[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fz7cktiStaylnoXEYrTzFeerPGdifr2DHU0h2WYbEWj8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1556,"Götalaiset huoneet","Strindberg, August",1849,1912,"1556-strindberg-august-gotalaiset-huoneet","1556__Strindberg_August__Götalaiset_huoneet","Sukutarinoita vuosisadan vaihteesta","romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1904,1911,62002,397605,false,54998,[24,25],"Bohemianism -- Fiction","Stockholm (Sweden) -- Fiction",[27,28],"German Literature","Novels","\"Götalaiset huoneet: Sukutarinoita vuosisadan vaihteesta\" by August Strindberg is a fictional work written in the early 20th century. The book explores the interactions and tensions among artists, intellectuals, and social dynamics at a gathering in the titular \"Götalaiset huoneet\" (Gothic Rooms). Through a blend of humor and drama, it navigates themes of identity, societal change, and cultural conflict, featuring characters such as the architect Kurt Borg and painter Sellén, who reflect on their pasts and contemporary issues.  The opening of the narrative sets the stage for a gathering in the Götalaiset huoneet, where various characters including the architect Kurt Borg and the painter Sellén engage in conversation about their changing lives and relationships with art and society. Their dialogue reveals a sense of nostalgia and discontentment with the current state of affairs, hinting at deeper conflicts, particularly regarding socio-political tensions and the fragility of artistic camaraderie in the face of societal expectations. As guests arrive, including significant figures like professor Lundell and the honored Lage Lang, a festive yet charged atmosphere emerges, foreshadowing the complexities and underlying tensions of the evening's events. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Kouta, Aarni",355,"Satiirinen romaani sijoittuu Tukholmaan vuosisadan vaihteeseen ja seuraa Punaisesta huoneesta tuttujen henkilöiden myöhempiä elämänvaiheita. Teos tarkastelee aikansa yhteiskuntaa, politiikkaa ja boheemielämää sekä kuvaa sukujen ja yksilöiden kohtaloita muuttuvassa maailmassa.","August Strindbergin 'Götalaiset huoneet' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1556. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","GÖTALAISET HUONEET\n\nSukutarinoita vuosisadan vaihteesta\n\n\nKirj.\n\nAUGUST STRINDBERG\n\n\nSuomentanut\n\nAarni Kouta\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nYrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö,\n1911.\n\nVihtori Kosonen Osakeyhtiö\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     I. Götalaiset huoneet.\n    II. Palatsivallankumous.\n   III. Storölaiset.\n    IV. Toimittaja.\n     V. Kuningas Lear ja rippi-isä.\n    VI. Epäselvä asema.\n   VII. Pääelinkeino.\n  VIII. Yhdeksänkymmenluku (Fin de Siecle).\n    IX. Ester.\n     X. Neuvostossa.\n    XI. Uusi toimittaja.\n   XII. Tohtori Borg.\n  XIII. Storön Brita rouva.\n   XIV. Majesteettirikos.\n    XV. Oopperakellarissa.\n   XVI. Kuolleiden valtakunnassa.\n  XVII. Sovintojuhla.\n XVIII. Uudenvuodenyö.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nGötalaiset huoneet\n\n\nSähkövalot sytytettiin Götalaisissa huoneissa, ja vahtimestarit\njärjestivät pöytää.\n\nKaksi hännystakkiin puettua herraa astui samassa sisään ja loi\ntarkastavan katseen järjestelyihin, joita he tuntuivat valvovan.\n\n-- Etpä ollut täällä ihan eilispäivänä! sanoi toinen hommaajista,\narkkitehti Kurt Borg, Hirvittäväksi nimitetyn tohtori Borgin\nveljenpoika.\n\n-- En, vastasi maalari Sellén, en ole ollut täällä viiteentoista\nvuoteen, jolloin istuin Punaisessa huoneessa ja filosofoin Arvid\nFalkin, Olle Montanuksen ja muiden kanssa. Voitko sinä arkkitehtinä\nmäärätä vanhan huoneemme paikan?\n\nArkkitehti, joka oli ollut täällä ennen, mittasi askelin\npuolisuunnikkaan nukkamatolla, ja kuvasi entisen huoneen näön.\n\n-- Niinpä niin, tuumiskeli Sellén; ajat muuttuvat, mutta me pysymme\nennallamme.\n\nHän osoitti harmentuvia ohimoitaan ja jatkoi:\n\n-- Arvid Falk, niin; hän joutui rappiolle, kuten hänen pitikin;\nelääkö hän vielä?\n\n-- Elää, murhattuna, kuten he äsken murhasivat meidän Syrachimme,\nRembrandtinpojan, parhaan miehemme, lippumme suojelijan, joka kaatui\neturintamassa.\n\n-- Ja näiden murhamiesten parissa me vietämme tämän illan?\n\n-- Niin, katsopas, juhlan esinehän on norjalainen, eikä seurasta voi\nsulkea hänen vanhoja ystäviään Parisin ja Rooman ajoilta.\n\n-- Eipä tietenkään; mutta jos setä Borg tulee tänne, niin syntyy\nsiitä ehkä aika melske.\n\n-- Pahinta on, että Lage Lang, norjalaisemme, luulee tästä sukeutuvan\nsovintojuhlan. Uskotko sinä sovintoon?\n\n-- En, vastasi Sellén jyrkästi. Me olemme koettaneet, mutta siitä\nei tule mitään. Lundell esimerkiksi otti vastaan kutsun akatemiaan,\navatakseen sisältäpäin linnoituksen portit, uudistaakseen ja\nrakentaakseen rauhaa; mutta sitten hän joutui saarroksiin, ja nyt\nhän maalaa kuin professorit. Ei, älä usko heihin! Näin he sanovat:\nTule meidän luoksemme, muutu meidän kaltaiseksemme; tule, saat\nvaasanritarinmerkin meidän ollessa komentajina; tule ja taivu\nalammaiseksemme, niin me olemme sinun yläpuolellasi! -- Ei, kiitos!\nMieluummin ulkopuolella, mieluummin jätkänä maleksia kadulla!\nMuistatko Lassen laulua Hornassa Parisissa?\n\n--. Niin, Parisi! Ja nyt me olemme jälleen kotona! Miltä sinusta\ntuntuu?\n\n-- Tympäisevältä! Ihan hirveältä! Ilma on liikkumaton, ja vuosisadan\nloppu lähenee: odotetaan uutta! Mutta mitä?\n\n-- Saapa nähdä!\n\nLiike ovensuussa tiesi, että vieraat alkoivat saapua.\n\nSisään astui nyt, lihavana, parta vasta ajeltuna, hansikkaat kädessä,\nprofessori maalari Lundell. Hänen hännystakkinsa rinnassa oli\nvaasanritarinmerkki.\n\n-- Ota pois tuo p--a, sanoi Kurt Borg, ja irroitti tähden koukusta.\n\n-- Älä, anna olla! väitti Lundell sävyisästi vastaan, tottuneena\nsiihen, että häntä pidettiin pilkkana.\n\n-- Niin, mutta se on häväistys Langia, kunniavierastamme, kohtaan,\njolla ei ole tähteä, vaikka hän olisi paremmin ansainnut sellaisen\nkuin sinä. Vahtimestarit voivat pitää häntä ja meitä muita\nrangaistuina ihmisinä, ymmärrätkö!\n\n-- En!\n\nUutta liikettä ovensuussa; konsuli Isak Levi, muinoin Punaisen\nhuoneen jäsen, astui sisään ja kätteli Selléniä, Lundellia ja Borgia.\n\nSitten saapuivat vieraat ryhmittäin. Parvi akateemikkoja astui\nsisään, pilven lailla, joka varjostaa niityn.\n\nPauhulla ja ryskeellä ryntäsi Hirvittävä tohtori Borg huoneeseen,\narkkitehdin nuorekas setä. Katsellen taistelunhaluisesi ympärilleen\nhän tervehti oikealle ja vasemmalla lausuen kompasanoja.\n\nSaapui naisia ja herroja, mutta jyrkän eron huomasi siinä, että\nakateemikoilla ei ollut rouviaan mukanaan. Seura ei ollut heille\ncomme il faut, ja täällä tiedettiin käytettävän kieltä, joka\nmuistutti selvää ruotsia. Sen lisäksi ei hienosto saanut juhlia\nnorjalaista valtakunnanoikeuden mukaan, ja taiteilijanaisilla oli\ntapoja, jotka eivät olleet salonkimaisia. Huhuiltiinpa päälle\npäätteeksi, että taiteilijat saapuivat \"ystävättärineen\", ja kun\nnäitä ei voinut eroittaa toisista naisista, saattoi helposti sattua\nerehdyksiä.\n\nViimein astui sisään mainehikas mies, päätään pitempi muita. Se\noli Lage Lang, uuden ajan maalari, kuuluisa nimi. Omistaen paljon\nystäviä, ollen rikas ja vieraanvarainen hän oli ulkopuolella\nruotsalaisten riitaisuuksien, ja senvuoksi hän liikkui\nvahingoittumattomana tulten välissä, joita hän ei tuntenut.\nJuhlittiin ystävää ja taiteilijaa, mutta tahdottiin myöskin muistaa\nnorjalaista pienellä mielenosoituksella; tahdottiin näyttää,\nettä kansa ei yhtynyt hallituksen mielipiteeseen, se kun kohteli\nNorjaa valloitettuna maakuntana, ja tahdottiin puolestaan sovittaa\nylhäältäpäin lietsottua vihaa veljeskansaa vastaan, jonka parasta\nei valvottu, maata kun hallittiin puhelimella Tukholmasta, kuten\nmukavuutta rakastava pehtori hoitaa ulkotilaa.\n\nSenvuoksi ohjattiin kunniavieras heti parvekkeelle, joka oli suuren,\nväkeä täynnä olevan musiikkisalin yläpuolella. Kun hän astui esille,\nkeskeytti naputus soitettavana olevan numeron, ja viritettiin: \"Ja,\nvi elsker.\"\n\nProfessorit muodostivat suljetun ryhmän, joka pysytteli sisällä,\nsillä he vainusivat, että tapahtui jotain luvatonta, johon heidän ei\npitäisi ottaa osaa.\n\nSenjälkeen vietiin vieras pöytään! -- Oli katettu ranskalainen\ncabaret-illallinen. Jokaisen vieraan edessä oli kuusi osteria ja\navattu pullo nimetöntä valkoviiniä, aivan kuin Laurentin luona\nGrez'ssä, ja näin oli illalle annettu leima, muistot olivat\nherätetyt, tunnelma 80-luvun, vaikka elettiinkin varovaisella\n90-luvulla.\n\nYksi ainoa nomen proprium sytytti jo muistot tuleen.\n\n-- Barbison! Marlotte, Montigny, Nemours! -- Hoo! Tai: Manet, Monet,\nLepage! -- Hoo!\n\nPuheita ei pidetty vielä, mutta kaikki puhuivat yht'aikaa: rauha ja\nriemu, sopu ja ilo vallitsivat.\n\nJälkiruuan aikana kohosi mieliala haltioitumiseen saakka.\nAppelsiineja viskottiin pöydän yli, lautasliinat lentelivät,\ntupakansavu tuprusi ja tulitikkuja näpäytettiin ilmaan kuin\nraketteja; loihdittiin esiin kitara; Spadan lauluja laulettiin\nkuorossa. Merkki seurustelutapojen taukoamiseen oli täten annettu;\nprofessorit temmattiin mukaan ja he kävivät nuoriksi; he päästivät\nritarinmerkit ha'asta ja jakoivat niitä avoimin käsin; Sellénin\nselässä riippui vaasanritarinmerkki ja eräs vahtimestari oli saanut\nkunnialegioonan merkin olkapäälleen.\n\nViimein naputettiin pöytään. Tohtori Borg puhui:\n\n-- Me olemme juoneet ystävä Lage Langin menestykseksi, ja\ntaiteilijan, nyt tahdon kohottaa maljan norjalaiselle: Älkää luulko,\nettä rakastan norjalaisia ja heidän talonpoikaiskerskailuaan ja\nsuuria eleitään; olen itse naimisissa norjattaren kanssa, kuten\ntiedätte, ja helvetillinen kansa se on; mutta minä rakastan oikeutta;\nen tahdo nähdä, että pöyhkeä kansakunta nöyryytetään lainaamaan\nmeidän kuningastamme kuudeksi viikoksi vuodessa, enkä tahdo mitään\nläheistä yhteyttä vieraan kansan kanssa, jonka kehitys kulkee\ntoista latua kuin meidän; en tahdo nähdä norjalaisten Ruotsin\nvaltiopäivillä sekaantuvan meidän asioihimme ja vastustavan kaikkea,\nkuten puolalaiset ja elsassilaiset Saksan valtiopäivillä; tahdon\nrauhaa naapurien kanssa, ja tämä rauha saavutetaan vain eroamalla,\nkuten onnettomassa avioliitossa. Te ette peloita minua venäläisellä,\nsillä vapaat norjalaiset ja vapaat ruotsalaiset ovat voimakkaita\ntekemällä vapaaehtoisen liiton, mutta heikkoja, jos heitä yhdistää\ndynastinen uniooni, joka ei ole mikään uniooni. Norja on itse\nasiassa Ruotsin kruunun perintömaa, kuten Böhmi on Itävallan, ja on\nsellaisena vaarallisempi kuin liittoutuneena. Ruotsin hallituksen\npolitiikka perustuu petokseen, ja on se alkujaan pyhän alliansin\najoilta, jolloin kansainvälinen oikeus ja kohtuus sivuutettiin; on\nkoetettu sytyttää vihaa veljeskansojen kesken, mutta voi niitä,\njotka sellaista eripuraisuutta ovat etsineet saadakseen hallita! Voi\nniitä! -- Meitä, jotka olemme työskennelleet kokoamisen ja sovinnon\naikaansaamiseksi, nimitetään isänmaanpettureiksi. Niitä, jotka ovat\nmeitä siksi nimittäneet, sanon minä roistoiksi! Siinä sen saitte!\n-- -- -- Lage Lang, ota vastaan onnentoivotusmaljani vapaalle\nNorjalle, jota vailla ei vapaata Ruotsia voi olla, eikä sovitettua!\n\n-- Vapaa Norja! Lage Lang!\n\nProfessori Lundell pyysi puheenvuoroa, mutta kun hän alkoi\nvenäläisellä, Kielin rauhalla ja neuvotteluilla, kiihtyi puhelu niin,\nettä hänen sanansa hukkuivat, kunnes seura keskeytti hänet viimein\nvirittämällä laulun \"Norges Bæste\".\n\nKun Lage oli vastannut, noustiin pöydästä, ja karnevaali alkoi\nitsestään.\n\nPieniä ryhmiä erosi kuitenkin saadakseen keskustella, ja ulos\nparvekkeelle oli asettunut konsuli Levi, Sellén ja Kurt Borg.\n\n-- No, tänä iltanahan vedetään yhtä köyttä? sanoi Levi, luuletteko,\nettä sitä kestää kauan?\n\n-- Ei, vastasi Sellén; se on vain aselepoa.\n\n-- No, mitä pahaa he sitten tekevät teille, professorit?\n\n-- Sitä te ette voi arvostella, te syrjäiset. He estävät, he\nmuodostavat yleisen mielipiteen, he tukahuttavat; sitäpaitsi me\nolemme kuin kaksi vihollismielistä heimoa, ja minä luulen, että\ntaistelua täytyy olla, muutoin kaikki maalaisivat samoin, ja silloin\nsyntyisi kiinalaista taidetta, joka on liikkumatonta, ja jota tehdään\nsivelemällä harjalla valmiiksi leikattua mallia. Sitä paitsi taistelu\nkehittää voimia ja pitää henget valveilla.\n\n-- Niinpä kyllä, väitti Isak Levi vastaan, mutta kun taistelu on\ntaisteltu, niin solmitaan rauha.\n\n-- Aivan niin, jos ehdot ovat hyväksyttävät! vastasi Kurt Borg;\nmutta ne eivät ole. He vaativat alistumista, ja siihen ei voida\nsuostua; he vaativat vain toisen sielua ja henkeä... ja kaikkea!\nMe, jotka pyrimme yhdessä, emme muodosta mitään puoluetta, mutta me\ntunnemme kuuluvamme yhteen, olemme kuin sukulaisia, kuin saman vuoden\nsatoa, ja ne toiset ovat... en tiedä mitä väkeä he ovat; minuun ne\nvaikuttavat kuin demoonit, joita vihaan kuin positiivista pahaa; kun\njumalat käyvät liian vanhoiksi, muuttuvat ne demooneiksi, ja nämä\nmiekkoset pitävät kyllä itseään jumalien jälkeläisinä, sillä he ovat\nolemassa Jumalan armosta, ajattelevat ja puhuvat Jumalan armosta,\nja kun he tekevät väärin, niin he vetoavat Jumalan armoon. Minä en\nymmärrä heitä, eivätkä he ymmärrä meitä.\n\n-- He ovat, katsopas, jarruja, jotka tasoittavat vauhdin, väitti Levi\nvastaan.\n\n-- Kiitoksia vain, mutta silloin minä olen mieluummin veturi, tuotan\nenemmän hyötyä, niitän suurempaa kunniaa.\n\nSilloin Lundell astui parvekkeelle mukanaan akateeminen\ntaiteilijarouva, joka oli eksynyt tähän hirveään seuraan.\n\nAlhaalla musiikkilavalla lauloi eräs italialainen laulaja parhaillaan\nloistonumeroa, joka sytytti mielet; ja juhlahuumauksessa pisti rouvan\npäähän viskata laulajalle ruusu. Mutta välimatka oli liian suuri;\nkukka vaipui lennossaan kuin meteoori ja pysähtyi erään marmoripöydän\nääressä istuvan herran liiveihin.\n\nYksinäinen vieras kiersi juuri paperossia ruusun pudotessa hänen\nsyliinsä; hän pysähtyi liikkeessään, otti ruusun ja katsoi ylös\nparvekkeelle.\n\n-- Se on Syrach! huudahti Sellén, ja kaikki parvekkeella olijat\nnyökkäsivät erakolle. Tämän päässä oli punainen fetsi ja pukimiltaan\nhän oli hiukan omituinen.\n\nMutta Syrach ei näyttänyt tuntevan yhtään ainoata vanhoista\nystävistään, vaan asetti ruusun napinläpeen, jatkaen\npaperossinpyörittelyä.\n\n-- Hän ei tunne meitä! huudahti Sellén. Käynkö noutamassa hänet tänne?\n\n-- Silloin minä menen tieheni, sanoi rouva lyhyesti; valitan, että\nruusuni joutui niin likaisen takin rintaan.\n\n-- Mene sinä vain, Augusta, keskeytti tohtori Borg, joka oli tullut\nsaapuville; kukaan ei ole sitäpaitsi kutsunut sinua tänne.\n\n-- Kuule nyt, Borg, puuttui Lundell puheeseen...\n\n-- Tuki sinä suusi, keskeytti tohtori, hän, joka istuu tuolla\nalhaalla sammuneena, olisi ollut ensimmäinen mies täällä tänä iltana,\nellette sinä ja sinun kaltaisesi olisi sekoittaneet myrkkypikaria\nhänelle; ja sinä et ole edes sen arvoinen, että hän sylkäisisi sinua\nsilmille; et, sillä te riistitte kunnian, leivän ja oman arvon\ntunnon häneltä sillä kertaa, sinä tiedät! Sitten Sellénin puoleen\nkääntyneenä:\n\n-- Anna Syrachin olla rauhassa unelmamaailmassaan; siellä hänen on\nparempi olla kuin me aavistammekaan, eikä hän sitäpaitsi tunne meitä\nenää!\n\nLage Lang saapui paikalle; kun hän näki vanhan ystävänsä, joutui\nhän vimmoihinsa ja tahtoi esittää eläköön- ja hurraahuudon meidän\nsuurimmalle maalarillemme, mutta onneksi tämä saatiin estetyksi,\nsillä olisi kai kutsuttu poliisia, eikä salissa ollut sitäpaitsi\nketään, joka olisi tuntenut maalaria, ellei mahdollisesti höperönä\nja rappiolle joutuneena ihmisenä, jonka punainen fetsi ja omituiset\neleet olivat herättäneet huomiota kaduilla.\n\nSyrach sai istua rauhassa; hän istui nyt katse kohotettuna yli\nihmisjoukon, ikäänkuin ei olisi nähnyt heitä, vaan silmäillen kauaksi\nylös hän viihtyi unelmiensa parissa, joita ei voinut näyttää toisille.\n\nAlakuloisuus valtasi mielet Götalaisissa huoneissa, ja ukkosta oli\nilmassa. Mutta ennenkuin se puhkesi, olivat professorit poistuneet.\n\nPilvi oli jäljellä; voitoniloa sumensi kuolleiden ja haavoittuneiden\nlukeminen; eikä Syrach ollut ainoa kaatuneiden joukossa.\n\nViimein vaikeni soitto salongissa; tuli puoliyö, ja suuri sali oli\nautio ja sinisen savupilven peitossa. Pienellä marmoripöydällä,\njonka ääressä Syrach oli istunut, loisti veripunainen täplä. Se oli\nruusu, jossa tuo ylenmäärin tunteellinen mies oli viimein vainunnut\nvihollisen, ja jonka hän oli jättänyt paikoilleen.\n\nHajaannuttiin ja kunniavieras saatettiin alas. Kadulla vartosivat\nkomeat ajopelit, joissa istui jääkäri ajomiehen vieressä. Jääkärillä\noli töyhtöjä hatussa ja kuvetappara sivulla.\n\n-- Kuka on niin hieno, että ajaa seitsenlasivaunuilla? kysyi Sellén.\n\nJääkäri seisoi avoimen vaunun oven ääressä ja laski sisään suuren\nLangin.\n\n-- Minä vaan! sanoi Lage; asun serkkuni luona Norjan\nministerihotellissa, jonne te olette kutsutut päivällisille\nylihuomenna, joka sorkka.\n\nVanha boheemi hurrasi; norjalaisen viittauksesta vaunut täyttyivät\nja lähtivät vyörymään Blasieholmenia kohti. Tohtori Borg oli\nottanut jääkärin kolmikulmaisen hatun ja kuvetapparan sekä tahtoi\nvälttämättömästi \"komentaa ajoa\", kuten hän sanoi, se on saada\nohjakset käsiinsä ja ajaa Stallmästaregårdeniin.\n\n-- Ole varuillasi! huusi Isak Levi.\n\n-- Ei minusta tule lääkintöneuvosta, vastasi Borg. -- Ja luullen\nolevansa purjeveneessään, hän huusi:\n\n-- Tiukentakaa! -- käännetään! Täysin purjein!\n\nMutta samassa vaunut ajoivat ministerihotellin pihalle.\n\nBorg tahtoi saada aineita pihalle, mutta vaikka norjalainen piti sitä\ntäysin kohtuullisena, estivät toiset kuitenkin kujeen; ja jäähyväiset\nlausuttiin vihdoin viimein.\n\nSenjälkeen alkoi yövaellus, juhlien jälkeen tavanmukainen, jolloin\ntahdottiin sanoa kaikki, mitä sisällä jäi sanomatta.\n\nSiis kantajoukko: tohtori Borg, Kurt Borg, Isak Levi ja Sellén, kulki\nensin rantakatuja ja katseli linnaa, kuten tavallisesti.\n\n-- Tuolla on linna! sanoi Kurt, arkkitehti; se pysyy paikoillaan, se.\n\n-- Pysyy aikansa, virkkoi tohtori vastaan; mutta kun graniittinen\nvaltiopäivätalo valmistuu Helgeandsholmenille, niin murenevat tiilit\ntuolla ylhäällä.\n\n-- Miksikäs ei; ajan henkihän on sellainen, puuttui Levi puheeseen.\nHallitushan istuu valtiopäivillä nyttemmin, mutta syytä siihen\nei tiedä kukaan; perustuslain mukaan kuningas valitsee itse\nneuvonantajansa, mutta nyt valitsee Karl Ifvarsson ne.\n\n-- Sinä olet hullu!\n\n-- En; Karl Ifvarsson määrää valiokuntavaalit ja päättää siis,\nmilloinka ministerit eroavat. Silloinpa hän kai on hallitsija.\n\n-- Kuulkaahan, tässä on uuden oopperan paikka, keskeytti Sellén, joka\nei sietänyt politiikkaa.\n\n-- Niin, nythän puuhataan oopperaa; mitä valtiopäivät sanovat siitä?\n\n-- Siellä ei tahdota enemmistöoopperaa, vaan saa siitä tulla\nkunnallisooppera perustanaan Lagerlund ja pohjakerros.\n\nSenjälkeen he lähtivät liikkeelle Norrbron ja Mynttikadun poikki\ntorille.\n\n-- Tuollahan on vielä Ritarihuonekin! sanoi Sellén.\n\n-- Niin on, ja minä olin mukana, kun se suljettiin, puuttui\ntohtori Borg puheeseen. Ajatelkaahan meidän suuria miehiämme viime\ntäysi-istunnossa! Tuo suurista suurin; sellainen loppu!\n\n-- Ja tuolla on Riddarholmankirkko; siellä on Kaarle kahdestoista ja\nkaikki muut!\n\n-- Tarkoitat Kustaa Aadolfia, vaikka et uskalla sanoa.\n\n-- Niin, Kustaa Aadolf; tiedättekö, että tuota pientä hautakuoria\nnimitetään Vasaborgilaiseksi, ja siellä lepää hänen ja Margaretha\nCabeljoun poika?\n\n-- Aivan niin, ja se on sangen mautonta; mutta oletteko nähneet\nukko Cabeljoun hautakiveä kirkossa? Minä en ole nähnyt sitä, mutta\nse mainitaan eräässä kirkkoa koskevassa kuvauksessa. Niin vaalitaan\nmeidän suuria muistojamme! He voisivat varsin kernaasti loihtia pois\nnuo Cabeljout!\n\n-- Luin tässä äskettäin, minkälainen penkominen pantiin toimeen\nSaint-Denis'ssä 1793, jolloin kaikki kuninkaiden haudat avattiin\nja tyhjennettiin, selitti tohtori. Siellä saattoi tehdä joukon\nmieltäkiinnittäviä fysioloogisia kokeita. Ludvig viidestoista oli\nesimerkiksi vain kuin jonkinlaista mustaa mädäntynyttä haisevaa\ntervalaitetta...\n\n-- Kuulkaahan, kun me nyt tässä alamme käydä kirkkohartaiksi, niin\nettekö tahdo tulla katsomaan minun kirkkoani, sanoi arkkitehti Borg;\nen ole tosin rakentanut sitä, mutta olen pannut sen entiseen kuntoon;\navaimet ovat taskussani, ja Isak saa soittaa urkuja, jos häntä\nhaluttaa.\n\nSe miellytti tohtoria, ja nyt käännyttiin samaa tietä takaisin\nkatsomaan Kurtin kirkkoa, kuten sitä nimitettiin.\n\nKun nuo neljä olivat astuneet puolipimeään temppeliin, jonka holveja\nulkona palavat kaasulyhdyt ainoastaan heikosti valaisivat, vaikutti\nrakennuksen suuruus ja holvien kauniit viivat vasten heidän tahtoaan\nvaltavasti heihin; he paljastivat päänsä ja kulkivat äänettömästi\nalttaria kohti.\n\n-- Siitä on kaksikymmentä vuotta kuin olen ollut täällä, alkoi\ntohtori; ja minusta tuntuu täällä oudolta. Missä on alttaritaulu?\n\n-- Se on poissa, vastasi Kurt. Nyt meillä on sen asemesta\ntabernaakeli, näkyleipäpöytä ja seitsenhaarainen kynttilänjalka.\n\n-- Sehän on vanhaa testamenttia, sanoi Isak.\n\n-- Me kohtaamme siis jälleen toisemme, vastasi Kurt Borg.\n\n-- Ja täällä? Mitä tämä on?\n\n-- Se on kastekappeli eli baptisterium.\n\n-- Ja sitten sinä olet maalannut kuvia seinille...\n\n-- Niin olen, se on tuomiokirkon tyyliä...\n\n-- Ja saarnastuoli on tehty vähäpätöisemmäksi!\n\n-- Senvuoksi, että pääalttari on kaikkein pyhin.\n\n-- Oletko sinä katolilainen, senkin riivattu?\n\n-- En niin nimeksikään, mutta tuomiokirkko on katolilainen;\nprotestanttisuus ei ole keksinyt mitään kirkkotyyliä, senvuoksi että\nsillä ei ole positiivista sisältöä.\n\n-- On joka tapauksessa mainiota nähdä, kuinka te korjaatte\ntuomiokirkkoja; te palautatte jälleen niiden alkuperäisen kauneuden,\nrakennatte ne sellaisiksi kuin ne olivat ennen uskonpuhdistuksen\nhävityksiä. Olkaa varuillanne, että ette kaiva esille katolilaisuutta.\n\n-- Niin, täällä on melkein jokainen varomaton katolilaisuuden\nsuhteen, aivan kuin Atterbomin aikana. Kirkkoherraa itseään,\njoka muutoin on valtava pokerinpelaaja, on kauan epäilty\nsala-katolilaiseksi, ja on hän sekä eräs pappisnurkkakunta\nehdoittanut kirkonmenoja muutettavaksi ja koettanut saada niihin\nhiukan enemmän kauneutta. -- Liike alkoi muutoin 70-luvulla,\njolloin löydettiin meidän vanhoja messukirjojamme, joita oli\nvirastojemme asiakirjain päällyksinä, niitä soviteltiin entiseen\nasuun ja julkaistiin pala palalta. Niistä löydettiin muun muassa\nmessuja kansallispyhimyksellemme, Erikille, Ruotsin suojeluspyhälle.\nKapellimestari Norman sävelsi Birgitan Rosa roransin; Wirsén läksi\nhaistelemaan Sienan tuomiokirkon pyhääsavua; ja professori Byström\ntyöskenteli kirkkomusiikin palauttamiseksi vanhalle pohjalle;\nKivimuseo kohoili vanhoja alttarikaappeja; Vadstenan luostari\nlaitettiin entiseen kuntoon ja Birgitasta tuli melkein luterilainen\npyhimys; Upsalan tuomiokirkko uusittiin ja maalattiin ja arkkipiispa\nmatkusti Roomaan, pudisti paavin kättä, ja tämä avasi Vatikaanin\nkirjaston kerettiläiselle. -- No, mitä vaarallista siinä on? Sehän\nosoittaa, että sovinto on syntymässä äidin ja pojan välillä, ja onhan\nkaunista, että sukulaiset elävät sovussa, vallankin kun molemmat ovat\nkristittyjä ihmisiä, joita dogmien katoava varustus vain eroittaa.\n\n-- Niin, virkkoi tohtori, kaikki tuo liikuttaa minua sangen vähän,\nsillä minä varmaankin olen pakana; isoisäni lienee ollut neekeri,\nenkä minä kuulu tähän lammashuoneeseen; en ole vihamielinen sitä\nkohtaan, mutta se on minulle vieras.\n\n-- Sinulle niin; mutta luterilaiset kirkuvat kuorossa, ylipappi\netunenässä, sovinto-opin tulkit ulvovat, kun kuulevat puhuttavan\nsovinnosta eri uskontunnustusten välillä. Heikkoja astioita, jotka\nhalkeavat vain nähdessäänkin uutta viiniä!\n\n-- Onko se totta, että Falkista on tullut katolilainen?\n\n-- Se on valhetta; mutta luterilaisuuden on vallannut niin silmitön\nsäikähdys, että he alkavat nähdä katolilaisia kaikkialla, vieläpä\nhe näkevät jesuiittojakin, vaikka minä en ole nähnyt ainoatakaan.\nUsea paavihan on lakkauttanut jesuiittain veljeskunnan, mutta niitä\nnähdään kuitenkin, aivan kuin jesuiitat \"näkivät\" vapaamuurareita\nennen maailmassa. He sanovat minuakin jesuiitaksi, minua!!! minua!!!\n\n-- Kirkkojen laita tuntuu olevan sama kuin synagoogankin, puuttui nyt\nIsak puheeseen.\n\n-- No, kuinkas sitten on synagoogan laita? kysyi tohtori.\n\n-- Niin, nähkääs, se on kuin simpukankuori, josta eläin on ryöminyt\nulos ja kuollut. Se on vain tyhjä huone, jossa vallan heikosti\nhumisee kuin muisto muinaisesta kuohuvasta elämästä.\n\n-- Olet oikeassa, Levi; mutta mitä uusia bassorumpuja ne ovat, joiden\nääni nyt kuuluu maailmassa?\n\n-- Tarkoitat armeijalaisia? puuttui Kurt puheeseen. Ne ovat\nkansainvälisiä kristityitä, uskontojen sekoittajia, jotka aukaisevat\ntemppelinsä kaikille Kristuksen tunnustajille. Heillä ei ole\nmitään jumaluusoppia, ei leivoksia, ei määrättyjä muotoja, ei eroa\nkatolilaisen ja protestantin välillä; se on elävää kristinoppia,\njohon kuuluu usko ja hyvät työt. Tämä pieni ja-sana on yhdistysside\nsärkyneiden kirkkojen välillä, jotka taistelivat _joko_ uskosta _tai_\ntöistä.\n\n-- Mikä sinä sitten olet? kysyi Sellén viimein.\n\n-- Sitä en tiedä! -- Kristitty vapaa-ajattelija, ehkä; kristitty\nsenvuoksi, että olen syntyisin kristitystä suvusta, vapaa-ajattelija\nsenvuoksi, etten voi liittyä mihinkään \"tunnustettuun\" kirkkokuntaan.\n\n-- Oletko sinä kristitty?\n\n-- Samassa määrin kuin Isak on juutalainen, ja setä Borg pakana, yhtä\nsuuressa tai yhtä pienessä.\n\n-- Nyt minä tahdon musiikkia, keskeytti tohtori; Isak soittaa Bachia,\nja minä poljen!\n\nOnneksi oli urkulehteri kiinni, eikä Kurtilla ollut avainta. Se\närsytti tohtoria, joka juhlatunnelmassaan oli joutunut takaisin\nPunaisen huoneen ajoille, ja vaatien tavatonta voimanponnistusta\nhän pyysi tornin avaimia, sillä hän tahtoi ylös soittaakseen yhteen\nisolla kellolla. Sittenkuin tämäkin ehdoitus oli rauennut, lähdettiin\nulos ja erottiin eräällä ajuriasemalla.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nPalatsivallankumous\n\n\nToimittaja Gustaf Borg, tohtorin vanhempi veli, istui toimituksessa\npoltellen aamusikariaan ja koki kirjelaatikkoa. Kirjelaatikko on\nkummallinen kapine, sillä se on suljetussa läkkilaatikossa tuotu\nposti, jonka avain on toimittajalla. Tuossa pienessä laatikossa\non toimituksen salaisuudet: vastaukset, lähetetyt kirjoitukset,\nanomukset; nimettömät kirjeet, hävyttömät postikortit; ja tämän\nlaatikon synnyn aiheuttivat juuri avonaiset postikortit, jotka\njoutuivat vahtimestarien ja muiden käskynalaisten luettaviksi, mikä\nseikka herätti heissä ylenkatsetta toimittajaa ja lehteä kohtaan,\nsekä antoi heille tuttavallisuuteen perustuvan ylemmän aseman.\n\nPitkäaikaista harjoitusta oli vaatinut, että päällikkö ei raivostunut\njoka kerran laatikkoa avatessaan; ankaran hikoilun se tosin maksoi,\nmutta hän oli viimein saavuttanut sellaisen taidon kirjeiden\navaamisessa, että näki heti käsialasta, allekirjoituksesta ja muusta,\ntarvitsiko hänen lukea vai viskata paperikoriin.\n\nTänään sujui tämä toimitus hiukan hitaammin kuitenkin, sillä ensi\nkerran lehden elinaikana sai toimittaja avonaisia kortteja, joissa\noikeistolaiset, perheenisät ja yhteiskunnansäilyttäjät ylistivät ja\nkiittivät häntä senvuoksi, että hän eilisessä numerossa oli tarttunut\naseisiin sosialismia vastaan.\n\nGustaf Borg oli nimittäin syntynyt vuosisadan keskivaiheilla, ja oli\nelänyt 1890-luvulle säilyttäen 40-luvun vapaamielisiä ihanteita,\njoihin kuului: perustuslaillinen yksinvalta (tai mieluimmin\ntasavalta), uskonvapaus, yleinen äänioikeus, naistenvapauttaminen,\nkansakoulut, venäläisviha j.n.e. Hän oli ollut näkemässä, kuinka\neduskuntajärjestelmä muutettiin 1866, ja uskonut Tuhatvuotisen\nvaltakunnan tuloon. Mutta se ei tullut. Laskelmat, joihin oli luultu\nvoitavan luottaa, osoittautuivatkin erehdyttäviksi. Uudet vaalit 1867\njohtivat nimittäin seuraaviin omituisiin tuloksiin: Aateli, joka\nennen oli muodostanut eduskunnan neljännen osan, oli _voittanut_, ja\nhavaittiin sen nyt muodostavan kolmannen osan, huolimatta siitä, että\nRitarihuone oli kukistettu. Pappissääty oli supistunut neljännestä\nosasta kolmanteenkymmenenteenneljänteen osaan. Meidän paavikuntamme\noli siis kadottanut maallisen valtansa. Porvarissäädyn luku oli\nalentunut neljännestä osasta kuudenteen osaan; ja talonpoikaissääty\nsäilytti neljäs-osansa, mutta oli kaksikamarijärjestelmän kautta\npäässyt kuitenkin suurempaan valtaan.\n\nRitarihuone oli tosin kukistettu, mutta ensimmäisen kamarin\nenemmistön muodostivat virkamiehet ja sitten herraskartanonomistajat,\njotka olivat enimmäkseen aatelismiehiä.\n\nValtiopäivät olivat siis pääpiirteissään samanlaiset kuin vanhassa\nRoomassa, patriiseineen ja plebeijeineen. Lähemmin tarkasteltaessa\nhuomattiin tosin plebeijien olevan voitolla ja sen seikan täytyi\nilahuttaa vapaamielistä; mutta vieläkin lähemmin tarkasteltaessa\nhavaittiin plebeijit vanhoillisiksi.\n\nTässä Babelin sekoituksessa hämmentyi Gustaf Borg tykkänään. Hänen\njonkun verran abstraktiset käsityksensä politiikasta houkuttelivat\nhänet uskomaan, että valtiopäivät pohtivat valtio-oikeudellisia\nteorioja, niiden tehtävänä kun päinvastoin oli pitää huolta\nkansalaisten tarpeista juuri sillä hetkellä. Hän oli takertunut\nomaan ansaansa alati puoltaessaan enemmistön oikeutta ja nähdessään\nnyt kansan valitseman enemmistön ohjaksissa. Ruotsi oli silloin\nmaanviljelysmaa, ja senvuoksi maanviljelijät muodostivat enemmistön.\nSe oli johdonmukaista; ja nyt saivat talonpojat vuorostaan vanhemmat\nvalituksensa käsiteltäviksi, vanhat vääryydet laillisen huomion\nalaisiksi. Tähän kaikkeen hän saattoi suostua. Mutta kun sama\nenemmistö tahtoi laatia lakeja kultuurikysymyksissä, määrätä mitä\nkansan tuli uskoa ja ajatella, kuinka nuoriso oli kasvatettava;\nja kun he tahtoivat viskata vankilaan ne, jotka työskentelivät\ntulevaisuuden hyväksi, silloin hänen täytyi puuttua asiaan ja käydä\nplebeijiensä kimppuun. Mutta samalla hän joutui taisteluun itseänsä\nvastaan, ja alkoi horjua.\n\nTekijäin moninaisuus sotki laskelmat; sillä nähdessään uuden\nvaltiomuodon heikontavan kuningasvaltaa, ei hän voinut olla\nkannattamatta plebeijejä, huolimatta heidän säästäväisyydestään,\nsuvaitsemattomuudestaan ja hitaudestaan. Oli hetkiä, jolloin hän\nnäki Vapaudenajan palaavan. Valtiopäiväthän eroittivat kuninkaan\nneuvonantajia; talonpojat olivat asettaneet valiokunnat, ennenkuin\nvaalit toimitettiin kamarissa; esitykset kuninkaan eläkkeen\nvähentämisestä uudistuivat tavan takaa, ja pohdittiin prinssien\nhovinpitoa.\n\n-- Nyt emme ole kaukana nimileimasimesta! virkkoi toimittaja eräänä\nvaloisana hetkenään.\n\nKaikki vanhemmat poliittiset käsitteet hajosivat, ja suuri pesu\nkeitettiin, missä rohtimet ja hienot palttinat yhtyivät, ja oli\nmelkein mahdotonta eroittaa mustaa valkeasta, omaa toisen omasta.\nOli jouduttu tähän suureen paradoksiin: vanhoilliset plebeijit\novat sentään kukistaneet kuningasvallan, ja tämä kolminkertainen\nsisällinen ristiriitaisuus vaikutti kuin sähköankerias: sitä ei\nvoinut käsitellä osittain siksi, että se oli liukas kuin ankerias,\nosittain siksi, että se oli sähköinen. Sai iskun, jos koski siihen,\nja se iski joka suunnalle, oikealle ja vasemmalle, ylöspäin ja\nalaspäin.\n\nSilloin ilmestyi se uusi ja sai ihmiset puhumaan muusta kuin\ntalonpojista. Se oli tuo niin sanottu sosiaalinen kysymys:\nyhteiskunnan perustukset tutkittiin ja havaittiin iän ja kosteuden\nrappeuttamiksi, niin että talon luhistumisen pelosta ei rohjettu enää\nrakentaa niiden varaan.\n\nSilmitön säikähdys, joka silloin syntyi, valtasi ensin ylemmät.\nYlemmät, keveimmät, jotka senvuoksi olivat kohonneet pinnalle;\nylemmät, heikoimmat, jotka senvuoksi olivat etsineet suojaa ja\ntukea ylhäältä, säikähtivät tietenkin enimmän. Mutta pelko levisi,\nja eräänä kauniina päivänä olivat taistelevaiset, kasvavaiset,\nvapaamielisetkin säikähdyksissään. Oli nimittäin otettu perhe\npohdinnan alaiseksi, ja havaittu se liian ahtaaksi yksilöllisesti ja\npersonallisesti kasvavalle elämälle. Kun nyt vanhojen mielestä perhe\noli yhteiskunnan perustus, katsoivat he vaaran uhkaavan yhteiskuntaa.\nMutta nyt ei yhteiskunnan tai valtion perustana ole perhe, sillä\nvaltio ei ole lainkaan avioliiton kaltainen, vaan valtiot syntyivät\nsiten, että vapaat _miehet_ liittoutuivat yhteiseen puolustukseen.\nSiitä ei ollut apua, jankutettiin yhä edelleen perheestä valtion\nperustana. Eikä auttanut vastaväite: olkoonpa nyt perhe vaikka\nperustus, mutta kun perustus ei enää pidä, niin meidän täytyy laskea\ntoisaalle uusi perustus ja rakentaa uutta.\n\nPerhe-käsitettä tarkasteltaessa havaittiin, että kaksi ihmistä\nnykyisen nopean kehityksen päivinä ei voinut vannoa pysyväistä\nyksimielisyyttä koko elinajakseen, jota vailla puolisoiden\nyhteiselämä kävi sietämättömäksi. Voimakkaana esiintyvä\npersonallisuuden pyrkimys kiisti molemminpuolista alistumista\nvastaan; naisen työhön ryhtyminen ja hänen osanottonsa julkiseen\nelämään ehkäisi perhe-elämän kehitystä ja lapsien kasvatusta kotona.\nKokemushan oli osoittanut, kuinka avioerojen luku lisääntyi;\nja tämän perinpohjin katkeran toimenpiteen tahtoivat vanhat\nymmärtämättömyydessään lukea kevytmielisyyden syyksi, vaikka\nasianomaiset kyllä tiesivät, että he ainoastaan pelastaakseen\nyksilöllisyytensä pakenivat pahinta kaikesta, orjuutta. Kun\nlastentarhat ja koulut olivat sen lisäksi ottaneet lasten kasvatuksen\nhaltuunsa, lakkasi kotikasvatus. Kotihan oli sitäpaitsi ollut vain\ntyyssija, missä kaikki koirankujeet kukoistivat; ja kasvatus alkoi\nkoulussa, jatkui kasarmissa ja alkoi uudelleen todenteolla elämässä.\n\nJotenkin tähän tapaan lausuttiin syytökset perhettä vastaan. Ja\nsilloin valtasi säikähdys niinkin voimakkaan miehen kuin Gustaf\nBorgin.\n\nEilen hän oli itse laatinut johtavan kirjoituksen\nyhteiskunnanhajoittajia vastaan; ja tänään olivat vanhoilliset\nojentaneet hänelle kätensä kiitokseksi avusta.\n\nPoikansa Holgerin, toimitussihteerin, kanssa hänellä oli ollut\nedellisenä päivänä myrskyinen selvittely, jolloin tämä oli uhannut\nerota. Tohtori Borg, veli, oli telefoonipuhelussa luvannut käydä\ntapaamassa häntä; ja veljeä hän parhaillaan odotti, tuntien jonkun\nverran levottomuutta, johon oli syynä myöskin se, että osa tilaajista\noli lähettänyt lehden takaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOdotettu saapui; tohtori astui sisään ilmoittautumatta veljensä luo,\nja kivahti heti:\n\n-- Mitä sinä olet tehnyt?\n\n-- Olen kirjoittanut vakaumuksesta teidän siveettömyyssaarnojanne\nvastaan.\n\n-- Sinun vakaumuksesi tulisi perustua paikkansa pitäviin tosiasioihin\nja olla kokemuksen vahvistama, mutta se ei ole; mitään saarnoja ja\nsaarnaajia ei ole olemassa, sillä ne, jotka kirjoittavat perheestä,\nkertovat vain havaintojaan ja kokemuksiaan; he sanovat näin:\nsiihen ja siihen suuntaan näyttää kehitys kulkevan, sellaiseksi\nja sellaiseksi on perhe-elämä rappeutunut viimeisen miespolven\naikana, ja koti on näyttäytynyt hirmuvaltaisuuden, itsekkäisyyden,\nteeskentelyn kouluksi. He tuovat siis esiin vain todenperäisiä\ntietoja eivätkä saarnaa mitään teorioja.\n\n-- Mutta sinä, jolla itselläsi on tyttäriä, yhdyt näihin oppeihin?\n\n-- Pidän yhtä hellää huolta tyttäristäni kuin sinä, enkä opeta heille\nmitään; sillä tässä asiassa olen ihan tietämätön; mutta minä pysyn\nodottavalla kannalla ja teen havaintoja, olen jo ollut huomaavinani,\nettä lapsillani on toiset aatteet kuin minulla; häveliäisyys estää\nmeitä puhumasta siitä, senvuoksi on hyvä, että siitä kirjoitetaan;\npainettu sana vaikenee eikä loukkaa ketään. Mutta sen minä sinulle\nsanon, että olen valmis kuten sinäkin -- kaikkeen! Tietäessäni,\netten voi sille mitään, sillä neuvojen arvonhan sinä tunnet, minä\nvaikenen ja ajattelen: ehkä se on niin oleva; he ehkä ymmärtävät\nsen paremmin; tämä ehkä on tie uuteen yhteiskuntajärjestykseen.\nNuoret, jotka taistelevat uusien ihanteittensa puolesta, saavat kyllä\nkärsiä ensimmäisistä kokeista; monet kaatuvat ja monet luopuvat\nsenvuoksi; mutta ajan virta vierii kysymättä meidän mieltämme, enkä\nminä ole epätoivoisesti koettava seisauttaa sitä, -- kuitenkin, kun\nsinä nyt olet asettunut meitä vastaan, olet sinä turmellut lehden.\nOsakkeenomistajana ja johtajana kehoitan sinua eroamaan ja jättämään\npaikan pojallesi Holgerille.\n\n-- Minäkö, eroisin? -- En milloinkaan!\n\n-- Hyvä! silloin Holger ja minä perustamme uuden lehden!\n\n-- Uusi lehti ei menesty!\n\n-- Uusi lehti, joka pysyy kannassaan ja omaksuu sinun hylkäämäsi\ntraditsioonit, menestyy kyllä.\n\n-- Tarkoitat yksipuolista puoluelehteä, joka kohtelee vastustajiaan\npahantekijöinä.\n\n-- Ei, vaan vihollisina! Taistelun kestäessä ammutaan se sotamies,\njoka alkaa hieroa sopimusta. -- Etkö ole huomannut, että jos tekee\nyhden myönnytyksen tai sanoo hyvän sanan viholliselle, niin hän\nriemuitsee alistumisesta. Hyvät sanat ja kohteliaisuudet seuraavat\nmyöhemmin, rauhanteossa. -- Pidä nyt itseäsi ammuttuna luopiona ja\neroa.\n\n-- En milloinkaan!\n\n-- Silloin kukistamme sinut perustamalla kilpailijan!\n\n-- Onko se veljen puhetta!\n\n-- On, rehellisen veljen, joka ei siedä suvunsuosintaa eikä\npuolueellisuutta, joka asettaa oikeuden yläpuolelle veljenmaljaa, ja\nyleisen hyvän yläpuolelle yksityistä.\n\n-- Olet unhoittanut, että menetät rahasi, jos kukistat minut!\n\n-- Sitä en ole unhoittanut, mutta minulla on enemmän rahaa kuin\nluuletkaan, enkä joudu niin muodoin perikatoon. Saat miettimisaikaa\nhuomiseen kello 12. Hyvästi!...\n\nTohtori meni ulos ovesta, ja toimittaja jäi yksin hautomaan raskaita\najatuksiaan.\n\nHänet oli virkajättönä, aikansa palvelleena heitetty tunkiolle,\nhänet, joka oli ottanut osaa aineelliseen uudestiluomiseen jälkeen\n1850:n. Hän muisti ensimmäisen rautatienkaistaleen 1852; muisti\nsähkölennätinlinjan avaamisen 1853; ensimmäisen kaasulyhdyn 1854;\nensimmäisen postimerkin 1855, ja puhelimen ja sähkövalon tulon\nhän oli nähnyt 80-luvulla. Mutta hänen nuoruutensa valtiollisista\nihanteista olivat, kuten tavallista, vain muutamat toteutuneet,\nuseimmat olivat rauenneet tyhjiin ja kadonneet kuin ojaan langennut\nitämätön vilja; muutamat olivat toteutuneet toisin kuin hän oli\nuneksinut, ja olivat niiden seuraukset olleet toiset kuin hän oli\nlaskenut. Ajan kuluessa oli ilmestynyt uutta, jota hän ei ymmärtänyt\nja jota hän pelkäsi. Niinpä hän ei ymmärtänyt suurta työväenliikettä,\nsillä hän ei ollut huomannut, että maa näinä neljänäkymmenenä\nvuotena oli alkanut muuttua maanviljelysmaasta teollisuusmaaksi; hän\nnimitti työväenpuolueen johtajia kiihoittajiksi ja anarkisteiksi,\nvaikka he juuri työskentelivät lainlaadinnan ja järjestyksen\naikaansaamiseksi näiden järjestämättömien joukkojen keskuudessa.\nHän ei ymmärtänyt nuorison pyrkimystä vapauteen ja edesvastuuseen,\nitsetoimintaan ja itsemääräämisoikeuteen, ja senvuoksi hän kaatui.\nSehän oli traagillista, sillä autettavissa ei ollut se, että aika\nrajoitti ihmishengen kasvamismahdollisuuden; eikä hän kaatunut omasta\nsyystään, vaan elämän lakien vuoksi.\n\nOlihan hän aina ajatellut, että poika seuraisi häntä, mutta että tämä\ntyöntäisi hänet syrjään ja tällä tavalla, se oli raskaampaa kuin koko\nelämän katkeruus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän sulki kirjoituspöytänsä ja läksi ulos matkustaakseen maalle\nja miettiäkseen siellä, minkä päätöksen tekisi. Hän oli nimittäin\nmuutaman vuoden omistanut maatilan saaristossa, missä hän eli\nsuurimman osan vuotta perheineen.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nStoröläiset\n\n\nToimittaja Gustaf Borg seisoi pienen saaristolaivan etukannella,\njoka meni Storöhön, missä hänen maatilansa oli; mutta järkytetyssä\nmielentilassaan hän olisi toivonut olevansa näkymätön, tai\nhätätilassa sokea ja kuuro.\n\nKaksi vierasta herraa istui hänen läheisyydessään, ja hänen täytyi\nkuunnella heidän vuoropuheluaan.\n\n-- Kaunis kaupunki se Tukholma joka tapauksessa on, mutta vaikuttaa\nkuitenkin liian koristeellisesti, sillä se on liian suuri ja loistava\nedustaakseen autiota maata.\n\n-- Autiota?\n\n-- Juuri niin, olen tehnyt vast'ikään tarkastusmatkan kautta koko\nRuotsin, olen näet erään henkivakuutusyhtiön tarkastaja; ja minä\nkuljin monen maakunnan lävitse näkemättä ihmisiä; istuin junassa\nitse viidentenä miehenä; asemilla oli kuolonhiljaista. Tullessani\nsuureen kaupunkiin löysin sieltä pelkkiä virkamiehiä; milloin\nmaaherran, piispan, everstin, esikuntanaan pormestari, raatimiehet,\npostimestari, telegraafikomisario -- ja muutamia kauppiaita.\n\n-- Mutta väkilukuhan on kasvanut viiteen miljoonaan?\n\n-- Totta kyllä; mutta näistä viidestä miljoonasta on 20 ja 55 vuoden\nvälillä olevia miehiä vain yksi miljoona. Lapsia ja vaimoja, joilla\nei ole mitään ammattia, on kaksi ja puoli miljoonaa. Mutta näiden\nmiljoonan täysikasvuisen työkuntoisen miehen täytyy elättää nuo\nkaksi ja puoli miljoonaa aikaansaamatonta, ja heidän täytyy elättää\nsitäpaitsi 170,000 virkamiestä, lukuunottamatta sotaväkeä, jota\nlasketaan olevan 133,000. -- Huomaat, että olen selvillä hengistäni,\nkuten todellinen henkivakuuttaja ainakin.\n\n-- Onko meillä 170,000 siviilivirkamiestä?\n\n-- On, meillä on 67,000 posti-, sähkölennätin- ja\nrautatienvirkamiestä, 27,000 siviilivirkamiestä, 28,000 pappia\napulaisineen, 38,000 opettajaa, 17,000 kunnallisvirkamiestä.\n\n-- Sehän on luonnotonta.\n\n-- On kyllä, mutta niin se on! En voi auttaa asiaa; eikä se ole\nmikään salaisuus, sillä se on painettuna Ruotsin virallisessa\ntilastossa. Mutta pahin kaikista on siirtolaisuus: Yhtiöön\nliittymiseni jälkeen 1866 on 780,000 ihmistä muuttanut maasta.\n\n-- Seitsemänsataa tuhatta?\n\n-- Niin, neljänä vuotena 66 ja 70 välillä muutti 100,000. Kun\nlukumäärä sitten aleni, rääkyivät isänmaan ystävät ja sanoivat: se\nei ollut mitään vaarallista, kuten näette! Mutta sitten tuli 1881 ja\n85, jolloin 175,000 muutti maasta. Ja sitten tuli 86 ja 90, jolloin\nmuutti 200,000.\n\n-- Mitä isänmaan ystävät silloin sanoivat?\n\n-- Eivät mitään! Niin, he rupesivat keräämään muistojaan Skansenille\nja rakensivat museon tuntien, että loppu oli käsissä.\n\n-- Miksi sitten muutetaan maasta; onko siihen köyhyys syynä?\n\n-- Ei, vastataan, köyhyys ei ole siihen syynä.\n\n-- Mikä sitten?\n\n-- Kansanopiston opettajat -- siinä kummaa väkeä, usko pois --\nväittävät, että se johtuu isänmaanrakkauden puutteesta, mutta he\neivät sano, mikä tämän puutteen on aiheuttanut. Olen kerran vastannut\neräälle tuollaiselle kasvattajalle: kuinka voi rakastaa maata,\njoka on ulkomaalaisten oma? Sinähän tiedät, että Ruotsin maa on\npantattu ulkomailla 226 miljoonasta, että kuntien velat nousevat\n175 miljoonaan ja valtion sitoumusvelka 287 miljoonaan. \"On maamme\npantiss', siksi jää\" lauletaan nyttemmin muutamissa klubeissa.\nHypoteekkilainat tasataan tavallisesti säästöpankkivaroilla.\nMutta säästöpankkivarat ovat sijoitetut epävarmoihin käsiin, ja\nsäästöpankkivaroja nostavat säännöllisesti siirtolaiset, jotka ovat\nvaranneet ne laivapilettiä varten. Valtionobligatsioonit tasataan\nrautatietavarastolla, mutta se on väärää kirjanpitoa, sillä kiskot ja\nveturit kuuluvat kalustoon.\n\n-- Mutta liikennevälikappaleethan ovat tuottavia voimia.\n\n-- Aivan oikein, niitähän ovat maantietkin ja vesireitit myös,\nmutta ne eivät ole pääomaa. Onnettomuudeksi ei meidän 27 tuhannen\nsiviilivirkamiehemme joukossa ole _yhtään_ kirjanpitäjää; vaikka\nmitäpä hyötyä siitä olisi valtiossa, jossa valtio ja yksityiset\nelävät yli varojensa. Valtion tulisi määrätä veroja maksukyvyn eikä\nmielivallan mukaan. Mutta nyt; sanotaan vain: täytyy saada kokoon\nuusi sotajoukko, ja niin kiskotaan puoli miljaardia. Ajattelehan,\npuoli miljaardia, joka on maksettava kymmenessä vuodessa.\n\n-- Mutta maasta-muutto? Mitä arvelet syyksi siihen?\n\n-- Ruotsalaiset eivät viihdy; kaikki tyynni on tympäisevää;\nheidän on ikävä istua yksin sydänmaissa; heillä ei ole mitään\nyhteenkuuluvaisuustunnetta, senvuoksi että kansa ei ole yhtäläistä.\nKoko aateli, yläluokka ja keskisääty ovat suurimmaksi osaksi maahan\nmuuttaneita ulkomaalaisia, jotka ovat kätkeytyneet ruotsalaisten\nnimien taa. Nämä muodostavat feodaalisen virkamiesvaltion ja\nkiskovat palkkansa helooteilta. Päästä virkamieheksi ja saada eläke,\nsehän on jokaisen \"paremman ihmisen\" ihanne. Yliopistot ovat vain\nkouluja virkatutkintoja varten ja eräässä yliopistossa on sama määrä\ndosentteja kuin ylioppilaita yhdessä tiedekunnassa. Ylioppilaat\npysyvät yhä vanhoillisten poikien muodostamana etuoikeutettuna\nluokkana, jotka edustavat kansaa juomatilaisuuksissa (poikkeuksia\nlukuunottamatta.) Mutta on muutakin, mikä hajoittaa. Vanha\nmaakuntaeristyväisyys on sellainen, ja se ilmenee vielä yliopistojen\nosakunnissa, mihin kaikki vanha roska kokoontuu. He kadehtivat ja\nvihaavat toisiaan, ja viranylennyksiä toivovan papiston etenkin sitoo\nsyntyperäoikeus maakuntaan. Virastoista huomaat, että jos esimies on\nesimerkiksi smålantilainen, niin ryntäävät smålantilaiset heti siihen\nvirastoon; ja pääkaupungissa on seuroja, missä maakuntaintoilijat\nlyöttäytyvät yhteen \"edistääkseen yhteisiä rientoja\", valtiopäivillä\nistutaan sijoittuneina maakuntien mukaan, ja Ruotsin Akatemian\njäsenet valittiin yhteen aikaan eteläruotsalaisen syntyperäoikeuden\nmukaan, niin että tuota loistavaa laitosta sanottiin, leikillä\ntietysti, Skånen Akatemiaksi. -- Niin, on niin paljon moskaa, mikä\ntekee täällä elämän sietämättömäksi. Kukaan ei tunne olevansa\nkotonaan; jokainen on vihollinen vihollisen maassa; kukaan ei\nuskalla tehdä mitään, sillä hän tulee estetyksi; ainoa tarmonilmaisu\non huomattavissa silloin, kun on estettävä jotakin. Niiden, jotka\ntahtovat tehdä jotakin, täytyy etsiä toinen maa, ja senvuoksi\ntarmokkaat muuttavat, mutta estäjät jäävät: se on liian pirullista!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkoi tuulla Blockhustullin luona, ja toimittaja painautui alas\nperäsalonkiin. Siellä hän näki nukkuvan herran, joka oli kääntyneenä\nselin salonkiin; hartiain suunnattomasta leveydestä hän huomasi\nheti, että se oli lankomies, Storön kirkkoherra, jota hän nyt ei\nollut halukas tapaamaan. Senvuoksi hän seurasi esimerkkiä, kellistyi\nvastapäätä olevalle sohvalle, ja käänsi selkänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta lankomiesten maatessa peräsalongissa istuivat tohtori Borg ja\nhänen kälynsä Brita, toimittajan vaimo, tupakkahytissä ja puhelivat.\nHe tiesivät kyllä toisten läsnäolon laivassa, mutta eivät halunneet\ntavata heitä.\n\n-- Tästä ei päästä muutoin kuin aika romahduksella! jatkoi tohtori,\nja sinä, Brita, heität pommin!\n\n-- Niin, ystäväiseni, vastasi rouva mitä hyväntahtoisimmalla\nautiudella, olen jo heittänyt pommejani niin monta vuotta, että minun\ntäytyy käydä käsiksi dynamiittiin. Gustaf vanhoillisvapaamielisine\naatteineen on pahin vihollisemme; hän ei ymmärrä mitään siitä\nsuuresta, mitä nyt tapahtuu maailmassa; hän tosin omaksui teoriat\nkerran, mutta kun yksi ainoa ajatus olisi toteutettava, yksi ainoakin\nhänen nuoruutensa ihanteista, silloin hän pettää.\n\n-- Aivan niin: senvuoksi meidän täytyy nolata hänet; hänen\npitää erota ja luovuttaa johto määrätystä vuokrasummasta sinun\nHolgerillesi; jos hän tahtoo yhä edelleen kirjoittaa lehteen, niin\nantaa hänen kirjoittaa, mutta päällikön tarkastuksen alaisena.\n\n-- Kunhan ei Holger vain ole liian nahjusmainen!\nInsinöörintaipumuksistaan huolimatta on hänellä vielä perinnäiset\nheikkoutensa...\n\n-- Ne minä kyllä kynin pois, ja sinä, joka olet ehdottomasti\ntunteeton, voit olla apuna. Solmikaamme liitto keskenämme, niin\nsaamme jotakin aikaan.\n\n-- Tehkäämme se, vastasi Brita kasvoillaan suruton ihmisystävällinen\nilmeensä, mutta silloin meidän täytyy hieroa sovintoa. Sinun täytyy\nyhtyä minun naisasiaani.\n\n-- Tiedäthän, että sen teen, mikäli se pysyy oikeuden rajoissa,\nmutta vääryyksiin en suostu. Yhdyn taisteluusi, joka tarkoittaa\nihmisoikeuksien hankkimista palkollisille, työläisnaisten\npalkkaehtojen parantamista, tyttöjen vapauttamista toimettomuudesta\nja turhuudesta; kannatan vapaita suhteita, jotka ovat laillisen\nedesvastuun alaisia; mutta en vapaata rakkautta avioliitossa, sillä\nse on miehen orjuutusta, vallankin kun hän saa toisten lapsia\npapinkirjaansa; en kannata naineen naisen omistusoikeutta, joka\nvapauttaa naisen käyttämästä omaisuuttaan perheen hyväksi, mutta\npysyttää miehen omaisuuden yhteisenä.\n\n-- Mutta vaimon työ kotona? Eikö hän saisi siitä maksua.\n\n-- Mitä työtä se on? Oletko sinä milloinkaan tehnyt työtä kotona?\nSinä olet jaellut käskyjä, jotka Gustafin palkkaamat palvelijat ovat\ntäyttäneet. Mutta hän on elättänyt sinut, vaatettanut sinut ja sinun\nlapsesi ja palkollisesi. Sinä puhut hölynpölyä!\n\n-- Mutta köyhät pesijättäret, jotka ansaitsevat itse, eivätkö he saa\npitää rahojaan, vai onko heidän annettava ne miehen juotavaksi?\n\n-- Kun mies ei saa pitää kurjaa palkkaansa, vaan hänen täytyy antaa\nse perheelle, niin on naisenkin palkka lankeava kodin hyväksi. Etkö\nymmärrä, että mies on muutoin orja, ja orjuutta vastaan on itse\nvanhoillisvapaamielinen Gustafkin saarnannut? Oletko sitäpaitsi\nnähnyt yhtään pesijätärtä, joka on antanut miehen juoda rahansa?\nJos olet nähnyt, niin oli se kaiketi hänen tahtonsa, ja jos se on\nhänen tahtonsa, niin ei mikään lainlaadinta voi estää sitä. Sinä\nesimerkiksi käännät, etkä hoida taloutta, ja ryyppäät palkkiosi,\nse on kuljet ja kylvät ne juhlimisiin, jolla aikaa Gustaf palkkaa\nsijaasi palvelijoita. Onko se sinusta oikeudenmukaista, tai onko\nsinusta naisen asema sorrettu? Silloin sinä olet pölkkypää, enkä minä\nvoi hieroa kanssasi sovintoa. Brita vapisi kiukusta, mutta ei saanut\npäästään näitä entisiltä ajoilta periytyneitä tuhmuuksia, jolloin\nmielistely vaati, että miehen oli uhrattava kaikki ihanteille.\nTohtori, joka oli vapautunut kaikesta vanhasta ennakkoluulosta,\nkatsoi, että hetki oli tullut puhua suunsa puhtaaksi ja päästä\nselville kälyn päähänpistoista.\n\n-- Ja se seikka, että naiselle yleensä maksetaan vähemmän, jatkoi\nhän, riippuu siitä tärkeästä tosiasiasta, ettei hänen tarvitse\nmaksaa rakkauttaan, vaan saa siitä tavalla tai toisella itse maksun.\nLaki näet tuomitsee vain miehen avustamaan lapsen kasvatusta, eikä\nmilloinkaan naista, jolla kuitenkin on suurin ilo äitiydestä,\nja jonka omistusoikeus lapseen nähden on eittämätön! -- Niin,\nja sitten sinä tahdot poistaa ammattihaureuden! Tiedätkö mitä\ntarkoitat ammattihaureudella? Jos tarkoitat sillä lääkärin hoitoa,\nniin olet säälimätön tahtoessasi poistaa sen! Jos taas tarkoitat\nsitä tosiasiaa, että joukko naisia harjoittaa sukupuolielämää\nammattinaan, niin ei laki voi ehkäistä sitä, sillä salaisimpaan\nja arkaluontoisimpaan ei laki voi puuttua! Mutta te ette tahdo\nmilloinkaan vastata kysymykseen, vaan ryömitte rottien lailla kolosta\ntoiseen. Poliisihan koettaa tarkastuksella rajoittaa ammattihaureutta\nja peloittaa sillä sen harjoittamista; työskentelee siis teidän\ntarkoitusperienne hyväksi, mutta tehän työskentelette ehkäisykeinoja\nvastaan. Mitä te tahdotte? Sitä ette itsekään tiedä! Senvuoksi teidän\njaarittelunne on paljasta roskaa! -- Vieläkö muuta? Äänioikeus? Ensin\nmiehille; sitten nähdään, kunhan olette käyneet oikeudenmukaisiksi ja\nsaaneet järkeä päähänne.\n\n-- Ja sinä tahdot, että minä työskentelisin kanssasi?\n\n-- Niin, kaikissa niissä kohdin mistä olemme yksimielisiä, ja\nkaikissa pyrkimyksissäsi, jotka ansaitsevat kunnioitusta, ja\njoille tiedät minun antavan arvoa! Mutta minä en tahdo apuasi\nsuorasukaisessa asiassa auttaakseni sinua vastapalkkioksi\nvääryydessä. Kun sinä, joka olet kotisi hallitsija, tahdot esiintyä\norjana, niin minä pidän sinua pettäjänä, jota syljen vasten silmiä!\nSen tiedät jo ennestään, Brita!\n\nBrita rouva oli liian hyväluontoinen suuttuakseen niin vähästä, ja\nhänen uskonsa heidän yhteiseen suureen asiaansa niin vahva, että hän\npiti hyvänään ja päätti puheen tavanmukaisella loppulauseellaan:\n\n-- Niin, katsopas, tässä kysymyksessä me emme tule milloinkaan\nymmärtämään toisiamme.\n\nMutta tohtori ei tyytynyt pelkkiin puheisiin, vaan tahtoi ratkaisevaa\nvastausta ja sanoi senvuoksi:\n\n-- Kyllä minä sinut ymmärrän, ystäväiseni, mutta sinä et ymmärrä,\nmitä minä sanon, ja se on sinun vikasi.\n\nKeskustelu olisi jälleen alkanut alusta, ellei Storön kirkkoherra,\nBrita rouvan veli, olisi astunut tupakkahuoneeseen: Musta,\nhirvittävän näköinen jättiläinen, kintereillään vanha ränstynyt koira.\n\n-- Siinä tulee Petter pirskottimineen, sanoi tohtori; ja\nselvittääkseen vertausta, nosti Fylaks takajalkaansa.\n\nBrita rouva, joka katsoi velvollisuudekseen olla eläinten ystävä,\npiti aina Fylaksin puolta, ja oli heti puolustukseen valmis.\n\n-- Niin, Henrik on se mies, joka ei rakasta sukulaisiaan.\n\n-- Häpeä, minä en ole koirien sukulainen, ja minä vihaan kaikkea\neläimellistä, niin itsessäni kuin muissakin. Nyt olisi Petter\nvelvollinen noutamaan rievun ja kuivaamaan kannen, jos lakia ja\noikeutta olisi maassa...\n\n-- Äh, sinä olet ankara viatonta eläintä kohtaan, väitti kirkkoherra\nvastaan...\n\n-- En, mutta sinulle minä olen ankara, joka tuot eläimiä ihmisten\nseuraan; itse sinä et uskalla haukkua ja purra, mutta hyödyttömän\neläimesi annat sitä tehdä; sinä et uskalla nostaa takajalkaasi, mutta\nviaton eläimesi saa tehdä sen. Sinä olet raato; siinä kaikki.\n\n-- No, no, no; suostutteli kirkkoherra; olkaamme armeliaita.\n\n-- Niin, olkaamme armeliaita kanssaihmisiämme kohtaan, älkäämme\nottako leipää lapsilta ja heittäkö sitä koirille; sinä et anna\nropoakaan köyhille; sinä annat muonamiehillesi separeerattua maitoa,\nmutta mädälle, haisevalle elukallesi sinä annat kerman, ja se, joka\npitää eläintä, hyödytöntä eläintä ihmistä parempana, hän on itse\nmädäntynyt eläin.\n\n-- Oletko nähnyt Gustafia? keskeytti nyt Brita rouva.\n\n-- Hän nukkuu alhaalla peräsalongissa, vastasi kirkkoherra.\n\nSe oli odottamaton uutinen molemmille salaliittolaisille, ja he\nvaipuivat molemmat yhteiseen aprikoivaan äänettömyyteen, jota\nkirkkoherra käytti hyväkseen ja katsoi ikkunasta, kuinka pitkälle he\nolivat ennättäneet. He olivat kanavan suussa, missä aina tuli kysymys\nsiitä, oliko niin paljon vettä, että laiva saattoi kulkea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltiin vain puolen tunnin matkan päässä pääkaupungista, ja sydänmaa\nalkoi jo. Milloin näkyi harmaita kivikoita ja vaivaismänniköitä,\nlampia ja sisäjärviä, milloin pieniä peltotilkkuja, joissa\nmaanviljelys tuntui viihtyvän vain näön vuoksi. Maata viljelevät\nherrasmiehet elivät koroilla tahi ammateillaan, ja pitivät maatiloja\npääasiallisesti metsästyksen ja kalastuksen vuoksi, tai saadakseen\nasua maalla. Ainoa todellinen maanviljelijä oli kirkkoherra, joka\nomisti kaksisataa tynnyrinalaa metsätöntä maata, karjan ja meijerin,\nelätti hevosia ja teuraseläimiä, kasvatti sikoja ja valmisti munia\nuuden järkiperäisen menettelytavan mukaan; hän käytti myöskin\nvesimyllyä, omisti laivan osakkeita, rakennutti vuokrattavia\nkesähuviloita. Hän oli Storön rikkain mies, ja sielunhoidon hän\njätti kappalaisen ja apulaisensa tehtäväksi; mutta kansliatöihin ja\nkirkkoherrantoimeen hän puuttui, sillä hän tahtoi kernaasti hallita\nja sekaantua asioihin.\n\nYstäviään ja sukulaisiaan kohtaan hän oli lauhkea kuin lammas, näytti\nsävyisältä naudalta, mutta vihollisiaan hän kohteli kuin kiljuva\njalopeura; ja seurakuntaa hän piti ylimalkaan vihollisenaan, etenkin\nköyhiä.\n\n-- Köyhiä ei ole olemassakaan, hän sanoi. Laiskoja on! Sairaita ei\nole, on vain sairaiksi tekeytyviä, jotka tahtovat avustusta.\n\nVerotuksessa hän oli terävä kuin partaveitsi, ja osasi vainuta ilmi\nsalaisia tuloja. Kun koko pitäjä todellakin koetti alituisessa\nriidassa vyöryttää veroja toinen toisensa niskoille, niin oteltiin\nlautakunnassa kuumimmat ottelut, ja pastori Alroth antoi vakoilla\nseurakuntaan muuttaneita. Jos joku osti huvilan, niin otettiin hänen\nkaupungintulonsa heti lukuun, jos nimittäin ostaja asui jonkun osan\ntalvea saarella, sillä silloin hän oli sen asukas. Valitettiin ja\nkäräjöitiin loppumattomiin; ja käräjillä rovasti istui aina kuin\nminäkin yleisenä syyttäjänä, valmiina myöskin milloin tahansa\nesiintymään todistajana jos jonkinlaisissa jutuissa. Hän ei ollut\nmikään tavallinen pappi, ja hänellä olisi ollut monta vihollista,\nellei hänessä olisi ollut pientä leikillisyyden pisaraa, joka\nsai hänet hymyilemään omille ja muiden heikkouksille. Hän oli\nmaailmanmielinen pappi, mikä kylläkin kuulostaa ristiriitaiselta,\nhän kun oli hengenmies, mutta valtiokirkon maailmallistuessa,\njolloin papisto oli muuttunut jonkinlaiseksi maanviljelyksellä\neläväksi ruotujakolaitokseksi, oli meidän hengenmiehistämme tullut\nmaanviljelijöitä ja meijeristejä, jotka olivat enemmän pakotettuja\nhärkien ja lehmien hoitoon kuin ihmisten. Hän oli myöskin iloinen\npappi, joka kävi pidoissa; ja hän oli tunnettu seudun parhaaksi\nviiranpelaajaksi. Mutta hän ei hairahtunut koskaan, ei juonut\nmilloinkaan _liiaksi_; petkutti tosin pelissä, mutta oli aina\nvalmis tunnustamaan joutuessaan kiinni. Hän ei kiroillut eikä\ntahtonut esiintyä valistuneena epäilijänä; laski kernaasti leikkiä,\nmutta ei hänelle sopimattomista asioista; uskoi sanaan eikä\ntehnyt pelkurimaisia myönnytyksiä seurassa. Ajan kysymyksistä ja\nlevottomuuksista hän ei välittänyt; ei lukenut milloinkaan kirjoja,\nmutta seurasi sanomalehdistä päivän politiikkaa, tullikysymystä ja\nverojenkorotusta.\n\nSisarensa Britan kanssa hän hämmästeli leikillään, ja lankomiehen,\ntoimittajan, kanssa hän oli jotensakin hyvä ystävä. Tohtori Borgista\nhän piti senvuoksi, että tämä oli kunnon mies, ja hänen raakuuksiaan\npiti pastori leikinlaskuna. Enin antoi hän arvoa tohtorille tämän\nvarman kannan takia idioottimaisessa naiskysymyksessä, ja soi hänelle\npuolestaan anteeksi hänen raivonsa koiria kohtaan. Hänen sukulaisensa\nolivat huvilanomistajia, ja hän piti heitä hyvinä naapureina, mutta\nahdisti heitä verotuksessa. Lähintään, eli vaimoaan lapsettomassa\navioliitossa, hän kohteli vaimonaan, kumppanina, talon \"sisäosasten\"\nhallitsijana; mutta voi häntä, jos hän rohkeni astua valtansa rajojen\nulkopuolelle, silloin pastori puolusti paikkaansa. Brita oli kyllä\nollut siellä ja koettanut villitä, mutta silloin oli kirkkoherra,\nkotirauhasta välittämättä, nostanut sellaisen metelin, että heidän\noli täytynyt peräytyä.\n\n-- Vaimo rinnallani, mutta ei yläpuolellani! oli hänen\ntunnuslauseensa.\n\nJa hän sanoi sodomiiteiksi niitä miehiä, jotka antoivat naisten\nhallita itseään. Mutta sen hän oli myöskin huomannut, että naisten\nhyökätessä esiin ei ollut kysymyksessä yhdenvertaisuus, vaan\nhirmuvaltaisuus.\n\n-- Tulevaisuuden yhteiskunnassa te ehkä saatte äänioikeuden, hän\nsanoi, kun teette kaikki työtä; mutta ette tässä yhteiskunnassa,\njossa olette joukon jatkona.\n\nSellainen oli Storön pastori Alroth; keskiaikainen prelaatti,\nhengellinen virkamies, jolla oli paljon maallista valtaa, rikas mies,\njoka omisti suuria maatiloja, ja oli senvuoksi oma suojelijansa, s.o.\nasetti itse itsensä kirkkoherrakuntaan, josta sai 30,000 kruunua\npalkkaa, jotka kruunut yhteensä hänen omien 20,000 kruunun korkojensa\nkanssa pyöristivät hänen vuositulonsa 50,000 kruunuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKanavan suussa huomattiin kuitenkin, että vesi oli matalalla;\nsenvuoksi perämies alkoi komentaa tuota tavanmukaista meritemppua.\n\n-- Matkustajat alihankaan!\n\nSe oli ensimmäinen temppu; mutta kun kaikki eivät tienneet, missä\nalihanka oli, menivät muutamat ylihankaan.\n\nKun humalainen perämies -- hän oli aina humalassa ja silmät punaisina\nkuin särjellä -- huusi ylihankaan, niin ymmärsi syrjäinenkin asian\noikean laadun ja sen seikan, että oli siirryttävä samalle puolelle.\nSiitä laiva kallistui ikäänkuin se olisi ollut keikahtamaisillaan\nkumoon, mutta pääsi kuitenkin mairitellen kappaleen matkaa eteenpäin\nkaislikon laitaa, jossa polakoukut kumartuivat laivan vanavedessä.\n\n-- Miksi kanavaa ei ruopata? kysyi Brita rouva viattomasti.\n\n-- Siksi, vastasi tohtori, että jos ruopattaisiin, niin ilmestyisi\nheti nopeakulkuinen kilpailija vesille, ja sitä eivät tämän lotjan\nosakkeenomistajat tahdo. Vai kuinka, Petter?\n\nPastori ei tahtonut kieltää eikä myöntää, vaan virkkoi:\n\n-- Eiköhän Gustafin nivuslihoihin koske alhaalla peräsalongissa! Hän\non sangen raskas, ja perämiehen pitäisi mennä alas \"asettelemaan\"\nhäntä.\n\nNyt sattui tohtori astumaan polakoukkuja kurkistelevan Fylaksin\nkäpälille, ja tämä ulahti kauhun ulvontaan, johon Brita yhtyi:\n\n-- Sinä olet raakalainen! huusi hän tohtorille.\n\n-- Se on valhe, ystäväiseni, vastasi tohtori; en kiduta milloinkaan\neläintä, en edes onkimatoa, mutta teidän eläimenne kiduttavat minua\nolemalla tielläni ja ulvomalla.\n\nKanavamatka oli suoritettu, ja merenhaara avautui eteen. Laituri\nseurasi laituria, ja joka kerran kun poikettiin maihin, oli tilaisuus\ntehdä jokin huomautus, antaa selitys asukkaista. Ne olivat ikäänkuin\nturvapaikkoja, toisinaan sellaisten ihmisten piilopaikkoja, jotka\nolivat vetäytyneet pois maailman hälinästä. Toinen tarina ei ollut\ntoisensa kaltainen, ja tähän sydänmaahan, puolen tunnin päähän\nTukholmasta, he olivat asettuneet, enimmäkseen ehkä tunteakseen meren\nläheisyyden, ainoan suuren, mitä Ruotsin tiherretyssä luonnossa on.\nNe olivat jokapäiväisiä murhenäytelmiä, joiden viimeinen näytös\nsuoritettiin täällä. Hävitetyt omaisuudet, murtuneet perhekohtalot,\nrangaistut tai rankaisemattomat harha-askeleet, loukattu kunnianhimo,\nsuru ja kaipaus, kaikkinainen kurjuus oli kokoontunut näihin\nharmaiden kivimäkien välissä oleviin vihreihin laaksonnotkelmiin.