[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPqAEypMMszJb88GND71ImGmioMjfwd1KHPMQyQpjm9Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1562,"Maanpakolainen","Lehtimäki, Konrad",1883,1937,"1562-lehtimaki-konrad-maanpakolainen","1562__Lehtimäki_Konrad__Maanpakolainen",null,"novelli",[],[],"fi",1929,14183,88186,true,[],[],[],"Novellikokoelma sijoittuu sortovuosien aikaiseen Suomeen ja kuvaa itsenäisyysaktivisti Paavo Korpelan pakoa venäläisviranomaisten kynsistä. Jännittävät vaiheet vievät päähenkilön salaisista tapaamisista Helsingissä vaaralliselle pakomatkalle Pohjanlahden yli.","Konrad Lehtimäen 'Maanpakolainen' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1562. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MAANPAKOLAINEN\n\nKirj.\n\nKonrad Lehtimäki\n\n\n\nO. Y. Näytelmän kertomussarja N:o 1.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nO. Y. Näytelmä,\n1929.\n\nLohjan Kirjapaino 1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Ihmiselämä nyrkiniskusta.\n Takaa-ajettuna.\n Yli Pohjanlahden.\n Rosvot.\n Myrskyn vankeina.\n Nyt ja ennen.\n\n\n\n\nIHMISELÄMÄ NYRKINISKUSTA\n\n\nPaavo Korpela astui alas raitiovaunusta ja kääntyi lyhyelle\nsivukadulle, jossa hänen ystävänsä asui. Mutta ensimmäisen näyteikkunan\nluona hän seisahtui ja katsoi sivulleen -- astuisivatko nuo miehet alas\nraitiovaunusta...\n\nAstuivat! Ja kun hän lähti eteenpäin, seurasivat ne huolettoman\nnäköisinä hänen jälessään.\n\nPaavo astui sisään paraatiovesta ja jäi jännittyneenä odottamaan,\nmenisivätkö ne ohi, Jos ne jäävät odottamaan, silloin ne ovat\nurkkijoita.\n\nHän odotti -- eivät tulleet...\n\nOvatko ne sittenkin urkkijoita? Jospa ne nyt ovat tulleet vangitakseen\nhänet.\n\nPaavo oli nuoruudestaan asti toiminut Suomen itsenäisyyden ja oikeuden\npuolesta. Hän oli heti sortovuosien alkuaikoina tajunnut, ettei Suomen\nkansa voi elää ja kehittyä ennenkuin se pääsee vieraan sortajan\nkahleista. Hän oli ymmärtänyt, että ainoa keino, jolla se voidaan\nsaavuttaa, on saada koko kansa, sen laajat pohjakerrokset,\ntyöläisjoukot heräämään tietämättömyyden unesta, järjestymään,\nsivistymään ja käsittämään asemansa, niin että he nousevat puolustamaan\nmaansa itsenäisyyttä ja oikeuksia. Hän käsitti, ettei asevoimalla\nvoitaisi mitään. Sortaja musertaisi meidät suunnattomalla ylivoimallaan\nja saisi aiheen muuttaa maamme venäläiseksi kuvernementiksi. Mutta jos\nkansan suuri enemmistö olisi niin järjestynyttä ja kehittynyttä, ettei\nse ryhtyisi mihinkään harkitsemattomiin tekoihin, eikä tottelisi\nsortajan laittomia käskyjä, sellaista kansaa olisi mahdoton nujertaa.\n\nTämä päämäärä oli silloin näyttänyt toivottomalta. Surullisinta oli,\netteivät omat kansalaiset ymmärtäneet asemaansa: virkamiehet ja\nvarsinkin papit, jotka olisivat voineet vaikuttaa tavattoman\nratkaisevasti asevelvollisuusasiaan -- suurin osa heistä asettui\nsortajan puolelle. He selittivät, että esivalta on aina Jumalalta, ja\njoka sitä vastustaa, rikkoo Jumalaa vastaan.\n\nMutta oli pieni joukko, joiden täytyi toimia, välittämättä\nseurauksista. Ja Paavo oli yksi heistä. Tuon päämäärän vuoksi oli hän\ntehnyt kaiken voitavansa ja oli myöskin saanut kärsiä yhtämittaa\nsortajan vainoa. Kun Helsingissä ensimmäisten laittomien\nasevelvollisuuskutsuntojen johdosta syntyi ensimmäinen katumellakka,\nkun kasakat ensikerran hyökkäsivät aseettoman ihmisjoukon kimppuun,\nsiellä oli hänkin mukana ja sen tähden täytyi hänen jo aivan\nnuorukaisena paeta maasta. Sama päämäärä oli hänellä ollut joutuessaan\neduskuntaan. Sen vuoksi oli häntä yhtämittaa syytetty ja vainottu\nmajesteetin ja muiden korkeiden herrojen kunnianloukkauksesta ja\nmyöskin istunut tiilenpäitä lukemassa.\n\nSamasta syystä oli hän nytkin sodan aikana antanut tietoja ulkomailla\noleville itsenäisyysmiehille venäläisten joukkojen luvusta, laivoista\ny.m. Ja kun hän viimepäivinä oli nähnyt epäilyttävien olioiden\nseuraavan itseään ja vartioivan asuntoaan, niin oli hän päättänyt\nlähteä maasta mahdollisimman pian ja tullut Helsinkiin hankkiakseen\nitselleen passin ja muuta sellaista...\n\nJa jospa ne nyt vangitsevat viime hetkellä?... Hän joutuu Venäjän\nkamaliin vankiluoliin, Siperiaan... Ja kun hän on sairas, ei hän voi\nkestää kauan... Hän kuolee siellä yksin -- ei näe koskaan vaimoaan ja\npienokaisiaan...\n\nEi, ei! Se se ei saa tapahtua!... Koko hänen olemuksensa jännittyi ja\nsuunnitelmat risteilivät hänen aivoissaan... Jospa hän piiloutuisi\ntaloon? Pukeutuisi valepukuun? Vanha eukko, joka menee puotiin...\n\nMutta kaikki vaatisivat aikaa ja toisen apua, ystävän apua.\n\nMutta silloin väläytti entisyys hänelle pelastuskeinon, jota hän oli\nennen käyttänyt: Hyppää yli lankkuaidan toisen talon pihalle ja sieltä\nulos portista!\n\nSe antoi hänelle uutta tarmoa ja varmuutta... Silmänräpäyksessä hän\nsuunnitteli miten menettelee, mitä pyytää ystävältään.\n\nPaavo Korpela astui tyynenä ystävänsä huoneeseen, puristi hänen kättään\nja sitten selitti hän selvästi ja lyhyesti, mitä epäili ja miten aikoi\npelastua. Jos hän pääsisi pakoon, pyysi hän toisen lähettämään tiedon\nPohjanlahden rannalle eräälle tuttavalle, että ne epäilyttä tietäisivät\nauttaa häntä, viedä yli Pohjanlahden. Jos taas hänet saataisiin kiinni\ntai muuten katoaisi, pyysi hän ystäväänsä auttamaan vaimoaan ja\nlapsiaan, niin etteivät joutuisi kurjuuteen.\n\nToinen näytti tulevan syvästi liikutetuksi ja lupasi tehdä parhaansa.\nSitten pyysi Paavo, että toinen vaihtaisi lakkia hänen kanssaan ja\npäästäisi hänet ulos keittiön kautta -- siltä varalta, että urkkijat\nolisivat paraatikäytävässä.\n\n... Mutta jospa ne... jospa ne... -- änkytti toinen ja vilkasi\nhuomaamattaan pelokkaasti ympärilleen, aivan kuin häntä jo olisi\nraahattu santarmien luoliin rikollisen avustamisesta.\n\nPaavo tunsi surunsekaista sääliä, ajatellessaan miten paljon vieras\nsortovalta oli onnistunut levittämään arkuutta ja pelkoa mieliin.\n\n-- Suo anteeksi, kun pyydän tällaista, sanoi hän surullisesta\nhymähtäen, mutta kun ajattelin, että tuo lakki voisi pelastaa minut,\nilman että se tuottaisi sinulle mitään vahinkoa tai ikävyyttä. Sinä\nvoit sanoa, että olen sen itse ottanut. Ja kaiken lisäksi voi olla\nniin, ettei ole mitään vaaraa... Mutta varovaisuus on hyvä.\n\nToinen punastui häpeästä ja ojensi kiireesti lakin. Hän näytti nyt\nvasta käsittävän, miten nolosti oli käyttäytynyt toveriaan kohtaan.\n\nHe hiipivät hiljaa läpi keittiön ja kun he sitten seisoivat ovella,\nolisi Paavo tahtonut sanoa jotain sovittavaa, mutta nähdessään taas\ntuon pelokkaan katseen, ei hän voinutkaan sanoa mitään. Hän puristi\nvain toisen kättä ja sulki hiljaa oven...\n\nPaavo lähti äänettömin askelin alas kapeita, likaisia portaita ja kun\nhän muisti ne kalpeat kasvot, jotka juuri olivat jääneet sulkeutuvan\noven taakse, ehkä iäksi, niin tunsi hän sääliä toveriaan kohtaan ja\niloa siitä, ettei itse ollut koskaan, eikä voisi menetellä tuolla\ntavalla...\n\nHän seisahtui vaistomaisesti portaiden ovelle ja katsoi tutkivasti\nulos, ja nähdessään kappaleen karkeaa lankkuaitaa, tunsi hän\nhätkähtävänsä. Hän huomasi nyt vasta, ettei enää voinut hyppiä aitojen\nyli niinkuin ennen.\n\nMutta samassa hän näki pihannurkkauksessa aidan vieressä korkean\nroskalaatikon. Se tuntui kuin hyvältä enteeltä, ja hän oli miltei\nvarma, etteivät santarmit aavistaisi hänen näin äkkiä livistäneen\ntäältä.\n\nHän lähti rauhallisen näköisenä astelemaan yli pihan. Sitten hypähti\nroskalaatikolle ja ylitse yhdellä ponnahduksella...\n\nHän katsoi ympärilleen, pihalla ei ollut ketään.\n\nHän lähti välinpitämättömän näköisenä pimeää porttiholvia kohti ja hän\ntunsi jotain samantapaista kuin metsänotus, joka on tuntenut\nvainokoiran pyöristyttävän hajun lähenevän joka puolelta ja sitten\nhuomaakin pääsevänsä niiden kynsistä... Hän oli jo pimeässä\nporttikäytävässä, näki jo kadun, vapaan kadun ja olisi tahtonut\nhihkaista riemusta...\n\nMutta silloin ilmestyi porttikäytävässä olevan oviaukon pimennosta\npitkä harmaapukuinen haamu... Ja sitten kuuli hän jännityksestä ja\npelosta värähtävän äänen:\n\n-- Olkka hyvä ja seurata minua...\n\nPaavo vilkaisi sivulleen ja näki punaisella parralla kehystetyn\nsantarminaaman vierellään.\n\nNyt se siis tuli -- vankeus, Siperia, kuolema... Tuo kauhea totuus\nvaikutti kuin huumaava isku. Hänestä tuntui kuin tuon santarmin takana\nolisi ollut koko Venäjän hirmuvalta julmana ja säälimättömänä, kauheat\nkynnet ojennettuina häntä kohti...\n\n-- Ettekö te kuule?... Lähtekää heti mukaan.\n\nPaavo oli kuitenkin kaikesta huolimatta säilyttänyt ulkonaisen\ntyyneytensä. Hän katsahti santarmia silmiin ja kysyi kuin ihmetellen:\n\n-- Minkätähden? Tässä täytyy olla joku erehdys. Paavon rauhallisuus\nällistytti ensin santarmia, mutta antoi hänelle sitten uutta rohkeutta.\nHänen punaiset viiksensä pyöristyivät uhkaavasti ja hänen äänensä\närähti entistä röyhkeämpänä:\n\n-- Ei ole mittä erehdys. Te tule mukana.\n\nPaavo käsitti välähdyksessä kauhean asemansa.\n\nHän käsitti, että kun santarmi vaan puhaltaa pilliinsä, silloin\nryntäisi joka taholta santarmeja ja heidän kätyreitään. Ne ojentaisivat\npistoolinsa häntä kohti ja silloin olisi kaikki hukassa. Hän joutuisi\nniiden vankiloihin, Siperiaan, ja kun hän oli sairas, ei hän kestäisi\nsitä kauan, vaan menehtyisi sinne näkemättä enää koskaan lapsiaan ja\nvaimoaan.\n\nHän oli nyrkkeillyt nuorena ja tiesi, että isku santarmia leukaan\nvaientaisi hänet varmasti ja samassa silmänräpäyksessä hän iski kaikin\nvoimin...\n\nMutta santarmi näytti olleensa monessa vaarassa ja käsitti mistä oli\nkysymys. Hän yritti kumartumalla väistää ja se onnistuikin osaksi. Isku\nsattuikin näet vasten suuta ja hän lennähti pitkäkseen, mutta siitä\njohtui, että hän säilytti tajuntansa...\n\nPaavo käsitti, että hän oli joutunut entistä suurempaan vaaraan ja hän\naikoi jo parantaa työtään, mutta samassa kuului santarmin suusta raivon\nja kauhun parkaisu ja Paavo syöksyi ulos portista. Portilla hän kuuli\ntoisen huudon, jota säesti viiltävä vihellys ja vilaistuaan taakseen\nnäki hän sivilipukuisen miehen juoksevan jäljessään ja huutavan:\n\n-- Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!\n\nPaavo näki raitiovaunun lähtevän juuri läheiseltä pysäkiltä. Ponnistaen\nkaiken voimansa onnistui hänen päästä vaunuun. Mutta silloin näki hän\nsantarmin apureineen hyppäävän jäljestä tulevaan vaunuun. Entä jos\npakottavat ajamaan niin kovaan, että saavuttavat tämän.\n\nPaavo päätti hypätä ensimmäisen vaunun etusillalle ja pyytää\nkuljettajaa ajamaan lujempaan ja sen hän myös teki. Hän sujautti kymmen\nmarkkasen kuljettajan taskuun ja kuiskasi hiljaa:\n\n-- Santarmit ajavat minua takaa, ajakaa niin lujaan kuin suinkin, että\nehdin autoon ennenkuin santarmit...\n\nHän näki kuljettajan mulauttavan epäluuloisesti ja yhtäkkiä hän\nkäsitti, että tämä saattoi tuhota hänet. Hänessä kuohahti viha ja uhka\nja hän kuiskasi entistä hiljemmin:\n\n-- Teille ei tule mitään vahinkoa tästä -- ja olettehan sentään\nsuomalainen mies.\n\nHänen äänessään oli jotakin, joka pakoitti kuljettajan tottelemaan. Hän\nvilkasi arasti taakseen ja lisäsi vauhtia.\n\nPaavo seisoi kuljettajan vieressä ja katsahti ympärilleen kuin apua\netsien. Ympärillä vilisi ihmisjoukko, ja hän kuuli kadun tavallisen\nsorinan täyttävän ilman. Kukaan ei tietänyt, että vieraan hirmuvallan\napurit ajoivat takaa yksinäistä ihmistä niinkuin koiralauma otusta.\nHänen aivonsa toimivat kuumeisesti keksiäkseen pelastuskeinon, mutta\nhän huomasi, ettei ollut muuta kuin se yksi, jonka hän oli heti\nlöytänyt. Jos hän saa niin nopean auton, että santarmit jäävät, ja\npääsee siihen.\n\nMutta se suunnitelma voi tuhoutua monesta syystä. Jos jäljestä tulevat\ntakaa-ajajat saavat auton ennenkuin hän tai jos ne antavat sovitun\nmerkin poliisille tai jollekin apurille juuri kun hän hyppää vaunusta,\nniin silloin on kaikki hukassa...\n\n-- Ei, en antaudu elävänä, kuohahti hänessä päättävä, kylmä ääni, ja\nhän kourasi koneellisesti takataskussa olevaa pistooliaan.\n\nJollei muu auta, silloin hän ottaa sen, ja ampuu maahan takaa-ajajansa.\n\nYhtäkkiä hän muisti vaimonsa ja lapsensa, ettei näkisi heitä koskaan.\nHe joutuisivat kärsimään samalla tavalla kuin hänkin. Se viilsi\nkipeästi hänen sydämeensä, mutta hän käsitti, ettei sille voisi mitään\nja heidän tähtensä hän päätti kuolla niin, että he sen aina\nmuistaisivat.\n\nHän oli monasti kuvitellut tuollaista tapausta ja nyt hän yhtäkkiä\ntunsi, että se hetki oli hänen edessään. Se oli auennut hänen eteensä\nkuin ammottava, musta kuilu, ja hän saattaa suistua sinne millä\nhetkellä tahansa. Tuolla tulevat hänen vainoajansa. Mutta hetken\nkuluttua on niitä kymmeniä, satoja. Siinä oli jotain niin kamalaa,\nettei sitä voinut käsittää. Onko mahdollista, että hänen täytyy kuolla\nnoiden kirottujen tähden, eikä kukaan auta häntä, ei missään ole\npelastusta? Ei ole... Hän on yksin... yksin...\n\nMutta se herätti myöskin hänessä ennen tuntemattoman vihan ja\nkatkeruuden. Jokin kylmä ja kova täytti hänen koko olemuksensa ja hän\npäätti, että hänen loppunsa on tuleva heille kalliiksi.\n\nVaunu läheni autoasemaa ja hän huomasi ilokseen, että siinä seisoi\nensimäisenä Hupmobile-auto, jonka hän tiesi erittäin nopeaksi. Mutta\nhänen sydämensä hätkähti. Hän näki poliisin, joka seisoi autoja lähellä\nja jos hän huomaa takaa-ajon, niin silloin... Mutta ainoa pelastus on\nsiinä, että pääsee nopeasti liikkeelle.\n\nJa ennenkuin vaunu ehti hiljentää vauhtiaan, välähti hänen mieleensä\npelastuskeino ja samassa hän myöskin toteutti sen. Hän hypähti alas\nvaunusta, viittasi kuljettajalle ja huusi jo etäältä hermostuneella\näänellä:\n\n-- Laivarantaan.\n\nHän hyökkäsi kuljettajan viereen, joka hypähti paikalleen ja samassa\nlähti kone liikkeelle. Vahvistukseksi hän huudahti vielä kerran:\n\n-- Vieläkö ehdimme?