[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fjTP0iWWybRs5zm95Lq-4mf0cdeEubKhl0DD4-2ugs1A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1564,"Ontto neula","Leblanc, Maurice",1864,1941,"1564-leblanc-maurice-ontto-neula","1564__Leblanc_Maurice__Ontto_neula",null,"romaani",[14],"rikos",[16],"ranskalainen","fi",1909,44742,296995,false,55083,[24,25],"Burglars -- Fiction","Lupin, Arsène (Fictitious character) -- Fiction",[27,28,29],"Crime, Thrillers and Mystery","French Literature","Novels","\"Ontto neula: Arsène Lupinin merkilliset seikkailut\" by Maurice Leblanc is a novel written in the early 20th century. This book is part of the Arsène Lupin series and centers around the adventures of the gentleman thief Arsène Lupin. The story unfolds with a mix of mystery and intrigue, showcasing Lupin's cunning intelligence and the thrilling escapades associated with his character.  The opening of the novel introduces readers to a tense atmosphere as two young women, Raymonde and her cousin Suzanne, are awakened by mysterious noises in a castle at night. Concerned for their safety, they witness suspicious activity below and suspect that intruders may be present. As events escalate dramatically, including a struggle that ultimately results in the death of Jean Daval, the count's secretary, the girls find themselves embroiled in a perilous situation, foreshadowing the thrilling chase and mystery that will follow as various characters and motives come into play. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Hämeen-Anttila, Väinö",337,"Arsène Lupinin seikkailussa kuuluisa herrasmiesvaras kohtaa nuoren ja älykkään Isidore Beautrelet'n, joka yrittää selvittää vuosisatoja vanhan salaisuuden. Jännittävä rikosromaani kuljettaa lukijan Ranskan rannikolle, missä kätkeytyy muinaisten kuninkaiden suuri aarre.","Maurice Leblancin 'Ontto neula' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1564.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","ONTTO NEULA\n\nArsène Lupinin merkilliset seikkailut\n\n\nKirj.\n\nMaurice Leblanc\n\n\nSuomentanut\n\nV. Hämeen-Anttila\n\n\nRanskankielinen alkuteos \"Aiguille creuse\"\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n\nRaymonde kuunteli. Jälleen ja kahdesti kuului melu, kyllin selvästi,\nerotakseen kaikista yön syvän hiljaisuuden muodostavista sekavista\näänistä, mutta kuitenkin siksi heikosti, ettei tyttö olisi osannut\nsanoa, tuliko se läheltä vai kaukaa, suuren linnan seinien sisältä\nvai ulkoa puiston pimennoista.\n\nHän nousi hiljaa vuoteeltaan. Hänen ikkunansa oli raollaan, hän\ntyönsi auki molemmat puoliskot. Kuutamo hopeoitsi hiljaista\nmaisemaa -- ruohoisia nurmia ja pensastoja, missä vanhan luostarin\nhajonneet rauniot kuvastuivat synkkinä ääriviivoina, katkenneine\npilareineen, vajanaisine suippokaarineen, pylväskäytävä-jätteineen ja\ntukikaarisirpaleineen. Hento henkäys hiveli kiinteitä pintoja, sai\ntuskin puiden paljaita oksia heilahtelemaan ja kahisi pensasaitojen\nhiirenkorvalle puhjenneissa lehvistöissä.\n\nÄkkiä sama ääni... Se tunkeusi vasemmalta ja tytön kamarin\nalapuolella olevasta huonekerrasta, niistä saleista siis, jotka\ntäyttivät linnan läntisen sivustan.\n\nVaikka olikin reipas ja voimakas, nuori tyttö tunsi kuitenkin\nhiipivää pelkoa. Hän heitti ylleen yöpuvun ja sieppasi tulitikut.\n\n\"Raymonde... Raymonde...\"\n\nHeikosti kuin hengähdys kutsui häntä ääni viereisestä huoneesta,\njonka ovi ei ollut suljettu. Hän hapuili sinne, mutta hänen serkkunsa\nSuzanne tulikin jo vastaan ja horjahti hänen syliinsä.\n\n\"Raymonde... sinäkö siinä? Kuulitko?\"\n\n\"Kyllä... vai niin, sinä et nuku?\"\n\n\"Koira kai minut herätti... jo pitkän tovin olen ollut valveilla.\nMutta se ei enää hauku. Mitähän kello lieneekään?\"\n\n\"Neljän vaiheilla.\"\n\n\"Kuule... salissa ihan varmasti kävelee joku.\"\n\n\"Ei ole vaaraa, onhan isäsi kotona, Suzanne.\"\n\n\"Mutta häntä voi vaara uhata. Hän makaa pikku salin vieressä.\"\n\n\"Herra Daval on täällä myös...\"\n\n\"Linnan toisessa päässä. Miten saattaisi hän kuulla?\"\n\nHe epäröitsivät, eivät tienneet mihin ryhtyä. Kirkuisivatko?\nHuutaisivat apua? Sitä he eivät uskaltaneet, heidän omankin äänensä\nsointu hirvitti heitä. Mutta Suzanne, joka oli lähestynyt ikkunaa,\nkirahti tukahtuneesti.\n\n\"Katso tuonne... mies... suihkulähteen luona...\"\n\nSiellä todellakin teki mies lähtöä nopein askelin. Hän kantoi\nkainalossaan hyvin suurta esinettä -- he eivät kyenneet erottamaan,\nmikä se hänen sääriinsä mätkähteli käyntiä haitaten. He näkivät hänen\nastelevan vanhan kappelin ohi muurissa olevaa pikku veräjää kohti.\nVeräjä tuntui olevan auki, sillä yökulkija katosi äkkiä tyttöjen\nkuulematta saranain tavanmukaista kitinää.\n\n\"Hän tuli salista\", kuiskasi Suzanne.\n\n\"Ei, portailta ja eteisestä hän olisi suunnannut kulkunsa enemmän\nvasempaan. Ellei...\"\n\nSama ajatus hätkähdytti molempia. He kurottausivat ulos. Heidän\nallaan oli seinää vasten nostettu tikapuut ensimmäiseen huonekertaan.\nKivikuistille heijastui valoa. Ja toinen mies, myös jotakin kantaen,\nkapusi kuistin kaiteen yli, riensi alas tikkaita ja pakeni samaa\ntietä kuin edeltäjänsäkin.\n\nKauhistuneenapa hervotonna valahti Suzanne polvilleen, kuiskaten:\n\n\"Meidän täytyy huutaa... huutaa apua...\"\n\n\"Kuka tulisi apuun? Isäsi... mutta entä jos siellä vielä on montakin\nmiestä... ja he syöksyvät hänen kimppuunsa?\"\n\n\"Me... me voisimme ilmoittaa palvelusväelle... sinun soittojohtosi\nvie niiden huonekertaan...\"\n\n\"Niin, voimmehan... hyvä että muistit... kun vain ehättäisivät\najoissa!\"\n\nRaymonde etsi käsiinsä vuoteensa vierestä soittojohdon nastan\nja painoi sitä. Ylhäältä kuului kilinää, ja heistä tuntui, että\nyöllisten vieraitten täytyi kuulla soitto hyvin selvästi tuonne alas.\n\nHe odottivat. Hiljaisuus kävi kammottavaksi, eikä pienintäkään\nhenkäystä kahahdellut pensaitten lehdissä.\n\n\"Minua pelottaa... minua pelottaa...\" hoki Suzanne.\n\nJa äkkiä kuului pimeästä heidän altaan taistelun temmellystä,\nhuonekaluja paiskautui lattiaan, kajahti sanoja, huudahduksia,\npäättyen kamalaan, hirvittävään, käheään korinaan, kuin olisi joku\nmurhattu...\n\nRaymonde ryntäsi ovelle. Suzanne riippui epätoivoisesti kiinni hänen\nkäsivarressaan.\n\n\"Ei, ei, älä jätä minua yksin... minua pelottaa...\"\n\nRaymonde työnsi hänet syrjään ja syöksähti ulos käytävään. Häntä\npian seurasi kirkuva Suzanne, hoippuen seinästä toiseen. Edellinen\nehti portaille, kiiti siitä alas, säntäsi salin ovelle ja pysähtyi\nkynnykselle kuin naulittu, Suzannen lyyhistyessä lattialle hänen\nviereensä. Heitä vastassa seisoi kolmen askeleen päässä lyhty kädessä\nmies. Hän suuntasi valon nuoriin tyttöihin niin, että se häikäisi\nheidät, tähysteli tarkoin heidän kalpeita kasvojaan, otti sitten\nhäikäilemättä lakkinsa, aivan tyynenä liikkeissään, poimi käteensä\npienen paperipalasen ja pari oljenkortta sekä poisti muitakin jälkiä\nmatolta, astuskeli kuistille, kääntyi nuoriin tyttöihin päin, kumarsi\nheille syvään ja katosi.\n\nSuzanne kiiruhti pikku kammioon, joka oli ison salin ja hänen isänsä\nmakuuhuoneen välillä. Mutta jo ovessa hirmustutti häntä kauhea näky.\nViistossa kuutamon juovassa hän näki kaksi liikkumatonta ruumista\nvierekkäin lattialla. Hän kumartui toisen yli.\n\n\"Isä!... Isä rakas!... Sinäkö siinä? Mikä sinun on?\" huusi hän\nsuunniltaan säikähtäneenä.\n\nTuokion kuluttua liikahti kreivi de Gesvres. Hän virkkoi voipuneella\näänellä:\n\n\"Älä ole peloissasi... minä en ole haavoittunut. Mutta Daval...\nElääkö hän? Veitsi... Veitsi?\"\n\nNyt saapui kaksi palvelijaa tuoden valoa. Raymonde kumartui toisen\nruumiin yli ja tunsi sen Jean Davaliksi, kreivin sihteeriksi ja\nuskotuksi. Verta tihkui hänen kaulastaan. Hänen kasvojansa leimasi jo\nkelmeydellään kuolema.\n\nTyttö nousi, astui ulos salista, otti asetelineeltä kiväärin, jonka\ntiesi panostetuksi, ja kiirehti kuistille. Oli varmasti kulunut\nainoastaan viisi- tai kuusikymmentä sekuntia siitä kun mies laski\njalkansa ylimmälle tikkaalle. Hän ei siis voinut olla kaukana,\nvarsinkaan kun oli älynnyt olla siksi varovainen, että oli nostanut\ntikapuut hiukan sivulle, pois muiden käytettävistä. Raymonde näkikin\nhänet todella pian hiipimässä pitkin vanhan luostarikäytävän\nraunioita. Tyynesti tähdäten hän laukaisi. Mies kaatui.\n\n\"Kas sillä tavalla, sen nyt saamme siepatuksi!\" huudahti toinen\npalvelijoista. \"Minä menen alas hänen luokseen...\"\n\n\"Ei, Victor, hän nousee... mene mieluummin pikku veräjälle. Hän voi\npäästä ulos ainoastaan sitä kautta.\"\n\nVictor juoksi alas, mutta ennen kuin hän oli edes ehtinyt puistoon\nasti oli mies taas kaatunut kumoon. Raymonde huusi toista palvelijaa.\n\n\"Albert, näetkö hänet tuolla? Lähellä isoa kaarikäytävää?\"\n\n\"Näenpä kyllä, hän ryömii ruohossa... mies on saanut mitä sietääkin.\"\n\n\"Pitäkää häntä silmällä täältä.\"\n\n\"Hän ei voi mitenkään pujahtaa pois. Raunioiden oikealla puolellahan\non avoin ruohokenttä...\"\n\n\"Ja te, Victor, vartioitsette veräjää siellä vasemmalla\", käski tyttö\nikkunasta ja tarttui jälleen kivääriin.\n\n\"Ettehän toki mene tuonne, neiti?\"\n\n\"Menen kyllä\", vastasi hän päättävällä äänellä ja jyrkästi liikuttaen\nkättään, \"antakaa minun menetellä mieleni mukaan... minulla on yksi\npanos jäljellä. Jos hän liikahtaakaan paikaltaan...\"\n\nHän oli jo menossa. Hetkistä myöhemmin näki Albert hänen suuntaavan\nkulkunsa raunioita kohti. Hän huusi menijälle ikkunasta:\n\n\"Mies on ryöminyt kaarikäytävän taakse. En näe häntä enää. Varokaa,\nneiti...\"\n\nRaymonde kiersi vanhan luostaripihan katkaistakseen mieheltä\nperäytymistien, ja Albert kadotti hänet pian näkyvistään. Muutaman\nminuutin kuluttua, kun tyttöä yhä ei näkynyt, hän kävi levottomaksi\nja koetti kiinteästi pitäessään raunioita silmällä saavuttaa tikapuut\nsen sijaan että hänen olisi muutoin ollut pakko lähteä liikkeelle\nportaita myöten. Tämän onnistuessa hän nopeasti juoksi alas tikkaita\nja riensi suoraa päätä kaarikäytävälle, missä oli viimeistä kertaa\nnähnyt miehen. Kolmekymmentä askelta loitompana hän kohtasi\nRaymonden, joka etsiskeli Victorin keralla kävellen.\n\n\"No?\" tiedusti hän.\n\n\"Mahdoton löytää miestä\", vastasi Victor.\n\n\"Pikku veräjä?\"\n\n\"Minä tulen sieltä. Tässä on avain.\"\n\n\"Mutta täytyyhän hänen...\"\n\n\"Oh, kyllä hän kiinni joutuu; kymmenen minuutin kuluttua on meillä\nrosvo käsissämme.\"\n\nVuokraaja ja hänen poikansa, laukaukseen heränneinä, saapuivat nyt\npiharakennuksista, jotka sijaitsivat kaukana oikealla, mutta muurin\nsisäpuolella. He eivät olleet kohdanneet ketään.\n\n\"Niin, tietysti\", sanoi Albert, \"se roisto ei ole voinut poistua\nraunioista. Jostakin kolosta sen saamme.\"\n\nHe järjestivät oikean ajojahdin, nuuskivat läpikotaisin jok'ainoan\npensaan, työnsivät syrjään tuuheat murattiköynnökset, jotka olivat\nkietoutuneet pilarinkappaleiden verhoksi. Katsottiin, että kappeli\noli lukittu ja ettei sen ikkunoista ollut ainoatakaan särjetty.\nKäytiin ympäri luostarikäytävän, tutkittiin kaikki sopet ja komerot.\nEtsintä oli turha.\n\nYksi ainoa löytö: juuri siitä paikasta, mihin mies oli Raymonden\nhaavoittamana kaatunut, löydettiin pehmeä, kellanruskea\nautonkuljettajan nahkalakki. Siinä kaikki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello kuudelta aamulla saivat Guville-la-Rivién poliisiviranomaiset\nilmoituksen asiasta ja lähtivät tapahtumapaikalle, pikaviestinä\nlähetettyänsä Dieppen tuomioistuimelle pikku kirjelmän, joka\nsisälsi yksityiskohtaisemman selonteon rikoksesta; sen pääosallinen\ntoivottiin pian saatavan vangituksi, koska jo oli löydetty hänen\npäähineensä ja tikari, jolla hän oli konnantyönsä tehnyt.\n\nKello kymmenen vierivät kahdet vuokravaunut pitkin loivaa linnan\nmäkeä. Toisissa ajopeleissä, vanhoissa rehellisissä avovaunuissa,\nkyydittiin nimismiestä sekä tutkintotuomaria ja tämän kirjuria.\nToisissa taasen, vaatimattomissa kärryissä, istui kaksi nuorta\nsanomalehtimiestä, Rouenin lehden ja erään ison pariisinlehden\nedustajia.\n\nVanha linna pistäytyi esille. Muinaisena luostarina se oli\njoutunut vallankumouksen jalkoihin, mutta kreivi de Gesvres oli\nkaksikymmenvuotisena omistuskautenaan korjaillut sitä kuntoon. Nyt\nsiinä oli kellotornilla varustettu päärakennus ja kaksi sivustaa,\nkumpaisellakin omat kivikuistiset ulkoportaansa. Puiston muurien\nyli näkyi korkeitten normandialaisten rantakallioiden kannatteleman\nylämaan tuolla puolen meren sininen viiru Sainte-Margueriten ja\nVarangevillen kylien lomasta.\n\nSiellä asui kreivi de Gesvres, seuranaan kaunis, keijumainen,\nvaaleatukkainen tyttärensä Suzanne ja sisarentyttärensä Raymonde de\nSaint-Véran, jonka hän oli ottanut hoitoonsa kaksi vuotta takaperin\nRaymonden jäätyä yksikseen maailmaan sekä isänsä että äitinsä\nmenettämällä. Silloin tällöin kävi linnassa joitakuita naapureita\nvieraina. Kesäisin kreivi melkein joka päivä kävi Dieppessä molempien\nnuorten neitosien keralla. Hän oli kookas mies, kasvot kauniit ja\nvakavat, tukka jo harmahtava. Suurta omaisuuttaan hän hoiti itse,\napunaan tiluksiensa hoidossa sihteerinsä Jean Daval.\n\nTutkintotuomari sai ensimmäisen ilmoituksen heti santarmikorpraali\nQuevillonilta. Rikollista ei ollut vielä vangittu, mutta sen täytyi\ntapahtua jo pian; puiston kaikkia teitä vartioitiin. Hänen oli\nmahdoton päästä pakoon.\n\nPikku joukko marssi sitten pohjakerran kokous- ja ruokasalien kautta\nensimmäiseen huonekertaan. Heti pisti silmään, että salissa vallitsi\ntäydellinen järjestys. Ei ainoatakaan huonekalua, ei pienintä\nkapinettakaan näyttänyt siirretyn tavalliselta paikaltaan, ja näiden\nhuonekalujen ja pikku kapineiden välissä ei ollut tyhjää tilaa.\nOikealla ja vasemmalla riippui useita flaamilaisia korukudoksisia\nseinäverhoja, joiden kuviot esittivät maalausaiheita. Taustalla\nriippui telineillänsä neljä kaunista antiikkisiin puitteisiin\nsovitettua öljymaalausta, aiheinaan kohtauksia jumalatarustosta. Ne\nolivat kuuluisat Rubens-taulut, jotka seinäverhojen ohella oli kreivi\nde Gesvresille testamentannut hänen enonsa, Espanjan ylimys markiisi\nde Bobadilla.\n\nHerra Filleul, tutkintotuomari, huomautti:\n\n\"Jos varkaus on ollut rikoksen vaikuttimena, niin yritys ei ainakaan\nole tähän saliin kohdistunut.\"\n\n\"Kuka tietää?\" vastasi yleinen syyttäjä, joka puhui vähän, mutta\njyrkästi tuomarin mielipiteitä vastaan.\n\n\"Mutta, monsieur, murtovarkaan ensimmäisenä ajatuksena olisi anastaa\nnuo maailmankuulut korukudokset ja taulut.\"\n\n\"Kenties hän ei ehtinyt...\"\n\n\"Sen saamme nähdä.\"\n\nSamassa astui saliin kreivi de Gesvres lääkärin saattamana. Kreivi\nei enää tuntunut kärsivän mitään haittaa häntä kohdanneesta\nhyökkäyksestä ja toivotti molemmat virkamiehet tervetulleiksi. Sitten\nhän avasi kammion oven.\n\nSiinä huoneessa ei rikoksen tapahduttua ollut käynyt kukaan muu kuin\nlääkäri. Hurja epäjärjestys oli öisen temmellyksen todistuksena.\nKaksi tuolia oli kumollaan, yksi pöytä kappaleina, ja lattialla\noli siroiteltuina sellaisia esineitä kuin matka-pöytäkello,\nkirjoitusteline ja kirjepaperilaatikko. Useille hajalleen lentäneille\npaperilehdille oli räiskynyt verta.\n\nLääkäri siirsi syrjään palttinaverhon, joka oli heitetty ruumiin\nyli. Jean Daval makasi selällään ja toinen käsivarsi allaan; hän oli\npukeutunut tavallisiin manchestervaatteisiinsa, jalassa rautahelaiset\nsaappaat. Häneltä oli riisuttu kaulahuivi ja irtokaulus, ja kaulan\njuuressa näkyi pieni haava.\n\n\"Hänen on täytynyt kuolla silmänräpäyksessä\", selitti lääkäri. \"Yksi\npisto riitti.\"\n\n\"Teko varmaankin tehtiin sillä veitsellä, jonka näin salin\nuuninreunuksella nahkalakin vieressä\", virkkoi tutkintotuomari.\n\n\"Niin\", vahvisti kreivi de Gesvres, \"veitsi löydettiin täältä.\nSe kuuluu salin asekokoelmaan, josta sisarentyttäreni, neiti de\nSaint-Véran, tempasi itselleen kiväärin. Mitä autonkuljettajan\nlakkiin tulee, niin sen ilmeisesti omisti murhaaja.\"\n\nHerra Filleul tarkasteli vielä jonkun aikaa huonetta, teki lääkärille\nmuutamia kysymyksiä ja pyysi sitten kreivi de Gesvresiä kertomaan,\nmitä hän oli nähnyt ja tiesi. Kreivin selonteko kuului seuraavasti:\n\n\"Jean Daval se minut herätti. Nukuinkin muuten huonosti ja olin\nvalveilla hetkisen, ollen kuulevinani ääniä. Äkkiä avasin silmäni ja\nnäin hänen seisovan vuoteeni vieressä kynttilä kädessä ja täydessä\npuvussa... kuten nyt... sillä hän istui useasti myöhään yöllä työssä.\nHän näytti hyvin kiihtyneeltä ja sanoi minulle matalalla äänellä:\n'Salissa on ihmisiä.' Kuulinkin sieltä kolinaa. Nousin makuulta ja\nraotin tämän kamarin ovea. Samassa avautui toinen, isoon saliin\nvievä ovi, ilmestyi mies... heittäysi kimppuuni ja huumasi minut\nnyrkiniskulla ohimoon. Kerron teille tämän ilman yksityisseikkoja,\nherra tutkintotuomari, siitä syystä, että muistan vain tärkeimmät\nseikat ja että nämä tapahtuivat tavattoman nopeasti.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Sitten... en tiedä enempää... makasin pyörryksissä. Tointuessani\nDaval virui kuoliaaksi lävistettynä vieressäni.\"\n\n\"Ette epäile ketään?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Eikä teillä ole vihamiehiä?\"\n\n\"Ei minun tietääkseni.\"\n\n\"Eikö herra Davalillakaan ollut vihamiehiä?\"\n\n\"Davalilla? Vihamiehiä? Hän oli parhaita ihmisiä maailmassa.\nKaksikymmentä vuotta on Jean Daval ollut sihteerinäni ja -- sen sanon\nkernaasti -- uskottunani, enkä ole koskaan havainnut hänen saaneen\nosakseen muuta kuin myötätuntoa ja ystävyyttä.\"\n\n\"Tässä on kuitenkin tapahtunut sisäänmurto ja murha. Siihen täytyi\ntoki olla aihe.\"\n\n\"Aihe? Varkaus ihan yksinkertaisesti!\"\n\n\"Varkaus? Teiltä on siis varastettu jotakin?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Niin, jos ei minulta olekaan mitään varastettu, jos en vielä\nkaipaakaan mitään, ovat ne kaikessa tapauksessa vieneet jotakin\nmukanaan.\"\n\n\"Mitä siis?\"\n\n\"Sitä en tiedä. Mutta tyttäreni ja sisarentyttäreni voivat\nkivenkovaan vakuuttaa teille nähneensä kahden miehen erikseen\nkulkevan halki puiston, kumpaisellakin varsin raskas taakka\nkannettavanaan.\"\n\n\"Neitoset...\"\n\n\"Neitoset nähneetkö unta? Tekisi mieleni uskoa niin, sillä aamusta\nasti olen turhaan etsinyt ja pohtinut. On muuten helppo kuulustella\nheitä.\"\n\nSerkukset käytiin kutsumassa paikalle. Suzanne oli vielä ihan valju\nja vapiseva, kyeten tuskin puhumaan. Raymonde oli tarmokkaampi ja\nmiehekkäämpi -- ja ruskeiden silmiensä heleässä hohteessa myöskin\nkauniimpi -- kertoen selkeästi yön tapahtumat ja oman osuutensa\nniissä.\n\n\"Olette siis aivan varma tiedoissanne, neiti?\"\n\n\"Ehdottomasti. Puiston halki kulkevat miehet kantoivat kapineita.\"\n\n\"Entä kolmas?\"\n\n\"Hän lähti täältä tyhjin käsin.\"\n\n\"Voitteko mainita meille hänen tuntomerkkinsä?\"\n\n\"Hän häikäisi silmiämme kaiken aikaa lyhdyllään. Voin korkeintaan\nsanoa, että hän tuntui pitkältä ja vantteralta.\"\n\n\"Saitteko tekin hänestä saman vaikutelman, neiti?\" kysyi tuomari\nSuzanne de Gesvresiltä.\n\n\"Kyllä... en...\", vastasi Suzanne kooten ajatuksiansa, \"minusta hän\nnäytti keskikokoiselta ja solakalta\".\n\nHerra Filleul hymyili, sillä hän oli tottunut siihen, että henkilöt\nsaavat samasta asiasta aivan erilaisia käsityksiä.\n\n\"Tutkimustemme esineenä on siis eräs henkilö -- salissa tavattu\n-- joka on pitkä ja lyhyt, vanttera ja solakka, sekä kaksi muuta\nhenkilöä, puistossa nähdyt miehet, joiden syytetään tästä salista\nvieneen tavaroita... joskin ne vielä ovat täällä jäljellä.\"\n\nHerra Filleul oli iroonisen suunnan tuomareita, kuten hän itse\nsanoi. Hän myös halusta tehosi yleisöön ja näytteli terävyyttään;\nsitä todisti saliin yhä lukuisampana tungeksiva ihmisparvi. Paitsi\nsanomalehtimiehiä nähtiin siellä vuokraaja ja hänen poikansa,\npuutarhuri vaimoineen, linnan koko palvelusväki ja molempien\nDieppestä saapuneiden ajopelien ajurit.\n\nHän jatkoi:\n\n\"On myös todennettava, millä tavoin tuo kolmas henkilö katosi. Tehän\nammuitte tällä pyssyllä, neiti, ja tästä ikkunasta?\"\n\n\"Niin, hän kaatui rikkaruohon melkein peittämälle hautakivelle,\nvasempaan luostarikäytävästä.\"\n\n\"Mutta nousi taas jaloilleen?\"\n\n\"Vain puolittain. Victor kiiruhti heti alas vartioitsemaan pikku\nveräjää, ja minä seurasin perässä, jättäen palvelijamme Albertin\ntänne pitämään haavoittunutta silmällä.\"\n\nAlbert sai nyt todistaa vuorostaan, ja tuomari laati seuraavan\ntuloksen:\n\n\"Teidän tiedonantojenne mukaan ei haavoittunut siis ole voinut\npaeta vasemmalle, koska veräjä oli vartioitu, eikä oikealle, koska\nsiinä tapauksessa olisitte nähnyt hänen menevän ruohokentän yli.\nSiis oleskelee hän logiikan kaikkien sääntöjen mukaan nykyään sillä\nverrattain rajoitetulla alueella, joka meillä on silmiemme edessä.\"\n\n\"Se on minun vakaumukseni.\"\n\n\"Ja myöskin teidän, neiti?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ja samaten minun\", lausui Victor.\n\nNimismies huudahti ilvehtivällä äänellä:\n\n\"Etsinnän ala on pieni, tarvitsee vain jatkaa neljä tuntia sitten\naloitettuja tutkimuksia.\"\n\n\"Kenties meitä lykästää paremmin.\"\n\n\"Lähettäkää heti joku väestänne Dieppeen hattutehtailija Maigretille\nRue de la Barren varrelle pyytäen herra Maigretia jos mahdollista\nilmoittamaan, kenelle hän on myynyt tämän lakin.\"\n\n\"Etsinnän ala\", kuten nimismies sitä nimitti, oli linnan, oikealla\nolevan ruohokentän sekä vasemmalla ja vastapäätä linnaa olevan\nmuurin kulmauksen välinen alue, sivuiltaan noin sadan metrin\nmittainen neliö, jossa oli siellä täällä hajallaan Keskiaikana kuulun\nAmbrumésyn luostarin raunioita.\n\nTallatussa ruohikossa löydettiin heti jälkiä pakolaisesta.\nKahdessa kohden havaittiin mustunutta, melkein kuivanutta verta.\nLuostarikäytävän rajana olevan kaarikulmakkeen takana ei enää ollut\nmerkille pantavaa; siellä kun maa oli männynneulasien peitossa eikä\nvoinut säilyttää jälkiä ihmisruumiin kosketuksesta. Mutta miten\noli haavoittunut sitten kyennyt välttämään nuoren tytön, Victorin\nja Albertin silmän? Ensin olivat palvelijat ja sitten santarmit\npenkoneet muutamia pehkoja moneen kertaan, etsineet joidenkuiden\nhautakivien alta, ja siinä kaikki.\n\nTutkintotuomari antoi puutarhurin, jolla oli avain, avata\nkappelin, kerrassaan ihailtavan veistotaiteen tuotteen, jonka aika\nja vallankumoukset olivat säästäneet. Hienosti kaiverrettuine\nkoristeovineen ja runsaine veistokuvineen oli se aina saavuttanut\nylistelyjä yhtenä normandialaisen gotiikan ihmetyönä. Kappeli oli\nsisältä hyvin yksinkertainen, ainoana kaunistuksenaan marmorialttari;\nmitään suojapaikkaa se ei tarjonnut. Ja millä tavoin olisi hän\nsisällekään päässyt?\n\nTutkimus päättyi pikku veräjän luona, josta yleisöä laskettiin\nsisälle raunioita katselemaan. Se avautui luostarialueen ja\nhyljättyjä soranottopaikkoja sisältävän metsän väliselle ahtaalle\nsolatielle. Herra Filleul kumartui alas: maantien hiekassa näkyi\ngoodwich-kumirenkaiden uurtoja. Raymonde ja Victor olivat tosiaankin\nkiväärinlaukauksen jälkeen olleet kuulevinaan auton kohua.\nTutkintotuomari arveli:\n\n\"Haavoittunut on kai lähtenyt rikostoveriensa seuraan.\"\n\n\"Mahdotonta!\" huudahti Victor. \"Olin jo veräjällä silloin kun neiti\nja Albert vielä näkivät hänet.\"\n\n\"Mutta jossakinhan hänen täytyy oleksia! Ulko- tai sisäpuolella,\nkolmatta mahdollisuutta ei ole.\"\n\n\"Hän on täällä\", inttivät palvelijat itsepäisesti. Tuomari kohautti\nhartioitaan ja palasi hyvin suutuksissaan linnaan. Asia oli ilmeisen\nhuonolla tolalla. Varkaus, jossa ei mitään varastettu, näkymätön\nvanki, eipä se kovin ilahduttavaa ollut.\n\nKello oli paljon. Kreivi de Gesvres kutsui virkamiehet ja molemmat\nsanomalehtiselostajat aamiaiselle. Ateria nautittiin ääneti, sitten\nherra Filleul meni jälleen saliin, missä kuulusteli palvelijoita.\nMutta jonkun ajan kuluttua kuului pihan puolelta kavioiden töminää,\nJa Dieppeen lähetetty santarmi astui hetkistä myöhemmin sisälle.\n\n\"No, tapasitteko hattutehtailijan?\" huudahti tuomari, innokkaana\nvihdoinkin saamaan ensimmäisen todellisen tiedon.\n\n\"Tapasin herra Maigretin. Tämä lakki on myyty eräälle ajurille.\"\n\n\"Ajurille!\"\n\n\"Niin, ajurille, joka pysähdytti vaununsa myymälän eteen ja kysyi,\noliko eräälle hänen liiketuttavallensa saatavissa keltaisesta nahasta\nvalmistettua autonkuljettajan lakkia. Tämä oli jäljellä. Hän maksoi\nedes kokoa katsomatta ja lähti tiehensä. Hänellä oli hyvin kiire.\"\n\n\"Millaiset ajopelit?\"\n\n\"Avoimet vuokra-ajurin vaunut.\"\n\n\"Ja minä päivänä?\"\n\n\"Minä päivänä? Tänään tietysti, aamulla kello kahdeksan.\"\n\n\"Tänään aamulla? Mitä höpisette?\"\n\n\"Lakki ostettiin tänä aamuna.\"\n\n\"Sehän on mahdotonta, se kun yöllä löydettiin puistosta. Löytyäkseen\ntäytyi sen tietysti olla siellä, joten sen myös täytyy olla sitä\nennen ostettu.\"\n\n\"Tänä aamuna. Niin vakuutti hattutehtailija.\"\n\nSyntyi tuokion kestävä ällistyksen äänettömyys. Tutkintotuomari\nvaivasi aivojaan. Äkkiä hän hätkähti; asia alkoi valjeta.\n\n\"Kutsukaa tänne ajuri, joka kyyditsi meitä tänne aamulla! Hänet,\njolla oli avoimet vaunut! Kutsukaa tänne!\"\n\nSantarmikorpraali ja hänen käskyläisensä kiiruhtivat alas kartanolle.\nMuutaman minuutin kuluttua palasi korpraali yksinään.\n\n\"Ajuri --?\"\n\n\"On syönyt aamiaista keittiössä ja sitten...\"\n\n\"Sitten?\"\n\n\"Poistunut.\"\n\n\"Vaunuineen?\"\n\n\"Ei. Sanoen muka pistäytyvänsä Ouvilleen jotakuta sukulaistaan\ntervehtimään on hän lainannut tallirengin polkupyörän. Tässä on hänen\nhattunsa ja kauhtanansa.\"\n\n\"Mutta eihän hän toki ole livistänyt avopäin?\"\n\n\"Hän otti taskustaan lakin ja pisti sen päähänsä.\"\n\n\"Lakin?\"\n\n\"Niin... keltaisen nahkalakin.\"\n\n\"Keltaisen nahkalakin? Ei, ei suinkaan, tässähän se on.\"\n\n\"Niin, herra tuomari, mutta hänellä on samanlainen.\"\n\nNimismies nauraa tirskui.\n\n\"Hupainen juttu! Mainio! On kaksi lakkia. Toinen, joka oli oikea ja\nkoitui ainoaksi todistuskappaleeksemme, on nyt valeajurin päässä.\nToinen, joka on väärä, on teillä kädessänne. Se kelpo mies on\npuijannut meitä perusteellisesti.\"\n\n\"Ajakaa häntä takaa! Noutakaa hänet takaisin!\" huusi herra Filleul.\n\"Korpraali Quevillon, kaksi miehistänne ratsain liikkeelle täyttä\nkarkua!\"\n\n\"Hän on jo kaukana\", arveli nimismies.\n\n\"Ehtipä hän kuinka kauas tahansa, kiinni meidän täytyy hänet saada.\"\n\n\"Toivon niin, mutta luulen, että ponnistuksemme ovat ensi kädessä\nkeskitettävät tänne. Lukekaahan tämä paperilappu, jonka juuri löysin\nkauhtanan taskusta.\"\n\n\"Minkä kauhtanan?\"\n\n\"Ajurin.\"\n\nJa nimismies ojensi herra Filleulille kokoontaitetun paperin, jolle\noli lyijykynällä kirjoitettu jokseenkin kehittymättömällä käsialalla:\n\n\"_Voi neitiä, jos on surmannut isännän_.\"\n\nTämä herätti melkoista hämmästystä.\n\n\"Varoitettuja siis nyt olemme\", jupisi nimismies.\n\n\"Herra kreivi\", lausui tuomari, \"älkää millään muotoa olko levoton.\nÄlkääkä tekään, hyvät neidit. Tämä uhkaus on aivan merkityksetön,\nkoska poliisit ovat täällä. Kaikkiin varokeinoihin ryhdytään. Minä\nvastaan teidän turvallisuudestanne. Mitä teihin tulee, hyvät herrat\",\nlisäsi hän molempiin sanomalehtimiehiin kääntyen, \"niin luotan\nvaitioloonne. Minun liiallisen auliuteni kauttahan olette saaneet\nolla saapuvilla tutkinnossa, ja te palkitsisitte minua pahoin, jos...\"\n\nHän vaikeni, kuin äkillisen mielijohteen saaneena, tarkasteli\nkumpaistakin nuorta miestä vuorotellen ja astui sitten toisen luo.\n\n\"Missä lehdessä työskentelette, monsieur?\"\n\n\"Rouenin lehdessä.\"\n\n\"Onko teillä valtuuskorttia?\"\n\n\"On tässä.\"\n\nKaikki oli kunnossa. Ei ollut mitään muistutettavaa. Herra Filleul\nkääntyi toiseen sanomalehtikertojaan.\n\n\"Entäs te?\"\n\n\"Minä?\"\n\n\"Niin, te. Kysyn teiltä, mihin lehteen kuulutte.\"\n\n\"Kirjoittelen useampiin lehtiin, herra tuomari... miten sattuu...\"\n\n\"Teidän valtuuskorttinne?\"\n\n\"Sellaista minulla ei ole.\"\n\n\"Vai ni-in. Mistä se johtuu?\"\n\n\"Sanomalehdet antavat valtuuskortteja ainoastaan toimituksensa\nvakinaisille jäsenille.\"\n\n\"Ja te?\"\n\n\"Minä, minä olen pelkkä tilapäinen avustaja. Lähettelen\nkirjoituksiani oikeaan ja vasempaan; ne otetaan vastaan tai\nhyljätään, miten milloinkin.\"\n\n\"Mikä on nimennekään? Näyttäkääpä papereitanne...\"\n\n\"Nimeni ei ilmaise teille mitään. Ja papereita minulla ei ole\nminkäänlaisia.\"\n\n\"Eikö teillä ole mitään paperia, mikä osoittaa ammattinne?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään ammattia.\"\n\n\"Mutta hitto vieköön\", huudahti tuomari kiivaasti, \"ettehän vaatine\nsaada säilyttää tuntemattomuutenne, pujahdettuanne tänne viekkaudella\nja nuuskittuanne tietoonne poliisisalaisuuksia?\"\n\n\"Pyydän teitä ottamaan huomioon, herra tuomari, että te tullessani\nette tehnyt minulle mitään kysymyksiä ja että minulla siis ei ollut\nmitään sanottavaa. Tutkimuksenne ei muuten ole tuntunut minusta\nsalaiselta, koska oli saapuvilla niin paljon väkeä... vieläpä yksi\nrikollisistakin.\"\n\nHän puhui säveästi ja tavattoman kohteliaalla äänellä. Tuntematon\noli aivan nuori mies, hyvin pitkä ja hintelä, ilman vähintäkään\nkeikarimaisuutta pukeutunut liian lyhyihin housuihin ja liian\nahtaaseen pikku takkiin. Hänellä oli rusottavat tytön kasvot, leveä\notsa, suora pystytukka ja vaalea, epätasainen ja huonosti leikattu\nparta. Hänen vilkkaat silmänsä loistivat älyä. Hän ei tuntunut\nolevan vähääkään hämillään ja hymyili herttaisesti, ilman ivan\nvivahdustakaan.\n\nHerra Filleul tähysteli häntä yrmeän epäluuloisesti. Molemmat\nsantarmit vetäysivät lähemmä. Nuori mies huudahti hilpeästi:\n\n\"Herra tutkintotuomari, te ilmeisesti epäilette minua yhdeksi\nrikollisista. Mutta jos niin olisi asianlaita, niin enkö silloin\nolisi ajoissa puikkinut pakoon kuten toverini?\"\n\n\"Saatoittehan toivoa, että...\"\n\n\"Kaikki toiveet olisivat olleet järjettömät. Ajatelkaahan tarkemmin,\nherra tuomari, niin myönnätte, että kaikkien logiikan...\"\n\nHerra Filleul katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi karskisti:\n\n\"Riittää jo pila. Nimenne?\"\n\n\"Isidore Beautrelet.\"\n\n\"Asemanne?\"\n\n\"Seitsemäsluokkalainen Janson de Saillyn lyseossa.\"\n\nHerra Filleul tuijotti silmät seljällään hämmästyksestä.\n\n\"Mitä lörpötätte? Seitsemäsluokkalainen...\"\n\n\"Janson-lyseossa Rue de la Pompen varrella numero...\"\n\n\"Äh, kuulkaas, laskette leikkiä minusta!\" huudahti herra Filleul.\n\"Ette saa jatkaa moista naljailua liian pitkälle.\"\n\n\"Tunnustan, herra tutkintotuomari, että hämmästyksenne ihmetyttää\nminua. Mikä minua estää olemasta oppilas Janson-lyseossa? Partani\nehkä? Tyyntykää, se on tekoparta.\"\n\nIsidore Beautrelet nykäisi pois leukaansa kaunistavat karvatukot,\nja hänen parrattomat kasvonsa näyttäysivät vielä nuorekkaammiksi ja\nrusottavammiksi kuin koulupojan. Ja lapsekkaan hymyn paljastaessa\nhänen valkeat hampaansa pitkitti hän:\n\n\"Oletteko nyt vakuutettu? Pitääkö teidän saada vielä lisää\ntodistuksia? Lukekaa siis osoite näistä isäni lähettämistä kirjeistä:\n'Herra Isidore Beautrelet, Janson de Saillyn lyseon oppilas.'\"\n\nTunsipa olevansa vakuutettu taikka ei, herra Filleulia ei juttu\nnäyttänyt miellyttävän. Hän kysyi vihaisella äänellä:\n\n\"Mitä te täällä teette?\"\n\n\"Minä... kartutan tietojani.\"\n\n\"Siihen tarjoutuu lyseoita... omanne.\"\n\n\"Te unohdatte, herra tutkintotuomari, että olemme tänään, huhtikuun\n23 päivänä, keskellä pääsiäislomaa.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Onhan minulla vapaus käyttää tätä lomaani mieleni mukaan.\"\n\n\"Isänne?\"\n\n\"Isäni asuu kaukana, Savoijin sydämessä, ja vieläpä juuri hän onkin\nneuvonut minua tekemään pikku matkan pitkin La Manchen rannikkoa.\"\n\n\"Tekoparralla varustettuna?\"\n\n\"Ei, se oli minun keksintöäni! Koulussa puhumme paljon salaperäisistä\nseikkailuista, luemme poliisiromaaneja, joissa ihmiset kätkeytyvät\nvalepukuun. Haaveilemme monenmoisia pulmallisia ja hirveitä juttuja.\nHauskuudekseni käytin tekopartaa. Minulla oli siitä se etu,\nettä minua kohdeltiin vakavuudella, ja tekeysin pariisilaiseksi\nsanomalehtikertojaksi. Sillä tavoin pääsin eilen illalla, vietettyäni\nkokonaisen viikon ilman mainittavia tapahtumia, rouenilaisen\nvirkaveljeni tuttavuuteen, ja kun hän aamulla kuuli puhuttavan\nAmbrumésy-seikkailusta, tarjoutui hän ystävällisesti ottamaan minut\nmukaansa ja osalliseksi vuokravaunujen hinnasta.\"\n\nIsidore Beautrelet kertoi kaiken tämän vilpittömällä ja hiukan\nlapsellisella avomielisyydellä, joka ehdottomasti herätti\nmieltymystä. Herra Filleuliakin, joka kuitenkin epäluuloisesti pysyi\nvaruillaan, huvitti kuunnella häntä. Hän kysyi lauhtuneemmalla\näänellä:\n\n\"Ja te olette tyytyväinen retkeenne?\"\n\n\"Ihastunut! Sitäkin enemmän, kun en ole milloinkaan ollut mukana\ntällaisessa jutussa... ja siitähän ei puutu mielenkiintoa herättäviä\npiirteitä...\"\n\n\"... tai niitä salaperäisiä sekaannuksia, joille tietenkin annatte\nsuuren arvon.\"\n\n\"Ja jotka ovat kovin jännittäviä, herra tutkintotuomari! En tiedä\nmitään niin kannustavaa kuin nähdä kaikkien tosiseikkojen pistäytyvän\nniin sanoakseni pimeydestä esille, liittyvän yhteen ja vähitellen\nmuodostuvan luultavaksi todelliseksi asiaintilaksi.\"\n\n\"Luultavaksi todelliseksi asiaintilaksi... vähempi vauhti riittäisi,\nnuori mies! Tarkoitatteko sanoa, että teillä jo on valmiina pikku\nratkaisunne arvoitukseen?\"\n\n\"En suinkaan\", vastasi Beautrelet nauraen. \"Mutta minusta tuntuu\nilmenevän muutamia kohtia... missä ei ole mahdoton muodostaa\nitselleen mielipidettä... ja toisia niinkin selviä, että tarvitsee\nvain tehdä johtopäätöksiä.\"\n\n\"No, tämähän on ylen hauskaa, ja nyt saan vihdoin ja viimeinkin\ntietää jotakin. Sillä suureksi häpeäkseni tunnustan, että minä en\ntiedä mitään.\"\n\n\"Se johtuu siitä, että teillä ei ole ollut aikaa mietiskellä, herra\ntutkintotuomari. Mietiskely on pääasia. On tuiki harvinaista, että\ntosiseikat eivät sisällä omaa selitystänsä.\"\n\n\"Ja ne tosiseikat, jotka nyt olemme panneet merkille, sisältävät\nteidän mielestänne oman selityksensä?\"\n\n\"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne? En kuitenkaan ole pannut\nmerkille muita tosiseikkoja kuin ne, jotka on otettu pöytäkirjaan.\"\n\n\"Oivallista! Jos siis kysyisin teiltä, mitkä kapineet on varastettu\ntästä salista --?\"\n\n\"Niin vastaisin teille, että tiedän sen.\"\n\n\"Erinomaista! Tiedätte asiasta enemmän kuin omistaja itse! Herra de\nGesvres ei kaipaa mitään, mutta te kaipaatte. Teiltä puuttuu joku\nkirjakaappi ja luonnolliseen kokoon veistetty muistopatsas, joita\nkukaan ei ole koskaan ottanut huomatakseen. Ja jos kysyisin teiltä\nmurhaajan nimeä?\"\n\n\"Niin vastaisin tietäväni senkin.\"\n\nKaikki läsnäolijat hätkähtivät. Nimismies ja sanomalehdentoimittaja\nlähenivät toisiansa. Herra de Gesvres ja molemmat nuoret tytöt\nkuuntelivat tarkkaavasti. Beautreletin rauhallinen varmuus tehosi\nheihin.\n\n\"Tiedättekö murhaajan nimen?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"Ja ehkä paikankin, missä hän nyt oleksii?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nHerra Filleul hykerteli käsiään.\n\n\"Onpa se onni kerrassaan! Tästä apajasta koituu urani loistokohta. Ja\nte voitte jo nyt antaa minulle päivänselviä selityksiä?\"\n\n\"Kyllä, jo nyt... taikka, jos teillä ei ole sitä vastaan, tunnin tai\nparin kuluttua, oltuani mukana tutkintonne päättämisessä.\"\n\n\"Ei, ei suinkaan, heti, nuori mies...\"\n\nRaymonde de Saint-Véran, joka tämän kohtauksen alusta asti oli\nhellittämättä silmäillyt Isidore Beautreletia, astahti nyt herra\nFilleulin luo.\n\n\"Herra tutkintotuomari...\"\n\n\"Mitä haluatte, neiti?\"\n\nPari kolme sekuntia empi hän, katse Beautreletiin kiintyneenä, mutta\nkääntyi sitten jälleen herra Filleuliin:\n\n\"Tahtoisin, että kysyisitte tuolta herralta, minkätähden hän eilen\nkäveli solatiellä, joka johtaa pikku veräjälle.\"\n\nSe oli teatteriyllätys. Isidore Beautrelet tuntui joutuvan ymmälle.\n\n\"Minä, neiti! Minä! Näittekö minut eilen?\"\n\nRaymonde seisoi mietiskelevänä tarkastellen Beautreletia, ikäänkuin\netsien täyttä vahvistusta oletukselleen, ja vastasi tyynesti:\n\n\"Kello neljä ehtoopäivällä, käydessäni metsän läpi, kohtasin\nsolatiellä teidän kokoisenne nuoren miehen. Hän oli pukeutunut kuten\nte, parta oli leikattu kuten teidän... ja sain ehdottomasti sen\nkäsityksen, että hän ei halunnut tulla nähdyksi.\"\n\n\"Ja se olin minä?\"\n\n\"On mahdotonta aivan ehdottoman jyrkästi vakuuttaa sitä, sillä\nmuistini on hiukan hämärä. Mutta... mutta minusta tuntuu...\nyhdennäköisyys olisi muutoin kovin merkillinen...\"\n\nHerra Filleul oli kuin puusta pudonnut. Yksi rikollisista oli\njo petkuttanut häntä; antaisiko hän nyt tämän koulupojaksi\ntekeytyneenkin vetää häntä nenästä? Nuoren miehen sävy tosin puhui\nhänen puolestaan, mutta eihän voi koskaan tietää...\n\n\"Mitä on teillä vastattavana, hyvä herraseni?\"\n\n\"Että neiti erehtyy ja että voin sen helposti todistaa yhdellä\nainoalla sanalla. Eilen siihen aikaan olin Veulesissa.\"\n\n\"Se teidän on todistettava. Missään tapauksessa ei asema enää ole\nsama. Korpraali, joku väestänne olkoon tämän herran seurana.\"\n\nIsidore Beautreletin kasvot ilmaisivat syvää mielipahaa.\n\n\"Onko toimenpide pitkäaikainen?\"\n\n\"Meidän täytyy ehtiä hankkia tarvittavat tiedot.\"\n\n\"Herra tutkintotuomari, pyydän teitä keräämään ne niin joutuisasti ja\nvaroen kuin ikinä mahdollista...\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Isäni on vanha. Me pidämme toisistamme kovin paljon, enkä mitenkään\nsoisi hänen saavan huolia minun tähteni.\"\n\nÄänen itkunsekainen sävy ei herra Filleulia miellyttänyt. Tämä\nkuulosti teatterimaiselta. Hän lupasi kuitenkin:\n\n\"Tänä iltana, viimeistään huomenna, osaan tehdä päätökseni.\"\n\nEhtoopäivä kului edelleen. Tutkintotuomari lähti jälleen\nluostarikäytävän raunioille ja ankarasti karkoitettuansa kaikki\nuteliaat otti itse johtaakseen etsintää ja käski järjestelmällisesti\njakaa alueen pikku neliöiksi, jotka tutkittiin perusteellisesti\nyksi kerrallaan. Mutta päivän mennessä mailleen hän ei ollut juuri\nsen pitemmällä kuin ennenkään, ja hän selitti sillävälin linnan\ntäyttäneelle sanomalehtimiesten liudalle:\n\n\"Hyvät herrat, kaikki aiheuttaa meidät otaksumaan, että haavoittunut\non täällä, aivan lähellämme, mutta todellinen asiaintila on sitä\nvastaan. Minun nähdäkseni on hänen siis onnistunut paeta, joten hän\non linnan alueen ulkopuolella.\"\n\nYksissä tuumin santarmikorpraalin kanssa järjesti hän sentään\nvarmuuden vuoksi puistoon vartion, ja vielä kerran perinjuurin\ntutkittuansa molemmat salit ja koko linnan sekä koottuaan kaikki\ntarpeelliset tiedot hän lähti nimismiehen seurassa takaisin Dieppeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli yö. Koska oli määrä sulkea kammio, niin Jean Davalin ruumis\nvietiin toiseen huoneeseen. Kaksi lähiseudun vaimoa valvoi sen luona\nSuzannen ja Raymonden avulla. Alhaalla vanhassa rukouskappelissa\ntorkkui nuori Isidore Beautrelet penkillä, ja häntä vartioitsi\ntarkoin maalaispoliisi, joka oli saanut hänet vastuulleen. Ulkona\nolivat santarmit, vuokraaja ja tusina talonpoikia asettuneet\nvartiopaikoilleen raunioihin pitkin muureja.\n\nKello yhteentoista oli kaikki rauhallista, mutta kymmenen minuuttia\nyli yhdentoista kuului laukaus linnan toiselta puolelta.\n\n\"Pitäkää varanne!\" huusi korpraali. \"Kaksi miestä jää tänne... te,\nFossier, ja te, Lecanu... muut kaikki mars juoksuun!\"\n\nKaikki hyökkäsivät alas ja kääntyivät linnan läntisen kulman taa.\nEpäselvä varjo vilahti pois pimeään. Uusi laukaus houkutteli heidät\nheti loitomma, melkein piharakennukselle asti. Ja kun he joukolla\nsaapuivat hedelmäpuutarhan pensasaidalle asti, leimahti äkkiä\ntulipatsas ilmaan vuokraajan talon oikealta puolen, ja sitä seurasi\nsankka savupilvi. Heinillä katonrajaa myöten täytetty lato paloi.\n\n\"Ne roistot\", huusi korpraali Quevillon, \"ne ovat sytyttäneet ladon.\nRynnätäänpä ohi, pojat. Ne eivät voi olla etäällä.\"\n\nMutta tuuli ajoi liekkejä asuinrakennukseen päin, ja täytyi ensin\ntorjua vaara. He antausivat tähän työhön sitäkin innokkaammin, kun\npalopaikalle saapunut kreivi de Gesvres kiihotti heitä palkinnon\nlupauksella. Kello oli kaksi aamulla, ennenkuin oltiin tulen\nherroina. Takaa-ajo olisi ollut hyödytön.\n\n\"Meidän täytyy käydä tätä juttua selvittämään päivän koittaessa\",\nsanoi korpraali. \"Ne ovat varmasti jättäneet jälkiä... kyllä ne\nlöydämme.\"\n\n\"Minäpä mielelläni haluaisin tietää tämän hyökkäyksen syyn\",\nkummasteli kreivi. \"Perin joutavalta tuntuu minusta heinien\npolttaminen.\"\n\n\"Tulkaa mukaan, herra kreivi... minä kenties voin sanoa teille syyn.\"\n\nHe lähtivät yhdessä luostarikäytävän raunioille. Korpraali huusi:\n\n\"Lecanu!... Fossier!\"\n\nToiset santarmit olivat jo etsimässä niitä tovereitaan, jotka oli\nsinne jätetty vartioimaan. Heidät löydettiin vihdoin muutaman\naskeleen päässä pikku veräjästä. He makasivat maassa, köytettyinä,\nkapula suussa ja side silmillä.\n\n\"Herra kreivi\", kuiskasi korpraali heitä päästeltäessä irti, \"herra\nkreivi, meitä on petetty kuin pieniä lapsia\".\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Laukaukset, hyökkäys, tulipalo, kaikki oli juonta, jolla meidät\nviekoteltiin pois tuonne. Sillaikaa sidottiin molemmat miehemme, ja\nasia suoritettiin.\"\n\n\"Mikä asia?\"\n\n\"Haavoittuneen poisvieminen tietysti!\"\n\n\"Hoo, luuletteko niin?\"\n\n\"_Luulenko_ niin? Se on ihan varmaa. Se ajatus juolahti mieleeni\nkymmenen minuuttia takaperin. Mutta suunnattomassa typeryydessäni en\ntullut sitä jo aikaisemmin älynneeksi. Silloin olisimme siepanneet\nkiinni heidät jok'ainoan.\"\n\nQuevillon polki maata äkillisen raivon valtaamana.\n\n\"Mutta minne hornaan ne ovat joutuneet? Kuinka ovat ne saaneet hänet\npois? Ja hän, tuo roisto, missä hän piileskeli? Sillä tarkastimmehan\naluetta koko päivän, eikähän mies voi kätkeytyä ruohotukkoon,\nsemminkään haavoittuneena. Tämä on suorastaan noituutta!\"\n\nMutta korpraali Quevillonia odotti vielä yksi hämmästys. Kun aamun\nsarastaessa mentiin rukoushuoneeseen, nuoren Isidore Beautreletin\nvankilaan, huomattiin nuorukaisen olevan tipo tiessään.\n\nTuolilla istui kyyryssä maalaispoliisi ja nukkui.\n\nHänen vieressään oli karahvi ja kaksi lasia. Toisen lasin pohjassa\nhavaittiin hiukkanen valkeata pulveria.\n\nTutkimukset osoittivat ensinnäkin, että nuori Isidore Beautrelet\noli antanut maalaispoliisille unipulveria, edelleen että hän oli\nsaattanut päästä ulos ainoastaan ikkunasta, joka oli puolen kolmatta\nmetriä korkealla lattiasta, ja lopuksi -- hauska piirre -- ettei hän\nvoinut ylettää tuota ikkunaa muutoin kuin käyttämällä vartijansa\nselkää astinlautanaan.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\n-- -- --\n\n_Yön uutisia. Tohtori Delattre ryöstetty_.\n\nJuuri lehtemme joutuessa painoon tuodaan meille uutinen, jonka\ntodenperäisyyttä emme uskalla mennä takaamaan, niin uskomattomalta se\nmeistä tuntuu. Julkaisemme sen kaikin varauksin.\n\nTohtori Delattre, kuulu kirurgi, oli eilen illalla puolisonsa\nja tyttären keralla katsomassa 'Hernanin' esittämistä Comédie\nFrançaisessa. Kolmannen näytöksen alussa, s.o. noin kymmeneltä,\navautui hänen aitionsa ovi, ja muuan herrasmies, jolla oli kaksi\nkumppania takanaan, kumartui kuiskaamaan tohtorille, kuitenkin siksi\nkovaa, että rouva Delattre kuuli:\n\n'Herra tohtori, minulla on peräti ikävä tehtävä toimitettavana ja\nolisin teille suuresti kiitollinen, jos helpottaisitte sitä minulle!'\n\n'Kuka olette, monsieur?'\n\n'Thésard, ensimmäisen arrondissementin poliisikomisario, ja\nminulla on määräys viedä teidät prefektuuriin herra Dudouisin\nkuulusteltavaksi.'\n\n'Mutta...'\n\n'Ei sanaakaan, herra tohtori, minä pyydän, ei liikahdustakaan. Tämä\non surkuteltava erehdys, ja sen vuoksi täytyy meidän olla hiljaa ja\nkarttaa huomion herättämistä. Ennen näytännön loppua olette jo taas\ntäällä, siitä olen varma.'\n\nTohtori nousi istuimeltaan ja seurasi komisariota.\n\nNäytännön loppuun hän ei palannut.\n\nHyvin levottomana lähti rouva Delattre poliisikomisariaattiin. Siellä\nhän tapasi todellisen herra Thésardin ja huomasi suureksi kauhukseen,\nettä joku petturi oli vienyt hänen miehensä mukanaan.\n\nEnsimmäiset tutkimukset ovat ilmaisseet, että tohtori on noussut\nautoon, ja että tämä auto on kadonnut Place de la Concordelle päin.\n\nKeskipäiväpainoksessa julkaisemme lukijoille tämän käsittämättömän\nseikkailun jatkon.\n\n-- -- --\n\nNiin uskomaton kuin seikkailu olikin, oli se kumminkin tosi.\nRatkaisua ei tarvinnut kauan odottaa, ja _Grand Journalin_\nkeskipäiväpainos vahvisti sen, samalla kun muutamin sanoin ilmoitti\nsen omituisen lopun.\n\n       Jutun loppu\n          ja\n    ensimmäiset arvailut.\n\nTänä aamuna klo 9 toi tohtori Delattren talon n:o 78 portille Rue\nDuretin varrelle auto, joka heti poistui nopeasti.\n\nN:o 78 Rue Duretilla on tohtori Delattren klinikka, jonne hän tuolla\nkellonlyönnillä saapuu joka aamu. Ilmoittautuessamme otti tohtori\nherttaisena meidät vastaan, vaikka olikin parhaillaan neuvottelussa\netsivän osaston päällikön kanssa.\n\n'Muuta en voi teille sanoa', hän vastasi, 'kuin että minua on\nkohdeltu erittäin hienotuntoisesti. Kolme kumppaniani olivat\nmiellyttävimpiä ihmisiä, mitä konsaan olen tavannut, erinomaisen\nkohteliaita, sukkelia ja älykkäitä keskustelussaan, mikä oli suuri\netu niin pitkällä matkalla.'\n\n'Kuinka kauan sitä kesti?'\n\n'Noin neljä tuntia, ja paluu saman verran.'\n\n'Ja matkan määrä?'\n\n'Minut vietiin sairaan luo, jonka tila vaati viipymätöntä kirurgista\ntoimenpidettä.'\n\n'Onnistuiko leikkaus?'\n\n'Kyllä, mutta seuraukset voivat käydä vaarallisiksi. Täällä voisin\nvastata potilaan paranemisesta. Mutta tuolla, niissä olosuhteissa,\nmihin hän on joutunut...'\n\n'Epäsuotuisissa olosuhteissa?'\n\n'Mitä viheliäisimmissä... hotellihuoneessa ja ilman minkäänmoista\nhoidon mahdollisuutta...'\n\n'Kuka siis voi pelastaa hänet?'\n\n'Ihmetyö... ja hänen tavattoman terve ruumiinrakenteensa.'\n\n'Ettekö voi kertoa enempää tästä merkillisestä hoidokistanne?'\n\n'En, sitä en voi. Ensinnäkin olen vannonut, ja toisekseen olen\nvastaanottanut kymmenentuhatta frangia köyhäinklinikkaani varten.\nEllen vaikene, ottavat he rahansa takaisin.'\n\n'Tokko -- uskotteko niin?'\n\n'Kyllä, uskon varmastikin. Kaikki nuo ihmiset tuntuvat tietävän, mitä\ntahtovat.'\n\nTämän verran ilmoitti meille tohtori Delattre. Toiselta puolen\ntiedämme, että etsivän osaston päällikön ei ole hartaasta\nyrittelystään huolimatta vielä onnistunut houkutella häneltä lähempiä\ntietoja hänen tekemästänsä leikkauksesta, hoitamastansa sairaasta,\ntai automatkan suunnasta. Näyttää siis olevan työlästä saada tietää\ntotuus.\n\n-- -- --\n\nTämän totuuden, jota puhelun laatija oli tunnustanut olevansa\nkykenemätön keksimään, arvasivat selvänäköisemmät asettamalla\ntohtorin matkan yhteyteen Ambrumésyssä sattuneet tapahtumat,\njotka kaikissa saman päivän lehdissä kerrottiin pienimpiäkin\nyksityisseikkoja myöten. Ilmeisesti olivat keskenänsä yhteydessä\nhaavoittuneen murtovarkaan katoaminen ja kuuluisan kirurgin ryöstö.\n\nTutkimukset sitäpaitsi todistivat oletuksen oikeaksi. Kun seurattiin\npolkupyörällä paenneen valeajurin jälkiä, havaittiin hänen tulleen\nArques-metsään viidentoista kilometrin päähän linnasta, heittäneen\npolkupyöränsä ojaan, lähteneen Saint-Nicolasin kylään ja sieltä\nlähettäneen seuraavan sähkösanoman:\n\n    \"A.L.N., Postikonttori 45, Pariisi.