\nAsioista tietoiset, jotka kulkivat tätä vesireittiä, tunsivat\nkäyvänsä ohi elämän kaiken katkeruuden, ja ahdistuksen ohella heräsi\nmielihyvän tunne siitä, että itse oli ulkopuolella. Pastori, joka\ntiesi enin, puhui vähimmän, mutta tohtori oli uupumatta äänessä:\n\n-- Katsokaa, tuolla seisoo tuo vanha pederasti laiturillaan ja vartoo\nsanomalehteä. Sinä Brita, joka tutkit sosiaalista kysymystä, voitko\nselittää pederastian syyt, ja voitko sanoa minulle, miksi niin\nmoni mies meidän piirissämme antaa tehdä itsestään sen suuntaisia\nviittauksia?\n\n-- Sitä en voi, enkä tahdo puhua siitä, vastasi Brita rouva\nturhia kainostelematta, mutta osoittamatta myöskään vähintäkään\nmielenkiintoa.\n\n-- Sellaisista asioista ei puhuta, keskeytti pastori.\n\n-- Siinähän juuri on onnettomuus, sanoi tohtori, että tärkeimpiä\nkysymyksiä ei saada selvitellä. Murhasta ja murhapoltosta,\nvarkaudesta ja väärennyksistä saadaan puhua äänekkäästi\nalaoikeudessa, missä laki säätää suullisen kuulustelun, mutta näistä\nasioista ei saa edes kirjoittaa!\n\n-- Inhimillinen häveliäisyys vaatii tässä vaikenemaan, väitti pastori\nvastaan.\n\n-- Silloin pitäisi tuomaria hävettää kuulla murhasta ja\nvarkaudesta myöskin. Ei, te olette höperöitä, tai tahdotte näyttää\nparemmilta kuin olette. Te olette ihan selittämättömiä! Itse\nteko on rankaisematon, mutta jos joku runoilija kuvaa ylevästi\nsynnyttämistilaisuuden ensimmäisen kohtauksen, niin tahdotte\nheittää hänet vankilaan. Nuorison takia! Irstaan nuorison, joka\nei leikkaa nimiään puihin, vaan piirtää koko salaisuuden pitkin\nnurkkia ja seiniä. Minä en ymmärrä teitä, mutta en tahdo sanoa\nteitä teeskentelijöiksi, sillä en tiedä, mitä se on! Sinä, Petter,\net tahtoisi käyttäytyä sopimattomasti katukäytävällä, mutta sinun\nkoirarakkisi saa loukata kauneudenaistia lapsilauman nähden, ja sinä\nseisot ja katselet kaikkea rauhallisesti! Hyi hitto!\n\n-- Kas nyt hän on taas koirien kimpussa, keskeytti Brita rouva; se on\nhänen ainainen puheenaiheensa.\n\n-- Niin on, kun te laahaatte likaiset eläimenne ihmisten pariin ja\nannatte niiden ottaa osaa keskusteluun, niin saatte sanan sanasta,\nkaksi parhaasta.\n\n-- Likaisia? Kissojen jälkeen ei ole sen puhtaampia eläimiä, katso\nniiden turkkia...\n\n-- Katso sinä hamettasi, Brita, kirkui tohtori, katso Fylaksin\npirskotinta!\n\nFylaks oli todellakin tutkinut Brita rouvan kaupunginhametta ja\nnostanut takajalkaansa.\n\nKuin ampiaisen pistämänä hypähti rouva pystyyn; punainen töyhtö hänen\nhatussaan vapisi kuin kaurakimppu tuulessa, hänen kasvonsa kuvastivat\nyhdellä erää kaikkia mahdollisia mielenliikutuksia; raivoa nolauksen,\nepätoivoa hävityksen, häpeää nöyryytyksen johdosta, mihin sekaantui\nystävällinen hymy, joka vielä kuolossakin tahtoi ilmaista myötätuntoa\nviatonta eläintä kohtaan.\n\n-- Miksi sinä et kurita eläintäsi? karjui tohtori, joka kuitenkin\ntahtoi pitää loukatun ja häväistyn ihmisen puolta.\n\n-- En voi, eläinsuojeluyhdistys tulee väliin! viisasteli pastori.\n\n-- Yhdistys voi olla oikeassa, jos nimittäin keppi sen sijaan saisi\ntanssia sinun selässäsi; mutta minä tiedän, että sinä et uskalla\nkohottaa keppiä Fylaksia vastaan, sillä silloin sen ikenet menisivät\nirviin; ja silloin se on herra ja sinä olet koira! Senkin saakelin\nitsekäs nauta!\n\nNäin sanoen hän läksi tupakkahuoneesta ja paukahutti oven kiinni\nperässään.\n\nOli saavuttu aavalle ulapalle ja tohtori meni peräkannelle\nvilvoittelemaan.\n\nSiellä hän näki tukkukauppias Levin, joka myöskin omisti huvilan\nStorössä, sekä Britan kolmannen pojan, jolla oli eräs pastori\nAlrothin ulkotila vuokralla.\n\nTohtorin täytyi ensin purkaa mielensä, ennenkuin aloitti toisen\npuheenaineen, ja Isak oli uskollinen sielu, johon hän saattoi\ntyhjentää närkästyksensä.\n\n-- Ajattele noita saakeleita! Naiset ovat liittoutuneet eläinten\nkanssa; eläin saa purra minua, mutta jos minä puolustaudun\npotkaisemalla, niin joudun vankilaan. Onko maailman loppu käsissä,\nvai mitä tämä on? Ja nämä eläin-naiset kuvataan ihmiskunnan\nhyväntekijöiksi, kohotetaan elämäkerroissa jättiläisneroiksi...\n\n-- Niin, sanoi Isak, siinä seuraukset zooloogisesta\nmaailmankäsityksestä, eläinlääkäripsykologiasta, demokraattisten\nperiaatteitten ulottamisesta eläimiin saakka. Kaikki on samanlaista,\nkaikki ovat yhdenvertaisia...\n\n-- Mitkä pässinpäät ovat voineet tehdä niin järjettömiä\njohtopäätöksiä? Jos ihminen on eläinasteikon huippu, niin on hän\nkai hallitseva eläimiä, se on johdonmukaista. -- -- -- Mutta\nse on mädäntymismerkki, kun pienet tai suuret eläimet pääsevät\nvaltaan; bakteriot tai koirat, yhdentekevää; basillia vastaan saan\npuolustautua, mutta en koiraa? Tiedättekö, kaikki tyynni on ihan\nmätää!\n\nIsak huomasi hetken keskeytykseen sopivaksi, ja sanoi sivumennen:\n\n-- Andersin mielestä on maanviljelyskin mätää!\n\n-- En tahdo sanoa mätää, mutta kyllä on päin mäntyä maanviljelyskin,\nse on vissi. Eikö maasta ole imetty mehu, kun emme voi lannoittaa\nsitä tuottamatta ulkoa lannoitusaineita? Tiedättekö, että Ruotsi\nosti yhtenä vuonna 60 miljoonaa kiloa keinotekoista lannoitusainetta\nulkomailta? Tiedättekö sen? Ja luuletteko, että se lyö leiville? --\nMe emme voi ruokkia edes karjaamme: tiedättekö, että olemme ostaneet\nyhtenä vuonna 90 miljoonaa kiloa leseitä ja öljykakkuja. Me emme voi\nkylvää ostamatta siementä ulkomailta; 16 miljoonaa kiloa siementä\nvuodessa ulkomailta. Akat, jotka ennen hoitivat kanoja, eivät viitsi\ntehdä sitä enää, vaan me ostamme 20 miljoonaa munaa vuodessa,\noikeammin 27, mutta me viemme todellakin maasta 7 miljoonaa.\n\n-- No, kuinkas on sitten viljan laita? viskasi Isak kalikkansa jo\nsytytettyyn tullitakkaan?\n\n-- Älkää puhuko siitä! 132 miljoonaa kiloa vehnää yhtenä vuonna,\nmitäs sanotte siitä?\n\n-- Tasaan sen maastaviennillä, sanoi Isak.\n\n-- Sinä et voi tasata 132 miljoonaa kiloa maahan tuotua vehnää 18\n_tuhannella_ maastaviedyllä, vaikkapa ottaisit lukuun 27 miljoonaa\nkiloa maastavietyä kauraakin; ja sitäpaitsi sinä olet tuonut maahan\n92 miljoonaa ruista ja 27 miljoonaa maissia, kaikki kiloissa! Millä\nRuotsi elää?\n\n-- Puulla ja raudalla!\n\n-- Ei, Norlannissa ei ole enää jäljellä yhtään jättiläishirttä, ei\nyhtään mastopuuta, sanovat jotkut; toiset väittävät sitä valheeksi;\nvastaus riippuu siitä, mikä vaaliyhdistykselle on edullista sillä\nhetkellä; me viemme maasta vain kaivoskeppejä ja \"lastikkoja\" sanoo\nsahanomistaja, jos hän on vasemmistolainen, mutta kieltää sen, jos on\noikeistolainen.\n\n-- Entäs rauta sitten?\n\n-- Me viemme maasta rautaa, se on totta, mutta me tuomme sitä myöskin\nmaahan; kankirautaa on viety maasta 162 miljoonaa kiloa, mutta\ntuotu 21 miljoonaa; 91 miljoonaa kiloa valurautaa on viety, mutta\n50 miljoonaa on tuotu, ja me olemme ostaneet 55 miljoonaa kiloa\nrautatienkiskoja ulkomailta yhden vuoden kuluessa. Millä Ruotsi elää?\n\n-- Keinottelulla! vastasi tohtori Borg arvelematta.\n\nIsak hymyili.\n\n-- Niin, keinottelulla, mutta sellainen päättyy tavallisesti aika\nromahduksella, kun korkoja ei voida maksaa, ja toisinaan se päättyy\ntyrmällä, jos velallinen on huomattu huolimattomaksi. Ajatelkaahan,\njos koko Ruotsi pistettäisiin huolimattomana velallisena salpojen taa?\n\n-- Niin, vastasi tohtori, kerran oli Arvid Falk sitä mieltä\nseisoessaan vielä vartiossa ja saarnatessaan kuuroille korville.\n\n-- Kumma mies tuo Falk, joka viimein joutui taisteluun itseään\nvastaan... huomautti Isak.\n\n-- Ei minun nähdäkseni, keskeytti tohtori. Hän kokeili\nkatsantokannoilla, ja tunnontarkkana kokeilijana hän pani toimeen\ntarkistuskokeita, asettui koetteeksi vastustajan puolelle, rupesi\nkorjausluvussa vastalukijaksi, tarkisti laskelman alhaalta ylöspäin,\nja kun vastakoe johti kielteisiin tuloksiin, palasi hän takaisin\nkoeteltuun lähtökohtaan. Tätä te ette käsitä. Mutta Falk olisi\nsuoriutunut tästä käyttämällä Kierkegaardin menettelytapaa. Tämä\nloi kirjailijapersonallisuuksia ja esiintyi joka kerran uudella\nsalanimellä. Victor Eremita on toinen kuin Johannes Climacus;\nConstantin Constantius ei ole Johannes de Silentio, mutta ne kaikki\nyhteensä muodostavat Sören Kierkegaardin. Falk oli elävältäleikkaaja,\njoka kokeili omalla sielullaan, kulki aina haavat avoimina,\nkunnes antoi henkensä tietämisen puolesta, en tahdo käyttää tuota\nväärinkäytettyä sanaa totuus. Ja jos hänen kootut teoksensa\nilmestyisivät kerran, niin ei olisi muutettava sanaakaan, vaan\nkaikki ristiriitaisuudet koottava yhteen ja merkittävä Kierkegaardin\nyhteisellä nimityksellä: Asteita elämän polulla.\n\nNyt laski laiva Kirkkolahteen, ja matkustajien täytyi kohdata\ntoisensa maihin noustessa, niin ystävien kuin vihollistenkin.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nToimittaja\n\n\nToimittaja Gustaf Borg oli syntynyt Bergslagenissa aatelisista\nvanhemmista. Isä oli nimismies, ja piti ankarasti kiinni\naateluudestaan; kasvatti poikansa jonkun verran ylpeiksi, mikä eristi\nheidät keskisäädystä, valmistamatta heille pääsyä yläluokkaan. Pojat,\nGustaf ja Henrik, opiskelivat Vesterisin kimnaasissa ja olivat\nmuutamien ylhäisaatelin jälkeläisten tovereita, mutta nämä eivät\ntahtoneet lähestyä, he eivät olleet tietävinään Borgien aateluudesta.\n\nNimismiehen pojat varttuivat kuitenkin; olivat yksinkertaisia\nulkoasultaan, mutta etusormissa kantasormukset ja kruunut\nparranajovehkeissä he huolehtivat käytöksestään, pysyttelivät\npinnalla, kuten sanotaan, ja olivat päättäneet aateloida nimen\ntiedoilla ja edistymisellä.\n\nMutta kun se aika teki tuloaan, jolloin aateli piti \"poistettaman\",\ntuli Gustaf ylioppilaaksi.\n\nHän matkusti Upsalaan ja kävi kuraattorin luona kirjoittautumassa\nosakuntaan. Siihen aikaan oli ylioppilasluettelossa jokaisen\naatelisnimen jälkeen nob. (nobilis).\n\nKun nyt kuraattori kirjoitti Borgin nimen nimikirjaan, unohti hän\npiirtää perään nob.\n\nGustaf Borg tulistui ja kysyi, aikoiko kuraattori riistää hänen\nperunsa ja omansa, hänen traditsiooninsa ja perhekunniansa.\n\nKuraattori pysyttelihe rauhallisena, mutta kysyi:\n\n-- Onko Borg todellakin ruotsalainen aatelismies?\n\n-- Todellakin? Mitä se on? Eikö minun nimeni ole aateliskalenterissa?\n\nKuraattori, joka itse oli aatelismies ja tunsi ammattikunnan\nsalaisuudet, vastasi silmäänsä vilkuttaen:\n\n-- On: aateliskalenterissa!\n\n-- Entä sitten? kysyi Gustaf edelleen.\n\n-- Niin, nähkääpäs, aateliskalenteri on _vain_ kirja, mutta\nsukuluettelot, ne ovat toista. Eikö herra tunne sukuluetteloja,\nAnrepin sukuluetteloja?\n\n-- En, minä en ole nähnyt niitä, mutta jokin häväistyskirja se taitaa\nolla.\n\n-- Katsokaammehan sitä sitten, vastasi kuraattori ja otti erään\nnidoksen kirjoituspöydältään. -- Tämä on merkillinen kirja; sitä\nalettiin julkaista kauan sitten ja viimeinen vihko ilmestyi\nvast'ikään. Kirja tuli kuin käskystä; ja ehkäpä juuri se sulkee\nRitarihuoneen -- katsokaammepa nyt: B; B, O; Borg. Aatelissuku Borg\nnumero 1570. Jäljessä on risti ja se merkitsee sitä, että suku on\nkuollut.\n\nNuori ylioppilas tunsi todellakin kuolevansa; ja hän vaipui tuolille\nistumaan. Mutta toinnuttuaan hän koetti tarttua oljenkorteen:\n\n-- Silloin me olemme adopteerattuja!\n\n-- Ruotsin laki ei myönnä adopteerausta, ja herra kai ymmärtänee,\nettä jos voisi täten tulla aateloiduksi, niin antaisi jokainen rikas\ntukkukauppias köyhän rappiolla olevan aatelismiehen adopteerata\nitsensä vähäpätöisestä summasta. Niin, tehän tiedätte, että\nritarihuonelippuja eli valtakirjoja myödään juuri nyt.\n\nGustaf Borg hypisteli kantasormustaan ja teki vielä hyökkäyksen:\n\n-- En voi käsittää tätä; isäni on syytön, sillä hän on ehdottomasti\nrehellinen!\n\n-- Sitä en ole kieltänyt, mutta esi-isäin pahat teot käyvät\nperintönä, ja jos tahdotte nähdä jotain hullunkurista, niin\nsilmäilkäämmepä erästä kiivainta Ritarihuoneen puhujaa, joka\ntaistelee perunsa ja omansa puolesta. Kas tässähän se onkin;\nsuvun aateloi Englannin Kuningas Kaarle I käydessään Dublinissa\n1652. Nyt mestattiin Kaarle I, kuten tunnettua, 1649, joten hänen\nkäyntiään Irlannissa 1652 täytyy sanoa päättömäksi, mutta vieläkin\npäättömämmäksi sitä, että hän aateloi kapinallisen irlantilaisen.\nNäettekös juuri tällaiset seikat ovat tehneet meidän aatelimme\nepäilyttäväksi, ja etenkin kaikki nämä ulkomaalaiset sukuluettelot\novat sangen ontuvia. Oletteko kuulleet, millainen sukuperä meidän\nRitarihuoneen-sankarillamme on? Luen koetteeksi muutamia 42\nluetellusta. \"Felimlomkóode Kingissä; Ferghis Avrenoud (skottilaisten\nkuningas); Eochy; Collumium.\" -- Mitä arvelette Collumiumista! Joko on\njäljentäjä sotkeutunut tai on joku tekaissut nimen. Siitä ei herran\ntule olla pahoillaan, sillä kohta on parempi olla Anderson kuin\nGyllensparre; silloin ei kukaan käy nuuskimassa toisen papinkirjaa\neikä penkomassa vuoteita, kuten tämä Anrep tekee. Ajatelkaahan,\nherraseni, että eräs kirjanpainaja pahus on laskenut, että 60 sukua\non syntynyt aviottomassa vuoteessa, tai polveutuvat ne poikamiehen\nsohvalta. Ja että meidän suurimmat Ritarihuone-sankarimme ovat\nulkomaalaisia; että uudistusministeriössä istuu hollantilaisia,\nsaksalaisia, kaiken maailman kansaa; ja jos laskemme äidinpuolelta,\nniin saamme Afrikan ja Aasian mukaan. Curry Treffenberg, tuo\nnaurettava isänmaanystävä on mustalainen; ja lähetyskunnansihteeri\n--sky on puolalainen. Niin että älkäämme olko siitä pahoillamme. --\nKuitenkin; nyt en kirjoita nobilista tai nob'ia, josta Thackeray on\njohtanut sanan: snobbi! sitäpaitsi!\n\nTämä oli väkivaltainen isku nuorelle ylioppilaalle; hän viskasi\nkantasormuksen nurkkaan, matkusti kotia isänsä luo ja sadatteli\nniitä, jotka olivat saaneet hänet esiintymään väärällä kantakirjalla.\nIsä havaittiin syyttömäksi, mutta kantasormuksensa hän piti.\nRitarihuoneella toimeenpannussa tarkastuksessa hänelle neuvottiin\nVaakunakirjaa varmana lähteenä; ja sen mukaan oli vaakuna ollut\npoissa sata vuotta, mutta toisen sadan vuoden kuluttua se oli tuotu\nvarkain sinne jälleen.\n\n-- He ovat petkuttaneet tietysti, keskeytti Ritarihuoneen\nvahtimestari, joka oli tottunut tuollaisiin temppuihin.\n\nMutta Gustaf Borg ja hänen veljensä Henrik kulkivat häpeissään\nmonta vuotta ja tunsivat olevansa kuin väärentäjiä: mutta sitten he\nsuoristausivat, ja saivat sellaisen vastenmielisyyden kaikkea väärää\nkohtaan, että he asettuivat täydellisesti niiden puolelle, jotka\n60-luvun lopulla vaativat vanhan hutiloimistyön tarkastusta sekä\nvaltion ja kirkon että yhteiskunnan alalla.\n\nUpsalan yliopistossa kävi Gustaf Borgin niinkuin niin monen muunkin\nsillä aikakaudella. Hän tunsi vaipuvansa alkuaikaan ja epävapauteen:\nilmakehä oli niin täydellisesti eroava kaikesta siitä, mitä hän oli\nuneksinut; ylhäältäpäin painostus niin sietämätön, siksi että sen\nalkuperää ei tuntenut. Nämä opettajat, joiden käsissä oli hänen\nkohtalonsa ja tulevaisuutensa, määräsivät mitä hänen tuli ajatella ja\ntuntea, mutta opettajain hirmuvaltaa seurasi tovereiden hirmuvalta.\nYlioppilaskunta oli _toisen_ hirmuvaltiaan nimi. Osakunta oli toisen.\nNämä laativat julistuksia, lähettivät matelevaisia sähkösanomia\nsuuruuksille, joita hän ei kunnioittanut, päinvastoin. Osakunta\nvalitsi kunniajäseniä, joiden alaisena hän ei katsonut kunniakseen\nolla, mutta tämä tapahtui osakunnan nimessä, siis myöskin hänen,\nvastoin hänen tahtoaan.\n\nMarraskuun 30 päivänä hän oli tunteva kuilun itsensä ja muiden\nvälillä. Oli juhlittava Kaarle XII:tta, ja hän seisoi muun\nylioppilaskunnan mukana ja kuuli ylistettävän jätkä-kuninkaan\n\"siveellistä suuruutta\".\n\nHäntä raivostutti, ja kun osakunnalla oli illalla kekkerit, astui hän\npöydän ääreen, ja pyysi saada panna vastalauseensa Kaarle XII:nnen\npuhujan lausunnoihin. Hän ei käsittänyt itsekään, miten sai sanat\nsuuhunsa; mutta hänellä oli täysiparta ja mahtava Bergslagin-ääni,\njoka vaikutti valtavasti noihin enimmäkseen parrattomiin\nnuorukaisiin, ja hän tunsi noudattavansa vaatimusta, joka oli\nvastustamaton ja vaikutti senvuoksi vastustamattomasti; jotenkin\ntähän tapaan sattuivat hänen sanansa:\n\n-- Kansa, joka vaalii suuria muistojaan, menettelee tosin oikein;\nmutta voi sitä, joka sanoo väärää oikeaksi ja pahaa hyväksi. Te\nolette suitsuttaneet tänä iltana pahan miehen kunniaksi, ja se on\nhäpeällistä. Kuolleethan eivät ole olevaisia, he ovat varjoja, ja\nolemattomistahan ei pitäisi puhua. Sanotaan tosin, että me teoissamme\nelämme kuoltuammekin, mutta en tiedä yhtään Kaarle XII:nnen tekoa,\nmikä saisi hänet elämään näennäisesti meidän muistossamme. Olemme\njuhlineet tänä iltana Ruotsin tuhoojaa kuin kansallispyhimystä ikään;\nniin, te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että hän tuhosi valtakunnan\nkaiken mieskuntoisen väen; te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että\nhän ottamalla kansaa tunnottomasti sotaväkeen tuhosi elinkeinot ja\nkaupan, sekä saattoi Ruotsin maan rappiotilaan. Te ette ehkä tiedä,\nmitä rappiotilassa oleva maa merkitsee, ja mitä autiotila on! Se\nmerkitsee sitä, että korjataan rikkaruohoa sieltä, mihin kylvettiin\nruista! -- Mutta teidän sankarinne -- ei minun! -- oli maailman\nsiveettömin ihminen; sillä ken silmäänsä räpäyttämättä uhraa maansa\nja kansansa oman kunnianhimonsa tähden, hän on siveettömin. Ja ken\nKaarle XII:nnen lailla huomaa erehdyksensä, mutta ei tunnusta eikä\nkorjaa niitä, hän on siveetön.\n\nRuotsalaiset ovat kuningasmielistä väkeä, jumala paratkoon! Niin\nolivat kreikkalaiset ja roomalaisetkin ollessaan vielä villitilassa.\nOrjanmieli tahtoo totella, siksi että se on mukavampaa, ja senvuoksi\nruotsalaiset ovat orjamaista kansaa. Meitä on sanottu lakeijoiksi ja\nsyystä kyllä...\n\nOsakunnansalissa alkoi kuulua muminaa, ja se ärsytti meidän\nvuorimiestämme, niin että hän teki päätöksen ja muutti äänilajia.\n\n-- Lakeijoiksi, niin, sillä ruotsalaisen ihanne on päästä\nvirkamieheksi ja saada eläke, olla mukana jossakin loukossa ja\nhallita tottelemalla, tottelemalla esimiestä.\n\nMuminan muuttuessa rytinäksi, tulistui puhuja yhä enemmän, ja\nmuistaessaan ympäristön, missä liikkui, siirtyi hän leikilliseen\ntotisuuteen.\n\n-- Valmistaakseen kuninkaalle uskottuja palvelijoita, myöhemmin\nluottamusmiehiä, on valtio perustanut yliopiston. Tehän tiedätte,\nyhtä hyvin kuin minä, että sen rihkaman tarkoituksena, jota neljä\ntiedekuntaa myö täällä vähittäin, on tehdä meidät virkamiehiksi,\nsillä jos minusta tulee pappi, notaario, varalehtori tai\npiirilääkäri, niin olen joka tapauksessa virkamies. Siinähän ei\nolisi mitään muistuttamista, ellei viisaudenlähteen luo olisi niin\nvaikea pääsy. En käsitä, miksi viisaus on oleva niin kallista, ellei\njoku tahtoisi näyttää minulle, että on vaikeata saada paikkoja.\nTiedättehän, kuinka vaikeata on saada paikka; ei näet haeta paikkaa\nhovioikeudessa, kuten etsitään työtä jossakin kaupassa, sinne\nkutsutaan. Se riippuu siis kutsusta ja armovalitsemuksesta. Tämä\nihmeellinen vaalitoimitus näyttäikse jo tutkinnoissa. Muutamat\nhyvät lukupäät eivät saa tutkintoa suoritetuksi, jotavastoin\nmonet huonopäiset valmistuvat. Se on ennakoltamääräämistä. Ja\nuskokaa minua, että kaikki, mitä täällä opitaan luennoista ja\nluentosarjoista, se on ostettavissa kirjakaupoista. Perustamalla\nhyvinvarustetun kirjakaupan ja asettamalla asianomaisia\ntutkintotoimikuntia voisi sulkea yliopistot, joissa aika hukataan\nmakailemalla ja ryypätään hermot pilalle. Yliopisto on yhdistelmä\nluostarista, kapakasta ja porttolasta; yliopisto on koulu --\nylpeyden, sorron, laiskuuden, kateuden, ryömimisen koulu. Tähän\naikaan, jolloin säädyt poistetaan, olisi oppinut säätykin pyyhittävä\npois. Mitä on oppineisuus? Tänään et tiedä mitään roomalaisesta\noikeudesta, mutta huomenna ostat kirjakaupasta pienen roomalaista\noikeutta käsittelevän kirjan, ja ylihuomenna tiedät, mitä roomalainen\noikeus on. Siinä oppineisuus, josta me niin pöyhkeilemme. Tänään emme\ntiedä, että Kaarle XII sulki pastori Boëthiuksen Danvikiin, senvuoksi\nettä tämä oli saarnannut, kuinka vaarallinen viisitoistavuotias\nlurjus oli valtaistuimella, mutta huomenna ostamme Ruotsin historian,\nja tiedämme sen! (Nähkääs minä palasin kuitenkin takaisin aineeseen!)\nTänään emme tiedä, että Kaarle XII oli nöyräpäinen, mutta huomenna\nme pyydämme kirjakauppalaskun, ja tiedämme sen! Hyvät herrat, pyydän\nesittää maljan hyvin järjestetylle kirjakaupalle ja rajattomalle\nluotolle, niin me pääsemme tämänkaltaisista päivistä, jolloin\ntietämättömyydestä juhlitaan Ruotsin tuhoojaa, murhapolttajaa,\nsuur-inkvisiittoria, vääränrahan tekijää Kaarle XII:tta sen\nominaisuuden tähden, mikä häneltä puuttui, nimittäin siveellisen\nsuuruuden.\n\nSeuraus tästä oli sellainen kuin saattoi arvatakin. Gustaf Borg kävi\nmahdottomaksi yliopistossa. Ja senvuoksi hän ei käynyt milloinkaan\nluennoilla, vaan hankki itselleen kirjakauppalaskun; valitsi siis\nitse opettajansa, ja enimmäkseen ulkomaalaisia, sillä ruotsalaisia ei\nollut. Jokainen ylioppilashan tiesi, että professorit itse ammensivat\ntietonsa ulkoa; suurimmat oppikirjathan olivat saksankielisiä,\netenkin lääketieteen, jumaluusopin ja kaunotieteen.\n\nKolmen vuoden vapaiden tutkimusten jälkeen Gustaf Borg näki nuoremman\nveljensä Henrikin astuvan akatemiaan. Kaksi saman pesuuden veljestä,\nmutta niin perinpohjin erilaisia. Vanhempi vaalea, kasvot vaalean\ntäysiparran peitossa, germaanityyppi, polveutui isästä; nuorempi\nmusta ja kuusitoistavuotiaana mieheksi kehittynyt, valkoinen\nafrikalainen, johti selvästi juurensa äidin puolelta, jonka isä oli\nollut jossakin yhteydessä tropiikin kanssa, mikäli traditsioonit\ntiesivät kertoa.\n\nNämä veljekset eivät olleet vetäneet yhtä köyttä. Vanhempi oli\nsortanut nuorempaa nuorempana, ja niitä muutamia vuosia, jotka\nolivat heidän välillään, ei vanhempi voinut milloinkaan unhoittaa.\nLapsuudesta saakka oli hänelle tullut tavaksi halveksia tuota\npoikasta, ylenkatsoa kaikkea, mitä tämä sanoi, kohdella häntä\npölkkypäänä ja niin edespäin; kuten tavallisesti perheissä. Nyt\nyliopistossa osoittautui ero vieläkin jyrkemmäksi. Gustaf oli\nruotsalainen ja bergslagilainen, jonkun verran alkuruotsalainen, joka\nharrasti isänmaallisuutta, joskaan ei sokeasti, jotavastoin Henrik\neksoottisena ilmiönä ei ollut tunteiltaan ruotsalainen, eikä mahtanut\nsille mitään.\n\nKeskusteltaessa esi-isien muistoista, saattoi Henrik lausua\nveljelleen tähän tapaan:\n\n-- Minusta on yhtä epärehellistä yhtyä teidän muistoihinne kuin\nmeidän aatelimmekin oli. Äitini musta isoisä tanssi kanelinuotion\nympärillä päiväntasaajalla, eikä hän voinut mitenkään juhlia\nKaarle XII:tta, yhtä vähän kuin skånelainen voi sydämestään ja\nsielustaan yhtyä Kustaa Aadolfin juhlaan, koska Skåne kuului Tanskaan\nkolmikymmenvuotisen sodan aikana.\n\nVeli ei jättänyt vastaamatta, vaan virkkoi aina: Lützen.\n\n-- Miksi me juhlimme tappioitamme ja häpeäämme? väitti Henrik silloin\nvastaan. Teidän kuninkaanne (hän ei sanonut milloinkaan meidän!)\nkaatui Lützenin kentällä, ja katolilaiset juhlivat voittoa; peli\non voitettu, silloin kuin kuningas on kaatunut, ja Wallenstein\nei kaatunut. Lützenin jälkeen ruotsalaiset uudistivat liittonsa\nkardinaali Richelieun kanssa ja houkuttelivat Ranskan sotajoukot\nSaksaan. Senvuoksi saksalaiset kiroavat ruotsalaisia Lützenin\njälkeen. Ajatelkaahan: saada ranskalaiset ryntäämään maahan;\nvetää perivihollinen, gallialainen maahan, jonka piti olla meidän\nystävämme! Senvuoksi minua suututtaa lukiessani teidän jumaloivia\nesityksiänne tuosta raa'asta Banér-jätkästä, joka hävitti Saksin ja\notti Böhmiltä pakkoveroa, mutta on kuuluisin pakoretkiensä vuoksi.\n\nSilloin Gustaf tulistui. Kaarle XII ainesta hän oli luopunut, mutta\nKustaa Aadolfiin ja Johan Banériin ei saanut kajota.\n\n-- Oletko sinä ruotsalainen? hän huusi.\n\n-- En, minä olen maailmankansalainen! karjui Henrik.\n\nGustaf otti Wreden-kiväärin seinältä, ja Henrik paljasti\nuplantilaisen rakuunasapelin -- ja sitten he häpesivät; solmivat\nvastaiseksi rauhan, jota ei kauan kestänyt.\n\nMutta oli toisia ja syvällisempiä eroavaisuuksia. Gustaf työskenteli\nvanhan uudistamiseksi, mutta Henrik toimi tulevaisuuden hyväksi.\n\n-- Nykyinen vanha on niin mätää, että se ei kestä kosketusta.\nYksinvaltahan on kaikkineen päivineen vanhan hallitusmuodon\narmovuosia; se on lahoava itsestään ja muodostava pehkun, josta uusi\non nouseva; sitä ei voi uudistaa, senvuoksi se elää lahjomisilla:\nritarimerkeillä, akatemioilla, viroilla, ylennyksillä. Meillä, joille\non langennut vallankumouksen perintö, on muuta ajateltavaa, ja me\nolemme samaa mieltä siitä kuin lääkärit ovat prostitutsioonista:\nse on jotakin, jota toistaiseksi ei voi muuttaa, mutta jota täytyy\nsuvaita -- maison de tolérance, enfin!\n\nHenrik oli ikäänkuin jo syntymässään saanut nämä periaatteet\nyhteiskunnan uudestisyntymisen välttämättömyydestä, ja siitä, että\ntämä saattoi tapahtua huomaamatta vanhan valtiomuodon vallitessa,\njoka viimein heikentyneenä oli luhistuva itsestään.\n\nVeljekset riitelivät, kunnes jättivät akatemian, vanhempi\nsuorittamatta tutkintoja antautuakseen sanomalehtimieheksi, nuorempi\nvalmiina lääkärinä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGustaf Borg perusti sanomalehden pääkaupunkiin, ja Henrik veli otti\nosaa siihen. He olivat perineet isänsä ja sijoittaneet omaisuuden\nkirjapainoon. Mutta Henrik kartutti omaisuuttaan säästäväisyydellä\nja toimeliaisuudella, niin että hän viimein omisti suurimman osan\nsanomalehteä. Veljekset riitelivät, mutta eivät eronneet. Menivät\nnaimisiin, saivat lapsia, uusia riidanaiheita. Viimein kävivät välit\nvuosien kuluessa niin kireiksi, että rikkoutumisen täytyi tapahtua.\nJa nyt se oli tapahtunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\n80-luvun maailmankäsitys tai eläinlääkärifilosofia ei ollut\nainakaan hienostanut mieliä, mutta sitä ei voitu pyytääkään; ja\npieni villiytyminen silloin tällöin on vain lepoa. Mahtisanat\nolivat: taistelua, taistelua kaikesta; iske puolestasi, kukaan\nei anna ilmaiseksi; ole julkea, niin menestyt. Vanhat, jotka\nolivat oppineet toisin, nimittäin että siviät saavat maan periä,\nkävivät alussa neuvottomiksi; mutta sitten hekin amerikalaistuivat\nja ryhtyivät taisteluun, niin että koko yhteiskunta oli kahtena\nvarustautuneena leirinä, joilla oli yhteisenä tunnussanana: kaikki\nkeinot ovat luvallisia! Kaikki apujoukot olivat hyviä, ja kun\nmiehet nyt taistelivat, olivat he kyllin varomattomia asettaakseen\nnaisensa taakseen sotavaunuihin; ensin taakse, sitten eteen, sillä\neläinteoriaa seurasi taikauskoinen pelko naarasta kohtaan, mikä\non ominaista kaikille eläimille. Se, mikä vanhoilla oli perittyä\nritarillisuutta, kunnioitusta vaimoa ja äitiä kohtaan, kristillisen\nmielen vapaaehtoista uhria, kävi nyt inhimilliseksi oikeudeksi,\ns.o. teoreettiseksi suhdattomuudeksi. Pelkurimaiset miehet ryömivät\nnaistensa taakse, työnsivät naisensa eteensä; käyttivät toinen\ntoisensa naisia pistoaseina ja räjähdysaineena; ja moni voimakas\nmies, joka itsessään oli voittamaton, räjäytettiin ilmaan juuri hänen\nomassa lujassa linnassaan, perheessä. Vihollinen kiihoitti vaimon\nja lapset kapinaan, ja niin oli linnoitus kavallettu. Se ei ollut\nsiistiä taistelua, mutta se asetti päälaelleen vanhat käsitteet\navioliitosta elinkautisena sopimuksena, se synnytti muutosta ja\nvireyttä; terveellistä epävarmuutta, joka piti ihmisen kurissa, aina\nvalveilla, varuillaan; alituista uudistusta hillittömän etenemisen\naikana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTohtori Henrik Borg oli nainut norjattaren, perikuvallisen Nooran;\nväärän marttyyrin, hysteerisen hupsun, jolla ei ollut vastinetta\ntodellisuudessa, ennenkuin näivettyneet miehenaivot synnyttivät sen\ntuntiessaan olevansa naisten ja lasten tasalla. Mutta hänessä oli\nmyöskin vahvasti kaikkea sitä hölynpölyä, jota Norjan kansanopistot\nsilloin levittivät maailman markkinoille; hän luuli esimerkiksi\nkuuluvansa nuoreen kansakuntaan, jolla oli lukemattomat herttaiset\nnuoruudenvikansa. Tämä oli olevinaan Norjan kansa, joka on ikivanha,\nvanhempi kuin Ruotsin ja siihen määrin, että Ruotsin historia alkaa\nNorjan kuningas-saduista. Hän oli elänyt Kristianian boheemielämän,\nja se oli hänen asiansa; mutta hulluudessaan hän haaveksi samalla\nSvavaa, hansikasnaista. Nyt hän tahtoi puhtaita nuorukaisia, ja hänen\nensimmäinen muistutuksensa tohtoria vastaan oli se, että tämä ei\nollut puhdas.\n\n-- Mutta ethän sinäkään ollut, vastasi teeskentelemätön tohtori.\n\nKun vaimo silloin vastasi vain kasvojen ilmeelle, jonka saattoi\ntulkita: Minä? Se on toinen asia! niin silloin mies ymmärsi, että\ntässä ei ollut kysymyksessä tasa-arvoisuus, vaan hirmuvaltaisuus, ja\ntarttui hirmuvallan vihaajana miekkaan.\n\nEi voi taistella kauan hurjan ihmisen kanssa, johon eivät mitkään\nsyyt, tosiasiat, eivätkä järkiperustat pysty, vaan jättää arvottoman\ntappotantereen, eikä ryhdy otteluun aseettoman kanssa. Mutta tohtori\njäi käärmekuoppaan toistaiseksi, lasten vuoksi, odottaen hetkeä,\njolloin saattoi olla varma, että nämä eivät kaipaisi häntä, vaikka\nhän lähtisikin. Omituinen piirre sen ajan miehissä oli se, että\nheidän tunteensa lapsia kohtaan olivat voimakkaammat kuin äitien,\njotka näyttivät kadottavan terveet vaistonsa ja etsivän ulkoelämää,\njotavastoin miehet vielä uneksivat kotielämää.\n\nEräässä kuuluisassa erojutussa teki mies muun muassa sen harvinaisen\nsyytöksen vaimoa vastaan, että hän sai viettää illat yksin kotona\nvaimon istuessa kapakassa hänen ystäviensä kanssa. Tuo julkea ja\ntuhma nainen uskalsi väittää vastaan, että mies jätti hänet yksin\n(kapakkaan), ja sai tyytyä senvuoksi osaansa.\n\nTohtori Borg sai taistella yksinään; ja hän koetti juuri sillä\nhetkellä vallassa olevan uuden maailmankatsomuksen perusteella\ntodistaa ystävilleen, että jos nämä olivat varovaisia, niin heidän\ntäytyi vastustaa eri sukupuolten sekoittamista toisiinsa. Hän koetti\nosoittaa, että kautta koko luonnon havaittavissa oleva työnjako johti\nvoimien säästämiseen ja täydellistymiseen.\n\n-- Miehen osalle voima ja ulkotyö; naiselle kauneus ja sisäaskareet!\nMitä suurempi sukupuolien eroavaisuus, sitä paremmat jälkeläiset.\n(Eroavaisuuslaki).\n\nMutta se ei auttanut; eivät edes vankimmatkaan naturalistit voineet\nnähdä \"mitään eroa sukupuolien välillä\". Ja he loivat toisen\nnaissuuruuden toisensa jälkeen; heistä oli autuasta osoittaa, miten\npaljon alapuolella naisia he olivat.\n\n-- Se on pederastiaa tai itsesaastutusta, oli tohtorilla tapana\nkivahtaa. Tehän olette menettäneet kaiken miehisen itsetunnon,\nkun tunnette olevanne alapuolella; ja koskapa kerran tunnette\nhuonommuutenne, niin tottapa kai te sitten olette huonompia!\n\nOmituista se oli, mutta johtavien miehien joukossa oli useita\nperversejä; monesta tämä puhe tosin oli panettelua, mutta useasta\nse tiettiin aivan yleisesti, kuten joukko tunnettuja naisia oli\nepäilyksen alaisia tai syyllisiksi todistettuja.\n\nSitten sanottiin tohtoria naisten vihaajaksi, tietysti. Se ei\nsäikyttänyt häntä, sillä hän tiesi sen valheeksi. Ja hän saattoi\nvastata:\n\n-- En ole senvuoksi lastenvihaaja, että tunnustan lapsen naista\nheikommaksi; enkä ole naisenvihaaja senvuoksi, että olen huomannut\nnaisen kehkeymättömän tilan. Mutta te ette voi tehdä havaintoja\nettekä ajatella. Te olette jälki-ajattelijoita, joilla ei ole\nhillintäkeskusta isojen ja pienten aivojen välillä...\n\nKuitenkin, kellarissaan hänellä oli ruuti ja nyt hän oli\nräjäytettävä ilmaan; murhayrityksen oli suunnitellut hänen oma\nveljensä, toimittaja. Oikeutta rakastavana miehenä oli tohtori Borg,\nkuten tiedämme, puoltanut norjalaisia heidän oikeudenmukaisessa\nvapaudenpyrkimyksessään ja oikeistolaiset nimittivät häntä siis\nNorjan ystäväksi, mutta kun hän eli huonossa sovussa vaimonsa\nkanssa, joka oli norjatar, niin tekivät vasemmistolaiset vastoin\nhänen tahtoaan hänet Norjan vihaajaksi. Hän vihasi pahaa, tuhmaa\nvaimoaan; vaimo oli norjatar, siis oli mies Norjan vihaaja. Tämä\ntyperä johtopäätös meni puoluemiesten pehmeihin aivoihin, ja vain\nsillä perusteella häntä alettiin epäillä \"lipun pettäjäksi\"! Se\nseikka, että hän ei yhtynyt naishullutteluun, riitti tekemään hänet\nvanhoilliseksi.\n\n-- Hän on perinjuurin vanhoillinen pentele, oli nyt Gustafin\nviimeinen sana.\n\nMutta kun se ei pystynyt karhunnahkaan, niin koetti hän käydä\nhametietä.\n\nPäivää myöhemmin kuin hänet oli eroitettu, kävi hän vieraisilla\nkälynsä, Dagmar rouvan luona. Kauniiseen nimeen oli hänellä liittynyt\nsynnynnäinen kauneus, jota hän koetti kaikin tavoin peittää ja\nvääristellä. Kauniin tukkansa hän oli leikannut, jotta se ei olisi\nmuistuttimena siitä, että hän oli orjatar. (Tohtori oli sitävastoin\noppinut, että pitkä tukka oli vapaan miehen merkki, ja että kaikkien\nvankien hiukset leikattiin); kauniin kaulan hän peitti korkealla\nkauluksella unohtaakseen, että oli nainen; pienet jalkansa hän oli\nkätkenyt liian suuriin rasvanahkakenkiin, jotka olivat menneet\npoimuihin ja synnyttäneet hieroontumia; kaiken ruman hän oli\nhaalinut pukuunsa, ja kaiken, mikä näytti ilkeältä, hän oli koonnut\nkotiinsa; ilkeys pisti esiin joka huonekalusta, uutimien väreistä\nja koristuksista. Siitä näkyi uhkamielisyys miestä kohtaan, jonka\nkauneudenaisti oli tunnettu, ja saattoi huomata, että koko koristelu\noli tehty selvässä tarkoituksessa loukata miehen hyvää makua.\nHän tahtoi näyttää riippumattomuutensa, sanoi hän, osoittaessaan\nriippuvaisuuttaan pahuudestaan.\n\nKuitenkin kaikitenkin: lankomies Gustaf otettiin vastaan\nsiistimättömässä huoneessa; ja hän näki heti kahdesta pienestä\nlasista, joissa oli tilkka jäljellä, että siellä oli ollut\nnaisvieraita. Käsittäen täysin osansa ja asiaintilan, hän tiesi,\nettä tässä ei maksanut vaivaa aloittaa kohteliaisuuksilla, kaikkein\nvähimmän ulkonäköä ja pukua koskevilla, mikä olisi ollut \"loukkaus\nnaisen sukupuolta kohtaan\".\n\nKäly ei ollut milloinkaan pitänyt Gustafista, mutta sillä hetkellä\nkuin tästä tuli hänen miehensä vihollinen, rakasti hän lankomiestään.\nSenvuoksi sai keskustelu heti alusta alkaen sangen ystävällisen\nluonteen.\n\n-- No, Dagmar, alkoi siis lanko; miehesihän rupee vapaamielisen\npuolueen valtiopäivämiesehdokkaaksi.\n\n-- Onko hän vapaamielinen? keskeytti Dagmar rouva heti, joka oli\nsaanut sanat suuhunsa huomaamattaan.\n\n-- On, aina häntä siksi voi nimittää, vastasi pahansuopa lankomies.\n\n-- Nimittää, niin? mutta hänhän on vanhoillinen...\n\n-- Tarkoitat kai muutamissa kysymyksissä?\n\n-- Sitä juuri tarkoitan; naisasiassa hän on taantumuksellinen, ja\nhäntä vastaan on taisteltava. Sitäpaitsi hän on Norjan vihaaja!\n\n-- Eipä suinkaan, ärsytti Gustaf; onhan hän naimisissa sinun kanssasi!\n\n-- Senpä vuoksi juuri tiedän, mikä hän on: hän sanoo Ibseniä\ntyhmeliiniksi ja Björnsonia akaksi. Eikö sellainen ole Norjan vihaaja?\n\n-- Sitä hän ei todenteolla tarkoittane?\n\n-- Eikö hän sanonut Lage Langin juhlassa norjalaisia helvetilliseksi\nkansaksi, ja sitten hän haukkui vaimonsa pataluhaksi; mutta minä olen\njo käynyt asianajajan puheilla...\n\nNyt kirkastui Gustaf Borg, sillä hänen käyntinsä päämaalina oli saada\ntietää, kuinka pitkälle asiat olivat kehittyneet.\n\n-- Miksi te eroatte? jatkoi lankomies vanhemman veljen koko\nosanotolla. -- Ajatelkaa lapsia!\n\n-- Niistä minä kyllä pidän huolen!\n\n-- Oletko varma, että hän antaa ne?\n\n-- Minä otan ne! vastasi rouva varmuudella, joka ei ennustanut\nkysymyksen rauhallista ratkaisua.\n\n-- Sinä et ota heitä, sillä tuomioistuin tuomitsee kuulusteltuaan\nmolempia asianomaisia.\n\n-- Tuomioistuimella ei ole mitään tekemistä minun lasteni kanssa!\nhuusi Dagmar rouva.\n\n-- On kyllä, ystäväiseni; ja sillä on sangen ratkaiseva merkitys,\nmitä miehesi tulee sanomaan sopimattomuudestasi äitinä; sillä hän on\nlääkäri ja tunnettu luotettavaksi henkilöksi.\n\n-- Hänkö? Maailman suurin valehtelija!\n\nNyt oli taula syttynyt, ja enempää ei Gustaf Borg pyytänytkään. Hän\ntahtoi kuitenkin hiukan puhaltaa siihen ennen lähtöään.\n\n-- Mutta ystävä kulta, ajattele mitä teet! Ero tällä hetkellä\nturmelisi hänen mahdollisuutensa päästä valtiopäiville, ja ethän\nsitä tahtone; naiset hän saa etenkin vastaansa, ja tiedäthän, kuinka\nvapaamieliset ovat naistensa tohvelin alla.\n\n-- Juuri sen minä tiedän, ja senvuoksi annan naisten-äänen kirjoittaa\nhäntä vastaan!\n\nSen pituinen se! nyt oli tuli valloilla ja Gustaf saattoi\nlähteä. Mutta ennen lähtöään hän osoitti pieniä laseja ja sanoi\nystävällisesti, kahdenkeskisesti:\n\n-- Älä pidä tuollaisia esillä, Dagmar: se voi olla sinulle\nepäedullista oikeudenkäynnissä!\n\n-- Eikö hän sitten juo? kipenöi rouva Borg. -- Juo kyllä,\nystäväiseni, mutta ei aamupäivällä!\n\nSiihen loppui se kohtaus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tämän par'aikaa kestäessä tohtorin luona, tapahtui toinen\nkohtaus toimittajan kotona.\n\nTaistelu koski kaikkea, mutta taistelussa vallasta tällä kertaa\noli määrättävä, mikä oli oleva vapaamielistä. Kun kaikki\nkannattivat kehitysteorioja, niin oli kaikkien kunnianhimona pysyä\nkehityksen tasalla, edistää kehitystä. Senvuoksi taisteltiin sen\nratkaisemisesta, mikä oli kehitystä, muutamat luulivat, että kaikki\neteenpäin menevä oli sitä, mutta kun nähtiin vanhojen katojen ja\nsairauksien kehittyvän hirvittävää vauhtia, niin alettiin hiukan\nepäröidä; ja viimein keksittiin, että kehitys saattoi merkitä\nainoastaan edistymistä inhimillisyydessä, pyrkimystä kauneuteen ja\nonneen, jota oikeus ja kohtuus kohottivat. Mutta puoluetaisteluissa\nei huolita mistään järkisyistä; nostetaan lippu ja sanotaan: nyt\nsinä olet vanhoillinen! Tohtori Borg, joka otti maltillisesti\njärkisyyt huomioonsa, oli nyt kaatuva malttavaisuutensa vuoksi.\nKun norjalaisten pyhimpiä oikeuksia loukattiin 1885, oli tohtori\npuoltanut heitä. Mutta kun vaara oli ohi ja he kykenivät auttamaan\nitse itseään, ja siihen määrin, että uhkasivat sodalla, silloin\ntohtori katsoi enemmän avun tarpeettomaksi; ja koska hän oli merkitty\nhenkikirjoihin ruotsalaiseksi, piti hän vääränä yhtyä viholliseen.\nVaikka hän perheessään ei kuullut vaimonsa suusta muuta kuin\nnorjalaista talonpoikaiskerskailua aamusta iltaan, ja kuinka tuhmia\nja lahjattomia ruotsalaiset olivat, niin ei hän kuitenkaan väsynyt\nmyöntämään oikeaksi mahdollista oikeutta. Mutta tätä ruotsalaista\nritarillisuutta, joka ilmeni Norjan suurmiesten demonstratiivisessa\ntunnustamisessakin, ei ymmärretty, vaan oli päälle päätteeksi nähty\nNorjan sanomalehtien pilkkaavan ruotsalaisia siitä, että taiteilijat\nolivat juhlineet Lage Langia.\n\n\"Pelkurimaiset ruotsalaiset\", sanottiin, \"ruotsalaiset ryömivät\",\n\"Norja tarttuu ohjaksiin\" ja niin edespäin. Niin kauan kuin tämä\nei ollut totta, ei se vaikuttanut tohtoriin; mutta kun ryömiminen\nsitten muuttui todellisuudeksi, kun kateelliset, halpamieliset\nruotsalaiset, akat vallankin, alkoivat järjestelmällisesti ylistää\n_kaikkea_ norjalaista, keskinkertaistakin, sen kustannuksella, mikä\noli ruotsalaista ja selvästi tarkoittaen sen halventamista, niin\nsilloin hän nousi vastarintaan. Mutta silloin hänestä luovuttiin\nja nimitettiin häntä Norjan vihaajaksi. Hänen perherauhansa särkyi\nja hänen valtiopäivämiesehdokkuutensa oli vaarassa. Gustaf veli\noli luonteeltaan suurruotsalainen ja sydämessään vihollismielinen\nnorjalaisia kohtaan, mutta hän antoi politiikan, hyödyn ja\nintohimojen vaikuttaa itseensä, ja senvuoksi hän käytti Norjan\nkysymystä veljeään vastaan. Tuo epärehellinen menettely ärsytti\nrehellistä tohtoria, ja hän ryntäsi keskelle veljen linnoitusta\nräjäyttääkseen hänet ilmaan.\n\nHän kävi tapaamassa Brita rouvaa Gustafin toimiessa Dagmar rouvan\nluona.\n\nBrita rouva oli huvilassaan; hän sanoi sitä _omakseen_ senvuoksi,\nettä oli tuonut pesään rahoja, mutta Gustaf sanoi sitä heidän\nomakseen, koska laki määräsi aviopuolisoiden omaisuuden yhteiseksi.\nSe oli suuri puutalo, jossa oli viisitoista huonetta ja kaksi\nkeittiötä. Toinen keittiö oli Britan kirjoitushuoneena, jossa hän\nkirjoitti esitelmänsä, artikkelinsa, kirjeensä, ja se oli se ainoa\nhuone, missä hän sai olla rauhassa monilta lapsiltaan; hänellä oli\nniitä seitsemän kappaletta.\n\nTavattomalla hyväntahtoisuudellaan hän otti vastaan lankomiehensä\nHenrikin huolimatta tämän raa'asta keskustelusta laivamatkalla.\n\n-- Kuulehan, eukkoseni, alkoi tohtori; jos minä sanon sinulle, että\nmeidän täytyy tehdä Gustaf tehottomaksi, niin ei se merkitse sitä,\nettä aion hieroa sovintoa kanssasi.\n\n-- Mitä hänellä on nyt sitten tekeillä?\n\n-- Ensinnäkin hän toimii lehteä vastaan; toiseksi hän tahtoo ehkäistä\nminun edusmiesehdokkuuteni, ja kolmanneksi hän keinottelee pörssissä\nteidän rahoillanne.\n\n-- Minun rahoillani?\n\n-- Ei, vaan teidän; mutta se on yhtä moitittavaa!\n\n-- Keinotteleeko hän pörssissä?\n\n-- Keinottelee, nuo vanhat lurjukset ovat oppineet sen!\n\n-- Mitenkä voin ehkäistä sen?\n\n-- Eroa!\n\n-- Oletko sitä mieltä?\n\n-- Juuri sitä mieltä minä olen. Teidän avioliittonne on ollutta ja\nmennyttä, ja nyt älkää istuko ja homehtuko yhdessä; poikaset ovat\nvalmiit lentämään ja pesä on ikävän näköinen.\n\n-- Kylläpä sinä puhut!\n\n-- Juuri niin minä puhun! Te ette ole pitkiin aikoihin olleet\naviopuolisoita, ja nyt täytyy lasten saada elää ja hengittää. Isä\non tehnyt tehtävänsä, ja nyt hän painostaa vain, sortaa, ehkäisee,\ntukauttaa! Suorikoon hän tiehensä!\n\n-- Ja sinä olet itse isä!\n\n-- Olen; juuri senvuoksi minä tiedän...\n\n-- Keinotteleeko hän pörssissä?\n\n-- Kahvilla ja sokerilla!\n\n-- Vai niin? Kahvilla ja sokerilla? -- Vai niin?\n\nTässä Brita rouva vaikeni hetken, ja ollen nopsatuumainen hän\nennätti tehdä tuon vaikenemisen ajalla päätöksen. Hän nousi ja meni\nkäyttämättömän jääkaapin luo, jossa hän säilytti tärkeitä papereita.\nHän etsi ja löydettyään ryhtyi jälleen keskusteluun:\n\n-- Minulla ei ole tosin avioehtoa, mutta minulla on jotakin muuta;\nminulla on kirjeitä.\n\n-- Varo kirjeitä, Brita; tuomioistuimen edessä he puhdistautuvat\nkirjeistä; he joko väittävät, että eivät ole kirjoittaneet niitä, tai\netteivät ole tarkoittaneet sitä, että se oli pelkkää pilaa. Ei, sinun\ntäytyy nojautua tosiasiaan, mieluimmin flagrans delictum'iin.\n\n-- Mitä se on?\n\n-- Se on rikollinen teko kahden järkähtämättömän todistajan\nläsnäollessa.\n\n-- Sitä en tahdo!\n\n-- Et tänään, mutta anna tapausten kehittyä, niin ehkä tahdot\nmyöhemmin.\n\n-- Olen teeskennellyt tietämättömyyttä, olen antanut anteeksi;\nvoidaan sanoa, että olen suostunut siihen, mutta kun on kysymyksessä\nlapseni, heidän perintönsä ja tulevaisuutensa, niin ei kanssani ole\nhyvä leikitellä. Sitäpaitsi; saattaisi ajatella hänen keräävän\n-- -- -- uuden avioliiton varalle, jonka hän aikoo solmia\n_tuon toisen_ kanssa.\n\n-- Koskapa ajatuksesi ovat alkaneet kulkea sitä latua, niin: ole\nvaruillasi ja kavahda ennen kaikkea kirjoittamasta mitään papereille,\njoita hän asettaa eteesi! Sinä tiedät, että en ole mikään sokea\nnaisten kannattaja; mutta oikeus ennen kaikkea!\n\n-- Sinä vihaat veljeäsi?\n\n-- Se on kai hiukan liioiteltua, mutta minä varustaudun peljättävää\nvihollista vastaan... Asiasta toiseen; tiedätkö mitään Gustafin ja\nHolgerin välikirjasta?\n\n-- Holgerin täytyy maksaa suuri vuotuinen vuokra Gustafille\nsanomalehdestä ja kirjapainosta.\n\n-- Kuinka suuri?\n\n-- Sitä en tiedä!\n\n-- No niin, se on siksi suuri, että hän ei voi suorittaa sitä.\n\n-- Eikö Holgerilla sitten ole mitään asetta häntä vastaan?\n\n-- Onhan hänellä amerikalainen julkeutensa!\n\n-- Miten tässä on meneteltävä?\n\n-- Meidän täytyy auttaa häntä, vastasi tohtori ja ojensi kätensä\nkälylle. Sillä nyt alkaa taistelu henkeen ja veriin!\n\n-- Etkö jää päivällisille? kysyi Brita rouva, en tiedä, mitä on\nruuaksi, sillä en hoida itse taloutta?\n\n-- Kiitoksia, ystäväiseni, mutta minä en tahdo istuutua samaan\npöytään kuin se mies, joka juuri on tunkeutunut kotiini murhatakseen\nminut.\n\n-- Onko hän teillä?\n\n-- On, hän ei karta mitään keinoja; ja kotia tultuani pääsen niistä\nselville. Hyvästi! Brita.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nKuningas Lear ja rippi-isä\n\n\nEntinen toimittaja oli alistunut kohtaloonsa, asui maalla ja\nkirjoitti artikkeleitaan. Eräänä kesäaamuna hän istui kuistillaan\nja odotti lehteä, saadakseen lukea viimeisen pääkirjoituksensa.\nSe oli ovela pala, jonka hän toivoi tekevän suuren vaikutuksen;\nse koski vapaamielistä ohjelmaa, jonka ehdokkaat olivat valalla\nvahvistavat vaalikokouksissa, ja sen salaisena tarkoituksena oli\nosoittaa Henrik veli vanhoilliseksi. Se oli laukaus vesirajaan, jonka\nmääränä oli upottaa sotalaiva. Gustaf istui ja nautti hengessään,\nkuuli myrkyllisten sanainsa surisevan korvissa, oli näkevinään,\nkuinka veli aukaisi lehden etsiäkseen kirjoitustaan, ja kuinka hän\nsitten löysikin toisen, joka kuulana lensi vasten kasvoja. Hän nautti\nmielessään niin, että hymyili, pyöritteli viidentoista äyrin sikaria\nhekumallisesti suupielissään, sytytti monta tulitikkua ja muhoili.\n\nViimein saapui lehti.\n\nHän nousi ja asettui miekkailija-asentoon levittäessään auki\nsanomalehden, käänsi sen nurin narin, lukeakseen makupalansa toiselta\nsivulta.\n\nSitä ei ollut siinä! Hän haki kolmannelta sivulta. Sitä ei ollut\nsiinäkään.\n\nLehti ruttuun puristettuna hän hyökkäsi puhelimeen ja pääsi\ntoimitukseen. Hänen poikansa Holger oli koneessa ja otti vastaan\niskun:\n\n-- Miksi kirjoitukseni ei ole lehdessä? kysyi isä sähisten.\n\n-- Me emme voineet painattaa sitä, vastasi poika.\n\n-- Mutta minä näin sen ladottuna; luin korehtuurin ja...\n\n-- Me emme voi painattaa tuollaista sekamelskaa! vastasi poika\njälleen.\n\nSilloin isän ääni sammui; hän koetti karjua, mutta ei saanut ääntä.\nJa äänettömänä hän poistui puhelimesta, otti hattunsa ja keppinsä\npainuakseen metsään.\n\nKulkiessaan Britan keittiönikkunan ohi, näki hän tämän istuvan lehti\ntoisessa kädessä ja kynä toisessa; hän kirjoitti, kirjoitti häntä,\nmiestänsä vastaan, ja poika oli riistänyt kynän hänen kädestään,\nainoan itsepuolustusaseen.\n\nHän kutistui kokoon, tunsi raukeavansa tyhjiin. Hän, joka oli\nperustanut lehden, kohottanut sen kirjoituksillaan valta-asemaan ja\ntehnyt siitä varallisuuslähteen, hän ei saanut kirjoittaa siihen,\nhänen oma poikansa esti sen. Ja hän ajatteli Kuningas Learia,\nsyrjäytettyä, virkaheittoa. Hän alkoi kävellä, kohti tiluksia, läpi\nhakojen ja niittumaiden.\n\nMitä apua oli pitkästä elämästä ja opetuksesta, kun kokemukset\neivät lopullisesti kelvanneet. Nuorena hän oli aina kuullut, että\nvanhana vasta viisastui, käytyään monet vuodet elämän koulua. Hän\noli koulunsa käynyt; hän oli nähnyt kaiken nykyisen sen syntymästä\nsaakka; siksi ymmärsi hän sen paremmin kuin muut, tuumiskeli hän,\nmutta siitä huolimatta hänet viskattiin syrjään kuin viskataan\nkulunut huosiain, häntä kohdeltiin kuin vanhaa idioottia.\n\nKun hän oli kävellyt itsensä hikeen, tyyntyi hän, nousi eräälle\nvuorelle, josta oli näköala kauaksi merelle. Se vilvoitti\nhäntä, ja tuo ääretön liikkuva pinta antoi hänelle voimia. Hän\nistuutui paadelle ja ajatteli kohtaloaan. Hän saattoi elää vielä\nkolmekymmentä vuotta, kokonaisen miespolven; hän tunsi itsensä\nvoimakkaaksi aloittamaan taistelun, tunsi kestävänsä ja hätätilassa\nvoivansa varrota vihollisia, jotka kuluttivat voimansa tyhjää\ntavoitellessaan, ja joiden pian täytyi olla ikäkuluja, vallankin\nkun eivät ymmärtäneet säästää ja uudistaa. Kymmenen vuoden\nkuluttua, mietti hän mielessään, on noussut uusi nuoriso uusine\nihanteilleen, järkevä todellisuudentavoittelijajoukko, joka ymmärtää\nparemmin häntä ja panee vuorostaan viralta nämä uneksijat, jotka\nnyt riehuivat sosialistiyhteiskunta-keksintöineen, teorioineen,\njotka hän oli nuoruudessaan koetellut ja hyljännyt. Nämä nuoret\nluulivat olevansa hänen edellään, mutta elivät kuitenkin niin\netäällä omasta ajastaan kuin 1830- ja 40-luvulla. Olihan hän juuri\njuhlinut Ranskan vallankumousta, ja selittänyt puheessaan olevansa\nkonventin jälkeläinen, traditsiooneille uskollinen, leppymätön\nyksinvaltaa kohtaan, tasavaltalainen veriin, henkiin saakka. Ja nyt\nhe sanoivat häntä vanhoilliseksi! Vanhoillinen vallankumouksellinen\nja kuninkaansurmaaja! Se nyt oli mieletöntä jos mikä! Mutta\nelettiinkin sekamelskan ajassa, joka oli kuin värihyrrä, missä kaikki\nsateenkaaren värit sekaantuivat yhdeksi ainoaksi valkeaksi; kaikki\nvirrat ja vastavirrat olivat juosseet mereen, ja olivat siellä\nsekoittaneet veden pohjamuria myöten. Jumalankieltäjät kannattivat\nsosialismia, joka oikeastaan oli kristinoppia, ja kristityt olivat\nitsekkäitä pohattoja; talonpojat olivat kuningasmielisiä, mutta\nheikonsivat kuningasvaltaa; kuningasmieliset leikkivät vapaamielisiä,\nja hallitsija oli vapaakauppalainen, vapaakirkollinen, ja häntä\npidettiin vapaamielisenä. Se oli Babelin sekoitusta, kaikkien\nvanhojen käsitteiden hajoamista. Anarkistit olivat aristokraatteja;\nvapaamieliset työskentelivät naistyrannian hyväksi, vääryyden\nperustalla, ja vapaakaupan oikeuden puolesta tukauttaa omat\nelinkeinot; suojelustullien puoltajat tahtoivat auttaa elinkeinoja,\nmutta pakoittaa omat maanmiehet ostamaan kallista ja huonoa tavaraa.\n\nSe oli pitkällinen keitos, josta suurin osa oli haihtuva ja lopulta\njättävä pienen, ainesosiltaan tiiviimmän pohjasakan, mikä kelpasi\nravintoaineiksi. Tapahtui ehkä pysyväinen käänne kehityksessä, mikä\nmuistutti kaasujen imeytymistä toisiinsa, jossa kaikki tunkeutui\ntoinen toiseensa; tai kokoontui nyt kaikkien erittelyjen kautta\nsaavutettu paras yhteen; erilaatuiset voimat kohdistuivat moneen\npisteeseen ja kivi liikahti lopulta.\n\nKenties se oli oikein, mitä tapahtui; kenties tämä saos oli sitten\ntaas liukeneva, ja uusi suuri voimien yhteistyö syntyvä uusista\ntaisteluista, niin että voitiin sanoa vähäpätöisimmänkin olleen\nosallisena edistyksessä, ja että voittanut mielipide oli yhteenveto\nkaikkien mielipiteistä, koska se oli jalojen ja epäjalojen metallien\nseos. Tämä olisi vanhurskasta kuin Jumala itse, ja saattaisi se\nharmittaa vain kunnianhimoisia puolueenjohtajia.\n\nNäitä asioita aprikoidessaan hänen silmänsä olivat kiintyneinä\nmuutamiin harmaanruskeihin luotoihin, jotka siintivät kaukaa\nmerenselältä. Hän oli likinäköisyydestään huolimatta huomannut\nne muodoltaan hiukan oudoiksi, eikä tuntenut niitä, vaikka tiesi\njokaisen karinkin ulkona ulapalla. Nyt -- juuri nyt -- ne alkoivat\nliikkua, väriltään kammottavina kuin yöperhoset, minkä selvänä\ntarkoituksena oli tehdä ne näkymättömiksi. Samalla nousi kolme\nsavupatsasta taivasta kohti, ja hän ymmärsi: se oli Ranskan\nlaivasto, joka saapui Kronstadtista ja ohjasi kulkunsa Tukholmaan.\nKolmiväriliput nostettiin, ja vanhan vallankumouksellisen sydän\nsykähti, sillä Saksan politiikka, johon Ruotsin hallitus oli\nyhtynyt Sedanin taistelun jälkeen, ei ollut hauska ja muistutti\nepämiellyttävästi alistumista ja hädänalaisen hylkäämistä. Ranska\noli nyt noussut syrjäytetystä asemastaan ja astunut jälleen Europan\nsuurvaltojen riviin, esiintyäkseen vuosisadan vaihteessa niiden\nEuropan valtojen joukossa, jotka tulivat jakamaan maanpiirin.\nRanskan elpyminen merkitsisi jälleen liikuntoa eteenpäin, sillä\nheti, kun johdot olivat kunnossa, virtasi Ranskan moottorista aina\nvoimaa muihin kansoihin. Kolmen keisarin liitto oli hajonnut, ja\nsuurimmat vastakohdat, tsaarikunta ja Europan tasavalta, tasoittivat\nkaukaisessa Idässä sen, mitä Englannin ylivalta Egyptissä ja\nVälimerellä oli uhannut järkyttää.\n\nIloisena ja mieleltään rohkaistuna hän nousi ja kääntyi kotia\nkohti, mutta läksi nyt kulkemaan oikeanpuolista tietä yli pappilan\ntiluksien. Hän tunsi tarpeen tavata ihmisiä ja haihduttaa puhelemalla\naamupäivän epämiellyttävät vaikutukset.\n\nPappila näkyi pian lehmuksien lomista; suunnattoman suuri\npunainen kaksikerroksinen puutalo; ollen rakennettu ruotsalaisten\ntalonpoikaistupien tapaan, ympäröivät luhdit ja navetat sitä joka\ntaholta. Kun nyt toimittaja ensin astui puustellin eteiseen ja Fylaks\notti hänet vastaan ovella pyyhkien tervehdykseksi käpälänsä vieraan\nvaatteisiin, ilmoitti palvelija hänelle, että pastori oli navetassa\ntoimittamassa koelypsyä.\n\nHän läksi siis määräpaikkaan, missä näki lankomiehensä täydessä\ntoimessa. Päässään lippalakki ja yllään haalistunut päällysnuttu\nhän istui ja piti maitoluetteloa, ja ikkunalla hänen takanaan oli\ntyhjennetty aamiaistarjotin.\n\nGustaf Borg laski tavallisesti leikkiä lankomiehen sielunhoidosta\nnavetassa ja meijerissä, mutta tänään häntä ei haluttanut, sillä\nhän tahtoi voittaa langon puolelleen, ja sitäpaitsi teki hänet\naseettomaksi pastorin katse, joka anoi, että hän armosta tulisi\nsäästetyksi palvelijain läsnäollessa.\n\n-- Me olemme olleet työssä neljästä saakka aamulla, ja senvuoksi\nminun täytyi hiukan syödä!\n\nTällä hän tahtoi väistää iskun aamiaistarjotinta vastaan, jolta ei\nolut- ja viinapullokaan puuttunut.\n\n-- Tahdoin vain käydä _tervehtimässä_ sinua! vastasi lankomies\ntarjottimeen katsomatta.\n\n-- Olemme juuri lopettaneet: Odota hetkinen, niin tulen kanssasi.\n\nGustaf odotti ja heitti yleissilmäyksen noihin sataan lihavaan\nnautaan, jotka pureksivat ja heiluttivat häntäänsä.\n\nPastori laski yhteen litrat ja oli tyytyväinen tulokseen, vaikkakin\nhän ihmetteli sitä, että valvonnan alainen koelypsy johti aina\nparempiin tuloksiin kuin jokapäiväinen lypsy.\n\n-- Siinä nähdään isännän silmä! sanoi hän. Ellei pidä huolta\nomastaan, niin kyllä seuraukset näkyvät. Ja maa antaa ainoastaan\nviljelijälleen. Jos antaisin tämän arennille, niin en saisi vuokraa\nmilloinkaan. Arentimies valittaa aina, ja kun maksuaika lähestyy,\nniin hän lähettää vaimonsa ja lapsensa itkemään vuokrasummaa\nanteeksi. Ei, oma itse on rengeistä parhain, nyt me vain\n_vilkaisemme_ meijeriin. Oletko nähnyt uutta separaattoriani? Se on\naika pahus pyörimään, tämä turbiini. --\n\nHän aukaisi erään peräoven, ja he olivat meijerissä.\n\n-- Täällä tehdään kultaa! jatkoi hän sellaisella innolla kuin\nolisi tahtonut estää kaikki sopimattomat kysymykset ja pisteliäät\nhuomautukset. -- Katsohan vain tuota voita! katso! Maistapa nyt\nmyöskin!\n\nMitä? -- Se on ensiluokkaista! -- -- -- No niin, mitäpä huvia sinulla\nsiitä olisi!\n\nJa sitten he lähtivät.\n\nKun he tulivat eteiseen, otti Fylaks jälleen vastaan Gustaf Borgin ja\npyyhki kuononsa hänen valkeihin vaatteisiinsa. Eläin kun juuri oli\nsyönyt, tunsi saapuva vieras mielipahaa, mutta hänen täytyi vaieta ja\nkärsiä, sillä hän tahtoi voittaa jotakin.\n\nPapin asunto oli vanhanaikainen nahkasohvineen, lautapeleilleen,\npiippuhyllyineen ja kirjakaappeineen, jossa oli kirkkoisien\nnelitaitteiset niteet sekä hiippakunnan sanomat ja asetuskokoelmat!\nTuo maallisen ja hengellisen vallan omituinen sekoitus.\n\nHuonekalut olivat mahongista, ja näyttivät siltä kuin eivät\nolisi milloinkaan olleet uudet, vaan siinneet itsestään jossakin\nhuutokaupassa maailman alussa. Mahonki ei näytä kasvisaineelta, vaan\nmuistuttaa kuivettunutta lihaa ja voi hikoilla rasvaa. Senvuoksi\nsiinä näkee aina sormenjäljet, ja se ei ole miellyttävää. Seisten\nsillisalaatin värisillä räsymatoilla, muodosti huonekalusto\nsopusointuisen yhdistelmän kodikasta pikkutörkyä, joka tuoksui\nGyllenhaalin sekoitukselle.\n\nLähemmin tarkastaessa huomasi ovensuussa rasvaisen hattu- ja\nlakkimuseon alla kokoelman keppejä. Sen vieressä hyllyn täynnä\nlasimittoja maidonkoetusta varten, järkiperäisen maanviljelyksen\nuudet vertauskuvat.\n\nLankomiehet istuutuivat, ja molemmat kun olivat suulaita, kävivät\nkielet kuin voideltuina.\n\n-- Sinä olet aikaisin lähtenyt jaloittelemaan, sinä, virkkoi pappi.\n\n-- Eipähän minulla ole muutakaan tekemistä sen jälkeen kuin jouduin\ntoimettomaksi, vastasi toimittaja.\n\n-- Niinihän se nuoriso ahdistaa! Se on maailman meno!\n\nTässä Gustaf Borg oli lankeamaisillaan ruikutukseen, mutta vältti\nkiusauksen, sillä hän tiesi, että lankomies olisi ilkkuen nauranut\nhänelle, joka aina oli ajanut nuorison asiaa. Hän pidättäytyi\nsenvuoksi ja peräytyi:\n\n-- Nuoriso, niin; sinähän tiedät, että olen aina ajanut heidän\nasiaansa, niin kauan kuin heidän vaatimuksensa olivat kohtuullisia ja\njärkeviä, mutta kun ne menivät yli rajojen, niin minun täytyi asettua\nheitä vastaan.\n\nKun pastorikin oli rauhaa rakastavalla tuulella, niin hän asettui\nkohteliaasti vastustajansa kannalle.\n\n-- Siinä teitkin oikein. Senvuoksi olet saanutkin kiitosta.\n\nHän otti lautapelipöydältä sanomalehden; mutta kun Gustaf Borg näki\nnimen _Kotimaa_, niin oli rauha lopussa, ja naamio putosi.\n\n-- Kiitetäänkö minua siinä? Siinä? -- Silloin on loppuni käsissä!\n\n-- Sinä et rakasta kotimaatasi? puuttui pastori torjuvasti ja\nleikillisesti puheeseen.\n\n-- Enpä juuri, sillä se ei ole herttainen ja mitä taas sanomalehteesi\ntulee, niin ovatko ne omasta mielestäsi kristityitä ihmisiä, jotka\nkirjoittavat tuolla tavalla? Ne ovat hengen miehiä kumminkin, ja\nkirjoittavat kuin perkeleet. Valhe, väkivalta, puolueellisuus, viha,\nväärät todistukset, siinä lehden ohjelma!\n\nNyt pastori kuohahti, ja hän nousi ja alkoi laukata matolla, niin\nettä tomu pölysi:\n\n-- Eikö sinun mielestäsi ole parempi, että valtiokirkon humaaniset,\nsivistyneet papit ohjaavat kansaa, eivätkä oppimattomat\nkiihkomieliset maallikkosaarnaajat?\n\nKyllähän Gustaf Borg oli sitä mieltä, arkioloissa, mutta tässä ei\nsaanut jäädä tuppisuuksi, ja senvuoksi muutti hän vihapäissään\nmieltään äkkipikaa:\n\n-- Maallikkosaarnaajat? Mitä muuta sinä sitten olet? Sinä, joka\npidät maanviljelystä ammattinasi, annat kappalaisen ja apulaisen\nhoitaa virkaasi. Ja mitä sinun kappalaisesi tekee? Hän syö silloin\nkuin ei nuku, ja väliajat hän juo ja pelaa korttia. Lepää kuusi\npäivää ja tekee työtä seitsemäntenä. Entäs sitten apulaisesi, joka\non Kotimaan aputoimittaja ja puolustaa naimakaarta, tiedätkö,\nmitä hän hommailee saarellaan? Sinä tiedät, että hän elää kuin\nturkkilainen ja on soudellut ihmisten nähden ilkialasti erään kauniin\ntytön kanssa, ja sinä et ole asiasta tietävinäsikään, siksi että\ntarvitset häntä viirapeliisi! Mutta seurakunta luopuu kirkosta ja\nrakentaa rukoushuoneita, joita te vainoatte! Niin, vanha Ruotsi on\nmuuttumaisillaan pappistasavallaksi kuin Paraguay, ja valtiokirkko\non nyt yhtä mätä kuin vuonna 1527. Hengellisen vallan te olette\nmenettäneet, mutta maallinen teillä on jäljellä. Teidän piispanne\nsyövät tarkastuspäivällisiä, istuvat valtiopäivillä ja maankäräjillä,\nkomiteoissa ja akatemioissa, -- meillä oli äskettäin piispa, jolla\noli 80,000 kruunun vuositulot ja peräsyöpä -- (hän oli syömällä\nhankkinut sen!); hän käänteli runoja ja kirjoitteli leikillisiä\nlauluja, mutta sielunhoidolle hän antoi palttua. Minun serkkuni,\njonka sinäkin tunsit, oli pappina eräässä kaupungissa pohjanpuolessa.\nHän söi itsensä kuoliaaksi; sillä joka toimituksessa, häissä,\nristiäisissä, hautajaisissa, hänen täytyi syödä ja juoda; ja elämänsä\nviimeisenä sunnuntaina hän suoritti kahdeksantoista toimitusta, hän\nsöi ja joi toisin sanoen kahdeksantoista kertaa sinä päivänä; siksi\nhän sai halvauksen ja kuoli! -- Sinä puhut teidän humaanisuudestanne.\nSe on vain epäuskoon perustuvaa ennakkoluulottamuutta! Te ette usko\noppeihinne, sitä ei teiltä kukaan pyydäkään, mutta silloin teidän\ntäytyy erota, muutoin te olette teeskentelijöitä! Mutta te ette tahdo\nluopua leivästä ja vallasta! Papit ja upseerit, ne kaksi ovat yhtä,\nja Te tuette valtaistuinta, joka on vain vanha reikätuoli...\n\nNyt olivat molemmat nousseet ja laukkasivat ristiin rastiin matoilla\nkuin jalopeura ja karhu. Mutta Gustaf Borg ei jäänyt tuppisuuksi.\n\n-- Lehmiä ja sikoja sinä osaat hoitaa, mutta jos joku ihminen\ntulee sielunahdistuksessa luoksesi, niin silloin sinä et sääli\netkä auta etkä lohduta, sillä sinä olet kova, ahne, säälimätön! Ja\n28,000 sinun ja sinun laistasi moista kapinetta saa valtio elättää.\nSeitsemän miljoonaa kruunua te syötte, ja varat siihen kiskotaan joko\nhyvällä tai pahalla, tunnustajilta ja ei-tunnustajilta, ja tavalla,\nmikä muistuttaa rahankiristämistä. Lempo ties, mihin te uskotte,\nmutta lähinnä Te olette perkeleen palvelijain kaltaisia, teidän\näänenkannattajanne kun jumaloi Kaarle XII:tta, Ruotsin tuhoojaa,\njoka ei ollut ihminen, vaan perkele. Ja kun joukko ylioppilaita\nasettui vastustavalle kannalle tätä petoa viimeksi juhlittaessa,\njolla ei ollut mitään suuruutta, ei edes siveellistäkään, niin\nheidät kutsuttiin rehtorin puheille, ja läheltä piti, ettei heitä\nhäväisty eroituksella. Hourujenhuonettako vai kuritushuonetta te\nansaitsisitte? -- Ja sinä kirkkoherrantoiminesi. Sanotaan, että\nsinä hosut rottingilla, silloinkuin sinun pitäisi liikuttaa järkeä\nja sydäntä. Ja sinun kirkkosi, mitä sinä siellä teet? Samaa kuin\nmetropoliitta sakastissa! Sinä kehuskelit äskettäin aikamoisessa\nkemuhutikassa, että et käy milloinkaan kirkossa, että et ole vuoden\npäiviin ollut kirkossa! Ja sinä, joka puollat ehtoollispakkoa,\nmilloin kävit viimeksi ehtoollisella? Kaksikymmentä vuotta sitten,\njolloin sinut vihittiin papiksi! Hyi helvetti, ja nyt minä pyyhin\ntomun jaloistani sinun räsymattoosi! Sääli sinua on, sillä sinä\net ole milloinkaan ajatellut, mitä teet, tai kuka olet! Mutta jos\nsinä heräät, niin älä mene vanhaan hökkeliisi, jonka alttarikaapin\nsivumennen sanoen möit äskettäin muinaiskalujen kauppiaalle,\nvaan mene rukoushuoneeseen, jos uskallat; siellä tapaat ainakin\nkristityltä ihmisiä, jotka _koettavat_, vaikkakin onnistumatta,\nsiivota sisäpuoltaan!\n\nPastori ei ollut mikään paha mies, eikä myöskään teeskentelijä,\nmutta hän oli muiden lailla elänyt elämän sellaisena kuin se oli,\nmietiskelemättä; ahertanut päivän kerrallaan, ei kääntänyt koskaan\nkatsettaan taaksepäin eikä tarkastanut sekavaa menoja tulotiliä,\nvastattavaa ja vastaavaa, jota sanotaan elämäksi.\n\nKun hän nyt kuuli sen ja näki laskunsa, ei hän voinut kieltää\nainoatakaan tosiasiaa. Hän näki itsensä, Fylaksinsa, ensi kerran, ja\nhän luuli kuolevansa. Hän jäi sanattomana istumaan sohvalle ja oli\nkasvoiltaan musta kuin teurastettu musta härkä.