Maanpakolainen
Konrad Lehtimäki (1883–1937)
Novellikokoelma sijoittuu sortovuosien aikaiseen Suomeen ja kuvaa itsenäisyysaktivisti Paavo Korpelan pakoa venäläisviranomaisten kynsistä. Jännittävät vaiheet vievät päähenkilön salaisista tapaamisista Helsingissä vaaralliselle pakomatkalle Pohjanlahden yli.
Konrad Lehtimäen 'Maanpakolainen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1562. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
MAANPAKOLAINEN
Kirj.
Konrad Lehtimäki
O. Y. Näytelmän kertomussarja N:o 1.
Helsingissä, O. Y. Näytelmä, 1929.
Lohjan Kirjapaino 1929.
SISÄLLYS:
Ihmiselämä nyrkiniskusta. Takaa-ajettuna. Yli Pohjanlahden. Rosvot. Myrskyn vankeina. Nyt ja ennen.
IHMISELÄMÄ NYRKINISKUSTA
Paavo Korpela astui alas raitiovaunusta ja kääntyi lyhyelle sivukadulle, jossa hänen ystävänsä asui. Mutta ensimmäisen näyteikkunan luona hän seisahtui ja katsoi sivulleen – astuisivatko nuo miehet alas raitiovaunusta...
Astuivat! Ja kun hän lähti eteenpäin, seurasivat ne huolettoman näköisinä hänen jälessään.
Paavo astui sisään paraatiovesta ja jäi jännittyneenä odottamaan, menisivätkö ne ohi, Jos ne jäävät odottamaan, silloin ne ovat urkkijoita.
Hän odotti – eivät tulleet...
Ovatko ne sittenkin urkkijoita? Jospa ne nyt ovat tulleet vangitakseen hänet.
Paavo oli nuoruudestaan asti toiminut Suomen itsenäisyyden ja oikeuden puolesta. Hän oli heti sortovuosien alkuaikoina tajunnut, ettei Suomen kansa voi elää ja kehittyä ennenkuin se pääsee vieraan sortajan kahleista. Hän oli ymmärtänyt, että ainoa keino, jolla se voidaan saavuttaa, on saada koko kansa, sen laajat pohjakerrokset, työläisjoukot heräämään tietämättömyyden unesta, järjestymään, sivistymään ja käsittämään asemansa, niin että he nousevat puolustamaan maansa itsenäisyyttä ja oikeuksia. Hän käsitti, ettei asevoimalla voitaisi mitään. Sortaja musertaisi meidät suunnattomalla ylivoimallaan ja saisi aiheen muuttaa maamme venäläiseksi kuvernementiksi. Mutta jos kansan suuri enemmistö olisi niin järjestynyttä ja kehittynyttä, ettei se ryhtyisi mihinkään harkitsemattomiin tekoihin, eikä tottelisi sortajan laittomia käskyjä, sellaista kansaa olisi mahdoton nujertaa.
Tämä päämäärä oli silloin näyttänyt toivottomalta. Surullisinta oli, etteivät omat kansalaiset ymmärtäneet asemaansa: virkamiehet ja varsinkin papit, jotka olisivat voineet vaikuttaa tavattoman ratkaisevasti asevelvollisuusasiaan – suurin osa heistä asettui sortajan puolelle. He selittivät, että esivalta on aina Jumalalta, ja joka sitä vastustaa, rikkoo Jumalaa vastaan.
Mutta oli pieni joukko, joiden täytyi toimia, välittämättä seurauksista. Ja Paavo oli yksi heistä. Tuon päämäärän vuoksi oli hän tehnyt kaiken voitavansa ja oli myöskin saanut kärsiä yhtämittaa sortajan vainoa. Kun Helsingissä ensimmäisten laittomien asevelvollisuuskutsuntojen johdosta syntyi ensimmäinen katumellakka, kun kasakat ensikerran hyökkäsivät aseettoman ihmisjoukon kimppuun, siellä oli hänkin mukana ja sen tähden täytyi hänen jo aivan nuorukaisena paeta maasta. Sama päämäärä oli hänellä ollut joutuessaan eduskuntaan. Sen vuoksi oli häntä yhtämittaa syytetty ja vainottu majesteetin ja muiden korkeiden herrojen kunnianloukkauksesta ja myöskin istunut tiilenpäitä lukemassa.
Samasta syystä oli hän nytkin sodan aikana antanut tietoja ulkomailla oleville itsenäisyysmiehille venäläisten joukkojen luvusta, laivoista y.m. Ja kun hän viimepäivinä oli nähnyt epäilyttävien olioiden seuraavan itseään ja vartioivan asuntoaan, niin oli hän päättänyt lähteä maasta mahdollisimman pian ja tullut Helsinkiin hankkiakseen itselleen passin ja muuta sellaista...
Ja jospa ne nyt vangitsevat viime hetkellä?... Hän joutuu Venäjän kamaliin vankiluoliin, Siperiaan... Ja kun hän on sairas, ei hän voi kestää kauan... Hän kuolee siellä yksin – ei näe koskaan vaimoaan ja pienokaisiaan...
Ei, ei! Se se ei saa tapahtua!... Koko hänen olemuksensa jännittyi ja suunnitelmat risteilivät hänen aivoissaan... Jospa hän piiloutuisi taloon? Pukeutuisi valepukuun? Vanha eukko, joka menee puotiin...
Mutta kaikki vaatisivat aikaa ja toisen apua, ystävän apua.
Mutta silloin väläytti entisyys hänelle pelastuskeinon, jota hän oli ennen käyttänyt: Hyppää yli lankkuaidan toisen talon pihalle ja sieltä ulos portista!
Se antoi hänelle uutta tarmoa ja varmuutta... Silmänräpäyksessä hän suunnitteli miten menettelee, mitä pyytää ystävältään.
Paavo Korpela astui tyynenä ystävänsä huoneeseen, puristi hänen kättään ja sitten selitti hän selvästi ja lyhyesti, mitä epäili ja miten aikoi pelastua. Jos hän pääsisi pakoon, pyysi hän toisen lähettämään tiedon Pohjanlahden rannalle eräälle tuttavalle, että ne epäilyttä tietäisivät auttaa häntä, viedä yli Pohjanlahden. Jos taas hänet saataisiin kiinni tai muuten katoaisi, pyysi hän ystäväänsä auttamaan vaimoaan ja lapsiaan, niin etteivät joutuisi kurjuuteen.
Toinen näytti tulevan syvästi liikutetuksi ja lupasi tehdä parhaansa. Sitten pyysi Paavo, että toinen vaihtaisi lakkia hänen kanssaan ja päästäisi hänet ulos keittiön kautta – siltä varalta, että urkkijat olisivat paraatikäytävässä.
... Mutta jospa ne... jospa ne... – änkytti toinen ja vilkasi huomaamattaan pelokkaasti ympärilleen, aivan kuin häntä jo olisi raahattu santarmien luoliin rikollisen avustamisesta.
Paavo tunsi surunsekaista sääliä, ajatellessaan miten paljon vieras sortovalta oli onnistunut levittämään arkuutta ja pelkoa mieliin.
– Suo anteeksi, kun pyydän tällaista, sanoi hän surullisesta hymähtäen, mutta kun ajattelin, että tuo lakki voisi pelastaa minut, ilman että se tuottaisi sinulle mitään vahinkoa tai ikävyyttä. Sinä voit sanoa, että olen sen itse ottanut. Ja kaiken lisäksi voi olla niin, ettei ole mitään vaaraa... Mutta varovaisuus on hyvä.
Toinen punastui häpeästä ja ojensi kiireesti lakin. Hän näytti nyt vasta käsittävän, miten nolosti oli käyttäytynyt toveriaan kohtaan.
He hiipivät hiljaa läpi keittiön ja kun he sitten seisoivat ovella, olisi Paavo tahtonut sanoa jotain sovittavaa, mutta nähdessään taas tuon pelokkaan katseen, ei hän voinutkaan sanoa mitään. Hän puristi vain toisen kättä ja sulki hiljaa oven...
Paavo lähti äänettömin askelin alas kapeita, likaisia portaita ja kun hän muisti ne kalpeat kasvot, jotka juuri olivat jääneet sulkeutuvan oven taakse, ehkä iäksi, niin tunsi hän sääliä toveriaan kohtaan ja iloa siitä, ettei itse ollut koskaan, eikä voisi menetellä tuolla tavalla...
Hän seisahtui vaistomaisesti portaiden ovelle ja katsoi tutkivasti ulos, ja nähdessään kappaleen karkeaa lankkuaitaa, tunsi hän hätkähtävänsä. Hän huomasi nyt vasta, ettei enää voinut hyppiä aitojen yli niinkuin ennen.
Mutta samassa hän näki pihannurkkauksessa aidan vieressä korkean roskalaatikon. Se tuntui kuin hyvältä enteeltä, ja hän oli miltei varma, etteivät santarmit aavistaisi hänen näin äkkiä livistäneen täältä.
Hän lähti rauhallisen näköisenä astelemaan yli pihan. Sitten hypähti roskalaatikolle ja ylitse yhdellä ponnahduksella...
Hän katsoi ympärilleen, pihalla ei ollut ketään.
Hän lähti välinpitämättömän näköisenä pimeää porttiholvia kohti ja hän tunsi jotain samantapaista kuin metsänotus, joka on tuntenut vainokoiran pyöristyttävän hajun lähenevän joka puolelta ja sitten huomaakin pääsevänsä niiden kynsistä... Hän oli jo pimeässä porttikäytävässä, näki jo kadun, vapaan kadun ja olisi tahtonut hihkaista riemusta...
Mutta silloin ilmestyi porttikäytävässä olevan oviaukon pimennosta pitkä harmaapukuinen haamu... Ja sitten kuuli hän jännityksestä ja pelosta värähtävän äänen:
– Olkka hyvä ja seurata minua...
Paavo vilkaisi sivulleen ja näki punaisella parralla kehystetyn santarminaaman vierellään.
Nyt se siis tuli – vankeus, Siperia, kuolema... Tuo kauhea totuus vaikutti kuin huumaava isku. Hänestä tuntui kuin tuon santarmin takana olisi ollut koko Venäjän hirmuvalta julmana ja säälimättömänä, kauheat kynnet ojennettuina häntä kohti...
– Ettekö te kuule?... Lähtekää heti mukaan.
Paavo oli kuitenkin kaikesta huolimatta säilyttänyt ulkonaisen tyyneytensä. Hän katsahti santarmia silmiin ja kysyi kuin ihmetellen:
– Minkätähden? Tässä täytyy olla joku erehdys. Paavon rauhallisuus ällistytti ensin santarmia, mutta antoi hänelle sitten uutta rohkeutta. Hänen punaiset viiksensä pyöristyivät uhkaavasti ja hänen äänensä ärähti entistä röyhkeämpänä:
– Ei ole mittä erehdys. Te tule mukana.
Paavo käsitti välähdyksessä kauhean asemansa.
Hän käsitti, että kun santarmi vaan puhaltaa pilliinsä, silloin ryntäisi joka taholta santarmeja ja heidän kätyreitään. Ne ojentaisivat pistoolinsa häntä kohti ja silloin olisi kaikki hukassa. Hän joutuisi niiden vankiloihin, Siperiaan, ja kun hän oli sairas, ei hän kestäisi sitä kauan, vaan menehtyisi sinne näkemättä enää koskaan lapsiaan ja vaimoaan.
Hän oli nyrkkeillyt nuorena ja tiesi, että isku santarmia leukaan vaientaisi hänet varmasti ja samassa silmänräpäyksessä hän iski kaikin voimin...
Mutta santarmi näytti olleensa monessa vaarassa ja käsitti mistä oli kysymys. Hän yritti kumartumalla väistää ja se onnistuikin osaksi. Isku sattuikin näet vasten suuta ja hän lennähti pitkäkseen, mutta siitä johtui, että hän säilytti tajuntansa...
Paavo käsitti, että hän oli joutunut entistä suurempaan vaaraan ja hän aikoi jo parantaa työtään, mutta samassa kuului santarmin suusta raivon ja kauhun parkaisu ja Paavo syöksyi ulos portista. Portilla hän kuuli toisen huudon, jota säesti viiltävä vihellys ja vilaistuaan taakseen näki hän sivilipukuisen miehen juoksevan jäljessään ja huutavan:
– Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!
Paavo näki raitiovaunun lähtevän juuri läheiseltä pysäkiltä. Ponnistaen kaiken voimansa onnistui hänen päästä vaunuun. Mutta silloin näki hän santarmin apureineen hyppäävän jäljestä tulevaan vaunuun. Entä jos pakottavat ajamaan niin kovaan, että saavuttavat tämän.
Paavo päätti hypätä ensimmäisen vaunun etusillalle ja pyytää kuljettajaa ajamaan lujempaan ja sen hän myös teki. Hän sujautti kymmen markkasen kuljettajan taskuun ja kuiskasi hiljaa:
– Santarmit ajavat minua takaa, ajakaa niin lujaan kuin suinkin, että ehdin autoon ennenkuin santarmit...
Hän näki kuljettajan mulauttavan epäluuloisesti ja yhtäkkiä hän käsitti, että tämä saattoi tuhota hänet. Hänessä kuohahti viha ja uhka ja hän kuiskasi entistä hiljemmin:
– Teille ei tule mitään vahinkoa tästä – ja olettehan sentään suomalainen mies.
Hänen äänessään oli jotakin, joka pakoitti kuljettajan tottelemaan. Hän vilkasi arasti taakseen ja lisäsi vauhtia.
Paavo seisoi kuljettajan vieressä ja katsahti ympärilleen kuin apua etsien. Ympärillä vilisi ihmisjoukko, ja hän kuuli kadun tavallisen sorinan täyttävän ilman. Kukaan ei tietänyt, että vieraan hirmuvallan apurit ajoivat takaa yksinäistä ihmistä niinkuin koiralauma otusta. Hänen aivonsa toimivat kuumeisesti keksiäkseen pelastuskeinon, mutta hän huomasi, ettei ollut muuta kuin se yksi, jonka hän oli heti löytänyt. Jos hän saa niin nopean auton, että santarmit jäävät, ja pääsee siihen.
Mutta se suunnitelma voi tuhoutua monesta syystä. Jos jäljestä tulevat takaa-ajajat saavat auton ennenkuin hän tai jos ne antavat sovitun merkin poliisille tai jollekin apurille juuri kun hän hyppää vaunusta, niin silloin on kaikki hukassa...
– Ei, en antaudu elävänä, kuohahti hänessä päättävä, kylmä ääni, ja hän kourasi koneellisesti takataskussa olevaa pistooliaan.
Jollei muu auta, silloin hän ottaa sen, ja ampuu maahan takaa-ajajansa.
Yhtäkkiä hän muisti vaimonsa ja lapsensa, ettei näkisi heitä koskaan. He joutuisivat kärsimään samalla tavalla kuin hänkin. Se viilsi kipeästi hänen sydämeensä, mutta hän käsitti, ettei sille voisi mitään ja heidän tähtensä hän päätti kuolla niin, että he sen aina muistaisivat.
Hän oli monasti kuvitellut tuollaista tapausta ja nyt hän yhtäkkiä tunsi, että se hetki oli hänen edessään. Se oli auennut hänen eteensä kuin ammottava, musta kuilu, ja hän saattaa suistua sinne millä hetkellä tahansa. Tuolla tulevat hänen vainoajansa. Mutta hetken kuluttua on niitä kymmeniä, satoja. Siinä oli jotain niin kamalaa, ettei sitä voinut käsittää. Onko mahdollista, että hänen täytyy kuolla noiden kirottujen tähden, eikä kukaan auta häntä, ei missään ole pelastusta? Ei ole... Hän on yksin... yksin...
Mutta se herätti myöskin hänessä ennen tuntemattoman vihan ja katkeruuden. Jokin kylmä ja kova täytti hänen koko olemuksensa ja hän päätti, että hänen loppunsa on tuleva heille kalliiksi.
Vaunu läheni autoasemaa ja hän huomasi ilokseen, että siinä seisoi ensimäisenä Hupmobile-auto, jonka hän tiesi erittäin nopeaksi. Mutta hänen sydämensä hätkähti. Hän näki poliisin, joka seisoi autoja lähellä ja jos hän huomaa takaa-ajon, niin silloin... Mutta ainoa pelastus on siinä, että pääsee nopeasti liikkeelle.
Ja ennenkuin vaunu ehti hiljentää vauhtiaan, välähti hänen mieleensä pelastuskeino ja samassa hän myöskin toteutti sen. Hän hypähti alas vaunusta, viittasi kuljettajalle ja huusi jo etäältä hermostuneella äänellä:
– Laivarantaan.
Hän hyökkäsi kuljettajan viereen, joka hypähti paikalleen ja samassa lähti kone liikkeelle. Vahvistukseksi hän huudahti vielä kerran:
– Vieläkö ehdimme?
Kuljettaja pani heti lujan vauhdin ja vilkaistuaan sivulle hän näki, miten santarmit apureineen hypähtivät käsiään huitoen alas vaunusta – ja suoraan autoasemalle.
– Mihinkä laivaan herra menee?
Paavo tunsi outoa epävarmuutta muistaessaan raitiovaunun kuljettajaa, jospa tämä olikin urkkija ja ajaisi poliisikamariin.