\n\nKuljettaja pani heti lujan vauhdin ja vilkaistuaan sivulle hän näki,\nmiten santarmit apureineen hypähtivät käsiään huitoen alas vaunusta --\nja suoraan autoasemalle.\n\n-- Mihinkä laivaan herra menee?\n\nPaavo tunsi outoa epävarmuutta muistaessaan raitiovaunun kuljettajaa,\njospa tämä olikin urkkija ja ajaisi poliisikamariin.\n\n-- Polarikseen, vastasi hän umpimähkään. Hän muisti, että Polaris ja\nArcturus, jossa hän nuorempana oli ollut lämmittäjänä, seisoivat\nVartiovuoren kohdalla, ja hän päätti olla mitään sanomatta\nkuljettajalle, ennenkuin olisivat etäämmällä, ja jos hän yritti pettää,\nniin hän olisi valmis kaikkeen.\n\nVaunu kiiti ohi Kauppahallin, ja Paavo katsahti taas taakseen. Hän\nkuuli kuljettajan kysyvän jotain, katsoen omituisesti häneen. Sitten\nkuuli hän oman äänensä värähtävän sanoessaan.\n\n-- Kuulkaa, minä en mene laivoille. Santarmit ajavat minua takaa. Minä\nen voi teitä täysin palkita, mutta jos te ajatte ympäri Eiran, niin\nettä ne jäävät, niin minä en koskaan teitä unohda.\n\nKuljettaja nyökkäsi ymmärtävästi ja lisäsi heti vauhtia, mutta katsahti\narasti taakseen, sanoen katkonaisesti:\n\n-- Mutta mitähän ne tekevät minulle... Ne tulevat heti ja vangitsevat,\nvievät kai Siperiaan.\n\nPaavo hätkähti. Mitä on tehtävä? Jospa kuljettaja todellakin joutuu\nturmioon hänen tähtensä. Se olisi väärin.\n\n-- Ahaa, nytpä tiedän, välähti hänen mielessään.\n\n-- Teitä ei voida syyttää mistään. Te ette tiedä, ketä olette\nkyydinnyt. Ja kun sanotte ajaneenne Hietalahden satamaan jonnekin\nlaivaan, ja poliisikin voi vielä todistaa, että käskin ajamaan\nmahdollisimman lujaan.\n\nKuljettajan kasvot kirkastuivat ja hän huomautti reippaasti:\n\n-- Kyllä minä teen parhaani, kunhan he eivät vaan ehtisi usuttamaan\nurkkijoita meidän tiellemme.\n\n-- Jospa joku niitä p--tä ilmestyy tiellemme ja komentaa pysähtymään?\nkuljettaja lisää.\n\nKuljettaja vilkaisi taas arasti sivulle, ja tuo ajatus näytti tarttuvan\nhäneen kuin näkymätön koura. He tulivat Kaivopuistoon ja kun he\nnäkivät, että poliisia läheni sivilipukuinen mies, tuntui Paavosta\nniinkuin sortovallan satasilmuinen piiska olisi viuhahtamaisillaan\nhänen yläpuolellaan.\n\n-- Ajakaa, älkää vaan pysähtykö, sillä teitä ei voida milloinkaan\nepäillä. Sitäpaitsi voitte sanoa, että minä pakotin ja uhkasin ampua,\njos hiljennätte vauhtia.\n\nAuto vilahti poliisin ohi, ja nyt vasta huomasi Paavo tarttuneensa\npistooliinsa. Mutta vaara näytti olevan taas ohi.\n\nKuljettaja huoahti syvään ja päästyään suoralle Saunakadulle lisäsi hän\nvauhtia ja huudahti:\n\n-- Nyt niiden pitäisi jäädä, ----eet. Viimeinen sana lausuttiin aivan\ntoisella äänensävyllä, sillä satakunta metriä eteenpäin työntyi eräästä\nportista nelipyöräiset vankkurit kadulle... Se kääntyi, täyttäen koko\nkapean kadun.\n\nPaavo katsoi tuskallisesti taakseen, kuunteli ajurin ja kuljettajan\nmielipiteiden vaihtoa, joka oli sangen kiivasta.\n\nMutta juuri kun takaa-ajajat ilmestyivät näkyviin kadun toisessa\npäässä, pääsivät hekin lähtemään, ja taas oli tie suorana edessä.\n\n-- Kyllä ne nyt pian jäävät, huudahti kuljettaja reippaasti. Ja se on\nollut hyväkin, että ovat pysyneet lähellä, ne uskovat, ettemme voi\nheitä jättää. Nyt hän ymmärsi miksi kuljettaja oli aina kysynyt miten\nkaukana toiset olivat. Hän tunsi suurta kiitollisuutta tuota miestä\nkohtaan.\n\n-- Nyt lähdetään.\n\nKuljettaja antoi mennä täyttä vauhtia, 50-60-70-75, viisari nousi\nnousemistaan, ja vainoojat jäivät kuin seisomaan.\n\nPaavo oli aina nauttinut tavattomasta vauhdista. Ja nyt se vaikutti\nhäneen huumaavasti. Tässähän oli koko hänen elämänsä kysymyksessä. Se\nriippui juuri tämän auton nopeudesta, vauhdista, pääsikö hän eroon\nvainoojistaan. Ja se näytti myös onnistuvan. Kaikki tämä vaikutti\nhäneen niin voimakkaasti. Hänellä oli varma kuolema edessään ilman tätä\nautoa.\n\nHän näki vainoojien jäävän yhä kauemmaksi ja viimein näki hän\nnaurettavan näyn: Santarmi rytyytti takaa-ajavaa kuljettajaa olkapäästä\nja heristi nyrkkiään hänen edessään, ja tämä näytti pumppuavan\nvimmatusti kaasupumppua.\n\nPaavo kertoi sen kuljettajalle, ja he nauroivat molemmat.\n\nHän oli näkevinään santarmin voimattoman raivon, kun tämä näki varman\nsaaliin häipyvän näkyvistä. Se pitkällinen jännitys, jossa hän oli\nollut, muuttui lapselliseksi iloksi. Hän ei muistanut sillä hetkellä,\nettä tässä oli vain ensimäinen pieni askel pelastukseen, että tässä oli\nvasta ensimäinen mahdollisuus...\n\n-- Mihin nyt mennään?\n\nTämä kysymys palautti hänet kylmään todellisuuteen. Hän oli päättänyt\nmennä erään ystävänsä luokse, naamioida itsensä ja yrittää päästä vielä\nkotiin. Tosin se oli uhkarohkeata, mutta hänen oli mahdotonta jättää\nlapsiaan, kun ei tietänyt näkikö hän heitä enää koskaan.\n\nAuto kiiti yhä hurjaa vauhtia, tie alkoi huonontua ja pian tultiin\nHietalahden telakalle. Paavo jännitti aivojaan, miten olisi paras\nmenetellä.\n\n-- Nyt tiedän, huudahti hän. Minä hypähdän pois pienen matkan päässä,\nte ajatte eteenpäin Hietalahden satamaan ja sanotte niille koirille,\nettä siellä ei ollutkaan mitään laivaa ja että minä menin kysymään\nvenettä. Silloin ne joutuvat harhaan, ja te pääsette myöskin kaikista\nepäluuloista.\n\nPaavo hypähti pois autosta, näki kuljettajan häipyvän kulman taakse ja\nkatosi erääseen porttikäytävään.\n\n\n\n\nTAKAA-AJETTUNA\n\n\nVaunun ovet napsahtivat lukkoon ulkoapäin, ja sitten kajahti vaunun\ntympeässä ilmassa varma, komentava ääni:\n\n-- Matkustajat olka hjuva, näyttäkä passit!\n\nHänen sydämensä alkoi miltei kuuluvasti sykkiä ajatellessaan, miten nyt\nkäy -- pääseekö hän vai ei? Onko noissa joku, ken tuntee hänet? Hänet\nviedään vaunusta ja sitten...\n\nHänen sielunsa silmien editse kiitää salamannopeina kuvasarjoina\nsurullisia näkyjä. -- Hän näkee itsensä jossakin Pietarin\nvankikomerossa kuihtuneena, avuttomana. Hän yskii, yskii ja veri alkaa\npursua punaisena, korisevana tulvana hänen suustaan.\n\nHän ei voi huutaa, hän yrittää nousta -- turhaan... Hänen ruumiinsa\nvavahtelee, hän haukkoo ilmaa verisin huulin ja siellä pimeässä hän\nvähitellen jäykkenee, kylmenee, jää hiljaiseksi...\n\nJa pienokaiset täällä... Herra jumala!\n\nHänen hampaansa puristuvat yhteen ja hän päättää ehdottomasti ennen\nkuolla kuin jäädä noiden kynsiin .. Ja muutaman välähdyksen lailla\nlennähtää menettelysuunnitelma hänen aivojensa lävitse: Hän sieppaa\npistoolin, puolustautuu loppuun asti...\n\nSamassa läheni kannusten kilinä, hän hierasi hitaasti silmiään, päästi\nunisen haukotuksen.\n\nSitten veti hitaasti povitaskustaan lompakon ja ojensi tarkastajalle\nväärän passinsa.\n\nHän oli vähän pelännyt, ettei voisi täydellisesti peittää jännitystään,\nmutta hän huomasi, ettei enää tuntenut tuota äskeistä jännitystä.\nHänestä tuntui ikäänkuin varmalta asialta, että hänet pidätetään ja\nsitten hän tekee niin... Hän miltei näki itsensä noiden keskellä kylmän\nnäköisenä -- ja sitten hän äkillisen leimahduksen lailla toimii! Tempaa\npistoolin taskustaan, laukaukset räiskyvät yhtenä rätinänä... santarmit\nkaatuvat, ennenkuin ne ehtivät mitään... Hän näyttää kerran, mitä oikea\nmies voi, jos hän on taitava ja päättävä... Ja sitten saa tulla\nloppu...\n\nHän katsoi kylmällä välinpitämättömyydellä santarmia silmiin ja sitten\nkuuli hän taas tuon vieraskielisen lauseen:\n\n-- Olkaa hjuva!\n\nJa hän sai passinsa.\n\nMutta hän ei näyttänyt mitään mielihyvää. Pisti vain passin taskuunsa\nja katsahti ulos vaunun ikkunasta.\n\nPaavo oli kävellyt koko viime yön ja sivuuttanut Seinäjoen aseman,\njossa passintarkastus oli erikoisen ankara. Päivän oli hän maannut\neräässä yksinäisessä heinäladossa.\n\nHämärissä oli hän taas noussut junaan ja nyt odotti hän veturin\nvihellystä, sillä ensimäinen asema oli Voltti, jossa hän aikoi poistua\njunasta. Tosin oli siitä yli 40 km rannikolle, mutta rantaa lähemmiltä\nasemilta ei enää päässyt junasta, muuten kuin vartioituna... Vihdoin\nkuului veturin pitkäveteinen kiljaisu. Hän lähti ulos, kurottautui\nvaunu sillalta, silmäillen teennäisen rauhallisesti pientä asemaa,\njonka etusillalla yksinäinen öljylamppu valoi kellertävää hohdettaan,\nlepattaen kuin hukkumaisillaan mustanharmaan kalsean aamuhämärän\npuristukseen. Mutta hänen katseensa kiiti tutkivan terävästi\nkaikkialle, kunnes huomasi harmaasinellisen santarmin. Hän katsoi,\nkunnes tämä kääntyi poispäin ja sieppasi vaatenyyttinsä, lähti alas ja\nsuoraan aseman puistotielle, kadoten hämärän peittoon.\n\nPienen matkan päässä hän pysähtyi, katsoi taakseen ja kuunteli henkeä\npidättäen. -- Sitten kohosi hänen rinnastaan pitkä helpotuksen huokaus:\n\n-- Vihdoinkin!\n\nJa sitten hän lähti reippaasti eteenpäin rannikkoa kohden.\n\nOli ihana syysilta ja pyöreänaamainen kuu valoi kelmeätä loistettaan\nyli hiljaisen maan...\n\nPaavo muisti viime päivien vaarat ja seikkailut, Ja ajatellessaan miten\ntäpärällä hänen henkensä oli monta kertaa ollut, miten pienikin\nerehdys, viivytteleminen tai hermostuminen olisi saattanut hänet\nturmioon, niin tunsi hän iloa ja ylpeyttä, että kuitenkin oli\nselviytynyt kaikesta. Sillä kun hän ajatteli näitä tapauksia\npuoluettomasti, niin hän totesi, että vain aniharva olisi hänen\nsijassaan selviytynyt.\n\nSe antoi hänelle uutta voimaa ja rohkeutta. Se jännitys ja levottomuus,\njoka yhtämittaa oli painanut häntä viime päivien aikana, sekin oli\nkadonnut. Ja astellessaan siinä rauhallista, kuun valaisemaa tietä,\ntuntui hänestä varmalta, ettei enää joutuisikaan mihinkään suurempaan\nvaaraan... Hän alkoi hiljaa hyräillä reipasta marssia ja asteli sen\ntahdissa entistä nopeammin. Eikä hän sillä hetkellä muistanutkaan\nsurullista tulevaisuutta eikä vaaroja.\n\nMutta yhtäkkiä hän hätkähti aivankuin nähdessään myrkyllisen matelijan\nluikertelevan esiin vuoteensa alta, ja hänen jalkansa pysähtyivät\nitsestään. Hänen edessään, 40-50 metrin päässä, seisoi pienellä\nsillalla kuusimiehinen sotilaspatrulli. Eräs sieppasi kaidepuun varassa\nolevan kiväärinsä ja kaikki käännähtivät yksinäistä tulijaa kohden,\ntarttuen vaistomaisesti lujemmin kivääriinsä.\n\nMitä, mitä -- mitä? risteilivät kysymykset vilkaistessaan ympärilleen.\nJos pysähtyisi, herättäisi se epäilyä. Jos taas jatkaa -- tutkivat.\nPakoon? -- Aukeata peltoa joka puolella ja viisi kivääriä.\n\n-- Mitä -- mitä? -- mutisivat hänen huulensa äänettömästi ja hänen\naistinsa, jok'ainoa solu hänen aivoissaan, tuntui jännittyneesti\netsivän pelastuskeinoa... Eikä näy! Jos ne yrittävät pidättää, niin\nhänen täytyy turvautua pistooliinsa. Ehtiikö hän? Viittä vastaan. Jääkö\nhän tuohon sillalle... tuntee verensä vuotavan loppuun... tuntee...\n\nJa samassa yksi miehistä, nähtävästi aliupseeri, astui askeleen\neteenpäin, aivankuin aikoen lähteä epäilyttävää tulijaa vastaan.\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä singahti salaman lailla pelastava\najatus. Hän pudotti nyyttinsä ja käännähti miltei selin sotilaihin...\n\nHän tyyntyi heti ja alkoi hitaasti ja perinpohjaisesti kopeloida auki\neräitä nappeja -- ja hiljalleen viheltää erästä pohjalaista rekilaulua.\nKoko ajan hän syrjäsilmällä seurasi sotilaiden toimia ja nähdessään\naliupseerin pudottavan kiväärinsä jalalle, tuntui siltä kuin kivi olisi\npudonnut hänen harteiltaan. Hän tunsi uutta toivoa ja varmuutta, sitten\nsuoritti samalla juhlallisuudella tarpeellisen napittamisen ja kääntyen\npoispäin sotilaista, alkoi hän vihellellen katsella kylää kohti, josta\noli saapunut ikäänkuin olisi odottanut jälellejäänyttä toveriaan.\nKun hän pelkäsi nyytin herättävän huomiota, potkaisi hän sitä\nvälinpitämättömästi ja katsahti levottomasti kelloaan, jolloin kaikkien\nkiväärinperät kolahtivat \"jalalle\".\n\nMutta miten hän selviää lopullisesti? Eihän hän voi iänkaiken odotella\nja takaisinlähtö synnyttäisi todennäköisesti epäilyksiä sotilaissa,\njotka valppain katsein seurasivat hänen jokaista liikettään. Sama\nsaattaisi olla seurauksena, jos liian paljon näyttelisi. Siis täytyy\npäästä lähtemään. -- Mutta mihin?\n\nOnneksi huomasi hän kaukana metsän reunassa pienen torpan ja päätti\nyrittää sinnepäin... Hän nosti nyytin maantieltä, katseli vielä\nkyläänpäin ja nousi aidalle, jossa istui hetken sekä lähti viheltäen\npellonpientaretta poispäin, seuraten katseellaan sotilaita.\n\nYhtäkkiä hän pelästyi uudelleen, sillä aliupseeri näytti taas aikovan\nlähteä, viittoillen vilkkaasti tovereilleen... Silloin pakolainen piti\nparhaana pysähtyä odottamaan olematonta toveriaan ja tuijotella\npoispäin, niinkuin ei välittäisi tuon taivaallista sotilaista... Ja\nniin näyttivät ne tälläkin kerralla rauhoittuvan, joten hän uskalsi\nuudelleen lähteä. Mutta heti, kun huomasi sotilaiden viittoilevan\nkeskenään, pysähtyi hän hetkeksi ja jatkoi taas matkaansa. Vihdoin\nlähti hän taas maantietä kohden ja saavuttikin sen puolen tunnin\nkuluttua hikisenä ja uupuneena. Hän istahti hetkeksi lepäämään, otti\nkellon taskustaan ja laski, miten nopeasti hänen on kuljettava\npäästäkseen ajoissa perille. Sitten otti hän voileivän taskustaan ja\nsitä syöden lähti hän reippaasti eteenpäin. Ja nyt hän oli yhtämittaa\nvaruillaan...\n\nMitään vaaraa ei enää ilmaantunut, mutta sen sijaan alkoi väsymys\nkiusata häntä. Hänen jalkansa olivat edellisten öiden marsseista kipeät\nja kankeat, ja puutteellinen ravinto ja lepo alkoivat myös vähitellen\nvaikuttaa...\n\nEnsimmäiset kaksi peninkulmaa olivat menneet samassa ajassa, mutta\nkolmas vaati jo enemmän, Ja kun hän vihdoin saapui 30 km patsaalle, oli\nhän niin uupunut, että hänen täytyi heittäytyä pitkälleen tienviereen.\nKun hän ajatteli, että pitäisi kulkea vielä 12 km, tuntui se hänestä\naivan mahdottomalta.