[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDVQnzma5jBgj0rDBAJFhOspONo_H-7AUodCG9JmTrHA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1557,"Rauhan erakko","Aho, Juhani",1861,1921,"1557-aho-juhani-rauhan-erakko","1557__Aho_Juhani__Rauhan_erakko",null,"romaani",[],[],"fi",1916,23596,149782,false,13874,[22],"Finnish fiction",[24],"Novels","\"Rauhan erakko\" by Juhani Aho is a novel written during the early 20th century. The story is set against the picturesque backdrop of a mountain valley and follows an elderly man who reflects on life and the profound sense of peace he finds in this serene environment. The narrative unfolds at a small inn, where conversations among travelers touch upon themes of peace, hope, and the influence of a reclusive figure believed to embody the spirit of a peaceful society.  At the start of the book, the protagonist describes the captivating view from the inn overlooking an alpine lake. As he observes fellow travelers, including a group of enthusiastic students on a journey for peace, the conversation turns to a local hermit known as the \"Eternal Peace Hermit.\" This figure captures the curiosity of the characters, as they debate the nature of his beliefs. Through insightful reflections, the protagonist grapples with the ideals of world peace and the role of modernity in achieving that dream. The opening sets the stage for a philosophical exploration of connectivity, belief, and the hope for a better world, inviting readers to contemplate their own values and aspirations in the journey of life. (This is an automatically generated summary.)",[],302,"Sveitsin Alpeille sijoittuva romaani kertoo vuoristossa asuvasta miehestä, joka kaurista haavoitettuaan kääntyy vakaumukselliseksi rauhanmieheksi. Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä matkailija kohtaa erakon, jonka elämäntehtäväksi on muodostunut väkivallattomuuden ja ikuisen rauhan aate.","Juhani Ahon 'Rauhan erakko' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1557.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RAUHAN ERAKKO\n\nKirj.\n\nJuhani Aho\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1922.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nLieneekö missään niin viihdyttävää katsella maailmaa ja mietiskellä sen\nmenoa kuin vuorilaakson pikkuravintolan edustalla, seinämäpenkiltä,\nräystäskaton alta. Siinä ei juuri koskaan tuule, ja siinä on ainainen\nauringon ja sateen suoja. Ennenkuin päivä ehtii niin alas, että se\nkuontuisi paistamaan räystään alle, joutuu se jo vuoren peittoon, ja\nkun sade laakson pohjassa melkein aina putoo kohtisuorana, ei se pääse\ntunkeutumaan syrjästä siihen, missä istumme. Satoipa tai paistoi, aina\nsiinä istuu joku matkamies tai talon vakinainen vieras, jalat ojoina\npöydän alla, selkä seinään nojaten, katse suunnattuna ylös vuoristoon.\nKaikkein tavallisimmatkin kasvot, kaikkein kylmin ja järkevin silmä\nsaavat siinä jonkinlaisen haaveilevan, hyväntahtoisen ilmeen. Ja\nennenkuin vuoriston varsinainen asukas menee iltaisin levolle, viettää\nhänkin siinä hetkisen katsellen elämää edessään laaksossa ja liikettä\nalppijärven pinnalla ja rauhaa ylhäällä vuoristossa, missä ylinnä\nsädehtii ikuisten lumien hehku milloin häikäisevänä valkeutena, milloin\nhiiltyvänä punana.\n\nMeitä istui siinä, harva se päivä, aina joitakin matkailijoita -- olen\nikämies, joka jo vuosikausia olen käyttänyt loma-aikani hiljaisiin\nvuorivaelluksiin -- joukossamme ravintolan säännölliset vieraat: pappi,\npostimestari, metsäherra ja pari naapuritalon isäntää, jotka\nmäärätunnillaan, vähää ennen auringon laskua, saapuvat maistelemaan\nmikä oluttaan, mikä viiniään, ja kuuntelemaan matkailijain juttuja,\nheidän keskustelujaan päivän tapahtumista, maailman politiikasta ja sen\nsemmoisesta. Ja olihan siinä puheen ainetta ja kannunvalamista\narkkiherttuan murhasta ja Itävallan ja Serbian kireistä väleistä...\n\nEdessäni on pohjukka alppijärveä, joka kapenee laakson pohjaa kohti.\nLahden ympärillä nousevat rinteet melkein pystysuorina korkeuksia\nkohti. Vuoren ja veden välissä on kummallakin rannalla kaistale\ntasaista maata, viljava rannikko, jossa heilimöivien ruispeltojen ja\nkukkivien ja tuoksuvien apilasniittyjen keskestä kohoaa kyliä kylien\nvieressä pikku metsikköjen ympäröimine kirkkoineen ja taloineen.\nVuoriston vieraita tulee ja menee, kaikista maista -- muut menevät, minä\njään, ensin päiviksi, sitten viikoiksi, niinkuin tapani usein on\npysähtyä, löydettyäni mieleiseni paikan. Oli usein, niinkuin tässä\nolisi voinut olla kaiken maallisen matkani määrä, ja niinkuin maailma\ntuolla vuorilla ja vuorten takana ei olisi ollut sen valmiimpaa ja\nelämä antavampaa kuin täälläkään. Oli niinkuin juuri tässä maailman\nsydän olisi sykkinyt lämpimimmillään, sen keuhkot hengittäneet\nraittiimmillaan ja sen aivot ajatelleet kirkkaimpia, rauhallisimpia ja\nonnekkaimpia ajatuksiaan ikäänkuin minunkin puolestani, mutta samalla\nminunkin kauttani. Vasta tässä eikä niissä suurkaupungeissa ja\nkulttuurikeskuksissa, joiden kautta olin tänne tullut ja jotka kyllä\nolivat täyttäneet mieleni innostuksella ja ihmettelyllä, oli minusta\nmaailma niin valmis, ettei siihen ollut mitään lisättävänä. Täällä\nolivat luonto ja kulttuuri käsikkäin, sylikkäin -- laaksossa kaupungit\ntehtaineen, laitoksineen, vuoristossa karu luonto, napaseutu, käden\nojentaman päässä. Täällä on ainaista vaihtelua ja virkistystä. Kun\ntäältä lähden, vien mukanani hengen ja ruumiin terveyden, uskon onneen\nja rauhaan ja hyvinvointiin ja siihen, että kaikki maailmassa -- ainakin\nyhdessä sen parhaista paikoista -- on, niinkuin ollakin pitää. Se oli\najatusteni ainainen toistunta. Rakensin siinä uudestaan ja aina\nuudestaan ajatus- ja tunnemaailmani, kun se pyrki joutumaan epäkuntoon.\n\nAlppijärven perimmässä pohjukassa oli vuoren kulmauksessa kahden\nrautatietunnelin suut ja niiden välillä kallioon hakattu avoin holvi,\njota myöten junat syöksyivät tunnelista toiseen, kadoten melkein\nsamassa, kun olivat tulleetkin. Kansainvälinen maailmanliikenne tykki\nsiinä kuin veri valtasuonessa. Tuon tuostakin, jotenkin säännöllisin\nväliajoin, puhalsi juna toisesta tunnelista sisään ja toisesta ulos.\nJuuri vähää ennen saapuvan junan tuloa pullahti aukosta esiin milloin\nmusta savu, milloin valkoinen höyry, ja samoin jätti menevä juna\njälkeensä pilven, joka tuskin oli haihtunut, kun toinen syntyi tilalle.\n\nOli niinkuin vuoristo siinä olisi elänyt ja hengittänyt, niinkuin\nsiellä jossakin sen sisimmässä olisi ollut kätkössä sydän, joka imi\nvanhaa pilaantunutta verta itseensä, pusertaakseen sen puhdistettuna ja\nuudistettuna takaisin maailman elimistöön lakkaamattomana vaihtovirtana\npohjoisesta etelään, lakeuksilta vuoristoon ja takaisin. Tuo liike oli\nsäännöllistä kuin kellon heilurin liike, oli niinkuin luonnon oman\nsydämen sykintää -- maanalaisen voiman pulpahtelua lähteestä, joka ei\ntyrehdy, ennenkuin itse elämä maapallon uumenissa hyytyy ja uupuu. Se\ntoimi sellaisella voimalla ja tärkeällä täsmällisyydellä, että sitä\nkatsellessa tuntui, niinkuin tuon valtasuonen tukehtumisen täytyisi\ntietää koko maailman elämän tukehtumista ja epäjärjestykseen\njoutumista. Panihan pieninkin häiriö junien toiminnassa, lumivyöry,\nmaanvieremä, särkynyt silta, kaikki kellot soimaan ja kaikki langat\nulvomaan. Ja sen poistamiseksi ponnistettiin viimeinen tarmo...\nTietoisuus siitä ja kaikesta muusta hyvästä teki tässä mielen hyväksi\nja sopusointuiseksi ja olemisen turvalliseksi. Oli viihdyttävää siitä\naattelehtia, istua kuin virran reunalla veden vilinää katsellen.\n\nOli taas tullut uutta väkeä ravintolaan, seurue ylioppilaita jostakin\nSveitsin yliopistosta, rauhankongressilaisia, matkalla Roomaan, eri\nmaista, englantilaisia, pari saksalaista, ranskalainen, venäläinen,\nmikäli heidän kielestään voi päättää, innostunutta, äänekästä nuorta\nväkeä, jotka tekivät huomioitaan kaikesta, puhuivat lakkaamatta siitä,\nmitä näkivät, ilmaisten mielipiteensä kaikesta. Heitä yhdisti, paitsi\naatteensa, vuoristomatkan yhteinen tarkoitus, vuorille nousu samassa\nseurassa, saman oppaan johdolla. He olivat valloittaneet jo useita\nhuippuja ja levänneet tässä pari päivää. Nyt oli heidän aikomuksensa\nlähteä entistä pitemmälle jäätikkö- ja huippuretkelle ja painaa,\nvuorten yli päästyään, niiden eteläisiä rinteitä ikuiseen kaupunkiin.\n\nEdessämme pöydällä oli telineelleen asetettu aina valmis kaukoputki,\njolla kukin nuorista miehistä vuorostaan tarkasteli seudun\nnähtävyyksiä. Harhailtuaan huipulta huipulle, seurailtuaan karjan\nkäyskentelyä alppilaitumilla, tutkittuaan elämää ja liikettä\nvuoristokylissä jyrkänteiden partailla vei katsoja tähystimensä lopulta\ntaas siihen, mihin oli sen ensiksi asettanut: seuraamaan junia\ntunnelien suulla, ja jääden ajanvietteeksi kello kädessä laskemaan,\nkuinka monen minuutin kuluttua uusi juna aina on tuleva esiin.\n\n-- On totta, mitä sanotte, myönsi minulle heistä muuan... siinä käy\nmaailman liikenne todella täsmällisesti kuin kellon heiluri -- nyt meni\nRooman salamajuna -- nyt tuli Berliinin pikajuna -- se liikkuu todella\nmiltei matemaattisella tarkkuudella... joka seitsemäs minuutti ulos ja\njoka seitsemäs minuutti sisään. Ja semmoistahan se on kautta koko\nmaapallon, Kapmaasta teidän Lappiinne! Veri kaukaisempien hiussuonten\npäässä liikahtelee ehkä hitaammin kuin keskuksessa, mutta liikahtelee\nsittenkin, sama veri, säännöllisesti oikuttelematta, keskeytymättä.\n\n-- Se on kaunis sellainen ilmiö! innostui toinen. Minusta se on\nsuorastaan kaunis!\n\n-- Säännöllisyys, täsmällisyys, järjestys yleensä ovat ihanimpia\nilmiöitä maailmassa! puhkesi kolmas. Kuta pysyvämmiksi ne käyvät, sitä\nsopusointuisemmaksi, sitä ihanammaksi minulle maailma käy. Kun ihmisen\njärjestämä elämä kerran pääsee toimimaan samalla täsmällisyydellä\nkautta koko maapallon kuin aurinko noustessaan ja laskiessaan...\n\n-- Mutta sehän toimii jo! Auringon kello peittyy pilveen ja pettää,\nmutta kronometrikello ei koskaan petä. Aurinko ei kykene hajoittamaan\nusvia, joihin meri kietoo valtamerilaivan, mutta langaton lennätin sen\njo tekee.\n\n-- Voiko enää yleensä ajatella suurempaa järjestyksen ja täsmällisyyden\nsaavutusta, kuin että matkustaja, lähtiessään Vladivostokista, voi\nlaskea minuutilleen, milloin hän Siperian, Euroopan, Atlantin ja\nAmerikan mantereen yli kulkien saapuu San Fransiskoon! Se on\nrauhallisten valtojen riemuvoitto, jommoista maailman historiassa ei\nmikään muu aika ole kyennyt saavuttamaan.\n\n-- Puhutaan Jumalan _pyhästä_ maailmanjärjestyksestä -- paino sanalla\n\"pyhä\", virkkoi nuori mies, joka kaikesta päättäen oli saksalainen, -- on\npuhuttava Jumalan pyhästä maailman_järjestyksestä_ -- paino sanalla\n\"järjestys\".\n\n-- Ilmiö tuossa on semmoisenaan korkean ihanteellinen! huudahti toinen\nsaksalainen. Se, mikä tapahtuu siinä kahden tunnelin välillä, on\nenemmän kuin näkyväinen ilmiö maailmanjärjestyksestä -- se on kuva\ntoteutuneesta maailmanveljeydestä, koko kulttuurimaailman\nyhteenkuuluvaisuudesta, sotien ja vihollisuuksien mahdottomuudesta\nainakin sivistyskansojen kesken... se on _se_ sydän, joka siinä\nsykkii.\n\n-- Toteutunut unelma tuhatvuotisesta valtakunnasta maan päällä!\n\n-- Elkää pilkatko unelmia, herra ranskalainen! Uskottehan niihin\nitsekin, koska kerran olette matkalla rauhankongressiin. Unelmat onnen\nmaista toteutuvat pikemmin kuin luullaankaan. Se liikenteellinen\nolotila, jossa nyt elämme, on tuskin puolen vuosisadan ikäinen -- mikä\nonkaan oleva olotila sadan vuoden kuluttua! Meidän suuren Venäjämme\nautioimmat siperialaiset erämaat ovat silloin voitetut viljelykselle ja\nsen kaukaisimmat kolkat saatetut elinkeskustain yhteyteen idässä ja\nlännessä, kaikki eri maiden ja valtakuntien liikerajat poistetut -- yksi\nainoa aikataulu yli koko maailman! Ihminen koko maailmassa yhtä\nkotonaan kuin omassa maassaan! Mutta siitä on oleva seurauksena, että\nkansainväliset ennakkoluulot häipyvät, että syntyy kansoja johtava\nyhteinen yläluokka, joka maailmanteollisuuden ja maailmankaupan etuja\najaen johtaa kansoja rauhan hengessä, että ihmiset huomaavat etupäässä\nomien etujensa pakottavan heitä olemaan veljiä ja sillä tavoin\nsuhtautumaan toisiinsa.\n\n-- Runoilkaamme! Maljanne!\n\nPuhuja naurahti ja näytti itsekin myöntävän sen runoksi, mutta toinen\njatkoi:\n\n-- Ja miksi emme runoilisi? Eikö ole runoa, mikä jo on olemassa, se,\n_että_ olemme tässä, ja _miten_ olemme tähän tulleet? Missä olimme\neilen? Minä olin ahtaassa, kuumassa lukukammiossani pölyisen kadun\nvarrella -- hyppäsin pikavaunuun, heittäysin vuoteeseen, nukuin pois\nsatain kilometrien matkan ja heräsin kokonaan toisessa maailmassa -- \ntäällä vuoristossa. Matka, jommoisia ennen tehtiin ainoastaan\nmatkakertomusten avulla, toisten tai omain mielikuvituksen siivillä,\ntehdään nyt todellisuudessa, pikajunassa, vieteripatjan päällä. Ja kun\nolen palannut sinne takaisin, olen uusi ihminen, henkisesti ja\nruumiillisesti toinen, minä ja samoin tuhannet muut, joita nuo junat\nkuljettavat. On viety puhdasta ilmaa ja tuoretta verta ja onnen\ntunnetta ja häviön ja kuoleman vastustuskykyä täältä kurjimpien\netukaupunkien pilaantuneimpiin soppiin. Mitä kaikkea terveyttä,\npuhtautta, raittiutta, voimaa ja uudistusta välittääkään tuo liikenteen\nvaltasuoni tuossa edessämme täältä vuoriston keuhkoista sinne\nlakeuksien elimistöön! Lakkaamatta, kenenkään tahtomatta tai voimatta\nsitä häiritä! Se on huimaavan suurenmoista! Jumalallista! Siinä ei\nsittenkään ole pantava korkoa sanalle \"järjestys\", vaan sanalle \"pyhä\".\nMinä en voi, en voi enkä tahdo nähdä muuta, kuin että ihmiskunta\nsittenkin, jo nyt, elää ihmemaailmassa ja rientää pikajunan vauhdilla\ntuhatvuotista valtakuntaansa kohti.\n\n-- Jolloin ei _saa_ olla häiriöitä, ei sotia, ei tauteja, ei ruttoa -- !\n\n-- Jolloin koko maailmassa on olemassa yhteinen aikataulu.\n\n-- Jonka mukaan myös pian lennetään.\n\n-- Ja miksei?\n\n-- Myös kuuhun ja Marsiin?\n\n-- Jos kerran voidaan liikkua ja hengittää vetten alla, miksei opittaisi\nliikkumaan ja hengittämään myöskin ilmattomassa avaruudessa, jonkin\npuristetun aineen avulla?\n\nHe olivat hilpeällä mielellä, aateisku seurasi toistaan, heillä oli\nkaikilla tarve uskoa ja innostua, rakentaa päähänpistojensa ja\nvirkeästi virtaavien veriensä pilvilinnoja samassa kimmoituksessa, kuin\nmissä vuori tuossa heidän edessään kimposi korkeuteen, lakaten siitä\nvasta sitten, kun oli saavuttanut taivaan sinisimmän sinen. He olivat\nlomalla, vapaudessaan jokapäiväisen elämänsä puristuksesta. Heidän\ntäytyi saada hurmautua näiden töiden tuloksista, joita heidän kansansa\nolivat olleet kukin tahollaan luomassa, rakentaa torni taivaaseen,\nvuorten korkuinen, ja ottaa sieltä alas ihmiskunnan onni -- oli jotakin\nmiellyttävää, mukaansa tempaavaa ja samalla kadehdittavaa tuossa\ntyydytyksen, ylpeyden ja uhman tunteessa, joka niin usein ilmenee\ntäällä ulkona, missä ihmiset ovat tietoiset tarkoituksistaan, missä ei\nsaamattomuuden ja ahtaiden olojen painostus saata heitä epäilyksiin\nkaiken turhuudesta. Ja mikseivät ne tuollaiset rotukansat todellakin\nvoisi toteuttaa viimeisimpiä, huimaavimpia suunnitelmiansa! Mikseivät\nne voisi älyllään ja tarmollaan saada aikaan mitä tahansa, saavuttaa\nmitä huippuja hyvänsä, nuo tuommoiset jäntevät, sotilaallisesti\nkaraistut, koulitut, älykkäät, järjestelmällisesti harjotetut sekä\nruumiin että sielun puolesta... nuo, jotka voivat totella ja käskeä,\nlaskea kuin kone ja haaveilla kuin paimenhuilu... alistua, kun\ntarvitaan, tehdä aloitteita, kun pitää -- kytkeytyä yhteen köyteen ja\nvalloittaa yhteisvoimin vaikeimmatkin huiput kaikilla aloilla -- nuora,\njoka riippuu heidän kunkin olalla ja jonka toveri solmii toveriin\nnuoraan heidän lähtiessään astumaan vaarallisimpien jäätikkökuilujen\nyli, siten hakien toinen toisestaan tukea, se on sekin kuin vertauskuva\nsiitä siteestä, joka yhdistää sivistyskansat heidän menestykselliseen\ntoimintaansa, siitä yhteenkuuluvaisuudesta, jonka avulla he täällä ovat\nsaaneet aikaan kaiken, minkä ovat saaneet.\n\nEn saanut sitä sanotuksi heille näin, niinkuin olisin tahtonut. Sanoin\nvain:\n\n-- Eläköön innostuksenne ja uskonne, nuoret miehet!\n\n-- Kiitos, vanha herra! vastasivat he saman hyvän tuulen sävyssä.\n\nJokailtaiset talonpojat olivat saapuneet ja istahtaneet seuraan,\ntoisella puolella olevaan pöytään, juomaan iltaoluttaan. Kohta heidän\njälkeensä oli tullut pappi ja postimestari. Suopea, utelias ilme\nkasvoillaan he kuuntelivat nuorten miesten innostunutta puhetta. Silmä\nmuhoili, se oli kylläkin hupaista kuunnella oluthaarikan ääressä,\njoskaan se oikeastaan ei kuulunut heihin. Herrasväet puhuvat niin\npaljon... jaa... jaa... vaan antaapa heidän puhua, antaa heidän vain\npitää hauskaa, maksavat hyvin, tuovat rahaa...\n\nIsäntämme oli noita tuttavallisia, kaikille toverillisia vuoriston\npikkuravintolain isäntiä, jotka hoitavat hotellinsa ja sen tarjoilun\nmelkein yksin, ainoastaan perheväkensä avustamina, katsoen samalla\nvelvollisuudekseen huvittaa vieraitaan, olla aina valmiina antamaan\nheille neuvojaan ja tietoja ympäristön nähtävyyksistä ja ihmeistä. Hän\noli vieraitaan palvellessaan ilmeisellä mielenkiinnolla seurannut\nnuorten miesten keskustelua, odottaen vain tilaisuutta ottaakseen\nsiihen osaa. Kun kaukoputki hetken ajaksi joutui vapaaksi, asetti hän\nsen määrättyyn suuntaan korkealle vuoristoa kohti ja virkkoi:\n\n-- Minä kuulen, että herrat puhuvat tuhatvuotisesta valtakunnasta. Jos\nherrasväkiä huvittaa, voivat he heti nähdä miehen, joka uskoo, että\ntuhatvuotinen valtakunta ei ainoastaan kerran tule, vaan että se on jo\ntullutkin.\n\nPappi rykäisi ja iski silmää talonpojilleen, tarkoittaen: Nyt se alkaa\ntaas! -- ja talonpojat hymähtivät vastaan ymmärtäväisesti, niinkuin\ntiedossa olevaa juttua odottaessa.\n\n-- Tämä ravintola on ainoa paikka kylässä, josta hänen asumuksensa on\nnähtävissä. Hän lähti juur'ikään majastaan ja astuu parhaillaan\nkoirineen polkua alas... nyt hän katosi kallion taa, mutta tuossa\ntuokiossa hän taas tulee näkyviin... olkaa hyvä!\n\n-- Kuka hän on?\n\n-- Hän on nähtävyys, sanoi postimestari, -- yksi tämän paikan\nmerkillisyyksiä, eritoten tämän ravintolan.\n\n-- Kaksi tähteä Baedekerissä, ivasi vuorostaan pappi ja sai\ntalonpojiltaan hyväksyvän hymähdyksen.\n\n-- Hän on jotakin meille.\n\nSe heistä, joka oli lähinnä kiikaria, katsoi ja kertoi:\n\n-- Siellä on todella vihreällä rinteellä hiukan puurajan yläpuolella\nkivistä kyhätty asumus ja siitä alaspäin lähtevällä polulla mies, joka\nnäyttää olevan avopäin, pitkätukkainen, yllään ruskea mekko.\n\n-- Se on juuri hän.\n\n-- Hänellä on iso koira kintereillään... koiralla on suussa jotakin...\nniinkuin jokin kori.\n\n-- Hän on nähnyt tulijoita alempana ja lähtenyt heitä vastaan... koira\nkantaa heille virvokkeita. Hän tekee aina niin, selitti isäntä.\n\n-- Onko hän jokin bernhardilaismunkki?\n\n-- Ei juuri munkki, vaan erakko, \"ikuisen rauhan erakko\", sanoi pappi\nmerkitsevästi venytellen.\n\n-- Pyhä mies.\n\n-- Vuoriston Tolstoi.\n\n-- Emme saa olla ilkeitä, hyvät herrat, valitteli isäntä. -- Ja kääntyen\nmeidän pöytämme puoleen puhui hän puolustellen:\n\n-- Ei hän ole mikään varsinainen erakko, vaikka asuukin siellä melkein\nyksin, kesät talvet. Hän on kaikin puolin merkillinen mies. Kaikki\nmatkailijat, jotka vain voivat, käyvät hänen luonaan. Hänellä on\nystäviä, jotka Amerikasta asti tulevat joka vuosi häntä tapaamaan. Hän\nsaisi heiltä rahaa kuinka paljon tahansa, jos vain tahtoisi, sillä\nheidän joukossaan on miljoonamiehiäkin, mutta hän ei ota itselleen\npenniäkään. Hän on hyvä mies, tavattoman auttavainen ja hyvää\ntekeväinen. Laskettaisiinpa vain kaikki ne kuormat, jotka hän on meille\nkantanut, ja ne eksyneet, jotka hän on opastanut, ja ne lampaat, jotka\nhän on lumimyrskyn alta pelastanut... Herrat ja papit eivät voi häntä\nsietää siksi, että hän uskoo hiukan toisin kuin he, kuiskasi hän\nlopuksi minulle, joka olin ainoa, joka kuuntelin häntä koko korvallani,\nsillä nuorista miehistä oli osa jo noussut, valmistautuen lähtemään.\n\n-- Nyt hän palaa takaisin... reppu selässä... joku toinen astuu\nperässä... ja vielä toinen.\n\n-- Ne ovat kai ne kaksi vanhaa herraa, jotka lähtivät täältä tänä\naamuna, sanoi isäntä.\n\n-- Ja hänkö uskoo, että tuhatvuotinen valtakunta jo on toteutunut maan\npäällä? kysyi muuan vieraista, tyhjentäen lasinsa ja nousten.\n\n-- Ja ettei koskaan enää tule sotaa eikä riitaa eikä nälkää eikä\nkallista aikaa.\n\n-- Se on _hänen_ vakaumuksensa, herra pastori. Eikö se ole kaunis\nvakaumus, jolla se on? Eikö meidän kaikkien pitäisi koettaa uskoa\nsiihen, hyvät herrat? Kuinka oli kaksi vuotta sitten? Silloin pelättiin\nsotaa ja kaikki uskoivat, että se tulee, ja matkailijoita ei saapunut\npuoltakaan entiseensä verraten. Minäkin menetin kaksituhatta markkaa\nvain pelkän sen pelon vuoksi. Jos ihmiset olisivat uskoneet, niinkuin\nmeidän erakko uskoi, että sotaa ei enää voi tulla, eivät olisi sitä\nturhaan pelänneet.\n\n-- Mistä hän sen tiesi?\n\n-- Hänen madonnansa oli sen hänelle sanonut.\n\nPapin ja postimestarin pöydässä kohautettiin olkapäitä ja vaihdettiin\nkatseita.\n\n-- Nyt muistelen kuulleeni tai lukeneeni jotakin sellaisesta miehestä.\n\n-- On hänestä kirjoitettu, ja on hänen kuvansakin ollut jossakin.\n\n-- \"Eräs rauhan apostoli lähellä lumirajaa\" -- jossakin Lausannen\nlehdessä?\n\n-- Sama juuri.\n\n-- Herrojen on nähtävä se mies, Jos herrat aikovat nousta ensin\nWildspitzelle ja sitten Hornspitzelle, sopii herrain toiselta tultua ja\nennen toiselle lähtöä levähtää hänen majallaan. Siitä on yhtä pitkä\nmatka molemmille huipuille; kaikki muutkin tekevät samoin.\n\n-- Mitäs oppaamme sanoo?\n\n-- Aioin juuri ehdottaa samaa.\n\nSe keskeytyi siihen, nuoret miehet neuvottelivat oppaansa kanssa\nviimeisistä valmistuksista, nousivat, ja alkoivat tehdä lähtöään.\nPöytää puhdistaessaan kuiskasi minulle ravintolan siivoojatar, jonka\nkanssa olin tullut hyväksi ystäväksi:\n\n-- Mustatakit eivät voi sietää häntä siksi, että hän on hurskas mies ja\nettä hän palvelee omaa madonnaansa, joka ei ole saanut pyhän isän\nvaltakirjaa. Mutta hänen madonnansa on silti yhtä hyvä kuin kenen muun\nmadonna tahansa ja on jo tehnyt kuinka monta ihmettä liekään. Hän on\nsanonut Hanselille, että hänen madonnastansa on tuleva maailman\nvaltijatar ja että se silloin on tekevä sen ihmeen, että lopettaa\nkaikki sodat maan päältä. Hanseli uskoo siihen ja minä uskon myös,\nsillä se voi olla totta, ja silloin ei kenenkään tarvitse mennä sotaan.\n\n-- Kuka on Hanseli?\n\n-- Poikani hän on. Erakolla ei ole ketään niin hyvää ystävää kuin\nHanseli... Monet muutkin uskovat häneen ja rukoilevat häntä... Heitä\ntulee kaukaisistakin maista, jotka uskovat häneen. En ole ennen kuullut\nedes niiden maiden nimiäkään, joista kaukaa tullaan hänen madonnansa\nluo. Teidänkin pitäisi kerran käydä siellä.\n\nNuoret miehet tekivät tilinsä, maksoivat ja lähtivät.