[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWIRTwFrrJSb8a8WRGrE7GjK0xRo07tsPXcaK0So95Ys":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1560,"Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan","Leblanc, Maurice",1864,1941,"1560-leblanc-maurice-arsene-lupin-taistelussa-sherlock-holmesta-vastaan","1560__Leblanc_Maurice__Arsène_Lupin_taistelussa_Sherlock_Holmesta_vastaan",null,"romaani",[14],"rikos",[],"fi",1908,33678,203948,false,55037,[23,24,25,26],"Adventure stories, French -- Translations into Finnish","Burglars -- Fiction","Doyle, Arthur Conan, 1859-1930 -- Parodies, imitations, etc.","Lupin, Arsène (Fictitious character) -- Fiction",[28,29],"Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan\" by Maurice Leblanc is a novel written in the early 20th century. This engaging tale pits the cunning gentleman thief Arsène Lupin against the legendary detective Sherlock Holmes, exploring themes of cleverness and rivalry through a series of thrilling escapades. Expect a blend of intrigue, wit, and adventure as both characters attempt to outsmart each other in a tense game of cat and mouse.  The opening of the novel introduces us to Professor Gerbois, who unknowingly becomes involved in a criminal plot after purchasing a charming writing desk as a birthday gift for his daughter, Suzanne. Following the purchase, the desk mysteriously disappears from their home, leading the professor to suspect a vengeful young man who had previously expressed interest in buying it. As the narrative unfolds, a lottery ticket associated with the desk emerges as a focal point, indicating that Lupin is intricately linked to the unfolding drama. The tension escalates when Suzanne is kidnapped, setting the stage for the ensuing conflict between Arsène Lupin and Sherlock Holmes, showcasing the classic confrontation between intellects and the unfolding consequences of greed and ambition. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Finne, Jalmari",285,"Mestarivaras Arsène Lupin ja kuuluisa englantilainen etsivä ottavat mittaa toisistaan kahdessa jännittävässä kertomuksessa. Lupin pyrkii oveluudellaan ja valepuvuillaan välttämään vastustajansa asettamat ansat arvoituksellisten varkauksien ja kadonneiden esineiden selvittelyssä.","Maurice Leblancin 'Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1560. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","ARSÈNE LUPIN TAISTELUSSA SHERLOCK HOLMESTA VASTAAN\n\nKirj.\n\nMaurice Leblanc\n\n\nSuomentanut Jalmari Finne\n\nRanskalainen alkuteos: Arsène Lupin contre Sherlock Holmes\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1908.\n\n\n\n\n\n\n        Marcel L'Heurex'lle\n        syvällä kiintymyksellä\n\n                      _M.L._\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Arpa numero 514 -- sarja 23\n Sininen timantti\n Sherlock Holmes aloittaa taistelun\n Vähän valoa pimeyteen\n Asiat alkavat selvitä\n Arsène Lupin joutuu kiinni\n\n\n\n\nARPA NUMERO 514 -- SARJA 23\n\n\nJoulukuun 8. päivänä viime vuonna Versaillesin lyseon matematiikan\nprofessori Gerbois löysi eräästä vanhaintavaroiden kaupasta pienen\nmahonkisen kirjoituspöydän, joka miellytti häntä monien laatikkojensa\nvuoksi.\n\nSepä olisi sopiva syntymäpäivälahja Suzannelle, hän ajatteli.\n\nJa kun hän etsiskeli tyttärelleen sopivaa lahjaa, jonka hän voisi\npienillä varoillaan hankkia, niin hän tinki hinnasta ja maksoi\nkirjoituspöydästä kuusikymmentäviisi frangia.\n\nSamalla kun hän antoi myyjälle osoitteensa, niin nuori, hienon\nnäköinen mies, joka oli etsiskellen katsellut oikealle ja vasemmalla,\nhuomasi pöydän ja kysyi:\n\n-- Mitä se maksaa?\n\n-- Se on jo myyty, vastasi kauppias.\n\n-- Vai niin... varmaankin tälle herralle?\n\nHerra Gerbois kumarsi onnellisena siitä, että hän omisti huonekalun,\njota toinen hänen vertaisensa halusi, ja poistui.\n\nMutta hän oli tuskin kulkenut kymmentäkään askelta pitkin katua, kun\ntuo nuori mies saavutti hänet ja hattu kädessä sanoi hänelle hyvin\nkohteliaasti:\n\n-- Minä pyydän tuhannesti anteeksi, hyvä herra... tehdessäni\nepähienon kysymyksen... Etsittekö nimenomaan tuota kirjoituspöytää.\n\n-- En. Minä etsin huokeahintaista vaakaa fysikaalisia kokeilujani\nvarten.\n\n-- Te ette siis pane sille suurta arvoa?\n\n-- Panen kyllä.\n\n-- Siksikö, että se on vanhanaikainen?\n\n-- Siksi, että se on mukava.\n\n-- Suostuisitteko siinä tapauksessa vaihtamaan sen yhtä mukavaan,\nmutta paremmassa kunnossa olevaan kirjoituspöytään?\n\n-- Tämä on hyvässä kunnossa ja vaihto on minun mielestäni tarpeeton.\n\n-- Mutta...\n\nHerra Gerbois saattoi helposti kiivastua ja oli epäluuloinen. Hän\nvastasi kuivasti:\n\n-- Minä pyydän teitä luopumaan pyytelemisestänne.\n\nTuntematon asettui hänen eteensä.\n\n-- Minä en tiedä paljonko te olette siitä maksanut... minä maksan\nkaksi kertaa enemmän.\n\n-- Minä en myy.\n\n-- Kolme kertaa?\n\n-- Lopettakaa, huudahti professori kärsimättömästi, -- se mikä kuuluu\nminulle ei ole kaupan.\n\nNuori mies katsoi häneen terävästi tavalla, jota herra Gerbois ei\nvoinut unohtaa. Sitten hän sanaakaan sanomatta kääntyi ympäri ja\npoistui.\n\nTuntia myöhemmin tuotiin pöytä pieneen taloon, jossa professori asui\nViroflay-kadun varrella. Hän huusi tytärtään.\n\n-- Tämä on sinulle, Suzanne, jos vain pidät siitä.\n\nSuzanne oli suloinen olento, herkkä ja onnellinen. Hän heittäytyi\nisänsä kaulaan niin iloisesti, kuin tämä olisi tarjonnut hänelle\nkuninkaallisen lahjan.\n\nSamana iltana sijoitettuaan sen huoneeseensa, hän Hortensen,\npalvelijattaren, avulla puhdisti laatikot ja järjesti huolellisesti\nniihin paperinsa, kirjepaperinsa, kirjeensä, postikorttikokoelmansa\nja muutamat muistot serkustaan, Philippestä, joita hän salassa\nsäilytti.\n\nSeuraavana päivänä puoli kahdeksan herra Gerbois meni lyseoon. Kello\nkymmenen Suzanne tapansa mukaan odotti häntä ulko-ovella, ja herra\nGerbois iloitsi suuresti nähdessään katukäytävällä rauta-aidan\nvieressä hänen siron vartalonsa ja herttaisen hymynsä.\n\nHe palasivat yhdessä kotiin.\n\n-- Mitä pidät kirjoituspöydästäsi?\n\n-- Se on aivan verraton! Hortense ja minä olemme kiillottaneet\nmessinkikoristeet. Niiden luulisi olevan kultaa.\n\n-- Sinä olet siis tyytyväinen?\n\n-- Olenko tyytyväinen! Minä en voi kuvitella, miten enää tästälähin\ntulisin ilman sitä toimeen.\n\nHe kulkivat talon edessä olevan puutarhan halki. Herra Gerbois\nehdotti:\n\n-- Menemmekö katsomaan sitä ennen aamiaista?\n\n-- Mennään, mennään, sepä on mainio ajatus.\n\nSuzanne astui edeltä, mutta saavuttuaan huoneensa kynnykselle hän\nhuudahti kauhusta.\n\n-- Mitä on tapahtunut? sopersi herra Gerbois.\n\nHän saapui vuorostaan huoneeseen. _Kirjoituspöytä oli poissa_.\n\n       *       *       *       *       *\n\n... Tutkintatuomari ihmetteli miten yksinkertaisia keinoja oli\nkäytetty. Sillä aikaa, kun Suzanne oli poissa ja palvelijatar\nostoksilla, tuli tavallisella virkamerkillä varustettu\nkaupunginpalvelija -- naapurit näkivät hänet -- pysäytti kärrynsä\npuutarhan eteen ja soitti kaksi kertaa. Naapurit, jotka eivät\ntietäneet palvelijattaren olevan poissa, eivät epäilleet mitään,\njoten mies sai aivan rauhassa suorittaa tehtävänsä.\n\nOn huomioon otettava, että mitään kaappia ei ollut kosketeltu eikä\npöytäkelloa siirretty. Sitä paitsi löytyi Suzannen rahakukkaro,\njonka hän oli jättänyt pöydän marmorilevylle, viereiseltä pöydältä\nja kukkarossa olevat kultarahat olivat jäljellä. Pöydän varastaminen\noli siis pääasia, ja se teki jutun sitä kummallisemmaksi, sillä\nkannattiko niin pienen hyödyn tähden syöksyä niin suureen vaaraan?\n\nAinoana viitteenä oli professorille edellisenä päivänä sattunut\ntapaus.\n\n-- Heti kieltäydyttyäni myymästä kaappia tuo nuori mies näytti\nsuuttuvan niin kovasti, että minä selvästi tunsin hänen poistuessaan\naikovan kostaa.\n\nSe ei selvittänyt asiaa. Kuulusteltiin kauppiasta. Hän ei tuntenut\nkumpaakaan herraa. Mitä pöytään tulee, niin oli hän ostanut sen\nneljästäkymmenestä frangista Chevreusessa erään kuolinpesän\nhuutokaupasta ja uskoi myyneensä sen oikeaan hintaan. Tutkimuksia\njatkettiin, mutta mitään ei saatu tietää.\n\nMutta herra Gerbois uskoi lujasti siihen, että hän oli kärsinyt\ntavattoman suuren häviön. Kokonainen omaisuus mahtoi olla kätketty\njohonkin salalaatikkoon, ja sen vuoksi tuo nuori mies, joka tunsi\nsalaisuuden, oli toiminut niin päättäväisesti.\n\n-- Isä parka, mitä me sillä rikkaudella olisimme tehneet? sanoi\nSuzanne usein.\n\n-- Mitäkö? Sellaiset myötäjäiset saadessasi voisit joutua hyviin\nnaimisiin.\n\nSuzanne, joka toivoi saavansa serkkunsa Philippen puolisokseen,\nvaikka tämä olikin perin köyhä, huokasi katkerasti. Ja pienessä\ntalossa Versaillesissa jatkui elämä ilottomampana kuin ennen, täynnä\nkatkeruutta ja pettymyksiä.\n\nKului kaksi kuukautta. Ja silloin, aivan yhtäkkiä sattui mitä\nvakavampia tapauksia, sarja onnellisia ja onnettomia sattumia...\n\nHelmikuun ensimmäisenä päivänä tuli herra Gerbois puoli kuusi kotiin\nkädessään iltalehti, istuutui, otti silmälasit nenälleen ja alkoi\nlukea. Kun politiikka ei häntä huvittanut, käänsi hän lehteä. Heti\nveti hänen huomionsa puoleensa kirjoitus, jonka otsikkona oli:\n\n    \"Kolmannen sanomalehtimiesyhdistyksen raha-arpajaiset.\n\n    Numero 514 -- sarja 23, voittaa miljoonan...\"\n\nSanomalehti putosi hänen käsistään. Seinät huojuivat hänen silmissään\nja sydän hakkasi. Numero 514 -- sarja 23, se oli hänen numeronsa!\nHän oli ostanut sen sattumalta, tehdäkseen palveluksen eräälle\nystävälleen, sillä hän ei lainkaan uskonut kohtalon suosioon, ja nyt\nhän voittikin!\n\nNopeasti hän otti muistikirjan esiin. Numero 514 -- sarja 23 oli\naivan oikein muistin tueksi kirjoitettu kirjan sivulle. Mutta arpa?\n\nHän syöksyi työhuoneeseensa ja etsi laatikkoja, jonne hän oli\npistänyt tuon kallisarvoisen paperin, ja heti huoneeseen tultuaan hän\nseisahtui, horjui uudelleen ja sydämessä tuntui kouristus: laatikko\nei ollutkaan siellä ja kauhukseen hän muisti, ettei hän ollut nähnyt\nsitä siellä moneen viikkoon! Moneen viikkoon ei hän ollut enää nähnyt\nsitä edessään korjatessaan oppilaiden vihkoja!\n\nPuutarhan hietikolla kuului askelia... Hän huusi:\n\n-- Suzanne! Suzanne!\n\nSuzanne tuli juoksujalkaa. Hän riensi huoneeseen. Herra Gerbois\nsopersi kuten tukehtuva:\n\n-- Suzanne... laatikko... laatikko?\n\n-- Mikä?\n\n-- Se, jonka ostin Louvresta... jonka toin eräänä torstaina kotiin ja\njoka oli tämän pöydän päässä.\n\n-- Muistelehan, isä... yhdessähän me sen siirsimme...\n\n-- Milloin?\n\n-- Illalla... tiedäthän... ennen tuota päivää...\n\n-- Mutta minne... vastaa... minä aivan kuolen...\n\n-- Minnekö?... kirjoituspöydän laatikkoon.\n\n-- Senkö, joka varastettiin!\n\nHän kertasi sanat aivan hiljaa kuin kauhun vallassa. Sitten hän\ntarttui Suzannen käteen ja sanoi vieläkin hiljempaa:\n\n-- Se sisälsi miljoonan, tyttäreni...\n\n-- Voi, isä, miksi et sanonut sitä minulle? mutisi Suzanne\nlapsellisesti.\n\n-- Miljoonan! jatkoi Gerbois, -- se oli sanomalehtiarpajaisten\npäävoitto.\n\nOnnettomuuden suuruus aivan musersi heidät, he olivat kauan vaiti\nuskaltamatta katkaista äänettömyyttä.\n\nSilloin Suzanne lausui:\n\n-- Mutta, isä, maksetaanhan se sinulle yhtä kaikki.\n\n-- Miksi? Minkä todistusten nojalla?\n\n-- Tarvitaanko siihen todistuksia?\n\n-- Tietysti!\n\n-- Eikä sinulla ole niitä?\n\n-- On kyllä, on yksi.\n\n-- Siis?\n\n-- Se oli laatikossa.\n\n-- Siinä laatikossa, joka on kadonnut?\n\n-- Niin. Ja joku toinen perii rahat.\n\n-- Sehän olisi kamalaa! Kuulehan, isä, etkö sinä voi sitä estää?\n\n-- Enhän minä tiedä! Enhän minä tiedä! Tuo mies on varmaankin hyvin\nmahtava! Hänellä on sellaisia apukeinoja! Muistelehan vain... tuota\nkirjoituspöytää...\n\nHän nousi äkkiä vimmastuneena ja polki jalkaansa:\n\n-- Ei, ei, hän ei saa tuota miljoonaa, hän ei sitä saa! Miksi hän\nsen saisi? Olkoonpa hän kuinka taitava tahansa, ei hänkään voi tehdä\nmitään. Jos hän tulee rahoja nostamaan, niin hän joutuu kiinni!\nSaammepahan nähdä, miten sen veijarin käy!\n\n-- Sinulla on siis jokin hyvä ajatus, isä?\n\n-- Minä aion puolustaa oikeuksiani viimeiseen asti, tapahtukoon mitä\ntahansa! Ja me onnistumme! Miljoona on minun: minä saan sen käsiini!\n\nMuutama minuutti sen jälkeen hän lähetti seuraavan sähkösanoman:\n\n    \"Credit Foncierin johtaja Capucines-katu. Pariisi\n\n    Omistan numeron 514 -- sarja 23, vastustan kaikin laillisin\n    keinoin vierasten vaatimuksia.\n\n                                           _Gerbois_.\"\n\nMelkein samaan aikaan saapui pankkiin seuraava sähkösanoma:\n\n    \"Numero 514 -- sarja 23, on minun hallussani.\n\n                                        _Arsène Lupin_.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoka kerta kun alan kertoa niitä lukemattomia seikkailuja, joista\nArsène Lupinin elämä koostuu, niin tunnen tehtäväni niin joutavaksi,\nsillä minun mielestäni tuntee lukija hänen tavallisimmatkin\nseikkailunsa. Tottahan on että tuskin löytyy ainoatakaan käden\nliikettä -- jonka on tehnyt tuo \"kansallisvarkaamme\", joksi häntä on\nkutsuttu -- jota ei ole aivan tarkkaan kuvattu, ei ainoatakaan tekoa,\njota ei ole tutkittu joka puolelta, ei ainoatakaan toimenpidettä,\njota ei ole kuvattu yksityiskohtia myöten niin tarkkaan kuin\ntavallisesti kuvataan vain sankarillisia tekoja.\n\nKuka esimerkiksi ei tuntisi kertomusta \"Vaaleatukkaisesta naisesta\"\nmonine kummallisine yksityiskohtineen joista sanomalehdet mainitsivat\nsuurilla kirjaimilla: _Numero 514, sarja 23! Henri-Martin-puistokadun\nrikos! Sininen timantti!_ Miten suurta melua pidettiinkään suuren\nenglantilaisen salapoliisin Sherlock Holmesin sekaantuessa asiaan!\nMikä mielten kuohu jokaisen yksityistapauksen jälkeen, joista näkyi\nnäiden molempien suurten taiteilijoiden keskinäinen taistelu! Ja mikä\nmelu kaduilla sinä päivänä, jona sanomalehtipojat huusivat: \"Arsène\nLupin on vangittu!\"\n\nPuolustukseni on se, että minä julkaisen uusia tietoja: minä\nilmaisen salaisuuden avaimen. Noiden tapausten ympärille on aina\njäänyt hämäryyttä, minä poistan sen. Minä painatan monasti luettuja\nsanomalehtikirjoituksia, minä kopioin entisiä haastatteluja: mutta\nminä järjestän, luokittelen ne ja muodostan ne totuuden mukaisiksi.\nAuttajani on Arsène Lupin, jonka ystävällisyys minua kohtaan näyttää\nolevan loppumaton. Toisinaan minua auttaa myös Watson, Sherlock\nHolmesin ystävä ja uskottu.\n\nKaikki muistavat mikä naurunräjähdys syntyi, kun sanomalehdet\njulkaisivat nuo molemmat sähkösanomat. Arsène Lupinin nimi oli\nodottamaton lahja, joka lupasi paljon huvia suurelle yleisölle. Ja\ntuohon yleisöön kuului koko maailma.\n\nCredit Foncierin heti tekemien tutkimuksien kautta saatiin\nselville, että numero 514 -- sarja 23, oli Credit Lyonnais-pankin\nVersaillesissa olevan haaraosaston kautta myyty tykistön komentajalle\nBessylle. Komentaja oli kuollut pudottuaan ratsun selästä. Muutamien\ntoverien kautta, joille hän oli puhellut asioitaan, saatiin tietää\nettä hän vähää ennen kuolemaansa oli myynyt tuon arvan eräälle\nystävälleen.\n\n-- Tuo ystävä olen minä, vakuutti herra Gerbois.\n\n-- Todistakaa se, sanoi Credit Foncierin johtaja.\n\n-- Todistaako? Se on helppoa. Parikymmentä henkilöä voi sanoa, että\nminä seurustelin paljon komentajan kanssa ja että me tapasimme\ntoisemme Asetorin kahvilassa. Siellä minä eräänä päivänä, auttaakseni\nhäntä rahapulasta ostin häneltä arvan kahdestakymmenestä frangista.\n\n-- Onko teillä siihen todistaja?\n\n-- Ei.\n\n-- Siinä tapauksessa, mihin te perustatte vaatimuksenne?\n\n-- Kirjeeseen, jonka hän kirjoitti minulle tämän asian johdosta.\n\n-- Minkä kirjeen?\n\n-- Kirjeen, joka oli nuppineulalla kiinnitetty arpaan.\n\n-- Näyttäkää se.\n\n-- Se oli varastetun kirjoituspöydän laatikossa!\n\n-- Etsikää se.\n\nArsène Lupin julkaisi tuon kirjeen. Uutinen _l'Echo de Francessa_\n-- jolla oli kunnia olla hänen virallisena äänenkannattajanaan, ja\njonka pääosakas hän näytti olevan -- uutinen ilmaisi että hän jätti\nasianajajalleen herra Detinanille kirjeen, jonka komentaja Bessy oli\nkirjoittanut nimenomaan hänelle.\n\nSiitäpä syntyi riemu: Arsène Lupin ottaa itselleen asianajajan!\nArsène Lupin kunnioittaa lain määräyksiä ja antaa varsinaisen\nlakimiehen edustaa itseään!\n\nKaikki sanomalehtimiehet ryntäsivät herra Detinanin luo, joka oli\nvaikutusvaltainen radikaalinen kansanedustaja, rehelliseksi tunnettu\nhenkilö, samalla kun hän oli sukkela, hiukan skeptinen, mielellään\nlasketellen sanasutkauksia.\n\nHerra Detinan ei koskaan ollut ilokseen saanut tavata Arsène\nLupinia -- ja hän oli siitä hyvin pahoillaan -- mutta hän oli\nsaanut vastaanottaa hänen määräyksensä, ja täysin tuntien mikä\nkunnia hänelle oli tämä valinta, aikoi hän voimakkaasti puolustaa\nsuojattinsa oikeuksia. Hän avasi salkun, josta löytyivät kaikki asiaa\nkoskevat paperit ja veti esiin komentajan kirjeen. Siinä puhuttiin\nkyllä arvan luovuttamisesta, mutta ei mainittu saajan nimeä. \"Rakas\nystävä\"... oli vain kirjeen alussa.\n\n-- Rakas ystävä, se olen minä, väitti Arsène Lupin pienessä\nkirjelapussa, joka oli liitetty komentajan kirjeeseen. Ja paras\ntodistus siitä on se, että minulla on kirje.\n\nLehtimiesten parvi ryntäsi heti herra Gerboisin luo, joka ei osannut\nsanoa muuta kuin:\n\n-- \"Rakas ystävä\" ei ole kukaan muu kuin minä. Arsène Lupin varasti\nkomentajan kirjeen yhdessä arpalipun kanssa.\n\n-- Todistakoon hän sen! vastasi Lupin sanomalehtimiehille.\n\n-- Mutta hänhän on varastanut kirjoituspöydän! huudahti herra Gerbois\nsamoille sanomalehtimiehille.\n\nJa Lupin vastasi:\n\n-- Todistakoon hän sen!\n\nHuvittava oli tämä kaksintaistelu näiden molempien henkilöiden\nvälillä jotka molemmat omistivat numeron 514 -- sarja 23;\nsanomalehtimiehet juoksivat toisen luota toisen luo, Arsène Lupin oli\naivan kylmäverinen, herra Gerbois parka aivan suunniltaan.\n\nMies parka, sanomalehdet olivat täynnä hänen valituksiaan! Hän kertoi\nonnettomuudestaan liikuttavan avomielisesti.\n\n-- Ymmärrättekö, hyvät herrat, tuo konna riistää minulta Suzannen\nmyötäjäiset! Mitä minuun tulee, niin vähät minä siitä välittäisin,\nmutta Suzannen tähden! Ajatelkaahan, miljoona! Kymmenen kertaa\nsatatuhatta! Arvasinhan minä, että kirjoituspöydän sisällä oli aarre!\n\nTurhaa oli väittää hänelle, että hänen vastustajansa viedessään\nkirjoituspöydän pois ei tietänyt mitään arpalipun olemassaolosta,\nja ettei kukaan voinut edeltäpäin aavistaa että tuo arpa voittaisi\npäävoiton, hän vain huokaili:\n\n-- Joutavia, kyllä hän sen tiesi! Miksi hän muuten olisi nähnyt niin\npaljon vaivaa saadakseen tuon kurjan pöydän haltuunsa?\n\n-- Tuntemattomista syistä, mutta ei suinkaan saadakseen haltuunsa\npaperipalasen, jonka arvo silloin oli kaksikymmentä frangia.\n\n-- Kokonainen miljoona! Hän tiesi sen... Hän tietää kaikki! Te ette\ntunne tuota roistoa! Hän ei ole teiltä siepannut miljoonaa!\n\nTätä tällaista keskustelua olisi voinut jatkua kauankin. Mutta\nkahdentenatoista päivänä herra Gerbois sai Arsène Lupinilta kirjeen,\njonka alussa oli: \"erittäin salainen\". Hän luki sen yhä kasvavalla\nlevottomuudella.\n\n    \"Hyvä herra, yleisö pitää hauskaa meidän kustannuksellamme. Eikö\n    teidän mielestänne olisi jo aika toimia vakavasti! Minä omasta\n    puolestani olen sen lujasti päättänyt.\n\n    Tilanne on selvä: minulla on arpalippu, jonka voittamia rahoja\n    minulla ei ole oikeutta nostaa, teillä taas on oikeus nostaa ne\n    arpalipulla, jota teillä ei ole. Me emme siis voi mitään ilman\n    toistemme apua.\n\n    Mutta te ette suostu luovuttamaan minulle _teidän_ oikeuttanne,\n    enkä minä teille _minun_ arpalippuani.\n\n    Mitä siis teemme?\n\n    Minä en näe muuta keinoa kuin: jakakaamme. Puoli miljoonaa\n    teille, puoli miljoonaa minulle. Eikö se ole tasajakoa? Eikö tämä\n    Salomonin tuomio vastaa niitä oikeudellisia vaatimuksia, jotka\n    meillä kummallakin on?\n\n    Tämä on oikeudenmukainen ratkaisu, mutta sen täytyy tapahtua\n    heti. Teidän ei sovi ruveta väittelemään tarjoukseni johdosta,\n    se on välttämättömyys, johon teidän tulee olojen pakosta taipua.\n    Minä annan teille kolme päivää miettimisaikaa. Perjantaiaamuna\n    toivon saavani lukea _l'Echo de Francen_ pikkuilmoitusten\n    joukossa vaatimattoman ilmoituksen osoitteella Herra Ars.\n    Lup. joka sisältää peitetyin sanoin vilpittömän ja suoran\n    suostumuksenne ehdottamaani sovintoon. Silloin saatte heti\n    haltuunne arpalipun ja peritte miljoonan -- josta annatte minulle\n    viisisataatuhatta frangia tavalla, jonka teille myöhemmin\n    ilmoitan.\n\n    Jos hylkäätte ehdotukseni, niin olen ryhtynyt toimenpiteisiin,\n    joista tulos on oleva sama. Mutta paitsi niitä suuria ikävyyksiä,\n    joita ehdotukseni hylkääminen toisi mukanaan, niin kärsitte\n    vielä lisäksi kahdenkymmenenviidentuhannen frangin tappion\n    ylimääräisten menojen suorittamiseksi.\n\n    Ottakaa vastaan, hyvä herra, syvän kunnioitukseni vakuutus.\n\n                                         _Arsène Lupin_.\"\n\nEpätoivoissaan teki herra Gerbois sen tavattoman virheen, että\nnäytti muille tämän kirjeen ja antoi siitä ottaa kopioita. Hänen\nsuuttumuksensa sai hänet tekemään kaikenlaisia tyhmyyksiä.\n\n-- Ei ropoakaan! Hän ei saa ropoakaan! hän huusi sanomalehtimiehille.\n-- Jakaisinko sitä, mikä kuuluu minulle? En koskaan. Repiköön hän\narpalipun rikki, jos hän tahtoo!\n\n-- Onhan viisisataatuhatta frangia aina enemmän kuin ei mitään.\n\n-- Nyt ei ole kysymys siitä, vaan minun oikeuksistani, ja ne minä\nhankin itselleni tuomioistuimen edessä.\n\n-- Hyökkäätte Arsène Lupinia vastaan? Se olisi järjetöntä.\n\n-- En, mutta Credit Foncieria vastaan. Sen täytyy luovuttaa minulle\nminun miljoonani.\n\n-- Arpalippua vastaan tai todistusta vastaan, että te sen olette\nostanut.\n\n-- Todistus on olemassa, koska Arsène Lupin tunnustaa varastaneensa\nkirjoituspöydän.\n\n-- Onko Arsène Lupinin sana pätevä oikeuden edessä?\n\n-- Samapa se, minä ajan asiaani.\n\nSuuri yleisö oli riemuissaan. Lyötiin vetoa, toiset väittivät, että\nLupin saisi herra Gerboisin taipumaan, toiset että hän saisi palkan\nuhkauksistaan. Asia kävi hyvin jännittäväksi, niin epätasaiset olivat\ntaistelevien voimat, toinen hyökkäsi suoraan, toinen oli kauhuissaan\nkuin saarrettu metsänpeto.\n\nPerjantaina kaikki tappelivat saadakseen käsiinsä _l'Echo de\nFrancen_, kaikki tutkivat kuumeisesti viidettä sivua, jossa\npikkuilmoitukset olivat. Ei ainoatakaan riviä ollut siellä\nosoitteella _Herra Ars. Lup._ Arsène Lupinin röyhkeään vaatimukseen\nherra Gerbois vastasi äänettömyydellä. Se oli sodanjulistus.\n\nSamana iltana kertoivat sanomalehdet, että neiti Gerbois oli\nryöstetty kotoaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeitä huvittaa tässä Arsène Lupinin toimeenpanemassa näytelmässä\npoliisin ehdottomasti naurettava asema. Kaikki tapahtuu sen\ntietämättä. Lupin puhuu, kirjoittaa, varoittaa, käskee, uhkaa,\npanee toimeen, ikään kuin ei olisi olemassakaan poliisipäällikköä,\nsalapoliiseja, komisarioita, sanalla sanoen ketään, joka voisi estää\nhänen aikeitaan. Poliisi on aivan kuin olematon hänelle. Sitä estettä\nhän edes ei ota lukuun.\n\nJa yhtä kaikki poliisi on liikkeellä! Heti kun on kysymys Arsène\nLupinista, niin arvoasteikon yläpäästä alapäähän kaikki syttyy\ntuleen, kiehuu ja kuohuu raivosta. Lupin on vihollinen, vihollinen,\njoka ilkkuu, ärsyttää, halveksii, tai mikä pahinta, ei välitä\nvähääkään.\n\nJa mitä saattaa tehdä sellaista vihollista vastaan? Kahtakymmentä\nvaille kymmenen, palvelijattaren todistuksen mukaan, Suzanne lähti\nkotoaan. Viisi minuuttia yli kymmenen ei hänen isänsä lähtiessään\nlyseosta nähnyt hänen seisovan katukäytävällä, jossa hänen tapansa\noli odottaa. Kaikki oli siis tapahtunut kaksikymmentä minuuttia\nkestäneen kävelyn aikana kotoa lyseolle tai ainakin lyseon\nlähettyville.\n\nKaksi naapuria sanoi tavanneensa hänet kolmensadan askeleen päässä\nkotoaan. Eräs nainen oli nähnyt pitkin katua kävelevän naisen, jonka\ntuntomerkit vastasivat Suzannea. Ja sen jälkeen? Sen jälkeen ei ollut\nmitään tietoa.\n\nTiedusteltiin joka taholta, kuulusteltiin rautatievirkailijoita ja\nkaupunginportin virkamiehiä. He eivät sinä päivänä olleet nähneet\nmitään, joka olisi näyttänyt nuoren tytön ryöstöltä. Ville-d'Arayssä\nkuitenkin eräs kauppias kertoi myyneensä bensiiniä autolle, joka\ntuli Pariisista. Etuistuimella oli kuljettaja, autossa sisällä\nistui vaaleatukkainen nainen -- harvinaisen vaaleatukkainen, lisäsi\ntodistaja. Tuntia myöhemmin auto palasi Versaillesista. Liikenne\ntungos pakotti sitä hiljentämään vauhtiaan, jolloin kauppias saattoi\nnähdä jo ennen huomaamansa vaalean naisen rinnalla toisen, joka oli\nkiedottu huiveihin ja harsoihin. Ei ollut epäilystäkään, että se oli\nSuzanne Gerbois.\n\nMutta silloin oli pakko olettaa ryöstön tapahtuneen keskellä päivää,\nväkirikkaalla kadulla, aivan kaupungin keskellä!\n\nMiten? Missä? Kukaan ei ollut kuullut huutoa, ei huomannut\nepäilyttävää liikettä.\n\nKauppias mainitsi auton tuntomerkit, umpinainen 24 hevosvoimainen\nPeugeon, väriltään tummansininen. Tiedusteltiin autovuokraamon\njohtajattarelta, rouva Bob-Walthourilta, jonka erikoisalana oli\njärjestää auton avulla tehtäviä ryöstöjä. Perjantaiaamuna hän oli\naivan oikein vuokrannut koko päiväksi Peugeonin vaaleatukkaiselle\nnaiselle, jota hän sen koommin ei ollut nähnyt.\n\n-- Mutta kuljettaja?\n\n-- Oli Ernest-niminen, hän oli edellisenä päivänä otettu palvelukseen\nerinomaisten suosituskirjeittensä nojalla.\n\n-- Onko hän täällä?\n\n-- Ei, hän toi auton takaisin, mutta sen jälkeen hän ei ole\nnäyttäytynyt.\n\n-- Emmekö voisi saada tietoja hänestä?\n\n-- Kyllä, niiden henkilöiden kautta, jotka suosittelivat häntä. Tässä\non heidän nimensä.\n\nKäytiin niiden henkilöiden luona. Ei kukaan heistä tuntenut Ernestiä.\n\nNiin ollen seurasi mitä johtolankaa tahansa päästäkseen tästä\nhämärästä, niin joutui keskelle uusia arvoituksia.\n\nHerra Gerboisilla ei ollut voimia jatkaa taistelua, joka oli alkanut\nhänen kannaltaan niin murskaavalla tavalla. Tyttärensä katoamisen\njälkeen hän oli aivan toivoton, kärsi omantunnonvaivoja ja antautui.\n\n_l'Echo de Francessa_ ilmestyi pieni ilmoitus ja suuri yleisö ymmärsi\nsen, näki hänen alistuvan kaikkeen mitään vastaväitteitä tekemättä.\n\nVoitto oli saavutettu, sota oli loppunut neljässä vuorokaudessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi päivää myöhemmin herra Gerbois astui Credit Foncierin pihan\npoikki. Tultuaan johtajan luo, hän ojensi numeron 514 -- sarja 23.\nJohtaja hyppäsi seisaalleen.\n\n-- Se on siis teillä? Te olette saanut sen takaisin?\n\n-- Se oli sekaantunut muiden paperien joukkoon, tässä se on, vastasi\nherra Gerbois.\n\n-- Mutta tehän väititte... olihan kysymys...\n\n-- Pelkkää juttua ja valhetta.\n\n-- Mutta meidän pitäisi kuitenkin saada joitakin papereita takeeksi.\n\n-- Riittääkö komentajan kirje?\n\n-- Riittää.\n\n-- Tässä se on.\n\n-- Hyvä on. Olkaa hyvä ja jättäkää nämä paperit huostaamme. Meillä\non viisitoista päivää tutkiaksemme, että paperit ovat oikeat. Minä\nilmoitan heti, kun voitte tulla nostamaan rahat. Tästä lähin uskon,\nettä oman etunne vuoksi olette vaiti ja annatte tämän asian päättyä\nhiiskumatta sanaakaan.\n\n-- Se onkin aikomukseni.\n\nHerra Gerbois ei puhunut asiasta, eikä pankinjohtajakaan. Mutta\non salaisuuksia, jotka tulevat ilmi, vaikka kukaan ei ole niistä\npuhunutkaan, ja äkkiä saatiin tietää, että Arsène Lupin oli rohjennut\nlähettää herra Gerboisille numeron 514 -- sarja 23! Kaikki ottivat\ntämän uutisen vastaan hämmästyksellä ja ihastuksella. Mikä verraton\npelaaja oli hän, joka heitti pöydälle niin tärkeän valtin, tuon\nkallisarvoisen arvan! Hän ei varmaankaan ollut lyönyt sitä pöytään\nmuuta kuin ehdoin tahdoin saadakseen esiin toisen kortin, jonka\nkautta asiat saavat tasapainonsa. Mutta jos tuo nuori tyttö pääsisi\npakoon? Jos onnistuttiin pelastamaan hänet siitä ansasta, johon hän\noli joutunut?\n\nPoliisi tiesi ja tunsi vihollisensa heikon kohdan ja ponnisti\nvoimiaan. Jos Arsène Lupinilta on aseet poissa, jos hän itse on ne\nheittänyt, jos hän sotkeutuu omiin suunnitelmiinsa, ei saa penniäkään\nahneesti haluamastaan miljoonasta... niin silloin heti naurajat ovat\ntoisella puolella.\n\nMutta Suzannen piilopaikka oli löydettävä. Sitä ei löydetty eikä hän\nsiis myöskään päässyt pakoon!\n\nSamapa se, ajateltiin, asia on selvä, Arsène on saavuttanut\nensimmäisen voiton. Mutta vaikein oli vielä jäljellä! Neiti\nGerbois oli hänen käsissään, eikä Lupin luovuttaisi häntä muuta\nkuin viittäsataatuhatta frangia vastaan. Mutta missä ja miten tuo\nvaihto saattoi tapahtua? Jotta tämä vaihto voisi tapahtua, niin\nheidän täytyi tavata toisensa, ja silloinhan herra Gerbois voisi\nilmoittaa siitä poliisille ja siten saada tyttärensä käsiinsä samalla\nsäilyttäen rahansa?\n\nKyseltiin professorilta. Aivan murtuneena, haluten olla puhumatta\nkoko asiasta mitään, hän ei antanut mitään tietoja.\n\n-- Minulla ei ole mitään sanottavaa, minä odotan.\n\n-- Ja neiti Gerbois?\n\n-- Etsimistä jatketaan.\n\n-- Onhan Arsène Lupin kirjoittanut teille?\n\n-- Ei ole.\n\n-- Vakuutatteko sen?\n\n-- En.\n\n-- Siis te myönnätte sen. Mitä hän on määrännyt tehtäväksenne?\n\n-- Ei minulla ole mitään sanottavaa.\n\nHyökättiin Detinanin kimppuun. Hän oli yhtä vaitelias.\n\n-- Herra Lupin on asiakkaani, hän vastasi hyvin juhlallisesti, --\nymmärrättehän, että minun täytyy olla hyvin vaitelias.\n\nTämä salaperäisyys ärsytti suurta yleisöä. Jotain juoniteltiin\nsalassa. Arsène Lupin punoi juoniaan, ja poliisi piti yötä\npäivää silmällä herra Gerboisia. Kolme lopputulosta oli edessä:\nvangitseminen, täydellinen voitto, tai surkean naurettava häviö.\n\nMutta yleisö sai uteliaisuutensa vain osaksi tyydytetyksi, ja\nseuraavilla sivuilla paljastetaan totuus ensi kertaa kokonaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTiistaina 12. päivänä maaliskuuta herra Gerbois sai tavallisen\nkirjekuoren sisällä ilmoituksen Credit Foncierista.\n\nTorstaina kello yhden junalla hän lähti Pariisiin. Kello kaksi\nannettiin hänelle nuo tuhat tuhannen frangin seteliä.\n\nSillä aikaa kun hän seteli seteliltä niitä vapisten selaili -- olihan\ntuo rahasumma lunnaat Suzannen vapaudesta -- puheli kaksi miestä\najoneuvoissa, jotka olivat seisahtuneet vähän matkan päähän pankin\novesta. Toisella oli harmahtava tukka ja arvokas ulkomuoto, joka\noli ristiriidassa hänen vähäpätöisen virkapukunsa kanssa. Se oli\nylitarkastaja Ganimard, vanha Ganimard, Lupinin leppymätön vihamies.\nJa Ganimard sanoi apulaiselleen Folenfantille:\n\n-- Se ei kestä kauan... viiden minuutin kuluttua näemme vanhuksen\njälleen. Onko kaikki valmiina?\n\n-- Täydellisesti.\n\n-- Montako meitä on?\n\n-- Kahdeksan, joista kaksi polkupyörillä.\n\n-- Ja minä, joka vastaan kolmea. Kyllä se riittää, mutta liikoja\nsiinä ei ole. Gerbois ei millään muotoa saa päästä käsistämme...\nmuuten saamme sanoa hyvästi kaikelle! Hän menee tapaamaan Lupinia\njonnekin sovittuun paikkaan, hän vaihtaa neidin itselleen puolta\nmiljoonaa vastaan ja temppu on suoritettu.\n\n-- Mutta miksei hän toimi meidän kanssamme? Olisihan se niin paljon\nyksinkertaisempaa! Jos hän päästäisi meidät sekaantumaan asioihin,\nhän saisi pitää koko miljoonansa.\n\n-- Niin kyllä, mutta hän pelkää. Jos hän koettaa petkuttaa tuota\ntoista, niin ei hän saakaan tytärtään takaisin.\n\n-- Ketä toista?\n\n-- _Häntä_.\n\nGanimard lausui tuon sanan hyvin vakavasti, hiukan pelokkaasti, ikään\nkuin puhuen yliluonnollisesta olennosta, jonka käsissä hän jo ennen\noli ollut.\n\n-- Onhan se hieman hullunkurista, huomautti Folenfant terävästi, --\nettä meidän tehtävämme on suojella tuota herraa omaa itseänsä vastaan.\n\n-- Lupinin suhteen on koko maailma ylösalaisin, vastasi Ganimard\nhuoaten.\n\nKului minuutti.\n\n-- Varuillanne, Ganimard huomautti.\n\nHerra Gerbois tuli pankista. Capucines-kadun päässä hän kääntyi\nbulevardille, vasemmalle puolen katua. Hän asteli hitaasti liikkeiden\nohi katsellen näyteikkunoita.\n\n-- Hän on liian rauhallinen, sanoi Ganimard. -- Mies, jolla on\nmiljoona taskussaan, ei ole noin rauhallinen.\n\n-- Mitä hän aikonee tehdä?\n\n-- Varmaankaan ei mitään... Olkoon kuinka tahansa, minä olen\nvaruillani. Tämän takana piilee Lupin.\n\nTällä hetkellä herra Gerbois suuntasi kulkunsa erään\nsanomalehtimyymälän luo, valitsi itselleen sanomalehdet, sai rahaa\ntakaisin, avasi yhden sanomalehden, ja kädet ojossa, astuen hitaasti\neteenpäin alkoi lukea. Ja äkkiä hän hyppäsi autoon, joka oli\npysähtynyt katukäytävän viereen. Kone oli käynnissä, sillä se lähti\nnopeasti liikkeelle, kiersi Madeleine-kirkon ja katosi.\n\n-- Perhana! huudahti Ganimard, -- tuokin on taas niin _hänen_\ntapaistaan!\n\nHän riensi jäljestä ja muut miehet juoksivat samalla aikaa kuin\nhänkin Madeleine-kirkon ympäri.\n\nHän purskahti nauruun. Bulevardi Malesherbesin päässä oli auto\npysähtynyt ja herra Gerbois astui ulos.\n\n-- Sukkelaan, Folenfant... kuljettaja... hän on ehkä Ernest.