[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fdCHR3j0ErBh5P7yXosfwS84h13N2AwA-8cMCQiSW7nI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1563,"Kotiinpaluu ja muita novelleja","Schildt, Runar",1888,1925,"1563-schildt-runar-kotiinpaluu-ja-muita-novelleja","1563__Schildt_Runar__Kotiinpaluu_ja_muita_novelleja",null,"novelli",[],[],"fi",1919,1922,35699,215343,false,55050,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Short Stories","\"Kotiinpaluu ja muita novelleja\" by Runar Schildt is a collection of short stories written in the early 20th century. The narratives explore various aspects of life through the eyes of different characters, often reflecting on themes of youth, social class, and the poignancy of human experiences. One of the central figures introduced in the opening story, \"Aapo,\" is the fourteen-year-old son of a farmer, who observes the contrasting lives of the wealthy and the working class around him.   The opening of the book presents a sunny July day in Velkkala, where Aapo stands in the garden, curious about the festivities surrounding his employer's son Magnus's birthday. As he witnesses the children's excitement over a peculiar birthday gift—a donkey named Jolly Boy—Aapo grapples with his feelings of envy and bemusement at the lavishness of life among the gentry. While the children delight in their new toy, Aapo remains introspective, pondering the disparities between their carefree existence and his own more pragmatic views shaped by hard work and responsibility on the farm. Through this lens, the story sets the stage for a deeper examination of character emotions and social dynamics that are likely to unfold in the subsequent tales. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Ahma, Ilmari",283,"Schildtin novellikokoelma sisältää neljä kertomusta, jotka sijoittuvat 1900-luvun alun Suomeen. Tarinoissa käsitellään vuoden 1918 sodan jälkiä, luokkaeroja sekä yksilön moraalisia valintoja arjen ja poikkeusolojen puristuksessa.","Runar Schildtin 'Kotiinpaluu ja muita novelleja' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1563. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","KOTIINPALUU JA MUITA NOVELLEJA\n\nKirj.\n\nRunar Schildt\n\n\nTekijän luvalla suomentanut\n\nIlmari Ahma\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1922.\n\nFrenckellin Kirjapaino Osakeyhtiö\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Aapo\n Lihamylly.\n Karamsinin hevonen.\n Kotiinpaluu.\n\n\n\n\nAAPO\n\n\nI.\n\nKorkeana kaartui heleä poutainen taivas yli Velkkalan sinä heinäkuun\npäivänä, jolloin maanviljelysneuvoksen vanhin poika täytti\nneljännentoista vuotensa.\n\nAapo seisoi puutarhassa lapioonsa nojaten ja seurasi vihreän\nlehvistön takaa, kuinka elämä heräsi isossa valkeassa talossa. Kepeä\nsavu nousi keittiön piipusta, hän kuuli kahvikuppien ja tarjotinten\nkilinää ja näki rullakaihtimien lehahtavan ylös kuin taikavoimalla,\nniin nopeasti se kävi. Ikkunoita avattiin, ja ne loksuivat haoissaan\naamutuulen voimakkaasta paineesta. Äänet huutelivat toisilleen läpi\nisojen, valoisien huoneiden. Kaikki tämä tapahtui nyt aikaisemmin\nkuin tavallisesti; neljätoistavuotias Magnus oli utelias näkemään\nsyntymäpäivälahjojansa, ja nuoremmat sisarukset tahtoivat olla alusta\nasti mukana, jotteivät jäisi osattomiksi mistään makeistenjaosta.\n\nKyllä hän ällistyy, tuumi Aapo. Sillä Aapo oli yksi niistä harvoista\nvalituista, jotka olivat edellisenä iltana saaneet olla mukana,\nkun maanviljelysneuvoksen merkillinen lahja Magnukselle tuotiin\nsalavihkaa asemalta.\n\nHerroilla on kummallisia mielijohteita, ajatteli Aapo edelleen.\nVaikka hän olisi ollut seitsemän kertaa rikkaampi kuin\nmaanviljelysneuvos -- ikimaailmassa ei hänen päähänsä olisi\npälkähtänyt heittää rahojansa niin tolkuttoman hassuihin ostoksiin.\nMutta kuka niitä herrojen metkuja ymmärtää!\n\nToinen toisensa jälkeen maanviljelysneuvoksen perheen jäsenet\nnäyttäytyivät ikkunoissa tai verannalla. Lapset nauroivat ja\nmelusivat kuin hullut. Vihdoin he kerääntyivät kaikki isoille\nportaille, kaiketi vanhempainsa kutsusta. He nähtävästi odottivat\njotakin.\n\nNyt se tulee, arveli Aapo, ja vieläkin hänen täytyi sisimmässään\nihmetellä sitä eriskummaista mielikuvitusta, joka oli saattanut\nkeksiä mokoman, ennenkuulumattoman syntymäpäivälahjan. Ja oikein\nnähdäkseen lasten ja palvelustyttöjen kasvojenilmeet hän siirtyi\nlähemmä portaita pysytellen kuitenkin pensaiden suojassa.\n\nLastenhoitajattaren vieressä seisoi Lempi, päivän kunniaksi\nkoristeltuna valkoisella myssyllä ja pitsireunaisella esiliinalla,\naivan kuin suurissa kesäkutsuissa, jolloin kaikki pitäjän vallasväet\nolivat koolla. Hän kuiskaili ja hihitteli ja käyttäytyi kuin olisi\nollut päähenkilö. Mitähän se mahtaa olla! kuuli Aapo hänen sanovan,\nja siinä ilmeni taas naisten taipumus kavaluuteen ja näyttelemiseen,\nsillä Aapo itse oli sattunut kuulemaan, miten kuski oli ilmaissut\ntytölle koko salaisuuden, heti kun he olivat palanneet asemalta.\nSemmoinen se oli Volanen, Lempiä miellyttääkseen rikkoi arvelematta\nvaitiololupauksen, jonka oli antanut maanviljelysneuvokselle. No,\nLempi, tuumi Aapo, nuo konstit minä kyllä sinusta kitken, jahka\npäästään kerran niin pitkälle, että meidän molempain nimet yhdessä\npudota romahtavat saarnastuolin rappusia alas. Ja hän käänsi\nkatseensa talliin päin.\n\nAivan oikein. Siellä ne tulivat, kuski ja se kummallinen lahja.\n\nPyhäliveriinsä puettuna asteli Volanen, pulska, ruskeasilmäinen\nherraskartanonkuski, täsmällisin ja itsetietoisin askelin isoja\nportaita kohti. Hänen vierellään tipsutti, suitsista talutettuna,\nlystikäs pikku aasi vetäen nukkemaisen pieniä korivaunuja.\n\nLapset seisoivat portailla hetkisen hiljaa ja liikkumattomina\nhämmästyksestä, mutta kohta puhkesi ilmoille ääretön riemu. Tuossa\ntuokiossa he olivat kiivenneet vaunuihin. Hymyillen Volanen jätti\nsuitset käsistään, ja sitten alkoi ajo pitkin puistokujaa. Aasi\njuoksi hyvää vauhtia ja totteli hihkuvaa Magnusta kiltisti. Sisällä\nvaunuissa istuivat molemmat tytöt nuorin veikko sylissään.\n\nHilpeä seurue ajoi vain kierroksen puutarhassa ja palasi sitten\nportaiden eteen, mihin vanhemmat olivat jääneet odottamaan. Magnus\nhyppäsi vaunuista ja juoksi isänsä luo kiittämään; ilo ja hämmästys\nolivat panneet hänet niin pyörälle, ettei hän ollut huomannut sitä\naikaisemmin. Tytöt jäivät istumaan ja huusivat: Enemmän! Enemmän!\nAjetaan kerta vielä! Mennään maantielle, ajetaan Vihreälle sillalle\nasti.\n\nIloisiksi he näyttävät tulleen, ajatteli Aapo, mutta yhtä kaikki\nolisi ollut paljon viisaampaa antaa pojalle oikea hevonen. Onhan\nkartanossa hevosia aivan liian vähän, kun ryssät ottivat ne\nkaksitoista vallitöihinsä. Rehusta on pula, ja tuo pieni ryökäle\nsyö varmasti melkein yhtä paljon kuin oikea hevonen tekemättä silti\nmitään hyötyä.\n\nHiekka narisi taas pienten vaunujen kirkkaanpunaisten pyörien alla.\nLapset tekivät uudelleen kierroksen puutarhassa, mutta tällä kertaa\nhe eivät palanneet portaiden eteen. Kasvihuoneiden luota Magnus\npyörsi maantielle, ja huutamalla ja ohjaksia läiskyttämällä hän sai\naasin laukkaamaan. Se oli Aaposta sekä säälittävä että naurettava\nnäky; hevonen joka ei ollut mikään hevonen, vaan epäsikiö, jolla oli\nlehmän häntä ja jäniksen korvat. Halveksivasti nenäänsä tuhauttaen\nhän ryhtyi vähitellen taas keskeytyneeseen puutarhatyöhön.\n\nMaanviljelysneuvos seisoi vielä portailla. Tuntui kuin hän olisi\nkoettanut painaa ikiajoiksi mieleensä tämän hilpeän kesäisen\njuhlakuvan, nauravat lapset punakiiltopyöräisissä vaunuissa,\njotka vierivät maantiellä kevyiden valkoisten tomupilvien\nhalki, aurinkoinen maisema taustanaan. Hän tunsi itsensä hieman\nalakuloiseksi ja väsyneeksi, vaikka päivätyönsä oli tuskin\nalkanutkaan. Sanomalehdet kasasivat pahoja uutisia maassa\nvallitsevasta tilanteesta, ja naapuripitäjissä jatkui itsepintainen\nmaatyöläislakko, joka uhkasi antaa vuoden laihojen turmeltua, vaikka\nihmiset kaupungeissa näkivät nälkää. Hän oli suunnitellut suuria\nparannuksia ja laajennuksia; vakaumus ja suvun perintämuistot olivat\ntehneet hänestä innokkaan ja optimistisen isänmaanystävän, joka\noli uneksinut ylväitä unia itsenäisen maan omavaraisesta kansasta;\nnyt hän näki toiveittensa olevan raukeamassa, yksityisten niinkuin\nyleistenkin. Hän seisoi siinä isiensä talon portailla ja mietiskeli,\noliko hänen kannettavakseen joutunut viimeinen näytös ja -- siinä\ntapauksessa -- oliko se välttämätön kohtalo vai saattoiko tuhon vielä\ntorjua mielenlujuudella ja kestävyydellä. Mutta kun syyt ja vastasyyt\ntänään niinkuin ennenkin tuntuivat hänestä painavan jotensakin yhtä\npaljon, hän karisti raskaat ajatukset mielestään ja meni konttoriinsa\ntilikirjojen ja meijeriraporttien pariin.\n\nHetkistä myöhemmin tuli maanviljelysneuvoksetar puutarhaan katsomaan,\npaljonko siellä oli hyötymansikoita jäljellä. Tapansa mukaan hän\ntervehti ystävällisesti ja iloisesti Aapoa, tämähän oli kasvanut\nVelkkalassa hänen silmäinsä alla.\n\n-- No, mitä Aapo piti meidän uudesta ajokkaasta?\n\nAapo epäröi.\n\n-- Jaa, mitäpäs minä juuri --\n\n-- Oliko Aapo ennen nähnyt aasia?\n\n-- Minäkö? Ei, en minä ollut. Järvensivu väittää kyllä, että viime\nvuonna oli kaupungissa semmoinen posetiivinsoittaja, jolla oli aasi\nvaljastettuna kärryjensä eteen, mutta en minä tullut sitä nähneeksi,\nniin ettei sitä tiedä onko se totta.\n\n-- Niinkö, sanoi maan viljelysneuvoksetar hymyillen, -- ja Aapo uskoo\nvain minkä itse on nähnyt.\n\n-- Sen minä olen saanut oppia äidiltäni. Ihmiset valehtelevat niin\npaljon, hän sanoi, älä koskaan usko, ennenkuin omat silmäsi ovat\ntodistajina ja tuomarina.\n\n-- No niin, nythän Aapo on kuitenkin nähnyt aasin läheltä. Eikö\nnäyttänyt somalta, kun he panivat sen laukkaamaan maantiellä?\n\nAapo ei vastannut heti.\n\n-- Meinaan vain näinikään itsekseni, sanoi hän epäröiden, -- että\noikea hevonen --\n\n-- Poni esimerkiksi? Niin, semmoisen me olisimme mieluimmin\ntahtoneetkin, mutta niitä ei ole helppo saada kädenkäänteessä, ja\nsiksi otimme aasin. Sama hyöty siitä taitaa olla.\n\nAapo vilkaisi ylös kuullessaan \"hyöty\" sanan, mutta ei virkkanut\nmitään. Herrasväki ja köyhä kansa eivät ymmärrä toisiaan, se oli\ntoinen sääntö, jonka äiti oli iskenyt hänen päähänsä eläessään vielä\ntorpparinleskenä Velkkalassa.\n\n-- Onko sillä nimeä, tuolla -- aasilla? kysyi Aapo hetkisen vaitiolon\njälkeen.\n\n-- On kyllä. Jolly Boy.\n\n-- Jassoo, sanoi Aapo ja hymyili näkymätöntä hymyä. Olihan selvä\nasia, että tuolla naurettavalla otuksella piti olla naurettava\nnimikin, jota ei tavallinen kieli pystynyt lausumaan.\n\nMutta jos Aapo tunsikin alkuperäisen, puhtaasti vaistomaisen\nvastenmielisyytensä aasia kohtaan kasvavan kaikesta mitä hän näki\nja kuuli, niin oli Magnuksen ja hänen sisarustensa ihastus sen\nsijaan niin suuri, että vanhempien täytyi aamupäivän kuluessa ryhtyä\nankariin toimenpiteisiin, ettei poika ajaisi poloista Jolly Boyta\nkuoliaaksi. Määrättiin kerta kaikkiaan, että ajoretkiä saatiin tehdä\nvain määrätyillä kellonlyömillä eikä koskaan edemmäksi kuin Vihreälle\nsillalle. Eikä koskaan laukkaa ylämäessä! lisäsi maanviljelysneuvos.\n\nJolly Boysta tuli sen päivän suuri puheenaihe Velkkalassa ja\nulkotiloilla. Päivällistunnilla ja vielä enemmän illalla parveli\ntasainen virta uteliaita aasin ympärillä sen seistessä ja\nheilutellessa häntäänsä lehmien kanssa navetassa. Niin, Jolly Boy oli\ntodellakin sijoitettu lehmien eikä hevosten joukkoon, osittain siksi,\nettä se ulottui mukavammin syömään matalalta rehupöydältä, osittain\nkoska oli tarkoitus, että sen tuli puolestaan tehdä hyötyä vetämällä\nmaitovaunuja meijeriin. Karjatytöt, jotka siten pääsivät rasittavasta\nja ikävästä työstä, osoittivat ystävällistä mielialaa pikku aasia\nkohtaan; muuten oli hiljainen ihmettely vallalla katsojajoukossa.\n\nVolanen, hieno kuski, oli itse nimittäytynyt jonkinlaiseksi Jolly\nBoyn suojelijaksi ja tulkiksi. Hän, joka muulloin oleskeli ylhäisen\neristäytyneenä tilavassa, uudenaikaisessa tallissa ja välkkyvässä\nsilahuoneessa, seisoi nyt koko illan Jolly Boyn vieressä, ja hänen\nasiantuntevat peukalonsa olivat aikoja sitten kopeloineet pienen\nharmaan ruumiin kaikki lihakset ja jänteet. Käytellen tiheään\nruotsinkielisiä sanoja, jotka käsittämättömyytensä vuoksi tekivät\nsuurenmoisen vaikutuksen läsnäoleviin, hän esitti mielipiteensä\nJolly Boyn todennäköisestä iästä ja muutamista sen takajaloissa\nolevista kyhmyistä, jotka näyttivät osoittavan pattia. Vähääkään\nepäröimättä hän vastaili lukuisiin kysymyksiin, jotka koskivat\naasien elintapoja ja työkykyä. Hänen loputtomista selityksistään\nolisi voinut luulla, että hän eläissään oli tuskin muuta tehnytkään\nkuin hoitanut aaseja; itse asiassa tämä oli ensimmäinen, minkä hän\noli koskaan nähnyt. Mutta Volanen piti siitä, että sai vastailla\nkysymyksiin ja antaa tietojensa ja asiantuntemuksensa vuotaa yli\nhämmästyneen kuulijakunnan. Hän piti myös sievästä Lempistä, joka\nseisoi karjapiikain joukossa ja hillitsi nauruaan vain siksi,\nettä kuulisi joka sanan hänen selittelyistään -- totta kai hänen\nkaunopuheisuutensa näin ollen kunnostautui paremmin kuin koskaan.\n\nAapo kuunteli perin vastahakoisesti hänen ehtymätöntä puhetulvaansa\nja näki, kuinka hänen kiiluvat, ruskeat silmänsä -- oikeat\nryssänsilmät! -- tulisesti kiehtoivat Lempin pientä täyteläistä\nvartaloa.\n\n-- Niin, kertoi Volanen piittaamatta Aapon itsepintaisten harmaitten\nsilmien pistävistä katseista, -- ja sitten on eräs laji, jota\nsanotaan muuliaasiksi. Otetaan aasi-ori ja tammahevonen, taikka myös\notetaan oikea ori ja aasintamma, niin kahden vuoden päästä saadaan\nmuuliaasi, ja se on vahvempi kuin mikään hevonen ja elää monen\nsadan vuoden vanhaksi. Mutta luonto on järjestänyt niin viisaasti,\nettei muuliaasi saa jälkeläisiä, sillä mitäs ihminen silloin tekisi\noikeilla hevosilla?\n\n-- Voi voi sitä Volasta, kaikki se tietääkin, päivitteli Fiina,\nväenkeittiön vanha emännöitsijä.\n\nAapon huulet vetäytyivät puolinaiseen ivahymyyn. Pitäisipä ripustaa\nhevosloimi Volasen hartioille messukasukan tapaan ja ruveta sanomaan\nhäntä aasipapiksi, ajatteli hän katkerasti. Ei, aasipiispaksi, noin\nkun se tuossa seisoo ja messuaa ja teeskentelee aasialttarin vieressä.\n\nJa viivyttyään siinä hyvän aikaa yllyttäen itseään moisilla\najatuksilla hän ei lopuksi enää voinut estää sappeansa kuohahtamasta.\n\n-- Aasi on helvetin elävä, sanoi hän yht'äkkiä kovalla äänellä ja\nsylkäistä ruiskautti Jolly Boyn jalkojen väliin. -- Niin minä olen\noppinut ja niin se taitaa ollakin.\n\nLempi tirskahti ja nyhjäisi erästä karjatyttöä kylkeen.\n\n-- Kuules Aapoa, hän sanoi. -- Pienillä linnuilla näyttää väliin\nolevan leveä nokka.\n\nEmännöitsijä Fiina loi pullean olkapäänsä ylitse halveksivan\nsilmäyksen Aapoon.\n\n-- Kuka Aapolle on semmoista opettanut? kysyi hän.\n\nAapo ei aikonut ensin vastata. Hän seisoi ja tuijotti hatarilla\nsilmillään lihavaa, itsetietoista eukkoa, joka syyttä suotta kävi\nhänen kimppuunsa ja koetti saattaa hänet pulaan. Mutta kun Fiina\nuudisti kysymyksensä ja useat muut siihen yhtyivät, taipui hän\nlopuksi avaamaan suunsa:\n\n-- Kukako minulle on sellaista opettanut? Äitimuori tietysti, ja\nkoulussa saa kuulla samaa, jos kellä on korvat joilla kuulee.\n\n-- Mitä ihmeen koulua sinä olet käynyt? sanoi Fiina nauraen. -- Minun\nlapsena ollessani saatiin kuulla ihan saarnastuolista, että Jeesus\ntuli Jerusalemiin ratsastaen aasilla --\n\n-- Aasintamman varsalla, oikaisi Tilda, maanviljelysneuvoksen vanha\nkyökkäri.\n\n-- No niin, se on tiemmä sama asia, vastasi Fiina hieman\nloukkaantuneena oikaisusta. -- Ja koska kerran Jeesus saattoi\nratsastaa aasilla, niin ei aasi mahda olla mikään helvetin elävä,\nvaan kunniallinen juhta, jonka pitäisi kelvata niinkin suurelle\nherralle kuin Aapolle.\n\n-- Ratsuksi, lisäsi Lempi tirskuen.\n\n-- Ehkä tahdot koetteeksi ratsastaa sillä tässä meidän nähtemme?\nehdotti Volanen vilkkaasti. -- Kierros puutarhan ympäri, mitä?\n\n-- Tai jos yksin tein ajaisit kirkonkylään asti, jatkoi Lempi yleisen\nsuosion kannustamana. -- Mutta se taitaa riippua aasista enemmän\nkuin Aaposta, ne kuuluvat pitävän oman päänsä ja pysähtyvän milloin\nmielensä tekee. Aapo saa olla hyvillään, jos se ei paiskaa häntä\nojaan.\n\nKaikki nauroivat ääneen. Pelkkä ajatus, että näkisivät Aapon istuvan\nkyyryllään Jolly Boyn selässä, tuntui heistä äärettömän lystikkäältä.\n\nNäin kävi aina. Heidän pilansa kärki kääntyi aina Aapoon, ikäänkuin\nmuuta naurettavaa ei olisi ollut koko Hämeenmaassa. Hän oli siihen\ntottunut, mutta hän puski nyrkkinsä niin voimakkaasti housuntaskujen\npohjaan, että vuorikangas ritisi, ja hänen huulensa puristuivat\ntiukasti yhteen pidättäen sanoja, jotka lausuttuina olisivat panneet\nkenet tahansa pelkäämään.\n\nToistaiseksi hän piti kuitenkin parempana olla vaiti.\n\n\nII.\n\nMuutamia viikkoja oli Magnuksen ja hänen siskojensa suurimpana\nilona ajelu Jolly Boylla ja korivaunuilla, mutta sitten se ei ollut\nenää uutta eikä aivan yhtä hauskaa. Heidän itsensä sitä huomaamatta\nkävivät retket vähitellen yhä harvemmiksi ja lyhyemmiksi; vanhempain\nei kohta enää tarvinnut varoittaa heitä rasittamasta liiaksi\nleikkitoveriaan ja ajokastaan. Hylätyt leikit tulivat jälleen\nkäytäntöön, marjapensaat ja hedelmäpuut pidättivät heitä yhä enemmän\npuutarhassa, ja syksyn tullen alkoi läksyjenluku kotiopettajan\njohdolla uudelleen. Kävi ilmi, että he olivat tavallisuuden mukaan\nunohtaneet aivan suunnattomasti kesäloman aikana; päivät päästään\nMagnus sai ahertaa oppitunneilla ja kertauksissa korjatakseen vauriot\nja päästäkseen jonkun vaivaisen askelen lähemmäksi ylioppilaslakkia,\njoka loisti kaukaisessa etäisyydessä, mutta joka täytyi saavuttaa, ja\nilman turhaa viivytystä -- se oli isän sana.\n\nNiinpä Jolly Boy sai yhä useammin seisoa toimettomana navetassa,\nlukuunottamatta niitä lyhyitä hetkiä aamulla ja illalla, jolloin\nmaito ajettiin meijeriin.\n\n-- Tämä tuntuu oikeastaan tuhlaukselta, sanoi maanviljelysneuvos\neräänä kauniina päivänä. -- Jolly Boyn pitää ruveta tekemään enemmän\nhyötyä. Me kehoitamme väkeä säästämään sekä eläinten että ihmisten\nruokaa ja itse kuitenkin ruokimme hyödytöntä suuta. Se ei käy päinsä.\n\nTämän sanoessaan ei maanviljelysneuvos ollut vielä saanut kuulla,\nettä Yhdistyksessä oli jo kiivaasti käyty hänen kimppuunsa, joka\neli ylellisyydessä ja syötti aaseja ja koiria Velkkalassaan, vaikka\nköyhät kaupungeissa ja monin paikoin maallakin nääntyivät nälkään.\nVarapuheenjohtaja Räsänen oli esittänyt tämän kuvaavan näytteen\nyliluokan raa'asta ja sydämettömästä hävityssodasta aliluokkaa\nvastaan niin kiihkeästi ja niin erinomaisen havainnollisesti,\nettä Velkkalan Aapo ja rengit olivat palanneet kotia mielessään\njonkun verran hämärä, mutta samalla unohtumaton kuva Velkkalasta\npaikkana, missä vilisi porvarillisia verenimijöitä ja lihavia aaseja,\npuhumattakaan koirista, jotka muristen vartioivat kaikkea sitä\nvääryydellä hankittua omaisuutta.\n\nMutta maanviljelysneuvos keskusteli pehtorin kanssa, mitenkä Jolly\nBoyn työvoimaa parhaiten voitaisiin käyttää hyödyksi, ja he sopivat\nasiasta pian. Aasi oli annettava Aapon käytettäväksi puutarhan\nsuurissa syystöissä, jotka menneinä vuosina olivat vaatineet hevosen\npitkiksi ajoiksi.\n\nPehtori antoi määräyksensä puutarhurille ja puutarhuri edelleen\nAapolle.\n\n-- Taidatte aikoa pitää minua pilkkananne, sanoi Aapo, -- mutta siitä\nei tule mitään. Minä olen siihen liian viisas. Koettakaa onneanne\nmuualla, missä on vähemmän ymmärrystä.\n\n-- Luuletko sinä ettei meillä ole tärkeämpää tehtävää kuin kujeilla\nsinun kanssasi, sanoi puutarhuri, joka sattui olemaan huonolla\ntuulella. -- Asia on niin kuin sanoin. Pane toimeksi vain!\n\nAapo nauroi.\n\n-- Ei, jättäkää nyt tuo, minä en ole niin tyhmä kuin te kaikki\ntunnutte luulevan ja niinkuin ehkä näytän -- mutta minkäs ihminen\nmahtaa ulkonäölleen? Ei, ihminen ei voi ulkonäölleen yhtään mitään,\nse on Jumalalta, niinkuin sanassa sanotaan, vaikka väliin täytyy\nmelkein uskoa, että piru on jollain kumman tavalla ollut sormineen\nmukana pelissä, niinkuin esimerkiksi kun näkee tuon Tallukas-Kallen.\nMitä minuun tulee, niin minussa taitaa olla vähän Jumalan käsialaa ja\nvähän pirun, ehkä puoliksi kumpaakin, mutta kyllä näkö teitä pettää\npahasti, jos luulette, että minä ilman muuta astun takajalkoineni\ntuohon aasinloukkuun, jonka te olette minulle virittäneet.\n\n-- Mitä perhanaa! kiljahti puutarhuri. -- Jollet usko minua, niin\nkysy pehtorilta.\n\nE-ei, tuumi Aapo, niin yksinkertainen en ole. Tuon ne ovat yhdessä\nkeksineet kyökissä saadakseen takanapäin nauraa minulle, mutta sitä\nhe saavat odottaa.\n\nJa hän meni talliin hakemaan hevosta puutarhakärryjen eteen.\n\n-- Seis vähän! huusi Volanen, silahuoneesta, missä hän sulasta\nylpeydestä par'aikaa kiilloitti käyttämättömiä loistovaljaita, joissa\noli vaakunat ja kruunut ja hopeahelat. -- Täältä ei anneta enää\nhevosia puutarhatöihin, maanviljelysneuvos on määrännyt, että sinä\nsaat tästedes pidellä aasin hännästä, ettäs tiedät.\n\nNo no, tuumi Aapo, sinä olet tietysti mukana juonessa minua vastaan,\nsehän minun olisi pitänyt heti ymmärtää. Taidatkin olla ihan alku ja\njuuri, kun kaikki ympäri käy, noine viekkaine ryssänsilminesi. Mutta\nmaltahan, vielä se masennetaan sinunkin röyhkeytesi.\n\nHänessä kuohui kiukku, ei siksi, että hän olisi hetkeäkään ottanut\nheidän sanojansa toden kannalta, vaan siksi, että itse pila tuntui\nhänestä perin sopimattomalta. Tehdäkseen julkeasta kujeesta lopun ja\nsaadakseen välttämättä tarvitsemansa hevosen hän ei kuitenkaan voinut\nmuuta kuin kääntyä pehtorin puoleen.\n\nHän koetti hillitä itseään mikäli mahdollista ja selitti\ntodenmukaisesti koko asian juurta jaksain, varoen jättämästä pois\nainoatakaan sanaa, mikä oli puolelta tai toiselta tullut lausutuksi\ntässä mieltäkuohuttavassa jutussa. Volasen hävytöntä huudahdusta\nAapon oli hyvin vaikea saada suustaan; viha valtasi hänen äänensä\npannen sen melkein särkymään.\n\nPehtorin täytyi hymyillä Aapon muotoa ja kummallista äänensävyä.\n\n-- Kuulehan, Aapo, vastasi hän, -- kyllä asia on niinkuin puutarhuri\nsanoi. Toiset olivat oikeassa, sinä se olet erehtynyt. Tästedes\nsaat mennä karjapiioilta pyytämään lainaksi sitä pikkuista harmaata\nlehmää, jonka paikka on lähinnä vasikkakarsinoita.\n\nAapo seisoi kuin metallista valettuna. Tuli ja leimaus! Joko oli pila\ntaitavasti järjestetty oikein jaetuin osin, niinkuin silloin kun\nYhdistyksellä näyteltiin teatteria ja itse pehtorikin oli mukana,\ntai sitten -- -- tai sitten -- -- Ei, ei, se ei ollut mahdollista.\nTehdä hänestä aasinajaja, Jumalan ja ihmisten naurun aihe, niin\nkuulumatonta häväistystä ei kukaan toki uskaltanut hänelle tuottaa,\nei edes maanviljelysneuvos, joka omissa silmissään oli semmoinen\nkaikkivaltias porho.\n\n-- Tämä näyttää olevan halpamaista pilaa, sanoi Aapo arvokkaasti, --\nse on kyökissä keitetty, ja Volanen on pidellyt kauhasta likaisella\nkädellään, huomaan.\n\nPehtori kävi totiseksi.\n\n-- Sinä erehdyt täydellisesti, Aapo. Maanviljelysneuvos antoi eilen\nsiitä määräyksen, niin että kyllä tässä on toteltava. Pitäähän sen\nelukan tehdä jotakin hyötyä puolestaan, kun nyt kerran olemme saaneet\nsen niskoillemme, ja sinun köykäisiin puutarha-ajoihisi se on aivan\nkylliksi vahva. Hevoset tarvitaan paremmin muualla.\n\nPehtori ei näyttänyt suinkaan laskevan leikkiä, se Aapon täytyi\nmielessään myöntää. Mutta, toisekseen, hän oli hymyillyt, kun\nensin tuli puhe hevosesta tai aasista -- -- Kenties hän sittenkin\n-- -- Oh miten oli, asia oli nyt saanut semmoisen käänteen, että\nAapon täytyi ottaa siitä perinpohjainen selko. Tässä ei ollut\npaluutietä eikä oikoteitä, hänen täytyi puhua painavia sanoja\nmaanviljelysneuvokselle, ja sitten kohtalo sai määrätä loput.\n\nTähän aikaan päivästä maanviljelysneuvos tavallisesti oli\nkonttorissaan. Aapo pistäytyi varmuuden vuoksi keittiöön\ntiedustelemaan.\n\nErään ikkunapöydän ääressä tilavassa keittiössä seisoi Lempi vaalea\nhame yllään ja kuivasi astioita; lasit pyörivät nopeasti hänen\nvikkelissä sormissaan.\n\n-- No, Aapo, sanoi hän kurillaan, -- joko pian saadaan nähdä sinun\nratsastavan aasintamman varsalla? Niin täällä talossa hokevat.\n\nAapo synkistyi.\n\n-- Jätä tuollainen jumalaton puhe ja pilkka, sanoi hän ankarasti.\n\n-- Oletko sinä jumala, Aapo, ettei sinun kanssasi saa leikkiä laskea?\n\n-- Sinä tiedät hyvin mikä minä olen ja mikä minusta tulee, sanoi Aapo\npainokkaasti.\n\n-- Äläs, kuinka minä sen tietäisin. Kerro, kerro, mehän ollaan tässä\nkahden, ei ole ketään kuulemassa. Onko se jotakin hyvin hienoa?\n\nAapo katseli tyttöä sanattomana.\n\n-- Onko maanviljelysneuvos konttorissa? kysyi hän toisella äänellä.\n\n-- On kai, jollei hän ole valjastamassa aasia sinulle.\n\nAapo hymyili karmeata hymyä.\n\n-- Ennenkuin se tapahtuu, että minä astun aasinhännän takana,\nsaatte nähdä Volasen vetävän minun kärryjäni, taikka itsensä\nmaanviljelysneuvoksen, niin, juuri hänen itsensä. Minä en pelkää! Ne\njotka nyt nauravat, saattavat pian itkeä. Tämä on hengenasia --\n\n-- Suu kiinni! tiuskaisi Lempi vilkaisten ruokasalin ovea kohti.\nSillä vaikka hän tiesikin, että Yhdistyksessä usein uhkailtiin\nmaanviljelysneuvosta, piti hän kuitenkin sopimattomana, että\nsellaista tapahtui täällä hänen omassa keittiössään. Muuten Lempi\noli kerta kaikkiaan julistautunut puolueettomaksi päivän suuressa\nkiistakysymyksessä eikä halunnut millään ehdolla sotkeutua ikäviin\nselkkauksiin.\n\nAapo läksi. Mutta nyt oli valmiina se juomapanos, joka oli hänessä\nkäynyt ja kuohunut tämän viimeisen puolitunnin ajan hänen kulkiessaan\nkuin narri toisen luota toisen luo, eikä hän voinut auttaa, että se\nläikkyi ylitse samassa kuin hän astui konttorin kynnyksen yli ja näki\nmaanviljelysneuvoksen välkkyvät silmälasit.\n\n-- Minä tahdon oikean hevosen ajoihini! karjaisi hän tervehtimättä ja\nilman minkäänlaista esipuhetta.\n\nMaanviljelysneuvos nosti silmänsä hieman ihmeissään. Tämä tapa\nhuutaa asiansa ovesta ällistytti häntä ja tuntui hänestä jotenkin\nsopimattomalta.\n\n-- Mitä Aapo haluaa? kysyi hän ja hypisteli tapansa mukaan\nsilmälasiensa sankoja.\n\n-- Minä vaadin hevosta sen kirotun aasin sijaan! huusi Aapo.\n\n-- Miksi Aapo huutaa? sanoi maanviljelysneuvos ankaralla äänellä.\n\n-- Huudan että kuuluisi. Ja jollei tästä ole apua, niin minä\nkiljaisen niin että kuuluu taivaaseen asti! Minä olen liian hyvä\nkulkemaan aasin hännässä, minun pitää saada oikea hevonen!\n\nMaanviljelysneuvos nousi ja pani kätensä selän taakse. Oliko poika\nihan hullu?\n\n-- Pitää ja pitää ja pitää. Aapon pitää ennen kaikkea käyttäytyä\nihmisiksi täällä konttorissa. Taikka voi käydä niin, että Aapo\najetaan ulos.\n\nAapo hengitti raskaasti.\n\n-- Antaa tulla, huusi hän. -- Minä en pelkää. Passaa vain astua\nesiin! Mutta hevonen minun pitää saada, vaikka henki menisi. Virma\ntai Hupsu tai joku niistä muista, joita minulla on ennen ollut. Se on\nviimeinen sanani, sen päälle otan vaikka herranehtoollisen, jos siksi\ntulee!\n\n-- Ja minun viimeinen sanani on, että Aapo menee nyt oitis navettaan,\nvaljastaa Jolly Boyn ja rupeaa työhön. Marraskuun ensimmäiseen\npäivään saakka Aapo on minun palveluksessani ja tottelee minun\nkäskyjäni. Talo määrää juhdat ja työkalut. Mitä Aapo aikoo tehdä\nlaillisen muuttopäivän jälkeen, ei kuulu minuun, mutta siihen asti\nmäärään minä. Mars!\n\n-- Jeesus! kiljahti Aapo läähättäen. -- Peruuttakaa tuo, taikka\ntapahtuu onnettomuus!\n\nPunainen usva sumensi hänen silmänsä, esineet tuntuivat pyörivän\nhuoneessa, ja hänellä oli yksi ainoa ajatus: nyt minun puukkoni\nlentää tupesta ja uppoaa hänen rintaansa vartta myöten.\n\nMutta ennenkuin tämä ehti tapahtua, hän tunsi yht'äkkiä\ntuulenhenkäyksen kuumilla kasvoillaan ja huomasi seisovansa\nportailla. Maanviljelysneuvos oli tarttunut häneen voimakkaalla\nkourallaan, taluttanut hänet ulos huoneesta ja sulkenut ovensa.\n\nPuistokujan lehmukset marssivat kiireesti Aapon ohitse. Niiden\ntuuheat latvat muodostivat ikäänkuin tunnelin, jonka suussa etäällä\nloisti kirkas valo; aurinko siellä helotti niityille ja maantielle.\nAukko laajeni laajenemistaan, ja nyt hän seisoi yht'äkkiä keskellä\npäivänpaistetta.\n\nHän pysähtyi tuokioksi. Miks'en minä iskenyt häntä? kysyi hän\nitseltään, ja ajatus, että hän kääntyy takaisin ja panee tuumansa\ntoimeen, vilahti äkkiä hänen sekavissa aivoissaan. Mutta siitä ei\nkuitenkaan tullut mitään; kun hän vihdoin oli päässyt sen verran\ntolkulleen, että kykeni tajuamaan asemaansa, hän huomasi kulkevansa\nripein askelin maantietä kirkonkylää kohti.\n\nVasemmalla oli kauppapuoti mäentöyräällä; sen ikkunan alla paistoi\nkeltainen kirjelaatikko, ja portin pielessä seistä kyhjötti veltosti\nhevonen tyhjine turunrattaineen. Nyt sinulta, kauppias, yksi ostaja\nmenee. Kolme markkaa ja viisikymmentä penniä olen velkaa sinulle,\nVirtakallio, mutta paljonkohan sinä oletkaan vuosien kuluessa\nnyppinyt minulta kalliilla tupakallasi ja huonoilla paidoillasi;\neikö tuo vastanne saatavaasi. Niin ajatteli Aapo, ja kun hän kohta\nsen jälkeen sivuutti Yhdistyksen talon, täytyi hänen kaihomielin\nmuistella niitä monia hauskoja hetkiä, jotka hän siellä oli\nviettänyt. Hyvästi nyt, tänne minä en tule enää koskaan; pitää lähteä\nniille vieraille seuduille, joista markkinamiehet ja mustalaiset\npuhuvat. Sinun kättäsi, Räsänen, tahtoisin mielelläni pudistaa,\nsinä olet aina ollut reilu minua kohtaan, mutta näin vain täytyy\nhiipiä pois ystävien ja tuttavain luota kuin mikäkin kanan varas.\n-- Kuulakka syysilma väreili maiseman yllä, harjujen laelta Aapo\nnäki kaukaisten järvien kimallusta, ja katkeamattoman metsäkehän\npuunlatvat piirtyivät terävinä lasimaista taivasta vasten. Rantojen\ntummanvihreässä havumuurissa näkyi paikoitellen kylmänkellastamia\nkoivunlatvoja ikäänkuin vaaleita liekkejä. Hyvästi, hyvästi, ajatteli\nAapo, nyt minä menen niin pitkälle kuin maantietä riittää, eikä\nkukaan tiedä mitä siellä vastaan tulee. Ehkä siellä ei ole järviäkään\neikä metsiä, mutta mentävä on yhtä kaikki. Ei auta surra, sillä\nsemmoinen on ihmisen elämä; mitä ihminen muuta on kuin viheliäinen\npölkky, jota laineet heittelevät sinne tänne.\n\nPieni kivi rapsahti Aapon saapasvarteen. Kummastellen hän nosti\npäätään; hän ei ollut potkaissut sitä maantien sorasta, sen täytyi\nolla heitetty. Hänen edessään luikersi ruskeanharmaja maantie\nkuoppineen ja syvään syöpyneine pyöränjälkineen, mutta se oli tyhjä,\nei yhtään ihmistä näkyvissä.\n\n-- Hei, Aapo, mitä asiaa sulla on kirkonkylään näin keskellä viikkoa?\nkuului jostakin läheisyydestä.\n\nAapo tunsi heti Räsäsen äänen. Hän pysähtyi äkkiä ja tähyili\ntarkemmin. Kas siinä! Kaltevalla ruohikkorinteellä tien vieressä\nerään kiven takana Räsänen lojui vatsallaan; paperossi niinkuin\ntavallista retkotti hänen vasemmassa suupielessään. Hän tuki\nkäsillään leukaansa ja tähyili tutkivasti Aapon totisia kasvoja.\n\n-- Olipa hyvä että tapasin sinut, sanoi Aapo. -- Tässä vast'ikään\nsinä vielä näit minun pistävän tanssiksi ja pitävän hauskaa\nYhdistyksellä, mutta tänään näet minut viimeisen kerran. Niin\nkummasti voi tässä maailmassa käydä.\n\n-- Ohoo, sanoi Räsänen ja kömpi istualleen, -- onko nimismies\nkintereilläsi, koska painelet niin hiivatinmoista hamppua?\n\n-- Ei, vastasi Aapo, -- vapaaehtoisesti ja syyttömänä minä lähden\ntieheni. Tappo jäi tekemättä, miten lie niin sattunut.\n\nJa hän kertoi mitä hänelle oli tapahtunut tänä kohtalokkaana päivänä.\n\n-- Vai niin, virkkoi Räsänen miettivästi ja taputteli maata\nkädellään, jonka selkään oli tatuoitu ankkuri muistoksi hänen\nolostaan puolimatruusina eräässä raumalaisessa purjealuksessa. -- Ja\nnyt sinä aiot lähteä pois ainaiseksi?\n\n-- Siltä tuntuu, vastasi Aapo. -- En ole ehtinyt vielä ajatella tätä\nasiaa oikein juurta jaksain, mutta ymmärräthän, etten minä hyvällä\nrupea nielemään kaikkia aaseja ja kameeleja, joita ne tahtovat\nminulle syöttää.\n\n-- Et tietysti, se on selvä, tuumi Räsänen, -- ihmisellä on toki\nylpeytensä, köyhälläkin. Ai ai niitä herroja, ne leikkivät tulella\neivätkä ymmärrä mitä kello on lyönyt. Semmoinen se on kirkkoherrakin.\nAina kun hänen on lisättävä minulle palkkaa, niin sen kitupiikin\nmieltä kirvelee kovasti. Ja paljonko tässä sitten saa kaikista\nvaivoistaan? Tuskin sen vertaa kuin menee puolipohjiin. Niinpä minä\nlojunkin tässä anturat taivasta kohti; sillä tavoin ne eivät ainakaan\nkulu.\n\nAapo istuutui kivelle, joka äsken oli kätkenyt taakseen Räsäsen.\nAjatuksissaan hän kulki jälleen puutarhurin luota Volasen luokse,\npehtorin luota maanviljelysneuvoksen puheille. Hänen mielensä alkoi\ntaas käydä ja kuohua.\n\n-- Saamari, kun oikein ajattelen tätä juttua...\n\n-- Niin, sanoi Räsänen, -- aiotko tosiaankin jättää sen kostamatta ja\nunohtaa kaikki vääryydet kuin mikäkin kiltti mammanpoika?\n\nAapo sylkäisi.\n\n-- Kun minä en ehtinyt saada puukkoa esille, ennenkuin se piru oli\ntyrkännyt minut ulos ja sulkenut ovensa... Meinaatko että minun\npitäisi mennä takaisin ja antaa sille päihin, niin että nikahtaa\nsiihen paikkaan silmälaseineen ja kaikkine prameuksineen?\n\n-- Nyt sinun ei pidä hätiköidä, Aapo, vastasi Räsänen innokkaasti.\n-- Tietysti sinun on mentävä takaisin, mutta anna puukon odottaa\nkoreasti toistaiseksi. Miksi hankkisit itsellesi vankeutta\nsellaisesta, jonka saat pian tehdä ilmaiseksi! Vielä vähän aikaa\nmeidän pitää olla siivolla ja kärsiä ja ajaa herrojen aaseja, mutta\nsitten täällä alkaa eri tanssi. Suuret ajat ovat tulossa, sen verran\nvoin sanoa sinulle ilmaisematta salaisuuksia. Sinähän tiedät, että\nminä istun johtokunnassa, ja me saamme tietoja Helsingistä monta\nkertaa viikossa. Siellä takovat hiljaa ja tyynesti. Mutta kun kaikki\non selvänä, silloin me tarvitsemme tässä pitäjässä juuri sellaisia\nmiehiä kuin sinä olet, Aapo. Siksi minun mielestäni sinulla ei ole\noikeutta lähteä pois, vaan velvollisuutesi on jäädä tänne ja olla\napuna isossa pyykinpesussa. Ja silloin sinulla on mainio tilaisuus\npestä omatkin riepusi, aasirievut ja muut. Aapo oli vaiti pitkän\naikaa, mutta syvällä hänen harmaissa silmissään syttyi kipinä.