– Polarikseen, vastasi hän umpimähkään. Hän muisti, että Polaris ja Arcturus, jossa hän nuorempana oli ollut lämmittäjänä, seisoivat Vartiovuoren kohdalla, ja hän päätti olla mitään sanomatta kuljettajalle, ennenkuin olisivat etäämmällä, ja jos hän yritti pettää, niin hän olisi valmis kaikkeen.
Vaunu kiiti ohi Kauppahallin, ja Paavo katsahti taas taakseen. Hän kuuli kuljettajan kysyvän jotain, katsoen omituisesti häneen. Sitten kuuli hän oman äänensä värähtävän sanoessaan.
– Kuulkaa, minä en mene laivoille. Santarmit ajavat minua takaa. Minä en voi teitä täysin palkita, mutta jos te ajatte ympäri Eiran, niin että ne jäävät, niin minä en koskaan teitä unohda.
Kuljettaja nyökkäsi ymmärtävästi ja lisäsi heti vauhtia, mutta katsahti arasti taakseen, sanoen katkonaisesti:
– Mutta mitähän ne tekevät minulle... Ne tulevat heti ja vangitsevat, vievät kai Siperiaan.
Paavo hätkähti. Mitä on tehtävä? Jospa kuljettaja todellakin joutuu turmioon hänen tähtensä. Se olisi väärin.
– Ahaa, nytpä tiedän, välähti hänen mielessään.
– Teitä ei voida syyttää mistään. Te ette tiedä, ketä olette kyydinnyt. Ja kun sanotte ajaneenne Hietalahden satamaan jonnekin laivaan, ja poliisikin voi vielä todistaa, että käskin ajamaan mahdollisimman lujaan.
Kuljettajan kasvot kirkastuivat ja hän huomautti reippaasti:
– Kyllä minä teen parhaani, kunhan he eivät vaan ehtisi usuttamaan urkkijoita meidän tiellemme.
– Jospa joku niitä p–tä ilmestyy tiellemme ja komentaa pysähtymään? kuljettaja lisää.
Kuljettaja vilkaisi taas arasti sivulle, ja tuo ajatus näytti tarttuvan häneen kuin näkymätön koura. He tulivat Kaivopuistoon ja kun he näkivät, että poliisia läheni sivilipukuinen mies, tuntui Paavosta niinkuin sortovallan satasilmuinen piiska olisi viuhahtamaisillaan hänen yläpuolellaan.
– Ajakaa, älkää vaan pysähtykö, sillä teitä ei voida milloinkaan epäillä. Sitäpaitsi voitte sanoa, että minä pakotin ja uhkasin ampua, jos hiljennätte vauhtia.
Auto vilahti poliisin ohi, ja nyt vasta huomasi Paavo tarttuneensa pistooliinsa. Mutta vaara näytti olevan taas ohi.
Kuljettaja huoahti syvään ja päästyään suoralle Saunakadulle lisäsi hän vauhtia ja huudahti:
– Nyt niiden pitäisi jäädä, —-eet. Viimeinen sana lausuttiin aivan toisella äänensävyllä, sillä satakunta metriä eteenpäin työntyi eräästä portista nelipyöräiset vankkurit kadulle... Se kääntyi, täyttäen koko kapean kadun.
Paavo katsoi tuskallisesti taakseen, kuunteli ajurin ja kuljettajan mielipiteiden vaihtoa, joka oli sangen kiivasta.
Mutta juuri kun takaa-ajajat ilmestyivät näkyviin kadun toisessa päässä, pääsivät hekin lähtemään, ja taas oli tie suorana edessä.
– Kyllä ne nyt pian jäävät, huudahti kuljettaja reippaasti. Ja se on ollut hyväkin, että ovat pysyneet lähellä, ne uskovat, ettemme voi heitä jättää. Nyt hän ymmärsi miksi kuljettaja oli aina kysynyt miten kaukana toiset olivat. Hän tunsi suurta kiitollisuutta tuota miestä kohtaan.
– Nyt lähdetään.
Kuljettaja antoi mennä täyttä vauhtia, 50-60-70-75, viisari nousi nousemistaan, ja vainoojat jäivät kuin seisomaan.
Paavo oli aina nauttinut tavattomasta vauhdista. Ja nyt se vaikutti häneen huumaavasti. Tässähän oli koko hänen elämänsä kysymyksessä. Se riippui juuri tämän auton nopeudesta, vauhdista, pääsikö hän eroon vainoojistaan. Ja se näytti myös onnistuvan. Kaikki tämä vaikutti häneen niin voimakkaasti. Hänellä oli varma kuolema edessään ilman tätä autoa.
Hän näki vainoojien jäävän yhä kauemmaksi ja viimein näki hän naurettavan näyn: Santarmi rytyytti takaa-ajavaa kuljettajaa olkapäästä ja heristi nyrkkiään hänen edessään, ja tämä näytti pumppuavan vimmatusti kaasupumppua.
Paavo kertoi sen kuljettajalle, ja he nauroivat molemmat.
Hän oli näkevinään santarmin voimattoman raivon, kun tämä näki varman saaliin häipyvän näkyvistä. Se pitkällinen jännitys, jossa hän oli ollut, muuttui lapselliseksi iloksi. Hän ei muistanut sillä hetkellä, että tässä oli vain ensimäinen pieni askel pelastukseen, että tässä oli vasta ensimäinen mahdollisuus...
– Mihin nyt mennään?
Tämä kysymys palautti hänet kylmään todellisuuteen. Hän oli päättänyt mennä erään ystävänsä luokse, naamioida itsensä ja yrittää päästä vielä kotiin. Tosin se oli uhkarohkeata, mutta hänen oli mahdotonta jättää lapsiaan, kun ei tietänyt näkikö hän heitä enää koskaan.
Auto kiiti yhä hurjaa vauhtia, tie alkoi huonontua ja pian tultiin Hietalahden telakalle. Paavo jännitti aivojaan, miten olisi paras menetellä.
– Nyt tiedän, huudahti hän. Minä hypähdän pois pienen matkan päässä, te ajatte eteenpäin Hietalahden satamaan ja sanotte niille koirille, että siellä ei ollutkaan mitään laivaa ja että minä menin kysymään venettä. Silloin ne joutuvat harhaan, ja te pääsette myöskin kaikista epäluuloista.
Paavo hypähti pois autosta, näki kuljettajan häipyvän kulman taakse ja katosi erääseen porttikäytävään.
TAKAA-AJETTUNA
Vaunun ovet napsahtivat lukkoon ulkoapäin, ja sitten kajahti vaunun tympeässä ilmassa varma, komentava ääni:
– Matkustajat olka hjuva, näyttäkä passit!
Hänen sydämensä alkoi miltei kuuluvasti sykkiä ajatellessaan, miten nyt käy – pääseekö hän vai ei? Onko noissa joku, ken tuntee hänet? Hänet viedään vaunusta ja sitten...
Hänen sielunsa silmien editse kiitää salamannopeina kuvasarjoina surullisia näkyjä. – Hän näkee itsensä jossakin Pietarin vankikomerossa kuihtuneena, avuttomana. Hän yskii, yskii ja veri alkaa pursua punaisena, korisevana tulvana hänen suustaan.
Hän ei voi huutaa, hän yrittää nousta – turhaan... Hänen ruumiinsa vavahtelee, hän haukkoo ilmaa verisin huulin ja siellä pimeässä hän vähitellen jäykkenee, kylmenee, jää hiljaiseksi...
Ja pienokaiset täällä... Herra jumala!
Hänen hampaansa puristuvat yhteen ja hän päättää ehdottomasti ennen kuolla kuin jäädä noiden kynsiin .. Ja muutaman välähdyksen lailla lennähtää menettelysuunnitelma hänen aivojensa lävitse: Hän sieppaa pistoolin, puolustautuu loppuun asti...
Samassa läheni kannusten kilinä, hän hierasi hitaasti silmiään, päästi unisen haukotuksen.
Sitten veti hitaasti povitaskustaan lompakon ja ojensi tarkastajalle väärän passinsa.
Hän oli vähän pelännyt, ettei voisi täydellisesti peittää jännitystään, mutta hän huomasi, ettei enää tuntenut tuota äskeistä jännitystä. Hänestä tuntui ikäänkuin varmalta asialta, että hänet pidätetään ja sitten hän tekee niin... Hän miltei näki itsensä noiden keskellä kylmän näköisenä – ja sitten hän äkillisen leimahduksen lailla toimii! Tempaa pistoolin taskustaan, laukaukset räiskyvät yhtenä rätinänä... santarmit kaatuvat, ennenkuin ne ehtivät mitään... Hän näyttää kerran, mitä oikea mies voi, jos hän on taitava ja päättävä... Ja sitten saa tulla loppu...
Hän katsoi kylmällä välinpitämättömyydellä santarmia silmiin ja sitten kuuli hän taas tuon vieraskielisen lauseen:
– Olkaa hjuva!
Ja hän sai passinsa.
Mutta hän ei näyttänyt mitään mielihyvää. Pisti vain passin taskuunsa ja katsahti ulos vaunun ikkunasta.
Paavo oli kävellyt koko viime yön ja sivuuttanut Seinäjoen aseman, jossa passintarkastus oli erikoisen ankara. Päivän oli hän maannut eräässä yksinäisessä heinäladossa.
Hämärissä oli hän taas noussut junaan ja nyt odotti hän veturin vihellystä, sillä ensimäinen asema oli Voltti, jossa hän aikoi poistua junasta. Tosin oli siitä yli 40 km rannikolle, mutta rantaa lähemmiltä asemilta ei enää päässyt junasta, muuten kuin vartioituna... Vihdoin kuului veturin pitkäveteinen kiljaisu. Hän lähti ulos, kurottautui vaunu sillalta, silmäillen teennäisen rauhallisesti pientä asemaa, jonka etusillalla yksinäinen öljylamppu valoi kellertävää hohdettaan, lepattaen kuin hukkumaisillaan mustanharmaan kalsean aamuhämärän puristukseen. Mutta hänen katseensa kiiti tutkivan terävästi kaikkialle, kunnes huomasi harmaasinellisen santarmin. Hän katsoi, kunnes tämä kääntyi poispäin ja sieppasi vaatenyyttinsä, lähti alas ja suoraan aseman puistotielle, kadoten hämärän peittoon.
Pienen matkan päässä hän pysähtyi, katsoi taakseen ja kuunteli henkeä pidättäen. – Sitten kohosi hänen rinnastaan pitkä helpotuksen huokaus:
– Vihdoinkin!
Ja sitten hän lähti reippaasti eteenpäin rannikkoa kohden.
Oli ihana syysilta ja pyöreänaamainen kuu valoi kelmeätä loistettaan yli hiljaisen maan...
Paavo muisti viime päivien vaarat ja seikkailut, Ja ajatellessaan miten täpärällä hänen henkensä oli monta kertaa ollut, miten pienikin erehdys, viivytteleminen tai hermostuminen olisi saattanut hänet turmioon, niin tunsi hän iloa ja ylpeyttä, että kuitenkin oli selviytynyt kaikesta. Sillä kun hän ajatteli näitä tapauksia puoluettomasti, niin hän totesi, että vain aniharva olisi hänen sijassaan selviytynyt.
Se antoi hänelle uutta voimaa ja rohkeutta. Se jännitys ja levottomuus, joka yhtämittaa oli painanut häntä viime päivien aikana, sekin oli kadonnut. Ja astellessaan siinä rauhallista, kuun valaisemaa tietä, tuntui hänestä varmalta, ettei enää joutuisikaan mihinkään suurempaan vaaraan... Hän alkoi hiljaa hyräillä reipasta marssia ja asteli sen tahdissa entistä nopeammin. Eikä hän sillä hetkellä muistanutkaan surullista tulevaisuutta eikä vaaroja.
Mutta yhtäkkiä hän hätkähti aivankuin nähdessään myrkyllisen matelijan luikertelevan esiin vuoteensa alta, ja hänen jalkansa pysähtyivät itsestään. Hänen edessään, 40-50 metrin päässä, seisoi pienellä sillalla kuusimiehinen sotilaspatrulli. Eräs sieppasi kaidepuun varassa olevan kiväärinsä ja kaikki käännähtivät yksinäistä tulijaa kohden, tarttuen vaistomaisesti lujemmin kivääriinsä.
Mitä, mitä – mitä? risteilivät kysymykset vilkaistessaan ympärilleen. Jos pysähtyisi, herättäisi se epäilyä. Jos taas jatkaa – tutkivat. Pakoon? – Aukeata peltoa joka puolella ja viisi kivääriä.
– Mitä – mitä? – mutisivat hänen huulensa äänettömästi ja hänen aistinsa, jok'ainoa solu hänen aivoissaan, tuntui jännittyneesti etsivän pelastuskeinoa... Eikä näy! Jos ne yrittävät pidättää, niin hänen täytyy turvautua pistooliinsa. Ehtiikö hän? Viittä vastaan. Jääkö hän tuohon sillalle... tuntee verensä vuotavan loppuun... tuntee...
Ja samassa yksi miehistä, nähtävästi aliupseeri, astui askeleen eteenpäin, aivankuin aikoen lähteä epäilyttävää tulijaa vastaan.
Mutta samassa silmänräpäyksessä singahti salaman lailla pelastava ajatus. Hän pudotti nyyttinsä ja käännähti miltei selin sotilaihin...
Hän tyyntyi heti ja alkoi hitaasti ja perinpohjaisesti kopeloida auki eräitä nappeja – ja hiljalleen viheltää erästä pohjalaista rekilaulua. Koko ajan hän syrjäsilmällä seurasi sotilaiden toimia ja nähdessään aliupseerin pudottavan kiväärinsä jalalle, tuntui siltä kuin kivi olisi pudonnut hänen harteiltaan. Hän tunsi uutta toivoa ja varmuutta, sitten suoritti samalla juhlallisuudella tarpeellisen napittamisen ja kääntyen poispäin sotilaista, alkoi hän vihellellen katsella kylää kohti, josta oli saapunut ikäänkuin olisi odottanut jälellejäänyttä toveriaan. Kun hän pelkäsi nyytin herättävän huomiota, potkaisi hän sitä välinpitämättömästi ja katsahti levottomasti kelloaan, jolloin kaikkien kiväärinperät kolahtivat "jalalle".
Mutta miten hän selviää lopullisesti? Eihän hän voi iänkaiken odotella ja takaisinlähtö synnyttäisi todennäköisesti epäilyksiä sotilaissa, jotka valppain katsein seurasivat hänen jokaista liikettään. Sama saattaisi olla seurauksena, jos liian paljon näyttelisi. Siis täytyy päästä lähtemään. – Mutta mihin?
Onneksi huomasi hän kaukana metsän reunassa pienen torpan ja päätti yrittää sinnepäin... Hän nosti nyytin maantieltä, katseli vielä kyläänpäin ja nousi aidalle, jossa istui hetken sekä lähti viheltäen pellonpientaretta poispäin, seuraten katseellaan sotilaita.
Yhtäkkiä hän pelästyi uudelleen, sillä aliupseeri näytti taas aikovan lähteä, viittoillen vilkkaasti tovereilleen... Silloin pakolainen piti parhaana pysähtyä odottamaan olematonta toveriaan ja tuijotella poispäin, niinkuin ei välittäisi tuon taivaallista sotilaista... Ja niin näyttivät ne tälläkin kerralla rauhoittuvan, joten hän uskalsi uudelleen lähteä. Mutta heti, kun huomasi sotilaiden viittoilevan keskenään, pysähtyi hän hetkeksi ja jatkoi taas matkaansa. Vihdoin lähti hän taas maantietä kohden ja saavuttikin sen puolen tunnin kuluttua hikisenä ja uupuneena. Hän istahti hetkeksi lepäämään, otti kellon taskustaan ja laski, miten nopeasti hänen on kuljettava päästäkseen ajoissa perille. Sitten otti hän voileivän taskustaan ja sitä syöden lähti hän reippaasti eteenpäin. Ja nyt hän oli yhtämittaa varuillaan...
Mitään vaaraa ei enää ilmaantunut, mutta sen sijaan alkoi väsymys kiusata häntä. Hänen jalkansa olivat edellisten öiden marsseista kipeät ja kankeat, ja puutteellinen ravinto ja lepo alkoivat myös vähitellen vaikuttaa...
Ensimmäiset kaksi peninkulmaa olivat menneet samassa ajassa, mutta kolmas vaati jo enemmän, Ja kun hän vihdoin saapui 30 km patsaalle, oli hän niin uupunut, että hänen täytyi heittäytyä pitkälleen tienviereen. Kun hän ajatteli, että pitäisi kulkea vielä 12 km, tuntui se hänestä aivan mahdottomalta.
Mutta kun hän ajatteli, että viivytys saattaisi johtaa vainukoirien kynsiin, ajatteli, että siellä perillä olisi vihdoinkin turvassa, saisi levätä ilman levottomuutta ja pelkoa, niin hän päätti, ettei anna väsymykselle valtaa, vaan kulkee tuon matkan... Ja kun hän muisti, miten nuorena oli kulkenut 70 km yhtenä päivänä, niin silloin nousi hän hammasta purren ylös ja lähti päättävästi eteenpäin. Hän katsoi kelloaan ja päätti kulkea hiukan hiljempää, mutta silti tasaisesti – silloin ehtii hän vielä perille hyvissä ajoin ennen päivän valkenemista ja pääsee lepoon.