\n\n    Epätoivoinen, asema. Leikkaus heti. Lähettäkää kuuluisuus\n    kansallistietä neljätoista.\"\n\nTämä oli kumoamaton todistus. Pariisissa oleksivat rikostoverit\nryhtyivät nyt kiireesti toimenpiteisiin. Kello kymmeneltä\nlähettivät he kuuluisuuden kansallistietä n:o 14, joka kulkee\npitkin Arques-metsää ja päättyy Dieppeen. Sytyttämänsä tulipalon\navulla saivat rosvot viedyksi pois johtajansa ja siirretyksi hänet\nravintolaan, missä leikkaus tapahtui heti tohtorin saavuttua kello\nkaksi yöllä.\n\nAsianlaita oli aivan epäilemätön. Pontoisessa, Cournayssa, Forgesissa\noli ensimmäinen poliisipäällikön apulainen Ganimard, vasiten\nlähetettynä Pariisista apulaisensa Folenfantin keralla, todentanut\nauton kulkeneen yöllä ohitse. Samaten Dieppen ja Ambrumésyn välisellä\ntaipaleella; ja joskin sen jäljet olivat äkkiä häipyneet puolen\nlieuen päässä linnasta, niin havaittiin kuitenkin joukko askelten\njälkiä pienen puistoveräjän ja luostarikäytävän raunioiden välillä.\nGanimard osoitti sitäpaitsi, että pikku veräjän lukko oli murrettu.\n\nKaikki oli siis selvillä. Oli enää vain löydettävä tohtorin\nmainitsema ravintola. Se oli helppo tehtävä Ganimardille, vanhalle\nkärsivälliselle vainukoiralle. Ravintolain lukumäärä on rajoitettu,\nja potilaan tilan perusteella saattoi tarkoitettu ravintola olla\nainoastaan Ambrumésyn läheisyydessä. Ganimard ja korpraali Quevillon\nlähtivät liikkeelle. Viidensadan, tuhannen, viidentuhannen metrin\nkehästä nuuskivat he kaikki mitä voitiin ravintoloiksi sanoa. Mutta\nvastoin kaikkia odotuksia pysyi kuoleva yhä näkymättömänä.\n\nGanimard oli itsepintainen. Hän laskeusi lauantai-iltana levolle\npäättäen itse jatkaa tiedustuksia sunnuntaina. Mutta sunnuntai-aamuna\nhän sai tietää, että santarmipatrulli oli edellisenä yönä nähnyt\ntuntemattoman olennon hiiviskelevän solatiellä muurien ulkopuolella.\nOliko se asemaa tutkimaan pistäytynyt rikollinen? Saattoiko olettaa,\nettä rosvoliiton päällikkö ei ollutkaan poistunut luostarikäytävästä\ntai sen läheisyydestä?\n\nIllalla lähetti Ganimard santarmipatrullin vuokratalolle päin ja\nasettui itse Folenfantin kanssa vartioimaan muurien ulkopuolelle\nlähelle pikku veräjää.\n\nHiukan ennen puoltayötä saapui metsästä haamu, hiipi heidän\nvälitsensä veräjälle ja astui puistoon. Kolme tuntia he näkivät hänen\nharhailevan oikealle ja vasemmalle, raunioiden keskellä, kumartuvan\nalas, kapuavan ylös vanhoja pilareita ja seisoskelevan pitkät ajat\nliikkumattomana. Sitten hän läheni veräjää ja astui taas ulos\nmolempien virkamiesten välitse.\n\nGanimard tarttui häntä kaulukseen, Folenfantin kietaistessa\nkäsivartensa hänen uumilleen. Hän ei ollenkaan asettunut\nvastarintaan, vaan antoi aivan säveästi heidän sitoa ranteensa ja\nviedä hänet linnaan. Mutta heidän tahtoessaan häntä kuulustella\nvastasi hän ainoastaan, ettei hän ollut velvollinen heille tekemään\nselvää puuhistaan ja että hän odottaisi tutkintotuomarin saapumista.\n\nHe köyttivät miehen sitten tukevasti sängynjalkaan toisessa niistä\nvierekkäisistä huoneista, jotka olivat heidän asuntonaan.\n\nHerra Filleulin saapuessa maanantai-aamuna kello yhdeksältä kertoi\nhänelle Ganimard saaliistaan. Vanki noudettiin alas saliin. Hän oli\nIsidore Beautrelet.\n\n\"Herra Isidore Beautrelet!\" huudahti herra Filleul ihastuneen\nnäköisenä ja ojensi tulijalle molemmat kätensä. \"Mikä mieluisa\nyllätys! Erinomainen salapoliisiharrastajamme täällä ja meidän\nvallassamme! Olipa onni! Herra apulaispäällikkö, sallikaa minun\nesitellä teille herra Isidore Beautrelet, Janson de Saillyn lyseon\noppilas.\"\n\nGanimard näytti hieman ällistyvän. Isidore kumarsi hänelle hyvin\nsyvään kuten suuressa arvossa pidetylle virkaveljelle ja lausui herra\nFilleuliin kääntyen:\n\n\"Herra tutkintotuomari, te näytte saaneen hyviä tietoja minusta?\"\n\n\"Erinomaisia! Ensinnäkin olitte todellakin Veules-les-Rosesissa\nsilloin kun neiti de Saint-Veran luuli nähneensä teidät solatiellä.\nOtamme kyllä vielä selvän siitä, kuka niin suuresti on teidän\nnäköisenne. Edelleen olette te aivan oikein Isidore Beautrelet,\nseitsemännen luokan oppilas -- vieläpä oivallinen oppilas, työteliäs\nja mallikelpoinen käytökseltänne. Koska isänne asuu maaseudulla,\nkäytte te kerran kuussa tervehtimässä hänen asiamiestänsä herra\nBernodia, joka ylistelee teitä ylenpalttisesti.\"\n\n\"Joten...\"\n\n\"Joten te olette vapaa, herra Isidore Beautrelet.\"\n\n\"Täydellisesti vapaa?\"\n\n\"Niin. Mutta minä asetan pikku, pikku ehdon. Ymmärrättehän, etten\nvoi päästää käsistäni herrasmiestä, joka antaa toisille unilääkettä,\nhyppää ulos ikkunasta ja sitten tavataan kiertelemässä yksityisellä\nalueella... etten voi päästää häntä ilman jonkunlaista hyvitystä.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Me palaamme keskeytyneeseen keskusteluumme, ja te kerrotte minulle,\nkuinka pitkälle olette edistynyt tutkimuksissanne. Kahden päivän\nvapaus on kai johtanut teidät varsin pitkälle?\"\n\nKun Ganimard aikoi poistua selvästi ilmaistakseen halveksimisensa\nmokomaa leikkiä kohtaan, huudahti tuomari:\n\n\"Ei mitenkään, herra apulaispäällikkö, teidän paikkanne on täällä.\nMinä vakuutan teille, että herra Isidore Beautrelet tosiaan ansaitsee\nhuomiota. Herra Isidore Beautrelet on minun saamieni tietojen\nmukaan saavuttanut Janson de Saillyn lyseossa suurta kunnioitusta\nhavaintojen tekijänä, jonka silmää ei mikään vältä, ja hänen\ntoverinsa kuuluvat pitävän häntä teidän kilpailijananne ja Sherlock\nHolmesin veroisena.\"\n\n\"Todellakin?\" virkahti Ganimard ivallisesti.\n\n\"Aivan. Eräs heistä kirjoittaa minulle: 'Jos Beautrelet selittää\ntietävänsä jotakin, niin teidän pitää häntä uskoa, ja olkaa\nvakuutettu siitä, että hänen sanomansa on oikean asianlaidan tarkka\nmääritelmä.' Herra Isidore Beautrelet, nyt jos koskaan on oikea hetki\nosoittaa toverienne luottamus oikeutetuksi. Pyydän mitä hartaimmin,\nettä nyt annatte tarkan määritelmän oikeasta asianlaidasta.\"\n\nIsidore kuunteli hymyillen ja vastasi:\n\n\"Herra tutkintotuomari, te olette armoton. Teette pilaa meistä\npoloisista koulupojista, jotka huvittelemme niin hyvin kuin taidamme.\nSiinä muuten menettelettekin oikein, enkä enää aio antaa teille uusia\naiheita leikinlaskuun.\"\n\n\"Koska ette tiedä mitään, herra Isidore Beautrelet?\"\n\n\"Tunnustan todellakin kaikella nöyryydellä, etten mitään tiedä. Sillä\nsitä en tietämiseksi sano, että olen havainnut pari kolme seikkaa,\njotka muuten eivät ole voineet välttää teidän huomiotanne, siitä olen\nvarma.\"\n\n\"Esimerkiksi?\"\n\n\"Esimerkiksi _mitä_ on varastettu.\"\n\n\"Vai niin, te tiedätte sen?\"\n\n\"Te tiedätte sen varmasti myöskin. Siihen seikkaan kaikkein\nensimmäiseksi kohdistin tutkimukseni, sillä se tuntui minusta hyvin\nhelpolta.\"\n\n\"Vai -- niin... hyvin helpolta?\"\n\n\"Tietenkin. Tarvitseehan vain tehdä johtopäätöksiä.\"\n\n\"Ei muuta?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ja nämä johtopäätökset?\"\n\n\"Kuuluvat näin, ilman pitkiä puheita. Toiselta puolen _on tapahtunut\nvarkaus_, koskapa molemmat neitoset ovat yhtä mieltä siitä, että he\ntodella ovat nähneet kahden miehen pakenevan kantamuksineen.\"\n\n\"On tapahtunut varkaus.\"\n\n\"Toiselta puolen _ei ole kadonnut mitään_, sillä kreivi de Gesvres\nvakuuttaa niin ja hänen täytyy se tietää paremmin kuin kukaan muu.\"\n\n\"Ei ole kadonnut mitään.\"\n\n\"Näistä molemmista peruslauselmista joudutaan ehdottomaan\njohtopäätökseen: koska on tapahtunut varkaus eikä mitään ole\nkadonnut, niin on varastetun esineen sijalle tietenkin pantu toinen\nsamanlainen. Sanon heti, että tosiseikat eivät kenties vahvista\ntätä todistelua. Mutta väitän, että se on ensimmäinen oletus, minkä\nvoimme tehdä, ja että meillä ei ole oikeutta hyljätä sitä ennen kuin\nhuolellisen tutkimuksen perästä.\"\n\n\"Niin... siinä olette oikeassa\", myönsi tutkintotuomari ilmeisen\nkiinnostuneena.\n\n\"No\", pitkitti Isidore, \"mikä tässä salissa saattoi herättää\nmurtovarkaitten himoa? Kaksi kapinetta. Ensinnäkin seinäkudokset.\nMutta ne eivät tule kysymykseen. Antiikkisia korukudoksia ei voida\njäljitellä, petos olisi heti pistänyt silmään. Kysymykseen tulee vain\nRubens-taulujen kokoelma.\"\n\n\"Mitä sanotte?\"\n\n\"Sanon, että tuossa seinällä riippuvat neljä Rubens-taulua ovat\nväärennettyjä.\"\n\n\"Mahdotonta!\"\n\n\"Ne ovat väärennettyjä, ilman inttämistä, loogillisen\nvälttämättömästi ja kumoamattomasti.\"\n\n\"Sanon teille vieläkin, että se on mahdotonta.\"\n\n\"Herra tutkintotuomari, pian vuosi takaperin tuli Charpenaisiksi\nitseään nimittävä nuori mies Ambrumésyn linnaan Ja pyysi lupaa saada\nmaalata jäljennökset Rubensin tauluista. Kreivi de Gesvres suostui.\nViiden kuukauden ajan työskenteli Charpenais tässä salissa joka päivä\naamusta iltaan. Hänen valmistamansa jäljennökset -- puitteineen\npäivineen -- ne nyt on vaihdettu niihin neljään alkuperäiseen\nmaalaukseen, jotka kreivi testamentilla sai enoltaan Bobadillan\nmarkiisilta.\"\n\n\"Todistus?\"\n\n\"Mitään todistusta en voi antaa. Taulu on väärennetty sentähden,\nettä se on väärennetty, eikä minun mielestäni kannata noita edes\ntarkastella.\"\n\nHerra Filleul ja Ganimard silmäilivät toisiaan hämmästystänsä\nsalaamatta. Apulaispäällikkö ei enää ajatellutkaan poistumista.\n\nLopulta lausui tutkintotuomari:\n\n\"Meidän täytyy kysyä kreivi de Gesvresin mielipidettä.\"\n\nJa Ganimard yhtyi:\n\n\"Niin, ehdottomasti.\"\n\nJa he lähettivät kutsumaan kreiviä ystävällisesti pistäytymään saliin.\n\nSe oli todellinen voitto nuorelle lyseolaiselle. Kahden sellaisen\nammattimiehen kuin Filleulin ja Ganimardin pakottaminen kiinnittämään\nhuomiota hänen oletuksiinsa olisi hivellyt toisen itserakkautta.\nMutta Beautrelet näytti olevan tunteeton sellaiselle, ja hän odotti\nyhä hymyilevänä ja levollisena, ilman ivan vivahdustakaan.\n\nKreivi de Gesvres astui huoneeseen.\n\n\"Herra kreivi\", aloitti tutkintotuomari, \"tutkimustemme kehitys on\njohtanut aivan aavistamattomaan mahdollisuuteen, jonka kaikessa\nvarovaisuudessa mainitsemme teille. On mahdollista -- sanon:\non mahdollista -- että murtovarkailla oli tänne tunkeutuessaan\naikomuksena varastaa neljä Rubens-tauluanne... tai ainakin vaihtaa ne\nneljään jäljennökseen... jäljennöksiin, jotka eräs Charpenais-niminen\nmaalari kuuluu vuosi takaperin laatineen. Viitsittekö\nhyväntahtoisesti tutkia noita tauluja ja sanoa meille, tunnustatteko\nne oikeiksi?\"\n\nKreivi näytti pidättelevän tyytymättömyyden elettä, tähysteli ensin\nIsidore Beautreletia, sitten herra Filleulia, ja vastasi edes\nvilkaisematta tauluihin:\n\n\"Herra tutkintotuomari, toivoin, että totuus ei tulisi ilmi. Mutta\nkoska se toive on ollut turha, en epäröitse selittää, että nuo neljä\ntaulua ovat väärennetyt.\"\n\n\"Tiesitte sen siis?\"\n\n\"Heti alusta.\"\n\n\"Miksi ette sanonut sitä?\"\n\n\"Se, joka omistaa kalleuden, ei milloinkaan ole halukas kertomaan,\nettei tätä kalleutta ole olemassa... että se ainakin on väärennetty.\"\n\n\"Se oli ainoa keino saada ne takaisin.\"\n\n\"Minun mielestäni esiintyi toinen ja parempi keino.\"\n\n\"Mikä niin?\"\n\n\"Olla levittämättä salaisuutta, olla säikyttämättä varkaita, vaan sen\nsijaan tarjoutua ostamaan takaisin taulut, joiden rahaksimuuttaminen\nepäilemättä on heille vaikeata.\"\n\n\"Miten voisitte päästä väleihin heidän kanssaan?\"\n\nKun kreivi ei vastannut, niin Isidore virkkoi:\n\n\"Sanomalehtiin asetetun ilmoituksen kautta. Se pikku ilmoitus, joka\non ollut julkaistuna _Le Journalissa, L'Écho de Parisissa ja Le\nMatinissa_, kuuluu seuraavasti:\n\n\"'_Olen halukas ostamaan takaisin taulut_.'\"\n\nKreivi nyökäytti päätään. Vielä kerran oli nuori mies osoittautunut\nvanhempia ammattiveljiänsä verremmäksi.\n\nHerra Filleul koetti säilyttää hyväntuulista sävyään.\n\n\"Monsieur\", huudahti hän, \"alanpa totisesti uskoa, etteivät toverinne\nole aivan väärässä. Millainen silmä! Millainen vaisto! Jos näin\njatkuu, ei herra Ganimardilla ja minulla enää ole mitään tehtävää.\"\n\n\"Oh, tämähän ei ole ollut pulmallista...\"\n\n\"Mutta muu sitä enemmän, tarkoitatte? Muistanpa todellakin, että\nte ensimmäisessä kohtauksessamme tunnuitte tietävän vielä lisää.\nVäitittehän muistaakseni tietävänne murhaajan nimen.\"\n\n\"Niin tein.\"\n\n\"No, kuka siis on surmannut Jean Davalin? Elääkö se mies? Missä hän\npiileskelee?\"\n\n\"Meidän välillämme on eräs väärinymmärrys, herra tutkintotuomari, eli\noikeammin sanoen teidän ja todellisen asiantilan välillä, jo alusta\nasti. Murhaaja ja pakolainen ovat kaksi eri henkilöä.\"\n\n\"Mitä sanottekaan?\" huudahti herra Filleul. \"Mies, jonka kreivi de\nGesvres näki kammiossa ja joka hänet löi tainnuksiin, mies, jonka\nneidit näkivät salissa ja jota neiti de Saint-Véran ampui, mies, joka\nkaatui puistossa ja jota me haemme, eikö hän surmannut Jean Davalia?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Oletteko havainnut jälkiä kolmannesta rikollisesta, joka on kadonnut\nennen neitien saapumista?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Sittenpä en ymmärrä... Kuka siis on Jean Davalin murhaaja?\"\n\n\"Jean Davalin surmasi...\"\n\nBeautrelet vaikeni, seisoi hetken miettivänä ja jatkoi sitten:\n\n\"Mutta ensin minun täytyy osoittaa teille, mitä tietä olen päässyt\ntähän vakaumukseen ja mitkä olivat murhan syyt... muutoin tuntuisi\nsyytökseni teistä järjettömältä. Ja sitä se ei ole, ei, sitä se\nei ole. Ei ole pantu huomiota erääseen seikkaan, joka kuitenkin\non ylen tärkeä, nimittäin että Jean Daval haavoittuessaan oli\ntäysin pukeutunut, pitkävartiset saappaat jalassa, kaikin puolin\npäiväasussa, liivit, irtokaulus, kaulahuivi ja housunkannattimet\nyllä. Mutta rikos tehtiin kello neljä aamulla.\"\n\n\"Minä huomautin tästä omituisuudesta\", virkkoi tutkintotuomari,\n\"mutta kreivi de Gesvres vastasi minulle, että Jean Davalilla oli\ntapana öisin valvoa työnsä ääressä\".\n\n\"Palvelijat päin vastoin sanovat hänen aina menneen aikaisin levolle.\nMutta otaksukaamme hänen olleen valveilla: miksi on hän silloin\nrutistellut peitteensä ja hurstinsa, niin että näyttää kuin hän olisi\nmaannut? Jos hän on maannut, miksi hän silloin melua kuullessaan\notti vaivakseen pukeutua kiireestä kantapäähän, sen sijaan että\nolisi hätäisesti heittänyt ylleen joitakuita vaatekappaleita? Olin\nsisällä hänen huoneessaan ensimmäisenä päivänä, teidän ollessanne\naamiaisella; hänen tohvelinsa olivat sängyn vieressä. Kuka esti\nhäntä sieppaamasta niitä jalkaansa noiden raskaitten, rautahelaisten\nsaappaiden asemesta?\"\n\n\"Minä en vielä näe...\"\n\n\"Ei, te ette vielä voi nähdä muuta kuin omituisia sattumuksia. Ne\ntuntuivat minusta kuitenkin hyvin epäiltäviltä, kun sain tietää, että\nJean Daval itse oli esitellyt ja suosittanut kreivi de Gesvresille\nmaalari Charpenaisin, joka jäljensi Rubens-taulut.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Nyt ei ollut aiheetonta otaksua, että Jean Daval ja Charpenais\nolivat rikostoveruksia. Sen johtopäätöksen tein jo ennen viime\npuheluamme.\"\n\n\"Hiukan hätäisesti, tuntuu minusta.\"\n\n\"Niin, tarvittiin todellakin oleellista todistusta. Olin\nDavalin huoneessa havainnut hänen kirjoituspöydällänsä eräässä\nimupaperiarkissa seuraavan osoitteen, jonka siinä voi vieläkin nurin\npäin nähdä: '_Herra A.L.N., postikonttori 45, Pariisi_.' Seuraavana\npäivänä huomattiin, että sähkösanomalla, jonka valeajuri oli\nlähettänyt Saint-Nicolasista, oli sama osoite: 'A.L.N., postikonttori\n45.' Oleellinen todistus löytyi, Jean Daval oli kirjeenvaihdossa\njoukkueen kanssa, joka vei taulut.\"\n\nHerra Filleul ei inttänyt vastaan.\n\n\"Olkoon. Osallisuus rikokseen on todistettu. Ja siitä te päätätte?\"\n\n\"Ensinnäkin, ettei pakolainen surmannut Jean Davalia, koska tämä oli\nhänen rikostoverinsa.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Herra tutkintotuomari, pyydän teitä muistelemaan ensimmäisiä sanoja,\njotka herra kreivi tainnuksista herätessään lausui. Sanat mainitsi\nneiti de Gesvres todistuksessaan, ja ne on otettu pöytäkirjaan:\n'Minä en ole haavoittunut. Ja Daval... elääkö hän? Veitsi?' Ja minä\npyydän vertaamaan niitä siihen osaan kreivi de Gesvresin todistusta\n-- samaten pöytäkirjassa --, missä hän kertoo hyökkäyksestä: 'Mies\nheittäysi kimppuuni ja huumasi minut nyrkin iskulla ohimoon.' Kuinka\nsaattoi herra de Gesvres tointuessaan tietää, että Davalia oli\npistetty veitsellä?\"\n\nIsidore Beautrelet ei odottanut vastausta kysymykseensä. Näytti\nsiltä, että hän tahtoi vastata itse ja siten ehkäistä kaikki\nhuomauttelut. Hän pitkitti heti:\n\n\"Jean Daval siis johtaa nuo kolme murtovarasta saliin. Hänen\nollessaan siellä sen miehen seurassa, jota he sanovat johtajakseen,\nkuuluu askeleita kammiosta. Daval avaa oven. Tuntiessaan kreivin hän\nsyöksyy vastaan veitsellä aseistettuna. Kreivin onnistuu temmata\nhäneltä veitsi, hän iskee ahdistajaansa sillä ja kaatuu itse sen\nhenkilön lyönnistä, jonka nuoret neidit näkivät hetkistä myöhemmin.\"\n\nTaaskin katsahtivat herra Filleul ja apulaispäällikkö toisiinsa.\nGanimard pudisti ymmällään päätänsä. Tuomari tokaisi:\n\n\"Herra kreivi, pitääkö minun uskoa tämä kuvaus oikeaksi?\"\n\nKreivi de Gesvres ei vastannut.\n\n\"No, herra kreivi, vaitiolonne voisi saada meidät... pyydän teiltä\nvastausta kysymykseeni.\"\n\nKreivi de Gesvres lausui lujasti ja selvästi:\n\n\"Tämä kuvaus on oikea alusta loppuun.\"\n\nTuomari säpsähti.\n\n\"Enpä silloin voi käsittää, miksi olette johtanut oikeutta\nharhaan. Mitä syytä on teillä ollut salata tekoa, johon olitte\nitsepuolustukseksenne oikeutettu?\"\n\n\"Kaksikymmentä vuotta\", selitti kreivi, \"oli Daval työskennellyt\nminun kanssani. Minä luotin häneen. Jos hän -- en tiedä minkä\nkiusauksen johdosta -- kavalsi minut, niin en ainakaan tahtonut\nentisyyttä ajatellen saattaa hänen petollisuuttansa tietyksi.\"\n\n\"Te ette tahtonut, olkoon niin, mutta se ei ollut oikein.\"\n\n\"Minä en yhdy teidän mielipiteeseenne, herra tutkintotuomari. Koska\nketään viatonta ei syytetty tästä rikoksesta, niin oli minulla\nehdoton oikeus olla syyttämättä sitä, joka samalla kertaa oli\nrikollinen ja uhri. Hän oli ruumiina. Kuolema on nähdäkseni riittävä\nrangaistus.\"\n\n\"Mutta nyt, herra kreivi, nyt, kun totuus tiedetään, voitte puhua.\"\n\n\"Kyllä. Tässä on kaksi hänen rikostovereilleen lähettämiensä\nkirjeiden luonnosta. Otin ne hänen salkustaan muutamia minuutteja\njälkeen hänen kuolemansa.\"\n\n\"Ja hänen rikoksensa vaikutin?\"\n\n\"Menkää Dieppeen Rue de la Barrelle 18. Siellä asuu eräs rouva\nVerdier. Tuon kaksi vuotta takaperin ensin kohtaamansa naisen tähden,\nhänen rahatarpeitansa tyydytelläkseen, on Daval varastanut.\"\n\nKaikki oli siten selitettyä. Murhenäytelmän hämy häipyi, ja se\nnäyttäysi vähitellen oikeassa valaistuksessaan.\n\n\"Jatkakaamme\", virkkoi herra Filleul kreivin vetäydyttyä takaisin.\n\n\"Niin\", vastasi Beautrelet hilpeästi, \"minä olen melkein päässyt\npuheitteni päähän\".\n\n\"Mutta karkulainen, haavoittunut?\"\n\n\"Hänestä tiedätte te yhtä paljon kuin minäkin, herra tutkintatuomari.\nTe olette seurannut hänen jälkiänsä luostaritarhan ruohikossa... te\nolette...\"\n\n\"Niin, niin, kyllä tiedän, mutta sittemmin on hänet viety pois, ja\nminäpä haluaisin joitakuita tietoja tuosta ravintolasta.\"\n\nIsidore Beautrelet purskahti nauruun.\n\n\"Ravintolasta! Ravintolaa ei ole olemassa. Se on satua, juoni\noikeuden hämmennyttämiseksi, ja nerokas juoni, koskapa on onnistunut.\"\n\n\"Mutta tohtori Delattre vakuuttaa...\"\n\n\"Niin kyllä\", huudahti Beautrelet ehdottoman varmalla äänellä,\n\"juuri syystä että tohtori Delattre vakuuttaa, ei häntä pidä uskoa.\nEihän tohtori Delattre ole tahtonut antaa muuta kuin kaikkein\nepämääräisimpiä tietoja seikkailustaan; hän ei ole tahtonut\nilmaista mitään, mikä voisi olla vaarallista hänen hoidokkinsa\nturvallisuudelle... ja äkkiä puhuu hän ravintolasta! Saatte pitää\nvarmana, että jos hän on maininnut ravintolaa, on se tapahtunut\npakosta. Olkaa varma siitä, että koko hänen meille latelemansa\njuttu on hänelle saneltu hirveätä kostoa uhaten. Tohtori on nainut,\nhänellä on tytär. Ja hän rakastaa omaisiaan liian suuresti, ollakseen\ntottelematon henkilölle, joiden pelottavasta voimasta hän on nähnyt\ntodistuksia. Sen vuoksi hän on antanut teille niin tarkkoja tietoja.\"\n\n\"Niin tarkkoja, ettei voi löytää ravintolaa.\"\n\n\"Niin tarkkoja, että yhä etsitte sitä vastoin kaikkea\ntodenmukaisuutta ja että katseenne ovat kääntyneet siitä ainoasta\npaikasta, mistä mies voi löytyä, siitä salaperäisestä paikasta,\njosta hän ei ole kertaakaan poistunut eikä ole voinut poistua, siitä\nhetkestä asti kun hänen neiti de Saint-Véranin haavoittamana onnistui\npuikahtaa sinne kuin petoeläin luolaansa.\"\n\n\"Mutta minne hiivattiin? Mihin hornan koloon?\"\n\n\"Vanhan luostarin raunioihin.\"\n\n\"Eihän _ole_ mitään raunioita! Muutamia muurinkylkiä! Muutamia\npilarinkappaleita...\"\n\n\"Sinne hän on kaivautunut, herra tutkintotuomari\", huudahti\nBeautrelet pontevasti, \"raunioihin teidän täytyy keskittää\netsintänne! Sieltä, ettekä mistään muualta, te tapaatte Arsène\nLupinin.\"\n\n\"Arsène Lupinin!\" huudahti herra Filleul hypähtäen seisaalleen.\n\nSyntyi tuokion juhlallinen vaitiolo, jonka aikana kuuluisa nimi\nsointui sieluissa. Arsène Lupin, oliko mahdollista, että hän oli tuo\nvoitettu, mutta kuitenkin näkymätön vastustaja, jota oli turhaan\netsitty monta päivää? Mutta... jos saisi pyydystetyksi Arsène\nLupinin omaan ansaansa ja vangituksi hänet... sehän merkitsisi\ntutkintotuomarille viipymätöntä virkaylennystä, kultaa ja kunniaa.\n\nGanimard ei ollut hievahtanut. Isidore virkkoi hänelle:\n\n\"Tehän uskotte samaa kuin minäkin, vai mitä, herra apulaispäällikkö?\"\n\n\"Tietysti!\"\n\n\"Ettehän tekään ole hetkeäkään epäillyt, että hän se on koko tämän\njutun juurena?\"\n\n\"En sekuntiakaan! Onhan leima hänen. Lupin-kepponen eroaa jokaisesta\nmuusta kepposesta kuin yhdet kasvot toisista.\"\n\n\"Sen voi sokeakin nähdä.\"\n\n\"Luuletteko... luuletteko...\" sopersi herra Filleul.\n\n\"Luulenko!\" huudahti nuori mies. \"Huomatkaahan eräs pikku seikka:\nmitä alkukirjaimia nuo herrat käyttävät kirjeenvaihdossaan? A.L.N.,\n-- ensimmäistä kirjainta Arsènesta, ensimmäistä ja viimeistä\nLupinista.\"\n\n\"Kas vain\", kiitteli Ganimard, \"teiltäpä ei mikään välty. Olette\ntoden totta terävä poika, ja vanha Ganimard myöntää olevansa\nvallattu.\"\n\nBeautrelet punastui ihastuksesta ja puristi apulaispäällikön hänelle\nojentamaa kättä.\n\nNuo kolme miestä olivat lähestyneet kuistia, ja heidän katseensa\nharhailivat pitkin raunioaluetta. Herra Filleul mutisi:\n\n\"Hän siis muka on tuolla!\"\n\n\"_Hän on tuolla_\", vakuutti Beautrelet hillityllä äänellä. \"Hän on\nollut tuolla kaatumisestansa asti. Loogillisesti ja käytännöllisesti\npäättäen hän ei ole voinut poistua neiti de Saint-Véranin ja\nmolempien palvelijain häntä näkemättä.\"\n\n\"Mitä todistuksia teillä siitä on?\"\n\n\"Todistuksen ovat meille antaneet hänen rikostoverinsa. Samana aamuna\npukeutui toinen heistä ajuriksi ja kyyditsi teidät tänne...\"\n\n\"Ottaakseen heidän jäljilleen johtavan lakin...\"\n\n\"Kyllähän, mutta myöskin ja eritoten tarkastellakseen paikkaa,\ntehdäkseen tiedustuksia ja saadakseen selville, mihin hänen isäntänsä\noli joutunut.\"\n\n\"Ja sen hän on saanut?\"\n\n\"Niin luulen, koska hän tunsi piilopaikan. Ja otaksun hänen saaneen\ntietoonsa johtajansa epätoivoisen tilan, koska hän levottomuutensa\nvallassa oli kyllin varomaton kirjoittamaan: '_Voi neitiä, jos hän on\nsurmannut isännän_'.\"\n\n\"Mutta hänen ystävänsähän ovat sittemmin voineet kuljettaa hänet\npois.\"\n\n\"Milloin? Väkenne ei ole poistunut raunioilta. Ja minne olisi hänet\nviety? Korkeintaan muutamia satoja metrejä edemmäs, sillä kuolevan\nkeralla ei voi tehdä matkoja... ja silloin olisimme hänet löytäneet.\nEi, sanon, hän on tuolla. Hänen ystävänsä eivät ikinä olisi vieneet\nhäntä pois niin varmasta turvapaikasta. Sinne he ovat noutaneet\ntohtorin, poliisien juoksennellessa syötin perässä.\"\n\n\"Mutta miten voi hän elää? Elääkseen tarvitsee hän ruokaa, vettä!\"\n\n\"Sitä en voi sanoa, siitä en tiedä mitään, mutta hän on tuolla, sen\nvoin vannoa. Hän on tuolla, syystä että hän ei voi olla missään\nmuussa paikassa. Olen siitä yhtä varma kuin jos näkisin hänet ja\nkoskettaisin häntä. Hän _on_ tuolla.\"\n\nSormi raunioihin suunnattuna piirsi hän ilmassa pienen kehän, joka\nvähitellen kutistui, kunnes se oli pelkkä piste. Ja tätä pistettä\netsivät hänen molemmat seuralaisensa innokkaasti, kurottautuen ulos\nilmaan, kumpainenkin saman uskon valtaamana kuin Beautrelet ja\nhänen hehkuvan vakaumuksensa kannustamana. Niin, Arsène Lupin oli\nsiellä. Hän oli siellä sekä teoreettisesti että todellisuudessa;\nkumpaisellakaan ei enää voinut olla epäilystä siitä.\n\nJa oli jotakin järkyttävää ja kamalaa siinä tietoisuudessa, että\nkuuluisa seikkailija virui tuolla jossakin pimeässä sopessa,\npaljaalla maalla, avuttomana, voipuneena, kuumeisena.\n\n\"Ja jos hän kuolee?\" virkkoi herra Filleul matalalla äänellä.\n\n\"Jos hän kuolee\", sanoi Beautrelet, \"ja hänen toverinsa saavat sen\ntietää, niin vartioikaa silloin huolellisesti neiti de Saint-Vérania,\nherra tutkintotuomari, sillä kosto tulee kauhea\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra Filleulin suostuttamisyrityksistä huolimatta -- sillä hän olisi\nmielellään pitänyt noin ihmeellisen taitavan apulaisen -- läksi\nIsidore Beautrelet muutamia minuutteja sen jälkeen paluumatkalle\nDieppeen. Hän saapui Pariisiin kello viideksi, ja kello kahdeksalta\noli hän Janson-lyseossa yhtaikaa kuin toverinsakin.\n\nYhtä tarkoin kuin hyödyttömästi tutkittuaan Ambrumésyn rauniot läksi\nGanimard kotiin iltapikajunalla. Hänen saapuessaan asuntoonsa Rue\nPergolèselle oli siellä hänelle seuraava paikalliskirje:\n\n    \"Herra apulaispäällikkö.\n\n    Kun minulla on ollut hiukan vapaata illalla, olen kerännyt\n    muutamia täydentäviä tietoja, jotka varmaankin kiinnittävät\n    mieltänne.\n\n    Jo vuoden on Arsène Lupin asunut Pariisissa Étienne de Vaudreixin\n    nimellä. Tämän nimen olette useasti voinut lukea selostuksissa\n    seuraelämästä tai urheilumaailmasta. Suuresti harrastaen matkoja\n    on hän poissa pitkiä aikoja, jolloin hän väittää metsästävänsä\n    tiikereitä Bengalissa tai sinikettuja Siperiassa. Hänen arvellaan\n    työskentelevän liikeasioissa, joiden laatua ei oikein osata sanoa.\n\n    Hänen nykyinen asuntonsa on Rue Marbeuf 36. (Minä pyydän teitä\n    panemaan merkille, että Rue Marbeuf on postikonttorin n:o 45\n    läheisyydessä.) Aina torstaista huhtikuun 23 p:stä asti, päivää\n    ennen Ambrumésyn murtovarkautta, ei ole mitään tietoja Étienne de\n    Vaudreixista.\n\n    Kunnioittavasti kiittäen siitä suopeudesta, herra\n    apulaispäällikkö, jota olette minulle osoittanut, piirrän\n\n                                            palvelukseksenne\n                                          _Isidore Beautrelet_.\n\n    J.K. -- Älkää millään muotoa luulko, että minulla on ollut suurta\n    vaivaa näiden tietojen saamisessa. Samana aamuna kun rikos\n    tehtiin, ja herra Filleulin toimittaessa ensimmäistä tutkintoansa\n    muutamien etuoikeutettujen henkilöiden läsnäollessa, sattui\n    onneksi juolahtamaan mieleeni tarkastaa pakolaisen lakkia;\n    valeajuri ei ollut vielä silloin käynyt sitä vaihtamassa.\n    Ymmärrätte hyvin, että minun tarvitsi ainoastaan tietää\n    hattutehtailijan nimi, saadakseni käsiini kassakuitin, joka\n    ilmaisi ostajan nimen ja hänen osoitteensa.\"\n\nSeuraavana aamuna läksi Ganimard Rue Marbeufin n:oon 36. Hankittuaan\ntietoja portinvartijalta hän avautti oven oikeaan pohjakerrokseen,\nmukavaan ja komeaan asuntoon, mistä hän ei kuitenkaan löytänyt muuta\nkuin kasan tuhkaa kamiinista. Neljä päivää aikaisemmin oli kaksi\nystävää käynyt siellä polttamassa kaikki vaaralliset paperit.\n\nMutta juuri poistuessaan kohtasi Ganimard kirjeenkantajan, jolla oli\nherra de Vaudreixille osoitettu kirje.\n\nEhtoopäivällä vaati kirjeen tuomioistuin, jolle asia oli ilmoitettu.\nSe oli Amerikassa leimattu ja sisälsi seuraavat englanniksi\nkirjoitetut rivit:\n\n    \"Hyvä herra.\n\n    Toistan asiamiehellenne antamani vastauksen. Niin pian kun\n    saatte kreivi de Gesvresin neljä taulua haltuunne, lähettäkää ne\n    sovitulla tavalla.\n\n    Lähettäkää samalla kertaa muukin, jos onnistutte, mitä suuresti\n    epäilen.\n\n    Koska aavistamaton asia pakottaa minut matkustamaan, niin saavun\n    yhtaikaa tämän kirjeen kanssa. Te tapaatte minut Grand Hotelissa.\n\n                                            _Harlington_.\"\n\nAnnetun vangitsemiskäskyn nojalla pidätti Ganimard samana päivänä\nherra Harlingtonin, Yhdysvaltain alamaisen, syytettynä varastetun\ntavaran ostamisesta ja osallisuudesta varkauteen.\n\nNiiden tosiaankin odottamattomien tietojen kautta, jotka\nseitsentoistavuotias nuorukainen oli antanut, oli siis kaikki juonen\npulmat ratkaistu neljässäkolmatta tunnissa.\n\nNeljässäkolmatta tunnissa oli selittämätön käynyt yksinkertaiseksi\nja selväksi. Neljässäkolmatta tunnissa oli rikostoverien suunnitelma\njohtajansa pelastamiseksi tehty tyhjäksi, haavoittuneen ja kuolevan\nArsène Lupinin vangitseminen oli varma asia, hänen joukkonsa\noli hajoitettu, tiedettiin hänen pariisilainen asuntonsa, se\nnaamari, jonka taakse hän oli kätkeytynyt, ja ensimmäisen kerran\npaljastettiin eräs hänen nerokkaimpia ja pisimmän aikaa valmisteltuja\nsuunnitelmiansa ennen kuin hän oli voinut suorittaa sen loppuun.\n\nYleisössä nousi kauttaaltaan hämmästyksen, ihailun ja uteliaisuuden\nhumu. Rouenilainen sanomalehtimies oli jo taitavassa kirjoituksessa\nselostanut nuoren lukiolaisen ensimmäisen kuulustelun ja\nmaininnut hänen herttaisuutensa, viehättävän suoruutensa ja\ntyynen varmuutensa. Ganimardin ja herra Filleulin tiedonannot --\nsellaisia varomattomuuksia he tekivät vastoin tahtoansa innostuksen\nvaikutuksesta, joka oli voimakkaampi kuin heidän ammatillinen\nvelvollisuutensa vaiteliaisuuteen -- saattoivat aivan äkkiä yleisön\ntiedoksi, mikä osa Isidore Beautreletilla oli viime tapauksissa\nollut. Hän yksinään oli tehnyt kaikki. Hänelle yksinään kuului voiton\nkoko kunnia.\n\nIhastus oli yleinen. Silmänräpäyksessä oli Isidore Beautrelet\nmuuttunut sankariksi, ja nopeasti syntyneessä innossaan vaati\nkansa mitä seikkaperäisimpiä tietoja suosikistaan. Sanomalehtien\nhaastattelijat olivat heti käsillä. He ryntäilivät Janson-lyseoon,\nseisoivat odottelemassa oppilaita näiden palatessa luokkahuoneista\nja merkitsivät muistiin kaikki, mikä läheisemmästi tahi etäisemmästi\nkoski arvoisaa Beautreletia, ja siten saatiin tietää millaisessa\nmaineessa tämä n.s. Sherlock Holmesin kilpailija toveriensa kesken\noli. Omien järkeilyjensä ja oman logiikkansa perusteella, sekä ilman\nmuita tietoja kuin mitä silloin tällöin sanomalehdistä sai, oli hän\nmonet kerrat ennustanut ratkaisuja mitä sekavimpiin juttuihin, jotka\npoliisi vasta pitkät ajat jälkeenpäin sai seulotuksi selville.\n\nJanson-lyseossa oli muodostunut huvitukseksi alistaa Beautreletille\nmutkallisia kysymyksiä, käsittämättömiä ongelmia, ja ihmetellen\nnähtiin, millaisella varmalla todistelulla, millä nerokkailla\njohtopäätöksillä hän etsi tiensä mitä sankimmassa pimeydessä.\nKymmenen päivää ennen ryytikauppias Jorissen vangitsemista osoitti\nhän, mitä vihiä voitiin saada paljon puhutusta sateenvarjosta.\nSamaten vakuutti hän Saint-Cloudin murhenäytelmään nähden, ettei\nkukaan muu kuin portinvartija voinut olla murhaaja.\n\nMutta merkillisin oli kymmenenä kappaleena kirjoituskoneella\nmonistettu hänen laatimansa lentokirjanen, joka kiersi lyseon\noppilaiden keskuudessa. Sen nimenä oli: _Arsène Lupin, hänen\nmenettelytapansa, missä suhteessa se on perittyä tai alkuperäistä,\nsekä vertauskohtia englantilaisen leikkisyyden ja ranskalaisen ivan\nvälillä_.\n\nSe oli perusteellinen tutkimus jok'ainoasta Lupinin seikkailusta.\nSiinä esitettiin kuuluisan murtovarkaan toiminta erinomaisen\nselvästi, osoitettiin hänen menettelytapojensa sisäinen koneisto,\nhänen aivan erikoinen järjestelmänsä, hänen kirjeensä sanomalehdille,\nhänen uhkauksensa, hänen varkauksiensa valmisteleva ilmoittaminen,\nsanalla sanoen kaikki hänen käyttämänsä keinot valittujen uhrien\n\"muokkaamiseksi\" ja niiden asettamiseksi sellaiseen sieluntilaan,\nettä se miltei helpotti tehdyn suunnitelman toteuttamista, jotta\nkaikki niin sanoen tapahtui uhrin suostumuksella.\n\nJa se ilmaisi niin eloisaa, terävää arvostelukykyä sekä samalla\nkertaa niin nerokasta ja armotonta ivaa, että hän heti sai naurajat\npuolelleen ja joukkojen myötätunto paikalla siirtyi Lupinista\nIsidore Beautreletiin. Näiden kahden kesken nyt alkaneessa ottelussa\npidettiin nuorta lukiolaista ennakolta voittajana.\n\nSekä herra Filleul että Pariisin tuomarikunta eivät kuitenkaan\nnäyttäneet halukkailta suomaan hänelle mahdollisuuksia tämän voiton\nsaavuttamiseen.\n\nToiselta puolen ei viranomaisten onnistunut todeta herra Harlingtonin\nhenkilöllisyyttä tai löytää ratkaisevia todistuksia siitä, että\nhän tosiaan kuului Lupinin joukkueeseen. Hän oli itsepintaisesti\nvaiti. Niin, sitten kun oli tutkittu hänen käsialaansa, ei edes\nuskallettu enää väittää häntä siepatun kirjeen laatijaksi. Joku herra\nHarlington, jolla oli matkassaan pieni reppu ja seteleitä täyteen\nsullottu lompakko, oli ottanut asuntonsa Grand Hotelista, siinä\nkaikki, mitä tiedettiin varmasti sanoa.\n\nToiselta puolen Dieppessä herra Filleul poljeskeli samalla paikalla,\njonka Beautrelet oli hänelle hankkinut. Hän ei päässyt askeltakaan\neteenpäin. Sama pimeys kätki sen henkilön, jota neiti de Saint-Véran\nmurhan edellisenä päivänä oli luullut Beautreletiksi. Yhtä vähän\ntiedettiin noiden neljän Rubens-taulun ryöstämisestä ja kaikesta,\nmikä sitä koski. Minne olivat nuo taulut joutuneet? Ja mitä tietä oli\nkulkenut auto, johon ne oli yöllä sijoitettu?\n\nLunerayssa, Yervillessä ja Yvetotissa oli sen nähty kulkevan ohitse,\nsamaten Caudebec-en-Cauxissa, missä se oli aamun sarastaessa viety\nSeinen yli. Mutta lähemmin kuulusteltaessa huomattiin, että tämä\nauto oli avoin ja että olisi ollut mahdoton kuormittaa sitä neljällä\nisolla taululla lautturien niitä havaitsematta.\n\nAuto oli luultavasti sama, mutta silloin oli edessä kysymys: mihin\nolivat nuo neljä Rubens-taulua joutuneet?\n\nKaikki nämä ongelmat jätti herra Filleul vastausta vaille. Joka\npäivä tutki hänen väkensä raunioaluetta. Melkein joka päivä saapui\nhän johtamaan etsintää. Mutta näiden hänen toimenpiteittensä ja\nsen turvapaikan välillä, missä Lupin kamppaili hengestään -- jos\nBeautreletin mielipide oli oikea -- ammotti kuilu, jonka yli kelpo\ntutkintotuomarillamme ei näyttänyt olevan halua harpata.\n\nOli sen vuoksi aivan luonnollista, että toiveet suunnattiin\nIsidore Beautreletiin, koskapa hänelle yksinään oli onnistunut\nhälventää se pimeys, joka ilman häntä olisi vielä tiheämpänä ja\nläpitunkemattomampana peittänyt tapauksia. Miksei hän kaikesta\nsielustaan antautunut tähän tehtävään? Tarvitsihan hänen noin\npitkälle päästyänsä tehdä vain pikku ponnistus ollakseen perillä.\n\nTämän kysymyksen teki hänelle eräänä päivänä _Grand Journalin_\nselostaja, päästyänsä pujahtamaan Janson-lyseoon Bernodiksi,\nBeautreletin holhoojaksi tekeytyneenä.\n\nIsidore vastasi hänelle aivan tyynesti:\n\n\"Monsieur, minulla on muutakin ajateltavaa kuin Lupin ja\nkaikki varas- ja salapoliisijutut. Minullahan on myöskin\nylioppilastutkintoni heinäkuussa. Nyt on toukokuu menossa. Eikä tee\nmieleni saada reppuja. Mitä sanoisi kelpo isäukkoni?\"\n\n\"Mutta mitä sanoisikaan hän, jos te luovuttaisitte oikeuden haltuun\nArsène Lupinin?\"\n\n\"Oh, kaikella on aikansa. Ensi lomallani...\"\n\n\"Helluntaina?\"\n\n\"Niin. Minä matkustan ensimmäisellä junalla lauantaina kesäkuun 6\np:nä.\"\n\n\"Ja sen lauantain iltana on Arsène Lupin kiinni.\"\n\n\"Ettekö myönnä minulle lykkäystä sunnuntaihin?\" kysyi Beautrelet\nnauraen.\n\n\"Miksi moinen viivytys?\" vastasi sanomalehtimies mitä totisimmalla\näänellä.\n\nTämä selittämätön luottamus, joka oli virinnyt aivan äskettäin ja\njo päässyt noin voimakkaaksi, oli kaikilla ihmisillä nuorta miestä\nkohtaan, vaikka tapaukset itse asiassa olivat ainoastaan jossakin\nmäärin todistaneet sen oikeutetuksi. Häneen uskottiin kaiken uhalla.\nMikään ei näyttänyt olevan hänelle vaikeata. Häneltä odotettiin mitä\nolisi parhaimmassa tapauksessa voitu odottaa ihmeelliseltä ilmiöltä,\nmitä selvänäköisyyteen, kokemukseen ja taitavuuteen tuli. Kesäkuun\n6 p:nä! Kaikki sanomalehdet puhuivat lavealti tästä päivämäärästä.\nKesäkuun 6 p:nä lähtisi Isidore Beautrelet pikajunalla Dieppeen, ja\nillalla olisi Arsène Lupin vangittu.\n\n\"Ellei hän sitä ennen pakene\", huomauttivat ne harvat, jotka vielä\nolivat seikkailijan puolella.\n\n\"Mahdotonta! Kaikki käytävät ovat vartioidut.\"\n\n\"Hän kenties muuten onkin jo menehtynyt haavoihinsa\", jatkoivat\nhänen puoluelaisensa, jotka mieluummin olisivat nähneet sankarinsa\nkuolleena kuin kahleissa.\n\nJa vastaus oli valmis:\n\n\"No, eipä suinkaan! Jos Lupin olisi kuollut, niin hänen\nrikostoverinsa jo tietäisivät sen ja olisivat kostaneet. Senhän on\nmyöskin Beautrelet sanonut.\"\n\nJa kesäkuun 6 päivä tuli. Puoli tusinaa sanomalehtimiehiä seisoi\nIsidorea odottelemassa Saint-Lazare-asemalla. Kaksi niistä tahtoi\nseurata häntä matkalle, mutta hän pyysi heitä jättämään aikeensa\nsikseen.\n\nHän matkusti siis yksinään. Hänen vaunussaan ei ollut muita. Hän\noli kovin uupunut monista lukutyössä peräkkäin valvomistansa öistä\nja vaipui pian sikeään uneen. Unessa oli hänellä se aistimus, että\njuna pysähtyi useille asemille ja että matkustajia nousi junaan\nja junasta. Herätessään Rouenin lähellä hän oli yhä yksin. Mutta\nvastapäisen sohvan selässä hän havaitsi ison paperilevyn, joka oli\nnuppineulalla kiinnitetty harmaaseen kankaaseen. Se sisälsi sanat:\n\n    \"_Hoitakoon kukin omansa. Te omanne. Muutoin varokaa_.\"\n\n\"Mainiota\", tuumi hän käsiään hykerrellen. \"Vastustajat menestyvät\nhuonosti. Tämä uhkaus on yhtä typerä ja kömpelö kuin tuon valeajurin.\nTyyli sekin! Kylläpä näkee, ettei Lupin ole ollut kynää pitelemässä.\"\n\nJuna vieri tuon vanhan normandialaisen kaupungin reunassa alkavaan\ntunneliin. Ratasuojamassa Isidore käveli asemasillalla pari kolme\naskelta edes takaisin oikaistakseen sääriänsä. Aikoessaan palata\nvaunuunsa hän väkisinkin huudahti. Kävellessään sanomalehtimyymälän\nohitse oli hän nimittäin nähnyt _Journal de Rouenin_ ylimääräisen\nnumeron etusivulla muutamia rivejä, joiden kamalan merkityksen hän\nheti tajusi:\n\n\"Viimeiset tiedot. -- _Dieppestä tiedoitetaan puhelimitse, että\nrosvoja murtausi yöllä Ambrumésyn linnaan, sitoi neiti de Gesvresin,\nasettaen hänelle kapulan suuhun, sekä riisti mukaansa neiti de\nSaint-Véranin. Veritahroja on havaittu viidensadan metrin päässä\nlinnasta, ja ihan vierestä on löydetty veripilkkuinen shaali. On\nsyytä olettaa, että nuori tyttöpoloinen on murhattu_.\"\n\nAina Dieppeen asti istui Isidore Beautrelet liikkumattomana. Hän\nistui kyynärpää polviin tuettuna, kädet kasvoilla, ja pohti.\n\nDieppessä hän otti ajurin. Ambrumésyn edustalla hän tapasi\ntutkintotuomarin, ja tämä vahvisti kolkon sanoman.\n\n\"Ettekö tiedä mitään enempää?\" kysyi Beautrelet.\n\n\"En. Minä tulin äsken.\"\n\nSamassa astui santarmikorpraali Filleulin luo ja jätti hänelle\nrutistuneen, repaleisen ja kellastuneen paperilapun, jonka oli\nvastikään löytänyt läheltä sitä paikkaa, mistä shaali oli tavattu.\nHerra Filleul tarkasteli sitä, ja ojensi sen sitten Beautreletille\nsanoen:\n\n\"Tämäpä totisesti ei ole suureksikaan avuksi tutkimuksillemme.\"\n\nIsidore käänsi ja kiersi paperia käsissään. Siihen oli piirretty\nnumeroita, pisteitä ja merkkejä tähän tapaan:\n\n    2 . 1 . 1 ... 2.. 2 . 1 .. 1 ..\n\n    1 ... 2 . 2 .   . 2 . 4 3 . 2 .. 2 .\n\n    . 4 5 .. 2 . 4 ... 2 .. 2 . 4 .. 2 .\n\n    D DF [ ] 19 F + 44 |> 357 \u003C|\n\n    13 . 53 .. 2    .. 25 . 2\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\n\nKello kuudelta lopetettuaan työnsä odotteli herra Filleul sihteerinsä\nBrédouxin kanssa vaunuja, jotka veisivät hänet takaisin Dieppeen. Hän\nnäytti levottomalta ja hermostuneelta. Kahteen kertaan kysyi hän:\n\n\"Ettekö ole nähnyt nuorta Beautreletia?\"\n\n\"En, herra tutkintotuomari.\"\n\n\"Missä hitossa voi hän olla? Häntä ei ole näkynyt koko päivänä.\"\n\nHänen mieleensä juolahti äkillinen ajatus; jättäen salkkunsa\nBrédouxille hän nopeasti kiersi linnan ja asteli raunioita kohti.\n\nIson pilarikäytävän luona makasi Isidore pitkällään männynneulasien\nkattamalla maalla, pää toisella käsivarrella, ja näytti nukkuvan.\n\n\"Hei, missä te oleksitte, nuori ystäväni? Nukutteko?\"\n\n\"Enkä nuku. Minä mietin.\"\n\n\"Aamusta saakka?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Miettiminenkö tässä tulee kysymykseen! Ensin kai täytyy meidän\n_nähdä_. Meidän täytyy tutkia tosiseikkoja, etsiä, määrätä kanta.\nVasta sitten järjestetään kaikki tämä harkinnan mukaan ja havaitaan\ntotuus.\"\n\n\"Niin, kyllä tiedän. Se on tavallinen menettely... epäilemättä oikea.\nMutta minulla on toinen... Ensiksi ajattelen, yritän ennen kaikkea\npäästä käsiksi jutun perusajatukseen, jos niin saan sanoa. Sitten\nmuodostan järjellisen ja loogillisen otaksuman, joka on sopusoinnussa\ntuon perusajatuksen kanssa. Ja vasta sitten tutkin, sopeutuvatko\ntosiseikat suopeasti minun otaksumaani.\"\n\n\"Lystikäs menetelmä! Ja sangen mutkallinen.\"\n\n\"Varma menetelmä, herra Filleul, mutta sitä ei ole teidän.\"\n\n\"Eikö? Tosiseikat ovat tosiseikkoja.\"\n\n\"Kyllä, jos vastustajat ovat tavallisia. Mutta jos vihollinen on\nvähänkin viekas, niin tosiasioiksi muodostuvat juuri hänen itsensä\nmääräämät. Nuo paljon puhuvat jäljet, joihin te tutkimuksenne\nperustatte, on hänellä ollut vapaus järjestää mielensä mukaan. Ja kun\non kysymyksessä sellainen mies kuin Lupin, niin näette mihin tämä\nvoi teidät johtaa, millaisiin hairahduksiin ja tyhmyyksiin! Sherlock\nHolmeskin on joutunut ansaan.\"\n\n\"Arsène Lupin on kuollut.\"\n\n\"Olkoon. Mutta hänen joukkueensa on jäljellä, ja moisen mestarin\noppilaat ovat yhtä vaarallisia kuin mestari itsekin.\"\n\nHerra Filleul tarttui Isidoren käsivarteen ja veti hänet mukaansa.\n\n\"Sanoja, sanoja, ystäväiseni. Mutta minäpä sanon teille nyt tärkeän\nasian. Kuulkaahan. Ganimard on nykyään kiintynyt muihin hommiin\nPariisissa ja saapuu vasta moniaitten päivien kuluttua. Toiselta\npuolen on kreivi de Gesvres sähköttänyt Sherlock Holmesille, ja\ntämä on luvannut auttaa häntä ensi viikolla. Eikö olisi mielestänne\nkunniakasta voida sanoa näille molemmille kuuluisuuksille samana\npäivänä kun he saapuvat: 'Suokaa anteeksi, hyvät herrat, mutta me\nemme voineet odottaa kauempaa. Juttu on selvillä.'\"\n\nEi voinut voimattomuuttansa tunnustaa nerokkaammalla tavalla kuin\nrehti herra Filleul sen nyt teki.\n\nBeautrelet pakottausi myhäilemään, oli antautuvinaan toisen\najatusjuoksuun ja vastasi:\n\n\"Myönnän, herra tutkintotuomari, että jos en äsken ollut\nmukana tutkimuksessanne, tapahtui se siinä toivossa, että te\nhyväntahtoisesti ilmoittaisitte minulle tuloksen. Mitä olette saanut\ntietää?\"\n\n\"No, saattepa kuulla. Eilen illalla kello 11 saivat ne kolme\nsantarmia, jotka korpraali Quevillon oli jättänyt tänne linnaa\nvartioimaan, häneltä kirjallisen määräyksen heti saapua Quevilleen,\nminne heidän osastonsa on majoitettu. He nousivat viipymättä\nratsuilleen, ja Quevilleen saapuessansa...\"\n\n\"Huomasivat he tulleensa petetyiksi, käskyn väärennetyksi, ja\nainoaksi tehtäväksi palata Ambrumésyyn.\"\n\n\"Sen he tekivätkin, ja korpraali Quevillon seurasi mukana. Mutta\nhe olivat olleet poissa puolitoista tuntia, ja sillaikaa oli rikos\ntehty.\"\n\n\"Millä tavalla?\"\n\n\"Mitä yksinkertaisimmasti. Oli noudettu piharakennusten seinustalta\ntikapuut ja kohotettu ne erästä toisen huonekerran ikkunaa vasten,\npainettu rikki ruutu ja avattu ikkuna. Kaksi salalyhdyllä varustettua\nmiestä tunkeusi neiti de Gesvresin makuuhuoneeseen ja kapuloitsi\nhänet ennen kuin hän ennätti huutaa. Sidottuansa hänet nuoralla he\navasivat hiljaa sen huoneen oven, missä neiti de Saint-Véran nukkui.\nNeiti de Gesvres kuuli tukahdutettua voihkinaa ja sitten rynnistelyn\nmelua. Minuuttia myöhemmin näki hän miesten tulevan kantaen hänen\nserkkuansa, joka samaten oli sidottu ja kapuloitu. He astelivat\nhänen ohitsensa ikkunalle. Neiti de Gesvres pyörtyi menehtyneenä ja\nsäikähdyksissään...\"\n\n\"Mutta koirat? Olihan herra de Gesvres ostanut kaksi miltei villiä\npaimenkoiraa, jotka laskettiin yöksi irralleen?\"\n\n\"Ne on löydetty kuolleina, myrkytettyinä.\"\n\n\"Kuka sen kolttosen teki? Eihän kukaan voinut päästä niin lähelle.\"\n\n\"Salattua! Nuo molemmat miehet ovat esteettömästi menneet raunioiden\nläpi ja pikku veräjästä ulos. He ovat marssineet halki metsikön,\nsivuuttaen vanhat kivilouhokset. Vasta viidensadan metrin päässä\nlinnasta, Jättiläistammeksi nimitetyn puun juurella, ovat he\npysähtyneet... ja tehneet konnantyönsä.\"\n\n\"Mutta jos he saapuivat surmaamaan neiti de Saint-Véranin, niin miksi\neivät he suorittaneet tehtäväänsä hänen kamarissaan?\"\n\n\"Sitä en tiedä. Kenties ei tuohon päätökseen johtavaa seikkaa\nsattunut ennen kuin he olivat tulleet ulos linnasta. Nuoren tytön\noli kenties onnistunut riistäytyä irti. Minä puolestani luulen,\nettä löydettyä shaalia oli käytetty hänen käsiensä sitomiseen.\nJättiläistammen juurella he hänet kaikessa tapauksessa kuoliaaksi\niskivät. Siitä kokoomani todistukset ovat vääjäämättömät.\"\n\n\"Entä ruumis?\"\n\n\"Ruumista ei ole löydetty, eikähän siinä mitään ihmeteltävää ole.\nSeuraamamme jäljet johtivat minut Varengevillen kirkolle ja sen\nvanhalle hautausmaalle, joka on korkealla rantakallion penkereellä.\nSen reunalta on äkkijyrkkä runsaan sadan metrin putous. Ja kaikkialla\nympärillä kalliot ja meri. Parin päivän kuluttua joku runsaampi\nnousuvesi huuhtelee rannalle ruumiin.\"\n\n\"Otaksuttavasti. Tämä kaikki on hyvin yksinkertaista.\"\n\n\"Niin, varsin yksinkertaista, eikä se tuota minulle mitään\npäänvaivaa. Lupin on kuollut, hänen rikoskumppaninsa ovat saaneet\nsen tietää, ja kostaaksensa ovat he kirjallisen uhkauksensa mukaan\nmurhanneet neiti de Saint-Véranin. Ne ovat tosiseikkoja, jotka eivät\nmitään vahvistusta kaipaa. Mutta Lupin?\"\n\n\"Lupin?\"\n\n\"Niin, minne on hän joutunut? Hänen rikostoverinsa ovat luultavasti\nvieneet pois hänen ruumiinsa samalla kertaa kun ryöstivät nuoren\ntytönkin, mutta mitä todistuksia on meillä siitä? Ei mitään. Yhtä\nvähän kuin siitä, että hän on konsanaan oleksinut raunioissa, tai\nettä hän on elossa taikka kuollut. Siinä se salaisuus on, herra\nBeautrelet. Neiti Raymonden murha ei ole mikään ratkaisu, päin\nvastoin se on mutka juttuun. Mitä on tapahtunut Ambrumésyn linnassa\nkahtena viime kuukautena? Jos emme tätä arvoitusta ratkaise, nuori\nmies, niin tulee toisia, jotka lyövät meidät laudalta.\"\n\n\"Minä päivänä nuo toiset tulevat?\"\n\n\"Keskiviikkona... kenties jo tiistaina...\"\n\nBeautrelet näytti hiljakseen laskeskelevan ja virkkoi sitten:\n\n\"Herra tutkintotuomari, tänään on meillä lauantai. Maanantai-illaksi\nminun täytyy ehtiä takaisin lyseoon. Jos ystävällisesti pistäydytte\ntänne maanantai-aamuna täsmälleen kello 10, niin yritän antaa teille\narvoituksen ratkaisun.\"\n\n\"Todellakin, herra Beautrelet... luuletteko niin? Oletteko varma\nsiitä?\"\n\n\"Ainakin toivon.\"\n\n\"Ja minne nyt menette?