[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f0FEPAbozJ8y5WCQOctwsajfGcu0vknWkYijwW-zMVd8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},1559,"Kuvaelmia ja kertomuksia","Daudet, Alphonse",1840,1897,"1559-daudet-alphonse-kuvaelmia-ja-kertomuksia","1559__Daudet_Alphonse__Kuvaelmia_ja_kertomuksia",null,"novelli",[14],"sota",[16],"ranskalainen","fi",1873,1887,28871,194164,false,55029,[25,26,27],"France -- Social life and customs -- Fiction","French fiction -- Translations into Finnish","Short stories, French -- Translations into Finnish",[29,30,31,32],"French Literature","History - European","History - Warfare","Short Stories","\"Kuvaelmia ja kertomuksia\" by Alphonse Daudet is a collection of stories likely written in the late 19th century. The work addresses themes related to the Franco-Prussian War and the experiences of soldiers and civilians, capturing moments of bravery, despair, and human resilience during a tumultuous time. Among the characters, a notable focus appears to be on Sergeant Hornus, a devoted flag bearer whose fervent commitment to his country's flag serves as a poignant symbol of loyalty and honor amidst the chaos of war.  At the start of \"Kuvaelmia ja kertomuksia,\" the narrative establishes a vivid scene of battle, highlighting the intensity and brutality faced by soldiers as they grapple with fear and duty. Through the character of Sergeant Hornus, readers witness a touching portrayal of unwavering dedication as he struggles to protect the flag, enduring numerous falls but always rising to carry it again. The opening also highlights the collective disillusionment among the troops as they face the grim reality of a drawn-out siege, creating a backdrop that intricately weaves personal narratives with the broader historical context of war. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Lampinen, J. D.",281,"Novellikokoelma sisältää valittuja kertomuksia Ranskan–Saksan sodasta sekä Pariisin ja Etelä-Euroopan kansanelämästä. Teos kuvaa sodan traagisia hetkiä, kuten rykmentin lippunsa puolesta käymää taistelua, ja tarkastelee ihmiskohtaloita yhteiskunnallisten murrosten keskellä.","Alphonse Daudet'n 'Kuvaelmia ja kertomuksia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1559. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KUVAELMIA JA KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nAlphonse Daudet\n\n\nSuomennos.\n\n\n\n\n\nVaasa,\nVaasan Painoyhtiön kustantama.\n1887.\n\nVaasan Painoyhtiön kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nKnvaelmia ranskalais-saksalaisesta sodasta.\n\n    I. Lipunkantaja.\n   II. Peli piljaartia.\n  III. Etuvartiostoista.\n   IV. Lapsi vakoojana.\n    V. Kahdeksannen komppanian laulajaiset.\n   VI. Berliinin piiritys.\n  VII. Kunnoton sotilas.\n VIII. Viimmeinen koulupäivä.\n   IX. Belisairon preussilainen.\n    X. Kommuunin turco.\n   XI. Pikkupiirakat.\n  XII. Chauvinin kuolema.\n XIII. Tappelu \"Père-La-Chaise'ssa\".\n  XIV. Lautta.\n   XV. Satu sortuneesta sotilaasta ja kolmesta korpista.\n\nKertomuksia Pariisin ja Eteläeuroopan kansan-elämästä.\n\n    I. Notario.\n   II. Apina.\n  III. Tutkinto-oikeuden esikossa.\n   IV. Valokuvaaja.\n    V. Naapurini umpikadussa.\n   VI. Niillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut.\n  VII. M:n herttuan kuolema.\n VIII. Tullimiehet.\n   IX. Cabecillan.\n    X. Hyvä Jumala Chemillé'ssä.\n\n\n\n\n\n\nKDVAELMIA RANSKALAIS-SAKSALAISESTA SODASTA.\n\n\n\n\nI.\n\nLipunkantaja.\n\n\n1.\n\nRykmentti hääri tulisimmassa taistelussa rautatiepaltolla, missä\nse oli amputauluna koko preussilaiselle sotalaumalle, jonka ryhmät\nseisoivat järjestettyinä vastaisella metsänrinteellä. Tässä tuhottiin\ntoisiaan 80 meetterin matkalta. Päälliköt huusivat miehistölle:\n\"Maata, -- maata pojat!\" Mutta kukaan ei tahtonut totella, ja\nkokoontuneena lippunsa ympärille jäi tuo uljas rykmentti kun jäikin\nseisomaan. Laskevan auringon valaisemana, peltojen ja niittyjen\nympäröimänä sekä hääly väin savupilvien verhoamana seisoi tuo\nkiihtynyt ihmisryhmä, ikään kuin lauma, jota raivoisan myrskyn\nensimäinen puuskaus on aivan odottamatta kohdannut.\n\nMutta satoikin -- satoi rautaa -- tällä tienvierteellä!...\nEi kuulunut muuta, kuin kivääripauke ja paltolta sortuvain\nsotalaukkioiden kumina sekä kuulain viuhkina, kun ne sinkoilivat\ntappelukentän yli vingahdellen, ikäänkuin kovaäänisen surukantelon\npinkoitetut kielet.\n\nTämän tästäkin huomattiin lipun, joka kohoui taisteliain päiden\nylitse, ja joka värisi ohitse viuhkavain kuulain viimasta, horjuvan\nsavussa. Kivääripaukkeen, kuolon korsausten ja haavoitettujen\nkirousten yli kuului silloin aina jalo ja vakava ääni, huutaen:\n\"Lipulle, pojat, lipulle!\"\n\nHeti tunkeutui joku upsieri, ikäänkuin varjo, tuon punertavan\nsavupilven läpitse ja ylevä sotamerkki liehui taisteliain yli taas\nuudella elämällä. Kaksikolmatta kertaa kaatui lippu, kaksikolmatta\nkertaa otettiin sen varsi, -- vielä lämminnä, kuolevan kantajan\nkädestä ja nostettiin taas, -- ja kun päivän laskiessa rykmentin\njäännös, joka enää oli vaan pivo miehiä, hitaasti peräytyi, kantoi\ntuota melkein mäsäksi muuttunutta lippua eräs kersantti Hornus, joka\nsiis oli päivän kolmaskolmatta lipunkantaja.\n\nTämä kersantti Hornus oli vanha sivistymätön raakalainen, joka tuskin\nosasi nimensä kirjoittaa, ja joka oli palvellut kaksikymmentä vuotta\nsaadaksensa alaupsieri arvonsa. Kaikki löytölapsen vaivat, kaikki\nkasarmielämän kovuudet kuvastuivat tuossa matalassa mykerö-otsassa,\ntuossa repun ryhistämässä selässä, ja tuossa tenhottomassa ryhdissä,\njoka rivisotamiehille on niin tavallinen. Sitäpaitsi änkyttikin hän\nvähän; mutta lipun kantamiseen, onnellista kyllä, ei tarvitakaan\nmitään kaunopuheliaisuuden lahjaa. Saman tappelupäivän iltana lausui\növerstinsä hänelle: \"Vai niin; sinullako nyt on lippu, poikani!...\nNo hyvä, pidä se!\" Ja sateesta sekä ruudinsavusta viertyneesen\nsotakauhtanaansa neulotti Hornus leiriravintolan emännöitsiällä heti\nvänrikin-nauhat.\n\nTämä oli ainoa ylpeyden vivaus hänen nöyrässä elämässään. Mutta\ntästäpä hetkestä suorenikin vanhan sotilaan vartalo. Mies raukka,\njoka oli tottunut käymään kumarruksissa ja silmät maahan luotuina,\notti tästä silmänräpäyksestä ylevän katsannon ja kävi aina\npystyssäpäin nähdäkseen tuon mäsäksi ammutun silkkirepaleen liehuvan\npäänsä päällä sekä kantaakseen sitä oikein suorana ja korkealla --\nkorkealla yli petoksen ja tappion.\n\nEi voi kuvitella onnellisempaa ihmistä, kuin Hornus tulisessa\nkahakassa, kuin hän molemmin käsin piti lippunsa varren päätä\nnahkatupessaan. Hän ei puhunut, hän ei vilkunut oikealle eikä\nvasemmalle. Vakavana kuin pappi, kantoi hän pyhyyttä. Hän pani\nkaiken voimansa ja kaiken elämänsä sormiinsa, jotka kopristivat\ntuota kaunista, kuulain alituisesti suhistamaa lipun-vartta, sekä\nkatsantoonsa, joka uhkaavaisesti tuijotti preussilaisiin, ikäänkuin\nhän olisi tahtonut sanoa: \"Koettakaapas riistää se minulta!\"\n\nEikä kukaan koettanutkaan sitä, eipä itse kuolemakaan. Vielä Borny'n\nja Gravelotte'n murhaveristen tappeluiden jälkeen, vaikka lippu oli\njo kokonaan revitty ja läpiammuttu, oli ukko Hornus aina vaan sen\nkantajana.\n\n\n2.\n\nTuli sitten syyskuu, armeija Metz'in muurien juurelle ja piiritys,\ntuo loppumaton seisominen rapakossa, jossa kanuunat ruostuivat ja\nmaailman parhaimmat sotajoukot toimettomuudesta sekä elatusvarain\npuutteesta ja kansansa kohtalon tuntemattomuudesta turmeltuneina\nkuolivat kuumeessa ja tyytymättömyydessä joutilaiden kiväärikekojensa\njuurelle. Päälliköt -- sotilaat -- kaikki olivat kadottaneet\ntoivonsa, ainoastaan Hornus oli enää raikkaalla mielellä. Tuo\nkolmivärinen silkkirepale oli hänelle kaikki kaikissa ja niinkau'an,\nkun se vaan oli jälellä, ei hän katsonut mitään menetetyksi. Mutta\nsitten, kun, onnettomasti kyllä, ei enää tapeltu, oli lippukin\neverstin luona eräässä Metz'in etukaupungissa, ja Hornus parka\noli nyt mieleltään melkein kuin äiti, jonka lapsi on lähetetty\nimettäjälle. Hän ajatteli aina vaan lippuaan, ja kun kaipauksen\nikävä koski häneen liian kovin, meni hän suoraa päätä Metziin; ja\naina kun hän vaan sai nähdä sen paikallaan vakaana liehuvan, palasi\nhän rohkeana ja kärsivällisenä takaisin likomärkään telttiinsä,\nuneksien tulevia taisteluita, edespäin marssimista ja lipun\nliehumista täydessä juhlallisuudessaan tuolla alhaalla preussilaisten\njuoksuhautain yli.\n\nMutta marski Bazainen muuan päiväkäsky teki kaikista näistä\nsuloisista unelmista lopun. Eräänä aamuna, kun Hornus heräsi, oli\nkoko leiri liikkeessä. Raivon karjunnalla toisiaan kiihoittaen\ntelmivät sotilaat riehuvissa ryhmissä ja kohottivat puristetut\nnyrkkinsä kaikki samaa kaupungin osaa kohden, ikäänkuin heidän\nvihansa tarkoittaisi jotakin rikollista. \"Ottakaamme hän kiinni!\nAmpukaamme hän!\" huusivat he. Eivätkä upsieritkaan suhdittaneet\nheitä... He poistuivat alla päin, ikäänkuin olisivat hävenneet\nmiehistönsä edessä. Ja syytä olikin hävetä. Vastikään oli\nsadalle-viidellekymmenelle-tuhannelle kunnolliselle ja hyvin\nvarustetulle sotilaalle luettu marskin käsky, joka määräsi heidän\nantaumaan viholliselle ilman tappelua.\n\n\"Ja liput?\" huusi Hornus vaaleten... Liputko jättää viholliselle\nsamassa, kun kaikki muutkin -- kiväärit -- kuormasto -- kaikki...\n\n\"Ju... Ju... Jumala varjelkoon!\" änkytti miesparka. \"Minun lippuani\neivät he kuitenkaan saa...\" Näin sanottuaan läksi hän juoksemaan\nkaupunkiin päin.\n\n\n3.\n\nTäälläkin vallitsi suuri levottomuus. Kansalliskaartit,\nporvariskaartit ja nostoväkijoukot olivat kaikki liikkeessä.\nLähetyskuntia riensi kaduilla vapisten innosta ja halusta ennättää\nmarskin luokse. Mutta Hornus ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään.\nTunkiessaan etukaupungin läpitse mutisi hän vaan itsekseen:\n\n\"Ottaa minunkin lippuni!... Oih!... Mahdotonta!... Kuka oikeuttaa\nhänen siihen? Antakoon hän preussilaisille, mikä on hänen omaansa,\nnuo kullatut vaununsa sekä somat Mexikkolaiset hopeakalunsa ja\npöytäastiastonsa! Mutta lippu, se on minun... se on minun kunniani;\nminä tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaa kajota siihen!\"\n\nKaikki nämä kankeat lauseet ahmi hän katkonaisesti ja änkyttäin;\nmutta sisällisesti oli vanhus ajatuksissaan aivan selvästi päättänyt:\nottaa lipun, viedä sen takaisin rykmenttiin ja tämän kanssa\npäistikkaa murtautua läpi preussilaisten niin monen kanssa, kuin\nhäntä tahtosi seurata.\n\nMutta kun hän ehti paikalle, ei päässyt hän edes sisään. Översti,\nhänkin raivoissaan, ei ottanut ketään vastaan. Mutta Hornus ei\nhevillä hellittänyt.\n\nHän kirosi, huusi ja mellasti: \"Minun lippuni, minä tahdon lippuni!\"\n-- Viimmein aukeni eräs ikkuna:\n\n\"Sinäkö siellä oletkin, Hornus!\";\n\n\"Minä, Jumala varjelkoon everstiä!\"\n\n\"Kaikki liput ovat asehuoneessa... sinun tarvitsee mennä vaan sinne\nottamaan kuittisi...\"\n\n\"Kuittini?... Mitä minä sillä te'en?...\"\n\n\"Se on marskin käsky.\"\n\n\"Mutta, herra översti...\"\n\n\"Mene hit... ja anna minun olla!\"\n\nJa ikkuna sulkeutui.\n\n\"Kuitti... kuitti...\" kertoi Hornus koneellisesti. Viimein läksi\nhän kuitenkin liikkeelle ajatellen ainoastaan sitä, että lippu oli\nasehuoneella, ja että hän ottaa sen sieltä, maksakoon mitä tahansa.\n\n\n4.\n\nAsehuoneuston portit olivat selkosen selällään; sillä vast'ikään\nolivat vedetyt sisään nuo preussilaiset muonavaunut, jotka nyt\nkojottivat järestyksessään pihalla. Sisään astuessaan tunsi Horaus\nkylmän väristykseni Kaikki muutkin lipunkantajat olivat siellä:\nviisikymmentä tai kuusikymmentä upsieria äänettömässä, tuskallisessa\nodotuksessa; nuo mustat, sateen valamat, raskaat vaunut; ja miehet\nniiden takana joukoissa paljain päin -- kaikki tämä teki samallaisen\nvaikutuksen, kuin hautajaiset.\n\nEräässä kulmassa olivat kaikki Bazainen armeijan liput kasassa\ntuossa likaisessa kivipihassa. Ei voi ajatella surullisempaa näkyä,\nkuin nuo kirjavat silkin repaleet, nuo kultahesujeen kappaleet, ja\nnuo taidetekoiset lipunvarret -- kaikki tämä kunniarikas pulskeus\ntahrattuna lo'assa. Muuan toimitusupsieri nosti niitä yksitellen\nmaasta ja huudettaissa sitä rykmenttiä, johon se kuului, astui\nkukin lipunkantaja vuorostaan esiin ja vastaanotti kuittinsa. Kaksi\npreussilaista upsieria seisoi vieressä jörönä ja välinpitämättömänä\nvalvomassa.\n\nJa niin erkanitte Te siis meistä, Te pyhät kunniamerkit; samassa\npaljastitte Te haavanne ja ryömeitte maassa surullisina kuin linnut\nmurretuilla siivillä. Te erkannitte meistä häpeällä samoin, kuin\nmoni muukin pyhä, joka on saastutettu -- ja teistä jokaisen kanssa\nriistettiin pieni liuskale Ranskaa meiltä.\n\nPäiväpaiste noilta pitkiltä marssimatkoilta lymysi vielä teidän\nryysyisissä rypyissänne, ja luotien jättämissä merkeissä säilytitte\nTe niiden tuntemattomien kuolleiden muiston, jotka olivat sortuneet\nsen lipun luona, joka oli ollut heidän silmäteränään.\n\n\"Hornus, nyt on sinun vuorosi... Sinua huudetaan... Mene ja ota\nkuittisi!\"\n\nKas nyt mar kannatti puhua kuitista!\n\nLippu makasi hänen edessään. Se oli hänen omansa, sekä kaunein, ja\nkaikista pahimmin raasittu. Kun hän taas näki sen, tunsi hän ikään\nkuin seisovansa tuolla tienrinteellä. Hän kuuli kuulain suhinan,\nsotalaukkioiden musertumisen ja kaikessa tässä everstin äänen\nkehoittavan: \"Lipulle, pojat, lipulle!\" Hän näki ne kaksikolmatta\ntoveriaan kaatuvan ja itsensä ryntäävän vuorostaan esiin\nkannattaakseen lippu-raukkaa, joka taas horjui. -- Ja voi! sinä\npäivänä oli hän vannonut puollustavansa ja suojelevansa sitä vielä\nkuolemassakin. Ja nyt!...\n\nTätä ajatellessaan kuohahti veri hänen sydämmestään päähänsä. Houreen\nvimmassa syöksyi hän preussilaisen upsierin kimppuun, tempasi häneltä\nlipun kahden käden sekä koetti kohottaa sitä suoraan ja korkealle\npäänsä päälle huutaen: \"Lipull...\" Mutta ääni takertui kurkkuunsa.\nLipunvarsi vapisi ja lipsahti hänen käsistään. -- Tuollaisessa\nraskaassa ilmassa, joka painaa niin kovasti viholliselle annettua\nkaupunkia -- tuollaisessa kuolonilmassa ei voi mikään lippu liehua --\nei mikään uljuus elää. -- Ja vanha Hornus vaipui kuolleena maahan.\n\n\n\n\nII.\n\nPeli piljaartia.\n\n\nTapeltuaan kaksi päivää ja vietettyään yönsä taukoamattomassa\nrankkasateessa ulkona täydessä asussaan, ovat sotilaat uuvuksissa. Ja\nkuitenkin on heidän annettu aseissaan odottaa kolme hirveän pitkää\ntuntia seisoen maantienloassa ja lionneiden vainioiden liejussa.\nVäsyneinä edellisistä öistä ja viluisina likomärissä vaatteissaan\nnojautuvat he tiheisiin ryhmiin, lämmittääkseen ja tuetakseen\ntoisiaan. Muutamat nukkuvat seisoallaan, kumartuen toverinsa\nlaukkuun, ja juuri noissa unen veltostamissa kasvoissa kuvastuu\nriutumus ja kurjuuden kärsimys kaikista selvimmin.\n\nSade -- loka -- vilu -- nälkä -- synkkä, raskas sää -- vihollinen,\njonka varotaan olevan ylt'ympärinsä -- kaikki tämä herättää syvää\nalakuloisuutta.\n\nMitä sitten merkitsee tämä kaikki? Mitä on tapahtumassa?\n\nTykit, suin metsää kohden, näyttävät siltä, kuin ne vainuaisivat\nuutta otusta. Sivuilleen vilkumatta tuijottavat raehaulikanuunat\nilmanrantaa kohden. -- Kaikki näyttää olevan hyökkäykseen valmiina.\nMiks'ei siis hyökätä? Mitä odotetaan?\n\nOdotetaan käskyä, mutta mitään sellaista ei ole pääkorttierista\nvieläkään tullut.\n\nJa tuo pääkorttieri ei ole kuitenkaan kaukana täältä. Se on tuolla\ntuossa kauniissa, Ludviki XIII aikakauden tapaan rakennetussa\nhuvilinnassa, jonka ruskeat, sateen valamat tiiliseinät pilkoittavat\nnoiden rantatöyrällä lehottavien lehtojen välitse. Todellakin\nruhtinaallinen asunto, joka on kyllin arvokas kantamaan Ranskan\nmarskin lippua! Tuon kiviaidalla reunustetun syvän ojan takana\npengertyy raitis, sametinsiro sekä täysinäisillä kukkas-astioilla\nympäröity nurmivaippa, joka ulottuu aina huvilinnan portille\nasti. Herrasväen erityisen piirin toisella sivulla avauvat\nkarsittujen puistokäytäväin perspektiiviset valoaukot ja päilyvät\nhanhilammikot levittävät kimaltavat vesikuvastimensa sekä\nriikinkukot ja kultafasaanit kuhertain leuhtovat siipiään suuressa\nkiinalaiskuosisessa lintulakassaan.\n\nVaikka omistajat ovat paenneet tästä huvilinnasta, ei huomata täällä\nkuitenkaan sitä hylkiöläisyyttä eikä sitä autioisuutta, joka aina\nseuraa sodan jälkiä. Sotajoukon-johtajan vallanmerkki on suojellut\nkaikki, aina pienimpään nurmen nukkaan asti, ja siinä on aina\njotakin suurta, jotakin vaikuttavaa, kun näin keskellä sodanpauhua\ntavataan tuollainen ylevä tyyneys, tuollainen säännöllinen järjestys,\ntuollainen syvä hiljaisuus, joka kuuluu vaan asiain tavalliseen\nmenoon.\n\nRankka-sade, joka tuolla alhaalla kasaa mutaa maantiellä ja kaivaa\nsyviä lokajuopiaan kaikkiin suuntiin, on täällä ainoastaan ylevä,\nkorkeasäätyinen sateenvihma, joka vaan heleyttää tiiliseinäin värin,\nruohovaipan vihannon sekä hanhilauman valkoiset höyhenpuvut. Kaikki\nloistaa ja kaikki on rauhallista. Ja jollei olisi tuota lippua, joka\nliehuu katon huipulla, eikä noita kahta sotamiestä, jotka seisovat\nvahdissa ristikkoveräjällä, niin ei voisi milloinkaan aavistaa\nolevansa pääkorttierissa.\n\nHevoset lepäävät tallissa. Siellä täällä tapaa hevosten hoitajia ja\nlähettiläitä, jotka astuskelevat kartanolla ja viihtyvät keittolan\nläheisyydessä, tai näkee jonkun puutarha-työmiehen punaisissa\nhousuissaan, joka tyynesti haravoitsee tuon uhkean huvilinnan suurta\nhietikko-pihaa.\n\nRuokasalista, jonka ikkunat antautuvat linnan suurille rappusille\npäin, näkyy puoleksi korjattu pöytä, jonka rypistetyllä liinalla on\navatuita pulloja sekä tyhjiä tahrituita lasia, siis lyhyesti kaikki,\nmikä todistaa äsken päätetystä juhla-ateriasta.\n\nSivuhuoneesta kuuluu äänten, naurun ja vieriväin piljaartipallojen\nsekä kilisevien lasien melua.\n\nRanskan marski on piljaartipelin hommassa, ja sentähden saa\nsotajoukko odottaa käskyä.\n\nKun marski kerran pääsee peliin, voisi vaikka taivas remahtaa; sillä\nei mikään maailmassa voi keskeyttää hänen peliään.\n\nPiljaarti!... Se on tuon suuren miehen heikkous. Hän seisoo\nsiinä, juhlapuvussaan, rinta täynnä kunniamerkkiä, vakaana kuin\ntappelukentällä, loistavin katsein, hehkuvin poskin: puolisesta,\npelistä ja kulauksista aivan kuumentuneena. Adjutanttinsa ympäröivät\nhäntä notkeina, nöyrinä ja aivan ihmeissään jokaisesta hänen\ntöyttäyksestään. Kun marski voittaa pallon, ryntäävät kaikki\nkilvassa merkki-taululle; kun marskia janottaa, kilpailevat kaikki\nhänen lasinsa täyttämisen etuoikeudesta. Nuo häälyvät töyhtöt, nuo\nkilisevät olkapoletit, nuo ritariristit ja arvomerkit, nuo kauniit\nhymyilyt, nuo keveät hovikumarrukset, kaikki nuo lelukoristukset ja\nsotilasvaatteukset tässä korkeassa, tammipermanto-salissa, josta\nnäköala antautuu puistoon ja linnan pihoihin -- kaikki tämä johtaa\nmielen Compiègnen syyshuveihin ja tarjoaa sangen miellyttävän\nlevähdyksen katseelle, joka juuri on silmäillyt noita läpimärkiä\nsotilaskauhtanoita, jotka tuolla alahalla reunustavat tien ja\nmuodostavat niin äänettömiä ryhmiä rankassa vesisateessa.\n\nMarskin vastapelaaja on eräs vähäläntä, topattu, kiherretty,\nsormikoitu alikapteeni ja piljaartipelissä mies moinen, joka kyllä\nvoisi syöstä vaikka kaiken maailman marskit tappioon; mutta hän\nymmärtää pysyä asianomaisessa arvoeroituksessa ylipäälliköstään, eikä\nsiis tahdo voittaa, mutta eipä aivan helposti hävitäkään. Hän on,\nkuten sanotaan: _tulevaisuuden mies_...\n\nOlkaa varoillanne, nuorukainen, pitäkää kohtuullinen tasapaino!\nMarskilla on viisitoista ja teillä kymmenen. Aivan oikein, että\npelaatte pelin loppuun vaan tällä tavalla, niin olette vaikuttaneet\nylenemiseenne enemmän, kuin jos olisitte seisonut toisten kanssa\ntuolla ulkona rankassa vesisateessa, ryöjännyt hienon pukunne ja\ntummuttanut olkapolettienne loistavan kultauksen, odottaessanne\nmoista käskyä, joka ei milloinkaan tule!\n\nTodellakin innostuttava peli. Pallot kierivät, nyrvivät toisiaan, ja\nvilisten vaihtelehtavat värit piljaartipöydällä.\n\nYht'äkkiä soilahtaa tykkilaukauksen salama taivaalle. Kolkko jyrinä\ntäristää ikkunoita.\n\nKaikki säpsähtävät ja katsovat toisiinsa rauhattomina. Yksin marski\nei ole nähnyt, eikä kuullut mitään! Kumartuneena piljaartille on hän\njuuri ottamaisillaan takapaukon -- sillä _takapaukko_ juuri onkin\nhänen paras -- avunsa.\n\nTaas uusi leimaus! Ja vielä uusi. Tykkipaukaukset vuoroittelevat ja\nsaavuttavat toisensa. Adjutantit rientävät ikkunaan. \"Mahtanevatkohan\npreussilaiset todellakin hyökätä...?\"\n\n\"No sama, hyökätkööt!\" lausuu marski liiduten piljaartikeppiään. \"On\nvuoronne, kapteeni!\"\n\nUpseeristo kauhistuu hämmästyksestä. Turenne nukkuneena\ntykkivankkurille ei ole mikään, verrattuna tähän marskiin, joka\nratkaisevimpana hetkenä saattaa seisoa noin tyynenä piljaartin\nvieressä...\n\nYhä vaan _yltyy_ meteli. Tykki-ukkoseen sekaantuu vielä\nkuularuiskujen helvetillinen ramina sekä kivääritulen sätke. Punerva,\nsyrjiltä musteneva savu alkaa tupruta tuolta nurmikkokentän takaa.\nKoko se puoli puistoa on pistetty tuleen; pelästyneet fasaanit\nrääkyvät lakassaan; arapialaiset hevoset haistavat ruudinsavun ja\nkamppaavat parsissaan. Pääkorttieri alkaa tulla liikkeesen. Lähetti\nseuraa lähettiä. Kuriirit kiitävät täyttä karkua. Marskia kysytään.\n\nMutta marski ei päästä puheelleen. Olenhan jo huomauttanutkin, ett'ei\nmikään mailmassa voi keskeyttää hänen peliään.\n\n\"On vuoronne, kapteeni!\"\n\nMutta kapteeni on tullut hajamieliseksi. Sellaista se on olla\nnuorena! Hän hurmautuu, unhottaa teeskennellyn käytöksensä ja tekee\naivan peräkkäin kaksi runsasta lyöntiä, jotka melkein lopettavat\npelin hänen edukseen.\n\nNyt joutuu marski raivoon. Hämmästys ja viha säihkyy hänen tunteita\nkuvaavista kasvoistaan.\n\nSamassa silmänräpäyksessä sortuu hevonen pylväskäyttävän eteen.\nRatsastaja, eräs adjutantti, ylt'ympäriinsä loassa, kiitää vartion\nohitse ja harppaa yhdellä ainoalla hyppäyksellä koko astimiston.\n\n\"Herra marski! Herra marski!\"\n\nTeidän olisi pitänyt nähdä, miten hän vastaanotettiin!\n\nVihasta kuohuen ja hehkuvin poskin näyttäytyi marski ikkunassa\npiljaartikeppi kädessään:\n\n\"Mikä on! -- Mitä puuttuu?... Eikö täällä ole: edes vartiota?\"\n\n\"Mutta, herra marski...\"\n\n\"Hyvä... hetken perästä... Pitäisi toki, tuhat tulimmaista!\nymmärrettämän odottaa minun käskyäni!\"\n\nOdottaa hänen käskyään!\n\nSitähän he juuri tekevät, nuo miesraukat. Sitäpaitse ajaa tuuli sekä\nsateen että tulikuulankappaleet ihan vasten, heidän kasvojansa.\nPataljoonittain vaan niittää surma miehiä, samalla kun toiset\nseisovat liikkumattomina kiväärit olallaan, ja käsittämättä syytä\ntällaiseen toimettomuuteensa.\n\nMitään ei voida tehdä. Odotetaan käskyä! Mutta kun kuolemiseen ei\nkäskyä tarvitakaan, niin kaatuu miehistö joukottain pensasten takana\nja ojissa tuon suuren, hiljaisen linnan edustalla.\n\nVielä kaatuneinakin murskaavat heitä räjähtelevät tulikuulat ja\nheidän avonaisista haavoistaan vuotaa hiljaisuudessa Ranskan jalo\nveri...\n\nMutta piljaarti-salissakin on kuumat paikat. Marski on taas päässyt\netukäpälään, mutta tuo pieni kapteeni puollustaa itseään, kuin\ntiikeri:\n\nSeitsemäntoista! kahdeksantoista! yhdeksän toista! Tuskin ennättää\nmerkitä lukuja. Tappelun meteli lähenee. Marskilta puuttuu enää\nainoastaan yksi.\n\nJo kuuluu tulikuulain kammoittava suhina, kun ne sinkoavat yli\npuiston. Muuan räjähtää juuri lammikon kohdalla, vesikuvastin särkyy\nja pelästynyt joutsen ui pois verisillä höyhenillä peitetystä\npiiristä.\n\nNyt viimeinen hyökkäys!\n\nSitten syvä hiljaisuus!\n\nEi kuuluu mitään muuta, kuin sateen rapina lehtokäytävistä ja\nepäselvä liike tuolta virran reunalta pitkin lionneita teitä --\nniinkuin ajetun lauman astua lossehtiminen.\n\nSotajoukko on täydessä pa'ossa!\n\nMarski on voittanut pelinsä!\n\n\n\n\nIII.\n\nEtuvartiostoista.\n\nPiiritysmuistoja.\n\n\nSeuraavat muistelmat olen kirjoitellut päivä päivältä käydessäni\netuvartiostoissa. Ne ovat vaan yksi lehti, jonka olen reväissyt\npiiritysaikaisesta muistikirjastani. Tiedän kyllä, että kaikki nämä,\nmitä minä näin useinkin vapisevalla kädellä vaan polveani vasten\nolen muistiin pistellyt, eivät ole muuta kuin irtonaisia katkelmia,\nsärmikkäitä ja hajallisia kuin pirstaleiksi remahtaneen tulikuulan\nkappaleet; mutta minä annan ne, sellaisina kuin ne ovat, korjaamatta,\nmuuttamatta, vieläpä läpitse lukemattakin; sillä silloin tekisi ehkä\nmieleni lisätä niihin jotakin ja sitten, kuten sanotaan, koristella\ntotuutta ja niin turmella kaikki.\n\n\nCourneuve'ssa eräänä joulukuuaamuna.\n\nAvara kuurainen, liituvalkea, kolkko, natiseva kenttä. Tuon\nkylmettyneen liejun ylitse kulkevat nyt linjapataljoonat ja\ntykkipatteriat yhdessä ainoassa pitkässä, synkässä sekalaisessa\njamassa. Taistelu on tulossa. Kantaen kiväärinsä hihnoissa ja\nkäärien kätensä huopaansa, kuten puuhkioon, marssii miehistö vilusta\nkalisevin hampain allapäin ja torkkuvin askelin.\n\nTämän tästäkin huudetaan \"seis!\"\n\nHevoset kamppaavat ja hirnuvat. Muonavankkurit pysähtelevät jyrkillä\nnytkäyksillä. Ratsumiehet kohouvat satuloissaan seisoalleen ja\ntuijottelevat tuskallisesti Bouget'in luona olevaa korkeaa, valkoista\nmuuria kohti.\n\n\"Näkyykö niitä?\" kysyvät sotamiehet tömistellen jalkojaan pitääkseen\nniitä tunnoissaan...\n\nSitten taas, e'espäin!... Ja tuokion viivyttyään vyöryy tuo synkkä\nihmisaalto taas uudestaan aina yhtä hitaasti ja yhtä äänettömänä.\n\nKirkasta, aamukoin kajastamaa taivaanrantaa vasten kuvastuu\nAubervilliers'in varustuksen etulaipiolla vähäinen parvi selvänä ja\nsäännöllisenä kuin simpukkahopeaan uurrettu kuva; se on ylipäällikkö\nja hänen esikuntansa. Likempänä taas näkyy joukko mustia haamuja\npitkin tien vierustaa: ja ne ovat rakkaan sairaanhoitoveljystömme\njäseniä; jotka seisoen kädet ristissä levättinsä alla tarkastelevat\nsäälillä ja surulla kaikkea tuota ohitse matkaavaa kanuunanruokaa.\n\n\nSama päivä.\n\nAutioita jätettyjä kylijä, avonaisia huoneita, lyhähtäviä kattoja,\nlasittomia akkunoita, jotka tuijottelevat kuin tyhjät silmäkuopat\nruumiin pääkallossa. Silloin tällöin kuuluu kuitenkin noista\nkumisevista jäännöksistä askelten kolinaa ja ovien ratinaa; ja ohitse\nkäytäissä näyttäytyy niistä siellä täällä joku rivisotilas aroin\nkatsein; se on joku sotarosvo, joka vaanii saalista, tai karkulainen,\njoka etsii varmaa piilopaikkaa.\n\nNoin puolipäivissä astuin minä erääsen tällaiseen maalaisasuntoon.\nSe oli tyhjä ja paljas, kuin kynsin kaapittu. Iso ovettomaksi ja\nikkunattomaksi raastettu keittola rakennuksen alakerrassa takapihan\npuolella. Pihan perällä matala häkkiaita ja siitä aikain avonainen\nala niin loitolle, kun silmä kannatti. Huoneen kulmassa vähäiset\nkierotikat kivestä. Istahdin eräälle tikan astimelle ja jäin siihen\npitkäksi ajaksi; sillä oli niin mukava levähtää päiväpaisteessa ja\nhiljaisuudessa. Pari kolme suurta kesäkärpästä oli aurinkopaiste\nherättänyt henkiin ja ne pökkivät nyt. suristen katonniskoja\nvasten. Takan edessä, missä vielä näkyi tulen jälkiä, olivat kivet\nhyytyneessä veressä. -- Tuo verilätäkkö liedellä, missä tuhka oli\nvielä lämmintä -- mitä surullista tapausta kertoikaan se!\n\n\nPitkin Marnea.\n\nRynnäkkö Montreuil-portista joulukuun 3 p:nä. Raskas sää, kylmä\npohjatuuli, sumua.\n\nMontreuil autiona. Ovet ja ikkunat sulettuina. Erään kartanoaidan\ntakaa kuuluu hanhien kaakotus. Täällä on siis haltia vielä kotona,\npiilossa. Vähän matkan päässä siitä avonainen kapakka. Siellä\non lämmin, tuli räiskää rautauunissa. Kolme nostoväkisotilasta\nmaaseuduilta istuu einehtimässä. Ääneti, turvonnein silmin,\nkuumeenhehkuvin kasvoin ja kyynnärpäät pöydällä näyttävät\npoika-raukat nukkuvan ja syövän yht'aikaa...\n\nJättäen Montreuil'in, kävimme me edelleen läpi Wincennesmetsän,\njota leiritulien siniset savut verhoilivat. Täällä makaa Ducrots'in\narmeija. Sotilaat kaatavat puita tehdäkseen tulen lämmitelläksensä.\nTekee oikein pahaa nähdä haapoja, koivuja ja nuoria saarnia\nkannettavan pois juuret ilmassa ja hieno, kullainen lehtiverho\nlaahaten perässä pitkin tietä.\n\nNogentissa taas sotilaita, tykkiväkeä avaroissa levätissään,\nnostoväkeä Normandiasta, täyteläitä ja pyöreitä kuin omenat,\nreippaita zuaveja huupat päissä, rivisotilaita ryhäniskaisia,\nvyötäröltä hoikkia kuin ampiaiset sekä siniset nenäliinat korville\nsidottuna -- kaikkia näitä vilisee kaduilla ja tungehtii kahden\nvielä auki olevan ravintolan ovilla. Tuo muistuttaa pienestä\nAlgerialaisesta kaupungista.\n\nViimmein vihdoinkin pääsimme lakealle: pitkä, tyhjä. Marnelle\nviertävä tie, ylevä, simpukkahopealle vivahtava taivaanranta;\nlehdettömiksi karisseet puut värisevät sumussa ja loitoimmalla tuolla\nsuuri kammottava rautatiesilta, joka mutkaisine kaarineen muistuttaa\nsisään lyödyistä hampaista. Matkalla Perreux'in läpitse näin minä\nerään tuollasen tiepuolessa hävitettyine kasvitarhoineen ja tyhjiksi\nryöstettyine huoneineen sijaitsevan pienen huvilan aitauksessa kolme\nvasta puhjennutta \"päiväkukkaa.\" Minä avasin hilan ja astuin sisään,\nmutta ne olivat niin kauniit, että minä en raskinnutkaan poimia niitä.\n\nSuuntasimme matkamme yli kentän ja saavuimme alas Marnelle.\nSilloin juuri murti aurinko paksut pilvet ja loi runsaan valonsa\nvirran pinnalle. Lumoavan kaunista! Vastaisella rinteellä leviää\nPetit Bry, missä edellisenä iltana oli ollut tappelu, valkoisine\npikkurakennuksineen pitkin virran rantaa viinitarhain seassa.\nTällä rannalla vene ruohostossa. Rannalla joukko miehiä, jotka\nkeskustelevat ja tähystelevät vastaiselle rannalle. Ne ovat vakoojia,\njotka ovat lähetetyt Petit Bry'hyn tiedustelemaan, ovatko saksilaiset\ntulleet takaisin. Minä käyn heidän kanssansa ylitse. Veneen soluessa\nedelleen kuiskaa eräs vakooja minun takanani:\n\n\"Jos tahdotte kivääriä, niin on niitä kyllä Petit Bry'n\nkunnallishuoneella. He ovat jättäneet sinne myöskin erään\njalkaväkiöverstin, suuren ja vaalean, jolla on hieno valkoinen iho\nkuin neidellä sekä keltaiset ihka uudet saappaat.\"\n\nNähtävästi olivat juuri nuo vainajan saappaat erittäinkin\nkiinnittäneet hänen huomiotansa. Hän ei voinut olla puhumatta niistä.\n\n\"Saakelin somat saappaat, juuri ne, saatte uskoa!\" ja hänen silmänsä\nloistivat.