\n\nFolefant otti kuljettajan kiinni. Hänen nimensä oli Gaston ja\nvuokra-autoyhtiön palveluksessa; kymmenen minuuttia sitten eräs\nherra oli seisauttanut hänet ja käskenyt odottaa lähtövalmiina\nlehtimyymälän luona siksi, kunnes eräs toinen herra saapuu.\n\n-- Ja tuo toinen herra, kysyi Folefant, -- minkä osoitteen hän antoi?\n\n-- Ei mitään... Boulevard Malesherbes... Messinan puistokatu...\nkaksinkertaiset juomarahat... Siinä kaikki.\n\nMutta tällä välin oli herra Gerbois minuttiakaan hukkaamatta hypännyt\nensimmäiseen ohikulkevaan ajoneuvoon.\n\n-- Concorde-torin asemalle.\n\nProfessori nousi maanalaisesta junasta Palais-Royalin luona, riensi\nauton luo ja antoi ajaa Pörssitorille. Toinen matka maanalaisessa,\nsitten puistokatu Villiers, kolmas auto.\n\n-- 25 Clapeyron-katu.\n\nNumeron 25 Clapeyron-kadun varrella erottaa boulevardi\nBatignollesista talo, joka sen kanssa muodostaa kulman. Hän nousi\nensi kerrokseen ja soitti. Eräs herra avasi oven.\n\n-- Täällähän asuu herra Detinan?\n\n-- Se olen minä. Herra Gerbois epäilemättä.\n\n-- Aivan oikein.\n\n-- Minä odotin teitä, hyvä herra. Olkaa hyvä ja astukaa sisään.\n\nKun herra Gerbois astui asianajajan työhuoneeseen, oli kello kolme,\nja hän sanoi heti:\n\n-- Tämä on hänen määräämänsä aika. Eikö hän ole täällä?\n\n-- Ei vielä.\n\nHerra Gerbois istahti, kuivasi otsaansa, katseli kelloaan aivan kuin\nei tietäisi, paljonko se oli ja jatkoi levottomana:\n\n-- Tuleeko hän? Asianajaja vastasi:\n\n-- Te kysytte minulta juuri sitä asiaa, jota olen eniten utelias\ntietämään. En koskaan ole ollut niin levoton. Joka tapauksessa,\njos hän tulee, niin hän uskaltaa hyvin paljon, tätä taloa on kaksi\nviikkoa kovasti vartioitu... Minua pidetään silmällä.\n\n-- Minua vielä enemmän. Minä en voikaan vakuuttaa, että kintereilläni\nolevat salapoliisit olisivat kadottaneet jälkeni.\n\n-- Mutta siis...\n\n-- Se ei olisi minun syyni, huudahti professori, -- eikä minua\ntarvitse mistään syyttää. Mitä minä olen luvannut? Totella _hänen_\nmääräyksiään. No niin, minä olen sokeasti totellut _hänen_\nmääräyksiään, olen nostanut rahat _hänen_ määräämällään hetkellä, ja\nminä olen tullut luoksenne sillä tavoin kuin _hän_ on käskenyt. Kun\nolen vastuussa tyttäreni onnettomuudesta, olen täydelleen täyttänyt\nlupaukseni. Nyt on hänen vuoronsa.\n\nJa hän jatkoi samalla rauhattomalla äänellä:\n\n-- Tuohan hän tyttäreni, tuohan?\n\n-- Toivottavasti.\n\n-- Mutta... oletteko te hänet nähnyt?\n\n-- Minäkö? En! Hän on vain yksinkertaisesti pyytänyt minua ottamaan\nteidät molemmat vastaan, lähettämään palvelijani pois ennen kello\nkolmea, eikä päästämään ketään huoneistooni teidän tulonne ja hänen\nlähtönsä välillä. Jollen suostuisi tähän ehdotukseen, pyysi hän minua\nilmoittamaan siitä parilla rivillä _l'Echo de Francessa_. Mutta minä\nolin onnellinen saadessani tehdä palveluksen Arsène Lupinille ja minä\nsuostuin kaikkeen.\n\nHerra Gerbois huokasi:\n\n-- Voi, miten tämä kaikki päättyy?\n\nHän otti taskustaan setelit, levitti ne pöydälle ja jakoi ne kahteen\nyhtä suureen kasaan. Sitten he molemmat vaikenivat. Tuon tuostakin\nherra Gerbois jäi kuuntelemaan... Eikö ovikelloa soitettu?\n\nMinuuttien mukana kasvoi hänen tuskansa ja herra Detinankin tunsi\nmelkein ahdistavaa tunnetta.\n\nKerran asianajaja jo kadotti kaiken tyyneytensä. Hän nousi äkkiä:\n\n-- Me emme näe häntä... Vai mitä arvelette? Tekisihän hän siinä aivan\njärjettömästi! Luottakoon hän meihin, me olemme kunnon miehiä emmekä\nvoi häntä pettää. Mutta vaara ei ole yksinomaan siinä.\n\nHerra Gerbois sopersi aivan murtuneena laskien molemmat kätensä\nsetelien päälle:\n\n-- Kunpa hän vain tulisi, hyvä Jumala, kunpa hän vain tulisi! Minä\nantaisin kaiken tämän saadakseni Suzannen takaisin.\n\nOvi aukeni.\n\n-- Puolet riittää, herra Gerbois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOvella seisoi nuori, hienosti pukeutunut mies, jonka herra Gerbois\nheti tunsi siksi mieheksi, joka oli kuljeskellut huonekalukapan\nlähistöllä Versaillesissa. Hän syöksyi häntä kohti.\n\n-- Ja Suzanne? Missä on minun tyttäreni? Arsène Lupin sulki\nhuolellisesti oven ja sanoi aivan rauhallisesti riisuessaan\nhansikkaita käsistään asianajajalle:\n\n-- Hyvä herra, minä en osaa kylliksi kiittää ystävällisyyttänne,\njolla olette lupautunut puolustamaan minun oikeuksiani. Sitä en tule\nunohtamaan.\n\nHerra Detinan sopersi:\n\n-- Mutta tehän ette soittanut... minä en kuullut oven...\n\n-- Kellot ja ovet ovat sellaisia, joiden tulee toimia ilman, että\nniitä koskaan kuulee. Minä olen tässä, sehän on pääasia.\n\n-- Tyttäreni! Suzanne! Minne hän on joutunut? jatkoi professori.\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi Lupin, -- kylläpä te hätäilette! Rauhoittukaa,\nodottakaa vain hetkinen, niin tyttärenne juoksee syliinne.\n\nHän käveli ja sanoi sitten kuten ylhäinen herra, joka jakelee\nkiitoksia:\n\n-- Herra Gerbois, minä onnittelen teitä siitä nokkeluudesta, jolla\näsken toimitte. Jollei auton olisi täytynyt typerän tungoksen vuoksi\npysähtyä, niin olisimme aivan yksinkertaisesti l'Etoile-torilla ja\nsäästäisimme siten herra Detinanilta tämän ikävän vierailun... Mutta,\nse oli niin sallittu.\n\nHän huomasi molemmat setelipinkat ja huudahti:\n\n-- Hyvä on! Miljoona on tuossa... Me emme kuluta aikaa hukkaan.\nSallittehan?\n\n-- Mutta, vastusti herra Detinan, asettuen pöydän eteen, -- neiti\nGerbois ei ole vielä täällä.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Eikö hänen läsnäolonsa ole välttämätön?\n\n-- Minä ymmärrän! Arsène Lupin ei herätä täydellistä luottamusta. Hän\npistää puoli miljoonaa taskuunsa eikä annakaan panttivankia pois.\nKuinka väärin minut tunnette! Siksi että kohtalo on saattanut minut\ntekemään tekoja, jotka ovat hiukan... erikoisia, niin epäillään minun\nsanaani, minun, minun, joka olen niin tahdikas ja hienotunteinen!\nSitä paitsi, herra Detinan, jos pelkäätte, niin avatkaa ikkuna ja\nhuutakaa apua. Kadulla lienee kymmenkunta salapoliisia.\n\n-- Niinkö luulette?\n\nArsène Lupin nosti ikkunanverhoa ylös.\n\n-- Minä luulen, että herra Gerbois ei pystynyt harhauttamaan\nGanimardia... Mitä minä sanoinkaan? Tuolla hän onkin, tuo vanha\nveikko!\n\n-- Onko se mahdollista! huudahti professori. -- Minä vannon\nkuitenkin...\n\n-- Ettette ole minua pettänyt? Sitä en epäilekään, mutta nuo veitikat\novat ovelia. Kas, tuolla on Folenfant! Ja Grèaume... ja Dienzy!\nKaikki minun hyvät ystäväni.\n\nHerra Detinan katsoi kummastuneena häneen. Mikä rauhallisuus! Hän\nnauroi, aivan kuin leikkisi jotain lasten leikkiä, eikä mikään vaara\nuhkaisi häntä.\n\nVielä enemmän kuin salapoliisien näkeminen rauhoitti tämä tyyneys\nasianajajaa. Hän poistui pöydän luota, jolla olivat nuo setelit.\n\nArsène Lupin otti molemmat pakat, erotti niistä kummastakin\nkaksikymmentäviisi seteliä, ja sanoi ojentaen herra Detinanille\nkokoamansa viisikymmentä seteliä:\n\n-- Herra Gerboisin ja Arsène Lupinin suorittama palkkio. Me olemme\nnäin paljon teille velkaa.\n\n-- Te ette ole minulle mitään velkaa, vastasi herra Detinan.\n\n-- Kuinka niin? Niin paljon vaivaa kuin olemme teille tuottaneet!\n\n-- Ja niin paljon iloa kuin nämä vaivat ovat minulle tuottaneet!\n\n-- Se tahtoo sanoa, että te ette tahdo ottaa mitään vastaan Arsène\nLupinilta. Sellaista se on, hän huokasi, -- kun ihmisellä on niin\npaha maine.\n\nHän ojensi nuo viisikymmentätuhatta frangia professorille.\n\n-- Hyvä herra, tämän hauskan tutustumisemme muistoksi, sallikaa minun\nantaa nämä teille: se on minun häälahjani neiti Gerboisille.\n\nHerra Gerbois otti nopeasti rahat, mutta väitti:\n\n-- Tyttäreni ei mene naimisiin.\n\n-- Hän ei mene, jos te kiellätte häneltä suostumuksenne. Mutta\nhänellä on kova halu päästä naimisiin.\n\n-- Mistä sen tiedätte?\n\n-- Minä tiedän, että nuoret tytöt usein unelmoivat isänsä\nsuostumuksesta. Kaikeksi onneksi löytyy hyviä haltijoita, joiden nimi\non Arsène Lupin, jotka pöytälaatikoista löytävät noiden suloisten\nsielujen salaisuudet.\n\n-- Ettekö löytänyt muuta? kysyi herra Detinan. -- Minä myönnän\nolevani hyvin utelias tietämään, miksi te piditte niin hellää huolta\ntuosta huonekalusta.\n\n-- Historiallisista syistä. Vaikka, vastoin herra Gerboisin luuloja\nsen ei laatikoissa ollutkaan muuta aarretta kuin tuo arpalippu --\nja sitä minä en tietänyt -- niin minä halusin saada sen itselleni\nja etsin kauan. Tämä lehtikuusesta ja mahongista tehty pöytä, jota\nkoristaa acanthuslehti-koristeet, löydettiin pienestä syrjäisestä\ntalosta Boulognesta, jossa asui Marie Walewska, ja erään sen\nlaatikon kyljessä on seuraava kirjoitus: _Omistanut Napoleon I:lle\nRanskan keisarille, hänen uskollisin palvelijansa, Mancion_, ja sen\nyläpuolella ovat nämä puukon kärjellä kaiverretut sanat: \"_Sinulle,\nMarie_.\" Myöhemmin Napoleon antoi tehdä kopion siitä keisarinna\nJosephinea varten -- siten Malmaisonissa ihailtu pöytä olikin vain\nepätäydellinen kopio siitä, joka nyt kuuluu minun kokoelmiini.\n\nProfessori huokasi:\n\n-- Jos minä sen olisin tietänyt kauppiaan luona, niin kuinka\nmielelläni olisin sen silloin luovuttanut teille!\n\nArsène Lupin sanoi nauraen:\n\n-- Ja teillä olisi siitä ollut se suuren suuri etu, että olisitte\nyksinänne saanut pitää numeron 514 -- sarja 23.\n\n-- Eikä se olisi saattanut teitä ryöstämään minulta tytärtäni, joka\non tästä kaikesta varmaankin aivan kauhistunut.\n\n-- Tästäkö kaikesta?\n\n-- Tuo ryöstö...\n\n-- Mutta, hyvä herra, te erehdytte. Neiti Gerboisia ei ole ryöstetty.\n\n-- Minun tytärtäni ei ole muka ryöstetty!\n\n-- Ei suinkaan. Jos sanoo ryösti, tarkoittaa se väkivaltaa. Hän on\naivan vapaaehtoisesti suostunut panttivangiksi.\n\n-- Vapaaehtoisesti! sanoi herra Gerbois aivan ymmällään.\n\n-- Ja melkeinpä omasta pyynnöstään! Miten nuori, viisas tyttö, kuten\nneiti Gerbois on, jolla sitä paitsi on salainen rakkaus rinnassaan,\nolisi kieltäytynyt hankkimasta itselleen takaisin myötäjäisiään! Minä\nvannon teille, että oli helppoa saada hänet ymmärtämään, että millään\nmuulla keinolla ei voinut saada teitä taipumaan.\n\nHerra Detinan oli tästä suuresti huvittunut. Hän väitti:\n\n-- On aivan mahdotonta otaksua, että neiti Gerbois olisi suostunut\nteidän ehdotuksiinne.\n\n-- Ei minun. Minulla ei ole edes kunnia tuntea häntä. Eräs minun\nnaisystäväni otti tämän asian huolekseen.\n\n-- Epäilemättä tuo autossa ollut vaaleatukkainen nainen, keskeytti\nherra Detinan.\n\n-- Juuri niin. Heti kun he tapasivat toisensa ensi kerran lyseon\nluona oli kaikki sovittu. Sen jälkeen ovat neiti Gerbois ja hänen\nuusi ystävättärensä matkustelleet, ovat olleet Belgiassa ja\nHollannissa, matka on ollut hyvin hauska ja opettavainen nuorelle\ntytölle. Sitä paitsi hän selittää kyllä kaiken itse...\n\nEteisen ovikello soi, ensin nopeasti kolme kertaa perätysten, sitten\nkerran erikseen, ja sitten vielä kerran.\n\n-- Se on hän, sanoi Lupin, -- oletteko niin hyvä, herra Detinan ja\navaatte...\n\nAsianajaja riensi avaamaan.\n\nKaksi nuorta naista astui sisään. Toinen heittäytyi herra Gerboisin\nsyliin. Toinen lähestyi Lupinia. Hän oli kookas, kaunisvartaloinen,\nkalpeakasvoinen, ja hänen säkenöivä vaalea tukkansa oli keskeltä\njakauksella ja koottu nutturalle. Hän oli pukeutunut mustiin, ilman\nmuita koruja kuin viisinkertainen agaattikaulanauha, mutta yhtäkaikki\nhän teki hienon ja ylhäisen vaikutuksen.\n\nArsène Lupin vaihtoi muutaman sanan hänen kanssaan ja kumarsi sitten\nneiti Gerboisille:\n\n-- Minä pyydän anteeksi, neiti, kaikkia niitä vaivoja, joita olette\nsaanut kärsiä, mutta toivon, ettette ole tuntenut itseänne kovin\nonnettomaksi.\n\n-- Onnettomaksi! Minä olisin ollut hyvinkin onnellinen, ellei isä\nraukkaani olisi ollut.\n\n-- Kaikki on siis hyvin. Syleilkää häntä uudelleen ja käyttäkää\ntilaisuutta hyväksenne -- se on verraton -- puhuakseni hänelle\nserkustanne.\n\n-- Serkustani... mitä tämä tietää? Minä en ymmärrä...\n\n-- Kyllä te ymmärrätte. Serkustanne Philippestä, tuosta nuoresta\nmiehestä, jonka kirjeitä te niin uskollisesti säilytätte.\n\nSuzanne punastui, joutui aivan hämilleen ja lopulta Lupinin neuvon\nmukaan heittäytyi uudelleen isänsä kaulaan.\n\nLupin katseli heltyneenä heitä kumpaakin.\n\n-- Kuinka kauniin palkinnon saakaan hyvästä työstä? Liikuttava näky!\nOnnellinen isä! Onnellinen tytär! Ja kun ajattelen, että, sinä Lupin,\nolet tämän onnen saanut aikaan! Nämä olennot kerta vielä siunaavat\nsinua. Sinun nimeäsi mainitaan rakkaudella lapsenlapsille.\n\nHän meni ikkunaa kohden.\n\n-- Onko kunnon Ganimard yhä vielä tuolla? Hän olisi niin mielellään\nkatsomassa tätä liikuttavaa kohtausta! Mutta ei, häntä ei näy enää...\nei enää ketään... ei häntä, eikä muita... Perhana! Tilanne taitaa\nkäydä vakavaksi... En hämmästyisi, vaikka he jo olisivat portin luona\ntai ovenvartijan luona tai aivan portailla!\n\nHerra Gerbois teki liikkeen. Nyt kun hän oli saanut tyttärensä\ntakaisin, näki hän todellisuuden selvästi. Hänen vastustajansa\nvangitseminen tuottaisi hänelle puoli miljoonaa. Vaistomaisesti hän\nastui askeleen. Kuin sattumalta seisoi Lupin hänen tiellään.\n\n-- Minne aiotte, herra Gerbois? Puolustaako minua heitä vastaan?\nTe olette aivan liian rakastettava! Älkää vaivautuko! Sitä paitsi,\nvakuutan teille, että he ovat paljon heikommassa asemassa kuin minä.\n\nJa hän jatkoi miettiväisenä:\n\n-- Mitä he oikeastaan tietävät? Että te olette täällä, ja ehkä myös\nneiti Gerbois, sillä he ovat varmaankin nähneet hänen saapuvan\ntuntemattoman naisen seurassa. Mutta minun täällä oloani eivät he\nvoi kuvitellakaan. Miten minä olisin voinut tunkeutua taloon, jonka\nhe ovat tänä aamuna tarkastaneet kellarista ullakolle asti? Ei,\nluultavaa on, että he odottavat minua siepatakseen minut kiinni...\nmiesparat! Jos he eivät arvaa tuon tuntemattoman naisen olevan\nminun lähettämäni ja otaksu hänen toimekseen annetun toimittaa\nvaihtokauppa... Joka tapauksessa he aikovat vangita hänet hänen\npoistuessaan.\n\nOvikello soi.\n\nJyrkällä liikkeellä Lupin vaati herra Gerboisia jäämään paikoilleen\nja sanoi kuivalla, käskevällä äänellä:\n\n-- Seis, hyvä herra, ajatelkaa tytärtänne ja olkaa järkevä, muuten...\nMitä teihin tulee, herra Detinan, niin minulla on teidän sananne.\n\nHerra Gerbois jäi kuin naulittuna seisomaan paikoilleen. Asianajaja\nei liikahtanutkaan.\n\nHätäilemättä Lupin otti hattunsa. Siinä oli hiukan tomua, hän\npyyhkäisi sen hihallaan pois.\n\n-- Hyvä herra Detinan, jos joskus tarvitsette minua...\nSydämellisimmät onnitteluni teille, neiti Suzanne, ja tervehdykseni\nherra Philippelle.\n\nHän otti taskustaan raskaan, kultakuorisen kellon.\n\n-- Herra Gerbois, kello on nyt neljäkymmentäkaksi minuuttia yli\nkolmen; kello kolme ja neljäkymmentäkuusi annan teille oikeuden\npoistua tästä huoneesta... Ei minuuttiakaan sitä ennen, eikö niin?\n\n-- Mutta he voivat tulla väkivalloin sisään, ehätti herra Detinan\nsanomaan.\n\n-- Tehän unohdatte lain määräykset! Ganimard ei koskaan uskalla\nloukata Ranskan kansalaisen kotirauhaa. Meillä olisi aikaa pelata\nkorttia. Mutta suokaa anteeksi, te kolme näytätte niin levottomilta,\nenkä minä tahtoisi käyttää väärin...\n\nHän laski kellonsa pöydälle, avasi salin oven ja kääntyi\nvaaleatukkaisen naisen puoleen:\n\n-- Oletteko valmis, ystäväni?\n\nHän antoi tietä naiselle, kumarsi vielä kerran hyvin kunnioittavasti\nneiti Gerboisille, poistui ja sulki oven jäljestään.\n\nJa hänen kuultiin eteisessä sanovan kovalla äänellä:\n\n-- Hyvää päivää, Ganimard, miten voitte? Viekää minulta terveisiä\nrouva Ganimardille. Minä tulen jonain päivänä hänen luokseen\naamiaiselle. Hyvästi, Ganimard.\n\nUusi ovikellonsoitto, kova ja kiivas, sitten kuului koputusta ja\nääniä portailta.\n\n-- Kolme ja neljäkymmentäviisi, sopersi herra Gerbois.\n\nMuutaman sekunnin päästä hän päättäväisesti astui eteiseen. Lupin ja\nvaaleatukkainen nainen eivät enää olleet siellä.\n\n-- Isä! Et saa... odota! huudahti Suzanne.\n\n-- Odottaa? Sinä olet hullu! Olisinko hienotunteinen mokomalle\nveijarille. Ja puoli miljoonaa!\n\nHän avasi oven.\n\nGanimard syöksyi sisään.\n\n-- Tuo nainen... missä hän on ja Lupin?\n\n-- Hän oli täällä. Hän on täällä!\n\nGanimard huudahti riemusta:\n\n-- Me saamme hänet kiinni... talo on saarrettu!\n\nHerra Detinan huomautti:\n\n-- Mutta keittiön portaat?\n\n-- Keittiön portaat päättyvät pihalle, eikä sieltä pääse pois muuta\nkuin portin kautta, kymmenen miestä vartioi sitä.\n\n-- Mutta hän ei tullut portin kautta. Hän ei siis poistukaan sitä\ntietä...\n\n-- Mistä sitten? vastasi Ganimard, -- läpi ilmanko?\n\nHän veti erään verhon syrjään. Näkyi pitkä käytävä, joka vei\nkeittiöön. Ganimard riensi juoksujalkaa sitä pitkin ja näki että\nkeittiön portaille vievä ovi oli lukittu. Hän huusi ikkunasta\npoliisille:\n\n-- Eikö ketään?\n\n-- Ei ketään.\n\n-- Hän on siis huoneistossa! He ovat piiloutuneet johonkin\nhuoneeseen! Heidän on ollut aivan mahdotonta päästä pakoon. Sinä\nLupin, olet petkuttanut minua, mutta tällä kertaa minä saan kostaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello seitsemän illalla poliisipäällikkö Dudouis, joka\nhämmästyksekseen ei ollut saanut mitään tietoja, saapui\nClapeyron-kadun varrella olevaan taloon. Hän kyseli taloa\nvartioivilta salapoliiseilta, sitten meni herra Detinanin luo, joka\nvei hänet työhuoneeseensa. Täällä hän näki miehen, tai oikeammin\nkaksi jalkaa, jotka liikkuivat matolla, kehon ollessa syvällä takan\nsisällä.\n\n-- Oh, oh! ähkyi tukahtunut ääni.\n\nJa etäisempi ääni, joka tuli aivan ylhäältä, vastasi:\n\n-- Ohoi, ohoi!\n\nHerra Dudouis huudahti nauraen:\n\n-- Mutta, Ganimard, miksi te olette ruvennut nuohoojaksi?\n\nTarkastaja tuli esiin takasta kasvot mustina, vaatteet tuhkan\npeitossa, silmät kiiluen raivosta; häntä oli vaikea tunteakaan.\n\n-- Minä etsin _häntä_, hän ärähti.\n\n-- Ketä?\n\n-- Arsène Lupinia... Arsène Lupinia ja hänen ystävätärtään.\n\n-- Vai niin! Ja te kuvittelette heidän olevan piilossa piipussa.\n\nGanimard nousi ja laskien esimiehensä hihalle mustat sormensa sanoi\nraivosta käheällä äänellä:\n\n-- Missä he sitten olisivat? Täytyyhän heidän jossain olla. He ovat\nsamanlaisia olentoja kuin te ja minäkin, lihaa ja verta. Sellaiset\neivät haihdu kuin höyry.\n\n-- Eivät, mutta he katoavat kumminkin.\n\n-- Mitä tietä? Mitä tietä? Talo on saarrettu! Katolla on poliiseja.\n\n-- Mutta viereinen talo?\n\n-- Se ei ole mitenkään yhteydessä tämän kanssa.\n\n-- Toisten kerrosten huoneistot?\n\n-- Minä tunnen kaikki vuokralaiset: he eivät ole nähneet ketään, he\neivät ole kuulleet kenenkään liikkuvan.\n\n-- Oletteko varma siitä, että tunnette heidät kaikki?\n\n-- Kaikki. Portinvartija vastaa heistä. Sitä paitsi olen varmuuden\nvuoksi sijoittanut miehen jokaiseen huoneistoon.\n\n-- Meidän täytyy saada hänet kiinni.\n\n-- Sitä minäkin sanon, sitä minäkin sanon. Meidän täytyy, ja me\nsen teemmekin, sillä he molemmat ovat täällä... he eivät voi olla\nolematta täällä. Olkaa rauhassa, jollei se onnistu tänä iltana, niin\nse onnistuu huomenna. Minä voin mennä nukkumaan sen asian takeeksi.\n\nHän meni nukkumaan todellakin, ja teki samaa seuraavana ja sitä\nseuraavanakin päivänä. Ja kun kolme päivää ja kolme yötä oli kulunut,\nniin ei hän ollut löytänyt kiinnisaamatonta Lupinia eikä hänen yhtä\nkiinnisaamatonta toveriaan, eikä hän ollut keksinyt pienintäkään\nseikkaa, jonka avulla hän olisi voinut tehdä pienimpiäkään\njohtopäätöksiä.\n\nSiksi ei hän myöskään muuttanut ensi hetkellä lausumaansa\nmielipidettä:\n\n-- Niin kauan kuin ei löydy mitään jälkeä heidän paostaan, he ovat\ntäällä!\n\nEhkä hän sielunsa sisimmässä horjui vakaumuksessaan, mutta hän ei\ntahtonut sitä myöntää. Ei, tuhat kertaa ei, mies ja nainen eivät\nkatoa tuolla tavoin kuin lastensatujen pahat haltijat. Ja rohkeuttaan\nmenettämättä hän jatkoi etsimistään ja nuuskimistaan, ikään kuin\ntoivoen löytävänsä heidät jostain salaisesta piilopaikasta tai\nsulaneina yhteen talon seinätiilien kanssa.\n\n\n\n\nSININEN TIMANTTI\n\n\nMaaliskuun 27. päivän iltana Henri Martin-puistokadun varrella\nolevassa pienessä palatsissa, jonka hän oli saanut periä veljiltään\nkuusi kuukautta sitten, vanha kenraali paroni d'Hautrec, joka toisen\nkeisarikunnan aikana oli ollut lähettiläänä Berliinissä, nukkui\nmukavasti nojatuolissa, hänen seuraneitinsä lukiessa hänelle ääneen\nja sisar Augusten pöyhiessä hänen vuodettaan ja sytyttäessä yölampun\npalamaan.\n\nKello yksitoista nunnan, vastoin tavallisuutta piti sinä iltana mennä\nnunnakuntansa luostariin valvoakseen yötä luostarin johtajattaren\nvuoteen ääressä.\n\n-- Neiti Antoinette, työni on loppunut, minä lähden, hän ilmoitti\nseuraneidille.\n\n-- Hyvä on, sisar.\n\n-- Älkää vain unohtako, että keittäjätär on lomalla ja että te olette\npalatsissa kahdenkesken palvelijan kanssa.\n\n-- Olkaa aivan huoleti herra paronin suhteen, minä nukun viereisessä\nhuoneessa, kuten olemme sopineet, ja minä jätän oven auki.\n\nNunna poistui. Vähän ajan päästä saapui Charles, palvelija, ottamaan\nvastaan määräyksiä. Paroni oli herännyt. Hän vastasi itse.\n\n-- Aina vain samat määräykset, Charles: tarkastettava onko\nhuoneeseenne johtava sähkökellon johto kunnossa, ja ensimmäisen\nhälytyksen jälkeen on tultava alas ja juostava lääkärin luo.\n\n-- Kenraali on siis yhä vielä levoton.\n\n-- Laitani ei ole hyvin, ei lainkaan hyvin. Neiti Antoinette, mihin\nasti pääsimmekään kirjassa?\n\n-- Eikö herra paroni siis menekään levolle?\n\n-- En, en, minä menen myöhään levolle, enkä sitä paitsi kaipaa\nkenenkään apua.\n\nKaksikymmentäminuuttia myöhemmin nukahti vanhus uudelleen, ja\nAntoinette poistui varpaillaan huoneesta.\n\nSillä aikaa Charles sulki huolellisesti kaikki alakerran ikkunaluukut.\n\nKeittiössä hän työnsi puutarhaan vievän oven eteen salvan, ja\neteisessä hän varmuuden vuoksi kiinnitti varmuusketjut oven toisesta\npuoliskosta toiseen. Sitten hän meni pieneen huoneeseensa kolmanteen\nkerrokseen, laskeutui levolle ja vaipui uneen.\n\nOli kai kulunut tunti, kun hän yhtäkkiä syöksyi ylös vuoteeltaan:\nkello soi. Se soi kauan, ehkä seitsemän tai kahdeksan sekuntia ja\nkoko ajan taukoamatta...\n\nHyvänen aika, ajatteli Charles, havahtuen täydellisesti, paroni on\ntaas saanut jonkin uuden kohtauksen.\n\nHän pukeutui, laskeutui nopeasti portaita alas, pysähtyi oven eteen\nja tapansa mukaan koputti. Ei kuulunut vastausta. Hän astui sisään.\n\n-- Kas, täälläpä on pimeää... hän mutisi. -- Miksi kaikki valot on\nsammutettu?\n\nJa matalalla äänellä hän sanoi:\n\n-- Neiti?\n\nEi vastausta.\n\n-- Oletteko siellä, neiti? Mitä on tapahtunut? Onko herra paroni\nsairaana?\n\nSama hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, painostava hiljaisuus,\njoka alkoi kammottaa häntä. Hän astui kaksi askelta eteen päin,\nhänen jalkansa osui tuoliin ja koskettaessaan siihen hän huomasi,\nettä se oli kaadettu nurin. Ja pian hänen kätensä tapasivat muitakin\nesineitä, kaatuneen koruhyllyn ja takansuojuksen. Hän palasi\nlevottomana seinän luo ja etsi hapuillen sähkönappulaa. Hän löysi\nsen, väänsi sitä.\n\nKeskellä huonetta, pöydän ja lasikaapin välissä makasi hänen\nherransa, paroni d'Hautrecin ruumis.\n\n-- Mitä... onko tämä mahdollista? hän huudahti pelästyneenä.\n\nHän ei osannut tehdä mitään. Liikkumattomana, silmät selällään\nhän katseli sekasortoa huoneessa, kaatuneita tuoleja, suurta\ntuhansiksi sirpaleiksi särkynyttä kristallista kynttilänjalkaa, uunin\nmarmorilaatalle pudonnutta pendyyliä, kaikkea tuota, joka todisti\nhurjan taistelun riehuneen täällä. Terästikarin kahva välkkyi ruumiin\nlähellä. Terästä tihkui verta. Patjan reunalla riippui nenäliina,\njossa näkyi veritäpliä.\n\nCharles kiljaisi kauhusta: maassa makaava ruumis oikaisi itsensä\ntehden viimeisen ponnistuksen ja vaipui sitten hervottomaksi. Pari\nkolme värähdystä ja kaikki oli ohi.\n\nHän kumartui alas. Kaulassa olevasta pienestä haavasta tihkui verta,\njoka muodosti matolle mustia täpliä. Kasvoilla pysyi mielettömän\nkauhun ilme.\n\n-- Hänet on surmattu, sopersi palvelija, -- hänet on surmattu.\n\nHän värisi ajatellessaan, että toinenkin murha oli ehkä tapahtunut:\nnukkuihan seuraneiti viereisessä huoneessa? Oliko paronin murhaaja\nsurmannut ehkä hänetkin?\n\nHän avasi oven: huoneessa ei ollut ketään. Hän arveli, että\nAntoinette oli ryöstetty tai ehkä hän oli poistunut ennen murhaa.\n\nHän palasi paronin huoneeseen ja huomasi silmiensä osuessa\nkirjoituspöytään, ettei sitä ollut murrettu auki. Muun muassa hän\nnäki avainkimpun ja lompakon vieressä, jotka paroni laski pöydälle\njoka ilta, kasan kultarahoja. Charles tarttui lompakkoon ja avasi sen\nlokerot. Yhdessä niistä oli kolmetoista sadan frangin seteliä.\n\nSilloin hän ei voinut vastustaa kiusausta: vaistomaisesti,\nkoneellisesti, ajatusten ottamatta osaa käden liikkeeseen, hän otti\nnuo kolmetoista seteliä, pisti ne liivinsä taskuun, hoiperteli alas\nportaita, avasi lukon, irrotti ketjut, sulki oven ja pakeni puutarhan\nkautta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCharles oli rehellinen mies. Tuskin hän oli ennättänyt portista ulos,\nhengittänyt raitista ilmaa sateen viilentäessä hänen kasvojaan, kun\nhän seisahtui. Hänen tekemänsä teko näyttäytyi oikeassa valossaan, ja\nhän tunsi yhtäkkiä kauhua.\n\nAjuri ajoi ohitse. Hän huusi sen luokseen.\n\n-- Ajakaa, hyvä mies kiireimmän kautta poliisikamariin ja tuokaa\nkomisario tänne. Täyttä laukkaa! Täällä on tapahtunut murha.\n\nAjuri löi hevostaan. Mutta halutessaan palata sisään ei Charles sitä\nvoinutkaan, hän oli itse sulkenut portin, eikä se auennut ulkoapäin.\n\nToiselta puolen oli tarpeetonta soittaa, sillä palatsissa ei ollut\nketään.\n\nHän käveli pitkin puiston reunaa. Ja vasta tunnin ajan odotettuaan\nhän saattoi kertoa komisariolle rikoksen yksityisseikat ja antaa\nhänelle nuo kolmetoista seteliä.\n\nTällä välin tuotettiin lukkoseppä, jonka onnistui suurella vaivalla\navata portti ja eteisen pääovi. Komisario nousi portaita ylös, ja\nheti, ensi silmäyksen luotuaan, hän sanoi palvelijalle:\n\n-- Tehän ilmoititte minulle, että huoneessa vallitsi täydellinen\nsekasorto.\n\nHän kääntyi. Charles seisoi kuin naulittuna kiinni kynnykseen, kuin\nhypnotisoituna: kaikki huonekalut olivat tavallisella paikallaan:\nkoruhylly oli molempien ikkunoiden välissä, tuolit oli nostettu ylös\nja kello oli keskellä lieden reunahyllyä. Kynttilänjalan sirpaleet\nolivat kadonneet.\n\nHän sopersi aivan ällistyneenä:\n\n-- Ruumis... herra paroni...\n\n-- Se on totta, huudahti komisario, -- missä on murhattu?\n\nHän lähestyi vuodetta. Hän veti lakanan pois, sen alla makasi\nkenraali paroni d'Hautrec, entinen Ranskan Berliinin-lähettiläs.\nHänen kenraalinvaippansa, joka oli koristettu kunnialegioonan\nristillä, verhosi häntä.\n\nHänen kasvonsa olivat tyynet. Silmät olivat ummessa.\n\nPalvelija sopersi:\n\n-- Joku on tullut tänne.\n\n-- Mitä tietä?\n\n-- En minä tiedä, mutta joku on käynyt täällä poissaollessani...\nKatsokaa, tuolla permannolla oli hieno teräksinen tikari. Ja sitä\npaitsi pöydällä verinen nenäliina. Kaikki se on poissa. Kaikki se on\nkorjattu pois. Kaikki on järjestetty.\n\n-- Kuka sen on tehnyt?\n\n-- Murhaaja!\n\n-- Kaikki ovet olivat tullessamme lukossa.\n\n-- Hän oli jäänyt tänne.\n\n-- Siinä tapauksessa hän on yhä vieläkin täällä, sillä tehän olette\nkoko ajan kävellyt kadulla.\n\nPalvelija mietti ja sanoi hitaasti:\n\n-- Se on totta... se on totta... minä en liikkunut portin luota...\nmutta...\n\n-- Kuulkaahan, kuka oli se henkilö, jonka viimeiseksi näitte paronin\nseurassa?\n\n-- Neiti Antoinette, hänen seuraneitinsä.\n\n-- Minne hän on joutunut?\n\n-- Minun luullakseni, koska hänen vuoteensa oli aivan koskematon,\non hän varmaankin käyttänyt hyväkseen sisar Augusten poissaoloa ja\nlähtenyt hänkin ulos. Se ei minua niin kovasti kummastuttaisikaan,\nhän on kaunis, nuori...\n\n-- Mutta miten hän olisi voinut poistua?\n\n-- Pääovesta.\n\n-- Mutta tehän suljitte sen ja panitte varmuusketjut kiinni!\n\n-- Sen tein paljon myöhemmin! Silloin hän oli jo poistunut talosta.\n\n-- Ja rikos olisi siis tapahtunut hänen lähdettyään?\n\n-- Tietysti.\n\nEtsittiin koko talo, ullakolta kellariin, mutta murhaaja oli paennut.\nMiten? Mihin aikaan? Hänkö vai hänen kanssarikollisensa oli katsonut\nviisaimmaksi palata rikospaikalle ja hävittää kaikki, mikä voisi\nantaa hänet ilmi? Sellaisia kysymyksiä pohti oikeuslaitos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello seitsemän saapui poliisilaitoksen lääkäri, kello kahdeksan\npoliisipäällikkö. Sitten tuli tasavallan prokuraattorin ja\ntutkintotuomarin vuoro. Sitä paitsi talossa oli etsiviä, tarkastajia,\nsanomalehtimiehiä, paroni d'Hautrecin veljenpoika ja muita perheen\njäseniä.\n\nTutkittiin kaikkea, tarkastettiin ruumiin asentoa sen mukaan kuin\nCharles sen muisti, kuulusteltiin sisar Augustea heti hänen tultuaan.\nMitään ei saatu selville. Eniten ihmetteli sisar Auguste Antoinette\nBrebatin katoamista. Hän oli kaksitoista päivää aikaisemmin palkannut\ntuon nuoren tytön erinomaisten todistusten perusteella, eikä hän\nmitenkään voinut uskoa tämän jättävän huostaansa uskottua sairasta\nyksinään juoksennellakseen pitkin kaupunkia.\n\n-- Jota paitsi, lisäsi tutkinto tuomari, -- hän olisi jo palannut\nkotiin. Me palaamme yhä uudelleen samaan alkukohtaan: minne hän on\njoutunut?\n\n-- Minä uskon, sanoi Charles, -- murhaajan ryöstäneen hänet mukaansa.\n\nTämä olettamus tuntui uskottavalta ja sopi yhteen monien seikkojen\nkanssa. Poliisipäällikkö lausui:\n\n-- Ryöstetty, toden totta, se ei tunnu lainkaan mahdottomalta.\n\n-- Se ei ole ainoastaan mahdotonta, sanoi eräs ääni, -- mutta se\nsotii ehdottomasti itse tapausta vastaan, lyhyesti kaikkia varmoja\nasioita vastaan.\n\nÄäni oli karkea, tylysointuinen, eikä kukaan hämmästynyt tuntiessaan\nGanimardin. Hänelle yksin voitiin antaa anteeksi tuollainen epähieno\npuhetapa.\n\n-- Kas, tekö siinä, Ganimard! huudahti herra Dudouis, -- minä en\nnähnyt teitä.\n\n-- Minä olen jo kaksi tuntia ollut täällä.\n\n-- Te näytätte siis innostuksella seuraavan muutakin kuin\nClapeyron-kadun tapausta, joka koskee arpaa, vaaleatukkaista naista\nja Arsène Lupinia?\n\n-- Hehe! nauroi vanha tarkastaja, -- en minä väitä, että Lupinilla\nolisi tekemistä tämän asian kanssa... mutta jättäkäämme, siksi kunnes\nsaamme uusia määräyksiä, syrjään tuo arpa-asia ja tutkikaamme, mitä\ntässä on kysymyksessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGanimard ei kuulunut niiden kaukonäköisten salapoliisien joukkoon,\njoiden menettelytavat muodostavat vakituisen koulukunnan ja joiden\nnimet jäävät oikeuslaitoksen aikakirjoihin. Häneltä puuttui\nneronleimauksia, jotka tekevät Dupinit, Lecoqit ja Sherlock Holmesit\nkuuluisiksi. Mutta hänellä oli muutamia verrattomia ominaisuuksia,\nhuomiokykyäkin. Hänen ansiotansa oli se, että hän työskenteli\naivan riippumatta muista. Ei mikään, jollei ehkä juuri Arsène\nLupinin taitavuus, saanut häntä hämilleen tai vaikuttanut häneen\nhäiritsevästi.\n\nOlkoon kuinka tahansa, tänä aamuna hän esiintyi loistavalla tavalla,\nja hänen työnsä oli sen laatuinen, että tuomari pani sellaiselle\nsuuren arvon.\n\n-- Ensiksi, hän alkoi, -- pyydän herra Charlesia tarkoin vastaamaan\ntähän kysymykseen: olivatko kaikki ne esineet, jotka hän ensi\nkerralla näki kumossa tai poissa paikoiltaan, toisella kertaa aivan\ntavallisella paikallaan?\n\n-- Olivat.\n\n-- Niitä ei siis voinut panna paikoilleen kukaan muu kuin henkilö,\njoka tarkoin tiesi ja tunsi näiden esineiden paikat.\n\nTämä huomautus teki syvän vaikutuksen läsnäoleviin. Ganimard jatkoi:\n\n-- Toinen kysymys, herra Charles. Te heräsitte kellonsoittoon. Kuka\nteidän luulonne mukaan soitti?\n\n-- Tietysti herra paroni.\n\n-- Mutta millä hetkellä hän olisi soittanut?\n\n-- Taistelun jälkeen... kuolinhetkellään.\n\n-- Mahdotonta, sillä te tapasitte hänet virumassa kuolevana maassa\nyli neljän metrin päässä soittokellosta.\n\n-- Silloin soitti hän taistelun aikana.\n\n-- Mahdotonta, sillä soitto oli, kuten sanoitte, säännöllinen,\nkeskeytymätön, ja sitä jatkui seitsemän tai kahdeksan sekunnin ajan.\nLuuletteko, että hänen vastustajansa olisi antanut hänelle aikaa\nsoittaa niin kauan?\n\n-- Siis se tapahtui ennen kuin häntä iskettiin.\n\n-- Mahdotonta, te olette sanonut että kellonsoiton ja sen hetken\nvälillä, jona tunkeuduitte huoneeseen kului korkeintaan kolme\nminuuttia. Jos paroni olisi soittanut sitä ennen, niin olisi\ntaistelun, murhan, kuoleman ja paon täytynyt tapahtua tuona lyhyenä\nkolme minuuttia kestävänä aikana. Minä sanon vielä kerran, että se on\nmahdotonta.\n\n-- Mutta, sanoi tutkintotuomari, -- joku soitti. Jollei se ollut\nparoni, kuka se sitten oli?\n\n-- Murhaaja.\n\n-- Mutta miksi hän oikein soitti?\n\n-- Sitä en tiedä. Mutta se seikka, että hän soitti, todistaa meille\nhänen tienneen, että se johto vei palvelijan huoneeseen. Kuka muu\nolisi voinut tietää tämän, ellei joku taloon kuuluva.