\n\n-- Ethän sinä valehtele, Räsänen, sanoi hän vihdoin, -- neuvothan\nminulle vain parasta? Vannotko, etten minä turhaan palaa Velkkalaan,\nvaan että saan pian maksaa sen aasihäpeän?\n\n-- Verikorkoineen! vastasi Räsänen empimättä. -- Minä lupaan, ettei\nsinun tarvitse odottaa turhaan, ja ihmettelenpä suuresti, jollemme\nsinä ja minä ennen kevään tuloa omista kumpikin lihavaa kappaletta\nVelkkalan tiluksia.\n\n-- Annatko minulle kätesi siitä? kysyi Aapo juhlallisesti.\n\n-- Verikorosta, annan, vastasi Räsänen ja lisäsi nauraen: -- Saat\nmolemmat kourat, vieläpä jalatkin, jos tahdot.\n\nHän ojensi vaaleakarvaisen kätensä, jossa toivon sininen ankkuri\nennusmerkin tavoin kuvastui selvästi Aapon tutkiviin silmiin.\n\n\nIII.\n\nAapo oli ollut kateissa useita tunteja, ja kun tämä tunnettu\nsuursyömäri ei ilmestynyt päivällispöytään, otaksuivat monet, että\nhän oli karannut talosta päästäkseen alistumasta aasinajajaksi.\nMiksi hän oli moisen pikkuseikan pannut niin pahakseen, ei oikein\nymmärretty, mutta kun kaikki huomiot koottiin yhteen, täytyi kuin\ntäytyikin olettaa, että Aapo oli tosiaan lähtenyt karkuteille.\n\nHerätti sentähden jonkun verran huomiota, kun Aapo neljän tienoissa\nastui navettaan, irroitti Jolly Boyn ja valjasti sen rattaiden\neteen. Ei sanaakaan päässyt hänen huuliltaan, ei edes pienintä\nhaukkumasanaa, ja hänen kasvoistaan oli vaikea lukea mitään.\n\nSamoin kävi sitten päivä päivältä, viikko viikolta.\n\nHänen paluunsa syistä lausuiltiin erilaisia arveluja. Fiina ja Tilda\ntuumivat, että hän oli tarkemmin mietittyään alkanut pelätä, että\nhänet otetaan kiinni ja palautetaan kruununkyydillä, mutta tämä\nselitys vain osoitti, kuinka vähän nuo molemmat eukot ymmärsivät sitä\nuutta aikaa, joka läheni päivä päivältä Pietarista ja Helsingistä\nkäsin. Nyt ei tosiaankaan ollut enää puhetta muuttopäivistä\neikä kruununkyydeistä! Ei, ja ymmärtäväiset pitivätkin paljoa\ntodennäköisempänä, että Aapon oli ollut mahdoton erota Lempin\nläheisyydestä, hänhän kulki ja kuvitteli jotain hassua tytöstä ja\nitsestään. Taikka sitten hän oli kukaties pelästynyt ajatellessaan\nkaikkea sitä tuntematonta, mitä hän saattoi kohdata vierailla\nseuduilla; asian laita oli näet niin, ettei Aapo ollut eläissään\nkäynyt kauempana Velkkalasta kuin kirkonkylässä ja rautatieasemalla.\n\nAapolta itseltään ei heltinyt minkäänlaista selvitystä. Hiljaisempana\nja umpimielisempänä kuin koskaan ennen hän teki tehtävänsä,\nmuuten kaikkien mieliksi. Puutarhuri kiitteli häntä usein.\nMaanviljelysneuvos ei voinut muuta ymmärtää kuin että Aapo tahtoi\nhiljaisella uutteruudellaan hyvittää sopimatonta käyttäytymistään\nkonttorissa, ja hän päätti antaa Aapon jäädä palvelukseen ensi\nvuodeksi, jos hän itse halusi. Ja kävi niin, että Aapo halusi jäädä;\nhän ei edes vaatinut sanottavaa palkankoroitusta.\n\nHänen kaikenpuolinen sävyisyytensä herätti yleistä hämmästystä.\nEi mikään näyttänyt enää saavan häntä pois suunniltaan. Kun väki\nei koskaan oppinut ääntämään Jolly Boyn nimeä ja sen sijaan alkoi\nmuitta mutkitta nimittää aasia Aapoksi, niin hän sieti sen ääneti\nja kärsivällisesti, vaikka yhteinen nimi tietysti aiheutti monia\nnaurettavia ja ihmis-Aapon kunnialle käypiä sekaannuksia. Ei hän\ntuntunut mitään välittävän siitäkään, että meijeritytöt iltasilla\nväijyivät häntä nurkkien takana maanitellen mitä erilaisimmissa\näänilajeissa tähän tapaan: Aapo, Aapo, Aapo! Tule Harmo, tule jo,\ntule jo! Aapo, Aapo, Aapo!... Järkähtämättömänä kuin suljettu,\nvahva-hakainen kirja hän kulki omia teitään.\n\nTietysti hän kohtasi useinkin Lempin, mutta oli tyyten lakannut\npuhuttelemasta häntä. Kunnes sitten yht'äkkiä, eräänä lokakuun\npäivänä, astui hänen luokseen ison puistokujan portilla ja\njuhlallisesti, ikäänkuin ottaen luonnon todistajakseen, kysyi\nhäneltä, milloin hän mieluimmin halusi heidän häänsä vietettäviksi.\n\nLempi seisahtui hölmistyneenä.\n\n-- Tarkoitatko sinä? -- -- Tarkoitatko että menisin kanssasi\navioliittoon oikein todella? Oikein papin vihkimään, niin että pitää?\n\nAapo nyökkäsi.\n\n-- Papin tai pirun tai hänen päälukkarinsa, mutta niin että pitää.\n\nLempi tekeytyi miettiväisen näköiseksi.\n\n-- Niin, tuumi hän silmiään siristellen ja tirkisti Aapoa, --\neihän kyllä olisi hullumpaa olla naimisissa sellaisen jyryn miehen\nkanssa kuin sinä olet, ja oikeastaanhan minä olen tätä hetkeä jo\nkauan odottanutkin, mutta luulen sentään, että minun täytyy vastata\nkieltävästi. Teen sen vertavuotavin sydämin, mutta katsos, minua niin\npeloittaa.\n\nAapo astui pari askelta lähemmäksi.\n\n-- Mikä sinua peloittaa? kysyi hän ilahtuen, sillä hän tunsi itsensä\nkyllin voimakkaaksi murtamaan kaikki esteet, joita syrjäiset\nkadehtijat saattoivat asettaa hänen onnensa tielle.\n\nLempi viivytti hiukan vastaustaan. Hän seisoi siinä veikistellen pää\nkallellaan.\n\n-- Niin, minua peloittaa, että me saamme lapsia, joilla heiluu\naasinhäntä, sai hän sanotuksi, ennenkuin vaivoin hillitty nauru\npurskahti valloilleen, ja vilahduksessa hän katosi marjakuusiaidan\ntaakse.\n\nAapo seisoi tyynenä paikallaan.\n\nJuokse, juokse, jos se sinua huvittaa, ajatteli hän, pian sinä ja\nminä kuitenkin lepäämme yhdessä herrojen untuvapatjoilla.\n\nIllalla Aapo jutteli Räsäsen kanssa Yhdistyksen kokouksen jälkeen\npitempään ja tuttavallisemmin kuin koskaan ennen.\n\n-- Pian, pian, rauhoitteli Räsänen hymyillen.\n\nKun suurlakko puhkesi marraskuussa, niin Aapo tietysti uskoi, että\nluvattu hetki oli koittanut, ja hänen pettymyksensä oli suuri, kun\nlakko pian raukesi tuottamatta kouraantuntuvia tuloksia. Jopa hän oli\nhetkisen taipuvainen epäilemään koko Räsäsen lupauksia.\n\n-- Sinä olet lapsellinen! huudahti Räsänen. -- Viisaammat miehet kuin\nsinä ja minä ovat näissä asioissa takana. Jos he ovat päättäneet\nodottaa, niin siihen on pätevät syyt. Eihän pari kuukautta sinne tai\ntänne mitään merkitse.\n\nVihdoin se saapui, täyttymyksen hetki, unohtumaton tammikuun ilta.\nAsemalta päin tuli mustasta tien kidasta rivi tummia kulkusettomia\nrekiä. Sydän jyskyttäen Aapo seisoi makasiinin nurkalla katsellen\naseellisten miesten mustaa ryhmää, joka verkalleen saartoi vanhan\nvalkean talon. Pian koirat kiemurtelivat hangessa selkäranka\npyssynperällä ruhjottuna, ja päätyseinän reiässä roikkuivat\nkatkaistujen puhelinlankojen päät. Kas niin, hyvä herrasväki,\nkoettakaapa nyt kutsua apua!\n\nKaikki talon ovet natisivat yht'aikaa kumahtavista iskuista. Nyt he\nolivat sisällä --\n\nAapo juoksi esiin tuskan vallassa. Mitähän jos ne heti -- jos joku\nvieras --\n\nMutta ei. Hänen levottomuutensa näyttäytyi aiheettomaksi. Tämän\npunakaartilaisjoukon johtaja, eräs seppä asemakylästä, julisti, että\nmaanviljelysneuvos oli kansan vanki, ja koska hän oli takavuosina\nniin kovasti hommannut saadakseen aikaan uuden köyhäintalon, oli\nhänet sijoitettava nyt sinne siksi aikaa kuin hänen rikoksiansa\ntutkittiin. Sen sijaan oli pitäjän köyhät ja punaiset joukot\nmajoitettava Velkkalaan, se oli oikeudenmukainen vaihto.\n\nSeuraavana päivänä Aapo seisoi vahdissa köyhäintalon edustalla\npunainen nauha käsivarressa ja valtava kokardi lammasnahkalakissaan.\nHänen oikea kätensä puristi venäläistä kivääriä, johon oli\nkiinnitetty veitsipistin, ja hänen valppaat silmänsä hellittivät\ntuskin hetkeksikään sen huoneen ikkunoista, jossa hänen vankinsa\nasteli edestakaisin kädet selän takana ja kasvot hyvin totisina.\n\n\nIV.\n\nSäteilevässä maaliskuun auringonpaisteessa ajoi kolme rekeä\nköyhäintalonmäeltä jään poikki talvitielle, joka johti Velkkalan\nmetsien halki rautatieasemalle. Ensimmäisessä istuivat\nmaanviljelysneuvos ja Räsänen sekä Aapo kuskina.\n\n-- Kenen käskystä tämä siirto tapahtuu? kysyi maanviljelysneuvos.\n\n-- Esikunnan, vastasi Räsänen ärtyisästi.\n\n-- Tuleeko jonkinlainen uudistettu tutkinto, vai mikä on\ntarkoituksena?\n\n-- Sinut kai sekä tutkitaan että tuomitaan, vastasi Räsänen, ja tämä\nsinuttelu ilmaisi äänensävyllään voitonriemua, ikäänkuin hän olisi\nvetänyt vihollisensa lokaan.\n\nMaanviljelysneuvos nojautui takakenoon reessä. Hänen katseensa\nkiintyi maantiehen, joka säihkyvien lumivallien reunustamana\nluikerteli Velkkalan ohitse, kirkonkylän sivuitse, pohjoiseen,\npohjoiseen, aina sinne valkoisten rintamalle. Enpä saanut nähdä\nheidän tulevan sitä tietä, ajatteli hän. Suomen armeijan.\n\nOli mainio rekikeli, ja pian he olivat jättäneet taakseen\nlumilakeuden äärettömän kimmellyksen. Metsä sulki heidät sinertävään\npuolihämärään.\n\nSiellä oli ihmeellisen hiljaista. Ei kuulunut muuta ääntä kuin lumen\nyksitoikkoinen narina jalaksien alla ja sitten yht'äkkiä palokärjen\nterävä nakutus. Kynnet painettuina yli-ikäisen kuusen kaarnaan se\ntakoi herkeämättä antaen reen tulla aivan lähelle; sitten se liihotti\npuiden sekaan äänettömin, mustin siivin.\n\nMaanviljelysneuvos siirrähtihe.\n\n-- Vieläkö te uskotte voittavanne? kysyi hän, ikäänkuin hiljaisuus\nolisi käynyt hänelle liian raskaaksi kantaa.\n\nRäsäsen kiväärinperä kolahti reen pohjaan.\n\n-- Johan me olemme voittaneet, vastasi hän.\n\n-- Meidät, jotka istumme näissä reissä. Niin, jos sen laskette\nvoitoksi --\n\nRäsänen ei huolinut antautua turhaan keskusteluun. Hän katsoi\nympärilleen pari kertaa, varmistui siitä, että toiset reet eivät\nolleet jääneet jälkeen. He olivat keskellä synkkää metsää. Hän tuntui\nmiettivän.\n\n-- Seis! huusi hän äkkiä ja antaakseen enemmän pontta käskylleen\ntarttui Aapon käsivarteen.\n\n-- Nouse pois! sanoi hän maanviljelysneuvokselle, ja kun tämä oli\ntotellut käskyä, jatkoi hän hieman pilkallisella äänellä:\n\n-- Tahdon vain sanoa sinulle, että tämä oli viimeinen kerta, kun sinä\nastuit reestä.\n\n-- Niinkö, vastasi maanviljelysneuvos, -- sen saatoin melkein arvata.\n\nHän astui pari askelta eteenpäin, repäisi turkkinsa auki, ikäänkuin\nhänen olisi ollut liian lämmin, mutta napitti sen taas heti. Pari\nkertaa hän hypisteli silmälasiensa sankoja.\n\n-- Jos luulette minun pelkäävän, niin erehdytte, sanoi hän hiljaa ja\ntyynesti.\n\n-- Katsos, Aapo, näin minä lupaukseni pidän! huusi Räsänen ylpeästi.\n\nAapo antoi ohjakset Räsäselle ja nousi pystyyn reessä.\n\n-- Nyt minä annan sinulle maksun siitä aasista! kiljahti hän ja\nkohotti kiväärinsä. -- Kultaa ja hopeaa meillä köyhillä ei ole, mutta\nlyijyä sinun pitää saaman.\n\nHerrajumala sitä rämähdystä!\n\nKun laukaus pamahti, niin hevonen riuhtaisihe ja Aapo lensi takaperin\nlumihankeen samassa silmänräpäyksessä, kun maanviljelysneuvos kaatui\nmaahan. Oli kuin häneen itseensä olisi osunut tappava luoti; näkö,\nkuulo ja tajunta menivät sekaisin paukahduksesta, jonka vertaista\nhän ei ollut ikinä kuullut. Oli kuin taivaankansi olisi repeytynyt,\nja hän makasi selällään odottaen näkevänsä salamain halkaisevan\nmaapallon.\n\nMutta mitään sellaista ei tapahtunut. Tosin hän kuuli pian sen\njälkeen muutamia muita laukauksia, jotka pamahtivat nopeasti\nperäkkäin, mutta ne olivat hänestä heikkoja kaikuja hänen oman\npyssynsä tuomiopäivänjyrähdyksestä.\n\nSekapäisenä hän nousi istualleen. Kolme tummaa kääröä virui\npitkällään maassa, ja toverit hyörivät niiden kimpussa nopein,\ninnokkain liikkein. Mitä tuo oikeastaan merkitsi? Poimivatko he\nitselleen kelloja, sormuksia, rahakukkaroita, lompakoita? Riistivätkö\nhe kuolleilta turkit ja jalkineet? Että he saattoivat!\n\n-- No, Aapo, huusi eräs heistä, -- mitä sinä vaadit osallesi?\n\nYlpeä hymy vilahti Aapon valjuilla kasvoilla.\n\n-- Minä? sanoi hän nousten seisomaan. -- En mitään.\n\nToiset eivät voineet kyllikseen ihmetellä hänen vastaustaan, joka\nmuuten oli heille erittäin mieleinen. Aapon taas täytyi suuresti\nkummastella heidän tekemäänsä kysymystä. Kuinka he voivat luulla\nhänen piittaavan sellaisista mitättömyyksistä kuin kelloista ja\nsaappaista! Hänhän ei ollut mikään tavallinen pieni ihminen, jolla\non alhaiset pyyteet; jumala hän oli, yliluonnollinen voima; hänen\nsormensa painallus kaatoi hänen mahtavimmat vihollisensa kuolleina\nhänen jalkainsa juureen.\n\nAapo istuutui rekeen ja ajoi esikunnan päämajaan rautatieaseman\nvieressä olevaan kansakouluun.\n\n-- Määräys on pantu täytäntöön, ilmoitti hän päällystölle; siinä\nkaikki mitä hänet saatiin kertomaan retkikunnasta.\n\nSamana päivänä hän pyysi päästä rintamalle. Sitä vastaan ei\npäällystöllä tietysti ollut mitään; häntä kehoitettiin kuitenkin\nottamaan ahkerasti osaa asianmukaisiin harjoituksiin, jotta hän voisi\ntehdä enemmän hyötyä. -- Turhaa, sanoi Aapo salaperäisesti hymyillen,\n-- minun tarvitsee vain katsoa niihin, niin ne kaatuvat maahan\nhengettöminä. -- Ohoo, epäili joku, -- miten se tapahtuu? -- Se on\nminun salaisuuteni, vastasi Aapo vain.\n\nAina kun joku valkoinen saatiin vangiksi, tahtoi Aapo olla mukana\nteloituksessa. Hänen pyyntöihinsä suostuttiin sitä mieluummin, kun\nhän ei koskaan vaatinut mitään osaa saaliista.\n\nLahden suuressa apajassa Aapo joutui lopulta vangiksi. Valkoisten\nhuomio kiintyi häneen pian, sillä hänestä oli tullut omiensa riveissä\nvarsin kuuluisa mies. Oikeudenkäynti ei venynyt pitkäksi, ja sen\njälkeen kiväärinpiippujen pyöreät silmät suuntautuivat Aapon omaa\nrintaa kohti. Hän oli mykkä ja tyyni, mutta kätensä hän puski syvälle\nhousuntaskuihin, ja alasvedetyn lakinlipan ja takkuisen otsatukan\nvarjosta kiiluivat hänen pienet harmaat silmänsä viimeiseen asti\nsanomatonta vihaa.\n\n\n\n\nLIHAMYLLY\n\n\nI.\n\nPortaista kuului raskaita askelia, ja hetken kuluttua kiiti\nsähkösoittokellosta ohut, hopeanheleä virta läpi talvi-illan syvän\nhiljaisuuden, joka tihenevän hämärän keralla oli jo kauan pitänyt\nhuonetta vallassaan.\n\nJohnnie Claësson vavahti niin, että tuhkapötky irtautui hänen\nsikaristaan ja mureni tomuksi hyvinsilitetyille housuille. Hän nousi\nja heristi korviaan. Kello soi keittiössä edelleen, maltittoman\nvaativasti, mutta turhaan hän odotti sovittua tuttujen merkkiä, jonka\npiti seurata soittoa. Hyi hitto, mutisi hän, kukahan siellä on?\nHän sysäsi narisevat nahkatohvelit jalastaan ja hiipi sukkasillaan\neteiseen.\n\nSamassa kirjeluukku rapsahti sovitut kolme kertaa aivan selvästi,\nmutta pitkästä odotuksesta epäluuloiseksi käynyt Johnnie Claësson\nseisoi epäröiden käsi varoketjulla. Hengitystään pidättäen hän\npainoi korvansa ovenrakoa vasten erottaakseen mahdollisesti jonkun\näänen, joka voisi antaa hänelle johtolangan. Hän ei kuitenkaan\nkuullut mitään; sen sijaan kello alkoi uudelleen kilistä, nyt lyhyin,\nkatkonaisin ottein.\n\n-- Kuka siellä on? kysyi Johnnie Claësson hiljaa.\n\n-- Minä tietysti, kukas muu! vastasi kärsimätön naisenääni, ja\nkoska Manjan luonteenomaisesta puheensävystä oli mahdoton erehtyä,\nniin Johnnie aukaisi oven. Tulija näytti kai hänestä liian\nhidasliikkeiseltä, sillä hän otti häntä vyötäisistä ja työnsi hänet\nnopeasti pienestä eteisenovesta arkihuoneeseen.\n\n-- Kova ja kulmikas, vaikka päältä nähden kuin hyväkin imettäjä,\nsanoi hän naurahtaen.\n\nManja riisui hansikkaansa ja viskasi ne huolimattomasti pöydälle,\njolla kirjoitustarpeiden ja kapinan-edellisinä viikkoina\nilmestyneiden sanomalehtien lisäksi oli sekaisin piippuja,\npeltirasioita ja tyhjiä tulitikkulaatikoita.\n\n-- Miks'et sinä avaa heti, kun tiedät minun olevan oven takana? sanoi\nManja kiivaasti.\n\nJohnnie Claësson vajosi taas ikkunan ääressä olevaan pehmeään\nnojatuoliin ja ryhtyi polttelemaan sikariansa.\n\n-- Sinulla on puuroa aivokopassasi, pikku Manja. Mistä minä saatoin\ntietää juuri sinun siellä olevan? Otaksukaamme että siellä olisi\nollut joku toinen. Otaksukaamme että punakaartin esikunta olisi\nhalunnut käväistä pikku visiitillä. Asuntomme nykyisen tilapäisen\nkalustuksen takia häveliäisyytemme kieltää meitä vastaanottamasta\nsellaisia vieraita, luulisin.\n\n-- Mutta, jatkoi Manja yhä samaan taisteluhaluiseen tapaan, --\nminulla on aseita kappani alla niin että kilisee joka toisella\naskelella, ja minä saan seisoa ja odottaa iankaikkisesti oven takana\nvain siksi, että sinä olet pelkuri. Sinä olet raukkamaisin mies mitä\nkoskaan olen nähnyt.\n\nJohnnie Claësson päätti sivuuttaa tämän epäystävällisen\nluonteenkuvauksen.\n\n-- Jahah, sanoi hän aivan tyynesti, -- sinä olet siis kopannut hyvän\nsaaliin tänä päivänä?\n\n-- Yhtä paljon kuin eilenkin, vastasi Manja lyhyesti. -- Enempää ei\nvoi kantaa päällänsä.\n\nHän avasi kappansa kiivain, hermostunein tempauksin. Eräs nappi\nirtautui ja vieri pitkin lattiaa, kunnes osui tuolinjalkaan ja\npysähtyi.\n\nManja laski kätensä alas ja seurasi silmillään nappia. Johnnie\nClaësson tuprutteli savupilviä sikaristaan.\n\n-- Ota nappi ylös! sanoi Manja käskevästi.\n\nJohnnie Claësson oikaisi jalkansa ja vajottautui niin syvälle\nmukavaan tuoliin, että niskajakaus meni epäjärjestykseen\nhipaistessaan pehmeätä selustaa.\n\n-- Se jää tekemättä. En minä halua tonkia nelinryömin kuin mikä\nmaatiaissika.\n\n-- Kuten tahdot, vastasi Manja, -- olkoon sitten siellä tuomiopäivään\nasti.\n\nHieman vaivalloisesti hän kiskoi yltään avaran, vanhanaikuisen\nkapan, joka ulottui hänelle nilkkaan asti. Sen sisäpuolella riippui\nmuutamia kiväärinpiippuja ja yhtä monta irtiruuvattua pyssynperää.\nHuolimattomasti hän paiskasi koko rojun nuhraantuneella vihreällä\nmokettipäällyksellä verhotulle leposohvalle; kuului räminää, ja eräs\nnagaani-pistoli putosi kolisten lattialle.\n\nJohnnie Claësson kavahti pystyyn.\n\n-- Oletko sinä ihan riivattu, ihminen, aiotko hälyyttää koko talon!\n\nManja käänsi hänelle selkänsä, sytytti katossa olevan sähkölampun\nja meni peilin eteen riisuakseen hattunsa ja järjestääkseen pahoin\npörröttyneen tukkansa. Sisässään kuohuvasta suuttumuksesta huolimatta\nhän ei voinut olla hymyilemättä peilissä näkemälleen kuvalle.\nEriskummaisen helminauhan tavoin riippui kuularuiskun patruunavöitä\nmonena kerroksena hänen niskastaan alas polvien lähelle asti.\n\n-- Rullakaihtimet! Kuinka sinun voi pistää päähäsi riisuutua ja\nottaa tulta, ennenkuin minä olen ehtinyt laskea kaihtimet alas!\nVastapäisestä talosta voivat nähdä.\n\nJa Johnnie Claësson juoksi ikkunasta toiseen, juoksi todellakin!\n\n-- Kylläpä sinä nyt sait vauhtia itseesi, virkkoi Manja hymyillen\nhalveksivasti.\n\nKun kaihtimet olivat alhaalla ja huolellisesti tarkistetut, kääntyi\nJohnnie syvään henkäisten huoneeseen. Hän katseli sohvalla olevia\naseita, ja kun Manjaan luotu pikainen silmäys oli antanut hänelle\nheti varmuuden, ettei siltä taholta ollut apua odotettavissa, hän\nalkoi vastahakoisesti irroittaa vaarallisia esineitä kapasta ja latoi\nne erääseen vaatekammioon.\n\n-- Damn it! ähkäisi hän. -- Tämä ei jukoliste ole mitään gentlemannin\nhommaa. Se rupeaa käymään hermoille, sanon minä.\n\nManja nauroi ääneen.\n\n-- Vai käymään hermoille, sanot sinä?\n\n-- Niin, ja onko se mikään ihme. Puoli tuntia sitten ajoi\npunakaartilais-auto tästä ohitse, aivan ikkunoitteni alitse.\nTiedäthän, sellainen josta pistää kiväärinpiippuja joka suuntaan,\nniin että se on kuin piikkisika. Se pysähtyi tähän aivan lähelle,\nbiografin kulmaan.\n\n-- No, sanoi Manja, -- entä sitten?\n\nJohnnie Claësson ähkäisi.\n\n-- \"No, entä sitten?\" Jaa, herrajumala, eihän ne kolunneet tänne ylös\nvielä, mutta sitä ei voi koskaan tietää, milloin meidän vuoromme\ntulee. Ei, tästä on tehtävä loppu, ihmisen pitää ajatella hermojaan\nja terveyttään.\n\nManja kääntyi häntä kohti ja upotti katseensa syvälle hänen\nlevottomasti harhaileviin silmiinsä.\n\n-- Sinun tietysti -- --, sanoi hän syvällä rintaäänellä, jossa soi\nkokonainen maailma halveksimista. -- Sinun pitää ajatella terveyttäsi\nja hermojasi, sinun, joka et ole koko aikana muuta tehnyt kuin\nistunut kotona, polttanut sikareja ja ottanut vastaan rahat. Mitä\nsitten minun on sanottava, minun, jonka täytyy hiipiä joka ikinen\npäivä ryssien likaisiin kasarmeihin hieromaan kauppaa riettaiden,\nsikamaisten vääpelien ja hävyttömien sotamiesneuvostonjäsenten\nkanssa, jotka luulevat minun tulleen heidän luokseen ihan muissa\nasioissa. Ja kun sitten on istunut siellä tuntikausia ja kuunnellut\nheidän inhoittavaa lörpötystään ja vihdoin saanut takinsisustan\ntäyteen raskaita aseita, niin on mentävä läpi käytävien, joista\nei tunnu ikinä tulevan loppua, alas portaita ja poikki pihojen,\nja kaikkialla tapaa solttuja ja matruuseja, jotka pysähtyvät ja\ntuijottavat ja pyrkivät puheisiin. Ja tämä kaikki on vasta alkua,\nsillä sitten on kuljettava jalkaisin läpi kaupungin, ohi kaikkien\npunaisten vahtien, ja joka hetki saa ajatella: nyt näkyy! tai: nyt\nkuuluu! Koetapa kerrankin tehdä se matka, jonka minä olen nyt tehnyt\nmelkein joka päivä kahden viikon aikana, ja tule sitten puhumaan\nhermoista.\n\n-- Kukin tekee niitä matkoja, joihin hän parhaiten sopii, sanoi\nJohnnie Claësson ovelasti. -- Huomenna minä matkustan Turkuun, se\nei ole mikään huvi näihin aikoihin, ja kumminkaan en ole epäröinyt\nhetkeäkään, koska se asia kuuluu minun alaani. Mitä minä oikeastaan\nvoisin toimittaa kasarmeissa? Enhän osaa venäjää.\n\n-- Et osaa, ja siitä sinä olet varmasti hyvin mielissäsi. Mutta jos\nminä jotain toivon itselleni ennen kuolemaani, niin toivoisinpa\nnäkeväni sinut pakotettuna käymään joitakin kertoja sellaisten\nolioiden kuin Kartasheffin ja Ivanoffin luona.\n\n-- No, no, pikku Manja, ei pidä soimata maanmiehiään.\n\n-- Ne eivät ole minun maanmiehiäni! huudahti Manja silmät vihaisina.\n-- Sinä tiedät hyvin, että äitini oli puolalainen, ja me puolalaiset\nvihaamme venäläisiä.\n\nJohnnie Claësson hymyili ja karisti tuhan sikaristaan; hän\npudotti sen katkaistuun shrapnellinvaippaan, joka oli muodostettu\ntuhkakupiksi.\n\n-- Me puolalaiset, niinkö. Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi,\nmutta sitä ei aina voi muistaa, että padan ja kattilan välillä on\nniin helvetin suuri ero.\n\n-- Minä vihaan heitä, jatkoi Manja kiihtyneellä äänellä. -- En\nmene enää ikinä niiden ihmisten luo. Tänään sain hosua ympärilleni\nmolemmin käsin, ja vain hädin tuskin pääsin niistä irti.\n\n-- Äh! mutisi Johnnie katsoen kattoon. -- Yksi sinne tai tänne, pikku\nManja, eihän se maailmaa mullista. Varsinkaan kun sinä olet jo pitkän\naikaa ollut -- miten sanoisin -- hyvin vähän huvitettu minusta.\n\nManja lennätti patruunanauhat käsistään ja heittäytyi tuolille.\n\n-- Sinä olet inhoittavin mies mitä koskaan olen tavannut.\n\n-- Se on paljon sanottu, järkeili Johnnie tyynesti. -- Tiedätkö\nmiltä sinä näytät tänään ja miten sinä käyttäydyt? Toden totta,\nsinä muistutat minua elävästi siitä kerrasta, kaksi vuotta sitten,\njolloin menit takaisin herra Blomqvistin luokse ja pyysit häntä\nunohtamaan ja suomaan anteeksi. Silloin minä sanoin itselleni näin:\nKahden viikon päästä hän on taas luonani täällä. Itse asiassa se\nkesti vain yksitoista ja puoli vuorokautta, tarkkaan laskien.\nSitten meillä oli samantapainen juttu Pietarissa, muistathan, sen\nlomalla olevan husaariupseerin kanssa, johon sinä pihkaannuit niin\nsydäntävihlovasti. Silloin sinä tahdoit kaikin mokomin lähteä\nrintamalle, sairaanhoitajattareksi tai marketentiksi tai miksi\nhäntä oikein sanoisi. Minä tuumin itsekseni: ei siitä mitään tule.\nKun pahin hätä on huojennettu, niin he ovat saaneet kylliksensä\ntoisistaan. Eikä siitä mitään tullutkaan.\n\n-- Ei, virkkoi Manja ajatuksissaan, -- hän ei ollut se, jota minä\netsin.\n\n-- Sitten meillä on ollut eräitä vähäpätöisempiä uusintoja pitempien\nja lyhyempien väliaikojen päästä. Sama kappale näyttää menevän\ntänäänkin. Ein Schmollis den fidelen Sängern! Joko herra Blomqvist\nja ne ylenannetut lapsukaiset tulevat taas esille? Herra Blomqvist\nvega-lakkeineen, herra Blomqvist parransänkineen!\n\n-- Vaiti! huudahti Manja. -- Hän on liian hyvä sinunlaisesi ihmisen\nsuulla mainittavaksi.\n\n-- Mikä sinua oikeastaan riivaa tällä haavaa? jatkoi Johnnie\njärkähtämättä. -- Mitä varten sinä katsot kieroon suloisilla\nsilmilläsi ja haukut minua rumilla sanoilla von früh morgens\nbis abends um neune? Senkö tähden että minua on joulusta saakka\nvainonnut niin pirullisen huono onni, siksikö että meillä on ollut\nniukanlaisesti kapitaalia viime aikoina? Ei pidä hylätä ystäviään\nhädässä, se todistaa huonoa luonnetta. Ja tässä tapauksessa se\ntodistaisi sitäpaitsi tyhmyyttä, ja tyhmähän sinä et ole, pikku\nManja, kaukana siitä. Sinä tiedät, että jos minä satunkin joskus\nputoamaan, niin tulen silti aina töppösilleni alas. Ja mitä\nvalittamista sinulla oikeastaan on? Kun tutustuin sinuun, olit sinä\npieni homssu, joka ostit pukusi valmiiden vaatteiden kaupasta ja\nkuljetit muassasi hieman epämiellyttävää märkien kapaloriepujen ja\nvanhan rasvan hajua, armaan kotisi tuoksua. Mutta minä, katsos, minä\nnäin heti, että sinulla oli erinomaiset kehitysmahdollisuudet ja että\nsinusta saattoi tehdä jotakin, ja sen minä sitten teinkin.\n\n-- Sinä --! kivahti Manja, ja hän olisi tuskin sanonut sitä niin\nynseästi, ellei olisi tietänyt, että Johnnie Claëssonin sanoissa oli\nperää.\n\n-- Niin, Manja pieni, minä juuri. Minun kokeneella johdollani sinä\nolet kehittynyt pikku daamiksi niin ulkoapäin kuin sisältäkin. Niihin\naikoihin sinä solkkasit jotenkin piikamaista kieltä, nyt pystyt\nsoittamaan suuta vaikka arkkipiispan kanssa. Ja jos sinulla oli jo\nsilloin helmikellukat korvissa ja rannekellot ja briljanttisormukset,\nniin olit ainakin unohtanut ne kotiin. Minä en niitä nähnyt.\nE-ei, kuulehan, jos olet alkanut taas ajatella herra Blomqvistia,\nniin tottele neuvoani ja jätä kaikki sellaiset tuhmuudet. Sinä et\nkuitenkaan kestä siellä, kolmen päivän päästä tulet takaisin, se on\nvain turhaa kengänpohjien kulutusta. Ja pitää säästää jalkineitaan\ntätä nykyä, niitä on niin hiton vaikea saada uusia.\n\nManja tuijotti sähkölampun kovaan, liikkumattomaan liekkiin, kunnes\nhänen silmänsä vettyivät kirvelystä.\n\n-- Olet oikeassa, hän sanoi äkkiä melkein nöyrästi. -- Täällä minä\nen _tahdo_ olla, mutta siellä kotona en _voi_ olla... Minä en sovi\nmihinkään, en tahdo pysyä missään, on kuin maailmassa ei olisi tilaa\nminulle...\n\n-- Katu, pikku Manja, sinä unohdat kadun. Siellä on tilaa kylliksi,\nja siellä sinä, piru vie, saat oppia pysymään, jos karkaat luotani ja\nsuututat minut toden teolla. Sinä tarvitset lujaa kättä, joka pitelee\nniskanahastasi, rakas Manja, muuten et pysy pystyssä. Sen sinä tiedät\nkyllä yhtä hyvin kuin minäkin, joten pidä varasi, my sweetheart, ja\nvarjele piskuinen kielesi sopimattomista puheista. Minä en hevillä\nmenetä malttiani, mutta kun se milloin tapahtuu, niin se paukahtaa\nsemmoisella tavalla jonka ehkä muistat.\n\nManja aikoi nähtävästi antaa kiivaan vastauksen, hän heittäytyi\ntakanojaan, ja hänen huulensa värähtelivät, mutta samassa ovikello\nsoi.\n\n-- Maul halten, Sie Schiessbudenfijur, Sie! sanoi Johnnie hillityllä,\nankaralla äänellä terävästi. -- Ovikello soi.\n\nKirjelaatikon luukku rapsahti kolme kertaa.\n\n-- Adolfsson, virkkoi Johnnie tyytyväisenä ja nousi seisomaan. --\nLuulin melkein hänen saaneen esteen, kello on jo perhanan paljon,\nmutta à la bonne heure, minun nahkaani ei koske, jos hän myöhästyy ja\npunikit häntä ammuskelevat. Nyt, pikku Manja, nyt alkaa minun työni,\njosta sinä puhut niin halveksivasti, mutta joka sittenkin on tärkein\nosa koko komerssia.\n\n-- Niin niin, sanoi Manja, -- mutta älä anna hänen odottaa niin kauan.\n\n-- Ei se pitkästy, joka namusia odottaa, sanoi Johnnie Claësson\nhilpeästi ja meni eteiseen avaamaan ovea.\n\nNyt Manja vuorostaan nousi ja kiiruhti jälleen peilin ääreen. Hän\nsipaisi kädellään pari kertaa järjestäen ja tasoittaen pörröistä\ntukkaansa ja silitti konemaisesti puseroaan, vaikka siinä ei\nollut mitään vikaa. Eteisessä molemmat miehet vaihtoivat joitakin\nyhtäkaikkisia tervehdyslauseita. Merkityksettömiä arkisanoja, ja\nkuitenkin Manjasta tuntui siltä, kuin tulijan raikas ääni ja sen\njäljittelemätön nuoruuden ja voiman sivusointu olisi huuhtonut pois\nhänen mielestään monta katkeraa ajatusta. Kasvot aivan lähellä\nlasia hän seisoi liikkumattomana ja hymyili omalle peilikuvalleen\nkuunnellessaan noita kahta ääntä, hillittyä, katkonaisesti sähisevää,\njoka oli hänestä niin vihaksi-pistävä, ja heleää, kirkasta, hieman\npoikamaisen kovaa. Veren vauhti kiihtyi, ja samalla hänessä virisi\ntoivo saada joskus tutustua sen äänen kaikkiin sävyihin, kaikkiin.\n\n-- Hyvää iltaa, Kurt, hän sanoi iloisesti ja astui tulijaa vastaan\nkäsi ojossa.\n\nNuori mies puristi sitä hieman hämillään. Manja luuli huomaavansa\nhänen suorastaan punastuvan.\n\n-- Hyvää iltaa, rouva Claësson -- Manja, tarkoitan -- taikka, en\ntiedä oikein --\n\n-- Niin, näes, -- Manja kääntyi nauraen Johnnien puoleen, -- herra\nAdolfssonin toverit sanoivat tässä taanoin, että meidän pitää\nvälttämättä sinutella toisiamme ja esiintyä serkuksina, kun liikumme\nniin paljon yhdessä kaupungilla. Voisi näyttää epäilyttävältä, kun\ntapaamme toisemme niin usein ja kumminkaan emme ole lähemmin tuttuja.\n\nJohnnie Claëssonin suupielet venähtivät hiuskarvan verran alaspäin,\nja hänen nopeat silmäyksensä lensivät toisesta toiseen.\n\n-- Vai niin, serkuksina, sanoi hän viattomasti. -- No, mikäs siinä,\nälkää minua kainostelko. Sehän tapahtuu hyvän asian vuoksi.\n\nNuori mies ei oikein käsittänyt tilannetta. Hän katseli hetkisen\nneuvottomana ympärilleen, sitten hän päättäväisesti ohjasi\numpimähkään toisille kulkuvesille.\n\n-- Kuinka hankinta menestyy, herra Claësson? Oletteko saanut\nkuularuiskua?\n\n-- Ss! sanoi Johnnie Claësson laskien nopeasti kätensä hänen\nolkapäälleen. -- Älkää unohtako sopimustamme! Minun huoneessani ei\npuhuta koskaan kivääreistä, pistoleista eikä kuularuiskuista, vaan\nkukkaskepeistä, nuuskarasioista ja lihamyllyistä. Sen te näytte\nhelposti unohtavan, mutta minä olen hiton tarkka siinä asiassa.\nSeinillä on korvat, sanoo sananlasku, -- niin, lutikathan kuuluvat\npunakaartiin, lisäsi hän ilmeisesti mielissään sukkeluudestaan.\n-- Mutta ennenkuin ryhdymme afääreihin, on meidän ehdottomasti\nistuuduttava. Tänään on ratkaistava tärkeitä asioita, ja istuessa\npuhe käy sekä helpommin että ystävällisemmin, se on minun kokemukseni.\n\nPyöreällä liikkeellä Johnnie osoitti vieraalleen mukavan tuolin.\n\n-- Vaersgo!\n\nNuori mies noudatti kehoitusta. Johnnie istuutui vastapäätä häntä\npöydän toiselle puolelle. Manja asettui sohvaan ja veti jalkansa\nylös verhoten ne tottuneesti hameellaan. Hän rakasti tätä asentoa\n-- lähinnä sitä, että sai maata pitkällään lattialla ja tuijottaa\nliesivalkeaan.\n\nJohnnie Claësson aloitti keskustelun harjaantuneesti, ikäänkuin olisi\nelämässään avannut lukemattomia yhtiökokouksia.\n\n-- Tjaa, herra Adolfsson, niinkuin äsken sanoin, tässä on koko\njoukko tärkeitä kysymyksiä, jotka olisi ratkaistava tänä iltana, ja\nmeidän on koetettava puhua lyhyesti, jos mielitte ehtiä kotiin ennen\nyhdeksää. Oletan ettei teillä ole erityistä halua päästä käymään\nRitarihuoneella tai Vuorimiehenkadun ykkösessä? Siellähän on tapana\ntarjota nuuskaa saakurin ikävistä nuuskarasioista.\n\nHänen leikinlaskunsa ei saavuttanut mainittavasti vastakaikua herra\nAdolfssonin taholla.\n\n-- Minä en käsitä mitä puhuttavaa meillä on, hän sanoi. -- Hinnoista\non aikaisemmin sovittu, ja sen vähän, minkä voin tänä iltana viedä\nmukanani, maksan tietysti heti.\n\n-- Sikari, ehdotti Johnnie Claësson. -- Tupakoidessa järki toimii\nparemmin.\n\nNuori mies epäsi tarjouksen hieman kärsimättömästi, mutta Johnnie\nei hellittänyt, ennenkuin oli vienyt ehdotuksensa perille.\nHänen tarjoamansa sikarit olivat muuten hyviä. Ihmisellä on\nelämänvaatimuksensa, oli hänen itsensä tapa sanoa.\n\n-- Ehkä saisi olla pieni grogi? Lesken viskyruukku ei ole ihan tyhjä\nvielä.\n\n-- Ei kiitos, sanoi herra Adolfsson hyvin päättävästi, -- siihen\nmeillä ei ole aikaa. Omasta puolestani tahdon vain tietää, oletteko\nsaanut hankituksi yhtään -- lihamyllyä.\n\n-- Lihamyllyä --, sanoi Johnnie verkalleen ja tuprutteli voimakkaasti\nsikariaan. -- Niihin ei ole helppo päästä käsiksi.\n\n-- Ei, sen me kyllä tiedämme, mutta toissa päivänä te uskoitte aivan\nvarmasti, että viimeistään tänään saisitte yhden.\n\nJohnnie nyökkäsi.\n\n-- You are right, sir. Minä tosiaankin mairittelin itseäni sillä\npikku ajatuksella, että voisin aikaansaada jotakin sellaista, mikä ei\nvielä ole onnistunut kenellekään toiselle. Vai oletteko ehkä saaneet\ntarjouksia muilta tahoilta?\n\n-- Tarjouksia ja lupauksia meillä on paljonkin, vastasi nuori mies\nalakuloisesti, -- mutta näyttää melkein siltä, kuin kaikki olisi vain\ntyhjää lorua.\n\n-- Niin niin, puuttui Johnnie vilkkaasti puheeseen. -- Lihamyllyjä\nei kasva puissa tähän aikaan, valkoisissa puissa, tarkoitan; niitä\non niin peevelin vaikea kuljettaa ihan punikkien nokan editse. Se on\nvaarallista hommaa, voin teille kertoa.\n\nNuorukainen nosti kummastuneena silmänsä.\n\n-- Vaarallista, hän sanoi, -- niin, herrajumala, hengen kaupallahan\ntässä ollaan joka päivä, jos niiksi tulee. Kysymys on vain siitä,\nonko asia mahdollinen vai mahdoton, ja minusta se on mahdollinen.\nSen _täytyy_ olla mahdollinen. Meidän _täytyy_ saada kuularuiskuja\nKirkkonummelle mihin hintaan hyvänsä. Muuten siellä menee kirkkaasti\npäin mäntyyn koko hoito.\n\nJohnnie Claësson heristi korviaan.\n\n-- Anteeksi, kuulinko oikein? Sanoitteko \"mihin hintaan hyvänsä\"?\n\nNuori mies katseli häntä kirkkailla, ehkä liian kirkkailla silmillään.\n\n-- Sanoin kyllä. Muuten, ymmärrättehän itsekin millainen tilanne\nsiellä on. Joka kymmenennellä miehellä on kivääri, muilla ei mitään.\nEi yhtään kuularuiskua, tykeistä puhumattakaan.\n\nJohnnie Claësson oli hetkisen vaiti.\n\n-- Te siis arvelette, että jokunen lihamylly muuttaisi tilannetta\nhuomattavasti.\n\n-- Vallan peijakkaasti! huudahti herra Adolfsson empimättä.\n\n-- Hyvä, minä otan sanoistanne vaarin, jatkoi Johnnie. -- No, herra\nAdolfsson, jos minä nyt sanon teille, että olen todellakin saanut\nkäsiini tuollaisen ihastuttavan pienen lihamyllyn ja että se makailee\ntuutilullussaan tuolla vaatekammiossa -- mitä siitä arvelette?\n\nHerra Adolfsson laski sikarin kädestään.