestäni haaskataan vain aikaa.\"\n\nTutkimuksista ei todellakaan ollut mitään tulosta, tai tulokset eivät\nvastanneet suuria ponnistuksia: kapteenin kello varastettiin.\n\nHän tuli raivoissaan yhä innokkaammaksi ja alkoi yhä enemmän\nvartioida Rozainea, jota hän oli jo monta kertaa kuulustellut.\nSeuraavana päivänä löydettiin kello kuin pilkanteoksi ensimmäisen\nperämiehen kauluksien joukosta.\n\nTämä näytti ihmeeltä ja todisti vain, kuinka humoristinen Arsène\nLupin oli, varas kylläkin, mutta omalla alallaan taiteilija. Hän teki\ntosin työtään luonteensa ja kutsumuksensa pakottamana, mutta myös\nhuvikseen. Hän oli kuin herra, joka nauttii kirjoittamansa näytelmän\nesityksestä ja kulisseissa nauraa täyttä kurkkua sukkeluuksilleen ja\nkeksimilleen tapauksille.\n\nHän oli ehdottomasti taiteilija omalla alallaan, ja katsellessani\nRozainea, joka vaani synkkänä, ja ajatellessani mitä kaksinkertaista\nosaa tuo omituinen henkilö näytteli, niin en voinut olla puhumatta\nhänestä ihaillen.\n\nSitten viimeistä edellisenä yönä, kuuli vahti heikkoa valitusta\nlaivan kannen pimeimmästä sopesta. Hän meni katsomaan. Siellä makasi\npitkällään mies, jonka pää oli kiedottu hyvin tiheään harmaaseen\nkankaaseen ja jonka kädet oli sidottu ohuella nuoralla.\n\nHänet vapautettiin siteistä. Hänet nostettiin ylös, ja häntä\nhoideltiin.\n\nMies oli Rozaine.\n\nRozaine oli tutkimusmatkallaan kaadettu maahan, sidottu ja\nryöstetty. Käyntikortissa, joka neulalla oli kiinnitetty hänen\ntakkinsa rintamukseen oli seuraavat sanat: \"Arsène Lupin ottaa\nkiitollisuudella vastaan herra Rozainen kymmenentuhatta frangia.\"\n\nVarastetussa lompakossa oli todellakin ollut kaksikymmentä tuhannen\nfrangin seteliä.\n\nTietysti tuota onnetonta syytettiin siitä, että hän itse oli\nvalmistanut tämän röyhkeän ryöstön itseään vastaan. Mutta paitsi\nsitä, että hänen olisi ollut mahdotonta sitoa itseään sillä tavoin,\nhuomattiin, että kortissa oleva käsiala erosi täydellisesti Rozainen\nkäsialasta ja muistutti sen sijaan erehdyttävästi Arsène Lupinin\nkäsialaa, josta oli kuva eräässä laivalla löydetyssä kuvalehdessä.\n\nSiis Rozaine ei enää ollutkaan Arsène Lupin. Rozaine oli Rozaine,\nliikemiehen poika Bordeauxista! Ja Arsène Lupin todisti taas olevansa\nlaivalla, ja millä kauhealla tavalla!\n\nYleinen kauhu sai vallan. Ei kukaan uskaltanut yksin istua eikä\nmyöskään liikkua liian syrjäisissä paikoissa. Varovaisuuden vuoksi\noltiin vain aivan luotettavien henkilöiden seurassa. Ja vaistomainen\nepäluulo erotti lähimmätkin tuttavat. Eikö vaara uhannut yksinäisen,\nvartioidun ja yhtä kaikki vaarallisen henkilön puolelta. Arsène Lupin\noli nyt... kuka tahansa. Kiihottunut mielikuvituksemme antoi hänelle\nihmeellisen ja rajattoman voiman. Hänen luultiin voivan esiintyä\nmitä odottamattomimmissa valepuvuissa, olevan vuoroin kunnianarvoisa\nmajuri Rawson tai ylhäinen markiisi de Raverdan, tai sillä nyt ei\nenää pantu painoa alkukirjaimeenkaan, olevan se tai se tunnettu\nhenkilö, jolla oli vaimo, lapsia, palvelijoita.\n\nEnsimmäiset radiosähkeet eivät tuoneet meille mitään uutisia.\nAinakaan ei kapteeni ilmoittanut mitään, ja sellainen vaitiolo teki\nmeidät vain rauhattomiksi.\n\nViimeinen päivä tuntuikin loppumattoman pitkältä. Kaikki elivät\ntuskallisesti odottaen jotakin onnettomuutta. Tällä kertaa se ei\nolisi varkaus, se ei olisi tavallinen ryöväys, vaan rikos, murha.\nOtaksuttiin, ettei Arsène Lupin tyydy näihin kahteen vähäpätöiseen\nvarkauteen. Hänhän oli laivan yksinvaltias, miehistö oli voimaton;\nhänen tarvitsi vain tahtoa, hänelle onnistui kaikki, hänen vallassaan\noli kaikkien omaisuus ja elämä.\n\nNe olivat suloisia hetkiä minulle, sen myönnän, sillä niiden kautta\nsaavutin Nellyn luottamuksen. Näiden tapausten vaikutuksesta ja\nluonteeltakin jo levottomana hän vaistomaisesti etsi rinnaltani\nturvaa, suojaa, jonka minä onnellisena tarjosin.\n\nOikeastaan minä siunasin Arsène Lupinia. Olihan hän vienyt\nmeidät lähemmäksi toisiamme. Hänen kauttansahan minulla oli\noikeus vaipua ihaniin unelmiin. Rakkauden unelmiin, ja vähemmän\nhaaveellisiinkin unelmiin, miksi en sitä tunnustaisi. Andrézyt\nolivat kuuluisaa poitevinelaista sukua, mutta aatelisvaakuna oli\nkadottanut kultaustaan, eikä minun mielestäni ollut sopimatonta, että\naatelismiehenä koettaisin antaa suvulleni entisen loistonsa takaisin.\n\nEivätkä nämä unelmat, sen tunsin, laisinkaan loukanneet Nellyä. Hänen\nhymyilevät silmänsä antoivat minulle siihen oikeuden. Äänen lempeä\nsointu käski minua toivomaan.\n\nJa viimeiseen asti, nojautuen laivan parrasta vasten, seisoimme\nvieretysten, Amerikan rannikon tullessa yhä lähemmäs meitä.\n\nTutkimukset olivat jääneet sikseen. Odotettiin. Ensiluokan\nmatkustajista välikannelle asti, jossa tungeskeli siirtolaisia,\nkaikki odottivat viimeistä hetkeä, jolloin tämä selittämätön arvoitus\nratkeaisi. Kuka oli Arsène Lupin? Minkä nimen, minkä valepuvun taakse\nkuuluisa Arsène Lupin piiloutui?\n\nJa se juhlallinen hetki tuli. Vaikka eläisin sata vuotta, en unohtaisi\npienintäkään yksityiskohtaa.\n\n\"Kuinka kalpea olette, Nelly\", sanoin matkatoverilleni, joka nojautui\nkäsivarteeni melkein pyörtymäisillään.\n\n\"Niin tekin!\" vastasi hän minulle, \"tekin olette niin muuttunut\".\n\n\"Ajatelkaahan, kuinka tämä hetki on jännittävä, ja olen niin\nonnellinen saadessani sen elää teidän rinnallanne, Nelly. Minusta\ntuntuu, että teidän muistonne joskus viivähtää...\"\n\nHän ei kuunnellut, hän läähätti kuumeentapaisesti. Laiturille johtava\nsilta laskettiin alas. Mutta ennen kuin pääsimme maihin, tuli laivaan\ntullimiehiä, virkapukuisia miehiä, kantajia.\n\nNelly sopersi:\n\n\"Saammepahan vain nähdä, että Arsène Lupin on matkalla karannut, eikä\nse minua kummastuttaisi laisinkaan.\"\n\n\"Ehkä hän kernaammin valitsi kuoleman kuin häpeän ja sukelsi\nmieluummin Atlantin aaltoihin kuin antautui vangiksi.\"\n\n\"Älkää naurako\", sanoi hän ärtyneesti.\n\nÄkkiä minä vavahdin, ja kun hän kysyi minulta siihen syytä, vastasin:\n\n\"Näettekö tuon vanhan, lyhyen miehen, joka seisoo maihinnoususillan\npäässä?\"\n\n\"Jolla on kädessään sateenvarjo ja oliivinvihreä puku yllään?\"\n\n\"Se on Ganimard.\"\n\n\"Ganimard?\"\n\n\"Niin, se kuuluisa salapoliisi, joka on vannonut, että hän omin käsin\nvangitsee Arsène Lupinin. No, nyt ymmärrän, miksi emme ole saaneet\ntietoja valtameren tältä puolen. Ganimard oli täällä, eikä hän tahdo,\nettä kukaan sekaantuu hänen omiin pikkuasioihinsa.\"\n\n\"Arsène Lupin voi siis olla varma siitä, että joutuu vangiksi?\"\n\n\"Kukapa tietää? Ganimard ei ole koskaan häntä nähnyt, sanotaan, muuta\nkuin valepuvussa. Jollei hän satu tietämään hänen salanimeään...\"\n\n\"Ah!\" hän sanoi, ja naisen hieman julma uteliaisuus sai hänessä\nvallan, \"jospa minä voisin olla läsnä hänen vangitsemisessaan!\"\n\n\"Odottakaamme. Arsène Lupin on jo varmaankin huomannut vihamiehensä\nolevan täällä. Hän pitää edullisimpana lähteä viimeisenä, kun\nvanhuksen silmät ovat jo väsyneet.\"\n\nMaihinnousu alkoi. Sateenvarjoonsa välinpitämättömän näköisenä\nnojautuva Ganimard ei näyttänyt pitävän silmällä laskusiltaa kulkevaa\nkansaa. Minä näin, että eräs laivan virkamies, joka seisoi hänen\ntakanaan, antoi hänelle tuon tuostakin tietoja.\n\nMarkiisi de Raverdan, majuri Rawson, italialainen Rivolta, ja monet\nmuut kulkivat hänen ohitseen... Ja minä näin Rozainen lähestyvän.\n\nRozaine parka! Hän ei näyttänyt tointuneen kaikista\nonnettomuuksistaan!\n\n\"Ehkä se sittenkin on hän\", sanoi Nelly minulle. \"Mitä arvelette?\"\n\n\"Arvelen, että olisi hyvin kiintoisaa saada Ganimard ja Rozaine\nvalokuvatuksi samalle levylle. Ottakaa senvuoksi valokuvauskoneeni,\nminulla on niin paljon tavaroita.\"\n\nMinä annoin sen hänelle, mutta liian myöhään, jotta hän olisi voinut\nsitä käyttää. Rozaine meni ohitse. Virkamies kuiskasi jotakin\nGanimardille, tämä kohautti olkapäitään, ja Rozaine astui maihin.\n\nMutta, hyvä Jumala, kuka silloin oli Arsène Lupin?\n\n\"Niin\", sanoi neiti Nelly aivan ääneen, \"kuka hän on?\"\n\nOli ainoastaan parikymmentä henkeä jäljellä. Hän tarkasteli\nkutakin vuorostaan peläten, ettei vain hän, _hän_, ollut noiden\nkahdenkymmenen joukossa.\n\nSanoin hänelle:\n\n\"Emme voi odottaa kauempaa.\"\n\nHän astui eteenpäin. Seurasin häntä. Mutta emme olleet astuneet\nkymmentäkään askelta ennen kuin Ganimard astui tiellemme.\n\n\"No! Mitä tämä tietää?\" huudahdin minä.\n\n\"Pysähtykää, hyvä herra, minne teillä on kiire?\"\n\n\"Minä seuraan tätä neitiä.\"\n\n\"Odottakaa\", sanoi hän käskevällä äänellä.\n\nHän tarkasti minua ja sanoi sitten, katsoen terävästi minuun:\n\n\"Arsène Lupin, eikö niin?\"\n\nMinä aloin nauraa.\n\n\"Ei, Bernard d'Andrèzy, aivan yksinkertaisesti.\"\n\n\"Ei, Bernard d'Andrèzy kuoli kolme vuotta sitten Makedoniassa.\"\n\n\"Jos Berhard d'Andrèzy olisi kuollut, niin enhän minä olisi enää\ntäällä. Eikö se ole selvää? Tässä ovat paperini.\"\n\n\"Ne ovat hänen. Mitenkä ne ovat teillä, siihen minä pyytäisin teiltä\nselitystä.\"\n\n\"Tehän olette hullu! Arsène Lupin on laivalla R:n nimellä.\"\n\n\"Niin, sekin on vain teidän omia temppujanne, väärä ansa, johon\nsaitte kaikki. Olette suuri velikulta, poikaseni. Mutta tällä kertaa,\non onni kääntynyt. Kas niin, Lupin, näytelkää nyt hyvin osanne.\"\n\nArkailin hetkisen. Osuvalla lyönnillä hän iski oikeaan käsivarteeni.\nMinä kiljaisin tuskasta. Hän oli iskenyt sähkösanoman mainitsemaan,\nhuonosti umpeen menneeseen haavaan.\n\nEi auttanut muuta kuin alistua kohtaloonsa. Minä käännyin Nellyyn\npäin. Hän kuunteli kalpeana, horjuen.\n\nHänen katseensa kohtasi katseeni, sitten se vaipui\nvalokuvauskoneeseen, jonka olin hänelle antanut. Hän teki äkkinäisen\nliikkeen, ja minussa heräsi se ajatus, varmuus, että hän äkkiä\nymmärsi kaikki. Niin, ne olivat siellä mustan nahan välissä, pienen\nvalokuvauskoneen sisässä, jonka olin varovaisuuden vuoksi laskenut\nhänen käsiinsä ennen kuin Ganimard vangitsi minut, siellä ne olivat,\nRozainen kaksikymmentätuhatta frangia ja lady Jerlandin helmet ja\njalokivet.\n\nAh, vannon sen, että tuona juhlallisena hetkenä, jona Ganimard\nja kaksi hänen apulaistaan vangitsivat minut, oli kaikki minulle\nyhdentekevää, vangitsemiseni, ihmisten vihamielisyys, kaikki paitsi\ntämä: minkä päätöksen Nelly tekee hänelle uskomani valokuvauskoneen\nsuhteen.\n\nEttä minua vastaan löytyi tuo asiallinen ja varma todiste sitä\nen ajatellutkaan kieltää, mutta päättäisikö Nelly antaa sen\ntodistuskappaleen?\n\nPettäisikö hän minut? Syöksisikö hän minut turmioon? Toimisiko hän\nvihamiehenä, joka ei anna anteeksi, vai naisena, joka muistaa ja\njonka halveksumista hiukan lieventää suvaitsevaisuus ja välitön\nsympatia?\n\nHän meni ohitseni, ja minä kumarsin hyvin syvään sanaakaan sanomatta.\nToisten matkustajien joukossa hän astui maihinnoususiltaa kohden\nvalokuvauskoneeni kädessään.\n\nEpäilemättä, ajattelin minä, hän ei uskalla julkisesti. Myöhemmin,\nvähän ajan päästä hän sen antaa.\n\nMutta tultuaan keskelle siltaa teeskennellen horjahtavaansa hän\npudotti sen veteen laiturin ja laivan väliin.\n\nSitten minä näin hänen poistuvan.\n\nHän hukkui tungokseen, näkyi jälleen ja katosi. Kaikki oli ohi,\nainiaaksi loppunut.\n\nHetkisen seisoin liikkumattomana, samalla surullisena ja haikean\nmurheellisena, sitten huokasin Ganimardin suureksi hämmästykseksi:\n\n\"Mikä vahinko yhtä kaikki, etten ole kunnon mies...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten eräänä talvi-iltana Arsène Lupin kertoi minulle miten hänet\nvangittiin. Sarja tapauksia, joista kerron joskus, oli muodostunut\nmeidän välillemme lujat siteet -- sanoisinko ystävyyden? Niin,\nuskallan sanoa, että Arsène Lupin kunnioittaa minua ystävyydellään,\nja ystävyydestä hän toisinaan tulee odottamatta luokseni, tuoden\ntyöhuoneeseeni nuorekkaan ilonsa, kiihkeän elämänhalunsa ja sellaisen\nmiehen huumorin, jolle kohtalo suo vain suosiotaan ja hymyily jään.\n\nHänen ulkomuotonsa? Miten sen voisin kuvata? Kymmeniä kertoja olen\nnähnyt Arsène Lupinin, ja joka kerta on eri henkilö tullut eteeni --\ntai oikeammin sama henkilö, josta kymmenet peilit luovat yhtä monta\nerimuotoista kuvaa, joilla jokaisella on omat silmät, erilainen\nvartalon muoto, erilaiset liikkeet, piirteet ja luonne.\n\n\"En minä itsekään enää tiedä, kuka minä olen\", hän sanoi minulle.\n\"Minä en tunne enää itseäni peilistä.\"\n\nOikukas ja paradoksimainen lause kyllä, mutta totta niiden suhteen,\njotka tapaavat hänet eivätkä tiedä, kuinka paljon hänellä on keinoja\nja kuinka kärsivällinen hän on, kuinka hän osaa naamioida itsensä ja\nkuinka verrattomasti hän pystyy muuttamaan kasvojensa piirteetkin ja\nvaihtamaan niiden keskinäisiä suhteita.\n\n\"Miksi\", hän sanoi vielä, \"minulla olisi joku määrätty muoto?\nMiksi en välttäisi sitä vaaraa, joka piilee alati samanlaisessa\nulkomuodossa? Tekoni ilmaisevat minut kyllin selvästi.\"\n\nJa hän jatkoi hiukan ylpeästi:\n\n\"Sitä parempi vain, ettei koskaan voida sanoa aivan varmasti: 'Tuossa\non Arsène Lupin.' Pääasia on, että sanotaan pelkäämättä erehdystä:\n'Arsène Lupin on sen tehnyt.'\"\n\nMuutamia näistä teoista, muutamia näistä seikkailuista koetan kertoa\nniiden tunnustusten perusteella, jotka hän teki minulle talvi-iltoina\ntyöhuoneeni hiljaisuudessa...\n\n\n\n\nARSÈNE LUPIN VANKILASSA\n\n\nEi ole ainoatakaan matkailijan nimeä ansaitsevaa ihmistä, joka ei\ntuntisi Seine-joen rantoja ja joka ei olisi huomannut kulkiessaan\nJumiègesin raunioilta Saint-Wandrillen raunioille omituista\npientä Malaquisin läänityslinnaa, joka nyt ylpeänä kohoaa\nkallionkielekkeeltä keskellä virtaa. Nostosilta yhdistää sen\nmaantiehen. Sen synkkien tornien perustus liittyy graniittikallioon,\njoka on muodostunut jonkun maanjäristyksen sinne sinkoamista\nlohkareista. Sen ympärillä suuren virran tyyni vesi leikkii kaislojen\nkanssa, ja västäräkit kiikkuvat kivien kosteilla harjoilla.\n\nMalaquisin linnan tarina on yhtä karu kuin sen nimikin, yhtä jäykkä\nkuin sen ääripiirteet. Siihen kuuluu vain taisteluja, piirityksiä,\nhyökkäyksiä, ryöstöjä ja murhia. Cauxin maakunnassa illoin\ntarinoidessa muistellaan vavisten siellä tehtyjä rikoksia. Siitä\nkerrotaan salaperäisiä tarinoita. Puhutaan kuuluisasta maanalaisesta\nkäytävästä, joka ennen johti Jumiègesin luostariin ja Agnes Sorelin,\nKaarle VII:n kauniin ystävättären kartanoon.\n\nTässä entisessä sankarien ja rosvojen tyyssijassa asuu paroni Nathan\nCahorn, paroni Saatana, kuten häntä ennen nimitettiin pörssissä,\njossa hän rikastui melkein liian äkkiä. Malaquis-suvun jälkeläisten\ntäytyi leipäpalasesta myydä esi-isiensä entinen asunto. Hän on\nsijoittanut tähän linnaan suurenmoiset kokoelmansa huonekaluja,\ntauluja, fajansseja ja puuveistoksia. Hän asuu siellä yksinään\nkolmen vanhan palvelijansa kanssa. Kukaan ei käy hänen luonaan. Ei\nkukaan ole katsellut näissä vanhoissa saleissa niitä kolmea Rubensin\ntaulua, jotka hän omistaa, kahta Watteauta, Jean Goujonin tuolia ja\nmuita kalleuksia, jotka hän setelien avulla on siepannut itselleen\nrikkailta taidehuutokaupoissa kävijöiltä.\n\nParoni Saatana pelkää. Ei hän pelkää omasta puolestaan, vaan\naarteittensa puolesta, koottuaan itsepintaisella intohimolla ja\nkokoilijan innolla, jota viekkainkaan kauppias ei voi kerskailla\nmilloinkaan pettäneensä. Hän rakastaa noita kalleuksiaan. Hän\nrakastaa niitä kiihkeästi kuin saituri; mustasukkaisesti kuin\nrakastunut.\n\nJoka päivä auringon laskiessa suljetaan ja teljetään ne neljä\nraudoitettua ovea, jotka ovat nostosillan kummassakin päässä ja\npääsisäänkäytävä. Jos niihin vain kosketaankaan, niin sähkökellot\nalkavat soida. Seine-virran puolelta ei tarvitse pelätä: kallio\nkohoaa siinä pystysuorana.\n\nEräänä perjantaina syyskuussa tuli kirjeenkantaja tapansa mukaan\nsillan päähän. Ja jokapäiväisten sääntöjen mukaan paroni avasi\nraskaan oven raolleen.\n\nHän katsoi niin tutkivasti mieheen ikään kuin ei olisi tuntenut tätä\njo vuosikausia, tuota iloisen näköistä naamaa ja noita leikillisiä\ntalonpojan silmiä, ja mies sanoi hänelle nauraen:\n\n\"Minä se vain olen, herra paroni. Minä en ole kukaan toinen, joka on\nottanut takkini ja lakkini.\"\n\n\"Mistä sen tietää?\" mutisi Cahorn.\n\nKirjeenkantaja antoi hänelle pinkan sanomalehtiä ja jatkoi:\n\n\"Ja nyt, herra paroni, täällä on jotain muutakin.\"\n\n\"Muuta?\"\n\n\"Kirje... ja vieläpä kirjattu yksityiskirje.\"\n\nYksinänsä, vailla ystäviä tai henkilöitä, jotka hänestä\nvälittäisivät, ei paroni koskaan saanut kirjeitä, ja tämä oli\nheti hänen mielestään paha enne, jonka johdosta oli syytä tulla\nlevottomaksi. Kuka oli tuo salaperäinen kirjoittaja, joka tunkeutui\ntänne hänen yksinäisyyteensä?\n\n\"Se olisi kuitattava, herra paroni.\"\n\nHän allekirjoitti kiroillen kuitin. Sitten hän otti kirjeen, odotti,\nkunnes kirjeenkantaja oli kadonnut tien käänteeseen, nojautui\nsillan kaidepuuta vastaan ja avasi kirjekuoren. Sen sisällä oli\nneliskulmainen kirjepaperi, jonka yläkulmassa oli kirjoitus:\n\"Tutkintovankila, Pariisi\". Hän katsoi allekirjoitusta: \"Arsène\nLupin.\" Hämmästyneenä hän luki:\n\n    Herra paroni.\n\n    Molempia salonkejanne yhdistävässä galleriassa on Philippe\n    de Champaignen taulu; se on mainiosti tehty ja miellyttää\n    minua suuresti. Teidän Rubensinnekin ovat minusta mukavia,\n    samoin Watteau. Oikeanpuolisesta salongista luettelen Ludvig\n    XIII:nnen aikuisen astiakaapin, Beauvaisin seinävaatteet,\n    empire-hyllypöydän, joka on Jakobin tekemä, ja renesanssi-arkun.\n    Vasemmanpuoleisessa salongissa on kokonainen lasikaappi täynnä\n    koruesineitä ja pienoismaalauksia.\n\n    Tällä kertaa tyydyn niihin esineisiin, joita helposti voi saada\n    myydyksi. Olkaa niin hyvä ja pakatkaa ne huolellisesti ja\n    lähettäkää ne minun nimelläni (rahti maksettuna) Batignollesin\n    asemalle viikon kuluessa. Muuten pidän itse huolen niiden\n    kuljettamisesta yöllä keskiviikon, 27. päivän ja torstain, 28.\n    päivän välillä syyskuuta. Ja silloin minä tietystikään en tyydy\n    ainoastaan yllämainittuihin esineihin.\n\n    Suokaa anteeksi ne pienet häiriöt, jonka aiheutan, ja ottakaa\n    vastaan syvä kunnioitukseni.\n\n                                                 Arsène Lupin\n\n    P.S. -- Älkää vain lähettäkö minulle sitä suurempaa\n    Watteauta. Vaikka te maksoittekin siitä taidehuutokaupassa\n    kolmekymmentätuhatta frangia, niin se ei ole muuta kuin\n    jäljennös, alkuperäisen poltti Barras vallankumouksen aikana\n    eräänä yönä hurjistellessaan. Tutkikaa Garatin julkaisemattomia\n    muistiinpanoja.\n\n    En myöskään välitä Ludvig XV:nnen aikuisesta kaulanauhasta, sillä\n    sen alkuperäisyys tuntuu epäilyttävältä.\n\nTämä kirje sai paroni Cahornin aivan suunniltaan. Jos joku muu olisi\nsen lähettänyt, niin olisi hän jo silloinkin pelästynyt kovasti,\nmutta Arsène Lupin!\n\nHän luki hartaasti sanomalehtiä ja tiesi mitä varkauksia ja\nrikoksia maailmassa tapahtui. Niin ollen hän tiesi ja tunsi kaikki\ntuon pirullisen varkaan teot. Hän tiesi kyllä, että Lupin, jonka\nhänen vihamiehensä Ganimard oli ottanut Amerikassa vangiksi, oli\nteljetty vankilaan ja että oikeusjuttu häntä vastaan oli alkanut.\nMutta hän tiesi myös, että Arsène Lupinin puolelta voi odottaa mitä\ntahansa. Sitä paitsi se, että hän tunsi tarkoin linnan, taulujen ja\nhuonekalujen sijainnin oli pelottava enne. Kuka oli hänelle voinut\nniistä kertoa, sillä kukaan ei ollut niitä nähnyt?\n\nParoni loi katseensa Malaquis-linnan jylhiin seiniin, sen jyrkkään\nkallioperustaan, sitä ympäröivään syvään virtaan ja kohautti\nolkapäitään. Ei, ei todellakaan tarvinnut pelätä vaaraa. Ei kukaan\nvoinut päästä hänen pyhättöönsä.\n\nEi kukaan, paitsi Arsène Lupin. Estivätkö Arsène Lupinia ovet,\nnostosillat, muurit? Mitä hyötyä oli esteistä, taitavista\nvarokeinoista, jos Arsène Lupin oli päättänyt päästä tahtonsa perille?\n\nSamana iltana hän kirjoitti tasavallan prokuraattorille Roueniin. Hän\nlähetti hänelle uhkauskirjeen ja pyysi apua ja suojaa.\n\nVastaus tuli pian: Arsène Lupin oli parhaillaan tutkintovankilassa,\nkovan vartioinnin alaisena, hän ei voinut sieltä kirjoittaa,\nkirje voi olla vain jonkun pelottelijan laatima. Kaikki sen\ntodisti, logiikka ja järki, sekä varmat tapaukset. Yhtäkaikki oli\nvarovaisuuden vuoksi annettu tutkia käsiala, ja tutkija väitti, että\nmuutamia yhtäläisyyksiä lukuunottamatta käsiala ei ollut vankilassa\nolevan käsialaa.\n\n\"Muutamia yhtäläisyyksiä lukuunottamatta\". Paroni muisti vain nuo\nkolme sanaa, joista pilkisti esiin puolinainen epäluulo, jonka jo\nyksinään olisi pitänyt saada oikeuslaitos toimimaan. Pelko sai hänet\naivan epätoivoon. Hän luki yhä uudestaan kirjeen. \"Pidän itse huolen\nniiden kuljettamisesta.\" Ja tuo määräpäivä: yö keskiviikon 27. päivän\nja torstain, 28. päivän välillä!\n\nEpäluuloinen ja harvapuheinen kun oli, hän ei uskaltanut ilmaista\nasiaa palvelijoilleen, joiden osoittama uskollisuuskaan ei hänen\nmielestään taannut heidän rehellisyyttään. Mutta ensi kerran moneen\nvuoteen hän halusi puhella, neuvotella jonkun kanssa. Maansa\noikeuslaitoksen hylkäämänä hän ei toivonut enää voivansa puolustaa\nitseään omin voimin, ja hän oli jo aikeissa lähteä Pariisiin ja\nturvautua jonkun vanhan poliisin apuun.\n\nKului kaksi päivää. Kolmantena päivänä, lukiessaan sanomalehteä, hän\nvapisi ilosta. _Réveil de Caudebecissa_ oli seuraava uutinen:\n\n    Iloksemme on kaupungissamme oleskellut jo kolmen viikon ajan\n    ylitarkastaja Ganimard, poliisilaitoksen vanhin jäsen. Herra\n    Ganimard, jolle hänen viimeinen urotyönsä, Arsène Lupinin\n    vangitseminen, on tuottanut suurta mainetta, lepää raskaasta\n    työstään onkien ruutanoita ja ahvenia.\n\nGanimard! Siinä olisi apulainen, jota paroni Cahorn tarvitsi! Kuka\nvoisi sen paremmin tehdä Lupinin aikeet tyhjiksi kuin viekas ja\nkärsivällinen Ganimard?\n\nParoni ei viivytellyt. Linnasta oli kuusi kilometriä pieneen\nCaudebecin kaupunkiin. Hän kulki sen matkan pikavauhtia, sillä\npelastuksen toivo antoi hänelle siivet.\n\nKoetettuaan turhaan saada tietoonsa ylitarkastajan osoitteen hän\nsuuntasi kulkunsa rantakadun varrella olevaan _Réveilin_ toimistoon.\nHän tapasi siellä uutistoimittajan joka meni ikkunaan ja huudahti:\n\n\"Ganimard? Te tapaatte hänet aivan varmasti joen rannalla ongenvapa\nkädessään. Siellä me teimme tuttavuutta hänen kanssaan, ja siellä\nsattumalta näin hänen nimensä ongenvavassa. Katsokaa, tuo pieni mies,\njoka istuu tuolla rantakadun puiden suojassa.\"\n\n\"Jolla on pitkä takki ja olkihattu?\"\n\n\"Juuri hän! Hän on erikoinen ihminen, vaitelias ja äreä.\"\n\nViisi minuuttia myöhemmin paroni saapui kuuluisan Ganimardin luo,\nesitteli itsensä ja koetti päästä hänen kanssaan puheisiin. Kun se\nei luonnistanut, teki hän suorasukaisesti kysymyksensä ja selitti\nasiansa.\n\nToinen kuunteli liikkumattomana siirtämättä katsettaan kalan\ntempomasta kohosta, kääntyi sitten paroniin päin, katseli syvästi\nsäälien häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi:\n\n\"Hyvä herra, tavallisesti ei ilmoiteta edeltäpäin niille henkilöille,\njoilta aiotaan varastaa. Arsène Lupin ei ainakaan tee sellaisia\ntyhmyyksiä.\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Hyvä herra, jos minä vähääkään epäilisin, niin uskokaa minua, se\nilo, joka olisi tuon Lupinin vangitsemisesta, saisi minut jättämään\nkaikki arveluni sikseen. Mutta pahaksi onneksi se nuori mies on\nlukkojen takana.\"\n\n\"Mutta jos hän karkaa...?\"\n\n\"Tutkintovankilasta ei karata.\"\n\n\"Mutta hän...\"\n\n\"Hän yhtä vähän kuin kukaan muukaan.\"\n\n\"Jos kuitenkin...\"\n\n\"No niin, jos hän karkaa, sitä parempi, kyllä minä otan hänet kiinni.\nSitä odottaessanne nukkukaa aivan huoleti, älkääkä enää häiritkö\nkalojani.\"\n\nKeskustelu oli loppunut. Paroni palasi kotiinsa. Ganimardin\nhuolettomuus oli häntä hiukan rauhoittanut. Hän tarkasti lukot,\nvartioi palvelijoitaan, ja kahden vuorokauden päästä hän oli aivan\nvarma siitä, että hänen pelkonsa oli aiheeton. Oli totta, ettei\nkukaan edeltäpäin ilmoita henkilölle, jolta aikoo varastaa.\n\nMääräpäivä lähestyi. Tiistaiaamuna, 27. päivänä, ei tapahtunut\nmitään erikoista. Mutta kello kolme soitti poika ovelle. Hän toi\nsähkösanoman:\n\n    Ei mitään laatikkoa Batignollesin asemalla. Valmistautukaa\n    huomisillaksi.\n\n                                                 Arsène Lupin.\n\nParoni kauhistui uudelleen ja niin kovasti, että aikoi taipua Arsène\nLupinin vaatimuksiin.\n\nHän juoksi Caudebeciin. Ganimard onki samalla paikalla telttatuolilla\nistuen. Sanaakaan sanomatta paroni ojensi hänelle sähkösanoman.\n\n\"Entä sitten?\" kysyi tarkastaja.\n\n\"Sittenkö? Sehän tapahtuu huomenna!\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Varkaus! Kokoelmani ryöstö!\"\n\nGanimard laski vavan syrjään, kääntyi hänen puoleensa ja käsivarret\nrinnalla ristissä sanoi kärsimättömästi:\n\n\"Luuletteko te, että minä sekaannun niin typerään juttuun!\"\n\n\"Paljonko vaaditte palkkaa viettääksenne 27. ja 28. päivän välisen\nyön linnassa?\"\n\n\"En ropoakaan, jättäkää minut rauhaan.\"\n\n\"Määrätkää hinta, minä olen rikas, hyvin rikas.\"\n\nÄkkinäinen tarjous pani Ganimardin miettimään, ja hän jatkoi\ntyynemmin:\n\n\"Minä olen täällä lomalla, eikä minulla ole oikeutta sekaantua...\"\n\n\"Kukaan ei sitä tiedä. Minä lupaan olla vaiti, tapahtukoon mitä\ntahansa.\"\n\n\"Mitään ei kuitenkaan tapahdu.\"\n\n\"No niin, kuulkaahan, kolmetuhatta frangia, riittääkö se?\" Tarkastaja\nnuuskasi, mietti ja virkkoi:\n\n\"Päätetty. Mutta minun täytyy tunnustaa suoraan teille, että ne rahat\novat hukkaan heitettyjä.\"\n\n\"Sama se minusta.\"\n\n\"Siinä tapauksessa... Ja sitä paitsi, eihän tuosta kirotusta\nLupinista koskaan voi olla aivan varma! Hänellä on apulaisinaan\nkokonainen joukkio... Oletteko varma palvelijoistanne?\"\n\n\"En todellakaan.\"\n\n\"Älkäämme siis luottako heihin. Ilmoitan sähkeitse parille\nystävälleni, siten olemme varmempia... ja nyt rientäkää pois, jottei\nmeitä nähtäisi yhdessä. Huomenna kello yhdeksän aikaan tapaamme.\"\n\nSeuraavana, Arsène Lupinin määräämänä päivänä, paroni Cahorn otti\naseensa seinältä, latasi ne ja teki kävelykierroksen Malaquis-linnan\nlähistöllä. Hän ei huomannut mitään epäilyttävää.\n\nIllalla puoli yhdeksän hän toimitti palvelijansa pois. Palvelijat\nasuivat linnan maantienpuolisessa siipirakennuksessa, mutta sen\ntakaosassa, aivan linnan toisessa päässä. Jäätyään yksin hän avasi\nhiljaa kaikki neljä ovea. Hetkisen kuluttua hän kuuli lähestyvien\naskelten ääntä.\n\nGanimard esitteli molemmat apulaisensa. He olivat kookkaita,\nrotevia miehiä, paksuniskaisia ja jykeväkätisiä; sitten hän pyysi\nmuutamia tietoja. Päästyään selville huoneista hän sulki ja telkesi\nhuolellisesti kaikki aukot, joista voi päästä uhattuihin saleihin.\nHän tarkasti seinät, tutki seinäverhojen alta, lopulta hän asetti\napulaisensa keskimmäiseen galleriaan.\n\n\"Ei mitään tyhmyyksiä! Me emme ole täällä nukkuaksemme. Heti, kun\nkuulette jotakin epäiltävää, avatkaa pihanpuolinen ikkuna ja huutakaa\nminua. Pitäkää myös virran puolta silmällä. Kymmenen metrin korkuinen\nkallioseinä ei pelota hänen kaltaisiaan konnia.\"\n\nHän sulki ovet, otti avaimet suulta ja sanoi paronille:\n\n\"Ja nyt paikoillemme.\"\n\nHän oli valinnut yöpymispaikakseen pienen huoneen, joka oli\nulkomuurin sisässä molempien pääovien välissä ja jossa vartija oli\nasustanut ennen. Pieni luukku aukeni sillalle päin, toinen pihalle.\nHuoneen nurkassa oli kaivon suun tapainen aukko.\n\n\"Te sanoitte, herra paroni, että tämä aukko oli ainoa tie\nmaanalaiseen käytävään, ja että se miesmuistin ajan on ollut\nmuurattuna umpeen.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Jollei ole toista tietä, jota ei tunne kukaan muu kuin Arsène Lupin,\nmikä taas tuntuu sangen mahdottomalta, niin voimme olla rauhassa.\"\n\nHän pani kolme tuolia rinnatusten, heittäytyi niille pitkälleen,\nsytytti piippunsa ja hymyili:\n\n\"Herra paroni, minun tekee mieleni rakentaa yksi kerros lisää siihen\nrakennukseen, jossa aikanaan päätän päiväni, ja vain siksi olen\nryhtynyt tähän näin lapselliseen toimeen. Kunhan kerron tämän jutun\nystävälleni Lupinille, niin hän läkähtyy nauruun.\"\n\nParoni ei nauranut. Korvat höröllään hän kuunteli yhä kasvavalla\nlevottomuudella. Tuon tuostakin hän kumartui aukon yli ja loi\nammottavaan pimeyteen pelokkaan katseen.\n\nKello löi yksitoista, kaksitoista, yksi.