\n\nOlettamusten piiri tuli yhä ahtaammaksi. Muutamalla nopealla,\nselvällä, loogisella lauseella Ganimard johti asian oikealle ladulle,\nja vanhan tarkastajan ajatus ilmeni aivan selvästi, ja siksi tuntui\naivan luonnolliselta tutkintotuomarin lause:\n\n-- Siis, lyhyesti, te epäilette Antoinette Bréhatia.\n\n-- Minä en häntä epäile, minä syytän.\n\n-- Te syytätte häntä kanssarikolliseksi?\n\n-- Minä syytän häntä kenraali, paroni d'Hautrecin murhasta.\n\n-- Ettehän toki! Millä perusteella?\n\n-- Tämän hiustukon nojalla, jonka löysin uhrin oikeasta kädestään,\njonne hänen kyntensä olivat sen painaneet.\n\nHän näytti hiuksia; ne olivat loistavan vaaleita, kiiltäviä kuin\nkulta, ja Charles mutisi:\n\n-- Ne ovat neiti Antoinetten hiuksia. Siitä ei voi erehtyäkään.\n\nJa hän jatkoi:\n\n-- Ja sitten... vielä eräs asia... Minä luulen että tikari... jota\nen toisella kertaa enää nähnyt... kuului hänelle. Hän käytti sitä\npaperiveitsenä.\n\n-- Otaksukaamme siksi, kunnes olemme saaneet asiasta tarkemman selon,\nettä Antoinette Bréhat on surmannut paronin. On vielä selittämättä,\nmitä tietä hän on voinut poistua rikoksen tehtyään, palatakseen\nCharlesin poistuttua ja kadotakseen uudelleen ennen komisarion tuloa.\nOnko teillä mitään käsitystä siitä asiasta, herra Ganimard?\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Siis?\n\nGanimard näytti joutuvan hämilleen. Vihdoin hän lausui huomattavan\nvaivalloisesti:\n\n-- Minä en voi sanoa muuta kuin että minä tapaan tässä samat\nmenettelytavat kuin arpalipun 514-23 jutussa, saman ilmiön, jota\nvoi kutsua katoamistempuksi. Antoinette Bréhat tulee ja menee\ntässä talossa yhtä salaperäisesti kuin Arsène Lupin ilmestyi herra\nDetinanin luo ja pääsi sieltä pakenemaan vaaleatukkaisen naisen\nseurassa.\n\n-- Mitä se merkitsee?\n\n-- Se merkitsee, etten voi olla ajattelematta noita molempia hyvin\nomituisia sattumia: sisar Auguste palkkasi Antoinette Bréhatin\nkaksitoista päivää sitten, seuraavana päivänä kun vaaleatukkainen\nnainen pääsi käsistäni. Toiseksi, vaaleatukkaisen naisen hiuksissa on\naivan sama hohtava väri, sama kullansäihkyvä välke kuin on näissäkin\nhiuksissa.\n\n-- Joten, teidän mielestänne, Antoinette Bréhat...\n\n-- Ei ole kukaan muu kuin vaaleatukkainen nainen.\n\n-- Ja että siis Lupin on järjestänyt nämä molemmat rikokset?\n\n-- Niin minä luulen.\n\nKuului naurua. Poliisipäällikkö oli hyvin huvittunut.\n\n-- Lupin! Aina vain Lupin, Lupin kaikessa, Lupin kaikkialla!\n\n-- Hän on missä hän on, väitti Ganimard loukkaantuneena.\n\n-- Mutta hänellä täytyy olla syynsä ollakseen jossain, huomautti\nherra Dudouis, -- ja sen vuoksi nuo väitteet tuntuvat hämäriltä.\nKirjoituspöytää ei ole murrettu auki, lompakkoa ei ole varastettu.\nKultaakin on jäänyt pöydälle.\n\n-- Niin on, huudahti Ganimard, -- mutta kuuluisa timantti?\n\n-- Mikä timantti?\n\n-- Sininen timantti! Tuo kuuluisa timantti, joka kuului Ranskan\nkuninkaalliseen kruunuun, ja jonka herttua d'A... antoi Léonide\nL--lle, ja Léonide L--n kuoltua sen osti paroni d'Hautrec, joka\nintohimoisesti oli rakastanut tuota kuuluisaa näyttelijätärtä.\nSellaisia muistoja ei unohda vanha pariisilainen, kuten minä.\n\n-- Se on selvää, sanoi tutkintotuomari, -- että jollei sinistä\ntimanttia löydy, niin kaikki selviää... Mutta mistä sitä etsimme?\n\n-- Herra paronin sormesta, vastasi Charles. -- Sininen timantti oli\naina hänen vasemmassa kädessään.\n\n-- Minä olen nähnyt tuon käden, vakuutti Ganimard lähestyen ruumista,\n-- ja kuten voitte itse nähdä, ei sormesta löydy muuta kuin\ntavallinen kultasormus.\n\n-- Katsokaa sisäpuolelta, sanoi palvelija.\n\nGanimard avasi yhteen kouristuneet sormet. Kanta oli kääntynyt\nsisäänpäin, ja kannan keskellä välkkyi sininen timantti.\n\n-- Perhana, mutisi Ganimard aivan ällistyneenä, -- nyt en ymmärrä\nenää mitään.\n\n-- Ja luovutte kai epäilemästä Lupin parkaa? ilkkui herra Dudouis.\n\nGanimard oli hetken vaiti, mietti, ja sanoi merkitsevällä äänellä:\n\n-- Juuri sen vuoksi, etten enää ymmärrä mitään, epäilenkin Arsène\nLupinia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäihin tuloksiin pääsi oikeuslaitos tutkiessaan tätä omituista\nrikosta. Tulokset olivat epävarmoja, sekavia, eivätkä seuraavat\ntutkimukset tehneet niitä varmemmiksi eikä selvemmiksi.\nAntoinette Bréhatin tulo ja meno pysyi yhtä selittämättömänä kuin\nvaaleatukkaisen naisenkin, eikä sen selvempää saatu siitä, kuka oli\ntuo salaperäinen kultakutrinen olento, joka oli surmannut paroni\nd'Hautrecin, eikä ollut ottanut hänen sormestaan kuuluisaa timanttia,\njoka oli kuulunut Ranskan kuningaskruunuun.\n\nKaiken lisäksi hänen herättämänsä kiinnostus antoi koko rikokselle\npelottavan leiman, ja se saattoi yleisen mielipiteen aivan kiehumaan\nuteliaisuudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParoni d'Hautrecin perilliset eivät voineet olla käyttämättä\nhyväkseen tämän kautta syntynyttä mainosta. He panivat\nHenri-Martin-puistokadun varrella, itse palatsissa toimeen\nhuonekalujen ja muiden esineiden näyttelyn ennen huutokauppakamariin\nvientiä. Uudenaikaisia, keskinkertaisia huonekaluja, esineitä, joilla\nei ollut taiteellista arvoa... mutta keskellä huonetta granaatin\nvärisellä sametilla verhotulla jalustalla, lasikuvun alla ja kahden\npoliisin vartioimana kimalteli sormus, jossa oli sininen timantti.\n\nTuo suurenmoinen, harvinaisen iso, verrattoman puhdasloisteinen\ntimantti, joka on niin loppumattoman sininen kuin kirkas vesi on\ntaivaan siihen kuvastuessa; kaikki ihailivat haltioissaan sitä...\nja katselivat kauhulla murhahuonetta, paikkaa, jossa ruumis oli\nollut, lattiaa, jolta oli otettu pois verinen matto, ja varsinkin\nseiniä, noita läpitunkemattomia seiniä, joiden kautta murhaaja oli\nkulkenut. Tarkastettiin, että lieden marmori ei liikahtanut, että\npeilin kehyksessä ei ollut salaista jousta, jonka avulla peili olisi\nsaatu kääntymään. Kaikki kuvittelivat ympärillään olevan ammottavia\naukkoja, tunnelin suita, kellareihin ja hautaholveihin johtavia\nportaita...\n\nSininen timantti myytiin Drouotin huutokauppakamarissa. Sali oli\ntäynnä väkeä ja tarjouskiihko nousi aivan huippuunsa.\n\nSuurten huutokauppatilaisuuksien yleisö oli saapuvilla; kaikki ne,\njotka ostivat ja kaikki ne, jotka tahtoivat saada toiset uskomaan,\nettä heillä on varoja ostaa, pörssimiehiä, taiteilijoita, ylhäisön\nja puoliylhäisön naisia, kaksi ministeriä, italialainen tenori,\nmaanpaossa oleva kuningas, joka parantaakseen luottoaan uskalsi\ntarjota mahtavalla ja hiukan väräjävällä äänellä satatuhatta\nfrangia. Satatuhatta frangia! Hän saattoi tarjota sen alentamatta\narvoaan. Italialainen tenori uskalsi tarjota sataviisikymmentä, eräs\nnäyttelijä sataseitsemänkymmentäviisituhatta.\n\nMuutamat timanttien ihailijat uskalsivat nousta kahteensataan\ntuhanteen asti. Kahteensataanviiteenkymmeneen päästyä oli vain kaksi\nhuutajaa jäljellä, kuuluisa raharuhtinas ja kultakaivosten kuningas\nHerschmann, ja kreivitär de Crozon, upporikas amerikkalainen, jonka\ntimantti- ja helmikokoelmat olivat kuuluisia.\n\n-- Kaksisataakuusikymmentätuhatta...\nkaksisataaseitsemänkymmentätuhatta... seitsemänkymmentäviisi...\nkahdeksankymmentä! huusi huutokaupanpitäjä vuoroin katseellaan\ntiedustellen molempien kilpailijoiden mielipidettä. --\nKaksisataakahdeksankymmentätuhatta rouvalle... Eikö kukaan tarjoa\nenempää?\n\n-- Kolmesataatuhatta, mutisi Herschmann.\n\nÄänettömyys. Kaikki katsoivat kreivitär de Crozoniin. Hän seisoi\nhymyillen, mutta kalpeana, josta huomasi hänen kiihtymyksensä,\nnojaten edessä olevaan tuolin selkänojaan. Hän tiesi kyllä, ja kaikki\nläsnäolijatkin tiesivät, kuinka tämä kaksintaistelu ehdottomasti\ntulisi päättymään: välttämättömästi ja ehdottomasti se päättyisi\nraharuhtinaan voittoon, sillä hänellä oli oikkujensa tukena puolen\nmiljardin omaisuus. Yhtä kaikki hän huusi:\n\n-- Kolmesataaviisituhatta.\n\nSyntyi uusi äänettömyys. Kaikki katsoivat raharuhtinaaseen odottaen\nhänen tarjoavan enemmän. Hän aivan varmaan tekisi suuren, lopullisen\ntarjouksen.\n\nMutta hän ei sitä tehnytkään. Herschmann oli vaiti tuijottaen\npaperiliuskaan, joka oli hänen oikeassa kädessään, toisessa hän\npiteli avatun kirjekuoren palasia.\n\n-- Kolmesataaviisituhatta, lausui huutokaupanpitäjä. -- Ensimmäinen\nkerta... toinen kerta... vielä on aikaa... eikö tarjota enempää...\nvielä kerran: ensimmäinen kerta... toinen kerta?\n\nHerschmann ei liikahtanutkaan. Äänettömyys. Vasara iski pöytään.\n\n-- Neljäsataatuhatta! huusi Herschmann hypäten seisaalleen, aivan\nkuin vasaran lyönti olisi herättänyt hänet huumauksestaan.\n\nLiian myöhään. Kauppa oli jo tehty.\n\nKaikki tunkeutuivat hänen ympärilleen. Mitä oli tapahtunut? Miksi hän\nei ollut puhunut aikaisemmin?\n\nHän alkoi nauraa.\n\n-- Mitä on tapahtunut? Minä en todellakaan tiedä mitään. Minä olin\nhetkisen hajamielinen.\n\n-- Onko se mahdollista?\n\n-- On kyllä, erään saamani kirjeen johdosta.\n\n-- Ja tuo kirje riitti...\n\n-- Saattamaan minut hetkiseksi hämilleni, niin.\n\nGanimard oli saapuvilla. Hän oli ollut läsnä sormusta kaupattaessa.\nHän lähestyi erästä juoksupoikaa.\n\n-- Te kai toitte kirjeen Herschmannille?\n\n-- Niin.\n\n-- Kuka sen lähetti?\n\n-- Eräs nainen.\n\n-- Missä hän on?\n\n-- Missäkö hän on? Tuolla, herra, katsokaa... tuo nainen, jolla on\ntiheä harso.\n\n-- Ja joka menee pois.\n\nGanimard riensi ovea kohden ja huomasi naisen astuvan alas portaita.\nHän juoksi. Tungos pidätti häntä oven luona. Kadulla hän ei enää\nnähnyt naista.\n\nHän palasi saliin, lähestyi Herschmannia, mainitsi nimensä ja\npyysi saada nähdä kirjeen. Herschmann antoi sen hänelle. Siinä oli\nlyijykynällä, kiireesti, ja raharuhtinaalle oudolla käsialalla\nkirjoitettu seuraavat yksinkertaiset sanat:\n\n\"_Sininen timantti tuottaa onnettomuutta. Muistakaa paroni\nd'Hautrecia_.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinisen timantin aiheuttamat selkkaukset eivät olleet\npäättyneet, se oli tullut tunnetuksi paroni d'Hautrecin murhan\nja huutokauppakamarissa tapahtuneen tapauksen kautta, ja kuusi\nkuukautta myöhemmin se tuli vielä kuuluisammaksi. Seuraavana kesänä\nvarastettiin nimittäin de Crozonilta tuo kallisarvoinen kivi, jonka\nhän niin kalliilla hinnalla oli hankkinut itselleen.\n\nKertokaamme lyhyesti tuo omituinen juttu, jonka jännittävät ja\ndramaattiset yksityiskohdat ovat herättäneet meidän kaikkien\nhuomiota, ja joita minä nyt voin hiukan valaista.\n\nElokuun 10. päivän iltana herra ja rouva de Crozonin vieraat olivat\nkoolla salongissa heidän komeassa linnassaan, joka sijaitsi Sommen\nlahden rannalla. Kreivitär istui pianon ääreen ja laski pienelle\npöydälle soittokoneen viereen sormuksensa, joiden joukossa oli paroni\nd'Hautrecin timantti.\n\nTunnin päästä kreivi poistui omaan huoneeseensa, samoin hänen\nmolemmat serkkunsa, d'Andellet, ja rouva de Réal, kreivitär de\nCrozonin hyvä ystävätär. Kreivitär jäi salonkiin Itävallan konsulin\nBleichenin ja hänen rouvansa kanssa.\n\nHe puhelivat, sitten kreivitär sammutti suuren lampun joka oli\nsalongin pöydällä. Samalla herra Bleichen sammutti molemmat pianolla\nolevat lamput. Hetkisen vallitsi täysi pimeys, kaikki hapuilivat\nhuoneessa, sitten konsuli sytytti kynttilän, ja kaikki kolme\nvetäytyivät omiin huoneisiinsa. Heti huoneeseensa päästyään muisti\nkreivitär sormuksensa ja lähetti kamarineitinsä niitä hakemaan. Tämä\npalasi ja laski ne takan reunukselle ilman että kreivitär niitä sen\nlähemmin tarkasti. Seuraavana päivänä rouva de Crozon huomasi, että\nyksi sormus puuttui, se, jossa oli sininen timantti.\n\nHän ilmoitti asiasta miehelleen. He päättelivät heti seuraavaa:\nkamarineiti oli kaikkien epäilysten yläpuolella, syyllinen ei voinut\nolla kukaan muu kuin herra Bleichen.\n\nKreivi ilmoitti asiasta Amiensin keskuskomisariolle, joka pani\ntoimeen tutkimuksen ja antoi salaa vartioida hyvin tarkkaan Itävallan\nkonsulia, jotta tämä ei voisi myydä eikä lähettää muualle sormusta.\n\nYöt pitkät salapoliisit ympäröivät linnaa.\n\nKului kaksi viikkoa mitään tapahtumatta. Herra Bleichen ilmoitti\nmatkustavansa pois. Sinä päivänä nostettiin syyte häntä vastaan.\nKomisario saapui virallisesti ja määräsi matkatavarat tutkittavaksi.\nPienessä laukussa, jonka avain aina oli konsulilla, oli\nhammastahnaputki ja tuossa putkessa oli sormus!\n\nRouva Bleichen pyörtyi. Hänen miehensä vangittiin.\n\nKaikki muistavat, millä tavoin syytetty puolusti itseään. Hän ei\nvoinut selittää sormuksen siellä oloa muuten kuin kostoksi herra de\nCrozonin puolelta. \"Kreivi on tyly ja tekee vaimonsa onnettomaksi.\nMinä olen keskustellut paljon asiasta kreivittären kanssa ja\nkehottanut vakavasti häntä eroamaan miehestään. Saatuaan kuulla siitä\nkosti kreivi ottamalla sormuksen ja pistämällä sen poissaollessani\nlaukkuuni.\" Kreivi ja kreivitär pysyivät yhä syytteessään. Heidän ja\nkonsulin antamat selitykset olivat kumpikin yhtä mahdollisia, yhtä\nluultavia, yleisön ei tarvinnut muuta kuin valita niistä toinen.\nEi ilmaantunut mitään uutta, mikä olisi saanut vaa'an kallistumaan\nkummallekaan puolelle. Kun koko kuukausi oli kulunut jahkailuissa,\nolettamuksissa ja tutkimuksissa, ei silti päästy mihinkään varmuuteen.\n\nVäsyneenä tähän kaikkeen, kykenemättä tuomaan esiin mitään pätevää\naihetta syytteeseensä, herra ja rouva de Crozon pyysivät Pariisista\nsalapoliisin, joka pystyisi selvittämään tämän vyyhden. Ganimard\nsaapui.\n\nNeljä päivää tuo vanha ylitarkastaja nuuski ja tutki, käveli\npuistossa, keskusteli kauan kamarineidin, autonkuljettajan,\npuutarhurin, läheisen postikonttorin virkamiesten kanssa, tarkasti\nne huoneet, joissa Bleichenit, d'Andellit ja rouva de Réal asuivat.\nSitten hän eräänä aamuna katosi sanomatta hyvästiä isäntäväelleen.\n\nMutta viikkoa myöhemmin he saivat seuraavan sähkösanoman:\n\n    \"Pyydän teitä tulemaan huomenna perjantaina kello viisi\n    illalla Boissy-d'Anglas-kadun varrella olevaan japanilaiseen\n    teehuoneeseen.\n\n                                              Ganimard.\"\n\nLyönnilleen kello viisi perjantaina heidän autonsa pysähtyi numero 9\neteen Boissy-d'Anglais-kadun varrelle. Sanallakaan selittämättä vanha\ntarkastaja, joka odotti heitä katukäytävällä, vei heidät japanilaisen\nteehuoneen yläkertaan.\n\nEräässä huoneessa he tapasivat kaksi henkilöä, jotka Ganimard\nesitteli heille:\n\n-- Herra Gerbois, professori Versaillesin lyseosta, sama jolta, kuten\nmuistatte, Arsène Lupin varasti puoli miljoonaa. -- Herra Léonce\nd'Hautrec, paroni d'Hautrecin veljenpoika ja laillinen perijä.\n\nNuo neljä henkilöä istuivat odottamaan. Muutaman minuutin päästä\nsaapui viides henkilö. Hän oli poliisipäällikkö.\n\nHerra Dudouis näytti olevan hyvin huonolla tuulella. Hän kumarsi ja\nsanoi:\n\n-- Mitä nyt on tekeillä, Ganimard? Minä sain prefektuurissa\npuhelinsanomanne. Onko jotain vakavaa tekeillä?\n\n-- Hyvin vakavaa, päällikkö. Ennen kuin tunti on kulunut umpeen,\nniin ne neljä viimeistä seikkailua, joita minä olen tutkinut,\nsaavat selityksensä täällä. Minun mielestäni teidän läsnäolonne oli\nvälttämätön.\n\n-- Sekä myös Dieuzyn ja Folenfantin, jotka näin tuolla alhaalla\nportin luona?\n\n-- Niin.\n\n-- Miksi? Onko kysymyksessä vangitseminen? Teillähän on suuret\nvalmistelut! Puhukaa, Ganimard, minä kuuntelen.\n\nGanimard epäröi hetken, sitten hän sanoi ikään kuin haluten tehdä\nsyvän vaikutuksen kuulijoihinsa:\n\n-- Ensiksikin minä vakuutan, että herra Bleichen on aivan syytön\nsormuksen varastamiseen.\n\n-- Oho! sanoi herra Dudois, se on suora vakuutus... ja hyvin vakava.\n\nJa kreivi kysyi:\n\n-- Ja tähän... huomioon supistuvat teidän työnne tulokset?\n\n-- Eivät. Seuraavana päivänä kun varkaus tapahtui, joutui kolme\nteidän vieraistanne sattumalta automatkalla Crécyn luo. Sillä aikaa\nkun kaksi vieraistanne meni käymään kuuluisalla taistelutantereella,\nriensi kolmas kiireimmän kautta postikonttoriin ja lähetti pienen,\nlangalla sidotun ja sääntöjen mukaisesti sineteillä varustetun\npaketin, jonka arvoksi hän ilmoitti sata frangia.\n\nHerra de Crozon huomautti:\n\n-- Sehän on kaikki aivan luonnollista.\n\n-- Ehkä se tuntuu teistä kaikkea muuta kuin luonnolliselta, kun\nkuulette, että tuo henkilö ei ilmoittanut oikeaa nimeään, vaan\nlähetti sen Rousseaun nimellä, ja että paketin saaja, herra Beloux,\njoka asui Pariisissa, muutti pois heti saman päivän iltana kun hän\noli saanut paketin, se tahtoo sanoa sormuksen.\n\n-- Te tarkoitatte varmaankin, kysyi kreivi, -- jompaa kumpaa\nserkkuani d'Andellea?\n\n-- Ei ole kysymys heistä.\n\n-- Se oli siis rouva de Réal?\n\n-- Niin.\n\nKreivitär huudahti hämmästyneenä:\n\n-- Syytättekö ystävääni rouva de Réalia?\n\n-- Sallikaa minun kysyä erästä asiaa, vastasi Ganimard. -- Oliko\nrouva de Réal läsnä sinistä timanttia kaupattaessa?\n\n-- Oli, mutta omalla puolellaan. Me emme olleet yhdessä.\n\n-- Oliko hän kehottanut teitä ostamaan sormuksen?\n\nKreivitär muisteli.\n\n-- Oli... oli kyllä... minä luulen, että hän siitä ensiksi puhuikin.\n\n-- Minä otan vastauksenne varteen, hyvä rouva. Siis on selvää, että\nrouva de Réal ensimmäisenä puhui teille tuosta sormuksesta ja kehotti\nteitä ostamaan sen.\n\n-- Mutta, minun ystäväni ei mitenkään voisi...\n\n-- Anteeksi, anteeksi, rouva de Réal on vain teidän satunnainen\neikä luotettava ystävänne, kuten sanomalehdet ovat kertoneet,\nja sen kautta ovat poistaneet kaikki epäluulot hänen suhteensa.\nTe tutustuitte häneen vasta viime talvena. Minä koetan teille\ntodistaa, että kaikki se, mitä hän on kertonut teille itsestään,\nmenneisyydestään, tuttavuuksistaan, on valhetta, että rouva Blanche\nde Réalia ei ollut olemassakaan ennen kuin hän tapasi teidät, eikä\nhäntä ole tälläkään hetkellä olemassa.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Entä sitten? sanoi Ganimard.\n\n-- Tuo juttunne on hyvin hupaisa, mutta mitä tekemistä sillä on tämän\nasian kanssa? Jos rouva de Réal todella olisi ottanut sormuksen,\njoka ei laisinkaan ole todistettu, niin miksi hän kätki sen herra\nBleichenin hammastahnaputkeen? Hyvänen aika! Jos näkee niin paljon\nvaivaa, että varastaa sinisen timantin, niin pitää sen myöskin. Mitä\nteillä on siihen vastattavaa?\n\n-- Minulla, ei mitään, mutta rouva de Réal vastaa siihen.\n\n-- Hän on siis olemassa?\n\n-- On... eikä ole. Asian laita on lyhyesti seuraava. Kolme päivää\nsitten lukiessani sanomalehteä, jota lueskelen joka päivä, näin\nkylpyvieraiden joukossa Trouvillessa \"Hotelli Beaurivage: Rouva de\nRéal jne.\" Ymmärrättehän, että samana iltana olin Trouvillessa, ja\ntiedustelin hotellin omistajalta. Tuntomerkkien ja muutamien saamieni\ntietojen perustuksella tuo rouva de Réal oli todellakin etsimäni\nhenkilö, mutta hän oli lähtenyt hotellista jättäen osoitteensa\nPariisissa, Colisée-katu 3. Toissapäivänä etsin tuon talon, sain\nkuulla, ettei siellä asunut ketään rouva de Réalia, vaan rouva Réal,\njoka asui toisessa kerroksessa, harjoitti timanttien välityskauppaa\nja usein oli kotoa poissa. Edellisenä päivänä hän oli saapunut\nmatkalta kotiin. Eilen soitin hänen ovikelloaan, ja tarjouduin\nvalenimeä käyttäen rouva Réalille välittämään jalokivikauppaa\nhenkilöiden kanssa, jotka olivat kyllin rikkaita niitä ostamaan.\nTänään me tapaamme toisemme täällä tehdäksemme ensimmäiset kaupat.\n\n-- Mitä! Te odotatte häntä?\n\n-- Kello puoli kuusi.\n\n-- Ja oletteko varma siitä?...\n\n-- Että hän on rouva de Réal, joka oli Crozonin linnassa? Minulla on\nepäämättömät todistukset siitä. Mutta, kuulkaa... Folenfant antaa\nmerkin.\n\nKuului vihellys, Ganimard nousi äkkiä.\n\n-- Meillä ei ole aikaa hukata. Herra ja rouva de Crozon, suvaitkaa\nsiirtyä viereiseen huoneeseen. Samoin tekin, herra d'Hautrec...\nja tekin, herra Gerbois... Ovi saa jäädä auki ja heti ensi merkin\nannettuani pyydän teitä astumaan sisään. Jääkää, päällikkö, minä\npyydän.\n\n-- Mutta, jos sattuisi saapumaan muita henkilöitä? huomautti herra\nDudouis.\n\n-- Ei. Tämä ravintola on uusi, eikä omistaja, joka on minun ystäväni,\npäästä tänne yläkertaan muita henkilöitä... kuin vaaleatukkaisen\nnaisen.\n\n-- Vaaleatukkaisen naisen! Mitä te sanottekaan?\n\n-- Vaaleatukkaisen naisen, Arsène Lupinin kanssarikollisen ja\nystävän, tuon salaperäisen vaaleatukkaisen naisen, jota vastaan\nminulla on epäämättömiä todistuksia, mutta jota vastaan tahdon kaiken\nmuun lisäksi koota täällä, teidän läsnäollessanne, kaikkien niiden\nhenkilöiden todistukset, joilta hän on ryöstänyt.\n\nHän kumartui ikkunasta katsomaan.\n\n-- Hän lähestyy. Hän tulee sisään. Nyt hän ei enää pääse käsistämme:\nFolenfant ja Dieuzy vartioivat ovea. Vaaleatukkainen nainen on meidän\nkäsissämme.\n\nMelkein samassa pysähtyi eräs nainen kynnykselle, hän oli pitkä,\nlaiha, hyvin kalpeakasvoinen ja loistavan vaaleatukkainen.\n\nGanimardin valtasi sellainen mielenliikutus, että hän ei voinut\npuhua, ei sanoa sanaakaan. Tuo nainen oli hänen edessään, hänen\nvallassaan! Mikä voitto Arsène Lupinista! Ja mikä kosto! Ja tämän\nvoiton hän näytti saavuttaneen niin helposti, että hän pelkäsi\nvaaleatukkaisen naisen liukuvan käsistään jonkin ihmeen kautta, joita\nArsène Lupin oli tottunut saamaan aikaan.\n\nNainen odotti, ihmetellen tätä vaitioloa ja katseli ympärilleen\nsalaamatta levottomuuttaan.\n\n-- Hän lähtee pois! Hän katoaa tiehensä! ajatteli Ganimard\nkauhuissaan.\n\nÄkkiä hän asettui naisen ja oven väliin. Nainen kääntyi ja aikoi\npoistua.\n\n-- Ei, ei, sanoi Ganimard, -- miksi aiotte poistua?\n\n-- Mutta, hyvä herra, minä en ymmärrä vähääkään teidän\nmenettelytapaanne. Antakaa minun mennä.\n\n-- Teillä ei ole mitään syytä poistua, hyvä rouva, mutta monta syytä\njäädä tänne.\n\n-- Mutta...\n\n-- Tarpeetonta. Te ette lähde.\n\nAivan kalpeana nainen vaipui tuolille ja sopersi:\n\n-- Mitä te aiotte?\n\nGanimard oli voittanut. Vaaleatukkainen nainen oli hänen vallassaan.\nHän oli taas oma herransa ja lausui:\n\n-- Minä esittelen tässä ystäväni, josta puhuin teille, ja joka on\nhalukas ostamaan koruja, varsinkin jalokiviä. Oletteko saanut sen\nkäsiinne, minkä lupasitte minulle?\n\n-- En... en... en minä tiedä... en minä muista.\n\n-- Kyllä te muistatte... Ajatelkaahan tarkemmin... Eräs\nnaistuttavanne on antanut haltuunne värillisen timantin, \"sinisen\ntimantin tapaisen\", sanoin minä nauraen, ja te vastasitte: \"Hyvä on,\nehkä minä voin sen hankkia\". Muistatteko?\n\nNainen vaikeni. Pieni käsilaukku putosi maahan. Hän nosti sen\nnopeasti ylös ja painoi sitä rintaansa vasten. Hänen sormensa\nvapisivat hiukan.\n\n-- Minä huomaan, sanoi Ganimard, että te ette luota meihin, rouva de\nRéal, minä näytän teille hyvää esimerkkiä ja näytän teille sen, mitä\nminä omistan.\n\nHän otti lompakostaan paperin, avasi sen ja näytti hiustukkoa.\n\n-- Tässä on ensiksi hiukan Antoinette Bréhatin hiuksia, jotka paroni\noli repäissyt ja jotka irrotettiin kuolleen käsistä. Minä olen\ntavannut neiti Gerboisin, hän tunsi heti vaaleatukkaisen naisen\nhiusten värin, se on sama kuin teilläkin, aivan sama.\n\nRouva Réal katsoi häneen ällistyneenä, hän ei toden totta näyttänyt\nkäsittävän näiden sanojen sisältöä. Ganimard jatkoi:\n\n-- Ja nyt tässä on kaksi hajuvesipulloa, vailla nimilappua, se on\nkyllä totta, ja tyhjiä, mutta niissä on vielä kuitenkin niiden\ntuoksu, ja neiti Gerbois on tänä aamuna tuntenut sen samaksi\nhajuvedeksi, jota vaaleatukkainen nainen käytti heidän ollessaan\nkaksi viikkoa matkalla. Toinen pullo on saatu rouva de Réalin\nhuoneesta, jossa hän asui Crozonin linnassa ja toinen siitä\nhuoneesta, jota käytitte Beaurivagen hotellissa.\n\n-- Mitä te sanotte!... Vaaleatukkainen nainen... Crozonin linnassa...\n\nVastaamatta siihen tarkastaja levitti pöydälle neljä paperiliuskaa.\n\n-- Lopuksi on näillä neljällä paperilla näyte käsialasta, mikä on\nAntoinette Bréhatilla, sekä sillä naisella joka kirjoitti paroni\nHerschmannille sinistä kiveä kaupattaessa, ynnä rouva de Réalin\nsilloin kun hän oleskeli Crozonissa, ja neljäs... on teidän... se\non nimenne ja osoitteenne, jotka annoitte Trouvillessa hotelli\nBeaurivagen ovenvartijalle. Verratkaahan näitä käsialoja. Ne ovat\naivan samoja.\n\n-- Tehän olette hullu, hyvä herra! Te olette hullu! Mitä tämä kaikki\ntietää?\n\n-- Se tietää, hyvä rouva, huudahti Ganimard kiihkeästi, -- että\nvaaleatukkainen nainen, Arsène Lupinin ystävätär ja kanssarikollinen,\nolette te.\n\nHän avasi viereisen salin oven, hyökkäsi herra Gerboisin luo, tyrkki\nhäntä olkapäästä ja veti hänet rouva Réalin eteen.\n\n-- Herra Gerbois, tunnetteko tämän naisen, joka ryösti tyttärenne ja\njonka näitte herra Detinanin luona?\n\n-- En.\n\nSe oli aivan kuin räjähdys, jonka paine osui jokaiseen. Ganimard\nhorjahti.\n\n-- Ette? Onko se mahdollista? Kuulkaahan, miettikää...\n\n-- Minä olen miettinyt, tämä rouva on yhtä vaaleatukkainen kuin\nvaaleatukkainen nainenkin. Kalpea kuten hänkin... mutta hän ei ole\nvähääkään hänen näköisensä.\n\n-- Minä en voi uskoa... eihän sellainen erehdys voi olla mahdollinen.\nHerra d'Hautrec, tunnettehan Antoinette Bréhatin?\n\n-- Minä näin Antoinette Bréhatin setäni luona. Tämä nainen ei ole hän.\n\n-- Eikä tämä rouva myöskään ole rouva de Réal, vakuutti kreivi de\nCrozon.\n\nSe oli surmanisku. Se aivan huumasi Ganimardin, hän ei enää sanonut\nmitään, pää oli kumarassa ja silmät harhailivat päässä. Kaikista\nhänen sommitelmistaan ei ollut mitään jäljellä, koko rakennelma\nsortui.\n\nHerra Dudouis nousi.\n\n-- Tässä on tapahtunut ikävä erehdys, hyvä rouva, jonka pyydän\nteitä unohtamaan. Mutta minä en voi ymmärtää teidän hämminkiänne...\nomituista menettelytapaanne tänne tultuanne.\n\n-- Hyvä jumala, minä pelkäsin, minun laukussani on yli sadantuhannen\nfrangin edestä jalokiviä, ja teidän ystävänne menettely tuntui niin\npelottavalta.\n\n-- Mutta teidän ainaiset matkanne?\n\n-- Vaatiihan minun toimeni sitä?\n\nHerra Dudouis ei voinut vastata siihen mitään. Hän kääntyi Ganimardin\npuoleen.\n\n-- Te olette tiedusteluissanne menetellyt surkuteltavan\nleväperäisesti, Ganimard, ja äsken käyttäydyitte tätä rouvaa kohtaan\nsangen sopimattomalla tavalla. Te saatte tulla selittämään kaikki\nvirkahuoneeseeni.\n\nKuulustelu oli loppunut, ja poliisipäällikkö aikoi poistua, kun\ntapahtui jotain aivan hämmästyttävää. Rouva Réal lähestyi tarkastajaa\nja sanoi:\n\n-- Minä kuulin teitä kutsuttuvan Ganimardiksi. Enhän erehdy?\n\n-- Ette.\n\n-- Siinä tapauksessa on tämä kirje teille, minä sain sen tänä aamuna,\nja sen osoite on seuraava kuten näette: \"Herra Justin Ganimard, rouva\nRéalin kautta\". Minä luulin sitä ilveilyksi, sillä enhän tuntenut\nteitä sillä nimellä, mutta ehkä tuo tuntematon kirjeen kirjoittaja\ntiesi meidän tapaavan toisemme.\n\nKummallisen vaiston vaikutuksesta aikoi Justin Ganimard siepata\nkirjeen repiäkseen sen rikki. Hän ei uskaltanut sitä tehdä\nesimiehensä edessä, ja avasi kuoren. Kirjeen sisällys oli seuraava,\nja hän luki tuskin kuuluvalla äänellä:\n\n    \"Olipa kerran vaaleatukkainen nainen, Lupin ja Ganimard. Paha\n    Ganimard aikoi tehdä pahaa kauniille vaaleatukkaiselle naiselle,\n    mutta hyvä Lupin ei sitä tahtonut. Myöskin hyvä Lupin halusi,\n    että vaaleatukkainen nainen tulisi kreivitär de Crozonin hyväksi\n    ystäväksi, ja antoi hänen ottaa nimekseen rouva de Réal, joka\n    on sama -- tai melkein sama -- kuin erään kunnianarvoisen\n    liikenaisen, jonka tukka on kullankeltainen ja kasvot kalpeat. Ja\n    hyvä Lupin ajatteli näin: Jos paha Ganimard joskus lähtee ajamaan\n    takaa vaaleatukkaista naista, niin kuinka suuri hyöty siitä on\n    minulle, että johdatan hänet arvossapidetyn liikenaisen kimppuun!\n    Se oli viisas varotoimi, joka kantoi hedelmiä. Pieni uutinen\n    pahan Ganimardin tilaamaan lehteen, oikean vaaleatukkaisen naisen\n    Beaurivagen hotelliin unohtama hajuvesipullo, rouva Réalin nimi\n    ja osoite, jotka tuo oikea vaaleatukkainen nainen kirjoitti\n    hotellin päiväkirjaan, ja temppu onnistui. Mitä te siitä sanotte,\n    Ganimard? Minä olen tahtonut kertoa teille koko seikkailun,\n    tietäen, että te nerokkaana miehenä ensimmäisenä nauratte sille.\n    Se on todellakin sukkela, ja minä myönnän omasta puolestani\n    nauraneeni sille hurjasti.\n\n    Kiitos siitä teille, rakas ystävä, ja tuhannet terveiset kunnon\n    herra Dudouisille.\n\n                                             _Arsène Lupin_.\"\n\n-- Hänhän tietää kaikki! huokasi Ganimard, joka ei suinkaan aikonut\nnauraa, -- hän tietää asioita, joita en ole sanonut kenellekään!\nMiten hän voi tietää, että minä pyysin teitä tulemaan tänne? Miten\nhän tietää, että minä löysin hajuvesipullon? Miten hän voi tietää...\n\nHän polki jalkaansa, repi tukkaansa epätoivoisena. Herra Dudouisin\ntuli häntä sääli.\n\n-- Rauhoittukaa, Ganimard, ensi kerralla voitte onnistua paremmin.\n\nJa poliisipäällikkö poistui rouva Réalin seurassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului kymmenen minuuttia, Ganimard luki yhä uudelleen Lupinin\nkirjettä. Eräässä nurkassa herra ja rouva Crozon, herra d'Hautrec\nja herra Gerbois keskustelivat kiihkeästi. Vihdoin kreivi lähestyi\ntarkastajaa ja sanoi:\n\n-- Tulos tästä kaikesta on, hyvä herra, se, ettemme ole päässeet\nhituistakaan pitemmälle.\n\n-- Anteeksi. Minun tutkimukseni ovat todistaneet, että\nvaaleatukkainen nainen on ehdottomasti näiden seikkailujen\npäähenkilö, ja että Lupin häntä johtaa.\n\n-- Mitä hyötyä siitä on. Arvoitus pysyy yhtä epäselvänä.\nVaaleatukkainen nainen surmaa varastaakseen Sinisen timantin, eikä\nvarastakaan sitä. Sen jälkeen hän varastaa sen ja jättää sen sitten\ntoisen hyödyksi.\n\n-- Sille minä en mitään mahda.\n\n-- Ehkä ette, mutta joku toinen voisi ehkä...\n\n-- Ketä tarkoitatte?\n\nKreivi arkaili sanoa, mutta kreivitär yhtyi puheeseen ja vastasi\nsuoraan:\n\n-- Löytyy mies, yksi ainoa mies teidän jälkeenne, joka minun\nmielestäni voi voittaa Lupinin ja pakottaa hänet antautumaan. Herra\nGanimard, olisiko teille vastenmielistä se, että me pyytäisimme\nSherlock Holmesin apua?\n\nHän joutui hämilleen.\n\n-- Ei suinkaan, mutta... minä en oikein ymmärrä...\n\n-- Kuulkaahan. Kaikki nämä salaisuudet suututtavat minua. Minä tahdon\nselvyyttä. Herra Gerbois ja herra d'Hautrec haluavat samaa, ja me\nolemme liittyneet yhteen kääntyäksemme kuuluisan englantilaisen\nsalapoliisin puoleen.\n\n-- Te olette oikeassa, hyvä rouva, lausui tarkastaja avomielisesti,\nja se on hänelle kunniaksi luettava, -- te olette oikeassa; vanha\nGanimard ei pysty taistelemaan Arsène Lupinia vastaan. Onnistuuko\nSherlock Holmes siinä? Minä toivon sitä, sillä minä ihailen häntä\nsuuresti, mutta se ei ole luultavaa.\n\n-- Eikö ole luultavaa, että hän onnistuu siinä?\n\n-- Se on minun mielipiteeni. Minun mielestäni kaksintaistelu Sherlock\nHolmesin ja Arsène Lupinin välillä on jo ennakolta päätetty asia.\nEnglantilainen häviää.\n\n-- Joka tapauksessa, voiko hän luottaa apuunne?\n\n-- Ehdottomasti, hyvä rouva. Minä lupaan empimättä auttaa häntä.\n\n-- Tiedättekö hänen osoitteensa?\n\n-- Tunnen, Parker Street 219.\n\nSamana iltana herra ja rouva de Crozon luopuivat kanteestaan herra\nBleicheniä vastaan ja yhteinen kirje lähetettiin Sherlock Holmesille.\n\n\n\n\nSHERLOCK HOLMES ALOITTAA TAISTELUN\n\n\n-- Mitä herroille saa olla?\n\n-- Mitä vain, vastasi Arsène Lupin kuten ainakin mies, joka panee\nvähän painoa ruoalle... Mitä vain, mutta ei lihaa eikä alkoholia.\n\nViinuri poistui luoden häneen halveksivan katseen. Minä huudahdin:\n\n-- Mitä, yhä vielä kasvissyöjä?\n\n-- Enemmän kuin koskaan ennen, vakuutti Lupin.\n\n-- Maun, uskonnon ja tottumuksen vuoksi?\n\n-- Terveydellisistä syistä.\n\n-- Ettekö koskaan hairahdu?\n\n-- Kyllä, hienoissa seurapiireissä liikkuessani... jotta en erottuisi\nmuista.\n\nSöimme päivällistä pohjoisen aseman lähellä pienessä ravintolassa,\njonne Arsène Lupin oli minut kutsunut. Hänen tapansa oli toisinaan\naamupäivällä sähköttää minulle ja määrätä missä Pariisin kolkassa\ntapaisimme toisemme. Hän oli silloin aina ehtymättömän pirteä,\niloinen, vaatimaton ja ystävällinen, ja hänellä oli aina kerrottavana\njokin odottamaton kasku, muisto tai seikkailu, josta en tiennyt sitä\nennen.\n\nSinä iltana hän näytti entistäkin hauskemmalta. Hän nauroi ja jutteli\nharvinaisen vauhdikkaasti, ja hänen puheessaan oli tuota hienoa ivaa,\njoka hänelle oli tyypillistä, ivaa, joka oli kepeää ja välitöntä,\nvailla kaikkea katkeruutta. Oli hauskaa nähdä hänet sellaisena enkä\nminä voinut olla ilmaisematta tyytyväisyyttäni.\n\n-- Niin, toisinaan kaikki tuntuu minusta ihanalta, elämä on kuin\naarre, jota en koskaan ennätä ammentaa loppuun, ja taivas tietäköön,\nettä elän tuhlaamalla.\n\n-- Ehkä liiaksikin.\n\n-- Aarre on loppumaton, sanoinhan sen! Minä voin tuhlata ja haaskata,\nminä voin heittää voimani ja nuoruuteni joka ilmansuuntaan, minä\nteen vain tilaa voimakkaammille ja nuoremmille voimille. Ja elämäni\non todellakin niin kaunista! Minun ei tarvitse muuta kuin tahtoa,\neikö niin, tullakseni tänään tai huomenna... puhujaksi, tehtaan\njohtajaksi, valtiolliseksi henkilöksi. No niin, minä vannon, että\nse ajatus ei koskaan herää minussa! Arsène Lupin minä olen, Arsène\nLupinina minä pysyn. Ja minä etsin historiasta turhaan elämää,\njota voisin omaani verrata, joka olisi paremmin teoilla täytetty,\nkiihkeämpi... Napoleon? Niin, ehkä, mutta silloin Napoleon loistavan\nelämänsä loppupuolella, Ranskan sodan aikana, jolloin Eurooppa hänet\ntuhosi, ja jolloin hän joka taistelussa kysyi, oliko se ehkä hänen\nviimeisensä.