\n\nKun me sitten olimme juuri pääsemäisillämme Petit Bry'hyn, näimme me\nerään merimiehen, uhkeissa kannussaappaissa, kantaen neljää viittä\ntakaaladattavaa kivääriä kainalossaan, tulevan eräästä kujasta ja\nrientävän juosten meitä vastaan.\n\n\"Ällistimenne auki! Preussilaiset tulevat!\"\n\nErään matalan muurin suojasta tähystelemme me ympärillemme.\n\nYlipuolellamme, juuri viinitarhan kohdalla, esiytyy ensiksi yksi\nratsastaja, oikein näytelmätaiteellinen sivukuva, kumartuen\nsatula-sarjan yli, kypärä päässä ja pyssy kädessä. Häntä seuraavat\ntoiset ratsumiehet ja lopuksi jalkaväki, joka hajouu kahden puolen\nkiipien viiniköynnöksien seassa. Yksi, aivan lähellä meitä,\nasettautuu erään puun suojaan eikä liikahda paikaltaan; se oli pitkä\nsaakeli ruskeassa levätissä ja korea nenäliina korville sidottuna.\nMeidän puolelta olisi se ollut kaunis paukku. Mutta mitä se olisi\nhyödyttänyt. Vakoojat tietävät, mitä he tahtoivat tietää. Nyt\nkiireesti alas venheelle. Merimies alkaa kirota. Me tulemme esteettä\nvirran yli takaisin. Mutta tuskin olemme ehtineet maalle, kun\nkuulemme virran toiselta rannalta hillittyjä ääniä, jotka kutsuvat\nmeitä takaisin.\n\n\"Vene hoi!\"\n\nJa ketä ne olivat, jolleivat meidän hauska saapasharrastajamme ja\nkolme tai neljä hänen toveriaan, jotka olivat uskaltaneet aina\nkunnallishuoneelle asti ja palasivat nyt kiiruhtain. Onnettomasti\nkyllä ei ole ketään, joka osaisi soutaa heidät ylitse. Merimies on\nkadonnut.\n\n\"Minä en osaa soutaa,\" selittää joukon johtaja, joka minun kanssani\netsi suojaa eräässä kuopassa veden rajassa. Sillävälillä tulevat\ntoiset kärsimättömiksi.\n\n\"Mutta tulkaa nyt! tulkaa!\"\n\nEi keksitä mitään muuta neuvoa. Työ vaikea, virta kova ja väkevä!\nMinä soudan kaikin voimini ja tunnen joka nykäyksellä selässäni\ntuon pitkän saksilaisen, joka tuolta mäenrinteeltä tuijottaa minua\nliikahtamatta puunsa takaa.\n\nPäästyämme onnellisesti rantaan, hyppää yksi odottajista veneesen\nsellaisella vauhdilla, että se täyttyy vedellä. Mahdotonta ottaa\nmukaan kaikkia, olematta vaarassa vajota. Uskaliain jää siis\nrannalle. Se on eräs vapaa-ampuja-alaupseeri, sorea poika, sinisessä\nasussa ja pieni lintu lakissa. Minä olisin tahtonut sangen mielelläni\npalata noutamaan vielä hänenkin, mutta jo oli ruvettu ampumaan\ntoistansa kummaltakin töyrältä. Sanaakaan lausumatta viipyi hän vielä\ntuokion rannalla ja läksi sitten aivan muurien vieritse Champigny'yn.\n-- Miten hänen sitten kävi, ei tiedetä.\n\n\nSama päivä.\n\nKun runollinen todellisuus yhdistyy irvikuviin, niin herättää\nse tunteita erinomaisista voimista. Eikö vaikuta syvimmän surun\nosoitus naurettavassa naamassa aivan omituista osanottoa? Tai,\njos ajattelemme jonkun Daumiensin porvarin kuolintuskissaan tai\nitkien lapsensa ruumiin vieressä, niin eikö siinä ole jotakin aivan\nomalla tavallaan kiinnittävää?... No niin -- jotakin tuollaista\ntunsin minä silmäillessäni noita porvarillisia huviloita pitkin\nMarnea; nuo \"ruusun väriltä\", omenavehreältä ja kanariakellervältä\nkimaltavat sveitsiläismajat, nuo sinkillä katetut keskiaikaistornit,\ntiilikuvaiset katokset sekä sikinsokiset, kuvastuspulleroilla\nkoristetut puutarhat y.m. -- Nyt, kun minä näen kaiken tämän juuri\nparaillaan tupruilevan tappelusavun läpitse, tulikuulien pirstaamina,\nkatot hajalla, viirit poikki, muurit mäsänä sekä olkia ja verta\nkaikkialla -- nyt tekevät ne minun mieleeni mitä surullisimman\nvaikutuksen.\n\nSe huone, johon minä menin sisälle kuivaamaan itseäni, oli juuri\ntällaisten huvilain oikea esikuva. Minä astuin ylikerrokseen ja\ntulin erääsen, seinustuspuolissa olevaan, puna-keltaiseen saliin.\nLattialla virui kultaispinnoja ja seinämyskääreitä pirin pärin --\nmuuten ei ainoatakaan huonekalua, ei mitään muuta kun pullorauskoja\nja olkivuode, missä eräs mekkoon puettu mies makasi ja nukkui. Ja\nsitten kaikkialla määräämätön ruudin, viinin, talikynttiläin sekä\ntunkkaantuneiden olkien haju, käry ja löyhkä... Minä lämmittelen tuon\nnaurettavan ruman-korean rautauunin edessä, johon oli tehty valkea\nerään nojatuolin jaloista. Seisoessani tuossa uunin edessä tuntuu\nminusta, ikäänkuin olisin muutettu johonkin sunnuntaijuhlallisuuteen\ntuon arvoisan porvariston luona. Eikös pelata lautapeliäkin tuossa\ntakanani?... Ei! vaan ne ovat vapaa ampujia, jotka siellä täyttävät\nja tyhjäävät takaaladattavia kivääriään... Se kuuluu todellakin\nlautapeliltä... Jokaiseen laukaukseen vastataan meitä toiselta\nrannalta. Veden kajastamina kaikuu ja vöyryy laukausten pauke\npäättymättöminä askeloina kukkulain ja kunnasten välissä.\n\nSalin lasista näkyy virran päilyvä pinta ja päiväpaisteiset rannat\nsekä preussilaiset, jotka juoksentelevat kuin suuret metsäkoirat\nviiniköynnösten välissä.\n\n\nMuisto Montrouge varustukselta.\n\nKaikista ylinnä rintavarustuksen harjalla kohouivat pitkät\nlaivakanuunat jaluksillaan melkein pystysuorassa ampuma-aukoilla\nhietasäkkien välissä tähdäten Châtillon'ia kohti. Ylöspäin\nammottavine kitoineen sekä korvamaisesti sivuille ulottavine\nripoineen näyttivät ne jättiläismetsäkoirilta haukkuen kuuta ja\nulvoen kuolemaa...\n\nVähän alempana eräällä pykälällä olivat merimiehet aikansa kuluksi\nkyhänneet pienen englantilaisen puutarhan, oikein pikkumitassa.\nTäällä oli rahi pienessä lehtimajassa, nurmikoita, vuorenluolia ja\nvieläpä pieni panaanipuukin. Ei suuri, näet sen, olihan juuri hieman\nkorkeampi kuin hyasintti; mutta se oli yhden tekevä. Se menestyi\nkaikissa tapauksissa kuitenkin hyvin ja sen vehreä lakka ilahutti\nsilmää täällä tummien hietasäkkien ja kuularoukkioiden seassa.\n\nRakas pikku-puutarha! Kuinka mielelläni tahtoisinkaan minä ympäröidä\nsinun suojaavalla ristikolla ja pystyttää sinne muistopatsaan nimille\nGarves, Desprez, Saisset sekä kaikille muillekin urhoille, jotka\nkaatuivat tällä kunnian varustuksella!\n\n\nLa Fouilleuse'ssa.\n\nAamu tammikuun 20 päivänä.\n\nSää suopea, usvainen, Vainiot aaltoilevat kuin meri niin loitolle,\nkun silmä kannattaa. Vasemmalla korkeat hietakunnaat. Tuolla\nsuojalliset varusteet aina Mont Valérieniin asti. Oikealla Gibet'in\nmylly -- vähäinen kivirakennus rikki ammutuilla siivillä ja patteri\nkäytävällä. Seurasin noin neljännestunnin tuota pitkää juoksuhautaa,\njoka johdatti myllylle, ja jonka yli häälyy leiritulien savu\nikäänkuin keveä sumu. Sotilaat istuvat ahtaissa ryhmissä nuotioillaan\nkeitellen kahveaan ja puhallellen tuoreisiin puihin, joiden savu\nsokaisee ja yskittää heitä. Pitkin koko kaivosta, päästä toiseen,\nkaikuu siis pitkä taukoamaton hinku-yskä.\n\nLa Fouilleuse. Eräs pienellä metsiköllä ympäröity maalaistalo.\nSaavuin siihen juuri samalla hetkellä, kun meidän jälkimmäinen\nrivimme antoi peräytymismerkin. Se on parisilainen kolmas nostoväki.\nSe astuu hyvässä järjestyksessä ja hyvällä ryhdillä. Niiden\nselittämättömien tapausten jälkeen, joita minä sitte eileisen olen\nnähnyt, kummastuttaa minua tämä ja herättää minussa taas pienen\ntoivon kipinän.\n\nHeidän perässään tulee kaksi ratsastajaa aivan lähellä minua; ne ovat\neräs kenraali ja hänen lähettinsä. Hevoset astuvat käyden; miehet\nkeskustelevat korkealla äänellä. Minä kuulen lähetin nuoren, mutta\njotenkin hillityn äänen:\n\n\"Niin, herra kenraali... No ei, herra kenraali... Epäilemättä, herra\nkenraali.\"\n\nJa kenraali lausuu hellällä ja syvästi surentelevalla äänellä:\n\n\"Kuinka! -- Tuliko hän surmatuksi? Oi... poika raukka... poika\nraukka!...\"\n\nSitten hiljaisuus... ei mitään muuta ääntä kun hevosten astunta\nlionneessa maassa...\n\n\n\n\nIV.\n\nLapsi vakoojana.\n\n\nHänen nimensä oli Stenne, \"Pikku-Stenne\" eroitukseksi isästään, joka\nmyöskin oli Stenne.\n\nHän oli oikea parisilaislapsi, hoikka ja kalpea, noin kymmenen tai\nviidentoista-vuotias, sillä tuollaisten pariisilaispoikain ikää ei\nole niin helppo määrätä. Hänen äitinsä oli kuollut ja isänsä, vanha\nmerisotilas, hoiti erästä puistoa Temple-nimisessä kaupungin osassa.\nPikkulapset, hoitajattaret, vanhat rouvat linkkutuoleineen, köyhät\näidit, eli koko tuo jaloin liikkuva Pariisi, joka väistyy vaunujen\ntieltä noihin pieniin polkukäytävillä verkotettuihin tarhoihin, tunsi\nisä-Stennen ja piti hänestä. Kaikki tiesivät, että noissa julmissa\nviikseissä, jotka peloittivat kaikkia koiria ja rahiensiirteliöitä,\nhymysi hellä, melkein äitillinen hymy ja saadaksensa tätä hymyä esiin\nei tarvinnut muuta, kun kysäistä:\n\n\"No, kuinkas teidän pikkupoikanne jaksaa?\"\n\nUkko Stenne rakasti poikaansa sydämmellisesti; ja hän tunteili\nniin onnelliseksi, kuu pienokainen iltasilla koulun päätyttyä tuli\nnoutamaan häntä ja he sitten yhdessä kävivät puistokäytäviä pitkin\npysähdellen jokaisen rahin luona tervehdellen hyvintunnettuja\ntuttaviaan ja vastaillen heidän kohteliaisuuksiinsa.\n\nMutta onneton piiritysaika muutti kaiken tämän. Ukko Stennen puisto\nsulettiin yleisöltä ja määrättiin lamppuöljysäiliöksi. Pakoitettuna\ntaukoamattomaan vartioimiseen, vietti tuo kunnon mies-parka täällä\nelämäänsä yksinään, vieläpä ilman rakasta piippuaankin, harhaillen\nnoiden jätettyjen ja pahoinpideltyjen pensastojen seassa ja sai\nainoastaan myöhäisin illoin, kotiin palattuaan, nähdä rakastetun\npoikansa. -- Ja teidän olisi pitänyt nähdä hänen viiksensä, kuu hän\npuhui Preussilaisista!\n\nPikku-Stennellä taas ei ollut mitään muistuttamista tästä uudesta\nelämästä.\n\nPiiritys -- no mikä voisi olla hauskempi katupojille? Ei koulua --\nei läksyjä; \"lupaa\" vaan päivät pääksytysten ja katu vilkas kuin\nmarkkinatori.\n\nPoika juoksi ulkona päivät pääksytysten aamusta iltaan. Milloin\nseurasi hän osastopataljoonia niiden marssiessa ulkovalaistuksille,\naina tarkasti valiten sen, jolla oli kaunein soitanto, ja tässä\nsuhteessa oli Pikku-Stenne sangen ankara. Niinpä väitti hän\nperäytymättä, että 96 pataljoonan soitanto ei maksa kahta äyriä,\nmutta viidennenkymmenennen viidennen taas oli ihan lumoava. Milloin\ntaas katseli hän nostoväkirykmenttien harjoituksia ja olipa hänellä\nvielä jälkijoukotkin...\n\nVasu kainalossa liittyi hän niihin pitkiin riveihin, jotka talviaamun\nhämärässä odottaen muodostuivat teurastajain ja leipurien porteille.\nKostein jaloin seisoen kylmässä lutakossa tehtiin tässä uusia\ntuttavuuksia, keskusteltiin valtioasioista ja kunnioituksella\nkehoitettiin herra Stennenkin pojan lausumaan mielipiteensä.\n\nMutta hauskimmat kaikista olivat kuitenkin nuo ihka uudet huvitukset,\nja ennen kaikkia tuo kuuluisa _kalossipeli_, jonka bretagnelainen\nnostoväki oli piiritysaikana tuonut kaupunkiin. Kun Pikku-Stenne ei\nollut muureilla tai leipureilla, niin sai olla varma siitä, että\nhän oli _kalossipelissä_ eräässä Château d'Eau-kentän kulmassa. Ei\nsentähden että hän olisi pelannut; sillä siihen tarvittiin rahaa,\nja sitä hänellä ei ollut. Hän tyytyi vaan katsomiseen, katsellen\nsilmillä, joiden uteliaisuutta olisi vaikea selittää.\n\nYksi pelaajista, tuo sinitakkinen \"pitkä\", joka ei milloinkaan pannut\npeliin vähempää kuin 100 soussin rahan, kiinnitti erittäinkin hänen\nihastustaan. Kun hän juoksi, \"tuo pitkä\", kuului aina rahojen helke\nhänen takkinsa taskuista!\n\nEräänä päivänä, otettuaan maasta hopearahan, joka oli vierinyt aina\nStennen jalkoihin, kuiskasi hän tälle:\n\n\"Sinä tuijottelet tuota, vai miten?... No, jos sinä tahdot saada\nsellaisia, niin voin minä kyllä sanoa, mistä niitä saadaan.\"\n\nPelin loputtua vei hän Stennen mukanaan erääsen toiseen torinkulmaan\nja ehdoitteli, että tämä seuraisi häntä myymään sanomalehtiä\npreussilaisille, sillä siten voitaisiin ansaita 30 franc'ia\njokaisesta matkasta. Aluksi kieltäytyi Stenne aivan ehdottomasti\njo paljaasta ehdoituksesta ja pysyi sitten koko kolme päivää pois\npelipaikalta. Mutta ne olivat kolme hirmuista päivää. Hän ei voinut\nsyödä eikä nukkua. Yöt pitkät näki hän sänkynsä vieressä kokonaiset\nkasat kalosseja sekä 100-sous'in rahoja pitkät, loistavat rivit.\nKiusaus oli liian kova. Neljäntenä päivänä palasi hän taas Château\nd'Eau-torille, tapasi \"tuon pitkän\" ja antoi vietellä itsensä...\n\nEräänä lumisena aamuna läksivät he säkit olalla ja sanomalehdet\nmekkojen alle piiloitettuina matkalle. Kun he saapuivat\nFlandre-portille, ei ollut vielä päivä. \"Tuo pitkä\" jo lähestyi\nvartiaa -- joka oli hyväntahtoisen näköinen, punanenäinen kunnon mies\n-- rukoillen valittavalla äänellä:\n\n\"Rakas herra, päästäkää meitä! Äitimme on sairaana, isämme on\nkuollut. Minä ja pikku-veljeni tahtoisimme mennä ulos poimimaan vähän\nperunoita tuolta pellolta!\"\n\nHän itki. Stenne painoi päänsä täysin näpeillänsä. Tarkastellen\nheitä, heitti vartia aran silmäyksen tuolle valkoiselle, autiolle\ntielle ja vetäytyen takaisin lausut hän hätäisesti:\n\n\"Joutuun! menkää!\" -- Näin onnellisesti päästyään Aubervilliers'in\ntielle nauroi \"tuo pitkä.\"\n\nEpäselvästi, kuten unessa, näki Pikku-Stenne kasarmeiksi muutettuja\ntehdasrakennuksia, jätetyitä läpimärillä rääsyillä koristettuja\nkatusulkuja ja korkeita torneja, jotka tekivät ikäänkuin aukkoja\nsumuun ja kohouivat taivasta kohden niin paljaina ja särmikkäinä.\nSiellä täällä vartiosto -- upseeria huupat päässään ja tähystimet\nsilmillään sekä pieniä, sammuvien nuotioiden sulattamasta lumesta\nläpimärkiä sotakotia, \"Tuo pitkä\" tunsi tien ja väistääksensä\nvartioita kävi hän vinoon kentän yli. Mutta mitäs vielä, pohjastuivat\nhe kuitenkin vahingossa erääsen ranskalaiseen vapaa-ampuja-parveen,\njoita majaili täällä vesilätäkköjen ympärillä pienissä katoksissaan\nikäänkuin kasaansullottuina pitkin Soisson'in rautatien vartta.\nTällä kerralla laski tuo pitkä lorunsa turhaan. Hänen parhaillaan\nnäin maurutessaan, astui eräs vanha, oikein ukko Stennen näköinen,\nvalkohiuksinen ja ryppyinen kersantti tiepuolessa olevasta\nvartiokopistaan ulos, sanoen:\n\n\"No niin, nuljukseni, ei ulinaa! Te saatte poimia perunanne, mutta\nkäykää kuitenkin ensin tänne lämmittelemään!... Hän näyttää aivan\npaleltuneelta, tuo pikku-naasikka!\"\n\nMutta oi, Pikku-Stenne ei värissytkään vilusta, vaan pelosta ja\nhäpeästä. -- Vartiokopissa makasi muutamia sotilaita huonolla\nnuotiolla -- oikein \"leskenvalkialla\", jonka liedellä he painettiensa\nnenissä sulailivat leipäänsä. He vetäytyivät syrjään antaakseen sijaa\nlapsille. Heille annettiin tippa viinaa ja vähän kahvea. Heidän\njuodessaan näyttäytyi eräs upseeri ovella, kutsui kersantin, lausui\nhänelle hiljaa muutamia sanoja ja riensi pois.\n\n\"Pojat!\" lausui kersantti astuen aivan ilosta loistavin muodoin\nkojuun, \"_nyt ei puutu tupakka ensi yönä_... Preussilaisten\ntunnussana on keksitty. Ja tälläkertaa, luulen minä varmaan, saamme\nme heiltä takaisin tuon per... Bourget'in.\"\n\nTässä remahti ilmi iloinen jakso suostumushuutoja ja naurua.\nMikä hyppeli, mikä lauloi, mikä heilutti miekkaansa, ja käyttäen\nhyväksensä tätä rähinää, katosivat lapset.\n\nKun he tulivat ulos katoksesta, oli heidän ympärillään taas avara\nkenttä, jota ammottavine ampumareikineen rajoitti loitolta pitkä\nvalkoinen muuri. Tätä muuria kohden suuntasivat he nyt matkansa\npysähtyen kuitenkin sangen usein ollen poimivinaan perunoita.\n\n\"Ei, -- mutta palatkaamme takaisin!... Älkäämme menkö tuonne!\"...\npyyteli Pikku-Stenne lakkaamata.\n\nTuo pitkä nytkähytteli vaan olkapäitään ja kävi vakaasti eteenpäin.\nYht'äkkiä kuulivat he pyssyn piihanaa jännitettävän.\n\n\"Loivaa maata!\" kuiskasi tuo pitkä heittäytyen maahan. Pitkällään\nmaassa antoi hän merkkivihellyksen. Toinen vihellys vastasi lunta\nmyöten. Nyt ryömivät he esiin kontaten. Muurin edustalla juuri lumen\ntasalla näkyi kaksi keltaista viikseä likaisen lakin alta. Tuo pitkä\nhyppäsi alas juoksuhautaan preussilaisten luo lausuen toveriaan\nosoittaen \"se on veljeni.\"\n\nHän oli niin pieni, tuo Pikku-Stenne, että preussilainen nähdessään\nhänen pyrskähti nauruun ja ottaen pojan syliinsä nosti hänen muurin\naukolle.\n\nToisella puolen muuria näkyi suuria maakasoja, kaadetulta puita ja\nmustia aukkoja lumessa ja jokaisessa aukossa sama likainen lakki\nja kellervät viikset, jotka lapsia ohitse vietäessä vetäytyivät\nomituiseen hymyynsä.\n\nEräässä kulmassa oli hirsipuollusteella varustettu puutarharakennus.\nAlikerroksessa taas joukko sotilaita, jotka pelasivat korttia ja\nkeittelivät liemusruokiaan loimuavan nuotion liedellä. Se lemusi\nhyvältä -- kaali ja silava; -- mikä vastakohta vapaa-ampujien\nleirinuotiolle. Ylikerrassa upseeristo. Sieltä kuului pianon-soitto\nja samppanjakorkkien pulpahdukset. Kun parisilaispojat astuivat\nsisään, tervehdettiin heitä ilohuudoilla. He jättivät sanomalehtensä;\nsitten tarjottiin heille juomaa ja annettiin heidän puhua. Kaikilla\nnäillä upseereilla oli uhkea ja julma ulkomuoto, mutta \"tuo pitkä\"\nhuvitti heitä katumurteellaan ja esikaupunkilaissukkeluuksillaan. He\nnauroivat matkien hänen sanojaan ja rypöivät niin tyytyväisinä tuossa\npariisilaisliassa, jota heille purettiin.\n\nPikku-Stenne olisi mielellään hänkin tahtonut avata kieliaarteensa ja\nnäyttää, ett'ei hänkään ollut tyhmä; mutta jotakin oli, joka -- hän\nei tiennyt oikein mikä -- sitoi hänen kielensä. Hänen edessään istui\nerillään toisista muuan vanhempi vakaa muotoinen preussilaisupseeri,\njoka luki tai oli lukevinaan, sillä hänen katseensa oli kokonaan\nkiintynyt Stenneen. Tässä katseessa ilmestyi yht'aikaa hellyys ja\nsääli, ikäänkuin hänellä olisi ollut kotonaan omassa maassaan lapsi,\nsaman ikäinen kuin Stenne, ja ikäänkuin hän olisi ajatellut itsekseen:\n\n\"Minä tahtoisin mieluimmin kuolla, kun tietää poikani harjoittavan\ntuollaista ammattia...\"\n\nTästä hetkestä tunsi Stenne ikäänkuin käden painavan hänen sydäntään\nja estävän sitä tykkimästä.\n\nPäästäkseen tästä tuskasta koetti hän juoda. Heti pyöri kaikki hänen\nsilmissänsä. Epäselvästi kuuli hän, miten toverinsa, usein naurun\nrähäkän keskeyttämänä, matki ranskalaisia kansalliskaartilaisia,\npilkkasi heidän sotaharjoituksiaan ja esitteli oikein tilapäisenä\nivanäytelmänä heidän kaunomarssinsa tahi yörynnäkkönsä varustuksista.\n-- Viimein alensi \"tuo pitkä\" äänensä, upseerit lähenivät häntä ja\nkasvot tulivat vakaviksi. Tuo heittiö ilmoitti nyt vapaa-ampujain\nhyökkäysaikomuksen.\n\n\"Älä sitä -- ei sitä, pitkä, ei... minä en tahdo!\"\n\nMutta \"tuo pitkä\" nauroi vaan ja jatkoi. Ja ennenkuin hän lopetti,\nolivat kaikki upseerit jaloillaan. Eräs heistä viittasi lapsille ovea\nlausuen:\n\n\"Joutuun -- lähtekää leiristä!\"\n\nSitten keräytyivät he kokoon ja puhelivat keskenänsä sangen tärkeästi\nsaksaksi. \"Tuo pitkä\" läksi ylpeänä, kuin prinssi, antaen rahain\nhelistä taskussansa. Stenne seurasi häntä allapäin, ja kun hän ohisti\ntuota preussilaista, jonka katsanto oli häntä niin tuskauttanut,\nkuuli hän surullisen äänen lausuvan murteellisella kielellä: \"_Bas\nchôli, Ça... Bas chôli_!\" (Ei ole kaunista, tuo... Ei kaunista!)\n\nStenne sai kyyneleet silmiinsä.\n\nPäästyään kentälle alkoivat lapset juosta ja pian oli leiri jäänyt\nkau'as heidän ta'aksensa. Heidän säkkinsä olivat täynnä perunoita,\njoita olivat preussilaisilta saaneet, ja -- kiitos niille -- he\npääsivät onnellisesti vapaaehtolaisten leirin läpitse.\n\nTäällä varustauduttiin yölliseen hyökkäykseen. Äänetönnä koottiin\nmiehistö varusteiden ta'akse. Se vanha kersanttikin puuhasi täällä\nmiehiänsä järjestykseen ja näytti oikein onnelliselta.\n\nKun lapset menivät ohitse, tunsi hän heidät ja hymyili ystävällisesti.\n\nOi! kuinka tuo hymyily oli Stennelle katkera! Samassa tuokiossa\najatteli hän huutaa:\n\n\"Älkää menkö sinne! Me olemme pettäneet teidät!\"\n\nMutta \"tuo pitkä\" oli sanonut: \"jos kielit, niin meitä ammutaan\", ja\nkauhistus pidätti hänen siitä.\n\nCourenne'n kohdalla menivät he erääsen jätettyyn huoneesen jakamaan\nrahoja. Totuus pakoittaa minun sanomaan, että jako tapahtui aivan\ntunnollisesti, ja että Pikku-Stenne, antaissaan noiden kauneiden\nkolikkain kilistä mekkonsa taskussa ja ajatellessaan niitä monia\n_kalossipeliä_, joiuin nyt voipi ottaa osaa, ei hän pitänyt rikostaan\nenää hetikään niin inhoittavana.\n\nMutta, kun hän jäi yksinään, tuo onneton poika! -- kun he tulivat\nkaupungin portille ja \"tuo pitkä\" erkani hänestä, silloin tuli\nhänen taskunsa askel askeleelta yhä raskaammaksi ja käsi, joka\nhänen sydäntään rutisti, yhä väkevämmäksi. Pariisi ei ollut hänelle\nenää sama. Ihmiset, jotka tapasivat hänen, katsoivat häneen niin\nankarasti, aivan kuin olisivat tietäneet mistähän tuli. Vaunujen\njytinä, rumpuin räminä, torvien toitahdukset -- kaikki muodostuivat\nhänen korvissaan yhdeksi ainoaksi ivallisesti kaikuvaksi sanaksi --\n_vakooja!_\n\nViimmein saapui hän kotiin ja aivan onnellisesti. Kun hän näki,\nett'ei isänsä ollut vielä tullut, juoksi hän astimia ylös ja kätki\ntyynynsä alle nuo katalat hopeakolikot, jotka painoivat häntä niin\nraskaasti.\n\nEi milloinkaan ollut isä Stenne ollut niin hyvä ja niin iloinen\nkotiin tullessaan kuin nyt. Uutisia oli saatu maakunnista; ja\nmaaseuduilla kävi paremmin. Syödessään katseli tuo vanha sotilas\ntaukoamatta pyssyään, joka riippui seinällä, ja lausui viimmein\nlapselle tavallisella hyväntahtoisella hymyllään:\n\n\"Armas poikani! mitähän sinä olisit tehnyt preussilaisille, jos sinä\nolisit ollut suuri!\"\n\nNoin kello kahdeksan kuului tykkien jyminä.\n\n\"Se on Aubervilliers'issa... tappelu on Bourget'in luona,\" selitti\nvanhus, joka tunsi kaikki varustukset. Pikku-Stenne vaaleni ja pani\nhirmuisen väsymyksen rasittamana maata, mutta ei voinut nukkua.\nTykit jyrisivät taukoamatta. Hän kuvittelihe, kuinka vapaaehtolaiset\ntekivät hyökkäyksensä yöllä, ainoastaan itse joutuakseen paulaan.\nHän ajatteli kersanttia, joka hymyili hänelle; hän näki hänen siellä\nkaatuneena lumessa -- ja kuinka monta muutakin vielä!... Kaiken tämän\nveren hinta oli hänellä; hän oli sen kätkenyt tyynynsä alle -- _hän_\n-- vanhan Stennen oma poika -- sotilaan poika!... Kyyneleet melkein\ntukehduttivat hänen. Viereisessä huoneessa kuuli hän isänsä astuvan\nedes takaisin, ja sitten avaavan ikkunan. Tuolla alahalla puutarhan\nedustalla kajahtelivat signaalit; erästä nostolaispataljoona\njärjestettiin lähtemään ulos. Varmaan oli se kova taistelo. Näitä\najatellessaan ei onneton poika voinut pidättää nyyhkytystänsä.\n\n\"Mikä sinulla on?\" kysyi isä Stenne ja tuli hänen luoksensa.\n\nPoika ei voinut vaieta kauemmin, vaan kavahti ylös sängystä ja\nheittäytyi isänsä jalkoihin. Hänen kiivaasti liikahtaessaan\nlierahtivat hopeakolikot lattialle.\n\n\"Mitä tämä on? Sinä olet varastanut?\" lausuu vanhus vapisten.\n\nNyt kertoi Pikku-Stenne yhdellä henkäyksellä, kuinka hän oli ollut\npreussilaisten luona, ja mitä hän oli siellä tehnyt. Sitämyöten, kun\nhän kertoi, tunsi hän sydämensä keveämmäksi -- se kevensi häntä, kun\nhän sai itse syyttää itseänsä.\n\nVanha-Stenne kuunteli häntä kammottavalla katseella. Kun kaikki oli\nkerrottu, peitti ukko kasvonsa käsillään ja itki ääneensä.\n\n\"Isä! Isä\"!... rukoili poika.\n\nMitään vastaamatta työnsi vanhus hänen pois luotaan ja poimi rahat\nlattialta.\n\n\"Onko tässä kaikki?\" kysyi hän.\n\nPikku-Stenne osoitti että siinä oli kaikki. Vanhus otti pyssynsä ja\nlatinkilaukkunsa seinältä, pisti rahat taskuunsa ja sanoi.\n\n\"Hyvä. He saakoot ne takaisin!\"\n\nJa sanaakaan lisäämättä sekä taaksensakaan katsomatta meni hän ja\nyhdistyi nostolaisjoukkoon, joka, seisoi lähtöön valmiina. -- -- --\nSittemmin ei ole enää nähty isä Stenne'a.\n\n\n\n\nV.\n\nKahdeksannen komppanian laulajaiset.\n\n\nKaikki nostolaiskomppaniat Marais'in ja P. Antoinen etukaupungeista\nolivat tänä iltana leiritettyinä lautakasarmeihin Daumesnil-kadun\nvarrella. Ducrots'in armeija tappeli jo kolmatta päivää Champignyn\nkunnahilla, ja me -- me olimme muka olevinamme sen varaväkeä.\n\nEi voi ajatella mitään autiompaa, kuin tämä tehdaspiippujen,\nsulettujen asemahuoneiden ja jätettyjen puutarhain ympäröimä leiri\nkaupungin ulkoreunassa, jossa valoa pilkoitti ainoastaan muutamista\nsiellä täällä huiskin haiskin sijaitsevista anniskelu-paikoista.\nNäissä matalissa kasarmeissa, näissä kuivalle, routaan kapettuneelle\nkentälle kyhätyissä, avo-ovisissa, hatara-ikkunaisissa\nlautahuoneissa, joiden savuavien lamppujen uumeaa valoa vielä sisään\ntunkeva usva himmensi, kuvastui oikea jääkylmän itaruuden kuva.\nAivan mahdoton lukea, mahdoton nukkua tai edes istua paikallaan.\nPysyäksensä sulilla täytyy siis keksiä edes poikaleikkejä: tömistellä\njalkojensa lämpimäksi, juosta kilpaa kasarmin ympärillä j.n.e.p.\nTuollainen tyhmä toimettomuus näin lähellä sotakenttää tuntui\nvarsinkin tänä iltana oikein hävettävältä ja veltostuttavalta. Vaikka\ntykkiammunta oli ta'onnut, tiettiin kuitenkin, että jotakin hirveää\nvalmistettiin tuolla loitommalla, ja kun piireilevän sähkövalon\nsoihku varustuksilta silloin tällöin sattui tähän Pariisin osaan,\nnäkyi äänettömiä parvia seisoen kokoontuneina kaikilla käytävillä\ntahi rientävän pitkin katua synkissä ryhmissä, jotka noihin\nTrône-torin korkeihin muistopatsaisiin verrattuina näyttivät niin\npieniltä ja kutistuneilta, että melkein voi luulla niiden maassa\nryömivän.\n\nMinäkin seisoin siellä pimeässä jähmettyneenä ja neuvottomana tuolla\nsuurella puistokadulla. Silloin sanoi minulle joku:\n\n\"Tule mukana kahdeksanteen -- -- he näkyvät saaneen toimeen\nlaulajaiset.\"\n\nMinä menin. Kullakin komppanialla oli kasarminsa; mutta kahdeksannen\noli paljoa paremmin valaistu, kuin toiset, ja täpösen täynnä ihmisiä.\nPainetteihin kiinnitetyt talikynttilät valaisivat tuota sekasotkuista\nryhmää, loivat häikäiseviä, mustan savun siimestämiä valosoihkujaan\nnoihin halpoihin käsityöläisnaamoihin, jotka olivat eläimmistyneet\njuopumuksesta, kylmästä, väsymyksestä ja seisoallaan nukkumisesta,\njoka vaan masentaa ja uuvuttaa sen sijaan, kun sen pitäisi virkistää.\n\nMuutamassa nurkassa istua kytrytti leiriravintolan emännöitsiä\nrahilla erään pöydän edessä, joka oli täynnä tyhjiä pulloja ja\nrähjättyjä lasia, ja nukkui suu auki.\n\nParaillaan pidettiin laulantoa.\n\nHerrat laulannon ystävät esiytyivät vuorottain eräälle salin\nperälle hätäisesti kyhätylle korotukselle, ottivat enemmän tai\nvähemmän teeskennellyn asennon, laususkelivat ja vaihteloitsivat\nhuopaleväteisään tehden laulunäyttämöistä lainatuita\ntunneliikahduksia. Minä kuulin täällä taas nuo kovat, jyrisevät\näänet, jota kaikuvat pikku-kaduilla ja työläis-osissa, jossa\nlapsiparvet elämöivät, lintuhäkit killuvat ikkunain ulkopuolella ja\npikkukauppiaat haastelevat puotien ovilla kauppatuttaviensa kanssa.\nTuskin löytyy mitään, jota minä mieluimmin kuuntelisin, kuin noita\njyrybaasia, kun ne sekaantuvat työn nieluun, ja kun niitä vasarat ja\nhöylät säestävät; mutta tuolla näyttämöllä tulivat ne naurettaviksi\nja kiusallisiksi kuulla.\n\nEnsiksi esiytyi työläis-filosofi, eräs pitkä partainen\nkonepajantyöläinen, laulain työläisorjan tunteita: \"_Pauvro\nprolétoiro... o... ets..._\" [Köyhä mierolaisraukka -- -- a -- -- --\na --] kurkkuäänellä, johon tuo pyhä yhteissosialismi oli yhdistänyt\nkaiken vihansa.\n\nSitten tuli vielä melkein puoli nukuksissa eräs toinen, joka tarjosi\nmeille tuon kuuluisan \"_Chanson de la canaille_\", Roiston laulun,\nmutta lauloi sen niin ikäävällä, laahaavalla ja surullisella äänellä,\nettä sitä voi pitää paremmin unettavana kehto-, kuin virkistävänä\npilalauluna:\n\n    Cest-la... canaille...\n    Eh bien... j'en suis...\n\n    [Hän siis -- -- -- roisto on\n    No niin -- -- -- ja minäkin.]\n\nHänen näitä sanoja naukuessaan kuului, kuinka nukkuneet kuorsuivat\nnurkissa ja kääntyivät napisten valosta pois.\n\nVaalentain talikynttiläin punaisen valon säilähti salama yht'äkkiä\nläpi huoneen. Samassa värisytti jyreä pamaus kasarmikotusta ja heti\nsen jälkeen kuului uusia vielä jyreämpiä ja etäisempiä laukauksia\nChampigny'n luona vyöryvän pitkin virran rannikkoa päättymättömissä\nväreissä. Tappelu alkoi siis uudestaan.\n\nMutta mitä herrat musiikin ystävät huolivat tappelusta.\n\nNäyttämö ja talikynttilät olivat herättäneet kaikissa näissä\nihmisissä, minä en tiedä, mitä kaikkia uinailevia näytteliäaistia.\nTeidän olisi pitänyt nähdä, kuinka levottomasti he odottivat\ntoistensa esiytymisiä, kuinka he ikään kuin nilkoivat lauluja\ntoistensa suusta. Ei kukaan tuntenut enää vilua. Ne, jotka seisoivat\nnäyttämöllä, ne, jotka poistuivat sieltä ja ne, jotka laulunpätkä\nhuulillaan odottivat omaa vuoroaan, olivat kaikki punaisia, hikisiä\nja innosta säikkyvin silmin. Itserakkaus lämmitti heitä.\n\nNyt oli tullut erään omalajisensa sukkeloitsian, erään paperoitsian\nvuoro, joka pyysi saada esitellä omasta runotuotteudestaan erään\nnäytteen, nimeltä \"_l'Egoiste_\", (omavoiton pyytäjä), jonka\nkertosointuna vaihtelehtivat sanat \"_chacun pour soi_\" (kukin\nitselleen.) Mutta sammaltavalla kielellään lausui hän sen sijaan\n\"_l'égoift_\" ja \"_facum pour foi_.\" Kappale oli olevanaan ilveily\nnoista pönäköistä porvareista, jotka istuvat mieluimmin kotona\nuuninnurkassa, kun menevät etuvartioon -- ja minä näen vielä\nsilmissäni tuon arvokkaan pään, lakki kallellaan ja leukahihna\nihan leuan nenällä -- sekä kuulen, koska vaan tahdon, nuo laulussa\nväärin koroitetut sanat ja nuo vähän juonikkaalla muodolla esiytetyt\nkertosäkeet:\n\n\"_Facun pour foi... facun pour foi_.\"\n\nSill'aikaa jatkoivat tykitkin lauluaan, jota kuularuisku-räminän\nkorkeat baasit säestivät. Mutta tämän laulun sanat\npuhuivat haavoitetuista, jotka kuolivat viluun lumessa --\nkuolemankamppauksista tienvieruksilla hyytyneissä verilätäköissä --\nsokeista surmankoneista -- mustasta kuolemasta, joka pimeässä yössä\nliiteli kaikilla suunnilla...\n\nKahdeksannen komppaniian konseertti meni menoaan.\n\nMe olimme nyt ennättäneet pilalauluun. Myrskyävässä\nkättentaputuksessa, uudistushuudoissa, hyväksymysmetelissä ja\ntuossa raa'assa naurussa, jonka näyttelö tällaisissa tilaisuuksissa\naina herättää, laski eräs vanha tihrusilmäinen ja punanenäinen\nveijari sorisevia ääniväreitään. Tässä uudessa rähäkässä heräsi\nleiriravintolan emännöitsiäkin ja naurun remahdellessa kielamoitsi\nhänkin, kun tuo vanha laulaja viinabaasillaan sävelti:\n\n    \"Le bon Dieu Saoûl comme un...\"\n\n    [Hyvä Jumala, ravittu kuin -- -- --]\n\nNyt minä en kestänyt kau'emman, vaan ryntäsin pois. Minun\nvartiotuntini lähestyi, mutta se sai mennä. Minun täytyi saada\nilmaa ja hengitystä ja niin menin yht'mittaa aina Seinelle asti.