\n\nÄkkiä paroni tarttui Ganimardin käsivarteen; tämä ponnahti istualleen.\n\n\"Kuulitteko mitään?\"\n\n\"Kuulin.\"\n\n\"Mitä se on?\"\n\n\"Minä kuorsasin!\"\n\n\"Ei, ei, kuulkaa...\"\n\n\"Ah! Todellakin, se on auton torvi.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Entä sitten, ei suinkaan Arsène Lupin puhalla auton torvea\nryöstäessään linnaanne. Teidän sijassanne, herra paroni, minä\nnukkuisin... kuten minulla jälleen on kunnia tehdä. Hyvää yötä.\"\n\nSe oli ainoa ääni, minkä he kuulivat. Ganimard saattoi jälleen jatkaa\nkeskeytynyttä untaan, eikä paroni kuullut muuta kuin hänen tasaisen\nkuorsaamisensa.\n\nAamun koittaessa he lähtivät pienestä kammiostaan. Kaunis tyyni ilma,\naamun tyyneys kirkkaan virran varrella ympäröi linnaa. Cahorn säteili\nilosta, Ganimard oli yhä rauhallinen, kun he astuivat portaita ylös.\nEi kuulunut kolinaa. Ei näkynyt mitään epäilyttävää.\n\n\"Mitä minä sanoin teille, herra paroni? Eihän minun oikeastaan olisi\npitänyt ottaa tätä tointa vastaan... Minä aivan häpeän...\"\n\nHän otti avaimet ja astui galleriaan.\n\nMolemmat vartijat nukkuivat kumarassa tuoleillaan käsivarret riippuen\nalas.\n\n\"Senkin roistot!\" huusi tarkastaja vihoissaan.\n\nSamassa paroni kiljahti:\n\n\"Taulut! Kaappi!\"\n\nHän änkytti, oli tukehtumaisillaan, kädellään hän osoitti tyhjiä\npaikkoja, paljaita seiniä, joilla näkyi nauloja ja tarpeettomia\nnuoria. Watteau, kadonnut! Rubensit poissa! Seinäverhot viety!\nLasikaapeista varastettu koruesineet!\n\n\"Ja minun Ludvig XVI:nnen aikuiset kynttilänjalkani. Ja\nempiretyylinen pöytäkello! Ja Neitsyt Maria kahdennellatoista\nvuosisadalta!\"\n\nHän juoksi paikasta toiseen kauhistuneena, epätoivoissaan. Hän\nmuisteli esineiden hintoja, laski varastettujen tavaroiden arvot\nyhteen, luetteli summia, kaikki sikin sokin, sekavin sanoin,\npuolinaisin lausein. Hän polki jalkaansa, väänteli itseään hulluna\nraivosta ja surusta. Olisi luullut näkevänsä perikatoon joutuneen\nmiehen, jolla ei ole jäljellä muuta kuin itsemurha. Jos jokin seikka\nolisi voinut lohduttaa paronia, niin se olisi ollut Ganimardin\nhämmästys. Päin vastoin kuin paroni, tarkastaja ei liikahtanutkaan.\nHän näytti aivan jähmettyneen, ja hänen harhailevat silmänsä\ntarkastivat kaikkea. Ikkunat? Kiinni! Ovien lukot? Koskemattomia! Ei\naukkoa katossa! Ei reikää permannossa! Kaikki oli järjestyksessä.\nKaikki oli tapahtunut johdonmukaisesti, pettämättömän ja harkitun\nsuunnitelman mukaan.\n\n\"Arsène Lupin... Arsène Lupin\", mutisi hän aivan epätoivoisena.\n\nÄkkiä hän hyökkäsi apulaistensa kimppuun, aivan kuin viha äkkiä olisi\nhänet vallannut, ja ravisti kiroillen heitä. Miehet eivät heränneet.\n\n\"Hiisi vieköön\", hän sanoi, \"olisivatko he ehkä...\"\n\nHän kumartui heidän puoleensa ja tarkasti huolellisesti vuoroin\nkumpaakin: he nukkuivat, mutta eivät luonnollista unta.\n\nHän sanoi paronille:\n\n\"Heidät on nukutettu.\"\n\n\"Mutta kuka sen olisi tehnyt?\"\n\n\"Hän tietysti... tai hänen joukkionsa. Se on hänen tapaistaan. Se on\nhyvä keino.\"\n\n\"Siinä tapauksessa minä olen mennyttä, eikä mikään auta.\"\n\n\"Ei mikään.\"\n\n\"Tämähän on ennen kuulumatonta, kerrassaan kauheaa.\"\n\n\"Tehkää valitus oikeuteen.\"\n\n\"Mitä varten?\"\n\n\"Kannattaahan koettaa... Oikeudella on omat apukeinonsa...\"\n\n\"Oikeudella! Mutta näettehän itsekin... Tällä hetkellä, jona\nvoisitte etsiä joitakin jälkiä, löytää jotakin, ette liikahdakaan.\"\n\n\"Löytää joitakin Arsène Lupinin jälkiä, Ei, hyvä herra, Arsène Lupin\nei koskaan jätä jälkiä! Sattumalla ei ole mitään tekemistä Arsène\nLupinin kanssa! Olen kysynyt itseltäni, eikö hän vapaaehtoisesti\nantanut vangita itseään Amerikassa!\"\n\n\"Siis minun täytyy luopua tauluistani, kaikesta! Mutta hänhän\non vienyt kokoelmani helmet. Minä antaisin paljon saadakseni ne\ntakaisin. Jollei häntä saada kiinni, niin määrätköön hinnan niistä!\"\n\nGanimard katsoi terävästi häneen.\n\n\"Tuo on järkevää puhetta. Ettehän peruuta sanojanne?\"\n\n\"En, en, en. Mutta miksikä niin?\"\n\n\"Minulla on eräs ajatus.\"\n\n\"Mikä ajatus?\"\n\n\"Puhumme siitä, jollei oikeus satu saamaan selvää. Mutta ei sanaakaan\nminusta, jos tahdotte minun onnistuvan.\"\n\nHän lisäsi purren hampaitaan:\n\n\"Ja sitä paitsi minä en toden totta voisi tästä kerskailla.\"\n\nMolemmat apulaiset virkosivat vähitellen hämmästyneen näköisinä kuin\nheräten hypnoottisesta unesta. He avasivat kummastuneina silmänsä ja\nkoettivat tajuta, missä olivat. Kun Ganimard kyseli heiltä, he eivät\nmuistaneet mitään.\n\n\"Näittehän te toki jonkun?\"\n\n\"Emme.\"\n\n\"Muistatteko mitään?\"\n\n\"Emme, emme.\"\n\n\"Ettekö ole juoneet mitään?\"\n\nHe tuumivat ja toinen vastasi:\n\n\"Minä join hiukan vettä.\"\n\n\"Tästä vesikannusta?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Niin minäkin\", selitti toinen.\n\nGanimard haistoi ja maistoi sitä. Siinä ei ollut mitään erikoista\nhajua tai makua.\n\n\"No\", hän sanoi, \"kulutamme vain aikaa turhaan. Ei viidessä\nminuutissa pääse Arsène Lupinin juonien perille. Mutta hitto vieköön,\nminä vannon saavani hänet kiinni! Hän pääsee kanaalin toiselle\npuolelle. Nyt on minun vuoroni!\"\n\nSamana päivänä paroni de Cahorn jätti oikeuteen seikkaperäisen\nsyytteen varkaudesta tutkintovankilassa säilytettyä Arsène Lupinia\nvastaan.\n\nParoni katui usein tätä syytettä, kun hän näki linnassaan poliiseja,\nprokuraattorin, tutkintatuomarin, sanomalehtimiehiä ja uteliaita,\njotka tuppautuivat aina sinne, missä heidän ei tulisi olla.\n\nTämä asia kiinnosti jo yleisöä. Se oli tapahtunut niin erikoisissa\nolosuhteissa, Arsène Lupinin nimi kiihotti siinä määrin kaikkien\nmielikuvitusta, että sanomalehtien palstat olivat täynnä mitä\nmerkillisimpiä tarinoita ja yleisö uskoi niitä.\n\nMutta Arsène Lupinin ensimmäinen kirje, jonka _l'Echo de France_\njulkaisi (eikä kukaan tiedä, mistä se sen oli saanut), se kirje,\njossa paroni Cahornille niin hävyttömällä tavalla ilmoitettiin\nmikä häntä uhkasi, herätti hyvin suurta huomiota. Heti keksittiin\nsatumaisia selityksiä. Muistettiin, että kuuluisia maanalaisia\nkäytäviä oli olemassa. Ja oikeuslaitos alkoi sen vaikutuksesta\nsuunnata tutkimuksensa sinne päin.\n\nLinna tutkittiin ylhäältä alas asti. Tarkastettiin jokainen\nkivi. Tutkittiin seinälaudoitukset ja uunit, peilien kehykset ja\nkattopalkit. Soihtujen valossa tarkastettiin laajat kellarit,\njonne Malaquis-linnan entiset ritarit olivat koonneet ampuma- ja\nruokavaroja. Etsittiin kalliostakin. Kaikki turhaan. Ei nähty\njälkeäkään maanalaisesta käytävästä. Linnaan ei päässyt mistään\nsalaovesta.\n\nVaikka mitään ei löytynytkään, arvelivat kaikki, että eiväthän\nhuonekalut ja taulut voi kadota haamujen tavoin. Ne viedään ovista\ntai ikkunoista, ja henkilöt, jotka ne anastavat, tulevat joko ovista\ntai ikkunoista. Keitä nuo ihmiset olivat olleet? Miten he olivat\npäässeet sisään? Ja miten he poistuivat?\n\nRouenin oikeuslaitos huomasi voimattomuutensa ja pyysi apua\npariisilaisilta virkaveljiltään. Poliisilaitoksen päällikkö,\nherra Dudouis, lähetti parhaat poliisinsa. Hän oli itsekin kaksi\nvuorokautta Malaquis-linnassa. Eikä hänkään onnistunut.\n\nSilloin käännyttiin ylitarkastaja Ganimardin puoleen, jonka\npalvelukset aina olivat olleet niin arvokkaita.\n\nGanimard kuunteli ääneti ylipäällikkönsä määräyksiä ja sanoi sitten\npäätään kohottaen:\n\n\"Minä luulen, että ollaan väärällä tiellä, kun etsiskellään linnasta.\nSelitys on muualla.\"\n\n\"Ja missä?\"\n\n\"Arsène Lupin voi sen sanoa.\"\n\n\"Arsène Lupin! Jos sitä otaksutte, niin arvelette hänen auttavan\nmeitä.\"\n\n\"Niin arvelenkin. Pidänpä sitä melkein varmanakin.\"\n\n\"Kuulkaahan, Ganimard, sehän on järjetöntä. Arsène Lupin on\nvankilassa.\"\n\n\"Arsène Lupin on kyllä vankilassa. Häntä vartioidaan, sen myönnän.\nMutta vaikka hänellä olisi kahleet jaloissa, nuorat käsissä ja kapula\nsuussa, niin en sittenkään muuttaisi mielipidettäni.\"\n\n\"Mistä tuo itsepäinen ajatus on kotoisin?\"\n\n\"Siitä, että Arsène Lupin yksinään pystyy keksimään tällaisen juonen\nja laatimaan sen niin hyvin, että hän onnistuu... kuten onkin\nonnistunut.\"\n\n\"Turhia sanoja, Ganimard!\"\n\n\"Jotka ovat tosia. Ei tarvitse etsiä maanalaisia käytäviä,\nkääntyviä kiviä tai muita sellaisia hullutuksia. Se mies ei käytä\nvanhanaikaisia keinoja. Hänellä on nykyajan, tai paremmin sanoen\ntulevaisuuden keinot.\"\n\n\"Ja mitä te päätätte?\"\n\n\"Pyydän vain saada luvan viettää yhden tunnin hänen seurassaan.\"\n\n\"Hänen kopissaan.\"\n\n\"Niin. Amerikasta palatessamme me matkalla teimme lähemmin\ntuttavuutta, ja rohkenen sanoa, että hän tuntee jossakin määrin\nsympatiaa sitä miestä kohtaan, joka pystyi saamaan hänet kiinni. Jos\nhän voi antaa minulle tietoja joutumatta itse vaaraan, niin hän tekee\nsen säästääkseen minulta turhan matkan.\"\n\nOli hiukan yli puolenpäivän, kun Ganimard laskettiin sisään Arsène\nLupinin koppiin. Tämä makasi vuoteella, nosti päänsä ja huudahti\nilosta.\n\n\"Tämäpä vasta on hauskaa. Te, rakas Ganimard, täällä!\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Toivon yhtä ja toista täällä yksinäisyydessä... mutta en mitään niin\nhartaasti kuin tavata teitä.\"\n\n\"Olette liian herttainen.\"\n\n\"En suinkaan, en suinkaan. Tunnen mitä suurinta kunnioitusta teitä\nkohtaan.\"\n\n\"Siitä olen ylpeä.\"\n\n\"Minä olenkin aina väittänyt, että Ganimard on etevin salapoliisimme.\nHän on melkein -- näettehän kuinka suora olen -- Sherlock Holmesin\nvertainen. Olen todella pahoillani, etten voi tarjota teille muuta\nkuin tämän puurahin. Enkä mitään virvokkeita! En edes lasillista\nolutta! Suokaa anteeksi.\"\n\nGanimard istuutui hymyillen, ja vanki jatkoi onnellisena saadessaan\npuhella:\n\n\"Hyvä Jumala, kuinka tyytyväinen olen saadessani suunnata katseeni\nkunnon mieheen! Minä olen saanut kyllikseni noista vakoilijoista\nja nuuskijoista, jotka kymmenesti päivässä tutkivat taskuni ja\nvaatimattoman koppini ollakseen varmat siitä, etten valmistaudu\npakenemaan. Hallitus pitää sentään hellää huolta minusta!\"\n\n\"Syystäkin.\"\n\n\"Ei suinkaan! Minä olisin niin onnellinen, jos saisin rauhassa elää\nomassa sopessani!\"\n\n\"Toisten kustannuksella.\"\n\n\"Eikö niin? Se olisi niin helppoa! Mutta minä lörpöttelen, puhun\ntyhmyyksiä, ja teillä on kai kiire. Siis asiaan, Ganimard! Mikä on\nsyynä tähän miellyttävään käyntiinne?\"\n\n\"Cahornin juttu\", selitti Ganimard aivan suoraan.\n\n\"Odottakaahan hiukkasen... Minulla on niin paljon muistettavaa!\nKunhan ensin löydän aivoistani Cahornin lokeron... Aivan oikein,\nnyt muistan. Cahornin juttu, Malaquis-linna, Seinen alajuoksun\nvarrella... Kaksi Rubensia, Watteau ja muutamia keittiökapineita.\"\n\n\"Keittiökapineita! \"\n\n\"Oh! Ne ovat toden totta arvottomia. Löytyy parempiakin! Mutta koska\nasia herättää mielenkiintoanne... Puhukaa, Ganimard.\"\n\n\"Pitääkö minun selittää teille, kuinka pitkälle olemme\ntutkimuksissamme tulleet?\"\n\n\"Tarpeetonta. Minä olen lukenut tämänaamuiset sanomalehdet. Rohkenen\nsanoa suoraan, että te toimitte hitaasti.\"\n\n\"Sen vuoksi minä turvauduinkin teidän avuliaisuuteenne.\"\n\n\"Olen kokonaan käytettävänänne.\"\n\n\"Siis aivan ensiksi: tehän olette järjestänyt tuon asian?\"\n\n\"Alusta loppuun.\"\n\n\"Varoituskirje? Sähkösanoma?\"\n\n\"Ovat minun lähettämiäni. Minulla taitaa olla jossakin niistä\nkuititkin.\"\n\nArsène avasi pienen maalaamattoman pöydän laatikon, joka vuoteen\nja rahin kanssa muodosti huoneen koko kaluston, otti sieltä kaksi\nliuskaa ja ojensi ne Ganimardille.\n\n\"Mutta\", huudahti tämä, \"minä luulin teitä pidettävän silmällä ja\ntavan takaa tutkittavan taskujanne. Te luette siis sanomalehtiä,\nkokoilette postikuitteja...\"\n\n\"Vartijat ovat niin typeriä! He ratkovat liivieni vuorit auki,\ntutkivat kenkieni anturoita, tarkastavat tämän kopin seiniä, eikä\nkukaan ole kyllin viisas ymmärtääkseen, ettei Arsène Lupin etsi niin\nhuonoja piilopaikkoja. Siitä minä olinkin varma.\"\n\nGanimardia tämä huvitti, ja hän huudahti:\n\n\"Mikä lurjus te olettekaan. Saatte minut aivan ymmälleni. Kertokaahan\nnyt koko juttu!\"\n\n\"Oho! Kylläpä te vaaditte! Ilmaista teille salaisuuteni... paljastaa\npienet temppuni... Se on hiukan liian paljon toivottu.\"\n\n\"Teinkö väärin luottaessani auttavaisuuteenne?\"\n\n\"Ette, Ganimard, ja koska te vaaditte...\"\n\nArsène Lupin käveli pariin kolmeen kertaan huoneen poikki, pysähtyi\nsitten ja sanoi:\n\n\"Mitä ajattelette kirjeestäni paronille?\"\n\n\"Ajattelen teidän halunneen huvittaa itseänne, hämmästyttää suurta\nyleisöä.\"\n\n\"Mitä vielä, hämmästyttää yleisöä! Minä vakuutan, Ganimard, että\nluulin teitä älykkäämmäksi. Ryhtyisinkö minä sellaisiin poikamaisiin\ntekoihin, minä, Arsène Lupin! Olisinko kirjoittanut tuon kirjeen,\njos olisin voinut rosvota hänen linnansa kirjoittamatta mitään?\nMutta ymmärtäkäähän toki, te ja muut, että tuo kirje oli välttämätön\nlähtökohta, joka pani koko koneiston käymään. Tutkikaamme\njärjestyksessä ja rekonstruoikaamme, jos tahdotte, Malaquis-linnan\nryöstö.\"\n\n\"Minä kuuntelen.\"\n\n\"Otaksukaamme siis, että meillä on huolellisesti suljettu, vartioitu\nlinna kuten paroni Cahornin. Luovunko minä aikeesta ja jätän\nhaluamani aarteen sillä tekosyyllä, että linna, jossa ne ovat, on\nmahdoton valloittaa?\"\n\n\"Ette suinkaan.\"\n\n\"Teenkö hyökkäyksen seikkailijaparven etunenässä, kuten ennen\ntehtiin?\"\n\n\"Lapsellista.\"\n\n\"Hiivinkö salavihkaa sisään?\"\n\n\"Mahdotonta.\"\n\n\"Jää jäljelle yksi keino, ainoa minun mielestäni: saada linnan\nomistaja kutsumaan minut sinne.\"\n\n\"Omituinen keino.\"\n\n\"Ja helppo! Otaksukaamme, että tuo omistaja saa eräänä päivänä\nkirjeen, jossa sanotaan, mitä Arsène Lupin -niminen kuuluisa varas\naikoo hänelle tehdä. Mitä hän silloin tekee?\"\n\n\"Lähettää kirjeen prokuraattorille.\"\n\n\"Joka pilkkaa häntä, _sillä tuo samainen Lupin on parhaillaan\nlukkojen takana_. Tuo kunnon mies hätääntyy ja on valmis kyselemään\nneuvoja ensimmäiseltä, joka osuu tielle, eikö niin?\"\n\n\"Epäilemättä.\"\n\n\"Ja jos hän sattuu lukemaan eräästä maaseutulehdestä, että eräs\nkuuluisa salapoliisi on lomalla viereisessä kylässä...\"\n\n\"Niin hän kääntyy sen poliisin puoleen.\"\n\n\"Tepä sen sanoitte. Mutta toiselta puolen otaksukaamme, että tietäen\nkaiken näin tapahtuvan, Arsène Lupin pyytää erästä taitavinta\nystäväänsä asettumaan Caudebeciin, yrittämään joutua tekemisiin\n_Réveillen_, paronin tilaaman sanomalehden toimittajan kanssa, ja\nilmoittamaan hänelle, että hän on juuri tuo kuuluisa salapoliisi,\nniin mitä silloin tapahtuu?\"\n\n\"Toimittaja kertoo _Réveillessä_, että tuo kuuluisa salapoliisi on\nCaudebecissa.\"\n\n\"Juuri niin, ja silloin kala -- se tahtoo sanoa Cahorn -- joko\nei puraise koukkuun, ja silloin ei tapahdu mitään, tai mikä\nuskottavampaa, hän saapuu aivan juoksujalkaa hänen luokseen. Ja\nsitten Cahorn pyytää eräältä ystävältäni apua minua vastaan!\"\n\n\"Yhä kiintoisampaa ja kiintoisampaa.\"\n\n\"Tietysti tuo valepoliisi kieltäytyy ensin auttamasta. Silloin\nsaapuu Arsène Lupinin sähkösanoma. Paroni kauhistuu, rukoilee\nuudelleen ystävääni ja lupaa niin ja niin paljon, jos tämä lupaa\nsuojella häntä. Tuo ystävä suostuu, tuo mukanaan kaksi joukkoomme\nkuuluvaa miestä, jotka yöllä sillä aikaa kun Cahorn on suojelijansa\nvartioimana, laskevat ikkunasta joukon esineitä ja pudottavat ne\nnuorien avulla pieneen veneeseen, joka sitä varten on saapuvilla.\nSehän on yksinkertaista kuin Lupin.\"\n\n\"Se on suorastaan verratonta\", huudahti Ganimard, \"enkä minä voi\nkyllin ylistää tuuman uhkarohkeutta ja yksityiskohtien nerokkuutta.\nMutta minä en tiedä ketään kyllin kuuluisaa salapoliisia, jonka nimi\nolisi siinä määrin vetänyt paronin huomion puoleensa ja lumonnut\nhänet.\"\n\n\"On yksi, on vain yksi.\"\n\n\"Ja se on?\"\n\n\"Arsène Lupinin kuuluisin vihamies, lyhyesti sanoen ylitarkastaja\nGanimard.\"\n\n\"Minä!\"\n\n\"Te itse, Ganimard. Ja tämä on kaikesta hauskinta: jos menette sinne\nja paroni päättää puhua kaikesta, niin lopulta huomaatte, että\nteidän täytyy vangita itsenne, kuten vangitsitte minut Amerikassa.\nKosto on hullunkurista, vai mitä! Minä panen Ganimardin vangitsemaan\nGanimardin!\"\n\nArsène Lupin nauroi sydämestään. Tarkastaja oli suuttunut ja puri\nhuultaan. Tämä leikinlasku oli hänen mielestään törkeätä.\n\nVartijan tulo antoi hänelle aikaa tyyntyä. Vartija toi Lupinille\naterian, joka erityisellä luvalla toimitettiin läheisestä\nravintolasta. Pantuaan tarjottimeen pöydälle vartija poistui. Arsène\nistahti syömään, taittoi leivän, söi pari palaa ja jatkoi:\n\n\"Mutta olkaa rauhassa, rakas Ganimard, teidän ei tarvitse lähteä\nsinne. Ilmoitan teille hämmästyttävän asian: Cahornin asia on\nloppumaisillaan.\"\n\n\"Mitä!\"\n\n\"Loppumaisillaan\", sanon minä.\n\n\"Ei suinkaan, minä tulin juuri poliisipäällikön luota.\"\n\n\"Entä sitten? Tietääkö herra Dudouis enemmän minun asioistani kuin\nminä itse? Saatte kuulla, että Ganimard -- suokaa anteeksi --\nvale-Ganimard pysyi hyvin hyvissä väleissä paronin kanssa. Tämä --\nja siinä pääsyy miksi hän ei ole tunnustanut kaikkea -- on jättänyt\nhänen arkaluontoiseksi toimekseen sopia minun kanssani, ja tällä\nhetkellä on luultavasti paroni erästä määrättyä summaa vastaan saanut\nrakkaat aarteensa takaisin. Ne saatuaan hän peruuttaa syytöksen.\nSilloin oikeuslaitoksen täytyy luopua tutkimuksistaan...\"\n\nGanimard katseli ällistyneenä vankia.\n\n\"Ja mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Sain odottamani sähkösanoman.\"\n\n\"Saitteko sähkösanoman?\"\n\n\"Juuri äsken, ystäväni. Kohteliaisuudesta teitä kohtaan en tahtonut\nlukea sitä läsnäollessanne. Mutta jos annatte minulle luvan...\"\n\n\"Teette minusta pilkkaa, Lupin.\"\n\n\"Lyökäähän, rakas ystävä, varovasti tuo kananmuna rikki. Silloin\nnäette itse, etten tee teistä pilkkaa.\"\n\nGanimard totteli koneellisesti ja rikkoi munan veitsen terällä. Hän\nhuudahti hämmästyksestä. Kuori oli ontto, ja sisällä oli sininen\npaperi. Arsènen pyynnöstä hän avasi sen. Se oli sähkösanoma, tai\noikeammin osa sähkösanomaa, josta viralliset kohdat oli revitty pois.\nSiinä luki:\n\n    Sovittu. Satatuhatta palloa lähetetty. Kaikki hyvin.\n\n\"Satatuhatta palloa?\" hän sanoi.\n\n\"Niin, satatuhatta frangia! Se on vähän, mutta nyt on niin huonot\najat... Ja minulla on niin suuret hyväntekeväisyysmenot! Jos\ntuntisitte minun menoarvioni... suuren kaupungin menoarvio!\"\n\nGanimard nousi. Hänen huono tuulensa oli kadonnut. Hän mietti\nhetkisen tarkasti koko juttua koettaen löytää siitä jonkun heikon\nkohdan. Sitten hän sanoi äänellä, joka peittelemättä ilmaisi\nasiantuntijan ihailua:\n\n\"Kaikeksi onneksi ei ole tusinoittain teidän kaltaisianne, muuten\nsaisin luopua toimestani.\"\n\nArsène Lupin näytti vaatimattomalta ja vastasi:\n\n\"Vielä mitä! Täytyy huvitella, käyttää vapaa-aikaansa... etenkin kun\ntämä ei olisi voinut onnistua muuten kuin vankilassa ollessani.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti Ganimard, \"eikö riita-asianne, puolustuksenne,\nkuulustelu riitä huvittamaan teitä?\"\n\n\"Ei, sillä minä olen päättänyt olla poissa kuulustelusta.\"\n\n\"Oho!\"\n\nArsène Lupin kertasi sanansa pontevasti.\n\n\"Minä olen poissa oikeusistunnosta.\"\n\n\"Todellakin!\"\n\n\"Te ystäväni, kuvittelette kai minun mätänevän olkivuoteella elämäni\nloppuun asti? Loukkaatte minua! Arsène Lupin pysyy vankilassa niin\nkauan kuin hän tahtoo, ei minuuttiakaan kauempaa.\"\n\n\"Olisi kai ollut viisaampaa olla tulematta sinne lainkaan\", huomautti\ntarkastaja ivallisella äänellä.\n\n\"Laskette kai leikkiä? Te muistatte, että teillä oli kunnia vangita\nminut? Tietäkää se, arvoisa ystäväni, että ei kukaan, yhtä vähän te\nkuin kukaan muukaan, olisi voinut saada minua kiinni, jollei paljon\ntärkeämpi asia olisi ollut mielessäni tuona tärkeänä hetken.\"\n\n\"Saatte minut hämmästymään.\"\n\n\"Eräs nainen katsoi minuun, Ganimard, ja minä rakastuin häneen.\nYmmärrättekö, mitä kaikkea sisältyy siihen, että rakastettu nainen\nkatsoo mieheen? Kaikki muu oli silloin minusta yhdentekevää, sen\nvannon. Ja sen vuoksi olen täällä.\"\n\n\"Ja ollut jo hyvin kauan, sallikaa minun huomauttaa.\"\n\n\"Tahdoin ensin unohtaa. Älkää naurako! Se seikkailu oli ihana, ja\nminulla on siitä vielä rakas muisto... Ja sitä paitsi olen hiukan\nhullu! Nykyajan elämä on niin hermostuttavaa! Täytyy toisinaan\nkäyttää yksinäisyyttä parannuskeinona. Tämä paikka on paras sellaista\nhoitoa varten. Täällä harjoitetaan terveydenhoitoa ankarimpien\nsääntöjen mukaan.\"\n\n\"Arsène Lupin\", huomautti Ganimard, \"minä takaan päälläni, että\njäätte tänne.\"\n\n\"Ganimard\", vakuutti Lupin, \"tänään on perjantai. Ensi keskiviikkona\nminä tulen polttamaan sikarin luoksenne, Pergolese-kadun varrelle,\nkello neljä iltapäivällä.\"\n\n\"Arsène Lupin, minä odotan teitä.\"\n\nHe puristivat toistensa kättä kuten kaksi vanhaa ystävää, jotka\nosaavat täydellisesti pitää toisiaan arvossa, ja vanha salapoliisi\nmeni ovea kohden.\n\n\"Ganimard! \"\n\nTämä kääntyi.\n\n\"Mitä nyt?\"\n\n\"Ganimard, unohditte kellonne.\"\n\n\"Kelloni?\"\n\n\"Niin, se on eksynyt taskuuni.\"\n\nArsène antoi sen takaisin pyydellen anteeksi.\n\n\"Suokaa anteeksi... paha tapani... En tehnyt sitä siksi, että he\nveivät omani. Sitä paitsi minulla on täällä taskukello, joka on\noikein hyvä ja joka kelpaa hyvin minulle.\"\n\nHän otti pöydän laatikosta suuren, paksun ja käytännöllisen\nkultakellon, josta riippui paksut perät.\n\n\"Ja kenen taskusta tuo on tullut?\" kysyi Ganimard.\n\nArsène Lupin tarkasteli välinpitämättömästi kellossa olevia\nnimikirjaimia.\n\n\"J.B.... Kukahan, hitto vie, tämän taas omistaa? Niin, nyt muistan,\nJean Bouvier, tutkintatuomarini, miellyttävä mies.\"\n\n\n\n\nARSÈNE LUPIN KARKAA\n\n\nKun Arsène Lupin ateriansa lopetettuaan veti taskustaan kauniin\nkultavöisen sikarin ja katseli sitä mielihyvin, aukeni kopin ovi. Hän\nennätti juuri ja juuri heittää sikarin laatikkoon ja poistua pöydän\nluota. Vartija astui sisään viedäkseen vangin kävelylle.\n\n\"Odotin jo teitä, rakas ystävä\", huudahti Lupin tapansa mukaan\niloisesti.\n\nHe lähtivät yhdessä. Tuskin he olivat kadonneet käytävän kulmauksen\ntaakse, kun kaksi miestä vuorostaan riensi koppiin ja alkoi tarkastaa\nsitä hyvin tarkoin. Toinen oli tarkastaja Dieuzy, toinen tarkastaja\nFolenfant.\n\nHe tahtoivat päästä asiain perille. Ei tarvinnut epäilläkään: Arsène\nLupinilla oli yhteyksiä vankilan ulkopuolella olevien henkilöiden\nkanssa, ja hän neuvotteli apulaistensa kanssa. Edellisenä päivänä oli\n_Grand Journal_ julkaissut seuraavan hänen lakimiehelleen osoitetun\nkirjeen:\n\n    Hyvä herra.\n\n    Eräässä näinä päivinä ilmestyneessä artikkelissa olette lausunut\n    mielipiteenne minusta tavalla, jota ei millään voi puolustaa.\n    Muutama päivä ennen oikeusjutun alkamista tulen vaatimaan teiltä\n    selitystä.\n\n                                                Arsène Lupin\n\nKäsiala oli todella Arsène Lupinin. Hän lähetti siis kirjeitä.\nJa ilmeisesti sai myös. Hän valmisteli siis aivan varmasti\nkarkaamistaan, josta hän oli ilmoittanut niin hävyttömällä tavalla.\n\nTilanne kävi sietämättömäksi. Keskusteltuaan tutkintotuomarin kanssa\nlähti poliisipäällikkö itse tutkintovankilaan neuvottelemaan sen\njohtajan kanssa, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä. Ja heti\nsinne saavuttuaan hän lähetti kaksi miestään vangin koppiin.\n\nHe nostivat jokaisen lattialiuskan ylös, pöyhivät sängyn, tekivät\nkaiken sen, mitä tällaisissa tapauksissa on tapana tehdä, eivätkä\nlopultakaan löytäneet mitään. He aikoivat jo luopua tutkimuksistaan,\nkun vartija juoksi kiireesti koppiin ja sanoi heille:\n\n\"Laatikko... katsokaa pöydän laatikosta. Tullessani sisään hän näytti\nsulkevan sen.\"\n\nMiehet katsoivat toisiin ja Dieuzy huudahti:\n\n\"Kautta Jumalan, tällä kertaa mies on käsissämme.\"\n\nFolenfant pidätti häntä.\n\n\"Seis, ystäväiseni, antaa päällikön tutkia.\"\n\n\"Mutta tuo komea sikari...\"\n\n\"Anna sikarin olla, ja ilmoittakaamme päällikölle.\"\n\nKaksi minuttia myöhemmin herra Dubouis tutki laatikkoa. Ensiksi he\nlöysivät pinkan sanomalehtikirjoituksia, jotka koskettelivat Arsène\nLupinia, sitten tupakkakukkaron, piipun, keltaista savukepaperia ja\nlopuksi kaksi kirjaa.\n\nHän katsoi niiden nimilehtiä. Toinen oli englanninkielinen Carlylen\n_Sankareista_, toinen vanhanaikainen sidos _Epiktetoksen käsikirjan_\nelzevir-painos, saksalainen käännös, painettu Leydenissä v. 1634.\nSelailtuaan niitä hän näki että joku sivu oli täynnä merkintöjä,\nalleviivauksia ja muistiinpanoja. Olivatko ne joitakin sovittuja\nmerkkejä vai todistivatko ainoastaan, millä innolla kirjaa oli luettu?\n\n\"Tutkimme näitä lähemmin\", sanoi herra Dubouis.\n\nHän tutki tupakkakukkaroa, piippua. Sitten hän tarttui kultavöiseen\nsikariin ja sanoi:\n\n\"Hän polttaa hienoa tupakkaa, oikeaa Henri Claytä!\"\n\nInnokkaana tupakkamiehenä hän nosti vaistomaisesti sikarin korvalleen\nja puristeli sitä. Ja huudahti heti. Sikari oli painunut sisään hänen\npuserrellessaan. Hän tarkasti sitä huolellisesti ja huomasi hyvin\npian jotakin valkoista tupakanlehtien välistä. Hän veti varovaisesti\nnuppineulan avulla esiin kokoon kierretyn paperin, joka oli tuskin\nhammastikkua suurempi. Se oli kirje. Hän avasi sen ja luki seuraavat\nnaisen kirjoittamat lauseet:\n\n    Kori on asettunut toiseen sijaan. Kahdeksan kymmenestä on\n    valmistettu. Painaen ulommalla jalalla pelti nousee alhaalta ylös\n    asti. Kahdestatoista kuuteentoista joka päivä HV odottaa. Mutta\n    missä? Vastaus mitä pikimmin. Olkaa rauhassa, ystävättärenne\n    valvoo puolestanne.\n\nHerra Dubois mietti hetkisen ja sanoi:\n\n\"Se on kyllä selvää... kori... kahdeksan osastoa... kahdestatoista\nkuuteentoista, se on kello kahdestatoista neljään...\"\n\n\"Mutta tuo HV, joka odottaa?\"\n\n\"Tuo apuna oleva HV merkitsee varmaankin autoa, HV, hevosvoimaa.\"\n\nHän nousi ja kysyi:\n\n\"Vanki oli juuri lopettanut aamiaisensa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja koska hän ei vielä ollut lukenut tätä kirjettä, jonka todistaa\nsikarin muoto, niin on luultavaa, että hän sai sen juuri silloin.\"\n\n\"Miten?\"\n\n\"Ruoassa, leivän sisällä tai perunassa, mistä minä sen tiedän?\"\n\n\"Mahdotonta, hänelle on annettu lupa tuottaa ruokansa tänne\nsaadaksemme hänet ansaan, emmekä ole löytäneet mitään.\"\n\n\"Etsimme tänä iltana Lupinin vastausta. Nyt saatte pidättää hänet\npoissa kopistaan. Minä vien tämän tutkintatuomarille. Jos hän on\nsamaa mieltä kuin minäkin, niin annamme heti valokuvata tämän\nkirjeen, ja tunnin kuluttua voitte pistää laatikkoon näiden muidenkin\nesineiden joukkoon aivan samanlaisen sikarin, jonka sisällä on\nalkuperäinen kirje. Vanki ei saa epäillä mitään.\"\n\nIllalla herra Dubouis jokseenkin uteliaana palasi vankilaan\ntarkastaja Dieuzyn seurassa. Kopin nurkassa oli kamiinan päällä kolme\nlautasta.\n\n\"Onko hän syönyt?\"\n\n\"On\", vastasi johtaja.\n\n\"Dieuzy, leikatkaa hyvin pieniksi kappaleiksi nuo makaroonin\njäännökset ja avatkaa tuo vehnäleipä... Ei mitään?\"\n\n\"Ei, johtaja.\"\n\nHerra Dubouis tarkasti lautasia, haarukkaa, lusikkaa, viimeksi\ntavallista pyöreäkärkistä veistä. Hän liikutti sen kädensijaa\nvasemmalle, sitten oikealle. Oikealle päin se antoi myöten ja\nirtaantui. Se oli ontto ja sen sisällä oli paperipala.\n\n\"Kas!\" hän sanoi, \"tämä ei ole älykästä sellaisen miehen kuin Arsène\nLupinin tekemäksi. Mutta älkäämme tuhlatko aikaa. Te, Dieuzy, panette\ntoimeen tutkimuksen tuossa ravintolassa.\"\n\nSitten hän luki:\n\n    Minä luotan teihin. HV saa seuraa etäällä joka päivä. Minä kuljen\n    edellä. Näkemiin, rakas suloinen ystävättäreni.\n\n\"Vihdoinkin\", huudahti Dubouis, hieroen käsiään, \"minä luulen,\nettä asia on hyvällä alulla. Pieni avunanto puoleltamme ja pako\nonnistuu... ainakin siihen asti kunnes saamme kanssarikolliset\nkiinni.\"\n\n\"Ja jos Arsène Lupin lipuu sormiemme lomitse?\" huomautti johtaja.\n\n\"Pidämme tarpeellisen määrän miehiä varalla. Mutta jos hän\nosoittautuu liian ovelaksi... no niin, sitä pahempi hänelle! Mitä\nhänen apujoukkoonsa tulee, niin koska päällikkö kieltäytyy puhumasta,\nsaavat toiset puhua.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nArsène Lupin ei todellakaan puhunut paljon. Tutkintotuomari Jules\nBouvier oli jo usean kuukauden ajan turhaan koettanut saada hänet\npuhumaan. Kuulustelut supistuivat ikävystyttäviin väittelyihin\ntuomarin ja vangin etevän puolustusasianajajan Danvalin välillä, joka\nsyytetystä tiesi melkein yhtä vähän kuin kuka tahansa.