\"\n\n\"Menenpä katsomaan, sopeutuvatko tosiseikat suopeasti siihen\nperusajatukseen, joka minulle alkaa häämöittää.\"\n\n\"Ja jolleivät sopeudu?\"\n\n\"Silloin ne menettelevät riivatun tyhmästi, herra tutkintotuomari\",\nilvehti Beautrelet, \"ja koetan hankkia itselleni toisia,\ntaipuisampia. Maanantaina siis?\"\n\n\"Niin, maanantaina.\"\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin oli herra Filleul matkalla Dieppeen,\nIsidoren kiitäessä kreivi de Gesvresin lainaamalla polkupyörällä\npitkin maantietä Yervilleen ja Caudebec-en-Cauxiin päin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarsinkin eräästä kohdasta tahtoi nuori mies ehdottomasti muodostaa\nvarman mielipiteen, koska juuri tämä kohta tuntui hänestä vihollisen\nheikoimmalta. Niin suuria esineitä, kuin nuo neljä Rubens-taulua\nolivat, ei taiota pois. Täytyihän niiden jossakin olla. Jos sillä\nhetkellä olikin mahdotonta löytää niitä, niin voisiko ehkä saada\nselville, mitä kautta niitä oli kuljetettu?\n\nBeautreletin oletus oli seuraava: Auto oli tosiaankin kuljettanut\nlinnasta taulut, mutta ennen Gaudebeciin saapumistansa oli se\npurkanut ne toiseen autoon, ja tämä oli kuljetettu Seinen yli joko\nylä- tai alapuolella Caudebecia.\n\nEnsimmäinen lossi sen alapuolella oli Quillebeuf, vilkasliikkeinen\nja siis vaarallinen kohta. Yläpuolella oli lautta La Mailleraiessa,\nisossa, yksinäisessä kylässä, kaukana kaikista kulkuteistä.\n\nLa Mailleraieen oli matkaa kahdeksantoista lieuea. Puolenyön\ntienoissa sai Isidore sen taivalletuksi ja koputti alhaalla\njokivarressa olevan ravintolan veräjään. Ravintolaan hän yöpyi, ja\nalkoi aamulla kuulustella lauttureita.\n\nKatsottiin matkustajakirjasta. Mitään autoa ei ollut huhtikuun 23\np:nä kuljetettu lautalla virran yli.\n\n\"Kaluvaunuja sitten\", esitti Beautrelet, \"kärryjä, vankkureita?\"\n\n\"Ei sellaisiakaan.\"\n\nIsidore pitkitti utelujansa koko aamupäivän. Hän aikoi juuri\nmatkustaa Quillebeufiin, kun ravintolan tarjoilija virkahti:\n\n\"Sinä aamuna tulin juuri kotiin lomaltani, ja minä kyllä näin yhdet\nkärryt, mutta niitä ei lautattu ylitse.\"\n\n\"Eikö?\"\n\n\"Ei. Kuorma purettiin eräänlaiseen litteäpohjaiseen veneeseen,\npinassiksi sellaista sanotaan, ja se oli laiturissa.\"\n\n\"Ja mistä nuo kärryt tulivat?\"\n\n\"Oh, tunsinhan minä ne. Ne omisti vuokra-ajuri Vatinel.\"\n\n\"Missä hän asuu?\"\n\n\"Louvetotin kylässä.\"\n\nBeautrelet tarkasteli yleisesikunnan karttaa. Louvetotin kylä oli\nristeyksessä, jossa Yvetotista Caudebeciin johtava tie leikkasi\npientä ja mutkaista tietä, ja jälkimmäinen johti metsän läpi La\nMailleraieen!\n\nVasta kello kuusi illalla onnistui Isidoren eräästä kapakasta tavata\nVatinel, eräs noita vanhoja ovelia normandialaisia, jotka vieraita\nkohtaan ovat aina varuillaan ja epäluuloisia, mutta jotka eivät voi\nvastustaa kultakolikon houkutusta muutaman ryypyn päästyä heihin\nvaikuttamaan.\n\n\"Niin, monsieur, nuo autoherrat olivat tilanneet minut kello viideksi\naamulla risteykseen. Ne jättivät minulle neljä aimo kääryä, näin\nkorkeita. Yksi herroista seurasi mukanani. Ja me kannoimme tavarat\nalas pinassiin.\"\n\n\"Puhutte heistä niinkuin olisitte tuntenut heidät jo ennen.\"\n\n\"Kuinkas muuten, tunsin maar! Kuudennen kerran jo käyttivät minua.\"\n\nIsidore hätkähti.\n\n\"Kuudennen kerran, sanotte? Milloin...?\"\n\n\"Jok'ainoa päivä sitä ennen! Mutta silloin ne olivat muita\nkapistuksia... isoja kivikojeita... taikka myös pienempiäkin, mutta\nhyvin pitkiäkin, käärittyinä sanomalehtipaperiin ja niin hellävaroen\nkannettavia kuin itse pyhä öylättirasia. Niihin ei jukoliste ollut\nhyvä mennä kajoamaan. -- Mutta mikä teitä vaivaa? Kasvonne ovat ihan\nvaaleat!\"\n\n\"Eipä mitään... niin lämmintä täällä sisällä...\"\n\nNotkuvin polvin asteli Beautrelet ulos. Odottamattoman keksinnön ilo\npani hänen päänsä pyörälle.\n\nHän läksi sieltä kaikessa hiljaisuudessa, nukkui yönsä Varengevillen\nkylässä, vietti aamulla kokonaisen tunnin kylänvanhimman virastossa\nkansakoulunopettajan keralla ja palasi sitten linnaan. Siellä häntä\nodotti kirje, joka sisälsi sanat:\n\n\"_Toinen varoitus. Vaikene! Muutoin_...\"\n\n\"No niin\", mutisi hän, \"minun pitänee ryhtyä joihinkin\ntoimenpiteisiin omaksi turvakseni. 'Muutoin', kuten sanottu...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello oli yhdeksän, hän kuljeskeli raunioiden seassa, oikaisihe\nlopulta pitkäkseen pilarikäytävän pieleen ja ummisti silmänsä.\n\n\"No, nuori mies, oletteko tyytyväinen sotaretkeenne?\"\n\nHerra Filleul siinä saapui sovittuna hetkenä.\n\n\"Olen ihastuksissani, herra tutkintotuomari.\"\n\n\"Toisin sanoen?\"\n\n\"Toisin sanoen, olen valmis pitämään lupaukseni... tästä kirjelmästä\nhuolimatta, joka ei minua siihen suurestikaan kehoita.\"\n\nHän näytti herra Filleulille kirjeen.\n\n\"Pyh, tyhmää pötyä\", huudahti tämä, \"ja minä toivon, että se ei estä\nteitä...\"\n\n\"Ilmaisemasta teille, mitä tiedän? Ei, herra tutkintotuomari; minä\nolen luvannut, ja sanassani pysyn. Kymmenen minuutin kuluttua saamme\ntietää... osan totuutta.\"\n\n\"Osan?\"\n\n\"Niin. Lupinin piilopaikka ei mielestäni ole koko ongelma. Kaukana\nsiitä. Mutta muun saamme jälkeenpäin ottaa pohdittavaksi.\"\n\n\"Herra Beautrelet, teiltä voi odottaa mitä tahansa. Mutta miten\nolette voinut keksiä...?\"\n\n\"Oh, aivan luonnollisella tavalla. Selitys on herra Harlingtonin\nkirjeessä Étienne de Vaudreixille eli oikeammin sanoen Lupinille...\"\n\n\"Takavarikkoon otetussa kirjeessä?\"\n\n\"Niin, siinä on eräs lause, joka on aina tuottanut minulle\npäänvaivaa. Nimittäin tämä: 'Lähettäkää samalla kertaa _muukin_, jos\nonnistutte, mitä suuresti epäilen.'\"\n\n\"Niin, kyllä muistan...\"\n\n\"Mitä oli tuo _muu?_ Taideteos, harvinainen kapine? Linnassa ei\nesiintynyt mitään muuta kallisarvoista kuin nuo neljä Rubens-taulua\nja seinäkudokset. Koristeita? Sellaisia siellä on ani harvoja ja\nvain keskulaisia arvoltaan. Mistä siis oli kysymys? Ja toiselta\npuolen, saattoiko ajatella, että niin ihmeellisen taitavan miehen\nkuin Lupinin ei olisi onnistunut lähettää tuota _muutakin_, jota\nhän selvästi oli itse tarjonnut? Yritys oli todennäköisesti\ntukala, tavaton, ennakolta arvaamaton, sen myönnän, mutta kaikessa\ntapauksessa mahdollinen, koskapa Lupin oli ottanut siihen\nryhtyäksensä.\"\n\n\"Hän on kuitenkin epäonnistunut: mitään ei ole kadonnut.\"\n\n\"Hän ei ole epäonnistunut: jotakin on kadonnut.\"\n\n\"Niin, Rubens-taulut, mutta...\"\n\n\"Rubens-taulut ja muuta... jotakin, minkä sijalle on asetettu\nsamanlaisia kapineita, kuten maalauksiinkin nähden meneteltiin,\njotakin paljon merkillisempää, harvinaisempaa ja kallisarvoisempaa\nkuin Rubens-taulut.\"\n\n\"Mitä tarkoitattekaan? Ojennatte minut kidutuspenkkiin.\"\n\nMiehet viistivät raunioaluetta, kääntyivät pikku veräjää kohti ja\nastelivat pitkin kappelin reunustaa.\n\nBeautrelet seisahtui.\n\n\"Tahdotteko sen tietää, herra tutkintotuomari?\"\n\n\"Totta totisesti!\"\n\nBeautreletilla oli kädessään tukeva ryhmysauva. Äkkiä hän löi\nsauvallaan erästä kappelin pääoven koristeena olevaa pystykuvaa, niin\nettä tämä särkyi sirpaleiksi.\n\n\"Oletteko järjiltänne!\" huudahti herra Filleul ähmistyneenä ja\nheittäysi kokoamaan pystykuvan siruja. \"Oletteko järjiltänne! Tuo\nvanha pyhimyskuvahan on mestariteos...\"\n\n\"Onpa kyllä, on niinkin!\" myönsi Isidore ja pyyhkäisi uudella\nkepiniskulla alas madonnanpatsaan.\n\nHerra Filleul kietaisi käsivartensa hänen vyötärölleen.\n\n\"Nuori mies, minä en voi sallia teidän toimeenpanna...\"\n\nItämaan viisaista miehistä sai yksi tehdä myöskin kuperkeikan\nilmassa, sitten seimi Jeesus-lapsineen.\n\n\"Jos ette lopeta tuota, niin minä ammun!\"\n\nUhkaaja oli kreivi de Gesvres, juuri saapunut paikalle ja\npanostamassa revolveriaan.\n\nBeautrelet purskahti nauruun.\n\n\"Ampukaa silloin noita ukkoja, herra kreivi... käyttäkää niitä kuin\nampumaradan maalitauluina! Kas noin... tuo ukkeli, joka kantaa\npäätänsä käsissään...\"\n\nJohannes Kastaja keikahti maahan.\n\n\"Villittyä raakalaistyötä!\" kivahti kreivi revolverinsa kohottaen.\n\"Verrattomien taideaarteiden hävitystä!\"\n\n\"Väärennettyä tavaraa, herra kreivi!\"\n\n\"Mitä? Mitä sanotte?\" huudahti herra Filleul, riistäen kreivin\nkädestä aseen.\n\n\"Väärennettyä tavaraa\", kertasi Beautrelet, \"paperiseoksesta\nvalmistettua\".\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"Pelkkää tyhjyyttä!\"\n\nKreivi kumartui ottamaan käteensä sirpaleen.\n\n\"Tarkastelkaa sitä visusti, herra kreivi... seoksesta tehtyä!\nTummennutta, kulunutta, mustanvihreää kuin vanha marmori... mutta\nkaikessa tapauksessa seosta... siinä kaikki, mitä on mestariteoksista\njäljellä! Sen he ovat saaneet moniaissa päivissä aikaan! Sitäpä herra\nCharpenais, joka jäljensi Rubens-taulut, on valmistellut jo vuosi\ntakaperin!\"\n\nNyt oli hänen vuoronsa tarttua herra Filleulin käsivarteen.\n\n\"Mitä sanotte tästä, herra tutkintotuomari? Eikö se ole suurenmoista?\nKappeli ryöstetty! Kokonainen goottilainen kappeli kehvelletty\npala palalta pois! Kokonainen liuta pystykuvia korjattu talteen.\nJa sijalle pantu valettuja kaavailuja! Verrattoman taidekauden\noivallisimpia tuotteita siepattu! Sanalla sanoen, koko pyhäkkö\nvarastettu! Eikö se ole kuulumatonta? Ooh, herra tutkintotuomari,\nmikä jättiläisnero se mies onkaan!\"\n\n\"Osaattepa vahvasti värittää, herra Beautrelet!\"\n\n\"Ei voi milloinkaan kyllin vahvasti värittää, kun on moisesta\nmiehestä puhe. Kaikki, mikä kohoaa tavallisuuden tason yläpuolelle,\non ihailun arvoista. Ja hän on päätänsä pitempi kaikkia muita. Tämä\nvarkaus ilmaisee niin elävää mielikuvitusta, sellaista voimaa, taitoa\nja kylmäverisyyttä, että selkäpiitäni karmii.\"\n\n\"Vahinko, että hän on kuollut\", naureli herra Filleul, \"muutoin olisi\nhän lopuksi varastanut Notre-Damen tornin\".\n\nIsidore kohautti hartioitaan.\n\n\"Älkää naurako, herra tutkintotuomari. Vainajanakin hän mykistyttää\nhämmästyksellä.\"\n\n\"Sitä en kiellä... sitä en kiellä, herra Beautrelet, ja tunnustanpa\njonkunlaisella liikutuksella valmistautuvani näkemään hänet...\nelleivät hänen toverinsa ole kuljettaneet pois ruumista.\"\n\n\"Ja ennen kaikkea\", huomautti kreivi de Gesvres, \"ellei\nveljentytär-parkani haavoittanutkin jotakuta toista\".\n\n\"Häntä varmasti, herra kreivi\", vakuutti Beautrelet. \"Uskokaa\nminua, hän se kaatui raunioissa neiti de Saint-Véranin ampumasta\nluodista; hänen näki neiti nousevan taas ylös, kaatuvan vielä kerran\nja laahautuvan isolle pilarikäytävälle, siellä noustakseen vielä\nviimeisen kerran -- ihmetyön kautta, jonka pian selitän -- nousevan\nviimeisen kerran ja etsivän turvapaikkaansa tästä kivisuojasta...\njosta oli koitumassa hänen hautansa.\"\n\nJa Beautrelet kolhaisi kappelin kynnystä sauvallaan.\n\n\"Mitä sanotte?\" huudahti herra Filleul tyrmistyneenä. \"Hänen\nhautansa? Te luulette, että tuo saavuttamaton piilopaikka...\"\n\n\"Se on täällä... tuolla\", vakuutti toinen.\n\n\"Olemmehan tutkineet sen.\"\n\n\"Huonosti.\"\n\n\"Täältä ei löydy mitään piilopaikkaa\", vastusti kreivi de Gesvres.\n\"Minä tunnen kappelin.\"\n\n\"Löytyy kuin löytyykin yksi, herra kreivi. Menkää Varengevillen\nkylänvanhimman luo, missä säilytetään kaikkia vanhaan Ambrumésyn\npitäjänkirkkoon kuuluneita papereita, ja noista 1700-luvun\nasiakirjoista havaitsette, että kappelin alla sijaitsee luolakammio.\nSe luolakammio luultavasti kuului siihen roomalaisen kappeliin, jonka\npaikalle tämä on rakennettu.\"\n\n\"Mutta kuinka saattoi Lupin tietää sen?\" kysyi herra Filleul.\n\n\"Aivan yksinkertaisesti niiden töiden kautta, jotka hänen täytyi\nsuorittaa viedäkseen pois kappelin.\"\n\n\"No no, herra Beautrelet, te liioittelette. Ei hän ole koko kappelia\nvienyt. Ainoaankaan näistä peruskivistä ei ole koskettu.\"\n\n\"Hän ei tietysti ole jäljentänyt ja anastanut muuta kuin sellaista,\nmillä on taiteellista arvoa, kuten muovailtuja kiviä, veistoksia,\nkorkokuvia, näitä pikku kolonneja ja kaiverrettuja suippoholveja,\nmutta ne ihan järjestään. Hän ei ole tavoitellut rakennuksen\nperustuksia; ne kyllä ovat jäljellä.\"\n\n\"Siispä ei Lupin ole voinut päästä alas luolakammioon.\"\n\nKreivi oli kutsunut palvelijan ja pannut tämän noutamaan avaimen. Hän\navasi oven. Nuo kolme miestä astuivat sisälle.\n\nHetkisen tutkittuaan virkkoi Beautrelet:\n\n\"Lattian he tietysti ovat antaneet olla sinällään. Mutta on helppo\nnähdä, että alttari on pelkkä kipsikaavaus. Luolakammioihin johtavat\nportaat yleensä avautuvat pääalttarin edustalta ja kulkevat sen\nalitse.\"\n\n\"Ja siitä teette sen johtopäätöksen --?\"\n\n\"Siitä teen sen johtopäätöksen, että Lupin on tuon ryöstämiseksi\ntyöskennellessään tavannut luolakammion.\"\n\nKreivin haettamalla rautakangella alkoi Beautrelet muokata alttaria.\nKipsisirpaleet sinkoilivat oikeaan ja vasempaan. Hän työnsi niitä\nsyrjään sikäli kuin pääsi pitemmälle työssään.\n\n\"Lempo soikoon\", jupisi herra Filleul, \"hehkunpa halusta saada\ntietää...\"\n\n\"Minä myös\", vastasi Beautrelet kiihtymyksestä vaaleana.\n\nHän joudutti työtänsä. Kanki ei ollut tähän asti kohdannut mitään\nvastusta, mutta kolahti nyt johonkin kovaan. Kuului jyrisevä\nvierähdys, ja alttarin jäännös syöksyi alas sen kivilohkareen mukana,\njota kanki oli kolhaissut. Beautrelet kumartui eteenpäin. Kylmä viima\npuhalsi hänen kasvoihinsa. Hän raapaisi tulitikun ja valaisi aukkoa.\n\n\"Portaat alkavat aikaisemmin kuin luulinkaan, melkein kuorikäytävän\nlattian alta. Näen alimmatkin astuimet.\"\n\n\"Onko luola syvä?\"\n\n\"Kolme tai neljä metriä. Astuimet ovat hyvin korkeat... ja muutamia\npuuttuu.\"\n\n\"Ei ole todennäköistä\", sanoi herra Filleul, \"että noiden kolmen\nsantarmin poissaollessa, jolloin neiti de Saint-Véran ryöstettiin...\nei ole todennäköistä, että rikostovereilla on ollut aikaa nostaa\nruumis tästä luolana. Ja miksi he muuten olisivatkaan niin tehneet?\nLuulen hänen olevan tuolla.\"\n\nPalvelija toi tikapuut, jotka Beautrelet sovitti aukkoon ja hamuillen\nlaski alas sortuneiden jäännösten sekaan. Sitten hän tarttui\ntukevasti kiinni niihin molemmin käsin.\n\n\"Menettekö te alas, herra Filleul?\"\n\nTutkintotuomari uskaltausi alas, kynttilä kädessä. Kreivi de Gesvres\nseurasi häntä.\n\nBeautrelet nyt vuorostaan laski jalkansa ensimmäiselle tikkaalle.\n\nHän luki niitä koneellisesti neljätoista, silmiensä tähystellessä\nluolakammiota, missä kynttilänvalo taisteli synkkää pimeyttä\nvastaan. Mutta alhaalla hönkäisi häntä vastaan ilkeä lemu, sellainen\nmädännyksen löyhkä, jota ei sittemmin voi unohtaa. Hui, tuo haisu\nellotti häntä...\n\nJa äkkiä kouraisi vapiseva käsi hänen olkaansa.\n\n\"No, mikä hätänä?\"\n\n\"Beautrelet\", sopersi Filleul, \"Beautrelet...\"\n\nHän oli niin kauhun lamauttama, ettei kyennyt puhumaan.\n\n\"Kas niin, herra tutkintotuomari, tyyntykäähän...\"\n\n\"Beautrelet... hän on tuolla...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Niin, tuon ison, alttarista irtautuneen kivilohkareen alla makasi\njotakin... minä siirsin kiveä... ja kosketin... huh, sen muistan\nikäni...\"\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Täällä... Tunnetteko käryn? Ja tuossa... katsokaa...\"\n\nHän valaisi kynttilällä maassa viruvaa liikkumatonta esinettä.\n\n\"Ooh --!\" huudahti Beautrelet hirmustuneena.\n\nNuo kolme miestä kumartuivat nopeasti katsomaan. Siinä makasi\npuolialaston ruumis, laihana, kammottavana. Kellertävä, vihreään\nvivahtava iho paistoi sieltä täältä vaatteiden rei'istä. Mutta\nkamalin, aiheuttaen nuoren miehen äskeisen huudahduksen, oli\nkivilohkareen äsken rusentama pää, muodoton, hirveä sohju, missä ei\nollut mitään piirteitä erotettavina.\n\n-- -- --\n\nNeljällä pitkällä harppauksella loikkasi Beautrelet ylös portaita ja\npakeni ulos vapaaseen ilmaan.\n\nHerra Filleul tapasi hänet makaamassa kasvot käsien varassa. Hän\npuheli:\n\n\"Minä onnittelen teitä, Beautrelet. Lukuunottamatta piilopaikan\nkeksimistä olen nyt kahdessa muussakin kohdassa saanut vahvistusta\nteidän väitteillenne. Ensinnäkin, neiti de Saint-Véranin ampuma\nmies oli todellakin Arsène Lupin, kuten olette alusta asti sanonut.\nJa hän tosiaankin asusti Pariisissa Étienne de Vaudreixin nimellä.\nHänen liinavaatteissaan on alkukirjaimet E. V. Se tuntuu minusta\nriittävältä todistukselta...\"\n\nIsidore ei hievahtanutkaan.\n\n\"Kreivi on lähtenyt valjastuttamaan parihevoset. Aiotaan noutaa\ntohtori Jouet toimittamaan tavanmukainen ruumiintarkastus. Kuolema on\nnähdäkseni tapahtunut vähintään kahdeksan päivää takaperin. Ruumiin\ntila... mutta te ette näy kuuntelevan minua?\"\n\n\"Kyllä, kyllä.\"\n\n\"Arveluni perustuu epuuttamattomiin syihin. Niinpä on...\"\n\nHerra Filleul jatkoi esitelmäänsä kykenemättä houkuttelemaan toiselta\nmitään tarkkaavaisuuden oireita. Mutta kreivi de Gesvresin saapuminen\nkeskeytti hänen yksinpuhelunsa.\n\nKreivillä oli mukanaan kaksi kirjettä. Toinen ilmoitti Sherlock\nHolmesin saapuvan seuraavana päivänä.\n\n\"Oivallista!\" huudahti herra Filleul hilpeästi. \"Apulaispäällikkö\nGanimard tulee myös. Tästäpä hauskaa tulee.\"\n\n\"Toinen kirje on teille, herra tutkintotuomari\", huomautti kreivi.\n\n\"Yhä parempaa ja parempaa\", sanoi herra Filleul luettuansa kirjeen.\n\"Noille herroille ei totisesti tule suurta puuhaa. Herra Beautrelet,\nminulle kirjoitetaan Dieppestä, että äyriäisenpyytäjät ovat aamulla\nrannalta löytäneet nuoren naisen ruumiin.\"\n\nBeautrelet hätkähti.\n\n\"Mitä sanotte? Nuoren...\"\n\n\"Naisen ruumiin... hirveästi kolhiintuneen, joten olisi mahdotonta\ntodeta vainajaa, ellei oikeassa käsivarressa olisi hyvin kapeata\nkultaista rannerengasta, joka on syöpynyt turvonneeseen lihaan. Neiti\nde Saint-Véranilla oli sellainen kultaketju oikeassa käsivarressaan.\nTeidän onnettoman veljentyttärenne, herra kreivi, on siten meri\nilmeisesti antanut takaisin. Mitä arvelette te, Beautrelet?\"\n\n\"En mitään... tai oikeammin sanoen... kaikki sopii yhteen,\nkuten näette, ei ole pienintäkään aukkoa todistelussani. Kaikki\nasianhaarat, ristiriitaisimmatkin, vahvistavat sen oletuksen, jonka\nolen alusta asti harkinnut.\"\n\n\"Tuota en oikein ymmärrä.\"\n\n\"Pian kyllä ymmärrätte. Muistakaa, että minä olen luvannut ilmoittaa\nteille koko totuuden.\"\n\n\"Mutta minusta tuntuu...\"\n\n\"Hieman kärsivällisyyttä, herra tutkintotuomari. Teillä ei tähän asti\nole ollut mitään syytä tyytymättömyyteen minua kohtaan. On kaunis\nilma. Kävelkää, syökää aamiaista linnassa, polttakaa piipullisenne.\nMinä palaan neljän tai viiden aikaan. Mitä kouluuni tulee, niin...\nsitä ei voi kukaan auttaa... minun pitänee jättää lähtö kahdentoista\nyöjunaan.\"\n\nHe olivat pysähtyneet piharakennusten ulkopuolelle. Beautrelet nousi\npolkupyörälleen.\n\nDieppessä hän meni _La Vigiesin_ toimitukseen ja pyysi saada nähdä\nviimeisten neljäntoista päivän numerot. Sitten hän porhalsi Envermeun\nkylään, joka oli kymmenisen kilometrin päässä sieltä. Envermeussa hän\npuhutteli kylänvanhinta, kirkkoherraa, maalaispoliisia. Kello löi\nkirkontornissa kolme. Hän oli lopettanut tutkimuksensa.\n\nIloisesti laulellen lähti hän kotimatkalle. Hän käytteli polkimia\ntahdikkaasti, hänen keuhkonsa nielivät halukkaasti raikasta\nmeri-ilmaa, ja toisinaan hän unohti itsehillintänsä siinä\nmäärin, että kajautteli riemukkaita voitonhuutoja, kun ajatteli\ntavoittelemaansa päämäärää ja menestyksen suosimia ponnistuksiansa.\n\nAmbrumésy sukelsi näkyviin. Hän kiiti täyttä vauhtia linnan edessä\nolevaa rinnettä alas. Satavuotiset puut, jotka neljänä rivinä\nreunustivat tietä, tuntuivat rientävän häntä vastaan ja heti katoavan\nhänen taakseen.\n\nÄkkiä hän kirkaisi. Kuin silmänräpäyksen näkynä oli hän huomannut\ntien poikitse puusta toiseen pingoitetun köyden.\n\nPolkupyörä pysähtyi heti. Hän sinkosi hurjan rajusti kolme metriä\neteenpäin ja sai sen käsityksen, että ainoastaan sattuma, ihmeellinen\nsattuma oli pelastanut hänet lyömästä päänsä teräväkiviseen\nlouhikkoon.\n\nHän seisoi muutamia sekunteja kuin huumaantuneena; ruumista kivisteli\nkauttaaltaan ja polvista oli nahka kahnautunut. Hän katseli\nympärilleen. Oikealla oli pieni metsikkö, jonne ahdistaja luultavasti\noli pujahtanut. Beautrelet irroitti köyden. Vasemmanpuoliseen\npuuhun, jonka ympäri se oli sidottu, oli samalla pieni paperilappu\nkiinnitetty. Hän suoristi sen ja luki:\n\n\"_Kolmas ja viimeinen varoitus_.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän meni linnaan, teki joitakuita kysymyksiä palvelusväelle ja\nlähti tutkintotuomaria tapaamaan erääseen alakerran huoneeseen\noikean sivustan päässä, missä herra Filleulin oli tapana asustaa\ntyöskennellessään. Tämä istui kirjoittamassa. Sihteeri, joka istui\npöydän toisella puolen, sai viittauksen poistua, ja tutkintotuomari\nhuudahti:\n\n\"Mitä on teille tapahtunut, herra Beautrelet? Kätenne ovat veriset.\"\n\n\"Ei se mitään\", vastasi nuori mies. \"Olenhan vain syöksynyt\npyörältäni, kun oli pingoitettu tien yli köysi. Tahdon ainoastaan\nhuomauttaa, että köysi on täältä linnasta. Kaksikymmentä minuuttia\ntakaperin kuivattiin sillä köydellä liinavaatteita pesutuvan\nulkopuolella.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"Herra tutkintotuomari, _täällä_ minua vaanitaan, liikkeitäni\nvartioitsee joku paikalla oleskeleva, joka näkee ja kuulee minut,\nminuutti minuutilta tarkkailee toimiani ja ottaa selvää aikeistani.\"\n\n\"Luuletteko niin?\"\n\n\"Siitä olen varma. Teidän asianne on keksiä hänet, eikä se käy\nteille vaikeaksi. Mutta minä omasta puolestani tahdon nyt tehdä\nlopun ja kertoa teille lupaamani selitykset. Olen tunkeutunut\neteenpäin nopeammin kuin vastustajamme olivat odottaneet, ja olen\nsiinä käsityksessä, että he puolestaan nyt ryhtyvät tarmokkaaseen\ntoimintaan. Kehä supistuu ympärilläni. Vaara lähestyy, sen aavistan.\"\n\n\"No, no, Beautrelet...\"\n\n\"Niinpä niin, saapihan tuon nähdä. Nyt on kiirehdittävä. Ensinnäkin\nkysymys asiasta, josta tahdon heti suoriutua. Ettehän ole maininnut\nkenellekään paperilappua, jonka korpraali Quevillon löysi ja jonka\nhän jätti teille minun läsnäollessani?\"\n\n\"En, en sanallakaan. Mutta annatteko yhtään mitään merkitystä...\"\n\n\"Mitä tärkeimmän merkityksen. Minulla on eräs ajatus... muuten\nmihinkään todistukseen perustumaton ajatus, sen tunnustan... sillä\ntähän asti ei minun ole onnistunut selvittää salakirjoitusta. Minä\npuhunkin siitä vain, jotta minun ei olisi tarvis palata asiaan.\"\n\nBeautrelet laski kätensä herra Filleulin käsivarrelle ja kuiskasi:\n\n\"Hiljaa... joku kuuntelee meitä... ulkopuolella...\"\n\nHiekka narskui. Beautrelet hyppäsi ikkunaan ja kumartui ulos.\n\n\"Siellä ei enää ole ketään... mutta kukkalava on tallattu... voi\nhelposti ottaa kaavan askelten jäljistä...\"\n\nHän sulki ikkunan ja istuutui jälleen tuolilleen.\n\n\"Kuten näette, herra tutkintotuomari, ei vihollinen enää välitä\nnoudattaa mitään varovaisuutta... hänellä ei ole siihen aikaa,\nhänkin tuntee, että on kiire. Joutukaamme siis ja puhukaamme juttu\nselväksi... koska he eivät soisi minun puhuvan.\"\n\nHän laski paperilapun pöydälle ja suoristi sen.\n\n\"Ensinnäkin eräs huomautus, herra tutkintotuomari. Paitsi pisteitä\nnäkyy tällä paperilla ainoastaan numeroita. Ja kolmella ensimmäisellä\nrivillä sekä viidennellä -- ainoat, joita meidän tarvitsee\npohtia, sillä neljäs näyttää olevan aivan erikoinen lajiaan --,\nei ole _ainoatakaan_ numeroa korkeampaa kuin 5. On siis varsin\ntodennäköistä, että kukin näistä numeroista merkitsee yhtä kielemme\nviidestä ääntiöstä ja aakkosellisessa järjestyksessä. Kirjoittakaamme\neteemme tulos.\"\n\nHän kirjoitti eri paperilehdelle:\n\n    e . a . a . . e . . e . . a . . a . .\n\n    a . . . e . e .    . e . oi . e . . e .\n\n    . ou . . e . o . . . e . . e . o . . e .\n\n    ai . ui . . e    . . eu . e\n\nSitten hän jatkoi:\n\n\"Kuten näette, ei tuosta paljoakaan lähde. Sala-aakkoset ovat samalla\nkertaa hyvin helpot -- koskapa on tyydytty vaihtamaan ääntiöt\nnumeroiksi ja kerakkeet pisteiksi -- ja hyvin vaikeat, elleivät\nmahdottomatkin tulkita, koska ei ole nähty enempää vaivaa ongelman\nmutkistuttamiseksi.\"\n\n\"Varmaankin syystä että se on kyllin hämärä sellaisenaan.\"\n\n\"Koettakaamme saada valoa asiaan. Toinen rivi on jaettu kahteen\nosaan, jälkimmäinen osa tuntuu olevan yksi ainoa sana. Jos nyt\nyritämme sovittaa kerakkeita pisteiden sijalle, niin johdumme useiden\nhapuilevien kokeiden jälkeen siihen tulokseen, että ainoat kerakkeet,\njotka sopivat ääntiöihin, muodostavat sanan _'demoiselles'_ (neidit).\"\n\n\"Olisi siis kysymys neiti de Gesvresistä ja neiti de Saint-Véranista?\"\n\n\"Ihan varmasti.\"\n\n\"Ja te ette havaitse mitään enempää?\"\n\n\"Kyllä. Näen tyhjän loman myöskin keskellä viimeistä riviä, ja jos\nmenettelen samalla tavoin tämän rivin edelliseen puolikkaaseen\nnähden, niin näen heti, että molempien kaksoisääntiöiden _ai_'n ja\n_ui_'n välissä on _g_ ainoa kerake, joka voi olla pisteen sijassa,\nja kun olen saanut tämän sanan alun, _aigui_, niin on luonnollista\nja välttämätöntä, että molemmat seuraavat pisteet ja loppuääntiö e\nmuodostuvat sanaksi _aiguille_.\"\n\n\"Niin, _aiguille_ näyttää tosiaan olevan oikea sana.\"\n\n\"Viimeiseen sanaan on minulla kolme ääntiötä ja kolme keraketta.\nMinä hapuilen vielä, minä koettelen kaikkia kirjaimia järjestään, ja\nlähtien siitä periaatteesta, että molempien ensimmäisten kirjainten\ntäytyy olla kerakkeita, teen sen johtopäätöksen, että sanoja voisi\nmuodostua neljä: _fleuve, preuve, pleure ja creuse_. Minä pyyhin\nsanat _fleuve, preuve ja pleure_, joita ei voi kieliopillisesti\nyhdistää _aiguilleen_, ja silloin jää jälelle sana _creuse_.\"\n\n\"Siitä siis koituu _aiguille creuse_ (ontto neula). Hitto vieköön,\nminä myönnän ratkaisunne oikeaksi, ja myönnän sen syystä että asia ei\nmitenkään _voi_ olla toisin; mutta mitä hyötyä meillä on tuosta?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasi Beautrelet miettivällä äänellä. \"Ei mitään\nvielä tähän asti... myöhemmin ehkä. Minä aavistelen, että tuo\narvoituksellinen sanayhtymä _aiguille creuse_ sisältää varsin\npaljon. Enimmin ajattelen nykyään itse paperia. Valmistetaanko vielä\ntällaista pergamentin kaltaista, hieman rosoista paperia? Ja sitten\ntämä norsunluun väri... ja laskokset... näiden neljän taitteen\nkuluminen... ja katsokaahan näitä nurean puolen punaisen lakkasinetin\njälkiä...\"\n\nTällä hetkellä Beautrelet tuli keskeytetyksi. Sihteeri Brédoux avasi\noven ja ilmoitti yliprokuraattorin äsken saapuneen.\n\nHerra Filleul nousi tuoliltaan.\n\n\"Joko taas? Onko yliprokuraattori alakerrassa?\"\n\n\"Ei, herra tutkintotuomari. Herra yliprokuraattori ei ole astunut\nvaunuistaan. Hän on pysähtynyt vain ohimennen ja pyytää teitä\nhyväntahtoisesti saapumaan luokseen veräjän ulkopuolelle. Hänellä on\nvain pari sanaa lausuttavana teille.\"\n\n\"Sepä omituista\", mutisi herra Filleul. \"No niin, saadaanhan kuulla.\nSuokaa anteeksi, Beautrelet, tulen heti takaisin.\"\n\nHän läksi. Askelten kaiku häipyi. Silloin Brédoux lukitsi oven ja\npisti avaimen taskuunsa.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" huudahti Beautrelet ällistyneenä. \"Mitä te\nteette? Miksi suljette meidät lukon taa?\"\n\n\"Sittenpähän voimme pakinoida paremmin rauhassa\", vastasi Brédoux.\n\nBeautrelet loikkasi viereiseen huoneeseen johtavalle ovelle. Hän oli\nymmärtänyt. Rikostoveri oli Brédoux, tutkintotuomarin sihteeri.\n\nBrédoux nauroi pilkallisesti:\n\n\"Älkää tärvelkö sormianne, nuori ystäväni, minulla on tuon toisenkin\noven avain.\"\n\n\"Onhan ikkuna...\" huudahti Beautrelet.\n\n\"Myöhäistä\", vastasi Brédoux ja asettui revolveri kädessä ikkunan\neteen.\n\nPakotie oli katkaistu. Ei ollut muuta tehtävissä kuin puolustautua\nvihollista vastaan, joka noin raa'an rohkeasti oli viskannut syrjään\nnaamarinsa. Isidore laski käsivartensa rinnalle ristiin; niin\npeloissaan hän ei ollut vielä koskaan ollut.\n\n\"No\", tuumi sihteeri, \"puhukaamme asiat lyhyeen\".\n\nHän otti esille kellonsa.\n\n\"Herra Filleul astelee alas veräjälle. Siellä ei tietysti ole\nkissaakaan, saati mitään yliprokuraattoria. Hän pyörtää takaisin\nja palaa tänne ylös. Kaikki vie noin neljä minuuttia. Yhden\nminuutin tarvitsen hypätäkseni ulos ikkunasta, livistääkseni\npikku raunioveräjästä ja heittäytyäkseni minua odottelevalle\nmoottoripyörälle. Aikaa on siis kolme minuuttia. Siinä on kylliksi.\"\n\nHän oli kummallinen, rujo olento; sääret olivat hyvin pitkät ja\nohuet, rintakehä tavattoman laaja, pyöreä kuin hämähäkin ruumis, ja\nkäsivarret harvinaisen alhaalla riippuvat. Luisevat kasvot ja matala\nhärän otsa ilmaisi tyhmää itsepintaisuutta.\n\nBeautrelet tunsi polviensa huojuvan ja tunsi pakolliseksi istuutua.\n\n\"No, puhu pois. Mitä tahdot?\"\n\n\"Tahdon saada paperin. Olen etsinyt sitä kolme päivää.\"\n\n\"Minulla ei sellaista ole.\"\n\n\"Valehtelet. Sisään tullessani näin sinun pistävän sen lompakkoosi.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Entä sitten? Sinun täytyy luvata pysyä alallasi. Sinä suututat\nmeitä. Anna meidän olla rauhassa ja hoida omia asioitasi.\nKärsivällisyytemme on lopussa.\"\n\nHän astui muutamia askeleita eteenpäin, pistooli yhä suunnattuna\nnuoreen mieheen, ja hän puhui kumeasti antaen voimakkaan painon\njok'ainoalle tavulle. Katse oli kova, hymy julma.\n\nBeautreletin pintaa karmi. Ensi kertaa hän tunsi olevansa vaarassa.\nJa millaisessa vaarassa! Hän tajusi seisovansa järkähtämättömän\nvihollisen edessä, sokean ja vastustamattoman voiman ahdistamana.\n\n\"Edelleen?\" hän virkahti puolitukahtuneella äänellä.\n\n\"Ei muuta mitään. Sinä jäät vapaaksi... me tahdomme unohtaa...\"\n\nVaitiolo. Brédoux jatkoi:\n\n\"Minuutti enää. Sinun on päätettävä. Kas niin, veikkoseni, heitäpä\ntyhmyydet. Me olemme voimakkaita, aina ja kaikkialla. Paperi tänne\nheti...\"\n\nIsidore ei hievahtanut paikaltaan, valjuna ja säikähtäneenä, mutta\nkuitenkin kyeten hillitsemään itsensä ja ajattelemaan selvästi,\nvaikka hermosto olikin kuohuksissa. Revolverin pieni, musta suu\noli kahdenkymmenen sentimetrin päässä hänen silmistään. Sormi\noli taipunut liipaisimeen. Hänen tarvitsi painaltaa vain hiukan\nlujemmin...\n\n\"Paperi\", toisti Brédoux, \"muutoin...\"\n\n\"Tässä on\", sanoi Beautrelet.\n\nHän veti lompakon taskustaan ja ojensi sen Brédouxille, joka heti\nsieppasi sen.\n\n\"Hyvä, järkeviä ollaan. Sinusta voi kyllä koitua jotakin... hiukan\npelokas olet, mutta ymmärrys on sinulla hyvä. Puhun sinusta\ntovereilleni. Ja nyt luikin tieheni. Hyvästi.\"\n\nHän pisti revolverin taskuunsa ja avasi ikkunan.\n\nAskeleita kuului käytävästä.\n\nMutta sitten hänen mieleensä juolahti eräs ajatus. Hän kurkisti\nnopeasti lompakkoon.\n\n\"Tuli ja leimaus\", sadatti hän hammasta purren, \"paperi ei ole tässä.\nOlet puijannut minua!\"\n\nHän loikkasi keskelle huonetta.\n\nKaksi laukausta pamahti. Isidore oli vetäissyt esille pistoolinsa ja\nampunut.\n\n\"Ohitse, poikaseni\", huusi Brédoux. \"Kätesi vapisee, sinä pelkäät...\"\n\nHe syöksähtivät painimaan ja kierivät lattialla.\n\nOvelle koputettiin kiivaasti.\n\nIsidoren voimat uupuivat, hänen vastustajansa oli heti päässyt päälle\npäin. Rinnustus oli hyödytön. Veitsellä aseistettu käsi kohosi ilmaan\nja iski alas nopeana kuin salama. Hän tunsi tuimaa kipua olkapäässään\nja hellitti irti.\n\nHän tunsi käden kourivan takkinsa povitaskua ja ottavan paperin.\nSitten hän puoli-ummistunein silmin näki miehen kiipeävän\nikkunalaudan yli. --\n\nSamat lehdet, jotka seuraavana aamuna kertoivat Ambrumésyn\nlinnassa viimeksi sattuneista tapauksista, kappelin väärennetyistä\ntaide-esineistä, Arsène Lupinin ja Raymonden ruumiiden löydöstä\nja lopuksi tutkintotuomarin sihteerin Brédouxin tekemästä\nmurhayrityksestä Beautreletia vastaan, -- samat lehdet kertoivat myös\nGanimardin kadonneen ja Sherlock Holmesin tulleen siepatuksi rosvojen\nhaltuun sydänpäivällä keskellä Lontoota, hänen juuri ollessaan\nlähdössä Doveriin.\n\nLupinin joukko, jonka oli seitsentoistavuotiaan pojan erinomaisen\nterävä äly hetkeksi saattanut häiriöön, ryhtyi siis taas hyökkäämään\nja voitti heti pitkin koko rintamaa. Lupinin molemmat suuret\nvastustajat Holmes ja Ganimard olivat poissa tieltä, eikä Beautrelet\nollut taistelukunnossa. Poliisi oli voimaton. Ei ollut enää\nkenessäkään miestä taistelemaan moisia vihollisia vastaan.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\nEräänä iltana kuusi viikkoa jälkeenpäin olin antanut palvelijalleni\nlupaa. Oli heinäkuun 14 p:n aatto. [Heinäk. 14. on Bastiljin\nvalloituksen muistopäivä. _Suom_.] Ilmassa oli ukkosen oireita, eikä\nminua haluttanut lähteä ulos. Avasin kuistilleni johtavat ikkunat,\nsytytin työlamppuni ja aloin silmäillä sanomalehtiä, kun en ollut\nniitä vielä lukenut.\n\nNe tietysti puhuivat Arsène Lupinista. Aina murhayrityksestä\nasti, joka oli kohdannut Isidore Beautrelet parkaa, ei ollut\nkulunut ainoatakaan päivää ilman puheita Ambrumésy-jutusta. Joka\npäivä omistettiin sille joitakuita sanoja pysyväisen otsakkeen\nalla. Yleisö ei ollut milloinkaan joutunut äkillisten tapausten\nja odottamattomien käänteiden kautta moiseen jännitykseen. Herra\nFilleul, joka kiitettävän leppeästi alistui syrjäiseen osaansa, oli\nhaastattelijoille kertonut nuoren neuvonantajansa suurteot noiden\nkolmen muistettavan päivän ajalta, joten ihmiset saattoivat viehättyä\nmitä haaveellisimpiin arvailuihin.\n\nSitä ei jätettykään tekemättä. Rikosasiain erikoistuntijat,\nromaanikirjailijat ja näytelmien sepittäjät, tuomarit ja entiset\netsivän osaston päälliköt, ent. Lecocqit [Lecocq oli Ranskan\nsalapoliisilaitoksen järjestäjä, rikoskirjailija. _Suom_.] ja\nvastaiset Sherlock Holmesit, kaikki laativat omat väitelmänsä ja\nkehittivät niitä pitkissä sanomalehtikirjoituksissa. Jokainen aloitti\ntutkimuksen alusta asti uudestaan ja johti sen eri suuntiin.\n\nJa kaikki tämä tapahtui koulupoika Isidore Beautreletin lausuntojen\nperusteella.\n\nMutta täytyihän tunnustaa, että kaikki totuuden piirteet olivat\nkäsillä. Mikä oli salaisuutta? Tiedettiin piilopaikka, missä Arsène\nLupin oli taistellut kuoleman kanssa, eikä siitä ollut mitään\nepäilystä: tohtori Delattre, joka oli edelleenkin turvautunut\nlääkärin vaikenemisvelvollisuuteen ja kieltäytynyt todistamasta,\noli myöntänyt läheisimmille ystävillensä -- jotka oitis riensivät\ntietoa levittämään --, että hänet oli tosiaankin viety luolakammioon,\nhaavoittuneen luo, jonka hänen rikostoverinsa olivat esitelleet\nArsène Lupinin nimellä. Ja kun tästä luolakammiosta oli löydetty\nÉtienne de Vaudreixin ruumis, mikä Étienne de Vaudreix oli\nArsène Lupin eikä kukaan muu, niin tuli Lupinin kohtalo yhä\nvääjäämättömämmin todistetuksi.\n\nLupin oli kuollut, neiti de Saint-Véranin ruumis oli tunnettu\nrannerenkaan avulla... murhenäytelmä oli siis loppunut.\n\nMutta sitä se ei ollut. Kukaan ei arvellut sitä loppuneeksi, koska\nBeautrelet oli väittänyt päin vastoin. Ei tiedetty, miksi se ei ollut\nloppunut, mutta nuoren miehen sanojen perusteella oli salaisuus\nvielä aivan selvittämätön. Tosiseikkojen todistus ei merkinnyt\nmitään Beautreletin väitteitä vastaan. Oli jotakin tietämätöntä, ja\npidettiin varmana, että juuri se valaisisi koko asian.\n\nKuinka levottomasti odotettiinkaan alussa tiedonantoja niiltä\nmolemmilta Dieppen lääkäreiltä, joille kreivi de Gesvres oli uskonut\npotilaan hoidon! Mikä murhe vallitsikaan ensimmäisinä päivinä, kun\nluultiin hänen henkensä olevan vaarassa! Ja mikä ihastus sinä aamuna,\njona sanomalehdet ilmoittivat, ettei enää ollut mitään aihetta\nlevottomuuteen!\n\nSuuri yleisö havaitsi vähäpätöisimmätkin yksityisseikat\nmielenkiintoisiksi. Kuultiin liikutettuina, että häntä hoiti vanha\nisänsä, joka oli kutsuttu sähkösanomalla, ja ihailtiin myös neiti\nSusanne de Gesvresiä, joka öisin valvoi haavoittuneen luona.\n\nSitten edistyi paraneminen nopeasti. Vihdoinkin siis saataisiin\ntietää --! Saataisiin tietää, mitä Beautrelet oli luvannut herra\nFilleulille, ja ne ratkaisevat sanat, jotka pahantekijän veitsi oli\nehkäissyt hänet lausumasta!\n\nJa saataisiin myöskin tietää kaikki, mikä -- varsinaisen\nmurhenäytelmän sivussa -- oli vielä jäänyt viranomaisille\nkäsittämättömäksi tai tavoittamattomaksi.\n\nBeautreletin vapautuessa ja päästessä voimiinsa saataisiin\njonkunlaisia varmoja tietoja herra Harlingtonista, Arsène Lupinin\narvoituksellisesta rikoskumppanista, joka yhäti istui vankilassa.\nSaataisiin tietää, mihin oli rikoksen tehtyänsä joutunut Brédoux,\ntoinen rikoskumppani, jonka rohkeus oli ollut kerrassaan\nhämmästyttävä.\n\nBeautreletin vapautuessa voitaisiin saada varmoja selityksiä\nGanimardin katoamisesta ja Holmesin ryöstämisestä. Kuinka oli voitu\ntoimeenpanna kaksi sellaista väkivallan työtä? Yhtä vähän tiesivät\nniistä mitään valaisevaa englantilaiset salapoliisit kuin heidän\nranskalaisetkaan virkaveljensä.\n\nHelluntaipäivänä ei Ganimard ollut tullut kotiinsa, eikä\nseuraavanakaan päivänä; hän oli nyt ollut kuusi viikkoa kadoksissa.\n\nToisena helluntaipäivänä, kello neljä ehtoopäivällä, oli Sherlock\nHolmes Lontoossa astunut ajuriin, lähteäksensä rautatieasemalle.\nTuskin oli hän päässyt istumaan, kun jo pyrki alas, nähtävästi\naavistaen vaaraa. Mutta kaksi henkilöä kiipesi ajoneuvoihin oikealta\nja vasemmalta ja piteli häntä kiinni välissään eli oikeammin allaan,\nniin ahdas oli tila. Ja tämä tapahtui kymmenen henkilön nähden, jotka\neivät ehtineet apuun.\n\nAjuri kiiti täyttä vauhtia tiehensä. Ja sitten? Sitten ei mitään. Ei\ntiedetty mitään.\n\nJa kenties saataisiin Beautreletin kautta myöskin täydellinen\nselitys siitä salaperäisestä paperista, jota Brédoux oli pitänyt\nniin tärkeänä, että oli tikarin iskulla anastanut sen haltijaltansa.\n_Aiguille creusen_ ongelmaksi sitä nimittivät ne epälukuisat\narvailijat, jotka istuivat numeroiden ja pisteiden ääressä, koettaen\nurkkia niiden merkitystä. Ontto neula! Olipa se merkillinen\nsanayhtymä! Tämä paperilappu, jonka alkuperää ei kukaan tuntenut,\nloi esille käsittämättömän kysymyksen: _Aiguille creuse!_ oliko se\nsisällötön sananparsi, koulupojan töhertämä satunnainen yhdistelmä?\nVai antaisivatko nuo kaksi loitsusanaa seikkailija Lupinin\nhistorialle oikean ratkaisun? Ei tiedetty mitään.\n\nSe saataisiin tietää. Jo useita päiviä takaperin olivat sanomalehdet\njulistaneet, että Beautrelet saapuisi pian. Taistelu alkaisi jälleen,\nja tällä kertaa elämästä ja kuolemasta, sillä nuorta miestä kannusti\nkiihkeä koston halu. --\n\nHänen nimensä kiinnitti juuri huomiotani suurin kirjakkein\npainettuna. _Grand Journal_ sisälsi ensimmäisellä palstallaan näin\nkuuluvan tiedoituksen:\n\n    ... \"_Herra Isidore Beautrelet on luvannut meille ennen kaikkia\n    muita paljastuksensa. Huomenna keskiviikkona, vieläpä ennen\n    kuin poliisille asioista ilmoitetaan, julkaisee 'Grand Journal'\n    Ambrumésyn murhenäytelmän koko selityksen_.\"\n\n\"Tuo kuulostaa lupaavalta, vai mitä? Mitä sanotte siitä, ystäväiseni?\"\n\nMinä hätkähdin lepotuolissani. Tuolilla istui vieressäni henkilö,\njota en tuntenut.\n\nNousin seisaalleni ja katselin asetta käsiini. Mutta kun hän näytti\nvaarattomalta, niin hillitsin itseni ja lähestyin häntä.\n\nHän oli nuori mies, kasvot tarmokkaat, tukka pitkä ja vaalea, hiukan\npunertava ja lyhyeksi leikattu parta halkaistu kahdeksi tupsuksi.\nHänen tumma pukunsa muistutti englantilaista pappia, ja hänen koko\nolemuksessaan oli muuten jotakin totista ja arvokasta, mikä herätti\nkunnioitusta.\n\n\"Kuka te olette?\" kysyin minä.\n\nKun hän ei vastannut, toistin:\n\n\"Kuka te olette? Kuinka olette päässyt tänne? Mitä täältä tahdotte?\"\n\nHän tarkasteli minua ja sanoi:\n\n\"Ettekö tunne minua?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Sepä kovin kummallista! Ajatelkaa tarkemmin... eräs ystävänne...\nihan erikoista lajia ystävää, mutta kuitenkin...\"\n\nMinä tartuin häntä kiivaasti käsivarteen.\n\n\"Te valehtelette!... Te valehtelette! Ei, te ette ole mikä sanotte...\nse ei ole totta...\"\n\n\"Miksi siis ajattelette häntä ennen kaikkia muita?\" sanoi hän nauraen.\n\nOi, tämä nauru, tämä nuorekas, heleä nauru, jonka leikkisä iva oli\nminua niin useasti huvittanut! Pintaani karmi. Oliko mahdollista?\n\n\"Ei, ei\", intin minä jonkunlaisen kauhun valtaamana. \"Ei ole\nmahdollista...\"\n\n\"Ei ole mahdollista, että minä olen tässä, koska olen kuollut, eikö\nniin?\" jatkoi hän. \"Ja te ette usko aaveita?\"\n\nHän nauroi taas.\n\n\"Olenko minä niitä, jotka kuolevat, mitä? Surmaisiko minut tuolla\ntavoin selkään saatu luoti, nuoren tytön ampuma! Väärinpä minua\nsilloin arvostellaan. Niinkuin minä alistuisin mokomaan loppuun!\"\n\n\"Te siis siinä olette?\" sopersin minä vielä epäilevänä ja kuitenkin\nihan kiihdyksissäni. \"Te siinä? En voi mitenkään tuntea asuanne...\"\n\n\"Sitten olen levollinen\", sanoi hän hilpeästi. \"Jos ainoa mies, jolle\nolen näyttäytynyt todellisessa hahmossani, ei tunne minua tänään,\nniin ei kukaan, joka tästälähtein näkee minut sellaisena kuin tänään\nolen, enää tunne minua nähdessään minut todellisessa hahmossani...\njos minulla _onkaan_ todellista hahmoa...\"\n\nTunsin nyt hänen äänensä, kun hän ei sille enää antanut vierasta\nsointua, ja tunsin jo myös hänen silmänsä, kasvojensa ilmeen sekä\nkoko sävynsä ja olemuksensa sen valeasun alta, johon hän oli\nkätkeytynyt.\n\n\"Arsène Lupin\", lausuin hillityllä äänellä.\n\n\"Niin, Arsène Lupin\", huudahti hän ja nousi seisaalleen. \"Ainoa ja\noikea Arsène Lupin, palanneena varjojen valtakunnasta, sitten kun\nlienen maannut kuoleman kielissä ja todella kuollut luolakammiossa.\nArsène Lupin ilmi elävänä, tahdonvoimaa ja toimintahalua uhkuvana,\nonnellisena ja vapaana, ja lujemmin kuin koskaan päättäneenä nauttia\ntätä ihanaa vapautta maailmassa, joka tähän asti on vain pidellyt\nhäntä kuin hemmoiteltua lemmikkiään...\"\n\nNyt oli minun vuoroni nauraa.\n\n\"Niin, tepä se tosiaankin olette, ja tällä kertaa paljon iloisempana\nkuin viimeksi tavatessani teidät, viime vuonna. Minä onnittelen!\"\n\nViittasin hänen käyntiinsä luonani heti jälkeen paljon puhutun\notsakoristejutun, hänen purkautuneeseen kihlaukseensa, hänen Sonja\nKrishnovin seurassa tapahtuneeseen pakoonsa ja nuoren venakon\nhirveään kuolemaan. Sinä päivänä olin nähnyt sellaisen Arsène\nLupinin, jota en ennestään tuntenut, uupuneen, masentuneen,\npunaisiksi itkettynein silmin, hiukan osanottoa ja hellyyttä\ntavoittelevana...\n\n\"Hiljaa\", kielsi hän, \"mennyt on kaukana.\"\n\n\"Siitä on vuosi\", huomautin minä.\n\n\"Siitä on kymmenen vuotta\", vakuutti hän. \"Jokaiseen Arsène Lupinin\nvuoteen menee kymmenen vuotta.\"\n\nMinä luovuin siitä puheenaineesta ja kysyin:\n\n\"Kuinka olette päässyt sisälle?\"\n\n\"Kuten kaikki muutkin ihmiset tietysti, ovesta. Kun en nähnyt ketään,\nastuin salin poikki, ulos kuistille ja sitten tänne.\"\n\n\"Ehkä niin, mutta ovessahan ei ollut avainta?\"\n\n\"Mitkään ovet eivät minua pidättele, senhän tiedätte. Tarvitsin\nteidän asuntoanne ja sen vuoksi menin sisälle.\"\n\n\"Kuten käskette. Jätänkö teidät yksiksenne?\"\n\n\"Ei, älkää millään muotoa, te ette ole ollenkaan tiellä. Vieläpä voin\ntaata teille, että siitä sukeutuu mielenkiintoinen ilta.\"\n\n\"Odotatteko jotakuta?\"\n\n\"Kyllä, olen sopinut tapaavani täällä erään kello kymmeneltä.\"\n\nHän katsahti kelloonsa.\n\n\"Kymmenen. Jos sähkösanoma on tullut perille, niin on hän pian\ntäällä.\"\n\nEteisessä kilahti ovikello.\n\n\"Sanoinhan sen! Ei, älkää nähkö vaivaa... menen itse avaamaan.\"\n\nKetä hittoa oli hän saattanut pyytää tänne? Ja minkä draamallisen tai\nhullunkurisen kohtauksen katselijana saisinkaan olla? Aseman täytyi\nolla varsin tavaton, koskapa Lupin itse piti sitä mielenkiintoisena.\n\nHetkisen kuluttua hän palasi, mukanaan nuori mies, pitkä, hintelä ja\nhyvin kalpea.\n\nSanaakaan hiiskumatta, liikkeissään jonkunlaista juhlallisuutta, joka\ntehosi mieleeni. Lupin kiersi palamaan kaikki sähkölamput. Huoneessa\npaistoi häikäisevä valo. Miehet silmäilivät toinen toistansa\nherkeämättä, kuin olisivat tahtoneet tunkeutua toisiinsa kaikella\nsillä tarmolla, minkä saivat katseeseensa kootuksi.\n\nOli omituista katsella heitä noin vaiteliaina ja totisina. Mutta kuka\nolikaan tuo vastatullut?\n\nJuuri kun olin sen arvaamaisillani erään äskettäin sanomalehdissä\njulkaistun muotokuvan perusteella, kääntyi Lupin minuun ja virkkoi:\n\n\"Hyvä ystävä, sallikaa minun esitellä herra Isidore Beautrelet.\"\n\nSitten hän lausui nuorelle miehelle:\n\n\"Pyydän saada kiittää teitä, herra Beautrelet, ensinnäkin siitä, että\nkirjeeni johdosta hyväntahtoisesti olette lykännyt paljastuksenne,\nkunnes puhelisimme keskenämme, ja edelleen siitä, että olette\nystävällisesti myöntänyt minulle tämän puhelun.\"\n\nBeautrelet myhäili.\n\n\"Kuten näette on hyväntahtoisuuteni pääasiassa ollut teidän\nkäskyjenne noudattamista. Tarkoittamassanne kirjeessä lausuttu uhkaus\noli sitä vastustamattomampi, kun se ei koskenut minua, vaan isääni.\"\n\n\"No niin\", vastasi Lupin nauraen, \"ei voi aina menetellä kuten\nmieluisinta olisi, ja täytyyhän käyttää keinoja, mitä käsillä on.\nTiesin kokemuksesta, ettei oma turvallisuutenne teille suuria\nmerkinnyt, koska asetuitte herra Brédouxin pyytelyitä vastaan.\nSilloin jäi vedottavaksi vain isäänne... isäänne, johon olette\nsuuresti kiintynyt. Minä olen kosketellut sitä kieltä.\"\n\n\"Ja tässä nyt olen\", sanoi Beautrelet.\n\nKäden liikkeellä pyysin heitä istuutumaan. Sen he tekivät, ja Lupin\njatkoi omituisella huomaamattoman ivallisella sävyllään:\n\n\"Kaikessa tapauksessa, herra Beautrelet, ellette omaksu kiitostani,\nette kai hylkää anteeksipyyntöäni.\"\n\n\"Anteeksipyyntöä? Minkä johdosta?\"\n\n\"Siitä raakuudesta, jolla Brédoux kohteli teitä.\"\n\n\"Tunnustan, että hänen käytöksensä ihmetytti minua. Se ei ollut\ntavallista Lupinin tyyliä. Tikarinisku...\"\n\n\"Eikä minulla ollutkaan mitään osaa siihen tekoon. Brédoux on vasta\nhankittu kokelas. Ystäväni ajattelivat -- hoitaessaan asiaa -- että\nmeille voisi olla hyötyä tutkintotuomarin kirjurin voittamisesta\npuolellemme.\"\n\n\"Siinä olivat ystävänne aivan oikeassa.\"\n\n\"Brédoux, jonka erikoisena tehtävänä oli pitää teitä silmällä, on\ntodellakin tehnyt meille suuria palveluksia. Mutta kaikki alokkaat\novat hehkuvan innokkaita: niinpä hänkin tahtoi kunnostautua,\nmeni innoissaan liian pitkälle ja haittasi suunnitelmiani omalla\nvastuullaan, haavoittaessaan teitä.\"\n\n\"Vai niin, sehän oli siis vain pikku tapaturma...\"\n\n\"Ei suinkaan, ei suinkaan, ja minä olen antanut tuikean ojennuksen.\nMinun täytyy kuitenkin hänen puolustuksekseen sanoa, että häntä\nhämmennytti teidän todella odottamattoman nopea tutkimuksenne.\nJos olisitte antanut meille muutaman tunnin aikaa, niin olisitte\nsäästynyt tuosta anteeksiantamattomasta väkivallanteosta.\"\n\n\"Ja silloin olisi minulla kaiketi ollut onni saada Ganimardin ja\nSherlock Holmesin kohtalo?\"\n\n\"Aivan oikein\", myönsi Lupin ja nauroi kuten ennenkin. \"Eikä minun\nolisi tarvinnut kestää sitä kauheaa tuskaa, mitä haavanne mielessäni\nherätti. Minulla on, sen vakuutan, ollut hirveitä hetkiä, ja vielä\ntänä päivänäkin tuottaa kalpeutenne minulle tunnonvaivoja. Ettehän\nole minulle vihainen?\"\n\n\"Se luottamus, jota osoitatte minulle jättäytymällä täten valtaani\nilman ehtoja -- minun olisi ollut helppo ottaa mukaani muutamia\nGanimardin ystäviä! -- tämä luottamuksen osoitus hyvittää kaikki.\"\n\nTarkoittiko hän täyttä totta? Myönnän, että olin hyvin ihmeissäni.