\nVesi näytti mustalta ja laivaveistämö oli autio. Pariisi, ilman\nkaasu-valaistusta, uinaili synkkänä tulisessa kehässä; tykkien\nsalamat leimahtelivat ympäri kaikkialla ja tulipalojen liekit\nloimusivat kukkuloilla siellä täällä.\n\nAivan läheltä kuulin minä matalia, kiirehtiviä, kylmän ilman\nkajastamia ääniä. Siellä hinattiin ja virkistettiin toisiaan työssä:\n\"O... hoi!\"\n\nSitten taukosi ääni taas yhtä pikaisesti, niinkuin ainakin\nsellaisessa vaikeassa työssä, joka vaatii olennon kaikki voimat.\nMentyäni laivaveistämölle onnistuin minä siinä määräämättömässä\nvalossa, jonka pimeinkin vedenpinta heijastaa, keksiä erään\ntykkiveneen, joka oli pysähtynyt Bercy-sillan luo ja pyrki nyt virtaa\nylös. Lyhdyt, jotka heiluivat veden liikunnosta, ja köytten natina,\njoilla merimiehet hinasivat, ilmoittivat kaikki voiton ja tappion\nvaihtelot tässä taistelossa virran ja yön pahoja oikkuja vastaan.\n\nUrhollinen pieni tykkivene! Kuinka kaikki nuo vastukset ärsyttivät\nsinua -- kuinka sinä pieksit vettä hiuluillasi ja sait sen ikään\nkuin kuohumaan vihasta!... Vielä viimmeinen voimain ponnistus --\nheltymätön vene on voittanut ja kiitää nyt siltaholvien kumistessa:\n\"eläköön Ranska!\" läpi sumun suorastaan tappeluun, joka odottaa sitä.\n\n\"Oi,\" ajattelin minä, \"mikä ääretön ero näillä äänillä ja\nkahdeksannen komppanian konseertilla!\"\n\n\n\n\nVI.\n\nBerliinin piiritys.\n\n\nMe kävimme Elysiläis-kenttäin puistokatua, tohtori V... ja minä,\nlukien tykinkuulani lävistämistä muureista ja raehaulien repimistä\nkäytävistä piiritetyn Pariisin historian, kuin tohtori lähellä\nSotalipun toria yht'äkkiä seisahti ja osoitti minulle yhtä niistä\nsuurista kulmarakennuksista, jotka ryhmittäin niin juhlallisesti\nympäröivät Riemuporttia.\n\n\"Näettekö\", sanoi hän, \"tuolla ylhällä parvekkeen yläpuolella\nnoita neljää luukullista ikkunaa? Eräänä alkupäivänä elokuussa --\ntuossa niin musertavilla onnettomuuksilla täytetyssä viime vuoden\nkamalassa elokuussa -- kutsuttiin minä sinne ylös erään äkillisen\nhalpauskohtauksen johdosta. Potilaani oli översti Jouve, eräs\nsotavanhus jo ensimäisen keisarivallan ajoilta, vanha sotilaallisesta\nylpeydestä ja isänmaanrakkaudesta hehkuva rajupää, joka het'\nsamassa, kun sota syttyi, hankki itselleen parvekevarusteisen\nasunnon Elysiläiskentillä... Arvaatteko, miksi? No, saadakseen nähdä\njoukkojemme voittopalausta!... Ukko-parka! Wissenburg'in uutinen\ntapasi hänen eräänä päivänä hänen noustessaan päivällispöydästä. Kun\nhän luki nimen 'Napoleon' tappioilmoituksessa, kaatui hän ikään kuin\nukkosen iskemänä lattialle.\"\n\n\"Minä tapasin tuon muinaisen hevosväki-överstin verisin, elottomin\nkasvoin täysmitassaan pitkällään matolla, ikään kuin olisi hän\nsaanut nuijakolauksen päähänsä. Seisoallaan oli hän inahtanut olla\nsangen pitkä; makaavana, kuten nyt, näytti hän oikein jättiläiseltä.\nKaunis muoto, hyvät hampaat, tuuhea, kiharoitu tukka, kahdeksan\nkymmenen vuotias, näyttäen kuitenkin vaan kuuskymmeniäältä... Hänen\nviereensä polvistuneena itki nuori pojan-tytär. Tämä oli aivan hänen\nnäköisensä. Kun nämä olivat yhdessä, kuvautui katsojan mieleen kaksi\nkaunista, samassa muotissa valettua kreekkalaista muistorahaa.\njoista toinen on vanha, kulunein särmin kiilloton ja väritön, toinen\nvirheetön sekä kaikessa hienoudessaan ja uutuudessaan loistava.\"\n\n\"Tuon nuoren tytön katkeruus liikutti minua. Hän oli sotilaan ja\nsotilaan pojan tytär; hänen isänsä palveli Mac Mahon'in esikunnassa\nja kuva tuosta vartevasta ukkovartalosta, joka makasi pitkänään\nhänen jalkainsa vieressä, esiytti hänen sielunsa silmiin vielä\ntoisenkin kuvan, joka ei suinkaan ollut vähemmän surullinen, kuin\ntämäkään. Minä rauhoitin häntä niin hyvin, kuin taisin, mutta ei\nollut itselläni vähintäkään toivoa. Edessämme oli täydellinen\npuoliruumiin rampaus ja kahdeksankymmeniäänä päästään juuri tuskin\nsellaisesta. Kolme päivää pysyikin sairaamme samassa tunnottomuuden\nja tiedottomuuden muuttumattomassa tilassa.\"\n\nSillävälillä tuli sanoma Reichshofen'in tappelusta; me muistamme\nkaikki, miten. Aina iltaan asti uskoimme me suureen voittoon,\njossa olisi muka kaksikymmentä tuhatta preussilaista kaatunut,\nperintöruhtinas vangittu... Minä en tiedä, millä ihmeellä, millä\nsähkövirralla, oli kaiku tuosta suuresta isänmaallisesta ilosta\ntunkeutunut meidän översti-raukallemme, joka siellä vieläkin makasi\nyhtä kuurona, mykkänä ja halvattuna. Mutta minkä tiedän, on se, että\nkun minä sitten illalla istuin hänen sänkynsä viereen, huomasin minä\nhänen melkoisesti toipuneen. Silmä oli melkein kirkas, kieli paljoa\ntaipuisampi. Hän voi jo hymyillä minulle ja änkytti parikertaa:\n\"Voitto! voitto!\"\n\n\"Niin, herra översti, suuri voitto!\"\n\nJa mikäli minä selittelin hänelle Mac Mahon'in ylevän voiton\nerityiskohtia, sikäli huomasin selvästi, kuinka hänen kasvonsa aina\nenemmän elähtyivät, kuinka hänen muotonsa yhä selveni...\n\nKun minä läksin, odotti se nuori tyttö minua oven takana, vaaleana ja\nnyyhkien.\n\n\"Hän on toki pelastettu!\" huudahdin minä sulkien hänen kätensä omiini.\n\nTyttö-raukalla oli tuskin rohkua vastata minulle. Reichshofen'in\ntappelun todellinen meno oli nyt tunnettu. Mac Mahon oli täydessä\npa'ossa, koko armeija murrettu... Me tuijotimme toisiimme epätoivosta\nmykkinä. Hän suri isäänsä, minä ajattelin kauhulla isoisää. Aivan\nvarmaan ei hän voisi millään ehdolla kestää tätä uutta kolausta...\nMitä olisi siis tehtävä?... Jättääkö hänen noihin rakkaisiin\nmielikuvituksiinsa, jotka ovat häntä niin elähyttäneet!... Mutta\nsilloinhan täytyisi valehdella!...\n\nNo niin! ei auta! minä valehtelen! huudahti tuo ryhdikäs tyttö, pyhki\nkyyneleensä kiireesti ja astui iloisena isoisänsä luokse takaisin.\n\nSe oli kova työ, jonka hän täten otti suorittaaksensa. Ensi päivät\nmenivät toki jotenkuten, kun tuon kunnon miehen ajatusjuoksu\noli vielä heikko ja hän uskoi kaikkia helposti kuin lapsi.\nMutta mikäli hänen terveytensä palasi, sikäli ajatusvoimansakin\nvahvistui. Hänelle täytyi antaa kertomuksia armeijan liikunnoista\nja toimittaa sotasanomia vallan häntä varten. Oikein rasitti mieltä\nnähdessään, kuinka tuon nuoren tytön täytyi yöt päivät työskennellä\nkumarruksissaan Saksanmaan kartalla, pistellen siihen pieniä\nlippuja ja ahkerasti ajatellen mitä kunniakkainta sotaretkeä;\nBazaine Berliiniä vastassa, Froissart Baierissa, Mac Mahon Itämeren\nrannikoilla... Kaikissa näissä pyysi hän minun apuani, ja minä\nautoin häntä minkä taisin. Mutta parhaan avun tässä kuvitellussa\nsotaretkessä saimme me vanhukselta itseltä. Ensi keisarivallan\naikana oli hän niin usein valloittanut Saksanmaan! Hän tiesi aina\njo ennakolta, miten iskut, muka, tähdättäisiin: \"Saammepas nähdä,\nettä he menevät sinne... niin, eikä mitenkään muuten täytyy nyt\ntapahtua...\" ja hänen ennusteensa toteutuivatkin aina, josta hän ei\nsuinkaan tullut vähän ylpeäksi.\n\nMe valloitimme kaupungeita, me voitimme voittoja, mutta onnettomasti\nkyllä ei se käynyt hänen mielestään koskaan kylläksi joutuun. Ukko\noli aivan kohtuuton... Joka päivä sain minä sanomia uusista toimista.\n\n\"Nyt olemme me ottaneet Mainzin, rakas tohtori.\" sanoi tuo\nnuori tyttö tullen minua vastaan sydäntä viiltävällä hymyllä ja\nsairaskammiosta kuului iloinen huudahdus:\n\n\"Edistyy hyvin, edistyy hyvin! -- Yhdessä viikossa olemme me\nBerliinissä!\"\n\nKun tämä lausuttiin, eivät preussilaiset olleet enää\nviikonmatkallakaan Pariisista... Nostettiin kysymys: eikö olisi\npaljoa parempi, jos sairas toimitettaisiin johonkin sopivaan\nmaaseutuun; mutta jos hän olisi viety ulos kodistaan, olisi maan\ntodellinen tila tullut hänelle kerrassaan selväksi, ja minä katsoin\nhänen liian heikoksi ja tuosta vaikeasta kohtauksesta liian paljon\nosaa ottaneeksi uskaltaakseni hänen antaa tietää totuuden.\n\nEnsimäisenä piirityspäivänä menin minä taas tapani mukaan heidän\nluoksensa, mutta -- minä muistan sen vielä -- siinä polttavassa\nsydämmen tuskassa, jonka me kaikki saimme tositeossa kokea, että\nPariisi oli sulkenut porttinsa, että vaan etukaupungit olivat sen\nrajoina ja että sotaa käytiin sen muurien juurella.\n\nMinä tapasin kunnon ukkoni istumassa sängyssä iloisena ja ylpeänä.\n\n\"No hyvä, herra tohtori!\" huudahti hän, \"piiritys on siis alkanut.\"\n\nMinä tuijotin hämmästyneenä häneen. \"Kuinka, herra översti, te\ntiedätte siis?...\" Pojantytär kääntyi minuun: \"No tietysti, herra\ntohtori... sehän on päivää suuri uutinen... Berliinin piiritys on\nalkanut.\"\n\nHän lausui tämän vallan tyynesti vetäen neulan koruneuleestaan...\nKuinka olisikaan ukko voinut uneksia totuudesta? Tykkipauketta\nvaruksista ei hän kuullut. Onnetonta Pariisia synkkänä ja\nmuserrettuna ei hän nähnyt. Mitä hän sängystään näki, oli vaan\npieni osa kunniaportin kaaresta, ja ympärillään oli hänellä\nainoastaan muistoja ensi keisarivallan ajalta, jotka kaikki olivat\noikein omiansa kannattamaan hänen mielikuvituksiaan. Marskien\nkuvia, sotatappelu-tauluja, Rooman kuningas lapsipuvussa, jäykkiä\nvoitonmerkeillä koristettuja kuvain-aluksia, keisarillisia\njäännöksiä, metaljia ja rintakuvia, kappale P. Heleenan kalliosta\nlasipulleron alla, pienyskuvia, esittäen aina yhtä ja samaa\njuhlapukuun puettua sinisilmästä naishenkilöä sitruunakeltaisessa\nliuhahijatantussaan -- ja nämä kaikki: kuvajalukset, Rooman kuningas,\nmarskit ja ne keltaiset naiset, pienenä ja jäykkänä, niinkuin 1806 v.\nkauneuden käsite vaati.\n\nKunnon översti!... Juuri tuo voittojen ja kokemusten ilma-ala oli\nse, joka vielä enemmän, kuin meidän viaton petoksemme, saatti hänen\nBerliinin piiritystä niin keveästi uskomaan.\n\nTänä ja tästä hetkestä tuli meidän sotajohdantomme melkoista\nkeveämmäksi. Valloittaa Berliini -- oli enää ainoastaan ajan kysymys.\nSilloin tällöin, kun se rupesi ukosta tuntumaan aivan perin ikävältä,\nluettiin hänelle joku kirje pojaltaan, luonnollisesti omatekoinen, ja\nnyt vielä sitä enemmin, kun Pariisiin ei posti enää päässytkään, ja\nMac Mahon'in esiupseerista oli aina Sedan'in kaupasta asti maannut\nvankina eräässä saksalaisessa linnoituksessa! Te voitte ymmärtää tuon\ntyttöraukan toivottomuuden kaikkien tietojen puutteessa isästään,\njonka hän tiesi olevan vankina, tarpeellisimmistakin paljastettuna,\nkenties vielä sairaana -- ja kuitenkin pakoitettuna antaa hänen\nomatekoisissa kirjeissä, lyhyesti, mutta iloisesti, kuten sotilaan\nkentällä sopii, puhua onnellisesta tungeskelemisesta vihollisen\nmaassa. Toisinaan vaipuivat hänen voimansa ja viikkoja vieri ilman\nkirjettä. Mutta kun ukko alkoi tulla rauhattomaksi, eikä nukkunut\nöisin, vaan mietti ja mietti, saatiin heti taas kirje -- Saksasta,\nnäet sen, -- ja ilosilmin, vaikka töin tuskin kyyneleitään hilliten,\nasettautui pojan tytär silloin hänen sänkynsä viereen lukemaan sitä\nääneensä. Hengähtämättä kuunteli översti sitä, hymyili asiantuntevan\nmuodolla, hyväksyi, moitti ja selitteli meille kaiken, mikä kirjeessä\nnäytti hämärältä. Mutta suurin ja ylevin oli hän vastauksissaan\npojalle.\n\n\"Älä milloinkaan unhota että olet ranskalainen... Ole jalomielinen\nvoitetuille raukoille. Älä te'e valloituksen takkaa heille liian\nraskaaksi...\" Ja näin seurasi päättymätön sarja pieniä kauniita\nkehoituksia: omistusoikeuden kunnioittamisesta, jalomielisyyden\nosoittamisesta ja heidän loistavaa voittomatkuettaan, jota hän\noli niin kauan odottanut -- Mac Mahon ratsastaen pitkin isokatua\nkukkasateessa ja soiton kaikuessa, hänen poikansa marskin vieressä,\nja hän itse, tuo vanhus, parvekkeella suuressa asepuvussaan, kuin\nLytzenissä, tervehdellen läpiammutuita lippuja ja savustuneita\nkotkia. Vanha översti raukka! Hän kuvitteleihe uskottavasti, että\nme, peläten kiihkeän mielenjännityksen vahingoittavan häntä,\ntahdoimme estää hänen näkemästä tuota juhlallista kunniamatkuetta.\nJa hänkin vältti puhua siitä kenellekään. Mutta seuraavana päivänä,\njuuri samaan aikaan, kun preussilaiset pataljoonat varovaisesti\ntunkeutuivat esiin sitä pitkää tietä, joka Maillotportilta vie\nTuilerioille, aukesi lasiovi tuolla ylähällä aivan hiljaa ja vanhus\nsotalakissaan, pitkässä miekassaan eli entinen hevosväki-översti\nkoko vanhassa kunniarikkaassa asussa, astui parvekkeelle. Vielä\ntänäpäivänä en minä voi ymmärtää sitä käsittämätöntä tahdon voimaa,\nsitä äkillistä elämän lisäystä, joka antoi hänelle voiman seisoa\njaloillaan ja toimittaa kaiken tämän. Mutta varma on, että hän seisoi\nsuorana tuolla parvekkeen rintakaiteen takana hämmästyksissään\nsiitä, että kadut olivat niin tyhjinä, niin äänettöminä, ja kaikki\nikkunat luukuilla peitettynä, että koko Pariisi oli synkkä kuin suuri\nhospitaali ja kaikkialla lippuja, mutta niin kummallisia, aivan\nvalkeita punaisella ristillä -- eikä ollenkaan kansaa liikkeessä\nrientääkseen tuota voittoisaa sotajoukkoa vastaan.\n\nTuokion uskoi hän olevansa ehkä petetty... Mutta ei! Tuolta loitolta,\nkunnia-portin takaa, kuului jotakin epäselvää melua. Musta rivi\nlähestyi aamupäivän valossa... Vähitellen rupesivat sotalakit\nvälkkymään, trummut kumisemaan, ja juuri kunniaportissa alettiin\ntrumpujen, säännöllisen marssin ja kalpain kolinan säestämänä --\nSchubert'in riemumarssi!\n\nSilloin katkaisi tuon kuoleman hiljaisuuden poraus, kauhistuksen\nparkaus: \"Aseisiin! Aseisiin! Ne ovat preussilaisia!\" Ja ne\nneljä avantkaartin uhlaania voivat nähdä, kuinka tuolla ylhäällä\nparvekkeella eräs varrekas ukko kohotti kätensä, horjui ja kaatui\nkuolleena maahan.\n\nTällä kertaa oli hän todellakin kuollut, tuo vanha översti Jouve.\n\n\n\n\nVII.\n\nKunnoton sotilas.\n\n\nSeppä Lory Sainte Marie-aux-Mines'issa ei ollut tänä iltana\nentisellään.\n\nMuuten tapasi hän aina, kohta kun paja sulettiin ja aurinko laski,\nistahtaa huoneensa edustalle nauttiakseen sitä suloista väsymystä,\njonka kova työ ja lämmin päivä tuottaa, ja ennenkun hän päästi\noppipojat pois, tapasi hän juoda yhdessä heidän kanssaan muutamia\nkelpo kulauksia ukonkaljahaarikosta, katsellen kuinka työläiset\ntulvailivat tehtaista. Mutta tänä iltana pysyi tuo kunnon mies\npajassa aina illallis-aikaan asti, ja vielä sittekin näytti hän\ntulevan ikään kuin vasten mielisesti. Muori Lory katsoi häneen ja\najatteli:\n\n\"Mikähän ukkoa vaivaa?... Entä, jos hän on saanut joitakin huonoja\nsanomia rykmentistä, joita hän ei tahdo kertoa minulle?... Taikka,\njos meidän vanhimpamme on sairaana?...\"\n\nMutta hän ei tahtonut kysellä, vaan koki suhditella noita kolmea\nliinapäätä, joiden tukat olivat vaaleat kuin tuleentunut laiho, ja\njotka istuivat ruokapöydässä naureskellen ja syöden maittilalla\nhöystettyä retikkarosolliaan.\n\nViimmein työnsi seppä lautasensa vihoissaan loitommaksi ja sanoi:\n\n\"Hyi! sellaisia lurjuksia, sellaisia heittiöitä!\"\n\n\"Kenelle sinä olet niin vihoissasi, isä?\"\n\n\"Minä olen vihoissani,\" lausui hän, \"viidelle kuudelle lortille,\njotka nyt ovat pitkin päivää ranskalaisessa sotapuvussaan\najelehtaneet baijerilaisten kanssa käsi kädessä ympäri kaupunkia.\nHe ovat varmaankin sitä väkeä, jotka ovat -- no, kuinka se nyt\nsanotaankaan? -- äänestäneet preussilaista kansallisuutta. -- Ja\ntuollaisia epä-elsassilaisia nähdään nyt palauvan päivä päivältä! --\nMitä loihtujuomaa heille lienee annettukaan?\"\n\nMuori Lory koki puhua heidän puolestaan.\n\n\"Mutta, ukko-kultaseni, se ei kuitenkaan ole niin paljon heidän,\nnoiden poikaparkain vika!... Onhan se niin kaukana tuo Algeri\nAfrikassa, johon he lähetetään!... Heidän tulee siellä ikävä, ja\nheillä on kova kiusaus palata takaisin ja päästä sotapalveluksesta.\"\n\nLory löi nyrkkinsä pöytään.\n\n\"Tahdotko olla vait', muori! Te akka-väki, te ette käsitä mitään. Te\nelätte niin paljon lapsikakarain kanssa ja niin ainoastaan sen, eikä\nminkään muun, vuoksi, mikä koskee heitä, että te mittaatte kaikkia\nasioita samalla penttu-mitallanne... Mutta minä sanon sinulle, minä,\nettä nuo miehet ovat lurjuksia, karkureita, pelkureita, pelkureita\npelokkaampia pelkureita, ja että, jos niin onnettomasti tapahtuisi,\nettä meidänkin Risto tekisi tuollaisen häpeän, tahdon minä, niin\ntotta kun nimeni on Yrjö Lory ja olen palvellut seitsemän vuotta\nranskalaisessa jääkäri-rykmentissä, pistää vanhan kunniallisen\nsäiläni hänen kurjaan ruumiisensa.\"\n\nJa julmalla katseella, puoleksi seisoalleen nousten, osoitti hän\npitkää jääkärikalpaa, joka riippui seinällä pojan kuvan alla --\nerään suaavi-kuvan [zouave = suaavi on eräs Algierissa palveleva\nranskalainen sotaväen laji, joka käyttää muhameettilais-tapaista\npukua], joka oli tehty kaukana Afrikassa. Mutta silmätessään tuota\nkunniallista, aurinkopaisteen ruskehduttamaa, elsassilaismuotoa\nrauhoittui hän yht'äkkiä ja rupesi nauramaan.\n\n\"Olenhan hupsu, kun noin kiivailen... Juuri kuin, jos meidän Ristomme\nsaisi joskus tuuman tulla preussilaiseksi -- hän, joka sodassa on\nantanut niin monen haistaa maata!...\"\n\nTätä ajatellen tultuaan hyvälle mielelle nautti tuo kunnon seppä\nillallisensa iloisesti ja meni pian senjälkeen ulos tyhjentääkseen\nmuutamia lasia _Strasbourg_-ravintolassa.\n\nNyt on mummu Lory yksinään. Saatuaan nuo kolme valkopäätä maata,\njotka vielä kuuluivat kuhertavan sivukammiossa kuten linnunpoikimus\nillan tullessa, ottaa hän työnsä ja istuu sukan-parse kädessään\npuutarha-oven edustalle. Silloin tällöin huokaa hän ja ajattelee\nitsekseen:\n\n\"Niin kyllä, niin päätetään... He ovat kyllä lurjuksia...\npakolaisia... Mutta kuitenkin -- ovat heidän äitinsä yhtä onnellisia,\nsaadessaan heidät jälleen takaisin.\"\n\nHän muisteli niitä aikoja, kun hänen omansa, ennen kun hän sotaväkeen\nkirjoitettiin, tapasi juuri tähän aikaan päivästä käydä ympäri ja\npuhdistella puutarhaa. Hän katsoi kaivolle, jossa hän tapasi täyttää\nkastelukannunsa, muisteli mekkoa, jota hän käytti, ja hänen pitkiä\nhiuksiaan, hänen kaunista tukkaansa, joka leikattiin häneltä, kun hän\notettiin suaaviksi.\n\nYht'äkkiä säilähtää väristys hänen jäsenissään. Pieni portti, joka\nvie puutarhasta vainiolle ja niityille, aukeaa. Koirat eivät hauku,\nmutta kuitenkin hiipii tulia ikään kuin varas pitkin muurin vierustaa\nja puikkii mehiläiskekojen välitse.\n\n\"Äiti, se olen minä!\"\n\nHänen Ristonsa seisoo tuossa nyt hänen edessänsä pahoin kuluneessa\nsotapuvussaan, häpeissään, hämillään ja sanatonna. Tuo heittiö oli\npalannut toisten kanssa, ja tuntikausia oli hän väijynyt huoneen\nympärillä, josko isänsä menisi ulos, että hän uskaltaisi luikahtaa\nsisään. Äiti aikoi torua häntä, mutta hänellä ei ollut sydäntä\nsiihen. Olihan jo niin kauvan siitä, kun hän oli nähnyt hänen; kuinka\nolisi hän siis voinut olla häntä syliinsä sulkematta! Ja sitten\nesittää hän hänelle niin hyviä syitä: hänen oli niin kovin ikävä\ntuolla etelässä -- ikävä kotia, ikävä pajaa, ikävä äitiä; ja sitten\ntuli kuri aina vaan ankarammaksi, ja elsassilaisen kielimurteensa\nvuoksi haukkuivat toverit häntä \"preussilaiseksi\". Äiti uskoi kaikki,\nmitä hän sanoi. Hän tarvitsi ainoastaan nähdä hänen uskoakseen\nkaikki. Näitä puhuessaan olivat he astuneet saliin. Pikku-veljet\nja sisaret ovat heränneet ja juoksevat paitasillaan tervehtämään\nisoa veljeä. Hänelle tarjotaan ruokaa, mutta hänen ei ole nälkä,\nainoastaan jano, ja hän juo vettä lasi lasilta, ja kaiken tämän vielä\nsen oluen ja viinin päälle, minkä hän päivän mittaan oli kapakassa\nsärpinyt.\n\nMutta joku kävelee pihalla. Se on seppä, joka tulee takaisin.\n\n\"Risto, isäsi tulee! Pian, pistäy piiloon, kunnes minä ennätän puhua\nhänen kanssansa ja selittää...\", ja näin sanoen työnsi hän hänen\nsuuren pesän ta'akse ja asettautui jälleen parsimaan, mutta nyt\nvapisevin käsin. Onnettomuudeksi unohtui suaavin lakki pöydälle!\nja sisään astuessaan huomasi Lory sen ensiksi. Hän huomasi äitin\nkalpeudesta hänen neuvottomuutensa... ja käsitti kaikki.\n\n\"Risto on täällä!\" ärähti hän hirmuisella äänellä, tempasi rajulla\nvirmalla kalpansa alas ja ryntäsi peränurkkaa kohden, missä suaavi\nharmaan vaaleana, kokoon lyhistyneenä ja nyt aivan selvänä, seisoa\nkytrytti nojaten muuriin, ettei toki kokonaan kaatuisi.\n\nÄiti heittäytyy väliin:\n\n\"Lory, Lory, älä surmaa häntä! Minä olen kirjoittanut hänelle, että\nhän tulisi kotiin, ja että sinä tarvitsisit häntä pajassa...\"\n\nHän kiikkuu lujasti hänen käsivarressaan ja laahautuu nyyhkien hänen\njalkoihinsa. Lapset, jotka pimeässä kuulevat nuo vihasta julmistuneet\näänet, parkuvat hirmuisesti.\n\nSeppä malttautuu ja katsoo alas vaimoonsa:\n\n\"Vai niin! Sinä olet kehoittanut hänen tulemaan takaisin... Vai niin!\nse on hyvä. Antaa hänen siis mennä maata. Aamulla saan nähdä, mitä on\ntehtävä.\"\n\nSeuraavana aamuna heräsi Risto raskaasta, tuskallisilla unelmilla\ntäytetystä unestaan entisessä lapsikammiossaan. Pienistä,\nlyijykehäisistä ikkunaruuduista paistaa aurinko jo lämpimästi\nhumalaköynnöksien välitse. Tuolla alahalla jytisevät konevasarat\nalaisimmilla. Äitinsä istui hänen päänsä vieressä; peläten isän\nvihaa; ei hän ollut uskaltanut jättää häntä koko yönä. Eikä ukkokaan\nole nukkunut. Aina valoisaan päivään asti on hän itkien ja puuskuen\nhorjunut ympäri huoneita avaten ja sulkien kaappia sekä laatikoita.\nSynkällä katseella, matka-asussa, pitkävarsisissa saappaissa,\nleveälierisessä hatussa ja tukeva rautareunuksinen vuorisauva\nkädessään astuu hän nyt pojan kamariin, käy suorastaan sängyn luo ja\nlausuu: \"Ylös! pue!\"\n\nPoika, vielä vähän unissaan, hapuilee suaavi-pukuaan.\n\n\"Ei niitä...\" lausuu isä ankarasti.\n\nÄiti huomauttaa arasti: \"Rakkaani, eihän hänellä ole muita.\"\n\n\"Anna hänelle minun vaatteitani. Minä en enää tarvitse niitä.\"\n\nPojan pukeutuessa kääri Lory huolekkaasti kokoon takin, mekon, nuo\navarat, punaiset housut, ja kun mokio on valmiina, ripustaa hän\nkaulaansa pienen läkkikotelon, joka sisälsi matkaohjelman.\n\n\"Tule,\" sanoi hän sitten, ja mitään puhumatta menivät kaikki kolme\nalas pajalle... Pale tohisee, vasarat kalkkavat; kaikki ovat täydessä\ntyössä. Kun suaavi taas näkee tuon avonaisen laution, jota hän\noli niin paljon ajatellut tuolla kaukana, muistaa hän lapsuutensa\nja kuinka hän leikitteli täällä milloin seinälle lankeevalla\npäiväpaisteella milloin ahjosta tupruavilla säkenillä, jotka aivan\nkirkkaina päilyivät mustassa tomussa. Hellyyden puuskaus sekä suuri\nanteeksipyytämisen halu valloittaa hänen; mutta kun hän katsoo\nisäänsä, kohtaa häntä aina vaan sama taipumaton katse.\n\nViimmeinkin rupeaa seppä puhumaan.\n\n\"Poika,\" sanoi hän, \"täällä näet sinä alaisimet, työkalut... kaikki\nnämät ovat sinun... ja tämäkin,\" lisää hän osoittaen tuota pientä\npuutarhaa, joka on sen edessä täynnä aurinkopaistetta ja mehiläisiä\nrajautuen tuohon savuuntuneesen porttiin. \"Viinitarha, mehiläiskeot,\nhuoneet, kaikki nuo ovat sinun. Kun sinä kerran olet uhrannut\nkunniasi näiden tähden, niin ei ole ollenkaan liiaksi, että ne\nsinulle annetaan. Sinä olet siis isäntä täällä... Minä menen... Sinun\non Ranskalle velkaa viisi vuotta, ja minä tahdon suorittaa ne sinun\npuolestasi!\"\n\n\"Lory, Lory! mihin sinä menet?\" keskeytti hämmästynyt vaimo-parka.\n\n\"Isä!\" rukoili poika.\n\nMutta seppä on jo jättänyt heidät ja astuu eespäin raskain askelin\nta'akseen katsomatta...\n\nJoku aika sen jälkeen kirjoitettiin Sidi-bel-Abbès'sa suaaviväen\nkolmanteen osastoon eräs 56-vuotias mies vapaaehtolaisena.\n\n\n\n\nVIII.\n\nViimmeinen koulupäivä.\n\nErään pienen elsassilaisen kertomus.\n\n\nSinä aamuna olin minä myöhästynyt ja pelkäsin hirmuisesti saavani\ntoria koulumestari herra Hamel'ilta, erittäinkin kun hän oli luvannut\nkysyä meiltä noita ilkeitä laatutapoja ja minä en taitanut sanaakaan\nniistä. Hetkisen ajattelin minä viipata ja luipata ulos kentälle.\n\nSää oli niin kaunis, ilma niin selkeä! Minä kuulin, kuinka rastaat\nsävelöivät metsän rinteellä, ja preussilaiset äkseerasivat niityllä\nsahalaitoksen takana; kaikki tuo olisi ollut paljon paljoa hauskempaa\nkuin laatutavat; mutta minä hillitsin itseni ja lingotin täyttä\nvauhtia koulua kohden.\n\nTullessani raastuvan ohitse, näin kansaa kokoontuneena, näin\nväkeä kokoontuneena ympäri ristikon, johon kuulutukset tavataan\nnaulata. Kahden vuoden aikana oli tästä ristikosta julaistu\nkaikki meidän onnettomuutemme, kaikki kurjat uutiset tappiosta,\nnostokirjoituksista, kutsunnoista y.m., ja minä ajattelin mennessäni:\n\"mitähän tyhmyyksiä siellä nyt taas on!\"\n\nKun minä sitten, aina vaan juosten, tulin yli torin, seisoi seppä\nWachter oppilaisensa kanssa ja luki, hänkin, kuulutusta.\n\n\"Älä niin kovin kiirehdä, poika,\" huusi hän, \"sinä, ennätät kyllä\naikanansa kouluun!\"\n\nMinä luulin hänen laskevan pilaa ja ennätin pian senjälkeen\nhengestyksissäni koulunpihaan.\n\nEnnen lukutunnin alkamista kuului koulusta tavallisesti hirmuinen\nmelu aina kadulle asti: pöytiöitä avattiin ja sulettiin, läksyjä\nluettiin ääneensä sormet korvissa, ja maisterin suuri viivain koputti\npöytään säestettynä äänellä: \"hiljaa, hiljaa!\"\n\nMinä olin ajatellut käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni ja pistäytyä\nparhaassa metelissä maisterin huomaamatta paikalleni; mutta juuri\ntänä aamuna oli kaikki niin hiljaista kuin sunnuntai-aamulla.\nAvonaisesta ikkunasta näin minä toverini jo suorina paikoillaan ja\nherra, Hamel'in astuskelevan sinne tänne tuo kammottava, rautaviivain\nkainalossaan. Minun täytyi avata ovi ja astua sisään tuossa\ntavattomassa hiljaisuudessa. Te saatte uskoa, että minä punehduin ja\nolin oikein hirmuisesti peloissani.\n\nMutta kuinkas kävi! Maisteri ei ollut ollenkaan äkäinen; hän katseli\nvaan ystävällisesti minuun ja lausui aivan hellästi:\n\n\"Pian paikallesi, pikku Fransu, me olimme juuri alkamaisillamme ilman\nsinua.\"\n\nMinä hypähdin rahin ylitse ja istuin lähes silmän räpäyksessä\npöytiöni vieressä. Sitten vähän hengähdettyäni huomasin minä ensiksi,\nettä maisteri oli puettuna hienoon viheriäiseen juhlatakkiinsa,\nlaskoksiseen rintamukseensa ja mukavaan mustaan silkkinutiinsa, jota\nhän ei tavannut käyttää milloinkaan muulloin, kuin ainoastaan niinä\npäivinä, joina tarkastus tai palkintojen jako toimitettiin. Paitsi\nsitä oli koko luokassa vielä jotakin kummallista ja juhlallista.\n\nMutta kaikista kummallisinta oli se, että nuo tavallisesti tyhjät\nrahit salin toisessa päässä olivat nyt täynnä kyläläisiä, jotka\nistuivat siellä yhtä äänettöminä kuin mekin; siellä istui ukko Hauser\nkolmikkohatussaan, entinen pormestari, entinen notario sekä koko\nryhmä muita ukkoja ja akkoja.\n\nKaikki he näyttivät niin surullisilta ja ukko Hauser oli ottanut\nmukaansa vanhan särmistään kuluneen Aapisen, asettanut sen auki\npolvilleen ja laskenut suuret silmälasinsa sen päälle.\n\nMinun kaikkea tätä ajatellessani oli herra Hamel astunut\nopetus-lavalle ja alkoi puhua meille juuri samalla äänellä, jolla hän\noli minuakin tervehtänyt:\n\n\"Lapsukaiseni\", lausui hän, \"tämä on viimeinen päivä, jona minä\nopetan teitä. Berliinistä on tullut käsky, että Elsass'in ja\nLothring'in kouluissa opetetaan tästä lähin ainoastaan saksaksi...\nUusi opettaja tulee huomenna. Tänään on meidän viimeinen luentomme\nranskaksi. Minä pyydän teitä, olkaa tarkkaavaiset!\"\n\nNämät sanat hämmästyttivät minua suuresti. Nuo heittiöt! Se oli siis\ntämä, jota he ilmoittivat siellä raastuvan luona!\n\nViimmeinen oppituntini ranskaksi! Ja minä, joka tuskin osasin\nkirjoittaa! Minä en saa siis milloinkaan oppia äitinkieltäni! Minun\ntäytyy jäädä siihen, mihin nyt olen ennättänyt!\n\nKuinka minä olin äkeissäni itselleni niistä ajoista, jotka minä\nolin lurjustellut pois koulusta, ja kaikista niistä lukutunneista,\njotka olin hävittänyt rassatessani linnunpesiä tai koikottaissani\npieksuluistelemista Saarvirran nuorella jäällä! Koulukirjojeni,\njotka vast'ikään tuntuivat minusta niin tukalilta, niin raskailta\nkantaa, kielioppiani, raamatunhistoriaani -- nyt katselin minä\nniitä rakkaimpina ystävinäni, joiden menettäminen tekisi minulle\nkatkerinta pahaa. Ja samoin maisteriakin. Ajatus siitä, että hän\njättäisi meidän, että minä en saisi häntä enää nähdä, sai minun heti\nunohtamaan kaikki ne kerrat, joina hän oli tukistellut minua tai\nantanut vähän viivain-maistiaisia.\n\nKunnon ukko! Se oli tämän viimeisen lukutunnin kunniaksi, kun hän oli\npukeutunut sunnuntai-asuunsa; jo nyt käsitän minä myöskin sen, miksi\nkyläläisiä oli tullut ja istunut salin toiseen päähän. Se merkitsi\nheidän katuvan sitä, kun eivät olleet useammasti käyneet koulussa, ja\ntahtoivatpa samalla kiittää opettajaamme hänen nelikymmen-vuotisesta\npalveluksestaan sekä kunnioittaa isänmaatamme, jonka olimme\nmenettäneet...\n\nNäin pitkälle olin minä ennättänyt, kun kuulin nimeäni\nmainittavan. Vuoroni oli siis vastata. Mitä olisinkaan nyt antanut\ntaitaakseni selvästi, vakavasti ja virheettömästi lukea nuo ilkeät\nlaatutapa-säännöt alusta loppuun. Mutta minä hämmennyin jo ensi\nsanoissa ja istuin rahillani tuutien itku kurkussani uskaltamatta\nkatsoa muihin. Silloin lausui herra Hamel:\n\n\"Minä en tahdo torua sinua, pikku Fransu; sinä tuntenet rangaistusta\nkyllä muutenkin. Näinhän on käynyt! Jokapäivä ajattelitte te:\nno, onhan vielä aikaa! Voinhan oppia huomenna, mitä tänään olen\nhävittänyt! Mutta nyt näette, miten käy... Oi, se on ollut suuri\nonnettomuutemme täällä Elsass'issa, että me olemme oppimme ja\nvalistuksemme hankkimisen lykänneet aina huomiseen! Nyt on muilla\nihmisillä oikeus sanoa meille: Kuinka! Te väitätte ole vanne\nranskalaisia, mutta ette taida puhua ettekä kirjoittaa omaa\nkieltänne! Ja kaikessa tässä ei ole sinulla, Fransuparka, suurin syy.\nMeillä kaikilla on omat syymme ja vikamme!\n\n\"Teidän vanhempanne eivät ole kyllin ahkeroineet teidän oppimistanne.\nHe ovat pitäneet parempana panna teitä joko ulkotöille tai tehtaisiin\nsaadakseen muutamia penniä taloon. Ja minä! Onhan minullakin vikani\nOlenhan minä toisinaan kastelluttanut teillä puutarhaani, vaikka\nmeidän olisi pitänyt lukea! Ja kun minä olen halunnut kalastaa,\nolenhan silloin antanut lupaa!\"\n\nMennen yhdestä toiseen johtui herra Hamel lopuksi puhumaan\nranskankielestä, kuinka se on kaunein, selvin ja järesteellisin kieli\nkoko maailmassa; ja kuinka meidän velvollisuutemme on säilyttää,\nkeskenämme käyttää ja ei milloinkaan unohtaa sitä; sillä, sanoi hän,\nkansalla, joka on joutunut orjuuteen, on kuitenkin vankeutensa avain\ntallella niinkauan kun se säilyttää kielensä.