\n\nToisinaan Arsène Lupin kohteliaisuudesta lausui:\n\n\"Niin, herra tuomari, me olemme samaa mieltä: Crédit Lyonnais-pankin\nryöstö, Babylon-kadun varkaus, väärien setelien valmistaminen,\nvakuutuspaperijuttu, Armesnil Couret, Imblevain, Croseillers,\nMalaquis-linnan ryöstö, kaikki ne ovat minun tekemiäni.\"\n\n\"Voisitteko siis selittää minulle...\"\n\n\"Tarpeetonta, minä tunnustan kaikki yhdellä kertaa, ja vielä kymmenen\nkertaa enemmän kuin otaksuttekaan.\"\n\nVäsyen tähän taisteluun oli tuomari lopettanut ikävät kuulustelut.\nSaatuaan tiedon kahdesta löydetystä kirjeestä hän alkoi kuulustella\nuudelleen. Ja säännöllisesti kello kaksitoista vietiin Arsène Lupin\ntutkintovankilasta rikosvankilaan vankivaunuissa yhdessä useiden\nmuiden vangittujen kanssa. He palasivat noin kolmen tai neljän aikaan\ntakaisin.\n\nEräänä iltapäivänä tämä paluu tapahtui aivan erikoisten olosuhteiden\nvallitessa. Kun muita vangittuja ei vielä oltu kuulusteltu,\npäätettiin Arsène Lupin saattaa ensiksi takaisin tutkintovankilaan.\nHän astui siis yksinään ajoneuvoihin.\n\nVankivaunuissa, joita tavallisesti sanotaan \"salaattikoriksi\", on\nkeskellä käytävä, josta ovet vievät kymmeneen koppiin, viiteen\noikealla ja viiteen vasemmalla puolen. Jokainen koppi on laitettu\nsiten, että vanki voi niissä istua, joten nuo viisi vangittua\nsiten istuivat vieretysten, seinä välissä. Käytävän päässä on\nkunnalliskaartin sotilas vahtina.\n\nArsène vietiin kolmanteen oikeanpuoliseen koppiin, ja raskaat\najoneuvot lähtivät liikkeelle. Hän huomasi, että he kulkivat\nKellokatua ja ajoivat Oikeuspalatsin ohitse. Silloin keskellä\nSaint-Michelin siltaa hän painoi oikealla jalallaan rautalevyä, joka\noli hänen koppinsa lattiassa. Heti jotakin irtaantui, ja seinälevy\nsiirtyi hitusen syrjään. Hän huomasi olevansa juuri molempien pyörien\nvälissä.\n\nHän odotti vaanien ympärilleen. Vaunut kulkivat hevosten astuessa\nkäymäjalkaa pitkin Saint-Michelin bulevardia. Saint-Germainin\nbulevardin kulmassa ne pysähtyivät. Erään kuorma-ajurin hevonen\noli kaatunut. Kun liike seisahtui, niin siihen kasaantui piankin\najoneuvoja ja raitiovaunuja.\n\nArsène Lupin kurkisti ulos. Toinen vankivaunu oli aivan hänen\nvaununsa vieressä. Hän nosti levyä korkeammalle, laski jalkansa\nsuuren pyörän pienalle ja hyppäsi alas.\n\nEräs ajuri näki sen, purskahti nauruun ja aikoi huutaa. Mutta hänen\näänensä hukkui jälleen liikkeelle lähteneiden ajoneuvojen kolinaan.\nSitä paitsi Arsène Lupin oli silloin jo kaukana.\n\nHän oli juossut muutaman askeleen; mutta vasemmanpuolisella\nkatukäytävällä hän kääntyi, katsahti ympärilleen, näytti\ntarkastelevan siten kuin se, joka ei vielä tiedä, mihin suuntaan\nlähtee. Sitten hän päättäväisenä pisti kädet taskuihinsa ja alkoi\nnousta huolettoman kävelijän tavoin bulevardia ylöspäin.\n\nIlma oli kaunis, syksyn leuto ja kirkas. Kahvilat olivat täynnä\nkansaa. Hän istahti erään kahvilan terassille.\n\nHän tilasi itselleen kolpakon olutta ja savukerasian. Hän tyhjensi\npienin siemauksin lasinsa, poltteli tyynesti savukkeen ja sytytti\ntoisen. Vihdoin noustuaan ylös hän pyysi viinuria kutsumaan luokseen\nisännän.\n\nIsäntä tuli, ja Arsène sanoi niin kovaa, että kaikki sen kuulivat:\n\n\"Minä olen, ikävä kyllä, hyvä herra, unohtanut kukkaroni. Ehkä nimeni\non teille niin tuttu, että suotte minulle tämän muutamaksi päiväksi\nvelaksi: olen Arsène Lupin.\"\n\nIsäntä katsoi häneen luullen hänen laskevan leikkiä, mutta Arsène\nLupin jatkoi:\n\n\"Lupin, tutkintovankilan vanki, mutta tällä hetkellä karkumatkalla.\nRohkenisin uskoa, että tämä nimi herättää teissä luottamusta.\"\n\nJa hän poistui kaikkien nauraessa, ilman että isäntä muistikaan\nvaatia maksua.\n\nHän meni viistoon Sufflot-kadun poikki ja Saint-Jacques-kadulle.\nHän kulki sitä pitkin hitaasti, pysähtyi myymäläin ikkunain eteen\nja poltteli. Bulevardi Port-Royalin luona hän katseli ympärilleen,\nvalitsi uuden suunnan ja lähti suoraan Vankilakatua kohden. Kohta\nnäkyivät vankilan synkät muurit. Kuljettuaan niiden sivuitse hän\nsaapui kunnalliskaartilaisen eteen, joka seisoi vahdissa, ja\nkohottaen lakkiaan sanoi:\n\n\"Onkohan tämä tutkintovankila?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Tahtoisin päästä takaisin koppiini. Vaunut jättivät minut tielle,\nenkä minä tahtoisi käyttää väärin...\"\n\nSotilas ärähti:\n\n\"Kuulkaahan, mies, painukaa tiehenne ja äkkiä!\"\n\n\"Anteeksi, anteeksi, minun tieni kulkee tästä portista. Ja jos\nestätte Arsène Lupinia pääsemästä sisään, se voi tulla teille\nkalliiksi, ystäväiseni.\"\n\n\"Arsène Lupin! Mitä te löpisette?\"\n\n\"Ikävä kyllä minulla ei ole käyntikorttia\", sanoi Arsène ollen\netsivinään sitä taskuistaan.\n\nVartija tuijotti ällistyneenä häntä kiireestä kantapäähän. Sitten,\nsanaakaan sanomatta, hän melkein tietämättään veti soittokellon\nnuorasta. Rautaovi aukeni raolleen.\n\nMuutama minuutti myöhemmin vankilan johtaja ja kanslisti juoksivat\nsaapuville hyvin äkäisinä. Arsène hymyili:\n\n\"Kuulkaahan, herra johtaja, älkää ilveilkö minun kanssani. Te\nkuljetatte minua varovaisuuden vuoksi ypöyksinäni vankivaunuissa,\nvalmistetaan pieni este kadulle ja te luulette minun juoksujalkaa\nrientävän ystävieni luo. No niin, ja nuo kaksikymmentä\nvanginvartijaa, jotka seurasivat meitä jalan, autoilla ja\npolkupyörillä? Kylläpä he olisivat panneet kauniita juttuja toimeen!\nMinä en olisi hengissä päässyt siitä. Sanokaahan, herra johtaja,\nettekö te odottanut sitä?\"\n\nHän kohotti olkapäitään ja jatkoi:\n\n\"Pyydän herra johtaja, älkää pitäkö minusta sellaista huolta. Sinä\npäivänä, jona tahdon karata, en tarvitse kenenkään apua.\"\n\nPari päivää myöhemmin, _l'Echo de France_, joka näytti tulleen Arsène\nLupinin varsinaiseksi äänenkannattajaksi -- ja sanottiinkin hänen\nitse kuuluvan sen uutishankkijoihin -- julkaisi täydellisen selonteon\ntästä pakoyrityksestä. Vangitun ja hänen salaisen ystävättärensä\nkirjeenvaihto, tätä kirjeenvaihtoa varten käytetyt keinot,\npoliisin suhde pakoon, kävely Saint-Michelin bulevardilla, tapaus\nSufflot-kahvilassa, kaikki oli siinä kerrottuna. Se tiesi, että ne\ntutkimukset jotka Dieuzy oli pannut toimeen ravintolan viinurin\nkanssa, eivät olleet vieneet mihinkään tulokseen. Ja toiselta\npuolelta kerrottiin, kuinka loppumaton määrä mitä erilaisimpia\napukeinoja tuolla miehellä oli hallussaan: vankivaunu, jossa häntä\nkuljetettiin, oli täynnä salaluukkuja, hänen joukkonsa oli vaihtanut\nsen yhteen niistä kuudesta vaunusta, joita vankila tavallisesti\nkäytti.\n\nEi kukaan enää epäillytkään, ettei Arsène Lupin kohdakkoin pakenisi.\nHän itse väitti sitä aivan varmasti, jota todistaa hänen herra\nBouvierille antamansa vastaus pakoyrityksen jälkeisenä päivänä.\nKun tuomari pilkkasi hänen onnistumatonta pakoaan, niin hän katsoi\ntuomariin ja sanoi kylmästi:\n\n\"Kuulkaahan, hyvä herra, ja uskokaa minun sanojani: tämä pakoyritys\noli vain osa pakotuumastani.\"\n\n\"En ymmärrä teitä\", ilkkui tuomari.\n\n\"Ei teidän tarvitsekaan ymmärtää.\"\n\nJa kun tuomari ryhtyi tutkimuksiin, jotka julkaistiin\nkokonaisuudessaan _l'Echo de Francen_ palstoilla, niin hän huudahti\nkyllästyneenä:\n\n\"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, miksi suotta! Nämä kysymykset ovat aivan\ntarpeettomia!\"\n\n\"Kuinka niin, tarpeettomiako?\"\n\n\"Niin juuri, enhän minä aio olla läsnä oikeuden istunnossa.\"\n\n\"Ettekö ole...\"\n\n\"En, se on aikomukseni, vakaa päätökseni. Eikä kukaan saa minua siinä\nhorjumaan.\"\n\nSellainen varmuus, ja joka päivä uusiintuvat, käsittämättömät uutiset\närsyttivät ja nolasivat oikeuslaitosta. Oli olemassa salaisuuksia,\njotka Arsène Lupin yksinään saattoi tietää ja jotka siis hän yksinään\noli saattanut julkaista. Mutta mistä syystä hän ne ilmaisi ja miten?\n\nArsène Lupin vietiin toiseen koppiin. Eräänä iltana hänet siirrettiin\nalakertaan. Tuomari kokosi kaikki tutkimustulokset ja lähetti asian\nyleiselle syyttäjälle.\n\nAsiasta ei kuultu mitään. Sitä kesti kaksi kuukautta. Lupin vietti\nsen maaten vuoteellaan, kasvot melkein aina seinään päin kääntyneinä.\nMuutto toiseen koppiin näytti heikontaneen häntä. Hän ei tahtonut\ntavata asianajajaansakaan vartijansa läsnäollessa.\n\nPari viikkoa ennen oikeudenistuntoa hän näytti virkistyvän. Hän\nvalitti huonoa ilmaa. Hän sai kävellä vankilan pihalla hyvin varhain\naamulla kahden vartijan välissä.\n\nMutta yleisön uteliaisuus ei ollut heikentynyt. Joka päivä saatiin\nkuulla uutisia hänen paostaan. Yleisö melkein toivoi sitä, sillä\nsitä miellytti tuon henkilön iloisuus, monipuolisuus, hänen\nkeksintöjensä nerous ja elämänsä salaperäisyys. Arsène Lupinin\ntäytyi päästä pakoon. Se oli aivan välttämätöntä, kohtalon määräys.\nYleisö ihmetteli vain sitä, että hän hidasteli niin kauan. Joka aamu\npoliisiprefekti kysyi sihteeriltään:\n\n\"No niin, eikö hän ole vielä karannut?\"\n\n\"Ei, herra prefekti.\"\n\n\"Sitten hän tekee sen huomenna.\"\n\nJa oikeudenistunnon edellisenä päivänä eräs herra tuli _Grand\nJournalin_ toimitukseen, pyysi saada puhutella oikeusasiain\ntoimittajaa, heitti käyntikortin hänen eteensä ja poistui. Kortissa\noli seuraavat sanat: \"_Arsène Lupin pitää aina lupauksensa_.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeudenistunto alkoi siis sellaisin entein.\n\nTungos oli tavaton. Jokainen tahtoi nähdä kuuluisan Arsène Lupinin\nja kuulla, miten hän pitää tuomaria pilkkanaan. Asianajajat ja\nvirkamiehet, sanomalehtimiehet ja ylhäiset herrat, näyttelijättäret\nja ylhäisön naiset, koko Pariisi täytti salin kuulijapenkit.\n\nUlkona satoi, päivä oli hämärä, Arsène Lupinin kasvoja ei erottanut\ntarkoin, kun vartijat toivat hänet sisään. Mutta hänen jäykkä\nastuntansa, tapa, millä hän istahti paikalleen, hänen välinpitämätön\nja passiivinen esiintymisensä, ne eivät puhuneet hänen edukseen.\nUseamman kerran hänen asianajajansa -- eräs herra Danvalin sihteeri,\nsillä tämä oli pitänyt arvoaan alentavana ryhtyä tähän asiaan --\nkysyi häneltä. Hän kohotti vain päätään ja oli vaiti.\n\nYleinen syyttäjä luki syytöskirjelmän, sitten tuomari sanoi:\n\n\"Syytetty, nouskaa. Nimenne, etunimenne, ikänne ja ammattinne?\"\n\nKun hän ei saanut vastausta, kysyi hän uudelleen:\n\n\"Nimenne? Minä kysyn nimeänne?\"\n\nHeikolla ja väsyneellä äänellä vastasi syytetty:\n\n\"Baudru, Désiré.\"\n\nKuului mutinaa. Mutta tuomari jatkoi:\n\n\"Baudru, Désiré! Se on taas uusi juoni! Kun se on jo kai kahdeksas\neri nimi, jonka sanotte omaksenne ja ehkä yhtä keksitty kuin\nedellisetkin, niin toivoakseni suvaitsette, että käytämme Arsène\nLupin nimeä, jolla nimellä olette tunnetumpi.\"\n\nTuomari tarkasti muistiinpanojaan ja jatkoi:\n\n\"Sillä kaikista tutkimuksista huolimatta on ollut mahdotonta saada\nselvää oikeasta nimestänne. Edustatte sitä nykyisessä yhteiskunnassa\noutoa tapausta, että teillä ei ole lainkaan menneisyyttä. Emme\ntiedä, kuka olette tai mistä, missä olette nuoruutenne viettänyt,\nlyhyesti emme mitään. Te ilmestyitte aivan yhtäkkiä noin kolme vuotta\nsitten, voimatta varmasti sanoa mistä ympäristöstä, ja tulitte äkkiä\nArsène Lupiniksi, se tahtoo sanoa mieheksi, joka on merkillinen\nsekoitus neroudesta ja rikollisuudesta, epänormaalisuudesta ja\njalomielisyydestä. Ne tiedot, jotka olemme saaneet entisestä\nelämästänne, ovat vain otaksumia. On luultavaa, että eräs Rostat,\njoka noin kahdeksan vuotta sitten työskenteli taikatemppujen tekijän\nDicksonin kanssa, olikin Arsène Lupin. On luultavaa, että venäläinen\nylioppilas, joka kuusi vuotta sitten harjoitti opintoja tohtori\nAltierin laboratoriossa Saint Louisen sairashuoneessa ja joka usein\nhämmästytti opettajaansa nerokkailla päätelmillään bakteriologiassa\nja rohkeilla kokeilullaan ihotautien alalla, olikin Arsène Lupin.\nArsène Lupin oli myös se japanilaisen painin opettaja, joka asettui\nPariisiin aikoja ennen kuin puhuttiinkaan jiujitsusta. Luulemme,\nettä Arsène Lupin oli se polkupyöräilijä, joka sai maailmannäyttelyn\naikana ensimmäisen palkinnon, 10 000 frangia, eikä sen jälkeen\nesiintynyt. Arsène Lupin oli myös ehkä sama henkilö, joka pelasti\npienestä ikkunasta basaarin palossa niin monta henkilöä... ja ryösti\nheidät putipuhtaiksi.\"\n\nJa lyhyen äänettömyyden jälkeen tuomari lopetti puheensa näin:\n\n\"Tällainen näyttää olleen se aika, jona te tunnuitte huolellisesti\nvalmistuneen taisteluun yhteiskuntaa vastaan. Järkiperäisen\nmenetelmän avulla kehititte voimanne, tarmonne ja sukkeluutenne.\nTunnustatteko nämä tiedot oikeiksi?\"\n\nTämän puheen aikana syytetty oli nojautunut vuoroin kumpaankin\njalkaansa, selkä kumarassa ja kädet hervottomina. Kirkkaammassa\nvalossa näki, että hän oli tavattoman laiha, hänen poskensa\nkuopilla, silmänsä verestävät, kasvot kelmeät ja niissä siellä\ntäällä punaisia täpliä, ja parta oli epätasainen ja harva. Hän oli\nvankilassa huomattavassa määrässä vanhentunut ja kuihtunut. Ei enää\ntuntenut hänen hienoja ja kauniita kasvojaan, joista niin usein oli\nsanomalehdissä nähnyt miellyttäviä kuvia.\n\nSaattoi luulla, ettei hän kuullutkaan hänelle tehtyjä kysymyksiä. Ne\ntäytyi esittää hänelle kaksi kertaa. Sitten katsoi hän ylös, näytti\nmiettivän ja sitten ponnistaen voimiaan, sopersi:\n\n\"Baudru, Désiré.\"\n\nTuomari purskahti nauruun.\n\n\"En ole aivan selvillä siitä systeemistä, jota te, Arsène Lupin,\naiotte puolustuksessanne käyttää. Jos tahdotte näytellä höperöä ja\nsyyntakeetonta, niin se on oma asianne. Mitä minuun tulee, niin ajan\nasiaa suoraan eteenpäin välittämättä teidän keksinnöistänne. \"\n\nJa hän alkoi yksityiskohtia myöten selvitellä niitä varkauksia,\npetoksia ja väärennyksiä, joista Lupinia syytettiin. Toisinaan hän\nkysäisi syytetyltä. Tämä mörähti jotakin tai oli vastaamatta.\n\nTodistajien kuulustelu alkoi. Tuli esiin vähäpätöisiä väitteitä,\nniiden joukossa vakavampiakin, joilla kaikilla oli se ominaisuus,\nettä ne sotivat toisiaan vastaan. Tutkimus muuttui hämmästyttävän\nsekavaksi, mutta kun tarkastaja Ganimard tuotiin sisään, kaikkien\nmielenkiinto heräsi uudelleen.\n\nJo heti alussa vanha salapoliisi herätti pettymyksen tunteen\nkuulijoissa. Ei hän näyttänyt juuri pelkäävän -- olihan hän\nnähnyt muitakin pahantekijöitä -- mutta kyllä levottomalta,\npahoinvoivalta. Useamman kerran hän huomattavan hämillään kääntyi\nkatsomaan syytettyä. Nojaten molemmin käsin kaidepuuhun hän kertoi\ntapauksista, joihin hän oli ottanut osaa, takaa-ajostaan kautta\nEuroopan, tulostaan Amerikkaan. Ja kaikki kuuntelivat häntä ahnaasti\nkuten kuullaan kerrottavan mitä jännittävintä seikkailua. Mutta\nloppupuolella viitattuaan tuttavuuteensa Arsène Lupinin kanssa hän\nkaksi eri kertaa pysähtyi hajamielisenä ja epävarmana puheessaan.\n\nNäki aivan selvästi, että joku ajatus vaivasi häntä. Tuomari sanoi\nhänelle:\n\n\"Jos olette sairas, niin teidän on parasta keskeyttää todistuksenne.\"\n\n\"Ei, ei, mutta...\"\n\nHän vaikeni, katseli syytettyä pitkään ja tarkasti, ja sanoi sitten:\n\n\"Minä pyydän lupaa saada lähemmin tarkastaa syytettyä. Tässä piilee\njokin salaisuus, josta minun täytyy päästä selville.\"\n\nHän lähestyi syytettyä, katsoi vielä pitempään häneen hyvin tarkasti,\nkääntyi sitten oikeuden puoleen ja virkkoi sitten juhlallisella\näänellä:\n\n\"Herra puheenjohtaja, vakuutan, että tämä edessäni oleva mies ei ole\nArsène Lupin.\"\n\nNäiden sanojen jälkeen syntyi pitkä äänettömyys. Tuomari, joka\nensiksi oli aivan ymmällään, huudahti:\n\n\"Mitä sanottekaan! Tehän olette hullu!\"\n\nTarkastaja vakuutti vielä varmemmin:\n\n\"Ensi hetkellä voi erehtyä yhdennäköisyydestä, sillä sellainen on\nolemassa, sen myönnän, mutta sitten huomaa erehtyneensä. Nenä, suu,\nhiukset, ihon väri... niin juuri: ne eivät ole Arsène Lupinin. Ja nuo\nsilmät sitten! Onko hänellä koskaan ollut tuollaisia juopon silmiä?\"\n\n\"Selittäkäähän toki. Mitä te, todistaja väitätte?\"\n\n\"Mistä minä sen tiedän! Hän on pannut sijaansa jonkun miesparan, joka\nvoi tulla tuomituksi hänen sijastaan... Jollei tämä mies ole hänen\nrikostoverinsa.\"\n\nKaikkialta salista kuului huutoja, naurua, huudahduksia, jotka tämä\näkillinen teatteritemppu oli herättänyt. Oikeuden puheenjohtaja\nkutsutti saapuville tutkintotuomarin, vankilan johtajan, vartijat ja\nkeskeytti istunnon.\n\nKun sitä jälleen jatkettiin, niin herra Bouvier ja vankilan johtaja\nväittivät, nähdessään syytetyn, että hän ja Arsène Lupin olivat vain\nhiukan toistensa näköisiä.\n\n\"Mutta\", huudahti tuomari, \"kuka tämä mies siis on? Mistä hän on\ntullut? Miten hän on oikeuden hallussa?\"\n\nVankilan vartijat tuotiin sisään. Mikä hämmästyttävä, vastaansotiva\nväite, he tunsivat vangin samaksi, jota he vuorotellen olivat\nvartioineet. Tuomari hengähti helpoituksesta.\n\nMutta toinen vartija jatkoi:\n\n\"Niin, niin, minä luulen, että se on hän.\"\n\n\"Mitä? Te luulette?\"\n\n\"Hitto vieköön, minä olen hyvin epäselvästi hänet nähnyt. Hänet\ntuotiin minulle illalla, ja kaksi kuukautta hän on maannut kasvot\nseinään päin.\"\n\n\"Mutta sitä ennen?\"\n\n\"Sitä ennen? Silloin hän ei ollut kopissa n:o 24.\"\n\nVankilanjohtaja selitti asian:\n\n\"Me muutimme vangitun toiseen koppiin pakoyrityksen jälkeen.\"\n\n\"Mutta te, herra johtaja, te olette nähnyt hänet näinä kahtena\nkuukautena?\"\n\n\"Minulla ei ollut tilaisuutta nähdä häntä... hän makasi aina.\"\n\n\"Eikö tämä ole se mies, joka uskottiin teidän huostaanne?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Kuka hän siis on?\"\n\n\"Sitä en voi sanoa.\"\n\n\"Tässä on siis tapahtunut vaihdos, joka tehtiin kaksi kuukautta\nsitten. Miten sen selitätte?\"\n\n\"Se on mahdotonta.\"\n\n\"Siis?\"\n\nAivan epätoivoissaan asian sekavuudesta tuomari kääntyi syytetyn\npuoleen ja kysyi kehottavalla äänellä:\n\n\"Kuulkaahan, syytetty, voitteko selittää minulle, miten ja milloin\njouduitte oikeuden haltuun?\"\n\nTämä hyväntahtoisuus näytti poistavan sen epäluuloisuuden, joka\ntähän asti oli estänyt syytettyä puhumasta. Hän koetti vastata. Kun\ntaitavasti ja ystävällisesti kyseltiin, niin onnistuttiin saamaan\nkokoon muutamia lauseita, joista tuli ilmi seuraavaa: Kaksi kuukautta\nsitten hänet tuotiin vankilaan. Hän oli ollut siellä yön ja aamun.\nHänet päästettiin vapaaksi, taskussaan seitsemänkymmentäviisi\ncentimiä. Mutta kun hän meni vankilan pihan poikki, tarttui kaksi\nvartijaa häntä käsivarsista kiinni ja vei vankivaunuun. Sen jälkeen\nhän oli elänyt kopissa n:o 24, jokseenkin onnellisena... sai hyvää\nruokaa... ja nukkui hyvin... Sen vuoksi hän ei ollut tehnytkään\nvastarintaa...\n\nTämä kaikki tuntui todennäköiseltä. Yleisön nauraessa ja puhellessa\nkiihtyneenä tuomari lykkäsi asian seuraavaan istuntoon hankkiakseen\nlisätodisteita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTutkittaessa saatiin heti seuraavat tiedot vankilasta: kahdeksan\nviikkoa sitten oli eräs Désiré Baudru-niminen mies nukkunut yönsä\nvankilassa. Päästyään seuraavana päivänä vapaaksi hän poistui\nvankilasta kello kaksi iltapäivällä. Samana päivänä kello kaksi lähti\nArsène Lupin viimeisestä kuulustelusta ja palasi vankivaunuissa\nvankilaan.\n\nOlivatko vartijat erehtyneet? Olisivatko he yhdennäköisyyden\npettäminä huolimattomuudessaan itse panneet tämän miehen vangitun\nsijaan? Silloin he olisivat olleet niin leväperäisiä, että heidän\nvirkansa laadun vuoksi ei sellaista voinut otaksuakaan.\n\nOliko tämä vaihdos valmisteltu jo edeltäpäin? Paitsi sitä, että\ntapahtumapaikka oli melkein mahdoton siihen, täytyi siinä tapauksessa\nBaudrun olla kanssarikollinen; hän oli antanut vasiten vangita\nitsensä astuakseen Arsène Lupinin sijaan. Mutta minkä ihmeen kautta\nsilloin tämä tuuma, joka perustui aivan uskomattomaan onneen,\nedullisiin sattumiin ja satumaisiin erehdyksiin, oli voinut onnistua?\n\nDésiré Baudru vietiin antropometriseen mittaukseen: mikään ei\nvastannut Lupinin tuntomerkkejä. Sitä paitsi voitiin helposti seurata\nhänen elämänvaiheitaan. Hänet tunnettiin Courbevoiessa, Asnieressa,\nLevalloisissa. Hän eli almuista ja nukkui eräässä lumppujenkokoojan\nvajassa, joita on Ternesin vallin luona. Koko vuoden ajan hän oli\nollut kateissa.\n\nOliko Arsène Lupin ottanut hänet palvelukseensa? Sitä ei voitu\nminkään seikan perusteella uskoa. Ja vaikka niinkin olisi ollut,\nniin ei vangin paosta saatu sen enempää selvää. Tutkimuksen tulos\noli aina sama. Niistä paristakymmenestä johtopäätöksestä, joita\noltiin valmiita tekemään, ei ainoakaan ollut tyydyttävä. Paosta\nitsestään ei ollut epäilystäkään, koko pako oli niin käsittämätön,\nniin ihmeellinen, ja sekä yleisö että tuomioistuin näkivät, että se\noli tulos pitkistä valmisteluista, seuraus verrattomista teoista,\njotka tarkkaan liittyivät toisiinsa, joiden onnistuminen vain todisti\noikeaksi Arsène Lupinin ylpeän ennustuksen: \"Minä ei aio olla läsnä\noikeuden istunnossa.\"\n\nKun kokonainen kuukausi oli jatkettu mitä tarkimpia tutkimuksia,\npysyi arvoitus yhä vain selvittämättömänä. Eihän Baudru-parkaa\nvoitu pitää iankaiken vankilassa. Hänen oikeusjuttunsa olisi ollut\nnaurettava; mitä syytöksiä oli häntä vastaan? Tutkintotuomari\nallekirjoitti hänen vapauttamiskäskynsä. Mutta vankilan päällikkö\npäätti panna hänet tarkan valvonnan alaiseksi.\n\nSe oli Ganimardin keksimä ajatus. Hän ei omalta kannaltaan voinut\nnähdä tässä mitään erehdystä tai sattumaa. Baudru oli välikappale,\njota Arsène Lupin oli käyttänyt verrattomalla taituruudellaan. Kun\nBaudru olisi vapaana, niin hänen kauttaan saataisiin Arsène Lupin tai\nainakin joku hänen tovereistaan kiinni.\n\nGanimard sai apulaisikseen Folenfantin ja Dieuzyn, ja eräänä\ntammikuun usvaisena aamuna avattiin vankilan portti Désiré Baudrulle.\n\nEnsi alussa hän näytti olevan kovin epäröivällä kannalla, kuljeskeli\nkuten ainakin mies, joka ei tiedä, miten hän käyttäisi aikaansa.\nHän käveli Vankila- ja Saint-Jacques-katua pitkin. Eräässä vanhojen\nvaatteiden kaupassa hän riisui takkinsa ja liivinsä, myi liivin\nmuutamasta rovosta, ja ottaen jälleen takin ylleen jatkoi matkaansa.\n\nHän meni Seine-virran yli. Châtelet-torilla ajoi hänen ohitseen\nbussi. Hän aikoi nousta siihen. Se oli täynnä. Tarkastaja pyysi häntä\nottamaan järjestysnumeron, hän astui odotushuoneeseen.\n\nSilloin Ganimard kutsui molemmat apulaiset luokseen ja koko ajan\npitäen odotushuonetta silmällä sanoi heille sukkelaan:\n\n\"Ottakaa ajuri... ei, kaksi, se on viisainta. Minä ajan toisen kanssa\nteistä, ja seuraamme häntä.\"\n\nMiehet tottelivat. Mutta Baudru ei palannutkaan. Ganimard meni\nodotushuoneeseen: siellä ei ollut ketään.\n\n\"Mikä typerys minä olen\", hän mutisi, \"unohdin toisen ulko-oven\".\n\nOdotushuone oli todellakin käytävän kautta yhteydessä\nSaint-Martin-kadun kanssa. Ganimard riensi perästä. Hän tuli juuri\nparaiksi nähdäkseen Baudrun istuvan Batignollesin-Kasvitarhan\nbussissa, joka kääntyi Rivoli-kadun kulmasta. Hän juoksi ja sai\nbussin kiinni. Mutta hän oli kadottanut molemmat apulaisensa. Hän sai\nyksin jatkaa takaa-ajoaan.\n\nRaivoissaan teki hänen mielensä iskeä miehen niskaan kiinni ilman\nmitään muodollisuuksia. Eikö tuo höperäksi luultu ollut tahallaan\nja tarkoin mietityn juonen avulla erottanut hänet hänen molemmista\napulaisistaan?\n\nHän katseli Baudrua. Tämä torkkui penkillään ja pää heilui oikealle\nja vasemmalle. Suu oli puoliksi auki, ja hän oli uskomattoman typerän\nnäköinen. Ei, hän ei ollut mikään vastustaja, joka voisi pettää\nvanhaa Ganimardia. Sattuma häntä oli auttanut, siinä kaikki.\n\nLafaytte-gallerian kulmassa mies hyppäsi bussista Muetten\nraitiovaunuun. Se kulki pitkin bulevardi Haussmannia ja Avenue Victor\nHugoa. Baudru nousi vasta Muetten pysäkin luona pois ja lähti velton\nnäköisenä Boulognen metsään.\n\nHän käveli käytävältä toiselle, palasi takaisin, jatkoi matkaansa.\nMitä hän etsi? Oliko hänellä jokin tarkoitus? Jatkettuaan tunnin ajan\ntätä peliä hän näytti väsyvän. Nähdessään penkin hän istahti sille.\nTämä paikka, lähellä Auteuilia, pienen, puiden siimeksessä olevan\nlammen rannalla, oli aivan autio. Kului puoli tuntia. Ganimard kävi\nkärsimättömäksi ja päätti ryhtyä puheisiin.\n\nHän lähestyi siis ja istuutui Baudrun viereen. Hän sytytti savukkeen,\npiirteli kävelykepillään ympyröitä hiekkaan ja sanoi:\n\n\"Eipä kovinkaan lämmin.\"\n\nÄänettömyys. Ja äkkiä, keskellä tätä hiljaisuutta, kajahti nauru,\niloinen, onnellinen nauru, hurjan ilon valtaama vastustamaton nauru.\nGanimard tunsi toden teolla hiustensa nousevan pystyyn. Tuon naurun,\ntuon pirullisen naurun hän tunsi niin hyvin!...\n\nÄkkinäisellä liikkeellä hän tarttui miehen rinnuksiin ja katsoi\nhäneen terävästi, vihaisesti, tarkemmin vielä kuin oikeudessa, ja nyt\nse ei enää ollutkaan sama mies. Se oli se mies, mutta samalla myös\ntoinen, se oikea.\n\nTerästäen tahtonsa hän näki silmien eloisan ilmeen, hän täydensi\nlaihtuneet kasvot, hän huomasi oikean hipiän kelmeän ihon alta,\nja oikean suun rumentavien ryppyjen takaa. Ja silmät olivat tuon\ntoisen, suu tuon toisen, ja varsinkin oli hänen tuo terävä, vilkas,\npilkallinen, nerokas, niin kirkas ja niin nuorekas ilme.\n\n\"Arsène Lupin, Arsène Lupin\", hän sopersi.\n\nÄkkiä sai raivo hänessä vallan, ja hän tarttui toisen kurkkuun\nkoettaen kaataa hänet nurin. Viidestäkymmenestä ikävuodestaan\nhuolimatta hän oli vielä harvinaisen voimakas, jota vastoin\nhänen vastustajansa tuntui hyvin heikolta. Ja sitä paitsi, mikä\nmestariteko, jos hän nyt saisi Lupinin kiinni!\n\nTaistelu oli lyhyt. Arsène Lupin tuskin ehti aloittaa\npuolustautumista; heti kun Ganimard oli iskenyt kiinni, hän myös\nirrotti kätensä. Hänen oikea käsivartensa riippui hervottomana ja\nvelttona alhaalla.\n\n\"Jos teille opetettaisiin poliisilaitoksessa jiu-jitsua\", selitti\nLupin, \"niin tietäisitte, että tämän iskun nimi on japanin kielellä\n_udishi-ghi_.\"\n\nJa hän jatkoi kylmästi:\n\n\"Sekuntikin vielä, niin minä olisin taittanut käsivartenne, ja te\nolisitte saanut vain ansaitun palkkanne. Kuinka te, vanha ystäväni,\njota minä kunnioitan, jonka edessä äkkiä paljastan oikean muotoni,\nvoitte käyttää väärin minun luottamustani! Se oli rumasti tehty...\"\n\nGanimard oli vaiti. Tämä pako, josta hänellä mielestään oli vastuu\n-- eikö se ollut onnistunut siksi, että hän huomiota herättäneellä\nväitteellään oli johtanut oikeuden harhaan? Tämä pako tuntui\nsuurimmalta häpeältä hänen virkaurallaan. Kyynel valui hänen harmaita\nviiksiään kohden.\n\n\"Mutta, hyvä Jumala, Ganimard, älkää nyt surko: jos te ette olisi\npuhunut, niin olisin minä pitänyt huolen siitä, että joku muu olisi\npuhunut. Kuulkaahan, enhän minä voinut sallia, että Désiré Baudru\ntuomittaisiin?\"\n\n\"Siis\", mutisi Ganimard, \"te se olittekin siellä? Ja te olette\ntässäkin!\"\n\n\"Minä, aina vain minä, yksinomaan minä.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"Oh! Tarvitsematta lainkaan olla taikuri. Tarvitsee vain, kuten\nkunnon tuomarikin sanoi, valmistautua kahdentoista vuoden ajan\nollakseen varma kaikkien sattumien varalta.\"\n\n\"Mutta kasvonne? Silmänne?\"\n\n\"Ymmärrättehän, että jos minä työskentelin puolitoista vuotta\nSaint-Louisissa tohtori Altierin kanssa, niin ei se tapahtunut\nrakkaudesta tieteeseen. Minä ajattelin, että hänen, jolle kerran\ntulee kunnia sanoa itseään Arsène Lupiniksi, täytyy osata turvautua\ntavallisiin ulkomuodon ja samannäköisyyden lakeihin. Ulkomuoto?\nSenhän voi mielensä mukaan muuttaa. Siten voi ruiskuttamalla\nparafiinia ihon alle saada sen pöhöttymään juuri siltä tai tältä\nkohdalta. Pyrogallolihappo muuttaa mohikaaniksi. Eräiden kasvien mehu\nlaittaa teille erinomaisia paiseita ja pahkuroita. Toinen kemiallinen\nyhdistys saa parran ja hiukset kasvamaan, toinen muuttaa äänen\nsoinnun. Lisätkää siihen kahden kuukauden määrätty ruokajärjestys\nkopissa n:o 24, tuhansia kertoja harjoitetut temput, miten avaan\nsuuni määrätyllä tavalla, pidän pääni näin kumarassa ja selkäni näin\nköyryssä. Lopulta viisi tippaa atropinia silmiin, jotta katse tulee\nharhailevaksi ja epävarmaksi, ja temppu on tehty.\"\n\n\"Minä en ymmärrä, kuinka vartijat...\"\n\n\"Muutokseni tapahtui vähitellen. He eivät huomanneet joka päivä\ntapahtuvia edistysaskeleita.\"\n\n\"Mutta Désiré Baudru?\"\n\n\"Baudru on olemassa. Hän oli eräs aivan viaton miesparka, jonka\ntapasin viime vuonna ja joka todellakin on hiukan minun näköiseni.