\n\nLankomies, jolle tämä purkaus ja voitto oli antanut takaisin hänen\naamulla kadottamansa itsetunnon, alkoi paisua kutistumistilastaan,\nja kun hän tahtoi jättää kunnialla taistelutantereen, ennenkuin\nvihollinen oli ennättänyt koota voimansa, antoi hän viimeisen iskunsa.\n\n-- Sinä olet rippi-isä, mutta et hengellinen; sinä alat aamurukouksen\nnavetassa oluella ja viinalla, sen jälkeen vedät aamupäiväunet ja\npelaat lautapeliä päivälliseen saakka; syötyäsi kolme ruokalajia\npuoliseksi ja humalluttuasi toistamiseen, heittäydyt sänkyyn ottamaan\npäivällisunia, tai, kuten sitä Upsalassa sanotaan, päivällisen\npyörittelemiseksi; senjälkeen pelaat lautapeliä iltaan saakka,\njolloin todinjuonti ja viirapeli alkaa ehtoolliseen saakka, johon\nkuuluu joka ilta kylmää ja lämmintä ruokaa. Oletko pannut selvänä\nmaata yhtenäkään iltana; oletko ollut selvänä kahteenkymmeneenviiteen\nvuoteen kolmine päivittäisine hutikkoinesi? Luetko milloinkaan\niltarukoustasi? Et, sinä et ole ihminen, vaan sika! Se sinä juuri\nolet.\n\nHän ei ollut tosin saavuttanut tarkoitustaan, mutta hän oli\nsaavuttanut jotain muuta; ja hän toivoi vain, että he olisivat\nkuulleet hänen puheensa, silloin eivät olisi sanoneet häntä\nvanhoilliseksi.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nEpäselvä asema\n\n\nRanskan laivasto tuli ja hajoitti hetkeksi yksityiset liitot ja\nmuutamat yleisetkin. Ruotsalainen kevytmielisyys näytti rakastettavan\npuolensa, unhoittamistaidon. Huolimatta siitä, että oli äskettäin\nyhdytty Saksan politiikkaan, nähtiin hallituksen jäseniä juhlissa ja\nkuultiin heidän pitävän puheita Ranskalle. Gustaf Borgilla oli suuri\npäivä Tivolijuhlaa vietettäessä, sillä hän oli yksi isännistä; ja kun\nhän osasi sitäpaitsi täydellisesti ranskaa ja oli erinomainen puhuja,\nteki hän mainion vaikutuksen.\n\nRanska oli ollut hiukan kylmäkiskoinen Ruotsia kohtaan 1870 vuoden\nsodan jälkeen, kun sen ikivanha liittolainen oli kääntänyt selkänsä\nsekä tasavallalle että voitetulle ystävälle, mutta nyt oli kaikki\nunhoitettu. Ranskan ministeri Tukholmassa, eloisan älykäs mies,\ntasavaltalainen, ja entinen kommunaardi, kuten väitettiin, oli\nennen ollut ystävyksin Tukholman vapaamielisten salonkien kanssa,\nseurusteli porvarisperheissä ja piti esitelmiä klubeissa, jotka\neivät olleet aivan comme il faut. Ylemmät saivat tyytyä häneen,\nsillä hän oli suuren kansakunnan lähettiläs, joten hänen personansa\noli loukkaamaton. Hänen asuntonsa ja Norjan ministerihotelli olivat\nkaikkien edistysmieliseen puolueeseen kuuluvien valtiomiesten,\ntiedemiesten, taiteilijain ja kirjailijain keskuksena; ja uteliaisuus\nja pakko veti sinne monta ylempää, joita vain syntyperä ja virat\nsitoivat sinne. Nämä koettivat kyllä syrjäyttää punaisia ja saada\nheidät huonoon huutoon, mutta huomasivat pian puhuneensa päänsä\npoikki. Niinpä sattui eräälle ruotsalaiselle ala-lähettiläälle\nseuraava erehdys Norjan ministerin luona.\n\n_Ala-lähettiläs_ (Ranskan ministerille). Minkä rentun tuo kunnon\nBlehr on tuonut salonkiinsa?\n\n_Ranskan ministeri_. Kenen? Tuonko noin! Hän on minun erikoinen\nystäväni, maalari X.\n\n_Ala-lähettiläs_. Herra hallitkoon, mutta hän on kauhean näköinen!\n\n_Ranskan ministeri_. Mitä se tekee, hän on kunnialegioonan upseeri,\nja me (me kaksi) olemme vain ritareita!\n\n_Ala-lähettiläs_ (yhä huonommalla menestyksellä). Mutta kyllä\novat naiset hiukan omituisia. Katsokaahan tuota, joka on ihan\nlaulajattaren näköinen.\n\n_Ranskan ministeri_. Hän ei tosin ole minun vaimoni, mutta _hän_ oli\nmyöskin laulajatar.\n\nPam!\n\nNäissä piireissä Gustaf Borg liikkui kuin kotonaan, ja nyt\nTivolijuhlassa, kun hän piti loistavan puheensa Ranskalle, josta\nkaikki edistys lähtee, unohdettiin hänen virasta eroituksensa; ja hän\nesiintyi puhtaana kuin vanha tasavaltalainen ikään, vallankumouksen\njälkeläinen, jota ei voinut hetkeäkään epäillä vanhoilliseksi.\n\nLuokkien ja mielipiteitten sekoitus yhdeksänkymmen-luvulla oli\nniin voimakas, että kaikki vanhat käsitteet eivät enää vastanneet\nmerkitystään. Noita kahta yksinkertaista nimitystä vanhoillinen\nja vapaamielinen käytettiin vain haukkumaniminä, niinkuin kerran\nennen vanhaan hattuja ja myssyjä. Elämä oli käynyt rikkaammaksi,\nmielipiteet saaneet vivahduksia, ahdasnäköiset rajoitukset olivat\njätetyt alemman porvariston pikkulehtien tehtäväksi, jotka näkivät\nvain kaksi väriä yksinkertaisessa spektrissään. Niinpä oli\nvaltiopäiväin Cato Censor, perustuslakien pyhyyden järkähtämätön\nvartia, saanut moneen kertaan haukkumanimen vanhoillinen, viimeksi\nsilloin, kun hän ei voinut yhtyä naisasiaan, mutta se ei järkyttänyt\nhäntä. Jotavastoin Y:n röyhkeää, ajan vaatimuksille umpisokeaa\npiispaa pidettiin punaisena, senvuoksi että tämä oli kerran sulasta\nerehdyksestä puhunut yleisen äänioikeuden puolesta.\n\nVallanjako maan hallinnossa oli hajaantunut niin moniin käsiin,\nettei voinut sanoa, kuka ei olisi ollut hallitsemassa. Neuvosto\nei sitä tehnyt; valtiopäivät näyttivät laativan lakeja, mutta\nmielipide valmistettiin edeltäkäsin sanomalehdissä, kirjallisuudessa,\nperheissä, klubeissa, kahviloissa, salongeissa, verstaissa. Pelkkä\nsanotun sanan valta on suuri, ja kirjoitetun vielä suurempi.\nSanomalehdistön vallan, joka oli siihen aikaan hyvin suuri, teki\nmonien lehtien synty tehottomaksi; niin että jollakin kuuluisuudella\ntai auktoriteetilla oli merkityksensä vain omassa piirissään;\n_toisten_ piirissä hän ei ollut mitään. Yhteiskunnan muodosti monta\nexcentristä kehää, joilla oli kullakin keskipisteensä, mutta ei\nyhtään yhteistä. Ja senvuoksi ei mikään voimalähde saattanut käydä\nniin väkeväksi, että se olisi voinut painaa muita alas, jotavastoin\nkaikki tunsivat heikkoa sivupainetta, mikä pysytti holvia koossa.\n\nTivolijuhlaa vietettiin kuitenkin parhaillaan eräänä aurinkoisena\nkesäiltana. Yleisesikunnan päällikkö piti ensimmäisen puheen\njohdattaen mieliin aseveljeyttään Ranskan armeijan kanssa, hän kun\notti osaa vuoden 1870 sotaan, taistellen Vionvillen ja Gravelotten\nluona. Senjälkeen nousi Nordensköld. Tasavaltalainen, joka oli\njuuri viettänyt vallankumousjuhlaa; vapaamielisten edusmies,\nsuomalainen maanpakolainen, Ruotsin suurin nimi, rahvaanomainen,\nvaatimaton mies, ei ylpeä eikä eleiltään mahtaileva, mutta kotona\npiironginlaatikossaan hänellä oli Europan kaikki rintatähdet. Noita\nrintatähtiä eivät vapaamieliset tahtoneet mitenkään ymmärtää, mutta\nse oli hänen uhrauksensa. Maassa, jossa kaikki on tehtävä kruunun\netuudeksi, oli hän pakoitettu valitsemaan: Ilman rintatähteä ei\nkoillisväylää! Ja hän otti molemmat!\n\nVanhan hallitusmuodon aikana oli _Le roi soleil_ antanut loiston\nkaikelle suurelle, nyt lainasi hallitus sitävastoin loistonsa\nkaikelta suurelta, antamalla sille korkean suojeluksensa. Nordensköld\notti vastaan sen kuin jonkinlaisen viattoman leikkikalun, mutta\nantamatta vastalahjaksi mitään personallisuudestaan.\n\nVanhoillisvapaamieliset olivat tosin napisseet, mutta nähdessään,\nettä se ei vahingoittanut miestä, antoivat he pian hänelle anteeksi,\nja sen hän ansaitsikin.\n\nKuitenkin, juhlan virallinen puoli oli lopussa ja hajaannuttiin\nryhmiin. Hienosto oli vetäytynyt tanssipaviljonkiin, toiset\npikkuryhmät olivat asettuneet huvihuoneisiin, ja ylös terassin\nkahvilaan, vaatemajoihin, keilaradoille.\n\nGustaf Borg oli hienoston joukossa, mutta eräässä viereisessä\nhuvihuoneessa istui hänen vaimonsa Brita, poikansa Holger ja\narkkitehti Kurt sekä tohtori Borg, ei kuitenkaan rouvansa seurassa,\njoka ei osannut ranskaa eikä tahtonut tulla nöyryytetyksi.\n\n-- Asema on epäselvä, sanoi tohtori, epäselvä kuten kaikki on\nnykyään. Vapaamieliset ovat nousseet laivastoon, ja Gustaf kukoistaa\ntuolla alhaalla penkereellä.\n\n-- Kenen kanssa hän puhelee? kysyi Brita.\n\n-- Ajattelehan, se on eräs suomalainen nainen.\n\n-- Joka juhlii Kronstadtin laivastoa ja venäläistä alliansia?\n\n-- Hm! Asema on epäselvä! Mutta varma on, että suomalaiset saavat\nnyt kärsiä rajattomasta röyhkeydestään ja tuhmasta ylenkatseestaan\nRuotsia kohtaan. Seitsenkymmenluvun fennomania, jota Suomen\nruotsalaiset johtivat, oli vain Anjalan liiton jatkoa. Minäkin olin\nsillä kertaa Helsingissä ja sietämätöntä se oli. Forsman halveksi\nruotsinkieltä niin syvästi, että risti itsensä uudelleen Yrjö\nKoskiseksi tai joksikin sentapaiseksi; Topelius oli venäläinen\nvaltioneuvos tai jotakin muuta venäläistä; puhuessani ruotsia\neräälle Suomen ruotsalaiselle, en saanut vastausta; he loruilivat\n\"Ruotsin ikeestä\", joka oli merkitsevinään ruotsinkieltä, ja he\nkoettivat rakentaa jotain Kalevalan pohjalle, tuon nuorisonkirjan,\njoka näyttää olevan jonkun sahanhoitajan kokoonkyhäämä. Äskettäin\n80-luvulla he tahtoivat poistaa ruotsinkielen ja asettaa sijaan\noman samojeedilaisen tuohikultuurinsa ja suomenkielen; vanhat\nleikkivät venäläisiä valtioneuvoksia ja nuoret olivat olevinaan\nvenäläisiä nihilistejä; Walter Runeberg tekee Aleksanterin patsaan\nHelsinkiin; Troijan hevonen, vai? Mutta nyt, kun he ovat pulassa,\nja Venäjä aikoo liittää Suomen yhteyteensä, niin he tulevat\ntänne ja tahtovat, että me rupeisimme sotimaan Venäjää vastaan.\nAjatelkaahan, että tuon suomalaisen naisen salongissa seurustelee\neräs suomalainen senaattori, joka luulee olevansa maanpaossa, kun\nei tsaari muka ole ollut hänelle suosiollinen, mutta tsaari ei\ntiennyt mitään epäsuosiosta ja on äskettäin kysellyt \"ystäväänsä\"\nsenaattoria, jota hän on kaivannut. Ottakaa selvä siitä! Ja tuo\nsuomalainen nainen luulee olevansa suuri isänmaanystävä, vieläpä hän\noli niin perisuomalainen, että otti osaa Helsingin _Ruotsalaisen_\nTeatterin oppilaskoulun perustamiseen, jossa juuri maahan tulleiden\nruotsalaisten piti oppia suomalainen lausuntatapa, se on oppia\npuhumaan suomenvoittoisesti. Mitä arvelette? Poloiset suomalaiset, he\neivät tiedä, mitä tekevät, mutta he ovat niin tahtoneet! -- Kaikki\nmerkit viittaavat sitäpaitsi liittoutumiseen ja pienien kansakuntien\nsulautumiseen. Se on alussa katkeraa, mutta maailmankansalaisuutta ei\nosteta pikku rahoilla! -- Katsokaa, nyt hän liehii erästä venäläistä\napulähettiä! Sietäisipä senaattorin olla näkemässä! -- -- --\n\n-- Pienten kansakuntien _täytyy_ hävitä, puuttui nyt Brita rouva\npuheeseen, iloisesti ja raikkaasti ikäänkuin olisi ilmaissut\nkeksinnön.\n\n-- Niin, ja me kuljemme jo sitä kohti! Tiedättekö, että tämä juhla\nei huvita minua; se merkitsee meille ruotsalaisille sitä, että\nmeitä ruotsalaisia ei tarvita enää. Ranska on jo monta vuosisataa\nkäyttänyt meitä etuvartiana Venäjää vastaan, ja on olemassa\nvanha Ranskassa lyöty mitali, jossa ruotsalainen on osoitettu\noikealle paikalleen Ranskan palkkasotamiehenä. He ovat oikeastaan\npitäneet meitä jonkinlaisina sveitsiläisinä, jotka ovat eläneet\nsotajoukkoja vuokraamalla; ja nyt kun he ovat liittoutuneet Venäjän\nkanssa jakaakseen Kiinan keskenään, on Ruotsi menettänyt osansa\nhistoriassa. Meitä ei tarvita enää! -- Läksin eilen laivastosta erään\nlääkärin kanssa ja näytin hänelle Tukholmaa. Hän puhui liitoista\nja maapallon tulevasta jaosta Europan kansojen kesken. Ajattelin\nmaatani, joka ei pääse mukaan, jonka mielipidettä ei tiedusteta,\njota ei oteta lukuun; ja minusta tuntui kuin olisin ollut koulusta\neroitettu, rangaistuksen alainen, jota ei merkitä henkikirjoihin,\npaaria, jolla ei ole inhimillisiä oikeuksia maailmanhistoriassa.\nNyt olen saanut samanlaisen kasvatuksen kuin tekin, ja olen\noppinut, että on ylpeiltävä siitä, että on ruotsalainen. Mitä\nylpeiltävää siinä on? Puhua kuuromykänkieltä, jota kukaan ei ymmärrä\nEuropassa; romaanisissa maissa tulee sekoitetuksi halveksittuihin\nsveitsiläisiin, joille hymyillään; Saksassa kohdellaan\nala-saksalaisena, joka on omaksunut _heidän_ Eddansa, jotka Wagner\nvarasti meiltä sodan jälkeen. Serbialainen, bulgarialainen tai\nrumanialainen voi ylpeillä enemmän kuin me, sillä heillä on tehtävä\nmaailmanhistoriassa: olla puskureina Turkkia vastaan, mutta meillä ei\nole mitään. Kuitenkin tahdoin kääntää ranskalaiseni; ja koska olen\nollut yhtä ylpeä Skansenistamme kuin tekin, niin vein hänet sinne\nylös masentaakseni hänet. Alashan näkyy Bredablick ja kellotapulit.\nKun olimme päässeet portille, tahdoin saada hänet juhlalliselle\ntuulelle, osoitin punaista tornia ja lausuin:\n\n-- Siellä on Akropoliimme; siellä säilytetään Sveaa, hänen\nsuojeluspyhäkköään, ja hänen syntyperäänsä. Sanani sattuivat\nomasta mielestäni hyvin; ja ranskalainen valmistautui nolaukseen.\nMe mutkittelimme ylös, löysimme kellotapulin ja muutamia poroja,\nkaakinpuun ja vanhan tykin, mutta kuinka siinä kuljimmekaan, niin\ntapasimme eläimiä. Onnettomuudeksi oli lääkärini eläintieteilijä ja\nkohdisti mielenkiintonsa eläimiin, niin etten voinut saada häntä\nerkanemaan niistä. Nähdessään jääkarhut hän kysyi, onko niitä\nRuotsissa, ja minun täytyi valhetella ja myöntää.\n\n-- Hyvä eläinnäyttely, hän sanoi, hyvin hyvä.\n\nOhjasin hänet tupia katsomaan, mutta ne eivät saavuttaneet hänen\nmyötätuntoaan.\n\n-- Tupia, talonpoikaistupia, hyvin hyvä.\n\nMeidän täytyi kulkea olutpalviljongin ja soittolavan ohi.\n\n-- Varietee! hän sanoi, hyvin hyvä!\n\nPäästyämme Bredablickiin, täytyi hänen katsoa näköalaa, ja sitten hän\nei tahtonut nähdä mitään enää. Ja tiedättekö, ystävät hyvät, siellä\nei ollut enää mitään nähtävää!\n\nMutta nyt hän alkoi kysellä:\n\n-- Akropolis? Katsokaamme nyt Akropolista. Minä mykistyin.\n\n-- Svea? Mitä se on? Ja missä on suojeluspyhäkkö?\n\nSilloin hän alkoi laskea leikkiä kuin ranskalainen ainakin; ja\nosoittaen jääkarhuja hän sanoi:\n\n-- Siinäkö on syntyperä? Esi-isät?\n\nOlin itkeä raivosta, mutta kohtelias ranskalainen tahtoi säästää\nminua ja lisäsi:\n\n-- Minä olla darwinist. Eikö te olla?\n\nSiinä sain syntyperästä!\n\nMutta poistuessamme me tapasimme muutamia suomalaisia, joihin olimme\neilen tutustuneet. Nuo hävyttömät lurjukset olivat olevinaan ryssiä,\npuhuttelivat ranskalaistani kuin liittolaista ja laskivat pilaa\nminusta ja Akropoliistani.\n\n-- Ei ole todellakaan mikään kunnia olla ruotsalainen, se on varma;\nja pisarainen vaatimattomuutta kaunistaisi todentottakin meitä,\nvallankin Skansenista puhuessamme. Mutta en olisi ikänäni uskonut,\nettä siellä oli niin vähän näytettävää: kaksi kellotapulia, yhdeksän\ntupaa ja eläinkokoelma. Punehdun korviani myöten, kun ajattelen\npuhettani Skansenin vihkiäisissä. Jos muistatte, niin älkää puhuko\nsiitä!\n\nNyt katsoi Holger uuden toimittaja-arvonsa velvoittavan hänen\nsanomaan jotain ylevää.\n\n-- Mitä valittamista siinä on, jos pikku valtiot häviävät! Ruotsi\ntosin kuolee täällä, mutta se täyttää maailmanhistoriallisen\ntehtävänsä Amerikassa, missä ruotsalaiset ja muut skandinaavialaiset\nmuodostavat parhaillaan voimakasta talonpoikaissäätyä, joka on kerran\nlähettävä presidentin valkeaan taloon. Ja te loruilette, että Ruotsi\nei ole mukana jakamassa maailmaa!\n\n-- Siinä olet tavattoman oikeassa, puuttui nyt Kurt puheeseen,\nja maasta-muuttoa olisi todellakin helpoitettava määräämällä\nenglanninkieli oppiaineeksi kansakouluihin.\n\n-- Samaa sanoi eräs mies tässä muuanna vuonna, ja he olivat\niskemäisillään hänet kuoliaaksi, kuten talonpojan valtiopäivillä,\njoka piti asiain tilaa niin toivottomana, että oli valmis yhtä\nkernaasti maksamaan veroa Venäjälle kuin Ruotsin armeijan upseereille.\n\n-- Venäjä, niin, keskeytti tohtori, näettekös, kuinka\nsuomalaisnaisemme tuolla veikostelee venäläisen professorittaremme\ntai professorin kanssa, kuinka häntä nyt on nimitettävä. Luulen, että\nprofessori on aivan yksinkertaisesti suomalainen, sillä hän puhui\nsujuvasti suomenvoittoista ruotsia tänne tullessaan.\n\n-- Sinä puhut turhia, keskeytti Brita rouva!\n\n-- On niitäkin, jotka väittävät häntä puolattareksi! Niin,\nteillä naisilla on hyvät päivät tätä nykyä; ajatelkaa meidän\nkirjailijattariamme! Olutkeittoa; tiistailientä, hiukan toisten\naiheiden muuttelemista ja heti tekee Pikku Sakari heidät\njättiläisneroiksi! kas tuolla hän muutoin meneekin. Mies, jolla\njo syntyessään oli ihramaha, lasisilmät, kaljupää ja eläke;\nkirjallisuuden suojelija, naisten ystävä; syömäveikko, varjo.\nHän synnyttää silkkimatoja ostettuaan ensin munat; hän on\nkummituseläimen näköinen, käyttää silmälaseja kuin detektiivi, Faux\nbonhomme, joka on hirvittävä; pettäjä, jota vastaan ei saa koskaan\ntodistuksia, mutta jota vaistomaisesti täytyy paeta; selittämätön\nja senvuoksi kammottava; imartelee saadakseen kynsiä; käyttää\nkaikkia tarkoitusperiinsä, ruumiitakin; antaa anteeksi, missä luulee\nolevan jotakin voitettavaa, ja kostonhimoinen, missä ei ole mitään\nmenetettävää. Hän puhuu naisten nimessä ikäänkuin olisi nainen;\npanettelee omaa sukupuoltaan kuin itsesaastuttaja ja ryömii naisten\nedessä, kuten kaikki pederastit: -- -- -- Mutta katsokaahan tuota!\n\n-- Meidän täytyy lähteä nyt, keskeytti Brita rouva, muutoin me\nherätämme pahennusta.\n\nSeura lähti liikkeelle etsiäkseen kentältä ajuria. Mutta kulkiessaan\nerään vaatemajan ohi, näkivät he miehen, jonka päässä oli punainen\nfetsi, seisovan pöydällä ja pitävän puhetta ranskalaisille\nlaivamiehille.\n\nSe oli Syrach, maalari, joka oli tullut hiukan järkiinsä ja luuli nyt\nolevansa Brestissä, jossa hän vietti viime kesänsä.\n\n-- Asema on epäselvä, jatkoi tohtori; vesi on sameaa ja yläluokka\ntulee kalastamaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nPääelinkeino\n\n\nPäivää ennen uudenvuoden-aattoa istui Anders Borg, toimittajan\nkolmas poika, Långvikin vuokratilallaan ja teki tilinpäätöstä sekä\nsuoritti arvioimislaskuja. Långvik, joka kuului pappilan alueeseen,\noli keskikokoinen maatila erään Itämeren merenpuoleisen lahdelman\nrannalla, luotojen ja karien muodostamassa saaristossa.\n\nAnders Borg, joka oli opiskellut maanviljelyskoulussa ja mennyt hyvin\nnuorena naimisiin, niin että hänellä nyt oli neljä lasta, oli ollut\nkolme vuotta arentimiehenä.\n\nKaksi vuotta oli isä maksanut vuokran, mutta tänä kolmantena hän\noli kieltäytynyt. Alussa oli Anders, joka oli kevytmielinen vintiö,\nelänyt herroiksi ja toivonut parempia aikoja tullien astuttua\nvoimaan. Tullit tulivat, mutta ajat eivät parantuneet, sillä hänen\ntäytyi ostaa nyt kalliilla hinnalla huonoa tavaraa. Toisena vuonna\nhän koetti vähentää palkollisia, mutta huomatessaan, ettei sekään\nauttanut, hän hellitti jälleen ja heitti kaikki oman onnensa nojaan.\n\nMutta kun vuoden loppu lähestyi, ja päivät olivat kaikessa\nlyhyydessään loppumattoman pitkät, kulutti hän aikaansa laskemalla,\nlaskemalla selville syyt maanviljelyksen rappiotilaan. Ja hän johtui\nmitä merkillisimpiin tuloksiin.\n\nNiinpä katsellessaan nyt maitoluetteloa hän näki, että kilo voita\nmaksoi hänelle seitsemän kruunua, ja itse hänen täytyi myödä se\nkahdesta kruunusta. Hän luuli ensin laskeneensa hullusti, mutta\npelästyi nähdessään kirjasta, että lehmä, antaakseen kilon voita, söi\nviisitoista leiviskää heiniä, jotka maksoivat viisikymmentä äyriä\nleiviskä. Vaikkakin separeerattu maito käytettiin palkollisille,\nvasikoille ja porsaille, niin hän sai kuitata sen elukan hoidolla,\npahnoilla ja kalliilla kaupunkiinviennillä.\n\nKatsoessaan nyt, mitä yhden elukan elättäminen oli maksanut, hän\nhuomasi, että elukka oli syönyt oman hintansa, ja että hän oli tehnyt\nilmaista työtä.\n\nMutta kaikkein kummallisimpiin tuloksiin johtivat hänen kemialliset\nlaskelmansa karjan meno- ja tulopuolesta. Ravinnokseen käytti\nlehmä pelkkiä kuivia heiniä ja muutamia ämpäreitä vettä. Heinäthän\nsisältävät pääasiallisesti soluainetta, joka on typetöntä, ja\nvedessähän ei ole lainkaan typpeä. Mistä sitten tuli se suunnaton\ntyppimäärä, joka oli maidossa ja lannassa? Jos hän vastasi: eläimen\nruumiin käytetyistä kudoksista, niin hänen täytyi jälleen kysyä,\nmistä eläimen ruumis sai typen kudoksien uudistukseen; sillä elleivät\nnämä uudistuneet, niin eläimen täytyi hävitä jäljettömiin kolmessa\nkuukaudessa. Heinistä tuli niin mitättömän vähän typpeä eikä vedestä\nlainkaan; ilmastako ne sen sitten saavat? Ei, vastasi Pettenkofer!\nSehän oli ihme, tai sitten oli kemia päin mäntyä.\n\nJa kun hän ruokki perunoilla, joissa oli yhdeksänkymmentä\nprosenttia vettä ja kaksi prosenttia typpeä, niin oli tulos sama.\nTässähän täytyi uskoa, että typetön tärkkelys saattoi muuttua --\ntyppipitoiseksi munanvalkuaiseksi, ja että vesi vaihtui siksi\nammoniakiksi, joka heitettiin navetankuoppaan. Mutta se oli\nristiriidassa tieteen voimassa olevien teoriojen kanssa, ja senvuoksi\nse oli hänelle arvoitus, jonka hän karkoitti mielestään.\n\nKouraantuntuvampia olivat sitävastoin pääkirjan tiedot siitä,\nettä hän oli tänä vuonna ostanut kolmella tuhannella kruunulla\ntuomaskuonaa, ja että vuokrasumma nousi kahteen tuhanteen viiteen\nsataan kruunuun. Se oli suora ja selkeä tosiasia, joka sytytti\nhänessä ajatuksen, mikä valaisi hänen tilansa. Maa voi elättää\nomistajan, mutta ei omistajaa ja arentimiestä; ja maa tulee\nlannoitetuksi itsestään hyvin järjestetyllä karjanhoidolla, mutta\nmaalla ei ole varaa ostaa lannoitusaineita. Tämä hänen olisi\npitänyt tietää ennen, mutta sitä ei sanottu maanviljelysopissa eikä\nkansantaloudessa.\n\nHän kuuli jonkun tulevan, ja iski kirjat kiinni sekä sytytti sikarin\npeittääkseen rauhattomuuttaan.\n\nSisään astui vaimo, nuorena ja voimakkaana, mutta kasvoillaan tällä\nkertaa huolestunut ilme.\n\n-- Anders! Anna minulle varastohuoneen avaimet; tarvitsen jauhoja\nleipomiseen.\n\n-- Jauhoja? Ne ovat lopussa.\n\n-- Lopussa?\n\n-- Niin!\n\n-- Voi, Herran nimessä! -- Oletko myönyt ne?\n\n-- Minun täytyi!\n\n-- Mutta entäs palkolliset sitten?\n\n-- Täytyy tarvittaessa ostaa heille.\n\n-- Emmekö voi jauhattaa hätäpikaa?\n\n-- Ei ole mitään jauhatettavaa.\n\n-- Oletko myönyt viljankin?\n\n-- Minun täytyi!\n\n-- Ei, ei, ei! Mitä sitten on jäljellä varastohuoneessa?\n\n-- Ei mitään! Rotat vain!\n\n-- Paha meidät perii, jos se joutuu voudin korviin.\n\n-- Hän tietää sen.\n\n-- Senvuoksi hän uskaltaakin mitä tahansa. Tämä ei käy laatuun,\nAnders, ei käy.\n\n-- Käy kyllä, mutta käy niin, että minusta täytyy tulla\nmaantienmatkalainen. -- Mitä vouti sitten tekee?\n\n-- Tekeepä vain sitä, että antaa päivätyötä tekevien torpparien\nlahjoa itseään munilla ja voilla, ja vapauttaa heidät päivätyöstä.\n\n-- Onko menty jo niin pitkälle?\n\n-- On ja vielä pitemmälle, hän on salajuonissa lypsäjien kanssa!\nMiksi et aja häntä tiehensä?\n\n-- En voi, en uskalla. Talon asiat ja asema ovat hänelle liian\nselvillä. Pahin on tuo tyhjä varastohuone, sillä se on hiukan\nlaitonta. Sen sisältö oli ikäänkuin vuokran ja palkollisten palkkojen\npanttina.\n\n-- Ajattele, että minun täytyy sietää tuota voutia pöytäni ääressä,\nkun hän tunkeutuu siihen... tiedätkö, että hän renttuilee kaupungissa\nja juo suihinsa koko talon, niin että meidän täytyy elättää heidän\nlapsensa? -- -- --\n\n-- Sen kyllä uskon! Mutta loppujen lopuksi täytyy minun ruveta\npehtoriksi, niin ehkäpä pääsen käsiksi maatilaan ennen kuolemaani.\n\nNyt rouva tahtoi siirtyä yleisistä mietiskelyistä todellisuuteen.\n\n-- Kristiina tuolla kyökissä pyytää palkkaansa. Oletko saanut rahat\nlehmästä, jonka möimme teurastajalle?\n\n-- En, mutta odotan häntä joka hetki rahoja tuomaan. Paljonko olemme\nvelkaa Kristiinalle?\n\n-- Koko vuoden palkan, kuten tiedät, ja sitten olen lainannut häneltä\nkäteistä... niin, mitä on tehtävä?\n\n-- Kuulehan, mehän menemme huomenna pitoihin; onko pojilla vaatteita?\n\n-- Ei, tiedäthän, että heillä on vain kesänutut.\n\n-- Saamme kai kääriä heidät saaleihin ja peitteisiin, sillä kotia he\neivät saa jäädä.\n\n-- Niin, Anders, hullusti ovat asiat. Olen syntynyt maalla ja tiedän,\nmitä talo kestää, mutta sitä et sinä tiedä! Tällaisen pienen maatilan\nei kannata pitää seppää, metsänvartiaa ja ajomiestä. Ja siksi, että\net voi maksaa heille palkkoja, he varastavat. Seppä varastaa rautaa\nja tekee työtä omaksi hyväkseen; hän kengittää puolen pitäjän hevoset\nsinun raudallasi; metsänvartia myö halkoja. Ja ajomies kauroja. --\nTiedätkö, ystäväiseni, minä jättäisin mieluimmin kaikki oman onnensa\nnojaan, sillä talossa ei ole leivän palaakaan! Minä itkisin, ellen\nsäälisi sinua, mutta sinä olet niin hyvä, etkä voi mitään tälle\nsotkulle.\n\nNyt ei Anders voinut pidättää liikutustaan; sillä hän oli hyvä mies,\njonka hyvät sanat saivat sulamaan kyyneliin; mutta hän ennätti\npuristaa kiitollisuudesta vain vaimonsa kättä, kun kuuli kulkusten\nkilinää ulkoa.\n\n-- Teurastaja tuo rahoja! Me olemme pelastetut, huudahti hän ja\nhypähti pystyyn.\n\n-- Voi, jumala! Mikä onni, yhtyi rouva ja asettui ikkunaan. -- Mutta\nälä mene sinä ulos; anna Lindkvistin ottaa vastaan!\n\n-- Tehköön vain sen, sillä teurastaja ja minä emme ole hyviä ystäviä.\n\nKulkuset olivat vaienneet, mutta sensijaan rupesivat molemmat\nkahlekoirat haukkumaan ja riuhtomaan; metsäkoirat vastasivat, ja\ntalon kaikki rakit kokoontuivat jäävaraston taakse, joka kätki\nteurastajan ja voudin välisen kohtauksen.\n\nVuokraaja ja hänen rouvansa eivät nähneet mellakkaa, mutta he\nkuulivat teurastajan ja voudin sananvaihdon, joka oli niin äänekäs,\nettä sana petkuttaja tunkeutui sisäikkunain läpi.\n\nHetken kuluttua kulkuset etenivät; koirien haukunta muuttui\nkarjunnaksi, joka tiesi tappelua, ja sitten vouti saapui juosten\nkartanolle.\n\nHerra aavisti pahaa, ja hellävaroin tahtoi hän johtaa vaimon\nhuoneesta pois säästääkseen häntä kohtaukselta ja itseään\nnöyryytykseltä, mutta vaimo jäi.\n\nVouti tuli sisään.\n\n-- Mikä on? kysyi patruuna.\n\n-- Teurastaja toi takaisin lehmän, vastasi vouti. Hän sanoi, että se\noli itsestään kuollut tuntemattomaan tautiin, ja että hän haastaa\npatruunan oikeuteen.\n\n-- Mihin panitte sitten eläimen?\n\n-- Hän heitti sen mäelle, ja sitten koirat karkasivat sen kimppuun;\nen saanut niitä erilleen.\n\n-- Antaa niiden olla! Niille emme mitään mahda. Herra Lindkvist menee\nsitten talliin ja valjastuttaa hevosen kilpareen eteen. -- Sanokaa\nmetsänvartialle, että hän ottaa jäätuuran ja seuraa minua.\n\nVouti tahtoi kyllä pitentää puhelua, sillä jokainen patruunaan\ntähdätty isku suurensi hänen rankaisemattomuuttaan; mutta hänen\ntäytyi mennä, sillä patruuna lähti vaimoineen huoneesta.\n\nPuolisot olivat kahden makuuhuoneessa, minne heidän oli tapana\npiiloutua neuvottelemaan ja olemaan kätkössä, silloinkuin väki\nvaatimuksineen piiritti talon.\n\nVaimo aloitti:\n\n-- Onko se totta, että olet myönyt sairaan eläimen?\n\n-- Totta se on! Minusta _tulee_ petkuttaja, jos tätä kauemmin jatkuu!\n\nJa he itkivät molemmat.\n\nMitä nyt olisi myötävää? Mitä tehdä? He neuvottelivat ja päättivät,\nettä mies ajaisi lainaamaan rahaa. Sitten muutettaisiin koko\ntalonpito. Arentia kesti vielä vuoden, ja maa oli pantava kauraksi;\nsitä ei tarvinnut lannoittaa ja se myötiin heti raitiotieyhtiölle; se\nimi tosin mehun maasta, mutta mitä se koskee heihin, he kun muuttavat.\n\nKoko maa oli ruvennut viljelemään kauraa, kun mikään muu ei\nkannattanut, ja senvuoksi Ruotsin maa oli pian mehuton. Ruis, köyhän\nviljaa sekin, ei menestynyt enää, vaan täytyi sitä tuottaa maahan;\nvehnästä oli vajottu, sivuuttamalla ruis, syöttökauroihin; se oli\nrappiotilaa. Ja kun talonpojat olivat korjanneet viimeisen kaurasadon\nostaakseen piletin Amerikaan, niin arvottomalle maalle tuskin\nilmaantui ostajaa. Maa, jonka aura oli muokannut ja joka oli ollut\nlannoitettu, se kasvoi vain rikkaruohoa, kumma kyllä; se ei voinut\nmuuttua itsestään luonnonniituksi, kuten sydänmaa; se oli kirottu; se\noli viljelyksen pilaama ja vaati viljelystä; se voitiin tosin kylvää\njälleen apilanurmikoksi, mutta ellei sitä uusittu, niin se lakkasi\nkasvamasta.\n\nKun sitten vuokra-aika oli kulunut loppuun, niin myötiin tarvekalut\nhuutokaupalla. Koska talonpojilla oli omituinen halu ostaa\nhuutokaupoista, he kun luulivat kaiken olevan niissä huokeampaa\nja parempaa, niin möivät eroavat arentimiehet tavallisesti kaiken\nkunnollisen irtaimistonsa ennakolta, ja hankkivat uutta huonompaa.\nHyvä karja ja hevoset myötiin vähitellen, ja ostettiin kehnoja\nsijaan. Työkaluja, vaunuja ja rekiä kyhättiin kokoon hät'hätää, ja\npantiin huutokauppaan. Sehän ei ollut epärehellistä, mutta hienoa se\nei ollut, eikä siihen ollut _varaakaan_.\n\nKun neuvottelu oli lopussa, ajoi kilpareki kartanolle: metsänvartia,\nmustalaistyyppi, patruunan suosikki siksi, että hän oli torppareita\nripeämpi, oli lähtöön valmiina jäätuura kädessään. Hänen tehtävänään\noli näet niemien ja salmien kohdalla, joissa pelättiin virtapaikkoja,\nkulkea hevosen edellä ja koetella jäätä.\n\nNoustessaan rekeen näki patruuna näytelmän, joka sai hänet\nhymyilemään huolimatta siitä kurjuudesta, mikä tässä paljastui.\n\nNeljä suurinta koiraa oli kaikessa sovussa laahannut kuolleen\nlehmän jäävaraston valtavan pyramiidin huipulle. Mutta kun ne\nolivat suorittaneet tämän yhteistyön, ajoi talon suurin verikoira\nkolme muuta osakasta alas, ja makasi nyt yksin kuin sfinksi ja piti\npitoja siellä ylhäällä. Paisti oli houkutellut naapuritalojen koirat\nsinne, ja jäävuoren juurella oleva haukkuva liuta rähähti toisinaan\ntappeluun ja muodosti yhden ainoan pyörteen turkkeja, häntiä ja\nkäpäliä. Muutamat muonamiesten muijat olivat heikosti yrittäneet\njakaa saalista verikoiran kanssa, mutta peräytyneet. Kaikki talossa\nolivat nälkiintyneitä, ihmiset ja eläimet. Koirat olivat hädässään\najaneet kaikki jänikset ja poikaslinnut, ja oppineet viimein\nsalakalastukseen jäällä, jossa sieppasivat särjet hauenkoukuista.\nMutta nyt niillä oli kemut. Ruoska läimähti, ja kilpareki kiiti\npyrynä alas jäälle ja ulos välkkyville ulapoille.\n\nKulku ohjattiin ensin jään yli toiselle rannalle, jonne kaksi vanhaa\nmiestä oli asettunut eräälle niemelle punaiseen tupaan odottamaan\npäiviensä päättymistä. Toinen oli eräs kaupungin virastossa palvellut\nentinen kamreeri ja leskimies, joka nyt seitsenkymmenvuotiaana eli\neläkkeellään; toinen oli kahdeksankymmenvuotias vanhus, valkea kuin\nkyyhkynen, eikä ollut milloinkaan ollut mitään, sen koommin kuin oli\nylioppilaana Upsalassa. Kaksikymmenvuotiaana hän oli saanut elinkoron\neikä tehnyt mitään senjälkeen. Tapaus oli harvinainen: mutta ukolla\noli ollut elämässään yksi ainoa urotyö, yksi ainoa harrastus: hän oli\nollut juvenaali. Hän pitikin itseään nyttemmin kuin museokapineena,\njota saattoi näytellä. Punainen tupa oli kuuluisa kalliin sisältönsä\nvuoksi; sinne tehtiin huvimatkoja katsomaan \"yhtä glunteista\",\nsillä siksi oli traditsiooni muuttanut juvenaalin. Hän oli laulanut\nWennerbergin kanssa, oli tuntenut Kaarle XV:nnen, hän oli puhunut\nJenny Lindin kanssa, nähnyt Geijerin. Mutta kaikella tällä ei ollut\nmitään merkitystä, kun Anders Borg ajoi rahaa lainaamaan.\n\nUkot iloitsivat suuresti, kun reki ajoi tuvan eteen, sillä he olivat\nolleet umpilumessa neljätoista päivää, eivätkä olleet saaneet\nsanomalehtiä ja postia kahdeksaan päivään.\n\nAndersilta riisuttiin turkit, hänet vietiin sisälle lämpimään, sai\nkeitettyä viiniä, ja sitten hänen täytyi kertoa, mitä uusia lehdet\ntiesivät. Sitten otettiin kortit esille, ja pelattiin viirapeli, noin\nvain ohimennen.\n\nOn ikävää puhua rahasta, sillä kulta on viimeinen, mistä ihminen\nluopuu, siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä metalli muodostaa\nolemassaolon ehdot, asunnon, ruuan, vaatteet ja lämmön.\n\nKerrottuaan kahden tunnin ajalla kaikki, minkä tiesi vanhuksia\nmiellyttävän, sanoa paukahutti hän vihdoin asiansa. Silloin laskeutui\npilvi tuohon valkeiden uutimien verhoamaan valoisaan huoneeseen;\nvanhuuden rauha oli häiritty, ja vanhuksia vaivasi se, että eivät\nvoineet auttaa hädänalaista. Heiltä ei riittänyt rahaa lainaksi,\nja heitä kiusasi se, että olivat pakoitetut tunnustamaan sen,\npaljastamaan asiainsa tilan.\n\nJa Anders taas kärsi puolestaan siitä, että oli synnyttänyt tämän\npainostavan mielialan; oli viheliäistä lainata rahaa; ja hän ymmärsi\nnyt, kuinka niin monet mieluummin turvautuivat petokseen ja vieläpä\nvarkauteenkin.\n\nNoustessaan nyt jälleen rekeen hän aikoi kääntyä takaisin kotia,\nmutta muistaessaan vaimonsa ja lapsensa hän havahtui, pani\nruoskaniskulla hevosen liikkeelle ja suuntasi kulun aavalle ulapalle.\nMetsänvartia takapulkilla lausui muutamia epäilyksiä, mutta patruuna\nummisti korvansa. Jää oli ohutta, mutta sitkeää, läpikuultavaa kuin\nlasi, niin että ruskolevät näkyivät matalikoilla.\n\nUlapalla jää keinui, aaltoili, mutta hevonen kiihdytti vauhtia,\nvaistomaisesti tuntien, että voisi hätätilassa hypätä avannosta, ja\npatruuna tiesi kokemuksesta, että suolaisen veden jää oli sitkeämpää\nkuin miltä se näytti, ja että vaara näköjään oli suurempi kuin se\ntodellisuudessa oli. Kulun hän suuntasi itäänpäin kohti kaukaista\npitkää maankaistaletta, missä apulaispappi asui. Tämä, jonka hallussa\noli pieni kirkonkassa, saattoi kyllä lainata kymmenen kruunua; näin\nalhaalle hän oli jo asettanut vaatimuksensa.\n\nNäkyi vain ilmaa ja vettä ja mustanvihreä viiru kaukaisuudessa, kun\nhevonen äkkiä pysähtyi.\n\nMetsänvartia hypähti heti hevosen päänpuolelle: heitti jäätuuran kuin\nkeihään, ja vesi roiskahti reiästä.\n\n-- Tästä ei tule mitään, patruuna, sanoi Vihtori. Jos tuuli kääntyy\nhiukankin idemmäksi, niin jää murtuu, ja me olemme mennyttä miestä!\n\n-- Minä en käänny, vastasi patruuna; istu alallesi, niin näet kuinka\nmeillä mennään!\n\nRuoska vingahti hevosen lautasille, ja oistonaan se lentää lasketti\ntuhannen tulimmaista laukkaa. Jäänsiruja ja vettä räiskyi vasten\nkasvoja.\n\nKysymyksessä oli vain kymmenen kruunua, mutta oli myöskin\nsaavutettava päämaali ja ennen kaikkea täytettävä velvollisuus, ja\nhänestä tuntui kuin hän panisi henkensä alttiiksi omiensa puolesta ja\njättäisi taaksensa häpeän.\n\nTuo kaukainen tumma viiru leveni levenemistään ja läheni;\nkatonharjoja häämöitti, ja kohta näkyi rannalla väkeä, joka viittoili\nja huusi.\n\nMetsänvartia tajusi ensimmäiset merkit, hypähti pukilta ja huusi:\n\nSeis patruuna, jäässä on railo!\n\nAnders Borg pysäytti hevosen, sillä hän näki avonaisen väylän, jossa\nhöyrylaiva oli kulkenut. Hän nousi reestä ja mittasi katseellaan\nväylän leveyden ikäänkuin olisi aikonut uida yli, sillä hänen täytyi\npäästä perille.\n\nMutta hetken harkittuaan hän tarttui seipääseen, joka oli väylän\nmerkkinä, astui uiskentelevalle jäälautalle, meloi seipäällä ja\njoutui vesiajolle. Väki rannalla huusi, kun lautta lähti liikkeelle,\nmutta Anders meloi edelleen. Kun hän lähestyi toista rantaa, alkoi\nhänen jäälauttansa vajota, hiljalleen, tasaisesti kuin laskuluikku.\nYhdellä harppauksella hän hypähti seuraavalle lautalle, jonka jälkeen\nhän syöksyi suin päin maihin; mutta viimeisen kaistaleen hän kulki\nvajoten joka askeleella rantajäähän, joka kilisi murskaantuneitten\nikkunaruutujen lailla.\n\n-- Onko pastori kotona? kysyi hän tervehtimättä.\n\n-- On kuin onkin, vastattiin.\n\nJa nyt riensi Anders erääseen punaiseen taloon, joka oli jotensakin\ntoisten kaltainen.\n\nHän syöksyi sisään samalla vauhdilla kuin oli kulkenut jääväylän\npoikki, tempasi auki oven ja joutui tupaan, missä apulaispappi istui\nnukkuen keinutuolissa, kahdentoista aikaan päivällä.\n\n-- Älähän, sinäkö se olet? Minä hiukan torkahdin ja kuulin hätähuutoa\njäältä, sanoi hän karistellessaan unta silmistään.\n\n-- Minä vain, olen pulassa, ja sinä saat lainata minulle kymmenen\nkruunua.\n\n-- Kymmenen kruunua? Mistä ne sieppaisin? Koetin juuri saada\ndiskonttolainaa, mutta ei onnistunut...\n\n-- Lainaa kassasta!\n\nSyntyi hiljaisuus, ja Anders Borg ymmärsi, että hän oli jälleen\neksynyt tunkeutumaan toisten salaisuuksiin ja pakoittanut onnettoman\nihmisen tekemään nöyryyttävän tunnustuksen asiainsa kehnoudesta.\nMutta hän tointui pian ja virkkoi sivumennen:\n\n-- Etkö voi lainata joltakin talonpojalta?\n\n-- Minäkö talonpojalta? En, ystäväiseni, tilani ei salli sitä.\nNäepäs, ensimmäisenä vuonna tekeydyin kansanomaiseksi, ja minun\ntäytyi syödä ja juoda heidän kanssaan; mutta silloin hävisi\nkunnioitus, vallankin kun lainasin heiltä rahoja Upsalan velkoihini.\n\nKun sitten vetäydyin heidän seurastaan, alkoivat he vihata minua.\n\nJäin ihan yksinäiseksi; minulla ei ole yhtään puhekumppania, ei\nmitään tekemistä. En saa kalastaa, en metsästää, en viljellä\nmaata. Lukea en voi, sillä silloin nukahdan. Olen tuomittu\ntyhjäntoimitukseen, paitsi sunnuntaisin! Minä kuivetun, kivetyn\nnukkuessani; nukun koko yön, kaksitoista tuntia, kahdeksasta\nkahdeksaan, ja minä vedän aamiaisunet, päivällisunet, nukun vain\nnukkumistani. Kunpa tietäisit, millaista elämää tämä on! Se on\nvalekuolemaa! -- Sielunhoitoa he eivät kaipaa, ja ne, joita suru\nja murhe kohtaa, menevät heränneiden luo. Toivon toisinaan, että\nitsekin olisin herännyt; mutta silloin täytyy uskoa, ja sitä en voi!\n-- Anders Borg, auta minut täältä jumalan nimessä, muutoin kuolen!\n-- En ole puhunut kahdeksaan päivään, ja nyt olen kaiken kurjuuden\nkukkuraksi saanut vielä haasteen. Muuan talonpoika varasteli puita\npappilan metsästä; näin itse sen ja ilmoitin rovastille. Nyt olen\nsaanut haasteen kunnianloukkauksesta, kun en voi _todistaa_, että\nnäin miehen varastavan. Varas kulkee vapaana, ja minä ehkä joudun\ntelkien taa; minä, joka en ollut metsänvarkaissa. Talonpojat sanovat,\nettä olen kielinyt; samaa he sanovat nimismiehestäkin, kun tämä\nantaa ilmi heidät, ja äskettäin tahtoi eräs roisto haastaa tuomarin\nkunnianloukkauksesta, tämä kun tuomitsi neljännysmiehen kanteen\nnojalla, joka on täysin pätevä todistus. Mihin ryhtyä? Jos saan\nvirkaeron, niin en saa paikkaa entisenä pappismiehenä.\n\nHän ei olisi lopettanut milloinkaan, ellei olisi purskahtanut itkuun.\nJa Anders Borg unhoitti huolensa, nähdessään tämän pohjattoman\nkurjuuden. Mutta kun hän ei tiennyt mitä sanoa, niin apulainen jatkoi\nylen onnellisena siitä, että sai kuulla oman äänensä ja valittaa.\n\n-- Mitä he tekevät papeilla? Eivätkö he voi tehdä juutalaisten\nlailla ja antaa jonkun seurakunnan vanhimman lukea saarnakirjasta\nsunnuntaisin -- minä kirjoitan saarnakirjoista, kuten muutkin\npapit. Eivätkö samat ymmärtäväiset, rehelliset miehet voi myöskin\nhaudata ja kastaa? -- Baptistithan kastavat, ja heränneet\njakavat ehtoollista hoitaessaan ammattejaan kuin apostolit!\nTiedätkös, uskonto ammattina ja elinkeinona on järjetöntä. Ja tuo\nyliopistossa vetelehtiminen ja ryypiskeleminen, rikkiviisauksien ja\njumaluusopillisten sanasaivartelujen päähän pänttääminen, se karistaa\nmiehestä kaiken uskonnollisuuden! Ja nythän pappien pitää marssia\nkasarmeissakin, ovat pakoitettuja laulamaan sikamaisia lauluja,\nkuuntelemaan kaartilaisten yöllisiä keskusteluja, se tekee lopun koko\nleipäkirkosta!\n\nTässä meni keskustelu viistoon, sillä Anders tunsi liian vähän\nmielenkiintoa kirkkoa kohtaan, voidakseen valittaa sen rappiota;\nsitäpaitsi heräsi hänen oma itsesäilytysvaistonsa, niin että hän\nkeskustelun loppupuolella oli ennättänyt ajatella, mistä nyt\nsieppaisi kymppänsä. Senvuoksi hän nousi äkkiä ja heitti hyvästit\nlausuen ainoan rohkaisevan sanan, minkä saattoi löytää:\n\n-- Karskista luontosi, poika! Tule sinne mantereen puolelle\ntervehtimään meitä, niin me ravistamme eloon sinut.\n\nApulainen katsoi ystävätään kuin vierasta, sillä hän oli pettynyt\ntoivoessaan osanottoa. Hän pani kuitenkin karvalakkinsa päähänsä\nsaattaakseen Andersia rantaan; ja hän osoitti ystävällisyyttä kuin\nkoira, puhui taukoamatta, mutta nyt tyhjänpäiväisistä asioista,\nilmasta ja kalastuksesta, tulvajäästä ja merihädästä, mutta hänen\nsanansa kaikuivat kuuroille korville.\n\nKun Anders Borg oli rähminyt jääväylän yli ja istuutunut rekeen,\nohjasi hän pohjoista kohti; mutta muistaessaan rannalle jääneen\npapin, kääntyi hän ja näki nyt tuon hyljätyn heiluttavan lakkiaan\njäähyväisiksi.\n\nHänen rintaansa ahdisti, mutta samalla hän tunsi epätoivoisen lohtua\nsiitä, että näki vieläkin epätoivoisemman ihmisen.\n\n-- Koditonna, vailla ystäviä, vankilan ja perikadon partaalla!\najatteli hän. Häntä on sääli, mutta mistä nyt kaappaan kympin?\n\nTähän kysymykseen hän oli kuitenkin miettinyt mielessään vastauksen,\nohjatessaan kulkunsa pohjoiseen halki ulapan, sillä siellä asui\nvanha oopperalaulaja, joka maailmaan kyllästyneenä oli vetäytynyt\neläkkeineen ja eukkoineen erääseen taloon, jonka hän oli vuokrannut\nilman viljelysmaita, mutta pidättänyt metsästys- ja kalastusoikeuden.\n\nPeninkulma on runsas matka hevosella ajaen, mutta menihän sekin,\nja Anders Borg tiesi varmasti saavansa ainakin hyvän lasin ja\nystävällisen vastaanoton, olipa sitten kympin laitan miten tahansa.\n\nKuistilla seisoi vanha laulaja pyssyineen ja ajokoirineen. Hän palasi\njänismetsästykseltä, tietenkin saamatta mitään, ja ilostui suuresti\nnähdessään ihmisen, sillä hän asui sydänmaalla, josta naapuriin oli\npuoli peninkulmaa.\n\nAnders Borgin hääriessä jalkapeitteen kimpussa, taputti laulaja\nvaahtoista hevosta kuonolle ja sanoi:\n\n-- Sinulla on hyvä juoksija, Anders.\n\n-- Tahdotko ostaa sen? kysyi Borg vain jotain sanoakseen.\n\n-- Jos myöt! -- minulla on juuri ollut yksi koetteella, mutta se oli\npattijalka.\n\n-- Ihan tosissasi, tahdotko ostaa hevosen?\n\n-- Tietysti!\n\n-- Ota sitten minun, niin saat reen samaan kauppaan.\n\n-- Mitäs se sitten maksaa?\n\n-- Saat sadallaviidelläkymmenellä rekineen päivineen.\n\n-- Olkoon menneeksi!\n\n-- Käteistä?\n\n-- Käteistä! Käy sisään, niin lyön rahat pöytään.\n\n-- Mutta sinä saat antaa minulle kelkan ja luistimet, jotta pääsen\nkotia! Vihtori saa työntää minua jäällä.\n\n-- Saat kyllä! Siis ovat kaupat tehdyt!\n\nAnders oli pelastettu, kynitty putipuhtaaksi, päässyt jaloilleen;\nja pistettyään ryypyn poskeensa, läksi hän kotimatkalle päivän\npainuessa mailleen. Hän istui potkukelkassa, jota perässä luisteleva\nmetsänvartia työnsi.\n\nLähestyessään iltahämyssä kotia, hän näki koko talon valaistuna,\nja hän ajatteli vaimoraukkaansa, joka varmaankin oli saanut\näkkiarvaamatta vieraita, joille hänellä ei ollut mitään tarjota.\n\nJotta ei olisi tullut sopimattomaan aikaan, nousi hän kartanolle\npolkua pitkin ja kulki ohi jäävaraston, missä hänen verikoiransa\nmakasi verissään ja herraskartanon kahden verikoiran raatelemana,\njotka nyt pitivät pitojaan kuolleen lehmän kimpussa; oikean omistajan\nsaadessa vain katsella kemuja.\n\nAnders meni sisään keittiön kautta ja vetäytyi makuuhuoneeseen\nmuuttaakseen pukua. Siellä istui hänen vaimonsa itkien.\n\n-- Mitä on tapahtunut? Kuka täällä on? Miksi olet jättänyt vieraat?\nahdisti hän kysymyksillä itkevää, joka vastasi suurimmassa\nepätoivossa:\n\n-- Isäsi on täällä, ja aikoo jäädä luoksemme...\n\n-- En voi elättää häntä!\n\n-- Hän sanoo, että olet velkaa hänelle suurehkon summan...\n\n-- Mitä tekemistä hänellä on täällä?\n\n-- Hän ei voi enää asua kotona, sillä hän on haastettu kirkkoraatiin\nkuulusteltavaksi, jossa hänen avioerojuttunsa alkaa.\n\n-- Voi, Herra Jumala...\n\nTämä on hirveätä! Hirveätä!\n\nAnders valmistautui seikkailurikkaan retkensä jälkeen lähtemään isän\nluo ja kuulemaan, mitä tällä oli hänelle uskottavaa, vaikka hän ei\nnäistä luottamuksista välittänyt. Mutta hän rauhoitti ensin vaimoaan\nasettamalla kaksi viidenkymmenenkruunun seteliä pukupöydälle;\nkolmannen hän jätti omaan taskuunsa, sillä nuo iän ikuiset ikävyydet\nja puute olivat tehneet hänet epärehelliseksi parhainta ystävääkin\nkohtaan.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\nYhdeksänkymmenluku\n\n(Fin de Siécle)\n\n\nKahdeksankymmenluvun voimakas naturalismi oli kaikkien muiden\nvirtojen lailla laskeva mereen. Luonnontieteellinen menettelytapa\noli lakannut kukkimasta eikä kantanut enää hedelmää; monet pitivät\nmenettelytapaa itse totuutena ja pysyttelihevät itsepintaisesti\nlahon laudan varassa sen vaipuessa pohjaan. Toiset lujatahtoisemmat\netsivät uusia aluksia purjehtiakseen edelleen. He erkanivat tosin\naikakaudesta kaihomielin, sillä tuo villiytyminen, intiaanielämä oli\nollut virkistävää, kuten koulupojan rosvoelämä kesälomalla; tämä\nmaailman ja ihmisten yksipuolinen valaiseminen kohotti ne jyrkästi\ntaustastaan, asetti esineet ja tapahtumat Rembrandtin valaistukseen;\ntämä vanhojen asiain uudestaan arvioiminen synnytti sananmukaisesti\nuuden maailmankatsomuksen, joka ei nähnyt etäälle, mutta näki\nterävästi läheltä. Se oli mikroskoopillista menettelytapaa. Mutta\nken on työskennellyt mikroskoopin avulla, hän tietää liian hyvin,\nettä voi nähdä soluja ja suonia siinä, missä on vain kuplia, ja\nettä tomuhiukkanen voi harhauttaa todistamaan olemattomien elimien\nolemassaolon. Silloin, 1889, sai maailma kaksi uutta ajattelijaa\ntai profeettaa, Langbehnin, Rembrandt als Erzieher nimisen teoksen\ntekijän, ja Nietzschen, pääasiallisesti Jenseits von Gut und Böse\nnimisen teoksen tekijän. Niin suuresti kuin nämä kaksi eroavatkin\ntoisistaan, ja saattavatpa näyttää jyrkiltä vastakohdiltakin,\nniin oli heillä kuitenkin yksi yhteinen kosketuskohta, ja se oli\nheidän vastavaikutuksensa mikroskoopillista menettelytapaa vastaan.\nLangbehn on ennen kaikkea makroskopisti. Kukaan ei ole käsittänyt,\nmitä tekemistä Rembrandtilla on hänen kirjansa kanssa, ja vaikkakin\ntunsi halua kumota joka kohdan teoksessa, niin aukaisi sen jokainen\ntosiasia kuitenkin uusia tulevaisuuden näköaloja, ja luonnontiede,\njoka oli kuihtumaisillaan liian perinpohjaisten tutkijainsa käsiin,\nelpyi uuteen eloon.\n\nLangbehn, johon vuosisata oli loppuva, oli oikeastaan jälleen\nylösnoussut Kant, jolla vuosisata oli alkanut, ja molemmat he etsivät\npelastuksensa vaatimuksista ja imperatiiveista, kun arvostelukyky\nja puhdas järki olivat osoittautuneet kykenemättömiksi ratkaisemaan\nmaailmanarvoituksia ja antamaan yksilölle sitä ryhtiä, jota kulku\naukealla merellä vaati, säilyäkseen turvallisena. Sekä Darwin että\nHæckel olivat ennen, vaikkakin turhaan, panneet vastalauseensa\nniitä nopeita johtopäätöksiä vastaan, joita oli tehty heidän\nlajien polveutumisopistaan siveysopin kumoamiseksi, ja Langbehn\nvastustaa sitä naturalistista psykologiaa, joka oli alennettu\neläinlääkintätieteeksi. Kun naturalistit sanoivat: Olkaamme ihmisiä!\nniin he tarkoittivat: Olkaamme eläimiä! Itse jumaluusoppi eli oppi\nJumalasta johdettiin eläintieteestä. Eläimen pelko tuntematonta\nkohtaan ja villin kykenemättömyys eroittaa unta ja todellisuutta\ntoisistaan, kas siinä uskonnon synty.\n\nMitä sitten oli uskottava maailmasta, missä ihmiset olivat kuolleet\nvalheen marttyyreinä? Mitä oli ajateltava tulevaisesta, kun\nmenneisyys julistettiin valheeksi? Kahdeksantoistasatavuotinen\nkristinoppi, joka huomattiin eräänä kauniina päivänä erehdykseksi?\nSe oli _liian_ järjetöntä, ja kuula otsaan oli ainoa mahdollinen\npelastus!\n\nItsemurhan partaalla oli nyt ihmiskunta eikä nähnyt mitään pelastusta.\n\nSilloin nousi toinen profeetta, Nietzsche, ja julisti ensin, että\npaha oli hyvää ja hyvä pahaa, sitten, että hyvää ja pahaa ei ollut\nolemassa. Se oli rikoksen puolustusta, pahantekijämoraalia, joka\nOscar Wilden perversisyydessä sai räikeimmän ilmenemismuotonsa.\nJos Langbehn oli negatiivikuvillaan vasten tahtoaan tuonut esiin\nnaturalismin valopuolet, niin Nietzsche vei sen irvikuviin, joissa\nsen virheet näyttäytyivät.\n\nParisissa oli samaan aikaan herännyt tunne positivismin\nriittämättömyydestä, ja alkoi vihmoen sataa sanoma-lehtikirjoituksia,\njoiden niminä oli: Etsitään uskontoa; Palvelukseen halutaan:\nprofeetta; Halutaan vuokrata: yhteinen, ajanmukainen kirkko.\n\nItse Zola alkaa havahtua; ja hän, joka oli pysynyt katselijana,\nlevollisena, tunteettomana, nousee etsiäkseen uskontoa. Lourdes'sta\nhän ei sitä löydä, sillä hänen lääkärinsä on \"selittänyt\" ihmetyöt,\nei petokseksi, se on liian vanhanaikaista, vaan hypnotismiksi.\nSilloin hän matkustaa Roomaan, eikä ole suinkaan vapaa siitä\nharhaluulosta, että voisi siellä tehdä kristinopin nykyaikaiseksi\nja saada aikaan ajanmukaisen sovinnon tieteen ja uskonnon välillä.\nMutta se ei onnistu. Myöhemmin hän tekee kiihkomielisenä uskovaisena\nuskonnokseen ihmiskunnan edistyksen tieteen ja työn kautta oikeutta\nja totuutta kohti, sekä johtuu lopuksi Cabet'n paratiisinihanaan\nIkariaan, missä karitsat leikkivät jalopeurojen kanssa ja metsän\nlinnut syövät falansterin asukkaan yltäkylläisestä pöydästä, kun\nköyhiä ei enää ole.\n\nZola kehittyi, hedelmättömästä eläintieteellisestä epäilystä,\nuskomaan onneen ja hyveeseen pyrkivään edistykseen (se oli uusi\nsana). Mutta monet hänen oppilaistaan pysähtyivät kehityksessä\nja märehtivät yhä tuota kulunutta ohjelmaa, joka nyt tehtiin\npositiiviseksi.\n\nZola lopetti idealistina sanan oikeassa merkityksessä, ja\nvaikkakin hän vihasi ja vastusti uskonnollisia muotoja, etenkin\nroomalaiskatolilaisia, niin hän oli uskonnollinen, uskovainen omalla\ntavallaan. Mutta Ranskan yhdeksänkymmenluvun nuoriso ei ollut\ntuntenut Zolata, ei tahtonut tuntea häntä, ei tietää hänestä mitään.\nHeillä oli aivan toinen opettaja ja profeetta, ja se oli Josephin\nPéladan.\n\nOn käsittämätöntä, että meidän kirjallisuushistorioitsijamme, jotka\nnauttivat vuosipalkkaa aikakautensa kirjallisuuden seuraamisesta,\neivät milloinkaan mainitse tuota merkillistä ilmiötä Péladania\nmuuta kuin sivumennen hymähtäen, jota vastoin he luennoivat hänen\nsaksalaisista jäljittelijöistään. Miettii mielessään, eivätkö\nhe tiedä mitään hänen olemassaolostaan; vai onko Péladanin\nosaksi tullut, että hän ei saavuta milloinkaan tuota iljettävää\nyleistajuisuutta, joka tavallisesti päättyy arkipäiväistymiseen,\njoukon epäjumalaansa ikävystymiseen, suuruuden kukistumiseen ja\ntunkiolle viskaamiseen.\n\nJo 1884, siis silloin kuin Zola on ehtinyt vasta Au Bonheur des\nDames nimiseen teokseensa saakka, alkaa Péladanin toiminta hänen La\nDécadence Latine nimisen sarjansa ensimmäisellä niteellä -- joka on\nsaanut nimityksen Le vice Suprême.\n\nNiiden kahdenkymmenen vuoden ajalla, jotka siitä ovat kuluneet, hän\non julkaissut neljätoista romaania, paitsi näytelmiä ja filosoofisia\nteoksia, yhteensä kolmekymmentäkahdeksan nidettä. Nuo neljätoista\nromaania ilmestyvät rinnakkain Zolan romaanien kanssa, mutta tämän\nkuvatessa Rougon-sarjassa toista keisarikuntaa, kuvaa Péladan\nomaa aikakauttaan, kolmatta tasavaltaa. Finis Latinorum on hänen\nmottonaan, ja hän uskoo, että latinalaiset kansat häviävät; hän\nennustaa heidän perikatoaan, kuvaa Juvenaliksen lailla nykyisen\nParisin kaiken kurjuuden; yhtä pelottomasti kuin Zola ja yhtä\nlapsellisen ujostelemattomasti. Hänen kokemuksiin ja näkemyksiin\nperustuva aineistonsa on suunnaton, mutta hänen sanontatapansa\nhehkuu harrastusta; hän sukeltaa liejuun, mutta nousee aina jälleen\npinnalle, räpyttelee siipiään ja kohoaa korkeuteen.\n\nHänen loistavin romaaninsa on L'Initiation sentimentale, kirja, jossa\nkäsitellään rakkauden kaikkia lajia, äänilajia, lajimuunnoksia, jossa\nhän paljastaa kaikki sokkelot ja näyttää Parisin sisukset. Se on\npeljättävä kirja, runsas, suuri ja kaunis huolimatta kaikesta siitä\nrumuudesta, minkä hän tuo esille.\n\nTämä sama mies on uskaltanut ryhtyä suurtyöhön ja onnistunut\nsiinä! Hän on runoillut Aiskhyloksen Promotheukseen ne trilogian\nkaksi osaa, jotka ovat hävinneet; ja joskaan niiden sävy ei ole\naivan sama, niin se riippuu niiden runsaammasta ja syvemmästä\nsisällöstä, siltä ainakin tuntuu sen mielestä, joka ei usko antiikin\nsaavuttamattomuuteen. Olisihan surkuteltavaa, ellei maailma olisi\nedistynyt ja kehittänyt samalla ajatuselämää ja ilmaisukeinoja.\n\nPéladan ei ole mikään kansalliskiihkoilija eikä kostonhimoinen; hän\non maailmankansalainen ja on tehnyt Wagnerin Ranskassa tunnetuksi,\nhuolimatta isänmaanystävien vastustuksesta; ja tuskin yksikään\nsaksalainen on tehnyt Wagneriaan niin jättiläismäiseksi kuin Péladan\nomansa.\n\nNykyaikaisen taiteen hyväksi hän on työskennellyt näyttelyillään, ja\nhän on perustanut kaiken symbolismin.\n\nMikä on miehessä vikana, koskapa hän ei ole tullut tunnetuksi\nomien piiriensä ulkopuolella? -- Hän oli liian sivistynyt kaikkien\nymmärrettäväksi; hän oli kristillismielinen kuin ristiretkeläinen,\nja sai senvuoksi pakanat vastaansa, hän piteli pahoin kolmannen\ntasavallan chequardeja ja panamalaisia.\n\nPéladanin vaikutus on arvaamattoman suuri, mutta hän ei vaikuta\nsuoranaisesti, vaan oppilaittensa kautta. Häneen ei viitata,\nmutta hänen altaastaan lainataan; hänen personalleen ei annettu\nmitään arvoa, ja syynä siihen olivat hänen poimukauluksensa kuten\nKirkegaardilla hänen vihreä sateenvarjonsa; mutta hän elää kuin\nhuutavan ääni, joka toi germaanisen sivistyksen maahansa, ja aukaisi\nsen suljetut portit Europalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmishenki heräsi eristymistilastaan ja tunsi voimiensa loppuvan\nkatkaistuaan kosketuksensa tuonpuoleisen maailman kanssa. 90-luvun\nerikoispiirteenä oli sen pyrkimys henkimaailman yhteyteen.\nSittenkuin Hæckel nimittäin oli laatinut 80-luvulla järjestelmänsä\nSystema Naturæ eli Luomisen Sukutaulu, oli luonnontieteen aika\nmennyttä, ei tehty yhtään uutta merkitsevää keksintöä; suurinta\nhälinää herätti serumparannuskeino, mutta se huomattiin vääräksi;\nsitten oli kaikkialla pelkkää pikku kähnimistä; vanhoja väitelmiä\nkehitettiin hiukan ja pidettiin suurta melua, vaikka vainu oli väärä.\nLuonnontiede oli todenteolla tehnyt vararikon. Ajan voimalähteen,\nsähkön, liitti teollisuuden palvelukseen oppimaton Edison, joka\nvalmisti valon ja teki fonograafin; puhelimen keksi Bell 60-luvulla;\njoten vallassa oleva darwinilaisuus ei ole milloinkaan vaikuttanut\nkäännettätekevästi aikansa sivistyselämään, ei edes kemiaan,\njossa Mendelejeffin perioodinen järjestelmä on kuin hautakivenä\njärjestelmällisyyden kuolinkentällä.\n\nSilloin ihmiskunta huomasi olevansa harhatiellä ja kääntyi takaisin\nlöytääkseen uuden polun tienristeyksestä. Oli kerätty ilmiöitä\nja tosiasioita, mutta ei voitu selittää mitään; selittäminenhän\noli ilmiön syiden tietämistä, ja kun huomattiin, että syyt olivat\netsittävissä \"tuolta puolen\", niin haettiin aivan johdonmukaisesti\ntuonpuoleista maailmaa. Nyt oli taas tullut mystiikan vuoro. Ja\nsilloin nousi Swedenborgkin satavuotisesta kuolonunestaan. Hän\npalasi takaisin monella muotoa. Balzacin hahmossa, jota alettiin\njälleen lukea helppohintaisena painoksena, jossa Swedenborgin\nnièce Séraphitasta löydettiin jälkiä Nietzschen yli-ihmisestä ja\nPéladanin androgynistä. Parisilaiset salatieteilijät löysivät jälleen\nSwedenborgin ja Böhmen tutkimalla Eliphas Leviä ja Saint Martinia;\nteosoofit havaitsivat hänet Blawatskyn Salaisesta opista. Mutta\nvoimakkaimman avun mystillisyydelle antoi Berthelot julkaisemalla\nalkemian historian. Tämä positivisti, joka oli tutkinut hiilivetyjen\nsynteesiä, teki tässä mystillisyydelle palveluksen, jota ei ollut\naavistanutkaan. Jos nimittäin muutamin sanoin tahtoo lausua alkemian\nja kemian eron, niin saattaa sanoa, että alkemia uskoi alkuaineiden\nvoivan muuttua toisiksi alkuaineiksi (transmutatsiooni), mutta\nuudempi kemia ei tehnyt sitä. Nyt oli Berthelot työn edistyessä\nalkanut osoittaa yhä suurempaa myötätuntoa alkemisteja kohtaan, mikä\nvahvisti heikkouskoisten rohkeutta jatkuvaan tutkimukseen. Samaan\naikaan oli Crookes \"Alkuaineiden synnyssä\" lausunut mielipiteenään\nsen, että \"alkuaineet\" olivat syntyneet ja kehittyneet toisistaan.\nLockyer oli Ranskan Institutille esittänyt epäilynsä siitä, että\nfosfori oli koottu aine, koska sillä oli kaksi spektriä. Tämähän\nkaikki oli sopusoinnussa vallalla olevan monismin eli kaikkeuden\nykseyden kanssa ja olisi aikalaisten pitänyt johdonmukaisesti olla\nsamaa mieltä, mutta epäjohdonmukaisesti kyllä pysyttiin mielipiteessä\nalkuaineiden erikoisesta muuttumattomasta luonteesta, millä vasten\ntahtoa pönkitettiin tuota hyljättyä oppia erikoisista luomistoimista.\n\nBerzelius oli kuitenkin vielä 1835 tehnyt seuraavan tärkeän\nkysymyksen: \"Ovatko metallit alkuaineita?\" ja vastatessaan tähän hän\noli lausunut seuraavat tärkeät sanat: \"Aine, jonka olen asettanut\nmetallien joukkoon, on ammonium, joka on kokoonpantu typestä ja\nvedystä; ja sen metallisoiminen sähkön avulla johtaa ajattelemaan\nyhdistettyä metallia. Muiden metallien yksiaineisuuden tekee\nepäilyttäväksi se, että ne elimellisessä luonnossa näyttävät syntyvän\naineista, joissa ei ole jälkeäkään näistä metalleista.\"\n\nNo niin, kun metallit eivät kerran olleet yksiaineisia, niin ne\nsaattoivat muuttua toisiksi metalleiksi, ja luonnollisena seurauksena\ntästä oli ehdottomasti: kultaa voidaan valmistaa!\n\nJa seuraava johtopäätös oli: On aina \"valmistettu\" kultaa\nrikkikiisusta, kun on luultu lioitettavan sitä. Mikä seikka selittää\nsen Gahnin havainnon, että melkein kaikki rikkikiisu sisältää kultaa.\n\nKuitenkin, ihmisen aivojen hitaus on niin suuri, vallankin\nharjaantuneiden, että kun ne ovat tehneet ensimmäisen korollaarin,\nniin ne eivät jaksa tehdä toista.\n\nSenvuoksi muuttui hämmästys tuhmaksi nauruksi, joka sittemmin\nkävi pahanilkiseksi ja päättyi irvistykseen. Kun viimein meidän\nvuosisadallamme Ramsay (ja Kelvin) todisti, että radium voi muuttua\nheliumiksi, niin vanhat rutinistit saivat kouristuksia huomatessaan,\nettä olivat joutuneet harhaan ja että oli liian myöhäistä kääntyä\ntakaisin.\n\nSiinä tarina kullantekotaidosta 90-luvulla, joka oli niin\nyksinkertainen, yksinkertaisempi kuin Kolumbuksen muna.\n\nPalatkaamme kuitenkin Swedenborgiin. Satapäisenä hän nousi\nhaudasta: Pulkovan astronoomit tervehtivät häntä astronoomina,\nKantin ja Laplace'n edeltäjänä; eläintieteilijät keksivät hänet,\nja huomasivat että Buffon oli Eläinkuntansa johdantoon anastanut\nhänen kosmogoniansa; etenkin kemistit ja vuorityön harjoittajat\nylistivät häntä; ja vihdoin tuli joukoittain fysioloogeja ja\nanatomian tutkijoita tuomaan suitsutusta ja mirhamia tuolle\nuudestasyntyneelle. Mutta suurimman tunnustuksen sai Swedenborg\neräältä kirjallisuushistorioitsijalta, Max Morrisilta, joka\npitemmässä tutkielmassa esittää nykyajan ylevät epäjumalat, itse\nGoethenkin Swedenborgin oppilaina. \"Swedenborg im Faust\" on\nkirjoituksen nimi (Euphorionissa 1899. 6 vihko), jossa nojautumalla\nAreana Coelestiaan todistetaan, että Swedenborg on välittänyt Kantin\nja Fräulein von Klettenbergin kautta (jo 1771) Faustin kosketukset\nhenkimaailman kanssa.\n\nMitä sanoivat Goethe-ystävät siitä? Eivät mitään, sillä kun vastausta\nei ole, niin ei virketa tavallisesti mitään!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiinä vuosisadan vaihteen tärkeimmät henkiset virtaukset, jotka\nloppuvuosina kuitenkin puhkesivat muutamiksi suuriksi säkeniksi,\njotka olivat sytykkeenä ja valaisivat uutta vuosisataa, josta\nkenties on tuleva kaikkein suurin, vaikkakin 1800-luku oli suurin --\n1400-luvun jälkeen.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nEster\n\n\nEster Borg, toimittajan ja Brita rouvan tytär, ei ollut kaunis\ntyttö. Sen hän tiesi itse, ja siksi kypsyi hänessä jo varhain päätös\ntulla joksikin, sensijaan, että olisi jäänyt miestä odottamaan.\nHän tuli ylioppilaaksi seitsentoistavuotiaana ja matkusti Upsalaan\nlukeakseen lääkäriksi, ei erikoista kutsumusta tuntien, vaan jotakin\ntoimittaakseen.\n\nHän pääsi nimensä avulla piireihin, joissa nykyajan kysymykset\nolivat käsitellyt loppuun ja joissa vallitsi uusi elämänkatsomus,\ntietoisuus tulevaisuudesta. Ei epäilty eikä emmitty enää, kaikki oli\npäivänselvää.\n\nMiestoverit kohtelivat häntä kuin toveria, mutta kuin miespuolista,\njota ei tarvinnut kursailla. Aluksi se tavallaan miellytti häntä, ja\nhän tunsi olevansa kohotettu sukupuoltaan ylemmäksi; mutta heti kun\nseuraan saapui kaunis naistoveri, niin muuttui käytös. Kun tätäkin\nkohdeltiin toverina, tapahtui se toisella tavalla. Kaunottarelle\noltiin kohteliaita kuin korkeammalle olennolle ikään, häntä\nkohdeltiin sanalla sanoen naisena. Raaka leikinlasku lakkasi, herrat\nkävivät säädyllisiksi, levisi lämpöä, ja vienon runollinen mieliala\nhiipi seuraan, jossa Ester tunsi itsensä vieraaksi, sillä eihän häntä\nvoinut hurmata naisellinen kauneus eikä hän saattanut toveriensa\nlailla tuntea ihastusta omaa sukupuoltaan kohtaan.\n\nSilloin hän huomasi asemansa kierouden; ja tuo tasa-arvoisuus\nmiesten kanssa ikäänkuin solvasi, loukkasi häntä, vallankin kun\nhäntä laiminlyötiin. Senvuoksi hän hoiti huolimattomasti ulkoasuaan,\ntukautti kokonaan naisellisuutensa, kävi kapakoissa, heitti keilaa\nja tappeli eräänä iltana sällien kanssa. Pyöräillessään hän käytti\nurheilunuttua ja polvihousuja, ja tämä puku muuttui vähitellen\nmiehenvaatteiden kaltaiseksi.\n\nToverit unhoittivat myöskin vähitellen, että hän oli nainen, eivät\nsanoneet alussa häntä milloinkaan Esteriksi, vaan Borgiksi, mutta\nillalla häntä nimitettiin Pelleksi, ja oli hänen yllään silloin\nkaulakapalla varustettu kauhtana ja päässä ylioppilaslakki, niin että\nkukaan ei voinut pitää häntä muuna kuin miehenä.\n\nEräänä iltana, kun oli otettu jättiläishutikka Rullanissa, ehdoitti\neräs medisiinari, että he menisivät tyttöjen tykö ja Pelle tulisi\nmukaan; sitä pidettiin vallan luonnollisena. Tapahtumanahan sillä oli\nuutuutensa, vaikkakin lääketieteen ylioppilas Ester Borg oli kaikesta\nperillä.\n\nTytöt kyllä katsoivat hiukan kummastellen tuota poikaa, mutta heillä\noli muuta ajateltavaa, ja sinnehän mentiin pääasiallisesti juomaan ja\njuttelemaan. Vieraiden joukossa oli myöskin muuan nuori kreivi, joka\ntiesi kuka Ester oli, mutta oudoksui kuitenkin sitä, että perhetyttö\noli tällaisessa paikassa.\n\nSali tyhjeni hetkeksi, niin että kreivi ja tuo valheellinen nuori\nherra jäivät kahden kesken.\n\nHuoneessa oli oma mielialansa; se oli matalakattoinen, mikä esti\npimenemisen pään yläpuolella; seinät olivat jaetut veistettyjen\nreunakoristeitten kehystämiin aloihin, joihin oli maalattu maisemia\npaimenineen ja paimenettarineen, jotka kaitsivat lampaita ja\nsöivät kirsikoita, viattomasti, lapsellisesti. Ikkunaverhot olivat\nisokukkaista taftisilkkiä, ja niiden lomitse näkyi linna kuutamossa.\nKreivi oli istuutunut vanhan pianon ääreen ja näppäili koskettimia,\nikäänkuin olisi varronnut, että Ester olisi keskeyttänyt hänet jotain\nvirkkamalla. Mutta kun tämä vaikeni itsepintaisesti, alkoi kreivi\nsoittaa Chopinin toista g-duuri nocturnea.