\n\nHe lähtivät, minä jäin. Tuli uusia matkailijoita, joita isäntä ryhtyi\npalvelemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatkoilla, ravintolaseurustelussa, vaihtelee kaikki ja keskeytyy kaikki\ntavallisesti pahimmoilleen. Harva tuttavuus pääsee kehittymään ensi\nasteeltaan. Kun koko maailmanarvoitus näyttää olevan ratkeamassa\npöytäkeskustelussa jonkun henkilön kanssa, josta tuntuisi voivan tulla\nelinaikainen henkiystävä, huutaa juna, ja hän rientää pois, ja\npunoutumassa ollut side on iäksi katkennut. Aivot jäävät täyteen\ntilapäisiä vaikutelmia, niinkuin amatöörivalokuvia, joilla ei ole muuta\nyhteyttä keskenään kuin järjestys rullassa. Usein laatat unohtuvat\niäksi kehittämättä koteloonsa. Minulle ei sen päivän elämyksistä jäänyt\nmieleeni juuri muuta, kuin että editseni oli pyrähtänyt parvi iloisia,\ninnostuneita nuoria miehiä, ja että tuolla vuorilla jossakin oli joku\nomituinen mies, jolle talonpojat hymyilivät ja josta pappi ja\npostimestari olivat toista mieltä kuin ravintolan palvelijatar ja hänen\nisäntänsä, joka nähtävästi suosi häntä siksi, että hänellä oli hänestä\njotakin hyötyä, tai ehkä siksi, että mies ja hänen majansa olivat\nkiikarin saavutettavissa vain _hänen_ hotellinsa edustalta.\n\nJäi mieleeni myöskin jonkinlainen haikea tunne siitä, että minulla\nnähtävästi ei enää olisi ollut voimia seurata noita nuoria miehiä\nheidän retkillään huippujen korkeuksiin eikä myöskään siihen\ninnostuksen ja hyväuskoisuuden maailmaan, jossa he elivät.\n\nJäin vielä hetkeksi paikalleni räystään alle, odottamaan viimeisen\nhiilloksen sammumista alppien lumihuipuilla. Syttyi valoja\nalppikylissä. Erillään muista, niitä paljon ylempänä, tuikki yksinäinen\ntuli. Olin nähnyt sen edellisinäkin iltoina, tietämättä mistä se tuli.\nNyt tiesin, että se tuli miehen asumuksesta, joka jostakin syystä\nuskoi, että tuhatvuotinen valtakunta jo oli toteutunut maan päällä.\n\nMikä haaveilija lienee hänkin? Onhan niitä monenlaisia uskovaisia\nmaailmassa, niinkuin nuokin äskeiset nuoret miehet... nekin omalla\ntavallaan. Ja saivathan ne hetkeksi mukaansa minutkin.\n\nOlinko taas ehkä antanut rintani liiaksi lämmetä toisten tulesta, jota\nen kuitenkaan saa itsessäni kauemmin pysytetyksi? Sillä eihän minulla\nsittenkään ole pysyväistä ja vilpitöntä uskoa siihen, mihin heillä. Ei\nmaailmanliikenne koskaan tule käymään niinkuin kello, eikä sen\nkulttuuri koskaan toteutumaan siinä määrin, kuin he kuvittelivat. Onko\ntodellakin saavutettu se, mitä he luulevat saavutetuksi? Aina siinä\njokin vieteri tuon tuostakin katkeaa tai laakeri murtuu. Lieneekö\nsittenkään mitään ylempää järkeä, joka sitä itsetietoisesti johtaa?\nMaailma on kyllä jotenkuten joutunut liikkeelle ja kulkee kulkemistaan,\nmutta mistä minä tiedän, eikö sen ehkä ole niinkuin lapsen\nleikkilaivan, joka, peräsin koneellisesti vinoon asetettuna, kiertää\naikansa, kunnes joko pysähtyy tai töyttää aivan toiselle rannalle, kuin\nmihin liikkeellepanijan oli aikomus se suunnata. Mutta vaikka ei\nkävisikään niin, vaikka maailma tulisikin sellaiseen järjestykseen,\nettä sen liikenne kulkee yhteisen aikataulun mukaan, ja kaikki muu\ntoiminta sen mukaiseksi... mitä sitten? Eivät maailman maantiet eikä\nmaailmanliikenne koskaan ole taanneet maailmalle rauhaa, vaan päin\nvastoin ehkä helpottaneet sotia. Kuta helpommin ihmiset pääsevät\ntoistensa yhteyteen, sitä helpompi heidän on päästä toistensa kimppuun.\nTaistelu ja sorto ovat aina olleet suurimmat valtateiden varsilla. Kuta\nenemmän ihmiset ovat eristetyt toisistaan, sitä suurempi rauha\nvallitsee heidän välillään. Mikä se lopulta järjestää ja hallitsee\nmaailmaa? Valta ja voima, oma etu ja itsekkäisyys. Roomalaisten\nmaantiet ja Napoleonin viertotiet -- nehän syntyivät kaikki sota- ja\nsorto- ja sorron ylläpitämistarkoituksia varten. Valloitushaluhan ottaa\nhaltuunsa ja käyttää heti aseenaan kaiken, mitä ihmisnero kykenee\nsaamaan aikaan. Ihastus tähän nykyiseen maailmanmainiuteen on\nvarmaankin ennenaikainen. Ihmiskunnan onnen ehtojen uudestaluominen ei\nehkä ollenkaan tule sieltä, tästä eurooppalaisesta erinomaisuudesta,\njosta sitä odotetaan. Se luodaan ehkä jossakin aivan toisaalla, ehkä\njoidenkuiden aivan toisten aatteiden ja voimien vaikutuksesta. Jossakin\nuudessa Galileassa, jossakin erämaan kosteikossa, jollakin Himalajan\nrinteellä on ehkä sanottu se taikasana, syntynyt se aate, jonka avulla\npäästään ihmiskunnan onneen.\n\nHavahduin näistä siihen, että edessäni puolihämärässä näppäsi\nmandoliini, ja kohta alkoi tytön ääni sen säestyksellä laulaa. Se oli\nkiertelevä italialainen taiteilijapari, nähtävästi isä ja tyttö. Ne\nolivat kai köyhiä mierolaisia auringon, soiton ja taiteen kotimaasta.\nMutta mikä hioutunut vanha, korkea kulttuuri ilmenikään heidän\nesityksissään! Minkä äärettömän pitkän henkisen kehityksen taipaleen\nolikaan ihmiskunnan tunne-elämä kulkenut, ennenkuin ilon ja surun\nensimmäisestä raakalaispurkauksesta oli tultu sen taiteelliseen\ntulkintaan tälläkään tavoin! Tuossa yksinkertaisessa lemmenlaulussa,\ntulisessa ja kuitenkin puhtaassa, oli sielua, tunnetta, sopusointua...\nmitä onkaan kaikki maailman nykyinen koneellinen kulttuuri\nsaavutuksineen sen sydämen ja tunteen kulttuurin rinnalla, jonka runous\nja taide ovat aikojen kuluessa luoneet ihmisissä itsessään, heitä\nhellyttäen, hienontaen ja heidän yhteenkuuluvaisuuttaan lujittaen. Koko\nmaailmahan tuntee, iloitsee ja rakastaa samalla tavalla paljon enemmän\nkuin ajattelee ja toimii. Jos maailmanveljeyden tuhatvuotisen\nvaltakunnan toteutumisen avainta on, niin ehkä se on juuri siinä.\nSiinä, miten tunnetaan yhteisesti, ja ehkä siinäkin, miten yhteisesti\nuskotaan. Tunneveljeys, uskonveljeys, maailmanveljeys.\n\nMutta mitä minä tiedän? Ehkä on toinen yhtä hyvä kuin toinenkin. Ja\nminun puolestani saakoon kaikki olla ratkaisematta...\n\n\n\n\nII.\n\n\nOlin seuraavana aamuna toivioretkellä ylös vuoristoon. Mieleni oli heti\nherätessäni siinä vireessä, että minun on siirryttävä sinne. Oli\nsunnuntaiaamu. Matkallani ei ollut mitään erikoista määrää; tunsin vain\ntarpeen nousta sinne, jonnekin hiukan ylemmä, jollekin toiselle\ntasolle. Vaikken voikaan seurata kaikkia reippaita nuoria miehiä\n_heidän_ huipuilleen enkä niitä heidän tavallaan valloittaa, niin\nnousenhan, minkä minä jaksan. Missä ikuinen hanki loistaa kaikkein\nhäikäisevimmin, missä tuoksuu vain lumi ja avaruuksien ilma, sinne en\npääse, mutta ehkä kuitenkin niin ylös, että saan jonkin rinteen\njuurella puristaa edes pallon nuoskeaa lunta kouraani ja levätä yöni\njossakin ladossa, vastakuivattujen alppiheinien päällä. Niissä on aina\njotakin yläilmojen tuoksua, jotakin viileää pohjolaa, niinkuin\nmerenrantaheinässä on meren suolaa, jotakin luonnon temppelin pyhää\nsuitsutusta, joka tuntuu vaatteissa vielä päiviä, niinkuin pyhän savun\ntuoksu kirkonkävijöille jää muistuttamaan soitosta, laulusta, kauniista\nalttaritauluista ja mielen hartaudesta.\n\nLaakso, järvi ja koko vuoristo oli lähtiessäni vielä aamu-usvan\npeitossa. Kuului laivain vihellyksiä järveltä, mutta laivoja ei\nnäkynyt. Laitumelle ajettavan karjan kellot kilisivät, ja paimenet\nhuhusivat, mutta niitä itseään ei näkynyt. Maailmanliikenne tunnelien\nsuulla, josta sen tie kulki etelästä pohjoiseen ja päinvastoin, oli\nsekin kätkössä. Junien kulun säännöllisestä kuminasta päättäen se kello\nkyllä kävi, vaikkei näkynytkään sen heilurin liikettä.\n\nKiipesin jyrkän rinteen, satakunnan metriä ylöspäin järvilaaksosta,\ntoisen ylemmän laakson suuhun, joka oli kuin holviportti vuoriston\nlinnaan ja josta syöksyi vuoripuro laaksoon, usvan sisään, niinkuin\nmanalaiseen kurimoon. Kaupungit, kylät, kirkot, järvi ja sen rannat,\nkaikki _se_ maailma siellä oli jäänyt kuin pilven alle, tämä täällä\npilvien päällä oli kuin kokonaan toinen maailma, helottaen heleimmän\nauringon alla, niinkuin suoranaisessa kosketuksessa yläilmojen ja\ntaivaan kanssa.\n\nTie lähti suloisessa, viileässä aamun paisteessa viemään vuoripuron\nvartta, joka milloin hyrskähteli pikku nivoina puiden siimeksessä,\nmilloin vilisi tyynempänä virtana niittyjen keskitse. Vuorien rinteet\nmilloin puristuivat ahtaiksi rotkoholveiksi, milloin laajenivat kuin\nlinnanpihoiksi. Ylhäältä sulavien lumien salalähteistä ruiskahteli\nsuihkuja kuin joistakin katonpäällisistä säiliöistä, muuttuen ennen\nalastuloaan huuruviuhkoiksi, jotka ilmanhengen niitä heilauttaessa\nvoivat laajeta tihusateena kostuttamaan kokonaisia niittyjä.\n\nLaakson pohjassa loistaa kuin alttari kirkon perällä sininen jäätikkö,\nja kuin alttaritaulu sen yläpuolella valkoiset huiput.\n\nOn yht'äkkiä niin juhlallisen epätodellista kuin arkena kirkossa.\nSyntyy ajatus: kuinka eivät urut soi? kuinka kaikki tuo ei virka\nmitään? kuinka täällä _voi_ olla niin äänetöntä -- täällä, jossa voi\nkarjua ja pauhata ja jyristä, niinkuin olisi maailmanloppu tulossa?\njossa tuo puro, joka nyt lirisee puhtaana ja taivaansinenkirkkaana, voi\nryöpsähtää koko laakson täyttäväksi, savenharmaaksi tulvaksi, vieden\nmennessään kyliä ja kirkkoja? jossa tarvitaan vain pieni horjahdus\nvuoren räystäällä paisteessa torkkuvassa ilmapatsaassa -- niin purkautuu\nukkonen, jonka räjähdykset monistuvat rinteestä rinteeseen\nloppumattomana kaikuna? Kuinka kaikki nuo huiput, rinteet, metsät,\nröykkiöt _voivat_ olla niin vaiti, että jos niitä ei näkisi, ei voisi\naavistaakaan niiden olemassaoloa? Vaaniiko vuoristo jotakin?\nValmistaako se ehkä jotakin yllätystä? Purkautuuko ukkonen ennen iltaa?\nKatkeavatko pian jotkin herkät kantimet? Irtautuuko kohta kokonainen\nlumirinne haudatakseen kaikki alleen? Onko huomenna, ehkä jo ennen\niltaa, kaikki toisin?\n\nOn yhä enemmän, niinkuin tämä kaikki olisi vain haavetta. Todellinen\nmaailma on siellä jossakin näkymättömissä, kuulumattomissa syvyyksissä,\nsuuren sumumeren pohjassa, jossa meressä tämä vuorisaari ui niinkuin\nIslanti valtameressä, Atlantin ja Jäämeren vaiheilla. Siellä ovat\nkaupungit, maat, valtakunnat, koko ihmiskunta, jonka kanssa ei ole\ntarvis olla missään tekemisissä. On niinkuin joka kerta, kun astuin\npurteen ja viiletin ulkoriuttojen taa, tai kun nousin suksilleni ja\npiha-aitojen yli hiihdin tiettömään korpeen ja korvesta rannattomille\nsoille, ulkopuolelle yhteiskunnan, sen takalistoille, missä ei ole\nmitään oloja eikä suhteita eikä voi syntyäkään. Tämä tässä ei kaikessa\njättiläisvoimassaan tyrkytä mitään eikä pakota mihinkään. Ei tarvitse\nolla mitään mielipidettä mistään, ei ratkaista mitään, ei olla millään\nkannalla mistään. Ajatukset tulevat ja menevät, sattumalta, ilman\nmitään aihetta ja ilman mitään yhteyttä toistensa kanssa. Niinkuin\nlinnut oksalle ja oksalta pois -- joka kyllä liikahtaa, mutta jolle on\nyhdentekevää, mikä sitä liikautti, oliko se varpunen vai satakieli. En\ntiedä, ovatko ne omiani vai muiden. Ne ovat kuin sunnuntailentelyllä,\nomiksi iloikseen, ja tervehtävät vain ohimennessään. On suloista olla\nniiden kanssa tämmöisissä rauhallisissa, miellyttävissä suhteissa -- ne\nkun tavallisesti kiusaavat ja painavat.\n\nEi kukaan kysy, mitä uskon vai enkö usko mitään. Ei mikään omassa\nitsessäni vaadi siihen vastausta. Ja kuitenkin minä tuntisin voivani\nuskoa mihin hyvänsä, katsoa jo toteutuneeksi eilisten nuorten miesten\nhaaveetkin maailmanrauhasta, kansojen yhteenkuuluvaisuudesta,\ntuhatvuotisesta valtakunnasta -- joihin he tuskin itsekään uskoivat,\nvaikka koettivat siitä innostua.\n\nTuolla on Wildspitze. He ovat ehkä parhaillaan siellä valloittamallaan\nhuipulla tai ehkä jo, käyttäen hyväkseen aamukylmän aikaa, astelevat\nsieltä alas hauraita hankisiltoja myöten jäätiköiden kuolemankuilujen\nyli. Mitä he näkivät? Peittikö usva näköalan? Oliko koko heidän\nretkensä siis siihen nähden turha? Mutta jäihän tyydytykseksi ainakin\nse, että he tiesivät tehneensä kaiken, mikä oli heidän voimissaan.\nOlihan siinäkin. Onhan elämän suurin ilo enemmän pyrkimisessä kuin\nsaavutuksessa.\n\nOlen kävellyt itseni uuvuksiin, täytyy levähtää.\n\nEn pääse koskaan semmoisiin korkeuksiin minä, en lähimaillekaan; kun\nmuut heiluttavat hattuaan ylös avaruuteen, tallustelen minä reppu\nselässä ojan pohjaa. Eikä minulla ehkä olisikaan heidän uskoaan eikä\nheidän pyrkimisensä intoakaan, vaikka olisi heidän voimansakin. Mistä\nsen saisi siellä meillä? Kotoiset huiput ovat matalat ja näköalat\nahtaat. Siellä matelee niin usein esille kysymys: mitä kuuluu meihin\nmaailmanmeno? Mitä meillä on hyötyä siitä, olipa se millainen tahansa?\nParaneeko meidän asiamme siitä, että maailma paranee? Pitäisikö\nrakastaa ventovierasten ihmiskuntaa vain sen vuoksi, että se on\nihmiskunta? Hurmautuako siihen, että joskus, ehkä vasta tuhansien\nvuosien päästä, alkaa se tuhatvuotinen valtakunta ja parantaa kaiken?\nJoka toteuttaa kaikki haaveet siitä, mikä on oikein ja mikä totta?\n\nJa kuitenkin on haave, unelma, ainoa, joka on jotakin ja jonka vuoksi\nkannattaa elää. Ainoastaan haaveessa toteutuu kaikki. Mitä toteutuu\ntodellisuudessa? Kun ei ihmiselle ihmisenä koskaan toteudu mikään, tai\nainakin äärettömän vähän -- niin tuskinpa ihmiskunnalle ja\nmaailmallekaan? Mikä toteutuu vuorenkiipijälle? Hänessä on laaksosta\nlähtiessään tunne, että hän pääsee, joskaan ei taivaaseen, niin ainakin\nvähän lähemmäksi sitä. Mihin hän lopulta päätyy? Kuta ylemmä hän tulee,\nsitä karumman hän kohtaa. Puut pienenevät, katoavat, tulee vastaan\nvaivaiskoivu ja kanerva, sitten nurmikko, yhä surkastuneempi, sitten ei\nsitäkään, vain kiviraunio ja sen yläpuolella ikuinen lumi ja kuoleman\nkylmyys. Sen hän siis saavutti. Taivas hänen yllään ja ympärillään on\nkyllä laajemmalla alalla, mutta ei yhtään lähempänä. Todellisuuden\ntietä ei päästä edes ikuisuuden portillekaan. Ainoastaan haaveiden\nlentimin sinne todella tullaan. Sillä ainoastaan kuvittelun takana ei\nole kuolemaa ja hävitystä ja ikuista jäätä, koska haaveesta syntyy uusi\nhaave yhä ylemmä ja ylemmä kiertävänä portaana.\n\nHaaveesta ei koskaan pety, sillä kukaan ei ole nähnyt sen\ntoteutumattomuutta eikä vaadi sen toteutumista. Ainoastaan unelmiensa\ntietä on ihmiskunta pyrkinyt ja päässyt toiveittensa viimeisille\nperille. Niiden avulla se on luonut itselleen taivaansakin. Jo tuhannen\ntuhansia vuosia sitten se on kaikkein viisaimpiensa viemänä tullut\nsiihen, että sen onni ei ole ollut rakennettavissa missään muualla kuin\nsiellä -- mistä ei ole mitään ja mistä ei kukaan tiedä mitään. Se ei ole\nkoskaan todenteolla uskonut uskotteluihin maan päällä toteutuvasta\nonnesta, ei että se sille koskaan saataisiin jotenkuten järjestetyksi\ntäällä. Heidän haaveensa kansojen veljeydestä, maailmanrauhasta, siitä\nmaapallon yhteisestä aikataulustakin täytyy olla vain haavetta,\nvoidakseen olla jotakin. Eihän se tuo ihmiskunta ajan pitkään siedä\nsilmiensä edessä mitään, minkä se on rakentanut. Niin pian kuin se on\nsaavuttanut jotakin, särkee se itse omat saavutuksensa. Samalla\nvoima-aineella, millä se poraa kanavan kahden valtameren välille, tai\npuhkaisee tunnelin tieksi valtakunnasta toiseen, se räjähdyttää ne\numpeen. Se kyllästyy kuin lapsi leluihinsa, joka rakentaa hiekkaan\nkauniin kaupungin muureineen, torneineen ja linnoineen, ja juuri kun on\nsen saanut valmiiksi, pyyhkäisee sen sileäksi maan tasalle...\n\nMutta toisekseen...\n\nOlin levännyt, nousin; kuului riemuisa joiku joltakin karjamajalta,\njohon hetken päästä vastasi toinen yhtä riemuisa joltakin toiselta\nalpilta...\n\n... _kun_ ihmiskunta ei kuitenkaan henno sitä haavettaan jättää? Kun\nsen herkimmät hermot, sen runoilijat, ajattelijat, tietäjät, sitä\nlakkaamatta aavistelevat ja siihen uskovat -- kun karuimmat käytännönkin\nmiehet toimivat siinä hengessä, niin on heillä siis siitä ei vain\ntoivo, vaan näyttää välistä, kuin olisi heillä siitä varmuus. Mistä on\nheillä se varmuus? Onko sellainen onnen aika joskus ollut olemassa,\nkoska haave siitä on voinut elää ja muisto pysyä? Ellei ihmiskunta\njoskus olisi menettänyt jotakin Eedeniään, ei usko sen\ntakaisinvoittamisesta olisi voinut elää kautta vuosituhansien. Miksi se\nkuuntelee noiden onnenaavistustensa siipien salaperäistä havinaa\nhiljaisina öinä ja tyyninä, kirkkaina päivinä? Miksi se ajattelee\nonneaan aina jossakin muodossa mahdolliseksi? Selittäähän se jokaisen\nuuden keksinnön tulevaisen onnensa enteeksi ja takeeksi. Se tahtoo\nluoda sen uhallakin -- kaikki kansat sitokoot itsensä sitä varten yhteen\nköyteen niinkuin vuorillekiipeilijät, sen huippua valloittaakseen...!\nKasvaahan näiden tällaisten uskovain luku yhä.\n\nIstuskelin puron reunalla, jonka vesi oli sinisempi kuin taivas,\nlepäilin nurmikoilla, joiden nukka oli hienompi kuin salonkimaton,\nhengitin ilmaa, jossa oli mäntymetsän pihkan ja lämminneen kiviseinän\nja sulavan jäätikön yhtynyttä tuoksua...\n\nMiksen uskoisi minäkin siihen, koska kerran koko maailma uskoo? Kun\nnuoret miehet siihen innostuneina nähtävästi lisäävät sillä uskollaan\nolemisensa iloa ja matkailunsa hauskuutta, miksen minäkin soisi\nitselleni iloa ja mielenkevennystä siitä, että maailmassa kaikki on\nniin hyvin, kuin suinkin voi olla, ja että se on kehittymässä yhä\nparempaan päin. Sillä tunteella mieltäni täyttääksenihän minä\noikeastaan aina lähdenkin matkoille... päästäkseni onnellisiin ja\nihaniin maihin ja nauttiakseni kaikesta niiden kauniista. Aivan\nniinkuin ennen nuorena, kun sisäisen olemisen ja elämisen riemun\npakotuksesta nousin purteeni, jonka valkeat purjeet lepattivat\nlevottomina rannalla, ja lähdin ja laskin ulapoille vetävässä tuulessa,\nkeinuin keinumistani -- ja niin oli taivaani _siinä_ ja onneni siinä,\ntarvitsemattani odottaa sitä haudan takaa.\n\nTäytän siis nytkin sillä tunteella mieleni. Käyskentelen ensin täällä\nnäissä viileissä laaksoissa tämän ihanan kesän, siirryn syksyn tullen\nalppien yli, vietän talveni Caprissa -- maailma on luotu minun ilokseni,\nminun on lupa ottaa siltä kaikki, minkä se voi minulle antaa.\n\nTartun taas sauvaani ja lähden. Polku on poikennut laakson keskestä ja\nalkanut viedä sen toiseen laitaan, josta metsäinen loiva rinne nousee\nnousemistaan aina sinne, missä metsänraja päättyy. Olen pian\nhongikossa, viileässä pylvästössä, jonne päivä pääsee vain tihkuen\ntunkemaan latvojen läpi. Puro on jäänyt laakson toiselle puolelle,\nnäkymättömiin, kuulumattomiin. Yht'äkkiä on edessäni tienristeys, josta\ntoinen polku vie suoraan eteenpäin, toinen lähtee pyrkimään rinnettä\nylös. Siihen on puun kylkeen pantu viitta, josta luen: \"Maailman Rauhan\nMajalle.\"\n\nTästä lähtee siis tie sen miehen luo, jonka ne eilen näkivät kiikarissa\nja joka uskoo siihen, että tuhatvuotinen valtakunta jo on toteutunut\nmaan päällä?\n\nKuuluu ääniä ja askelia jostakin ylempää, ja samassa huomaan tulemassa\nalas kaksi vanhaa miestä, samat, jotka eilen olivat lähteneet tänne,\noltuaan edellisen yön meidän ravintolassamme, valkopartaisia, mutta\nvielä reippaita vanhuksia, matkapuku molemmilla yhtäläinen kuin\nsotilailla, alppiruusuja kokardeina hatussa. Hekin tunsivat minut ja me\ntervehdimme.\n\n-- Menette majalle?\n\n-- En tiedä vielä...\n\n-- Menkää, herra, menkää... maksaa vaivan... ah, hän on merkillinen\nmies, todella merkillinen!\n\nKun molemmat taisimme vain muutamia sanoja yhteistä kieltä, ei voinut\nsyntyä sen pitempää puhelua. Kysyin tietä ja kuinka kauan nousu\nkestäisi.\n\n-- Suoraan ylös... korkeintaan kolme tuntia.\n\nTie nousee nousemistaan, ja samalla metsä syvenee ja sakenee. Astun\nkuin umpiportaita, näkemättä ympärilleni, tietämättä, kuinka korkealle\nolen saapunut. Siellä täällä on käänteen päässä levähdyspaikka, milloin\npuupenkki, milloin kalliopaasi, milloin tasoitettu kanto. Jokaisen\nistumasijan edessä on puuhun naulattu taulu, johon on kirjoitettu jokin\ntervehdyslause. Eräässä on: \"Täyttäköön rintasi rakkaus ja rauhantunne\nkaikkia lähimmäisiäsi kohtaan.\" Toisessa on: \"Kaikki ihmiset tulevat\nveljiksi kerran.\" Kolmannessa: \"Humiskoon tämä honka sieluusi uskoa,\ntoivoa ja rakkautta maailmanrauhaan.\" Eräässä notkelmassa seisoo nuorta\nmetsää runko rungossa kiinni, ja siihen on pantu kuin sen ajatuksia\nilmaisemaan: \"Meitä on tässä metsässä tuhannen tuhansia puita, mutta\nmeitä ei ole tässä ainoatakaan, joka tahtoisi toisensa tuhota.\" Sen\nvieressä on toinen taulu: \"Pyrkikööt ihmiset kilpailussaan toistensa\nkanssa _ylöspäin_, aurinkoa kohti, niin kasvaa heistä kustakin solakka\nhuojuva honka.\"\n\nSitten tulee samassa metsässä toisia tauluja, joihin on kirjoitettu:\n\n\"Jollei minulla, hoikalla huojuvalla puulla, olisi suojanani tuhansia\nmuita puita, en minä pysyisi pystyssä myrskytuulen tullen.\"\n\n\"Tukekaa toisianne pelkällä olemassaolemisellanne, niinkuin mekin sillä\ntuemme toisiamme.\"\n\n\"Ei mikään toteudu, jos siihen ei usko. Kaikki toteutuu, kun siihen\nuskoo.\"\n\n\"Maailmanrauha ei toteudu, jos ei kukaan siihen usko. Sen toteutuminen\nalkaa heti, kun jokukaan siihen uskoo.\"\n\nKatselin ensin noita kirjoituksia samalla silmällä kuin niitä\naatteellis-isänmaallis-uskonnollisia mielilauselmia, joita täällä tapaa\njokaisen talon ja ravintolan seinällä. Mutta on tässä kuitenkin jotakin\nmuutakin kuin vain vanhaa, hyvää tunneherkkyyttä. Nuo lauselmat eivät\nole pelkkiä koristeita, niiden takana on kaikesta päättäen miehen oma\nhartaus ja häntä elähdyttävä aate. Hän on nähtävästi innostaja, joka\nkoettaa vaikuttaa käännytettäviinsä jo ennen, kuin tulee\nkosketuksiinkaan heidän kanssaan. Joudutan nousuani nähdäkseni, minkä\ntotuuden seuraava taulu tulee sisältämään.\n\nSiinä on kivestä veistetty allas, mihin pystyyn kohotetun paaden\nreiästä lirisee vettä, joka sitten kivien lomitse ja puunjuurien alitse\nsolisee purona polun poikki. Altaan reunalla on somasti veistetty\npuukauha. Paateen on hakattu sanat: \"Rauhan madonna lähettää sinua\nvastaan tämän veden jatkaaksesi virkistyneenä nousuasi Hänen Pyhälle\nLähteelleen.\"\n\nVirkistyn jo pelkästä siitä herttaisuudesta ja somuudesta, millä tämä\non tehty, ajateltu ja sanottu. Mikä runoilija, mikä haaveilija siellä\nasuukaan tuolla ylhäällä! Ja yhä enemmän kiinnittää mieltäni mies, joka\ntäällä erämaassa ajaa maailmanrauhan asiaa, julistaen sitä puiden ja\nkivien ja purojen välityksellä. Joku Assisin Fransiskusko?\n\nTie käy jyrkemmäksi ja sen polvekkeet lyhemmiksi. Se on kuin\nporraskäytävää haljenneiden kallioiden ja puiden lomassa. Jonkin matkan\npäässä on pengermä, niityn pyörylä, kasvaen ääriään myöten\nalppiruusuja, uhkuen niitä kuin kukkasmaljakko. Siinä on taas\nkirjoitus: \"Tulija, taita tästä ruusu ja vie se viemisiksi Pyhälle\nÄidille!\"\n\nTein, niinkuin hän pyysi. Otin uhrikukan laskeakseni sen hänen\njumalattarensa jalkojen juureen jossakin siellä, missä sen ehkä tapaan.\nMies tuolla ylhäällä näyttää todella palvelevan aatettaan uskontona.\nAnnan mieleni yhä enemmän täyttyä tunteesta, että kuljen tässä kuin\njossakin pyhässä lehdossa, olen nousemassa jollekin pyhälle vuorelle.\nVaikkei hänen jumalansa luultavasti olekaan minun jumalani, miksen\nkoettaisi omistaa sitä itselleni ainakin hetkeksi! Miksen voisi sitä\npalvella, koska hän sen suo! Sellainen taipumus yllättää usein, kun\ntulee kosketukseen välittömän tunteen tai vilpittömän uskonilmauksen\nkanssa. Kuinka helposti joutuukaan ja kuinka mielellään antautuukaan\nkreikkalaisen hengen valtaan vanhan kuvapatsaan ääressä, joka seisoo\njonkin temppeliraunion päädyn edessä, tai katolilaisen hartauteen hänen\nkirkkonsa hämäryydessä, tai vaeltaessaan toivioretkeläisten seurassa\njollekin heidän pyhälle paikalleen.\n\nLöysin rauhanmadonnan herttaisesta paikasta, metsärajan yläpuolella\nolevalta niittypengermältä, korkean, jyrkän kallioseinän alta. Se oli\nkatettuun komeroon asetettu, puusta leikattu veistos, siniviittainen,\nkeltatukkainen, ystävällisesti hymyilevä äiti, polvellaan lapsensa.