\n\n-- Onko se totta? hän sanoi ja näytti aikovan nousta.\n\n-- Seis ja kiinni, un moment! Todetaanpas muutamia asioita, ennenkuin\nmennään eteenpäin. Nyt olemme lähes kaksi viikkoa toimineet yhdessä\njokseenkin hyvällä menestyksellä, eikö totta, herra Adolfsson?\n\nNuori mies nyökkäsi.\n\n-- Olemme saaneet koko paljon teidän kauttanne.\n\n-- Kaksikolmatta kukkaskeppiä, neljäkolmatta nuuskarasiaa ja kosolti\nrautapillereitä. Kaikki mitä parhaassa kunnossa, täsmälleen ja\nsopuhintaan, eikö totta? Vai oletteko saanut muualta parempia ja\nhuokeampia tavaroita?\n\nHerra Adolfsson istui jotenkin ymmällä.\n\n-- Jaa, kuinka nyt sanoisin... Hinnat vaihtelevat kovasti, toiset\ntavarat saadaan lahjaksi, toisista on maksettava paljon. Teidän ovat\nolleet oikeastaan kalleimpien joukossa -- niin, hyväinen aika, lisäsi\nhän nopeasti, peläten mahdollisesti loukanneensa toista, -- älkää\npanko pahaksenne, rahathan ovat sivuseikka.\n\nJohnnie Claësson oli vaiti ja puhalteli savurenkaita. Hän nojautui\ntakakenoon tuolissaan.\n\n-- Oletteko itse varakas? hän kysäisi äkkiä. -- Rikkaan papan poika?\n\nNyt Kurt punastuu, ajatteli Manja. Hän pani merkille, että\nnuorukaisen ohimossa oleva pieni kesakko hävisi näkyvistä aina\nkun hän punastui tuolla lailla, ja Manja huomasi myös, että hänen\nkorvalehtensä oli pienten lystikkäiden valkoisten utukarvojen\npeittämä. Sitä hän ei ollut aikaisemmin keksinyt.\n\n-- En, vastasi nuori mies, -- minä en ole varakas. Päinvastoin, jos\ntietää tahdotte, mutta en ymmärrä --\n\n-- Niin, anteeksi vain, sanoi Johnnie Claësson tyynesti, -- mutta\nteillä on sellainen tapa puhua rahoista -- \"Rahat eivät mitään\nmerkitse\", \"Rahat ovat sivuseikka\". Ilmaa, höylänlastuja, hiekkaa,\nmitä? On tietysti onnellista, kun ihmisellä on sellainen luonto tai\nsellainen kyky tai miksi tahdotte sitä sanoa. Mutta minulla sitä _ei\nole_.\n\n-- En ymmärrä mitä te oikeastaan tarkoitatte tällä --\n\n-- lorulla, jatkoi Johnnie Claësson häiriintymättä. -- Niin, nähkääs,\nkun viime kerralla oli kysymys pienen lihamyllyn hankkimisesta sille\nKirkkonummen isolle huonekunnalle, niin arvioimme hinnan viideksi\ntai kuudeksi tuhanneksi, mahdollisesti hiukan kalliimmaksi. Se oli\nkuitenkin aivan väärä laskelma -- ihminen on välisti naiivi ja\nherkkäuskoinen. Niinkuin jo sanoin teille, sellainen kapine on nyt\nvaatekammiossani, mutta se on käynyt minulle kalliiksi. Jopa voisin\nsanoa, että se on hyvin kallis kapine, ellen olisi vast'ikään kuullut\nteiltä itseltänne, että rahat eivät merkitse mitään tässä yrityksessä.\n\n-- Paljoonko se nousi? kysyi nuori mies innokkaasti.\n\n-- Paljoonko se nousi --, kertasi Johnnie Claësson heittäen toisen\njalkansa toisen päälle. -- Paljonko se maksaa, tarkoitatte. Niin, se\nmaksaa neljäkymmentä tuhatta.\n\nManjan rannerengas kilahti sohvanselustaan, hän oli muuttanut\nasentoaan.\n\nHerra Adolfsson heitti toistamiseen sikarinsa pois, ja nyt se sai\njäädä.\n\n-- Se ei ole mahdollista! hän sanoi.\n\n-- Se ei ole ainoastaan mahdollista, se on tosiasia, vastasi Johnnie\nClaësson.\n\nHerra Adolfsson pisti kätensä housuntaskuun ja kilisteli avainkimppua.\n\n-- Niin, suokaa anteeksi, herra Claësson, mutta minusta on alkanut\nviime aikoina tuntua siltä, että te otatte tämän asian afäärin\nkannalta, pelkän geschäftin kannalta.\n\nJohnnie Claëssonin sinertävällä parranpohjalla vilahti hymyn varjo.\n\n-- Ei mutta todellakin. Kas peijakasta. Vai sen te olette ottanut ja\nkeksinyt. Enpä totisesti olisi uskonut sitä teistä.\n\n-- Niin, sanoi nuori mies hieman epävarmasti, -- en voi sitä muulla\ntavoin selittää, ja nyt tämä viimeinen, neljäkymmentä tuhatta --\n\nJohnnie Claësson hipaisi häntä ohimenevällä ja kuitenkin niin\nkaikkinäkevällä katseellaan.\n\n-- No niin, sanoi hän yht'äkkiä muuttuneella äänellä, -- olettakaamme\netten ole ottanut kantaakseni koko riskiä ja vaivaa ihan ilmaiseksi --\n\n-- Riskiä! keskeytti herra Adolfsson kiivaasti, -- teidän riskinne\non pienempi kuin kenenkään toisen. Tehän olette naulannut oveenne\ntodistuksen, että olette ulkomaan alamainen. Se on mainio suoja.\n\n-- Aivan, sanoi Johnnie, -- mutta se on minun onnenpotkuni, minun\npikku etuni, eikä minua liene siitä rangaistava.\n\n-- Ja vaiva, jatkoi nuori mies samalla äänellä, -- mitä te oikeastaan\nolette tehnyt? Ette ole ikinä kantanut edes yhtä kiväärinpatruunaa\ntänne tai täältä, sen olemme minä ja ystäväni tehneet. -- Hän\nkeskeytti puheensa ja katsahti Manjaan rukoilevan anteeksipyytävästi.\n-- Niin, jatkoi hän, -- se on totta, rouvanne --\n\n-- Rouvani, niin, puuttui Johnnie Claësson puheeseen, -- siinä\non toinen onnenpotkuni, toinen etuni. Monellako luulette olevan\nkäytettävänään henkilöä, joka osaa puhua venäjää, joka tahtoo ja\nuskaltaa mennä valepuvussa noihin ryssäin kasarmeihin asioimaan\nsolttujen kanssa. Se ei ole mitään ruusuilla tanssimista,\ntiedättekös, kysykää vain pikku rouvalta.\n\n-- Se on -- se on kamalaa, sanoi Manja. Hänen kätensä pusersivat\npientä hämähäkinseittiä, joka oli olevinaan nenäliina.\n\n-- Siinä kuulette. Yksityiskohtia -- piru kuinka iljettäviä\nyksityiskohtia -- olette kai saanut tietää tai saatte vastedes, jahka\nherrasväki on taas ulkona serkuttelemassa, haha.\n\nManjan silmät puhuivat. Nyt minä sen tiedän -- ne sanoivat nuorelle\nmiehelle -- sinun tähtesi olen kestänyt päivästä päivään, sinun\ntähtesi, vain sinun tähtesi...\n\nMutta tämä nuori mies kuului niihin moniin, jotka ovat kuuroja\njulkilausumattomille asioille. Hän valmistautui nähtävästi ratkaisuun.\n\n-- Herra Claësson, sanoi hän vakavasti, -- hinta on mahdoton. En\nvoi saada kädenkäänteessä kokoon niin paljon rahoja, ja meillä on\nsitäpaitsi joukko muita menoja. Mutta kuularuisku tarvitaan aivan\nheti. Muutaman päivän päästä se voi olla liian myöhäistä, ei kukaan\ntiedä, milloin punaiset keksivät ryhtyä hyökkäykseen. Ajatelkaahan,\nsinne on kokoontunut viisi- tai kuusisataa henkeä, koko läntisen\nUudenmaan parhaat miehet ja monta kelpo poikaa täältä kaupungista.\nEttekö ymmärrä, että heidät voidaan teurastaa viimeiseen mieheen,\nellei heillä ole kunnollisia aseita millä puolustautua.\n\n-- Ymmärrän mainiosti, vastasi Johnnie Claësson verkalleen, -- ja\noletan että muutkin normaali-ihmiset sen käsittävät. Esimerkiksi\nniitten poikien papat, jotka täältä kaupungista ovat menneet sinne.\nNäiden pappojen joukossa on pankinjohtajia ja kauppaneuvoksia ja\nmuita pohatoita -- näin meidän kesken on turha mainita nimiä,\nkuulummehan molemmat niihin, joilla on asioista selko. Mistä minä\nolen tietoni saanut, on yhdentekevä, pääasia on että minulla ne\non. No niin. Pankintirehtöörit ovat käytännöllistä väkeä. Jos\nmenee heidän luokseen ja sanoo: teidän poikanne ovat hiton pahassa\nkiipelissä, heidän toiveensa ovat tällä haavaa yhtä kuin nolla,\nmutta jos heille lähetetään muutama lihamylly, niin heidän toiveensa\nkasvavat niin ja niin monella prosentilla -- silloin minä olen varma,\nettä pankintirehtöörit vastaavat: oikein laskettu, ja höllittävät\nkukkaron nauhoja. Se nyt on minun mielipiteeni, mitä herra Adolfsson\narvelee?\n\nHerra Adolfsson iski nyrkkinsä pöytään.\n\n-- Te olette kirottu roisto!\n\nManja istui ja kuunteli omaa kiivasta hengitystään. Mutta taaskin\nJohnnie Claësson teki hillitsevän liikkeen pienellä kädellään, jonka\npikkusormessa kiilsi briljanttisormus.\n\n-- Te sanotte minua roistoksi; bon! Hieno sana, jota kuullakseen\npitää tavallisesti lunastaa kalliita teatterilippuja. Mutta itse\nasiassa se ei ole lainkaan paikallaan tässä yhteydessä. Asia on\nvain se, että _te_ yhä edelleen elätte vanhan testamentin mukaan\nja rehentelette suurilla sanoilla, jotka kuuluvat vuoden 1914:n\ntakaiseen aikaan. Sen jälkeen on ilmestynyt uusi testamentti, ja sen\nmukaan _minä_ elän. Ennemmin tai myöhemmin on kaikkien ihmisten pakko\nmukautua siihen, jos mielivät elää, ja minusta tuntui viisaammalta\ntehdä se ennemmin. Katsokaa maailman hienoimpia suurvaltoja,\nkuinka ne käyttäytyvät kun on pelissä kysymys isoista panoksista!\nTämä lihamyllyhistoria on selvä kuin tytön silmä. Te joka olette\nsivistynyt mies ja luette yliopistossa, tunnette kai sen vanhan\nsäännön, että tarjonta ja kysyntä määräävät tavaran hinnan. Nyt\non lihamyllyjen kysyntä perhanan kova -- sitähän ette kieltäne?\nTarjonta sitävastoin, niin, se on mitättömän pieni. Eikö hinta\nsilloin pakostakin nouse? Tietysti minä ansaitsen tässä kaupassa\njonkun kolikon -- näette että olen avomielinen ja rehellinen -- mutta\nmiksi ette soisi sitä minulle? Olenpa vieläkin suoramielisempi ja\nsanon teille, miksi tulen juuri neljänkymmenen numeroon. Muutamien\nviime kuukausien aikana minua on seurannut pirun huono onni. Kaikki\nmenee päin helvettiä. Viimeiset rahani minä sijoitin erääseen\npirtuvarastoon; joku päivä sitten punaiset takavarikoivat sen.\nSeitsemän vuotta minä olen rähjännyt tässä maassa, tehnyt työtä ja\nraatanut ja ahertanut kuin ajurin koni saadakseni kokoon hiukan\nrahoja, ja nyt kaikki tyynni on futsch. Minun täytyy saada rahani\ntakaisin, ymmärrättekö. Seitsemän vuotta ihmisen elämää, seitsemän\nparasta vuotta, se on paljon se, ettekä te suinkaan kuvittele, että\njoku huvikseen oleskelisi tässä maassa.\n\nKesakko nuoren miehen ohimossa oli kokonaan hukkunut punaiseen\nkuohuun.\n\n-- Teidät pitäisi hirttää! hän sanoi kiihkeästi, mutta sitten hän\nmuisti Manjan läsnäolon ja katui puolittain. Manjan vuoksi hän päätti\nhillitä itseään mikäli mahdollista.\n\nJohnnie Claësson vilkutti ahkerasti silmiään.\n\n-- Neuvon teitä olemaan käyttämättä rumia sanoja, hän virkkoi. --\nVoi nimittäin sattua, että lihamylly käy vielä kalliimmaksi, jos te\nonnistutte lapsellisissa yrityksissänne saada minut suuttumaan.\n\n-- Jos teitä huvittaa, voitte tietysti kirjoittaa hintalappuun vaikka\nmiljoonan, sanoi herra Adolfsson nousten seisomaan. -- Me jätämme\ntarjouksen huomioonottamatta.\n\nJohnnie Claësson pidätti häntä ihmeellisellä katseella.\n\n-- Ei, herra Adolfsson, sitä ette tee. Juuri nyt minä päätin, että te\ntulette sen pikku myllyn omistajaksi ja maksatte tietysti määräämäni\nhinnan. Asian laita on niin, että minä alan kyllästyä tähän hommaan,\nse käy hermoilleni, suoraan sanoen, etenkin kun se näyttää johtavan\nerinäisiin kohtauksiin -- ettemme sanoisi kahnauksiin --, joissa\nmolemmat asianosaiset saavat ponnistaa itsehillitsemiskykyään. Minä\nmyönnän teille lykkäystä ensi torstaihin asti; torstaipäivän kuluessa\nte haetatte tavaran täältä pois ja maksatte kaiken.\n\nHerra Adolfsson hillitsi itsensä.\n\n-- Meillä on kieltämättä ollut paljon hyötyä teistä, tai oikeammin\nsanoen rouvastanne, mutta tämän jälkeen emme luonnollisesti voi olla\nenää missään tekemisissä teidän kanssanne --\n\nNyt Johnnie Claëssonkin nousi.\n\n-- Ei, veikkonen, emme niin vain pääse toisistamme. Uskokaa minua,\nkun sanon, että vältytte monista ja suurista ikävyyksistä, jos\nhommaatte riksit tänne torstaiksi. Se on ystävän neuvo, herra Robert\nHedman -- niin, minä tiedän teidän oikean nimenne ja osoitteenne,\nsehän on vain pikkuseikka; on olemassa paljon vakavampia juttuja,\njotka tarvitsee vain panna paperille -- pieni nimetön kirje\npostilaatikkoon -- se on Kolumbuksen muna, mutta siitä voi syntyä\npirunmoinen kokkeli!\n\nManjan huulet liikkuivat hiljaa; ne totuttelivat lausumaan uutta\nnimeä. Robert Hedman. Robert Hedman. Nyt hän lähtee heti, nyt\nhän lähtee siinä uskossa, että minä olen urkkinut häntä ja hänen\ntovereitaan, että minä olen ollut Johnnien apuna virittämässä tätä\nansaa. Mutta se ei saa tapahtua, ei saa...\n\nIlman turhaa melua hän liukui sohvalta alas ja meni verkalleen\neteiseen.\n\nNuori mies seisoi paikallaan ylen hämmästyneenä.\n\n-- Mutta tehän olette kiristäjä ja ilmiantaja! huudahti hän.\n\n-- Maassa maan tavalla, huomautti Johnnie Claësson. -- Täällähän on\ntapana ilmiantaa oma isänsä, jos siitä jotakin hyötyy.\n\nVielä kerran nuori mies ajatteli Manjaa ja pidätti kättään,\njoka pyrki välttämättä lyömään. Hän riensi eteiseen ja kahmaisi\npäällysvaatteensa.\n\n-- Kuten sanottu, huomautti Johnnie Claësson, -- minä odotan ensi\ntorstai-iltaan, ennenkuin ryhdyn toimenpiteisiini. Nukkukaa asia\nselväksi. Huomenna olette jo tullut parempiin ajatuksiin ja torstaina\nolette täällä.\n\nRobert Hedman kääntyi niin äkisti ovea kohti, että tuli antaneeksi\nManjalle voimakkaan tyrkkäyksen.\n\n-- Anteeksi, änkytti hän.\n\n-- Oo, sanoi Manja, -- ei mitään. Minä sytytän valon porraskäytävään,\nettä löydätte alas.\n\nUlkona porrastasanteella hän tarttui kiireesti Robert Hedmanin\nmolempiin käsiin ja puristi niitä kovasti.\n\n-- Tulkaa huomenna kolmelta tavalliseen paikkaan, minä luulen voivani\nauttaa teitä.\n\nHän kuiskasi nämä sanat suu niin lähellä toisen korvaa, että huulensa\nmelkein koskettivat hänen poskeaan.\n\nRobert Hedman katsahti hämmentyneenä Manjaan, mutta ei saanut sanaa\nvastaukseksi. Hänessä oli jotakin karhumaista, kun hän harppoi alas\nportaita vähintään kaksi askelmaa kerrallaan.\n\nManja painoi yösähkön palamaan.\n\n-- Muistakaa että teidän pitää olla kotona ennen yhdeksää, hän huusi\nmenijän jälkeen kovalla äänellä. -- Ehkä on paras pistää juoksuksi.\n\nJohnnie Claësson tuli Manjaa vastaan eteisenovessa. Hänen kasvonsa\nolivat näköjään välinpitämättömät.\n\n-- Mitä se pieni komedia merkitsi? virkkoi hän sillä äänellä, joka\nennen muinoin oli tuntunut Manjasta niin kammottavalta. -- Miksi\nvarroit häntä eteisessä? Minusta tuntui, että te kuiskailitte siellä\nulkona.\n\nManja katsoi häntä äärettömän tyynesti silmiin.\n\n-- Minä tahdoin vain suudella häntä, vastasi hän. -- Enhän voinut\ntehdä sitä täällä sinun nähtesi.\n\nJohnnie Claësson hymähti.\n\n-- Sinä olet tullut merkillisen nirsoksi viime aikoina. Vai oliko se\nhienotunteisuutta minua kohtaan?\n\nManja ymmärsi hänen rauhoittuneen. Hän meni keittiöön ja sytytti\nkaasuliekin teeveden alle. Johnnie tuli heti perästä; hän pureksi\nhermostuneesti paperossia.\n\n-- Olitko sinä uskotellut sille nulikalle, että me olemme naimisissa?\nkysyi hän irvistellen.\n\n-- Niin, vastasi Manja, -- hän oletti sitä, ja minusta oli paras\nantaa hänen olla siinä uskossa.\n\nJohnnie vanutti huuliensa välissä savukkeesta puraisemaansa\npaperipalaa.\n\n-- Nyt se räkänokka kulkee siellä ja kuvittelee eläneensä kokonaisen\nromaanin. Rouva Claëssonin rakastaja, se se joltain kuuluu, vai mitä?\n-- kun istutaan ja kerskutaan toveripiirissä.\n\n-- Luule sinä mitä tahdot, sanoi Manja latoen konemaisesti\nteevehkeitä tarjottimelle.\n\nKaasukeittimen siniset liekit nuolivat ahnaasti emaljikattilan\npohjaa. Sen tasainen, yksitoikkoinen suhina teki hiljaisuuden kahta\ntuntuvammaksi.\n\nKello löi viereisessä huoneistossa yhdeksän lyöntiä. Manja hengähti\nsyvään.\n\n-- Minä toivon samaa, virkkoi Johnnie Claësson. -- Olisi pahuksen\nharmillista, jos ne sieppaisivat hänet kiinni ennen torstaita.\n\nNiinsanotun tarjoiluhuoneen kynnyksellä hän kääntyi ja lausui\nrakastettavalla äänellä:\n\n-- Ymmärtäväinen tyttö yhdistää hyödyn ja huvin. Pidä sinä kernaasti\npoikaa lämpimänä sill'aikaa kuin minä olen Turussa, mutta laitakin\nniin, että hän palaa järkiinsä. Se ei taida olla juuri epämieluisa\ntyö, häh? Kuten näet, minä olen aulisluontoinen mies, mutta sittenpä\npyydänkin päästä näkemästä hapanta naamaa, kun palaan kotiin.\n\n\nII.\n\n-- Anteeksi, sanoi Manja melkein nöyrästi, -- mutta kun te ette\ntullut --\n\nRobert Hedman oli tosiaankin ymmällä. Hämmästyneenä, kasvoissa ilme,\njoka tuntui Manjasta liikuttavan avuttomalta, hän seisoi siinä\nja kierutti pari kertaa neuvottomana ovenripaa. Hänellä ei ollut\neteistä; hänen köyhään ylioppilas-vuokrahuoneeseensa päästiin suoraan\nporraskäytävästä.\n\n-- Minä odotin kokonaisen tunnin, jatkoi Manja, -- kävelin\nlakkaamatta teatteritalon ympäri ja odottelin joka oven luona. Mehän\ntavallisesti olemme kohdanneet toisemme pääsisäänkäytävän edessä,\nmutta varmuuden vuoksi -- -- On niin ikävä odottaa turhaan, se on\npahinta mitä tiedän.\n\n-- Niin, se on hyvin ikävää, oli hyvin ikävää, tarkoitan. Ehkä rouva\nClaësson haluaa astua sisään --\n\n-- Kiitos, sanoi Manja ja etsi tuolin, sillä aikaa kuin Robert Hedman\nsulki oven.\n\nHänen tuolinsa eivät totisesti ole mukavia, ajatteli Manja vetäen\nhansikkaan oikeasta kädestään ja pannen jalkansa ristiin hiukan\nkahisevan hameen alla. Hän saattoi huoleti tehdä sen, sillä hänen\nkävelykenkänsä olivat moitteettomat ja niiden korkeat varret tarkoin\npohkeenmukaiset.\n\n-- Miksi te katsotte minua niin pitkään? kysyi hän hymyillen.\n\n-- En ollut tuntea teitä, olette niin muuttunut, jollakin lailla --\n\n-- Ahaa, tarkoitatte vaatteita. Niin, tosiaankin, olette aina nähnyt\nminut se hirveä kappa yllä. Mutta, hyvä ystävä, oikeinko luulitte,\nettä minä vapaaehtoisesti ja täydellä todella käyn sillä tavoin\npuettuna? Sehän oli vain aseiden takia. Tämän pikku takin alle ei voi\nkätkeä mitään.\n\nHän sipaisi kädellään lyhyttä, turkisreunaista kappaansa.\n\n-- Ei, toisti Robert Hedman, -- sen alle ei voi mitään kätkeä.\n\nJa turhaan hän koetti irroittaa silmiään Manjasta.\n\n-- Miks'ette tullut? kysyi Manja yht'äkkiä muuttuneella äänellä. --\nEttekö kuullut mitä minä kuiskasin teille eilen illalla?\n\n-- Kuulin, vastasi Robert Hedman ja siirteli kirjoitusvehkeitään\njotenkin siistimättömällä kirjoituspöydällään, -- kyllä minä kuulin --\n\n-- Mutta ette tahtonut tulla?\n\n-- Tavallaan. Tietysti olisin mielihyvällä tavannut teidät, mutta --\n\n-- Mutta mitä?\n\n-- Hm, sanoi nuori mies arasti ja hyvin vaivalloisesti, -- minähän en\ntietänyt, kuinka te suhtauduitte siihen ikävään juttuun, tarkoitan,\njos te -- -- jos miehenne ja te --\n\n-- Jos me olimme yksissä tuumin? Jos minä tiesin ennakolta kaiken,\njos me olimme puhuneet asiasta ja sopineet siitä kalliista hinnasta\nja kiristyksestä ja ilmiannosta? Vai niin, sitäkö ette voinut tietää?\n\nHänen äänensä vapisi.\n\n-- Niin, hyväinen aika, sanoi Robert Hedman epätoivoisesti ja\nrummutti viivoittimella pöytälevyä. -- Hänhän on joka tapauksessa\nmiehenne!\n\n-- Mieheni -- Manja jätti puheensa kesken. Kun hän nyt katsoi Robert\nHedmania, ei hän tehnyt sitä enää nuhtelevasti ja paheksuvasti; hänen\nsilmiinsä tuli hätääntyneen tarkkaavainen ilme.\n\n-- Mieheni --, sanoi hän yht'äkkiä päättävästi. -- Ei, se hän ei ole.\n\nRobert Hedman pudotti viivoittimen.\n\n-- Mitä sanotte?\n\n-- Hän ei ole mieheni.\n\nSyntyi hetkisen kestävä hiljaisuus.\n\n-- Ettekö siis -- olekaan naimisissa?\n\n-- Olen ollut, vastasi Manja sitoen hänen silmänsä rukoilevalla,\ntuskaisella katseellaan.\n\n-- Sitä te ette ymmärrä, olette liian nuori, pidätte minua\njonkinlaisena hylkynä, minua, joka olen poistunut mieheni luota.\n\n-- Niinkö! sanoi Robert loukkaantuneena.\n\n-- Jopa olette saanut kummallisen käsityksen minusta näinä viikkoina.\nJa minä kun luulin -- mehän olemme puhelleet keskenämme jos mistäkin\n-- No niin, lisäsi hän, -- että jätitte miehenne, sen minä ymmärrän\ntuntematta häntä lainkaan, mutta että sen teitte herra Claëssonin\nvuoksi, sitä minä jumaliste en voi käsittää.\n\n-- Niin, sanoi Manja katsellen seinäpaperin haalistuneita\nköynnöskuvioita, -- minä en voi selittää sitä edes itselleni, saati\nsitten teille. Siitä on vain joku vuosi, mutta kaikki on niin\nsuunnattomasti muuttunut sillä aikaa. Sota -- en tiedä, koko maailma\non muuttunut, ihmiset ovat tulleet niin tylyiksi, ja raha -- vain\nraha nyt jotakin merkitsee. Silloin ennen hän oli aivan toisenlainen,\niloinen, niin iloinen etten ollut ketään sellaista tavannut, nuori\nja suruton. Niin, huomaan etten pysty sitä selittämään, mutta ...\nitse olin lapsi enkä mitään ymmärtänyt, paitsi että elämäni oli\nollut niin kauhean tympeätä ja ikävää. Minä istuin siellä kodissani\nkuin vankilassa, en saanut tutustua keneenkään ihmiseen, en askelta\nastua omin päin. Mieheni -- niin, asia oli erehdys alun pitäen eikä\nsitä voinut iankaikkisesti jatkua. Sitten tulin tuntemaan Johnnie\nClaëssonin, tapasin hänet sattumalta tuttavien luona --\n\nHän oli puhunut katkonaisesti, monin pysähdyksin. Hänen kuvauksessaan\nei ollut tahallista vääristelyä; kertomuksen jatkuessa hänestä vain\nalkoi tuntua, että niin oli täytynyt olla, niin eikä mitenkään\ntoisin --\n\nRobert Hedman oli istuutunut ikkunan ääreen.\n\n-- Eikä teillä ollut lapsiakaan? hän kysyi hiljaa.\n\nSilmänräpäyksen Manja epäröi, vajaan silmänräpäyksen.\n\n-- Ei, hän vastasi, -- meillä ei ollut lapsia. Ei edes sitä.\n\n-- Se kai teki paljon se, arveli Robert. -- Näkeehän usein, että\nlapset pitävät koossa avioliiton, joka muuten olisi mahdoton.\n\nManja nyökkäsi.\n\n-- Niinpä niin, sitä näkee joka päivä. Mutta minä, minulla ei ollut\nmitään. Ja nyt te kyllä ymmärrätte, kuinka niin saattoi käydä.\nSanokaa että ymmärrätte, Robert!\n\nHän teki liikkeen hansikkaattomalla kädellään. Robert ei näyttänyt\nkuitenkaan sitä huomanneen.\n\n-- Hm, hän sanoi, -- vaikeaa se on yhtä kaikki. Punaisen ajan\nalettua minä olen saanut olla mukana jos jossakin, minun on\ntäytynyt ruveta tekemisiin ryssien ja punaisten ja huligaanien ja\nnarinkkajuutalaisten kanssa, mutta eilispäivä oli sittenkin katalin.\nMitään niin säädytöntä en ollut totisesti ennen kokenut. Se on lievä\nsana, voisi sanoa pahemmin. Kuinka herran nimessä te olette saattanut\nkestää vuosikausia sen ihmisen kanssa! Eikö teitä ole kiusannut ja\nkiduttanut nähdä --\n\n-- Voi, eikö ole kiduttanut!... parahti Manja hiljaa, intohimoisesti.\n-- Lukemattomia kertoja päätin lähteä tieheni, mutta ei ole niin\nhelppo tehdä suuria ja ratkaisevia asioita. Samoin oli myös viime\naikoina kotona mieheni luona; päätökseni oli aikoja sitten tehty,\nmutta kuitenkaan en saanut lähdetyksi. Pitää saada apua ulkoapäin,\npitää tulla jotakin mikä antaa lopullisen sysäyksen. Ja nyt luulen\nettä apu on tullut --\n\nHeidän katseensa eivät kuitenkaan yhtyneet. Ujousko vai pelko vai\nmikä sen lienee tehnyt, Robert tuijotti itsepintaisesti kirjakaapin\npuolityhjiin hyllyihin.\n\n-- Eilispäivä, jatkoi Manja, -- eilispäivä antoi minulle lopullisen\nsysäyksen. Tiesin sen jo silloin kun te olitte siellä, kun me\nistuimme pöydän ympärillä ja hän uhkasi teitä. Siksi minun ei\ntarvinnut ajatella kuinka inhoittavaa se oli, minä tulin vain niin\näärettömän iloiseksi.\n\n-- Se on enemmän kuin minä puolestani voin sanoa, puuttui Robert\npuheeseen äkillinen hymy huulillaan. -- Minä en totisesti ollut\niloinen, ja päällepäätteeksi sain juosta koko matkan kotiin. Riippui\nhiuskarvasta että ehdin perille.\n\n-- Niin niin, sanoi Manja innokkaasti, -- minä seisoin ja katsoin\nkelloa ja laskin minuutteja. Nyt hän on siinä kulmassa, ajattelin,\nja nyt siinä. Seurasin teitä koko matkan, vaikk'ette aavistanutkaan,\nmutta kun kello sitten löi yhdeksän meidän keittiön seinän takana,\nsilloin minä tiesin myös, että te olitte onnellisesti perillä.\n\n-- Tiesitte --?\n\n-- Älkää naurako, minä tiesin sen todellakin. Saatan tuntea sellaisia\nasioita, jotka muiden pitää nähdä.\n\n-- Ohoo! Enpä olisi luullut rouva Claës... -- Hän puraisi sanan\npoikki. Varjo vilahti Manjan kasvoilla, joiden ilmeet vaihtelivat\nnopeasti kuin auringonheijastukset juoksevassa vedessä.\n\n-- Niin, virkkoi Manja surullisesti, -- minulla ei ole oikeastaan\nnimeä, jota tahtoisin ja voisin käyttää.\n\n-- Entä tyttönimenne?\n\n-- Äidin. Se ei ole mikään hyvä nimi ... se on liian tunnettu, omalla\ntavallaan. En tahdo mainita sitä, mutta se on samalla erään paikan\nnimi, jonka te kenties tunnette. On muuten kummallinen tunne --\nkun ihmisellä ei ole nimeä, ei ketään jolle kuuluu, ei kotia mitä\nomakseen sanoa. Sellaista asemaa te ette voi kuvitellakaan.\n\nHän näki, että Robertin myötätunto oli suuri ja puhdas, ja hän\nhymyili.\n\n-- Ettekö voi sanoa minua Manjaksi, niinkuin ennen salaisilla\nretkillämme?\n\n-- Tahdon koettaa, vastasi Robert totisesti.\n\nUlkona oli aurinko laskemassa. Hämärä tiheni pitkänkapeassa\nhuoneessa, jossa oli poimukkaat, koinsyömät ikkunaverhot.\n\n-- Tulee myöhä ja hämärä, sanoi Manja.\n\n-- Anteeksi, sanoi Robert ikäänkuin olisi istunut nukuksissa ja nyt\nhäpeissään herännyt. -- Minä otan heti tulen.\n\nSähkövalo leimahti paljastaen armottomasti rojukaupoista\nkokoonhaalitut huonekalut.\n\nRobert meni ikkunan luo laskeakseen rullakaihtimen alas.\n\n-- Odottakaa hetkinen, sanoi Manja pyytävästi. -- Antakaa minun\nkatsoa näköalaanne, se on varmasti kaunis.\n\nHän väänsi tulen sammuksiin taas ja meni kevein, nopein askelin\nRobertin viereen, ei lähemmäksi kuin että takkinsa nahkareunus ehkä\nhipaisi toisen nuttua.\n\nHeidän katseensa kulkivat yli naapuritontin matalien puurakennusten\nja satama-alueen lankku- ja kivihiilikasojen, halkopinojen ja\nrautatievaunujen. Niiden takana aukeni puhtaan valkea jää, joka\nhäipyi usvaan Gråharan sammuneen silmän tienoilla. Kaukana läntisellä\ntaivaanrannalla levisi jättimäinen sinimusta pilvi kuin mahtava siipi\nyli talvisen maiseman; siipipeili hehkui punaisena sillä kohtaa,\nmissä aurinko oli laskenut.\n\nKauan he seisoivat niin, sanattomina, liikahtamatta. Alhaalla\nkatukäytävällä asteli kyyryselkäinen vanhus vapa kädessä; hänen\ntiellään syttyi muutamia katulyhtyjä, harvalukuisia kuin alkukevään\nvaljut tähdet puolikirkkaalla taivaalla.\n\nManja oli ummistanut silmänsä ja nojasi kädellään raskaasti\nikkunalautaan ikäänkuin huimauksen horjuttamana. Hän seisoi siinä\nkuunnellen Robertin kevyttä, nopeaa hengitystä ja veren kulkua omissa\nvaltimoissaan, joiden tykytyksen hän luuli erottavansa kuulollaan.\nNiin..., hän ajatteli, niin... Tämä on onni.\n\nOli kuin hämy ja hiljaisuus olisi kantanut loppumatonta sarjaa\nhapuilevia kysymyksiä ja riemuitsevia vastauksia, kuin olisi\nlupauksia vaadittu ja lupauksia annettu. Kipinä kipinän jälkeen\nsingahti toisesta toiseen edestakaisin. Robert seisoi siinä ja\ntunsi joka hermollaan, kuinka virta sulkeutui heidän välillään.\nEivätkö he hyväilleet toinen toistaan näkymättömin käsin, eikö\nvastustamaton voima vetänyt heitä yhteen, voima joka on peräisin\nedesvastuun, harkinnan, järjen tuolla puolen olevasta maailmasta!\nMinä rakastan sinua! kuiskasi Manjan sydämessä ääni niin väkevästi,\nniin intohimoisesti, että hänestä tuntui hetkisen siltä, kuin hän\nolisi aivan huutanut sen. Minä rakastan sinua! Se kaikui hänessä\nsellaisella äänellä, jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut, joka ei\nkoskaan ennen ollut kantanut näitä vanhoja, vanhoja sanoja, uudella\näänellä, joka huuhtoi hänen sydämensä puhtaaksi kaikesta mitä vuodet\nja kohtalot olivat sinne kasanneet. Tilaa, tilaa Ainoalle, Hänelle!\nNiin..., hän ajatteli, niin --, ja hän ummisti silmänsä yhä kovemmin,\nkovemmin, kovemmin, kunnes luomet värisivät ja niiden sisäpuolella\nleimusi kuin punainen ilotulitus synkänmustaa taustaa vastaan.\n\n-- Ei, sanoi Robert äkkiä outo sointi äänessään. Sanat salpautuivat\nkuin hengenahdistuksessa: -- Nyt on kai aika sytyttää valo.\n\n-- Niin niin, kuiskasi Manja, vielä hiljaisuuden lumoissa. Sitten hän\naukaisi hitaasti silmänsä.\n\nHän ymmärsi, että tämä oli Robertin viimeinen pakoyritys, ja hiukan\nmyhäillen hän antoi sen tapahtua.\n\n-- Kuinka on mahdollista tehdä tässä huoneessa mitään? kysyi hän\nsitten. -- Työskennellä, saada jotakin aikaan? Eikö täällä täydy\nseisoa aina ikkunassa ja katsella merta ja pilviä? Niin minä ainakin\ntekisin loppumattomiin, en voisi koskaan riistäytyä irti.\n\n-- Opintoni eivät olekaan sujuneet ihan mallikelpoisesti, vastasi\nRobert. -- Mutta syy ei ole _yksinomaan_ näköalan.\n\n-- Mikä teistä oikein tulee?\n\n-- Juristi. Hovioikeudenauskultantti ja aikaa myöten tuomari.\n\n-- Ajatelkaas. Ja te tuomitsette sitten ihmisiä?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Kukaties kuolemaan?\n\n-- Teoreettisesti, niin, mutta se lievennetään aina\nkuritushuonerangaistukseksi.\n\n-- Sepä hyvä.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Siksi että te muutoin mestauttaisitte kauhean monta ihmistä. Te\nnäytätte väliin niin julmalta. Oikein peloittaa, kun te rypistätte\notsanne ja punastutte niin että tuo pieni kesakko katoaa -- niin,\nminä olen nähnyt, että se katoaa.\n\nManja oli avannut takkinsa. Toinen käsi puuskassa hän kulki\nhitaasti huonekalulta toiselle, tarkasti kehnot taulut ja huokeat\nposliinimaljakot. Hän hyväili kaikkea silmillään ja hyräili hiljaa\npientä laulunpätkää.\n\n-- Älkää panko pahaksenne että minä olen näin utelias, sanoi hän\nhilpeästi. -- Minua _niin_ huvittaa nähdä millaista teillä on. En ole\nkoskaan ehtinyt katsella ympärilleni, kun olen ollut täällä niitä\nkamalia aseita tuomassa -- silloin kaikki käy tulisella kiireellä ja\nihminen kuvittelee näkevänsä punakaartilaisia joka tuolinjalan takana.\n\n-- Täällä ei ole juuri mitään nähtävää, sanoi Robert, -- mutta jos\nteitä huvittaa --\n\nHän sytytti savukkeen antaakseen levottomille käsilleen jotakin\naskartelua.\n\nManja pysähtyi hänen kirjoituspöytänsä ääreen.\n\n-- Tämä on varmaankin äitinne? sanoi hän osoittaen\npähkinäpuukehyksessä olevaa valokuvaa.\n\n-- Niin, vastasi Robert, -- siinä on äitini. Hän kuoli joku vuosi\nsitten.\n\n-- Hän oli kai hyvin kiltti -- ja piti teistä kovin?\n\n-- Niin oli, myönsi Robert. -- Hän tuskin soi itselleen edes\nvälttämättömintä ruoassa ja vaatteissa voidakseen vain lähettää\nminulle opintorahoja.\n\n-- Ja usein ne rahat menivät vallan muuhun, kapakkaan ja\nkortinpeluuseen ja vielä huonompaan, ja silloin teillä oli aina paha\nomatunto jälkeenpäin.\n\n-- Kieltämättä, sanoi Robert ihmeissään, -- mutta kuinka te sen\ntiedätte -- kuinka Manja sen tietää?\n\n-- Minä vain arvaan, vastasi Manja ja katseli kriitillisesti nuoren\ntytön muotokuvaa, joka oli siinä äidin kuvan kumppanina.\n\n-- Tuo -- tuo ei ole sisarenne, hän sanoi hyvin välinpitämättömästi.\n\n-- Ei ole. Eikä minulla sisarta olekaan.\n\n-- Minä näin heti, ettei hän ollut vähääkään teidän näköisenne. Siinä\non varmasti Porvoon tai Loviisan kaunein tyttö. Tai ehkä Tammisaaren.\n\n-- Se on eräs tyttö, johon tutustuin viime syksynä Tammisaaressa\nseuratessani käräjiä siinä tuomiokunnassa. Mutta kuinka Manja saattoi\nsen arvata, valokuvahan on otettu Helsingissä?\n\nManja naurahti pienen ilkkuvan, kirkkaan naurunsa.\n\n-- Rakas lapsi, sehän näkyy kampauksesta ja leningistä. Tammisaaren\nparas ompelijatar, nappeja, pitsejä, nauhoja monella, monella\nmarkalla -- Mutta älkää silti näyttäkö noin pahastuneelta, hänhän on\nmuuten oikein suloinen, tämä pikku flammanne.\n\n-- Hän ei ole minun flammani, sanoi Robert jyrkästi.\n\n-- Ei toki, te vain ette tietänyt mihin pistäisitte valokuvan,\njonka hän on teille tyrkyttänyt, ja niin tulitte panneeksi sen\nkirjoituspöydällenne. Ymmärrän sen niin mainiosti.\n\nRobert heitti savukkeensa pois.\n\n-- En tosiaankaan tiedä miksi sen kuvan pitää olla tuossa, hän sanoi\nkiivaasti, -- yhtä hyvin se voi olla laatikossa --\n\nHän ojensi kätensä ja sai kiinni kehyksen yläsyrjästä, mutta samassa\nManjan pehmeä käsi tarttui yläpuolelta lujalla otteella hänen\nkäteensä.\n\n-- Ei, sanoi Manja, -- kuva olkoon siinä missä se on.\n\nHeidän kätensä pysyivät tässä asennossa minuutin, vaikka Robert\nluopui heti yrityksestään siepata valokuva itselleen. Manja tunsi,\nkuinka hänen otteensa kehyksestä höltyi, kuinka hänen voimakas\nkätensä laukesi hervottomaksi ja alkoi vapista pehmeiden sormien\npuristuksesta, joka hitaasti lientyi viipyväksi hyväilyksi. Ja\nsaadessaan siten tiedon Robertin värisevästä antaumuksesta Manja\nseisoi liikkumattomana ja tuijotti kovenneella katseella muotokuvan\nkirkkaisiin tytönsilmiin, jotka olivat nähneet vielä niin vähän\nelämää ja elämän oloja ja jotka varmaan säästyivät vastakin\nnäkemästä enintä osaa pahimmasta; hän ei unohtanut myöskään tutkia\njokaista piirrettä tuossa pehmeässä suussa, joka ei tietänyt muista\nsuudelmista kuin luistinradan kuusien ja isän talon lauta-aidan\ntakana vaihdetuista nopeista, viileistä hämysuudelmista.\n\n-- Minusta olisi sydämetöntä sulkea tuollainen silmäpari pimeään\npöytälaatikkoon, sanoi Manja vetäen hitaasti kätensä pois. -- Ne\nsilmät katsovat maailmaa niin viattoman luottavasti, ja täällä teidän\nhuoneessannehan niillä ei ole muuta kuin hyvää opittavana. Toisin\non tyttöjen laita köyhissä kodeissa -- ja kuvien, jotka riippuvat\nköyhillä seinillä. Ne saavat jo varhain tottua paljoon sellaiseen,\njosta ei puhuta pyhäkoulussa.\n\nRobert Hedman oli vaiti pitkän aikaa. Hän meni sohvan luo ja istuutui\nkumaraan, leuka käsien varassa.\n\n-- Mitä asiaa teillä oikeastaan oli minulle, Manja? sanoi hän\nvihdoin. -- \"Minä voin auttaa teitä\", luulin kuulleeni teidän\nkuiskaavan siellä portaissa.\n\nManja nosti silmänsä.\n\n-- Niin, tosiaankin. Tahtoisin kysyä teiltä, mihin aiotte ryhtyä sen\nlihamyllyn suhteen.\n\n-- Ryhtyä! En mihinkään. En kerrassa mihinkään. Vai luulitteko,\nettä minä antaisin sen katalan kiristäjän rikastua toisten ihmisten\nonnettomuudella! Tarkoitan, kuularuisku meidän _täytyy_ saada, ja\nminä _saan_ sellaisen varmasti, kenties useampiakin. Olen ollut\nkoko päivän ulkona sen asian takia ja pannut jo monta uutta ihmistä\nliikkeelle.\n\n-- Ja hänen uhkauksensa, ettekö aio välittää siitä mitään?\n\n-- Enhän minä toki ole hullu! Jos antaa kiristäjälle sormen, niin hän\nvie pian koko käden.\n\n-- Vai niin, sen verran olette kumminkin ehtinyt jo oppia, sanoi\nManja hymyillen. -- Entä hänen ilmiantonsa, ettekö usko sitä?\n\nRobert suoristautui ja heilautti halveksivasti kättään.\n\n-- Tyhjää lörpötystä, ei mitään muuta. Että se mies on suuri lurjus,\non ilmeistä, mutta mitään sellaista ei hän kuitenkaan tee. Eihän\nhänellä ole kerrassaan minkäänlaista etua punaisten auttamisesta.\n\nManja lähestyi hitaasti ja istahti lopulta Robertin viereen sohvalle.\n\n-- On kummallista ajatella, hän sanoi, -- että te olette suunnilleen\nminun ikäiseni, mutta ymmärrätte ihmisiä jotenkin yhtä paljon kuin\nkapalolapsi. Niin, ei näytä olevan pelkkää hyötyä siitäkään, että\nihmisellä on hyvä koti ja kiltti äiti ja kelpo tovereita. Ettekö\ntodellakaan ymmärrä, että Johnnie Claësson tarkoitti totta?\n\nRobert kohautti olkapäitään.\n\n-- Ymmärrä, ymmärrä! Minä aivan yksinkertaisesti en usko sitä.