\n\nEster ei tuntenut kappaletta, senvuoksi häntä hämmästytti nuo ihanat\nsävelet, jotka tuntuivat hänestä juuri nyt syntyneiltä. Sointujen\nvaihtelua duurissa, jotka kaikuvat kuin mollisävelet, syvintä\ntuskaa, joka on oma lohtunsa; uneton yö, jonka lievityksenä on se,\nettä synkät unet eivät häiritse, olkoonpa sitten valvonta kuinka\nkiduttava tahansa. Paikka muutti muotoaan, ympäristö sai kullan\nkajastuksen, ja nuoren tytön valtasi kaihomielisyys, joka oli outoa\nhänen välinpitämättömälle luonteelleen. Hän oli tullut tänne kuin\nanatomiasaliin, jossa oli inhoittava, mutta missä mielenkiinto\naateloi iljettävän. Äkkiä hänelle aukenee toinen puhtauden ja\nkauneuden maailma; valoisa pilvi eristi nuo kaksi epäsiististä\nympäristöstä, verhosi suojellen heidät ja sai heidät unohtamaan\nolinpaikan.\n\nKun kreivi oli lopettanut soiton, täytyi hänen puhua, koska tyttö ei\nvirkkanut mitään:\n\n-- Tiedättekö, mitä soitin?\n\n-- En, en tunne kappaletta.\n\n-- Se oli Chopin'ia! Ja minusta tuntuu kuin hän olisi runoillut tämän\nnocturnen yöllä, tällaisessa paikassa, missä käy kaihomieliseksi\netsiessään iloa, jota ei ole; missä tuntee olemassaolon koko\nviheliäisyyden nähdessään epätäydellisimmän kaikesta epätäydellisestä.\n\n-- Uskotteko, että Chopin todellakin kävi tällaisissa paikoissa?\nkysyi tyttö, joka ei ollut vielä päässyt oikein mukaan.\n\nKreivi hymyili surullisesti:\n\n-- Kävi tietenkin; olisiko se niin ihmeellistä? Te ja minäkin olemme\ntäällä.\n\nTuo te ja minä kohotti heidät yläpuolelle, ja yhdisti heidät.\n\n-- Se on totta, vastasi Ester naivimmin kuin tahtoi, hän kun siten\nhyväksyi kohteliaisuuden.\n\nKreivi hymyili sille naiselliselle piirteelle, mikä ilmeni siinä,\nettä Ester ei halveksinut lausuttua kohteliaisuutta, ja sillä\nhetkellä tyttö tunsi, että häntä puhutteli toisessa maailmassa\nliikkuva olento, ja hän etsi kosketusta tuon paremman kanssa.\n\n-- Mitä te oikeastaan teette täällä? Miksi olette täällä? kysyi hän\nmelkein vasten tahtoaan soimaavasti.\n\n-- Niin, neitiseni, ei ole helppo sanoa sitä. Seuraan mukana; annan\nepäilyksen varjon langeta ylleni, että olen muiden kaltainen,\nvälttääkseni joutumasta muiden väärien epäluulojen alaiseksi.\nNäissä paikoissa ja niiden asukkaissa on sitäpaitsi vetovoimaa. He\nelävät kuin luonnontilassa, jonka me olemme jättäneet taaksemme,\nja senvuoksi heidän käytöksensä tuntuu minusta naivilta kuin\nmaalaistytön. En näe milloinkaan mitään julkeaa, en katumusvaivaa,\njoka osoittaisi tietoisuutta väärästä; en ymmärrä sitä, mutta en\nvoi tuomitakaan, en hyväksy sitä myöskään. Joulunaikaan, itse\njouluiltana, kuljin sairashuoneen tyttöosaston ohi. Talohan on sen\nnäköinen kuin se potisi kaikkia kipuja ja rappaus on irtautunut\npaikkapaikoin kuin haavarupi. No niin, kuljin joulumietteissä\nsiitä ohi, ja läpi pohjakerroksen rautaristikko-ikkunain tunkeutui\nlaulu kadulle; tunsin hetken aikaa suunnatonta tuskaa, kun asetuin\nnoiden onnettomien asemaan -- ajatelkaa! jouluilta noiden seinien\nsisäpuolella! -- Mutta mitä tapahtui? Laulu kaikui voimakkaammin\nkorviini, ja minä kuulin: Ylioppilaan riemusta laulamme vain...\n\nEster keskeytti ja jatkoi:\n\n-- Tein juuri kierrokseni siellä sinä iltana, ja näin heidän\ntanssivan joulukuusen ympärillä, jossa riippui ristiinnaulitun\nkuva, jonka he olivat saaneet Elisabet-yhdistyksen sisarilta.\nHe iloitsivat yhtä teeskentelemättömästi ristiinnaulitusta kuin\npiparikakku-ukoista. He sanoivat ristiinnaulittua Vapahtajaksi,\neikä Kristukseksi, ja Jeesus nimeä he eivät lausu milloinkaan. He\nuskovat Vapahtajaan ja puhuvat hänestä kuin pikku lapset; jos he\nkuulevat vapaa-ajattelijan pilkkaavan, niin heitä pöyristyttää ja he\nilmaisevat kauhunsa. Voitteko selittää näitä ihmisiä?\n\n-- En! Sitä en voi! vastasi kreivi; ja senvuoksi kohtelen heitä aina\nepämääräisellä kunnioituksella kuin kanssaihmisiä ikään. Oletteko\nmuutoin huomanneet, että ette näe heidän seinillään milloinkaan rivoa\nkuvaa, tuskin kuulette heidän koskaan sanovan törkeätä sanaa...\n\n-- Niin, minähän en saa lääkärinä ja (tässä Ester pysähtyi, mutta\nlaski kuitenkin sanan huuliltaan) naisena kuulla sitä...\n\n-- En minäkään, vastasi kreivi... Silloin Ester hymyili:\n\n-- Riippuu kai siitä, kenelle he puhuvat. Kreivi punehtui kuin mies,\njolle nainen lausuu kohteliaisuuden, ja peittääkseen hämmästyksensä\nhän jatkoi hyvin innokkaasti:\n\n-- Mutta ominaisinta näille tytöille on heidän halunsa nauraa; pitää\nolla hauskaa, kaiken pitää olla hauskaa, ei senvuoksi, että he\ntahtoisivat unhoittaa ja tukauttaa omantunnon äänen, kuten me ennen\nluulimme; heitähän sanotaan ilotytöiksi, ja se on oikea nimitys. Mikä\nluonnollinen valikoima ihmisiä tämä sitten on? Mitä teidän tieteenne\nsanoo siitä?\n\n-- Se ei voi sanoa mitään, sillä se ei tiedä mitään. Mahdollisesti\nhe ovat villien läheisiä jälkeläisiä, heillä kun on toisenlainen\nomatunto kuin -- meillä, sillä on melkein mahdoton herättää heissä\nhäpeäntunnetta; he eivät tahdo kuulla puhuttavan siitä, eivät ymmärrä\nsitä, eivät välitä siitä, ja vakavia miehiä he pelkäävät pahimmin.\n\n-- Sen kyllä tiedän, vastasi kreivi; minua he vihaavat senvuoksi,\nettä olen ikävä, enkä minä ole kuitenkaan milloinkaan koettanut puhua\njärkeä heille; mutta minä en osaa nauraa...\n\n-- Ettekö? Mutta se on niin terveellistä!\n\n-- Jos kerran näen jotain hymyiltävää, niin olen hymyilevä; se\non inhimillistä; mutta nauru on aina ilkeätä, ja sen synnyttää\nhullunkurinen, nurinkurinen, paha; senvuoksi se muuttuu tavallisesti\nkyyneliksi ja sitä seuraa usein tyhjyydentunne, joka päättyy\ntodelliseen itkuun, aiheettomaan itkuun.\n\nNyt vasta Ester huomasi, että nuoren kreivin yllä oli hännystakki.\nTämä näki sen ja jatkoi:\n\n-- Katselette hännystakkiani! Olin illallisella professori X:n luona.\n\n-- No?\n\n-- Se on hirvittävää, mutta kenties hyödyllistä. Nuoret\nharjoittelevat vaikenemaan ja vanhat salaamaan ajatuksiaan;\nkaikki kulkevat kuin päitsissä, jotta eivät purisi toistaan; ja\ntänä iltana oli seura sellainen, että kukaan ei uskaltanut lausua\njärjensanaakaan; kaikki olivat ääneti. Sitä sanotaan ajatusten\nvaihtamiseksi. Tiedättekö, sellaisten naamiaisten jälkeen kaipaa\ntänne. Muutoin kiirehtivät kaikki illallisvieraat tavallisesti\nkahvilaan, saadakseen sanoa siellä sen, mitä kutsuissa ei sanottu.\n\n-- Onko mielestänne hauskaa elää? kysyi Ester aivan äkkiä.\n\n-- Elää? Onko tämä elämää? kysymyksessähän on vain kuolettaminen,\nkaikkien terveiden, voimakkaiden vaistojen kuolettaminen, joiden\ntulisi säilyttää elämää; ja ellei niitä kuoleta kieltäymyksen kautta,\nniin kuolee sairaalassa, tai kuolee sitten myöhemmin kylmänvihoihin\npyhässä avioliitossa. Tuo 80-luvun elämänilo oli hirvittävää\nlörpötystä; profeetat vaipuivat suruun, ja kaikki palasi jälleen\nvanhalle ladulleen. Tiedättekö, minulla on ystävä, joka makaa\nsairaalassa ja tekee hiljalleen ja varovaisesti kuolemaa.\n\n-- Tunnen hänet; tarkoitatte runoilijaa?\n\n-- Aivan oikein, lähdemmekö sinne, kuutamossa? Hän ottaa asian sangen\nlevollisesti.\n\n-- Kernaasti! vastasi Ester, ja he lähtivät liikkeelle.\n\nOli kirkas syysyön kuutamo ja ilma oli lauhkea; he kulkivat hiljaisia\npikku katuja, suuria vihreitä katuja ja saapuivat sairaalan puistoon.\nMahtavien puiden siimekseen oli pystytetty telttoja sairaille,\njotka nukkuivat tai valvoivat niissä, mikä mitenkin. Mutta erään\nvaahteran alla istui alilääkäri ja joi whiskyä kandidaatin kanssa.\nEster ja kreivi, jotka tunsivat molemmat, astuivat esille ja kysyivät\nrunoilijaa.\n\n-- Hän makaa tässä vieressä ja on valveillaan, vastasi alilääkäri,\nmutta hänellä ei kai ole enää pitkiä aikoja, koskapa on lähettänyt\nnoutamaan professori X:ää.\n\n-- Mitä? Teoloogia? kysyi Ester ihmeissään.\n\n-- Niin, ukko ja Akselhan seurustelivat kaikessa ystävyydessä,\notellakseen, kaikessa ystävyydessä, ja runoilija on pyytänyt meitä\ntodistajiksi heidän viimeiseen taisteluunsa estääkseen väärät\nselonteot asiain kulusta.\n\n-- Saammeko sitten sillä aikaa pistäytyä hänen luokseen?\n\n-- Tehkää hyvin; hän makaa lukien Andersenin satuja.\n\nEster ja kreivi astuivat lähimpään telttaan, ja siellä lepäsi Aksel\nE. lukien lyhdyn valossa.\n\nHän oli pieni kuihtunut olento, jolla oli musta täysiparta,\neksoottinen ulkomuoto, ranskalainen tai italialainen; hänen silmänsä\nolivat suuret, loistavat, ja hän katsoi tutkivasti hetken aikaa\nennenkuin tunsi tulijat, sillä hänen näkönsä oli alkanut heikentyä\nkuten kuulokin. Sitten hän hymyili, ojensi käden kummallekin ja pyysi\nkuiskaavalla äänellä heitä istumaan. Hän tiesi kyllä kuolevansa,\nmutta salasi sen itseltään, eikä tahtonut, että kukaan toinen sanoi\nsitä. Mutta toisinaan hän kävi ylpeäksi, ja silloin hän alkoi\nkehuskella pelottomuuttaan.\n\n-- Niin pojat, kuiskasi hän, nyt minä sammun; silmä kadottaa valonsa,\nkorva kuulonsa ja ääni sointunsa.\n\nNyt hän yski, kammottavasti, sillä hänellä oli pitkälle kehittynyt\nkeuhkotauti.\n\n-- Mutta nähkääs, vielä ei ole mitään hätää, sillä valtimo laskee\n38 asteeseen öisin, ja yöt ovat pahimmat. Olisi joka tapauksessa\nvahinko, jos minusta nyt aika jättäisi, kun nyt olen puhdistettu\ntupakasta, viinasta ja jos jostakin. Tunnen itseni kuin sisällisesti\npestyksi. Niin, on innoittavaa elää. -- Kuulkaahan, tuo Efraim\non kumma mies. Hän kirjoitti minulle kirjeen Norrbottenista ja\naloitti näin: Jos eläissäsi saat vielä tämän kirjeen. -- Ei niin\npidä kirjoittaa sairaalle ihmiselle. Niin, elämä! Tiedättekö,\nmikä on viheliäisintä, mitä olen elänyt?? Istukaa, niin saatte\nkuulla!... Ester muistaa tuon punatukkaisen tytön, jonka kanssa minun\nmuutoin piti mennä naimisiin! Niin, me matkustimme Pietariin, ja\nensimmäistä onnenaikaa seurasi ikävystyminen. Tiedättekö, millainen\nikävä kahdenkesken on? Yksin se voi olla vaikeaa; se on kuitenkin\nkohottavaa; mutta kahdenkesken se on kammottavaa, se on kuolemaa;\non sidottu toisiinsa, mutta vihaa toisiaan niin rajattomasti\nsenvuoksi, että sitoo toinen toistaan. No niin, hän oli hankkinut\nsalaa papereita, jotka sitoisivat minutkin vihkimisellä. Kun huomasin\nmillainen hän oli, niin sanoin köyhyyteni estävän avioliiton\nsolmimista, mutta silloin hän vastasi: minulla on rahaa. Meillä oli\nyhteinen huone vaatimattomassa hotellissa. Mutta eräänä päivänä --\nhän oli poissa puoli päivää -- hän vei minut ravintolaan, Pietarin\nhienoimpaan. Siellä hän esitti minut eräälle ystävälleen, joka\ntarjosi meille sadan frangin päivälliset. Minun ei tarvinnut muuta\nkuin pitää silmät auki ymmärtääkseni, ja kun he sampanjaa juotaessa\nvaihtoivat katseen, tein minä päätöksen. No niin; tullessamme yöllä\nkotia olin nukahtavinani. Kun tiesin, että hän oli vaipunut uneen,\nnousin vuoteeltani, otin hänen kukkaronsa, sillä omat rahani olivat\nlopussa; otin vaatteeni ja kenkäni, hiivin eteiseen; ja pukeuduin\njääkylmässä talvi-ilmassa -- kivieteisessä. Sitten juoksin asemalle.\nMutta seuraava juna lähti vasta kuuden tunnin kuluttua. Pojat!\nKuljeksin kuusi tuntia asemalla! Ja pelkäsin joutuvani kiinni\nvarkaana! -- Mutta minun onnistui paeta! -- -- -- Varas! Mitä siitä\nsanotte? -- Ja kuinka te olisitte menetelleet?\n\n-- Samoin, vastasi kreivi, joko sitten lohduttaakseen kuolevaa, tai\nuskoi hän todellakin voivansa tehdä niin.\n\n-- Varas! toisti Aksel E.\n\n-- No, oletko sitten myöhemmin soimannut itseäsi siitä? kysyi Ester.\n\n-- En, vastasi runoilija. Ajatelkaahan! En ole soimannut itseäni,\nmutta olen ollut raivoissani siitä, että olen ollut pakoitettu\njoutumaan sellaiseen iljettävään asemaan. Toimin täydestä\nvakaumuksesta, innostuksesta, ja sitten... mutta en tiedä, kenelle\nminun tulee olla suutuksissa. Sattumalle, kohtalolle, asianhaarat\novat minusta kuin henkilöitä, joita en voi määritellä, mutta jotka\nmielestäni ovat eläviä olentoja.\n\n-- Miksi olet lähettänyt noutamaan professoria? keskeytti nyt Ester,\njoka piti enemmän todellisuudesta.\n\n-- Professoria? Vai niin; olin vallan unohtanut! Olin näet yksin ja\ntahdoin otella hänen kanssaan.\n\n-- Etkö tahdo morfiinia ja nukkua sensijaan?\n\n-- Ei morfiini minuun pysty; ei, minä tahdon valvoa ja puhua; tahdon\nkuulla ääneni niin kauan kuin se vielä kuuluu!\n\nNyt ilmestyi teltan ovelle valkea ukonpää, joka ei ollut lainkaan\ntavallinen. Se ei ollut Paavalin pää, eikä Pietarinkaan, mutta hiukan\nkumpaakin. Edestä loisti hyväntahtoisuus, kohtaloon alistuminen,\nkristillinen nöyryys; mutta profiilista näkyi druidi, Odinin pappi,\njoka etsi piikiviveistä kaivertaakseen sydämen vankien povesta.\nMieleen juontuivat Upsalan hautakummut, Odinin lehdon puunoksat,\njoissa teurastettujen tuli riippua leppymättömän sovittajan uhreina.\n\nMutta Aksel E., joka näki lyhdynvalon heittävän vanhuksen\njättiläismäisen varjokuvan teltan kankaalle, piti hänen kuviotaan\nkuin pilvipeikkona, jonka näkee ukkosilman jälkeen. Siinä oli hiukan\nZeusin tai Mooseksen näköä, ja se vaikutti häneen valtavasti vasten\nhänen tahtoaan, kuten kaikkiin, jotka joutuivat tämän nuorison\nrippi-isän läheisyyteen.\n\n-- No, rakas Aksel, aloitti vanhus, kuinka voit nyt?\n\n-- Huonoapa se vain on, setä, vastasi Aksel E., joka katui jo, että\noli heikkoudessaan haastanut taisteluun tämän rotevan soturin.\n\n-- Kuinkas sitten on sielusi laita?\n\n-- Niin, nähkääpäs setä, sitähän olen juuri tässä maatessani\najatellut yhdeksänkymmentä päivää, mutta en ole päässyt selville.\n\n-- Etkö ole? Etkö ole? Eikö synnintunto ole herännyt sinussa?\n\n-- Ei ole. Tiedän kyllä, että olen syntinen, koskapa olemme synnissä\nsiinneet ja syntyneet; ja koska me kaikki olemme syntisiä, niin en\nminä ole mikään poikkeus, jonka pitää tunnustaa syntinsä toiselle\nsyntiselle, jonka tulisi yhtä suurella syyllä tunnustaa vikansa\nminulle, me kun olemme sisarukset...\n\n-- Olet vielä kaukana, poikaseni...\n\n-- Odottakaa hetkinen, niin sanon kaikki seikat syitä myöten, ja\nystäväni tässä ovat todistajiani. -- -- --\n\nSitten hän yski, ja hänen kuiskaava äänensä sai jälleen sointunsa\nhänen noustessaan istuvaan asentoon.\n\n-- Olin kaksitoistavuotias, kun mieskuntoisuuteni näyttäytyi. Aivan\nymmärtämättömänä, noin vain leikillä, minut viekoitteli muuan\nvanhempi toveri, jota sittemmin kirosin nuoruuteni viettelijänä\ntavatessani hänet jälleen paljon myöhemmin, jolloin hän mainitsi\n_oman_ viettelijänsä nimen. No niin, muuan kirja säikytti minut,\nja oli saattaa minut hourujenhuoneeseen iankaikkisen rangaistuksen\npelosta. Minusta tuli herännyt, ja luulin saavuttavani rauhan;\nmutta sitä mielentilaa, jonka uskonto synnytti, tahtoisin sanoa\nkadotukseksi; kaikki musteni ympärilläni, maailma ja ihmiset, ja\npahinta oli askeesi ja kidutus. -- Makasin paljaalla sängynpohjalla,\njonka tukihihnat viilsivät ruumistani, ja minua palelsi pelkän\nlakanan alla; rukoilin iltarukoukseni uunin edustalla olevilla\nkivillä; kidutin itseäni nälässä; nöyrryin ihmisten edessä, niin että\nvetäydyin katuojaan, väistyin jokaisen tieltä, koska pidin itseäni\nkaikkein huonoimpana ja arvottomana kävelemään katukäytävällä. Kun\nsitten olin voittanut itseni, niin ahdistivat unet minua öisin; ja\ntuo uusi selittämätön säikytti minua niin, etten uskaltanut nukkua;\npyhä uni oli muuttunut minulle kiroukseksi; mutta sieluni oli\npuhdas, sillä minä runoilin vain kauniista asioista, sen tiedätte\nkaikki, jotka olette lukeneet nuoruuteni runoja. Kun sitten näin,\nettä hyvä tahto, kaikki ponnistukset olivat turhia, ja luulin, että\nelämäni kuluisi tyhjiin, kun huomasin, että Jumala pilkaten vastasi\nrukouksiini, silloin luulin olevani helvetissä, ja että Jumala oli\nhyljännyt minut. Silloin luin sattumalta Stagneliusta, ja sain\nhäneltä jonkinlaisen selityksen tähän kurjuuteen. Sielu oli kytketty\nruumiin kahleisiin, ja saattoi pysyä vapaana vain heittämällä\nsilloin tällöin lihapalan uhriksi eläimelle. Minä tein niin -- -- --\nja joka kerran niin tehtyäni on sieluni lähtenyt ankkurista, ja\nminä olen lentänyt yli rämeikköjen. Mutta heti kun vaivuin jälleen\nitsekidutukseen, askartelivat ajatukseni vain aistillisissa asioissa,\nkuten nälkäinen aina ajattelee ruokaa. Sitten kohtasi minua tämä\nsairaus! -- Kysytään sitten, miksi kaikki eivät saa sitä; ja miksi ne\neivät sorru ensin, jotka harjoittavat haureutta urheiluna, jota minä\nen ole tehnyt. Vastatkaa siihen! Lääkärit väittävät, että muutamat\nhenkilöt ovat vastaanottamattomia, siksi että heidän vanhempansa ovat\nolleet myrkytettyjä...\n\nNyt nousi Druidivanhus suutuksissaan ja nakkasi niskojaan:\n\n-- Oletko kutsunut minut luoksesi istumaan ja kuulemaan tuollaista\nsikamaisuutta?\n\n-- Juuri niin, ukkoseni, sinun täytyy kuunnella minua, huusi\npienoinen mies vuoteellaan; ja tarttui tuohon valkeaan partaan\nikäänkuin olisi tahtonut temmata irti tekoparran. Sinun täytyy\nkuunnella minua, sinun täytyy tietää, ennenkuin tuomitset. Tiedä,\nettä tunteeni olivat joutua harhateille, kun pidättäymisellä koetin\nvapautua tuosta helvetinpoltteesta; tiedä, että isäni kotilääkäri\nmääräsi minut naisten pariin, ja että tämä tapahtui isäni tieten ja\ntahtoen.\n\n-- Sen sinä valehtelet, vastasi ihmisuhraaja.\n\n-- Ettäs kehtaatkin: häpeä hiukan! Sinä vanhus, joka olet maannut\naviovuoteessa rakastamasi naisen kanssa, se on onni, joka ei tule\nmilloinkaan nuoren miehen osaksi siksi, että hänellä ei ole leipää:\nsinun pitäisi sääliä, pitäisi lohduttaa, mutta sinulla on vain kiviä\nja käärmeitä leivän ja kalan asemesta.\n\nUkko tarttui yöpöydällä olevaan kirjaan, ja nähdessään Andersenin\nsadut, asetti hän sen jälleen paikoilleen kasvoillaan pettymyksestä\naiheutunut anteeksiannon ilme.\n\n-- Niin, tirsku vain saduille, mutta lue se, jossa kerrotaan papin\npahoista unista sen jälkeen kuin tämä oli saarnannut iankaikkisesta\nrangaistuksesta. Tunnetko sitä?\n\n-- Täällä on minun osani suoritettu loppuun, harhautui Druidi\nsanomaan.\n\n-- Sinäpä sen sanoit; osasi! jatkoi kuoleva. Muista maailmalliset\npyyteet omissa povissanne, sinä, joka olet niistä saarnannut\nnuorisolle, ajattele koko tuota \"sisäisen mielen vapautumista\nmaailman lumouksesta\", kun maailma ensi kerran on lumoava sinut,\nhovisaarnaaja! \"Voi sitä, ken tässä taistelussa sortuu ja heittää\naseensa\", Principiis obsta! Sinä tunnet nuorison viettelykset,\nvanhus, mutta sinä et tunne vanhuuden viettelyksiä, silloinkuin\nmaailmallinen kunnia ja kunnianosoitukset houkuttelevat sinut\nluopumukseen, sinun hetkesi tulee, jolloin olet kolmasti kieltävä\nvapahtajasi, Pietari, jolloin tulet viekoitelluksi ylistämään\nantikristusta, joka hiipivine oppeineen puolusti syntiä, jolloin\nJumala on lyövä sinut sokeudella, niin että kilvoitellen pyrit sen\nvaltaistuimelle, joka on pistänyt vapahtajaamme kantapäähän! Ole\nvaruillasi! se hetki on koittava, ja ajattele silloin minua, jota ei\nenää ole...\n\nTässä sammui sairaan ääni ja hän painui jälleen pielukselle ja vaipui\nunenhorrokseen.\n\nHovisaarnaaja, sillä siksi hänen hahmonsa oli nyt muuttunut, ja\nmonta hänellä niitä olikin, oli nyt käynyt korkeaksi ajatellessaan\narvokkuuttaan, joka oli säilytettävä opiskelevan nuorison nähden,\njoka oli kuullut hänen saamansa läksytyksen; ja ikäänkuin\njättäen lopun asianomaisen lääkärin huomaan, kohotti hän kätensä\njäähyväisiksi ja virkkoi tyhjänpäiväisen sanan:\n\n-- Tohtori pitää huolen, että hän saa nukkua.\n\nSitten pilvipeikko alkoi kasvaa teltan katossa ja kävi peljättävän\nsuureksi, jolla oli jättiläismäinen pää, alkuajan ihmisen, joka\nkivitti kirkkoja, ei suvainnut kellonsoittoa ja kauhistui kristityn\nveren hajua. Sitten jäljellä oleva osa kutistui ja ryömi ulos teltan\naukosta.\n\nTasangolta tuleva yötuuli ravisteli suuria vaahteroita, jotka\nhumisivat ja solisivat kuin pikkukivien yli juokseva puro;\ntelttakangas aaltoili pienissä kareissa ja lyhdyn neljä\nnurkkapylvästä heitti häkin muotoisen varjon, missä näkyi sairaan\nvalkeat kasvot, joissa kuvastui ihmisen suunnaton tuska, joka kärsii\nmielestään syyttömästi.\n\n-- Hän nukkuu ilman morfiinia, sanoi alilääkäri valtimoa koeteltuaan.\n\nNuo kolme nuorta ihmistä astuivat ulos, ja istuutuivat whiskypöydän\nääreen vaahteran alle. Kuu oli painunut alemmaksi ja paistoi valkeana\nteltan kankaalle; leiri, haavoittuneille ja kuolleille rakennettu.\n\n-- Niin, pojat, alkoi alilääkäri, pääsettekö selville siitä\nprofessorista? Minä teosoofina ja martinistina olisin taipuvainen\notaksumaan, että jokin vieras sielu on aikaisin oksastanut\nitsensä tähän metsärunkoon, ja elää yhä loisena hänessä. Tämä\nsuurinkvisiittori ei ole oikeastaan se, miltä hän näyttää; jos\nsaisin ajaa hänen partansa ja leikata hänen tukkansa, niin näkisitte\nluultavasti tyypin Lombroson albumista: tarkoitan, että hän on paha\nihminen, joka tuntee pahuutensa, ja on siksi saanut sen tutkaimen\nlihaansa, jota sanotaan uskonnoksi; tai on hän itse pannut kapulan\nsuuhunsa, jotta ei purisi. Oletteko huomanneet, että hyvät ihmiset\neivät ole milloinkaan heränneitä? ja että heränneet tuntuvat aina\nilkeiltä meistä tavallisista syntisistä? Olin nuorena herännyt, ja\notin vastaan uskonnon kuin vihaisten koirien piikkikaulaimen. Ilman\nnuoruuteni ankaraa uskonnollisuutta olisi minusta tullut ihmispeto,\nsillä en ollut luonnostani hyvä. Herännäisyys on mielentila, joka\ntulee tai on tulematta; on siis järjetöntä vihata tai soimata ihmistä\nhänen mielenlaatunsa vuoksi; herännäisyys on katumustila, pyrkimys\nkohoamaan kasvatuksen kautta yli-ihmiseksi; epäonnistuu usein, ja\nsenvuoksi heränneet näyttävät teeskentelijöiltä, vaikkakaan eivät\nole; uskonnollinen ihminen on aina hiukan muita huonompi, siksi\nettä hän tarvitsee ruoskaa, ja hiukan muita parempi, siksi että hän\nkäyttää ruoskaa. Ajatelkaahan _uskonnotonta_ Oftedalia? Hän olisi\nollut todennäköisesti Caligula; nyt tuli hänestä vain pienoinen\nLudvig XV:s; onhan aina jotakin voitettu. Mitä sitten Akselin\ntunnustukseen tulee, niin tiedän sen todeksi, ja oli tuskallista\nkuulla vanhuksen tekevän hänet valehtelijaksi, mutta varmaankaan\nhän ei paremmin ymmärtänyt, sillä ei kai hän ole milloinkaan elämää\nelänyt. Ja nähkääpäs, se on suuri kysymys, onko elämä läpeensä\nelettävä vai kierrettävä ulkopuolelta koko moska. En tiedä; muutamat\nsukeltavat kerran ja uivat edelleen; muutamat jäävät pohjaan. Se\ntuntuu olevan määrätty jokaiselle ennakolta, ja näyttää siltä, että\nAkselin gnostilaisuus, jonka hän oli saanut Stagneliukselta, oli\nherättänyt hänessä tarpeen tuhota aineellisen pohjan, jotta henkinen\nolisi päässyt vapauteensa. Jos uskonto yleispiirteissään katsottuna\non liittymistä maata ylempään, niin oli Aksel uskonnollinen, sillä\nhän oli aina lennossa, etsi aina ilmiön syitä, piti elämää jonakin\nväliaikaisena muotona, ohimenevänä, tilapäisenä vierailunäytäntönä,\nkärsi olemassaolosta, ja kaipasi kotia. Hän ei ollut mikään paha\nihminen, pikemmin päinvastoin...\n\nTässä Ester, joka oli tullut liikutetuksi, keskeytti puhujan:\n\n-- Miksi sanot hän _oli_?\n\nLääkäri näytti tahtovan peruuttaa sanansa, mutta se oli liian\nmyöhäistä:\n\n-- Sanon _oli_ senvuoksi, että häntä ei _ole_ enää. -- Tiesin sen\nhetki sitten.\n\n-- Onko hän kuollut?\n\n-- On!\n\nSyntyi äänettömyys, ja noiden kolmen kasvot kalpenivat. Yksikään\nei tahtonut sanoa mitään jokapäiväistä katsoessaan silmästä silmään\ntuota suurta arvoitusta. Mutta he nousivat ja menivät telttaan\nlausumaan jäähyväisiä.\n\nAamu oli valjennut ja lyhty sammunut.\n\nHeikko ruusunhohde punasi telttakangasta ulkoa, ja kuollut lepäsi\npää taaksepäin vaipuneena, suu avoinna kuin haltioitumistilassa, ja\nsilmät luotuina ylös; kasvot säteilivät kuin hurmauksessa ikäänkuin\nhän olisi nähnyt jotakin suunnattoman kaunista, unelmiensa maan\nkenties.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkän talven jälkeen Upsalassa tuli jälleen kevät, ja Ester saapui\nkotia vanhempiensa luo. Storö oli muodostunut kylpypaikaksi ja oli\nsinne rakennettu seurahuone; sinne saapui kansaa kaikenlaista,\npurjehtijoita, kesävieraita. Ja Esterin täytyi pukeutua hienon\nnaisen tavoin, mikä tuntui hänestä sangen eriskummalliselta; etenkin\nvalkeissa pukimissa tuntui ikäänkuin olisi kulkenut makuuvaatteissa,\nne muistuttivat niin lakanoita ja pieluksia, hän tuumiskeli. Mikään\nei sopinut hänelle, ei näyttänyt hyvältä, ja tietäessään sen,\npysytteli hän syrjässä. Mutta Brita rouva pakoitti hänet käymään\nseurahuoneella, sillä hän ei saanut unohtaa olevansa nainen. Nämä\nhetket olivat hänelle katkerimmat silloinkuin tanssittiin. Silloin\nhän saattoi istua seinivierellä ja odottaa tuntikausia tanssiin\npyyntöä, mutta yksikään herra ei tullut: ja jos joku todellakin tuli,\nniin hän näki siinä vain sääliä rumaa tyttöä kohtaan, ja se loukkasi\nhänen sisintään. Silloin hän ei mennyt, vaan painui metsään, läksi\nmerelle, mutta lähetettiin jälleen tanssisaliin seuraavan tilaisuuden\nsattuessa. Tämä hänen naisellisuutensa näytteille asettaminen, tämä\nkilpailu epätasaisessa, arvottomassa taistelussa raateli häntä, ja\nhän kirosi sitä julmaa huvitusta, missä luonnostansa kovaosaiset\nasetettiin julkisen huomion alaisiksi.\n\nOli sellainen tanssi-ilta alkukesällä. Vanhemmat kuuluivat\njohtokuntaan, ja Ester oli heidän takiaan ja ajatellen myöskin\njuhlan hyväntekeväistä tarkoitusta lähtenyt mukaan. Mutta hän ei\nollut mennyt sisälle, vaan istuutunut lasiseinäkuistille, josta hän\nnäki parien kulkevan ohitse. Enin häntä tuskastutti pettymystä ja\nmielikarvautta kuvastavien kasvonilmeittensä peittäminen, ja tämä\nväkivalta muutti hänen ilmeensä hurjiksi ja uhmaaviksi.\n\nHänen siinä istuessaan tuli muuan upsalalainen medisiinari hiukan\niloisella tuulella eräästä purjeveneestä:\n\n-- Kas, Pellehän se on, sanoa paukahutti tämä. Onko\nSaulkin profeettojen joukossa? Et kai sinä käy tällaisissa\nreproduktsioonieläinten näyttelyissä?\n\nEster jäi sanattomaksi, ja toveri meni sisään pyytämättä häntä\ntanssiin. Se että tämä ei pannut kysymykseenkään sitä, että hän\nolisi tahtonut tanssia, loukkasi Esteriä erikoisesti, huolimatta\nkohteliaisuudesta miehen kaksimielisessä lausunnossa, tämä kun piti\nhäntä liian hyvänä moiseen ilveilyyn.\n\nHetken kuluttua näyttäytyi nuori Upsalan kreivi tanssittaen huvien\nkuningatarta, seudun kaunotarta, joka lepäsi hänen käsivarsillaan ja\njoi hänen katseitaan. Ester näki heidän astuvan saliin, tanssivan,\nja sitten keskustelevan. Kaikki kylpyvieraat seurasivat noita kahta\nmerkitsevin katsein, ja erään vanhan naisen, joka astui salista,\nkuultiin sanovan:\n\n-- Tuosta tulee kreivitär! Onneksi olkoon; kreivi, jonka isä on\nrahastonhoitaja, ja joka itse on sosialisti, siitä sukeutuu hieno\nkauppa.\n\n-- Mutta hän on miellyttävän näköinen! vastasi toinen naisista.\n\nEster kuuli tämän; ja nähdessään nyt uuden ilmeen kreivin kasvoissa,\njotka kuvastivat nuoren kaunottaren ilmeitä, silloin hänen mielensä\nmusteni, ja hän ymmärsi, miksi ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista\nloistoa kreivin kasvoilla omassa seurassaan.\n\nHän läksi suoraa päätä kotia ja istuutui omaan kamariinsa. Oli yö,\nmutta valoisaa, ja muutamat seurahuoneen soiton yksinäiset sävelet\ntunkeutuivat hänen huoneeseensa. Silloin hänen mieleensä muistui\nChopinin nocturne, jonka kreivi oli soittanut hänelle tuossa\nharvinaisessa seurapiirissä Upsalassa. Ollen luonteeltaan kylmä ja\njärkevä, hän oli luullut olevansa yläpuolella sellaisia lapsellisia\ntunteita kuin erotiikka on, mutta nyt hän oli takertunut siihen,\nsiitä ei ollut epäilystäkään. Ja siinä hän nyt itki tuskasta, että\noli ylenkatsottu.\n\nKun hän ei saanut unta, läksi hän ulos; joutui alas rantaan ja otti\nveneen; istuutui soutamaan ja suuntasi ulapalle kohti pientä luotoa,\njoka tavallisesti oli hänen päämääränään.\n\nMutta hänen täytyi soutaa seurahuoneen ohi, ja sieltä kaikui vielä\nsoitto; himmenneet valot loistivat ikkunoista. Hän tahtoi paeta,\nmutta jokin voima veti häntä sinne kuin virran pyörre. Silloin hän\nvetäisi aironvedon ja kääntyi suoraan ulommaista nientä kohti, niin\nettä maa jäi hänen taakseen, ja ohjasi sitten ulapalle.\n\nMutta maista tuleva heikko tuuli kantoi hänen korviinsa pianon\nsävelet. Ja hänen oli pakko soutaa valssin tahdissa, yksi, kaksi,\nkolme, mikä tuntui siltä kuin häntä olisi komennettu tuolta sisältä,\ntuolta kaukaa, missä _heidän_ ruumiinsa keinuivat samassa tahdissa.\nSilloin hän muutti jälleen suuntaa, mutta ei päässyt pakoon, ei\npäässyt tästä lumopiiristä. Äkkiä taukosi valssi, ja syntyi hetken\nhiljaisuus, jota vain lokit ja laineiden loiske häiritsivät. Mutta\nsilloin alkoi äänettömyys soida, ja hän kuuli mielessään nocturnen,\ntunsi sen pikemmin, kuten voi muistella soittoa hiljaisuudessa.\nKuitenkin, nehän olivat oikeita säveliä, g-duurissa, jotka kaikuivat\nkuin mollissa; Ester tunsi hänen kosketustapansa, soittotapansa! Mikä\nkavallus! Hän soitti heidän Chopiniansa tuolle toiselle, veti hänet\nheidän peitteensä alle, johon he olivat kerran kätkeytyneet!\n\nNyt hän todenteolla pakeni aukealle merelle, ja koetti airojen\nmelulla vaientaa soittoa; veden kohina kokassa auttoi sitä, ja\nlopulta hän pääsi pois kuulopiiristä, soutaessaan pienen luodon ohi,\njolla kasvoi petäjä. Mutta hiljentäessään vauhtia ja lakatessaan\nsoutamasta hän kuuli luodon takaa airojen hiljaista narinaa hankaimia\nvasten. Seuraavassa silmänräpäyksessä pisti soutuveneen terävä kokka\nesiin matalan paaden takaa, näkyi pää, ja airoissa oleva kreivi tuli\nnäkyviin.\n\n-- Esterkö se on? kysyi hän aivan rauhallisesti.\n\nTyttö vastasi, vähääkään hämmästymättä:\n\n-- Niin on, oletko sinä täällä?\n\nSe, minkä hän luuli jättäneensä taakseen, oli hänen edessään;\nvirranvaihdos tapahtui niin äkkiä, että hän toimi heti säännöllisesti.\n\n-- Siellä sisällä oli hirvittävä näytös! jatkoi kreivi.\n\nNyt vasta Ester joutui takaisin äskeiseen kiusalliseen mielialaansa:\n\n-- Luulin, että olisit vielä jäänyt tanssimaan kaunottaren kanssa!\n\n-- Ei kiitos! Hän oli sellainen, jonka pyydyksissä aina piti olla\njonkun; keimaileva kokotti! Hän viritti pauloja minulle saadakseen\nmeriupseerin, ja sitten hän otti meriupseerin kiduttaakseen\npostimestaria, ja heti paikalla saattoi nähdä, että hän lopuksi oli\nottava apteekkarin.\n\n-- Niinkö? tokaisi Ester, häntä nimitettiin jo kreivittäreksi.\n\n-- Vai niin, hän varasti minut? Sen näköinen hän oli, ja sellainen\npäättyy kyllä koiramarkkinoihin.\n\n-- Mitä se on?\n\n-- Laskemmeko maihin katsomaan auringonnousua?\n\nHe laskivat maihin; ja kun syy Esterin suruun oli poistunut,\nvaipui hän jälleen vanhaan tavalliseen mielentilaansa, hiljaiseen\nvälinpitämättömään epäilyyn, ja aavistamatta mitään erotiikasta.\n\nJa niin läksivät he kotia auringonnousussa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKreivi Max viipyi kahdeksan päivää Storön hotellissa, ja seurusteli\nkoko ajan tuttavallisesti Esterin kanssa. He purjehtivat ja\nkävelivät, mutta eivät menneet milloinkaan seurahuoneelle; heidän\nsuhteensa pysyi ennallaan; ainoan eron huomasi vain siinä, että Ester\nalkoi pitää huolta ulkoasustaan, naisen pukua seurasivat naiselliset\ntavat, ja hänen olemukseensa ilmestyi eräitä kesyttömän, terveen\nkauneuden piirteitä. Vanhemmat eivät virkkaneet mitään, sillä he\ntiesivät, ettei siitä olisi ollut mitään apua. Mutta eräänä iltana\n-- eräänä iltana olivat nuoret painuneet kauaksi metsään merta\nkatselemaan. Ester oli istuutunut paadelle, ja Max oli heittäytynyt\npitkälleen hänen viereensä. Se näytti sydämellisemmältä kuin itse\nasiassa oli, vallankin kun Max juuri oli tarttunut tytön käteen ja\nkysynyt, mistä tämä oli saanut sormessaan olevan sormuksen.\n\nSilloin astui yht'äkkiä esiin isä Borg, toimittaja, ja vapisten hän\nsai suustaan vain nuo tavanmukaiset sanat:\n\n-- Onko herrasväki kihloissa?\n\nAsema oli kiusallinen, ja kreivinhän täytyi puhua ensin:\n\n-- Sitä emme ole milloinkaan ajatelleet, hän vastasi ja nousi,\nhitaasti, mutta hän tarkasteli Esterin kasvoja, joihin oli tullut\nuusi ilme, häpeän, kainouden ja lapsellisen pelon isää kohtaan,\nja hän havaitsi yhdellä erää heidän sisäisemmän suhteensa laadun.\nSenvuoksi hän jatkoi, mutta toisella äänellä:\n\n-- Sehän riippuu sitäpaitsi Esteristä.\n\nTämä myönnytys sai tytön hahmon jälleen muuttumaan, ja isä oli\ntahtomattaan sytyttänyt sen kipinän, joka ei vielä äsken ollut\nsyntynyt.\n\n-- Koska Max pitää sitä mahdollisena, ja...\n\nSitten purskahti hän itkuun, ja heittäytyi isän syliin ikäänkuin\nolisi sinne tahtonut kätkeä tunteet, joita hän itse häpesi.\n\nGustaf Borg ei ollut pitkiin aikoihin kokenut tällaista, ja\npitäessään Esteriä helmassaan, tuntui hänestä kuin tämä olisi ollut\njälleen lapsi, ja hänen isälliset tunteensa siirtyivät tuohon nuoreen\nmieheen, jonka käteen hän tarttui.\n\n-- Onneksi olkoon sitten, hän sanoi, ja karkaisi luontonsa. Nyt jätän\nteidät, mutta odotan herrasväkeä päivällisille kotiani.\n\nJa sitten hän läksi.\n\nMuutos oli tapahtunut, muodonmuutos, ja nuo kaksi nuorta ihmistä\nseisoivat siinä, ei tovereina ja ystävinä, vaan miehenä ja naisena;\ntavallaan he huomasivat alastomuutensa, kainostelivat, heidän\näänensä sai uuden soinnun, uudet sanat syntyivät, he kulkivat käsi\nkädessä, kuten pienet lapset värisevien puiden siimeksessä, ja\nihmisiä kohdatessaan he eivät hävenneet, vaan olivat ylväitä kuin\nnuoret jumalat, ja heistä tuntui kuin kaikki olisivat kumartaneet ja\ntervehtineet heitä kunnioituksella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä tapahtui kesällä 1890. Seuraava vuosi kului samalla tavalla\ntutkintoluvuissa ja tulevaisuuden suunnitelmissa. Vanhemmat\ntahtoivat kernaasti johtaa puheen avioliittoon, mutta nuoret\neivät vastanneet mitään. Toisinaan herätti tämä äänettömyys\nlevottomuutta. Purkautuneet kihlaukset olivat niin tavallisia, mutta\nepämiellyttäviä; oli kuviteltu toisiaan sukulaisiksi, sekoitettu\nharrastuksia, otettu tunteita etukäteen ja sotkettu ehkä yhteen\naineellisia arvoja.\n\nBrita rouva oli levollisempi kuin Gustaf.\n\n-- Antaa heidän olla rauhassa; siihen me emme saa sekaantua.\n\nTuli sitten joululoma 92. Silloin Brita rouva oli miehensä\nmielipidettä kysymättä kutsunut sulhasen asumaan heille Storöhön.\nGustaf oli raivostunut, mutta hänen täytyi alistua järkähtämättömään\ntosiasiaan.\n\nJoulu oli ohi ja vuoden viimeiset päivät olivat käsissä.\n\nOli harmaata ja uneliasta, ja Gustaf Borg tahtoi pelata erän\nlautapeliä. Senvuoksi hän nousi tornikamariin hakemaan vävyään.\nHuomatessaan, että avain oli otettu ovesta, koputti hän. Kukaan ei\navannut, mutta hän kuuli kaksi ääntä, jotka kuiskaten lausuivat\n\"hiljaa\".\n\nSilloin hän ymmärsi, ja läksi alas etsimään vaimoaan. Hyvin\ntietäen, kuinka mainiosti tämä osasi antaa sanan sanasta, valikoi\nhän mielessään sarjan kysymyksiä, laadultaan enemmän väittäviä,\nsillä vaikeampaa oli torjua syytös kuin vastata kieltävästi tai\nmyöntävästi kysymykseen. Hän syöksyi siis salamana Brita rouvan\nkirjoituskeittiöön, ja sinkahutti:\n\n-- Kuinka kauan olet tiennyt, että nuoret sulkeutuvat Maxin\nhuoneeseen?\n\n-- Kuinka kauan? Koko ajan kuin he ovat olleet täällä! vastasi Brita\nrouva, joka laati juuri kirjoitusta avioliiton uusista muodoista.\n\n-- Se on siis tapahtunut sinun tietesi ja äänettömällä\nsuostumuksellasi?\n\n-- Julkisella suostumuksellani.\n\n-- Parittaja! huusi ärsytetty isä ja alkoi kieputtaa tuolia käsissään.\n\n-- Häpeä! vastasi rouva.\n\n-- Sinä olet tehnyt kotimme porttolaksi!\n\n-- Se kai se aina on ollut.\n\nTätenhän oli kaikki sanottu, mutta isä puhui tällä kertaa isän\nnäkökannalta, eikä puolison, senvuoksi hän jatkoi edelleen:\n\n-- Nyt menen kuitenkin murtamaan auki oven, sitten ajan keppi kädessä\nmolemmat ulos, ja haen sitten avioeron...\n\n-- Minkä nojalla?\n\n-- Sen nojalla, että vaimo on esiintynyt tyttärensä parittajana.\n\n-- Entäs alaikäiset lapset sitten?\n\n-- Ne otan minä, sittenkuin sinä olet havaittu sopimattomaksi äidiksi.\n\n-- Sinä aiot ajaa minut ulos?\n\n-- Aion!\n\n-- Kuulehan Gustaf, lasten vuoksi, etkö tahdo selvitellä tätä\nkaikessa sovinnossa?\n\n-- En!\n\n-- Silloin pyydän lykkäystä, vastasi Brita rouva; minun täytyy\njärjestää perheseikat, ja jätän sitten kaikessa rauhassa tämän kodin.\n\nSe kuulosti todennäköiseltä, ja sitä se tavallaan olikin sen tuskan\nilmaisuna, joka aina seuraa eroamisajatusta. Mies, joka tunsi samaa,\nantoi viekoitella itsensä, ja lupasi, ettei ryhtyisi kolmeen päivään\nmihinkään toimenpiteisiin sillä ehdolla, että kreivi läksi talosta.\n\nSitten hän vetäytyi takaisin huoneisiinsa toiseen kerrokseen, pyytäen\nettei hänen tarvitsisi saapua yhteiselle aterialle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla tämän tapahtuman jälkeen Gustaf Borg kuuli innokkaasti\nkäytettävän puhelinta, kuuli rekien ajavan kartanolle ja lähtevän,\nkuuli sipsutusta portaissa ja käytävissä; mutta kun talo oli hyvin\nsuuri, eikä hän uskaltanut osoittaa uteliaisuuttaan, jäi hän\ntietämättömäksi siitä, mitä oli tekeillä. Tämä epävarmuus vaikutti\nkuitenkin huolestuttavasti, vallankin kun hänen päätöksensä riippui\ntoisten hyökkäyssuunnitelmista. Hän rupesi arvailemaan, aprikoi jos\njohonkin suuntaan, mutta hylkäsi arvelun toisensa jälkeen sitä mukaan\nkuin hänen arvaamistensa löyhä hiekka vyöryi alta.\n\nYksinäisyys tässä tilassa kävi hänelle sietämättömäksi, mutta\nhän ei uskaltanut poistua huoneistaan. Hän tahtoi lähteä tapansa\nmukaan lastenkamariin lausumaan hyvää yötä nuorimmille lapsille,\nkuusivuotiaalle pojalle ja nelivuotiaalle tytölle, mutta nämä eivät\nnukkuneet yksin, vaan lastenhoitajatar oli heidän luonaan, ja tänään\nei ollut sopiva hetki hänen näyttäytyä neidin seurassa, syistä,\njoihin Brita rouva oli viitannut eräässä edellisessä tilaisuudessa.\nSiinä oli hänen heikko kohtansa, jonka hän tähän saakka oli salannut,\nmutta joka nyt tuli uhkaavana esille.\n\nNäin hän oli luisunut tähän suhteeseen, joka ei herättänyt huomiota,\nja josta vaiettiin; jota epäiltiin, mutta siedettiin; joka ei\nvaikuttanut mitään talon tapoihin; jota miltei kunnioitettiin, talon\nemäntä kun ei siitä välittänyt. Viisikolmattavuotisen avioliiton\njälkeen oli Brita rouva neljä vuotta sitten selittänyt viimeisen\nlapsen synnyttyä: että hän ei tahtonut enää lapsia ja että hän tahtoi\nomistaa loppuelämänsä yhteiskunnan ja ihmiskunnan palvelukseen.\nTämä ei ollut mikään uutuus, sillä hän oli jo ensimmäisen lapsen\nsyntyessä selittänyt, että ei tahtonut lisää. Ja siitä huolimatta\nne olivat tulleet, tulleet vahingossa, kuten ihmislapsista useimmat\novat tulleet tähän maailmaan. Mutta nyt rouva oli niin järkähtämätön,\nettä vapautti puolisonsa uskollisuuslupauksesta, tämä kun selitti,\nettei voinut elää naineena miehenä naimakiellossa. Vaimo pyysi vain\n\"saada olla rauhassa\", ja \"päästä kuulemasta mitään näistä asioista\".\nMiehellehän ei ole niin helppoa muuttaa mieltymystään; uusi ei ole\nnoin vain hyllyltä kaapattavissa, tilaisuuden siihen tarjoutumatta.\nJa tilaisuus siihen tarjoutui lastenhoitajattaan muodossa.\nJättäessään taloutensa tuon seitsenkolmattavuotiaan neidin haltuun,\nei Brita rouva tuntenut lainkaan kaipausta. Neiti oli ymmärtäväinen\nja kuuliainen, ei pyrkinyt valtaan; mutta otti huolet hartioilleen.\nHän ja mies hoitivat yhdessä lapset ja talouden, ja kun vaimo oli\nenimmäkseen poissa, milloin ei ollut kirjoitushommissa, niin syntyi\nyksinäisyydessä luonnollinen ystävyyssuhde miehen ja hänen lapsiensa\nhoitajattaren välillä, ja pian muuttui heidän välinsä sydämelliseksi,\njosta oli tehty viittauksia, vaikkakaan se ei saanut aikaan mitään\nhuomattavaa muutosta puolisoiden yhdyselämässä, joka päinvastoin kävi\nvähemmän myrskyisäksi ja entistään kunnioittavammaksi.\n\nTalon koneisto kävi äänettömästi ja olisi tehnyt sen edelleenkin,\nellei vaimo olisi tuntenut asemaansa uhatuksi, ja peljännyt ennen\nkaikkea erota lapsista, jotka ehkä saisivat äitipuolen, sittenkuin\nhän itse olisi tullut viskatuksi pellolle.\n\nTuntien mitä tuleman piti, hän oli kaikessa kiireessä koonnut\npuoltajia ja aseita, ja päättänyt taistella taistelun ja surmata\nvihollisen mieluummin kuin itse tulla surmatuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVietettyään unettoman yön, epäilyksen ja epävarmuuden raastamana,\nheräsi Gustaf Borg ja pukeutui. Sitten hän meni muitta mutkitta\nkahvipöytään, missä tapasi vaimonsa ja lapsensa. Kaikki oli\nennallaan, mutta tuntui kuitenkin hiukan erilaiselta. Ester oli kylmä\nja umpimielinen, ja kun isän katse etsi kreivi Maxia, oli äiti heti\npaikalla valmis vastaamaan:\n\n-- Max käski paljon terveisiä; hän ei tahtonut häiritä sinua.\n\nTässä yhdessä ainoassa vastauksessa piili perherakenteen salaisuus.\nAntaa asiain mennä menojaan, häipyä, hieroa sovintoa, vaieten peittää\najatuksensa, ja jatkaa matkaa. Ja tämä vaikutti vapauttavasti, niin\nettä Gustaf Borg tointui jälleen uskoen kaiken unohdetuksi, ja hän\niloitsi siitä, että oli omiensa joukossa, tunsi itsensä voimakkaaksi\nluonnollisen henkivartiostonsa ympäröimänä.\n\nHän luopui kaikista hyökkäys- ja puolustusajatuksista, rauha oli\nsolmittu, tapahtunutta ei ollut milloinkaan tapahtunut; ja hän läksi\nmetsään kävelemään kahden nuorimman kanssa, joiden seura nuorensi\nhäntä. He joutuivat erääseen hakaan, jossa juoksenteli oravia lumessa\nsaadakseen liikuntoa pitkän unen jälkeen. Nähdessään kävelijät\nnämä vikkelät eläimet kiirehtivät kapuamaan erääseen tammeen\npiiloutuakseen siinä olevaan reikään. Nuorin poika, lemmikki, tahtoi\nheti, että isä nousisi puuhun ja ottaisi kiinni yhden oravan. Mitkään\nnuhteet eivät auttaneet, ja kun poikanen rukoili katseillaan, oli hän\nvastustamaton. Isä heitti takin yltään ja kiipesi tammeen, saamatta\nkuitenkaan muuta aikaan kuin että tuli alas hiestyneenä ja kädet\nverissä.\n\nTämä muistutti erästä kohtausta viime kesänä, kun isä oli mennyt\nrantaan yksin kylpemään hyvin varhain. Hän oli uinut uintinsa ja\npukeutunut jälleen, iloitsi mielessään ajatellessaan odottavaa\nkahvia, kun poikanen tuli alas uintia katselemaan. Pienokaisen\npettymys oli suuri, kun hän saapui liian myöhään, ja hän rupesi\nitkemään. Kuivatakseen lapsosen kyynelet äkkiä, riisuutui isä\njälleen, hyppäsi veteen ja läksi uimaan, mikä häntä ei muutoin\nmiellyttänyt, mutta hän tunsi uhraustaan korvaavan sen rajattoman\nilon, jonka hänen vaivannäkönsä ja itsensävoittaminen olivat\nsynnyttäneet.\n\nNyt he kävivät yhdessä katselemassa kaikkia vanhoja leikkipaikkoja,\nluolia ja ketunkoloja, ihmeellisiä rantakiviä, muurahaispesiä,\ntuulen kaatamia puita; ja isä katseli niitä ikäänkuin ne olisivat\nolleet kadotettuja ja jälleen löydettyjä. He seurasivat jäniksen\njälkiä, ja hän opetti lapset eroittamaan ne ketunjäljistä; he\ntutkivat linnunjälkiä ja rottien pitkiä reittejä; he näkivät teiriä\nkoivunlatvoissa ja punatulkkuja kuusissa...\n\nTässä hiljaisessa viattomassa ilossa hänet valtasi äkkiä tunne, joka\nherää jäähyväisvierailulla. Ja hän kääntyi kotia kohti, levottomana,\nhuolissaan, pahaa aavistaen.\n\nSitten hän pysyttelihe huoneissaan, tarkaten jokaista risahdusta.\nMutta enimmäkseen oli äänetöntä, ja tämä kolea hiljaisuus kiusasi\nhäntä.\n\nIltapuolella hän oli niin rauhaton, että hänen täytyi puhutella\njotakin, ellei mieli menehtyä. Omiensa kanssa hän ei saanut puhua,\nsillä hehän vaikenisivat, muutoin katkeaisi tuo hauras side.\n\nHän tiesi kyllä, mistä olisi saanut tietoja, mutta ystävättären luo\nhän ei uskaltanut mennä. Silloin hänen ovelleen naputettiin, ja\nkun hän aukaisi, oli lastenhoitajatar siinä, mutta solahti äkkiä\nhuoneeseen ja otti avaimen ovelta.\n\n-- Minun täytyy puhutella Gustafia, puhkesi hän puhumaan. Tässä\ntalossa tapahtuu niin paljon, jota en ymmärrä...\n\n-- Istukaa, ystäväiseni, ja kertokaa minulle, mitä tiedätte.\n\n-- En tiedä mitään varmasti, mutta vinnillä asuu joku, joka ei\nnäyttäydy. Hänelle kannetaan ruokaa, ja rouva käy siellä...\n\n-- Mitä te puhutte?\n\n-- Ja alhaalla sivurakennuksessa on myöskin vieraita; tytöt eivät\nvastaa minulle, ja kohtelevat minua kuin vihollista...\n\n-- Mitä on tekeillä? Mitä luulette?\n\nSilloin neiti alkoi itkeä, ja aavistaen asiain kulun\nkokonaisuudessaan, meni Gustaf Borg kirjoituspöydän luo käyttääkseen\npuhelinta jonkun asian toimittamiseen, jota hän ei itsekään tiennyt,\nmutta joka ilmaisi kaipuuta päästä pois johonkin.\n\nSilloin koputettiin ovelle kaksi kertaa, ja käytävästä kuului askelia.\n\nTuossa tuokiossa Gustaf Borg oli aukaissut ikkunan mitatakseen\nallaolevan syvyyden; mutta lumen valossa hän näki kaksi tuntematonta\nmiestä.\n\nKoputus ovelle uudistui, ja nyt kuului ääni:\n\n-- Tehkää hyvin ja avatkaa. Täällä on nimismies!\n\n-- Molemmat sisälläolijat jäivät jäykistyneinä istumaan paikoilleen,\njolloin puhelin alkoi äkkiä kilistä. Tottumuksen voimasta Gustaf Borg\nmeni koneen luo, ja huusi halloo!\n\nSilloin työnnettiin jokin esine avaimenreikään; avain sisäpuolella\nvääntyi, putosi huoneen lattialle ja ovi aukeni.\n\nUlkopuolella näkyi ryhmä ihmisiä; nimismies, Brita rouva, tohtori\nHenrik Borg ja kaikki palvelijat.\n\nIkäänkuin odottaen tätä loppua, astui itse teossa tavattu mies suoraa\npäätä ulos, laskeutui alas portaita. Eteisessä hän pukeutui, painui\njuoksunhölkässä talliin, josta sai hevosen ja reen; komensi sitten:\nLångvikiin, ja läksi matkoihinsa etsimään kattoa päänsä päälle\nsen pojan luota, joka oli aina ollut hänelle uskollinen, ja jonka\npuolesta hän oli tehnyt melkoisia uhrauksia.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nNeuvostossa\n\n\nSaapuessaan Långvikiin ja nähdessään pojan olevan poissa kotoa, kävi\nGustaf Borg ensin alakuloiseksi, sillä hän ei rakastanut miniäänsä,\nja tämän hämmästyksestä hän huomasi, että hän ei ollut tervetullut,\nhän kun oli sekä velkoja että appi. Senvuoksi heidän keskustelunsa\nsupistui hyvin lyhyeksi, ja hän sulkeutui vierashuoneeseen.\n\nMiksi hän oli tullut tänne? Niin, ei hän voinut valittaa\npojalleen, sillä tämä piti tietysti äidin puolta, ja olihan hänen\nvaromattomuutensa kotona sitäpaitsi riistänyt häneltä kaikki\noikeudet. Jossakin hänen täytyi tässä pitäjässä oleskella, jossa\narvioero oli ajettava, ja tämähän oli kuitenkin jonkinlainen koti,\nmissä hänellä oli pieni oikeus olla.\n\nKun nyt Anders palasi kotia, ja hänen epätoivonsa ensimmäinen puuska\noli asettunut, meni hän isän luo ja kun hän oli hiukan päästään\npyörällä ja neuvoton, ei hän kyennyt osoittamaan iloa kohtaamisen\njohdosta eikä lausumaan isää tervetulleeksi, varsinkin kun tiesi,\nettä avioero oli tapahtuva.\n\n-- Päivää, poikaseni, virkkoi isä, jolle heti selvisi pojan helposti\nselitettävissä oleva kasvojen ilme. Älä minua pelkää, sillä en aio\nviipyä kauan enkä vaatia sinulta vuokrasummaa.\n\nAnders pureksi viiksiään ja räpytteli silmiään, sillä velan pelkkä\nmuistuttaminenkin oli hänelle jo kiusallista. Tämä äänettömyys\nhermostutti isää, ja hänen täytyi puhua itse.\n\n-- Tietänet kai, mitä muutoksia kodissani tulee tapahtumaan -- hm! --\nmutta asia on pian järjestetty.\n\nAndersin ajatukset olivat niin etäällä. Hän oli varronnut\nrattoisaa iltaa vaimonsa seurassa, jolloin olisi saanut kertoa\nmatkaseikkailunsa varmana turvanaan hankitut rahat, ja nyt hän istui\ntässä odottaen vavistuksella epämiellyttäviä kysymyksiä tyhjästä\nvarastohuoneesta ja muusta. Isä huomasi kyllä pojan ulos- ja\nsisäänpäin tähtäävistä silmistä, että tämän ajatukset olivat muualla,\nmutta hän ei käsittänyt oikein asemaa.\n\nSen hän käsitti, että oli tullut sopimattomaan aikaan, mutta\nhänen täytyi päästä pälkähästä, ja kun hän ei saanut sanaakaan\nvastaukseksi, takertui hän itse kiinni, hänen katseensa alkoi\nharhailla kuin sen, joka etsii uutta puheenaihetta. Ja yhtä\nonnettomasti sattui hänen aiheenvalintansa, jonka hän salaisella\najatustenluvulla sai pojan tietoisuudesta, minkä tämän pelko juuri\ntuon aran kohdan koskettamisesta oli laskenut irralleen. Pojan\ntyhjistä silmistä hän lienee nähnyt tyhjän varastohuoneen, ja joutui\nsiihen vastoin tahtoaan.\n\n-- No, sinä olet tehnyt kirjan-päätöksen ja olet vuoteesi\ntyytyväinen? Ladot ja varastohuoneet täynnä, eikö niin?\n\nAndersin valtasi raivo nähdessään itsensä paljastetuksi, hän kävi\nkiukusta vieläkin äänettömämmäksi, tahtoi nousta katkaistakseen\nnäkymättömän langan, etsi syytä, toivoi kuulevansa vaimon pyörtyvän\ntoisessa huoneessa tai piikojen tappelevan; kylmä hiki kohosi hänen\nruumiiseensa, mutta hän istui alallaan tuolilla.\n\n-- Oletko kuuro vai oletko humalassa? kivahti isä, joka ei ollut\nsaanut sanaakaan vastaukseksi puhutellulta.\n\nTämä herätti Andersin horrostilasta; hän aikoi puhjeta sanatulvaan,\nmutta isän-vallan voittamaton voima jähmetti hänet. Hän vain\nmasentui, näytti häpeävän, niin että isä katui hyökkäystään, ja\npäätti muuttaa käytöstään saadakseen toisen mielialan syntymään. Hän\nnousi ja teki yksinkertaisen arkikysymyksen!\n\n-- Mihin aikaan syötte illallista? En ole syönyt päivällistä ja\nmieleni tekee jotakin lämmintä.\n\n-- Emme syö milloinkaan illallista! vastasi Anders. Olemme vuosi\nsitten luopuneet siitä tavasta.\n\n-- Anna minulle sitten leipää ja voita, virkkoi isä, voin tyytyä\nvähäänkin.\n\n-- Niin, en tiedä, onko meillä mitään kotona.\n\n-- Lähetä sitten kauppapuodista noutamaan, yritti isä, alkaessaan\naavistaa pahaa.\n\n-- Tallissa ei ole hevosta.\n\n-- Missä se sitten on?\n\n-- Sillä on lähdetty kaupunkiin.\n\nIsä huomasi pojan vilhuilevista katseista, että tämä valhetteli, ja\nhän ymmärsi asiain tilan, mutta ei tahtonut nyt omasta kurjuudestaan\nvajota toisten kurjuuteen.\n\n-- Juokaamme sitten lasi totia, ja kuluttakaamme ilta puhelemalla,\nehdotti hän.\n\n-- Jospa minulla olisi jotakin kotona, kuului soinnuton vastaus, joka\nnäytti sopivalla tavalla lopettavan keskustelun.\n\nIsä läksi huoneesta enemmän hämmästyneenä kuin vihaisena tekemistään\nhuomioista; hän ei ollut tunteellinen luonne, oli aikaisin alentanut\nvaatimuksensa ihmisten suhteen, eikä pitänyt kohtauksista eikä\nselvittelyistä. Mutta tultuaan vierashuoneeseen, jota ei oltu\nmuistettu lämmittää, tunsi hän sellaisen vilunpuistatuksen, että\nheittäytyi vaatteet yllä vuoteeseen; sillä hän ei tahtonut vaivata\ntalonväkeä. Karahviinissa ei ollut vettä, kynttilänpätkä lupasi valoa\nvain tunnin ajaksi, ja alaston, uutimeton ikkuna nieli suurimman osan\nvaloa: harmaat keittiökamarintapetit kangastivat kuin ikuinen ikävyys\nja kyllästyminen, huonekalujen vähyys tiesi köyhyyttä ja häviötä.\n\nMutta hän oli niin järkytetty päivän tärisyttävistä tapauksista, että\nvaipui heti kuolonkaltaiseen uneen.\n\nHerätessään hän luuli, että oli aamu, mutta samassa löi salinkello,\nja hän laski yksitoista lyöntiä. Yksitoista! Hän oli mennyt levolle\nyhdeksältä, ja nyt hänellä oli edessään pitkä uneton yö, sillä hän\noli ihan valveilla.\n\nJa nyt, yhdellä erää selvisi hänelle koko hänen tilansa. Mies hänen\nasemassaan, hänen iässään, karkoitettuna kotoaan, eroitettuna\nvirastaan: päivällistä syömättömänä, kuin heittiö ikään, nälkäisenä\nja viluisena, epätervetulleena vastuksena, jota toivottiin niin\npitkälle kuin... Kotona tapahtuneen kohtauksen koko nöyryytys, kun\nhänet paljastettiin lastensa edessä, kauhu siitä, mitä tuleman\npiti... oikeudenkäyntejä ja häväistysjuttuja.\n\nHän makasi ja tuijotti kynttilänpätkään, tiesi, että kun se oli\nlopussa, niin pimeys alkaisi. Kun hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät\nvoi vaivata toisia, ei hänen mieleensä juontunut hetkeäkään herättää\npalvelijaa saadakseen valoa, tulta ja vettä. Ollen kohtalon iskun\nherpaisema, hän ei uskaltanut edes liikahtaakaan, vaan makasi kuin\nkiinninaulittuna, väristen vilusta, ikäänkuin ruumiin kaikki nesteet\nolisivat todellakin jähmettyneet.\n\nHän katseli taukoamatta kynttilän vähenemistä; ja tunsi nyt ikäänkuin\nhänen elämänsä riippuisi siitä, sammuisi silloin, kun sekin sammuu.\nNälkä alkoi janottaa häntä, ja häntä palelsi nälästä, mutta suru ja\nkaipaus, häpeä ja harmi sekaantuivat siihen ja täydensivät tuskan\nsoinnun. Elämän koko katkeruus yhdellä kertaa, eikä mahdollisuutta\nlöytää valittamalla lohtua, sillä hän oli liian valistunut\nruikuttaakseen kiittämättömien lasten tai uskottoman puolison tähden.\nHän oli kovin kourin käynyt elämään käsiksi eikä ollut tottunut\nhemmoitteluun, mutta tämä meni yli hänen voimiensa, ja kun kynttilän\nsydän painui rätisten alas, hypähti hän pystyyn suojellakseen\nitseään pimeydeltä. Hän astui hiljaa saliin, tulitikut mukanaan, ja\nsytyttäessään tulen hän näki, että kello oli vain viisi minuttia\nyli yhdentoista. Hän nosti alas kattolampun ja sytytti sen; meni\nkaapin luo ja löysi seisonutta vettä kellastuneesta karahviinista;\nkaapin päällä oli pojan harmaat majavannahkaiset ajokintaat:\ntoisen kintaan sormet olivat koukussa kuin kovan, uhkaavan nyrkin,\ntoinen oli selällään, käsi ojennettuna kuin kerjäläisen, joka anoo\nalmua; molemmat karkeat ja nivelien kohdalta paisuneet, ikäänkuin\nkatkaistut, jäljelle jääneet, sisältä vielä ihmisen ihran peitossa.\nHän aukaisi kaapinoven; kun hän kumartui, näytti hänen suuri varjonsa\nsamalla ryömivän sisään. Hän löysi ainoastaan kovan leipäpalan;\nmaustesäiliöstä hän otti keltaista senappia ja levitti sitä --\nleivälle, sekä hiukan suolaa, mutta kun hän oli pistämäisillään sen\nsuuhunsa, haisi se paloöljylle, sillä hän oli kosketellut lamppua,\nja hän pani leivän takaisin hyllylle, jonka käherretty paperi\nmuistutti hepeniä, joita käytetään pikku lasten kaulassa. Silloin hän\najatteli; jos leipä löydetään tästä senapilla siveltynä, niin saattaa\njoku lapsista saada huomenna selkäsaunan, syyttömästi epäiltynä\nvallattomuudesta. Hän otti leivän toiseen käteensä ja lampun toiseen,\nmutta jäi epäröivänä seisomaan keskelle lattiaa, tietämättä minne\nkätkeä omituisen öisen retkensä hankalan todistuskappaleen. \"Jos\npanen sen uuniin, niin palvelijatar voi löytää sen huomenna; hän vie\nsen heti rouvalle, ja syyttää tietysti lapsia, tai sitä lasta, josta\nhän vähimmän pitää, ja sitten seuraa selkäsauna, ensin rikoksesta\nja sitten kieltämisestä. Olen itse kokenut samaa.\" Se oli kuitenkin\nhävitettävä, ja hän keksi lopulta, että ainoa keino oli kääriä se\npaperiin, pistää se taskuun ja varrota huomispäivää. Hän meni nyt\nsanomalehtihyllyn luo ottaakseen tarvittavan paperin, ja hänen\njättiläisvarjonsa nousi lattiasta, kohosi ylös seinää pitkin ja otti\npyöreän seinäkellon hartioilleen, jossa se oli kuin pää, molemmat\nvetoreiät muodostaen silmät ja kellosepän nimi suun. Kun hän tuli\nsanomalehtihyllyn luo, hän peräytyi, sillä, ajatteli hän jos lehdistä\npuuttuu yksi numero, niin palvelijattaret voivat saada syyttä\nnuhteita. Tämä oli pulmallinen asia. \"Otan ilmoitusliitteen\", hän\nsanoi, mutta peräytyi jälleen, sillä, \"maalla luetaan ilmoitukset,\nja jos minulla on huono onni... ja se on minua seurannut jonkun\naikaa, ties mistä syystä...\" Hän otti kuitenkin lehden, ja kun hän\naukaisi sen, rapisi se ja piti sellaista ääntä, että hän pelästyi.\nJa lehden ensi sivulla oli jättiläisilmoitus: _Juuri tulleita\nOstereita_. Ostereita, juuri nyt, Metropolissa, puoli kahdeltatoista\nse suljetaan, sepä olisi jotakin! Hän lähestyi ikkunaa ja ajatteli\nviskata leipäpalan ulos vetoluukusta, mutta mikään eläin ei söisi\nsenappia, ja asian laita olisi aivan sama.\n\nSiitä huolimatta hän seisoi ikkunan ääressä, ja katsoessaan ulos\nyöhön, hän huomasi, että oikeanpuoleinen ulkoneva sivurakennus oli\nvalaistu; hän nousi tuolille seisomaan kätkettyään lampun pianon\nalle, ja silloin hän näki... Vierashuoneessa istuivat aviopuolisot\ntakkavalkean ääressä; mies hämmennellen totia ja poltellen sikaria,\niloillen. Heidän takanaan oli pieni pöytä, jolla oli sievän\nillallisen jätteet; hummerin loistavan punaiset kuoret pistivät\nsilmään, niin että teki kipeätä...\n\nGustaf Borg ei ollut milloinkaan säälinyt Kuningas Learia; hänen\nmielestään tämä oli saanut ansionsa mukaan, kun oli appena asettunut\nvastanaineiden luo, tuoden mukanaan satamiehisen linnaväkijoukon.\nHänestä oli Isä Goriot myös saanut ansaitun palkkansa siitä\nhellyydestä, jota oli osoittanut lapsilleen, sillä kaikki lapset\neivät tahdo hellyyttä, Kaikesta tästä huolimatta hän tunsi pistoksen\nsydämessään ja astui alas tuolilta; meni viereiseen huoneeseen, joka\noli konttori. Siellä oli parranajotelineet, ja ikäänkuin tietäen,\nmitä etsi, aukaisi hän laatikon, otti esille partaveitsen ja\nhiomahihnan sekä alkoi vedellä.\n\n-- Paras tehdä loppu! Paras tehdä loppu.\n\nMutta sitten hänen mielensä muuttui; ensin, ensin oli leipä\nhävitettävä, ehdottomasti. Hän viskasi sen uunin päälle, ja samassa\nhän tunsi vapautuneensa, tunsi itsensä vapaaksi jostakin.\n\nJa sitten hän otti kirjoituspöydän alla olevan taljan, peitti sillä\nitsensä vaipuessaan nahkasohvalle. Hänen kaksi viimeistä ajatustaan\nennen uneen vaipumista olivat seuraavat:\n\n-- Täällä on lämmintä ja ihanaa joka tapauksessa. Ja: hehän ovat\nvoineet lähettää noutamaan iltaruokaa ja konjakkia minun levolle\nmentyäni. Ehkäpä he ovat myöskin olleet sisällä kutsumassa minua\nmukaan, mutta nähneet minun nukkuvan. Ihmisiähän tuomitaan niin usein\nväärin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Gustaf Borg heräsi seuraavana aamuna, oli lepo antanut hänen\nruumiilleen jälleen voiman kärsiä, sillä heikontunut ruumis kykenee\nainoastaan heittäytymään välinpitämättömyyden tylsyyteen. Hän hypähti\nylös sohvalta ihan valveutuneena ja tajusi asemansa täydellisesti.\nTänne hän ei voinut jäädä, siinä ensimmäinen seikka; kaupungissa hän\nei tahtonut asua, kotoa hän oli karkoitettu, mutta tässä pitäjässä\nhänen täytyi oleskella oikeudenkäynnin takia. Hänen mieleensä juontui\neräs talonpoika, jolla oli tapana vuokrata huone kesäasukkaille.\nSinne hän päätti nyt ajaa, ja kun hän lähti mieluimmin jäähyväisiä\nheittämättä, meni hän talliin saadakseen hevosen ja reen.\n\nTallirenki, joka ei ollut saanut palkkaansa, ja jota isäntä\nedellisenä iltana oli haukkunut, oli tänään erittäin puhelias. Ja kun\ntoimittaja näki pilttuun tyhjänä, kertoi renki heti, että hevonen\nja reki oli myöty; ei hän myöskään vitkastellut kertoa, kuinka\nvarastohuone oli tyhjennetty, talo rappiolla ja maasta imetty mehu.\n\nTämä oli uusi isku isälle, joka oli takuussa arennista; ja hän oli\njuuri kääntymäisillään takaisin taloon, kun pieni hento olento astui\nesiin ja kysyi, oliko se toimittaja Borg. Vastattuaan myöntävästi,\nsai toimittaja kaksi leimattua paperia, joihin hän loi silmäyksen ja\npisti ne sitten taskuunsa.\n\nSensijaan että olisi kutistunut kokoon, näytti hän vain kasvavan,\nsillä hän oli saanut jotakin, jota vastaan saattoi vaikuttaa, ja\njotain, niihin käydä käsiksi. Kääntyen neljännysmiehen puoleen, hän\nkysyi:\n\n-- Luuletteko, että lähimmästä naapurista voi saada kyytiä? Minun\ntäytyy näet olla pappilassa yhdeltätoista.\n\n-- Naapurista saa tavallisesti aina kyydin, vastasi neljännysmies, ja\nläksi näin sanoen matkoihinsa.\n\nGustaf Borg katsoi kelloaan ja huomasi, että hän hevosella ajaen\nennättäisi kirkkoraadin kokoukseen, jonne hän oli kutsuttu ottamaan\nvastaan varoitusta. Hän napitti nuttunsa ja alkoi marssia, tuntien\nitsensä kuin sotilaaksi, joka lähtee ensi kerran sotaretkelle.\n\nMutta lunta oli paksulta, tie ummessa ja askeleet kävivät pian\nraskaiksi.\n\nHänellä oli aikaa yllin kyllin ajatella tilaansa.\n\nKahdesta barbaarisesta tavasta purkaa monivuotinen yhdyselämä, oli\nsiis valittu tuo nöyryyttävä ja julkea, joka asetti aviopuolisot sen\noikeusistuimen eteen, jota sanotaan kirkkoraadiksi. Siellä heidän\ntuli istua ja paljastaa toinen toisensa, syyttää toisiaan ja kuin\nholhouksen alaisina ottaa vastaan varoituksia. Pitkä yhdyselämä oli\nselviteltävä, vaikkakin kummankin juuret olivat niin takertuneet\ntoisiinsa, että toista ei voinut repiä irti runtelematta toista;\njossa syytä ja syyttömyyttä ei mitenkään voinut mitata, jossa syy\nsekoitettiin seuraukseen ja päinvastoin; jossa kaikki anteeksi\nsuotu ja unhoitettu vanha oli kaivettava esiin ja asetettava uuteen\nvalaistukseen; se mikä rakkaudesta oli annettu anteeksi, siitä\nsyytettiin nyt vihassa.\n\nTämä tapa oli valittu, kun tahdottiin välttää häpeällistä, pakollista\nkarkaamista, jossa jäljelle jäänyt sai kantaa hyljätyn häpeän,\nja karkaaja uskottoman, ja kuitenkin oli karkaaminen enemmän\ninhimillisten häveliäisyyskäsitteiden mukainen, siinä kun poistuttiin\nnäyttämöltä ja kätkettiin kurjuus uteliailta katseilta.\n\nKirkkoraadin varoitus oli kuitenkin vain muodollisuus, joka\ntoimitettiin ennen asiain käsittelyä käräjillä, ja hän oli haastettu\nensimmäisille kevätkäräjille syytettynä lain... luvun ja... pykälän\nmukaan, joka vaati hänet tuomittavaksi aviorikoksesta ja menettämään\nkoko naimaosan.\n\nAstuttuaan raskaita askelia ja nähtyään naapurin tuvan, päätti\nhän melkein olla menemättä neuvostoon, osaksi päästäkseen siitä\nhirvittävästä kohtauksesta, jolloin hän oli tapaava puolisonsa,\nosittain siksi, että katsoi kaiken puolustuksen turhaksi.\n\nPäästyään taloon, hän kuuli, että kaikki hevoset olivat ajossa. Tämä\noli hänelle kuin vapautus, ja hän istuutui penkille lepäämään. Mutta\nisäntä oli sattumalta lautamies, ja hän harrasti pitäjän asioita.\n\n-- Kirkkoraatiinkos sitä mennään? kysyi hän.\n\n-- Sinnepä kai, koska sen näytte tietävän! vastasi toimittaja.\n\n-- Sieltä ei pidä jäädä pois, jatkoi talonpoika; sillä käräjillä\ntuomitaan heidän pöytäkirjojensa mukaan, ja jos on jotain\npuolustuksekseen esitettävää, niin on se tehtävä nyt.\n\nTämä yksinkertainen tiedonanto teki epäröivän jälleen vireäksi; hän\nhypähti penkiltä ja katsoen kelloaan hän kysyi:\n\n-- Ennätänkö sinne jalan?\n\n-- Kyllä, mutta silloin pitää astua rivakasti, ja vielä oikaista\nkirkkolahden yli.\n\n-- Onko kirkkolahti sitten jäässä?\n\n-- Kerrottiin sen ainakin eilen olleen.\n\n-- Hyvästi sitten, lautamies. Mutta tosiaankin, saanko vuokrata\nkesähuoneenne talveksi?\n\n-- Käypä se kai laatuun!\n\n-- Tulen takaisin, niin saamme puhtia siitä.\n\nJa niin alkoi astunta jälleen Nyt hän tiesi, että hänen täytyi päästä\nperille, päästä perille puolustautumaan, jos syiden mainitsemista\nvoitaisiin pitää edes lieventävänä asianhaarana, kun laki ei\nhyväksynyt yksityisiä sopimuksia, jotka olivat ristiriidassa\nvoimassaolevien asetusten kanssa.