\nÄiti painoi jalallaan poikki miekan, joka oli hahmoteltu käärmeeksi,\nlapsella oli olevinaan toisessa kädessään rauhan palmu, toisessa\nmaapallon kuva. Veistos oli kömpelöä, mutta harrasta tekoa. Sen edessä\noli hylly niinkuin alttari, jonka päälle asetettujen alppiruusujen ja\nmuiden pikku-uhrien joukkoon minäkin asetin omani. Alttarilla paloi\nöljytuohus himmeän lasin alla. Sen vierestä vuoriseinän alta kihelmöi\nlähde maasta.\n\nNäköala madonnan ja hänen lapsensa vihreältä niityltä on kaunis kuin\nautuaan uni, ihanuuden ja sopusoinnun, rauhan ja onnen, suurenmoisuuden\nja somuuden näyte, jonka vertaista vastavalmistunut maailma\nensimmäisenä sapattinaan tuskin lienee voinut tarjota tekijälleen.\nSiihen on levähdytetty kuin vartavasten katseltavaksi kaikki, mitä\nluonnolla, viljelyksellä, sivistyksellä yleensä on annettavana, kehitys\nautioimmasta erämaasta vanhan sivistyskeskustan täyteläisimpiin\nmuotoihin.\n\nUsma sieltä alisista maailmoista on jo aikoja sitten noussut taivaalle\nja kiteytynyt liikkumattomiksi hattaroiksi huimaavaan korkeuteen. Suuri\nsinisenvihreä alppijärvi, melkein kuin meri, heloittaa ja hehkuu\niltapäiväauringon kirkkaimmassa, pehmeimmässä valossa, ollen\npaikoitellen sileä ja tyven ja liikkumaton, paikoitellen väreillen\nsatunnaisten tuulahdusten synnyttämänä tummempana virinä. Järven\nperimmässä pohjukassa on kaupunki tehtaineen, torneineen ja valkoisine\nhuoneriveineen, joista ovat kuin vaahtopärskeitä huvilat ylempänä\nolevilla rinteillä. Järven ranta ylt'yleensä molemmin puolin on kuin\nkatkeamaton päärme pikkukaupunkeja, kylpypaikkoja, kyliä, taloja ja\nhuviloita. Rannan ja vuoriston välillä on loivasti nouseva viljelty\nkaista, missä leveämpi, missä kaitaisempi -- vainioita, hedelmä- ja\nviinitarhoja. Järven selällä risteilee laivoja rantoja pitkin ja sen\nyli rannalta rannalle. Rannoilla kiitää junia, pistäytyen tunneleihin\nja tullen niistä ulos. Siellä elää, tykkii ja toimii. Kaikki _näkyy_\ntänne, mutta ei mitään _kuulu_.\n\nMutta kaiken ympärillä kaartuvat vuoret, ensin alempana metsäiset,\nniittyiset alpit useissa kerroksissa toistensa takana, sitten niitä\nylempänä karujen, harmaanruskeiden kiviröykkiöiden maailma ja kaikkein\nylinnä ja äärimmäisenä kaikista ihanin ja samalla kolkoin: eloton\nerämaa lunta ja jäätä -- jota kaikkea rauhan madonna ja hänen lapsensa,\nkaiken tuon heistä mitään tietämättä ja välittämättä, katselevat,\nkasvoillaan muuttumaton, hymyilyyn pyrkivä, hiukan ujo ja avuton ilme.\n\nSuoraan heidän räystäspesänsä päältä nousee satoja jalkoja ylös\nkorkeuteen vuoren seinämä, päättyen keilamaiseen huippuun, päähineenään\nluminen hiippa -- osa ikuisesta alkuvuoresta, rosoinen ja rapautunut,\nikäänkuin yläilmojen itsensä veistämä jättiläiskuvapatsas. Sen ilme on\nkylmä, tunteeton ja jylhä. Se näyttää olevan välinpitämätön kaikesta,\nsatoipa tai paistoi, raivosipa hirmumyrsky sen otsan ympärillä, tai\nhivelikö suvituuli sen ohimoita. Sille on samantekevä, mitä ihmiset\nsiellä alhaalla kulttuurinsa pikkupihoilla luovat ja saavat aikaan tai\novat saamatta. Mitäpä tätä pilvenpiirtäjää jumaluutta, liikkumatonta\nBuddhaa, jonka jalat pohjaavat merienkin alle, liikuttaa mikään -- \njärjestäkööt itse asiansa, eläkööt tai kuolkoot! Mitä he ovat\nsaavuttaneet? Eikö suurin osa maailmaa yhä vieläkin, miljoonia vuosia\nvalmistumisensa jälkeen, ole suolaisten merien, hedelmättömien arojen\nja hieta-aavikkojen, rämeiden, aarniometsien ja kiviraunioiden\npeitossa? Huippu tuossa lienee nähnyt, kuinka monta kertaa lieneekään,\nlumen ja jään nousevan ja hukuttavan hänet kaulaansa myöten -- sulavan\nkyllä ja väistyvän pois, mutta tulevan taas takaisin. Se tietää ajat,\njolloin ei tästä näkynyt ainoatakaan puuta, ei ainoatakaan elävää\nolentoa, ihmistä kaikista vähimmin. Ne olivat tulleet, ehkä montakin\nkertaa, ja kadonneet, tulevat kukaties milloin, mutta varmasti,\nkatoamaan uudelleen.\n\nHuippu tuossa ei ole milloinkaan ollut missään kosketuksissa sen\nmaailman kanssa, jonka hän tuhansien vuosien kuluessa on nähnyt\nkehittyvän allaan. Eikä sillä ole nytkään sen kanssa muuta yhteistä\nkuin se, jota hänen harteillaan pesivä pyhä lintunsa korppikotka\nylläpitää laakson ja vuoriston välillä, täällä pesiessään, sieltä\nryöstäessään, täältä vaaniessaan, siellä iskiessään, sieltä hakiessaan,\ntänne tuodessaan uhrinsa hänkin -- verisen karitsan, ehkä lapsenkin,\njonka se tuolla ylhäällä raatelee ja syö. Siellä on _se_ jumaluus ja\nsiellä sen palvelijan uhrijätteet, vaalenneet luut ja kellastuneet\nkallot -- ja tuossa on rauhan madonna ja _sen_ palvelijain uhrilahjat,\nalppiruusut ja muut kukkaset. Huippu tuossa, se ei mihinkään maalliseen\neikä inhimilliseen puutu, ei tunne iloa eikä sääliä eikä osanottoa, on\nkuva ikuisten lakien laatijasta, joka ne kerran säädettyään ei itsekään\nenää voi niitä muuttaa, jota ei kukaan tunne eikä palvele, mutta jonka\nkerran peruuttamattomasti lausuma aate johtaa ja määrää iankaikkisesta\niankaikkiseen. Sille ei kukaan uhraa, mutta kuitenkin se saa uhrinsa\njokavuotisina hekatombeina kuolleita ja kaatuneita. Ja tähän, tuon\njylhän, tunteettoman jumalan jalkojen juureen on herkkätunteinen\nihminen, kuka lie, rakentanut asumuksen omalle unelmalleen, jonka\navulla hän aikoo kääntää maailmanmenon uusiin suuntiin, vakuutettuna\nsiitä, että aate on juuri tuolta ylhäältä kotoisin ja tulee\nlaskeutumaan sieltä tätä tietä alas niinkuin enkeli rusopilvessä. Onhan\nse liikuttavaa, herttaista, mutta runoilemista se on, lapsellista,\ntuota toivotonta, ainaista ihanteellisuutta ja optimismia -- itsensä\npettämistä -- mitä varten sitä on ja pitää olla, miksi siitä ei päästä,\nkun se kuitenkin on epätotta, silmien lumetta -- sillä kaiken takanahan\non kuitenkin kuolema?\n\nEi! Ovatko nyt taas _ne_ peikot kimpussani?\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Jumalan tervehdys teille! kuulin miellyttävän, soinnukkaan äänen\nsanovan jossakin takanani.\n\nEn ensin nähnyt siellä, mistä se tuli, muuta kuin harmaanruskean\nvuorenseinän. Sitten siellä liikahti, ja vuoripolun viimeiseltä\naskelmalta laskeutui minua kohti keski-ikäinen mies, yllään\nvuorenvärinen karkea munkin viitta. Hän oli avopäin, tukka tuuhea ja\npaksu, ohimoilta jo harmaantunut. Piirteet olivat hienot, otsa korkea\nja puhdas ja luottamusta herättävä. Silmät olivat rauhalliset ja\nkirkkaat ja melkein lapsellisen vilpittömät. Niiden alla ja ympärillä\nolevissa uurteissa oli merkkejä jostakin menneestä rasittuneisuudesta,\nniinkuin arpia umpeen parantuneista sielun haavoista. Ennenkuin olin\nehtinyt tarttua hänen ojennettuun käteensä, oli hän jo jollakin\nsalaperäisellä, koko olennostaan huokuvalla miellyttäväisyydellä\nvetänyt minut itseänsä lähelle. Hänen miehekäs ja luottavan luja\nkädenpuristuksensa, jonka omituisena vastakohtana oli hänen ujo,\nmelkein arka ilmeensä, voitti minut heti. Tunsin tarpeen olla yhtä\nmieltä hänen kanssaan.\n\nHäntä seurasi kintereillä suuri, hallava, verkkaisesti asteleva\npaimenkoira, heiluttaen minulle häntäänsä niinkuin vanhalle turulle;\nsen kaulassa riippui pieni puulekkeri.\n\n-- Herra on matkalla vuoristoon... onko kauaskin?\n\n-- Teki mieleni vain tavata teitä.\n\n-- Minuako? sanoi hän melkein hämillään. Olette tervetullut majalleni,\nmutta silloin täytyy teidän tyytyä lepäämään yönne heinävuoteessa.\n\n-- Juuri sitä haluaisinkin.\n\n-- Niinkö?... no sitten! hymähti hän ymmärtävästi... ja oli, kuin\nolisi siitä alkanut punoutua tuttavuuteen vievä side välillemme. -- \nSallitteko, että tarjoan teille hiukan virvoketta?\n\nHän kutsui koiran eteensä, komensi sen istumaan ja laski lekkeristä\nviiniä maljaan, jonka ojensi minulle. Tyhjennettyäni sen ja kiitettyäni\nei hän näyttänyt tietävän, mitä virkkaisi, enkä minäkään keksinyt muuta\nkuin:\n\n-- Ihana paikka tämä.\n\n-- Niin, eikö totta...\n\nMinulla oli vastustamaton halu heti päästä häntä lähelle, puheisiin\nhänen kanssaan siitä, mikä oli hänen elämänsä, mikä täytti hänen\nmielensä kaikesta siitä päättäen, mitä tänne noustessani ja tässä olin\nnähnyt, kaikesta siitä epäilystä huolimatta, mikä vielä hetki sitten\noli jäytänyt mieltäni.\n\n-- Rauhan madonna tuossa ei olisi voinut löytää parempaa levähdyspaikkaa\nmatkallansa alas maailmaan, sanoin.\n\n-- Olette hänen ystävänsä! tuli hänestä lämpimästi.\n\n-- Kukas ei sitä olisi...\n\n-- Ah, eivät kaikki vielä ole...\n\n-- Mutta toivokaamme, että he kerran siksi tulevat.\n\n-- Se on minunkin toivoni.\n\n-- Oletteko asunut kauankin täällä ylhäällä?\n\n-- Liki kymmenen vuotta.\n\n-- Ilman toveria?\n\n-- Joskus on minulla ollut joku toveri, joskus ei...\n\n-- Lienee suloista olla poissa maailmasta ja kuitenkin nähdä se noin\njalkainsa alla.\n\nHän ei vastannut suoraan, mutta hänen silmistään näin myönnytyksen ja\nsamalla mielihyvän siitä, että olin ymmärtänyt hänet.\n\n-- Maailmanrauha on kaunis ja jalo unelma, kun sen toteutumiseen vain\nvoisi uskoa.\n\n-- Mihin uskoo, se toteutuu...\n\nHän sanoi sen tyynesti, koruttomasti. Mutta siinä tavassa, millä hän\nsen sanoi, oli niinkuin kaikilla, jotka uskovat ja siitä elävät eivätkä\nkaipaa muuta eivätkä tunnusta muuta, kätkettynä itsepintainen,\njärkkymätön vakaumus: \"Koska _minä_ uskon, niin se toteutuu.\" Siinä oli\nnähtävästi koko hänen elämänsä hermo.\n\n-- Sallikaa minun! sanoi hän, nähdessään minun aikovan nostaa reppua\nselkääni. Vastustelustani huolimatta otti hän sen ja heitti omaan\nselkäänsä. -- Ei, se on minun oikeuteni... teette minulle suuren ilon\n... pahin taival on vielä jälellä.\n\nLähdimme nousemaan. Olin saattajalleni todella kiitollinen siitä, että\nhän oli vapauttanut minut vähäisestäkin kannettavastani. Sillä maa,\njota tie kulki, oli yhtä ainoata rauniota, vaivalloista louhua, jossa\nolisi ollut mahdoton päästä etenemään, ellei aina vähän väliä olisi\nollut kiviä ja paasia käännettyinä niin, että jalka voi niistä saada\ntukea. Minulla oli täysi työ astua niin, etten satuttaisi jalkaani.\nSaattajani kulki edelläni notkein askelin ja notkein vartaloin,\nvaroittaen minua pahimmista paikoista.\n\nKoko se maailma, mikä äsken oli näkynyt madonnan niitylle, oli kadonnut\njonkin harjanteen taa. Ei näkynyt muuta kuin röykkiötä röykkiön takana.\nTie kulki kerran syvänteen reunaa, jonka pohjassa oli lumirantainen\nlammikko, missä uiskenteli irtaantuneita jääpalasia ja lumilohkareita,\njotka luultavasti eivät sulaneet koskaan. Ei missään näkynyt vihreyden\nmerkkiäkään. Siellä täällä kohosi lumihuippuja lähempänä ja kauempana,\nja heti niiden alla siinteleviä jäätiköitä. Jossakin kuului veden\nlorinaa, vaikkei vettä näkynyt. Ei muuta kuin jäätä, lunta ja kiveä -- \npoissa koko se maailma, joka oli näkynyt madonnan niitylle, ja sijassa\nhuippuhirviövaltiaan niinkuin mikä vihollismielinen maailma, pakanamaa,\njossa lempeillä valloilla ei ole mitään jalansijaa. Tuli tunne,\nniinkuin olisin ollut menossa jonnekin, josta ei ole paluuta, johonkin\nkylmenemistään kylmenevään, kivettymistään kivettyvään.\n\nMihin omituiseen seutuun tuo uskova mies sittenkin on asettunut\nvaikuttamaan uskonsa toteutumisen hyväksi! Eikö rauhanaatteella ollut\nsijaa tuolla alempana? Eikö se olekaan siitä maailmasta?\n\n-- Onko vielä pitkä matka majallenne?\n\nHän oli minua hiukan edellä, pysähtyi ja odotti, ja kun saavutin hänet,\nnäin kahden harjanteen välissä ylöspäin umpinaisen ja alas etelään päin\navonaisen pikku laakson, tasaisen ja suojatun pengermän kuin\nnurkkahyllyn, jossa oli rakennus ja sen takana kuusimetsä.\n\n-- Onko tässäkin erämaassa kosteikko? Kuinka on mahdollista, että täällä\nvoi mikään kasvaa?\n\n-- Auringolle ja etelän lämpimälle ei ole mikään mahdotonta, hymähti\nhän.\n\nPaikka oli yhtä harvinainen kuin sen asukaskin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsumus oli yksi ainoa huone, muurattu rosoisista kivistä, katto\nohkaisista liuskoista. Ovi ja ikkuna antoivat etelään päin. Leveän\nräystään alla oli istuin. Edustalla oli puutarha ja joitakin\nistutuksia. Kaikille muille tahoille paitsi etelään oli suojaava\nharjanne niin laajassa kaaressa, että sen sisään mahtui kokonainen\nmetsikkö pientä tuuheaa, paikoitellen melkein katajana maassa matelevaa\nkuusikkoa, joka tuskin ulottui huoneen räystääseen. Metsän takana\nkihoava rinne oli paikoin punaisenaan, sinisenään, keltaisenaan eri\nalppikukkia, paikoin vihreänä nurmikkona, jolla käyskenteli joitakin\nlampaita ja vuohia.\n\n-- Oletteko itse kaiken tämän tänne rakentanut:\n\n-- En ole rakentanut, ainoastaan ylläpitänyt. Tämä on entinen\nmetsästysmaja, jonka sen omistaja, eräs vanha, hurskas ylimys,\nlahjoitti minulle, kun madonna ilmaisi, että tappaminen on syntiä.\n\nHän pyysi minua käymään sisään. Astuin käytävään, joka jakoi huoneen\nkahteen osaan ja jonka yllä oli vastatehdyille heinille tuoksuva\nullakko. Toisella puolella käytävää näkyi olevan saman katon alla\nkarjan olinpaikka, toisella oli suurehko tupa, jonka perällä roihusi\nrisuja ja kanervia palava takkavalkea ja jonka ainoana sisustuksena oli\npöytä ja seinään kiinnitetyt lavitsat.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSiellä odotti minua iloinen yllätys, toispäiväiset nuoret miehet,\nrauhankongressilaiset ja vuorikiipeilijät. He ottivat minut vastaan\njälleentapaamisen yhteisellä kuorotervehdyksellä. Ja isännälle huudahti\nheistä muuan:\n\n-- No, isä, olette niin tyytyväisen näköinen, kuin olisitte voittanut\nuuden opetuslapsen.\n\n-- Ah, ei ollut tarvis häntä voittaa, hän on jo madonnan ystävä niinkuin\ntekin, ystävät, sanoi erakko hilpeästi.\n\n-- Kuinka monta lienette jo voittanutkaan meitä täällä ylhäällä!\n\n-- Onhan madonna joka vuosi nähnyt heitä saapuvan yhä useampia, jotka\nuskovat ja tulevat uudestaankin häntä tervehtimään. Toivon, että tekin\ntulette vielä toiste. Hänen halvimman palvelijansa mieli olisi siitä\nkiitollinen ja hyvä.\n\nTavassa, millä hän sen sanoi, ei ollut mitään tekopyhää\nvaatimattomuutta; hän sanoi sen kyllä ujosti, mutta samalla\nkoruttomasti, kaunis, valoisa ilme haaveellisissa, tummissa silmissään.\nHän oli avannut seinäkaapin, ottanut sieltä leipää ja juustoa ja\nasettanut eteeni.\n\n-- Olkaa hyvä!\n\nHän poistui, ja me kuulimme hänen huoneen takana kutsuvan elukoitaan\nlypsettäväksi.\n\nNuorilla miehillä oli ollut onnistunut retki. He olivat olleet tänä\naamuna Wildspitzellä, ilma oli ollut tyven ja kuulakka, monen tunnin\nkävely aamupakkasessa heliseviä hankia myöten oli ollut suurenmoisen\nihana. Levättyään tässä päiväsydämen oli heillä aikomus pian lähteä\nnousemaan suojamajalle ja yöpyä sinne, ollakseen heti aamun sarastaessa\nsiellä valmiina valloittamaan Hornspitzen. He olivat herkällä,\nhilpeällä mielellä syötyään, levättyään ja nyt iltaviileän tultua\nlämmitellessään jalkapohjiaan takan ääressä.\n\nHe olivat hekin sen omituisen vaikutuksen alaisina, joka lähti tästä\nmiehestä, ja yhtä ihastuneita kuin minäkin häneen ja hänen omituiseen\ntapaansa ajaa rauhanaatetta täällä yläpuolella pilvien. Ja heillä oli\nilmeinen halu olla hänelle mieliksi, osoittaa hänelle olevansa samaa\nmieltä kuin hän, -- aivan niinkuin minullakin oli ollut heti hänet\nnähtyäni. Sellainen halu valtaa meidät usein lasten ja hyvien ihmisten\nseurassa. Se on meissä usein ilmaus siitä, mikä meissä on hienointa ja\nparasta. Eikä se aina ole pelkkää kohteliaisuutta eikä ulkokullaisuutta\neikä suosioonpyrkimisen halua -- uskomaton, epäilijä, kieltäjäkin löytää,\nsellainen tarpeen tullen, uskovan seurassa itsestään tähteitä\nlapsuutensa uskosta ja lapsuutensa aikuisista mielialoista, löytää ne\nmielihyväkseen ja hakee niiden avulla yhtymäkohtia. Sellainen\nymmärtämisen ja yhtymisen halu ei synny missä hyvänsä, se valitsee\naikoja ja paikkoja, tarviten oikeata ympäristöä ja oikeata tunnelmaa.\nJos me olisimme kohdanneet tämän miehen jossakin muualla, alhaalla\nomassa maailmassamme emmekä hänen maailmassaan täällä ylhäällä, olisi\nluultavasti jäänyt tulematta se antautuminen niihin aatteisiin ja\ntunteisiin, jotka täällä puhkesivat esiin kuin itsestään, kuin\nominamme, ilman muuta aihetta, ainoastaan pelkästä pyrkimyksestä päästä\nsopusointuun sen hengen kanssa, joka täällä vallitsi ja johon hän oli\nmeidät, ainakin minut, virittänyt valmiiksi jo ennen, kuin olimme tänne\nsaapuneetkaan.\n\n-- Te näitte hänen madonnansa ja taulunsa -- Eikö ole kovin herttaista\nsillä tavalla ilmaista uskoaan ja ajaa asiaansa! puhkesi heistä munan\nheti, kun hän oli mennyt. -- Jos emme ennen olisi olleet rauhanaatteen\nmiehiä, olisimme sitä kuitenkin nyt.\n\nSanoin, että ainoastaan hänen tähtensä tahtoisin uskoa, että hänen\nunelmansa pysyvästä maailmanrauhasta jo on toteutunut tai ainakin pian\ntulee toteutumaan.\n\n-- Miksei se toteutuisi! Miksei maailmanrauha oikeastaan olisi\nmahdollinen? tarttui heti toinen siihen kiinni. Ihmehän se olisi, mutta\nonhan nykyaika ihmeitä täynnä. Onhan aika aatteellisillakin aloilla\nmennyt niin satumaisen huimaavaa vauhtia eteenpäin, tehnyt saavutuksia,\njoita tuonnoin ei edes oltu voitu haaveilla, että voi olettaa\nmahdolliseksi melkein mitä tahansa, mikä ennen ohi pelkkää satua.\nMikseivät mieletkin muuttuisi sähkön avulla, ennakkoluulot räjähtäisi\nilmaan kuin pommeilla ammuttuina?\n\n-- Totta kai!\n\nJa yht'äkkiä oli siinä -- sillä herkkyydellä ja valmiudella, mikä on\nominaista kaikille älyllisesti valppaille, sillä helppoudella, millä\nnuorten ajatukset lehahtavat lentoon ja saapuvat päämaaliinsa yli\nkaikkien esteiden ja ennakkoluulojen, mistään todellisuudesta\nvälittämättä -- virinnyt rauhanaatteen ylistely ja keskustelu sen\ntoteutumisen mahdollisuudesta, samoin kuin maailmanliikenteestä\nja -veljeydestä eilen tuolla alhaalla. Käden käänteessä se todistettiin\nmahdolliseksi ja otettiin todistelu todeksi, ainakin sillä hetkellä.\nSävel näkyi olevan kaikille tuttu, ja kun yksi antoi äänen, yhtyivät\ntoiset.\n\n-- Mitä rauha kansojen välillä oikeastaan olisi muuta kuin hiukan\nlaajennusta siitä rauhasta, joka jo vallitsee kansojen keskuudessa!\nKoska kokonaiset ihmisryhmät, eturyhmät, puolueet, eri kansankerrokset\nratkaisevat riitansa tuomioistuimien edessä, joita ei vielä kovinkaan\nkauan sitten tunnustettu, mikseivät valtiotkin olisi siihen\nkypsyneet välisiinsä asioihin nähden? Kun kerran on saatu\naikaan _yhteiskuntajärjestys_, miksei voitaisi saada aikaan\n_maailmanjärjestystä_ samassa mielessä? Miksi kansat kävisivät\ntoistensa kimppuun, kun monia kansoja luvultaan suuremmat ihmisryhmät,\njoiden edut ovat paljoa ristiriitaisemmat kuin kansojen edut, eivät\nsitä enää tee? Ovathan suurissakin maissa, jopa maanosissakin,\nmiljoonat ihmiset jo vuosisatoja eläneet toistensa kanssa sellaisissa\nväleissä, etteivät he etujensa valvomiseksi ja oikeuksiensa\nsaavuttamiseksi ryöstä, tapa, polta eivätkä väkivaltaisesti anasta\ntoisen omaa, hänen maataan, hänen karjaansa, niinkuin silloin, kun\nlaillista olotilaa ja yhteiskuntajärjestystä ei vielä ollut olemassa.\nMiksi ei siis...?\n\nErakko tuli, tuoden minulle tuopin maitoa. Hän aikoi sanoa jotakin,\nmutta poistui ja palasi mukanaan kanervakimppu, jolla virkisti tulta\ntakassa. Niin pian kuin aurinko oli mennyt vuoren suojaan, oli tullut\nsyksyn tunnelma huoneeseen, ja elpyvä takkatuli lisäsi kodikkuutta.\n\n-- Ja kuitenkin on niiden miljoonain kesken, jotka voivat kuulua eri\nkansallisuuksiin, puhua eri kieliä, olla eri uskontoja, jopa eri\nrotujakin, olemassa monenlaisia, mitä vastakkaisimpia etuja, ja heidän\nkeskessään kuohuu kiivaita, hillittömiä intohimoja. Nämä ristiriidat\nvoivat olla saman kansan yksilöjen tai sen eri kansankerroksien kesken\naivan yhtä vaikeat sovittaa kuin eri kansojen kesken, mutta eihän niitä\nenää ajatellakaan ruveta aseiden avulla ratkaisemaan. Riitapuolet\nitsekin pitäisivät sitä mielettömyytenä. Jos kerran vuosituhansien\nkehitys on voittanut kaikki ne äärettömät vaikeudet, joita on ollut\nvoitettavana, ennenkuin verikosto on poistettu ja omankäden oikeus\nsaatu lakkautetuksi, niin tuntuuhan melkein siltä, kuin omankäden\noikeuden ja väkevämmän anastusvallan lakkaamisen kansojenkin kesken\npitäisi voida pudota meille kypsänä hedelmänä puusta.\n\n-- Perustus maailmanrauhalle on kyllä jo olemassa...\n\n-- Niinkuin Pietarin kirkko on rakennettu sille kalliolle, joka on sen\nperustus... jolle... virkkoi erakko, silmissä viaton, lapsellinen\nilme.\n\nHän oli istuutunut ovensuuhun ja kuunnellut siitä. Kaikki kääntyivät\nhäneen, ja syntyi hetken äänettömyys.\n\n-- Niin, jatkakaa vain, sanoi hän punastuen ja hiukan hämillään.\n\n-- Tehkää hyvin ja sanokaa itse...\n\n-- Minä sanoin jo...\n\n-- Tarvittaisiinhan oikeastaan varsin vähän maailmanrauhan\naikaansaamiseksi, aikoi joku, murteestaan päättäen englantilainen,\nkaunis, solakka nuorukainen. Se olisi kahden rodun asia, meidän\nanglosaksilaisen ja teidän slaavilaisen. Toinen on meren valtias,\ntoinen hallitsee jo suurta osaa maailman mannerta. Heidän etunsa ovat\nitse asiassa niin vähissä määrin ristiriitaiset, ettei niiden\nsovittamiseksi tarvita mitään sotia. Minä Englanti ja sinä Venäjä\nvoisimme vallan hyvin tehdä ikuisen rauhanliiton ja pakottaa nämä\nmuutkin kansat siihen liittymään.\n\n-- Niinkuin oikeastaan jo olemme tehneetkin, sinä Ranska kolmantena\nliitossa, sanoi venäläinen.\n\n-- Sinä Saksa yksin et kykenisi rauhaa rikkomaan, virkkoi hento, tumma,\neloisailmeinen ranskalainen, puhuen omaa kieltään, merkitsevästi lyöden\npolvelle vierustoveriaan.\n\n-- Minä Saksa olen liiaksi käytännöllinen kansa tahtoakseni sotaa teidän\nkanssanne, vaikka voisinkin sen avulla saavuttaa joitakin etuja. Me\nolemme kauppiaita, ja meidän etuihimme kuuluu, että ostajapiirimme\nostokyky pysyy heikontumatonna. Me emme tahdo työntää ketään pois, emme\nvalloittaa maita, ainoastaan täyttää tyhjän paikan, tyydyttää\nkulttuuritarpeen, silloin kun semmoinen jollakin alalla ilmenee. Me\ntulemme tavaroinemme sinne, missä niitä ei ole kotona olemassa. Kun\nmeille taataan vapaat kulkutiet...\n\n-- Jotka teillä jo on...\n\n-- Uuden Saksan todellinen edustaja ei ole junkkeri upseeri, vaan\ntohtori ja kauppamatkustaja. Kaiseri on yhtä paljon kansansa\nensimmäinen kauppamatkustaja kuin sen ensimmäinen upseeri. Hän ei\nkoskaan tule vetämään miekkaansa tupesta.\n\n-- Niin paljon kuin tuppi heilahdelleekin.\n\n-- Niin että herrat minun suhteeni voivat olla täysin levolliset.\n\n-- Olet sosialisti, siksi sanot noin.\n\n-- Minä en ole, ja sanon samaa.\n\n-- Unohdamme Itävallan ja Balkanin.\n\n-- Itävalta on rauhan paras tuki, niin kauan kuin vanha Frans Josef\nelää.\n\n-- Ja Balkanin sodat ovat aina olleet sotia takapihoilla,\nulkopalstoilla, pahankuristen pikkupoikain kahakoita. Kun melu siellä\nmilloin käy liian häiritseväksi, huudetaan riitapuolet sisään ja\ntalutetaan korvalehdestä nurkkaan.\n\n-- Maailmanrauha on siis sitä myöten valmis, naurahti joku.\n\n-- _Se_ huippu on siis valloitettu, sanoin minä.\n\nKeskustelu vilkastui, läikkyen toisesta toiseen, pysyen kuitenkin yhä\ntässä samassa. Oli niinkuin jokaisella olisi ollut tarve puoleksi\nleikillä, puoleksi todella kantaa siihen rauhan erakon eteen kortensa,\nkoettaa esittää jotakin sen aatteen toteutumisen mahdollisuuden\npuolesta, johon he yht'äkkiä olivat joutuneet innostumaan ja jota\nheidän näkyi tekevän mieli todistaa mahdolliseksi.\n\n... Siinä puhuttiin siitä, kuinka nykyisen aseellisen rauhan luoma\nolotila lopulta käy sietämättömäksi ja kestämättömäksi, siitä, kuinka\naseiden riisumisen täytyy olla aivan läheisen tulevaisuuden kysymys.