\nTaistelu näiden kahden miehen kesken alkoi tavalla, jota en\nkäsittänyt. Minä, joka olin ollut läsnä Lupinin ja Holmesin\nensimmäisessä kohtauksessa Montparnasse-rautatieaseman kahvilassa,\nen voinut olla muistamatta noiden kahden vastustajan kopeata tapaa,\nheidän loukattua ylpeyttään -- kohteliaan sävyn verhoamaa --,\nvoimakkaita iskuja, joita he tähtäsivät toisiansa vastaan, heidän\nteeskentelyään, heidän ärsyttävää ääntänsä.\n\nMutta tässä ei ollut mitään sellaista. Lupin puolestaan ei ollut\nmuuttunut. Sama menettelytapa, sama pisteliäs herttaisuus. Mutta\nkuinka kummallinen vastustaja hänellä nyt olikaan! Oliko hän\ntodellakin vastustaja? Siltä hän ei näyttänyt eikä myöskään\nkuulostanut. Hyvin tyynenä -- todellista tyyneyttä, joka ei\nnaamioinut itsensä hillitsevän miehen kiehuvaa vihaa --, hyvin\nkohteliaana, mutta kohteliaisuutta liioittelematta, hymyilevänä,\nmutta ilman ivaa, oli hän täydellinen vastakohta Arsène Lupinille,\njopa niin täydellinen, että Lupin näytti minusta yhtä hämmästyneeltä\nkuin minäkin.\n\nEi, Lupinilla ei ollut tavallista varmuuttaan tämän hennon\nnuorukaisen edessä, punaposkisen kuin nuori tyttö kirkkaine,\nvilpittömine silmineen. Useaan kertaan näin hänen joutuvan ymmälle.\nHän epäröitsi, ei hyökännyt suoraan, haaskasi aikaa puheenparsiensa\nsievistelemiseen.\n\nNäytti siltä kuin olisi häneltä jotakin puuttunut. Hän näytti\nhapuilevan, odottavan. Mitä? Odottiko hän apua?\n\nOvikello soi taas. Hän meni nopeasti avaamaan.\n\nHän palasi kirje kädessä.\n\n\"Sallittehan, hyvät herrat?\" kysyi hän.\n\nHän avasi kirjeen; siinä oli sähkösanoma. Hän luki sen.\n\nHänestä tuli kuin toinen mies. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän\nojentausi suoraksi, ja minä huomasin suonien hänen otsallaan\npaisuvan. Nyt oli edessäni taas atleetti, valtias, joka oli varma\nitsestään, tapausten ja henkilöiden herra.\n\nHän levitti sähkösanoman pöydälle, löi nyrkillään päälle ja huudahti:\n\n\"Ja nyt, herra Beautrelet, käymme otteluun!\"\n\nBeautrelet valmistausi kuuntelemaan, ja Lupin aloitti jämeällä\näänellä, mutta terävästi ja tarmokkaasti:\n\n\"Heittäkäämme naamari, eikö niin? Ja lopettakaamme kaikki tyhmä\nteeskentely. Me kaksi olemme vihollisia, ja tiedämme varsin hyvin,\nmitä toisella on mielessä; vihollisina me toimimme toisiamme vastaan,\nja vihollisina meidän siis tulee keskustella rauhasta.\"\n\n\"Rauhasta?\" tokaisi Beautrelet kummastuneena.\n\n\"Niin, rauhasta. En käyttänyt sitä sanaa umpimähkään, ja toistan\nsen, niin vaikeata kuin se minulle onkin. Työläästi olen näin\npitkälle joutunut. Ensi kertaa hieron vastustajani kanssa rauhaa.\nMutta sanonpa teille myös heti, että kerta on samalla viimeinenkin.\nKäyttäkää sitä siis eduksenne. En lähde täältä saamatta teiltä\nlupausta. Muutoin jatkuu välillämme sota.\"\n\nBeautrelet näytti hämmästyvän yhä enemmän ja enemmän. Hän vastasi\nhiljaisesti:\n\n\"Tätä en osannut odottaa. Te puhutte peräti eriskummaisesti! Aivan\ntoista minä odotin. Niin, minä kuvittelin teitä aivan toisenlaiseksi.\nMiksi olette suutuksissanne? Miksi uhkaatte? Olemmeko silti\nvihamiehiä, jos olosuhteet ovatkin asettaneet meidät vastakkain?\nVihamiehiä... miksi?\"\n\nLupin näytti olevan hiukan hämillään, mutta hän nauroi pilkallisesti,\nkumartuessaan nuoreen mieheen päin:\n\n\"Kuulkaahan, pikku ystäväni, tässä ei kannata käydä puheentapojansa\nvalikoimaan. Asia koskee tosiseikkaa, varmasti vääjäämätöntä\ntosiseikkaa, ja se on tämä: Kahteen vuoteen en ole tavannut niin\nvoimallista vastustajaa kuin te olette; Ganimardin ja Sherlock\nHolmesin kanssa olen leikitellyt kuin ne olisivat olleet lapsia.\nTeidän edessänne minun on pakko puolustautua, niin, vieläpä\nperäytyäkin. Tällä hetkellä me molemmat varsin hyvin tiedämme,\nettä minun täytyy pitää itseäni voitettuna. Isidore Beautrelet on\nlyönyt laudalta Arsène Lupinin. Suunnitelmani ovat kumotut. Mitä\nolen yrittänyt pitää kätkössä, sen te olette kiskonut päivänvaloon.\nTe olette kiusanani, te suljette minulta tien. Mutta minä olen\nkyllästynyt tähän. Sen on teille Brédoux turhaan sanonut. Nyt sanon\nsen itse, ja sanon sen vielä kerran, jotta sen muistatte. Minä olen\nkyllästynyt tähän.\"\n\nBeautrelet pudisti päätään.\n\n\"Mutta mitä siis tahdotte?\"\n\n\"Tahdon rauhaa! Pysyköön kukin asemillaan ja hoitakoon omat asiansa.\"\n\n\"Toisin sanoen, te saatte tehdä murtovarkauksia kuinka tiheään\ntahansa, ja minun pitää palata opintoihini.\"\n\n\"Opintoihinne tahi miten tahdotte, se ei kuulu minuun. Mutta teidän\npitää antaa minun olla rauhassa... minä tahdon olla rauhassa.\"\n\n\"Millä tavalla minä teidän rauhaanne nykyään häiritsen?\"\n\nLupin tarttui kiivaasti hänen käsiinsä.\n\n\"Sen tiedätte itse parhaiten! Älkää tekeytykö tietämättömäksi! Teillä\non nykyään tiedossanne salaisuus, joka on minulle mitä tärkein.\nTeillä oli oikeus arvata se salaisuus, mutta teillä ei ole mitään\noikeutta julkaista sitä.\"\n\n\"Oletteko varma siitä, että tiedän sen?\"\n\n\"Te tiedätte sen, siitä olen varma; päivä päivältä, tunti tunnilta\nolen seurannut ajatustenne ja tutkimustenne kulkua. Juuri silloin kun\nBrédoux teitä haavoitti, olitte aikeissa ilmaista kaikki. Huolissanne\nisästänne olette sitten lykännyt paljastustenne tekemistä. Mutta\ntänään tämä lehti lupaa julkaista ne palstoillaan. Kirjoitus on\nvalmiiksi laadittu. Tunnin kuluttua se on ladottu. Huomenna se\npainetaan.\"\n\n\"Aivan oikein.\"\n\nLupin nousi seisaalleen, huitaisi ilmaa kädellään ja huudahti:\n\n\"Sitä ei paineta.\"\n\n\"Se painetaan\", väitti Beautrelet ja nousi nopeasti.\n\nVihdoinkin seisoivat nyt nuo kaksi miestä vastatusten. Minusta tuntui\nkuin olisi puuhattu painia, kuin haparoitaisiin toistensa vyötäreitä.\nÄkillinen tarmon leimahdus sai Beautreletin tuleen ja liekkiin.\nNäytti siltä kuin olisi kipinä sytyttänyt häneen uusia tunteita,\nrohkeutta, turhamaisuutta, taistelun huumausta, vaaran hurmiota.\n\nLupinin säihkyvät silmät ilmaisivat kaksintaistelijan iloa, kun\nvihdoinkin saa mitellä miekkoja vihatun vastustajansa kanssa.\n\n\"Oletteko jättänyt kirjoituksen ladottavaksi?\"\n\n\"En vielä.\"\n\n\"Onko se teillä mukananne?\"\n\n\"Niin typerä minä en ole. Siinä tapauksessa ei sitä minulla enää\nolisi.\"\n\n\"Miten siis?\"\n\n\"Se on eräällä toimittajista, suljettuna kaksinkertaiseen\nkirjekuoreen. Jos en ole lehden toimituksessa ennen puoltayötä, antaa\nhän sen latoa.\"\n\n\"Ah, tuota veitikkaa\", mutisi Lupin, \"hän on aavistanut kaikki\".\n\nHän ei voinut enää hillitä kiehuvaa suuttumustansa.\n\nBeautrelet nauroi -- nyt oli hänen vuoronsa pilkata -- voitostaan\npäihtyneenä.\n\n\"Vaikene toki, poika!\" karjaisi Lupin. \"Etkö siis tiedä, mikä minä\nolen miehiäni. Ja että minä, jos tahtoisin... hän uskaltaa todella\nnauraa!\"\n\nSyntyi syvä äänettömyys. Sitten Lupin astui hänen luokseen ja lausui\nhillityllä äänellä ja katsoen Beautreletia silmiin:\n\n\"Sinä menet heti _Grand Journaliin_.\"\n\n\"En.\"\n\n\"Sinä revit palasiksi sanomalehtikirjoituksesi.\"\n\n\"En.\"\n\n\"Sinä pyydät saada puhutella päätoimittajaa!\"\n\n\"En.\"\n\n\"Sinä sanot hänelle, että olet erehtynyt.\"\n\n\"En.\"\n\n\"Ja sinä sepität toisen kirjoituksen, -- annat Ambrumésy-jutulle sen\nvirallisen sisällön, jonka kaikki ihmiset ovat omaksuneet.\"\n\n\"En.\"\n\nLupin sieppasi rautaviivoittimen, joka oli lipastoni päällä, ja\nkatkaisi sen vaivattomasti poikki. Hän oli hirveän kalpea. Hän pyyhki\nhikipisaroita, jotka helmeilivät hänen otsallaan. Hän ei ollut\nmilloinkaan tavannut vastusta, tahtoessaan jotakin, ja tuon pojan\nitsepintaisuus sai hänet suunniltaan.\n\nHän laski molemmat kätensä tuimasti Beautreletin olkapäille ja\nvirkkoi sanojansa painostaen:\n\n\"Sinun pitää tehdä kaikki tämä, Beautrelet, sinun pitää sanoa, että\nviimeiset havaintosi ovat saaneet sinut vakuutetuksi kuolemastani,\nettä siitä ei voi olla vähintäkään epäilystä. Sinun pitää ennen\nkaikkea sanoa se, sillä jos et sitä sano...\"\n\n\"Jos en sitä sano?\"\n\n\"Siepataan isäsi tänä yönä, kuten Ganimard ja Sherlock Holmes on\nsiepattu.\"\n\nBeautrelet hymyili:\n\n\"Älä naura! Vastaa!\"\n\n\"Vastaan, että minulle on kovin vastenmielistä toimia tahtoanne\nvastaan, mutta minä olen luvannut puhua, ja minä puhun.\"\n\n\"Puhu sitten siihen laatuun kuin olen nyt viittaillut.\"\n\n\"Minä puhun totuuden!\" huudahti Beautrelet innostuneesti. \"Siinä on\njotakin _teille_ käsittämätöntä: ilo tai oikeammin sanoen tarvis\nlausua täsmälleen, miten asia on, ja lausua se korkealla äänellä.\nTotuus on aivoissani, jotka ovat arvanneet ja keksineet sen, ja sen\ntäytyy astua esiin alastomana ja värisevänä. Kirjoitus tulee siis\npainetuksi juuri sellaisena kuin se on käsistäni lähtenyt. Saadaan\ntietää, että Lupin elää, saadaan tietää syy, miksi hän tahtoi joutua\nkuolleiden lukuun. Kaikki saadaan tietää.\"\n\nJa hän lisäsi tyynesti:\n\n\"Eikä isääni siepata.\"\n\nHe vaikenivat taas molemmin ja katselivat lakkaamatta toisiaan.\nSäilät olivat täydellä todella iskeneet ristikkäin.\n\nSeurasi kolea hiljaisuus, kuten kuoloniskun edellä. Kuka sen löisi?\n\nLupin virkahti:\n\n\"Ellen peruuta käskyäni, on kahdella ystävälläni määräys kello\nkolmelta aamulla tunkeutua isäsi huoneeseen, anastaa hänet\nväkivallalla ja viedä hänet Ganimardin ja Sherlock Holmesin\nvankeustoveriksi.\"\n\nKimakka nauru oli vastauksena.\n\n\"Etkö siis ymmärrä, rosvo\", huudahti Beautrelet, \"että minä olen\nryhtynyt omiin varokeinoihini? Kuvittelet kaiketi minua niin\nyksinkertaiseksi ja typeräksi, että annan isäni yhä asua pienessä\nyksinäisessä talossaan aukealla maaseudulla?\"\n\nHei, minkä eloisuuden leimautti nuoren miehen kasvoille tuo reipas,\nivallinen nauru! Tämä nauru helähti aivan uudella tavalla, aivan kuin\nLupinin vaikutusvallan alaisena. Ja julkea sinuttelu asetti hänet\nheti vastustajansa tasalle.\n\nHän jatkoi:\n\n\"Katsos, Lupin, sinun suurin virheesi on laskelmiesi luulottelu\nerehtymättömiksi. Sinä tunnustat itsesi voitetuksi? Onpa se ilveilyä!\nOlet päinvastoin vakuutettu siitä, että sinä voitat kaikesta\nhuolimatta, nyt ja aina. Ja sinä unohdat, että muillakin voi olla\nlaskelmansa. Minun ovat perin yksinkertaiset, hyvä ystävä...\"\n\nOli määrättömän hauskaa kuunnella hänen puhettaan. Hän käveli edes\ntakaisin kädet taskuissa, yllyttävän äkeänä kuin pojannulikka,\njoka ärsyttää häkissä teutaroivaa tiikeriä. Tuolla hetkellä hän\nmitä hirmuisimmasti kosti kaikkien tuon suuren seikkailijan uhrien\npuolesta.\n\nJa hän jatkoi:\n\n\"Isäni ei ole Savoijissa. Hän on vallan toisessa osassa Ranskaa,\nkeskellä suurta kaupunkia, vartionansa kaksikymmentä ystävääni,\njoilla on käsky pitää hänet näkyvissään, kunnes taistelumme\non loppunut. Haluatko tietää lähempiä yksityiskohtia? Hän on\nCherbourgissa erään asevarikon virkamiehen luona -- asevarikon,\nmuista se, joka on suljettu öisin ja jonne ei päivinkään pääse\nmuutoin kuin erityisellä luvalla ja vahdin seurassa.\"\n\nHän oli seisahtunut Lupinin eteen kuin koulupoika, joka irvistelee\ntoverilleen.\n\n\"Mitä sanot siitä, suuri mestari?\"\n\nLupin oli seisonut liikkumattomana muutaman minuutin. Ei ainoakaan\nlihas hänen kasvoissaan liikahtanut. Mitä ajatteli hän? Mitä\naikoi hän päättää? Sille, joka tunsi hänen tunnottoman ja karskin\nylpeytensä, oli yksi ainoa vastaus ajateltavissa: että hän\nsilmänräpäyksessä musertaisi ja tuhoaisi vastustajansa. Hänen\nkätensä puristuivat nyrkkiin. Minusta tuntui, että hän heittäytyisi\nvastustajansa kimppuun ja kuristaisi hänet.\n\n\"Mitä sanot siitä, suuri mestari?\" kertasi Beautrelet.\n\nLupin otti sähkösanoman pöydältä, ojensi sen hänelle ja vastasi\ntäysin hillityllä äänellä:\n\n\"Kas tässä, poikani, lue tämä.\"\n\nBeautrelet kävi äkkiä vakavaksi; toisen tyyneys vaikutti häneen. Hän\navasi paperin laskoksista, katseli vastustajaansa ja kysyi:\n\n\"Mitä tämä merkitsee? Minä en käsitä...\"\n\n\"Käsität kai sähkösanoman ensimmäisen sanan ainakin\", sanoi Lupin,\n\"nimittäin sen kaupungin nimen, josta se on lähetetty... katsos\ntuossa... _Cherbourg_.\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", änkytti Beautrelet, \"kyllä, minä käsitän...\nCherbourg... entä sitten?\"\n\n\"Sitten? Mielestäni ei jatko ole vähemmän selvä: '_Tavaralähetys\ntoimitettu... toverit korjanneet sen talteen ja odottavat ohjeita\nkello kahdeksaan aamulla. Kaikki hyvin_.' Mikä sinusta tässä tuntuu\nepäselvältä? Sana tavaralähetys? Eihän voinut kirjoittaa herra\nBeautrelet vanhempi. Tapa, millä talteen korjaaminen tapahtui? Se\nihmetyö, jolla isäsi salaa anastettiin Cherbourgin asevarikosta\nkahdenkymmenen vartijan nenän edestä? Pyh, sellainen kuuluu taiteen\naakkosiin. Tosiasiana pysyy, että tavaralähetys on toimitettu. Mitä\nsanot siitä, poikaseni?\"\n\nIsidore ponnisteli yli-inhimillisesti hillitäkseen\nmielenliikutustaan. Huomasi kuitenkin hänen huultensa vapisevan,\nhänen leukansa tärisevän kouristuneesti ja hänen silmiensä koettavan\nturhaan katsella samaan pisteeseen. Hän sopersi muutaman sanan,\nvaikeni ja äkkiä lyyhistyi tuolille kädet silmillä ja puhkesi itkuun.\n\n\"Oi, isä... isä...\"\n\nOdottamaton ratkaisu, voimatemppu, jollaisen Lupinin turhamaisuus\nvaati, ja samalla muutakin, äärettömän liikuttavaa ja äärettömän\nyksinkertaista.\n\nLupin teki kärsimättömän liikkeen ja otti hattunsa, ikäänkuin\nkiusaantuneena tuollaisesta hänelle vieraasta tunteen purkauksesta.\nMutta hän seisahtui kynnykselle, epäröitsi ja palasi sitten\nverkalleen, askel askelelta.\n\nBeautrelet itki hiljaa kuin pieni lapsi, jota on kohdannut suuri\nsuru. Olkapäät hytkyivät nyyhkytyksen tahdissa. Kyyneleet tihkuivat\nsormien välistä. Lupin kumartui eteenpäin ja koskematta Beautreletia\nlausui äänellä, jonka soinnussa ei ollut rahtuakaan ivaa eikä\nmyöskään voittajan loukkaavaa osanottoa:\n\n\"Älä itke, poikani. Sellaisille iskuille pitää olla valmistautunut,\nkun heittäytyy taisteluun päistikkaa, kuten sinä olet tehnyt. Silloin\nvaanivat mitä hirveimmät onnettomuudet. Sellainen on taiteilijan\nkohtalo. Sinun täytyy miehuullisesti alistua siihen.\"\n\nSitten jatkoi hän melkein hellästi:\n\n\"Olit oikeassa, me emme ole vihollisia. Sen olen kauan tiennyt.\nEnsi hetkestä asti tunsin sinua ja sinun älykkyyttäsi kohtaan\nmyötätuntoa... ihailin sinua... ja sen tähden sanon sinulle erään\nasian. Älä pahastu... minua suuresti surettaa, jos pahastut... mutta\nminun täytyy se sinulle sanoa. Herkeä taistelemasta minua vastaan!\nMinä en sano sitä itserakkaudesta, enkä myöskään halveksien sinua...\nmutta, näetkös, taistelu on liian epäsuhtainen. Sinä et tiedä...\nei kukaan tiedä, mitä apukeinoja minä hallitsen... eikä myöskään\nkeinoja mitä minulla on mielessäni... mitä kaikkea saan aikaan\ntahdonlujuudellani ja mielikuvitukseni voimalla. Ajattelehan toki,\nettä koko elämäni -- syntymästäni asti, voisin sanoa -- on ollut\nkohdistettuna samaan päämäärään; että olen saanut uurastaa kuin\norja, ennen kuin olen tullut siksi mikä olen ja onnistunut kaikessa\ntäydellisyydessään toteuttamaan sen perikuvan, jonka olen tahtonut\nesittää... ja jonka olen kyennyt luomaan. Mitä voit sinä siinä\ntehdä? Samassa silmänräpäyksessä kun luulet saavasi voiton, luisuu\nse sinulta käsistä... osuu aina olemaan jotakin, mitä sinä et ole\ntullut ajatelleeksi... joku pikku seikka... hiekkajyvänen, jonka olen\ntietämättäsi asettanut soveliaaseen kohtaan. Herkeä, pyydän sinua...\nmuutoin minun täytyy vahingoittaa sinua, ja se tuottaa minulle\nkärsimystä...\"\n\nHän laski kätensä toisen otsalle ja pitkitti:\n\n\"Sanon sinulle vielä kerran, poika: herkeä. Minä tekisin sinulle\npahaa. Kuka tietää, vaikka se ansa, johon sinun ehdottomasti täytyy\ntakertua, jo olisi viritetty?\"\n\nBeautrelet nosti päänsä. Hän ei itkenyt enää. Oliko hän kuullut\nLupinin sanat? Sitä voi epäillä, sillä hän näytti hajamieliseltä.\n\nHän oli vaiti pari kolme minuuttia. Hän tuntui punnitsevan sitä\npäätöstä, jonka aikoi tehdä, tutkivan syitä päin ja toisin,\najattelevan myötäisiä ja vastakkaisia mahdollisuuksia.\n\nViimein hän sanoi Lupinille:\n\n\"Jos muutan kirjoitukseni, jos suostun oletettuun kuolemaanne, ja\njos sitoudun siihen, etten milloinkaan julista vääräksi tuota nyt\nvahvistamaani valheellista juttua, lupaatteko, että isäni pääsee\nvapaaksi?\"\n\n\"Sen lupaan. Ystäväni ovat vieneet isäsi autolla erääseen toiseen\nmaaseutukaupunkiin. Huomenna aamulla kello seitsemän, jos kirjoitus\n_Grand Journalissa_ on sellainen kuin toivon, soitan puhelimella\nheille, ja silloin on isänne vapaa.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", myöntyi Beautrelet, \"minä alistun ehtoihinne\".\n\nIkäänkuin olisi katsonut tarpeettomaksi jatkaa keskustelua, sitten\nkun oli tyytynyt tappioonsa, nousi hän nopeasti tuoliltaan, otti\nhattunsa, kumarsi minulle ja Lupinille ja meni.\n\nLupin katsoi hänen jälkeensä, kuuli oven sulkeutuvan ja mutisi:\n\n\"Lapsi parka...\"\n\nKello kahdeksan seuraavana aamuna lähetin palvelijani noutamaan\n_Grand Journalia_. Vasta kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän sen\ntoi, sillä se oli jo myyty useimmissa kioskeissa loppuun.\n\nAvasin kuumeisen innokkaasti sanomalehden. Beautreletin kirjoitus oli\nensimmäisellä sivulla. Se kuului näin, sanasta sanaan, semmoisena\nkuin se sittemmin koko maailman sanomalehdissä julkaistiin:\n\n_Ambrumésyn murhenäytelmä_.\n\nNäiden rivien tarkoituksena ei ole yksityiskohtaisesti tehdä selkoa\nsiitä ajatustyöstä ja etsiskelystä, jonka avulla minun on onnistunut\nsommitella kokoon Ambrumésyn murhenäytelmä tai oikeammin sanoen\nkaksoismurhenäytelmä. Sellainen työ, ja kaikki mitä siihen kuuluu,\njohtopäätökset ja määritelmät, kaikkityyni tuottaa nähdäkseni\nainoastaan verrattain pientä ja kaikessa tapauksessa hyvin\njokapäiväistä mielenkiintoisuutta. Ei, minä rajoitun esittämään ne\nmolemmat aatteet, jotka olivat tutkimusteni johtavina periaatteina,\nja siitä on tuloksena, että minä niiden aiheuttamat molemmat ongelmat\nkiehittäessäni ja ratkaistessani kerron jutun aivan yksinkertaisesti\nsikäli kuin se on tapahtunut, sen yksityiskohtien menoa seuraten.\n\nMuistutetaan kenties, että muutamat näistä yksityiskohdista ovat\ntodistamattomia ja että minä myönnän kovin suuren tilan oletuksille.\nSe on totta. Mutta oletukseni nojautuvat mielestäni riittävän\nmoniin varmoihin yksityisseikkoihin, jotta esitystäni voidaan ilman\ntäydellisiä todistuksiakin yleisin piirtein pitää epäämättömänä.\nLähteen suoni useasti häipyy someropohjan alle, mutta samapa silti on\nlähde, joka siellä täällä kumpuaa esille maan uumenista heijastamaan\nsinitaivaan pilkahduksia... Tässä siis ensimmäinen ihmetystäni\nherättänyt arvoitus: miten käy laatuun, että kuolettavasti\nhaavoittunut Lupin on voinut elää vähintäin neljäkymmentä päivää\nvailla hoitoa, vailla lääkkeitä, vailla ravintoa, pimeän luolan\npohjalla?\n\nAloittakaamme alusta. Torstaina huhtikuun 16 p:nä kello neljä aamulla\nyllätetään Arsène Lupin eräässä mitä rohkeimmassa murtovarkaudessaan;\nhän lähtee pakenemaan raunioiden kautta ja kaatuu luodin lävistämänä.\nHän laahautuu työläästi kappaleen matkaa eteenpäin, kaatuu uudestaan\nja nousee ylös toivoen kykenevänsä ryömimään kappeliin asti. Siellä\non luolakammio, jonka hän on sattumalta saanut tietoonsa. Jos hän\npääsee piiloutumaan sinne, on hän kenties pelastunut. Viimeiset\nvoimansa ponnistaen hän ryömii sinne; hän on vain muutaman metrin\npäässä sieltä, kun kuulee askeleita. Nääntyneenä ja menehtyneenä hän\nluopuu rynnistelystään. Vihollinen tulee. Se on neiti Raymonde de\nSaint-Véran.\n\nTämä on murhenäytelmän johdanto eli oikeammin sanoen ensimmäinen\nkohtaus.\n\nMitä tapahtui heidän välillään? Se on sitä helpompi arvata, kun\njutun jatko antaa meille siitä kaikki tiedot. Nuoren tytön jalkojen\njuuressa makaa haavoittunut mies, tuimista tuskista voimattomana\nja parissa minuutissa vangiksi joutumassa. _Hän se on miestä\nhaavoittanut_. Jättääkö hän tämän myös viranomaisten käsiin?\n\nKyllä, jos hän on Jean Davalin murhaaja, silloin antaa tyttö hänen\nkäydä kohtaloansa kohti. Mutta nopein sanoin kertoo tämä hänelle,\nmiten oli sen ihan puolustettavan miestapon laita, jonka oli tehnyt\nhänen enonsa, kreivi de Gesvres.\n\nTyttö uskoo häntä. Mitä on hänen tehtävä?\n\nKukaan ei voi heitä nähdä. Palvelija Victor vartioitsee pikku\nveräjää. Toinen, Albert, joka on asettunut salin ikkunan ääreen,\non kadottanut heidät molemmat näkyvistään. _Pitääkö hänen jättää\nviranomaisten käsiin mies, jota hän on haavoittanut?_\n\nNuoren tytön valtaa vastustamaton sääli, jonka kaikki naiset kyllä\nymmärtävät. Lupinin ohjeen mukaan sitaisee hän nenäliinallaan haavan,\njotta ei syntyisi verijälkiä. Sitten tämä antaa hänelle avaimen,\nja hän aukaisee kappelin oven. Pelastajaansa nojautuen astuu Lupin\nsisälle. Toinen sulkee ja poistuu. Albert saapuu.\n\nJos olisi tällä hetkellä tai ainakin muutamien minuuttien kuluttua\ntutkittu kappelia, ei Lupin olisi ehtinyt tointua siinä määrin, että\nolisi pystynyt nostamaan kivipaaden ja laskeutumaan alas luolakammion\nportaita; hän olisi joutunut kiinni. Mutta tämä tarkastus\ntoimitettiin vasta kuusi tuntia jälkeenpäin ja mitä ylimalkaisimmin.\nLupin on pelastunut, ja kenen toimesta? Sen, joka oli ollut vähällä\nsurmata hänet.\n\nNeiti de Saint-Véran on tästälähtein tahtomattansakin hänen\nrikostoverinsa. Hän ei voi luovuttaa potilasta oikeuden haltuun,\nvieläpä hänen täytyy myöskin jatkaa työtänsä, muutoin haavoittunut\nmenehtyy siinä turvapaikassa, jonne hän on ollut häntä kätkemässä. Ja\nhän jatkaa.\n\nJos hänen naisellinen vaistonsa muuten tekee tämän hänelle\nvelvollisuudeksi, niin se samalla tekee velvollisuuden keveäksi. Hän\non erinomaisen kekseliäs, hän osaa valmistautua kaiken varalle. Hän\nse tutkintotuomarille ilmoittaa väärät tuntomerkit Arsène Lupinista\n(muistetaan kaiketi vielä serkuksien erilaiset väitteet!). Hän se\nilmeisesti joistakuista minulle tuntemattomista merkeistä arvaa,\nettä valepukuinen ajuri on Lupinin rikostoveri. Hän se antaa tälle\ntietoja. Hän se tälle ilmoittaa, että leikkaus on välttämätön.\nHän se luultavasti vaihtaa nuo keltaiset nahkalakit. Hän se\nkirjoituttaa ajurilla tuon paljon puhutun paperilapun, missä häntä\nhenkilökohtaisesti uhataan -- kuinka voitaisiinkaan häntä sittemmin\nepäillä?\n\nHän se sinä hetkenä, jolloin aioin ilmoittaa tutkintotuomarille\nensimmäiset vaikutelmani, väittää edellisenä päivänä nähneensä\nminut metsässä, herättää herra Filleulin epäluulot minua vastaan ja\nsaa minut vaikenemaan. Se on tietysti vaarallinen temppu, sillä se\nkääntää huomioni häneen, joka syyttää minua sellaisesta, minkä tiedän\nvalheeksi, mutta temppu on samalla suureksi hyödyksi, sillä nyt on\nennen kaikkea voitettava aikaa ja suljettava minulta suu.\n\nJa hän se neljänkymmenen päivän ajan antaa Lupinille ravintoa ja\nlääkkeitä (jos kuulustellaan Ouvillen apteekkaria, niin hän antaa\ntietoja neiti de Saint-Véranin tilauksista), hän se vaalii sairasta,\nvaihtaa hänen siteitään, valvoo hänen vuoteensa ääressä, _parantaa\nhänet_.\n\nNyt on siis toinen ongelmistamme ratkaistu, samalla kun Ambrumésyn\nmurhenäytelmä on kerrottu. Arsène Lupin on itse linnasta saanut sen\navun, mitä hän välttämättömästi tarvitsi, ensiksikin pysyäkseen\npiilossa ja sitten säilyäkseen hengissä.\n\nNyt elää hän. Ja nyt toiseen ongelmaan, jonka ratkaisu vastaa\nAmbrumésyn toista murhenäytelmää. Lupin on hengissä, hän on vapaa,\nhän on jälleen joukkonsa etunenässä, kaikkivaltiaana kuten ennenkin;\nmiksi hän siis tekee hurjia ponnistuksia -- ponnistuksia, jotka\nalituiseen ovat vastassani -- pakottaakseen poliisin ja yleisön\nsiihen uskoon, että hän on kuollut?\n\nPitää muistaa, että neiti de Saint-Véran on hyvin kaunis. Ne\nvalokuvat, joita on näkynyt lehdissä hänen kadottuansa, antavat\nvaillinaisen käsityksen hänen kauneudestaan. Kävi niinkuin täytyi\nkäydä. Lupin, joka neljänkymmenen päivän ajan yhtämittaa näkee tuon\nkauniin nuoren tytön läheisyydessään, ikävöitsee häntä hänen poissa\nollessaan, viehättyy hänen herttaisuudestaan ja suloudestaan hänen\nsaapuville tullessaan ja huokuu hänen raikasta hengitystään hänen\nkumartuessaan potilaansa yli, -- hän rakastuu hoitajattareensa, hänen\nkiitollisuutensa muuttuu rakkaudeksi, hänen ihailunsa intohimoksi.\nTyttö on hänen pelastuksensa, mutta myöskin hänen silmiensä ilo,\nhänen yksinäisten hetkiensä unelma, hänen valonsa, toivonsa, elämänsä.\n\nHän pitää tyttöä liian suuressa arvossa, käyttääkseen hänen\nuhraavaisuuttaan väärin ja toimiakseen hänen välityksellään\nrikostoveriensa johtajana. Joukkueen liikkeet käyvätkin kovin\nepävarmoiksi. Mutta hän rakastaa tyttöä, hänen arvelunsa taipuvat,\nja koska neiti de Saint-Véran ei anna itseänsä hellyttää rakkauden,\njoka häntä loukkaa, ja koska hän vähentää käyntiensä lukuisuutta\naina sikäli kuin ne käyvät vähemmän välttämättömiksi sekä kerrassaan\nlopettaa ne hänen parantuessaan... tekee hän epätoivonsa rajussa\ntuskassa kamalan päätöksen. Hän lähtee liikkeelle piilopaikastaan,\nsuorittaa valmistelunsa ja vie lauantaina kesäkuun 6 p:nä\nkumppaniensa avulla nuoren tytön mukaansa.\n\nEi siinä kaikki. Ei käy päinsä, että tämä naisenryöstö tulee\ntunnetuksi. Täytyy katkaista etsiskelyt, arvailut ja toiveetkin:\nneiti de Saint-Véran on katsottava kuolleeksi. Toimitetaan tekomurha,\nsovitetaan todistuksia tutkimusten tielle. Rikos näyttää selvältä\nasialta. Olihan se odotettavissakin, senhän olivat hänen apurinsa\nennustaneet ja toimeenpanneet johtajansa kuoleman kostaakseen,\nja juuri siten -- yhdistelmä on peräti nerokas -- juuri siten\nhoukutellaan yleisö sitä helpommin uskomaan johtaja kuolleeksi.\n\nMutta ei riitä otaksumien aikaansaaminen, ne täytyy myös todistaa.\nLupin älyää ennakolta, että minä sekaannun asiaan. Minä tulen\narvanneeksi, mikä oli juonena kappelin patsaissa. Minä joudun\nlöytämään luolakammion. Luolakammio on silloin tyhjillään, ja hänen\nkoko rakennelmansa luhistuu.\n\n_Luolakammio ei saa olla tyhjillään_.\n\nSamaten ei voida varmistua neiti de Saint-Véranin kuolemasta ennen\nkuin meri on heittänyt rannalle hänen ruumiinsa.\n\n_Meren pitää heittää rannalle neiti de Saint-Veronin ruumis_.\n\nVaikeus on suunnaton. Kaksoiseste on voittamaton.\n\nNiin, kaikille muille paitsi Lupinille...\n\nMinä arvaan, mikä oli juonena kappelin patsaissa, minä löydän\nluolakammion. Laskeudun tuohon luolaan, missä Lupin on piileskellyt.\nHänen ruumiinsa viruu siellä!\n\nJokainen, joka oli ajatellut Lupinin kuoleman mahdolliseksi, olisi\nnyt joutunut harhaan. Mutta minä en ollut sekunniksikaan pitänyt\ntätä mahdollisena (ensin vaistosta, sitten järkisyistä). Juoni oli\nsiis hyödytön ja kaikki yhdistelmät turhia. Oivalsin heti, että\nrautakangen irroittama kivilohkare oli viekkaasti sovitettu putoamaan\npienimmästäkin kolauksesta ja ehdottomasti musertamaan väärän Arsène\nLupinin pään, jotta häntä ei mitenkään voitaisi todeta.\n\nUusi löytö. Puoli tuntia jälkeenpäin saan tietää, että neiti de\nSaint-Véranin ruumis on löydetty Dieppen rannasta... eli oikeastaan\nruumis, joka katsotaan neiti de Saint-Véraniksi, koska sen\nkäsivarressa on samanlainen rannerengas kuin hänenkin. Se on muuten\nainoa todistus; ruumis on tuntemattomaksi rusentunut.\n\nMuistuttelen mieleeni eräitä asioita... ja ymmärrän. Muutamia\npäiviä aikaisemmin olen _Vigie de Dieppe_-lehdestä lukenut, että\nnuori Envermeussa asunut amerikkalainen pari on myrkyttänyt itsensä\nja että heidän ruumiinsa ovat heti jälkeenpäin kadonneet. Minä\nriennän Envermeuhun. Juttu on tosi, vakuutetaan minulle, paitsi\nmitä ruumiiden katoamiseen tulee, sillä uhrien veljet ne olivat\ntulleet vaatimaan ne haltuunsa ja vieneet ne muassaan, tavanmukaisten\nlaillisten muodollisuuksien tultua noudatetuiksi.\n\nEi ole epäilystäkään siitä, että näiden veljeksien nimi oli Arsène\nLupin ja Kumpp.\n\nTodistusketju on täydellinen. Me tiedämme syyn, minkä vuoksi Lupin\non toimeenpannut nuoren tytön näennäisen murhan ja vahvistanut huhun\nomasta kuolemastaan. Hän on rakastunut eikä soisi kenenkään sitä\ntietävän. Tarkoituksensa saavuttamiseksi hän ei haikaile keinoja\nkehnoimpiakaan, menee niinkin pitkälle, että varastuttaa ruumiit\nnäyttelemään hänen ja neiti de Saint-Véranin osaa. Siten voi hän\npysytellä levollisena. Kukaan ei voi häntä häiritä. Kukaan ei\nkonsanaan voi aavistella oikeata asianlaitaa, jonka hän tahtoo saada\nunholaan painetuksi.\n\nKukaan? Kyllä sentään... kolme vastustajaa mahdollisesti vainuaisi\njotakin. Ganimard, jonka tuloa odotetaan, Sherlock Holmes, joka on\nlähtemäisillään Kanaalin yli, ja minä, joka olen jo paikalla. Siinä\non kolminainen vaara.\n\nHän häivyttää sen. Hän toimittaa Ganimardin korjuuseen. Hän tekee\nSherlock Holmesille saman tempun. Hän antaa minun maistaa Brédouxin\ntikaria.\n\nYksi ainoa seikka jää vielä hämärään. Miksi oli Brédoux Lupinin\npuolesta niin kiihkeä ottamaan minulta paperilapun, joka päättyi\nsanoihin _Aiguille creuse_? Eihän hän toki olettanut sen\nriistämisellä haihduttavansa muististani sen sisältämiä viittä riviä?\nMiksi siis? Pelkäsivätkö, että itse paperilaji tai joku muu vihje\nsaattaisi minut jäljille?\n\nOlipa se asia miten tahansa -- tällainen kuitenkin on Ambrumésyn\nmurhenäytelmän meno. Myönnän vielä kerran, että olettamuksella on\nsijaa selityksessäni kuten tutkimuksessanikin. Mutta jos Lupinin\nnujertamiseksi odotettaisiin todistuksia ja tosiseikkoja, niin olisi\nvaarana joko joutua odottamaan niitä iankaikkisesti tai löytää\nsellaisia, joita Lupin itse on sommitellut ja jotka johtaisivat ihan\npäinvastaiseen suuntaan.\n\nOlen vakaasti ja varmasti siinä uskossa, että tosiseikat\ntäydellisesti selvitessään kaikin puolin vahvistavat olettamukseni.\n\n-- -- --\n\nIsidore Beautrelet oli hetkeksi taipunut Arsène Lupinin\nvaikutusvaltaan ja isänsä sieppaamisen johdosta alistunut tappioonsa;\nmutta hän ei ollut siis lopultakaan kyennyt vaikenemaan. Totuus\noli liian viehättävä ja omituinen, todistukset, joita hän voi\nantaa, olivat liian loogillisia ja sitovia, hänen taipuakseen niitä\nvääristämään. Koko maailma odotti hänen paljastuksiaan. Hän puhui.\n\nSaman päivän iltana, jona hänen kirjoituksensa oli ollut painettuna,\nkertoivat sanomalehdet uutisen herra Beautrelet vanhemman\nryöstämisestä. Isidore oli saanut siitä tiedon Cherbourgista kello\nkolmen aikana saapuneella sähkösanomalla.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\nTuo kova isku huumasi nuoren Beautreletin. Painattaessaan\nkirjoituksensa hän oli totellut tuollaista vastustamatonta\nvaikutinta, jollaiset saavat ihmisen syrjäyttämään kaikki\njärkisyyt, mutta itsekseen hän ei ollut voinut uskoa, että tuo\nsieppaaminen oli mahdollista. Hän oli ryhtynyt peräti taattuihin\nvarovaisuustoimenpiteisiin. Hänen ystävillään Cherbourgissa ei\nainoastaan ollut käskynä ottaa Beautrelet vanhempi turviinsa, heidän\npiti myöskin vartioida hänen joka askeltaan, milloinkaan antamatta\nhänen mennä yksinään ulos tai edes luovuttamatta hänelle mitään\nkirjettä ennenkuin se oli otettu ulos kuorestaan. Ei, ei voinut olla\nmitään vaaraa tarjolla. Lupin pelotteli tyhjällä, hän tahtoi voittaa\naikaa ja koetti säikähdyttää vastustajaansa.\n\nIsku tuli siten melkein odottamatta, ja koko ehtoopäivän hautoi hän\ntuskaansa, kykenemättä mihinkään toimintaan. Yksi ainoa ajatus piti\nhäntä yllä... matkustaa, rientää tuonne omin silmin varmistumaan\ntapahtuneesta, ja jälleen ryhtyä hyökkäämään.\n\nHän sähkötti Cherbourgiin. Kello kahdeksan hän saapui\nSaint-Lazare-asemalle. Muutamia minuutteja myöhemmin hän istui\npikajunan kiidättämänä.\n\nVasta tunnin kuluttua hän koneellisesti avasi asemasillalla\nostamansa iltalehden ja sai lukeneeksi sen merkillisen kirjeen, joka\ntavallaan oli Lupinin vastauksena hänen aamunumerossa ilmestyneeseen\nkirjoitukseensa:\n\n    \"Herra toimittaja.\n\n    En vaadi, ettei vähäpätöinen persoonani saisi herättää huomiota\n    meidän veltolla ja keskinkertaisella ajallamme, vaikka se\n    uljaampina aikakausina olisikin huvennut ihmispaljouteen.\n    Mutta määrätyn rajan yli ei laumojen epäterve uteliaisuus voi\n    ulottautua saamatta sopimattoman tungettelevaisuuden leimaa.\n    Ellei yksityiselämän muuria pidetä kunniassa, niin mitä suojaa on\n    silloin enää kansalaisilla?\n\n    Vedotaan ehkä totuuden kaikkivallitsevaan tärkeyteen? Tyhjä\n    veruke minuun nähden, koska totuus on tunnettu ja minä\n    kieräilemättä tunnustan sen julkisesti. Niin, neiti de\n    Saint-Véran elää. Niin, minä rakastan häntä. Niin, surukseni hän\n    ei rakasta minua. Niin, nuoren Beautreletin tutkimusten tarkkuus\n    ja terävyys ovat ihailtavia. Näin olemme kaikista kohdista samaa\n    mieltä. Ei ole enää mitään arvoitusta, mitään salaperäisyyttä.\n    Hyvä, siispä --?\n\n    Sieluni sisintä myöten loukkaantuneena, vielä tuntien mitä\n    julmimpien sydänhaavojen kirpelöimistä, vaadin ettei enää\n    työnnetä sisimpiä tunteitani ja salaisimpia toiveitani\n    yleisön pahansuopaisuuden saaliiksi. Minä pyydän rauhaa, sitä\n    rauhaa, jota välttämättömästi tarvitsen voittaakseni neiti de\n    Saint-Véranin ystävyyden ja hänen muististansa häivyttääkseni ne\n    tuhannet pikku nöyryytykset, joita hän köyhänä sukulaisena --\n    siitä ei ole vielä kukaan huomauttanut -- on saanut kokea enonsa\n    ja orpanansa taholta. Neiti de Saint-Véranin on unohdettava tuo\n    ikävä menneisyys. Kaikki, mitä hän voi haluta, olipa se vaikka\n    maailman kaunein koriste tai saavuttamattomin aarre, tahdon minä\n    laskea hänen jalkoihinsa. Hän tulee vielä onnelliseksi. Hän\n    johtuu rakastamaan minua.\n\n    Mutta onnistuakseni täytyy minulla olla rauhaa, sen sanon vielä\n    kerran. Sen vuoksi lasken alas aseeni ja ilmestyn vihollisteni\n    eteen öljypuunoksa kädessä -- samalla kertaa kun muuten\n    jalomielisesti varoitan heitä, että kieltäytyminen heidän\n    taholtaan voisi tuottaa mitä arveluttavimpia seurauksia.\n\n    Vielä sananen herra Harlingtonista. Sen nimen taakse kätkeytyy\n    eräs siivo nuori mies, amerikkalaisen miljaardimiehen Cooleyn\n    kirjuri, joka sai tältä toimekseen haalia hänelle kaikki antiikit\n    taide-esineet, mitä Euroopassa suinkin saatavissa oli. Pahaksi\n    onnekseen hän tapasi ystäväni Étienne de Vaudreixin, eli Arsène\n    Lupinin, minut. Hän sai tietää, että muuan kreivi de Gesvres\n    muka tahtoi muuttaa rahaksi neljä Rubens-taulua sillä ehdolla,\n    että niiden sijalle toimitettaisiin jäljennökset ja että kauppa\n    pysyisi salassa. Ystäväni Vaudreix lupasi myös suostutella\n    kreivin myymään kappelin veistoteokset. Ystäväni hieroi kauppoja\n    aivan rehellisesti ja herra Harlington viehättävän luottavaisesti\n    aina siihen päivään asti, jolloin Rubens-taulut ja kappelin\n    patsaat olivat tallessa... ja herra Harlington tyrmässä. On siis\n    vain enää vapautettava tuo kovaonninen amerikkalainen, koska hän\n    tyytyi petkutetun vaatimattomaan osaan, leimattava miljaardimies\n    Cooley raukaksi, koska hän ikävyyksiä peläten ei ole ryhtynyt\n    pelastamaan kirjuriansa, ja onniteltava ystävääni Étienne\n    de Vaudreixia, eli minua, koska hän kostaa yleisen moraalin\n    puolesta, pitämällä ne satatuhatta frangia, jotka oli etumaksuna\n    saanut kehnolta Cooleylta.\n\n    Suokaa anteeksi kirjeeni pituus, herra toimittaja, ja saakaa\n    vakuutukseni syvästä kunnioituksestani. _Arsène Lupin_.\"\n\nIsidore punnitsi tämän kirjeen sanoja kenties yhtä tarkoin kuin oli\ntutkistellut _Aiguille creusen_ lappua. Hänellä oli lähtökohtanaan\nse periaate, joka oli helppo todistaa oikeaksi, että Lupin ei ollut\nmilloinkaan viitsinyt lähettää sanomalehtiin ainoatakaan tuollaista\nherttaista kirjoitusta ilman pakkoa, ilman jotakin vaikutinta, joka\naina kävi tapauksista selville ennemmin tai myöhemmin.\n\nMikä oli tämän vaikutin? Mistä salaisesta syystä tunnusti hän\nrakkautensa ja myönsi olevansa hyljitty? Siitäkö oli selitystä\netsittävä vai herra Harlingtonia koskevista tiedoista taikka\nylipäänsä rivien välistä, kaikkien noiden sanojen takaa, joiden\nnäennäisellä sisällöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin houkutella\nvääriin ja harhaannuttaviin johtopäätöksiin?\n\nTuntikausia istui nuori mies miettiväisenä ja rauhattomana\nvaununosastossaan. Tämä kirje herätti hänessä epäluuloisuutta,\nkuin se olisi ollut kyhätty häntä varten ja aiottu häntä\nhenkilökohtaisesti eksyttämään. Hän tunsi epämääräistä pelkoa ensi\nkertaa ja syystä että hänellä ei ollut torjuttavanansa suoranainen\nhyökkäys, vaan epärehellinen ja arvaamaton miekkailuheristys. Ja\najatellessaan vanhaa kelpo isäänsä, joka oli hänen vuokseen siepattu\nvangiksi, kyseli hän levottomasti, eikö noin epäsuhtaisen taistelun\npitkittäminen ollut hulluutta. Eikö tulos ollut selvä? Eikö Lupin jo\nalun pitäin ollut voiton puolella?\n\nTätä heikkouden kohtausta ei kestänyt kauan. Kun hän astui ulos\nvaununosastostaan kello kuusi aamulla, moniaan tunnin unen\nvirkistämänä, oli hän saanut takaisin kaiken itseluottamuksensa.\n\nFroberval, se sotasataman virkamies, jonka vieraana Beautrelet\nvanhempi oli ollut, odotti häntä asemasillalla kaksi-,\nkolmitoistavuotiaan tyttärensä Charlotten kanssa.\n\n\"No?\" huudahti Beautrelet.\n\nTuo kunnon mies alkoi huokailla, mutta toinen keskeytti hänet, vei\nhänet mukanaan erääseen lähellä olevaan kahvilaan, tilasi kahvia\nja aloitti tarmokkaalla äänellä kuulustelun, sallimatta puhujan\nvähääkään poiketa aineesta.\n\n\"Isääni ei ole viety, eikö totta? Sehän oli mahdotonta!\"\n\n\"Kyllä, mutta silti on hän hävinnyt.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Sitä emme tiedä.\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Emme vain. Kello kuuden aikaan eilen aamulla, kun hän ei tullut alas\nkuten tavallisesti, minä avasin hänen ovensa. Hän ei ollut siellä\nenää.\"\n\n\"Mutta päivää ennen, toispäivänä, hän oli kai --?\"\n\n\"Kyllä. Toispäivänä hän oli koko päivän huoneessaan. Hän oli vähän\nväsynyt, ja Charlotte vei hänelle aamiaisen kello kahdentoista aikana\nja päivällisen kello seitsemältä illalla.\"\n\n\"Hän on siis kadonnut tois-illan kello seitsemän ja eilisaamun kello\nkuuden välillä?\"\n\n\"Niin, toissa yönä. Mutta...\"\n\n\"Mutta?\"\n\n\"Niin... yöllä ei kukaan pääse ulos asevarikon alueelta.\"\n\n\"Hän ei ole siis jättänytkään aluetta?\"\n\n\"Mahdotonta! Minä ja toverini olemme etsineet koko sotasataman.\"\n\n\"Siispä on hän poistunut alueelta.\"\n\n\"Mahdotonta. Kaikkialla on vartijoita.\"\n\nBeautrelet mietti hetken, ja lausui sitten:\n\n\"No... sitten?\"\n\n\"Sitten riensin päällystöön ja ilmoitin poliisille.\"\n\n\"Ja sieltä käytiin luonanne?\"\n\n\"Niin, ja eräs raastuvanoikeuden herra saapui myös. Koko aamupäivän\nhe hakivat, ja sitten vasta, kun huomasin, ettei se johtanut\nmihinkään ja että kaikki toivo oli turhaa, sähkötin teille.\"\n\n\"Näyttikö siltä, että hän oli maannut yönsä vuoteellaan?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ja kamari oli järjestyksessä?\"\n\n\"Kyllä. Minä löysin hänen piippunsa tavalliselta paikalta, hänen\ntupakkansa, kirjansa, jota hän luki. Sen keskellä juuri olikin tämä\npikku valokuvanne kirjanmerkkinä.\"\n\n\"Näyttäkäähän.\"\n\nFroberval ojensi hänelle valokuvan. Beautrelet hätkähti\nhämmästyksestä. Hän tunsi heti itsensä kuvasta, seisovana molemmat\nkädet taskuissa, nurmikolla, ympärillään puita ja raunioita.\n\nFroberval jatkoi:\n\n\"Tämä on varmaan viimeinen kuva teistä, jonka olette lähettänyt\nhänelle. Katsokaahan, takana on päivämäärä... huhtikuun 3:s,\nvalokuvaajan nimi, R. de Val, sekä kaupungin nimi, Lion... ehkä\nLion-sur-Mer...\"\n\nIsidore käänsi valokuvan ja luki omalla käsialallaan kirjoitetut\nsanat:\n\nR. de Val. -- 3.4. -- Lion.\n\nHän oli vaiti muutaman minuutin ja vastasi sitten:\n\n\"Onko isäni näyttänyt teille tätä valokuvaa?\"\n\n\"Ei... ja minä kummastuin nähdessäni sen eilen... sillä isänne puhui\nhyvin usein teistä.\"\n\nUusi ja pitkä äänettömyys. Froberval jupisi:\n\n\"Minulla on yhtä ja toista tekemistä työpajassa... ehkä on parasta,\nettä menemme kotiin...\"\n\nHän vaikeni. Isidore ei ollut kääntänyt katsettaan valokuvasta; hän\ntutki sitä yhä tarkoin. Viimein kysyi nuori mies:\n\n\"Eikö kappaleen matkaa kaupungin ulkopuolella ole eräs ravintola\nnimeltä Lion-d'Or (Kultainen Leijona)?\"\n\n\"Kyllä, lieuen päässä täältä.\"\n\n\"Valognesin tien varrella, eikö totta?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Minullapa on täysi syy otaksua, että tuo majatalo on ollut Lupinin\nystävien pääkortteerina. Sieltä käsin he ovat asettuneet yhteyteen\nisäni kanssa.\"\n\n\"Mitä ajattelettekaan! Isänne ei puhutellut ketään. Hän ei tavannut\nketään.\"\n\n\"Hän ei tavannut ketään, mutta tässä on käytetty välittäjää.\"\n\n\"Mitä todistuksia teillä on siitä?\"\n\n\"Tämä valokuva.\"\n\n\"Sehän on teidän?\"\n\n\"Minun kuvani kyllä, mutta minä en ole sitä lähettänyt. En ole edes\nnähnyt sitä. Se on tietämättäni otettu minusta Ambrumésyn raunioissa;\nluultavasti oli valokuuvajana tutkintotuomarin sihteeri, joka oli\nArsène Lupinin rikostoveri.\"\n\n\"No --?\"\n\n\"Tämä valokuva on ollut se passi, se loihtu, jolla on houkuteltu\nisäni luottamus.\"\n\n\"Mutta kuka houkutellut? Kuka on voinut tunkeutua huoneistooni?\"\n\n\"Sitä en tiedä, mutta isäni on mennyt ansaan. Hänelle on sanottu, ja\nhän on uskonut, että minä olin läheisyydessä ja pyysin saada tavata\nhäntä Lion-d'Orin majatalossa.\"\n\n\"Tuohan on hulluttelua! Kuinka voitte sellaista väittää?\"\n\n\"Asia on aivan yksinkertainen. On matkittu minun käsialaani kortin\ntaakse ja määrätty kohtauspaikka: Valognesin tietä, 3 km 400, Lionin\nravintola. Isäni saapui ja hänet siepattiin kiinni, siinä kaikki.\"\n\n\"Voi niin olla\", vastasi Froberval hämmentyneenä; \"myönnän näin\nvoineen käydä... mutta tämäkään ei selitä, kuinka hän on öiseen\naikaan päässyt ulos\".\n\n\"Hän on lähtenyt keskellä päivää ja odottanut iltaan ennen kuin meni\nyhtymäpaikalle.\"\n\n\"Mutta, koira vieköön, eihän hän poistunut kamaristaan koko\ntoispäivänä!\"\n\n\"Siitä voidaan varmistua eräällä tavalla; menkää heti satamaan,\nFroberval, ja etsikää käsiinne joku niistä, jotka olivat vartioimassa\nsinä päivänä. Mutta kiiruhtakaa, jos tahdotte tavata minut täällä.\"\n\n\"Lähdettekö siis matkalle?\"\n\n\"Lähden, junalla.\"\n\n\"Mitä sanotte? Ettehän tiedä... tutkimuksenne...\"\n\n\"Tutkimukseni ovat päättyneet. Tiedän jokseenkin, mitä tahdon\ntietääkin. Tunnin kuluttua olen lähtenyt Cherbourgista.\"\n\nFroberval oli noussut ylös. Hän katseli Beautreletia ihan\ntypertyneenä, epäröiden hetken, ja otti sitten lakkinsa.\n\n\"Tule, Charlotte.\"\n\n\"Ei\", sanoi Beautrelet, \"tarvitsen vielä joitakin lisätietoja. Antaa\nhänen jäädä tänne minun luokseni, niin juttelemme. Minähän olen\ntuntenut hänet pienestä pitäin.\"\n\nFroberval meni. Beautrelet ja pikku tyttö jäivät yksikseen\nkahvilahuoneeseen. Kului muutama minuutti, tarjoilija toi kahvikupit\nja meni. Nuoren miehen ja tytön katseet kohtasivat toisensa, ja\nBeautrelet laski ystävällisesti kätensä tytön kädelle. Tyttö\nkatseli häntä pelokkaasti pari sekuntia, ikäänkuin taistellen kovaa\nmielenliikutusta vastaan. Sitten hän kätki nopeasti kasvot käsiinsä\nja purskahti itkuun.\n\nHän antoi tytön itkeä ja sanoi hetken kuluttua:\n\n\"Sinä se olet tehnyt tämän kaiken, etkö olekin; sinä se olet ollut\nvälittäjänä? Sinä se olet antanut valokuvan? Sinä tunnustat sen? Ja\nkun sinä sanoit, että isäni oli huoneessaan toispäivänä, sinä tiesit,\nettei se ollut totta, sillä sinä olit auttanut hänet ulos...\"\n\nTyttö ei vastannut. Beautrelet sanoi:\n\n\"Miksi teit sen? Sinulle on luultavasti luvattu rahaa... ostaaksesi\nhelyjä... puvun...\"\n\nHän siirsi tytön kädet, ja tämä nosti päänsä. Hän havaitsi surkeat\nkyynelten kostuttamat kasvot, tuollaisen pikku tytön sievät,\nepäluotettavat, nopeasti vaihtelevat kasvot, joiden kohtalo on joutua\nkaikkiin viettelyksiin ja sortua niihin kaikkiin.\n\n\"Kas niin\", puheli Beautrelet, \"ei siitä asiasta sen enempää... Minä\nen kysy sinulta edes, kuinka se tapahtui. Mutta sinun pitää sanoa\nminulle kaikki, mikä voi olla minulle hyödyksi!... Kuulitko sinä\nmitään... mitään, mitä nuo ihmiset puhuivat? Kuinka kuljettivat he\nhänet pois?\"\n\nTyttö vastasi heti:\n\n\"Autolla... niin kuulin heidän puhuvan.\"\n\n\"Ja mitä tietä menivät?\"\n\n\"Voi, sitä en tiedä.\"\n\n\"Eivätkö he virkkaneet sinun kuultesi mitään, mikä voisi olla meille\navuksi?\"\n\n\"Ei... Kyllä, eräs heistä sanoi: 'Meillä ei ole yhtään aikaa\nhukata... huomenna aamulla kello kahdeksan päällikkömme telefonoi\nmeille sieltä'...\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Sitä en voi... muistaa...\"\n\n\"Koeta... muistuttele... joku kaupunginhan nimi se oli?\"\n\n\"Niin, nimi... alkutavuina 'Château'...\"\n\n\"Châteaubriant?... Château-Thierry?\"\n\n\"Ei, ei...\"\n\n\"Châteauroux?\"\n\n\"Se juuri... Châteauroux...\"\n\nBeautrelet ei odottanut viimeistä tavua. Hän oli jo noussut ja\nFrobervalista tai nuoresta tytöstä piittaamatta -- tämän ällistyneenä\ntuijotellessa häneen -- hän avasi oven ja riensi asemalle.\n\n\"Châteauroux... rouva hyvä... piletti Châteaurouxiin...\"\n\n\"Le Mansin ja Toursin kautta?\" kysyi myyjätär.\n\n\"Tietenkin... lyhintä tietä... Saavunhan sinne aamiaiseksi?\"\n\n\"Ette mitenkään...\"\n\n\"Päivälliseksikö? Iltaan?...\"\n\n\"Ei, sittenpä teidän olisi ollut mentävä Pariisin kautta... Pariisin\npikajuna lähtee kello kahdeksan... On liian myöhäistä...\"\n\nEi ollut liian myöhäistä. Beautrelet saavutti sen vielä.\n\n\"Kas niin\", myhäili Beautrelet käsiänsä hykerrellen, \"viivyinpä\nCherbourgissa vain tunnin, mutta se tuli hyvin käytetyksi\".\n\nHän ei hetkeäkään ajatellut Charlotten voineen valehdella. Vaikka\novatkin heikkoja, haihattelevia, mustimpiinkin petoksiin kykeneviä,\nvoi hänenlaisillaan luonteilla kuitenkin olla vilpittömiä hetkiä,\nja Beautrelet oli hänen säikähtäneistä silmistään nähnyt, kuinka\nhän häpesi tekemäänsä pahaa ja iloitsi siitä, että saattoi sitä\nosapuilleenkaan korjata. Hän ei sen vuoksi ollenkaan epäillyt,\nettä Châteauroux oli Lupinin vihjaama toinen kaupunki, mistä hänen\nliittolaisensa telefonoisivat hänelle.\n\nHeti Pariisiin tultuaan Beautrelet ryhtyi kaikkiin varokeinoihin,\nettei kukaan seuraisi hänen jälkiään. Hän tiesi, että hetki oli\nmerkitsevä. Hän oli hyvällä tiellä löytääkseen isänsä; yksi\nvaromattomuus voisi tärvellä kaikki.\n\nHän meni erään lyseotoverin luo ja tunnin kuluttua tuli ulos\nsieltä tuntemattomana. Hän oli muuttunut kolmikymmenvuotiaaksi\nenglantilaiseksi, pukeutunut isoruutuiseen ruskeaan kokopukuun,\npolvihousuihin, villasukkiin, matkalakkiin, leuassa punertava parran\nkiehkura. Hän nousi polkupyörälle, sälytettyään siihen kaikki\nmaalarin kapistukset, ja hurautti Austerlitzin rautatieasemalle.\n\nHän oli yötä Issoudunissa. Aamun sarastaessa hän jatkoi matkaa\npyörällään. Kello seitsemän hän saapui Châteaurouxin postikonttoriin\nja pyysi puhelun Pariisiin. Silloin hänen täytyi odottaa, antautuen\npuheluun konttorin hoitajan kanssa, ja hän sai kuulla, että eräs\nautopuvussa oleva henkilö edellisenä aamuna samaan aikaan oli myös\npyytänyt puhelun Pariisiin.\n\nSiinä oli hänellä todistus. Hän ei odottanut kauemmin.\n\nEhtoopäivällä sai hän varmoista lähteistä tietää, että eräs\numpinainen auto oli Toursin tietä suhahtanut läpi Buzançaisin\nkauppalan ja sitten Châteaurouxin kaupungin, ja seisahtunut vähän\nmatkan päähän ulkopuolelle, metsän reunaan. Kymmenen aikaan olivat\npienet kuomuvaunut, joita oli ajanut tuntematon henkilö, pysähtyneet\nauton viereen ja senjälkeen kiitäneet etelään Bouzanne-laaksoa\npitkin. Silloin istui toinen henkilö ajajan vieressä. Auto oli\nlähtenyt vastakkaiseen suuntaan, pohjoiseen, Issouduniin päin.