\n\nMutta kun hän ajatteli, että viivytys saattaisi johtaa vainukoirien\nkynsiin, ajatteli, että siellä perillä olisi vihdoinkin turvassa, saisi\nlevätä ilman levottomuutta ja pelkoa, niin hän päätti, ettei anna\nväsymykselle valtaa, vaan kulkee tuon matkan... Ja kun hän muisti,\nmiten nuorena oli kulkenut 70 km yhtenä päivänä, niin silloin nousi hän\nhammasta purren ylös ja lähti päättävästi eteenpäin. Hän katsoi\nkelloaan ja päätti kulkea hiukan hiljempää, mutta silti tasaisesti --\nsilloin ehtii hän vielä perille hyvissä ajoin ennen päivän valkenemista\nja pääsee lepoon.\n\nEnsimmäiset kilometrit menivät päätetyssä ajassa ja vielä neljäs ja\nviideskin, vaikka hän sai ponnistaa voimansa äärimmilleen. Mutta\nvähitellen, huomaamatta, lyhenivät hänen askeleensa, aivankuin kengissä\nolisi ollut lyijypohjat ja niihin tarttunut joka askeleella\nlisäpainoa...\n\nKun kuudes kilometri tuli, oli kulunut muutama minuutti liikaa ja\nseitsemäs vei vielä enemmän. Hän puri hammasta ja muisteli taas sitä\npäivää, jolloin oli kulkenut 70 km jäätä myöten. Hänellä oli ollut vain\nohutpohjaiset hiihtokengät, ja hänen jalkansa olivat hiertyneet yhdeksi\nainoaksi, veriseksi rakkulaksi... Loppumatka oli ollut yhtämittaista\nkidutusta, mutta hän oli sittenkin kestänyt... Ja jäisikö hän nyt\ntänne, sileälle maantielle...?\n\nEi, ei koskaan!\n\nSe antoi hänelle hetkeksi voimaa, ja hän päätti, ettei anna valtaa\nväsymykselle. Mutta kaikesta huolimatta valtasi tuo selittämätön\nuupumus hänet jäälleen. Jalat jäykkenivät, muuttuivat yhä raskaammiksi\nja samalla tunsi hän herpaisevan väsymyksen valtaavan koko olemuksensa.\nHiki pusertui kirvelevänä hänen otsaltaan ja silmät painuivat umpeen...\n\nKun yhdeksäs kilometripylväs vihdoin tuli näkyviin, tuntuivat hänen\nvoimansa olevan lopussa. Hän heittäytyi huohottaen pitkäkseen ja vaipui\nvastustamattomasti uneen...\n\nPaavo heräsi, tuntien värisevänsä vilusta ja hän tajusi hätkähtäen,\nettä saa kuumeen ja jää tänne metsään, jollei heti lähde... Ja\najatellessaan, että kolmen kilometrin päässä on vihdoin lepo ja turva,\nnousi hän hammasta purren ja lähti eteenpäin...\n\nNe olivat pitkiä ja raskaita kilometrejä... Mutta lopulta hän saapui\nperille -- juuri päivän valjetessa -- ja kun isäntä oli vienyt hänet\nsiistiin saunakamariin ja luvannut huolehtia hänen matkastaan, silloin\nriisui hän vaatteensa, ensikerran viiteen vuorokauteen, ja heittäytyi\nvuoteelle, vaipuen kuolemanraskaaseen uneen...\n\nTaas on yö -- ja taas on lähtö kysymyksessä.\n\nTaloon oli tullut lisää kaksi puolalaista pakolaista -- naisylioppilas\nja eräs insinööri, jotka olivat paenneet Siperiasta. Kun isäntä epäili\nnaapurin nähneen näiden tulon, olivat he kaiken varalta päättäneet\nyöllä lähteä erääseen ulkosaareen, sen kalastajan luo, joka oli\nlupautunut viemään heidät Ruotsin puolelle... ja kun naapurin pojat\nolivat saaneet santarmeilta luvan lähteä kalastamaan merelle, olivat he\nluvanneet viedä pakolaiset mennessään. Mutta kun santarmit saattoivat\ntulla tarkastamaan, ettei ketään kuulumatonta pääse mukaan, niin täytyi\npakolaisten kävellä erääseen parin kilometrin päässä olevaan niemeen,\njosta kyyditsijät tulisivat heitä hakemaan.\n\nHe olivat hartaasti toivoneet pimeyttä ja aivankuin tilauksesta kohosi\neteläiseltä taivaanrannalta paksu pilvikerros, joka ennen puoltayötä\npeitti koko taivaan mustana ja läpitunkemattomana... Se herätti\npakolaisissa uutta toivoa, ja he lähtivät reippaasti rantaa kohti.\n\nKun he saapuivat metsään, oli siellä pimeätä kuin säkissä. Kalastajat\nkulkivat edellä, kantaen kalastusvehkeitään, ja isäntä kantoi\npuolattaren matkalaukkua. -- Viimeisinä kulkivat pakolaiset.\n\nPaavo oli heti metsään tultua tarjonnut käsivartensa puolattarelle,\nmutta tämä oli kiittänyt ja selittänyt naurahtaen, että hän koettaa\naina tulla omin voimin toimeen.\n\nTuo nuori nainen oli yksi niitä harvinaisia valiosieluja, joita Venäjän\nvallankumousliikkeet ovat synnyttäneet ja kasvattaneet, jotka\nkidutusten, vankilain lävitse, loppumattoman vainon ja sorron alta\nkohoavat kirkkaina ja suurina yli satojentuhansien, jotka uhraavat\ntodellisuudessa onnensa, tulevaisuutensa, koko elämänsä, vieläpä\nhenkensäkin aatteensa edestä, sorrettujen lähimmäistensä hyväksi,\nsaamatta kunnia ja tunnustusta, kestävät kaikki ilomielin... Vaikka\nvasta parikymmenvuotias, oli hän jo ehtinyt kuluttaa niistä yli kaksi\nvuotta vankilassa, olla usean työväenlehden toimittajana ja hankkinut\nhämmästyttävän monipuoliset tiedot yhteiskuntatieteistä ja nykyajan\npääkysymyksistä sekä tutustunut kaikkiin suuriin sivistyskieliin...\n\nNytkin näki hän eräitä pikkupiirteitä, jotka herättivät hänen\nhuomionsa. He marssivat peräkkäin mutkikasta polkua myöten, ja kun\nmetsä oli säkkipimeä, eikä taskulamppuja voinut käyttää ilmitulon\npelosta, ei kukaan saattanut kerskua, ettei kompastuisi.\n\nVarsinkin mainittu insinööri tuntui olevan tottumaton kulkemaan\nmetsässä ja pimeydessä, sillä tavantakaa kuului takaapäin raskas\nmätkähdys. Ja kun hän kivien ja kengänkärkien yhteistoiminnan tähden\njoutui koko pituudeltaan syleilemään maaemon, ei suinkaan pehmoista\npovea, kuului vieraskielinen kirous, joka kerta kerralta kasvoi, sekä\ntunteen syvyyteen että voimaan nähden. Joka kerta helähti tähän\nedestäpäin niin sydämellisen puhdas ja iloinen naurahdus, ettei se\ntuntunut todelliselta tällaisessa ympäristössä, keskellä vastuksia ja\nuhkaavia vaaroja. Siinä ei ollut vahingonilon värettäkään, ja vaikka\nhän välillä pyysi anteeksi, purskahti se taas esiin: Hän tunsi\ntilanteessa ilmenevän koomillisen puolen ja kun hän itse joutui samaan\nasemaan, helähti hänen naurunsa entistä kirkkaampana...\n\nJa kun Paavo tarjosi taas käsivartensa, toisti hän, että koettaa\nopetella selviytymään kaikista tilanteista omin voimin.\n\nMutta hetken kuluttua tarttui hänen jalkansa taas puunjuureen, ja hän\nlennähti pitkälleen niin ankarasti, että hän tahtomattaan voihkaisi\ntuskasta... Paavo nosti hänet ylös ja tunsi samassa hänen hennon\nranteensa olevan lämpimästä verestä kostean -- mutta nytkin hän koetti\npeittää sitä, vakuuttaen hymyillen, ettei se tee mitään...\n\nMutta nyt tarttui Paavo, mitään puhumatta, päättävästi ja lujasti tytön\nkäsivarteen. Ja kun tyttö, tuskin kuuluvalla äänellä, kuiskasi\nranskaksi: kiitos, toveri, niin tunsi Paavo yhä suurempaa ihailua häntä\nkohtaan, sillä nuo sanat osoittivat, että hän kaikesta tarmostaan ja\ntiedoistaan huolimatta sittenkin oli nainen, herkkä ja hienosieluinen\nnainen.\n\nMutta häntä huvitti kuvitellessaan jotain suomalaista ylioppilasneitiä\nsamasssa tilanteessa.\n\nLopulta saavuttiin rannalle ja tunnin verran odotettua eroittautui\nrantahyrskeen pauhusta jotain epämääräisiä ääniä, mutta he eivät\nvoineet vastata, ennenkuin olivat varmoja, etteivät tulijat olleet\nväijyviä vihollisvartioita...\n\nKun he sitten istuivat tilavassa purjeveneessä, joka uljaasti\nkeinahdellen lähti kiitämään yli mustan merenpinnan, huoahti hän\nhuomaamattaan helpotuksesta. Hänestä tuntui, kuin tuonne mustalle\nkivikkorannalle olisi jäänyt se näkymätön, raskas taakka, joka viime\npäivinä oli painanut häntä...\n\nParin tunnin kuluttua astuivat he kalastajatupaan. Mies oli poissa\nmerellä, mutta vaimo keitti kahvit ja valmisti heille pehmeät vuoteet,\n-- ja sulkiessaan silmänsä tunsi hän voivansa nukkua ajattelematta\nuhkaavaa vaaraa...\n\nPaavo tunsi käden tarttuvan olkapäähänsä ja aukaistuaan silmänsä, näki\nvieraan miehen, joka vieraalla ruotsinmurteella toisteli\nhermostuneella, vapisevalla äänellä:\n\n-- Nouskaa pian -- Santarmit tulevat... Ylös...\n\nPaavo ponnahti vaistomaisesti seisoalleen, ja oikea käsi sujahti\nsamassa koneellisen varmasti lakanan reunan alla olevaan\npistoolinperään. Mutta heti hän käsitti, että herättäjä oli torpan\nisäntä ja kuuli tämän lisäävän lohduttavasti:\n\n-- Ei vielä ole hätää... Vaimoni epäili erään urkkijan huomanneen\ntulonne ja nyt näkyy rantaan saapuvan outo moottorivene. -- Sentähden\nherätin ja muija meni pidättelemään niitä hetkeksi... Parasta on mennä\ntästä ikkunasta, etteivät näe ja sitten metsään oikealle päin...\n\nAika olikin täpärällä. Hän herätti nukkuvat matkatoverinsa: Vähän\nvaatteita ylle, loput kainaloon ja sitten ikkunasta ulos.\n\nHe pysähtyivät vasta eräässä tiheässä kuusiviidakossa, joka kätki\nheidät suojaavaan syliinsä.\n\nJa taas kuului tytön tyyni, hiljainen naurahdus, kun huomasi\nhullunkurisen pukunsa: Valkea yöröijy ja avatun tukan yläpuolella\nkökötti pieni samettihattu y.m. Mutta mies oli kalvennut ja tuijotti\ntylsästi kuusipensaikkoon.\n\nEnsi työkseen raivasi Paavo puukollaan pienen aukeaman pukuhuoneeksi\nneitoselle ja laittoi tarpeellisen istumasijan ja tirkistysreiän majan\nseinämälle --, ja sitten he istuivat odottamaan.\n\nHetken kuluttua huomasi hän metsässä kiväärillä varustetun sotilaan...\nJolleivät he olisi silloin lähteneet, olisi heidät huomattu. Mutta nyt\nne eivät näkisi heitä, elleivät lähtisi erikoisesti etsimään. Sitä he\nnyt odottivat jännitetyin mielin.\n\nMutta lopulta kuuluivat ne poistuvan ja sitten, pitkän tunnin kuluttua,\nkuului kalastajan varovainen vihellys...\n\nTämä näytti huolestuneelta, ja kun Paavo kysyi, kuinka santarmit olivat\nsaattaneet tulla näin yhtäkkiä, jollei niillä ollut tietoa tullessaan,\nepäili kalastaja, että joku oli ilmiantanut heidät ja sentähden olisi\npitänyt päästä lähtemään jo tänä yönä...\n\n\n\n\nYLI POHJANLAHDEN\n\n\nKaksi päivää olivat he odottaneet myrskyn taukoamista, ja nyt\nvihdoinkin tuntui tuuli heikentyvän ja taivaan paksu pilviesirippu\nrepeytyi monesta kohdasta, paljastaen avaruuden sinisen kirkkauden. Ja\nikäänkuin hyvästiksi vilkasi aurinko meren ja pilvikerroksen\nhalkeamasta punertavankeltaisella katseellaan ja punasi koko\nlänsitaivaan, niinkuin äärettömän kulovalkean kajastus, joka vähitellen\ntummeni ja sammui idästä kohoavan pimeyden alle.\n\nViime hetkellä tuli kalastajan \"yhtiötoverilta\" tieto, että hän ja\ntoiset matkustajat olivat valmiit lähtemään, jos myrsky yhä\nvaimentuisi, niinkuin näytti.\n\nKalastaja oli hetken kahden vaiheilla, mutta sitten hän päätti\nlähteä...\n\nKalastajan moottorivene oli piilossa erään kalliosaariryhmän keskellä\nolevan lahdelman perukassa, jonne pääsi vain mutkittelemalla kivien\nvälistä, ja sinne he lähtivät kiireisellä vauhdilla.\n\nTaivas peittyi pilveen, ja pimeys yllätti soutajat, ennenkuin ehtivät\npäästä eräästä kapeasta kivikkosalmesta, joka olisi lyhentänyt matkaa\ntoista kilometriä. Ja siinä heidän veneensä tarttui teräviin\npohjakiviin, eikä sitä saatu irti ennenkuin kalastaja oli riisunut\njalkineensa ja housunsa sekä meni jääkylmään veteen työntämään venettä.\n\nTaas lähdettiin liikkeelle ja taas soudettiin pimeitten saarien ja\nsalmien ohi. Vihdoin saapuivat kapeaan ja pitkään lahdelmaan. Kalastaja\nvihelsi, ja heti ilmestyi kymmenkunta hehkuvaa silmää, jotka\ntuijottivat pimeydestä. Ne olivat hehkuvia paperossin päitä, joita\nkäytettiin merkkitulina.\n\nSiellä rannalla odotti moottorivene, lastina vasikan nahkoja ja\nöljytynnyreitä, ja siellä oli myös kahdeksan miestä, jotka olivat\njoutuneet esivallan epäsuosioon...\n\nKaikki oli lähtövalmista, mutta vieläkin oltiin epätietoisia,\nlähdetäänkö vai ei, ja päätettiin odottaa hetkinen.\n\nMiehet istuivat rantakivillä tupakoiden äänettöminä. Pitkän\näänettömyyden jälkeen kuului pimeydestä teennäisen huoleton ääni:\n\n-- Jaa'a, kyllä meistäkin monet istuvat viimeistä kertaa tämän maan\nkamaralla.\n\n-- Se on varma se. Mutta eipä tuota kannata itkeä! Kivinen se köyhälle\non -- ja pysyy.\n\n-- Ja lopulta saat tuolta isänmaalta narun kaulaasi.\n\nKuulin katkeria naurahduksia, sillä nämäkin miehet olivat kaikki\njollakin lailla kokeneet sortovallan vainoa ja nyt lähtivät sentähden\npois. Joku lisäsi purevasti:\n\n-- Jospa ne tietäisivät, että tässäkin menee kymmenen hirttämätöntä\nkaulaa!\n\n-- Niin, silläkin tavalta suomalaiset kiusaavat keisarin uskollisia\npalvelijoita.\n\nTaas purskahti kylmä, katkera nauru, ja sen vaiettua kuului aivankuin\nkapteenin epäröivä ääni:\n\n-- Mutta miten tässä mahtaa käydä... Kuulkaapas!\n\nKaikki vaikenivat ja kuuntelivat henkeä pidättäen: Yli korkean, puoli\nkilometriä leveän saaren kuului pahaenteisenä ja uhkaavana myrskyn\npauhina, pelottavana kuin nälkäänsä heränneen hirviön mylvinä... Niin\nse olikin irtipäässeen hirviön ulvonta, maailman väkevimmän ilmiön:\nmyrskyävän meren ääni... Silloin tällöin tuntui kallio vavahtavan\nheidän jalkainsa alla, kun jättiläisaallot syöksyivät ikäänkuin\nraivosta sähisevänä, vaahtoharjaisina kallion kimppuun ja vielä\nmurskaantuessaankin tukahduttaen jylinällään muut äänet...\n\nSitten kuului pimeydestä katkonainen, levoton ääni.\n\n-- Taitaa olla parasta, kun odotetaan... jos hyvinkin...\n\n-- Mutta se on vähän ikävää, kun kerran päätettiin...\n\n-- Niin -- kyllä se olisi hyvä, kun täältä pian pääsisi...\n\n-- Mutta eihän nyt niin pahasti tuule -- mitä se kohisee... Tarkoitan\nettä...\n\nHänen äänensä katkeaa äänekkääseen nauruun, joka tuntuu helpottavan\njokaisen mieltä.\n\nNiin -- mitäpä me kohinasta...\n\n-- Kyllä ääntä maailmaan mahtuu.\n\n-- Arkajussit -- kohinaa pelkäätte...\n\nVitsit ja pilapuheet singahtelevat hillittyinä. Mutta taas palaavat\nmielet pääasiaan. Puhutaan puolesta ja vastaan, kunnes lopulta miltei\nkaikki puolustavat matkan lykkäämistä....\n\nMutta silloin singahtaa sokaiseva valosuihku yli mustan taivaanrannan,\nniinkuin jättiläispiiskan tulisiiman sivallus meren äärettömään,\nmustaan selkään... Sitten se liukuu hiljemmin, paljastaa metsiä,\nkallioita, luotoja -- ja lopuksi pysähtyy jonnekin kauas ja se\nvärähtelee, häilyy, niinkuin murhanhimoinen, uhria etsivä katse.\n\n-- Valonheittäjä!\n\nTuossa pidätetyssä huudahduksessa kuvastuu pettymystä, katkeruutta ja\nvihaa, ja jokainen käsittää siitä kaikki, kenen se on... Katseet\nseuraavat kaukana kulkevaa laivaa, odottaen jännityksellä mihin se\npysähtyy. --\n\nOdotetaan -- katsotaan.\n\nKukaan ei sano sanaa. Vain raskas huokaus kuuluu jonkun rinnasta, ja\nsitä seuraa hammasten kiristys.