\nSillä _onhan_ ajan ollen suorastaan mieletöntä, että miljaardeja\nsijoitetaan tuottamattomana, tuhoavana pääomana sotavarustuksiin, kun\nniillä, hedelmällisiin ja tuottaviin yrityksiin käytettyinä, ainakin\naineellinen maailma olisi ennen pitkää uudistettavissa. Se _on_\nsuurenmoinen aate, kaikkein suurimpia! Tulisihan suorastaan tapahtumaan\nihmeitä, jos kaivettaisiin maahan se, mikä on aiottu ammuttavaksi\nilmaan tai upotettavaksi merien pohjaan. Kaikki uudistukset\nteollisilla aloilla, joista keksijät, insinöörit, aatteen miehet,\nmaailmanparantajat uneksivat valloittaakseen maailman, helpottaakseen\nliikeyhteyttä ja käyttääkseen hyväksensä luonnonvoimia, olisivat\ntoteutetut muutamissa vuosikymmenissä. Tunneli Englannin kanavan alle,\nPariisi ja Berliini muutettu valtamerisatamiksi, Afrikan hieta-aavikot\npelloiksi! Kaikki maailman vesivoimat, meren aaltoilu, luode ja vuoksi,\nja auringon lämpö muutettu yhteisillä ponnistuksilla ja uhrauksilla\nsähkövoimaksi -- ihmiskunta heräisi eräänä aamuna siihen, että se on\ntullut pelastetuksi aineellisista huolistaan ja voi antautua tutkimaan\najattelun ja tieteen korkeimpia kysymyksiä!... Se on saavutettavissa,\nmikä tahansa on saavutettavissa, kun vain on olemassa keinot,\naineelliset apuneuvot. Ihmisajatuksen luomisvoimalla ei ole mitään\nrajoja, se voi luoda mitä hyvänsä, kun vain on millä luoda... Mikä\naavistamaton uudistus kaikilla aloilla!... Sotavarustusvarat varmaan\nriittäisivät sekä vanhuus- että työttömyys- ja sairausvakuutuksen\naikaansaamiseen... siis koko sosiaalisen kysymyksen ratkaisemiseen.\n\n-- Kuinka suuret ovat maailman vuotuiset sotavarustusmenot?\n\nJoku mainitsi huimaavan määrän miljaardeja.\n\nVoiko kukaan sanoa, kuinka paljon se on? Se on summa, jota ei enää voi\najatella todellisena, reaalisena. Se on sama kuin avaruus, äärettömyys,\nsuunnaton voima, jonka avulla voidaan saavuttaa kaikki, jonka teholla\nei ole mitään rajoja.\n\n-- Saataisiin pian luoduksi yhteishyvän vararahasto kaikkien huonojen\naikojen, tappioiden ja yllätyksien varalle. Ihminen olisi todella\nainoan todellisen vihollisensa, _luonnon_ voittaja ja sen valtias. Sen\nvoiton se olisi voittanut voittamalla itsensä, luopumalla taistelusta\nitseään vastaan.\n\n-- Sotamenot ovat luultavasti kaikkina aikoina olleet suhteellisesti\nsamat, yhtä suuret kansojen varoihin ja väkilukuun nähden. Sodankäynti,\nainainen ja melkein taukoamaton, on luultavasti ollut se salainen\nverenvuoto, joka lakkaamatta on hivuttanut ja heikontanut ihmiskuntaa\nniin, ettei se vielä tähän saakka ole jaksanut saavuttaa sitä, mihin se\npyrkii.\n\nVeri kihosi heille poskiin, silmissä välähteli.\n\n-- Sota on alkujuuri kaikkeen kurjuuteen, kaikkeen sosiaaliseen hätään,\njoka ei koskaan katoa ja joka saa epätoivoon kaikki ihmisystävät ja\nmaailmanparantajat. Jos on ollut jossakin maassa joitakin vuosikymmeniä\nkestänyt rauhan aika, on ihme nähdä, miten kaikki kasvaa ja versoo.\n\n-- Toisin sanoen: sodan haavat paranevat pian -- siis: olkoon sodat!\n\n-- Ei niin, vaan: tulee sota, joka taas lamauttaa ja hävittää kaiken.\nÄlköön näitä haavoja siis ollenkaan iskettäkö!\n\n... Entä ne tappiot, jotka sisältyvät ihmishenkien hukkaan, miljoonien\nihmiskunnan parhainten menettämiseen? Sotaa seuraa aina rodun\nhuononeminen, sanottakoon mitä hyvänsä niiden muka karaisevasta ja\nkasvattavasta voimasta. Sota tarvitsee aina parhaat ja nerokkaimmat ja\nvoimakkaimmat jo valmistuksiinsakin, syttyneenä se riistää ne\nrauhallisilta työaloilta, ja ne ne siinä myöskin ensiksi kaatuvat. Niin\nkävi Rooman sotilasvaltiossa, niin Napoleonin verilöylyjen aikana.\nRotua jatkamaan jäävät vain vähälahjaisemmat, heikot, sairaat ja\npelkurit. Kuka voi lukea ne nerot ja nerojen alut, jotka maailman\nsodissa ovat temmatut pois, ennenkuin ehtivät tehdä sen, mitä olisivat\nvoineet, ihmiskunnan edistyksen hyväksi!\n\nHe kuuntelivat toisiaan vain saadakseen itse sanan vuoroa, hyökätäkseen\naukkoon, minkä toinen jätti.\n\n-- Herbert Spencer on osoittanut, että inhimillisen kehityksen laki\nluonnonlain välttämättömyydellä päättyy rauhaan ja että täydellinen\nrauha ihmisten välillä on loogillinen ja välttämätön seuraus\nkehitysopista!\n\nHe hurmautuivat yhä enemmän sanoistaan, heidän täytyi saada toistensa\nkilvalla päästää nuorekas innostuksensa hulmuamaan viimeisimpien\njohtopäätösten liekkinä...\n\n-- Kansat eivät enää vihaa toisiaan kansoina. Sota eri maiden välillä on\npian yhtä mahdoton kuin se olisi jonkin maan eri maakuntain välillä.\nRooma, Pariisi, Lontoo, Wien ja Berliini haluavat sotia toisiaan\nvastaan yhtä vähän kuin Firenze, Venezia, Pisa, jotka muutamia\nvuosisatoja sitten vielä olivat alinomaisissa kahakoissa keskenään\neivätkä voineet ajatellakaan muita ristiriitojensa ratkaisukeinoja. On\ntuleva se päivä, jolloin me ranskalaiset, te venäläiset, italialaiset,\nenglantilaiset, saksalaiset, me kaikki kansat, voimme sulautua\nkorkeampaan yhteyteen, kadottamatta omia erikoispiirteitämme ja\nyksilöllisyyttämme. On syntyvä järjestö, joka yhdistää kaikki maailman\nparhaat, on syntyvä _maailmanaivot_, jotka ajatellen kaikkien puolesta,\nyhdessä kaikkien kanssa, asettavat valtiollisen, kansallisen ja\nyhteiskunnallisen sekasorron sijaan järkevän ja objektiivisen\nälyllisyyden perusteet. Sen lainsäädännän sijaan, joka tähän saakka on\nsyntynyt kanuunankuulain, pommien, miinain ja panssarilaivojen turvin,\non tuleva sovinto-oikeus, suuri kansainvälinen senaatti, joka\nEuroopalle, koko maailmalle on oleva se, mitä eri kansoille heidän\nparlamenttinsa, valtiopäivänsä ja edustajakamarinsa. Sen aikaansaaminen\non kaiken ratkaisu. Se on riistävä lopullisen sananvallan vallalta ja\nväkivallalta.\n\nUskalsin huomauttaa, että varustukset yhä vain kasvavat, että\nsanomalehdet ovat koko kesän lietsoneet sotaa... tuskinpa vain aseet\nkoskaan luovuttavat valtaansa... Mutta ei kukaan heistä minua kuullut.\nJa oikeastaan oli minullekin mieluista tempautua mukaan.\n\n-- Ette luule, että sellainen tuomioistuin voisi koskaan syntyä? Minä\nolen varma siitä, että se syntyy; niin pian kuin se huomataan\ntarpeelliseksi, se syntyy. Onhan se oikeus sitä paitsi jo istunut.\nOnhan jo vedottu siihen, onhan sen tuomiovalta jo eräissä asioissa\ntunnustettu, ja onhan se saanut ainakin joitakin sotia jo estetyksi...\nSen aikaansaaminen tietysti vaatii suuria ponnistuksia, agitatsionia,\non perustettava oppituoleja... jos ei muu auta, niin ryhdyttäköön\n_sotaan_ sen puolesta...\n\n-- Eihän toki...\n\n-- Mutta onhan ollut uskonsotia, onhan sodittu suurten aatteiden\npuolesta, orjain vapauttamisen puolesta, jotka ovat kristillisiä\naatteita... Entä rauhanystäväin toiminta yli koko maailman...\nrauhanyhdistykset, rauhankongressit...\n\n-- Näin me puhumme, ettekä te, isä, sano mitään.\n\nErakko oli istunut ja kuunnellut kaikkea tätä ovensuussa penkin päässä.\nSiinä hän johti mieleeni muiston vanhan kansan vaatimattomasta\nsydänmaan isännästä, joka nuorten vieraidensa istuessa ja pitäessä\npuhetta perällä itse pysytteli pihtipielen tuolilla. Tietystikin hän\noli nämä asiat ajatellut syvemmin ja perinpohjaisemmin kuin ne, jotka\nsiinä puhuivat. Se, mikä meille oli hetken keskusteluaine, oli hänelle\nhengen asia, koko elämän sisällys. Mutta ilme hänen kasvoillaan oli\nniin kiinteä, kuin kaikki olisi ollut hänelle uutta, niinkuin hän vasta\nnyt ensi kerran olisi näitä kuullut. Vai oliko se vain ilmausta siitä,\nettä hän iloitsi saadessaan vastakaikua omille mielipiteilleen?\n\nTuon tuostakin hän vaihtoi paikkaa, aiheettomasti, niinkuin olisi\ntahtonut saada sanotuksi jotakin, mutta ei rohjennut.\n\n-- Näin me puhumme ettekä te, isä, sano mitään, sanoin uudelleen. -- \nKuinka te ajattelette sen kaiken toteutettavaksi?\n\n-- Täytyy vain uskoa, ja täytyy rukoilla madonnalta, että se toteutuisi,\nniin se toteutuu.\n\nSe tuli hänen kaikkein sisimmästään, oli vilpitön ja välitön purkaus.\n\n-- Tahdotteko sillä sanoa, isä, että rauhanaate voi toteutua vasta\nsitten, kun vaatimus siitä on muuttunut meissä uskonnolliseksi\nvelvoitukseksi?\n\n-- Sitä minä juuri -- ja että kaikkien kirkkojen on tultava rauhan\ntemppeleiksi -- jokaisessa kirkossa tulee olla alttari rauhan madonnalle\n-- vasta sitten, kun kaikissa kirkoissa rukoillaan ja saarnataan, että\ntuhatvuotinen rauhan valtakunta tulkoon... koska kristinusko sen\nvaatii... siksi, että...\n\nHänen sanansa tulivat työnnähdellen. Hän ei nähtävästi ollut tottunut\npitemmältä puhumaan, hän koetti vaieta, mutta ei kuitenkaan voinut,\nsanat pakottautuivat sittenkin tulemaan.\n\n-- ... koska se on jo siihen menossa... sillä se on Kristuksen käsky\n... ja jollei sitä rukoilla madonnalta ja sytytetä hänelle kynttilöitä\n-- sillä yhdenvertaisuus ja veljeys ja vapaus ja rauhanaate, kaikki se\non tähän saakka jäänyt toteutumatta, koska se ei ole ollut Jumalasta\neikä sitä ole ajettu Jumalan avulla eikä hänen tähtensä...\n\nMinusta näytti, että hän ikäänkuin odotti hyväksymistä ja ymmärtämystä\nsille, mitä oli sanonut... että hän ehkä koko ajan vain oli odottanut\ntilaisuutta saadakseen sen sanotuksi. Silmänräpäyksen ajan oli hänen\nkasvoillaan odottava jännitys. Sitten tuli hänen huulilleen -- niin\nainakin minusta näytti -- hämillinen hymy ja kasvoille pettymyksen ilme,\njota hän turhaan koetti peittää. Ollen kuin muistavinaan jotakin hän\npoistui.\n\nOlisin suonut hänelle sen ilon, jota hän ehkä oli odottanut. Herkät\nnuoret miehet ehkä myöskin olivat huomanneet jotakin samaa. Syntyi\nhetken hämillinen äänettömyys. Oli yht'äkkiä jouduttu toinen toiselle\ntasolle, menetetty yhtymäkohta, vaikka asia oli yhteinen. Oli tahdottu\ntuottaa hänelle iloa ja ehkä oli tuotettukin. Mutta juuri kun hän ehkä\noli luullut olevansa täydellisten hengenheimolaistensa seurassa, ei hän\ntavannutkaan vastakaikua sille, mikä hänestä oli kaiken ydin.\n\nEnhän ollut hänen kannallaan, mutta minusta oli, niinkuin nuorten\nmiesten äskeinen innostus olisi ollut onttoa touhua sen rinnalla, miten\nerakko ajatteli aatteen toteutettavaksi. Se oli heillä kuin jotakin\npintapuolista, avutonta hyvän asian harrastamista, niinkuin maailma\nusein hyvää harrastaa, pikemmin ylimalkaista aatteellista urheilua kuin\ntotista, syvää teon otetta. Hänelle oli asia _niin_ suuri, _sen_\narvoinen ja painoinen, että se oli toteutettavissa _ainoastaan_ uutena\nuskontona, uusien jumalien avulla, jotka ihmiskunnan oli omaksuttava,\njos mieli syntyä maassa rauhan ja ihmisille hyvän tahdon. Hänen\npäämaalinsa saavuttamiseksi eivät riittäneet mitkään tavalliset\nmaailmanparantajat, ei poliitikot, ei reformaattorit, hänen asiansa\nedellytti apostoleita, profeettoja, ihmiskunnan uskon uudistajia, ehkä\nmarttyyrejäkin. Hänen aatettaan ei ollut ajettava _asiana_, niinkuin\naatteita tavallisesti ajetaan; sitä oli julistettava kansoille kuin\nevankeliumia pakanoille. Se oli hänelle Jumalan oma asia.\n\nOlinko ymmärtänyt hänet oikein? Olin varma siitä, että olin.\n\nSe oli nähtävästi jossakin määrin selvinnyt nuorille miehillekin.\n\n-- Miksi ei kukaan sanonut hänelle mitään myötätuntoista? sanoi heistä\njoku.\n\n-- Tahtoisin, että minulla olisi hänen uskonsa, voidakseni ilahuttaa\nhänen mieltänsä sanomalla sen hänelle.\n\n-- Sanokaa se hänelle siitä huolimatta!\n\nOpas tuli ja ilmoitti, että oli lähdettävä, jos mieli ehtiä ennen\npimeän tuloa suojamajalle, mistä jäätikkövaellus ylös Hornspitzelle\naamulla varhain oli alkava. Nuoret miehet alkoivat järjestää lähtöään,\nsolmita kengänpaulojaan, sitoa reppujaan. Tultuaan valmiiksi heittivät\nhe taakat selkäänsä, tarttuivat sauvoihinsa ja menivät ulos. Erakko oli\npuutarhassaan alppiruusupensaidensa keskessä. Heleänpunaiset kukat\npitkissä varsissaan ulottuivat häntä melkein polviin. Hän seisoi siinä\nkehystettynä kahden kallion aukkoon, josta ilman mitään ylimenoa\navautui laakso ja järvi ja kaikki se maailma siellä hennossa,\npehmoisessa iltavalaistuksessa. Hän tuli, kädessään kimppu\nalppiruusuja, joista hän hyvästiksi ojensi yhden kullekin lähtevistä,\nvirkkaen kuin usein kerratun toivotuksen:\n\n-- Muistoksi rauhan madonnan puutarhasta.\n\nSilloin heistä yksi, ranskalainen, keksi sen. Ottaen lakin päästään\nirroitti hän sen lieren ympärille kiinnitetyn kiehkuran valkoisia\nedelweisseja. Ymmärtäen heti hänen tarkoituksensa tekivät hänen\ntoverinsa samoin.\n\n-- Isä, sanoi hän. Nämä kukat ovat kalleinta ja rakkainta, mitä meillä\ntällä hetkellä on. Olemme ne poimineet, joskus ehkä hiukan henkemme\nkaupallakin, jyrkänteiden teiden rinteiltä ja kuilujen partailta,\nviedäksemme ne mikä morsiamelleen, mikä siskolleen, mikä nuorelle\nvaimolleen. Pyydämme teitä ottamaan ne meiltä muistoksi muutamista\ntäällä viettämistämme mitä mieluisimmista hetkistä ja laskemaan ne\nvaatimattomana uhriantina rauhan madonnan alttarille.\n\n-- Te uskotte häneen?\n\n-- Uskomme, joskin ehkä hiukan toisella tavalla kuin te, isä.\n\n-- Rauhan madonna ei ole koskaan saanut lahjaa, joka olisi ilahuttanut\nhänen mieltään enemmän kuin nämä.\n\nJa liikutettuna hän puristi jokaisen kättä vastaanottaessaan jokaiselta\nhänen lahjansa. Se oli hieno, miellyttävä kohtaus, joita voi syntyä\nvain hienojen, sivistyneiden, hyvien ihmisten välillä. Olisin tahtonut,\nettä hurraa olisi kajahtanut heidän jälkeensä ja liinat liehuneet\nheille hyvästiksi.\n\nHe menivät. Erakko seurasi heitä näyttääkseen heille tien pään. Jäin\nistumaan penkille majan ulkopuolelle.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nHeidän innostuksellaan -- oliko sillä oikeastaan totisempaa pohjaa?\nEivätkö he -- ja enkö minäkin, niinkuin niin monta kertaa ennenkin\nelämässäni -- emmekö olleet tempautuneet mukaan semmoiseen, joka vain on\ntuulen touhua, joka kyllä liehuttaa lippuja, mutta ei pyöritä rattaita?\nSillä eihän se semmoinen koskaan toteudu. Ei ihmiskunta ole koskaan\ntodenteolla tahtonut rauhaa. Se ei ole päässyt siihen siksi, että se ei\nole siihen pyrkinyt. Pyrkineekö koskaan? Lieneekö ihmisluonnossa siihen\nedes mitään edellytyksiäkään? Jos päästäisiin rauhan tilaan,\npyrittäisiin siitä luultavasti piankin pois. Mitä varten siihen sitten\nantautua pelkän myötäsoinnun saavuttamiseksi niiden kanssa, joiden\nseuraan sattumalta joutuu? Eihän sen aatteen toteutumisen aika ole\nvielä alullakaan. Eihän se ole vielä periaatteessakaan tunnustettu.\nSodalla, sillähän ne vasta on profeettansa ja apostolinsa, jos millä.\nKuinka monta _pyhää_ sotaa lieneekään sodittu? Jos mikään aikojen\nalusta on ollut ja yhä on uskontoa, valtioiden ja kansain, niin totta\nsota -- juuri _se_ on uskontoa. Huomenna nuo nuoret miehetkin ehkä ovat\nsen vaikutuksen alaisina, valmiit uhraamaan ei vain kukkakimppujaan,\nvaan oman henkensäkin sodan jumalan alttarille.\n\nHeidän rauhaninnostuksensa tuskin oli muuta kuin jotakin ajan\ntunnelmaa, heille mieluisaa tunnelmaa, henkisen huumautumisen\ntyydyttämisen tarvetta. Täytyihän pukeutua johonkin muotoon, päästä\njollakin tavalla purkautumaan sen mielennousun, joka aina niin helposti\nsyntyy näin ylhäällä, kun on poissa kosketuksista todellisuuden kanssa,\nnäin kaukana siitä, mikä on -- kun maailman siellä alhaalla voi kuvitella\nmillaiseksi haluaa. Tänne ei kuulu sieltä mitään sen omaa ääntä, täällä\nsoi meille vain se sävel, mikä meissä itsessämme syntyy.\n\nMutta taaskin, vielä kerran -- miksei se saisi sitä tehdä, jos siitä on\nmielelle ylennystä? Miksemme saisi haltioitua siitä -- niinkuin\nrunoudesta, taiteesta, aatteista -- jos meillä on siihen tarve, ja herätä\nvasta huomenna todellisuuteen, jos meidän täytyy? On ehkä niitä\nonnellisia, jotka eivät koskaan herää, jotka aina elävät unelmissaan,\ntehden niistä itselleen todellisuuden.\n\nTuo erakko -- häntä ei ainakaan mikään maailmassa voisi herättää siihen\ntodellisuuteen, että hänen aatteensa on vain haavetta. Hän on niitä,\njotka, kerran saatuaan uskon, eivät siitä koskaan luovu eivätkä siitä\npety. Heidän uskonsa sisällys ehkä joskus vaihtuu, mutta tuskin koskaan\nkatoo heiltä itse usko. Joka kerran uskoo, että on olemassa vanhurskas,\noikeamielinen Jumala, hän ei koskaan tule siihen, että häntä ei ole,\nvaikka maailmanmeno kuinka usein osoittaisi toista. Vaikka mitkä\ntapahtumat tahansa todistaisivat hänelle, että esimerkiksi rauhanaate\non pilvilinna, ei se hänelle merkitsisi mitään. Sillä mikä uskovalle ei\ntoteudu tänään, sen hän uskoo voivan toteutua huomenna. Jos sota syttyy\nhuomenna, on se hänelle viimeinen sota. Jollei sekään ole viimeinen,\nniin on se viimeisen edellinen. _Hänen_ silmänsä jos eivät sitä näe,\nniin näkevät _toisten_. Hän astuu aina askeleen edelle ja uskoo aina\nlopulta siihen, mihin tahtoo uskoa, viitaten kaikkia tänäisen\ntodellisuuden todistuksia vastaan tulevaisuuden huomenen\nmahdollisuuteen. Toteutumisen mahdollisuus ja toivo on hänelle\ntoteutuminen.\n\nHän tuli, koko olentonsa kuin säteillen ystävällisyyttä,\nhyväntahtoisuutta ja mielihyvää.\n\n-- En koskaan ole täällä kuullut niin kaunista puhetta. He ovat, nuo\ntuollaiset nuoret, jotka sen kerran toteuttavat. Jos sota joskus\nsyttyisi, ei heistä kukaan menisi.\n\n-- Mihin te sen varmuutenne perustatte?\n\n-- Koska heidän poskensa niin hehkuivat ja heidän silmänsä paloivat.\n\nSiihen semmoiseen ihmistuntemiseen hän perusti heihin nähden uskonsa ja\nvakaumuksensa maailmanrauhasta. Voiko mikään usko ja vakaumus olla\nheikommalla asiallisella pohjalla? Ja kuitenkin hänen yksinkertainen\nuskonsa maailmanrauhaan oli minulle vakuuttavampi kuin kaikki nuorten\nmiesten todistelut. Oli niinkuin minä, jos sen joskus voisin omistaa,\nen tulisi omistamaan sitä heidän järjellään, vaan hänen tunteessaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän osoitti minulle yösijan ullakolla, jonka toinen puoli oli\nheinävajana, toisessa oli kaksi lattiavuodetta, kumpikin nurkassaan,\nniiden päällä karkea hursti. Toinen on vieraan vuode, toinen hänen\nomansa. Niin pian kuin oli saanut elukkansa ruokituksi, sanoi hän\ntulevansa -- ellei häiritsisi.\n\nHeinävuoteelle ojentuessani oli yht'äkkiä, niinkuin olisin ollut\nkotimaassa, vanhan tuttavani luona, hänen torpassaan, sen tallin\nylisillä. Minulla oli aikoinaan ollut siellä eräällä kaukaisella\nsydänmaalla ystävä, hengenheimolainen, vaikk'emme olleet yhtä mieltä\njuuri missään asiassa, tavallaan erakko hänkin. Olin usein hänen\nluonaan metsästämässä ja kalastamassa. Meillä oli yhtymäkohtia vain\nmuutamissa asioissa, mutta me viihdyimme kuitenkin toistemme seurassa\nhyvin. Hän oli uskovainen, minä en ollut. Mutta meillä oli jokin\nyhteinen pohja, en tiedä oikein mikä. Ehkä vain se, että kunnioitimme\ntoistemme vilpittömyyttä. Ehkä hänen puoleltaan myöskin se, että hän\noli vakuutettu siitä, että minä kerran omaksun hänen uskonsa. Tuon\ntuostakin hän toisti: \"Sinä puhut nyt niin, mutta odotahan, kyllä sinä\nvielä kerran.\" Ehkä minun puoleltani se, että hänellä oli jotakin, jota\nminulla ei ollut -- valonsa yössä, johtolankansa, jota kaipasin, iloiten,\nkun olin löytänyt ne edes toisella. Ehkä hän oli huomannut, että tulin\nhänen luokseen varsinkin silloin, kun olin henkisesti hajallani.\nHartaalla, tyytyväisellä olennollaan hän sai minut aina yhdistetyksi\nitseeni. Kun näin, kuinka lujasti hän oli valanut olentonsa siitä, mikä\nhänessä oli parasta, koetin minäkin tehdä samoin siitä, mitä minussa\noli. Hänen järkisyynsä eivät minuun koskaan vaikuttaneet, ainoastaan se\njärkähtämätön voima, mikä oli hänen tunteessaan ja uskossaan. Mutta kun\njoku koetti kumota hänen mielipiteitään, olin valmis puolustamaan niitä\nominani hänen järkisyillään ja omilla keksimilläni uusillakin.\nPuolustin hänen uskoaan, vaikkei se ollut minun. Olisin ollut valmis\nuskomaan kaikkeen, mihin hän uskoi. Kun hän koetti todistaa,\nepäonnistui hän aina. Mutta kun hän hurmautuneena huudahti, viitaten\njohonkin kauniiseen tai suureen tai ylevään: \"Kas, tuossa on Jumala...\netkö näe häntä -- tuossa pilvessä -- tuon tuulen huminassa -- tuossa tuon\noikeuden voitossa... hän puhuu meille kaikkialla, hän on kaikkialla\nläsnä! On ihanaa uskoa... soisin sinullekin sen ilon!\" -- niin minua\nlämmitti hänen lämpönsä ja sähkötti hänen silmiensä tuli, ja minä\nolisin tahtonut itse olla samanlainen. Uskovaisten, innostuvien\nseurassa on minulla aina ollut viihdykästä. Heidän sielunsa lämpö\nlämmittää minua.\n\nSiellä hänen ullakollaan me usein kesäöinä puhelimme päivän nousuun.\nLehmät märehtivät. Lampaiden kellot kilahtelivat tarha-aidan kupeelta.\nKoira tuli näin ja kiertyi jalkapohjiini. Hän itse liikkui siellä\nniinkuin erakko nyt tuolla.\n\nTaas tuli minulle se sama, mikä niin usein tämän päivän kuluessa, se,\nmitä oikeastaan olin lähtenyt hakemaan täältä yläpuolelta pilvien.\nKaikki täällä vei siihen, nuorten miesten innostus, erakko, hänen\nmadonnansa. Tahdon vaikka vain suotta aikojaan uskoa, että tämä maailma\non paras mahdollinen, että suuret, jalot aatteet sitä hallitsevat, että\nse menee yhä eteenpäin, voimistuen, hienontuen, kehittyen uusien\nihmisystävällisten yritysten, uusien keksintöjen avulla ennen\naavistamatonta tulevaisuutta kohti, ei vain aineellisella, vaan myöskin\nhengen hienostumisen alalla. Sen kehityksen loppupäänä täytyy olla\nmaailmanrauha. Vasta se toteuttaa kristinopin sisimmän aatteen. Ilman\nsitä on turhaa puhua mistään lopullisista kristillisistä saavutuksista.\nSe on korkealla, mutta jos sinne ei päästä, ei ole päästy mihinkään,\nvaan kaikki jää puolinaiseksi. Pessimismin aika on ohitse, samoin karun\nkritiikin ja ivan. Tämä alkanut vuosisata on oleva Tolstoin aatteiden,\nPunaisen ristin, Haagin sovinto-oikeuden -- ja semmoisten.\n\nNuo tuollaiset nuoret miehet, ne ovat ehkä sittenkin tämän vuosisadan\noikeat edustajat. Heidän innostuksensa on ilmausta sen sisimmästä.\nOlkoon, että se on vaahtoa, mutta vaahto ei synny itsestään. Sen\nsynnyttää ajan tuulen aiheuttama aaltoilu ihmismielissä. Se on se, joka\nnostaa sen.\n\nEihän koskaan tiedä, mikä salaperäinen, kansoissa kätkeytynyt voima\nsiitä vielä voi purkautua. Niin vähän nykyaikainen kuin tuon miehen\nusko onkin, voipi se vallata liikkeeksi kehittyen, yhtyen\nsosialistisiin aatteisiin, maailman mielet. Jos kerran entisaikoina on\nvoitu huumautua semmoisiin ihanteellisiin yrityksiin kuin ristiretkiin\nja uskonsotiin, joita paljasjalkamunkit ovat panneet alulle, miksei\nsama ilmiö voisi vieläkin uudistua! Ja toisaalta kaikki marttyyrit -- \nmiksei voisi ajatella, että rauhanaatekin saattaa muuttua voimaksi,\njota ei mikään voi vastustaa, joka synnyttää sen puolesta uhrautuvia\nsemmoiset määrät, että heitä on mahdoton kaikkia sulkea vankiloihin tai\najaa maanpakoon tai ottaa hengiltä heidän rauhallisen vastarintansa\nvuoksi?\n\nTuollainen erakko -- keskiajan pyhimys uudessa hahmossa -- anna hänen\nuskostaan kehittyä uskontokunnan, järjestyneen veljeskunnan, joka saa\nomattunnot haltuunsa ja alkaa johtaa niitä -- kuinka herkät sellaisille\nvaikutuksille mielet ovat, sen näki vanhoista herroista, jotka tulivat\nvastaan, sen näki noista nuorista miehistä, sen tunnen itsestäni.\nTuskin kukaan täältä lähtenee saamatta siitä jotakin vaikutusta. Se\non läheisessä yhteydessä koko nykyisen hengensuunnan kanssa...\nkansainvälisyyden, hengen aatteiden ja käytännöllisen elämän aatteiden\nkanssa. Ne, jotka ovat vähänkin valmistuneet sille aatteelle -- mikä\nmainio paikka tämä sen aatteen ajamiselle tunteiden tietä! Täällä ovat\nihmiset vastaanottavia, noin takkavalkean ääressä. Kaikkein\nerilaisimmat yhdistää täällä sama mieliala -- syntyy hartaus, niinkuin\nolisi oltu samassa jumalanpalveluksessa. Semmoisina hetkinä kylväytyvät\nsiemenet, joista ei tiedä, mitä ne itävät ja heilimöivät. Täällä kaikki\nainakin _koettavat_, ainakin hetkeksi, asettua hänen kannalleen.