\n\n-- Ette siis ymmärrä sitä. Mutta nyt minä sanon teille, Robert, että\nteidän pitää muuttaa täältä ennen torstaita ja piiloutua jonkun\nystävänne luo, sillä hän ilmiantaa teidät punaisille, se on yhtä\nvarmaa kuin että minä elän.\n\n-- Senkö tähden halusitte tavata minua, Manja? Varoittaaksenne minua?\n\n-- Sen tähden, osittain, vastasi Manja viivytellen. -- Mutta olin\najatellut muutakin, jotain enempää.\n\nRobert kuunteli maltittomana.\n\n-- Mitä sitten --\n\n-- Niin olin ajatellut, että koska se lihamylly on välttämättä\ntarpeen, koska te niin haluatte saada sen ja kun hän ei tahdo antaa\nsitä kohtuullisilla ehdoilla, niin voitaisiin muitta mutkitta _ottaa_\nse.\n\n-- Ohoo, sanoi Robert ja nousi seisomaan.\n\n-- Ei kai se ole niin helppoa.\n\n-- On kyllä, vastasi Manja, -- se on hyvinkin yksinkertainen asia.\nTarvitaan vain reki sen kuljettamiseksi ja joku joka auttaa teitä\nkantamaan laatikon alas. Se on ehkä liian raskas minulle.\n\nRobert tuijotti häneen tutkivasti. Hän ei tahtonut myöntää sitä\nitselleen, mutta sisimmässään hän vainusi jotakin salajuonta.\n\n-- Entä herra Claësson, sanoi hän, -- mitä meidän pitää tehdä\nhänelle? Lyödä hänet kuoliaaksi vai mitä? Muuta keinoa minä en keksi.\n\n-- Herra Claësson, sanoi Manja, -- herra Claëssonista teidän\nei tarvitse välittää, hän matkusti tänään Turkuun ja viipyy\nsiellä keskiviikkoon asti. Hänen vaatekammionsa lukko on hyvin\nyksinkertainen, se voidaan murtaa kädenkäänteessä. Muut avaimet ovat\ntietysti minulla.\n\nNyt Robert Hedman ei epäillyt enää.\n\n-- Mutta sehän on suurenmoista, Manja! Meillä on kolme tuntia aikaa,\nvoimme tehdä sen vielä tänä iltana.\n\nManja nousi katsomatta Robertiin. Hänen silmänsä olivat\nitsepintaisesti kiintyneet johonkin kauempana huoneessa olevaan\nesineeseen.\n\n-- Niin, hän sanoi hyvin hiljaa, -- se voidaan tehdä vielä tänä\niltana. Mutta ymmärrättehän, Robert, että minä en voi sitten enää\nkoskaan palata sinne, minulla ei sitten ole enää kattoa pääni päällä.\nMihin minä silloin joudun?\n\nRaskas hiljaisuus suhisi jälleen Manjan korvissa, ja hän ummisti\nsilmänsä niin tiukkaan, että punainen kuvio tuli uudelleen näkyviin\nmustasta taustastaan; ja taas hän horjui kuin huimauksen vallassa,\nmutta nyt, nyt tuli Robert ja sulki hänet lujasti syliinsä.\n\n-- Mihinkö sinä menet? kuiskasi hän hampaat yhteenpuristettuina. --\nKysytkö sinä sitä, Manja? Kysytkö sitä!\n\nManjan punaiset huulet raottuivat niin että valkeat, nyhälaitaiset\netuhampaat loistivat.\n\n-- Sinä -- sinä -- sinä, hän kuiski, ja hänen kätensä haroivat kuin\nkuumeessa Robertin tukkaa.\n\n\nIII.\n\nAamu oli kirkas ja kylmä. Samppanjaa! sanoi Manja vetäen nautinnolla\nhenkeensä kirpaisevaa ilmaa. Juo, se on ihanaa! Ja huuliaan\nsuipistaen hän puhalsi keveitä huurupilviä Robertin poskea vasten.\n\nRobert nauroi, mutta ei sillä tavoin kuin Manja olisi tahtonut.\nHänessä oli jotakin hajamielistä ja poissaolevaa.\n\n-- Saanko ottaa sinua käsipuolesta? kysyi Manja hyväilevästi.\n\n-- Saat, vastasi Robert silmäten eteenpäin pitkin katua, joka oli\nmelkein tyhjänä ihmisistä. -- Ole niin hyvä.\n\n-- Oo, sanoi Manja, -- voit olla aivan huoletta, näin varhain aamulla\net tapaa mitään tätejä.\n\n-- Sitä en todellakaan ajatellut, vakuutti Robert loukkaantuneena ja\nsatutettuna. Manjalla oli tapana kohdella häntä välisti kuin pientä\nmammanpoikaa, ja se harmitti häntä vallan tavattomasti.\n\n-- Ajattelitpas. Kyllä minä sen tiedän. Luuletko ehkä, että tämä on\nensimmäinen kerta kun minä kuljen kadulla hyvästä perheestä olevan\nnuorenherran kanssa.\n\n-- En, sanoi Robert, -- kaukana siitä.\n\nHyvin tuntuva kärki piili hänen äänensävyssään. Hän ei ole enää\nsamanlainen kuin ensimmäisinä päivinä, ajatteli Manja surullisesti.\nJo eilen hän yritti loukata minua. Hän kärsii siitä itse, mutta tekee\nsen kuitenkin.\n\n-- Mahtaa olla kauhean työlästä kuulua sellaiseen hyvään perheeseen,\nsanoi Manja ääneen. -- Ajatella aina mitä ihmiset sanovat siitä ja\nsiitä, olla aina varuillaan ja kätkeytyä -- kuinka sitä jaksaa ajan\npitkään?\n\nKysymys ei nähtävästi miellyttänyt Robertia, hän jätti vastaamisen\nsikseen.\n\n-- Miksi me oikeastaan kuljemme tännepäin? hän sanoi, kun he samassa\nsaapuivat Merikadulle.\n\n-- Siksi, katsos, sanoi Manja tarttuen hänen käsivarteensa ja\nnipistäen sitä hiukan, -- että me kävelemme Kaivopuiston ympäri.\nMinun pitää saada väriä ja ruokahalua juhla-aamiaiseksemme.\n\n-- Manja parka. Kyllikki-kahvilan juhla-aamiaiset varmaan tympäisevät\nsinua, eilen et syönyt juuri mitään. Mutta ei ole minun syyni, että\nkaikki paremmat ravintolat ovat kiinni.\n\n-- Herran tähden! sanoi Manja nopeasti. -- Emmehän voisi kuitenkaan\nnäyttäytyä missään paremmassa paikassa, niissä kaikki tuntevat minut\n-- ulkonäöltä nimittäin, ja ymmärräthän, että Johnnie Claësson\npääsisi sitä tietä meidän jäljillemme, kun hän palaa kotiin.\n\n-- Niin, sanoi Robert synkästi, -- ymmärrän.\n\nManja puri huultaan.\n\n-- Meidän täytyy olla hyvin varuillamme, hän sanoi. -- Meidän pitää\nmuistaa, että meitä uhkaa suuri vaara.\n\n-- Äsh! mutisi Robert.\n\nNäin kävi aina, kun Manja otti varovasti puheeksi nämä asiat. Hän\ntiesi, että Johnnie Claëssonin nimi ärsytti Robertia, ei ainoastaan\nManjan entisyyden vertauskuvana, vaan myös siksi että siihen nimeen\nliittyi kysymys heidän lähimmästä tulevaisuudestaan, ja se kysymys\ntäytyi ratkaista tänä päivänä. Niin tuskallinen kuin asia olikin, ei\nManja voinut enää lykätä sitä tuonnemmaksi.\n\n-- Mikä päivä tänään on? hän aloitti väkinäisen hilpeällä\nkuulusteluäänellä.\n\n-- En aavista! Päivät ovat nykyään niin toistensa kaltaiset, ettei\nniistä voi parhaalla tahdollakaan pitää lukua.\n\n-- Kuinka voit niin sanoa! huudahti Manja.\n\n-- Tarkoitat --\n\n-- Eikö mikään ole sinusta muuttunut viime päivinä? Onko tämä tiistai\naivan samanlainen kuin edellinen, etkö näe mitään erotusta?\n\n-- Tarkoitat meitä? Niin niin, luonnollisesti, mutta sehän on eri\nasia.\n\n-- Eri asia..., kertasi Manja. Mutta ei, sen ajatuksen hän työnsi\nluotaan, hän tahtoi pidättää näiden päivien onnentunnelman\nponnistamalla kaikki tahdonvoimansa. -- Mitä minun pitikään sanoman?\nNiin, tänään on siis tiistai, ja huomenna hän palaa matkaltaan.\n\nTällä kertaa viittaus ei tuntunut kuitenkaan tekevän epämieluista\nvaikutusta Robertiin. Päinvastoin, hän puhkesi puhumaan oikein\nhilpeästi:\n\n-- Hänkös vimmastuu, kun etsii lihamyllyään ja huomaa, kuinka me\nolemme vetäneet häntä nenästä!\n\n-- Niin, sehän siinä juuri on, hän tulee aivan hulluksi. Sentähden\nmeidän täytyy viimeistään huomenna hankkia itsellemme piilopaikka.\n\n-- Ilmoitus Tiedonantajaan: \"Nuori pari etsii mukavaa asuntoa.\nVastaus merkille Vastavallankumoukselliset\".\n\nManja ei nauranut.\n\n-- Ei, sanoi hän ja katsoi Robertia sivusta, -- meidän pitää nyt\nruveta asumaan -- eri tahoilla.\n\n-- Noo, arveli Robert, -- eihän sillä niin kiirettä liene.\n\n-- On kyllä. Hän ei lepää ennenkuin on saanut kostaa. Että minä olen\npoissa, se merkitsee vähemmän, mutta rahat, katsos, rahat. Sitä hän\nei anna koskaan anteeksi.\n\nRobertin käsivarsi puristi suojelevasti hänen kättänsä.\n\n-- Oletko peloissasi?\n\n-- En nyt, en niin kauan kuin saan olla sinun luonasi. Mutta sitten,\nen uskalla ajatellakaan, sitten alkaa hirveät päivät.\n\n-- Minkätähden sinä siis vaadit niin itsepäisesti, että meidän on\njätettävä pesämme?\n\n-- Minun _täytyy_, Robbie. Minähän ehdotin, että me murtautuisimme\nhänen kätköihinsä, ja tunnen olevani jollakin tavoin vastuunalainen.\nEn ikinä voisi antaa itselleni anteeksi, jos punaiset veisivät sinut.\n\n-- Ne perkeleet! sanoi Robert hammasta purren. -- Katso, tuolla ne\nnyt istuvat kaikessa rauhassa ja keittävät aamukahviaan.\n\nHän osoitti yksinäistä kolmannen luokan vaunua, jonka\npunakaartilaiset olivat sijoittaneet eräälle satamaradan\npistoraiteelle ja jota he käyttivät vahtikojuna. Sen katolla olevasta\npienestä savupiipunhatusta tuprusi sinisiä savukiemuroita kylmään\naamuilmaan.\n\n-- Niin, sanoi Manja, -- nyt alkavat surut ja vaikeudet, mutta ehkä\nniistä jollakin tavoin selviää. Tuhannet ihmiset asuvat piilossa\ntoisten luona. Lupaa nyt minulle, että olet järkevä ja hankit\nitsellesi asunnon jonkun ystäväsi luona -- sitten emme puhu enää\nmistään ikävyyksistä koko päivänä.\n\n-- Niinkuin tahdot, vastasi Robert. -- Mutta en voi auttaa, että\ntunnen itseni yhtä kaikki hiukan naurettavaksi, jos lähden pakoon\npelkkien uhkausten ja arvailujen takia.\n\n-- Vaiti! sanoi Manja pannen kätensä hänen suulleen. -- Sinä olet\nantanut sanasi etkä voi sitä peruuttaa. Ja nyt et saa ajatella\nenää sotaa etkä revolvereja etkä punakaartilaisia, nyt sinun pitää\nmuistaa, että omistat minut, Robbie.\n\nKaivopuiston rantatie oli tyhjänä ja autiona. Totisesti, tämä ei\nollut mikään huvikävelyjen aika. Nyt ihmiset heräsivät kaupungissa\nuuteen tuskaan ja uusiin toiveihin. Huhujen huima karkelo alkoi\nkaksinkertaisella voimalla. Tampere oli kukistunut -- niinkuin\ntavallista --, kymmenentuhatta vapaaehtoista oli tulossa Ruotsista,\nHeinola oli luultavasti saarrettu, mahdollisesti Porikin. Varmoja\nolivat sensijaan niiden nimet, jotka oli murhattu yön kuluessa.\n\nRobert ja Manja pysähtyivät siihen paikkaan, mistä silmä kantoi\nkauimmaksi yli jäätyneen meren, yli satamain talvilevossa olevien\nlaivojen, yli Viaporin lumisten kattojen, tornien, kalliomuurien ja\nruohovallien.\n\n-- Ihana päivä, sanoi Robert ja katseli pitkin läntisiä talviteitä.\n-- Kun aurinko saa jonkun tunnin lämmittää, niin tulee ensiluokkainen\nkeli.\n\n-- Mitä iloa meillä siitä on, valitti Manja. -- Rekiretki, se oli\nminunkin ensimmäinen ajatukseni, mutta ei pidä ajatella mahdottomia,\nsiitä tulee vain surulliseksi.\n\n-- Rekiretki? Tänään tulee tehtäväksi ihana rekiretki, Manja.\nOlemme vihdoinkin saaneet luotettavan ajomiehen, ja nyt tässä alkaa\neri leikki. Kello kahdeltatoista minä tapaan ne toiset ukkelit,\nme kätkemme Johnnie-sedän lihamyllyn lantakuormaan -- se tuntuu\nuskottavimmalta! -- ja sitten ala painua jäitse Espoon saariston\nkautta Sigurdsiin. Sitä voi sanoa rekiretkeksi! Harmi etten saa olla\nnäkemässä heidän naamojaan. Jukoliste, ensimmäinen kuularuisku!\n\n-- Oo, sanoi Manja pettyneenä, -- minä luulin sinun ajattelevan meitä\nkahta. Päätimmehän jättää nuo asiat tältä päivältä.\n\n-- Sellaisia lupauksia minä en ole koskaan antanut! väitti Robert\nnauraen. -- Minä sanon päinvastoin: ei voi, ei saa ajatella mitään\nmuuta kuin noita \"ikäviä asioita\".\n\n-- Entä minä, sanoi Manja hiljaa, -- mitä minä sitten olen? Enkö ole\nsinulle mitään?\n\n-- Sinä olet minun Manjani, eikö se riitä! huudahti Robert\nriehakkaasti, veti hänet syliinsä ja suuteli häntä kerran toisensa\nperästä. -- Sinullahan on oikeat huurreviikset, niistä sinun on\npäästävä. Ja silmissäsi näkyy jotain kosteata, pakkanenko se lyö\nhikeen minun parhaat kuvastimeni...\n\n-- Robbie! kuiskasi Manja tarrautuen kiinni häneen, ikäänkuin joku jo\nnyt koettaisi riistää hänet pois.\n\n-- Joku tulee, virkkoi Robert päästäen irti Manjan. Tuore hanki\nnarskui hitaiden askelten alla. Eräs herra, jolla oli siniset\nsilmälasit, katseli uteliaasti ja paheksuvasti molempia nuoria.\n\nRobert ja Manja seisoivat poispäin kääntyneinä, kunnes askelten ääni\noli häipynyt.\n\n-- Siinä oli eräs valepukuinen pankinjohtaja, sanoi Robert koettaen\nnäyttää leikkisältä ja huolettomalta. -- Hän on ajanut partansa pois\nja pannut nenälleen nuo naurettavat lasit, mutta minä tunsin hänet\nheti.\n\n-- Ja hän tunsi sinut, tarkoitit. Niin, sehän oli suuri onnettomuus.\n\nRobert vältti katsomasta häntä. Sensijaan hän tuijotti jäykästi mäen\nkukkulalla liehuvaa punaista lippua, joka osoitti paikkaa mihin\nryssät olivat haudanneet vallankumousruumiinsa. -- Tuokin tuolla,\nmutisi hän, -- kerran kai saamme repiä sen alas.\n\nSitten he kävelivät ääneti edelleen.\n\n-- Mutta Manja, sanoi Robert yht'äkkiä innokkaasti, -- ethän sinä ole\npuhunut sanaakaan itsestäsi, mihin aiot asettua.\n\n-- En, siitä yksinkertaisesta syystä, ettet sinä ole sitä kysynyt. Et\nole sitä lainkaan ajatellut ennen kuin nyt, senkin paatunut egoisti.\n\nJa iloissaan hänen myöhään heränneestä huolehtimisestaan Manja\npukkasi häntä kylkeen.\n\n-- Minä tulen kyllä toimeen, hän jatkoi iloisesti. -- Kyyristyn\nräystäskouruun niinkuin varpuset.\n\n-- Ei, vakavasti --\n\n-- No niin, minullahan on ensinnäkin -- sisareni. Ja sitten tietysti\näitini, mutta vain äärimmäisessä hätätilassa...\n\nHän näki Robertin ilmeen ja katui katkerasti, että oli kerran suotta\ntullut puhuneeksi hänelle äidistään.\n\n-- Vai niin, sinulla on sisar, sanoi Robert.\n\n-- On, vastasi Manja silmää räpäyttämättä, -- minulla on naimisissa\noleva sisar. Hänen miehensä on osastopäällikkönä Zimmermannilla, he\nasuvat Vuorikadun varrella ja heillä on kaksi tyttöä, niin että jos\nnäet minut joskus kahden lapsen kanssa, niin älä pelästy. Heidän\nasunnossaan on kyllä hiukan ahdasta, mutta miehen äiti kuoli joulun\ntienoissa, niin että sinne ei siis tule väkeä entistä enemmän, vaikka\nhe nyt saavatkin minut niskoilleen muutamaksi viikoksi. Kauemmin tätä\nvoi tuskin kestää.\n\n-- Minkä näköinen sisaresi on? kysyi Robert mielenkiinnolla, joka\ntuntui melkein todelliselta.\n\n-- Jaa, kuinka nyt sanoisin... Melkein minun näköiseni. Niin, hän on\ntodella hyvin minun näköiseni. En tiedä onko se sinusta hyvä vai paha.\n\n-- Paha, pahapa tietenkin! huudahti Robert. -- Ei saa olla kuin yksi\nManja koko maailmassa.\n\n-- Oo, sinä -- sanoi Manja ja tunsi punastuvansa ilosta. -- Mutta,\njatkoi hän äkkiä melkein hätääntyneeltä kuulostavalla äänellä, -- et\nsaa tulla sinne minua katsomaan, minä en aio kertoa mitään sinusta,\nhe eivät sitä lainkaan ymmärtäisi.\n\n-- Saat olla ihan huoleti, vastasi Robert niin varmalla äänellä,\nettä Manja tunsi tuskallisen selvään, kuinka vähän hänellä oli\nhalua vierailla siinä kodissa. Ja hän oli kuitenkin sanonut\n\"osastopäällikkö\"!\n\n-- Tuossa ne taas ovat! sanoi Robert viitaten kädellään\nKruunuvuorenselälle ja Eteläsatamaan päin, missä Venäjän laivaston\nsadat mastot piirtyivät vaaleaa talvitaivasta vasten. Lihavien\nharmaitten runkojen välissä oli jää likaisenruskeana jättiläisten\nhiesteistä. Erään dreadnoughtin savupiipuista tuprusi mahtavia,\nmustia savupilviä.\n\n-- Kunpa olisi taskussa pieniä torpedoja, sanoi Robert. -- Kelpaisi\nnähdä noiden lentävän ilmaan.\n\nManja katseli savua, joka raskaina aaltoina vyöryi yli Korkeasaaren.\n\n-- Kun ihmiset saavat tuon nähdä, niin sanotaan oitis: nyt\nItämerenlaivasto lähtee, kuuluvat ryssät saaneen _uhkavaatimuksen_!\n\n-- Varmasti, sanoi Robert. -- Joku on kuullut sen joltakulta, joka\ntuntee erään neidin, jonka lanko saa lukea sanomalehtiä Ruotsin\npääkonsulinvirastossa. Silloinhan asia on selvä. Kuule, Manja, tule\ntänne, minä kuiskaan sinun korvaasi erään salaisuuden, mutta et saa\nkertoa sitä kenellekään!\n\nJa hän tarttui Manjan olkapäihin ja suuteli hänen korvaansa ja\nposkelle valuvaa pientä uudenaikaista hiuskiekuraa ja kuiskasi\nsuudelmain lomassa: Tampere on valloitettu!\n\n\nIV.\n\nAuringonpaistetta hangilla tänäänkin. Oli tyven, pakkanen oli\nlauhtunut yöllä, ilmassa olisi pitänyt olla vielä juhlan ja\nsamppanjan tuntua. Mutta sittenkin Manjan mieli lannistui ja hänen\nvauhtinsa hidastui joka askelelta, joka vei hänet lähemmä Vuorikadun\nlyhyttä, jyrkkää mäkeä.\n\nTähän aikaan Fredrik on kotona päivällisellä, mietti Manja. Hän ottaa\nminua juhlallisesti kädestä ja katsoo pyytävillä koiransilmillään.\nHän toivoo tietysti, että olen tullut hänen takiaan ja jäädäkseni\nkotiin. Kun hän saa kuulla, että tahdonkin vain majapaikkaa, niin hän\ntulee sen näköiseksi kuin ruoskittu hevonen. Parhaassa tapauksessa\nhän istuutuu ja kertoo murheellisia asioita liikkeestä ja Kemppaisen\nja Lindroosin väestä, kanarialinnut kirkuvat ja rapistelevat\nvesikupeissa, keittiönovi paukkuu, haju on tympeä, ja Saga itkee...\n\nSaga -- Manja pysähtyi. Mäkeä alas tuli kelkka hiljaista vauhtia,\npieni kalpea tyttö jarrutti ohuilla jaloillaan ja piti pelokkaasti\nkiinni molemmin käsin. Nyt se meni ohitse, Manja ei voinut enää nähdä\nlapsen kasvoja, mutta sensijaan hänen silmänsä kiintyivät pieneen\nkeltaiseen palmikkoon, joka oli kuin rotanhäntä. Elvi! hän ajatteli\ntuntien hämärästi jotakin hyvin tuskallista, -- ja tuolla ylhäällä\nodottava on Saga... Hänen kurkkuaan ahdisti. Elvi ja Saga... Niin,\ntietysti, missä he olisivat ellei täällä. Piha ja mäki, mäki ja piha,\nsiinähän heidän päivänsä olivat kuluneet jo silloin.\n\nNyt Elvi oli noussut kelkasta Hallituskadun kulmassa. Omituisen\nvarovasti, ikäänkuin vainuten kaikkialla vaaroja ja peläten\nonnettomuuksia, hän alkoi vetää kelkkaa jälleen mäkeä ylös.\nVaistomaisesti Manja astui askelen taaksepäin ja nosti käsipuuhkan\nkasvoilleen. Turha varokeino, tuo kalpea tyttö, jolla oli\nohuet, totiset huulet pienissä rumissa kasvoissaan, ei suinkaan\nvapaaehtoisesti luonut silmiään vieraisiin ihmisiin kadulla.\n\nKauan Manja seisoi empien. Molemmat tytöt laskivat kelkalla hänen\nohitseen kerran, toisensa perästä, Elvi hiljaisena ja juhlallisena\nikäänkuin olisi suorittanut vaarallista ja ylen tärkeää tehtävää,\nSaga hilpeänä ja loistavana. Nähdä heidät joka päivä, puhua heidän\nkanssaan... Manja painoi kasvonsa kovasti puuhkan pehmoista nahkaa\nvasten. Mutta sitten hänen ajatuksensa punnitsivat nopeasti toisen\nmahdollisuuden, joka oli tarjona, äidin pienet huonekomerot luteineen\nja tyttöasukkaineen, ja hän suoristautui. Puuhkaa pitelevä käsi\npainui. Hän lähti päättäväisesti astumaan mäkeä ylös.\n\nTäällä oli kaikki ennallaan, sen hän näki jo ensimmäisellä\nsilmäyksellä, pieni pihamaa, rikkalaari, likavesikaivo ja tyhjä,\npuolilaho koirankoppi. Naapuripihaa vastassa olevan lauta-aidan\nluona kohosi lumilinnoitus valleineen ja torneineen ja jäätyneistä\nlumipalloista tehtyine lyhtyineen, mutta se kuului asiaan sekin.\n\nKeittiönikkunan sameiden ruutujen lävitse Manja näki vanhanpuoleisen\nnaisen istuvan kumarassa pöydän ääressä, samassa paikassa missä hänen\nanoppinsa, \"Ämmä\", oli aikoinaan pitänyt kuunteluvahtia ja viettänyt\nsuurimman osan päiväänsä. Muijan kuoltua näkyy Fredrikin täytyneen\nottaa emännöitsijä, tuumi Manja. Nämä vieraat kasvot tuntuivat\nhänestä yhtä vastenmielisiltä kuin anopin väijyvä, urkkiva, soimaava\nkatse entisaikaan.\n\nOvi ei ollut lukittu. Manja aikoi ensin soittaa kelloa ja odottaa,\nmutta sitten juolahti hänen mieleensä, että he saattoivat tulla\nyht'aikaa avaamaan, Blomqvist ja uusi emännöitsijä, ja sitä oli\nvältettävä. Fredrik ei tosin ollut niitä, joilla on tapana huutaa\nilmoille tunteensa, mutta sittenkin Manjan mielestä oli parasta, että\nensimmäinen kohtaus tapahtui ilman näkijöitä.\n\nPysähtymättä eteiseen, naputtamatta tai muulla tavoin ilmaisematta\nläsnäoloaan hän avasi arkihuoneen oven.\n\nKaikki oli niinkuin hän oli odottanutkin. Keinutuolissa, vanhalla\npaikalla kukkatelineen ja ikkunan välissä, istui Blomqvist ja\npoltteli miettiväisenä paperossia. Pöydällä, jota peitti tahrainen\nliina, olivat päivällisen tähteet korjaamatta.\n\n-- Hyvää päivää, sanoi Manja koettaen saada äänensä niin luontevaksi\nkuin suinkin.\n\nBlomqvist nousi hitaasti. Hänen takanaan liekkui keinutuoli muutaman\nkerran edestakaisin, sitten syntyi täydellinen hiljaisuus.\n\n-- Manja, lausui Blomqvist aivan hiljaa. Manja näki, että hänen\nihonsa kävi harmaaksi harvan parransängen alla; vähän myöhemmin\nilmestyi hänen poskiinsa muutamia punaisia juovia ikäänkuin lyönnin\njättämiä sormenjälkiä.\n\n-- Niin, tässä minä olen ihan itse.\n\n-- Tuletko sinä -- jonkun asian vuoksi?\n\n-- Tulen pyytämään sinulta apua.\n\nBlomqvist ei arvellut kauaa. Nopeasti, olosuhteisiinsa nähden\nhyvinkin nopeasti, hän pisti kätensä povitaskuun... -- Paljonko --\npaljonko sinä tarvitset?\n\n-- Ei ei! huudahti Manja lentäen punaiseksi. -- En minä rahoja --\ntulen jäädäkseni tänne, jos sinä sallit.\n\nBlomqvistin kädet hervahtivat alas. Hän seisoi siinä jonkinlaisessa\nsurkeassa huomioasennossa.\n\n-- Tuletko jäädäksesi, Manja?...\n\nTuo katse, hänen katseensa! Manja oli ottanut sen lukuun,\ntietänyt että se oli tuleva, ja kuitenkin se kiusasi häntä aivan\nsuunnattomasti. Hänen teki mieli vastata kiertelevästi, antaa toisen\ntoivoa ja olla onnellinen turhassa odotuksessa, edes muutama tunti,\nmutta viisaus käski häntä selvittämään koko vaikeuden heti, jotta hän\nsitten pääsisi rauhaan.\n\n-- Jäädäkseni --, hän sanoi. -- Ei, en sillä tavoin kuin sinä\ntarkoitat. Asian laita on vain niin, että minulla ei ole tällä\nhetkellä kattoa pääni päällä, ja siksi päätin kysyä sinulta, saisinko\nasua täällä jonkun aikaa, toistaiseksi, en tiedä itsekään kuinka\nkauan. Mutta tahdon pitää täyden vapauteni, mennä ja tulla ja olla\npoissa milloin hyvänsä, etkä sinä saa kysyä minulta mitään. Et mitään.\n\nBlomqvist laski paperossinpätkän posliiniseen tuhkakuppiin; se esitti\nkorvattomia jäniksiä tanssimassa leikillistä piiritanssia tynnyrin\nympärillä, jonka kyljessä oli kirjoitus \"Fröhliche Östern\".\n\n-- Etkö riisu yltäsi? kysyi hän.\n\n-- Jos sinä -- jos suostut siihen, vastasi Manja epävarmasti.\n\nMies auttoi turkistakin hänen yltään. Hän ei edes sormenpäällä\nkoskettanut Manjaa itseään, mutta hyväili karkealla kämmenellään\nhiljaa pehmoista silkkivuoria viedessään vaatteet eteiseen.\n\nManja istuutui hänen keinutuolinsa ääreen. Vanhan näköiseksi on\nmennyt, ajatteli hän, ja näyttää ajavan partansa vielä harvemmin kuin\nennen.\n\nBlomqvist tuli sisään ja sulki huolellisesti oven perässään. Keittiön\novi oli näet yht'äkkiä auennut raolleen.\n\n-- Ne ovat kovat ehdot, Manja, hän sanoi, ja äänessä tuntui\nasiallinen, jollakin tavoin toteava surumielisyys. Hän otti\nruokapöydän äärestä tuolin ja istuutui vastapäätä Manjaa; keinutuolin\nmukava ja hauska kiikkuminen oli kai tuntunut hänestä jotenkuten\nsopimattomalta tähän keskusteluun.\n\n-- Ehkä, sanoi Manja miettivästi. -- Kenties ne ovat hyvin kovat,\nmutta minä tahdon ennen kaikkea olla rehellinen sinua kohtaan. Samoin\nolin silläkin kertaa, kaksi vuotta sitten. Silloin luulin todellakin,\nettä tahdoin ja voin jäädä tänne, mutta nyt tiedän alun pitäen, etten\nvoi enkä tahdokaan.\n\nBlomqvist oli vaiti pitkän aikaa.\n\n-- Niin, sanoi hän sitten ja meni ikkunan ääreen, -- saanee olla\nniinkuin sinä tahdot. Voit maata tässä sohvalla. Ei se ole oikein\nmukava, mutta tiedäthän itse --\n\n-- Tiedän, keskeytti Manja kiireesti. -- Se on kiltisti tehty\nsinulta, minä -- Ja hän lisäsi hiljaa, melkein häpeissään: -- Kiitos.\n\nMinun pitäisi suudella häntä, ajatteli Manja. Hän ei ole ylpeä, hän\nottaa vastaan murutkin. -- Mutta hän ei voinut sitä tehdä, se tuntui\nliian vastenmieliseltä.\n\nBlomqvist seisoi äänettömänä ikkunassa katsellen kimmeltävän\nvalkoista lumimaailmaa. Kaisaniemen puolella kohosi paljaita,\nrisuisia koivunlatvoja tahratonta taivasta kohden.\n\n-- Täällä on kaikki entisellään, virkkoi Manja seuraten muistissa\nhänen katsettaan. Hänen täytyi ajatella sitä levottomuutta,\nhämärää, kaihomielistä levottomuutta, joka oli aina pitänyt hänelle\nseuraa tämän ikkunan ääressä -- etenkin silloin kun nuo mustat\njättiläisluudat tuolla kattojen takana olivat alkaneet hiukan\nvihertää.\n\n-- Niin, sanoi Blomqvist, -- mikäpä täällä olisi entisestä muuttunut,\nkun ei kukaan rakenna. Saa nähdä eikö tuo jäänekin tälleen ainaiseksi.\n\n-- Sinä olet luullakseni ottanut emännöitsijän, sanoi Manja jotakin\nsanoakseen.\n\n-- Ei auttanut muu. Kun äiti kuoli jouluna -- niin, en tiedä oletko\nkuullutkaan siitä?\n\n-- Näin lehdessä ilmoituksen.\n\n-- Kun äiti kuoli, niin minun piti saada joku laittamaan ruokaa ja\nhoitamaan tyttöjä, jotka jäivät ihan yksin.\n\n-- Hän näyttää niin ankaralta ja kiukkuiselta, mahtaako hän olla\nhäijy?\n\n-- Häijy? En minä ole huomannut. Hän on vain vanha, ja vanhat\nihmiset, jotka ovat nähneet elämää, ovat kyllä usein ankaria ja\nkiukkuisia, niinkuin sinä sanot. Ei se mikään ihme ole.\n\nManja katseli ympärilleen huoneessa etsien jotakin muuta\npuheenaihetta.\n\n-- Mutta kanarialinnut! hän huudahti. -- Sinullahan oli niitä\nneljätoista kappaletta, mihin ne ovat joutuneet?\n\n-- Meillä oli neljätoista, niin, ja nyt on vain kolme jäljellä. Häkki\non makuuhuoneessa. Muut minun täytyi luovuttaa pois viime syksynä,\nkun linnunsiemenet kävivät niin kalliiksi ja vaikeiksi saada.\n\n-- Niinkö, sanoi Manja, -- sehän oli ikävää.\n\nBlomqvist nyökkäsi.\n\n-- Ne olivat kyllä hyvänä seurana yksinäisyydessä, lauloivat ja\nhyppivät orsillaan ja toinen toisensa kanssa. Mutta, niinkuin\nsanottu, kolme on jäljellä. Etupäässä tyttöjen vuoksi ne pidin,\nhe itkivät niin kovin, kun häkit vietiin pois ja huone kävi niin\ntyhjäksi ja hiljaiseksi.\n\nHän tahtoo sitä, ajatteli Manja, hän tekee sen tahallaan. Hän tahtoo\nnähdä minun itkevän, mutta se ei tapahdu. Jos minä nyt annan perään,\nniin kaikki käy liian vaikeaksi enkä minä voi sitten enää sitä kestää.\n\nJa epätoivon rohkeudella hän alkoi vapaaehtoisesti puhua lapsista.\n\n-- Elvi, hän sanoi, -- kuinka Elvi menestyy koulussa?\n\n-- Hyvin, vastasi Blomqvist, -- oikein hyvin. Hän on koko luokan\nparhaita. Hän on niin kiltti ja ahkera, ei koskaan tarvitse häntä\nkehoittaa. Hän oikein suree nyt, kun koulut ovat suljetut.\n\n-- Hän on sinun kaltaisesi, sanoi Manja sydämellisesti. -- Hänellä on\nkaikki sinun hyvät ominaisuutesi.\n\n-- Hm, sanoi Blomqvist, -- ja minun ulkomuotoni myös. Toisin on Sagan\nlaita, hänestä tulee sinun näköisesi. Kaunis. Pitkät tovit saatan\nistua ja katsella sitä tyttöä. Hän muistuttaa sinua ihan kaikessa.\n\n-- Ei ei, huudahti Manja kiihkeästi, -- älä sano niin. Et saa toivoa\nsitä.\n\nBlomqvist kääntyi verkalleen häntä kohti.\n\n-- Eikö se ole hyvä? Etkö sinä ole tyytyväinen ja onnellinen, Manja?\n\nManja nousi ja katseli kauan erästä polttopiirustuksella koristeltua\npuukilpeä, jossa Lotta Svärd ja hänen soturimiehensä marssivat,\nhiukan kärventyneinä ääriviivoiltaan.\n\n-- Älä iloitse jos Saga on minun näköiseni, sanoi hän vastaukseksi.\n\nBlomqvist katsoi häneen.\n\n-- Vai niin, hän sanoi. -- Enkö saisi. En saisi, tarkoitat. Mutta\nnäes, minä nyt kuitenkin iloitsen, siinä ei auta neuvot eikä\nviisaudet.\n\nHän katsoi kelloaan.\n\n-- Ei, jatkoi hän arkiäänellä, -- pitää lähteä liikkeeseen.\n\nHän meni makuuhuoneeseen ja palasi tuoden kaksi avainta.\n\n-- Tästä saat avaimet, hän sanoi. -- Ei siksi, että portti tai meidän\novi tapaisi olla lukittuna siihen aikaan vuorokautta, jolloin voi\nolla liikkeellä, mutta kaiken varalta. Niin että tiedät siis olevasi\naina tervetullut tänne, tulitpa tai menit kuinka hyvänsä.\n\n\nV.\n\nNyt alkavat surut ja vaikeudet... Manjan täytyi ajatella omia eilisiä\nsanojaan. Hän astui verkalleen korkeita portaita ylös. Ulkona oli\naivan hämärä, ja kuitenkaan ei täällä porraskäytävässä ollut vielä\nsytytetty sähkövaloa.\n\nMinun pitää olla iloinen, kun tulen hänen luoksensa. Hän ei ole\nkoskaan nähnyt minua muuna kuin iloisena. Ehkä hän pitää minusta vain\nkun olen iloinen.\n\nSe onnistui hänelle puolittain. Ainakaan Robert Hedman ei pystynyt\näkkipäätä erottamaan teennäisiä ilmeitä luonnollisista.\n\nHän oli polvillaan lattialla ja penkoi aukivedetyn piironginlaatikon\nsisustaa. Hän oli jo pakkaamassa tavaroitaan.\n\n-- Hei vaan! sanoi hän. -- Kaikki on käynyt kuin tanssi. Pääsen erään\ntoverin luokse, saan maata sohvalla pää tuolilla ja jalat toisella.\nOikaisin itseni koetteeksi, siitä tulee pikkuinen helvetti, mutta ei\nauta.\n\nSitten hän puhui lavealti asioista, omista ja ystäviensä\n\"vastavallankumouksellisista pyrkimyksistä\". Se se vasta on\nlaatusana, eikö totta? Tarvitsee vain kuulla sen ymmärtääkseen,\nkuinka hirveän vaarallisia me olemme.\n\nManja ei vastannut juuri mitään.\n\n-- Mutta sinä, sanoi Robert yht'äkkiä sukkapari kummassakin kädessä.\n-- Kuinka sinulle kävi?\n\nManja oli istunut leuka käden varassa.\n\n-- Vai niin, hän sanoi hieman katkerasti, -- huvittaako sinua\ntodellakin kuulla kuinka minulle kävi...\n\nRobert heitti sukat avoimeen matkalaukkuun.\n\n-- Rupeatko ivalliseksi, kun minä en heti juossut sinua vastaan\nkysymyksineni?\n\n-- En, ajattelin vain --\n\n-- Ei sinun pidä ajatella, Manja, sinun pitää olla iloinen ja\ntyytyväinen ja antaa säällisiä vastauksia.\n\nHän meni Manjan luo ja suuteli häntä.\n\n-- No, kuinka päättyi käynti äitisi luona tai siskosi, niinhän se kai\nolikin?\n\n-- Niin, sanoi Manja, ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä hänen\ntietämättä oikein miksi, -- kyllä se hyvin kävi. Tietysti kävi hyvin.\nMinäkin saan maata sohvalla.\n\nRobert koetti laskea leikkiä.\n\n-- Onko se liian lyhyt? Tarvitaanko jatkoksi tuoleja?\n\n-- Ei, vastasi Manja, -- se riittää minulle.\n\n-- Kas siinä nyt näet, kaikki kääntyy parhain päin. Nyt meillä on\nkummallakin katto päämme päällä.\n\n-- On, jos niin tahtoo sanoa. Sinulla on katto pääsi päällä ja\nminulla on katto pääni päällä, mutta me olemme kodittomat.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat?\n\n-- Tarkoitan sitä, että tämä on viimeinen ilta, jolloin sinä ja minä\ntapaamme toisemme täällä.\n\n-- Niin kyllä, nyt saamme kumpikin kyyröttää omalla tahollamme ja\nodottaa parempia aikoja.\n\n-- Robert! huudahti Manja tuskaisesti. -- Saanhan kuitenkin tavata\nsinut joka päivä?\n\n-- On sekin kysymys! vastasi Robert nauraen. -- Voimmehan tavata\nhyvin usein ja kävellä yhdessä.\n\n-- Joka päivä! sanoi Manja.\n\n-- Joka päivä! vahvisti Robert tyynesti. Manja nousi. Hänestä tuntui,\nettä Robertin kirjoituspöydältä puuttui jotakin, ja lähemmä tultuaan\nhän huomasi, että äidin ja sen rumapukuisen kauniin tytön kuvat\nolivat poissa. Oliko Robert vain kätkenyt ne, vai olivatko ne hänen\nmatkalaukussaan niiden harvojen esineiden joukossa, jotka hän luki\nvälttämättömiin?\n\nManja makasi hiljaa ja katseli Robertin profiilia. Leveätä, suoraa\notsaa, rohkeasti kaartuvaa nenää, pientä kesakkoa ohimossa.\n\n-- Mitä sinä ajattelet? kysyi hän hiljaa.\n\n-- En mitään. En kerrassaan mitään.\n\n-- Se ei ole totta. Ihminen ajattelee aina jotakin. Mutta minä\nymmärrän niin hyvin, ettet sinä tahtonut sanoa sitä ääneen.\n\n-- Harjoitteletko sinä ajatustenlukemista? kysyi Robert piloillaan.\n\n-- Minun ei tarvitse harjoitella, osaan ilmankin.\n\n-- Sinä vain kuvittelet jotakin, kun olet huonolla tuulella.\n\n-- Ei ei, jatkoi Manja lapsen itsepintaiseen tapaan, -- minä tiedän\nettet sinä ajatellut minua. Joka kerta kun tietämättäsi katselen\nsinua, niin ajatuksesi ovat kaukana poissa.\n\n-- Ja sekö se pilaa sinun tuulesi?\n\n-- Niin, sanoi Manja katsoen hämärään huoneeseen. -- Ihan siitä\nasti kuin olin puolikasvuinen tyttö, olen etsinyt ja kaivannut\nihmistä, joka eläisi yksinomaan minulle eikä ajattelisi mitään muuta\nmaailmassa kuin minua.\n\n-- Sellaista ihmeotusta et tietysti ole koskaan tavannut!\n\n-- En, vastasi Manja, vaikka Blomqvistin vanhenneet kasvot harvoine\nparransänkineen samassa ilmestyivät hänen sisäisen silmänsä eteen\nsyyttäen häntä väärästä todistuksesta.\n\n\nVI.\n\nJo etäältä Manja saattoi nähdä, että Robertille oli tapahtunut\njotakin erikoista. Hän tulla harppoi pitkin askelin, ja käsivarret\nheiluivat puuhakkaasti.\n\n-- Olen saanut kautta rantain terveisiä vuokraisännältäni.\nEpäilyttävät henkilöt ovat useita kertoja naputtaneet oveeni ja\nsoittaneet naapurien ovilla kysyen minua. Hän olettaa että punaiset\netsivät minua, nimittäin Ritarihuone tai Vuorimiehenkadun ykkönen tai\njokin muu vireä, omin päin toimiva komitea. Muuten ne kai olisivat\ntulleet kaartilaispuvussa ja murtautuneet sisään.\n\n-- Näetkös kuinka oikeassa minä olin! sanoi Manja jonkinlaisella\nvoitonriemulla, vaikka oli käynyt hieman kalpeaksi.\n\n-- Hm, tuumi Robert, -- joko herra Claësson tai punaiset ovat\nottaneet miettimisaikaa, siitähän on jo useita päiviä, kun hän tuli\nkotiin. Tai sitten hän viipyi matkallaan kauemmin kuin oli aikonut.\n\nTähän Manja vastasi äänettömyydellä. Itse asiassa hän olisi voinut\nilmoittaa varmasti, että Johnnie Claësson oli palannut määräpäivänä.\nIlta illan perästä hän oli, levottomuuden ja hämärien tuskantunteiden\najamana, seisonut kasvot puuhkan takana tuijottaen Johnnie Claëssonin\nikkunoihin ja nähnyt valoa hänen alaslaskettujen rullakaihtimiensa\ntakana. Näistä salaisista vaelluksistaan hän ei ollut virkkanut\nmitään, sillä hän tiesi katkerasta kokemuksesta, että jokainen\nviittaus entisyyteen avasi kuilun hänen ja Robertin välille.\n\nHän oli lakannut käyttämästä sormuksia, jotka hän oli saanut\nJohnnielta ja muilta miehiltä. Mutta korvahelmistä hän ei voinut\nluopua, ne olivat liian kauniit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRobert ei ollut millään tavoin säikähtänyt saadessaan kuulla\npunaisten etsiskelyistä. Pikemminkin hänestä tuntui erikoiselta\nja mielenkiintoiselta, että oli siten astunut tapahtumain\npolttopisteeseen. Hänen täytyi kuitenkin luvata Manjalle lainata\njonkun ystävän päällystakki ja hankkia itselleen toisenmuotoinen\nlakki. Manja sai myös aikaan sen, että he nyttemmin tapasivat\ntoisensa vasta hämärän tultua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoka päivä he kohtasivat toisensa. Ajan pitkään ei heillä ollut\npaljoa toisilleen sanottavaa, mutta Manjalle riitti, kun hän sai\nkävellä Robertin rinnalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli sarja mustia päiviä: murhia, vangitsemisia, säikyttäviä huhuja\npohjoiselta rintamalta. Manjan ja Robertin lihamyllykään ei voinut\nestää Sigurdsia joutumasta punaisten käsiin.\n\nMonet vastoinkäymiset kalvoivat huomattavasti Robertin hyvää mieltä\nja hänen uskoansa onnelliseen loppuun. Mutta asiat paranivat, kun\nhän ja hänen ystävänsä muodostivat ryhmän, joka alkoi salaa pitää\naseharjoituksia. He kokoontuivat kaikessa hiljaisuudessa jonkun luo,\njolla oli iso huone käytettävänään, ja sukkasillaan he suorittivat\nliikkeensä kuiskattujen komentosanojen mukaan.\n\nKaikki tämä vei paljon aikaa; sitä jäi vähemmän Manjalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät päästään Manja kulki ja hautoi mielessään mahdotonta unelmaa.