\n\nPuhuiko hän tosissaan? Laskiko hän leikkiä? Hänen äänensä oli\nkiihkeä, ja hän jatkoi.\n\n-- Suuri viehätys on vaarassa, tuossa alituisessa vaaran tunteessa!\nHengittää sitä kuten ilmaa, kuulla sen ympärillään puhaltavan,\nulvovan, vaanivan, lähestyvän. Ja keskellä myrskyä pysyä tyynenä,\nhievahtamattakaan! Muuten on hukassa... Yksi ainoa tunne vetää tälle\nvertoja, se joka kilpa-auton ohjaajalla on ajaessaan vinhaa vauhtia.\nMutta sellainen ajo kestää vain hetken, minun retkeni kestää koko\nelämän!\n\n-- Miten runollista! huudahdin. -- Ja te aiotte saada minut uskomaan,\nettei teillä ole mitään muuta erikoista levottomuuden aihetta!\n\nHän hymyili.\n\n-- Te olette tarkka psykologi, hän sanoi. -- Toinenkin aihe on\ntodella olemassa.\n\nHän kaatoi suuren lasin täyteen vettä, joi sen ja sanoi minulle:\n\n-- Olettehan lukenut _Temps_ -lehteä tänään?\n\n-- Olen kyllä.\n\n-- Sherlock Holmes on tänään iltapäivällä varmaankin tullut Englannin\nKanaalin yli ja saapunut tänne kello kuuden aikaan.\n\n-- Hitto vieköön! Kuinka niin?\n\n-- Crozonit, d'Hautrecin veljenpoika ja Gerbois ovat tarjonneet\nhänelle pienen matkan. He tapasivat toisensa pohjoisella asemalla\nja lähtivät sieltä Ganimardin luo. Tällä hetkellä he neuvottelevat\nkuuden kesken.\n\nVaikka hän teki minut tavattoman uteliaaksi, niin en koskaan ollut\nrohjennut kysyä Arsène Lupinilta mitään hänen yksityisestä elämästään\nennen kuin hän itse puhui. Minä olin siinä suhteessa hienotunteinen,\nenkä siis udellut. Sitä paitsi ei tällä hetkellä vielä, ei ainakaan\nvirallisesti, ollut mainittu hänen nimeään sinisen timantin jutun\nyhteydessä. Minä odotin siis kärsivällisesti. Hän jatkoi:\n\n-- _Temps_ julkaisi sitä paitsi tuon kunnon Ganimardin haastattelun,\njonka mukaan eräs vaaleatukkainen nainen, joka olisi muka minun\nystäväni, olisi surmannut d'Hautrecin ja koettanut anastaa rouva de\nCrozonilta hänen kuuluisan timanttinsa. Hän siis syyttää minun olleen\nnäiden rikosten toimeenpanijana.\n\nMinä värisin hiukan. Olisiko se totta? Täytyisikö minun uskoa, että\nvarastaminen, jolla hän eli, ja tapausten kulku olisi vienyt tämän\nmiehen rikokseen asti? Minä katsoin häneen. Hän oli aivan tyyni, ja\nhänen katseensa oli vilpitön.\n\nMinä tarkastelin hänen käsiään: ne olivat moitteettoman\nkaunismuotoiset, todella viattomat kädet, taiteilijan kädet...\n\n-- Ganimard näkee unia, minä mutisin. Hän väitti vastaan:\n\n-- Ei, ei, Ganimardilla on hieno vainu, hän on toisinaan nerokaskin.\n\n-- Nerokaskin!\n\n-- Niin juuri. Tuo haastattelu esimerkiksi on mestariteko. Se ensiksi\nilmaisee englantilaisen kilpailijani saapuvan, voidakseni olla\nvaruillani ja tehdäkseni hänen tehtävänsä vaikeammaksi. Toiseksi hän\nmäärää tarkoin kohdan, johon asti hän on vienyt asian, jotta Sherlock\nHolmes ei saisi nauttia muuta kuin omien töittensä hedelmät. Se on\njulkista sotaa.\n\n-- Olkoon kuinka tahansa, nyt teillä on kaksi vastustajaa\nniskassanne, ja millaiset vastustajat!\n\n-- No, toinen ei tule kysymykseen.\n\n-- Ja toinen?\n\n-- Holmes? Myönnän kyllä, että hän on vaarallinen. Mutta juuri se\nkiihottaa minua ja siksi näette minun olevan näin hyvällä tuulella.\nEnsiksikin se hivelee itserakkauttani: ihmisten mielestä vain\nkuuluisa englantilainen voi saada voiton minusta. Sitä paitsi\najatelkaa, kuinka minunlaiseni taistelija riemuitsee saadessaan\ntaistella Sherlock Holmesin kanssa. Sitä paitsi minun täytyy panna\nkaikki voimani liikkeelle, sillä minä tunnen hänet, hän ei väisty\ntuumaakaan.\n\n-- Hän on etevä.\n\n-- Hyvin etevä. Salapoliisien joukossa en usko koskaan olleen tai\ntulevan olemaan hänen kaltaistaan. Minulla on se etu puolellani,\nettä hän hyökkää ja minä puolustaudun. Minun osani on helpompi. Sitä\npaitsi...\n\nHän hymyili tuskin huomattavasti, ja lopetti lauseensa:\n\n-- Sitä paitsi minä tunnen hänen taistelutapansa, mutta hän ei minun.\nJa minä olen säästänyt häntä varten muutamia erikoisia temppuja,\njotka panevat hänet miettimään.\n\nHän naputteli pöytään sormillaan, ja lausui lyhyitä lauseita\nihastuneen näköisenä.\n\n-- Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesia vastaan. Ranska\nEnglantia vastaan. Vihdoinkin Trafalgarin taistelu kostetaan! Tuo\nmiesparka, hän ei aavistakaan, että minä olen valmistautunut, ja kun\nLupin saa varoituksen...\n\nHän vaikeni äkkiä, alkoi kovasti yskiä ja kätki kasvonsa ruokaliinaan\nkuten se, joka on saanut palan väärään kurkkuun.\n\n-- Leivän muru kai meni väärään kurkkuun? kysyin minä häneltä, --\njuokaahan hiukan vettä.\n\n-- Ei, ei se ole syynä, sanoi hän tukahtuneella äänellä.\n\n-- Vaan mikä?\n\n-- Minä tarvitsen raitista ilmaa.\n\n-- Tahdotteko, niin avaan ikkunan?\n\n-- Ei, minä poistun, nopeasti, antakaa minulle päällystakkini ja\nhattuni, minä pakenen.\n\n-- Mutta miksi, mitä tämä tietää?\n\n-- Katsokaa noita molempia herroja, jotka tulivat juuri sisään,\nkatsokaahan sitä kookkaampaa, no niin, lähtiessämme, kulkekaa\nvasemmalla puolellani, jotta hän ei voi minua nähdä.\n\n-- Hänkö, joka istahtaa taaksemme?\n\n-- Niin, persoonallisista syistä olisi se minulle edullisempaa.\nUlkona selitän teille kaikki.\n\n-- Mutta kuka hän on?\n\n-- Sherlock Holmes.\n\nHän hillitsi itsensä, ikään kuin peläten omaa levottomuuttaan, laski\nlautasliinansa pöydälle, joi lasillisen vettä, ja sanoi minulle\nhymyillen aivan entisellä tavallaan:\n\n-- Eikö se ole hullua? En minä juuri helposti pelästy, mutta tämä\nodottamaton näky...\n\n-- Mutta mitä te pelkäätte, eihän kukaan voi tuntea teitä monien\nvalepukujenne läpi? Minäkin, joka kerta kun teidät tapaan, luulen\nseisovani uuden henkilön edessä.\n\n-- _Hän_ tuntee minut, sanoi Arsène Lupin. -- _Hän_ on nähnyt minut\nvain yhden ainoan kerran, mutta minä näin, että kuvani painui hänen\nmieleensä koko elinajaksi, ei minun alituisesti muutteleva muotoni,\nvaan koko olentoni sellaisena kuin olen. Ja sitä paitsi... ja sitä\npaitsi... minä en tätä odottanut. Mikä kummallinen yhteensattuma\ntässä pienessä ravintolassa.\n\n-- No niin, sanoin minä, -- lähdemmekö pois?\n\n-- Emme, emme.\n\n-- Mitä te aiotte?\n\n-- Parasta olisi toimia avoimesti, ilmaista itsensä hänelle...\n\n-- Ettehän toki sitä aio?\n\n-- Aion kyllä, sitä paitsi minulle on siitä hyötyä, voin kysellä mitä\nhän tietää... kuulkaahan, minä tunnen, että hänen silmänsä painuvat\nniskaani, olkapäihini, ja että hän etsii, että hän muistuttelee.\n\nHän mietti. Minä huomasin ilkikurisen hymyn hänen suupielissään, ja\nsitten noudattaen luullakseni enemmän hetken vaikuttimille altista\nluonnettaan kuin olojen pakkoa, hän nousi äkkiä, kääntyi ympäri,\nkumarsi ja sanoi hyvin iloisesti:\n\n-- Mikä sattuma. Kylläpä minulla on hyvä onni... Sallikaa minun\nesitellä teille eräs ystäväni...\n\nHetkisen tai pari englantilainen istui hämmästyneenä paikallaan,\nsitten hän teki vaistomaisesti liikkeen valmiina heittäytymään Arsène\nLupinin kimppuun. Tämä nosti päänsä pystyyn:\n\n-- Siinä tekisitte väärin... lukuunottamatta sitä, että se ei olisi\nkaunista, se olisi aivan hyödytöntä!\n\nEnglantilainen kääntyi oikealle ja vasemmalle, kuin apua etsien.\n\n-- Ei sekään auttaisi, sanoi Lupin. -- Luuletteko sitä paitsi\npystyvänne ottamaan minut kiinni? Ottakaahan toki kaikki leikin\nkannalta.\n\nEi ollut suinkaan helppoa ottaa tällä hetkellä asioita leikin\nkannalta. Yhtä kaikki oli luultavaa, että englantilainen piti sitä\nviisaimpana, sillä hän nousi puoliksi ja esitteli aivan kylmästi:\n\n-- Herra Watson, ystäväni ja työtoverini. Herra Arsène Lupin.\n\nWatsonin hämmästys herätti riemua. Selällään olevat silmät ja\nammollaan oleva suu olivat keskellä hänen ällistynyttä naamaansa,\njonka iho loisti ja oli kireällä kuin omenan kuori, ja jonka\nympärillä hänen pysty tukkansa ja lyhyt partansa törröttivät kuin\npaksu ja rehevä ruoho.\n\n-- Watson, te ette kylliksi salaa hämmästystänne maailman\nluonnollisimpien tapausten edessä, lausui Sherlock Holmes hiukan\npilkallisesti.\n\nWatson sopersi:\n\n-- Miksi ette vangitse häntä?\n\n-- Te ette ole huomannut, Watson, että tämä herra seisoo oven ja\nminun välissä, ja kahden askeleen päässä ovesta. Minä ennättäisin\ntuskin liikuttaa pikkusormeanikaan, kun hän olisi jo ovesta ulkona.\n\n-- Ei sen tarvitse olla esteenä, sanoi Lupin.\n\nHän kiersi pöydän ja istuutui siten, että englantilainen oli hänen ja\noven välissä. Siten hän tuli riippuvaiseksi toisesta.\n\nWatson katsoi Holmesiin ikään kuin kysyen, oliko hänellä oikeutta\nihailla tätä uhkarohkeata tekoa. Englantilaisen kasvot eivät\nilmaisseet mitään. Mutta hetkisen kuluttua hän huusi:\n\n-- Viinuri!\n\nViinuri riensi hänen luokseen. Holmes sanoi:\n\n-- Olutta, whiskya ja soodaa.\n\nRauha oli solmittu... siksi kunnes toisin päätettäisiin. Vähän sen\njälkeen, me neljä istuimme saman pöydän ääressä ja keskustelimme\nrauhallisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSherlock Holmes oli mies, jollaista ei tapaa joka päivä. Hän on noin\nviisikymmenvuotias ja muistutti kunnon porvaria, joka oli viettänyt\nkoko ikänsä kirjoituspöytänsä ääressä tilikirjoja tarkastamassa.\nHäntä ei mikään erottanut kunnianarvoisesta Lontoon asukkaasta, ei\nhänen punertava poskipartansa, ei sileäksi ajeltu leukansa, ei hiukan\nkömpelö ulkomuotonsa -- ei mikään muu kuin hänen pelottavan terävät,\nvilkkaat ja läpitunkevat silmänsä.\n\nSitä paitsi hän oli Sherlock Holmes, se tahtoo sanoa ihmeellinen\nyhdistelmä aavistuskykyä, terävänäköisyyttä ja nerokkuutta. Luulisi\nluonnon huvikseen ottaneen molemmat erikoiset salapoliisityypit,\nEdgar Poën Dupinin ja Gaboriuan Lecoqin, muodostaakseen niistä omalla\ntavallaan uuden entisiä paremman ja ihmeellisemmän. Kuullessaan\nhänen urotöistään, joiden kautta hän oli tullut kuuluisaksi yli\nkoko maailman, kysyi todellakin itseltään, eikö tuo Sherlock Holmes\nollutkin vain satuolento, mielikuvituksen synnyttämä henkilö, joka\noli syntynyt Conan Doylen tapaisen, suuren kirjailijan aivoissa.\n\nHeti kun Arsène Lupin kysyi häneltä, kuinka kauan hän tulisi\nviipymään, johti Sherlock Holmes keskustelun oikeaan suuntaan.\n\n-- Minun viipymiseni riippuu teistä, herra Lupin.\n\n-- Oho! huudahti toinen nauraen, -- jos se riippuu minusta, niin\npyytäisin teitä jo tänä iltana lähtemään laivalla pois.\n\n-- Tänään olisi se liian varhaista, mutta toivon voivani lähteä\nkahdeksan tai kymmenen päivän päästä.\n\n-- Onko teillä siis niin kova kiire?\n\n-- Minulla on niin paljon asioita selviteltävinä, pankkiryöstö,\nlady Ecclestonin ryöstö... Luuletteko, herra Lupin, että viikko on\nkylliksi?\n\n-- Aivan kylliksi, jos te tahdotte päästä selville sinisen timantin\nkaksoisjutusta. Sitä paitsi riittää se aika minulle ryhtyä\nvarokeinoihin siltä varalta, että te tuon jutun kautta saavuttaisitte\netuja, jotka ovat vaarallisia minun turvallisuudelleni.\n\n-- No niin, sanoi englantilainen, -- juuri nuo edut aion hankkia\nitselleni kahdeksassa päivässä.\n\n-- Ja vangita minut yhdentenätoista ehkä?\n\n-- Kymmenentenä viimeistään.\n\nLupin mietti ja sanoi kohottaen päätään:\n\n-- Hyvin vaikeaa, hyvin vaikeaa...\n\n-- Vaikeaa, kyllä, mutta aivan varmaan mahdollista.\n\n-- Ehdottomasti varmaan, sanoi Watson, ikään kuin hän selvästi olisi\nnähnyt sen pitkän toimenpidesarjan, joka veisi hänen työtoverinsa\ntoivottuun tulokseen.\n\nSherlock Holmes hymyili:\n\n-- Watson tietää sen, hän voi sen teille todistaa. Ja hän jatkoi:\n\n-- On kyllä totta, että minulla ei ole kaikkia valtteja käsissäni,\nsillä on kysymyksessä muutaman kuukauden vanhat asiat. Minulta\npuuttuu pohja, ne pienet johtolangat, joihin olen tottunut nojaamaan\ntutkimukseni.\n\n-- Kuten likapilkut ja savukkeen tuhka, lausui Watson erikoisella\npainolla.\n\n-- Mutta paitsi herra Ganimardin tekemiä arvokkaita päätelmiä,\non minulla käytettävänäni kaikki tästä asiasta kirjoitetut\nlehtikirjoitukset, kaikki muistiin merkityt huomiot, ja luonnollisena\nseurauksena kaikesta tästä, muutamia tätä asiaa koskevia\npersoonallisia ajatuksia.\n\n-- Mietteitä, jotka meissä ovat syntyneet tarkastelun ja\njohtopäätösten kautta, lisäsi Watson nerokkaasti.\n\n-- Onko epähienoa, kysyi Arsène Lupin sillä suopealla äänellä, jota\nhän käytti puhellessaan Holmesin kanssa, -- onko epähienoa kysyä\nteiltä, mikä on teidän yleinen mielipiteenne tästä asiasta?\n\nOli todella sangen jännittävää katsella näitä molempia miehiä\nyhdessä, nojautumassa kyynärpäillään pöytään keskustellen vakavasti\nja perinpohjaisesti ikään kuin heillä olisi ollut vaikea pulma\nselviteltävänä tai sovittavana jostain riitakysymyksestä. Siinä\npiili myöskin hyvin paljon ivaa, josta molemmat suuresti nauttivat\ntaiteilijoina omalla alallaan. Watson nautti siitä aivan ylenmäärin.\n\nSherlock täytti hitaasti piippunsa, sytytti sen ja lausui näin:\n\n-- Minun mielestäni on tämä juttu tavattoman paljon yksinkertaisempi\nkuin miltä se ensi alussa näyttää.\n\n-- Paljon yksinkertaisempi todellakin, vakuutti Watson uskollisena\nkaikuna.\n\n-- Minä sanoin juttu, sillä minun mielestäni on olemassa vain yksi\nainoa. Parooni d'Hautrecin kuolema, sormusjuttu, ja, älkäämme sitä\nunohtako arpalipun 514 -- sarja 23:n salaisuus, eivät ole muuta\nkuin eri puolia jutusta, jota voisi kutsua vaaleatukkaisen naisen\narvoitukseksi. Minun mielestäni on siis vain löydettävä se side,\njoka yhdistää nämä saman asian kolme eri osaa, se seikka, joka\nilmaisee näissä kolmessa kohdassa käytetyn järjestelmän. Ganimard,\njonka arvostelu on hiukan pintapuolinen, näkee tämän yhtenäisyyden\nkatoamisessa, tuossa keinossa voida tulla ja mennä kenenkään\nnäkemättä. Tämä ihmeen sekaantuminen juttuun ei minua miellytä.\n\n-- Siis?\n\n-- Siis, minun mielestäni, selitti Holmes suoraan, -- on näille\nkolmelle seikkailulle kuvaavinta se, että te johdatte tapahtumat\nalueelle, jonka taitavasti olette itse valinnut. Teidän\npuoleltanne ilmenee siinä, ei yksinään valmistelusuunnitelma, vaan\nvälttämättömyys, jota ilman aikeenne eivät onnistuisi.\n\n-- Voitteko lähemmin määritellä ajatuksenne?\n\n-- Voin kyllä. Heti kun aloititte riitanne herra Gerboisin kanssa,\nniin eikö ollut päivänselvää, että te valitsitte herra Detinanin\nasunnon siksi välttämättömäksi paikaksi, jossa voisitte tavata\ntoisenne. Mikään muu paikka ei teidän mielestänne voisi olla niin\nvarma, että te voisitte panna siellä toimeen sanokaamme julkisen\ntapaamisen vaaleatukkaisen naisen ja neiti Gerboisin kanssa.\n\n-- Professorin tyttären kanssa, selitti Watson.\n\n-- Nyt puhukaamme sinisestä timantista. Olitteko koettanut saada\nsitä käsiinne niin kauan kuin paroni d'Hautrec sen omisti? Ette.\nMutta kun paroni peri veljensä asunnon niin kuusi kuukautta myöhemmin\nilmestyi Antoinette Bréhat ja silloin tapahtui ensimmäinen yritys.\nTimantti pääsi käsistänne, ja huutokauppa pantiin toimeen suurella\nkohulla. Oliko tämä myynti vapaa? Oliko rikas amerikkalainen varma\nsiitä, että hän saisi tuon helmen käsiinsä? Ei ollut. Sillä hetkellä\nkun pankkiiri Herschmann oli sen saamaisillaan, lähetti eräs nainen\nhänelle uhkauskirjeen, ja tuon naisen edeltäpäin valmistama,\nyllyttämä kreivitär Crozon osti timantin. Katosiko se heti? Ei:\nteillä ei ollut keinoja siihen. Siis, väliaika. Mutta kreivitär\nasettui linnaansa asumaan. Sitä juuri te odotitte. Sormus katosi.\n\n-- Ilmestyäkseen kaikeksi kummaksi konsuli Bleichenin hammastahnaan,\nhuomautti Lupin.\n\n-- Joutavia, huudahti Sherlock, naputtaen pöytään, -- minulle ei pidä\nkertoa sellaisia typeryyksiä. Tyhmät voivat mennä sellaiseen ansaan,\nmutta ei sellainen vanha kettu kuin minä olen.\n\n-- Mitä se tietää?\n\n-- Se tietää, että...\n\nHolmes vaikeni hetkeksi ikään kuin tehostaakseen vaikutelmaa. Lopulta\nhän lausui:\n\n-- Se sininen helmi, joka löydettiin hammastahnasta, oli väärä. Oikea\non teidän hallussanne.\n\nArsène Lupin oli hetkisen vaiti, mutta sitten hän sanoi aivan\nyksinkertaisesti katsoen suoraan englantilaiseen:\n\n-- Te olette terävä mies.\n\n-- Terävä mies, eikö olekin, alleviivasi Watson aivan suunniltaan\nihastuksesta.\n\n-- Niin, vakuutti Lupin, -- kaikki selviää, kaikki saa oikean\nmuotonsa. Ei ainoakaan tutkintotuomari, ei ainoakaan sanomalehtimies,\njotka ovat tätä asiaa pohtineet, ole päässyt noin pitkälle totuutta\nkohden. Tämä on ihmeellinen todistus teidän vaistostanne ja\nloogisuudestanne.\n\n-- Mitä vielä! sanoi englantilainen mielissään saadessaan kuulla\ntunnustuksen sellaisen tuntijan suusta, -- ei tarvinnut muuta kuin\nmiettiä asiaa.\n\n-- Täytyi _osata_ miettiä, ja niin harvat sitä osaavat! Mutta nyt kun\nolettamusten alue on ahtaampi ja maaperä on valmistettu...\n\n-- No niin, nyt minun ei tarvitse muuta kuin tietää, miksi nuo kolme\nseikkailua ovat tapahtuneet sellaisissa paikoissa kuin Clapeyron-katu\n25, Henri-Martin-puistokatu 134 ja Crozonin linna. Siinä on koko\nsolmu. Loppu on vain jonnin joutavaa, kuin arvoitusten selittely\nlapsille. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?\n\n-- Se on minun mielipiteeni.\n\n-- Siinä tapauksessa, herra Lupin, on minun turhaa sanoa uudelleen,\nettä kymmenen päivän päästä tehtäväni on täytetty?\n\n-- Niin, kymmenessä päivässä saatte koko totuuden selville.\n\n-- Ja te olette vankina.\n\n-- En.\n\n-- Ettekö?\n\n-- Jotta minä joutuisin vangiksi, täytyisi tapahtua niin mahdottomia\nasioita, kokonainen sarja niin hämmästyttäviä tapahtumia, että minä\nen voi otaksuakaan sellaista mahdollisuutta.\n\n-- Sen, mitä eivät olosuhteet eivätkä epäsuotuisat sattumat voi saada\naikaan, sen voi mies omalla tahdollaan ja päättäväisyydellään luoda,\nherra Lupin.\n\n-- Mutta jos toisen tahto ja päättäväisyys luovat tälle aikeelle\nvoittamattomia esteitä, herra Holmes.\n\n-- Ei löydy voittamattomia esteitä, herra Lupin.\n\nKatse, jonka he loivat toisiinsa, oli syvä, se ei kumminkaan puolin\nollut uhmaileva, mutta tyyni ja rohkea. Se oli kuin kahden miekan\nkalskahdus toisiinsa. Se helähti kirkkaasti ja suorasti.\n\n-- Hyvä on, huudahti Lupin, -- sepä on jotain! Vastustaja, mutta se\nonkin harvinainen lintu, itse Sherlock Holmes. Tästä tulee hauskaa.\n\n-- Ettekö pelkää? kysyi Watson.\n\n-- Melkein, herra Watson, -- ja todistuksena siitä on se, että minä\nriennän valmistamaan turvapaikkaa itselleni. Muuten voin joutua\nansaan. Sanommeko siis kymmenen päivän päästä, herra Holmes?\n\n-- Kymmenen päivän. Tänään on sunnuntai. Keskiviikosta viikko, ja\nkaikki on lopussa!\n\n-- Ja minä istun lukkojen takana?\n\n-- Epäilemättä.\n\n-- Hitto vieköön! Minä kun jo iloitsin rauhallisesta elämästäni.\nPoissa kaikki ikävyydet, liike jatkumassa rauhallisesti, poliisi\nloitolla ja lohdutuksenani se tieto, että koko maailman sympatia\nympäröi minua. Kaikki se saa nyt muuttua! Se on rahan nurja puoli.\nKaunista ilmaa seuraa sade. Nyt on nauru loppunut. Hyvästi!\n\n-- Pitäkää kiirettä, sanoi Watson, huolissaan henkilön puolesta, jota\nHolmes niin kunnioittavasti kohteli, -- älkää heittäkö minuuttiakaan\nhukkaan.\n\n-- En minuuttiakaan herra Watson, minä sanon vain kuinka onnellinen\nolen saadessani tavata teidät, ja kuinka minä kadehdin mestaria,\njolla on niin tunnollinen apulainen kuin te olette.\n\nHe kumarsivat kohteliaasti toisilleen kuin kaksintaistelupaikalla\nkaksi vastustajaa, joita ei mikään viha erota, mutta jotka kohtalo\npakottaa taistelemaan säälimättä keskenään. Ja Lupin tarttui\nkäsivarteeni ja veti minut kadulle.\n\n-- Mitä tästä sanotte? Siinäpä ateria, jonka yksityiskohdat tekevät\nhyvän vaikutuksen siinä kirjoittamassanne elämäkerrassani.\n\nHän sulki ravintolan oven ja seisahtui muutaman askeleen päähän siitä:\n\n-- Poltatteko?\n\n-- En, mutta ettehän tekään luullakseni.\n\n-- En minäkään.\n\nHän sytytti savukkeen tulitikulla, jota hän heilutti useaan kertaan\nsaadakseen sen sammumaan. Mutta heti hän heitti savukkeen pois,\njuoksi kadun yli ja tapasi kaksi miestä, jotka astuivat varjosta\nesiin aivan kuin merkin saatuaan. Hän puheli heidän kanssaan muutaman\nminuutin ajan vastakkaisen puolen katukäytävällä, palasi sitten minun\nluokseni.\n\n-- Minä pyydän anteeksi, tuo kirottu Holmes antaa minulle lankoja\nkatkottaviksi. Mutta, minä vannon, ettei hän vielä ole voittanut\nLupinia. Senkin lurjus, hän saa nähdä, kenen kanssa hän on\ntekemisissä. Näkemiin, Watson oli oikeassa, minulla ei ole hetkeäkään\nhukattavana.\n\nHän poistui nopeasti.\n\nTäten loppui tämä omituinen ilta, tai ainakin osa tästä illasta,\njohon minä olin ottanut osaa. Sillä seuraavien tuntien kuluessa\nsattui tapauksia, joista minä, toisten tähän ateriaan osallistuneiden\nhenkilöiden avulla, olen tilaisuudessa antamaan täyden selostuksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamalla hetkellä kun Lupin erosi minusta, Sherlock Holmes katsoi\nkelloaan ja nousi vuorostaan.\n\n-- Kahtakymmentä vaille yhdeksän. Kello yhdeksän piti minun tavata\nkreivi ja kreivitär asemalla.\n\n-- Siis matkaan! huudahti Watson ryypäten perätysten kaksi lasillista\nwhiskya.\n\nHe poistuivat.\n\n-- Watson, älkää katsoko taaksenne! Meitä ehkä seurataan; sen vuoksi\nmenetelkäämme siten kuin kaikki se olisi meille yhdentekevää.\nKuulkaahan, Watson, sanokaahan minulle mielipiteenne: miksi Lupin oli\ntuossa ravintolassa?\n\nWatson ei viivytellyt vastausta.\n\n-- Syödäkseen.\n\n-- Watson, mitä enemmän me työskentelemme yhdessä, sitä selvemmin\nhuomaan teidän edistyvän. Te toden totta aivan hämmästytätte minua.\n\nPimeässä Watson punastui mielihyvästä, ja Holmes jatkoi:\n\n-- Syödäkseen, varmaankin, ja sitten luultavasti ottaakseen\nselville, menenkö todellakin Crozonien luo, kuten Ganimard ilmoitti\nhaastattelussaan. Minä menen siis sinne, jotta en pahoittaisi hänen\nmieltään. Mutta kun minun täytyy hänen suhteensa voittaa aikaa, niin\nen menekään.\n\n-- Ah! sanoi Watson ällistyneenä.\n\n-- Te, ystäväiseni, juoskaa tätä katua pitkin, ottakaa ajuri, kaksi\nkolme ajuria. Palatkaa myöhemmin etsimään matkatavaroita, jotka\njätimme asemalle, ja täyttä laukkaa l'Elysée-Palace-hotelliin.\n\n-- l'Elysée-Palace-hotelliin?\n\n-- Te tilaatte itsellenne huoneen, jonne menette levolle ja nukutte\nkädet nyrkissä odottaen minun määräyksiäni.\n\nWatson lähti ylpeillen hänelle uskotusta tehtävästä. Sherlock Holmes\notti matkalippunsa ja meni Amiensin pikajunaan, jossa kreivi ja\nkreivitär jo häntä odottivat.\n\nHän kumarsi vain heille, sytytti uuden piipun, ja tupakoi\nrauhallisesti seisoen vaunun käytävässä.\n\nJuna lähti liikkeelle. Kymmenen minuutin päästä hän tuli istumaan\nkreivittären viereen ja sanoi hänelle:\n\n-- Onhan teillä sormuksenne?\n\n-- On.\n\n-- Suvaitkaa lainata sitä minulle. Hän otti sen käteensä ja tarkasti\nsitä.\n\n-- Minä arvasin oikein, timantti on keinotekoinen.\n\n-- Timantti keinotekoinen?\n\n-- Se on uusi keino. Timanttihiekkaa kuumennetaan hyvin kovassa\nkuumuudessa, jolloin se saadaan sulamaan, silloin ei tarvitse muuta\nkuin koota se yhdeksi kiveksi.\n\n-- Mitä! Minun timanttinihan on oikea.\n\n-- Tiedän, on kyllä, mutta tämä ei ole teidän.\n\n-- Missä minun sitten on?\n\n-- Arsène Lupinin hallussa.\n\n-- Siis tämä?\n\n-- Tämä on pantu teidän timanttienne sijaan ja pistetty herra\nBleichenin hammas tahnaputkeen, josta te sen löysitte.\n\n-- Tämä on siis väärä.\n\n-- Aivan varmasti.\n\nHämmästyneenä, hämillään kreivitär vaikeni, ja hänen miehensä\nkäänteli epäuskoisena jalokiveä. Lopulta kreivitär sopersi:\n\n-- Onko se mahdollista! Mutta miksei sitä ole aivan yksinkertaisesti\nvarastettu? Ja miten se on anastettu?\n\n-- Siitä juuri minä tahdon päästä selville.\n\n-- Crozonin linnassa?\n\n-- Ei, minä nousen junasta Creilissä, ja palaan Pariisiin. Siellä\nminä taistelen Arsène Lupinin kanssa. Sopisihan siihen mikä muu\npaikka tahansa, mutta edullisinta on, että Lupin uskoo minun olevan\nmatkoilla.\n\n-- Mutta...\n\n-- Mitäkö teihin tulee, hyvä rouva, pääasia on teidän timanttinne,\neikö niin?\n\n-- Niin.\n\n-- No niin, olkaa rauhassa. Minä annoin äsken lupauksen jota on\npaljon vaikeampi pitää. Luottakaa Sherlock Holmesiin, minä annan\nteille oikean timanttinne takaisin.\n\nJuna hiljensi kulkuaan. Hän pisti väärän timantin taskuunsa ja avasi\noven. Kreivi huudahti:\n\n-- Mutta tehän nousette junasta väärälle puolelle!\n\n-- Siten Lupin, jos hän antaa vartioida minua, kadottaa jälkeni.\nHyvästi.\n\nEräs aseman virkamies koetti turhaan estää häntä. Englantilainen\nsuuntasi kulkunsa asemapäällikön työhuonetta kohden. Viisikymmentä\nminuuttia myöhemmin hän hyppäsi junaan, joka toi hänet Pariisin vähää\nennen puoliyötä.\n\nHän juoksi asemahuoneen läpi, meni ravintolaan, poistui toisesta\novesta ja riensi ajoneuvoihin.\n\n-- Clapeyron-katu.\n\nPäästyään varmuuteen siitä, ettei häntä seurattu, hän pysäytti\najurin kadun päässä ja alkoi tarkkaan tutkia herra Detinanin taloa\nja molempia viereisiä taloja. Askelilla hän mittaili muutamia\netäisyyksiä ja teki muistiinpanoja taskukirjaansa.\n\n-- Ajuri, Henri-Martin-puistokatu.\n\nPuistokadun ja Pompe-kadun kulmassa hän maksoi ajurille, kulki\nkatukäytävää pitkin numeron 134 kohdalle asti, ja ryhtyi tekemään\nsamoja mittauksia paroni d'Hautrecin entisen asunnon ja sen vieressä\nolevien molempien talojen suhteen, mittaillen talojen päädyt, ja\nlaskien kuinka leveitä olivat ne pienet puutarhat, jotka olivat\ntalojen edessä.\n\nPuistokatu oli autio ja hyvin pimeä nelinkertaisten puurivien\nsuojassa, joiden välistä siellä täällä kaasulyhty koetti turhaan\ntaistella synkkää pimeyttä vastaan. Eräs lyhty loi heikkoa valoaan\nyhteen osaan palatsia, ja Holmes näki ilmoitustaulun, jossa luki\n\"vuokrattavana\", riippuvan aitauksessa, molemmat hoitamattomat\npuistokäytävät, jotka rajoittivat ruohokentän, ja asumattoman talon\nsuuret, tyhjät ikkunat.\n\n-- Se on totta, hän ajatteli, -- paronin kuoltua ei kukaan ole asunut\ntäällä... Jospa minä voisin päästä sinne sisään ja tehdä pienen\ntarkastuksen.\n\nTuskin tämä ajatus oli herännyt hänessä, kun hän jo tahtoi sen\ntoteuttaakin. Mutta miten? Aitaus oli niin korkea että oli\nmahdotonta ajatellakaan kiivetä sen yli; hän otti taskustaan\nsähkölampun ja tiirikan, jotka aina olivat hänen taskussaan. Suureksi\nhämmästyksekseen hän huomasi, että portin toinen puolisko oli\nraollaan. Hän pujahti puutarhaan huolellisesti varoen sulkemasta\nporttia. Mutta hän ei vielä ollut astunut kolmeakaan askelta kun hän\nseisahtui. Eräästä toisen kerroksen ikkunasta välähti valo.\n\nJa valo kulki toisen ja kolmannen ikkunan ohi, hän ei voinut\nnähdä muuta kuin varjon, joka kulki huoneen seinillä. Ja toisesta\nkerroksesta valo laskeutui alakertaan ja kulki kauan huoneesta\nhuoneeseen.\n\n-- Kuka perhana saattaa kulkea yhden aikaan yöllä talossa, jossa\nparoni d'Hautrec murhattiin? kyseli Sherlock itseltään hyvin\nuteliaana.\n\nYhdellä ainoalla keinolla hän voisi sen saada tietää, menemällä itse\ntaloon. Hän ei siekaillut. Mutta sillä hetkellä kun hän päästäkseen\nnurmikon poikitse kulki katulyhdyn valaiseman alueen yli, mies\nvarmaankin näki hänet, sillä hän sammutti valon eikä Sherlock Holmes\nenää nähnyt häntä.\n\nHiljaa nojasi hän ruohikolle johtavaan oveen. Sekin oli auki. Kun\nhän ei kuullut mitään kolinaa, hän uskalsi astua pimeässä eteenpäin,\ntapasi porraskaiteen pään ja nousi portaita ylös. Sama hiljaisuus,\nsama pimeys vallitsi kaikkialla.\n\nPäästyään seuraavaan kerrokseen hän astui erääseen huoneeseen ja\nlähestyi ikkunaa, josta kalpea yövalo tuli huoneeseen. Silloin hän\nhuomasi ulkona miehen, joka epäilemättä oli kulkenut toisia portaita\nalas ja poistunut toisesta ovesta, pujahtavan vasemmalle molempia\npuutarhoja erottavan muurin vieressä kasvavaan pensaikkoon.\n\n-- Perhana, huudahti Holmes, -- hän pujahtaa käsistäni!\n\nHän kompuroi portaita alas ja kulki nurmikon poikki estääkseen miestä\npoistumasta. Mutta hän ei nähnyt enää ketään ja hän tarvitsi muutamia\nsekunteja erottaakseen pensaikosta muita mustemman kohdan, joka\nhiukan liikahteli.\n\nEnglantilainen mietti. Miksei tuo olento ollut koettanut paeta\nsilloin kun hän olisi niin helposti voinut sen tehdä? Jäikö hän\npuolestaan vakoilemaan kutsumatonta vierasta, joka oli häirinnyt\nhäntä hänen salaperäisissä puuhissaan?\n\n-- Missään tapauksessa se ei ole Lupin, Lupin olisi taitavampi. Se on\njoku, joka kuuluu hänen joukkioonsa.\n\nKului pitkiä minuutteja. Sherlock ei liikahtanut vaan tuijotti häntä\nvaanivaan vastustajaan. Mutta kun ei vastustaja enää liikahtanut\nja kun englantilainen ei tuhlannut koskaan aikaa joutenoloon,\ntarkasti hän toimiko hänen revolverinsa liipaisin, otti tikarinsa\ntupestaan ja astui suoraan vihollista kohti osoittaen siten tuota\nkylmää uhkarohkeutta ja vaaran halveksimista, joka hänet teki niin\npelottavaksi.\n\nKuului rasahdus: tuo toinen veti revolverinsa vireeseen. Sherlock\nsyöksyi äkkiä pensaikkoon. Toisella ei ollut aikaa liikahtaakaan:\nenglantilainen oli jo hänen kimpussaan. Syttyi vimmattu, epätoivoinen\ntaistelu, jonka aikana Sherlock arvasi tuon toisen ponnistelevan\nsaadakseen puukkonsa esille. Mutta Holmes tahtoi aivan mielettömällä\nkiihkolla saada heti ensi hetkenä käsiinsä Arsène Lupinin kätyrin,\nja tunsi sen vuoksi voimansa vastustamattomiksi. Hän kaatoi\nvastustajansa maahan, lepäsi koko painollaan hänen päällään ja\npakotti hänet aivan liikkumattomana makaamaan pusertamalla sormillaan\nkuten pihdeillä tuon onnettoman kurkkua, vapaalla kädellään hän etsi\nsähkölamppuaan, painoi sitä ja valaisi vangitun kasvoja.\n\n-- Watson! huudahti hän kauhistuneena.\n\n-- Sherlock Holmes! sopersi puoliksi tukehtuneen koriseva ääni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMolemmat makasivat kauan maassa sanaakaan vaihtamatta, molemmat\naivan lamassa. Tuulen viima liikutti hiukan lehtiä. Holmes ei\nliikahtanutkaan, hänen sormensa puristivat yhä vielä Watsonin\nkurkkua, joka korisi yhä heikommin.\n\nJa äkkiä sai suuttumus Sherlockissa vallan, hän irrotti kätensä,\nmutta tarttui toisen olkapäihin ja ravisti vimmatusti häntä.\n\n-- Mitä te täällä teette? Vastatkaa... Olenko minä käskenyt teitä\npiiloutumaan pensastoihin ja vakoilemaan minua?\n\n-- Vakoilemaan teitä, huokasi Watson, -- enhän minä tietänyt teidän\nolevan täällä.\n\n-- Miksi sitten tulitte? Mitä te täällä teette? Teidänhän piti mennä\nnukkumaan.\n\n-- Minä olin nukkumassa.\n\n-- Olisitte sitten nukkunut!\n\n-- Minä nukuin.\n\n-- Te ette olisi saanut herätä!\n\n-- Teidän kirjeenne...\n\n-- Minun kirjeenikö?\n\n-- Niin, jonka kaupunginlähetti toi teiltä minulle hotelliin.\n\n-- Minultako? Oletteko hullu?\n\n-- Mutta se on totta!\n\n-- Missä se kirje on?\n\nWatson ojensi hänelle kirjeen. Lyhdyn valossa hän luki\nhämmästyksekseen:\n\n    \"Watson, ylös vuoteesta ja rientäkää Henri-Martin-puistokadulle.\n    Talo on autio. Astukaa sisään, tarkastakaa, laatikaa tarkka\n    pohjapiirustus ja palatkaa nukkumaan. Sherlock Holmes.\"\n\n-- Minä mittailin juuri parhaillaan huoneita, sanoi Watson, -- kun\nnäin varjon puutarhassa. Ainoa ajatukseni oli...\n\n-- Saada tuo varjo käsiinne. Se oli hyvä ajatus... Mutta,\nkatsokaahan, sanoi Holmes auttaen toveriaan nousemaan ja lähtien\nhänen kanssaan liikkeelle, -- ensi kerralla, Watson, kun saatte\nkirjeen minulta, niin ottakaa ensin selko siitä, että kirje ei ole\nväärennetty.\n\n-- Mutta, sanoi Watson, joka alkoi käsittää asian oikean laidan, --\nkirje ei ollutkaan teidän kirjoittamanne?\n\n-- Ei!\n\n-- Kenenkä sitten?\n\n-- Arsène Lupinin.\n\n-- Mutta miksi se kirjoitettiin?\n\n-- Sitä en tiedä, ja juuri se tekeekin minut levottomaksi. Miksi\nhitossa hän vaivasi teitä? Jos olisi kysymys minusta, niin\nymmärtäisin, mutta kysymys onkin vain teistä. Ja minä kysyn, missä\ntarkoituksessa?\n\n-- Minulla on kiire takaisin hotelliin.\n\n-- Niin minullakin, Watson.\n\nHe olivat portin luona. Watson, joka kulki edellä tarttui\nlukkorautaan ja veti.\n\n-- Kas, tekö suljitte portin?\n\n-- En suinkaan, minä jätin portin raolleen.\n\n-- Mutta...\n\nSherlock veti vuorostaan ja sitten kiukuissaan hyökkäsi lukkoon\nkäsiksi. Hän kirosi.\n\n-- Hiisi vieköön, se on suljettu, lukossa!\n\nHän ravisti kaikin voimin porttia, sitten huomattuaan ponnistuksensa\nturhiksi, hän antoi käsivarsiensa vaipua alas ja sanoi purren\nhampaitaan:\n\n-- Nyt minä ymmärrän, tämä on hänen työtään! Hän arvasi, että minä\nnousisin junasta Creilin luona, ja hän valmisti minulle täällä pienen\nhiirenloukun siinä tapauksessa, että vielä tänä iltana tulisin\ntutkimaan. Kohteliaana on hän kaupan päälliseksi lähettänyt minulle\nvankeustoverin. Tämän on hän tehnyt, jotta kadottaisin yhden päivän,\nja todistaakseen minulle, että olisi parempi, kun pitäisin huolta\nvain omista asioistani.\n\n-- Se tahtoo sanoa, että me olemme hänen vankejaan.\n\n-- Tepä sen sanoitte. Sherlock Holmes ja Watson ovat Arsène Lupinin\nvankeina. Seikkailu alkaa hauskalla tavalla. Mutta ei, mutta ei, se\nei ole mahdollista.\n\nKäsi laskeutui hänen olalleen, Watsonin käsi.