\n\n-- Tuonne pysähtyy...\n\n-- Sillä on tietysti pentu mukana nuuskimassa.\n\n-- Tietysti! Tunkeutuuhan se joka-ainoaan lahdenpoukamaan ja\nkivenkoloon....\n\n-- Jospa niillä on jotain vainua meistä?\n\n-- Niinpä on! Tuskinpa ne muuten viitsivät kaluta tällaisella\nilmalla...\n\n-- Perkele!\n\nÄänettömyys -- hammasten kiristys.\n\n-- Mitä nyt tehdään?\n\n-- Niin, mitä? Sen sätkytys saattaa kuulua koska tahansa meren\nkohinasta, -- ja ainakin aamulla ne etsivät tältä suunnalta joka\nloukon.\n\n-- Silloin menee teidän veneenne...\n\n-- Ja tavarat! parkaisee toinen saaristolainen, joka auttaa veneen\nkuljettajaa, ja tavarat ovat puoliksi hänen.\n\n-- Eiväthän tavarat niin paljon merkitse, mutta saattavat viedä ihmiset\n-- ilman syytä.\n\n-- Vai ei tavarat, piipittää ukko kiukusta ja pelosta kimeällä äänellä,\nsitten kohottaa nyrkkinsä pimeätä taivasta kohti, ikäänkuin manaten\nkaikki pimeyden henget ja taivaalliset legioonat näkemään ja estämään\ntuon rikollisen hirmutyön onnistumisen, sekä ennenkaikkea todistamaan\nhänen sanainsa mullistavan voiman ja totuuden.\n\n-- Vai tavarat! Tiedättekö, mitä minä saan niistä Ruotsissa? Ymmärrätkö\nsinä? Mutta sinä -- mitä sinun vankeutesi... tuota, tuota... noin...\n\n-- Suu kiinni mies! Tuo on...\n\n-- Sinun tavarasi!\n\n-- Vaiti! -- pyysi äskeinen vitsailija vakavasti. -- Älkää murtako\nsuuren rakkauden täyttämää sydäntä. Älkää ruvetko arvostelemaan sitä,\njoka on sytyttänyt tuon ikuisen, yhä kirkastuvan rakkauden liekin. Te\nuskallatte arvostella! Mitä olet sinä nuori mies, minkä hintainen on\nsinun elämäsi, tulevaisuutesi? Myy se. Ja hän menee vertailemaan\nitseään vasikannahkaan -- pyrkii teidän rinnallenne, te pienet,\nsileäkarvaiset vasikannahat... Niin, tiedätkö, mitä niistä saa\nRuotsissa?\n\nHän oli puhunut niin järkyttävän vakavasti, että monet kuuntelivat\nkäsittämättä mitään, mutta lopussa puhkeaa sellainen nauru, että toiset\nolivat läkähtymäisillään ja monet pyysivät lopettamaan lörpötyksensä.\n\n-- Minä sanoin tuon siksi, että minusta hän tuntuu sopimattomalta\nsamaan veneeseen meidän kansamme... Ja sitten, meillä ei ole\nmiettimisaikaa -- ei miettimistä. Meidän on lähdettävä -- ja heti! Eikö\nniin?\n\nKuului yksimielinen hyväksymissorina, ja kaikki nousivat äänettömästi\nmoottoriveneeseen...\n\n-- Meidän täytyy soutaa, kunnes pääsemme aavalle merelle...\n\n-- Miksi?\n\n-- Siksi, että moottorin ääni kuuluu -- se johtaa ne tänne heti... Mitä\nteet, jos ne ilmestyisivät eteemme tuohon salmeen, pimeän saaren\ntaakse? Ne saattavat muutenkin tulla... Ollaan hiljaa -- soutakaa\nhiljaa. Kaikki vaikenivat ja kuuntelivat jännitettyinä, henkeä\npidättäen, tuijottaen pimeään, kohisevaan avaruuteen.\n\n-- Tst! Minä kuulin moottorin sätkeen...\n\n-- Missä?\n\n-- Hiljaa!\n\n-- Älä kolista airoja...\n\n-- Hiljaa! -- kuunnellaan...\n\nNuo kuiskaukset suhuhtivat hiljaa, mutta ne tunkeutuivat sydämiin\nvärähdyttävinä. Ja taas kuunnellaan ja tuijotetaan.\n\nJa lähdetään uudelleen, vieläkin soutaen...\n\nEikä kukaan huomannut, ennenkuin tuulensuoja loppui, ja myrskyn\nnäkymättömät kourat tempasivat veneen mukaansa, hypittäen, paiskellen\nsitä aallonharjalta toiselle rannankiviä kohden.\n\n-- Moottori käymään!\n\n-- Ajaudutaan kiviin.\n\n-- Moottori! Ettekö te saa...\n\n-- Pian...\n\nMoottoria pyöritetään, öljytään, 4-5 miestä hyökkää sen kimppuun, mutta\nkun pienikin tuli merkitsi ilmituloa, eivät he saa mitään\npilkkopimeässä. Tartutaan airoihin kahden miehen voimalla, mutta\nsamassa toinen niistä räiskähtäen katkeaa... Mies kaatuu eteenpäin\nmoottorimiesten jalkoihin. Kuuluu yhtaikaa kiukkuisia käskyjä ja\nuhkaavia ärähdyksiä, sekaantuen sähiseviin saatanoihin ja muihin saman\nperheen jäsenten nimiin. Mutta ne eivät tule veivaamaan moottoria, ei\nsytytä sitä, eivätkä hae airoja. Vene lähenee pelottavasti rajuja\nrantakuohuja. Eikä näy mitään, ei mitään.\n\nJa miesten käheissä huudahduksissa kuvastuu epätoivoa, neuvottomuutta,\nkäskyjä ja rukouksia.\n\n-- Moottori käymään!\n\n-- Ettekö te...\n\n-- Nyt menemme kiviin.\n\n-- Herra Jumala!\n\n-- Hiljaa! Jumalauta!\n\n-- Väännä, väännä!\n\n-- Ahaa!\n\nVihdoin viimeisellä hetkellä syttyi moottori, ja vene lähti puskemaan\naallokkoa, kääntyen suoraan länttä kohden.\n\nVene oli noin parisensadan metrin päässä rannasta, kun viimeisen saaren\nsuoja loppui -- ja myrsky ryntäsi kuin raivosta pärskyen veneen\nkimppuun, ikäänkuin nielläkseen sen mustaan kitaansa. Monet olisivat\nmielellään kääntyneet takaisin.\n\nMutta he eivät sano mitään. Toiset eivät näytä myrskyä huomaavankaan,\nsillä heitä uhkasi vielä kamalampi vihollinen -- Venäjän hirmuvalta.\n\nHe tuijottivat äänettöminä, jännittyneinä sinne, missä vartiolaivan\nvalonheittäjän tulipyrstö leimahteli sinne tänne yli pimeän meren,\nVäliin se pysähtyi johonkin saareen vaanivana ja tutkivana, niinkuin\nolisi löytänyt uhrinsa, sitten liukui hiljaa eteenpäin, mutta sitten,\nkuin pettymyksestä raivostuneena, singahti vastakkaiseen suuntaan, ja\ntaas liukui se yli vaahtoharjaisen ulapan, ikäänkuin jättiläismäisellä\ntuliluudalla lakaisten. Ja joka kerta kun se saavutti heidät,\nkumartuivat kaikkien veneessäolijoiden päät vaistomaisesti alas. --\nNäin he tekivät vielä sittenkin, kun vartiolaiva oli jäänyt niin\netäälle, että sieltä olisi huomaaminen ollut vaikeata.\n\n-- Kyllä nyt ollaan turvassa!\n\nHarvapuheisen kalastajan ääni kajahti varmana pimeydestä, ja kaikki\nnäyttivät ikäänkuin havahtuvan siitä jännityksestä, jossa he olivat\nolleet.\n\n-- Turvassa...\n\n-- Onko se varmaa?\n\n-- Jospa saavuttavat.\n\nKalastaja katsahti sivullaan meuruavaa merta ja lausui hitaasti ja\npainavasti:\n\n-- Eihän ne enää huomaa...\n\n-- Vihdoinkin turvassa!\n\n-- Kun sentään vielä päästiin pois \"esivallan\" suojelevista kourista.\n\nNoissa äänissä kuvastui kaikista sanoista huolimatta peitetty\nmielenliikutus ja kaipaus ja yhtäkkiä ne palauttivat pakolaisen mieleen\nviime päivien tuskalliset muistot ja kuvittelut... Hän miltei unohti,\nettä oli lopullisesti pelastunut vainoojain kynsistä. Hän muisti vain\nvaimonsa ja lastensa kohtalon, aivan toivottoman tulevaisuutensa.\n\nYhtäkkiä hän tunsi vapisevan käden tarttuvan omaansa, ja puolalainen,\ntaistellen liikutusta vastaan, kuiskasi tukahtuneella äänellä:\n\n-- Olemmeko todella vihdoinkin vapaat?\n\n-- Vapaa! Varmasti olette vapaa, vastasi Paavo hitaasti ja sisäisellä\njuhlallisuudella.\n\nMutta tuo yksinäinen sana vaikutti järkyttävällä voimalla puolalaiseen:\nHän lysähti polvilleen märän nahkaröykkiön päälle, ja raju hillitön\nitku purskahti hänen sydämestään. Hänen ruumiinsa hytkyi ja vavahteli,\nniinkuin näkymättömän kouran puistelemana.\n\nPaavon rinnassa läikähti syvä liikutus ja sääli. Hän ymmärsi, mitä tämä\nhetki merkitsi näille pakolaisille. Kun hän muisti sen jännityksen ja\nlevottomuuden, jossa hän oli ollut viikon päivät ja ajatteli, että nämä\nolivat olleet kuukausimääriä samanlaisessa asemassa -- aina olleet\nkuoleman uhkaamana, niin hän ymmärsi, miltä heistä tuntui, kun he\nnyt vihdoin olivat turvassa... He tunsivat kai samaa, kuin\nkuolemaantuomitut, jotka pitkän epätietoisuuden jälkeen ovat saaneet\ntakaisin elämänsä ja vapautensa... Mies itki yhä kuin lapsi ja toisteli\nomalla kielellään noita kalliita sanoja: Vapaa, vapaa... ja Paavo\nymmärsi nyt, miksi hän oli noin heikko ja hermostunut...\n\nMutta samassa tunsi Paavo hennon käden puristavan omaansa\nihmeteltävällä voimalla. Hän kiersi kätensä solakan vartalon ympärille,\nja tyttö painoi päänsä hänen rinnalleen, kuin turvaa etsien. Paavo\ntunsi hennon vartalon nytkähtelevän äänettömistä nyyhkytyksistä, mutta\nmitään ei kuulunut. Hän hillitsi nytkin itkunsa, ikäänkuin\nvastapainoksi miehen heikkoudelle.\n\nVainolaislaivan tulet jäivät yhä kauemmaksi ja katsellessaan sinne\npimeyteen, jonne hänen isänmaansa oli jäänyt, tunsi hän kuin\nvapautuneen hirveästä painajaisesta. Mutta samalla hän kuitenkin tunsi\nkatkeraa kaipausta ja ahdistusta rinnassaan. Tämä saattoi olla\nviimeinen kerta, jolloin hän näki kotimaansa. Hän tiesi, ettei pääsisi\ntakaisin, ennenkuin Venäjän hirmuvalta olisi kukistettu, ja se näytti\ntoivottomalta tällä hetkellä. Sota raivosi parhaillaan, ja jos Venäjä\npääsee siinä voittajaksi, silloin on kansamme hukassa. Hänellä ei siis\nollut mitään toivoa päästä kotimaahan.\n\nHän muisti ensimmäisen pakomatkansa ja hän huomasi miten toisenlainen\nse oli ollut, Tosin ei isänmaan kohtalo silloinkaan näyttänyt\nvaloisalta, mutta hän itse oli nuori, terve ja vapaa. Se oli vain\njännittävää seikkailua, jossa tosin elämä oli pelissä, mutta siitä hän\nei paljoa välittänyt.\n\nJa nyt...\n\nHänellä oli vaimo ja pienet lapset, jotka jäivät sinne turvattomiksi,\npuutteeseen... Miten voi hän sairaana pitää huolta heistä poissa\nollessansa? Jos hän kuolee, silloin he jäävät orvoksi ja joutuvat\nkurjuuteen...\n\nPaavon sydäntä kouristi, muistaessaan sen lyhyen hetken, jolloin\nviimeisen kerran näki vaimonsa ja pienokaisensa. Hän muisti heidän\nnyyhkytyksensä ja kyyneleiset silmänsä... Oliko se todella viimeinen\nkerta, eikö hän enää koskaan näkisi heitä?\n\nPaavo havahtui unistaan vasta silloin, kun kylmä aalto roiskahti\nveneeseen, täyttäen sen puolittain vedellä. Hän kuuli hätääntyneitä\nhuutoja, kirouksia ja sadatuksia. Toiset alkoivat ammentaa vettä\nveneestä, toiset viskelivät vasikannahkoja mereen.\n\nSalakuljettajat nostivat hirvittävän metelin, sillä jokainen yli laidan\nviskattu vasikannahka vähensi heidän voittoaan. Mutta silloin kuului\nyhtenä ärjähdyksenä miesjoukosta kiukkuisia huutoja:\n\n-- Kyllä ne nyt heitetään!\n\n-- Niin, eihän täällä muuten voi vettäkään ammentaa...\n\n-- Jollei lastia pureta, niin pohjassa olemme kaikki!\n\n-- Emme rupea hukkumaan teidän ahneutenne takia!\n\n-- Kuka käski ottaa näin tavatonta lastia, näin syysaikana!\n\n-- Teidän mielestänne on kai vasikannahat arvokkaampia kuin meidän\nhenkemme, mutta me olemme toista mieltä!\n\nMiehet olisivat kai heittäneet kaikki nahat samaa tietä, mutta kun\nsalakuljettajat huomasivat, ettei paha auttanut, alkoivat he kauniisti\npyytää armoa tavaroilleen, ja se auttoikin heti.\n\nMutta myrsky näytti yhä yltyvän ja nyt he huomasivat, että heitä uhkasi\nuusi vihollinen, yhtä säälimätön ja julma, kuin se, jonka kynsistä he\njuuri olivat pelastuneet. Myrskyn ulvonta tuntui yhtämittaa yltyvän, ja\nalati suurenevat aallot vyöryivät esiin pimeydestä, aivan kuin\nloppumaton parvi mustia, valkoharjaisia hirviöitä. Kuin raivosta\npärskyen hyökkäsivät ne yksi toisensa jälkeen veneen kimppuun, ne\nviskelivät sitä ylös, alas saadakseen sen kaatumaan, ja suurimmat\nyrittivät täyttää sen kylmällä, valtavalla pärskäisyllään. Ja vaikka\nmiehet koko ajan kuumeisella kiireellä tyhjensivät venettä, oli se\nsittenkin monta kertaa vähällä täyttyä. Ja yhtä pimeältä kuin meri\nheidän ympärillään, näytti myöskin heidän kohtalonsa.\n\nKuusi tuntia oli kulunut -- kuusi loppumattoman pitkää tuntia olivat he\ntaistelleet elämästään. Lukemattomat kerrat olivat he olleet varmoja,\nettä edessä oleva hetki on viimeinen, -- mutta kuin ihmeen kautta\nolivat he joka kerta pelastuneet.\n\nKerran näytti kuitenkin kaikki olevan lopullisesti hukassa, kun suuri\naalto roiskahti veneeseen, pysähdyttäen moottorin kokonaan. Myrskyn yli\nkuului kauhistuneita huutoja, vaikerruksia ja sadatuksia. Vene alkoi\najelehtia laineiden mukana, ja jokainen tiesi, että seuraava suurempi\naalto upottaisi heidät.\n\nMutta silloin osoitti toinen salakuljettajista olevansa harvinaisen\nnopeaälyinen ja päättäväinen mies. Muutamassa hetkessä oli hän\nirroittanut veneen laitaan kiinnitetyn varamaston purjeineen, ja parin\nmiehen avulla pystyttänyt sen paikoilleen -- vaikka tuntui\nmahdottomalta, että sellaisella myrskyllä ja sellaisessa veneessä olisi\nvoinut käyttää purjetta. Kaikesta huolimatta sai hän veneen ohjatuksi\nsivutuuleen ja siten pelasti koko joukon hukkumasta.\n\nHänen esimerkkinsä antoi rohkeutta muillekin, Toiset alkoivat taas\ntyhjentää venettä, toiset taas yrittivät saada moottoria käyntiin ja\nmyöskin lastia täytyi taas vähentää.\n\nMutta moottorin käyntiin saaminen näytti mahdottomalta. Kylmä vesi oli\njäähdyttänyt sen perinpohjin, ja kun suunta oli muutettu, roiskuivat\naallot yli laidan suoraan moottorin päälle, joka oli peräpuolella.\nMonenlaisia keinoja keksittiin ja koeteltiin, mutta kaikki oli turhaa.\nSillä lukemattomat kerrat, kun moottori oli syttymäisillään, valahti\nkylmä vesiryöppy sen yli. Kului kokonainen tunti, puolitoista, ja\nmyrsky näytti yltyvän, niinkuin se olisi ehdottomasti päättänyt tuhota\nheidät. Eikä kukaan enää odottanut pelastusta.\n\nVasta parin tunnin kuluttua saatiin moottori käyntiin. Mutta kun se\ntaas hetken kuluttua pysähtyi, silloin ei kukaan enää toivonut\npelastusta.\n\nVieläpä vanhempi salakuljettajakin huudahti, että \"nyt on piru\nlopultakin irti\"! Kun taas toinen vakuutti, että \"kurssi on suoraan\nhelvettiä kohti\"! Muut säestivät heitä kukin omalla tavallaan. Paavo\nkuuli vierestään vaikeroivan äänen, joka palavasti ja epätoivoisesti\nalkoi rukoilla Jumalaa. Kaikkia sanoja ei Paavo kuullut, mutta pääasia\nrukouksessa oli, että jos Jumala vielä tämän kerran auttaisi häntä,\npelastaisi kalliin henkensä, niin hän puolestaan tekisi mitä tahansa...\nMies ei erehdyksestään muistanut mainita osatovereitaan.\n\nSe vaikutti niin koomilliselta, että Paavo olisi purskahtanut nauruun,\nellei olisi kiemurrellut meritaudin kynsissä. Samaan tilaan oli\nvähitellen joutunut jo puolet veneessäolijoista, ja jolleivat loput\nolisi olleet rannikkopitäjistä, olisivat he kaikki olleet hukassa.