\nSiinä unelmassa Robert vannoi jättävänsä sen rumapukuisen kauniin\ntytön, vannoi luopuvansa ystävistään ja suvustaan -- ja ennen kaikkea\n-- vannoi erottautuvansa kaikesta osanotosta vaaralliseen taisteluun\npunaisia vastaan. Manjan vuoksi hän tämän kaiken teki.\n\n-- Sano, Manja, oletko sinä oikeastaan punainen vai valkoinen? kysyi\nRobert puolitosissaan, kun Manja eräänä päivänä rohkeni yrittää\nsanoin ilmaista katkelmia unestaan.\n\n-- Minä olen sinipunerva, jos niiksi tulee, kunhan en vain menetä\nsinua.\n\nRobert piti sitä onnistuneena pilana ja nauroi sydämellisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- -- -- Ja ymmärräthän siis, ettemme voi tavata toisiamme yhtä usein\nkuin tähän asti. Minulla ei suoraan sanoen ole aikaa.\n\n-- Niin niin, sanoi Manja kuumeisesti, -- ymmärrän.\n\nJa itsekseen hän ajatteli: On vain yksi keino saada hänet takaisin,\nvain yksi keino --\n\n\nVII.\n\nVastahakoisesti kuin saituri, jonka täytyy luovuttaa kolikoitaan,\nraskaat, matalalla kulkevat pilvet sirottivat luntansa maahan\nniukkoina, kuivina hiutaleina. Vähän vähä tohahti äkeä tuulenpuuska\ntummien taloryhmien väliseen kuiluun.\n\nKolmeen päivään Manja ei ollut tavannut Robertia. Nyt hän tarttui\nhänen käsivarteensa kouristuksentapaisesti ja vei hänet Vanhan\nkirkkopuiston hautojen välisille käytäville. Ylt'ympärillä häämötti\nihmisiä pienen matkan päässä, mutta Manja ei nähnyt mitään\nseisoessaan siinä käsivarsi Robertin kaulassa ja saaden tuskin\nsuudelluksi häntä nyyhkytyksiltään.\n\n-- Robert, hän kuiskasi,-- Robbie, minä en kestä enää, tahdon tavata\nsinua niinkuin ennenkin, siellä huoneessasi, minä tiedän että muutoin\nmenetän sinut...\n\n-- Rakas Manja, sanoi Robert työlästyneesti, -- tiedäthän yhtä hyvin\nkuin minäkin, että se on mahdotonta.\n\n-- Se ei ole mahdotonta, jos sinä vain tahdot, Robbie. Huoneesi on\ntyhjänä ja odottaa meitä.\n\n-- Huoneeni --, sanoi Robert ihmeissään. -- Tarkoitatko todellakin\nettä menisimme sinne, asuntooni?\n\n-- Sitä juuri, se on ainoa mahdollisuus. Muuta neuvoa ei ole.\n\nRobert mietti hetkisen.\n\n-- Ei, hän sanoi, -- minä en tahdo mennä sinne.\n\n-- Miksi? Miksi et tahdo?\n\n-- No, herrajumala, sehän -- kai sinä itsekin sen ymmärrät. Ja\ntoisekseen on aivan liian myöhä.\n\n-- Tänä iltana, niin, mutta huomenna, Robbie, vain tunniksi. Sinä\nhiivit sinne ja odotat minua siellä, eikä kukaan ihminen sitä huomaa.\nEi siinä ole mitään vaaraa. Kuka osaisi hakea sinua juuri silloin?\n\nRobert mietti uudelleen.\n\n-- Ei, sanoi hän jyrkästi, -- se ei käy päinsä.\n\n-- Robbie, Robbie, vaikeroi Manja epätoivon vallassa. -- Miksi et\nvälitä minusta enää? Enkö ole kyllin kaunis? Olenko liian vanha?\nEnkö ole kylliksi hieno ja sivistynyt sinulle? Onko puhetapani tai\nkäytökseni jotenkuten vastenmielinen sinulle, tai onko sinulla\njotakin vaatteitani vastaan, vai mistä syystä sinä et enää pidä\nminusta niinkuin ennen? Vastaa, onko ruumiissani jotakin vikaa, onko\nihossani tahraa, yhtä ainoaa tahraa? -- Hän tarttui Robertin käteen\nja vei sen turkistakkinsa alle. -- Rintani, hän kuiskasi, -- jos\nluulet, että kellään nuorella tytöllä on kauniimmat kuin minulla,\nniin sinä erehdyt, ei ole, minä vannon, ei ole...\n\n-- Sinä olet hullu, Manja, mutisi Robert.\n\n-- Saat sanoa minua hulluksi, saat sanoa minua lutkaksi, kaikki rumat\nsanat minä otan vastaan, mutta tulethan huomenna!...\n\n-- En...\n\n-- Sinä tulet, Robbie, sano että tulet!\n\n-- En!\n\nVavistus kulki Manjan ruumiin lävitse. Hän irtautui Robertista ja\nvetäytyi askelen taaksepäin.\n\n-- Sinä olet pelkuri! huusi hän silmät loistaen. -- Sinä et uskalla,\nsinä olet pelkuri!\n\nRobert seisoi hiljaa, pää kumarassa. Manja ei voinut nähdä hänen\nkasvojaan varjojen vuoksi. Mutta äkkiä hän syöksähti eteenpäin ja\ntarttui Manjan ranteisiin.\n\n-- Sanotko sinä minua pelkuriksi? hän lausui hyvin matalalla äänellä.\n\n-- Sanon, sanon. Sinä pelkäät, et uskalla...\n\nRobertin sormet puristivat häntä ranteista kovasti kuin vihollista.\n\n-- Hyvä, sanoi hän, -- minä tulen.\n\nJa hän käski Manjan määrätä kellonlyömän.\n\n\nVIII.\n\nLunta satoi ja satoi satamistaan. Nyt oli tuhlaajan käsi päässyt\nvaltaan yläilmoissa, ja se antoi, antoi loputtomasti. Tämä valuva,\nkimmeltävän valkea usva pimensi lyhtyjen valon. Kaikki äänet olivat\nvaienneet, kavionkapse kuoli, askelten kopina tukahtui tähän\nkuninkaalliseen mattoon, ja siellä täällä liikkuvat varjohahmot\nolivat kuin sekavan unen utukuvia.\n\nSyvien kinosten halki Manja kahlasi eteenpäin jalka jalalta, askel\naskelelta. Tämä lakkaamaton lumenpurku hermostutti häntä; vähin hän\nlipesi, vähin tunsi lunta tunkeutuvan kengänvarsien suista sisään.\nYhteinen peite verhosi ajotiet ja jalkakäytävät, ei koskaan voinut\ntietää missä petollinen katuoja väijyi, ja täytyi olla myötäänsä\nvalmiina ikäviin yllätyksiin.\n\nAjuri, hän ajatteli ärtyisesti, miks'ei ole yhtään ajuria...\nHän oli lähtenyt liikkeelle jotenkin myöhään, antanut joutavain\npikkuseikkojen viivyttää itseään; nyt hänen olisi pitänyt parantaa\nvauhtiaan, mutta se ei onnistunut, ei mitenkään. Hän vain upposi\nuppoamistaan, ikäänkuin olisi kävellyt hyllyvää suota. Pian hänen\ntäytyi suorastaan pysähtyä levähtämään. Se teki hänet epätoivoiseksi.\nHän sadatteli vastoinkäymisiä, jotka kasaantuivat hänen tielleen,\nja tietämättä oikein miksi, hän katui hieman, että oli pakolla\naikaansaanut tämän kohtauksen.\n\nHän oli pysähtynyt erään lyhdyn alle, ja ennenkuin lähti\ntaas liikkeelle, hän työnsi takinhihaa ylemmäksi katsoakseen\nrannekelloaan. Myöhästyn lähes puolen tuntia, hän tuumi\nkannustaakseen itseään uusiin ponnistuksiin. Samassa tapahtui jotakin\nomituista; hän tunsi olkavarteensa tartuttavan lujalla otteella. Hän\nei ollut huomannut ketään ihmistä rinnallaan; joku oli takaapäin\nhiipien käynyt häneen käsiksi.\n\nHämmästyksestä ja suuttumuksesta huudahtaen Manja kääntyi ja\nnäki vieraan herran. Kaikki oli miehessä outoa hänelle, turkki\nylöskäännettyine kauluksineen, korkea, suippo kriminnahkalakki, joka\npeitti koko otsan silmiin asti -- -- silmiin asti -- -- Nuo silmät --\n\nHän kiljahti kimakasti ja vihlovasti. Hän oli kohdannut Johnnie\nClaëssonin silmät.\n\nKoura puristi hänen käsivarttaan hyvin kovasti, ja ihan korvansa\nlikeltä hän kuuli tutun, kähisevän äänen kuiskaavan:\n\n-- Hiljaa, hiljaa, pikku Manja, tuo on aivan turhaa.\n\nManjan huuto oli katkennut yhtä äkisti kuin se oli alkanutkin. Ei\nsiksi että Johnnie Claësson käski hänen olla hiljaa, vaan siksi että\njokainen voiman kipinä oli äkkiä hävinnyt hänen ruumiistaan, jota\nvilunväreet vapisuttivat.\n\n-- Hiljaa, hiljaa, pikku Manja, toisti Johnnie Claësson. -- Tässä\nei auta mamma kulta! Ei tule poliisi, niinkuin ehkä tiedät, ja ajat\neivät ole semmoiset, että avuliaita herroja maleksisi pitkin katuja.\nSinä olet minun vallassani, niinkuin on tapa sanoa korkeammassa\nromaanikirjallisuudessa.\n\nHän käänsi Manjan niin että lyhdyn valo lankesi hänen valjuille\nkasvoilleen.\n\n-- Pitääpä hiukkasen silmäillä sinua, pikku Manjusha. Saat uskoa,\nettä olen aika lailla ikävöinyt tätä hetkeä. Jo kauan olen tietänyt,\nettet sinä asunut sen nuoren nulikan luona, mutta vasta eilen tulin\najatelleeksi, että sinä ehkä olit hellistä väleistä huolimatta mennyt\nIsä Blomqvistin majaan. Paljonhan minulla ei ollut toivoa, mutta\nyhtä kaikki patikoin Vuorikadulle ja -- hast du mir jesehn! -- enkö\nsaakin arvokkaita tietoja pieneltä tytönkuotukselta, joka seisoo\nportilla kelkkoineen. Sinä tunnet hänet kenties, hänen nimensä on\nElvi, hän sanoi. Kolme tuntia minä sain vahtailla siellä tänään;\nsää olisi voinut olla parempi, mutta vihdoin sinä kumminkin tulit.\nPidin parhaana seurata sinua soveliaan välimatkan päässä, kunnes\nsaavuimme näille -- mitenkä sanoisin -- puolueettomammille alueille,\nmissä ihmiset eivät ihan tyrki toista nurin -- katso itse, ei yhtä\nsielua missään -- ja täss' oon nyt, niinkuin runoilija sanoo. Tässä\nme nyt olemme, jälleenyhdistettyinä elämäniäksi, häh? Jännittävä\nkolminäytöksinen rakkaus- ja rikosdraama. Kaikki näytökset olivat\nhyviä, mutta kolmas oli sittenkin paras!\n\nManja ei saanut sanaakaan suustaan. Hänen kurkkunsa oli kuiva, ja hän\nhengitti vaivalloisesti.\n\n-- Mutta älkäämme toki seisoko tässä iankaikkisesti, jatkoi Johnnie\nClaësson. -- Tässä kastuu jalat ja saa reumatismia, ja mitä se\nkannattaa, kun meillä on lämmin ja kaunis kotimme. Allons enfants!\n\nSamassa silmänräpäyksessä kun Manja huomasi voivansa liikkua, hän\nriistäytyi irti ja koetti juosta tiehensä. Mutta se osoittautui\nturhaksi yritykseksi.\n\n-- Ei mitään tuhmuuksia, Manja, läähätti Johnnie Claësson\nhallitessaan häntä taas otteellaan. -- Minä juoksen paremmin kuin\nsinä, kaikenlaisessa maastossa. Säästä voimiasi, niitä ehkä tarvitaan\nvielä.\n\nTahdottomana Manja antoi viedä itseään eteenpäin. Hän tiesi tuskin\nminne he olivat menossa ja mitä katuja he kulkivat. Hän tähyili\ntylsästi apua, mutta mitään mahdollisuutta ei näyttäytynyt. Korkealle\nhänen päänsä yläpuolelle kohosivat talojen julkisivut mustina, kaikki\nikkunat peitettyinä. Ihmiset niiden takana olivat itse hädässä,\nodottivat, toivoivat, kituivat epätoivossa. Tuntui kuin nuo synkät\nmuurit olisivat huokuneet tiivistynyttä tuskaa.\n\n-- Suvaitkaa, armollinen rouva, olla hyvä ja astua sisään.\n\nManja nosti silmänsä ja tunsi Johnnie Claëssonin ulko-oven. Hän kuuli\njossakin soitettavan pianoa, yksityisiä säveliä eksyi tänne ulos.\nHän huomasi myös, ettei satanut enää lunta. Konemaisesti hän jatkoi\nkulkuaan, siirteli jalkojaan aivan niinkuin kävellessä on tehtävä, ei\nsiinä mitään vikaa ollut, ei. Mutta porraskäytävässä Johnnie Claësson\nsai hetkisen painiskella hänen kanssaan, ennenkuin ovi lopulta meni\nlukkoon heidän takanaan.\n\nMyhäillen riisui Johnnie Claësson häneltä takin ja hatun ja ohjasi\nhänet arkihuoneeseen. Hän lukitsi eteiseen vievän oven ja pisti\navaimen taskuunsa. Sitten hän asetti Manjan istumaan ikkunan ääressä\nolevaan pehmeään nojatuoliin. Omasta puolestaan hän sanoi tällä\nkertaa keskustelevansa mieluummin seisoaltaan; itse asiassa hän oli\naivan liiaksi hermostuneen hilpeä voidakseen istua alallaan.\n\n-- No, pikku Manja, nyt sinä istut koreasti lämpimässä ja kodikkaassa\nhuoneessa, jossa on kaikki nykyajan mukavuudet -- paitsi eri\nuloskäytävää tietysti; kieles kahleet siis irti saa! (Tämän lopun\nhän lauloi.) Kylläpä sinä menit ja keitit kauniin pikku sopan minun\npoissaollessani. Se maistui minusta ensin aika pahalta, mutta ei\nhätää, Manjusha, ei hätää mitään. Siinä taitaa olla makea jälkimaku.\n\nHän käveli edestakaisin huoneessa lyhyin, hypähtelevin askelin.\n\n-- Niin niin, hän alkoi taas, -- tämä asia on kiinnittänyt\nsuuresti mieltäni, kuten kyllä käsität. Näin heti, ettei sitä\nkäynyt järjestäminen kirjeellisesti, vaan että oli ryhdyttävä\nhenkilökohtaisiin suhteisiin viranomaisten kanssa. Bon! Tuntomerkit\nilmoitettiin ja lähinnä kysymykseen tulevaa taloa pidettiin\nasianymmärtävästi silmällä. Nix und wieder nix, mutta kokemus\nopettaa, että rikokselliset ennemmin tai myöhemmin ilmaantuvat\nvanhoille mielipaikoilleen --\n\n-- Rikokselliset! huudahti Manja. Se oli ensimmäinen sana, minkä\nJohnnie Claësson sai hänestä irti.\n\n-- Niin juuri! Rikokselliseksi minä sanon henkilöä, joka murtautuu\nlukittuun suojaan ja varastaa toisen omaisuutta. Luulenpa että\nsellaisen pikku arvostelun tohtii lausua olematta lakitieteen\nprofessori, vai mitä? Eh bien, se nulkki ei kuitenkaan saapunut\npaikalle, ja miehet näyttävät väsyvän hänen asuntonsa vahtimiseen.\nMutta nyt se onkin samantekevä, sitä ei tarvita enää, sillä nyt,\npikku Manja, nyt sinä olet täällä ilmoittaaksesi hänen uuden\nosoitteensa.\n\nManja puhui aivan niin kuin tavallisen ihmisen pitää ja tulee puhua.\n\n-- Alkavatko miehet väsyä? Sanoitko että he alkavat väsyä vahtimaan\nhänen asuntoaan?\n\n-- Siihen tapaan tulin kyllä sanoneeksi, mutta miksi se herättää\nsinun mielenkiintoasi? Jos kuvittelet saavasi tilaisuuden antaa\nhänelle joitakin pikku viittauksia lämpimällä kädellä, niin olet\ntotisesti tyhmempi kuin luulin.\n\n-- Ei, vastasi Manja vakaasti, -- minua vain ihmetyttää, että he ovat\nniin yksinkertaisia. Väijyvät häntä hänen vanhan asuntonsa nurkilla,\njonka osoitteen sinä tiesit. Sehän on typeryyden huippu.\n\n-- He keskeyttivät sen kyllä joksikin aikaa. Mutta silloin minä\nsanoin heille näin: Uskokaa minua, ennemmin tai myöhemmin --\n\n-- Ja nyt he siis kulkevat siellä ja toivovat saavansa hänet kiinni?\n\n-- Niin tekevät, mutta -- kiitos sinun -- tämä jää heidän viimeiseksi\nvahtipäiväkseen. Ajattele kuinka he ovat saaneet kärsiä vilua teidän\ntähtenne!\n\nManja istui ja hyväili tuolin pehmeitä käsinojia. Nyt hän sen\ntiesi, muu ei tässä auttanut. Hänet valtasi kiihkeä nauramishalu,\nhänen täytyi suorastaan väkipakolla hillitä itseään voidakseen olla\nnauramatta. Sormensakin hänen täytyi erityisellä ponnistuksella pitää\nkurissa, vielä hetkinen. Asia itsessään oli selvä, mutta keino,\nkeino... No, sekin selvisi. Luonnollisesti. Välikappale oli ihan\nkäsillä, kirjaimellisesti. Se aivan loisti hänen silmiinsä. Hän sai\nodottaa hyvin kauan. Johnnie Claësson seisoi ja liikkui yhä samalla\npienellä alalla, siirtäen tuskin kertaakaan silmiänsä hänestä,\nja puhui lakkaamatta. Sitten, ajatteli Manja, sitten tulee hyvin\nhiljaista. Hyvin hiljaista, ihanan hiljaista, kun tuo ääni vaikenee.\nKello löi, sama kello, joka oli kerran sanonut hänelle, että Robert\noli ehtinyt onnellisesti kotiin. Nyt se sanoi hänelle, että Robert\noli odottanut häntä kokonaisen tunnin turhaan. Tunnin odotus, se on\npaljon. Paljon voi tapahtua tunnissa. Koko ihmisen elämä -- - niin\njuuri, koko elämä --\n\nJa nyt hetki oli tullut, nyt Johnnie Claësson seisoi selin ja\nkumartui tupakkapöydän puoleen, Manja päästi levottomat kätensä\nvalloilleen. Raskas shrapnellinvaippa, tuhkakuppi, josta Johnnie\nClaësson oli ollut niin ylpeä -- se lensi nyt suhisten kaaressa\nja iski häntä takaraivoon, poikki hienon niskajakauksen. Johnnie\nClaësson vaipui kasaan kuin säkki.\n\nNyt avain --\n\nEi tule lunta enää. Manja toisteli sitä itsekseen koko matkan,\nikäänkuin se olisi ollut hyvin tärkeä seikka. Ei tule lunta enää.\n\nKoskemattomana oli jalkakäytävä hänen edessään, tämä viimeinen\nkappale, mutta Robertin portin edustalla ammotti monta kuoppaa\nlumessa, ja keskelle katua oli automobiili aivan äskettäin viiltänyt\nsyvät kaksoisjälkensä tuoreeseen lumipeittoon.\n\nPortaissa Manja nojautui raskaasti kaidepuuhun. Saipa hän\nkäsilläänkin auttaa nousua, hilata itseään ylös, askel askelelta.\n\nRobertin ovi oli raollaan. Joku puhui siellä sisällä, kaksi vierasta\nmiehenääntä. Hän kuuli myös mitä he sanoivat, aivan selvään hän\nsen kuuli. Mutta hän ei ymmärtänyt sanoja. Kaikki tuntui hyvin\nkummalliselta.\n\n-- Älkää menkö sinne!\n\nKuka kuiskaa, ajatteli Manja. Eihän täällä ole ketään, ei ketään\nmuuta kuin minä. Itsekö minä kuiskaan? Tuhmaa, -- miksi minä niin\nsanon! Sinnehän minun juuri pitää mennä. Robert odottaa.\n\n-- Jumalan tähden, neiti, älkää menkö sinne!\n\nManja pyyhkäisi kasvojaan. Taas. Ja \"neiti\".\n\nTäällähän täytyi -- Aivan niin, tuolla ylhäällä seisoi joku ja\nviittoi häntä luokseen.\n\nKerrosta korkeammalla, ylimmällä porrastasanteella, seisoi pieni\npalvelustyttö, jonka hampaat kalisivat kauhusta ja vilusta. Manja\nlaahautui sinne. Vieras ihminen. Aivan varmaan, Manja ei tuntenut\nhäntä.\n\n-- Minä siivosin herra Hedmanin huonetta, sanoi pieni palvelustyttö\nhiljaa ja nopeasti, -- minä tunnen neidin ulkonäöltä. Neiti ei saa\nmennä sinne, punaiset ovat siellä. Ne ovat ottaneet herra Hedmanin ja\nvieneet hänet pois.\n\n-- Vieneet hänet pois, kertasi Manja.\n\n-- Niin, automobiilissa, puoli tuntia sitten. Mutta ne ovat jättäneet\nvahteja, jotka tutkivat huonetta.\n\n-- Niinkö, sanoi Manja. -- Ja mihin ne hänet veivät?\n\nPalvelustyttö katsoi häntä ihmeissään.\n\n-- Jaa, mihin ne ihmisiä vievät, sitä on vaikea tietää. Mutta\ntuonnepäin auto ajoi.\n\nHän kääntyi porraskäytävän ikkunaan päin ja osoitti Speranskintielle.\n\n-- Kiitos, sanoi Manja, ja sitten hän meni portaita alas, askelen\nkerrallaan.\n\nSe on helppoa, ajatteli hän alas päästyään, minä seuraan vain jälkiä.\n\nHän kulki keskellä katua molempien pyöränjälkien välissä, hieman\nvaivalloisesti, mutta tyynesti ja erikoisemmin kiirehtimättä. Raikas\nilma teki hänelle hyvää, se kostutti hänen kuivaa suulakeaan ja\nkarkoitti joukon niitä sekavia ajatuksia, jotka olivat vallanneet\nhänet sen jälkeen kuin shrapnellinvaippa oli suhahtanut ilmassa ja\nruumis kaatunut raskaasti hänen jalkoihinsa.\n\nAika ajoin hän pysähti ja silmäili eteensä. Jäljet lumessa olivat\nkyllin selvät, niiltä ei eksynyt. Kaikki muu oli valkoista lunta\nja lyijynharmaita pilviä, autiota lumilakeutta, joka tuntui\nulottuvan peninkulmia laajalle, rajattomana, ja taivasta, joka oli\nniin raskaassa pilvessä, ettei hän muistanut sellaista koskaan\nnähneensä. Ja tuntui kuin edempänä jälkien suunnassa nuo valtavat\nlyijyjoukkiot tulisivat niin lähelle maata, lepäisivät niin raskaasti\nitse lumiaavikon pinnalla, ettei niiden alla voinut kukaan ihminen\nelää. Joka kerta kun hän nosti silmänsä, se varmuus kävi hänessä yhä\nvoimakkaammaksi. Siellä ei kukaan voinut elää.\n\nJokin tumma esine virui pyöränjälkien vieressä erottuen valkeasta\nlumesta. Hän kumartui ja otti sen käteensä. Se oli lakki, tavallinen\nnahkalakki. Se oli Robertin lakki. Se oli aivan ehyt. Hän painoi sen\nposkeansa vasten ja meni eteenpäin.\n\nHänen saamansa viesti oli kallisarvoinen, se sanoi hänelle paljon.\nHän ymmärsi, että se oli edelläkävijä, ennustus; tässä oli tuleva\njotakin muuta ja enempää. Hän kulki yhä eteenpäin.\n\nJa vihdoin, kun hänen voimansa olivat jo loppumaisillaan, hän seisoi\nkyynelettömänä ja mykkänä Robertin hengettömän ruumiin ääressä.\nOlivat heittäneet sen ulos pysähtymättä, auton jäljet jatkuivat\nhuolettomasti edelleen. Ammuttu läpi pään. Manja pani merkille, että\nkuula oli mennyt ohimosta sisään juuri siitä paikasta, missä pieni\nkesakko oli sijainnut. Juuri siitä. Se oli viimeinen minkä hän tajusi\nennenkuin meni tiedottomaksi.\n\n\n\n\nKARAMSININ HEVONEN\n\n\nI.\n\nMitä se oli?\n\nWilenius havahtui äkkiä. Joku oli huutanut hänen nimeään, siltä\nhänestä tuntui.\n\nKäyrillä sormillaan, jotka olivat kovettuneet jonkinlaisiksi\neläimenkynsien ja tuntokyvyttömien työkalujen välimuodoiksi, hän\nsysäsi päältään resuisen peiton, jonka oli vetänyt illalla korviensa\nylitse hirveän talvikylmän takia. Hän kuunteli tarkkaan, mutta hänen\nkorvansa ei erottanut muuta ääntä kuin saman laulun, johon hän oli\nnukkunut, laulun joka nousi vuokrakasarmin betoniholveista ja ulkona\nkadulla kulkevista johtolangoista, kun ne kutistuivat pakkasen\nraudankovissa kourissa.\n\nWilenius kohotti päätään ja nojasi kyynärpäänsä patjaan, joka teki\nhänellä sängyn virkaa.\n\nRaskaana, liikkumattomana, kuin elohopeavirta valui kuuvalo sisään\ntoisesta ikkunasta, johon he eivät olleet saaneet verhoja. Se paistoi\nkirkkaasti keskellä lattiata olevaan sohvaan, jonka hän oli saanut\nKyllikki-kahvilasta kotiinsa korjattavakseen. Hän näki selvästi\nEdlan kasvot, ne erottuivat niin valkoisina vaateryysyistä ja\nhylätystä sohvan shagipäällisestä, joilla Edla oli peittänyt itsensä\npidättääkseen lämpöä ikäkuluissa, turtuvissa jäsenissään. Hän ei\nliikahtanut, mutta jos kukaan oli kutsunut Wileniusta, niin se oli\ntietysti ollut hän.\n\n-- Edla! sanoi Wilenius, mutta hiljaa, ettei herättäisi häntä suotta,\njos oli erehtynyt.\n\nEi tullut vastausta. Wilenius kohottautui istualleen.\n\n-- Tahdoitko sinä jotakin?\n\nHän oli koroittanut ääntään. Ja nyt liikahti kahvilasohvassa.\n\n-- Pane valkea lamppuun, sai hän vastaukseksi äänellä, joka kuulosti\ntulevan hyvin kaukaa.\n\nNeljänkymmenenkahdeksan vuoden aikana Wilenius oli kuullut vaimonsa\näänen kaikissa elämän erilaisissa vaiheissa, mutta se ei koskaan\nollut kuulunut sellaiselta kuin nyt. Hän pyyhkäisi kädenselällä\nsilmiään ja asettautui istumaan paremmin.\n\n-- Pane valkea lamppuun, kuului taas, heikosti kuin raskaiden\nverhojen takaa, hyvin hitaasti ja kummallisella, puolittain\nvaikeroivalla, puolittain laulavalla äänellä.\n\nWileniuksen kädet alkoivat neuvottomasti hapuilla terävillä polvilla.\n\nMitähän Edla oikein tarkoitti? Sytyttää lamppu keskellä yötä, kun\nhuone päälliseksi oli valoisana kuutamosta! Tiesihän Edla yhtä hyvin\nkuin hänkin, että heillä oli enintään puoli litraa jäljellä, ettei\nsitä ollut missään kaupoissa myytävänä ja että piti maksaa vähintään\nviisikolmatta markkaa litralta, jos sattui saamaan käsiinsä jonkun\ntrokarin, jolle sitä herui kruunun sotasaalisvarastoista. Kuukausiin\nei heidän ollut enää kannattanut tehdä työtä lampun valossa; heidän\noli täytynyt mennä maata heti pimeän tultua. Olihan aivan hullua\npanna lamppu palamaan juuri nyt, ilman mitään järjellistä syytä.\n\nMutta jotakin hän tietysti tarkoitti kehoituksellaan. Edla ei ollut\nniitä, jotka laskevat leikkiä vakavista asioista, eikä hänen tapansa\nmyöskään ollut puhua unenpöpperössä.\n\nWilenius mietiskeli kunnes tuo outo, omituisen sävyinen ääni taas\nalkoi kehoittaa:\n\n-- Pane valkea lamppuun, Fridolt! Pane valkea lamppuun...\n\n-- Mitä varten? kysyi Wilenius yhä enemmän ymmällä. Mutta hän sai\nuudistaa kysymyksensä pari kertaa, ennenkuin tuli vastaus:\n\n-- Täällä on niin pimeä.\n\nWilenius heitti peiton syrjään. Neuvottomana hän jäi hetkeksi\nistumaan; hän ei käsittänyt mitään tästä kummasta, vaikka oli\nluullut tuntevansa ja voivansa hyväksyä jokaisen ajatuksen, minkä\nEdla ylipäänsä pystyi ajattelemaan. Mutta vilu ajoi hänet pian tästä\npaikoillaan-istuvasta toimettomuudesta ja pakotti hänet pukemaan\nylleen ne harvat vaatekappaleet, jotka hän oli illalla riisunut.\n\nHän meni sohvan luo ja kallistui tarkastamaan vaimonsa kasvoja,\nja samassa silmänräpäyksessä hän näki niin selvään kuin se olisi\nollut kirjoitettuna korkeampien voimien kirjoituksella likaisiin\nlakanarääsyihin: Hän kuolee.\n\nHän kuolee! Herra kaikkivaltias, hän kuolee...\n\n-- Edla, sanoi hän vapisevalla äänellä, -- kuinka sinun laitasi on?\nOletko kovin sairas?\n\n-- En, vastasi vaimo hitaasti, -- en minä ole sairas.\n\n-- Onko sinulla vaivoja jossakin?\n\n-- Ei enemmän kuin tavallisesti.\n\n-- Hakisinkohan minä tohtorin? Edla liikahti.\n\n-- Ei, sanoi hän nopeammin, -- ei tohtoria eikä sairashuoneeseen!\nMuista nyt mitä sanon sinulle, ne eivät saa viedä minua pois täältä.\nMinä en tahdo sairashuoneeseen...\n\n-- Sen tiedän, änkytti Wilenius, -- mutta -- mutta -- tarkoitan vain\n-- jos sinä olet vaarallisesti sairas -- -- jos sinun pitäisi saada\njotakin lääkettä -- -- Jos sinä nyt kuolet -- -- pääsi häneltä.\n\nHuoneessa syntyi hiljaisuus.\n\n-- Niin, sanoi Edla vihdoin, hiljaa mutta aivan selvästi, Wilenius\nkuuli joka sanan: -- Kyllä kai minä kuolen. Mutta ei tohtoria eikä\nsairashuoneeseen, kuuletko!\n\nWilenius vaipui lattialle sohvan viereen.\n\n-- Kuulen, kuulen, hän mutisi. Ja hän jäi istumaan liikkumattomana\nkylmälle lattialle ajatusten temmeltäessä hurjasti hänen vanhassa\npäässään, joka oli aikoja sitten vieraantunut kaikesta uudesta ja\noudosta ja tuntui järkkyvän kaiken sen odottamattoman ja kauhistavan\npainosta, joka oli yht'äkkiä romahtanut hänen päälleen. Hän ei\nuskaltanut nostaa silmiään Edlan valjuja kasvoja kohti.\n\n-- Pane valkea lamppuun, pyysi kuoleva vielä kerran ja nyt Wilenius\nei epäröinyt enää.\n\nPäinvastoin, hänestä tuntui hyvältä saada jotakin tehtävää\nneuvottomille käsilleen, jotka niin mielellään tahtoivat auttaa,\nmutta eivät olleet keksineet minkäänlaista kiinnekohtaa, vapauttavaa\notetta, taakkaa jonka saisivat nostaa pois.\n\nHän kopeloi takintaskustaan tulitikkulaatikkoa. Sitä ei löytynyt\nsieltä. Hän penkoi lovireunaisten lautasien ja korvattomien kuppien\nseasta hellakaakeliuunin kupeelta, mutta turhaan. Vihdoin hän löysi\nrasian lattialta liimapannun vierestä.\n\nKymmenen, viisitoista, ehkä kaksikymmentä tikkua hän sai raapaista,\nennenkuin sai lampunsydämen syttymään. Tikut itsessään olivat\nviheliäisiä, ja kun jokin niistä vihdoin syttyi, niin sen liekki oli\nliian heikko kestääkseen käsien ankaraa vapisemista. Laatikko oli jo\nmelkein tyhjä, kun yritys viimein onnistui.\n\nWilenius puuhaili kauan asetellen lasia paikoilleen, väänsi sydäntä\nvarovasti milloin ylös milloin taas hiuskarvan verran alas ja\nkulutti paljon aikaa ripustaessaan lampun seinälle. Sillä kun tämä\nlamppuhomma oli lopussa, mitä tehtävää hänellä sitten enää oli?\n\nEttä jotakin olisi tehtävä, se oli yhtä hämäränä kuin itsepintaisena\najatuksena hänen mielessään. Mutta mitä, mitä?... Mieluimmin hän\nolisi tietysti mennyt ulos hakemaan lääkäriä, mutta hän ei uskaltanut\ntoimia vastoin vaimonsa nimenomaista kieltoa. Niin viisaasti ja\ntaitavasti Edla oli ohjannut heidän pitkäaikaista yhdyselämäänsä,\nniin tottunut Wilenius oli noudattamaan hänen määräyksiään sekä\nsuuressa että pienessä, ettei hän tosiaankaan uskaltanut! Hän oli\nsisällisessä ahdistuksessa ja suuren tuskan vallassa, sillä hänen\ntäytyi lakkaamatta ajatella: kenties Edla voisi vielä parantua,\njos tohtori tulisi ja tutkisi hänet ja antaisi hänelle jotakin\nvahvistavaa lääkettä...\n\nMutta kun hän ei saanut hakea lääkäriä, pitäisi hänen kai itse\nkoettaa tehdä jotakin Edlan hyväksi...\n\nHän alkoi astuskella ympäri tyhjää pientä huonetta niinkuin karhut\nhäkeissään Korkeasaarella.\n\nPöydällä oli vähäisiä ruoan tähteitä. -- Onko sinun nälkä, Edla?\nhän kysyi melkein iloissaan siitä, että oli keksinyt jotakin,\nmutta Edla vain pudisti päätään ja äännähti kieltävän vastauksen.\nWilenius penkoi ja puuhasi tärpättikanisterien, naulalaatikoiden ja\nmaalipurkkien joukossa, ikäänkuin jokin pettämätön taikakeino olisi\nollut kätkettynä niiden sekaan ja hänen olisi vain pitänyt saada se\nkäsiinsä, löytää se pian, aivan heti, ennenkuin oli liian myöhäistä.\nMutta kuinka hän niitä ravistelikin ja tarkasti niitä rätisevän\nlampun likaisenkeltaista valoa vasten -- apua ei näkynyt, pelastusta\nne eivät voineet tarjota.\n\nLääkettä -- herrajumala, miks'ei heillä pitänyt olla minkäänlaisia\nlääkkeitä. Sillä vaikka he lähestyivät sitä ikää, jonka raamattu\npanee ihmisen äärimmäiseksi elämänrajaksi, ja vaikka he olivat\nsaaneet joka talvi värjöttää vilussa ja usein kuulleet mahansa\nkurisevan tyhjyyttään, etenkin nyt viime aikoina, sen jälkeen kuin\nsota oli tullut ja tehnyt ihmiset hulluiksi ja vääntänyt maailman\nvinoon -- terveinä he silti olivat molemmat ylimalkaan saaneet pysyä.\nJa kun eivät mitkään erityiset nimeltä tunnetut sairaudet olleet\nheitä ahdistaneet, niin he olivat suuressa yksinäisyydessään tuskin\nhuomanneet iän karttumista ja viimeisen tienmutkan lähestymistä.\nNiin oli ainakin Wileniuksen laita. Jos Edla oli siinä suhteessa\nollut levoton, jos hän oli tuntenut itsessään jotakin tai jos\nhänellä oli ollut aavistuksia, ei hän ainakaan ollut niistä mitään\nvirkkanut. Edellisenä päivänä hän oli tosin valittanut outoa\nväsymystä ja pahaa huimausta, joka ei ottanut mennäkseen pois edes\nvoikukanjuurikahvilla, mutta hän oli kuitenkin pysytellyt ylhäällä\nsuurimman osan päivää ja autellut Kyllikki-kahvilan punaisen\nshagikaluston korjaamisessa.\n\nLääkettä ... niin niin, lääkettä ... mutta mistä?\n\nJopahan löytyi. Tuo pieni pullo, eikö se ollut...\n\nWilenius tirkisti kärpästen täplittämää nimilippua aivan läheltä.\nHänen silmänsä eivät olleet enää aivan entisessä kunnossaan.\nLuotsinsilmät hänellä oli aikoinaan ollut, oikeat luotsinsilmät.\n\n\"Mixtura simplex\", luki pullon kyljessä. Niin niin, hyvä oli, oikein\nmainio asia. Vahingoittaa se ei voinut missään tapauksessa, mutta\nkenties auttaa, kenties, kenties...\n\nHän ei pyytänyt Edlalta lupaa, hän vain mainitsi lääkkeen nimen\nja puristi täyden ruokalusikallisen hänen kuivien, kuihtuneitten\nhuuliensa väliin.\n\nKas, miten ne olivat kuivuneet ja kuihtuneet, nuo huulet. Wilenius\nei voinut sitä käsittää. Milloin se oli tapahtunut? Viisi vuottako\nsitten, vai kymmenen vai kaksikymmentä? Hän ei sitä tietänyt.\n\nJa ylipäänsä, kun hän nyt tutki Edlan kasvoja näin tarkoin, ne olivat\nmonessa kohden toisenlaiset kuin hän oli luullut. Ehkä se uusi, mikä\noli tulossa, aiheutti muutoksen varjoillaan, tai kenties se johtui\naivan yksinkertaisesti siitä, ettei hän ollut oikein näkevällä\nsilmällä katsellut Edlaa moneen, moneen vuoteen. Hehän tunsivat\ntoistensa heikoimman hengityksenkin, joka liikkeen, joka ajatuksen,\nmitäpä siinä sitten enää istumaan ja katselemaan toinen toistaan.\n\nWilenius veti tuolin itsellensä Edlan päänaluksen viereen, yhden\nniistä Kyllikki-kahvilan pehmeistä, täytetyistä tuoleista, joita hän\nei ollut ehtinyt vielä ratkoa hajalle. Hän tarttui Edlan oikeaan\nkäteen ja piteli sitä omain kämmentensä välissä. Ei se oikeastaan\nmitään hyödyttänyt, ei niistä lämpöä lähtenyt, noista kovettuneista,\nkyhmyisistä, luuvalon käyristämistä sormista, jotka olivat täynnä\nkänsiä ja pahkoja ja joissa oli tummanruskeat, sisäänkasvaneet\nkynnet. Tai kenties sentään?\n\nKului hetkiä, ehkä tunteja. Wilenius odotti kärsivällisesti\nsaadakseen nähdä lääkkeen tekevän jonkin vaikutuksen, mutta ei\nnäkynyt muutoksen merkkejä, ei hyvätoiveisia eikä säikyttäviäkään.\nEdla makasi yhä liikkumattomana, silmät ummessa. Ei hänellä tuntunut\nolevan enää mitään toivomusta sen jälkeen kuin lamppu oli sytytetty.\nWilenius teki hänelle pari kysymystä, mutta ei saanut vastausta.\n\nHetkisen Wilenius ajatteli taas hakea vierasta apua, herättää\nnaapurit tai kutsua poliisin tai tehdä mitä hyvänsä, jottei vain\ntarvitsisi istua toimettomana. Mutta ei mikään näistä ajatuksista\nkestänyt tarkempaa harkintaa. Naapureista ei ollut puutetta -- aivan\nlähellä oli huoneita, joissa ei olisi voinut astua askeltakaan\ntallaamatta yhteenkasaantuneita miesten, naisten ja lasten ruumiita\n-- mutta hän tuskin tunsi heitä. Huonosti hän osasi suomea, jota he\nkaikki puhuivat, tai melkein kaikki, ja mitä hän oli heistä nähnyt\nja kuullut, ei juuri todistanut auttavaisuutta eikä hyväsydämistä\nihmisrakkautta. Heidän elämänsä ei ollut sellaista, joka pystyy\nluomaan sydämen hellyyttä; ihmisystäviä ei tule niistä, jotka saavat\naina hengittää toistensa käyttämää ilmaa. Eihän käynyt päinsä\nherättää heitä keskellä kylmää yötä ja sanoa: vaimoni on pahasti\nsairaana, taikka: pelkään että Edla kohta kuolee -- -- eikä siitä\nolisi missään tapauksessa järjellistä apua. Ja poliisi -- eihän\nollut poliisin asia pitää huolta sairaista, jotka makaavat omissa\nvuoteissaan, ja tuskinpa konstaapeli tiesikään paljoa enemmän kuin\nWilenius itse niistä asioista. Ei ei, tässä ei ollut muuta neuvoa\nkuin odottaa ja toivoa. Wilenius silmäsi ikkunasta ulos. Päättäen\nkuun asemasta taivaankannella oli vielä monta tuntia päivänkoittoon.\nPakkanen puri terävin hampain hänen laihaa ukonruumistaan, hänen\ntäytyi päästää Edlan käsi hetkeksi irti pukeakseen ylleen vanhan\npäällystakkinsa -- talvipalttoon, voisi sanoa, koska oli talvi;\nkesällä se oli yhtä hyvä kesäpalttoo. Mutta kun hän palasi tuolilleen\nja tarttui uudelleen Edlan käteen, tuntui se hänestä kylmemmältä\nkuin ennen, ja hän tuli ajatelleeksi, että Edlan olisi varmaan\nparempi olla, jos hän laittaisi hänen kätensä peitteiden alle, sen\nsijaan että piteli sitä omissa kohmettuneissa kourissaan. Ja kun\nhän ei saanut vastausta kysymykseensä, niin hän noudatti viimeistä\nmielijohdettaan.\n\nEdla nukkuu, hän ajatteli; olisi ehkä parasta, jos hän voisi nukkua\nsiihen asti kuin tulee valoisa ja ihmiset nousevat makuulta. Silloin\naina jokin keino keksittäisiin. Yöllä kaikki näyttää niin synkältä ja\ntoivottomalta, etenkin yksin ollessa, kuin ei ole siihen tottunut.\n\nHän tassutti varpaisillaan pari kierrosta ympäri huoneen. Hetkisen\nhän seisoi ikkunassa katsellen kaupungin valoja. Pakkanen ympäröi\nkaarilamput renkailla samoin kuin kuunkin; autiot lumilakeudet\nvälkkyivät kylmässä loisteessa. Mutta nuo kaukana vilkkuvat tulet\nvahvistivat häntä jotenkuten, ne sanoivat hänelle, ettei hän ollut\nyksin tässä valkeassa erämaassa, vaan että ihmisiä eli ja toimi\nnytkin, vaikka kaikki tuntui elottomalta ja pohjia myöten jäätyneeltä.\n\nMutta kasvavan luottamuksen ja sen antaman tyyntymyksen keralla hänet\nvaltasi yhä suurempi väsymys. Ja koska hän ei voinut kuitenkaan\ntoimittaa mitään juuri nyt, meni hän patjalleen ja laskeutui\nmakuulle, ei nukkuakseen, vaan ainoastaan lepuuttaakseen raskaita,\npakottavia jäseniään vähän aikaa -- --\n\nUnenpöpperössä Wilenius istuu patjallaan. Taas valittava ääni. Edlako\nhäntä kutsuu?\n\nEi, joku lapsi parkuu viereisessä huoneessa kimakasti ja\nhillittömästi, ja äkäinen naisenääni hyssittää ja uhkailee.\n\nOnko hän nukkunut? Ei... On, hän on nukkunut, mutta ei kauan,\nnäköjään. Kaikkihan on samoin kuin äskenkin. Lamppu palaa edelleen,\nEdla makaa hiljaa sohvalla. Ulkona on kuu vaeltanut kappaleen matkaa,\nei pitkälti.\n\nKaikki on ennallaan, mutta mikä häntä peloittaa, mikä sanoo hänelle\n-- Lapsen itkuko vai pakkasen yksitoikkoinen laulu betoniholveissa\nja metallilangoissa? Ei, se on jotakin muuta. Selittämätön, kaamea\nvarmuus uhoaa häntä vastaan punaiselta kahvilasohvalta: ei ole\ntoivoa, Edla on jo kuollut!\n\nJa niin voimakas on tämä varmuus alunpitäen, ettei sen vahvistus\ntee häneen sanottavaa vaikutusta. Hän koskettaa Edlan otsaa, kättä,\nseuraa kuolonkylmyyden tietä aina sydämen tienoille asti, eikä hän\ntunne mitään erityistä.\n\nEi heti. Mutta yht'äkkiä aukeaa hänen eteensä ajatus, joka ympäröi\nhänet äärettömällä tuskalla, tunne, jonka vertaista hän ei ole\nmilloinkaan kokenut: Hän on yksin, ensimmäisen kerran puoleen\nvuosisataan hän on yksin, niin yksin kuin ihminen konsanaan voi olla.\n\nKuka nyt seisoo elintarvejonoissa huomenna? Kuka keittää ruokavähät?\nKuka lattian lakaisee? Kuka paikkaa hänen vaatteensa, kun ne tästedes\nmenevät rikki polvista tai kyynärpäistä? Kuka pingoittaa kankaan, kun\nhän lyö naulat, kuka auttaa häntä kantamaan Kyllikki-kahvilan sohvan\nalas, kuka... Niin, ja ennen kaikkea: kuka auttaa häntä neuvoin ja\nteoin nyt, kun Edla on saatava kunnialla hautaan?...