\n\n-- Tuolla ylhäällä, katsokaa tuonne ylös, valoa! Erääseen toisen\nkerroksen ikkunaan ilmestyi todellakin valoa.\n\nHe riensivät molemmat juoksujalkaa eteenpäin, kumpikin omia\nportaitaan kohden ja saapuivat yhtaikaa valaistun huoneen ovelle.\nKeskellä huonetta paloi kynttilänpätkä. Sen vieressä oli kori, ja\ntästä korista pisti esiin pullon kaula, kanan koipi ja puolikas\nleipää.\n\nHolmes purskahti nauruun.\n\n-- Mainiota, meille tarjotaan illallista. Tämä on oikea lumottu\nlinna. Oikea satulinna. Älkää Watson näyttäkö niin synkältä kuin\nolisitte hautajaisissa. Tämä on hyvin hullunkurista.\n\n-- Oletteko varma siitä, että tämä on hullunkurista? huomautti Watson\nsynkän näköisenä.\n\n-- Olenko varma siitä, huudahti Holmes, mutta hänen iloisuutensa\noli liiaksi meluavaa tuntuakseen luonnolliselta, -- se tahtoo\nsanoa, etten koskaan ole nähnyt näin hullunkurista. Tämä on\nsangen koomillista! Tuo Arsène Lupin on verraton. Hän pitää meitä\npilkkanaan, mutta niin hauskalla tavalla! Minä en vaihtaisi\npaikkaani tässä juhlassa maailman kaikkiin aarteisiin. Watson, vanha\nystäväni, te tuotatte minulle surua. Olisinko erehtynyt teistä, eikö\nteillä olisikaan tuota luonteen suuruutta, joka auttaa kantamaan\nvastoinkäymisiä. Mitä te valitatte? Tällä hetkellä voisi puukkoni\nolla kurkussanne, tai teidän puukkonne minun kurkussani, sillä\nsitähän te tavoititte, hyvä ystävä.\n\nHänen onnistui iloisuudellaan ja ivallaan saada Watson-parka elpymään\nja ottamaan viipaleen kanaa ja lasillisen viiniä. Mutta kun kynttilä\noli palanut, kun heidän täytyi nukkuakseen oikaista permannolle ja\npitää seinää tyynynä niin heidän asemansa tuskallinen ja naurettava\npuoli ilmeni heille selvästi. Ja he vaipuivat levottomana uneen.\n\nAamulla Watson heräsi keho jäykkänä ja vilusta väristen. Varovainen\nliikunta herätti hänen huomiotaan: Sherlock Holmes oli polvillaan\nja tarkasti kumarassa suurennuslasin avulla lattialla olevaa tomua\nja näki valkoisella liidulla kirjoitettuja, melkein hävinneitä\nnumeroita. Hän kirjoitti ne muistikirjaan.\n\nWatsonin seurassa, jota tämä toimi erikoisesti innostutti,\nhän tarkasti jokaisen huoneen, ja kahdesta muusta huoneesta\nhän löysi samanlaisia numeroita. Hän löysi myös kaksi ympyrää\ntammilaudoituksessa, nuolen marmorilaatasta, ja neljä numeroa\nneljästä porrasaskelmasta.\n\nHetken kuluttua Watson sanoi hänelle:\n\n-- Ovatko numerot oikeita?\n\n-- Oikeita, en tiedä, vastasi Sherlock, joka tällaisten löytöjen\nvuoksi oli jälleen tullut hyvälle tuulelle, -- joka tapauksessa ne\nmerkitsevät jotain.\n\n-- Jotain aivan selvää, sanoi Watson, -- ne ilmoittavat kuinka monta\nlaattaa on lattiassa.\n\n-- Ah!\n\n-- Niin. Mitä ympyröihin tulee, niin ne merkitsevät, että laudoitus\non ontto, kuten voitte tarkastaa, ja nuoli on suunnattu sinnepäin,\njossa keittiöstä tuleva ruokahissi on.\n\nSherlock Holmes katsahti ihmetellen häneen.\n\n-- Niinkö! Mutta, ystäväni, miten sen tiedätte? Teidän älykkyytenne\nsaa minut melkein häpeämään.\n\n-- Onhan se niin helppoa tietää, sanoi Watson, ilosta mahtavana,\n-- minähän nuo merkit kirjoitin eilen seuratessani teidän... tai\noikeammin Arsène Lupinin antamia määräyksiä, koska teidän nimissänne\ntullut kirje olikin hänen kirjoittamansa.\n\nWatson oli tällä hetkellä suuremmassa vaarassa kuin taistellessaan\nHolmesin kanssa pensaikossa, sillä Holmesin teki hurjasti mieli\nkuristaa hänet. Mutta hän hillitsi itsensä, hänen kasvoilleen levisi\nirvistys, joka koetti olla hymyily ja hän sanoi:\n\n-- Hyvä on, hyvä on, te olette toiminut mainiosti ja se auttaa meitä\npaljon eteenpäin. Onko teidän ihailtava tutkimis- ja huomiokykynne\nkohdistunut muihin seikkoihin? Minä käyttäisin saavutetut tulokset\nhyväkseni.\n\n-- Ei, minä en ole päässyt sen pitemmälle.\n\n-- Mikä vahinko! Alku oli niin lupaava. Mutta koska asian laita on\nnäin, niin meillä ei ole muuta tehtävää kuin poistua.\n\n-- Poistua! Ja miten?\n\n-- Siten kuin kunniallisten ihmisten tapana on: oven kautta.\n\n-- Se on suljettu.\n\n-- Avataan se.\n\n-- Kuka sen tekee?\n\n-- Olkaa niin hyvä ja kutsukaa tänne nuo kaksi poliisia, jotka\nkävelevät puistokadulla.\n\n-- Mutta...\n\n-- Mutta mitä?\n\n-- Se on niin nöyryyttävää. Mitä ihmiset sanovat kuullessaan, että\nSherlock Holmes ja minä Watson olemme olleet Arsène Lupinin vankina.\n\n-- Minkä me sille voimme, hyvä ystävä, ihmiset nauravat niin, että\npitelevät kylkiään, vastasi Sherlock käheällä äänellä väännellen\nkasvojaan. -- Mutta emmehän me voi valita tätä taloa asunnoksemme.\n\n-- Ettekö te yritä mitään?\n\n-- En.\n\n-- Mutta eihän mies, joka toi meille ruokakorin, kulkenut puutarhan\nkautta tullessaan eikä mennessään. Täällä on siis toinenkin tie ulos.\nEtsikäämme sitä, eikä meidän tarvitse turvautua poliiseihin.\n\n-- Oivasti ajateltu. Mutta te unohdatte, että koko Pariisin\npoliisilaitos on etsinyt kuusi kuukautta tuota käytävää ja että\nminäkin teidän nukkuessanne olen tarkastanut talon ylhäältä alas\nasti. Hyvä Watson, Arsène Lupin on lintu, jollaisia me emme ole\ntottuneet pyydystämään. Hän ei jätä mitään jälkiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello yksitoista Sherlock Holmes ja Watson pääsivät vapaiksi... ja\nheidät vietiin lähimmälle poliisiasemalle, jossa komisario, ensin\nankarasti kyseltyään heiltä, päästi heidät vapaaksi surkutellen heitä\nsuuresti.\n\n-- Minä olen aivan onneton siitä, mitä on tapahtunut. Teillä mahtaa\nolla huonot ajatukset ranskalaisten vieraanvaraisuudesta. Hyvä\nJumala, millaisen yön te olette saaneet viettää! Tuo Lupin ei ole\nlainkaan hienotunteinen.\n\nHe ajoivat l'Elysée-Palace-hotellin luo. Watson pyysi huoneensa\navainta.\n\nHetkisen etsittyään vastasi portieri hyvin hämmästyneenä:\n\n-- Mutta, hyvä herra, tehän olette luopuneet huoneestanne.\n\n-- Minä! Ja mitenkä?\n\n-- Kirjeellisesti, kirjeessä jonka ystävänne tänä aamuna toi tänne.\n\n-- Mikä ystävä?\n\n-- Se herra, joka toi tänne kirjeenne. Katsokaa, teidän\nkäyntikorttinnekin oli sen sisällä. Tässä se onkin.\n\nWatson tarttui siihen. Se oli todellakin hänen käyntikorttinsa ja\nkirje oli todellakin hänen käsialallaan kirjoitettu.\n\n-- Hyvä Jumala, hän mutisi, -- sekin on taas uusi konnankoukku.\n\nJa hän jatkoi varovaisesti kyselyään:\n\n-- Ja matkatavarani?\n\n-- Ystävännehän vei ne mukanaan.\n\n-- Vai niin, ja te annoitte ne hänelle?\n\n-- Annoimme, koska käyntikorttinne antoi meille siihen oikeuden.\n\n-- Se on totta. Se on totta!\n\nHe molemmat lähtivät kulkemaan pitkin Champs-Elyséetä, vaiti ja\nhitaasti. Kirkas syysaurinko valaisi puistokatua. Ilma oli leuto.\n\nKeskiympyrän kohdalla Sherlock sytytti piippunsa ja he jatkoivat\nkulkuaan. Watson huudahti:\n\n-- Minä en ymmärrä teitä, Holmes, te olette niin tyyni! Teistä\ntehdään pilkkaa, leikitään kanssanne kuin kissa leikkii hiiren\nkanssa. Ettekä te hiiskahda sanaakaan!\n\nHolmes seisahtui ja sanoi:\n\n-- Watson, minä ajattelen teidän käyntikorttianne.\n\n-- Miten niin?\n\n-- Miten niin, on siinäkin mies, joka, varustautuessaan taisteluun\nmeitä vastaan, on hankkinut itselleen teidän ja minun käsialani\nmallin, ja jolla on valmiina lompakossaan teidän käyntikorttinne.\nHuomaatteko kuinka selvästi tästä näkyy, miten hän on varovainen,\nottaa kaikki huomioon, menettelee järjestelmällisesti ja viisaasti?\n\n-- Se tietää...\n\n-- Se tietää, Watson, että taistellakseen vihollisen kanssa joka\non niin täysissä aseissa, niin verrattomasti valmistautunut -- ja\nvoittaakseen hänet -- täytyy olla... täytyy olla minä. Ja kuten\nnäette, Watson, lisäsi hän nauraen, -- ei sittenkään ensi kerralla\nonnistu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello kolme julkaisi _l'Echo de France_ iltapainoksessaan seuraavan\nuutisen:\n\n    \"Tänä aamuna, herra Thénard, 16:nnen kaupunginosan\n    poliisikamarin komisario vapautti Sherlock Holmesin ja Watsonin,\n    jotka Arsène Lupin oli sulkenut paroni d'Hautrec-vainajan\n    asuntoon, jossa he viettivät miellyttävän yön.\n\n    Kun heidän matkatavaransa sitä paitsi varastettiin, ovat he\n    nostaneet kanteen Arsène Lupinia vastaan.\n\n    Arsène Lupin tyytyen tällä kertaa antamaan heille pienen\n    läksytyksen, pyytää heitä olemaan pakottamatta häntä ryhtymään\n    ankarampiin toimenpiteisiin.\"\n\n-- Joutavia! huudahti Sherlock Holmes, rutistaen sanomalehden\nkäsissään, -- pelkkiä kujeita! Muusta en minä Lupinia syytä, hän on\nlapsellinen. Suuri yleisö luottaa liian paljon häneen. Tuo mies on\nliiaksi katupoikamainen.\n\n-- Te, Sherlock, pysytte siis yhtä tyynenä?\n\n-- Yhtä tyynenä, vastasi Holmes äänellä, jossa kajahti mitä ankarin\nsuuttumus. -- Miksi suotta kiivastuisin? _Minä olen aivan varma\nsiitä, että minä saan sanoa viimeisen sanan_.\n\n\n\n\nVÄHÄN VALOA PIMEYTEEN\n\n\nOlkoon mies kuinka karaistu tahansa -- ja Sherlock Holmes oli\nsellainen, jota vastoinkäyminen ei voi kukistaa -- niin kuitenkin\nolemassa hetkiä, jolloin uhkarohkeinkin tuntee tarvetta koota\nvoimansa ennen kuin hän uudelleen lähtee uhmailemaan taisteluonnea.\n\n-- Minä pidän tänään lepopäivän, hän sanoi.\n\n-- Ja minä?\n\n-- Te, Watson, saatte ostaa päällysvaatteita ja alusvaatteita\ntäydentääksenne pukuvarastoamme. Sillä aikaa minä lepään.\n\n-- Levätkää te, Holmes. Minä valvon.\n\nWatson lausui nämä sanat juhlallisesti kuin vahtisotilas, joka on\nasetettu ulommalle vahtipaikalle ja joka on suurimmassa vaarassa.\nHänen vartalonsa oikeni. Rypistäen silmäkulmiaan hän kulki edes\ntakaisin pienessä hotellihuoneessa, jonka he olivat valinneet\nasunnokseen.\n\n-- Valvokaa, Watson. Minä sillä välin valmistan taistelusuunnitelman,\njoka paremmin soveltuu vastustajaamme. Katsokaahan, Watson, me olemme\nerehtyneet Lupinista. Meidän täytyy alkaa asiat aivan alusta.\n\n-- Vaikkapa sitä kauempaakin. Mutta onko meillä kylliksi aikaa?\n\n-- Yhdeksän päivää, vanha veikko! Siinä on viisi liikaa.\n\nKoko iltapäivän englantilainen tupakoi ja nukkui. Hän ryhtyi vasta\nseuraavana päivänä toimiin.\n\n-- Watson, minä olen valmis, nyt lähdemme liikkeelle.\n\n-- Lähtekäämme, huudahti Watson täynnä sotilaallista innostusta. --\nOmasta puolestani myönnän, että jalkapohjiani oikein kutittaa.\n\nHolmes piti kolme pitkää keskustelua -- ensin herra Detinanin\nkanssa, jonka asunnon hän tutki tarkoin; sitten neiti Suzanne\nGerboisin kanssa, jolle hän sähkötti ja jota pyysi saapumaan luokseen\nsaadakseen tietoja vaaleatukkaisesta naisesta; sitten sisar Augusten\nkanssa, joka paroni d'Hautrecin murhan jälkeen oli vetäytynyt\nvisitandinien luostariin.\n\nJokaisen keskustelun aikana odotti Watson ulkona ja joka kerta hän\nkysyi:\n\n-- Tyytyväinenkö?\n\n-- Hyvin tyytyväinen. Minä olin aivan varma omista päätelmistäni, me\nolemme oikealla tiellä. Eteenpäin mars!\n\nHe kuljeksivat paljon. He tarkastivat molemmat talot, jotka olivat\nHenri-Martin-puistokadun varrella olevan palatsin kummallakin puolen,\nsitten he menivät Clapeyron-kadulle asti, ja tarkastaessaan numero\n25:n päätyä Holmes sanoi:\n\n-- Näiden talojen välillä täytyy ehdottomasti olla salaisia käytäviä.\nMinä en vain löydä niitä.\n\nSyvällä sielussaan ja ensi kerran Watson epäili Holmesin\nkaikkivoipaisuutta. Miksi hän puheli niin paljon ja toimi niin vähän?\n\n-- Miksikä? huudahti Holmes vastaten Watsonin salaisiin ajatuksiin,\n-- siksi, että tuon kirotun Lupinin suhteen saa työskennellä\numpimähkään, luottaa sattumaan, ja sen sijaan että vetäisi totuuden\nvarmoista tosiasioista, saakin vetää sen omista aivoistaan ja sitten\ntutkia, sopiiko se hyvin yhteen tapausten kanssa.\n\n-- Varsinkin salaiset käytävät?\n\n-- Ja entä sitten! Vaikka löytäisinkin ne ja tietäisin, mitä tietä\nLupin tuli asianajajansa luo, tai seurasi vaaleatukkaista naista\nparoni d'Hautrecin murhan jälkeen, niin olisinko sen pitemmällä?\nSaisinko sen kautta aseita hyökätäkseni?\n\n-- Hyökätkäämme yhtäkaikki! huudahti Watson.\n\nTuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun hän peräytyi kiljaisten.\nJotain putosi hänen jalkojensa juureen, puolillaan hiekkaa oleva\nsäkki, joka oli ollut vähällä pudota hänen päälleen.\n\nHolmes katsahti ylöspäin, heidän yläpuolellaan teki kaksi työmiestä\ntyötä viidennen kerroksen parvekkeeseen kiinnitetyillä telineillä.\n\n-- Kylläpä meillä oli onnea! hän huudahti, -- olisimme astuneet vain\naskeleenkaan eteenpäin niin olisimme saaneet noiden lurjusten säkin\npäähämme. Voisipa melkein luulla...\n\nHän vaikeni, syöksyi taloon, juoksi viidenteen kerrokseen, soitti\novikelloa, riensi huoneistoon palvelijain suureksi kauhuksi ja meni\nparvekkeelle. Siellä ei ollut ketään.\n\n-- Missä ne työmiehet ovat, jotka olivat äsken täällä? sanoi hän\npalvelijalle.\n\n-- He lähtivät pois.\n\n-- Mitä tietä?\n\n-- Tietysti keittiön portaita.\n\nHolmes kumartui katsomaan kadulle. Hän näki kahden miehen poistuvan\ntalosta kuljettaen polkupyöriään. He hyppäsivät satulaan ja\npoistuivat.\n\n-- Ovatko he jo kauankin tehneet työtä näillä telineillä?\n\n-- Hekö? Vasta tästä aamusta alkaen. He tulivat vasta silloin.\n\nHolmes palasi Watsonin luo.\n\nHe palasivat alakuloisina asuntoonsa ja tämä päivä päättyi synkkään\nvaitioloon.\n\nSeuraavana päivänä he noudattivat samaa ohjelmaa. He istuivat samalla\npenkillä Henri-Martin-puistokadun varrella, ja Watson oli siitä aivan\nepätoivoissaan, sillä hänen mielestään ei ollut hauskaa istuskella\ntuolla tavoin tarkastamassa noita kolmea asuntoa.\n\n-- Mitä te odotatte? Sitäkö, että Lupin ilmestyy jostain noista\ntaloista?\n\n-- En.\n\n-- Että vaaleatukkainen nainen ilmestyy?\n\n-- En.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Minä toivon, että jokin pieni tapaus ilmestyy, aivan pieni seikka,\njosta voin sitten lähteä eteenpäin.\n\n-- Ja jollei sitä ilmesty?\n\n-- Silloin syttyy minussa jotain, pieni kipinä, joka sytyttää ruudin.\n\nEräs tapaus sattui tänä yksitoikkoisena aamuna, mutta se oli vähällä\nkoitua onnettomuudeksi.\n\nEräs herra ratsasti puiden välissä olevaa ratsutietä, hänen hevosensa\npillastui ja töytäisi penkkiin, jolla he istuivat, jolloin hevosen\nlanne iski Holmesin olkapäähän.\n\n-- Aha! tämä huudahti, -- olinpa vähällä saada olkapääni murskatuksi!\n\nHerra koetteli hillitä hevostaan. Englantilainen veti revolverinsa\nesiin ja tähtäsi. Mutta Watson tarttui äkkiä hänen käteensä.\n\n-- Olettehan aivan hullu, Holmes! Mitä te aiottekaan! Tappaa tuon\nherran!\n\n-- Päästäkää minut, Watson... päästäkää minut! Heidän välillään\nsyntyi taistelu, jona aikana herra sai hillityksi ratsunsa ja kiiti\npois heidän luotaan.\n\n-- Ja nyt ampukaa! huudahti Watson riemuiten, kun ratsastaja oli\npäässyt jonkun matkan päähän.\n\n-- Mutta, senkin hölmö, ettekö te ymmärtänyt, että hän oli Arsène\nLupinin rikostoveri?\n\nHolmes vapisi kiukusta. Watson änkytti aivan surkean näköisenä:\n\n-- Mitä te sanottekaan? Tuoko herra?\n\n-- On Lupinin rikostoveri, samoin kuin ne työmiehetkin, jotka\nheittivät hiekkasäkin meidän päähämme.\n\n-- Onko se totta?\n\n-- Totta tai ei, me olisimme voineet saada siitä todisteen.\n\n-- Tappamallako tuon herran?\n\n-- Ampumalla hänen hevosensa aivan yksinkertaisesti kuoliaaksi. Ilman\nteitä pitelisin nyt käsissäni Lupinin rikostoveria. Ymmärrättekö nyt\ntyperyytenne?\n\nIltapäivä kului hyvin synkän mielialan vallitessa. He eivät puhuneet\nsanaakaan keskenään. Kello viisi kävellessään edes ja takaisin\nClapeyron-kadulla, pysytellen koko ajan loitolla taloista, tuli\nkolme laulavaa työmiestä, jotka kulkivat käsikoukkua, heitä vastaan\nja tahtoivat jatkaa matkaansa erottautumatta toisistaan. Holmes,\njoka oli huonolla tuulella, vastusti sitä. Syntyi lyhyt tyrkkiminen.\nHolmes asettui nyrkkeilyasentoon, töytäisi yhtä nyrkillä rintaan, ja\nlöi kasvoihin, ja mukiloi kahta jäljellä olevaa, jotka sen enempää\nvastustamatta poistuivat yhdessä toverinsa kanssa.\n\n-- Ah! hän huudahti, -- sepä teki hyvää... minun hermoni olivatkin\njuuri parhaiksi vireessä, verraton tilaisuus...\n\nMutta huomatessaan Watsonin nojaavan seinää vasten, hän kysyi:\n\n-- Mitä nyt, vanha toveri, tehän olette kalman kalpea?\n\nWatson osoitti käsivarttaan, joka riippui aivan hervottomana ja\nsopersi:\n\n-- Minä en tiedä, miten minun laitani on, käsivarteeni koskee.\n\n-- Käsivarteenneko? Oikein kovasti?\n\n-- Niin, niin, oikeaan käsivarteeni!\n\nVaikka hän kuinka koetti niin hän ei saanut sitä liikkumaan.\nSherlock tunnusteli sitä, ensin hellävaroen, mutta sitten yhä\nkovakouraisemmin, nähdäkseen kuinka suuri tuska oikeastaan oli.\nTuskan määrä oli niin suuri, että hän levottomana vei hänet läheiseen\napteekkiin, jossa Watson pyörtyi.\n\nApteekkari riensi apulaisineen auttamaan. Hän huomasi, että käsivarsi\noli katkennut, ja heti oli kysymys lääkäristä, leikkauksesta ja\nsairaalasta. Lääkäriä odottaessa riisuttiin potilaan yltä, joka\ntuskan herättämänä alkoi päästää valitushuutoja.\n\n-- Hyvä, hyvä, mainiota, sanoi Holmes, joka piteli käsivartta, --\nkoskee hiukan, vanha veikko, viiden tai kuuden viikon päästä on\nkaikki taas ennallaan. Mutta he saavat tämän kalliisti maksaa, senkin\nroistot! Kuuletteko, varsinkin hän, sillä tuo onneton Lupin on\ntämänkin takana. Minä vannon teille, että jos joskus...\n\nHän vaikeni äkkiä, päästi käden irti, mikä tuotti Watsonille niin\nkauhean tuskan, että tuo onneton pyörtyi uudelleen... ja lyöden\notsaansa hän huudahti:\n\n-- Watson, minussa heräsi uusi ajatus, olisikohan sattumalta...\n\nHän ei enää liikahtanut, katsoi eteensä ja sopersi lyhyitä lauseita.\n\n-- Mutta sehän on totta, sehän selittää kaiken. Ihminen etsii\netäältä sitä, joka on aivan vieressä. Hittovie, tiesinhän minä,\nettä miettimällä pääsee selville. Hyvä Watson, minä luulen, että te\ntulette olemaan minuun tyytyväinen!\n\nJa jättäen vanhan toverinsa siihen paikkaan, hän riensi kadulle ja\njuoksi numero 25:n luo.\n\nOven ylä- ja oikealla puolella oli kilvessä kirjoitus: _Destange\narkkitehti, 1874_.\n\nTalossa numero 23 oli sama kirjoitus.\n\nTähän asti oli kaikki tämä aivan luonnollista. Mutta mitä hän saisi\nlukea Henri-Martin-puistokadun varrella?\n\nAjuri ajoi ohitse.\n\n-- Ajuri, Henri-Martin-puistokatu, numero 134, ja täyttä laukkaa.\n\nSeisoen ajoneuvoissa hän joudutti hevosta ja tarjosi juomarahaa\najurille. Nopeammin! Vieläkin nopeammin!\n\nKuinka levoton hän olikaan ajoneuvojen kääntyessä Pompe-kadulta!\nOlikohan hän päässyt hiukan totuudesta selville?\n\nErääseen kiveen palatsin seinässä oli kaiverrettu seuraavat sanat:\n_Destange, arkkitehti 1874_.\n\nViereisissä taloissa sama kirjoitus: _Destange, arkkitehti 1874_...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNämä seikat vaikuttivat niin tärisyttävästi häneen, että hän vaipui\nmuutamaksi minuutiksi aivan hervottomana istumaan ajoneuvoihin\nvavisten ilosta. Vihdoinkin pieni valo välkkyi keskellä pimeyttä!\nKeskellä synkkää metsää, jossa tuhansia polkuja risteili, hän löysi\nensimmäisen seikan, joka ilmaisi, mitä tietä vihollinen oli kulkenut!\n\nPostikonttorissa hän pyysi soittaa Crozonin linnaan. Kreivitär oli\nitse vastaamassa.\n\n-- Halloo! Tekö se olette, armollinen rouva?\n\n-- Herra Holmes, eikö niin? Luonnistuuko kaikki hyvin?\n\n-- Mainiosti, mutta kesken kaikkea kiirettä, sanokaa minulle yksi\nainoa asia.\n\n-- Minä kuuntelen.\n\n-- Milloin Crozonin linna on rakennettu?\n\n-- Se paloi noin kolmekymmentä vuotta sitten, ja rakennettiin\nuudestaan.\n\n-- Kuka rakensi, ja minä vuonna?\n\n-- Pääoven yläpuolella on seuraava kirjoitus: Lucien Destange,\narkkitehti, 1877.\n\n-- Kiitos, armollinen rouva, ja hyvästi.\n\nHolmes poistui postikonttorista mutisten:\n\n-- Destange, Lucien Destange, tuo nimi on tuttu minulle.\n\nMennessään lukusalin ohitse hän katsoi eräästä nykyaikaisesta\nelämäkerrallisesta teoksesta ja kopioi kaikki, mitä kirjassa oli\nmiehestä, jonka nimi oli \"Lucien Destange, synt. 1840. Suuri Rooman\npalkinto, kunnialegioonan upseeri, kirjoittanut useita huomattavia\nteoksia rakennustaiteesta, jne.\"\n\nSieltä hän palasi apteekkiin ja meni sitten sairaalaan, jonne Watson\noli viety. Sairasvuoteellaan, käsivarsi kipsissä, väristen kuumeesta,\nvirui hänen vanha toverinsa.\n\n-- Voitto! Voitto! huudahti Holmes, -- minä olen saanut langan päästä\nkiinni.\n\n-- Minkä langan?\n\n-- Sen, joka vie minut perille asti! Minä pääsen kulkemaan varmalla\npohjalla, josta löydän todisteita, merkkejä...\n\n-- Kuten savukkeenpätkiä esimerkiksi? kysyi Watson, joka alkoi\ninnostuneena asiaan virkistyä.\n\n-- Ja paljon muutakin! Ajatelkaahan, minä olen saanut selville sen\nsalaperäisen siteen, joka yhdisti nuo vaaleatukkaisen naisen eri\nseikkailut. Miksi Lupin valitsi nuo kolme asuntoa, jossa nuo eri\ntapaukset sattuivat?\n\n-- Niin, miksi?\n\n-- Siksi, että sama arkkitehti oli rakentanut nuo kolme rakennusta.\nHelppoahan se oli arvata, sanotte kai? Oli kyllä, mutta kukaan ei\nsitä ajatellut.\n\n-- Ei kukaan muu, paitsi te.\n\n-- Paitsi minä, joka tiedän, että kun sama arkkitehti teki kaikkien\nkolmen talon piirustukset samanlaisiksi, hän siten teki mahdolliseksi\nnoiden kolmen seikkailun onnistumisen, jotka näyttävät niin\nihmeellisiltä, mutta ovatkin yksinkertaisia ja helppoja.\n\n-- Mikä onni!\n\n-- Jo oli aikakin päästä siitä selville, vanha veikko, sillä minä\naloin jo käydä levottomaksi. Onhan jo neljäs päivä kulumassa.\n\n-- Kymmenestä.\n\n-- No, tästä lähin...\n\nHän ei pysynyt paikoillaan, niin riemuissaan ja iloissaan hän oli.\n\n-- Ajattelen, että äsken nuo roistot olisivat kadulla voineet\nkatkaista minun käsivarteni yhtä hyvin kuin teidän. Mitä siihen\nsanotte, Watson?\n\nWatson vavahti ajatellessaan niin kauheata mahdollisuutta.\n\nJa Holmes jatkoi:\n\n-- Viisastukaamme tästä opetuksesta! Katsokaahan, Watson, meidän\nsuurin erehdyksemme on ollut taistella Lupinin kanssa paljain\nkasvoin, jolloin hän mielin määrin on saanut iskeä meitä. Vahinko on\nollut vain puolinainen, koska hän ei ole onnistunut osumaan muuta\nkuin teihin...\n\n-- Jos olen suoriutunut saamalla toisen käsivarteni katkaistuksi,\nhuokasi Watson.\n\n-- Sen sijaan että olisimme menettäneet molemmat. Mutta älkäämme\nenää toimiko varomattomasti. Keskellä päivää ja valvonnan alaisena\nollessani saa hän voiton. Pimeässä ja saadessani vapaasti liikkua\nolen minä voiton puolella, olkoon vihollinen kuinka voimakas tahansa.\n\n-- Ganimard voisi auttaa teitä.\n\n-- Ei koskaan! Sinä päivänä, jona voin sanoa: Arsène Lupin on tuolla,\ntuossa on hänen piilopaikkansa, ja näin hänet saan kiinni, silloin\nmenen tapaamaan Ganimardia niistä kahdesta paikasta, joiden osoitteen\nhän antoi minulle: hänen asuntonsa Pergolése-kadun varrella ja\nsveitsiläinen ravintola Chatelet-torin varrella. Tästä lähin toimin\nyksin.\n\nHän lähestyi vuodetta, laski kätensä Watsonin olalle -- kipeälle\nolalle luonnollisesti -- ja sanoi hyvin hellästi:\n\n-- Hoitakaa itseänne, vanha veikko. Teidän tehtävänne on tästälähin\nantaa työtä parille kolmelle Arsène Lupinin miehelle, jotka\nlöytääkseen jälkeni saavat turhaan odottaa, että tulen tänne\ntiedustelemaan vointianne. Tämä on luottamustoimi.\n\n-- Luottamustoimi, ja minä kiitän teitä siitä, lausui Watson syvästi\nkiitollisena, -- minä koetan kaikin tavoin huolellisesti sen täyttää.\nMutta kaikesta päättäen te ette siis enää palaa?\n\n-- Miksikä? kysyi Holmes kylmästi.\n\n-- Olette oikeassa, olette oikeassa. Voinhan minä jokseenkin hyvin.\nVielä viimeinen palvelus, Sherlock: tahdotteko antaa minulle juotavaa?\n\n-- Juotavaako?\n\n-- Niin, minä kuolen janoon, ja kun minulla on tällainen kuume.\n\n-- Tietysti! Heti paikalla...\n\nHän kaatoi pari kolme pulloa, huomasi tupakkapakkauksen, sytytti\npiippunsa ja äkkiä, aivan kuin hän ei olisi kuullutkaan ystävänsä\npyyntöä, hän poistui ja hänen vanha toverinsa loi kaihoavan katseen\nvesilasiin, jota hän ei ulottunut ottamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Herra Destange!\n\nPalvelija katsoi kiireestä kantapäähän henkilöä, jolle hän\navasi oven palatsiin -- tuohon komeaan palatsiin, joka sijaitsi\nMalesherbes-torin ja Montchanin-kadun kulmassa -- ja nähdessään\npienen harmaatukkaisen miehen, jonka parta oli ajelematon, ja jonka\npitkä musta, epäiltävän siisti takki oli sopusoinnussa kehon kanssa,\njonka luonto oli tehnyt kummallisen suhteettomaksi, hän vastasi\nhalveksivalla äänellä, kuten tulikin:\n\n-- Herra Destange on kotona, eikä ole. Se riippuu asioista. Onko\nherralla käyntikorttinsa?\n\nHerralla ei ollut käyntikorttia, mutta hänellä oli suosituskirje,\nja palvelija vei tämän kirjeen herra Destangelle, ja herra Destange\nkäski tuomaan vastatulleen luoksensa.\n\nHänet vietiin hyvin suureen pyöreään saliin, joka oli palatsin\nnurkkauksessa, ja jonka seinät peittyivät kirjahyllyjen taakse, ja\narkkitehti sanoi hänelle:\n\n-- Te olette herra Stickmann.\n\n-- Niin olen.\n\n-- Sihteerini on sairastunut ja lähettää teidät jatkamaan\nkirjaluetteloa, jonka hän minun johdollani oli aloittanut, varsinkin\nsaksalaisten kirjojen luetteloa. Oletteko tottunut tämän laatuisiin\ntöihin?\n\n-- Olen, aivan tottunut, vastasi herra Stickmann saksalaisella\nkorostuksella.\n\nNäin ollen tehtiin piankin sopimus ja Destange ryhtyi heti työhön\nuuden sihteerinsä kanssa.\n\nSherlock Holmes oli päässyt minne tahtoi.\n\nPäästäkseen Lupinin valvonnan alta ja siihen taloon, jossa Lucien\nDestange asui tyttärensä Clotilden seurassa, täytyi kuuluisan\nsalapoliisin sukeltaa tuntemattomaan piiriin, käyttää kaikkia\nsalakeinoja, saavuttaa mitä erilaisimpien nimien suojassa monen\nmonituisten henkilöiden suosio ja luottamus, lyhyesti sanoen, elää\nkahden vuorokauden sisällä mitä vaiherikkainta elämää.\n\nHän oli saanut tietää seuraavaa: herra Destange jonka terveys oli\nhuononpuoleinen ja joka kaipasi lepoa, oli vetäytynyt syrjään\nkaikista puuhista ja eleli rakennustiedettä käsittelevien kirjojen\nseurassa. Häntä ei mikään muu huvittanut kuin vanhojen, tomuisten\nkirjojen selaileminen.\n\nMitä tulee hänen tyttärensä Clotildeen, niin pidettiin häntä hiukan\nomituisena. Hän pysyi aina huoneissaan, kuten isänsäkin, mutta\ntoisessa päässä taloa, eikä koskaan käynyt ulkona.\n\nTämä kaikki, hän ajatteli kirjoittaessaan luetteloon herra Destangen\nluettelemien kirjojen nimiä, ei ole vielä mitään varmaa, mutta\naskel eteenpäin! Minun täytyy täten päästä selville muutamista\njännittävistä kysymyksistä: onko herra Destange Arsène Lupinin\nkanssarikollinen? Tapaavatko he toisensa? Löytyykö enää noita\nkolmea taloa koskevia piirustuksia? Enköhän noiden paperien kautta\nsaa käsiini toisten talojen piirustuksia, joissa myös on salaisia\nkäytäviä, ja jotka Lupin on varannut itseään varten.\n\nHerra Destange Arsène Lupinin kanssarikollinen! Tuo kunnioitettu\nmies, kunnialegioonan upseeri, toimisi yhdessä varkaan kanssa, sitä\noli hyvin vaikea otaksua. Sitä paitsi, vaikka otaksuisikin tämän\nkanssarikollisuuden mahdolliseksi, niin miten herra Destange olisi\nkolmekymmentä vuotta aikaisemmin voinut aloittaa sen, mitä Arsène\nLupin, joka silloin makasi kehdossaan, tulisi tekemään?\n\nSamapa se! Englantilainen ryhtyi tutkimaan. Hänen verraton vainunsa,\ntuo hänelle erikoinen vaisto sanoi, että jokin salaisuus oli tähän\nkätkettynä. Hän aavisti sitä pienistä seikoista, joille hän ei voinut\nantaa selvää muotoa, mutta joiden vaikutuksen hän tunsi heti taloon\nastuessaan.\n\nToisen päivän aamuna ei hän vielä ollut tehnyt mitään\nmieltäkiinnittävää löytöä. Kello kaksi hän ensi kertaa näki Clotilde\nDestangen, joka tuli kirjastoon kirjaa hakemaan. Hän oli noin\nkolmenkymmenenvuotias, ruskeatukkainen, hidasliikkeinen ja hiljainen,\nja hänen kasvoillaan oli välinpitämätön ilme, joka on kaikilla\nniillä, jotka elävät paljon omissa ajatuksissaan. Hän vaihtoi\nmuutaman sanan herra Destangen kanssa, ja poistui katsahtamattakaan\nHolmesiin.\n\nIltapäivä kului yksitoikkoisesti. Kello viisi ilmoitti herra Destange\nlähtevänsä pois. Holmes jäi yksin parvekkeelle, joka kiersi pyöreän\nsalin seinää sen puolivälissä. Pitkät minuutit liittyivät toisiinsa.\nJa äkkiä hän vavahti: varjo ilmestyi puolihämärästä aivan hänen\nvierestään parvekkeelle. Oliko se mahdollista? Kuinka kauan tuo\nnäkymätön henkilö oli ollut tuossa? Ja mistä hän tuli?\n\nJa mies astui portaita alas ja lähestyi suurta tammikaappia. Piilossa\npolvillaan parvekkeen aitauksen päällä olevien kankaiden takana\nHolmes piti häntä silmällä ja näki miehen selailevan papereita, joita\nkaappi oli aivan täynnä. Mitä hän etsi!\n\nJa äkkiä ovi aukeni ja neiti Destange astui nopeasti sisään ja sanoi\njollekulle, joka seurasi häntä:\n\n-- Sinä et siis lähdekään, isä? Siinä tapauksessa sytytän sähkövalon.\nOdota hiukkasen, älä liikahda paikaltasi.\n\nMies sulki kaapin ovet ja piilottautui suuren ikkunan syvennykseen,\njonka verhot hän veti eteensä. Miten neiti Destange ei nähnyt häntä?\nMiten hän ei kuullut mitään? Hyvin tyynesti hän väänsi sähkönappulaa\nja antoi tietä isälleen. He istuutuivat toistensa viereen. Neiti\nDestange avasi kirjan, jonka hän oli tuonut mukanaan ja alkoi lukea.\n\n-- Sinun sihteerisi ei olekaan siis enää täällä? sanoi hän hetkisen\nkuluttua.\n\n-- Ei, kuten näet.\n\n-- Oletko yhä tyytyväinen häneen? jatkoi tytär ikään kuin hän\nei tietäisi mitään oikean sihteerin sairaudesta ja Stickmannin\nastumisesta hänen sijaansa.\n\n-- Olen, olen.\n\nHerra Destangen pää huojui oikealle ja vasemmalle. Hän vaipui uneen.\n\nKului hetkisen. Nuori tyttö luki. Mutta toinen ikkunan verho liikahti\nja mies hiipi seinän vierustaa ovea kohden, jolloin hän tuli\nkulkemaan herra Destangen taitse, mutta aivan neiti Destangen editse,\nja siten, että Sherlock Holmes saattoi selvästi nähdä hänen kasvonsa.\nHän oli Arsène Lupin.\n\nEnglantilainen vavahti ilosta. Hänen laskelmansa olivat olleet\noikeita, hän oli päässyt salaperäisen asian ytimeen, ja Arsène Lupin\noli odotetulla paikalla.\n\nMutta Clotilde ei liikahtanutkaan, vaikka oli mahdotonta otaksua,\nettei hän nähnyt miehen jokaista liikettä. Ja Lupin kosketti jo\nmelkein oveen, ja ojensi kätensä ripaa kohden kun muuan esine putosi\npöydältä, jota hänen vaatteensa oli hipaissut. Herra Destange sävähti\nhereille. Arsène Lupin seisoi jo hänen edessään, hattu kädessään ja\nhymyillen.\n\n-- Maxime Bermond, huudahti herra Destange iloisesti, -- rakas\nMaxime! Mikä hyvä tuuli tuo teidät tänne?\n\n-- Halu nähdä teidät, samoin kuin neiti Destangen.\n\n-- Te olette siis palannut matkoilta?\n\n-- Olen, eilen.\n\n-- Ja jäättekö päivälliselle?\n\n-- En, minä syön ravintolassa ystävieni kanssa.\n\n-- Huomenna kai tulette? Clotilde, pyydä, että hän tulee huomenna.\nHyvä Maxime, minä ajattelin juuri näinä päivinä teitä.\n\n-- Todellako?\n\n-- Niin, minä järjestin vanhoja papereita eilen ja löysin tuosta\nkaapista viimeisen tilityksemme.\n\n-- Minkä tilityksen?\n\n-- Sen, joka koskee Henri-Martin-puistokatua.\n\n-- Mitä! Säilytättekö te noita papereita! Mitä varten!\n\nHe siirtyivät pieneen saliin, joka oli työhuoneen vieressä ja jonne\njohti leveä aukko.\n\n-- Onko hän Lupin? kysyi Holmes itseltään alkaen äkkiä epäillä.\n\nNiin, hän oli ehdottomasti Lupin, mutta samalla myös toinen mies,\njoka jossain suhteessa muistutti Arsène Lupinia, mutta jolla\nkuitenkin oli oma persoonallisuutensa, omat piirteensä, katseensa,\nhiusten väri...\n\nHännystakkiin puettuna, valkoinen kaulanauha kaulassa, pehmeä\nlaskotettu paidan rinnus yllään, hän puheli hupaisesti kertoen\nkaskuja, joille herra Destange nauroi ääneen, ja jotka houkuttelivat\nhymyn Clotilden huulille. Ja jokainen hänen hymynsä näytti\nolevan palkkio Arsène Lupinille, joka iloitsi siitä, että oli\nne aiheuttanut. Hän tuli yhä sukkelammaksi ja iloisemmaksi, ja\nvähitellen tämän onnellisen ja kirkkaan äänen vaikutuksesta, tulivat\nClotilden kasvot vilkkaammiksi ja niistä katosi se kylmä ilme, joka\nteki ne vastenmielisiksi.\n\nHe rakastavat toisiaan, ajatteli Holmes, mutta mitä yhteistä voi olla\nClotilde Destangen ja Maxime Bermondin välillä? Tietääkö hän, että\nMaxime onkin Arsène Lupin?\n\nKello seitsemään asti hän kuunteli, ahnaasti tarkaten joka sanaa.\nSitten hän varovaisesti astui portaita alas ja kulki huoneen sitä\npuolta, josta häntä ei voitu nähdä.\n\nKadulla Holmes tarkasti, oliko auto tai ajoneuvoja odottamassa, ja\nkun hän ei niitä nähnyt, poikkesi hän Malesherbes-bulevardille.\nMutta eräällä sivukadulla hän otti ylleen käsivarrellaan kantamansa\npäällystakin, muutti hattunsa toisen muotoiseksi, kääntyi ja palasi,\nmuuttuneena toisennäköiseksi torille odottamaan, koko ajan pitäen\nsilmällä Destangen asunnon ovea.\n\nArsène Lupin tuli talosta melkein heti ja suuntasi kulkunsa\nConstantinople- ja Londres-katuja myöten Pariisin keskiosaa kohden.\nSadan askeleen päässä kulki Sherlock.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe olivat suloisia hetkiä englantilaiselle! Hän veti ahnaasti ilmaa\nsieraimiinsa kuten hyvä ajokoira, joka on löytänyt tuoreet jäljet.\nHänestä tuntui todella suurenmoiselta seurata vastustajaansa. Hän\nei siis enää ollutkaan varjostettu, vaan Arsène Lupin, voittamaton\nArsène Lupin.