\nKun saatoin odottaa vangitsemista milloin tahansa, piilotin hänet\nsyrjään ja aloin heti ensiksi tarkastaa, missä suhteessa ulkomuotomme\nerosivat, saadakseni ne kohdat mahdollisimman tarkoin muodostetuksi\nomaan naamaani. Ystäväni toimittivat hänet yhdeksi yöksi vankilaan,\njoten hän lähti melkein samalla hetkellä sieltä kuin minäkin, ja\nniin, että sen sattuman voi helposti havaita todeksi. Sillä huomatkaa\nse, hänen lähtönsä jäljet täytyi löytää, muuten oikeus olisi kysynyt,\nkuka minä olen. Jotavastoin, kun tarjosin oikeudelle tuon verrattoman\nBaudrun, niin oli aivan selvää, ymmärrättehän, aivan selvää,\nettä oikeus iski kiinni häneen, ja vaikka vangin vaihtaminen oli\nkerrassaan aivan mahdotonta, niin oikeus mieluummin uskoi vaihtamisen\nkuin myönsi oman tietämättömyytensä.\"\n\n\"Niin, niin, todellakin\", mutisi Ganimard.\n\n\"Ja sitä paitsi\", huudahti Arsène Lupin, \"oli minun käsissäni oikea\nvaltti, kortti, jonka jo alusta pitäen olin pistänyt peliin: se oli\nse jännitys, jolla kaikki odottivat pakoani. Ja siinä oli se suuri\nerehdys, johon te jouduitte, te ja kaikki muut, tässä jännittävässä\npelissä, joka minulla oli oikeuden kanssa, ja jonka lopputulos oli\naivan minun vallassani: te uskoitte kaiken muun lisäksi, että minä\ntoimin kerskaillen, että menestykseni oli huumannut minut kuten\nminäkin keltanokan. Minäkö, Arsène Lupin, olisin ollut niin typerä!\nJa sanoittehan tekin Cahornin jutussa: 'Sillä hetkellä kun Arsène\nLupin huutaa koko maailmalle karkaavansa, niin, hänellä on omat\nsyynsä, jotka pakottavat hänet huutamaan.' -- Mutta, hitto vieköön,\nettekö te ymmärrä, että päästäkseen karkuun... karkaamatta, täytyi\nkaikkien jo edeltäpäin uskoa sitä, sen täytyi olla uskonkappale,\nehdoton varmuus, häikäisevä totuus kuin itse aurinko. Ja siksi se\ntuli minun tahtoni kautta. Arsène Lupin karkaa. Arsène Lupin ei tule\noikeuden istuntoon. Ja kun te nousitte sanomaan: 'Tuo mies ei ole\nArsène Lupin', niin olisihan ollut yliluonnollista, jolleivät kaikki\nolisi uskoneet, että minä en ollut Arsène Lupin. Jos yksi ainoakaan\nolisi epäillyt, yksi ainoakaan olisi huomauttanut: 'Mutta ehkä hän\nonkin Arsène Lupin?' niin sinä hetkenä olisin ollut hukassa. Olisi\ntarvinnut vain kumartua puoleeni, ei sillä ajatuksella, että minä en\nollut Arsène Lupin, kuten te teitte, te ja muut, vaan ajattelen, että\nminä voisin olla Arsène Lupin, niin varokeinoistani huolimatta minut\nolisi tunnettu. Mutta minä olin levollinen. Logiikan ja psykologian\nmukaan ei kellään voinut olla niin yksinkertaista ajatusta.\"\n\nHän tarttui äkkiä Ganimardin käteen.\n\n\"Kuulkaahan, Ganimard, myöntäkää, että kahdeksan päivää vankilassa\nkeskustelumme jälkeen te odotitte minua kello neljä kotonanne, kuten\nminä olin teitä pyytänyt?\"\n\n\"Ja vankivaununne?\" kysyi Ganimard välttääkseen vastausta.\n\n\"Petkutusta! Ystäväni olivat korjanneet ja pistäneet toisten sijaan\nnämä vanhat, hyljätyt vaunut, kokeillessaan temppua. Mutta minä\ntiesin, että se oli epäkäytännöllistä ilman erikoisten seikkojen\napua. Mutta minä pidin hyödyllisenä tehdä tämän pakoyrityksen ja\nsaattaa sen julkisen puheen aiheeksi. Uhkarohkeasti suunniteltu\nensimmäinen pakoyritys teki toisen jo edeltäpäin mahdolliseksi.\"\n\n\"Siis tuo sikari...\"\n\n\"Oli minun järjestämäni kuten veitsikin.\"\n\n\"Ja kirjeet?\"\n\n\"Minun kirjoittamiani.\"\n\n\"Ja salaperäinen kirjeenvaihto?\"\n\n\"Hän ja minä olimme yksi ja sama. Minä osaan kirjoittaa millaista\nkäsialaa tahansa.\"\n\nGanimard mietti hetkisen ja kysäisi:\n\n\"Kuinka antropometrisessä mittauksissa ei huomattu, kun otettiin\nBaudrun päästä mitta, että se olikin sama kuin Arsène Lupinin?\"\n\n\"Arsène Lupinin mittoja ei olekaan kortissa.\"\n\n\"Totta kai!\"\n\n\"Tai sitten ne ovat vääriä. Minä olen paljon tutkinut sitä asiaa.\nBertillonin järjestelmässä on ensin kasvojen kuva -- ja te näette\nitse, että se ei pidä paikkaansa -- ja sitten tulos mittauksesta,\npään, sormien, korvien ym. mitat. Sitä vastaan ei voinut mitään\ntehdä.\"\n\n\"Siis?\"\n\n\"Siis täytyi maksaa. Jo ennen Amerikasta tuloani otti eräs virkamies\nniin ja niin paljon kirjoittaakseen väärät mitat kortilleni. Silloin\nkoko järjestelmä horjuu, ja tulos on aivan päinvastainen kuin\npitäisi. Baudrun mitat eivät siis vastanneet Arsène Lupinin mittoja.\"\n\nSyntyi jälleen äänettömyys, sitten Ganimard kysyi:\n\n\"Ja mitä te nyt aiotte tehdä?\"\n\n\"Nyt\", huudahti Lupin, \"aion levätä, lihoa ja vähitellen tulla taas\nomaksi itsekseni. Hyvähän on olla Baudru tai joku muu, muuttaa\npersoonallisuutta kuin paitaa ja valikoida ulkomuotonsa, äänensä,\nkatseensa ja käsialansa. Mutta voi sattua, ettei silloin enää löydä\nomaa itseään, ja se on hyvin surullista. Tunnen nykyään jokseenkin\nsamaa kuin mies, joka kadotti varjonsa. Minä alan etsiä itseäni...\nkunnes löydän.\"\n\nHän käveli edes takaisin. Päivä alkoi hiukan hämärtää. Hän seisahtui\nGanimardin eteen.\n\n\"Meillä ei luullakseni ole enää mitään toisillemme sanottavaa?\"\n\n\"On kyllä\", vastasi tarkastaja, \"tahtoisin tietää, kerrotteko pakonne\nsalaisuuden... tekemäni erehdyksen...\"\n\n\"Oh! Ei kukaan koskaan saa tietää, että se oli Arsène Lupin, joka\npäästettiin vapaaksi. Minulle on siksi tärkeätä koota ympärilleni\nsalaperäisyyden varjoja, jotta tämä pako ei kadottaisi ihmeen\ntapaista luonnettaan. Siksi älkää pelätkö mitään, hyvä ystäväni,\nja hyvästi. Syön tänä iltana kaupungissa päivällistä ja ennätän\ntöintuskin muuttaa pukua.\"\n\n\"Luulin teidän kaipaavan lepoa!\"\n\n\"Ikävä kyllä on olemassa seuraelämän vaatimuksia, joista ei voi\nvapautua. Lepo alkaa vasta huomenna.\"\n\n\"Ja missä te syötte päivällistä?\"\n\n\"Englannin suurlähetystössä.\"\n\n\n\n\nSALAPERÄINEN MATKUSTAJA\n\n\nOlin edellisenä päivänä lähettänyt autoni maanteitse Roueniin. Minun\npiti junalla mennä sinne ja sitten lähteä autolla ystävieni luo,\njotka asuvat Seine-virran varrella.\n\nSilloin tuli Pariisissa muutama minuutti ennen junan lähtöä seitsemän\nherraa vaunuosastooni; viisi heistä tupakoi. Vaikka matka olikin\nlyhyt, niin minusta tuntui ikävältä jäädä siihen seuraan, varsinkin\nkun vaunu oli vanhanaikainen, siinä ei ollut käytävää, vaan kukin\nosasto avautui erikseen vaunun sivusta. Otin siis päällystakkini,\nsanomalehteni, aikatauluni ja paketin viereiseen vaununosastoon.\n\nSiellä oli nainen. Minut nähdessään hän teki harmia ilmaisevan\nliikkeen, jonka varsin hyvin huomasin, ja kumartui ovella olevan\nherran puoleen, joka epäilemättä oli hänen miehensä ja oli saattanut\nhänet asemalle. Herra katsoi minuun, ja tuo tarkastus päättyi kai\nedukseni, sillä hän puhui hiljaa vaimolleen hymyillen, kuten tehdään\npelokkaalle lapselle, jota koetetaan rauhoittaa. Rouva hymyili\nvuorostaan ja vilkaisi ystävällisesti minuun, ikään kuin hän heti\nolisi ymmärtänyt, että minä olen niitä kohteliaita miehiä, joiden\nkanssa nainen voi olla suljettuna kahden tunnin ajan kuusi jalkaa\npitkään laatikkoon, tarvitsematta pelätä mitään.\n\nHänen miehensä sanoi hänelle:\n\n\"Älä pahastu, rakkaani, mutta minulla on tärkeä asia hoidettavana, ja\nminun on lähdettävä.\"\n\nHän suuteli hellästi rouvaansa ja lähti. Rouva heitti hänelle\nikkunasta lentosuukkoja ja vilkutti nenäliinallaan.\n\nVihellys kuului. Juna lähti liikkeelle.\n\nJuuri sillä hetkellä, asemavirkailijoiden vastustuksesta huolimatta,\naukeni ovi, ja mies tuli meidän osastoomme. Matkatoverini, joka\nparhaillaan seisoi järjestämässä tavaroitaan verkkoon, kiljahti\npelosta ja putosi penkille istumaan.\n\nMinä en ole pelkuri, kaukana siitä, mutta myönnän, että tuollaiset\nviime hetkellä tapahtuvat häiriöt tuntuvat aina ikäviltä. Ne tuntuvat\nliian odottamattomilta, eivätkä juuri luonnollisilta. Niiden takana\npiilee aina jotakin, muuten ei...\n\nMutta viimeksi tulleen ulkomuodon ja hänen käytöksensä olisi pitänyt\npoistaa se huono vaikutelma, jonka hänen tulonsa oli saanut aikaan.\nHän oli hyvin säädyllisesti, melkein hienosti pukeutunut, aistikas\nsolmio kaulassaan, puhtaat hansikkaat käsissä, tarmokkaan näköinen...\nMutta, toden totta, missä hitossa olin nähnyt nuo kasvot? Sillä en\nvoinut epäilläkään, olin ne nähnyt. Tuntui kuin olisin nähnyt monta\nkertaa jonkun valokuvan, mutta en koskaan itse henkilöä. Ja samalla\ntunsin, että minun oli turhaa koettaakaan päästä siitä selville, niin\nepävarma ja häilyvä oli muistoni.\n\nMutta kun huomioni kääntyi naiseen, hämmästyin hänen kalpeuttaan\nja pelästynyttä ilmettään. Hän katseli vierustoveriaan -- he\nistuivat samalla sohvalla -- todella kauhuissaan, ja huomasin,\nmiten pieni käsi läheni vavisten pientä matkalaukkua, joka oli noin\nkahdenkymmenen sentin päässä hänen polvistaan. Hän tarttui siihen ja\nveti sen hermostuneesti luokseen.\n\n\"Voitteko pahoin, rouva? Sallitteko, että avaan ikkunan?\"\n\nVastaamatta mitään hän osoitti pelokkaalla liikkeellä tuota\nmiestä. Minä hymyilin kuten hänen miehensäkin oli tehnyt, kohautin\nolkapäitäni ja selitin eleillä, ettei hänen tarvinnut pelätä, minähän\nolin läsnä, ja sitä paitsi tuo herra näytti aivan vaarattomalta.\n\nSillä hetkellä hän kääntyi meihin päin, katsoi meihin kiireestä\nkantapäähän, vaipui sitten nurkkaansa eikä enää liikahtanutkaan.\n\nSyntyi äänettömyys, mutta nainen, ikään kuin kooten koko tarmonsa\ntehdäkseen tämän epätoivoisen teon, kuiskasi minulle tuskin\nkuuluvalla äänellä:\n\n\"Tiedättekö, että hän on junassamme?\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Hän... hän... minä vakuutan teille.\"\n\n\"Kuka hän?\"\n\n\"Arsène Lupin!\"\n\nHän katsoi koko ajan matkatoveriimme ja sanoi tuon pelottavan nimen\npikemmin hänelle kuin minulle.\n\nMies painoi hattunsa syvemmälle kasvoilleen. Peittikö hän sillä\nhämillään oloaan vai valmistautuiko hän aivan yksinkertaisesti\nnukkumaan?\n\nHuomautin:\n\n\"Arsène Lupin tuomittiin eilen poissaolevana kahdenkymmenen vuoden\npakkotyöhön. Ei ole siis luultavaa, että hän tänään on niin\nvaromaton, että esiintyy yleisön joukossa. Sitä paitsi sanomalehdet\novat kertoneet hänen lähteneen tänä talvena Turkkiin kuuluisan\nvankilapakonsa jälkeen?\"\n\n\"Hän on tässä junassa\", sanoi nainen yhä selvemmin haluten sanoa\nsen niin, että matkatoverimme kuulisi, \"mieheni oli alipäällikkö\ntutkintovankilan palvelusosastossa, ja aseman komisario itse sanoi\nmeille, että Arsène Lupinia etsittiin\".\n\n\"Se ei vielä riitä...\"\n\n\"Hänet tavattiin ulommassa odotussalissa. Hän osti ensi luokan\nmatkalipun Roueniin.\"\n\n\"Silloinhan olisi ollut helppo ottaa hänet kiinni.\"\n\n\"Hän katosi. Odotussalin ovella oleva tarkastaja ei nähnyt häntä,\nmutta hänen otaksuttiin menneen asemasillan kautta ja nousseen\npikajunaan, joka lähtee kymmenen minuuttia myöhemmin kuin tämä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa hän olisi joutunut kiinni.\"\n\n\"Ja jos hän viime hetkessä olisi hypännyt ulos siitä pikajunasta ja\ntullut tähän junaan... joka onkin luultavaa... aivan varmaa?\"\n\n\"Siinä tapauksessa hän joutuu täällä kiinni. Sillä asemamiehet ja\npoliisit ovat varmaankin nähneet junanvaihtamisen, ja päästyämme\nRoueniin hänet otetaan kauniisti kiinni.\"\n\n\"Hänet, ei koskaan! Kyllä hän taas keksii jonkin keinon päästäkseen\npakoon.\"\n\n\"Siinä tapauksessa toivotan hänelle onnellista matkaa.\"\n\n\"Mutta sitä ennen, mitä kaikkea hän voisikaan tehdä!\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Mistä minä sen tiedän? Täytyy olla valmis mihin tahansa!\"\n\nHän oli hyvin levoton, ja olihan hänellä jossakin määrin syytäkin\nolla hermostunut. Sanoin melkein vastoin tahtoani:\n\n\"Tapahtuu todellakin ihmeellisiä yhteensattumia... Mutta\nrauhoittukaa. Joskin otaksumme, että Arsène Lupin on jossain\nvaunussa, niin hän pysyy siivosti alallaan, ei hanki itselleen uusia\nikävyyksiä eikä ajattele mitään muuta kuin miten karttaisi uhkaavan\nvaaran.\"\n\nSanani eivät rauhoittaneet häntä lainkaan. Hän vaikeni, pelkäsi\nluultavasti olevansa muuten epähieno.\n\nAvasin sanomalehteni ja luin selostukset Arsène Lupinin\noikeusjutusta. Kun niissä ei ollut mitään, jota en olisi jo tietänyt,\neivät ne minua paljoakaan huvittaneet. Sitä paitsi olin väsynyt, olin\nhuonosti nukkunut, tunsin silmäluomieni käyvän raskaiksi ja pääni\npainuvan alas.\n\n\"Mutta, hyvä herra, ettehän vain aikone nukkua!\"\n\nNainen riuhtaisi sanomalehdet käsistäni ja katsoi suuttuneena minuun.\n\n\"En suinkaan\", vastasin minä, \"siihen ei minulla ole lainkaan halua\".\n\n\"Se olisikin tavattoman ajattelematonta\", hän sanoi minulle.\n\n\"Tavattoman\", vastasin minä. Ja minä taistelin pontevasti unta\nvastaan, katselin maisemaa, pilviä, jotka kulkivat taivaalla. Ja pian\nkaikki tämä alkoi hälvetä, levottoman naisen ja liikkumattoman herran\nkuva haihtui mielestäni, ja minä vaivuin syvään, pitkään uneen.\n\nVaihtelevia ja keveitä unia alkoi piankin syntyä sielussani,\npäähenkilönä niissä oli eräs mies, joka käytti Arsène Lupinin nimeä\nja näytteli hänen osaansa. Hän hyppeli taivaanrannalla, selässään\nkantamus kallisarvoisia esineitä, kulki muurien läpi ja tyhjensi\nlinnoja.\n\nMutta tuon olennon hahmo, joka ei enää ollutkaan Arsène Lupin, kävi\nselvemmäksi. Hän tuli minua kohden, kasvoi yhä suuremmaksi, hyppäsi\nuskomattoman vikkelästi vaunuun ja putosi suoraan rintani päälle.\n\nKamala kipu... vihlova huuto... Minä heräsin. Se miesmatkustaja oli\npolvillaan rintani päällä ja kuristi minua kurkusta.\n\nNäin kaiken hyvin epäselvästi, sillä veri nousi silmiini. Näin myös\nnaisen vääntelehtivän hysteerisenä vaunun nurkassa. En edes koettanut\nvastustaa. Sitä paitsi minulla ei olisi ollut niin paljon voimiakaan:\nveri sykki ohimoissani, olin tukehtumaisillani... ääneni korisi...\nMinuutti vielä... ja minä olisin kuristunut kuoliaaksi.\n\nMies kai huomasi sen. Hän päästi kätensä irti. Nousematta rinnaltani\npois hän otti oikeaan käteensä nuoran, johon hän oli tehnyt silmukan,\nja sitoi nopeasti käteni yhteen. Pian olin sidottuna, suuni tukittu,\nliikkumattomana.\n\nJa hän teki tuon tekonsa ikään kuin se olisi ollut luonnollisin\nasia koko maailmassa, niin taitavasti, että näki hänen olevan\nmestarillisen ammattivarkaan ja pahantekijän. Ei ainoatakaan\nhätiköivää liikettä. Hän oli tyyni ja maltillinen. Ja minä makasin\npenkillä kiedottuna kuin muumio, minä, Arsène Lupin!\n\nTälle kannatti todella nauraa. Ja hetken vaarallisuudesta huolimatta\nnäin, mikä iva ja erikoisuus piili tässä tapauksessa. Arsène\nLupin joutuu petetyksi kuin mikäkin vasta-alkaja, rosvotuksi kuin\nkuka muu tahansa -- sillä rosvo tietysti otti haltuunsa kukkaroni\nja lompakkoni! Arsène Lupin oli nyt vuorostaan uhri, petetty,\nvoitettu... Mikä seikkailu!\n\nJa nainen. Mies ei välittänyt hänestä vähääkään. Hän tyytyi pieneen\nlaukkuun, joka virui matolla, ja otti sieltä jalokivet, kukkaron,\nkultakorut ja rahat. Nainen raotti silmiään, vapisi kauhusta, otti\nsormukset sormistaan ja ojensi ne miehelle ikään kuin säästääkseen\nhäneltä turhia vaivoja. Mies otti sormukset ja katsahti naiseen: tämä\npyörtyi.\n\nSitten, sanomatta sanaakaan ja yhä rauhallisena, välittämättä meistä\nvähääkään, mies palasi paikalleen, sytytti savukkeen ja ryhtyi\ntarkkaan tutkimaan saamiaan aarteita, ja näytti täysin tyytyväiseltä\ntähän tarkastukseensa.\n\nMinä en ollut niinkään tyytyväinen. En puhu niistä kahdestatoista\ntuhannesta frangista, jotka minulta näin äkkiä oli siepattu! Se\noli vahinko, jolle en pannut sen suurempaa painoa, sillä olin\nvarma siitä, että jokseenkin pian saisin takaisin tärkeät paperit;\nsuunnitelmat, osoitteet, luettelot apulaisista, vaaralliset kirjeet.\nMutta tällä hetkellä kohdistuivat ajatukseni erääseen paljon\nlähempänä olevaan vakavaan kohtaan:\n\nMitä nyt tapahtuisi?\n\nSillä voihan arvata, etten ollut jäänyt huomaamatta, päätellen\nSaint-Lazaren asemalla sinne tullessani vallinneesta jännittyneestä\ntunnelmasta. Minut oli kutsuttu eräiden ystävien luo, joiden\nkanssa seurustelin Guillaume Berlat-nimisenä miehenä ja jotka\nolivat laskeneet usein leikkiä yhdennäköisyydestäni Arsène Lupinin\nkanssa, enkä ollutkaan voinut muuttaa kyllin hyvin kasvojani, ja\njunassa oloni tiedettiin. Sitä paitsi oli nähty, miten eräs mies,\nluultavasti Arsène Lupin, oli rientänyt toisesta junasta tähän.\nSiis ehdottomasti, väistämättömästi, Rouenin poliisikomisario, joka\nsähkeitse oli saanut asiasta tiedon, olisi suuren salapoliisijoukon\nkanssa asemalla vastassa, kuulustelisi epäilyttäviä matkustajia ja\nnuuskisi vaunut tarkoin.\n\nTiesin tämän kaiken tapahtuvan, mutta en ollut sen vuoksi kovinkaan\nlevoton, sillä olinhan varma siitä, ettei Rouenin poliisi voinut olla\nPariisin poliisia ovelampi ja uskoin kyllä pääseväni pujahtamaan\nhuomaamatta pois, -- eihän minun tarvinnut lähtiessäni tehdä muuta\nkuin näyttää edustajakorttini, jonka avulla olin jo haihduttanut\nSaint-Lazaren aseman tarkastajan epäluulot? -- Mutta kuinka paljon\nasiat olivatkaan muuttuneet! Minä en ollut enää vapaa. Minun oli\nmahdotonta koettaa tavallisia temppujani. Poliisi löytäisi eräästä\nvaunusta etsintäkuulutetun Arsène Lupinin, jonka suotuisa sallimus\nlähetti hänelle sidottuna ja köytettynä, kuuliaisena kuin lammas,\nkäärittynä kuin paketti, kaikki valmiiksi tehtynä. Hänen ei tarvinnut\nmuuta kuin ottaa lähetys vastaan, kuten otetaan postipaketti, jossa\non pyitä, tai kori, jossa on hedelmiä ja vihanneksia.\n\nJa mitä voisi tehdä välttääkseni tämän harmillisen lopun, kun olin\nsidottu?\n\nJa pikajuna kiisi Rouenia kohden, joka oli ensimmäinen lähin\npysähdysasema, kiisi Vernonin ja Saint-Pierren ohitse.\n\nPäässäni pyöri eräs toinenkin asia, joka ei suorastaan koskenut\nminua, mutta joka herätti ammattiuteliaisuuttani. Mitähän\nmatkustajatoverini aikoi tehdä?\n\nJos olisin ollut yksin, niin hänellä olisi Rouenissa ollut aikaa\npoistua aivan rauhassa. Mutta nainen? Heti kun vaunun ovi vain olisi\nauki, niin nainen, vaikka hän nyt olikin niin hiljaa alallaan,\nkirkuisi, nostaisi melun, huutaisi apua!\n\nJa siksi minä olin niin hämmästynyt. Miksei hän tehnyt naista yhtä\navuttomaksi kuin minuakin, siten hänellä olisi aikaa kadota, ennen\nkuin kukaan oli ennättänyt huomata, missä tilassa me kaksi olimme?\n\nHän tupakoi yhä ja tuijotti ulkoilmaan, johon alkava sade loi pitkiä\nviivoja. Kerran hän kuitenkin kääntyi, otti aikatauluni ja tutki sitä.\n\nNainen koetti pysytellä pyörtyneenä pettääkseen vihollistaan.\nMutta pienet yskähdykset, jotka tupakansavu sai aikaan, ilmaisivat\npyörtymisen valheeksi.\n\nMinä puolestani voin hyvin pahoin ja olin aivan puutunut. Ja minä\ntuumin... suunnittelin...\n\nKaarisilta, Oissel... Pikajuna joudutti vauhtiaan iloisena, hulluna\nnopeudestaan.\n\nSaint-Etienne... Silloin mies nousi ja astui pari askelta meitä\nkohden, johon nainen heti vastasi kiljaisemalla ja pyörtymällä\ntodenteolla.\n\nMutta mikä hänen tarkoituksensa oli? Hän laski meidän puoleisemme\nikkunat alas. Sade virtasi nyt todellisella raivolla, ja hänen\nliikkeensä ilmaisi, kuinka harmissaan hän oli, kun hänellä ei ollut\nsateenvarjoa eikä päällystakkia. Hän katsahti hylly verkkoon: naisen\nsateenvarjo oli siellä. Hän otti sen. Hän otti myös sadetakkini ja\npuki sen ylleen.\n\nKuljettiin Seine-virran yli. Hän kääri housunlahkeensa ylös, kumartui\nulos ja väänsi vaununoven ulkopuolista ripaa.\n\nAikoisiko hän heittäytyä alas? Junan kiitäessä sellaista vauhtia\nhän saisi varmasti surmansa. Juna kiisi Saint-Catherinen kukkulan\nalle kaivettuun tunneliin. Mies avasi oven raolleen ja tunnusteli\njalallaan porraslautaa. Mikä hullu! Pimeys, savu ja kolina teki tämän\nyrityksen aivan mielipuoliseksi. Mutta äkkiä juna hiljensi vauhtiaan,\nilmajarrut painuivat pyöriin. Heti vauhti tuli tavalliseksi, väheni\nvielä siitäkin. Tässä osassa tunnelia kai tehtiin radan korjaustöitä,\njonka tähden täytyi vähentää junan vauhtia, niitä oli kai tehty vasta\nnäinä päivinä, ja mies tiesi sen.\n\nHänen ei tarvinnut muuta kuin laskea jalkansa portaalle, astua\nalemmalle ja poistua rauhallisesti, suljettuaan ensin ikkunan ja oven.\n\nTuskin hän oli poistunut, kun päivä valaisi savupilviä. Juna kiisi\nlaaksoon. Vielä yksi tunneli, ja me olimme Rouenissa.\n\nNainen tointui heti ja ensi tehtäväkseen hän alkoi valittaa\njalokiviensä katoamista. Minä rukoilin silmilläni apua. Hän ymmärsi\npyyntöni ja avasi vaatteen, jolla suuni oli tukittu. Hän tahtoi myös\navata siteeni, mutta minä estin sen.\n\n\"Ei, ei, poliisin täytyy nähdä kaikki sellaisenaan. Heidän täytyy\npäästä selville, millainen roisto hän on.\"\n\n\"Ja jos vedän hätäjarrusta?\"\n\n\"Liian myöhään, olisitte ajatellut sitä silloin, kun hän hyökkäsi\nkimppuuni.\"\n\n\"Mutta silloin hän olisi tappanut minut! Ah! Hyvä herra, sanoinhan\nminä, että hän matkusti tässä junassa! Minä tunsin hänet heti\nkuvista. Ja nyt hän on mennyt ja vienyt kaikki koruni.\"\n\n\"Kyllä hänet löydetään, älkää pelätkö.\"\n\n\"Arsène Lupinko löydetään! Ei koskaan.\"\n\n\"Se riippuu teistä, rouva. Kuulkaahan. Heti junan tultua asemalle\nseisokaa ja huutakaa, pitäkää melua. Poliisit ja asemapalvelijat\njuoksevat luoksenne. Kertokaa silloin, mitä olette nähnyt, muutamalla\nsanalla, minun sitomisestani ja Arsène Lupinin paosta. Ilmaiskaa\nhänen tuntomerkkinsä, huopahattu, sateenvarjo -- teidän -- harmaa\nmuodikas päällystakki...\"\n\n\"Teidän?\" hän sanoi.\n\n\"Mitä, minunko? Ei, se oli hänen. Minulla ei ollut päällystakkia.\"\n\n\"Ei hänelläkään näyttänyt olevan tullessaan.\"\n\n\"Oli, oli... jollei päällystakkia joku ollut unohtanut vaunuun. Joka\ntapauksessa se oli hänellä lähtiessään yllään, se oli pääasia...\nharmaa muodikas päällystakki, muistakaa se. Ah! Minä unohdin: sanokaa\naivan ensiksi nimenne. Miehenne arvonimi lisää kaikkien intoa.\"\n\nTultiin perille. Hän kumartui jo ikkunasta ulos. Minä sanoin\nkovemmalla äänellä melkein käskevästi, jotta sanani painuisivat hänen\naivoihinsa.\n\n\"Sanokaa myöskin minun nimeni, Guillaume Berlat. Jos niin tarvitaan,\nsanokaa tuntevanne minut... Se säästää aikaa... alkututkimukset\ntäytyy tehdä nopeasti... pääasia on lähteä ajamaan takaa Arsène\nLupinia... saadaksenne takaisin koristuksenne... Ettehän vain erehdy?\nGuillaume Berlat, miehenne ystävä.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän... Guillaume Berlat.\"\n\nNainen huusi läähättäen:\n\n\"Arsène Lupin... hän hyökkäsi kimppuumme... varasti koruni... Minä\nolen rouva Renaud... mieheni on tutkintovankilan apulaisjohtaja...\nAh! Tuossa juuri on veljeni, Georges Ardelle, Crédit Rouennaisin\npankin johtaja... tunnettehan hänet...\"\n\nHän syleili nuorta miestä, joka saapui luoksemme ja jota komisario\ntervehti, ja jatkoi kyynelsilmin:\n\n\"Niin, Arsène Lupin... hän hyökkäsi tuon herran kurkkuun hänen\nnukkuessaan... herra Berlat, mieheni ystävä.\"\n\nKomisario kysyi:\n\n\"Mutta missä on Arsène Lupin?\"\n\n\"Hän hyppäsi junasta tunnelissa, päästyämme Seine-virran yli.\"\n\n\"Oletteko varma siitä, että se oli hän?\"\n\n\"Olenko varma! Tunsin hänet varsin hyvin. Sitä paitsi hänet nähtiin\nSaint-Lazaren asemalla. Hänellä oli pehmeä huopahattu...\"\n\n\"Ei, ei -- kova huopahattu, tällainen\", oikaisi komisario osoittaen\nminun hattuani.\n\n\"Pehmeä hattu, minä vakuutan\", väitti rouva Renaud, \"ja harmaa\nmuodikas päällystakki\".\n\n\"Se on totta\", mutisi komisario, \"sähkösanoma väittää hänellä olleen\nharmaan, muodikkaan päällystakin, jossa oli musta samettikaulus\".\n\n\"Musta samettikaulus, aivan niin\", huudahti rouva Renaud riemuiten.\n\nMinä hengähdin helpotuksesta. Ah! Mikä verraton, kunnon ystävä hän\nolikaan!\n\nPoliisit olivat sillä välin avanneet nuorat, joilla olin sidottu.\nMinä puraisin huuleeni, verta alkoi vuotaa. Kumarassa, nenäliina\nsuun edessä, kuten ainakin mies, joka kauan on ollut epämukavassa\nasemassa, ja jolla on kasvoissaan veriset jäljet suukapulasta, sanoin\nkomisariolle heikolla äänellä:\n\n\"Hyvä herra, hän oli Arsène Lupin, siitä ei ole epäilemistäkään...\nKun pidetään kiirettä, niin hänet saa varmaankin kiinni... Luulen\njollakin tavoin voivani auttaa teitä.\"\n\nSe vaunu jäi oikeuslaitoksen tutkimuksia varten asemalle. Juna jatkoi\nmatkaansa Havreen. Meidät vietiin asemapäällikön huoneeseen uteliaana\nkerääntyneen tungoksen läpi.\n\nTällä hetkellä hidastelin. Jollakin tekosyyllä voisin poistua, ottaa\nautoni ja paeta. Odottaminen oli vaarallista. Jokin odottamaton\nseikka saattoi tapahtua, sähke tulla Pariisista, ja silloin minä\nolisin hukassa.\n\nNiin, mutta tuo varas, joka oli vienyt lompakkoni. Jos minun täytyi\nturvautua yksinomaan omiin apukeinoihini paikkakunnalla, joka oli\nminulle jokseenkin vieras, niin en voinut toivoakaan saavani hänet\nkäsiini!\n\n-- Mitä vielä! Koettakaamme temppua, ajattelin minä, -- ja jääkäämme.\nPeliä on vaikea voittaa, mutta pelaaminen on hauskaa! Ja pelin tähden\nkannattaa yrittää.\n\nJa kun meitä pyydettiin uudestaan kertomaan tietomme, niin huudahdin:\n\n\"Herra komisario, tällä hetkellä Arsène Lupin saa etumatkaa. Autoni\nodottaa pihalla. Jos suotte minulle sen ilon, että lähdette sillä\nkanssani ajamaan, niin koetamme.\"\n\nKomisario hymähti:\n\n\"Tuo ajatus on hyvä... niin hyvä, että se on jo pantu täytäntöön.\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Niin, hyvä herra, kaksi apulaistani lähti polkupyörillä\ntakaa-ajamaan... jo vähän aikaa sitten.\"\n\n\"Mutta minne?\"\n\n\"Tunnelin suulle. Siellä he tutkivat jälkiä, kuulustelevat ja\nseuraavat Arsène Lupinia.\"\n\nEn voinut olla kohauttamatta olkapäitäni.\n\n\"Apulaisenne eivät löydä jälkiä eivätkä kuule todistuksia.\"\n\n\"Todellakin!\"\n\n\"Arsène Lupin on tehnyt niin, ettei kukaan ole nähnyt hänen lähtevän\ntunnelista. Hän poikkesi ensimmäiselle tielle ja lähti...\"\n\n\"Lähti Roueniin, jossa me otamme hänet kiinni.\"\n\n\"Ei hän tule Roueniin.\"\n\n\"Siis hän jää lähiseudulle, ja sieltä me vielä varmemmin löydämme\nhänet...\"\n\n\"Ei hän jää lähiseudullekaan.\"\n\n\"Oho! Minne hän sitten piiloutuu?\"\n\nVedin kellon taskustani.\n\n\"Tällä hetkellä Arsène Lupin kuljeksii Darnetalin aseman lähistöllä.\nKello kymmenen ja viisikymmentä, siis kahdenkymmenenkahden minuutin\npäästä, hän nousee siihen junaan, joka lähtee Rouenin pohjoisasemalta\nAmiensiin.\"\n\n\"Niinkö luulette? Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Sehän on selvää! Vaunussa Arsène Lupin tutki minun aikatauluani.\nMitä varten? Oliko lähellä sitä paikkaa, missä hän hyppäsi junasta,\ntoinen rata, asema sillä radalla, ja juna, joka pysähtyy sille\nasemalle? Minä olen vuorostani tutkinut aikataulua. Siitä se asia\nselvisi minulle.\"\n\n\"Toden totta, hyvä herra, se on mainiosti keksitty. Miten\ntarkkanäköistä!\"\n\nMenestykseni huumaamana olin ajattelemattomuudessani antanut\ntodisteen terävyydestäni. Hän katseli kummastuneena minuun, ja minä\nolin huomaavinani, että hänessä heräsi, heikko epäilys. -- Mutta\nse epäilys ei ollut voimakas, sillä oikeuslaitoksen kaikkialle\nlähettämät valokuvat Arsène Lupinista olivat siksi epätäydellisiä, ne\nkuvasivat hänet aivan toisenlaiseksi kuin hänen edessään seisova mies\noli, joten hänen oli mahdotonta tuntea minua. Mutta yhtäkaikki hän\noli levoton, hämillään ja rauhaton.\n\nSyntyi hetkisen kestävä äänettömyys. Pelkäsimme sanovamme jotakin\nsopimatonta, ja olimme samalla niin epävarmoja. Ruumiini läpi kulki\npainostavan tunteen väre. Kääntyisiköhän onni minua vastaan? Olin\ntaas oman itseni herra ja aloin nauraa.\n\n\"Hyvä Jumala, ei mikään tee ihmistä sen tarkkanäköisemmäksi kuin\nlompakon kadottaminen ja halu saada se takaisin. Ja minun mielestäni,\njos antaisitte minulle pari apulaistanne, niin he ja minä yhdessä\nvoisimme ehkä...\"\n\n\"Oh! Minä pyydän teitä, herra komisario\", huudahti rouva Renaud,\n\"kuulkaa herra Berlatin neuvoa\".\n\nVerrattoman ystävättäreni sekaantuminen asiaan vaikutti\nratkaisevasti. Kun hän, arvokkaan henkilön rouva, sen lausui, niin\ntuo nimi Berlat tuli todella nimekseni ja turvasi asemani niin, ettei\nmikään epäluulo enää voinut sitä järkyttää. Komisario nousi:\n\n\"Minä olisin hyvin onnellinen, herra Berlat, sen voitte uskoa, jos\nnäkisin teidän onnistuvan. Teillä on yhtä suuri halu kuin minullakin\npäästä käsiksi Arsène Lupiniin.\"\n\nHän saattoi minut autoni luo. Kaksi hänen apulaistaan, jotka hän\nesitteli minulle, Honoré Massol ja Gaston Delivet nousivat autoon.\nAsetuin ohjauspyörään. Muutama minuutti sen jälkeen olimme jo\nmatkalla. Olin pelastunut.\n\nMyönnän, että kiitäessäni pitkin tätä vanhaa normandilaista kaupunkia\nympäröivää bulevardia autollani tunsin itseni jokseenkin ylpeäksi.