Ensimmäiset kilometrit menivät päätetyssä ajassa ja vielä neljäs ja viideskin, vaikka hän sai ponnistaa voimansa äärimmilleen. Mutta vähitellen, huomaamatta, lyhenivät hänen askeleensa, aivankuin kengissä olisi ollut lyijypohjat ja niihin tarttunut joka askeleella lisäpainoa...
Kun kuudes kilometri tuli, oli kulunut muutama minuutti liikaa ja seitsemäs vei vielä enemmän. Hän puri hammasta ja muisteli taas sitä päivää, jolloin oli kulkenut 70 km jäätä myöten. Hänellä oli ollut vain ohutpohjaiset hiihtokengät, ja hänen jalkansa olivat hiertyneet yhdeksi ainoaksi, veriseksi rakkulaksi... Loppumatka oli ollut yhtämittaista kidutusta, mutta hän oli sittenkin kestänyt... Ja jäisikö hän nyt tänne, sileälle maantielle...?
Ei, ei koskaan!
Se antoi hänelle hetkeksi voimaa, ja hän päätti, ettei anna valtaa väsymykselle. Mutta kaikesta huolimatta valtasi tuo selittämätön uupumus hänet jäälleen. Jalat jäykkenivät, muuttuivat yhä raskaammiksi ja samalla tunsi hän herpaisevan väsymyksen valtaavan koko olemuksensa. Hiki pusertui kirvelevänä hänen otsaltaan ja silmät painuivat umpeen...
Kun yhdeksäs kilometripylväs vihdoin tuli näkyviin, tuntuivat hänen voimansa olevan lopussa. Hän heittäytyi huohottaen pitkäkseen ja vaipui vastustamattomasti uneen...
Paavo heräsi, tuntien värisevänsä vilusta ja hän tajusi hätkähtäen, että saa kuumeen ja jää tänne metsään, jollei heti lähde... Ja ajatellessaan, että kolmen kilometrin päässä on vihdoin lepo ja turva, nousi hän hammasta purren ja lähti eteenpäin...
Ne olivat pitkiä ja raskaita kilometrejä... Mutta lopulta hän saapui perille – juuri päivän valjetessa – ja kun isäntä oli vienyt hänet siistiin saunakamariin ja luvannut huolehtia hänen matkastaan, silloin riisui hän vaatteensa, ensikerran viiteen vuorokauteen, ja heittäytyi vuoteelle, vaipuen kuolemanraskaaseen uneen...
Taas on yö – ja taas on lähtö kysymyksessä.
Taloon oli tullut lisää kaksi puolalaista pakolaista – naisylioppilas ja eräs insinööri, jotka olivat paenneet Siperiasta. Kun isäntä epäili naapurin nähneen näiden tulon, olivat he kaiken varalta päättäneet yöllä lähteä erääseen ulkosaareen, sen kalastajan luo, joka oli lupautunut viemään heidät Ruotsin puolelle... ja kun naapurin pojat olivat saaneet santarmeilta luvan lähteä kalastamaan merelle, olivat he luvanneet viedä pakolaiset mennessään. Mutta kun santarmit saattoivat tulla tarkastamaan, ettei ketään kuulumatonta pääse mukaan, niin täytyi pakolaisten kävellä erääseen parin kilometrin päässä olevaan niemeen, josta kyyditsijät tulisivat heitä hakemaan.
He olivat hartaasti toivoneet pimeyttä ja aivankuin tilauksesta kohosi eteläiseltä taivaanrannalta paksu pilvikerros, joka ennen puoltayötä peitti koko taivaan mustana ja läpitunkemattomana... Se herätti pakolaisissa uutta toivoa, ja he lähtivät reippaasti rantaa kohti.
Kun he saapuivat metsään, oli siellä pimeätä kuin säkissä. Kalastajat kulkivat edellä, kantaen kalastusvehkeitään, ja isäntä kantoi puolattaren matkalaukkua. – Viimeisinä kulkivat pakolaiset.
Paavo oli heti metsään tultua tarjonnut käsivartensa puolattarelle, mutta tämä oli kiittänyt ja selittänyt naurahtaen, että hän koettaa aina tulla omin voimin toimeen.
Tuo nuori nainen oli yksi niitä harvinaisia valiosieluja, joita Venäjän vallankumousliikkeet ovat synnyttäneet ja kasvattaneet, jotka kidutusten, vankilain lävitse, loppumattoman vainon ja sorron alta kohoavat kirkkaina ja suurina yli satojentuhansien, jotka uhraavat todellisuudessa onnensa, tulevaisuutensa, koko elämänsä, vieläpä henkensäkin aatteensa edestä, sorrettujen lähimmäistensä hyväksi, saamatta kunnia ja tunnustusta, kestävät kaikki ilomielin... Vaikka vasta parikymmenvuotias, oli hän jo ehtinyt kuluttaa niistä yli kaksi vuotta vankilassa, olla usean työväenlehden toimittajana ja hankkinut hämmästyttävän monipuoliset tiedot yhteiskuntatieteistä ja nykyajan pääkysymyksistä sekä tutustunut kaikkiin suuriin sivistyskieliin...
Nytkin näki hän eräitä pikkupiirteitä, jotka herättivät hänen huomionsa. He marssivat peräkkäin mutkikasta polkua myöten, ja kun metsä oli säkkipimeä, eikä taskulamppuja voinut käyttää ilmitulon pelosta, ei kukaan saattanut kerskua, ettei kompastuisi.
Varsinkin mainittu insinööri tuntui olevan tottumaton kulkemaan metsässä ja pimeydessä, sillä tavantakaa kuului takaapäin raskas mätkähdys. Ja kun hän kivien ja kengänkärkien yhteistoiminnan tähden joutui koko pituudeltaan syleilemään maaemon, ei suinkaan pehmoista povea, kuului vieraskielinen kirous, joka kerta kerralta kasvoi, sekä tunteen syvyyteen että voimaan nähden. Joka kerta helähti tähän edestäpäin niin sydämellisen puhdas ja iloinen naurahdus, ettei se tuntunut todelliselta tällaisessa ympäristössä, keskellä vastuksia ja uhkaavia vaaroja. Siinä ei ollut vahingonilon värettäkään, ja vaikka hän välillä pyysi anteeksi, purskahti se taas esiin: Hän tunsi tilanteessa ilmenevän koomillisen puolen ja kun hän itse joutui samaan asemaan, helähti hänen naurunsa entistä kirkkaampana...
Ja kun Paavo tarjosi taas käsivartensa, toisti hän, että koettaa opetella selviytymään kaikista tilanteista omin voimin.
Mutta hetken kuluttua tarttui hänen jalkansa taas puunjuureen, ja hän lennähti pitkälleen niin ankarasti, että hän tahtomattaan voihkaisi tuskasta... Paavo nosti hänet ylös ja tunsi samassa hänen hennon ranteensa olevan lämpimästä verestä kostean – mutta nytkin hän koetti peittää sitä, vakuuttaen hymyillen, ettei se tee mitään...
Mutta nyt tarttui Paavo, mitään puhumatta, päättävästi ja lujasti tytön käsivarteen. Ja kun tyttö, tuskin kuuluvalla äänellä, kuiskasi ranskaksi: kiitos, toveri, niin tunsi Paavo yhä suurempaa ihailua häntä kohtaan, sillä nuo sanat osoittivat, että hän kaikesta tarmostaan ja tiedoistaan huolimatta sittenkin oli nainen, herkkä ja hienosieluinen nainen.
Mutta häntä huvitti kuvitellessaan jotain suomalaista ylioppilasneitiä samasssa tilanteessa.
Lopulta saavuttiin rannalle ja tunnin verran odotettua eroittautui rantahyrskeen pauhusta jotain epämääräisiä ääniä, mutta he eivät voineet vastata, ennenkuin olivat varmoja, etteivät tulijat olleet väijyviä vihollisvartioita...
Kun he sitten istuivat tilavassa purjeveneessä, joka uljaasti keinahdellen lähti kiitämään yli mustan merenpinnan, huoahti hän huomaamattaan helpotuksesta. Hänestä tuntui, kuin tuonne mustalle kivikkorannalle olisi jäänyt se näkymätön, raskas taakka, joka viime päivinä oli painanut häntä...
Parin tunnin kuluttua astuivat he kalastajatupaan. Mies oli poissa merellä, mutta vaimo keitti kahvit ja valmisti heille pehmeät vuoteet, – ja sulkiessaan silmänsä tunsi hän voivansa nukkua ajattelematta uhkaavaa vaaraa...
Paavo tunsi käden tarttuvan olkapäähänsä ja aukaistuaan silmänsä, näki vieraan miehen, joka vieraalla ruotsinmurteella toisteli hermostuneella, vapisevalla äänellä:
– Nouskaa pian – Santarmit tulevat... Ylös...
Paavo ponnahti vaistomaisesti seisoalleen, ja oikea käsi sujahti samassa koneellisen varmasti lakanan reunan alla olevaan pistoolinperään. Mutta heti hän käsitti, että herättäjä oli torpan isäntä ja kuuli tämän lisäävän lohduttavasti:
– Ei vielä ole hätää... Vaimoni epäili erään urkkijan huomanneen tulonne ja nyt näkyy rantaan saapuvan outo moottorivene. – Sentähden herätin ja muija meni pidättelemään niitä hetkeksi... Parasta on mennä tästä ikkunasta, etteivät näe ja sitten metsään oikealle päin...
Aika olikin täpärällä. Hän herätti nukkuvat matkatoverinsa: Vähän vaatteita ylle, loput kainaloon ja sitten ikkunasta ulos.
He pysähtyivät vasta eräässä tiheässä kuusiviidakossa, joka kätki heidät suojaavaan syliinsä.
Ja taas kuului tytön tyyni, hiljainen naurahdus, kun huomasi hullunkurisen pukunsa: Valkea yöröijy ja avatun tukan yläpuolella kökötti pieni samettihattu y.m. Mutta mies oli kalvennut ja tuijotti tylsästi kuusipensaikkoon.
Ensi työkseen raivasi Paavo puukollaan pienen aukeaman pukuhuoneeksi neitoselle ja laittoi tarpeellisen istumasijan ja tirkistysreiän majan seinämälle –, ja sitten he istuivat odottamaan.
Hetken kuluttua huomasi hän metsässä kiväärillä varustetun sotilaan... Jolleivät he olisi silloin lähteneet, olisi heidät huomattu. Mutta nyt ne eivät näkisi heitä, elleivät lähtisi erikoisesti etsimään. Sitä he nyt odottivat jännitetyin mielin.
Mutta lopulta kuuluivat ne poistuvan ja sitten, pitkän tunnin kuluttua, kuului kalastajan varovainen vihellys...
Tämä näytti huolestuneelta, ja kun Paavo kysyi, kuinka santarmit olivat saattaneet tulla näin yhtäkkiä, jollei niillä ollut tietoa tullessaan, epäili kalastaja, että joku oli ilmiantanut heidät ja sentähden olisi pitänyt päästä lähtemään jo tänä yönä...
YLI POHJANLAHDEN
Kaksi päivää olivat he odottaneet myrskyn taukoamista, ja nyt vihdoinkin tuntui tuuli heikentyvän ja taivaan paksu pilviesirippu repeytyi monesta kohdasta, paljastaen avaruuden sinisen kirkkauden. Ja ikäänkuin hyvästiksi vilkasi aurinko meren ja pilvikerroksen halkeamasta punertavankeltaisella katseellaan ja punasi koko länsitaivaan, niinkuin äärettömän kulovalkean kajastus, joka vähitellen tummeni ja sammui idästä kohoavan pimeyden alle.
Viime hetkellä tuli kalastajan "yhtiötoverilta" tieto, että hän ja toiset matkustajat olivat valmiit lähtemään, jos myrsky yhä vaimentuisi, niinkuin näytti.
Kalastaja oli hetken kahden vaiheilla, mutta sitten hän päätti lähteä...
Kalastajan moottorivene oli piilossa erään kalliosaariryhmän keskellä olevan lahdelman perukassa, jonne pääsi vain mutkittelemalla kivien välistä, ja sinne he lähtivät kiireisellä vauhdilla.
Taivas peittyi pilveen, ja pimeys yllätti soutajat, ennenkuin ehtivät päästä eräästä kapeasta kivikkosalmesta, joka olisi lyhentänyt matkaa toista kilometriä. Ja siinä heidän veneensä tarttui teräviin pohjakiviin, eikä sitä saatu irti ennenkuin kalastaja oli riisunut jalkineensa ja housunsa sekä meni jääkylmään veteen työntämään venettä.
Taas lähdettiin liikkeelle ja taas soudettiin pimeitten saarien ja salmien ohi. Vihdoin saapuivat kapeaan ja pitkään lahdelmaan. Kalastaja vihelsi, ja heti ilmestyi kymmenkunta hehkuvaa silmää, jotka tuijottivat pimeydestä. Ne olivat hehkuvia paperossin päitä, joita käytettiin merkkitulina.
Siellä rannalla odotti moottorivene, lastina vasikan nahkoja ja öljytynnyreitä, ja siellä oli myös kahdeksan miestä, jotka olivat joutuneet esivallan epäsuosioon...
Kaikki oli lähtövalmista, mutta vieläkin oltiin epätietoisia, lähdetäänkö vai ei, ja päätettiin odottaa hetkinen.
Miehet istuivat rantakivillä tupakoiden äänettöminä. Pitkän äänettömyyden jälkeen kuului pimeydestä teennäisen huoleton ääni:
– Jaa'a, kyllä meistäkin monet istuvat viimeistä kertaa tämän maan kamaralla.
– Se on varma se. Mutta eipä tuota kannata itkeä! Kivinen se köyhälle on – ja pysyy.
– Ja lopulta saat tuolta isänmaalta narun kaulaasi.
Kuulin katkeria naurahduksia, sillä nämäkin miehet olivat kaikki jollakin lailla kokeneet sortovallan vainoa ja nyt lähtivät sentähden pois. Joku lisäsi purevasti:
– Jospa ne tietäisivät, että tässäkin menee kymmenen hirttämätöntä kaulaa!
– Niin, silläkin tavalta suomalaiset kiusaavat keisarin uskollisia palvelijoita.
Taas purskahti kylmä, katkera nauru, ja sen vaiettua kuului aivankuin kapteenin epäröivä ääni:
– Mutta miten tässä mahtaa käydä... Kuulkaapas!
Kaikki vaikenivat ja kuuntelivat henkeä pidättäen: Yli korkean, puoli kilometriä leveän saaren kuului pahaenteisenä ja uhkaavana myrskyn pauhina, pelottavana kuin nälkäänsä heränneen hirviön mylvinä... Niin se olikin irtipäässeen hirviön ulvonta, maailman väkevimmän ilmiön: myrskyävän meren ääni... Silloin tällöin tuntui kallio vavahtavan heidän jalkainsa alla, kun jättiläisaallot syöksyivät ikäänkuin raivosta sähisevänä, vaahtoharjaisina kallion kimppuun ja vielä murskaantuessaankin tukahduttaen jylinällään muut äänet...
Sitten kuului pimeydestä katkonainen, levoton ääni.
– Taitaa olla parasta, kun odotetaan... jos hyvinkin...
– Mutta se on vähän ikävää, kun kerran päätettiin...
– Niin – kyllä se olisi hyvä, kun täältä pian pääsisi...
– Mutta eihän nyt niin pahasti tuule – mitä se kohisee... Tarkoitan että...
Hänen äänensä katkeaa äänekkääseen nauruun, joka tuntuu helpottavan jokaisen mieltä.
Niin – mitäpä me kohinasta...
– Kyllä ääntä maailmaan mahtuu.
– Arkajussit – kohinaa pelkäätte...
Vitsit ja pilapuheet singahtelevat hillittyinä. Mutta taas palaavat mielet pääasiaan. Puhutaan puolesta ja vastaan, kunnes lopulta miltei kaikki puolustavat matkan lykkäämistä....
Mutta silloin singahtaa sokaiseva valosuihku yli mustan taivaanrannan, niinkuin jättiläispiiskan tulisiiman sivallus meren äärettömään, mustaan selkään... Sitten se liukuu hiljemmin, paljastaa metsiä, kallioita, luotoja – ja lopuksi pysähtyy jonnekin kauas ja se värähtelee, häilyy, niinkuin murhanhimoinen, uhria etsivä katse.
– Valonheittäjä!
Tuossa pidätetyssä huudahduksessa kuvastuu pettymystä, katkeruutta ja vihaa, ja jokainen käsittää siitä kaikki, kenen se on... Katseet seuraavat kaukana kulkevaa laivaa, odottaen jännityksellä mihin se pysähtyy. –
Odotetaan – katsotaan.
Kukaan ei sano sanaa. Vain raskas huokaus kuuluu jonkun rinnasta, ja sitä seuraa hammasten kiristys.
– Tuonne pysähtyy...
– Sillä on tietysti pentu mukana nuuskimassa.
– Tietysti! Tunkeutuuhan se joka-ainoaan lahdenpoukamaan ja kivenkoloon....