\n\nKun hän oli kulkenut puoli tuntia, pilkistihe aurinko esiin, ja kun\nse oli matalalla, niin se poltti. Hän aukaisi nutun ja kantoi hattua\nkädessään. Ilma oli suoja, lumi kävi nuoskeaksi ja muodosti tieroja\nsaappaan pohjiin. Askeleet kävivät yhä raskaammiksi, hengästys kasvoi\nja hikiset alusvaatteet polttivat kuin nokkoset.\n\nMutta hänen täytyi päästä perille. Kun hän puolen tunnin kuluttua\nkatsoi jälleen taakseen, näki hän askeliensa muodostavan käyrän,\nkuoppaisen viivan. Kuljettuaan vieläkin puoli tuntia, hän pääsi\nmaantielle, ja elpynein voimin hän astui edelleen, ikäänkuin\njalkaraudoista vapautuneena, ja jouduttuaan eräälle kukkulalle,\nhän näki kirkon kaukaa kuumottavan. Mutta lahti oli välissä, eikä\nsitä nähnyt hänen tähystelypaikaltaan. Sitten hän alkoi painua alas\nmyötämaata, ja kiirehti puolihölkässä kalastajan mökille. Siellä\nhän pysähtyi ja näki -- lahden avoimena, sinisenä, pilkallisesti\nhymyilevänä, eroittaen hänet ja taistotantereen, missä ottelu oli\noteltava, vilkaistuaan kelloon, hän huomasi että kymmenen minuttia\npuuttui yhdestätoista. Hän syöksyi kalastajan majaan, ja kysyi\nvenettä. -- Vene on vajotettu turpoamaan.\n\n-- Tulkaa sitten tyhjentämään se.\n\n-- No, mitäs nyt sillä?\n\n-- Auttakaa minua, hyvät ihmiset; minun täytyy päästä kirkolle\nyhdeksitoista.\n\nEi, ketään ei haluttanut.\n\nSilloin hän juoksi veneen luo ja näki sen olevan täynnä vettä. Se\noli vanha ruuhi, jossa ei ollut airoja eikä viskainta. Hän juoksi\npaikasta toiseen etsien airoja, mutta ei löytänyt; hän etsi ämpäriä,\njolla viskata vettä, mutta ei löytänyt; mutta eräällä seinävierellä\noli jonkun verran kupera lapio. Hän otti sen ja palasi veneelle;\nriisuutui paitahihasilleen, ja seisoen hajasäärin laitojen varassa,\nhän tyhjensi lapiolla ruuhen puoliksi. Sitten hän työnsi sen vesille\nja meloen kuin kanootinkuljettaja hän pääsi veneen vahvasti vuotaessa\nlahden yli. Päästyään toiselle rannalle, upposi vene. Hän jätti sen\npaikoilleen, viskasi lapion siihen, ja riensi juoksujalassa pappilaan.\n\nHänellä ei ollut ollut aikaa kuvitella mielessään kohtausta, joka\nvartosi häntä; varmasti hän vain tunsi, että pastori oli vihamielinen\nhäntä kohtaan viime mellakan jälkeen, ja että kirkkoraati, jonka\njäsenet olivat körttiläisiä, oli pitävä häntä tiukalla. Astuessaan\nsaliin hän näki lankomiehensä istuvan puheenjohtajan paikalla,\ntyynenä, arvokkaana, kasvoillaan melkein ystävällinen ilme.\n\nRouva Borg istui sohvalla, kylmänä, odottavana.\n\nKun toimittaja oli tervehtinyt, ja häntä oli pyydetty istumaan,\naloitti kirkkoherra asiain käsittelyn vasaranlyönnillä ja kysyi\nneuvostolta, tahtoivatko he jäävätä hänet, hän kun oli miehen lanko\nja vaimon veli.\n\nKukaan ei tahtonut jäävätä, ja näin ollen alkoi puheenjohtaja:\n\n-- Velvollisuuteni mukaan ja nojautumalla kirkkoraadin määräykseen,\nkysyn täten sisareltani, aikooko hän jatkaa avioliittoa Gustaf Borgin\nkanssa?\n\n-- En! vastasi Brita rouva, lyhyesti, varmasti.\n\n-- Kysyn sitten Gustafilta, aikooko hän jatkaa avioliittoa?\n\n-- En! vastasi tämä, yhtä varmasti.\n\n-- Jospa nyt kysyisin sisarelta, minkä syyn perusteella hän vaatii\navioliittoa purettavaksi?\n\nBrita rouva vastasi:\n\n-- Miehen aviorikoksen.\n\nAsiahan oli tunnettu, mutta kuitenkin vaikutti tuo sana kuin\nlaukaus; ukot pöydän ääressä heristivät korviaan, ja puheenjohtaja,\njoka tahtoi, että kaikki olisi käynyt siististi ja säädyllisesti,\nloukkaantui. Hän kääntyi senvuoksi jonkunlaisella osanotolla vanhan\nvihollisensa puoleen, ja tuntien kaikki asianhaarat ennestään, koetti\nhän sovittaa lieventävät asianhaarat kysymykseen:\n\n-- Voiko Gustaf Borg tunnustaa olevansa täydellisesti syyllinen\nmainittuun rikokseen.\n\n-- Rikosta en ole tehnyt, sillä en ole rikkonut aviolupaustani, minut\nkun on siitä vapautettu, ja sen on tehnyt se ainoa henkilö, jolla on\nollut oikeus vapauttaa minut, nimittäin vaimoni.\n\nTaaskin liikettä neuvospöydän ääressä; jonka jälkeen puheenjohtajan\nääni heti kuului:\n\n-- Onko tämä totta, täytyy minun kysyä sisareltani?\n\n-- Se on valhetta! vastasi Brita rouva.\n\n-- Kas niin vain! puuttui Gustaf Borg puheeseen. Henkilön kanssa,\njoka ei _voi_ puhua totta, en tahdo neuvotella; ja pyydän senvuoksi\nsitä muodollista varoitusta, joka lain mukaan on annettava, ennenkuin\nkäräjillä ryhdytään juttua käsittelemään.\n\n-- Hyvät herrat, alkoi kirkkoherra. Syyt avioliiton onnettomuuteen\novat tavallisesti niin monien vuosien takaisia, että (tässä hän loi\nsilmäyksen oveen, joka johti sisähuoneisiin) niitä ei voi selvitellä.\nOlen senvuoksi sitä mieltä, että kun ei voida päästä perille siitä,\nken on aloittanut, tai ken on syyllinen siihen, mitä tapahtunut on,\nettä siirrymme lainmukaisen varoituksen antamiseen. Onko kenelläkään\njäsenistä mitään muistuttamista?\n\nTässä pyysi vapaakirkollinen tilanomistaja Lundström puheenvuoroa.\n\n-- Varoituksen antamista vastaan minulla ei ole mitään\nmuistuttamista, mutta toimittajan käsitystä avioliitosta yksityisenä\nsopimuksena pyydän luvan saada vastustaa. Sekä valtio että kirkko\nesiintyvät auktoriteetteina saadakseen takeita, mikä näyttäikse\nsiinä, että maallinen tuomioistuin käsittelee erojutun käräjillä, ja\nhengellinen tuomioistuin eli konsistoriumi antaa erokirjan. Vaimo ei\nvoi siis vapauttaa miestään tämän uskollisuusvalasta eikä julistaa\nhäntä rikokseen syyttömäksi.\n\nToimittaja Borg pyysi saada vastata:\n\n-- Avioliitto perustuu alkujaan yksityiseen sopimukseen, joka\npäättyy kihlaukseen. Ja laki tunnustaa yksityisen, uskollisuutta\nkoskevan sopimuksen avioliiton alettuakin. Esimerkiksi: vaimo on\nuskoton ja synnyttää toisen miehen lapsen avioliitossa. Tässähän on\ntapahtunut aviorikos, mutta yleinen syyttäjä ei saa nostaa kannetta\nsiitä. Jos mies antaa anteeksi, niin laki vaikenee, ja tunnustaa\nsiten yksityisen sopimuksen; laki ei ole tietävinään rikoksesta,\njolta näyttää senvuoksi puuttuvan yleisperusteellinen pohja. Jos\nmies kuitenkin on ollut kyllin varomaton antaakseen anteeksi, mutta\nmyöhemmin, aviottoman lapsen synnyttyä, muuttaa mielensä, ja tahtoo\nhakea eroa vaimon aviorikoksen perusteella, niin hän ei saa sitä,\nsiksi että hän on antanut anteeksi. Ja pahinta on se, että vieraan\nlapsi merkitään miehen papinkirjaan, saa hänen nimensä, perii hänet,\nsenvuoksi vain, että mies on antanut anteeksi. Tästä näemme, että\nyksityinen sopimus rikkoo sekä yhteiskuntakin että luonnonlain. Pysyn\nsenvuoksi edelleen vaatimuksessani, että vaimoni syytös julistetaan\nmitättömäksi, kun hän ei ole neljään vuoteen pannut juttua vireille.\nTahdon vielä lisätä, että on oleellinen ero miehen ja naisen\naviorikoksen välillä, ero, jonka luonto itse on järjestänyt; sillä\nmiehen uskottomuudesta ei ole milloinkaan seurauksena väärien\nlapsien tulo perheeseen ja niiden merkitseminen vaimon papinkirjaan\n(jos hän jää leskeksi ja saa oman papinkirjansa); senvuoksi laki\non puutteellinen, kun se tuomitsee ylimalkaisesti, ikäänkuin mies\nja nainen olisivat yhtäläiset, eikä se ole oikeudenmukainen miestä\nkohtaan; niin, tiedän tuomarin, joka tuomitsi miehelle lapsen, joka\nei ollut hänen, huolimatta siitä, että mies oli hakenut eroa oikeaan\naikaan. Tämä lapsi, jonka isän nimi mainitaan julkisesti, on merkitty\nmiehen papinkirjaan, sillä on hänen nimensä, saa häneltä elatuksensa\nja on perivä hänet. Sehän on hirvittävää, mutta tuomari sanoo, että\nyhdelläkään miehellä ei ole oikeutta kieltää lapsia, jotka ovat\nsyntyneet hänen avioliitossaan.\n\nBrita rouvan hatuntöyhtö vapisi kiukusta, sillä hän oli sitä maata,\nettä luuli \"mielipiteittensä\" naisasiassa olevan yläpuolella kaikkia\ntosiasioita. Mitä hän \"piti\" oikeana, se oli oikein; lait menettivät\nmerkityksensä, kun hänen \"mielestään\" jokin oli oleva niin, ja häntä\nei voinut milloinkaan saada vakuutetuksi erehdyksestä, siksi että hän\nei ymmärtänyt todistuksia eikä ottanut syitä huomioonsa.\n\nHän puhkesi senvuoksi puhumaan ja lörpötteli naisen ja miehen\nyhtäläisyydestä, siitä että luonto oli muodostanut heidät\nsamanlaisiksi (sepä vasta pirua!) vaikkakin miehet olivat kohdelleet\nnaista orjana (talon hallitsijattarena!) lasketti koko tuon\nlinnunsonnan, jota sen ajan rappeutuneet miehet olivat myöskin\nmärehtineet.\n\nLopulta löi puheenjohtaja vasaralla pöytään, ja selitti, että\nkäräjät olivat erojutun oikea paikka, ja että naisliitto oli naisten\nlörpöttelyn oikea paikka.\n\nSitten hän varoitti puolisoita ja julisti kokouksen päättyneeksi.\n\nTämä oli vuosisadan vaihteessa miehen ja naisen välisen keskustelun\ntavallinen loppu: kokous lopetettiin.\n\nNaisasia, sen ajan suurin ja vaikein probleemi, oli kai lähinnä\ndemokratian äärimmäinen suhdaton johtopäätös. Kaikki ihmiset olivat\nyhtäläisiä (vaikkakin he olivat niin erilaisia); siinä heidän väärä\nväitteensä. Demokraattien _täytyi_ pitää kiinni siitä, tai luopua\nperiaatteistaan. Aristokraatit yhtyivät siihen, osittain saadakseen\nääniä ja voidakseen kopeloida demokraattien taskuja, osittain siksi,\nettä nainen heidän vanhentuneen maailmankatsomuksensa mukaan oli\nkorkeampi olento.\n\nTässä kaikessa oli niin paljon näennäistä ja niin paljon todellista.\nNainen, jota mies rakastaa, on näennäisesti yläpuolella tätä, niin\nkauan kuin mies häntä rakastaa, mutta ainoastaan miehen mielestä,\nja näennäisesti hänen mielestään, sillä miehen rakkauteen kuuluu,\nettä hän asettaa rakastamansa yläpuolelle itseään, ja yläpuolelle\nmuitakin. Mutta nyt tehtiin tästä järjestelmä, ja mies luopui\nvallastaan. Milloinkaan ennen ei oltu nähty miesten niin matelevan\nvatsallaan ja syövän maata naisen jalkojen juuressa kuin silloin.\nMiehet, joista olisi luullut parempaa, oikein nauttivat saadessaan\nmaata salinmatolla rumimman naisen pesemättömien jalkojen, juuressa.\nSensijaan että miehet ennen kadulla tarjosivat naiselle käsivartensa,\njoka oli kauniisti tehty, senvuoksi että se oli oikein, nähtiin nyt,\nmiten naiset taluttivat rappeutuneita miehiään.\n\nNaiset pukeutuivat kuin miehet, ja miehet kuin naiset; rannerengas\nsiirtyi miehille. Se oli perversisyyttä, ja ikäviä erehdyksiä\nsukupuolten välillä alkoi ilmetä; mutta perversien miesten ollessa\nehdottomia naistenystäviä, johtuiko se nyt siitä, että he tahtoivat\nsiten peittää vikansa, tai että he tunsivat omassa luonteessaan\nolevan jotain naisellista, olivat perversit naiset sitävastoin\nmiessuvun ehdottomia vihaajia, jota seikkaa he eivät peittäneetkään,\nja heidän elämäntehtävänään oli rikkoa avioliittoja -- tietysti\nnaisen vapautukseksi.\n\nProbleemi, sekalaisen seurakunnan hämmentämänä, saatettiin kuitenkin\nsupistaa seuraavaan johtopäätökseen: Naisen vapautuminenhan olisi\nvapautumista lapsien synnyttämisestä ja kasvattamisesta. Uskooko\nkukaan ihminen tällaiseen luonnon luonnottomaan järjestykseen. Ja\nkuka sitten synnyttää lapsia, ellei nainen? Tämä kaikkihan oli\nhölynpölyä! Mutta tulevaisuuden yhteiskunnassakin, jossa nainen tekee\ntyötä, täytyy hänen luonnollisesti synnyttää, niin että mistään\nvapautumisesta sanan varsinaisessa merkityksessä ei kai tule mitään.\nMinkä tähden sitten kääntää yhteiskunta nurin narin muutamien\nhysteeristen naisten takia?\n\nRiistämällä paikat miehiltä, estettiin jokainen leivätön\nmies menemästä naimisiin; senvuoksi avioliitot vähenivät ja\nprostitutsiooni kasvoi! Ja tämän hyväksi työskentelivät yhteiskunnan\nsäilyttäjät ja siveellisyyden harrastajat.\n\nSe oli sulaa hulluutta!\n\nKuitenkin kaikitenkin; Storön kirkkoherra Alroth oli pitänyt\nsilmällä tätä liikettä; hänen sisarensa, Brita rouva, oli koettanut\nnostaa kapinaan hänen oman vaimonsa, viekoitella tämän pois kotoa\nkokouksiin ja sen semmoisiin, senvuoksi veljen tunteet kirkkoherran\npovessa eivät voineet sokaista häntä, vaan ymmärsi hän sangen hyvin\nlankomiehensä kiusallisen aseman talossa. Häntä miellytti myöskin\nse, että lanko ei tahtonut asettaa rikosta rikosta vastaan, tuomalla\nesiin viimeistä juttua lapsista ja sitä, mitä talossa tapahtui vaimon\nluvalla, joka hänen näkökannaltaan katsottuna oli ollut iljettävää.\n\nKun nyt neuvosto oli hajonnut, ja Brita rouva rientänyt heidän\nedellään kotia, jäivät lankomiehet kahdenkesken.\n\nKirkkoherra oli niitä ihmisiä, jotka olivat huomanneet edulliseksi\nunhoittaa ja käydä edelleen. Elämä oli hänelle opettanut, että sitä\nhäväistystä ei ollut olemassa, josta ei ollut tietävinään ja että\nkosto vei aikaa, ja synnytti kostoa vastakkaiselta puolelta. Hän\noli senvuoksi pyyhkinyt mielestään lankomiehen viimeiset häpäisevät\nsoimaukset, vaikkakin niiden jättämä vaikutus oli jäljellä. Oli\nmyöskin toisia syitä, jotka tekivät hänet lempeäksi; jonkinlainen\nluonnollinen ja selittämätön myötätuntoisuus Gustaf Borgia kohtaan\nvaikutti sen, että kirkkoherra ei voinut häneen oikein suuttua,\nhyvin tavallinen tapaus, mikä selittää sen seikan, miksi on niin\nvaikeata saada oikeutta muutamien ihmisten suhteen, vaikkakin he ovat\ntodistetut syyllisiksi ja tavatut itse teossa.\n\nValitetaan jollekin ystävälle jonkun poissaolevan kehnoa\nkäyttäytymistä.\n\n-- Sitä en voi hänestä uskoa! Se ei ole lainkaan hänen tapaistaan!\nvastaa ystävä.\n\nEi pääse puusta pitkään, vaan istuu alallaan kuin mikäkin\nraukka, jota vaivaa epäluuloisuus; selkeimmistä todistuksista,\nuskottavimmista todistajista ei ole mitään apua.\n\nNo niin, lankomiehet olivat jääneet kahdenkesken.\n\n-- Tämä on ikävä juttu, aloitti pastori. Eikä sinulla ole mitään\ntoiveita käräjillä; tuomarit ovat villittyjä, ja antavat jokaiselle\nnaiselle oikeuden, kun miehistä on kysymys, selvistä todistuksista\nhuolimatta. Ajan henki on näet sellainen! Etkö ole näinä päivinä\nlukenut siitä englantilaisesta naisesta, joka myrkytti miehensä?\nViisikymmentäkaksi lääkäriä vannoi, että hän oli viaton; mutta\nnainen oli vankilassa ja tunnusti tällä aikaa! Pam! Nyt luultiin\nasian olevan lopussa! Mutta eipäs, nyt alkoi sataa joukkoanomuksia,\njoissa puolustettiin myrkytystä sillä verukkeella, että mies oli\nemäsika. Omalta näkökannaltani, ota huomioosi se, olisin taipuvainen\nselittämään asian niin, että kaitselmus rankaisee miehiä heidän\nepämiehekkäisyytensä, luonteenheikkoutensa takia siten, että naiset\npäästetään valloilleen. Ne, jotka eivät voi puhua totta, ja joiden\nei pitäisi senvuoksi saada esiintyä todistajina, ne pääsevät\nasianajajiksi ja tuomareiksi. Jumala meitä silloin varjelkoon!\nTässä muuanna päivänä istui postineiti suuressa seurassa ja kertoi,\nettä avasi ja luki kaikki kirjeet postissa. Mitä siitä sanotaan?\nKerroin sen eräälle nykyaikaiselle herrasmiehelle, ja hän väitti\nsitä valheeksi! Aioin lyödä häntä ensin, mutta hän tuntui minusta\nmieltäkiinnittävältä, ja minä aloin ajatella häntä. Hän suuttui\nkertomuksestani ikäänkuin olisi ollut nainen, ja ottanut itseensä.\nTai sitten hän oli vannoutunut naisasian palvelukseen ja suuttui\nitseensä senvuoksi, että oli ollut väärässä. Jälkimmäinen otaksuma\non luultavinta. Kuitenkin, veliseni, sinulla on hyvin vähän\nmahdollisuuksia käräjillä: sillä jos nainen meidän päivinämme\ntekee vääryyttä miehelle, niin on koko maailman myötätuntoisuus\nhänen puolellaan. Ja Brita on tehnyt sinulle vääryyttä, sen tiedän\nminä ja sen tiedämme me kaikki! -- Minkä sille mahtaa? Ei mitään!\nMutta seuraa neuvoani! Ota asianajajaksesi oikea sikunasihteeri,\nsulavakielinen lurjus, äläkä lähde itse sinne. Hiukan parempi se on\nkuin itse seista siellä lörpöttelemässä; mutta varma et voi asiasta\nolla sittenkään, sillä hameen nähdessään alkaa miestä jänistää.\nMinulla oli äskettäin oikeudenkäynti täkäläistä opettajatarta\nvastaan. Ja minä valitsin vartavasten joukosta asianajajan, joka oli\nonnettomissa naimisissa. Kyllä hän nyt saa, ajattelin! Vielä mitä.\nAjattelehan, tuo maksun saanut ryökäle puolusti minun vastustajaani!\n--\n\nGustaf Borg oli sangen mielellään kuunnellut näitä lohdun ja\nosanoton sanoja, mutta hän ei voinut pakoittaa itseään tunnustamaan,\nettä pastori oli oikeassa, sillä se olisi ollut oman erehdyksen\nmyöntämistä. Hän tunsi päinvastoin hetkeksi halua nousta\nvastarintaan, puolustaa naisia, kuten hän lehdessään oli heitä alati\npuoltanut.\n\nLähdettyään ja päästyään tielle, hänessä heräsi jälkitunne\ntapahtuneesta, ja hän huomasi, että viimeiset lohdun sanat olivat\nhäntä nolanneet. Tämä sai hänet liikkeelle, ja kulkiessaan, ulos\nmaailmalle, tietämättä minne, hän päätti matkustaa kaupunkiin, kun\nhänen läsnäolonsa täällä oli nyt tarpeeton. Hän suuntasi senvuoksi\naskeleensa laivalaiturille.\n\nKatsoessaan kelloa hän huomasi, että laivan tuloon oli vielä kolme\ntuntia.\n\nAikaa siinä oli runsaasti, mutta häntä vartosi uusi elämä, ja entisen\nhän oli jättänyt taakseen.\n\nLaivalaiturit ovat erinomaisen sopivia mietiskelypaikkoja; jalkojen\nalla on sileätä, niin että voi kävellä ajatellen; siellä loppuu\nmaa, ja suuri autio vesi alkaa; siellä on hiljaisen liikkumatonta,\nsiellä kulkee varroten jotakin, joka panee ihmisen uuteen liikuntoon,\nsiirtää hänet toisaalle, muuttaa näköalat ja ohjaa kohtalon uusille\nurille.\n\nGustaf Borg kulki siellä mietiskellen. Hän oli nyt joutunut\nelämässään siihen kohtaan, jota sanotaan \"nielaisemisen\" ajaksi. \"Sen\nsaat vielä kerran nielaista\" oli hän niin usein kuullut, ymmärtämättä\nsen merkitystä, uskomatta sitä, elämän uupumatta rientäessä\neteenpäin. Nyt hän ymmärsi sen, mutta niin monen muun tavoin hän teki\nsen väärän johtopäätöksen, että hänen pitäisi katua ja peruuttaa\nne opit, joita oli levittänyt, ja jotka eivät olleet johtaneet\ntäydellisesti tarkoitettuihin tuloksiin. Hän luuli uhranneensa\ntyönsä erhetysten hyväksi, joita hänen nyt tuli vastustaa, mutta\nei käsittänyt, että hänen niin sanotuissa erehdyksissään oli\njonkun verran totuutta, jonka ainoastaan vastakkaisten plus- ja\nminus-päätepisteitten yhteistyö saattoi pusertaa esille. Vastustajat\nolivat jo tehneet oikaisut, eikä hänen tarvinnut tehdä niitä\nuudelleen. Mutta häntä suututti nyt hukkaan mennyt vaiva, harmitti\nse, että oli narrin lailla tehnyt takaperoista työtä, vaikka oli\nluullut kulkevansa etunenässä. Ja ne kärsimykset, jotka olivat häntä\nnyt kohdanneet, hän luuli saaneensa rangaistukseksi siitä pahasta,\nmitä oli tehnyt, vaikkakin ne saattoivat olla koetuksia.\n\nSe tilinteko, jonka jokainen ihminen määrättynä ikäkautenaan\nsuorittaa, on kuitenkin vain personallisuuden tilinpäätös, jossa\ntarkempi tarkastelu on osoittava, että se suhteellinen paha, jota\non täytynyt toisille tehdä hyvää asiaa ajaessaan, oli välttämätön\npaha. Mutta toiselta puolen näyttää sisäinen, iäinen oikeus vaativan,\nettä syyttömästikin aiheutetut kärsimykset ovat sovitettavat\nmaailmanjärjestyksessä sen henkilön vastaavilla tuskilla, joka on\naiheuttanut nämä kärsimykset. Jos joku tähän korkeampaan kirjanpitoon\nperehtynyt olento olisi läsnä sinä hetkenä, kun ihminen tekee\ntätä tiliä, niin hän murtaisi kaikki sinetit ja lausuisi tuolle\nkatumuksen tuskan raatelemalle: \"Älä ole lohduton! Katso, tässä\ntekemäsi hyvän palkka, ja tässä pahan! Nyt kuittaamme toisen erän\ntoisella, ja sittenkin on oleva jotakin jäljellä sinun hyväksesi;\nsillä yksinomaan se, että olet jaksanut elämäsi elää, parhaan\nkykysi mukaan, on sankariteko; ja jokainen ihminen, joka täällä\non päässyt luonnolliseen kuolemaan saakka, on sankari: jokainen\nkuollut ansaitsisi muistopatsaan, sillä niin vaikea ja tukala on\nelämä elää. Eikä kurjin ihminen ole vähimmän ihailtava, sillä hänen\ntaakkansa oli raskaampi kuin toisten, hänen taistelunsa suurempi,\nhänen kärsimyksensä syvemmät; ja minkä vuoksi hän oli kurja, sitä\nei yksikään kuolevainen tiedä, kukaan ei voi sitä selittää, ei\ntilastotietojen eikä kansantalouden avulla.\"\n\nGustaf Borg ei voinut täydellisesti suorittaa vielä elämänsä\nsynteesiä, vaan oli kokonaan käännekohdassa, astumassa siihen\nvaltakuntaan, jota Swedenborg sanoo Hävitykseksi. Ja pahinta\noli se, että hän seisoi itseään vastaan, sillä hän, siveyslain\nkumoamisen vastustaja, oli syytteenalaisena siveysrikoksesta. Tämä\nristiriitaisuus ei ollut helposti ratkaistavissa.\n\nLaiturilta hän näki kotinsa savupiiput. Juuri nyt nousi kaksi sinistä\nsavupatsasta ilmaan. Liesissä leimusi tuli, niissä paloi poroksi\nkaikki tyynni ja parhain: vaimo ja lapset.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nUusi toimittaja\n\n\nHolger Borghan oli aikansa lapsi; ollen insinööri ja sähköopin\ntutkija, hän eli elämänsä yksinkertaisesti, mietiskelemättä,\nkäytännöllisesti. Meni aikaisin naimisiin pienen teatterilaistytön\nkanssa, jonka hän harjoitti näyttelemään toverin osaa, sen ajan\ntavan mukaan. Hiukan vaikeatahan tämän oli tuota pikaa perehtyä\ninsinööritieteeseen, mutta täytyi tyytyä muutamiin oppisanoihin\nkoskettimista ja lyhytsuluista; hän oli olevinaan insinööri, ja\nkehitti itsensä tendenssivaimoksi, joka oli näyttävä maailmalle,\nettä nainen oli kaikessa miehen vertainen. Tämän yhdenvertaisuuden\ntuli näyttäytyä myöskin seuraelämässä; mies ei saanut mennä yksin\nravintolaan, vaan piti vaimon olla mukana; mutta aamupäivin kävi\nvaimo yksin kahvilassa, ja kun mies aluksi tahtoi todeta tämän\nmatemaattisen vääryyden, sai hänet vaikenemaan kysymys siitä, oliko\nvaimo vapaa ihminen vaiko orjatar. Jotta perherauha ja rattoisuus\nolisi säilynyt, ei mies vastannut kysymykseen, mukautui, alistui,\naluksi enemmän leikillään, mutta aina ottaen huomioon sen, että\nkaikki näyttäisi erinomaiselta. Hänellähän täytyi olla kaikkein\nuudenaikaisin vaimo, ja hän tahtoi noudattaa oppejaan. Siten sai\nhän vähitellen vaimostaan kotiopettajattaren, joka teki hänelle\nhuomautuksia seurassa ja joka loppujen lopuksi tahtoi opettaa\nmiehelleen kaiken, minkä tämä tiesi paremmin kuin vaimo. Mutta mies\nei valittanut; eikä hän huomannut, miten ylenkatse kätkeytyi vaimon\näidillisyyteen. Hän aavisti sen kuitenkin, nähdessään ystäviensä\nkohtelevan vaimoa kuin korkeampaa olentoa ikään, ja häntä itseään\nkuin raukkaa. Toiselta puolen tämä miellytti häntä. Se seikka, että\noli kyennyt vainuamaan itselleen komeimman rouvan, ja tämän ollessa\nseuran keskipisteenä, oli hänen paikkansa näennäisesti ylempänä.\n\nAvioliiton alkuaikoina elivät vastanaineet sangen ahtaissa oloissa;\nhe elivät kuitenkin ulkoelämää, koska se kävi halvemmaksi, ja\ntoisinaan vietettiin boheemielämää kotona. Sitten syntyi lapsi. Se\nalkoi tuntua. Miehen tulot, jotka ennen jaettiin kahdelle hengelle,\nolivat nyt jaettavat neljälle. Tämä oli kieltäytymistä, ja siitä ei\npidetty, vaan lainattiin rahaa ja jatkettiin. Mutta kun lapsi täytti\nkolme vuotta, pantiin lapsenpiika pois, ja puolisot hoitivat itse\nlapsen. Vaimo, jolla ei ollut mitään muuta tekemistä, vaati kuitenkin\nmiehen, joka työskenteli tehtaassa ja sanomalehdissä, ottamaan osaa\nlapsen hoitoon. Täytyi tietenkin olla tasa-arvoista. Mies, tuo pöllö,\nei uskaltanut kieltäytyä, eikä yrittänytkään, siksi että tahtoi\naateloida vaimon työn, mutta ei huomannut, minkälaista vääryyttä\nhän kannatti, ja kuinka hän valmisti omaa perikatoaan. Korvatakseen\nvahingon, hän teki kuten muutkin aviomiehet, haukkasi salaa aamiaisia\nulkona; keksi kokouksia iltaisin, ja joutui viimein vakiintuneiden\naviomiesten piiriin, jotka joivat punssinsa kuuden ja seitsemän\nvälillä illalla, ennättääkseen kotia illalliselle. Jos hän sitten\ntuli kotia haisten punssille, niin rouva suuttui; ja lapselta puuttui\nsilloin aina sukat. Silloin hän tavallisesti pelasti itsensä sillä,\n\"että häntä oli kutsuttu\", ja silloin olisi sukkakysymyksen pitänyt\nraueta, mutta niin ei käynyt, sitä jatkettiin.\n\nMies saapui aina kotia illalliselle ja oli ikävällä tuulella.\nPöydän ääressä, jossa hän pureksi kuivaa ruokaa, muistellen ehkä\noopperakellarin herkullista aamiaista, kirkastuivat hänen kasvonsa\ntoisinaan heikosti, niille ilmestyi sisäisen hymyn viimeinen\nkajastus, jonka synnytti muisto jostakin lystikkäästä, pikku\nhävyttömästä jutusta. Silloin rouva synkistyi, ja ymmärsi, että mies\noli huvitellut ilman häntä, ja häntä kiukutti se, että tällä saattoi\nolla hauskaa, kun hän ei ollut mukana. Ja niin täytyi miehen kertoa\ntuo lystikäs juttu. Se kuului vaimon avio-oikeuksiin.\n\nEräänä iltana puolisot istuivat kotona kuten tavallisesti. Rouva oli\nväsynyt lapsen kirkunasta, pesusta keittiössä, pöydän kattamisesta.\n\nPöydällä oli kovaa leipää, margariinia, ja avattu anjovislaatikko,\njonka pohjaa tuskin peitti kolme kurjaa kalaa, joihin kukaan ei\nmoneen päivään ollut tahtonut kajota, ja jotka senvuoksi olivat\nkuivuneet kuin kahvin selvikenahat. Väärän sveitsinjuuston kuori, ja\nmuutamat raa'at silavaviipaleet, jotka olivat olevinaan savustettuja,\nmuodostivat kolmiomittauksen asemat. Ikävyys, huolimattomuus,\nhaluttomuus pilkistihe esiin kaikesta, ja tämä kaikki oli niin\nerilaista kuin entiset kuvittelut kodista ja kodikkaisuudesta. Ja\ntuo toinen toisensa heikkouksien äänetön vaaniskeleminen, tuo toinen\ntoisensa keskeneräisten ajatusten vakoileminen. He olivat kuin kaksi\nvankia, jotka salassa vahtivat toisiaan.\n\nMies silmäili synkkänä ruokaa, ja katsellessaan anjovista, tunsi hän\nsuussaan hirvittävän tinanmaun, ummehtuneen öljyn... Äkkiä hänen\npäähänsä pälkähti ajatus.\n\n-- Mitäs, jos lähtisimme ulos pitämään hauskaa! Emme ole pitkiin\naikoihin olleet ulkona!\n\n-- Entäs Ragnar sitten? Lapsi?\n\n-- Se on totta se! Rouva tuumi:\n\n-- On hirvittävää joka tapauksessa, että lapsi hallitsee vanhempiaan!\nPäinvastoinhan sen pitäisi olla!\n\n-- Niin pitäisi! Me, jotka olemme koko nuoruutemme ajan kieltäytyneet\nja nyt alkaisimme nauttia elämästä, me olemme orjia.\n\n-- Eikä hän nyt nukkuessaan meitä tarvitse.\n\n-- Nukahdettuaanhan hän tavallisesti nukkuu?\n\n-- Me olemme hemmoitelleet sitä, siinä kaikki! Ajattelehan kaikkia\nköyhiä lapsia, jotka suljetaan huoneeseen aamulla, ja saavat istua\nsiellä yksin päivällisiin saakka... Tiedätkö mitä, Holger; sanotaan\nportinvartiattarelle, että tämä kuuntelee itkeekö poika...\n\n-- Eiköhän tuo käyne laatuun, vastasi Holger. Tuumasta toimeen!\nHetken kuluttua herrasväki oli matkalla kaupungille. Nybrolla he\nerosivat; herran piti pistäytyä toimituksessa ja rouvan varrota häntä\nGrand Hôtelin \"Kuopassa\", tuossa klassillisessa, jonka 70-luvun\nmiehet olivat perustaneet, 80-luvun miehet perineet, ja jonka\n90-luvun miehet sittemmin hylkäsivät siirtyen uudistettuun Rydbergiin.\n\nKun rouva tuli Kuoppaan, astui hän sisään ja istuutui heidän\ntavallisen pöytänsä ääreen, otti sanomalehden, ja odotti.\n\nHeti sen jälkeen astui näyttelijä sisään, heidän läheinen\nseurusteluystävänsä, ja etsi seuraa.\n\n-- Kas, Marttahan se on, tervehti hän, missä Holger on?\n\n-- Hän saapuu tuossa tuokiossa! vastasi Martta, joka heti tuli\nloistavalle tuulelle.\n\n-- Saanko istuutua?\n\n-- Totta kai! vastasi rouva empimättä.\n\nHe pääsivät heti puheenvauhtiin, ja siinä silmänräpäyksessä ilmestyi\npunssitarjotin sekä tupakat pöydälle.\n\nNäyttelijä oli tehnyt tilauksen niin nopeasti, että rouva ei ollut\nhuomannut sitä, ja nyt he istuivat siinä, kahdenkesken, eivätkä\ntahtoneet alkaa, ennenkuin mies tuli. He puhuivat kaikista maailman\nasioista, ja aika kului.\n\nAjattelematta sen enemmän asiaa ja pitkästyen odotukseen, täytti\nystävä kaksi lasia, sanoi terve, ja he joivat.\n\nKului taas hetkinen, ja he sytyttivät tupakan.\n\n-- Kylläpä se Holger nyt viipyy, sanoi rouva, eikä meidän olisi\npitänyt mitenkään alkaa.\n\n-- Nyt se on myöhäistä, vastasi ystävä.\n\nSilloin saapui seura, joka tiesi keitä he olivat, vaikka eivät\ntunteneet heitä. He katselivat tietysti kummeksuen noita kahta, ja\nheidän katseensa kävivät pilkallisiksi, kun he olivat istuutuneet\nvastapäätä heitä.\n\nSamassa saapui Holger, näki ensi silmäyksellä aseman, jonka hän\nsaattoa käsittää, ja jota hän ennakkoluulottomana miehenä ei\npaheksunut, mutta sitten hän näki nuo pilkalliset katseet, ja se osui\narkaan kohtaan, niin että hän synkistyi.\n\nPäästyään pöydän luo, hän tervehti niin luonnollisesti kuin taisi.\n\n-- Teitte oikein, kun aloitte, sain sähkösanoman ja minun täytyi\nkirjoittaa muutamia rivejä.\n\nHän kun joutui toisten jo aikaisemmin kohonneeseen mielialaan, ja\nedellä nämä olivat, oli hänen vaikea heti päästä heidän tasalleen.\nJa hän, joka toi mukanaan toimituksesta tuulahduksen työn raskaasta\ntotisuudesta, vaikutti heihin painostavasti. Mieliala särkyi, ja\nseuran valtasi ikävystymisen nolous.\n\nOnnettomasta päähänpistosta koetti rouva, joka tahtoi pitää hauskaa,\nsaada miehen vireille, mutta silloin tämä kävi mykäksi.\n\nHänen seuraava yrityksensä päättyi kuitenkin vielä onnettomammin,\njolloin hän, saadakseen kaikki oikealle tolalleen, teki kömpelön\nkysymyksen:\n\n-- Mikä sinua vaivaa?\n\nSe oli kuin tunkeutumista hänen sisimpäänsä, ja hän säpsähti, suuttui\nitseensä senvuoksi, että ei voinut hillitä itseään, häntä suututti\nkatseleva seura, suututti kaikki tyynni.\n\nHänen kiusaantunut ulkonäkönsähän ilmaisi mustasukkaisuutta, mutta\nmustasukkainen hän ei ollut, häntä vain iljetti ajatus siitä, että\nhäntä moisesta epäiltäisiin, ja hän tunsi olevansa naurettava. Vaimon\nkysymys oli tehnyt hänet naurunalaiseksi, kysymys, johon hän ei\nvoinut vastata. Silloin syntyi äänettömyys, jota kukaan ei uskalla\nhäiritä senvuoksi, että kaikki tietävät, että ken ensin puhuu,\nhänen täytyy sanoa tuhmuus, täytyy paljastaa salaisuus, jota kaikki\nhautovat.\n\nKului hetki, pitkä kuin iankaikkisuus. Mutta silloin tuli pelastus:\nkaksi heidän piiriinsä kuuluvaa taiteilijaa syöksyi sisään, he\nkäänsivät virranvaihtajan ja johtivat vastakkaiset virrat toisaalle.\nJa niin kului ilta iloisesti.\n\nTeatterin päätyttyä seura kasvoi. Kaikki nuo ihmiset, jotka olivat\nsaman hengen lapsia, tunsivat kuuluvansa yhteen, ikäänkuin olisivat\nolleet saman perheen jäseniä. Ja vaistomaisesti he aavistivat\nystävän; selityksiä ei tarvittu; ja vaikka heitä oli vainottu, olivat\nhe suruttomia, toivorikkaita, varmoja siitä, että olivat oikealla\ntiellä.\n\nKello oli puoli kaksitoista ja ilo oli ylimmillään, kun eräs mustiin\npuettu nainen äkkiä ilmestyi pöydän ääreen ja pyysi saada puhutella\nMartta rouvaa.\n\nTuo vieras tuntematon vaikutti kuin musta lippu, ja riemu taukosi.\n\n-- Rouva Borg, hän alkoi: asun samassa talossa kuin tekin ja\nminulla oli onni sattumalta kulkea lastenkamarinne ikkunan ohi,\njolloin kuulin yksinäisen, huoneeseen suljetun lapsen huutavan --\nkas niin, älkää nyt luulko, että soimaan teitä! Mutta kun huudot\nolivat epätoivoisia, menin portinvartian luo saadakseni avaimen ja\npäästäkseni sisään. Portinvartian asunto oli tyhjä. Lähetin erään\narmeliaan ihmisen noutamaan seppää, jolla aikaa loruilin lukkojen\ntakana olevalle lapselle suljetun ikkunan läpi -- -- -- Olkaa\nlevollinen, rouvaseni, teillä on ollut huono onni, ja te olette\nluottaneet epäluotettavaan portinvartiattareen. -- -- -- Päästyäni\nsisään, viihdyttelin lapsiraukkaa; istuin siellä kolme tuntia, ja\nnyt se nukkuu tuon jälleen löydetyn portinvartiattaren hoivassa. Kas\nniin...\n\nHerra ja rouva Borg syöksyivät ulos...\n\nSellaista se oli, kun oli lapsia! Niin, niin, niin, ja he soimasivat\nitseään, päättivät, että eivät milloinkaan enää läksisi ulos.\nHe tuumiskelivat, että minkälainen opettavainen juttu tästä nyt\npantaisiin liikkeelle; he riensivät puoli juoksussa kotia, kun eivät\nlöytäneet ajuria.\n\nNybronkadulla, kun he olivat juuri ennättäneet läähättäen mäen\npäälle, törmäsivät he erästä jättiläismäistä herraa vastaan, joka\nsulki heidät suureen syliinsä ja huusi:\n\n-- Hohoi! Löysinpä teidät vihdoin viimeinkin! Se oli tohtori Henrik\nBorg.\n\n-- Sinä, Holger, olet lehden toimittaja, ja palkkaa saat kuusi\ntuhatta; toimeesi ryhdyt huomenna! Eikö niin?\n\nMartta rouva itki jättiläisen rintaa vasten. Ja niin he juoksivat\nsedän luota; juoksivat, nauroivat ja itkivät.\n\n-- Tiedätkös, me otamme kaksi piikaa, huusi rouva.\n\n-- Ja huoneuston Strandvägenillä.\n\nÖstermalmin torilla he tanssivat lyhtypatsaan ympärillä, ja juoksivat\nleskisillä kahden puolen kauppakojuja.\n\nNiin tuli Holger Borgista toimittaja, ja niin päättyi kiusallinen\npäivä iloon.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nTohtori Borg\n\n\nTohtori Borg oli ollut kaksi kertaa naimisissa; ensi kerran\nkotimaisen hupakon kanssa, johon hän oli kiintynyt tämän kauneuden ja\nnuoruuden vuoksi. Mutta tämä nainen oli niin tietoinen kauneudestaan,\nettä suorastaan jumaloi sitä. Hän saattoi istua puolialastomana\nkuvastimen ääressä tuntikausia itseään ihaillen; saattoi suudella\npyöreitä käsivarsiaan, muovailla rintaansa, näytellä itselleen\nhampaitaan, hieroa nenäänsä saadakseen kauneimman kaarroksen\nmuodostumaan oikeaan paikkaan. Kun tohtori näki salaa hänet kerran\ntässä hommassa, pelästyi hän, sillä vaimon kasvojen ilme ei ollut\nihmisen, vaan järjettömän eläimen; linnun, joka kuvastelee itseään\nlähteessä ja kynii höyheniään. Ajatus siitä, ettei ollut yhdistetty\nihmiseen, kauhistutti tohtoria niin, että hän suorasukaisuudestaan\nhuolimatta antoi asian mennä menojaan.\n\nKauneudestaan huolimatta hän ei osannut pukeutua, ja kun mies teki\nmuistutuksen, niin sitä pidettiin majesteettirikoksena. Hän sulkeutui\nitseensä loukkautuneena, pilkkasi miestään siitä, että tämä ei muka\nkyennyt pitämään arvossa häntä; ja yksinkertaisuudessaan hän luetteli\nkaikki ihailijansa, kertoi heidän arvostelujaan. Naimisiin mentyäkin\ntohtori jatkoi suitsutuksiaan kukkien ja sampanjan muodossa; mutta\nkukat eivät olleet milloinkaan mieluisia.\n\n-- Sain luutnantti X:ltä orkideoja, jotka maksoivat seitsemän kruunua\nkappale. Ja oikea sampanja maksaa yksitoista kruunua.\n\nHän rakasti itseään ja kauneuttaan niin objektiivisesti, että kadehti\ntohtoria siitä, että tämä oli saanut hänet.\n\n-- Sinä olet saanut, sinä! Sinä et tiedä, miten hyvät päivät sinulla\non. Ajattelehan, kuinka moni sinua kadehtii.\n\nMutta tämä itsensä rakastaminen meni niin pitkälle, että hän ei\nvoinut antautua miehelle; hän ei tahtonut suoda tälle rakkauttaan,\nvaan oli vielä hellyydenkin hetkenä niin kateellisen kylmä, että ei\nvoinut ottaa mitään vastaan. Ja sitten hän valitti.\n\nEnsin tohtori ei välittänyt siitä, sillä hän tunsi itsensä. Mutta\njonkun ajan kuluttua hän rupesi valittelemaan äidilleen ja sanoi,\nettä ei katsonut olevansa naimisissa. Äiti ei ymmärtänyt mitään, eikä\ntahtonut mitään tietää.\n\nTohtori, joka oli nuori lääkäri, ei ymmärtänyt myöskään, mitä vaimo\ntarkoitti, mutta kävi levottomaksi, ja neuvotteli erään vanhemman\nlääkäriystävänsä kanssa.\n\n-- Niin, poikaseni, sanoi vanhus, ratkaistavanasi on nyt probleemi,\njota minä yhä vielä tavailen. Mutta minä olen äskettäin lukenut\nerään suurimman gynekoloogimme jyrkän lausunnon tästä kysymyksestä.\nHän sanoo, että ilotyttö etsii iloa, mutta aviovaimo tahtoo lasta;\nja hän lausuu vääjäämättömästi, että lapsen täytyy syntyä siveästi\nrakastavaisessa syleilyssä, ei intohimoisessa. Kunniallinen\näiti-nainen käy avioliitossa siveäksi, vastoin tahtoaan, eikä löydä\netsimäänsä; senvuoksi hän valittaa. Mutta, ystäväni, olen päässyt\nniin pitkälle, että olen huomannut miehenkin halujen aateloituvan\navioliitossa, ne ikäänkuin talttuvat, henkevöityvät; siksi olen\nkuullut miesten valittavan yhtä paljon. Näethän vastanaineista, miten\npaljon pettymystä... mutta, onko vaimosi raskaana?\n\n-- On, oltuaan kaksi kuukautta naimisissa!\n\n-- Sittenhän voit olla rauhallinen!\n\nTohtori rauhoittui, liiaksikin, niin että se ärsytti rouvaa. Hän kävi\nyhä kateellisemmaksi miestä kohtaan siitä, että tämän osaksi oli\ntullut kunnia saada lapsi hänen kanssaan, ja vihasi raskauttaan, joka\nhaittasi hänen kauneuttansa. Ja mistä hän ei pitänyt, se oli hänelle\nolematonta. Ollen ajattelematon ja typerä, esiintyi hän yhä vielä\nkaikkialla neitseenä.\n\nSilloin hänen äitinsä raivostui:\n\n-- Oletko mieletön, lapsi? Sinähän olet siunatussa tilassa.\n\n-- Niin, en minä tiedä...\n\n-- Etkö tiedä? Kuulepas; jos sinä lörpöttelet tuollaista, niin surmaa\nmiehesi sinut. Etkö käsitä, että ihmiset ihmettelevät, mistä olet\nsaanut lapsen, jos loruilet heille viattomuudestasi.\n\nMutta nähdessään miehen isänilon ja ylpeyden hän alkoi kiehua\nvihasta. Aivan petomainen ilkeys kehittyi hänessä; hän ei tahtonut\nsuoda, että mies olisi hänen, _hänen_ lapsensa isä.\n\nJohtuiko se sitten typeryydestä tai pelkästä ilkeydestä, kuitenkin\nkaikitenkin, eräänä aamuna hänen tapansa mukaan nalkuttaessaan,\nsattuivat hänen sanansa näin:\n\n-- En tiedä, mutta minusta tuntuu siltä kuin sinulla ei olisi mitään\nosaa tähän lapseen...\n\nSilloin tohtorin afrikalainen luonto kuohahti, jota hän oli niin\nkauan pidättänyt:\n\n-- Mitä p--lettä sinä puhut? Ellei se ole minun lapseni, niin sinä\nolet... ja sitä et tarkoittane.\n\nRouva nousi, pukeutui; ja lähtiessään hän lausui:\n\n-- Nyt lähden, iäksi!\n\n-- Lähde vaan, mene h--tiin, vastasi tohtori. Sinun pöyristyttävä\ntuhmuutesi ja saatanallinen ilkeytesi voi viedä hengen ihmiseltä.\nLähde nopeasti, muutoin potkin sinut ulos!\n\nSiihen loppui se avioliitto. Varjo oli langennut tohtorin ylle, sillä\neihän hän voinut puolustaa itseään, vaikka esitti fysioloogisia\ntodistuksia, joita kukaan ei pyytänyt. Niin hän raivosi pari\nkuukautta, ja raivoissaan hän nai erään norjattaren, ja teki hänet\nheti raskaaksi. Seitsemäs kuukausi oli kulumassa, kun heidät\nvihittiin; rouva tahtoi hiljaisia häitä, mutta mies pani toimeen\nhumuavat häät kirkossa ihan sydänpäivällä.\n\n-- Oli niin kaunista katsella siunattua naista, hän sanoi.\n\nPappi ei ollut samaa mieltä, mutta sai tyytyä. Ja kun tohtori, ollen\noma naittajansa, kuljetti korkeakumpuisen morsiamensa halki kirkon\npääkäytävän, silloin häipyi varjo; hän oli päässyt valoon, nousi\nraikkaana ja terveenä, jollainen hän oli...\n\nPäivällisillä hän piti puheen sadan kutsuvieraan läsnäollessa, ja joi\nvaimonsa ja syntymättömän lapsensa maljan.\n\n-- Se oli suurenmoista! sanoivat muutamat. Mutta toiset pitivät sitä\nkyynillisenä.\n\nTämä toinen avioliitto menetteli jonkun aikaa, jotakuinkin! Sitten\ntuli tietysti Nukkekoti ja koko moska perästä. Joukkuenaisia ja\ntykkinaisia, yhdistysnaisia ja hansikasnaisia. Aviomiehen elämä oli\nkuin helvetti!\n\nKoko ikivanha epäjumalanpalvelus oli muuttunut gynolatriaksi eli\nnaisenjumaloimiseksi. Eräs ateisti-runoilija selitti, että nainen oli\nhänen uskontonsa. Sitä kirjallisuutta, joka ei ihannoinut naista,\npidettiin arvottomana, niin että todellakin saattoi Spencerin tavoin\nuskoa runouden ja taiteen alkuperän johtuneen uroksen matelemisesta\nnaaraan edessä. Tämä naistenmalja-runous olisi käynyt laatuun, ellei\nsitä olisi seurannut miesten itsensäalentaminen. Miehet nauttivat\nsiitä, että saivat halventaa itseään, että saivat todistaa miehen\nolevan alemman eläimen, ja kun nuo vanhat narrit Ibsen ja Björnson\nselittivät suoraan, että yhteiskunta oli pelastettavissa ainoastaan\nkohottamalla nainen ja panemalla mies viralta, silloin hulluus oli\nhuipussaan.\n\nKun Norjan kysymys tuli tämän lisäksi, niin oli tohtorin koti hauska.\nKaksi lasta oli tosin kasvanut, kolme- ja viisitoistavuotiaiksi,\nmutta nyt sukeutui heistäkin riidanaihe. Kaikki muuttui\nriidanaiheeksi, ja hurjalle naiselle ei mahtanut mitään.\n\nMiksikä he eivät eronneet? Lapset pitivät koossa kurjuutta, muistoja,\nja tuo selittämätön, mikä sitoo puolisoita, silloinkin kun nämä\nvihaavat toisiaan. Salatieteilijät sanovat, että he synnyttävät\ntoinen toiseensa puoleksi henkisiä substraatteja, joilla on\njonkinlainen olentomainen olemassaolo; toiset arvelevat, että miehen\nja naisen sielut kasvavat toisiinsa imujuuriin, ja että he oikeastaan\nelävät alinomaisessa syleilyssä; he tuntevat yhdessä ja toistensa\nkautta kuten kaksoisten väitetään tekevän; senvuoksi kärsii sekin,\njoka tekee toiselle pahaa; hän kärsii sen kärsimyksistä, jotka\nitse on aiheuttanut, senvuoksi on aseeton rakastamaansa kohtaan,\nja rakkaus on kärsimystä. Senvuoksi on eroaminen myöskin kaikkein\ntuskallisinta; se on olemassaolon rikkirepimistä ja hävittämistä,\nja muistot ovat sielujen lapsia; niitä ei voi hyljätä milloin vain\nhaluttaa. On olemassa puolisoita, jotka ovat yrittäneet erota\nkolmekymmentä vuotta, onnistumatta siinä; he erosivat kihlautuneina,\nvastanaineina, naineina; he erosivat kahdeksan päivää ennen\nhopeahäitä; ja kun he olivat päässeet niin pitkälle, luulivat he sen\nkestävän koko elämän ajan. Mutta kolmen viikon päästä mies lähti\nkotoa, oli poissa koko yön, ensi kerran kolmeenkymmeneen vuoteen.\nSeuraavana päivänä hän palasi jälleen, ja jotta sovinto olisi saanut\nnäkyväisen muodon, perusti hän uuden kodin; ja niin se sitten jatkui.\n\nTohtori oli kärsinyt ensimmäisestä erostaan niin perinpohjin,\nettä oli päättänyt kestää toisen avioliiton, sietää kaiken, paitsi\nalennusta. Mutta on olemassa niin paljon, mikä alentaa huomaamatta.\nMiehelle on alentavaa tulla palvelijain aikana koiramaisesti\nkohdelluksi, ja vielä alentavampaa on, jos häntä omien lasten\nläsnäollessa kohdellaan idioottina, vallankin kun hän todellisuudessa\nitse on älykkäämpi. Tällainen oman mielensä jokapäiväinen ja\nalituinen tukahuttaminen voi lopuksi riistää voimakkaimmaltakin\nkaiken itsetunnon, ja kun tohtori huomasi olevansa vaarassa, päätti\nhän paeta, ainoa mahdollinen tapa taistellessa pahojen naisten\nkanssa, sillä ken pahaan puuttuu, hän siihen itse myös tarttuu. Ja\nvaimon pahuus vaikutti kuin hermomyrkky, joka oli turmella hänet.\n\nRiidan puhkeamisen aiheutti lähinnä, kuten tavallista, muutamien\nystävättärien tulo taloon. Eräs heistä rakasti Dagmar rouvaa,\nvaikeata päättää kuinka viattomasti, mutta naiset pitävät kaikkia\nhommiaan viattomina, vaikkakin on jo menty yli rajan.\n\nTämä ystävätär rupesi sekaantumaan lasten kasvatukseen. Tytön tukka\nleikattiin lyhyeksi ja pojan hiukset saivat kasvaa pitkiksi, jotta\neroavaisuus sukupuolien välillä saataisiin poistetuksi. Mutta kun\npoika sai kärsiä pilkkaa koulussa naisellisen ulkomuotonsa takia, ja\nkun isä myöskin huomasi, että pojan vaistot aikoivat naisellistua,\nrupesi hän pelkäämään; tarttui saksiin ja leikkasi tukan. Kun äiti\nnäki tämän, raivostui hän:\n\n-- Eikö äiti saa kasvattaa lapsiaan? hän huusi.\n\n-- Ei piru vie saakaan kasvattaa miehimyksiä! Kahden me huolehdimme\nkasvatuksesta, ja toinen siinä olen minä.\n\nÄiti uhkasi mennä asianajajalle. Se oli hänen tavallinen tapansa.\n\nMutta oli olemassa toinen syy, joka vaikutti häiritsevästi\navioliittoon, ja se oli erään siihen aikaan kuuluisan lääkärin\nkeksimä konjakki. Sitä rouva käytti yleislääkkeenä kaikkiin\nkipuihin, ja enin aamupäivin hermostumista ja iltaisin unettomuutta\nvastaan. Nuo näennäisesti viattomat pikku lasit turmelivat mielen ja\nruokahalun, uuvuttivat uneen sopimattomaan aikaan, ja haihduttivat\nyöunen. Vaikkakin keksijän itsensä, professorin ja auktoriteetin,\nkävi huonosti, hän sortui konjakkihypoteesinsa uhrina, jatkoivat\nnaiset juontia.\n\nKun tohtori varoitti rouvaansa, veti tämä aina esiin professorin.\n\n-- Tottahan professori ymmärtää sen paremmin kuin sinä, joka et ole\nedes dosentti.\n\nSanalla sanoen, tämä avioliitto oli kypsä, niin perinpohjin kypsynyt,\nettä veljeskiistan puhjetessa saattoi keveinkin tuulenpuuska murtaa\nsen.\n\nDagmar rouva kirjoitti naisten-ääneen miehensä teorioja vastaan,\nkuten hän niitä nimitti, kuitenkin mainitsematta hänen nimeään,\nteki hänet epäilyksen alaiseksi vanhoillisuudesta ja varoitti\nvapaamielisiä valitsijoita sellaisesta ehdokkaasta. Siten oli sota\navoimesti julistettu, ja puolisot asuivat kukin omalla puolellaan\nhuoneustoa.\n\nMutta itse ratkaisua kiirehtii eräs pieni tapaus, joka tuli kuin\ntilauksesta.\n\nYhtenä aamuna vastaanottoajalla astui erittäin hyvin puettu nainen\ntohtorin huoneeseen. Se hämmästytti häntä, sillä naiset olivat\nhylänneet tohtorin siksi, että tämä oli \"epähieno\"; hän ei tahtonut\nnäet ymmärtää heidän vihjauksiaan, vaan lausui julki muitta mutkitta\nheidän salatuumansa; paljasti heidän salaisuutensa tarvitsematta\nkysyä niitä.\n\nHän pyysi kuitenkin naista istumaan, ja silmäillessään tätä näki\ntohtori heti, mitä lajia hän oli. Silmien ilme ei ollut sopusoinnussa\nsuun kanssa. Hänellä oli lapsen leuka, posket ja huulet, mutta silmät\npuhuivat toista kieltä, sillä hän oli unohtanut kasvattaa silmiään.\nKun tohtori nyt kysyi, mikä häntä vaivasi, valitti tämä verenvähyyttä\nja hermostusta.\n\nTohtori oli päässyt tutuille jäljille, ja jatkoi varovasti; kyselyään:\n\n-- Oletteko naimisissa?\n\n-- Olen!\n\n-- Onko teillä lapsia, ja kuinka monta?\n\n-- Yksi.\n\n-- Milloin se syntyi? (Nyt se alkoi luistaa kuin kaavasta lukien,\nsillä hän osasi ulkoa tuon jutun.)\n\n-- Kolme vuotta sitten!\n\n-- Entäs sitten?\n\nSyntyi äänettömyys, sillä \"sitten\" sanaan sisältyi koko tunnustus,\njonka tohtori sai epäsuorasti häneltä; mutta rouva ei ollut tullut\nmitään tunnustamaan, päinvastoin. Senvuoksi tohtori puuttui jälleen\npuheeseen ja jatkoi itse.\n\n-- Eikö miehenne tahdo useampia lapsia?\n\n-- Ei!\n\n-- Tahdotteko te sitten?\n\n-- En!\n\n-- Senpä vuoksi juuri olette hermostunut ja vähäverinen; onko\nmiehennekin hermostunut?\n\n-- Josko hän on? Hän se juuri tekee minut hermostuneeksi, ja siitä\nminä juuri tahdoin puhua.\n\n-- Kuulkaapas nyt rouva! Te hermostutatte toisenne tuolla\nhutiloimisella...\n\n-- Eikö tohtori voi sanoa, mitä minun on tehtävä; en voi naineena\nelää kuin naimaton...\n\n-- Eikö miehennekin tee samoin, koskapa ette tahdo lapsia?\n\n(Hän ei tahtonut puhua miehestään, ei ajatella häntä.)\n\n-- Eikö tohtori voi määrätä minulle jotakin, jotakin joka...\n\n-- Tarkoitatteko, että minun pitäisi määrätä teille rakastaja?\nSilloin tämä tekee lapsen, ja tuo peljätty raskaus on yhtä lähellä.\n\nSiinä oli koko salaisuus, ja nyt tohtori näki näyttämövaihdoksen\nesiripun ylhäällä ollessa; pienet kasvot muuttuivat toisiksi, niin\nhirvittäviksi, että tohtori luuli kokonaan toisen ihmisen istuvan\ntuolissa. Mutta hän jatkoi säikähtämättä:\n\n-- Minua ei ihmetytä, että miehenne kyllästyy harjoittamaan teidän\npaheitanne...\n\nPitemmälle hän ei päässyt, sillä nainen pujahti silmänräpäyksessä\nulos ovesta.\n\nSehän oli säännöllinen tapaus, joka oli yhtä yleinen kuin onnettomat\navioliitot.\n\nMutta kun tohtori meni vahtimestarin luo odotushuoneeseen, näki hän\nnaisen nimen. Hän oli vapaamielisen yhdistyksen äänenkannattajan\ntoimittajan rouva. Kylläpä hän nyt oli laittanut asiansa sellaiseen\nkuntoon, että kelpasi olla ja elää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaitta siihen ei asia päättynyt, sillä neljännestunnin kuluttua\nDagmar rouva astui huoneeseen, ja kun hän tahtoi pitempää puhelua,\noli hän leppeä, tietäen hyvin, että tunkeilemista olisi seurannut\noven sulkeutuminen:\n\n-- Mikä vaivasi pikku rouva ----, joka oli puheillasi?\n\n-- Se, että hän tahtoi minun määräämään itselleen rakastajan? Niin,\nhe juoksevat tänne pyytämään neuvoja sikiön ulosajamisessa, kysymään\nehkäisykeinoja...\n\n-- Muutoin tehdään Lääkäriseuralle ilmoitus, että olet kohdellut\nloukkaavasti naispotilasta.\n\n-- Pidätkö hänen pyyntöään oikeutettuna?\n\n-- Pidän!\n\n-- Silloin olet sinäkin...\n\nHän etsi hiilihankoa, ja rouva hävisi. Silloin hän tunsi, että kaikki\noli lopussa.\n\nSellainen oli ajan helvetillinen sukupuolitaistelu, jota käytiin\nhenkiin veriin saakka. Ja vaikka nähtiin niin monen miehen\nsortuvan ja kuolevan ennen aikojaan, niin syytä siihen ei tutkittu\nmilloinkaan, sillä siitä ei saanut kirjoittaa.\n\nLuonto oli antanut miehelle alkuunpano-oikeuden, koska hän on\nvaikuttava syy, mutta nyt se oli häneltä riistettävä; nainen, joka\nei mitään anna, ottaa vain vastaan, anasti alotteen itselleen; ja\nkun hänen vastaanottavaisuutensa on rajaton, täytyy jokaisen miehen\njäädä huonommalle puolelle epätasaisessa taistelussa, jossa voiman\nmenetyksillä on luonnolliset rajansa. Ja kaikki luonnonlakien\nkiertämiset rankaisivat itsensä. Sensijaan, että miehistä olisi\ntullut isiä, alentuivat he rouviensa alfonseiksi; nykyaikaiset\nmakuuhuoneet rautasänkyparineen muistuttivat lääkekoneellisia\nlaitoksia, siementenkaristuslaitoksia, tai sairasvoimistelulaitoksen\nyksityisiä huoneita. Puolisot eivät löytäneet sitä, mitä etsivät,\nsillä se on löydettävissä ainoastaan äitiydestä ja isyydestä.\nSenvuoksi tuli kuolema syntymisen asemesta.\n\nKahdeksantoistasataluku ei ollut lapsien vuosisata, se on valhetta.\nSeitsentoistasataluku, Rousseaun Emilen vuosisata, jolloin äidit\noppivat jälleen imettämään lapsiaan ja antoivat äitiydelle\nuudelleen sen kadotetun arvon, se oli lasten kultainen aika. Mutta\nkahdeksantoistasataluku, etenkin sen loppupuoli, muuttui lasten\nhelvetiksi. Ne lapset, jotka tulivat maailmaan, olivat syntyneet\ntapaturmassa, jonka aiheutti tahdontoiminnan epäonnistunut\npidättäminen; senvuoksi he olivat tahdottomia, sukupuolettomia,\nhölläluonteisia olentoja. Äitiyttä halveksittiin; kukaan ei tahtonut\nsynnyttää lapsia, ja häpeällisenä pidettiin sitä, jos äiti itse\nimetti. Lapset kasvatettiin pullolla, ja olivat ne aina kärtyisiä,\nunettomia ja sairaita. Kemialliset ainekset, hiilihappoinen natrom,\nmaitosokuri, sterilisoitu lehmänmaito olivat ravintona. Hedelmättömän\nnesteen, jonka elinvoima oli surmattu, piti korvata elävä äidinmaito!\nSe kasvatti myös hedelmättömiä ihmisiä, jotka eivät voineet synnyttää\nyhtään uutta ajatusta; jälkikaikuihmisiä, automaatteja, jotka\nantoivat painettuja vastauksia ihmiskunnan kysymyksiin, painettuja\npienille paperiliuskoille kansakoulumaksun vastapalkkioksi. Se\noli automaatin aikakausi, ja automaattilapsen, pullolapsen ja\ntuttilapsen, joka ei ollut milloinkaan maannut äidin lämmintä rintaa\nvasten, vaan joka komennettiin makaamaan hiljaa ja ruumiillisesti\nja henkisesti värisemään vilusta vaappuvissa vaunuissa vieraan\njoukkuenaisen ja tämän sulhasen hoidossa, useinkin prostitueeratun,\njoka sai \"imeä tutin kuntoon\" sterilisoimattomilla huulillaan.\n\nTämä oli hedelmättömien naisten kultainen aika; ja he saarnasivat\nhedelmättömyyttä, muodostivat seurakuntia ja saivat naisprofeettoja,\nkunnes heistä tuli lopulta valtion tunnustama kirkkokunta.\nTaistelussa tätä rappeutumista vastaan kaatui tohtori Borg, tuo terve\nmies, ikipäiviksi.\n\nKahdeksan päivää myöhemmin hän istui yksin hävitetyssä kodissaan,\nja neljäntoista päivän päästä hänen nimensä oli pyyhitty kaikilta\nvaalilistoilta, hän kun oli sekä vanhoillinen naiskysymyksessä että\nNorjan vihaaja.\n\nMitään ilmoitusta ei tehty Lääkäriseuralle, mutta hänen praktiikkansa\noli kärsinyt.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nStorön Brita rouva\n\n\nRouva Brita Borg ei ollut lainkaan niin merkillinen kuin luultiin,\nja hänen hyväntahtoisuutensa riippui suurimmaksi osaksi hänen\nhyvinvoinnistaan. Kun naisasia heräsi eloon, liittyi hän heti\nmukaan pelastamaan ihmiskuntaa, jonka perustus oli nyt laskettava\nyhteiskunnan pylvään, naisen varaan. Mies oli niinmuodoin\nkukistettava; ja Brita rouva heittäytyi ajometsästykseen. Nämä\nmielipuolet ahdistivat suurmiehiä erikoisella taputusajolla. Kaarle\nXII itse kaivettiin haudasta ja selitettiin, että hän oli ollut\nnainen. Napoleon ei ollut itsessään mitään, vaan oli kaikki hänen\näitinsä ansiota; Goethe oli oppinut kaikki äidiltään (joka ei tiennyt\nmitään). Toiselta puolen: naisten kaikki salaiset taudit tarttuvat\nmiehistä (jotka miehet olivat kuitenkin saaneet naisilta); ja kaikki\nmiehet olivat naisten synnyttämiä (mutta siitä ei hiiskuttu sanaakaan\nettä kaikki naiset olivat siinneet miehistä).\n\nKaikkea tätä valheellisuutta ja vääryyttä puolustettiin sillä, että\nnainen kosti nyt kärsimänsä kuvitellut vääryydet. Mitkä vääryydet?\nkysyttiin. Luonnon epätasaisen, mutta kauniin sukupuolijaon, joka\nnäytti kultaisen jaon mukaan tehdyltä, jossa pienempi osa suhtautuu\nsuurempaan kuin suurempi kokonaisuuteen. Jossa nainen sai kauneuden\nja viehkeyden; mies voiman ja älyn. Jossa naisen velvollisuudeksi\ntuli synnyttää lapsi ja hoitaa sitä: miehen siittää se ja elättää se\nsekä äiti.\n\nJa aina, kun mies on rakastanut kunniallista naista, on _tällä_\nollut täydelliset takeet siitä, että häntä kohdellaan hyvin, niin\nkauan kuin hän oli uskollinen. Senvuoksi nainen oli aina väärässä\nvalittaessaan miehestään; sillä hänen käytöksestään riippui miehen\nkäytös. Kun eräs amerikalainen oli heittänyt palavan lampun vasten\nvaimonsa kasvoja, antoi rauhantuomari tällaisen lausunnon: Miten\nhirvittävä nainen! -- Niin, miehen, joka on rakastanut naista, on\ntäytynyt nähdä hänen ikuinen pahuutensa, ennenkuin on voinut unohtaa\nitsensä siihen määrin.\n\nNainen on aina väärässä miehensä suhteen, senvuoksi, että mies on\nmies ja nainen hänen jälkijatkonsa.\n\nMies on yksin luonut koko kultuurin: maanviljelyksen, teollisuuden,\ntieteen, taiteet, kirjallisuuden, joiden hedelmät hän on tarjonnut\nnaiselleen (se seikka, että joku ani harva nainen on kähminyt\njossakin nurkassa mukana, ei merkitse mitään).\n\nBrita rouva ja hänen kaltaisensa vastasivat: Mutta nainen on\nsynnyttänyt kaikki ihmiset. Siihen vastattiin: Mutta mies on\nsiittänyt kaikki ihmiset ja antanut naisen synnyttää lapsensa! (Amen!)\n\nGustaf Borg oli vuosisadan alkupuolelta peritystä kohteliaisuudesta,\njolloin romantiikka herätti jälleen eloon keskiaikaiset\nkäsityskannat, heti asettunut naisten puolelle; ja kohteliaisuudessa\neli ritarillisuudessa naisia kohtaanhan on puolueellisuutta ja\nvääryyttä. Kun mies nousee ja jättää paikkansa naiselle, ei se\nmerkitse sitä, että hän siten tunnustaa ehdottoman alemmuutensa; se\non voimakkaamman vapaaehtoinen uhri heikommalle. Mutta siltä kannalta\neivät naiset tahtoneet ottaa enää asiaa, vaan vaativat alistumista\netevämmän alle.\n\nKun Brita rouva nyt tahtoi näyttää voimaansa, kävi hän raa'aksi ja\ntunteettomaksi; ja mitään sen iljettävämpää kuin raaka nainen ei\nole olemassa. Vähäpätöinen asia oli eroittaa lapset isästä; eikä se\ntehnyt mitään, että lapset kuihtuivat isäänsä kaivaten. Ei tullut\nkoskaan kysymykseenkään hellyys, sääli, armeliaisuus viattomia\npienokaisia kohtaan, kunhan hän vain saattoi osoittaa raakuutta\nvihattua miestä kohtaan.\n\nKäräjähaasteessaan hän esitti kaksikymmentä syytöskohtaa, joista\nuseimmat olivat vääriä, tai joihin oli helppo vastata. Mies oli\nollut törkeä (vaimon valehdellessa vasten hänen kasvojaan); mies oli\nlaiminlyönyt häntä avioliitossa (senvuoksi, että hän oli kieltänyt\nmieheltä suosionsa tai tahtonut myödä sitä); mies oli ollut ahne\nhäntä kohtaan (siksi, että vaimo ansaitsi itse käännöstyöllä ja pani\nrahat pankkiin tai tuhlasi ne juhlimisiin); ja niin edespäin.\n\nHänen \"ritarillisuutensa\" ei sallinut hänen käräjillä paljastaa\nvaimoaan, ei edes tyttären parittajanakaan. Senvuoksi hän antoi\nvaltakirjan asianajajalle, jonka tuli kaikkiin kysymyksiin oliko\nhänellä mitään muistuttamista, vastata ainoastaan: \"ei mitään\".\n\nHän ei tahtonut taistella lapsista, sillä he tarvitsivat paremmin\näitiään kuin häntä.\n\nJos hän olisi saattanut ruveta puolustamaan itseään tekemällä\nvastasyytteitä, niin olisi hän mahdollisesti voittanut sekä lapset\nettä omaisuuden. Nyt hän tuli menettämään kaikki; sen hän tiesi,\nsillä tuomari oli naisasian harrastaja.\n\nKuitenkin, nyt hallitsi Brita rouva Storössä. Lastenhoitajatar oli\ntietysti eroitettu ja alaikäiset olivat ymmällään. Jätettyinä omiin\nja vieraan neidin hoteisiin he kulkivat paikasta toiseen suruissaan\nja kyselivät isää. Armeliaat vastasivat, että tämä oli matkoilla,\nsäälimättömät, että hänet oli ajettu tiehensä. Itse asiassa oli\nisän elämä alituista muuttoa. Kaupungista hän oli lähtenyt takaisin\nStoröhön ja vuokrannut asunnon lautamieheltä. Sieltä hän teki\nretkeilyjä saarelle; nousi vuorille ja kiipesi korkeihin puihin\nnähdäkseen edes katonharjat, joiden alla hänen lapsensa elivät.\n\nNyt olivat Ester ja Max asettuneet mielensä mukaan asumaan eivätkä\nsalanneet lainkaan suhdettaan. Niin, vieläpä he panivat toimeen\npäälle päätteeksi pieniä perhekohtauksia, jotka muistuttivat\navioliiton kaikkein rumimpia. Äiti piti heitä silmällä, mutta pysyi\nkauan vaiti. Vihdoin eräänä iltapäivänä hän meni nuorten luo ja kysyi\npeittelemättä kreiviltä:\n\n-- No, Max, milloin aiot mennä naimisiin?\n\nHämmästyksen synnyttämän äänettömyyden jälkeen Ester vastasi:\n\n-- Mekö naimisiin? Emme koskaan?\n\n-- Eikö Max ole antanut aviolupausta?\n\n-- Ei, päinvastoin, vastasi Ester; me olemme luvanneet toisillemme,\nettä emme mene milloinkaan naimisiin. Emmekö ole nähneet täällä ja\nmuualla kylliksi kurjuutta, mikä on ollut omiaan säikyttämään meidät\nvannomasta Jumalan edessä rakastavamme koko elinajan toisiamme?\nKen mahtaa tunteilleen ja mielelleen mitään? Ken uskaltaa keväällä\nluvata, ettei syksy tule?\n\n-- Vai niin, kreivi Max on sellainen sulhasmies, jonka kanssa täytyy\npitää peliä keittiökamarissa? Minun nuoruudessani sanottiin sellaisia\nleipävieraiksi.\n\nKreivi nousi ja huomasi silmänräpäyksessä, miten väärä hänen asemansa\noli, niin että hän kävi sanattomaksi. Mutta tyttö puuttui jälleen\npuheeseen.\n\n-- Milloin olet saanut nämä mielipiteet, äiti? Sinä, joka...\n\n-- Nyt, vastasi äiti. Nyt, kun olen teissä tutkinut vapaata suhdetta;\nja kuunnellessani teidän myrskyjänne ja riitaanne, olen huomannut,\nettä vapaa on yhtä hullua kuin sidottukin. Niinpä on lain syyttäminen\nroskapuhetta ja minä tiesin sen melkein edeltäkäsin, kun olen nähnyt\nrakastajattarien ja heidän rakastajiensa olevan yhtä onnettomia kuin\nnaineetkin ihmiset ovat, ja, huomatkaa se, heidän on ollut yhtä\nvaikeata erota, vaikkakin ovat olleet vapaita. Syy ei ole avioliiton,\nvaan on se itse asian luonnossa; rakkaus on taistelua veriin, henkiin\nsaakka, ja vastakkaisista voimista on syntyvä uusi voimakas elämä,\njolla on oikeutensa elämään, ja näitä oikeuksia valvoo valtio ja\nkirkko toistaiseksi, jotka ovat kaikkien lastensa holhoojia. Nyt\nannatte kuuluttaa itsenne; ruuan ja asunnon saatte minulta, mutta\nette penniäkään rahaa.\n\n-- Mutta vala, väärä vala.\n\n-- Sen ottaa valtio niskoilleen; on sitäpaitsi olemassa avioero, joka\nvapauttaa ihmisen valasta.\n\nKeskustelu loppui siihen. Erottiin ja tavattiin jälleen vasta\nillallispöydässä.\n\nNuoret istuivat Esterin huoneessa ja olivat vakavia.\n\n-- Meidän täytyy mennä vihille, sanoi kreivi, sillä muutoin on\nmaineeni mennyt, enkä minä voi kunnioittaa itseäni.\n\n-- Olkoon menneeksi vihkiminen, vastasi Ester, mutta me emme muuta\nmilloinkaan yhteen asumaan, sillä silloin meistä tulee viholliset,\ntunnen sen. Laillinen vapaus! siihen suostun, mutta en lailliseen\npakkoon.\n\n-- Hyvä! Mutta uskollisuutta vaadin niin kauan kuin olemme toisiimme\nsidottuja, liitti siihen kreivi.\n\n-- Uskollisuutta? Sehän on itsensä sitomista.\n\n-- Mehän sidomme itsemme ja toisemme välipuheella, ja välipuhe on\npidettävä, muutoin menee maailma nurin.\n\nSitä Ester ei ymmärtänyt:\n\n-- Se sotii luonnettani vastaan, sanoi hän.\n\n-- Sillä sinun luonteesi on uskoton! tuli kreivi sanoneeksi.\n\nJa samassa hetkessä murtui jotakin; ja uusi tuli syttyi.\nSukupuolitaistelu syntyi heidän elämässään nyt ensi kerran. Sitä\nkysymystä ei ollut heille olemassa, he tuumivat, ja he elivät\nvähääkään ajattelematta sukupuolten luonnollista eroa. Nyt he\nistuivat siinä miehenä ja naisena, alastomina syntiinlankeemuksen\njälkeen, syötyään itsetietoisuuden tiedonpuusta.\n\nHirvittävän äänettömyyden perästä Max alkoi jälleen keskustelun:\n\n-- Huomaatko, että vihaamme nyt toisiamme?\n\n-- Miehenä ja naisena kyllä.\n\n-- Silloin lienevät eri sukupuolet toistensa vihollisia?\n\n-- Tietysti, kuten pohjois- ja etelänapa magneetissa.\n\n-- Silloin on rakkaus vihaa, ja ihmissuku syntyy vihasta, eikä\nrakkaudesta.\n\nIhmeellistä oli, että heidän aina vihaisesti puhuessaan vetovoima\nkasvoi, ikäänkuin suunnan vaihdos olisi enentänyt virranvoimaa;\nja heitä veti niin valtavasti toisiinsa jokin, joka muistutti\nrakkautta, mutta ilmeni kiehuvana vihana. Nyt etsi Max Esteriä\ntulistunein katsein ja lähestyi häntä ikäänkuin olisi tahtonut tehdä\npahaa hänelle, polttaa hänet, tuhota hänet. Ei mitään saadakseen,\nvaan antaakseen, antaakseen jotakin hirvittää, jotakin alkutulen\nolemuksesta, nähdäkseen hänen kuin ennakolta kärsivän synnytystuskia.\n\nMutta tyttö, jonka äskeinen keskustelu oli herättänyt, ei tahtonut\nottaa vastaan; hän muisti nyt asemansa naisena, nöyryyttävän\nasemansa, jolla ei ollut mitään annettavaa, ja joka peitti sen\nsananparrella, \"että hän oli antanut miehelle kaikki, että hän oli\nantanut itsensä\"; ja hän hypähti ylös kuin villikissa, otti pöydältä\npaperiveitsen, ja huusi:\n\n-- Minä vihaan sinua.\n\nTämä saattoi merkitä: Minä pelkään sinua tällä hetkellä, sillä\njos nyt saisit tahtoni lannistetuksi, niin minä kulkisin yhdeksän\nkuukautta kuin sinun poikasesi linnunpesänä; sinun! Sitä en tahdo. En\ntahdo hautoa sinun munaasi. En tahdo olla peltonasi, johon kylvät...\n\nMax seurasi tytön äänettömiä ajatuksia ja vastasi niihin mielessään.\nSinä korjaat elon sieltä, minne minä olen kylvänyt; sinä poistut\nmukanasi minun lapseni, sittenkuin olen antanut sinun synnyttää\nsen; sinä varas, joka, synnytettyäsi minun poikaseni, (sillä se\non minun, koska minusta lähtee elämä ja liikunto) tahdot tehdä\ntyhjäksi minut ja minun työni. Näen silmistäsi, että voisit kieltää\nisyyteni ja tehdä itsesi portoksi, päästäksesi vain käsiksi minun\nomaisuuteeni, ja äidinylpeydellä kuljettaaksesi minun lastani pitkin\nkatuja ja työlläsi kerskataksesi. Halventaa miestä, kas siinä naisen\nkunnianhimon korkein päämaali!\n\nSitten he häpesivät; istuivat kumpikin sohvannurkkaansa ja vihasivat.\n\nSitten rupesivat he jälleen. Kreivi aloitti:\n\n-- Niin, nyt sinä et kuule rukoustani, enkä minä saa suuttua siitä;\nmutta ellen minä tottele sinun käskyäsi, niin katsot sinä oikeudeksi\nsuuttua, niin... Ajattelehan, että järkevät ihmiset raastavat\ntoisiaan kuin kissat! Kiima ja viha! Kas siinä rakkaus, korkein,\njollainen sen tulisi olla, ja joka kuitenkin kuuluu alhaisimpiin\nilmakehiin. Sinä, joka olet lääkäri, sano mitä rakkaus on sen\ntodellisimmassa ilmenemismuodossa?\n\n-- Eriymä!