\nKone hyrisi säännöllisesti. Oikealla ja vasemmalla vilisivät puut\nohitsemme. Ja kun nyt olin vapaana, turvassa, ei minulla nyt ollut\nmuuta tehtävää kuin järjestää omat henkilökohtaiset asiani näiden\nesivallan kunnon edustajien avulla. Arsène Lupin lähti etsimään\nArsène Lupinia!\n\nJärjestysvallan vaatimattomat edustajat, Gaston Delivet ja Honoré\nMassol, kuinka heidän läsnäolonsa olikaan minulle tärkeä! Mitä\nolisinkaan ollut ilman heitä? Kuinka usein olisin katujen kulmissa\najanut väärään suuntaan! Ilman heidän apuaan Arsène Lupin olisi\najanut harhaan ja toinen päässyt pakoon!\n\nMutta kaikki ei vielä ollut päättynyt. Kaukana siitä. Minun täytyi\nensin saada tuo mies kiinni ja sitten siepata häneltä ne paperit,\njotka hän oli varastanut minulta. Delivet ja Massol eivät millään\nehdolla saaneet pistää nenäänsä niihin papereihin, vielä vähemmän\nsaada niitä käsiinsä. Tahdoin vain käyttää heitä apunani ja toimia\nheidän tietämättään, eikä se ollut helppoa.\n\nSaavuimme Darmetaliin kolme minuuttia junan lähdön jälkeen. Sain\nkyllä lohdutuksekseni kuulla, että eräs harmaaseen muodikkaaseen,\nmustaan samettikauluksiseen päällystakkiin puettu henkilö oli\nostettuaan matkalipun Amiensiin noussut toisen luokan vaunuun.\nKokeiluni salapoliisina näyttivät todella lupaavilta.\n\nDelivet sanoi minulle:\n\n\"Juna on pikajuna ja pysähtyy vasta yhdeksäntoista minuutin päästä\nMontérolier-Buchyssä. Jollemme ole siellä ennen Arsène Lupinia, niin\nhän voi jatkaa matkaansa Amiensiin tai poiketa Cléresiin, ja sieltä\nmatkustaa Dieppeen tai Pariisiin.\"\n\n\"Pitkäkö matka on Montérolieriin?\"\n\n\"Kaksikymmentäkolme kilometriä.\"\n\n\"Kaksikymmentäkolme kilometriä yhdeksässätoista minuutissa...\nJoudumme sinne ennen häntä.\"\n\nMikä jännittävä matka! Ei koskaan autoni ole tyydyttänyt\nkärsimättömyyttäni sen kiihkeämmin ja säännöllisemmin. Tuntui kuin\noma tahtoni olisi suorastaan siirtynyt siihen ohjauspyörää ja -tankoa\nmyöten. Sillä oli sama vimma kuin minulla. Se tunsi itsepäisyyteni.\nSe ymmärsi, kuinka vihasin tuota roistoa, Arsène Lupinia.\nVoittaisinko hänet? Olisiko hänellä vielä kerran enemmän taitavuutta,\nsitä samaa taitavuutta, joka minussa ilmeni täydellisenä?\n\n\"Oikealle\", huusi Delivet... \"Vasemmalle... Suoraan eteenpäin!...\"\n\nMe kiidimme eteenpäin. Kilometripylväät välähtelivät ohi.\n\nJa äkkiä näkyi radan käänteessä savupilvi, pohjoisen pikajuna.\n\nNoin kilometrin matkan ajoimme kilpaa vieretysten, se oli epätasainen\ntaistelu, jonka voitosta olin varma. Perille tultuamme olimme\nvoittaneet junan kahdellakymmenellä auton mitalla.\n\nKolmessa sekunnissa olimme asemasillalla, toisen luokan vaunun\nedessä. Ovet aukenivat. Muutamia henkilöitä astui junasta. Ei vain\nvarasta. Me tarkastimme vaunut. Arsène Lupinia ei näkynyt.\n\n\"Hitto vie\", huudahdin, \"hän tunsi kai minut ajaessamme autolla junan\nrinnalla ja hyppäsi pois\".\n\nAsemapäällikkö todisti sanani oikeiksi. Hän oli nähnyt erään miehen\nlaskeutuvan alas ratapenkereeltä, kahdensadan metrin päässä asemalta.\n\n\"Tuolla, katsokaa... tuo, joka kulkee tiellä radan poikki.\"\n\nMinä riensin sinnepäin, ja molemmat apulaiseni seurasivat minua,\ntai oikeammin sanoen toinen, sillä toinen heistä, Massol, näytti\nolevan erikoisen hyvä juoksija, yhtä nopea kuin kestäväkin. Vähän\najan päästä näytti hänen ja pakolaisen välillä oleva välimatka\nihmeellisesti pienenevän. Sitten mies huomasi hänet, hyppäsi erään\npensasaidan yli ja riensi nopeasti erästä mäen rinnettä ylöspäin.\nNäimme hänet etäämpänä: sitten hän katosi metsikköön.\n\nSaavuttuamme metsikön luo Massol odotti siellä meitä. Hän piti\ntarpeettomana juosta sen pitemmälle peläten kadottavansa meidät.\n\n\"Onnittelen teitä, rakas ystäväni\", sanoin minä. \"Sellaisen\njuoksun jälkeen mahtaa tuo mies olla aivan hengästynyt. Nyt hän on\nvallassamme.\"\n\nTarkastelin seutua ja mietin, miten yksinäni pääsisin ottamaan\npakolaisen kiinni, voidakseni itse panna toimeen tutkimukset,\njoita oikeuslaitos ei kai olisi sallinut ennen kuin vasta pitkien,\nvastenmielisten kuulustelujen jälkeen. Sitten palasin toverieni luo.\n\n\"Se on helppoa. Te, Massol, asetutte vasemmalle. Te, Delivet,\noikealle. Sieltä pidätte silmällä metsikön takaosaa. Hän ei voi\nsieltä poistua huomaamattanne muuten kuin tämän notkon kautta, johon\nminä asetun. Jollei hän lähde metsiköstä, menen sinne, ja silloin\nehdottomasti ajan hänet jommankumman luo teistä. Teidän ei tarvitse\nsiis muuta kuin odottaa. Ah! Unohdin sanoa: jos vaara uhkaa, on\nlaukaus siitä merkkinä.\"\n\nMassol ja Delivet menivät kumpikin omalle taholleen. Heti heidän\npoistuttuaan hiivin metsikköön, mutta hyvin varovaisesti, jotta hän ei\nkuulisi eikä näkisi minua. Siellä oli kaitoja teitä, jotka oli tehty\nmetsästystä varten, ja niin ahtaita polkuja, että niillä voi kulkea\nvain kumarassa kuin metsätunnelissa.\n\nEräs sellainen päättyi aukeamaan, jossa kosteassa ruohikossa näkyi\njalanjälkiä. Seurasin niitä pujahdellen varovaisesti pensaiden läpi.\nJäljet johtivat minut pienelle kummulle, jonka huipulla oli puoliksi\nraunioiksi sortunut rapattu vaja.\n\nHän on varmaan siellä sisällä, ajattelin minä. Vahtipaikka on\nhuolellisesti valittu.\n\nKiipesin aivan rakennuksen lähelle. Heikko kahina ilmaisi hänen\nolevan siellä, ja näin todella eräästä aukosta hänen seisovan selin\nminuun.\n\nParilla harppauksella olin hänen kimpussaan. Hän koetti laukaista\nkädessään olevan revolverin. En antanut hänelle siihen aikaa. Kaadoin\nhänet maahan siten, että molemmat käsivarret joutuivat hänen alleen,\nja painoin polvellani hänen rintaansa.\n\n\"Kuulehan, poikaseni\", kuiskasin hänen korvaansa, \"minä olen Arsène\nLupin. Anna heti paikalla hyvällä takaisin minun lompakkoni ja sen\nnaisen laukku... jolloin pelastan sinut poliisin käsistä ja otan\nsinut ystävieni joukkoon. Sano vain: suostutko vai et?\"\n\n\"Suostun\", hän mutisi.\n\n\"Sitä parempi. Sinun tämänaamuinen juttusi oli hyvin laadittu. Kyllä\nme sovimme yhteen.\"\n\nNousin seisomaan. Hän otti taskustaan pitkän puukon ja aikoi iskeä\nsillä minua.\n\n\"Senkin hullu!\" huudahdin.\n\nKädelläni torjuin hänen hyökkäyksensä. Toisella kädellä iskin häntä\nohimoon suuren valtasuonen kohdalle, jota iskua sanotaan \"lyönniksi\nvaltasuoneen\"... Hän kaatui pyörtyneenä maahan.\n\nLompakostani löysin paperini ja setelini. Uteliaisuuden vuoksi otin\nhänen lompakkonsa. Eräässä hänelle osoitetussa kirjekuoressa oli\nnimi: Pierre Onfrey.\n\nSäpsähdin. Pierre Onfrey, joka oli tehnyt murhan Lafontaine-kadun\nvarrella Auteuilissä! Pierre Onfrey, joka oli kuristanut rouva\nDelboisin ja hänen molemmat tyttärensä. Kumarruin hänen puoleensa.\nNiin, nuo piirteet olivat jo vaunussa muistuttaneet minulle erästä\nnäkemääni kuvaa.\n\nMutta aika kului. Panin kirjekuoreen kaksi sadan frangin seteliä,\nja kirjoitin korttiin näin: \"Arsène Lupin hyville tovereilleen,\nHonoré Massolille ja Gaston Delivetille kiitollisuuden osoitukseksi\".\nAsetin sen näkyvälle paikalle huoneeseen. Viereen panin rouva\nRenaudin salkun. Pitihän minun antaa se takaisin verrattomalle\nystävättärelleni, joka oli auttanut minua. Myönnän kuitenkin\nottaneeni sieltä pois kaiken, jolla oli jotakin arvoa, enkä jättänyt\nsinne muuta kuin kamman, huulipuikon ja tyhjän kukkaron. Hitto\nvieköön! Liikeasia on liikeasia, ja sitä paitsi hänen miehellään oli\nniin kannattava toimi...\n\nJäljellä oli vielä mies. Hän alkoi liikahdella. Mitä minun pitäisi\ntehdä? En voinut häntä pelastaa enkä tuomita.\n\nOtin häneltä aseet pois ja ammuin revolverilla ilmaan. Ne toiset\ntulevat, ajattelin, järjestäkööt omat asiansa! Asiat päättyvät hänen\noman kohtalonsa mukaan.\n\nJa lähdin juoksemaan notkoon vievää tietä myöten.\n\nKaksikymmentä minuuttia myöhemmin tulin oikopolkua, jonka olin\ntakaa-ajaessamme huomannut, autoni luo.\n\nKello neljä sähkötin ystävilleni Roueniin, että eräs odottamaton\nseikka pakotti minut lykkäämään vierailuni toiseen kertaan. Näin\nmeidän kesken pelkään, että nyt, kun he tietävät minusta yhtä ja\ntoista, täytyy minun lykätä se iankaikkisuuteen. Miten ikävää heille!\n\nKello kuusi palasin Pariisiin Isl-Adamin, Enghienin ja Bineau-portin\nkautta.\n\nIltalehdet kertoivat, että vihdoinkin oli onnistuttu saamaan kiinni\nPierre Onfrey.\n\nSeuraavana päivänä _l'Echo de France_ julkaisi seuraavan huomiota\nherättävän uutisen:\n\n    Eilen, Buchyn lähellä, useiden erikoisten tapausten jälkeen,\n    toimitti Arsène Lupin Pierre Onfreyn vangituksi. Murhaaja\n    ryösti korut matkalla Pariisista Havreen rouva Renaudilta,\n    tutkintovankilan apulaisjohtajan puolisolta. Arsène Lupin hankki\n    rouva Renaudille takaisin hänen laukkunsa, jossa oli hänen\n    jalokivensä, ja palkitsi runsaasti molempia salapoliiseja, jotka\n    olivat auttaneet häntä tässä jännittävässä vangitsemisessa.\n\n\n\n\nKUNINGATTAREN KAULANAUHA\n\n\nKahdesti kolmasti vuodessa, erikoisia juhlatilaisuuksia varten,\njoita ovat muun muassa Itävallan lähettilään tanssiaiset tai\nlady Billingstonen illanvietot, kreivitär de Dreux-Soubise panee\nvalkoiselle kaulalleen \"kuningattaren kaulanauhan\".\n\nSe on sama kuuluisa tarunomainen kaulanauha, jonka kruunun\njalokivisepät, Böhmer ja Bassenge, tekivät Du Barrya varten ja jonka\nkardinaali de Rohan-Soubise aikoi lahjoittaa Ranskan kuningattarelle,\nMarie-Antoinettelle, mutta jonka seikkailijatar Jeanne de Valois,\nkreivitär de la Motte, särki eräänä helmikuun iltana 1785 miehensä ja\nrikostoverinsa Rétaux de Villetten avulla.\n\nTotta puhuakseni vain kaulanauhan kehys oli alkuperäinen. Rétaux\nde Villette oli sen säilyttänyt, kun kreivi de la Motte ja hänen\nvaimonsa sirottelivat pitkin maailmaa säälimättä irrotetut jalokivet,\nihanat, Böhmerin huolellisesti valitsemat timantit. Myöhemmin hän myi\nsen Italiassa Gaston de Dreux-Soubiselle, kardinaalin sisarenpojalle\nja perijälle, jonka tämä oli pelastanut, kun Rohan-Guéménée teki\nloistavan vararikkonsa, ja joka enonsa hartaan kiitolliseksi\nmuistoksi osti sen muutamat vielä englantilaisen jalokivikauppiaan\nJefferysin hallussa olevat timantit, täydensi ketjut muilla\nvähempiarvoisilla, mutta samankokoisilla jalokivillä, ja onnistui\nsiten palauttamaan entiseen asuunsa tuon ihanan \"kuningattaren\nkaulanauhan\" sellaisena kuin se oli lähtenyt Böhmerin ja Bassengen\nkäsistä.\n\nDreux-Soubiset olivat jo melkein vuosisadan ylpeilleet tästä\nkoristuksesta. Vaikka eräiden seikkojen vuoksi heidän omaisuutensa\nolikin huomattavassa määrässä vähentynyt, niin he mieluummin\nelivät vaatimattomammin kuin luopuivat tuosta kuninkaallisesta ja\nkallisarvoisesta esineestä. Varsinkin silloin elossa oleva kreivi\noli kiintynyt siihen kuten ollaan kiintyneitä isien kotitilaan.\nVarmuuden vuoksi hän oli vuokrannut lokeron Crédit-Lyonnaisin pankin\nkassaholvista säilyttääkseen kaulanauhaa siellä. Hän kävi itse sen\naina hakemassa sieltä sen päivän iltapuolella, jolloin rouva sitä\nkäytti, ja vei sen takaisin seuraavana aamuna.\n\nTänä iltana Castille-palatsin vastaanotossa oli kreivitär\nherättänyt suurta huomiota, ja kuningas Kristian, jonka kunniaksi\njuhla pidettiin, huomasi hänen erinomaisen kauneutensa. Jalokivet\nkimaltelivat hänen kauniilla kaulallaan. Timanttien tuhannet särmät\nsäihkyivät ja välkkyivät sähkövalossa. Näytti siltä, ettei kukaan\nmuu olisi osannut niin arvokkaasti ja luontevasti kantaa sellaista\nloistavaa koristusta.\n\nSe oli kaksinkertainen menestys, josta kreivi de Dreux nautti\nsuuresti ja ilmaisi iloaan palattuaan vanhaan palatsiinsa\nSaint-Germainin etukaupunkiin. Hän oli ylpeä vaimostaan ja korusta,\njoka jo neljän sukupolven aikana oli ollut hänen sukunsa ylpeytenä.\nJa rouvakin oli siitä hiukan lapsellisen ylpeä, mikä vain todisti\nhänen turhamaista luonnettaan.\n\nHiukan kaihomielin hän irrotti kaulanauhan kaulastaan ja ojensi\nsen miehelleen, joka katseli sitä ihaillen, ikään kuin hän koskaan\nei olisi sitä nähnyt. Pantuaan sen punaisesta nahasta tehtyyn\nlaatikkoon, jonka päällä oli kardinaalin vaakuna, hän meni viereiseen\nhuoneeseen mikä oli pikemmin alkovin kaltainen ja täydelleen erotettu\nhuoneesta ja jonka ainoa ovi oli aivan heidän vuoteensa vieressä.\nKuten aina ennenkin, hän kätki sen ylhäällä olevalle hyllylle,\nhatturasioiden ja liinavaatepinkkojen joukkoon. Hän sulki oven ja\nriisuutui.\n\nAamulla kello yhdeksän hän nousi aikoen ennen aamiaista käydä\nCrédit-Lyonnais-pankissa. Hän pukeutui, joi kupillisen kahvia ja meni\ntalliin. Siellä hän jakoi määräyksiään. Hän oli huolissaan eräästä\nhevosestaan ja kävelytti sitä pihalla. Sitten hän palasi rouvan luo.\n\nKreivitär ei vielä ollut poistunut huoneesta ja järjesteli tukkaansa\nkamarineitonsa avulla. Kreivitär sanoi hänelle:\n\n\"Te olette lähdössä?\"\n\n\"Niin... sille matkalle...\"\n\n\"Se on totta... se onkin viisainta...\"\n\nKreivi meni sivuhuoneeseen, mutta kysyi hetkisen kuluttua\nosoittamatta mitään hämmästystä:\n\n\"Oletteko ottanut sen, rakkaani?\"\n\nKreivitär vastasi:\n\n\"Mitä? En suinkaan, en minä ole sitä ottanut.\"\n\n\"Olette siirtänyt sen muualle?\"\n\n\"En suinkaan... en ole edes avannut oveakaan.\"\n\nKreivi palasi säikähtyneenä ja änkytti melkein epäselvällä äänellä:\n\n\"Ettekö ole?... Ettekö ole?... Siis...\"\n\nKreivitär riensi sivuhuoneeseen ja he etsivät kiihkeästi, heittivät\nrasiat maahan ja pöyhivät liinavaatepinkat. Ja kreivi sanoi koko ajan:\n\n\"Tarpeetonta... teemme mitä tahansa, se on aivan tarpeetonta... Minä\npanin sen tänne, tälle hyllylle.\"\n\n\"Muistatte varmaankin väärin.\"\n\n\"Minä panin sen tälle hyllylle, enkä minnekään muualle.\"\n\nHe sytyttivät kynttilän, sillä huone oli jokseenkin hämärä, ja\nnostivat syrjään kaikki liinavaatteet ja huoneessa olevat tavarat.\nJa kun ei huoneessa enää ollut mitään, niin täytyi epätoivokseen\nmyöntää, että kuuluisa koru, \"kuningattaren kaulanauha\", oli kadonnut.\n\nPäättäväinen kun oli, ei kreivitär tuhlannut aikaansa turhiin\nvalituksiin, vaan lähetti hakemaan komisario Valorbea, jonka terävää\nälyä ja tarkkaa huomiokykyä hän jo ennenkin oli ollut tilaisuudessa\narvostelemaan. Valorbelle kerrottiin asia, ja hän kysyi heti:\n\n\"Oletteko siitä varma, herra kreivi, ettei kukaan ole voinut yöllä\nkulkea huoneenne läpi?\"\n\n\"Aivan varma. Nukun hyvin keveästi. Sitä paitsi makuuhuoneen ovi oli\nlukossa. Minun täytyi aamulla avata lukko, kun vaimoni aamulla soitti\nkamarineitoa luokseen.\"\n\n\"Eikö mitään muuta tietä voi päästä sivuhuoneeseen?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ei ikkunan kautta?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Onko sivuhuoneessa ikkuna?\"\n\n\"On, mutta sen edessä on huoneen puolella ristikko.\"\n\n\"Tahtoisin nähdä sen...\"\n\nSytytettiin kynttilä, ja herra Valorbe huomautti että ikkunan edessä\noli vain puolimatkaan ristikko, joka sitä paitsi ei ollut aivan\nkiinni ikkunapuitteissa.\n\n\"Se on kumminkin niin lähellä ikkunaa\", huomautti herra de Dreux,\n\"että sitä on mahdotonta irrottaa kolistelematta\".\n\n\"Ja minne tämä ikkuna vie?\"\n\n\"Pieneen sisäpihaan.\"\n\n\"Ja teillä on vielä kerros tämän yläpuolella?\"\n\n\"Kaksi kerrosta, mutta palvelusväen kerroksen kohdalla suojaa pihaa\ntiheäsilmukkainen rautaverkko. Sen vuoksi täällä on niin hämärää.\"\n\nSitä paitsi kun ristikko oli otettu pois, huomattiin, että ikkuna oli\nsuljettu; sitä se ei olisi ollut, jos joku olisi tullut ulkoapäin.\n\n\"Jollei hän\", huomautti kreivi, \"olisi poistunut meidän huoneemme\nkautta\".\n\n\"Silloin ette olisi aamulla tavannut ovea lukossa.\"\n\nKomisario mietti hetkisen, kääntyi sitten kreivittären puoleen:\n\n\"Tiesikö ympäristönne, että aiotte käyttää kaulanauhaa eilisiltana?\"\n\n\"Tiesi, sitä en suinkaan salannut. Mutta kukaan ei tietänyt, että\nkätkimme sen tähän sivuhuoneeseen.\"\n\n\"Eikö kukaan?\"\n\n\"Ei kukaan... Paitsi...\"\n\n\"Olkaa hyvä, rouva kreivitär, ja puhukaa tarkemmin. Se on tärkeä\nseikka.\"\n\nKreivitär sanoi miehelleen:\n\n\"Muistin Henrietteä.\"\n\n\"Henriette? Hän tietää yhtä vähän siitä kuin muutkaan.\"\n\n\"Oletteko siitä varma?\"\n\n\"Kuka se nainen on?\" kysyi herra Valorbe.\n\n\"Eräs ystäväni luostarikouluajoilta, joka joutui riitaan sukunsa\nkanssa naituaan työmiehen. Miehensä kuoltua otin hänet poikineen\ntänne ja kalustin heille huoneet palatsissani.\"\n\nHän jatkoi hieman hämillään:\n\n\"Hän tekee minulle muutamia palveluksia. Hän on hyvin kätevä.\"\n\n\"Missä kerroksessa hän asuu?\"\n\n\"Samassa kuin mekin, eikä varsin kaukanakaan... käytävän toisessa\npäässä... ja sitä paitsi luulen... että hänen keittiönikkunansa...\"\n\n\"On tälle pihalle päin, eikö niin?\"\n\n\"Niin, vastapäätä meidän ikkunaamme.\"\n\nLyhyt äänettömyys seurasi tätä selitystä.\n\nSitten herra Valorbe pyysi päästä Henrietten luo.\n\nHe tapasivat hänet ompelemassa ja hänen kuusi-seitsemänvuotias\npoikansa Raoul luki hänen vieressään. Hämmästyen kurjaa huoneistoa,\njoka oli häntä varten kalustettu, ja johon kuului uuniton huone ja\npieni komero, jota käytettiin keittiönä, alkoi komisario kuulustella.\nHenriette näytti säikähtyvän kuullessaan kaulanauhan varkaudesta.\nEdellisenä iltana hän itse oli ollut auttamassa kreivitärtä\npukeutumaan ja kiinnittänyt kaulanauhan hänen kaulaansakin.\n\n\"Hyvä Jumala\", hän huudahti, \"kukapa sitä olisi voinut arvata?\"\n\n\"Ettekö tiedä mitään? Ette epäile mitään? Onhan mahdollista, että\nsyyllinen on kulkenut teidän huoneenne kautta.\"\n\nHän purskahti nauruun voimatta ajatellakaan, että häntä saatettaisiin\nepäillä.\n\n\"Enhän minä ole ollut huoneestani poissa! En koskaan poistu täältä.\nJa sitä paitsi, ettekö ole nähnyt?\"\n\nHän avasi komeron ikkunan.\n\n\"Katsokaahan, tästä on ainakin kolme metriä vastaiselle puolelle.\"\n\n\"Kuka teille on sanonut, että me väitämme varkauden tapahtuneen juuri\nsieltä?\"\n\n\"Mutta... eikö kaulanauha ollut sivuhuoneessa?\"\n\n\"Mistä sen tiesitte?\"\n\n\"Tiesinhän minä, että se aina pannaan sinne yöksi... Siitä on puhuttu\nminun kuulteni...\"\n\nHänen kasvoissaan, jotka olivat nuorekkaat, mutta surusta\nsurkastuneet, kuvastui suuri lempeys ja alistuminen. Mutta äkkiä,\nkeskellä äänettömyyttä, hän tunsi kuin kauhua, ikään kuin jokin vaara\nolisi uhannut häntä. Heti hän veti poikansa luokseen. Lapsi tarttui\nhänen käteensä ja suuteli sitä hellästi.\n\n\"En otaksu\", sanoi herra de Dreux komisariolle, kun he jälleen olivat\nkahden, \"en otaksu, että epäilette häntä syylliseksi? Minä vastaan\nhänestä. Hän on itse kunniallisuus.\"\n\n\"Olen aivan samaa mieltä kuin tekin\", vakuutti herra Valorbe.\n\"Korkeintaan voin otaksua hänen tietämättään olleen rikokseen\nosallisena. Mutta tunnustan, että siitä ajatuksesta täytyy luopua...\nsitä suuremmalla syyllä, kun ei se mitenkään selvitä asian ongelmaa.\"\n\nKomisario ei jatkanut sen pitemmälle tutkimuksia, joihin\ntutkintotuomari ryhtyi seuraavina päivinä. Kuulusteltiin\npalvelusväkeä, tutkittiin lukot, kokeiltiin sivuhuoneen ikkunan\navaamista ja sulkemista, tarkastettiin piha ylhäältä alas asti...\nKaikki oli hyödytöntä. Lukko oli koskematon. Ikkunaa ei voinut avata\neikä sulkea ulkoapäin.\n\nTutkimukset suuntautuivat varsinkin Henrietteen, sillä kaikesta\nhuolimatta palattiin aina siihen. Hänen elämäänsä tutkittiin tarkoin,\nja voitiin todistaa, että kolmen vuoden kuluessa hän oli poistunut\npalatsista vain neljä kertaa, ja nekin kerrat tiedettiin, missä hän\noli käynyt. Todellisuudessa hän oli rouva de Dreuxin kamarineiti ja\nompelijatar, ja tämä oli häntä kohtaan hyvin tyly, jonka palvelijat\nsalaa todistivat.\n\n\"Sitä paitsi\", sanoi tutkintotuomari, joka viikon päästä tuli\nsamoihin johtopäätöksiin kuin komisariokin, \"vaikka tietäisimmekin\nsyyllisen -- ja niin pitkällä emme vielä ole -- niin emme vielä\ntietäisi, millä tavoin varkaus on tapahtunut. Meitä estää oikealla\nja vasemmalla puolella kaksi seikkaa: suljettu ovi ja ikkuna.\nSalaperäisyys on kaksinkertainen! Miten saattoi päästä sisään,\nja miten, joka oli vielä vaikeampaa, saattoi poistua jätettyään\njälkeensä lukitun oven ja suljetun ikkunan?\"\n\nNeljä kuukautta tutkimusten jälkeen oli tuomarin salainen ajatus\nseuraava: Herra ja rouva de Dreux olivat rahapulassaan, joka todella\noli hyvin suuri, myyneet kuningattaren kaulanauhan. Hän jätti jutun\nsikseen.\n\nTämän kallisarvoisen koristeen katoaminen oli Dreux-Soubiseille\nankara isku, jonka jäljet tuntuivat vielä kauan. Kun heidän luottoaan\nei enää taannut vararahasto, joka sellainen aarre tavallaan oli,\nhe näkivät velkojain käyvän vaativammiksi, ja heidän oli vaikeampi\nsaada lainoja. Heidän täytyi ryhtyä toimenpiteisiin, myydä, ottaa\nkiinnityksiä. Lyhyesti, he olisivat joutuneet rappiolle, ellei kahden\netäisen sukulaisen perintö olisi pelastanut heitä.\n\nHeidän ylpeytensä kärsi samalla, aivan kuin he olisivat kadottaneet\nosan aateluuttaan. Ja mikä omituinen seikka, kreivitär suuntasi\nkatkeruutensa entiseen koulutoveriinsa. Hän tunsi tätä kohtaan\ntodellista vihaa ja syytti häntä julkisesti. Hänet muutettiin ensin\npalvelijoiden kerrokseen, seuraavana päivänä hänet ajettiin pois.\n\nJa elämä vieri eteenpäin mitään huomattavaa tapahtumatta. He\nmatkustelivat paljon.\n\nYksi ainoa seikka on mainittava tältä ajalta. Muutama kuukausi\nHenrietten lähdön jälkeen kreivitär sai häneltä kirjeen, joka\nsuuresti hämmästytti häntä.\n\n\"Hyvä rouva.\n\nEn tiedä, miten teitä kiittäisin. Sillä tehän, eikö niin, olette sen\nlähettänyt? Se ei voi olla kukaan muu kuin te. Ei kukaan muu tiedä\nminun olinpaikkaani tässä pienessä kylässä. Jos erehdyn, niin antakaa\nminulle anteeksi, ja ottakaa edes vastaan kiitokset aikaisemmin\nosoittamastanne hyvyydestä...\"\n\nMitä hän tarkoitti? Kreivittären nykyinen ja entinen hyvyys häntä\nkohtaan rajoittui moniin syytöksiin. Mitä nämä kiitokset merkitsivät?\n\nKun häntä pyydettiin selittämään, niin hän vastasi saaneensa postissa\nkirjaamattoman ja vakuuttamattoman kirjeen, jossa oli kaksi tuhannen\nfrangin seteliä. Kuoressa, jonka hän lähetti vastauksen mukana,\noli Pariisin leima ja aivan selvästi väärennetyllä käsialalla\nkirjoitettuna hänen osoitteensa.\n\nMistä nämä kaksituhatta frangia tulivat? Kuka ne oli lähettänyt? Ja\nmiksi ne oli lähetetty? Oikeuslaitos alkoi tutkia. Mutta mistä voi\nalkaa tutkimukset keskellä tällaista hämäryyttä?\n\nJa sama seikka uusiintui vuosi myöhemmin. Ja kolmannen kerran; ja\nneljännen kerran, ja sitten vuosittain kuuden vuoden ajan, sillä\nerotuksella, että viidentenä ja kuudentena vuotena summa oli\nkaksinkertainen, joten Henriette, joka äkkiä oli sairastunut, saattoi\nkunnollisesti hoitaa itseään.\n\nToinen erikoisuus: postihallitus oli pidättänyt yhden kirjeen sillä\nperusteella, ettei se ollut vakuutettu, jolloin molemmat viimeiset\nkirjeet lähetettiin sääntöjen mukaisesti, toinen Saint-Germainesta,\ntoinen Suresnesta. Lähettäjä sanoi nimekseen ensin Anquety, sitten\nLéchard. Molemmat hänen antamansa osoitteet olivat vääriä.\n\nKuuden vuoden päästä Henriette kuoli. Arvoitus pysyi\nselvittämättömänä.\n\nKaikki nämät seikat yleisö tuntee. Juttu oli niitä, jotka pitävät\nyleisöä jännityksessä sillä kaulanauhalla oli omituinen kohtalo. Se\noli herättänyt mieltenkuohua Ranskassa kahdeksannentoista vuosisadan\nlopulla, se teki sen jälleen sata vuotta myöhemmin. Mutta sitä,\nminkä nyt kerron, ei tiedä kukaan muu kuin asiaan osalliset ja\nmuutamat henkilöt, joita kreivi vaati ehdottomasti vaikenemaan. Kun\non luultavaa, että he jonakin päivänä rikkovat lupauksensa, niin\nen tunne tunnonvaivoja särkiessäni verhon, ja antaessani yleisölle\nsamalla avaimen tähän arvoitukseen ja selityksen siihen omituiseen\nkirjeeseen, jonka sanomalehdet julkaisivat toissapäivänä ja joka\nlisäsi, jos mahdollista, vielä enemmän varjoa ja salaperäisyyttä\ntähän hämärään tarinaan.\n\nSiitä on kulunut viisi päivää. Herra de Dreux-Soubisen luona\naamiaisella olevien vieraiden joukossa oli hänen kaksi\nsisarentytärtään ja hänen serkkunsa, ja herrojen joukossa Essavillen\npresidentti, edusmies Bochas, chevalier Floriani, johon kreivi oli\ntutustunut Sisiliassa, ja hänen vanha kerhotoverinsa kenraali,\nmarkiisi de Rouzières.\n\nAterian jälkeen naiset joivat kahvia, ja herrat saivat luvan\ntupakoida sillä ehdolla, etteivät karkaa salongista. Keskusteltiin.\nEräs nuorista tytöistä ennusteli toisten huviksi korteista. Sitten\nalettiin puhella kuuluisista rikoksista, ja sen johdosta herra de\nRouzières, joka tilaisuudessa teki kreiville pientä kiusaa, muistutti\nkaulanauhajutusta, tietäen, että se keskusteluaihe oli herra de\nDreuxille kauhistus.\n\nJokainen lausui heti mielipiteensä. Jokainen selitti asian omalla\ntavallaan. Ja selvää on, että johtopäätökset sotivat toisiaan\nvastaan, kaikki olivat yhtä mahdottomia.\n\n\"Ja te, hyvä herra\", kysyi kreivitär chevalier Florianilta, \"mikä on\nteidän mielipiteenne?\"\n\n\"Oh! Minulla ei ole mitään mielipidettä, hyvä rouva.\"\n\nKaikki huudahtivat. Chevalier oli juuri äsken loistavasti kertonut\nmuutamista seikkailuista, joihin hän oli joutunut isänsä,\npalermolaisen virkamiehen kautta, ja jotka todistivat, kuinka hyvin\nhän osasi arvostella ja miten hän ymmärsi sen laatuisia kysymyksiä.\n\n\"Myönnän\", sanoi hän, \"että minä olen silloinkin onnistunut, kun\ntaitavampien on täytynyt luopua yrityksistään. Mutta en minä sen\nvuoksi luule olevani mikään Sherlock Holmes... Ja sitä paitsi tuskin\ntiedänkään, mistä on kysymys.\"\n\nKaikki kääntyivät talon isännän puoleen. Vastenmielisesti hän kertoi\ntapauksen. Chevalier kuunteli, mietti, teki muutamia kysymyksiä, ja\nmutisi:\n\n\"Kummallista... Ensi näkemältä ei luulisi asian olevan niin vaikean\nselittää.\"\n\nKreivi kohautti olkapäitään. Mutta toiset keräytyivät chevalierin\nympärille ja hän alkoi hiukan opettavaisella äänellä:\n\n\"Yleensä, päästäkseen selville rikoksen tai varkauden tekijästä\ntäytyy päätellä, miten varkaus on tehty tai miten se on voitu tehdä.\nTässä tapauksessa ei mikään ole minun mielestäni sen selvempää, sillä\nemme ole useamman mahdollisuuden, vaan yhden varmuuden, yhden ainoan\nvarmuuden edessä, ja se on tämä: varas ei voinut tulla sisään muualta\nkuin makuuhuoneen ovesta tai sivuhuoneen ikkunasta.\"\n\n\"Se oli suljettu ja se löydettiin suljettuna\", selitti herra de Dreux\nlyhyesti.\n\n\"Sitä varten\", jatkoi Floriani välittämättä huomautuksesta, \"ei\ntarvinnut muuta tehdä kuin panna silta, lauta tai tikapuut keittiön\nparvekkeelle ikkunan laudalle, ja kun jalokivilaatikko...\"\n\n\"Minä sanon vielä kerran, että ikkuna oli suljettu!\" huudahti kreivi\nkärsimättömästi.\n\nTällä kertaa täytyi Florianin vastata. Hän teki sen aivan\nrauhallisesti, kuten ainakin mies, jota eivät niin vähäpätöiset asiat\nsaata hämille.\n\n\"Sen minä kyllä uskon, mutta eikö ikkunassa ollut _vasistas_?\"\n[Erikseen avattava ruutu. Suom.]\n\n\"Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Se on melkein sääntönä sen ajan taloissa. Ja sitä paitsi sen täytyy\nolla siellä, muuten varkautta ei voi selittää.\"\n\n\"Sellainen siinä kyllä oli, mutta se oli suljettu kuten ikkunakin.\nSitä ei edes tarkastettukaan.\"\n\n\"Se oli väärin. Sillä jos se olisi tehty, niin olisi varmaankin\nhuomattu, että se oli auki.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minä otaksun, että se avataan kuten muutkin rautalangalla, jonka\nalapäässä on rengas?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja se rengas riippui ikkunapuitteiden ja sisäristikon välillä?\"\n\n\"Niin, mutta minä en ymmärrä...\"\n\n\"Katsokaahan. Ruudussa olevasta raosta voi pistää jonkun esineen,\nesimerkiksi koukkupäisen raudan, tarttua renkaaseen, painaa sitä ja\navata.\"\n\nKreivi ilkkui:\n\n\"Mainiota! Mainiota! Te järjestätte asian aivan verrattomasti!\nUnohdatte vain yhden asian, hyvä herra, että ikkunassa ei ole ollut\nrakoa.\"\n\n\"Siinä oli rako.\"\n\n\"Joutavia! Olisihan se nähty.\"\n\n\"Nähdäkseen täytyi katsella, eikä kukaan katsellut. Rako on\nolemassa, on kerrassaan mahdotonta, ettei sitä olisi, pitkin ruutua,\nikkunakitin vieressä... pystysuoraan tietysti...\"\n\nKreivi nousi. Hän näytti hyvin kiihtyneeltä. Hän käveli pitkin\naskelin pariin kolmeen kertaan hermostuneesti salongin halki,\nlähestyi sitten Floriania:\n\n\"Siitä päivästä ei ole mitään muuttunut... kukaan ei ole astunut\njalallakaan sivuhuoneeseen.\"\n\n\"Siinä tapauksessa, hyvä herra, teillä on tilaisuus ottaa selvä, onko\nselitykseni yhtäpitävä totuuden kanssa.\"\n\n\"Se ei ole yhtäpitävä minkään poliisin huomaaman seikan kanssa. Te\nette ole nähnyt mitään, ette tiedä mitään ja väitätte kaikkea sitä\nvastaan, minkä me olemme nähneet ja tiedämme.