– Jospa niillä on jotain vainua meistä?
– Niinpä on! Tuskinpa ne muuten viitsivät kaluta tällaisella ilmalla...
– Perkele!
Äänettömyys – hammasten kiristys.
– Mitä nyt tehdään?
– Niin, mitä? Sen sätkytys saattaa kuulua koska tahansa meren kohinasta, – ja ainakin aamulla ne etsivät tältä suunnalta joka loukon.
– Silloin menee teidän veneenne...
– Ja tavarat! parkaisee toinen saaristolainen, joka auttaa veneen kuljettajaa, ja tavarat ovat puoliksi hänen.
– Eiväthän tavarat niin paljon merkitse, mutta saattavat viedä ihmiset – ilman syytä.
– Vai ei tavarat, piipittää ukko kiukusta ja pelosta kimeällä äänellä, sitten kohottaa nyrkkinsä pimeätä taivasta kohti, ikäänkuin manaten kaikki pimeyden henget ja taivaalliset legioonat näkemään ja estämään tuon rikollisen hirmutyön onnistumisen, sekä ennenkaikkea todistamaan hänen sanainsa mullistavan voiman ja totuuden.
– Vai tavarat! Tiedättekö, mitä minä saan niistä Ruotsissa? Ymmärrätkö sinä? Mutta sinä – mitä sinun vankeutesi... tuota, tuota... noin...
– Suu kiinni mies! Tuo on...
– Sinun tavarasi!
– Vaiti! – pyysi äskeinen vitsailija vakavasti. – Älkää murtako suuren rakkauden täyttämää sydäntä. Älkää ruvetko arvostelemaan sitä, joka on sytyttänyt tuon ikuisen, yhä kirkastuvan rakkauden liekin. Te uskallatte arvostella! Mitä olet sinä nuori mies, minkä hintainen on sinun elämäsi, tulevaisuutesi? Myy se. Ja hän menee vertailemaan itseään vasikannahkaan – pyrkii teidän rinnallenne, te pienet, sileäkarvaiset vasikannahat... Niin, tiedätkö, mitä niistä saa Ruotsissa?
Hän oli puhunut niin järkyttävän vakavasti, että monet kuuntelivat käsittämättä mitään, mutta lopussa puhkeaa sellainen nauru, että toiset olivat läkähtymäisillään ja monet pyysivät lopettamaan lörpötyksensä.
– Minä sanoin tuon siksi, että minusta hän tuntuu sopimattomalta samaan veneeseen meidän kansamme... Ja sitten, meillä ei ole miettimisaikaa – ei miettimistä. Meidän on lähdettävä – ja heti! Eikö niin?
Kuului yksimielinen hyväksymissorina, ja kaikki nousivat äänettömästi moottoriveneeseen...
– Meidän täytyy soutaa, kunnes pääsemme aavalle merelle...
– Miksi?
– Siksi, että moottorin ääni kuuluu – se johtaa ne tänne heti... Mitä teet, jos ne ilmestyisivät eteemme tuohon salmeen, pimeän saaren taakse? Ne saattavat muutenkin tulla... Ollaan hiljaa – soutakaa hiljaa. Kaikki vaikenivat ja kuuntelivat jännitettyinä, henkeä pidättäen, tuijottaen pimeään, kohisevaan avaruuteen.
– Tst! Minä kuulin moottorin sätkeen...
– Missä?
– Hiljaa!
– Älä kolista airoja...
– Hiljaa! – kuunnellaan...
Nuo kuiskaukset suhuhtivat hiljaa, mutta ne tunkeutuivat sydämiin värähdyttävinä. Ja taas kuunnellaan ja tuijotetaan.
Ja lähdetään uudelleen, vieläkin soutaen...
Eikä kukaan huomannut, ennenkuin tuulensuoja loppui, ja myrskyn näkymättömät kourat tempasivat veneen mukaansa, hypittäen, paiskellen sitä aallonharjalta toiselle rannankiviä kohden.
– Moottori käymään!
– Ajaudutaan kiviin.
– Moottori! Ettekö te saa...
– Pian...
Moottoria pyöritetään, öljytään, 4-5 miestä hyökkää sen kimppuun, mutta kun pienikin tuli merkitsi ilmituloa, eivät he saa mitään pilkkopimeässä. Tartutaan airoihin kahden miehen voimalla, mutta samassa toinen niistä räiskähtäen katkeaa... Mies kaatuu eteenpäin moottorimiesten jalkoihin. Kuuluu yhtaikaa kiukkuisia käskyjä ja uhkaavia ärähdyksiä, sekaantuen sähiseviin saatanoihin ja muihin saman perheen jäsenten nimiin. Mutta ne eivät tule veivaamaan moottoria, ei sytytä sitä, eivätkä hae airoja. Vene lähenee pelottavasti rajuja rantakuohuja. Eikä näy mitään, ei mitään.
Ja miesten käheissä huudahduksissa kuvastuu epätoivoa, neuvottomuutta, käskyjä ja rukouksia.
– Moottori käymään!
– Ettekö te...
– Nyt menemme kiviin.
– Herra Jumala!
– Hiljaa! Jumalauta!
– Väännä, väännä!
– Ahaa!
Vihdoin viimeisellä hetkellä syttyi moottori, ja vene lähti puskemaan aallokkoa, kääntyen suoraan länttä kohden.
Vene oli noin parisensadan metrin päässä rannasta, kun viimeisen saaren suoja loppui – ja myrsky ryntäsi kuin raivosta pärskyen veneen kimppuun, ikäänkuin nielläkseen sen mustaan kitaansa. Monet olisivat mielellään kääntyneet takaisin.
Mutta he eivät sano mitään. Toiset eivät näytä myrskyä huomaavankaan, sillä heitä uhkasi vielä kamalampi vihollinen – Venäjän hirmuvalta.
He tuijottivat äänettöminä, jännittyneinä sinne, missä vartiolaivan valonheittäjän tulipyrstö leimahteli sinne tänne yli pimeän meren, Väliin se pysähtyi johonkin saareen vaanivana ja tutkivana, niinkuin olisi löytänyt uhrinsa, sitten liukui hiljaa eteenpäin, mutta sitten, kuin pettymyksestä raivostuneena, singahti vastakkaiseen suuntaan, ja taas liukui se yli vaahtoharjaisen ulapan, ikäänkuin jättiläismäisellä tuliluudalla lakaisten. Ja joka kerta kun se saavutti heidät, kumartuivat kaikkien veneessäolijoiden päät vaistomaisesti alas. – Näin he tekivät vielä sittenkin, kun vartiolaiva oli jäänyt niin etäälle, että sieltä olisi huomaaminen ollut vaikeata.
– Kyllä nyt ollaan turvassa!
Harvapuheisen kalastajan ääni kajahti varmana pimeydestä, ja kaikki näyttivät ikäänkuin havahtuvan siitä jännityksestä, jossa he olivat olleet.
– Turvassa...
– Onko se varmaa?
– Jospa saavuttavat.
Kalastaja katsahti sivullaan meuruavaa merta ja lausui hitaasti ja painavasti:
– Eihän ne enää huomaa...
– Vihdoinkin turvassa!
– Kun sentään vielä päästiin pois "esivallan" suojelevista kourista.
Noissa äänissä kuvastui kaikista sanoista huolimatta peitetty mielenliikutus ja kaipaus ja yhtäkkiä ne palauttivat pakolaisen mieleen viime päivien tuskalliset muistot ja kuvittelut... Hän miltei unohti, että oli lopullisesti pelastunut vainoojain kynsistä. Hän muisti vain vaimonsa ja lastensa kohtalon, aivan toivottoman tulevaisuutensa.
Yhtäkkiä hän tunsi vapisevan käden tarttuvan omaansa, ja puolalainen, taistellen liikutusta vastaan, kuiskasi tukahtuneella äänellä:
– Olemmeko todella vihdoinkin vapaat?
– Vapaa! Varmasti olette vapaa, vastasi Paavo hitaasti ja sisäisellä juhlallisuudella.
Mutta tuo yksinäinen sana vaikutti järkyttävällä voimalla puolalaiseen: Hän lysähti polvilleen märän nahkaröykkiön päälle, ja raju hillitön itku purskahti hänen sydämestään. Hänen ruumiinsa hytkyi ja vavahteli, niinkuin näkymättömän kouran puistelemana.
Paavon rinnassa läikähti syvä liikutus ja sääli. Hän ymmärsi, mitä tämä hetki merkitsi näille pakolaisille. Kun hän muisti sen jännityksen ja levottomuuden, jossa hän oli ollut viikon päivät ja ajatteli, että nämä olivat olleet kuukausimääriä samanlaisessa asemassa – aina olleet kuoleman uhkaamana, niin hän ymmärsi, miltä heistä tuntui, kun he nyt vihdoin olivat turvassa... He tunsivat kai samaa, kuin kuolemaantuomitut, jotka pitkän epätietoisuuden jälkeen ovat saaneet takaisin elämänsä ja vapautensa... Mies itki yhä kuin lapsi ja toisteli omalla kielellään noita kalliita sanoja: Vapaa, vapaa... ja Paavo ymmärsi nyt, miksi hän oli noin heikko ja hermostunut...
Mutta samassa tunsi Paavo hennon käden puristavan omaansa ihmeteltävällä voimalla. Hän kiersi kätensä solakan vartalon ympärille, ja tyttö painoi päänsä hänen rinnalleen, kuin turvaa etsien. Paavo tunsi hennon vartalon nytkähtelevän äänettömistä nyyhkytyksistä, mutta mitään ei kuulunut. Hän hillitsi nytkin itkunsa, ikäänkuin vastapainoksi miehen heikkoudelle.
Vainolaislaivan tulet jäivät yhä kauemmaksi ja katsellessaan sinne pimeyteen, jonne hänen isänmaansa oli jäänyt, tunsi hän kuin vapautuneen hirveästä painajaisesta. Mutta samalla hän kuitenkin tunsi katkeraa kaipausta ja ahdistusta rinnassaan. Tämä saattoi olla viimeinen kerta, jolloin hän näki kotimaansa. Hän tiesi, ettei pääsisi takaisin, ennenkuin Venäjän hirmuvalta olisi kukistettu, ja se näytti toivottomalta tällä hetkellä. Sota raivosi parhaillaan, ja jos Venäjä pääsee siinä voittajaksi, silloin on kansamme hukassa. Hänellä ei siis ollut mitään toivoa päästä kotimaahan.
Hän muisti ensimmäisen pakomatkansa ja hän huomasi miten toisenlainen se oli ollut, Tosin ei isänmaan kohtalo silloinkaan näyttänyt valoisalta, mutta hän itse oli nuori, terve ja vapaa. Se oli vain jännittävää seikkailua, jossa tosin elämä oli pelissä, mutta siitä hän ei paljoa välittänyt.
Ja nyt...
Hänellä oli vaimo ja pienet lapset, jotka jäivät sinne turvattomiksi, puutteeseen... Miten voi hän sairaana pitää huolta heistä poissa ollessansa? Jos hän kuolee, silloin he jäävät orvoksi ja joutuvat kurjuuteen...
Paavon sydäntä kouristi, muistaessaan sen lyhyen hetken, jolloin viimeisen kerran näki vaimonsa ja pienokaisensa. Hän muisti heidän nyyhkytyksensä ja kyyneleiset silmänsä... Oliko se todella viimeinen kerta, eikö hän enää koskaan näkisi heitä?
Paavo havahtui unistaan vasta silloin, kun kylmä aalto roiskahti veneeseen, täyttäen sen puolittain vedellä. Hän kuuli hätääntyneitä huutoja, kirouksia ja sadatuksia. Toiset alkoivat ammentaa vettä veneestä, toiset viskelivät vasikannahkoja mereen.
Salakuljettajat nostivat hirvittävän metelin, sillä jokainen yli laidan viskattu vasikannahka vähensi heidän voittoaan. Mutta silloin kuului yhtenä ärjähdyksenä miesjoukosta kiukkuisia huutoja:
– Kyllä ne nyt heitetään!
– Niin, eihän täällä muuten voi vettäkään ammentaa...
– Jollei lastia pureta, niin pohjassa olemme kaikki!
– Emme rupea hukkumaan teidän ahneutenne takia!
– Kuka käski ottaa näin tavatonta lastia, näin syysaikana!
– Teidän mielestänne on kai vasikannahat arvokkaampia kuin meidän henkemme, mutta me olemme toista mieltä!
Miehet olisivat kai heittäneet kaikki nahat samaa tietä, mutta kun salakuljettajat huomasivat, ettei paha auttanut, alkoivat he kauniisti pyytää armoa tavaroilleen, ja se auttoikin heti.
Mutta myrsky näytti yhä yltyvän ja nyt he huomasivat, että heitä uhkasi uusi vihollinen, yhtä säälimätön ja julma, kuin se, jonka kynsistä he juuri olivat pelastuneet. Myrskyn ulvonta tuntui yhtämittaa yltyvän, ja alati suurenevat aallot vyöryivät esiin pimeydestä, aivan kuin loppumaton parvi mustia, valkoharjaisia hirviöitä. Kuin raivosta pärskyen hyökkäsivät ne yksi toisensa jälkeen veneen kimppuun, ne viskelivät sitä ylös, alas saadakseen sen kaatumaan, ja suurimmat yrittivät täyttää sen kylmällä, valtavalla pärskäisyllään. Ja vaikka miehet koko ajan kuumeisella kiireellä tyhjensivät venettä, oli se sittenkin monta kertaa vähällä täyttyä. Ja yhtä pimeältä kuin meri heidän ympärillään, näytti myöskin heidän kohtalonsa.
Kuusi tuntia oli kulunut – kuusi loppumattoman pitkää tuntia olivat he taistelleet elämästään. Lukemattomat kerrat olivat he olleet varmoja, että edessä oleva hetki on viimeinen, – mutta kuin ihmeen kautta olivat he joka kerta pelastuneet.
Kerran näytti kuitenkin kaikki olevan lopullisesti hukassa, kun suuri aalto roiskahti veneeseen, pysähdyttäen moottorin kokonaan. Myrskyn yli kuului kauhistuneita huutoja, vaikerruksia ja sadatuksia. Vene alkoi ajelehtia laineiden mukana, ja jokainen tiesi, että seuraava suurempi aalto upottaisi heidät.
Mutta silloin osoitti toinen salakuljettajista olevansa harvinaisen nopeaälyinen ja päättäväinen mies. Muutamassa hetkessä oli hän irroittanut veneen laitaan kiinnitetyn varamaston purjeineen, ja parin miehen avulla pystyttänyt sen paikoilleen – vaikka tuntui mahdottomalta, että sellaisella myrskyllä ja sellaisessa veneessä olisi voinut käyttää purjetta. Kaikesta huolimatta sai hän veneen ohjatuksi sivutuuleen ja siten pelasti koko joukon hukkumasta.
Hänen esimerkkinsä antoi rohkeutta muillekin, Toiset alkoivat taas tyhjentää venettä, toiset taas yrittivät saada moottoria käyntiin ja myöskin lastia täytyi taas vähentää.
Mutta moottorin käyntiin saaminen näytti mahdottomalta. Kylmä vesi oli jäähdyttänyt sen perinpohjin, ja kun suunta oli muutettu, roiskuivat aallot yli laidan suoraan moottorin päälle, joka oli peräpuolella. Monenlaisia keinoja keksittiin ja koeteltiin, mutta kaikki oli turhaa. Sillä lukemattomat kerrat, kun moottori oli syttymäisillään, valahti kylmä vesiryöppy sen yli. Kului kokonainen tunti, puolitoista, ja myrsky näytti yltyvän, niinkuin se olisi ehdottomasti päättänyt tuhota heidät. Eikä kukaan enää odottanut pelastusta.
Vasta parin tunnin kuluttua saatiin moottori käyntiin. Mutta kun se taas hetken kuluttua pysähtyi, silloin ei kukaan enää toivonut pelastusta.
Vieläpä vanhempi salakuljettajakin huudahti, että "nyt on piru lopultakin irti"! Kun taas toinen vakuutti, että "kurssi on suoraan helvettiä kohti"! Muut säestivät heitä kukin omalla tavallaan. Paavo kuuli vierestään vaikeroivan äänen, joka palavasti ja epätoivoisesti alkoi rukoilla Jumalaa. Kaikkia sanoja ei Paavo kuullut, mutta pääasia rukouksessa oli, että jos Jumala vielä tämän kerran auttaisi häntä, pelastaisi kalliin henkensä, niin hän puolestaan tekisi mitä tahansa... Mies ei erehdyksestään muistanut mainita osatovereitaan.
Se vaikutti niin koomilliselta, että Paavo olisi purskahtanut nauruun, ellei olisi kiemurrellut meritaudin kynsissä. Samaan tilaan oli vähitellen joutunut jo puolet veneessäolijoista, ja jolleivat loput olisi olleet rannikkopitäjistä, olisivat he kaikki olleet hukassa.