\n\n-- Hyvä! Ja sellainen on riistävä parhaan aikamme ja parhaat\najatuksemme! Tiedätkö, Ester, idealisti en ole milloinkaan ollut,\nmutta kyllä todellisuus on ajatustemme irvikuva asioista. Kaikki\non halvennettua ja vääristettyä; on hetkiä, jolloin minusta\ntuntuvat tosilta vanhan tarinan sanat: Kirottu olkoon maa sinun\ntähtesi! On hetkiä, jolloin uskon, että tuo hullu Stagnelius\noli oikeassa valittaessaan sitä, että meidän ihmissielumme ovat\nsaaneet ryömiä eläinten ruumiisiin. Mehän käyttäydymme kuin\neläimet, me suutelemme samalla suulla, jolla nautimme ruokamme,\nja me rakastamme ulostuselimillämme! Onko sitten ylvästä olla\nihminen? Ei, nöyryyttävää se on, ja meidän tulisi alati hävetä.\nDarwinistit ovat kyllä oikeassa siinä, että ihmisenruumis on\nkehittynyt eläimenruumiista, mutta he unohtavat, että sielun\nolemassaolo on itsenäinen, joka on ylhäältä polveutunut, ja jonka\nmuistot ovat tähdistä, ja että tämä liha on vain pusertava kotelo.\nEgyptiläisten sielujenvaellusoppi on kyllä oikea, mutta minä luulen,\nettä suoritamme jo tätä vaellusta tässä apinamaisessa majassamme.\nTiedätkö, katselin kerran uimakoulussa valkeanpunakellertäviä\nihmisruumiita, ja minua hämmästytti niiden ja -- ei apinain, vaan\nporsaiden yhdennäköisyys, jotka myöskin ovat ruusunpunaisia ja\nkarvattomia. Tiedätkö, että on hetkiä, jolloin totta tosiaan en\nole mahtua nahkoihini, jolloin tahtoisin ryömiä kuorestani, ja\nlentää tieheni. Alan uskoa kaikkiin vanhoihin satuihin; uskon\nsyntiinlankeemukseen, sillä sen jälkeen kuin me lankesimme, sinä\nja minä, olemme vain halveksineet toisiamme. Ensi aikoina, jolloin\nrakastin sinua, en nähnyt ruumistasi; näin vain sielusi, ja se oli\nkaunis ja hyvä. Sitten tulivat perkele ja eläin. Eräänä päivänä näin\neläimen sinussa, silmissäsi. Se muuttui yhdellä erää kuin kuolleeksi\nmaalatuksi porsliiniksi, tai muistutti se silmälasikauppiaan kyltin\nemaljisilmää. Silloin aloin pelätä. -- Ja kuitenkin, meidän täytyy\nantaa kuuluttaa itsemme! täytyy vaipua keittiön ja lastenkamarin\nliejuun; sinun ja minun kuten kaikkien muidenkin. -- Pyhä aviosääty,\nmissä rakkaudella ei ole mitään sijaa, missä haukkuminen aina\nseurannee vastaanottamisen ihanaa silmänräpäystä, missä kaikki paheet\nkukoistavat, ja hyve, jos se ilmenisi hyvänä makuna, hyve on vika,\njoka voi aiheuttaa avioeron. Minulla on naimisissa oleva ystävä,\njota syytettiin kylmyydestä vaimoa kohtaan. Tuomarille hän vastasi\nseuraavaan siistiin tapaan. Vaimoni syyttää minua kylmyydestä.\nMeillä on ainoastaan yksi lapsi oltuamme vuoden avioliitossa; mutta\njos olisimme olleet naimisissa Konstantinopolissa, olisi minulla\nnyt voinut olla kaksi sataa lasta; ja kuitenkin valittaa _vaimoni_!\nKaksisataa! Mutta sinä tiedät, ihmiset eivät pidä siitä, että\npuolustaa itseään...\n\nNyt soitettiin illalliselle, ja heidän täytyi lähteä alas. Mieliala\npöydässä oli kylmä, jäykkä. Pienokaiset olivat myöskin aterialla.\nEpähuomiossa oli poika saanut isän lautasliinarenkaan. Hän istui\nleikkien sillä ja luki nimikirjaimet; hänen huulensa liikahtivat,\nmutta ei kuulunut ääntäkään. Brita rouva kuitenkin kuuli, hän, ja\nymmärsi; ja hän tempasi renkaan lapselta.\n\nPoika punehtui, painoi katseensa maahan, ja virkkoi hetken kuluttua:\n\n-- Voiko toinen ihminen kieltää toista ajattelemasta?\n\nVastausta ei kuulunut; sillä tuossa lausumatavassa \"toinen ihminen ja\ntoinen\" oli sellainen personallinen itsetunto, joka osoitti lapsen\nolevan samalla tasolla kuin äiti; ja se koski myös häneen, mutta\nenin senvuoksi, että hän kuuli isän äänen puhuvan lapsen suusta.\nMies, jonka hän luuli kokonaan hävittäneensä, ilmestyi jälleen ja\nistui pöydän ääressä, puhuen, soimaten. Kostaisiko hän lasten kautta,\noleskelisiko hänen sielunsa vielä tässä talossa, joka oli häneltä\nsuljettu? Tällä hetkellä hänessä syttyi ääretön viha lasta kohtaan,\nja kun poika ajattelematta tai tietämättään tahtoen, otti takaisin\nlautasliinarenkaan, nousi äiti raivoissaan ja veti lasta korvasta.\nLevollisesti, kylmästi, hillitysti ja täysikasvuisen henkilön\nvakaumuksella poika lausui nämä sanat, joita hän ei ollut harkinnut:\n\n-- Älä koske minuun, äiti, sillä silloin sinä kuolet!\n\nMitä hän tarkoitti? Tarkoittiko hän jotakin? Ken tietää? Kaikki\nlapset ovat ihmelapsia siinä suhteessa, että heidän havainnollinen\njärkensä näyttää piilevän valmiina heidän pienessä kehkeymättömässä\nruumiissaan. Mutta lapsen ruumiskin tuntuu olevan valmis; se esiintyy\nvain pienennetyssä muodossa, ja usein saa sen käsityksen, että\nlasta katsellessa näkee pienoisihmisen. Ne naivit purkaukset, joita\nkuulee lapsen suusta, eivät ole naivia, ne ovat yhtä syvämielisiä\nkuin vanhemmankin ihmisen. Luimmehan juuri äskettäin erään suuren\nvaltiomiehen muistelmista, kuinka hän muisteli poikavuosinaan\nolleensa aivan yhtä viisas kuin vanhanakin. Jos asian laita on niin,\nmitä hyötyä sitten on kasvatuksesta? Sillä vain ehkäistään!\n\nMutta kun poika oli puhunut, piti hänen vastaukseksi päästä pimeään\nhuoneeseen senvuoksi, että oli puhunut pöydässä. Äiti oli tarttunut\nhänen käsivarteensa, yleinen mieliala oli masennuksissa, ja kreivi\nMax valmistautui menemään väliin, kun kaikki yhdellä kertaa\nheristivät korviaan.\n\nUlkoa puutarhasta kuului karjuva ääni, ehkä mylvivän kotieläimen...\n\n-- Eihän karja käy talvella ulkona? katkaisi kreivi kammottavan\näänettömyyden.\n\nKukaan ei vastannut, mutta äiti seisoi kalpeana, pysähtyen\nliikkeessään, ja pojan kasvoille levisi sisäisen valon kajastus ja\nrauha kuin kuolevan kasvoille. Äiti ja hän olivat yksin ymmärtäneet\ntämän äänen. Se oli isä! Mies, joka ei voi vuodattaa kyyneliä,\nkarjuu tuskasta. Hän oli siis pimeänä talvi-iltana kulkenut talon\nulkopuolella nähdäkseen lapset edes vilaukselta!\n\nBrita rouva tapasi kädellään rintaansa, poistuen huoneesta sanaakaan\nsanomatta.\n\nKun nuoret sitten kysyivät häntä, vastasi palvelijat, että rouva oli\nmennyt levolle ja oli sairas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna rouva makasi vielä sairaana; mutta hän ei\nottanut vastaan lääkäriä eikä tahtonut nähdä ketään. Hän kirjoitti\nmääräyksensä paperilapuille. Nuori pari sai seuraavan määräyksen:\n\"Matkustakaa heti kaupunkiin ja ottakaa kuulutus.\"\n\nJa he matkustivat.\n\nKun he työllä ja tuskalla olivat saaneet todistukset kuntoon\npiirivirkamiehien luona, kuten luulivat, läksivät he\npastorinkansliaan \"ottamaan\" kuulutusta.\n\nHe kulkivat etuhuoneen läpi, joka muistutti pienempää eteistä, ja\nastuivat kansliaan, joka muistutti suurempaa eteistä. Lattialla\nlunta ja likaa, ikkunat ilman uutimia, puupenkkejä seinivierillä,\npulpetteja; ikävää, ilma raskasta, karua, rumaa. Täällä seisoi ja\nistui syntisiä, joiden piti alkaa elämä, miehen ja naisen, koko\nvaellusajan kestävä yhteiselämä; täällä seisoi ja istui vanhempia,\njotka tahtoivat vihkiä vastasyntyneen taisteluun, ja antaa hänelle\nnimen; täällä seisoi ja istui ihmisiä, jotka tahtoivat saada omaisen\nmultaan, mikä ei myöskään ole niin helppoa. Mikään ei ole helppoa,\nei sisään- eikä uloskäynti. Ja sen he tulivat huomaamaan, kun heitä\npyydettiin istumaan ja odottamaan.\n\nHe näkivät mustien miesten merkitsevän suuriin kirjoihin, merkitsevän\nja pyyhkivän pois; tekevän julkisesti mitä nenäkkäimpiä kysymyksiä.\nIsän nimi? Tuntematon. Ollut ennen naimisissa? Ehkäpä eronnut?\nNäyttäkää erokirja! Ei ole! Onko lapsi kastettu? On, mutta ei\ntäällä. Missä? Kaukana Amerikassa! Kirjoittakaa sinne! Kirjoittakaa,\nkirjoittakaa, kirjoittakaa! -- Tämä puoli sielunhoidosta on hiukan\nomituinen; alkoi kreivi kuiskaten. Konttoritöitä, reskontran,\nmuistikirjan pitoa. Kuten piirimiehen virastossa! Henrik setä sanoo\nsitä papinkonttoriksi; mutta tämähän on julkinen rippituoli. --\nOletteko käynyt ehtoollisella? -- Mitä se teihin kuuluu! -- Eivätkä\nhe ole kilttejä! Kuuluu niin kovalta, kun Herran palvelija puhuu.\n\nSali tyhjeni hetkeksi, ja eräs, joka näytti olevan konttoripäällikkö,\nähkyi ja puhkui silmälasejaan kuivaten. Hän näytti olevan\nmaailmallinen pappi, sillä hän kertoi ääneen kaskun naisesta, joka\noli viime sunnuntaina kuulutettu hullun miehen kanssa. Luotuaan\nsilmäyksen ympäri salia ja tunnettuaan kuuluisan Brita rouvan\ntyttären, joka oli myöskin antanut puheenaihetta Upsalassa, punehtui\nhän hiusrajaa myöten; ja kun kirkonvartia tuli samassa kohentamaan\nkamiinaa, ei hän voinut tukkia suutaan.\n\n-- Lämmitä sinä, Söderström, niin että kamiina käy punaiseksi;\npunaista pitää olla, punaista punaisille!\n\n-- Haukkuuko hän meitä? kuiskasi kreivi.\n\nMutta konttorihenkilökunta oli palkinnut päällikkönsä tukahutetulla\nnauruntirskunalla, ja hän, jonka päähän, menestys oli kohonnut,\ntahtoi leikata uusia laakereita.\n\n-- Eikö täällä käynyt äsken eräs mulli, joka tahtoi tietoja viimeisen\navioeron yksityiskohdista? kysyi hän lukkarilta.\n\nTämä mutisi jotakin, mikä oli vain synnyttävä sukkeluuden, joka nyt\nlaukesi.\n\n-- Vai niin, hän aikoi naimisiin; vihkimälläkö vai ilman?\n\n-- Tämähän on kuin Etelä Teatterissa, kuiskasi kreivi. Ja minä kun\notin sen niin vakavalta kannalta! Lähdemmekö matkoihimme, Ester?\n\n-- Emme! Ajattele äitiä!\n\n-- Mutta tämähän on pilaa! Minä lähden!\n\nKirkonvartia tuli jälleen sisään, kädessään katajanoksa, jonka\nhän sytytti kamiinassa, ja jota hän heilutti ympäri salia. Oli\nnimittäin liikkeellä kulkutauti, ja kaikkia julkisia huoneustoja oli\nsavustettava. Se oli kuin virikettä papin tuleen.\n\n-- Hyvä, Söderström, savuta ulos nihilistit!\n\n-- Tämähän on uskomatonta! kuiskasi kreivi. Hehän ovat jätkiä!\nJätkiä! -- Ajattelehan noita viinaan menneitä ylioppilaita; kun eivät\nmuuhun pysty, niin heistä tulee sielunpaimenia, ja sitten heillä on\noikeus antaa nuhteita kanssaihmisilleen. Otetaan hutikka, ja sitten\nvoidaan päästää ja sitoa sieluja. Ei, tiedätkös, tämä on mätää, ja\nminä hoidan itse paremmin sieluni.\n\nNyt saapui kirkkoherra. Hän oli sivistynyt, arvokas mies; kuitenkin\nylempi virkamies, ei mikään paimen eikä ylimmäinen pappi. Hän\nsilmäili todistuksia, ja kasvoillaan ystävällinen ilme, ei lainkaan\nalentuvainen, hän sanoi:\n\n-- Tähän on kirjoitettu herra Adelstorm, pitäisi kai olla kreivi.\n\n-- Niin pitäisi, mutta isäni, joka on rahastonhoitajana eräässä\npankissa, on luopunut arvonimestä, joka aiheutti vain vääriä\nvaatimuksia...\n\n-- Kirkkoherra nyökäytti hyväksyvästi, melkeinpä ihailevasti päätään.\n\n-- Ja minä, jatkoi kreivi, olen seurannut isäni esimerkkiä, vallankin\nkun koko arvonimijärjestelmä on vanhentunut.\n\nKirkkoherra synkkeni, sillä hän vainusi tämän olevan niitä\nnykyaikaisia hyökkäyksiä yhteiskuntaa kohtaan, joka järjesti\njäsenensä niiden oikean arvon mukaan. Mutta hän oli humaaninen mies\nja jatkoi:\n\n-- Eikö... kreivi, anteeksi, en näet voi yhtyä kreivin mielipiteeseen\narvonimien merkityksettömyydestä, kun itse valtio niillä arvioi\nhenkilön yhteiskunnalliset ansiot... Eikö kreivi ole kastettu? En näe\nkastetodistusta.\n\n-- Kastettu? En, enpä luule.\n\n-- Ettekö? -- Silloin en voi antaa kuulutusta.\n\n-- Siinä nyt ollaan! Ester! Mutta ihmeellistä on joka tapauksessa,\nherra kirkkoherra, että jollei tahdo mennä naimisiin, antaa vihkiä\nitseään, niin joutuu vainon alaiseksi; ja jos tahtoo mennä naimisiin,\nantaa vihkiä itsensä, niin kohtaa esteitä, joita kaikki naineet\nihmiset ovat valittaneet. Miksi tahdotte estää niin yksinkertaista\nasiaa? Tehän vaaditte muun muassa todistusta siitä, että on esteetön\navioliittoon: Mitenkä se on todistettavissa?\n\n-- Otan ainoastaan huomioon minulle annetut määräykset...\n\n-- Mutta sitä en voi minä tehdä, ja siksi... siksi menemme me nyt\ntiehemme, kuljemme _omaa_ tietämme.\n\n-- Odottakaahan hiukan, puuttui kirkkoherra jälleen puheeseen.\nKatsokaamme neidin todistusta! -- Tässä on -- ripillä käymätön! Ei\nkäy laatuun siinä tapauksessa. Valitan, mutta en mahda sille mitään.\n\nNyt oli Esterin vuoro puhua, sillä hän oli luvannut äidilleen, ja\nhänen mieleensä oli myöskin juontunut muisto isästä, se nimittäin,\nkun tämä oli rannalla sulkenut hänet syliinsä kihlauksen tapahtuessa,\njoka oli vihkimys uuden perheen perustamiseen. Ja siten oli liitto\nkäynyt ikäänkuin tuttavuutta suuremmaksi.\n\n-- Eikö kirkkoherra voi auttaa meitä? lausui hän puoleksi\nepätoivoissaan, joka teki hänet miellyttäväksi.\n\n-- En, hyvät ystävät, sitä en voi. Sillä minä edellytän, että kreivi\nei tahdo mennä kasteelle, eikä neiti ripille.\n\n-- Emme, vastasi Ester pikku tytöksi muuttuen, sillä me emme usko\noppiin. Mutta täytyykö meidän senvuoksi kulkea vanhempien ja\nsisaruksien hyljeksiminä ja halveksimina? Eikö se ole liian kovaa?\n\nKirkkoherra tuli vastoin tahtoaan liikutetuksi, kuullessaan miten\nhe kuitenkin ottaessaan tuon tärkeän askeleen ikäänkuin etsivät\nkorkeamman suojelusta elämän vaikeimmassa, onnettomimmassa\ntaistelussa. Hän piti myös kauniina heidän alistumistaan vanhempien\ntahtoon, vaikka he oikeastaan uhrasivat täten vakaumuksensa.\n\n-- Myönnän, aloitti kirkkoherra...\n\n-- Nyt rykäsi konttoripäällikkö, mikä rykäisy merkitsi: \"Älä myönnä\nmitään!\"\n\n-- Myönnän tosin...\n\n-- Herra kirkkoherra, keskeytti kirjanpitäjä... Eikä myöntämisestä\ntullut mitään sillä kertaa.\n\nKun nuoret astuivat ulos syntisten huoneesta, ei kreivi voinut\nhillitä itseään:\n\n-- Hyi! sanoi hän. Kaikki tyynni on nurinkurista.\n\nSamassa oli kirkkoherra heidän rinnallaan; ja kasvoillaan\nystävällinen, inhimillinen ilme hän tarttui Esterin puuhkaan\nikäänkuin olisi tahtonut pidellä tyttöä hännästä tai veitikkamaisesti\ntukistaa häntä:\n\n-- Neiti! sanoi hän, käykää ripillä; sehän on vain muodollisuus; ja\nte, herra kreivi, antakaa kastaa itsenne, eihän se ole vaarallista;\nhiukan vettä vain!\n\n-- Ovatko ne vain muodollisuuksia, vastasi kreivi Max; ja\nhiukan vettä vain? No, mikäpäs sitten... kiitos tiedonannosta,\nkirkkoherra... Mutta ajatelkaahan meitä raukkoja, jotka luulimme sen\nolevan muuta! Tule, Ester!\n\nHe läksivät.\n\n-- Luuletko, että hän piti niitä paljaina muodollisuuksina? kysyi Max.\n\n-- En, vastasi Ester itkuun purskahtamaisillaan; hän oli hyvä mies,\njoka tahtoi lohduttaa ja auttaa meitä. Siksi puhui hän niin.\n\n-- Nyt suutelen sinua, Ester, ajatuksissani, tässä kadulla, siksi\nettä uskot hyvää ihmisistä!\n\n-- Voihan pappikin käydä sääliksi!\n\n-- Niinpä niin, pappikin! -- Niin, nyt sen näemme, että kirkko saa\naikaan avioliittojen vähenemisen ja vapaiden suhteiden kasvamisen.\nTapahtukoon heidän tahtonsa.\n\n-- Mitä teemme nyt?\n\n-- Menemme Holgerin luo toimitukseen ja haihdutamme puhelemalla tämän\nmielestämme.\n\n-- Tehkäämme se.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanomalehti oli tavattomasti edistynyt senjälkeen kuin se nuoren\ntoimittajansa muodossa oli saanut uuden voimakoneen. Rohkeana,\nennakkoluulottomana miehenä hän oli koonnut akkumulaattoriinsa kaikki\nvirrat. Vapaamielisyyttä, hiukan sosialismia, koko naisasian, hieman\nteosofiaa, eläinsuojelusta, urheilua, hituisen maan puolustuksen\nsuosimista vähitellen tapahtuvan aseitten riisumisen rinnalla,\nmaailmankansalaisuutta isänmaallisella pohjalla, periaatteellista\nvapaakauppaa suojelustulleineen, kun vaara uhkasi. Saattoi tuntua\nsiltä kuin tämän eklektisismin olisi synnyttänyt halu laajentaa\ntilaajamäärää, mutta toiset syyt sen kyllä aiheuttivat. Kun Ruotsin\nmaanviljelys 80-luvulla oli todellisessa vaarassa, herätettiin\nkamareissa tullikysymys, mikä sai maan täydelliseen kapinaan. Kuten\ntavallista laadittiin esitys väärin: joko tulli tai vapaakauppa;\nja koko kansakunta oli jakautuneena kahteen leiriin: vatsaan\nja jäseniin, vaikkakaan kukaan ei tiennyt varmasti, ken oli\nvatsa. Tullin puoltajat voittivat ja talonpojat pitivät itseään\npelastettuina. Mutta -- seuraavana vuonna kohtasi Venäjää kato,\nja meidän talonpoikamme, joiden _myös_ täytyi ostaa viljaa,\npelkäsivät nälänhätää. Silloin viljatullit lakkautettiin jälleen,\nja koko tuo hirvittävä tullisota osoittautui olleen ajan- ja\nvoimaintuhlausta, ja voittajat olivat kärsineet tappion. Meidän,\njotka uudella vuosisadalla olemme nähneet, kuinka Englannin vanhoista\nvapaakauppateorioista luovutaan, meidän käsityskantamme ovat\narvatenkin muuttuneet, ja olemme kai huomanneet, että taloudellinen\nelämä ei kulje niin matemaattisia ratoja kuin on luultu. Vapaakauppa\nmerkinnee kai sitä, että valtiot vapaasti vaihtavat tuotteitaan.\nSilloin ehkä häviää jossakin erässä, mutta voittaa toisessa, ja\nvähitellen on tapahtuva tasoitus kaikkien eduksi. Mutta kun valtio\nsanoo: nyt olen vapaakauppalainen toisten ollessa suojeltuina,\nsilloin se ryöstää itseään, ja on tämä sitäpaitsi luonnotonta, se kun\nkokonaisuudessaan edellytti useampien yhteistä sopimusta. Sehän on\nkuin aseiden riisumista sodan aikana.\n\nNe kuitenkin, jotka olivat eläneet tullisodan ja nähneet, että\noikeus ja vääryys ei ollut kummallakaan puolella, kävivät hiukan\nvarovaisemmiksi; ja tunnusmerkillistä vuosisadan vaihteen\nelämänmuodoille oli: varovaisuus, harkitsevaisuus. Sitä oli\nennen sanottu kompromissiksi sanan ilkeässä merkityksessä\ntai kaupanhieromiseksi, epäilyksi, mikä merkitsi luonteen ja\nmielipiteitten löyhyyttä. Nyt oli koittanut tasoituksen aika, jolloin\ntoinen otti todellakin vastaan toiselta: opittiin toinen toiseltaan;\nja toinen antoi edun toisen korvaukseksi; yhteiskuntaluokat\nsekaantuivat, ei tarvinnut muuta kuin katsoa aateliskalenterista,\nkuinka monta aatelitonta nimeä oli yhdistynyt ylhäisaatelisiin, ja\nkuinka halpoja virkoja oli suurimpien nimien jälkeläisillä; valtio\navusti sosialismia, ja sosialistit taistelivat anarkismia vastaan.\nHajaantumisen aika alkoi muuttua kokoontumiseksi, ja ihmiset\nkoettivat ymmärtää toisiaan. Suuri osa tuosta uudesta osoittautui\nepäonnistuneeksi kokeeksi, mutta kielteisiinkin tuloksiin johtaneet\nkokeet ovat hyödyllisiä, ja synnyttävät ne lisätuotteita; alkemistit\neivät ehkä keksineet kultaa, mutta löysivät sensijaan rikkihapon,\njoka on paljon hyödyllisempi.\n\nSaatuaan ohjakset käsiinsä oli insinööri Borg heti huomannut, ettei\nmaksanut vaivaa koettaa hallita jotakin mielipidettä ja vainota\ntoista, sillä silloin tilaajamäärä väheni heti vuosineljänneksen\nvaihteessa. Rahastonhoitaja oli ilmapuntari; hän näki kirjoistaan,\nminne tuulet kääntyivät. Ja vaikkakin toimittaja olisi uskaltanut\nuhmata taloudellista tappiota, näki hän lehden vaikutusvallan\nvähentyvän tilaajien vähentyessä. Senvuoksi hän kadotti pian iloisen\nuskonsa sanomalehdistön kaikkivaltaan, ja tottui vähitellen olemaan\npalvelijana herran asemesta; ja senvuoksi kukoisti liike.\n\nNuori pari oli saanut suuren huoneustonsa ja kolme palvelijaa,\nja toimitus oli laajentanut myöskin huoneustoaan. Toimittajan\ntyöhuoneessa kävi ministereitä, talonpoikia, työmiehiä, kenraaleja,\nnäyttelijöitä ja taiteilijoita. Vaikutusvaltaa oli, mutta valta\nsuhtautui suoraan siihen riippuvaisuuteen, johon tahtoi alistua.\nTotella ja hallita!\n\nTänään oli myrsky riehunut toimituksessa. Oli nimittäin\navustajia, jotka elivät menneessä ajassa, ja käyttivät lehteä\nyksityisten harrastustensa palvelukseeni, jokaisella uutisella,\nviattomimmallakin, oli oma salainen sisältönsä; sillä koetettiin ajaa\njotakin harrastusta, voittaa jokin etu, tyydyttää vanhaa kaunaa.\nEtenkin teatteriarvostelija oli anastanut mahtiaseman, jota hän\nkäytti väärin saadakseen hallita ja tunteakseen jotakin olevansa,\nvaikka ei ollutkaan mitään. Yksissä tuumin naissuosikkien kanssa\nhän tuhosi ihmisten kohtaloja, kukisti ja iski milloin mitenkin.\nVallankin hän oli ottanut hoivaansa sen teatterin, jota helposti\narvattavista syistä sanottiin hovinhankkijaksi. Se tarjosi huonompaa\ntavaraa kuin toisenluokan teatteri, mutta nautti suojelusta ja\nvaltioapua, jota paitsi sen henkilökunta lukeutui korkeampain\nhovipalvelijain joukkoon.\n\nInsinööri Borg ei tuntenut teatterioloja, mutta häntä harmitti se,\nettä huonompi nautti suojelusta, mikä esti paremman edistymistä. Hän\ntiesi myös, että moni seikka oli siellä hyvin ilkeällä tolalla, mutta\nei puuttunut siihen; sitä vastoin hän ei tuntenut arvostelijansa\nläheistä suhdetta kuninkaalliseen huvitarhaan. Senvuoksi hän\nkyhäsi kirjoituksen \"laitonta suojelusta vastaan\", ja sattui siinä\ntallaamaan toisen peltoa. Sitten seurasivat paljastukset, joista\nkävi ilmi, että juuri hänen lehtensä oli tukenut tuota kurjuutta. Se\noli kiusallista, ja insinööri Holger oli mennyt pitemmälle kuin oli\ntahtonut, koskenut mätään munaan, ja oli tehnyt itsensä syylliseksi\npieneen majesteettirikokseen.\n\nKannetta ei oltu vielä nostettu, mutta korkeimmissa piireissä\npuhuttiin siitä, ja toimituksessa varustauduttiin taisteluun.\n\nMielet olivat juuri tässä kuohumatilassa kreivi Maxin ja hänen\nEsterinsä saapuessa toimitukseen Holgeria tapaamaan.\n\nTämä oli loistavalla tuulella ja iloitsi tapahtumasta, joka antaisi\naihetta monen vanhan selkkauksen selvittämiseen. Hän tervehti sisarta\nja Maxia, jota sanoi jo langoksi, ja piti häntä sinä, sillä nuoremmat\nkatsoivat kihlauksen olevan luvallisen liiton julkaisemista.\n\n-- Vai niin, te tulette papinkonttorista, ja teille on oltu\nhävyttömiä! Mitä tekemistä teillä siellä oli? Kirkon omat lapset ovat\nlapsipuolen asemassa; juutalaiset ja mormoonit saavat kuulutuksen,\nmutta me oikeat lammashuoneen jäsenet emme. Kuulkaahan, jos teitä\nhaluttaa, niin pidän itse teille häät, ja kuulutan teidät lehdessä,\nensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran.\n\n-- Olisimme jättäneet kaikki muodollisuudet sikseen, vastasi Ester,\nellei äiti olisi pakoittanut.\n\n-- Niin, äiti? Kuinka on hänen laitansa?\n\n-- Hän ilmoitti olevansa huonona, ja kävi vuoteen omaksi erään\nkohtauksen jälkeen...\n\n-- Niin, tuo ukon juttu oli hiukan ikävä, mutta tähän aikaan saa\ntaistella personallisen olemassaolonsa puolesta, ja ken kaatuu, hän\nei ole minkään arvoinen.\n\nSilloin soi puhelin viereisessä huoneessa.\n\n-- Anteeksi! -- Ja Holger poistui nuorten tyköä. Puoliavoimesta\novesta kuului muutamia hajanaisia huudahduksia.\n\n-- Mitä sanotte? -- Mitä Herran tähden! -- Sehän on uskomatonta. --\nKyllä, he istuvat huoneessani, lähetän heidät heti sinne! -- Se on\n_liian_ ilkeätä! -- Että isä, isä olisi...? -- Ei, kiitos! -- Ja\npappi uskoo siihen? -- Herra jesta! -- Tiedättekö... tiedättekö...\nHalloo!... Onko lääkäri käynyt siellä?... Mitä hän sitten sanoi?...\nEi mitään ulkonaista väkivaltaa!... Hyvästi siksi; he tulevat ensi\nlaivalla!\n\nHolger tuli sisään, nokka valkeana, joka oli kapea kuin veitsi.\n\n-- Voi Herran nimessä, millainen tapaus!... Äiti on kuollut! Kuollut\nvuoteelleen!\n\n-- Onko äiti kuollut?\n\n-- On, ja mikä pahinta: ihmiset sanovat... että isää epäillään...\nsenvuoksi että hänen oikeusjuttunsa saattoi raueta vain... täten!\n\n-- Sehän on hirveätä! huudahti Ester, joka ei tällä hetkellä tiennyt\nvarmasti, kehen hänen myötätuntonsa kohdistui. -- Mitäs sitten\nlääkäri sanoo?\n\n-- Hän ei näe muuta kuolemansyytä kuin sydänhalvauksen.\n\n-- Silloin meidän täytyy heti matkustaa sinne! Ei kyyneltäkään\nvuodatettu, ei osoitettu muuta mielenliikutusta kuin vakavaa\nihmettelyä. Tunnettiin elämä ja sen raa'at tavat; oltiin alusta\nsaakka valmistuttu kaikkeen, ja täytyihän taistelussa, ikuisessa\ntaistelussa kaikesta, jonkun sortua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Ester ja Max saapuivat Storön huvilaan, näkivät he valkeat\nlakanat ikkunoissa. Salissa he kohtasivat pikku lapset, jotka olivat\nmustiin puetut. Heillä ei ollut mitään käsitystä kuolemasta, ja\ntuntuivat he hyvin viihtyvän siinä rauhassa ja hiljaisuudessa, joka\nvallitsi nyt myrskyjen tauottua.\n\n-- Äiti on kuollut! virkkoi poika, ikäänkuin olisi kertonut\njokapäiväisinpä asiaa, ja tuntui hän hieman ylpeilevän siitä, että\nsaattoi ensimmäisenä kertoa uutisen.\n\nKun Ester astui taloudenhoitajattaren kanssa äidin huoneeseen, muisti\nhän heti olevansa medisiinari, ja tutki kuolleen ruumiin, joka\ntodellakin havaittiin kuolleeksi. Kasvojen ilme oli aivan sama kuin\nse, minkä hän oli huomannut niissä viimeisen kerran kohdattaessa,\njolloin isän kiljuntaa oli kuulunut puutarhasta, mikä seikka sai\nhänet ajattelemaan, että sielullinen syy oli aiheuttanut kuoleman.\nOli siis olemassa jokin sellainen, jota sanottiin sieluksi, oli\nolemassa tunteita ja sellaista, joiden syntyä ei voinut johtaa\nsoluista ja kudoksista.\n\nTodettuaan sen, minkä halusi, hän kysyi taloudenhoitajattarelta:\n\n-- Onko herra, onko isäni näyttäytynyt talossa lähtönsä jälkeen?\n\n-- Ei, ei ole; mutta... mutta hän on varmaankin mieleltään sairas;\nsillä on kuultu hänen... koko yön, ja päivän täällä metsässä.\n\n-- Kuultu hänen?\n\n-- Niin, hän on huutanut niin, ettei rouva voinut nukkua. Mutta heti\nrouvan kuoltua hän vaikeni.\n\n-- Miten ihmeellistä! -- Missä hän nyt sitten on?\n\n-- Kerrotaan hänen asuvan pappilassa. Ester läksi Maxin luo,\njoka istui pianon ääressä ja oli soittavinaan, mutta ei painanut\nkoskettimia.\n\n-- Luuletko, hän kysyi, että äidin omatunto heräsi.\n\n-- En, sitä en usko.\n\n-- Mitä sitten arvelet?\n\n-- Niin, jos olisin teosoofi, niin arvelisin, että _hän_ kuoli isäsi\nsurusta. Tämän sielu, joka oli kasvanut kiinni puolisonsa sieluun,\ntemmattiin pois, eikä hiljaiseen irtautumiseen ollut kylliksi\naikaa; senvuoksi särkyi äitisi sydän. Eroaminen ei ole niin helppoa\nkuin luullaan, eikä se ole vaaratontakaan. Kun vaimo on miehelleen\nuskoton, niin, vaikkakaan tämä ei tiedä siitä mitään, tuntee hän\nsen telepaattisesti, ja hänet valtaa itsemurhahalu. Omituista on,\nettä petetyn miehen murhahalu useimmiten etsii purkautumistaan\nhirttäytymisessä. Se, että hän tahtoo kuolla, riippunee siitä, että\nhänen sielunsa joutuu naisen kautta luvattomaan yhteyteen toisen\nmiehen alempien ilmapiirien kanssa; ja sielun itsesäilytysvaisto on\nniin voimakas, että hän mieluummin kuolee kuin käy saastaiseksi.\nJospa miehet tietäisivät, kuinka vaarallista on kajota toisten\nvaimoihin, hengenvaarallista; ja jospa he tietäisivät, kuinka vähän\niloa heillä on toisen miehen naisen omistamisesta! He hakevat\n_häntä_, mutta löytävät _miehen_, sillä hän on sisäpuolella ja\ntaistelee vastaan. Eräs nuori miljoonamies matkusti äskettäin erään\ntoisen miehen vaimon kanssa. He matkustivat hyvin kauaksi, Itämaille\nsaakka. Saatuaan nyt toisensa, he eivät voineet saada toisiaan.\nSenvuoksi mies ampui ensin naisen ja sitten itsensä.\n\n-- Eivät voineet?\n\n-- Eivät! Niin hän kirjoitti viimeisessä kirjeessään -- miehelle,\njoka oli ollut hänen ystävänsä, ja nyt kuolinhetkellä tuli siksi\njälleen! -- Toinen tapaus! Muuan mies hylkäsi vaimonsa siksi, että\ntämä oli mahdoton. Vuoden päästä hän meni naimisiin erään nuoren\ntytön kanssa. Astuessaan morsiuskammioon, hän näki ensimmäisen\nvaimonsa morsiusvuoteessa. Tämä se ei tietysti ollut, mutta\nyhdennäköisyys oli niin erehdyttävä, että hän kauhistui ja pakeni\ntuota kummittelua. Siinä sinulle sen arvoituksellisen asian ratkaisu,\nminkä tunnet. Parin vuoden perästä hän meni uusiin naimisiin, sai\nlapsia, ja elää vieläkin.\n\n-- Nepä vasta kamalia kertomuksia!\n\n-- Arkielämästä. Pidä nyt silmällä isääsi hänen jälleen palatessa\nkotia, sillä hän palaa, mutta ei ennen kuin äiti on mullassa. Hän\non silloin terve. Hän ei kaipaa vaimoaan, päinvastoin; hän ei sure,\npäinvastoin; mutta hänessä on kalman väri, ja hän kärsii etenkin\nkylmästä; häntä paleltaa niin hirvittävästi, ja hän itkee myöskin,\nmutta ei kaipaa silti. Samalla hän laihtuu, ja hänen ruumiillinen\nriutumisensa kasvaa suhdattomasti. Se on irtautumista puolisosta.\nSitä kestää tavallisesti vuoden päivät.\n\n-- Mistä olet tuon lukenut?\n\n-- En ole lukenut, olen tehnyt havaintoja, arki-ihmisistä. -- Ja\nkun miehessä syttyy rakkaus, suuri rakkaus naiseen, niin olet kai\nhuomannut hänessä tapahtuvan muodonmuutoksen. Ensinnäkin hän laihtuu:\nmutta kauniilla tavalla. Kaikki kudokset käyvät hienommiksi kihloissa\nollessa; hän muuttaa, asiaa ajattelematta, ruokajärjestystään.\nNauttii hedelmiä, maitoa ja viiniä; ei siedä mitään raakaa eikä\npahalle haisevaa. Ruumis se on, joka valmistautuu uudesti syntymään,\nottamaan vastaan naisen sielun emanatsiooneja; hän pitää vaarin\nteoistaan ja ajatuksistaan, sillä hän tietää kaiken riippuvan nyt\nhänestä. Hän ei tahdo saastuttaa naista etäältä, ja hän tietää tämän\nkärsivän hänen ajatellessaan pahaa. Oletko nähnyt, kuinka hänen\nulkonainen olemuksensa henkevöityy, kuinka hän sädehtii, säteilee\nfosforivaloa, kuinka yksinkertainen käy teräväksi, tuhma henkeväksi,\nruma kauniiksi? Se on sielujen hääjuhlaa!\n\n-- Sitä en ymmärrä! keskeytti Ester.\n\n-- Et, tiedän sen, vastasi Max, ja siksi on suhteemme lopussa!\n\n-- Lopussa?\n\n-- Niin! Lopussa! Sillä minä olen jo irtautunut sinusta!\n\nNyt Ester nousi vimmoissaan:\n\n-- En ole milloinkaan omistanut sinua!\n\n-- Et, sinä et voinut saada minua! Sinä et kuulunut minun\nilmakerroksiini.\n\n-- Ja sen sanot sinä, niin, niin kylmästi!\n\n-- En kylmästi, mutta se tuntuu sinusta siltä! -- Eikö sinua viluta\nnyt?\n\n-- Viluttaa, ihan hirvittävästi!\n\n-- Nyt sen näet! On olemassa muita lämpölähteitä kuin mekaaninen työ\nja kemiallinen taipumus. -- Eikö sinusta vedä täällä huoneessa?\n\n-- Oi, täällähän tuulee.\n\n-- Minä se olen, joka otan takaisin _aurani_; tiedätkö mitä aura on?\nEt, siitä eivät eläinlääkärikirjasi tiedä mitään. -- Etkö todellakaan\nole koskaan omistanut minua?\n\nEster punehtui ja kuiskasi ikäänkuin olisi hävennyt.\n\n-- Olen, kerran... unessa!\n\n-- Tiesin sen, vastasi kreivi; ja tiedän vielä milloin! Näepäs,\nystäväiseni, minä luulen, että meidän ruumiimme vihaavat toisiaan,\nja sellaista tapahtuu niin usein avioliitossa... Kuitenkin, nyt olet\nsaanut todistuksia sielun laajenemiskyvystä eli sen näennäisestä\nvoimasta irtautua itsestään. -- Tiedätkö, mitä painajainen on? Se\non vihollisesi sielu, joka käy luonasi. Katsopas, senvuoksi ei pidä\nantautua liian läheisiin suhteisiin ihmisten kanssa, sillä siten\nhe pääsevät kanssamme kosketukseen ja saavat vaikutusvaltaa, tai\nkyvyn päästä yhteyteen kanssamme. -- Tiedän kaksi vastanainutta,\njotka heräsivät keskellä yötä sydämentykytykseen ja tuskantuntoon.\nHe eivät voineet selittää sitä. Mutta sittemmin huomattiin, että\nilmiö oli yhteydessä erään unen kanssa, joka oli hyvin hämärä,\nniin hämärä, että se jätti jälkeensä vain vaikutelman eräästä\nmäärätystä henkilöstä. Miestä ei haluttanut mainita nimeä, sillä\nse oli eräs rouvan armastelijoista ennen kihlausta. Mutta kun\nrouva mainitsi hänen nimensä, tunsi mies vapautuvansa, ja katso,\nheidän ajatuksiaan ja uniaan häiritsi tuon hyljätyn öinen käynti.\nAjattelehan nyt, kuinka tyystin täytyy vartioida ajatuksiaan,\njotta ei tekisi rikosta... Nuorukaisia ja neitoja ei tee unessa\nuseinkaan rauhattomiksi heidän _omat_ mielikuvansa, kuten luullaan,\nvaan _toisten_ mielikuvat, olivatpa nämä sitten nukuksissa tai\nvalveillaan. En voi muistaa, että hekumalliset unet olisivat\nvaivanneet minua nuorukaisena, mutta kylläkin aistimukset, jotka\nikäänkuin tuntuivat tulevan ulkoapäin, ja olivat minusta ihan\nkouraantuntuvia. -- Mutta palataksemme nyt isääsi, olen vakuutettu\nsiitä, että hän tietämättään surmasi äitisi. Hän on jäätänyt hänet\nkuoliaaksi, ja jos katsot, niin huomaat äitisi kuolleen vilusta.\n\nEster alkoi kulkea pitkin lattiaa, ja otti kaulavaipan\nvaatenaulakosta:\n\n-- Minä pelkään sinua! hän sanoi. Sinä jäädät sinäkin minut\nkuoliaaksi.\n\n-- Pane pois äitisi kaulavaippa! sanoi kreivi rauhallisesti. Siinä\non niin paljon hänen _auraansa_ jäljellä; ja se voi tehdä sinut\nrauhattomaksi! Sinussa voi syntyä sairaloisia mielialoja...\n\nEster viskasi kaulavaipan luotaan ja sanoi:\n\n-- Se polttaa nokkosten lailla ruumista!\n\n-- Nessus-vaippa! siinäpä se. -- Nyt näet, kuinka herkkä sielunelämä\non. Sitä et näe mikroskoopin avulla, mutta sisäinen valvova silmäsi\nnäkee sen!\n\n-- Miksi et ole milloinkaan ennen puhunut minulle tästä?\n\n-- Siksi, että jos sen olisin sanonut, olisi suhteemme ollut lopussa;\nsillä sitä piti koossa se sinun luulosi, että minut oli johdettu\nharhaan. -- Mutta ystäväni, sinä et ole koskaan voinut salata mitään\nminulta. -- Kun menit viime kerralla yksin tanssiaisiin, niin\nolit minulle vihainen, ja olit päättänyt kostaa. Istuin kotona ja\nseurasin ajatuksissani sinua. Kun petit minut, kun kavalsit henkeni\nja kunniani eräälle keikarille, arvaan kuka hän oli, silloin sieluni\nitki kuin surren taivaan lakeja vastaan tehtyä rikosta. Ja kun annoit\nhänen suudella itseäsi erään oven takana...\n\nEster seisoi kauhusta mykistyneenä, ja hänen kasvonsa kysyivät:\n\"Kuinka voit tietää sen?\" Mutta Max, joka oli vain varronnut tätä\nmyönnytystä, jatkoi:\n\n-- Silloin tunsin niin voimakkaan likaisuuden tunteen koko\nruumiissani, että minun täytyi heittää yltäni kaikki vaatteet,\nja huuhtoa itseni kylpyammeessani. Siitä näet, että emme saata\nelää yhdessä, sinä kun et voi mitään salata minulta! Senvuoksi,\ntäytettyäni kunnianvaatimukset ja tarjottuani sinulle avion\nlaillistuttamista, sanon hyvästi. -- Jää hyvästi! Nyt otan jälleen\nomani takaisin!\n\nHän läksi, ja Ester jäi seisomaan keskelle lattiaa jäykkänä kuin\nkuvapatsas.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nMajesteettirikos\n\n\nKanne oli tehty ja oli se herättänyt suurta huomiota. Tuumiskeltiin\noliko se ylimielisyyden vaiko pelon ilmaisu. Kuninkaan valtahan oli\nheikontunut niin, ettei sen omistaja uskaltanut käyttää perustuslain\nhänelle myöntämiä suuria oikeuksia, kuten esim. valita vapaasti\nneuvonantajiaan. Ja Norjassa hallittiin todenteolla nimileimalla.\nHallitsija oli ainoastaan valtakunnan jonkinlainen edustaja kotona,\nkuten ala-lähettiläät edustivat valtakuntaa ulkomailla. Valtiopäivät\nhallitsivat, kuningas ei ollut enää hallitsija. Ottaessaan vastaan\nerään lähetystön, joka pyysi hänen apuaan eräässä tärkeässä\nlainlaadintakysymyksessä, oli majesteetti valittanut sitä, ettei\nvoinut tehdä mitään asian hyväksi, hänen valtansa kun ei ollut niin\nsuuri kuin he luulivat. Mutta mitä heikommaksi tuolta ylhäältä tuleva\ntuki kävi, sitä pelokkaammiksi kävivät kaikki nuo avuttomat, jotka\netsivät tukea ylhäältä, he keräytyivät laumoihin arkojen lampaitten\nlailla ja kulkivat kaitoja polkuja ehtiäkseen edelle, polkuja,\njotka eivät olleet milloinkaan suoria ja joita senvuoksi itseään\nalhaaltapäin puolustavien oli sangen vaikea seurata.\n\nEräs monarkkian viattomammista itsepuolustuskeinoista oli sen\nyliherruus teatterimaailmassa.\n\nTeatterissa kansa kohtasi hallitsijansa, ainoastaan siellä; se oli\nhänen vastaanottopaikkansa, siellä hänen uskollisensa tervehtivät\nhäntä, ja taputtamalla käsiään hän antoi merkin siitä, mille oli\nosoitettava suosiota, ja mikä oli vaieten painettava alas. Se oli\nsotaväenkatselmuksen ja yleisten maankäräjien pitoa, ja senvuoksi\noli asema tärkeä. Kun nyt valtiopäivät säästäväisyyden puuskasta,\ntai tuntien teatterin merkityksen lainsyrjäisenä valtiokokouksena,\njossa saattoi tapahtua, että tilauksesta tehdyt kappaleet esittivät\nirvikuvia valtiopäiväin lainsäätäjistä, lakkauttivat teatterien\napurahan maksamisen, kävi ylempi leiri levottomaksi.\n\nToisenluokan teatterin, joka oli seurannut aikaansa ja kannattanut\nsuuren taiteen lippua, oli ollut vaikea kilpailla valtion\nteattereiden kanssa, ja keinot, joilla tuota vapaata teatteria\nehkäistiin, eivät olleet aina niin valittuja. Niinpä olivat\nkuninkaalliset, jotka itse istuivat ehdottomasti tulenvaarallisessa\ntalossa, saaneet viranomaiset vaatimaan toisenluokan teatterin\nryhtymään niin kalliisiin varokeinoihin rakennuksensa pienempää\ntulenvaaraa vastaan, että se sai niskoilleen suuren rasittavan\nvelkataakan.\n\nNyt, kun kuninkaallinen oli suljettava, alettiin pelätä, että\ntoisenluokan teatterista tulisi määräävä ja ensimmäinen, ja se oli\nehkäistävä. Silloin aateliset ja porvarit lyöttäytyivät yhteen, ja\nmuodostivat teatteriyhtiön, joka isänmaallisen uhrautuvaisuuden\nvarjolla perusti arpajaisteatterin, joka sitten oli peijattava\nkansalle kuninkaallisen kansallisteatterin nimellä, mikä kaikki\ntapahtui sillä edellytyksellä, että valtiopäivät ottaisivat vastaan\ntuon troijalaisen lahjan. Se on, aiottiin saada hoviteatteri,\njota valtiopäivät kannattaisivat, huolimatta siitä, että ne\nolivat ehdottomasti kieltäytyneet harjoittamasta teatteri- ja\nkapakkaliikettä.\n\nTämä petollinen ja hiukan typerä menettelytapa oli ärsyttänyt\ndemokraatteja, ja muodostanut Holger Borgin kirjoitusten lähtökohdan,\njotka päättyivät viimein majesteettirikokseen.\n\nKirjoituksen sisällys oli kaikessa lyhykäisyydessään seuraava:\n\n    Ruhtinaasta\n\n    _kirjoittanut Anti-Macchiavelli_.\n\n    Niin kauan kuin kansat tahtovat herraa, on tämän aina\n    muistettava, että hän on päässyt asemaansa kansan tahdosta; mutta\n    vaikkakin hän luulisi saaneensa sen Jumalan armosta, tulee hänen\n    muistaa, että on saanut sen Jumalan armosta, eikä hänen pidä\n    vaipua siihen harhaluuloon, että saa hallita miten vain haluttaa.\n\n    Ruhtinas on kasvatettava valtiomieheksi eikä upseeriksi, sillä\n    valtio ei ole mikään sotajoukko, vaan valtio on valtio.\n\n    Ruhtinas on _myöskin_ kirkon korkein piispa, mutta ei hänen\n    tarvitse silti esiintyä valtioneuvostossa päässään hiippa ja\n    kädessään piispansauva, mikä olisi yhtä muodotonta kuin se, että\n    hän ottaa amiraaliunivormussa vastaan vieraita lähettiläitä.\n\n    Ruhtinaalla ei saa olla yhteiskunnallisia eikä pikkuporvarillisia\n    harrastuksia, sillä hänen personansa kuuluu valtiolle; ja hänen\n    tulee personassaan arvokkaasti säilyttää sen arvoa, jota hän\n    edustaa.\n\n    Ruhtinas ei saa harjoittaa kauppaa, ei kilpailla taiteen,\n    tieteen tai kirjallisuuden aloilla, sillä koko hänen aikansa on\n    valtion. Ja kenen pitää valvoa kahdeksan valtio-osaston ja kahden\n    edustajakamarin töitä, hänellä ei _saa_ olla muuhun aikaa. Jos\n    häneltä _riittää_ aikaa muuhun, niin hän ei hoida tehtäviään.\n\n    Ruhtinaan tulee olla oikeudenmukainen kuin kaikkivaltias, johon\n    hän uskoo; luja, mutta ei julma; anteeksi antava, mutta ei\n    veltto; nuhteeton, mutta ei ulkokullattu; hänellä tuke olla\n    rohkeutta kieltäytyä epävakaisen joukon suosiosta, ja tietoisena\n    korkeampien velvollisuuksien täyttämisestä uskaltaa seisoa yksin,\n    jos niin tarvitaan.\n\n    Korkeassa asemassaan, vapautuneena kosketuksesta elämän roskan\n    kanssa, vapaana toimeentulon huolista, hänen tulee elää\n    kauneudessa ja seurustella viisaiden ja hyvien miesten kanssa,\n    eikä narrien ja pelurien parissa; silloin hän voi katsella\n    valtakuntaa nähden asiat laajemmin kuin muut kuolevaiset; silloin\n    hänen neuvonsa painavat ja hänen sanansa merkitsevät jotakin.\n\n    Ruhtinas ei saa tuntea kuuluvansa mihinkään erikoiseen\n    luokkaan. Hän ei saa olla aateliston päämies, ei hovin, eikä\n    hallitsijahuoneen, vaan pitää hänen tuntea olevansa kuin valtion\n    kaitselmus, kansakunnan turva ja maan isä.\n\n    Ruhtinas ei saa kiinnittää huomiotaan pikku seikkoihin, hänen\n    tulee seista sellaisten yläpuolella: hänen armonsa tulee kohdata\n    ansiokasta eikä ansiotonta; sillä armo käy helposti vääryydeksi.\n\n    Ruhtinaan tulee suojella heikkoa, ei senvuoksi, että tämä on\n    heikko, vaan kun häntä sorretaan; muutoin ei.\n\n-- -- --\n\nYleisiä sanoja, joita voitiin sovittaa yksityistapauksiin, kas siinä\nkirjoituksen sisältö. Tuomio oli kuitenkin langennut, ja määräsi se\nkirjoituksen laatijalle kolme kuukautta vankeutta. Ihmeteltiin, miten\nse saattoi olla mahdollista.\n\nViime vuosina oli tapahtunut paljon: tulleilla valtio oli eristänyt\nitsensä; ylempien mielet oli vallannut jonkinlainen junkkari- ja\nsotilashenki sen jälkeen, kun hallitus oli ruvennut lähestymään\nSaksan valtakuntaa; ja nyt väliaikaisten valtiopäiväin päätyttyä, kun\nsotajoukko oli päässyt käsiksi kansakunnan kasvatukseen, alkoi ilma\nkäydä sakeaksi. Norjalaisten sodanuhka ja varustukset peloittivat\nmaan rauhalliset; sosialidemokratian edistyminen uhkasi yhteiskunnan\nperustuksia; senvuoksi kerääntyi kaikki avuttomuus, kaikenlainen\nväsymys ja laiskuus korkeimman suojaan, ja tämä suurporvarillinen\nenemmistö tervehti kannetta ja tuomiota yksimielisellä\ntyytyväisyydellä.\n\nHolger Borgin koti oli sanomalehden vaikutusvallan kasvaessa\nmuuttanut luonnettaan ja käynyt kansan kaikenlaisen tyyssijaksi.\nMutta talon rouva, joka kirjoitti kutsut, huomasi pian kieltäyvien\nluvun kasvavan, niin että tulokkaita täytyi ruveta ottamaan\nvastaan luokittain eli ruokakunnittain. Ja senvuoksi pidettiin\neri kutsuja korkeammille upseereille, entisille valtioneuvoksille\nja valiokunnanjäsenille; siinä ensi luokan tulokkaat. Monet\ntulivat senvuoksi, että eivät uskaltaneet jäädä pois, ja ne, jotka\nolivat pakoitettuja tulemaan, näyttivät peittelemättä, etteivät\nolleet tulleet mielisuosiosta. He eivät täyttäneet tavallisen\nkohteliaisuuden vaatimuksia; eivät keskustelleet rouvan kanssa;\nsöivät äänettöminä, mutta saattoivat olla kajoamatta pariin\nruokalajiin, siksi että olivat ennestään kylläisiä. Tämä kaikki\nnöyryytti tiukkaa insinööriä, mutta se tapahtui hänen vaimonsa\ntahdosta, ja kun mies ajoi naisten oikeuksia, niin oli määräämisvalta\nvaimolla.\n\nOli juuri sellaiset päivälliset, kun kanne alettiin panna kyseeseen.\nKorkeammat upseerit olivat jääneet pois, läsnä oli ainoastaan yksi\nkapteeni. Hän oli siellä senvuoksi, että hänellä toiselta puolen\noli vekseleitä, ja toiselta puolen hän sai lehteen pieniä uutisia\nyleisesikunnan merkeistä, näennäisesti viattomia, mutta sisällöltään\nsangen merkityksellisiä. Tänään hän oli ylhäistä poikaa, koska\nhänen esimiehensä eivät olleet saapuvilla ja koska hän vainusi\nepäsuosiota. Hän kaiveli hampaitaan jälkiruokaveitsellä, hoiti itse\npulloja, ja sytytteli paperosseja. Talon emäntä oli hermostunut, ja\nkun hän oli saanut tuon ruman tavan korjata miestään, huomautti hän\nkaikesta, mihin ikänä tämä vain ryhtyi, vähemmän ilkeydestä kuin\najattelemattomuudesta ja puuttuvasta itsensähillitsemistaidosta.\nMies, jota toiselta puolen loukkasi vaimo, toiselta kapteenin töykeä\nkäytös, kävi aivan mykäksi, ja hänen äänettömyytensä vaikutti\nseuraan. Päät painuivat lautasten yli eikä kukaan uskaltanut katsoa\ntoinen toistaan.\n\nTuo miellyttävä lumous, joka tavallisesti vallitsee juhla-aterian\naikana, jolloin ihmiset näyttävät juoneen unhoa kimaltavista\nlaseista, jolloin eletään yhdessä muutamia puolitunteja siinä\ntäydellisessä uskossa, että ollaan ystäviä, ettei välillä ole mitään\nselvittämätöntä, tuo lumous oli haihtunut. Kaikki olivat valveillaan\nja tietoisina, ja he istuivat kuin alastomina toistensa edessä;\nhe kuulivat toistensa äänettömät ajatukset, kasvojen ilmeillä he\nlausuivat kaikkien salaisuudet; kaikki harrastukset ja intohimot,\njotka olivat koonneet heidät tänne, näyttivät paljastuneilta, ja\nhe häpesivät toisiaan ja itseään. Emäntä, joka oli tilapäisesti\nheittänyt boheemitavat, ja ollut jäykkä ja juhlallinen, muutti\nnyt käytöstään ja siirtyi toiseen äänilajiin, nähdessään että ei\nollut enää rajoja; ja pelkästä epätoivosta hän tyhjensi kokonaisen\nlasin saadakseen rohkeutta, mutta kohdisti sen kapteeniin, joka\nheti käsitti, mistä oli kysymys, ja päätti puhaltaa enemmän eloa\nseuraan. Muisto siitä, että lehti helli ja hoivasi \"säädytöntä\nkirjallisuutta\", jota hän ei milloinkaan lukenut, ja muutamat\nkuulopuheet talon kolmannenluokan taiteilijaboheemi-kutsuista,\njoissa kuuluttiin pidettävän niin hauskaa, kohosivat viimeisen lasin\npohjasta, ja unhoittaen viisaiden miesten harmaat päät hän alkoi\niloilla.\n\n-- No, teillähän taitaa olla aikamoista taiteilijakutsuissanne, hän\nsanoi; olen kuullut niistä meheviä juttuja, ja ensi kerralla tulisin\nniihin kernaasti.\n\n-- Mitä olette kuullut? kysyi rouva, varomattomasti kyllä, mutta nyt\nhän tahtoi pitää hauskaa, maksoi mitä maksoi.\n\n-- Niin, kun...\n\nTässä koetti isäntä ehkäistä, mutta se oli liian myöhäistä.\n\n-- Niin, kuulin runoilija Grönlundista, joka saapui puoli tuntia\nliian myöhään päivällisille, ja tullessaan hän oli niin hutikassa,\nettä ammensi eteensä kalopsia pöytäliinalle!\n\n-- Ei se kalopsia ollut... huusi rouva.\n\n-- No, sitten se oli keuhkomuhennosta... Ja kun he pääsivät\nlettuihin, otti hän rouvan polvelleen sillä seurauksella, että hänet\nnostettiin ylös ja viskattiin eteiseen. Onko se totta, Holger?\n\n-- Totta on, että hänet heitettiin ulos, vastasi isäntä, ja se voi\nsattua kenelle tahansa, joka käyttäytyy sopimattomasti, ole varma\nsiitä.\n\nTeeskentelyn viimeinenkin varjo oli hävinnyt; istuttiin siinä\ntoisiaan kursailematta, synnynnäisinä vihollisina, vihollisiksi\nkasvatettuina, ja sitten laukesi mielten kuohu. Upseeri karkasi\nkimppuun:\n\n-- Tarkoitatko, että minä, joka kunnioitan taloasi läsnäolollani,\nvartoisin potkua, ensi viittauksesta minä pyyhkisin nämä tomut\njaloistani, ja kääntäisin selkäni seuralle, johon minun ei olisi\nmilloinkaan pitänyt nokkaani pistää...\n\nRouva juoksi itkien ulos; herra seurasi häntä. Vieraat nousivat ja\nvetäytyivät eteiseen. Viimeinen urho, kapteeni, täytti madeiralasin\nja tyhjensi sen levollisesti, osoittaen sillä, ettei hän paennut,\nvaan oli valmis taisteluun. Mutta kun kukaan ei tullut, sytytti\nhän sikarin, ja meni tyhjään eteiseen, jossa palvelustyttö auttoi\nnutun hänen ylleen. Nipistettyään tätä leuvasta ja kysyttyään hänen\nnimeään, hoiperoi kapteeni ulos porraskäytävään.\n\nMutta rouva oli heittäytynyt raivoissaan vuoteelleen.\n\n-- Niin, miksi kutsut tuollaisia univormuun puettuja jätkiä? lohdutti\nmies.\n\n-- Oi voi, eivät he jätkiä ole, mutta sinä kirjoitat lehteen kuin\njätkä, ja siksi ei kukaan kunnon ihminen tahdo tulla meille enää.\n\nSiinä vaimon koko mielipide hänen toiminnastaan. Hän tunsi sen\njonkun verran ennestään, mutta vaimo oli niin usein kuullut\nitseään juhlittavan miehensä hyvänä hengettärenä, että olisi\nkernaasti tahtonut osan takia olla niiden kirjoitusten innostajana,\njotka otettiin suosiollisesti vastaan. Tämä hänen avomielinen\ntunnustuksensa siitä, että halveksi miehensä mielipiteitä, sattui\nkuin isku vasten tämän kasvoja juuri nyt, jolloin hän tarvitsi\nhyväksymistä, mutta hän ei voinut suuttua vaimoonsa, joka kuitenkin\noli vienyt hänet piireihin, joissa hän ei tahtonut olla.\n\nHän meni saliin, jonka huomasi tyhjäksi; jäljellä oli vain mullin\nmallin oleva pöytä; palvelijat odottivat, ja hän häpesi heitä.\nVieraat olivat poistuneet hyvästiä sanomatta. Koti oli tahrattu,\nja hän itse kärsinyt häväistyksen, nöyryytyksen. Mutta tällä\nhetkellä hän päätti puhdistaa talon, eikä enää taipua naisensa\nturhamaisuuteen. Se särkisi hänen vaivaisen onnensa, joka oli vain\nkuviteltua, mutta sen piti tapahtua.\n\nHän pukeutui päällysvaatteisiin lähteäkseen lehteen. Siellä hän sai\ntiedon kanteesta, ja se valaisi yhdellä erää hänen asemansa. Se oli\nsodanjulistus, ja iltalehdet olivat jo valmiina rynnäkköön. Ei enää\nsovittelua; ei enää harhaluuloja eri luokkien välisestä sovinnosta;\nylemmät olivat voitolla ja saatuaan sotajoukon ja ylimääräiset\nvaltiopäivät, aloittivat he taistelun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivää ennen vankilaan menoaan hänellä oli kohtaus vaimonsa kanssa,\njoka rikkoi heidän välinsä. Tämä vaati, että mies pyytäisi armoa,\nhänen takiaan. Hänen siitä kieltäytyessä vaimo selitti, ettei\nsellainen ollut mies eikä mikään; sillä mies uhrautuu vaimonsa tähden.\n\nHän oli takertunut niin teorioihinsa, ettei saanut sanaakaan\nsuustaan; mutta tässä turvattomuuden tunteessa heräsi nyt ensi kerran\nvastustushalu, josta oli koituva vapaus.\n\nMiksi hän ei voinut vastata? Siksi että vaimon väite oli niin tuhma,\nettä siihen ei voinut löytää sopivaa vastausta.\n\nHän läksi ulos illalla päättäen, ettei palaisi takaisin. Puoli\nyhdeltätoista hänen ystävänsä pitivät hänelle jäähyväisjuhlat\nGötalaisissa huoneissa. Ennen kokoontumista hän meni setänsä, tohtori\nBorgin kanssa Oopperaan. He istuivat permannolla ja odottivat\nalkusoittoa. Yleisö oli juhlapuvussa, mutta kuninkaallinen aitio oli\ntyhjä, joten hän ei päässyt asiasta selville.\n\nOrkesteri kokoontui ja alkoi viritellä soittokoneitaan. Johtaja nousi\npaikalleen; naputti... mutta kääntyi samassa kumartaen kuninkaallista\naitiota kohti; ja nyt soitettiin laulu \"Ur svenska hjärtan\".\n\nYleisö nousi seisaalleen; kaikki nousivat paitsi Holger ja tohtori.\n\n-- Gesslerin hattuako he kumartavat? kysyi hän sedältä.\n\n-- Taitaa olla nimi- tai syntymäpäivä...\n\n-- Niin, mutta tyhjää aitiota? Sehän on hölmöä.\n\nSamassa kuului käskevä ääni: Ylös!\n\nHolger kääntyi ympäri, mutta samassa joku tarttui hänen kaulukseensa\nja nosti hänet paikoiltaan. Kun hän ei käyttänyt koskaan muita aseita\nkuin sanoja ja kynää, läksi hän, ja tohtori seurasi.\n\n-- Mitä tämä on? hän kysyi kadulle päästyään.\n\n-- Ruotsalaista lakeijamaisuutta! Tervehtiä hallitsijaansa, miksei,\nmutta tuoleja ja pöytiä! Nyt tiedät, mikä laitos uusi Ooppera on!\n\n-- Osuipa iskuni oikeaan! -- Taitaapa meille koittaa kymmenvuotinen\najanjakso, joka käy ihanaksi.\n\n-- Kerron sinulle, mitä kuulin tänään, mutta sinun pitää vaieta\nsiitä. Eräs lääkäri maaseudulla, ystävä, joka ei milloinkaan\nvalhettele, kertoi että sotilaspiirin päällikkö oli kysynyt häneltä,\ntahtoisiko hän, sodan mahdollisesti syttyessä Norjaa vastaan, seurata\nmukana kirurgina!\n\n-- Olen kuullut samaa toiselta taholta, mutta ylhäältä nämä huhut\nkielletään julkisesti.\n\n-- He tietysti valehtelevat.\n\n-- En usko heidän sitä tekevän, mutta sehän saattaa olla\ntunnustelemista.\n\n-- Eivätkö he valehtele, tuolla ylhäällä? Silloin et tunne\nvaltioviisaita. Onhan sitäpaitsi vanha valtiotaito näyttää\nrehelliseltä, mutta olla viekas. Rehellinen kaupanvälittäjä olisi\nkuitenkin toimittanut Emsin sanoman. Niin, Norja! joka on tuottanut\nRuotsille kaksikymmentä vuotta päänvaivaa, joka on hajoittanut meidät\nja kääntänyt huomiomme omista harrastuksistamme. Kannattaako tähän\npieneen maahan kiinnittää niin suurta huomiota? Kalastaja-, laivuri- ja\npaimenkansa, joka elää päivän kerrallaan ja on yhtä velkainen kuin\nmekin. Matkailijamaa ravintolanisäntineen; kuuluisampi näköalojensa\nkuin peltojensa vuoksi; vie maasta kuivaa kalaa ja jäätynyttä vettä.\nMitä tekemistä meillä on heidän kanssaan? Pöyhkeitä peeveleitä, jotka\ntahtovat naisvaltaa! Hyi hitto!\n\n-- Sinä, naistenvihaaja!\n\n-- Tyhmeliini! Aion juuri mennä kolmannen kerran naimisiin.\n\n-- Minulle ei ole olemassa mitään naiskysymystä! Näen vain ihmisiä.\n\n-- Ellet myöskään näe eroa miehen ja naisen välillä, niin olet\nperversi, kuten kaikki muutkin. Mutta kun pääset huomenna linnaan,\nniin puhumme nyt jostakin muusta! -- Oletko kuullut, että keltaiset\novat alentuneet arvossa?\n\n-- Niin väitetään, mutta he ovat tainneet pelissä menettää kirkon.\n\n-- Muistomerkki Lützenin tappiosta. Mainioita ollaan tässä maassa,\nkun juhlitaan tappioitamme; ja he aikovat kohta juhlia Pultavaakin.\n\n-- Keltaisista juohtuu mieleeni, että heidän sukuperänsä lienee\nmyöskin väärä, sillä keltaisen prikaatin Lützenin luona muodostivat\nsaksalaiset, ja oli se keskustassa; muutoin useammat rykmentit\nmuodostivat yhden prikaatin; ja tämä keltainen polveutunee\nvapaudenajalta.\n\n-- Selvä se; mutta joutuvatko nämä kassanhoitajat vankeuteen?\n\n-- Eivät, he ylenevät viroissaan; mutta ken siitä uskaltaa mitään\nhiiskua, joutuu varmasti vankeuteen! Olin aikonut pistää tuon jutun\nkirjoitukseeni, mutta muutin mieltäni; nyt minua kaduttaa.\n\n-- He kulkivat Pienen teatterin ohi, joka oli valaistu juhlanäytäntöä\nvarten.\n\n-- Eteläteatterin ohjelmisto, ja Kansallisteatterin vaatimukset.\n\n-- Kuninkaallinen teatteri, jonka on perustanut majesteetinrikkoja\nAnders Lindeberg; alkaa majesteettirikoksella ja päättyy siihen!\nMiten eriskummallista! Ajattelehan!\n\n-- Kansallisteatteri, jota hallitsee eräs Strandvägenin varrella\nasuva pelihuoneen emäntä, ja johon uusia jäseniä värvää... niin;\nmutta suurilta suljetaan ovet; Antigone ja Julia ovat paenneet,\nHamlet ja Horatio kulkivat joutilaina loppua odottaen. Maku ei ole\nkorkea kukkuloilla. \"Iloista ja likaista\", siinä heidän makunsa!\nVakavuutta he pelkäävät.\n\n-- Nuo vanhat idealistit ovat mainioita; Allehanda julistaa Paul de\nKockin viattomaksi, ja Posttidningen suojelee tuota \"irstasta ja\njumalatonta\" Anatole Francea! Mitä se merkitsee?\n\n-- Barrabasta! Vapauttakaa kuka tahansa, vaikka itse Barrabas,\nkunhan ette vain suurta Zolata! Heillä on niin suunnaton kauhu\nkaikkea suurta ja voimakasta kohtaan siksi, että itse ovat\npieniä ja heikkoja. -- Tiedätkö, äsken oopperassa, kun tunsin\ntuon käden takaapäin tiukasti tarttuvan minuun, niin ajattelin,\nmitä tuo tuntematon tahtoi. -- Personaton raukka, joka ei mahda\nminulle mitään, suurentaa vähäpätöisen personansa tekeytymällä\nkuninkuuden osaksi. Hän tahtoo, että palvelisin _hänen_ jumalaansa\nsenvuoksi, että se on _hänen_, ja siten hän tuntee olevansa hetken\nyläpuolellani. Hän on jonkinlainen ryhmäeläin, kuten korallit, jotka\nelävät ja kasvavat yhtenä möhkäleenä. He eivät ajattele mitään,\nvaan muistelevat ainoastaan, mitä ovat lukeneet sanomalehdestä,\nkirjasta, mitä ovat kuulleet puhuttavan, lukiessaan he sulattavat\nkaiken, perkkaamattomana, jyvät ja pienet kivet, paltun ja papanat;\nja puhuessaan he aukaisevat kurelihakset ja laskettavat sanoja\nsuustaan, joka on heidän peräreikänsä. Sellainen on enemmistö,\nuskollinen kansa, terve ymmärrys, joka on vain ymmärtämättömyyttä;\nhe ovat oikeinajattelevia, maan rauhallisia, he muodostavat väestön\nytimen. Ja kaikki he ovat vallanhimoisia, mutta voivat hallita vain\nhallitsijan kautta, joka käy heidän välikappaleekseen siksi, että\nhän hallitsee heidän kauttaan. -- Tiedätkö, minusta tulee anarkisti,\nvastoin tahtoani.\n\n-- Ken ei siksi tulisi! -- Kun elämän ja kehityksen kulku on niin\nkiihtynyt, että nyt suoritetaan maailmanhistoriallinen ajanjakso\nkymmenessä vuodessa, niin kasvuvoimaisille käy yhä kiusallisemmaksi,\nettä heidät tukahuttaa vanhentunut hallitusmuoto, jolla ei ole\nmitään käsitystä nykyajasta. Tavat muuttuvat, mutta vanhat lait\npysyvät voimassa; oikeuskäsitteet uudistuvat, mutta lakikirja pysyy\nsamana kuin se oli 1734 ja 1866. Meidän laskiessamme metreissä ja\nkruunuissa, mittaavat vanhat kyynäräkepillä ja laskevat rahansa\nrikseissä. Nämä epäsuhtaisuudet yhteiskuntarakennuksessa tekevät\nelämän siinä kuin helvetiksi tai hourujenhuoneeksi. Tiedätkö mitä:\nmaa, jolla ei ole ollut vallankumoustaan, ei voi kasvaa. Katso\naateliskalenterista, niin huomaat tarvitsemmeko Tukholman verilöylyä,\nLindköpingin samanlaista ja Kaarle XI:nnen reduktsioonia. Oletko\nLundissa katsellut Lundagårdia? Siellä ei viihdy yksikään nuori puu,\nsillä vanhat ovat tiellä ja varjostavat; onttoja ja lahoja ne ovat,\nja huuhkajat asuvat niissä. Kaataa niitä ei saa! Miksi piru vie ei\nsaa?... Sinä päivänä kuin ne kaatuvat itsestään, muuttuu koko puisto\nhiekka-aavikoksi, ja miespolvia saa varrota, ennenkuin uusia kasvaa\nsijaan. Ei, harventaa pitää ja uudistaa!\n\n-- Tahtoisitko seisoa mestauslavan ääressä?\n\n-- Minäkö? Kernaasti! Olen tottunut näkemään viattomien kärsimyksiä\nleikkauksissa; ja minä seisoisin pään puolella ja sanoisin heille\nlohduttavan sanan viime hetkellä annettuani heille kloroformia.\nMinä olen villi, minä, vaikkakin olen merkitty henkikirjoihin\nruotsalaiseksi; ja minä luulen, että tulevaisuus on villien.\nTiedäthän, että kaikki sivistyneet kansakunnat kuolevat; sivistys,\nhupsuttelu, eläinsuojelus ja kansantieteelliset museot tappavat\nheidät. Ken kääntyy taakse tunkioitaan katsomaan, hän on kuolemalla\nkuoleva. Niin tekee nyt kansa tähystellessään taakseen Lützeniä\nja Narvaa, Kustaa kolmatta ja Ruotsin akatemiaa, kaakinpuita ja\nkellotapuleita, vemmelpuita ja raintoja; he kääntyvät vain ympäri,\nosoittavat sontakokkareita ja sanovat: Kas tämän me olemme tehneet!\n-- Niin, ja elleivät he ole pian tyhjentäneet itseään, niin ei meillä\nole milloinkaan tilaisuutta tehdä _omaa_ tarvettamme!\n\n-- Oletko joutunut takaisin aikaisemmalle kannallesi kaiken\nsuunnattomasta roskaisuudesta?\n\n-- Kun väsyn, niin tuntuu minusta kaikki roskalta; mutta kylliksi\nnukuttuani olen jälleen valmis tanssimaan suurta tuntematonta kohti!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe kulkivat katuja edestakaisin.\n\n-- Katsopas, puuttui tohtori jälleen puheeseen; nykyinen asiain tila\non sietämättömämpi minulle ja minun ikäisilleni, jotka kasvoimme\n60-luvulla siinä uskossa, että yksinvalta oli laitonta, anastettua;\nettä ruhtinas oli kansan luonnollinen vihollinen, ja että se,\nken tahtoi olla Brutus, ansaitsi suuren riemusaaton. Kuulimmehan\nvapaudenlaulajien sellaisten kuin Talis Qvalisen ja Snoilskyn\nlauluissaan ylistävän tasavaltaa korkeimmaksi hyväksi. Tämä aiheutti\nsen, että me tasavaltalaiset odottelimme uutta Jerusalemia, ja 1866\nluulimme sen tulleen. Mutta se ei tullut. Ja kun tämä sinua kohtasi,\nniin me suistuimme takaisin 40-luvulle. Minusta tuntuu, että tänään\nlöyhkää Kaarle Juhanalle, Crusenstolpelle ja Anders Lindebergille,\nmutta enin Kaarle-Juhanalle. Tällä viimeksi mainitulla tarkoitan\nkaikkea tympeää: lakkauttamisvaltaa ja kaupungintaloa, Vaxholman\nlinnoitusta ja suurleiriä; sanalla sanoen: ennen minua ollut oli\ntuhkana ja tomuna, jossa me jo kasvoimme; se kaivettiin ylös ja\nlöyhkää nyt. No, mutta pelkäätkö vankilaa?\n\n-- En! Päinvastoin! Se on oleva minulle lepoaika, jolloin tahdon\nkasvattaa uudelleen itseni.\n\n-- Niin, leikin asia se ei ole; olen istunut kuusi vuorokautta\nsotilaslääkärinä, ja aivoni olivat pakahtua liikatuotannosta.\n\n-- Mitä sitten olit tehnyt?\n\n-- Olin vastustanut asevelvollisten laitonta kohtelua. Lääkärit\nkäyttivät miehistöä idioottimaisiin kokeisiin, kuten mahalaukun\nsuuruuden mittaamiseen, jonka jokainen oppikirja sanoo vetävän\nkolme litraa. Senvuoksi heidän piti nieleskellä letkuja, ja kun\nhe eivät voineet tai eivät tahtoneet, niin heitä rangaistiin\ntottelemattomuudesta. Mitä sanot siitä? No niin, aloin puolustaa\nnoita sorrettuja, ja sain kuusi päivää vankeutta. Sellainen on\nRuotsi, maa, joka minun nuoruudessani oli lailla rakennettava. --\nTuo uusi armeija merkitsee pientä piiritystilaa! Perustuslaillinen\nyksinvalta, suojanaan pretoriaanikaarti, joka määrää korkeimman\ntahdon. Mielivaltaa, puolueellisuutta, laittomuutta, siinä kaikki. --\n\nHe kävelivät vielä puoli tuntia, äänettöminä, odottaen kellonlyöntiä,\njolloin jäähyväisjuhla oli alkava.\n\nSilloin ilmestyi takaapäin äkkiä jättiläinen heidän eteensä, ja\nlempeällä, osanottavalla äänellä lausui pastori Alroth:\n\n-- Miksis olette niin murheelliset?\n\nPastori oli näet matkustanut kaupunkiin tervehtimään sisarenpoikaansa\nHolgeria ja osoittamaan hänelle osanottoaan. Tosin hän oli\nlainkuuliainen alammainen, mutta, kuten papisto yleensä, ei hänkään\nvoinut sietää sitä, että luterilaisen kirkon päämies oli amiraali.\nUskonpuhdistuksen seurauksena oli ollut se, että maan isästä oli\ntullut kirkon korkein piispa; ja maallinen paavi arkkipiispan\nyläpuolella muistutti hieman kaartinrykmentin pappisvaltaa, jossa\neversti oli kuitenkin aina vain alapäällikkö. Holgerin huomautus\ntämän vanhan muodottomuuden johdosta oli miellyttänyt pastoria, ja\nsenvuoksi hän säteili ystävällisyyttä heidän vaeltaessaan Götalaisiin\nhuoneisiin.\n\nVanha kaarti oli koolla; konsuli Levi, arkkitehti Kurt, joka muutoin\nkulki omia teitään, pysyen syrjässä; Sellén, joka harvoin näyttäytyi\nja oli usein matkoilla.\n\nMieliala oli painostava. He olivat viimein vakiutuneet, ja\npoikavuodet olivat ohi. Nyt heidän piti kärsimyksellä vahvistaa\noppinsa ja valittamatta kestää seuraukset.\n\n-- Missä on Lundell, professori? kysyi tohtori, jonka piti saada\nsyntipukki.\n\n-- Hän ei tule, vastasi Sellén. Hän on ritarikunnan-tähden ritari\neikä voi kärsiä majesteettirikoksia.\n\n-- Siinä näette, mitä ritarikunnan-tähti on! Vastamerkki siitä, että\non antanut päällysvaatteensa, myönyt nahkansa! Se ei ole niin viaton\nkuin sanotaan! kiivasteli tohtori.\n\nPastori vei Holgerin erikseen ikkunanpieleen:\n\n-- Terveisiä isältäsi!\n\n-- Mitä hän tekee, miten elää?\n\n-- Hän on jälleen kotona lasten luona, mutta ei ole entisellään. Tuo\nansaitsematon paha maine, johon hän oli joutunut, ja nuo hirvittävät\nepäluulot, jotka syntyivät äitisi kuoleman johdosta, tuntuvat\nahdistavan häntä, niin että hän luulottelee olevansa syyllinen.\n\n-- Tapaus ei ole ollenkaan odottamaton, vastasi Holger. Siihen aikaan\nkun luin lehtien hävyttömyyksiä itsestäni, aloin lopulta vähin uskoa,\nettä olin tuo lurjus, joksi minut kuvattiin. -- No, kuinkas Anders\nveli voi Långvikissa?\n\n-- Etkö sitä tiedä? -- Hänhän matkustaa Amerikaan vuokra-ajan\nloputtua.\n\n-- Amerikaan? Uuteen Ruotsiin? -- Niin; siellä kai kohtaamme kaikki\nkerran toisemme.\n\nBooli oli valmis, ja tohtori kutsui:\n\n-- Niin, ystävät hyvät, hän aloitti. Tässä huoneessa me juhlimme\nRanskan vallankumousta 80-luvun viimeisenä vuotena. Veli Alroth ei\ntosin ollut silloin mukana, sillä hän ei ole vallankumouksellinen,\nja hänen läsnäolonsa tänään aiheuttavat omat yksityiset syyt, joita\nmeidän on kunnioitettava. Ovet musiikkisaleihin ovat myöskin hänen\nvuokseen kiinni, mutta hän sallii meidän kyllä raottaa hetkeksi\nniitä, kun minä annan soittaa päivän kunniaksi Marseljeesin.\n\nPastori nyökäytti hyväksyvästi päätään, mutta tuntien kuitenkin\njonkinlaista pelkoa.\n\n-- Sen, mitä meillä on sanottavaa Holgerille tänä iltana, jatkoi\ntohtori, sen hän tietää ennestään; me emme ylistä hänen tekoaan\nemmekä valita hänen kohtaloaan, sillä soturi täyttää velvollisuutensa\npalkkaa tai kiitosta pyytämättä.\n\n-- Ei vain politiikkaa! kuiskasi Holger pappiin katsellen, jonka\ntunteita hän sääli, kaikesta huolimatta.\n\n-- Ei, politiikkaa ei, hiukan vain musiikkia mieltemme rohkaisuksi.\n\nHän viittasi vahtimestarille, joka aukaisi peräovet salonkeihin,\nja astui parvekkeelle, josta antoi lautasliinalla viittauksen\nsoittokunnalle. Syntyi äänettömyys. Ja sen jälkeen orkesteri viritti\nlaulun: \"Ur svenska hjärtans djup\".\n\nAlhaalta kuului tuolien ja pöytien melua yleisön noustessa\nseisaalleen ja yhdellä kertaa yhtyessä lauluun.\n\n-- Sana sanasta, pojat! sanoi tohtori.\n\nPastori ei käsittänyt asiain yhteyttä, vaan luuli kaikkea pilaksi,\nniin että häntä ei liikuttanut se vastaisku, joka painoi toisten\nmieliä. Ja hän rupesi juttelemaan kaiken maailman asioista,\nvähäpätöisistä pikkuseikoista, joita toiset kuuntelivat miettien omia\näänettömiä mietteitään.