\n\nBeautrelet sai pian selville kuomuvaunujen omistajan. Mutta tämä ei\ntiennyt mitään sanoa. Hän oli vuokrannut vaunut ja yhden hevosen\neräälle henkilölle, joka oli itse ne seuraavana päivänä tuonut\ntakaisin.\n\nSamana iltana sai Beautrelet varmuuden siitä, että auto oli\nainoastaan mennyt läpi Issoudunin ja jatkanut matkaansa Orléansia,\ntoisin sanoen Pariisia kohti.\n\nKaikesta tästä oli ehdottomana johtopäätöksenä, että Beautrelet\nvanhempi oli läheisyydessä. Kuinka olisi muutoin voinut ajatella,\nettä nuo ihmiset olisivat matkustaneet lähes viisisataa kilometriä\nhalki Ranskan telefonoimaan Châteaurouxista, sen mutkan tehtyään\npalatakseen Pariisiin?\n\nTällä pitkällä matkalla täytyi olla tärkeä päämäärä: viedä Beautrelet\nvanhempi siihen paikkaan, jossa häntä aiottiin pitää säilyssä.\n\n\"Ja se paikka on minun saavutettavissani\", ajatteli Isidore toivosta\nvapisten. \"Kymmenen, viidentoista lieuen päässä täältä odottaa isäni\nminua auttajakseen. Hän on täällä. Hän hengittää samaa ilmaa kuin\nminäkin.\"\n\nHän aloitti heti sotaretkensä. Hän otti yleisesikunnan kartan,\njakoi sen pieniin neliöihin, jotka tutki järjestään. Hän meni\nmaalaistupiin, houkutteli talonpoikia pakinoimaan, teki käyntejä\nkoulunopettajien, kylänvanhimpien, kirkkoherrain luo, lörpötteli\nnaisten kanssa. Hän kuvitteli lyhyessä ajassa saavuttavansa\npäämääränsä; hänen unelmansa laajeni, hän ei enää toivonut\nvapauttavansa ainoastaan isäänsä, vaan kaikki muutkin Lupinin vangit,\nRaymonde de Saint-Véranin, Ganimardin, Sherlock Holmesinkin ehkä ja\nmuut, monet muut. Ja heidän luokseen päästyään hän olisi samalla\nLupinin linnan sydämessä, hänen luolassaan, siinä pääsemättömässä\nkätköpaikassa, jossa hän säilytti koko maailmalta varastamiansa\naarteita.\n\nMutta neljäntoista päivän hyödyttömien etsiskelyjen jälkeen lamautui\nhänen innostuksensa, ja hän menetti hyvin nopeasti luottamuksensa.\nKun hänen voittonsa viipyi, alkoi se hänestä äkkiä tuntua aivan\nmahdottomalta, ja vaikka hän jatkoikin tutkimuksiaan, olisi hän\nkuitenkin todella hämmästynyt, jos hänen ponnistelunsa olisivat\nsaaneet mitään ilmi.\n\nVieläkin useita yksitoikkoisia ja alakuloisia päiviä kului. Hän sai\nsanomalehdistä tietää, että kreivi de Gesvres ja hänen tyttärensä\nolivat muuttaneet Ambrumésystä Nizzan läheisyyteen. Hän näki myös,\nettä herra Harlington oli laskettu vapauteen ja hänen viattomuutensa\ntodistettu Arsène Lupinin ilmoituksien mukaisesti.\n\nHän muutti pääkortteeria, asettui kahdeksi päiväksi La Châtreen,\nkahdeksi päiväksi Argentiniin. Sama tulos.\n\nNyt oli hän vähällä luopua toivomasta. Kuomuvaunut, joissa hänen\nisänsä oli sinne tuotu, olivat nähtävästi vain kuljettaneet häntä\njonkun matkaa ja luovuttaneet hänet toisiin vaunuihin. Ja nyt oli\nhänen isänsä kaukana.\n\nHän aikoi matkustaa pois.\n\nMutta eräänä maanantai-aamuna näki hän Pariisista hänelle käännetyn\nmaksamattoman kirjeen kuoressa käsialan, joka sai hänet kuohuksiin.\nHän oli muutaman minuutin ajan niin kiihdyksissään, ettei pettymystä\npeläten uskaltanut avata kirjettä. Hänen kätensä vapisi. Oliko\nse mahdollista? Eikö tässä ollut hänen hornamaisen vihollisensa\nvirittämä ansa?\n\nHän repäisi auki kirjeenkuoren. Se oli tosiaankin hänen isänsä\nomakätinen kirje. Käsiala osoitti kaikki hänelle hyvin tutut\nomituiset pyörähdykset ja piirrot.\n\nHän luki:\n\n    \"Joutuvatko nämä rivit sinun näkyviisi, rakas poikani? Sitä en\n    uskalla toivoa.\n\n    Koko yön, jolloin minut siepattiin vangiksi, kuljimme autossa,\n    aamulla vaunuissa. En voinut nähdä mitään. Minulla oli\n    side silmillä. Linna, jossa minua nyt vartioidaan, tuntuu\n    rakenteestaan ja puiston kasvullisuudesta päättäen sijaitsevan\n    Ranskan keskiosassa. Huoneeni on toisessa kerroksessa; on kaksi\n    ikkunaa, joista toinen on melkein kokonaan wistariain verhoama.\n    Ehtoopäivisin saan määrätyillä tunneilla käyskennellä puistossa,\n    mutta alituiseen vartioituna.\n\n    Kyhään tämän kirjeen aivan umpimähkään ja kiinnitän siihen kiven.\n    Kenties minun jonakuna päivänä onnistuu heittää se muurin yli, ja\n    voihan silloin joku maalainen sen löytää ja panna postiin.\n\n    Mutta älä ole levoton. Minua kohdellaan hyvin hienotuntoisesti.\n\n    Olen kovin pahoillani ajatellessani, mitä huolia sinulle on\n    tuottanut rakastava isäsi.\"\n\nIsidore vilkaisi postileimaan. Kirje oli lähetetty Cuzionista Indren\ndepartementista.\n\nIndre! Sama departementti, jota hän oli kaksi viikkoa niin uutterasti\ntutkistellut!\n\nHän silmäili aina mukanansa olevaa pientä taskuopasta.\n\nGuzion, Eguzonin kantonissa... Sielläkin hän oli ollut.\n\nVarovaisuuden vuoksi hän hylkäsi englantilaispukunsa, joka alkoi\ntulla seudulla tunnetuksi, pukeutui työmieheksi ja suuntasi matkansa\nGuzioniin. Se oli vähäpätöinen kylä. Kävisi helpoksi saada selville\nkirjeen lähettäjä.\n\nSattuma auttoi häntä.\n\n\"Kirje, joka pantiin postiin viime keskiviikkona?\" huudahti\nkylänvanhin, kelpo porvari, jolle hän uskoi asiansa ja joka lupautui\nhänen auttajakseen. \"Malttakaas, luulen voivani antaa teille tarkan\ntiedon. Ukko Charel, vanha veitsenteroittaja, joka kiertelee\nkaikilla departementin markkinoilla, tapasi minut lauantai-aamuna\nkylänlaidassa ja kysyi: 'Herra pormestari, kuljettaako posti\nkirjettä, ilman postimerkkiä?' -- 'Kyllä.' -- 'Ja se menee perille?'\n'Tietysti, vastaanottajan on vain maksettava pieni lisämaksu.'\"\n\n\"Ja missä tuo ukko Charel asuu?\"\n\n\"Hän asuu aivan yksinään... tuolla kummulla... tuvassa heti\nkirkkomaan takana... Tahdotteko että tulen mukaanne?\"\n\nTupa oli yksinäinen, keskellä korkeiden puiden ympäröimää\nkasvismaata. Heidän tullessaan pihaan lehahti kolme harakkaa suoraan\nkopista, missä vahtikoira oli kiinni sidottuna. Eikä koira heidän\nlähestyessään haukkunut taikka hievahtanut.\n\nBeautrelet astui suuresti kummissaan kopille. Elukka lojui\nkyljellään, koivet kankeina, kuolleena.\n\nHe riensivät hökkeliin. Ovi oli auki.\n\nMatalassa, kosteassa tuvassa makasi paljaalle permannolle levitetyllä\nkurjalla patjalla täysissä vaatteissaan mies.\n\n\"Ukko Charell\" huudahti kylänvanhin. \"Onko hänkin kuollut?\"\n\nVanhuksen kädet olivat kylmät, kasvot hirveän kalpeat, mutta\nsydän tykki vielä heikosti ja hitaasti, eikä hän näyttänyt olevan\nhaavoittunut.\n\nHe koettivat virvoittaa häntä, ja kun se ei onnistunut, läksi\nBeautrelet noutamaan lääkärin. Tämä ei menestynyt sen paremmin.\nUkolla ei näyttänyt olevan mitään tuskia. Näytti kuin olisi hän\nnukkunut, mutta hypnotisoimisen tai jonkun huumaavan aineen tuottamaa\nkeinotekoista unta.\n\nSeuraavana yönä huomasi Isidore kuitenkin vanhuksen luona\nvalvoessaan, että hänen hengityksensä alkoi käydä voimakkaammaksi\nja että hänen koko olemuksensa alkoi irtautua niistä näkymättömistä\nsiteistä, jotka häntä kahlehtivat.\n\nAamun sarastaessa hän heräsi ja oli entisellään: hän söi, joi ja\nliikkui. Mutta hän ei voinut koko päivänä vastata nuoren miehen\nkysymyksiin, hänen aivonsa olivat yhä vielä kuin selittämättömän\nhorroksen herpaamat.\n\nSeuraavana päivänä hän kysyi Beautreletilta:\n\n\"Mitä on teillä täällä tekemistä?\"\n\nEnsi kertaa hän vasta ihmetteli nähdessään vieraan tuvassaan.\n\nVähitellen hän tuli tajulleen. Hän puhui. Hän teki suunnitelmia.\nMutta kun Beautrelet kyseli, mitä oli tapahtunut ennen kuin hän\nnukkui, ei hän näyttänyt ymmärtävän.\n\nBeautrelet huomasi selvästi, että mies ei todellakaan ymmärtänyt.\nHän oli kadottanut muististaan kaikki, mikä oli tapahtunut edellisen\nperjantain jälkeen. Se oli kuin äkillinen aukko hänen tavallisessa\nelämänkulussaan. Hän kertoi perjantain aamu- ja ehtoopäivästä, siitä\nkuinka paljon hän ansaitsi markkinoilla, päivällisestä, jonka hän oli\nsyönyt majatalossa. Sen jälkeen... sen jälkeen ei ollut mitään muuta;\nhän luuli heränneensä sitä seuraavan päivän aamuna.\n\nSe oli kauheata Beautreletille. Totuus oli noissa silmissä, ne olivat\nnähneet sen puiston muurit, joiden takana hänen isänsä odotti häntä;\nnoissa käsissä, jotka olivat ottaneet kirjeen; noissa sekaantuneissa\naivoissa, jotka olivat aistinneet näkymön, sen pikku sopen, joka\noli tapahtumapaikkana. Ja noista käsistä, noista silmistä, noista\naivoista hän ei voinut saada pienintäkään kaikua totuudesta, joka oli\nniin lähellä häntä!\n\nVoi tuota luo pääsemätöntä, pelottavaa estettä, johon hänen\nponnistuksensa poukkosivat, tuota vaiteliaisuuden ja unohduksen\nvastusta, kuinka ilmeisesti olikaan sillä Lupinin leima! Hän yksin\nsaattoi -- luultavasti kuultuaan, että Beautrelet vanhempi oli\nyrittänyt antaa itsestään elonmerkkejä -- lamauttaa osittaisella\nkuolemalla sen miehen, jonka todistus voisi häntä haitata. Beautrelet\nei arvellut tulleensa ilmi; hän ei uskonut Lupinin tietävän, että\nhänen käsiinsä oli tullut kirje, ja puolustautuvan henkilökohtaisesti\nhäntä vastaan. Mutta mikä todistus kaukonäköisyydestä ja\nterävä-älyisyydestä olikaan mahdollisen syytöksen ehkäiseminen tuon\nkuljeksivan veitsenteroittajan taholta! Nyt ei kukaan tiennyt, että\nerään puiston muurien takana majaili apua anova vanki.\n\nKukaan? Kyllä, -- Beautrelet. Ukko Charel ei kyennyt puhumaan. Mitä\nsiitä? Voisihan ainakin ottaa selville, millä markkinoilla hän oli\nkäynyt ja mitä tietä hän luultavasti oli samonnut kotiin. Ja tuon\ntien varressa olisi ehkä mahdollista löytää...\n\nIsidore oli muuten käynyt ukko Charelin mökissä ainoastaan mitä\nsuurinta varovaisuutta noudattaen ja kenenkään huomiota herättämättä.\nHän päätti nyt olla sinne enää palaamatta. Kuulustelemalla sai hän\ntietää, että perjantaina oli markkinat Fresselinesissä, muutaman\nlieuen päässä sijaitsevassa isossa kylässä, ja että sinne pääsi joko\nisoa mutkittelevaa maantietä tai oikoteitä myöten.\n\nHän valitsi sinne perjantaina mennessään valtamaantien, mutta ei\nnähnyt mitään huomattavaa, mitään korkeita muureja, vanhaa linnaa.\n\nHän söi murkinan eräässä Fresselinesin ravintolassa ja teki juuri\nlähtöä, kun näki ukko Charelin astelevan torin yli pikku kärryjänsä\nlykäten. Hän alkoi heti seurata vanhusta hyvin pitkän matkan päässä.\n\nUkko pysähtyi kahdessa paikassa sietämättömän pitkäksi toviksi, hioen\ntusinoittain veitsiä. Sitten hän poikkesi aivan toiselle tielle, joka\njohti Grozantiin ja Eguzonin kauppalaan.\n\nBeautrelet pysyi perässä. Mutta hän ei ollut viittä minuuttia\nvaaninut, ennen kuin johtui siihen käsitykseen, ettei hän yksinään\näijän jäljillä väijynyt. Heidän välissään kulki mies, joka seisahtui\naina silloin kun ukkokin ja jatkoi vaellustaan samalla kertaa kuin\ntämä, muutoin suurestikaan karttelematta nähdyksi joutumista.\n\n\"Vanhusta vartioidaan\", ajatteli Beautrelet; \"kenties tahdotaan\ntietää, pysähtyykö hän muurin luo...\"\n\nHänen sydämensä pamppaili. Ratkaisu läheni.\n\nKaikki kolme samosivat peräkkäin ylös ja alas jyrkkiä mäkiä, saapuen\nCrozantiin, joka on suunnattomista linnanraunioistansa kuuluisa.\nSiellä ukko Charel levähti tunnin. Sitten hän läksi alas virralle ja\nastui sillan yli.\n\nMutta nyt tapahtui seikka, joka hämmästytti Beautreletia. Vakooja\nei mennytkään yli. Hän katseli ukon poistumista ja tämän hävittyä\nnäkyvistä poikkesi tielle, joka johti kenttien poikki.\n\nMitä oli tehtävä? Beautrelet epäröitsi jonkun sekunnin ja teki sitten\nrivakan päätöksen. Hän läksi seuraamaan miestä.\n\n\"Tuo on kai nähnyt\", ajatteli hän, \"että ukko Charel meni suoraan\ntietänsä. Hän on huoleton, ja nyt hän lähtee pois. Minne? Linnaan?\"\n\nHän oli lähellä päämääräänsä. Sen tunsi hän siitä kaihomielisestä\nilosta, joka sai hänen sydämensä kiivaammin sykkimään.\n\nMies pujahti pimeään, virran äyräällä kohoavaan metsikköön ja\nnäyttäysi taas sitten päiväpaisteessa, missä polku päättyi näköpiirin\nrajaan.\n\nKun Beautrelet vuorostaan pääsi ulos metsiköstä, kummastui hän hyvin\nsuuresti nähdessään miehen kadonneeksi. Hän etsi katseillaan, mutta\ntukahdutti äkkiä huudahduksen ja loikkasi taaksepäin puiden väliin,\njotka oli äsken jättänyt. Oikeallaan hän näki korkean muurin, josta\nsäännöllisten välimatkojen päässä läksi valtavia, vahvikkeiksi\nrakennettuja ulkonemia.\n\nLöydetty! Löydetty! Noiden muurien takana värjötteli vankina hänen\nisänsä! Hän oli keksinyt sen salaisen paikan, missä Lupin säilytti\nuhrejaan!\n\nHän ei rohjennut astua esille metsän lehtevästä kätköstä. Hitaasti,\nmelkein nelinkontan ryömien vetäysi hän oikealle ja joutui siten\nkunnaalle, jonka laki oli lähimpien puiden latvojen tasalla. Muurit\nolivat vielä korkeammat. Mutta hän näki niiden saartaman linnan\nkaton, Ludvig XIII:n tyyliin rakennetun hentoine pikku torneineen,\njoiden keskessä kohosi terävämpi ja korkeampi huippu.\n\nBeautrelet ei sinä päivänä tehnyt enempää. Hänen oli tarvis punnita\nasioita ja laatia hyökkäyssuunnitelmansa, jottei mitään jäisi\nsattuman varaan. Hän oli nyt voiton puolella Lupinista ja pystyi\nvalitsemaan aikansa ja taistelutapansa.\n\nHän pyörsi takaisin.\n\nSillan korvassa hän kohtasi kaksi talonpoikaisnaista, jotka kantoivat\nmaitoraintoja. Hän kysyi heiltä:\n\n\"Miksi nimitetään linnaa, joka on tuolla puiden takana?\"\n\n\"Linnaa... sen nimi on Aiguille.\"\n\nHän oli tehnyt kysymyksensä pitämättä sitä millään tavoin tärkeänä.\nMutta vastaus sai hänet ihan ällistymään.\n\n\"Aiguillen linna... vai niin!... Mutta missä siis olemme? Indren\ndepartementissa?\"\n\n\"Emmehän toki. Indre on joen toisella puolen... Tämä ranta on\nCreusea.\"\n\nIsidore oli ihan ymmällä. Aiguillen linna! Creusen departementti!\nAiguille Creuse! Salakirjoituksen avain! Voitto oli taattu,\nratkaiseva, täydellinen.\n\nSanaakaan enää virkkamatta hän käänsi selkänsä naisille ja läksi\ntiehensä hoippuen kuin päihtynyt.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\n\nBeautrelet teki oitis päätöksensä: hän toimisi omin päin. Poliisille\nilmoittaminen olisi liian vaarallista. Sitäpaitsi, kun hän voisi\nesittää ainoastaan otaksumia, pelkäsi hän oikeuden vitkallisuutta,\nehdottomasti sattuvia varomattomuuksia, kokonaista alustavaa\ntutkimusta, jonka kestäessä Lupin varmasti saisi vihiä hankkeesta ja\nehtisi peräytyä hyvässä järjestyksessä.\n\nKello kahdeksan seuraavana aamuna hän lähti käärö kainalossa\nmajatalosta, jossa oli asunut Cuzionin lähistöllä ollessaan, meni\nensimmäiseen eteen osuvaan metsikköön, riisui työmiespukunsa ja oli\ntaas sama englantilainen maalari kuin ennenkin. Sitten hän etsi\nkäsiinsä Eguzonin kauppalan notaarin.\n\nHän kertoi pitävänsä paljon seudusta ja sopivan asunnon löytäessään\nmielellään asettuvansa sinne vanhempainsa kanssa.\n\nNotaari luetteli useitakin kartanoita. Beautrelet huomautti, että oli\npuhuttu Aiguillen linnasta Creuse-joen varrella.\n\n\"Kyllä, mutta Aiguillen linnan on jo viisi vuotta omistanut eräs\nliiketuttavani, eikä se ole myytävänä.\"\n\n\"Hän siis asuu siellä?\"\n\n\"Hän on asunut siellä, tai oikeammin sanoen hänen äitinsä. Mutta\nhänen mielestään oli linna hiukan synkkä, joten hän ei viihtynyt\nsiellä. He muuttivat sieltä viime vuonna.\"\n\n\"Ja nyt siellä ei asu ketään?\"\n\n\"Kyllä, eräs italialainen, jolle liiketuttavani on vuokrannut sen\nkesäksi, parooni Anfredi.\"\n\n\"Vai niin, parooni Anfredi, aivan nuori mies, näyttää hyvin\nylpeältä...\"\n\n\"Sitä en todellakaan tiedä... Liiketuttavani teki kaupan hänen\nkanssaan suoraan. Ei tehty mitään sitoumusta... asia sovittiin\nkirjeellä...\"\n\n\"Mutta te tunnette paroonin?\"\n\n\"En, hän ei milloinkaan poistu linnasta... Toisinaan autolla ja\nyöllä, niin väitetään. Kaikki ostokset tekee vanha keittäjätär, joka\nei puhele kenenkään kanssa. Omituisia ihmisiä...\"\n\n\"Luuletteko, että liiketuttavanne möisi linnan?\"\n\n\"Sitä en usko, se kun on historiallinen linna, puhtainta Ludvig\nXIII:n tyyliä. Liiketuttavani oli hyvin kiintynyt siihen, ja ellei\nhän ole muuttanut mielipidettään...\"\n\n\"Voitteko mainita minulle hänen nimensä ja osoitteensa?\"\n\n\"Louis Valméras, Rue du Mont-Thabor 34.\"\n\nBeautrelet lähti lähimmältä asemalta junalla Pariisiin. Kaksi\npäivää myöhemmin, kolmasti turhaan käytyään, hän viimeinkin tapasi\nLouis Valmérasin. Hän oli noin kolmikymmenvuotias mies, jolla oli\navoimet, miellyttävät kasvot. Beautrelet ei katsonut teeskentelemistä\ntarpeelliseksi, sanoi nimensä ja kertoi etsiskelynsä ja vierailunsa\ntarkoituksen.\n\n\"Minulla on syytä uskoa\", hän lopetti, \"että isääni pidetään\nvangittuna Aiguillen linnassa, luultavasti toisten uhrien kanssa.\nJa minä tulen nyt kysymään teiltä, mitä tiedätte vuokralaisestanne\nparooni Anfredista?\"\n\n\"En paljoa. Tapasin parooni Anfredin Monte Carlossa viime talvena.\nHän halusi viettää kesää Ranskassa, ja sattumalta kuultuaan, että\nminä olin Aiguillen linnan omistaja, hän tarjoutui vuokraamaan sen.\"\n\n\"Hän on hyvin nuori mies...\"\n\n\"Niin on; hänellä on hyvin tarmokkaat silmät ja vaalea tukka.\"\n\n\"Ja punertava parta, eikö niin?\"\n\n\"Päättyvä kahteen suippuun... ja hänen irtokauluksensa on napitettu\ntakaa, kuten papeilla. Hän muistuttaa englantilaista pappia.\"\n\n\"Hän se on\", mutisi Beautrelet, \"hän se on, sellaisena kuin minä\nhänet olen nähnyt; ihan hänen tuntomerkkinsä\".\n\n\"Kuinka? Te uskotte siis --?\"\n\n\"Minä uskon, minä olen varma siitä, että vuokralaisenne ei ole kukaan\nmuu kuin Arsène Lupin.\"\n\nKertomus huvitti Louis Valmérasia. Hän tunsi kaikki Lupinin\nseikkailut ja yksityiskohdat hänen taistelustaan Beautreletin kanssa.\nHän hykerteli käsiään.\n\n\"Nyt tulee Aiguillen linna kuuluisaksi... eikä minulla ole mitään\nsitä vastaan, sillä sen jälkeen kun äitini muutti sieltä pois, olen\najatellut ensi tilassa myydä sen. Nyt varmaan löydän sille ostajan.\nMutta...\"\n\n\"Mutta?\"\n\n\"Pyydän teitä toimimaan mitä varovaisimmin ja olemaan ilmoittamatta\nmitään poliisille ennen kuin olette aivan varma asiasta. Voitteko\najatella sitä mahdollisuutta, että vuokralaiseni _ei_ ole Arsène\nLupin?\"\n\nBeautrelet kuvasi suunnitelmansa. Hän menisi sinne yksinään yön\naikaan, kiipeisi muurin yli, piiloutuisi puistoon...\n\nLouis Valméras keskeytti hänet heti.\n\n\"Te ette kovinkaan helposti kiipeä yli noin korkean muurin. Jos\nse teille onnistuisikin, ottaisi teidät vastaan kaksi suunnatonta\nkahlekoiraa, jotka omistaa äitini ja jotka minä jätin linnaan.\"\n\n\"Pyh! Myrkytetty leipäpala...\"\n\n\"Kiitoksia paljon. Mutta otaksukaamme, että pääsisitte niistä. Entäs\nsitten? Kuinka tunkeutuisitte linnaan? Ovet ovat tukevat, ikkunat\nristikolla varustetut. Ja sitä paitsi, jos pääsisitte sisäänkin...\nkuka näyttäisi teille tien? Siellä on kahdeksankymmentä huonetta.\"\n\n\"Niin, mutta huone toisessa kerroksessa, kaksi ikkunaa...\"\n\n\"Tiedän sen, me nimitimme sitä wistariakamariksi. Mutta kuinka\nlöydätte sen? Siellä on kolmet portaat ja mutkikas käytävien sokkelo.\nVaikka minä neuvoisin teille tien ja kuvailisin kuinka mennä,\njoutuisitte silti harhaan.\"\n\n\"Tulkaa mukaan\", esitti Beautrelet nauraen.\n\n\"Mahdotonta. Olen luvannut äidilleni tulla hänen luokseen maalle.\"\n\n-- -- --\n\nBeautrelet palasi sen ystävän luo, jonka huoneessa hän asui, ja\nalkoi valmistautua. Mutta hänen iltapuolella lähtöhommissa ollessaan\npoikkesi Valméras hänen luokseen.\n\n\"Tahtoisitteko edelleenkin minut mukaanne?\"\n\n\"Tahdonko muka!\"\n\n\"No niin, minä tulen. Tuo retki houkuttelee minua. Uskon, ettei siitä\nkoidu ikävystyttävä, ja minua huvittaa sekaantua tuohon kaikkeen...\nEikä minun asiaanpuuttumiseni muuten voi jäädä hyödyttömäksi\nteillekään. Tässä on jo pikku alku yhteistoimintaan.\"\n\nHän näytti isoa, ruostunutta, arvokkaan näköistä avainta.\n\n\"Ja tuo avain sopii --?\" kysyi Beautrelet.\n\n\"Pieneen hyökkäysporttiin, joka on kätketty kahden muurinulkoneman\nrakoon ja jota ei ole käytetty vuosisatoihin, joten en ole katsonut\ntarpeelliseksi näyttää sitä vuokralaisellenikaan. Se on maaseudulle\npäin, ihan metsänlaitaa vastassa...\"\n\nBeautrelet keskeytti hänet kerkeästi:\n\n\"Sen pääsyn ne tuntevat. Ilmeisesti livahti siitä puistoon se mies,\njota seurasin. Niin, ote on jännittävä, ja tämän pelin me voitamme.\nMutta onpa meidän siinä pidettäväkin silmät auki!\"\n\n... Kaksi päivää senjälkeen saapui Crozantiin viheliäisen\nkonin laahaamina mustalaisvankkurit. Ajaja sai luvan seisahtua\nkylän laiteille ja panna hevosen vanhaan hyljättyyn katokseen.\nPaitsi ajajaa, joka ei ollut kukaan muu kuin Valméras, kuului\nseurueeseen kolme nuorta miestä, joiden ammattina oli punoa pohjia\njuurituoleihin: Beautrelet ja kaksi hänen koulutoveriaan.\n\nHe pysyttelivät asemillaan kolme päivää, odottelivat soveliasta\nkuutamotonta yötä ja kaartelivat kukin erikseen puiston seutuvilla.\nKerran näki Beautrelet muuriin sovitetun pikku portin. Se oli kahden\nhyvin likekkäisen muurinulkoneman kulmauksessa ja melkein peittynyt\norjantappurapensaston taa.\n\nNeljäntenä iltana pysyi taivas vihdoinkin isojen mustien pilvien\nkattamana, ja Valméras päätti, että lähdettäisiin vaaniskelemaan,\njoskin olisi epäsuotuisain seikkojen esiintyessä pakko kääntyä\ntakaisin.\n\nHe astelivat nelisin pikku metsikön kautta. Sitten ryömi Beautrelet\ntiheikköön, repi kätensä orjantappurapensaisiin ja varovasti\nkohottautuen pisti lukkoon avaimen. Hän kiersi hiljaa. Onnistuisiko\nhänen avata ovi? Eikö se ollut sisäpuolelta teljetty? Hän työnsi...\novi avautui narahtamatta. Hän oli puistossa.\n\n\"Pääsittekö, Beautrelet?\" kysyi Valméras. \"Odottakaa minua.\nVartioitkaa te kaksin ovea, jottei paluumme tule ehkäistyksi.\nViheltäkää, jos näette vähänkin epäiltävää.\"\n\nHän tarttui Beautreletin käteen, ja he tunkeusivat pensaikkojen\npimentoon. Heidän päästyään ruohikolle puiston keskelle tuli\nvaloisampaa, kuu pilkisti pilvien lomasta, ja he näkivät edessään\nlinnan huipukkaat tornit, -- ne oli rakennettu sen korkean, terävän\nkärjen ympärille, josta linnalla oli nimenään Aiguille -- neula. Ei\nainoassakaan ikkunassa valoa. Ei hisahdustakaan missään.\n\nValméras tarttui kumppaniansa käsivarteen.\n\n\"Hiljaa!\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Näettehän... koirat tuolla...\"\n\nKuului murinaa. Valméras vihelsi hyvin hiljaa. Kaksi valkeata haamua\nhyökkäsi esiin ja heittäysi isäntänsä jalkoihin.\n\n\"Kas niin, pienokaiset... alallanne... noin... älkää hievahtako...\"\n\nJa hän virkkoi Beautreletille:\n\n\"Ja nyt matkaan. Olen levollinen.\"\n\n\"Oletteko varma tiestä?\"\n\n\"Olen. Lähestymme juuri pengermää.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Muistelen, että eräässä kohden vasemmalla, missä pengermä virran\npuolella nousee pohjakerroksen ikkunain tasalle, on ikkunaluukku,\njoka ei sulkeudu kunnolleen, joten sen voi ulkoapäin avata.\"\n\nSinne saapuessaan he tosiaankin saivat luukun auki. Valméras leikkasi\nikkunasta ruudun irti timantilla. Hän käänsi hakaa. Tuossa tuokiossa\nhe olivat kuistilla.\n\n\"Olemme käytävän päässä\", selitteli Valméras. \"Siihen yhtyy avara,\nkuvaveistoksilla koristeltu pylväikkö, jonka toisesta päästä portaat\njohtavat isänne kamarin lähelle.\"\n\nHän astui askeleen eteenpäin.\n\n\"Tuletteko, Beautrelet?\"\n\n\"Kyllä, kyllä.\"\n\n\"Mutta ettehän te tulekaan... Mikä teitä vaivaa?\"\n\nHän tarttui toista käteen. Se oli jääkylmä, ja hän näki nuoren miehen\nlyyhistyneen permannolle.\n\n\"Mikä teitä vaivaa?\" kertasi hän.\n\n\"Ei mikään... se menee ohitse...\"\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Minä pelkään...\"\n\n\"Tekö pelkäätte!\"\n\n\"Niin\", tunnusti Beautrelet avomielisesti, \"hermoni tekevät tenän...\ntavallisesti saan ne talttumaan... mutta tänään, hiljaisuus...\njännitys... Ja tuon sihteerin tikarinpistosta asti... Mutta se menee\nohi... jo tulen kuntoon...\"\n\nHän sai noustuksi jaloilleen, ja Valméras veti hänet pois kuistilta.\nHe hapuilivat eteenpäin käytävässä niin hiljaisesti, ettei\nkumpainenkaan tiennyt mitään toisestaan.\n\nMutta heikkoa valoa heijastui pylväiköstä, jota kohti he etenivät.\nValméras pisti päänsä sisälle. Portaiden juurelle oli asetettu\nyölamppu pikku pöydälle, joka pisti näkyviin erään palmun notkeiden\noksien lomasta.\n\n\"Seis!\" kuiskasi Valméras.\n\nLampun vierellä seisoi vartioimassa pyssy kädessä mies.\n\nOliko hän nähnyt heidät? Kenties. Ainakin häntä jokin häiritsi, sillä\nhän laski pyssynsä olalleen.\n\nBeautrelet lyyhähti polvilleen puulaatikon taakse, johon oli\nistutettu lehtevä ruukkukasvi; hän ei hievahtanut paikaltaan, ja\nsydän hypähteli hänen rinnassaan.\n\nMies tyyntyi kuitenkin, kun kaikki pysyi hiljaisena. Hän laski\naseensa alas. Mutta hänen kasvonsa pysyivät kääntyneinä puulaatikkoon\npäin.\n\nHirveitä minuutteja kului, kymmenen, viisitoista. Kuun säde oli\nhiipinyt sisälle eräästä porras-ikkunasta. Ja äkkiä huomasi\nBeautrelet, että se siirtyi vähitellen ja olisi viidentoista, ehkä\nkymmenenkin minuutin kuluttua hänen kohdallaan, paistaen suoraan\nhänen kasvoihinsa.\n\nHikipisarat kierähtelivät hänen kasvoiltaan hänen vapiseville\nkäsilleen. Hänen tuskansa oli niin tukala, että hän oli vähällä\nnousta ja rynnätä pakoon... Mutta muistaessaan, että Valméras\noli mukana, hän etsi tätä katseillaan ja ällistyi nähdessään eli\noikeastaan uumoillessaan, että toinen ryömi pimeässä eteenpäin\nruukkukasvien ja kuvapatsaiden suojassa. Hän ehti jo portaiden\nalapäähän, muutaman askeleen päähän miehestä.\n\nMitä aikoo hän tehdä? Pujahtaako miehen ohitse? Yksinäänkö yrittää\nvangin vapauttamista? Mutta voiko hän sivuuttaa vartijaa?\n\nBeautrelet ei enää nähnyt häntä, ja hän tunsi, että jotakin\ntapahtuisi, jotakin mitä itse hiljaisuuskin tuntui aavistelevan,\nsillä se oli käynyt vielä syvemmäksi ja kaameammaksi.\n\nÄkkiä ponnahti varjo miehen kimppuun, lamppu sammui, kuului\nkamppailun jytyä... Beautrelet hyökkäsi paikalle. Miehet\nkieriskelivät permannolla. Hän yritti tunkeutua esille. Mutta silloin\nhän kuuli voihkivan huoahduksen, ja toinen taistelijoista nousi ylös,\ntarttuen hänen käsivarteensa.\n\n\"Pian... eteenpäin!\"\n\nPuhuja oli Valméras.\n\nHe astuivat kahdet portaat ja saapuivat mattojen verhoamaan käytävään.\n\n\"Oikealle\", kuiskasi Valméras... \"neljäs huone vasemmalla\".\n\nHe löysivät pian tämän huoneen oven. Vanki oli teljetty, kuten he\nolivat odottaneetkin. Heidän täytyi hiljalleen ahertaa puolisen\ntuntia ennen kuin saivat suoriutuneiksi lukosta. Vihdoin he pääsivät\nsisälle.\n\nBeautrelet hiipi vuoteen ääreen. Hänen isänsä nukkui.\n\nHän herätti vanhuksen varovasti.\n\n\"Minä se olen, Isidore... ja eräs ystävä... älä pelkää... nousehan...\nei sanaakaan...\"\n\nIsä pukeutui, mutta juuri heidän lähtiessään hän huomautti matalalla\näänellä:\n\n\"Minä en ole yksinäni linnassa...\"\n\n\"Ahaa! Keitä muita? Ganimard? Holmes?\"\n\n\"Ei... ainakaan en minä ole heitä nähnyt.\"\n\n\"Ken siis?\"\n\n\"Eräs nuori tyttö.\"\n\n\"Epäilemättä neiti de Saint-Véran.\"\n\n\"En tiedä... olen monena kertana kaukaa nähnyt hänet puistossa...\nja kumartuessani ulos ikkunasta näen hänen ikkunansa. Hän on tehnyt\nminulle merkkejä.\"\n\n\"Tiedätkö, missä hänen kamarinsa on?\"\n\n\"Kyllä, käytävässä, kolmas vasemmalla.\"\n\n\"Sininen kamari\", jupisi Valméras. \"Siinä on kaksipuolinen ovi, se on\nhelpompi saada auki.\"\n\nToinen ovipuolisko myötäsi todellakin heti. Vanha Beautrelet otti\ntoimekseen ilmoittaa nuorelle tytölle.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin hän tuli ulos tytön kanssa ja sanoi\npojalleen:\n\n\"Olit oikeassa... Se on neiti de Saint-Véran.\"\n\nKaikki neljä astuivat alas. Porraskäytävän alipäässä Valméras\npysähtyi, kumartuen miehen yli. Sitten heidän ehtiessään kuistille\nhän selitti:\n\n\"Hän ei ole kuollut ja jää henkiin.\"\n\n\"Hyvä!\" virkahti Beautrelet huojentuneesti.\n\n\"Veitseni terä sujahti onneksi sivutse... isku ei ole kuolettava.\nEivätpä muuten nuo roistot ole säälin arvoisia.\"\n\nUlkona olivat vastassa molemmat koirat, seuraten heitä pienelle\nportille asti. Siellä Beautrelet tapasi molemmat ystävänsä. Pikku\nseurue lähti puistosta. Kello oli kolme aamulla.\n\nBeautrelet ei tyytynyt ensimmäiseen voittoonsa. Niin pian kun oli\nsaanut majoitetuksi isän ja nuoren tytön, alkoi hän kysellä heiltä\nihmisistä, jotka asuivat linnassa, ja erityisesti Arsène Lupinin\ntavoista. Hän sai siten tietää, että Lupin kävi siellä ainoastaan\njoka kolmas tai neljäs päivä; hän saapui sinne illalla autolla ja\nlähti pois aamulla. Jokaisella sellaisella käynnillään hän tuli\nvankien luokse, jotka olivat aivan yksimieliset kiitellessään hänen\nhienotunteisuuttaan ja sujuvaa kohteliaisuuttaan. Nykyään hän\nluultavasti ei ollut linnassa.\n\nPaitsi häntä he olivat nähneet ainoastaan vanhan eukon, joka\nhoiti keittiötä ja taloutta, ja kaksi miestä, jotka vuorotellen\nvartioitsivat heitä, mutta eivät milloinkaan puhuneet sanaakaan,\nnähtävästi kaksi palvelijaa, heidän tavoistaan ja ulkonäöstään\npäättäen.\n\n\"Kaksi rikostoveria kaikessa tapauksessa\", sanoi Beautrelet, \"tai\noikeammin eukon kanssa kolme. Se on saalis, jota ei voi halveksia. Ja\njos emme menetä aikaa...\"\n\nHän nousi pyörälleen ja läksi Eguzonin kauppalaan, herätti\nsantarmikunnan, pani kaikki ihmiset liikkeelle ja tuli takaisin\nCrozantiin kello kahdeksan, mukanaan korpraali ja kahdeksan\nsantarmia. Kaksi heistä vartioitsi mustalaisvankkurien luona.\nKaksi muuta asettui pikku muuriportille. Loput neljä korpraalinsa\nkomentamina ja Beautreletin ja Valmérasin seuraamina menivät linnan\npääkäytävälle.\n\nLiian myöhään. Portti oli sepo selällään. Eräs talonpoika sanoi\nheille tunti takaperin nähneensä auton vierivän ulos linnasta.\n\nTutkimus ei todellakaan tuottanut mitään tuloksia. Joukkue\nluultavasti oli asustellut siellä vain liikkuvalla jalalla pysyen.\nLöydettiin joitakuita vaatekappaleita, talouskapineita eikä mitään\nmuuta.\n\nVielä enemmän ihmetytti Beautreletia ja Valmérasia haavoittuneen\nkatoaminen. He eivät voineet havaita pienintäkään jälkeä taistelusta,\neivät edes ainoatakaan veripisaraa pylväikön kivipermannolla.\n\nEi ylipäätään ollut mitään näkyvää todistusta siitä, että Lupin oli\noleillut Aiguillen linnassa, ja olisi voitu vastustaa Beautreletin\nja hänen isänsä, Valmérasin ja neiti de Saint-Véranin väitteitä,\nellei olisi nuoren tytön kamarin viereisestä huoneesta lopulta\nlöydetty puolikymmentä komeata kukkavihkoa, joissa riippui Arsène\nLupinin nimikortti. Hänen hylkimiänsä kukkavihkoja, kuihtuneita ja\nunohtuneita... Yksi niistä sisälsi nimikortin ohella kirjeen, jota\nRaymonde ei ollut nähnyt. Kun tutkintotuomari sen ehtoopäivällä\navasi, havaittiin sen sisältävän kymmenen sivua rukouksia, lupauksia,\nuhkauksia, epätoivon purkauksia -- halveksimista ja kylmyyttä\nosakseen saaneen kiihkeän rakkauden ilmauksia.\n\nKirje päättyi seuraavasti: \"Minä tulen tiistai-iltana, Raymonde.\nAjatelkaa tarkoin siihen asti. Minä puolestani en suostu odottamaan\nkauempaa. Olen valmis kaikkeen.\"\n\nTiistai-iltana... saman päivän ilta, jona Beautrelet oli vapauttanut\nneiti de Saint-Véranin.\n\nVereksessä muistissa on vielä, millainen suunnaton hämmästyksen ja\nihastuksen kohu pauhasi koko maailmassa, kun tuli tietoon odottamaton\nratkaisu: että neiti de Saint-Véran oli vapaa! Neitonen, jota Lupin\nrakasti, jonka takia hän oli punonut mitä viekkaimpia juonia, oli\nriistetty hänen vallastaan! Vapaa oli myöskin Beautreletin isä,\njonka Lupin oli valinnut lunnaaksi vimmatussa kiihkossaan aselepoa\naikaansaamaan, mitä hänen tunteittensa tulisuus välttämättömästi\nkaipasi. Molemmat vangit olivat vapaat ja Neulan salaisuus tiedossa,\njulkinen, yli koko maailman levinnyt!\n\nSuurella yleisöllä oli todellakin hauskaa. Voitetusta seikkailijasta\nsepitettiin lauluja.\n\n\"Lupinin lemmenseikkailu!\" \"Arsènen huokailut!\" \"Rakastunut voro!\"\n\"Taskuvarkaan valitus!\" huudeltiin bulevardeilla ja hyräiltiin\ntyöpajoissa.\n\nKysymyksien sadellessa sanomalehtimiesten liudassa, Raymonde vastaili\nmitä varovaisimmin. Mutta löytyihän kirje ja kukkavihot ja koko\nsurkea pöty! Naurettuna ja pilkattuna kuukertui Lupin jalustaltaan\nalas.\n\nJa Beautreletista tuli epäjumala. Hän oli nähnyt kaikki, ennustanut\nkaikki, valaissut kaikki. Neiti de Saint-Véranin tutkintotuomarille\nantama todistus vahvisti pienimpiäkin piirteitä myöten nuoren miehen\nharkitseman oletuksen. Todellisuus tuntui joka kohdassa mukautuvan\nhänen ennakolta miettimäänsä järjestelmään. Lupin oli löytänyt\nherransa.\n\nBeautrelet tahtoi, että hänen isänsä ennen Savoijin vuoristoon\npalaamistansa levähtäisi moniaita kuukausia päiväpaisteisilla\nseuduilla, ja vei itse sekä hänet että neiti de Saint-Véranin Nizzan\ntienoolle, minne kreivi de Gesvres niinikään oli tyttärinensä\ntalveksi asettunut. Kaksi päivää sen jälkeen saapui Valméras äitinsä\nseurassa uusien ystäviensä luokse, ja he muodostivat siten pikku\nsiirtokunnan Gesvresin huvilan ympäristölle, yötä päivää vartionansa\npuoli tusinaa kreivin palkkaamaa miestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLokakuun alussa piti Beautreletin jälleen ryhtyä keskeytyneihin\nlukuihinsa Pariisissa, valmistuakseen tutkintoihinsa. Ja päivät\nkuluivat nyt rauhallisesti ilman mainittavia tapahtumia. Mitä muuten\nsaattoikaan tapahtua? Eikö sota ollut päättynyt?\n\nLupinillakin luultavasti oli sama tunne ja hänen oli kai täytynyt\nalistua kohtaloonsa, sillä eräänä päivänä putkahtivat jälleen\nihmis-ilmoille hänen molemmat muut uhrinsa, Ganimard ja Sherlock\nHolmes. Heidän paluunsa elämään ei muuten ollut millään tavoin komea.\nMuuan ryysyjen kerääjä heidät löysi Orfèvres-laiturilta poliisiasemaa\nvastapäätä nukkumasta, köytettyinä.\n\nOltuaan viikon verran ihan puusta pudonneina saivat he kootuksi\najatuksiaan ja kertoivat -- tai oikeastaan Ganimard kertoi, sillä\nHolmes jurotteli yrmeänä -- että olivat huvijahti \"Pääskysellä\"\ntehneet matkan ympäri Afrikan, hauskan ja opettavaisen matkan, jolla\nhe olivat saaneet esiintyä aivan vapaina, paitsi muutamina tunteina,\njotka olivat viettäneet lastiruuman pohjalla, miehistön poikkeillessa\nulkomaisiin satamiin.\n\nHe eivät ollenkaan muistaneet, millä tavoin olivat joutuneet\nOrfèvres-laiturille; he olivat luultavasti nukkuneet useita päiviä.\n\nHeidän vapauttamisensa oli tappionsa tunnustamista. Lupin myönsi sen\nnyt kieräilemättä, tauottuaan taistelemasta.\n\nEräs tapaus muuten saattoi tappion vielä selkeämmäksi: Louis\nValmérasin ja neiti de Saint-Véranin kihlautuminen. Olosuhteiden\nluoman tuttavallisen seurustelun tuloksena oli ollut molempien\nnuorten rakastuminen toisiinsa. Valmérasia viehätti Raymonden\nkaihomielinen sulous, ja tyttöön, joka oli saanut katkeria kokemuksia\nja kaipasi suojelusta, tehosi suuresti se tarmokkuus, jolla toinen\noli niin pontevasti auttanut hänen pelastumistaan.\n\nHääpäivää odoteltiin jonkun verran levottomasti. Eikö Lupin yrittäisi\njälleen käydä hyökkäämään? Taipuisiko hän aivan säveästi menettämään\nrakastamansa naisen? Pari kolme kertaa nähtiin epäiltäviä olentoja\nhiipimässä huvilan lähettyvillä, jopa joutui Valméras eräänä iltana\npuolustautumaan joltakulta juopuneeksi tekeytyneeltä, joka laukaisi\nhäntä kohti pistoolinsa, niin että luoti lävisti hänen hattunsa.\nMutta vihkiminen tapahtui kuitenkin määrättynä päivänä ja hetkenä, ja\nRaymonde de Saint-Véranista tuli rouva Valméras.\n\nOli kuin itse kohtalo olisi käynyt Beautreletin puolelle ja\nvarmentanut voitonsanoman. Koko suuri yleisö tajusi sen selvästi,\nja hänen ihailijainsa keskuudessa heräsi nyt ajatus panna toimeen\nloistavat kemut, joilla vietettäisiin hänen voittoansa ja Lupinin\ntuhoa. Mainio ajatus, ja se otettiinkin vastaan yleisellä\ninnostuksella. Kahdessa viikossa ilmoittausi kolmesataa osanottajaa.\nErikseen kutsuttiin juhlaan kaksi oppilasta kaikkien Pariisin\nlyseoiden seitsemänneltä luokalta. Sanomalehdistö viritteli\nkiitosvirsiä. Ja kemuista koitui mitä pitikin: kirkastusjuhla.\n\nMutta yksinkertainen ja miellyttävä kirkastus, koska Beautrelet\noli sen sankari. Hänen pelkkä läsnäolonsa antoi juhlalle oikean\nleiman. Hän osoittausi vaatimattomaksi kuten tavallista, hiukan\nhämmästellen ylenpalttisia hyvä-huutoja, hiukan häpeillen ylellisiä\nylistyspuheita, joissa hänet väitettiin maailmankuuluja poliiseja\netevämmäksi... hiukan häpeillen, mutta myöskin suurta liikutusta\ntuntien.\n\nSen lausui hän julki pienessä puheessa, joka viehätti kaikkia ja\njossa esiintyi pelkkää katsomistakin punastelevan pojan ujous. Hän\npuhui ilostaan ja ylpeydestään. Ja niin järkevä ja maltillinen kuin\nolikin, koki hän nyt kuitenkin ikuisesti unohtumatonta hurmaannusta.\nHän hymyili ystävilleen, lyseotovereilleen, Valmérasille, joka\noli vasiten saapunut ilmaisemaan hänelle ihailuansa, kreivi de\nGesvresille ja isälleen.\n\nHänen puheensa lähetessä loppuaan ja hänen vielä seisoessaan lasi\nkädessä kuului salin alapäästä sorinaa ja siellä näkyi joku seuhtovan\nsanomalehti hyppysissään. Tuli taas hiljaista, rauhanhäiritsijä\nistuutui jälleen, mutta uteliaisuus levisi pitkin pöytää, sanomalehti\nkulki kädestä käteen, ja aina kuului huudahdus, kun joku vieraista\nvilkaisi osoitetulle sivulle.\n\n\"Lukekaa se ääneen!\" huudettiin vastapäiseltä puolelta.\n\nKunniavieraan pöydässä nousi joku seisomaan. Beautrelet vanhempi\nläksi noutamaan lehden ja ojensi sen pojalleen.\n\n\"Lukekaa! lukekaa!\" huudeltiin vielä kovemmin.\n\nJa toiset hokivat:\n\n\"Kuulkaa! Hän aikoo lukea... kuulkaa!\"\n\nBeautrelet seisoi kasvot yleisöön päin ja haki isänsä antamasta\nsanomalehdestä kirjoitusta, joka oli herättänyt moista hälinää.\nNähtyään sinisellä kynällä alleviivatun otsakkeen kohotti hän kätensä\npyytääkseen hiljaisuutta, ja luki äänellä, jota mielenliikutus\nmuutteli yhä enemmän ja enemmän, sikäli kuin hämmästyttävät\npaljastukset tekivät tyhjiksi kaikki hänen ponnistuksensa, kumosivat\nhänen käsityksensä _Aiguille creusesta_ ja osoittivat, kuinka\nhyödytön oli ollut hänen taistelunsa Arsène Lupinia vastaan:\n\n    \"_Akatemian jäsenen t:ri Massibanin avoin kirje_.\n\n    Herra toimittaja!\n\n    Maaliskuun 17 p:nä 1679 ilmestyi aivan pienoinen kirjanen nimeltä:\n\n    'ONTON NEULAN SALAISUUS.\n\n    _Koko totuus paljastettu ensi kerran. Minun itseni painattama\n    satana kappaleena hovin tiedoksi_.'\n\n    Saman päivän aamuna kello yhdeksän alkoi tekijä, aivan nuori,\n    hyvin puettu mies, jonka nimeä kukaan ei tiedä, jakaa lehtistään\n    hovin etevimmille henkilöille. Kello kymmenen, hänen käytyään\n    neljän henkilön luona, hänet vangitsi eräs kaartin kapteeni ja\n    vei kuninkaan yksityishuoneeseen, sitten heti lähtien etsimään\n    noita neljää jaettua kappaletta. Kun kaikki sata kappaletta oli\n    jälleen saatu kokoon, laskettiin ne huolellisesti, niputettiin ja\n    todettiin, jonka jälkeen kuningas itse viskasi ne tuleen, jättäen\n    niistä vain yhden itselleen.\n\n    Sitten hän antoi kaartin kapteenille käskyn luovuttaa kirjasen\n    tekijä herra de Saint-Marsille; tämä taasen sulki vankinsa ensin\n    Pigneroliin, sitten Sainte-Marguerite-saaren linnoitukseen. Tuo\n    mies ei nähtävästi ole ollut kukaan muu kuin kuuluisa Rautanaamio.\n\n    Ja totuus -- tai ainakin osa totuutta -- ei olisi konsanaan\n    tullut tietoon, ellei saapuvilla ollut kaartin kapteeni olisi,\n    kuninkaan kääntäessä hänelle selkänsä, voittamatonta kiusausta\n    tuntien vikkelästi siepannut liekeistä toista kappaletta,\n    ennenkuin tuli oli sitä saavuttanut.\n\n    Kuusi kuukautta senjälkeen löydettiin kapteenin ruumis Gaillonin\n    ja Nantesin väliseltä valtamaantieltä. Murhaajat olivat\n    riistäneet häneltä kaikki vaatteet, mutta unohtaneet hänen\n    oikeaan saappaaseensa jalokiven, kuten sitten havaittiin, mitä\n    puhtaimman ja hyvinkin kallisarvoisen timantin.\n\n    Hänen papereistaan löytyi eräs käsinkirjoitettu muistiinpano.\n    Siinä ei puhuta liekeistä pelastuneesta kirjasesta, vaan\n    selostetaan sen ensimmäiset luvut. Kysymyksessä on salaisuus,\n    joka oli Englannin kuninkaitten tiedossa, mutta hävisi heiltä\n    hupelon Henrik IV:n kruunun joutuessa Yorkin herttualle. Sen\n    ilmaisi Ranskan kuninkaalle Kaarlo VII:lle Jeanne d'Arc;\n    nyt se joutui valtiosalaisuudeksi, se siirtyi hallitsijalta\n    hallitsijalle, kirjeen kautta, joka aina sinetittiin uudelleen\n    ja löydettiin kunkin kuninkaan kuolinvuoteelta, osoitteenansa:\n    'Ranskan kuninkaalle.'\n\n    Salaisuus koski, kertoen sen säilytyspaikan, suunnatonta\n    kuningasten omistamaa, vuosisatojen kuluessa yhä karttunutta\n    aarretta.\n\n    Sataneljätoista vuotta myöhemmin vei Ludvig XVI Templessä vankina\n    ollessaan erään kuninkaallisen perheen upseerivartioon kuuluvan\n    upseerin hiukan syrjään ja virkkoi hänelle:\n\n    'Monsieur, eikö teillä ollut esi-isäni, suuren kuninkaan väessä\n    joku sukulainen kapteenina?'\n\n    'Kyllä, sire.'\n\n    'Vai niin. Olisiko teissä miestä... olisiko teissä miestä'...\n\n    Hän epäröitsi. Upseeri täydensi lauseen:\n\n    'Olla kavaltamatta teitä? Oh, sire'...\n\n    'No, kuulkaahan.'\n\n    Hän otti taskustaan pienen kirjasen ja repäisi sen loppulehdistä\n    erään irti. Mutta hän katui:\n\n    'Ei, parasta on, että annan siitä jäljennöksen'...\n\n    Hän otti ison paperiarkin ja repi siitä itselleen pienen\n    suunnikkaan muotoisen kaistaleen, jolle jäljensi viisi riviä\n    pisteitä, kirjaimia ja merkkejä painetulta lehdeltä. Poltettuaan\n    jälkimmäisen hän taittoi kirjoittamansa paperin neljään osaan,\n    sinetitsi sen punaisella lakalla ja antoi upseerille.\n\n    'Monsieur, antakaa tämä kuolemani jälkeen kuningattarelle ja\n    sanokaa hänelle: Kuninkaalta, Madame... Teidän Majesteetillenne\n    ja hänen pojalleen... Jollei hän ymmärrä'...\n\n    'Jollei hän ymmärrä'...\n\n    'Niin huomauttakaa: Se koskee salaisuutta... Neulan\n    salaisuutta... Silloin kuningatar ymmärtää.'\n\n    Sen sanottuaan hän heitti kirjasensa liedessä roihuavaan tuleen.\n\n    Tammikuun 21 p:nä hän astui mestauslavalle.\n\n    Upseeri sai vasta kahden kuukauden kuluttua, kuningattaren tultua\n    sillävälin siirretyksi la Conciergerie-vankilaan, hänelle uskotun\n    tehtävän toimitetuksi. Vihdoinkin onnistui hänen monien juonien\n    kautta eräänä päivänä päästä Marie Antoinetten puheille.\n\n    Hän virkkoi tälle niin hiljaisesti, että toinen tuskin kuuli:\n\n    'Kuningas-vainajalta, madame, teidän majesteetillenne ja hänen\n    pojalleen.'\n\n    Ja hän ojensi sinetöidyn kirjeen kuningattarelle.\n\n    Kuningatar vilkaisi, saattoivatko vartijat häntä nähdä, särki\n    sinetin, näytti kummastuvan havaitessaan käsittämättömät rivit,\n    mutta sitten äkkiä käsittävän.\n\n    Hän hymyili katkerasti, ja upseeri kuuli sanat:\n\n    'Miksi niin myöhään?'\n\n    Hän epäröitsi. Minne kätkeä tuo vaarallinen paperi? Lopulta hän\n    avasi rukouskirjansa ja sujautti paperin jonkunlaiseen kannen ja\n    sitä peittävän pergamentin välissä olevaan salalokeroon.\n\n    'Miksi niin myöhään?' oli hän sanonut.\n\n    On todellakin luultavaa, että tuo paperi, jos se olisi voinut\n    hänet pelastaa, saapui liian myöhään, sillä seuraavassa\n    lokakuussa nousi kuningatar Marie Antoinette vuorostaan\n    mestauslavalle.\n\n    Sukunsa papereita selaillessaan löysi yllämainittu upseeri\n    sittemmin isoisänsä isän muistiinpanon. Siitä hetkestä alkaen\n    hänellä oli yksi ainoa ajatus, uhrata kaikki joutohetkensä tuon\n    oudon ongelman selvittämiseen. Hän luki kaikki latinankieliset\n    teokset, selaili kaikki Ranskan ja naapurimaiden kronikat, hankki\n    pääsyn luostareihin, otti selon tilikirjoista, kirkonkirjoista,\n    valtiollisista sopimuksista, ja löysikin useita eri aikakausille\n    hajautuneita mainitsemisia asiasta.\n\n    Caesarin 'Gallialaissodan muistelmien' III kirjassa kerrotaan,\n    että sitten kun G. Titullus Sabinus oli voittanut Viridovixin,\n    vietiin kaleettien päällikkö Caesarin eteen ja lunasti vapautensa\n    ilmaisemalla Neulan salaisuuden...\n\n    Saint-Clair-sur-Eptessä Kaarlo Tyhmän ja Pohjan raakalaisten\n    päällikön Rolfin välillä solmitusta rauhasta laadittu\n    sopimuskirja luettelee Rolfin kaikki arvonimet, niissä: 'Neulan\n    salaisuuden haltija'.\n\n    'Saksilaiskronikka' (Gibsonin laitos, siv. 134) kertoo Wilhelm\n    Valloittajasta, että hänen lipputankonsa päättyi terävään,\n    lävistettyyn, neulan muotoiseen kärkeen...\n\n    Eräässä kovin hämärässä lausunnossaan tunnustaa kuulusteltaessa\n    Jeanne d'Arc, että hänellä on suuri salaisuus ilmaistavana\n    Ranskan kuninkaalle. Siihen hänen tuomarinsa vastaavat: 'Niin,\n    kyllä tiedämme, mistä on kysymys, ja siksi kuoletkin, Jeanne.'\n\n    '_Par la vertu de l'Aiguille_', kirosi joskus kepuli kuningas\n    Henrik IV.\n\n    Kun Frans I piti puheen Hâvrea arvohenkilöille vuonna 1520,\n    lausui hän seuraavat sanat, jotka porvari Honfleur merkitsi\n    muistikirjaansa: 'Ranskan kuninkailla on salaisuuksia, jotka\n    useasti määräävät tapausten kulun ja kaupunkien kohtalot.'\n\n    -- -- --\n\n    Kaikki nuo seikat, herra toimittaja, sekä kertomuksen\n    Rautanaamiosta, kaartin kapteenista ja hänen pojanpoikansa\n    pojasta olen tänään löytänyt eräästä juuri tuon samaisen\n    pojanpojan pojan kyhäämästä kirjasesta, joka on julkaistu\n    kesäkuussa 1815, ihan Waterloon taistelun edellä tai jälkeen\n    eli toisin sanoen sellaisena kumousaikana, että julkaisu\n    luonnollisesti jäi huomaamatta.\n\n    Mitä merkitsee tämä kirjanen? Ei mitään, sanottiin, eihän\n    mokomaan ole vähääkään uskomista. Sen käsityksen minäkin\n    ensiksi sain; mutta kuinka ällistyinkään, kun avatessani\n    Caesarin gallialaissodan muistelmat mainitun luvun kohdalta\n    löysin kirjasessa mainitun lauseen! Saman vahvistuksen\n    sain Saint-Clair-sur-Epten rauhan sopimuskirjasta,\n    saksilaiskronikasta, Jeanne d'Arcin jutusta, sanalla sanoen\n    kaikesta, mitä olen tähän mennessä ehtinyt tarkistaa.\n\n    Lopuksi kertoo v:n 1815 lentokirjasen tekijä vielä varsin tärkeän\n    tiedon. Ollessaan Espanjan sodan aikana Napoleonin armeijassa\n    upseerina hän eräänä iltana ratsunsa suistuttua maahan pyrki\n    erääseen linnaan, missä hänet otti vastaan muuan iäkäs Ludvig\n    XV:n ratsuväen kenraali.\n\n    Ja vähin erin hän vanhuksen keralla pakinoidessaan sai tietää,\n    että tämä Creuse-joen varrella sijaitseva linna oli nimeltään\n    L'Aiguille, että sen oli rakennuttanut ja ristinnyt Ludvig\n    XIV ja että se suuren kuninkaan käskystä oli koristettu pikku\n    torneilla, joiden keskessä kohosi neulaa esittävä huippu. Linna\n    on rakennettu vuonna 1680.\n\n    1680! Vuosi jälkeen kirjasen painatuksen ja Rautanaamion\n    vangitsemisen! Kaikki on selvää: Ludvig XIV rakennutti ja nimitti\n    salaisuuden ilmitulon varalle linnan antaakseen uteliaille\n    tuon vanhan salaisuuden uuden selityksen. _L'Aiguille creuse?_\n    Suippotorninen Creusen varrella sijaitseva kuninkaanlinna.\n    Silloin kuviteltiin heti tietyksi arvoituksen ratkaisu, ja\n    tutkimukset taukosivat.\n\n    Laskelma oli oikea, koskapa enemmän kuin kaksi sataa vuotta\n    myöhemmin herra Beautrelet on siihen paulaan tarttunut. Ja\n    tämänpä vuoksi, herra toimittaja, ryhdyin tämän kirjeen\n    laatimiseen. Jos Arsène Lupin on Anfredin nimellä vuokrannut\n    hra Valmérasilta Aiguillen linnan Creusen varrelta, jos hän on\n    sinne sijoittanut kaksi vankiansa siinä mielessä, että herra\n    Beautreletin välttämättömät etsiskelyt lopulta onnistuisivat,\n    niin on hän tarvitsemansa rauhan vuoksi virittänyt herra\n    Beautreletille ihan täsmälleen tuon niin sanoaksemme Ludvig XIV:n\n    historiallisen ansan.