Silloin loiskahti suuri aalto veneeseen, niin että se oli täyttymäisillään, ja jos heti olisi tullut vähänkin lisää, olisivat he varmasti hukkuneet. Mutta taas kajahti perämiehen ääni. Toiset alkoivat epätoivoisella kiireellä tyhjentää venettä, toiset pystyttivät maston, ja kun seuraava suuraalto kohisten läheni, saatiin vene kääntymään senverran, että siitä ainakin pelastuttiin. Ja vihdoin, pitkien ponnistelujen jälkeen, saatiin moottorikin taas käyntiin.
Mutta se ei paljoakaan parantanut asemaa, sillä myrskyn takia olivat he joutuneet pois suunnasta, eivätkä tietäneet, missä olivat.
Oli jo aamuyö... Myrsky riehui alati kasvavalla voimalla. Kello tuli 3, 4, 5, mutta yhä taistelivat ihmiset pienessä veneessä henkensä puolesta. Ja ikäänkuin raivoissaan siitä, sinkosi myrsky silloin tällöin heidän ylitseen sokaisevia sadekuuroja, ja silloin tuntui kuin koko pimeä avaruus olisi ollut täynnä raivosta sähiseviä hirviöitä...
Vihdoin alkoi pimeyteen sekaantua harmaata hämärää, ja pitkän odotuksen jälkeen valkeni siitä harmaankalpea syysaamu.
Vielä kalpeampia olivat läpimärät, uupuneet ihmiset. Mutta yhä täytyi heidän taistella elämänsä puolesta. Sillä kaikkialla, minne katsoivatkin, oli koko ulappa täynnä valtavia, eteenpäin vyöryviä, vaahtoharjaisia aaltoja, ja yläpuolella kiitivät samaan suuntaan paksut pilvijoukot.
Kului tunti, toinen, maata ei näkynyt, ja aallot uhkasivat kerta toisensa jälkeen täyttää veneen, joka heittelehti kuin kuoleman tuskassa.
Samaa taistelua jatkui vieläkin. Heidän liikkeensä olivat muuttuneet yhä uupuneimmiksi, ja kasvoissa kuvastui yhä lisääntyvä toivottomuus. Kukaan ei puhunut mitään, katseet vain kääntyivät silloin tällöin länttä kohden ja niissä kaikissa kuvastui sama toivo, rukous: maa.
Vihdoin kuuluikin tuo kaivattu sana erään nuorukaisen huulilta, ja tuo värähtävä ääni sattui jokaiseen kuin sähköisku. Kaikki katseet kääntyivät jännittyneinä länttä kohti, ja todellakin: siellä kaukana, valkean vaahtolakeuden ja harmaan taivaan rajalla häämötti tumma, kapea juova.
Se näytti antavan jokaiselle uutta toivoa ja intoa: Kuului iloisia huudahduksia, katseet kirkastuivat, ja heidän liikkeissään kuvastui taas reippautta ja tarmoa.
Kun he parin tunnin kuluttua laskivat maihin, saivat he tietää tulleensa Holmö'n saarelle Ruotsin puolelle. Kun he vihdoin saapuivat lämpimään kalastajatupaan, olivat he niin lopen uupuneita, ettei kukaan ajatellut muuta kuin lepoa. Kaikki heittäytyivät lattialle ja hetken kuluttua olivat useimmat jo nukkuneet.
Mutta Paavo ei voinut heti nukkua. Hän tunsi omituisen kiitollisuuden täyttävän mielensä. Hän huomasi, että oli tänä yönä kahdesti pelastunut varmasta kuolemasta, kaksi kertaa saanut elämänsä takaisin. Se täytti hänen mielensä uudella toivolla, eikä tulevaisuuskaan enää näyttänyt niin synkältä.
Hän muisti pienet poikansa ja nukkui...
ROSVOT
Kolme vuorokautta oli kulunut siitä kauheasta yöstä, kun Paavo toisten pakolaisten kanssa oli ponnistellut elämänsä puolesta, ja kun he lopulta pelastuivat ja erään kalastajan luona olivat saaneet lepoa ja suojaa. Kalastaja oli seuraavana päivänä opastanut heidät tänne pieneen rantakaupunkiin.
Toiset olivat heti jatkaneet matkaa, mutta Paavo oli saanut ankaran kuumeen ja sen vuoksi oli hänen täytynyt jäädä makaamaan pikkukaupungin kurjimpaan majataloon, johon kalastaja oli heidät tuonut.
Hän oli huomannut joutuneensa epäilyttävään paikkaan ja senvuoksi hän oli lähettänyt majatalon siivoojattaren tiedustelemaan vapaata huonetta kaupungin toisesta majatalosta. Mutta siivoojatar palasi takaisin ilmoittaen, ettei koko kaupungista löytynyt ainoatakaan vapaata huonetta.
Juuri tuo siivoojatar oli herättänyt Paavon epäluuloja, sillä hänen katseessaan oli alusta asti kuvastanut omituinen tutkiva uteliaisuus ja mielenkiinto, joka ei tuntunut luonnolliselta. Hän oli muun muassa kysynyt, uskaltaako kukaan Suomessa kulkea ilman revolveria ja näytti suuresti ilostuvan, kun Paavo ilmoitti, ettei Suomessa kukaan saanut pitää asetta, ja ettei hän itse muka koskaan ole ampunut revolverilla.
Kun Paavo sitten iltapuolella kuuli naisen ja erään käheän miesäänen kuiskailua keittiössä, alkoi hän aavistaa, että häntä vastaan oli tekeillä jokin ruma suunnitelma. Päästäkseen asiasta selvyyteen, päätti hän tehdä kokeen. Hän kutsui siivoojattaren ja ilmoitti, että kuume alkoi taas nousta ja pyysi, että siivoojatar menisi apteekista hakemaan unipulvereita, että hän saisi nukutuksi. Kun siivoojatar sitten illalla tuli kysymään, tarvitsiko hän vielä jotain ja näki pöydällä kaksi tyhjää pulveripaperia – joiden sisällyksen Paavo oli tyhjentänyt yöastiaan – alkoivat hänen silmänsä loistaa kuin nälkäisen suden, joka näkee herkullisen paistin edessään, ja kun Paavo pyysi siivoojatarta pitämään huolta, ettei kukaan häiritsisi häntä, vakuutti tämä innokkaasti, "ettei kukaan tule häiritsemään herraa" ja lausuessaan hyvää yötä, hymyili hän niin suloisesti kuin suinkin osasi.
Todellisuudessa ei Paavo aikonutkaan nukkua. Hän sammutti lampun, otti esiin barabellum-pistoolinsa ja alkoi odottaa.
Kului tunti, toinenkin, eikä mitään kuulunut. Hän luuli epäilleensä turhaan ja unikin alkoi rasittaa. Mutta muistaessaan siivoojattaren katseen, päätti hän vieläkin odottaa.
Silloin kuului käytävästä varovia, hiipiviä askeleita, jotka lähenivät, pysähtyivät hänen ovensa taakse...
– Ahaa... Nyt kuunnellaan, olenko nukkunut! – välähti Paavon mielessä. Hän teeskenteli nukkumista, hengittäen syvään ja rauhallisesti – ja hetken kuluttua poistuikin kuuntelija. Ja hän näytti saaneen täyden varmuuden, koskei askeleissakaan enää ollut samaa varovaisuutta kuin tullessa.
Paavo tunsi omituista jännitystä odottaessaan, mitä nyt tulisi.
Kului tunti, eikä vieläkään mitään. Sitten kuuli hän taas hiipiviä askeleita ja joitakin kuiskailuja... Senjälkeen poistuivat askeleet ja taas oli hiljaista.
Pikkukaupungeissa olivat kaikki äänet vaienneet ja viimeisetkin valot sammuneet – syksyinen yö oli peittänyt sen kokonaan mustalla vaipallaan. Vain tornikellon yksitoikkoiset lyönnit häiritsivät silloin tällöin tuota pimeätä hiljaisuutta. Ainoa, minkä Paavo eroitti, oli pieni ikkuna, joka tummanharmaana läiskänä häämöitti pimeydestä.
Kello löi kaksitoista, eikä vieläkään kuulunut mitään. Tuo epätietoisuus ja odotus alkoi väkisinkin hermostuttaa Paavoa. Hän tiesi varmasti, että häntä yritettäisiin ryöstää, mutta miten se tapahtuisi, mistä he yrittäisivät sisään, nuo kysymykset kiusasivat häntä yhä enemmän. Hän oli monta kertaa kuulevinaan kuiskailua ja hiipiviä askeleita, eikä kuitenkaan voinut sanoa, olivatko ne todellisia tai kuviteltuja. Hänen korvissaan alkoi kohista, ja hän tunsi, miten koko ruumis vapisi kuin horkassa...
Paavo havahtui ja puri hammastaan harmista ja häpeästä. Oliko hän mies kuten tähän asti, vai miten tuollainen on mahdollista? Olihan hän ollut monessa paljon suuremmassa vaarassa – tuntematta tällaista. Ja eihän hänelle nyt todellisuudessa voida mitään, kun hän on varuillaan. Hän hymyili itsekseen ja puristi barabellumia kädessään: Tulkootpa vaan!
Mutta yhä jatkui odotus... Kello löi yksi, ja hän istui liikkumattomana vuoteellaan. Hänen ympärillään oli hiljaista ja pimeätä kuin haudassa – ikkuna vain häämöitti pimeydessä kuin suuri, himmeänä tuijottava silmä...
Paavo ei tiennyt mitä tehdä; hän aikoi jo ottaa tulta, mutta ei kuitenkaan ottanut...
Silloin hän yhtäkkiä kuuli jotain...
Hän kuunteli henkeä pidättäen, mutta taas ei kuullut mitään. Hän luuli taas erehtyneensä, mutta jälleen kuului omituista kahinaa ja se tuntui kuuluvan ulkopuolelta...
Mitä oli tuo salaperäinen kahina?
Hän istui kuin jähmettyneenä ja odotti... Mutta sitä ei enää kuulunut, sensijaan ilmestyi ikkunaruudun sivuun musta kohta, joka alkoi vähitellen suurentua... Ja sitten siitä muodostui ihmisen olkapää ja pää leveälierisine hattuineen.
– Vai niin! Paavo kuiskasi nuo sanat huomaamattaan ääneen. Yhtäkkiä haihtui kaikki hermostunut levottomuus ja jännitys kuin pyyhkäistynä. Hän hiipii äänettömästi ikkunan pieleen ja kumartuessaan näki hän vielä toisenkin pään ulkopuolella.
Toinen siirtyi ikkunan kohdalle, ja sitten työnnettiin jokin rauta ikkunakehysten väliin ja yritettiin vääntää ikkuna auki... Mutta se ei auennutkaan...
– Ahaa – sentähdenkö haka illalla oli auki! – ajatteli Paavo vahingoniloisena ja odotti jännittyneenä, mitä nyt seuraisi.
Kauan ei tarvinnutkaan odottaa, sillä heti kuului terävää ritinää timantin leikatessa lasia... Jotain tummaa painettiin ruutua vastaan, kuului pehmeä rusahdus – ja sitten löyhähti huoneeseen viileä yöilma ja sen mukana tervan tuoksua. He olivat siis tervatulla paperilla painaneet ruutua, ettei helähdys kuuluisi.
Paavo tiesi, mitä nyt seurasi ja aivankuin salama leimahti hänen mieleensä, miten tulisi menettelemään. Ja hän tunsi eräänlaista julmaa riemua, ajatellessaan sitä, mikä heti tapahtuisi...
Hän tunsi ruumiinsa jännittyneen kuin viritetty teräsvieteri. Hän kohotti vaistomaisesti kätensä, epäselvästi erottaessaan suuren käden varovasti työntyvän aukosta sisään – ja samalla hetkellä, kun sormet tarttuivat hakaan, antoi hän barabellumin perän pudota täydellä voimalla rosvon ranteeseen...
Kuului yhtaikaa jymähdys ja ilkeä rusahdus, sitä säesti kauhistuksen ja tuskan parahdus, joka muistutti suden rääkäisyä, silloin kun se on juuri tarttumaisillaan lihavaan porsaaseen ja samassa tunteekin terävien rautojen tarttuvan itseensä... Rosvo lysähti maahan...
Hetken kuluttua kuului hän taas päässeen jaloilleen. Kuului käheitä kirouksia – ja sitten häipyivät molempien rosvojen askeleet pimeyteen...
Paavo odotti aamuun asti, koettaisiko joku korjata todisteita: särettyä ikkunaa ja tervattua paperia, mutta mitään ei kuulunut. Rosvot näyttivät saaneen kyllikseen ensimmäisestä kerrasta...
Nyt vasta Paavo huomasi, miten suuressa vaarassa oli ollut, ja oli iloinen, että oli pelastunut. Jollei hän olisi alkanut epäillä, olisi rosvojen suunnitelma todennäköisesti onnistunut, ja vaikka hän olisi kadonnut iäksi, niin kukaan ei olisi sitä tiedustellut – sillä vieraassa maassa ei pakolaisen henki paljoa merkitse.
Paavo huomasi myöskin, ettei olisi voinut menetellä viisaammin rosvojen suhteen kuin nyt. Jos hän olisi ampunut tai muuten nostanut suuremman hälyn, olisi siitä ehdottomasti seurannut poliisitutkinto, mikä aina on vaarallista pakolaiselle. Hän päätti, ettei nytkään ilmoita mitään viranomaisille, sillä rosvot olivat saaneet tarpeeksi suuren rangaistuksen, ja sitäpaitsi se ei hyödyttäisi häntä mitään – päinvastoin.
Kaiken varalta kutsui hän kuitenkin aamulla kaksi yövierasta ja siivoojattaren huoneeseensa. Viitaten ikkunaan, humautti Paavo leikillisesti, että hänen luokseen pyrki yöllä vieraita hieman omituisella tavalla ja, kuten ikkuna todistaa, eräässä vississä tarkoituksessa. Mutta tällä kertaa olikin sisäänkäytävä heille sopimaton, koska heittivät yrityksen kesken – taisivat loukata sormensa, koska ikkunalla on verta... Vai pyrkivätkö ne uudestaan oven kautta? Sen kai tietää neiti?
Viime kysymyksen kohdisti hän siivoojattarelle. Tämä näytti hätkähtävän, kalpeni ja loi katseensa maahan voimatta lausua sanaakaan. Vasta kun Paavo uudisti kysymyksensä, änkytti hän epävarmasti:
– Ei... Mistä minä sen tietäisin...
– No, olkoon miten tahansa, – lausui Paavo kylmästi ja katsoi siivoojatarta terävästi silmiin. – Minä en tällä kerralla tahdo syyttää ketään erikoisesti, koskei ryöstöyritys onnistunut. Minä olen vain tahtonut osoittaa teille, minkälaisten vierailujen esineeksi matkustaja voi joutua tässä majatalossa.
MYRSKYN VANKEINA
Paavo oli jo kauan tuskallisesti ikävöinyt kotiin, taas saada nähdä vaimonsa ja pienet poikansa. Amerikasta lähtiessään oli hän kuvitellut, kun kerran pääsen Ruotsin puolelle, niin kyllä jollakin tavalla pääsen käymään kotona tai hänen vaimonsa tulee Ruotsiin.
Mutta sinne saavuttuaan oli hän huomannut toivonsa turhaksi. Idän hirmuvallan kiristys oli käynyt yhä ankarammaksi. Yöt päivät vartioivat torpeedoveneet ja tullilaivat merellä ja rajalla seisoi loppumattomana rivinä sotilasketju – ikäänkuin rautaverkko, josta ei yksikään pääse pois. Ja koko Suomen kansa oli kuin kiedottu tähän jättiläisverkkoon. Sillä julmat, niinkuin jättiläishämähäkit, vaanivat lukemattomat santarmit, sotilaat ja urkkijat, ettei kukaan pääsisi mihinkään.
Ken uskalsi hiukankin pyristellä, ja koetti päästä irti tuosta verkosta, sen kimppuun hyökättiin heti ja hänet vietiin päähämähäkin tarkastettavaksi. Ken sinne joutui, hän harvoin palasi.
Ja sitäpaitsi oli niillä urkkijansa kaikissa maissa. Sitä varten lähettivät ne Ruotsiin suomalaisia, joita ostettiin mielihyvällä. Ikävä kyllä, löytyi suomalaisia, jotka myivät itsensä. Sillä vaikka vainovuodet kasvattavat oikeista aineksista miehiä, niin se nostaa esiin myöskin Juudaksia, jotka myyvät kaikki, mitä heillä on, kun vain rahoista sovitaan.
Näiden avulla he vaanivat Ruotsissa olevia pakolaisia. Ken vain lähti kotimaahan, niin siitä nämät salassa olevat urkkijat ilmoittivat isännilleen Suomen puolella, ja sille tielle he jäivät.
Paavo sai kuulla, miten eräs hänen tovereistaan oli päästetty kotiportille asti ja siellä ympäröity ja viety juuri kun hän oli luullut näkevänsä rakkaimpansa.
Paavo oli jo kerran ollut matkalla kotimaan puolella, toivoen, että pääsisi livahtamaan maihin, mutta kaikki oli ollut turhaa.
Monta kertaa oli hän ollut niin epätoivoinen, että hän ajatteli yrittää uhallakin käyköön miten tahansa. Mutta kun hän kuvitteli hänelle käyvän samoin kuin toverilleen, tuntui se niin kauhealta, että hän jäi yhä odottamaan.