\n\nSitten otti hän kieliopin ja selitti läksymme. Minä aivan ällistyin\nhuomatessani, kuinka selvää nyt kaikki oli. Kaikki, mitä hän sanoi,\nnäytti minusta niin helpolta, niin selvältä. Mutta ehk'enpä minä\nollut koskaan ennen niin tarkoin kuunnellutkaan, eikä hänkään niin\npätevästi selittänyt kaikkia vaikeuksia. Näytti oikein siltä, kun\ntuo miesparka, ennenkuin hän erosi meistä, olisi tahtonut kerrassaan\nantaa ja istuttaa meihin kaiken tietonsa.\n\nLäksyn loputtua alkoi kirjoitus. Herra Hamel oli vallan tätä päivää\nvarten valmistanut meille ihan uudet kirjoituskaavat, joissa suurilla\npyöreillä kirjaimilla vaihettelivat sanat: _Ranska, Elsassi, Ranska,\nElsassi, Ranska, Elsassi_... Ripustettuina pöytiöidemme päälle olivat\nne ikäänkuin pieniä lippuja ympäri luokkaa. Jospa te olisitte vaan\nnähneet, kuinka me ahkeroitsimme, ja kuinka ääneti me työskentelimme\nsitten! Ei kuulunut mitään muuta, kuin kynäin suhina. Suriseva\nmehiläinen lensi ikkunasta sisään. Se oli kyllä kutittavaa, mutta\nkukaan ei häiriytynyt, eivätpä itse pienimmätkään, jotka rakentelivat\n\"kekojaan\" sellaisella vakavuudella, ja tunnontarkkuudella, kuin jos\nsekin olisi ollut äitinkieltä... Kouluhuoneen katolla kuhertelivat\nkyyhkyset puoliääneensä, ja minä, sitä kuullessani sanoin, itsekseni:\n\"Kenties nuo heittiöt pakoittavat vielä teidänkin puhumaan saksaa.\"\n\nSilloin tällöin, nostaessani silmäni kirjoituskirjasta, näin\nminä maisterin opetuslavallaan tuijottelevan ympärillään oleviin\nesineisin, ikään kuin tahtoen silmäyksiinsä tallentaa koko pienen\nkoulunsa...\n\nMutta teidän täytyykin huomata, että hän oli tuossa samassa\npaikassaan istunut jo neljäkymmentä vuotta vastapäätä pihaa ja\nluokka edessänsä -- kaikki muuttumatta, ainoastaan koulurahit olivat\nkulumisesta silittyneet, pähkinäpuut kartanolla kasvaneet ja humalat,\njotka hän oli itse istuttanut, seppelöitsivät nyt ikkunoita aina\nräystäisiin asti. Eihän siis ollutkaan ihme, että hänestä tuntui\nikäänkuin sydämensä olisi tahtonut pakahtua, kun hän ajatteli kaiken\ntämän jättämistä ja kuuli sisarensa, joka valmisteli heidän lähtöään,\nkapsehtien sulkevan heidän matka-arkkujaan; sillä heidän täytyi jo\nseuraavana päivänä lähteä kylästä, lähteä koko maasta ainiaksi.\n\nYhtä täydellisesti jatkoi hän opetusta. Kirjoituksen lopetettua\nseurasi historia; sitten lauloivat pienet yhdessä harjoituksensa: ba,\nbe, bi, bo, bu.\n\nSalin perällä oli ukko Hauser asettanut silmälasit nenälleen ja\ntavasi nyt kakarain kanssa kilpaa. Näkyi selvästi, että hänkin\nponnisteli viimeisiään; hänen äänensä vapisi liikutuksesta, ja\nkimakassa lapsiäännöksessä kuului se niin kutittavalta, että me\nolimme valmiit nauramaan ja itkemään yht'aikaa.\n\nSaatte uskoa, että minä en milloinkaan voi unohtaa tätä viimeistä\nkoulupäivää.\n\nNyt löi tornikello kaksitoista ja paraillaan soitettiin\nAngelusmessuun. Samassa silmänräpäyksessä pärähtivät preussilaisten\njoukkojen rummut, jotka palasivat harjoituksistaan... Herra Hamel\nnousi opetuslavallaan seisomaan aivan vaaleana... Ei milloinkaan\nollut hän näyttänyt minusta niin juhlalliselta.\n\n\"Ystäväni\", sanoi hän, \"ystäväni, minä... minä...\"\n\nMutta hänen äänensä tukahtui; hän ei voinut päättää lausettaan.\n\nSilloin kääntyi hän mustaan tauluun päin, otti suuren liitukappaleen\nja ponnistain kaikki voimansa kirjoitti hän jättiläissuurilla\nkirjaimilla:\n\n\"_Vive la France_!\" (Eläköön Ranska).\n\nMitään lausumatta kumartui hän sitten seinää vasten ja viittasi\nkädellään kuiskaten:\n\n\"Menkää kotiinne... Kaikki on lopussa!\"\n\n\n\n\nIX.\n\nBelisairon preussilainen.\n\n\nTässä saatte Te kuulla erään jutelman, joka muutama päivä sitten\nkerrottiin eräässä kapakassa Montmartre'ssa. Voidakseni esitellä\nkertomuksen teille selvästi ja elävästi, pitäisi minulla olla\ntaituri Belisairon omituinen etukaupunkilais-murre, hänen suuri\npuusepän-nahkakaatinsa ja pari kolme kulausta tuota hyvää Montmartren\nviiniä, joka niin hyvin voipi vaikka itse marseillilaiselle luoda\noikean pariisilais-murteen. Silloin voisin olla vakuutettu voivani\nherättää teissä saman kauhistuksen, joka säilähti läpi jäsenteni\nkuullessani Belisairon itse juttelevan muutamille tovereillensa tämän\nkamalan tosikertomuksen:\n\n\"-- -- -- Oli aselevon jälkeinen päivä. Eukkoni oli lähettänyt\nmeidät, poikani ja minun, muutamalle jalkapatikalle tuonne\nVilleneuve-kulmalle päin katsomaan erästä pientä tupaa, joka meillä\noli tuolla virran rannalla, ja josta koko piirityksen aikana\nemme olleet saanet pienintäkään vihiä. Minusta puolestani tuntui\nhieman rauhattomalta ottaa poikanulikkaa mukaani; sillä tiesinhän\ntapaavamme preussilaisia, ja minä, kun en ollut vielä ainoaakaan\nsellaista nähnyt, pelkäsin, josko tilaisuuteen päästyäni voisin pysyä\nnahoissani. Mutta eukolla oli taas omat ajatuksensa: 'Menkää vaan!\nmenkää vaan! Se tekee poikaraukalle hyvää, että hän saa vähän ilmaa'.\"\n\n\"Ja totta onkin, että hän, tuo pikku-raukka, monen kuukauden homeisen\nja kostean piirityksen perästä tarvitsikin ilmaa!\"\n\n\"No niin! Me lähdemme poikki kentän. En tiedä, oliko hän iloinen, tuo\npenttu, saadessaan nähdä, että vielä oli puita ja lintuja maailmassa,\nja saadessaan pengertää maassa; mutta mitä todella tiedän, on se,\nettä minä itse en kävellyt siellä keveällä mielellä; sillä siksi\nkohtasimme liian monta huippulakkia matkalla. Aina kanavalta saarelle\nemme kohdanneet ketään muita kun niitä. Ja niin hävyttömiltä kuu ne\nnäyttivätkin sitten vielä! Te voinette uskoa, että oli vaikea pysyä\nnahoissaan, sappeaan päästämättä puhkeemaan!\"\n\n\"Mutta koska minä oikein tunsin vihan nousevan päähäni, oli se juuri\nsilloin, kun saavuin Villeneuve'en löysin rakkaat puutarha-raukkamme\nhävitettyinä, huoneemme aukimurrettuina ja ryöstettyinä sekä\nnäin, kuinka kaikki nuo rosvot olivat meidän huoneissamme vaan\nkuin kotonaan, kaakottivat toisilleen ikkunoista sekä kuivailivat\nvillapaitojaan aidoillamme ja ikkunalaudoillamme. Onnekseni kävi\npoika vieressäni, ja joka kerta, kun puserrettu nyrkkini tahtoi\nkohota, katsoin minä häneen ja sanoin itsekseni: 'Hiljaa, kauniisti.\nBelisairo! Varokaamme, ett'ei nulikalle tapahdu mitään'.\"\n\n\"Ei mikään muu, kuin tämä, olisi voinut estää minua tekemästä\ntyhmyyttä. Ja kas nyt älysin minä kerrassaan, miksi eukko niin\nitsepäisesti vaati minun ottamaan poika mukaani.\"\n\n\"Tupanen on kylän lopussa, viimeinen oikealle laivaveistämöä\nvasten. Se oli tyhjä katosta permantoon, kuten toisetkin. Ei yhtään\nhuonekalua, ei ainoatakaan ruutua ikkunoissa. Ei mitään muuta, kun\nmuutamia vihkoja olkia lattialla ja suuren nojatuolin taka-jalka,\njoka vielä paraillaan hiiltyi pesässä.\"\n\n\"Kaikkialla löyhkyi vaan preussilaisilta, mutta ketään ei näkynyt...\nKuitenkin tuntui minusta, että jotakin liikkuvaa oli kellarissa,\njohon minä olin kyhännyt itselleni pienen työpajan, jossa tapasin\nsunnuntaisin huvitteleida keilapalloja sorvaillen. Minä käskin pojan\nodottaa ja menin alas katsomaan.\n\n\"Tuskin minä olin oven avannut, kun eräästä höylänlastukasasta nousi\nsuuri preussilais-rähmä ja tuli minua vastaan vimmasta ja ilkeydestä\nsäihkyvin silmin sekä kiroten pitkän lorun, josta minä en ymmärtänyt\nsanaakaan. Tuo peto lienee herännyt pahalta kyljeltä; sillä heti\nminun ensimäistä sanaa yrittäissäni veti hän säilänsä...\"\n\n\"Kerrassaan hyrskähti minun vereni. Koko se sappi, jonka olin\nkasvattanut tällä matkalla, kuohahti päähäni... Minä koprasin\nkerran ja heilahutin... Te tunnette, toverit, Belisairon käpälät\njo kyllä tavallisissakin suhteissa; mutta, huomatkaa, sinä päivänä\nmahtoi minulla olla oikein ukkosen voima lapakkojeni nenissä. Ensi\nsiemauksella oli minun preussilaiseni pehmeänä ja venyi pitkosen\npitkänään edessäni. Vähän pyörryksissä vaan, ajattelin minä. Mutta\n-- oli pahempaa kuin se: nenätty, pojat -- perin pohjin nenätty!\nKuollut, kuin nuijittu härkä... Miltäs tuntuu!\n\n\"Minä, joka en eläissäni ollut vielä milloinkaan surmannut\npienintäkään eloa, en varpustakaan -- tunsin nyt itseni aivan\nneuvottomaksi tuon pitkän raadon edessä... Kaunis vaaleapintainen\npoika hän oli; vahva jäseninen, punaposkinen ja parta kähärä, kuin\nhienoista höylälastuista. Uskokaa jos tahdotte, mutta tosi on,\nettä poutsat tutisivat allani sitä kovemmin, mitä kauemmin minä\ntuijottelin häneen. -- Tällä välin alkoi poika ikävöidä tuolla\nylhällä ja hän alkoi kaikin voiminsa huutaa: 'isä, isä!'\n\n\"Preussilaisia meni parvittain tietä ohitse. Minä näin heidän\nsäilänsä ja paksut säärensä kellarin ullakosta. Silloin juolahti\nmieleeni hätäinen ajatus: 'Entäs jos ne tulevat tänne alas, niin\nsilloin on pojastasi loppu!' Tässä oli päätös; minä en vapissut\nenää. Silmänräpäyksessä sysäsin minä preussilaiseni höylä-rahin\nalle, heitin hänen päällensä lautoja, höylänlastuja ja kaikkea muuta\nroskaa, mitä sain, ja riensin sitten ylös pelastamaan poika-raukkaa.\"\n\n\"Tule...\"\n\n\"Mutta mikä Teillä on, isäni? Miksi Te olette niin kalpea?\"\n\n\"Joutavaa! Tule vaan -- joudu!\"\n\n\"Te saatte uskoa minun toteni, että vaikka preussilaiset olisivat\nkääntäneet minun ylös ja alas, nurin ja oikein päin kuinka\ntahansa, niin ei minussa olisi ollut kykyä tekemään vähäisintäkään\nvastarintaa. Minä luulin aina vaan, että he juoksivat ja karjuivat\nmeidän takanamme. Kerrankin kuulin minä, muka, hevosen laukkaavan\ntäyttä nelistä peräämme ja silloin olin minä ihan nääntymäisilläni\nkauhusta. -- Kun olimme päässeet onnellisesti aina siltain yli.\naloin minä toki vähitellen tointua ja rauhoittua. Sant Denis vilisi\nväkeä täynnä. Ei mitään vaaraa, että kukaan voisi vainuta meitä enää\ntäällä! -- Silloin juolahti mieleeni ensiksi taas tuo tupa-hökkelimme.\n\n\"Kostoksi pistävät preussilaiset sen varmaankin tuleen, kun löytävät\nsurmatun toverinsa -- eikä puhettakaan naapuristamme, kalastaja\nJacquot'sta, joka oli ainoa kylään jäänyt ranskalainen, ja joka voisi\njoutua kovaan pulaan, jos surmattu preussilainen löydettäisiin hänen\nläheisyydestään.\n\n\"Kuitenkin pitäisi sinun laittaa se pois tieltä,\" sanoin minä\nitsekseni, ja jota lähemmäksi Pariisia me tulimme, sitä ankarammin\nahdisti tuo ajatus minua. Ties p--ru miksi, mutta tieto siitä,\nettä tuo preussilainen oli minun kellarissani, tuskastutti minua.\nSaavuttuamme linnoituksille, en minä voinut kestää enempää:\n\n\"Mene edellä, sanoin minä poika-rääppänälle. Minulla on vielä\ntekemistä S:t Denis'sä.\n\n\"Sitten suutelin minä häntä ja käännyin takaisin. Sydän tykytti\nrinnassani kovin, mutta se oli yhden tekevä; sillä tuntui kuitenkin\nniin huolettomalta, kun ei poika ollut mukanani enää.\n\n\"Kun minä pääsin takaisin Villeneuve'en, alkoi jo hämärtää. Te voitte\nuskoa, että minä pidin ällistimeni auki ja astuin kuin neulain\nnenillä. Kuitenkin näytti kaikki sangen rauhalliselta. Läpi sumun\nnäin minä tupasemme tuolla loitolla tavallisessa paikassaan ja pitkin\nvirran rannikkoa pitkän mustan varustelman, johon preussilaiset juuri\nparaillaan meneskelivät sisään. Parempaa tilaisuutta huoneen tyhjänä\ntapaamiseen ei olisi voinut odottaa.\n\n\"Minä hiipeilin pitkin seinuksia edespäin ja näin ukko Jacquot'in\npihassaan rauhallisena ripustelevan verkkojansa kuivamaan. Varmaan\nei tietty minun teostani vielä mitään. Menin tupaamme -- ja hapuroin\nalas kellariin. Siellä makasi preussilainen hiljaa höylänlastuissa.\nPari rottaa oli alkanut jyrsiä hänen piikkilakkiaan, ja te voitte\narvata, kuinka tukala oli nähdä leukahihnan huiskuvan. Hetkisen\nuskoin minä että kuollut ehkä virkoaa... mutta ei... pää oli raskas\nja kylmä. Minä ryömein muutamaan soppeen ja odotin; sillä päähäni\ntuli nyt ajatus: minä heitän hänen virtaan, kun vaan muut panevat\nmaata.\n\n\"En tiedä, tuliko se siitä, että ruumis oli niin lähellä, vai mistä,\nmutta sotaväen kotiin-marssi soi korvissani, juuri kuin hauta-kelloin\nsurullinen kaiku. Kova trummun lyönti tru-tru -- tuu... tuu... nu!\nOikea huhkaaja-sävel. Eivät suinkaan meidän pojat tahtoisi mennä\nmaata tuollaisella säveleellä.\n\n\"Viisi minuuttia kuulin minä säiläin kalinaa ja ovien aukomista;\nsitten astui muutamia sotilaita pihaan ja huusivat:\n\n\"Hofman! Hofman!\"\n\nHofmanni-raukka ei kuullut mitään; hän makasi vaan niin tyynenä\nhöylälastuissaan; mutta juuri sitä paremmin kuulin minä. Joka\nsilmänräpäys luulin minä, että he tulisivat kellariin, ja tuon\nkuolleen säilä kädessäni istuin minä liikkumattomana sopessani,\nmutisten itsekseni:\n\n\"Jos sinä, ukkoseni, pääset tästä kunnialla... niin lahjoitat sinä P.\nJohannekselle Belleville'ssa vaksikynttilän, joka kelpaa!\"\n\n\"Kun vieraani viimmeinkin olivat huutaneet Hofmannia kylläkseen,\npäättivät he käydä sisään. Minä kuulin heidän suurten saapastensa\nkolkkeen portahilta ja muutaman silmänräpäyksen perästä natisi koko\ntupa, kuin vanha seinäkello. Juuri tätä olin minä odottanutkin\npäästäkseni tieheni.\n\n\"Ranta oli autio, huoneet pimeät. Kaikki hyvä! Minä konttasin alas\naika kiireellä -- vedin Hofmann'ini höyläpenkin alta -- nostin\nhänen pystyyn, heitin selkääni, kuten säkin... Te voitte uskoa,\nse oli raskas tuo ryökäle!... ja sitte se vaara, eikä niin Herran\neinettäkään poskessa sitten varhaisen aamun... Jo luulin, etten\nmilloinkaan jaksaisi perille. Paras vielä -- noin puolitiessä rantaan\n-- huomasin jonkun käyvän perässäni. Seisahdan heti -- käännyn,\nkatsahdan ympärilleni -- ei niin sieluakaan!... Näkyi vaan kuu, joka\nnousi... Mutisen itsekseni: 'Varo! nyt heti alkavat vahdit ampua!'\n\n\"Hauskuuden lisäksi oli vesi Seinessä vielä sangen matalalla. Jos\nminä olisin jättänyt sen tuohon lähelle rantaa, olisi se killunut\nsiinä paikallaan, kuin kaukalo. Minä menin yhä -- kauemmaksi ja\nkauemmaksi... aina vaan yhtä vähän vettä! Minä en voinut, en\njaksanut enää... jäseneni kankistuivat... Kun minä viimeinkin\nluulin päässeeni kyllin loitolle, niin heitin sen... No! Kas niin!\nMene... Kyllä mar... tuossa se köllöttää. Ei mitään keinoa saada\nsitä liikkeelle!... Kaikeksi onneksi tuli kuitenkin viimein pieni\ntuulenpuuskaus. Seine liikkuu -- ja minä suurimmaksi ilokseni tunnen,\nkuinka tuo haaska viimeinkin, vaikka aivan hitaasti, lähtee. -- Onnea\nmatkalle, ajattelin minä; kumarruin sitten, join hyvän siemauksen ja\nniin riensin kiireesti takaisin rannalle.\n\n\"Kotiin mennessäni näin minä Villeneuve'n sillalle jotakin mustaa\nkeskellä virtaa. Etäälle näytti se vaan hirreltä, mutta hyvä, se oli\nminun preussilaiseni, joka seurasi virtaa alas Argenteuil'iin päin.\"\n\n\n\n\nX.\n\nKommuunin turco.\n\n\nHän oli pieni rumpari algerilaisessa haja-ampuja-pataljoonassa. Hänen\nnimensä oli Kadour, kuului Djendelheimoon ja palveli siinä pienessä\nturcorykmentissä, joka Vinnyn armeijan perässä tunkihe Pariisiin. Hän\noli ottanut osaa koko sotaretkeen aina Wissenburg'ista Champigny'yn\nasti ja liidellen kuin myrskylintu yli taistelukentän, pitäen aina\nitsensä, _derbouka'nsa_ (pieni arapialainen rumpu) ja rautaiset\nrumpunapukkansa niin vilkkaassa liikunnossa, että kuulat eivät\ntietäneet, missä hänen tapaisivat.\n\nMutta talvi tuli, ja tuo pieni afrikalainen, jonka bronssin karvainen\niho oli tykkitulen liedellä tummunut, ei voinut kestää yövartioimista\nja liikkumattomuutta lumessa. Eräänä kauniina tammikuun aamuna\nlöydettiinkin hän Marnen rannalta paleltunein jaloin ja vilusta\nkankistuneena.\n\nSotilassairasvaunuissa vietiin hän takaisin Pariisiin, ja eräässä\nsikäläisessä sairashuoneessa näin minä hänen ensikerran.\n\nSurullisena, mutta kärsivällisenä kuin sairas koira makasi hän\naivan hiljaa ja katseli ympärilleen suurilla leppeillä silmillään.\nJos hänelle puhuttiin, hymyili hän, näyttäen hampaitaan. Siinä oli\nkaikki, mitä hän voi tehdä; sillä Ranskan kieli oli hänelle outo, ja\ntöin tuskin voi hän sanoa _sabir_, tämä algerilainen \"kontinkieli\"\nsekoitus provensalisista, italialaisista ja arapialaisista kielistä,\ntäynnä kirjavia sanoja ja lauseparsia, ikäänkuin poimituita\nsimpukoita latinalaisen kulkuveden kaikilta aloilta.\n\nAinoana huvikkeenaan oli Kadour'illa rakas _derbouka'nsa_. Kun hän\nihan kovin ikävistyi, otettiin se esille ja hänen annettiin lyödä\nsiihen, vaikka tosin vaan aivan hiljaa, etteivät muut sairaat\nhäiriytyisi. Silloin aina tuo musta muotoraukka, joka synkässä,\nkellervässä talvivalossa näytti niin kuihtuneelta ja sammuvalta,\nelähtyi kerrassaan sekä nauraen ja irvehtien kertoi kaikki polennon\nvaihdokset. Milloin löi hän merkin hyökkäykseen, ja huimassa naurussa\nheijasti silloin salama hänen valkoisista hampaistaan. Milloin taas\nkostuivat hänen silmänsä jonkun kotimaisen säveleen kaikuessa, hänen\nsieramensa suurenivat ja tuossa tympeässä sairashuoneen ilmassa,\npullojen ja kääreiden keskellä kangasti ehkä hänelle Blidahl'in\nherttaiset orangilehdot ja naastit moorilaiset naiset, jotka\nvalkohunnuissaan ja kasvullisuudesta tuoksuen menivät kotiinsa\nuimasta.\n\nNäin kului kaksi kuukautta. Tällä ajalla oli paljon tapahtunut\nPariisissa; mutta Kadour'illa ei ollut vähintäkään käsitystä niistä.\nHän oli kyllä ennen kuullut väsyneitä ja aseettomia joukkoja\nmarssivan ikkunoin alitse, joku aika senjälkeen oli hän kuullut\ntykistön vyöryvän e'espäin aamusta iltaan; sitten seurasi hätä kellon\nkaiku ja tykitys. Kaikesta tästä ei hän käsittänyt niin mitään --\nainoastaan sen, että sotaa käytiin, ja että hän heti pääsisi ulos ja\ntappeluun, koska taas voi seisoa jaloillaan.\n\nEräänä kauniina päivänä otti hän _derbouka'nsa_ ja läksi etsimään\nrykmenttiään. Hän ei ollut ennättänyt vielä kau'as, kun hän tapasi\nmuutamia kommuuni-miehiä, jotka ottivat hänen mukaansa \"La place'en\"\n(Kommuunilaisten pääasema Place Vendôme'ssa).\n\nKun häneltä pitkän kuulustelun perästä ei voitu saada mitään\nmuuta kun \"_bono bezef, macache bono_\" päätti päivän kenraali\nantaa hänelle kymmenen frankkia ja hevosen sekä asettaa hänen\nesikuntaansa. Tässä kommuunilaisesikunnassa oli vähän jokalajia;\ntäällä oli punaisia asetakkia, puolalaisia levättejä, unkarilaisia\ntakkia, väljiä merimies-mekkoja, kultaa ja samettia, nauhoja ja\nkoristuksia, kirjavia neuloksia ja puuhkia. Nyt tuli pikku-turco\nsinipohja-kultakirjomekkoneen puna-turpanineen ja _derbouka'neen_\nikään kuin naamiaisten täytteeksi.\n\nAivan iloisena olostaan näin hyvässä seurassa sekä aurinkopaisteen,\ntykkijyminän, katuliikkeen sekä aseiden ja vaatteiden kirjavan joukon\nhurmaamana, sekä sitäpaitsi aivan vakuutettuna siitä, että itse sota\noli Preussia vastaan, vaikka sitä nyt käytiin vähän vapaammalla\nja elävämmällä tavalla, yhdistyi tuo tietämätään karannut turco\naivan hyväluuloisesti Pariisin suureen sekamelskaan ja tuli siinä\nsilmänräpäyksen suuruudeksi.\n\nMissä vaan hän ratsasti esiin, ottivat liittolaiset hänen\naina vastaan suostumushuudoilla ja mieltymyksen osoituksilla.\nKommuunilaiset olivat niin ylpeät siitä, että heillä oli turcokin,\nettä sitä näytettiin, siitä kerskattiin, ja sitä kannettiin\nerityisenä kunnian-merkkinä, oikein ihmeenä. Kaksikymmentä\nkertaa päiväänsä lähetettiin hän la Place'sta sotaministeriöön,\nsotaministeriöstä Hôtel de Ville'en. Olikin jo niin kauan huudettu\nheidän korviinsa, että heidän meriväkensä oli vaan paljas luulottelu,\neikä heidän tykkiväkensäkään mikään todellinen tykkiväestö. Mutta\ntämä kuitenkin oli oikea todellinen turco. Tullaksensa vakuutetuksi\nsiitä tarvitsi ainoastaan nähdä hauen alituista uteliaisuutta\ntodistavan apinamaisen naamansa ja tuon kesyttömän elävyyden\nhänen pienessä ruumiissaan, kun hän konkotutti suurta hevostaan,\nleikikkäästi heitteli aseitaan ja otti niitä taas kiinni ilmassa,\nhirnulla ja uimalla, joka arapialaiselle on niin omituista.\n\nYksi puuttui kuitenkin Kadourin hyvin-voinnissa -- hän olisi, näet\nsen, tahtonut tapella ja puhua ruudin kieltä; mutta onnettomasti\nkyllä vallitsi sama tapa kommunisti- kuin keisari-vallassakin --\npäällikkökunta meni harvoin tuleen.\n\nKun hänen ei tarvinnut olla harjoituspalveluksessa eikä\nkatselemuksissa, vietti tuo yksinäinen turco-raukka aikansa\nVendôme-kentällä tai sotaministeriön pihoilla noiden kokoon\nhaalittujen leirien seassa, jotka olivat aina täynnä avonaisia\nviina-astioita ja avatuita silavatynnyreitä, sekä huolettomasti\nympäriheitetyitä ruokavarakasoja, jotka johdattivat mielen\npiirityskauden nälkäaikoihin.\n\nLiian hyvä mahomeettilainen ottaakseen osaa toveriensa mässäämiseen,\npysyi Kadour loitolla, tyynenä ja selvänä, pitäen huolta\npuhdistusseremonioistaan eräässä pihan kolkassa, ja valmisti\nmuutamasta ryynikourallisesta yksinkertaisen \"kousskouss'insa\" (eräs\narapialainen kansallisruoka). Kun hän sitten oli huvitteleinut\nsuorittamalla jonkun laulun pätkän _derbouka'llansa_, kääreytyi hän\nvaippaansa ja nukkui leiritulen liedelle.\n\nEräänä aamuna toukokuussa heräsi pieni turcomme hirmuisesta\nammunnasta. Sotaministeriö oli liikkeessä, kaikki ihmiset riensivät\npois täydessä pa'ossa. Aivan koneellisesti seurasi hän esimerkkiä,\nhyppäsi hevoselleen ja ratsasti päällikkökunnan perää.\n\nKadut kaikuivat huimista rummun täräyksistä ja kuhisi hajoavista\npaataljoonista. Katukivitykset kiskottiin ja rintavarustuksia\nrakennettiin. Oli nähtävästi jotakin tavatonta tapahtumassa...\nMitä lähemmäksi laivaveistämöä tultiin, sitä kiivaammaksi tuli\nammunta, sitä hurjemmaksi meteli. Concorde-sillalla katosi esikunta\nKadour'in näkyvistä. Tullen kappaleen edemmäksi, pääsi hän vielä\nhevosestansakin; se oli muuan kahdeksanauhainen (kenraalimerkki)\ntupsulakki, ihan välttämättömässä kiireessä päästä Hôtel de Ville'en\nkatsomaan, mitä siellä tapahtui, joka sen otti. Raivossaan harmista\njuoksi vikkelä turcomme sille puolelle, missä taistelu kuohui.\nJuostessaan latasi hän chassepot-kiväärinsä hammastensa välistä\nmutisten: \"Macach bono... Brissien...\", sillä hänen käsityksessään\nolivat ne preussilaiset, jotka nyt paraillaan mursivat Pariisiin. Jo\nvinkuivat kuulat obeliskien ympärillä ja Tuilleripuiston lehdikossa.\nRintavaruksen luona Rivolikadulla huusivat Flourens'sin kostajat\nhänelle:\n\n\"Tännepäin! Turco! tänne!\"\n\nNäitä ei ollut enempää kuin kaksitoista, mutta Kadour yksinään oli\nyhtä hyvä kuin koko armeija.\n\nEnsi silmänräpäyksessä seisoi hän rintavaruksella suorana, pöyhkeänä\nja kirjavana, kuin lippu, sekä taisteli hyppien ja kirkuen\nkuularuiskujen rajehtiessa hänen ympärillään.\n\nEräässä silmänräpäyksessä, kun se savuverho, joka ympäröi tapauksen,\nhiemasen väistyi syrjään, näki Kadour punahousu-ryhmiä joukoittain\nko'ossa Elysiläiskentillä. Tuokio siitä oli kaikki taas yhtä\nsekavana. Hetkisen hämmästyksissään luuli Kadour näyn nähneensä ja\nantoi ruudin uudestaan jatkaa haasteluaan.\n\nYht'äkkiä tuli äänettömyys rintavaruksessa. Viimeinen tykkimies\nluimasi pakoon, sitten kun oli päästänyt viimeisen kutinsa.\nMutta turcomme ei hievahtanut paikaltaan. Rintavaruksen suojassa\nja hyppäykseen valmiina, kiinnitti hän pistimensä ja odotti\npiikkilakkeja rohkeasti.\n\nMutta se olikin ranskalainen, rivirykmentti, joka ryntäsi esiin.\n\nLähestyvän sotajoukon jytinässä kaikui upseerien huuto:\n\n\"Antautukaatte!\"\n\nKodour näytti tuokion epäilevän, mutta ryntäsi sitten esiin pyssy\nilmassa huutaen:\n\n\"Bono, bono Francese!\"\n\nHänen tyhmään kalloonsa lensi nyt se häälyvä luulokuvitelma, että\ntämä oli se Paidherbe'n ja Chanzy'n johtama vapautusarmeija, jota\nPariisi oli niin kauan odottanut. Jospa olisitte nähneet, kuinka\nonnellinen hän oli, ja kuinka hän hymyili heille oikein suloisella\nihastushymyllä, joka näytti kaikki hänen loistavat hampaansa.\n\nMuutamassa sekunnissa oli rintavarus otettu, Kadour piiritetty ja\nsidottu.\n\n\"Näytä kiväärisi!\"\n\nSe oli vielä lämmin.\n\n\"Näytäs kätesi!\"\n\nNe olivat mustat ruudista ja Kadour näytti ne ylpeästi, aina yhä\niloisemmasti hymyillen.\n\nSilloin työnnettiin hän väkisin erään lähimmän huoneen seinää\nvasten, ja -- pang!... yks' kiväärinlaukaus, ja siinä kaikki.\n\nHän kuoli käsittämättä niin vähintäkään kaikista näistä.\n\n\n\n\nXI.\n\nPikkupiirakat.\n\n\n1.\n\nAikaisin aamupäivällä -- eräänä sunnuntai-aamuna -- kuultiin\npiirakkaleipuri Sureau'n Turenne-kadun varrella huutavan\noppipoikaansa ja sanovan hänelle:\n\n\"Täällä on herra Bonnicar'in pikku-piirakat... vie nämä hänelle\nja tuo maksu kaikista... Versaillilaiset kuuluvat tunkeutuneen\nPariisiin\".\n\nTuo pieni poikanulikka, joka valtioasioista ei ymmärtänyt niin\nmitään, latoi aivan lämpimät piirakat erääsen torttukoteloon, sitoi\nkotelon pöytäliinaseen, asetti sen sitten oikealla tottumuksella ja\nvarmalla liikunnolla valkoisen lakkinsa päälle ja läksi niin täyttä\nlaukkaa Saint Louis-saarelle, missä herra Bonnicar asui. Aamu oli\nkirkas ja taivaalla kimalsi lämmin toukokuun aurinko, joka täyttää\nhedelmä-puodit syreeni- ja kirsimarjarypälä-ryhmillä.\n\nHuolimatta etäisestä kivääri-paukkeesta ja rummunlyöntimerkeistä\nkatujen kulmissa, oli vanha _Marais_-osa entisessä rauhallisessa\nmuodossaan.\n\nKaikkialla vallitsi täydellinen sunnuntai-ilma ja luonne, lapset\nhälisivät pihoissa, puol'kasvuiset tytöt heittivät \"vyöhettä\"\nporteilla ja tuo pieni valkopukuinen poika, joka suloisen\npiirakka-tuoksun ympäröimänä juoksi edelleen puiston tyhjiä käytäviä,\nlisäsi muun muassa tuohon surulliseen tappelupäivään jonkunkin\nkimalluksen viatonta pyhäpäivän rauhaa.\n\nKoko elämä tästä kaupungin-osasta näytti virranneen Rivoli-kadulle.\nSiellä laahattiin tykkiä, siellä rakennettiin rintavarusteita;\njokaisessa katukulmassa tavattiin keskustelevia joukkoja ja\ntoimekkaita kansalliskaartilaisia. Mutta tuo pieni piirakkaleipuri\nei ällistynyt. Tuollaisilla poikanulikoilla onkin oikea tottumus\ntungehtia kaikellaisten kuohujen ja ahdinkojen läpitse kadulla. Ja\njuuri päivinä sellaisina, kuin uutenavuotena, laskiaisena ja muina\njuhlina, joina ahdinko ja vastukset kaduilla ovat suurimmat, onkin\nheillä enimmän asiajuoksuja; itsepä vallankumouskin koskee heihin\nkummallisen keveästi.\n\nOli todellakin oikein hupaista nähdä tuon pienen valkoisen lakin,\nväistellen kaikkia nyrväyksiä ja keveillä liikunnoilla vaaputtaen\ntorttukoteloansa puikkivan tupsulakkien ja painettien välitse,\ntoisinaan sangen joutuun, toisinaan täytyvällä hitaisuudella, jossa\nselvästi näkyi menokiireen täytymyksestä hillitty halu.\n\nMitä huoli hän tappelusta! Pääasia oli ennättää vaan Bonnicar'in\nluokse ennen kello kahtatoista ja saada niin pian, kuin mahdollista,\nsen pienen juomarahan, joka häntä odotti esikon pöydällä.\n\nYht'äkkiä tuli hirmuinen ahdinko; tasavallan lempilapset riensivät\nohitse juoksumarssissa rähisten ja laulaen. Ne olivat noin kahden- ja\nviidentoistavuotisia katupoikia varustettuina chassepot-kivääreillä,\npunaisilla vyöliinoilla ja varsikkailla saappailla, nyt yhtä\nylpeinä ollen \"sotamiehisillä\", kuin laiskiaisilveilyissään juosten\npaperihatuissa ja resuisissa päivänvarjostimissaan likaisilla\npuistokaduilla.\n\nTällä kertaa oli pienellä piirakkaleipurilla täysi työ säilyttää\ntasapainoa. Mutta hän ja hänen torttukotelonsa olivatkin jo niin\nmonta kertaa yhdessä harjoitelleet \"kenkäluistelua\" jäisillä kaduilla\nja hypänneet niin usein \"piiripotkua\" keskellä käytäviä, että\npiirakat pääsivät tälläkin kertaa vaan paljaalla peljästyksellä.\nOnnettomuudeksi herättivät nuo laulut, nuo punaiset vyöliinat, tuo\nhälinä, ihmettely ja uteliaisuus pojassa halun tehdä pienen matkan\nniin hyvässä seurassa; ja kulettuaan huomaamattaan Hôtel de Villen ja\nIle Saint Louis-saaren siltain ohitse, äkkäsi hän vasta tuon kurjan\nvirran mukana vyöryneensä Jumala tiesi minne.\n\n\n2.\n\nJo vähintäänkin viisikolmatta vuotta sitten oli herra Bonnicar'in\nluona ollut tapana syödä piirakoita sunnuntai-päivälliseksi.\nKaksitoista lyötyä, kun koko perhe -- pienet ja suuret -- olivat\nkokoontuneet saliin, soi heleä ovikello rivakasti ja rohkeasti, johon\nyhteisesti vastattiin: \"Kas!... tääll' ovat piirakat!\"\n\nTuolia kolistain, sunnuntai vaatteita kahistain ja koko odottavan\nlapsisarjan helakasti nauraessa, asettui silloin tuo onnellinen\nporvarisperhe ympäri ruoka-pöytää, jolla piirakatkin olivat\nhopeaiseen hiiliasettiin säännöllisesti ladottuina.\n\nMutta sinä päivänä pysyi kello ääneti. Suutuksissaan katsoi\nherra Bonnicar uskolliseen seinäkelloonsa, jota täytetty haikara\nkoristi, ja joka ei milloinkaan jätättänyt eikä edistänyt. Lapset\nseisoivat haukotellen ikkunassa vahtien siihen kadunkulmaan päin,\nmistä piirakkapoika tapasi tulla. Haastelun lakattua ja nälän\ntuosta yks'toikkoisesta kahdentoista lyönnistä kiihdyttyä, rupesi\nruokasali näyttämään aivan tyhjältä ja synkältä, jos ei huolita\nnoista vanhanaikaisista pöytähopeoista hienolla damastiliinalla ja\npyhkeistä, jotka töröttävät ympäri pöytää kankeina kuin poimutetut\nnaisten ilmaläyhkät.\n\nVanha emännöitsiä oli useampia kertoja käynyt sisässä ja kuiskannut\nhra Bonnicar'in korvaan jotakin paistin paahtumisesta ja herneiden\nliiaksikiehumisesta... mutta hra Bonnicar oli itsepäinen eikä istunut\npöytään, ennenkun olisi saanut piirakkansa; ja leipuri Sureau'hon\ntäydellisesti katkertuneena, päätti hän mennä itse kuulemaan, mikä\nkumma oli syynä tuohon tavattomaan viipymiseen. Kun hän nyt vihasta\nhehkuen ja keppiään heitellen astui ulos portista, varoittivat häntä\nnaapurit:\n\n\"Varokaa, hra Bonnicar... sillä väitetään, että versaillilaiset ovat\nmurtauneet Pariisiin.\"\n\nMutta hän ei tahtonut kuulla mitään, ei edes kivääripauketta, joka\nNeuilly'sta raikui yli vedenpinnan, eikä itse Hôtel de Ville'n\nhätä-tykistöstäkään, joka vapisutti koko tämän kaupunginosan kaikkia\nikkunoita.\n\n\"Äh, sinä Sureau!... sinä Sureau!\"... Ja kiireessä matkassaan\npuhui hän itsekseen ja oli jo hengessä seisovanaan puotissa ja\ntörkkäävänään kepillään permantoon niin, että ikkunat ja asettimet\ntärisivät.\n\nEnsiksi purkui hänen vihansa Ludovik Filipin sillalla olevaa\nrintavarustusta vastaan. Täällä virui muutamia hurja-katseisia\nliittolaisia piehtaroiden aurinkopaisteessa tuossa revityssä kadussa.\n\n\"Mitä ai'otte te, kansalaisemme?\" Kansalainen selitti asiansa, mutta\ntuo piirakkajuttu herätti vaan epäluuloa ja vielä sitä enemmin,\nkun hra Bonnicar kauniissa pyhätakissaan ja kultasankaisissa\nsilmälaseissaan näytti aivan kokonaan vanhalta valtiopuoluelaiselta.