\n\nSilloin loiskahti suuri aalto veneeseen, niin että se oli\ntäyttymäisillään, ja jos heti olisi tullut vähänkin lisää, olisivat he\nvarmasti hukkuneet. Mutta taas kajahti perämiehen ääni. Toiset alkoivat\nepätoivoisella kiireellä tyhjentää venettä, toiset pystyttivät maston,\nja kun seuraava suuraalto kohisten läheni, saatiin vene kääntymään\nsenverran, että siitä ainakin pelastuttiin. Ja vihdoin, pitkien\nponnistelujen jälkeen, saatiin moottorikin taas käyntiin.\n\nMutta se ei paljoakaan parantanut asemaa, sillä myrskyn takia olivat he\njoutuneet pois suunnasta, eivätkä tietäneet, missä olivat.\n\nOli jo aamuyö... Myrsky riehui alati kasvavalla voimalla. Kello tuli 3,\n4, 5, mutta yhä taistelivat ihmiset pienessä veneessä henkensä\npuolesta. Ja ikäänkuin raivoissaan siitä, sinkosi myrsky silloin\ntällöin heidän ylitseen sokaisevia sadekuuroja, ja silloin tuntui kuin\nkoko pimeä avaruus olisi ollut täynnä raivosta sähiseviä hirviöitä...\n\nVihdoin alkoi pimeyteen sekaantua harmaata hämärää, ja pitkän odotuksen\njälkeen valkeni siitä harmaankalpea syysaamu.\n\nVielä kalpeampia olivat läpimärät, uupuneet ihmiset. Mutta yhä täytyi\nheidän taistella elämänsä puolesta. Sillä kaikkialla, minne\nkatsoivatkin, oli koko ulappa täynnä valtavia, eteenpäin vyöryviä,\nvaahtoharjaisia aaltoja, ja yläpuolella kiitivät samaan suuntaan paksut\npilvijoukot.\n\nKului tunti, toinen, maata ei näkynyt, ja aallot uhkasivat kerta\ntoisensa jälkeen täyttää veneen, joka heittelehti kuin kuoleman\ntuskassa.\n\nSamaa taistelua jatkui vieläkin. Heidän liikkeensä olivat muuttuneet\nyhä uupuneimmiksi, ja kasvoissa kuvastui yhä lisääntyvä toivottomuus.\nKukaan ei puhunut mitään, katseet vain kääntyivät silloin tällöin\nlänttä kohden ja niissä kaikissa kuvastui sama toivo, rukous: maa.\n\nVihdoin kuuluikin tuo kaivattu sana erään nuorukaisen huulilta, ja tuo\nvärähtävä ääni sattui jokaiseen kuin sähköisku. Kaikki katseet\nkääntyivät jännittyneinä länttä kohti, ja todellakin: siellä kaukana,\nvalkean vaahtolakeuden ja harmaan taivaan rajalla häämötti tumma, kapea\njuova.\n\nSe näytti antavan jokaiselle uutta toivoa ja intoa: Kuului iloisia\nhuudahduksia, katseet kirkastuivat, ja heidän liikkeissään kuvastui\ntaas reippautta ja tarmoa.\n\nKun he parin tunnin kuluttua laskivat maihin, saivat he tietää\ntulleensa Holmö'n saarelle Ruotsin puolelle. Kun he vihdoin saapuivat\nlämpimään kalastajatupaan, olivat he niin lopen uupuneita, ettei kukaan\najatellut muuta kuin lepoa. Kaikki heittäytyivät lattialle ja hetken\nkuluttua olivat useimmat jo nukkuneet.\n\nMutta Paavo ei voinut heti nukkua. Hän tunsi omituisen kiitollisuuden\ntäyttävän mielensä. Hän huomasi, että oli tänä yönä kahdesti pelastunut\nvarmasta kuolemasta, kaksi kertaa saanut elämänsä takaisin. Se täytti\nhänen mielensä uudella toivolla, eikä tulevaisuuskaan enää näyttänyt\nniin synkältä.\n\nHän muisti pienet poikansa ja nukkui...\n\n\n\n\nROSVOT\n\n\nKolme vuorokautta oli kulunut siitä kauheasta yöstä, kun Paavo toisten\npakolaisten kanssa oli ponnistellut elämänsä puolesta, ja kun he\nlopulta pelastuivat ja erään kalastajan luona olivat saaneet lepoa ja\nsuojaa. Kalastaja oli seuraavana päivänä opastanut heidät tänne pieneen\nrantakaupunkiin.\n\nToiset olivat heti jatkaneet matkaa, mutta Paavo oli saanut ankaran\nkuumeen ja sen vuoksi oli hänen täytynyt jäädä makaamaan pikkukaupungin\nkurjimpaan majataloon, johon kalastaja oli heidät tuonut.\n\nHän oli huomannut joutuneensa epäilyttävään paikkaan ja senvuoksi hän\noli lähettänyt majatalon siivoojattaren tiedustelemaan vapaata huonetta\nkaupungin toisesta majatalosta. Mutta siivoojatar palasi takaisin\nilmoittaen, ettei koko kaupungista löytynyt ainoatakaan vapaata\nhuonetta.\n\nJuuri tuo siivoojatar oli herättänyt Paavon epäluuloja, sillä hänen\nkatseessaan oli alusta asti kuvastanut omituinen tutkiva uteliaisuus ja\nmielenkiinto, joka ei tuntunut luonnolliselta. Hän oli muun muassa\nkysynyt, uskaltaako kukaan Suomessa kulkea ilman revolveria ja näytti\nsuuresti ilostuvan, kun Paavo ilmoitti, ettei Suomessa kukaan saanut\npitää asetta, ja ettei hän itse muka koskaan ole ampunut revolverilla.\n\nKun Paavo sitten iltapuolella kuuli naisen ja erään käheän miesäänen\nkuiskailua keittiössä, alkoi hän aavistaa, että häntä vastaan oli\ntekeillä jokin ruma suunnitelma. Päästäkseen asiasta selvyyteen, päätti\nhän tehdä kokeen. Hän kutsui siivoojattaren ja ilmoitti, että kuume\nalkoi taas nousta ja pyysi, että siivoojatar menisi apteekista hakemaan\nunipulvereita, että hän saisi nukutuksi. Kun siivoojatar sitten illalla\ntuli kysymään, tarvitsiko hän vielä jotain ja näki pöydällä kaksi\ntyhjää pulveripaperia -- joiden sisällyksen Paavo oli tyhjentänyt\nyöastiaan -- alkoivat hänen silmänsä loistaa kuin nälkäisen suden, joka\nnäkee herkullisen paistin edessään, ja kun Paavo pyysi siivoojatarta\npitämään huolta, ettei kukaan häiritsisi häntä, vakuutti tämä\ninnokkaasti, \"ettei kukaan tule häiritsemään herraa\" ja lausuessaan\nhyvää yötä, hymyili hän niin suloisesti kuin suinkin osasi.\n\nTodellisuudessa ei Paavo aikonutkaan nukkua. Hän sammutti lampun, otti\nesiin barabellum-pistoolinsa ja alkoi odottaa.\n\nKului tunti, toinenkin, eikä mitään kuulunut. Hän luuli epäilleensä\nturhaan ja unikin alkoi rasittaa. Mutta muistaessaan siivoojattaren\nkatseen, päätti hän vieläkin odottaa.\n\nSilloin kuului käytävästä varovia, hiipiviä askeleita, jotka lähenivät,\npysähtyivät hänen ovensa taakse...\n\n-- Ahaa... Nyt kuunnellaan, olenko nukkunut! -- välähti Paavon\nmielessä. Hän teeskenteli nukkumista, hengittäen syvään ja\nrauhallisesti -- ja hetken kuluttua poistuikin kuuntelija. Ja hän\nnäytti saaneen täyden varmuuden, koskei askeleissakaan enää ollut samaa\nvarovaisuutta kuin tullessa.\n\nPaavo tunsi omituista jännitystä odottaessaan, mitä nyt tulisi.\n\nKului tunti, eikä vieläkään mitään. Sitten kuuli hän taas hiipiviä\naskeleita ja joitakin kuiskailuja... Senjälkeen poistuivat askeleet ja\ntaas oli hiljaista.\n\nPikkukaupungeissa olivat kaikki äänet vaienneet ja viimeisetkin valot\nsammuneet -- syksyinen yö oli peittänyt sen kokonaan mustalla\nvaipallaan. Vain tornikellon yksitoikkoiset lyönnit häiritsivät silloin\ntällöin tuota pimeätä hiljaisuutta. Ainoa, minkä Paavo eroitti, oli\npieni ikkuna, joka tummanharmaana läiskänä häämöitti pimeydestä.\n\nKello löi kaksitoista, eikä vieläkään kuulunut mitään. Tuo\nepätietoisuus ja odotus alkoi väkisinkin hermostuttaa Paavoa. Hän tiesi\nvarmasti, että häntä yritettäisiin ryöstää, mutta miten se tapahtuisi,\nmistä he yrittäisivät sisään, nuo kysymykset kiusasivat häntä yhä\nenemmän. Hän oli monta kertaa kuulevinaan kuiskailua ja hiipiviä\naskeleita, eikä kuitenkaan voinut sanoa, olivatko ne todellisia tai\nkuviteltuja. Hänen korvissaan alkoi kohista, ja hän tunsi, miten koko\nruumis vapisi kuin horkassa...\n\nPaavo havahtui ja puri hammastaan harmista ja häpeästä. Oliko hän mies\nkuten tähän asti, vai miten tuollainen on mahdollista? Olihan hän ollut\nmonessa paljon suuremmassa vaarassa -- tuntematta tällaista. Ja eihän\nhänelle nyt todellisuudessa voida mitään, kun hän on varuillaan. Hän\nhymyili itsekseen ja puristi barabellumia kädessään: Tulkootpa vaan!\n\nMutta yhä jatkui odotus... Kello löi yksi, ja hän istui liikkumattomana\nvuoteellaan. Hänen ympärillään oli hiljaista ja pimeätä kuin haudassa\n-- ikkuna vain häämöitti pimeydessä kuin suuri, himmeänä tuijottava\nsilmä...\n\nPaavo ei tiennyt mitä tehdä; hän aikoi jo ottaa tulta, mutta ei\nkuitenkaan ottanut...\n\nSilloin hän yhtäkkiä kuuli jotain...\n\nHän kuunteli henkeä pidättäen, mutta taas ei kuullut mitään. Hän luuli\ntaas erehtyneensä, mutta jälleen kuului omituista kahinaa ja se tuntui\nkuuluvan ulkopuolelta...\n\nMitä oli tuo salaperäinen kahina?\n\nHän istui kuin jähmettyneenä ja odotti... Mutta sitä ei enää kuulunut,\nsensijaan ilmestyi ikkunaruudun sivuun musta kohta, joka alkoi\nvähitellen suurentua... Ja sitten siitä muodostui ihmisen olkapää ja\npää leveälierisine hattuineen.\n\n-- Vai niin! Paavo kuiskasi nuo sanat huomaamattaan ääneen. Yhtäkkiä\nhaihtui kaikki hermostunut levottomuus ja jännitys kuin pyyhkäistynä.\nHän hiipii äänettömästi ikkunan pieleen ja kumartuessaan näki hän vielä\ntoisenkin pään ulkopuolella.\n\nToinen siirtyi ikkunan kohdalle, ja sitten työnnettiin jokin rauta\nikkunakehysten väliin ja yritettiin vääntää ikkuna auki... Mutta se ei\nauennutkaan...\n\n-- Ahaa -- sentähdenkö haka illalla oli auki! -- ajatteli Paavo\nvahingoniloisena ja odotti jännittyneenä, mitä nyt seuraisi.\n\nKauan ei tarvinnutkaan odottaa, sillä heti kuului terävää ritinää\ntimantin leikatessa lasia... Jotain tummaa painettiin ruutua vastaan,\nkuului pehmeä rusahdus -- ja sitten löyhähti huoneeseen viileä yöilma\nja sen mukana tervan tuoksua. He olivat siis tervatulla paperilla\npainaneet ruutua, ettei helähdys kuuluisi.\n\nPaavo tiesi, mitä nyt seurasi ja aivankuin salama leimahti hänen\nmieleensä, miten tulisi menettelemään. Ja hän tunsi eräänlaista julmaa\nriemua, ajatellessaan sitä, mikä heti tapahtuisi...\n\nHän tunsi ruumiinsa jännittyneen kuin viritetty teräsvieteri. Hän\nkohotti vaistomaisesti kätensä, epäselvästi erottaessaan suuren käden\nvarovasti työntyvän aukosta sisään -- ja samalla hetkellä, kun sormet\ntarttuivat hakaan, antoi hän barabellumin perän pudota täydellä\nvoimalla rosvon ranteeseen...\n\nKuului yhtaikaa jymähdys ja ilkeä rusahdus, sitä säesti kauhistuksen ja\ntuskan parahdus, joka muistutti suden rääkäisyä, silloin kun se on\njuuri tarttumaisillaan lihavaan porsaaseen ja samassa tunteekin\nterävien rautojen tarttuvan itseensä... Rosvo lysähti maahan...\n\nHetken kuluttua kuului hän taas päässeen jaloilleen. Kuului käheitä\nkirouksia -- ja sitten häipyivät molempien rosvojen askeleet\npimeyteen...\n\nPaavo odotti aamuun asti, koettaisiko joku korjata todisteita: särettyä\nikkunaa ja tervattua paperia, mutta mitään ei kuulunut. Rosvot\nnäyttivät saaneen kyllikseen ensimmäisestä kerrasta...\n\nNyt vasta Paavo huomasi, miten suuressa vaarassa oli ollut, ja oli\niloinen, että oli pelastunut. Jollei hän olisi alkanut epäillä, olisi\nrosvojen suunnitelma todennäköisesti onnistunut, ja vaikka hän olisi\nkadonnut iäksi, niin kukaan ei olisi sitä tiedustellut -- sillä\nvieraassa maassa ei pakolaisen henki paljoa merkitse.\n\nPaavo huomasi myöskin, ettei olisi voinut menetellä viisaammin rosvojen\nsuhteen kuin nyt. Jos hän olisi ampunut tai muuten nostanut suuremman\nhälyn, olisi siitä ehdottomasti seurannut poliisitutkinto, mikä aina on\nvaarallista pakolaiselle. Hän päätti, ettei nytkään ilmoita mitään\nviranomaisille, sillä rosvot olivat saaneet tarpeeksi suuren\nrangaistuksen, ja sitäpaitsi se ei hyödyttäisi häntä mitään --\npäinvastoin.\n\nKaiken varalta kutsui hän kuitenkin aamulla kaksi yövierasta ja\nsiivoojattaren huoneeseensa. Viitaten ikkunaan, humautti Paavo\nleikillisesti, että hänen luokseen pyrki yöllä vieraita hieman\nomituisella tavalla ja, kuten ikkuna todistaa, eräässä vississä\ntarkoituksessa. Mutta tällä kertaa olikin sisäänkäytävä heille\nsopimaton, koska heittivät yrityksen kesken -- taisivat loukata\nsormensa, koska ikkunalla on verta... Vai pyrkivätkö ne uudestaan oven\nkautta? Sen kai tietää neiti?\n\nViime kysymyksen kohdisti hän siivoojattarelle. Tämä näytti\nhätkähtävän, kalpeni ja loi katseensa maahan voimatta lausua sanaakaan.\nVasta kun Paavo uudisti kysymyksensä, änkytti hän epävarmasti:\n\n-- Ei... Mistä minä sen tietäisin...\n\n-- No, olkoon miten tahansa, -- lausui Paavo kylmästi ja katsoi\nsiivoojatarta terävästi silmiin. -- Minä en tällä kerralla tahdo\nsyyttää ketään erikoisesti, koskei ryöstöyritys onnistunut. Minä olen\nvain tahtonut osoittaa teille, minkälaisten vierailujen esineeksi\nmatkustaja voi joutua tässä majatalossa.\n\n\n\n\nMYRSKYN VANKEINA\n\n\nPaavo oli jo kauan tuskallisesti ikävöinyt kotiin, taas saada nähdä\nvaimonsa ja pienet poikansa. Amerikasta lähtiessään oli hän kuvitellut,\nkun kerran pääsen Ruotsin puolelle, niin kyllä jollakin tavalla pääsen\nkäymään kotona tai hänen vaimonsa tulee Ruotsiin.\n\nMutta sinne saavuttuaan oli hän huomannut toivonsa turhaksi. Idän\nhirmuvallan kiristys oli käynyt yhä ankarammaksi. Yöt päivät\nvartioivat torpeedoveneet ja tullilaivat merellä ja rajalla seisoi\nloppumattomana rivinä sotilasketju -- ikäänkuin rautaverkko, josta ei\nyksikään pääse pois. Ja koko Suomen kansa oli kuin kiedottu tähän\njättiläisverkkoon. Sillä julmat, niinkuin jättiläishämähäkit, vaanivat\nlukemattomat santarmit, sotilaat ja urkkijat, ettei kukaan pääsisi\nmihinkään.\n\nKen uskalsi hiukankin pyristellä, ja koetti päästä irti tuosta\nverkosta, sen kimppuun hyökättiin heti ja hänet vietiin päähämähäkin\ntarkastettavaksi. Ken sinne joutui, hän harvoin palasi.\n\nJa sitäpaitsi oli niillä urkkijansa kaikissa maissa. Sitä varten\nlähettivät ne Ruotsiin suomalaisia, joita ostettiin mielihyvällä. Ikävä\nkyllä, löytyi suomalaisia, jotka myivät itsensä. Sillä vaikka\nvainovuodet kasvattavat oikeista aineksista miehiä, niin se nostaa\nesiin myöskin Juudaksia, jotka myyvät kaikki, mitä heillä on, kun vain\nrahoista sovitaan.\n\nNäiden avulla he vaanivat Ruotsissa olevia pakolaisia. Ken vain lähti\nkotimaahan, niin siitä nämät salassa olevat urkkijat ilmoittivat\nisännilleen Suomen puolella, ja sille tielle he jäivät.\n\nPaavo sai kuulla, miten eräs hänen tovereistaan oli päästetty\nkotiportille asti ja siellä ympäröity ja viety juuri kun hän oli\nluullut näkevänsä rakkaimpansa.\n\nPaavo oli jo kerran ollut matkalla kotimaan puolella, toivoen, että\npääsisi livahtamaan maihin, mutta kaikki oli ollut turhaa.\n\nMonta kertaa oli hän ollut niin epätoivoinen, että hän ajatteli yrittää\nuhallakin käyköön miten tahansa. Mutta kun hän kuvitteli hänelle käyvän\nsamoin kuin toverilleen, tuntui se niin kauhealta, että hän jäi yhä\nodottamaan.\n\nNyt oli syksy, pimeä myrskyinen syksy. Hän oli taas lähtenyt siinä\ntoivossa, että yrittäisi, jos näyttäisi olevan mahdollista. Hän ei\nollut puhunut tovereilleen mitään, hän oli päättänyt sanoa vasta\nsitten, kun saisi tilaisuuden.