Nyt oli syksy, pimeä myrskyinen syksy. Hän oli taas lähtenyt siinä toivossa, että yrittäisi, jos näyttäisi olevan mahdollista. Hän ei ollut puhunut tovereilleen mitään, hän oli päättänyt sanoa vasta sitten, kun saisi tilaisuuden.
Hänellä oli tällä kerralla parempi suunnitelma. Hän oli nuorempana ollut m.m. lämmittäjänä ja nyt hän koettaisi päästä "entiseen toimeensa" johonkin pienempään laivaan, joka menisi etelään.
Hän oli kirjoittanut asiasta eräälle toverilleen ja hankkinut sitä varten väärän passin valokuvineen.
Mutta noina pitkinä päivinä ja öinä, kun hän kuunteli myrskyn pauhua, tunsi hän julman epätoivon ja kaipauksen kalvavan sydäntään. Tuskimpa hänen suunnitelmastaan tulee mitään, koska ei ole tullut mitään vastausta kirjeeseen. Tietysti se on turhaa. Ja ajatellessaan niitä lukemattomia viattomia, jotka avuttomina kituivat tuon hirmuvallan kamalassa verkossa, samoinkuin hänen vaimonsa ja pienet poikansa, tunsi hurjaa voimatonta raivoa.
Lopulta hän ilmoitti aikeestaan matkatovereilleen ja hän tunsi suurta iloa ja lohdutusta nähdessään miten he ymmärsivät hänen asemansa ja lupasivat tehdä voitavansa, jotta hän pääsisi santarmien tietämättä maihin – jos hänellä olisi paikka tiedossa...
Kun he sitten saapuivat eräälle saarelle, josta he saivat tietoja, oli siellä m.m. Paavolle kirje, jossa ilmoitettiin, että hänellä todellakin oli lämmittäjän paikka eräässä pienessä hinaajassa, joka lähtisi etelään. Se antoi hänelle uutta tarmoa ja varmuutta. Toverinsa innokkaalla avulla pääsi hän seuraavana yönä onnellisesti maihin. Kun hän sitten toverinsa kanssa, kasvot ja kädet nokisena ja lämmittäjän vormu päällään, meni paikkaansa, ei kukaan voinut epäilläkään häntä muuksi.
Kun santarmit, ennen lähtöä, tarkastivat laivan miehistön, ei Paavo tuntenut enään pienintäkään epävarmuutta, vaan santarmin ilmestyessä passi kädessä pannuhuoneen ovelle, viskeli hän vihellellen rimoja uuniin ja vilkaisi vain sivumennen ylös, niinkuin ei olisi välittänyt vähääkään santarmin tarkastuksesta, ei olisi edes muistanut, että tarkastelu koski häntäkin.
Sitten seurasi raskas viikko. Heillä oli suuri lautalastissa oleva proomu. Mutta hinaaja oli vanha ja heikko, ja vaikka se ähkyi ja puhkui kuin olisi ollut pakahtumaisillaan, niin ei vauhti parantunut. Koneenkäyttäjä, joka samalla oli laivan kapteeni, syljeskeli ja kiroili vuorotellen ja vakuutti, ettei tällä vauhdilla koskaan päästä Tukholmaan ja väitti olevansa tukkihullu, jos lähtee yrittämäänkään yli Ahvenanmeren. Ja lopuksi hän katsahti taivaalle ja lisäsi merkitsevästi:
– Mutta minä en usko, että me sinne asti päästäänkään. Kunhan vain tule pikkanen myrskynpoikanen... niin saatte nähdä!
Paavo ei tosin välittänyt siitä pääsivätkö he määränpäähän asti, mutta hän toivoi hartaasti, ettei myrsky tuhoaisi heitä ennenkuin hän pääsisi kotikaupunkiinsa.
Neljä päivää oli hinaaja ähkyen ja puhkuen ponnistellut etelää kohden. Vaikka tuulta ja sadetta oli ollut riittämiin asti, niin oikea myrsky oli heitä tähän asti välttänyt. Mutta nyt, viidentenä päivänä, jolloin he olivat toivoneet pääsevänsä Uuteenkaupunkiin, oli myrsky koko päivän kierrellyt uhkaavasti heidän ympärillään, ikäänkuin kiihoittaakseen itseään täyteen voimaan. Ja yhtäkkiä se hyökkäsi suurella raivolla lounaasta pientä hinaajaa vastaan, aivankuin sanoen: tästä et pääse vähääkään eteenpäin.
Kuitenkin se oli ainoa pelastuskeino, sillä kun sakeiden sadekuurojen jälkeen tuli yhtäkkiä pimeä, niin kapteenilla ei ollut pienintäkään aavistusta missä oltiin. Sen he vain tiesivät, että vasemmalla oli saaristo vaarallisine kareineen ja kallioineen, ja jolleivat he pääse eteenpäin, jos myrsky voittaa heidät, silloin se heittää heidät pirstoiksi kalliolle.
Eteenpäin yritettiin. Tunti tunnin jälkeen jyskytti höyry eteenpäin miesten tietämättä pysyivätkö paikoillaan tai ajautuvatko taaksepäin. Pimeys ympäröi heitä mustana seinänä, myrsky yltyi yltymistään, hinaaja heittelehti yhä rajummin, ja aallot uhkasivat monta kertaa haudata sen alleen.
Paavo oli ollut kaksi kertaa tällaisen syysmyrskyn kynsissä ja edellisellä kerralla oli hän ollut miltei toivoton. Mutta vaikka asema oli tällä kerralla yhtä synkkä, ei hän tuntenut mitään sellaista. Tietysti edellisillä kerroilla merikipu oli vaikuttanut siihen, ja nyt jonkunlainen tottumus: Kun kahdesti oli selviytynyt, niin kyllä se nytkin.
Mutta pääsyynä hänen mielentilaansa oli kuitenkin se, että hän sai toimia. Hän tiesi, että koko laivan kohtalo riippui hänestä. Jos höyry pääsisi alenemaan, saisi myrsky voiton ja paiskaisi heidät kallioon.
Se oli taistelua myrskyn kanssa, kilpailua siitä, kumpi pääsee voitolle, ja palkintona on hänen ja toveriensa elämä.
Hänellä oli ollut apuna kansipoika, mutta kun tämä oli tullut merikipeäksi, oli Paavo kehoittanut tätä menemään kajuuttaan. Rimat olivat nyt loppuneet läheltä ja täytyi niitä kantaa niin etäältä, että siinä olisi ollut kiirettä kahdellekin.
Kapteeni näki hänen olevan yksin. Hän tarttui kauhistuneena päähänsä ja huudahti, että nyt ollaan varmasti hukassa – sillä yksin on mahdoton pitää höyryä yllä.
Paavo pyyhkäsi hiestä kirveleviä silmiään ja nähdessään toisen epätoivon, sanoi hän hymähtäen, että hän koettaa kestää yksinkin. Ja hän alkoi taas yhä hurjemmalla vauhdilla.
Hän oli monta kertaa menehtymäisillään, mutta tietoisuus, että kaikki riippui hänestä ja ajatus, että jos jäisi tänne, niin ei koskaan näkisi vaimoaan ja pienokaisiaan, juuri kun on heitä lähellä, tuntui hänestä mahdottomalta. Hänen täytyy kestää. Hänellä oli samanlainen tunne, kuin kilpailussa, kun on menehtymäisillään.
Puoliyö oli jo ohi. Myrsky kiihtyi kiihtymistään, ja kaikki näytti toivottomalta.
Mutta sitten sattui sellaista, joka muutti heidän asemansa. He huomasivat, että proomu oli vajonnut arveluttavasti, ja aallot syöksyivät yli kansilastin. Aallot olivat halkaisseet proomun, joten sen kuljettaminen oli mahdotonta. He siis päättivät katkaista hinausköyden ja jättää hylyn oman onnensa nojaan. Sitten lähdettiin etsimään suojaa.
Mutta vieläkin täytyi Paavon jatkaa työtään. Hän sai apulaisen kantamaan rimoja. Mutta kun hän oli työskennellyt koko edellisen päivänkin, niin tahtoi uupumus väkisinkin voittaa hänet.
Mutta hän koetti kaikesta huolimatta, ja kun he aamupuolella yötä pääsivät erääseen lahdelmaan ja päättivät levon jälkeen lähteä Paavon kotikaupunkiin, unohtuivat myrskyt ja siitä johtuneet vaarat ja ponnistukset.
Vihdoinkin hän pääsisi kotiin.
Pieni hinaaja oli hämärissä saapunut kaupunkiin ja pysähtynyt joen itärannalle, josta oli lyhyt matka Paavon kotiin. Nyt hän seisoi kannella, hyvästellen tovereitaan. Hän kiitti heitä siitä, että nyt pääsee kotiin, mikä muutoin olisi ollut aivan arpapeliä...
– Stop, sanoi Konkala konetta, – keskeytti hänet kapteeni. – Jos kiitoksista on kysymys, niin sinä olet ne ansainnut, sillä sinä teit sellaista, jota moni ei ole tehnyt. Jos meillä olisi ollut entinen lämmittäjä, ei hän olisi kyennyt pitämään tuntiakaan täyttä köyryä, kun puut olivat niin kaukana. Mutta sinä kestit sellaista tunti tunnin jälkeen, ja ilman sinua emme olisi täällä... Ja muutenkin sinä olet ollut sellainen, että, että...
Hänen äänensä katkesi liikutuksesta värähtäen, mutta sitten hän jyrkästi lisäsi teennäisen karskisti:
– Niin... Sinä olet mies – oikea miesten mies. Eikö se ole totta?
Toiset yhtyivät häneen tunnokkaasti, ja Paavo tiesi, että he todella ajattelivat, mitä sanoivat. Hän vastasi, että hän oli iloinen ja ylpeä siitä arvonimestä. Se on aina ollut hänen korkein päämääränsä. Ja sitten hän lisäsi leikillisesti:
– Mutta mitä tulee siihen, että minä tässä pian jo tarvitsisin hengenpelastusmitalin, niin sen jätämme. Sillä kun oma henkipahanen on pelissä, silloin yrittää jokainen.
Toiset naurahtivat. Ja kun he olivat puristaneet hänen kättään, lähti hän pienestä hinaajalaivasta, ja hän tunsi omituista kaipausta noita miehiä kohtaan, sillä ne olivat yhdessä taistelleet elämästään ja voittaneet...
Paavo seisahtui laiturille ja katsahti vaistomaisesti ympärilleen, kuunteli hetken hengitystään pidättäen.
Mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Syysyön pimeys ja hiljaisuus peitti maailman ja kylmä tihku-sade valui hitaasti ja äänettömästi alas mustalta taivaalta sumentaen kaiken valon... Vain laiturin vieressä oleva kaasulyhty valaisi kelmeällä valollaan alastonta lehmusta, jonka oksilta tipahtelivat vesipisarat – kuin hyljätyn ihmisen kyyneleet...
Mutta Paavo oli siitä vain iloinen. Hän viittasi vielä kerran hyvästiksi tovereilleen ja lähti reippaasti kotiaan kohden.
Kun Paavo läheni kotiaan, tunsi hän epämääräisen levottomuuden ja jännityksen valtaavan mielensä. Miten siellä lienee...?
Jospa he ovat kovassa puutteessa? Entä jos he ovat sairaana – tai jospa joku pojista on kuollut eikä hänelle ole ilmoitettu...
Kun hän sitten saapui pimeälle pihalle, alkoi hänen sydämensä sykkiä niin ankarasti, että hänen täytyi pysähtyä ja hän päätti mennä puutarhan puolelle, jossa heidän ikkunansa oli.
Siellä he ovat!
Paavo pysähtyi vanhan vaahteran viereen ja nojautui sen runkoa vastaan. Hän katsoi liikutettuna tuota valaistua ikkunaa, jonka takana oli kaikki, mitä hänellä elämässä oli... Hän muisti, miten tuskallisesti oli ikävöinyt ja kaivannut tätä hetkeä, muisti sen epätoivon ja hädän, jota oli tuntenut monasti, kun kaikki oli näyttänyt mahdottomalta.
Ja nyt se hetki on tullut. Pian hän näkee heidät.
Hän koputti – koputti uudestaan hiukan kovemmin...
Sitten kuuluu askeleita ja tuttu, hiukan pelokas ääni:
– Kuka siellä on?
– Minä täällä olen.
Ovi aukeaa, mutta nähdessään mustan, nokinaamaisen miehen, aikoo nainen pelästyneenä sulkea oven. Paavo tarttuu oveen, aukaisee sen ja toistaa hymyillen:
– Minä se olen... Minä se olen...
Paavo katsoo äänettömänä vaimoansa, joka ensin on perääntynyt kuin aavetta ja nyt, liikutuksesta kalpeana, painaa käsillään rintaansa niinkuin se olisi pakahtumaisillaan. Hän on laihtunut paljon, ja surun jälkiä näkyy hänen kasvoillaan... Ja takan äärellä istuvat pojat, myöskin laihtuneina, mutta paljon pitempinä kuin ennen.
Paavo käsitti nyt vasta, miten kurjalta hän näytti tällaisessa asussa ja aikoi juuri sanoa jotain, selittää...
– Isä, isä... isä!
– Isä on tullut!
Hän kuulee taas nuo rakkaat, liikutuksesta ja ilosta vapisevat äänet. Ja ennen tuntematon liikutus valtaa hänet. – Hänen sydämensä on niin täynnä, ettei hän voi sanoa mitään... Kuin sumun lävitse näkee hän vaimonsa kalpeiden kasvojen lähenevän – tuntee tämän painavan päänsä hänen rinnalleen... Pienet kädet puristavat lujasti hänen kättään ja vaaleatukkaiset päät ovat painuneet häntä vastaan niin turvallisesti – niinkuin eksyneet linnunpojat, jotka vihdoinkin ovat löytäneet omansa. Ja he toistelevat yhä tuota samaa sanaa:
– Isä, isä, isä!
Paavo tuntee niin suuren onnen ja hellyyden täyttävän rintansa, ettei hän ole koskaan sellaista tuntenut. Hänen silmänsä sumenevat kyynelistä ja hän painaa huulensa noita pieniä, rakkaita päitä vastaan, joita hän niin kauan oli kaivannut ja hän kuiskaa hiljaa, hellästi:
– Poikani, pienet poikani, poikani.
Viimein he katsahtavat toisiinsa ja kun he näkevät toistensa mustiksi tahraantuneet kasvot, purskahtavat he yhtaikaa nauruun ja he nauravat niin sydämellisesti ja riemukkaasti, etteivät he olleet nauraneet sillä tavalla kertaakaan sen jälkeen, kun mies oli lähtenyt.
Nyt hän oli vihdoinkin saapunut kotiin ja sentähden oli kaikki yhtäkkiä muuttunut. Tuossa pienessä huoneessa, jossa vielä hetki sitten vallitsi raskas suru ja kaipaus – nuo julmat vieraat, jotka niin kauan olivat kalvaneet sen asukkaitten sydämiä, olivat nyt vihdoin poissa! Tuo musta mies, joka äsken oli ilmestynyt pimeästä syysyöstä heidän keskelleen – hän oli tuonut tullessaan niin suuren onnen ja riemun, että kaikki surut ja murheet olivat unohtuneet – ne olivat häipyneet kuin yön pimeys auringon noustessa.
Niin, he eivät muistaneet, että heidän ympärillään oli pimeä syysyö, he eivät muistaneet sitä kauhistavan pitkää syksyä, jonka he olivat kestäneet tässä huoneessa... Heistä tuntui, niinkuin olisi taas ihana kevät – niinkuin heidän pieni huoneensa olisi yhtäkkiä täyttynyt kevätauringon lämmöllä ja kirkkaudella...
NYT JA ENNEN.
On kesäilta – lempeä sunnuntai-ilta. Aurinko painuu hiljalleen metsänreunaa kohti ja valaisee kultaisella hohteellaan pientä, Eräjärven rannalle raivattua peltoaukeata...
Se näyttää niin pieneltä ja avuttomalta tuolla metsien keskellä – siinä on vasta kolme pientä viljeltyä sarkaa. Keskimmäisenä helottaa tummanvihreä perunamaa, täynnään valkeita kukkia. Oikealla oleva ohramaa on vielä vihreänä, ja tuhannet kiiltävät tähkäpäät kohottavat vihneitään suoraan taivasta kohti – aivan kuin anoen lisää valoa ja aurinkoa...
Mutta toisella puolella oleva ruispelto on jo valmis; oljet ovat kaikki taipuneet raskaiden tähkäpäiden painosta, jotka ovat kumartuneet maata kohti – ikäänkuin merkiksi siitä, että ne taas pyrkivät maahan, että ne ovat valmiit jatkamaan uutta elämää...
Ja tuon pienen kellertävän ruislaihon pientareella seisoo kaksi nuorta ihmistä, pidellen välissään pientä poikaa, esikoistaan.
He ovat molemmat nuoria ja voimakkaita; miehen komea vartalo, hänen avonaiset, rehelliset kasvonsa ja pienet harmaat silmänsä – kaikki ne todistavat voimaa, tarmoa ja miehekästä varmuutta.
Samoin huokuu naisen koko olemuksesta terveys, naisellinen viehkeys ja lempeys – hän on tulemaisillaan uudestaan äidiksi...