\n\nMutta tällaisia rauhanaatteen korkeuksia, joissa uhrataan rauhan\njumalalle ja häntä palvellaan, voi syntyä missä tahansa muuallakin,\nvaikka suurkaupunkien keskellä.\n\nTuskin missään kirkossa vielä on totisesti saarnattu rauhanaatetta.\nEhkä yleisin rakkaudenopin sanoin, mutta ei koskaan erityisoppina,\naseidenriisumisvaatimuksena. Mutta ajatellaan, että sitä alettaisiin\nyhä enemmän julistaa, että se tulisi saarnojen tekstiksi ja\njumalanpalveluksen sisällöksi, että pakotettaisiin esiin se puoli\nKristuksen opista, saataisiin _siitä_ uskontunnustus! Hän sanoi oikein:\nyhdenvertaisuus ja veljeys ja rauhanaate ovat tähän saakka jääneet\ntoteutumatta, koska niitä ei ole ajettu Jumalan asiana.\n\nUskon asiaksi sen on tultava, jos mieli... Mikä suunnaton uskon\nuudistus ja uskon puhdistus, jos niin tapahtuisi!\n\nKirkon tuleva, suuri tehtävä kautta koko maapallon: kaikki kansat\nkristityiksi, kaikki kristityt rauhanuskoisiksi!\n\nTuo yksinkertainen mies täällä toimii jo siinä hengessä.\n\nMinulle tuli vastustamaton halu tulla häntä lähemmä. Olisi ennen\nkaikkea tehnyt mieleni saada tietää, millä tavalla hän oli saanut tuon\nuskonsa... mitä ihmeellisiä teitä hän oli siihen tullut... kuinka hän\noli tullut asettuneeksi tänne sitä harjoittamaan... mikä oli hänen\nentisyytensä... mitä mieskohtaisesti elettyä oli sen takana, mihin hän\noli antautunut.\n\nHän tuli, ja minä kysyin sen häneltä heti.\n\n-- Mistä olette saanut tuon ihmeellisen uskonne?\n\n-- Onko se teistä niin ihmeellinen?\n\nSanoin, että hänen uskontonsa vakuutti minua rauhanaatteen\ntoteutumisesta enemmän kuin kaikki todistukset, joita olin siitä\nkuullut.\n\n-- Madonna ilmaisi minulle, että kaikki tappaminen on syntiä.\n\n-- Kertokaa minulle, kuinka hän sen teille ilmaisi!\n\nHän kertoi minulle, ventovieraalle, kääntymisensä, vuoteen laidalla\nistuen, luonnollisesti, ilman hetkenkään epäilystä, etten sitä\nymmärtäisi, vailla sitä olevaisuutta, jonka usein tapaa uskovissa: et\nsinä tätä käsitä, ei tästä maksa vaivaa sinulle puhua. Samalla tavalla\noli hän nähtävästi kertonut sen monelle muullekin, siitä päättäen, että\nsanottava jo näytti kiteytyneen kuin varmaan muotoon.\n\nHän oli ennen ollut innokas metsästäjä. Hänen suurin intohimonsa oli\nollut huviksensa tappaminen, nautinto siitä sitä suurempi, kuta\nihanampi oli ympäristö, jossa se tapahtui. Isäntänsä seuralaisena hän\noli metsästellyt kaikissa maissa, kaatanut kaikenlaista riistaa. Hän\noli paljon nähnyt ja kokenut maailmaa, kyllästynyt siihen ja sen\ntouhuun ja lopulta pyrkinyt siitä pois. Herttua oli tehnyt hänestä\nnäillä alpeilla omistamiensa metsien ja laajojen metsästysmaiden\nhoitajan ja vartijan. Joka vuosi saapui herttuan tuttavia tänne\nsuurille metsästyksille. Koko seudun väestö oli palkattu ajamaan\nkauriita väijytyspaikkoja kohti, joissa metsästäjät odottivat\nsaalistaan. Riistaa kaatuu suunnattomat määrät, kymmenet miehet\nkantavat sitä yhtä mittaa laaksoon myötäväksi tai pois kuljetettavaksi\nherrojen linnoihin. Eräs väijymäpaikka on sillä pengermällä, missä nyt\non madonnan alttari. Siihen kauriit alhaalta tullen pysähtyivät\nhuoahtaakseen siinä, ennenkuin lähtevät lopulliselle pakoretkelleen\nylös jäätikköalueelle, minne niitä on mahdoton seurata. Jos ne siitä\npelastuvat, ovat ne turvassa. Ylempänä ei ole enää solia, joissa niitä\nvoisi väijyä.\n\n-- Oli jo ilta, vähää ennen angeluskellojen aikaa, jolloin ajon oli\npäättyminen ja jonka jälkeen ei kukaan enää saanut ampua. Oli viimeinen\nmetsästyspäivä. Kun iltakellot alkavat soida laaksossa, silloin minun\non puhallettava merkki, jonka toistaa toinen torvimies toisella alpilla\nja sitten kolmas ja neljäs, ja niin kulkee soitto yli koko rintaman, ja\nrauha on julistettu siksi vuodeksi. Iltakellot alkavat soida. Vien\ntorven huulilleni, puhaltaakseni päättäjäissävelen. Silloin tömähtää\nvuori, ja keskellä pengermää seisoo nuori kauris, emästään eksynyt,\nkuulostellen sitä ja varovasti äännähtäen. Minulta putosi torvi\nkantimeensa ja pyssyn perä lensi poskelle. Vuona oli yhdellä laukalla\nsen röykkiön päällä, jonka alla nyt on madonnan alttari. Laukaisin,\nmutta en osannut kuolettavasti. Maassa oli verimerkkejä. Seurasin niitä\npimeään saakka saavuttamatta haavoittamaani. Yöllä ilmestyi minulle\nmadonna unessa ja sanoi: -- \"Sinä olet tehnyt murhan. Eläimen henki on\nyhtä pyhä kuin ihmisen henki.\" Etsin monta päivää haavoitettua. Tapasin\nsen pengermältä, erään kalliojyrkän alta, jonne se oli päässyt\nlaskeutumaan, mutta ei siitä enää nousemaan pois. Sen toinen etujalka\noli poikki. Se oli kuollut nälkään, syötyään kaiken vihreän ja\njärsittyään maasta kanervan juuretkin.\n\n-- Ilmoitin herttualle, etten enää voi olla hänen metsästäjänsä. Hän\nkysyi, miksen. Minä sanoin, että se on synti. Kuinka synti? hän kysyi.\nMinä kerroin, mitä madonna oli ilmaissut minulle unessa. Herttua oli\nvanha ja hurskas mies. Hän sanoi, että siellä, missä madonna on\nilmestynyt ja käskenyt jotakin, siellä häntä on toteltava. Sen jälkeen\ntäällä ei ole ammuttu, ei koko siinä vuoristossa, jonka herttua\nomistaa. Hän pyysi minua jäämään tänne ja vartioimaan, ettei täällä\nenää koskaan ammuttaisi. Olen vartioinut täällä kauriita kohta kymmenen\nvuotta. Ne ovat niin kesyttyneet, että öisin tulevat syömään haasialta,\njoka on tämän huoneen takana. Ajattelin, että madonnan tarkoitus oli\nollut vielä suurempi, että hänen oikea tarkoituksensa oli sanoa: koska\nihminen ei saa tappaa eläimiä, saa hän vielä vähemmän tappaa toisia\nihmisiä.\n\nTahdoin palvella häntä silläkin tavalla. Pystytin hänen kuvansa siihen.\nMonet ovat ruvenneet häntä rukoilemaan ja palvelemaan. Kun he kysyvät,\nmiksi häntä palvelen, niin minä selitän heille sen. Madonna on tehnyt\nmuuta ihmettä. Hän suojelee lumivyöryiltä. Niiltä, jotka häneen\nuskovat, ei karja joudu hukkaan. Moni tulee juomaan vettä hänen\nlähteestään ja vie sitä pyhänä vetenä kotiinsakin. Papit eivät ole sitä\nsiunanneet, mutta se on silti pyhää, sillä madonna itse on sen\nsiunannut. Se ei koskaan samene. Kaikki muut lähteet samenevat, kun\njäätiköillä sataa, mutta madonnan lähdettä ei suurinkaan sade samenna.\n\nEnhän voinut seurata häntä aivan kaikkeen tuohon. Mutta jos joku nyt\njuuri olisi uskaltanut sitä epäillä tai kohauttanut sille\nylenkatseellisesti olkapäitään, olisin vakuuttanut uskovani, että\nkaikki oli tapahtunut juuri niin, kuin hän uskoi. Madonna _oli_\nilmaantunut hänelle, madonna _teki_ ihmeitä, hänen lähteensä _oli_\npyhä, ja sen vesi pysyi aina kirkkaana _siksi_, että se oli pyhää\nvettä.\n\nKuului keveitä, varovaisia askelia ulkoa. Koira kohotti päätään,\nkuulosti, vainusi ja paneutui takaisin.\n\n-- Mitä se on?\n\n-- Kauriit saapuvat heinähaasialleen.\n\n-- Ne todella uskaltavat, vaikka talossa on koirakin?\n\n-- Pax ei mene koskaan ulos, ennenkuin kuulee heidän poistuneen.\n\n-- Ettekö koskaan epäile sitä, että aatteenne jää toteutumatta?\n\n-- En. Ihmisillä on tarve uskoa siihen. Uskon, että suurin osa\nihmiskuntaa sydämensä syvimmässä uskoo tai ainakin toivoo, ettei enää\nsyttyisi sotia. Ei kukaan, joka on täällä käynyt, ole puolustanut sotaa\nniitä vastaan, jotka pitävät sitä pahana. Ehkä ajattelevat he toisin\ntuolla alhaalla maailmassa, mutta niin pian kuin he ovat poikenneet\nrauhan madonnan polulle ja saaneet juoda hänen lähteestään, tulee\nheihin halu uskoa, että hän kerran saa sen aikaan. \"Meistä on niin,\nkuin tässä olisi pyhä paikka, ja rauhan jumalan asunto.\" Niin he\nsanovat. Saattaahan olla, että monet puhuvat näin vain minulle\nmieliksi. Ehkä minä heistä monestakin olen vain haaveilija, puolihullu\näijä, niinkuin ehkä olenkin. Mutta minä olen iloinen, että he edes\n_sanovat_ uskovansa, vaikkeivät todella uskoisikaan, tai vaikka se\nolisi heissä vain hetken tunnelmaa. Aina siitä sittenkin jää jotakin,\nvaikka sanoisi sen suottakin. Minä kuvittelen, että heille tapahtuu\nniinkuin mehiläiselle, joka tietämättään saa kukan siitepölyä siipiinsä\nja tietämättään hedelmöittää sillä toisen kukan... Tämä kesä on ollut\nihmeellinen kesä. Ei koskaan ennen ole tullut niin paljon\nrauhanuskovia. Ne ovat tulleet vartavasten eikä vain sattumalta.\nMadonna ne nuoret miehet sai puhumaan niin kauniisti ja innostuneesti.\nSuokoon hän heille varjeluksensa, etteivät he syöksyisi alas... Hyvää\nyötä teille.\n\nHän kuului rukoilevan hiljaa ja sitten nukkuvan heti. Ympärillä\nvallitsi erämaan ja yläilmojen kaksinkertainen hiljaisuus. Puro yhä\nlorisi jossakin. Koira huoahti nukkuessaan. Jokin hyönteinen risahti\nheinissä. Lampaat ja kilit lepäsivät äänettöminä navetassaan, mutta\nulkoa kuului villikauriiden varovainen liikehtiminen heinähaasian\nympärillä. Niitä tuntui tulevan yhä enemmän, ja minua huvitti kuvitella\nkaiken vuoriston väen jonoa rauhanmadonnan haasialle, jossa oli\nloppumaton, itsestään siihen siunautuva heinä.\n\nHän oli totisesti sovittanut sen, minkä heitä kohtaan oli rikkonut.\n\nJos eläimen hengen ottaminen on synti, niin hän on totisesti sen\nsovittanut.\n\nOlinhan minäkin aikoinani ollut metsästäjä, tappanut ja haavoittanut,\nkuinka paljon lienenkään, tulematta siitä kuitenkaan siihen, mihin hän.\nOlin joistakin epämääräisistä tunnonvaivoista -- vaiko vain\nkyllästyksestä? -- lakannut ajaksi, mutta alkanut taas uudestaan, koska\nsemmoinen minusta ei ollut muuta kuin hentomielisyyttä, turhaa\ntunneherkkyyttä. Kuinka ei minussa ollut tapahtunut sitä muutosta, mikä\nhänessä? Siksikö, ettei minulle ollut voinut tapahtua sellaista\nihmettä, sellaista yöllistä ilmestystä kuin hänelle? Onko ehkä heräys,\nkääntymys johonkin perinpohjin uuteen, aina joidenkuiden salaperäisten,\nmeistä itsestämme riippumattomien ja meille tuntemattomien voimien\nihme -- Jumalan ihme, niinkuin uskovaiset sanovat?\n\nPulppuaako toisissa, semmoisissa kuin hänessä tuossa, suoni joistakin\nsyvistä, aikakausien takaisista lähteistä? Onhan eläimen hengen\nottamisen kielto ja siitä johtuva lihan syömisen kammo olennaisena\nsisällyksenä kokonaisissa uskonnoissa. Käyhän se säälin ja\nvastenmielisyyden tunteen punaisena lankana läpi koko ihmiskunnan\nsiveysopin.\n\nPyysin aamulla herättyäni saada jäädä hänen luokseen. Pyyntöni näytti\nolevan hänelle mieleen. Kun tiesin, ettei hän ota mitään rahamaksua\nvierailtaan, kysyin, enkö voisi häntä jollakin tavalla työlläni auttaa.\nHän ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan heinään, jos se minua\nhuvittaisi.\n\nMeitä oli kolme, jotka lähdimme. Jo varhain aamulla oli laaksosta\ntullut nuori mies. Hän oli totinen, hiukan alakuloisen näköinen\nnuorukainen. Kysyin laskeutuessamme, kuka hän oli.\n\n-- Hän on Hanseli, erään yksinäisen naisen poika. Hän on postimieheni ja\ntavarankuljettajani. Oi, hän on ihana poika, kuiskasi hän. Hän on kyllä\nsuorittanut asevelvollisuutensa, mutta sotaan hän ei menisi. Hän uskoo\nniinkuin minäkin.\n\nNiityt olivat alempana, vähän matkaa madonnan pengermältä, jonne sieltä\nvei polku viistoon vuoren rinnettä alas, kuusikon läpi. Siellä oli,\nsekä laakson tällä puolella että sen toisella, kokonainen alue\ntalonpoikien heinämaita, joilla heinänkorjuu oli täydessä käynnissä.\nSiellä liikkui kaikkialla väkeä pienten ruskeiden latojen ympärillä,\nkuului viikatteiden hionnan helkettä, ja soi joikuja laakson yli\npuolelta puolelle. Alhaalla laakson pohjassa huhusivat matkailijat\ntervehdyksensä ylempänä oleville ja saivat vastaukseksi iloisen\nsävelen. Taivas oli yhä edelleen sunnuntaikirkas, ilma tyven ja lämmin.\nTyö kävi kuin karkelo. Sain taas pitkästä ajasta panna terävän raudan\nkostean heinän juureen ja nauttia sen mielityöni sulosta. Aamulla\nkaatui heinä, kuivi päivän helteisen auringon alla ja oli jo illan\ntullen valmistunut kannettavaksi latoon, joka oli kuusikon reunassa,\naivan niinkuin ennen kotona, sydänmaan pienellä metsäniityllä ystäväni\nluona. Se oli ero kuitenkin kotoisen ja tämän välillä, että täällä\nkuusikon yli kurkottivat päälakeaan häikäisevät lumihuiput ja että\nniityn yli näkyi vuoristomaisema kaikessa komeudessaan, moniväriset\nlaaksorinteet ja laakson pohjassa yhtäällä kuohuva koski, jonka pauhua\nei kuulunut, vaikka näkyikin vaahto, toisaalla hiljalleen vyöryvä vuo,\nja alimpana autereinen järvi ja kaikki sen kaupungit ja elämä ja liike.\n\nMinua kuin pakottamalla pakotti asettamaan kaikki rauhanaatteen valoon.\nJoka taholta oli tulevinaan vastaani sopu ja sointu ja siinä elävät ja\nsitä harrastavat hyvät ihmiset. Minusta tuntui, kuin erakon aate olisi\nheitä kaikkia elähyttänyt, kuin he olisivat sen läpitunkemia joka\nliikkeessään, joka askeleellaan. Ne nousivat verkalleen jyrkkiä\nrinteitä kukin ladolleen olallaan reppunsa ja aseensa, työnsä aseet,\nviikatteet ja haravat. Niillä oli kaikilla sama puku, miehet lyhyissä,\nharmaissa sarkatakeissa kuin vanhat kotoiset heränneet körteissään. Se\noli kuin sotaväkeä tuo, joka tuli valloittamaan sen viimeisenkin vähän,\nminkä ihminen täällä voi luonnolta valloittaa, heinäkipenen ei kovin\nkaukana ikuisen lumen rajoilta. Olihan siinä pienoiskuva rauhan asein\nvalloitetusta koko maailmasta -- alhaalla järven rannalla viinirypäleiden\nmaa, hedelmien ja ruusujen, kaiken hienoimman viljelyksen maa -- täällä\nvaivaiskoivujen, tunturikuusien ja kanervain Lappi, ja sillä välillä\nkaikki asteikot -- yhtä maailmaa kaikki, keskenään ystävällisissä\nväleissä elävien ihmisten hallussa.\n\nHeinämiehet olivat kuin yhtä perhettä, tekivät kyllä omaa työtään,\nmutta olivat samalla yhteistyössä, toimien kuin talkoissa, vaikkei\ntöitä oltu vartavasten niin järjestetty. Kun joltakin loppui oma\ntyönsä, siirtyi hän sanaa puhumatta toisen alueelle niittämään,\nharavoimaan ja kantamaan. Vuoristo epävakaisine ilmoineen ja\nyllätyksineen on vihollinen, jota vastaan täytyy aina olla varuillaan.\nJokainen täällä on joskus henkensä kaupalla toistaan auttanut ja saanut\nsamanlaista apua. Jos katoo eläin, tai ihmisten edes arvellaankaan\njoutuneen vaaraan, lähtee koko kylä etsimään. Ihmiset ovat ystäviä,\nluonto on kaikkien yhteinen vihollinen. Miksei voisi koko maailmankin\nelämä olla sen periaatteen mukaan järjestettävissä? Ja niinhän se\nsuuresti katsoen jo tavallaan onkin. Missä ei ole, siinä se siihen\npyrkii.\n\nErakon madonna näytti kuin yhteisestä salaisesta sopimuksesta olevan\nomaksuttu tämän paikkakunnan, näiden heinämiesten suojeluspyhimykseksi.\nHän oli heille hyvien säiden haltija, suotuisain ilmojen antaja,\nselitti minulle erakko. Lähtiessään illalla kotimatkalle he\npoikkesivat, melkein kaikki naiset ja monet miehetkin, hänen luokseen,\nvaikka sinne oli noustava melkoinen, jyrkkä rinne. He polvistuivat\nhetkeksi sen eteen, näyttivät rukoilevan ja olivat siitä noustessaan,\nniinkuin olisivat täyttäneet totutun velvollisuuden. _Oli_ siis jo\nolemassa rauhanmadonnan palvelus, rauhanseurakunta, oli rauhanaatteen\nuskovaisia -- sen alttari, pappi -- oli pantu tulevan rauhankirkon\nperustus -- tosin kaukana suuresta maailmasta, tosin poissa\ntodellisuudesta yläpuolella pilvien, ehkä vain hämäränä tunnelmana -- \nmutta se _oli_ kuitenkin.\n\n-- Ettekö puhu heille koskaan tuossa madonnan pengermällä? kysyin eräänä\niltana noustessamme.\n\n-- Katsokaas, kun minä en osaa puhua. Jospa osaisinkin... Jos olisi\njoku, joka selittäisi sitä heille, niinkuin ne nuoret miehet eilen.\n\nMeidän heinäntekomme kestää useita päiviä. Lähdemme aina aamulla alas,\nteemme työtä päivän ja palaamme illalla majalle. Sulaudun yhä enemmän\ntähän hänen maailmaansa, joka alussa on kuin epätodellista tarua, mutta\nmuuttuu vähitellen todellisuudeksi, niinkuin ei muuta todellisuutta\nolisikaan olemassa. Minäkin palvelen rauhan madonnaa, en tosin\npolvistuen ja rukoillen, niinkuin hän ja muut, mutta vieden sille omine\ntoivotuksineni kukkani minäkin hänen alppiruusupuutarhastaan, joka\naamu, niinkuin se kuuluisi asiaan, niinkuin rikkoisin jotakin vastaan\nsitä laiminlyömällä.\n\nJoudun siellä näinä päivinä sielun ja ruumiin sopusointuun, mikä\nminulle tulee vain harvinaisina juhlahetkinä luonnossa, saaristossa,\nmeren rannalla, katsellessani elokuun lämpimänä iltana majakkain\näänetöntä tuiketta, kun suuri kuu samalla seisoo taivaanrannalla -- kun\nei voi eikä tahdo katsoa elämän nurealle puolelle ja kun uskoo, ettei\nsillä sitä puolta olekaan, että toinen puoli on yhtä kirkas kuin\ntoinenkin. Ruumiini on suloisesti uuvuksissa tehdyn työn jälkeen, mieli\netsii vain miellyttävää ja viihdyttävää. Tahtoo nähdä kaikki, ei niin\nkuin se ehkä on, vaan jossakin \"hohteessa\". Heikko paimenpillikin saa\nsydämen väräjämään ja sielun haltioitumaan. Yksinkertainen virsi\nvaikuttaa kuin mahtava orkesteriesitys. On herkkä ei vain tunteille,\nvaan myös aatteille, tekee mieli koettaa ymmärtää kaikkea,\nvastakkaisimpia suuntia, sitäkin, mitä on ennen tuominnut. Silloin\nennen kaikkea tahtoo uskoa, uskoa mahdottomintakin, sitä, että kaikki,\nmitä toivoo, on toteutettavissa.\n\nJa minä uskoin, että maailmanrauha ei ole enää unelma, ei haave, vaan\nettä sen täytyy toteutua. Se ehkä jo onkin toteutunut. Viimeinen sota,\nainakin suurten sivistyskansojen kesken, on jo sodittu. Eihän täällä\nkoskaan tiedä aikaa eikä hetkeä. Ehkä se uusi vuosi on jo alkanut,\njoskus meidän nukkuessamme, kello kaksitoista yöllä. Sen tähti on jo\nnoussut, viisaat miehet ovat sen jo huomanneet. Kanuunia ei enää\nlaukaista. Linnoitukset jäävät vähitellen sammaltumaan, vallitukset\npuretaan... Sotalaivat ruostuvat satamissaan... Kuinka moni entisaikain\nlinna onkaan nyt museona, kouluna, kirkkona, kirjastona! Kuinka monet\nvallit lasten leikkitanterina!\n\nAngeluskellot alhaalla laaksossa soivat lempeästi tyynen illan\nhämärässä. Niiden ääni kantautuu sieltä tänne saakka, ehkä vielä\nylemmäkin, ylimmille huipuille, ikuisten jäätiköiden peikkoluoliin. Ne\nsoivat nyt, juuri tällä hetkellä, yli koko Euroopan mantereen, samana\nhetkenä Espanjassa, Ranskassa, Italiassa... haastellen enkeleinä\nmaasta maahan, yli merien ja aavikoiden, vuorelta vuorelle...\nlennellen toistensa luo vierailemaan yön hiljaisuudessa, kun ihmiset\nvalmistuvat menemään levolleen... sekaantuakseen heidän uniinsa.\n\nOli ihana tunne, että minulla taas pitkästä ajasta, ehkä oikeastaan\nensi kerran elämässäni, oli usko, usko hyvään, usko oikeuteen ja\nihmisrakkauteen, siihen, että maailma sittenkin paranee, että siitä voi\ntulla ihmiskunnan onnela, kun se kerran ymmärtää onnensa ehdot -- mikä\nilo, se tunne rinnassa, täältä painua vuorten yli auringon maahan!\n\n\n\n\nV.\n\n\nSeuraavana aamuna menimme taas niityllemme, hajoittamaan viimeisiä\nrukoja. Joka aamu olimme rauhan madonnan pengermällä nähneet naisia\npolvistumassa ja tavanneet heidän tuoreet kukkasensa alttarilla. Nyt\nsiinä ei ollut ketään, eivätkä kukkasetkaan olleet eilisestä\nuusiutuneet.\n\nOli lauantai. Ja heillä oli kai ollut kiire töilleen, niin etteivät\nmalttaneet poiketa tänne ylös. Mutta kun tulimme niityille, ei\nsinnekään ollut saapunut ketään. Ei muuallakaan näkynyt heinämiehiä,\neikä kuulunut viikatteen hionnan helinää niinkuin edellisinä aamuina.\nRu'ot seisoivat hajoittamatta, haravat odottivat pystyssä, rukoihin\npistettyinä.\n\nOliko tänään ehkä jokin kirkkojuhla, jotkut kyläkemut, joita\nvuoristossa vähän väliä vietetään? Erakko ei tiennyt olevan. Mutta\nsaattoihan silti olla. Aloitimme työmme, hajoitimme heinät omalta\nniityltämme ja myöskin naapurien niityiltä, niin paljon kuin arvelimme\nehtivämme saada niitä kokoon kahden miehen ennen illan tuloa.\n\nOlihan sittenkin merkillistä, ettei ainoallekaan niitylle koko\nlaaksossa päivän pitkään ilmaantunut ainoatakaan heinämiestä. Jokin\nyhteinen este täytyi olla olemassa. Onhan vuoristo yllätysten maailma.\nMilloin tahansa voi tulla maanvieremä ja haudata alleen. Silloin\ntarvitaan kaikki kylän miehet kaivamaan esille hautautuneita. Mutta\nolisihan luullut ainakin naisten voivan tulla. Eivät ne täällä\nkernaasti laiminlyö hoitamasta vähiä heiniään.\n\nOlimme hajoittaneet heinät ja istuimme ladon ovella ympärillämme\ntuoksuva, ritisevä luoko täydessä auringon paisteessa.\n\n-- Missä lienevät matkailijatkaan tänään? Ei näy heitäkään yhtä ainoata.\n\n-- Omituisinta on, ettei Hanseliakaan kuulu.\n\nEräässä tien käänteessä alhaalla laakson pohjassa tuli esiin jono\nmiehiä, ei matkailijoita, vaan vuoristolaisia, jotka astuivat\nkiivaassa, reippaassa tahdissa alaspäin, marssia laulaen.\n\n-- Ehkä siellä sittenkin on jokin juhla.\n\nTömähti polulla, joka kulki viistoon vuoren rinnettä ja toi tähän\nsotilasvartiomajalta ylempää vuoristosta. Sieltä riensi alppijääkäri,\nhuutaen alas, kulussaan pysähtymättä:\n\n-- Halloo, rauhan pappi, halloo! On julistettu sota!\n\n-- Mitä sinä puhut? huusi erakko ylös hänen jälkeensä.\n\n-- Totta, teidän pyhyytenne! vastasi mies, pysähtyen hetkeksi ja tehden\nsotilaallista kunniaa, ivallisesti, niinkuin minusta näytti.\n\n-- Kuka sen on julistanut?\n\n-- Hänen majesteettinsa Itävallan keisari!\n\nHän huusi vielä jotakin, jota en kuullut, ja katosi harjanteen taa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä sitten tapahtui, se tuli yllemme kuin alpeilta syöksyvä lumivyöry.\n\nEn muista enää, kuinka tulimme röykkiöitä ja rinteitä alas laaksoon,\nsiihen, mistä alkoi nousu erakon majalle. Meillä oli vain yksi ainoa\najatus: saada varmuus siitä, mitä oli tapahtunut, oliko totta, mitä\nsotamies oli huutanut. Ehkä oli siellä sittenkin vain sotaharjoitukset,\nehkä hän riensi vain sitä varten sinne? Ehkä Hanseli ja muut sentähden\nolivat jääneet tulematta? Tai ehkä tuo mies oli tehnyt meistä vain\npilaa.\n\nMutta tien täydeltä, puolittain juoksumarssissa, rynnisti meidän\nohitsemme, pakottaen meidät tiepuoleen, komennuskunta alppijääkäreitä.\nSeurasimme heitä hetken, niin hyvin kuin voimme, hengästyneinä heiltä\nkysellen:\n\n-- Onko totta, että on sota?\n\n-- On!\n\n-- Kenen sota ketä vastaan?\n\n-- Kaikkien kaikkia vastaan!\n\n-- Kaikki meitä vastaan ja me kaikkia vastaan!\n\nUpseerin äänessä oli innostusta ja ihastusta, niinkuin vihdoinkin olisi\ntoteutunut jokin, jota oli kauan toivottu, ja siinä oli samalla kuin\nilkuntaa sille, jolle se puhui.\n\nNe menivät, suonet paljaissa pohkeissa joka askeleella voimakkaasti\npullistuen ja kenkäin rautanaulapohjat karahtaen kiviin kuin hammasta\npurren uhasta ja kiukusta.\n\nTulemme eräälle sillalle, jonka korvassa seisoo vartija. Silta on\nmiinoitettu. Se räjäytetään heti, kun tarvitaan. Enempää hän ei\nilmaissut, viitaten meitä menemään.\n\nMeillä ei ole mitään sanomista toisillemme. Se, minkä jo olemme nähneet\nja kuulleet, tekee meidät kuin älyttömiksi, mutta kuitenkin me\nriennämme, minkä kerkiämme, kuullaksemme lisää. Erakko, vanha tottunut\nvuorelainen, astuu edellä, ja minun on vaikea pysyä perässä.\n\n-- Ah, hyvä Jumala! kuulen hänen huokaavan.\n\nNäitä samoja teitä minä viime sunnuntaina kuljin, nousten ja nousten -- .\n\nTulemme siihen paikkaan, missä ylempi laakso lakkaa tasaisesta\nlaskustaan ja ensin pusertautuen ahtaaksi holviportiksi sitten jyrkkänä\nportaana vie alempaan laaksoon. Siinä on penikulmapatsas. Patsaaseen on\nkiinnitetty Frans Josefin sodanjulistus Serbialle ja hänen manifestinsa\nkansalleen. Hän koettaa siinä puolustaa sodanjulistustaan. Siinä on\nseuraava lause: \"Serbia astui vihamielisyyden tielle Itävalta-Unkaria\nkohtaan, kun minä kolmikymmenvuotisen rauhallisen ja hedelmällisen työn\njälkeen Bosniassa ja Herzegovinassa ulotin hallitustoimeni näihin\nmaihin. Minun hallitukseni käytti silloin hyväkseen voimakkaamman\noikeuksia mitä suurimmalla alentuvaisuudella ja hellyydellä ja vaati\nSerbiaa vähentämään armeijaansa.