\n\nHänellä oli tällä kerralla parempi suunnitelma. Hän oli nuorempana\nollut m.m. lämmittäjänä ja nyt hän koettaisi päästä \"entiseen\ntoimeensa\" johonkin pienempään laivaan, joka menisi etelään.\n\nHän oli kirjoittanut asiasta eräälle toverilleen ja hankkinut sitä\nvarten väärän passin valokuvineen.\n\nMutta noina pitkinä päivinä ja öinä, kun hän kuunteli myrskyn pauhua,\ntunsi hän julman epätoivon ja kaipauksen kalvavan sydäntään. Tuskimpa\nhänen suunnitelmastaan tulee mitään, koska ei ole tullut mitään\nvastausta kirjeeseen. Tietysti se on turhaa. Ja ajatellessaan niitä\nlukemattomia viattomia, jotka avuttomina kituivat tuon hirmuvallan\nkamalassa verkossa, samoinkuin hänen vaimonsa ja pienet poikansa, tunsi\nhurjaa voimatonta raivoa.\n\nLopulta hän ilmoitti aikeestaan matkatovereilleen ja hän tunsi suurta\niloa ja lohdutusta nähdessään miten he ymmärsivät hänen asemansa ja\nlupasivat tehdä voitavansa, jotta hän pääsisi santarmien tietämättä\nmaihin -- jos hänellä olisi paikka tiedossa...\n\nKun he sitten saapuivat eräälle saarelle, josta he saivat tietoja, oli\nsiellä m.m. Paavolle kirje, jossa ilmoitettiin, että hänellä todellakin\noli lämmittäjän paikka eräässä pienessä hinaajassa, joka lähtisi\netelään. Se antoi hänelle uutta tarmoa ja varmuutta. Toverinsa\ninnokkaalla avulla pääsi hän seuraavana yönä onnellisesti maihin. Kun\nhän sitten toverinsa kanssa, kasvot ja kädet nokisena ja lämmittäjän\nvormu päällään, meni paikkaansa, ei kukaan voinut epäilläkään häntä\nmuuksi.\n\nKun santarmit, ennen lähtöä, tarkastivat laivan miehistön, ei Paavo\ntuntenut enään pienintäkään epävarmuutta, vaan santarmin ilmestyessä\npassi kädessä pannuhuoneen ovelle, viskeli hän vihellellen rimoja\nuuniin ja vilkaisi vain sivumennen ylös, niinkuin ei olisi välittänyt\nvähääkään santarmin tarkastuksesta, ei olisi edes muistanut, että\ntarkastelu koski häntäkin.\n\nSitten seurasi raskas viikko. Heillä oli suuri lautalastissa oleva\nproomu. Mutta hinaaja oli vanha ja heikko, ja vaikka se ähkyi ja puhkui\nkuin olisi ollut pakahtumaisillaan, niin ei vauhti parantunut.\nKoneenkäyttäjä, joka samalla oli laivan kapteeni, syljeskeli ja kiroili\nvuorotellen ja vakuutti, ettei tällä vauhdilla koskaan päästä\nTukholmaan ja väitti olevansa tukkihullu, jos lähtee yrittämäänkään yli\nAhvenanmeren. Ja lopuksi hän katsahti taivaalle ja lisäsi\nmerkitsevästi:\n\n-- Mutta minä en usko, että me sinne asti päästäänkään. Kunhan vain\ntule pikkanen myrskynpoikanen... niin saatte nähdä!\n\nPaavo ei tosin välittänyt siitä pääsivätkö he määränpäähän asti, mutta\nhän toivoi hartaasti, ettei myrsky tuhoaisi heitä ennenkuin hän pääsisi\nkotikaupunkiinsa.\n\nNeljä päivää oli hinaaja ähkyen ja puhkuen ponnistellut etelää kohden.\nVaikka tuulta ja sadetta oli ollut riittämiin asti, niin oikea myrsky\noli heitä tähän asti välttänyt. Mutta nyt, viidentenä päivänä, jolloin\nhe olivat toivoneet pääsevänsä Uuteenkaupunkiin, oli myrsky koko päivän\nkierrellyt uhkaavasti heidän ympärillään, ikäänkuin kiihoittaakseen\nitseään täyteen voimaan. Ja yhtäkkiä se hyökkäsi suurella raivolla\nlounaasta pientä hinaajaa vastaan, aivankuin sanoen: tästä et pääse\nvähääkään eteenpäin.\n\nKuitenkin se oli ainoa pelastuskeino, sillä kun sakeiden sadekuurojen\njälkeen tuli yhtäkkiä pimeä, niin kapteenilla ei ollut pienintäkään\naavistusta missä oltiin. Sen he vain tiesivät, että vasemmalla oli\nsaaristo vaarallisine kareineen ja kallioineen, ja jolleivat he pääse\neteenpäin, jos myrsky voittaa heidät, silloin se heittää heidät\npirstoiksi kalliolle.\n\nEteenpäin yritettiin. Tunti tunnin jälkeen jyskytti höyry eteenpäin\nmiesten tietämättä pysyivätkö paikoillaan tai ajautuvatko taaksepäin.\nPimeys ympäröi heitä mustana seinänä, myrsky yltyi yltymistään, hinaaja\nheittelehti yhä rajummin, ja aallot uhkasivat monta kertaa haudata sen\nalleen.\n\nPaavo oli ollut kaksi kertaa tällaisen syysmyrskyn kynsissä ja\nedellisellä kerralla oli hän ollut miltei toivoton. Mutta vaikka asema\noli tällä kerralla yhtä synkkä, ei hän tuntenut mitään sellaista.\nTietysti edellisillä kerroilla merikipu oli vaikuttanut siihen, ja nyt\njonkunlainen tottumus: Kun kahdesti oli selviytynyt, niin kyllä se\nnytkin.\n\nMutta pääsyynä hänen mielentilaansa oli kuitenkin se, että hän sai\ntoimia. Hän tiesi, että koko laivan kohtalo riippui hänestä. Jos höyry\npääsisi alenemaan, saisi myrsky voiton ja paiskaisi heidät kallioon.\n\nSe oli taistelua myrskyn kanssa, kilpailua siitä, kumpi pääsee\nvoitolle, ja palkintona on hänen ja toveriensa elämä.\n\nHänellä oli ollut apuna kansipoika, mutta kun tämä oli tullut\nmerikipeäksi, oli Paavo kehoittanut tätä menemään kajuuttaan. Rimat\nolivat nyt loppuneet läheltä ja täytyi niitä kantaa niin etäältä, että\nsiinä olisi ollut kiirettä kahdellekin.\n\nKapteeni näki hänen olevan yksin. Hän tarttui kauhistuneena päähänsä ja\nhuudahti, että nyt ollaan varmasti hukassa -- sillä yksin on mahdoton\npitää höyryä yllä.\n\nPaavo pyyhkäsi hiestä kirveleviä silmiään ja nähdessään toisen\nepätoivon, sanoi hän hymähtäen, että hän koettaa kestää yksinkin. Ja\nhän alkoi taas yhä hurjemmalla vauhdilla.\n\nHän oli monta kertaa menehtymäisillään, mutta tietoisuus, että kaikki\nriippui hänestä ja ajatus, että jos jäisi tänne, niin ei koskaan näkisi\nvaimoaan ja pienokaisiaan, juuri kun on heitä lähellä, tuntui hänestä\nmahdottomalta. Hänen täytyy kestää. Hänellä oli samanlainen tunne, kuin\nkilpailussa, kun on menehtymäisillään.\n\nPuoliyö oli jo ohi. Myrsky kiihtyi kiihtymistään, ja kaikki näytti\ntoivottomalta.\n\nMutta sitten sattui sellaista, joka muutti heidän asemansa. He\nhuomasivat, että proomu oli vajonnut arveluttavasti, ja aallot\nsyöksyivät yli kansilastin. Aallot olivat halkaisseet proomun, joten\nsen kuljettaminen oli mahdotonta. He siis päättivät katkaista\nhinausköyden ja jättää hylyn oman onnensa nojaan. Sitten lähdettiin\netsimään suojaa.\n\nMutta vieläkin täytyi Paavon jatkaa työtään. Hän sai apulaisen\nkantamaan rimoja. Mutta kun hän oli työskennellyt koko edellisen\npäivänkin, niin tahtoi uupumus väkisinkin voittaa hänet.\n\nMutta hän koetti kaikesta huolimatta, ja kun he aamupuolella yötä\npääsivät erääseen lahdelmaan ja päättivät levon jälkeen lähteä Paavon\nkotikaupunkiin, unohtuivat myrskyt ja siitä johtuneet vaarat ja\nponnistukset.\n\nVihdoinkin hän pääsisi kotiin.\n\nPieni hinaaja oli hämärissä saapunut kaupunkiin ja pysähtynyt joen\nitärannalle, josta oli lyhyt matka Paavon kotiin. Nyt hän seisoi\nkannella, hyvästellen tovereitaan. Hän kiitti heitä siitä, että nyt\npääsee kotiin, mikä muutoin olisi ollut aivan arpapeliä...\n\n-- Stop, sanoi Konkala konetta, -- keskeytti hänet kapteeni. -- Jos\nkiitoksista on kysymys, niin sinä olet ne ansainnut, sillä sinä teit\nsellaista, jota moni ei ole tehnyt. Jos meillä olisi ollut entinen\nlämmittäjä, ei hän olisi kyennyt pitämään tuntiakaan täyttä köyryä, kun\npuut olivat niin kaukana. Mutta sinä kestit sellaista tunti tunnin\njälkeen, ja ilman sinua emme olisi täällä... Ja muutenkin sinä olet\nollut sellainen, että, että...\n\nHänen äänensä katkesi liikutuksesta värähtäen, mutta sitten hän\njyrkästi lisäsi teennäisen karskisti:\n\n-- Niin... Sinä olet mies -- oikea miesten mies. Eikö se ole totta?\n\nToiset yhtyivät häneen tunnokkaasti, ja Paavo tiesi, että he todella\najattelivat, mitä sanoivat. Hän vastasi, että hän oli iloinen ja ylpeä\nsiitä arvonimestä. Se on aina ollut hänen korkein päämääränsä. Ja\nsitten hän lisäsi leikillisesti:\n\n-- Mutta mitä tulee siihen, että minä tässä pian jo tarvitsisin\nhengenpelastusmitalin, niin sen jätämme. Sillä kun oma henkipahanen on\npelissä, silloin yrittää jokainen.\n\nToiset naurahtivat. Ja kun he olivat puristaneet hänen kättään, lähti\nhän pienestä hinaajalaivasta, ja hän tunsi omituista kaipausta noita\nmiehiä kohtaan, sillä ne olivat yhdessä taistelleet elämästään ja\nvoittaneet...\n\nPaavo seisahtui laiturille ja katsahti vaistomaisesti ympärilleen,\nkuunteli hetken hengitystään pidättäen.\n\nMutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt. Syysyön pimeys ja hiljaisuus\npeitti maailman ja kylmä tihku-sade valui hitaasti ja äänettömästi alas\nmustalta taivaalta sumentaen kaiken valon... Vain laiturin vieressä\noleva kaasulyhty valaisi kelmeällä valollaan alastonta lehmusta, jonka\noksilta tipahtelivat vesipisarat -- kuin hyljätyn ihmisen kyyneleet...\n\nMutta Paavo oli siitä vain iloinen. Hän viittasi vielä kerran\nhyvästiksi tovereilleen ja lähti reippaasti kotiaan kohden.\n\nKun Paavo läheni kotiaan, tunsi hän epämääräisen levottomuuden ja\njännityksen valtaavan mielensä. Miten siellä lienee...?\n\nJospa he ovat kovassa puutteessa? Entä jos he ovat sairaana -- tai\njospa joku pojista on kuollut eikä hänelle ole ilmoitettu...\n\nKun hän sitten saapui pimeälle pihalle, alkoi hänen sydämensä sykkiä\nniin ankarasti, että hänen täytyi pysähtyä ja hän päätti mennä\npuutarhan puolelle, jossa heidän ikkunansa oli.\n\nSiellä he ovat!\n\nPaavo pysähtyi vanhan vaahteran viereen ja nojautui sen runkoa vastaan.\nHän katsoi liikutettuna tuota valaistua ikkunaa, jonka takana oli\nkaikki, mitä hänellä elämässä oli... Hän muisti, miten tuskallisesti\noli ikävöinyt ja kaivannut tätä hetkeä, muisti sen epätoivon ja hädän,\njota oli tuntenut monasti, kun kaikki oli näyttänyt mahdottomalta.\n\nJa nyt se hetki on tullut. Pian hän näkee heidät.\n\nHän koputti -- koputti uudestaan hiukan kovemmin...\n\nSitten kuuluu askeleita ja tuttu, hiukan pelokas ääni:\n\n-- Kuka siellä on?\n\n-- Minä täällä olen.\n\nOvi aukeaa, mutta nähdessään mustan, nokinaamaisen miehen, aikoo nainen\npelästyneenä sulkea oven. Paavo tarttuu oveen, aukaisee sen ja toistaa\nhymyillen:\n\n-- Minä se olen... Minä se olen...\n\nPaavo katsoo äänettömänä vaimoansa, joka ensin on perääntynyt kuin\naavetta ja nyt, liikutuksesta kalpeana, painaa käsillään rintaansa\nniinkuin se olisi pakahtumaisillaan. Hän on laihtunut paljon, ja surun\njälkiä näkyy hänen kasvoillaan... Ja takan äärellä istuvat pojat,\nmyöskin laihtuneina, mutta paljon pitempinä kuin ennen.\n\nPaavo käsitti nyt vasta, miten kurjalta hän näytti tällaisessa asussa\nja aikoi juuri sanoa jotain, selittää...\n\n-- Isä, isä... isä!\n\n-- Isä on tullut!\n\nHän kuulee taas nuo rakkaat, liikutuksesta ja ilosta vapisevat äänet.\nJa ennen tuntematon liikutus valtaa hänet. -- Hänen sydämensä on niin\ntäynnä, ettei hän voi sanoa mitään... Kuin sumun lävitse näkee hän\nvaimonsa kalpeiden kasvojen lähenevän -- tuntee tämän painavan päänsä\nhänen rinnalleen... Pienet kädet puristavat lujasti hänen kättään ja\nvaaleatukkaiset päät ovat painuneet häntä vastaan niin turvallisesti --\nniinkuin eksyneet linnunpojat, jotka vihdoinkin ovat löytäneet omansa.\nJa he toistelevat yhä tuota samaa sanaa:\n\n-- Isä, isä, isä!\n\nPaavo tuntee niin suuren onnen ja hellyyden täyttävän rintansa, ettei\nhän ole koskaan sellaista tuntenut. Hänen silmänsä sumenevat kyynelistä\nja hän painaa huulensa noita pieniä, rakkaita päitä vastaan, joita hän\nniin kauan oli kaivannut ja hän kuiskaa hiljaa, hellästi:\n\n-- Poikani, pienet poikani, poikani.\n\nViimein he katsahtavat toisiinsa ja kun he näkevät toistensa mustiksi\ntahraantuneet kasvot, purskahtavat he yhtaikaa nauruun ja he nauravat\nniin sydämellisesti ja riemukkaasti, etteivät he olleet nauraneet sillä\ntavalla kertaakaan sen jälkeen, kun mies oli lähtenyt.\n\nNyt hän oli vihdoinkin saapunut kotiin ja sentähden oli kaikki yhtäkkiä\nmuuttunut. Tuossa pienessä huoneessa, jossa vielä hetki sitten vallitsi\nraskas suru ja kaipaus -- nuo julmat vieraat, jotka niin kauan olivat\nkalvaneet sen asukkaitten sydämiä, olivat nyt vihdoin poissa! Tuo musta\nmies, joka äsken oli ilmestynyt pimeästä syysyöstä heidän keskelleen --\nhän oli tuonut tullessaan niin suuren onnen ja riemun, että kaikki\nsurut ja murheet olivat unohtuneet -- ne olivat häipyneet kuin yön\npimeys auringon noustessa.\n\nNiin, he eivät muistaneet, että heidän ympärillään oli pimeä syysyö, he\neivät muistaneet sitä kauhistavan pitkää syksyä, jonka he olivat\nkestäneet tässä huoneessa... Heistä tuntui, niinkuin olisi taas ihana\nkevät -- niinkuin heidän pieni huoneensa olisi yhtäkkiä täyttynyt\nkevätauringon lämmöllä ja kirkkaudella...\n\n\n\n\nNYT JA ENNEN.\n\n\nOn kesäilta -- lempeä sunnuntai-ilta. Aurinko painuu hiljalleen\nmetsänreunaa kohti ja valaisee kultaisella hohteellaan pientä,\nEräjärven rannalle raivattua peltoaukeata...\n\nSe näyttää niin pieneltä ja avuttomalta tuolla metsien keskellä --\nsiinä on vasta kolme pientä viljeltyä sarkaa. Keskimmäisenä helottaa\ntummanvihreä perunamaa, täynnään valkeita kukkia. Oikealla oleva\nohramaa on vielä vihreänä, ja tuhannet kiiltävät tähkäpäät kohottavat\nvihneitään suoraan taivasta kohti -- aivan kuin anoen lisää valoa ja\naurinkoa...\n\nMutta toisella puolella oleva ruispelto on jo valmis; oljet ovat kaikki\ntaipuneet raskaiden tähkäpäiden painosta, jotka ovat kumartuneet maata\nkohti -- ikäänkuin merkiksi siitä, että ne taas pyrkivät maahan, että\nne ovat valmiit jatkamaan uutta elämää...\n\nJa tuon pienen kellertävän ruislaihon pientareella seisoo kaksi nuorta\nihmistä, pidellen välissään pientä poikaa, esikoistaan.\n\nHe ovat molemmat nuoria ja voimakkaita; miehen komea vartalo, hänen\navonaiset, rehelliset kasvonsa ja pienet harmaat silmänsä -- kaikki ne\ntodistavat voimaa, tarmoa ja miehekästä varmuutta.\n\nSamoin huokuu naisen koko olemuksesta terveys, naisellinen viehkeys ja\nlempeys -- hän on tulemaisillaan uudestaan äidiksi...\n\nJa nyt he katselevat iloisina ja onnellisina tuleentunutta ruispeltoa,\njoka on heidän ensimmäinen onnistunut ruislaihonsa.