\n\n    Ja tämän tajutessamme on epäämättömänä johtopäätöksenä,\n    että hän, Lupin, pelkällä älynsä terävyydellä, tuntematta\n    muita tosiseikkoja kuin ne, jotka mekin tunnemme, on todella\n    erinomaisen neronsa taikavoimalla saanut selvitetyksi tuon\n    käsittämättömän salakirjoituksen ja tuntee nyt Ranskan\n    hallitsijain viimeisenä perillisenä _Aiguille creusen_\n    kuninkaallisen salaisuuden.\"\n\nSiihen päättyi sanomalehtikirjoitus. Mutta jo moniaan minuutin ajan,\nsiitä asti kun Aiguillen linna tuli puheeksi, ei Beautrelet enää\nollut lukijana. Tappionsa tajuten, nöyryytyksensä nujertamana hän oli\npudottanut sanomalehden ja vaipunut tuolilleen kasvot käsien peitossa.\n\nJännityksestä huohottaen tuota uskomatonta juttua kuunnellessaan\nolivat juhlavieraat vähitellen lähestyneet ja tunkeilivat nyt hänen\nympärillään.\n\nOdotettiin kuumeisella kiihkolla, mitä hän lausuisi, mitä\nvastaväitteitä hän tekisi.\n\nHän ei hievahtanutkaan.\n\nLempeällä väkivallalla erotti Valméras hänen kätensä ja nosti ylös\nhänen päänsä.\n\nIsidore Beautrelet itki.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\n\nKello on neljä aamulla. Isidore ei ole palannut lyseoon. Hän ei\naiokaan palata sinne ennen kuin hänen Lupinille julistamansa\nsäälimätön sota päättyy. Sen on hän itsekseen vannonut, ystävien\nviedessä hänet mukanaan masentuneena ja murheellisena.\n\nMieletön vala! Järjetön sota! Mitä voi hän saada aikaan, tämä\nyksinäinen ja aseeton poika, tuota tarmon ja voiman ilmiötä vastaan?\n\nMiten päästä hänen kimppuunsa? Hän on luoksepääsemätön. Mihin\nhaavoittaa häntä? Hän on koskematon.\n\nKello neljä aamulla... Isidore on jälleen käyttänyt luokkatoverinsa\nvieraanvaraisuutta. Hän seisoo huoneessaan uunin edessä, kyynärpäät\nsen marmorisella reunustalla, tukien leukaansa käsillään ja katsellen\nitseään kuvastimesta.\n\nHän ei enää itke, hän ei tahdo itkeä tai vääntelehtiä vuoteellaan tai\nraivota epätoivon vimmassa, kuten on tehnyt kahden tunnin ajan. Hän\ntahtoo pohtia, pohtia ja ymmärtää.\n\nEikä hän siirrä katsettansa kuvastimessa heijastuvista silmistään,\nikäänkuin toivoen saavansa ajatusvoimansa kaksinkertaiseksi\nsilmäilemällä mietiskelevää kuvaistansa -- ikäänkuin toivoen tuosta\nolennosta löytävänsä sen arvaamattoman ratkaisun, jota ei omasta\nitsestään löydä.\n\nKello kuuteen asti seisoo hän noin, ja kaikista yksityispiirteistä\nirroitettuna, jotka tuottavat sekavuutta ja hämäryyttä, esiintyy\nkysymys vähitellen hänen tajunnalleen aivan selkeänä ja mutkattomana,\nkuin laskutieteellinen esimerkki.\n\nNiin, hän on erehtynyt. Hän on väärin tulkinnut salakirjoituksen.\nSana _aiguille_ ei tarkoita Creusen varrella olevaa linnaa. Eikä\n_demoiselles_-sanaa voida sovelluttaa neiti de Saint-Véraniin ja\nhänen orpanaansa, koskapa kirjelmän teksti on vuosisatoja vanha.\n\nKaikki tuo on tehtävä uudestaan.\n\nMiten?\n\nYksi ainoa todistelun pohja olisi epäämätön: Ludvig XIV:n aikana\njulkaistu kirjanen. Mutta oletetun Rautanaamion painattamista\nsadasta kappaleesta säästyi liekeistä ainoastaan kaksi. Toisen\nsieppasi kaartin kapteeni, ja se oli hukassa. Toinen oli Ludvig\nXIV:n tallessa, siirtyi Ludvig XV:lle, ja Ludvig XVI sen poltti.\nMutta jäihän jäljennös sen tärkeimmästä sivusta, siitä joka sisälsi\nongelman ratkaisun tai ainakin salakirjoituksen avaimen; sen sai\nMarie Antoinette ja kätki rukouskirjansa kansiin.\n\nMinne oli se paperi joutunut? Sitäkö oli Beautrelet pidellyt\nkäsissään ja Lupin toimittanut sihteeri Brédouxin häneltä riistämään?\nVai oliko se vielä Marie Antoinetten rukouskirjassa?\n\nKysymys sai nyt muodon: \"Minne on kuningattaren rukouskirja joutunut?\"\n\nLevättyään hetken Beautrelet neuvotteli ystävänsä isän, erään etevän\nkeräilijän kanssa, jota useasti käytettiin virallisena asiantuntijana\nja jota äskettäin valtion museoiden intendenttikin oli tarvinnut\napunaan luetteloimistyössä.\n\n\"Marie Antoinetten rukouskirja?\" huudahti hän. \"Senhän kuningatar\ntestamenttasi kamarineidilleen salaisella määräyksellä toimittaa\nse edelleen kreivi Fersenille. Kreivin suvussa sitä on säilytetty\nhellävaroen, ja nyt se on viisi vuotta ollut lasikuvun alla...\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Musée Carnevaletissa aivan yksinkertaisesti.\"\n\n\"Ja tämä museo avataan --?\"\n\n\"Kahdenkymmenen minuutin kuluttua... kuten kaikkina aamuina.\"\n\n-- -- --\n\nTäsmälleen samalla minuutilla kun madame de Sévignén aikoinaan\nomistaman talon ovi avattiin, astui Isidore vaunuista ystävänsä\nkeralla.\n\n\"Hei, herra Beautrelet!\"\n\nKymmenen ääntä tervehti hänen tuloaan. Suureksi hämmästyksekseen hän\ntunsi koko joukon sanomalehtiselostajiksi, jotka seurasivat _Aiguille\ncreusen_ juttua. Ja eräs heistä huudahti:\n\n\"Tämäpä naurettavaa! Meillä on kaikilla ollut sama ajatus. Olkaa\nvaruillanne, Arsène Lupin saattaa olla joukossamme.\"\n\nHe menivät kaikki sisään. Intendentti, joka myös oli saapuvilla,\nasettui kokonaan heidän käytettäväkseen, vei heidät lasikuvun luo\nja näytti heille mitätöntä, korutonta pikku kirjaa, jossa ei ollut\nmitään kuninkaallista.\n\nHeidät valtasi kuitenkin jonkunlainen liikutus, kun silmäilivät\nesinettä, jota kuningatar oli pidellyt niin synkkinä päivinä ja jota\nhänen itkettyneet silmänsä olivat katselleet... Eivätkä he rohjenneet\nottaa sitä selatakseen; tuntui kuin pyhyyden häväisemiseltä...\n\n\"Kas niin, herra Beautrelet, se tehtävä kuuluu teille...\"\n\nHän otti kirjan jännittyneenä. Sen ulkomuoto vastasi täydellisesti\nkirjasen kuvausta. Ensin pergamenttipäällys -- tahrautunut, mustunut,\nsiellä täällä kulunut -- ja sen alla varsinaiset kankeasta nahasta\nvalmistetut kannet.\n\nKuinka levottomasti etsikään Beautrelet salalokeroa! Oliko juttu\nsatua? Vai löytäisikö hän Ludvig XVI:n kirjoittaman lapun, jonka\nkuningatar oli testamentannut tuliselle ihailijalleen?\n\nEtukannessa ei ollut mitään kätköä.\n\n\"Ei mitään\", jupisi hän.\n\n\"Ei mitään\", kertasivat toiset suunnattomassa jännityksessä.\n\nMutta ottaessaan käsitelläkseen takakannen ja taivuttaessaan sitä\nhiukan havaitsi hän heti, että pergamentti hieman irtausi kannesta.\nHän pisti sormensa rakoon... tunnusteli jotakin... paperia...\n\n\"Hei!\" huudahti hän riemukkaasti. \"Tässä se on... onko mahdollista...\"\n\n\"Pian, pian!\" huusivat toiset. \"Mitä siekailette?\"\n\nHän veti esille kokoontaitetun paperilapun.\n\n\"No, lukekaa toki! Se on kirjoitettu punaisella musteella... se\nnäyttää vereltä... vaaleanpunaiselta vereltä... lukekaahan!\"\n\nHän luki:\n\n\"_Teille, Fersen. Poikaani varten. Lokakuun 16 p:nä 1793... Marie\nAntoinette_.\"\n\nÄkkiä pääsi Beautreletilta hämmästyksen huudahdus. Kuningattaren\nnimikirjoituksen alta hän luki... luki kaksi mustalla musteella\nkirjoitettua sanaa, joiden alla oli koukero... sanat: \"Arsène Lupin\".\n\n\"Marie Antoinette... Arsène Lupin.\"\n\nTuli hiljaisuus. Tuo kaksois-allekirjoitus, nämä molemmat yhteen\nliitetyt nimet, jotka oli löydetty rukouskirjasta, tuosta\npyhäinjäännöksestä, jossa kuningatar poloisen avunhuuto oli\nvuosisadan tyhjiin kaikunut, tuo kauhistuttava päivämäärä 16\nlokakuuta 1793, sama päivä, jona kuninkaallinen pää putosi, tämä\nkaikki oli niin kummastusta herättävää ja draamallista...\n\n\"Arsène Lupin!\" kuiskasi joku ja ilmaisi siten sitä hämmästystä, joka\noli pökerryttänyt heidät kaikki tuon hornamaisen nimen esiintyessä\npyhällä lehdellä.\n\n\"Niin, Arsène Lupin\", kertasi Beautrelet. \"Kuningattaren ystävä\nei ole tajunnut kuolevan epätoivoista vetoamista. Hän on hellinyt\nrakastettunsa lähettämää muistoa, mutta ei ole arvannut sen\ntarkoitusta. Lupin sitävastoin on keksinyt kaikki... ja ottanut...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Asiapaperin, hiisi vieköön, Ludvig XVI:n kirjoittaman lapun! Ja\nse on se sama, jota minä olen pidellyt käsissäni. Sama näkö, samat\nkuviot, sama punainen sinetti. Nyt ymmärrän, minkätähden Lupin ei\ntahtonut jättää minulle asiapaperia, jotta minä en pääsisi jutun\nperille pelkästä paperin, sinetin ja muun tutkimisesta.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Siispä, koska asiapaperi, jonka sisällön tunnen, on alkuperäinen,\nkoska minä omin silmin olen nähnyt punaisen sinetin jäljet ja koska\nMarie Antoinette omalla käsialallaan vahvistaa oikeaksi herra\nMassibanin selostaman kirjasen koko kertomuksen, on todellakin\nolemassa historiallinen Onton neulan ongelma... ja minä olen varma\nsiitä, että saan sen selvitetyksi.\"\n\n\"Mutta millä tavalla? Olipa asiapaperi oikea tai ei, se ei teitä\nhyödytä, ellette saa salakirjoitusta tulkituksi, koskapa Ludvig XVI\nhävitti kirjan, jossa selitys oli.\"\n\n\"Mutta eihän se toinen kappale, jonka Ludvig XVI:n kaartin kapteeni\ntempasi liekeistä, ole tuhoutunut.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Todistakaa toisin olevan.\"\n\nBeautrelet vaikeni, sitten puheli hän hitaasti ja silmät ummessa,\nkuin yrittäen määritellä ja koota ajatuksiaan:\n\n\"Salaisuuden haltijana alkaa kaartin kapteeni ilmoittaa siitä pikku\neriä pojanpoikansa pojan löytämässä päiväkirjassa. Tuo keskeytyy.\nHän ei ilmaise arvoituksen ratkaisua. Miksi? Syystä, että kiusaus\nsalaisuuden käyttämiseen hyväksensä vähitellen valtaa hänet ja\nhän sortuu siihen. Todistus? Hänen murhaamisensa. Todistus? Hänen\nsaappaastaan löydetty kallis timantti, jonka hän epäilemättä oli\nsaanut kuninkaallisesta aarteistosta. Tämän kaikille tietymätön\nkätköpaikka juuri on Onton neulan salaisuus. Lupin on antanut minun\nsitä odottaa; Lupin ei ole valehdellut.\"\n\n\"Mitä siis päätätte, Beautrelet?\"\n\n\"Päätän, hyvät ystävät, että tämä juttu on tehtävä mahdollisimman\njulkiseksi ja että kaikki lehdet mainitkoot meidän haeskelevan kirjaa\nnimeltä _Onton neulan salaisuus_. Kenties se voidaan nuuskia esille\njostakin maalaiskirjastosta.\"\n\nUutinen kyhättiin heti, ja ryhtymättä edes odottamaan mahdollisia\ntuloksia siitä kävi Beautrelet työhön käsiksi.\n\nHänellä oli pikku vihjaus jäljille: murha, oli tapahtunut Gaillonin\nseudulla. Samana päivänä hän läksi siihen kaupunkiin. Hänellä\ntietysti ei ollut mitään toiveita saada yksityiskohtaisemmin selville\nkaksisataa vuotta takaperin tehtyä rikosta. Mutta onhan rikoksia,\njotka jättävät jälkiä kokonaisen seudun muistoihin ja tarinoihin.\nPaikalliskronikat ottavat ne omikseen. Jonakuna päivänä saapuu\nmaalaisoppinut, vanhojen satujen kerääjä, menneen ajan elämän pikku\npiirteiden kuvailija, ja saa niistä aiheen sanomalehtikirjoitukseen\ntai maakunnan pääkaupungin akatemialle lähetettävään tiedonantoon.\n\nHän etsi käsiinsä kolme, neljä tuollaista tutkijaa. Mukanaan\neräs heistä, vanha notaari, hän selaili vankilaluettelot, vanhat\nkäräjäpöytäkirjat ja kirkonkirjat. Ainoakaan muistiinpano ei\nilmaissut, että 1600-luvulla oli murhattu kaartin kapteeni.\n\nHän ei menettänyt miehuuttaan, vaan jatkoi tutkimuksiaan Pariisissa,\nmissä oikeudenkäynti kenties oli tapahtunut. Hänen vaivannäkönsä oli\nturha.\n\nMutta hänen ajatuksensa johtuivat uudelle tolalle ja ohjasivat\nhänen tutkimuksensa toiseen suuntaan. Oliko mahdotonta saada tietää\nsen kapteenin nimi, jonka pojanpojan poika palveli tasavallan\narmeijassa ja joka oli komennettu vartiopalvelukseen Temple-torniin\nkuningasperheen ollessa siellä vankina?\n\nLoppumattomalla kärsivällisyydellä onnistui hänen lopulta saada\nkokoon luettelot, joissa ainakin kaksi nimeä oli melkein samoja:\nherra de Larbeyrie Ludvig XIV:n aikana ja kansalainen Larbrie\nhirmuhallituksen kautena.\n\nSe oli jo tärkeä kohta. Hän toimitti sanomalehtiin lähetetyn\nkirjoituksen, jossa vetosi yleisöön ja kysyi, voisiko kukaan antaa\nhänelle tietoja tuosta Larbeyriestä tai hänen jälkeläisistänsä.\n\nHerra Massiban, lentokirjasen Massiban, akatemian jäsen, se hänelle\nvastasi:\n\n    \"Hyvä herra:\n\n    Ikäväkseni en tunne teitä, mutta luen tutkimuksistanne\n    suorastaan ihaillen. Minua ilahduttaa, kun nyt voin auttaa niitä\n    huomauttamalla teille seuraavaa kohtaa Voltairesta, jonka olen\n    löytänyt hänen käsikirjoituksestansa _Ludvig XIV:n vuosisata_\n    (XXV luku, kaskuja hovista). Se on karsittu kaikista painoksista:\n\n    'Olen kuullut rahaministeriön intendentin ja ministeri\n    Chamillardin ystävän, edesmenneen herra de Caumartinin\n    kertovan, että kuningas eräänä päivänä äkkiä matkusti pois\n    kuomuvaunuissaan, kuultuaan herra de Larbeyrien tulleen\n    murhatuksi ja rosvojen ryöstäneen hänen kalliit jalokivensä.\n    Hänen mielensä näytti olevan kovin järkkynyt, ja hän hoki\n    lakkaamatta: Kaikki on hukassa... kaikki on hukassa... Seuraavana\n    vuonna tuon Larbeyrien poika ja hänen de Vélinesin markiisin\n    kanssa naimisissa oleva tyttärensä karkoitettiin tiluksillensa\n    Provençeen ja Bretagneen. Epäilemättä oli tässä jotakin salaista.'\n\n    Se on vielä vähemmän epäilemätöntä, lisään minä, kun herra de\n    Chamillard Voltairen mukaan _oli viimeinen ministeri, joka tunsi\n    Rautanaamion merkillisen salaisuuden_.\n\n    Näette mitä etua voi olla tuosta lausunnosta ja siitä yhteydestä,\n    mikä ilmeisesti on noiden molempien tapausten välillä. Minä\n    puolestani en rohkene harkita aivan määrättyjä oletuksia\n    Ludvig XIV:n käytöksestä, epäluuloista ja arkailuista tuossa\n    tilaisuudessa, mutta toiselta puolen, koskapa herra de Larbeyrie\n    jätti jälkeensä pojan, joka luultavasti oli kansalaisen Larbrien\n    isoisä, sekä tyttären, voihan olla sallittua otaksua, että osa\n    Larbeyrien jättämiä papereita on joutunut hänen tyttärelleen\n    ja että niiden joukossa oli se paljon puhuttu kirjanen, jonka\n    kaartin kapteeni pelasti liekeistä.\n\n    Olen katsonut aateliskalenterista. Rennesin tienoilla asuu joku\n    parooni de Vélines. Sattuisiko hän olemaan markiisin jälkeläinen?\n\n    Kirjoitin eilen umpimähkään paroonille ja kysyin häneltä, eikö\n    hänellä ole hallussaan pieni kirjanen, jonka nimessä esiintyy\n    sana _Aiguille_. Odotan hänen vastaustaan.\n\n    Olisi äärettömän hauskaa puhella tästä kaikesta kanssanne.\n    Käykäähän luonani, ellei siitä ole teille liian suurta vaivaa.\n\n    Kunnioittavasti j.n.e.\n\n    J.K. Minä en tietysti anna näitä pikku tietoja sanomalehdille.\n    Nyt päämäärää lähetessämme on vaiteliaisuus pääehtojamme.\"\n\nSe oli Beautreletinkin mielipide. Menipä hän vielä pitemmällekin:\nkun kaksi sanomalehtimiestä aamulla ahdisteli häntä, antoi hän mitä\nhaaveellisimpia vastauksia mielialastaan ja suunnitelmistaan.\n\nEhtoopäivällä hän kiirehti Massibanin luo, jonka asunto oli n:o 17\nVoltaire-laiturin varrella. Suureksi hämmästyksekseen hän kuuli\nMassibanin vastikään matkustaneen, jättäen hänen varalleen kirjelmän.\n\nIsidore avasi sen ja luki:\n\n    \"Olen saanut sähkösanoman, joka herättää minussa toiveita.\n    Matkustan siis ja lepään yöni Rennesissä. Te voitte lähteä\n    iltajunalla ja Rennesiin pysähtymättä jatkaa matkaanne Vélinesin\n    pikku asemalle. Tapaamme toisemme linnassa, joka on neljän\n    kilometrin päässä asemalta.\"\n\nEhdotus miellytti Beautreletia, varsinkin ajatus, että hän saapuisi\nlinnaan melkein samaan aikaan kuin Massiban, sillä hän pelkäsi, että\ntämä kokemattomuudessaan tekisi jonkun virheen.\n\nHän palasi ystävänsä luokse ja vietti lopun päivää tämän seurassa.\nIllalla hän läksi pikajunalla Bretagneen, saapuen Vélinesiin kello\nkuusi aamulla.\n\nHän asteli nuo neljä kilometriä tuuhean metsikön halki. Kaukana\nkohosi kunnaallansa linna, sekatyylinen rakennus, puolittain\nrenesanssi- ja puolittain Ludvig Filip-tekoa, mutta kuitenkin komea\nneljine pyörötorneineen ja köynnöksien verhoamme nostosiltoineen.\n\nLähestyessään tunsi Isidore sydämensä pamppailevan. Oliko hän\nvihdoinkin perillä? Löytyisikö linnasta salaisuuden avain?\n\nHänellä oli huoliakin. Kaikki tämä tuntui hänestä liian suotuisalta,\nja hän joutui arvelemaan, eikö hän nytkin antautunut johonkin Lupinin\nlaatimaan hornamaiseen suunnitelmaan; eikö esimerkiksi Massiban ollut\nhänen vihollisensa kätyri.\n\nHän purskahti nauruun.\n\n\"Jopa olenkin naurettava. Eihän totisesti kannata ajatella, että\nLupin olisi erehtymätön ihminen, joka ennakolta älyää kaikki,\njonkunlainen kaikkivaltias jumala, jota vastaan ihminen ei\nmitään mahda. Lempo soikoon, saattaahan myöskin Lupin erehtyä,\nhänkin on olosuhteiden alainen. Lupin tekee virheitä, ja minähän\nalan päästä voitolle hänestä juuri sen virheen takia, jonka hän\nteki kadottaessaan paperilapun. Siitä johtuu kaikki. Ja hänen\nponnistelunsa tähtää vain tuon huolimattomuuden parsimiseen.\"\n\nJa Beautrelet soitti ovikelloa, iloisena ja täydellä luottamuksella.\n\n\"Ketä etsitään?\" kysyi kynnykselle ilmestynyt palvelija.\n\n\"Ottaako parooni de Vélines vastaan?\"\n\nHän ojensi nimikorttinsa.\n\n\"Herra parooni ei ole vielä jalkeilla, mutta jos odotatte...\"\n\n\"Eikö täällä ole jo käynyt häntä tavoittelemassa joku,\nvalkopartainen, hiukan köyryselkäinen herrasmies?\" tiedusti\nBeautrelet, joka oli nähnyt Massibanin valokuvan sanomalehdistä.\n\n\"Kyllä; hän saapui kymmenen minuuttia sitten, ja minä vein hänet\nvierashuoneeseen. Herra seuratkoon minua...\"\n\n-- -- --\n\nMassibanin ja Beautreletin kohtaaminen oli hyvin sydämellinen.\nIsidore kiitti vanhaa herraa häneltä saamistansa perin tärkeistä\ntiedoista, ja Massiban ilmaisi ihailunsa mitä lämpimimmin. Sitten he\nlausuilivat mielipiteitänsä paperilapusta, mitä toiveita saattoi olla\nkirjasen löytämisestä, ja Massiban kertoi mitä oli Rennesissä kuullut\nde Vélinesistä. Parooni oli kuudenkymmenen vuoden ikäinen mies, jo\nuseita vuosia ollut leskenä, ja hän eleli hyvin yksikseen tyttärensä\nGabrielle de Villemonin kanssa, jota äskettäin oli kohdannut hirveä\nsuru, kun hänen miehensä ja vanhempi poikansa olivat saaneet surmansa\nauto-onnettomuudessa.\n\n\"Herra parooni pyytää herroja hyväntahtoisesti saapumaan ylös.\"\n\nPalvelija opasti heidät ylös portaita isoon autioon huoneeseen,\njonka ainoina huonekaluina oli kirjoituspulpetti, hyllyjä sekä\npaperikääröjen ja konttorikirjojen peittämiä pöytiä.\n\nParooni vastaanotti heidät ylen kohteliaasti ja sellaisella\nsuulaudella, joka on useasti havaittavana liian yksikseen\nolostelevissa henkilöissä. Heidän oli kovin työläs saada asiaansa\nselitetyksi hänelle.\n\n\"Niin, kyllä tiedän, kirjoitittehan siitä, herra Massiban. Kysymys\non kirjasesta, jossa puhutaan neulasta, eikö niin? Kirjasesta, joka\nminun on ilmoitettu perineen esi-isiltäni?\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Voin mainita teille, että minä ja esi-isäni emme ole hyviä ystäviä.\nSiihen aikaan oli kovin kummallisia mielipiteitä. Minä olen seurannut\nomaa aikaani. Olen katkaissut välini menneisyyteen.\"\n\n\"Niin\", tokaisi Beautrelet kärsimättömästi, \"mutta ettekö ollenkaan\nmuista nähneenne sellaista kirjaa?\"\n\n\"Kyllä, sähkötinhän siitä teille\", huudahti hän kääntyen Massibaniin,\njoka hermostuneesti käveli edestakaisin lattialla ja kurkisteli ulos\nkorkeista ikkunoista. \"Ainakin luuli tyttäreni nähneensä sellaisen\nkirjan nimen niiden tuhansien kirjojen seassa, joita yläkerran\nkirjastohuone on ahdettu puolilleen... Sillä minä puolestani tuskin\nmilloinkaan lueskelen... en lue edes sanomalehtiä... Tyttäreni\nlukee joskus hiukan, silloinkin ainoastaan kun hänen pikku\nGeorgesinsa, ainoa hänelle jäänyt poika, on ihan virkku, jotta\nhän saa pienokaiselta rauhaa... Minun harrastuksiani on etupäässä\nvuokrieni periminen ja sopimusten noudattamisen valvominen... Täällä\nnäette tilikirjani, hyvät herrat; täällä minä vietän elämäni, ja\ntunnustanpa, ettei minulla ole aavistustakaan koko siitä jutusta,\njosta kirjeessänne puhuitte, herra Massiban...\"\n\nTämän lörpöttelyn väsyttämänä keskeytti Isidore Beautrelet hänet:\n\n\"Suokaa anteeksi, herra parooni, mutta... se kirjanen...\"\n\n\"Tyttäreni sitä haeskeli. Hän teki työtä eilispäivästä asti.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Niin, hän on löytänyt sen, hän löysi sen tunti tai pari takaperin.\nTeidän tullessanne...\"\n\n\"Ja missä se on?\"\n\n\"Missäkö se on? Hän laski sen tuolle pöydälle... tuonne...\"\n\nIsidore hätkähti. Pöydällä, suunnattoman paperiläjän päällä, oli\npieni sahviaanikansiin sidottu kirjanen. Hän laski äkkiä nyrkkiin\npuristuneen kätensä sen päälle, kuin olisi tahtonut estää ketään\nmuuta maailmassa koskemasta siihen... ja jossakin määrin myöskin kuin\nei hän itsekään olisi uskaltanut sitä ottaa.\n\n\"No --?\" huudahti Massiban innokkaasti.\n\n\"Minulla on se... tässä on... nyt on asia selvä.\"\n\n\"Mutta nimi... oletteko varma?...\"\n\n\"Olenpa kyllä... katsokaa.\"\n\nHän viittasi sahviaanin painettuihin kultakirjaimiin: 'Onton neulan\nsalaisuus.'\n\n\"Oletteko varma? Onko salaisuus vihdoinkin meidän hallussamme?\"\n\n\"Ensimmäinen sivu... Mitä mainitaan nimilehdellä?\"\n\n\"Lukekaa: '_Koko totuus paljastettu ensimmäisen kerran. -- Minun\nitseni painattama satana kappaleena hovin tiedoksi_.'\"\n\n\"Aivan niin, aivan\", jupisi Massiban, ja hänen äänensä vavahteli; \"se\non liekeistä siepattu kappale! Se on sama kirja, jonka Ludvig XIV\notti takavarikkoon.\"\n\nHe selailivat sitä. Ensimmäinen luku sisälsi samaa, mitä kapteeni de\nLarbeyrie oli muistikirjassaan maininnut.\n\n\"Käykäämme edelleen!\" hoputti Beautrelet, jolla oli kiire päästä\nratkaisuun.\n\n\"Edelleen? Eihän toki. Tiedämme jo, että Rautanaamio vangittiin,\nkoska hän tiesi ja tahtoi julkaista Ranskan kuningassuvun\nsalaisuuden. Mutta kuinka hän sen tiesi? Ja miksi tahtoi hän\nsen julkaista? Kuka oli tuo eriskummainen olento? Ludvig XIV:n\nvelipuoliko, kuten Voltaire väitti, vai italialainen ministeri\nMattioli, kuten nykyajan tiede arvelee? Hitto vieköön, tämä kysymys\non tuiki tärkeä.\"\n\n\"Myöhemmällä, myöhemmällä\", vastusti Beautrelet, kuumeellisen\nkiihkeästi käännellen lehtiä, kuin peläten kirjan lentävän hänen\nkäsistään ennen kuin hän saisi arvoitukseen ratkaisun.\n\n\"Mutta...\" yritti Massiban inttää, intohimoisesti kiintyneenä moisiin\nhistoriallisiin seikkoihin.\n\n\"Ehdimmehän tuon... sittemmin... ottakaamme ensin selityksestä selko.\"\n\nBeautrelet pysähtyi äkkiä. Asiakirja! Keskellä erästä\nvasemmanpuolista sivua näki hän nuo viisi salaperäistä piste- ja\nnumeroriviä! Yhdellä silmäyksellä havaitsi hän ne aivan samoiksi,\njoita oli niin tarkoin tutkinut. Sama kokoonpano... samat lomat,\njotta saattoi erottaa sanat _demoiselles_ ja loppurivillä _aiguille\ncreuse_.\n\nNiiden edellä oli pikku huomautus: \"_Kaikki tarpeelliset tiedot on\nkuningas Ludvig XIII sommitellut pikku tauluksi, jonka jäljennän\ntähän_.\"\n\nJa sitä seurasi taulu.\n\nSen selitys oli alempana.\n\nBeautrelet luki katkonaisella äänellä:\n\n    \"Kuten näkyy, ei tämä taulu anna mitään selitystä, vaikkakin\n    muuttaa numerot ääntiöiksi. Voidaan sanoa, että tämän arvoituksen\n    tulkitsemiseksi on se ensin tunnettava. Se on korkeintaan\n    johtolanka niitä varten, jotka tuntevat sokkelon käytävät.\n\n    Tarttukaamme tähän johtolankaan ja lähtekäämme liikkeelle, minä\n    opastan teitä.\n\n    Ensin neljäs rivi. Neljäs rivi sisältää mittoja ja ohjeita. Jos\n    noudattaa ohjeita ja ottaa mainituista mitoista vaarin, joutuu\n    ehdottomasti perille, tietysti silti vain siinä tapauksessa,\n    että tietää missä on ja minne menee, sanalla sanoen, että tietää\n    L'Aiguille creusen todellisen merkityksen. Tämä selitetään\n    kolmella ensimmäisellä rivillä. Ensimmäinen on siten laadittu\n    kostaakseni kuninkaalle, ja olinkin ilmoittanut hänelle...\"\n\nBeautrelet vaikeni ymmällä.\n\n\"No? Mikä nyt?\" kysyi Massiban.\n\n\"Siinä ei ole mitään ajatusta.\"\n\n\"Eipä tosiaankaan\", myönsi Massiban. _\"Ensimmäinen on siten laadittu\nkostaakseni kuninkaalle_... Mitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" sadatti Beautrelet.\n\n\"Mitä nyt?\"\n\n\"Revitty! Kaksi lehteä! Seuraavat lehdet!... Katsokaa jälkiä!\"\n\nHän vapisi pettymyksensä raivosta. Massiban kumartui katsomaan:\n\n\"Totta tosiaan... näkee kahden lehden jätteitä, pieniä paperitukkoja.\nNe on nähtävästi reväisty ihan äskettäin. Niitä ei ole leikattu, vaan\nselvästi revitty... katsokaa, kaikki loppulehdet ovat rypistyneet.\"\n\n\"Mutta kuka, kuka on sen tehnyt?\" valitteli Isidore käsiänsä\nväännellen. \"Palvelija? Rikostoveri?\"\n\n\"Tuo on sentään voinut tapahtua joitakuita kuukausia takaperin\",\nhuomautti Massiban.\n\n\"Olipa miten oli... jonkun on täytynyt vainuta tämä kirja ja siepata\nse... Kuulkaahan, herra parooni\", huudahti Beautrelet isäntään\nkääntyen, \"ettekö te tiedä mitään?... Epäilettekö ketään?\"\n\n\"Voimmehan kysyä tyttäreltäni.\"\n\n\"Niin... niin... aivan... kenties hän tietää...\"\n\nParooni de Vélines soitti kamaripalvelijaansa. Muutaman minuutin\nkuluttua astui sisälle rouva de Villemon. Hän oli vielä nuori, ja\nhänen kasvoillaan oli surumielinen ja alakuloinen ilme. Beautrelet\nkysyi häneltä heti:\n\n\"Tekö löysitte tämän kirjasen kirjastosta?\"\n\n\"Niin, eräästä langalla sidotusta kimpusta.\"\n\n\"Ja te olette lukenut sen?\"\n\n\"Kyllä, eilen illalla.\"\n\n\"Puuttuiko siitä lukiessanne nämä kaksi lehteä? Koettakaa\nmuistella... kaksi lehteä tämän salakirjoituksen perästä?\"\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi rouva hyvin hämmästyneenä; \"siitä ei ollut\nainoatakaan lehteä poissa\".\n\n\"Kuitenkin on siitä revitty...\"\n\n\"Mutta kirja oli minun kamarissani koko yön.\"\n\n\"Entä aamulla?\"\n\n\"Aamulla toin itse sen alas, kun herra Massibanin ilmoitettiin\nsaapuneen.\"\n\n\"Siispä --?\"\n\n\"En voi käsittää... paitsi jos... mutta ei...\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Georges... poikani... tänä aamuna... leikki kirjalla.\"\n\nHän kiirehti ulos, kintereillään Beautrelet, Massiban ja parooni.\nPoika ei ollut huoneessaan. Häntä haeskeltiin kaikkialta. Vihdoin\ntavattiin hänet linnan takalistolla kisailemassa. Mutta nuo kolme\nnäyttivät niin kiihtyneiltä ja tekivät hänelle kysymyksiä niin\nkäskevällä äänellä, että hän pillahti itkuun.\n\nJuostiin oikeaan ja vasempaan. Kuulusteltiin palvelijoita. Sekamelska\noli kuvaamaton.\n\nJa Beautreletilla oli se kauhea aistimus, että totuus lipui pois\nniinkuin vesi häviää sormien välitse.\n\nHän ponnisti malttaakseen mielensä, tarttui rouva de Villemonin\nkäsivarteen, vei hänet paroonin ja Massibanin seuraamana\nvierashuoneeseen ja virkkoi hänelle:\n\n\"Kirja on kylläkin vajanainen, kaksi lehteä on reväisty pois... mutta\nolettehan lukenut ne, hyvä rouva?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Te tiedätte mitä ne sisältävät?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Voitteko kertoa sen?\"\n\n\"Varsin hyvin. Luin koko kirjan mitä uteliaimmin, mutta etenkin nuo\nkaksi lehteä kiinnittivät mieltäni, niissä kun oli kovin merkillisiä\nja tärkeitä tietoja.\"\n\n\"Puhukaapa siis, hyvä rouva, puhukaa, minä pyydän. Ne tiedot ovat\naivan verrattomia. Puhukaa nyt, minä rukoilen, hukattuja hetkiä ei\nkoskaan saa takaisin. _L'Aiguille creuse_...\"\n\n\"Oh, se on aivan yksinkertaista. _L'Aiguille creuse_ merkitsee...\"\n\nHuoneeseen astui palvelija.\n\n\"Kirje armolliselle rouvalle...\"\n\n\"Mitä? Postihan on jo käynyt.\"\n\n\"Eräs poika antoi tämän minulle.\"\n\nRouva de Villemon avasi kirjeen, luki ja painoi kätensä sydämelleen,\npyörtymäisillään, kauhistuksesta valjuksi valahtaneena.\n\nPaperi oli pudonnut lattialle. Beautrelet otti sen ja edes lupaa\nkysymättä luki vuorostaan:\n\n\"_Vaietkaa... muutoin ei poikanne enää herää_.\"\n\n\"Poikani... poikani...\" sopersi onneton äiti niin voipuneena, ettei\nedes voinut mennä lemmikkiänsä suojelemaan vaaralta.\n\nBeautrelet tyynnytti häntä.\n\n\"Tämä ei voi olla todeksi tarkoitettua... tämä on pilaa... kenellä\nvoisi olla etua...?\"\n\n\"Mahdollisesti Arsène Lupinilla\", huomautti Massiban.\n\nBeautrelet antoi hänelle merkin vaieta. Hän luonnollisesti tiesi\nvihollisen taas olevan kärkkymässä, ketteränä ja kaikkeen valmiina,\nja juuri sen vuoksi hän tahtoi houkutella rouva de Villemonilta nuo\ntärkeät, kauan odotetut sanat ja heti paikalla, silmänräpäystäkään\nmenettämättä.\n\n\"Minä rukoilen teitä, hyvä rouva, rauhoittukaa... olemmehan kaikki\nsaapuvilla... ei ole minkäänlaista vaaraa...\"\n\nPuhuisiko tuo? Hän uskoi niin, toivoi niin. Toinen sopersi joitakuita\nsanoja. Mutta taas avautui ovi. Tällä kertaa saapui lapsenhoitajatar.\nHän näytti joutuneen suunniltaan.\n\n\"Nuori herra Georges... armollinen rouva... Georges...\"\n\nÄiti saavutti heti kaikki kykynsä. Erehtymättömän vaiston ajamana\nhän kiiti kaikkien edellä alas portaita, pylväikön läpi pengermälle.\nSiellä makasi puutarhasohvalla pikku Georges liikkumattomana.\n\n\"Mutta hänhän nukkuu!...\"\n\n\"Hän vaipui uneen ihan äkkiä, armollinen rouva\", selitti\nlapsenhoitajatar. \"Koetin estää häntä nukkumasta, kantaa hänet\nkamariinsa. Mutta hän oli jo unessa, ja hänen kätensä... hänen\nkätensä olivat kylmät...\"\n\n\"Kylmät!\" sopersi hänen äitinsä. \"Niin, se on totta... oih, hyvä\nJumala! _Herätköön hän_!\"\n\nBeautrelet sujautti kätensä housuntaskuun, tarttui revolveriinsa,\nviritti hanan etusormellaan, veti aseen nopeasti esille ja ampui\nMassibania.\n\nMassiban oli ennakolta, ikäänkuin olisi pitänyt nuoren miehen\nliikkeitä silmällä, heittäytynyt syrjään, joten laukaus ei osunut.\nMutta Beautrelet hyökkäsi hänen kimppuunsa ja huusi palvelijoille:\n\n\"Tänne! Hän on Lupin...\"\n\nTöytäyksen voimasta oli Massiban kuukertunut taaksepäin juurituolille.\n\nSeitsemän, kahdeksan sekunnin kuluttua hän nousi, jättäen\nBeautreletin pökerryksiin, puolittain tukehtuneeksi, ja pidellen\nnuoren miehen revolveria kädessään.\n\n\"Kas niin... hyvä... älähän liikahda... nyt olet vahingoton pari\nkolme minuuttia... et enempää... Mutta hitaastipa tunsit minut...\nOlenko niin oivallisesti naamioinut itseni Massibaniksi?\"\n\nHän ojentausi suoraksi, ja seistessään siinä rintakehä laajenneena\nja ryhti pelottavana nauroi hän pilkallisesti, silmäillessään kolmea\ntyrmistynyttä palvelijaa ja ymmälle joutunutta paroonia.\n\n\"Isidore, teitpä yhden virheen. Ellet olisi heille sanonut, että minä\nolin Lupin, niin he olisivat heittäytyneet niskaani. Ne ovat isoja,\nvantteria miehiä, ja miten olisi minun käynyt? Neljä yhtä vastaan!\"\n\nHän lähestyi heitä:\n\n\"No, pojat, älkää pelästykö... en minä teille pahaa tee... otatteko\nehkä pastillin? se virkistää. Ahaa! sinä siinä, annappas minulle pois\nsatamarkkaseni. Kyllä minä sinut vintiön tunnen. Sinulle minä äsken\nmaksoin kirjeen antamisesta rouvallesi... Pian nyt, lurjus...\"\n\nHän otti palvelijan ojentaman setelin ja repi sen silpuksi.\n\n\"Kavaltajan raha... se polttaa sormiani.\"\n\nHän kohotti hattuaan ja kumarsi hyvin syvään rouva de Villemonille:\n\n\"Annattehan minulle anteeksi, hyvä rouva? Elämän sattumukset --\neritoten minun elämäni -- pakottavat useasti julmuuksiin, joita\nitse enimmin häpeilen. Mutta älkää olko levoton pojastanne, annoin\nhänelle vain pikku piston käsivarteen häntä kuulustellessamme. Tunnin\nkuluttua on kaikki ennallaan... Pyydän vielä kerran anteeksi. Mutta\nminun täytyi saada teidät vaikenemaan asiasta.\"\n\nHän kumarsi jälleen, kiitti parooni de Vélinesiä hänen herttaisesta\nvieraanvaraisuudestaan, otti keppinsä, sytytti savukkeen, tarjosi\nparoonillekin, kohotti hattuaan joka taholle ja huusi suojelevalla\näänellä Beautreletille:\n\n\"Hyvästi, pojuseni!\"\n\nSitten hän asteli tyynesti tiehensä, tuprautellen savua palvelijain\nkasvoihin...\n\nBeautrelet odotti muutamia minuutteja. Rouva de Villemon oli\ntyyntynyt ja seisoi poikaansa katsellen. Beautrelet astui hänen\nluokseen aikoen vielä kerran pyytää häntä ilmaisemaan, mitä hän\ntiesi. Mutta hän tajusi, ettei rouva de Villemon nyt ikinä puhuisi,\ntapahtui mitä tahansa. Tämän äidin aivoihin oli Onton neulan\nsalaisuus hautautunut yhtä syvälle kuin menneisyyden pimentoon\npeittyneenä. Silloin hän luopui ja lähti pois.\n\n-- -- --\n\nKello oli puoli yksitoista. Juna lähtisi kymmenen minuuttia ennen\nkahtatoista. Hän asteli hitaasti pitkin puistokujaa ja poikkesi\nkulkemaan asemalle johtavaa tietä.\n\n\"No, mitä tuosta kaikesta sanot?\"\n\nMassiban, eli oikeastaan Lupin, se puikahti metsästä tien varrelta.\n\n\"Eikö luistanut hyvin? Eikö vanha toverisi ole nokkela\nnuorallatanssija? Olen varma siitä, että sinä olet aivan ymmällä ja\nkummastelet, onko olemassakaan ketään miekkosta nimeltä Massiban,\nakatemian jäsentä? Onpa hyvinkin. Saatpa hänet nähdäkin, jos olet\nkiltti. Mutta ensiksikin on minun annettava sinulle revolverisi\ntakaisin... Katsot, vieläkö se on panostettu? On kuin onkin,\npoikaseni. Viisi luotia jälellä, ja yksi ainoa riittää lähettämään\nminut isäini luo... Vai niin, sinä pistätkin sen taskuusi?... No\nniin... enemmän pidän siitä kuin käytöksestäsi linnassa... karmiva\noli äkillinen temppusi!... Mutta kun on nuori ja äkkiä huomaa -- kuin\nsalamana -- joutuneensa taaskin tuon riivatun Lupinin jutkauttamaksi,\ntämän seistessä ihan vastapäätä, kolmen askeleen päässä... niin\nsitä ampuu, präiskis!... En minä siitä sen enempää... Sen todistan\ntarjoamalla sinulle nyt sijan autossani. Sopiiko?\"\n\nHän pisti sormet suuhunsa ja vihelsi.\n\nVanhan Massibanin arvokkaan ulkonäön ja Lupinin veijarimaisen\nolemuksen vastakohta oli kovin hupainen. Beautrelet ei voinut olla\nnauramatta.\n\n\"Hän nauraa! Hän on nauranut!\" huudahti Lupin ilosta hypähdellen.\n\"Katsos, pojuseni, nauramisen lahja se sinulta puuttuu... Sinä\nolet hieman liian vakava ikäiseksesi... Sinä olet hyvin kiltti ja\nhupainen, sinun viaton ja teeskentelemätön luonnollisuutesi on\nihastuttava, mutta sinä et ymmärrä nauramisen taitoa.\"\n\nHän asettui hänen eteensä.\n\n\"Lyön vetoa siitä, että saan sinut vielä itkemäänkin. Tiedätkös,\nkuinka olen tullut seuranneeksi sinun tutkimuksiasi? Kuinka sain\ntietää Massibanin sinulle lähettämän kirjeen sisällön, ja että hän\noli sopinut tapaavansa sinut Vélinesin linnassa tänä aamuna? Sen\nystäväsi lörpöttelyn kautta, jonka luona asuit... Sinä luotat tuohon\nepattoon, joka lörpöttelee heti kaikki pikku ystävättärelleen... Ja\nhänen pikku ystävättärellään ei ole mitään salaisuuksia Lupinille.\nMitä sanoinkaan sinulle? Näytät kovin omituiselta... saat kyyneleitä\nsilmiisi... suret uskotonta ystävääsi, eikö niin?... Olet todellakin\nihastuttava, pienokaiseni... melkeinpä syleilisin sinua. Sinulla\non verraton tapa hämmästellä. Muistuu aina mieleeni tuo ilta\nGaillonissa, jolloin kysyit neuvoa minulta... Niin juuri, vanha\nnotaari olin minä... Mutta naurahan toki, lapsoseni!... Sanon vielä\nkerran, sinä et ymmärrä nauramisen taitoa. Sinulta puuttuu... kuinka\nlausuisinkaan ajatukseni?... sinulta puuttuu 'välitöntä'. Minä olen\n'välitöntä'.\"\n\nAuton huohotusta kuului läheltä.\n\nLupin tarttui ripeästi Beautreletin käsivarteen ja sanoi kylmästi,\nkatsoen häntä silmiin:\n\n\"Sinä pysyt rauhallisena nyt, niinhän? Huomaathan, ettei tässä mikään\nauta. Miksi siis kuluttaisit voimiasi ja haaskaisit aikaa? Rosvoja\non maailmassa yllinkyllin... Juokse niiden perässä, mutta anna minun\nolla... muutoin... Onhan se sovittua, vai mitä?\"\n\nHän pudisteli toista hiukan, kuin antaakseen tahdollensa painoa.\nSitten hän purskahti nauruun.\n\n\"Olenpa hupakko! Sinäkö jättäisit minut rauhaan? Ei, sinä et ole\nniitä, jotka taipuvat... En todellakaan tiedä, mikä estää minua...\nkädenkäänteellä olisit sinä sidottu ja kapuloitu... ja parin tunnin\nkuluttua istuisit korjuussa useaksi kuukaudeksi... Ja silloin minä\nvoisin liikkua täydessä turvassa, vetäytyä siihen rauhalliseen\ntyyssijaan, jonka minulle ovat valmistaneet esi-isäni, Ranskan\nkuninkaat, nauttien niistä aarteista, joita he ystävällisesti ovat\nminulle kasailleet... Mutta on tietenkin tähtiin kirjoitettu, että\nminun pitää käyttäytyä kuin epäkäytännöllinen hupelo... Jokaisella\non omat heikkoutensa... ja minulla se on leppeys sinua kohtaan...\nJa sitäpaitsi, sinä et ole vielä voittanut. Monet tuulet ovat\npuhaltaneet, ennen kuin sinä saavutat tuon neulan. Pahus vieköön,\nminäkin, Lupin, tarvitsin kymmenen päivää... sinulta se silloin\nhyvinkin vie kymmenen vuotta. Onhan sinun ja minun välillä sentään\nsuuri ero.\"\n\nAuto ajoi nyt kohdalle, suunnattoman suuri umpinainen vaunu. Ovea\navattaessa Beautreletilta pääsi huudahdus. Vaunuissa oli jo yksi\nmies, ja se oli Lupin tai oikeastaan Massiban.\n\nHän purskahti nauruun, sillä nyt ymmärsi hän äkkiä. Lupin virkkoi\nhänelle:\n\n\"Ei sinun tarvitse iloasi hillitä, hän nukkuu sikeästi. Lupasinhan\nsinulle, että saisit nähdä hänet. Nyt kai ymmärrät tapausten menon?\nPuolenyön aikaan kuulin teidän sopineen tapaamisestanne linnassa.\nKello seitsemän aamulla olin minä paikalla. Massibanin saapuessa\ntarvitsi vain siepata hänet ja antaa hänelle pieni pisto... siinä\nkoko homma! Nuku, ukkoseni, nuku... asetamme sinut tiepuoleen...\nnoin... mainiota... auringon paisteeseen, jotta et vilustu.\nOivallista... ja hattu vielä käteen... 'antakaa ukolle pikku ropo!'\nVai niin, sinä vanha kelpo Massiban, vai sekaannut sinä Arsène\nLupinin asioihin!...\"\n\nOli tosiaankin sanomattoman lystikästä nähdä molemmat Massibanit\nvastakkain, toinen unessa ja päätänsä huojutellen, toinen totisena ja\nkunnioittavaa kohteliaisuutta tulvillaan.\n\n\"Armahtakaa köyhää sokeata... Kas tässä, Massiban, saat kaksi souta\nja käyntikorttini... Ja nyt eteenpäin, pojat, ja nelinkertaista\nvauhtia! Ymmärräthän, ajaja, 120 kilometriä tunnissa. Astu sisään,\nIsidore. Tänään on akatemiassa täysistunto, ja Massibanilla on\nmääränä pitää esitelmä kello puoli neljältä... en tiedä mistä\naineesta. No niin, hän pitää pikku esitelmänsä. Minä esitän heille\noikein todellisen Massibanin, todellisemman kuin oikea Massiban, sekä\nomat mielipiteeni paalurakennuskauden kirjoituksista. Kun kerran olen\nakatemian jäsen, niin --! Nopeammin, ajaja, tämä on vasta 115...\nPelkäätkö? Unohdat siis, että olet Lupinin matkassa? Ah, Isidore,\nja on ihmisiä, jotka väittävät elämää yksitoikkoiseksi! Elämähän\non jumalallista, pienokaiseni, jos vain tietää sen... ja _minä_\nsen tiedän... Etkö usko, että olisin voinut pakahtua ihastukseen\näsken linnassa, kun sinä ja ukko Vélines loruilitte ja minä ikkunan\nvieressä repäisin lehdet tuosta historiallisesta kirjasta! Ja\nsitten, kun sinä kuulustelit rouva de Villemonia Ontosta neulasta!\nPuhuisiko hän? Kyllä, hän puhuu... ei, hän ei puhuisi... kyllä...\nei... kylmät väreet karmivat pintaani... Jos hän puhuisi, niin saisin\naloittaa koko elämäni uudelleen, koko rakennus luhistuisi... Ehtisikö\npalvelija ajoissa? Kyllä... ei... kas tuossa... Mutta Beautrelet\npaljastaa naamarini! Ei mitenkään! Hän ei ole kyllin tarkkanäköinen.\nKyllä... ei... kas niin, nyt on kaikki hyvin... ei, eipä olekaan...\nhän tarkastelee minua... totisesti... nyt ottaa hän revolverinsa...\nAh, mikä ihana hetki!... Sinä puhut liiaksi, Isidore... Emmekö jo\nnuku? Olen läpeensä väsynyt... hyvää yötä...\"\n\nBeautrelet katseli häntä. Hän näytti jo melkein nukkuvan. Nyt nukkui\nhän todellakin.\n\nAuto suhisi eteenpäin kohti taivaanrantaa, joka yhä pakeni tieltä.\nKaupunkeja, kyliä, peltoja, metsiä ei enää ollut olemassa, ainoastaan\nääretön avaruus, joka aukeni ja sulkeutui takana...\n\nKauan katseli Beautrelet matkatoveriaan kiihkeän uteliaana ja\nkovin haluten nähdä tuon kaihtavan naamarin läpi hänen todellisiin\nkasvoihinsa. Ja hän harkitsi niitä asianhaaroja, jotka sulkivat\nheidät molemmat vierekkäin tuohon autoon.\n\nMutta hänkin oli väsynyt aamullisten mielenliikutusten ja pettymysten\njälkeen ja vaipui uneen.\n\nKun hän heräsi, Lupin istui ja luki. Beautrelet kumartui katsomaan\nkirjan nimeä. Se oli filosofi Senecan _Kirjeet Luciliukselle_.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\n\n\"Pahus vieköön, minäkin, Lupin, tarvitsin kymmenen päivää... sinulta\nse silloin hyvinkin vie kymmenen vuotta!\"\n\nTämä Lupinin lause vaikutti suuresti Beautreletin menettelyyn.\n\nLupin oli pohjaltaan hyvin tyyni ja aina itsensä hillitsevä, mutta\nhänelläkin oli toisinaan ylvästelyn hetkiä, pikku innostumisen\npurkauksia, jotka olivat sekä teatterimaisia että luontevia; silloin\nhän tuli lasketelleeksi tunnustuksia ja varomattomia sanoja, joita\nBeautreletin tapainen nuorukainen voi käyttää hyväkseen.\n\nVäärin tai oikein luuli Beautrelet tuossa lauseessa huomaavansa\ntahdottoman tunnustuksen. Hän teki järkevästi sen johtopäätöksen,\nettä jos Lupin vertasi omia ja hänen ponnistelujaan Onton neulan\nsalaisuuden paljastamiseksi, johtui se siitä, että heillä molemmilla\noli samat mahdollisuudet päämäärän saavuttamiseen. Lupinillakaan\nei siis ollut muita keinoja menestyäkseen, kuin mitä hänen\nvastustajallaankin oli. Mahdollisuudet olivat samat. Mutta vaikka\nheillä olikin samat mahdollisuudet, samat menestyksen toiveet, samat\nkeinot, oli Lupin kuitenkin tarvinnut ainoastaan kymmenen päivää.\n\nMitkä olivat ne keinot, ne toiveet, ne mahdollisuudet? Ne\nrajoittuivat ehdottomasti sen 1815 ilmestyneen kirjasen tuntemiseen,\njonka Lupin epäilemättä, kuten Massiban, oli sattumalta löytänyt\nja jonka avulla hän oli saanut Marie Antoinetten rukouskirjasta\nlöydetyksi tuon välttämättömän salakirjoituksen.\n\nKirjanen ja salakirjoitus olivat siis ainoat perusteet, joihin Lupin\noli voinut turvautua. Niillä keinoin hän oli siis sommitellut koko\nrakennuksen. Ei mitään vierasta apua. Hän oli tutkinut nidettä ja\nsalakirjoitusta... siinä kaikki.\n\nNo niin, eikö Beautrelet voisi käydä taisteluun samasta\nlähtökohdasta? Mitä hyödyttäisi mahdoton taistelu? Mitä\nhyödyttäisivät hänen muut tutkimuksensa, jotka -- jos hänen\nonnistuisi välttää ne moninaiset ansat, jotka hänen tielleen\nviritettäisiin -- parhaassa tapauksessa johtaisivat kehnoon tulokseen?\n\nHän teki varman päätöksen, ja sen mukaan toimiessa oli hänellä\nkohottava tunne siitä, että hän oli oikealla tiellä. Ensi työkseen\nerosi hän ilman tarpeettomia nuhteluja lyseotoveristaan, otti\nmatkalaukkunsa ja muutti -- monen mutkan ja kiertotien kautta --\npieneen, keskellä Pariisia sijaitsevaan hotelliin. Toisinaan hän oli\nkoko päivät hotellissa. Hän aterioitsi ruokasalissa. Muulloin hän\nistui huoneeseensa sulkeutuneena, ikkunaverhot alas laskettuina,\nmiettien.\n\n\"Kymmenen päivää\", oli Lupin sanonut. Beautrelet koetti unohtaa\nkaikki mitä hän oli tehnyt ja ainoastaan muistaa kirjasen ja\nsalakirjoituksen. Hänen korkeimpana kunnianhimonaan oli ehtiä\nsuoriutuneeksi tästä tehtävästään kymmenessä päivässä. Mutta kymmenes\npäivä meni, yhdestoista ja kahdestoista samaten. Kolmantenatoista\npäivänä hänen aivoissaan välähti, ja sillä hämmästyttävällä\nvauhdilla, jolla aatokset toisinaan kehittyvät meissä kuin\nihmeelliset kasvit, pistäysi totuus esille, varttui, vahvistui.\nKolmannentoista päivän iltana hän ei tiennyt arvoituksen ratkaisua,\nmutta hän tunsi ihan varmaan yhden niitä menetelmiä, jotka saattoivat\njohtaa menestykseen, epäilemättä sen samaisen menetelmän, jota Lupin\noli käyttänyt.\n\nSangen yksinkertainen menetelmä, joka johtui tästä ainoasta\nkysymyksestä: onko mitään yhteyttä kaikkien niiden enemmän tai\nvähemmän tärkeiden historiallisten tapausten välillä, joihin kirjanen\nliittää Onton neulan salaisuuden?\n\nTapausten moninainen laatu ei tehnyt vastausta helpoksi. Mutta\nperinjuurisella tarkastelullaan sai Beautrelet näistä kaikista\ntapauksista löytäneeksi oleellisesti yhtenäisen luonteen. Kaikki\nolivat poikkeuksetta sattuneet muinaisessa Neustriassa, joka\nsuunnilleen vastasi nykyistä Normandiaa. Kaikki tuon satumaisen\ntarinan henkilöt ovat normandialaisia tai tulevat siksi tai toimivat\nnormandialaisella maaperällä.\n\nJännittävä kulkue läpi vuosisatojen! Outoa nähdä kaikkien noiden\nparoonien, herttuain ja kuningasten eri tahoilta liikkeelle\nlähteneinä tapaavan toisensa tässä maailman kolkassa!\n\nBeautrelet selaili historiaa umpimähkään. Rol eli Rollo, ensimmäinen\n_normandialainen_ herttua, se piti salaisuutta hallussaan\nSaint-Clair-sur-Epten rauhansopimuksen jälkeen!\n\nWilhelm Valloittaja, _Normandian_ herttua, Englannin kuningas, se\nkäytti silmäneulan kaltaiseen kärkeen päättyvää lipputankoa!\n\n_Rouenissa_ englantilaiset polttavat Jeanne d'Arcin, joka tietää\nsalaisuuden!\n\nJa ihan sarjan alussa: kuka on tuo kaleettien päällikkö, joka\nCaesarilta lunastaa vapautensa Neulan salaisuudella, muu kuin Cauxin\nseudun miesten päällikkö -- Cauxin, joka on Normandian sydämessä?\n\nOletus varmistuu. Alue supistuu. Rouen, Seinen rannat, Cauxin\ntienoo... näyttää tosiaankin siltä kuin kaikki tiet johtaisivat tälle\ntaholle. Kun erityisesti mainitaan kaksi Ranskan kuningasta, sitten\nkun salaisuus on joutunut hukkaan Normandian herttuoilta ja Englannin\nkuningasten perillisiltä sekä joutunut Ranskan kuningashuoneen\nhaltuun, niin ne ovat Henrik IV -- joka piirittää Rouenia ja voittaa\nArquesin taistelun juuri Dieppen ulkopuolella -- ja Frans I, joka\nperustaa Havren ja lausuu merkitsevät sanat: \"Ranskan kuninkailla on\nsalaisuuksia, jotka useasti määräävät tapausten kulun ja kaupunkien\nkohtalot!\"\n\nRouen, Dieppe, Havre... kolmion kolme kulmaa, ne kolme isoa\nkaupunkia, jotka ovat sen kärkinä. Keskessä on Cauxin tienoo.\n\nSeitsemästoista vuosisata saapuu, Ludvig XIV polttaa kirjasen, jossa\ntuntematon ilmaisee totuuden. Kapteeni de Larbeyrie anastaa yhden\nkappaleen, käyttää väkisin sieppaamaansa salaisuutta, varastaa joukon\njalokiviä, joutuu maantierosvojen uhriksi ja kuolee murhattuna.\nMikä onkaan tapahtumapaikan nimi? Gaillon! Pieni kaupunki sen tien\nvarressa, joka kulkee Havresta, Rouenista tai Dieppestä Pariisiin.\n\nVuotta myöhemmin Ludvig XIV ostaa tilan ja rakennuttaa Aiguillen\nlinnan. Minkä seudun valitsee hän? Ranskan keskuksen. Jotta uteliaat\njoutuisivat harhatielle. Ei etsitä Normandiasta.\n\nRouen... Dieppe... Havre... cauxilainen kolmio... Kaikki on siellä...\nYhtenä sivuna meri. Toisena Seine. Kolmantena ne kaksi laaksoa, jotka\njohtavat Rouenista Dieppeen.\n\nSalama välähti Beautreletin aivoissa. Tuo alue, Seinen ja Kanaalin\nkalliorantain välinen ylätasanko, oli melkein aina Arsène Lupinin\npuuhien näyttämönä.\n\nKymmenen vuoden ajan oli hän säännöllisesti korjannut satonsa tuolta\nalueelta, kuin hänellä olisi ollut tyyssijansa juuri sen seudun\nkeskuksessa, johon Onton neulan tarina läheisimmin liittyi.\n\nParooni de Cahornin juttu? Seinen rannoilla, Rouenin ja Havren\nvälillä.\n\nThiberménil-juttu? Ylätasangon toisessa päässä, Rouenin ja Dieppen\nvälillä.\n\nGruchetin, Montignyn, Crasvillen murtovarkaudet? Keskellä Cauxin\ntienoota.\n\nMinne lähti Lupin, kun hänet nujersi ja sitoi Pierre Onfrey, joka oli\ntehnyt murhan Rue Lafontainen varrella? Roueniin.\n\nMissä vietiin laivaan Sherlock Holmes Lupinin vankina? Havren lähellä.\n\nJa mikä oli koko nykyisen draaman näyttämönä? Ambrumésy, Havren ja\nDieppen välisellä tiellä.\n\nRouen, Dieppe, Havre, aina tuo cauxilainen kolmio.\n\nArsène Lupin, joka omisti kirjasen ja tiesi sen kätköpaikan, missä\nMarie Antoinette oli tallettanut salakirjoitusta, oli siis joitakuita\nvuosia takaperin saanut käsiinsä tuon paljon puhutun rukouskirjan.\nSalakirjoitus johtonaan hän läksi etsiskelemään, _löysi_, ja asettui\nsinne olostelemaan kuin voitettuun maahan.\n\nBeautrelet läksi sotaretkelleen.\n\n-- -- --\n\nTodellista liikutusta tuntien läksi hän matkaan, ajatellen että Lupin\noli tehnyt saman retkeilyn ja ollut samoissa toiveissa, lähtiessään\nhakemaan sitä suurta salaisuutta, joka hänelle tuottaisi moisen\nmahdin. Menestyisivätkö hänen, Beautreletin, ponnistukset yhtä\nloistavasti?