\n\nJa ajatus laajenee laajenemistaan, aukaisee rajattomia avaruuksia.\nTälle yksinäisyydelle ei ole apua mistään, se on yhtäläinen\nhuomenna, ylihuomenna, kuukausien ja vuosien päästä, aina, aina. Ja\nkun hän samassa huomaa, että lampun sydän imee ahnaasti viimeisiä\nöljypisaroita, että liekki alkaa lepattaa yhä lyhyemmin väliajoin,\nsilloin hänet valtaa eläimen äänetön, nimetön hätä ja hän syöksyy\nulos kuolinhuoneesta etsimään kaltaisiaan.\n\n\nII.\n\nUlkona katu on autio ja tyhjä; reen jalasten jäljet kiiltävät kovaksi\nahtautuneessa lumessa. Lyhtyrivit ja katuojien korkeat lumivallit\navaavat perspektiivin, joka tuntuu johtavan pois äärettömyyteen.\nMolemmin puolin leviää rakentamattomia tontteja, sillä tämä kasarmi\non viimeinen jätinroukkio, jonka kaupunki on heittänyt metsään ja\nmaalle päin; lisää piti seurata, mutta sitten tuli sota ja lamautti\njättiläisen käsivarren. Muutamat harvat männyt seisovat vartioimassa\njotakin ammoin sitten kadonnutta.\n\nVinha tuulenpuuska hyökkäsi salakavalasti nurkan takaa, raastoi\nkovakouraisesti mäntyjen latvoja ja antoi katukäytäväin risteyksessä\nkevyille lumikeoille uuden muodon.\n\nWilenius kulki katua eteenpäin kompastelevin askelin. Täällä ei\nollut yhtään ihmistä näkyvissä, mutta täytyihän niitä olla tuolla\nkeskikaupungilla, josta monet valot loistivat kuin majakkatulet\nhädänalaisille ja vaaroissa harhaileville. Hänhän ei tahtonut etsiä\nketään määrättyä ihmistä, ei edes mitään erityistä ihmislajia, hän\ntahtoi vain kuulla ääniä, elävien ihmisten eläviä ääniä, tuntea\nihmisolentojen läheisyyttä ja heidän hengityksensä lämpöä.\n\nJa hän käveli kävelemistään.\n\nJo näkyi ensimmäinen elonmerkki. Tyhjä ajurinreki lipui hitaasti\nviertotietä kohti, kulkunen kilisi heikosti hevosen astuessa\nhiljalleen. Mutta yht'äkkiä ajomies näytti heränneen unesta tai\nsaaneen jonkin päähänpiston, sillä hän kavahti pystyyn, karjaisi\nrämeällä äänellä ja hypitti piiskansiimaa hevosen takaruumiilla.\nHevonen porhalsi laukkaan, ja pian oli ajuri kadonnut.\n\nPoliisi tuli näkyviin, värjöttävä yönaikkonen livahti Wileniuksen\nohitse. Ihmisiä siis, ihmisiä joita saattoi helposti mennä\npuhuttelemaan, mutta hän ei sitä sentään tehnyt. Hän tiesi kyllä\nsaavansa tuskin tavata otollisempia ihmisiä kuin nämä olivat,\nmutta hänen ajatuksissaan ei ollut paljoa selvyyttä. Hän tuumi\nitsepintaisesti, että täytyi tulla jotakin muuta, jotakin aivan\ntoista, hän ei tietänyt mitä tai miten, mutta sittenkin. Ja hän kulki\nedelleen.\n\nHän käveli Siltasaaren halki ja saapui Pitkällesillalle. Täällä\nhäämötti ihmisiä monella taholla, toisia joilla oli seuraa ja\npäämaali, toisia jotka vain maleksivat. Mutta keneenkään niistä ei\nWilenius olisi tahtonut tai rohjennut turvautua, kaikki ne tuntuivat\nolevan hampaita myöten asestettuja sellaista lähentelyä vastaan,\nkukin omalla tavallaan. Ja niinkuin oli ollut asian laita kotona\nnaapureihin nähden, niin oli kai seitsenkertaisesti täällä öisellä\nkadulla: hän ei voinut mennä kenenkään luokse ja sanoa: \"vaimoni on\nkuollut\", tai: \"Edla kuoli äsken\". Ja vaikkapa hän lopulta olisikin\nrohjennut sen tehdä, niin mitä sitten? Kuinka jatko kuuluisi? Eihän\nhän voinut pyytää päästä jonkun täällä tapaamansa ihmisen kotiin\nolemaan...\n\nJa kuitenkin, nyt hän tiesi mitä oli sisimmässään toivonut. Juuri\ntuollaista kotia, missä olisi lämmintä ja valoa ja ääniä ja jotakin\nmillä sammuttaisi nälkänsä ja janonsa, jotka alkoivat ahdistaa häntä\ntäällä ulkona kylmässä ilmassa.\n\nWilenius käveli kävelemistään.\n\nHän oli saapunut \"oikeaan\" osaan kaupunkia. Hän kulki ja tähyili\nkaikkia tummia talorivejä, mutta etenkin niitä ikkunoita, joista\nhäämötti valoa alaslaskettujen verhojen takaa. Siellä, siellä oli\njuuri sitä, mitä hän kaipasi, lämpöä, valoa, ääniä... Mutta kaikki\novet olivat lukossa, kaikki portit huolellisesti teljetyt.\n\nHän ajatteli perheitä, joiden luona oli tehnyt työtä, ihmisiä jotka\nolivat osoittaneet hänelle hyvyyttä ja avuliaisuutta. Niin, kyllä\nkai joku olisi ottanut hänet hoiviinsa nyt hänen suuressa hädässään,\nkun hän vain olisi jotenkuten voinut ilmaista itsensä. Mutta näin\nkeskellä yötä...\n\nKuinkahan pitkälle yö oli kulunut? Hän silmäsi Nikolainkirkon\nkellotaulua. Vähän yli kolmen. Että yö voikin olla niin pitkä!\nTuntikausia sai vielä odottaa, tuntikausia valvoa. Ja hän jatkoi\nkulkuaan. Hän tuskin tiesi enää mihin oli saapunut; se oli hänestä\ntuiki yhdentekevää. Milloin hän vaelsi edestakaisin samaa katua,\nmilloin kulki kahteen kertaan saman korttelin ympäri. Kauan hän\nkäydä laahusti seuraten loppumatonta tummaa puuriviä, lehdettömiä,\nuhkaavia noidanluutia; saattoi olla Bulevardilla tai Vanhan kirkon\npuistossa -- tai ehkä jossakin muualla, samantekevä missä. Sitten\ntuli aukea paikka, sitten puita taas, paljaita, natisevia, mustia\nrunkoja tummina riveinä. Suoria katuja, korkeiden kiviseinien\nvälisiä kuiluja, aukea paikka, puita, kokonainen metsä, tasanko, ei,\njäätynyt vedenpinta -- -- mitä se häntä liikutti. Hän vain kulki, pää\npainuksissa ja selkä kumarampana kuin koskaan. Hän ei katsonut enää\noikealle eikä vasemmalle, ei etsinyt ystävällisiä tulia suljettujen\nporttien takaa, hän ei tietänyt itsekään toivoiko hän enää tapaavansa\nihmisiä, hän vain käveli ja käveli.\n\nSe oli koko hänen elämänsä pisin vaellus, siltä hänestä tuntui,\nsamoinkuin se oli varmasti raskain. Askelet lyhenivät lyhenemistään,\nkulku kävi yhä laahustavammaksi. Vihdoin hän pysähtyi, oikaisi\npakottavaa selkäänsä, työnsi lakin otsaltaan ja katseli ympärilleen.\n\nAukea paikka, muutamia harvalatvaisia puita. Yksinäinen, jyhkeä talo\nkeskellä valkoista tyhjyyttä.\n\nHän oli kotona taas, melkein.\n\nAhdistettu jänis on tehnyt kierroksen ja palaa tahtomattaan jälleen\nmakuukselleen.\n\nSiellä ylimmässä kerroksessa, erään tuollaisen pimeän ikkunan\ntakana, Edla lepää kuolleena. Siellä on muutakin joka odottaa\nWileniusta: huomispäivä ilman apua ja tukea, ilman työtoveria,\nilman ruoanlaittajaa, ilman pesijää, ilman kaikkea muuta mitä hänen\nköyhät aivonsa eivät nyt enää jaksa muistaa tässä väsymyksessä ja\nmurtumuksessa.\n\nKun Wilenius sitten taas sai ajatuskykynsä takaisin, hän huomasi\nlähestyvänsä kuunvalaisemaa julkisivua. Eikä hän muuttanut\nsuuntaansa, vaikka tiesi, ettei mikään mahti maailmassa saisi häntä\nmenemään sinne ylös vainajan ympärillä vallitsevaan yksinäisyyteen\nja hiljaisuuteen. Pakkasen vuoksi hän ei voinut kauan seisoa yhdessä\nkohden, johonkin suuntaan hänen täytyi liikkua; yhtä hyvin siis\neteenpäin kuin jonnekin muualle.\n\nHän loi aran silmäyksen nukkuvaa taloa kohti, ikäänkuin tutkiakseen\noliko erehtynyt, olivatko hänen hämmentyneet aistimensa tehneet\nhänelle jonkun kujeen.\n\nEi, kaikki oli kyllä oikein, joka kohta paikallaan. Tuossa ammotti\nmaitomyymälän tyhjä ikkuna, niillä ei ollut edes yhtä munaa panna\nnäytteille. Tuossa riippui sekatavarakaupan iso kyltti oven\nyläpuolella kulmassa. Seinärappauksessa näkyivät monilukuiset\nkapinanaikuisten kuulain reiät.\n\nTämä talo oli ollut punakaartilaisten viimeisiä pesäpaikkoja.\nTurun kasarmi paloi, räjähtävät granaatit kaatoivat Kansantalon\nvaskitornin, Kaartinkasarmi vallattiin ylläköllä, Smolna kukistui,\nSenaatintalo antautui, liekkien ja savupilvien takana kaikki\nSiltasaaren punaiset talot nostivat valkoisen lipun -- täällä vain\nammuttiin, ammuttiin lakkaamatta. Monta monituista patruunanauhaa\noli juossut läpi saksalaisten konekiväärien, ennenkuin nämä punaiset\nvihdoin päättivät antautua ja eräs katutyttö hammasta purren ja sydän\ntuskasta ja katkeruudesta pakahtumaisillaan pisti risaisen paitansa\nkepin nenässä ulos alistumisen merkiksi. Mutta vielä monta päivää\nkaupungin valloituksen jälkeen olivat sala-ampujat väijyneet ullakon\nikkunoissa ja kellarinluukuissa ammuskellen vimmatussa raivossaan\nkaikkia, jotka vähänkin näyttivät valkoisilta vihollisilta.\n\nRikkiammutut ikkunat oli aikoja sitten korjattu, mutta kuulanreiät\nolivat vielä jäljellä seinässä salaperäisenä kirjoituksena, jonka\nkaikki lukivat joka päivä ja jota selitettiin monella eri tavalla.\n\nHitaasti Wilenius sivuutti kuunvalaiseman ikkunarivin. Hän kuunteli,\nkun lumi narskui niin tiukasti hänen jalkainsa alla. Mäntyjen\nlatvoissa tuuli tuntui kuiskailevan maltittomia kehoituksia.\n\nNiin ajatuksettomana hän siinä kulki, niin sokeana pelkästä aivojen\ntyhjyydestä ja väsymyksestä, että oli vähällä töytätä päin ihmistä,\njoka seisoi katukäytävällä portin edustalla.\n\nWilenius kavahti säikkyen taaksepäin ja päästi oudoksuvan\nhuudahduksen. Hän näki edessään naisen tai ehkä pikemmin tytön, joka\nseisoi saaliin kietoutuneena ja tuijotti kuutamo-usvaan.\n\nHän aikoi juuri mennä ohitse, mutta huomasi samassa, että\ntytön kasvot olivat tutut. Todellakin, siinähän oli Hildur\npohjakerroksesta, yksi niistä kolmesta katutytöstä, jotka olivat\nvuokranneet oikealla puolella porttia olevan huoneen.\n\nSuuri ilo valtasi Wileniuksen samassa tuokiossa, kun hän tunsi tytön.\nNyt hän ei ollut enää yksin, nyt hän oli löytänyt jonkun, jolle\nsaattoi uskoutua, nyt hän oli löytänyt äänen, jota oli niin kauan\nturhaan etsinyt kuullakseen. Hän oli usein puhellut Hildurin kanssa,\nvaikka Edla oli sitä paheksunut tytön ammatin vuoksi. He olivat\nkotoisin samasta rannikkopitäjästä, Hildur ja Wilenius, heillä oli\nmonta yhteistä tuttavaa siellä maakylissä harmaakivikirkon ympärillä,\nja he tunsivat itsensä molemmat yhtä oudoiksi ja vierastaviksi tässä\nsuuressa kaupungissa, joka oli pyydystänyt heidät verkkoihinsa\nheidän itsensä tietämättä kuinka se oikein oli käynyt. Monet siteet\nliittivät heitä toisiinsa. He puhelivat mielellään niistä valkeista\nkoivuista, jotka ympäröivät kotipitäjän kellotapulia; niin valkoisia\nrunkoja ja niin tuuheita latvoja he eivät olleet koskaan myöhemmin\nnähneet.\n\n-- Odotatko sinä jotakuta, Hildur? kysyi Wilenius tervehtimättä, niin\nkiire hänellä oli päästä puheisiin.\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n-- En, sanoi hän ja tuijotti yhä lumista lakeutta.\n\nNopea ajatus vilahti ukon aivoissa. Hän astui askelen lähemmäksi.\n\n-- Saanko tulla teille, pieneksi aikaa vain? hän pyysi ja jatkoi\nsitten kiireesti, ikäänkuin estääkseen tai edes viivästyttääkseen\nepäävää vastausta: -- Minä istun aivan hiljaa lattialla, ei kenenkään\ntarvitse välittää sielläolostani, en tahdo syötävää enkä juotavaa, en\npuhuttele ketään, ei kenellekään tule vaivaa minusta, jos vain saan\ntulla sisään ja istua hetkisen teidän luonanne.\n\nHänen äänensä kuulosti nöyrän hellyttävältä. Tyttö käänsi laihat\nkasvonsa häntä kohti ja tuntui kummastelevan.\n\n-- Mahdotonta, hän sanoi. -- Meillä on vieras. Ei ketään lasketa\nsisään.\n\nAsiahan oli aivan luonnollinen. Siksi tytön kummastus yhä kasvoi, kun\nhän näki miten Wileniukseen koski hänen kieltonsa. Vanhuksen koko\nruumis vapisi, hän lysähti aivan kokoon, ikäänkuin kaatumaisillaan\noleva humalainen. Mikä häntä vaivasi, miksi hän kuljeskeli pitkin\nkatuja keskellä yötä, mies, joka oli aina ollut toimeliain ja\nsäntillisin työntekijä koko talossa? Hildur aikoi kysyä, mutta\nWilenius ehti ennen, ikäänkuin olisi lukenut hänen ajatuksensa.\n\n-- Edla on kuollut, hän sanoi. -- Edla kuoli tänä yönä.\n\nTyttö alkoi osittain ymmärtää. Mutta mitä hänen tuli vastata, sitä\nhän ei totisesti tietänyt.\n\n-- Sepä ikävää se, sai hän vihdoin sanotuksi, hyvin hiljaa, sillä\nasiahan oli hänestä todella paha.\n\n-- Minä en voi olla yksin tänä yönä, änkytti Wilenius, -- enkö saa\ntulla teille?\n\nHildur mietti hetkisen.\n\n-- Ei se käy päinsä, vastasi hän, tällä kertaa vilpittömästi\nsurkutellen. -- Meillä on vieras, ja Olku on sanonut, ettei saa\npäästää ketään sisään. Siellä on semmoinen omituinen herra tai mies,\nkuinka häntä sanoisi. Sunnuntaista lähtien se on käynyt meillä joka\nilta konjakkipulloja laukussa. Se tahtoo vain, että me istutaan\nkaikki kolme ylhäällä ja juodaan ja jutellaan sen kanssa. Hiljainen\nja siivo mies. Aamulla se antaa kullekin sata markkaa ja menee\ntiehensä. Taitaa olla vähän hullu.\n\nWilenius kuunteli tarkkaavasti. Heikko toivo virisi hänen mielessään.\n\n-- Hildur, sanoi hän liikuttavasti, -- mene sisään ja kysy heiltä.\nSe kummallinen mies antaa kyllä minun tulla sisään. Minä istun\nlattialla, ei kenenkään tarvitse välittää minusta.\n\nTyttö epäröi.\n\n-- Minä vain pelkään että Olku vihastuu.\n\n-- Hänkö se on sinun ja Mandin käskijä? kysyi Wilenius.\n\n-- Hänpä tietenkin, vastasi tyttö sellaisella äänellä, kuin ukko\nolisi tehnyt maailman käsittämättömimmän kysymyksen.\n\n-- Eikö teillä ole mitään sananvaltaa, sinulla ja Mandilla?\n\nHildur katseli häntä ymmällä.\n\n-- Mitä me voisimme tehdä, kun Olku määrää?\n\nEi, Hildur ei ollut hevillä suostutettavissa. Omasta puolestaan hän\nolisi mielellään antanut Wileniuksen istua heillä aamuun asti, mutta\nhän pelkäsi kovin mitä Olku sanoisi ehdotuksesta.\n\nOikun kanssa ei ollut helppo otella, hän saattoi raivota\npeloittavasti. Ryssäin aikana hän oli ollut kokonaisen\ntorpedovenemiehistön ystävä, ja hänellä oli miehen kultakello\nmuistona siitä yöstä, jolloin matruusit upottivat upseerejaan\navantoihin Kruunuvuorenselän jäällä. Myöhemmin oli korkeissa asemissa\nolevilla punakaartilaisilla ollut tapana käydä hänen luonaan, ja hän\noli auttanut heitä viimeiseen asti. Kun ei ollut ketään epäilyttävää\nhenkilöä läheisyydessä, oli hänellä tapana kerskailla, että oli\nampunut vähintään puolen tusinaa lahtareita joutumatta sittenkään\nkiinni. Tänä yönä hän oli juonut roimasti vieraan konjakkia, käveli\nja laulahteli ja tanssi ruokapöydän ympärillä, mutta hänestä ei\nvoinut koskaan tietää, milloin ilo kääntyi ihan hurjaksi kiukuksi.\n\n-- Sinun ei tarvitse katua sitä, Hildur, sanoi Wilenius tarttuen\ntytön käteen. -- Saat rahaa minulta, jos hommaat niin, että minä saan\nolla ihmisten parissa tänä yönä. Minulla ei ole nyt mukanani, mutta\npian saan maksun erään kahvilan huonekalujen korjaamisesta. Minä\nlupaan sen sinulle, ja sinun pitäisi tietämän, etten minä koskaan\nvalehtele.\n\nUkon ääni vaikutti kai enemmän kuin hänen lupaamansa rahansaanti,\njosta ei ollut tämän varmempia takeita. Kuinka tahansa, Hildur meni.\n\nWilenius seurasi häntä muutaman askelen, mutta tyttö pyysi häntä\nodottamaan porttikäytävässä. Se oli viisainta, jos vastaus tuli\nkieltävä ja Olku sattui kimmastumaan.\n\nUkko käveli edestakaisin katukäytävän ja pihamaan väliä taukoamatta,\nomasta mielestään lukemattomia kertoja. Ulkona tuuli jatkoi\nhuohottavaa, kiihkeätä kuiskailuaan, ja toisinaan viuhahti pimeässä\nholvissa, kun jokin puuska puristautui sitä tietä.\n\nEntä jos tyttö ei tulekaan takaisin! Entä jos hän on sittenkin liian\narka esittääkseen asian ja jää vain sisään toisten luo. -- Sellaisia\nepäluuloja ehti jo nousta Wileniuksen mielessä pitkän odotuksen\naikana.\n\nMutta kas, nytpä Hildur seisoi portailla. Ja hän viittasi\nWileniukselle, käski hänen tulla!\n\n-- Olku pani vastaan, mutta vieras herra sanoi: Joo, sisään vaan!\nHe kiistelivät vähän aikaa, mutta nyt Olku on hyvällä päällä taas,\nkertoi Hildur oikein ylpeänä rohkeudestaan ja menestyksestään.\n\nWilenius ei odottanut toista kutsua. Puolijuoksua hän riensi Hildurin\nluo ja meni sisään aivan hänen kintereillään.\n\n-- Ovi kiinni! huusi Olku sekä suomeksi että ruotsiksi saadakseen\nkäskynsä täytetyksi mahdollisimman pian. -- Tässä paleltuu kuoliaaksi.\n\nJa hän pieksi kylkiänsä kämmenillään ajurien tapaan.\n\nWilenius seisoi oven suussa vilkuttaen silmiään pöytälampun valoa\nkohti. Hän vältti huolellisesti katsomasta Olkuun, ikäänkuin\npeläten että yksi ainoa varomaton silmäys voisi herättää hänen\nvaarallisen vihansa. Mandi istua kyyrötti sängyssään; hänen matalat,\nleveät kasvonsa vääntyivät haukotuksista. Mutta ei Wilenius häntä\netsinyt, ei, hänen harhailevalla katseellaan oli toinen päämaali:\nse kummallinen, outo mies, joka oli ottanut hänet huomaansa ja\nkutsuttanut sisään.\n\nTuolla hän istui, juuri lampun takana, huoneen ainoalla\nkarmituolilla. Nyt hän käänsi päätään niin, että lamppu valaisi hänet\nselvästi.\n\nSoikeat, parrattomat, harmaankalpeat kasvot -- pojan, miehen,\nvanhuksen yht'aikaa -- ja kaksi pyöreää, väritöntä silmää\nsuuntautui Wileniusta kohti. Wilenius ei ollut koskaan nähnyt\nniin itsepintaista, järkähtämätöntä katsetta. Hän koetti kestää\ntarkastelun, yritti tyynesti katsoa vierasta noihin hiljaisen\nläpitunkeviin, hellittämättömiin silmiin, jotka eivät näyttäneet\nrävähtävänkään, mutta se oli mahdotonta. Syyttä häpeillen, ilman\naihetta peläten, levottomasti odottaen hän painoi päänsä alas ja sai\nvaivoin sanotuksi:\n\n-- Minä pyydän kiittää paljon.\n\nVieras ei vastannut, mutta täytti juomalasin reunoja myöten\nruskeankeltaisella nesteellä -- konjakistahan Hildur oli puhunut --\nja ojensi sen Wileniusta kohti.\n\n-- Juo! sanoi vieras, ja se sana oli ensimmäinen ja viimeinen, minkä\nhän lausui tämänöiselle suojatilleen.\n\nHiljaa, ikäänkuin nukkuvaa varoen, Wilenius tassutti peremmälle\nja tarttui vapisevalla kädellänsä lasiin. Hän ei ollut maistanut\nväkijuomia moneen vuoteen, Edla oli jommoisellakin vaivalla saanut\nhänet niistä luopumaan, mutta nyt hän ei aikonutkaan kieltäytyä. Jos\nvieras olisi käskenyt hänen mennä suoraan läpi ikkunaruudun, niin\nhän olisi empimättä sen tehnyt. Koko elämänsä aikana hän ei ollut\nmuuta tehnyt kuin totellut muiden käskyjä; sitä vähemmin saattoi\nnyt juolahtaa hänen mieleensä olla noudattamatta hyväntekijänsä\nkehoitusta.\n\nMuuten ei kukaan tuntunut kiinnittävän enempää huomiota hänen\ntuloonsa, ja se ilahdutti häntä suuresti. Kun Hildur meni toiseen\npäähän huonetta ja istuutui sänkynsä laidalle, niin Wilenius seurasi\nhäntä kuin koira ja kyyristyi jalat ristissä istumaan niinimatolle\nhänen jalkainsa juureen.\n\nOlku ryypiskeli ahkerasti ja täytti lasiaan tarpeen mukaan. Hän\nhyräili ja lallatti jonkinlaista tanssinsäveltä, hyppi ja toikkaroi\nja ojenteli käsiään. Hiusneula toisensa jälkeen irtautui ja putosi\nkilahtaen paljaalle lattialle; viimein koko tukkalaitos aukesi ja\npalmikko valahti pörröiselle villaröijylle. Sukat menivät sylkkyyn\npaljastaen harmaanlikaiset sääret, ja hengitys kulki hänen suustaan\nkuin savu.\n\nVieras mies katseli häntä ääneti, kasvot liikkumattomina.\n\nWilenius kuiskasi hiljaa Hildurille:\n\n-- Istuuko se aina tuolla tavoin ja katselee eteensä?\n\n-- Istuu, vastasi Hildur, -- aina.\n\n-- Ei sillä näytä olevan kovin hauskaa.\n\nHildur kohautti hiukan olkapäitään.\n\n-- Ei, myönsi hän, -- ei kai sillä ole.\n\n-- Mitä varten se sitten käy täällä joka yö?\n\n-- En minä tiedä, sanoi Hildur, -- mutta sehän on hänen asiansa.\nMeistä se on yhdentekevää. Hän on säntillinen maksaja.\n\nWilenius vaikeni, ja äkillistä mielijohdetta noudattaen hän siemaisi\npitkän kulauksen lasistaan. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä, niin\nväkevää oli juoma oudokseltaan.\n\n-- Miksi te annatte lampun palaa, vaikka on kuutamo, nyt kun öljy on\nniin kallista?\n\n-- Hän tahtoo, vastasi Hildur, -- hän maksaa.\n\n-- Taitaa olla hyvin rikas, kun syytää rahoja sillä tavoin\nympärilleen.\n\nHildur kumartui ja kuiskasi Wileniuksen korvaan hyvin hiljaa:\n\n-- Mandi sanoi eilen: Pitäis tappaa se ja ottaa rahat.\n\nWilenius nosti silmänsä.\n\n-- Herrajumala, lapsi, älä syökse itseäsi iankaikkiseen\nonnettomuuteen! Älä anna niiden toisten viekoitella itseäsi\nsellaiseen, jota ei voi millään enää auttaa.\n\nHildur hymyili heikosti hänen levottomuudelleen.\n\n-- Ei, ei, eihän siitä mitään tule. Olku nauroikin ja sanoi: Mandi,\nsinä olet seitsemänkertainen aasi. Ja se hän onkin. Mutta hän on\nkiltti. Hän ajattelee vain kuinka me parhaiten voisimme tulla toimeen\nja hoitaa asiamme. Hän ei koskaan ole kenellekään penninkään velassa,\nja hän pitää kapineensa niin sievästi ja hyvässä kunnossa. Sentähden\nminä viihdyn hänen kanssaan. Täällä on asunut monta tyttöä minun\naikanani, mutta kaikki ne ovat olleet pahintakin pahempia. Nyt minä\npelkään vain, että Mandi joutuu pois jollakin lailla, sillä silloin\nOlku ottaa taas jonkun vanhasta sakistaan.\n\nWilenius joi uudestaan, vielä syvemmän kulauksen. Se juoksi kuin\nvirtaava tuli hänen vanhoissa, kuivettuneissa suonissaan. Ja\nyht'äkkiä, välittömästi, hän alkoi kuiskailla Hildurille Edlasta. Se\nuusi ja outo, minkä hän oli kohdannut täällä sisällä, oli kyennyt\nhetkeksi himmentämään Edlan kuvan; nyt hänen kaikki ajatuksensa\nkääntyivät takaisin vainajaan. Mutta nyt Edla ei ollut enää hänen\ntajunnassaan ryppyinen, näivettynyt muija kapeine, kuihtuneine\nhuulineen. Wilenius muisti hänet sellaisena kuin hän oli ollut siihen\naikaan, jolloin he ensiksi tutustuivat toisiinsa.\n\n-- \"Karamsinin hevonen\", hän sanoi hiljaa, naurahtaen hämillisestä\nliikutuksesta, ihailusta, kiitollisuudesta ja ylpeydestä, ja lämpimiä\nkyyneliä vieri hänen poskiaan alas.\n\n-- Sinä et tiedä, kuinka kaunis hän oli, Hildur. Ja niin terve ja\niloinen. En ole koskaan nähnyt niin punaposkista ja vahvakätistä\ntyttöä. Hän pesi pyykkiä pesulaitoksessa ylhäällä Korkeavuoren\nmäellä. Monta kertaa päivässä hän sai vetää kotiin täydet käsikärryt\nraskaita liinavaatteita, mutta jyrkimmänkin ylämäen hän aina pyyhälsi\njuoksujalassa ja lauloikin vähin, kun oli oikein raskas kuorma.\n\"Karamsinin hevoseksi\" toverit häntä nimittivät, sillä niihin\naikoihin täällä kaupungissa asui hieno rouva nimeltä Karamsin, jolla\noli koko Suomen kauneimmat ja nopeimmat hevoset...\n\nMielellään Wilenius olisi kertonut enemmän Edlasta, kihlauksesta ja\nhäistä, hänen kunnollisuudestaan ja uskomattomasta kätevyydestään.\nMutta nyt vyöryivät muistot niin valtaavina hänen ylitseen, ettei\nhän enää keksinyt sanoja. Hullusti kävi siis hänen yrityksensä pitää\nEdlan muistolle kunniapuhe, joka olisi kokoonpantu kaikista niistä\nylistävistä ja kiittävistä sanoista mitä hänellä oli varastossaan.\nMutta mielessään hän loi muistomerkin sitä suuremman ja kauniimman.\n\nHän syytti itseään nyt jokaisesta kerrasta, jolloin oli tehnyt Edlan\nmieltä vastaan, ja anoi häneltä nöyrästi anteeksi. Hän suri, ettei\nollut kyennyt valmistamaan vaimollensa huolettomampaa osaa tässä\nelämässä, mutta hän toivoi hartaasti, että vanhat lupaukset toisessa\nmaailmassa maksettavasta palkkiosta osoittautuisivat todenperäisiksi.\n\n-- Hyvä oli myös, sanoi hän miettivästi Hildurille, -- ihan onni\nkerrassaan, että olimme juuri saaneet Kyllikistä sohvan kotiin\nkorjattavaksi -- joten hänen ei tarvinnut kuolla lattialle.\n\nJa kun hän nyt ajatteli omaa tulevaisuuttaan, hän näki sen paljoa\nselvemmin kuin äsken ulkona pimeässä ja yksinäisyydessä. Hän tiesi,\nettei hän kyennyt omin neuvoin suoriutumaan leipätaistelusta. Hän\ntiesi, että köyhäintalo oli hänen tuleva kotinsa. Häntä hiukan\nhävetti pelkurimainen ja nopea alistumisensa, ja hän ymmärsi, että se\nmerkitsi petosta sitä ainoaa ajatusta kohtaan, joka oli monta vuotta\npitänyt Edlaa pystyssä: tahtoa, lujaa, järkähtämätöntä tahtoa olla\njoutumatta köyhäinhoidon rasitukseksi. Mutta hän tunsi itsensä niin\nlopen väsyneeksi; uusi päätös hiveli hänen aistejaan kuin syvän,\nsyvän levon varmuus.\n\nJa tunnit kuluivat. Päivä alkoi sarastaa ulkona, lyijynharmaa valo\nlevisi yli katujen ja kattojen.\n\nOlku oli lysähtänyt vuoteelleen; hän nukkui. Toiset istuivat\nliikkumattomina, tuijottavin silmin, mitään näkemättä. Oli kuin\nitsekukin heistä olisi koettanut omalla tavallaan tulkita sitä\nlakkaamatonta laulua, joka nousi yksitoikkoisena betoniholveista ja\nmetallitangoista, kun ne kutistuivat jäätävän aamun kourissa.\n\n\n\n\nKOTIINPALUU\n\n\nI.\n\nPaha ristiluun pakotus karkoitti unen Prinsaksen Marin silmistä.\nKaikki muut, mies, poika ja pojanvaimo, olivat jo kauan nauttineet\nsitä lepoa, jota heidän väsyneet ruumiinsa vaativat pitkän,\nrasittavan työpäivän jälkeen. Marikin olisi tahtonut nukkua, mutta\nsärky esti. Kai se aamupuoleen helpottaa, hän ajatteli. Mutta sinne\noli vielä pitkälti; tuskin oli pimein keskiyökään vielä käsissä.\n\nMarin vieressä nukkui hänen miehensä, selällään, suu puoliavoinna\ntuuhean, harmahtavan parran keskessä. Hän kuorsasi kovaa ja\nsäännöllisesti; hän aivan kuin komensi unta, ja se totteli nyt\nniinkuin aina. Tässä kuittautuivat kaikki vihlovat sahanvedot, joita\nhän aamuvarhaisesta iltahämärään oli tehnyt. Niin, Fredrik tuntui\nottavan untakin runsaamman annoksen kuin kukaan muu, samoin kuin\nhän aina aterioilla tyynesti kukkuroi lautasensa korkeammaksi kuin\ntoiset. Eikä siitä voinut oikeastaan mitään pahaa sanoa, sillä hän\ntodella tarvitsi kumpaakin pysyttääkseen kookkaan ruhonsa hyvässä\nkunnossa. Puusepän ammatti on otettava vakavalta kannalta, hän\ntapasi sanoa, sillä se kuuluu niihin, joista puhutaan raamatussa.\nEnsimmäiset alkeet oli isä opettanut Fredrikille, mutta sitten\ntämä oli ahkeruudellaan ja kätevyydellään kehittänyt taitoaan niin\npitkälle, että oli puhtaasti voittanut ukon, jolla koko elämänikänsä\noli ollut pieni heikkous naukata lasi tai pari jokaisen matkamiehen\nkanssa. Alkaen nimismiehestä ja Sjöön kartanon pehtorista aina\nsellaisiin olioihin kuin raajarikko Fält Liljendalista.\n\nJonkin aikaa oli Fredrikin kuorsauksilla sama tahti kuin kaappikellon\nraksutuksilla, mutta sitten ne sekaantuivat. Kello sai etumatkaa ja\nkiiruhti edelleen. Kuului kaksitoista lyöntiä, ja kuukauden nimi\nvaihtui. Heinäkuu painui menneisyyteen ja elokuu astui tilalle,\nuusi kuu uusine velvollisuuksineen. Sadot oli korjattava ja siemen\nkylvettävä.\n\nMari ojensi ruumistaan ja painoi päänsä syvemmälle pielukseen,\nosoittamatta silti merkkiäkään kärsimättömyydestä. Hän oli tottunut\nvalvomaan. Tuo ristiluun pakotus ei ollut mikään äkillinen\nnoidannuoli eikä eilispäivän lapsi, se oli vieraillut hänen\nselässään jo useita vuosia. Ja se suli tavallisesti suloiseen uneen\naamupuolella yötä, niin että hänellä joka tapauksessa oli jokin lohtu\ntiedossa pitkinä odotuksen tunteina.\n\nPoika ja miniä nukkuivat kamarissa, jonka vanhukset kotvan epäiltyään\nolivat luovuttaneet Ernfredille tämän mennessä naimisiin. Oikeastaan\nFredrik ja Mari olivat aina molemmat olleet sitä mieltä, ettei taloon\nmillään muotoa otettaisi miniää enempää kuin vävyäkään pysyväksi\nasukkaaksi. Menkööt lapset rikkaisiin tai köyhiin naimisiin, se ei\nole meidän asiamme, mutta oma katto pään päällä heillä pitää olla\nalusta pitäen, olivat he tavallisesti sanoneet ja tällöin aina\najatelleet sitä ikuista riitaa ja toraa appivanhempain ja nuorten\nvälillä, mitä he elämässään olivat nähneet, kun yhdessä tuvassa\npiti jakaa pienet tilat. Ja kuitenkin oli käynyt niinkuin oli\nkäynyt. Mari tuskin itsekään ymmärsi kuinka tähän oli johduttu,\nmutta lähinnä oli kai asian laita näin: kun Ida ja Sigrid monien\nvastaansanomisten jälkeen olivat ajaneet tahtonsa perille ja päässeet\nhienojen helsinkiläis-herrasväkien sisäköiksi, oli Prinsaksessa jo\nalkanut tuntua vähän tyhjältä ja oudolta; ja kun onnettomuus sitten\nkävi kiinni molemmin käsin ja vei Albinin sotaan punaisten puolella,\njäämään sille tielleen, silloin oli Fredrik ja vielä enemmän Mari\nitse saanut sellaisen kolauksen, etteivät he voineet enää kieltää\nmitään Ernfrediltä. Hänhän oli viimeinen joka heillä oli jäljellä,\nviimeinen neljästä. Tytöt kirjoittivat tosin aina jouluksi ja\npääsiäiseksi, mutta niissä kirjeissä puhuttiin vain paraadeista ja\nelävien kuvien teattereista, ei koskaan sanaakaan kotiintulosta\ntai kodinkaipuusta. Ernfredin laita oli toisin; hänellä ei ollut\nmitään halua kaupunkeihin tai matkoille tai levottomaan elämään.\nHän tahtoi olla Prinsaksessa ja auttaa isää puusepäntyössä, kunnes\noli tuleva hänen vuoronsa harjoittaa ammattia omin päin. Muuten ei\nvanhusten ollut koskaan tarvinnut katua myöntyväisyyttään. Miniä oli\nosoittautunut sävyisäksi ja kelpo ihmiseksi, järjestyskykyiseksi ja\nhalukkaaksi kaikkeen työhön. Tosin voitiin sanoa, että hänellä oli\nvilkkaampi kieli kuin ihmisillä yleensä, mutta ihme kyllä ei tällä\nkertaa tuossa paljossa puhumisessa ollut mitään pahaa.\n\nOikeastaan olikin vain yksi asia, joka huolestutti Maria hänen siinä\nmaatessaan ja tapansa mukaan vakavasti miettiessään talon asioita.\nEnnen joulua kuullaan vielä lapsenitkua kamarissa; siitä tulee suuret\nmuutokset. Saapa nähdä miten se vaikuttaa Fredrikiin.\n\nOlikin jo kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun viimeksi oli kuultu\npikkulasten ääntä Prinsaksessa. Naapureita ei täällä keskellä korpea\nollut. Kuullakseen hiiskahduksenkaan toisten lapsista sai mennä aina\nRäfsbackaan asti -- jos mieli teki. Siellä kyllä sitä tavaraa oli\nenemmältikin.\n\nUlkona kohisi tuuli raskaasti puiden latvoissa. Tuntui kuin joku\nolisi laahannut isoa mattoa metsän yli, joskus laskenut sen\nirti hengähtääkseen ja taas jatkanut laahaamista. Vaivalloista\ntyötä, loputonta ja toivotonta jollakin tavoin. Tai myöskin\nsaattoi kuvitella, että siellä ulkona oli meri. Mari oli\nsyntynyt saaristossa. Nyt vanhemmiten sattui hänelle joskus, kun\nhän puolivalveillaan makaili pimeässä, että hän sekoitti nuo\nkaksi, metsän ja meren. Hän saattoi kuvitella makaavansa kotona\nkalastajatuvassa ja kuulevansa meren pauhun. Saapa nähdä kuinka\npyydyksien käy, saattoi hän mumista ja sitten havahtua täysin\nvalveille huomatakseen, että ne huolet eivät enää kuuluneet hänelle.\n\nTänä yönä Mari oli liian hereillä kuvitellakseen mitään tuollaista.\nHän kuuli kellon raksahdukset, yks -- kaks, yks -- kaks... Niin\nmarssii aika eteenpäin kuin reipas sotilas, joka ei koskaan väsy,\nsitkeämpänä, voimakkaampana, kestävämpänä kuin se, joka laahaa mattoa\npetäjänlatvojen yli ja tarvitsee niin monta lepohetkeä.\n\nMari kuuli viirin vinkuvan aitankatolla ja lisäksi heikon, surisevan\näänen. Sekin oli hänelle tuttu. Se oli pieni tuulimylly, väkkärä,\njonka Fredrik oli huvikseen kyhännyt eräänä lauantai-iltana, kun\nhänellä ei ollut parempaa tekemistä. Nyt se oli salon päässä veräjän\nsuussa ja pyöriä hyrisi iloisesti kuin rukki, vaikka ei mitään hyötyä\ntehnytkään. Tai ehkä sentään sen taitehikas muoto kykeni julistamaan\nmatkamiehelle, että tässä asui puuseppä, vaikka eihän se mikään\nuutinen ollut räfsbackalaisille eikä kirkonkylän ihmisille, ainoille,\njoiden oli tapana kulkea sitä tietä.\n\nKoira haukahti. Ensin pari epävarmaa vingahdusta, sitten valittava,\npitkäveteinen ulvonta.\n\nHäpeäkin, Palle, vanha hupsu, annatko sinä väkkärän peloittaa itseäsi!\n\nMutta koira ei vaiennut. Päinvastoin. Pitkäveteistä ulinaa seurasi\npian äkäinen haukunta. Ja samassa Mari kuuli veräjän saranain\nvingahtavan.\n\nSe oli vain heikko ääni; kuka muu hyvänsä olisi saattanut epäillä\nkorviaan, sillä niin kovin epätodenmukaiselta tuntui, että kukaan\nolisi keskellä yötä avannut Prinsaksen veräjää. Mutta Mari oli ensi\nhetkestä lähtien vakuutettu, ettei hän ollut erehtynyt.\n\nPallen haukunta kävi yhä vihaisemmaksi -- mutta taukosi äkkiä. Tuli\naivan hiljaista.\n\nMari kohottautui istumaan vuoteessa. Hiljaisuus ei suinkaan\nrauhoittanut häntä; päinvastoin heräsi hänessä epäluulo, että\nvaras läheni, oli nopeasti ottanut Pallen hengiltä, kuristanut sen\ntai pistänyt puukolla. Prinsaksessa ei ollut koskaan ennen käynyt\nvarkaita, mutta viime vuosinahan oli saatu tottua suurempiinkin\nihmeisiin ja merkillisempiin yllätyksiin. Aivan varmaan siellä oli\njoku salaisissa, rikollisissa aikeissa. Askelia Mari ei kuullut,\nmutta kuitenkin hän tiesi aivan varmasti, että joku, että jotakin\nläheni ulkona pimeässä. Hän aikoi juuri herättää Fredrikin, jottei\nvaras ehtisi murtautua johonkin, kun äkkiä päätyikkunan reunustaa\nraapaistiin. Oliko siellä eläin vai ihminen vai ehkä vielä jotain\nmuuta, joka näin arasti koetti antaa merkkiä itsestään? Mari ei\nvoinut selvittää itselleen mitä tämä tuskainen kutsu enimmän\nmuistutti, kun se samassa kuului taas.\n\nVaras se ei voinut missään tapauksessa olla. Joku joka etsi heitä --\nihmeellistä kyllä. Joku joka tahtoi päästä sisään.\n\nHapuileva raapiminen lakkasi vähitellen, mutta äkkiä kuului heikko\nnaputus porstuanovelta. Sitten tuli taas hiljaista, hiljaisempaa kuin\nkoskaan ennen.\n\nMari istui ymmällä pimeässä ja odotti. Täytyihän tulla vielä jotakin\nlisää, ellei hän kokonaan ollut antanut tuulen ja yön narrata\nitseään, jota hän ei kuitenkaan jaksanut uskoa. Niin vanha ja\nraihnainen hän ei toki läheskään vielä ollut.\n\nEi ei, hän ei ollut voinut erehtyä, ja nyt kuuluikin arka naputus\njälleen.\n\nMari vavahti ja tunsi lievää ahdistusta. Ja samalla hän häpesi\nitseään. Ollapa nyt noin lapsellinen ja antaa pikkuasian peloittaa,\nhän ajatteli ja nousi vuoteesta. On tarpeetonta herättää Fredrikiä;\nminun tahtomattani ei kukaan tule sisään, siksi vankka ovensäppi\nmeillä on. Voinhan ensin kuulustaa mistä on kysymys.\n\nSen suurempi hänen rohkeutensa ei kuitenkaan ollut kuin että hän\njätti tuvan oven selko selälleen mennessään porstuaan.\n\n-- Kuka siellä? hän kysyi hillitysti, suu tiukasti ovenraossa.\n\n-- Minä, vastasi toinen hillitty ääni, joka pani veren nopeasti\nvirtaamaan Marin sydämeen. -- Albin.\n\n-- Kuka -- kuka kolkuttaa? kysyi Mari uudelleen jääkylmien väreiden\nkiitäessä läpi hänen ruumiinsa.\n\n-- Albin. Täällä on Albin, äiti.\n\nMari siveli kädellään yönuttuaan; hän silitteli karkeaa\nalushamettaankin havaitsematta itse mitä teki. Koko hänen olemuksensa\nkeskittyi yhteen ainoaan odotukseen. Mutta sitä ei tullut, mitä hän\nniin jännittyneenä odotti: ihmisaskelta, kenkien narinaa, vaatteiden\nkahinaa, uutta koputusta, hengähdystä... Ulkopuolella oli aivan\nhiljaista, vain kohu puiden latvoissa kävi raskaana ja tuskaisesti\nhuokaillen.\n\n-- Onko siellä joku? sai hän vihdoin kolmannen kerran sanotuksi.\n\n-- Päästäkää minut sisään, vastasi sama ääni, nyt kiihkeämmin,\npyytävämmin kuin äsken, mutta yhtä salaperäisen hillittynä ja arkana.\n-- Antakaa minun puhua kanssanne, minun täytyy poistua jälleen, kun\naamu valkenee.\n\nNiin, se oli todella vainajan ääni. Äiti ei erehdy esikoisensa\näänestä. Mari seisoi siinä ja tunsi keinuvansa raskaan huumauksen\nvallassa.