\n\nSillä heidän ensimmäinen rukiinsa, joka kaksi vuotta sitten oli\nkylvetty tähän -- se oli mennyt hukkaan. Ensin oli kevättulva tuhonnut\npuolet, ja loput turmeli halla -- vain pieni osa oli ehditty viime\nhetkellä niittää.\n\nTuo oli ollut ankara isku heidän alkavalle elämälleen. Vaimoraukka oli\nollut masentumaisillaan, kun heidän kauniit toiveensa olivat niin äkkiä\nsärkyneet. He eivät saaneet toista lehmää, niinkuin olivat toivoneet,\neivätkä mitään muutakaan.\n\nMutta mies oli päättänyt, ettei masennu. Ensin hän oli koko loppusyksyn\nraatanut laskuojan kimpussa ja saanutkin sen aukaistuksi, niin ettei\ntulva enää haitannut. Talven hän kävi metsätöissä, ja vaikka palkka\nolikin pieni, tulivat he sentään jotenkuten toimeen.\n\nLopulta näyttikin kaikki kirkastuvan. Äärimmäisillä ponnistuksilla\nheidän oli onnistunut keväällä saada siementä, niin että rukiin ohella\nkasvoi nyt myös peruna ja ohra -- ja kaikki näytti menestyvän hyvin.\n\nMies oli jännityksellä seurannut, miten ruislaiho päivä päivältä\nkohosi, ja kun sitten ruis heilimöi, kun miljoonat hiukkaset ikäänkuin\nriemukkaassa tanssissa kiitivät pellon yli, herättäen siinä uuden\nelämän, silloin tunsi hän entistä suuremman toivon ja varmuuden\ntäyttävän mielensä.\n\nJa Ainokin oli alkanut tuntea samaa; hän oli kerännyt pajunparkkia,\nnoukkinut marjoja, ja koettanut muutamista kanoistaan ja ja lehmästään\nsaada lisätuloa niin paljon kuin suinkin. Tosin sekin oli menestynyt\nhuonosti, sillä he eivät voineet viedä tuotteitaan kaupunkiin niinkuin\ntalolliset -- ja ne muutamat, jotka kirkonkylässä ostivat, maksoivat\nmitä tahtoivat... Erkki oli tuntenut syvää sääliä vaimoraukkaansa\nkohtaan.\n\nMutta nyt he eivät muistelleet vastoinkäymisiä! Sillä tuossa oli\nruislaiho valmiina, huomenaamulla alkaa Erkki leikata -- ja silloin on\nainakin leipää tiedossa koko vuodeksi. Siksi he olivat iloisia ja\nonnellisia kuin lapset. Huomaamattaan silittelivät he kuin hyväillen\nnoita raskaita tähkiä. Sitten he maistelivat jyviä aivan kuin ne\nolisivat olleet parhaita makeisia. Vieläpä nuorinkin kurotti pienen\nkätensä saadakseen osansa hänkin. Isä hieroi tähkäpäätä kourassaan,\npuhalsi helpeet pois ja kaatoi jyvät pieneen, punaiseen suuhun -- joka\naukeni aivan kuin pienen linnunpojan, emon ilmestyessä pesän laidalle.\nKun taas jyvät katosivat pienokaisen suuhun, huomautti mies\nleikillisesti:\n\n-- Oletkos nähnyt vielä tämänveroista tenavaa? Hän silitti hellästi\npientä silkkitukkaista päätä ja lisäsi:\n\n-- Mutta eihän omena kauan puusta putoo...\n\nHän lausui sen niin hupaisen itsetietoisesta että vaimo purskahti\nnauruun ja vastasi veitikkamaisesti:\n\n-- Kukas kissanhännän nostaa, jollei se itse!\n\nHe jatkoivat hetken leikillistä kinasteluaan. Mutta sitten näytti mies\nmuistavan jotain. Hänen kasvonsa muuttuivat huolestuneen näköisiksi ja\nhän lausui hiljaa:\n\n-- Olenhan minä tässä aika poika. Mutta kyllä minun on ollut niin paha\nolla, kun kaikki on mennyt toisin kuin toivoimme, -- enkä minä ole\nvoinut mitään. Sinunhan piti keväällä saada toinen lehmä, ja nyt sitä\nei ole vieläkään, vaikka sinäkin olet niin kovin ponnistellut --\ntiedän, että se monesti on ollut sinulle kovaa, vaikka oletkin\nkoettanut sitä salata. Kun sinä viime kerrallakin tulit kirkonkylästä,\nniin näin, että olit kovin itkenyt -- sano nyt, mitä siellä oikein\ntapahtui. -- Mies tarttui hellävaroen hänen käsivarteensa ja äänessä\nvärähteli alakuloisuus, kun hän lisäsi:\n\n-- Eiköhän istuta tähän pientareelle, että Mattikin pääsee\n\"nojatuolilleen\" -- ja sitten kerrot minulle kaiken...\n\nHe istahtivat kuivalle pientareelle, ja pikku Matti kiipesi äidin\nsyliin. Vaimo oli vieläkin hetken vaiti, mutta sitten katsahti hän\nmiestään silmiin ja alkoi epävarmasti:\n\n-- Niin, siellä pappilassa vain, kun menin viemään voita ja sanoin\nhinnan olevan saman kuin ennenkin, -- niin ruustinna alkoi suu mutussa\nkatsella voita ja kysyi, onko se puhdasta. Minusta se tuntui niin\npahalta ja kun vastasin, etten koskaan ole myynyt likaista voita, sanoi\nruustinna, ettei tarvitsekkaan voita ja lähti ylpeänä, hyvästiä\nsanomatta tiehensä.\n\n-- Kyllä se on sentään liikaa... -- alkoi mies katkerasti, mutta vaimo\nkeskeytti hänet:\n\n-- Älähän nyt, Erkki! Eihän minun olisi pitänyt vastata niin\nruustinnalle, mutta sitten se oli jo myöhäistä. Minun täytyi myydä voini\nkauppiaalle lähes puolta halvemmalla... Ja kun en munistakaan saanut\nentistä hintaa, tuli minun niin ikävä olo, etten voinut muuta kuin\nitkeä kotimatkalla...\n\nHän vaikeni hetkeksi, mutta nähdessään miehen synkän ilmeen hän tarttui\ntämän käteen ja lausui reippaasti hymyillen:\n\n-- Älä sinä nyt siitä välitä! Saanhan minä vielä marjoista ja on\nminulla pajunparkkiakin koko säkki jälellä -- ja se ainakin kelpaa\nnahkurille.\n\n-- Mutta kyllä sekin on raskaan työn takana. Sinä poloinen olet\nkantanut ne kaukaa virstojen takaa. Ja niistäkin maksaa nahkuri täällä\npaljon vähemmän kuin kaupungissa.\n\n-- Sehän on luonnollista, että köyhälle maksetaan vähemmän, kun ei voi\nmennä kaupunkiin niinkuin talolliset.\n\nVaimo vaikeni surullisesti huoahtaen, mutta mies tarttui hänen käteensä\nja huudahti reippaasti:\n\n-- Kyllä mekin vielä näytämme! Tuossahan meillä on koko vuoden leipä\ntiedossa. Ei tarvitse muuta kuin leikata -- ja huomenna se tapahtuu! --\nJa tuollahan kasvaa puurot ja perunat, niin että kohina kuuluu! Kun\nminä talvella käyn metsätöissä, niin kyllä se sinun lehmäsikin tulee\nlähemmäksi... Mitäs sanot, jos se keväällä jonakin aamuna ammuisi\ntuossa veräjän takana?\n\n-- Minä en sano mitään. Jos se kumminkin jäisi tulematta...\n\n-- Kyllä se tulee! -- vakuutti mies leikillisesti, mutta varmasti. --\nJa sieltä tulee kokonainen karja jälessä, kunhan ehtii. Silloin sinä\najat omalla hevosella kaupunkiin voita myymään kuten muutkin emännät...\n\n-- Kyllä sinä olet! Et näytä vastoinkäymisistäkään välittävän -- ei kun\nviisastuvan piti minun sanoa. Sinun asemassasi olisivat monet jo...\n\n-- Niin, monet masentuvat heti ensimmäisten vastoinkäymisten tullessa.\nMutta se johtuu siitä, ettei heillä ole ollut sellaista emäntää kuin\nminulla: joka vuosi pulska poika! Ajattelepas sitä komeata joukkoa,\njoka möyrii tämän talon pelloilla esimerkiksi kolmenkymmenen vuoden\nkuluttua -- sehän tekee yhteensä... Hän vaikeni ja alkoi sormillaan\nlaskea: yksi, kaksi, kolme...\n\nNuori nainen punastui, mutta mies näytti niin hullunkurisen vakavalta,\nettä hän purskahti taasen nauruun. Sitten hän näpsäytti miestä\nsormille, mutta hänen katseestaan sädehti syvä hellyys ja ihailu, kun\nhän lausui:\n\n-- Ei sinuun voi suuttuakaan. Juuri sentähden, että olet tuollainen, en\nminäkään osaa surra...\n\n-- Ei sinun tarvitsekaan surra... -- kuiskasi mies hiljaa,\nliikutettuna. -- Me voitamme vaikeimmatkin vastukset, köyhyydenkin, kun\nme yhdessä koetamme...\n\nHän vaikeni, rykäisten ja käheästi. Mutta kuin liikutustaan\npeittääkseen kohotti hän sormensa ja sanoi leikillisesti hymähtäen --\nPaina nyt mieleesi, Aino, että se tulee toteutumaan ja varmasti\nennenkuin ne kolmekymmentä vuotta ovat kuluneet...\n\n-- Kolmekymmentä vuotta... -- toisti nuori nainen itsekseen. -- Olisipa\nhauska tietää, mitä silloin on tapahtunut... Mitenkä lienee...\nElämmeköhän me silloin...\n\n-- Tietysti elämme! -- sanoi mies, puristaen vaimonsa kättä, ja\nvaikka...\n\n-- Mutta siinä on jotain niin omituista, kun ei tiedä, mitä huomenna\nsaattaa tapahtua. Niinkuin...\n\nHän vaikeni, eikä mieskään puhunut mitään. He katsoivat vain toisiansa\nsyvällä vakavuudella ja hellyydellä. He olivat jo kokeneet, ettei\nelämäntie olekaan niin suora ja sileä, kuin he olivat luulleet. Mutta\nvaikka he eivät tietäneetkään, minkälainen heidän tiensä tulisi\nolemaan, minkälaisia mutkia louhikoita tai rämeitä heidän eteensä\nsaattaisi ilmestyä, niin he eivät kuitenkaan niitä pelänneet, sillä he\ntunsivat, että he voivat luottaa toisiinsa ja että he yhdessä\nselviytyvät pahimmistakin vastuksista.\n\nPikku Matti oli aikoja sitten nukkunut äidin syliin. He katsoivat\nliikutettuina, miten pieni rinta kohoili tyynesti ja tasaisesti...\n\nHe istuivat hiljaisina ja äänettöminä. Tuulenhenkäystäkään ei tuntunut,\npuut seisoivat juhlallisina ja liikkumattomina kuin jättiläismäiset\nvartijat pienen, kolmivärisen peltotilkun ympärillä, jossa tuhannet\ntäysinäiset tähkäpäät olivat kumartuneet maata kohti.\n\nAurinko oli juuri suunnattoman suurena tulikiekkona vaipunut\nmetsänreunan taakse. Vain pisimpien puiden latvat loistivat sen tulisen\nkellertävässä hehkussa -- niinkuin ne olisivat kastetut sulaan kultaan.\n\nMutta vähitellen se kohosi ylemmäksi, yhä ylemmäksi, jättäen latvan\ntoisensa jälkeen varjoon -- ja hetken kuluttua oli viimeinenkin\nsammunut...\n\nViimeinenkin rusko taivaalla himmeni vähitellen, ja ympäröivän metsän\nsyvyydestä hiipi hiljaa, huomaamattomasti esiin kesäyön hämärä -- se\nlevitti utuisen, harmahtavan huntunsa pienen peltoaukean ja sen äärellä\nistuvien ihmislasten yli...\n\nMies painoi naisen pään rintaansa vastaan\n-- ja kuunnellessaan hänen ja pienen poikansa tasaista hengitystä\nläikähti hänen rinnassaan suuri onni ja hellyys, hän tajusi ensi\nkerran, miten äärettömän kalliita nuo olennot hänelle olivat -- ja\nmiten paljon hän oli saanut elämältä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta varhain aamulla, kun hän juuri aikoi lähteä leikkaamaan ruistaan,\ntulikin kartanosta käsky, että hänen täytyy heti lähteä sinne\nelonleikkuuseen. Ja kun hänen kontrahdin mukaan täytyi heinä- ja\neloaikana olla kartanon työssä, vaikka yhtä mittaa koko viikko, jos\nisäntä tarvitsee, niin ei hänen auttanut muu kuin totella.\n\nOli mitä ihanin keskikesän aamu, kun hän seisoi pienen mökkinsä\nedustalla. Aurinko kohoutui hiljalleen pilvettömälle, pyörryttävän\nkorkealle sinitaivaalle -- ja sen elähyttävä voima täytti koko\navaruuden häikäisevänä, väreilevänä kirkkautena...\n\nTuulenhenkäystäkään ei tuntunut -- lintujen laulu oli ainoa, joka\nhäiritsi hiljaisuutta...\n\nMutta mies ei huomannut luonnon kauneutta, ei kuullut lintujen laulua\n-- hän näki vain pienen, kullankeltaisen ruisvainion, joka hänen nyt\ntäytyi jättää -- juuri kun se oli valmistunut...\n\nKun hän sitten metsän läpi johtavaa oikopolkua pitkin lähti\nkartanoa kohti, olivat hänen askeleensa niin raskaat -- ja vielä\nraskaammalta tuntui hänen sydämessään...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn keskiyö ja kesäyön himmeän harmaa hämäryys peittää maan.\n\nNeljä päivää oli kulunut siitä, kun Erkki oli aikonut ruveta\nleikkaamaan omaa ruistaan -- ja joutunutkin toisen elopellolle.\n\nNeljä päivää -- neljä pitkää, näännyttävää päivää oli hän ponnistellut\ntoisen pellolla -- leikannut varhaisesta aamusta myöhään iltaan toisen\nruista. Ja koko ajan oli hän ajatellut omaa, pientä peltotilkkuaan.\n\nPäivä päivältä oli hänen tuskansa lisääntynyt. Taivaalle kohoili\nsynkeitä ukkospilviä, ja kaukaiset kumeat jyrähdykset saivat hänet\nvavahtaen ajattelemaan: mitenkähän on kotona? Kuinka käy rukiin ja\nmitenkä jaksaa Aino?\n\nVoi, jospa hän olisi silloin tietänyt, että joutuu tänne, niin hän\nolisi leikannut koko yön...\n\nMutta nyt hän ei voinut mitään... Jospa edes Aino olisi ollut\nvoimissaan, niin hän olisi yksinkin leikannut sen -- mutta hänhän\nodotti juuri toista pienokaista, ja Erkki oli erikoisesti kieltänyt,\nettei hän saisi tehdä mitään...\n\nEilen illalla oli hän selittänyt kaikki isännälle ja pyytänyt lupaa\nolla poissa seuraavan aamupäivän, että saisi pelastetuksi edes siemenen\nuuteen peltoon.\n\nMutta isäntä oli vain vedonnut kontrahtiin ja sanonut, että hänenkin\nrukiinsa varisee.\n\nJa taas oli hän raatanut pitkän, tuskallisen päivän... Mutta kun muut\nlaskeutuivat levolle, oli hän lähtenyt kotiin -- hänen oli _täytynyt_\nlähteä.\n\nHän rientää kiireisin askelin pientä oikopolkua myöten ja hänen\nkasvoillaan kuvastuu kiduttava levottomuus ja tuska. Sillä hän on\nmiltei varma, että kotona on jotain hullusti. Jospa se on tapahtunut,\nja Aino on siellä yksin pienen lapsensa kanssa -- ilman minkäänlaista\napua...\n\nTuo ajatus ajoi häntä eteenpäin kuin ruoskan iskut nääntynyttä\nhevosta... Jano polttaa hänen kuivaa kurkkuaan ja hiki valuu virtana\nkasvoja myöten, tunkeutuen silmiin suolaisena, kirvelevänä... Kerta\ntoisensa jälkeen hän pyyhkäisee likaisella, märällä puseronhihalla\nmärkiä kasvojaan, mutta heti pusertuivat suuret hikikarpalot esiin.\n\nVihdoin hän tulee pienelle nevakaistaleelle, jonka yli hän oli\nlaittanut kapeat portaat...\n\nHän näkee portaiden vierellä mustavetisen liejukon ja mitään\najattelematta heittäytyy hän pitkäkseen, painaa suunsa veteen ja juo\nahnaasti kuin näännyksiin ajettu metsäneläin. Sitten huuhtelee\nhätäisesti kasvojaan lämpimällä vedellä ja lähtee entistä nopeammin\neteenpäin.\n\nJo näkyy peltoaukea... Hän kiihdyttää kulkuaan -- ja hetken kuluttua\nseisoo hän huohottaen ruispellon laidalla...\n\nHän ei ensin näe mitään, pyyhkäisee taas kirveleviä silmiään ja lopulta\nhän erottaa miten ruispelto on ikäänkuin piestyn näköinen, miten tähkät\nsiellä täällä töröttävät tyhjinä ylöspäin. Hän kumartuu, ottaa\ntulitikkulaatikon taskustaan... raapaisee -- maa on täynnä suuria,\nkypsiä jyviä... ja siellä täällä on vielä sulamattomia suuria rakeita.\n\nMies nousee huokaisten ja tuskanhiki pusertuu hänen ruumiistaan... Siis\nmyöhäistä; ei edes siementä...\n\nHän katsahtaa ympärilleen, kuin apua etsien ja silloin hän näkee pihan\nvierellä leikatun kulman.\n\n-- Mitä? Olisiko Aino-parka...?\n\nTuskallisen ahdistuksen valtaamana hän juoksee tupaan. Sitten pysähtyy\noven taakse, kuuntelee... Ei mitään...\n\nHän tempaa oven auki, astuu sisään... Hän ei näe ensin mitään hämärässä\ntuvassa... Siellä vallitsee kuoleman hiljaisuus... Hän pyyhkii\nsilmiään, katsoo, katsoo -- ja vihdoin erottaa hän pimeydestä kalpeat,\nliikkumattomat kasvot...\n\n-- Kuollut... Kuollut...