\"\n\nFloriani ei ollut huomaavinaan kreivin kiihtynyttä mielentilaa, vaan\nsanoi hymyillen:\n\n\"Hyvä Jumala, herra kreivi, minä koetan nähdä selvästi, siinä kaikki.\nJos minä erehdyn, todistakaa minun erehtyneen.\"\n\n\"Heti paikalla... Minä myönnän, että ajan pitkään teidän\nvarmuutenne...\"\n\nHerra de Dreux mutisi vielä muutamia sanoja, sitten kääntyi äkkiä\novea kohden ja poistui.\n\nEi sanottu sanaakaan. Kaikki odottivat tuskan vallassa ikään\nkuin todellakin osa totuudesta tulisi ilmi. Tämä äänettömyys oli\ntavattoman juhlallinen.\n\nVihdoin kreivi ilmestyi oviaukkoon. Hän oli kalpea ja kiihtynyt. Hän\nsanoi ystävilleen vapisevalla äänellä:\n\n\"Pyydän teiltä anteeksi... Herra Florianin selitykset olivat niin\nodottamattomia... En koskaan olisi ajatellut...\"\n\nHänen rouvansa kysyi kiihkeästi:\n\n\"Sanokaa... minä rukoilen... mitä siellä on?\"\n\n\"Rako on olemassa... sanotussa paikassa... pitkin ruudun sivua...\"\n\nHän tarttui äkkiä chevalierin käsivarteen ja sanoi käskevällä äänellä:\n\n\"Ja nyt, hyvä herra, jatkakaa... Tunnustan teidän tähän asti olleen\noikeassa, mutta nyt... Se ei ole vielä loppunut... vastatkaa... miten\nkaikki on teidän mielestänne tapahtunut?\"\n\nFloriani irrotti hitaasti käsivartensa ja vastasi hetken päästä:\n\n\"No niin, mielestäni tapaus on seuraava. Se henkilö tietäen, että\nrouva de Dreux lähti kaulanauhoineen tanssiaisiin, teki tuon sillan\npoissaollessanne. Ikkunasta hän piti teitä silmällä ja näki teidän\npiilottavan koristeen. Poistuttuanne hän leikkasi ruudun ja veti\nrenkaasta.\"\n\n\"Olkoon niin, mutta välimatka on niin suuri, ettei hän _vasistasista_\nvoinut ulottua ikkunan avaajaan.\"\n\n\"Jollei hän voinut sitä avata, niin hän tuli itse sisään _vasistasin_\nkautta.\"\n\n\"Mahdotonta; ei kukaan mies ole niin pieni, että hän mahtuisi siitä.\"\n\n\"Silloin se ei ollut mies.\"\n\n\"Kuinka!\"\n\n\"Aivan varmaan. Jos aukko on liian ahdas miehelle, niin se oli sitten\nlapsi.\"\n\n\"Lapsi!\"\n\n\"Ettekö sanonut minulle, että ystävättärellänne Henriettellä oli\npoika!\"\n\n\"Niin oli... poika, jonka nimi oli Raoul.\"\n\n\"On aivan luultavaa, että Raoul on tehnyt tuon varkauden.\"\n\n\"Mitä todisteita teillä on siitä?\"\n\n\"Mitä todisteita!... Niitä ei puutu... Sitten esimerkiksi...\"\n\nHän vaikeni vähäksi aikaa. Jatkoi sitten:\n\n\"Sitten esimerkiksi tuo silta. En voi uskoa, että lapsi olisi\ntuonut sen ulkoa ja vienyt sen pois kenenkään huomaamatta. Hän on\nvarmasti käyttänyt sellaista, joka oli lähellä. Siinä komerossa, jota\nHenriette käytti keittiönä, oli, eikö niin, seinillä hyllyjä, joilla\npidettiin kattiloita?\"\n\n\"Kaksi hyllyä, mikäli muistan.\"\n\n\"Olisi tarkistettava, ovatko nämä laudat todella kiinnitetty niihin\nkannattimiin, joiden päällä ne lepäävät. Muussa tapauksessa täytyy\notaksua, että lapsi on irrottanut ne ja liittänyt yhteen. Ehkä, koska\nsiellä oli uuni, löytyy myös se uunirauta, jota hän on käyttänyt\n_vasistasia_ avatessaan.\"\n\nSanaakaan sanomatta kreivi poistui, ja tällä kertaa läsnäolijat eivät\ntunteneet epävarmuuden herättämää, painostavaa tunnetta, joka heissä\noli ollut ensi kerralla. He tiesivät, tiesivät aivan varmaan, että\nFlorianin otaksumat olivat oikeita. Tästä miehestä lähti sellainen\nehdoton varmuuden tunne ikään kuin hän kertoisi tapauksia, joiden\ntodenmukaisuudesta päästiin aste asteelta selville.\n\nEikä kukaan ihmetellyt, kun kreivi palatessaan selitti:\n\n\"Sen on tehnyt lapsi, juuri hän, kaikki sen todistaa.\"\n\n\"Te näitte laudat... koukun?\"\n\n\"Näin... laudat oli otettu naulauksesta irti... koukku oli siellä\nvieläkin.\"\n\nMutta rouva de Dreux-Soubise huudahti:\n\n\"Se oli hän... Sanokaa mieluummin se oli hänen äitinsä. Henriette\nyksinään oli syyllinen. Hän oli pakottanut poikaansa.\"\n\n\"Ei\", vakuutti Chevalier, \"äidillä ei ollut mitään yhteyttä tämän\nasian kanssa\".\n\n\"Joutavia! Hehän asuivat samassa huoneessa; lapsi ei ole voinut\ntoimia Henrietten tietämättä.\"\n\n\"He asuivat samassa huoneessa, mutta tämä kaikki tapahtui viereisessä\nhuoneessa, yöllä, äidin nukkuessa.\"\n\n\"Ja kaulanauha?\" kysyi kreivi, \"olisihan se löytynyt lapsen\ntavaroiden joukosta\".\n\n\"Anteeksi! Lapsi kävi kaupungilla. Samana aamuna, jona te löysitte\nhänet työpöytänsä äärestä, hän tuli koulusta, ja ehkä oikeuslaitos,\nsen sijaan, että kulutti voimiaan tutkimalla viatonta äitiä, olisi\npäässyt parempiin tuloksiin, jos olisi tutkinut koulussa pojan\npulpettia ja etsinyt koulukirjojen välistä.\"\n\n\"Olkoon niin, mutta nuo kaksituhatta frangia, jotka Henriette\nsai joka vuosi, eivätkö ne olleet paras todistus hänen\nkanssarikollisuudestaan?\"\n\n\"Olisiko hän kanssarikollisena kiittänyt teitä noista rahoista? Ja\nsitä paitsi, eikö häntä pidetty valvonnan alaisena? Jotavastoin lapsi\noli vapaa, hän saattoi helposti juosta lähimpään kaupunkiin asti\nsopiakseen jonkun kauppiaan kanssa, myydä hänelle huokeasta hinnasta\ntimantin, pari timanttia, kuinka kulloinkin... kaikki sillä ehdolla,\nettä rahojen lähettäminen tapahtuisi Pariisista päin, ja että lähetys\nalkaisi seuraavana vuonna.\"\n\nTavattoman painostava tunne valtasi Dreux-Soubiset ja heidän\nvieraansa. Florianin äänessä ja esiintymisessä oli muutakin kuin\nsitä varmuutta, joka jo alusta alkaen oli ärsyttänyt kreiviä.\nSiinä oli kuin ivaa, ja se iva tuntui enemmän vihamieliseltä kuin\nmyötätuntoiselta ja ystävälliseltä, mitä olisi odottanut.\n\nKreivi teeskenteli naurua:\n\n\"Tuo on niin nerokasta, että se aivan tyrmää minut. Onnittelen teitä.\nMikä loistava mielikuvitus!\"\n\n\"Ei suinkaan, ei suinkaan\", huudahti Floriani juhlallisemmin,\n\"minä en kuvittele; selitän tapaukset sellaisina, jollaisina ne\nehdottomasti todisteitteni mukaan olivat\".\n\n\"Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Siitä, mitä itse olette minulle kertonut. Kuvittelen äidin ja pojan\nelämää tuolla kaukana maalla, kuinka äiti sairastuu, kuinka poika\nkeksii juonen, jonka avulla hän saa timantit käsiinsä myydäkseen\nne, pelastaakseen siten äitinsä tai ainakin lieventääkseen hänen\nviimeisiä hetkiään. Tauti pahenee. Äiti kuolee. Vuosia kuluu.\nPoika kasvaa, tulee mieheksi. Ja silloin -- tällä kertaa myönnän\nmielikuvitukseni vapaasti lentävän -- otaksukaamme, että se mies\ntuntee sisäistä pakkoa, tahtoa palata sinne, missä hän on elänyt\nlapsuutensa, nähdä ne paikat, tavata ne, jotka ovat epäilleet,\nsyyttäneet hänen äitiään... ajatelkaa, kuinka jännittävä on tuo\ntapaaminen siinä vanhassa talossa, jossa tämä draama on tapahtunut?\"\n\nNäitä sanoja seurasi hetken kestävä, rauhaton äänettömyys; herra ja\nrouva de Dreuxin kasvoista näkyi, kuinka he hämmästyneinä koettivat\nymmärtää, samalla kun he pelkäsivät ja kauhistuivat ymmärtäneensä\noikein. Kreivi änkytti:\n\n\"Kuka te sitten olette?\"\n\n\"Minäkö? Chevalier Floriani, jonka tapasitte Palermossa, ja jonka\nusean kerran olette suvainnut kutsua luoksenne.\"\n\n\"Mitä tämä tarina sitten tietää?\"\n\n\"Oh! Ei mitään! Se on vain pelkkää leikkiä minun puoleltani. Koetan\nkuvitella, mikä ilo olisi Henrietten pojalle, jos hän vielä eläisi,\nsaada sanoa teille, että hän yksinään oli syyllinen, että hän oli\nsitä siksi, että äitinsä oli onneton, kadottamaisillaan paikkansa --\npalvelijattarena, josta toimesta hän eli, ja siksi, että tuo lapsi\nkärsi nähdessään äitinsä onnettomana.\"\n\nHän puhui hilliten liikutustaan, puoliksi nousten istualtaan ja\nkumartuen kreivittäreen päin. Ei ollut epäilystäkään. Chevalier\nFloriani ei ollut kukaan muu kuin Henrietten poika. Kaikki hänen\nesiintymisessään ja sanoissaan väitti sitä. Ja eikö hän sitä paitsi\nollut ehdoin tahdoin halunnut ilmaista itsensä.\n\nKreivi epäröi. Miten hänen tuli käyttäytyä tuon uhkarohkean henkilön\nsuhteen? Soittaa kelloa? Panna häväistys toimeen? Ilmiantaa mies,\njoka muinoin oli varastanut häneltä? Mutta siitä oli kulunut jo\nniin pitkä aika! Ja kuka uskoisi tuota mieletöntä tarinaa lapsen\nsyyllisyydestä? Ei, parempi oli mukautua asiain nykyiseen tilaan;\nolla huomaamatta sen todellista laitaa. Ja kreivi lausui iloisesti,\nlähestyen Florinia:\n\n\"Hyvin hauska, hyvin huvittava, tuo tarinanne. Vakuutan, että se on\nkiinnostanut minua. Mutta mitä teidän arvelujenne mukaan on tullut\ntuosta nuoresta miehestä, tuosta pojasta? Toivoakseni hän ei ole\npysähtynyt menestyksellisellä polullaan.\"\n\n\"Ei suinkaan, ei!\"\n\n\"Eihän toki! Sellaisen alun jälkeen! Siepata kuusivuotiaana\nkuningattaren kaulanauha, kuuluisa kaulanauha, jota Marie Antoinette\nhimoitsi!\"\n\n\"Ja ottaa se\", huomautti Floriani, jatkaen kreivin leikillistä\npuhetapaa, \"ottaa se ilman että se tuotti hänelle mitään vaurioita,\nilman että kenenkään mieleen juolahti katsoa, että ikkunalauta oli\nliian puhdas, ikkunalauta, jonka hän pyyhki poistaakseen paksussa\ntomussa näkyvät jalanjäljet... Myöntäkää, että se voi panna sen\nikäisen pojan pään pyörälle. Onko se niin helppoa? Ei tarvita muuta\nkuin tahtoa vain ja ojentaa kätensä?... Toden totta hän tahtoi...\"\n\n\"Ja ojensi kätensä.\"\n\n\"Molemmat kätensä\", jatkoi chevalier nauraen.\n\nKaikki vavahtivat. Mikä salaisuus kätkeytyi tuon niin sanotun\nFlorianin elämään? Kuinka jännittävä elämä mahtoikaan olla tuolla\nseikkailijalla, joka jo kuusivuotiaana oli nerokas varas ja joka\ntänään, nauttiakseen aikaansaamastaan kiihtymyksestä tai pikemmin\ntyydyttääkseen koston tunteitaan, tuli ivaamaan uhriaan tämän kotiin\nuhkarohkeasti, mielettömästi, ja kuitenkin käyttäytyen koko ajan kuin\nvierailulla oleva hieno herrasmies!\n\nHän nousi ja lähestyi kreivitärtä sanoakseen hyvästi. Kreivitär\nperäytyi hiukan. Floriani hymyili.\n\n\"Oh, hyvä rouva, te pelkäätte! Veinkö liian pitkälle pienen\nilveilyni!\"\n\nKreivitär hillitsi itseään ja vastasi leikillisesti, hieman\npilkallisesti:\n\n\"Ei suinkaan, hyvä herra. Se tarina hyvästä pojasta miellytti\npäin vastoin minua suuresti, ja olen onnellinen siitä, että\nkaulanauhallani on ollut tilaisuus olla niin loistavan kohtalon\nesineenä. Mutta ettekö luule, että sen... naisen, tuon Henrietten\npoika seurasi etupäässä kutsumustaan?\"\n\nFloriani vavahti, hän tunsi pistoksen ja vastasi:\n\n\"Siitä olen varma, ja tuo kutsumus olikin varmaan oikea, koska lapsi\nei sitä laisinkaan katunut.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Tiedättehän, että suurin osa kivistä oli vääriä. Oikeita\neivät olleet muut kuin ne, jotka ostettiin englantilaiselta\njalokivikauppiaalta, toiset oli myyty kivi kiveltä puutteen\npakotuksesta.\"\n\n\"Se oli aina kuitenkin kuningattaren kaulanauha, hyvä herra\", sanoi\nkreivitär ylpeästi, \"ja katsokaa, sitä ei Henrietten poika minun\nnähdäkseni voinut ymmärtää\".\n\n\"Hän ymmärsi sen, rouva kreivitär, että vääränä tai oikeana\nkaulanauha oli etupäässä paraatia varten, kylttinä.\"\n\nHerra de Dreux teki liikkeen. Hänen rouvansa ehätti ennen häntä:\n\n\"Hyvä herra\", sanoi hän, \"jos sillä miehellä, josta puhutte, on\nvähääkään häpyä...\"\n\nHän vaikeni, sillä, Florianin tyyni katse tukki hänen suunsa.\n\nFloriani sanoi:\n\n\"Jos sillä miehellä on vähääkään häpyä...\"\n\nKreivitär tunsi, että sellainen puhe ei hyödyttänyt mitään, ja\nvastoin tahtoaan, vihastaan ja suuttumuksestaan huolimatta, aivan\nvavisten nöyryytetystä ylpeydestä, hän sanoi Florianille melkein\nkohteliaasti:\n\n\"Hyvä herra, tarina kertoo, että Rétaux de Villette, kun\nkuningattaren kaulanauha oli hänen käsissään ja kun hän Jeanne de\nValoisin kanssa oli irrottanut siitä jalokivet, ei uskaltanut koskea\nitse kehykseen. Hän tiesi, että timantit olivat koristuksena, lisänä,\nettä itse kehys oli todellinen taideteos, taiteilijan oma luomus, ja\nsitä hän kunnioitti. Ajatteletteko, että tuo mies on käsittänyt sen\nsamoin?\"\n\n\"En epäile ensinkään, että kehys on olemassa. Lapsi piti sitä\nkunniassa.\"\n\n\"No niin, hyvä herra, jos satutte hänet tapaamaan, niin sanokaa\nhänelle, että hän vääryydellä pitää luonaan aarretta, joka on\neräiden perheiden omaisuus ja ylpeys, ja vaikka hän on irrottanut\nsiitä jalokivet, niin kuningattaren kaulanauha kuuluu yhä vielä\nDreux-Soubisen suvulle. Se kuuluu meille samoin kuin nimemme, kuin\nkunniamme.\"\n\nChevalier vastasi yksinkertaisesti:\n\n\"Minä sanon sen hänelle, rouva kreivitär.\"\n\nHän kumarsi kreivittärelle, kreiville, kumarsi kaikille läsnäoleville\nja poistui.\n\nNeljä päivää myöhemmin löysi rouva de Dreux huoneensa pöydältä\npunaisen nahkakotelon, jonka kannessa oli kardinaalin vaakuna. Hän\navasi sen. Siinä oli kuningattaren kaulanauha.\n\nMutta kun kaikkien asioiden täytyy, yhtenäisyydestä ja loogisuudesta\nhuoltapitävän miehen elämässä, vaikuttaa samaan suuntaan -- ja kun\npieni mainos ei koskaan ole vahingoksi -- niin seuraavana päivänä\n_l'Echo de France_ julkaisi tämän huomiota herättävän uutisen:\n\n    Kuningattaren kaulanauhan, kuuluisan historiallisen korun, joka\n    kauan sitten varastettiin Dreux-Soubisen -perheeltä, on Arsène\n    Lupin löytänyt. Arsène Lupin on kiireimmän kautta toimittanut\n    korun sen lailliselle omistajalle. Ei voi muuta kuin ylistää tätä\n    hienoa ja ritarillista huomaavaisuutta.\n\n\n\n\nMUSTA HELMI\n\n\nBulevardi Hochen varrella olevan talon numero 9 ovenvartija heräsi\nkiivaaseen kellonsoittoon. Hän veti ovea avaavasta nuorasta äristen:\n\n\"Luulin jo kaikkien asukkaiden olevan kotona. Kello on jo ainakin\nkolme!\"\n\nHänen miehensä mutisi:\n\n\"Ehkä joku hakee tohtoria.\"\n\nEräs ääni kysyi todellakin:\n\n\"Tohtori Harel... mikä kerros?\"\n\n\"Kolmas vasemmalla. Mutta tohtori ei ota yöllä vastaan.\"\n\n\"Hänen täytyy ottaa vastaan.\"\n\nHerra astui eteisen halki, nousi ensimmäiseen kerrokseen, toiseen,\nei pysähtynytkään tohtori Harelin oven eteen, jatkoi viidenteen\nkerrokseen asti. Siellä hän koetteli kahta avainta oveen. Toinen\navasi lukon, toinen varmuuslukon.\n\n\"Mainiota\", mutisi hän, \"koko asia onkin huomattavasti helpompi kuin\nluulinkaan. Mutta ennen kuin toimin, täytyy minun taata itselleni\npaluutie. Ajatelkaamme... onko minulla loogisesti ajatellen ollut\naikaa soittaa tohtorin ovikelloa ja lähteä hänen luotaan? Ei vielä...\nodottakaamme hiukan.\"\n\nKymmenen minuutin päästä hän laskeutui alas, naputti ovenvartijan\nruutuun kiroillen tohtoria. Ovi avattiin, ja hän paiskasi oven\njäljestään kiinni. Mutta ovi ei mennytkään lukkoon, sillä mies\noli sukkelasti pistänyt raudan lukon kohdalle, joten se ei\nsulkeutunutkaan.\n\nHän palasi siis aivan hiljaa ovenvartijan tietämättä. Jos hälinää\nsyntyisi, niin hän pääsisi aina pakenemaan.\n\nHän nousi rauhallisesti viidenteen kerrokseen. Eteisessä hän\ntaskulampun valossa laski päällystakkinsa ja hattunsa eräälle\ntuolille, istuutui toiselle ja veti kenkiensä päälle paksut\nhuopatohvelit.\n\n-- Tässä sitä ollaan... Ja helposti se kävi päinsä! Minä hiukan\nihmettelen, miksi eivät kaikki valitse varkaan mukavaa ammattia? Kun\non vain hiukan nokkela ja järkevä, niin se on hauskin toimi koko\nmaailmassa. Rauhallinen ammatti... oikea perheenisän ammatti...\nMelkein liiankin mukava... se käy ikäväksi.\n\nHän avasi tarkan pohjapiirustuksen kerroksesta.\n\n-- Tarkastakaamme ensin aluetta. Tässä tämä neliskulmainen eteinen,\njossa olen. Kadun puolella on salonki, budoaari ja ruokasali.\nTarpeetonta on hukata aikaansa niihin, kreivittärellä näyttää olevan\nkurjan huono maku... ei ainoatakaan arvokasta koruesinettä... Siis,\nperällä oikealla... Ah, tässä on käytävä, joka vie muihin huoneisiin.\nKolmen metrin päässä pitäisi olla tapettiovi vaatekomeroon, josta\npääsee kreivittären huoneeseen.\n\nHän kääri piirustuksen kokoon, sammutti lampun ja meni käytävään\nlaskien:\n\n-- Yksi metri... kaksi metriä... kolme metriä... Tässä on ovi...\nHyvä Jumala, kuinka kaikki on helppoa! Yksinkertainen lukko, pieni\nlukko erottaa minut huoneesta, ja sitä paitsi tiedän, että se lukko\non metrin ja neljänkymmenenkolmen senttimetrin päässä permannosta...\nSillä tavoin, kun teen pieniä reikiä sen ympärille, niin pääsemme\nsiitä...\n\nHän otti taskustaan tarpeelliset työkalut, mutta eräs ajatus heräsi\nhänessä.\n\n-- Ja jos sattumalta lukko ei olisikaan kiinni, koettakaamme\nainakin... Sittenhän näkee!\n\nHän väänsi kädensijaa. Ovi aukeni.\n\n-- Kunnon Lupin, onni suosii sinua todellakin. Mitä nyt enää muuta\ntarvitset? Sinä tunnet paikat, joissa liikut; tiedät, minne kreivitär\nkätkee mustan helmen... Siis saadaksesi mustan helmen käsiisi täytyy\nsinun toimia hiljempää kuin hiljaisuus, olla näkymättömämpi kuin yö.\n\nArsène Lupin käytti yli puoli tuntia aikaa avatakseen toisen\nikkunaruuduilla varustetun oven, joka vei huoneeseen. Mutta hän\nteki sen niin varovaisesti, että vaikka kreivitär olisi ollut\nvalveillakin, ei mikään outo narina olisi voinut herättää hänen\nhuomiotaan.\n\nPiirustuksessa olevien määräysten mukaan hänen ei tarvinnut muuta\nkuin kulkea leposohvan sivua myöten. Se johti nojatuolille,\nsitten pienen pöydän luo, joka oli vuoteen vieressä. Pöydällä oli\nkirjepaperisalkku, ja tuohon salkkuun oli aivan yksinkertaisesti\nkätketty se musta helmi.\n\nHän laskeutui pitkälleen matolle ja seurasi leposohvan reunaa.\nMutta sen päähän päästyään hän pysähtyi hillitäkseen sydämensä\nsykintää. Vaikka hän ei pelännytkään, niin hän ei voinut hillitä\nsitä hermostunutta levottomuutta, joka aina herää keskellä liian\nsuurta hiljaisuutta. Ja hän kummasteli sitä, sillä olihan hän ennen\nelänyt kauhua tuntematta mitä juhlallisimpia hetkiä. Ei mikään vaara\nuhannut häntä. Miksi hänen sydämensä siis läpätti kuin hullu kello?\nVaikuttiko häneen niin tuo nukkuva nainen, lähellä oleva ihmisolento?\n\nHän kuunteli ja oli kuulevinaan hengitystä. Se rauhoitti häntä kuin\nystävän läsnäolo.\n\nHän etsi nojatuolia, sitten pienin varovaisin liikkein hiipi pöytää\nkohden tunnustellen pimeässä ojennetulla kädellään. Oikea käsi tapasi\npöydän jalan.\n\nVihdoinkin! Hänen ei tarvinnut muuta kuin nousta, ottaa helmi ja\npoistua. Kaikeksi onneksi, sillä hänen sydämensä alkoi hyppiä hänen\nrinnassaan kuin pelästynyt eläin ja niin kovaa, että hän hämmästyi,\nkun kreivitär ei herännyt siihen.\n\nHän sai sen voimakkaan tahdonponnistuksen kautta rauhoittumaan,\nmutta juuri kun hän aikoi nousta ylös tapasi hänen vasen kätensä\nmatolla jotakin, jonka hän tunsi kynttilänjalaksi, ja heti hän löysi\ntoisenkin esineen, kellon, pienen pronssisen matkakellon.\n\nMitä? Mitä oli tapahtunut? Hän ei ymmärtänyt sitä. Kynttilänjalka...\ntuo kello... miksi nuo esineet eivät olleet tavallisella paikallaan?\nAh, mitä tapahtui keskellä tätä kamalaa pimeyttä.\n\nÄkkiä hän kiljaisi. Hän oli koskettanut... jotakin kummallista,\nselittämätöntä. Mutta, ei, ei, pelko sekoitti hänen ajatuksensa.\nHän oli kaksikymmentä, kolmekymmentä sekuntia liikkumatta, aivan\nkauhuissaan, hien valuessa otsaltaan. Ja sormissa säilyi tuo\nkosketuksen tunto.\n\nSäälimättä ponnistaen voimiaan hän ojensi uudelleen kätensä. Käsi\nkosketti uudelleen sitä kummallista, selittämätöntä. Hän vaati\nkättään tunnustelemaan ja ottamaan selvää. Hän tunsi tukan, kasvot...\nja ne kasvot olivat kylmät, melkein jääkylmät.\n\nOlkoon todellisuus kuinka pelottava tahansa, niin Arsène Lupinin\nkaltainen mies seisoo sen yläpuolella heti, kun hän tietää mitä se\non. Nopeasti hän painoi taskulamppunsa nappulaa. Hänen edessään\nmakasi nainen verissään. Hirvittäviä haavoja näkyi kurkussa ja\nolkapäissä. Hän kumartui tarkastamaan. Nainen oli kuollut.\n\n\"Kuollut, kuollut\", hän sanoi kummastuneena ja katseli noita\ntuijottavia silmiä, suun ryppyjä, kalpeata ihoa ja verta,\nverilammikkoa, joka oli levinnyt matolle ja nyt hyytyi paksuna ja\nmustana.\n\nKun hän oli noussut, hän väänsi sähkönappulaa. Huone tuli valoisaksi,\nja hän näki hurjan taistelun jäljet. Vuode oli aivan sekaisin,\npeitteet ja lakanat maassa. Permannolla kynttilänjalka ja kello\n-- osoittimet näyttivät kaksikymmentä yli yhdentoista -- sitten\netäämpänä oli kaatunut tuoli, ja kaikkialla verta, veritahroja.\n\n\"Ja musta helmi?\" hän mutisi.\n\nKirjepaperisalkku oli paikallaan. Hän avasi sen. Siellä oli pieni\nhelmilipas. Mutta lipas oli tyhjä.\n\n\"Perhana\", sanoi hän itsekseen, \"kerskailit hiukan liian aikaisin,\nArsène Lupin, hyvästä onnestasi... Kreivitär on surmattu, musta helmi\nkadonnut... asemasi ei ole loistava! Paetkaamme, muuten voit joutua\nankaran edesvastuun alaiseksi.\"\n\nHän ei kuitenkaan liikahtanut paikaltaan.\n\n\"Paeta? Niin, toinen pakeni. Mutta Arsène Lupin. Eikö minulla ole\nsen parempaa tehtävää? Kas niin, tutkikaamme järjestyksessä asioita.\nOnhan sinun omatuntosi puhdas... Otaksu, että olet poliisikomisario\nja panet tutkimuksen toimeen... Niin, mutta sitä ennen täytyy saada\najatukset rauhoittumaan. Ja niin ei ole minun laitani!\"\n\nHän vaipui nojatuoliin painaen sormensa polttavaa otsaansa vasten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBulevardi Hochen varrella tapahtunut murha oli viime aikoina eniten\nherättänyt mielenkiintoamme, enkä minä olisi sitä kertonut, ellei\nArsène Lupinin osanotto siihen selittäisi sitä aivan erikoisella\ntavalla. Hyvin harvat epäilivätkään hänen ottaneen siihen osaa. Ei\nkukaan ainakaan tiennyt totuutta tarkoin ja täysin.\n\nKuka ei tuntenut, nähdessään hänet Boulognen metsässä, Leontinen\nZaltia, entistä laulajatarta, kreivi d'Andillotin puolisoa ja leskeä,\nZaltia, joka häikäisi koko Pariisin noin kaksikymmentä vuotta sitten,\nZaltia, kreivitär d'Andillotia, jonka timantti- ja helmikoristeet\nolivat kuuluisia kautta koko Euroopan? Sanottiin, että hän kantoi\nkaulassaan useiden pankkien rahastoja ja useiden australialaisten\nyhtiöiden kultakaivoksia. Suuret jalokivikauppiaat valmistivat koruja\nZaltille, kuten muinoin kuninkaille ja kuningattarille.\n\nJa kuka ei muistaisi sitä onnettomuutta, joka nieli kaikki nämä\nrikkaudet, pankit ja kultakaivokset. Kuuluisasta kokoelmasta,\njonka huutokauppojen pitäjät sirottivat ympäri maailmaa, ei jäänyt\njäljelle muuta kuin kuuluisa musta helmi. Musta helmi! Se olisi ollut\ntäydellinen omaisuus, jos hän olisi tahtonut siitä luopua.\n\nMutta sitä hän ei tahtonut tehdä. Hän supisti mieluummin menojaan,\neli vaatimattomassa huoneistossa seuraneitinsä, keittäjättären ja\nlakeijan kanssa kuin myi tuon arvaamattoman kalliin korun. Toinenkin\nsyy oli olemassa, jonka hän kyllä tunnusti: musta helmi oli keisarin\nantama lahja! Ja melkein köyhtyneenä, pakotettuna elämään aivan\nyksinkertaista elämää, hän oli uskollinen entisten kauniitten aikojen\ntoverille.\n\n\"En eläissäni luovu siitä\", hän sanoi.\n\nHän kantoi sitä aamusta iltaan kaulassaan. Yöksi hän pisti sen\nsellaiseen paikkaan, jonka vain hän tiesi ja tunsi.\n\nKun sanomalehdet kertoivat tämän kaiken, niin se vain kiihotti\nuteliaisuutta, ja mikä oli omituisinta, mutta minkä jokainen\nymmärtää, jolla arvoituksen selitys on tiedossaan, otaksutun\nmurhaajan vangitseminen teki salaisuuden mutkikkaammaksi ja lisäsi\njännitystä. Pari päivää myöhemmin sanomalehdet julkaisivat seuraavan\nuutisen:\n\n    Olemme saaneet tietää, että Viktor Denègre, kreivitär\n    d'Andillotin palvelija, on vangittu. Häntä vastaan on olemassa\n    sitovia epäluuloja. Hänen liverinsä silkkihihassa, jonka herra\n    Dudois, vankilan päällikkö, löysi hänen asunnostaan vuoteen\n    pohjan ja patjan välistä, on nähty olevan veripilkkuja. Sitä\n    paitsi puuttui hänen liivistään kankaalla päällystetty nappi.\n    Tämä nappi löydettiin tutkimuksia tehtäessä murhatun vuoteen alta.\n\n    On luultavaa, että päivällisen jälkeen Danègre ei mennytkään\n    asuntoonsa, vaan pujahti vaatekomeroon, ja sen lasioven läpi\n    näki, minne kreivitär kätki mustan helmen.\n\n    Meidän täytyy sanoa, että tähän asti ei mikään seikka ole\n    todistanut otaksumia oikeiksi. Kello seitsemän aamulla Danègre\n    meni bulevardi Courcellerin tupakkakauppaan; sen todistavat\n    ovenvartija ja kaupanhoitaja. Toiselta puolen todistavat\n    kreivittären keittäjätär ja seuraneiti, jotka molemmat\n    nukkuivat käytävän toisessa päässä, että heidän noustuaan kello\n    kahdeksalta eteisen ja keittiön ovi oli lukossa. Nämä molemmat\n    henkilöt, jotka kaksikymmentä vuotta ovat olleet kreivittären\n    palveluksessa, ovat epäluulojen ulkopuolella. Miten siis Danègre\n    on voinut poistua huoneistosta? Olisiko hän teettänyt itselleen\n    toisen avaimen? Tutkimus selvittänee nämä eri seikat.\n\nTutkimus ei selittänyt mitään, päinvastoin. Saatiin selville, että\nViktor Danègre oli vaarallinen rikollinen, juoppo ja pahantekijä,\njoka ei pelännyt iskeä puukolla. Mutta mitä enemmän asiaa\ntutkittiin, sitä hämärämmäksi juttu tuli, ja sitä enemmän ilmestyi\nvastaansotivia, selittämättömiä kohtia.\n\nEnsiksi neiti de Sinclèves, murhatun serkku ja ainoa perijätär,\nilmoitti kreivittären kuukautta ennen kuolemaansa kirjoittaneen\nhänelle, missä hän piti mustaa helmeä piilossa. Seuraavana päivänä,\nkun hän oli kirjeen saanut, hän huomasi sen kadonneen. Kuka sen oli\nvarastanut?\n\nToiselta puolelta ovenvartija kertoi avanneensa oven henkilölle,\njoka oli mennyt tohtori Harelin luo. Kuulusteltiin tohtoria. Kukaan\nei ollut soittanut hänen ovelleen. Kuka siis oli se henkilö? Joku\nkanssarikollinenko?\n\nSanomalehdet ja yleisö otaksuivat hänen olleen kanssarikollisen.\nGanimard, vanha tarkastaja Ganimard kannatti sitä ajatusta, syystäkin.\n\n\"Tässä on Lupin takana\", sanoi hän tuomarille.\n\n\"Mitä vielä!\" ehätti tämä sanomaan, \"te näette kaikkialla tuon\nLupininne\".\n\n\"Näen hänet kaikkialla, sillä hän on kaikkialla.\"\n\n\"Sanokaa mieluummin, että olette näkevinänne hänet aina silloin,\nkun jokin asia ei näytä kyllin selvältä. Huomatkaa tämä seikka:\nrikos tehtiin kello yksitoista illalla, kuten kello osoittaa, ja\novenvartijan ilmoittama henkilö tuli kello kolme aamulla.\"\n\nOikeuslaitos noudattaa usein sitä tapaa, että pakottaa tapaukset\ntaipumaan ensimmäisten siitä laadittujen selitysten mukaisiksi.\nViktor Danègren hämärä menneisyys, hänen rikollisuutensa,\njuoppoutensa vaikuttivat tuomariin, ja vaikka mitkään uudet seikat\neivät vahvistaneet alussa huomattuja pieniä, rikokseen viittaavia\nseikkoja, niin mikään ei voinut muuttaa tuomarin mielipidettä. Hän\nlopetti tutkimukset. Muutama viikko myöhemmin alkoi oikeudenkäynti.\n\nSe oli hyvin sekava ja pitkäveteinen. Tuomari johti sitä ilman\nsuurempaa intoa. Yleinen syyttäjä hyökkäsi laimeasti. Tällaisten\nolosuhteiden vallitessa Danègren asianajajan oli helppoa toimia.\nHän todisti, mitä aukkoja epätäydellisessä syytöksessä oli. Sitovaa\ntodistusta ei ollut olemassakaan. Kuka oli takonut avaimen, sen\nvälttämättömän avaimen, jota ilman Danègre poislähtiessään ei olisi\nvoinut lukita huoneiston ovea? Kuka oli nähnyt sen avaimen, ja minne\nse oli joutunut? Kuka oli nähnyt murhaajan puukon, ja minne se oli\njoutunut?\n\n\"Joka tapauksessa todistakaa, että puolustettavani on tehnyt murhan.\nTodistakaa, että varkauden ja murhan tekijä ei ole se salaperäinen\nhenkilö, joka kävi talossa kello kolmen aikaan aamulla. Kellon\nosoitin, sanotte te, näytti yhtätoista? Entä sitten? Eikö kellon\nosoitinta voi vääntää minkä tunnin kohdalle tahtoo?\"\n\nViktor Danègre päästettiin vapaaksi.\n\nHän lähti vankilasta eräänä perjantaina auringon laskun aikaan,\nlaihtuneena ja kuuden kuukauden vankeuden murtamana. Tutkimukset,\nyksinäisyys, oikeudenistunto, kaikki se oli herättänyt hänessä\nsairaalloista kauhua, öisin häntä vaivasi kamala painajainen, hän\nnäki unta mestauslavasta. Hän vapisi kuumeesta ja pelosta.\n\nHän vuokrasi Anatole Dufourin nimellä pienen huoneen itselleen\nMontmartren kaupunginosasta ja eleli pienistä hommista, joita hänellä\noli oikealla ja vasemmalla.\n\nSurkeaa elämää! Kolme kertaa hän oli saanut paikan, mutta kun tuli\ntietoon, kuka hän oli, niin hänet potkittiin pois.\n\nJoskus hän huomasi tai oli huomaavinaan, että miehiä seurasi häntä,\nsalapoliiseja, siitä hän oli varma, jotka kerran vielä saisivat hänet\njohonkin ansaan. Ja jo edeltäkäsin hän tunsi, miten kova käsi kuristi\nhäntä kurkusta.\n\nEräänä iltana, kun hän söi kaupunginosassa olevassa ruokapaikassa,\nistahti eräs noin neljäkymmentävuotias mies häntä vastapäätä. Mies\noli puettu hyvin epäiltävän puhtaaseen, pitkään, mustaan takkiin. Hän\ntilasi itselleen keittoa, vihanneksia ja litran viiniä.\n\nSyötyään keittonsa hän loi silmänsä Danègreen ja katsoi häneen\npitkään.\n\nDanègre kalpeni. Aivan varmaan tuo mies oli yksi niistä, jotka olivat\nseuranneet häntä jo viikkokausia. Mitä mies tahtoi hänestä? Danègre\naikoi nousta. Hän ei voinut sitä. Jalat horjahtivat hänen allaan.