\n\n\"Se on nuuskia,\" päättivät liittolaiset; \"paras on siis lähettää\nhänen Rigault'in luo.\"\n\nNeljä miestä, jotka olivat sangen halukkaat pääsemään\nrintavaruksesta, ohjasi heti tuota toivotonta mies parkaa edellään\nkivääriensä perillä.\n\nMihin matka piti, en tiedä, mutta puolen tuntia senjälkeen olivat he\nkaikki, niin vartiat kuin vankikin, hallituksen joukkojen vallassa ja\nasetettuna pitkään vankimatkueesen, joka oli valmiina Versailles'iin\nvietäväksi.\n\nHra Bonicar teki vastalauseensa yhä kiihtyvämmällä innolla, kohotti\nkeppiään ja kertoi kyllä sadoin kerroin asiansa; mutta onnettomasti\nkyllä, näytti tuo viaton piirakkajuttu nytkin, juuri kaikessa\ntässä tavallisten olojen näin perinjuurisessa mullistuksessa, niin\nmahdottomalta, niin uskottamattomalta, että upseerit vaan nauroivat\nsille:\n\n\"Hyv'on -- hyv'on, ukkosemme -- hyvä... te saatte selittää asianne\nlikemmin Versailles'sa!\"\n\nJa yli Champs-Elysées'in, jotka vielä olivat ruutisavuun verhottuina,\nläksi matkue liikkeelle kahden sotamiesrivin välissä.\n\n\n3.\n\nVangit astuivat viisittäin tiheissä riveissä. Joukon hajoamista\nestääkseen pakoitettiin heidän käymään käsikädessä; ja niin polki tuo\nsuuri ihmisjoukko tietä tomussa ja pölyssä jytinällä sellaisella,\njoka muistuttaa rankkasateen ropinaa.\n\nOnneton Bonnicar luuli näkevänsä unta. Hengestyksissään ja hiestä\nvaluen sekä pelvon ja väsymyksen hurmeessa käydä laahasi hän\nmatkueen loppupäässä kahden vanhan puoskari-ämmän välissä, jotka\noikein lemusivat viinalta ja lamppuöljyltä; ja kun hän taukoamatta\nkiroten ja pahkiloiden jahki sanoja \"piirakkapoika... piirakat\", niin\nluultiin hänen menettäneen järkensä.\n\nJa totta onkin, että ukkoraukan pää ei ollut hetikään selvillä.\nJa mitä oli se, jonka hän luuli näkevänänsä tuolla loitolla\npölypyörteiden seassa, kun töyränteiden ja notkelmain yli kulettaessa\nmatkueen rivit vähän erosivat, joll'ei juuri piirakkapojan valkoinen\ntakki ja lakki? -- Ja vielä kyllä kymmenet kerrat tällä matkalla\nnäytti tuo vähäinen valkea haamu väilähtävän hänen silmiinsä ja taas\nkatoavan sotilaspukujen, mekkojen ja rääsyjen sekaan, juuri kuin\nvartta vasten kiusoitellakseen häntä.\n\nVihdoin hämärässä saavuttiin Versailles'iin, ja kun väkijoukko äkkäsi\ntuon vanhan silmälasikkaan porvarin hurmehtuneena, pölyisenä ja\nvauhkana, niin päätettiin yleensä, että hänen ulkomuotonsa kuvasi\nmitä perinpohjaisimman roiston. Kuuluipa huutoja esim:\n\n\"Se on Felix Payât... ei, se on Delescluze.\"\n\nJalkaväki-vartiostolla oli täysi työ saada hänen vahingoittumattomana\nkukkaistarhaan. Vasta siellä sai tuo kurja matkue hajaantua,\noijahtaa maahan ja hengähtää. Toiset nukkuivat, toiset kiroilivat,\nuhoittelivat tai itkivät; mutta onneton hra Bonnicar ei voinut\nitkeä eikä nukkua. Istuen muutaman portaan astimella, pää käsiinsä\nkätkettynä sekä puolikuolluksissa nälästä, väsymyksestä ja\nhäveliäisyydestä, läpikävi hän ajatuksissaan koko tämän onnettomuuden\npäivän: lähtönsä kotoa, odottavan perheensä levottomuus, katettu\npöytä, joka varmaankin vielä odotti hänen kotiintuloaan, sekä sitten\nmasennukset, pyssynperän työkkäykset, solvaukset y.m. -- ja kaikki\ntämä vaan muutaman epäluotettavan piirakkaleipurin tähden!\n\n\"Hra Bonnicar, tässä ovat teidän piirakkanne...\" kuului nyt ääni\naivan lähellä häntä. Tuo kunnon ukko katsahti ylös, ja mitä?...\nihan hänen edessään seisoi piirakkapoika, joka oli joutunut kiinni\nyhdessä tasavallan lellilasten kanssa, ja otti nyt piirakkasäiliönsä\nvalkoisen kaatinsa alta, avasi liinakäärröksen ja tarjosi sisällön\nhänelle.\n\n-- -- -- -- -- -- -- --\n\nJa niinpä kävi vaan, että hra Bonnicar tänäkin sunnuntaina, ikäänkuin\nkapinan ja vankeuden uhallakin, söi kun söikin tavanmukaiset\npiirakkansa.\n\n\n\n\nXII.\n\nChauvin'in kuolema.\n\n\nEnsikerran kun minä hänen tapasin oli se muutamassa rautatievaunussa,\neräänä elokuun sunnuntaina, juuri aivan tuon, silloin niin sanotun,\n\"espanjalais-preussilaisen sekaannuksen\" ensi-alussa. Minä en\nollut häntä milloinkaan ennen nähnyt, mutta tunsin kuitenkin heti\npaikalla. Pitkä laiha vartalo, harmaa tukka, liekkivät kasvot, kiverä\nnokka, pyöreät, aina säihkyvät silmät, jotka eivät koskaan käyneet\nleppeämmiksi, paitsi katsellessaan tuota tähditettyä herraa sohvan\nnurkassa, sekä matala, ahdas, itsepintainen otsa -- otsa sellainen,\njohon, siinä aina ihan sama ja aina ihan samaan suuntaankin\nherkeämättä työskentelevä ajatus oli vihdoin uurtanut yhden ainoan\nsyvän juovan; mutta muuten vaihtelehtavan sävyisyyden ja pikaisuuden\ntäydellinen sekoitus -- kaikki tämä, mutta erittäinkin tuo hirveästi\nkorraava \"rr'ien\" jyrinä, kun hän puhui \"la Frrrançe'sta\" ja \"le\ndrrrapeau frrrançais'sta\"... oli huomiota herättävää.\n\n\"Tuo täytyy olla Chauvin\", päätin minä itsekseni.\n\nJa Chauvin se todella olikin -- Chauvin koko loistossaan!...\nHaastellen suurin viittein ja vääntehin istui hän tuossa ihan\nedessäni ja heilutteli sanomalehteään ikäänkuin hän olisi ja'ellut\nkorvapuusteja koko Preussille.\n\nHaltioissaan matkusti hän nyt jo, muka, Berliiniin keppi pystyssä,\nhurmoksissa, kuurona, sokeana, raivona, hulluna! Ei sääliä, ei\nsovintoa! Sota, sota elämästä ja kuolemasta!\n\n\"Mutta jollemme ole varustetut, Chauvin?\"\n\n\"Ranskalaiset ovat aina varustettuina!\" vastasi Chauvin, oikaisten\nrunkonsa ja kohottaen viiksensä sellaisella pelottavalla rrrien\njyrinällä, että ikkunat melkein helisivät.\n\nKiusallinen ja tyhmänrohkea olento! Sangen hyvin käsitin minä nyt\nkaiken sen ivan, kaikki ne pilalaulut, jotka jo vanhastaan olivat\nympäröineet hänen ja luoneet hänelle yleisen naurunalaisuuden maineen!\n\nTämän ensimmäisen kohtaamuksemme perästä olin minä päättänyt välttää\nhäntä; mutta kummallinen kovaonni johdatti hänen melkein aina vaan\ntielleni. Ensiksi senaatissa samana päivänä, jona hra Grammont\nilmoitti maan-isille, että sota oli julistettu. Kaikkien muiden,\npuoleksi vapisevin äänin nostettujen, suostumushuutojen keskellä,\njotka tätä seurasivat, kuului parvesta hirvittävä huuto: \"eläköön\nRanska!\" ja kun minä katsahdin sinne, näin minä Chauvin'in pitkät\nkäsivarret vengehtivän sielläkin ilmassa.\n\nJoku aika senjälkeen näin minä hänen operassa; siellä seisoi hän\nsuorana Girardin'in parvekkeessa huutaen, pyytäen saksalaista\nReini-laulua. Mutta kun vastattiin, että laulajat eivät vielä olleet\noppineet sitä, pahkiloi hän raivossaan: \"Tarvitaanko nyt pitempi aika\noppia laulaa lirittämään Reini, kuin valloittaa Reini?\"\n\nTästä alkain oli hän kuin lumottu: kaikkialla Pariisissa, katujen\nkulmissa, puistokaduilla, ilmestyi tuo Chauvin, aina kiivenneenä\njollekin istuimelle tai pöydälle sekä rumpujen, lippujen ja\n\"marseljäs\"-sävelten ympäröimänä. Milloin jakeli hän lähteville\nsotamiehille sikarria, milloin tervehteli hän sairashoitojoukkoja\n-- kaikkialla näkyi aina ihmisryhmäin ylitse hänen suuri, loimuava\nmuotonsa, ja niin hän laverteli ja älisi sekä niin viitteli\nympärilleen, että olisi voinut luulla Pariisissa olevan ainakin\n600,000 Chauvin'ia. Jos olisi tahtonut päästä näkemästä tuota\nsuututtavaa haamua, niin olisi täytynyt sulkeutua sisään ja teljetä\nsekä ovet että ikkunat.\n\nMutta kuinka olisi voinut pysyä huoneessaan sanoman tultua\nWissenbourg'ista, Forbach'ista ja koko tuosta onnettomuuksien\nrivistä, joita tuo surkea elokuu meille tuotti, ikäänkuin olisimme\nsaaneet painajaisen, joka ei milloinkaan aikoisi päästää meitä.\n\nKuinka olisikaan siis voitu pysyä vapaina tuosta elävästä\nlevottomuudesta, joka päivät pääksytysten juoksi kokoilemassa uutisia\nja kuulutuksia, ja joka hoipperoi kaiket yöt ympäri kaupunkia,\ntuskallisin ja sekavin kasvoin, jotka kaasuliekkien valaisemina\nnäyttivät aivan aaveen-omaisilta? -- Näinä iltapuhteinakin kohtasin\nminä Chauvin'in. Hän kulki puistokaduilla joukosta joukkoon, piti\npuheita äänettömälle kansajoukolle, oli aina täynnä toivoa ja hyviä\nuutisia, oli varma voitosta vaikka miten ja huudahti jokaiselle\nkyllä kymmenet kerrat sen kalleimman vakuutuksen, että Bismarck'in\nvalkoinen ratsuväestö on lyöty viimeiseen mieheen...\n\nKummallista! Chauvin ei näyttänyt minusta enää niin naurettavalta! Ja\nvaikka tosin en uskonut sanaakaan hänen jutuistaan, ei se haitannut;\nsillä ne kaikessa tapauksessa kuitenkin huvittivat minua. Selvästi\ntunsi, että tuossa pirun miehessä, vaikka hän olikin silmitön, hullun\nkopea ja tietämätön, hehkui elävä väsymätön voima -- ikäänkuin\nsisällinen liekki, joka lämmitti sydäntä.\n\nJa juuri tällaista liekkiä tarvittiinkin tuona pitkänä\npiiritysaikana, tuona kauheana talvena, jona koiran ja hevosen liha\noli jokapäiväistä leipäämme. Ilman Chauvin'ia, sen voivat vaikka\nkaikki pariisilaiset todistaa, ei Pariisi olisi kestänyt piiritystä\nkahdeksaa päivää.\n\nTrochu oli alusta aikain sanonut: \"Vihollinen tulee sisään, koska\nvaan tahtoo!\"\n\n\"Se ei tule sisään!\" väitti Chauvin. Chauvin'illa oli luottamus,\nTrochu'lla ei. Chauvin luotti kaikkiin, hän; -- hän luotti korkeasti\nasianomaisiin sotaohjelmiin, Batzaine'en, hyökkäykseen. Joka yö kuuli\nhän Chanzy'n tykkipaukkeen Etampes'in puolelta päin, Faidherbe'n\nkuularuiskutuksen Enghien'in takaa, ja mikä parasta, mekin kuulimme\nne, mekin; -- siihen määrään oli tuon rohkean hupsun henki lopuksi\ntunkeutunut meihin kaikkiin.\n\nKunnon Chauvin!\n\nHän juuri, tuo levoton henki, oli myöskin se kaikkia siilova silmä,\njoka aina ennen kaikkia muita keksi kyyhkysten valkoiset siivet\nsinervää, synkkää taivaanrantaa vasten. Kun Gambetta lähetti\nmeille noita monia \"tarasconnadiansa\", oli se aina Chauvin,\njoka kaikuvalla äänellään luki ne julki kaupunginhallituksen\nportilla. Niinä... joulukuun öinä, kun pitkät rivit vilun-sinisiä\nihmisiä seisoi odottamassa teuraspuotien edustoilla, otti Chauvin\nmiehekkäästi paikkansa rivissä, ja kiitos olkoon hänelle, oli noilla\nnälkiintyneillä vielä voima nauraa, laulaa ja ottaa rinkitanssin\nlumessa...\n\n    \"Le, lon, la, laissez les passer,\n    les Prussiens dans la Lorraine.\"\n\n    [Antaa mennä kuten nukuksissa,\n    Preussilaiset ovat Lotringissa!]\n\nhyräili Chauvin ja antoi kalossien pitää polentoa; ja\nvilla-hunnuissaan hymyilivät vaaleat muodot saaden siitä elähyttäviä\nterveyden vivahduksia.\n\nMutta oi! Kaikki tämä ei hyödyttänyt mitään. Eräänä iltana,\nmennessäni Drouot-kadun ylitse, näin minä tuskallisen ihmisjoukon\näänetönnä tungehtivan kaupungin hallituksen ympärillä ja kuulin\ntuossa suuressa, äänettömässä, pimentyneessä Pariisissa Chauvin'in\nkoroitetun äänen mitä juhlallisimmasti huutavan: \"Meikäläiset ovat\nmiehittäneet Montretout-kunnahat\".\n\nKahdeksan päivää senjälkeen oli kaikki lopussa.\n\nSiitä hetkestä alkain näin minä Chauvin'in ainoastaan aniharvoin.\nJonkun kerran tapasin hänen vielä puistokaduilla viittelemässä ja\npuhumassa _revanchesta_ (kostosta) -- vielä viimmeinen koriseva\n\"_r_\"; mutta kukaan ei kuunnellut häntä enää. Iloitseva Pariisi\njanosi huvejaan, työtelevä Pariisi kostoaan, ja Chauvinparka haaskasi\nsuuria sanojaan ja vengeitään aivan turhaan; väkijoukot vaan\nhajosivat hänen tullessaan, sen sijaan kuin olisi pitänyt ryhmistyä\nhänen ympärilleen.\n\n\"Hullu,\" sanoivat muutamat.\n\n\"Nuuskia, vakooja!\" huudahtivat toiset.\n\nTuli sitten kapinan-aika: \"punainen lippu\" ja \"kommuunilaisuus\".\nPariisi joutui \"mustain\", roskaväen valtaan. Epäluulon alaiseksi\njoutuneena täytyi Chauvin'in pysyä kotonaan. -- Ja kuitenkin, kun\nviimmeinen kurjuuden päivä tuli, seurasi ihan itsestään, että hänkin\noli mukana, vaikka vaan istua rykytti eräässä Vendômekentän kulmassa.\nAavistettiin hänen kuitenkin olevan kansajoukossa, ja katupojat\npilkkasivat, vaikka eivät nähneetkään häntä.\n\n\"Ähää! Chauvin!\" huudeskelivat he, ja kun muistopatsas kaatui,\nnähtiin preussilaisten upseerien, jotka joivat Champagne'a eräässä\nesikuntatoimiston ikkunassa, kohottavan lasinsa ja pilkaten huutavan:\n\"Ha! ha! ha! mossié Chaufin!\"\n\nAina toukokuun 23 päivään asti ei Chauvin antanut niin merkkiäkään\nitsestään, josko hän enää edes elikään. Erään kellarin syvyyteen\nkätkeytyneenä piehtaroi tuo raukka epätoivoissaan siitä, että itse\nranskalaiset tulikuulat suhisivat taas Pariisin kattojen ylitse.\nViimein eräänä päivänä piti hän varalla ja hiipi ulos juuri kahden\nvastakkaisen tykityksen väliin. Katu oli autio ja ikään kuin\nentistään leveämpi. Toisella puolella kohoui uhkaava rintavaruste\ntykkineen ja punalippuneen; toiselta taas lähestyi kaksi pientä\nVincennes-soturia laahien muurin vierustaa savustunein kasvoin\nja oi'ennetuin pyssyin. Versailles'ilais-joukot olivat juuri\nmurtautuneet Pariisiin.\n\nChauvin tunsi sydämmensä sykkivän ilosta. \"Eläköön Ranska\" huudahti\nhän ja riensi sotilaita vastaan. Mutta hänen äänensä häätyi\nkaksinkertaisesta kivääripamauksesta. -- Onnettomasta erehdyksestä\noli tuo onneton heittäytynyt kahden sotivan vihollisparven väliin ja\nkaatui keskinäisen vihan uhrina. -- Hän kieri rikkinäisessä kadussa\nja siihen jäi hän makaamaan kahdeksi päiväksi leveillä käsin ja\nliikkumattomin kasvoin.\n\nNäin kaatui Chauvin yhtenä meidän sisällisten meteliemme uhrina, ja\nhänessä meni viimeinen ranskalainen!\n\n\n\n\nXIII.\n\nTappelu \"Père-La-Chaise'ssa\".\n\n\nKalmiston-vartia nauroi: \"Vai tappelu täällä?... Lorua!... Uskokaa\nminua, täällä ei ole milloinkaan ollut mitään tappelua. Se on vaan\njoku sanomalehtikeksintö. Mitä tapahtui, on aivan yksinkertaisesti\nseuraava: Iltahämärässä 22:tta -- se oli kumminkin sunnuntai -- tuli\ntänne noin kolmekymmentä liittolaistykkimiestä laahaten mukanaan\npatterin seitsennaulaisia ja yhden kuularuiskun uusinta lajia. He\nsijoittuivat kalmiston perimmäiseen perukkaan, ja kun se osa kuuluu\nminun vartiopiiriini, niin olin minä juuri heitä vastaan ottamassa.\"\n\nKuularuiskunsa asettivat he tuonne loitolle puistokäytävän päähän\njuuri minun vartiokoppini viereen, ja tykkinsä vähän kauemmaksi\ntuolle penkereelle. Järjestykseen päästyään, pakoittivat he minun\navaamaan useampia korihautoja heille. Silloin minä pelkäsin, että\nnyt alkaa perinpohjainen hävitys ja ryöstö niissä. Mutta heidän\npäällikkönsä piti kuono-nuoran tarpeeksi kiinteällä; hän astui\nasentorivin eteen ja piti pienen puheen. \"Jokaiselta koiralta,\njoka koskee johonkin\", sanoi hän, \"poltan minä kuonon!... oikeaan,\nvasempaan, mars!\"\n\nTämä oli eräs vanhus, jolla oli kokonaan valkea pää sekä\nkunniamerkkejä Krimistä ja Italiasta rinnassaan; hän ei näyttänytkään\njuuri leikin mieheltä. Miehistö pani hänen sanansa muistoonsa ja minä\nsaan nyt lausua heistä sen oikeutetun todistuksen, että he eivät\nottaneet niin hituakaan hautakappeleista, eivätkä vielä herttua de\nMorny'n ristikuvastakaan, joka jo yksinään on lähes 2,000 frankin\narvoinen.\n\nJa kuitenkin oli tuo vaan joukko yleistä roistoväkeä, tuollaista\ntilapäistä tykkiväkeä, jolla kerrassaan ei ollut mitään muuta\ntarkoitusta, kun saada vaan nuo 3 fr. 50 cent. päiväänsä ja antaa\nmuun mennä miten tahansa... Jospa olisitte vielä nähneet, mitä elämää\nhe pitivät täällä kirkkomaalla! Kuinka he joukottain piehtaroivat\nhautakappelissa, vieläpä itse tuossa kauniissakin haudassa\ntuolla loitolla, johon keisarin imettäjä on haudattu. Viininsä\nraikastuttivat he Champeaux'in kappelissa, jossa on lähde; ja sitten\nvetivät he vaimoväkeäkin tänne. Näin siis syntyi kujeilu ja juominki\nkoko yöksi.\n\nJa te saatte olla varmat siitä, että kyllä saivat meidän vainajamme\nnyt roskaelämästä kyllänsä.\n\nKelvottomuudestaan huolimatta teki tuo roistojoukko kaikissa\ntapauksissa suurta vahinkoa Pariisille. Heidän asemansa oli mainio ja\naina tämän tästäkin saivat he käskyjä:\n\n\"Ampukaa Louvren'ia... ampukaa Palais Royal'ia!\"\n\nSilloin tähtäsi vanhus tykkinsä, ja lamppuöljy-kuulat lensivät\nkorkeissa kääreissä kaupungin yli. Mitä siellä loitommalla tapahtui\nei osannut meistä kukaan sanoa.\n\nMe kuulimme kiväärilaukausten ratisevan yhä likempää ja likempää,\nmutta vähän se liittolaisia huoletti. Heidän ristitulessaan\nChaumont'issa, Montmartre'sta ja Père-La-Chaise'sta eivät he luulleet\nVersaill'ilaisilla olevan mitään mahdollisuutta tunkeutua esiin.\nMutta silloin tuli meriväen ensimmäinen tulikuula Montmartre'sta ja\nteki heidät kerrassaan selviksi.\n\nKukaan ei ollut aavistanutkaan sellaista. Minä itsekin seisoin\nihan heidän seassaan, piippu suussani nojautuen selin Morny'n\nkuvapatsaasen. Kuultuani tulikuulan ilmassa suhisevan meitä kohti,\nennätin tuskin heittäytyä pitkäkseni maahan. Ensi säikäyksessään\nluuli arvoisa tykkiväkemme, että se ei ollut mikään muu, kuin joku\nvahinkolaukaus tai vaan kehno pila tovereilta siellä. Mutta mitäs\nvielä! Viisi minuuttia... uusi salama Montmartre'sta ja meitä kohti\nliukoaa uusi rusina yhtä hienosti tähdättynä, kun ensimmäinenkin. --\nYks' kaks' ovat uljaat ilokäkeni jättäneet tykkinsä ja kuularuiskunsa\noman onnensa nojaan ja juoksevat rakkaan henki-kultansa nimessä\nmikä minnekin. Kirkkomaa ei näyttänyt kyllin tilavalta heille ja\nkaikkialta karjutaan; \"Me olemme petetyt! Me olemme petetyt!\" Mutta\nvanhus, hän seisoo yksinään jälellä putoovain tulikuulain seassa, ja\n-- uskokaa minua tai ei -- mutta olipa todellakin kaunista nähdä tuon\nsaakelin laukovan kanuuniaan ja itkevän raivostuneena miehistönsä\npa'osta.\n\nVasta illan tullen tavalliseen palkanmakso-aikaan palasi kuitenkin\nmuutamia. Kas täällä saatte nähdä, täällä minun virkakopissani on\nvielä jälellä nimet mitkä vanhus kirjoitti huutaessaan väkeään:\n\"_Sidaine, paikalla; Choudeyras, paikalla; Billot, Vallon_...\"\n\nKuten näette, ei saapunut paikalle kuin neljä tai viisi, mutta\nnäilläkin oli vaimoväkeä mukanaan... Oi! tuota iltaa en unhota\nmilloinkaan. Tuolla loitolla -- palava Pariisi... Hôtel de Ville,\naseisto, viljavarastot -- kaikki leimuavassa liekissä. Ja täällä --\nvaloa, kuin keskipäivällä. Liittolaiset yrittivät vielä kerran palata\njälleen tykeillensä, mutta heitä oli liian vähä, ja sitäpaitsi eivät\nhe uskaltaneetkaan Montmartre'lta. Silloin asettuivat he erääsen\nhautaholviin ja istuivat sinne moisten simasuittensa kera laulamaan\nja juomaan. Vanhus oli asettaunut Favronne'n haudan aukolla kahden\nkivisen kuvapatsaan väliin ja tuijotteli siitä palavaa Pariisia\njulmin katsein. Voi kyllä nähdä hänen epäilevän, että tämä on ehkä\nhänen viimmeinen yönsä.\n\nTästä hetkestä aikain en minä tiedä aivan tarkoin, mitä juuri\ntapahtui; sillä minä menin kotiini, tuohon pieneen lautiooni, jonka\nnäette pilkoittavan tuolta oksain välitse. Minä olin väsyksissä\nniin, että horjuin ja heittäydyin heti sängylle siinä asussa kuin\nolin, mutta jätin kuitenkin lampun palamaan, kuten aina muutenkin\nnäin pahalla säällä... Yks' kaks' kopistetaan ovelle kiivaasti.\nVaimoni menee aivan vapisten avaamaan. Me luulimme siellä olevan\nliittolaisia... mutta ei! Siellä oli meri-sotaväkeä. Yksi kapteeni\nsotakoululaisia ja lääkäri.\n\n\"Pian! Nouskaa ja antakaa meille kahvea\" huusivat he.\n\nMinä nousin ja keitin kahvea itse; sillä vaimoni peljästykseltään\nei juuri kyennytkään siihen. Kirkkomaalta kuului kummallinen möhinä\nja epäselvä liike, ikäänkuin kaikki kuolleet olisivat nousseet\nhaudoistaan, käydäkseen viimeiselle tuomiolle.\n\nUpseerit joivat seisoallaan kaikin kiirehin ja vaativat sitten\nminunkin mukaansa.\n\nKaikkialla sotilaita ja merimiehiä. Het' muodostettiin rivakka\nnuuskia-joukko ja minun käskettiin lähteä sen etunenässä sissimään\nkaikki hautaholvit toinen toisensa perästä. Silloin tällöin, kuin\nsotilaat äkkäsivät jonkunkin oksan liikahtavan, päästivät he aina\njonkun laukauksen pitkin yhtä tai toista puistokäytävää, milloin\njohon-kuhun kuvapatsaasen, milloin rämähtävään ristikko-porttiin.\nSiellä täällä keksittiin aina joku raukka piilossaan yhden tai\ntoisen hautakammion sopessa. Ja silloin oli kaikki tehty vaan\nvilauksessa. Näin kävi minun liittolaistykkiväelleni. Minä löysin\nheidät vartiokoppini luona yhteen kasaan ryhistyneinä, miehet ja\nnaiset mullin mallin; mutta näiden kaikkein yli kohoui tuo vanhus\nkunniamerkkeineen. Voinette uskoa, ett'ei tuo ollut mikään hauska\nnäky... tuossa kylmässä hämärässä... Uh!\n\nMutta hirmuttavin oli minun kuitenkin nähdä tuo pitkä rivi\nkansalliskaartilaisia, jotka nyt juuri tuotiin tänne la\nRoquette vankilasta, missä he olivat viettäneet yönsä. He kävivät\npitkin suurta puistokäytävää hitaasti kuin ruumissaatto. Ei kuulunut\nainoatakaan sanaa, ei valitusta. Ne raukat olivat niin kokonaan\nnäännytetyt ja ruhjotut, että useat kävivät vaan nukuksissaan, eikä\nedes ajatus siitä, että he nyt kävivät kuolemaan, voinut herättää\nheitä. He vietiin kau'as kalmiston sisään ja sitten alkoi ammunta.\nHeitä oli sata seitsemänviidettä miestä, ja hyvin voitte ymmärtää,\nettä siinäkin meni aikansa...\n\nTämä, näetten, on nyt se, jolle kansa on antanut nimen: tappelu\nPère-La-Chaise'ssa.\n\nTäällä huomasi tuo kunnon ukko esimiehensä, ja jätti minun heti.\nMinä viivyin tuokion, luin vartiokopissa niiden nimet, jotka olivat\ntulleet palavan Pariisin valossa kokemaan viimeistä palkkaansa,\nkuvailin ajatuksissani tämän tulikuulain risteilemän sekä veressä\nja tulessa punertavan toukokuun yön; näin tuon suuren jylhän\nkalmiston valaistuna, kuin juhlallisesti tulitetun kaupungin, tykit\njätettyinä, hautaholvit avattuina ja juomapidot kuolleitten majoissa;\nnäin päälliseksi aivan lähellä tuossa -- juuri kupukattojen,\nmuistopatsaiden ja veistokuvain keskellä, joihin liekit loivat elämän\nhaamua -- Balzacs'in kuvan korkeane otsaneen ja suurine silmineen\nkatselevan tätä murhe-näytelmää.\n\n\n\n\nXIV.\n\nLautta.\n\n\nEnnen sotaa oli täällä kaunis riippusilta kaksin valkoisin\nkivipylväin ja tervatuin köysin, jotka kuvastuivat taivaan rantaa\nvasten tuossa kajastelevassa raitisilmaisuudessa, joka antaa\nlaivoille ja ilmapalloille niin omituisen sulon. Savupyörteiden\nverhoamana ja tarvitsematta edes kallistaa savupiippujaan kulkivat\nsillan alitse kahdesti päiväänsä rivakat hinauslaivat pitkine\nlotjajonoineen; ja sillan korvissa oli vielä lisäkkeinä pesulaituria,\npesulauttoja ja sieviä kalastusveneitä kiinnitettyinä pieniin\nrautarenkaisiinsa. Sillalle vei kirjavien niittyjen läpitse ihana\npoppelipuu-käytävä, kaunis rivi, ikäänkuin vehreä esirippu, jota\nSeinen raikkaat tuulahdukset hiljalleen huojuttelivat. Todellakin\nviehättävä taulu...\n\nMutta nyt on kaikki muuttunut. Poppelikuja ei johdata mihinkään\nmääräpaikkaan; -- siltaa ei ole enää. Kivipylväät ovat pamahutetut\nilmaan ja pirstat heitetyt lavealle ympäri. Se pieni huone, jossa\nsiltamaksut suoritettiin, on täräyksistä puoleksi sortunut ja\nmuistuttaa tuon kamalan väkivallan ja varustusten ajan julmista\njäännöksistä. Köydet ja rautalanka-nuorat roikkuvat vedessä; yksi\nosa sillasta on keskellä virtaa upotettuna hietaan, kuin suuri\nlaivanruho; sen kohdalla liehuu punainen lippu varoittamassa\nvesimatkalaisia -- ja kaikki roska, jota Seine laahaa mukanaan,\npatoutuu tähän, muodostain koko joukon pyörteitä ja pieniä koskia.\n\nNäyttääpä ikään kuin maakunta olisi pilstoittu ja hävityksen\nkauhistus kuvastuisi kaikkialla. Taulun surullista vaikutusta\ntäydentääksensä on puisto, joka vei sillalle, kadottanut\nraitisilmaisuutensa. Kaikki nuo ennen niin tuuheat poppelit ovat\nnyt kokonaan matojen vallassa -- puillakin on heidän hävityksensä\n-- ja ne levittävät alastomat järsityt oksansa, jotka eivät luo\nmitään siimestä; ja pitkin tuota pitkää hylättyä ja hyödytöntä\npuistikkokujaa liipottelevat nyt kaikkialla vaan suuret vaaleat\nperhoset.\n\nSillan uudesta rakentamista odottaessa on hankittu lautta -- alus\nmoinen, jolla kuletetaan ylitse vaunuja hevosineen, työhevosia\nauroineen sekä kokonaisia nautakarjoja, jotka ummistavat sameat\nsilmänsä katsellessaan vettä ja liikuntoa. Eläimet ja ajokalut\nanastavat lautan keskustan; näiden ympäri kehäytyvät matkustajat\n-- maalaisia, koululaisia ja pariisilaisia, jotka kulkevat\nkesäasuntojensa ja kaupungin väliä. Nauhoja, huntuja, marhaminnoja,\nruoskia ja ohjia liehuu sekaisin. Seine, joka yli mentäessä vie\nnyt niin paljon aikaa, tuntuu toista vertaa leveämmältä, kuin\nennen, ja loitolla tuon pamahutetun silta-rauskan takansa sekä\ntoisilleen vierasten rantamain välissä, leveää näköpiiri omituisen\nsurunsekaisella juhlallisuudella.\n\nEräänä aamuna olin minä saapunut tavattoman aikaisin lautalle.\nValkamalla ei ollut vielä ketään muuta. Lautturin huone, oikeastaan\nvaan eräs vanha, puoleksi hietaan vajonnut rautatienvaunu, oli kiinni\nja kosteudesta hiessä; sisältä kuului lapsen yskiminen.\n\n\"Holoi, lautturi!\"\n\n\"Minä tulen, kyll' tulen!\" vastasi mies rientäen laahaavin askelin.\nHän oli roteva runkoinen, vielä vallan nuori mies, ennen ammatiltaan\nmerimies, mutta oli sitten sodan aikana palvellut tykkimiehenä ja\nsaanut siellä tankistuttavan luuvalon sekä tulikuulan kappaleen\nsääreensä ja muotonsa arpia täyteen. Nähdessään minun, hymyili tuo\nkunnon mies lausuen: \"kyllä nyt on lautalla tilaa tänään.\"\n\nMinä olin todellakin yksinäni lautalla; mutta ennenkun lautturi\nennätti hakansa irroittaa, oli jo muitakin meniöitä ehtinyt paikalle.\nEnsiksi tuli eräs vehmas kirkassilmäinen maalaisvaimo, menossa\ntorille, kummallakin käsivarrellaan suuri kori, jotka pitivät\nhänen tarpeellisessa tasa-painossa sekä suorana ja pontevana.\nHänen jälkeensä väihkyi sumussa muitakin matkalaisia, joiden äänet\nkuuluivat meille jo paljoa ennemmin, kuin he itse ehtivätkään\ntäydellisesti näkyviin. -- Yksi niistä oli hellä, valittavasti\nliikutettu naisääni!\n\n\"Oi herra Chachignot, minä pyydän kauneimmasti, älkää tehkö meitä\nonnettomiksi! Näettehän kyllä, että hän työtelee niin paljon kuin\nsuinkin voi... odottakaa -- antakaa hänelle aikaa... ei hän muuta\npyydäkään!...\"\n\n\"Minä olen antanut jo kylläksi aikaa... Mutta nyt siit' on loppu\",\nvastasi vanhan maalaisukon rämeä, ankara ja taipumaton ääni. \"Nyt saa\noikeuden palvelia ryhtyä asiaan. Kyllä hän tietää hänen tehtävänsä...\nHoloi, lautturi.\"\n\n\"Se on tuo vanha ilkeä Chachignot\", kuiskasi lautturi puoliääneensä\nminulle... \"Tänne päin, tänne!\"\n\nNyt esiytyi sumusta varteva ukko, kuosikkaassa, vaikka karkeassa\npäällystakissa sekä ihka uudessa, tavattoman korkeassa silkkihatussa.\nTuo ahavoitunut ja päivettynyt maalainen, jonka känsistyneet kädet\nosoittivat raskasta, karkeaa työtä, näytti vielä yksinkertaisemmalta\nja ruskeammalta tuollaisessa herrakasasussa. Tuo itsepintainen otsa,\ntuo kiveränenäinen nokka, tuo mutistettu, ilkeyden poimujen ympäröimä\nsuu, antoi hänelle inhottavan jörön ulkomuodon.\n\n\"No niin! antaa mennä!\" mörähti ukko hypätessään lautalle ja hänen\näänensä vapisi kiihtymyksestä. Lautan erotessa rannasta kysyi\nmaalaisvaimo ukolta:\n\n\"Kenelle te nyt olette noin kovana? isä Chachignot!\"\n\n\"Kas! eukko Blancheko se on!... Ah, älä puhu!... voipihan tässä tulla\nhulluksi jo vähemmästäkin... No tuolle Maziliers'in joukolle...\"\nmurisi hän kohottaen puserretun nyrkkinsä erästä vähäistä hentoa,\nvarjomaista olentoa kohden, joka nyyhkien poistui rannalta.\n\n\"Mitä pahaa nuo ihmiset sitten ovat tehneet teille?\"\n\n\"He ovat tehneet minulle sen harmin, etteivät ole maksaneet\nasunto-vuokraansa koko kolmeen vuosineljännekseen eikä\nviinilaskuistaankan äyriäkään, eikä ole vielä mitään toivoa saada\nedes pinnistämälläkään heiltä niin ropoakaan niistä!... Mutta\nminä olenkin nyt matkalla oikeudenpalvelian luo saadakseni tuosta\nroistokunnasta kerrassaan eron!\"\n\n\"Mutta hän on kuitenkin kelpo-mies, tuo Mazilier. Hän varmaankaan\nei voi maksaa teille... Niitä on niin monta, jotka sodanaikana\nmenettivät kaiken, mitä heillä oli.\"\n\nUkko värähti ikäänkuin salaman iskusta ja ärähti: \"Hän on aasi!...\nHän olisi voinut ansaita hyvän omaisuuden preussilaisilta, mutta se\nraato, ei tahtonut... Siitä hetkestä, kun preussilaiset anastivat\nseutumme, sulki hän kapakkansa ja riisui kauppaosoitteensa pois.\nToiset kapakoitsiat, jotka ymmärsivät etunsa, leikkasivat kultaa\nkuin puuveitsellä sodanaikana; -- mutta hän, hän mokoma ei myynyt\npennilläkään; ja kaikista pahinta vielä oli se, että tuo tolvana sai\nistua putkassa pitkää ajan siitä vaan, ettei hänellä ollut älyä pysyä\nedes nahoissaan... Hän on vasikka, se on sanottu, ja se on totta...\n'Isänmaa', 'velvollisuus' ja muut tuollaiset!... Mitä ne häneen\nkuuluivat? Oliko hänkin, muka, sotilas, hän? Hänen velvollisuutensa\noli myydä viiniä, ja viinaa ostajille; ja silloin olisi hän voinut\nmaksaa minullekin. -- Mutta kyllä minä opetan sille s--tanalle\ntoistaiseksi, kuinka 'isänmaisilla' ollaan ja mitä 'velvollisuuksilla\nolo' maksaa!\"\n\nJa vihasta hehkuen väänteleiksi hän avarassa päällystakissaan noilla\nkömpelöillä kielastuksilla, joista heti huomaa maanmiehen tottumuksen\nvaan lyhyeen takkiin.\n\nHänen tätä puhuessaan olivat maalaisvaimon silmät, jotka vastikään\nvielä näyttivät niin leppeiltä ja Maziliers'ia niin täydellisesti\nsääliviltä, saaneet jäykän, melkein halveksivan katsannon. Hän oli\ntalonpoikaisrotua hänkin, ja sellaiset tavallisesti huolivat aivan\nvähää niistä, jotka hylkäävät minkään voitto-tilaisuuden, vaikkapa se\nolisi risti-aatteinenkin.\n\n\"On kuitenkin oikein surkeaa hänen vaimonsa tähden\", lausui hän ja\njatkoi vähän epäiltyään: \"mutta selvä totuus on sekin, ettei saa\nkääntää onnelle selkäänsä.\"... Ja tästä johti hän suoraan seuraavaan\nloppupäätöksen:\n\n\"Te olette oikeassa, vanha isä; jos jollakin on velkaa, niin\ntäytyyhän hänen se maksaakin!\"\n\nCachignot jatkoi hymyillen: \"Hän on nauta... hän on nauta!...\"\n\nLautturikin, joka lauttaa kulettaessaan oli kuunnellut heitä, kajosi\nnyt keskusteluun:\n\n\"Älkää olko armoton, isä Chachignot... Mitä maksaa vaivaa teille,\nmennä oikeuden palvelian luo? Mitä se hyödyttää teitä, tehdä nuo\nraukat onnettomiksi? Olkaa armollinen, vielä vähän, koska teillä on\nniin hyvät varat!\"\n\nUkko käännähti kuin kärmeen puremana ja älästi:\n\n\"Minä neuvon sinun pitämään suusi kiinni, sinun, sinä hornan vetelys;\nsinäkin olet yksi tuollainen 'isänmaitsia' muukamaks!... Onpa\noikein surkuteltavaa jo ainoastaan kuullakin sitä! Viisi penttua\n-- eikä penniäkään -- ja sittenkin huvitteleida tähystellen tykkiä\nvihollista kohden, tarvitsematta sitä... Ja minä kysyn herralta, minä\n(toden totta luulen minä, että tuo lurjus kääntyi tässä minuun!)