\"\n\n-- \"Ulotti hallitustoimensa\"... toisin sanoen: anasti maan... \"vaati\nvähentämään armeijaansa\"... toisin sanoen: luopumaan kaikesta\nitsenäisyydestään. Ja kun toinen ei suostu, käy hänen\nkaikkeinkristillisin majesteettinsa kurjaa kurkkuun. Niinpä niin...\n\nLevähdän hetken, hengästyneenä kiivaasta kulusta. Nyt ei siinä ole usma\nestämässä. Näkyy koko laakso ja järvi ja kaikki kaupungit, kylät ja\nniiden kirkot aamun kirkkaimmassa valossa. Se on sama maisema kuin niin\nmonta kertaa ennen, mutta jotakin on kuitenkin toisin. Rannikkolaivat\neivät kulje tavallisia reittejään, sillasta siltaan, vaan pitkin ja\npoikki, kuin hätiköivässä epäjärjestyksessä. Toiset ovat tyhjät, toiset\ntäpöisen täynnä. Lippuja liehuu kaikkialla, katoilla ja kirkkojen\ntorneissakin. Tiet ovat mustanaan ajavia ja kulkevia, vaunuja ja\nautoja. Siihen näkyy myöskin sen tunnelin suu, jossa viikko sitten olin\nnähnyt maailmanliikenteen käyvän kuin kellon heilurin: toinen juna\nsisään, toinen ulos, matemaattisen täsmällisesti. Nyt ei näyttänyt\nolevan aavistustakaan yhteisestä aikataulusta. Melkein kaikki junat\nkulkivat yhteen suuntaan, pois vuoristosta, joka ikäänkuin tyhjensi\nitseään, hylkäsi, minkä kerkesi. Siinä oli kuin jokin hätä ja ahdistus,\ntänne asti tuntuen. Mutta liput liehuivat tuulessa kuin riemuiten,\nvalkeat punaristiset ylinnä muita, niinkuin nyt olisi heidän päivänsä,\nei suru-, vaan riemupäivänsä.\n\nErakko oli odottanut minua hiukan alempana. Kehoitin häntä rientämään\n... tapaamme toisemme ravintolassa.\n\n-- Olen levoton Hanselin tähden... anteeksi.\n\nJa hän eteni minusta etenemistään, niin että pian olin yksin.\n\nSiis _on_ siellä sota tuolla, huolimatta kaikesta, huolimatta nuorten\nmiesten kaikista todisteluista, että se muka on mahdoton, huolimatta\npyhästä maailmanjärjestyksestä, huolimatta maailman yleisestä\nmielipiteestä, erakon uskosta -- ja minun haihatuksistani. Sanoinhan minä\nsen! Eipäs maailma siis ollutkaan sen kummempi, kuin miksi sitä olin jo\nkanan sitten uskonut. Siinäpäs sitä sittenkin oltiin. Sota tahallaan\ntahdottu, tekemällä tehty -- puhtaista puhtahin hyökkäyssota heikomman\nniskaan, niinkuin niin monesti ennen. Kaikki siis taas paikoillaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tulin alas ensimmäiseen taloon kylän laidassa, sain lukea siinä\nuuden sodanjulistuksen ja sen vieressä vielä toisenkin. Ne olivat\nnaulatut erään puutarhan lauta-aitaan, jonka yli kaareutui kirsikka- ja\nomenapuita, oksat hedelmistä notkuen. Kaikki ovat mukana. Koko maailma\npalaa. Erakko parka rauhanmadonnineen... Minä narri uusine uskoineni!\nTieni vei erään rautatieaseman ohitse. Se oli pieni paikallisasema\nkeskellä vihertävää niittyä, rakennettu matkailijaliikettä varten,\nsomaa tyyliä, kuin huvimaja. Sen sillalle oli ennen ollut vapaa\npääsy kenellä hyvänsä, ja sen mukavilta penkeiltä oli hauska\nkatsella tulevia ja meneviä pyyleviä, hyvätuulisia polvihousu- ja\nreppuselkä-saksalaisia. Nyt sen eristivät kivääri olalla seisovat\nvartiosotilaat. Hyväntahtoinen vanha asemapäällikkö, jolla ennen oli\narvonsa merkkinä viaton virkalakki, oli nyt puettu sotilaspukuun,\nkupeella kalpa, ja hääri komentavan upseerin käskyläisenä, käsi vähän\nväliä lipassa.\n\nSaapui juna ja pysähtyi. Odotushuoneen ovi avautui, ja sillalla olevaa\nyleisöä syöksyi sitä kohti, huutaen ja viheltäen: \"Alas Englanti! Alas\nRanska!\" Sieltä tuli sotilasvartion saattamina niitä nuoria miehiä,\njotka viikko sitten olivat istuneet rauhan erakon majalla takkavalkean\nääressä poltellen rauhanpiippua yhdessä, ranskalaiset, saksalaiset,\nenglantilaiset, venäläiset... jotka olivat lähteneet vaaralliselle\nkiipeilyretkelle samaan köyteen kytkeytyneinä, matkalla korkeuksiin ja\nmatkansa lopullisena määränä rauhan kongressi Roomassa... Heidän\nsaksalaisia tovereitaan ei näkynyt. \"Kuristakaa ne vakoilijat!\"\nhuudettiin heille. \"Alas Ranska! Alas Englanti!\" -- samat maat, joista\nkuitenkin koko tämä seutu oli suureksi osaksi elänyt, joiden rahoilla\ntämä rautatie, nämä hotellit, tämä hyvinvointi oli saatu aikaan, joiden\nväkeä vielä eilen palveltiin kuin ruhtinaita heitä varten rakennetuissa\nloistolinnoissa. Ehdin nähdä heistä vain vilahduksen. Heidän eleistään\nilmeni, heidän silmissään paloi viha vihaa, ylenkatse ylenkatsetta\nvastaan.\n\nHe nousivat santarmien seuraamina vaunuun, ilmaantuen hetkeksi sen\navonaiseen ikkunaan. Joukko räjähti uuteen haukkumahuutoon: \"Alas\nvakoojat!\"\n\nSilloin huusivat vangit, silmät säkenöiden, posket pingoittuen:\n\"Raakalaiset! Roistot! Barbaarit! -- Eläköön Englanti! Eläköön Ranska!\nEläköön Elsass-Lothringen!\" Heidät kiskaistiin olkapäistä armottomasti\nvaunuun, ikkuna suljettiin ja uudin vedettiin ikkunan eteen, junan\nlähtiessä liikkeelle.\n\nSe oli rotuvihaa, kansojen vihaa kansoja kohtaan... vihaa ihmisten\nkesken, jotka vielä eilen olivat tavanneet toisensa rauhan ilossa,\nasuneet samojen kattojen alla, syöneet samojen pöytien ääressä,\nkulkeneet urheilun aseveljeydessä vaarallisimpien kuilujen partaita,\nsamaan köyteen kytkettyinä... Se viha oli ollut aina olemassa, päällä\nvain hieno sovinnaisuuden kuori. Nyt se kuori oli murtunut, vapautuneet\nintohimojen aallot huuhtoivat riemastuneina rantojaan.\n\nNäen erakon toisella puolella radan, mutta hän ei näe minua. Hän\nrientää pois, ja minä seuraan häntä.\n\nTulen kylän kirkolle. Sen tornissa hulmuaa sen valtakunnan lippu,\nkellotapulin luukusta liehuu laivaston, armeijan, liittolaiskansan\nlippuja, mitä kaikkia liehuneekaan, toisiaan hyväillen kuin kiimaisten\nhunnut. Kirkossa on parhaillaan jumalanpalvelus. Sisällä ei nähtävästi\nole muita kuin pappeja ja sotilaita, koska näitä seisoo rivittäin vielä\nulkopuolellakin, kirkon pihalla sen aitauksen sisässä. Muu kansa\ntäyttää aukeaman kirkon ympärillä, hotellien liputetut parvekkeet,\nikkunat ja katot. Kirkon avonaisista ikkunoista kuuluu soittoa, laulua\nja messua. Kaikkien silmissä on kiinteä, useiden silmissä kiihtynyt,\nintohimoinen ilme. Kirkosta kuuluu joskus Jeesuksen nimen maininta.\nSilloin tekee kaikki väki kirkon ovelta talojen parvekkeille ja\nkatoille saakka ristinmerkin, ei hartaudella, vaan niinkuin uhalla,\nniinkuin: hän on _meidän_ Jumala! Tuon tuostakin kuulen kerrottavan\npapin kirkossa uudistuvat sanat: \"Jumala on _meidän_ kanssamme, Herra\nauttaa meitä oikeassa asiassamme.\"\n\nPappi vaikenee, urut soivat. Pappikulkue tulee kirkosta ulos täydessä\njuhla-asussa. Toiset messuavat yhä, toiset heiluttavat pyhää\nsuitsutusta, yksi ripauttelee vihkivettä polvistuviin sotamiehiin.\nKaikki muukin kansa polvistuu. Muuan nainen itkee; hänen vieressään\noleva toruu häntä siitä. Minäkin polvistun vaistomaisesti; tuntuu, kuin\nolisi henkeni vaarassa, jollen sitä tekisi.\n\nOn yksi ainoa, joka ei ole polvistunut, rauhan erakko. Hän seisoo\nkirkkoaidan portin pielessä, paljain päin, tukka tuulessa, elottomin,\nmelkein älyttömin ilmein, niinkuin ei ymmärtäisi eikä koettaisikaan\nymmärtää, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Pappikulkue lähestyy\nporttia. \"Polvillesi!\" sähistään hänelle, mutta hän ei liikahda. Häntä\nnyhdetään kauhtanan liepeistä. Kun hän ei siitäkään välitä, painaa joku\nroteva mies hänet hartioista alas. Vastustelematta sallii hän sen\ntapahtua, mutta seisoo polvillaankin yhtä suorana ja yhtä näkyvänä,\ntekemättä ristinmerkkiä, ja siihen ne eivät häntä enää pakota.\n\nPapit palaavat kirkkoon. Upseeri nostaa lipun ja tulee sen kanssa\nkirkkopihan portille. Samalla soittokunta puhaltaa marssin, joka\ntukehtuu suunnattomaan hurraahuutoon ja kättentaputukseen. Heilutetaan\nohitse astuville sotilaille hattuja ja liinoja, ja säikähtynyt\nkyyhkysparvi katoilta ja naakkapilvi kirkon tornista kiitää varjona\npäiden yli, toria kiertäen, edeten ja palaten.\n\nSotilaat hajaantuvat ravintoloihin ja taloihin, saatuaan käskyn tunnin\npäästä kokoontua samaan paikkaan, lähteäkseen asemalle. Joka taholta\nkuuluu eläköönhuutoja, karkeita, kimeitä, miesten, naisten ja lasten.\n\nJoudun väen mukana entisen ravintolani edustalle. Sen piha ja\nvierastupa ovat täynnä sotilaita ja heidän saattajiaan, jotka heitä\nkestitsevät. Siinä on postimestari, ja pian tulee siihen myös pappi,\nkumpikin asettuen isännäksi pöytäänsä. Jään seisomaan ulkopuolelle,\npensasaidan taa, pääsemättä penkilleni, jossa niin usein istuin,\nkatsellen siihen missä maailmanliikenteen valtasuoni tykki kahden\ntunnelin välissä -- mikä oli olevinaan kuva toteutuneesta\nmaailmanveljeydestä, koko kulttuurimaailman yhteenkuuluvaisuudesta ja\ntoisistaan-riippuvaisuudesta, sotien ja vihollisuuksien muka\nmahdottomuudesta ja järjettömyydestä, ainakin sivistyskansojen kesken.\nSiinä oli puhuttu ja ihastuttu maailmanrauhan ja tuhatvuotisen\nvaltakunnan toteutumisen mahdollisuudesta, tuon saman isännän silloin\nhääriessä ja palvellessa niitä, jotka niihin uskoivat, uskotellen\nitsekin uskovansa, -- nyt hän, rauhan erakon ihailija ja hänen aatteensa\nymmärtäjä, posket hehkuen palvelee niitä, jotka tyhjentävät voiton\nmaljoja itselleen ja maalleen ja tappion ja tuhon maljoja toisille.\n\nKoko tämä talo ja kai myöskin koko tämä laakso ja koko tämä maakin ovat\nyhtenä ainoana intohimon hälinänä. Samat ajatukset, samat tunteet\nluultavasti toistuvat kaikkialla muuallakin niinkuin täälläkin.\n\nRajalle niin pian kuin suinkin! Pikamarssissa heidän pääkaupunkeihinsa!\nSota on oleva vain muutamien kuukausien asia, iloinen sotilaskävely\nPariisiin. Keisari Vilhelm on sanonut syyskuun ensimmäisenä päivänä\nsyövänsä päivällistä Pariisissa, ja sen hän tekeekin, hän ei ole\nkoskaan myöhästynyt, hänen junansa on aina saapunut sekunnilleen\nmääräpaikkaansa.\n\n-- Suorinta tietä! -- Tietysti Belgian kautta! Sen puolueettomuusko\ntraktaateilla taattu? Sota rikkoo traktaatit ja paperiperiaatteet! -- sen\nhuutaa postimestari leveällä, pyyhkäisevällä liikkeellä.\n\n-- Me työnnämme Ranskan Atlantiin ja Venäjän Aasiaan! Ja Englannista me\nteemme saksalaisen siirtomaan!\n\n-- Saksalainen järjestys, -- saksalainen kuri -- saksalainen sivistys -- nyt\non niiden aika!\n\n-- Oikein! Oikein! säestetään väkijoukosta, joka piirittää sotaan\nlähteviä.\n\n-- Kerrankin heidän täytyy saada tuntea, ketä ovat pistäneet. Koko\ngermaanisen rodun tulevaisuus ja kunnia ja olemassaolo sen vaativat.\nAh, vihdoinkin me heille näytämme!\n\nEn erota enkä ymmärrä kaikkea, mitä he huutavat. En taida tarpeeksi\nheidän kieltään, kun sitä puhuu kiihko ja intohimo. Mutta he näkyvät\nolevan selvillä kaikesta, mitä sodalla on voitettavana ja miten. Kuulen\nladeltavan teknillisiä termejä, mainittavan eri aselajeja ja kehuttavan\nniiden tehoisaa vaikutusta. Se ja se kanuuna kantaa niin ja niin kauas,\nniin ja niin suuri on sen ja sen räjähdysaineen voima.\n\nNuo paimenet ja nuo meijeristit, nuo kauppiaat ja nuo viinurit, nuo\ntohtorit ja virkamiehet, juoksupojat ja hotellirengit, ne tuntevat\nkaiken sen kuin aapisensa, se kuuluu heidän _sivistykseensä_, he ovat\nyht'äkkiä erikoistuntijoita, ammattimiehiä alallaan... Onhan siellä\ntoden totta yksi äskeisistä rauhankongressilaisistakin, yksi kaikkein\ninnokkaimmista, Berliinin sosialistitohtori, joka vakuutti, että Saksa\nei koskaan aloita. Hänellä ei ole vielä univormua, mutta\nurheilutakkinsa alla on hänellä valmis upseerin ryhti. Hän huutaa:\n\n-- Tämän täytyi tapahtua! Tämä tulee puhdistamaan ilmaa tässä\nummehtuneessa maailmassa! Meidän päällemme on hyökätty. Me emme ole\ntahtoneet emmekä aloittaneet tätä sotaa, mutta emme myöskään sitä\npelkää! Se tuli ja tulkoon, meidän on saatettava se voitolliseen\npäätökseen! On aika tehdä vihollistemme vehkeistä loppu. Näyttipäs\nvielä kerran kyntensä Frans Josef! Oli jo aika, että Vilhelm lakkasi\nkulkemasta kauppamatkustajana.\n\nSentapaista ne puhuvat ja purkavat. Jokainen heistä näyttää uskovan,\nmitä sanoo. Sanomalehdet ja ammattiyllyttäjät eivät vielä olisi\nehtineet saada sitä aikaan. Se on istutettu heihin jo aikoja sitten, jo\npienuudesta pitäen, se on vuosisatojen sivistys, joka nyt näyttää _sen_\npuolensa. Se on heissä koulun, kirkon ja kasarmihengen vaikutuksen\nyhteinen tulos. Se on heillä verissä. Se on heillä uskonto, ilmaus\nheidän syvimmästä, todellisimmasta, hartaimmasta itsestään. Se tulee\nsydämestä -- tässä niinkuin tuolla kadun takana toisessa ravintolassa,\nkaikissa koko tämän järven rannalla -- samoin luultavasti kaikissa\nsotivissa maissa.\n\nMissä ovat nyt ne muutamat, jotka kantoivat kukkia rauhan madonnalle?\nMissä on se erakon pikku seurakunta, josta hän oli niin hellän ylpeä?\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Herra, kuulkaa, herra, sanoi joku takanani, koskettaen kättäni.\n\nSe oli Hanselin äiti, ravintolan siivoojatar. Hän oli itkettynyt, ja\nhänen kasvoillaan kuvastui epätoivoinen hätä. Vetäen minut syrjään hän\npuhui vapisten, kuin houraillen:\n\n-- Ne aikovat ampua Hanselin siksi, että hän ei tahdo mennä muiden\nmukana. Ne ovat vanginneet hänet. Upseeri sanoo, ettei hänen ole tarvis\nmennä rintamaan, että ne armahtavat hänet siitä hänen uskonsa vuoksi,\njos hän vain menee kuormastoonkaan tai kantajaksi tai ambulanssiin.\nMutta hän ei tahdo sitäkään. Olen rukoillut erakkoa, että hän menisi ja\npuhuisi upseerille, mutta hän ei tahdo.\n\n-- Eikö hän tahdo?\n\n-- Ei hän tahdo... tulkaa te puhumaan hänelle!\n\n-- Missä hän on?\n\n-- Täällä.\n\nMe tapasimme erakon ravintolan karjapihalla. Hän seisoi siellä,\nkasvoillaan melkein sama unennäkijän ilme kuin äsken kirkon edustalla.\nVaimo parka tarttui hänen käteensä tahtoen suudella sitä.\n\n-- Menkää puhumaan hänelle, että hänen on mentävä... teitä hän kuulee\n... minä rukoilen teitä!\n\n-- En voi sitä tehdä... en voi sitä tehdä.\n\n-- Te ette _saa_ antaa heidän ampua häntä! hän melkein parkui. Menkää,\ntulkaa puhumaan hänelle! Upseeri lupasi päästää teidät hänen\npuheilleen! Jos hän lupaa mennä, saa hän armon... ne odottavat\nteitä...\n\n-- En voi... en voi kehoittaa häntä menemään sotaan... en mitenkään\nvoi... eikä hän kuulisikaan minua.\n\n-- Kyllä hän kuulisi... hän on aina tehnyt, niinkuin te olette sanonut\n... kaikki mitä te tahdotte... se on teidän syynne, jos hänet ammutaan\n... ei, ei, en minä tahdo sanoa, että se on teidän syynne... rakas,\nhyvä, armollinen herra, elkää antako heidän ampua minun Hanseliani!\n\n-- Mutta eiväthän ne toki kuitenkaan ampune häntä? sanoin.\n\n-- Sotaoikeus on jo tuominnut hänet... neljännestunnin päästä hänet\nviedään...\n\n-- Tulkaa, missä hän on? sanoi erakko yht'äkkiä päättävästi.\n\nVaimo lähti viemään meitä.\n\nHän vei meidät kylän laitaan, jossa koulu- tai kunnan huoneentapainen\npienehkö rakennus oli otettu sotakansliaksi. Sen edessä oli piha, jonka\nportti oli vartioitu. Vaimo mainitsi vartiosotilaalle jonkun upseerin\nja pyysi saada puhutella häntä. Hetken kuluttua tuli nuori upseeri\nulos.\n\n-- Se on hän... päästäkää hänet Hanselin puheille, sanoi vaimo\nosoittaen erakkoa.\n\n-- Luuletteko voivanne vaikuttaa häneen? kysyi upseeri. Näkyi, että hän\nolisi kernaasti sen suonut.\n\n-- En voi enkä tahdo vaikuttaa Hanseliin.\n\n-- Mitä varten te sitten tulitte?\n\n-- Ottakaa minut hänen sijastaan.\n\n-- Sotapalvelukseenko?\n\n-- Ei, vaan ammuttavaksi, jos sen täytyy tapahtua.\n\nKatseessa, jonka nuori, vielä parraton upseeri loi erakkoon, oli\nsääliä, ylenkatsetta, kaikkea, mitä järjellä on ilmaistavana\nhullutuksen edessä.\n\n-- Mitä te houritte?\n\n-- Tarkoitan totta, sanoi erakko hiljaisella, luonnollisella äänellä.\n\nUpseeri ei ensin näyttänyt löytävän sitä pistävää, tappavaa sanaa, jota\nhän etsi. Ilmeestä päättäen oli ensin tulemassa suuttumuksen sana,\nsitten se teroi ja kärjistyi ivaksi, ja katse kylmänä hän pisti:\n\n-- Minulla ei omasta puolestani olisi mitään sitä vastaan, että juuri\nteidät ammuttaisiin, koska tiedän, että oikea syyllinen olette te.\nIkävä vain, että sotalaki ei salli minun teitä siihen suosittaa.\nToivottavasti tulee kerran teidänkin vuoronne. Sitä odottaessanne\ntehkää hyvin ja poistukaa!\n\nHän veti miekkansa, teki sillä kunniaa Hanselin äidille, kääntyi ympäri\nkilistäen kannuksiaan ja huusi komentosanan pihan perälle. Eräs sivuovi\naukeni, ja sieltä tuli komennuskunta sotilaita, kiväärit olalla,\nkeskessään Hanseli, jonka kädet olivat köytetyt selän taa. Äiti\nkirkaisi poikansa nimen ja alkoi syöstä häntä kohden. Hänet estettiin\nsiitä ja pidätettiin seuraamasta saattuetta, joka nopeasti poistui\npellon piennarta vuoren alle metsään.\n\nRiensin pois päästäkseni kuulemasta äidin huutoja ja kuulemasta\nlaukausta, jonka kuitenkin kuulin -- yhteislaukauksen, niinkuin monen\npiiskansiiman sätkäyksen, ennenkuin ehdin kylään tarpeeksi kauas.\nMinulla oli rinnassani yksi ainoa tunne: päästä pois jonnekin, mihin\nhyvänsä, niin pian kuin suinkin. Tämä maailman ennen ihanin laakso oli\nminulle nyt petojen luola, tämän kukkasmaljan pohjassa kuhisi ja sähisi\nkyitä ja käärmeitä. Mutta mihin minä täältä menen, kuinka järjestän\nmatkani, mitä tietä pääsen kotiin? Toistaiseksi ei minulla näyttänyt\nolevan muuta mahdollisuutta kuin palata takaisin erakon majalle.\n\nOlin tullut jollekin sillalle, jonka alitse kuohui vuolas vuorivirta...\nMutta enhän saanut jättää häntä...\n\nAioin kääntyä siitä takaisin, kun alkoi kuulua huutoa ja melua kylästä\npäin ja tien käänteeseen ilmaantui kirkuva ja viheltävä parvi,\nenimmäkseen naisia ja poikia seuraten erakkoa, joka kulki heidän\nedellään. Hän ei kuitenkaan heitä paennut, astui vain tavallista,\nnopeaa tahtiaan. Hänen ja heidän välillään kulki kylän pappi, ollen\npitävinään heitä hänestä jonkin verran loitolla, mutta oikeastaan\nkiihoittaen ja johtaen heitä.\n\nKuului huutoja: -- Isänmaaton! Isänmaaton! Pois täältä! -- \n\nHeidän eturivissään, papin kintereillä, hoippui, tukka hajallaan,\nHanselin äiti, toisen vuoron vaikeroiden: -- Hän ammutti Hanselin! -- \ntoisen vuoron kimeästi kirkaisten: -- Heittäkää hänet koskeen!\n\nErakko oli saapunut sillalle.\n\n-- Elkää päästäkö häntä yli!\n\n-- Heittäkää hänet koskeen!\n\nJotkut pojat aikoivat rientää hänen ohitsensa sulkemaan häneltä tien.\nPappi pysähdytti heidät, astui teennäisen juhlallisesti erakon luo,\njoka oli pysähtynyt nähtyään minut, ja laski kätensä hänen olalleen.\n\n-- Mitä te minusta tahdotte? kysyi erakko tyynesti ja sävyisästi.\n\n-- Tahdon sanoa teille pari sanaa.\n\n-- Heittäkää hänet koskeen! kirkaisi taas Hanselin äiti, muiden häntä\nsäestäessä.\n\n-- Malttakaa mielenne, ystävät! puhui heille pappi. Jääkäämme tähän!\n\nHuutajat antoivat hetkeksi rauhoittaa itsensä ja peräytyivät, kiertäen\nkehän ympärillemme.\n\n-- Ystävät, sanoi pappi. Sallikaa minun sanoa pari sanaa tälle miehelle\n... ne kuultuaan hän menköön elköönkä enää koskaan palatko tämän sillan\nyli... Se nuori mies oli tämän kylän parhaita poikia. Hän olisi voinut\nolla siellä, missä hänen ikätoverinsa, rajalla, maataan puolustamassa,\nehkä kaatumassa kunnialla sen puolesta. Hänen täytyi kuolla häpeällisin\nkuolema, minkä nuori mies tähän aikaan voi kuolla. Se ei ollut hänen\nsyynsä. Hänen sielunsa oli myrkytetty. Myrkyttäjä seisoo tässä. Hän\nolisi ansainnut sen kuoleman, minkä tämä onneton äiti hänestä on\njulistanut. Elkäämme kuitenkaan tehkö hänestä marttyyria, hänelle on\noleva suurempi rangaistus jäädä eloon kuin kuolla. Hän on lopultakin\nvaaraton houkka. Yhden ainoan hän voitti puolelleen. Olette, ystäväni,\ntehneet tehtävänne saattaessanne hänet ulos kylästämme. Jätämme\ntoisille kylille saman tehtävän kullekin piirissään. Elkäämme\nviivyttäkö häntä, hänen madonnansa odottaa häntä.\n\nErakko oli kuunnellut pappia rauhallisesti, kunnioittavasti, melkein\nnöyrästi.\n\n-- Saanko nyt mennä?\n\n-- Olkaa hyvä.\n\n-- Häntä ei saa päästää!\n\nSuuri, roteva mies, olutkuskin näköinen, hiukan päissään, oli astunut\nesiin ja huusi vielä:\n\n-- Hän _on_ heitettävä koskeen!\n\nKaikki taas huusivat samaa: häntä ei saanut päästää menemään, hänet oli\nheitettävä koskeen!\n\nKukaan ei kuitenkaan, ei hän itsekään, käynyt täyttämään uhkausta.\nErakko oli astunut heitä kohti ja virkkoi:\n\n-- Teidän ei tarvitse heittää minua koskeen, minä menen itse, jos\ntahdotte.\n\nSyntyi hiljaisuus. Hän uudisti:\n\n-- Jos tahdotte, että astun kaiteen yli... jos olen tehnyt jotakin,\njosta minun on kuoltava, niin sanokaa, minä kuolen kernaasti.\n\nSiinä, miten hän sen sanoi, tyynesti, varmasti, koruttomasti, ilman\nkatkeruutta ja mahtailua, oli minulle täysi varmuus, että hän tekee\nsen, niin pian kuin kuulee käskyn. Koetin vetää häntä pois, mutta hän\nuudisti vielä kerran:\n\n-- Jos yksi ainoa vaatii, niin minä menen. Hakiko hän tahallaan\nkuolemaa? Oli kuin hän olisi toivonut kuulevansa käskyn.\n\nMutta uudistettua vaatimusta ei kuulunut. Pappi rupesi, melkein kuin\nhätäillen, ohjaamaan pois väkeään sillalta. Näytti, kuin hän olisi\npelännyt, että vastuu siitä joutuisi hänelle.\n\nOlutkuski koetti vielä yllyttää Hanselin äitiä:\n\n-- Sano sinä, sinun on asia.\n\nVaimo katseli hätääntyneenä ympärilleen. Erakko kääntyi hänen\npuoleensa:\n\n-- Tahdotko sinä? Sotilaat eivät ottaneet minua Hanselin sijaan,\ntahdotko sinä ottaa?\n\n-- Tarjoutuiko hän? kuului joku kysyvän.\n\n-- Tarjoutui, vastasi joku toinen.\n\n-- En, enhän minä, eihän se ollut hänen syynsä, hän oli kuin isä\nHanselille... eihän se ollut hänen syynsä...\n\nVaimon pinnistys laukesi itkuun, ja liina silmillään hoippui hän pois\nsillalta.\n\nVedin erakon mukaani. Hän antoi viedä itseään vastustelematta kuin\nunissakävijä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOlemme matkalla takaisin majallemme ylös vuoristoon. Hän kulkee\nkoneellisesti, tietämättä mitä tekee. Milloin hän jätättää, milloin jää\nitse jälelle. Hänelle näyttää olevan yhdentekevä, minne menee. Joskus\nhän on poikkeamassa väärälle polulle, ja kun ohjaan hänet oikeaan,\ntottelee hän tahdottomasti. Joskus hänen jalkansa kompastuu kiveen tai\npuunjuureen, niinkuin vanhan miehen jalka. Hän ei näytä tietävän\nkuiluista, joiden yli ja ohi hän astuu kapeita siltoja tai polkuja,\nmutta suoriutuu niistä kuitenkin, varmasti kuin unessa. Silloin tällöin\nhän huokaa raskaasti ja tuskaisesti.\n\nOlemme tulleet ylemmän laakson suuhun, siihen, missä on aina, niinkuin\nolisi siinä raja kahden maailman välillä. Siinä hän yht'äkkiä pysähtyy\nja pyörähtää päin:\n\n-- Että ne nuoret miehetkin -- ne nuoret miehetkin...!\n\nHänen kasvonsa olivat uupuneet ja elottomat, silmät kuin autiot\nikkunat. Kuljemme taas. Yht'äkkiä hän istahtaa aiheettomasti tien\nvieressä olevalle penkille ja sanoo kokoon painuen, kädet hervottomina\npolvilla:\n\n-- Maailman sota... koko maailman sota...\n\nJa yhtä aiheettomasti hän suoristaikse ja lähtee jatkamaan matkaansa.\n\nSitten hän jonkin matkaa kuljettuaan jää seisomaan keskelle tietä,\nkohottaa käsiään ja sanoo kuin itsekseen puhuen:\n\n-- Ne olivat kaikki siitä niin riemuissaan, kuin sen suurempi onni ei\nolisi voinut maailmaa kohdata.\n\nSama uudistuu hetken päästä, mutta äänessä on vielä suurempi epätoivon\navuttomuus:\n\n-- Kansat vihaavat toisiaan... kansat vihaavat toisiaan kansoina.\nKaikki oli harhaa.\n\nOlihan se ajatus minunkin, mutta minä katsoin kuitenkin asiakseni\nsanoa:\n\n-- Tämä ehkä tarvittiin, jotta kaikki sitten kerran muuttuisi\nperinpohjin.