\n\nTuo kauhea ajatus jysähtää hänen päähänsä kuin huumaava moukarin\nisku... Hän ei voi liikkua... Tupa tuntuu pimenevän, pyörivän hänen\nympärillään. Hän koettaa kuunnella -- hän kuulee vain oman sydämensä\nankaran jyskinän... Hän painaa käsillään rintaansa, niinkuin se olisi\npakahtumaisillaan.\n\n-- Erkki...\n\nHän hätkähtää, astuu pari askelta eteenpäin, katsoo, katsoo... Ja taas\nkuuluu heikkona ja nääntyneenä:\n\n-- Voi Erkki... Älä ole vihainen .. Minun täytyi koettaa... kun...\n\nErkki seisoo huohottaen paikallaan ja kummallinen kylmyys täyttää hänen\nrintansa. Missä oli Ainon ääni -- Ainon kirkas, hopean heleä ääni, jota\nhän oli aina ihaillut? Tuohan oli aivan samanlainen kuin äiti-vainaan\nääni, silloin kun hän kuiskasi viimeiset sanansa.\n\n-- Aino, Aino... Et saa kuolla... et saa...\n\nHänen äänensä oli kuin hätähuuto... Ja aivan kuin temmatakseen\nelämäntoverinsa kuoleman kynsistä hän heittäytyi sängyn viereen,\nhyväili Ainon kylmiä, verettömiä käsiä -- ja toisteli tolkuttomasti,\nepätoivoisesti:\n\n-- Et saa kuolla... Et saa...\n\nAino näytti hätääntyvän nähdessään miehensä tuskan ja aivan kuin olisi\nsaanut uutta voimaa hän tarttui vapisevalla kädellään Erkin käteen ja\nkoetti hymyillä, sanoessaan hiljaa, katkonaisesti:\n\n-- Voi Erkki, ei minulla nyt enää mitään hätää ole, kun sinä olet\ntäällä... Mutta eilen illalla... ja viime yönä... odotin niin kovin...\nLuulin kuolevani...\n\nHänen äänensä katkesi ja niinkuin hukkuva, joka viime hetkellä saa\nkiinni pelastusrenkaasta, tarttui hän Erkin käteen, painoi siihen\nkasvonsa ja alkoi hiljaa, nääntyneesti itkeä.\n\nNuo sanat aivan kuin havahduttivat Erkin... Nyt vasta hän huomasi\npienet, punertavat kasvot Ainon ja pikku Matin välissä. Nyt vasta hän\ntäysin käsitti sen tuskallisen murhenäytelmän, joka täällä oli\ntapahtunut. Hänen pieni tyttö-raukkansa oli yksin taistellut täällä\nepätoivoisimman taistelun, mitä ihmiselle voi sattua...\n\nMitä hän olikaan kärsinyt tuntiessaan verensä vuotavan kuiviin,\ntuntiessaan kuoleman lähenevän järkähtämättömästi -- eikä kukaan tule\napuun, hänen pienokaisensa jäävät hänen elottoman ruumiinsa ääreen...\n\nErkki ymmärsi, miten vähällä oli käydä niin -- jos Aino olisi hiukankin\nheikompi, niin hän lepäisi nyt tuossa kylmänä ja elottomana... Ja kun\nhän ajatteli, että hänen pieni tyttö-raukkansa oli yksin taistellut ei\nainoastaan oman, vaan myöskin pienokaisensa elämästä, ja että nyt, kun\nhän viimeinkin oli tullut, kaikki oli taas hyvin, tulvahti hänen\nsieluunsa niin suuri hellyys, sääli ja samalla kiitollisuus siitä, että\nkuitenkin oli saanut pitää elämäntoverinsa, ettei hän voinut puhua\nmitään, vaan painoi kasvonsa Ainon käsiä vastaan ja alkoi myös itkeä.\n\nJa niin itkivät he kauan hiljaisessa, hämärässä huoneessa pienokaisten\nrauhallisesti nukkuessa...\n\nJa ulkona yön hiljaisuudessa lauloi ruisrääkkä yksitoikkoista, yöllistä\nlauluaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kulunut kolmekymmentä vuotta...\n\nErkki kävelee kotiinpäin samaa oikopolkua kuin silloinkin. Kahden\npuolen polkua, jossa silloin kasvoi harvanpuoleinen, hoitamaton\nnäreikkö, kohoaa nyt hyvinhoidettu komea metsä -- ja se on hänen omaa\nmetsäänsä.\n\nOn ilta. Metsän syvyydessä vallitsee jo juhlallinen hämäryys. Vain\nkorkeimpien puiden latvat vielä loistavat laskevan auringon kultaisessa\nhohteessa. Ja sieltä ylhäältä kuuluu silloin tällöin ikäänkuin metsän\nhengähdyksinä iltatuulen humina.\n\nErkki on kokenut paljon, tehnyt ankarasti työtä, mutta hänen vartalonsa\non vielä jäntevä ja käyntinsä kevyt ja notkea. Hänen ohimoillaan on\ntosin vähän harmaata ja päivettyneille kasvoille on ilmestynyt muutamia\nuurteita, mutta niissä kuvastuu entinen tarmo ja päättäväisyys, ja\nharmaiden silmien katse loistaa yhtä avonaisen suorana ja vilkkaana\nkuin ennenkin.\n\nJuuri näiden ominaisuuksiensa avulla hän oli kestänyt raskaan\nelämäntaistelun -- ja myöskin voittanut.\n\nPuute oli karkoitettu kauan sitten ja vähitellen olivat muutkin huolet\nhelpottuneet. Kymmenen vuotta sitten hän oli lunastanut raivaamansa\ntorpan itsenäiseksi ja senjälkeen olivat viljelykset vielä\nlaajentuneet, sillä nyt hänen ei enää tarvinnut yksin lähteä pellolle\n-- hänellä oli kuusi reipasta poikaa, joista nuoremmatkin olivat pian\ntäysiä miehiä. Ainokin oli viime aikoina aivan kuin nuortunut -- he\nolivat onnellisempia kuin koskaan ennen.\n\nTätä kaikkea ajatellessaan hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, että\nhän huomaamattaan hymyili itsekseen.\n\nSilloin hän näki Ainon tulevan vastaansa polkua pitkin.\n\nErkki pysähtyi, varjosti kädellään silmiään ja huudahti iloisesti ja\nleikillisesti:\n\n-- Minun vanha morsiamenihan sieltä tulla tallustelee minua vastaan!\nTulikos ikävä?\n\nAino pysähtyi myöskin, asetti kädet lanteilleen ja huudahti teennäisen\nmoittivalla äänellä:\n\n-- Vai tallustetulta se nyt näyttää -- ja ennen se oli niin kevyttä ja\nnotkeata sinun mielestäsi.\n\nHän vaikeni, katsoi tutkivasti arvostellen miestään ja lisäsi\nsäälivästi:\n\n-- Mutta älä luule, että minä ikävän tähden olen tullut. Täytyihän\nminun lähteä hakemaan, kun näin kauan viivyit -- sillä eihän\nosuuskassan kokous näin kauan kestänyt. Minä aloin jo pelätä, että vanha\nukkoparkani olisi jäänyt taipaleelle.\n\n-- Kyllä se kesti. Siellä oli paljon asioita, -- vastasi mies. Sitten\nhän jatkoi:\n\n-- Mietinpä tässä tullessani, että olemme me sentään nyt aika\näveriäitä.\n\n-- Mitenkä niin, kuinka sellaista ajattelet? ihmetteli emäntä.\n\n-- No kenellä toisella tässä pitäjässä on kuusi niin komeata poikaa?\n\nViimeisen hän lausui niin hupaisen itsetietoisena, että nainen\npurskahti nauruun. Mutta sitten hän näytti muistavan jotain ja hänen\nsilmissään vilahti veitikka, kun hän sanoi:\n\n-- Mutta ei niitä sentään niin paljon ole, kun sinä kerran lupailit --\nvieläkö muistat?\n\n-- En muista... Mitä...? Milloin se on tapahtunut?\n\n-- Minä kyllä pelkäsin jo silloin, että sinä lupasit liikoja -- ja\nsentähden sinä kai sinä sen olet unohtanutkin.\n\n-- Mitä? Sano nyt, mitä se on? -- tiukkasi mies entistä uteliaampana.\n\nSilloin vaimo tarttui miehen käteen, katsoi häntä silmiin ja sanoi\nhiljaa, vakavasti:\n\n-- Siitä on juuri tänä iltana kolmekymmentä vuotta.\n\nNainen muistutti muutamin sanoin tuosta merkillisestä illasta, jolloin\nhe olivat istuneet ruispellon pientareella ja puhuneet, miten hauska\nolisi tietää, mitä kolmenkymmenen vuoden kuluttua on tapahtunut.\n\nSilloin tarttui mies päähänsä ja sanoi hämmästyneenä:\n\n-- Ajatteles, että olen sen unohtanut... Oletko sinä muistanut sen?\n\n-- Olen koko ajan ja sentähden lähdin nyt sinua vastaan... Tulehan nyt\nmukaan.\n\nNainen tarttui miehensä käteen -- ja hetken kuluttua he seisahtuivat\nsamalle kohdalle, missä he kolmekymmentä vuotta sitten olivat istuneet.\n\n-- Eikö ole kummallista, että ruislaiho tänä vuonna on samalla paikalla\nkuin silloinkin...? Tuossahan silloin oli ainoa sarkamme... Ja\nmuutenkin on kaikki niin toisenlaista, katsopas!\n\nAinon ääni värähti omituisesti ja hän vaikeni, eikä mieskään puhunut\nmitään. He seisoivat vain paikallaan ja katselivat liikutuksen\nvaltaamina ympärilleen. Samoinkuin silloinkin kultasi aurinko nytkin\nkorkeimpien puiden latvoja, ruisrääkkä lauloi samaa, yksitoikkoista\nlauluaan ja ilman täytti samanlainen kypsän ruislaihon tuoksu.\n\nJa kuitenkin oli kaikki niin tavattoman toisenlaista.\n\nPeltoaukea, joka silloin käsitti kolme pientä sarkaa, oli nyt\nlaajentunut kymmeniä kertoja suuremmaksi. Entisen pienen mökin paikalla\noli nyt siisti asuinrakennus, vähän kauempana kohosi viime vuonna\nvalmistunut ulkohuonerakennus, jonka alakerros käsitti navetan, tallin\nja sikalan. Siellä oli pieni, uusi kanala, jossa emäntä hallitsi\nitsevaltiaana, mutta lempeänä kuningattarena, ja jonka hän leikillään\nväitti tuottavan yhtä paljon kuin talon kaikki pellot. Ja\nasuinrakennuksen edustalla levittyi vihreä puutarha...\n\nNiin... Siinä oli tapahtunut suuri muutos: siinä oli kolmenkymmenen\nvuoden tulos. Mutta sen lisäksi ilmeni siinä aivan uusi aikakausi...\n\nJa aivan kuin sen todisteeksi kuului tuvan avonaisesta ikkunasta\nsoittoa. Siellä oli radio toistaen kaukaisessa pääkaupungissa\nesitettyjä säveliä. Sitten kajahti illan viimeisenä numerona\nMaamme-laulun tuttu sävel.\n\nHe olivat kääntyneet tupaan päin ja kuuntelivat hartaina. Tuo soittokin\nantoi heille ikäänkuin turvallisuuden tunteen, todistuksen siitä,\netteivät he enää olleet yksinäisiä erämaan asukkaita tiettömäin\ntaipaleitten takana. Tuolla kaarteli pitäjälle vievä maantie, ja\nilmojen valtateiltäkin toi heidän tupaseensa sivupolku, jota myöten\nilloin vierivät viestit muusta maailmasta.\n\nSilloin kohosi asuinrakennuksen takaa valkovartinen keihäs, kiiti\neteenpäin valtavassa kaaressa ja katosi puutarhan vihreän muurin\ntaakse.\n\nSe oli Armas, joka siellä heitti, -- lausui mies ylpeänä, ja nainen\nlisäsi hiljaa, ajatuksissaan: Niin... Hän syntyi silloin...\n\nSilloin kuului rakennuksen takaa kiihkeitä kehoitushuutoja, joiden\njoukossa kaikkein innokkaimpana kuului pari kimeätä pikkupojan ääntä:\nsillä peltotietä läheni hurjaa kyytiä kaksi urheilupukuista,\nsolakkavartaloista nuorukaista... Jälkimmäinen hyökkäsi etummaisen\nrinnalle, pääsi jo ohikin, mutta toinen vastasi kiriin ja rinnakkain\nkatosivat he asuinrakennuksen taakse, jossa maali oli.\n\n-- Miten mahtoi käydä? Voittikohan Mikko tällä kertaa? Ainakin hän pian\nvoittaa, sen tiedän, sillä hän on voimakas ja nopea ja hänellä on aivan\nerikoisen kova sisu!\n\n-- Kyllä ne kaikki samanlaisia ovat kuin sinäkin -- joka paikassa\npitäisi olla ensimmäinen!\n\n-- Totta puhuen olen minäkin toivonut, että olisin saanut joskus\nkilpailla, mutta nyt olen huomannut, että se on ollut lapsellista\nkunnianhimoa. Ja nythän pojat tekevät sen, mikä ei silloin ollut\nmahdollista. Mutta toiselta puolen on juuri sisu auttanut minua monta\nkertaa.\n\n-- Se on totta, sillä kun ajattelee, miten paljon sinä olet\nkolmenkymmenen vuoden kuluessa saanut aikaan... Niin, sitä ei olisi\nkyennyt tekemään kukaan muu kuin sinä.\n\nHän lausui tämän hellällä ylpeydellä, mutta mies tarttui hänen käteensä\nja sanoi vakavasti:\n\n-- Ei, Aino, kyllä sinä nyt luulet minusta vähän liikaa. Sillä vaikka\nminä olenkin tehnyt parhaani, niin meidän elämämme ei olisi tällaista,\nellei meillä olisi ollut suuri väkevä auttaja -- uusi aika.\n\n-- Mitä tarkoitat? Selitä.\n\n-- En tiedä, osaanko sitä oikein selittää -- sillä nyt vasta ensi\nkerran aavistan, tunnen miten valtava se on... Mutta jos ajattelet sitä\niltaa kolmekymmentä vuotta sitten, kun me istuimme tässä samassa\npaikassa, ajattelet sitä pientä peltotilkkuamme, vertaat meidän\nsilloista elämäämme ja olojamme nykyiseen, niin silloin huomaat, että\nsiinä on kaksi eri aikaa, joiden välillä on niin suunnattoman suuri\nero, että sitä on vaikea täysin käsittä...\n\n-- Ajattelehan kuinka yksinäisiä ja avuttomia me silloin olimme.\nElämiseen ja olemiseen tarvittiin silloinkin rahaa, mutta mitenkä sitä\nhankkia? Kukaan ei tullut meille avuksi. Ostaessamme olimme\ntaitamattomia ja myydessämme saimme polkuhinnan ja ynseän kohtelun.\n\nHän rykäsi käheästi pari kertaa ja jatkoi hiukan katkerasti:\n\n-- Ja jos olisimme menehtyneet silloin -- niinkuin lukemattomat samassa\nasemessa olevat korvenraivaajat ennen meitä -- niin kukaan ei olisi\nsiitä vähääkään välittänyt. Me olimme itse tietämättömiä, eikä meillä\nollut missään apua eikä turvaa. Me olimme kuin kaksi pientä lasta,\njotka pimeässä korvessa pyrkivät eteenpäin ja jotka millä hetkellä\ntahansa voivat kaatua terävään louhikkoon tai vajota vetelään\nliejuun... Ja niin meille kävi usein...\n\nKuinka toisin nyt onkaan! Osuuskassasta saavat tarvitsevat rahallista\ntukea ja ohjaustakin, jota aloitteleva viljelijä tarvitsee usein yhtä\nkipeästi kuin pääomiakin. Nyt on meillä meijerimme ja kauppamme ja\nmonet muut yhteiset laitoksemme, jotka tukevat meitä eteenpäin\npyrkiessämme. -- Me emme enää ponnistele yksin: tuhannet ja taas\ntuhannet ovat liittyneet yhteen tukeakseen toinen toisensa työtä.\n\nMies vaikeni hetkeksi ja katsoi haaveksien eteensä -- aivan kuin olisi\nnähnyt kaiken samanlaisena kuin kolmekymmentä vuotta sitten -- Ja hänen\nmatalassa äänessään värähti outo surumielisyys, kun hän hiljaa jatkoi:\n\n-- Kun ajattelee sitä asemaa, missä me kolmekymmentä vuotta sitten\nolimme, niin se tuntuu nyt suorastaan uskomattomalta. Muistathan sinä,\nmiten vähällä meidän koko elämämme oli tuhoutua kartanonherran sanan,\nmielivaltaisen kiellon vuoksi... Sentähden olit sinä kuolemaisillasi ja\nsentähden saimme kestää sen talven... Minä olin tulla hulluksi, kun\nkaikki loppui ja sinä tulit yhä kalpeammaksi... ja pienokaiset...\n\nHän vaikeni ja näki, miten pari kyyneltä vieri Ainon poskia myöten...\nErkki kiersi kätensä hänen vyötärölleen ja silloin hän painoi päänsä\nmiehen olalle ja kuiskasi hiljaa värähtävin äänin:\n\n-- Voi Erkki!... Minä olen niin iloinen ja onnellinen, etten koskaan\nennen...\n\nMies ei puhunut mitään. Tuntui niin omituisen hyvältä, että hänen\nelämäntoverinsakin tunsi tällä hetkellä samaa onnea kuin hänkin.\n\nHe katsahtivat vain toisiinsa ja he tunsivat, etteivät he ole koskaan\nolleet niin äärettömän onnellisia kuin nyt.\n\nJa niin istuivat he siinä ruispellon pientareella niinkuin silloin --\nkolmekymmentä vuotta sitten... He eivät muistaneet ajan kulkua, he\neivät huomanneet, että kesäyön hempeä hämärä oli peittänyt heidät\nutuisella vaipallaan. He nojasivat vain toisiinsa ja katselivat\nsylissään lepäävää keltatukkaista poikaa, joka oli niin samannäköinen\nkuin se joka silloin lepäsi heidän sylissään... Siinä oli jotain\nkaunista ja salaperäistä, että se pienokainen, joka kolmekymmentä\nvuotta sitten lepäsi heidän sylissään, oli tämän pojan isä. -- He\nnäkivät siinä elämän -- ikuisesti jatkuvan nuoren elämä.\n\n\n\n"]