\n\nMies kaatoi itselleen viiniä ja täytti Danègren lasin.\n\n\"Juokaamme, toveri.\"\n\nVictor änkytti:\n\n\"Niin... niin... terveydeksenne, toveri.\"\n\n\"Teidän terveydeksenne, Victor Danègre.\"\n\nToinen säpsähti:\n\n\"Minä!... minä!... en suinkaan... minä vannon teille...\"\n\n\"Mitä te vannotte? Että te ette ole te? Kreivittären palvelija?\"\n\n\"Mikä palvelija? Nimeni on Dufour. Kysykää isännältä.\"\n\n\"Dufour, Anatole, niin, ravintolan isännän edessä, mutta Danègre\noikeuden edessä, Victor Danègre.\"\n\n\"Se ei ole totta! Se ei ole totta! Se on valetta.\"\n\nÄsken tullut veti taskustaan käyntikortin ja ojensi sen. Victor luki:\n\"Grimaudan, entinen vankilan tarkastaja. Antaa luotettavia tietoja.\"\nHän vapisi.\n\n\"Kuulutte poliisiin?\"\n\n\"En enää, mutta se ammatti miellytti minua, ja minä jatkan sitä\nnyt... hyödyllisemmällä tavalla. Toisinaan saa käsiinsä oikeita\nkultakaivoksia... kuten teidänkin.\"\n\n\"Minunko?\"\n\n\"Niin, teidät, se on aivan erikoinen asia, jos te vain suvaitsette\nhiukan luottaa minuun.\"\n\n\"Ja jollen sitä tee?\"\n\n\"Teidän täytyy. Te olette nyt siinä asemassa, ettette voi kieltää\nminulta mitään.\"\n\nTavaton pelko valtasi Victor Danègren. Hän kysyi: \"Mitä te\ntarkoitatte?... puhukaa.\"\n\n\"No niin\", sanoi toinen, \"tehkäämme asiat selviksi. Parilla sanalla\nsiis: neiti de Sinclèves lähetti minut tänne.\"\n\n\"Sinclèves?\"\n\n\"Kreivitär d'Andillotin perijätär.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"No niin, neiti de Sinclèves on antanut minun toimekseni vaatia\nteiltä sen mustan helmen takaisin.\"\n\n\"Mustan helmen?\"\n\n\"Sen, jonka varastitte.\"\n\n\"Sitä en ole tehnyt!\"\n\n\"Teitte.\"\n\n\"Jos olisin sen tehnyt, niin olisin myös murhaaja.\"\n\n\"Te olettekin murhaaja.\"\n\nDanègre koetti nauraa.\n\n\"Kaikeksi onneksi, hyvä herra, ei tuomioistuin ollut samaa\nmieltä kuin te. Kaikki valamiehet, kuuletteko, tunnustivat minut\nsyyttömäksi. Ja kun omatunto on puhdas ja kaksitoista kunnon\nmiestä...\"\n\nEntinen tarkastaja tarttui hänen käsivarteensa:\n\n\"Pois lorut. Kuulkaa sanojani ja punnitkaa niitä, kyllä se kannattaa.\nDanègre, kolme viikkoa ennen murhaa te varastitte keittäjättäreltä\navaimen, joka avaa keittiön oven, ja teetitte samanlaisen seppä\nOutardilla, Oberkampf-kadun numerossa 244.\"\n\n\"Se ei ole totta, se ei ole totta\", rähisi Danègre, \"kukaan ei ole\nnähnyt tuota avainta... sitä ei ole olemassakaan\".\n\n\"Tässä se on.\"\n\nÄänettömyyden jälkeen Grimaudan jatkoi:\n\n\"Te tapoitte kreivittären tikarilla, jonka ostitte\nRepublique-baarista samana päivänä kuin tilasitte avaimen. Terä on\nkolmikulmainen, kullakin sivulla uurre.\"\n\n\"Se on kaikki valetta. Lörpöttelette omianne. Kukaan ei ole nähnyt\npuukkoa.\"\n\n\"Se on tässä.\"\n\nVictor Danègre teki kauhua osoittavan liikkeen. Entinen tarkastaja\njatkoi:\n\n\"Siinä on ruostepilkkuja. Tarvitseeko todistaa mistä ne ovat tulleet?\"\n\n\"Entä sitten?... Teillä on avain ja puukko... Kuka voi todistaa, että\nne kuuluvat minulle?\"\n\n\"Ensiksi seppä, ja sitten kauppias, jolta ostitte puukon. Minä olen\njo virkistänyt heidän muistiaan. Teidät nähdessään he tuntevat teidät\nheti.\"\n\nHän puhui kuivasti ja tylysti, pelottavan varmasti. Danègre oli\nmenehtymäisillään pelosta. Ei tuomari, ei yleinen syyttäjä ollut\nahdistanut häntä niin kireästi, ei ollut nähnyt niin tarkasti\nasioita, joita hän itsekään ei enää tarkoin muistanut.\n\nHän koetti kuitenkin yhä vielä olla tyynen näköinen.\n\n\"Siinäkö ovat kaikki todisteenne?\"\n\n\"Vielä on seuraava. Te lähditte rikoksen tehtyänne samaa tietä pois.\nMutta keskellä vaatekomeroa teidän täytyi kauhuissanne nojata seinään\npysyäksenne pystyssä.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\" läähätti Victor. \"Kukaan ei voi sitä tietää.\"\n\n\"Ei tuomioistuin, sillä ei kenenkään mieleen juolahtanut sytyttää\nkynttilää ja tarkastaa seiniä. Mutta jos sen teki, näki valkoisessa\nrappauksessa punaisen tahran, tosin hyvin heikon, mutta kyllin\nselvän kuitenkin nähdäkseen siinä kuvan peukalostanne, verisestä\npeukalostanne, jonka olitte painanut seinää vasten. Te kai tiedätte,\nettä sormenjälkien avulla voi päästä selville henkilöistä.\"\n\nVictor Danègre oli kalman kalpea. Hikipisarat valuivat hänen\notsaltaan pöydälle. Hän tuijotti kuin mielipuoli tuohon outoon\nmieheen, joka kertoi hänen rikoksestaan aivan kuin olisi ollut sitä\nkatsomassa.\n\nHän painoi voitettuna päänsä alas. Hän oli jo kuukausia taistellut\nkoko maailmaa vastaan. Nyt hän tunsi, että tuota miestä vastaan hän\nei pystynyt taistelemaan.\n\n\"Jos annan teille helmen\", hän änkytti, \"paljonko annatte siitä\nminulle?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Teettekö minusta pilkkaa! Annan teille helmen, joka on tuhansien,\nsatojentuhansien arvoinen, enkö saa mitään siitä?\"\n\n\"Saatte kyllä, henkenne.\"\n\nDanègre vapisi. Grimaudan jatkoi melkein lempeällä äänellä:\n\n\"Katsokaahan, Danègre, tuo helmi ei ole teille minkään arvoinen.\nTeidän on mahdotonta sitä myydä. Miksi sitä sitten säilytätte?\"\n\n\"Onhan varastetun tavaran kätkijöitä... ja jonakin päivänä, mihin\nhintaan tahansa...\"\n\n\"Jonakin päivänä se on liian myöhäistä.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Kuinka niin! Siksi, että tuomioistuin on sitä ennen ottanut teidät\nkäsiinsä, ja tällä kertaa sillä on ne todistuskappaleet, jotka minä\nannan sille, puukko, avain, peukalonne jälki, ja te joudutte kiinni.\"\n\nVictor painoi päänsä molempiin käsiinsä ja mietti. Hän tunsi\ntodenteolla olevansa hukassa, auttamattomasti hukassa, ja samassa\nsai suuri väsymys hänessä vallan; hän kaipasi äärettömästi lepoa ja\nrauhaa.\n\nHän mutisi:\n\n\"Milloin teidän täytyy se saada?\"\n\n\"Tänä iltana, ennen kuin tunti on kulunut.\"\n\n\"Muuten?\"\n\n\"Muuten panen postiin tämän kirjeen, jossa neiti de Sinclèves antaa\nteidät ilmi valtion prokuraattorille.\"\n\nDanègre kaasi kaksi kertaa lasin täyteen viiniä ja joi molemmat\nlasilliset yhdellä siemauksella, nousi ja sanoi:\n\n\"Maksakaa lasku, ja lähdetään, minä olen jo saanut tarpeekseni tästä\nkirotusta jutusta.\"\n\nYö oli tullut. Miehet kulkivat Lepic-katua myöten ja seurasivat\nuloimpia bulevardeja tullessaan l'Étoile-torille. He astelivat vaiti,\nVictor hyvin väsyneesti ja selkä köyryssä.\n\nMonceau-puiston luona hän sanoi:\n\n\"Se on talon puolella...\"\n\n\"Hitto vieköön! Ettehän te poistunut sieltä ennen vangitsemistanne\nmuuta kuin mennäksenne tupakkakauppaan.\"\n\n\"Olemme perillä\", sanoi Danègre väsyneesti.\n\nHe kulkivat puiston portin ohi ja menivät erään kadun yli, jonka\nkulmassa oli tupakkakauppa. Danègre pysähtyi muutaman askeleen päähän\nsiitä. Hänen polvensa horjuivat. Hän vaipui istumaan penkille.\n\n\"No niin?\" kysäisi hänen seuralaisensa.\n\n\"Täällä se on.\"\n\n\"Täällä! Mitä te höpisette?\"\n\n\"Niin on edessämme.\"\n\n\"Edessämme! Kuulkaahan, Danègre, parasta kun ette...\"\n\n\"Se on täällä, sanon vielä kerran.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Kahden katukiven välissä.\"\n\n\"Minkä niistä?\"\n\n\"Etsikää.\"\n\n\"Minkä niistä?\" kysyi Grimaudan uudelleen.\n\nVictor ei vastannut.\n\n\"Ahaa! Minä ymmärrän, aiot pettää minua.\"\n\n\"En... mutta minä... kuolen nälkään.\"\n\n\"Ja senkö vuoksi hidastelet? Hyvä on, minä aion olla hyvä haltija.\nPaljonko tahdot?\"\n\n\"Niin paljon, että voin ostaa välikansilipun Amerikkaan.\"\n\n\"Sovittu asia.\"\n\n\"Ja sadan frangin setelin ensimmäisiä kuluja varten.\"\n\n\"Saat kaksi. Puhu.\"\n\n\"Laskekaa kivet viemärin aukon oikealla puolella. Se on\nkahdennentoista ja kolmannentoista välissä.\"\n\n\"Katuojassa.\n\n\"Niin, katukäytävän vieressä.\"\n\nGrimaudan katsahti ympärilleen. Raitiovaunuja ja ihmisiä kulki\nohitse. Joutavia! Kuka saattoi mitään epäilläkään?...\n\nHän avasi linkkuveitsensä ja pisti sen kahdennentoista ja\nkolmannentoista kiven väliin.\n\n\"Ja jollei se ole siellä?\"\n\n\"Jollei kukaan nähnyt minun kumartuvan ja kätkevän sitä sinne, niin\nse on siellä vieläkin.\"\n\n\"Voiko se olla siellä! Musta helmi katuojaan heitettynä, jokaisen\nohikulkijan saatavana! Musta helmi... kokonainen omaisuus!\"\n\n\"Kuinka syvällä?\"\n\n\"Noin kymmenen senttimetrin syvyydessä.\"\n\nHän kaivoi kosteata hiekkaa. Veitsen kärki osui johonkin kovaan. Hän\nsuurensi sormillaan reikää.\n\nHän löysi mustan helmen.\n\n\"Kas tässä ovat nuo sinun kaksisataa frangiasi. Lähetän sinulle\nAmerikan-lippusi.\"\n\nSeuraavana päivänä _l'Echo de France_ julkaisi uutisen, joka sitten\nkierteli koko maailman lehdissä:\n\n    Eilisestä asti on kuuluisa musta helmi ollut Arsène Lupinilla,\n    joka otti sen kreivitär d'Andillotin murhaajalta. Piakkoin\n    pannaan näytteille kuvia tästä kallisarvoisesta helmestä\n    Lontoossa, Pietarissa, Kalkutassa, Buenos Ayresissa ja New\n    Yorkissa.\n\n    Arsène Lupin odottaa tarjouksia, joita lukijat tahtovat hänelle\n    tehdä.\n\n\"Ja siten rikos aina saa rangaistuksensa ja hyve palkinnon\", arveli\nArsène Lupin kerrottuaan minulle tämän jutun yksityiskohdat.\n\n\"Ja sitten kohtalo valitsi teidät Grimaudanin, entisen tarkastajan\nnimen suojassa riistämään rikolliselta hänen pahan työnsä hedelmän.\"\n\n\"Juuri niin. Ja sen myönnän, tämä on seikkailu, josta olen ylpeämpi\nkuin mistään muusta. Ne neljäkymmentä minuuttia, jotka vietin\nkreivittären huoneistossa, tavattuani hänet kuolleena, ovat elämäni\nhämmästyttävimmät ja syvimmät hetket. Neljässäkymmenessä minuutissa,\njouduttuani keskelle mitä sekavinta asiaa, keksin rikoksen kulun, ja\nsain muutamien seikkojen avulla varmuuden siitä, että syyllinen ei\nvoinut olla kukaan muu kuin kreivittären palvelija. Sitten ymmärsin,\nettä saadakseni helmen käsiini, täytyi palvelijan tulla vangituksi,\nja minä jätin sinne hänen liivinsä napin -- mutta jotta ei löydetä\nmitään kumoamattomia todistuksia hänen syyllisyydestään, otin\nmukaani lattialle unohtuneen puukon, vein lukkoon unohtuneen avaimen\npois, suljin oven ja poistin hänen sormenjälkensä vaatekomeron\nrappauksesta. Minun mielestäni oli tämä kaikki ilmausta...\"\n\n\"Neroudesta\", keskeytin minä.\n\n\"Neroudesta, kuten tahdotte, joka ei olisi juolahtanut jokaisen\nmieleen. Aavistaa samassa hetkessä arvoituksen molemmat pääkohdat --\nvangitseminen ja helmen luovuttaminen -- käyttää oikeuslaitoksen koko\nkoneistoa miehen kesyttämiseksi ja lamauttamiseksi, lyhyesti sanoen,\nsaada hänet sellaiseen mielentilaan, että kerran vapaaksi päästyään\nhän ehdottomasti ja välttämättömästä joutuu minun asettamaani hiukan\nkömpelöön ansaan...\"\n\n\"Hiukan kömpelöönkö? Sanokaa sangen kömpelöön, sillä hänellä ei ollut\nmitään vaaraa.\"\n\n\"Ei vähääkään, sillä vapautus on peruuttamaton.\"\n\n\"Miesparka...\"\n\n\"Miesparka... Victor Danègre! Ettekö muistakaan, että hän on\nmurhaaja? Olisihan ollut suorastaan epämoraalista, jos musta helmi\nolisi jäänyt hänen haltuunsa. Hän elää, ajatelkaahan, Danègre elää!\"\n\n\"Ja musta helmi on teillä.\"\n\nHän otti sen eräästä lompakkonsa salalokerosta esiin, tarkasti sitä,\nhyväili sitä sormillaan, loi siihen hellän katseen ja huokasi:\n\n\"Kukahan on se miljonääri, se turhamainen rajah, joka saa tämän\naarteen? Kelle amerikkalaiselle miljoonamiehelle on määrätty tämä\nkaunis ja ylellinen esine, joka koristi Leontine Zaltin, d'Andillotin\nkreivittären valkoista kaulaa?...\"\n\n\n\n\nSHERLOCK HOLMES SAAPUU LIIAN MYÖHÄÄN\n\n\n\"Kummallista, kuinka te, Velmont, olette Arsène Lupinin näköinen!\"\n\n\"Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Oh, samoin kuin kaikki muutkin, hänen valokuvansa, joista toinen\nei ole toisen näköinen, mutta joista jokaisesta jää vaikutelma\nmäärätystä ulkomuodosta... ja se on teidän.\"\n\nHorace Velmont näytti hiukan loukkaantuneen.\n\n\"Niinkö, rakas Devanne! Ette ole ensimmäinen, joka tekee minulle sen\nhuomautuksen, siitä voitte olla varma.\"\n\n\"Te olette niin hänen näköisensä\", intti Devanne, \"että jollei\nserkkuni d'Estevan olisi suositellut teitä minulle ja jollette\nolisi tunnettu maalari, jonka merimaisemia niin suuresti ihailen,\nniin enköhän olisi ilmoittanut poliisille teidän olevan Dieppen\nlähistöllä\".\n\nTätä leikkipuhetta seurasi yleinen nauru. Paitsi Velmontia oli\nThibermesnelin linnan ruokasalissa pastori Gèlis, kylän pappi, ja\nkymmenkunta upseeria, joiden rykmentti oli lähistöllä manöövereillä\nja jotka olivat noudattaneet pankkiiri Georges Devannen ja hänen\näitinsä kutsua. Eräs heistä huudahti:\n\n\"Mutta eikö juuri äskettäin ilmoitettu Arsène Lupinin oleskelevan\nrannikolla kuuluisan Pariisin ja Havren välisen pikajunamatkansa\njälkeen?\"\n\n\"Aivan oikein, siitä on nyt kolme kuukautta, ja seuraavalla viikolla\nminä tutustuin kasinolla kuuluisaan Velmontiimme, joka sen jälkeen\non muutaman kerran ilahduttanut minua käynnillään -- mikä on\nmiellyttävää valmistelua vakavampaan kotitarkastukseen, jonka hän\nvarmaan panee toimeen jonakin päivänä... tai mieluummin jonakin yönä!\"\n\nUusi nauru syntyi, ja kaikki lähtivät vanhaan vartiosaliin, suureen,\nhyvin korkeaan huoneeseen, joka täytti koko Guillaume-tornin\nalakerran ja jonne Georges Devanne oli koonnut Thibermesnelin\nsuvun vuosisatojen aikana kokoamat aarteet. Siellä oli kirstuja\nja kaappeja, rautaisia halkotelineitä ja kynttilänjalkoja.\nKallisarvoiset verhot ja kudonnaiset peittivät seiniä. Huoneen neljän\nikkunan komerot olivat syviä. Oven ja vasemmanpuolisen ikkunan\nvälillä kohosi korkea renensanssityylinen kirjakaappi, jonka päädyssä\noli kultakirjaimilla \"Thibermesnel\" ja sen alapuolella perheen ylpeä\nvaalilause: \"Tee mitä tahdot\".\n\nKun sikarit oli sytytetty, Devanne jatkoi:\n\n\"Mutta pitäkää kiirettä, Velmont, tämä on viimeinen yö, joka on\nkäytettävänänne.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi maalari, joka näytti pitävän asiaa leikkinä.\n\nDevanne oli jo aloittanut vastauksen hänen äitinsä viitatessa\nhänelle, mutta päivällisillä juodut viinit ja halu huvittaa vieraita\nsaivat hänet jatkamaan.\n\n\"Joutavia!\" hän mutisi, \"voinhan minä nyt puhua, eihän nyt tarvitse\npelätä salaisuuden leviävän\".\n\nKaikki istuivat hyvin uteliaina hänen ympärilleen ja hän ilmoitti\ntyytyväisenä kuten ainakin mies, joka ilmaisee suuren uutisen:\n\n\"Huomenna, kello neljä iltapäivällä, kuuluisa englantilainen\nsalapoliisi Sherlock Holmes, ihmeellinen henkilö, jonka\nromaaninkirjoittajan mielikuvituksen luulisi luoneen, Sherlock Holmes\ntulee vieraakseni.\"\n\nKaikki huudahtivat. Sherlock Holmes Thibermesnelissä! Oliko se aivan\ntotta? Oliko Arsène Lupin todellakin näillä tienoin?\n\n\"Arsène Lupin joukkoineen ei ole kaukana. Kenen syyksi panisi muutoin\nparoni Cahornin jutun, kenen syyksi Montignyn, Cruchetin, Crasvillen\nryöstöt, jollei meidän kansallisvarkaamme syyksi? Tänään on minun\nvuoroni.\"\n\n\"Onko teille edeltäpäin ilmoitettu kuten paroni Cahornille?\"\n\n\"Sama temppu ei onnistu kahdesti.\"\n\n\"Siis?\"\n\n\"Siis... syy on tässä.\"\n\nHän nousi, ja osoittaen sormellaan erästä kirjariviä, ja siinä kahden\npaksukantisen kirjan välissä olevaa tyhjää paikkaa:\n\n\"Tässä oli kirja, eräs 16. vuosisadalla kirjoitettu _Thibermesnelin\nhistoria_, joka kertoi miten herttua Rollo rakensi linnan erään\nläänitysvarustuksen raunioille. Siinä oli kolme teräspiirroskuvaa.\nEnsimmäinen esitti rakennusta kokonaisuudessaan, toinen rakennuksen\npohjapiirustusta ja kolmas -- kiinnitän teidän huomiotanne siihen --\nmaanalaista käytävää, jonka toinen pää vie vallitusten ulkopuolelle\nja toinen pää tänne, niin, tähän samaan saliin, jossa olemme. No\nniin, tämä kirja katosi viime kuussa.\"\n\n\"Hitto vieköön\", sanoi Velmont, \"se on paha merkki. Mutta se ei riitä\nperustelemaan, miksi Sherlock Holmes tulee tänne\".\n\n\"Se on totta, ei se olisikaan riittänyt, jollei olisi sattunut erästä\ntoista tapausta, joka antaa kertomalleni seikalle uuden merkityksen.\nKansalliskirjastossa oli toinen kappale tätä historiaa, ja nämä\nmolemmat kirjat erosivat muutamissa maanalaista käytävää koskevissa\nkohdissa toisistaan, siinä oli läpileikkaus ja mittakaava, ja useita\nhuomautuksia, joita ei oltu painettu, vaan kirjoitettu jokseenkin\nhaalistuneella käsialalla. Tunsin tämän eroavaisuuden ja tiesin, että\nlopullista käytävän suuntaa ei voinut määrätä muuten kuin tarkoin\ntutkimalla näitä molempia karttoja yhtaikaa. Seuraavana päivänä\nkirjani katoamisen jälkeen joku lainasi kansalliskirjastossa olevan\nkirjan luettavakseen ja vei sen mukanaan, ilman että voitiin päästä\nselville, millä tavoin varkaus oli tapahtunut.\"\n\nKaikki huudahtivat hämmästyksestä tämän kuullessaan.\n\n\"Tällä kertaa asia käy vakavaksi.\"\n\n\"Tällä kertaa\", sanoi Devanne, \"ryhtyi poliisi asiaan, ja pantiin\ntoimeen kaksinkertainen tutkimus, josta muuten ei ollut mitään\ntulosta\".\n\n\"Kuten aina, kun Arsène Lupin sekaantuu asiaan.\"\n\n\"Juuri niin. Silloin johtui mieleeni turvautua Sherlock Holmesin\napuun, ja hän vastasi haluavansa mitä kiihkeimmin päästä tekemisiin\nArsène Lupinin kanssa.\"\n\n\"Mikä kunnia Arsène Lupinille\", sanoi Velmont. \"Mutta jollei\nkansallisvarkaamme aiokaan käydä Thibermesnelissä, niin saa Sherlock\nHolmes pyörittää peukaloitaan.\"\n\n\"Onhan toinenkin syy olemassa, joka kiinnostaa minua suuresti,\nmaanalaisen käytävän löytäminen.\"\n\n\"Mitä, tehän sanoitte, että sen toinen pää vie vallituksen\nulkopuolelle ja toinen tähän saliin!\"\n\n\"Niin! Minne täällä salissa? Se viiva, joka näyttää maanalaista\nkäytävää, päättyy kyllä toisessa päässä pieneen kehään, jossa on\nkaksi kirjainta \"T. G.\", joka epäilemättä merkitsee torni Guillaumea.\nMutta torni on pyöreä ja kuka voi sanoa, mihin osaan ympyrää viiva\npäättyy?\"\n\nDevanne sytytti toisen sikarin ja kaatoi itselleen lasillisen\nlikööriä. Kaikki kyselivät häneltä. Hän hymyili onnellisena\nhavaitessaan herättäneensä niin suurta huomiota. Vihdoin hän lausui:\n\n\"Salaisuus on kadonnut. Kukaan maailmassa ei sitä tiedä.\nTarina kertoo, että mahtavat linnanherrat ilmaisivat sen aina\nkuolinvuoteellaan seuraajalleen, kunnes eräänä päivänä Geoffrey,\nsuvun viimeinen, kuoli mestauslavalla vallankumouksen aikana,\nyhdeksäntoistavuotiaana.\"\n\n\"Mutta totta kai sitä on etsitty sadan vuoden aikana?\"\n\n\"On kyllä, mutta turhaan. Minäkin tein tutkimuksia ostettuani linnan\nkansalliskonventin jäsenen Leribourgin veljen pojalta. Aivan suotta.\nHuomatkaahan, että tätä tornia ympäröi joka puolelta vesi, eikä sitä\nyhdistä linnaan muu kuin galleria, ja siitä syystä täytyy maanalaisen\nkäytävän kulkea entisen vallikaivannon alitse. Kansalliskirjastossa\nolevassa piirustuksessa on neljät portaat, joissa yhteensä on\nneljäkymmentäkahdeksan askelmaa, ja jotka yhteensä vievät siis noin\nkymmenen metriä alaspäin. Todellisuudessa kätkeytyy tämä salaisuus\ntänne, tämän lattian, katon ja näiden seinien sisälle. Myönnän, etten\njuuri mielelläni repisi niitä alas.\"\n\n\"Eikö mitään muuta todistetta löydy?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\nPastori Gèlis huomautti:\n\n\"Herra Devanne, muistakaamme kahta lauselmaa.\"\n\n\"Oh!\" huudahti Devanne nauraen, \"pastorimme on suuri arkistojen\ntutkija, suuri elämänkertojen lukija, ja innostunut kaikkeen siihen,\nmikä koskee Thibermesneliä. Mutta hänen mainitsemansa selitykset\nsekoittavat vain koko asian.\"\n\n\"Päinvastoin.\"\n\n\"Te panette niille painoa?\"\n\n\"Hyvin paljon.\"\n\n\"Kuulkaa siis, hän vetoaa siihen, että kaksi Ranskan kuningasta olisi\ntuntenut tämän salaisuuden.\"\n\n\"Kaksi Ranskan kuningasta.\"\n\n\"Henrik IV ja Ludvig XVI.\"\n\n\"He eivät suinkaan ole mitään vähäpätöisiä henkilöitä. Ja miten herra\npastori on ne saanut tietää?...\"\n\n\"Se on aivan yksinkertainen asia\", jatkoi Devanne. \"Kaksi päivää\nennen Arquesin taistelua tuli Henrik IV tähän linnaan illalliselle\nja nukkui täällä yönsä. Kello yksitoista illalla tuotiin Louise de\nTancarville, Normandian kaunein nainen, maanalaista käytävää myöten\nhänen luokseen. Herttua Edgard oli yhtynyt tähän juoneen ja ilmaisi\ntässä tapauksessa perhesalaisuuden. Tämän salaisuuden Henrik IV uskoi\nmyöhemmin ministerilleen Sullylle, joka kertoo tapauksen kirjassaan\n'Valtion kuninkaalliset ekonomiat', liittämättä muuta selitystä kuin\ntämän käsittämättömän lauseen: '_Hän kääntyy ja rinta liikahtaa,\nmutta lintu avaa siivet ja mennään Jumalan luo_'.\"\n\nSyntyi äänettömyys ja Velmont nauroi:\n\n\"Se ei ole kovinkaan valaisevaa.\"\n\n\"Eikö totta? Pastori väittää, että Sully on siinä selittänyt\narvoituksen ilmaisematta salaisuutta sihteerilleen, joka kirjoitti\nhänen muistiinpanojaan.\"\n\n\"Verraton johtopäätös.\"\n\n\"Sen myönnän, mutta kuka on tuo hän, joka kääntyy, ja lintu, joka\navaa siivet?\"\n\n\"Ja mikä menee Jumalan luo?\"\n\n\"Salaisuus!\"\n\nVelmont jatkoi:\n\n\"Ja avasiko kelpo Ludvig XVI:kin maanalaisen käytävän ottaakseen\nnaisvieraita vastaan?\"\n\n\"En tiedä. Muuta en voi sanoa kuin että Ludvig XVI oli vuonna 1784\nThibermesnelissä ja että kuuluisassa rautakaapissa, joka löydettiin\nLouvresta Gamainin ilmiannon perustuksella, oli paperi, jossa oli\nseuraavat hänen kirjoittamansa sanat: '_Thibermesnil: 2-6-12'_.\"\n\nHorace Velmont purskahti nauruun:\n\n\"Voitto! Varjot väistyivät yhä enemmän. Kaksi kertaa kuusi on\nkaksitoista.\"\n\n\"Naurakaa niin paljon kuin tahdotte\", sanoi pastori, \"mutta se ei\nestä, että näissä molemmissa lauselmissa on arvoituksen selitys, ja\nettä kerran koittaa päivä, jona joku osaa ne selittää\".\n\n\"Varsinkin Sherlock Holmes\", sanoi Devanne... \"Jollei Arsène Lupin\nennätä ennen häntä. Mitä te arvelette, Velmont?\"\n\nVelmont nousi, laski kätensä Devannen olalle ja sanoi:\n\n\"Arvelen, että teidän ja kansalliskirjaston kirjan antamista\ntiedoista puuttui eräs hyvin tärkeä kohta, jonka te nyt\nystävällisesti olette minulle ilmaissut. Kiitän teitä.\"\n\n\"Ja siitä seuraa?...\n\n\"Ja siitä seuraa nyt, että kun hän on kääntynyt, lintu on avannut\nsiivet ja kaksi kertaa kuusi on kaksitoista, niin minun ei tarvitse\nmuuta tehdä kuin ryhtyä toimiin.\"\n\n\"Heittämättä minuuttiakaan hukkaan.\"\n\n\"Heittämättä sekuntiakaan hukkaan! Täytyyhän minun tänä yönä, se on\nennen Sherlock Holmesin tuloa, rosvota teidän linnanne.\"\n\n\"Jo on aikakin, toden totta. Suvaitsetteko, niin saatan teitä?\"\n\n\"Dieppeen asti?\"\n\n\"Dieppeen asti. Kun sen teen, niin samalla voin tuoda tänne herra ja\nrouva d'Androlin ja erään heidän ystävänsä nuoren tyttären, jotka\nsaapuvat junalla kello kaksitoista yöllä.\"\n\nJa kääntyen upseerin puoleen herra Devanne jatkoi:\n\n\"Sitä paitsi tapaamme toisemme täällä huomenna aamiaisella, eikö\nniin, hyvät herrat? Odotan teidän saapuvan, sillä rykmenttinnehän\nsaartavat tämän linnan ja valloittavat sen lyönnilleen kello\nyksitoista.\"\n\nUpseerit ottivat kutsun vastaan, ja seurue hajaantui. Vähän myöhemmin\nDevanne ja Velmont kiisivät autolla Dieppeä kohden. Devanne jätti\ntaiteilijan kasinolle ja lähti itse asemalle.\n\nKello kaksitoista yöllä hänen ystävänsä saapuivat junalla. Puoli\nyksi auto ajoi Thibermesnelin portista sisään. Kello yksi, kevyen\nillallisen jälkeen jokainen vetäytyi omaan huoneeseensa. Vähitellen\nkaikki valot sammuivat. Yön syvä hiljaisuus verhosi linnan.\n\nMutta kuu pujahti pilvien takaa esiin ja loistaen kahdesta ikkunasta\nsisään täytti salongin kirkkaalla valollaan. Sitä kesti vain\nhetkisen. Pian kuu katosi kukkuloiden harjan taakse. Ja taas vallitsi\ntäydellinen pimeys. Silloin tällöin keskeytti sen vain huonekalujen\nhiljainen ratina, tai kaislojen kahina vallihaudassa, joka vihreällä\nvedellään huuhteli linnan vanhoja muuria.\n\nKello tikitti sekunti sekunnilta eteenpäin. Se löi kaksi. Sitten\nhetket taas kulkivat eteenpäin yön raskaassa hiljaisuudessa. Sitten\nkello löi kolme.\n\nJa äkkiä rasahti jotakin, kuten junan kulkiessa vaihde aukenee ja\nsulkeutuu. Ja hieno valojuova valaisi sieltä täältä salonkia kuin\nnuoli, joka jättää jälkeensä valojuovan. Se leimahti erään pilarin\nkeskiuomasta, jonka oikealla puolella oli kirjakaappi. Se muodosti\nensin vastakkaiselle seinälle loistavan kehän, sitten se kulki ympäri\nhuonetta kuin levoton silmä, joka tarkastaa pimeyttä, sitten se\nsammui syttyäkseen uudelleen, ja samalla osa kirjakaappia kääntyi, ja\nsuuri, holvattu aukko tuli näkyviin.\n\nEräs mies astui sisään kädessään sähkölyhty. Hänen jälkeensä toinen\nja sitten kolmas mies tuli näkyviin mukanaan köysipinkka ja erilaisia\ntyökaluja. Ensimmäinen tarkasti huonetta, kuunteli ja sanoi:\n\"Kutsukaa muut!\"\n\nMaanalaisesta käytävästä tuli kahdeksan kookasta, jäntevän näköistä\nmiestä. Ja muutto alkoi.\n\nSe kävi nopeasti. Arsène Lupin kulki huonekalun luota toisen luo,\ntarkasti niitä ja ottaen huomioon niiden koon tai taiteellisen arvon\njoko jätti ne tai käski:\n\n\"Viekää pois!\"\n\nJa esine vietiin pois, aukon ammottava suu nieli sen ja se hukkui\nmaan sisuksiin.\n\nSiten ryövättiin kuusi Ludvig XV:nnen aikuista nojatuolia ja kuusi\ntuolia, Aubussonin seinäverhoja, Gouthièren tekemät kynttilänjalat,\nkaksi Fragonardia, yksi Nattier, Houdonin tekemä veistos ja pieniä\nkuvapatsaita. Toisinaan Lupin pysähtyi jonkin suurenmoisen kirstun\ntai kallisarvoisen taulun eteen ja huokasi:\n\n\"Liian raskas... liian suuri... mikä vahinko!\" Ja jatkoi\npuhdistustyötään.\n\nNeljässäkymmenessä minuutissa oli salonki puhdistettu. Ja kaikki\ntämä tapahtui ihmeellisen hyvässä järjestyksessä, ilman kolinaa,\nikään kuin jokaisen miesten kuljettaman esineen ympärillä olisi ollut\npaksulti pumpulia.\n\nLupin sanoi silloin viimeiselle, joka poistui vieden muassaan Boulen\ntekemän seinäkellon:\n\n\"Tarpeetonta palata. Päätetty asia siis, heti kun kuorma-auto on\ntäydessä lastissa, ajatte Roquefortin ladon luo.\"\n\n\"Mutta te?\"\n\n\"Jättäkää minulle moottoripyörä.\"\n\nMies poistui. Arsène Lupin lykkäsi kirjahyllyn liikkuvan osan\npaikoilleen, sitten poistettuaan muuton ja askelten jäljet, hän\nnosti erästä verhoa ja meni käytävään, joka yhdisti tornin linnaan.\nKeskellä oli lasikaappi, ja tämän lasikaapin tähden Arsène Lupin oli\njatkanut tutkimuksiaan.\n\nSiinä oli oikea aarreaitta, se sisälsi harvinaisen kokoelman kelloja,\nnuuskarasioita, sormuksia ja tavattoman kauniita pienoismaalauksia.\nHän avasi tiirakalla lukon, ja katseli todellisella nautinnolla\nkulta- ja hopeatöitä, noita kalliita ja hienoja taideteoksia.\n\nHänellä riippui kaulastaan hihnasta pussi, joka oli vartavasten tehty\ntällaista rihkamaa varten. Hän täytti sen. Ja hän täytti liivinsä,\nhousujensa ja takkinsakin taskut. Ja vasempaan käsivarteensa hän\npujotti rivin noita helmistä tehtyjä pusseja, joita esi-isämme niin\nsuuresti rakastivat, ja joita nykyinen muoti etsii niin kiihkeästi...\nkun pieni kolina sattui hänen korvaansa.\n\nHän kuunteli; hän ei erehtynyt, askelten ääni tuli yhä selvemmäksi.\n\nJa äkkiä hän muisti: käytävän päässä oli portaat; käytävä johti\nhuoneistoon, jota tähän asti ei oltu käytetty; mutta tänä iltana se\noli varattu sille nuorelle tytölle, jota Devanne oli ollut noutamassa\nDieppestä yhdessä ystäviensä Androlien kanssa.\n\nNopealla liikkeellä hän painoi taskulamppua; se sammui. Hän oli\ntuskin ennättänyt pujahtaa ikkunakomeroon, kun porraskäytävän\nyläpäässä ovi aukeni ja heikko valo täytti käytävän.\n\nHänellä oli tunne -- sillä puoliksi verhon takana kätköstä hän\nei nähnyt mitään -- että joku henkilö tuli varovasti ensimmäisiä\nportaita alas ja astui muutaman askeleen huoneeseen. Hän kirkaisi.\nEpäilemättä hän oli huomannut kaapin olevan auki ja kolmannen osan\nsen aarteista poissa.\n\nHajuveden tuoksusta Lupin arvasi naisen olevan lähellään. Hänen\nhameensa melkein hipaisi sitä verhoa, jonka takana Lupin oli\npiilossa, ja hän oli kuulevinaan tuon naisen sydämen sykkivän,\nehkä nainenkin aavisti toisen olennon olevan lähellään, takanaan,\npimeässä, käsivarren mitan päässä... Arsène Lupin arveli: \"Hän\npelkää... hän menee pois... hän ei mitenkään voi jäädä.\" Mutta\nhän ei mennytkään pois. Hänen kädessään lepattava kynttilä alkoi\nlakata häilymästä. Hän kääntyi, epäröi hetkisen, näkyi kuuntelevan\nkammottavaa hiljaisuutta, sitten yhtäkkiä veti verhon syrjään.\n\nHe näkivät toisensa.\n\nArsène sopersi hämmästyneenä:\n\n\"Te... te... neiti.\"\n\nSe oli Nelly-neiti.