\n\nHän asteli Rouenista eräänä aamuna varhain, jalkaisin, kasvot\nruskettuneiksi maalattuina ja reppu selässä ryhmysauvan kahvassa kuin\nRanskan maata kiertävällä ammattilaisella.\n\nHän kulki suoraa päätä Duclairiin ja söi siellä aamiaista. Tästä\nkauppalasta lähdettyään hän seurasi Seineä ja pysytteli melkein\nherkeämättä jokivarressa. Hänen vaistonsa, jota muuten monet\ntodenmukaiset oletukset vahvistivat, johtivat hänet yhä takaisin\ntuon kauniin virran polveileville partaille. Cahorniin tehdyn\nmurtovarkauden jälkeen vietiin sen kokoelmat Seineä myöten pois.\nKappelista ryöstetyt vanhat kiviveistokset oli kuljetettu Seinelle.\nHän oli näkevinään kokonaisen laivaston lotjia säännöllisessä\nliikenteessä Rouenin ja Havren välillä, ottamassa lastikseen\nkoko seudun taideaarteita ja rikkauksia, toimittaakseen ne\nmiljaardimiesten maahan.\n\n\"Tunnen käryä!... Tunnen käryä!\" mutisi nuori mies läähättäen, siten\nkerran toisensa perästä hipaistessaan totuutta.\n\nEnsimmäisten päivien pettymykset eivät lannistaneet hänen\nmiehuuttaan. Hänellä oli luja ja horjumaton luottamus johtonansa\nolevan otaksuman oikeuteen. Riuska, huima se oli -- mitäpä siitä!\nSe oli hänen ahdistamansa vihollisen arvoinen. Otaksuma sopeutui\nsiihen ihmeelliseen todellisuuteen, jolla oli nimenä Lupin. Kun oli\ntekemisissä tuon miehen kanssa, täytyi pysytellä kuulumattoman,\nliioitellun, yli-inhimillisen rajoissa.\n\nJumièges, La Mailleraie, Saint-Vandrille, Caudebec, Tancarville,\nQuilleboeuf, kaikki seutuja hänen muistojansa täynnä. Kuinka monta\nkertaa olikaan hän katsellut niiden upeita goottilaisia torneja tai\nniiden avaroiden raunioiden suuruutta!\n\nMutta Havre ja sen ympäristöt houkuttelivat Isidorea kuin majakan\ntuike. \"_Ranskan kuninkailla on salaisuuksia, jotka useasti määräävät\ntapausten kulun ja kaupunkien kohtalot_.\"\n\nNuo hämäräperäiset sanat loistivat äkkiä Beautreletille säihkyvän\nkirkkaina. Eikö tuossa ollut selvä selitys niistä vaikuttimista,\njotka olivat saaneet Frans I:n perustamaan kaupungin tähän paikkaan,\nja eikö Havre-de-Grâcen kohtalo ollut liittynyt Neulan salaisuuteen?\n\n\"Niin se on... niin se on...\" jupisi Beautrelet kiihkeänä. Vanha\nnormandialainen jokisuisto, noita tärkeitä kohtia, noita alkuperäisiä\nytimiä, joiden ympärillä ranskalainen kansallisuus on muodostunut,\nvanha jokisuisto linnoitettiin noilla kahdella voimalla, toinen\njulkinen, elävä, kaikkien tuntema, -- uusi satama, joka hallitsee\nmerta ja avautuu maailmalle --, toinen hämärä, tuntematon, ja\nnäkymättömyytensä, luoksepääsemättömyytensä takia sitä pelottavampi.\nNeulan kautta selkiää kokonainen sivu Ranskan ja kuningashuoneen\nhistoriaa, niinkuin Lupininkin koko historia. Samat voiman ja\nvaikutusvallan lähteet ylläpitävät ja vartuttavat kuningasten ja\nseikkailijan menestystä.\n\nKauppalasta toiseen, joesta mereen Beautrelet nuuski, kaikki aistit\nteritettyinä, ja koetti hengettömiltäkin olioilta saada tietoonsa\nniiden salaista merkitystä. Tämäkö kumpu hänen pitäisi tutkia? Tämä\nmetsä? Tämän kylän talot? Tämän talonpojanko jokapäiväisistä sanoista\nhän löytäisi sen pikku sanan, joka ilmaisisi kaikki?\n\nEräänä aamuna hän söi aamiaista muutamassa vanhan rannikkokaupungin\nHonfleurin ravintolassa. Saman pöydän ääressä aterioitsi muuan noita\npunakoita ja kömpelöitä normandialaisia hevoskauppiaita, jotka\nkiertelevät seudun markkinoilla pitkä mekko yllä ja piiska kourassa.\nHetkisen kuluttua oli Beautrelet huomaavinaan miehen silmäilevän\nhäntä jonkun verran tarkkaavasti, kuin tuntisi hänet tai ainakin\nkoettaisi muistutella häntä mieleensä.\n\n\"Ei\", ajatteli hän, \"minä erehdyn; en ole milloinkaan nähnyt tuota\nhevoskauppiasta eikä hänkään minua\".\n\nMies ei todellakaan enää näyttänyt omistavan hänelle mitään huomiota.\nHän sytytti piippunsa, tilasi kahvia ja konjakkia, poltteli ja\nsiemaili.\n\nLopetettuaan murkinansa Beautrelet maksoi ja nousi tuoliltaan.\nJoukko väkeä astui sisälle juuri hänen aikoessaan lähteä, hänen\ntäytyi seisahtua muutamaksi sekunniksi pöydän viereen, ja hän kuuli\nhevoskauppiaan sanovan matalalla äänellä:\n\n\"Hyvää päivää, herra Beautrelet.\"\n\nIsidore ei epäröinyt. Hän istuutui miehen viereen ja vastasi:\n\n\"Niin, minä se olen... mutta te, kuka te olette? Kuinka saatoitte\ntuntea minut?\"\n\n\"Se ei ollut vaikeata... ja kuitenkin olen ainoastaan nähnyt kuvanne\nsanomalehdistä. Mutta te olette niin kehnosti... miten sanoisinkaan\nkielellänne... niin kehnosti naamioitu.\"\n\nHän puhui aivan ilmeisesti ulkomaalaisena murtaen, ja Beautrelet\nluuli häntä tarkastellessaan huomaavansa, että hänkin oli naamioitu\npysyäkseen tuntemattomana.\n\n\"Kuka te olette?\" toisti hän.\n\nVieras hymyili.\n\n\"Ettekö tunne minua?\"\n\n\"En. En ole teitä milloinkaan nähnyt.\"\n\n\"Enhän minäkään teitä. Mutta muistelkaa... Minunkin kuvani on ollut\nvarsin useastikin lehdissä... No, tiedättekö nyt?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Sherlock Holmes.\"\n\nSe oli omituinen kohtaus. Ja se merkitsi myös paljon. Nuori\nmies oivalsi heti sen tärkeyden. Heidän vaihdettuaan joitakuita\nkohteliaisuuksia hän virkkoi Holmesille:\n\n\"Olette kai täällä... hänen vuokseen?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Siispä... siispä luulette, että meillä on mahdollisuuksia tällä\nseudulla?\"\n\n\"Olen varma siitä.\"\n\nBeautreletin ilo siitä, että Holmes oli samaa mieltä kuin hän, ei\nollut ihan häiriintymätön. Jos englantilainen pääsisi perille, olisi\nvoitto jaettava, ja kuka tietää, vaikkapa tuo ehtisi hänen edelleen?\n\n\"Onko teillä todistuksia? Vihjauksia?\"\n\n\"Älkää pelätkö\", nauroi englantilainen hänen rauhattomuutensa\ntajuten, \"minä en joudu teidän tiellenne. Te nojaudutte\nsalakirjoitukseen, kirjaseen... niihin en suurestikaan luota.\"\n\n\"Ja te?\"\n\n\"Minulla on muuta.\"\n\n\"Onko arkaluontoista kysyä...\"\n\n\"Ei suinkaan. Muistattehan jutun otsakoristeesta... ja Charmeracen\nherttuasta?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa ette ole unohtanut Victoirea, Lupinin vanhaa\nimettäjätärtä, jonka hyvä ystäväni Ganimard päästi pakenemaan\nväärissä vanginvaunuissa.\"\n\n\"Enpä kyllä.\"\n\n\"Olen hakenut esille Victoiren. Hän asuu eräässä maatalossa lähellä\nkansallistietä n:o 25. Kansallistie n:o 25 johtaa Havresta Lilleen.\nVictoiresta johdun helposti Lupiniin asti.\"\n\n\"Se käy pitkälliseksi.\"\n\n\"Siitä viisi! Olen jättänyt kaikki hommani. Tämä on nyt ainoana\ntehtävänäni. Lupinin ja minun välillä on taistelu... taistelu\nelämästä ja kuolemasta.\"\n\nHän lausui nämä sanat raivolla, jossa ilmeni hänen kaikki\nmielenkarvautensa kärsimistänsä nöyryytyksistä, hurja viha suurta\nvihollista kohtaan, joka oli niin julmasti leikitellyt hänen kanssaan.\n\n\"Menkäähän\", mutisi hän sitten. \"Meitä katsellaan... se on\nvaarallista... Mutta muistakaa sanani: sinä päivänä, jona Lupin ja\nminä seisomme vastatusten... sinä päivänä tapahtuu murhenäytelmä.\"\n\nBeautrelet erosi Holmesista aivan tyyntyneenä: ei ollut uskottavaa,\nettä englantilainen ehättäisi hänen edelleen.\n\nJa olihan hän tästä satunnaisesta kohtauksesta saanut tärkeän\nlisätodisteen! Tie Havresta Lilleen menee Dieppen kautta. Se on\nCauxin seudun iso rantatie, kulkien pitkin Kanaalin kalliorantoja!\nJa maatalossa tämän tien lähellä siis asui Victoire, s.o. Lupin,\nkoskapa he olivat eroamattomia, isäntä ja sokeasti häneen kiintynyt\npalvelijatar!\n\n\"Tunnen käryä... tunnen käryä...\" toisti nuori mies. \"Tämä\nsatunnainen uusi tieto vahvistaa oletustani. Toiselta puolen on\nSeinen ranta varma, toiselta puolen kansallistie yhtä epäilemätön.\nMolemmat kulkutiet yhtyvät Havressa, Frans I:n kaupungissa,\nsalaisuuden kaupungissa. Rajat vetäytyvät yhteen. Cauxin alue ei ole\nlaaja, ja päälle päätteeksi kuuluu vain sen läntinen osa tutkimusteni\nalaan.\"\n\nHän ryhtyi jälleen sitkeästi työhön. \"Ei ole mitään syytä estämässä\nminua löytämästä, minkä Lupin on löytänyt\", vakuutti hän lakkaamatta\nitselleen. Lupinilla kaiketikin oli häneen verraten ollut puolellaan\njoku suuri etu, kenties parempi seudun tuntemus, perehtyminen\nkansantarinoihin tai vain joku muistokin -- ja se merkitsi paljon,\nsillä Beautrelet ei tiennyt mitään, hän ei ollenkaan tuntenut seutua,\nkäytyään sen kautta vain pikaisesti yhden ainoan kerran, Ambrumésyn\nmurtovarkauden jälkeen.\n\nMutta mitä sillä väliä? Vaikka hän omistaisi elämästänsä kymmenenkin\nvuotta tähän etsintään, niin loppuun hän sen saattaisi. Lupin oleili\nläheisyydessä. Hän näki etsimänsä, sielunsa silmillä. Hän odotti\nLupinia tuossa tienmutkassa, tuossa metsänlaidassa, tuon kyläkujan\npäässä. Hän pettyi aina, mutta jokainen pettymys oli hänelle uuden\nitsepintaisuuden aiheena.\n\nUseasti heittäysi hän nurmikolle tiepuoleen ja syventyi pohtimaan\nsalakirjoitusta, josta hänellä oli aina taskussaan jäljennös, numerot\nääntiöiksi muutettuina.\n\n    e . a . a . . e . . e . a . . a . .\n\n    a . . . e . e .     . e . oi . e . . e .\n\n    . ou . . e . o . . . e . . e . o . . e .\n\n    D DF [ ] 19 F + 44 |> 357 \u003C|\n\n    ai . ui . . e      . . eu . e\n\nUseasti hän myös tapansa mukaan laskeusi lojumaan heinikkoon ja\nmietiskeli tuntimäärin. Hänellä oli yllinkyllin aikaa. Hänellä oli\nkoko tulevaisuus käytettävänään.\n\nIhmeteltävän kärsivällisesti kuljeskeli hän siten Seineltä\nmerenrantaan, merenrannasta Seinelle, etääntyen taipaleen kerrallaan,\nkääntyen takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättämättä\nainoatakaan tienoota ennen kuin oli varmistunut siitä, ettei sieltä\nollut mitään tietoja saatavissa.\n\nHän tutki, tarkasteli Montivilliersin, Saint-Romainin, Octevillen,\nEpouvillen, Gournevillen ja Criquetotin.\n\nHän koputti talonpoikien oville iltaisin ja pyysi yösijaa. Illallisen\njälkeen istuttiin tupakoiden rupattelemassa. Hän kerrotutti heillä\njuttuja, joita he pitkinä talvi-iltoina keskenänsä tarinoitsivat. Ja\nyhäti sama salakavala kysymys:\n\n\"Entäs Neula? Tarina Ontosta neulasta... Ettekö sitä osaa?\"\n\n\"En tosiaan... sitäpä minä en...\"\n\n\"Ajatelkaa tarkoin... joku vanha lastensatu... missä vain jotakin\nmainitaan neulasta... Kenties lumottu neula... mitä hyvänsä.\"\n\nEi. Ei mitään tarua, ei mitään muistoa sellaisesta. Ja seuraavana\npäivänä hän taas kiireisesti muutti majaa.\n\n-- -- --\n\nEräänä päivänä hän sivuutti Saint-Jouenin sievän kylän, joka on\nylävällä paikalla meren rantamalla. Hän laskeusi alas valtavien,\nkalliorannasta lohjenneiden kivenjärkäleitten sekaan, kiipesi taas\nylänteelle ja suuntasi kulkunsa Brunevalin notkoon, Antifer-niemelle,\nBelle-Plagen pikku lahdenpoukamaan. Hän asteli kepeästi ja\nreippaasti, hiukan väsyneenä, mutta mieli mitä pirteimmillään! Niin\npirteänä, että hän unohti Lupinin ja Onton neulan salaisuuden ja\nVictoiren ja Holmesin, ja iloitsi kaikesta näkemästänsä, taivaan\nsinilaesta ja mahtavasta smaragdin vihreästä meren ulapasta, joka\nsäihkyi auringon hehkussa.\n\nHänen huomiotansa kiinnittivät suoraviivaiset vallit, tiiliseinien\njäännökset, jotka hän päätteli roomalaisen leirin raunioiksi. Sitten\nhän näki vanhanaikaiseen linnoitustyyliin rakennetun pikku linnasen,\njonka suippotornit olivat rakoilleet ja korkeat ikkunat goottilaiseen\ntapaan muovaellut; se sijaitsi pirstoutuneella, melkein erilleen\nrannikosta kaivautuneella kallionniemekkeellä. Ahtaan käytävän sulki\nmolemmin puolin piikkilanka-aidalla jatkuva säleveräjä.\n\nMelkoisella vaivalla Beautrelet pääsi siitä ylitse. Suippokaariholvi\noli teljetty vanhalla, ruostuneella salvalla; holvin päädyssä\nnäkyivät sanat: _Fort de Fréfossé_. Hän ei edes yrittänyt linnaan\nsisälle, vaan kääntyi oikeaan loivalle rinteelle ja asteli edelleen\npikku polkua, joka kulki pitkin puukaiteella varattua multavallia.\nSen päässä oli pieni luola ikäänkuin vahtikojuksi kovertuneena\näkkijyrkästi merenrannassa kohoavaan kallionkärkeen.\n\nLuolassa mahtui juuri seisomaan suorana. Seiniin oli ristiin\nrastiin hakattu kirjoituksia. Kiviseinään avattu, melkein\nnelikulmainen luukku oli kuin ikkunana maan puolelle, ihan vastapäätä\nFréfossé-linnoitusta, jonka harja kohosi kolmen- tai neljänkymmenen\nmetrin päässä.\n\nBeautrelet heitti reppunsa hartioiltaan ja istuutui. Päivä oli ollut\npaahteinen ja uuvuttava. Hän nukahti hetkiseksi.\n\nLuolaan huokuva viileä tuuli herätti hänet.\n\nHän istui tovin liikkumattomana ja hajamielisenä, silmät uneksivina.\nHän yritti miettiä, koota vielä uinuvia ajatuksiaan. Hän olikin jo\nsaanut tajuntansa takaisin ja aikoi nousta jaloilleen, mutta tunsi\nvaistomaisesti, että hänen silmänsä äkkiä kohdistuivat määrätylle\ntaholle, suurenivat, tuijottivat johonkin...\n\nHän vavahti. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hän tunsi\nhikipisaroita kihoilevan hiusmartoonsa.\n\n\"Ei... ei\", sopersi hän, \"tämä on unta... näköhäiriötä... Olisiko\nmahdollista?\"\n\nHän painui polvilleen ja kumartui katsomaan.\n\nHän oli havainnut kaksi graniittipermantoon korkopiirroksiksi\nkaiverrettua jättimäistä kirjainta, kumpikin ehkä jalan pituisia.\n\nNämä kömpelöpiirteiset, mutta selvät kirjaimet, jotka vuosisatain\nhammas oli jyrsinyt tylppäreunaisiksi ja lovipintaisiksi, olivat D ja\nF.\n\nD ja F! Hämmästyttävä ihme! Kaksi salakirjoituksen tunnuskirjainta!\nBeautreletin ei tarvinnut edes vilkaista siihen muistaakseen\nneljännen rivin kirjainryhmän -- sen rivin, joka sisälsi\nmittatietoja! Hän osasi ne ulkoa. Ne olivat ikuisesti syöpyneet hänen\nsieluunsa.\n\nHän nousi, astui pitkin loivaa vallipolkua, sitten vanhan\nlinnoituksen vieritse, hyppäsi taas ympärysaidan veräjän yli ja\nkiirehti puhuttelemaan erästä paimenta, jonka karja kalusi ruohoa\nläheisessä ylänteen notkelmassa.\n\n\"Tuo luola... luola tuolla...\"\n\nHänen huulensa vapisivat, hän tapaili sanoja.\n\nPaimen tähysteli häntä ällistyneenä. Vihdoin Beautrelet toisti:\n\n\"Luola... tuolla... linnoituksesta oikealle... onko sillä mitään\nnimeä?...\"\n\n\"Onpa hyvinkin, kyllä... Täällä Etretatissa sanotaan sen nimeksi les\nDemoiselles.\"\n\n\"Mitä? Mitä sanottekaan?\"\n\n\"Niin... se on _La Chambre des Demoiselles_ (neitien kamari)...\"\n\nIsidore oli syöksähtämäisillään hänen niskaansa, kuin olisi koko\ntotuus ollut kätkettynä tuohon mieheen ja puristettava hänen\nkurkustaan esille...\n\nLes Demoiselles! Toinen salakirjoituksen ainoista kahdesta tunnetusta\nlauselmasta!\n\nMielenliikutukseltaan Beautrelet hädin sai pysytyksi jaloillaan.\nTuntui kuin olisi pyörremyrsky häntä riepoitellut, mereltä, maalta,\nkaikilta suunnilta puhallellen häikäiseviä totuuksia...\n\nHän ymmärsi! Salakirjoitus oli saanut oikean merkityksensä! La\nChambre des Demoiselles... Etretat...\n\n\"Niin se on...\" mietiskeli hän, totuuden säihkyessä hänen aivoissaan;\n\"sen täytyy olla niin... Mutta miten en sitä tiennyt aikaisemmin?\"\n\nHän virkahti paimenelle matalalla äänellä:\n\n\"Hyvä... saat mennä... kiitos...\"\n\nMies vihelsi nolostuneena koiraansa ja poistui.\n\nHeti yksin jäätyään Beautrelet kääntyi takaisin linnoitusta kohti.\nHän oli jo melkein päässyt sen ohitse, kun äkkiä heittäysi maahan ja\njäi makaamaan muuria vasten painautuneena. Ja hän ajatteli käsiänsä\nväännellen:\n\n\"Olenko järjiltäni? Entä jos _hän_ näkee minut? Jos _hänen_ apurinsa\nnäkevät minut? Tunnin ajan olen tässä harpponut edes takaisin...\"\n\nHän ei enää hievahtanut paikaltaan.\n\nAurinko oli laskenut. Päivänvalo hämärtyi, kaikki ääriviivat sulivat\nhämyyn.\n\nMelkein huomaamattomin liikkein ryömi hän eräälle kallion\nulkonemalle, jyrkänteen uloimmalle reunalle asti.\n\nHän taivutti tieltään ruohotukot ja pisti päänsä ulos reunalta.\n\nVastapäätä häntä, melkein rantaäyrään tasalla, kohosi merestä tavaton\nkallio, runsaasti kahdeksankymmentä metriä korkea -- jättimäinen\nobeliski, törröttäen pystysuorana leveällä graniittialustallaan, joka\npistäysi vesirajaan, ja latvaan päin suipentuen kuin merihirviön\njättiläishammas. -- Tuo majesteettinen monoliitti oli valkea kuin\nrantakalliotkin, likaisen valkeanharmaa, ja poikittain viiruinen\nniistä eri kerrostumista, jotka vuosisatojen vitkallisella työllä\nolivat kasautuneet päällekkäin tuollaiseksi suunnattomaksi huipuksi.\n\nSiellä täällä oli joku railo tai syvennys, jonka heti olivat multa ja\nruohotukot täyttäneet.\n\nJättiläinen oli jylhä, pelottava, hävittämätön, aaltojen ja myrskyjen\nhyökkäyksistä piittaamaton. Se näytti huikean suurenmoiselta,\nvaikka sitä hallitsikin rantakallioiden suunnaton muuri. Se näytti\nmittaamattomalta, vaikka sitä ympäröi ilman ja meren mittaamaton\ntilavuus.\n\nBeautreletin kynnet kaivautuivat maahan kuin saaliinsa kimppuun\nhyökkäystä valmistavan villipedon. Hänen katseensa tunkeutui\nkivipyramidin rosoiseen kuoreen, sen nahkaan, sen lihaan, tuntui\nhänestä. Hän kosketti sitä silmillään, hypisteli sitä, otti sen\nhaltuunsa, omaksui sen...\n\nTaivaanrantaa purppuroitsivat häipyneen auringon hohteiset liekit,\nja taivaalla liikkumattomina leijuvat pitkät rusopilvet muodostivat\nuhkeita maisemia, haaveellisia laguuneja, palavia aavikkoja,\nkultametsiä, verijärviä, hehkuvan ja rauhallisen haavemaailman.\n\nTaivaan sini tummui. Iltatähti heloitti ihmeellisen loistavana,\nsitten syttyi useampia tähtiä, vielä arasti.\n\nJa Beautrelet sulki äkkiä silmänsä ja painoi käsin otsaansa kuin\nkouristuksen tempomana. Tuolla -- oih, hän pelkäsi kuolevansa ilosta,\nniin rajusti paisutti mielenliikutus hänen sydäntänsä -- tuolla,\nEtretatin Neulan latvapuolessa, jonka yllä kalalokit kaartelivat,\ntunkeusi hiukan savua jostakin raosta, ikäänkuin näkymättömästä\nsavutorvesta, leijaillen hitaina kiehkuroina hämyn hiljaiseen ilmaan.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\n\nEtretatin Neula oli ontto!\n\nLuonnonilmiökö? Sisäisten sortumienko aiheuttama koverrus vaiko\nkiehuvan meren tai syövyttävien sateiden huomaamatonta työtä? Vai\nihmistenkö yli-inhimillistä toimintaa -- gallialaisten, kelttien,\nehkäpä esihistoriallisten olentojen?\n\nKysymystä on epäilemättä mahdoton ratkaista. Ja mitä sillä olikaan\nväliä? Tärkeintä oli se, että Neula oli ontto.\n\nNeljän- tai viidenkymmenen metrin päässä siitä mahtavasta luonnon\nrakentamasta kivikaaresta, jolla on nimenä _La Porte d'Aval_,\nLäntinen portti, ja joka pistäytyy kalliorannan ylänteestä kuin\njättimäinen puun oksa, juurehtien vedenalaisissa kallioissa, kohoaa\nsuunnaton kalkkikiven kartio, ja tämä kartio on vain sisäisen ontelon\nkuorena!\n\nTyrmistyttävä havainto! Kuten Lupin, oli nyt myöskin Beautrelet\nlöytänyt ratkaisun siihen suureen arvoitukseen, joka oli periytynyt\nenemmän kuin kahdenkymmenen vuosisadan halki! Ratkaisun mitä\ntärkeimmän sille, joka oli sen tiennyt muinoin, etäisimpinä\naikakausina, jolloin raakalaisparvet samoilivat kautta vanhan\nmaailman! Loihtulauselman, joka avaa kyklooppiluolan kokonaisille\nvihollista pakeneville heimoille! Salaperäisen sanan, joka\nvartioitsee mitä turvallisimman suojapaikan ovea! Ihmesanan, joka\nantaa vallan ja voiton!\n\nCaesar kykenee anastamaan Gallian, koska tietää tämän sanan.\nNormandialaiset pääsevät maan herroiksi, koska tuntevat sanan, ja\ntätä lähtökohtaa käyttäen he sitten valloittavat naapurisaaret,\nSisilian, Idän, Uuden maailman!\n\nSalaisuuden valtiaina Englannin kuninkaat hallitsevat Ranskaa,\nnöyryyttävät sitä, paloittelevat sen, kruunauttavat itsensä\nPariisissa. He menettävät salaisuuden, ja tappio on seurauksena.\n\nSalaisuuden valtiaina Ranskan kuninkaat tulevat yhä mahtavammiksi,\nhe tunkeutuvat maansa ahtaitten rajojen ulkopuolelle, perustavat\nvähitellen ison kansallisuuden ja säihkyvät kunnian ja vallan\nhohteessa. He unohtavat sen tai eivät ymmärrä sitä käyttää, ja\nseurauksena on kuolema, maanpako, kukistuminen!\n\nNäkymätön valtakunta, meren helmassa ja kymmenen syltä rannasta!...\nTuntematon linnoitus, Notre Damen torneja korkeampi ja rakennettu\ngraniittiperustalle tilavammalle kuin tori... Mikä voima ja turva!\nPariisista merelle, pitkin Seineä. Siellä perustetaan Havre, uusi\nkaupunki, välttämätön kaupunki. Ja seitsemän lieuen päästä sieltä\nOntto neula, eikö se ole valloittamaton turvapaikka?\n\nSe on turvapaikka ja samalla pelottava talletuskammio. Kaikki\nkuningasten aarteet, joita vuosisadat ovat kartutelleet, kaikki\nRanskan kulta, kaikki mitä kansalta kiskotaan, kaikki mitä papeilta\nriistetään, kaikki Euroopan sotatanterilta haalittu saalis kasataan\ntähän kuninkaalliseen kätköön. Vanhoja kultasouita, kiiltäviä écuita,\ndubloneja, tukaatteja, floriineja, guineoita, jalokiviä, timantteja,\nkoristeita ja kalleuksia kaikenlaatuisia, kaikkea löytyy sieltä.\nKuka voisi keksiä sen? Kuka voi konsanaan saada tietoonsa Neulan\nsaavuttamattoman salaisuuden. Ei kukaan.\n\nKyllä, Lupin.\n\nJa Lupinista koituu tuo miltei yliluonnollinen olento, tuo ihme, joka\non mahdoton selittää niin kauan kuin totuus pysyy pimitettynä. Niin\nmääräämättömät kuin hänen neronsa apuneuvot ovatkin, ne eivät voi\nriittää siihen mielettömään taisteluun, jota hän käy yhteiskuntaa\nvastaan. Tarvitaan muita, enemmän aineellisia. Tarvitaan varmaa\ntyyssijaa, turvaa rankaisulta, sitä rauhaa, joka tekee suunnitelmien\nsuorittamisen mahdolliseksi.\n\nIlman Onttoa neulaa on Lupin käsittämätön. Hän on taru,\nromaaniolento, vailla todellisuutta.\n\nSalaisuuden valtiaana -- ja millaisen salaisuuden! -- hän on aivan\nyksinkertaisesti ihminen kuten kaikki muutkin, joskin hän osaa\nverrattomalla tavalla käytellä kohtalon hänelle lahjoittamaa asetta.\n\n-- -- --\n\nNeula oli siis ontto, se oli epäämätön seikka. Nyt oli vain saatava\ntietoon, miten sinne päästä.\n\nIlmeisesti meren puolelta. Oli nähtävästi merelle päin joku aukko,\njohon joinakuina vuorokauden aikoina pääsi veneellä.\n\nMutta maan puolelta?\n\nAina kello kymmeneen asti illalla lojui Beautrelet tuolla jyrkänteen\nkaltaalla silmät suunnattuina pyramidin mustaan möhkäleeseen,\naprikoiden, koko ajatuskyky terittyneenä.\n\nSitten hän läksi alas Etretatiin, valitsi yksinkertaisimman\nmajatalon, söi illallista, meni huoneeseensa ja otti salakirjoituksen\nesille.\n\nNyt oli hänelle vain lapsenleikkiä tarkoin määrätä sen sanamuoto.\nHän havaitsi oitis, että Etretat sanan kolme ääntiötä olivat\nensimmäisellä rivillä, oikeassa järjestyksessä ja tarvittavien\nvälimatkojen päässä. Tämä ensimmäinen rivi tuli siten kuulumaan:\n\ne . a . a . . etretat . a . .\n\nMitä sanoja saattoi olla _Etretatin_ edellä? Todenmukaisesti\nsanoja, jotka osoittivat Neulan aseman kylään nähden. Mutta Neula\nkohosi vasemmalla, lännessä... Hän mietiskeli, ja muistaessaan,\nettä rannikkolaiset nimittivät länsituulta aval-tuuleksi ja että\nläheisellä kiviholvilla juuri oli nimenä _Porte d'Aval_, hän\nkirjoitti:\n\n_En aval d'Etretat . a _..\n\nToinen rivi oli se, jolla sana _Demoiselles_ esiintyi, ja nähdessään,\nettä sen sanan edellä olivat kaikki ne ääntiöt, jotka ovat sanoissa\n_la chambre des_, hän merkitsi muistiin kaksi lausetta:\n\n_En aval d'Etretat -- La chambre des Demoiselles_.\n\nKolmas rivi oli vaikeampi, mutta kauan hapuiltuaan hän muisti\nFréfossén linnoituksen perustalle rakennetun linnasen lähellä La\nChambre des Demoisellesia, ja nyt oli hänellä salakirjoitus melkein\nvalmis:\n\n_En aval d'Etretat -- La Chambre des Demoiselles -- Sous le fort de\nFréfossé -- L'Aiguille creuse_.\n\n\"Etretatin länsipuolella -- Neitien kamari -- Fréfossén linnoituksen\nalitse -- Ontto neula.\"\n\nSiinä olivat nuo neljä tunnuslausetta, ne tärkeät, yleiset\ntunnuslauseet, jotka oli tunnettava. Niiden opastuksella lähdettiin\nEtretatin länsipuolitse Neitien kamariin, kuljettiin kaiken\ntodennäköisyyden mukaan Fréfossén linnoituksen alta ja tultiin\nOnttoon neulaan.\n\nMillä tavoin? Niiden mittojen ja ohjeiden nojalla jotka esiintyvät\nneljännessä rivissä:\n\n    D DF [ ] 19 F + 44 |> 357 \u003C|\n\nSiinä olivat ilmeisesti yksityiskohtaisemmat kaavat, tarkoitetut\nvihjaamaan lähtökohdan ja tien Neulaan.\n\nBeautrelet otaksui heti -- ja hänen oletuksensa oli loogillinen\njohdelma salakirjoituksesta --, että jos todellakin oli olemassa\nsuoranainen yhteys mantereen ja neulaobeliskin välillä, niin tämän\nmaanalaisen käytävän täytyi lähteä Neitien kamarista, kulkea\nFréfossé-linnoituksen alitse, painua kohtisuorasti sata metriä\nkorkeita rantakallioita alas ja meren pohjan alla kulkevaa tunnelia\nmyöten johtaa Onttoon neulaan.\n\nMaanalaisen käytävän aukko? Eikö se ollut noiden kahden niin selvästi\nhakattujen kirjainten D:n ja F:n luona, jotka ilmaisivat sen, vieläpä\nkenties jonkun nerokkaan koneiston avulla päästivätkin siihen?\n\nKoko seuraavan aamupäivän Isidore kuljeskeli Etretatissa ja\npakinoitsi kaikkien ihmisten kanssa, yrittäen kerätä joitakuita\nhyödyllisiä tietoja. Ehtoopäivällä hän kapusi ylös rantakallioille,\nMerimiespuvussaan hän oli tekeytynyt vielä nuoremmaksi ja näytti\nkaksitoistavuotiaalta pojalta liian lyhyine nousuineen ja\nsinimekkoineen.\n\nHeti luolaan tultuaan hän laskeusi polvilleen kirjaimien eteen.\nPettymys kohtasi häntä. Turhaan takoi ja nakutteli hän niitä ja\nkoetti niitä vääntää kaikkiin suuntiin; ne eivät hievahtaneetkaan.\nHän pääsi varsin pian siihen käsitykseen, että ne eivät todellakaan\nvoineet liikkua eivätkä siis kuuluneet mihinkään koneistoon.\n\nMutta kuitenkin... kuitenkin merkitsivät ne jotakin! Kylältä\nsaaduista tiedoista kävi selville, ettei kukaan ollut koskaan\nkyennyt selittämään niiden alkuperää ja että myöskin apotti Cochet\narvokkaassa Etretatia käsittelevässä teoksessaan [_Etretatin\nalkuvaiheet_. -- Apotti Cochet tuntuu otaksuvan, että nuo kaksi\nkirjainta ovat jonkun matkailijan nimen alkukirjaimet. Meidän\nkertomamme havainnot todistavat tuon otaksuman vääräksi.] on\nturhaan vaivannut aivojaan tällä pikku kuva-arvoituksella. Mutta\nIsidore tiesi seikan, joka oli oppineelle normandialaiselle\nmuinaistieteilijälle tuntematon, nimittäin että samat kirjaimet\nesiintyivät salakirjoituksessa, siinä rivissä, joka ilmaisi\npaikalliset tiedot. Oliko se sattuma? Mahdotonta. Siispä?...\n\nHänen mieleensä juolahti äkkiä aatos niin yksinkertainen ja järkeen\nmenevä, ettei hän hetkeäkään epäillyt sen totuutta. Eivätkö nuo\nD ja F olleet salakirjoituksen molempien tärkeimpien sanojen\nalkukirjaimet, niiden sanojen, jotka -- Neulan ohella -- ilmaisivat\npääasemat sillä tolalla, jota oli seurattava: la Chambre des\n_Demoiselles_ ja _Fréfossé?_ Toisen D ja toisen F... noin omituinen\nsattuma ei voinut olla merkityksetön.\n\nSiinä tapauksessa muodostui ongelma seuraavaksi:\n\nJos yhtymä D F salakirjoituksessa ilmaisee la Chambre des\nDemoisellesin ja Fréfossé-linnoituksen keskinäistä suhdetta, niin\nyksinäinen kirjain D rivin alussa edustaa luolaa, johon on ensiksi\nasetuttava, ja yksinäinen kirjain F rivin keskellä kaiketikin\nmaanalaista käytävää, joka johtaa linnoituksen alitse.\n\nNäiden kirjaimien välissä on kaksi merkkiä: ensin jonkunlainen\nvinosuunnikas, jonka alaosaan vasemmalle on vetäisty käyrä viiva, ja\nsitten numero 19. Nämä merkit nähtävästi ilmaisevat, millä tavoin on\nluolasta katsoen tunkeuduttava linnoituksen alle.\n\nTuon vinosuunnikkaan muoto tuotti Isidorelle päänvaivaa. Oliko\nhänen ympärillään, luolan seinissä tai ainakin näköpiirissä mitään\nvinosuunnikkaasta muistuttavaa?\n\nHän etsi kauan ja aikoi juuri heittää yrityksensä sikseen, mutta\nsamassa hänen katseensa tapasi pienen, kallioon hakatun aukon, joka\noli kuin ikkunana.\n\nTuon aukon reunapiirteet muodostivatkin järeän, säännöttömän ja\ntökerön suunnikkaan, jota silti saattoi suunnikkaaksi sanoa,\nja Beautrelet pani merkille, että jos asetuttiin seisomaan\nkalliopohjaan hakatuille kirjaimille D ja F -- sitä merkitsivät siis\nsalakirjoituksessa noiden kirjainten yläosaan vedetyt kaksi viivaa\n--, niin oltiin ihan ikkunan tasalla.\n\nHän asettui tuolle kohdalle ja tirkisti ulos. Ikkuna antoi, kuten\nsanottu, maan puolelle, ja hän näki ensiksikin luolasta mantereelle\nvievän polun, joka polveili kahden kuilun välissä, ja sitten sen\nkukkulan juuren, jolle linnoitus oli rakennettu.\n\nYrittääkseen nähdä linnoituksen kurottausi Beautrelet vasempaan,\nja silloin hän käsitti koukeron, joka näkyi salamerkin vasemmassa\nalanurkassa; alhaalla, vasempaan ikkunasta, oli kalliossa pikku\nulkonema, jonka kärki koukistui pedonkynnen tavoin. Se näytti melkein\npyssyn tähtäimeltä.\n\nJa jos laski silmänsä tuohon tähtäimeen, niin katse kohtasi\nvastapäisen kunnaan rinteessä hyvin rajoitetun pinnan, jonka miltei\nkokonaan peitti vanha tiilimuuri, vanhan Fréfossé-linnoituksen tai\nsen paikalla olleen vanhan roomalaisen linnoituksen jäännös.\n\nBeautrelet riensi tuon muuripinnan luo, joka oli kymmenisen metriä\npitkä ja ruohoston peittämä. Hän ei pystynyt löytämään mitään johtoa.\n\nMutta luku 19?\n\nHän palasi luolaan, otti taskustaan lankakerän ja mittanauhan, sitoi\nlangan kivikoukkuun, kiinnitti lankaan pienen kiven yhdeksännentoista\nmetrin kohdalle ja linkosi sen maan puolelle. Kivensiru ei ulottunut\npolun päähän.\n\n\"Minua kolminkertaista pöhköä\", ajatteli Beautrelet. \"Laskettiinko\nsiihen aikaan metreissä? 19 merkitsee tietysti 19 syltä.\"\n\nLaskettuaan päässään hän teki solmun seitsemännenneljättä metrin\nkohdalle ja hapuili muurista sitä pistettä, missä solmu 19 sylen\npäässä luolan ikkunasta koskettaisi Fréfossén muuria.\n\nTovin kuluttua oli tämä yhtymys tapahtunut. Vapaalla kädellään hän\nsiirsi syrjään raoissa rehottavat rikkaruohot.\n\nHäneltä pääsi huudahdus. Solmu, jota hän piteli peukalon ja\netusormen välissä, koski pienen ristin keskikohtaa; tämä oli hakattu\nkorkokuvioksi erääseen tiiliskiveen.\n\n19-numeroahan seurasi salakirjoituksessa ristin merkki!\n\nHänen täytyi käyttää koko tahdonvoimansa hallitakseen hetken\nmäärätöntä riemua. Jännittynein sormin tarttui hän nopeasti ristiin\nja väänsi sitä kuin olisi pyörän puolapuita kierittänyt. Tiiliskivi\nliikkui. Hän ponnisti kahta tuimemmin, mutta se ei liikkunut enempää.\nVääntämättä hän painoi kovemmin. Heti tunsi hän sen myötäävän. Ja\näkkiä kuului kitkuvaa ääntä kuin lukkoa avattaessa, ja oikeaan\ntiiliskivestä kääntyi auki metrin levyinen kappale muuria, paljastaen\nmaanalaisen käytävän suun.\n\nBeautrelet kävi kiihkeästi käsiksi rautaoveen, jonka muurin kivet\nolivat kätkeneet, työnsi sen takaisin paikoilleen ja sulki sen.\nHämmästys, ilo, ilmitulemisen pelko vääristivät hänen kasvonsa\ntuntemattomiksi. Hän näki sielussaan mitä kaikkea oli tapahtunut tuon\noven edessä kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa, kaikki ne salaisuuden\ntietäneet ihmiset, jotka olivat käyneet sisälle tästä ovesta...\nkeltit, gallialaiset, roomalaiset, normandialaiset, englantilaiset,\nranskalaiset, paroonit, herttuat, kuninkaat ja noiden kaikkien\njälkeen Arsène Lupinin... Lupinin jälkeen oman itsensä... Hän tunsi\naivojensa pimittyvän. Hänen silmäluomensa laskeusivat. Hän lyyhistyi\npyörtyneenä ja kieri alas rinnettä aina kuilun reunalle asti...\n\nHänen tehtävänsä oli lopussa, ainakin sikäli kuin saattoi sitä omin\npäin suorittaa käytettävissään olevilla apuneuvoilla.\n\nIllalla hän lähetti etsivän osaston päällikölle pitkän kirjeen, missä\nteki tarkoin selvää etsintänsä tuloksista ja ilmaisi Onton neulan\nsalaisuuden. Hän pyysi apua voidakseen täydentää työnsä ja antoi\nosoitteensa.\n\nVastausta odottaessaan hän vietti kaksi yötä peräkkäin Neitien\nkamarissa, kauhun hyytämänä, hermot pilalla, osaksi myöskin yön\näänien johdosta... Hän oli joka hetki näkevinään varjojen lähenevän.\nTiedettiin hänen olevan luolassa... ne lähenivät... kuristivat.\n\nMutta ponnistaen kaiken miehuutensa piti hän katseensa jyrkästi\nsuunnattuna muurinpintaan.\n\nEnsimmäisenä yönä oli kaikki hiljaista, mutta toisena hän näki\ntähtien ja uudenkuun hohteessa oven avautuvan ja tummien varjojen\nluisuvan pimennosta. Hän laski kaksi, kolme, neljä, viisi...\n\nHän oli näkevinään noiden viiden miehen kantavan hyvin isoja\ntaakkoja. He astelivat suoraan poikki kenttien Havren tielle, ja hän\nerotti pois vierivän auton kohun.\n\nHeidän jälkiänsä seuranneena hän kääntyi nyt takaisin ja kulki ison\nmaatalon ohitse. Mutta tien polvekkeessa hän ehti hädin kavuta\nruohovallille ja piiloutua puiden taakse. Taas kulki miehiä sivuitse,\nneljä... viisi... kaikilla kimppu selässä. Ja kahta minuuttia\nmyöhemmin puhkui toinen auto. Tällä kertaa hänellä ei ollut voimaa\npalata vartiopaikalleen; hän meni asuntoonsa lepäämään.\n\nHänen herätessään toi hotellin palvelija kirjeen. Hän avasi sen.\nSiinä oli Ganimardin käyntikortti.\n\n\"Vihdoinkin!\" huudahti Beautrelet, joka tunsi noin kovan taistelun\njälkeen tosiaankin tarvitsevansa apulaista.\n\nHän hypähti ylös kädet ojossa. Ganimard tarttui niihin, tähysteli\nhäntä hetken ja sanoi:\n\n\"Te olette mies kerrassaan!\"\n\n\"Pyh\", vähitteli toinen, \"sattuma on minua auttanut\".\n\n\"_Häneen_ nähden ei ole olemassa mitään sattumaa\", vakuutti\napulaispäällikkö, joka Lupinista aina puhui juhlallisella äänellä ja\nhänen nimeänsä mainitsematta.\n\nHän istuutui.\n\n\"Olemme siis saaneet hänet kiinni?\"\n\n\"Kuten hänet on jo kaksikymmentä kertaa kiinni saatu\", nauroi\nBeautrelet.\n\n\"Niin, mutta nyt...\"\n\n\"Nyt on asian laita tosiaankin hiukan toinen. Me tunnemme hänen\nturvapaikkansa, hänen linnoituksensa, sanalla sanoen sen, mikä\nLupinista tekee Lupinin. Hän voi päästä karkuun. Mutta Etretatin\nNeula ei voi.\"\n\n\"Miksi luulette, että hän voi paeta?\" kysyi Ganimard rauhattomana.\n\n\"Miksi luulette, että hänen tarvitsee paeta?\" vastasi Beautrelet.\n\"Mikään ei todista, että hän nykyään on Neulassa. Viime yönä on\nsieltä lähtenyt yksitoista hänen rikostoveriansa. Hän saattoi olla\nniistä yksi.\"\n\nGanimard mietti.\n\n\"Oikeassa olette. Pääasiana on Ontto neula. Mitä muuhun tulee,\ntoivokaamme, että sattuma meitä auttaa. Ja nyt pakiskaamme.\"\n\nHän sai jälleen totisen sävynsä ja merkitsevän katsantonsa, lausuen:\n\n\"Hyvä herra Beautrelet, minulla on määräys kehoittaa teitä tässä\nasiassa mitä ehdottomampaan vaitioloon.\"\n\n\"Määräys keneltä?\" tiedusti Beautrelet leikkisästi.\n\"Poliisiprefektiltä?\"\n\n\"Korkeammalta.\"\n\n\"Konseljin presidentiltä?\"\n\n\"Korkeammalta.\"\n\n\"Lempo.\"\n\nGanimard alensi äänensä.\n\n\"Beautrelet, minä tulen Élysée-palatsista. Tätä asiaa pidetään\nvaltiosalaisuutena, ja perin tärkeänä. On vakavia syitä tämän\nvarustuksen pitämiseen tietymättömissä... ennen kaikkea\nsotilaallisia syitä... Siitä voi sukeutua muonituskeskus,\nuudenlaisten räjähdysaineitten tai vasta keksittyjen ampuma-aseitten\ntalletuspaikka... mitäpä minä tiedän? Ranskan salainen asevarikko.\"\n\n\"Mutta kuinka toivotaan voitavan säilyttää moinen salaisuus? Muinoin\nse oli vain yhden miehen, kuninkaan, hallussa. Nyt on meitä jo\nmoniaita asiasta perillä, Lupinin joukkueesta puhumattakaan.\"\n\n\"No, kunhan saataisiin vain viiden tai kymmenenkin vuoden vaitiolo...\nNe viisi vuotta voivat olla... pelastus.\"\n\n\"Mutta tämän linnoituksen, tämän vastaisen asevarikon valtaamiseksi\non siihen hyökkäys tehtävä, Lupin sieltä häädettävä. Eikä tuo käy\npäinsä ilman hälinää.\"\n\n\"Tietenkin arvataan yhtä ja toista, mutta ei saada varmaa tietoa. Ja\nyrittäähän pitää.\"\n\n\"Olkoon menneeksi. Mikä on suunnitelmanne?\"\n\n\"Sen kerron lyhyeen. Ensinnäkään ette te ole Isidore Beautrelet,\neikä myöskään enää ole kysymys Lupinista. Te pysytte etretatilaisena\npoikana, joka kuljeskellessaan on nähnyt miehiä kapuavan ylös\nmaanalaisesta käytävästä. Tehän luulette, että kallioon on hakattu\nportaat ylhäältä alas?\"\n\n\"Niin, tuollaisia portaita on pitkin rannikkoa useampia. Onpa\nEtretatin oikealla puolella Bénouvillen edustalla näytetty minulle\nPirunportaita, jotka ovat kaikille kylpijöille tutut. Enkä edes\npuhukaan niistä kolmesta tai neljästä tunnelista, jotka ovat\nkalastajille aiotut.\"\n\n\"No niin, minä otan puolet joukkoani mukaani, ja te näytätte meille\ntietä. Minä menen sisälle joko yksinäni tai useampien kanssa,\nsenhän saamme nähdä. Sieltä käsin on hyökkäys kaikessa tapauksessa\nsuunnattava. Jollei Lupin ole Neulassa, niin laitamme ansan, johon\nhän jonakuna päivänä takertuu. Jos hän on siellä...\"\n\n\"Jos hän on siellä, herra Ganimard, niin hän pakenee Neulan\nmerenpuoliselta sivulta.\"\n\n\"Siinä tapauksessa väkeni toinen puoli heti sieppaa hänet kiinni.\"\n\n\"Niin, mutta jos te, kuten luulen, valitsette laskuveden ajan,\njolloin meri on peräytynyt paljastaen Neulan jalustan, niin metsästys\nkäy julkiseksi, tapahtuessaan kaikkien niiden kalastajien näkyvissä,\njotka pyytävät äyriäisiä ja simpukoita läheisiltä kallioilta.\"\n\n\"Sen vuoksi aionkin valita juuri korkean veden ajan.\"\n\n\"Siinä tapauksessa hän pelastautuu veneellä.\"\n\n\"Mutta kun minulla on tusina veneitä, joita kutakin yksi miehistäni\non ohjaamassa, niin hän joutuu pihtiin.\"\n\n\"Ellei puikahda venetusinanne lomasta kuin kala verkonsilmästä.\"\n\n\"Senkin tehköön. Mutta silloin ammutan hänet upoksiin.\"\n\n\"Kas hittoa! Onko teillä siis kanuunia?\"\n\n\"On, Herra nähköön. Parhaillaan on Havressa torpeedovene. Sähköteitse\nannettuani sille määräyksen saapuu se ilmoitettuna aikana Neulan\nläheisyyteen.\"\n\n\"Kylläpä Lupin siitä ylpistyy! Torpeedovene... Niin, herra Ganimard,\nhuomaanpa teidän nähneen ennakolta kaikki. Tarvitsee vain ryhtyä\nyritykseen. Milloin teemme ryntäyksen?\"\n\n\"Huomenna.\"\n\n\"Yöllä?\"\n\n\"Keskellä kirkasta päivää, meri kun nousee kymmenen aikaan.\"\n\n\"Mainiota.\"\n\nBeautreletin näennäisen iloisuuden alla piili todellista tuskaa.\nAamuun asti hän ei päässyt uneen, hautoen vain mielessään mitä\nmahdottomimpia suunnitelmia.\n\nHänestä erottuaan läksi Ganimard kymmenen kilometrin päässä\nEtretatista sijaitsevaan Yportiin, missä varovaisesti oli sopinut\ntapaavansa väkensä. Siellä hän vuokrasi kaksitoista kalastajavenettä\nmuka toimittaakseen luotauksia pitkin rannikkoa.\n\nNeljännestä vailla kymmenen hän kahdentoista vankan miehen seurassa\ntapasi Isidoren tiellä, joka nousi kalliorannalle.\n\nTäsmälleen kello kaksitoista he saapuivat muurin edustalle. Se oli\nratkaiseva hetki.\n\n\"Mikä sinua vaivaakaan, Beautrelet? Olethan vihreä naamaltasi?\"\nhihitti Ganimard, leikillään sinutellen nuorta miestä.\n\n\"Entä sinä sitten, Ganimard, ethän näe itseäsi\", vastasi Beautrelet;\n\"luulisipa viimeisen hetkesi tulleen\".\n\nHeidän täytyi istuutua, ja Ganimard siemasi pari rommikulausta.\n\n\"Jänistä minua ei\", virkkoi hän, \"mutta onpa mieleni hitosti\njärkkynyt! Joka kerta, kun olen menossa häntä sieppaamaan, närästää\nsisuksiani kuin karhilla vetäen. Pisara rommia?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mutta jos heitätte kesken?\"\n\n\"Silloin olen ruumiina.\"\n\n\"Pahus vieköön! No, saammepa nähdä. Avatkaa nyt. Eihän meillä liene\nvaaraa tulla nähdyiksi?\"\n\n\"Ei. Neula on matalampi rantaylänköä, ja mehän olemme notkossa.\"\n\nBeautrelet astahti muurin luo ja painalsi tiiliskiveä. Kuului\nratinaa, ja maanalainen käytävä avautui.\n\nSytyttämiensä lyhtyjen valossa he näkivät sen olevan holvattu; holvi,\nkuten lattiakin, oli kauttaaltaan katettu tiilillä.\n\nHe marssivat muutaman sekunnin, kunnes äkkiä tapasivat portaat.\n\nBeautrelet laski viisiviidettä tiiliastuinta, joita pitkällinen\npoljenta oli keskeltä hiukan hivutellut.\n\n\"Tuhat tulimaista!\" noitui Ganimard, joka kulki etunenässä ja äkkiä\npysähtyi kuin johonkin esteeseen törmänneenä.\n\n\"Mikä hätänä?\"\n\n\"Ovi.\"\n\n\"Hitto\", jupisi Beautrelet sitä katsellen, \"eikä helppo murtaa.\nRautamöhkäle kerrassaan.\"\n\n\"Olemmepa kiikissä\", virkkoi Ganimard; \"eihän siinä ole edes lukkoa\".\n\n\"Ei tosiaankaan. Se herättää minussa toivoa.\"\n\n\"Miten niin?\"\n\n\"Ovi tehdään avattavaksi, ja koska tässä ei ole lukkoa, niin on\nolemassa joku salainen tapa sen avaamiseksi.\"\n\n\"Ja koska me emme tunne tuota salaisuutta...\"\n\n\"Minä otan siitä selon.\"\n\n\"Millä tavoin?\"\n\n\"Salakirjoituksen avulla. Neljännellä rivillä ei ole muuta tehtävää\nkuin selittää esiintyviä vaikeuksia. Ja ratkaisu on verrattain\nhelppo, koska sitä ei ole kirjoitettu harhaannuttamaan, vaan\nauttamaan niitä, jotka etsivät.\"\n\n\"Verrattain helppo! Minäpä en ole samaa mieltä\", huudahti Ganimard,\njoka oli ottanut esille salakirjoituksen. \"Luku 44 ja vasemmassa\nalakulmassa pisteellä merkitty kolmio, se on jokseenkin hämärää.\"\n\n\"Ei suinkaan. Tarkastakaahan ovea. Näette että se on kaikissa\nneljässä kulmassaan lujitettu kolmiomaisilla rautaheloilla, jotka\novat kiinnitetyt isoilla nauloilla. Tarttukaa vasemman alakulman\nkolmioon ja painakaa tämän vasemman alakärjen naulankantaa... On\nyhdeksän mahdollisuutta kymmenestä, että osaamme oikeaan.\"\n\n\"Kymmenes mahdollisuus voitti\", vastasi Ganimard yritettyänsä.\n\n\"Siispä on syynä luku 44...\" Miettivästi jatkoi Beautrelet hillityllä\näänellä: \"Katsotaanpa... Te ja minä seisomme kumpainenkin alimmalla\nporrasaskeleella... niitä on 45... Miksi 45, kun salakirjoituksen\nnumero on 44?... Sattumusko? Ei... Koko tässä jutussa ei ole\nkertaakaan ollut mitään sattumusta, ainakaan tarkoittamatonta.\nGanimard, olkaapa hyvä ja nouskaa askelta ylemmä... Kas niin, pysykää\nnyt siinä 44. astuimella. Ja nyt minä painan naulankantaa... Ja jos\nkoneisto ei nyt lähde käyntiin, niin minä olen matti.\"\n\nJyhkeä portti kääntyi tosiaankin saranoillaan. Hyvin tilava ontelo\navautui heidän katseilleen.\n\n\"Lienemme täsmälleen Fréfossé-linnoituksen alla\", selitti Beautrelet.\n\"Nyt olemme kulkeneet maakerrosten läpi. Tiiliholvaus on loppunut.\nKaikkialla ympärillämme on kalkkikiveä.\"\n\nSuojamaan tunkeusi himmeä valojuova sen toisesta päästä.\nLähestyessään he näkivät kalliossa railon, jonkunlaisena\ntähystysreikänä. Vastapäätä heitä kohosi aalloista viidenkymmenen\nmetrin päässä Neulan majesteetillinen möhkäle. Oikealla oli ihan\nlähellä Länsiportin holvikaari, ja vasemmalla muodosti hyvin kaukana\nkallioranta vielä valtavamman holvin, joka päätti leveän lahden\nsiron kaareutuman: _la Manneporte_ (_magna porta_ = iso veräjä),\nniin korkea, että purjelaiva olisi mastot pystyssä ja täysin purjein\nvoinut lipua sen alitse. Taustalla meri kaikkialla.\n\n\"En näe laivastoamme\", huomautti Beautrelet.\n\n\"Mahdotonta\", selitti Ganimard, \"Länsiportti peittää meiltä koko\nEtretatin ja Yportin rannan. Mutta tuolla, ulapalla, musta viiru\nvesirajassa...\"\n\n\"No?...\"\n\n\"Se on sotalaivastomme torpeedovene n:o 25. Sen voi karttaa Lupin...\njos tahtoo tutustua merenpohjan maisemaan.\"\n\nPorrasaukossa railon lähellä alkoi kaide, ja he seurasivat sitä.\nSiellä täällä oli seinässä pikku ikkuna, ja joka kerta he näkivät\nNeulan yhä jättimäisempänä.\n\nJuuri heidän ollessaan saapumaisillaan merenpinnan tasalle loppuivat\nikkunat ja käytävä pimeni.\n\nIsidore laski askeleet ääneensä.\nKolmeensataanviiteenkymmeneenkahdeksaan päästyään he joutuivat\nleveämpään käytävään, jota sitäkin taas sulki naulatuilla\nrautaheloilla lujitettu ovi.\n\n\"Tuon me tunnemme\", sanoi Beautrelet. \"Salakirjoituksesta haemme\nnumeron 357 ja oikeassa alakulmassaan pisteellä merkityn kolmion.\nMeidän on vain meneteltävä kuten äskenkin.\"\n\nToinen ovi totteli kuten edellinenkin. Heidän edessään oli nyt\npitkä tunneli, jota siellä täällä valaisi holviin ripustettu\nlyhty. Seinistä valui vettä, ja pisaroita ropsahteli maahan; kulun\nhelpottamiseksi olikin sen vuoksi holvi päästä päähän varustettu\noikealla puisella jalkakäytävällä.\n\n\"Nyt käymme meren alle\", huomautti Beautrelet. \"Tuletteko mukaan,\nGanimard?\"\n\nVastaamatta eteni apulaispäällikkö puukäytävää pitkin tunneliin ja\nseisahtui erään lyhdyn kohdalle, ottaen sen alas.\n\n\"Lyhdyt kenties ovat Keskiajalta, mutta valaistuskeino on nykyinen.\nNuo herrat käyttävät auerlamppuja.\"\n\nHän jatkoi matkaansa. Tunneli vei toiseen avaraan luolaan, jossa näki\nedessään ylöspäin johtavien portaitten alimmat astuimet.\n\n\"Nyt alkaa neulaan nouseminen\", virkkoi Ganimard; \"tämä käy\nvakavammaksi hommaksi\".\n\nMutta eräs hänen miehistään huusi hänelle:\n\n\"Herra apulaispäällikkö, tuolla vasemmalla on toiset portaat.\"\n\nJa heti jälkeenpäin he havaitsivat oikealla kolmannet.\n\n\"Hitto\", mutisi apulaispäällikkö, \"asema mutkistuu. Jos lähdemme tätä\nkautta, niin nuo pakenevat toisaalta.\"\n\n\"Jakautukaamme\", esitti Beautrelet.\n\n\"Ei, ei... heikontaisimme voimiamme... On parempi toisen meistä\nlähteä vakoilemaan.\"\n\n\"Minä lähden, jos tahdotte...\"\n\n\"Se sopii, Beautrelet. Minä jään miesteni luo... teillä ei ole mitään\npelkäämistä. Rantakallioissa voi olla muitakin teitä kuin se, jota\nme olemme käyttäneet, ja useampia teitä Neulassakin. Mutta varmasti\non tunneli ainoana yhdyssiteenä koko rantaylängön ja Neulan välillä.\nTämän luolan kautta siis on kuljettava. Jään sen vuoksi tänne\nodottamaan paluutanne. Menkäähän, Beautrelet, ja olkaa varovainen...\nkääntykää pienimmästäkin levottomuutta herättävästä seikasta\ntakaisin.\"\n\nIsidore katosi nopeasti keskimmäisille portaille.\nKolmannellakymmenennellä astuimella pidätti hänet ovi, oikea puuovi.\nHän käänsi ovenripaa. Ovi ei ollut lukossa.\n\nHän saapui huoneeseen, joka suunnattoman laajuutensa takia näytti\nhänestä kovin matalalta.\n\nVoimakkaita lamppuja kannattivat jyhkeät pilarit, joiden lomissa\navartui kauas kantavia aukeamia; valaistuksessaan se tuntui melkein\nsamankokoiselta kuin Neula.\n\nSinne oli ahdettu laatikoita ja paljous kaikenmoisia kapineita,\nkuten tuoleja, kaappeja, lipastoja, kirstuja, sekamelska suunnilleen\nsellainen kuin vanhojen esineiden kauppiaan kellarissa.\n\nOikealla ja vasemmalla huomasi Beautrelet kahdet portaat, epäilemättä\nsamat, jotka lähtivät alemmasta luolasta. Hän olisi siis voinut\npalata ilmoittamaan Ganimardille. Mutta hänen edessään johti uusi\nporrasjakso ylöspäin, ja uteliaisuus houkutteli hänet jatkamaan\netsintäänsä omin päin.\n\nTaas kolmekymmentä astuinta. Ovi, sitten huone, hiukan pienempi,\ntuntui Beautreletista. Ja yhä edessä portaat, jotka johtivat ylöspäin.\n\nTaaskin kolmekymmentä astuinta. Ovi. Jälleen pienempi huone...\n\nBeautrelet ymmärsi nyt Neulan sisustan rakenteen. Se oli päälletysten\nladottu huonesarja, joten siis huoneet pienenemistään pienenivät.\nKaikkia käytettiin varastohuoneina.\n\nNeljännessä ei enää ollut mitään lamppua. Päivänvaloa tunkeusi hiukan\nseinänraoista, ja Beautrelet näki meren kymmenen metrin päässä\nallansa.\n\nTänä hetkenä hän tunsi olevansa niin kaukana Ganimardista, että hänet\nalkoi vallata tuskainen mieliala, ja hänen täytyi tuimasti hillitä\nhermojansa ollakseen pinttämättä pakoon. Mutta mitään vaaraa ei ollut\nuhkaamassa, ja yltympärillä vallitsi sellainen hiljaisuus, että hän\nalkoi arvella Lupinin tovereinensa hylänneen koko Neulan.\n\n\"Seuraavaan kerrokseen pysähdyn\", ajatteli hän.\n\nVieläkin kolmekymmentä astuinta, sitten ovi, mutta vähemmän jyhkeä,\nnykyaikaisen näköinen. Hän työnsi sen varovasti auki, valmiina\nsyöksymään tiehensä. Ei ketään. Mutta huoneella oli toinen tarkoitus\nkuin edellisillä. Seiniä peittivät verhot, lattiata matot. Kaksi\nkomeaa kaappia oli asetettu vastakkain, täynnä hopeakalustoa. Pienet,\nkapeihin ja syviin rakoihin sovitetut ikkunat olivat varustetut\nlasiruuduilla.\n\nKeskellä huonetta oli ylellisesti katettu pöytä, jolla näkyi hedelmiä\nja leivoksia hopeamaljakoissa, samppanjaa karahveissa, ja kukkia,\npaljous kukkia.\n\nSe oli katettu kolmelle hengelle.\n\nBeautrelet lähestyi. Ruokaliinojen päällä oli nimikorteissa\nvieraitten nimet.\n\nEnsin hän luki: Arsène Lupin.\n\nVastapäätä: Rouva Arsène Lupin.\n\nHän otti kolmannen kortin ja hätkähti hämmästyksestä. Siinä oli hänen\nnimensä: Isidore Beautrelet!