\nmitä on todellakin tuloa mokomasta? Tuo esimerkiksi on saanut\nnaamansa mäsäksi, kadottanut hyvän paikkansa ja kas nyt -- nyt elää\nhän aivan, kuin mustalainen, pienessä viima-tuulisessa luolassaan\nlapsineen, jotka nikahtuvat yskään, ja vaimoneen, joka työskentelee\npesulaiturilla itsensä vaivaiseksi. Eikö hän ole nauta, hänkin?\"\n\nLautturin silmistä vilahti katkera salama, ja arvet koko hänen\ntummassa muodossaan kuvastivat syvät, vaaleat vanansa entistä\nselvemmin. Mutta hänellä oli niin luja itsensä kieltämys, että hän\nvoi alla ääneti ja syöntää vihansa lautturi-sauvaansa, jonka hän\ntyönsi hietaan niin, että se oli katkeamaisillaan. -- Ja parasta se\nolikin; sillä yksikin varomaton sana olisi voinut riistää häneltä\nnykyisenkin toimensa; sillä hra Chachignot'illa on valtaa. Hän on\nkunnallisneuvosten jäsen.\n\n\n\n\nXV.\n\nSatu sortuneesta sotilaasta ja kolmesta korpista.\n\n\n[Tämä satu on kirjoitettu jo v. 1872 sen ilmoituksen johdosta\nranskalaisissa virallisissa lehdissä, että silloisen Berlinin,\nkolmenkeisarin-kokouksen tarkoitus oli perustaa pysyväinen\npuollustus- ja hyökkäysliitto. Kirj. muist.]\n\nOn tappelupäivän ilta. Luonto näyttää vieläkin olevan\nkauhistuksissaan noiden kahden sotajoukon yhteentörmäyksestä.\nTykkien polttava hengitys häälyy paksuina rusottavina savu-pilvinä\nmaisemain yli. Ilma on täynnä hyökyä, kuin meri myrskyn jälkeen. Se\ntuntuu vieläkin vapisevan ja hyllyvän päivän hirmuisten ryntäysten\nmukaan ja luminen maa, jonka talvilepo on häiritty, on ristin rastin\ntäynnä tykkivankkuri-pyöräin syviä vakoja ja kuoppia sekä peitettynä\nkammottavilla roukkioilla epätoivossa ja kuolemankielissä taistelevia\nihmisiä ja eläimiä.\n\nKamala viljelystyö! Lumi-vakoilun on sota kylvänyt surmanviljaansa.\nJo itse noiden harmaiden sotapukukauhtanoiden laskoksissa, rypyissä\nja kierroksissa on jotakin, joka ilmaisee kuolontaistelua. Käsivarret\npistäytyvät ylös täytetyistä haudoista ja jalat kankeina, tönkkinä,\npuoleksi maahan vajonneina.\n\nVaalein kasvoin päin lyijyn-sinervää taivasta makaa tuolla selällään\nnuori sotilas. Hänen kätensä ovat mustat ruudista ja hänen takkinsa\nläpitse ammuttu. Hän telmi kuumimmassa tulessa siellä, missä sota\ntulisimmin tuiski ja toverinsa luulivat hänen kuolleen, kuu näkivät\nhänen kaatuneen. Mutta kuitenkin elää hän ja huutaa apua kaikin\nvoimin, mitä hänellä enää on jälellä; vaan ainoastaan voivotushuudot\nja kuolonkoraukset vastaavat.\n\nVilusta ja tuskista tankistuen, uupuneena tuossa tulikuulain\nhumistessa ja tykkien salamoidessa sekä koko verisen näytelmän\nkaikissa vaihteluissa, ja ikäänkuin sen tyynen ja uuvuttavan\näänettömyyden voittamana, jonka hän tuntee maassa, missä hän makaa\npitkänään, tuntee hän kiusauksen jäädä välinpitämättömänä siihen --\ntulkoon sitten uni tai kuolema.\n\nSilloin huomaa hän yht'äkkiä tuon puoleksi sulettujen silmäinsä\nylitse kaareutuvan äärettömän näköpiirin reunalla kolme mustaa\npilkkua, jotka suurenevat sikäli, mikäli ne lähenevät. Ne näyttävät\nsiiviltä -- mustilta siiviltä, jotka liitävät avaruudessa.\n\nHeti pysähtyvät ne hänen päänsä kohdalle, ja hän näkee kolme korppia\nliikkumattomana ikäänkuin killuvan ylhäällä vaaleassa ilmassa\nsellaisella tyyneydellä ja vainokkaisuudella, joka on petoeläimelle\nniin omituinen, silloin kun se on keksinyt saaliin.\n\nTuossa vielä tulesta ja kuulista värisevässä ilmassa muistuttavat\nnuo suuret siivet tuskin nähtävine liikuntoineen kolmea liehuvaa\nsotaviiriä, joista jokainen on merkitty petolinnun kuvalla.\n\n\"Tähystävätköhän nuo minua?\" kysyy tuo kaatunut sotilas\nkauhistuksella itsekseen, ja koko hänen ruumiinsa värisee, kun hän\nnäkee noiden kolmen korpin laskeutuvan kiireesti alas ja asettautuvan\nmultakasalle lähelle häntä.\n\nNe ovat uhkeita lintuja, sanon minä, loistavia ja jalosukuisia!\nEi niin höyhentäkään puutu niiden juhlapuvuista. Ja kuitenkin\nelävät ne ihan tappelukenttäin keskessä -- elävätpä itse te'ossa\nainoastaan niissä ja niistä. Mutta samalla kunnioittavatkin ne\nniitä läsnäolollaan ainoastaan asianomaisessa etäisyydessä, kaukana\nyli-ilmoissa, ampumakannon ulkopuolella eivätkä milloinkaan laskeu\ntuosta loistavasta korkeudestaan, ennenkun rykmentit makaavat maassa,\nkuolleina ja haavoitettuina kolkossa yhdenvertaisuudessa.\n\nItse te'ossa näyttävät ne olevankin korppia omasta arvostaan. Ne\ntervehtelevät toisiaan ja keikkailevat toistensa edessä samalla, kun\nniiden kiverät kynnet jättävät syviä verijälkiä lumeen. Ja kun he\nvihdoinkin ovat täyttäneet kaikki sääntökohteliaisuuden vaatimukset,\nasettuvat ne vaakkumaan ja räksättämään kaikessa hiljaisuudessa\nkeskenään, jättämättä kuitenkaan tuota haavoitettua sotilasta\ntuokioksikaan silmistänsä.\n\n\"Arvoisimmat serkkuni\", lausuu yksi noista mustista linnuista, \"minä\nolen kutsunut teidät tänne tuon sortuneen sotilaan johdosta, joka\nmakaa tuossa edessämme. Hän oli uljas, erinomaisesta rohkeudesta\nhehkuva, pieni taistelu-urho, mutta häneltä puuttui tarpeellinen\njohtoperäisen ohjelman mukainen varovaisuus. Katsokaapa vaan hänen\nläpitse ammuttuja vaatteitaan ja ajatelkaa, minkä määrän latinkia on\nmaksanut saada hänen maistamaan maata... Korkea arvoiset serkkuni,\nhän on ylevä saalis ja jos te tahdotte, niinkuin minä, niin ja'amme\nme hänen keskenämme; mutta kuitenkin täytyy meidän viivytellä vähän,\nennenkuin lähestymme häntä; sillä vaikka hän nyt makaakin tuossa\nmurretuin asein, liikkumattomin käsin ja paljain päin, niin voisi\nhän kuitenkin olla vaarallinen, jos hän, vasten luuloamme, jälleen\nvirkoaisi...\"\n\nTuo, joka johtaa puhetta, on suurin noista kolmesta ja nuo molemmat\ntoiset -- vaikka sangen tarkoin kuunnellen hänen esityksiään --\npysyvät kuitenkin tarpeeksi loitolla hänen terävästä ja kiverästä\nnokastaan.\n\n\"Kuitenkin\", jatkaa hän, \"voimme me jo ennakolta sopia ja'osta. Minä\nnielaisen hänen sydämmensä. Se on lämmin ja ylevä sydän, joka voipi\nuudistaa minun omanikin.\"\n\nKuuletkos, nuori soturi, mitä he puhuvat!... Eikö todellakaan\nsydämmesi syki vilkkaammin?\n\nToinen korppi jatkaa: \"Minä otan hänen silmänsä. Tuollaisella väellä\ntapaa olla suuret, kirkkaat ja elokkaat silmät.\"\n\nPian! avaa silmäsi, nuori soturi, avaa silmäsi, jos niillä enää\nmitään näetkään!\n\nViimmeinen lisää: \"Minä mielin hänen kieltänsä; sillä tuossa rodussa\non se kuitenkin hienoin pala.\"\n\nMutta puhu toki, sinä makaava, karjaise heille kaikin voimisi, että\nhuolimatta kaikesta siitä verestä, jonka sinä olet menettänyt, on\nsinulla kuitenkin vielä kyllä...\n\nMutta näyttää siltä, kun olisi hän todellakin kuollut, ja kun\nnuo kolme korppia neuvottelunsa päätettyä kuullolla korvin ja\nsaaliinhimoisin nokin laskehtivat hänen ylitsensä, ei ilmaise hänen\nruumiinsa edes kauhistuksen väristystä.\n\nNuori soturi-raukka! Ne voivat tuontien jakaa sinun keskenään\nja riistää sinun jäännöksesi aina takkisi nappeihin asti; sillä\nsellaiset linnut ryöstävät kaikki, mikä vaan loistaa heidän\nsilmiinsä, vaikkapa _se_ viruisikin veressä.\n\nHiljaa lähenevät nuo kolme korppia ja rohkein niistä uskaltaa nokata\nhäntä sormeen.\n\nMutta nyt vihdoinkin herää haavoitetussa elämä ja hänen ruumiinsa\nläpitse säilähtää äkillinen kauhistuksen väristys.\n\n\"Hän ei ole kuollut!\" rääkkivät linnut pelästyksissään ja rientävät\nmultakasalleen takaisin.\n\nNo, ei! Hän ei olekaan kuollut, tuo nuori sortunut soturi! Katsokaa\nvaan, kuinka hän kohottaa päätänsä, samalla kun katkeruus luo hänen\nkalpeille kasvoilleen uudistuvan elon vivauksen! Hänen silmänsä\ntulistuvat, hänen sieramensa suurenevat. Hänestä tuntuu, kuin olisi\nilma melkoista keveämpi -- kuin voisi hän taas hengittää.\n\nValjuna pilkistää illan talvinen auringon-säde yli raasitun kentän,\nja kun hänen silmänsä seuraavat tuota kaihoa auringon laskua, joka\nkimaltaa hänelle kuvia toivehikkaan aamun koista, tuntee hän, miten\nlumi on sulanut hänen ojennetun kätensä alla, ja miten sen alta\npistäytyy ylös heikko oras, itävän siemenen pieni sirkkalehti.\n\nO, sinä elinvoiman ihme! Haavoitettu tuntee uudesta elpyneensä.\nTukeutuen molemmin käsin isänmaahansa, kokee hän nousta seisoalleen.\nPakoon valmiina vaanivat nuo kolme petolintua vielä häntä, ja kun ne\nnäkevät hänen puoli seisoallaan vielä vapisevin liikkein haparoivan\nhävinneitä aseitaan, niin lentävät ne pimenevän yön hämärässä yhdessä\ntiehensä. Siipien suhina ja nokkain naksutus kuuluu kyllä kauan\nilmasta, mutta _sortunut sotilas on noussut_!\n\n\n\n\n\n\nKERTOMUKSIA PARIISIN JA ETELÄ-EUROOPAN KANSAN-ELÄMÄSTÄ.\n\n\n\n\nI.\n\nNotario.\n\n\nYh -- tuollainen sumu!... mutisee tuo kunnon mies tullessaan kadulle.\nHätäisesti nostaa hän kauluksensa ylös, kiinnittää suuhisensa\nsuunsa eteen ja lähtee hyräellen, allapäin ja kädet takataskuihin\npistettyinä astumaan työhuonettaan kohden.\n\nSumua aika-tavalla -- se on toden totta. Kaduilla voipi sentään\njotenkuten; sillä suurissa kaupungeissa ei pysy sumu kauemmin\nkuin lumikaan. Katot silpoavat sen siekaleiksi, muuriseinät\nimevät sen itseensä; se tunkeutuu huoneisiin heti, kun ovia vaan\navataan sekä saa astimet niljakkaiksi ja käsipuut kosteiksi.\nVaunujen liikunto, jalkalaisten, joilla on niin kiire, ja jotka\novat niin köyhiä -- kaikki nämä repivät, murtavat ja hajoittavat\nsen. Se imeytyy konttoristien kuluneisiin ja ahtaisiin vaatteisiin\nsekä puotineitosten sadekappoihin, tunkeutuu heidän hienojen\nharso-huntujensa läpitse ja peittää kuin kalvo heidän suuret,\nvaksikankaalla verhotut lippaansa. Mutta siellä autioilla\nlaitureilla, silloilla, pitkin rannikoita, viralla ja ylhäällä Nôtre\nDame'n takana, missä nouseva aurinko luo valoaan, joka muistuttaa\nhämärästä yölampusta -- siellä seisoo se raskaana, läpipääsemättömänä\nja liikkumattomana pilvimuurina.\n\nMutta kylmästä ja sumusta huolimatta näkyy kysymyksessä oleva mies\nmenevän laiturilta laiturille tullakseen virkahuoneelleen. Hän olisi\nvoinut ottaa jonkun toisen tien, mutta virralla näyttää olevan joku\nsalaperäinen vetovoima häneen. Hänen huvinsa oli luovautua pitkin\nsillankäsipuita ja pitkin toimettomain käveliäin kyynnärpäiden\nkuluttamia laiturien-kaiteita. Tällä tunnilla ja tässä seudussa ovat\ntyhjäntoimittajat harvinaisia. Kuitenkin kohtaa silloin tällöin\njonkun vaimon, joka liinavaate-takka olallaan pysähtyy ja levähtää\nkaidepuuta vasten, tai jonkun muun raukan, joka kumarruksissaan\ntähystelee vettä synkin kasvoin. Silloin käännähtää mies ja tähystää\nuteliaasti heitä, ikäänkuin joku salainen ajatus hänessä asettaisi\nnuo ihmiset johonkin yhteyteen virran kanssa.\n\nSe ei ole tänä aamuna viehättävä, tuo virta. Sumu, joka nousee veden\nviristä, näyttää painavan sitä. Nuo jylhät katot epätasaisine ja\nnojautuvine savupiippuineen, jotka kuvastelevat ja ristiävät toisiaan\nkeskellä virran juopaa, näyttävät jonkinlaiselta kamalalta tehtaalta,\njonka tarkoituksena on varustaa Pariisi Seinen syvyydestä -- usvalla.\nMutta kysymyksessä oleva mies ei näytä pitävänkään kaikkea tuota\nniinkään sulottomana. Kosteus tunkeuu häneen kaikilta tahoilta,\nhänessä ei ole ainoaakaan kuivaa lankaa, mutta kuitenkin käy hän\nvihellellen edelleen ja myhäilee tyytyväisenä turpaimensa suojassa.\n\nMutta hänellä on ollutkin hyvää aikaa tutustua Seinen sumuihin. Ja\nsitä paitsi tietää hän, että, perille päästyään, odottaa häntä pehmeä\nnahkakertainen jalkasäkki, hehkuva nuotio humisevassa pesässä sekä\npieni paistinpannu, jossa hän joka aamu valmistaa eineensä. Nämä\novat pikkuvirkamiehen nautinnoita elämästä -- vankeushuveja moisia,\njoita arvostella ei ole tilaisuudessa kutkaan muut, kuin sellaiset\nolentoraukat, joiden koko elämä voi mahtua pähkinän kuoreen.\n\n\"Minä en saa unohtaa ostaa itselleni omenoita\", sanoo hän tämän\ntästäkin itsekseen, viheltää sitten taas ja kiirehtää askeleitaan.\n\nLaituria -- aina vaan laituria; sitten silta. Viimein pysähtyy hän\nNôtre Dame'n takana. Tässä paikassa saarta on sumu sakeampi kuin\nmuualla. Se tulee tähän kolmelta taholta, upottaa korkeat tornit\npuoliksi ja pakkautuu mutkaan, missä silta tekee käänteen. Täällä\nseisahtaa miehemme; hän on paikalla.\n\nEpäselvästi näkyy muutamia synkkiä haamuja ihmisistä, jotka\nistua kyryttävät käytävillä ja näyttävät niin odottavilta; ja\nikäänkuin kävelypaikkain veräjillä ja ravintolain ovilla näkyvät\ntäälläkin hedelmäkaupusteliain vasut levittävän viehättävät rivinsä\nappelsiinia, kyrsiä ja omenoita.\n\nOi, mitä oivallisia omenoita! Kuinka raikkaina ja punertavina ne\nkimaltavat kastehelmien alta... Yks' toisensa perään katoaa näistä\nhänen taskuunsa hymyillessään kaupustajattarelle, joka istuu hytisten\njalat hiilipannulla; sitten avaa hän erään portin sumussa ja menee\nyli pienen pihan, jossa seisoo hevonen kärryaseissaan.\n\n\"Jotakin kai meille?\" kysyy hän ohitse mennessään.\n\n\"Niin niin, mutta se 'jotakin' on jotakin kuitenkin\", vastaa\nläpimärkä ajuri.\n\nJoutuisasti astuu hän silloin virkahuoneesensa.\n\nTäällä on lämmin, täällä saattaa voida kerrassaan hyvin. Jalkasäkki\non paikallaan. Pieni nojatuolinsa odottaa häntä valoisassa paikassa\naivan lähellä ikkunaa. Sumu, joka killuu, kuin varjostin, ruutuin\nedessä, tekee valon suloiseksi ja miellyttäväksi ja kirjalautikolla\nkekottavat suuret vehreäniskaiset kirjat säännöllisesti\npystytettyinä. Totta on, että tuskin voipi sattua iloisampaan,\nhauskempaan, ja paremmasti hoidettuun virkahuoneesen. Mutta\nmikä tuntuu niin kummalliselta, on tuo valuvan veden ääni, joka\nympäröitsee sen joka puolelta, kuin laivan kajuutan. Tuolla alhaalla\nloiskii Seine natisten siltapylväitä vasten ja särkee vaahtoisat\naaltonsa saaren nokkaan, jolle rantaroska kosottain kokoontuu. Ja\nsisällä itse huoneessa kuuluu ylt'ympäri suojaa taukoamaton solina,\n-- ääni sellainen, kuin täysinäisiä sankoja tyhjennettäisiin --\ntai taukoamatta kestävästä kurikkapesusta. En tiedä minkätähden --\nmutta tuntuu ainakin kuin läpi-jähmettyvänsä jo ainoastaan tuon\nveden-solinan paljaasta kuulemisesta. Tuntee kyllä, että se putoaa\nkovaan pohjaan, että se kimmahtaa kivipermantoon, marmori-paasiin,\njotka sitä vielä yhä enemmin jäähdyttävät.\n\nMitä alituista pesemistä mahtaa heillä olla puhdistettavana tuossa\neriskummaisessa huoneessa. Ja kun taas solina hetkittäin taukoaa,\nkuuluu sisempää taukoamaton tippuminen, tippa tipalta, kuten\nsuoja-ilmalla tai rankkasateella. Näyttää siis siltä, kun sumu,\npakkauduttuaan katoille ja seinille, sulaisi nyt pesänlämmössä ja\nirtautuisi pisaroina.\n\nMutta miehemme ei huoli siitä. Hän antautuu ihan kokonaan\nomenoihinsa, jotka alkavat nyt piipittää paistinpannussa ja\nlevittävät vienon karamelli-hajun, ja tämä kaunis sointu ehkäisee\nhänen kuulemasta tuota yksitoikkoista ääntä, tuota kamalaa veden\nnokkumista.\n\n\"Kaikki on järjestyksessä, herra notario!\" sanoo muuan käheä ääni\neräästä sisemmästä suojasta. Hän heittää silmäyksen omenoihinsa ja\nmenee kaipauksen huokauksella.\n\nMihin menee hän?\n\nTuosta silmänräpäykseksi avatusta ovesta tunkeutuu sisään kylmä\nilmaviima, joka levittää ruovokan ja suon vastakkaista hajua ja\nväilähtäen haamuttaa ikäänkuin aavemaailma kuluneita, köysille\nripustettuja resuja, mekkoja, paitoja ja karttuunavaatteita, jotka\nroikkuvat hijoistaan pitkinä ja -- nokkuvat, tippuvat.\n\nSe on tehty! Hän tulee takaisin. Hän asettaa pöydälle useita\nläpimärkiä esineitä ja kääntyy vilustuneena tulen luo lämmittämään\npunaisiksi kohmistuneita käsiään.\n\n\"Täytyy siis olla kerrassaan pää pyörällä, että -- sellaisessa\nilmassa...\" mutisee hän hytisten. -- \"Mikä heitä vaivaa?\"\n\nJa kun hän on tullut kyllin lämpimäksi ja sokeri alkaa muodostaa\nhelmiä omenan ympärillä, istahtuu hän einehtimään pöytiönsä kulmalla.\nSyödessään lyö hän yhden kirjoistaan auki ja selailee sitä nähtävällä\nmielihyvällä. Mutta sepä onkin hyvin hoidettu, tuo iso kirja! Rivit\nniin suorat, alkukirjoitukset sinisellä lakilla, kimallus kultajauhoa\nyli kaiken, imupaperi joka sivulla, kaikki todistaa ihmeteltävää\njärjestystä ja huolta.\n\nNäyttää siltä, kun raha-asiat kävisivät reimasti. Tuolla\nkunnon miehellä on sama tyytyväinen katsanto, kuin kassöörillä\ntarkastaissaan hyvin suoritettua kirjanpäätöstä.\n\nKun hän mielihyvissään kääntelee kirjan lehtiä, aukeaa sivusuojan\novi, sisääntunkevan väkijoukon astunta kuuluu; ne puhuvat, mutta\npuoli-ääneensä, niinkuin kirkossa.\n\n\"Oi! -- niin nuori!... niin kaunis!... voi raukkaa!\" Tungehditaan,\nkuiskaillaan.\n\nMutta mitä se häntä liikuttaa, jos toinen onkin nuori. Kun hän on\nsuorittanut omenansa, asettelee hän eteensä ne esineet, jotka hän\näsken toi sisään. Sormistin täynnä jauhetta; lompakko sisältävä yhden\nsous'in; pienet ruostuneet sakset, niin ruostuneet, että niitä ei\nmilloinkaan, ei enää koskaan voi käyttää; työntekiättären vastakirja\nyhteen-tahmistunein lehdin; rähjäinen, puoleksi kulunut kirje, josta\nvoipi lukea ainoastaan yksinäisiä sanoja: \"Lapsi... ei ollenkaan\nrahaa... maksupäivä...\"\n\nNotario nytkähyttää hartioitaan, ikäänkuin ajattelisi hän:\n\n\"Taas tuo vanha juttu.\"\n\nSitten ottaa hän kynän, puhaltaa huolellisesti pois leivänmuruset,\njotka ovat kirjalle pudonneet, liikahuttaa kätensä mukavampaan\nasentoon ja kirjoittaa sitten kauneimmalla ja selkeimmällä\nkäsialallaan nimen, joka oli vastakirjassa:\n\n_Féline Bameau. Hopeansilittäjätär, 17 vuotias_.\n\n\n\n\nII.\n\nApina.\n\n\nLauvantai, palkanmaksu-ilta; sunnuntai ja vapaus jo tulossa. Pitkin\nkoko esikaupunkia huuto, karjunta ja kapakka-ovien pauke. Tämän\ntyöläisparven seassa, joka tulvii käytävällä ja seuraa tuon suuren\nviertotien myödännettä, rientää myöskin kiireesti pieni varjomainen\nolento ihan vastakkaiseen suuntaan etukaupunkiin päin. Verhottuna\nhuiviin, joka on liian pieni, ja kuihtunein kasvoin, jotka esiytyvät\nhatusta, joka on liian suuri, näyttää hän aivan onnettomalta, hävyn\nrasittamalta ja perin rauhattomalta.\n\nMihin menee hän? Mitä etsii hän?\n\nHänen kiirehtivässä käynnissään, hänen tuijottelevassa katsannossaan,\njoka näytti tahtovan rientää e'espäin vielä kiireimmin, kuin hän\nitse, kuvastuu tuo tuskallinen ajatus: \"kunhan vaan ennätän aikanaan\npaikalle!\"... Hänen tiellään käännähtävät kaikki taaksepäin ja\nhymyilevät pilkkaellen. He tuntevat hänen kaikki nuo työläiset ja\nheittävät hänelle ohimennessään pilkkasanan hänen rumuudestaan.\n\"Ei, kas vaan! Apina!... Valentinin apina, joka kulkee miestänsä\nhaeskellen!\" Ja he ärsyttävät häntä: \"Khää... khää... löytyy, ei\nlöydy...\" Kuuntelematta näitä rientää lieputtaa hän väsyneenä ja\nläähättäin; sillä katu, joka käy ylöspäin aina rintavarustuksille\nasti, on raskas käydä.\n\nVihdoinkin on hän perillä. Se on kaikista loitoimmalla\netukaupungissa, eräässä viimeisten puistokatujen kulmassa. Suuri\ntehdas... Ollaan juuri sulkemaisillaan puotit. Kaasu, koneesta\npäästettynä, ryntää pitkin palokatua samallaisella tohinalla ja\nvinkunalla, kuin höyryveturi pidättäissään. Vähän savua tupruaa\nvielä noista korkeista torneista ja se lämmin ilma, joka häälyy\nnoiden ihmis-tyhjäin rakennusten ympäri, tuntuu juuri kuin olisi se\ntuon äsken lopetetun työn läähätys. Kaikki on sammutettu. Yks'ainoa\npieni valo loistaa enää alakerroksessa erään ristikon takaa: se on\nkassöörin lamppu. Juuri vaimon tullessa sammutettiin sekin. Siis,\nliian myöhään! Palkkainmaksu on päättynyt... Mitä hänen nyt on\ntehtävä? Mistä pitäisi hänen nyt etsimän miestään pelastaakseen hänen\nviikkopalkkansa ja estääkseen hänen juomasta?... Rahat olisivat niin\npolttavaan tarpeesen kotona! Lapsilla ei ole sukkia, ei kenkiä.\nLeipuri on maksamatta... Hän vaipuu alas suistokivelle ja tuijottaa\ntyhjään yöhön voimatta paikaltaan liikahtaa.\n\nEtukaupungin kapakat tulvivat valosta ja melusta. Kaikki elämä\nnoista äänettömistä tehtaista on vetäytynyt niihin. Likaisten\nikkunain läpitse, joihin pullo-rivit heijastavat valheelliset\nvärinsä, absintin myrkyllisen vehreän, liköörin ruusu-punan ja\nDanzigin-paloviinan kultaruskon, kuuluu rähinä, laulu ja lasien\nkilinä kau'as kadulle, sekaantuen työstä vielä mustien käsien\nkauppapöydälle heittämäin rahojen kilinään --.\n\nKyynärpäät puutuvat pöytää vasten väsymyksen tylsyttävästä painosta,\nja epäterveellisessä kapakkalämmössä unhottavat kaikki nuo raukat,\nettei kotona vilusta värisevillä vaimoilla ja lapsilla ole puita,\neikä...\n\nNäiden matalain ikkunain edessä, jotka ovat ainoat valoa kimaltavat\npilkut koko tällä autiolla kadulla, horjuskelee pieni varjo sinne\ntänne... Etsi, etsi, kurja apina-raukka!... Hän käy kapakalta\nkapakalle, kumartuu ikkunaa vastaan, pyhkeää huivillaan jonkun\nruudun kulman, tuijottaa sisään, poistuu uudestaan ja käy edelleen,\naina yhtä levottomana, yhtä kuumeentapaisena... Yht'äkkiä värähtää\nhän, hän keksii etsikkonsa... Hänen Valentininsa on siellä, ihan\nhänen edessään. Ja oikein aika pohattana, sanon minä! Sorea\nvartaloisena valkoisessa mekossaan, pöyhkeä kähärästä tukastaan\nja uhkeasta työmies-ryhdistään, seisoo hän möhisevän parven\nkeskellä. Hänen ympärilleen keräydytään, häntä kuunnellaan... Hän\npuhuu niin hyvin ja sitäpaitsi juuri hän maksaa koko kemut...\nSillä välin seisoo apina-raukka tuolla ulkona ja värisee, kasvot\npainettuna ikkunaruutuun, johon hänenkin juopponsa, pulloilla ja\nlaseilla täytetystä sekä hauskoilla naamoilla ympäröidystä pöydästä\nkaasuvalossa kuvastuu.\n\nVaipuneena näihin päättymättömiin kapakkakeskusteluihin, jotka\nuudistetaan joka maljalle ja ovat älylle melkein yhtä vaaralliset\nkuin tuo väärennetty viinikin, ei mies huomaa tuota pientä vaaleaa,\nkuihtunutta muotoa, joka tekee hänelle vihjauksia ruudun takana, eikä\nnoita epätoivoisia silmiä, jotka etsivät hänen... Hän puolestaan ei\nuskalla käydä sisään. Tulla ja etsiä hänen täältä toveriensa joukosta\nolisi häväistys miehelle... \"Jospahan olisin kaunis, niin voisihan se\nkäydä joten kuten, mutta niin ruma kuin olen!...\"\n\nJa kuitenkin kuinka kaunis ja miellyttävä hän oli, kun he noin\nkymmenkunta vuotta sitten tekivät tuttavuutta. Joka aamu, kun hän\nmeni töilleen, kohtasi hän hänen matkalla omille toimilleen, köyhänä\nja nöyränä; kielaana, kuin kaikki tässä kummallisessa Pariisissa,\njossa myydään kukkia ja nauhoja pimeimmissäkin porttikäytävissä. He\nrakastuivat toisiinsa, kun heidän silmäyksensä ensikerran sattuivat\nyhteen; mutta kun heillä ei ollut mitään varoja, täytyi heidän\nodottaa kovin kauan, ennenkun voivat yhdistyä.\n\nViimmein lahjoitti pojan äiti patjan sängystään ja tytön äiti samoin\ntoisen; ja kun tyttö oli kaikille tovereilleen sangen rakas, niin\ntoimittivat he hänelle pienen keräyksen, ja niin oli heidän pieni\nkotinsa valmis.\n\nMuutamalta ystävältä lainatussa morsiuspuvussa ja eräältä\nhius-kihertäjältä vuokratussa hunnussa kävi hän sulhasensa kanssa\njalkaisin vihille. Kirkossa täytyi heidän odottaa, kunnes eräs\nparaillaan kestävä kuolinmessu päättyi, kaupungin-hallituksessa\ntaas, kunnes rikkaammat parikunnat olivat ensiksi saaneet asiansa\nsuoritetuiksi... Kun kaikki oli tehty, vei hän hänen etukaupungin\nulkokulmalle pieneen puolityhjään, hauskuuttomaan suojaan erään\npitkän solan perällä, jota kahden puolen reunusti rivi muita\nlikaisia kammioita, joista kuului meteli ja tora. Jo tämä taisi\nherättää inhoa uuteen kotiin! Eikä heidän onnensa kestänytkään\nkau'an. Eläen juomarien seurassa rupesi Valentiinikin juomaan. Nuori\nvaimo näki toisten vaimojen itkevän ja kadotti heti rohkeutensa.\nKun miehensä oli kapakassa, vietti hän kaiken aikansa naapurien\nluona veltostuneena ja alakuloisena loppumattomilla valitusvirsillä\ntuudittain sylissään olevaa lastaan. Näin käyden tuli hän vihdoin\nniin rumaksi ja sai yöpajoista tuon inhottavan haukkumisen: apina.\n\nAlinomaan horjuu tuo pieni varjo edestakaisin ikkunain edessä. Hän\nastuskelee hitaasti pitkin likaista käytävää ja yskii kovaa, kuivaa\nyskää; sillä ilta on sateinen ja kylmä... Kuinka kauan täytyy hänen\nvielä odottaa? Kolme neljä kertaa on hän jo tarttunut avaimeen, mutta\naina uskaltamatta avata.\n\nMutta muisto kotona olevista nälkäisistä lapsista rohkaisee\nhänen viimein. Hän astuu sisään... mutta tuskin on hän päässyt\nyli kynnyksen, kun jo myrskyävä ivanauru remahtaa vastaansa:\n\"Valentin -- apinasi tulee!\" Ja ruma hän todella olikin, seisoen\ntuossa ympärilleen tipahtelevissa rääsyissään, kaiken odotuksen ja\nväsymyksen kalpeus poskillaan.\n\n\"Valentin, katso apinaa!\" Vapisten ja neuvotonna seisoo onneton\nvaimoparka tuossa liikahtamatta, \"Mitä! Hän on uskaltanut tulla\naina tänne asti ja häiritsemään häntä -- masentamaan häntä hänen\ntoveriensa nähden... mutta odotas, saapipa hän nähdä...\" Ja hirmuisin\nnyrkein ryntää Valentin häntä vastaan. Ivatulvan rähistäessä\npelastaa onneton itsensä paolla. Mies seuraa ovesta perässä, hyppää\nmuutamia harppauksia ja saavuttaa hänen kadun-kulmassa... Synkkä yö\nylt'ympärinsä... ei ketään ohitsekulkevaa... apina kurja!\n\nMutta ei! Loitolla tovereistaan ei pariisilainen työläinen ole paha.\nYksinään, silmä silmää vastaan hänen kanssansa, seisoo Valentin\ntäällä heikkona, nöyränä, melkeinpä katuvaisena. Nyt käyvät he\nkäsikädessä edelleen ja heidän poistuessaan kuuluu vaimon ääni\nsynkässä yössä katkerana, valittavana ja kyyneleistä käheänä...\nApinan vuoro on siis tullut.\n\n\n\n\nIII.\n\nTutkinto-oikeuden esikossa.\n\n\nEn tiedä onko se tottumattomuudesta, vai minkä tähden en minä\nmilloinkaan ole voinut astua Oikeuspalatsiin tuntematta erityistä\nvastenmielisyyttä, jotakin selittämätöntä sydämentuskaa. Nuo\nristikot, nuo suuret rakennukset, nuo kivi-astimet, jotka ovat niin\nleveät, että jokainen, joka niitä astuu, tuntee itsensä hylätyksi\nainoastaan oman ahdistuksensa syleilyyn; rakennuksen muinaisuus,\nkellon lyönnin surullinen sointu, ikkuna-aukkojen korkeus ja syvyys\nsekä vielä virran sumu ja kosteus, joka imeytyy noihin veden reunasta\nkohoaviin muureihin. Kaikki tämä johdattaa mieleen jonkinlaisen\nvankeuden esima'un. Saleissa saadaan samallainen tunne-vaikutus ja\nvielä vahvistettuna niiden esineiden omituisuuksilla, joita silmä\nnäissä kohtaa: nuo pitkät mustat vaatteukset, jotka jo itsessään\nmuodostavat juhlallisia ja syyttäviä muotoja, nuo asiakirjat, nuo\nijankaikkiset paperit, joita on kosottain kaikkialla, pöydillä,\nkaapeissa ja asianomaisten kainaloissa hirveät, uhkuvat pinkat.\n\nÄänettöminä ja salaperäisinä kojottavat täällä suuret viheriäiset\novet, jotka avattaissa päästävät ulos joko ankarasti tai\nitkunhellästi lausutuita katkonaisia sanoja ja vilahuttavat haihtuvia\nhaamahduksia pitkistä penkeistä, kokonaisista mustista lakkiriveistä\nsekä siellä täällä kumartuneista suurista kristuskuvista. Kiväärin\nperät kolisevat kivipermantoon; holvit vapisevat sisään ja ulos\nvyöryvien vaunujen kamalasta jyrinästä. -- Kaikki nämä epäsoinnut\nyhdistyvät ja muodostavat ikäänkuin läähätyksen, jonkullaisen\nhengitystavan tuolle työskentelevälle oikeuskoneelle. Ja kun tämän\nhirveän koneen kuulee käyvän, niin tuntee ikäänkuin jonkullaisen\nkutistumisen eli pienentymisen halun pelosta joutuvansa, vaikkapa\nvaan yhdestä ainoasta hiuksestakin, kiinni sen kamalaan konehistoon;\nsillä tietty on, kuinka jämäkkä, kuinka tahriva ja kuinka\nvastenmielinen se on päästämään saalistansa.\n\nKaikki tämä kuvasteli mielessäni, kun minä muuanna aamuna menin\netsimään erästä tutkintotuomaria, jolle minä tahdoin puollustaa\nmuutamaa köyhää poloista. Todistus-sali, jossa minä odotin, oli\nkansaa täynnä. Täällä näkyi vartioita, kirjureita lasi-seinän\ntakana toimessaan kirjoitellen asiapapereitaan, haastetuita\nhenkilöitä, jotka jo ennakolta kuiskivat, mitä he aikovat todistaa,\nnaisia kansasta, yhtä tunteikkaita kuin osanottavaisiakin, jotka\njuttelivat vartioille koko elämäkertansa päästäksensä vihdoin\nsiihenkin asiaan, mikä heidät oli oikeuteen saattanut. Lähellä minua\njohdatti avonainen ovi tutkintosalin esikko-käytävään -- synkkä\nkäytävä, joka vei -- ken ties mihin! -- ehkäpä aina mestauspölkylle,\nja josta epäluulonalaiset tulevat ulos syytettyinä. Muutamat\nniistä onnettomista, jotka sinne tuotiin vartio-astimia, istua\nhuojuttelivat jo raheilla odottaessaan sisään huutoa oikeuteen, --\nja tässä \"Bagnon'in\" etusalissa kuulin minä erään rakkaus-haastelon,\noikein etukaupunkilaisen luontoisrunoelman, yhtä kiihkeän, mutta\nkiinnittävämmän, kuin ne, joita näyttämöä varten runoillaan. Niin,\ntässä hämärässä tyyssijassa, johon niin monenlaiset rikolliset ovat\nsekä muistoistaan ja pelostaan, että varovaisuudestaan, toivoistaan\nja raivostaan puhaltaneet jotakin, olen minä nähnyt kahden olennon\nrakastavan toistansa ja hymyilevän toisilleen; ja vaikka tämä rakkaus\noli niin yksinkertainen, tämä hymyily niin kuihtunut, täytyi tuon\nvanhan käytävän varmaankin kummastua tästä yhtä paljon, kuin joku\nPariisin pimeä ja likainen soppikatu kummastelisi, jos kuulisi\ntunturikyyhkyisen kuhertelevan komeroissaan.\n\nHervottomassa, melkein tunnottomassa asennossa istui muuan\nnuori tyttö erään rahin kulmalla, hiljaisena ja tyynenä, kuin\ntyöläinen, joka odottaa palkkaansa. Hän oli tuossa surullisessa\nSaint-Lazare-puvussa tervein ulkomuodoin ja levollisin mielin, joka\nvankeudessakin oli kaikista hänen elämänsä kokemuksista ollut paras.\nVartia, joka pysyi hänen vieressään, näytti suosivan häntä, ja he\nhaastelivat sekä nauroivat keskenään häädetyllä äänellä. Käytävän\ntoisessa päässä ihan pimennossa istui tämän Chloe'n sydämen-rakkain.\nTyttö ei nähnyt häntä alussa, mutta kun hauen silmänsä tottuivat\nhämärään, huomasi hän hänen ja huudahti hämmästyksestä säpsähtäen:\n\"Ei! Ka'! Se on Pignou - Hè Pignou!...\"\n\nVartia ehkäisi häntä. Se on nimen-omaan säädetty, ett'ei saa antaa\nsyytettyjen haastella keskenään.\n\n\"Oi, rakkaani, minä pyydän, ainoastaan yhden sanan!\" lausui hän ja\nkumartui pitkälle käytävään.\n\nMutta vartia pysyi taipumattomana: \"Ei... ei, se ei käy laatuun...\nMutta jos teillä on jotakin sanottavaa hänelle, niin sanokaa minulle,\nkyllä minä esitän sen hänelle.\" Nyt syntyi vartian välityksellä pieni\nkeskustelu tytön ja hänen Pignou'nsa kesken.\n\nHuomattavalla liikutuksella, mutta huolimatta ympäristöstään, alkoi\nhän:\n\n\"Sanokaa, sanokaa oikein, että minä en milloinkaan ole rakastanut\nketään toista niin, kuin häntä, ja etten minä vastakaan koko\nelämässäni rakasta ketään muuta!