\n\nMutta hän huomasi piankin omituisen seikan: sille välille, joka\nerotti hänet Arsène Lupinista, ilmestyi muita henkilöitä, jotka\nkulkivat samaan suuntaan. Hän huomasi varsinkin kaksi huopahattuista\nmiestä vasemmanpuolisella katukäytävällä, ja kaksi lippalakkista ja\nsavuketta polttavaa miestä oikealla katukäytävällä.\n\nKaikki olikin vain sattumaa. Mutta Holmes kummastui vielä enemmän,\nkun Lupinin poikettua erääseen tupakkakauppaan, nuo neljä miestä\npysähtyivät -- ja vielä enemmän kun he lähtivät liikkeelle samalla\nkertaa kuin hänkin kulkien omalla puolellaan katukäytävää.\n\nPerhana, ajatteli Holmes, häntä siis vartioidaan!\n\nSe ajatus, että toiset olivat päässeet Arsène Lupinin jäljille, että\ntoiset riistivät häneltä, ei kunniaa -- siitä hän vähät välitti\n-- vaan tuon suuren ilon, korvaamattoman nautinnon saada kiinni\naivan yksinään tuo vaarallisin vihollinen, minkä hän koskaan oli\ntavannut, se ajatus sai hänet epätoivoon. Mutta erehdys ei voinut\nolla mahdollinen: noilla miehillä oli oma erikoinen ilmeensä, heillä\noli tuo liiankin luonnollinen ilme, joka on niillä, jotka sovittavat\nkulkunsa toisten mukaan, mutta eivät tahdo tulla huomatuksi.\n\n-- Olisikohan Ganimard pitemmällä kuin hän sanoikaan? mutisi Holmes,\n-- tekeekö hän minusta pilkkaa?\n\nHänen teki mielensä lähestyä jotakuta noista neljästä miehestä\npuhellakseen hänen kanssaan. Mutta lähestyttäessä bulevardia tuli\ntungos yhä taajemmaksi, hän pelkäsi kadottavansa Lupinin näkyvistä\nja kiirehti kulkuaan. Hän kääntyi Heldeskadun kulmasta juuri\nsillä hetkellä kun Lupin nousi unkarilaisen ravintolan portaita\nylös. Ravintolan ovi oli auki siten että Holmes, istuessaan\nbulevardipenkillä kadun toisella puolella näki hänen istahtavan\nkomeasti katettuun, kukilla koristettuun pöytään, jonka ympärillä jo\noli kolme hännystakkipukuista herraa ja kaksi hienosti pukeutunutta\nnaista, jotka ottivat hänet erinomaisen ystävällisesti vastaan.\n\nSherlock etsi silmillään noita neljää miestä ja näki heidät erillään\ntoisistaan keskellä väkijoukkoa, joka kuunteli viereisen kahvilan\nmustalaisorkesteria. Kummallista kyllä he eivät näyttäneet pitävän\nsilmällä Arsène Lupinia vaan paljon enemmän ympärillään olevaa\njoukkoa.\n\nÄkkiä eräs heistä otti taskustaan savukkeen ja pyysi tulta herralta,\njolla oli pitkä takki ja silkkihattu. Herra ojensi sikarinsa,\nja Holmes oli huomaavinaan heidän puhelevan kauemmin kuin mitä\ntarvittiin savukkeen sytyttämiseen. Sitten tuo herra nousi portaita\nylös ja vilkaisi ravintolaan. Huomattuaan Lupinin hän lähestyi,\npuheli hetkisen hänen kanssaan, valitsi sitten itselleen viereisen\npöydän ja Holmes huomasi että hän ei ollut kukaan muu kuin tuo hieno\nherra Henri-Martin-puistokadulta.\n\nSilloin hän ymmärsi kaiken. Arsène Lupinia pidettiin silmällä ja\nnuo miehet kuuluivat hänen joukkoonsa! Nuo miehet valvoivat hänen\nturvallisuuttaan, olivat hänen henkivartionsa, hänen turvajoukkonsa.\nKaikkialla missä heidän herransa oli vaaran alaisena, olivat hänen\nrikostoverinsa varoittamassa ja puolustamassa häntä. Nuo neljä miestä\nolivat hänen liittolaisiaan! Liittolainen oli myös tuo pitkätakkinen\nherra!\n\nEnglantilainen värisi. Onnistuisiko hänen koskaan päästä käsiksi\ntuohon täydellisesti turvattuun olentoon? Mikä rajaton valta olikaan\ntuollaisella joukolla, jolla oli sellainen johtaja!\n\nHän repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti lyijykynällä muutaman\nsanan sille, pisti sen kirjekuoreen, ja sanoi viisitoistavuotiaalle\npenkillä lojuvalle katupojalle:\n\n-- Kuule, poika, ota ajuri ja vie tämä kirje sveitsiläisen ravintolan\nkassanhoitajalle, Chatelet-torin varrella. Ja sukkelaan...\n\nHän pisti viisi frangia pojan käteen. Poika katosi.\n\nKului puoli tuntia. Tungos oli tullut yhä suuremmaksi, ja Holmes näki\nvain aika ajoin Lupinin kätyrit. Mutta joku kosketti häntä, ja ääni\nkuiskasi hänen korvaansa:\n\n-- No niin! Mitä on tapahtunut, herra Holmes?\n\n-- Tekö se olette, herra Ganimard?\n\n-- Minä, sain teidän kirjeenne ravintolaan. Mitä on tapahtunut?\n\n-- Hän on täällä.\n\n-- Mitä sanottekaan?\n\n-- Tuolla, ravintolan perällä, kumartukaa hiukan oikealle. Näettekö\nhänet?\n\n-- En.\n\n-- Hän kaataa samppanjaa naapurilleen.\n\n-- Eihän se ole hän.\n\n-- Se on hän.\n\n-- Minä vakuutan teille. Mutta... Hän voi todellakin olla. Senkin\nlurjus, _kuinka hän muistuttaa itseään!_ mutisi Ganimard ymmällään.\n\n-- Ja nuo toiset, ovatko ne kätyreitä?\n\n-- Eivät, hänen naapurinsa on lady Gliveden, toinen on herttuatar de\nCleath, ja vastapäätä istuu Espanjan Lontoon-lähettiläs.\n\nGanimard astui askeleen, Sherlock pidätti häntä.\n\n-- Ei ajattelemattomuuksia! Te olette yksin.\n\n-- Niin on hänkin.\n\n-- Ei, bulevardilla on miehiä, jotka muodostavat hänen\nhenkivartionsa. Lukuunottamatta ravintolan sisällä tuota herraa...\n\n-- Mutta kun minä tartun Arsène Lupinia niskaan ja huudan ääneen\nhänen nimensä, niin koko sali on minun puolellani, kaikki palvelijat.\n\n-- Parempia olisivat poliisit.\n\n-- Se avaisi heti Arsène Lupinin ystävien silmät. Ei, herra Holmes,\nmeillä ei ole valinnan varaa.\n\nHän oli oikeassa, Holmes ymmärsi sen. Parasta oli koettaa onneaan ja\nkäyttää hyväkseen suotuisaa tilaisuutta. Hän neuvoi vain Ganimardille:\n\n-- Koettakaa vain toimia niin, että teidät tunnetaan mahdollisimman\nmyöhään.\n\nHän itse pujahti sanomalehtimyymälän taakse pitäen koko ajan silmällä\nArsène Lupinia, joka ravintolassa kumartui hymyillen naapurinsa\npuoleen.\n\nTarkastaja astui kadun poikki kädet taskuissa kuin ainakin mies,\njoka kulkee suoraan tietään. Mutta heti vastaiselle katukäytävälle\npäästyään hän teki nopean käännöksen ja syöksyi portaita ylös.\n\nKuului kimeä vihellys. Ganimard töytäisi hovimestaria, joka\näkkiä astui keskelle ovea ja vihaisena työnsi hänet pois ikään\nkuin olisi kysymys ollut tungettelijasta, jonka huono vaatetus\nsaattaisi loukata ravintolan loistoa. Ganimard horjahti. Samassa\npitkätakkinen herra lähti ulos. Hän asettui puolustamaan Ganimardia\nja molemmat, hovimestari ja hän, riitelivät kiivaasti, molemmat\npidellen Ganimardista, toinen pidättäen häntä ja toinen työntäen\npois, ja sillä tavoin, että kaikista ponnistuksistaan ja raivoisasta\nvastustuksestaan huolimatta onneton Ganimard tuli työnnetyksi aivan\nportaiden alapäähän asti.\n\nHeti syntyi väentungos. Kaksi poliisia kuultuaan mellakan koetti\ntunkeutua joukon läpi, mutta ihmeellistä kyllä he eivät päässeet\neteenpäin, toisten olkapäät painoivat heitä ja toisten selät olivat\ntiellä.\n\nJa äkkiä aivan kuin ihmeen kautta oli tie vapaa! Hovimestari huomaten\nerehtyneensä pyyteli tuhannesti anteeksi, pitkätakkinen lakkasi\npuolustamasta Ganimardia, joukko hajaantui, poliisit pääsivät\nperille, Ganimard syöksyi pöydän luo, jonka ääressä oli ollut kuusi\nhenkilöä. Viisi oli enää jäljellä! Hän katseli ympärilleen, muuta\ntietä ei päässyt kadulle kuin pääovesta.\n\n-- Missä on se herra, joka istui tällä paikalla, hän huusi\nhämmästyneille pöytävieraille. -- Niin, teitä oli kuusi! Missä on\nkuudes?\n\n-- Herra Destro?\n\n-- Ei, vaan Arsène Lupin?\n\nEräs palvelija lähestyi:\n\n-- Se herra meni yläkertaan.\n\nGanimard riensi sinne. Yläkerrassa oli eri saleja ja sieltä päästiin\neri portaita myöten bulevardille!\n\n-- Hyvä on nyt häntä etsiä, huokasi Ganimard, -- hän on jo kaukana!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän ei ollut kovinkaan kaukana, korkeintaan parin sadan metrin\npäässä, Madeleine-Bastillen bussissa, joka rauhallisesti vieri\neteenpäin kolmen hevosen vetämänä, kulki Ooppera-torin yli ja\npoikkesi Capunices-bulevardille. Hevosbussin sillalla seisoi kaksi\nkookasta huopahattuista miestä. Katolla aivan portaiden vieressä,\ntorkkui pikkuinen ukko: Sherlock Holmes.\n\nJa pään heiluessa vaunun keikunnan mukaan englantilainen puheli\nitsekseen:\n\n-- Jos kunnon Watson nyt näkisi minut, niin kuinka ylpeä hän\nolisikaan työtoveristaan! Olihan helppoa arvata, että vihellyksen\nkaikuessa taistelu oli menetetty, ja että viisainta oli pitää\nsilmällä ravintolan ympäristöä. Mutta totta puhuen, elämä on\njännittävä kun on tuon miehen kanssa tekemisissä!\n\nPääteasemalla Sherlock kumartui alaspäin, näki Arsène Lupinin\nkulkevan henkivartioittensa ohitse ja kuuli hänen mutisevan: --\nL'Etoileen.\n\n-- L'Etoile-torilla siis tavataan. Kyllä minä tiedän. Antaa hänen\najaa tuolla vuokra-autolla matkoihinsa ja seuratkaamme ajurin\nvaunuissa noita molempia kätyreitä.\n\nMolemmat kätyrit lähtivät jalan, saapuivat aivan oikein\nL'Etoile-torille ja soittivat erään kapeapäätyisen talon ovikelloa,\nChalgrin-kadun varrella, numerossa 40. Tämä tavallisesti autio katu\nkun muodostaa kulmauksen, niin Holmes saattoi piiloutua erään nurkan\ntaakse.\n\nToinen alakerran ikkunoista aukeni, huopahattuinen mies sulki\nikkunaluukut. Luukkujen yläreunasta tunkeutui valo heijastuen seinään.\n\nKymmenen minuutin päästä soitti eräs herra talon ovikelloa, vähän\najan päästä toinen. Ja lopulta pysähtyi auto, josta Holmes näki\nkahden henkilön astuvan ulos: Arsène Lupinin ja viittaan ja tiheään\nharsoon verhotun naisen.\n\n-- Vaaleatukkainen nainen epäilemättä, ajatteli Holmes, ajoneuvojen\npoistuessa.\n\nHän odotti hetkisen, lähestyi taloa, kiipesi ikkunalaudalle ja\nnousten varpailleen hän voi yläosasta vilkaista huoneeseen.\n\nArsène Lupin nojautui uuniin ja puhui kiihkeästi. Toiset seisoivat\nhänen edessään kuunnellen tarkkaavasti. Heidän joukostaan tunsi\nHolmes pitkätakkisen herran ja oli tuntevinaan ravintolan\nhovimestarin. Vaaleatukkainen nainen istui selin ikkunaan\nnojatuolissa.\n\nHe pitävät neuvottelua, hän ajatteli. Tämän illan tapaukset ovat\ntehneet heidät levottomiksi ja he huomaavat hyväksi neuvotella. Jospa\nsaisi heidät kaikki käsiinsä yhdellä kertaa!\n\nKun eräs liittolaisista liikahti, hän hyppäsi maahan ja piiloutui\npimeään. Pitkätakkinen herra ja hovimestari poistuivat talosta. Heti\nilmestyi valoa toiseen kerrokseen ja verhot laskettiin ikkunoiden\neteen. Ja koko talo oli taas pimeä ylhäältä alas asti.\n\nLupin ja tuo nainen ovat jääneet alakertaan, ajatteli Sherlock. Nuo\nmolemmat kätyrit asuvat toisessa kerroksessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän odotti liikkumatta osan yötä peläten Arsène Lupinin poistuvan\npoissaollessaan. Kello neljä hän näki kadun toisessa päässä kaksi\npoliisia, meni heidän luokseen, selitti heille asian ja uskoi talon\nvartioimisen heidän huostaansa.\n\nSitten hän meni Ganimardin asuntoon Pergolese-kadun varrelle, ja\nherätti hänet.\n\n-- Hän on taas käsissäni.\n\n-- Arsène Lupinko?\n\n-- Niin.\n\n-- Jos hän on yhtä hyvin käsissänne kuin äsken, niin viisainta on\nmennä levolle. Menkäämme kuitenkin komisarion luo.\n\nHe menivät Mesnil-kadun varrelle ja sieltä komisario Decointren\nasuntoon. Sitten kuuden miehen seurassa he palasivat Chalgrin-kadun\nvarrelle.\n\n-- Mitä uutta? kysyi Holmes vahdissa olevilta poliiseilta.\n\n-- Ei mitään.\n\nPäivä alkoi jo vaalentaa taivasta, kun ryhdyttyään kaikkiin\nvarokeinoihin komisario soitti ovikelloa ja meni portinvartijan\nhuonetta kohden. Pelästyen tästä äkillisestä tulosta ja aivan\nvavisten vastasi tämä nainen, ettei hänellä ollut vuokralaisia\nalakerrassa.\n\n-- Mitä, ei vuokralaisia! huudahti Ganimard.\n\n-- Ei, se kuuluu toisen kerroksen vuokralaisille, herroille Leroux.\nHe ovat kalustaneet sen maalaissukulaista varten.\n\n-- Erästä herraa ja naista varten?\n\n-- Niin.\n\n-- Jotka saapuivat eilisiltana heidän kanssaan?\n\n-- Ehkä, minä nukuin. Mutta en minä sitä usko, tässä on avain, he\neivät ole pyytäneet sitä.\n\nTällä avaimella komisario avasi eteisen toisella puolella olevan\noven. Alakerrassa ei ollut muuta kuin kaksi huonetta: ne olivat\ntyhjiä.\n\n-- Mahdotonta! huudahti Holmes, -- minä näin heidät molemmat.\n\nKomisario sanoi ivallisesti:\n\n-- Sitä en epäile, mutta he eivät ole enää täällä.\n\n-- Menkäämme toiseen kerrokseen. He ovat ehkä siellä.\n\n-- Toisessa kerroksessa asuvat herrat Leroux.\n\n-- Kyselkäämme herroilta Leroux.\n\nHe nousivat portaita ylös ja komisario soitti ovikelloa. Heidän\nsoitettuaan toisen kerran eräs mies, joka oli toinen henkivartioston\nmiehistä, ilmestyi paitahihasillaan ja äkäisenä.\n\n-- Mitä tämä mellakka tietää? Tällä tavoinko ihmisiä herätetään!\n\nMutta hän vaikeni hämillään:\n\n-- Jumala varjelkoon, enhän vain näe unta? Sehän on herra Decointre!\nJa tekin, herra Ganimard? Miten voin teitä auttaa?\n\nKuului kovaa naurua. Ganimard sai oikean naurunpuuskan ja vääntyi\nnaama tulipunaisena aivan mutkalle.\n\n-- Tekö se olette, Leroux, hän hirnui! -- Tämäpä on hullua, Leroux,\nArsène Lupinin kätyri! Minä kuolen nauruun. Ja veljenne, Leroux, onko\nhän kotona?\n\n-- Edmont, oletko siellä? Herra Ganimard tulee vieraisiin...\n\nIlmestyi toinen mies, jonka näkeminen lisäsi Ganimardin hilpeyttä.\n\n-- Onko se mahdollista! Minä en olisi voinut tätä kuvitellakaan!\nKylläpäs te, ystäväiseni, olette joutuneet kauniiseen soppaan. Kukapa\nolisi sitä arvannut! Kaikeksi onneksi vanha Ganimard valvoo ja\nhänellä on apunaan ystäviä jotka saapuvat kaukaa!\n\nJa kääntyen Holmesin puoleen hän esitteli:\n\n-- Poliisitarkastaja Victor Leroux, kaartin parhaita, Edmond Leroux,\npäävirkailija antropometrisessä laitoksessa...\n\n\n\n\nASIAT ALKAVAT SELVITÄ\n\n\nSherlock Holmes ei liikahtanutkaan. Väittäisikö hän vastaan?\nSyyttäisikö noita miehiä? Se olisi hyödytöntä. Hänellä ei ollut\nmitään todisteita ja kun hän ei tahtonut kuluttaa aikaansa niiden\netsimiseen, niin ei kukaan uskoisi häntä.\n\nKiukuissaan, kädet nyrkissä hän ei ajatellut muuta kuin salata\nriemuitsevalta Ganimardilta raivonsa ja pettymyksensä. Hän kumarsi\nkunnioittavasti Lerouxin veljeksille, yhteiskunnan turvaajille, ja\npoistui.\n\nEteisessä hän teki mutkan astuen kellariin vievän oven luo ja nosti\nmaasta pienen punaisen kiven: se oli granaatti.\n\nKun hän ulkona kadulla kääntyi, luki hän numero 40:n seinästä\nkirjoituksen: \"Lucien Destange, arkkitehti, 1877\".\n\nSama kirjoitus numerossa 42.\n\nKaikkialla löytyy salaisia käytäviä, hän ajatteli. Numerot 40 ja 42\novat yhteydessä toistensa kanssa. Kuinka en tullut sitä ajatelleeksi?\nMinun olisi pitänyt jäädä yöksi molempien poliisien seuraan.\n\nHän sanoi poliiseille:\n\n-- Kaksi henkilöä tuli tästä ovesta minun poissaollessani, eikö totta?\n\nJa hän osoitti viereisen talon ovea.\n\n-- Niin, herra ja nainen.\n\nHän tarttui ylitarkastajan käsivarteen ja lähti hänen seurassaan:\n\n-- Herra Ganimard, te nauroitte siksi paljon, ettette liene suuttunut\nsiitä pienestä vaivannäöstä, jonka teille aiheutin?\n\n-- Minä en ole vähääkään teille suuttunut.\n\n-- Onhan se totta? Mutta paraskin leikinlasku kestää aikansa, ja\nminun mielestäni on jo aika lopettaa.\n\n-- Minä olen samaa mieltä.\n\n-- Nyt on meillä seitsemäs päivä. Kolmen päivän päästä täytyy minun\nehdottomasti olla Lontoossa.\n\n-- Oho!\n\n-- Ja minä olen siellä, ja minä pyydän teitä olemaan valmiina yöllä\ntiistain ja keskiviikon välillä.\n\n-- Samanlaistako retkeä varten? kysyi Ganimard leikillisesti.\n\n-- Samalla retkeä varten.\n\n-- Ja se päättyy?\n\n-- Lupinin vangitsemiseen.\n\n-- Niinkö luulette?\n\n-- Minä vannon sen kunniani kautta.\n\nHolmes sanoi hänelle hyvästi ja meni hetkiseksi lepäämään hotelliin,\njonka jälkeen hän jälleen virkistyneenä ja itseensä luottaen palasi\nChalgrin-kadun varrelle, pisti kaksi kultarahaa ovenvartijan käteen,\nsai tietää Lerouxin veljesten olevan kotoa poissa ja kuulla, että\ntalon omisti herra Harmingeat, ja kynttilä kädessä meni kellariin\npienestä ovesta, jonka edestä hän oli löytänyt granaatin.\n\nPortaiden juurelta hän löysi toisen samanlaisen.\n\nMinä en erehtynyt, hän ajatteli, tätä tietä kuljetaan. Katsokaamme\navaako tiirikkani toisen kerroksen asukkaiden kellarin? Avaa aivan\noikein, tarkastakaamme näitä viinivarastoja. Oho! Tuossa on paikka,\njosta tomu on siirtynyt pois, lattialla on jalan jäljet.\n\nHän kuuli heikkoa kolinaa. Nopeasti hän sulki oven, sammutti\nkynttilän ja piiloutui tyhjän viinipullokasan taakse. Muutaman\nsekunnin päästä hän kuuli, miten eräs rautaisista pullotelineistä\nkääntyi ja sen mukana koko se osa seinää, johon se oli kiinnitetty.\nLyhdyn valo näkyi. Ilmestyi käsivarsi. Mies astui sisään.\n\nHän kulki kumarassa aivan kuin etsien jotain. Hän hapuili\nsormillaan tomua ja useamman kerran hän oikaisi itsensä ja heitti\njotain pahvilaatikkoon, joka oli hänen vasemmassa kädessään.\nSitten hän poisti omien askeltensa jäljet sekä ne, jotka Lupin ja\nvaaleatukkainen nainen olivat jättäneet ja lähestyi pullotelinettä.\n\nHän kiljahti ja vaipui maahan. Holmes oli syöksynyt hänen kimppuunsa.\nSe tapahtui silmänräpäyksessä ja saman tien mies huomasi makaavansa\nmaassa jalat köytettyinä ja kädet sidottuina.\n\nEnglantilainen kumartui hänen puoleensa.\n\n-- Paljonko tahdot, ennen kuin puhut? Sanot, mitä tiedät?\n\nMies hymyili vastaukseksi niin ivallisesti, että Holmes huomasi\nkaikki kyselynsä turhiksi.\n\nHän tyytyi tarkastamaan vankinsa taskut, mutta tämän tutkimisen\ntuloksena oli vain avainkimppu, nenäliina ja pieni pahvirasia,\njota mies oli käyttänyt, ja jossa oli tusinan verran samanlaisia\ngranaatteja kuin mitä Holmes oli löytänyt. Huono saalis!\n\nSitä paitsi, minne hän panisi tuon miehen? Odottaisiko siksi, kunnes\nhänen ystävänsä saapuisivat ja jättäisi kaikki poliisin huostaan?\nMitä varten? Mitä hyötyä hänelle siitä olisi Lupinia vastaan?\n\nHän epäröi, mutta tarkastaessaan rasiaa hän teki päätöksensä. Siinä\noli seuraava osoite: \"Léonard, jalokivikauppias, rue de la Paix\".\n\nHän päätti aivan yksinkertaisesti jättää miehen oman onnensa nojaan.\nHän työnsi pullotelineet paikoilleen, sulki kellarin ja poistui\ntalosta. Postitoimistossa hän sähkötti herra Destangelle, ettei hän\nvoinutkaan saapua ennen kuin vasta seuraavana päivänä. Sitten hän\nmeni jalokivikauppiaan luo ja antoi hänelle granaatit.\n\n-- Rouva lähetti minut tuomaan nämä jalokivet. Ne ovat pudonneet\nkoristuksesta, jonka hän on ostanut täältä.\n\nHolmes osasi oikeaan. Kauppias vastasi:\n\n-- Se on totta. Tuo rouva soitti minulle asiasta. Hän lupasi kohta\ntulla tänne.\n\nVasta kello viiden aikaan Holmes, joka oli asettunut vartioimaan\nkadulle, näki tiheään hunnutetun naisen, joka hänestä tuntui\nepäilyttävän näköiseltä. Ikkunasta hän näki tämän laskevan tiskille\nvanhanaikaisen korun, jossa oli granaatteja.\n\nHän poistui melkein heti, kulki jalkaisin, meni Clichyn puolelle\nja kääntyi kadulle, jota englantilainen ei tuntenut. Yön lähetessä\nHolmes pujahti hänen jäljestään portinvartijan huomaamatta\nviisikerroksiseen taloon, jossa oli kaksi eri rakennusta ja siis\ntavattoman paljon vuokralaisia. Toisessa kerroksessa nainen pysähtyi\nja astui ovesta sisään. Kaksi minuuttia myöhemmin englantilainen\nkoetti onneaan, ja koetteli lukkoon avainta toisensa jälkeen siitä\nkimpusta, jonka hän oli ottanut haltuunsa. Neljäs avasi oven.\n\nHämärässä, joka huoneissa vallitsi, hän näki, että ne olivat aivan\ntyhjiä kuten asumattomassa huoneistossa, jonka kaikki ovet ovat\nauki. Mutta erään käytävän päästä vilkkui valoa, ja kun Holmes oli\nvarpaillaan lähestynyt, niin näki hän lasin läpi, mikä erotti salin\nviereisestä huoneesta, hunnutetun naisen, joka riisui viittansa\nja hattunsa, laski ne huoneen ainoalle tuolille ja otti ylleen\nsamettisen aamuviitan.\n\nHän näki naisen myös lähestyvän uunia ja painavan sähkökellon\nnappulaa. Ja puolet seinästä, joka oli uunin oikealla puolella\naukeni, liukui syrjään seinää myöten ja katosi seinän sisään.\n\nHeti kun aukko oli tullut kyllin suureksi, nainen astui sisään... ja\nkatosi vieden lampun mukanaan.\n\nKeino oli yksinkertainen. Holmes käytti sitä hyväkseen. Hän astui\npimeässä eteenpäin, hapuili, mutta äkkiä hänen kasvonsa koskettivat\njotain pehmeätä. Tulitikun valossa hän huomasi olevansa pienessä\nkomerossa, joka oli täynnä kattokoukuista riippuvia pukuja ja\nhameita. Hän teki itselleen tietä ja seisahtui oviaukon eteen, joka\noli peitetty seinäkudoksella tai oikeammin seinäkudoksen nurjalla\npuolella. Ja kun hänen tulitikkunsa oli palanut loppuun niin näki hän\nvalon välkkyvän kudoksen kuluneitten lankojen lomitse.\n\nHän katsoi.\n\nVaaleatukkainen nainen oli siellä, hänen edessään kätensä ulottuvilla.\n\nHän sammutti lampun ja sytytti sähkön. Ensi kerran Holmes saattoi\nnähdä hänen kasvonsa täydessä valossa. Hän vavahti. Nainen, jonka\nhän oli saanut käsiinsä niin monien keinojen ja tuumailujen kautta,\nolikin Clotilde Destange.\n\n       *       *       *       *       *\n\nClotilde Destange, paroni d'Hautrecin murhaaja ja sinisen timantin\nvarastaja! Clotilde Destange, Arsène Lupinin salaperäinen ystävä!\nSiis vaaleatukkainen nainen!\n\nHitto vieköön, hän ajatteli, olenpa minä suuri aasi. Siksi, että\nLupinin ystävätär on vaaleatukkainen ja Clotilde ruskeatukkainen, en\nole ajatellutkaan yhdistää noita naisia! Ikään kuin vaaleatukkainen\nnainen voisi pysyä vaaleatukkaisena paroni murhan ja timantin\nvarastamisen jälkeen!\n\nHolmes näki osan komeasta huoneesta, joka oli koristettu\nkirkasvärisillä kankailla ja kallisarvoisilla koruesineillä.\n\nKaareva mahonkisohva oli matalalla korokkeella. Clotilde istui sillä\npeittäen käsillään kasvonsa.\n\nJa hetkisen kuluttua Holmes huomasi hänen itkevän. Suuria kyyneleitä\nvieri hänen kalpeille poskilleen, ne valuivat suuta kohden ja\nputosivat samettivaipalle. Ja uusia kyyneleitä seurasi loppumattomiin\nikään kuin valuen ehtymättömästä lähteestä. Mikä surullinen näky\noli tuo syvä ja altistunut epätoivo, joka ilmeni kyynelten hitaassa\nvirrassa.\n\nMutta ovi aukeni hänen takanaan. Arsène Lupin astui sisään.\n\nHe katselivat kauan toisiinsa sanaakaan sanomatta, sitten Lupin\npolvistui hänen eteensä, painoi päänsä hänen poveaan vasten, kietoi\nhänet käsivarsillaan, ja liikkeessä, jolla hän sulki tuon nuoren\ntytön syliinsä oli paljon syvää hellyyttä ja sääliä. Sitten he\neivät liikahtaneetkaan. Suloinen hiljaisuus yhdisti heidät, eivätkä\nkyyneleet enää virranneet niin runsaasti.\n\n-- Minä olisin niin hartaasti tahtonut tehdä teidät onnelliseksi,\nmutisi Lupin.\n\n-- Minä olen onnellinen.\n\n-- Ette, koska itkette. Teidän kyyneleenne saavat minut epätoivoon,\nClotilde.\n\nKaikesta huolimatta Clotilde antoi tämän hellän äänen lumota\nsielunsa, ja kuunteli, ahnaasti toivoen onnea. Hymy kirkasti hänen\nkasvojaan, mutta vielä niin alakuloinen hymy! Lupin rukoili:\n\n-- Älkää olko murheellinen, Clotilde, te ette saa olla. Teillä ei ole\nsiihen oikeutta.\n\nClotilde näytti hänelle valkoisia, hienoja ja siroja käsiään ja sanoi\nraskaasti:\n\n-- Niin kauan kuin nämä kädet ovat minun käteni, tulen olemaan\nmurheellinen, Maxime.\n\n-- Miksikä?\n\n-- Ne ovat murhanneet.\n\nMaxime huudahti:\n\n-- Vaietkaa! Älkää ajatelko sitä, menneisyys on kuollut, menneisyys\nei merkitse mitään.\n\nJa hän suuteli Clotilden pitkiä, valkeita käsiä, ja tämä katsoi\nMaximeen kirkkaammin hymyillen ikään kuin jokainen suudelma olisi\nhiukan häiventänyt kauheaa muistoa.\n\n-- Teidän täytyy rakastaa minua, Maxime, teidän täytyy, sillä kukaan\nnainen ei tule rakastamaan teitä niin kuin minä. Miellyttääkseni\nteitä minä toimin, minä toimin vieläkin, en enää edes teidän\nmääräyksenne mukaan, vaan noudattaen salaisia toiveitannekin. Minä\nteen tekoja, joita vastaan koko vaistoni ja koko omatuntoni nousee\nkapinaan, mutta minä en voi vastustaa... kaikki mitä teen, teen\nkoneellisesti siksi että se on teille hyödyksi ja te sitä tahdotte...\nja minä olen valmis alkamaan alusta huomenna... ja aina.\n\nHän vastasi katkerasti:\n\n-- Oi, Clotilde, miksi te olette liittynyt minun seikkailurikkaaseen\nelämääni? Minun olisi tullut pysyä Maxime Bermondena, jota viisi\nvuotta sitten rakastitte, eikä ilmaista teille tuota toista ihmistä,\njoka minä olen.\n\nClotilde vastasi aivan hiljaa:\n\n-- Minä rakastan tuota toistakin miestä, enkä kadu mitään.\n\n-- Kyllä, te kaipaatte entistä elämäänne, aurinkoista elämäänne.\n\n-- Minä en kaipaa mitään kun te vain olette täällä, sanoi Clotilde\nintohimoisesti. -- Kaikki synti ja kaikki rikos katoaa kun vain näen\nteidät. Vähät siitä, vaikka olenkin onneton loitolla teistä, kärsin\nja itken, ja kammoan kaikkia tekojani! Teidän rakkautenne pyyhkii\nkaiken pois, minä hyväksyn kaiken. Mutta teidän täytyy rakastaa minua!\n\n-- Minä en rakasta teitä siksi, että minun täytyy, Clotilde, vaan\nainoastaan siksi, että minä rakastan teitä.\n\n-- Oletteko siitä varma? vastasi Clotilde uskoen kokonaan hänen\nsanoihinsa.\n\n-- Minä olen yhtä varma itsestäni kuin teistäkin. Mutta minun elämäni\non kiihkeä ja kuumeinen, enkä minä aina voi uhrata teille sitä aikaa,\njonka tahtoisin.\n\nClotilde kauhistui heti.\n\n-- Mitä on tapahtunut? Uusiko vaara? Pian, puhukaa.\n\n-- Ei mitään sen vaarallisempaa vielä. Mutta...\n\n-- Mutta?\n\n-- No niin, hän on päässyt meidän jäljillemme.\n\n-- Holmesko?\n\n-- Niin. Hän yllytti Ganimardin syöksymään unkarilaiseen ravintolaan.\nViime yönä hän asetti nuo molemmat poliisit Chalgrin-kadulle. Minä\ntiedän varmasti. Ganimard nuuski koko talon tänä aamuna, ja Holmes\noli hänen seurassaan. Sitä paitsi...\n\n-- Sitä paitsi?\n\n-- No niin, muutakin on tapahtunut: yksi miehistämme puuttuu,\nJeanniot.\n\n-- Porttivahtiko?\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta minähän lähetin hänet tänä aamuna Chalgrin-kadun varrelle\nkokoamaan granaatit, jotka olivat pudonneet rintaneulastani.\n\n-- Aivan varmasti Holmes on saanut hänet ansaansa.\n\n-- Ei suinkaan. Granaatit tuotiin jalokivikauppiaalle.\n\n-- Minne hän sitten on joutunut sen jälkeen?\n\n-- Maxime, minä pelkään!\n\n-- Ei ole mitään pelon syytä. Mutta minä myönnän, että asema on hyvin\nvakava. Mitä hän tietää? Missä hän on piilossa? Hänen voimansa on\nsiinä, ettemme löydä häntä. Ei mikään voi häntä ilmaista.\n\n-- Mitä olette päättänyt?\n\n-- Olla hyvin varovainen, Clotilde. Jo kauan olen päättänyt muuttaa\nasuntoani ja siirtyä turvalliseen paikkaan, jonka tunnette ja\ntiedätte. Holmesin tulo jouduttaa muuttoa. Kun hänen kaltaisensa mies\nlöytää jäljet, niin hän ehdottomasti pääsee perille. Minä olen sen\nvuoksi valmistautunut kaikkeen. Ylihuomenna, keskiviikkona, tapahtuu\nmuutto. Puolen päivän aikaan on kaikki tehty. Kello kaksi voin itse\npoistua hävitettyäni viimeiset jäljet asumuksestani, mikä ei ole\nmikään vähäpätöinen asia. Sitä ennen...\n\n-- Sitä ennen?\n\n-- Me emme saa tavata toisiamme, eikä kukaan saa nähdä teitä,\nClotilde. Älkää liikkuko kotoa pois. Minä en pelkää mitään omasta\npuolestani. Minä pelkään kaikkea niin pian kuin teistä on kysymys.\n\n-- Mahdotontahan on, että tuo englantilainen pääsisi minun luokseni.\n\n-- Kaikki on hänelle mahdollista, ja minä olen epäluuloinen. Eilen\nkun isänne oli vähällä yllättää minut, olin tullut selailemaan\nkaappia, jossa ovat herra Destangen vanhat paperit. Siinä on vaara.\nNiitä on kaikkialla. Minä aavistan vihollisen vaanivan pimeässä ja\ntulevan yhä lähemmäksi meitä. Minä tunnen hänen vartioivan meitä...\nvirittävän lankansa meidän ympärillemme. Tällaiset vaistoni eivät\nkoskaan petä.\n\n-- Siinä tapauksessa, Maxime, lähtekää, älkääkä enää ajatelko minun\nkyyneleitäni. Minä olen luja ja odotan, kunnes vaara on torjuttu.\nHyvästi Maxime!\n\nClotilde antoi hänelle pitkän suudelman. Ja Clotilde itse työnsi\nhänet lähtemään pois. Holmes kuuli heidän loittonevat äänensä.\n\nUhkarohkeasti, saman toimintakiihkon vallassa, joka eilisestä asti\noli hänessä ollut, hän riensi eteiseen, jonka toisessa päässä oli\nportaat. Mutta juuri kun hän aikoi laskeutua alas portaita, kuului\nkeskustelua alakerrasta, ja hän katsoi viisaammaksi seurata kaaressa\nkulkevaa käytävää, joka johti toisille portaille. Näiden portaiden\njuurella hän hämmästyi nähdessään huonekaluja, joiden muodon ja\npaikan hän jo ennestään tunsi. Ovi oli raollaan. Hän tuli suureen\npyöreään huoneeseen. Se oli herra Destangen kirjasto.\n\n-- Mainiota! Verratonta! hän mutisi, -- nyt minä ymmärrän\nkaiken. Clotilden eli vaaleatukkaisen naisen huone on yhteydessä\nviereisen talon kanssa, ja tämän talon ulko-ovi ei johdakaan\nMalesherbes-torille vaan viereiselle kadulle, jos oikein muistan...\nMainiota! Ja minä ymmärrän, miten Clotilde Destange käy tapaamassa\nrakastettuaan säilyttämällä sellaisen henkilön maineen, joka ei\nkoskaan liikuskele ulkosalla. Ja minä ymmärrän myös, miten Arsène\nLupin eräänä iltana ilmestyi viereeni parvekkeelle: kirjaston ja\nviereisen huoneiston välillä lienee toinenkin yhdyskäytävä.\n\nJa hän teki seuraavan johtopäätöksen:\n\n-- Siis uusi salaovinen talo. Tämäkin epäilemättä Destangen\nrakentama! Minun täytyy nyt käyttää hyväkseni tuloani ja tarkastaa\nkaapin sisältöä... saadakseni tietää muistakin salaovisista taloista.\n\nHolmes nousi parvekkeelle ja piiloutui kaidepuun peitteiden taakse.\nSiellä hän pysytteli iltaan asti. Palvelija tuli sammuttamaan sähkön.\nTuntia myöhemmin englantilainen sytytti sähkölamppunsa ja meni\nkaappia kohden.\n\nHän tiesi jo ennestään että siellä oli vanhoja rakennustieteellisiä\npapereita, salkkuja, kustannusarvioita ja tilikirjoja. Taaempana oli\nrivi kirjekansioita, jotka oli järjestetty vuosilukujen mukaan.\n\nHän otti vuoron perään viimeisten vuosien luettelot ja heti hän\ntarkasti loppuluettelon etsien varsinkin H-kirjaimen kohdalta.\nLopulta hän löysi sanan Harmingeat, sen vierestä numeron 63, etsi\nsivulta 63 ja näki siinä:\n\n\"Harmingeat, 40, Chalgrin-katu.\"\n\nSitten seurasi selostus lämpöjohdoista, jotka oli valmistettu tätä\ntaloa varten. Ja sivussa oli seuraava huomautus: \"Katso salkkua M.B.\"\n\n-- Nyt tiedän, hän sanoi, -- salkku M.B. on se, jota etsin. Sen\navulla saan tiedon Lupinin nykyisestä asunnosta.\n\nVasta aamulla hän löysi eräästä luettelosta tämän kuuluisan salkun.\n\nSiihen kuului viisitoista lehteä. Yhdessä oli selitys herra\nHarmingeatin talosta Chalgrin-kadun varrella. Toinen selitteli niitä\ntöitä, jotka oli suoritettu herra Vatinelille, talonomistajalle,\nChapeyron-katu 25:ssä. Kolmas kuului paroni d'Hautrecille,\nHenri-Martin-puistokatu 134, neljäs koski Crozonin linnaa, ja loput\nkahtatoista eri taloa Pariisissa.\n\nHolmes kopioi nämä kaksitoista nimeä ja kaksitoista osoitetta, sitten\npani hän kaikki jälleen paikoilleen, avasi ikkunan, ja hyppäsi\nautiolle torille suljettuaan huolellisesti ikkunan.\n\nHotellihuoneessaan hän sytytti piippunsa juhlallisesti kuten aina\ntätä tekoa tehdessään, ja keskellä savupilveä hän tutki, mitä\njohtopäätöksiä hän voisi vetää M.B.-salkun johdosta, joka selvemmin\nsanoen tarkoitti Maxime Bermondia, eli toisella nimellä Arsène\nLupinia.\n\nKello kahdeksan hän lähetti Ganimardille tällaisen pikakirjeen:\n\n    \"Minä epäilemättä tänä aamuna kuljen pitkin Pergolèse-katua ja\n    uskon huostaanne henkilön, jonka vangitseminen on hyvin tärkeää.\n    Joka tapauksessa olkaa kotona ensi yönä ja huomenna keskiviikkona\n    puolipäivään asti ja pitäkää kolmekymmentä miestä apunanne.\"\n\nSitten hän bulevardilla valitsi auton, jonka kuljettaja miellytti\nhäntä hyväntahtoisen, typeränpuoleisen ulkomuotonsa vuoksi, ja käski\najamaan Malesherbes-torille viidenkymmenen askeleen päähän Destangen\ntalosta.\n\n-- Sulkekaa ovet, hän sanoi kuljettajalle, -- nostakaa\npäällystakkinne kaulus pystyyn, sillä nyt käy kylmä tuuli ja\nodottakaa kärsivällisesti. Puolentoista tunnin päästä panette koneen\nkäyntiin. Heti kun palaan ajatte Pergolèse-kadulle.\n\nAstuessaan talon ovesta sisään hän viimeisen kerran epäröi.\nEiköhän hän menetellyt virheellisesti kääntäessään kaiken huomion\nvaaleatukkaiseen naiseen antaen Lupinin siten rauhassa valmistautua\nmuuttoon? Ja eiköhän olisi ollut viisainta talojen luettelon mukaan\nensin etsiä vastustajansa asuntoa?\n\nJoutavia! hän ajatteli, kun vaaleatukkainen nainen vain on ensin\nvankini, niin olen minä voitolla.\n\nJa hän soitti ovikelloa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra Destange oli jo kirjastossa. He tekivät hetkisen yhdessä työtä\nja Holmes etsi tekosyytä päästäkseen Clotilden huoneeseen, kun nuori\ntyttö astuikin sisään, toivotti hyvää huomenta isälleen, istahti\npieneen saliin ja alkoi kirjoittaa.\n\nOmalta paikaltaan Holmes näki, miten hän vuoroin kumartui\nkirjoittamaan, vuoroin mietiskeli kynä koholla. Holmes odotti, sitten\nhän otti erään kirjan käteensä ja sanoi herra Destangelle:\n\n-- Tuossapa juuri on kirja, jonka neiti Clotilde on pyytänyt tuomaan\nhänelle heti kun se vain osuu käsiini.\n\nHän meni pieneen saliin ja asettui Clotilden eteen siten, että hänen\nisänsä ei voinut nähdä ja sanoi:\n\n-- Minä olen Stickmann, herra Destangen uusi sihteeri.\n\n-- Vai niin! sanoi Clotilde liikahtamattakaan. -- Minun isäni on siis\nvaihtanut sihteeriä?\n\n-- Oh, neiti, ja minä haluaisin puhella kanssanne.\n\n-- Olkaa niin hyvä ja istukaa, minä olen lopettanut.\n\nHän lisäsi muutaman sanan kirjeeseensä, kirjoitti nimensä sen alle,\nsulki kuoren, työnsi paperit syrjään, nosti puhelimen kuulokkeen, sai\nyhdistetyksi ompelijattarelleen, pyysi häntä jouduttamaan valmiiksi\nmatkaviittaa, jonka hän kiireesti tarvitsi ja kääntyi vihdoin\nHolmesin puoleen:\n\n-- Nyt olen palveluksessanne. Mutta eikö meidän keskustelumme voi\ntapahtua isäni läsnäollessa?