Ja nyt he katselevat iloisina ja onnellisina tuleentunutta ruispeltoa, joka on heidän ensimmäinen onnistunut ruislaihonsa.
Sillä heidän ensimmäinen rukiinsa, joka kaksi vuotta sitten oli kylvetty tähän – se oli mennyt hukkaan. Ensin oli kevättulva tuhonnut puolet, ja loput turmeli halla – vain pieni osa oli ehditty viime hetkellä niittää.
Tuo oli ollut ankara isku heidän alkavalle elämälleen. Vaimoraukka oli ollut masentumaisillaan, kun heidän kauniit toiveensa olivat niin äkkiä särkyneet. He eivät saaneet toista lehmää, niinkuin olivat toivoneet, eivätkä mitään muutakaan.
Mutta mies oli päättänyt, ettei masennu. Ensin hän oli koko loppusyksyn raatanut laskuojan kimpussa ja saanutkin sen aukaistuksi, niin ettei tulva enää haitannut. Talven hän kävi metsätöissä, ja vaikka palkka olikin pieni, tulivat he sentään jotenkuten toimeen.
Lopulta näyttikin kaikki kirkastuvan. Äärimmäisillä ponnistuksilla heidän oli onnistunut keväällä saada siementä, niin että rukiin ohella kasvoi nyt myös peruna ja ohra – ja kaikki näytti menestyvän hyvin.
Mies oli jännityksellä seurannut, miten ruislaiho päivä päivältä kohosi, ja kun sitten ruis heilimöi, kun miljoonat hiukkaset ikäänkuin riemukkaassa tanssissa kiitivät pellon yli, herättäen siinä uuden elämän, silloin tunsi hän entistä suuremman toivon ja varmuuden täyttävän mielensä.
Ja Ainokin oli alkanut tuntea samaa; hän oli kerännyt pajunparkkia, noukkinut marjoja, ja koettanut muutamista kanoistaan ja ja lehmästään saada lisätuloa niin paljon kuin suinkin. Tosin sekin oli menestynyt huonosti, sillä he eivät voineet viedä tuotteitaan kaupunkiin niinkuin talolliset – ja ne muutamat, jotka kirkonkylässä ostivat, maksoivat mitä tahtoivat... Erkki oli tuntenut syvää sääliä vaimoraukkaansa kohtaan.
Mutta nyt he eivät muistelleet vastoinkäymisiä! Sillä tuossa oli ruislaiho valmiina, huomenaamulla alkaa Erkki leikata – ja silloin on ainakin leipää tiedossa koko vuodeksi. Siksi he olivat iloisia ja onnellisia kuin lapset. Huomaamattaan silittelivät he kuin hyväillen noita raskaita tähkiä. Sitten he maistelivat jyviä aivan kuin ne olisivat olleet parhaita makeisia. Vieläpä nuorinkin kurotti pienen kätensä saadakseen osansa hänkin. Isä hieroi tähkäpäätä kourassaan, puhalsi helpeet pois ja kaatoi jyvät pieneen, punaiseen suuhun – joka aukeni aivan kuin pienen linnunpojan, emon ilmestyessä pesän laidalle. Kun taas jyvät katosivat pienokaisen suuhun, huomautti mies leikillisesti:
– Oletkos nähnyt vielä tämänveroista tenavaa? Hän silitti hellästi pientä silkkitukkaista päätä ja lisäsi:
– Mutta eihän omena kauan puusta putoo...
Hän lausui sen niin hupaisen itsetietoisesta että vaimo purskahti nauruun ja vastasi veitikkamaisesti:
– Kukas kissanhännän nostaa, jollei se itse!
He jatkoivat hetken leikillistä kinasteluaan. Mutta sitten näytti mies muistavan jotain. Hänen kasvonsa muuttuivat huolestuneen näköisiksi ja hän lausui hiljaa:
– Olenhan minä tässä aika poika. Mutta kyllä minun on ollut niin paha olla, kun kaikki on mennyt toisin kuin toivoimme, – enkä minä ole voinut mitään. Sinunhan piti keväällä saada toinen lehmä, ja nyt sitä ei ole vieläkään, vaikka sinäkin olet niin kovin ponnistellut – tiedän, että se monesti on ollut sinulle kovaa, vaikka oletkin koettanut sitä salata. Kun sinä viime kerrallakin tulit kirkonkylästä, niin näin, että olit kovin itkenyt – sano nyt, mitä siellä oikein tapahtui. – Mies tarttui hellävaroen hänen käsivarteensa ja äänessä värähteli alakuloisuus, kun hän lisäsi:
– Eiköhän istuta tähän pientareelle, että Mattikin pääsee "nojatuolilleen" – ja sitten kerrot minulle kaiken...
He istahtivat kuivalle pientareelle, ja pikku Matti kiipesi äidin syliin. Vaimo oli vieläkin hetken vaiti, mutta sitten katsahti hän miestään silmiin ja alkoi epävarmasti:
– Niin, siellä pappilassa vain, kun menin viemään voita ja sanoin hinnan olevan saman kuin ennenkin, – niin ruustinna alkoi suu mutussa katsella voita ja kysyi, onko se puhdasta. Minusta se tuntui niin pahalta ja kun vastasin, etten koskaan ole myynyt likaista voita, sanoi ruustinna, ettei tarvitsekkaan voita ja lähti ylpeänä, hyvästiä sanomatta tiehensä.
– Kyllä se on sentään liikaa... – alkoi mies katkerasti, mutta vaimo keskeytti hänet:
– Älähän nyt, Erkki! Eihän minun olisi pitänyt vastata niin ruustinnalle, mutta sitten se oli jo myöhäistä. Minun täytyi myydä voini kauppiaalle lähes puolta halvemmalla... Ja kun en munistakaan saanut entistä hintaa, tuli minun niin ikävä olo, etten voinut muuta kuin itkeä kotimatkalla...
Hän vaikeni hetkeksi, mutta nähdessään miehen synkän ilmeen hän tarttui tämän käteen ja lausui reippaasti hymyillen:
– Älä sinä nyt siitä välitä! Saanhan minä vielä marjoista ja on minulla pajunparkkiakin koko säkki jälellä – ja se ainakin kelpaa nahkurille.
– Mutta kyllä sekin on raskaan työn takana. Sinä poloinen olet kantanut ne kaukaa virstojen takaa. Ja niistäkin maksaa nahkuri täällä paljon vähemmän kuin kaupungissa.
– Sehän on luonnollista, että köyhälle maksetaan vähemmän, kun ei voi mennä kaupunkiin niinkuin talolliset.
Vaimo vaikeni surullisesti huoahtaen, mutta mies tarttui hänen käteensä ja huudahti reippaasti:
– Kyllä mekin vielä näytämme! Tuossahan meillä on koko vuoden leipä tiedossa. Ei tarvitse muuta kuin leikata – ja huomenna se tapahtuu! – Ja tuollahan kasvaa puurot ja perunat, niin että kohina kuuluu! Kun minä talvella käyn metsätöissä, niin kyllä se sinun lehmäsikin tulee lähemmäksi... Mitäs sanot, jos se keväällä jonakin aamuna ammuisi tuossa veräjän takana?
– Minä en sano mitään. Jos se kumminkin jäisi tulematta...
– Kyllä se tulee! – vakuutti mies leikillisesti, mutta varmasti. – Ja sieltä tulee kokonainen karja jälessä, kunhan ehtii. Silloin sinä ajat omalla hevosella kaupunkiin voita myymään kuten muutkin emännät...
– Kyllä sinä olet! Et näytä vastoinkäymisistäkään välittävän – ei kun viisastuvan piti minun sanoa. Sinun asemassasi olisivat monet jo...
– Niin, monet masentuvat heti ensimmäisten vastoinkäymisten tullessa. Mutta se johtuu siitä, ettei heillä ole ollut sellaista emäntää kuin minulla: joka vuosi pulska poika! Ajattelepas sitä komeata joukkoa, joka möyrii tämän talon pelloilla esimerkiksi kolmenkymmenen vuoden kuluttua – sehän tekee yhteensä... Hän vaikeni ja alkoi sormillaan laskea: yksi, kaksi, kolme...
Nuori nainen punastui, mutta mies näytti niin hullunkurisen vakavalta, että hän purskahti taasen nauruun. Sitten hän näpsäytti miestä sormille, mutta hänen katseestaan sädehti syvä hellyys ja ihailu, kun hän lausui:
– Ei sinuun voi suuttuakaan. Juuri sentähden, että olet tuollainen, en minäkään osaa surra...
– Ei sinun tarvitsekaan surra... – kuiskasi mies hiljaa, liikutettuna. – Me voitamme vaikeimmatkin vastukset, köyhyydenkin, kun me yhdessä koetamme...
Hän vaikeni, rykäisten ja käheästi. Mutta kuin liikutustaan peittääkseen kohotti hän sormensa ja sanoi leikillisesti hymähtäen – Paina nyt mieleesi, Aino, että se tulee toteutumaan ja varmasti ennenkuin ne kolmekymmentä vuotta ovat kuluneet...
– Kolmekymmentä vuotta... – toisti nuori nainen itsekseen. – Olisipa hauska tietää, mitä silloin on tapahtunut... Mitenkä lienee... Elämmeköhän me silloin...
– Tietysti elämme! – sanoi mies, puristaen vaimonsa kättä, ja vaikka...
– Mutta siinä on jotain niin omituista, kun ei tiedä, mitä huomenna saattaa tapahtua. Niinkuin...
Hän vaikeni, eikä mieskään puhunut mitään. He katsoivat vain toisiansa syvällä vakavuudella ja hellyydellä. He olivat jo kokeneet, ettei elämäntie olekaan niin suora ja sileä, kuin he olivat luulleet. Mutta vaikka he eivät tietäneetkään, minkälainen heidän tiensä tulisi olemaan, minkälaisia mutkia louhikoita tai rämeitä heidän eteensä saattaisi ilmestyä, niin he eivät kuitenkaan niitä pelänneet, sillä he tunsivat, että he voivat luottaa toisiinsa ja että he yhdessä selviytyvät pahimmistakin vastuksista.
Pikku Matti oli aikoja sitten nukkunut äidin syliin. He katsoivat liikutettuina, miten pieni rinta kohoili tyynesti ja tasaisesti...
He istuivat hiljaisina ja äänettöminä. Tuulenhenkäystäkään ei tuntunut, puut seisoivat juhlallisina ja liikkumattomina kuin jättiläismäiset vartijat pienen, kolmivärisen peltotilkun ympärillä, jossa tuhannet täysinäiset tähkäpäät olivat kumartuneet maata kohti.
Aurinko oli juuri suunnattoman suurena tulikiekkona vaipunut metsänreunan taakse. Vain pisimpien puiden latvat loistivat sen tulisen kellertävässä hehkussa – niinkuin ne olisivat kastetut sulaan kultaan.
Mutta vähitellen se kohosi ylemmäksi, yhä ylemmäksi, jättäen latvan toisensa jälkeen varjoon – ja hetken kuluttua oli viimeinenkin sammunut...
Viimeinenkin rusko taivaalla himmeni vähitellen, ja ympäröivän metsän syvyydestä hiipi hiljaa, huomaamattomasti esiin kesäyön hämärä – se levitti utuisen, harmahtavan huntunsa pienen peltoaukean ja sen äärellä istuvien ihmislasten yli...
Mies painoi naisen pään rintaansa vastaan – ja kuunnellessaan hänen ja pienen poikansa tasaista hengitystä läikähti hänen rinnassaan suuri onni ja hellyys, hän tajusi ensi kerran, miten äärettömän kalliita nuo olennot hänelle olivat – ja miten paljon hän oli saanut elämältä.
Mutta varhain aamulla, kun hän juuri aikoi lähteä leikkaamaan ruistaan, tulikin kartanosta käsky, että hänen täytyy heti lähteä sinne elonleikkuuseen. Ja kun hänen kontrahdin mukaan täytyi heinä- ja eloaikana olla kartanon työssä, vaikka yhtä mittaa koko viikko, jos isäntä tarvitsee, niin ei hänen auttanut muu kuin totella.
Oli mitä ihanin keskikesän aamu, kun hän seisoi pienen mökkinsä edustalla. Aurinko kohoutui hiljalleen pilvettömälle, pyörryttävän korkealle sinitaivaalle – ja sen elähyttävä voima täytti koko avaruuden häikäisevänä, väreilevänä kirkkautena...
Tuulenhenkäystäkään ei tuntunut – lintujen laulu oli ainoa, joka häiritsi hiljaisuutta...
Mutta mies ei huomannut luonnon kauneutta, ei kuullut lintujen laulua – hän näki vain pienen, kullankeltaisen ruisvainion, joka hänen nyt täytyi jättää – juuri kun se oli valmistunut...
Kun hän sitten metsän läpi johtavaa oikopolkua pitkin lähti kartanoa kohti, olivat hänen askeleensa niin raskaat – ja vielä raskaammalta tuntui hänen sydämessään...
On keskiyö ja kesäyön himmeän harmaa hämäryys peittää maan.
Neljä päivää oli kulunut siitä, kun Erkki oli aikonut ruveta leikkaamaan omaa ruistaan – ja joutunutkin toisen elopellolle.
Neljä päivää – neljä pitkää, näännyttävää päivää oli hän ponnistellut toisen pellolla – leikannut varhaisesta aamusta myöhään iltaan toisen ruista. Ja koko ajan oli hän ajatellut omaa, pientä peltotilkkuaan.
Päivä päivältä oli hänen tuskansa lisääntynyt. Taivaalle kohoili synkeitä ukkospilviä, ja kaukaiset kumeat jyrähdykset saivat hänet vavahtaen ajattelemaan: mitenkähän on kotona? Kuinka käy rukiin ja mitenkä jaksaa Aino?
Voi, jospa hän olisi silloin tietänyt, että joutuu tänne, niin hän olisi leikannut koko yön...
Mutta nyt hän ei voinut mitään... Jospa edes Aino olisi ollut voimissaan, niin hän olisi yksinkin leikannut sen – mutta hänhän odotti juuri toista pienokaista, ja Erkki oli erikoisesti kieltänyt, ettei hän saisi tehdä mitään...
Eilen illalla oli hän selittänyt kaikki isännälle ja pyytänyt lupaa olla poissa seuraavan aamupäivän, että saisi pelastetuksi edes siemenen uuteen peltoon.
Mutta isäntä oli vain vedonnut kontrahtiin ja sanonut, että hänenkin rukiinsa varisee.
Ja taas oli hän raatanut pitkän, tuskallisen päivän... Mutta kun muut laskeutuivat levolle, oli hän lähtenyt kotiin – hänen oli täytynyt lähteä.
Hän rientää kiireisin askelin pientä oikopolkua myöten ja hänen kasvoillaan kuvastuu kiduttava levottomuus ja tuska. Sillä hän on miltei varma, että kotona on jotain hullusti. Jospa se on tapahtunut, ja Aino on siellä yksin pienen lapsensa kanssa – ilman minkäänlaista apua...
Tuo ajatus ajoi häntä eteenpäin kuin ruoskan iskut nääntynyttä hevosta... Jano polttaa hänen kuivaa kurkkuaan ja hiki valuu virtana kasvoja myöten, tunkeutuen silmiin suolaisena, kirvelevänä... Kerta toisensa jälkeen hän pyyhkäisee likaisella, märällä puseronhihalla märkiä kasvojaan, mutta heti pusertuivat suuret hikikarpalot esiin.
Vihdoin hän tulee pienelle nevakaistaleelle, jonka yli hän oli laittanut kapeat portaat...
Hän näkee portaiden vierellä mustavetisen liejukon ja mitään ajattelematta heittäytyy hän pitkäkseen, painaa suunsa veteen ja juo ahnaasti kuin näännyksiin ajettu metsäneläin. Sitten huuhtelee hätäisesti kasvojaan lämpimällä vedellä ja lähtee entistä nopeammin eteenpäin.
Jo näkyy peltoaukea... Hän kiihdyttää kulkuaan – ja hetken kuluttua seisoo hän huohottaen ruispellon laidalla...
Hän ei ensin näe mitään, pyyhkäisee taas kirveleviä silmiään ja lopulta hän erottaa miten ruispelto on ikäänkuin piestyn näköinen, miten tähkät siellä täällä töröttävät tyhjinä ylöspäin. Hän kumartuu, ottaa tulitikkulaatikon taskustaan... raapaisee – maa on täynnä suuria, kypsiä jyviä... ja siellä täällä on vielä sulamattomia suuria rakeita.
Mies nousee huokaisten ja tuskanhiki pusertuu hänen ruumiistaan... Siis myöhäistä; ei edes siementä...
Hän katsahtaa ympärilleen, kuin apua etsien ja silloin hän näkee pihan vierellä leikatun kulman.
– Mitä? Olisiko Aino-parka...?
Tuskallisen ahdistuksen valtaamana hän juoksee tupaan. Sitten pysähtyy oven taakse, kuuntelee... Ei mitään...
Hän tempaa oven auki, astuu sisään... Hän ei näe ensin mitään hämärässä tuvassa... Siellä vallitsee kuoleman hiljaisuus... Hän pyyhkii silmiään, katsoo, katsoo – ja vihdoin erottaa hän pimeydestä kalpeat, liikkumattomat kasvot...