\n\n-- Ei sitä tarvittu. Ette usko sitä itsekään. Miksi puhutte minulle\nmieliksi, _te_ niinkuin kaikki muutkin? Ei kukaan muu ole uskonut minua\nkuin Hanseli.\n\nHän oli purskahtamaisillaan itkuun, voitti sen ja virkkoi synkästi:\n\n-- Että semmoista saattaa tapahtua... että Jumala sallii semmoista\ntapahtua!\n\nTultiin siihen, missä oli tienviitta kepin päässä ja siinä kirjoitus:\n\"Maailman Rauhan Majalle.\" Hän katseli sitä hetken, noita sirosti,\nhellästi kirjailemiansa sanoja, nosti sen sitten maasta ja heitti\nmetsään.\n\n-- Miksi otatte sen pois?\n\n-- Ei ole kenelläkään enää asiaa maailmanrauhan majalle.\n\nTultiin siihen, missä oli puuhun naulattuna tervehdyslauselma:\n\"Täyttäköön rintasi rakkaus ja rauhantunne kaikkia lähimmäisiäsi\nkohtaan.\" Hän repäisi taulun irti, niin että naula parahti, jolla se\noli lyöty puuhun. Hän aikoi heittää senkin menemään, mutta asetti sen\nsitten puun taa maahan kuin varmaan kätköön.\n\nSeuraavassa taulussa oli kirjoitus: \"Kaikki ihmiset tulevat veljiksi\nkerran.\" Sen hän irroitti varovammin, niinkuin ei olisi kärsinyt kuulla\npuun valitusta, ja kätki senkin tiepuoleen.\n\nTultiin taululle, jossa oli kirjoitus:\n\n\"Meitä on tässä metsässä tuhannen tuhansia puita, mutta meitä ei ole\ntässä ainoatakaan, joka tahtoisi toisensa tuhota.\"\n\n-- Valhetta, te päin vastoin tahdotte tekin kaikki toisenne tuhota,\npäästäksenne ylenemään toistenne edelle.\n\nHän poimi pois taulun toisensa jälkeen, kaikki nuo, jotka oli omalla\nkädellään veistänyt ja maalannut ja koristanut, kunkin eri kuosiinsa,\nja siihen niin suurella rakkaudella sijoittanut -- sen, johon oli\npiirtänyt: \"Humiskoon tämä honka sieluusi uskoa ja toivoa ja rakkautta\nmaailmanrauhaan\" -- sen johon oli piirtänyt ja maalannut sanat:\n\"Pyrkikööt ihmiset kilpailussa toistensa kanssa _ylöspäin_, aurinkoa\nkohti, niin kasvaa heistä jokaisesta solakka huojuva honka\" -- sen, jossa\noli sanat: \"Tukekaa toisianne pelkällä olemassaolollanne, niinkuin\nmekin sillä tuemme toisiamme.\"\n\nKun tultiin taululle, johon oli kirjoitettu: \"Maailmanrauha ei toteudu,\njos ei kukaan siihen usko. Sen toteutuminen alkaa heti, kun jokukaan\nsiihen uskoo\", luki hän näin: \"Maailmanrauha ei toteudu koskaan, koska\nei kukaan sen toteutumiseen usko.\"\n\n-- Ettekö tekään?\n\n-- En.\n\nMitä hän on tekevä tultuaan madonnan purolle? Puro pursusi kiven alta\nyhtä kirkkaana ja solisi tien yli yhtä iloisesti kuin ennen, niinkuin\nei mitään olisi tapahtunut. Kiveä hän ei voinut kaataa, otti ainoastaan\nkauhan irti kantimestaan ja kätki sen kiven alle. Lähde jäi siihen ja\nsen kiveen kaiverrus: \"Rauhan madonna lähettää sinua vastaan tämän\nveden jatkaaksesi virkistyneenä nousuasi Hänen Pyhälle Lähteelleen.\"\n\nTuli se vaikea, jyrkkä taival, joka melkein portaana nousi madonnan\nlähteelle. Levähdyspaikkana olisi siinä ollut alppiruusupengermä, josta\nolisi ollut otettava kukka uhriksi alttarille. Ei kumpikaan meistä sitä\ntehnyt. En minä, kun ei hänkään. Hän nousi nousemistaan ja katosi\nlouhukkoon.\n\nSaavutin hänet vasta madonnan pengermällä. Hän odotti minua, sylissään\npyhän äidin ja hänen lapsensa kuva. Hän oli ottanut sen pois alttarilta\nja kantoi sitä käsillään. Oikeasta asennostaan poistettu veistos oli\nkuin itsestään kangistunut ruumis, jonka jäseniä ei kukaan sen\nkuollessa ole ollut oikomassa. Sen avuton ilme oli vielä avuttomampi\nkuin ennen. Silmät tuijottivat ilmeettöminä ylös jylhään, karuun\nvuoristoon, lapsi piti yhä toisessa kädessään rauhanpalmuaan, toisessa\nmaapallon kuvaa, huulillaan sama hymy kuin ennen. Sen hyvää uskoa ei\nmikään ollut järkyttänyt.\n\n-- Miksi otitte sen?... miksi se ei saanut olla siinä, missä oli?\n\n-- El siihen kukaan enää usko.\n\n-- Ettekö tekään?\n\n-- En.\n\n-- Mutta voihan vielä tulla aika.\n\n-- Se ei tule, koska ei jo tullut.\n\nHän kantoi sen ylös majalle, niinkuin isä hukkuneen lapsensa, verhosi\nsen siellä vaatteeseen ja asetti nurkkaan vastapäätä takkaa. Sen\ntehtyään hän ryhtyi tavallisiin askareihinsa, lypsi ja ruokki\nelukkansa, viritti valkean ja toi minulle ruokaa, mutta ei itse siihen\nkoskenut.\n\nRyhdyin lukemaan lehtiä, joita olin ehtinyt ostaa joitakuita alhaalla\nlaaksossa. Hänkin otti yhden, koetti lukea, mutta jätti sen samassa.\nSamoin toisen ja kolmannen. Hänessä kaivoi ja jäyti. Ajattelin, että\nhänen mielialansa ja menettelynsä ylös tultaessa oli ollut hetken\nheikkoutta. Ehkä se oli vain pettymyksen ensi tuska, joka oli saanut\nhänet kieltämään uskonsa. Hän ehkä sen katuu ja vie huomenna madonnansa\ntakaisin.\n\nHän on siirtynyt lähemmä tulta. Hänen ennen pehmoiset, hyväntahtoiset,\nmelkein lapselliset kasvonsa ovat käyneet kireiksi niinkuin ankaran\nvanhan vaimon. Hänen suupielissään revähtää esiin katkera piirre.\nSilmissä on terävä, rasittunut kiilto. Yht'äkkiä hän puhkeaa:\n\n-- Juhlavaatteissa he menevät kirkkoon, naiset ja lapsetkin,\nkostuttamaan otsansa pyhällä vihkivedellä, rukoilemaan _Jumalaa_, että\nhän antaisi menestystä aseille...\n\nOltuaan hetken vaiti hän puhkesi taas:\n\n-- Ne eivät voi uskoa, että Jumala on yksi, koska kaikki rukoilevat\nhäneltä apua toisiaan vastaan. Koska voivat sen tehdä, täytyy heidän\nuskoa, että heillä jokaisella on oma erikoinen jumalansa... Jos he\nuskoisivat, että Jumala on kaikilla sama, eivät he uskaltaisi, toinen\ntoisella puolen rajan, polvistua sen yhteisen Jumalan eteen... Veli ei\nuskaltaisi pyytää isältä apua veljensä, hänen toisen poikansa,\nsurmaamiseen... He eivät usko, että isä taivaassa on kaikkien yhteisen\nisä... Ehkei hän olekaan...\n\nEdelleen hän ajatteli ääneen, lomaan aina vaieten:\n\n-- Narri, joka uskoin ja uskottelin muille, että ihmishenki on pyhä,\nettä suurin rikos on tappaa... että ihmishenkeä ei saa ottaa kukaan\nmuu kuin Jumala, joka on sen antanut... Narri, minä, joka pystytin\nrauhanmadonnan alttarin niille, joista tappaminen on suurin hyve, pyhin\nvelvollisuus!\n\n-- ... Se on surkea harha, että ihmiset muka ovat omaksuneet\nkristinopin. Ne eivät ole edes koettaneetkaan toteuttaa sitä täällä\nmaan päällä. Paratiisissa oli rauha. Mutta jo ensimmäisessä perheessä\nveli surmasi veljen.\n\nHänen näytti täytyvän saada se sanotuksi. Suurella vaivalla hän oli\nsaanut sen puserretuksi esiin. Useat kerrat pyyhki hän hikeä otsaltaan,\nennenkuin löysi sanat. Hän nousi, mutta jäi hetkeksi katsomaan minuun\novensuusta, silmissä ilme, jossa oli kuin kysymystä, rukousta ja\nodotusta. Sitten hän meni.\n\nOlisiko minun ehkä pitänyt kutsua hänet takaisin ja koettaa osoittaa,\nettä hän oli väärässä, että kristinuskon asia ja hänen rauhanasiansa\neivät sittenkään olleet kärsineet sitä haaksirikkoa, minkä hän luuli\nniiden kärsineen... että sodan jälkeen taas tulee rauha, että maailma\nsitten on sen aatteelle vain sitä alttiimpi... että kristinopin\ntotuudet kyllä jo hallitsevat ja ovat aina hallinneet maailmaa... että\npitää vain, kaikesta huolimatta, työskennellä sen hyväksi, painaa aura\nsyvemmälle vastaisten kylvöjen ja satojen toivossa? Oliko hänen avuton\nkatseensa, sanojen jyrkkyydestä huolimatta, pyytänyt minulta apua ja\ntukea? Olivatko hänen sanansa olleet liioiteltuja vain sitä varten,\nettä minä ne sitä voimakkaammin ja vakuuttavammin kumoaisin?\n\nEn kuitenkaan voinut tehdä mitään saadakseni hänet vakuutetuksi. Oma\nviikon vanha uusi uskoni rauhaan ja maailman erinomaisuuteen ja\nkaikkeen siihen oli mennyt samaa tietä kuin hänenkin. Ja enemmän kuin\nmikään oli hänen oma epäilyksensä nyt juuri sitä repinyt. Uskoni lippu\noli riistetty riu'ustaan niin perin pohjin, ettei siitä ollut edes\nriekaleita jälellä. Hän oli oikeassa kaikessa, mitä oli sanonut. Hänen\npurkauksensa oli juuri sitä, minkä täytyy purkautua sen rinnasta, joka\non täydellisesti pettynyt. Ja hyvä, että petytään. Tätä maailmaa ei saa\nhaaveilla paremmaksi, kuin se on. Saakaamme silmämme auki ja oppikaamme\nnäkemään todellisuus semmoisena, kuin se on. Oppi on ihana ja oikea,\nmutta ihmiset eivät ole sitä koskaan omaksuneet. Se ei ole toteutunut\neikä ole toteutettavissa. Juuri niin, kuin hän sen itse sanoi. Jos\nkristinoppi on rakkautta ja rauhaa, ei se ole sovitettavissa tämän\nmaailman menoon. Sen keinot eivät riitä viemään meitä mihinkään\nluvattuun maahan. Jahven oppi vei tunnustajansa heidän luvattuun\nmaahansa. Mutta hänen ehtonaan ja vaatimuksenaan olikin, että heidän\noli hävitettävä tieltään kaikki muut kansat, vaimot ja lapsetkin, jopa\njoskus elukatkin. Niinkuin turkkilaiset tekevät vielä tänäkin päivänä\nArmeniassa ja muualla. Niinkuin tässä sodassa kristitytkin näkyvät\naikovan tehdä. Belgiassa ollaan jo hyvällä alulla. Niinkuin suuret\nyleensä tekevät pienemmilleen. Kristuksen oppi ei ole käytännöllisesti\nsovitettavissa tähän pyhään maailmanjärjestykseen. Kansojen välisiin\nsuhteisiin se ei ole painanut heikointakaan leimaansa. Maailma ei\nmissään suhteessa, silloin kun oikein kovalle ottaa, koskaan kysy, onko\nsen kristittynä maailmana lupa tehdä niin. Kongresseissa, paraateissa,\njuhlissa ja jumalanpalveluksissa puhutaan rauhasta ja rakkaudesta;\nkansojen arkitoiminnalla, pienessä niinkuin suuressakin, on oma\nerikoisetiikkansa.\n\nEi niistä nuorista miehistä luultavasti kukaan uskonut mitään siitä,\nmitä puhui. Se oli sittenkin heillä tilapäistä tunnelmaa, huumausta, ei\nmuuta.\n\nHän tuli takaisin, istui ja tuijotti tuleen.\n\n... Lieneekö maailmassa mikään sota alkanut tarpeettomammin,\nitsekkäämmin, räikeämmin? Suurvalta kietoo vuosikymmeniä puristukseensa\npientä kansaa, anastaa sen alueita, hakee riitaa ja karkaa sen\nkimppuun -- vielä sittenkin, kun se jo on nöyrtynyt sen eteen maahan maan\ntasalle. Siitä purkautuu vyyhti: koska yksi, niin toinenkin...\n\n... En näe vähintäkään syytä, miksi tämän olisi _täytynyt_ tapahtua,\nmiksi välejä ei olisi voitu selvittää rauhallista tietä. Mikä iva\nheistä, kaiken maailman kylmäverisistä, kaukonäköisistä, taitavista,\ntietävistä!\n\n... Olivat saamassa valmiiksi tämän maailmansa nuo suuret, nerokkaat\nsivistyskansat -- luulivat ainakin -- ja olinhan minäkin luullut. Kaikki\nsen aineelliset, henkiset voimat olivat kytkeytymässä siihen yhteen\nsuureen voimakeskukseen, joka on eurooppalainen kulttuuri,\nkansainvälisyys, jonka oli luotava, uudistettava, rakennettava maailma\nentistään ehommaksi... ja sitten menevät ja särkevät juuri sen,\nkatkovat kaikki johdot, lyövät rikki kaikki koneet, panevat kaikki\npyörät seisomaan... Ennen hävittivät _barbaarit_ kulttuureja...\nlienevätkö _ne_ sitä koskaan tehneet, siihen kyenneet? Kulttuurien\nluojat itse ne kävivät toistensa ja omienkin kulttuuriensa kurkkuun ja\nkuristivat ne hengiltä, barbaarit tulivat vasta koirina haaskoille.\n\n... Kuka lopulta voittaneekin, kulttuuri ainakin joutuu tappiolle ja\nsaa maksaa kulut. Sitä tässä sodassa hävitetään, jokainen laukaus\npirstoo jonkin sen arvoista.\n\n... Joku tuossa kirjoittaa: \"Välttämätön, raudankova, maailmanmenoa\nmääräävä laki tähän pakotti. Kansamme on lisääntynyt liiaksi voidakseen\ntulla toimeen meille pantujen rajojen sisällä. Meidän täytyi murtaa\npatomme, päästä väljemmille vesille.\" Se, väljyys, varmasti\nsaavutetaankin. Mitä muutakin saavutettaneen, ainakin saavutetaan se,\nettä taas pitkäksi ajaksi ei tule ahdasta Euroopan mantereella. Liiasta\nväestä ei tule olemaan vastusta, jos kanuunat ja kuularuiskut edelleen\ntekevät tehtävänsä. Kaadetaan miljoonia. Tapetaan pois toisia toisten\ntieltä, harvennetaan metsää. Kansat auttavat toisiaan tämän\ntarkoitusperän saavuttamiseksi. Nuo tekevät sen palveluksena näille,\nnämä saman vastapalveluksena noille. Kun taudit ja rutot ja nälkä eivät\nenää tee tehtäväänsä niinkuin ennen, rupeavat kansat toistensa rutoksi,\ntoistensa näläksi. Se on paljoa mutkattomampi metku ratkaista\nyhteiskunnalliset pulmat kuin keksiä keinoja, miten elinehtoja olisi\nparannettava. Rauhanystävätkin tarttuvat miekkaan. Sosialistitkin ovat\nmukana rakentamassa uutta aikaansa sillä keinoin. Eipäs heitettykään\nkiväärejä kasaan kasarmien pihoille. Toveri ampuu toverin, niin on\ntovereita vähemmän toistensa tiellä palkkoja painamassa. Sota se nyt\nsiis rakentaa ihmiskunnan onnea, panee perustusta uusille aikakausille.\n\n-- Vaan ette ehkä halua kuulla tätä tämmöistä -- vaikenen, jos tahdotte.\n\n-- Puhukaa vain! Kuulkoot nämä seinät senkin.\n\nHän sanoi niin, mutta minä näin, että hänen oli vaikea sitä kuulla. En\nkuitenkaan voinut olla jatkamatta.\n\n-- Teitä siis ehkä huvittaa kuulla, mitä tuossa kirjoittaa sotaisesti\ninnostunut professori. \"Kaikkina aikoina on historia antanut loistavia\ntodistuksia siitä, että sodat panevat liikkeelle suunnattomia\nsiveellisiä voimia, avaavat sulkeutuneita sielujen syvyyksiä, vievät\nelämän mahtavasti kuohuville vesille ja antavat sille sanomattoman\nsuuruuden ja pyhyyden keskellä hätää ja uhreja. Tästä suuruudesta tulee\nosalliseksi jokaisen yksityisen elämä, jokainen meistä kutsutaan\ntoiminnastaan kohoamaan korkeammalle tasolle ja vapaaehtoisesti\ntäyttämään sen, mitä tämä rauta-aika on oikeutettu vaatimaan meiltä\nkaikilta.\" -- Niin ne puhuvat ne, jotka näkevät suuresti ja tuntevat\nsyvästi ja voimakkaasti. Ja paperitraktaatit revitään ja tuomiokirkkoja\npommitetaan ja vallihautoja kaivetaan peltoihin, puutarhoihin, jopa\nvainajien asumuksiinkin. Me vanhat, tunneherkät miehet täällä maailman\nullakolla, rauhoittukaamme, nukkukaamme tyynesti yömme ja herätkäämme\nuuteen aamuun! Vanha uskomme on meiltä otettu, mutta meille annetaan\nsijaan uusi ja ehompi. Haaveemme paremmasta maailmasta ja\ntäydellisemmästä ihmiskunnasta on toteutumassa. Pyhä maailmanjärjestys\non jo pantu täytäntöön siinä järjestyksessä ja kurissa, jolla sota\ntoimii ja jonka se jättää jälkeensä tuleville polville. Suuret,\nälykkäät sivistyskansat ovat päättäneet yhdellä pikaisella otteella\npäästä tätä tietä onnensa perille. He ovat siihen vuosikymmeniä\nvarustautuneet. Se on ollut heillä aatteellisesti valmistettu,\ntieteellisesti harkittu suunnitelma. Heidän pyhin innostuksensa, heidän\nterävin järkensä, heidän ammatillisin kykynsä ovat olleet siinä mukana\nsitä aikaansaamassa. Mielet on aikoja sitten muokattu, jänteet ja\nlihakset harjoitettu. Se on tapahtunut kaikki maailmanrauhan merkeissä.\nSe on sitä, jota eurooppalaisen sivistyksen korkein saavutus, sen\n42-senttinen ämyri nyt julistaa maailmalle. Sen ääni se nyt\nangeluskellojen äänenä tällä hetkellä soi yli Euroopan, lännestä itään,\nyli aavikoiden, vuorelta vuorelle, vieden tulevan taivaan sanomaa\nmaasta maahan, sekaantuen kellareissa piilevien ihmisten uniin,\nopettaen heitä käsittämään onnensa ehdot, muistuttaen heitä siitä\njumalasta, jota _nyt_ on palveltava.\n\n-- Niinpä niin...\n\n-- Viekää, ystäväni, madonna ja hänen lapsensa takaisin tuonne ulos\nkuuntelemaan ajan enkelikuoroa! Älkää asettako häntä entiseen\npaikkaansa, pikku komeroon, mistä näkyy vain viaton vaatimaton laakso,\nvaan nouskaa hänen kanssaan korkeuksiin, korppikotkan huipulle, josta\nhän voi seurata tapahtumia kaikilla näyttämöillä, jonne ei kuulu\nkaatuvien valitushuutoja, ainoastaan kumea, komea ammunta heidän\nkunniakseen!\n\n-- Eihän...\n\n-- Koska rauhanmadonnanne teidät petti, tehkää hänestä sodan madonna!\nSiellä tulee häntä ehkä pian tervehtimään ilmalaivaritari, ehkä joku\nheistä, jotka antoivat hänelle edelweissuhrinsa -- pyytämään häneltä,\nhyvien ilmojen antajalta, suopeita tuulia ja hyvää onnea retkelleen.\nPalatessaan pudottamasta pommeja sairaaloihin tai jossakin\nkirkkopuistossa leikkivään lapsilaumaan tuolla alhaalla lakeudella hän\nyli liitäessään muistaa häntä kukkasuhrilla kiitokseksi hyvin\nsuoritetusta, onnistuneesta retkestään.\n\nKoetin taas lukea, mutta minua äitelöitti kaikki, mitä luin, varsinkin\nkaikki syytökset, puolustukset ja selitykset. Tämä sota oli minusta\nitsensä alkupahan ilmaus, joka ei enää ole millään ihmisvoimalla\npoistettavissa, koska innostusta siihen ilmeni kansojen parhaissakin.\nOikeuden ja rauhan jumala näytti maailman alusta alkaen tehneen turhaa\ntyötä sen poistamiseksi. Ei näyttänyt olevan mitään, joka voisi saada\nminut vakuutetuksi siitä, että maailmanmeno enää on muutettavissa.\n\n-- Te uskoitte, että se tapahtuisi uskon uudistuksen avulla.\n\n-- Sen minä uskoin.\n\n-- Ette usko enää? Ja siinä olette oikeassa. Sitä uskonuudistajaa, joka\nsen tekisi, ei luultavasti tule koskaan syntymään. Kai rauha taas\npalajaa, mutta niinkuin aina ennenkin ainoastaan väliaikaisesti,\nseurauksena uupumisesta ja sotivien kykenemättömyydestä sotaa\njatkamaan, vaan ei suinkaan mistään vakaumuksesta, että se oli\nlopetettava itsensä vuoksi, sentähden, että se semmoisenaan on\nkauhistus. Mitä kaikkea sitä vastaan taas katumuksen tai innostuksen ja\nherätyksen hetkinä puhuttaneekin, mitä tehtäneekin, mitkä\nmaailmanparantajat, apostolit ja marttyyrit sen asiaa kerran taas\najanevatkin -- vaikka tuleva rauha sitä solmittaessa julistettakoon\nkuinka ikuiseksi maailmanrauhaksi hyvänsä, siihen kaikkeen ei ole enää\nluottamista. Sillä olihan kaikkea tätä olemassa jo ennenkin, kaikkia\nnäitä: uskoa, aatetta, uskojia ja ajattelijoita ja uskon sankareita ja\naatteen ajajia, veritodistajia, henkensäkin uhraajia, rauhan erakoita,\nHanseleita... eivätkä saaneet mitään muuta aikaan, kuin että sittenkin\npuhkesi sota, jommoista maailma ei koskaan ole nähnyt.\n\n-- Niin teki, niin teki...\n\n-- Ja _kun_ niin teki, kun maailmanrauhaa siis ei synny eikä voi syntyä,\nniin on samalla myös kaikki inhimillinen ja kristillinen harrastus ja\npyrkimys yleensä vain puolitekoista toimenpidettä ja kaikki sen\nsaavutus keskeneräistä tulosta siihen nähden, minkä täytyisi olla\nkristikunnan lopullinen pyrkimys ja päämäärä; oikeuden ehdoton voitto,\nsen turvaaminen niillekin, ja ennen kaikkea juuri niille, jotka sitä\nenimmän kaipaavat -- aseettomille ja heikoille, jotka eivät itse voi sitä\nhankkia.\n\n-- Entä mitä sitten?\n\n-- Omalta kohdaltani en näe muuta kuin kuoliaaksi isketyn uskon, teidän\nja minun, joka ei ole eloon herätettävissä, ellei ihmettä tapahdu.\n\n-- Ihmettäkö! virkkoi hän kuin säpsähtäen, luoden minuun\npikaisen, välähtävän katseen, mutta sitten vaipuen takaisin\nvälinpitämättömyyteensä, niinkuin olisi luullut nähneensä jotakin,\nmutta huomannut sen harhaksi. Sitten hän nousi ja meni ullakolle\neikä enää palannut.\n\nHän oli minulle viimeinen pettymys. _Hänen_ ei olisi pitänyt siihen\ntyytyä, ei omaksua sitä, minkä minä. Hänen olisi pitänyt tulla uskoni\navuksi, vaikkei olisi uskonutkaan. Olihan hän uskoni isä, miksei hän\nedes yrittänytkään saada lastansa henkiin? Miksi juuri hän kieltämällä\noman uskonsa oli antanut minun uskolleni lopullisen iskun? Hänen ei\nolisi pitänyt poistaa viittojaan eikä ottaa pois madonnaansa siitä,\nmihin hän ne kerran oli pystyttänyt. Olisivathan olleet edes\nhautaristeinä muistuttamassa jostakin, joka kerran oli elänyt. Jos ei\nmuuna, niin edes aaveina ilkkumassa maailmalle sen häpeätä ja\nalennusta... Olisi antanut _heidän_ ne hävittää.\n\nMutta kaipa hän oli tehnyt, mitä tunteensa oli käskenyt.\n\nKaipa tässä ei voinutkaan muuta.\n\nKai täytyy käydä, niinkuin käy. Aikahan sovittaa ja antaa anteeksi\nkaiken. Ja onhan uskovalla maailmalla aina se, joka ottaa kantaakseen\nsen kuorman juuri pahimmalla taipaleella: \"Se oli sallittu, se oli\nvälttämätöntä, se oli rangaistus meidän synneistämme. Mikä ei toteudu\ntäällä, se toteutuu tuolla\" j.n.e. Ehkä ystäväni selviytyy hänkin sitä\ntietä?\n\nMutta saako tyytyä kaikkeen ja antaa anteeksi kaiken, minkä hyvänsä?\nEikö se tuo veltto, villaisella painava, kaikkia repeämiä kiinni kurova\noppi, eikö se juuri lopulta ole kaiken uusiutumisen ja parantumisen\npahin jarru? Saako koskaan unohtaa ja antaa anteeksi sitä, mikä juuri\nnyt tapahtuu Belgiassa, Flanderissa, Reimsissä? _Ne_ siellä eivät sitä\nkoskaan tee. Ne sopivat vasta sitten, ne tahtovat kuulla rauhasta\npuhuttavan vasta sitten, kun heidän kärsimänsä vääryys on kostettu.\nEikö henki hengestä, hammas hampaasta, viha vihaa vastaan sittenkin,\nainakin eräissä tapauksissa, ole se, joka antaa parhaan ratkaisun,\njohon tulee turvautua ja jota siis on ylläpidettävä pyhänä tulena?\n\nMutta sehän on juuri se pohja, jolle ne, jotka sotivat, aina tahtovat\nrakentaa rauhan. Sillä tavallahan ne, toisen lopullisella voitolla ja\ntoisen perinpohjaisella kukistamisella, juuri uskovat jakavansa\noikeutta. Ja ehkä jakavatkin joillekuille. Mutta ne, jotka jakavat\noikeutta yhden heikon puolesta, ne kieltävät sen samassa henkäyksessä\ntaas toiselta heikolta, siltä, jonka ovat voittaneet ja siltä, jonka\noikeuksiinsa saattaminen ei kuulu heidän etuihinsa. Ase jakaa etuja\neikä oikeutta. Ase ei koskaan kelpaa riidanratkaisijaksi. Sen tuomiosta\non aina vedottava. Mutta mihin? Johonkin korkeampaan oikeuteen? Mutta\nkun sitä ei ole, kun siihen ei kukaan usko: ei, että se on ollut, ei,\nettä sitä tulee koskaan olemaan.\n\n... Ellei ihmettä tapahdu?\n\nAikooko hän, tuo tuolla ullakollaan, sittenkin tarttua siihen\noljenkorteen? Ojentaako hän ehkä kätensä sitä kohti, ennenkuin uppoaa?\nLuopiko hän uuden haaveen menetetyn tilalle, odottaako ääntä taivaasta,\nenkeliä pilvistä? Näytti melkein siltä hänen ilmeestään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTakkatuli valaisi viimeisellä tuikkeellaan huonetta. Sen perällä\nnurkassa seisoi rauhan madonna, niinkuin erakko oli sen siihen\nasettanut. Sen silmille heitetty vaate oli valahtanut pois. Se hymyili\nyhä, ja sen lapsi piti yhä yhtä uskollisesti rauhanpalmuaan pystyssä.\nTekijänsä usko siinä eli, vaikkei se enää elänytkään tekijässä\nitsessään. Se ei ollut mistään pettynyt eikä tule koskaan pettymään.\nSen sisaret, monet tuhannet madonnat, ovat kirkoissaan, kappeleissaan,\nalttareillaan hymyilleet samaa hymyään, vähääkään häiriintymättä,\nmuuttamatta ilmettään, minkä taiteilijat ovat heille uskonsa hetkinä\nantaneet. Niiden ympärillä, kaduilla ja toreilla, jopa niiden jalkojen\nalla alttarin juurellakin on vuotanut sukuvihan ja uskonvihan veriä. Ne\non raastettu pois, unohdettu ullakoille vuosisadoiksi, löydetty, tuotu\ntakaisin ja panta vanhoihin paikkoihinsa hymyilemään, todistamaan siitä\nuskosta ikuiseen hyvyyteen ja hellyyteen, joka oli elähyttänyt niiden\ntekijät tekemään ne sellaisiksi, kuin ne oli tehty. Ja aina niitä on\ntehty samanhenkisiä, samanilmeisiä kuin tuo. Se usko on aina elänyt, ei\nmikään ole saanut sitä juurineen revityksi. Se on uupumatta, pettymättä\ntyrkyttänyt itseään, vaikuttanut alttareilta, kappeleista,\nluostareista, kammioista, -- aina vain muistuttanut rauhasta ja hyvästä\ntahdosta pimeimpinä, sotaisimpina perhe-, heimo ja sukukostosotien\naikoina, ja saanutkin lopulta jotakin aikaan, ei tosin rauhaa kansojen\nkesken, vaan kuitenkin jonkinlaisen laillisen olotilan heidän\nkeskuudessaan.\n\nSaanut rauhaa aikaan -- eikä kuitenkaan mitään saanut, sillä mitä mikään\nsaavutus merkitsee, koska juuri raivoaa maailmansota, ennen kuulumaton?\n\nSiitä huolimatta se tuossa vain hymyilee, niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut.\n\nJa koira lepää kiehkurassa lattialla, ja kauriit saapuvat\nyösyönnöksilleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa aamulla on, niinkuin koko maailmassa ei olisi mitään muuttunut. Ilma\non yhtä ihana, elokuun taivas yhtä kuulakka, vuorten valkeus yhtä\nhäikäisevä ja kaukaisuuksien sini yhtä leppoisan ystävällinen. Alhaalla\nlaaksossa näyttää olevan samoin kuin täällä ylhäällä. Laivat kulkevat,\nja junat ovat liikkeellä. Erakkokin toimii tänä elämänsä suurimman\npettymyksen jälkipäivänä askareissaan niinkuin ennen. Heinään hän ei\nkuitenkaan tule. Menen sinne yksin. Siellä ovat talonpojat jälleen\ntyömaillaan, kokoamassa viimeisiä luokojaan. Työvoimia on vähemmän,\nkaikki nuoret miehet ovat poissa, mutta vanhemmat miehet ja naiset\ntekevät työn sitä reippaammin, niinkuin puuttuvienkin puolesta.