\n\nNyt hän ymmärsi. Ja samassa tuntui hänestä luonnolliselta, melkein\nitsestään selvältä, että Albin tuli keskiyön aikaan ja pyysi päästä\nsisään lapsuudenkotiinsa. Hän oli ajatellut tätä jo monta kertaa,\nihmetellyt, odottanut melkein, varsinkin ensi aikoina tiedon\nsaavuttua pojan kuolemasta. Albin, joka oli ollut mukana niin\nkauheissa teoissa, ehkä itsekin tehnyt törkeitä rikoksia, kuinka\nhän voisi saada lepoa joukkohaudan siunaamattomassa mullassa.\nMutta vaikka Mari hyvin tämän ymmärsi ja vaikka arvoitus ei enää\noikeastaan ollut mikään todellinen arvoitus, valtasi tuska hänet\nuudelleen kaksinkertaisin voimin. Sillä hän tiesi, ettei tuota\nrauhatonta sielua mikään muu voisi sitoa ruumiin hautaan kuin\nmaahanpaniaislukujen pyhät sanat. Ja kuka olisi ollut läheisempi\nlukemaan niitä kuin juuri hän, äiti, hän joka nyt yksin oli\ntullut tietoon sielun hartaimmasta halusta! Mutta pahinta oli,\nettei hän kuolemakseenkaan voinut muistaa oikeita sanoja oikeassa\njärjestyksessä. Lukemattomia kertoja hän oli kuullut ne hautuumaalla\nharmaakivikirkon ympärillä, kuullut niitä luettavan sekä pakkasessa\nettä helteessä, sekä ystävien että vieraiden haudoilla. Hän oli usein\npitänyt tapanaan mumista niitä puoliääneen samalla kuin rovasti tai\napulainen oli lausunut ne juuri hautaan lasketun arkun ääressä, mutta\nnyt, kun ne olisivat olleet tarpeellisemmat kuin koskaan ennen, nyt\nne olivat kuin poispuhalletut hänen poloisesta päästään, missä kaikki\nvain pyöri ympäri.\n\nMari lankesi polvilleen kuluneelle porstuan permannolle. Hän\nristi vapisevat kätensä ja alkoi mumista -- Isämeitää kai ja\nHerransiunausta. Ja suureksi ilokseen hän huomasi äkkiä, että\nsiinähän ne oikeat sanat tulivatkin mieleen tai ainakin osa niistä:\n\n-- Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman.\nMaasta olet sinä tullut... Jeesus Kristus, Vapahtajamme, on sinut\nviimeisenä päivänä herättävä. Maasta...\n\n-- Äiti, sanoi ääni ulkopuolelta nyt kovemmin ja selvemmin, --\nälkää pelätkö. Täällä on Albin. Eikö äiti tunne minun ääntäni? Olen\npiileskellyt Grindaksen metsässä eilisestä asti, kun en uskaltanut\ntulla valoisaan aikaan. Päästäkää minut sisälle ja antakaa puhua\nkanssanne. Vain siksi olen tullut pitkän matkan Venäjän Karjalasta\nsaakka. Olen kulkenut jalkaisin kaksi kuukautta.\n\nMari koetti nousta, mutta ei jaksanut ja jäi istumaan ylimmälle\nastuimelle.\n\n-- Albin! hän parahti heikosti. -- Voi herrajumala, elätkö sinä,\nAlbin!\n\n-- Kuulettehan sen, vastasi ääni, nyt jo hieman kärsimättömästi. --\nMiksi ette aukaise?\n\nMari istui herpaantuneena, voimatta käsittää tai tahtoa mitään.\nAlbin, Albin, hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.\n\n-- Nyt kysyn viimeisen kerran, päästetäänkö minua tänä yönä sisään\nvai eikö? Jos niin on, ettette enää tahdo puhua kanssani, niin\nsanokaa pois. Mutta en olisi kumminkaan uskonut teidän olevan\nsellaisia.\n\nMari kuuli hänen äänensä vapisevan, vihastako vai pidätetystä\nitkusta, siitä hän ei päässyt selville. Mutta hän tajusi, että\njotakin piti tehdä, että hänen täytyi jaksaa, maksoi mitä maksoi.\n\n-- Päästää sinua sisään -- - ei, Albin, sitä en uskalla -- -- Isän\nvuoksi, tarkoitan. Ja Ernfred kuuluu suojeluskuntaan -- - Se on\nvaikeaa monella tapaa -- --\n\n-- Vain niin, kuului Albinin ääni, ja nyt se tuntui masentuneelta\nja epävarmalta. -- Mutta ehkä se ei sentään ole niin vaarallista?\nMinähän vain tahdon puhua kanssanne hetkisen, ja sitten voin heti\nmennä tieheni, jos se on tarpeellista.\n\nMari mietti kauan.\n\n-- Niin, hän vihdoin lausui. -- En tiedä, en usko... Sinä et tiedä\nkuinka isä vihaa punaisia. Hänen kanssaan ei voi puhuakaan sinnepäin\n-- hän tulee aivan kuin hulluksi -- --\n\n-- Onko siis tarkoituksenne, että minun pitää mennä tieheni nyt heti?\nSanokaa pian ja selvästi että tiedän miten menetellä.\n\n-- Ei, odota vähän, sanoi Mari nopeasti. Hän nousi ja hiipi vielä\nhorjahtelevin jaloin takaisin tuvan ovelle. Olikohan joku herännyt\nsisällä? Ei, ihmeellistä kyllä ei kukaan, ei ainakaan Fredrik,\nkoskapa hänen nenänsä ja suunsa tuhisi edelleen raskaasti ja\nsäännöllisesti. Mari sulki varovasti oven.\n\nTuokion ajan hän vielä epäröi, sitten hän nosti raskasta säppiä ja\navasi ulko-oven.\n\nLähellä hänen edessään seisoi tumma varjo. Albinin kasvot kuumottivat\nvalkeina ympäröivässä pimeydessä, piirteitä Mari ei voinut erottaa.\nKumma tunne valtasi hänet, ja hänen täytyi tarttua kädellään\nvasempaan rintaansa. Tyhjänä ja velttona se riippui yömekon alla;\nmutta kerran siitä oli virrannut voimia häneen, joka nyt seisoi siinä\npimeässä, rikoksellisena, joka oli saapunut kuolemanvaltakunnan\nesikartanoista.\n\nMari taisteli itsensä kanssa ja sai sopimattoman heikkouden\nkaristetuksi pois. Nyt piti toimia, tehdä päätöksiä, ja ajatellessaan\nedesvastuutaan ja kaikkia niitä käytännöllisiä seikkoja ja tehtäviä,\njoita oli vyörynyt hänen päälleen, hän sai takaisin yhä enemmän\ntyyntä, järkevää arkiolemustansa.\n\n-- Niin, Albin, hän lopuksi lausui, -- lienee parasta, ettet lainkaan\nastu sisään ja herätä heitä, mutta minä tulen ulos ja kuuntelen mitä\nsinulla on kerrottavana. Huomenna voimme katsoa, mitä ehkä voi saada\naikaan. Mene perunakuopan luo päätypenkille istumaan. Tulen kohta\nperästä, kun saan hiukan enemmän vaatetta päälleni.\n\n-- Minun on nälkä, sanoi Albin, -- voinko saada jotain syötävää?\n\n-- Saat, saat. Mene nyt vain, ennenkuin joku herää.\n\nHän kuuli pojan askelten häipyvän pehmeällä pihanurmikolla.\n\nMari säilytti pyhävaatteitaan eräässä porstuakomerossa. Hän saattoi\npukeutua täällä kaikessa hiljaisuudessa. Ja niin hän läksi musta\nkirkkohame yllään ja uudet juhlakengät jalassa kohtaamaan poikaansa.\n\nRuokakammiossa hän oli yhä vapisevin käsin levittänyt voita\nreikäleivälle ja täyttänyt maidolla tuopin.\n\nHän kulki varovasti maidon vuoksi.\n\n-- Ole rauhassa, äiti, minä tässä vain olen, sanoi Albin hiukan\nnaurahtaen, kun näki äitinsä lähestyvän ikäänkuin pelokkaana. Ja kun\ntuuli samassa hieman hellitti, hän raapaisi tulitikun ja valaisi omia\nkasvojaan.\n\nMari katsoi.\n\nNiin, kyllä siinä oli Albin, vaikkakin hän tuntui paljon muuttuneen.\nPuolipitkä parta, jota hänellä ei ollut ennen ollut, ulottui korvasta\ntoiseen. Mari kerkesi ajatella, että pojan täytyi nyt tietysti\ntehdä kaikkensa, etteivät kunnialliset ihmiset häntä tuntisi. Häntä\nvärisytti. Pieni liekki heikkeni yhä, hän saattoi nähdä vain että\nnenä pisti omituisen terävänä esiin Albinin laihtuneista ja jollakin\ntavoin jäykistyneistä kasvoista. Silmät olivat vajonneet syvemmälle\nkuin ennen -- tai ehkä se johtui vain lepattavasta valosta. Samassa\ntulitikku käyristyi ja katkesi.\n\n-- Niin, sanoi Albin tavoitellen entisaikain reimaa ja huoletonta\nsävyä, -- tällaiselta minä nyt näytän.\n\nMari ei keksinyt mitä vastata. Hän vain ojensi Albinille leivän ja\nmaitotuopin istuutuen sitten hänen viereensä penkille. Päättäen\nsiitä, millä tavoin poika ahmi reikäleipää, hän ei ollut varmaankaan\nsyönyt paljoa viimeisen vuorokauden aikana.\n\n-- Kiitos, sanoi Albin, kun viimeinen maitotilkka oli huuhtonut alas\nviimeisen leivänmurun.\n\nMari tunsi jälleen kalvavaa ahdistusta.\n\n-- Albin, hän sanoi hiljaa, -- herrajumala, Albin, kuinka me olemme\nsaaneet surra sinun tähtesi.\n\n-- Luulitteko että -- että minä olin kuollut?\n\n-- Juuri sitä luulimme. Saimme sellaisia tietoja että lopuksi pidimme\nsitä aivan varmana. Ernfred kävi vielä Helsingissäkin kuulustelemassa\nasiaa, ja niin saimme tietää, ettei sinua ollut vankien joukossa.\n\n-- Vai niin, Ernfred teki sen, vaikka itse kuuluu suojeluskuntaan.\n\n-- Niin, sanoi Mari hitaasti, -- minä pyysin häntä niin kauan, että\nhänen täytyi vihdoin lähteä.\n\nMolemmat vaikenivat.\n\n-- Niin, sanoi Albin sitten, -- asia kävi niinkuin kävi. Ja päin\nhelvettiähän se meni. Johtajamme pettivät meitä jo alun pitäen, ja\nkaikki perhanan lörpötys meni meihin kuin häkä. Myöhemmin huomasimme\ntosin yhtä ja toista, mutta silloin oli jo päästy sotaelämän makuun\nja sitäpaitsi oli liian myöhäistä kääntyä takaisin.\n\n-- Ei koskaan ole liian myöhäistä kääntyä, sanoi Mari, ei kuitenkaan\nvakuuttavasti.\n\n-- Minun uskoni mukaan se oli mahdotonta, sanoi Albin hiljaisesti, --\nmutta mitäpä kannattaa ajatella sitä asiaa enää. Se on nyt niinkuin\non.\n\n-- Missä ovat toverisi sahalta, ne jotka saivat sinut viekoitelluksi\nmukaan?\n\n-- Eivät he minua viekoitelleet enempää kuin minä heitä. Kun nyt\najattelee taapäin niitä asioita, niin pää ei ota käsittääkseen,\nkuinka kaikki kävi niin nopeaan. Sahalle tuli aseita, pieni\nherraskainen mies Helsingistä piti puheita niin että sylki roiskui\n-- ja siinä sitä oltiin... Missäkö ne nyt ovat, joiden kanssa\nläksin: Flytström kuoli Joutsenon rintamalla, seisoin vieressä kun\nhän kaatui. Omituinen ääni, kun kuula tulee ja iskee mieheen; ei\nmikään ennen kuulemani ole senkaltaista. Mustolan näin Pietarissa ja\nHeinämaan Kantalahdessa; he viihtyivät hyvin ryssien kanssa.\n\n-- Vai niin, sinä olet ollut Pietarissa, sanoi Mari. Ei mikään enää\nhäntä ihmetyttänyt.\n\n-- Kolme eri kertaa. Mehän menimme sinne laivalla Viipurista, kun\nvalkoiset tulivat. Sitten reisasimme yhden vuoden edestakaisin\nPietarin ja Kantalahden ja erään Knäsöi-nimisen paikan väliä.\nToiset tahtoivat olla ryssän, toiset engelsmannin palveluksessa, ja\nmonet tahtoivat vain liikuskella omin päin, ja heitä minä seurasin,\nmihinkäpä minä olisin lähtenyt? Omituista oli tosin aluksi tehdä\nkaikenlaista kiellettyä ja saada ottaa kaikkea mitä tarvitsi\ntai muuten tahtoi, saada iskeä kovasti tai ampua kun suuttui ja\npolttaa isoja kartanoita kuin mitäkin juhannuskokkoja. Mutta\nkuinka lieneekään minulta loppui halu tuollaiseen elämään ja aloin\nkovasti ajatella, kuinka pääsisin jälleen kotiin. Joskus kuului\nhuhuja, että meidät kaikki armahdettaisiin, jos tulisimme kotiin\nja ilmoittautuisimme poliisille tai nimismiehelle, joskus taas\nväitettiin, että valkoiset ampuivat jokaisen punaisen minkä saivat\nkiinni. Oli vaikea tietää. Sanomalehtiä ja muuta postia tuli kyllä\npäämajoihin, ja joskus minulla oli kova halu kirjoittaa teille, mutta\nei siitä kuitenkaan tullut mitään. Tiesinhän myös että te kaikki muut\nalusta alkaen olitte toisella puolella.\n\n-- Et tiedä kuinka me olemme saaneet hävetä ja kärsiä sinun vuoksesi,\nlausui Mari melkein tylysti. -- Ei yksikään räfsbackalainen\nlähtenyt punaisten mukaan, ja kirkonkylästäkin meni vain muutamia\npahantekijöitä ja roistoja. Ihmistenhän täytyy luulla, että me olemme\nhuonoa väkeä, kun sinä -- --\n\nHän ei jatkanut. Mutta Albin tokaisi hieman julkealla äänellä, jonka\nsävyn Mari oli tuntevinaan hänen pahimmilta poikavuosiltaan:\n\n-- Tervehdi räfsbackalaisia ja sano, että voivat lopettaa\nhaukkumisensa; saattaa käydä niin, että tulee vielä toiset ajat.\nKatsos, minä olen ollut jo kokonaisen kuukauden Suomessa, niin että\ntiedän suunnilleen, minkälaista täällä on. Punaisilla on paljon\nystäviä.\n\nSitten hän kääntyi yht'äkkiä rauhallisemmin puhumaan:\n\n-- Tulin rajan poikki Ilomantsin pitäjään seitsemän suomalaisen\nkanssa, jotka samoin olivat väsyneet elämään siellä. Aluksi liikuimme\nvain öisin ja piileskelimme päivisin metsissä, mutta pian huomasimme,\nettä se oli tarpeetonta. Kerrankin asui kolme meistä kokonaisen\nviikon eräässä isossa kirkonkylässä. Ei kukaan kysynyt meiltä mitään.\nMutta kotiseudulla täytyy olla varovainen. Ei muuta kuin että joku\nlapsimukula tuntee minut, niin siinä sitä ollaan. Ne vievät\nminut -- --\n\nMari liikahti. Häntä paleli. Hänen täytyi ponnistella voidakseen\najatella selvästi.\n\n-- No mutta, hän sanoi, -- etkö sinä saa nyt armoa, kun kaikki\nmuutkin saavat?\n\n-- Armoa..., sanoi Albin vitkastellen, -- minä -- minä en usko\nsitä. Kaikki eivät kulje vapaina, on poikkeuksia. Saat olla varma,\nettä olen tarkoin lukenut kaikki mitä siitä asiasta on ollut\nsanomalehdissä painettuna.\n\n-- Eikö asia ole niin, että kaikki saavat armon paitsi ihan pahimmat,\nmurhaajat, murhapolttajat ja muut sellaiset?\n\n-- Aivan niin, vastasi Albin haluttomasti, -- mutta siinähän se pulma\nonkin.\n\nMari puristi kädellään tiukasti hänen polveaan. Hiljaisuus syveni yhä\nenemmän heidän välillään, ja Marista tuntui kuin se veisi pojan pois\nhänen luotaan, kauemmaksi kuin koskaan ennen.\n\n-- Jeesuksen nimessä, Albin, hän kuiskasi, -- kuinka sinä saatoit,\nkuinka saatoit!\n\n-- Niin, sanoi Albin, -- se kävi aivan itsestään, niinkuin kaikki\nmuukin. Sodan alussa sattui, että meitä tuli muutamia miehiä pieneen\nherraskartanoon. Me salpasimme tilanomistajan erääseen huoneeseen,\nkoska tahdoimme saada olomme mukavaksi ja yöpyä kartanoon. Ja\nsitten yht'äkkiä illan suussa joku tulee sisään ja huutaa: Hän on\nkeskustellut puhelimessa valkoisten kanssa, ne piirittävät meidät\naivan kohta. Juoksimme kartanonomistajan huoneeseen ja huomasimme\npuhelimen seinässä. Hän ei vastannut mitään, kun kysyimme, oliko hän\npuhunut valkoisten kanssa ja pyytänyt apua. Ja niin hänet vietiin\npihalle ja siellä -- siellä hänet ammuttiin... Kuten sanoin, hänet\nammuttiin... Me... me ammuimme hänet. Meitä oli kaksi, jotka sen\nteimme. Niin niin, älkää siinä istuko ja tuijottako minuun noin,\nmyönnänhän että minäkin ammuin. Te ette ymmärrä, mutta me, me jotka\njoka hetki odotimme valkoisten hyökkäävän esiin pensaikosta... Ja\npahinta on, että niissä tuomioistuimissa tietävät; toverini joutui\nmyöhemmin kiinni ja hän ilmaisi nimeni, luin sen eräästä lehdestä\nviime keväänä. Niin että senvuoksi teidän täytyy piilottaa minut,\näiti. Olen miettinyt sinne ja tänne, on niin vaikea tietää mikä on\nparasta ja viisainta. Ehkä pitäisi mennä ja ottaa rangaistus niin\npian kuin mahdollista, jotta pääsisi pois niin kauan kuin on vielä\nsiinä iässä että kannattaa. Mitä äiti ajattelee?\n\nMari oli hellittänyt otteensa pojan polvesta. Hän vain istui ja\nkatsoi tiukasti yön pimeyteen, kunnes silmiä alkoi kivistää.\n\n-- Älä kysy minulta, kysy omaltatunnoltasi, tuli viimein vastaukseksi.\n\n-- Hm, arveli Albin, -- on kyseessä joka tapauksessa suuri päätös,\njota sietää ensin harkita. Ehkäpä tämä päättyy siihen, että menen\nvapaaehtoisesti nimismiehen luo, mutta en voi tehdä sitä nyt aivan\nheti, sillä tarvitsen miettimisaikaa. Siksi teidän pitää kätkeä\nminut, äiti.\n\n-- Me emme voi piilottaa sinua tänne kotiin, vastasi Mari lyhyesti\nkuten kaupasta kieltäydyttäessä.\n\nAlbin mietti.\n\n-- Mutta jos piiloudun tänne lähimetsiin tai johonkin latoon --\nautatteko minua sitten ruoalla, äiti?\n\nMari istui kauan ääneti.\n\n-- Niin, hän vastasi viimein soinnuttomalla äänellä, -- kai minun\npitää se tehdä.\n\n-- Minä voin kyllä nukkua metsässä niin kauan kuin ilmat pysyvät\ntällaisina. Mutta jos tulee kovia yöpakkasia ja pahoja sateita, niin\nminun pitää päästä jonnekin katon alle. Tietääkö äiti mitään hyvää\npiilopaikkaa?\n\n-- Grindaksen metsälato Takaniityn perällä, vastasi Mari äskeiseen\ntapaan. -- Kai sinä tiedät sen pienen niityn, ennenkuin tullaan\nvaltamaantielle.\n\n-- Niin, kyllä tiedän.\n\n-- Sinne ei tule kukaan nyt enää, kun tuonoin saatiin kaikki heinät\nkorjuuseen sieltäpäin. Parempaa piilopaikkaa en tiedä.\n\n-- Se on kyllä hyvä, sanoi Albin vilkkaasti. -- Olin itsekin\najatellut siihen suuntaan. Ja kuinka järjestämme sen ruokapuolen?\n\n-- Tulen sinne ladolle huomeniltana, vähää ennen auringonlaskua. Voit\nistua metsänreunassa ja odottaa.\n\nAlbin istui vaiti ja päättämättömänä.\n\n-- Niinpä niin, sanoi hän sitten hieman epäröiden. -- Kiitos, äiti.\nOn kai parasta että lähden.\n\n-- Niinpä kai.\n\nAlbin astui pari askelta veräjää kohti, pysähtyi sitten ja kääntyi.\n\n-- Voiko äiti hankkia vähän tupakkaa? On niin vaikea olla ilman, kun\non tottunut polttamaan.\n\n-- En voi mitään luvata, mutta mahdotonta se ei ole. Ehkä voin ottaa\nisän tupakoista niin ettei hän huomaa.\n\nJa samassa oli kuin jäykkä kuori olisi murtunut ja pudonnut pois\nMarin päältä. Hän purskahti hillittömään itkuun.\n\n-- Voi Albin, kuinka saatoitkaan mennä ja tuottaa meille kaikille\ntämän. Olethan saanut saman kasvatuksen kuin muut kunnialliset\nihmiset, kristillisyyttä ja koulua ja kaikkea mikä siihen kuuluu.\nOlemmeko antaneet sinun kasvaa kuin villipedon, jotta sinun\ntarvitsi ruveta murhaamaan ja varastamaan? Vastaa minulle! Olemmeko\ntehneet niin? Mekö olemme syyllisiä? Olemmeko laiminlyöneet jotain\nvälttämätöntä sinua kasvattaessamme, emmekö ole koettaneet kurittaa\nsinua ja kasvattaa jumalanpelossa!\n\n-- Ei kukaan voi syyttää äitiä, vastasi Albin. -- Eikä kukaan niin\nteekään, lisäsi hän uhmailevasti. -- Yksinäni olen tehnyt mitä olen\ntehnyt, hyvää tai pahaa, ja olen kyllä mies vastaamaan puolestani.\nOdotanko minä Grindaksen ladon luona huomeniltana vai enkö? Maksaako\nvaivan? Sanokaa vain suoraan, olen minä ollut pahemmassakin kyydissä.\n\nMari tukahdutti nyyhkytyksensä ja pyyhkäisi kädenselällä nenäänsä.\n\n-- Miksi kysyt enää sitä asiaa? Tietysti minä tulen, kun kerran olen\nluvannut tulla.\n\nÄiti seisoi vielä hetkisen ja koetti seurata pojan kulkua maantiellä.\nToivoton yritys, sittenkuin pimeys ja tuuli olivat peittäneet hänet\nja hänen arkailevat askelensa. Taaja metsä kohisi, ja Marista tuntui\nkuin tyrskyt peittäisivät hänet. Hän tunsi äkkiä polttavaa halua\nkutsua poikansa takaisin tai huutaa apua.\n\nSiitä ei kuitenkaan tullut mitään. Järki voitti.\n\nPäinvastoin hän hiipi niin äänettömästi kuin suinkin sisään, riisui\npyhävaatteensa ja laskeutui levolle.\n\nKaikeksi onneksi ei kukaan ollut herännyt. Kaikki oli samoin kuin\ntunti sitten.\n\nNyt tuntui pakotus selässä jälleen; varmaan oli koko ajan kolottanut,\nmutta hän ei ollut ehtinyt huomata sitä. Hän vain lepäsi ja kuunteli\nkellon raksutusta, yks -- kaks, yks -- kaks... Niin marssii aika,\nreipas sotilas, pysähtymättä, väsymättä... Yks -- kaks, yks --\nkaks... Mari on kuulevinaan korkorautojen kopinaa soraiselta tieltä\n... siellä kulkee joku ... yks -- kaks, yks -- kaks ... kulkijalla\non kiire, hän kävelee niin ripeästi ja tahdissa ... yks -- kaks, yks\n-- kaks ... hänen pitää joutua pian jonnekin muualle, hän ei saa\nväsyä, ei eksyä tahdista ... yks -- kaks, yks -- kaks ... hän tuntuu\nlisäävän vauhtiaan, Marin korvissa takoo kuin moukari alasinta vasten\n... yks -- kaks, yks -- kaks, yks -- kaks ... on kuin joku ajaisi\nkulkijaa takaa, vainoaisi kuin vaarallista petoa ... hän ei juokse\nenää, hän kiitää eteenpäin, hän pakenee kurjan henkensä edestä...\n\n\nII.\n\n-- Ei kai täällä käynyt varkaita yöllä? kysyi miniä tullessaan\naamulla tupaan. -- Luulin kuulleeni askelia ja puhetta ja aioin\nnousta katsomaan, mutta olin liian väsyksissä. Taisi muuten ollakin\nunta kaikki tyynni.\n\n-- Untako --, sanoi Mari, joka oli jo kauan puuhaillut takan ääressä.\n-- Ei, minun sinä kuulit liikkuvan. Sain maata koko yön valveilla\nselkäsärkyni takia, ja siinä tuli niin nälkä, että piti mennä\nporstuakammiosta hakemaan syötävää.\n\n-- Niinkö, vastasi miniä vain, ja Mari kuuli äänestä, että asia oli\nsillä selvä. Fredrik ja Ernfred eivät olleet huomanneet mitään.\n\n-- Te miehet nukutte kuin porsaat -- Mari yritti laskea leikkiä --,\nvoisi varastaa sänkyvaatteet aitanne ja te vain kääntäisitte kylkeä.\nMinä tunnen teidät, minä.\n\nJa hän kaatoi heidän kahvikuppinsa täpö täyteen.\n\nYksi kohta oli totta siinä, mitä hän oli miniälleen sanonut: hän\nei ollut tosiaankaan saanut unta silmiinsä koko yönä. Ja se oli\ntärkeä seikka, sillä ellei hän olisi varmasti tietänyt valvoneensa\nilman pienintäkään keskeytystä, niin hän olisi melkein pitänyt yön\nsuurta tapahtumaa vilkkaana unena, tosielämän kaltaisena unena. Niin\nkäsittämättömältä, niin äärettömän epätodennäköiseltä kaikki tuntui\nnyt kirkkaassa päivänpaisteessa. Tuolla -- tuolla ulkona nurmella\nAlbin oli siis seisonut joku tunti sitten, istunut penkillä hänen\nvieressään ja sammuttanut nälkäänsä, Albin, hänen poikansa, jonka\nkuolemasta oli oltu varmat toista vuotta, niin että siihen ajatukseen\noli jo aivan totuttu.\n\nHän teki asiaa porstuakammioon. Aivan niin, yksi reikäleipä oli\npoissa, ja sekä maidosta että voista oli otettu. Tietysti, hänhän\nitse oli -- Ja kuitenkin! Oliko mahdollista, että Albin kuljeskeli\nnyt metsissä muutaman pyssynkantaman päässä, ja että hän, Mari, vielä\ntänä iltana sai tavata hänet Grindaksen ladon luona Takaniityllä?\n\nOli, se oli mahdollista. Eikä ainoastaan mahdollista, vaan pikemmin\nvälttämätöntä, koska hän oli antanut lupauksensa hädänalaiselle.\nHänen täytyi valita ne ruokatavarat, joita vailla hän saattoi olla,\nhänen täytyi pitää silmällä Fredrikin tupakkamassia ja katsoa, missä\nhänen oli tapana täyttää sitä. Ja ennen kaikkea hänen tuli keksiä\nuskottava tekosyy, jonka nojalla saattoi viipyä poissa pitkän aikaa\nillallisen jälkeen.\n\nKaikki nämä vaikeudet olisivat tietysti olleet ilman muuta voitetut,\njos hän olisi kertonut asian miehelleen ja pojalleen. Edellyttäen\nnimittäin, että nämä olisivat tahtoneet hänen laillaan auttaa ja\ntukea Albinia kaikesta siitä huolimatta, mistä he saattoivat häntä\nmoittia, kaikesta siitä huolimatta, mikä erotti kunnialliset miehet\nmurhaajasta. Sillä edellytyksellä, niin. Ja tätä miettiessään Mari\nsaattoi kesken työtään unohtua katselemaan miestänsä niinkuin\nkatselemme muukalaista, jonka aikeet meidän täytyy millä hinnalla\nhyvänsä saada selville. Monta kertaa hän mielessään sommitteli\nsanoja tavalla jos toisellakin, muovaili niitä ajatuksissaan niin\nviisaasti kuin suinkin, mutta aina ne jäivät lausumatta. Syvällä\nFredrikin silmissä oli jotakin jota hän ei kuolemakseen tohtinut\nhoukutella esiin ilman kovinta pakkoa -- ja varsinaista pakkoa ei\nhänen mielestään ainakaan vielä ollut olemassa. Fredrik voi yhtä\nhyvin saada tietää sen joskus toiste, hän ajatteli. Sanon sen\nillalla, kun minulla on vasu valmiina käsivarrella. Ei kai hän lähde\njuoksemaan jälkeeni maantielle, ja kun tulen kotiin, on hän varmaan\njo melkoisesti rauhoittunut. Sitten voimme puhua asiasta hiljaa ja\nymmärtäväisesti ja päättää, miten on vastedes meneteltävä.\n\nMari sai askareensa sujumaan melkein entiseen tapaan. Aamiainen\nvalmistui oikeaan aikaan, elukat saivat mitä niiden tuli saada,\npäivällistä vastaan ei ollut muistuttamista, ja samoin kaikki muu\nmeni niinkuin pitikin. Mari tosin istui ääneti lautasensa ylitse\nkumartuneena, mutta eihän nyt enää sanottavasti huomattu, olivatko\ntoiset vaiti vai äänessä, sen jälkeen kuin puhelias miniä oli tullut\ntaloon. Hän sekä kyseli että vastaili omiin kysymyksiinsä.\n\nIltapäivällä Mari tyyntyi kokonaan, sisällisestikin. Hän tiesi jo\nminkä syyn nojalla hän saattoi lähteä liikkeelle ruokatavaroineen\nihan kaikkien nähden, ellei sitä ennen saisi rohkeutta ilmaista\nheille totuutta.\n\nJa se rohkeus jäikin tulematta. Tarkkaavasti hän katseli miestään ja\npoikaansa, eikä puhuminen tuntunut hänestä vähääkään helpommalta nyt\nkuin aamulla. Ei vähääkään.\n\n-- Onko kellään asiaa Räfsbackaan? hän kysyi aivan luontevasti, kun\nastiainpesu illalla oli päättynyt. -- Muistui tässä mieleeni se\nkaupunkilaisperhe, joka on vuokrannut Kuggaksen huvilan, lupasin näet\nkerran tuoda sille rouvalle munia ja voita, jahka meiltä liikenee\nyli oman tarpeen. Nyt olen laskenut, että voimme antaa pari tiuta\nmunia ja sen verran voita, että pitäisi tulla yhteensä kahdeksan- tai\nyhdeksänkymmentä markkaa. Sehän ei ole hullummaksi.\n\n-- Onpa hyvä että alat hankkia rahaa taloon, sanoi Fredrik. -- Sitä\nkyllä tarvitaan.\n\nMari solmi hitaasti päähuivinsa ja otti vasun käsivarrelleen.\n\n-- Mitä minun pitikään kysymän? Niin, eikö teillä ole mitään asioita\nRäfsbackaan? Kun nyt joka tapauksessa menen sinne, niin toimittaisin\nne yksin tein.\n\n-- Ei minun tietääkseni, vastasi Fredrik. -- Mutta jos välttämättä\ntahdot, niin sano terveisiä minulta kaikille kyläläisille ja käske\nheidän voida hyvin ja pitää Jumala silmäinsä edessä ja tulla pian\nminun luokseni tekemään suuria tilauksia.\n\nMari seisoi epäröiden ovella. Nyt se olisi sanottava, nyt oli\nviimeinen tilaisuus. Hänen sydämensä jyskytti. Ei, se oli liikaa,\nhän ei saanut sitä suustaan. Mutta samalla hän tunsi ikäänkuin\npelkäävänsä, että joku tarttuu häneen takaapäin, heti kun hän kääntyy\nlähteäkseen. Tulkaa tänne, hän ajatteli puristaen vasun sankaa,\ntulkaapa tänne nuuskimaan, minä kyllä selitän kaiken, niin että\nsaatte kuin saattekin hävetä.\n\nMutta ei kukaan tullut. Eihän kukaan osannut vähääkään epäillä häntä.\nHe eivät edes nostaneet silmiänsä töistään, kun hän vihdoin läksi.\n\nVielä ei ole liian myöhäistä, ajatteli Mari lähestyessään veräjää.\nVielä voin mennä takaisin ja huutaa heille: Albin on täällä, minä\nvien ruokaa Albinille. Se olisi varmaan parasta, sillä mitä minä\nkeksin huomeniltana ja myöhemmin, jos Albin viipyy kauan.\n\nMutta siitä ei tullut mitään. Jalat veivät hänet niin auliisti\nmaantielle, niillä ei ollut halua kääntyä takaisin.\n\nMunakauppa kävi Räfsbackassa helposti ja joutuin. Kuggaksen huvilan\nkaupunkilaisrouva tuli oikein iloiseksi ja olisi tahtonut lisää.\n\n-- Mitä muuta teillä on kopassanne? Varmasti jotakin ruokatavaraa.\nEikö saisi ostaa sitäkin?\n\n-- Ei, vastasi Mari, -- se ei ole kaupan.\n\n-- Me maksamme kernaasti sen minkä muutkin, jatkoi helsinkiläisrouva\nitsepintaisesti.\n\n-- Ei sillä ole hintaa, sanoi Mari, -- se annetaan lahjaksi hyvästä\nsydämestä.\n\nHän sai rahansa ja palasi samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta\nlähestyessään Prinsasta hän poikkesi varovasti metsään ja kulki\nvanhoja karjapolkuja suon ohitse Takaniitylle.\n\nAukeilla, ylävillä paikoilla hän tähyili taivaanrannalle ja sovitti\nvauhtinsa auringon mukaan. Kävi niin hyvin, että aurinko hehkui\njuuri harmaiden pilvien seassa kuin hiipunut hiillos, kun hän saapui\nkohtaamispaikalle.\n\nEi näkynyt yhtään ihmistä. Ei vierasta, ei Albinia. Mari istuutui\nkivelle metsänlaitaan lepäämään ja odottamaan.\n\nOli kaunis, tyyni ilta. Lehmänkellot kalkattivat hiljaa tarhoissa\nkaukana valtamaantien varrella. Linnut tervehtivät toisiaan\nkatkonaisilla kutsuäänillä, hillitysti ja rauhallisesti; alkukesän\ntulinen kiihko tuntui vaimentuneen.\n\nIstuinpaikaltaan Mari saattoi nähdä niityn ja kappaleen hakaa,\njoka reunusti pientä aukiota. Mutta sinnepäin hän ei suunnannut\nhuomiotaan. Hänen ymmärtääkseen täytyi Albinin saapua metsän kautta,\nsillä eihän poika toki ollut niin varomaton, että olisi uskaltautunut\nmaantielle. Mari kuulosti itsepintaisesti askelten ääntä, oksan\nritinää tai kiven karahdusta jalan siihen sattuessa. Turhaan.\nHiiskumaton hiljaisuus ympäröi häntä. Aurinko laski ja kaikki värit\nkalpenivat. Metsäkyyhkysten kuherrus vaikeni vähitellen. Albinia ei\nnäkynyt.\n\nJospa hän ei olekaan vain myöhästynyt... Jos hän ei tule lainkaan...\nJos hän piti meitä viime yönä liian kovasydämisinä ja on lähtenyt\nmuille maille...\n\nHetkeen ei Mari kyennyt päättämään, tuottiko se ajatus hänelle iloa\nvai surua. Oli jotain houkuttelevaa ja ikäänkuin vilvoittavaa siinä\nmahdollisuudessa, että raskas koetus oli otettu häneltä pois, ettei\nhänen ehkä tarvinnut lainkaan viedä raskasta sanomaa Fredrikille eikä\npäivästä päivään, vaivata päätään valehtelemisen oudolla työllä.\n\nMutta sitä ei kestänyt kauan. Nousi toisia kuvia, jotka karkoittivat\ntieltään nämä synkät. Hän näki edessään Albinin pitkänä, jäntevänä,\nvoimakkaana, kuuli hänen iloisen, ylimielisen naurunsa ja sanat,\njoilla hän entisaikaan oli huitaissut pois kaikki huolet: Roskaa,\nkyllä siitä selviää, kunhan ei hätäile. Ja hän ajatteli myös, että\nolisi joka tapauksessa ikävää, jos olisi turhaan ollut levoton ja\nmietiskellyt koko tämän päivän ja suotta kulkenut monet, monet\naskelet vasu käsivarrella. Ei ei, niin ei saanut käydä. Albinin\n_täytyi_ tulla.\n\nJa hän tuli. Marin voimatta käsittää, mistä hän oli oikeastaan\nsukeltanut esiin, hän seisoi yht'äkkiä äitinsä vieressä. Mari ei\nollut kuullut risahdustakaan. Albinilla oli terävänokkaiset pieksut\njalassa, ja hän astui pehmeästi kuin kissa polkuanturoillaan. Hän oli\nmärkänä yläpuolelle polvien.\n\n-- Vajosin suohon, hän sanoi hiukan häpeissään. -- Ajattelin\noikaista, jotten myöhästyisi, mutta eksyin jollakin hassulla tavalla.\nOnhan typerää että sellaista voi sattua näin lähellä kotinurkkia,\nmutta en ole ollut niin kaukana metsässä sen koommin kuin pikku\npoikana Ernfredin kanssa.\n\nHän istuutui maahan ja sysäsi lakin hikiseltä otsaltaan. Punaruskea\ntukka ja parta muodostivat jonkinlaisen apostolisen sädekehän hänen\npäänsä ympärille.\n\nMari ei saanut silmiään irti Albinin kasvoista. Tavallaan niissä\noli jotakin niin rakkaan tuttua, mutta paljon oli niihin tullut\nvierastakin hämmentäen sen kuvan, minkä hän oli säilyttänyt\nmielessään.\n\nHän aukaisi vasun; ja Albin söi hiljaisuuden vallitessa. Kun kaikki\noli nautittu -- eikä sitä ollut aivan vähän -- hän loi kaipaavan\nsilmäyksen vasun pohjalle ja raaputti irti muutamia leivänmuruja.\n\n-- Raukka, sanoi Mari, -- sinä et kai ollut saanut paljoa suuhusi\nennenkuin minä tulin?\n\n-- Vähän metsämarjoja ja muutamia nauriita, vastasi Albin. -- Varhain\naamulla pujahdin Ollaksen naurismaille ja sieppasin muutamia. En\nsaanut niin monta kuin olin ajatellut, sillä samassa Ollaksen Elin\ntuli kujalta ja minä sain puikkia tieheni kiireimmän kaupalla.\n\n-- Luuletko hänen tunteneen sinut? kysyi Mari hieman levottomasti.\n\n-- Hän ei nähnyt minua lainkaan, vastasi Albin. -- Mutta jos olisi\nsattunut näkemään, olisi hänen kyllä pitänyt tuntea minut.\n\nAlbin naurahti, omituisen naurun, joka ei ottanut oikein\nsointuakseen. Ollaksen Elin ja hän olivat seurustelleet keskenään\nsangen paljon viimeisinä vuosina ennen sotaa.\n\n-- Elin kuuluu menevän naimisiin jonkun kirkonkyläläisen kanssa,\nsanoi Mari ikäänkuin vastaukseksi sanattomaan kysymykseen.\n\n-- Vai niin, sanoi Albin suoristaen jalkansa. -- Mikä se on miehiään?\n\n-- Lindroth se on nimeltään ja on muualta muuttanut. Isä ollut\nkauppias.\n\n-- No sittenhän siellä on paljon rahaa ja hienouksia, arveli Albin\nkatsellen suoraan eteensä.\n\n-- Niin kuuluu, nyökkäsi Mari.\n\nPuhelu taukosi hetkeksi.\n\n-- On omituista kulkea täällä vanhoilla teillä taas, alkoi Albin\nuudelleen. -- Kaikki näyttää olevan entisellään. Ei näy paljonkaan\njälkiä -- sodasta ja sen semmoisesta.\n\n-- Tuskin ollenkaan, vahvisti Mari.\n\n-- Ja kaikki elävät entiseen tapaan?\n\n-- Jotakuinkin entiseen tapaan, hiljalleen ja hyvin voiden. Kalliit\nhinnat on nyt tosin kaikilla tavaroilla, mutta työstä maksetaan\ntähän aikaan siksi paljon, että useimpien toimeentulo on kuitenkin\nparantunut. Nimittäin niistä jotka minä tunnen.\n\n-- Onko saha käynnissä?\n\n-- Se seisoi jonkin aikaa, mutta on nyt taas täydessä käynnissä.\n\n-- Onko lahdella ulkomaanlaivoja?\n\n-- Montakin.\n\n-- Ja ne maksavat lastauksesta hyvin?\n\n-- Niin paljon ettei monella herralla ole puoltakaan siitä palkasta,\nkerrotaan.\n\n-- Ja tytöt ja pojat, vieläkö ne tanssivat ja keinuvat niinkuin\nennenkin?\n\nKyllähän tytöt ja pojat tanssivat niinkuin ennenkin ja kokoontuivat\nusein keinulle.\n\nAlbin vaikeni. Hänen kouransa avautuivat ja sulkeutuivat jälleen,\ntiukasti, puristaen tyhjää ilmaa tai ehkä ruohonkortta.\n\n-- Niin niin, hän sanoi hiljempaa, -- sen pituinen se.\n\n-- Kuinka nyt olet ajatellut, sanoi Mari varovasti ja hiljaa, --\nmihin aiot ryhtyä lähimpinä aikoina?\n\nAlbin nosti silmänsä tutkivasti.\n\n-- Olen tuuminut jäädä tänne metsään vielä joksikin aikaa. Jos\nnimittäin voin saada ruoan apua ja muuta pientä -- muutenhan se ei\nkäy päinsä.\n\nMari tuumi hetkisen.\n\n-- Huomenna on saunapäivä, sanoi hän miettivästi. -- Tarvitsemme\nvihtoja, ja minä voin sanoa haluavani pehmeämpiä lehviä kuin omasta\nkoivurähjästämme voi saada. Ja kun minulla kerran on asiata metsään,\nkeksin kai jonkun keinon, miten saan sinulle ruokaa.\n\n-- Ja minä, sanoi Albin kasvot kirkastuen, -- minä teen itselleni\ntuohisen. Kulkeehan täällä aina laitumella lehmiä, joita voin lypsää\nkenenkään huomaamatta.\n\nMari valmistautui lähtemään.\n\n-- Voiko äiti hankkia minulle sorkkaraudan tai kirveen? kysyi Albin,\nja nähdessään, kuinka äidin kasvot vavahtivat, hän lisäsi nopeasti:\n\n-- Niin, se on tarpeen vain päästäkseni sisälle latoon, jos tulee\nkovin paha sää.\n\n-- Saadaan nähdä, vastasi äiti.\n\nSeuraavana päivänä hän tuli iltapäivän loppupuolella, ja paitsi\nruokaa oli hänellä mukanaan kahveli, posliinikipponen ja pieni\nkirves. Sen terä muistutti enemmän sahaa, mutta jotakin hyötyä se kai\nsilti voi tehdä, hän arveli. Albin kiitti, ja hänellä oli erikoinen\ntapansa ilahtua ja sanoa kiitos niin vilpittömän sydämellisesti, että\nse oikein lämmitti mieltä.\n\nTällä kertaa Marin ei tarvinnut odottaa häntä, ja se oli hyvä, sillä\neihän hän voinut viipyä mahdottoman pitkään muutaman kylpyvihdan\nteossa. Sunnuntai-iltana hänellä oli sensijaan enemmän aikaa, hän kun\noli sanonut aikovansa käydä Räfsbackassa erään tuttavan perheen luona.\n\n-- Aika käy pitkäksi, kun täytyy olla niin hiton varovainen, ettei\nuskalla ruveta puheisiin kenenkään ihmisen kanssa, sanoi Albin hieman\nalakuloisesti. -- Monta kertaa olen ryöminyt niin lähelle Ollaksen ja\nSjöön ulkotalojen ikkunoita, että saatoin melkein nähdä mitä heillä\noli pantu pataan. Monia tuttuja olen kurkistellut kivien takaa, mutta\nmennä luokse ja sanoa morjens, siihen ei ole riittänyt uskallusta.\n\n-- Ei ei, huudahti Mari kauhistuneena, -- älä tee sitä koskaan!\nVoihan kuka hyvänsä ottaa sinut kiinni.\n\n-- Sen tiedän yhtä hyvin kuin äitikin, sanoi Albin kuivasti ja imaisi\ntyhjää piippuaan. Hänen tupakkansa oli taas lopussa.\n\n-- Kun olisi edes jotain luettavaa, jatkoi hän äskeiseen tapaan.\n\nSe puute oli helposti poistettu, arveli Mari. Sanomalehtiä hän\nsaattoi tuoda kotoa sitämukaa kuin ne oli siellä ehditty lukea. Ja\nkirjoja heillä oli koko laatikollinen aitanvinnillä.\n\n-- Tiedän, sanoi Albin, ne ovat kyllä vanhoja ja kummallisia, mutta\nparempi jotain kuin ei mitään.\n\nPahemmin oli tupakan laita. Mari arveli, ettei hän uskaltanut\nverottaa Fredrikin varastoja toistamiseen, se saattoi tulla ilmi.