\"\n\nVartia astui pari askelta käytävässä ja otti tuon aivan erinomaisen\nsuuren hyväntahtoisuutensa vastapainoksi kaksinkertaista arvokkaamman\näänen, lausuen: \"Hän sanoo, että hän ei ole milloinkaan rakastanut\neikä vielä vastakaan rakasta ketään toista kuin teitä!\"\n\nMinä kuulin jonkullaista röhkimistä ja sekavaa änkyttämistä, joka\noli olevanaan Pignou'n vastaus; sitten palasi vartia juhlallisesti\ntakaisin penkilleen.\n\n\"-- -- Mi' mi' mitä hän sanoi?\" kysyi lapsi tuskallisesti, ja kun\nvastaus viipyi, uudisti hän kiihkeästi: \"Saas nähdä! mitä hän vastaa?\n-- Puhuiko hän kauniisti?\"\n\n\"Hän sanoi olevansa kovin onneton.\"\n\nHetken valloittamana sekä meluisaan ja puheliaaseen katu-elämään\ntottuneena tokaisi hän yhtäkkiä aivan ääneensä: \"Älä sure,\nystäväni... kirkkaat päivät tulevat taas!\" ja tuossa vielä\nhentoisassa äänessä ilmautui melkein äitillisen hellyyden\nvaikutus. Tässä tunnettiin kansan nainen, hänen huolensa ja hänen\nkärsivällisyytensä, kuin potkitun koiran.\n\nKäytävän perältä vastasi Pignou'n viinankäheä, soinnuton ja ikäänkuin\npaahtunut ääni: \"Lorua! Iloiset päivät!... Minä saan varmaankin minun\nviisi vuotta, minä...\" Se herra tunsi asiansa.\n\nVartiat huusivat; \"Vait'... Ääneti!\" mutta se oli myöhäistä.\n\nEräs ovi aukesi ja itse tuomari esiytyi kynnykselle.\n\nTavallinen samettinuti, harmahtava poskiparta, ohuet kovat\nhuulet, katsanto tutkiva, epäilevä, ei aivan syvällinen -- oikein\ntutkintotuomarin perikuva, sellainen, joka aina luulee näkevänsä\nrikollisen silmäinsä edessä, samoin kuin eräät hulluinhuonelääkärit,\njotka näkevät hupsuja kaikkialla. Kysymyksessä olevalla herralla oli\nsitäpaitsi aivan erityinen tapansa katsoa toista niin polttavasti,\nniin solvaavasti, että siinä tunsi itsensä rikolliseksi, vaikk'ei\nollut mitään pahaa tehnytkään. Yhdellä ainoalla silmäyksellä\nsäikäytti hän koko käytävän.\n\n\"Mitä tämä rähinä merkitsee?... Tehkää tehtävänne!\" mörähti hän\nvartioille ja tempasi oven kiinni.\n\nPunehtuen ja suutuksissaan katseli vartia, joka oli muistutukseen\nsyyllinen, ympärilleen etsien jotakin, johon voisi vihansa iskeä.\nMutta tyttö ei virkkanut sanaakaan ja Pignou istui liikahtamatta;\nvaan het' kun hän huomasi minun seisovan salin ovella, värnähti hän\nkäsivarteeni, heilahutti minun ympärinsä ja ärähti: \"P--rujako te\ntäällä seisotte töllistelemässä?\"\n\nSe oli pääsy-maksu, jonka sain suorittaa siitä, että olin kuullut\ntuon pienen etukaupunki-näytelmän.\n\n\n\n\nIV.\n\nValokuvaaja.\n\n\nKun he näyttivät olevan vähävaraista väkeä ja heidän talouskalustonsa\nmahtui yhteen käsikärryyn, niin oli isäntä vaatinut vuokran jo\netukäteen, vuokran, joka, jos se olisi laskettu sen kosteusmäärän\nmukaan, joka ilmaiseksi seurasi asuntoa, niin olisi se ollut melkeä.\nSe huone, johon he muuttivat, oli nimittäin aivan uusi ja sijaitsi\neräällä tuollaisella suurella puistokadulla, joiden varsilla\nhuoneriviä katkaisee tämän tästäkin kaikenlaisilla ilmoituksilla\nja osoituksilla täytetty laipio. Öljymaalin haju noissa kolmessa\nvaloisassa suojassa, joihin viisi-astimiset portaat veivät,\nteki seinäin alastomuuden yhä tuntuvammaksi. Täällä oli ensiksi\nmelonipenkistä muistuttava valokuvaustoimisto lasiseinineen ja\nsaksalaiskamiini-uunineen, joka oli yhtä kylmä kuin mustakin, kun ei\nuskalleta sytyttää pientä jo ladottua kivihiilinuotiota, ennenkuin\nkuvauttajia tulee. Ympäri seiniä rippuu perheen valokuvia, isä,\näiti ja kolme lasta, istuvina, seisovina, yksinään ja yhdistettyinä\nsekä kaikissa mahdollisissa asennoissa ja suuruuksissa; lisäksi\nvielä muutamia muistomerkillisiä esineitä sekä pari maisemataulua,\nkaikki suurimmaksi osaksi viertyneitä ja vaalenneita. Kaikki näinä\nolivat jäännöksiä siltä ajalta, jolloin he olivat varakkaita ja isä\nteki valokuvia vaan huvikseen. Mutta nyt, kun heidän hyvinvointinsa\non kukistunut eikä muutakaan ammattia tarjoudu, kokee hän luoda\ntulevaisuutensa valokuvaajana.\n\nKuvauslaitos, jota lapset ympäröivät pelolla ja kummastuksella, on\nsaanut kunnia-sijan keskellä toimistoa ja näyttää uusine kiiltävine\nvaskiheloineen ja suurine mykevine lasineen vetäneen puoleensa\nkaiken, mikä tässä pienessä asunnossa on loistoa ja komeutta. Koko\nmuu talouskalusto on vanha, kulunut, ränstynyt ja päälliseksi vielä\nperäti vähäinen! Äitillä on viertynyt musta silkkihame ja kappale\nharsoa päässään, siis puku saman tapainen, jollaista naiskassöörit\nkäyttävät puoteissa, joissa käy vähän ostajia. Mutta isä, se on\njotakin toista, se! Hänen on täytynyt hankkia itselleen kauniin\ntaiteilia-nupan ja samettitakin tehdäkseen kuvauttajiinsa paremman\nvaikutuksen; ja tässä sirossa asussaan näyttää hän korkein,\nkuutamovaalein ja mielikuvituksista loistavin otsin sekä sävyisin\nsilmin aivan yhtä uudenuutukaiselta, kuin hänen kuvauslaitoksensakin.\nJa kuinka hän hopakoitsee tuo kunnon mies, kuinka syvästi hän\nantautuu asiaansa! Teidän pitäisi vaan kuulla hänen varoittavan\nlapsiaan: \"Älkää millään muotoa menkö pimeään kamariin!\"... Pimeä\nkamari! Voisipa melkein luulla puhuttavan pythialaisen noita-akan\nluolasta... Sisällisesti on tuo alkava valokuvaaja-raukka\nkuitenkin kovin levoton. Kun hän oli maksanut vuokransa sekä puut\nja kivihiilet, niin ei ollut perheen kassassa enää penniäkään\njälellä. Ja otaksukaammepa nyt, ett'ei yksi ainoakaan kuvauttaja\nastuisi ylös noita viisikkoportaita, että lasikaappi tuolla\nalhaalla porttipielessä ei houkuttelisi ainoatakaan ohitsekäyvää\nsisään -- niin mitä söisivät pienokaiset illallisekseen... Mutta!\nHerra valmistaa uhrin! -- Muutto on suoritettu. Ei ole enää mitään\njärjestämistä, ei pyyhkimistä ei kirkastamista. Kaikki riippuu nyt\nvaan ohitsekulkioista.\n\nMinuutit kuluvat tuskallisessa odotuksessa. Isä, äiti ja pienokaiset\nseisovat kaikki ulkona parvekkeella vaanimassa. Sepä olisi hirveän\nkummallista, jos niin monen ohitse kulkiaan joukossa ei olisi\nainoatakaan kuvauttajaa... Mutta ei! Joukko toisensa perästä tulee\nja menee käytävällä. Kukaan ei pysähdy... No, vait'! Tuolla tulee\nmuuan herra ja lähestyy kaappia. Hän silmäilee kuvia toista toisensa\nperään; hän näyttää tyytyväiseltä -- hän tulee varmaankin ylös.\nIhastuksissaan pyytävät lapset jo virittää pesän. \"Odottakaa vielä\nvähän\", vastaa äiti varovaisesti. Ja kuinka viisaasti hän tekikään!\nHerra jatkaa matkaansa katuteikkarin täydellä huolettomuudella.\nKello lyö yksi, lyö kaksi. Päivä himmenee. Suuria pilviä keräytyy\ntaivaalle. Mutta täällä näin ylhällä voisi vielä kyllä ottaa\noivallisia näytekuvia. Mutta mitä siitä, kun ainoatakaan tilaajaa\nei kumminkaan tule. Joka silmänräpäys luullaan kuuluvan tai näkyvän\njotakin miellyttävää: joku ohitsekulkia pysähtyy, mutta vaan\nminuutiksi -- jotkut askeleet kuuluvat ovella, mutta rientävät heti\nmatkaansa. Kerta kuitenkin soitetaan ovikelloa todella. Mutta tulia\nkysyy vaan erästä toista vuokra-asukasta. Kasvot alkavat surustua ja\nsilmät kostua.\n\n\"Mutta nyt ei ole ikipäivinään oikein asiat...\" virkahtaa viimein\nisä. \"Varmaankin on koko lasikaappimme varastettu pois... käykääpäs\nalhaalla katsomassa, lapseni!\" Muutaman minuutin kuluttua tulevat\nlapset ylös aivan hämillään. Lasikaappi on kyllä eheänä paikallaan;\nmutta se voisi aivan yhtä hyvästi olla poissakin; kun ei kumminkaan\nyksikään ihminen piittaa siitä.\n\nSitäpaitsi... kas kuinka sataa! Niin todella. Sadepisarat rapistavat\nlasiseinää ärsyttävällä äänellä. Puistikko kihisee sateenvarjoista\nmustana. Käydään sisään ja suletaan lasiovi. Lapsia viluttaa,\nmutta ei uskalleta sytyttää kamiinassa viimeistä nuotiota. Yleinen\nhämmästys. Isä kävelee edestakaisin kovasti puserretuin nyrkein.\nÄiti on mennyt toiseen suojaan salatakseen itkuaan... Mutta\npienokaisista muuan, joka eräässä sadekuuron välissä on pistäynyt\nulos parvekkeelle, koputtaa yhtäkkiä iloisesti ruutuun huudahtaen:\n\"Isä! isä! tuolla alhaalla seisoo joku tarkastellen lasikaappia.\"\n\nLapsi on nähnyt oikein. Toden totta seisookin siellä muuan\nylevännäköinen vallasnainen. Hän tarkastelee mallikuvia tuokion,\narvelee, katsahtaa ylöspäin... Oi, Jospa kaikki ne silmäparit,\njotka tuolta ylhäältä tuijottavat häneen, olisivat hiemankin\nmagneetivoimaisia, kuinka törmäisikään nainen ylös portaita heihin\nneljään!...\n\nViimein tekee hän päätöksensä. Hän käy sisään, nousee ylös ja\nkoputtaa ovelle. Joutuun tulitikku sytykkeihin ja lapset sisimpään\nkammioon. Ja kun isä asettaa nuppaansa, rientää äiti ovelle ja\navaa sen liikutettuna ja hymyillen vanhan silkkihameensa hänen\nmonikertaisista nyykkäyksistään ujosti kohistessa.\n\n\"Niin, rouvaseni, niin, se on täällä, aivan oikein.\" Tulokasta\nhemmoitellaan ja hän asetetaan kuvan-ottoasentoon. Hän on eräs\nnainen, \"etelästä\", hieman kielekäs, mutta sangen kohtelias eikä\nollenkaan ujo sivukuvastaan. Ensimäinen näytekuva onnistuu huonosti.\nNo sama! Otetaan uusi. Sehän on pieni asia.\n\nMuuttumattoman tyynellä mielellä asettaa \"nainen etelästä\"\nkyynärpäänsä takaisin pöydälle ja leukansa kämmenelleen. Kun\nvalokuvaaja huolellisesti järjestelee hänen hameensa laskoksia ja\nhattunsa nauhoja kuuluu puoleksi hillittyjä naurun-tyrskäyksiä\nlasiovelta. Lapset ovat ryntänneet katsomaan, miten isä pistää\npäänsä kuvauslaitoksen viheriäisen verhon alle, seisoen siinä\nliikkumattomana yksin ainoin suurin loistavin silmin, niinkuin\npeto Ilmestyskirjassa. Kun he tulevat suuriksi, rupeavat hekin\nvalokuvaajiksi kaikki!\n\nViimeinkin onnistunut näytekuva, jonka valmistaja esiyttää tilaajalle\nriemuiten ja hiestä valuen. Nainen tuntee selvästi tummat kasvonsa\ntuolla valkoisella pohjalla, tilaa tusinan, maksaa etukäteen ja\npoistuu vallan tyytyväisenä...\n\nHän on mennyt, ovi on sulettu. Eläköön ilo! Lapset vapautetaan ja he\nhyppelevät voitonhyppyä kuvauslaitoksen ympärillä. Isä ensimäisestä\ntilauksestaan aivan liikutettuna, pyhkeää majestetillisesti otsaansa;\näiti, joka huomaa ajan rientävän, kiiruhtaa ulos hankkimaan ruokaa\n-- sangen hieno pikku-päivällinen tämän ensimäisen päivän kunniaksi\nuudessa kodissa -- ja sitten, sillä järjestys täytyy olla kaikissa;\nsuuren vehriäniskaisen päiväkirjan, johon kauniilla käsialalla\nkirjoitetaan tämän ensimäisen tilauksen päivä, \"eteläisnaisen\" nimi\nsekä saatu tulos: 12 frankkia!\n\nTotuuden kunniaksi täytyy tunnustaa, että -- kiitos olkoon piirakalle\nhöysteineen, joka oli koko \"muuttajais-puuro\", ja kiitos olkoon\npienelle poltin-aine-varastolle, sokerille ja kynttilöille --\nmenot olivat täsmälleen yhtä suuret kuin tulotkin. Mutta sehän on\nkaikessa kokonaisuudessaan vaan pieni asia. Kun tänään ensimäisenä\nja vielä pääasialliseksi sateisena päivänä, on saatu 12 frankkia,\nniin mitä sitten huomenna saadaankaan. Ilta solui tulevaisuuden\nohjelmia laadittaissa kuin unelma. Ja te ette voi milloinkaan uskoa,\nmitkä poutapilviin ulottuvat ilmalinnat voivat mahtua pieneen\nkolmisuojaiseen asuntoon viisi tikkamittaa ylempänä katua!...\n\nSeuraavana päivänä maanmainio sää, mutta ei yhtään tilaajaa. Ei\nainoatakaan kuvauttajaa koko pitkänä päivänä. Mutta mitäs sekään\njuuri merkitsee! Se kuuluu asiaan. Sitä paitsi on piirakasta vielä\nvähän jälellä ja lasten ei tarvitse mennä levolle tyhjin vatsoin.\n\nSen jälkeisenäkään päivänä ei ketään. Vartioiminen parvekkeella\nkestää taukoamatta, mutta turhaan. \"Nainen etelästä\" noutaa tusinansa\n-- ja siinä kaikki.\n\nSinä iltana täytyi luopua yhdestä patjasta voidaksensa hankkia\nleipää... Näin kului kaksi päivää. Nyt on hätä korkeimmallaan.\nKova-onninen valokuvaaja on myynyt samettinutinsa ja takkinsa;\nhänellä ei ole muuta keinoa, kuin myydä kuvauslaitoksensa ja hankkia\njossakin puotipalvelian paikan. Äiti on lohduton. Lapset ovat\nalakuloisia eivätkä enää voi mennä edes parvekkeelle \"vakoilemaan\".\n\nMutta sitten eräänä lauvantaina, jolloin vähimmin odotetaan,\nnelistetään kelloa. Sieltä tulee hääväkeä, koko hääväki on astunut\nviisi tikkamittaa ylös tilaamaan valokuvia. Sulhanen, morsian,\ntellatytöt, tellapojat, kaikki kelpo-väkeä, joilla nyt ensimäisen\nkerran elämässään on valkoiset sormikkaat käsissään, ja jotka nyt\ntahtovat ikuisuttaa tämän hetken.\n\nSinä päivänä on saatu 36 frankkia. Seuraavana päivänä toistavertaa\nenempi... Voitto on saatu! Valokuvaaja on tullut tunnetuksi... Ja\nsiten on yksi pienen parisilais-maailman tuhansista pikku-näytelmistä\nloppunut.\n\n\n\n\nV.\n\nNaapurini umpikadussa.\n\n\nMuutamia vuosia sitten asuin minä eräässä huvilassa Champs\nElysée'ssä, \"Douze Maisons\"-nimisessä umpikadussa. Kuvitelkaapas\nmielissänne sellainen piilokas etukaupungin soppi supistettuna noiden\nsuurten puistokatujen väliin, jotka näyttävät niin jäykiltä, niin\nyleviltä, niin ylimysvaltaisilta, ikäänkuin niillä ei saisi liikkua\nmuuten kuin vaunuissa. Minä en tiedä, mikä talonomistajaoikku,\nvanhuudenaate tai itaruudenjuoni säilytti juuri uhkeimman\nkaupungin-osan sydämessä noita säännöttömiä taloja, noita pieniä\nhomehtuvia puutarhakaistaleita, noita mataloita viistoisia huoneita\nulkopuolisine astimine, koristavine puuparvekkeine täynnä riippuvia\nnuoria, kaniinihäkkejä, laihoja kissoja ja kesytettyjä korppeja.\nTäällä oli huoneistoja, joissa asui työläisperheitä, ihmisiä, jotka\nelivät pienillä koroillaan, sekä taiteilioita -- sellaisia, joita\ntapaa kaikkialla, missä vaan puu kasvaa --; sen lisäksi muutamia\nhuonokuntoisia, ikäänkuin sukupolvisen lian, ja kurjuuden tahraamilla\nhuonekaluilla sisustettuja huoneita. Ylt'ympäriinsä oli loistoa ja\nelua Champs Elysée'stä, taukoamaton vaunujen jyrinä, loistavien\najokalujen ramnia ja komean hevos-nelistämisen kopina, raskaasti\nsulkeutuvien porttien pauke, kaleesien keveäin pyöräin kumina\nkorkeissa porttiholveissa -- kaikki tämä sekoitettuna Mabillé'stä\nkuuluvilla piano- ja violi-säveleillä. Näköpiiriä rajoitti suuri\nääretön ravintola, jonka nurkat olivat pyöreiksi nuivatut ja ikkunat\nverhotut valkoisilla silkki-varjostimilla, joiden välitse kimalsi\nkullatuilla haarakynttilän-jaloilla ja harvinaisilla kukkakasveilla\nympäröidyt peilit.\n\nTuo pimeä Doutze Maisons'in umpikatu, jota loitompana valaisi\nainoastaan yksi ainoa lyhty, oli ikään kuin vähäinen kuliisi tuossa\nsitä ympäröivässä kauniissa koriste-verhossa. Kaikki mikä muuten oli\nvähäarvoisempaa kokoutui tänne: nauhoitettuja kamaripalvelioita ja\nnälistyneitä ilvehtijöitä; koko joukko englantilaisia ratsastajia;\nhevosteaterin tallirenkiä; kaksi Hippodromen pientä posteljoonia\nponnyhevosineen ja ilmoituslistoineen; kaikenlaatuista epäiltävää\nväkeä; ja lopuksi koko ryhmä sokeita, jotka iltasin palasivat\nkotiin kantaen linkkutuolejaan, säkkipeliään ja puukuppiaan. Minun\nsiellä asuessani oli yhden tällaisen sokean häät, joka juhlallisuus\ntuotti meille koko-öisen soittokone-konsertin -- laneetit, torvet,\nsakkipelit, posetiivit -- nämä kaikki yhdessä muodostivat tämän\nmelun, jossa selvästi sai nähdä pariisilaisten menon, itse kunkin\nomalla säveleellä.\n\nTavallisesti oli sopukka kuitenkin sangen hiljainen. Katuväki tuli\nkotiin vasta myöhään iltasin ja silloin -- väsyksissä. Ei kuulunut\nmitään rähinää muulloin kuin lauvantaisin, jolloin Arthur sai\npalkkansa.\n\nArthur oli minun naapurini. Ainoastaan matala ristikolla koroitettu\nmuuri eroitti minun huvilani siitä suojasta, jossa hän perheineen\nasui. Vaikka vasten tahtoani tuli elämämmekin jossakin määrässä\nyhteiseksi, ja joka lauvantai kuulin minä sanasta sanaan sen\nkamalan ja tositeossa pariisilaisen murhenäytelmän, jota tuossa\ntyöläiskodissa näyteltiin.\n\nSe alkoi aina yhdellä tavalla. Vaimo toimitti päivällistä, lapset\nleikittelivät hänen ympärillään; hän puheli heille hiljaa ja\nkiireellisesti. Kello löi seitsemän... kahdeksan... ketään ei tullut.\nMikäli aika solui, sikäli muuttui hänen äänensä sointu, joka kävi\nitkusta ja närkästyksestä vapisevaksi. Lasten tuli nälkä ja uni ja\nne rupesivat kitisemään. Mutta isää ei kuulunut vieläkään. Viimein\nsyötiin ilman isää. Sitten, kun vaimo oli nukuttanut kakarat ja\nruokkinut kanat, kävi hän ulos puuparvekkeelle, jossa minä kuulin\nhänen tukahuttavin nyyhkytyksin valittelevan:\n\n\"Oi, nuo heittiöt! nuo heittiöt!\"\n\nKotiin palautuvat naapurit näkivät hänen siellä ja surkuttelivat\nhäntä.\n\n\"Menkää maata, hyvä rouva Arthur! Tiedättehän kyllä, ettei hän nyt\ntule, koska tänään on palkanmaksu-päivä.\" Ja sitten seurasi hyviä\nneuvoja ja puheita päättymättömiin.\n\n\"Minä tiedän, mitä minä teidän sijassanne tekisin!... Miksikä Te ette\nsano hänen työnantajalleen?\"\n\nKaikki nämä surkuttelut lisäsivät vaan hänen itkuaan; mutta hän\npysyi lujana toivossaan ja odotuksessaan, ja kun ovet suljettiin,\nhiljaisuus vallitsi parvekkeella, ja hän seisoi nojaten parvekkeen\nkäsipuuta vasten, hän luuli olevansa yksin ja näytti kokoavan kaikki\nmietteensä yhteen ainoaan ajatukseen, ja päättäen tuolla tavallisella\nlauseellaan: \"olkoon menneeksi!\" -- joka on omituinen alhaiselle aina\npuoleksi kaduilla eleskelevälle kansalle, -- kertoi hän itsekseen\nääneensä kaikki huolensa. Niitä oli maksamaton vuokra-neljännes,\nkauppias, joka tarpoi häntä, leipuri, joka epäsi häneltä leivän...\nMikä oli siis vaimo-raukan etenä, jos miehensä tänäänkin tulisi\nkotiin rahatta? Viimein väsyi hän hänen tuloaan kuuhoilemasta ja\nhetkiä lukemasta... Hän meni sisään; mutta kauvan senjälkeen, kun\nminä jo luulin hänenkin nukkuneen, kuulin vielä jonkun yskivän ulkona\nparvekkeella. Hän seisoi taas siellä, tuo raukka, levottomuuden\npakoittamana ja turmeli silmänsä vakoillen tuota pimeää kaitaa katua\npitkin, keksimättä siellä kuitenkaan mitään muuta, kuin varjon omasta\ntoivottomasta itsestään.\n\nNoin kello 1-2 ajoissa, toisinaan vielä myöhempäänkin, kuultiin\njonkun laulavan kadun toisessa päässä. Se oli Arthur, joka tuli\nkotiin. Useasti laahasi hän jonkun toverinsa mukanaan aina portille\nasti, huutaen: \"tule mukana!... tule mukana, no tule!...\" Ja sitten\nvielä seisoi hän siellä kauanaikaa toimetonna sisään tulematta, hyvin\ntietäen mikä odotti häntä siellä kotona... Kun hän meni astimia ylös,\nnäytti hiljaisuus tuossa nukkuneessa hioneessa, joka kumisi hänen\naskelistaan, tuntuvan hänelle joltakin nuhteelta. Tukahduttaaksensa\nsitä puhui hän itsekseen kovalla äänellä ja änkytti jokaisella\novella: \"Hyvää iltaa rouva Veber! Hyvää iltaa, rouva Mathieu!...\"\nJa jos hän ei saanut mitään vastausta, vaihtuivat tervehdykset\nherja-sanoiksi, joita tulvi sitten siksi, kunnes kaikki ikkunat\naukenivat ja hän sai takaisin samalla mitalla. Eikä hän mitään muuta\npyytänytkään. Hänen pöhnäluonteensa vaati meteliä ja toraa. Ja\ntäten sai hän verensä liikkeesen, että hän sai syytä tulla kotiin\nvihoissaan, joka tuntuvasti kevensi asiaa. Se oli hirveää, tuo kotiin\ntulo! \"Avaa! Minä se olen...\"\n\nMinä kuulin vaimon paljasten jalkain hissutuksen lattialla,\ntulitikun raappauksen ja miehen äänen, joka aina kun hän tuli sisään\nrupesi änkyttämään jotakin kertomusta... aina samaa: tovereista --\nuusista tuttavuuksista... \"hän, tuo, kuin tiedät, joka työskentelee\nrautatiellä...\"\n\nVaimo ei kuunnellut.\n\n\"Ja rahat?\"\n\n\"Ei yhtään jälellä\", vastasi Arthurin ääni.\n\n\"Sinä valehtelet!\"\n\nHän valehteli todellakin. Täys'pöhnäisenäkin piiloitti hän aina\nmuutamia äyriä säästöön maanantaikohmelon varaksi. Tämä oli juuri se\nviikkopalkan jäännös, jota vaimonsa koetti pinnistää häneltä. Arthur\nvastusti.\n\n\"Minä sanoin sinulle suoraan, että minä join koko rääpin!\" karjasi\nhän.\n\nMitään vastaamatta ahdisti vaimonsa häntä katkeruutensa koko\nvoimalla, ravisti häntä, tutki hänen vaatteensa ja koperoi hänen\ntaskunsa. Kotvasen kuluttua kuulin minä muutamia lanttia putoavan\npermannolle ja vaimon heittäyvän niiden päälle voitokkaalla naurulla.\n\n\"Kas nyt; tiesinhän sen hyvin!\"\n\nSitten kirouksia ja lyöntiä -- juopon kosto. Kerran päästyään\nlyömisen alkuun ei hän ymmärrä edes tau'ota. Kaikki kapakkajuomain\nmyrkky kuohuu hänen päähänsä ja tahtoo puhkea ulos. Vaimo parkuu,\nviimeiset huonekalut lyödään pirstaleiksi, lapset heräävät ja itkevät\npeljästyksissään. -- Parvekkeen puoleiset ikkunat avataan ja niistä\nilmoitetaan toisilleen metelin syy.\n\n\"Se on Arthur! Se on Arthur!\"\n\nJoskus tuli appi, muuan vanha luuttujen-kerääjä, joka asui\nviereisessä suojassa, tyttärensä apuun. Tavallisesti lipsasi\nArthur kuitenkin oven ollakseen häiritsemättä toimituksessaan.\nSilloin syntyi avaimenreijätse erityinen sananvaihto, joka valaisi\nolosuhteita toiseltakin taholta.\n\n\"Etkö sinä ole kahdesta vuodestasi saanut jo kylläksesi, tuonaisen\nkonna?\" huusi vanhus, johon juomari vastasi pöyhkeällä äänellä:\n\n\"Jo kyllä! Minä _olen_ viettänyt kaksi vuotta vankeudessa... entäs\nsitten?... Minä olen kuitenkin sovittanut yhteiskunnalle rikokseni,\nminä!... Tehkääpäs tekin samoin!...\"\n\nSe näytti hänestä yksinkertaisimmalta asialta maailmassa: Minä olen\nvarastanut... Te olette laittaneet minun vankeuteen... Me olemme\nsuoralla!... Mutta kuitenkin tapahtui, että Arthur, kun tunsi\nkärsivällisyyttänsä kovin ärsytettävän, avasi oven ja hyökkäsi\nappensa, anoppinsa ja naapuriensa, siis kerrassaan koko lauman\nkimppuun, lyöden ja läimien, kuten \"kuvakaapin markkina-piru\".\n\nJa hän ei ollut kuitenkaan mikään paha ihminen. Usein sunnuntaisin,\njuuri tuollaisen mullistuksen seuraavana päivänä, nähtiin juomarin,\nkun ei ollut ryyppyrahaa, aivan hiljaisesti viettävän päivän\nperheensä joukossa. Silloin nostettiin tuolit ulos, asetuttiin\nparvekkeelle, rouva Veber, rouva Mathieu ja koko naapuristo, ja\npidettiin ystävällistä pakinaa. Arthur haasteli miellyttävästi ja\nrattoisasti; hänen olisi voinut otaksua sellaiseksi säädylliseksi\ntyöläiseksi, jotka viettävät iltansa luennoissa Hän puhui\nmiedostetulla äänellä ja heitteli ympärilleen irtonaisia, sieltä\ntäältä poimituita, mietelmiä työläisten oikeuksista ja pääoman\nhirmuvallasta. Hänen vaimo-raukkansa, eileisen päivän menosta\ntavallista herkeämpänä, katsoi häneen ihmetellen -- eikä hän\nollutkaan ainoa.\n\n\"Tuo Arthur! Jospa hän vaan tahtoisi!...\" kuiskasi rouva Veber\nhuokaten...\n\nSitten saivat naiset hänen laulamaan... Hän lauloi \"Pääskyset\"\nherra Bèranger'ilta... Oi! mitkä kurkkuäänet täynnä teeskenneltyjä\nkyyneleitä -- raakuuden eläimellistä tunteellisuutta!... Tervatusta\npahvista kyhätyn, homehtuvan esikkokatoksen alle pilkoitti\nriippuvain rääsyköynnösten välitse kaistale sinervää taivasta, ja\nsinne kohottivat kaikki nuo raukat, ihanteen kaipauksesta tavallaan\nlumoutuneena, vetiset silmänsä.\n\nKaikki tämä ei kuitenkaan estänyt Arthuria seuraavana lauantaina\ntaas juomasta viikkopalkkaansa ja lyömästä vaimoansa; ja kaikessa\ntässä liassa kasvoi joukottain Arthurin luonteisia pienokaisia, jotka\nvaan odottivat aikaa, jona he vuorostaan kypsyisivät -- juomaan\nviikkopalkkansa ja lyömään vaimojansa...\n\nJa tämä sitten on se rotu, joka luulee olevansa kutsuttu johtamaan\nmaailmaa! Oi toki! -- -- --\n\n\n\n\nVI.\n\nNiillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut.\n\n\nOnko teille tapahtunut koskaan niin, että olette menneet ulos\nkevein sydämin ja kepein jaloin, ja että kuitenkin noin parin\ntunnin kävelyltä Pariisin kaduilla olette palanneet masentuneina ja\naivan syyttä alakuloisina sekä selittämättömän vastenmielisyyden\nraskauttamina? Te kysäisette itseksenne, mikähän minua vaivaa?...\nMutta te mietiskelette turhaan, ettekä keksi syytä. Kaikkialla ovat\nteidän kävelynne onnistuneet, päivä oli kirkas, käytävät kuivat; ja\nkuitenkin tunnette te sydämissänne tuskallisen huolen, joka painaa\nsitä, ikäänkuin joku todellinen suru.\n\nSe tulee siitä, että tässä suuressa Pariisissa, jossa väkijoukko\ntuntee itsensä niin vapaaksi ja huomaamattomaksi, ei voi ottaa\naskeltakaan kohtaamatta jotakin kurjuutta, joka saastuttaa ihmisen\ntai painaa merkkinsä jo ohi-meneväänkin. Minä en puhu ainoastaan\nsellaisista onnettomuuksista, jotka tunnetaan, ja joita säälitäänkin;\nenkä noissa ystävyyssuruista, jotka ovat tavallansa meidän omiamme,\nja joiden äkkinäinen huomaaminen kuristaa sydäntämme, kuin omantunnon\npisto; enkä edes noista mitättömistä vastuksista, joita kuunnellaan\nvaan yhdellä korvalla, mutta jotka kuitenkin jäytävät meitä enemmän\nkuin luulemmekaan. Minä puhun siis kokonaan vieraista tuskista, joita\nnähdään vaan vilaukselta, muutamassa tuokiossa, kesken oman matkan\nkiposinta kiirettä kadun sekamelskassa.\n\nMilloin on se kappale keskustelusta, jonka vaunujen jyrinä on\nkatkaissut, tai päähän pöllähdyksiä, jotka korkeaäänisesti puhuvat\nitsekseen; milloin pari nääntyviä olkapäitä, hupsu kuje, katsaus\nkuume-loistoisista silmistä, itkusta turvonnut vaalea muoto,\näskeiset mustaan huntuun verhotut kärsimykset. Ja sitten muita eri\nseikkoja, niin äkkinäisiä, niin katoavia? Hyvin harjattu, mutta kovin\nkulunut takinkaulus, joka hakee siimestä; kirjava nauha sidottu\nkyttyrä-hartion ympärille... Kaikki tuollaiset tuntemattomain\nonnettomuuksien ilmiöt liitävät kiireesti ohitsemme, ja me unhotamme\nne kävelyllämme; mutta nämä surut ovat kuitenkin viistäneet meitä;\nmeidän asumme on ikäänkuin itseensä imenyt sitä ikävyyttä, jota he\nlaahasivat mukanaan, ja kun päivä on lopussa, tunnemme me kaiken sen,\nmikä voipi liikuttaa ja katkeruuttaa meitä, virkoavan itsessämme,\nainoastaan siitä, että me jossakin kadun kulmassa tai porttiholvissa\nhuomaamattamme olemme koskeneet siihen näkymättömään säikeesen,\njoka yhdistää kaikki onnettomat ja luopi jokaiseen tuskaan jotakin\nyhteistä.\n\nNämä ajatukset juolahtivat mieleeni aamulla, sillä juuri aamuisin\nnäyttää Pariisi kurjuutensa, kun minä näin erään köyhän katalan\nahtaassa päällystakissa, joka paljasti hänen säärtensä määrättömän\npituuden ja tavattomasti jäykisti hänen ruumiinsa liikkeitä. Kovin\nkumarassa ja köyryssä, kuin puu myrskyssä, meni mies kiireesti\neteenpäin. Tämän tästäkin tunkeutui hänen toinen kätensä takin\ntakataskuun ja niversi siellä paloja leivästä, jota hän ikäänkuin\nsalakähmään pureskeli häveten, muka, syödä kadulla.\n\nMuurarinsällit kiihoittavat minun ruokahaluani, kun minä näen heidän\nkäytämöllä istuen haukkelevan suurta tuoretta leivän kannikkaa.\nKirjureitakin voin minä kadehtia, kun he juoksevat leipurista\ntyöhuoneesensa takaisin kynä korvan takana ja suu täynnä sekä\nnähtävästi virkistyneinä ainoastaan runsaasta ateriasta raitista\nilmaa. -- Mutta tässä näkyi todellisen nälän häveliäisyys ja oli\ntosiaankin kiusallista nähdä tuollaisen raukan, joka ainoastaan\nmurenoittain uskalsi syödä leipää, jonka hän ensin pienisti\ntaskussaan.\n\nMinä olin seurannut häntä muutamia tuokioita, kunnes hän, kuten\ntuollaisten rappeutuneiden ilmiöiden usein käy, yht'äkkiä muutti\naikeensa ja suuntansa ja pyörähti ympärinsä, jolloin me olimme naama\nnaamaa vasten.\n\n\"Ah! Tekös siinä olettekin, herraseni!\" Sattumalta tunsin minä\nhäntä vähän. Hän oli tuollainen kaupustelia sitä lajia, joka\nviljelemättäkin kasvaa Pariisin katukivien välissä; keksiä,\nmahdottomien sanomalehtien perustaja, joka vähässä ajassa oli\nantanut aiheen moniin oikeuden-käynteihin ja nostanut paljon melua\npainoasioissa, ja joka kolmen kuukauden kuluttua oli hukkunut suurten\nyritystensä hirmuisen \"pyörteen\" kuohuun. Muutamia päiviä hyllyi vesi\nhänen hukkumisensa johdosta, vaan aalto tyyntyi ja tasaantui jälleen,\nja sitten ei kuulunut hänestä enää mitään.\n\nKun hän nyt näki minun, tuli hän hieman hämilleen, ja\nkeskeyttääksensä kaikki kysymykset sekä poistaaksensa huomion\nköyhistä vaatteistaan ja murennetusta viidenpennin leivästään, alkoi\nhän puhua kiireesti ja teeskennelyllä iloisuudella... Hänen asiansa\nsoluivat hyvin, erinomaisen hyvin... ne olivat vaan tilapäisesti\nlipsahtaneet hajalle. Tässä silmänräpäyksessä oli hänellä tekeillä\npulskea yritys... suuri kuvallinen teollisuuslehti... Rahoja\nyllinkyllin... ilmoitusjärjestelmä erinomainen! Ja tätä kertoessaan\noikaisi hän vartalonsa. Hänen kasvonsa loistivat. Vähitellen\nkohotti hän äänensä pohattamaiseksi, ikäänkuin hän olisi jo omassa\ntoimistossaan ja tarjosi minulle aputoimittajan paikankin.\n\n\"Sillä tietäkääs\". jatkoi hän riemullisella äänellä ja katsannolla,\n\"tämä on luotettava yritys... Minä alotan niillä 300,000, jotka\nGirardin on luvannut!\"\n\nGirardin!\n\nSe on se nimi, joka on kaikkien tuollaisten haaveksiain huulilla.\nKun tätä nimeä kuulee mainittavan, niin jo näkee kokonaisia\nkaupungin-osia, uusia, suuria palatsia rakenteella sekä koko\njoukon uutten sanomalehtien näyttönumeroita pitkine ohjelmineen ja\nosakelistoineen painettuna. Kuullaankin aivan usein, kun on kysymys\nihan hupsuimmista ehdoituksista, lausuttavan: \"puhu vaan Grirardin'in\nkanssa.\"\n\nTämänkin hupakko-raukan päähän oli pälkähtänyt tuollainen tuuma.\nKoko yön oli hän ehkä miettinyt suunnitelmaansa ja valmistellut\nlaskujansa; sitten oli hän lähtenyt ulos ja liikunnon sekä raittiin\nilman vaikutuksesta oli toimi-yritys ihan itsestään jo niin\nkasvanut, että hän sillä hetkellä, kun me satuimme yhteen, piti sitä\nmahdottomana, että Girardin voisi kieltäytyä antamasta hänelle nuo\n300,000 frankkia. Sanoessaan, että ne olivat hänelle jo luvatut, ei\ntuo raukka valehdellutkaan, hän vaan jatkoi unelmaansa.\n\nHänen minua puhutellessaan nyrväsi väkitulva meitä ja ahdisti seinää\nvasten. Me olimmekin erään tuollaisen alituisesti kihisevän kadun\nkäytävällä, jotka vievät pörssistä pankkiin, ja missä ihmisillä\nnäyttää aina olevan kuumeen tapainen kiire, samalla kun he hajanaisin\nkatsein ajattelevat vaan raha-asioitaan; siinä on koko virta hätäisiä\npikkukauppiaita, jotka rientävät lunastamaan vekseleitään, ja pieniä\npörssikeinottelioita viekkain katsein, jotka ohimennessään kuiskivat\nkeskenään salaperäistä numerokieltä.\n\nKuunnella kaikkia ehdoituksia, joita alustellaan tässä joukossa,\ntässä keinotteliain kaupungin-osassa, jossa pelisalia muistuttava\nkuumeen tapainen himon ilma-ala vallitsee, tekee samallaisen\nvaikutuksen, kuin juteltaisiin kertomuksia haaksirikoista\nmyrskyävällä merellä. Minä näin elävänä edessäni kaiken, mitä\ntuo rappeutunut mies kertoi, minä näin hänen \"tilapäisen\"\nonnettomuuskohtalonsa kuvastuvan muutamissa kasvoissa, hänen\nloistavat toiveensa toisissa. Yhtä hätäisesti, kuin hän kääntyi\nminuun, katosikin hän nyt, heittäytyen päistikkaa tuohon hulluuksien,\nhaaveiden ja valheiden pyörteesen, jota hän ja hänen kaltaisensa\nvakavin muodoin nimittävät \"asioitsemiseksi\".