\n\n-- Ei, neiti, ja minä pyydän teitä puhumaan hiljaa. Edullisinta on,\nettä herra Destange ei kuule puhettamme.\n\n-- Kenelle se on edullista?\n\n-- Teille, neiti.\n\n-- Minä en ryhdy keskusteluihin, joita isäni ei voi kuulla.\n\n-- Teidän täytyy kuitenkin ryhtyä tähän.\n\nHe nousivat molemmat katsoen terävästi toisiaan silmiin. Ja Clotilde\nsanoi:\n\n-- Puhukaa.\n\nSeisaallaan Holmes alkoi:\n\n-- Suokaa anteeksi, jos erehdyn muutamista sivuseikoista. Minä\ntakaan, että esittämäni tosiseikat ovat yleensä oikeita.\n\n-- Jättäkää korupuheet. Asiaan.\n\nNuori nainen lausui tämän lauseen jyrkästi ja Holmes huomasi hänen\nolevan varuillaan.\n\n-- Samapa se, minä ryhdyn suoraan asiaan. Siis: viisi vuotta sitten\ntapasi isänne sattumalta Maxime Bermondin, joka esitteli itsensä\nrakennusmestarina... tai arkkitehtina, kumpana, en voi varmasti\nsanoa. Pääasia on, että herra Destange mieltyi tähän nuoreen\nmieheen ja kun hänen terveydentilansa ei enää sallinut hänen hoitaa\nkaikkia yrityksiään, niin uskoi hän herra Bermondin huostaan\nmuutamien tilausten suorituksen, jotka hän oli ottanut vanhoilta\nliiketuttaviltaan vastaan, ja jotka näyttivät soveltuvan hänen uuden\ntyötoverinsa tehtäviksi.\n\nSherlock vaikeni. Hänen mielestään oli nuori tyttö tullut\nkalpeammaksi. Tämä vastasi kuitenkin aivan tyynesti:\n\n-- Minä en tunne asioita, joita minulle selitätte, enkä ymmärrä,\nmiten ne voisivat kiinnostaa minua.\n\n-- Siten, neiti, että herra Maxime Bermondin oikea nimi on, kuten te\ntiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, Arsène Lupin.\n\nClotilde purskahti nauruun.\n\n-- Se ei ole mahdollista! Arsène Lupin? Herra Maxime Bermondin nimi\nArsène Lupin?\n\n-- Kuten minulla on kunnia sanoa, neiti, ja koska te ette tahdo\nymmärtää puolinaista puhettani, niin lisään, että Arsène Lupin on,\ntäyttääkseen aikeensa, täällä löytänyt ystävän, enemmän kuin ystävän,\nsokean ja... intohimoisesti kuuliaisen rikostoverin.\n\nClotilde nousi, ja vailla mielenliikutusta tai ainakin niin suuressa\nmäärässä hilliten itseään, että Holmes hämmästyi, hän lausui:\n\n-- Minä en käsitä teidän käytöksenne tarkoitusta, enkä tahdokaan sitä\ntietää. Minä pyydän sen vuoksi teitä vaikenemaan ja poistumaan täältä.\n\n-- Minä en koskaan ole aikonutkaan vaatia teitä viihtymään\nseurassani, vastasi Holmes yhtä tyynesti kuin hänkin. -- Mutta minä\nolen päättänyt, etten lähde yksin tästä talosta.\n\n-- Kuka siis lähtee seurassanne?\n\n-- Te!\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin, neiti, me lähdemme yhdessä tästä talosta, ja te seuraatte\nminua vastustelematta, sanaakaan sanomatta.\n\nOmituista tässä kohtauksessa oli vastustajien tavaton tyyneys. Ei\nolisi luullut kahden tarmokkaan luonteen käyvän säälimätöntä sotaa\nkeskenään, sillä jos olisi katsellut heidän asentoaan, kuunnellut\nheidän ääntään, olisi luullut tätä kaikkea kohteliaaksi väittelyksi\nhenkilöiden välillä, jotka eivät olleet samaa mielipidettä jostain\nasiasta.\n\nSuuren oviaukon kautta näki, miten pyöreässä huoneessa herra Destange\nkäsitteli hitain liikkein kirjoja.\n\nClotilde istahti jälleen kohauttaen kevyesti olkapäitään. Sherlock\nHolmes katsoi kelloaan.\n\n-- Kello on puoli yksitoista. Me lähdemme kymmenen minuutin päästä.\n\n-- Taikka?\n\n-- Taikka menen herra Destangen luo ja kerron hänelle.\n\n-- Mitä?\n\n-- Totuuden. Minä ilmaisen hänelle Maxime Bermondin petollisen elämän\nja hänen kanssarikollisensa kaksinaisen elämän.\n\n-- Hänen kanssarikollisensa?\n\n-- Niin, hänen, jota kutsutaan vaaleatukkaiseksi naiseksi, ja joka\noli vaaleatukkainen.\n\n-- Ja mitä todistuksia voitte tuoda esiin hänelle.\n\n-- Minä vien hänet taloon Chalgrin-kadun varrelle, ja näytän hänelle\nkäytävän, jonka Arsène Lupin ollessaan taloa rakentamassa, antoi\nkätyreittensä valmistaa numerojen 40:n ja 42:n välille, käytävän,\njota te molemmat käytitte toissayönä.\n\n-- Ja sitten?\n\n-- Sitten vien herra Destangen herra Detinanin asuntoon, ja me\nkuljemme portaita, joita kuljitte Arsène Lupinin kanssa paetessanne\nGanimardia. Ja me molemmat etsimme ehkä samanlaista käytävää joka vie\nviereiseen taloon. Siten pääsemme Batignolles-bulevardille emmekä\nClapeyron-kadulle.\n\n-- Ja sitten?\n\n-- Sitten vien herra Destangen Crozonin linnaan, ja hänen, joka\ntietää mitä korjaustöitä Arsène Lupin siellä teki, on helppo löytää\nsalainen käytävä, jonka Lupin antoi apureittensa valmistaa. Hän\nhuomaa, että tämän käytävän kautta vaaleatukkainen nainen saattoi\nyöllä tulla kreivittären huoneeseen ottaakseen uuninreunalta sinisen\ntimantin, sitten kaksi viikkoa myöhemmin, hän saattoi pujahtaa herra\nBleichenin huoneeseen ja kätkeä sinisen timantin erääseen putkeen,\nse oli kummallinen teko, sen myönnän, ehkä sen sai aikaan pieni\nnaisellinen kosto, sitä en tiedä, eikä se niin tärkeätä olekaan\ntietää.\n\n-- Ja sitten?\n\n-- Sitten, jatkoi Sherlock vakavammalla äänellä, -- vien herra\nDestangen taloon numero 134 Henri-Martin-puistokadun varrella, ja me\ntutkimme, miten paroni d'Hautrec...\n\n-- Vaietkaa, vaietkaa, sopersi nuori nainen äkkiä kauhistuen, -- minä\nvastustan teitä! Te uskallatte siis sanoa minulle, te syytätte minua!\n\n-- Minä syytän teitä paroni d'Hautrecin murhasta.\n\n-- Ei, ei, se on halpamaista.\n\n-- Te surmasitte paroni d'Hautrecin. Te tulitte hänen palvelukseensa\nAntoinette Bréhatin nimellä, aikoen varastaa häneltä sinisen timantin\nja te surmasitte hänet.\n\nUudelleen Clotilde sopersi aivan murtuneena, pakotettuna rukoilemaan\narmoa:\n\n-- Vaietkaa, minä rukoilen teitä. Koska te tiedätte niin paljon, niin\ntiedätte varmaankin senkin, etten minä ole murhannut paronia.\n\n-- Minä en ole sanonut, että te tapoitte hänet, neiti. Paroni\nd'Hautrecia vaivasivat hulluuskohtaukset, joita vain sisar Auguste\nosasi hillitä. Minä olen saanut kuulla sen sisar Augustelta\nitseltään. Hänen poissaollessaan paroni syöksyi kimppuunne, ja\npuolustaaksenne omaa henkeänne te iskitte häntä puukolla. Kauhistuen\nsellaista tekoa te soititte ja te pakenitte riistämättä edes uhrin\nkädestä sinistä timanttia, jota olitte tullut varastamaan. Hetki sen\njälkeen toitte sinne kanssarikollisenne Arsène Lupinin, joka oli\npalvelijana viereisessä talossa, te kannoitte paronin vuoteelle,\nsiivositte huoneen, uskaltamatta ottaa sinistä timanttia. Siten\nkaikki tapahtui. Siis, minä sanon sen kerta vielä, te ette ole\nmurhannut paronia. Mutta teidän kätenne kuitenkin iskivät häneen\nkuoliniskun.\n\nClotilde oli painanut otsalleen ristiin hienot ja kalpeat kätensä\nja antoi niiden olla siinä kauan. Lopulta hän laski kätensä alas ja\nhänen tuskan vääristämät kasvonsa tulivat näkyviin ja hän lausui:\n\n-- Ja tämän kaiken te aiotte sanoa isälleni?\n\n-- Niin, ja minä sanon hänelle, että minulla on todistajina neiti\nGerbois, joka tuntee vaaleatukkaisen naisen, sisar Auguste, joka\ntuntee Antoinette Bréhatin ja kreivitär de Crozon, joka tuntee rouva\nde Réalin. Sen sanon hänelle.\n\n-- Sitä te ette uskalla, sanoi Clotilde, jonka kylmäverisyys palasi\ntodellisen vaaran uhatessa.\n\nHolmes nousi ja astui askeleen kirjastoon päin. Clotilde pidätti\nhäntä.\n\n-- Odottakaa hetkinen.\n\nClotilde mietti, hän hallitsi taas omaa itseään ja kysyi hyvin\ntyynesti:\n\n-- Te olette Sherlock Holmes, olettehan?\n\n-- Olen.\n\n-- Mitä te minusta tahdotte?\n\n-- Mitäkö minä tahdon? Minä olen ryhtynyt Arsène Lupinin kanssa\nkaksintaisteluun, josta tahdon lähteä voittajana. Odottaessani\nloppua, joka kohta tapahtuu, antaa sellainen panttivanki kuin te\nolette minulle hyvän aseen vastustajaani vastaan. Te saatte siis\nseurata minua ja minä uskon teidät erään ystäväni huostaan. Heti kun\ntarkoitukseni on toteutunut, olette vapaa.\n\n-- Siinäkö kaikki?\n\n-- Siinä kaikki. Minä en kuulu teidän maanne poliisilaitokseen, eikä\nminulla siis ole oikeutta tuomita.\n\nClotilde näytti tehneen päätöksen. Mutta hän tarvitsi vielä\nhetken kootakseen voimansa. Hänen silmänsä sulkeutuivat, ja\nHolmes näki hänen äkkiä muuttuneen aivan rauhalliseksi, melkein\nvälinpitämättömäksi kaikille vaaroille, jotka häntä ympäröivät!\n\nUskoneekohan hän vaaroja olevankaan? ajatteli englantilainen. Ei\nsuinkaan, suojeleehan Lupin häntä. Lupinin turvissa ei voi mikään\nvaara uhata. Lupin on kaikkivoipa, Lupin on erehtymätön.\n\n-- Neiti, sanoi hän, -- minä puhuin viidestä minuutista, meillä on\nyli kolmekymmentä minuuttia aikaa.\n\n-- Sallitteko minun mennä huoneeseeni ottamaan tavaroitani?\n\n-- Jos niin tahdotte, neiti, minä menen silloin odottamaan\nMontchanin-kadun puolelle. Minä olen porttivahti Jeanniotin hyvä\nystävä.\n\n-- Te siis tiedätte! huudahti Clotilde kauhuissaan.\n\n-- Minä tiedän yhtä ja toista.\n\n-- Jääköön se siis. Minä soitan.\n\nClotildelle tuotiin hänen hattunsa ja päällystakkinsa, ja Holmes\nsanoi hänelle:\n\n-- Teidän täytyy keksiä syy, jolla selitätte herra Destangelle\nlähtömme, ja tämän syyn täytyy tarpeen tullen selittää pitemmänkin\najan poissaolo.\n\n-- Se on tarpeetonta. Minä palaan pian takaisin.\n\nHe loivat uudelleen toisiinsa terävän ja ivallisen katseen ja\nhymyilivät.\n\n-- Kuinka varmasti te luotatte häneen, sanoi Holmes.\n\n-- Sokeasti.\n\n-- Kaikki mitä hän tekee, on oikein, eikö niin? Kaikki mitä hän\ntahtoo, toteutuu. Ja te hyväksytte kaiken ja olette valmis kaikkeen\nhänen tähtensä.\n\n-- Minä rakastan häntä, sanoi Clotilde vavahtaen intohimosta.\n\n-- Ja te uskotte hänen pelastavan teidät? Clotilde kohautti\nolkapäitään ja lähestyen isäänsä hän ilmoitti tälle:\n\n-- Minä otan herra Stickmanin sinulta. Me menemme kansalliskirjastoon.\n\n-- Palaatko aamiaiselle?\n\n-- Ehkä, tai ehkä en, mutta älä ole levoton. Ja hän lausui varmasti\nHolmesille:\n\n-- Minä seuraan teitä.\n\n-- Vastustelemattako?\n\n-- Silmät ummessa.\n\n-- Jos te koetatte paeta, huudan, teidät otetaan kiinni ja\njoudutte vankilaan. Älkää unohtako, että vaaleatukkainen nainen on\netsintäkuulutettu.\n\n-- Minä vannon kautta kunniani, etten tee mitään päästäkseni pakoon.\n\n-- Minä uskon teitä. Eteenpäin.\n\nYhdessä, kuten Holmes oli määrännyt, he poistuivat talosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTorilla odotti auto, takaosa käännettynä taloon päin. Näkyi\nkuljettajan selkä. Ja hänen hattunsa, joka melkein katosi kauluksen\nalle. Lähestyessään Holmes kuuli koneen käyvän. Hän avasi vaunun\noven, pyysi Clotildea astumaan sisään ja istuutui hänen viereensä.\n\nAuto lähti äkkiä liikkeelle, kiiti ulommille bulevardeille,\nHoche-puistokadulle, Suuren armeijan puistokadulle.\n\nSherlock punnitsi mietteisiin vaipuneena suunnitelmiaan.\n\n-- Ganimard on kotona, minä jätän nuoren tytön hänen huostaansa.\nSanonko hänelle, kuka tämä tyttö on? En, hän veisi hänet suorastaan\nvankilaan, ja se häiritsisi tuumiani. Kun saan olla rauhassa,\ntutkin M.B. -salkun luetteloa ja alan ajaa takaa. Ja ensi yönä tai\nhuomisaamuna viimeistään menen tapaamaan Ganimardia kuten olemme\nsopineet ja jätän hänen huostaansa Arsène Lupinin joukkoineen.\n\nHän hykerteli käsiään onnellisena nähdessään saaliin vihdoinkin\nolevan lähettyvillä, eikä mikään vaikea este erottanut häntä siitä.\nJa vaikka hänen tapansa ei ollutkaan puhjeta ilmaisemaan riemuaan,\nniin hän huudahti:\n\n-- Suokaa anteeksi, neiti, kun näytän niin tyytyväiseltä. Taistelu\noli vaivalloinen ja minä iloitsen tavattomasti hyvästä tuloksestani.\n\n-- Se tulos olikin ansaittu, hyvä herra, ja teillä onkin täysi oikeus\nsiitä iloita.\n\n-- Kiitos. Mutta minne kummaan me ajamme! Eikö kuljettaja kuullutkaan\noikein?\n\nTällä hetkellä he poistuivat Pariisista Neuillyn portin kautta. Hitto\nvieköön! Eihän Pergolèse-katu ole vallituksen ulkopuolella.\n\nHolmes laski vaunun ikkunan alas.\n\n-- Kuulkaahan, kuljettaja, te ajatte väärään suuntaan! Pergolèse-katu!\n\nMies ei vastannut. Holmes huusi kovempaa:\n\n-- Minä käskin teitä ajamaan Pergolèse-kadulle.\n\nMies ei vastannut.\n\n-- Oletteko te kuuro. Vai teettekö kiusaa. Ei meillä ole mitään asiaa\ntännepäin, Pergolèse-katu! Minä käsken teitä kääntymään oikealle\ntielle, ja heti paikalla.\n\nMies pysyi mykkänä. Englantilainen kävi levottomaksi. Hän katsahti\nClotildeen: hieno hymy välkkyi nuoren tytön huulilla.\n\n-- Miksi te nauratte? hän ärähti, -- tällä tapauksella ei ole mitään\ntekemistä teidän kanssanne, se ei vähääkään muuta asioita.\n\n-- Ei vähääkään, vastasi tyttö.\n\nÄkkiä eräs ajatus heräsi Holmesissa. Hän nousi puoliksi, katsoi\ntarkkaavasti etuistuimella olevaan mieheen. Hänellä oli kapeammat\nhartiat, hän oli hienopiirteisempi. Kylmä hiki nousi hänen otsalleen,\nkätensä puristuivat nyrkkiin ja kauhea varmuus heräsi hänessä: tuo\nmies oli Arsène Lupin.\n\n-- No, herra Holmes, mitä te sanotte tästä pienestä huvimatkasta?\n\n-- Se on hyvin hauska, hyvä herra, todella hauska, vastasi Holmes.\n\nTuskin milloinkaan ennen oli hänen täytynyt niin paljon hillitä\nitseään voidakseen lausua nämä sanat ilman että hänen äänensä\nvärähti, ilman että mikään ilmaisi, miten vimmoissaan hän oli. Mutta\npian tapahtui hänessä muutos, raivo ja viha mursi esteet, valtasi\nhänen tahtonsa ja äkkiä siepaten revolverin, hän ojensi sen neiti\nDestangeen päin.\n\n-- Tällä minuutilla, tällä sekunnilla pysähtykää, tai minä ammun\nneidin.\n\n-- Minä kehotan teitä tähtäämään poskeen osuaksenne ohimoon, vastasi\nLupin kääntämättä päätään.\n\nClotilde lausui:\n\n-- Maxime, älkää ajako niin vinhaa vauhtia, kivetys on epätasainen\nenkä minä kestä vaunun tärinää.\n\nClotilde hymyili yhä ja katseli tien kivetystä, joka näkyi auton\nedessä.\n\n-- Hänen täytyy pysähtyä! Hänen täytyy pysähtyä! sanoi Holmes aivan\nhulluna suuttumuksesta, -- ettekö näe, että minä olen valmis tekemään\nvaikka mitä!\n\nRevolverin piippu kosketti Clotilden hiussuortuviin.\n\nClotilde sanoi kuin itsekseen:\n\n-- Kuinka Maxime on ajattelematon! Tätä vauhtia mennen kaadumme ihan\nvarmasti.\n\nHolmes pisti revolverin taskuunsa ja tarttui oven ripaan valmiina\nheittäytymään ulos, niin järjettömältä kuin se teko tuntuikin.\n\n-- Olkaa varuillanne, meidän takanamme on toinen auto.\n\nHolmes kumartui katsomaan. Heitä seurasi todellakin auto. Se oli\nhyvin suuri, pelottavan näköinen, teräväkärkinen ja verenvärinen, ja\nsiinä istui neljä turkiksiin pukeutunutta miestä.\n\n-- Kas niin, hän ajatteli, -- minä olen hyvin vartioitu, odottakaamme.\n\nHän pani käsivartensa ristiin rinnalle kuin ainakin mies, joka\nylpeänä alistuu, taipuu ja odottaa silloin, kun kohtalo kääntyy häntä\nvastaan. Ja kulkiessaan Seine-virran yli ja Suresnesin, Rueilin,\nChatousin kautta hän pysyi liikkumattomana, kohtaloonsa alistuneena,\nhilliten vihansa ja vailla katkeruutta; hän ei ajatellut muuta\nkuin päästä selville siitä, minkä ihmeen kautta Arsène Lupinin oli\nonnistunut päästä kuljettajan sijaan. Että tuo nuori mies, jonka hän\naamulla itse oli bulevardilla valinnut, olisi ollut Lupinin kätyri,\nsitä hän ei voinut otaksuakaan. Joka tapauksessa oli Arsène Lupinin\ntäytynyt saada tieto kaikesta, eikä se voinut tapahtua ennen kuin sen\njälkeen kun hän oli uhannut Clotildea, sillä eihän kukaan sitä ennen\naavistanutkaan hänen aikeitaan. Mutta tuosta hetkestä alkaen eivät\nClotilde ja hän olleet eronneet toistensa seurasta.\n\nYhtäkkiä hän muisti erään tapauksen: nuori tyttö oli soittanut\nja puhellut ompelijattarensa kanssa. Ja heti hän ymmärsi kaiken.\nEnnen kuin hän, Holmes, oli puhunutkaan, heti kun hän vain\npyysi saada keskustella herra Destangen uutena sihteerinä, oli\nClotilde aavistanut vaaran uhkaavan, oli arvannut hänen nimensä ja\ntarkoituksensa, ja kylmän tyynesti, aivan kuin hän todella tekisi\nteon, jonka hän oli tekevinään, hän oli pyytänyt Lupinilta apua,\npuhellen kuin ompelijattarelle ja käyttäen heidän keskensä sovittuja\nlauseparsia.\n\n-- Miten Arsène Lupin oli saapunut, miten tuo odottava, käynnissä\noleva auto oli tuntunut hänestä epäilyttävältä, miten hän oli\nasettunut kuljettajan sijaan, siitä hän ei välittänyt. Se mikä\nherätti hänen mielenkiintonsa siinä määrin, että hänen suuttumuksensa\noli lauhtua, oli muisto tuosta hetkestä, jolloin tavallinen nainen,\nrakastunut tosin hilliten hermonsa, valliten vaistonsa, halliten\nkasvojensa ilmeen, silmiensä katseen oli antanut iskun vanhalle\nSherlock Holmesille.\n\nMiten voi vastustaa miestä, jolla on sellaisia apulaisia palvelemassa\nhäntä, ja joka auktoriteettinsa voimalla herätti naisessa sellaisen\nrohkeuden ja tarmon?\n\nHe kulkivat Seine-virran yli ja lähenivät Saint-Germainia; mutta\nviidensadan metrin päässä tästä kaupungista auto hiljensi vauhtiaan.\nToinen auto saapui sen viereen ja molemmat pysähtyivät. Lähettyvillä\nei ollut ketään.\n\n-- Herra Holmes, sanoi Lupin, -- olkaa hyvä ja vaihtakaa autoa!\nMeidän automme on niin hidaskulkuinen!\n\n-- Sallikaa minun myös antaa teille nämä turkit, sillä me kiidämme\nhurjaa vauhtia, ja nämä pari leivosta. Syökää, syökää, kukapa tietää\nmilloin saatte päivällistä suuhunne!\n\n-- Tietysti! huudahti Holmes heti paikalla, sillä eihän hänellä ollut\nvalitsemisen varaa.\n\nVaunussa olevat neljä miestä olivat astuneet tielle. Eräs heistä\nlähestyi, ja kun hän oli ottanut suojuslasit silmiltään, tunsi\nHolmes hänet pitkätakkiseksi herraksi, joka oli ollut unkarilaisessa\nravintolassa. Lupin sanoi hänelle:\n\n-- Te viette tämän auton kuljettajalle, jolta sen vuokrasin. Hän\nodottaa ensimmäisessä viiniravintolassa Legendre-kadun oikealla\npuolella. Te suoritatte hänelle toiset tuhannen markkaa, jotka\nlupasin. Ai! unohdin, suvaitkaa antaa suojuslasinne herra Holmesille.\n\nHän puheli neiti Destangen kanssa, sitten istuutui ohjauspyörän\nääreen ja lähti ajamaan, Holmes hänen rinnallaan ja takanaan yksi\nhänen apulaisistaan.\n\nLupin ei ollut liioitellut sanoessaan, että he tulisivat ajamaan\nhurjaa vauhtia. Heti alussa oli vauhti aivan huimaava. Maisema tuli\nheitä vastaan aivan kuin salaperäisen voiman vetämänä ja katosi\nsamassa kuten kuilun nielemänä, jota kohden heti uudet esineet, puut,\ntalot, tasangot ja metsät kiisivät pauhaavaa vauhtia kuten virta,\njoka tuntee kuilun lähenevän.\n\nHolmes ja Lupin eivät vaihtaneet sanaakaan. Heidän päänsä päällä\nlehmukset kohisivat kuin aallot, tasaisesti puiden kasvaessa\nsäännöllisen matkan päässä toisistaan. Ja kaupungit vilahtivat\nohi. Montes, Vernon, Caillon. Kukkulalta toiselle Bonsecourista\nCanteleuhin asti, Rouen, sen esikaupungit, satama, sen kilometrien\npituiset rantakadut. Koko Rouen näytti vain kauppalalta. Ohi kiisivät\nDuclair, Caudebec, Caux, jonka halki he lensivät kovaa vauhtia, ja\nLillebonne ja Quillebeuf. Ja äkkiä he olivat Seinen rannalla pienen\nrantakadun päässä. Joen rannalla oli siisti, tanakkapiirteinen laiva,\njonka piipusta nousi paksu savupilvi.\n\nAuto pysähtyi. Kahdessa tunnissa he olivat kulkeneet yli\nneljäkymmentä penikulmaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinitakkinen mies lähestyi, hän kumarsi nostaen kultareunaista\nlakkiaan.\n\n-- Hyvä on kapteeni! huudahti Lupin. -- Saittehan sähkösanoman?\n\n-- Sain.\n\n-- _Pääskynen_ on valmis?\n\n-- _Pääskynen_ on valmis.\n\n-- Siinä tapauksessa, herra Holmes... Englantilainen katsoi\nympärilleen, näki joukon henkilöitä erään kahvilan edustalla, toisen\nhenkilön lähempänä, epäröi hetkisen, sitten hän ymmärsi, että ennen\nkuin apu ennättäisi tulla, hänet sidottaisiin ja heitettäisiin laivan\nkannen alle. Hän astui noususiltaa myöten ja Lupin seurasi häntä\nkapteenin hyttiin.\n\nSe oli avara, erinomaisen siisti, lakkavärillä maalatut seinät\nloistivat, ja messingit kiilsivät.\n\nLupin sulki oven ja pitemmittä mutkitta, melkein tylysti hän sanoi\nHolmesille:\n\n-- Mitä te oikeastaan tiedätte?\n\n-- Kaikki.\n\n-- Kaikkiko? Selittäkää tarkemmin.\n\nHänen äänessään ei enää ollut tuota kohteliasta ivaa, jota hän\nteeskenteli puhellessaan englantilaisen kanssa. Hän puhui käskevällä\näänellä, joka on tottunut komentamaan ja jonka edessä hän oli\ntottunut näkemään kaikkien taipuvan, vieläpä Sherlock Holmesinkin.\n\nHe katsoivat terävästi toisiinsa, nyt vihamiehinä, jyrkkinä, vihasta\nvapisevina vihamiehinä. Lupin jatkoi hiukan ärtyneesti:\n\n-- Minä olen jo usean kerran tavannut teidät tielläni. Se on jo\nliikaa, ja minä olen kyllästynyt kuluttamaan aikaani särkiessäni\nansoja, joita te minulle viritätte. Minä sanon siis jo edeltäkäsin,\nettä käytökseni teitä kohtaan riippuu teidän vastauksestanne. Mitä te\nsiis oikeastaan tiedätte?\n\n-- Kaikki, johan minä sen sanoin.\n\nArsène Lupin hillitsi itseään ja sanoi terävällä äänellä:\n\n-- Minä sanon teille, mitä te tiedätte. Te tiedätte, että Maxime\nBermond -nimisenä olen korjannut kuusitoista taloa, jotka herra\nDestange on rakentanut.\n\n-- Niin.\n\n-- Näistä kuudestatoista te tunnette neljä.\n\n-- Niin.\n\n-- Ja teillä on luettelo lopuista kahdestatoista.\n\n-- Niin.\n\n-- Te otitte tuon luettelon herra Destangen kaapista, luultavasti\nviime yönä.\n\n-- Niin.\n\n-- Ja kun te otaksutte, että näistä kahdestatoista rakennuksesta\nminä ehdottomasti olen säilyttänyt yhden itseäni varten, itseni ja\nystävieni tähden, niin te olette jättänyt Ganimardin tehtäväksi\nryhtyä toimeen ja etsiä minun piilopaikkaani.\n\n-- En.\n\n-- Mitä se tietää?\n\n-- Se tietää, että minä toimin yksin, ja että minä juuri aioin ryhtyä\ntoimeen.\n\n-- Minulla ei siis ole mitään pelättävää, koska te olette minun\nkäsissäni.\n\n-- Teillä ei ole mitään pelättävää, niin kauan kuin minä olen teidän\nkäsissänne.\n\n-- Se tahtoo sanoa, että te ette jää?\n\n-- En.\n\nArsène Lupin lähestyi vielä englantilaista ja laski hellästi kätensä\nhänen olalleen:\n\n-- Kuulkaahan, minun ei tee mieleni väitellä, eikä teillä ikävä kyllä\nole tilaisuutta voittaa minua. Lopettakaamme siis.\n\n-- Lopettakaamme vaan.\n\n-- Antakaa minulle kunniasananne, ettette koeta paeta tästä laivasta\nennen kuin tulette Englannin vesille.\n\n-- Minä annan teille kunniasanani, että koetan kaikin keinoin paeta,\nvastasi Holmes, joka ei niin vähällä talttunut.\n\n-- Mutta, perhana, tiedättehän, ettei minun tarvitse muuta kuin sanoa\nsana, niin ette kykene liikkumaan. Kaikki nämä miehet tottelevat\nminua sokeasti. Kun annan vain merkin, niin he panevat kahleet\nkaulaanne.\n\n-- Kahleet taittuvat.\n\n-- Ja heittävät teidät mereen kymmenen metrin syvyyteen.\n\n-- Minä osaan uida.\n\n-- Hyvin vastattu, huudahti Lupin nauraen. -- Jumala suokaan minulle\nanteeksi, minä olin suutuksissani. Antakaa minulle anteeksi ja\nlopettakaamme. Sallitteko, että ryhdyn tarpeellisiin keinoihin\nturvatakseni itseni ja ystäväni?\n\n-- Ryhtykää vain. Mutta ne ovat turhia.\n\n-- Sen myönnän. Mutta ettehän suutu vaikka niitä käytän.\n\n-- Se on teidän velvollisuutenne.\n\n-- Ryhtykäämme siis toimeen.\n\nLupin avasi oven ja kutsui kapteenin ja kaksi merimiestä luokseen.\nNämä tarttuivat englantilaiseen, ja tyhjennettyään hänen taskunsa\nsitoivat nuorilla hänen jalkansa ja kietoivat hänet kiinni kapteenin\nvuoteeseen.\n\n-- Jo riittää! komensi Lupin. -- Toden totta, oma itsepäisyytenne, ja\ntilanteen vakavuus ovat syynä, että rohkenen näin tehdä.\n\nMerimiehet poistuivat. Lupin sanoi kapteenille:\n\n-- Kapteeni, yksi laivamies jää tänne herra Holmesia palvelemaan ja\nte pidätte hänelle mahdollisimman paljon seuraa. Häntä tulee kohdella\nmahdollisimman hyvin. Hän ei ole vanki vaan vieras. Paljonko kellonne\non, kapteeni?\n\n-- Viisi yli kahden.\n\nLupin katsoi kelloaan, sitten seinään kiinnitettyä kelloa.\n\n-- Viisi yli kahden? Paljonko tarvitsette aikaa ennättääksenne\nSouthamptoniin?\n\n-- Yhdeksän tuntia kiirettä pitämättä.\n\n-- Saatte käyttää kaksitoista. Te ette saa laskea maihin ennen sen\nlaivan lähtöä Southamptonista, joka lähtee kello kaksitoista yöllä\nja saapuu Havreen kello kahdeksan aamulla. Ymmärrättehän, kapteeni?\nMinä sanon kerran vielä: kun meille on tavattoman vaarallista, jos\ntämä herra palaa Ranskaan sillä laivalla, niin te ette saa saapua\nSouthamptoniin ennen kello yhtä aamulla.\n\n-- Kyllä ymmärrän.\n\n-- Hyvästi. Näkemiin ensi vuonna tässä tai toisessa maailmassa.\n\n-- Huomiseen asti.\n\nMuutama minuutti myöhemmin Holmes kuuli auton loittonevan, ja höyry\nnousi heti voimakkaammin _Pääskysen_ konehuoneesta. Laiva lähti\nliikkeelle.\n\nKello kolmen aikaan oli päästy Seinen suusta ulommaksi ja tultiin\naavalle merelle. Tällä hetkellä Sherlock Holmes nukkui syvää unta\nvuoteella, johon hänet oli sidottu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna, kymmenentenä ja viimeisenä päivänä siitä sodasta\njohon nämä suuret kilpailijat olivat ryhtyneet, _l'Echo de France_\njulkaisi tämän hauskan uutisen:\n\n_\"Eilen Arsène Lupin antoi karkoittamiskäskyn englantilaiselle\nsalapoliisille Sherlock Holmesille. Se allekirjoitettiin kello\nkaksitoista päivällä ja pantiin samana päivänä täytäntöön. Kello yksi\naamuyöstä Holmes nousi maihin Southamptonissa.\"_\n\n\n\n\nARSÈNE LUPIN JOUTUU KIINNI\n\n\nKello kahdeksasta alkaen aamulla täytti kaksitoista muuttovaunua\nGrevaux-kadun, Boulogne-metsän ja Bugeaud-puistokadun välillä. Herra\nFélix Davey muutti pois neljännestä kerroksesta talosta numero 8.\nJa herra Dubreuil, ylitarkastaja, joka oli yhdistänyt saman talon\nviidennen kerroksen ja molempien viereisten talojen viidennen\nkerroksen, muutti samana päivänä -- sattumalta yhtaikaa, sillä herrat\neivät tunteneet toisiaan -- huonekalukokoelmansa, jota niin useat\nulkomaalaiset kävivät joka päivä katsomassa.\n\nOlipa eräs seikka, jonka kaikki huomasivat, mutta josta vasta\nmyöhemmin puhuttiin paljon: missään noissa kahdessatoista vaunussa\nei ollut muuttoliikkeen nimeä eikä osoitetta, eikä ainoakaan niiden\nkuljettajista poikennut läheisiin kapakoihin. He tekivät niin hyvin\ntyötä, että kello kaksitoista oli kaikki ohi. Jäljelle ei jäänyt\nmuuta kuin paperinpalasia ja rääsyjä, joita oli tyhjien huoneiden\nnurkissa.\n\nHerra Félix Davey, nuori, hieno mies, joka oli puettu viimeisen\nmuodin mukaan ja jolla kädessään oli kävelykeppi, poistui\nrauhallisesti ja istuutui penkille poikkikäytävälle, joka leikkasi\nBois-puistokäytävän vastapäätä Pergolèse-katua. Hänen vieressään luki\nnainen sanomalehteä ja hänen lapsensa kaiveli lapiollaan hiekkaa.\n\nHetkisen päästä sanoi Félix Davey naiselle päätään kääntämättä:\n\n-- Ganimard?\n\n-- Lähti tänä aamuna kello yhdeksän.\n\n-- Minne?\n\n-- Poliisiprefektuuriin.\n\n-- Yksinkö?\n\n-- Yksin.\n\n-- Eikö yöllä ole tullut sähkösanomaa?\n\n-- Ei.\n\n-- Teihin luotetaan yhä vielä talossa?\n\n-- Yhä vielä. Minä teen rouva Ganimardille pieniä palveluksia ja\nhän kertoo minulle kaikki, mitä hänen miehensä tekee. Me olemme\nviettäneet aamupäivän yhdessä.\n\n-- Hyvä on. Kunnes toisin määrään, niin tulkaa tänne joka päivä kello\nyksitoista.\n\nHän nousi ja meni Dauphine-portin luona kiinalaiseen paviljonkiin,\njossa söi yksinkertaisen aamiaisen, kaksi kananmunaa, vihanneksia\nja hedelmiä. Sitten hän palasi Crevaux-kadulle ja sanoi\nportinvartijalleen:\n\n-- Minä pistäydyn vielä huoneistoon ja annan teille avaimet.\n\nHän lopetti tarkastuksensa huoneessa, joka oli ollut hänen\ntyöhuoneensa. Siellä meni hän kaasutorven luo, jonka pää oli\ntaivutettu kaarelle ja joka kulki uunin vieressä, irrotti\nvaskitulpan, joka sen sulki, kiinnitti pienen torven tapaisen esineen\nsiihen ja puhalsi.\n\nHeikko vihellys vastasi. Pannen torven suulleen hän sanoi hiljaa:\n\n-- Onko siellä ketään, Dubreuil?\n\n-- Ei ole.\n\n-- Voin siis tulla?\n\n-- Kyllä.\n\nHän pani torven paikoilleen sanoen itsekseen.\n\n-- Minne asti keksinnöt kehittyvätkään? Meidän aikamme on aivan\ntäynnä pieniä keksintöjä, jotka todella tekevät elämän mukavaksi ja\nhauskaksi. Ja niin huvittavaksi, varsinkin kun osaa nauttia elämästä\nsiten kuin minä.\n\nHän käänsi osaa marmoriuunin reunustasta. Koko marmorilaatta liikahti\nja sen yläpuolella oleva peili kääntyi näkymättömillä saranoilla,\npaljastaen siten ammottavan aukon, jossa näkyivät alimmat astimet\nportaista, jotka oli rakennettu itse uunin sisään. Metalliosat olivat\nniissä kauniin kiiltävät ja askelmat olivat valkoisesta posliinista.\n\nHän nousi portaita ylös. Viidennessä kerroksessa oli samanlainen\naukko uunissa. Herra Dubreuil odotti.\n\n-- Te olette lopettanut?\n\n-- Olen.\n\n-- Kaikki on muutettu pois?\n\n-- Aivan kaikki.\n\n-- Ja miehet?\n\n-- Jäljellä on vain kolme vartijaa.\n\n-- Menkäämme.\n\nSamaa tietä he nousivat palvelijoiden kerrokseen asti ja saapuivat\npieneen huoneeseen, jossa oli kolme miestä, joista yksi katseli\nikkunasta.\n\n-- Ei mitään uutta?\n\n-- Ei mitään.\n\n-- Katu on turvallinen?\n\n-- Kymmenen minuutin päästä minä lähden lopullisesti, ja te teette\nsamoin. Jos täältä näette vähintäkään epäiltävää kadulla niin\nilmoittakaa minulle.\n\n-- Minä pidän aina sormeni hälytyskellon nappulalla.\n\n-- Dubreuil, olittehan varoittanut muuttomiehiä koskemasta tähän\nkelloon.\n\n-- Olin, se on täydessä kunnossa.\n\n-- Silloin olen rauhallinen.\n\nMolemmat herrat palasivat Félix Daveyn asuntoon asti. Ja tämä,\nsiirrettyään marmoriliuskan paikoilleen, huudahti iloisesti:\n\n-- Dubreuil, tahtoisinpa nähdä sen miehen, joka keksi kaikki nämät\nihmeelliset laitteet, varoituskellot, sähköjohdot ja puhetorvet,\nnäkymättömät käytävät, liikkuvat lattialaatat, salaiset portaat. Mikä\nsatumainen koneisto!\n\n-- Mitä mainosta Arsène Lupinille!\n\n-- Mainosta, jonka saamme piankin heittää. Ikävä kyllä meidän täytyy\nlähteä tällaisesta asunnosta. Saamme alkaa taas alusta, Dubreuil...\nja uudella tavalla, ehdottomasti, sillä koskaan ei saa matkia. Piru\nperiköön Holmesin!\n\n-- Tuo Holmes ei ole vielä palannut!\n\n-- Miten se olisi mahdollistakaan? Southamptonista lähtee yksi ainoa\nhöyrylaiva, kello kaksitoista yöllä. Havresta yksi ainoa juna, joka\nlähtee kello kahdeksan aamulla ja saapuu kello 12.12. Jollei hän ole\nlähtenyt yölaivalla -- eikä hän sitä ole voinut tehdä, sillä minä\nannoin selvät määräykset kapteenille -- niin voi hän saapua Ranskaan\nvasta illalla Newhavenin ja Dieppen kautta.\n\n-- Jos hän saapuu!\n\n-- Holmes ei koskaan jätä asioita kesken. Hän palaa, mutta liian\nmyöhään. Me olemme silloin jo kaukana.\n\n-- Ja neiti Destange?\n\n-- Minun pitäisi tavata hänet kello yhden aikaan.\n\n-- Hänen kotonaanko?\n\n-- Ei, ei, hän ei palaa kotiinsa ennen kuin muutaman päivän päästä,\nmyrskyn mentyä ohitse, ja silloin kun minun ei tarvitse enää pitää\nhuolta muusta kuin hänestä. Mutta teidän, Dubreuil, täytyy kiirehtiä.\nMeidän tavaroittemme lastaaminen vie paljon aikaa ja teidän\nläsnäolonne rannalla on välttämätön.\n\n-- Oletteko varma siitä, ettei meitä vartioida?\n\n-- Kuka sen tekisi? Minä en pelkää muita kuin Holmesia.\n\nDubreuil poistui. Félix Davey kulki viimeisen kerran huoneiden\nkautta, nosti lattialta pari kolme revittyä kirjettä, löysi\nliidunpalasen, otti sen, piirsi ruokasalin tummalle seinäpaperille\nsuuren ruudun, ja kirjoitti siihen kuin muistotauluun:\n\n\"Täällä asui viisi vuotta 20:nnen vuosisadan alussa Arsène Lupin,\nherrasmiesvaras.\"\n\nTämä pieni pila näytti miellyttävän häntä suuresti. Hän katseli\nvihellelle ja tyytyväisenä sitä ja huudahti:\n\n-- Nyt kun olen saanut tulevan ajan historian järjestykseen, niin\npaetkaamme. Rientäkää, mestari Sherlock Holmes, kolmen minuutin\nkuluttua olen lähtenyt pesästäni ja tappionne on oleva täydellinen.\nVielä kaksi minuuttia! Te annatte minun odottaa! Vielä minuutti!\nEttekö tule? Siinä tapauksessa julistan teidät hävinneeksi ja korotan\nitseni voittajaksi. Sen jälkeen puikahdan pakoon. Hyvästi, Arsène\nLupinin kuningaskunta! Hyvästi kuuden huoneiston viisikymmentäviisi\nhuonetta, joiden hallitsija olen ollut! Hyvästi!\n\nKellon soitto keskeytti äkkiä hänen tunnepurkauksensa, kimeä, nopea,\nvihlova kellonsoitto, joka kahdesti taukosi, kahdesti alkoi uudelleen\nja taukosi. Se oli hälytyskello.\n\nMitä on tapahtunut? Mikä odottamaton vaara uhkasi? Ganimardko? Ei\nsuinkaan...\n\nHän oli menemäisillään työhuoneeseensa paetakseen. Mutta ensiksi hän\nkääntyi ikkunaan päin. Kadulla ei ollut ketään. Olikohan vihollinen\njo talossa? Hän kuunteli ja oli kuulevinaan etäistä hälinää.\nViipymättä hän juoksi työhuoneeseensa, ja kun hän astui sen kynnyksen\nyli, hän kuuli avaimella koetettavan avata eteisen ovea.\n\n-- Perhana, hän mutisi, -- aivan viime hetkessä. Talo on ehkä\nsaarrettu. Keittiön portaiden kautta mahdotonta! Kaikeksi onneksi on\nuuni.\n\nHän työnsi nopeasti marmorilaattaa: se ei liikahtanutkaan. Hän\nponnisti voimiaan kovemmin: se ei liikahtanutkaan.\n\nSamalla hetkellä hän oli kuulevinaan, että alaovi avattiin ja\naskeleita kuului.\n\n-- Perhana, hän kirosi, -- minä olen hukassa, jollei tuo kirottu\nkoneisto...\n\nHänen sormensa tarttuivat suonenvedon tapaisesti reunustaan. Hän\npainoi koko voimallaan. Ei mikään liikkunut. Ei mikään. Uskomattoman\npahan onnen, kohtalon pelottavan ilkeyden kautta ei koneisto, joka\näsken vielä toimi, enää toiminutkaan!\n\nHän ponnisteli, loukkasi kätensä. Marmorilaatta pysyi paikallaan,\nliikkumattomana. Kirottua! Voisiko noin typerä este katkaista hänen\ntiensä? Hän iski marmoriin, löi raivoissaan sitä nyrkillä, hakkasi\nsitä, kiroili sitä...