\nVanhemmilla naisilla on rinnassa kukkakimppuja niinkuin kunniamerkkejä,\nilmaisemassa, kuinka monta heillä on poikaa sodassa. Kaikki he ovat tai\nainakin koettavat olla hilpeällä mielellä. Uskotaan, että sota päättyy\npian, että kaikki on valmiina uudeksi vuodeksi.\n\nKuulen parin vanhan miehen juttelevan, toisen luodessa, toisen\npolkiessa heiniä latoon. He laskevat jo sodan voittoja ja tappioita.\nHotellit tulevat tietysti kärsimään matkailijain puutteesta, mutta\nmaamies hyötyy. Hänen tuotteensa, liha, voi, juusto tulevat olemaan\nhyvissä hinnoissa, mutta varsinkin heinät. Se ei ole enää heinä, joka\ntässä kahisee hangon päässä, se on hopeakuontalo, joka siinä helisee.\nOn kuulunut, että herttuan maat ja niiden riista julistetaan\ntakavarikoiduiksi, koska hän on vieraan maan alamainen. Metsästys\njoutuu luultavasti vapaaksi, ja ainakin saa vuoriston vartioväki ampua\nkauriita muonakseen.\n\n-- Mitä mahtanee erakko siihen sanoa?\n\n-- Äijä paha.\n\nSekö oli heidän pohjimmainen suhtautumisensa häneen?\n\nPari naista tulee puhelemaan kanssani. Kuka on vienyt pois madonnan?\nErakko itsekö? Mitä varten? He olisivat tahtoneet rukoilla häntä, että\nhän soisi heidän aseilleen pikaisen voiton. -- Kuinka te voisitte rauhan\nmadonnalta semmoista rukoilla? -- Koska pikaista voittoa seuraisi\npikainen rauha. Sitten ei koskaan enää syttyisi sotia, kun me olisimme\nkukistaneet kaikki vihollisemme; ei kukaan heistä enää voisi aloittaa\nsotaa meitä vastaan, kun he kaikki olisivat kukistetut. Pyytäkää häntä\npanemaan rauhan madonna siihen, missä se oli. -- Voittehan rukoilla sitä\nmuilta madonnilta. -- Täytyy rukoilla kaikkia madonnia, kaikkia pyhiä\ntäytyy rukoilla. Kaikki pyhimykset ovat rukoiltavat meidän puolellemme.\n\nSen verran he olivat selvillä siitä. Se oli _heidän_ käsityksensä\nerakosta ja hänen aatteestaan.\n\nOli hänellä sittenkin ollut oikea vaisto korjatessaan pois madonnansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJäin sinne, kun en tiennyt, minne muuannekaan menisin. Kotimaahan\nolivat tiet toistaiseksi tukossa. Täällä sain nähtävästi olla rauhassa.\n\nVuorillemme tuli talvi pian, käärien vaippaansa ensin ylemmän\nvuoriston, valahtaen sitten meidän yllemme ja levittäen viimein\nliepeensä laaksoon asti. Pian istuimme siellä kinosten keskessä\nniinkuin pakopirtillä ennen, eristettyinä kaikesta, mutta tuntien ja\naavistaen kaiken kaameuden ja onnettomuuden olemassaolon. Olemme kuin\nlangattomassa yhteydessä ampumahautojen kanssa kaikilla rintamilla.\nKuulemme kanuunain paukkeen, kuularuiskujen rätinän, huudot, korinat ja\nvalitukset. Joskus saamme tukun sanomalehtiä, joita meille laaksosta\ntuodaan. Ajatuksillamme ei ole muuta suuntaa kuin sota. Jos ne joskus\npoikkeavatkin muuanne, palaavat ne kuitenkin heti sinne takaisin. Ja\naina nousee kysymyksiä, vanhoja ja uusia, tuskaisia ja turhia, joihin\nei koskaan tule vastausta.\n\nMitä varten tämä palo sytytettiin? Mitä aiotaan sillä saavuttaa, jota\nei olisi voitu saavuttaa ilman sitä? Miksi aatteelliseksi hyväksi\nvuotaa kaikki tuo veri? Uhkasivatko jotkut persialaiset jotakin\nHellasta? Ovatko nyt mitkään Alankomaat olleet pakotetut luomaan\nespanjalaisten sortajainsa iestä? Ahdistiko puolikuu ristiä? Onko\najettavana minkään uskonvapauden tai orjain tai muiden vapautuksen\nasia? Kun luen heidän tarkoituksistaan, on minusta, niinkuin he\nitsekään eivät olisi niistä selvillä. Niitä on heillä joka päivä jokin\nuusi. Kaikki sanovat tahtoneensa sitä estää. Kaikki olivat siihen\npakotetut. Kaikki syyttävät toisiaan ja pesevät kätensä. Ei kenelläkään\nollut siis _niin_ tärkeätä asiaa, että hän ehdoin tahdoin olisi\ntahtonut viedä sen sodan tuomioistuimen ratkaistavaksi. Sota oli\nyllätys ja erehdys. Mutta jos tuli erehdys, miksi he eivät siitä\nlakkaa?\n\nJos maailma nykykannallaan ollen ei vielä saanut järjestetyksi\nasioitaan ilman sotaa, jos ihmiskunnan, umpikujaan joutuneena, täytyi\nsiitä ulos päästäkseen murtaa tiensä väkivalloin, miksei silloin yhtä\nhyvin puhjennut se suuri luokkataistelu, jota on odotettu ja pelätty,\nse orjain ja kurjain kapina -- tasaamaan tavaroita ja jakamaan maita? Se\nei puhjennut, mutta sen sijaan rahaton ja maaton rahvas antaa\nainoansakin, henkensäkin, rahan ja tavaran ei tasaamiseen, vaan\nkasaamiseen entistä epätasaisempiin röykkiöihin. Mutta ehkä puhkeaa\nvielä sekin sota? Koko maailman Sedania seuraako koko maailman\nkommuuni? Onhan nyt opetettu kaikissa maissa vetoamaan väkivaltaan ja\nvoimaan korkeimpana oikeutena. Entä kun käsipommit ja myrkkykaasut\njoka miehen kädessä alkavat työnsä kadunkulmissa ja bulevardien\nristeyksissä, yhtä haavaa joka pääkaupungissa.\n\nEnkä kuitenkaan voi olla joskus tekemättä laskelmia siitä, mitä kukin\nlopulta tästä sodasta hyötyy. Yllätän itseni ajattelemasta: jos se\nvoittaa, seuraa siitä se ja se; -- jos se ja se joutuu tappiolle, on se\nsille ja sille asialle eduksi. Mitä toiveita on minulla, kuinka soisin\nkäyvän? Jos uskoisin madonnan voimaan, jos uskoisin hänen voivan antaa,\nmitä pyydän -- mitä häneltä pyytäisin? Viritän itseni tuntemaan ja\ntoivomaan sen mukaisesti, arvioimaan sen mukaisesti voittoja ja\ntappioita, etenemisiä ja peräytymisiä.\n\nMutta saako kukaan ottaa omaksi hyväkseen mitään, mikä ehkä on\nsaavutettu toisten häviöllä ja silpomisella? _Heidän_ täytyy ensin\nsaada hyvityksensä, kävi miten kävi, _oikeuden_ täytyy ensin voittaa\nsiellä, missä sitä on räikeimmin rikottu. Paperitraktaattien, juuri\nniiden täytyy saada tehonsa takaisin. Muut voivat odottaa. Ei kukaan\nheikko saa ottaa mitään keneltäkään, joka on muilta heikoilta\nryöstänyt, ei mitään kädestä, joka on tahrattu toisten heikkojen\nvereen... Minä kuulen, kuinka minulle jossakin nauretaan: -- Kyllä sitten\nsaavat osapuolet odottaa... mitä se heihin kuuluu... mitä sillä on\nväliä, mitenkä ja keneltä -- kunhan -- ?\n\nEhkei olekaan, niinkuin maailma nyt on järjestetty. Mutta maailmahan\nolikin järjestettävä kokonaan _toisin_. Siinä järjestämisessä voi olla\nmukana ainoastaan se, joka ei ole ollut mukana järjestämässä, niinkuin\nsitä nyt järjestetään, ja siitä hyötymässä...\n\nEl kenenkään sotivan asia voi olla niiden asia, jotka eivät sotaa\nhyväksy. Sillä he kaikki taistelevat turhaan, mistä taistellevatkin,\nkaatuvat hyödyttömästi, minkä hyväksi luullevatkin kaatuvansa. Maailman\nurhoollisimpien, parhaimpien, nerokkaimpien veri vuotaa siis\njuoksuhaudoissa hukkaan. Mutta koska kerran tahtovat, niin taistelkoot,\nkaatukoot...\n\nKun edes saisi sydämensä turtumaan siihen, kiedotuksi ympärilleen\nvälinpitämättömyyden ja unhotuksen vaipan, niinkuin se, joka peittää\nnuo autiot vuoret. Kun voisi päästä kaikesta ajattelemalla: sotikoot,\ntapelkoot, mitä se minuun kuuluu! Ennen kaikkea -- kun saisi mielestään\npois sen, mitä oli uneksinut ja uskonut.\n\nMutta kun yö ja ympäristö ovat hiljaisimmillaan, tulevat lempiaatteet\nja mielihaaveet, niinkuin ei mitään olisi muuttunut, kehien eteen\nkaiken, mitä muinoin oli maailmanrauhasta ja sen mahdollisuudesta\nrunoillut ja miten sitä rakennellut.\n\nMitä kaikkea olikaan siellä ravintolan edustalla, seuratessamme\nliikettä kahden tunnelin suulla, päätelty maailmanliikenteestä,\nmaailmanjärjestyksestä, ihmiskunnan rauhallisista yhteisharrastuksista,\nkansojen veljeydestä, koko sivistyneen maailman yhteenkuuluvaisuudesta,\nsotien ja vihollisuuksien mahdottomuudesta -- mitä olikaan siinä puhuttu\nkansainvälisten ennakkoluulojen häipymisestä: kuinka on jo syntymässä\nkansojen yhteinen yläluokka, joka johtaa niitä rauhan hengessä ja\npakottaa ne omien etujensakin vuoksi olemaan veljiä ja sillä tavoin\nsuhtautumaan toisiinsa!... Johan ne nuoret miehet -- se kirkassilmäisin,\nhehkuvaposkisin niistä, johan hän oli luullut pikajunan nopeudella\nrientävänsä siihen ihannemaahan, tuhatvuotiseen valtakuntaan, jossa ei\nole sotia, ei ruttoja, ei kärsimyksiä, tuskin kuolemaakaan... Minäkin\nuskoin heihin, sillä mikseivät ne tuollaiset rotukansat, älykkäät,\nvoimakkaat, saatuaan aikaan sen, minkä jo ovat saaneet, voisi saada\naikaan vielä enempääkin, toteuttaa älyllään, tarmollaan ja hyvällä\ntahdollaan viimeisimmät, huimaavimmat suunnitelmansa, saavuttaa mitä\nhuippuja hyvänsä!\n\nSitten retkeni tänne ylös sinä heleänä, aatepuhtaana, sointuvana\nsunnuntaina, kun erakon rauhanviittojen välitse hiljalleen nousin ja\nmelkein tietämättäni omistin hänen uskonsa sen ilman mukana, jota\nhengitin, puhdistuen epäilystäni, niinkuin veri puhdistuu pahoista\naineksistaan auringon ja vuoriston ilman vaikutuksesta...\n\nJa sitten niiden herkkien nuorten miesten innostus tässä tämän takan\nympärillä, jota hän piti vireillä keräämillään kuivilla kanervilla -- \nheidän hehkuvat puheensa, aatteet, jotka uskoin olevan ei ainoastaan\nheidän vaan koko maailman parhaan nuorison, joka vuorostaan oli saanut\nne maailman jaloimmilta miehiltä, suurimmilta ajattelijoilta,\nrunoilijoilta ja tietäjiltä -- koko se ilta ja yö. Ja erakon usko, että\nhänen madonnansa on jumalolento, jota jo palvellaan ja jonka\ntunnustajia pian on oleva kaikissa maissa...\n\nKaikki se oli joskus ollut olemassa. Eikä se aika ollut mikään\nkaukainen aika, ei mikään hämärä, ihannoimalla luotu arkadinen\nmuinaisuus, vaan äsken totena ja uskottavana eletty. Miksi siitä ei\nenää ole mitään jälellä! Miksi se oli harhaa!\n\nVaan eikö siitä todellakaan ole mitään jälellä? Onko se sittenkään\nharhaa?\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuluu viikkoja, en tiedä oikein miten. Mitä muuta koettanenkin ajatella\nja kuvitella, ajatus päättyy aina lopulta näihin yksiin ja samoihin:\nupotettuihin valtamerilaivoihin... miinoihin ajaneisiin\nristeilijöihin, jotka iskun saatuaan korskahtavat pystyyn ja kerran\nleimahtaen katoavat kuin meteori veteen... hävinneisiin vedenalaisiin,\njoiden viimeisestä hengenvedosta tuo tiedon vain pinnalle pulpahtava\nrasvakupla... juoksukaivantoihin, joiden pohjaan tuon tuostakin nuori\nmies, joku kansansa parhaista, tuuskahtaa tähystystelineeltään, punaten\nverellään sen lumisohjuisen veden... Nuo kuvat käyvät pysyväksi\npainajaiseksi, tullen milloin missäkin muodossa, ei vain öin, vaan\nmyöskin päivin.\n\nEmme näistä emmekä juuri muustakaan enää puhu. En tiedä, mitä ystäväni\noikein miettii ja tuntee, mille kannalle hän lienee kehittynyt.\nKieltääkö hän yhä. Eikö hänelle ole vähääkään valjennut? En ole kuullut\nhänen edes rukoilevan, niinkuin hän teki ennen, joka aamu ja ilta.\nOvatko hänen ja hänen Jumalansa välit kokonaan katkenneet? Hän ei näytä\nsaavan rauhaa missään. Usein hän on päiväkausia poissa, koiransa kanssa\nvuoristossa, muka eksyneitä etsimässä, mutta ketään tapaamatta, sillä\neihän siellä nyt kukaan liiku eikä tarvitse apua. Mutta hänen\nnähtävästi täytyy saada olla liikkeellä, viihdyttämässä edes sillä\ntavoin sisäistä kipua, jota hän ei osaa lieventää valittamalla eikä\ntoiselle tulkitsemalla.\n\nHänen madonnansa seisoo yhä hylättynä nurkassa, peite yllään, samalla\npaikalla, mihin hän on sen asettanut. Ollaan joulussa, sen aaton ilta\nhämärtää. Hän kävelee edestakaisin lattialla, harhailevin askelin. Hän\npysähtyy madonnansa eteen, koskettaa peitettä, ikäänkuin aikoisi nostaa\nsen pois, mutta ei tee sitä, puhaltaa pölyä sen päältä, tasoittelee sen\nlaskoksia, jättää sen siihen ja jatkaa kävelyään.\n\nSivuutamme pyhät, niitä millään tavoin erikoisemmin merkitsemättä -- kun\nei hän, en minäkään, -- niiden tuottamatta mitään muutosta oloihimme ja\nmieliimme. Tulee uudenvuoden päivä. Hän ei toivota minulle hyvää\nuuttavuotta enkä minäkään hänelle. Hänen näyttää olevan yhä vaikeampi\nolla. Nyt hän ei enää mene ulos, vaan lepää vuoteessaan tai istuu,\nmissä sattuu, pitkät ajat eteensä tuijottaen; antaen minun hoitaa\npienet tehtävämme, elukkain ruokinnan, heinäin kantamisen alempaa\nladoista ja puiden pilkonnan.\n\nOllaan loppiaisessa. On kirkas, kaunis aamu. Räystäs jo tippuu päivän\npuolella.\n\n-- Nythän on kolmen kuninkaan ja Betlehemin tähden päivä... vapahtajan\npakanoille ilmestymisen juhla, sanon, jotakin sanoakseni.\n\nSilloin hän lavitsaltaan ponnahtaen, luoden yltään kuin painon,\npuhkeaa:\n\n-- Minä en jaksa... en jaksa olla siihen uskomatta!\n\n-- Maailmanrauhanko mahdollisuuteen?\n\n-- Minun täytyy siihen uskoa!\n\n-- Huolimatta kaikesta?\n\n-- Kaikesta huolimatta minun täytyy siihen uskoa. Ei se voi olla harhaa.\nOli väärin, mitä sanoin. Koska Hanselikin... Se ei toteudu, jos ei\nsiihen kukaan usko... Sen toteutuminen alkaa heti, kun jokukaan siihen\nuskoo.\n\nHänen silmissään oli taas sama haaveellinen ilme, mikä niissä oli ollut\nennen. Otsan rypyt olivat samassa kuin silinneet ja piirteet\npehmenneet. Vapauttavalla liikkeellä hän nosti repun selkäänsä ja\nriensi alas kylään, jossa hän ei ollut käynyt sitten sodan puhkeamisen.\n\nHän siis uskoo taas. Maailmanrauha oli ollut mahdoton, nyt se taas on\nmahdollinen. Hänen sielunsa on ollut poissa liitoksistaan, nyt se on\njotenkuten päässyt jälleen sijoilleen.\n\nMitä on tapahtunut, mikä ihme on saanut sen aikaan? Ainoastaan tarve\nuskoa siihen, mahdottomuus olla siihen uskomatta. Ei mitään uutta\nasianhaaraa ole tullut lisäksi. Mutta hän ei jaksa muuta, hän uskoo\nsentähden, että hänen täytyy, ja hän voi tehdä sen sentähden, että hän\ntahtoo. Uskominen on hänelle elinehto.\n\nHän tukehtuu, jos ei saa hengittää sen ilmaa.\n\nEn oudoksu sitä. Minusta on luonnollisin asia maailmassa, että hän taas\nuskoo. Hänen tietysti pitää uskoa -- juuri kaikesta huolimatta. Ja\nminussa on heti tarve uskoa niinkuin hän. Minulle tapahtuu taas, mikä\noli tapahtunut entisen uskovaisen ystäväni suhteen: jos joku olisi\ntullut vastaväitteineen, olisin käynyt niitä kumoamaan, vaikka ne\nolisivat olleet omanikin. Miksi juuri tämä sota riistäisi\nmaailmanrauhan ystäviltä uskon sen toteutumisen mahdollisuuteen enemmän\nkuin muutkaan sodat, jotka eivät ole voineet sitä järkyttää? Onhan aate\nollut aina olemassa, onhan usko siihen ja toiminta sen hyväksi\nlakkaamatta kasvanut, sota sodalta.\n\nOlisin tällä kertaa ennen kaikkea sanonut, että usko jonkin aatteen tai\nasian tulevaisuuteen on mitä hirmuisin ase sen puolesta, koska se\njäykkänä, itsepintaisena ei säiky mitään syitä ja vastuksia, ei anna\nminkäänlaisten tosiasiain järkyttää itseään, ei pelästy mistään\nkärsimistään tappioista, vaan uurtaa uurtamistaan vuosisatojen\nvallihaudoissa, kaivannoissa ja katakombeissa, nostaa sata päätä, kun\nyksi katkaistaan, voittaa lopulta ja rakentaa, ei linnaa pilviin, vaan\npyhän Pietarinkirkon juuri sen sirkuksen sijalle, missä uskovia kerran\npoltettiin ja teurastettiin...\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllan suussa hän palasi, temmaten kiireesti oven auki, silmät säteillen\nja posket hehkuen.\n\n-- Mitä on tapahtunut? Onko rauha tehty?\n\n-- On tapahtunut paljoa enemmän!\n\nHän ojensi minulle sanomalehden ja näytti paikan, josta minun oli\nluettava. Luin: \"Keskellä sodan kauhuja on mieltäylentävää saada\ntietää, kuinka joulua vietettiin länsirintamalla, eräällä sen\nenglantilais-saksalaisella osalla. Siitä antavat tietoja monet\nenglantilaisten upseerien ja sotilaiden kirjeet, joita on julkaistu\nenglantilaisissa lehdissä. Nämä tiedot osoittavat, että ihminen\nsittenkin on ihminen ja että tänä äärimmäisen vihan ja vihollisuuden\naikanakin inhimilliset tunteet väkisinkin pakottautuvat ulos sen painon\nalta, jonka niiden päälle ovat panneet politiikka ja sotatila.\"\n\n\"Eräs englantilainen upseeri kirjoittaa...\"\n\n-- Antakaa minä luen!\n\nHän otti minulta lehden ja luki:\n\n-- \"Eräs englantilainen upseeri kirjoittaa näin:\n\n'Te erehdytte suuresti, jos luulette, että me vastaanotimme joulun\nhuonosti. Päin vastoin se oli mitä ihmeellisin joulu. En vaihtaisi tätä\njoulua mihinkään maailmassa. Emme voineet jouluaattona kokonaan\npidättää joulutunteitamme. Ihailimme ensin komeata auringonlaskua.\nSitten näimme kalpean kuun nousevan vihollisten asemien takaa ja\nvalaisevan niitä. Sen valossa kimmelsivät kaukana saksalaisten\npiikkilankaesteet. Yht'äkkiä olimme kuulevinamme virren säveliä\nsieltäpäin. Kuoro kuului yhä selvemmin ja selvemmin. Virsi seurasi\ntoistaan. Muutamat niistä olivat tutut meille englantilaisille, ja me\nyhdyimme niihin. Jollei olisi kuulunut kaukaista kumeata\nkanuunanammuntaa, olisi ympärillämme vallinnut täydellinen 'rauha' ja\n'hyvä tahto'. Lopulta kuulimme joululaulumme 'Merry Cristmas'in'\nsävelet ja nyt emme enää voineet pidättäytyä. Useat meistä hyppäsivät\nvallihaudoista, me kiipesimme piikkilankaesteiden yli, menimme\npuolitiehen vihollisen juoksuhautoja kohti ja tapasimme siellä\nsaksalaiset, jotka olivat tulleet meitä vastuuseen. Tervehdimme\ntoisiamme, toivotimme onnea ja joulurauhaa ja jakelimme toisillemme\nlahjaksi sanomalehtiä, tupakkaa ja muita lahjoja.'\"\n\nHän ei malttanut lukea loppuun, antoi taas lehden minulle ja meni\nnurkkaan, jossa rauhanmadonna yhä seisoi peitetyin kasvoin. Hän poisti\nvaatteen, otti madonnan syliinsä ja riensi ulos. Hangessa hoippuen\nkantoi hän sitä varoskellen kuin kummi ristittäväksi vietävää lasta.\n\nLuen edelleen samasta lehdestä:\n\n\"Toisesta paikasta kirjoittaa eräs sotamies: 'Kello 5 illalla me\nkuulimme orkesterin säveliä saksalaisten puolelta, mutta meidän\ntykistömme sekaantui asiaan lähettämällä muutamia projektiilejä juuri\nvihollisten tiheintä rintamaa kohti. Voitte ajatella, kuinka kävi\nsoittajain. Mutta kun yö tuli, hämmästyimme kovin nähdessämme, kuinka\nsaksalaiset asettivat joulukuusia valleille juoksuhautojen eteen ja\nitse ryhmittyivät niiden ympärille. Me nousimme haudoistamme ja\nluulimme aluksi, että se oli jokin väijytys, mutta hetken kuluttua meni\nkolme meidän upseeriamme kolmea saksalaista upseeria vastaan, jotka\ntulivat heitä kohti. Valonheittäjä valaisi heidän tietään. Oli jotakin\naivan odottamatonta ja ihmeellistä nähdä, kuinka nämä kuusi upseeria\nkohtasivat toisensa rintamien välillä, puristivat toistensa käsiä ja\nvalonheittäjän häikäisevässä valossa tarjosivat toisilleen tupakkaa.\nAivan haltioissaan alkoivat meidän poikamme kiihkeästi taputtaa\nkäsiään. Kun upseerimme palasivat, tuli meidän vuoromme. Suuressa\nlaumassa me riensimme odottamattomien ystäviemme luo ja tarjosimme\nheille suklaata, jota he mielellään ottivat vastaan. Me sovimme siitä,\nettemme ammu toisiamme ennen puolta yötä.'\n\n'Itsenään joulupäivänä muodostui tämä yht'äkkinen ystävyys vielä\nhellemmäksi. Ei enää epäilty toisiaan, vaan aamusta alkaen kokoontuivat\nvastustajat molemmista leireistä rintamien väliin. Noin puolet\nmiehistöstämme oli jättänyt juoksuhautansa paiskatakseen kättä\nsaksalaisille ja antaakseen ja vastaanottaakseen lahjoja. Saksalaiset\npyysivät, että auttaisimme heitä hautaamaan heidän kaatuneitaan. Siihen\nme kernaasti suostuimme. Heidän upseerinsa rukoili rukouksen saksaksi,\nja me kuuntelimme tätä rukousta yhdessä saksalaisten sotamiesten kanssa\npaljain päin. Ne ovat kunnon poikia, oikeita gentlemanneja ja parhaita\ntovereita. Huomenna alkaa taistelu taas, mutta parempi olisi saada\ntaistella jotakin toista rintaman osaa vastaan kuin sitä, jossa meillä\non jouluystävämme.'\"\n\nTuossa koruttomassa joulukuvauksessa -- eikö siinä ollut kuin syntymässä\nolevan legendan pohjasävel. Se olisi voinut alkaa näin: \"ja tapahtui\nsiihen aikaan, kun kaikki maailma oli sodassa, että heidän väijyessään\nvallihaudoissa Herran virsi soi...\"\n\nErakko seisoi taas ovessa, kasvoillaan haltioitunut ilme.\n\n-- Kansat eivät vihaa toisiaan kansoina! He uskovat, että isä taivaassa\non heidän yhteinen isänsä!\n\nSe oli siis riittänyt saamaan hänet vakuutetuksi siitä, etteivät kansat\nvihaa toisiaan kansoina -- se, että maailmansodassa oli ollut hetken\naselepo, että muutamat juoksuhautojen yksitoikkoisuuteen kyllästyneet\nolivat joulutunnelman valtaamina veisanneet yhdessä virren, haudanneet\nkuolleita ja tarjonneet toisilleen suklaata ja tupakkaa.\n\nJa sen johdosta hän oli katsonut ajan tulleen poistaa peitteen\nmaailmanrauhanmadonnan kasvoilta ja viedä hänet entisille sijoilleen.\n\nJa miksei se olisi riittänyt hänelle, joka jo ilman sitäkin oli saanut\nuskonsa takaisin?\n\nSillä mitä vallihautoihin komennetut olisivat voineet enempääkään\ntehdä? _Jos_ se olisi ollut heidän vallassaan, eivät he enää olisi\nampuneet näitä -- ystäviään.\n\nMutta mikä oli tapahtunut yhtäällä, _olisi voinut_ tapahtua\ntoisaallakin, millä rintamalla hyvänsä, eikä vain jouluna, vaan milloin\nhyvänsä, tunteiden tultua siihen vireeseen, että ollaan yksiä\nkristityitä ja yksiä veljiä.\n\nHänellä oli kädessään kaksi lapiota. Toisen niistä hän tarjosi minulle,\npyytäen minua tulemaan alas madonnan penkereelle. Matkalla hän kertoi\nkuulumisia laaksosta. Siellä oli joka talossa suru. Oli jurottavaa\nvihaa ja pingoitettua kiukkua, mutta ei enää mitään uskoa eikä sitä\ninnostusta mitä kesällä. Häntä oli kylän laitaan seurannut Hanselin\näiti, puhuakseen siellä, mitä ei voinut puhua kylässä. Hän tahtoisi\ntaas rukoilla ikuista rauhaa ihmisten kesken, mutta hän ei voi tehdä\nsitä siellä missään. Siellä on kielletty rukoilemasta rauhaa. Kaikki\nkirkot ja kappelit ja alttarit ovat varatut niille, jotka rukoilevat\nmenestystä aseille ja sotaa viimeiseen hengenvetoon. Ei missään ole\njumalanäitiä eikä muuta pyhimystä, jolta voisi tai uskaltaisi rukoilla\nrauhaa.\n\n-- \"Pankaa paikoilleen taas se teidän madonnanne\", pyysi hän.\n\"Sytyttäkää tuohus hänen eteensä, niin tiedämme tulla. Meitä on täällä\njoitakuita muitakin kuin minä.\" Hän kertoi, kuinka he olivat katselleet\ntänne jouluna ja uudenvuoden yönä, toivoen näkevänsä tulen niinkuin\nennen... Eräässä taistelussa on koko se komppania, jonka kanssa\nHanselin olisi ollut mentävä, pyyhkäisty pois.\n\nEl ainoatakaan ole jäänyt henkiin.\n\nRauhan madonnan penkereen oli talvi kokonaan nietostanut umpeen. Loimme\ntien alttarille ja puhdistimme sen lumesta. Hän kaivoi kinokseen\nalttarin yläpuolelle komeron ja asetti madonnansa siihen, sen entiseen\npaikkaan, josta se näki ja josta se itse voi näkyä laaksoon saakka.\nSitten hän rakensi kokoonpuristamistaan lumipalloista lyhdyt\nalttarille, semmoisen, joita lapset suojasäällä rakentelevat, ja pani\nsen sisään kolme kynttilää. Oli tullut jo ilta, ja hän sytytti ne.\nHänellä oli sama ilme kuin lapsella, joka saatuaan laitoksensa\nvalmiiksi odottaa vanhempia ihmettä katsomaan. Ihastuneesti hymyillen\nhän sanoi:\n\n-- Nyt ne sen näkevät ja voivat tulla niinkuin ennenkin, jotka tahtovat.\n\nSiinä lyhty sitten loisti keskellä autioita hankia, lumierämaassa\njääkylmien tunturihuippujen välissä, loitolla maailmasta, näkyen\nniille, jotka tahtoivat sen nähdä. Ja siinä meitä seisoi\nkinoskaivannossa, kuin juoksuhaudassa mekin, yläpuolella pilvien,\nalipuolella ylimpien huippujen kaksi, jotka keskellä maailmansotaa,\nsuurvaltasotaa, sen hurjimmillaan riehuessa kaikilla rintamilla,\nkuitenkin kaikitenkin uskoimme, kun emme muutakaan osanneet, että\nmaailmanrauha kerran toteutuu... että se ei toteudu, ellei sen\ntoteutumiseen kukaan usko, mutta että sen toteutuminen alkaa heti, kun\nsiihen jokukaan uskoo...\n\n\n\n"]