\n\nNelly! Valtamerilaivalla matkustanut neitonen, hän, joka oli\nliittänyt unelmansa nuoren miehen unelmiin sen unohtumattoman matkan\nkuluessa, hän, joka oli ollut läsnä hänen vangitsemisessaan, ja joka,\nennen kuin oli antanut hänet ilmi, pudotti kauniilla liikkeellä\nmereen sen valokuvauskoneen, jonne hän oli kätkenyt jalokivet ja\nsetelit... Nelly! Se rakas ja hymyilevä olento, jonka muisto oli niin\nusein joko himmentänyt tai valaissut hänen pitkiä hetkiään.\n\nNiin ihmeellinen oli sattuma, se kun toi heidät yhteen tässä\nlinnassa ja tänä yönhetkenä, että he eivät liikahtaneetkaan, eivät\nhiiskahtaneet sanaakaan, hämmästyen, melkein sen kummallisen näyn\nhypnotisoimina, jota he olivat toinen toisilleen.\n\nHorjuen, mielenliikutuksen valtaamana täytyi Nellyn istuutua.\n\nArsène Lupin seisoi hänen vieressään. Ja vähitellen, pitkien\nsekuntien kuluessa selveni hänelle, minkä vaikutuksen hän herätti\ntällä hetkellä, kun hänen käsissään oli koruja, taskut täynnä\nja pussi aivan pullollaan. Hän tuli aivan hämilleen, punastui,\njouduttuaan täten kiinni kuin tavallinen varas itse teossa, Nellylle\nhän tästälähin olisi, tapahtukoon mitä tahansa, tavallinen varas,\nmies, joka pistää kätensä toisen taskuihin, joka särkee lukkoja ja\nhiipii varovaisesti sisään.\n\nTaskukello putosi maahan, toinen samoin. Ja muutakin, jota hän\nei osannut pitää käsissään, putosi alas. Silloin hän äkkiä teki\npäätöksen, pudotti nojatuoliin osan esineistä, tyhjensi taskunsa, ja\notti pussin kaulastaan.\n\nHän tunsi itsensä vapaammaksi Nellyn seurassa ja astui askeleen häntä\nkohden aikoen sanoa jotakin. Mutta Nelly teki torjuvan liikkeen,\nnousi nopeasti kuin kauhun valtaamana ja riensi salonkia kohden.\nVerho laskeutui hänen takanaan. Arsène Lupin riensi hänen jälestään.\nNelly seisoi salongissa vavisten, katsellen kauhulla ryöstettyä\navaraa huonetta.\n\nArsène Lupin sanoi hänelle:\n\n\"Kello kolme huomenna on kaikki oleva paikoillaan... Huonekalut\ntuodaan takaisin...\"\n\nNelly ei vastannut, ja hän jatkoi:\n\n\"Huomenna kello kolme, sen takaan... Ei mikään maailmassa voi estää\nminua täyttämästä lupaustani... Huomenna kello kolme...\"\n\nPitkä äänettömyys syntyi. Arsène Lupin ei uskaltanut sitä katkaista,\nja nuoren tytön mielenliikutus tuotti hänelle suoranaista tuskaa.\nHiljaa, sanaakaan sanomatta, hän loittoni Nellyn luota ja ajatteli:\n\"Menköön pois!... Tuntekoon itsensä vapaaksi lähtemään!... Hän ei saa\npelätä minua!\"\n\nMutta äkkiä Nelly vavahti ja änkytti:\n\n\"Kuulkaa... askeleita... Kuulen jonkun tulevan.\"\n\nArsène Lupin katsoi häneen hämmästyneenä. Hän näytti olevan\npeloissaan aivan kuin vaaran lähestyessä.\n\n\"Minä en kuule mitään\", sanoi Arsène Lupin, ja kuitenkin...\n\n\"Paetkaa!\"\n\n\"Paeta... miksi?\"\n\n\"Teidän täytyy... teidän täytyy... Älkää jääkö...\"\n\nNelly riensi gallerian ovelle asti ja kuunteli. Ei, ei siellä ollut\nketään, ehkä kolina kuului ulkoa?... Hän kääntyi hetkisen päästä\nrauhoittuneena.\n\nArsène Lupin oli kadonnut.\n\nHeti kun Devanne näki varkauden tapahtuneen, sanoi hän itselleen:\nSe on Velmont, joka sen on tehnyt, ja Velmont ei ole kukaan muu\nkuin Arsène Lupin. Kaikki oli sen kautta selvää, muuten oli kaikki\nmahdotonta käsittää. Tämä ajatus vain välähti hänessä, sillä oli\nmahdotonta ajatella että Velmont ei olisikaan kuuluisa taiteilija,\nja hänen serkkunsa d'Estevanin kerhotoveri. Ja kun poliisi saapui,\nniin Devanne ei ajatellutkaan ilmaista hänelle epäluuloaan, niin\njärjettömältä se tuntui hänestä.\n\nKoko aamun oli Thibermesnelissä taukoamatonta hälinää. Santarmit,\nmaalaispoliisit, Dieppen poliisikomisario, kylän asukkaat,\nkaikki liikkuivat käytävissä, puutarhassa tai linnan ympärillä.\nSotaharjoituksiin osallistuvien joukkojen lähestyminen ja pyssyjen\npauke teki tämän kaiken vain erikoisemmaksi.\n\nEnsimmäisillä tutkimuksilla ei päästy mihinkään tuloksiin. Ikkunoita\nei ollut särjetty eikä ovia rikottu, epäilemättä tavaroiden kuljetus\noli tapahtunut salaisen käytävän kautta. Mutta matoilla ei näkynyt\njalan jälkeäkään eikä seinillä mitään erikoista merkkiä.\n\nEräs odottamaton asia ilmaisi kuitenkin, kuinka erikoinen Arsène\nLupin oli: kuuluisa kuudennellatoista vuosisadalla laadittu historia\noli palannut paikoilleen, ja sen vieressä oli toinen samanlainen\nkirja, joka oli varastettu kansalliskirjastosta.\n\nUpseerit saapuivat kello yksitoista. Devanne otti heidät iloisesti\nvastaan -- sillä vaikka taideaarteiden kadottaminen harmittikin\nhäntä, niin upporikkaana miehenä hän saattoi sen kantaa tyynesti. --\nHänen ystävänsä d'Androlit ja Nelly tulivat huoneistaan:\n\nKun heidät oli esitelty, huomattiin, että yksi kutsuvieraista\npuuttui, Horace Velmont. Eikö hän aikonutkaan tulla?\n\nHänen poissaolonsa olisi voinut herättää Georges Devannen epäluuloja.\nMutta lyönnilleen kello kaksitoista hän astui sisään, ja Devanne\nhuudahti:\n\n\"Kas, siinäpä te olette!\"\n\n\"Enkö tule lyönnilleen?\"\n\n\"Kyllä, mutta eihän kummaa, jollette olisi voinut tulla... niin\nlevottoman yön jälkeen! Olettehan kuullut uutisen?\"\n\n\"Minkä uutisen?\"\n\n\"Te olette tyhjentänyt linnani.\"\n\n\"Joutavia.\"\n\n\"Se on aivan totta. Mutta ojentakaa ensin kätenne neiti Underdownille\nja menkäämme aamiaiselle... Neiti, sallikaa minun...\"\n\nHän vaikeni nähdessään miten hämillään nuori neiti oli. Äkkiä hän\nmuisti kaiken:\n\n\"Se on totta, tehän olette matkustanut yhdessä Arsène Lupinin kanssa\nkerran... ennen hänen vangitsemistaan. Hämmästytte yhdennäköisyyttä,\neikö niin?\"\n\nNelly ei vastannut. Velmont hymyili hänen edessään. Velmont kumarsi,\nNelly tarttui hänen käsivarteensa. Velmont vei hänet paikalleen ja\nistuutui häntä vastapäätä.\n\nAamiaisen aikana ei puhuttu muusta kuin Arsène Lupinista,\nvarastetuista huonekaluista, maanalaisesta käytävästä, Sherlock\nHolmesista. Vasta aterian lopulla, kun keskustelu kääntyi muualle,\nyhtyi Velmont puheeseen. Hän oli vuoron perään huvittava ja vakava,\npuhelias ja nerokas. Ja hän näytti sanovan kaiken herättääkseen vain\nnuoren tytön huomiota. Ajatuksiinsa vaipuneena tämä ei näyttänyt\nkuuntelevankaan häntä.\n\nKahvia tarjottiin terassilla, joka oli pääpihan ja ranskalaisen\npuiston puolella linnan keskiosan kohdalla. Keskellä ruohokenttää\nsoitteli rykmentin soittokunta, ja talonpoikia ja sotilaita\nliikuskeli puiston käytävillä.\n\nMutta Nelly muisti Arsène Lupinin lupauksen: \"Kello kolme on kaikki\noleva paikoillaan, sen takaan.\"\n\nKello kolme! Suuren, oikeassa siipirakennuksessa olevan kellon\nosoittimet näyttivät neljännestä yli kahden. Nelly katsoi vasten\ntahtoaan koko ajan kelloon. Hän katseli myös Velmontia, joka\nrauhallisesti keinui kiikkutuolissa.\n\nKaksi ja viisikymmentä... kaksi ja viisikymmentäviisi... kauhun\nsekainen levottomuus valtasi nuoren tytön. Olisiko mahdollista,\nettä se ihme tapahtuisi, ja tapahtuisi määrätyllä hetkellä, kun\nlinna, piha, ympäristö oli täynnä väkeä, ja kun juuri tällä hetkellä\ntasavallan prokuristi ja tutkintotuomari tekivät tutkimuksiaan?\n\nJa kuitenkin... kuitenkin, Arsène Lupin oli luvannut sen niin\njuhlallisesti! Hän täyttää lupauksensa, ajatteli tyttö, sillä\ntuon miehen tarmo, auktoriteetti ja varmuus vaikuttivat häneen.\nEikä se enää tuntunut hänestä ihmeelliseltä, vaan luonnolliselta\ntapahtumalta, joka tapahtuisi olojen pakosta.\n\nVielä sekunti, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa. Nelly\npunastui ja käänsi päänsä pois.\n\nKello löi kolme... Kuului ensimmäinen, toinen ja kolmas lyönti...\nHorace Velmont veti kellon taskustaan. Kului muutamia sekunteja.\nJa kas, ruohokentällä oleva kansa väistyi syrjään antaakseen tilaa\nkaksille ajoneuvoille, jotka tulivat linnan portista sisään, ja\njoita kumpaakin veti kaksi hevosta. Ne olivat rykmenttiä seuraavia\nmuonavaunuja, joilla kuljetettiin upseerien muonavaroja ja\nsotilaitten laukkuja. Ne pysähtyivät terassin eteen. Muonakersantti\nhyppäsi alas kuskipukilta ja kysyi herra Devannea.\n\nDevanne saapui ja astui portaita alas. Vaunujen katoksen alla\nhän näki hyvässä järjestyksessä ja huolellisesti käärittyinä\nhuonekalunsa, taulunsa, taide-esineensä.\n\nKysyttäessä vastasi kersantti noudattaneensa käskyä, jonka hän oli\nsaanut virassa olevalta adjutantilta ja jonka adjutantti oli aamulla\nsaanut päämajasta. Sen käskyn mukaan tuli neljännen pataljoonan\ntoisen komppanian toimittaa Holleuxin risteyksessä Arquesin\nmetsässä olevat huonekalut kello kolme herra Georges Devannelle,\nThibermesnelin linnan omistajalle. Alla oli nimi: eversti Beauvel.\n\n\"Tienristeyksessä\", jatkoi kersantti, \"olivat tavarat rivissä\nnurmella ja... ohikulkijain vartioimina. Se tuntui minusta hullulta,\nmutta samapa se! Käsky oli selvä.\"\n\nEräs upseeri tarkasti allekirjoitusta: se oli mainiosti matkittu,\nmutta väärä.\n\nSoitto oli tauonnut, vaunut tyhjennettiin ja tavarat vietiin\npaikoilleen.\n\nKeskellä tätä hälinää jäi Nelly yksin terassin toiseen päähän. Hän\noli vakavan ja huolestuneen näköinen, hänen aivoissaan pyöri sekavia\najatuksia, joille hän ei koettanutkaan antaa muotoa. Äkkiä hän näki\nVelmontin lähestyvän. Nelly toivoi pääsevänsä häntä pakoon, mutta\nterassin reunassa oleva kaidepuun kulmaus saartoi hänet kahdelta\npuolelta ja tiheä appelsiini-, ruusu- ja bambu-pensaikko esti häntä\npoistumasta muuta tietä kuin sitä, josta nuori mies lähestyi häntä.\nNelly ei liikahtanutkaan. Auringon säde väreili hänen kullanvärisessä\ntukassaan tunkeutuessaan bambun hentojen lehtien lomitse. Joku sanoi\naivan hiljaa:\n\n\"Olen pitänyt viime yönä antamani lupauksen.\"\n\nArsène Lupin oli hänen vieressään, eikä lähistöllä ollut ketään.\n\nHän sanoi uudelleen, epäröiden, aralla äänellä:\n\n\"Olen pitänyt viime yönä antamani lupauksen.\"\n\nHän odotti jotakin sanaa kiitokseksi, jotakin liikettä edes, joka\ntodistaisi, mitä hän ajatteli tästä teosta. Nelly oli vaiti.\n\nTämä halveksiminen ärsytti Arsène Lupinia, ja samalla hän niin\nselvästi tunsi, mikä hänet erotti Nellystä nyt, kun tämä tiesi\nkaiken. Hän olisi tahtonut puhdistaa itsensä, etsiä puolustuksia,\nosoittaa elämänsä koko uhkarohkeus ja suurenmoisuus. Mutta jo alussa\nsanat jäykistivät hänet, ja hän huomasi, kuinka mieletöntä ja turhaa\noli kaikki selvittely. Silloin hän virkkoi alakuloisesti, muistojen\nsaadessa hänessä vallan:\n\n\"Kuinka kaukana on menneisyys! Muistattehan noita pitkiä hetkiä\n_Provencen_ kannella. Ah!... Teillä oli silloin kuten nytkin\nkädessänne ruusu, vaalea ruusu kuten tuokin... Mutta lähdettyänne\nlöysin ruusun... Ehkä olitte sen unohtanut... Olen sen säilyttänyt...\"\n\nNelly ei vieläkään vastannut. Hän tuntui olevan niin kaukana. Arsène\nLupin jatkoi:\n\n\"Muistellessanne niitä hetkiä, älkää ajatelko, mitä tiedätte.\nLiittyköön menneisyys nykyisyyteen! Älkää ajatelko, että minä olen\nse, jonka näitte viime yönä, vaan tuo entinen, ja katsokaa minuun\nvaikkapa vain lyhyen hetken siten kuin silloin... Rukoilen teitä...\nEnkö minä ole enää se sama?\"\n\nNelly avasi silmänsä, kuten hän pyysi, ja katsoi häneen. Sitten\nsanaakaan sanomatta hän laski sormensa sormukselle, joka oli hänen\nnimettömässä sormessaan. Siitä ei näkynyt muuta kuin itse sormus,\nmutta sisäänpäinkäännetyssä kannassa oli ihana rubiini.\n\nArsène Lupin punastui. Sormus kuului Georges Devannelle.\n\nHän hymyili katkerasti.\n\n\"Olette oikeassa. Se, mikä on ollut, on ollutta. Arsène Lupin ei ole\neikä voi olla muuta kuin Arsène Lupin, eikä teidän ja minun välillä\nvoi olla edes muistoakaan... Suokaa minulle anteeksi... Minun olisi\ntullut ymmärtää, että paljas läsnäolonikin on teille loukkaus...\"\n\nHän siirtyi kaidepuun reunaa vastaan hattu kädessään. Nelly astui\nhänen ohitseen. Arsène Lupinin teki mieli pidättää häntä, rukoilla\nhäntä. Hänellä ei ollut siihen rohkeutta, ja hänen katseensa seurasi\nhäntä, kuten sinä kaukaisena päivänä, jolloin hän astui pitkin\nlaskusiltaa New Yorkissa. Hän nousi ovelle vieviä portaita ylös.\nHetkisen vielä näkyivät hänen hienot kasvonsa eteisen marmoria\nvastaan. Sitten Arsène Lupin ei enää häntä nähnyt.\n\nPilvi peitti auringon. Arsène Lupin seisoi liikkumattomana ja katseli\npieniä, hiekkaan painuneita askeleen jälkiä. Äkkiä hän vavahti:\nbambupöydällä, jota vastaan Nelly oli nojannut, oli ruusu, jota hän\nei ollut uskaltanut häneltä pyytää... Se oli kai unohtunut siihen?\nUnohtunut tahallaan vai huomaamatta?\n\nHän tarttui siihen kiihkeästi. Terälehtiä irtaantui. Hän kokosi ne\nkuin olisivat ne olleet jotakin pyhää...\n\n\"Parasta lähteä\", hän sanoi itselleen, \"minulla ei ole täällä enää\nmitään tekemistä. Paras harkita paluuta. Se voi käydä vaikeaksi,\nvarsinkin jos Sherlock Holmes sekaantuu asioihin.\"\n\nPuisto oli autio. Mutta tuloportin lähellä oli santarmeja. Hän\npujahti pensastoihin, hyppäsi rajamuurin yli ja lähti lyhintä\nniittyjen poikki vievää polkua myöten asemalle päin. Hän oli tuskin\nkulkenut kymmentä minuuttia, kun tie kapeni, pujahti kahden kunnaan\nväliin, ja kun hän saapui tähän solaan, näki hän jonkun tulevan\nvastaansa.\n\nSe oli ehkä noin viisikymmenvuotias jokseenkin kookas, parraton mies,\njonka koko ulkomuoto ilmaisi englantilaista. Hänellä oli kädessään\nraskas keppi, ja selässä riippui pieni laukku.\n\nHe kohtasivat toisensa. Vieras sanoi tuskin huomattavalla\nenglantilaisella korostuksella:\n\n\"Anteeksi, hyvä herra... viehän tämä tie linnaan?\"\n\n\"Kulkekaa vain suoraan, niin saavutte aivan kohta muurien juurelle.\nTeitä odotetaan kärsimättömästi.\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Niin, ystäväni Devanne mainitsi eilisiltana teidän tulostanne.\"\n\n\"Sitä pahempi herra Devannelle, jos hän on liikoja puhunut.\"\n\n\"Ja minä olen onnellinen saadessani tervehtiä teitä ensimmäisenä.\nSherlock Holmesilla ei ole sen hartaampaa ihailijaa kuin minä.\"\n\nHänen äänessään oli hiukkasen ivaa, ja hän katui sitä heti, sillä\nSherlock Holmes tarkasti häntä kiireestä kantapäähän, niin tutkivalla\nja terävällä katseella, että Arsène Lupin oli tuntevinaan, miten\ntuo katse sitoi, vangitsi, kuvasi hänet paljon tarkemmin ja\nhuolellisemmin kuin mikään valokuvauskone tähän asti.\n\n\"Kuva on otettu\", hän ajatteli, \"tuon miehen edessä ei enää mikään\nsalapuku auta. Mutta... tunsiko hän minut.\"\n\nHe nostivat toisilleen hattuaan. Samassa kuului hevosten askelten\nkopinaa, hevosten kenkien kalskahtaessa kiviin. Ne olivat santarmeja.\nMolempien miesten täytyi väistyä rinnettä vastaan korkeaan heinikkoon\nvälttääkseen niitä. Santarmit kulkivat ohitse, ja kun ne ajoivat\nvähän matkan päässä toisistaan, niin se kesti jokseenkin kauan. Ja\nLupin ajatteli:\n\n\"Kaikki riippuu tästä kysymyksestä: tunsiko hän minut? Jos hän teki\nsen, niin hänellä on mainio tilaisuus toimia.\"\n\nKun ratsastajat olivat kulkeneet ohitse, Sherlock Holmes palasi\ntielle ja sanaakaan sanomatta puhdisti tomun vaatteistaan. Laukun\nhihna oli takertunut orjantappurapensaaseen. Arsène Lupin riensi\nauttamaan. Sekunnin ajan he vielä tarkastivat toisiaan. Ja jos joku\nolisi nähnyt heidät tällä hetkellä, olisi se ollut jännittävä näky,\nkun nuo miehet ensi kerran tapasivat toisensa, kaksi niin tavattoman\ntaitavaa ja etevää miestä, jotka ehdottomasti olisi määrätty iskemään\nyhteen, kuten kaksi yhtä suurta voimaa, jotka kohtalo heittää\nvastakkain avaruuden halki.\n\nSitten englantilainen sanoi:\n\n\"Kiitän teitä, hyvä herra.\"\n\n\"Palveluksessanne\", vastasi Lupin.\n\nHe erosivat. Lupin meni asemalle, Sherlock Holmes linnaan päin.\n\nTutkintotuomari ja prokuraattori olivat poistuneet tehtyään\ntuloksettomia tutkimuksia, ja kaikki odottivat Sherlock Holmesia\nsillä jännityksellä, jonka hänen suuri maineensa aiheutti. Kaikki\npettyivät hiukan nähdessään hänen porvarillisen ulkomuotonsa, joka\nniin täydellisesti erosi siitä kuvasta, mikä jokaisella oli hänestä\nollut. Hän ei lainkaan muistuttanut romaanisankaria, salaperäistä ja\ndiabolista miestä, jollaiseksi he olivat hänet kuvitelleet. Mutta\nDevanne huudahti ihastuneena:\n\n\"Vihdoinkin saavutte! Mikä onni! Olen jo odottanut hartaasti...\nOlen melkein onnellinen siitä, mikä on tapahtunut, sillä sen kautta\nminulla on ilo saada nähdä teidät. Mutta miten olette tullut?\"\n\n\"Junalla!\"\n\n\"Mikä vahinko! Minä olin kuitenkin lähettänyt autoni vastaan\nsatamaan.\"\n\n\"Oikea juhlallinen vastaanotto, eikö niin? Torvien ja rumpujen\nsoidessa! Verraton keino helpottaa minun työtäni\", mutisi\nenglantilainen.\n\nTämä hiukan epäkohtelias ääni sai Devannen hämilleen, mutta hän\nkoetti laskea leikkiä ja jatkoi:\n\n\"Työnne on kaikeksi onneksi oleva helpompi kuin teille kirjoitinkaan.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Siksi, että varkaus tapahtui viime yönä.\"\n\n\"Jos ette olisi ilmoittanut tulostani, hyvä herra, niin luultavaa on,\nettä varkaus ei olisi tapahtunut viime yönä.\"\n\n\"Milloin sitten?\"\n\n\"Huomenna, tai jonakin muuna päivänä.\"\n\n\"Ja siinä tapauksessa?\"\n\n\"Lupin olisi joutunut kiinni.\"\n\n\"Ja huonekaluni?\"\n\n\"Olisivat jääneet paikoilleen.\"\n\n\"Huonekaluni ovat täällä.\"\n\n\"Täälläkö?\"\n\n\"Ne tuotiin takaisin kello kolme.\"\n\n\"Lupinko ne toi?\"\n\n\"Kaksi armeijan kuormavaunua.\"\n\nSherlock Holmes painoi kiivaasti hatun päähänsä, veti laukun\npaikoilleen; mutta Devanne huudahti heti:\n\n\"Mitä aiotte?\"\n\n\"Lähden pois.\"\n\n\"Ja miksi?\"\n\n\"Huonekalunne ovat täällä, Arsène Lupin on kaukana. Minun tehtäväni\non loppunut.\"\n\n\"Mutta minä tarvitsen teidän apuanne, hyvä herra. Se, mikä eilen\ntapahtui, voi uusiintua huomenna, sillä emme tiedä pääasiaa, miten\nArsène Lupin pääsi linnaan ja miten hän poistui, ja miksi hän muutama\ntunti sitten lähetti kaikki takaisin.\"\n\n\"Te ette siis tiedä...\"\n\nSherlock Holmes lauhtui kuullessaan pääsevänsä ottamaan selkoa\njostakin salaisuudesta.\n\n\"Samapa se, etsikäämme. Mutta nopeasti, eikö niin? Ja jos\nmahdollista, kahdenkesken.\"\n\nTämä lause tarkoitti selvästi läsnäolevia. Devanne ymmärsi sen ja vei\nenglantilaisen salonkiin. Kuivalla äänellä ja edeltäpäin mietityin\nsanoin Holmes alkoi kysellä, ja kuinka lyhyesti!\n\nHän kyseli, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, keitä oli\nollut vieraina, ja linnan tavoista. Sitten hän tarkasti molempia\nhistorioita, vertaili maanalaisen käytävän karttoja, ja saatuaan\nkuulla pastori Gélisin löytämistä kertomuksista hän kysyi:\n\n\"Siis eilen ensi kertaa mainitsitte noista molemmista kertomuksista?\"\n\n\"Eilen.\"\n\n\"Ette ole koskaan ennen puhunut niistä herra Horace Velmontille?\"\n\n\"En koskaan.\"\n\n\"Hyvä. Käskekää panemaan autonne kuntoon. Minä lähden tunnin päästä.\"\n\n\"Tunnin päästä!\"\n\n\"Arsène Lupin ei viivytellyt selittäessään teidän hänelle asettamanne\narvoituksen.\"\n\n\"Minä!... hänelle...\"\n\n\"No niin, Arsène Lupin ja Velmont ovat sama mies.\"\n\n\"Sitä epäilinkin!... Senkin roisto!...\"\n\n\"Siis, eilisiltana ilmaisitte Lupinille ne tiedot, jotka häneltä\npuuttuivat ja joita hän oli etsinyt viikkokausia. Ja yön aikana Lupin\nennätti ilmoittaa joukolleen, koota sen ja tyhjentää linnanne. Minä\naion olla yhtä nopea.\"\n\nHän käveli miettien pitkin huonetta, istui sitten, pani pitkät\njalkansa ristiin ja sulki silmänsä.\n\nDevanne odotti hyvin suurella jännityksellä.\n\nKaiken varalta hän meni antamaan määräyksiään. Palatessaan hän löysi\nHolmesin polvillaan gallerian portaiden luota tarkastamassa mattoa.\n\n\"Mitä nyt?\"\n\n\"Katsokaa... tuossa... kynttilän jälkiä...\"\n\n\"Kas todellakin... ja aivan äsken tulleita.\"\n\n\"Ja te löydätte niitä myös portaiden yläosasta, ja vielä enemmän\ntämän lasikaapin ympäriltä, jonka Arsène Lupin on avannut ja jonka\nkorut hän on laskenut tuolle nojatuolille.\"\n\n\"Ja mitä päättelette siitä?\"\n\n\"En mitään. Nämä seikat selittävät epäilemättä, miten hän toi ne\ntakaisin. Mutta sitä asiaa ei minulla ole aikaa tutkia. Pääasia on\nmaanalainen käytävä.\"\n\n\"Te toivotte yhä...\"\n\n\"Minä en toivo, minä tiedän. Eikö totta, kahden, kolmensadan metrin\npäässä linnasta on kappeli?\"\n\n\"On raunioiksi joutunut kappeli, jossa on herttua Rollon hauta.\"\n\n\"Käskekää autonne odottamaan tuon kappelin luona.\"\n\n\"Autoni ei ole vielä palannut... Kun se on täällä, ilmoitetaan\nsiitä minulle... Mutta huomaan, että otaksutte käytävän päättyvän\nkappeliin. Minkä perusteella...\"\n\nSherlock Holmes keskeytti:\n\n\"Olkaa niin hyvä ja tuokaa minulle tikapuut ja lyhty.\"\n\n\"Tarvitsette tikapuita ja lyhdyn?\"\n\n\"Tietysti, koska pyydän niitä teiltä.\"\n\nDevanne ällistyi hiukan tästä tylystä logiikasta ja soitti. Molemmat\nesineet tuotiin saliin.\n\nHolmes jakeli määräyksiään tyynesti ja varmasti kuin sotapäällikkö.\n\n\"Pankaa tikapuut kirjakaappia vastaan, Thibermesnel-sanan vasemmalle\npuolelle...\"\n\nDevanne pystytti tikapuut ja englantilainen jatkoi:\n\n\"Enemmän vasemmalle... oikealle... Seis!... nouskaa niille... Hyvä...\nKaikki tuon sanan kirjaimet ovat koholla, eikö niin?\"\n\n\"Ovat.\"\n\n\"Ottakaamme kirjain H. Kääntyykö se jompaankumpaan päin?\"\n\nDevanne tarttui kirjaimeen ja huudahti:\n\n\"Se kääntyy todellakin! Oikeaan päin, neljännesosa ympyrästä! Kuka\nteille sen on sanonut?\"\n\nVastaamatta siihen jatkoi Sherlock Holmes:\n\n\"Ulotutteko siitä kirjaimen R? Kyllä... Liikuttakaa sitä useampaan\nkertaan, kuten tehdään lukolle, jota suljetaan ja avataan...\"\n\nDevanne liikutti R kirjainta. Hänen hämmästyksekseen se painui sisään.\n\n\"Mainiota\", sanoi Sherlock Holmes. \"Nyt ei teidän tarvitse muuta kuin\nkuljettaa tikapuunne toiseen päähän, Thibermesnil-sanan loppuun...\nHyvä on... Ja nyt, jollen ole erehtynyt, jos kaikki käy niin kuin\npitää, niin L-kirjain aukenee lukon tavoin.\"\n\nDevanne tarttui L-kirjaimeen hiukan juhlallisesti. L-kirjain aukeni,\nmutta Devanne putosi tikapuiltaan, sillä se osa kirjakaappia, joka\noli nimen ensimmäisen ja viimeisen kirjaimen välillä, pyörähti auki,\nja maanalaisen käytävän pää tuli näkyviin.\n\nSherlock Holmes lausui velton tyynesti:\n\n\"Ette kai loukannut itseänne?\"\n\n\"En, en\", sanoi Devanne noustessaan, \"en loukannut, mutta hämmästynyt\nminä olen, sen myönnän... kirjaimet liikkuivat... maanalainen käytävä\naukenee...\"\n\n\"Entä sitten? Onhan se selvästi sanottu Sullyn lauseessa?\"\n\n\"Kuinka niin, hyvä Jumala?\"\n\n\"Hän kääntyy ja Rinta liikahtaa, mutta Lintu avaa siivet... siten\nHenrik IV saattoi ottaa vastaan neiti de Tancarvillen vuorokauden\nsopimattomana hetkenä.\"\n\n\"Mutta Ludvig XVI?\" kysyi Devanne aivan hölmistyneenä.\n\n\"Ludvig XVI oli taitava takoja ja etevä lukkoseppä. Olen lukenut\nerään 'Yhdistelmälukkojen oppikirjan', jonka hänen väitetään\nkirjoittaneen. Thibermesnil teki kuten kunnon hovimies ainakin\nnäyttäessään herralleen tämän mestarillisen lukon. Muistin vuoksi\nkirjoitti kuningas paperille 2-6-12, se on H, R, L, toinen, kuudes ja\nkahdestoista kirjain sanassa.\"\n\n\"Ah! Mainiota, nyt alan ymmärtää... Mutta kuulkaahan... Jos pääsen\nselville siitä, miten salista pääsee pois, niin en tiedä, miten Lupin\nvoi päästä tänne. Sillä, huomatkaa se, hän tuli ulkoa.\"\n\nSherlock Holmes sytytti lyhdyn ja astui muutaman askeleen maanalaisen\nkäytävän sisään.\n\n\"Katsokaahan, koko koneisto näkyy täältä, kuten kellon rattaat, ja\nkaikki kirjaimet ovat täällä nurinpäin. Lupinin ei siis tarvinnut\ntehdä muuta kuin panna koneisto tältä puolen liikkeelle.\"\n\n\"Mikä sen todistaa?\"\n\n\"Mikäkö todistaa? Katsokaa tätä rasvaläikkää. Lupin oli muun muassa\notaksunut, että koneisto kaipaisi rasvaamista\", sanoi Sherlock Holmes\nmelkein ihaillen.\n\n\"Silloin hän siis tuntee käytävän toisenkin pään?\"\n\n\"Samoin kuin minäkin. Seuratkaa minua.\"\n\n\"Maanalaiseen käytäväänkö?\"\n\n\"Pelkäättekö?\"\n\n\"En, mutta uskotteko varmasti löytävänne siellä tien?\"\n\n\"Vaikka silmät ummessa.\"\n\nHe astuivat ensin kaksitoista porrasta alaspäin, sitten vielä\nkaksitoista ja vielä kaksi kertaa kaksitoista porrasta. Sitten he\nkulkivat pitkin käytävää, jonka tiiliseinissä näkyi monien korjausten\njälkiä ja joista paikoittain tihkui vettä. Käytävä oli kostea.\n\n\"Kuljemme lammen alitse\", huomautti Devanne, joka ei tuntenut itseään\nlainkaan rohkeaksi.\n\nKäytävä päättyi portaisiin, joissa oli kaksitoista astinta, joita\nmyöten he vaivalloisesti nousivat, ja tulivat lopulta pieneen\nholvikomeroon, joka oli hakattu itse kallioon. Siihen tie päättyi.\n\n\"Perhana\", mutisi Sherlock Holmes, \"ei muuta kun paljaat seinät, se\nkäy hankalaksi\".\n\n\"Ehkä palaamme\", mutisi Devanne, \"sillä en näe lainkaan, mitä hyötyä\nolisi lisätiedoista. Olen jo saanut tarpeekseni.\"\n\nMutta katsottuaan ylös hengitti englantilainen helpotuksesta:\nheidän päänsä päällä oli sama koneisto kuin käytävän toisessakin\npäässä. Ei tarvinnut muuta kuin liikutella noita kolmea kirjainta.\nGraniittilohkare siirtyi syrjään. Sen toisella puolella oli\nherttua Rollon hautakivi, johon oli korkokirjaimilla kirjoitettu\n\"Thibermesnil\". Ja he olivat pienessä, raunioiksi luhistuneessa\nkappelissa, josta englantilainen oli puhunut.\n\n\"'Ja mennään Jumalan luo', se on kappeliin\", sanoi hän lopettaen\nlauselman.\n\nHe poistuivat kappelista, ja englantilainen huudahti:\n\n\"Kas, auto on odottamassa!\"\n\n\"Sehän on minun!\"\n\n\"Teidän? Minä luulin, että se ei ollut palannut.\"\n\n\"Ei ollutkaan... ja minä ihmettelen...\"\n\nHe menivät auton luo, ja Devanne kysyi kuljettajalta:\n\n\"Edouar, kuka käski teitä tulemaan tänne?\"\n\n\"Sen teki herra Velmont\", vastasi mies.\n\n\"Herra Velmont? Missä te hänet tapasitte?\"\n\n\"Aseman luona, ja hän käski minua lähtemään kappelin luo.\"\n\n\"Lähtemään kappelin luo! Mutta miksi!\"\n\n\"Odottamaan herraa... ja herran ystävää!\"\n\nDevanne ja Sherlock Holmes katsoivat toisiinsa:\n\n\"Hän ymmärsi, että arvoituksen selvittäminen oli teille leikkiä. Mikä\nhieno kunnianosoitus.\"\n\nTyytyväisyyden hymy levisi salapoliisin ohuille huulille. Tuo\nkunnianosoitus oli hänelle mieleen. Hän lausui nostaen päänsä pystyyn:\n\n\"Se vasta on mies. Tiesin sen sitä paitsi heti hänet nähdessäni.\"\n\n\"Oletteko nähnyt hänet?\"\n\n\"Osuimme aivan äsken tiellä tulemaan vastatusten.\"\n\n\"Ja tiesitte, että hän oli Horace Velmont se tahtoo sanoa Arsène\nLupin.\"\n\n\"En, mutta aavistin sen hyvinkin pian... pienestä ivasta, joka oli\nhänen puheessaan.\"\n\n\"Ja päästitte hänet käsistänne?\"\n\n\"Päästin kyllä... ja minulla oli kuitenkin niin hyvä tilaisuus...\nviisi santarmia ajoi ohitse.\"\n\n\"Mutta, hitto vieköön! Sehän oli sellainen tilaisuus, jota olisi\npitänyt käyttää hyväkseen...\"\n\n\"Hyvä herra\", sanoi englantilainen ylpeästi, \"kun on kysymys\nsellaisesta vastustajasta kuin Arsène Lupin, niin Sherlock Holmes ei\nkäytä tilaisuuksia hyväkseen... hän luo ne itse...\"\n\nMutta aika riensi, ja koska Lupin oli kohteliaana lähettänyt auton,\ntäytyi käyttää sitä viipymättä hyväksi. Devanne ja Sherlock Holmes\nistuutuivat mukavan auton takaistuimelle. Niityt ja metsiköt kiisivät\nohitse. Cauxin seudun matalat kunnaat näkyivät heidän edessään. Äkkiä\nDevannen huomio kääntyi pieneen kääröön, joka oli autossa.\n\n\"Kas, mitäs tämä on? Käärö! Ja kenelle? Sehän on teille.\"\n\n\"Minulleko?\"\n\n\"Lukekaa: 'Herra Sherlock Holmesille, Arsène Lupinilta'.\"\n\nEnglantilainen tarttui kääröön, avasi nuorat, irrotti kaksi kääreessä\nolevaa paperia. Se oli taskukello.\n\n\"Ah!\" sanoi hän, liittäen huudahdukseensa suuttumusta ilmaisevan\nliikkeen...\n\n\"Taskukello\", sanoi Devanne, \"eihän se vain liene...?\"\n\nEnglantilainen ei vastannut.\n\n\"Mitä! Se on teidän kellonne! Arsène Lupin lähettää teille kellonne!\nMutta jos hän sen lähettää, niin on hän sen ottanutkin... Hän\non siepannut teidän kellonne! Tämäpä on mainiota, Arsène Lupin\npimittää Sherlock Holmesilta kellon. Hyvä Jumala, kuinka hullua! Ei,\ntoden totta... suokaa minulle anteeksi... mutta minä en voi olla\nnauramatta.\"\n\nHän nauroi täyttä kurkkua, voimatta hillitä itseään. Ja naurettuaan\nhän vakuutti hyvin varmasti:\n\n\"Oh! Siinä vasta mies, todellakin!\"\n\nEnglantilainen ei hiiskunut sanaakaan. Dieppeen asti ei hän puhunut\nmitään, silmät tuijottivat vain ohikiitävään maisemaan. Hänen\näänettömyytensä oli pelottava, vihaisempi kuin pahinkaan raivo.\nSatamassa hän sanoi aivan yksinkertaisesti, tällä kertaa ilman\nsuuttumusta, mutta äänellä, jossa hänen persoonallisuutensa koko\ntahto ja tarmo tuli esiin:\n\n\"Niin, hän on mies, jonka olkapäälle mielelläni laskisin tämän\nkäden, joka minulla on ilo ojentaa teille, herra Devanne. Ja minulla\non aavistus, että Arsène Lupin ja Sherlock Holmes tapaavat vielä\ntoisensa jonakin päivänä... Niin, maailma on siksi pieni, että he\nkerran tapaavat toisensa... ja sinä päivänä...\"\n\n\n\n"]