\n\n-- No, mitä nyt, herra Lupin, kaikki ei kai toimikaan teidän tahtonne\nmukaan?\n\n       *       *       *       *       *\n\nSherlock Holmes! Lupin katsoi silmiään siristäen häneen aivan kuin\nuskomattoman näyn vaivaamana. Sherlock Holmes Pariisissa! Sherlock\nHolmes, jonka hän eilen oli toimittanut Englantiin kuin vaarallisen\npaketin, ja joka nyt ilmestyi hänen eteensä voitokkaana ja vapaana!\nJotta tämä uskomaton ihme oli voinut tapahtua vastoin Arsène Lupinin\ntahtoa, niin täytyi luonnonlakien rikkoutua, kaiken epäloogisen ja\nmahdottoman päästä valtaan! Sherlock Holmes hänen edessään!\n\nJa englantilainen lausui vuorostaan ivallisesti ja halveksivan\nkohteliaasti kuten hänen vastustajansa häntä oli niin usein kohdellut:\n\n-- Herra Lupin, minä ilmoitan teille, että tästä hetkestä alkaen,\nen enää ajattele yötä, jonka annoitte minun viettää paroni\nd'Hautrecin talossa, en enää ystäväni Watsonin onnetonta kohtaloa,\nen automatkaani, enkä enää matkaa, jonka sain tehdä sidottuna kiinni\nepämukavaan vuoteeseen. Tämä hetki korvaa kaiken. Minä en muista enää\nmitään. Minä olen saanut korvauksen. Kuninkaallisen korvauksen.\n\nLupin oli vaiti. Englantilainen jatkoi.\n\n-- Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?\n\nHän näytti itsepäisesti aivan kuin vaativan tilitystä, jonkinlaista\nkuittia menneistä tapauksista.\n\nHetken mietittyään, jonka aikana englantilainen tunsi itseään\ntutkittavan ja tarkastettavan sielun syvimpään sopukkaan asti, Lupin\nselitti:\n\n-- Minä otaksun, että teidän nykyinen käytöksenne perustuu vakaviin\nalkusyihin?\n\n-- Aivan vakaviin?\n\n-- Se, että olette päässyt kapteenin ja merimiesteni käsistä on vain\nsivuseikka meidän keskinäisessä taistelussamme. Mutta se seikka, että\nolette täällä edessäni yksin, kuuletteko yksin Arsène Lupinin edessä,\nsaattaa minut uskomaan, että teidän kostonne on mahdollisimman\ntäydellinen.\n\n-- Mahdollisimman täydellinen.\n\n-- Tämä talo?\n\n-- Saarrettu.\n\n-- Molemmat viereiset talot?\n\n-- Saarretut.\n\n-- Huoneisto tämän yläpuolella.\n\n-- Kaikki kolme huoneistoa, joissa herra Dubreuil asui viidennessä\nkerroksessa, saarretut.\n\n-- Joten...\n\n-- Joten te olette ansassa, hyvä herra, täydellisesti ansassa.\n\nSamat tunteet, jotka Holmesilla oli ollut autolla ajaessaan, sai\nLupin nyt tuntea, saman raivon, saman kapinahengen -- mutta myös,\nkaiken lopuksi, sama suoramielisyys taivutti hänet alistumaan\nolosuhteisiin. He molemmat yhtä voimakkaat ottivat tappion samalla\ntavoin vastaan ohimenevänä pahana, jonka alaiseksi täytyy taipua.\n\n-- Me olemme kuitit, hyvä herra, hän sanoi lyhyesti.\n\nEnglantilainen näytti riemastuvan tästä tunnustuksesta. He vaikenivat\nmolemmat. Lupin, joka jo taas oli oman itsensä herra, jatkoi\nhymyillen:\n\n-- Enkä minä ole lainkaan suuttunut! Alkoikin jo ikävystyttää\ntuo alituinen voittaminen. Minun ei tarvinnut muuta kuin ojentaa\nkäsivarteni osuakseni keskelle rintaanne. Tällä kertaa se osui\nminuun. Sain iskun!\n\nHän nauroi sydämestään.\n\n-- Nytpä syntyy hauskaa! Lupin on loukussa! Miten hän pääsee sieltä\npois? Loukussa... mikä seikkailu! Minä saan kiittää teitä kovasta\nsäikähdyksestä. Tämä on elämää!\n\nHän painoi nyrkkinsä ohimoilleen ikään kuin hillitäkseen sekavaa\niloa, joka hänessä riehui, ja hän teki myös liikkeitä kuten lapsi,\njoka näyttää olevan ylenmäärin huvitettu.\n\nVihdoin hän lähestyi englantilaista:\n\n-- Ja nyt, mitä odotatte?\n\n-- Mitäkö odotan?\n\n-- Niin, Ganimard on lähellä miehineen. Miksei hän astu sisään.\n\n-- Minä olen pyytänyt häntä olemaan astumatta sisään.\n\n-- Ja hän on siihen suostunut?\n\n-- Minä en ole turvautunut hänen apuunsa muuta kuin sillä\nnimenomaisella ehdolla, että hän antaa minun määrätä. Sitä paitsi ei\nhän usko muuta kuin että Félix Davey on Lupinin kanssarikollinen!\n\n-- Siinä tapauksessa uusin kysymykseni toisessa muodossa. Miksi te\ntulitte yksin sisään?\n\n-- Minä tahdoin ensin puhella kanssanne.\n\n-- Aha! Teillä oli minulle asiaa.\n\nTämä seikka näytti miellyttävän Lupinia. On tapauksia, jolloin monet\nsanat ovat edullisempia kuin teot.\n\n-- Herra Holmes, ikävä kyllä en voi tarjota teille tuolia\nistuttavaksenne. Tämä vanha, puoliksi särkynyt laatikko, kelpaako se\nteille tai tämä ikkunalauta? Minä olen varma siitä, että lasillinen\nolutta maistuisi hyvältä. Tummaa vai vaaleata? Mutta olkaa hyvä ja\nistukaa.\n\n-- Tarpeetonta. Puhelkaamme.\n\n-- Minä kuuntelen.\n\n-- Minä puhun lyhyesti: Minun Ranskassa oloni tarkoituksena ei\nollut teidän vangitsemisenne. Jos minä ryhdyin ajamaan takaa teitä,\nniin tein sen siksi, ettei minulla ollut muuta keinoa päästäkseni\ntarkoitukseni perille.\n\n-- Joka oli?\n\n-- Löytää sininen timantti!\n\n-- Sininen timantti!\n\n-- Juuri niin, sillä se, joka löydettiin konsuli Bleichenilta oli\nväärä.\n\n-- Se on totta. Oikean lähetti vaaleatukkainen nainen, minä annoin\nsen kopioida tarkkaan, ja kun minä sitä paitsi halusin saada\nkreivittären muutkin jalokivet käsiini, ja kun konsuli Bleicheniä jo\nepäiltiin, niin tuo vaaleatukkainen nainen, joksi häntä kutsuttiin,\nvälttääkseen epäluulojen kohdistumista itseensä, pisti väärän\ntimantin mainitun konsulin tavaroiden joukkoon.\n\n-- Jota vastoin te piditte oikean omananne.\n\n-- Luonnollisesti.\n\n-- Minun täytyy saada tuo timantti.\n\n-- Mahdotonta.\n\n-- Minä lupasin sen kreivitär de Crozonille. Minä saan sen vielä.\n\n-- Miten te sen saisitte, kun se on minun hallussani?\n\n-- Minä saan sen juuri siksi, että se on teidän hallussanne.\n\n-- Minäkö siis annan sen teille?\n\n-- Niin.\n\n-- Vapaaehtoisestiko?\n\n-- Minä ostan sen teiltä.\n\nLupin purskahti nauruun.\n\n-- Te olette toden teolla englantilainen. Te käsittelette tätä aivan\nkuin liikeasiaa.\n\n-- Liikeasia se onkin.\n\n-- Ja mitä te tarjoatte?\n\n-- Neiti Destangen vapauden.\n\n-- Hänen vapautensako? Mutta enhän minä tiedä hänen olevan\nvangittunakaan.\n\n-- Minä hankin Ganimardille tarpeelliset todisteet. Vailla teidän\nsuojelustanne joutuu hänkin kiinni.\n\nLupin purskahti uudelleen nauramaan.\n\n-- Hyvä herra, te tarjoatte minulle sellaista, jota teillä ei\nolekaan. Neiti Destange on turvassa eikä pelkää mitään. Minä vaadin\nmuuta.\n\nEnglantilainen epäröi, hän oli huomattavasti hämillään, ja hänen\nposkipäänsä punoittivat. Sitten hän äkkiä laski kätensä vastustajansa\nolalle:\n\n-- Jos minä tarjoaisin...\n\n-- Vapaudenko minulle?\n\n-- En, mutta minä voisin poistua tästä huoneesta neuvotellakseni\nherra Ganimardin kanssa.\n\n-- Antaaksenne minulle miettimisaikaa?\n\n-- Niin.\n\n-- Hyvä Jumala, mitä hyötyä siitä olisi! Eihän tämä kirottu koneisto\nenää toimi, sanoi Lupin painaen ärtyneenä marmorilaattaa.\n\nHän pidätti hämmästyksen huudahduksen: tällä kertaa mikä kohtalon\noikku, odottamaton onnen potku: marmorilaatta oli liikkunut hänen\nsormiensa alla!\n\nSe oli pelastus, mahdollinen pako. Siinä tapauksessa miksi hän\nalistuisi Holmesin ehtoihin?\n\nHän kulki edes ja takaisin kuten miettiäkseen vastausta. Sitten hän\nvuorostaan laski kätensä englantilaisen olkapäälle.\n\n-- Asiaa arveltuani, herra Holmes, pidän viisaimpana toimittaa pikku\nasiani yksin.\n\n-- Mutta...\n\n-- Ei, minä en tarvitse ketään.\n\n-- Kun Ganimard saa teidät käsiinsä, niin on kaikki loppunut. Hän ei\npäästä teitä käsistään.\n\n-- Kukapa tietää!\n\n-- Te ajattelette mahdottomia. Kaikki ulko-ovet ovat vartioidut.\n\n-- Jäljellä on yksi.\n\n-- Mikä?\n\n-- _Se, minkä minä valitsen_.\n\n-- Turhia sanoja! Teidän vangitsemistanne voi pitää jo tapahtuneena.\n\n-- Sitä se ei ole.\n\n-- Siis?\n\n-- Siis minä pidän sinisen timantin.\n\nHolmes veti kellonsa esiin.\n\n-- Kello on kymmentä vaille kolme. Kello kolme kutsun Ganimardin\ntänne.\n\n-- Meillä on siis kymmenen minuuttia aikaa lörpötelläksemme.\nKäyttäkäämme sitä hyväksemme, herra Holmes, ja tyydyttääksenne\ntavatonta uteliaisuuttani, niin sanokaa minulle, miten olette saanut\nkäsiinne minun nimeni ja osoitteeni Félix Daveyna.\n\nKoko ajan pitäen silmällä Lupinia, jonka hyvä tuuli teki hänet\nrauhattomaksi, Holmes suostui mielellään antamaan tämän pienen\nselityksen, sillä se tyydytti hänen itserakkauttaan, ja sanoi:\n\n-- Osoitteenne? Sen sain vaaleatukkaiselta naiselta.\n\n-- Clotildeltä!\n\n-- Häneltä itseltään. Muistelkaahan... eilisaamuna... kun aioin\nryöstää hänet autolla, hän soitti ompelijattarelleen.\n\n-- Aivan oikein.\n\n-- No niin, myöhemmin ymmärsin, että tuo ompelijatar olittekin te.\nJa viime yönä laivalla pinnistäen muistia, jonka erinomaisesta\nterävyydestä rohkenen ylpeillä, onnistui minun saada selville\npuhelinnumeronne viimeiset numerot... 73. Siten, omistaessani\nteidän korjaamienne talojen luettelon, onnistui minun helposti\nPariisiin tultuani, tänä aamuna kello kahdeksan, etsiä ja löytää\npuhelinluettelosta Félix Daveyn nimi ja osoite. Päästyäni selville\ntästä nimestä ja osoitteesta pyysin apua herra Ganimardilta.\n\n-- Mainiota! Verratonta! Minä en voi muuta kuin ihailla teitä. Mutta\nminä en tiennyt, että te tulitte Havren junalla. Miten te pääsitte\n_Pääskysestä_ pakenemaan?\n\n-- Minä en paennut.\n\n-- Mutta...\n\n-- Te olitte antanut kapteenille määräyksen, että hänen ei tulisi\nsaapua Southamptoniin ennen kuin kello yksi yöllä. Minä tulin sinne\nkello kaksitoista. Minä ennätin siis Havren laivaan.\n\n-- Pettikö kapteeni minut? Se ei ole otaksuttavaa.\n\n-- Ei hän pettänyt teitä.\n\n-- Miten siis?\n\n-- Vaan hänen kellonsa.\n\n-- Hänen kellonsako?\n\n-- Niin, hänen kellonsa, jonka panin käymään tuntia edelle.\n\n-- Miten?\n\n-- Mitenkö kello saadaan käymään edelle. Vääntämällä viisaria. Me\npuhelimme istuen vieretysten, minä kertoilin hänelle huvittavia\njuttuja... Toden totta, hän ei huomannut mitään.\n\n-- Hyvä, hyvä, keinonne oli hyvä, minä aion sitä vast'edes käyttää.\nMutta seinäkello, joka riippui hytin seinällä?\n\n-- Seinäkellon siirtäminen oli paljon vaikeampaa, sillä jalkani\nolivat sidotut, mutta se merimies, joka vartioi minua kapteenin\npoissaollessa siirsi ystävällisesti viisaria.\n\n-- Hän? Ei suinkaan! Miten hän siihen suostui?\n\n-- Oh! Hän ei käsittänyt tekonsa tärkeyttä! Minä sanoin hänelle, että\nminun kaikin mokomin täytyi ennättää ensimmäiseen Lontoon junaan...\nja hän suostui...\n\n-- Mistä hinnasta...\n\n-- Pientä lahjaa vastaan, jonka tuo kunnon mies sitä paitsi aikoo\nrehellisesti antaa teille.\n\n-- Minkä lahjan?\n\n-- Vähäpätöisen.\n\n-- Mutta minkä.\n\n-- Sinisen timantin.\n\n-- Sinisen timantin!\n\n-- Niin, sen väärän, jonka panitte kreivittären timantin sijaan, ja\njonka hän uskoi minun huostaani.\n\nLupin purskahti äkkiä äänekkääseen nauruun. Hän vääntelehti ja\nkyyneleet valuivat hänen silmistään.\n\n-- Hyvä Jumala, tämäpä on hassua! Minun väärä timanttini on joutunut\nmerimiehelle! Ja kapteenin kello! Seinäkellon viisarit!\n\nHolmes ei vielä koskaan ennen ollut tuntenut taistelua Lupinin kanssa\nniin vaikeaksi kuin nyt. Hänen terävä vaistonsa sanoi, että tämän\nliiallisen iloisuuden alle kätkeytyi suuri määrä loistavia ajatuksia,\njotka aivan kuin kokosivat yhteen hänen kaikki henkiset voimansa.\n\n-- Kello on kolme, herra Lupin.\n\n-- Mikä vahinko! Meillä oli niin hauskaa!\n\n-- Minä odotan vastaustanne.\n\n-- Minun vastaustaniko? Hyvänen aika, kuinka vaativainen te olette!\nPelimme on siis loppunut. Ja pelin kohteena on minun vapauteni!\n\n-- Minä lyön kuninkaan, sanoi Holmes laukaisten revolverin.\n\n-- Ja minä _ässän_, vastasi Arsène iskien nyrkillään englantilaista.\n\nHolmes oli ampunut ilmaan kutsuakseen Ganimardin, jonka läsnäoloa hän\npiti välttämättömänä. Mutta Arsènen nyrkki singahti suoraan Holmesin\nvatsaan, niin että tämä kalpeni ja horjahti. Yhdellä hyppäyksellä oli\nLupin uunin luona ja jo siirtyi marmorilevy... Liian myöhään! Ovi\naukeni.\n\n-- Antautukaa, Lupin. Muuten... Ganimard, joka oli ollut epäilemättä\nlähempänä kuin Lupin oli uskonutkaan, astui sisään uhaten\nrevolverillaan häntä. Ja Ganimardin takana syöksyi sisään kymmenen\nmiestä, kaksikymmentä miestä, tuollaisia rotevia ja häikäilemättömiä\nmiehiä, jotka olisivat lyöneet hänet maahan kuin koiran pienemmänkin\nvastarinnan jälkeen.\n\nHän teki hyvin rauhallisen liikkeen.\n\n-- Alas aseet! Minä antaudun.\n\nJa hän pani käsivartensa ristiin rinnalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki aivan kuin ällistyivät. Autiossa huoneessa kuuluivat Arsène\nLupinin sanat kuin kaiku. \"Minä antaudun!\" Mitkä uskomattomat sanat!\nHe olivat odottaneet hänen äkkiä katoavan lattian kautta tai seinän\naukeavan hänen edessään ja pelastavan hänet kerta vielä ahdistajiensa\nkäsistä. Ja hän antautui!\n\nGanimard lähestyi ja syvän mielenliikutuksen vallassa, vakavana kuten\ntällainen hetki vaatikin hän hitaasti ojensi kätensä vastustajaansa\nkohden, ja sanoi suurella sisällisellä nautinnolla:\n\n-- Te olette vankini, Lupin.\n\n-- Prrr, värisi Lupin, -- aivan te säikytätte minut, hyvä Ganimard.\nMikä hautajaisääni! Luulisi teidän puhuvan ystävänne haudalla.\nHeittäkää pois tuo maahanpanijaisilme.\n\n-- Te olette vankini.\n\n-- Ja te olette aivan suunniltanne ihastuksesta? Lain nimessä,\njonka uskollinen toimeenpanija hän on, Ganimard, ylitarkastaja,\nvangitsee rikollisen Lupinin. Historiallinen hetki, jonka arvon te\ntäydellisesti tunnette, ja jo toisen kerran se tapahtuu teille. Hyvä\nGanimard, te edistytte vielä pitkälle virkaurallanne!\n\nJa hän tarjosi kätensä käsirautoja varten. Tämä toimitus tapahtui\nhiukan juhlallisella tavalla. Poliisit, vaikka he tavallisesti\nolivat nopealiikkeisiä ja suuttuneita Lupiniin, toimivat hitaasti\nihmetellen, että heidän oli sallittu koskettaa tähän koskemattomaan\nolentoon.\n\n-- Lupin parka, tämä huokasi, -- mitähän sinun ylhäiset ystäväsi\nsanoisivat nähdessään sinut näin nöyryytettynä.\n\nHän ponnisti nyrkkejään erilleen jännittäen kaikkia lihaksiaan. Hänen\notsasuonensa paisuivat. Kahleiden silmut painuivat lihaan.\n\n-- Kas niin, hän sanoi. Kahle putosi katkenneena.\n\n-- Uusi, toverit, tämä ei kelpaa mihinkään.\n\nHänelle pantiin kahdet kahleet. Hän katseli hyväksyen niitä:\n\n-- Hyvä on! Te ette koskaan voi olla kylliksi varovaisia.\n\nSitten hän laski kuinka monta poliisia oli läsnä:\n\n-- Montako teitä on, ystäväiseni? Kaksikymmentäviisi? Kolmekymmentä?\nLiian monta. En voi tehdä mitään. Jospa teitä olisi ollut vain\nviisitoista!\n\nHän oli todellakin suurenmoinen, suurenmoinen kuten näyttelijä, joka\nnäyttelee loistavaa ja vauhdikasta osaansa nenäkkäästi ja kepeästi.\nHolmes katseli häntä kuten katsellaan näytöstä, joka kaikille\nyksityiskohdille osataan antaa arvo. Ja hänessä heräsi todellakin\nse omituinen ajatus että taistelu oli tasaväkinen näiden puolueiden\nvälillä, johon toiseen kuului kolmekymmentä koko lain koneiston\nauttamaa miestä ja toiseen tuo yksinäinen, aseeton ja kahlehdittu\nmies. Molemmat puolet olivat tasaväkiset.\n\n-- No niin, mestari, sanoi Lupin hänelle, -- tämä on nyt teidän\ntyötänne. Teidän vuoksenne Lupin saa mädätä kopin kosteilla oljilla.\nMyöntäkää, että omatuntonne ei ole aivan puhdas, ja että teillä on\nomantunnonvaivoja?\n\nVasten tahtoaan englantilainen kohotti olkapäitään kuten sanoen:\n\"Teistähän vain riippuu...\"\n\n-- Ei koskaan! Ei koskaan! huudahti Lupin. -- Minäkö antaisin sinisen\ntimantin? En, en, minä olen sen tähden saanut jo nähdä liian paljon\nvaivaa. Minä pidän sen omanani. Ensi kerralla käydessäni luonanne\nLontoossa, ehkä jo ensi kuussa, sanon teille syyt siihen. Mutta\noletteko ensi kuussa Lontoossa? Valitsetteko mieluummin Wienin? Tai\nPietarin?\n\nHän säpsähti. Katon rajassa soi äkkiä kello. Eikä se ollut\nhälytyskello, vaan puhelin, jonka langat johtivat hänen\ntyöhuoneeseensa molempien ikkunoiden väliin, ja jonka koneistoa ei\noltu korjattu pois.\n\nPuhelin! Kuka joutuisi ansaan, jonka kauhea sattuma oli virittänyt!\nArsène Lupin teki raivoisan liikkeen puhelinta kohden, hän olisi\ntahtonut sen särkeä, hakata kappaleiksi ja siten tukahuttaa äänen,\njoka pyysi saada puhutella häntä. Mutta Ganimard otti kuulo torven ja\npuhui.\n\n-- Haloo... haloo... numero 64873... niin, se on täällä.\n\nNopeasti, käskevällä liikkeellä Holmes työnsi hänet syrjään, tarttui\nkulotorveen ja levitti nenäliinansa puhetorven päälle tehdäkseen\näänensä epäselvemmäksi.\n\nTällä hetkellä hän loi katseen Lupiniin. Ja se katse, jonka he\nvaihtoivat, todisti, että sama ajatus oli herännyt kummassakin, ja\nettä molemmat uskoivat melkein mahdolliseksi, luultavaksi, varmaksi\nsaman olettamuksen: soittaja oli vaaleatukkainen nainen. Hän luuli\nsoittavansa Félix Daveylle, tai oikeastaan Maxime Bermondille, ja hän\npuhuttelikin Holmesta!\n\nJa englantilainen huusi:\n\n-- Halloo, halloo!\n\nÄänettömyys, sitten Holmes:\n\n-- Niin, minä se olen, Maxime.\n\nHeti koko draama kehittyi traagillisen voimakkaana. Lupin,\nvoittamaton ja ilkkuva Lupin ei edes ajatellutkaan salata\nlevottomuuttaan, ja kasvot kauhusta kalpeina hän koetti kuunnella ja\narvata. Ja Holmes jatkoi, vastaten salaperäisellä äänellä:\n\n-- Halloo, halloo, kyllä, kaikki on loppunut, ja minä aion juuri\nlähteä tapaamaan teitä kuten olimme sopineet. Minnekö? Tietysti sinne\nmissä olette. Ettekö luule, että se on vielä...\n\nHän epäröi, etsi sanoja, sitten vaikeni. Oli selvää, että hän koetti\nkysellä nuorelta tytöltä sanomatta itse liian paljon, ja että hän oli\nkerrassaan tietämätön siitä missä tuo nuori tyttö oli. Sitä paitsi\nnäytti Ganimardin läsnäolo häiritsevän häntä. Jospa jokin ihme olisi\nvoinut katkaista tämän helvetillisen keskustelun! Lupin toivoi sitä\nkaikesta sydämestään, kaikki hermot pingottuneina.\n\nJa Holmes puhui:\n\n-- Ettekö kuule? En minäkään... huonosti... tuskin erotan sanoja. No\nniin, mietittyäni asiaa katson viisaimmaksi, että menette kotiin.\nMikä vaara? Ei ole mitään vaaraa. Hänhän on Englannissa! Minä sain\nsähkösanoman Southamptonista, joka ilmoittaa hänen saapuneen sinne.\n\nMikä iva näissä sanoissa! Holmes lausui ne tavattoman tyytyväisesti.\nJa hän lisäsi:\n\n-- Älkää siis hukatko aikaa, rakas ystävä, minä tulen teitä tapaamaan.\n\nHän laski kuulotorven kädestään.\n\n-- Herra Ganimard, minä pyydän teiltä kolme miestänne.\n\n-- Vaaleatukkaisen naisen tähden, niin?\n\n-- Niin.\n\n-- Tiedättekö kuka hän on, missä hän on?\n\n-- Tiedän.\n\n-- Hitto vieköön! Mikä verraton saalis. Yhdessä Lupinin kanssa, tämä\npäivä on täydellinen. Folenfant, ottakaa kaksi miestä matkaanne ja\nseuratkaa herraa.\n\nEnglantilainen lähti kolmen poliisin seurassa.\n\nKaikki oli siis loppunut. Vaaleatukkainen nainenkin oli siis joutunut\nHolmesin valtaan. Ihailtavan kestävyytensä, onnellisten tapausten\nliittymisen kautta päättyi taistelu hänen voitokseen ja Lupinin\nkorvaamattomaksi tappioksi.\n\n-- Herra Holmes!\n\nEnglantilainen pysähtyi.\n\n-- Herra Lupin?\n\nTämä viimeinen tapaus näytti tehneen tärisyttävän vaikutuksen\nLupiniin. Hänen otsansa oli rypyssä. Hän oli väsynyt ja synkkä. Hän\noikaisi kuitenkin vartalonsa kooten kaikki voimansa. Ja huolimatta\nkaikesta, kepeästi, nasevasti hän huudahti:\n\n-- Myönnättehän että kohtalo sotii minua vastaan. Äsken se esti minua\npakenemasta tuon uunin kautta ja jätti minut teidän haltuunne. Nyt se\nkäyttää puhelinta lahjoittaakseen teille vaaleatukkaisen naisen. Minä\ntaivun sen määräyksien alle.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte?\n\n-- Sitä, että minä olen valmis ryhtymään neuvotteluihin.\n\nHolmes vei tarkastajan syrjään ja pyysi äänellä, joka ei\nvastaväitteitä kärsinyt, lupaa saada vaihtaa muutamia sanoja Lupinin\nkanssa. Sitten hän palasi Lupinin luo. Viimeinen sovittelu! Hän alkoi\nkuivalla ja hermostuneella äänellä:\n\n-- Mitä te tahdotte?\n\n-- Neiti Destangen vapauden.\n\n-- Tiedätte hinnan?\n\n-- Tiedän.\n\n-- Ja suostutte?\n\n-- Minä suostun kaikkiin ehtoihinne.\n\n-- Ah! huudahti englantilainen kummastuneena, -- mutta tehän\nhylkäsitte, kun oli puhe teistä.\n\n-- Kun oli puhe minusta, herra Holmes. Nyt on kysymys naisesta,\nja naisesta jota minä rakastan. Ranskassa katsokaahan, meillä on\nerikoiset ajatukset näistä asioista. Ja vaikka miehen nimi onkin\nArsène Lupin, niin ei hän toimi toisin. Päinvastoin!\n\nHän sanoi sen hyvin yksinkertaisesti. Holmes nyökkäsi tuskin\nhuomattavasti päällään ja mutisi:\n\n-- Siis sininen timantti?\n\n-- Ottakaa keppini, tuolta, uunin nurkasta. Tarttukaa toisella\nkädellänne kepin nuppiin ja toisella vääntäkää rautahylsyä joka on\nvastakkaisessa päässä kuin nuppi.\n\nHolmes tarttui keppiin ja väänsi hylsyä ja vääntäessään hän näki,\nettä nuppi irtaantui. Tämän nupin sisällä oli vahapallo. Pallon\nkeskellä timantti.\n\nHän tarkasti sitä. Se oli sininen timantti.\n\n-- Neiti Destange on vapaa, herra Lupin.\n\n-- Vapaa tulevaisuudessa kuten nytkin! Hänen ei tarvitse pelätä\nmitään teidän puoleltanne?\n\n-- Eikä kenenkään muun.\n\n-- Tapahtukoon mitä tahansa?\n\n-- Tapahtukoon mitä tahansa. Minä en enää tiedä hänen nimeään enkä\nosoitettaan.\n\n-- Kiitos. Ja näkemiin asti! Sillä tapaammehan me toisemme, eikö\nniin, herra Holmes?\n\n-- Sitä en epäilekään.\n\nEnglantilaisen ja Ganimardin välillä oli jokseenkin kiivas väittely,\njonka Holmes äkkiä lopetti jokseenkin jyrkästi.\n\n-- Ikävä kyllä, herra Ganimard, en ole lainkaan samaa mieltä teidän\nkanssanne. Mutta minulla ei ole aikaa selittää sitä teille. Minä\nlähden tunnin kuluttua Englantiin.\n\n-- Mutta, vaaleatukkainen nainen?\n\n-- Minä en tunne häntä.\n\n-- Äskenhän te juuri...\n\n-- Ottakaa hänet tai jättäkää hänet. Minä olen jo antanut Lupinin\nteidän käsiinne. Tässä on sininen timantti, jonka iloksenne saatte\nitse antaa kreivitär de Crozonille. Minun mielestäni ei teillä ole\nmitään syytä valittaa.\n\n-- Mutta vaaleatukkainen nainen?\n\n-- Etsikää.\n\nHän painoi hatun päähänsä ja poistui nopeasti, kuten ainakin mies,\njoka ei ole tottunut viivyttelemään toimitettuaan asiansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Hauskaa matkaa, huudahti Lupin. -- Ja olkaa varma siitä, etten\nkoskaan unohda niitä ystävällisiä suhteita jotka ovat vallinneet\nvälillämme. Terveisiä herra Watsonille.\n\nHän ei saanut mitään vastausta ja ilkkui:\n\n-- Tuota voi kutsua englantilaiseksi paoksi. Tuolla saarivaltakunnan\nasukkaalla ei ole sitä kohteliaisuuden kukkaa, jonka kautta me\neroamme muista kansoista. Ajatelkaahan, Ganimard, millaisen lähdön\nranskalainen olisi vastaavassa tapauksessa pannut toimeen! Minkä\nerikoisen kohteliaisuuden alle hän olisi kätkenyt voitonriemunsa!\nMutta, Jumala varjelkoon, Ganimard, mitä te teette? Panetteko te\nkotitarkastuksen toimeen! Mutta eihän täällä löydy enää mitään,\nystäväiseni, ei paperin palaakaan. Minun arkistoni ovat varmassa\npaikassa.\n\n-- Kukapa tietää! Kukapa tietää!\n\nLupin alistui tarkastukseen. Kaksi tarkastajaa piteli hänestä kiinni,\nja kaikki muut seisoivat ympärillä, ja hän alistui kärsivällisesti\nkaikkeen. Mutta kahdenkymmenen minuutin päästä hän jo huokasi:\n\n-- Kiirehtikää, Ganimard, ettekö jo lopeta.\n\n-- Onko teillä siis kova kiire?\n\n-- Onko minulla kiire! Välttämätön vierailu.\n\n-- Vankilassako?\n\n-- Ei, kaupungilla.\n\n-- Joutavia! Mihin aikaan?\n\n-- Kello kaksi.\n\n-- Kello on kolme.\n\n-- Juuri niin, minä olen myöhästynyt, enkä minä halveksi mitään muuta\nniin paljon kuin myöhästymistä.\n\n-- Annatteko minulle viisi minuuttia aikaa?\n\n-- En minuuttiakaan enempää.\n\n-- Te olette liian ystävällinen, minä koetan...\n\n-- Älkää puhuko niin paljon. Joko taas tutkitte tuota laatikkoa?\nSehän on tyhjä!\n\n-- Onhan täällä kirjeitä.\n\n-- Vanhoja laskuja!\n\n-- Ei, silkkinauhalla sidottu pinkka.\n\n-- Vaaleanpunaisellako nauhalla? Oh! Ganimard, älkää millään muotoa\navatko!\n\n-- Ovatko ne naisen kirjeitä?\n\n-- Ovat.\n\n-- Hienon naisen?\n\n-- Hyvin hienon.\n\n-- Hänen nimensä?\n\n-- Rouva Ganimard.\n\n-- Hyvin hauskaa! Hyvin hauskaa! huudahti tarkastaja loukkaantuneena.\n\nTällä hetkellä palasivat muihin huoneisiin lähetetyt miehet ja\nilmoittivat, että kotitarkastus oli ollut tulokseton. Lupin alkoi\nnauraa.\n\n-- Hitto vieköön! Luulitteko löytävänne luettelon tovereistani,\ntai todistuksen suhteestani Saksan keisariin? Teidän tulisi etsiä\ntämän huoneiston pikku salaisuuksia. Tämä kaasuputki on esimerkiksi\npuhetorvi. Tämän uunin sisällä on portaat. Tämä seinä on ontto. Ja\nkuinka suuri määrä täällä on kelloja! Painakaahan, Ganimard, tuota\nnappulaa.\n\nGanimard totteli.\n\n-- Ettehän kuule mitään? kysyi Lupin.\n\n-- En.\n\n-- En minäkään. Te olette kuitenkin ilmoittanut minun lentoasemani\nhoitajalle, jotta hän panee kuntoon ohjattavan ilmalaivan, joka kohta\nvie meidät yläilmoihin.\n\n-- Joutavia, sanoi Ganimard, joka oli lopettanut tarkastuksensa, --\nnämä hullutukset jo riittävät, matkaan!\n\nHän astui muutaman askeleen, miehet seurasivat häntä. Lupin ei\nliikahtanut tuumaakaan. Vahdit työnsivät häntä. Turhaan.\n\n-- No, sanoi Ganimard, -- ettekö aio lähteä?\n\n-- En suinkaan.\n\n-- Siinä tapauksessa...\n\n-- Mutta se riippuu.\n\n-- Mistä?\n\n-- Paikasta, jonne viette minut.\n\n-- Vankilaan, tietysti.\n\n-- Sitten en liikahda. Minulla ei ole mitään tehtävää vankilassa.\n\n-- Tehän olette hullu?\n\n-- Eikö minulla ollut kunnia ilmoittaa teille, että minulla oli\ntärkeä vierailu tehtävänä?\n\n-- Lupin!\n\n-- Ganimard, vaaleatukkainen nainen odottaa minua, ja te luulette\nminua niin epähienoksi, että jätän hänet levottomana odottamaan?\nHieno mies tekisi siinä raukkamaisesti.\n\n-- Kuulkaahan, Lupin, sanoi tarkastaja, jota tämä pilailu alkoi\närsyttää, -- minä olen tähän asti ollut teitä kohtaan tavattoman\nhienotunteinen. Mutta kaikella on rajansa. Seuratkaa minua.\n\n-- Mahdotonta. Minun täytyy mennä tapaamaan erästä henkilöä ja minä\nmenen.\n\n-- Viimeisen kerran?\n\n-- Mah-do-ton-ta.\n\nGanimard viittasi. Kaksi miestä nosti Lupinin syliinsä. Mutta he\npäästivät hänet piankin vapaaksi parahtaen tuskasta: Lupin pisti\nmolemmilla käsillään pitkät neulat heidän kehoihinsa.\n\nHulluina raivosta syöksyivät miehet hänen kimppuunsa, heidän vihansa\noli päässyt valloilleen, he halusivat kostaa toveriensa puolesta ja\nmonet kärsimänsä häpeät, ja he iskivät ja löivät. Kova isku osui\nhänen ohimoonsa. Hän kaatui maahan.\n\n-- Jos te tapatte hänet, karjui Ganimard raivoissaan, -- niin\njoudutte tekemisiin minun kanssani.\n\nHän kumartui hoitamaan Lupinia. Mutta huomattuaan hänen vapaasti\nhengittävän hän käski toisia kantamaan häntä jaloista ja pääpuolesta,\nitse tuki hän vartalon kohdalta.\n\n-- Astukaa tasaisesti! Ei saa tärisyttää. Senkin roistot, olitte\nvähällä tappaa hänet. No, Lupin, miten voitte?\n\nLupin avasi silmänsä. Hän mutisi:\n\n-- En aivan hyvin, Ganimard, te olette antanut murskata minut.\n\n-- Oma syynnehän se oli, miksi olette niin itsepäinen! vastasi\nGanimard onnettomana. -- Ettehän tunne kipua?\n\nHe saapuivat portaille. Lupin vaikeroi:\n\n-- Ganimard, hissiin, muuten he katkovat luuni.\n\n-- Hyvä ajatus, mainio ajatus, myönsi Ganimard. -- Sitä paitsi ovat\nportaat niin kaidat, olisi vaikeata...\n\nHän painoi hissin ylös. Lupin asetettiin hyvin varovaisesti penkille\nistumaan. Ganimard istui hänen viereensä ja sanoi apulaisilleen:\n\n-- Menkää samalla aikaa portaita alas kuin me. Odottakaa porttivahdin\noven luona. Onko selvä?\n\nHän sulki hissin oven. Mutta tuskin se oli sulkeutunut, kun kaikkien\nsuusta kuului kiljahdus. Vinhaa vauhtia kuin ilmapallo, joka on\npäässyt irti, hissi kiiti ylöspäin. Kuului ivallinen nauru.\n\n-- Hyvä Jumala, ulvoi Ganimard, etsien kiihkeästi pimeässä nappulaa,\njota painamalla hissi saataisiin laskeutumaan alas.\n\nKun hän ei sitä löytänyt hän huusi:\n\n-- Viides kerros! Vartioikaa viidennen kerroksen ovea.\n\nHypäten neljä porrasta kerrallaan syöksyivät poliisit portaita ylös.\nMutta jotain ihmeellistä tapahtui: hissi näytti puhkaisevan viimeisen\nkerroksen katon, katosi poliisien näkyvistä, pysähtyi äkkiä ylimpään,\npalvelijain ullakkokerrokseen. Kolme miestä oli siellä vartioimassa,\nhe avasivat hissin oven. Kaksi heistä tarttui Ganimardiin, joka aivan\nymmällään ja hervottomana ei ajatellutkaan puolustautua. Kolmas vei\nLupinin pois.\n\n-- Ennustinhan minä teille, Ganimard, paosta ilmapallossa... ja\nteidän avullanne! Ensi kerralla älkää olko niin säälivä. Ja ennen\nkaikkea muistakaa, että Arsène Lupin ei anna lyödä itseään eikä tehdä\nitselleen pahaa muuta kuin pätevistä syistä. Hyvästi!\n\nOvi oli jo uudelleen suljettu ja hissi laskeutui Ganimardin kanssa\nalakertaan. Ja kaikki tämä tapahtui niin nopeasti, että vanha poliisi\nsai poliisit kiinni porttivahdin oven luona.\n\nSanaakaan sanomatta he kiireimmän kautta kulkivat pihan poikki ja\njuoksivat keittiöportaita ylös, sillä ainoastaan siten he pääsivät\npalvelijan kerrokseen, jossa pako oli tapahtunut.\n\nPitkä, monimutkainen käytävä, jonka varrella oli pieniä numeroituja\nhuoneita, johti ovelle, joka oli raollaan. Tämän oven toisella\npuolen, ja siis toisessa talossa, oli samanlainen käytävä, samoin\nmutkikas ja sen varrella samanlaisia huoneita. Käytävän päässä\noli keittiön portaat. Ganimard laskeutui niitä alas, kulki pihan\npoikki ja saapui kadulle, Picot-kadulle. Silloin hän ymmärsi kaiken:\nnämä molemmat talot, jotka ulottuivat syvälle kaupunginkorttelin\nsisään, koskettivat toisiinsa ja niiden päädyt olivat eri kaduille,\nei kulmittain toistensa kanssa vaan yhdensuuntaisesti ja yli\nkuudenkymmenen metrin päässä toisistaan.\n\nHän meni porttivahdin luo ja näytti poliisikorttinsa:\n\n-- Neljä miestä kulki juuri äsken tästä ohi?\n\n-- Niin, neljännen ja viidennen kerroksen asukkaiden palvelijat ja\nkaksi heidän ystäväänsä.\n\n-- Ketkä asuvat neljännessä ja viidennessä kerroksessa?\n\n-- Herrat Fouvel ja heidän serkkunsa Provost. He muuttivat tänä\naamuna pois. Jäljelle jäi vain kaksi palvelijaa. He poistuivat äsken.\n\n-- Ah! ajatteli Ganimard, vaipuessaan porttivahdin huoneen sohvalle,\nmikä mainio saalis luisui käsistämme! Koko joukkio asui tässä\ntaloryhmässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljäkymmentä minuuttia myöhemmin saapui kaksi herraa ajurilla\nPariisin pohjoiselle asemalle ja riensi Calaisin pikajunaa kohden ja\nheitä seurasi mies kantaen heidän tavaroitaan.\n\nToisen käsi oli siteessä ja hänen kalpeutensa ilmaisi hänet\nsairaaksi. Toinen näytti iloiselta.\n\n-- Nopeasti, Watson, me emme saa myöhästyä junasta. Watson, minä en\nkoskaan tule unohtamaan näitä kymmentä päivää.\n\n-- En minäkään.\n\n-- Mitä ihania taisteluja!\n\n-- Verrattomia.\n\n-- Siellä täällä vain muutamia pieniä ikävyyksiä.\n\n-- Hyvin pieniä.\n\n-- Ja lopuksi täysi voitto pitkin linjaa. Lupin vangittu! Sininen\ntimantti saatu takaisin!\n\n-- Minun käsivarteni on poikki!\n\n-- Kun on kysymys sellaisesta voitosta, niin mitä merkitsee poikki\nmennyt käsivarsi!\n\n-- Varsinkin minun.\n\n-- Niin! Muistakaahan, Watson, että juuri silloin kun olitte\napteekkarin luona, ja kärsitte kuten sankari ainakin, silloin löysin\nsen langan, joka vei minut perille.\n\n-- Mikä onnen potku.\n\nVaunun ovia suljettiin.\n\n-- Sisään, olkaa hyvät. Pitäkäämme kiirettä, hyvät herrat.\n\nKantaja kapusi tyhjään vaunuosastoon ja laski tavarat hyllylle,\nHolmesin auttaessa onnetonta Watsonia vaunuun.\n\n-- Mutta mikä teitä vaivaa, Watson? Ettehän pääse ylös! Voitteko\npahoin, vanha toveri.\n\n-- En minä voi pahoin.\n\n-- Mikä teitä sitten vaivaa?\n\n-- Minä en voi käyttää muuta kuin toista kättäni.\n\n-- Entä sitten! huudahti iloisesti Holmes. -- Tyhjää puhetta.\nLuuletteko olevanne ainoa käsipuoli tässä maassa! Entä ne todelliset\nkäsipuolet? Täällä sitä nyt ollaan.\n\nHän ojensi kantajalle viisikymmentä sentimiä.\n\n-- Kiitos, ystäväni. Tässä on Teille.\n\n-- Kiitos, herra Holmes.\n\nEnglantilainen katsoi häneen: se oli Arsène Lupin.\n\n-- Te, te! hän änkytti aivan ällistyneenä.\n\nJa Watson suu ammollaan heilutti tervettä kättään kuten puhuja, joka\nvakuuttaa jotain tosiasiaa:\n\n-- Te! Te! Mutta teidäthän on vangittu! Holmes kertoi sen minulle.\nHänen lähtiessään Ganimard ympäröi teitä kolmenkymmenen apulaisensa\nkanssa.\n\nLupin laski käsivartensa rinnalle ristiin ja sanoi hyvin\nloukkaantuneena:\n\n-- Ja silloin te luulitte että antaisin teidän lähteä sanomatta\nteille hyvästi? Kaiken sen ystävyyden jälkeen, joka aina on vallinnut\nmeidän kesken! Mutta sehän olisi ollut tavattoman epähienoa. Keneksi\nte minua luulette?\n\nJuna vihelsi.\n\n-- No, minä annan sen teille anteeksi. Mutta onko teillä kaikki, mitä\ntarvitsette? Tupakkaa, tulitikkuja. On! Ja tämän päivän iltalehdet?\nTe luette siitä vangitsemiseni yksityiskohdat, viimeisen urotyönne,\nmestari. Ja nyt näkemiin, olen ihastunut saatuani tutustua teihin...\ntodella ihastunut. Ja jos joskus minua tarvitsette, niin olen\nonnellinen...\n\nHän hyppäsi asemasillalle ja sulki oven.\n\n-- Hyvästi, hän sanoi vielä, heiluttaen nenäliinaansa. -- Hyvästi,\nminä kirjoitan teille. Tekin minulle, eikö niin? Ja katkennut\nkäsivartenne, herra Watson? Minä odotan uutisia teiltä molemmilta.\nPostikortti silloin tällöin. Osoite: Lupin, Pariisi. Se riittää.\nTarpeetonta panna postimerkkiä, näkemiin, näkemiin!\n\n\n\n"]