\n\nViidessä minuutissa olin unohtanut hänen, mutta illalla, kun tulin\nkotiini ja tahdoin katupölyn kanssa tomistaa pois päivän surulliset\nvaikutukset, esiytyi hän taas minulle, vaaleine, kiusattuine\nkasvoineen, murennettune viiden pennin leipäneen sekä lujaluotteisine\nkielastuksineen, jotka antoivat erityisen painon noille rohkeille\nsanoille: \"Niillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut.\"\n\n\n\n\nVII.\n\nM:n herttuan kuolema.\n\n(Historiallinen tutkimus.)\n\n\nMinä en ole milloinkaan nähnyt ketään niin lujatahtoista kuolemassa,\nkuin tämä hekumoitsia. Hän oli \"kummallinen\", arvoisa maailman mies,\naavistettamaton, pikainen ja eriaiheinen. Vihmaisematta ainoatakaan\nkukkasta palatsin suuressa astinkäytävässä, taittamatta ainoatakaan\nkastanjan oksaa puutarhassa, jotka jo alkoivat luoda uusia vaalean\nviheriöitä oksavesojaan, tuli sairaus äänetönnä, kohteliaana ja\netsi hänen, ja muutamassa päivässä oli kaikki mullistettu. Ei\nmitään enteitä, ei tuskia. Noissa suurissa loistavissa huoneissa,\njotka korkeine valoisine ikkunoineen ja tasaisene vienone lämpöneen\naina muistuttivat kasvi-säiliöstä, kohtasi häntä eräänä kauniina\nkevät-aamuna äkillinen vilunväristys. Lääkärit sanoivat: \"ei se\nmitään ole.\" Herttuatar heitti hänelle sivumennen parin keveän\npaperossin savukiehkuran välissä kiireiset sanat: \"vous vous écoutez\ntrop!\" ja se kuului niin kuivalta, niin keveältä, kuin hänen silkki\nhameensa kohina. Mitään vastaamatta läheni hän valkeaa tai siirtyi\nmaaliskuuauringon säteiden mukaan; ja jo liian heikkona mennäkseen\nulos istui hän siellä sinisessä ketunnahkavällyssään hytisten ja\nkuunnellen etäistä vaunujen jytinää sekä taukoamatonta laneetin\nvinkumista Concorde-sillalta, jonka naapuruus kiusasi häntä niin\npaljon. Viimein loppuivat hänen voimansa ja hän vaipui vuoteesen.\n\nSilloin vasta alettiin oivaltaa ja kammota tuota sairautta, joka\nsaapui niin hiljaa, niin varovaisesti. Tästä alettiin nyt puhua\njo etusalissa ja portailla. Lääkärit kävivät totisemmiksi ja\nneuvottelivat syrjässä. Herttua ja herttuatar ainoastaan eivät\naavistaneet vielä mitään. Mutta eräänä päivänä herätessään huomasi\nhän hienon verinoron valuvan huuliltaan parralleen ja tyynylle, joka\nhieman värjäytyi siitä. Tuo hienokas sievisteliä, joka kauhistui\nkaikkia ihmisellisen kurjuuden muotoja ja etunenässä sairautta,\nnäki sen nyt kaikkine heikkouksineen ja saastaisuuksineen lähenevän\nitseään sekä myötään tuovan tämän itsensäunohtamisen, joka on\nikäänkuin ensimäinen myönnytys kuolemalle. Minä olin siellä. Minä\nhuomasin tämän silmäyksen, joka näytti kammottavan totuuden huomiosta\näkillisesti peljästyneeltä. Mutta vaikka hän nähtävästi tunsi nyt\nolevansa auttamattomasti meno-teillä, ei hän antanut siitä muille\nvielä vähintänä vihiä. Muutamia päiviä vietti hän edelleenkin noissa\nvalheellisissa hymyilyissä, tuossa haaveellisessa iloisuudessa, jolla\nihmisten on tapa ympäröidä sairasta, ja vastaanotti teeskennellyllä\nluottamuksella lääkärien virkistysvakuutukset, Mutta eräänä iltana,\nkun hän tunsi itsensä tavallista heikommaksi, kutsui hän luoksensa\nvarmimmat ja luotettavimmat ystävänsä.\n\n\"Sanokaa minulle totuus... Minulla ei ole enää pitkiä jälellä... eikö\nniin?\"\n\nKysytyt osoittivat surua myönnytyksen merkiksi.\n\nTämän kiinnittävän hetken ensimäisessä hiljaisuudessa, kun palatsin\ntoiselta puolelta kumisi sekava hyppysävel eräistä herttuattaren\nherttaisista huveista, täytyi kaiken, mikä vielä piti tätä miestä\nelämässä -- vallan, arvon, rikkauden -- kaiken täytyi jo näyttää\nhänestä loitolle poistuneelta -- hänestä, joka jo oli valmis\nvaalenemaan palautumattomaan olemattomuuteen.\n\nMikä muutos! Omistaa kaikki ja kadottaa kaikki!\n\nMutta ensi tuokiossa loi hän päätöksensä. Kiinnittäen huomionsa\ntuohon niin lyhyeen, niin rajoitettuun aikaan, joka hänellä enää\noli elämästä jälellä, ahkeroitsi hän käyttää sen hyvin, ajatellen\nainoastaan kaikkia niitä velvollisuuksia, jotka seuraavat\nhänenmoisensa miehen kuolemaa, jonka ei saa jättää mitään\nuskollisuutta palkitsematta, eikä paljastaa yhdenkään ystävää vikoja.\nTuleen tyhjättiin kaikki salaiset laatikot, tukuttain kellastuneita\nkäsikirjoituksia, kääreittäin kirjeitä hienoimmista papereista,\nkoristettuja salakirjaimilla ja vaakunoilla tummissa väreissä, ja\njotka paloivat pikaan ja helposti, kuin häähameen harsot. Siellä oli\nkuherruspilettiä alkaen sanoilla: \"_Te kävitte minun ohitseni eilen\nBoulongemetsässä, mr le Duc_...\"; siellä oli valituskirjoituksia\nhylätyistä sekä tuoreita luottamuksia uusista tuttavuuksista.\nYks'ainoa loimuava punainen liekki -- ja kaikki oli vaan keveä nöyhtä.\n\nPalatsissa ruvettiin jo huomaamaan tämä säännötön epäjärjestys,\njoka ilmoittaa uhkaavaa mullistusta. Portit kojottivat auki.\nAjokaluja vyöryi yhtämyötään sisään ja ulos, kuten suurten\nvierastusten aikana. Palvelioita seisoi joukoittain käytävissä ja\nsaleissa nojaillen pylväisiin ja marmorikamiineihin toimettomina\nja puhe-pakoituksissaan. Herttuan ystävät etsivät tietoja hänen\nvoinnistaan, viimeisimmät aina oikein uutisten tuskassa ja nälässä.\nEi ketään välinpitämätöntä koko joukossa. Ne, jotka eivät tunteneet\nmitään sydämen tunnetta, olivat ehkä vielä rauhattomammat ja\nkuumeenomaisemmat, kuin toiset. Kokonainen maailma kunnianhaluisia ja\nitsensäpettäneitä seisoi täällä kokoontuneena murtuneiden toiveiden\nja suunnitelmain todellisen raunion edessä. Ja mitkä hulluutukset\ntässä näytelmässä. Kuolinvuoteesta -- jonka luona kamaripalvelia,\nosaaottaen kuolevan tulevaisuuteen ja säilyttäen kaikki salaisuudet\nvalittaen maukui noita laatikoissa vielä jälellä olevia rahakääreitä\n-- aina etusaliin, jossa kaksi suurta pankkiiria niistä, joiden omien\nherttua oli luonut, pelästyksestä ja levottomuudesta masentuneina\nkuiskailivat keskenään, erään suuren eläin-häkin vieressä, jonka\nristikoissa apinat, kaikesta tästä melusta kiihoittuneina, tuhansin\nvääntein ja virnistyksin kiipeilivät.\n\nLopuksi tuli viimeinen korska. Pariisin arkkipispa, jonka tuo\nepäileväinen maailman mies, maailman kunnioiksi, suvaitsi\nvastaanottaa; sitten kaksi korkeaa henkilöä, joille kaikki läsnäoliat\nkumartavat ja poistuvat. Mies lähestyy sänkyä. Herttua ja hän puhuvat\nmatalalla äänellä. Nainen polvistuu ja rukoilee espanialaisella\nhartaudella...\n\n... Nyt siis on kaikki lopussa, hänen viimeiset hetkensä pyhitetyt --\nhän viimeisen jäähyväisensä lausunut -- nyt voipi herttua kuolla --\nja hän kuoleekin.\n\nSeuraavana aamuna astuin minä hänen suojaansa. Tämä huone, jossa niin\nmoni kunnianhimo on tuntenut siipensä kasvavan, jossa niin monet\ntoiveet ovat liikahtaneet kohoten tai vaipuen, siinä vallitsi nyt\nhiljaisuus, yksinäisyys, kuolema: Herttua vuoteellaan jäykistynein\nja vanhentunein kasvoin, tuuhein parroin, joka oli harmaantunut\nyhdessä ainoassa yössä; yksi pappi, yksi nunna, ja tuollainen\nkuolin-valvonnan raukeus, johon yhdistyy väsymys, joka ei enää jaksa\nkärsiä, rukouskuiskauksia, ja pitkiä kummallisia varjoja... Päivä\ntuskin koitti ja jo kuului puutarhan viheriöiväin lehtiholvien\ntakaa, tuolta alhaalta Concorde-sillan puolelta, tuon pienen huilun\nsäveleet, jotka kimakasti ja iloisesti voittivat vaunujen jytinät.\n\nMinä näin tämän kuolinsuojan vieläkin synkemmässä muodossa. Ikkunat\nhuojuivat selkosen selällään, vesi ja tuuli tuiskui vapaasti ulos\nja sisään. Valkoinen ruumis makasi palsameerauslaitoksen vieressä,\ntyhjätty pää täytetty merisienellä, aivot maljassa pöydällä. Näiden\naivojen paino oli toden teolla erinomainen. Ne painoivat... ne\npainoivat... päivän sanomalehdet kertoivat asiasta sangen tarkat\ntiedot... Mutta kuka muistaa sitä tänään?\n\n\n\n\nVIII.\n\nTullimiehet.\n\n\nMuutamia vuosia sitten seurasin minä Korsikan tulli-ylipäällikköä\neräällä hänen matkallaan pitkin rantoja. Sellainen pieni ranta\npurjehdus on yhtä hyvä kuin pitkäkin matkustus; neljäkymmentä päivää;\nsiis jotenkin sama aika, mikä tarvitaan matkalla Havannaan, ja tämä\nvaan puolikannellisessa purressa, jossa myrskyn, aaltojen ja sateen\nsuojaksi oli ainoastaan pieni tuskin niin suuri tervainen komero,\nettä siihen mahtui pöytä ja kaksi kaitaa rahia. Ja jospa olisitte\nnähneet, miltä sitte nuo meidän tullimiehemme näyttivät kovassa\nilmassa. Vesi virtasi pitkin heidän kasvojansa, vaatteensa olivat\nläpimärät ja höyrysivät kuin pesusta nostettaissa ja keskitalvella\nviettivät he tällä tavalla usein päivät pääksytysten, vieläpä yötkin\nperään, kyyristyneinä likotuoreille raheilleen ja hytisten kosteasta\nepäterveellisestä vilusta. Ei voitu, näet sen, milloinkaan sytyttää\ntulta laivalla ja rantaa oli useimmiten vaarallinen lähestyä.\nMutta, voittekohan uskoa? Minä en kuullut yhdenkään näistä miehistä\nmilloinkaan valittavan. Kovimmassakin ilmassa osoittivat he aina\nsamaa tyyneyttä ja tyytyväisyyttä. Ja ajatelkaa kuitenkin, mitä\npuutteellista elämää nämä tullimiehet merellä viettävät!\n\nMelkein kaikilla heistä oli perhe: vaimo ja lapset maalla; mutta\nkuitenkin täytyi heidän oleskella kuukausittain kotoa poissa\nvakoomismatkoilla pitkin vaarallisia rannikoita. Evääksi oli heillä\nsangen vähän muuta, kun homeista leipää ja raakaa sipulia; ei\nmilloinkaan viiniä, ei milloinkaan lihaa -- ja kaikki tämä vaan siitä\nyksinkertaisesta syystä, että viini ja liha on kallista ja heidän\npalkkansa oli vaan 500 frankkia. Ajatelkaapa siis; kuinka pieniä ja\nlikaisia täytyi heidän tupansa tuolla meren-törmällä olla, kuinka\nrääsyisiä ja alastomia heidän lapsensa.\n\nMutta... Yhden tekevä! Nuo raukat eivät näyttäneet milloinkaan\nalakuloisilta. Purren perällä juuri tuon komeron edessä oli sanko\ntäynnä sadevettä, josta miehistö tapasi juoda, ja minä muistan niin\nhyvin, kuinka nuo saakelin raukat aina viime kulauksen jälkeen\nnuristivat pikaria pitkäveteisesti hengähtäen: \"Ääh!\" -- joka kyllä\noli nähtävä hyvin voinnin osoite, tautta tuntui kuitenkin yht'aikaa\nniin sekä naurettavalta että liikuttavalta.\n\nIloisin ja tyytyväisin heistä kaikista oli kuitenkin muuan vähäinen\npäivettynyt ja tanakkavartaloinen mies, jonka nimi oli Palomba. Hän\nesiytyi aina vaan laulaen ja laulaen sekä tuulessa että tyynessä,\nvieläpä kovimmassakin ilmassa. Kun meri oli vastainen ja pilven\nvaanit verhosivat meitä rännällä ja rakeilla -- ja kaikki seisoivat\nvaroillaan, kuunnellen ja vainuten, miltä taholta puuskaus tulisi,\nkuului silloinkin tuossa syvässä ja tuskallisessa hiljaisuudessa\nlaivalla vaan Palomban tyyni ääni virittäen tavallista virttänsä:\n\n    Non Monseigneur\n    C'est trop d'honneur.\n    Lisette est sa...ge\n    Reste au villa...ge.\n\nMyrsky sai vinistä miten ankarasti tahansa purjeissa ja köysissä,\nheitellä purtta ja loiskia aaltoja sen ylitse, kaikui tullimiehen\nlaulu kuitenkin taukoamatta, kelluen kuin kaija aalloilla. Toisinaan\nsäesti tuuli sitä lii'an kovin ja silloin ei kuulunut sanoja; mutta\njokaisen ryntäyksen välissä, jonka pursi teki hyrskyviä aaltoja\nvastaan, kuului aina vaan, vaikka vesi virtasi kaikista, tuo sievä\nloppusointu:\n\n    Lisette est sa...ge\n    Reste au villa...ge...\n\nMutta eräänä päivänä, kun tuuli ja satoi vahvasti, kummastutti minua\nkovin, kun laulua ei kuulunutkaan. Se oli niin tavatonta, että minä\npistin pääni suojasta ja huusin: \"No, Palomba! Eikö laulua tänään\nollenkaan?\"\n\nPalomba ei vastannut. Hän makasi ääneti ja liikkumatta rahinsa\nalla. Minä menin hänen luoksensa.; Hänen hampaansa kalisivat; koko\nruumiinsa värisi kuumeesta.\n\nHän on tullut pistoksiin sanoivat toverinsa. -- Ei voine nähdä mitään\nsurullisempaa, kuin lyijynharmaa taivas, tuo veden valama pursi ja\ntuo kuumesairasraukka kääreytyneenä kautsukki-kauhtanaansa, joka\nleiskui kuin merileijonan nahka. Vilu, myrsky ja purren jytkyminen\npahentavat tautia. Hän alkoi houria ja häntä täytyi koettaa saada\nmaalle.\n\nSuuren ajan-hukan ja monen vaikeuden perästä pääsimme me vihdoin\niltapuolella erääseen pieneen ja autioon satamaan, jossa kajavat\nliitelivät avaroita piirejään. Ylt'ympäri rantoja kohoui\njyrkkiä kallioita, jylhiä louhikoita siellä täällä peitetyt\nsynkänviheriäisellä läpipääsemättömällä pensastolla, jonka väri\nei vaihetellut vuoden aikain mukaan. Alimpana merenreunalla oli\nharmaine ikkunaluukkuineen pieni, valkoinen yksinäinen huone; -- se\noli tullivartio-tupa. Keskellä tällaista erämaata teki tuo pieni\nvaltiolaitos numerollaan ja yhtäläistetyllä ulkomuodollaan vieraasen\nkanhelan vaikutuksen.\n\nTäällä kannettiin Palomba-raukka sisään. Se oli huolettava\nturvapaikka sairaalle. Me tapasimme tullivartian juuri iltasella\ntakkavalkean vieressä vaimoneen ja lapsineen. Kaikki nämä olennot\nkellervine ihoineen ja suurine kuumeenomaisine, tummakehäisine\nsilmineen näyttivät kovin kuihtuneilta ja lakastuneilta. Äiti, joka\nvielä oli nuori ja piti pientä kapalovauvaa käsivarrellaan, värähteli\nvilutaudin tapaan puhuessaan meille.\n\n\"Tämä on kamala asema\", lausui tarkastaja minulle matalalla äänellä.\n\"Me saamme asettaa uuden tullivartian tänne joka kolmas vuosi.\nHetekuumeet nielevät ne...\"\n\nNyt olisi tarvinnut saada lääkärin. Mutta ketään sellaista ei ollut\nSartinoa lähempänä, noin kuusi tai kahdeksan lieux'ia täältä. Mitä\noli siis tehtävä? Pursimiehemme eivät jaksaneet enempää ja sinne oli\nliian pitkä lähettää jonkun lapsista. Silloin kurkisti vaimo ulos\novesta ja huusi: \"Cecco! Cecco!\" Sisään astui nyt nuori varteva mies,\njoka ruskeassa villalakissaan ja vuohenkarvakauhtanassaan oli oikein\ntodellinen salametsästäjän tai _rosvon_ malli. Jo maalle noustessamme\nnäin minä hänen istuvan ovella punainen piippu hampaissaan ja pyssy\npolviensa välissä ja kummastuin, miksi hän meidän lähestyessämme niin\nkiireesti poistui. Ehkä luuli hän meillä olevan sandarmia mukaamme.\n\nHänen astuessaan sisään, punastui tullivartian vaimo hieman ja\nlausui: \"se on minun serkkuni... ja hänen ei tarvitse pelätä eksyvän\nmetsikössä.\"\n\nSitten puhui hän miehelle hiljaa osoittaen sairasta. Mies nyökkäsi\nvastaamatta, meni ulos, vihelsi koiransa, heitti pyssynsä olalleen ja\nläksi matkalle pitkin hypyin kiveltä kivelle.\n\nSillä välillä olivat lapset, jotka näyttivät tarkastajan läsnäolosta\nolevan hämillään, kiireesti päättäneet ateriansa, johon kuului\nkastanjia ja _brucio'ta_ (laihaa juustoa) veden kanssa -- ei\nmilloinkaan juotavaksi muuta kuin vettä! Ja kuitenkin, kuinka tuiki\nkovin olisi pisara viiniä tarvittu vahvistamaan noiden valjujen\npienokaisten heikkoa verta!...\n\nÄiti rupesi laittelemaan lapsia levolle. Isä sytytti varsilyhtynsä\nja läksi tarkastelemaan rannikkoa; me pysyimme tuvassa vaalimassa\nsairasta, joka piehtaroi olkivuoteellaan, ikäänkuin hän olisi vielä\nollut tuolla keinuvalla laivalla. Huojentaaksemme hänen tuskiaan\nlämmitimme me kattotiiliä ja asetimme hänen sivuilleen... Pari\nkertaa kun minä lähenin vuodetta, tunsi mies-raukka minun ja kurotti\nkätensä, suuren karkean kämmenensä, joka kuumotti kuin nuo liedestä\nvedetyt tiilet...\n\nSe oli surullinen ilta. Ulkona kiihtyi myrsky hämärän tullen, ja\nme kuulimme myrskyjen pauhinasta ja kuohuvien aaltojen huminasta,\nkuinka meri ja kalliot taistelivat. Silloin tällöin tunkeutui joku\ntuulen puuskaus tuohon syrjäiseenkin satamaan tuhisten ympäri tupaa.\nMe huomasimme sen äkillisistä liekin leimauksista, mitkä yht'äkkiä\nvalaisivat merimiesten tummia kasvoja, jotka tuijottivat tuleen\nsellaisella järkähtämättömällä tyyneydellä, jonka avara näköpiiri ja\näkilliset vaarat vaikuttavat.\n\nToisinaan voivotti sairas. Silloin kääntyivät kaikkien silmät siihen\npimeään soppeen, missä toveri-raukka makasi kuolemaisillaan kaukana\nomaisistaan avutonna; silloin paisuivat sydämet merimies-takkien\nalla ja syviä huokauksia kuului. Se oli kaikki, mitä tunne,\nheidän alituisesti uhkaavasta kovanonnen-kohtalostaan, voi noista\nmeren hellistä ja kärsivällisistä työläisistä ilmipakoittaa. Ei\nnapinoita... ei palveluksesta eroamisia! Huokaus vaan... ja kaikki on\nsanottu.\n\nEi, minä unhotin yhden asian. Yksi heistä mennessään minun vieritseni\nnakkaamaan kourallisen risuja tuleen, kuiskasi sangen hiljaa vaan\nsivumennen äänellä, joka ilmaisi syvintä kärsimystä:\n\n\"Niin, herra... vaivansahan on meidänkin ammatissamme.\"\n\n\n\n\nIX.\n\nCabecillan.\n\n\nHyvä isä oli juuri lopettanut messunsa, kun vankia tuotiin hänen\nluoksensa. Paikka oli eräs jylhä rotko Arichulegui-vuoristossa.\nKallion-louhu, josta aarnio-viikunapuut kohottivat juhmuraisia\nrunkojaan, muodosti jonkunlaisen alttarin, jolle pöytäliinan\npuutteessa oli levitetty hopeahesuinen Carlistalaislippu. Kaksi\npisamoitunutta alcarazaa (polttamatonta saviastiaa) toimitti\nkalkin ja öylättilautasen tehtävää, ja kun lukkari Miguel, joka\noli messu-apulaisena, nousi siirtämään Raamattua, niin kuului\nlatinki-tukkujen kalina hänen läkki-laukkiostaan. Ylt'ympäri\nseisoi carlistalais-sotilaita ääneti, kiväärit vyöhihnoissa ja\ntoinen polvi maassa valkoisella lakilla. Aurinko -- Navarran\nihanin pääsiäisaurinko -- loi koko hehkunsa tähän vuorenkuiluun,\nmissä rastaan viserrys oli ainoa ääni, joka säestyi papin ja\nhänen palveliansa virsien-säveliin. Ylempänä tuolla ryhmyisellä\nvuorenharjanteella näkyi vartioita, jotka kuvastuivat taivasta\nvasten, kuin liikkumattomat kuvat.\n\nTuo pappi-översti, joka piti jumalanpalvelusta sotilaittensa kanssa,\noli harvinainen ilmiö! Ja kuinka selvästi näkyikään Cabecillan\n[espanjalainen nimitys sissipäällikölle] kaksinkertainen luonne\nhänen kasvoissaan! Hurskaus muodossaan, jäntevyys kasvojuonteissaan,\njota jäntevyyttä tuo ruudin-savusta tummentunut iho suuresti\nlisäsi, hartaus ilman kalpeutta ja ilman luostarielämän vauhkuutta;\npienet, mustat, loistavat silmät, ja niitä ylempänä järeäin\nsuonten risteilemä otsa, jotka suonet näyttävät kokoavaa ajatukset\nikäänkuin nuorilla sitoen ja kiinnittäen ne peräyttämättömäksi\njärkähtämättömyydeksi. Joka kerta, kun hän kädet oijennettuna\nkääntyi seurakuntaansa päin lausuaksensa \"_Dominus vobiscum_\" [Herra\nolkoon teidän kanssanne!] välähti sotilaspuku, pistoolinperä ja\nkataloonilaisen tikarinpää messukasukan alta.\n\n\"Mitä aikonee hän meille tehdä?\" miettivät vangit kauhistuksella ja\nmuistelivat messun loppua odottaessaan kaikkia niitä julmuuksia, jota\nCabecillan'ista liikkui, ja jotka olivat tuottaneet hänelle erityisen\nmerkityksen kuninkaallisissa joukoissa.\n\nJostakin ihmeestä oli pastori-översti sinä päivänä kuitenkin\nleppeällä mielellä. Messu vapaassa ilmassa, edellisen päivän\nedistykset, itse pääsiäis-riemu, joka näinkin vähäisissä\nkirkollisissa suhteissa loi vaikutuksensa pappiin, kaikki tämä oli\nvalistanut nuo jäykät kasvot sävyisyyden säteillä.\n\nKun Jumalanpalvelus oli päättynyt ja lukkari laski pyhät astiat\nsuureen lippaasen, jota kuletettiin muulilla sotamatkueen perässä,\nastui pappi vankien luokse. Täällä seisoi noin kymmenkunta\ntasavaltalaista pikaratsastajaa, riutuneina eilispäivän taistelusta\nja tuskallisesta yöstä, jonka he olivat viettäneet pahnoilla\nkarjakatoksessa, mihin he tappelun jälkeen olivat suletut.\nHämmästyksestä keltaisina sekä nälästä, janosta ja väsymyksestä\nkuihtuneina seisoivat he tiheästi toisiinsa ryhmistyneinä, kuin\nkarjalauma teuras-huoneen edustalla. Heidän asepukunsa, jotka\nolivat pilvoja täynnä, heidän kantimensa ja hihnansa, jotka heidän\npaetessaan ja maatessaan olivat joutuneet epäjärjestykseen, pöly,\njoka peitti heidät lakista saappaisiin asti, kaikki lisäsivät tässä\nhäviön surullisessa kuvauksessa sitä vaikutusta, joka ruumiillisessa\nkukistuksessa ilmaisee henkisenkin voimattomuuden.\n\nCabecilla tarkasteli heitä voitonhymyllä. Eikä hänestä ollutkaan\nvähäinen huvitus nähdä tasavallan sotilaita nöyryytettyinä,\nnälistyneinä ja masennettuina noiden jalosukuisten ja hyvin\nvarustettujen Carlistalaisten edessä, jotka kaikki ruskeine\nihoineen ja kestäville vartaloineen olivat navarralais- ja\nbaskilais-vuoristolaisia.\n\n\"_Viva Dios!_ lapseni\", lausui hän sävyisällä katsannolla, \"tasavalta\nruokkii\" puolustajansa sangen huonosti. Te olette kaikki niin\nlaihtuneita kuin pyrenealais-sudet, kun ne tulevat alas lumikorkeilta\nvuorilta ja vainuilevat lihan hajua ihmisasuntojen ovien\nhalkioimista... Aivan toisin kohdellaan hyvän asian puollustajia.\nTahdottekos koettaa tätä? Heittäkääpäs pois nuo kurjat kypäränne\nja ottakaa valkoiset lakit!... Niin totta, kuin tänään on pyhä\nPääsiäis-päivä, saavat kaikki, jotka huutavat: \"Eläköön kuningas!\"\npitää henkensä ja aterioida minun sotilaitteni kanssa.\n\nJa totta, ennenkun hyvä isä ennätti lopettaakaan, liukuivat kypärät\nilmassa ja huuto: \"Eläköön kuningas Carlos, eläköön Cabecilla!\"\nkaikui kauas kalliostossa. Vangitut mies-raukat olivat pelänneet\nkuolemaa, ja haju hyvästä lihasta, jota valmistauduttiin paistamaan\nleiri-nuotioissa, jotka kallioiden suojassa kohottivat vaaleat\nliekkinsä aurinkopaisteessa, oli myöskin vastustamaton kiusaus...\nTuskin on vielä milloinkaan ketään kruunun kiistäjää tervehditty niin\nvilpittömästä sydämestä.\n\n\"Antakaa heidän syödä kohta,\" käski pappi nauraen. \"Kun sudet ulvovat\ntuohon tapaan, ovat ne hellä-hampaisia\".\n\nTasavaltalaiset poistuivat kaikki, paitsi yksi, joka jäi isän\neteen seisomaan ylevällä ja päättäväisellä ryhdillä, jotavastoin\nhänen lapselliset kasvonjuonteensa ja pehmeä, melkein väritön\nhapsipartansa, joka peitti hänen leukansa ja poskensa, näyttivät\nkummallisesti silmäänpistäviltä. Hänen takkinsa, joka oli liian suuri\nlyöden laskuihin selällä ja käsivarsilla ja oli käännetty hänen\nnotkeilta ranteiltaan, vaikutti tällä liiallisella avaruudellaan,\nettä hän näytti vieläkin nuoremmalta ja hennommalta. Kuume hehkui\nhänen soikeissa loistavissa silmissään -- arapialais-silmiä säihkytti\nespanialainen liekki. Ja tämä liekki vangin silmissä näytti vaivaavan\nCabecillaa.\n\n\"Mitä sinä tahdot?\" kysyi hän.\n\n\"En mitään! Minä odotan vaan tuomiotani\".\n\n\"Tuomiotasi! Se on sama kuin tovereisikin, minä en ole eroittanut\nketään. Henki lahjoitettiin teille kaikille\".\n\n\"Nuo toiset olivat pettureita, pelkureita, heittiöitä... Minä\nyksinäni en ottanut osaa huutoon!\"\n\nCabecilla hämmästyi ja katsasti häntä tarkoin:\n\n\"Mikä on nimesi?\"\n\n\"Toni Vidal\".\n\n\"Mistä kotoisin?\"\n\n\"Puycenda'sta\".\n\n\"Kuinka vanha?\"\n\n\"Kahdeksantoista.\"\n\n\"Tasavallalla ei ole siis miehiä, koska otetaan lapsia?\"\n\n\"Minä en ole otettu, en nostettu, isä,... minä olen vapaaehtoinen\".\n\n\"Tiedäthän, poikaseni, että minulla on monta keinoa saadakseni sinun\nhuutamaan 'eläköön kuningas!'\"\n\nPoika teki ylpeän liikahduksen ja lausui: \"Minä en pelkää teitä!\"\n\n\"Tahdot siis mieluimmin kuolla?\"\n\n\"Vaikka sata kertaa!\"\n\n\"Hyvä... saat siis kuolla!\"\n\nPappi antoi merkin ja pieni osasto sotilaita asettautui vangin\nympärille. Mutta hän ei värähtänyt. Tämä ylevä rohkeus herätti\njohtajassa silmänräpäykseksi sääliä.\n\n\"Onko sinulla mitään pyytämistä minulta ennen? Tahdotko sinä syödä?\nTahdotko sinä juoda?\"\n\n\"En\", vastasi poika, \"mutta minä olen hyvä katholilainen, enkä\ntahtoisi tulla Jumalan tykö tekemättä rippi-tunnustustani.\"\n\nCabecilla'lla oli vielä messu-kasukka ja paita. \"Polvistu\", sanoi\nhän, asettautuen itse kalliolle, jolloin sotamiehet jakautuivat\nkahden puolen, ja kuolemaan-tuomittu alkoi: \"Kuule minua, rakas isä!\nMinä olen syntiä tehnyt...\"\n\nMutta keskellä rippiä remahti luolan suulla hirmuinen kivääri sätke.\n\n\"Aseisiin!\" huusivat vartiat.\n\nCabecilla kapsahti ylös, antoi käskyjä, valitsi vartiostot ja\njäresti sotilaansa. Itse oli hän heittänyt kiväärinsä messu-pukunsa\npäälle ja oli juuri lähtemäisillään, kuin huomasi pojan, yhä vaan\npolvistuneessa asennossa.\n\n\"Mitä sinä täällä te'et?\"\n\n\"Minä odotan päästöä.\"\n\n\"Niin tosiaankin: Minä olin jo unohtanut sinun.\"\n\nJuhlallisesti nostaa hän nyt siunaavaisen kätensä nuorukaisen pään\npäälle, katselee sitten hyökkäykseen rientäneitä sotilaitaan, mutta\nkun heistä ei enää kukaan ehdi hänen messupalvelukseensa niin astuu\nhän itse muutaman askeleen taaksepäin, tähtää rippilastaan ja ampuu\nhänen paikalle.\n\n\n\n\nX\n\nHyvä Jumala Chemilléssä, joka ei ole puolella eikä vastaan.\n\n(Turaanilainen pyhimystaru.)\n\n\nChemillén pastori oli kutsuttu viemään \"hyvä Jumala\"\n(ristiinnaulitunkuva) erään sairaan luo.\n\nKovaa oli todellakin ajatella jonkun täytyvän kuolla sellaisena\nsuloisena kesä-päivänä ja vielä juuri puolipäivärukouksen hetkellä\nihan elämän ja valon loistopisteessä.\n\nMutta kovaa oli ajatella pastoriraukkaakin, jonka täytyi lähteä\nmatkalle heti puolipäiväisen jälkeen juuri sillä hetkellä, jona\nhän oli tottunut -- rukousnauha käsissään -- vähän uinahtamaan\nviiniköynnösmajassa, joka lehotti niin raittiina ja rauhallisena\nkauniissa persikka- ja ruusukoristeisessa puutarhassa.\n\n\"Sinulle Herra kannan minä uhrini!\" ajatteli tuo pyhä mies huo'ahtaen\n-- ja ratsastaen harmaalla aasilla \"hyvä Jumala\" edessänsä\nsatulan-sarjalla, kulki hän rantavierun kapeaa tietä, jota toiselta\npuolelta rajoitti kukkasilla ja sammalilla koristettu punainen\nvuoriseinä sekä toiselta puolelta kimaltelevilla piikivillä kirjattu\nja korkeilla pensastoilla verhottu jyrkänne.\n\n\"Sinulle Herra kannan minäkin uhrini\", ajatteli aasi-raukkakin\nhuo'ahtaen omalla tavallaan ja nosteli vuorotellen milloin toista\nmilloin toista korvaansa karkoitellen kärpäsiä, jotka kiusasivat\nhäntä.\n\nKärpäset ovatkin kovin vaivaavia ja surisevia varsinkin tähän\nvuoden-aikaan; ja kun siihen lisätään vielä mäkinen tie ja tuon pyhän\nmiehen paino, varsinkin näin heti puolisen jälkeen, niin täytyy\nmyöntää aasi-raukan tuntevan tehtävänsä.\n\nTämän tästäkin tuli vastaan käypäläisiä maalaisia, jotka antaen\n\"hyvälle Jumalalle\" tietä väistyivät aina hieman syrjään ja nostellen\nhattuaan käytöksellä, joka turaanilaisilla talonpojilla on niin\nomituinen: silmä viekas ja kumarrus nöyrä.\n\nPastori vastasi kaikkiin tervehdyksiin \"hyvän Jumalan\" puolesta\nsangen ystävällisesti, mutta tietämättä mitä hän teki, sillä uni\nalkoi painaa hänen päätänsä.\n\nSää oli kuuma, tie karkea. Alinna rannalla poppelipuiden takana\npäilyi Loirevirran mutkainen pinta, kuin hopea-suomus. Kaikki tuo\ntulviva valo, nuo surisevat mehiläisparvet, jotka pemistelivät\nliikkeelle kokonaisia pöly-pyörteitä kukkien siitin-tuoksua,\nrastaiden laulu viinitarhoissa, joka ilmoitti noiden hotikaisten\npikkueläinten yltäkylläisyyttä ja hyvinvointia, kaikki tuo yhdistyi\nhurmeuttamaan pastoria, jota jo entuudesta hyvä viinillä säestetty\npuolinen kyllin painoi...\n\n... Villandry oli jo jäänyt, ja juuri siinä, missä kallioseinä kohouu\njyrkimpänä ja tie kapenee ahtaimmaksi, herätti Chemillén pastorin\nyht'äkkiä erään ajomiehen näreä huuto \"dia! hue!\" joka hevosmies\ntuli häntä vastaan ajaen korkeaa heinäkuormaa, mikä jokaisessa tien\nnikamassa raskaasti hetkahteli.\n\nSilmänräpäys oli tukala; sillä niin oli rata ahdas, että vaikka olisi\nsuistunut kuinkakin sievästi kallion viereen, ei sittenkään riittänyt\ntietä kahdelle... Mitä siis tehdä; palatakko aina maantielle asti\ntakaisin; vai --... Pastori ei voi siihen mitenkään suostua;\nsillä sitävartehan hän oli juuri oikotien valinnutkin, että hän\nennättäisi ajoissa kuolevaisen sairaansa luokse. Hän selitti sen\nkyllä ajomiehelle, mutta tuo tolvana ei tahtonut sillä korvalla edes\nkuullakaan.\n\n\"Se tekee minulle kyllä pahaa, arvoisa pastori\", lausui ajuri\nottamatta edes piippua suustansa, \"mutta päivä on liian lämmin minun\npalatakseni Azay'hin. Vaan teille, joka istutte mukavasti aasin\nselässä, on se pieni asia, mutta...\"\n\n\"Mutta, sinä heittiö, etkö siis ole jo nähnyt mitä minulla on\ntäällä?... Tämä on se 'hyvä Jumala' -- sinä tuonaisen pakana -- itse\n'hyvä Jumala Chemillé'stä', jonka minun pitää kiireimmiten viemän\nerään kuolevan sairaan luokse.\"\n\n\"No mutta, katsokaas, minähän olenkin Villandry'stä, minä...\" ilvehti\najomies, \"ja 'hyvä Jumala Chemillé'stä' ei siis kuulu minuun... Dia!\nhue!\"\n\nJa niin läimäsi tuo pakana vaan hevosiaan selkään, uhaten heittää\naasin kuormineen kampsuineen kierien rinnettä alas aina virran\nkaltalle asti.\n\nPastorillamme ei ollut kärsimystä liiaksi. \"Ä-hää! Onko niin!\nNo, odota sitten vähän!\" Ja vilauksella hypähti pastori aasinsa\nselästä alas ja asetti \"hyvän Jumalan\" suurimmalla varovaisuudella\ntienviereiselle kukkaspenkareelle, joka tuoksui niin hyvältä ja\nkimalsi niin kauniin moniväriseltä, että tuskin itse Pyhän Martin\ntuomiokirkko Tours'issa sille vertoja veti.\n\nSitten polvistui tuo pyhä mies alas ja rukoili lyhyen rukouksen:\n\"Hyvä Jumala Chemillé'ssä, sinä näet nyt kaikki mitä minulle\non tapahtunut; sinä näet, että tuo heittiö on pakoittanut minun\nopettamaan hänelle vähän ihmis-tapoja. Tätä tehdäkseni en minä\ntarvitse kenenkään apua, koska minulla on jänterät ranteet ja\noikeuskin puolellani... Istu siis tässä suloisimmassa rauhassa ja\nkatso taistelua, mutta älä ole puolella äläkä vastaan, niin on asia\npian suoritettu!\"\n\nRukouksensa päätettyään nousi hän seisoalleen, käärien takkinsa hihat\nylös saadaksensa kätensä vapaammaksi; ja siinä olikin todellinen,\npehmeä ja ikäänkuin siunauksella silitetty papin-käsipari,\nkiinnitettynä oikein vaikka leipurille sopivaan rannepariin ja niin\nkovat kuin kuhmurat tammen rungossa.\n\nLoiskis! Läiskis! Ja ensi läimäyksellä sai ajuri piippunsa murskaksi\nvasten hampaitaan; toisella makasi hän eräässä kuopassa hävyissään,\nruhjottuna ja liikkumattomana. Sitten työnsi pastori kärryt\ntaaksepäin, käänsi ne varovaisesti sivuun, asetti hevosen pään suuren\nsilkkiäispuun siimekseen ja jatkoi matkaansa hienolla hyssy-juoksulla\nsairaansa luo, jonka hän tapasi jo istumassa kukkakoristeisten\nvuode-verhojensa välissä, ikäänkuin ihmeen kautta kuumeesta\nparantuneena ja tuosta oikein täydellisesti taipuaksensa nyt juuri\navaamassa vaahtoavaa Vauvray-viini-pulloa.\n\nJa aina tästä ajasta asti on \"hyvä Jumala Chemillé'ssä\" ollut\nkorkeimmasti kansallinen Turaanissa ja häntä huutavat Turaanilaiset\nkaikissa tappeluissaan, sanoen: \"_Hyvä Jumala Chemilléssä älä ole\npuolella äläkä vastaan_!\"\n\n\n\n"]