\n\n-- Mutta eikö äiti voisi ostaa kaupungin kauppiaalta, kun sattuu\njotakin muuta asiaa sinne? ehdotti Albin.\n\n-- Miks'ei, kyllähän minä, mutta se maksaa kai paljon, eikä minulla\nole omia rahoja.\n\n-- Ei hätää, sanoi Albin, -- minulla on joku satanen tallella. Olisi\nenemmänkin, jos olisi ollut ymmärrystä ja halua säästää. Kerran\nminulla oli niin paljon, että melkein olisin voinut ostaa sillä\npienen talon. Se oli Viipurissa, juuri ennenkuin meidän tuli pakko\nlähteä sieltä. Kuljin muutamana iltana kadulla, niin siellä seisoi\neräillä portailla mies, joka viittasi minua luokseen. Seurasin häntä\nja tulin isoon huoneeseen, missä istui viisi, kuusi kaveria jakamassa\nrahoja, joita he ottivat isosta kassakaapista. En ollut koskaan\ntietänyt niin paljon rahaa olevankaan. Viidensadan ja tuhannen markan\nseteleitä sinkoili kuin ei mitään, noin vain ikäänkuin akanoita\nviskuukoneesta, ja he ottivat osalleen niin paljon kuin kouraan\nmahtui. Minäkin sain niitä tukun, siinä oli monta tuhatta markkaa,\nkun jälkeenpäin laskin. Samana yönä eräs nokkela viipurilaispoika\notti opettaakseen minulle pelin, jonka nimi on ykskolmatta; siihen\nmeni puolet rahoistani, se on semmoinen saakelin peli, jossa häviää\nkoko ajan. Mutta eräs toinen mies oli sullonut puolen miljoonan\nsetelit taskuihinsa ja saapasvarsiinsa. Hän nukkui täysissä\nvaatteissa nagaani-pistoli kummassakin kädessä.\n\nMari oli tuskin kuunnellut. Häntä tympäisivät nämä jutut punaisten\ntihutöistä. Ne tekivät Albinin vieraaksi hänen silmissään, ne\nmanasivat esiin juuri sen, minkä hän koetti kaikki voimansa\nponnistaen unohtaa. Kuinka toisenlaiselta tuntuikaan hänestä, kun\nAlbin istui hiljaa hänen vieressään ja söi kovalla halulla suuhunsa\nruoan, minkä hän oli suurella vaivalla saanut tänne hankituksi.\nSilloin hän saattoi melkein uskoa, että kaikki oli entisellään,\nettä hän piti päivällislomaa heinäniityllä kauniin, komean poikansa\nkanssa, jota kaikkien täytyi häneltä kadehtia.\n\nAlbin otti lompakkonsa esiin. Setelit, jotka hän ojensi äidilleen,\neivät olleet likaisempia kuin miksi paperiraha tavallisesti tulee\nmaalaisten ihmeellisissä kätköissä, pikemmin päinvastoin, ja\nkuitenkin Mari saattoi tuskin koskea niihin niin paljon, että sai\ntungetuksi ne vasun pohjalle.\n\n-- Almanakan voisitte kernaasti ostaa minulle, sanoi Albin. --\nMinulla on tosin pieni keppi, johon leikkaan loven joka päivä, mutta\nhankalaksi käy ajanlasku sillä tavoin. Minulla on näet tapana istua\nja tuumia, milloin yhdistyksellä mahtaa olla kokous tai tanssit,\nmilloin ihmiset tekevät niitä tai näitä maatöitä ja muuta sellaista.\nJa almanakasta näkee sitäpaitsi nimipäivät ja markkinat ja sen\nsemmoiset.\n\n-- Minä teen huomispäivänä asiaa kaupunkiin, vastasi Mari. -- Mutta\nsitten voin tuskin tulla enää illalla sinua tapaamaan.\n\nJa niin kävi kuin Mari oli arvellutkin. Kun hän palasi ostoksineen\niltapäivällä kotiin, oli siellä yhtä ja toista touhua, mikä teki\nhänelle vaikeaksi, jopa mahdottomaksi lähteä taas illalla pois. Ja se\nolisi muutenkin näyttänyt kovin epäilyttävältä.\n\nOli kolea ilta ja taivas synkässä pilvessä. Kaikki vanhat merkit\nosoittivat kauniin sään loppua. Fredrik tarjoutui syömään\nrotanmyrkkyä aamiaisekseen, ellei tulisi sadetta lähimmän vuorokauden\naikana, ja Marin selkäsärky yltyi tavalla, jota ei käynyt\nväärinkäsittäminen.\n\nAivan oikein. Seuraavana aamuna rankkasade pieksi maata raipoillaan,\njoita oli yhtä taajassa kuin korsia hyvässä ruispellossa. Fredrik sai\njättää syömättä mainitun ikävän aamiaisruoan.\n\nMutta Marin valtasi suuri ahdistus. Albin, hän ajatteli sateen\nrummuttaessa herkeämättä ikkunaruutuja. Albin! Hänhän käy pakostakin\naivan epätoivoiseksi maatessaan hiljaa ladossa ilman minkäänlaista\ntehtävää. Jos tällaisia päiviä tulee useita peräkkäin, niin kidutus\nkäy hänelle liian suureksi. Ja Mari tutki taivasta niin huolekkaasti\nja hellyttävästi kuin koko vuoden sato ja onni olisi riippunut\nauringon pikaisesta paluusta.\n\nNämä viimeiset päivät olivat olleet ihmeellisimmät Marin koko\nelämässä, kohtalokkaimmat ja pisimmät, tuntui hänestä. Jos joku\nolisi sanonut hänelle, että Albinin paluusta oli kulunut viikkoja ja\nkuukausia -- hän olisi tuskin uskaltanut väittää vastaan. Ja kaikki\nhänen ajatuksensa olivat nykyään pojan luona metsissä, toimittelipa\nhän mitä hyvänsä.\n\nUlkonaisesti ei Prinsaksessa kukaan joutunut siitä kärsimään --\nvielä. Talousaskareet sujuivat vanhaan totuttuun tapaan, eikä\nelukoiden hoidossa ollut näköjään muistuttamisen varaa, ainakin ne\nsuunnilleen saivat mitä pitikin. Niinpä siis Fredrik ja Ernfred eivät\nhavainneet mitään tavatonta Marissa; mutta lehmät, jotka tarvitsevat\nhellyyttä ja huolehtivaa hoitoa, ilmaisivat tyytymättömyytensä\nvähentämällä maidonantiaan.\n\nAamupäivällä Mari meni aitanvinnille penkomaan vanhoja kirjoja ja\nvalikoimaan niistä Albinille luettavaa. Hänestä tuntui mieluisalta\nja lohdulliselta työskennellä pojan hyväksi, etenkin nyt, kun oli\nensimmäisen kerran ollut pakotettu jättämään hänet ruoatta.\n\nKirjat eivät näyttäneet kovin lupaavilta. Ne olivat risaisia,\nhomeessa, täynnä pieniä täitä ja pahasti rottien jyrsimiä. Ja\nniinkuin Albin oli sanonut, sisällykseltään ne olivat jotenkin\nkummallisia. Mari ei tietänyt mistä ne olivat kotoisin; ne olivat\nolleet siellä jo aikoja ennen kuin hän itse oli tullut Prinsakseen.\n\n\"Ruoka-Järjestys Tupakin-Poltajillen\", \"Neuwo ja Johdatus Maan\nWiljelemisen ja Huonen Hallituxen Parandamiseen\", A-B-C-kirja,\njossa oli muodoton kukko viimeisellä sivulla, eräs vanha postilla,\n\"Ulosweto Kuningallisista Posti-Ordningeista\" vuodelta 1785,\nkatkismus, \"Thecla\" -- se tuntui eniten muistuttavan kertomuskirjaa\nja siksi hän pani sen syrjään, Valeriuksen Lauluja -- samoin --,\n\"Neuwo kuinga hukkuneita ihmisiä pitä hengihin pyyttämän\" --\n\nEi, kertomuskirja ja laulut olivat ainoat, jotka saattoivat tulla\nkysymykseen. Hetkisen Mari mietti postillaa -- tai Bibliaa, joka\noli alhaalla piironginlaatikossa. Kenties pyhien kirjojen lukeminen\nmuuttaisi Albinin mielen, saisi hänet selvemmin näkemään suuren\nsyntinsä ja johtaisi hänet takaisin kunniallisten ihmisten valoisille\nteille...\n\n... Ilmiantamaan itsensä ja ottamaan vastaan rangaistuksensa?...\nOliko se ainoa oikea tie?... Sitäkö hän sisimmässään, kaikkein\nsisimmässään toivoi?... Ei, postilla sai jäädä, ja Biblian täytyi\npysyä koskemattomana laatikossaan, sitähän he tarvitsivat itse joka\nsunnuntai, menivätpä kirkkoon tai eivät.\n\nMyöhemmin päivällä Mari kuljeksi kuin varas omassa kodissaan. Viikon\nsanomalehdet hän taittoi kokoon ja piilotti ne takkahyllyn kukikkaan\nkretonkiverhon taa. Sakset ja tulitikkupuntti menivät samaa tietä,\nseuranaan muutamia luunappeja, neula ja ompelulankarulla.\n\nRaskaat, hautovat pilvet olivat vähitellen alkaneet liikehtiä, mutta\nsade jatkui yhä melkoisella voimalla. Herätti sentähden jonkinmoista\nhuomiota, kun Mari valmistautui illallisen jälkeen lähtemään kylälle.\n\n-- Kas mammaa, kun on ruvennut juoksemaan ulkona iltaisin vanhoilla\npäivillään, sanoi Fredrik hieman kummastellen.\n\n-- Pitää mennä Räfsbackaan viemään munia taas, sanoi Mari niin\nuskottavasti kuin suinkin. -- Se rouva oli niin kovin ystävällinen,\nja minun täytyi luvata, että tulen takaisin niin pian kuin saan\nkokoon tiun munia. Yhtä hyvinhän voimme myydä ne hänelle kuin viedä\nkaupunkiin. On oikein paha ollakseni, kun en ole aikaisemmin tullut\nvieneeksi hänelle mitään, vaikka hän on niin höyli ja hyväluontoinen.\nJa iloinen ja kiitollinen joka murusta.\n\n-- Mutta tiethän ovat ihan vellinä, väitti Fredrik, -- eikä sadekaan\nole oikein tauonnut vielä. Voihan se yhtä hyvin jäädä huomiseen.\n\n-- Luvattu mikä luvattu, vastasi Mari. Hänen sydämensä jyskytti\nkuin ensikertaisen varkaan rinnassa; olihan vasu täynnä mitä\nmerkillisimpiä tavaroita. Puuttui vain että joku tulisi lähemmä ja\nkatsoisi vähän tarkemmin. Melkein juoksujalassa hän läksi talosta,\nniin epäilyttävää kuin tiesikin sen olevan, tuleviin iltoihin nähden.\n\nTällä kertaa ei Marilla ollut aikomustakaan mennä Räfsbackaan. Ei hän\nvaivaa pelännyt eikä viheliäistä keliäkään. Mutta hänen kaipuunsa\nnähdä Albin jälleen oli niin voimakas ja kiihkeä, ettei hän voinut\nalistua enää mihinkään viivytykseen. Sentähden hän meni Räfsbackaan\nvievää tietä juuri niin pitkälle, että johti harhaan kotona-olijat,\njos joku olisi tullut pitäneeksi häntä silmällä ikkunasta. Ehkä\nhe olivat sen tehneet. Hän ei voinut salata itseltään, että oli\nvarmaankin aiheuttanut heissä kummastusta ja hämäriä epäluuloja.\n\nSe lohdutus hänellä oli kumminkin kaikissa huolissaan, että sade\ntaukosi vihdoin. Taivas pysyi raskaana ja harmaana ennustaen uusia\npäiväkautissateita, mutta keskeytys oli hänelle joka tapauksessa\nhyvin tervetullut.\n\nAlbin oli viettänyt päivän ladossa murrettuaan poikkipienan toisen\nmäärlyn irti. Hän oli jo keksinyt keinon, millä sai oven suljetuksi\nsisältäpäin, niin ettei etäämpää huomannut mitään.\n\nÄidin tuomista hyödyllisistä lahjoista hän tuli iloiseksi kuin poika\nmarkkinoilla.\n\nMari istui hiljaa ja katseli häntä hellittämättä. Kun näki hänen\nnauravan noin ja puhelevan ystävälliseen, vilkkaaseen tapaansa,\nMari saattoi tuskin käsittää, että hän oli todellakin ollut mukana\nkaikissa niissä kamalissa tihutöissä, joista hän oli puhunut, -- ja\nkenties vielä monissa muissa, joista hän ei ollut mitään virkkanut.\nMitä kauemmin Mari häntä katseli, sitä epätodennäköisemmältä, sitä\nmahdottomammalta se hänestä tuntui. Paljon helpompaa oli jatkaa\najatuksen leikkiä ja kuvitella lepoa heinäniityllä. Niin niin,\nkaikki oli taas kuin ennen, hyvinä päivinä. Hän ja Albin pitivät\npäivällislomaa yhdessä tehdyn työn jälkeen...\n\nNiin täytyi olla. Niin täytyi hänen saada tuntea niinä lyhyinä\nyhdessäolon hetkinä, jotka hän tohti suoda itselleen. Olihan Albin\nollut hänen rakkaimpansa. Totta kai Albin, joka oli syntymästään\nsaakka tuottanut hänelle niin paljon suruja, herätti hänessä sata\nkertaa voimakkaampia tunteita kuin Ernfred, joka oli aina ollut\numpimielinen ja siivo ja tehnyt juuri niin kuin kaikkien pitää tehdä,\ntaikka tytöt, jotka tuskin pöydänkorkuisiksi vartuttuaan olivat\nalkaneet puhua lakkaamatta Helsingistä ja Helsingistä! Tietysti,\nsehän oli vain luonnollista. Hän muisti lauseen eräästä pyhästä\nmiehestä, jonka nimi oli Augustinus, -- rovasti oli kerran käyttänyt\nsitä hartauskokouksessa Räfsbackassa: Niin monien kyynelten poika ei\nvoi joutua hukkaan. Ne sanat voitiin totisesti sovelluttaa häneen\nja Albiniin. Vaikka Albinista ei tulisikaan muille malliksi ja\nesikuvaksi kelpaavaa, ei hän silti voinut olla hukassa. Niin kova ei\nJumala saattanut olla äitiä kohtaan, että lahjoittaisi hänelle pojan\ntakaisin muutamaksi haihtuvaksi hetkeksi ja sitten antaisi ihmisten\nriistää hänet pois ja panna hänet ikuiseen vankeuteen.\n\nJa hän katseli katselemistaan Albinia ikäänkuin olisi toivonut\nvoivansa katseellaan poistaa kaiken vierauden noiden kasvojen\nilmeestä ja kaiken synkän, mikä piili tuon rakkaan otsan takana.\n\n-- Mitä äiti katsoo? kysyi Albin hiukan hämillään hänen\nhellittämättömästä tuijotuksestaan. -- Olenko minä niin pörröpäinen?\nEn ole katsonut peiliin viimeisen kuukauden aikana, mutta arvaan\nettä tukkani on ehtinyt kasvaa liian pitkäksi. Ehkä äiti on hyvä ja\nleikkaa sen, koska tässä on saatu saksetkin uuteen talouteemme?\n\n-- Tietysti sen teen. Kumarruhan vähän eteenpäin.\n\nJa varovasti, hyvin huolellisesti hän alkoi leikata Albinin\npehmoista, tuuheaa tukkaa, kuten oli tehnyt niin monesti hänen\nollessaan pikkupoika, joka ei ollut vielä päässyt miesten kirjoihin.\n\n-- Kas niin, hän sanoi laskien kätensä alas, -- nyt sinä alat taas\nnäyttää ihmismäiseltä. Kunpa vain saisi pois tuon kauhean parran --\n\nAlbin vetäytyi äkisti taaksepäin.\n\n-- Ei ei, antaa parran olla. Ainahan se jonkin verran vie ihmisiä\nharhaan.\n\nTuli raskas hiljaisuus.\n\n-- Pane tupakaksi, sanoi Mari jotakin sanoakseen. -- Ja lue\nsanomalehtiä jos haluttaa.\n\n-- Kiitoksia vain, vastasi Albin ja noudatti kehoitusta.\n\nAlkoi hämärtää vahvasti. Sadepilvet ajelehtivat taivaalla valmiina\nmilloin tahansa purkautumaan. Mutta Mari ei saanut lähdetyksi. Hän\nistui paikallaan ja ajatteli sitä katkeraa totuutta, ettei hän nyt\nuskaltanut pitkiin aikoihin suoda itselleen tällaista tuttavallista\nhetkeä Albinin kanssa. Kuinka hän asiaa kääntelikin, hän ei päässyt\nmihinkään siitä, että Fredrik oli tänä iltana ilmeisesti pitänyt\nhänen puuhaansa kovin merkillisenä. Ei ollut hyvä panna hänen\nluottavaisuuttaan toistamiseen liian kovalle koetukselle.\n\n-- Meidän pitää keksiä uusi kohtaamispaikka, sanoi Mari yht'äkkiä\nhavahtuen ajatuksistaan. -- Paikka joka on lähempänä kotia.\n\nAlbin nosti silmänsä sanomalehdestä, jota yritti lukea pimeästä\nhuolimatta.\n\n-- Kernaasti minun puolestani, kunhan se vain on tällä puolella\ntietä, sillä en juuri halua kohdata ihmisiä.\n\n-- Tiedätkö sen ison kiven, jonka vierestä kerran löysimme Idan, kun\nhän oli juossut kotoa pois?\n\nAlbin nyökkäsi.\n\n-- Luullakseni. Niin, jo muistankin.\n\n-- Siellä, sanoi Mari, -- sen alle panen ruokasi ja mitä muuta satun\nlöytämään, sillä nyt en luultavasti uskalla muutamaan aikaan käydä\nsinua tapaamassa. Jos tahdot jotain, niin kirjoita paperille, minä\nhankin sinulle paperia ja kynän. Mutta kirjoita isoja kirjaimia, minä\nen ole parhaita lukijoita. Ja sen sanon sinulle: ole varovainen! Älä\ntule valoisaan aikaan, paikka kun on niin lähellä kotia.\n\n-- Niin on, sanoi Albin miettivästi. -- Se on niin lähellä, että enkö\nvoisi yhtä hyvin tulla perille asti -- --\n\n-- Ei ei, Albin, huusi Mari kauhistuneena, -- se on aivan mahdotonta.\nJos mieli puhua isälle, niin se olisi ollut tehtävä silloin heti,\nmutta minähän en uskaltanut, ja nyt se on kerrassaan mahdotonta, kun\nolemme toimineet hänen selkänsä takana näin kauan. Hän ei antaisi\nkoskaan anteeksi minulle, sen tiedän, eikä sinullekaan.\n\nAlbin rummutti peukaloillaan polviinsa.\n\n-- Mutta enhän minä voi iankaiken elää kuin mikäkin metsänpeto.\nSiellä ylhäällä meidän vinnillä -- teidän vinnillä voisin piileksiä\nkuinka kauan tahansa ja pistäytyä välillä metsässäkin kenenkään\ntarvitsematta sitä huomata. Niin ajattelin tullessani luoksenne\nyöllä, mutta koska se ei ota käydäkseen päinsä, on kai parasta että\nmenen nimismiehen luo niin pian kuin suinkin.\n\nMarin pää oli painunut rintaa vasten.\n\n-- Omatuntosiko käskee sinun mennä? kysyi hän katsomatta Albiniin.\n\n-- Omatunto, omatunto, vastasi Albin kärsimättömästi, -- onhan\nselvää, että tulee mieleen kaikenlaisia ajatuksia, kun pitää piillä\nerillään sekä ihmisistä että eläimistä. Enkähän minä voi makailla\ntäällä Takaniityllä niin kauan että alan sammaltua. Jokin loppu tästä\ntulee auttamattomasti, minkälainen sitten tullee.\n\nMari kumartui ja tarttui hänen käteensä, ensimmäisen kerran koko tänä\naikana.\n\n-- Ajattele kuitenkin tarkoin, ennenkuin teet sellaista, mikä ei\nole enää muutettavissa, sanoi hän soinnuttomalla äänellä. -- Odota\nmuutamia päiviä tai joitakin viikkoja, minä hankin sinulle padan,\nettä saat keittää ruokaa, niin maistuu paremmalta, ja lämpimiä\nalusvaatteita, ettei sinun tarvitse olla vilussa. Kyllä tässä jokin\nneuvo keksitään sinulle niinkuin muillekin, kunhan vain odotat etkä\nhätiköi.\n\nHän oli jo kulkenut muutamia askelia ojanpiennarta pitkin, kun muisti\nerään asian ja kääntyi takaisin.\n\n-- Albin, sanoi hän hämillään, -- sinun pitää antaa minulle rahaa\nnoista munista; kerroin kotona että menen Räfsbackaan niitä myymään.\n\n-- Mitä -- mitä ne maksavat? kysyi Albin ottaen lompakkonsa esiin.\n\n-- Kaksikymmentä markkaa minä tavallisesti saan, vastasi Mari ja\nolisi voinut itkeä surusta ja häpeästä. -- Ymmärräthän että minun\ntäytyy!\n\n-- Niin niin, sanoi Albin, -- kyllähän minä ymmärrän.\n\nMutta hänen äänessään oli jotakin joka teki Marin kotimatkan kahta\nvertaa raskaammaksi.\n\n\nIII.\n\nPari viikkoa kului.\n\n-- Mikä sinua oikein vaivaa, Mari? kysyi Fredrik nykyään tavantakaa,\nja ihmeissään olivat poika ja miniäkin.\n\nSemmoinen levottomuus oli vallannut Marin, ettei se olisi voinut\njäädä sokealtakaan huomaamatta. Hänen silmänsä ja kätensä olivat\nikäänkuin vailla vakinaista sijaa, öisin hän makasi ja heittelehti,\nkunnes hiki helmeili ohimoilla, ja vähin hän kiljahti unissaan kuin\nolisi saanut puukon rintaansa.\n\n-- Sinun pitäisi mennä tohtoriin, Mari, käyt päivä päivältä yhä\nkeltaisemmaksi ja laihemmaksi. Ei siitä hyvä seuraa, jos jatkat\ntuolla tavoin.\n\nMutta joka kerta kun Fredrik tällaisia ehdotteli, Mari vain ravisti\npäätään yhä tiukemmin. Sillä mitäpä kaiken maailman tohtorit ja\nprofessorit mahtoivat sille taudille, joka oli hiljaisuudessa hänet\nmurtamaisillaan: Albinin levottomuudelle ja epätoivolle.\n\nHän ei tavannut enää poikaansa usein, ja vaikka hänen päivänsä olivat\nyhtä ainoaa kaipausta, niin yhdessäolon lyhyet hetket tuottivat\nhänelle kuitenkin murhetta. Sillä Albinin mieli kävi päivä päivältä\nyhä taipuvammaksi pehmeyteen, nöyrtymiseen ja katumukseen -- tai ehkä\npikemmin tuskaan, oli vaikea tietää kumpaiseen. Yhä useammin hän\npuhui, että pitäisi mennä vapaaehtoisesti nimismiehen luo.\n\nMari oli jo aikoja sitten luopunut levottoman odottavalta kannaltaan.\nHän ei kysynyt enää, oliko hänellä oikeutta asettua Albinin ja hänen\nrangaistuksensa väliin, taikka oikeastaan Albinin ja hänen heräävän\nomantuntonsa väliin, jos se nyt kerran oli heräämässä. Hän vannotti\npoikaansa suoraan ja niin tehokkain sanoin kuin osasi pysyttelemään\nedelleenkin piilossa ja kaikin voimin koettamaan tehdä tyhjäksi\nyhteiskunnan mahdolliset etsiskelyt.\n\nPiilopaikkaan kiven alle hän oli kantanut joka päivä kaikenmoisia\npikkutavaroita, jotka saattoivat helpottaa Albinin elämää. Hän oli\nkäynyt yhä rohkeammaksi ja häikäilemättömämmäksi, hän suorastaan\nhävitti kotia. Nyt viimeksi hän oli tavattomien vaikeuksien jälkeen\nsaanut varkain viedyksi aitasta haulikon ja panoksia -- jotta Albin\nvoisi ampua jäniksiä ja metsälintuja ja siten saada parempaa ruokaa.\nHän ei ajatellut sitä, että oli luvaton aika ja että laukaukset\nniinmuodoin herättäisivät huomiota. Hän ei ajatellut sitäkään, että\nFredrik saattoi milloin tahansa huomata pyssyn katoamisen; jo nyt oli\nsattunut, että isä oli syyttänyt Ernfrediä erinäisten pikkuesineiden\nhäviämisestä, josta Ernfred kuitenkin hänen tavattomaksi harmikseen\nväitti olevansa tietämätön. Mari oli mennyt kuin päästään vialle,\nhän ei ottanut enää lukuun ilmeisiä seurauksia, kunhan vain luuli\nvoivansa hyödyttää Albinia ja ehkäistä hänen kohtalokasta päätöstään.\nSydän jyskytti hänen rinnassaan joka kerta kun hän lähestyi\npiilokiveä, sillä häntä ahdisti ainainen pelko, että hän näkee\njonakin päivänä tavarat koskemattomina --\n\nIlmoihin Mari kiinnitti silmäänpistävää huomiota. Fredrik ei\nsaattanut kyllikseen ihmetellä, että hän pani pitkälliset sateet niin\npahakseen. Satohan tuli joka tapauksessa paras mitä heillä oli ollut\nmoneen Herran vuoteen. Mitä valittamisen syytä siinä siis oli?\n\nVielä ei Fredrik ollut saanut kiinni mistään langasta, mutta hänen\nsilmänsä valvoivat, hänen mielensä oli jännittynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä varhaisena aamuhetkenä, juuri kun Fredrik ja Ernfred istuivat\nhöyryävän kahvikupin ääressä, astui Ollaksen Henrik tupaan. Hän oli\nmatkalla Takaniityn tuolla puolen olevasta talostaan Räfsbackan\nsuutarin luokse, mutta hänellä oli sitäpaitsi asiaa Prinsaksen\nFredrikille, hän sanoi.\n\nHäntä pyydettiin istumaan, ja hän sai kupin niinkuin toisetkin.\nVähitellen asia tuli esiin.\n\nHän halusi tilata piirongin ja kahdenmaattavan sängyn. Niin, koska\ntässä oltiin vanhoja tuttuja, saattoi hän kertoa koko asian oitis:\nheidän Elin oli menossa naimisiin kirkonkylän Lindrothin vanhimman\npojan kanssa.\n\nFredrik istui aivan totisena ja kaatoi toisen kupin loput teevadille.\n\n-- Vai niin, hän sanoi hieman raskaasti, -- saa kai sitte niinkuin\nonnitella.\n\nOllaksen Henrik imi mietteissään pientä sokerinmurua, joka näinä\ntukalina aikoina voitiin tarjota.\n\n-- Niin, sanoi hän, -- parastahan sitä on toivottava.\nUlkopitäjäläisiä he ovat, eikä heitä tunneta täällä oikein\nperinjuurin. Enemmän minua olisi miellyttänyt se toinen asia, joka\nnäyttää vähän olleen kyseessä entisaikaan, nimittäin että teidän\nAlbinin kanssa. Mutta hänhän sitten meni, poikaparka, ja turmeli\nasiansa niin perin hullusti. Kai häneen meni piru, muulla tavoin ei\nsitä voi selittää.\n\nTähän hänen puheeseensa ei Fredrikillä ollut mitään vastaansanomista.\nHän tiesi että Ollas puhui vilpittömin mielin eikä suinkaan ollut\nvahingoniloinen prinsaslaisten onnettomuudesta, niinkuin jotkut muut\nsekä kirkonkylässä että Räfsbackassa.\n\nMuuten Ollas ei tietänyt juuri mitään uutta. Niin, sen hän kyllä\nsaattoi sanoa, vaikk'ei se oikeastaan ollut mikään uutinen, että\nihmisten epärehellisyys lisääntyi päivä päivältä. Joka aamu Ollas\ntai hänen naapurinsa saivat nähdä tuoreita jälkiä näpistelijäin ja\nvarkaiden yötyöstä. Milloin nämä olivat kaivaneet pellosta perunoita,\nmilloin taas sonkineet turnipsi- ja naurismaissa. Omenanraakiloista\nei kannattanut puhuakaan, nehän olivat olleet helisemässä kaikkina\naikoina, myöskin ennen maailmassa, jolloin ihmisillä sentään oli\nvielä häpyä.\n\n-- Ei minulla ole tapana maalata peikkoja seinälle enkä ole myöskään\ntunnettu ämmäinjuorujen levittäjäksi, sanoi Ollas lopuksi, -- mutta\nminun uskoni on se, että Takaniityn metsäperukoilla piileksii\npunakaartilaisia. Sieltä on kuultu useita laukauksia, ja eilen\naamulla --\n\nHänen puheensa katkesi äkisti ja hän jäi tuijottamaan\nposliinikipposta, josta Mari parhaillaan täytti tyhjentynyttä\nkermakulppoa.\n\n-- Onko teillä käynyt varkaita? kysyi hän ihmeissään.\n\n-- Ei minun tietääkseni, vastasi Fredrik. -- Sattuuhan minulle\nkyllä toisinaan, että kaipaan jotakin pikkuesinettä, mutta ne ovat\nenimmäkseen sellaisia, joista varkaat eivät juuri välitä ja joihin\nsitäpaitsi ei kukaan ole voinut päästä käsiksi, ne kun ovat olleet\ntuvassa tai kamarissa. Vai mitä sinä sanot, Mari?\n\n-- Ei minulta ole mitään hävinnyt, vastasi Mari lyhyesti ja vei\nkipposen porstuakammioon.\n\n-- Sepä omituista, jatkoi vieras Marin palattua tupaan. -- Eilen\naamulla, kun Elin ja karjapiika menivät hakaan lypsämään muutamia\nlehmiä, jotka olimme jättäneet yöksi ulos, he näkivät yht'äkkiä\nharmaapukuisen miehen kaikessa rauhassa istuvan ja lypsävän\nkellokaslehmää. Piika oli yksinkertainen ja kirkaisi, niin että mies\nehti juosta tiehensä, heidän saamatta oikein nähdä hänen kasvojaan.\nIso ja parrakas kuuluu olleen, sen verran he tiesivät sanoa. Maasta\nlehmän vierestä he löysivät puisen pytyn ja posliinimukin. Pytyssä\nei ollut merkkiä, mutta posliinimuki oli aivan samanlainen kuin se,\njoka Marilla juuri oli kädessään. Panin erityisesti mieleeni miltä se\nnäytti, sillä se oli semmoista harvinaista vanhanaikuista mallia.\n\nFredrik katsahti Mariin, miksi, sitä hän tiesi tuskin itsekään. Mari\nsilmäili vuorotellen Ollasta ja Fredrikiä. Hänestä tuntui, että he\nolivat kysyneet häneltä ... että hänen tuli vastata. Vastata, niin.\nTietysti hän vastaa, jopahan tässä nyt mykistymään! Eto asiasta.\n\nEikä kukaan ollut Marin suusta kuullut koskaan niin pitkäpiimäistä ja\nylimielistä vastausta kuin nyt:\n\n-- Ei tarvitse käydä paljonkaan ostoksilla tietääkseen, että\nkauppiailla on tavallisesti useampia kappaleita kutakin lajia. Ja\nostaa saa kuka tahansa, kellä vain rahaa on.\n\n-- Niinpä kyllä, nyökkäsi Ollas, -- mutta nyt te ymmärrätte mistä\nminä johduin epäilemään punaisia. Suojeluskunnan pitäisi panna\ntoimeen pieni ajojahti.\n\nTässä Ernfred puuttui keskusteluun säyseällä tavallaan:\n\n-- Siitä on kyllä ollut puhetta, mutta vain noin ylimalkaan.\nKirkonkylässä moni epäilee sitä ja tätä, mutta varmuudella ei mitään\ntiedetä.\n\n-- Ei ei, arveli Ollas, -- mutta sietäisi ehkä sentään ottaa hiukan\nselkoa.\n\nJa sitten hän siirtyi tilausasioihin.\n\nPrinsaksen Fredrik antoi lyhyitä ja nopeita vastauksia. Silloin ja\nsilloin huonekalut voivat olla valmiina, niin ja niin paljon ne\nmaksavat. Mutta hänen selvien ja täsmällisten sanojensa takana piili\noutoja, sekavia ajatuksia.\n\nHyvillään ja tyytyväisenä Ollaksen Henrik läksi matkaansa.\n\nMari kantoi solkkuämpäriä sikolättiin. Hän tyhjensi sen niin\nhuolimattomasti, että toinen puoli meni maahan ja karjun selkään.\n\nFredrik lähestyi hitaasti. Mari näki hänen tulevan, näki _sen_\ntulevan, ja hän kohotti päänsä pystyyn ynseässä uhmassa.\n\n-- Mari, sanoi Fredrik, ja hänen äänensä vapisi, -- meillä on ollut\nkaksi sellaista vanhaa kukkaskoristeista mukia. Missä toinen on?\n\n-- Toinen? Se särkyi tässä tuonoin.\n\n-- Särkyikö se..., sanoi Fredrik, ja Mari näki hänen poskipäittensä\nkalpenevan. -- Voitko katsoa minua silmiin ja sanoa sen uudelleen?\n\n-- Voinko..., kertasi Mari. -- Niin kauan kuin sinua vain haluttaa.\n\nJa se oli totta. Hänet oli vallannut sellainen jäykkyys, että hän\nluuli pystyvänsä kestämään miehensä tuimaa katsetta vaikka tuhansia\nvuosia, jopa, jos niiksi tuli, katsomaan itse aurinkoon tai Herran\nJumalan iäisiin kasvoihin.\n\n-- Minä kysyn sinulta vielä kerran..., sanoi Fredrik matalalla\näänellä, -- onko sen asian laita ihan oikein? Sinä ymmärrät kyllä\nmitä se merkitsee meille kaikille. Ajattele tarkoin ennenkuin vastaat.\n\nMari laski tyhjän ämpärin maahan, ikäänkuin se olisi käynyt hänelle\nliian raskaaksi kantaa.\n\n-- Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat, hän sanoi. -- Oletko tullut\nhulluksi, kun luulet minulla olevan jotakin tekemistä vieraiden\npunakaartilaisten kanssa!\n\n-- Vieraiden, en minä ole sanonut vieraiden -- --\n\n-- No, ja mitä sinä tuolla tarkoitat?\n\nFredrik pyyhkäisi kädellä kasvojansa pariin kertaan.\n\n-- Ei ei, hän virkkoi väsyneesti ja järkytettynä, -- se oli vain\nsemmoinen kummallinen äkkiajatus. Sehän on mahdotonta.\n\nJa hän lähti verkalleen työhönsä.\n\nErnfred tuli ovessa Maria vastaan. Hän upotti katseensa kuin\nmittaluodin syvälle äitinsä sieluun. Hänkin ymmärtää, ajatteli Mari;\nnyt hän rientää Fredrikin luo epäilyksineen.\n\nMari liikkui paljon sinä päivänä. Ne, jotka myöhemmin ajattelivat\ntätä asiaa, eivät voineet muistaa nähneensä hänen istuneen hetkeäkään.\n\nAitta, navetta, kanala; kanala, sikolätti, kaivo; kaivo, tupa,\nperunakuoppa. Kärsimyksen tiellä voi olla halpa-arvoisia asemia.\n\nAteriat hän valmisti, mutta ei itse ottanut niihin osaa. Hän ei\nvoinut syödä, sanoi hän; kauan väijynyt tauti alkoi nähtävästi nyt\npuhjeta. Hän ymmärsi hyvin, kuinka epäviisaasti menetteli, hän tunsi\npohjan järkkyvän ja luhistuvan jalkainsa alla, mutta hän ei _voinut_\npakottautua istumaan pöytään toisten kanssa ja tuntemaan mielessään\nheidän sanattomia, hapuilevia syytöksiään, jotka salpasivat häneltä\nhengityksenkin. Hän olisi voinut mainita kellonlyömän, jolloin miniä\nsai tietää asian, niin selvään sen voi lukea heidän kasvoistaan,\nvaikk'ei olisi nähnyt niitä kuin hätäiseltä vilahdukselta.\n\nPäivemmällä Ernfred meni Räfsbackaan ja viipyi siellä hyvän tovin.\nPalattuaan kotiin hän puheli kauan ja hiljaa Fredrikin kanssa\npuuvajassa. Sitten hän lähti kirkonkylään.\n\nIltapäivä oli jo pitkällä menossa, kun hän toistamiseen\npalasi kotiin. Hän meni suoraa tietä kamariinsa. Sattumalta\nraolleen jääneestä ovesta Mari näki hänen pukeutuvan\nsuojeluskunta-univormuunsa.\n\n-- Ohoo, hän sanoi, kun Ernfred tuli tupaan, -- onko teillä harjoitus\nvielä tänä iltana?\n\n-- Ei, vastasi Ernfred, ja hänen rinnassaan kävi niin ankara kuohu,\nettä hän sai tuskin sanoja suustaan, -- ei ole harjoitusta. Tulee\n_etsintä_.\n\n-- Niinkö, sanoi Mari ja kuuli oman oudon, puoli-ivallisen äänensä\nkuin pitkän matkan takaa, -- ja ketä te sitten etsitte, jos saa luvan\nkysyä?\n\n-- Ketä muuta kuin punaisia, jotka piilevät metsässä Takaniityn\ntienoilla. Otamme lyhdyt mukaan, sillä jollemme löydä niitä\npäivänvalolla, aiomme tutkia jokaisen ladon ja --\n\n-- Vaiti, Ernfred! kuului Fredrikin ääni, ja käsky paukahti yhtä\nkovasti kuin hänen kätensä pöytään. -- Ne ovat salaisuuksia,\njoita sinä et saa puhua, koska punaisilla tuntuu olevan avustajia\nkaikkialla, niin ettei kohta enää voi luottaa äitiinsä eikä vaimoonsa.\n\nErnfred otti kiväärin olalleen. Ovessa hän kääntyi äitiin päin:\n\n-- Sen minä vain sanon, että pahasti, pahasti äiti on tehnyt meitä\nkaikkia kohtaan, jos nyt on niin laita, että minun on lähdettävä\najamaan omaa veljeäni.\n\nNo no, ajatteli Mari, menee kai siihen aikaa, ennenkuin ne ehtivät\nkokoontua ja lähteä liikkeelle. Hän ei koettanut seurata Ernfrediä,\neipä mennyt edes ikkunaan katsomaan minnepäin hän läksi.\n\n-- Tänä iltana ei tule munakauppoja Räfsbackassa, ettäs tiedät, sanoi\nFredrik.\n\nMari katseli häntä hymyillen. Nyt hän sen tiesi: hän vihasi tuota\nmiestä. Fredrik oli hänestä vihollinen, jommoista hänellä ei ollut\nkoskaan ollut koko pitkän, rauhallisen elämänsä aikana.\n\n-- Ei, vastasi hän pehmeästi, -- mitäs munakauppoja nyt tulisi, eihän\nmeillä ole mitään myytävää.\n\nFredrik astui askelen lähemmäksi.\n\n-- Sano minulle, Mari, kysyi hän nyt hiljaisella äänellä, melkein\nhellyttävästi, -- voiko olla mahdollista, että Albin on elossa ja\noleksii niiden punaisten joukossa, joita sinä olet autellut?\n\n-- Näetkö sinä aaveita keskellä kirkasta päivää? vastasi Mari\npilkallisesti. -- Albinhan on kuollut, mitä tekemistä meillä enää on\nhänen kanssaan!\n\nFredrik vaikeni. Hän meni saranapöydän ääreen ja istuutui, pää käsien\nvarassa. Hän oli väsynyt ja voimaton. Tämä oli liikaa, ja se oli\ntullut niin äkkiä. Hän ei nähnyt selvyyttä missään.\n\nMarin silmät eivät päästäneet häntä näkyvistään sekunniksikaan.\nVerkalleen ja hiljaa hän vetäytyi porstuaan. Hän hengähti syvään\nmuutamia kertoja, sitten hän astui päättävästi pihalle. Ikkunasta hän\nnäki, ettei Fredrik ollut muuttanut asentoaan. Ja heti sen jälkeen,\ntuskin tietäen miten se oli tapahtunut, hän havaitsi juoksevansa kuin\nhenkensä edestä tien takana olevaan metsään.\n\nNyt hän ei vilkaissut enää taakseen. Tulkoot, hän ajatteli, tulkoot\nkuinka suurena joukkona hyvänsä. Ne eivät tavoita minua, eivät\ntavoita meitä, Albinia ja minua, eivät ikinä, ikinä -- --\n\nKostea sammal ja petolliset havuneulaset tekivät maan liukkaaksi.\nTavantakaa hän lipesi ja kompastui, pari kertaa kaatuikin. Mutta\neteenpäin hän riensi, hänestä tuntui kuin puut olisivat syöksyneet\nhäntä vastaan ja hänen ohitseen. Tuossa oli kivi, joka oli ollut\nheidän uskollinen kätkö- ja kohtauspaikkansa, eilen vielä, eilen\nvielä... Tuolla väijyi suo, johon Albin oli kerran vajonnut ja ollut\nvähällä upota -- -- milloin se tapahtui - -- milloin se tapahtuikaan\n-- -- monta vuotta sitten -- -- Albin oli silloin pieni ja eksyi --\nja hän itse istui heinäniityllä odottaen poikaansa ruoan ja lämpimän\nkahvin ääressä -- --\n\nMinä en ole väsynyt, lauloi veri hänen ohimoissaan, en ole väsynyt,\nen lainkaan väsynyt. Eihän tämä ole mitään, kohta olen perillä,\nkunhan vain -- -- mitä nyt -- --\n\nHän nousi vaivalloisesti. Oli kompastunut puunjuureen ja kaatunut,\nmaannut kai pyörryksissä hetkisen. Hänen voimansa tuntuivat olevan\nloppumaisillaan. Vaikka kuinka yritti, ei hän voinut juosta, vain\nhoiperrella ja laahautua eteenpäin.\n\nTuolla, tuolla näkyi jo lato.\n\n-- Albin! hän huusi ravistaen ja kiskoen luukkua saadakseen sen auki.\n-- Albin, tule ulos!\n\nEi vastausta. Ja vasta nyt hän tuli ajatelleeksi, että Albin saattoi\nyhtä hyvin olla missä muualla tahansa tässä laajassa metsässä.\n\nTuli hämärä; muutamia sadepisaroita putoili.\n\n-- Albin! Minä täällä olen, äiti. Tule ulos!\n\n-- Mikä hätänä? vastasi Albinin ääni ladon sisästä, ja kohta sen\njälkeen luukku aukesi.\n\nAlbinilla oli ollut haulikko kädessä, nyt hän laski sen heiniin.\n\n-- Mitä äiti tahtoo? hän sanoi, ja hänen äänensä värähti ilmaisten\nettä hän oli ymmärtänyt.\n\n-- Ne tulevat, tulevat, sinun pitää paeta täältä heti.\n\nAlbin heilautti itsensä aukosta ulos ja seisoi nyt äitinsä rinnalla.\nMutta ei näyttänyt siltä kuin hän olisi jouduttautunut pakoon.\n\nHänen suustaan ei tullut sanaakaan, vain syvä hengähdys.\n\n-- Albin, sanoi Mari kiihkeän innokkaasti, -- sinun pitää kiiruhtaa.\nNe voivat olla täällä milloin hyvänsä. Minä kaaduin metsässä, en\ntiedä kauanko makasin siellä. Muuten olisin tullut aikaisemmin.\nAikovat tarkastaa kaikki ladot. Jätä tavarat tänne ja juokse!\n\n-- En minä tavaroita ajattele, vastasi Albin miettivästi. -- Enkä aio\njuosta pakoonkaan. Taitaa olla paras niinkuin tapahtuu.\n\n-- Albin! kirkaisi Mari. -- Aiotko antaa itsesi kiinni?\n\n-- Aion, vastasi Albin. -- Jokin loppuhan tästä pitää tulla.\n\nMari puukkasi häntä äkisti käsivarteen.\n\n-- Katso, katso tuonne! Sieltä ne tulevat!\n\nHakaviidakosta suoltui esiin mullanharmaita olentoja harvana\njääkäriketjuna, joka lähestyi hitaasti. Mari lysähti polvilleen.\n\n-- Albin, Albin! hän huusi, ja sanat tulvivat ryöppynä hänen\nsuustaan, -- et saa antautua kiinni! Minä olen niin vanha, en elä\nenää silloin kun sinä pääset vankilasta, en saa enää koskaan nähdä\nsinua. Etkö kuule mitä minä sanon! Meidän täytyy juosta pakoon.\nMeidän täytyy puolustautua -- --\n\nJääkäriketju oli jo saanut näkyviinsä ladon luona olijat.\nKomentosanoja kajahteli. Kiväärit valmiina miehet muodostivat laajan\npuoliympyrän. Muutamat riensivät metsään katkaistakseen senkin tien.\n\nEnintään minuutin Albin seisoi ja katseli heidän puuhiaan. Sitten hän\noli valmis.\n\n-- Ei tarvitse! huusi hän ja meni heitä vastaan kädet ylhäällä.\n\nSamassa pamahti laukaus. Mari oli siepannut haulikon ja kääntänyt\nsen suun vainoojain taajenevaa kehää kohti. Haulipanos ropsahti\nkoivunlatvaan; ei kukaan haavoittunut. Muutamia katkenneita oksia\nputosi, hallanpuremia lehtiä varisi hitaasti maahan.\n\nMutta ikäänkuin laukaus olisi osunut häneen itseensä, Prinsaksen\nMari kaatui suulleen, ja hänen käyrät sormensa kaivautuivat kosteaan\nmaahan.\n\n\n\n"]