– Kuollut... Kuollut...
Tuo kauhea ajatus jysähtää hänen päähänsä kuin huumaava moukarin isku... Hän ei voi liikkua... Tupa tuntuu pimenevän, pyörivän hänen ympärillään. Hän koettaa kuunnella – hän kuulee vain oman sydämensä ankaran jyskinän... Hän painaa käsillään rintaansa, niinkuin se olisi pakahtumaisillaan.
– Erkki...
Hän hätkähtää, astuu pari askelta eteenpäin, katsoo, katsoo... Ja taas kuuluu heikkona ja nääntyneenä:
– Voi Erkki... Älä ole vihainen .. Minun täytyi koettaa... kun...
Erkki seisoo huohottaen paikallaan ja kummallinen kylmyys täyttää hänen rintansa. Missä oli Ainon ääni – Ainon kirkas, hopean heleä ääni, jota hän oli aina ihaillut? Tuohan oli aivan samanlainen kuin äiti-vainaan ääni, silloin kun hän kuiskasi viimeiset sanansa.
– Aino, Aino... Et saa kuolla... et saa...
Hänen äänensä oli kuin hätähuuto... Ja aivan kuin temmatakseen elämäntoverinsa kuoleman kynsistä hän heittäytyi sängyn viereen, hyväili Ainon kylmiä, verettömiä käsiä – ja toisteli tolkuttomasti, epätoivoisesti:
– Et saa kuolla... Et saa...
Aino näytti hätääntyvän nähdessään miehensä tuskan ja aivan kuin olisi saanut uutta voimaa hän tarttui vapisevalla kädellään Erkin käteen ja koetti hymyillä, sanoessaan hiljaa, katkonaisesti:
– Voi Erkki, ei minulla nyt enää mitään hätää ole, kun sinä olet täällä... Mutta eilen illalla... ja viime yönä... odotin niin kovin... Luulin kuolevani...
Hänen äänensä katkesi ja niinkuin hukkuva, joka viime hetkellä saa kiinni pelastusrenkaasta, tarttui hän Erkin käteen, painoi siihen kasvonsa ja alkoi hiljaa, nääntyneesti itkeä.
Nuo sanat aivan kuin havahduttivat Erkin... Nyt vasta hän huomasi pienet, punertavat kasvot Ainon ja pikku Matin välissä. Nyt vasta hän täysin käsitti sen tuskallisen murhenäytelmän, joka täällä oli tapahtunut. Hänen pieni tyttö-raukkansa oli yksin taistellut täällä epätoivoisimman taistelun, mitä ihmiselle voi sattua...
Mitä hän olikaan kärsinyt tuntiessaan verensä vuotavan kuiviin, tuntiessaan kuoleman lähenevän järkähtämättömästi – eikä kukaan tule apuun, hänen pienokaisensa jäävät hänen elottoman ruumiinsa ääreen...
Erkki ymmärsi, miten vähällä oli käydä niin – jos Aino olisi hiukankin heikompi, niin hän lepäisi nyt tuossa kylmänä ja elottomana... Ja kun hän ajatteli, että hänen pieni tyttö-raukkansa oli yksin taistellut ei ainoastaan oman, vaan myöskin pienokaisensa elämästä, ja että nyt, kun hän viimeinkin oli tullut, kaikki oli taas hyvin, tulvahti hänen sieluunsa niin suuri hellyys, sääli ja samalla kiitollisuus siitä, että kuitenkin oli saanut pitää elämäntoverinsa, ettei hän voinut puhua mitään, vaan painoi kasvonsa Ainon käsiä vastaan ja alkoi myös itkeä.
Ja niin itkivät he kauan hiljaisessa, hämärässä huoneessa pienokaisten rauhallisesti nukkuessa...
Ja ulkona yön hiljaisuudessa lauloi ruisrääkkä yksitoikkoista, yöllistä lauluaan...
On kulunut kolmekymmentä vuotta...
Erkki kävelee kotiinpäin samaa oikopolkua kuin silloinkin. Kahden puolen polkua, jossa silloin kasvoi harvanpuoleinen, hoitamaton näreikkö, kohoaa nyt hyvinhoidettu komea metsä – ja se on hänen omaa metsäänsä.
On ilta. Metsän syvyydessä vallitsee jo juhlallinen hämäryys. Vain korkeimpien puiden latvat vielä loistavat laskevan auringon kultaisessa hohteessa. Ja sieltä ylhäältä kuuluu silloin tällöin ikäänkuin metsän hengähdyksinä iltatuulen humina.
Erkki on kokenut paljon, tehnyt ankarasti työtä, mutta hänen vartalonsa on vielä jäntevä ja käyntinsä kevyt ja notkea. Hänen ohimoillaan on tosin vähän harmaata ja päivettyneille kasvoille on ilmestynyt muutamia uurteita, mutta niissä kuvastuu entinen tarmo ja päättäväisyys, ja harmaiden silmien katse loistaa yhtä avonaisen suorana ja vilkkaana kuin ennenkin.
Juuri näiden ominaisuuksiensa avulla hän oli kestänyt raskaan elämäntaistelun – ja myöskin voittanut.
Puute oli karkoitettu kauan sitten ja vähitellen olivat muutkin huolet helpottuneet. Kymmenen vuotta sitten hän oli lunastanut raivaamansa torpan itsenäiseksi ja senjälkeen olivat viljelykset vielä laajentuneet, sillä nyt hänen ei enää tarvinnut yksin lähteä pellolle – hänellä oli kuusi reipasta poikaa, joista nuoremmatkin olivat pian täysiä miehiä. Ainokin oli viime aikoina aivan kuin nuortunut – he olivat onnellisempia kuin koskaan ennen.
Tätä kaikkea ajatellessaan hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, että hän huomaamattaan hymyili itsekseen.
Silloin hän näki Ainon tulevan vastaansa polkua pitkin.
Erkki pysähtyi, varjosti kädellään silmiään ja huudahti iloisesti ja leikillisesti:
– Minun vanha morsiamenihan sieltä tulla tallustelee minua vastaan! Tulikos ikävä?
Aino pysähtyi myöskin, asetti kädet lanteilleen ja huudahti teennäisen moittivalla äänellä:
– Vai tallustetulta se nyt näyttää – ja ennen se oli niin kevyttä ja notkeata sinun mielestäsi.
Hän vaikeni, katsoi tutkivasti arvostellen miestään ja lisäsi säälivästi:
– Mutta älä luule, että minä ikävän tähden olen tullut. Täytyihän minun lähteä hakemaan, kun näin kauan viivyit – sillä eihän osuuskassan kokous näin kauan kestänyt. Minä aloin jo pelätä, että vanha ukkoparkani olisi jäänyt taipaleelle.
– Kyllä se kesti. Siellä oli paljon asioita, – vastasi mies. Sitten hän jatkoi:
– Mietinpä tässä tullessani, että olemme me sentään nyt aika äveriäitä.
– Mitenkä niin, kuinka sellaista ajattelet? ihmetteli emäntä.
– No kenellä toisella tässä pitäjässä on kuusi niin komeata poikaa?
Viimeisen hän lausui niin hupaisen itsetietoisena, että nainen purskahti nauruun. Mutta sitten hän näytti muistavan jotain ja hänen silmissään vilahti veitikka, kun hän sanoi:
– Mutta ei niitä sentään niin paljon ole, kun sinä kerran lupailit – vieläkö muistat?
– En muista... Mitä...? Milloin se on tapahtunut?
– Minä kyllä pelkäsin jo silloin, että sinä lupasit liikoja – ja sentähden sinä kai sinä sen olet unohtanutkin.
– Mitä? Sano nyt, mitä se on? – tiukkasi mies entistä uteliaampana.
Silloin vaimo tarttui miehen käteen, katsoi häntä silmiin ja sanoi hiljaa, vakavasti:
– Siitä on juuri tänä iltana kolmekymmentä vuotta.
Nainen muistutti muutamin sanoin tuosta merkillisestä illasta, jolloin he olivat istuneet ruispellon pientareella ja puhuneet, miten hauska olisi tietää, mitä kolmenkymmenen vuoden kuluttua on tapahtunut.
Silloin tarttui mies päähänsä ja sanoi hämmästyneenä:
– Ajatteles, että olen sen unohtanut... Oletko sinä muistanut sen?
– Olen koko ajan ja sentähden lähdin nyt sinua vastaan... Tulehan nyt mukaan.
Nainen tarttui miehensä käteen – ja hetken kuluttua he seisahtuivat samalle kohdalle, missä he kolmekymmentä vuotta sitten olivat istuneet.
– Eikö ole kummallista, että ruislaiho tänä vuonna on samalla paikalla kuin silloinkin...? Tuossahan silloin oli ainoa sarkamme... Ja muutenkin on kaikki niin toisenlaista, katsopas!
Ainon ääni värähti omituisesti ja hän vaikeni, eikä mieskään puhunut mitään. He seisoivat vain paikallaan ja katselivat liikutuksen valtaamina ympärilleen. Samoinkuin silloinkin kultasi aurinko nytkin korkeimpien puiden latvoja, ruisrääkkä lauloi samaa, yksitoikkoista lauluaan ja ilman täytti samanlainen kypsän ruislaihon tuoksu.
Ja kuitenkin oli kaikki niin tavattoman toisenlaista.
Peltoaukea, joka silloin käsitti kolme pientä sarkaa, oli nyt laajentunut kymmeniä kertoja suuremmaksi. Entisen pienen mökin paikalla oli nyt siisti asuinrakennus, vähän kauempana kohosi viime vuonna valmistunut ulkohuonerakennus, jonka alakerros käsitti navetan, tallin ja sikalan. Siellä oli pieni, uusi kanala, jossa emäntä hallitsi itsevaltiaana, mutta lempeänä kuningattarena, ja jonka hän leikillään väitti tuottavan yhtä paljon kuin talon kaikki pellot. Ja asuinrakennuksen edustalla levittyi vihreä puutarha...
Niin... Siinä oli tapahtunut suuri muutos: siinä oli kolmenkymmenen vuoden tulos. Mutta sen lisäksi ilmeni siinä aivan uusi aikakausi...
Ja aivan kuin sen todisteeksi kuului tuvan avonaisesta ikkunasta soittoa. Siellä oli radio toistaen kaukaisessa pääkaupungissa esitettyjä säveliä. Sitten kajahti illan viimeisenä numerona Maamme-laulun tuttu sävel.
He olivat kääntyneet tupaan päin ja kuuntelivat hartaina. Tuo soittokin antoi heille ikäänkuin turvallisuuden tunteen, todistuksen siitä, etteivät he enää olleet yksinäisiä erämaan asukkaita tiettömäin taipaleitten takana. Tuolla kaarteli pitäjälle vievä maantie, ja ilmojen valtateiltäkin toi heidän tupaseensa sivupolku, jota myöten illoin vierivät viestit muusta maailmasta.
Silloin kohosi asuinrakennuksen takaa valkovartinen keihäs, kiiti eteenpäin valtavassa kaaressa ja katosi puutarhan vihreän muurin taakse.
Se oli Armas, joka siellä heitti, – lausui mies ylpeänä, ja nainen lisäsi hiljaa, ajatuksissaan: Niin... Hän syntyi silloin...
Silloin kuului rakennuksen takaa kiihkeitä kehoitushuutoja, joiden joukossa kaikkein innokkaimpana kuului pari kimeätä pikkupojan ääntä: sillä peltotietä läheni hurjaa kyytiä kaksi urheilupukuista, solakkavartaloista nuorukaista... Jälkimmäinen hyökkäsi etummaisen rinnalle, pääsi jo ohikin, mutta toinen vastasi kiriin ja rinnakkain katosivat he asuinrakennuksen taakse, jossa maali oli.
– Miten mahtoi käydä? Voittikohan Mikko tällä kertaa? Ainakin hän pian voittaa, sen tiedän, sillä hän on voimakas ja nopea ja hänellä on aivan erikoisen kova sisu!
– Kyllä ne kaikki samanlaisia ovat kuin sinäkin – joka paikassa pitäisi olla ensimmäinen!
– Totta puhuen olen minäkin toivonut, että olisin saanut joskus kilpailla, mutta nyt olen huomannut, että se on ollut lapsellista kunnianhimoa. Ja nythän pojat tekevät sen, mikä ei silloin ollut mahdollista. Mutta toiselta puolen on juuri sisu auttanut minua monta kertaa.
– Se on totta, sillä kun ajattelee, miten paljon sinä olet kolmenkymmenen vuoden kuluessa saanut aikaan... Niin, sitä ei olisi kyennyt tekemään kukaan muu kuin sinä.
Hän lausui tämän hellällä ylpeydellä, mutta mies tarttui hänen käteensä ja sanoi vakavasti:
– Ei, Aino, kyllä sinä nyt luulet minusta vähän liikaa. Sillä vaikka minä olenkin tehnyt parhaani, niin meidän elämämme ei olisi tällaista, ellei meillä olisi ollut suuri väkevä auttaja – uusi aika.
– Mitä tarkoitat? Selitä.
– En tiedä, osaanko sitä oikein selittää – sillä nyt vasta ensi kerran aavistan, tunnen miten valtava se on... Mutta jos ajattelet sitä iltaa kolmekymmentä vuotta sitten, kun me istuimme tässä samassa paikassa, ajattelet sitä pientä peltotilkkuamme, vertaat meidän silloista elämäämme ja olojamme nykyiseen, niin silloin huomaat, että siinä on kaksi eri aikaa, joiden välillä on niin suunnattoman suuri ero, että sitä on vaikea täysin käsittä...
– Ajattelehan kuinka yksinäisiä ja avuttomia me silloin olimme. Elämiseen ja olemiseen tarvittiin silloinkin rahaa, mutta mitenkä sitä hankkia? Kukaan ei tullut meille avuksi. Ostaessamme olimme taitamattomia ja myydessämme saimme polkuhinnan ja ynseän kohtelun.
Hän rykäsi käheästi pari kertaa ja jatkoi hiukan katkerasti:
– Ja jos olisimme menehtyneet silloin – niinkuin lukemattomat samassa asemessa olevat korvenraivaajat ennen meitä – niin kukaan ei olisi siitä vähääkään välittänyt. Me olimme itse tietämättömiä, eikä meillä ollut missään apua eikä turvaa. Me olimme kuin kaksi pientä lasta, jotka pimeässä korvessa pyrkivät eteenpäin ja jotka millä hetkellä tahansa voivat kaatua terävään louhikkoon tai vajota vetelään liejuun... Ja niin meille kävi usein...
Kuinka toisin nyt onkaan! Osuuskassasta saavat tarvitsevat rahallista tukea ja ohjaustakin, jota aloitteleva viljelijä tarvitsee usein yhtä kipeästi kuin pääomiakin. Nyt on meillä meijerimme ja kauppamme ja monet muut yhteiset laitoksemme, jotka tukevat meitä eteenpäin pyrkiessämme. – Me emme enää ponnistele yksin: tuhannet ja taas tuhannet ovat liittyneet yhteen tukeakseen toinen toisensa työtä.
Mies vaikeni hetkeksi ja katsoi haaveksien eteensä – aivan kuin olisi nähnyt kaiken samanlaisena kuin kolmekymmentä vuotta sitten – Ja hänen matalassa äänessään värähti outo surumielisyys, kun hän hiljaa jatkoi:
– Kun ajattelee sitä asemaa, missä me kolmekymmentä vuotta sitten olimme, niin se tuntuu nyt suorastaan uskomattomalta. Muistathan sinä, miten vähällä meidän koko elämämme oli tuhoutua kartanonherran sanan, mielivaltaisen kiellon vuoksi... Sentähden olit sinä kuolemaisillasi ja sentähden saimme kestää sen talven... Minä olin tulla hulluksi, kun kaikki loppui ja sinä tulit yhä kalpeammaksi... ja pienokaiset...
Hän vaikeni ja näki, miten pari kyyneltä vieri Ainon poskia myöten... Erkki kiersi kätensä hänen vyötärölleen ja silloin hän painoi päänsä miehen olalle ja kuiskasi hiljaa värähtävin äänin:
– Voi Erkki!... Minä olen niin iloinen ja onnellinen, etten koskaan ennen...
Mies ei puhunut mitään. Tuntui niin omituisen hyvältä, että hänen elämäntoverinsakin tunsi tällä hetkellä samaa onnea kuin hänkin.
He katsahtivat vain toisiinsa ja he tunsivat, etteivät he ole koskaan olleet niin äärettömän onnellisia kuin nyt.
Ja niin istuivat he siinä ruispellon pientareella niinkuin silloin – kolmekymmentä vuotta sitten... He eivät muistaneet ajan kulkua, he eivät huomanneet, että kesäyön hempeä hämärä oli peittänyt heidät utuisella vaipallaan. He nojasivat vain toisiinsa ja katselivat sylissään lepäävää keltatukkaista poikaa, joka oli niin samannäköinen kuin se joka silloin lepäsi heidän sylissään... Siinä oli jotain kaunista ja salaperäistä, että se pienokainen, joka kolmekymmentä vuotta sitten lepäsi heidän sylissään, oli tämän pojan isä. – He näkivät siinä elämän – ikuisesti jatkuvan nuoren elämä.