\n\nIllallinen syötiin kaikessa kiireessä, ja hajaannuttiin pian, sillä\ntuo kirjava melu alhaalla salissa tuntui uhkaavalta, tukahuttavalta.\n\nTohtori ja veljenpoika läksivät kahden hotelliin, sillä Holger ei\ntahtonut enää nähdä kotiaan ennen vankilasta pääsyään.\n\n-- Vähemmistönä tänään, enemmistönä huomenna! puhui tohtori. Kokemus\non sitäpaitsi opettanut, että se, ken metsässä vaeltaessaan on\nluullut kulkeneensa harhaan, joutuu äkkiä matkan määrään. Ranskan\nvallankumous saattoi syttyä vain Ludvig XV:nnen hallituksen jälestä.\nSen parempi, mitä huonompaa. Sitäpaitsi tämä on vain lepoaikaa;\nhihnaa hellitetään ja ruokahalu palaa jälleen, käännyttäessä tuuli\non puhaltava purjeita vastaan, ja sinä olet näkevä, että vene kohta\nmuuttaa suuntaansa. Minusta tuntuu kuin kuljettaisiin lausumassa\njäähyväisiä kaikelle vanhalle, josta kohta on erottava; kaikki käy\nsilloin niin rakkaaksi, jota on pitänyt vähemmässä arvossa. Uusi\nvuosisata saapuu uusine sukupolvilleen, ja uusine ajatuksineen,\nja silloin on kaikki tämä kuihtunut itsestään. Ryömi nyt, Holger,\nkoteloosi. Palaa jälleen siivekkäänä, niin lähdemme lentoon! -- Ja\nnyt! Terve mieheen! Ja hyvää yötä.\n\nHe erosivat, tuskaa tuntematta, ilman suuria sanoja, mutta\ntotisempina kuin milloinkaan ennen.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nOopperakellarissa\n\n\nOli kulunut jälleen pari vuotta. Tohtori Borg ja toimittaja Holger\nistuivat eräänä iltapäivänä uudessa Oopperakellarissa. Holger Borg\nei ollut entisellään; nuo kolme vankeudessa viettämäänsä kuukautta\nolivat vaikuttaneet kummasti häneen. Oli tapahtunut jotakin, josta\nhän ei tahtonut puhua; ja hänen kasvonsa olivat jäykistyneet niin,\nettä hän ei vainut hymyillä; hänessä oli sisällisesti jotakin\njäätynyttä, ja jokin hermo näytti häneltä katkenneen. Mutta\nvirkeissä edistyspyrkimyksissään hän pysyi: ero oli kuitenkin\nhavaittavissa siinä tavassa, jolla hän nyt kohteli uskonnollisia\nihmisiä. Hän ei pilkannut enää, ei herjannut myöskään, hänen\niloinen uskonsa maailmankoneistoon, jolla ei ollut koneenkäyttäjää,\noli haihtunut, eikä hän voinut selittää enää ihmisten kohtaloita\neläintieteen avulla.\n\nVuosi oli sama, jolloin maailmassa alkoi kummitella. Nähtiin merkkejä\nja ihmeitä, salaperäisiä kuolemantapauksia, kaukoaavistuksia,\nennustuksia. Ja rintaman-muutoksia tapahtui: uskovaiset kävivät\nuskottomiksi, ja valistusopin miehistä tuli uskovaisia. Itse tiede\nmeni päin mäntyyn: Kockin miljoona-lymfa ei pitänyt paikkaansa; ei\nkeksintöjä eikä edistystä, kähnimistä vain; mutta silloin saapui\nviesti Amerikasta, että hopeasta ja kuparista tehtiin kultaa, ja että\noli muodostettu yhtiö, jonka suojana olivat nuo suuret nimet Edison\nja Tezla. Tätenhän kemia oli lopussa ja alkemia tuli sen sijaan.\n\nKerrottiin, että Parisissa oltiin panemassa vireille noitajuttuja;\nkääntymisiä katolilaisuuteen huomattiin; kaunotaiteet olivat\nhyljänneet naturalismin ja kallistuivat mystillisyyteen kuten\nkirjallisuuskin. Maailmassa kiehui ja kävi, mikä ennusti uutta.\n\nYstävät istuivat juuri ja laskivat tulevaisuuden mahdollisuuksia, kun\nHolgerin katse sattui noihin kuuluisiin kattomaalauksiin:\n\n-- En voi nähdä mitään siveetöntä noissa; tuollaisia taulujahan on\nmuseo ja Tukholman linna täynnä.\n\n-- Niin, mutta mainiointa oli nähdä, miten tuo suuri\nFaustin-kääntäjä, joka oli siveydenharrastaja ja antinaturalisti\n84-luvulla, nyt esiintyi alastomuuden puoltajana ja sellaisella\ntarmolla, jota häneltä oli turhaan varrottu oikeaan aikaan.\n\n-- Hän on nyt kuollut, ja haudataan huomenna. Onpa mieltäkiinnittävää\nnähdä.\n\nSamassa tuli iltalehti. Holgerin täytyi vilkaista siihen.\n\nTohtori kuuli ähkinää ja puhkinaa, ja huomasi, että Holger kävi nolon\nnäköiseksi.\n\n-- Oletko hävinnyt jotakin? hän kysyi. Lehti kahisi lukijan kädessä,\nja hän pudotti sen pöydälle.\n\n-- Mitä on tapahtunut?\n\n-- Lue!\n\nTohtori luki; luki ja paisui, luki ja kirkastui.\n\nHän luki, että Ruotsin naisvapautumisen ylimmäinen papitar oli\nheittänyt hiiteen koko moskan havaittuaan sen hassutukseksi. Ja hän\nkehoitti sukupuoltaan ja äitejä työskentelemään sen hyväksi, että\nnainen kehittyisi naiseksi, äidiksi ja puolisoksi.\n\n-- Vihdoinkin! huudahti tohtori. Pannukakku siitä tuli ja pannukakku\nse oli senvuoksi, että se lähti väärästä edellytyksestä. Mutta\najattele, kuinka paljon työtä, kuinka paljon vihaa, kuinka paljon\np--aa tähän on tuhlattu. Hehän tahtoivat surmata Falkin, kun tämä ei\nvoinut käsittää tuon hulluuden hienouksia. Jos olisin uskovainen,\nniin uhraisin hekatombin jumalille!\n\nHolger ei voinut yhtyä iloon, sillä hän tunsi kadottaneensa\nuskontonsa, uskon naiseen! Eikä hänellä ollut voimia tunnustaakseen\nerehtyneensä. Hän suuttui tapansa mukaan, ja hänen jälleen\ntoinnuttuaan nousivat hänen harjaksensa.\n\n-- Siksi:, että hän on väsynyt...\n\n-- Vai niin? Puhummeko muusta! Miten Ester ja Max voivat?\n\n-- Varmaankin he ovat hyviä ystäviä, mutta avioliitto lykkäytyi, kun\npapit eivät tahtoneet kuuluttaa.\n\n-- Ja minkä vuoksi on kuulutettava, että kaksi ihmistä aikoo\nrakastaa! Salaisin, jonka luonnollinen tunne vaatii peitettäväksi,\nasetetaan näytteille! Minusta se on kyynillistä! Mutta pelätään\nkaksinnaimista. Sitä pelätään, mutta tunnetut kaksinnaimiset\nja moniavioisuudet tunnetuissa _avioliitoissa_, ne ovat\nrankaisemattomia, ovat tulleet tavaksi. Nainen ottaa nykyään\nmiehen saadakseen vain kaitsijan ja laillisen suojelijan -- piru\ntässä ruvetkoon irstaitten naisten syöttinä olemaan. Ja kun te\nvapautitte naisen naisellisuudesta ja häveliäisyydestä, tuli hänestä\nkokotti. Te juuri olette pilanneet sukupuolen ja avioliiton, ja\njuuri nuo miehekkäät naiset ovat turmelleet miesten vaistot niin,\nettä heistä on tullut perversejä. Sellainen oli Kreikan loppu!\nAspasioihin, ystävättäriin ja sodomiitteihin he joutuivat. Luulen,\nettä lähestymme loppua! Olen, kuten tiedät, monta kertaa etsinyt\npuolisoa, perheenemäntää ja äitiä, mutta löytänyt vain kokotin.\nKiimaa ja vihaa, sitä minä löysin. Etsin rakkaudelleni -- anteeksi\nlausumatapa -- vastarakkautta, mutta kohtasin pelkkää vihaa; vihaa\nmiestä kohtaan, joka näyttää muodostavan naisen niin sanotun\nrakkauden. Häväistä miestä, siinä naisen ihanne. Sinä tiedät sen! --\nAnnat hänelle miehuudenvoimasi, ja tällä voimalla, sinun voimallasi,\nhän hallitsee sinua. Ja hän vaikuttaa kuin induktsioonikone; tekee\nvirranvoimasi moninkertaiseksi ja kääntää virran sinua vastaan. Mutta\nsitä et ole milloinkaan ymmärtänyt! Katsohan aarrettasi, miten hän\nkutistuu joka kerran, kun sinä katkaiset virran! Itsesi alle sinä\naina alistut hänen tahtoonsa alistuessasi! -- Katsohan vain, miten\nnuo ihailemasi \"suuret naiset\" syntyvät. Ensin he etsivät voimakkaita\nmiehiä, kuuluisia, suggestiivisia; saatuaan akkumulaattoreihinsa\nvoimaa, alkavat he itse leikkiä patteria ja synnyttää virtoja,\njotka kuitenkin ovat vain toisarvoisia. -- Kun kaikki on valmiina,\ntulevat he ottamaan; kun taistelutantereet ovat täynnä kuolleita\nja haavoitettuja, silloin saapuvat luittenkerääjät; ja aina on\nlaumoittain heikkoja miehiä, jotka kunnioittavat tunkionpenkojattaria\nkuningattarina; sinä tunnet nuo miehet, jotka aina tähtäävät potkun\nmiesten haaroihin...\n\n-- Niin, mutta sinä olet naistenvihaaja!\n\n-- Kun ajattelen tarkoin, niin minun on ehkä vastattava myöntävästi.\nMinähän vihaan kaikkea vihollismielistä, ja koskapa vihaan naista,\nniin hän on vihollinen. Ja jos hän on vihollinen, niin hän vihaa\nmiestä. Totta lienee, että sukupuolet vihaavat toisiaan, ja tämä\nviha on kyllä vieroitusvoimaa kahden vastakkaisen välillä, joka\nrakkaudessa vaihtuu vetovoimaksi. Voit yhtä hyvin sanoa kaikkia\nnaisia miehenvihaajiksi kuin minua naisenvihaajaksi. Ajoittaisia\nvirtoja! Siinä rakkaus! -- Mutta nainen on aina vaikuttanut\nterveellä vetovoimalla minuun, siksi en voi hyvällä omallatunnolla\ntunnustaa mitään erikoista naisvihaa, johon yksin olisin syyllinen!\nPäinvastoin, olen aina tuntenut elämän autiuden, ellei lähellä ole\nollut äidin helman lämpöä, mutta teidän turmeltuanne naiset, on\nmahdoton enää sietää tätä elämää. Te sanotte, että en voi säilyttää\nheitä, minä vastaan, etten ole tahtonut säilyttää mätää lihaa\ntalossa. -- Kas tuossahan on Kurt! Tunnetko sitten hänen avionsa? Se\noli mainio! Usko pois!\n\nArkkitehti tuli sisään seurassaan silmälaseja käyttävä mies, joka oli\nepämääräisen näköinen. Veli nyökkäsi ja painui seuroineen erääseen\nsalin nurkkaan.\n\n-- Niin, mitenkä on hänen avioliittonsa laita? kysyi Holger. Kaikki\nsiinä oli niin salaperäistä; onko se lopussa?\n\n-- Lopussa? Toivottavasti! Näin hän sai omansa! Hänet laahattiin\nerääseen lapsettomaan perheeseen, ja juuri sillä hetkellä, kun\npuolisot olivat kyllästyneet toisiinsa. Hänestä tuli molempien\nystävä; he riippuivat hänessä ja kuljettivat häntä mukanaan\nhaihduttaakseen ikävystymistä. Luonnollisesti hän ja rouva\nrakastuivat toisiinsa; mies vei tietämättään heidät yhteen; ja\neräänä kauniina päivänä, ollakseen rehellisiä, he ilmoittivat\nmiehelle tunteensa, jonka jälkeen rouva matkusti Parisiin saadakseen\navioeron. Kurt odotti, ja jonkun ajan kuluttua hänen piti palata\ntakaisin. Kurt kun oli kärsimätön, matkusti hän Söderteljeen rouvaa\nvastaan. Juna pysähtyi; Kurt puikkelehti vaunujen läpi löytääkseen\nmorsiamen, joka ei aavistanut mitään. Vihdoin hän joutui erääseen\ntupakkavaunuun. Siellä makasi hänen lemmittynsä, pää erään vieraan\nherran polvella, ja tupakoi. Kurt ei hämmentynyt; nosti lakkiaan,\npyysi anteeksi, eikä ollut tuntevinaan naista. Mutta päästyään\nviereiseen vaunuun, oli nainen hänen kintereillään, ja kohta hänen\nkaulassaan; itkien, vannoen hän vakuutti, ettei se merkinnyt mitään:\nvain ystävä, joka oli tarjonnut hänelle suojelusta matkalla. Kurt\nkun itse oli rehellinen ja uskollinen, luuli naista samanlaiseksi.\nSenvuoksi nainen pitää miestä tuhmana! nyt sen tiedät! No niin,\nystävä esitettiin, ja oli hän kyllin hienotunteinen hävitäkseen\nensimmäisenä iltana. Mutta seuraavana ehtoona syötiin yhdessä\nillallista sukulaisten kanssa, ja ystävä oli mukana. Siellä ystävä\nja morsian vaihtoivat keskenään tuttavallisia sanoja ja silmäyksiä,\nniin sydämellisiä, että Kurt menetti viimein malttinsa, pani toimeen\nkohtauksen ja viskasi lautaset lattialle. Aivan äkkiä hän huomasi\nnäyttelevänsä naurettavan aviomiehen osaa, mutta meni kuitenkin\nnopeasti naimisiin. Nyt he istuivat ikävissään, aivan kuin rouva ja\ntämän mies ennen. Miten kummallista! -- Hänen elämänsä piti näet olla\nvain alituista menoa. Kurtin täytyi myötäänsä kuljettaa häntä ulkona.\nSilloin hän vasta eli, kun sai kapakassa herrojen katseet kääntymään\npuoleensa, ja silloin hän nautti nähdessään miehen kärsivän. Koko\nhänen olemassaolonsa riippui siitä, että mies kärsi. Ja hänen täytyi\nnäytellä onnellista aviomiestä, kuten kaikkien, jotka ovat naimisissa\neronneiden kanssa. Hänen piti olla elävä todistuskappale siitä,\nettä entinen mies \"ei voinut tehdä vaimoa onnelliseksi\". Ja entisen\nmusertamiseksi piti näiden saada lapsia. Kurt näet pitää itseään\ntässä suhteessa oikein aika poikana! Mutta katso, lapsia ei tullut.\n-- Siis: ei hänkään! -- Nyt vaimon alituiset soimaukset muuttivat\nhänen elämänsä helvetiksi. -- \"Nykyään ei ole enää olemassa miehiä\",\nvirkkoi vaimo. -- Hänen oma vikansa se ei tietysti mitenkään voinut\nolla.\n\nMitä Kurt teki? Niin, mitä oli hänen tehtävä? Hän hankki itselleen\nsuhteen, ja lapsen. Hänenhän täytyi pelastaa miehenkunniansa. -- Syy\noli selvästi rouvan. Mutta Kurt sai kantaa kuitenkin koko häpeän.\n\"Hän oli vietellyt toisen miehen vaimon, ja hylkäsi sitten tämän\".\n-- Mutta Kurt ei ollut vietellyt häntä! Ei siitä apua! \"Hän oli\nvietellyt toisen miehen rouvan!\" Siitä ei välitetty mitään, että\nse oli juuri rouva, joka oli lähtenyt tiehensä. No niin, nyt on\nKurt vapaa, mutta oletko kuullut kummempaa, että hänen ajatuksensa\naskartelevat vielä tänäkin päivänä tuossa vaunussa olleessa\nystävässä. Hän on kysynyt varmaan kaikilta tuttaviltaan, uskovatko\nhe, että se merkitsi mitään. -- Niin, sotkuista on nykyään!\n\nSamassa astui saliin suuri lihava herra, nainen ja kolme lasta.\n\nNainen oli erittäin hyvinvoivan näköinen, ja oli hänellä harteitten\nyllä melkein liian pieni pää.\n\nTohtori katsoi hetken seuraa, säpsähti, kääntyi ikkunaan päin ja\nvarjosti kädellä silmiään, kasvoillaan naurun ja, itkun sekainen\nilme. Annettuaan seuran kulkea ohi, puhui hän hullunkurisen\nmahtipontisesta:\n\n-- Siinä meni ensimmäinen vaimoni toisen miehensä kanssa (tai\nkolmannen, ken tietää?). Tuo hupakko, joka vastanaineena sanoi\nelävänsä nunnan elämää, ja hupsutteli lapsen tullessa, ettei\nkäsittänyt, mistä se tuli. Tämä kylmäverinen veitikka pakoitti\nidioottimaisella puheellaan minut eroamaan ja menemään uusiin\nnaimisiin. Katsopas, Holger, hänen suutaan, ja varo lapsensuita. --\nJa hän oli ensimmäinen rakkauteni! -- Luulen toisinaan, ettei se\nollut tuhmuutta, vaan ilkeyttä. Hän oli minulle mustasukkainen siitä,\nettä olin saanut hänet. Kunnia oli liian suuri, ja senvuoksi se oli\nminulta riistettävä! -- Hän oli suurin nauta, mitä olen tuntenut,\nsenvuoksi kaikki viholliseni tekivät hänestä korkeimman olennon; he\nsanoivat, että olin saanut kaikki häneltä, vieläpä lääketieteellisen\nsivistyksenikin. Tuon pikku suun jokainen sana oli niin ilkeä, että\naioin kerran lyödä naulan hänen kielensä läpi. Toivon, että hän on\nsaanut selkäänsä tuolta mörökölliltään, minun syyni. -- Niin, Holger,\nsellaista on elämä, eikä se ole minun syyni.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nKuolleiden valtakunnassa\n\n\nEster Borg kulki kirkon edustalla ja näki, että se oli auki. Siellä\nsisällä oli kaunista, ja alttari oli vihrein köynnöksin koristettu.\nKuusenhavuja oli siroitettu edustalle, oli siis odotettavissa\nhautajaiset. Kansaa tulvi, ja väkijoukossa hän näki kreivi Maxin,\njonka kanssa ei ollut seurustellut kuuteen kuukauteen. Ester näki\nhänet, mutta hän se ei ollut, vaan joku hänen näköisensä. Tätä hän\nsanoi \"näkemiseksi\", ja silloin hän tiesi Maxin pian saapuvan. Hän\nmeni sisälle odottamaan. Hänen ja kreivin välit olivat särkyneet\nsillä kertaa, ja he olivat päättäneet erota; mutta olivat kärsineet\nerosta niin, että solmivat jälleen liiton. Senjälkeen he olivat\nkärsineet toistensa läheisyydestä ja eronneet taas; ja sitä menoa oli\njatkunut vuosikausia.\n\nEster nousi oikeanpuoliselle lehterille, hän ei tiennyt minkä vuoksi,\nmutta tunsi, että tulisi viihtymään siellä. Sen näköinen lehteri\nvaan oli; lähellä holvia, korkealla väkijoukon yläpuolella, ja niin\nturvallinen.\n\nHetken kuluttua kreivi todellakin saapui, ja lähestyi levollisesti\nEsteriä, ikäänkuin olisi ennakolta määrännyt kohtauksen hänen\nkanssaan.\n\n-- Oletko varronnut kauan? kysyi hän hillityllä äänellään.\n\n-- Kuusi kuukautta, kuten tiedät, vastasi Ester mutta oletko nähnyt\nminut tänään?\n\n-- Olen, äsken juuri raitiovaunussa; ja minä katsoin sinua silmiin\nniin, että luulin puhelevani kanssasi.\n\n-- On \"tapahtunut\" paljon viime näkemästä?\n\n-- Niinpä niin, ja minä luulin, että välimme olisivat olleet lopussa.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Kaikki pikku esineet, jotka olen saanut sinulta, ovat särkyneet\nsalaperäisellä tavalla. Mutta tämä on vanha havainto.\n\n-- Todellakin! Nyt muistuu mieleeni joukko tapauksia, mutta\nluulin niitä vain sattumaksi. Sain kerran isoäidiltäni silmälasit\nmeidän ollessamme vielä hyviä ystäviä. Ne olivat tahkotusta\nvuorikristallista ja erinomaiset ruumiinavauksissa, oikeat\nihmekapineet, joita vaalin kuin silmäterääni. Eräänä päivänä\nsärjin suhteeni eukon kanssa, ja hän suuttui minuun. Seuraavassa\nruumiinavauksessa tapahtui sitten, että lasit putosivat niistä ilman\nsyytä. Luulin, että ne olivat ihan yksinkertaisesti rikki; lähetin ne\nkorjattavaksi. Mutta eipäs, ne yhä vain kieltäytyivät palvelemasta;\njoutuivat erääseen laatikkoon ja katosivat.\n\n-- Mitä sanotkaan! Ihmeellistä, että se, mikä koskee silmiä, on\nkaikkein arinta. Sain eräältä ystävältä kaksoiskiikarin; se sopi\naivan minun silmilleni, ja minä nautin sen käyttämisestä. Ystävästä\nja minusta tuli vihamiehet. Tiedät, että sellaista sattuu, ilman\nnäkyväistä syytä; tuntuu siltä kuin ei saisi olla sovinnossa. No\nniin, kun minun piti käyttää seuraavalla kerralla kiikaria, niin en\nnähnyt selvästi. Väli oli liian lyhyt, ja minä näin kaksi kuvaa. Ei\nminun tarvinne mainita sinulle, ettei väli ollut lyhentynyt eikä\nsilmien etäisyys kasvanut! Se oli ihme, jollaisia tapahtuu joka\npäivä, ja joita huonot havainnontekijät eivät huomaa. Entäs sitten\nselitys? Vihan sielullinen voima lienee suurempi kuin uskommekaan.\nMuutoin on kivi sinun antamastasi sormuksesta pudonnut -- eikä sitä\nvoi korjata, ei voi. Samoin on nimileiman laita! Tahdotko nyt erota\nminusta?\n\n-- Sinähän tiedät, että me molemmat tahdomme, mutta emme voi. Olen\npäivät päästään niin läheisessä yhteydessä kanssasi, että tuskin\nkaipaan läsnäoloasi, ja minä pidän enemmän siitä, sillä tavatessa\nme käymme eripuraisiksi. Tuntuu siltä kuin ruumiimme eivät kärsisi\ntoisiaan.\n\n-- Niin, siltä tuntuu. Mutta sinun _aurasi_ seuraa minua, ja etäältä\ntunnen mielialasi minua kohtaan kolmena eri tuoksuna, joista kaksi\non minulle erittäin mieluista. Ensimmäinen on kuin suitsutus, ja\nse voi käydä niin sakeaksi, että se vaikuttaa kuin noituus ja\nhulluus, viimeinen on tuoreen hedelmän kaltainen. Järjestyksessä\ntoinen on tukahuttava kuin saippuan haju ja vaikuttaa aistillisen\nepäystävällisesti. Mutta läheisyydessäsi en tunne milloinkaan näitä\nenkä muitakaan tuoksuja; siis eivät ne ole mitään hajuaistimuksia\naineellisessa merkityksessä, vaan tuntuvat jonkin tulkinnalta. Enkä\ntunne milloinkaan poissa ollessani olevani epäsovussa kanssasi;\nkun eroamme riideltyämme, jolloin vihani on niin suunnaton, etten\nsaa sanaakaan suustani, niin, heti lähdettyäsi viha häipyy ja\nhiljainen ihana rauha leviää mieleen, jossa olen niin läheisessä\nsuhteessa kanssasi kuin haluan. Puheeni, ajatukseni, kirjoitukseni,\nkaikki omistan sinulle; ja kun hyväksyt ne, voin tuntea makusi\nsuussani, ja silloin suitsutuksesi käy lievitykseksi. Päästäkseni\nsinusta vapaaksi, etsin toisinaan seuraa, mutta alan pelätä\nihmisiä, he loukkaavat minua läsnäolollaan, sotkevat kudoksemme,\nja minusta tuntuu kuin olisin uskoton sinulle. -- Niin, ystäväni,\nmaailmankaikkeudessa _on_ arvoituksia; ja ihmiset hapuilevat, eivät\nsokeina, sillä he näkevät, mutta eivät ymmärrä. -- Ken sinä olet, ken\nminä, sitä emme tiedä! Mutta yhtyessämme minusta tuntui kuin olisin\nsyleillyt ruumista, joka ei ollut sinun, vaan jonkun toisen... en\ntahdo sanoa kenen.\n\n-- Ja minusta tuntui kuin sinä, sinä olisit ollut isäni, niin että\nminua hävetti ja inhoitti! Mitä tuo peljättävä, salaperäinen on,\njohon olemme joutuneet?\n\n-- Nyt vasta ehkä ihmiskunta pääsee noiden ratkaisemattomien\narvoitusten perille. Ainakin saa aavistuksen niistä! Olet kai usein\nhuomannut minun tullessani luoksesi, että synkistyin ja kävin\nsanattomaksi. Sanoit sitä huonoksi tuuleksi. Ei, ystäväni, saavuin\nriemusta säteillen ja valmiina seurustelemaan kanssasi tuntikausia.\nMutta sinä katsoit vieraasti minuun, huoneesi oli niin myrkyllinen,\nettä olin tukehtua; tiesin vain, että minun täytyi päästä pois. --\nJa kun sitten olit minulle vihainen, niin en voinut vastata enkä\npuolustautua. Uskon sitäpaitsi, ettei ole olemassa kahta ihmistä,\njotka ymmärtävät toisensa. Toinen antaa sanalle toisen arvon kuin\ntoinen, ja kuinka toinen voisi sitäpaitsi ymmärtää toista, kun\nitsekään ei ymmärrä itseään? Äänettömyydessä ymmärrän sinut parhaiten\nja kaukana luotasi; silloin olet minua lähinnä, silloin ei synny\nväärinymmärryksiä.\n\n-- Minun ei tarvitse kertoa sinulle elämääni viime näkemästä, sillä\nsinä tunnet sen...\n\n-- Niin, minä tunnen sen; sinä kaipaat pois tuosta epävapaudesta,\nsillä niin on meidän laitamme; jokainen rakkaussuhde merkitsee\nepävapautta ja on senvuoksi kiduttava...\n\nSamassa laskeutui kaksi raskasta kättä ystävällisesti heidän\nharteilleen, ja tohtori Borg istuutui heidän taakseen.\n\n-- Hyvää päivää, lapset, oletteko tekin tulleet tänne katselemaan\ntuota ilveilyä. Kristuksen seuraajat hautaavat Antikristuksen. Ruotsi\nsaa suuren runoilijan, joka ei ollut milloinkaan runoilija, koska hän\nei milloinkaan elänyt, hän valitti itse ettei ollut mitään kokenut,\neikä hänellä ollut mitään senvuoksi kerrottavaa. -- Hän käänsi\nensimmäisen osan, toista hän ei jaksanut! Se poika oli ruotsalainen.\nKaiken, jota hän oli sylkenyt, hän lopulta poimi maasta ja ripusti\nrinnalleen, kaikki nuoruutensa ihanteet hän vaihtoi arvonimiin ja\narvoasemiin, ja tätä hölläluonteista, selkärangatonta otusta on jo\nylistetty lujaluonteiseksi, tarmokkaaksi mieheksi! Mehän elämme\nhumbuugin aikakaudessa.\n\n-- Älä puhu pahaa kuolleista, kuiskasi kreivi Max, he voivat kostaa!\n\nNyt tuli saattojoukko sisään; ja Max kumartui Esterin puoleen\nalentaen äänensä, jotta tohtori ei olisi kuullut hänen sanojaan.\n\n-- Näetkö, tuolla kulkevat kuolleet! Nykyään elossa olevat\nhengittävät oman aikansa ilmaa, elävät nykyisyydestä; nuo tuolla\nalhaalla elävät 1850 elämää kuten vainajakin; he ovat syöneet\ntuhkaa ja luita, senvuoksi he ovat tuhkankarvaisia; kaikki jo ennen\nnautittu ja sulatettu, jäännökset, elottomat jätteet ovat heidän\nravintonaan; varjojen valtakuntaan he kuuluvat, ja elävään, kasvavaan\nkaikkivaltaan uskomatta he tekevät itselleen savesta epäjumalan ja\npanevat sen hopeajalkaiseen arkkuun; mutta vainaja ei ollut heidän;\nei tee mitään, sillä he tekevät tyhjästä; hän oli heidän aran,\nverettömän jälkikaiku-aikansa lapsi, ja he tuntevat omansa; he ovat\naikanaan taistelleet häntä vastaan, he ovat voittaneet hänet, ja nyt\nhe kantavat ruumista riemusaatossa; taistelua Patrokloksen ruumiista,\nPatrokloksen, joka makasi vuosisatoja toimetonna ja heräsi viimein,\njolloin itse Apollon löi hänet sokeudella ja Hektor hänet surmasi.\n\nTohtori Borg keskeytti tässä: -- Kuulkaahan! Nyt puhuu heidän\njättiläisneronsa, mies, joka ei ole koskaan tehnyt mitään, mutta tuli\nentiseksi valtioneuvokseksi kolmenkymmenen seitsemän vuoden ikäisenä,\nei saanut milloinkaan mitään valmiiksi, paitsi muutamia keskeneräisiä\nlentokirjasia. Lentokirjanen, dosenttikirjoitus, se oli ajan muoto.\n-- Hän pelkää jälkimaailman arvostelua kuolleen elämäntyöstä, ja\nsenvuoksi hän vakuuttaa hänet sen tapaturman varalta. Kuulkaa!\n-- Hänen, vainajan, ajatukset olivat niin valtavat, että vasta\ntulevien vuosisatojen sukukunnat kykenevät käsittämään niitä! Sepä\nvasta peto. -- Nyt tulee Kristuksen seuraaja, joka ei kainostele\nistuutua antikristuksen valtaistuimelle. Sovinnollisuus on kaunista,\nmutta kun se ostetaan maailmallisesta kunniasta ja maallisesta\nkunnianosoituksesta, niin se on roskaa! -- Kuulkaahan, kuinka hän\ntasoittelee uskonoppia, sovittelee sääntöjä -- -- -- ja nyt! Nyt\nmuuttui musta valkeaksi! -- Luonne! Lujaluonteinen! Luonteen lujuus!\nJa nyt: vapaamielinen, vapaa, -- miksi ei vapaa-ajattelija? -- Ei\nkiitos!\n\nKreivi Max kääntyi Esterin puoleen.\n\n-- Hän oli mukana tuomitsemassa Holgeria majesteettirikoksesta. Tämä\non merkillinen näytelmä! -- Nämä tuhkaihmiset muistuttavat lemuureja\nja toukkia, jotka tahtovat varastaa Faustin ruumiin! Muistatko? -- Ja\ntuntuu siltä kuin Mefistofeles seisoisi alttarin takana ja kääntäisi\nheidän silmänsä! He näkevät vainajassa kaikki ne ominaisuudet, joita\ntällä ei ollut. Aivan kuin Auerbachin kellarissa:\n\n    Falsch Gebild und Wort\n    Verändern Sinn und Ort.\n\n-- Puhutko Oopperakellarin kuvista? keskeytti tohtori, joka oli\nkuullut väärin.\n\n-- _He_ näkevät viinamäkiä ja rypäleitä! kuiskasi Max Esterille.\n\n    Betrug war alles, Lug und Schein!\n\nMutta ylimmäinen pappi on minusta pahin; hän on sokeudessaan\nkammottava; häntä on nähtävästi kohdannut \"väkevä eksytys\", niin että\nhän luulee valhetta totuudeksi. Muistatko, että hän syytti Akselia\nvalheesta kuolinvuoteella, jolloin tämä puhui totta?\n\n-- Niin, nyt Ruotsi sai yhden pyhimyksen lisää! lopetti tohtori\nBorg. Hän oli ruotsalainen sielultaan ja sydämeltään, heidän\nperikuvansa; diletantti, joka ei saanut mitään valmiiksi;\nkuivakiskoinen ajattelija, joka filosofoi tyhjää; laulaja, jolla ei\nollut ääntä; kirkui äänensä ensimmäisestä bassosta tenoriksi; alkoi\nvastustuspuolueen miehenä, päätti päivänsä Ruotsin Akatemiassa;\noli alussa espanjankärpänen, lopuksi valkea laastari. Barrabashan\nse on, joka makaa hymyillen laatikossa; mutta pappi luulee häntä\nristiinnaulituksi! -- -- -- kuulkaa, miten hän suostuttelee\nuskonkappaleita; mutta kuulkaa, kuinka kuudestoista tuoli narisee;\nliukkaita sanoja kuin sokerivesi kynttilän valossa. He itkevät!\nAivankuin Voltaire'n kortinpelaajat, jotka itkivät Homeroksen\nkuolemaa! Tiedätkö, että tuollainen jäte nimitti äskettäin vainajan\nmeidän Homerokseksemme, vaikka tämä ei ollut kirjoittanut Iliadia\neikä Odysseiaa; hänen elämänsä oli kyllä Odysseia siinä suhteessa,\nettä hän oli poissa niin kauan, ja hänen kotia tullessaan olivat\nkosijat valloittaneet hänen talonsa. -- Toivotammeko rauhaa hänen\ntomulleen onnitellen itseämme siitä, että yksi aikakausi hänen\nhahmossaan on saanut kolme lapiollista multaa; aikakausi, joka oli\nsuuren vallankumouksen vihollinen; jonka kielteisenä ja vähemmän\nkunniakkaana tehtävänä oli ehkäistä.\n\nTohtori läksi urkujen soiton alkaessa, sillä hän ei voinut kärsiä\nsitä soittokonetta.\n\nEster ja Max jäivät paikoilleen.\n\n-- Niin, virkkoi Max; kunnon tohtorimme katselee asioita 80-luvun\nvalossa, mutta unohtaa, että elämme nyt 90-luvulla. Hän ei ymmärrä\nuutta aikaa, joka tekee tuloaan; hän ei ymmärrä meitä nuoria; sillä\njos hän olisi kuullut äskeisen keskustelumme, niin hän olisi sanonut\nsitä -- niin, mikä tuo kaunis selittävä sana olikaan?\n\n-- Hermostuneisuus!\n\n-- Niin, sehän se oli! 80-luvulla sairastettiin vatsakatarria, joka\noli pelkkää tyhjää puhetta; nyt vaivaa hermostuneisuus ihmisiä.\nKullakin ajalla on omat vammansa, jotka näyttävät riippuvan\nsielullisista muutoksista, aivankuin lasten selittämättömät sairaudet\nkasvavassa iässä. \"Hän kasvaa\", sanotaan. Niin, me olemme kasvaneet,\nja olemme senvuoksi sairaita. Mitä on umpisuolentulehdus? Se lienee\neläimellisen elimen sairautta, joka on käynyt tarpeettomaksi ja\nleikataan senvuoksi pois. Toivon, että kaikki eläimellinen voitaisiin\nleikata pois; ja katsos, senvuoksi en tahdo kieltää, että tunsin\ntoisinaan myötätuntoa vainajaa kohtaan, jonka pieniin voimiin oli\nyhtynyt hyvä tahto ja ylevä pyrkimys. Tohtorimme sitävastoin -- niin,\nhän oli aikansa lapsi, mutta se aika on ohi, minulle hän on vieras\nja jo vainajien joukossa oleva. Hänen nuoruutensa ihanteet ovat\nosaksi lakanneet olemasta ihanteita, siksi että ne ovat toteutuneet;\nja ihanteiden tulee olla edessäpäin. Mutta vaarallisinta tohtorissa\non se, että hän on käynyt jo ehkäisijäksi. Hän pelkää nuorisoa,\neikä tahdo kuulla puhuttavan uudesta. Hän on vetänyt rajaviivansa;\ntähän saakka, mutta ei siitä yli. Sensijaan, että koettaisi selittää\njokapäiväisen elämän selittämättömiä seikkoja, hän sivuuttaa ne.\nHän, joka uskoo lainalaisuuteen ja järjestykseen, uskoo kuitenkin\nsattumiin; sehän on ajatustavan heikkoutta, että samassa henkäyksessä\nkieltää väitteensä. Hän, joka uskoo kehitykseen ja kasvamiseen,\ntahtoo evätä sielunelämältämme mahdollisuuden kehittyä korkeampiin\nkykyihin. Hän uskoo langattomaan sähkölennättimeen, mutta kieltää\nsielun kyvyn asettua toistensa yhteyteen välimatkan päästä. Kunnon\ntohtorimme on hieman yksinkertainen. Holger sitävastoin _voi_\nkasvaa; hän näyttää tehneen muutamia havaintoja vankilassa, mutta ei\nilkeä puhua niistä, ja arkailee, että häntä hymähtäen sanottaisiin\nmystikoksi; ja hän tietää sitäpaitsi, että hänen lehtensä kuolisi\nsinä päivänä, jona hän koskettaisi sitä kieltä. -- -- --\n\nTiedät itse; en saa painetuksi sitä, mitä kirjoitan, sillä sitä\nsanotaan hassutukseksi; ja minä saan varrota, kenties käydä\nperikatoon matkalla...\n\nNyt läksi saattojoukko kirkosta.\n\n-- On omituista nähdä, sanoi Ester, miten niin erilaiset puolueet\novat yhtyneet kunnioittamaan vainajaa.\n\n-- Niin, ystäväni, se voi merkitä sitä, että kaikkien mieliin on\npainunut muisto Tuonpuoleisesta, ja että ylhäinen vetää luoksensa.\nVoin lukea hänen elämänsä ristiriitaisuudet ja tehdä yhteenvedon\nräikeistä ristiriitaisuuksista, mutta siihen vaaditaan kasvatusta ja\nitsensä voittamista.\n\n    Gerettet ist das edle Glied\n    Der Geisterwelt vom Bösen;\n    Wer immer strebend sich bemüht\n    Den können wir erlösen.\n    Und hat an ihm die Liebe gar\n    Von oben Theil genommen,\n    Begegnet ihm die selige Schaar\n    Mit herzlichem Willkommen.\n\nMutta minä ymmärrän myöskin Mefistofeleen osan, oikeutetun osan.\n\"Herra\" tulkitsee sen näin:\n\n    Ich habe deines Gleichen nie gehasst.\n    Von allen Geistern die verneinen,\n    Ist mir der Schalk am wenigsten zur Last.\n\nKuuntele tarkasti nyt!\n\n    Der Menschen Thätigkeit kann allzuleicht erschlaffen,\n    Er liebt sich bald die unbedingte Ruh;\n    Drum geb ich gern ihm den Gesellen zu,\n    Der reizt und wirkt und muss als Teufel schaffen!\n\nSiinä kieltäjän tehtävä, pahan oikeutus elämän taloudessa. Siinä\ntohtorimme ekvatsiooni; vastustajan, vikojen löytäjän, joka hoitaa\ntehtävänsä kuin mies, ja jota kipeästi kaivataan näinä aikoina,\njolloin sovinnon tehneet kilpailevat keskenäisessä imartelussa ja\nylistyksessä. -- Nyt meidän täytyy lähteä; kirkko suljetaan!\n\nHe läksivät, ja suuntasivat askeleensa kuin äänettömästä sopimuksesta\nSaaria kohti. Heidän yhteiset vaelluksensa olivat heidän parhaita\nhetkiään. Kulku samassa tahdissa pakoitti heidät astumaan rinnan ja\nmukautumaan toinen toisensa mukaan; tästä syntyi molemminpuolisiin\nmyönnytyksiin perustuva sopusointu; ihmisten katseet saivat heidät\nvaromaan lähentelevää lähestymistä; ja kun uusia esineitä aina kiiti\nohi, vaihtuivat mielialat ja niiden mukana keskusteluaiheet:\n\nMutta kun he olivat uupuneet kävelystä, tahtoi Ester istua uudella\nOopperaterassilla. Hetken emmittyään Max seurasi häntä. Ja nyt he\nistuivat kumpikin omalla puolellaan pöytää; lähenivät lähenemistään\ntoisiaan, ja katsoivat toisiaan silmiin.\n\n-- Miten suoriudumme tästä, Ester? kysyi Max.\n\n-- En tiedä! Toivon sitä, enkä toivo kuitenkaan.\n\nÄkillinen halu puhua jostakin muusta valtasi molemmat; he tahtoivat\nnähtävästi siirtää tuonnemmaksi tuon tuskallisen leikkauksen. Ester\nsilmäili ympärillään istuvia monia ihmisiä löytääkseen jonkun,\njosta keksisi puheenaiheen, ja joka synnyttäisi mielikuvan jostakin\nkaukaisesta. Tuolla istui eräs kapteeni tykkiväen univormussa,\nja tästä Ester sai heti tukikohdan pelastaakseen molemmat tuosta\nalakuloisesta tunnelmasta.\n\n-- Muistatko, hän aloitti, viime vuonna tuota ranskalaista tykkiväen\nkapteenia, joka vietiin siirtovankeuteen syylliseksi todistettuna\nvakoojana.\n\n-- Muistan, vastasi Max hajamielisesti.\n\n-- Nyt aletaan huhuilla, että hän oli viaton; mitä arvelet asiasta?\n\nMax ei pitänyt tuollaisista käänteistä keskustelussa; hänestä ne\ntuntuivat siltä kuin häntä olisi yritetty pettää, houkutella hänen\najatuksiaan radoille, joille hän ei tahtonut. Hän vastasi kuitenkin\nkohteliaisuuden vuoksi.\n\n-- Olin siihen aikaan Parisissa, ja sain sen käsityksen, että hän oli\nsyyllinen, jota pidin sangen luonnollisena, kun mies oli syntyään\nsaksaa puhuva elsassilainen ja tullut valtakunnan alammaiseksi 1871.\n\n-- Miksi sitten luulet, että hän oli syyllinen? Kreivi koetti\nmuistella asiaa, joka ei liikuttanut häntä, ja vastasi:\n\n-- Kapteenista tuli ranskalainen, mutta hänen sukulaisensa\nMülhausenissa pysyivät yhä saksalaisina; ja kun Dreyfus, sehän\nmuistaakseni oli hänen nimensä, kävi joka kesä heidän luonaan, niin\nhän luonnollisesti juorusi. Näin myös, että hänen luonaan olisi\nkäynyt Fontainebleau'ssa tai jossakin muualla hänen saksalainen\nveljensä, ja että hän olisi näyttänyt tälle joukon uusia keksintöjä,\njos hänellä nyt oli yleensä mitään näytettävää.\n\n-- No, minkä nojalla hänet sitten tuomittiin?\n\n-- Epäilyä herättävien seikkojen nojalla; yhtäpitävien todistusten\nja sitovien asianhaarain; nykyaikainen todistamistapa kiinnittää\nenemmän huomiota tällaisiin kuin aineellisiin; ja todistuksethan ovat\naina vääriä siitä syystä, että ihmisen muisti on epätäydellinen. Ja\nyleinen mielipide riippuvainen harrastuksista ja intohimoista.\n\n-- Niin, mutta olen muistavinani, että hänet tuomittiin nojautumalla\nepätietoiseen todistuskappaleeseen.\n\n-- Tarkoitat tuota niin sanottua Bordereauta. Näin sen autografoituna\nerään Dreyfusin kirjeen rinnalla, ja vielä sen kirjelmän, jonka\neversti -- mikä hänen nimensä nyt olikaan -- antoi Dreyfusin\nkirjoittaa sanelun mukaan. Näiden kirjoitusnäytteiden nojalla ei\nvoida todistaa mitään, sillä Dreyfus käytti kahta kirjoitustapaa;\nlapsena oppimaansa saksalaista ja Ranskassa oppimaansa ranskalaista.\nBordereaussa on käytetty ranskalaista kirjoitustapaa, numeroissa\nsen huomaa etenkin 4:stä, joka on merkitty siten kuin sen vain\nranskalainen merkitsee, ja samoin myös 5:stä, joka on kirjoitettu\nranskalaiseen tapaan.\n\nHän piirteli marmorilevyyn lyijykynällä.\n\n-- Mutta everstin sanelemassa näytekirjoituksessa Dreyfus on\nkäyttänyt saksalaisia numeroita ja saksalaista päivänmäärän\nmerkitsemistä. Kirjoitus alkaa näin: \"Paris 15 Oktobre 1894\".\n\nEster ällistyi:\n\n-- Näyttää siltä kuin olisit tutkinut perusteellisesti tuon jutun.\n\n-- Niin olen, perusteellisemmin kuin minulla on oikeus tunnustaa\nsinulle; ja... kuitenkin: tässä ovat numerot saksalaisia; hän on\nsentään muuttanut päivänmäärää, niin että 13 on korjattu 15:ksi.\nMinkä vuoksi hän kirjoitti ensin 13, kun hän sanelussa varmaankin\nsaattoi kuulla eron quinze ja treize sanojen välillä? Senvuoksi,\nettä kolmantenatoista päivänä oli tapahtunut jotakin, jota sinä et\ntiedä! Bordereaun käsiala on siis todistukseksi kelpaamaton, kun mies\nkäytti kahta kirjoitustapaa, joista lapsuuden kirjoitustapa esiintyi\nerinäisissä tilaisuuksissa.\n\n-- Etkö sitten usko, että hän on kirjoittanut Bordereauta?\n\n-- En tiedä! Mutta kun häntä ei ole tuomittu sen nojalla, vaan\nuseiden epäilyä herättävien seikkojen perustalla, on se yhdentekevää.\nOmituista on, että löydettiin ote Bordereausta Dreyfusin\nliivintaskusta häntä Ile de Rez'sta vietäessä. Mistä hän sen sai, kun\nhänen käytettävänään ei ollut alkuperäistä kappaletta vankilassa; ja\nmitä hän sillä teki, se kun osoitti hänet syylliseksi? Tiedetäänkö\noliko tuo ote alkuperäinen vai eikö?\n\n-- Kuinka tämän tiedät?\n\n-- Onhan se selostuksessa, eikä hän ole milloinkaan kieltänyt, että\note oli liivintaskussa, se kun tavattiin ihan verekseltä. -- Miksi\ntämä oikeusjuttu kiinnittää niin suuresti mieltäsi?\n\n-- Sitä en voi selittää.\n\n-- Kuitenkin, nyt hän istuu saarella, jolle muutamat ovat antaneet\nnimen du Diable, toiset taas du Salut. Onhan se merkillistä. Ja\nkerrotaan risteilevistä aluksista, jotka tahtovat vapauttaa hänet.\n\n-- Oliko hän juutalainen?\n\n-- Oli tietysti; mutta se ei pahentanut hänen asiaansa valistuneessa\nRanskassa, jonka sotajoukossa oli jo kolmekymmentäkuusi juutalaista\nupseeria, ja jossa Dreyfus, saksalaisesta sukuperästään huolimatta,\noli päässyt yleisesikunnan jäseneksi, _senvuoksi_ että hän\noli juutalainen. Tahdottiin näet osoittautua valistuneiksi ja\nennakkoluulottomiksi. Luulen tietäväni, että siitä munasta puhkee\njotakin. Varmasti se on basiliskin muna!\n\n-- Uskotko sitten, että hän on syyllinen.\n\nMax katseli Esteriä, ja tunsi hänen kysymyksessään vihan odan,\ntaisteluun vaatimuksen, ansan. Hän vastasi senvuoksi kylmästi:\n\n-- Uskon, että hän on juorunnut ja sitä pidän anteeksi annettavana,\nen tiedä, onko hän kirjoittanut Bordereaun, mutta katson\nepätodennäköiseksi, että mies pitää luetteloa rikoksistaan.\nTodennäköisesti hän on syyllinen, mutta ei siihen rikokseen, josta\nhäntä on syytetty. Ja siinä on hänen voimansa! Senvuoksi hän saattoi\nvirka-arvon alennuksen saatuaan huudahtaa rohkeasti Marskentällä:\n\"olen viaton!\" (se on: \"teidän tuhmaan syytökseenne!\")\n\nHe kävivät alakuloisiksi ja Esteriä rupesi viluttamaan. Kreivi\nMaxia alkoi hermostuttaa ja hänestä kävi viereinen seura liian\näänekkääksi; pahanilkinen koira kulki paikasta toiseen ja lakasi\npöytiä hännällään; vahtimestari töykkäsi Esteriä selkään joka kerran\nohi kulkiessaan.\n\n-- Luulen, että istunto on lopussa, virkkoi Max. Täällä on ikävää,\nja niin käy aina, kun keskustelut alhaisista asioista rupeavat\nvaikuttamaan. Ilmassa on ilkeä tuntu, kuolleet ympärilläni\nvaikuttavat minuun vastenmielisesti, ja minä kaipaan pois, ulos;\ntoivoisin voivani ryömiä ruumiistani ja lentää lokkien kanssa\nmerelle, kylpeä suuressa vihreässä laineessa, maata selälläni\nja nähdä vaan taivaan; olla jättiläisvalas ja huuhtoa itseni\nvaltameressä, uida kilpaa pursien kanssa ja sukeltaa levämetsiin --.\n\nNyt alkoivat kirkonkellot soida.\n\n-- Ja sitten nuo kellot! Tuo kirkko on aina tuntunut minusta\nOopperakellarin apuseurakunnalta, sisäänkäytävä on Österlånggatanilta\nja torni Champs de Mars'n salongista. Kun tuolla ylhäällä soitetaan,\nniin kaikki totilusikat kalisevat terassilla ja punssilasit kilisevät\ntarjottimilla, laakeripuut värisevät ja niissä on elohopean maun\nhaju, tämä terassi muistuttaa muutoin ranskalaista kirkkomaata\nistutuksilla koristettuine hautoineen ja tasaisiksi leikattuine\npuineen. -- Huh, miten minua viluttaa; lähdemmekö?\n\nEster tiesi sen merkitsevän eroa; sillä nyt alkoi vieraantuminen,\nviha, ilman erikoista syytä, ja jos hän itsepintaisesti jäisi Maxin\nluo, niin syntyisi tappava äänettömyys, tai puhkeisi järjetön riita.\n\nHe erosivat hyvästiä heittämättä molemmanpuolisesta äänettömästä\nsopimuksesta, mutta kuitenkin varmoina siitä, että kohtaisivat\njälleen toisensa, ennemmin tai myöhemmin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nSovintojuhla\n\n\nEster ja Max kulkivat pitkin Strandvägeniä matkalla näyttelyyn,\njota eivät olleet vielä nähneet. Molemmat kun olivat syntyneet\nTukholmassa, muistivat he Djurgårdenin vanhat ääriviivat niin\ntarkasti, että olisivat voineet piirtää sen pimeässäkin. -- Nyt, kun\nhe keskusteluihinsa vaipuneina olivat kulkeneet katse sisäänpäin\ntähdättynä, pysähtyivät he äkkiä ja loivat ylös silmänsä. He näkivät\nedessään valkean, siintävän kaupungin, joka oli kuin juhlaan\npukeutuneena.\n\nMax pysähtyi, ja tuijotti eteensä, ylös kuin hurmiossa:\n\n-- Valkeus on jälleen koittanut!\n\nJa he vaelsivat edelleen Maxin puhuessa:\n\n-- Pelko valkeaa kohtaan on kadonnut. Silmät eivät sietäneet\nvalkeita taloja, senvuoksi terveysoppi kielsi kalkkikiilloitukseni,\nja meidän nuoruutemme talojen seinät olivat sivellyt noella ja\nruosteella; ja viranomaiset määräsivät käytettäväksi kimröökin ja\nrautamullan sekaista kalkitusta. Ja vihreä, toivehikkaan vihreä,\njonka estetiikka oli julistanut pannaan siksi, ja senvuoksi että...\nvihreä on viettänyt jälleen paluujuhlaansa; valkea vihannoi, ja\nvehreys kullataan. Itse kansallislippu on valjennut koleasta\nindigosta lempeäksi koboltiksi, paksusta munanruskuaisesta kelmeäksi\nkullaksi. -- Me olemme vaeltaneet pimeydessä, mutta se oli vain\nauringonpimennystä, jota täytyi aikansa kestää. Muistan, miten\nlapsena ollessani pikku siskoilla oli valkeat sukat kuten heidän\näideilläänkin; ja muistan ajan, jolloin heidän säärensä kävivät\nmustiksi; minusta he muistuttivat demooneja, jotka laskeutuivat alas\nsavupiipuista; valkea muuttui mustaksi, ja oli muutamia naisia,\njotka keikailivat surupuvulla, vaikka heillä ei ollut surua. Nyt\nalkaa taas valjeta; sukka on käynyt värikkääksi, ja kenkä kadottanut\nmustuutensa; nainen on saanut jälleen pitkät hiuksensa, paljastanut\nkaulansa ja povensa -- nyt saamme jälleen -- äitejä -- joiden\nkaulakoruina ovat lapset!\n\nHe olivat joutuneet sillankorvaan ja astuivat valkeaan kaupunkiin. He\neivät nähneet ihmisiä; heitä ympäröi heidän oma suojeleva _auransa_,\njoka teki heidät ikäänkuin näkymättömiksi. Rakennuksia ja esineitä\nhe eivät tutkistelleet, vaan pitivät niitä kuin omien aatekuviensa\nkoristeina. Kuin kisaten he kulkivat ohi koneiden, mineraalien,\naseiden, huonekalujen ja kaikenlaisen rihkaman. He vaipuivat vanhaan\nTukholmaan; viihtyivät muinaisajan unhossa hetken; mutta tunsivat\nahdistusta ja riuhtautuivat siitä irti takaisin nykyisyyteen! Elää\nnykyisyyden elämää, ei silloista! Ei päivääkään taaksepäin, pikemmin\neteenpäin, itsensä ja aikansa edellä.\n\nLopuksi he istuutuivat siniseen luolaan. Max jatkoi puhettaan.\n\n-- Nyt ajattelen sinistä, nyt näen sinistä, tiedän missä olen,\nmutta olen unhoittanut sen, enkä ole täällä. Tiedän nimesi, mutta\nen tahdo mainita sitä, sillä et ole se, ken olet. -- Tiedätkö, mitä\n\"Gudsivalag\" oli? Se oli henkistä sukulaisuutta, jota luultiin olevan\nsaman lapsen kummien välillä. Uskon siihen, sielujen itsenäiseen\nolemassaoloon ruumiiden ulkopuolella, henkiseen sukurutsaukseen.\nLienemme sisaruksia jollakin tuntemattomalla tavalla, ja senvuoksi\nemme saa lapsia; siksi olemme syyllisiä rikokseen, tunnemme häpeätä,\njota emme voi selittää. Sinä et ole se, ken olet, sillä kun et ole\nluonani ja minä koetan muistella sinua, niin muutut toiseksi...\n\n-- Keneksi sitten muutun?\n\n-- Milloin äidikseni, milloin sisarekseni, milloin... Tiedätkö,\nuskon sielujen elävän niin riippumattomina ruumiista, että voivat\nruveta versomaan toisen rungossa, ja elää saprofyyttien lailla\ntoisten varassa. Jäkälä, joka kasvaa puissa ja kivissä, on levän ja\nsienen yhteiselämää, pesäyhteyttä, jota sanotaan symbiokseksi. Se on\navioliittoa, henkistä tarkoitan, ja avioyhtäläisyys on sielun vielä\ntuntematonta muovailukykyä, joka voi muodostaa aineen toiseksi. Olin\nnähnyt isäsi, mutta en milloinkaan äitiäsi, kun kerran teatterissa,\nedessäni monta penkkiriviä, näin naisen niskan, joka veti huomioni\npuoleensa. Käännyin seurani puoleen ja sanoin tahtomattani: Tuon\nnaisen niskasta muistuu Gustaf Borg mieleeni! -- Nainen on hänen\nvaimonsa, vastattiin minulle. Jos ne olisivat olleet kasvot, olisi\nsaattanut käsittää seurustelusta johtuneen mukautumisen vaikutuksen,\nmutta niska. Sehän tuntuu satumaiselta.\n\n-- Tosin synnytään kaksoisina, jatkoi Ester, mutta siksi voi myöskin\ntulla. Äidilläni oli kaksoissisar, jakun tämä leikkasi kerran\nkäteensä, niin äitini tunsi tuskan pitkän matkan päähän. Sinusta ja\nminusta on tullut kaksoiset, mutta meidän täytyy lakata olemasta sitä.\n\n-- Luulen, että kuolemme sinä hetkenä kuin side katkaistaan. Erosta\njohtuva tuska on kärsimyksistä suurin, mutta me emme voi välttää sitä!\n\n-- Voitko ajatella loppua?\n\n-- En! Ja mitä ei voi ajatella... sitä ei ole. He läksivät\nvaihtaakseen jälleen paikkaa; ja joutuivat Skansenille.\n\nKoirat tervehtivät haukkuen heitä, ja Max kutistui kokoon tuskasta:\n\n-- Nuo eläimet täällä? Eikö sitten Ruotsissa ole ihmisiä?\n\n-- Et ole eläinten ystävä?\n\n-- En, vihaan kaikkea eläimellistä, kuten tiedät, etenkin itsessäni.\nJa nuo eläinten ystävät -- niin, sinähän tiedät, että itse johtajatar\noli tappaa lapsensa rusinoilla ja manteleilla (hän oli kasvissyöjä),\nmutta ei voinut kuulla puhuttavan lampaan teurastuksesta. Ne, jotka\novat niin alhaisella eläinasteella, että tuntevat myötätuntoa\neläimiä, mutta eivät ihmislapsia kohtaan, ne pitäisi rankaisematta\nvoida lähettää eläinlääkäriin sinihappoa haistamaan, Kuilut, joita\ntuollainen ihmisen kaltainen sielu kätkee, pitäisi sen oikeastaan\nkoettaa salata. Olen kuullut, että ratsuväki ja paimenet... Ei,\nnyt jätämme tämän paikan. Täällä on ilkeätä, ja ilkeätä on aina\nsiellä, missä pidetään eläimiä häkeissä! -- Lähtekäämme Swedenborgin\nhuvimajaan.\n\n-- Oletko lukenut Swedenborgia?\n\n-- Swedenborgia ei _lueta_, hänet saadaan, tai ollaan saamatta. Häntä\nvoi ymmärtää vain se, joka elämässään on kokenut samaa kuin hän.\nSenvuoksi ei ole vaarallista lukea häntä; syrjäiselle hän on suljettu\nkirja.\n\nHe kulkivat kulkemistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPääravintolan edustalla istui konsuli Levi tohtori Borgin kanssa.\n\n-- No, vikojen löytäjä, mitä sanot kaikesta tästä?\n\n-- Tahtoisin mieluimmin vaieta ja säilyttää juhlan kauniin\nvaikutuksen.\n\n-- Ei, sinun tulee ihailla, ihailla Ruotsin teollisuutta ja\nkeksintöjä.\n\n-- Mitä keksintöjä?\n\n-- No, kas niin!\n\n-- Vanhempien ideoiden pientä sovittelua, aiheet toisten, muutokset\nomat!\n\n-- Mutta entäs sitten separaattori? Ruotsin kunnia ja rikkaus.\n\n-- Se juuri! Sentrifuugin tehtävänä on aina ollut eroittaa malmeja,\nsokereja ja sokerinestettä; nyt se eroittaa kermaa, siinä kaikki!\n\n-- Puhut joutavia! Se juuri on uutta, että sitä käytetään maidon\nerottamiseen.\n\n-- Ei, maitoseparaattorin keksi 1864 Prandtl Baijerissa, mutta\nkeksintöä kehitettiin Ruotsissa.\n\n-- Siinäpä vasta poika! Entäs sitten höyryturbiini? Kelpaako se?\n\n-- Kyllä, mutta se on vanha! Lasketaan sisään höyryä veden asemesta,\nsiinä kaikki! Akseli on uusi! Ei, ken laskee höyrykoneeseeni toista\nnestettä kuin vettä, nestettä, jonka kiehumapiste on alhaisempi,\nkuten esim. eetteriä, jonka kiehumapiste on 45°, hän on säästänyt\nvoimaa; hän on keksijä. Silloin kun voidaan lämmittää veturi\nväkiviinalampulla, olen minäkin mukana palkitsemassa. Tai kun tehdään\nilmapallo, joka nousee typpikaasulla täytettynä ja paloöljykamiinalla\nlämmitettynä.\n\n-- Typpikaasulla?\n\n-- Niin, typpi, jonka ominaispaino on sama kuin valokaasun eli 0,9,\non luonnollisesti nostava pallon. Kun typpi ei syty eikä räjähdä,\nvoidaan sitä lämmittää, joko bentsiinilampulla, paloöljykamiinalla\ntai asetyylillä. Silloin istun lämmössä ja hoidan ruuvia; nousen ja\nlaskeudun mieleni mukaan, saatan poistua pallostani tyhjentämättä\nsitä, ja silloin voin nousta ja laskea etsimään sopivia tuulia.\n\n-- Entäs tulenvaara?\n\n-- Typpi ei ole tulenvaarallista eikä kyllästetty kangas syty!\nSellaisen voit tilata joltakin insinööriltä, kuten regulaattorinkin\neetteri- tai bentsiinihöyry-koneeseeni!\n\n-- Onko sinulla muita keksintöjä?\n\n-- On, meidän pitää sytyttää vesi tuleen. Tiedäthän, että koksi\npalaa paremmin vedessä kuin ilman sitä! Niinpä valmista joku määrä\nhuokoista koksia tulenkestävästä savesta tai valuraudasta ja\nkostuta sitä herkeämättä tulistuneella höyryllä saatuasi sytykkeen\ntavallisesta koksista, joka synnyttää höyryn.\n\n-- Tuo kuulostaa hyvältä; onko sinulla näyttelyysi muuta näytteille\nasetettavaa?\n\n-- On, kaukoputki. Nuo vanhat suuret rumilaat ovat aivan\ntarpeettomia. Katsoin äsken erään magneettisen teodoliitin\nkaukoputkeen, jonka putki ei ollut puolta jalkaa pitempi eivätkä\nlasit kahdenäyrin lanttia suuremmat. Se kiikari oli jonkin arvoinen.\nNyt on asianlaita niin merkillinen, ettei saa käyttää liian\nvoimakkaasti suurentavia kaukoputkia taivaankappaleita tutkittaessa.\nMars ei siedä kuin 50-kertaisen suurennuksen. Tähtiä ei maksa vaivaa\nkatsella, sillä ne vain pienenevät suurennuksen kasvaessa, ovat siis\nmerkillisiä valonlähteitä. Jäljellä on aurinko ja kuu, ja ne näkee\nyhtä hyvin teatterikiikarilla. Nyt meillä pitäisi olla... Kas tuolla\ntulee Kurt!\n\nKurt Borg astui esiin. Hän oli juhlallisen näköinen, mutta samalla\nhajamielisen:\n\n-- Mistä tulet? tervehti tohtori.\n\n-- Tulen eräästä suuresta ja kauniista tilaisuudesta; olen ollut\nritarihuoneella, uskontokongressissa; ja olen kuullut erään piispan\nlausuvan kohteliaisuuksia rabbiinille.\n\nIsak Levi näytti vähemmän ihastuneelta kuin arkkitehti oli odottanut,\nsillä Isak luki uskonnolliset asiat niiden joukkoon, joista ei puhuta.\n\nTohtori sitävastoin kävi aineeseen käsiksi:\n\n-- Niin, sekin on jälkikaikua! Uskontokokous Chicagossa 1893 oli\npaljon suurempi. Siellä oli maanpiirin kaikki kansat ja uskonnot\nedustettuina ja seurakunta sai joka aamu siunauksen sen päivän\nesimieheltä, olipa tämä sitten muhamettilainen, katolilainen tai\nprotestantti, ja itse paavi lähetti onnentoivotuksensa... Meidän\nkongressistamme puuttuu jotain oleellista, siellä ei ole yhtään\nkatolilaista.\n\n-- Kas niin, onko sinustakin tullut katolilainen? vastasi Kurt.\n\nTohtori ei vastannut tuohon tuhmaan kysymykseen:\n\n-- Tässä kokouksessa on jotakin niin yksinomaan\nluterilaista-ainoaa-autuaaksitekevää, ja siksi se on pöyhistelevää\nkuin kaikki luterilainen. Sitäpaitsi ette muistane, että Pius IX\n1868 kutsui myös kreikkalaiset, protestantit ja muut ei-katolilaiset\nVatikaanin kirkolliskokoukseen saadakseen aikaan sovinnon\nkristittyjen kesken, aluksi. Kutsutut harhaoppiset eivät saapuneet,\nja niin kehittyivät asiat sellaisiksi kuin ne nykyään ovat!\n\n-- Voi olla niin, puuttui Kurt puheeseen, mutta suurta on tekeillä,\nja me saamme nähdä uutta uudella vuosisadalla.\n\n-- Ranskan valistus vallankumouksen ajalla oli päässyt paljon\npitemmälle kuin me nyt; he repivät maahan kaikki tyynni; ja kongressi\nkoettaa nyt vain kännien hävittää sitä, mitä heidän oma vastarintansa\non rakentanut. -- -- --\n\nTaivas oli mennyt pilveen, ja ilmanrannoilla kiemurteli\nruskeanvärisiä hattaroita. Ylhäällä pimeni, mutta valkea kaupunki\nnäytti vieläkin valkeammalta, hymyillen mustaa taivasta vasten.\n\n-- Nousee ankara tuuliaispää, virkkoi tohtori.\n\n-- Tuuliaispää, niin, muistatteko tuuliaispäätä Parisissa? puuttui\nKurt puheeseen. Se riehui syyskuun 10 päivänä viime vuonna, olin\nsilloin siellä ja näin sen. Se oli niin hirmuinen näky, että monet\nmenettivät järkensä kauhusta. Se raivosi Jesuiittaseminaarin luona\nolevalla Saint-Sulpice'n torilla... jatkoi matkaansa Seine'ä kohti ja\nsärki la Revanche nimisen hiilialuksen...\n\n-- Se oli vertauskuvallinen tuuliaispää, puuttui Isak puheeseen.\n\n-- Sitten se jatkoi matkaansa Ludvig Pyhän pyhään kappeliin ja\nrepi maahan telineet, ja ryntäsi sieltä oikeuspalatsiin. Siellä\nistui muuan tuomari käsitellen erästä juttua; silloin ikkunat\nponnahtivat yhdellä erää auki ja suuri puu lensi juurineen päivineen\noikeushuoneeseen; eräs vahtisotamies lensi vahtikoppeineen sisään\nja kiiti halki pitkän käytävän. Oikeuspalatsissa se näytti\ntehneen, suurimmat tuhonsa. Mutta sieltä pyörre suuntasi kulkunsa\nSaint-Louis'n sairaalaan ja kaatoi 50 metriä rauta-aitauksesta, joka\noli musertaa kuoliaaksi erään Le Courrier de Paris'n aputoimittajan.\n\n-- Kaikkeapa sinä keksit. Veli Max sommittelisi siitä ennejutun,\nmutta onneksi on Parisissa ollut vuoden päivät rauhallista, eivätkä\nenteet tavallisesti jätä pitämättä paikkaansa vuoden ja vuorokauden\nkuluessa?\n\n-- Keksin? Saat lukea Vossische Zeitungista leikkaamani kohdan, joka\non mukanani!\n\n-- Ei ole tarpeen! Muistan ilmankin. Jesuiittaseminaari, Saint Louis\nkaksi kertaa, la Revanche ja oikeuspalatsi...\n\n-- Paina se sitten mieleesi, lausui Kurt terävällä, melkein\nkiihkeällä äänellä; ja jos Parisissa tapahtuu jotakin, tänä tai\ntulevana vuonna niin...\n\n-- Oletko sinäkin käynyt taikauskoiseksi? iski tohtori vastaan.\n\n-- Olenpa tai en, mutta täällä tapahtuu asioita!... Näin unta\nParisissa...\n\n-- Etsi selitys unikirjasta!\n\n-- Laske sinä vain leikkiä, mutta ota tämä sanomalehtiliuska, ja\nsäilytä se, ainakin koetteeksi. Sinähän pidät kokeista. Se on\nsyyskuun 15 päivänä 1896 ilmestynyt Vossische Zeitung. Nyt meillä on\n97!\n\n-- Hyvä, sanoi tohtori! Lyömmekö vetoa, ettei tuosta tarusta tule\nmitään?\n\n-- Lyödään vaan! Sata kruunua! sanoi Kurt. Isak todistaa.\n\nIsak oli hyvin tarkkaavaisesti kuunnellut kertomusta; ja\ntodistettuaan vedon hän otti esiin lompakkonsa, veti sieltä\nsanomalehtipaperin, ja asetti sen pöydälle.\n\n-- Tässä on todellakin ranskalainen kuvaus tuuliaispäästä, ja se\npitää yhtä Kurtin kuvauksen kanssa. Merkitseekö se jotakin? Hm!\nSepähän nähdään!\n\n-- Mitä hittoja se merkitsisi? Ei voi tehdä tuuliaispäitä, ei\nvaikka olisi jesuiitta tai salatieteiliä, eikä kukaan ihminen usko\nyliluonnollisiin tuuliaispäihin.\n\n-- Sepähän nähdään! Sepähän nähdään!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEster ja Max kulkivat taidekokoelmain edustalla. Max puhui:\n\n-- Tuntuu siltä kuin ruotsalaiset eivät rakastaisi täällä toisiaan,\nvaan kokoontuisivat enemmän pelosta, kuin säikkyen jotakin\ntuntematonta tulevaa; se on kuin sairaan tarvetta tehdä sovinto\nvihamiehen kanssa; mutta jos hän elpyy, voittaa vihollisuus jälleen.\n\nHe pysähtyivät ja katselivat ensin myrskypilviä, siirsivät sitten\nkatseensa taidekokoelmien pylväskäytävään ikäänkuin etsien suojaa\nsieltä.\n\n-- Näetkö? puuttui kreivi jälleen puheeseen. Näetkö tuota rintakuvaa?\n\n-- Se on Arvid Falk! Elääkö hän?\n\n-- Elää.\n\n-- Mennään katselemaan häntä!\n\nHe astuivat lasiseinäkuistille; ja kreivi Max aloitti jälleen:\n\n-- On odottamatonta, että hänet päästetään tänne, mutta häntä\npidetään kuolleena ja vaarattomana.\n\n-- Kuka on tehnyt rintakuvan?\n\n-- Eräs nainen: merkillistä kyllä.\n\n-- Kuinka niin; hänhän on aina elänyt naisten ja lasten parissa,\nvastasi Ester. -- Mutta mitä on jalustaan piirretty?\n\n-- Ne näyttävät tulenlieskoilta. Tarkoittaneeko se rikkiä, jonka\nperille hän väittää päässeensä, vaiko infernoa, jossa hän nyt vaeltaa?\n\n-- Hän ei ole pelkurimaisen näköinen, pikemmin hänen kasvonsa\nkuvastelevat jumalallista ylimielisyyttä, jota jumalat vihaavat.\n\n-- Luuletko, että kukaan on ymmärtänyt sitä miestä? Hän väittää,\nettei kukaan ole tehnyt sitä, koska hän itsekään ei ole ymmärtänyt\nUseaan; mutta tuntuu siltä kuin hän joskus aavistaisi elämänsä\narvoituksen ja käsittäisi olemassaolonsa jonkin tehtävän\nsuorittamiseksi. Hän muistuttaa minusta min Balzacin Louis Lambert'a,\nolentoa, joka ei kuulu tähän maailmaan. Tyytymättömyytensä\nkaikkeen täällä alhaalla hän johtaa jonkin paremman synnyttämistä\nmuistoista, jotka piilevät hänen sielussaan; hänestä on kaikki\nhuonoja jäljennöksiä alkuperäisistä jotka muistuvat hämärästi hänen\nmieleensä. Ja hänen häilymisestään itseään kiduttavan hurskauden ja\naistillisen jumalattomuuden välillä ilmenee, että hän pitää tätä\najallista elämää rangaistuksena, ja että hänen täytyy toisinaan ottaa\nkatumuksessaan mutakylpy.\n\n-- Oletko tuntenut hänet?\n\n-- En, uskon, ettei yksikään ihminen ole tuntenut häntä. Hänellä\non taito kätkeytyä seurustelussa mukautumalla puhujaan, niin että\nkuulijasta tuntuu ikäänkuin olisi vain kuvastellut itseään tai\npuhutellut itseään. Senvuoksi on olemassa niin monta merkillistä\nluonteenkuvausta hänestä, joista tuntuu kuin kuvaajat olisivat\npiirtäneet omansa, eivätkä hauen kuvaansa! Nykyään on muuan nainen\nkoettanut tehdä selvää hänestä eräässä tutkielmassa, mutta tunnustaa\nepäonnistuneensa, ja olleensa vahalla menettää järkensä.\n\n-- Miksi häntä sitten vihataan niin?\n\n-- Koska te ette ole tästä maailmasta, niin maailma vihaa teitä!...\n\n-- Samassa kreivi Max tunsi kuin lämpimän läikän selässään; ja\nkääntyessään katsomaan, hän näki erään epämääräisen ikäisen miehen\ntarkastelevan rintakuvaa pilkallisesti, melkein ilkeästi hymyillen.\n\nKreivi oli miltei huudahtamaisillaan, mutta kääntyi sensijaan Esterin\npuoleen ja lausui hänelle jotakin katseellaan.\n\n-- Tuntematon poistui kokoelmiin.\n\n-- Oliko se hän?\n\n-- Niin luulen!\n\n-- Näitkö hänen kasvojensa ilmettä? Hän katsoi halveksien itseään, ja\nhänen, kasvonsa lausuivat: Tuo on jo voitettua!\n\n-- Mitä se merkitsee?\n\n-- Hänhän oli aina itseään ylempänä, ja mitä suurimpaan oman arvon\ntuntoon hänessä yhtyi mitä rehellisin itsensä halveksiminen.\nEhkä hänen henkensä on joutunut uusille radoille ja katselee nyt\nhalveksien vanhaa reinkarnatsiooniansa.\n\n-- Luuletko, että se oli hän? Hänhän on Parisissa!\n\n-- En usko kummittelijoihin rahvaan tavoin; mutta se saattoi olla\nmeidän synnyttämämme kuvainen taideteoksesta. Me, sinä ja minä,\n\"näemme\" silloin tällöin toisemme, ja sehän on vain kuvastusta sekä\njotakin lisäksi, jota en vielä tunne. Teosoofit ovat todenneet tuon\nhuomion, mutta eivät voi selittää sitä; sanovat sitä kuitenkin\n\"ajatuksen puolittaisen aineen satunnaisiksi aineellistumisiksi\".\n\n-- Mutta hänen askeleensa olivat niin raskaat? -- Niin, hän astunee\nniin raskaasti, ikäänkuin pysytelläkseen maassa, jotta ei nousisi\nylös. -- Tiedätkö, mitä levitatsiooni on?\n\n-- Tiedän! -- Mutta etkö tahdo katsella taideteoksia?\n\n-- Silmäni ovat sokeat, en näe ulkonaisia esineitä; tahdon vain\nkulkea sinun rinnallasi, sillä silloin syttyy sisäinen valo\nminussa -- voitko selittää sitä? Vaikka minusta usein tuntuu sinua\najatellessani kuin olisit pimeyden lapsi. Silloin vihaan sinua kuin\npahaa; mutta silloin pimenee kohta. Mitä se on? -- No, uskotko nyt,\nkun sovinnon aika on koittanut, että mies ja nainenkin sopivat, ja\nettä sukupuolitaistelu taukoaa?\n\n-- En, vastasi Ester, sitä en usko, sillä jolleivät erilaisuudet\neroittaisi heitä, kävisi koko maailma perversiksi. Tiedäthän, että\nkaikki naisten ystävät ovat omituisia. Heillä on naisten sielu, ja\nsenvuoksi he kunnioittavat itseään naisessa. Nuorukaiset, joiden\nsukupuolielämä ei ole joutunut vielä käännekohtaan, jumaloivat\nnaista. Mutta oletko huomannut, että meikäläiset herrat ovat\nlakanneet puhumasta suhteistaan...\n\n-- En kuullut mitä sanoit.\n\n-- Et, sinulla on erikoinen kyky olla ottamatta vastaan toisten\nvaikutuksia.\n\n-- Silloin kun ne alentavat! -- Nyt sinä pimenet jälleen.\n\nHe kulkivat, mutta pysyttelihevät kaukana toisistaan, ja näytti siltä\nkuin Max olisi tahtonut juosta piiloon ensimmäiseen porttikäytävään.\n\n-- Erotkaamme hetkeksi, sanoi Ester, niin kohtaamme toisemme tunnin\nkuluttua täältä lähtiessämme.\n\n-- Kiitos siitä, että olit ymmärtäväinen! vastasi Max; mutta me\neroamme ystävinä, muutoin olemme heti toistemme kintereillä.\n\n-- Ystävinä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäyttelyn valkea kaupunki kohosi uhkaavan rajuilma-taivaan alla, joka\nei tahtonut milloinkaan puhjeta.\n\nRakennustapa oli improvisoitua, joka ei muistuttanut Ruotsin,\nvaan enemmän Itämaiden rakennustapaa. Mistä rakennusmestarit\nsaivat tämän vaikutuksen? Auringonnousun maista, jonne maanpiiri\nnyt käänsi katseensa odottaen ja vapisten, senjälkeen kuin\nJapani oli antanut iskun, joka jatkoi liikettä länttä kohti, ja\njoka ehkä oli alkava maailmanhistoriassa uuden ajanjakson, niin\nuuden, että historioitsijat saisivat nimittää sitä ja kaikkea\nsitä ennen, meidänkin aikaamme, uudemmaksi ajaksi. Oli puhkaistu\nläpiä kaukaisen idän suureen ampiaispesään, ja nyt kihisivät\nkeltaiset ja mustat parvissa. Mutta kaukainen länsi auringonlaskun\nmailla oli myöskin liikahtanut. Maanpiirin kaikki kansat olivat\nsekoittuneet siellä ja synnyttäneet uusia jälkeläisiä, jotka tunsivat\nmaailmankansalaisuutensa, jotka eivät tunnustaneet Atlantia rajaksi,\nvaan tahtoivat jakaa muiden kanssa maanpiirin, päästä Europan\nsuurvaltojen joukkoon. Vanha Espanja, hidalgo, Amerikan ensimmäinen\nvalloittaja, oli työnnetty syrjään, ja Columbus oli ensimmäisestä\nhaudastaan Haytilta kostanut kärsimänsä vääryydet. Tässä idän ja\nlännen välisessä peikon painannassa Europa tunsi olemassaolonsa\nuhatuksi, ja säikyksissään kuin pikku linnut he yhtyivät pakolliseen\nystävyyteen, jonka ensimmäinen ilmenemismuoto oli tsaarin käskykirje,\njoka sitten aiheutti Haagin rauhankongressin, joka kai lähinnä\nmerkitsi: Europan valtojen yhtymistä yhteiseen puolustukseen yhteistä\nvihollista vastaan, ei siis mitään maailmanrauhaa. Pansaroitu\nnyrkki oli särkenyt Kiinan muurin portit, ja Sedanin jälkeisen\nkostopuolueen miehet olivat luopuneet kostosta taistellakseen\nyhdessä preussilaisten kanssa. Europalaiset olivat lakanneet\nolemasta paikallispatriootteja, ja heidän kansakuntansa olivat\nkäyneet muistomerkeiksi, jotka muistuttivat ylioppilaiden osakuntia\nyliopistossa, jotka kantoivat omia lippujaan juhlatilaisuuksissa,\nmutta olivat arkioloissa ylioppilaskunnan jäseniä. Ruotsi,\ntuntiessaan yhdyskuntana käyvänsä perikatoon, oli myöskin yhtynyt,\nkääntynyt katsomaan muistojaan, siistinyt piironginlaatikot ja\npoiminut esille sen, mikä oli säilytettävä ja sen, mikä oli\npoltettava. Oli etsitty kirkoista, linnoista ja tölleistä ja muistot\nolivat kootut pyhälle vuorelle, Skansenille.\n\nYli Leijonakentän valkean maailmankaupungin kohosi Skansenin\nvuori mustine petäjämetsineen ja maalaisille vanhanaikaisine\nkellotapuleineen, jotka soittivat hautaan menneisyyden, jonka monet\nluulivat nyt heräävän uudestaan eloon. Ja runoilijat kutsuivat\nesiin varjoja, loihtivat ilmoille Kaarle XII:nnen ja muita hänen\nkaltaisiaan. Pyhän vuoren teille ja poluille oli annettu suuria\nnimiä, jotta ne herättäisivät kansakunnan omanarvon tuntoa, ja\nlujittaisivat yhdyssidettä hajaantuneiden puolueiden välillä, joita\nmenneisyyden piti nyt yhdistää.\n\nSanomalehdistön osastossa istuivat tohtori Borg ja toimittaja Holger\nyksityishuoneessa ja ottelivat ankarasti. Tohtori raivosi:\n\n-- Tämähän on naamiohuvia, etkä sinä saa imarrella maanmiestesi\nturhamaisuutta, niin että he kadottavat järkensä ja luulevat olevansa\nKaarlekahdensiatoista. Nykyhetkellä voimme rehellisesti yhtyä vain\ntulevaisuutta varten. Hallitsijasukuhan on vuodelta 1809 eikä voi\njohtaa syntyperäänsä Lützenistä ja Narvasta; puolet aatelista on\nulkomaalaisia, ja koko Skåne alkaa vasta Lundin taistelun jälkeen;\nethän voi vaatia, että skånelaiset hurraisivat Breitenfeltille,\njossa he eivät olleet mukana; näyttelyn edusmies, ystävämme Isak,\non muukalainen itäisiltä mailta, eikä voine juhlia Lutheria eikä\nKaarle XI:ttä. Te olette tahdittomia, ja loukkaatte toisianne\ntietämättänne! Itse Skansenin ukko on ulkomaalainen, menen valalle\nsiitä, ja minä neekeripoikana voin yhtä vähän kuin Syrach ja Isak\ninnostua Grönlundin lailla taalaalaistyttöihin ja Jössen kihlakunnan\npoikiin. Tämä ei ole rehellistä peliä, ja ennen kaikkea sinun pitäisi\nkomentaa: Luokaa silmänne tulevaisuuteen! -- Sinä et huomannut\nrabbiinin oikeutettua hyökkäystä kurjan menneisyyden jumaloimistamme\nvastaan hänen eilen kongressissa käydessään sivistyksemme kimppuun,\njonka pohjana on Hellas ja Rooma. Hän veti paksun viivan Platonin\nihannevaltion yli, jota hän nimitti -- keskellä ritarihuonetta! --\npederastivaltioksi. Jos olisin ollut siellä, olisin hurraten nostanut\nmiehen ilmaan, -- Mitä saatanaa meillä on Kreikan, Rooman ja Kaarle\nkahdennentoista kanssa tekemistä? Te asustatte alhaalla haudoissa\nruumiiden parissa, ja nykyaika ja tulevaisuuskin kiitää ohitsenne.