\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\n\nVastapäätä olevan oven verho vedettiin syrjään.\n\n\"Hyvää päivää, hyvä herra Beautrelet, te tulette hiukan myöhään.\nAamiainen oli päätetty kello kahdeksitoista. Mutta muutama hetki\nsinne tai tänne... Mitä nyt? Ettekö tunne minua? Olenko niin\nmuuttunut!\"\n\nLupinia vastaan taistellessa oli Beautreletia kohdannut moni yllätys,\nja hän oli valmistautunut kokemaan yhä uusia mielenliikutuksia\nratkaisevalla hetkellä, mutta tämä oli kuitenkin ihan kerrassaan\nodottamatonta! Hän ei tuntenut hämmästystä, vaan pelästystä,\ntyrmistystä.\n\nMies, joka hänen edessään seisoi, mies, jota tapausten raaka mahti\npakotti pitämään Arsène Lupinina, tuo mies oli Valméras. Valméras,\nAiguillen linnan omistaja! Valméras, jolta hän oli pyytänyt apua\nArsène Lupinia vastaan! Hänen seuralaisensa Crozantin retkellä!\nTuo urhoollinen ystävä, joka oli tehnyt mahdolliseksi Raymonden\npelastamisen, tappamalla tai olemalla tappavinaan yhden Lupinin\nrikostovereita hämärässä pylväikössä!\n\n\"Te... te... Tekö siis?\" änkytti hän.\n\n\"Miksi ei?\" huudahti Lupin. \"Luulitteko tuntevanne minut perinpohjin,\nkun olitte nähnyt minut pappina tai herra Massibanina? Heipä hei, kun\non valinnut sen yhteiskunnallisen aseman, joka minulla nyt on, niin\ntäytyyhän käyttää pikku seurustelulahjojaan. Jos ei Lupin mielensä\nmukaan voisi olla reformilaispappi ja Académie des inscriptions et\nBelles-Lettresin jäsen, niin olisikin toivotonta olla Lupin. Tässä on\nLupin, todellinen Lupin! Aukaise nyt silmäsi suuriksi, Beautrelet, ja\nkatsele minua tarkoin!\"\n\n\"Mutta, jos se olette te... niin... sittenhän on... neiti...\"\n\n\"Aivan oikein, Beautrelet, sinäpä sen sanoit...\"\n\nHän työnsi taas syrjään oviverhon, viittasi kädellään ja ilmoitti:\n\n\"Rouva Arsène Lupin.\"\n\n\"Oh --!\" mutisi nuori mies tahtomattaan typertyneenä. \"Neiti de\nSaint-Véran!\"\n\n\"Ei, ei\", vastusti Lupin, \"rouva Arsène Lupin tai oikeammin sanoen\nrouva Louis Valméras, laillinen vaimoni... kiitos siitä teille, kelpo\nBeautrelet.\"\n\nHän ojensi tälle kätensä.\n\n\"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni... ja toivoakseni te puolestanne\nette kanna siitä kaunaa.\"\n\nOmituista kyllä, Beautrelet ei tuntenut mitään kaunaa. Ei mitään\nnöyryytyksen tunnetta. Ei mitään katkeruutta. Hänet valtasi niin\ntyyten vastustajansa suunnaton etevämmyys, että hän ei hävennyt\ntappiolle joutumistaan hänen nujertamanansa.\n\nHän puristi tarjottua kättä.\n\n\"Pöytä on katettu.\"\n\nPalvelija oli asettanut pöydälle kulhoilla ja vadeilla sälytetyn\ntarjottimen.\n\n\"Suokaahan anteeksi, Beautrelet, keittäjäni on saanut lomaa, ja\nmeidän täytyy tyytyä kylmään ruokaan.\"\n\nBeautreletilla oli tuskin ruokahalua. Hän istuutui kuitenkin,\nsuuresti ihmetellen Lupinin käytöstä. Mitä hän tiesi oikeastaan?\nTiesikö hän, mihin vaaraan oli joutunut? Oliko hänellä aavistustakaan\nGanimardista ja tämän apulaisista?\n\nLupin jatkoi:\n\n\"Niin, kiitos siitä teille, hyvä ystävä. Raymonde ja minä olemme\ntodellakin rakastaneet toisiamme ensimmäisestä päivästä asti. Juuri\nniin, pienokaiseni... Raymonden ryöstö, hänen vankeutensa, kaikki\nhölynpölyä: me rakastimme toisiamme... Mutta ollessamme vapaat\nrakastamaan toisiamme ei kumpainenkaan meistä voinut sallia sellaista\nvapaata suhdetta, joka jää sattuman heiteltäväksi. Asema oli siis\nmahdoton Lupinille. Onneksi se ei ollut sitä, jos tulisin takaisin\nsiksi Louis Valmérasiksi, joka olen ollut aina lapsuudestani asti.\nKun ette heittänyt kesken ja olitte löytänyt Aiguillen linnan, pisti\npäähän aatos käyttää hyväkseni teidän itsepintaisuuttanne.\"\n\n\"Ja yksinkertaisuuttani.\"\n\n\"Pyh, kuka hyvänsä olisi antanut johtaa itsensä harhaan.\"\n\n\"Minua siis kilpenänne käyttäen te olette onnistunut?\"\n\n\"Niin, kuinka olisi voitu epäillä Valmérasia Lupiniksi, kun Valméras\noli Beautreletin ystävä ja hän oli riistänyt Lupinilta sen naisen,\njota Lupin rakasti? Olipa se ihanaa! Viehättäviä muistoja! Retki\nCrozantiin, löydetyt kukkavihot, rakkauskirjeeni Raymondelle, ja\nmyöhemmällä varokeinot, joihin minun Valmérasina täytyi häitteni\nedellä ryhtyä omaa itseäni, Lupinia vastaan! Ja kuuluisa kemuiltanne,\nBeautrelet, jolloin masennuitte syliini. Viehättäviä muistoja!...\"\n\nSyntyi äänettömyys. Beautrelet katseli Raymondea. Tämä kuunteli\nLupinia sanaakaan virkkamatta ja tarkkasi häntä katseella, joka\nilmaisi rakkautta, kiihkeyttä ja jotakin muutakin, mitä nuori mies\nei oikein voinut käsittää, jonkunlaista neuvotonta levottomuutta ja\nkaihomielisyyden kajastusta.\n\nMutta Lupin käänsi katseensa vaimoonsa, ja tämä hymyili hellästi. He\nojensivat kätensä toisilleen yli pöydän.\n\n\"Mitä arvelette pikku asunnostani täällä, Beautrelet?\" huudahti\nLupin. \"Aistikas, vai mitä? En väitä, että se olisi ihanteellisen\nmukava... On kuitenkin ihmisiä, jotka ovat olleet Neulan omistajina\nja pitäneet kunnianansa jättää näkyvän todistuksen siitä.\"\n\nSeinään oli päällekkäin kaiverrettu seuraavat nimet: _Caesar. Kaarle\nSuuri. Rolf. Wilhelm Valloittaja. Richard, Englannin kuningas. Ludvig\nYhdestoista. Frans. Henrik IV. Ludvig XIV. Arsène Lupin_.\n\n\"Kuka kirjoittaa nimensä tähän tämän jälkeen? Hohoi! luettelo on\nvalmis. Caesarista Lupiniin... siinä kaikki. Pian alkaa nimetön\njoukko käydä ihmeellisessä linnoituksessa. Ja ajatteles, ilman\nLupinia olisi tämä kaikki ollut tuntematonta ihmisille! Ah,\nBeautrelet, mitä ylpeyttä tunsinkaan ensimmäisen kerran astuessani\njalkani tähän erämaahan! Jälleen löytää kadotettu salaisuus,\ntulla sen ainoaksi hallitsijaksi ja herraksi! Tällaisen perinnön\nomistajaksi! Asua Neulassa, noin monen kuninkaan seuraajana!\"\n\nHänen vaimonsa ele keskeytti hänet. Tämä näytti kovin levottomalta.\n\n\"Jyskettä\", sanoi hän, \"jyskettä allamme... kuuletteko...\"\n\n\"Se on laineiden loiskinaa\", vastasi Lupin.\n\n\"Ei, ei mitenkään... aaltojen pauhun tunnen... se on jotakin muuta...\"\n\n\"Mitä luulet sen voivan olla, rakas Raymonde?\" virkkoi Lupin nauraen.\n\"En ole kutsunut tänne aamiaiselle muita kuin Beautreletin.\"\n\nHän kääntyi palvelijaan:\n\n\"Charolais, oletko sulkenut porraskäytäväin ovet herra Beautreletin\njälkeen?\"\n\n\"Kyllä, ja olen työntänyt varmuussalvat eteen.\"\n\nLupin nousi ylös.\n\n\"Kas niin, Raymonde, älä ole huolissasi... sinähän olet aivan kalpea!\"\n\nHän lausui vaimolleen muutamia sanoja matalalla äänellä, palvelija\nnosti oviverhoa, ja he molemmat poistuivat.\n\nAlhaalla kävi jyske selvemmäksi. Kuului kumeita iskuja, jotka\nuudistuivat säännöllisin väliajoin. Beautrelet ajatteli:\n\n\"Ganimard on menettänyt kärsivällisyytensä ja murtaa ovia.\"\n\nLupin jatkoi hyvin tyynesti ja kuin ei tosiaankaan olisi mitään\nkuullut:\n\n\"Neula oli tietysti hyvin huonossa kunnossa silloin kun onnistuin\nlöytämään sen. Näytti siltä, että kukaan ei ollut tuntenut\nsalaisuutta sataan vuoteen, jälkeen Ludvig XVI:n ja vallankumouksen.\nTunneli uhkasi luhistua. Portaat olivat rappiolla. Vesi tunkeutui\nsisään. Minun täytyi pönkittää, lujittaa, rakentaa uudelleen.\"\n\nBeautrelet ei voinut olla kysymättä:\n\n\"Oliko täällä tyhjää teidän tullessanne?\"\n\n\"Melkein. Kuninkaat eivät suinkaan ole, kuten minä, käyttäneet Neulaa\nvarastohuoneenaan...\"\n\n\"Pakopaikkana siis?\"\n\n\"Niin epäilemättä, maahankarkausten ja samaten sisällisten sotien\naikana. Mutta sen varsinaisena tehtävänä on ollut... kuinka\nsanoisin... olla Ranskan kuninkaiden valtiopankkina.\"\n\nJyske kävi kaksin verroin kaikuvammaksi ja kuului nyt selvästi.\nGanimard oli nähtävästi murtanut ensimmäisen oven ja käynyt käsiksi\ntoiseen. Syntyi hiljaisuus, sitten kuuluivat iskut vielä lähempää. Se\noli kolmas ovi. Jälellä oli kaksi.\n\nEräästä ikkunasta huomasi Beautrelet veneet, jotka kiertelivät Neulan\nympärillä, ja jokseenkin lähellä kellui torpeedovene, mustan kalan\nnäköisenä.\n\n\"Mikä melu!\" huudahti Lupin. \"Ei kuule omia sanojaan. Menemmekö\ntuonne ylös? Sinua ehkä huvittaa katsastella Neulan sisäpuolta.\"\n\nHe nousivat seuraavaan kerrokseen, johon kuten alempiinkin johti ovi;\nsen Lupin lukitsi perässään.\n\n\"Taulukokoelmani\", selitti hän.\n\nSeinät olivat verhotut tauluilla, joista Beautrelet luki mitä\nkuuluisimpia nimiä. Siellä oli Rafaelin _Katso Jumalan karitsa_,\nAndrea del Sarton _Lucrezia Feden_ muotokuva, Tizianin _Salome_,\nBotticellin _Madonna enkeleineen_, Tintoretton, Carpaccion,\nRembrandtin, Velasquezin maalauksia...\n\n\"Oivallisia jäljennöksiä\", lausui Beautrelet hyväksyvällä äänellä.\n\nLupin katseli häntä hämmästellen.\n\n\"Mitä! Jäljennöksiä! Oletko hullu! Jäljennökset ovat Madridissa, hyvä\nystävä, Venetsiassa, Münchenissä, Amsterdamissa.\"\n\n\"Ja nämä täällä?\"\n\n\"Alkuperäisiä, poikaseni, kärsivällisesti kerättyjä kaikista Euroopan\nmuseoista, minne rehellisesti olen jättänyt erinomaisia jäljennöksiä\nsijalle.\"\n\n\"Mutta ennemmin tai myöhemmin...\"\n\n\"Ennemmin tai myöhemmin tulee petos huomatuksi? No, niin, silloin\nlöydetään nimikirjoitukseni joka maalauksesta -- takaa -- ja saadaan\ntietää, että minä se olen lahjoittanut maalleni alkuperäiset\nmestariteokset. Oikeastaanhan en ole muuta tehnyt kuin mitä Napoleon\nteki Italialle... Ah, katsokaahan, Beautrelet, tuossa ovat kreivi de\nGesvresin neljä Rubensia...\"\n\nIskut jatkuivat Neulassa.\n\n\"Tämä on sietämätöntä\", sanoi Lupin. \"Käykäämme ylemmäs.\"\n\nUudet portaat. Uusi ovi.\n\n\"Seinämattojen osasto\", ilmoitti Lupin.\n\nNe eivät olleet ripustettuja seinille, vaan kokoon käärittyjä,\nsidottuja, nimikirjoituksilla varustettuja ja seassa antiikkisia\nkangaskääryjä, joita Lupin availi: loistavia korukudoksia,\nihmeteltäviä sametteja ja hienoja pehmeävärisiä silkkejä,\nmessukaapuja, kulta- ja hopeakudelmia...\n\nHe astelivat yhä ylemmäksi, ja Beautrelet näki tasku- ja\npöytäkellohuoneen, kirjastohuoneen (kuinka loistokantisia ja\nkallisarvoisia, verrattomia kirjoja, kirjoja, joita löytyy yksi\nainoa kappale, varastettuja suurista kirjastoista!), pitsihuoneen,\nmuinaismuistojen salin.\n\nJa joka kerralla pieneni huoneen koko.\n\nJa joka kerralla kävi jyske etäisemmäksi. Ganimard menetti alaa.\n\n\"Tässä on viimeinen sali\", selitti Lupin, \"aarrekamari\".\n\nSe oli aivan erilainen kuin muut. Pyöreä kuten toisetkin, mutta hyvin\nkorkea, keilamainen, ollen rakennuksen huipussa, ja sen lattia oli\nkai viisitoista tai kaksikymmentä metriä Neulan ylimmästä kärjestä.\n\nMaan puolella ei ollut mitään aukkoa. Mutta meren puolella, missä ei\ntarvinnut uteliaiden katseita pelätä, oli kaksi leveätä lasi-ikkunaa,\njoiden läpi valo virtanaan tulvi sisään.\n\nLattia oli kallisarvoista puuta, ja siihen oli sommiteltu\nyhteiskehäisiä kuvioita.\n\nSeinillä oli lasikaappeja ja muutamia tauluja.\n\n\"Kokoelmieni parhaat\", kertoi Lupin. \"Kaikki, mitä tähän asti olet\nnähnyt, on myytävää. Esineitä kuljetetaan pois, toisia tuodaan\ntilalle. Se kuuluu ammattiin. Täällä, tässä pyhätössä, on kaikki\npyhitettyä. Ainoastaan valituita tavaroita, parhaita parhaista,\nkorvaamattomia mestariteoksia. Katsoppa näitä koristeita, Beautrelet,\nkaldealaisia taikakaluja, egyptiläisiä kaulanauhoja, kelttiläisiä\nrannerenkaita, arabialaisia ketjuja... Katsoppa näitä pystykuvia,\nBeautrelet, tätä kreikkalaista Venusta, tätä Korinton Apolloa...\nKatsoppa näitä tanagra-kuvioita, Beautrelet. Kaikki oikeat tanagrat\novat täällä. Tämän lasikaapin ulkopuolella ei ole maailmassa yhtään\nainoata oikeata. Mikä nautinto onkaan tietää tämä! Beautrelet,\nmuistathan kirkkovarkaudet Etelä-Ranskassa, Thomasin ja hänen\nliittolaisensa -- minun kätyreitäni sivumennen sanoen -- no niin,\ntässä on Ambazacin pyhäinjäännöslipas, se oikea, Beautrelet!\nMuistathan Louvren häväistysjutun, väärennetyksi havaitun hiipan,\nnykyaikaisen taiteilijan muovaileman? Tässä, Beautrelet, on\nSaitaferneen oikea hiippa!... Ja katsohan, katsohan, Beautrelet,\ntuossa on kaikkien ihmeteosten ihme, suurin taideteos, jumalallinen\najatus, oikea Leonardo da Vincin _Gioconda_. Polvillesi, Beautrelet,\nylväin _Nainen_ siinä on edessäsi!\"\n\nPitkä äänettömyys. Alhaalla lähenivät paukutukset. Kaksi tai kolme\novea erotti heidät Ganimardista. Merellä näkyivät torpeedoveneen\nmusta selkä ja risteilevät soutuveneet.\n\nNuori mies kysyi:\n\n\"Ja aarteet?\"\n\n\"Vai niin, poikaseni, sekö se mieltäsi enimmin kiinnittää? Kaikki\nnämä taiteen mestariteokset eivät voi sinua niin tyydyttää kuin\naarre?... Koko suuri yleisö puhuisi sinun tavallasi...! No niin,\ntahtosi täyttyköön.\"\n\nHän polki jalkaansa kovasti lattiaan, yksi permantoliuskoista\nliikahti, hän nosti sen ylös kuin lippaan kannen ja paljasti\nnelikulmaisen, kallioon hakatun loven. Se oli tyhjä.\n\nVähän kauempana hän uudisti saman tempun. Uusi kolo aukeni. Sekin\ntyhjä.\n\nKolmasti vielä hän teki samaten. Kaikki kolme syvennystä olivat\ntyhjät.\n\n\"Mikä pettymys!\" nauroi Lupin. \"Ludvig XI:n, Henrik IV:n ja\nRichelieun aikana olivat nämä viisi lovea kaiketikin täynnä. Mutta\najattelehan Ludvig XIV:ttä, kaikkea mitä Versaillesin hullutus\nmaksoi, sotia ja hänen hallituskautensa onnettomuuksia! Ja\najattelehan Ludvig XV:ttä, tuhlarikuningasta, Pompadouria, Dubarrya!\nOnpa silloin täytynyt ammentaa! Kuinka raapittiinkaan silloin\nkivipohjaa ahnain kynsin! Kuten näet, täällä ei ole mitään jälellä...\"\n\nHän keskeytti puheensa.\n\n\"Kyllä, jotakin täällä vielä on... seitsemäs kätköpaikka! Se on\nkoskematon... Ei kukaan niistä ole uskaltanut koskea siihen. Se oli\nviimeinen turva... suoraan sanoen, apu äärimmäiseen hätään. Katso\ntänne, Beautrelet.\"\n\nHän kumartui ja nosti kannen, lovessa oli sen täyttävä rauta-arkku.\nLupin otti taskustaan hyvin monimutkaisen avaimen ja avasi arkun.\n\nNäky oli huikaiseva. Kaikki kallisarvoiset jalokivet kimmelsivät,\nkaikki värit leimusivat, safiirien taivaansini, rubiinien tuli,\nsmaragdien vihreys, topaasien auringonloisto.\n\n\"Katso, katso, pikku Beautrelet. He ovat nielleet kaikki kulta- ja\nhopearahat, kaikki écut ja tukaatit sekä dublonit, mutta\njalokivilipas on koskematon. Katso koristeita. Niitä on kaikilta\naikakausilta, kaikilta vuosisadoilta, kaikista maista. Tässä ovat\nkuningattarien myötäjäiset. Kukin kartutti aarretta osuudellaan,\nSkotlannin Margareta, Savoijin Charlotte, Englannin Maria ja Katarina\nde Medici, ja kaikki itävaltalaiset arkkiherttuat, Eleonora,\nElisabet, Maria Teresia, Marie Antoinette... Katsohan näitä helmiä,\nBeautrelet, ja näitä suunnattomia timantteja! Jokainen niistä on\nkeisarinnan arvoinen, 'Le Régent de France' ei ole kauniimpi!\"\n\nHän ojentausi suoraksi ja nosti kätensä kuin valan tehden:\n\n\"Beautrelet, sinun pitää sanoa koko maailmalle, että Lupin ei\nole ottanut ainoatakaan jalokiveä kuninkaallisesta arkusta, ei\nainoatakaan, sen vakuutan kunniasanallani! Siihen minulla ei ollut\noikeutta. Ne olivat Ranskan omaisuutta...\"\n\nAlhaalla Ganimard joudutti työtään. Iskujen jyminästä saattoi\npäättää, että he olivat ryhtyneet viimeisen edelliseen oveen, joka\njohti muinaisjäännösten saliin.\n\n\"Jättäkäämme kirstu auki\", sanoi Lupin, \"ja kaikki lokerot myöskin...\nkaikki nämä pienet tyhjät haudat...\"\n\nHän asteli kertaalleen ympäri huoneen, katseli eräitä lasikaappeja ja\ntauluja, ja puheli miettivästi kävellen:\n\n\"Kuinka ikävää sentään on jättää nämä kaikki! Niin sydäntä\nsärkevää! Ihanimmat hetkeni olen viettänyt täällä, yksinäni,\nyhdessä näiden esineiden kanssa, joita rakastin... Ja silmäni eivät\nmilloinkaan pääse niitä enää näkemään, eikä käteni milloinkaan niitä\nkoskettamaan.\"\n\nHänen vääntyneillä kasvoillaan oli sellainen väsymyksen ilme, että\nBeautrelet tunsi vaistomaista myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Tuskan\ntäytyi tuossa miehessä nousta valtavampaan vauhtiin kuin toisessa,\nkuten ilokin, ylpeys tai nöyryytys.\n\nNyt seisoi hän ikkunan ääressä ja sanoi, ulospäin viitatessaan:\n\n\"Vieläkin synkempää on se, että minun täytyy jättää tämä, kaikki\ntämä. Eikö olekin kaunista, tuo mittaamaton meri... taivas...\noikealla ja vasemmalla Etretatin rantaylänkö ja sen kolme porttia,\nLänsiportti, Itäportti ja la Manneporte... riemuportteja tämän\nhallitsijalle... ja se olen minä! Satukuningas! Onton neulan\nkuningas! Harvinainen, yliluonnollinen kuningaskunta! Mikä taival\nCaesarista Lupiniin!\"\n\nHän purskahti nauruun.\n\n\"Satukuningas, niinkö? Sanokaamme yhtä hyvin Yvetotin kuningas!\nNaurettavan vähän! Maailman kuningas, kas niin juuri! Pidin sitä kuin\nsaalista kynsissäni! Nosta ylös Saitaferneen hiippa, Beautrelet...\nSiellä näet kaksi puhelinkonetta... Oikealta lähtee johto Pariisiin\n-- oma johto --, vasemmalta Lontooseen, oma johto. -- Lontoon kautta\nhallitsin Amerikkaa, Aasiaa, Australiaa! Kaikissa noissa maissa\nminulla oli haaraosastoja, myyjiä, vainukoiria, tietojen kerääjiä.\nLiike on kansainvälinen. Se on taiteen ja muinaisteosten suuret\nmaailmanmarkkinat. Voi, Beautrelet, on hetkiä, jolloin mahtini panee\npääni pyörälle ja minä olen päihdyksissä voimani ja vallintani\ntunnosta...\"\n\nAlhaalla ovi myötäsi. Kuultiin Ganimardin ja hänen joukkonsa\nseuhtomista yltympäri etsiskellen... Hetken perästä Lupin jatkoi\ntukahtuneella äänellä:\n\n\"Ja nyt se on mennyttä... Tuli vaaleatukkainen tyttönen kauniine\nsurullisine silmineen ja rehellisine sydämineen... niin,\nrehellisine... ja kaikki on mennyttä... minä itse revin tämän\nsuunnattoman rakennuksen... kaikki muu tuntuu minusta luonnottomalta\nja lapselliselta... hänen kiharansa ne vain ovat minkään arvoiset...\nhänen surulliset silmänsä... ja hänen pieni rehellinen sydämensä.\"\n\nMiehet nousivat portaita ylös. Isku jymähti ovea vasten, viimeistä...\n\nÄkkiä Lupin tarttui nuoren miehen käsivarteen.\n\n\"Ymmärrätkö, Beautrelet, miksi olen sinulle jättänyt vapaasta\ntahdostani taistotantereen, vaikka jo monta viikkoa sitten olisin\nvoinut musertaa sinut milloin olisin tahtonut? Ymmärrätkö sinä,\nminkätähden olet voinut tulla tänne asti? Ymmärrätkö, että olen\nantanut jok'ainoalle miehelleni oman osuutensa saaliista, niille,\njotka tapasit tois-yönä rantakallioilla? Käsitäthän syyn kaikkeen?\nOntto neula, se on vain seikkailu. Niin kauan kuin olen sen omistaja,\npysyn seikkailijana. Neulan menettäessäni irtaudun entisyydestäni,\ntulevaisuus alkaa minulle, rauhallinen ja onnellinen, tulevaisuus,\njolloin minun ei enää tarvitse häpeillä Raymonden katsetta,\ntulevaisuus...\"\n\nHän kääntyi raivoissaan ovea kohden:\n\n\"Mutta hellitä toki, Ganimard, minä en ole vielä lopettanut!\"\n\nJyskytys kävi yhä vimmatummaksi. Tuntui siltä kuin he olisivat\nmuurinmurtajalla ruhjoneet ovea rikki.\n\nBeautrelet seisoi Lupinin edessä, henkeään pidätellen odottaessaan\nratkaisua, kykenemättä käsittämään Lupinin menettelyä. Hän oli\nluovuttanut Neulan, olkoonpa niin, mutta miksi tahtoi hän itse\nantautua? Mikä oli hänen suunnitelmansa? Toivoiko hän välttävänsä\nGanimardin? Ja toisekseen, missä olikaan Raymonde?\n\nMutta Lupin mutisi ajatuksissaan:\n\n\"Kunniallinen... Arsène Lupin kunniallinen... ei varkauksia enää...\nelää kuten muutkin... Miksi ei? Ei ole mitään syytä, miksi en samaten\nmenestyisi silläkin uralla... Älähän melua toki niin hirveästi,\nGanimard! Etkö sinä sen tomppeli tiedä, että parastaikaa puhun\nhistoriallisia sanoja, jotka Beautreletin tulee painaa mieleensä\njälkimaailmaa varten!\"\n\nHän remahti nauruun:\n\n\"Tuhlaan aikaani. Ganimard ei milloinkaan tajua historiallisten\nsanojeni hyötyä.\"\n\nHän otti palan punaliitua käteensä, siirsi seinän viereen jakkaran ja\nkirjoitti suurin kirjaimin:\n\n\"_Arsène Lupin säätää Ranskalle kaikki Onton neulan aarteet sillä\nainoalla ehdolla, että aarteet säilytetään Louvren museossa,\nsaleissa, joilla tulee olla nimenä 'Arsène Lupinin salit_'.\"\n\n\"Ja nyt on omatuntoni rauhassa\", hän sanoi. \"Ranska ja minä olemme\nkuitit.\"\n\nHyökkääjät kävivät yhä kiivaammin ovea vastaan. Yksi ovilaudoista\nirtautui; käsi kuroittausi sisään ja hapuili lukkoa.\n\n\"Hitto vieköön\", huudahti Lupin, \"tuo Ganimard ääliö on kerrankin\nsaavuttamaisillaan päämaalinsa\".\n\nHän hyppäsi ovelle ja otti pois lukosta avaimen.\n\n\"Reudo, ukkoseni, se ovi on tukeva. Minulla on yllin kyllin aikaa...\nNyt sanon sinulle hyvästi, Beautrelet... Ja kiitokset!... sillä sinä\nolisit todellakin voinut tehdä hyökkäyksen mutkallisemmaksi... mutta\nsinä olet säädyllinen ihminen!\"\n\nHän astui erään suuren Roger van der Weydenin kolmiosaisen maalauksen\neli triptykin luo, joka esitti tietäjiä itäiseltä maalta. Hän\ntaivutti ylös oikeanpuolisen osan ja paljasti siten pienen oven,\njonka ripaan hän laski kätensä.\n\n\"Hyvää metsästysonnea, Ganimard, ja terveisiä perheellesi!\"\n\nLaukaus pamahti. Hän hypähti taaksepäin.\n\n\"Voi tuota lurjusta, keskelle sydäntä! Olet varmaan ottanut opetusta\nampumataidossa? Niinpä nitistettiin itämaalainen viisas! Keskelle\nsydäntä! Pirstautunut siruiksi kuin piipunnysä ampumaradalla!\"\n\n\"Antaudu, Lupin!\" huusi Ganimard, jonka revolverin piippu pistäytyi\npirstautuneen ovilaudan aukosta, mistä hänen silmänsäkin kiiluivat.\n\"Antaudu, Lupin!\"\n\n\"Kaarti kaatuu, mutta ei antaudu!\"\n\n\"Jos liikahdat paikaltasi, niin ammun sinut!\"\n\n\"Tyhjää! Sinä et voi satuttaa minuun tänne.\"\n\nLupin oli vetäytynyt syrjään, ja vaikka Ganimard olisi voinut ampua\noven aukosta suoraan, niin hän ei todellakaan voinut ampua, saati\ntähdätä, siihen suuntaan, missä Lupin seisoi.\n\nTämän asema ei silti ollut vähemmän hirvittävä, sillä maalauksen\ntakana oleva ovi, josta hän oli toivonut pelastuvansa, oli aivan\nvastapäätä Ganimardia. Yritys paeta sitä tietä vaati asettumaan\npoliisin ampuma-aseen eteen, ja siinä oli viisi luotia jälellä...\n\n\"Lempo\", sanoi hän nauraen, \"osakkeeni näyttävät laskevan. Se on\nsinulle oikein, sinä vanha Lupin, kun tahdoit kokea viimeisen\njännittävän hetken ja jännitit jousen liian kireälle. Sinä olet\nlörpötellyt liiemmälti.\"\n\nHän pysyttäytyi lähellä seinää. Poliisien ponnistuksista oli taaskin\nlauta lohjennut ovesta ja Ganimard saattoi toimia vaivattomammin.\n\nKolmen metrin matka, ei enempää, erotti nuo kaksi vastustajaa\ntoisistaan. Mutta eräs kullattu kaappi suojeli Lupinia.\n\n\"Autahan toki, Beautrelet!\" huusi vanha poliisi raivoissaan hammasta\npurren... \"ammu, äläkä siinä töllistele...\"\n\nIsidore ei todellakaan ollut liikahtanut paikaltaan; hän oli tähän\nasti ollut tosin kiihkeän jännittynyt, mutta päättämätön katselija.\nHän olisi tahtonut sekaantua taisteluun koko voimallaan ja nujertaa\nuhrin, joka oli hänen vallassaan. Mutta kummallinen, hämärä tunne oli\nhänet estänyt siitä.\n\nHän heräsi Ganimardin huutoon, tarttui kouristuneesti revolverinsa\nliipasimeen.\n\n\"Jos minä ryhdyn asiaan\", ajatteli hän, \"on Lupin hukassa... ja\nminulla on siihen oikeus... se on velvollisuuteni...\"\n\nHeidän katseensa sattuivat yhteen. Lupinin silmät olivat tyynet,\ntarkkaavaiset, melkein uteliaat, kuin hän olisi pelottavan vaaransa\nkeskellä vain kiintynyt tarkkaamaan sitä siveellistä ristiriitaa,\njossa nuori mies tuskitteli. Päättäisikö Isidore antaa voitetulle\nviholliselle kuoloniskun?\n\nOvi murtui keskeltä halki.\n\n\"Avustakaa, Beautrelet! Nyt saamme hänet kiinni\", huusi Ganimard.\n\nIsidore kohotti revolverinsa.\n\nMitä sitten tapahtui, se kävi niin nopeasti, että hän tajusi sen\nvasta jälkeenpäin. Hän näki Lupinin kumartuvan alas, juoksevan\nseinäviertä pitkin, ohi oven, revolverin alitse, jota Ganimard\nturhaan heristeli, ja äkkiä tunsi hän paiskautuvansa maahan,\ntempautuvansa ylös ja vastustamattomalla voimalla joutuvansa\nkiskaistuksi pois.\n\nLupin piteli häntä ilmassa kuin elävää kilpeä, jonka taakse hän kävi\nsuojaan.\n\n\"Kymmenen yhtä vastaan, että pääsen pakenemaan, Ganimard! Katsos,\nLupinilla on aina keinoja...\"\n\nHän oli nopeasti vetäytynyt triptykin luo. Toisella kädellään hän\npainoi Beautreletia rintaansa vasten, toisella työnsi alttaritaulun\nsivustaa ja sulki pikku oven perässään. Hän oli pelastunut.\n\nAivan heidän edessään oli jyrkät portaat. \"Kas niin\", puheli Lupin\ntyöntäen Beautreletia edellään, \"maajoukot on lyöty... ajatelkaamme\nnyt Ranskan laivastoa... Ensin Waterloo, sitten Trafalgar...\nNäkemistä sinä joudut kylliksesi saamaan, poikaseni!... Voi, kuinka\ntämä on hullunkurista! Nyt ne rehkivät triptykin kimpussa... Liian\nmyöhäistä, lapsukaiset... Mutta nyt käpälät olalle, Beautrelet.\"\n\nPortaat, jotka olivat hakatut Neulan seinään, sen ulkokamaraan,\nkiersivät pyramidia kierukan tavoin.\n\nToinen toisensa kintereillä he riensivät portaita alas, kaksi, kolme\nastuinta kerrallaan. Sieltä täältä pilkotti valoviiru halkeamista,\nja Beautrelet näki vilahduksen kalastusveneistä, jotka kiertelivät\njonkun matkan päässä, ja mustasta torpeedoveneestä...\n\nHe juoksivat alaspäin, yhä vain alaspäin, Isidore ääneti ja Lupin\nyhtä puheliaana kuin ennenkin.\n\n\"Haluaisin tietää, mitä Ganimard nyt puuhailee! Rynnänneekö hän\ntoisia portaita alas katkaistakseen minulta tien tunneliin? Ei,\nniin typerä hän ei kai ole... Hän on varmaan jättänyt neljä miestä\nsinne... ja enempää ei tarvita.\"\n\nHän keskeytti puheensa.\n\n\"Kuulehan... he huutavat tuolla ylhäällä... selväpä se, ovat\navanneet ikkunan ja huutavat laivastolleen... Katsos vain, jo tulee\nliikuntaa ja elämää veneisiin... merkkejä vaihdetaan... torpeedovene\nlähtee liikkeelle... kelpo torpeedovene, tunnen sinut, sinä tulet\nHavresta... Paikoillenne, kanuunamiehet!... Lempo soikoon, tuollapa\non komentaja... Hyvää päivää, Duguay-Trouin.\"\n\nHän pisti kätensä ulos eräästä halkeamasta ja huiskutti\nnenäliinaansa. Sitten hän jatkoi matkaansa.\n\n\"Vihollislaivasto lähenee täydellä höyryllä\", sanoi hän. \"Pian ne\niskevät kiinni. Hyvä Jumala, tämäpä vasta huvittavaa!\"\n\nHe kuulivat ääniä altansa. Samassa he lähenivät merenpintaa ja\njoutuivat melkein heti avaraan luolaan, jossa kaksi lyhtyä häilyi\nedestakaisin pimeydessä.\n\nNaisen haamu sukelsi esille ja heittäytyi Lupinin syliin.\n\n\"Pian, pian! Minä olen ollut kovin levoton... Mitä oletkaan\nhommannut?... Mutta sinähän et ole yksinäsi?...\"\n\nLupin rauhoitti häntä.\n\n\"Mukana on vain ystävämme Beautrelet... Ajatteles, ystävämme\nBeautrelet on ollut niin herttainen, että... mutta tuon kerron\nsittemmin... nyt meillä ei ole siihen aikaa... Oletko siellä,\nCharolais? Hyvä... Entäs vene?\"\n\nCharolais vastasi:\n\n\"Vene on valmis.\"\n\n\"Tulta alle\", määräsi Lupin.\n\nTuossa paikassa kuului moottorin suriseva ääni, ja Beautrelet, jonka\nsilmät vähitellen tottuivat puolipimeään, tuli vihdoin tajunneeksi,\nettä he olivat jonkunlaisella rantalaiturilla, vesirajassa, ja että\nheidän edessään oli moottorivene.\n\n\"Autovene\", selitti Lupin täydentäen Beautreletin havaintoja.\n\"Niin, ällistyttäähän tämä kaikki sinua, hyvä Isidoreni... Sinä\net ymmärrä?... No, vesi, jonka näet edessäsi, ei ole muuta kuin\nmerivettä, joka tunkeutuu tänne luolaan aina nousuveden aikana;\nminulla on siten täällä pieni näkymätön, varma satama...\"\n\n\"Mutta suljettu\", muistutti Beautrelet. \"Kukaan ei pääse täältä ulos\neikä sisään.\"\n\n\"Kyllä minä\", vastasi Lupin, \"ja sen näytän sinulle\".\n\nEnsin hän vei pois Raymonden, ja palasi sitten noutamaan\nBeautreletia. Tämä empi.\n\n\"Pelkäätkö?\" kysyi Lupin.\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Torpeedoveneen ampuvan meidät upoksiin.\"\n\n\"En.\"\n\n\"Sitten tuumiskelet kai, eikö sinun velvollisuutesi ole käydä\nGanimardin puolelle, oikeuden, yhteiskunnan, siveellisyyden puolelle\nsen sijaan että pidät yhtä Lupinin, häpeän, kunniattomuuden kanssa.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Pahaksi onneksi sinulla ei ole valinnan varaa, poikani... Nykyisin\ntäytyy meidät molemmat uskoa kuolleiksi, jotta saan jäädä rauhaan...\nkuten tulevaisen kunniallisen ihmisen sopii vaatia. Myöhemmin, kun\nannan sinulle vapautesi, saat puhua mielesi mukaan... silloin ei\nminulla ole enää mitään varomista.\"\n\nTavasta, jolla Lupin piteli häntä käsivarresta, ymmärsi Beautrelet,\nettä vastarinta oli hyödytön. Ja miksi tekisikään hän vastarintaa?\nOlihan hän keksinyt ja paljastanut Neulan. Eikö hänellä jo ollut\noikeutta antautua vastustamattoman myötätuntoisuuden valtaan, jota\ntuo mies kaikesta huolimatta hänessä herätti?\n\nSe tunne oli hänessä niin voimakas, että hänen teki mieli sanoa\nLupinille:\n\n\"Kuulkaahan, te olette vielä suuremmassa vaarassa: Sherlock Holmes on\njäljillänne...\"\n\n\"Kas niin, tulkaa\", sanoi Lupin, ennen kuin Isidore ehti päättää\npuhua.\n\nHän totteli ja antoi opastaa itsensä veneeseen, jonka muoto näytti\nhänestä omituiselta.\n\nKannelle saavuttuaan he laskeutuivat alas pieniä, jyrkkiä portaita\ntai oikeammin tikapuita; ne liittyivät luukkuun, joka sulkeutui\nheidän perässään.\n\nAlhaalla oli hyvin pieni, lampulla valaistu kajuutta, jossa Raymonde\njo istui ja johon he kaikki kolme hädin mahtuivat.\n\nLupin otti ha'asta puhelutorven ja komensi:\n\n\"Eteenpäin, Charolais.\"\n\nIsidore tunsi epämiellyttävää huimausta, jota kokee nostolaitoksessa\nlaskeutuessaan, kun maa luisuu jalkain alta ja leijutaan tyhjässä\nilmassa. Tällä kertaa luisui alta vesi...\n\n\"Nyt uppoamme\", nauroi Lupin. \"Emme sentään, rauhoitu... Me\nlaskeudumme vain ylemmästä luolasta, jossa nyt olemme, aivan allamme\nolevaan pikku luolaan, joka on puoliavoin merelle ja jonne pääsee\nulkoapäin laskuveden aikana... kaikki simpukankalastajat tuntevat\nsen... Nyt on kymmenen sekunnin seisahdus... ja nyt kiidämme läpi.\nKäytävä on kapea, vedenalainen veneemme tuskin mahtuu kulkemaan\nsiitä.\"\n\n\"Mutta\", kysyi Beautrelet, \"mistä johtuu, että alempaan luolaan\ntulevat kalastajat eivät tiedä, että sen katossa on aukko, joka\njohtaa toiseen luolaan ja sen kautta portaita myöten Neulaan? Kuka\nhyvänsä siitä saa selon.\"\n\n\"Erehdys, Beautrelet! Alaluolan kattoaukon sulkee laskuveden aikana\nliikkuva graniitinvärinen katos, jonka meri noustessaan nostaa pois\ntieltään. Meren laskeutuessa se sulkeutuu hengenpitävästi pikku\nluolan kanneksi. Siksipä pääsen kulkemaan nousuveden aikana...\nSukkela temppu se, hyvä aatos... Totta kyllä ei Caesar eikä Ludvig\nXIV tai kukaan muu edeltäjäni ole kyennyt keksimään sitä, sillä\nsilloinhan ei ollut vedenalaisia veneitä käytettävissä... He\ntyytyivät portaisiin, jotka ulottuivat alaluolaan asti... Minä olen\nottanut viimeiset astuimet portaista ja keksinyt liikkuvan katon\njuonen... Se on lahja Ranskalle... Raymonde, rakkaani, sammuta lamppu\nvierestäsi... me emme tarvitse sitä enää... päin vastoin...\"\n\nHeikko valon heijastus, joka näytti veden väriseltä, häämötti tosiaan\nheitä vastaan luolasta ulos tultaessa, tunkeutuen kajuuttaan läpi\nmolempain sivujen pyöröikkunain ja lasikuvun, joka pistäysi ylös\nkannelle ja josta saattoi nähdä ylemmät vesikerrokset.\n\nVarjo liukui niiden yli.\n\n\"Hyökkäys alkaa. Vihollisen laivasto piirittää Neulaa... Mutta olipa\nse miten ontto hyvänsä, ihmettelen kuitenkin, kuinka he voivat\ntunkeutua sen sisään...\"\n\nHän otti puhelutorven.\n\n\"Pysyttelemme vielä pohjassa, Charolais. Mihinkä menemme? Senhän olen\nsinulle sanonut. Lupin-satamaan... ja pistelekin pikajunan vauhtia,\nymmärrätkö. Meidän täytyy laskeutua maihin mukavalla paikalla,\nmeillähän on nainen matkassamme.\"\n\nHe lipuivat yli kalliopohjan. Levät kohosivat kuin tiheä, pimeä\nmetsä, ja veneen kuohuaallot saivat ne kauniisti kaareutumaan ja\nsitten ojentumaan suoriksi... ne muistuttivat hiussuortuvia.\n\nVielä yksi varjo, mutta pitempi...\n\n\"Tuo on torpeedovene\", sanoi Lupin. \"Nyt saamme kuulla kanuunain\njymyä. Mitä aikonee Duguay-Trouin tehdä? Pommittaa Neulaa? Ah, mikä\nvahinko meille, Beautrelet, ettemme saa olla mukana Duguay-Trouinin\nja Ganimardin yhteentörmäyksessä! Maa- ja meriväen yhtymys! --\nHalloo, Charolais, nukutko, poikaseni?\"\n\nHeillä oli kuitenkin kova vauhti. Kalliopohja oli muuttunut\nhiekkakentäksi, mutta nyt näkyi toinen kallioseinä, joka kuului\nEtretatin oikeanpuoliseen niemeen, Itäporttiin.\n\nKalat pakenivat heidän lähestyessään. Yksi niistä, muita rohkeampi,\ntarttui pyöröikkunaan ja katseli heitä suurilla, liikkumattomilla\nsilmillään.\n\n\"No niin, nyt ei ole vauhtimme huono\", huudahti Lupin. \"Mitä sanot\npähkinänkuorestani, Beautrelet? Ei hullumpi? Muistatko juttua\nherttaseitsemäisestä, insinööri Lacomben surkeasta lopusta ja\nkuinka minä hänen murhaajaansa rangaistuani tarjosin valtiolle\nhänen paperinsa ja uuden vedenalaisen aluksen piirustukset -- lahja\nRanskalle sekin? No niin, hänen piirustuksistansa olin pidättänyt\nitselleni veden alla kulkevan autoveneen luonnoksen, ja sentähdenpä\non sinulla nyt kunnia tehdä merimatka minun seurassani.\"\n\nHän huusi Charolaisille:\n\n\"Nyt nousemme pinnalle, Charolais. Ei ole enää vaaraa.\"\n\nHe ammahtivat veden pintaan, lasikupu sukelsi ylös ilmaan.\n\nHe olivat niin kaukana rannikosta, että pysyivät näköpiirin\nulkopuolella, ja Beautrelet tajusi nyt paremmin, kuinka huimaavaa\nvauhtia he kiitivät eteenpäin.\n\nFécamp lensi heidän ohitsensa, sitten kaikki normandialaiset\nkylpypaikat, Saint-Pierre, Les Petites-Dalles, Veulettes,\nSaint-Valéry, Veules, Quiberville.\n\nLupin yhä lasketteli leikkiä, eikä Isidore väsynyt häntä\nkatselemasta ja kuuntelemasta, kummastellen miehen vilkkautta,\nhänen herttaisuuttaan ja veitikkamaisuuttaan, hänen ivallista\nsuruttomuuttaan, hänen elämäniloaan.\n\nHän piti myös Raymondea silmällä. Nuori nainen painui hiljaisesti\nkiinni rakastamaansa mieheen. Hän oli ottanut tämän kädet omiinsa\nja katsahti useasti häneen, ja Beautrelet huomasi monesti, että\nhänen kätensä puristivat hänen käsiään ja että hänen silmiensä\nilme kävi vieläkin kaihomielisemmäksi kuin ennen. Ja joka kerta\noli se ikäänkuin äänettömänä ja surullisena vastauksena Lupinin\nhuomautteluihin. Oli kuin tuo kevyt sanatulva, tuo ivaava\nelämänkatsomus olisi tuottanut hänelle kärsimystä.\n\n\"Vaikene\", jupisi hän, \"pilanteko on kohtalon uhmaamista. Paljon\nonnettomuuksia voi vielä osua tiellemme.\"\n\nDieppen kohdalla täytyi heidän sukeltaa alas, jottei heitä voitaisi\nkalastajaveneistä nähdä. Ja kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen\nhe kaarsivat rantaa kohden, ja vene livahti pieneen vedenalaiseen\nsatamaan, jona oli kallioon säännöllisesti muodostunut komero,\nlaskeutui aallonmurtajan viereen ja nousi hitaasti pinnalle.\n\n\"Lupin-satama\", selitti Lupin.\n\nPaikka oli noin viisi lieuea Dieppestä ja kolme Tréportista; sitä\nsuojeli sekä oikealta että vasemmalta kaksi kallioröykkiötä, ja se\noli apo autio. Hieno hiekka peitti tuon kaltevan pyöreän rannan.\n\n\"Astu maihin, Beautrelet... ojenna kätesi minulle, Raymonde. Ja sinä,\nCharolais, lähde takaisin Neulaan ja ota selville, mitä tapahtuu\nGanimardin ja Duguay-Trouinin välillä, ja tule sitten illalla\nkertomaan minulle. Tuo juttu kiinnittää mieltäni tavattomasti.\"\n\nBeautrelet ihmetteli jonkun verran uteliaasti, miten he pääsisivät\nylös tuosta suljetusta lovesta; sitten hän huomasi rautaiset tikkaat\nrantaylängön juurella.\n\n\"Isidore\", puheli Lupin, \"jos tuntisit maantieteesi ja historiasi,\nniin tietäisit, että me olemme alapuolella Parfonvalin solatien,\njoka vie Bivillen seudulle. Enemmän kuin sata vuotta sitten, yöllä\nelokuun 23 päivää vasten 1803, nousivat Georges Cadoudal ja kuusi\nhänen rikostoveriansa maihin Ranskassa, viedäkseen vankeuteen\nBonaparten, ensimmäisen konsulin, ja he kapusivat ylös sitä tietä,\njonka sinulle nyt osoitan. Sittemmin ovat kallion vieremät tärvelleet\ntien. Mutta Louis Valméras -- laajemmin tunnettu nimellä Arsène Lupin\n-- on laitattanut sen kuntoon omalla kustannuksellaan, ja hän on\nostanut talonpoikaistalon nimeltä Neuvillette, jossa salaliittolaiset\nviettivät ensimmäisen yönsä ja jossa hän nyt liikehommistaan luopuen\nja maailmasta eronneena aikoo asua äitinsä ja vaimonsa kanssa,\nviettäen rehellisen maalaisherran elämää. Herrasmies-murtovaras on\nkuollut, eläköön herrasmies-talonpoika!\"\n\nTikkaat kavuttuansa he tulivat ahtaalle rotkolle, nähtävästi\nsadeveden kaivamalle jyrkälle vesiuurrokselle, jonka toiseen päähän\noli hakattu portaiden tapainen, kaidepuulla varustettu käytävä.\nTämä kaide oli Lupinin selityksen mukaan asetettu pitkän, paaluihin\nkiinnitetyn köyden sijalle, jota seudun asukkaat ennen olivat\nkäyttäneet päästäkseen alas pikku lahdelmalle.\n\nPuolen tunnin vaivaloinen kiipeäminen toi heidät ylängölle, vähän\nmatkan päähän sellaisesta pienestä maaluolasta, joista rannikon\ntullisotamiehet etsivät kattoa päänsä päälle. Kahta minuuttia\nmyöhemmin he tapasivatkin tullisotamiehen tienmutkassa.\n\nTämä siirtyi syrjään ja teki kunniaa.\n\nLupin kysyi:\n\n\"Onko mitään uutta, Gomel?\"\n\n\"Ei, armollinen herra.\"\n\n\"Et ole kohdannut ketään epäilyttävää henkilöä?\"\n\n\"En... mutta...\"\n\n\"Mitä aiot sanoa?\"\n\n\"Vaimoni... joka on ompelijattarena Neuvillettessä...\"\n\n\"Tiedän... Gésarine... Äitini on puhunut hänestä minulle. No?\"\n\n\"Joku matruusi kuuluu kuljeskelleen kylässä tänä aamuna.\"\n\n\"Minkä näköinen hän oli?\"\n\n\"Ei tavallisen... hän näytti englantilaiselta.\"\n\n\"Ahaa!\" sanoi Lupin ajatuksissaan. \"Ja sinä sanoit Césarinelle...\"\n\n... \"että hänen on pidettävä silmät auki; niin, armollinen herra\".\n\n\"Hyvä on. Pidä varalla Charolaisia hänen palatessaan parin, kolmen\ntunnin kuluttua. Jos jotakin tapahtuu, niin olen maatalossa.\"\n\nHän pitkitti matkaansa ja huomautti Beautreletille:\n\n\"Tämä huolestuttaa minua. Onko se Holmes? Jos se on hän, niin\nme voimme pelätä mitä hyvänsä, sillä nyt on hän ärsyttynyt\näärimmäisyyteen asti.\"\n\nHän epäröi silmänräpäyksen.\n\n\"Olisikohan kuitenkin parasta pyörtää takaisin? Niin, minulla on niin\npahoja aavistuksia.\"\n\nKumpuilevia tasankoja avautui eteen niin laajalti kuin silmä kantoi.\nHiukan vasemmalla oli kauniita tuuheapuisia notkelmia ja niiden\ntakana Neuvillette, jonka rakennukset näkyivät. Sen suojapaikan\nhän oli valinnut itselleen, Raymondelle lupaamakseen rauhalliseksi\nturvaksi. Luopuisiko hän noiden järjettömien arkailujen tähden\nonnestansa juuri silloin kun hän oli sen saavuttamassa?\n\nHän tarttui Isidoren käsivarteen ja osoitti Raymondea, joka käveli\nheidän edellään.\n\n\"Katso häntä. Hänen kävellessään huojuu hänen vyötärönsä tavalla,\njota en voi katsella tuntematta väristystä läpi ruumiini. Mutta\nkoko hänen olentonsa herättää minussa tämän mielenliikutuksen ja\nrakkauden vavistuksen -- hänen liikkeensä kuten liikkumattomuutensa,\nhänen äänettömyytensä kuten hänen äänensä sointukin. Vain täten\nkäveleminenkin hänen jälessään tuottaa minulle todellista nautintoa.\nOi, Beautrelet, voineeko hän milloinkaan unohtaa, että minä olen\nollut Lupin? Koko tuo menneisyys, jota hän inhoaa, onnistuuko minun\nhäivyttää se hänen mielestään?\"\n\nHän hillitsi itsensä ja väitti kovapintaisen varmaan sävyyn:\n\n\"Hänen _pitää_ unohtaa! Hänen pitää unohtaa, koska minä olen kaikki\nuhrannut hänen tähtensä. Olen uhrannut Onton neulan saavuttamattoman\nturvapaikan. Olen uhrannut aarteeni, valtani, ylpeyteni... uhraan\nkaikki... en tahdo enää olla mikään... ainoastaan rakastava mies...\nkunniallinen mies, koskapa Raymonde ei voi muuta rakastaa. No mitäpä\nsillä väliä, jos olenkin kunniallinen? Eihän se ole häpeällisempää\nkuin muukaan.\"\n\nTämä iva pääsi niin sanoen tajuttomasti hänen huuliltaan. Hänen\näänensä oli totinen kuin ennenkin ja ilman pilkan sävyä. Ja hän sanoi\nhillityn intohimoisesti:\n\n\"Katsos, Beautrelet, kaikista rajattomista riemuista, mitä olen\nnauttinut seikkailuelämäni aikana, ei yksikään vastaa sitä\nriemastusta, jota minulle tuottaa hänen katseensa silloin kun hän on\ntyytyväinen minuun. Silloin tunnen itseni aivan heikoksi, ja mieleni\ntekee itkeä...\"\n\nItkikö hän? Beautrelet luuli näkevänsä, että hänen silmänsä olivat\nkosteat. Kyyneliä Lupinin silmissä! Rakkauden kyyneliä!\n\n-- -- --\n\nHe lähestyivät vanhaa veräjää, joka johti maatalon pihaan.\n\nLupin pysähtyi hetkiseksi ja mutisi:\n\n\"Miksi pelkään? On kuin rintaani ahdistaisi. Eikö Neulan juttu ole\nloppunut? Eikö kohtalo hyväksy minun valitsemaani ratkaisua?\"\n\nRaymonde kääntyi takaisin hyvin levottomana.\n\n\"Tuolta tulee Césarine. Hän juoksee...\"\n\nTullisotamiehen vaimo tuli todellakin juosten heitä vastaan\nmaatalosta.\n\nLupin riensi häntä kohti.\n\n\"Mikä on hätänä? Puhu!\"\n\nCésarine änkytti läähättäen ja hengästyneenä:\n\n\"Eräs mies... olen nähnyt erään miehen vierashuoneessa...\"\n\n\"Aamullisen englantilaisen?\"\n\n\"Niin, mutta toisessa valepuvussa.\"\n\n\"Näkikö hän teidät?\"\n\n\"Ei, hän tapasi äitinne. Rouva Valméras yllätti hänet juuri kun hänen\npiti poistua.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Hän sanoi etsivänsä Louis Valmérasia ja olevansa teidän hyvä\nystävänne.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Sitten rouva vastasi, että hänen poikansa oli matkoilla... eikä\npalaisi useaan vuoteen.\"\n\n\"Ja silloin hän meni?\"\n\n\"Ei. Hän viittaili ulos ikkunasta, joka antaa tasangolle päin... kuin\nolisi tahtonut huutaa jotakuta.\"\n\nLupin näytti epäröivän. Kimeä huuto vihlaisi ilmaa. Raymonde huudahti\nepätoivoissaan:\n\n\"Se on äitisi... minä tunnen äänen...\"\n\nLupin heittäysi häneen käsiksi ja laahasi häntä mukanaan.\n\n\"Tule... paetkaamme... sinä ennen kaikkea...\"\n\nMutta hän hillitsi itsensä heti, järkkyneenä suunniltaan.\n\n\"Ei, minä en voi... se on inhottavaa... anna minulle anteeksi,\nRaymonde... naisparka tuolla... jää sinä tänne... älä jätä häntä,\nBeautrelet.\"\n\nHän juoksi pitkin nurmettunutta multavallia, joka ympäröi maataloa,\nkääntyi kulmauksessa ja seurasi sitä aina sille veräjälle asti, joka\njohti tasangolle.\n\nRaymonde, jota Beautrelet ei voinut estää, saapui sinne melkein\nsamalla kertaa kuin hänkin, ja puiden taakse kätkeytyneenä näki\nBeautrelet tiellä, joka vei maatalosta veräjälle, kolme miestä. Pisin\nheistä käveli edellä, toiset kaksi kuljettivat välissään naista, joka\nkoetti tehdä vastarintaa ja vaikersi.\n\nAlkoi hämärtää. Beautrelet tunsi kuitenkin Holmesin. Nainen oli jo\nvanha; hänen kalpeat kasvonsa olivat hopeisten hapsien ympäröimät. He\nlähestyivät kaikki neljä.\n\nHe olivat nyt veräjän luona. Holmes avasi sen toisen puolikkaan.\n\nSilloin Lupin astui esille ja asettui heidän tielleen.\n\nAsema näytti sitä kamalammalta, kun kaikki kävi äänettömästi, melkein\njuhlallisesti.\n\nKauan mittelivät nuo kaksi vastustajaa katseillansa toisiaan. Heidän\nkasvonsa vääntyivät samasta vihasta. He eivät liikahtaneet paikaltaan.\n\nLupin sanoi vaikuttavan tyynesti:\n\n\"Käske häntyriesi laskea irti tuo nainen.\"\n\n\"En.\"\n\nNäytti siltä kuin molemmat olisivat pelänneet aloittaa viimeistä\nottelua ja sentähden kokoisivat kumpikin voimiaan. Ei mitään\ntarpeettomia sanoja tällä kertaa, ei haukkumisia, eikä pilkallisia\nhaasteita. Kuolemanhiljaisuus.\n\nTuskaansa menehtymäisillään odotti Raymonde kaksintaistelun loppua,\nBeautrelet oli kietaissut käsivartensa hänen vyötäisilleen ja pidätti\nhäntä liikkumattomana.\n\nHetken perästä kertasi Lupin:\n\n\"Käske miestesi päästää tuo nainen.\"\n\n\"En.\"\n\nLupin sanoi:\n\n\"Kuulehan, Holmes...\"\n\nMutta hän keskeytti, käsittäen että sanat eivät tässä hyödyttäisi\nmitään. Mitä merkitsivät uhkaukset tuota tahdonvoiman ja ylpeyden\njättiläistä vastaan, jolla oli Holmesin nimi.\n\nValmiina mihin hyvänsä hän pisti kätensä viittansa taskuun.\nEnglantilainen ennätti ennen, ryntäsi vangitun naisen luo ja piti\nrevolverinsa piippua parin tuuman päässä tämän ohimosta.\n\n\"Älä liikahda, Lupin, muutoin ammun.\"\n\nHänen molemmat apulaisensa vetivät esille pistoolinsa ja tähtäsivät\nLupiniin.\n\nTämä ojentautui suoraksi ja hillitsi sielussaan kiehuvan raivon.\nMolemmat kädet taskuissa ja rinta käännettynä viholliseen kuin\nampumatauluksi hän sanoi kylmästi:\n\n\"Kolmannen kerran, Holmes: jätä se nainen rauhaani\"\n\nEnglantilainen nauroi pilkallisesti:\n\n\"Eikö muka ole oikeutta koskea häneen? -- Kas niin, tarpeeksi on\njo valehtelua! Sinun nimesi on yhtä vähän Valméras kuin Lupinkaan,\nsen nimen olet varastanut, kuten olet varastanut Charmeracen nimen.\nJa tuo, jota sanot äidiksesi, on Victoire, vanha rikostoverisi ja\nhoitajattaresi...\"\n\nHolmes menetteli varomattomasti: kostonhalunsa houkuttelemana hän\nkatseli Raymondea, jota nämä paljastukset kauhistuttivat. Lupin\nkäytti hyväkseen hänen virhettään. Hän laukaisi revolverinsa\nsalamannopeasti.\n\n\"Kirottua!\" ulvahti Holmes, jonka läpiammuttu käsivarsi putosi\nhervottomana sivulle.\n\nHän huusi apulaisilleen:\n\n\"Ampukaa toki, te! Ampukaa toki!\"\n\nMutta Lupin oli jo heittäytynyt heidän kimppuunsa, eikä kulunut\nkahtakaan sekuntia, kun jo oikeanpuolinen mies kaatui maahan haava\nrinnassaan, toisen murskatuin leuoin lyyhistyessä veräjää vasten.\n\n\"Irroita nyt itsesi nuorista, Victoire... sido heidät... ja nyt on\nasia sinun ja minun, englantilainen...\"\n\nHän kumartui alas ja kähisi:\n\n\"Hoo, sinä lurjus...\"\n\nHolmes oli kohottanut aseensa vasemmalla kädellään ja tähtäsi häntä.\n\nLaukaus... kirahdus... Raymonde oli heittäytynyt noiden kahden\nmiehen väliin, kasvot englantilaiseen päin. Hän horjui, nosti käden\nkaulaansa, oikaisihe, hoippui ympäri ja kaatui Lupinin jalkoihin.\n\n\"Raymonde!... Raymonde!\"\n\nLupin painautui hänen ylitseen, kietaisi käsivartensa hänen\nvartalonsa ympäri ja puristi häntä rintaansa vasten.\n\n\"Kuollut\", ähkäisi hän.\n\nTuli hetkeksi kuolonhiljaisuus. Holmes näytti tyrmistyvän teostaan.\nVictoire änkytti:\n\n\"Poikani... pikku poikani...\"\n\nBeautrelet astui nuoren naisen luokse ja kumartui häntä lähemmin\ntarkastamaan. Lupin toisti: \"Kuollut, kuollut...\" rauhallisella\näänellä, niinkuin ei hän olisi vielä oikein käsittänyt. Mutta äkkiä\nmuuttuivat hänen kasvonsa, vääristyen ja pingoittuen sanomattomasta\ntuskasta. Hänet valtasi jonkunlainen mielettömyys, hän teki hurjia\nliikkeitä, väänteli käsiään ja polki maata kuin epätoivoinen lapsi.\n\n\"Konna!\" huusi hän äkillisen vimman valtaamana.\n\nHän hypähti käsiksi Holmesiin rajulla voimalla, löi hänet maahan,\ntarttui hänen kurkkuunsa ja iski kouristuneet sormensa hänen ihoonsa.\n\nEnglantilainen korisi, mutta ei liikahtanut.\n\n\"Poikani, poikani...\", hoki Victoire rukoilevalla äänellä.\n\nBeautrelet ryntäsi esille. Mutta Lupin oli jo hellittänyt otteensa ja\nseisoi nyyhkyttäen maassa makaavan vihollisensa vieressä.\n\nSäälittävä näky! Beautrelet ei voinut milloinkaan unohtaa tuota\njärisyttävää hetkeä, hän, joka tiesi, kuinka suuresti Lupin oli\nrakastanut Raymondea ja kuinka loppumattomasti tuo suuri seikkailija\noli uhrannut omaa olemustansa elvyttääkseen hymyn rakastettunsa\nkasvoille.\n\nPimeys alkoi levittää harsoaan taistelutantereen yli. Nuo kolme\nenglantilaista makasivat sidottuina ja kapinoituina ruohikolla. Aron\nsyvä hiljaisuus värähteli lauluista. Neuvilletten väki siellä palasi\nkotiin työstään.\n\nLupin nousi ylös. Hän kuunteli yksitoikkoisia ääniä. Sitten hän\nsilmäili rauhallista maataloa, jossa oli toivonut saavansa elää\nrauhassa Raymonden kanssa. Lopuksi hän katseli rakastavaista\nnaispoloista, joka oli saanut surmansa rakkautensa vuoksi ja nyt\nmakasi lumivalkeana uinumassa iäistä unta.\n\nTyöväki läheni.\n\nSilloin Lupin kumartui, nosti kuolleen voimakkaille käsivarsilleen ja\nasetti hänet selkäänsä.\n\n\"Lähtekäämme, Victoire.\"\n\n\"Niin, lähtekäämme, poikani.\"\n\n\"Hyvästi, Beautrelet\", toivotti hän.\n\nJa kallista ja hirveätä taakkaansa kantaen, vanhan palvelijattarensa\nseuraamana, hän hiljaisena ja yrmeänä aloitti matkansa merta kohden\nja hävisi pimeyteen.\n\n\n\n"]