\nMutta sen aiheuttaa hirvittävä koulu- ja yliopistokasvatus, ja\nylioppilastutkinto, joka nykyään vastaa 30-luvun maisteritutkintoa.\n\n-- Mitä sitten mielestäsi olisi tehtävä?\n\n-- Perustettava ammattikouluja ja valmistettava miehiä heidän\ntoimiinsa. Anna lakimiesten alkaa uransa nelitoistavuotiaina\nasianajajain puhtaaksikirjoittajina ja juoksupoikina; lähetä\nmedisiinarit saman ikäisinä sairaaloihin hoitajiksi; anna insinöörien\naloittaa viilareina työpajoissa, anna pappien, jos sellaisia\ntarvitaan, alkaa lukkarin apulaisina asettelemalla virsinumeroita\nja oppimalla kansliatehtäviä piirimiehen luona. Sulje kaikki neljä\ntiedekuntaa, ja suorittakoot lapset rippikoulunsa kansakoulussa\noppimalla lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan: sitten kukin\nulos maailmalle ammattiinsa perehtymään. Nykyään täytyy taitaa\nammattinsa, muutoin sortuu kilpailussa; emmekä me kykene muuhun kuin\nsalonki-, kapakka- ja kokousjutteluihin. Meidän tulee olla kaikesta\nperillä ja haastella vaikka mistä naisten kanssa, mutta me olemme\nvain diletantteja kaikilla aloilla. Mistä saamme valtiomiehiä,\nkun valtiotiedettä ei opeteta? Pilantekoa on hallituksemmekin.\nKesäisin nähdään meriministerin hoitavan kirkkoa ja koulua,\nkaartinupseeri pitää huolta maanviljelyksestä ja joku entinen\nasessori johtaa sotajoukkoa ja laivastoa. Onko se valtiotaitoa.\nJa toimituspäällikkö ei ennättäne opettaa valtioneuvokselle edes\nalkeitakaan, ennenkuin tämä saa potkut. Koko maa on senvuoksi täynnä\nentisiä valtioneuvoksia, ja jos kysyy joltakin koulupojalta, miksi\nhän aikoo, niin hän vastaa: entiseksi valtioneuvokseksi! Täytyy\ntuntea perustuslait tullakseen varatuomariksi, mutta päästäkseen\nosastonpäälliköksi ja ministeriksi ei tarvitse osata mitään.\nEn tahdo puhua äänestävistä valtiopäivämiehistä, heillä on sen\nverran hävyntuntoa, että tavallisesti ostavat perustuslain, mutta\nvaliokunnanjäsenten, jotka todella laativat lakeja, tulisi tuntea\nmaan kaikki lait ja olla koulutettuja valtiomiehiä. Jos valiokunnan\njäsenet olisivat valtiomiehiä, niin he olisivat pysyväisesti\nkoolla ja työskentelisivät yhdessä hallitusosaston kanssa, eivätkä\nesiintyisi, kuten nyt, muutamia kuukausia häiritsevästi, puuttuen\numpimähkään asioihin, ja aina hallituksen vihollisina. Miksi hallitus\nja valtiopäivät esiintyvät aina vihollisina, koettavat aina nolata\ntoisiaan! Sehän on suuri ennätys, jos saa läpi jonkin ehdotuksen,\nja jos joku ministeri pääsee enemmistöön, niin hän on voittanut\npalkinnon -- päässyt saamasta potkut, taannut itselleen paikan.\n-- Ja mistä valtiopäivillä keskustellaan? P--kasta, varieteista\nja oopperakellarista, eläkkeistä ja siltojen rakentamisesta;\nvieläpä poliisiasioista, kaartilaisten kahakoista, hevosten\nruokkimisesta, kaljan käyttämisestä ja tarkastusuhasta, naisten\npuvuista ja koulupoikien tupakoimisesta. Onko se valtiotaitoa?\n-- Valtiopäiväthän, ovat osoittaneet kyvyttömyytensä, ne kun\nlykkäävät kaikki tärkeät asiat asiantuntijoista muodostettuihin\nkomiteoihin, mutta itse valtiopäiväinhän pitäisi olla kokoonpantu\nasiantuntijoista! -- Onko se hallitusta, ovatko ne lainlaatijoita?\n\n-- Minkä sille mahtaa?\n\n-- Ei mitään! Hajoittaa vaan, hajoittaa! Lumen alla ei voi mitään\nkasvaa; mitään ei voi rakentaa, ellei ensin ole hajoittanut vanhaa\nrakennusta. Toimi ainoastaan kielteisesti; älä tee milloinkaan mitään\nmyönteistä ehdotusta, sitä vain pilkataan; kumoa vanhoja lakeja, suo\nvapautta, ja anna voimien vaikuttaa! Sinun tulee olla herättäjä, eikä\nuneen uuvuttaja! Terve mieheen, nyt löi kello seitsemän!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSkansenvuoren alapuolella ja ikäänkuin sinne kuuluvana, kohosi musta\nrakennus, jonka muodosti suurimmaksi osaksi raskas katto; rakennettu\nvanhasta, lahosta puusta, joka oli valmistettu vartavasten näyttämään\nlaholta; rivi pieniä maan tasalla olevia ikkunoita ilmaisi valon\nkaihtamista. Se muistutti latoa, mutta saattoi olla kirkko.\n\nTohtori Borg ja Isak Levi katselivat sitä, ja tohtori puhui tapansa\nmukaan itse:\n\n-- Siinä on Norja! Mustana ja lahona, joka heittää varjonsa\nmeidän valoisan kaupunkimme ylle. Tuo korkea katto näyttää vain\nkerskailulta, sen alla ei ole mitään; ei ullakoita eikä ylisiä, ei\nkelpaa mihinkään, pelkkää talonpoikaiskerskailua!\n\n-- Vihaatko nyt Norjaa?\n\n-- Vihaan, ihan jumalattomasti! -- Miksi en vihaisi vihollistani!\nMiksi en saisi vihata norjalaisia, kun he kerskuvat vihaavansa\nruotsalaisia? Saanen kai määrätä vastenmielisyyteni ja mieltymykseni\nkuten muutkin kuolevaiset. Onko sinulla mitään sitä vastaan\nmuistuttamista?\n\n-- Mutta sinähän työskentelet vapaan Norjan hyväksi!\n\n-- Tietysti, tunnustan sen oikeutetut vaatimukset, mutta tahdon\nmyöskin vapautua tuosta mustasta hullutuksesta, joka on yltänyt\nmeidät kuin mielisairaus. Pitääkö meidän jumaloida tuota Dovren-ukkoa\nja hänen hupsua Nooraansa? Tiedätkö, miksi Zola sanoo häntä? --\n\"Kunnon George Sand'mme kuivettuneiden lanteiden viimeiseksi\nhedelmäksi.\" Sardou sanoo häntä \"pöllöksi\", ja Tolstoi väittää, että\nhän on hullu. Tuollaista poikaa jumaloidaan Ruotsissa! -- No, hän se\nsentään on pappi. Mutta pahempi on lukkari! Nyt he molemmat ovat kuin\nkaksi vanhaa gorillaa! ja Isak, eikö sinusta pappi ole kuin unsere\nLeute?\n\n-- Saatatpa olla oikeassa, vastasi Isak. Ei hän vain pelkkä\nsaksalainen ole. Froschmäuleriksi häntä sanottiin Fliegende\nBlätterissä.\n\n-- Ja koko Norjan vapautumispolitiikka on rappeutunut Karolinen\nkarkeissa kourissa taisteluksi Norjan ministerihotellista, josta\nNorja luulee voivansa hallita Ruotsin hienostoa. En mene milloinkaan\nenää siihen hotelliin; kyllästyin juomaan Dovren-ukkojen ja\nKristianian boheemin maljoja, enkä tahdo kuulla heidän nalkutustaan\nAndréen ilmapallomatkasta. Tiedätkö eroa Ruotsin ja Norjan välillä?\nEro on sama kuin Nordenskiöldin ja Nansenin välillä? Nordenskiöld\nlöysi päämääräkseen asettamansa koillisväylän, mutta hänestä\nei tullut kansallissankaria; Nansen ei löytänyt lupaamaansa\npohjoisnapaa, mutta hänestä tuli kansallissankari. Ruotsi on kuin\näitipuoli, ja senvuoksi se tekee tavallisesti suuruutensa tyhjästä,\nse etsii mitättömyyksiä ja korottaa ne monenkertaiseen arvoon...\n\n-- Mutta sinähän olit julistamassa Dovren-ukkoa pyhimykseksi?\n\n-- Tiedäthän, kuinka se käy: ei saa rauhaa, ennenkuin on viskannut\nluupalan joukolle. Samoin minusta tuli Wagnerilainenkin, vaikka\nhän mielestäni on kirjoittanut vain epämusikaalista ja rumaa\nmusiikkia; \"kirjoittanut\" on oikea sana, sillä sitä musiikkia ei\nole kuultu eikä sävelletty; se on kirjoitettua. Mutta me elämme\nperversissä ajassa, ja demokraattisessa. Tuumiskelen myös toisinaan\neikö tämä demokratiakin, jonka hyväksi olemme raastaneet, ole\nhassua, siinä kun oppimaton jakaa opetusta, neuvoton antaa neuvoja,\nheikko ohjaa, sorretut sortavat ja joukkio tekee kaiken. Kuitenkin\nvaltiossa sellaisessa kuin meidän, jossa toinen puoli kansakuntaa\nkirjoittaa muistiin, mitä toinen tekee, jossa valtiokalenteri on\nsuuri kuin kirkkoraamattu, jossa virkamiesten palkat muodostavat\nkokonaisen kansallisomaisuuden, jossa virat ovat muuttuneet\nfeodaalisiksi, ja virkamiehet vasalleiksi, siellä tarvitaan ehkä\nalituista kansankiihoitusta vastapainoksi. Mutta kummallisinta\nnyt on se, että rahvas on kuningasmielistä, akatemiaa suosivaa,\naristokraattista, keikaroivaa, Kaarle-kahdestoistalaista,\nSkansen-isänmaallista, jotavastoin hovi on demokraattinen,\nkansankiihkoinen, rahvaanomainen. Rahvas on sitoutunut maksamaan\npuoli miljardia pretoriaanikaartille kahdessatoista vuodessa, mutta\nkun huomaavat olevansa maksukyvyttömiä, niin pakenevat -- Amerikaan.\nMutta valtion velkaantuminen ei ilmene vain hypoteekkilainoissa ja\npitäjien rappiotilassa, se ilmenee pankkien vekseleissä. Kaikki\nkauppa käy velaksi ja vekseleissä; se on etumaksun ottoa; ja etumaksu\non tekemätöntä työtä. Koko kansakunta elää kuuden kuukauden etumaksun\notolla; vuokra maksetaan vekselillä, verot vekselillä, taloustarpeet\nvekselillä. Mutta vekseliä ei lunasteta kuuden kuukauden kuluttua,\nvaan uudistetaan se ja maksetaan korko uudella vekselillä. Eletään\nsiis -- tekemättömällä työllä. Ja koko kansallisomaisuuden\narvioimistapa on väärä. Mehuttomaksi imetty maa ei ole minkään\narvoinen: rappeutuneiden linnojen kunnossapito vain maksaa:\nruostuneita rautatienkiskoja ja käytettyjä vetureita voidaan myödä\nvain rautaromuna, mutta ovat ne merkityt varojen joukkoon valtion\npääkirjaan; vesiputoukset eivät ole minkään arvoisia, ennenkuin\nniiden varrelle on rakennettu tehdas, tehdas ei ole minkään arvoinen\nennenkuin siinä on työväkeä, ja työntekijä ei ole minkään arvoinen,\nellei hän ole taitava: mutta tehtaan tuotteilla ei ole myöskään\nmitään arvoa, ennenkuin ovat saavuttaneet menekin. Norrlannin rauta\npelastaisi meidät, mutta estäjät estävät sen. Mihin joudumme? -- -- --\nKehitys kulkee kulkuaan tehden hyppäyksiä, ja valmistaen yllätyksiä.\nVoihan jonakin kauniina päivänä sattua, että Norrlannin kultahuhut\nosoittautuvat tosiksi. Ajattelehan silloin Ruotsia kaiken maailman\nkansojen kokoontumispaikkana. Väkiluku kasvaa, Norrlantiin ilmestyy\nkaupunki kaupungin viereen; maa jätetään oman onnensa nojaan ja\nalkuasukkaat ryyppäävät itsensä kuoliaaksi kuin punaihoiset.\nYhdessä miespolvessa joutuu vanha Ruotsi uuden yleismaailmallisen\nrodun haltuun, ja valtiopäivillä istuu kirjavaa väkeä...\n\n-- Luuletko niin?\n\n-- En, enpä tietenkään, mutta kaikki on mahdollista. Voihan käydä\ntoisinkin... _mutta tätä menoa ei voi kauan jatkua_! Ja sinun\nvelvollisuutesi on lausua se julki, kirjoittaa, huutaa, päivät\npääksytysten. Kuuroillekin korville.\n\nHän läksi paviljongista ja häipyi väen vilinään, niissä muukalaisten\noudot kasvot ilahuttivat häntä kuten kaukaiset vieraat ilahuttavat\nkorven erakkoa, ja missä vieraiden maiden elävien kielten kaiku johti\nhänen mieleensä, että hänen oma kielensä kuului kuolleiden kielien\njoukkoon, koskapa kukaan ei ymmärtänyt sitä hänen maansa rajojen\nulkopuolella.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nUudenvuodenyö\n\n\nVuosia oli vierinyt; vuosisata oli todellakin lopussa; puuttui vain\nmuutamia tunteja. Borgin suvun piti kokoontua Götalaisissa huoneissa,\nja lähteä sydänyön tienoissa Skansenille. Elämä kuluu nopeasti,\neikä tämä huoneusto ollut enää muodissa, vaan oli johto kirjallisen\n\"Rydbergin\" käsissä; ja kun joku puhui Punaisesta Huoneesta, kaikui\nse kuin menneisyydeltä, sitä sekoitettiin Vihreään Ruutuun tai\njohonkin muuhun sentapaiseen...\n\nOltiin koolla, ja vanha toimittaja Borg, nykyään yli kuudenkymmenen,\noli mukana. Päivän kunniaksi oli saatu aikaan näennäinen sovinto.\nEster, joka lopetteli juuri tutkintojaan, oli seuran ainoa nainen;\nkaikki muut olivat joutuneet syrjään ja siirretyt takaisin\nkoteihin, sittenkuin toverielämä kapakoissa oli osoittautunut\nkestämättömäksi. -- \"He liikkuivat toistensa vaimojen kanssa, niin\nettei tiennyt, kenen kanssa he olivat naimisissa.\" Tuhkatiheään\nhe erosivat ja menivät naimisiin, niin että lopuksi keksittiin\nse, että naiset pitivät tyttönimensä. Elämäkerran kirjoittajat\nlakkasivat mainitsemasta, kenen kanssa suuruus oli naimisissa, ja\naateliskalenteri keksi eufemismin eronneille, jotka olivat menneet\nuudelleen naimisiin: \"Toisissa naimisissa.\" Viimein ehdotettiin\nmyöhemmin eräässä naapurimaassa, että tyttöjäkin sanottaisiin\nrouviksi, he kun enimmäkseen eivät olleet enää tyttöjä, vaan\nkävelyttivät lapsiaan.\n\nKuitenkin, Götalaisten huoneiden pöydällä oli lista, johon kerättiin\nallekirjoituksia. Kaikki olivat piirtäneet nimensä paitsi tohtori\nBorg, joka kuitenkin oli sepittänyt adressin Zolalle, lausuen siinä\nihailun, jonka tämän rohkeus Dreyfus-jutussa oli synnyttänyt,\nja toivomuksen, että uusi vuosisata näkisi hänen suojattinsa\ntäydellisesti hyvitettynä. \"Oikeutta, mutta ei armoa!\"\n\n-- No tohtori, sanoi Isak Levi, etkö sinä pistä siihen nimeäsi?\nEhkäpä luulet häntä syylliseksi?\n\nKysymys oli vielä niin polttava, ettei mainittu kernaasti Dreyfusin\nnimeä, nimeä, joka oli viime vuosina jakanut ihmiskunnan kahteen\nosaan.\n\nTohtori tarttui kynään ja allekirjoitti oman adressinsa muutamin\nripein vedoin.\n\nKunpa nyt en olisi menettänyt kunniaani ja mainettani, hän sanoi.\n\n-- Kas niin vain! huudettiin kuorossa.\n\n-- Niin, pojat, puuttui tohtori puheeseen, minun on täytynyt muuttaa\nmieltä neljä kertaa jutun kestäessä, enkä tiedä vielä onko minusta\ntullut Dreyfuslainen samoin kuin Wagnerilainen.\n\nKaikki loivat alas silmänsä, toiset salatakseen, toiset osoittaakseen\nmieltään, ja tohtori huomasi syntyneen äänettömyyden syytteeksi,\njohon hänen täytyi vastata. --\n\n-- Nähkäähän, ensinnäkin on melkein mahdoton päästä totuuden perille\nvakoilujutussa, kaikki osalliset kun ovat olleet vakoojia ja\ntekemisissä valheen, petoksen ja väärien paperien kanssa. Toiseksi\non ihan luonnotonta, että kolmen vuoden kuluttua tarkastetaan\noikeudenkäyntiä, ihmisen muisti kun on niin puutteellinen, näkökohdat\nkun ovat muuttuneet vuosien kuluessa, uudet harrastukset herättäneet\nuusia intohimoja; kun todistajat ovat hävinneet, paperit hävitetyt\ntai joutuneet hukkaan...\n\n-- Niin, mutta asiaa käsitteli salainen tuomioistuin, väitti iäkäs\nGustaf Borg vastaan.\n\n-- Niinpä kyllä, miksikäs ei? Meidän vapaamielinen valamiehistömme on\nmyös salainen...\n\n-- Taidat pitää kenraalien puolta? tokaisi Gustaf.\n\n-- Siinä sitä nyt ollaan! vastasi tohtori. Sehän nyt on vallan\nhittoa, että ihmiset kadottavat järkensä, kun vaan syntyy puhe tästä\nsaatanan oikeusjutusta.\n\nIsakista oli sääli tohtoria, joka syyttä oli joutunut väärään\nasemaan. Ja koetti inhimillisen osanottavasti auttaa häntä; jos se\nnyt siitä sitten johtui:\n\n-- Myönnän, että asia ei ole selvä, puuttui hän puheeseen. Mielestäni\nsiinä on kolme hämärää kohtaa, joita en voi mitenkään selittää.\nEnsinnäkin: Miksi Dreyfus pyysi sinihappoa kuultuaan, että asiaa\nalettaisiin uudelleen tarkastaa? Miksi se ei ilahuttanut häntä? --\nToiseksi: Hän luuli silloin heti, että kenraalit olivat asettuneet\nhänen puolelleen ja pyysi rouvansa etsimään apua Boisdeffre'lta.\nKuinka hän saattoi ajatella niin hyvää Boisdeffre'sta, jonka hän\ntunsi? Sehän on pirullinen asema. Kolmanneksi: Lukiessani kenraalien\nsyytteet Rennes'ssa, niin, hyvät herrat, silloin tulin vakuutetuksi\nDreyfusin syyllisyydestä; mitä siitä sanotte? Ja siihen määrin,\nvallankin kun kenraalit selittivät, ettei bordereau ollut vaikuttanut\nratkaisevasti; niin vakuutetuksi heidän kaikki todistusaiheensa\nsaivat minut, mutta enin heidän selvät sanansa ja ylevä käytöksensä,\nettä mietin mielessäni: Ammu itsesi, Labori! Kun sitten Laboria\nammuttiin ja hän kieltäytyi ottamasta vastaan oman parisilaisen\nlääkärinsä apua; kun murhamiestä ei koetettu etsiä; kun haavasta\notettua kuulaa ei tutkittu, jotta sen avulla olisi päästy murhamiehen\njäljille, niin ajattelin: tässä on arka kohta! Asia on epäselvä.\n\nNyt tapahtui, kuten usein sattuu, että yhden ihmisen osoittaessa\njalomielisyyttä, toiset alkavat paisua yli äyräittensä\njalomielisyydestä. Holger iski heti kiinni kuin hammasratas, ja\njalomielisyyden pyörä alkoi pyöriä.\n\n-- Samaa olen minäkin ajatellut kuin Isak; ja mestari Demange'n\npuolustus, josta ei tullut mitään, on johtunut siitä kauhusta, joka\nvaltasi hänet nähdessään suojattinsa Rennes'ssa. Labori ja Piquart\novat tainneet hyljätä hänet nyt...\n\nHuutokauppa oli alkanut, ja turhamaisuus saada näyttää uusia\nnäkökohtia vanhassa asiassa valtasi kaikki.\n\n-- Niin, keskeytti Kurt, minäkin olen huomannut muutamia hämäriä\nkohtia. Vallankin heidän logiikkansa on minusta perin surkea.\nSaksan valtakunnan kansleri on selittänyt valtiopäivillä, ettei\nhän tiennyt mitään Dreyfusin vakoiluista. Eipä suinkaan, kuinka\nhitto vie hän tietäisi kaukana Berlinissä siitä, mitä Parisissa\ntapahtui. Mutta loistavaa on, että Bülowin yksinkertaista lausuntoa,\njoka ei ole minkään arvoinen, pidetään todistuksena! Edelleen kun\nkersantti Depert on vankilassa kuullut Dreyfusin selittävän: \"Olen\nsyyllinen, mutta en yksin\", niin jäävätään tämä todistus sillä,\nettä vankilan johtaja ei ole kuullut sitä. Onko se vain totta,\nmitä joku vankilanjohtaja on kuullut? Ken ottaa huomioon sellaisen\nverukkeen, hänen aivonsa ovat pehmenneet. -- Ajatelkaa: se on väärä\nsenvuoksi, ettei johtaja ole kuullut sitä. -- Edelleen sanotaan ja\nvaaditaan väitteelle pätevyyttä: Dreyfusia ei ilahduttanut se, että\nasia otettiin uudelleen käsiteltäväksi! -- Ei! Se oli ylpeyttä! --\nVoitteko käsittää sitä ylpeyttä? -- Silloin hän olisi ollut ylpeä,\njos olisi kieltäytynyt pyytämästä armoa! Mutta kieltäytyä ottamasta\nvastaan oikeutta? --\n\nKiihko kasvoi ja kuume kohosi. Sellénkin tahtoi viskata kalikkansa\ntuleen:\n\n-- Niin, logiikka, niin! Nojautumalla siihen, että Henry ammatti\nvakoojana on väärentänyt erään asiakirjan, tehdään johtopäätös, että\noikeiksi todistetut oikeatkin olivat vääriä. Onko se johdonmukaista?\nTunnustan sitäpaitsi, että...\n\n-- Älkää hiidessä, jos jatkamme näin, keskeytti tohtori, niin saamme\nDreyfusin syylliseksi, eikä se suinkaan ollut tarkoituksemme, vai\nmitä Max tuumii?\n\n-- En voi kieltää, vastasi kreivi harkitsevasti, että asia on\nhämärä. Muodostettiinhan Dreyfus-ministeristö, Waldeck-Rousseau\netunenässä, jonka määränä oli vapauttaa Dreyfus; tämä ministeristö\nmääräsi hallituksen edustajaksi Carrière'n, joka ei ollut kenraali,\nja jonka piti vapauttaa Dreyfus, koska hän oli vakuutettu tämän\nsyyttömyydestä. No niin: sittenkun oli kuulusteltu kenraaleja ja\ntodistajia Rennes'ssa, ja huolimatta Esterhazyn bordereau'sta ja\nHenryn väärennyksestä, hänen mielensä muuttui oikeudenkäynnin aikana.\nSe on ihmeellistä! Sitten on viitattu bordereauhon, aivankuin taikuri\nviittaa kattoon ottaessaan jotakin pöytäliinan alta. Bordereau kelpaa\nyhtä vähän todistukseksi kuin Esterhazyn todistukset; mutta vaikkakin\nasiantuntijat nyt ovat vannoneet, että bordereau ei muistuta\nhituistakaan Dreyfusin käsialaa, niin on Dreyfus itse tunnustanut\nnäiden yhtäläisyyden huudahtaessaan: \"He ovat varastaneet käsialani!\"\nRistiriitaisuuksia on niin paljon, että meillä tuskin on oikeutta\nmuodostaa asiasta mitään mielipidettä. Se ei merkitse mitään, ettei\nDreyfus ollut enkeli, mikä hänestä tehtiin, hän kun näet oli ihminen,\nmutta Zolan ja Björnsonin ei olisi pitänyt mennä valalle hänen\nkunniastaan. Dreyfus on saatu kiinni kymmenestä valheesta. Ensinnäkin\nhän väitti, ettei tuntenut itäisen radan järjestelyä. Hän tunsi sen!\nHän väitti, ettei tuntenut keskityssuunnitelmaa! Hän tunsi sen! Hän\nkielsi olleensa läsnä kenraali Ransonin neuvottelussa! Hän oli läsnä.\nHän väitti, ettei ollut milloinkaan tuntenut Picquart'a! Hän tunsi\nhänet! Hän sanoi ennen, ettei ollut milloinkaan ollut Mülhausenissa!\nNyt hän tunnustaa olleensa siellä joka kesä. Hän väitti, ettei ollut\nmilloinkaan nähnyt ampumataidon käsikirjaa. Hän oli nähnyt sen! Hän\nvakuutti, ettei ollut milloinkaan nähnyt tykkiä T20. Hän oli nähnyt\nsen. Hän kielsi tavanneensa ulkomaalaisia sotilaslähettejä Bodsonin\nluona. Hän oli tavannut heitä. Björnson, tuo, tuo... meni valalle\nDreyfusin siveellisyydestä! Dreyfus tunnusti, että hänellä oli\nnaimisissa ollessaan ollut rakastajattaria, mutta että se ei kuulunut\nkehenkään, koska hänellä oli varoja. Olkoon niin, eikä se kuulukaan\nkehenkään. Mutta Björnsonin todistus! La verité! Zola syytti\nkenraaleja konnamaisuudesta! Mutta Dreyfus kiitti kenraaleja, uskoen\nheistä parempaa. Totuus, Zola! Mutta oikeudenkäynnissä esiintyy\nmuitakin kammottavia yksityiskohtia. Dreyfus kutsuu avukseen majuri\nCuré'n. Tämä tulee -- ja todistaa häntä vastaan. Dreyfus luottaa\neversti Cordier'n apuun! Tällä ei ole mitään sanottavaa. Mutta entäs\nsitten tämä: eversti Munier, jonka piti tuoda tärkeitä sähkösanomia,\nkuoli junassa. Chaulain-Sauvinière kuoli junassa, majuri d'Attel,\nkuoli junassa. Entäs nämä salaperäiset kuolemantapaukset: Lemercier\nPicard, Guenée, Ressman ja muut! Ja nyt myöhemmin on Schneider\nkuollut Wienissä, Scheurer-Kestner on kuollut, yleisesikunnan\npäällikkö on kuollut! -- Tämä ei ole rehellistä peliä, ja tämä\nvalhettelusota saa ihmisen kaipaamaan ruutia ja kuulia! Mutta\nminusta tuntuu kuin jumalallinen oikeus olisi puhunut ja tuominnut\nkaikessa tässä. Dreyfusille tuomittiin kymmenen vuotta Rennes'ssa,\nsiksi että hän oli juorunnut, ja kavaltanut siten uuden isänmaansa;\nmutta hänet armahdettiin, oikein kyllä, lieventävien asianhaarain\ntakia: oikeutettujen tunteittensa vuoksi vanhaa isänmaatansa\nkohtaan, lapsuutensa ensimmäistä. Henry sai vanhurskauden\nväärentäjänä surmata itsensä; Esterhazy valehtelijana menetti\nkunniansa ja joutui maanpakolaiseksi; Felix Faure sai varoituksen\nmairittelustaan; kenraalit kehoituksen, etteivät kärsimättömyytensä\nja heikkouskoisuutensa vuoksi luottaisi ruhtinaisiin ja heidän\nkaltaisiinsa. Ja kansakunta sai tietää, että siihen kuului jo niin\nmonta vierasta ainesta, ettei se voinut ajatella kostoa, josta\nvoisi syntyä veljessota; ja kun sotajoukko on menettänyt maineensa,\nniin se saa sijaan uuden ja samalla uudemman tehtävän. Se toimii\ntällä hetkellä kaukana idässä rinnan saksalaisten kanssa, jota se\nei olisi milloinkaan tehnyt, ellei \"oikeudenkäyntiä\" olisi ollut!\nRanskan portit ovat auki! kuten Kiinan! Mutta \"oikeudenkäyntiin\"\nsekoitettiin myös uskonnollinen kysymys, jonka sekoittamista tähän\nyhteyteen en ymmärrä; mutta se joutui siihen senvuoksi, että Dreyfus\noli juutalainen. Ja nyt aukaisevat protestantit ja juutalaiset\nparhaillaan luostareita ja päästävät vapaaksi pari sataa tuhatta\nelinkautista vankia. Aivankuin kruunajaisissa tai uuden kuninkaan\nastuessa valtaistuimelle; mutta se on myöskin vastaus Bartholomeuksen\nyöhön, vaikkakin paljon sävyisämpi; nehän ovat pelkkiä hyviä töitä\npalkkana pahoista töistä; se on puhdasta kristillistä rakkautta,\nvaikkakaan tahto ei liene hyvä; mutta näemmehän niin usein, miten\npaha saa palvella hyvää; eikä Dreyfus ollut hyvä mies, mutta hän on\ntehnyt palveluksensa, kuten me kaikki!\n\n-- Niin, puuttui tohtori Borg jälleen puheeseen. Tehtyämme kaikki\nnämä myönnytykset, jotka vastustushalu lienee synnyttänyt, tai\nuteliaisuus nähdä asian nurja puoli, pidän kevytmielisenä tämän\nkirjelmän lähettämistä Zolalle, joka luulee yksin löytäneensä\ntotuuden. Muutamia jyväsiä hän löysi, mutta enemmän akanoita, ja\nhiukan pehkuiseksi hänen selkänsä on kyllä käynyt. Jospa sensijaan\nonnittelisimme häntä uudestisyntyneenä uskovaisena, Parisin ja\nTyön tulevaisuuteen luottavana tekijänä; sosialisti Emile Zolalle?\nTeemmekö niin?\n\nKaikki paitsi ukko Borg, vastasivat myöntävästi; ja niin päätettiin\nasia.\n\nEster, jonka piti viran puolesta olla hourujenhuoneella, poistui\nMaxin saattamana.\n\nHe kulkivat kauan äänettöminä katuja, viimein sanoi Max:\n\n-- Oletko huomannut, että hän muistuttaa Hioja nimistä antiikista\nkuvapatsasta?\n\n-- Olet oikeassa; enin leuka, joka alkaa korvista.\n\n-- Muistatko nyt Parisin ankaraa tuuliaispäätä 96, joka alkoi S:t\nSulpice'n luona, upotti la Revanche'n, hävitti oikeuspalatsin ja\npäätti tuhotyönsä Saint Louis'n sairaalan kohdalla, mullistettuaan\nensin Saint Louis'n Pyhän kappelin? Uskotko nyt vertauskuvallisiin\ntuuliaispäihin?\n\n-- Mihin herran nimessä on uskottava? Minua alkaa peloittaa!\n\n-- Mutta eräs toinen salaperäinen seikka, toisin sanoen vieläkin\nselittämättömämpi kuin tämä: Suuren vallankumouksen aikana, päivää\nennen Bastiljin rynnäkköä, raivasi Royal Allemand Tuilerian\npuutarhan. Upseerien joukossa oli muuan Reinach ja Esterhazy. Uskotko\nsattumiin?\n\n-- En! Entäs sitten yhteys?\n\n-- En tiedä! Yhteyden tietämisessähän olisi selitys, ja sitä me emme\nsaa. Ja senvuoksi kaikki selitykset käyvät naurettaviksi. Entäs\nsitten tämä? Bædecker, joka ei ole mikään salaperäinen kirja, kertoo\nihan viattomasti: kuninkaanhautoja hävitettäessä Speyerissä 1689\njohti toimenpidettä eräs Hinz niminen henkilö. Kun Saint-Denis'n\nkuninkaanhaudat ryöstettiin 1789, pani ryöstön toimeen myöskin eräs\nHinz.\n\n-- Mitä se merkitsisi?\n\n-- En tiedä!\n\n-- Kuulehan, oletko tuntenut Dreyfusin? Tässä kreivi Max pysähtyi, ja\nsilmäili Esteriä, ikäänkuin olisi tahtonut nähdä, tekikö tämä pilaa:\n\n-- En, en ole tuntenut häntä... mutta jos kohtaamme toisemme\nkahdenkesken monen vuoden päästä, niin kerron erään jutun... Niin,\nkaitselmuksen mies hän oli, mutta mikään kärsivä Kristus hän ei ollut.\n\n-- Oletko kristitty?\n\n-- Olen kristillinen vapaa-ajattelija... Ja kummallista on, että kun\nnyt olemme raastaneet kristinopin, niin katosi sen kera niin paljon\nviisautta ja niin paljon inhimillisyyttä. Olemme käyneet raaemmiksi\nja tuhmemmiksi... Jos nyt tahtoo tavata hienon ihmisen, niin on häntä\netsittävä heränneiden joukosta, kunhan he eivät vain puhu Jeesuksesta\nja kysele sielusi tilaa. Jos tahdot nähdä hillityn, puheiltaan ja\najatuksiltaan huolestetun, arvosteluissaan inhimillisen, surun\nnöyryyttämän ihmisen, jonka katse on aina korkeammalle tähdätty,\njoka henkevöi kaiken, mihin koskettaa, kavahtaa loukkaamasta\nja haavoittamasta toista, pitää kurissa ruumiinsa, niin katso\nherännyttä! Hän pyrkii yli-ihmiseksi, mutta epäonnistuu usein,\nmyönnettäköön. Mutta, näethän, se on pyrkimystä... Kunpa hän ei vain\npuhuisi siitä. Uskonto omiksi tarpeiksi, sisällisesti, mutta ei...\n\n-- Mutta elämänilo?\n\n-- Mitä iloa se tuottaisi?\n\n-- Näehän, siinä meidän tiemme eroavat.\n\n-- Miksi niin? Tunnen omalla tavallani hiljaista iloani... Muistutat\nmieleeni Chopinin 2:sen nocturnen ja ensi kohtaamisemme tyttöjen\ntykönä, jotka elivät ilossa... se korvasi heille...\n\n-- Mikä on sinun suurin ilosi?\n\n-- Uuden ajatuksen synnyttäminen! Silloin olen yht'aikaa isä ja äiti,\neikä minun tarvitse jakaa kunniaa naisen kanssa, joka lähtee tiehensä\nmukanaan lapseni, ja sanoo, että se on hänen...\n\n-- Max, nautitko minun kärsimyksestäni?\n\n-- En, kärsin niistä kärsimyksistä, joita muille tuotan, mutta kuulen\nkysymyksestäsi, että sinun laitasi on päinvastainen...\n\n-- Nähdessäni sinun kärsivän, rakastan sinua; se pukee sinua.\nMutta kun olet iloinen, niin vihaan sinua; käyt arkipäiväiseksi,\nylimieliseksi, ylpeäksi. Muutoin säikähdän aina iloista ihmistä; ken\nnauraa, hän näyttää hampaansa, eikä puutu paljon, ettei hän pure...\n\nMolemmat vaikenivat, Ester sen vuoksi, että huomasi iskeneensä omaan\nnilkkaansa, ja Max senvuoksi, ettei tahtonut loukata paljastamalla\nhänen harhaiskuaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGötalaisissa huoneissa oli mieliala käynyt eloisammaksi. Gustaf Borg\noli saanut kirjeen Anders pojaltaan Amerikasta, ja luki otteita siitä:\n\n-- Tunnusmerkillisintä uudelle elämälle täällä Amerikassa on kaiken\nliikkuvaisuus, vaihtelevaisuus. Ei ole mitään lepoa; kaikki muuttuu\nniin nopeasti; varallisuus ja köyhyys vaihtelevat, niin ettei luokkia\nja sukuja ennätä muodostua; rikas on ollut köyhä ja voi tulla\nsiksi jälleen, sen hän tietää; köyhä on ollut rikas ja voi tulla\nsiksi jälleen. Senvuoksi he ymmärtävät toisiaan; ovat varovaisia\nja harkitsevaisia. -- -- -- Päivä on liian lyhyt, ja yön lepoon\nriennetään kuin siihen ainoaan suureen nautintoon, joka ei maksa\nmitään; ja herätään pyhän työn totisuuteen, jonka tunnollisesta\nsuorittamisesta ihmisen olemassaolo riippuu. Täällä on työn saanti\narmoa, ja joka hetki on muistutuksena siitä, ettei ole mitään\noikeutta elämään, vaan että kaikki on armoa. -- -- -- Tämä kova\nkoulu kasvattaa sukupolven, joka käy hirvittäväksi, kun se kerran on\nlähettävä parviaan maailmalle. Pidän jo Europaa kuin kukoistuksestaan\nkuihtuneena Hellaana: hyvin kauniina, mutta heikontuneena ja\ntodennäköisesti tyhjentyneenä; mietiskelee elämää, mutta ei elä\nsitä...\n\n-- Niin, poika on oikeassa, keskeytti tohtori, joka tapansa mukaan\ntahtoi johtaa puhetta. Tiedättekö, että viimeisen selonteon mukaan\non 250,000 henkeä muuttanut Ruotsista jälkeen 1890; ja useimmat ovat\nolleet iältään 15 ja 35 välillä. Maan asutuksen muodostavat lopulta\npelkät lapset ja vanhukset...\n\n-- Onko sitten ihmeellistä, että naisten täytyy ryhtyä työhön?\npuuttui Gustaf Borg puheeseen, joka otti kernaasti tilaisuudesta\nvaarin.\n\n-- Sinäpä sen sanoit! Niin, lasten ja eläkettä nauttivien\nmuodostamassa yhteiskunnassa hänen _täytyy_ ruveta tekemään työtä,\nmiehiä kun ei ole, joiden kustannuksella elää... Se oli uusi\nnäkökohta! Mutta jos hän myöskin on hallitseva, niin vyöryköön Aasia\nylitsemme, ja mieluummin hallitkoot barbaariset miehet meitä kuin\nylhäisön naiset, aspasiat ja emansipissat. -- -- --\n\n-- Nyt lopetamme ja lähdemme Skansenille! komensi Gustaf Borg.\n\n-- Niin, lähtekäämme Kapitoliumille ja kiittäkäämme jumalia\nkuluneesta vuosisadasta, joka loppui Dreyfusiin ja alkoi\nNapoleonilla, jonka veljet ainakin tuntuvat olevan Israelin lapsia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEster ja Max olivat joutuneet tullin ulkopuolelle, jossa hämärissä\nkohosi tuo yksinäinen linna valkeana, korkeat ikkunat sisäpuolelta\nkynttilöin valaistuina.\n\nMax puhui kuin itsekseen:\n\n-- On olemassa sana, joka on joutunut käytännöstä sivistyneiden\nkeskuudessa, ja jota hävetään mainita; se sana on \"synti\".\nFilosofoimalla on poistettu syyllisyyskäsite, mutta syyllisyydentunto\non jäljellä. Olen saanut syntymässä pahan omantunnon, ja pelkäsin\nlapsena aina joutuvani kiinni. Sitä ei voi selittää muun kuin jonkin\nedellisen tuntemattoman avulla.\n\n-- Ne ovat sairaloisia tunteita, ja sellaisia tapauksia meillä on\nmonta täällä sisällä, selitti Ester. Meillä on esimerkiksi muuan,\njoka luulee kirjoittaneensa bordereaun.\n\n-- Niin, mistä tiedät, vaikka olisikin?\n\n-- Kuulehan! Nyt en enää voi seurata sinua.\n\n-- Tiedän sen, enkä pyydäkään sitä sinulta. Olet alati samassa\näänilajissa kuin minä, mutta vähintäin yhtä oktaavia alempana. --\nTyhjästä ei tule mitään, ja kaikella on riittävä syynsä; siis,\njos hän luulee itseään syylliseksi, niin on siihen olemassa\nloogillinen syy. Kuvitteluilla on korkeampi todellisuus, jonka\nyhteyttä todellisuuden kanssa en ymmärrä, mutta en uskalla kieltää\nsitä. Todellisuushan ei voi tunkeutua sisinpääni ja saada jälleen\nilmenemismuotoa, ellei sitä ole ollut olemassa mielikuvana tai\nkuvitteluna. Todellisuuden me tunnemme vain sellaisena, miksi olemme\nkuvitelleet sen; senvuoksi vaihtelevat esityksemme käsittämästämme\ntodellisuudesta niin suunnattomasti. Sitäpaitsi ei sielulla voi\nolla olemassaoloa, ellei se ole yhteydessä toisten sielujen\nkanssa. Nyt minulla on syytä olettaa, että kaikki sielut ovat\nkeskenään yhteydessä; ja on olemassa ihmisiä, joilla on niin herkkä\nvastaanottokoneisto, että tuntevat koko ihmiskunnan tunteet ja siis\nkärsivät sen kärsimykset. Mutta on sellaisiakin, jotka välimatkan\npäästä voivat vaikuttaa toisiin, vieläpä tuntemattomiinkin; tiedäthän\nsen.\n\n-- Sitä en kiellä!\n\n-- No niin, mistä sitten tiedät, ettei...\n\nKreivi Maxille oli tullut tavaksi, ettei lausunut lauseita loppuun,\nhän kun tiesi Esterin täydentävän ne tai kuulevan hänen ajatuksensa,\nja hän katkaisi puheensa aina, kun äänetön ajatus tulkitsi paremmin\ntuon keskeneräisen kuin arkipäiväistyttävä sana olisi sen tehnyt.\n\n-- Uskalsin mainita sanan synti; uskon, että kaikki sairaudet\novat synnin seurauksia. Ruumiilliset sairaudethan parannetaan\nmyös rinnan henkisten kanssa. Ensin täytyy alistua tekemään\nnöyryyttävät tunnustukset lääkärille (synnintunnustus). Sitten hän\ntuomitsee katumuksentekoon; katkeria yrttejä, paastoamista, ankaraa\nvaarinottoa, kieltäymyksiä; ja usein määrätään hylkäämään tapoja,\npaheita, välttämään mielenliikutuksia, ajattelemaan valoisampia\nasioita. Kun sitten on elpynyt, täytyy mennä papin (lääkärin)\nluo kiittämään ja uhraamaan. Ja sitten saa neuvon: Varokaa nyt\ntaudin uudistumista; toisin sanoen: Mene, äläkä enää syntiä tee!\n-- Eikö niin? -- Mutta kuinka te kohtelette mielisairaitanne,\nsielultaan sairaita, jotka tarvitsevat sielunhoitoa? Te annatte\nheidän ruumiilleen kylmää vettä ja morfiinia! -- Muistatko, kuinka\nHanne Joel merkillisessä teoksessaan \"Hinsides\" kuvaa elpymistään?\nHäväistyään kauan lääkäreitä ja ympäristöään, hän joutui vihdoin\neräänä jouluiltana käännekohtaan. Hän puhkesi itkuun ja huudahti:\nOlen ollut tuhma ja ylpeä! Ja niin hän parani. Rouva Schram oli\njäykempi, mutta nöyrtyi lopulta, ja erään sairaanhoitajattaren\nystävällisyys paransi hänet. Toisinaan voi niin vähäinen auttaa\n-- hyvä sana! jota niin harvoin kuulee! -- Tämä linna ei ole\nmikään sairashuone, Inferno se varmaan on tai rangaistuslaitos, ja\nrangaistuksen pahin puoli kyllä on se, että lääkäri ei \"ymmärrä\"\nsairasta; helvettiähän on, ellei saa osakseen ymmärtämystä tai joutuu\nväärinkäsityksen alaiseksi.\n\n-- Onhan meillä myös pappi, eli sielunpaimen.\n\n-- Eikö asianlaita ole niin, että useammat täällä tuntevat\nvastenmielisyyttä pappia ja uskontoa kohtaan? Hehän opettavat vain\nherjaamaan ja pilkkaamaan?\n\n-- Miten milloinkin, sillä muutamat joutuvat juuri uskonnollisen\nmietiskelyn takia tänne.\n\n-- Niin, he tahtovat nähdä esiripun taakse ja näkevät sitten\nnäytelmät nurinkurisin kulissein... se on heidän rangaistuksensa.\n\n-- Täällähän on runoilija X?\n\n-- On, hän on täällä!\n\n-- No niin, hän haastoi Herran taisteluun ja vaati hänet\ntaistelutantereelle Hinnomin laaksoon! ken voitti?\n\n-- Luuletko sen johtuneen siitä?\n\n-- Mitä muuta se sitten olisi? Tupakka- ja alkohoolimyrkytyshän on\nhelposti parannettavissa. Juoppohullut menevät itse sairaalaan, ja\npääsevät pois kahdeksan päivän päästä. On omituista, ettei voi nähdä\nsyyperäistä yhteyttä, joka on niin päivänselvä!\n\n-- Pakkomielikuvat...\n\n-- Sanakirjaan ilmestynyt uusi sana; mutta asia ja syy? Missä\npakoittaja? Ken pakoittaa murhamiehet! ajattelemaan rikostaan?\nOmatunto! Ja omantunnon takana? -- Kuitenkin, runoilija joutui\nlopulta uskonnolliseen järkytystilaan...\n\n-- Siitä näet, mitä uskonto on!\n\n-- Ole varuillasi! Ole varuillasi! -- Uskon nyt, että on kohtuutonta\nsyyttää täkäläistä lääkärinhoitoa. Sairaan lähimmän ympäristön\nymmärtämättömyys on kai eristävä hänet täydellisesti; hän on yksin\nsopiva omantuntonsa kanssa; hänellä ei ole tilaisuutta valittaa eikä\ntulla vääräksi marttyyriksi. -- -- -- Eikö sinua milloinkaan peloita\nolla täällä?\n\n-- Ei, ei minua, sillä pidän silmällä itseäni. Mutta on\nkandidaatteja, jotka tekevät itsensä heikoiksi viettämällä\nepäsäännöllistä elämää, ja rupeavat pelkäämään pimeää, vaikka\neivät usko mihinkään muuhun kuin fysiologiaan. Täällähän on ollut\nprofessoreita, jotka ovat saaneet kohtauksia; ja meillä on monta\npalvelijaa...\n\nHe astuivat linnaan. Se oli abstraktinen, jäykkä, itkettävä kuin\nitsemurhahuone hotellissa, huone, joka aina annetaan kaikkein\nonnettomimman näköiselle vieraalle, huone, jossa on kolme ovea ja\nyksi ikkuna; jossa vuode on lukitun oven kohdalla, jonka avaimenreikä\non päänalaisen vieressä, ja vastapäätä toista ovea sohva, vartavasten\nsiten tehty, ettei siinä voi istua eikä maata; huone, josta näkee\nvain takapihan ja vastapäätä olevan siistimättömän huoneen, ja joka\ntuntuu olevan itsemurhaajalle varattu.\n\nKreivi Max kävi alakuloiseksi; mutta Esterin, joka saapui liian\nmyöhään, täytyi heti tehdä kierroksensa, ja ystävä seurasi häntä.\nPitkä käytävä ja alaspäin johtava porras; paloruiskuja, joiden letkut\nkiemurtelivat kuin pitkät mustat käärmeet pitkin valkeita seiniä,\nkaasuliekkejä kuin tuliperhosia; vihdoin rautaristikkoikkuna, jonka\nkohdalla he pysähtyivät. Kopissa, joka muistutti tallia, seisoi vanha\nalaston mies keskellä lattiaa, ilkialasti kivilattialla, ja hänen\nkäsivartensa olivat kohotettuina ilmaan kuin antiikisen rukoilijan\ntai pylväspyhimyksen.\n\n-- Miksi hän on alasti? kysyi Max.\n\n-- Siksi, että hän riisuu vaatteensa ja hänellä on 40 asteen kuume;\nsitä hän on potenut kolme vuotta, ja tuossa hän on seissut kolme\nvuotta. Hän luulee olevansa käärmekuopassa.\n\n-- Silloin arvaan, ken hän on! Hän se on, joka riisti petoksella\nleskiltä ja orvoilta heidän omaisuutensa, ryösti vaatteet heidän\nyltään, mutta laillisilla keinoilla! Huomaatko, että on olemassa\nmuita lakeja kuin raastuvanoikeuden! Mutta, Ester, miksi hän luulee\nolevansa käärmekuopassa? Ei hän ole lukenut Danten Infernoa, 24:ttä\nlaulua, missä käärmeet kiduttavat varkaita.\n\n-- Niinkö? Ei hän ole lukenut Dantea!\n\n-- No, mistä luulet Danten saaneen sen? Onko hän keksinyt sen, vai\nonko hänellä ollut siihen syynsä? Onko näissä rangaistusmuodoissa,\njoita te sanotte sairauksiksi, mitään objektiivistä, mitään mihin\ntarttua? On, vastaan minä, ja syystä kyllä... Uskon myös, että\nuskonnoissa on viittauksia... Jos olet lukenut Swedenborgia, niin\nolet huomaava, että hänen kuvauksensa helveteistä, jotka ovat\n_mielentiloja_ eivätkä _paikkoja_, että ne ovat samanlaisia kuin ne\nkuvittelut, joiden kanssa olet täällä tekemisissä. On siis olemassa\npysyväinen laki: Etsi se, ja moni arvoitus selviää sinulle... jos\nvoit tai tahdot!\n\nHe kulkivat eteenpäin. Ester liehuen edellä suuressa kaulaviitassaan\nja hiukset vallattomina telmien, jotka välkkyivät kultaisina\nkaasuliekkien valon hohtaessa niiden läpi. Solakka, tumma, kalpea\nkreivi seurasi häntä.\n\nSitten he pysähtyivät erään rautaristikon kohdalla. Sisällä istui\nnuori tyttö tuolilla ihan toimetonna.\n\n-- Puhuttele häntä! sanoi kreivi.\n\n-- Mitä teette täällä, neiti? kysyi Ester ollakseen vain Maxin\nmieliksi.\n\n-- Minä kärsin, vastasi tyttö, joka oli niin kaunis, että sielu\nheijasteli ihan ihoon asti.\n\n-- Miksi sitten kärsitte?\n\n-- Kärsin isäni pahojen tekojen vuoksi; hänellä ei ole aikaa kärsiä\nrangaistustaan, sillä hänen täytyy tehdä työtä perheen elatukseksi.\nJa minä olen rukoillut Jumalaa, että saisin kärsiä hänen puolestaan.\nMinä kun olen viaton, ovat kärsimykseni suuremmat kuin hänen\nolisivat, ja senvuoksi aikaa on lyhennetty. Mutta voi häntä, jos\nhän on kiittämätön tai ei tee parannusta, silloin hän saa itse\nkärsiä sen! Hän tietää sen, ja on senvuoksi varuillaan. Hän tietää\nmyös, että seuraan häntä kaikkialla ja pidän silmällä häntä. -- Oi,\nraskasta se on, mutta kerran se loppuu sentään. -- Kolmen vuoden\npäästä pääsen jouluksi kotia!\n\nHe kulkivat edelleen.\n\n-- Etkö usko, kysyi Max, että tuo enkeli tietää, mitä tekee? Etkö\nusko, että hän on viisas? Vaivaudu salaisesti ottamaan selkoa hänen\nisästään, ja tutki onko hän puhunut totta!\n\n-- Sellaiseen ei meillä ole aikaa!\n\n-- Olet oikeassa! -- Mutta huomasitko kenen näköinen hän oli?\n\n-- Niin, nyt tiedän, ketä tarkoitat...\n\n-- No? Jos hän on hänen sisarensa, niin tunnet isän!... Mutta minne\nnämä portaat johtavat?\n\n-- Alas kaikkein pahimpaan! Siellä asuvat...\n\n-- Tiedän; siellä ovat Swedenborgin hekumallisten lokahelvetit...\n\n-- Sanooko Swedenborg niin...?\n\n-- Sanoo, onko asianlaita niin?\n\n-- On! Nyt alan pelätä pimeää!\n\n-- Kuulehan! Danten Infernossa kerrotaan varkaista, että he muun\npuutteessa varastavat toistensa ulkomuodon. Muistatko tuota\nselvittämättömäksi jäänyttä oikeudenkäyntiä norrlantilaista varasta\nvastaan, sen yhteydessä olevaa murhaa ja erään naisen unta jostakin\ntapahtumasta rautatienvaunussa... ajattele sitä. Ajattele myöskin\nnoita kahta salaperäistä oikeusjuttua Norrlannissa ja Itägötanmaalla,\njoista selveni, ettei mitään rikosta ollut tapahtunut, ei ainakaan\naineellista... ja kuitenkin saatiin kärsiä niin paljon...\nlainsyrjäisesti, \"syyllinen ja syytön\" näyttää olevan ainoa tuomio...\nNiin, jos lausuisimme kaikki ajatuksemme... Rousseau oli kyllin\nepäviisas tehdäkseen sen... Minkä näköinen sisäinen ihmisemme on! Ja\ntoisinaan tuo sisäinen elämä tulee esiin, hämmentää käsitteet, tekee\nselvät todistukset epäuskottaviksi, ja syyttäjästä tulee syyllinen,\nSenvuoksi meidän tulisi ensin puhdistaa juoma-astia sisältäpäin...\nMiten hirvittävää naamiaista elämä on! En voi milloinkaan mennä\nseuraan, sillä kuulen ajatukset, luen kasvoista ja olen niin ankara\nitseäni kohtaan, että rankaisen äänettömiä ajatuksiani, jotka ovat\ntoisinaan ihan hirvittäviä, niin etten ole tuntea niitä... Ja\nhuonossa seurassa voin toisinaan olla vastaanottamaton, ikäänkuin\nsuojattu, mutta toisinaan heidän pahuutensa valtaa minut, ja he\npuhuvat minun suullani... He saavat sen harhaluulon, että olen raaka\nihminen...\n\nHe kulkivat eteenpäin ja joutuivat viimein suureen kokoussaliin,\njohon oli järjestetty pieni juhla.\n\nMax ei tahtonut astua sisään, vaan jäi ovelle!\n\n-- Tämä muistuttaa elämäni hirvittävinpä näkyä. Ne olivat perversien\nmiesten ja naisten niin sanotut wieniläistanssiaiset Berlinissä.\nOlin niissä poliisikomisariuksen ja erään lääkärin seurassa.\nAjattelehan vain tätä: muuan nuori mies, joka oli rakastunut ja liehi\nerästä nelikymmenvuotiasta miestä, jolla oli punaiset, karkeat,\nrumat kasvot, husaarin viikset ja silmälasit. Se oli olevinaan\nrakastajatar! Kuka oli kääntänyt näiden ihmisten silmät? Mitä siihen\non kätkeytyneenä? Täytyy olla olemassa syy! -- -- -- En, minä en\ntahdo käydä sisään! Minä pelkään mielipuolia; he ovat kuin demooneja,\nsillä he lausuvat heti julki kaikki salaisuuteni, vieläpä kaikki\nsyntymättömät ajatuksenikin. Ja tässä mielipuolen ekvatsiooni: hän\nelää äänettömässä aavistuksessa, pääsee meistä selville edeltäkäsin,\non niin tarkkanäköinen, että hän tuntuu ilkeältä. Tavattomien\nmatkojen päästä hän kuulee sen, mikä ei vielä ole muodostunut\nääneksi; hän näkee ajatuksia ja tunteita; hänen sielunkykynsä ovat\ntavallaan yläpuolella meidän tavallisia, senvuoksi hän on mahdoton\nelämän naamiaisiin... kas, tuossahan on runoilija!\n\n-- Niin, hän saarnaa nyt siveyttä itseään vastaan!\n\n-- Eikä tiedä, että \"Sköna Helena\" kiertää maailman markkinoita\nkilvan hänen banaalien laulujensa kanssa?\n\n-- Ei, sitä hän ei tiedä!\n\n-- Kuinka silloin käy, jos hän saa tietää sen? Hänen personansa\nnäyttää tosin jo jakautuneen kahtia, mutta onko hän, ollen\nristiriidassa entisen minänsä kanssa, selviävä tästä epäsoinnusta\nkompromissin kautta vaiko taistelemalla itseään vastaan?...\nTiedätkö... tämä siveys, oikein käsitettynä, on enemmän hyväksyttävää\nkuin paheksuttavaa. Kauhistuttavaa on, kun pidetään tuota valtavaa\nluomisvoimaa leikkikaluna, ja sitä harjoitetaan enin ja pahimmin\navioliitossa, jossa se on käynyt ajanvietteeksi. Senvuoksi vaadin\nsiveellisistä syistä avioliiton poistamista. Kaksin maattavassa\nvuoteessa kadottaa yksilöllisyytensä, oman arvon tuntonsa,\nihmisarvonsa. Siinä myö sielunsa, oppii vaikenemaan, jota sanotaan\nsovinnoksi. Se on hauta, johon Jumalan kuva lasketaan, ja josta\neläin nousee! Siinä syntyy tuo rajaton ylenkatse itseään, rakkautta,\npuolisoa ja kotia kohtaan! Kuulin äskettäin erään kolme vuotta\nnaimisissa olleen miehen, jonka keittiökamari ihan kuhisi sulhasia,\nvihdoinkin huudahtavan: En jaksa kauemmin olla porttolan isäntänä.\n-- -- -- Ei, nyt lähdemme Skansenille. Tunnin päästä on sydänyö!\n\n       *       *       *       *       *\n\nGötalaisten huoneiden vieraat kulkivat pienempiin ryhmiin\njakautuneina ja öisiä puheluja pitäen; vanhat ja nuoret, isä ja\npojat, setä ja veljenpojat kuin yhdenikäiset toverit konsanaan; ajan\ntunnussana oli: \"kuolema ei ole mikään puolustus eikä vanhuus lisää\nmiehen arvoa\". \"Isyyttä ei voida todistaa, ja senvuoksi olemme kaikki\nveljiä.\"\n\nGustaf vanhus kulki etunenässä Isakin kanssa:\n\n-- Ajattelehan, Anders kirjoitti myös muutaman sanan Amerikan\nperheoloista, mutta sitä palaa en tahtonut antaa pojille. Hän sanoo,\nettä kodit hajoavat ja että perheet asuvat täysihoidossa. Tunnustan,\nettä meidän perhekomentomme on tuhlausta ja että keittiön liesi\noikeastaan muodostaa kodin alttarin. Ruuanlaitto ja astiain pesuhan\nkestää auringon noususta sen laskuun saakka. -- Ja sitten hän sanoo,\nettä avioerot ovat yhtä tavallisia kuin häät, ja että tuntuu siltä\nkuin tämä personallisuuden uudistuminen rikastuttaisi elämää.\n\nIsak, joka ei pitänyt tällaisten kysymysten käsittelemisestä, väisti\nja löysi uuden puheenaiheen:\n\n-- Niin, Nobelhan kuoli ja jätti hieman jälkeensä; 30 miljoonan\nvaiheilla.\n\n-- Silloinhan akatemia saa hiukan käyttövaroja; kunhan siitä ei vain\ntulisi luikertelurahasto, jolla ostetaan valtiollisia vastustajia.\n\n-- Virasto siitä varmaan tulee...\n\nKurt ja tohtori toisessa ryhmässä jauhoivat jotakin naisjuttua; Kurt\njohti puhetta.\n\n-- Sitten se piru läksi tiehensä lapsi mukanaan antaakseen minulle\nkuoliniskun; mutta minäpäs en lähtenyt perästä, vaan annoin hänen\nolla, ja sitä hän ei ollut ottanut huomioon. Silloin hän sanoi,\netten ollut kunnon mies; ja juoksi sitten asianajajalle ja pyysi\navioeroa senvuoksi, etten tehnyt \"häntä onnelliseksi\". Tiedätkö, mitä\nmerkitsee tehdä nainen onnelliseksi?\n\n-- Tietysti sen tiedän: Jos hän saa viedä sinut perikatoon, riistää\nkunniasi, häväistä sinut, silloin olet tehnyt hänet onnelliseksi; ja\nellet siitä häntä soimaa, niin olet kunnon mies!\n\nHolger ja Sellén kolmannessa ryhmässä puhuivat lehdestä: Sellén ei\npitänyt selostuksista eikä mieskohtaisista vihjauksista.\n\n-- Mutta elämä on käynyt julkiseksi, kuten vanhassa Ateenassa;\nefoorit ja sensorit arvostelevat yksityisen käytöstä, ja siihen\ntäytyy tyytyä, ottaa se opikseen, ja kun kaikki muutoin saarnaavat\npersonallisuusperiaatetta, niin personallisuudet joutuvat arvostelun\nalaisiksi, jonka täytyy olla personallinen. Mutta oikaisukeinoksi\nolemme saaneet haastattelun. Ennen ei käynyt päinsä vastata\nvalheelliseen syytökseen; sanomalehden tuomio oli drakooninen. Nyt\nsaa vähäpätöisinkin vastata ja antaa selityksensä. Se on suuri\nedistysaskel...\n\n-- Niin, mutta kun he tekevät vääryyttä...\n\n-- Ei mikään ole tuhmempaa kuin vääryys. Vääryyttä kärsinyt\nkäy marttyyriksi, ja saa usein osakseen ansaitsematonta\nmyötätuntoisuutta... Kyvyn on vaikeata päästä esiin tässä maassa,\nsillä valitaan mieluummin joku kyvyttömyys ja tehdään jotakin\nhänestä, joka on luu heidän luustaan: mutta usein tapahtuu, että\nmenestymisen syynä on toisten kateus kilpailijaa kohtaan, ja se\ntie on tavallinen... Jotta voisivat kukistaa kadehditun, täytyy\nheidän kohottaa joku toinen... Mutta toitottamisen varaan ei mitään\nrakenneta, enkä käsitä, miksi ihmiset ilmoittavat! Nähdessäni suuren\nilmoituksen pelästyn ja luulen sitä pilaksi! Ei, hyvää tavaraa\nsaaneen ostajan suullinen suosittelu on ainoa keino! -- Ystävämme\nLundell, maalari, hän toitotti itseään koko elämänsä, mutta hänestä\nei tullut milloinkaan mitään, kuoli nimettömänä, ja on nyt joutunut\nunhoon, vuoden kuluttua!\n\nIsak oli jalomielisellä tuulella ja viskasi nyt luotaan mitä käsiin\nvain sattui, valtteja ja pikkukortteja.\n\n-- Sanottakoon mitä tahansa, mutta ilman Pelastusarmeijaa ja\nTemplareita olisi Ruotsi hukkunut viinaan. Eiväthän he hauskoja ole,\nmutta...\n\n-- Amerikan valmistavana kouluna on heillä kyllä ollut merkityksensä,\nja sille yleisölle... Joka tapauksessa, suurimmat uudistukset\nyhteiskuntaelämässämme ovat tehdyt yksityisestä aloitteesta,\nvaltiopäivien ulkopuolella, hallitushan ei ole milloinkaan tehnyt\nmuuta kuin ehkäissyt Ritarihuoneen kukistamiseen ei suuria vaadittu,\nja aateliskalenteri on vielä olemassa, mutta Aftonbladetin\nneitireformi antoi surmaniskun aatelille. Se oli giljotiini.\nSamoin ovat templarit luoneet raittiuden ja heränneet kukistaneet\nvaltiokirkon, kirjallisuus muodostanut uudestaan tavat, ja yksityiset\npankit uudistaneet taloudellisen elämän.\n\n-- Taloudellinen elämä, niin! Tiedätkö, että henkivakuutus on Ruotsin\nparas liikeyritys. Ei siksi, että ihmiset ajattelisivat kuolemaa,\nvaan siksi, että vakuutuskirjoja käytetään lainojen vakuutena; ja\nkaikki kun lainaavat... Mutta suurimman voiton tuottavat mitättömiksi\nmenneet vakuutukset... miten ruotsalaista se on! Saadakseen 200\nkruunua he maksavat kuusi sataa vakuutusmaksua ja antavat sitten\nvakuutuksen mennä mitättömäksi!\n\nTohtori riehui omassa aineessaan, kulkien toisessa ryhmässä:\n\n-- Vaimoni tuli eräänä yönä teatterista ja tahtoi voileipää\nvasikanpaistin ja kurkkujen kera. Paisti löytyi, sittenkuin hän oli\nhaukkuen herättänyt minut, mutta kun kurkkuja ei ollut, suuttui\nhän ja sytytti kaikki sähkölamput, jotka paloivat aamuun saakka.\nKun sitten höyhensin hänet, sanoi hän, etten ollut kunnon mies, ja\ntodistaessani hänelle, että olin ainakin mies, meni hän asianajajalle\nja sanoi, etten tehnyt häntä onnelliseksi, aivan kuin sinunkin\nvaimosi. Sopiiko nyt terveen miehen elää yhdessä mielettömän lapsen\nkanssa? Antaa nimensä ja kunniansa pahimmalle viholliselleen? --\nKetä nainen rakastaa, sitä hän vihaa! -- Kiimaa ja vihaa, siinä\nnaisen rakkaus! -- Mies rakastaa, ja nainen vihaa! -- Kaikki hänessä\nnäkemämme kaunis on vain meidän, projektsioonejamme hänen valkealle\nkankaalleen, jolla ei ole mitään. -- Maailma on hukkuva vihaan!\nLapset syntyvät vihassa, kasvatetaan vihassa! On iljettävää elää\nperversissä ajassa, jossa kaikki on nurinkurista. Jos he näkevät\nmiehen, jolla on miehen tahto, niin he sanovat häntä naiseksi; jos\nhe näkevät Alfonsen, joka puhuu naisen nimessä ja taipuu naisen\ntahtoon, niin sanotaan: kas siinä vasta mies! Sellainen tulee miehen\nolla! Runoilija Grönlund, joka prostitueeraa itsensä maksusta ja\non maksettu rakastaja, hän on naisten runoilija! Hän kirjoittaa\nomaa sukupuoltaan vastaan ja panettelee sitä... Gynolatria! -- Oi\nlatriini! -- Latriini! -- Siinä kolmisointu, jonka juuri tein!\n\n-- Olet tehnyt yhden Ruotsistakin!\n\n-- Niin, tämän: Riita! -- Tora! -- Viina!\n\n-- Ja yhden Grönlundista, väitetään!\n\nHe olivat kulkeneet Holmenin ohi ja saapuneet lauttasillalle.\nNyt näkyi yhdellä kertaa Skansenvuori vartiotulien valossa, ja\nBredablickin tuliseppele hulmusi pimeässä...\n\nHe pysähtyivät äänettöminä hetkeksi, sitten jatkettiin marssia ja tuo\nkuusiääninen fuuga kulki jälleen kulkuaan.\n\n-- Sellén ja Punainen huone keksivät Skansenin 1870; onhan se\nmainiota... ja ennen näkötornin rakentamista; silloin maalarit\nkäyttivät mäkeä aiheena, myöskin jonkinlaisena tähystyspaikkana...\naina Singelbackeniin saakka.\n\n-- En unhoita milloinkaan tuota laivaston ranskalaista, joka vainosi\nminua kaksi päivää, vieläpä Oopperakellarissakin hokien: \"terve\nAkropolis\".\n\n-- Maasta muuton syyt? Katso valtiokalenteria ja sotajoukon luetteloa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Nyt vaihtuu kaikki niin nopeasti, eikä voida käyttää kymmenen\nvuoden vanhaa tietoa, sillä se on käynyt vääräksi. -- Missä on\npanslavismi? Pangermanismi? Borussianismi? Ei missään! -- Minne\non joutunut. Amerikan vehnä, joka sai Europan kauhistumaan? Ja\nfylloksera? Se on kuollut, eikä Ranska tiedä minne myödä uuden viinin\nrunsauttaan.\n\n-- Kaikki näyttää lopulta järjestyvän, mutta ei voi kieltää\njonkinlaisen kaitselmuksen vaikutusta. Ennenkuin Dreyfus saattoi\npäästä vapaaksi, täytyi Bismarckin kuolla. Hänen kuoltuaan tuli\ntsaarin käskykirje, ja siten oli kostontuuma rauennut, siten\nsaatettiin Kiina avata ja Dreyfus armahtaa, mikä tukahutti Ranskan\nsotajoukon taisteluhalun...\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Sanottakoon mitä tahansa, mutta Saksan keisari (tuo Berlinissä\nasuva) on mies; hän on ainoa hallitsija, joka uskaltaa käyttää\nlaillisia oikeuksiaan ja personallista vaikutusvaltaansa. Hänen\nsähkösanomansa Transwaalilaiselle vaati rohkeutta!\n\n-- Perustuslaillisia hallitsijoita, sehän ei ole mitään. Eikö\nvaltamarsalkka voisi avata valtiopäiviä ja vihkiä rautateitä?\nRitarimerkit voitaisiin poistaa, niin niitä ei tarvitsisi jakaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Jos tahdottaisiin lausua Mark Twainin ekvatsiooni, olisi se\nseuraava: Nykyaikaisen ihmisen toimittama kaikkien vanhojen\nrappeutuneiden arvojen uudelleen arvioiminen! menneisyys nähtynä\nnyt sähkövalossa; vanhan kultuurin huutokauppa, jossa ei anneta\nmitään arvoa, eikä säälitä, muuta kuin juuri sen hetken pakosta;\ntäytyy muuttaa rahaksi mistä hinnasta tahansa... ensimmäinen,\ntoinen ja kolmas kerta! -- Kirjastot olisivat poltettavat silloin\ntällöin, muutoin käy laahattava kuorma liian suureksi. Kiinalaiset\nja arapialaiset ovat koettaneet sitä -- ja Japani viskasi menemään\nkokonaisen kultuurin yhdellä kertaa... Japani, niin!\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kerrotaan, että Holger on elänyt vankilassa sellaista, josta hän\nei tahdo puhua... mutta varma on, että hän on kadottanut vanhan\nuskonsa apinaan ja koneistoon, jolla ei ole koneenkäyttäjää. Niin\npitkälle kuin Max hän ei ole päässyt...\n\n-- Niin, Max ja Ester! Siihen ei saa sekaantua; sitä on pidettävä\nsalassa ja kunnioitettava. Kahden sielunelämään ei kukaan voi eikä\nsaa tarttua karkein käsin...\n\n-- Miksi Tukholma ei kasva merta kohti, vaan lätäköitä kohti?\nKuinka saadaan ostella tontteja Lifgedingiltä, mikä edellyttää\nomistusoikeutta vain elinajaksi, joka on epämääräinen? Ei, Rantatie,\nLange linje kaupungin toisesta laidasta Blockhusin tulliin saakka;\nteollisuus Sicklaöhön, laivasto Vaxholmaan ja Lidingö Tukholman\nkaupungin yhteyteen... merta kohti!\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Pastori Alroth makaa sairaalassa leikattavana. -- Se on hirvittävä\ntemppeli, jossa ihmisiä teurastetaan tuntemattomalle jumalattarelle,\njoka tahtoo nähdä umpisuolen. Sinne heitä viedään surmattavaksi kuin\nkoiria eläinlääkäriin.\n\n-- Koiria, niin! Onhan hävytöntä, että Tukholman kuusi tuhatta koiraa\nriistää leivän ja kerman lapsilta... Ja isännät, jotka vuokraavat\nhienot huoneustonsa eläimille ja heidän kaltaisilleen... onko se\nlaillista? Välikirjassahan sanotaan, että tulee viettää hiljaista ja\nrauhallista elämää... Eläimet ovat siis saaneet suuremmat oikeudet\nkuin ihmiset; silloin on ihminen kypsä! Jos palvelijat tekisivät\nlakon ja kieltäytyisivät värisemästä vilusta kadulla koirien voidessa\nerinomaisesti, silloin saataisiin pian sivistynyt yhteiskunta. --\nAjattelehan, että palvelija saa seista häveten portin ulkopuolella!\nHyi liitto sellaisia ihmisiä... Armeliaisuutta eläimiä kohtaan! Mutta\nensin ihmistä kohtaan!\n\nFuuga kohosi ylös Skansenvuorelle.\n\n-- Akropolis, Pyhä Vuori, Kapitolium!\n\n-- Maailmankansalainen ei merkitse sitä, että norjalaiset hallitsevat\nRuotsia Blasieholmenilta; ei, kansallinen ja kunnallinen itsehallinto\nkaikille liittoutuneille.\n\n-- Itse Talmud kiroo sen miehen, joka alistuu vaimonsa tahdon alle.\n\n-- Kas niin! Nyt hänen koiransa alkavat haukkua, kun kuulevat\nlaulun tapulista; mitään ei voi tapahtua ilman koiria! Toisin on\nturkkilaisten... ja japanilaisten laita! Heidän keskuudessaan\non saastainen eläin saastainen... mutta meillä... jokainen\nkoiranomistaja on cynède... etsi sanan selitys Lombrosolta...\n\n-- Katsos, tuolla tuvassa Grönlund johtaa perkeleenpalvelijoita...\nniin, ne, jotka palvelevat Kaarle XII:tta, ovat\nperkeleenpalvelijoita, ja niiden, jotka jumaloivat Kustaa Adolfia,\ntulisi myöskin lukea Swedenborgin Diarium Spirituale...\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Sydänyö saapuu idästä, puhui Max; tällä hetkellä se on Itämeren\nyllä, ja sylissään sillä on uusi vuosisata.\n\nHe olivat Swedenborgin huvimajan edustalla, ja Ester katsoi\nvelvollisuudekseen sanoa jotakin tuosta suuresta ruotsalaisesta,\njoka nyt oli noussut satavuotisesta unhosta ja ansaitsemattomasta\nhalveksumistilasta.\n\n-- Et kai uskone, että Swedenborg oli yhteydessä muiden maailmain\nkanssa; ei voi päästä muiden maailmain yhteyteen, joita ei ole.\n\n-- Eikö ole? Kohota katseesi taivasta ja tähtiä kohti! Etkö näe nyt\ntoisia maailmoja?\n\n-- Näen, mutta...\n\n-- Etkö näe Capellaa, tuota suurta, valkeata tähteä tuolla?\n\n-- Näen?\n\n-- Koska olet nähnyt sen, niin on sen valo kohdannut silmäsi, ja sinä\nolet jonkinlaisessa yhteydessä sen kanssa, kun olet ottanut jotakin\nvastaan siltä.\n\n-- Niin, valonsäteen...\n\n-- Niin, valonsäteen, jonka otat vastaan. Tiedäthän, että valonsäteen\navulla voi lähettää ääniaallon?\n\n-- En, sitä en tiedä.\n\n-- Etkö tunne Bellin fotofoonia; jolla puhutaan etäältä valonsäteen\navulla? No niin, se on olemassa, vaikka et sitä tunne. Sinä voit\nkuitenkin lähettää ääniaallon Capellan valonsädettä myöten. Sinähän\ntiedät, että ääniaalto voi kuljettaa ajatusta; lähetät minulle joka\npäivä ajatuksen puhelimella. Onko perusteluni oikea?\n\n-- On...\n\n-- Siis, johtopäätös: toisia maailmoja on olemassa, koska näet ne, ja\nsinä voisit lähettää ajatuksen ääniaaltoa myöten valoaallon avulla,\nja päinvastoin ottaa vastaan ajatuksen samaa tietä samalta taholta.\n\n-- Perustelu on oikea...\n\n-- Silloin olemme yhtä mieltä; ja Swedenborg on voinut olla\nyhteydessä muiden maailmojen kanssa.\n\n-- Sitä en käsitä...\n**\n-- Pitääkö minun todistaa vielä kerran? Ei, sitä sinä et tahdo!\n-- Kuitenkin, Holger eli vankilassa yhtä ja toista, jota hän ei\nvoinut selittää, mutta joka teki hänet rauhattomaksi. Niin kauan\nkuin emme voi selittää jotakin, sanotaan sitä mystiikaksi. Hän ei\nollut milloinkaan lukenut Swedenborgia; mutta päästyään vankilasta\nhänelle tapahtui tämä, jonka todenperäisyydestä voit saada selvän,,\njos tahdot. -- Päästyään vapaaksi hän eli mietiskelyissä ja luuli\ntietysti tulevansa hulluksi. Tulee sitten eräänä päivänä toimistoon\nmuuan köyhä nuoruuden ystävä, joka tahtoo myödä Swedenborgin Areana\nCoelestian ruotsinkielisen laitoksen, mutta hänellä oli vain teoksen\n6:s, 7:s ja 8:s osa. Auttaakseen miestä Holger osti ne aikomatta\nerikoisesti lukea niitä. Mutta selaillessaan niitä yksinäisyydessä\nhän huomasi, että teoksessa oli -- hänen kokemuksensa vankilassa, ja\nniiden selitys piti paikkansa. Silloin hän rupesi mietiskelemään,\nkoetti manata henkiä hypnotismin, suggestsioonin ja pakkomielikuvien\ny.m. avulla. -- Kuitenkin, hän näki menneisyytensä ja nykyisyytensä\nuudessa valossa. Neljätoista päivää myöhemmin hän oli Upsalassa,\nja meni antikvaariin ostamaan vuoden 1734 lakikirjaa. Hän sai\nitse etsiä hyllyltä, ja löysi nyt Arcanan 1:sen, 2:sen ja 3:nen\nosan; mutta ne eivät tietysti olleet osia hänen omistamastaan\nkappaleesta. Saavuttuaan sitten Tukholmaan hän meni suoraa päätä\nhankkimaan koko teoksen, mutta sitä ei ollut missään. Hän oli juuri\nlähtemäisillään viimeisestä antikvaarista, kun hänen päähänsä\npälkähti kysyä: Mutta ehkä teillä on irtonaisia osia? -- Heillä oli;\nja juuri 4:s ja 5:s osa, jotka puuttuivat; eivätkä nekään olleet\nkummankaan hänen omistamansa kappaleen osia. Jos tahdot selittää\ntämän sattumaksi, niin voit myös sanoa voitatko arpajaisissa vai et.\nKuitenkin kaikitenkin, hän ei ole spiritisti eikä näe näkyjä -- -- --\nmutta hän tuntee, saa vaikutuksia ja varoituksia, aivan kuin tuo\nselväjärkinen Sokrates daimoniltaan. Hänen personansa tuntuu minusta\nolevan sublimoitu tislausastiassa kärsimyksen hehkuvimmassa tulessa,\nmutta hän on jakautunut arki-ihmiseksi, joka elää alhaalla aineessa,\nja sunnuntai-ihmiseksi, jonka hän laskee lentoon täytettyään\nuskollisesti velvollisuutensa.\n\n-- Oletko sinä lukenut Swedenborgia? keskeytti Ester, joka ei pitänyt\nnäistä keskusteluista.\n\n-- Olen lukenut! ja uskon, ettei yksikään ihminen ole saanut tietää\nniin paljon salaisuuksia kuin hän... Ei ole mikään sattuma, että\ntämä maja on joutunut tänne vuoreille... ja juuri nyt, kun häntä\ntarvitaan... Kuuletko nimestä, Sweden borg, mitä hän Ruotsillemme\nmerkitsee. -- Minusta tuntuu kuin näkisin hänen istuvan tuolla\novensuussa, Abrahamin lailla, silloin kuin Herra kävi hänen\nluonaan Mamren lehdossa... Hän palaa jälleen, mutta vapahtamaan ja\ntuomitsemaan; henkeä vapauttamaan, eläintä sitomaan! En ole oikein\nymmärtänyt, miksi kaikki nämä eläimet ja niiden saasta on kytketty\ntälle vuorelle, mutta ehkäpä siksi, että näkisimme eron niiden ja\nitsemme välillä, ja että vertailemalla löytäisimme ihmisen! -- -- --\nNyt on sydänyö saapunut, ja minä kuulen vuosisadan tulevan, idästä;\nnyt se on Värtanin yllä. Vaxholmassa soitetaan... Suhisevatko\nsen siivet rauhaa, taisteluilla voitettua rauhaa? Ihmiset eivät\ntahdo rauhaa! Tänään hyväksyi 26 valtiota Haagin rauhankongressin\nkeskustelut! Mutta kukaan ei usko rauhaan; kaikki varustautuvat!\n-- -- -- Jos puhut hyvää ihmisistä, niin he nauravat sinulle; he\ntuntevat itsensä, me tunnemme itsemme; mutta jos puhut pahaa heistä,\nmeistä, niin he suuttuvat. Hiukan mainettaan huonompia, ja hiukan\nparempia, ovat ihmisten lapset!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt kuului soitto molemmista tapuleista, ja kaupungista kohosi\nkuin kumisevien äänten synnyttämä pilvenpatsas, mikä sai vuoren\nvapisemaan. Väristys kulki läpi kansanjoukkojen, jotka vaikenivat\nja paljastivat päänsä ajattelematta ketä kunnioittivat. Eläimet\nhäkeissä ja luolissa ryömivät koloihinsa ja piiloutuivat, säikkyen\nkuin pakanat vihittyjen kellojen kaikua; petäjissä kävi humina, joka\nsaattoi olla yötuulen, mutta myöskin pronssin tärisyttämän ilmameren.\n\nSuuri Te Deum nousi kaupungista nousemistaan, ja terävät kirkontornit\nkohosivat kuin ukkosenjohdattimet johtaakseen pois vihan salamat.\nMutta tähtitaivas hymyili, lempeänä, ystävällisenä, anteeksiantavana.\n\nJa sitten tapulien kellot vaikenivat, kaupungin myöskin, toinen\ntoisensa jälkeen.\n\n-- Luuletko, että se kuului tuonne ylös? kysyi Ester,\n\n-- Kuului, niin totta kuin sieluni elää! vastasi Max.\n\nHetken vaiettuaan hän jatkoi:\n\n-- No, miltä sinusta tuntuu uusi vuosisata, joka on koittanut?\n\n-- Entisen kaltainen!\n\n-- Jotakuinkin! mutta sittenkin toinen!\n\n-- Vaellammeko? Yhdessä?\n\n-- Kappaleen matkaa!\n\n-- Ylöspäinkö?\n\n-- Eteenpäin!\n\n-- Mutta alaspäin emme enää!\n\n\n\n"]