Sotamarsalkka vapaaherra Mannerheim

SOTAMARSALKKA VAPAAHERRA MANNERHEIM

Kirj.

Kai Donner

WSOY, Porvoo, 1934.

SISÄLLYS:

 Esipuhe.
 Nuoruus ja kouluvuodet.
 Venäjän-Japanin sota.
 Ratsastus halki keski-Aasian.
 Maailmansota.
 Valkoinen kenraali.
 Valtionhoitajana.
 Myöhäisemmät vuodet.

Esipuhe.

Muutamia vuosia sitten kehoitettiin allekirjoittanutta kirjoittamaan Kansalliseen Elämäkerrastoon lyhyt kenraali vapaaherra Kustaa Mannerheimin elämäkerta, ja sittemmin sain Werner Söderström Oy:ltä sekä Söderström & Co:lta kehoituksen laajentaa tämän elämänkuvauksen. Aiheen siihen antoi lähinnä Vapaussodan 15-vuotismuisto ja sen vietto. Koko kansamme mieleen muistui jälleen tavallista suuremmassa määrässä Valkoinen kenraali ja hänen suurtyönsä, ja itsekukin muistimme miehen, joka johti vapaustaistelumme. Hänhän oli sitä paitsi itse mukana huomattavimmissa muistojuhlissa. Kauan emmittyäni ja tietenkin vasta sitten, kun olin saanut tähän sotamarsalkka Mannerheimin suostumuksen samoin kuin häneltä hyväntahtoisia apua erinäisten tietojen, otteiden ja kuvien hankkimisessa, otin tehtävän suorittaakseni – vaikk'en katsokaan olevani ammatti-historiankirjoittaja.

Tämän kirjan tekijää voitaisiin mahdollisesti myöskin epäillä suuresta laiskuudesta, koska hän on suuressa määrin käyttänyt – pitkiäkin – lainauksia erinäisistä julkaisuista sekä otteita kenraali Mannerheimin puheista ja päiväkäskyistä. Edellisiä on kuitenkin käytetty korvaamaan tekijän asiantuntemuksen puutetta, jälkimmäisiä taas pätevällä tavalla selvittämään sotamarsalkan osuutta eri aloilla ja mieskohtaista käsitystapaa. Uskon, ettei sitä nykyisin saata tehdä paremmin muulla tavoin kuin kuvaamalla häntä hänen omien sanojensa ja kirjoitustensa nojalla. Tällä tavoin saadaan myös Sotamarsalkan teot ja työt nykyhetkenä pätevimpään ja selvimpään valaistukseen, ilman liikanaisia henkilökohtaisia lisiä, joita toisenlaatuiseen kuvaukseen saattaisi helposti pujahtaa.

Vapaussotaan liittyvät muistot kasvavat aikojen vieriessä yhä suuremmiksi, muuttuvat yhä merkityksellisemmiksi ja pyhemmiksi. Ja olemme saattaneet havaita, että sinä, ei enää aivan lyhyenä aikana, joka siitä on kulunut, on tapahtunut huomattava muutos sotamarsalkka Mannerheimin ja sen hänen työnsä merkityksen oikeassa arvostamisessa, minkä hän suoritti Vapaussotamme määrätietoisena johtajana, jonka kamppailun seuraukset alamme yhä ilmeisemmin ja kouraantuntuvammin käsittää.

Mannerheim on yhä edelleen keskuudessamme, hän elää ja vaikuttaa parissamme maansa ja kansansa hyväksi. Puolustuslaitoksemme valvojana hän takaa meille turvallisuuden tunteen, sillä olemme varmat siitä, että hän hädän hetkenä voi koota ja kokoaa meidät yhtä menestyksellisesti kuin Vapaussodan päivinä. Senkin vuoksi saattaa katsoa olevan aihetta koettaa lyhyessä yleiskatsauksessa luoda kuva hänen tähänastisesta toiminnastaan. Siitä syystä, että tähän kuvaan luo leimansa nykyhetken puolueettomuuden ja ulkokohtaisuuden puute, on vielä enemmän syytä kuin muuten pitää tarkoin kiinni kaikesta kirjoitettuna saatavissa olevasta ja varhemmin painosta julkaistusta aineistosta, huolimatta siitä, että kaikki ne henkilöt, jotka ovat hyväntahtoisesti antaneet minulle tietoja, ovat aktiivisesti olleet mukana isänmaamme vapauttamistaistelussa.

Erikoisesti tahdon kiittää presidentti P. E. Svinhufvudia, kenraaleja Ernst Linderiä, Hannes Ignatiusta, Rudolf Waldenia, K. Wilkamaa, Harald Åkermania ja Hugo Östermania, eversti E. Jernströmiä, everstiluutnantti Aimo Hallbergia, majureja P. A. von Bonsdorff ja Michael Gripenbergiä, senaattoreja Kaarlo Castrénia, Jalmar Castrénia, A. Freytä ja Heikki Renvallia, ministereitä Ossian Donneria ja Carl Enckelliä, professoreja J. J. Mikkolaa ja J. H. Vennolaa, maistereita Bertel Appelbergiä, Toivo Kaukorantaa ja Thure Svedliniä, tohtori E. E. Kailaa, kouluneuvos Erik Mandelinia, y.m. sekä rouva tohtori Bernhard Estlanderia, o.s. Söderhjelm, heidän suosiollisesti antamistaan tiedoista ja muistiinpanoista.

Helsingissä lokakuussa 1934.

K. D.

Nuoruus- ja kouluvuodet.

Ruotsi-Suomen suurvalta-aikana ja sen jälkeen on Suomella ollut vain vähän sellaisia sukuja, joita liioittelematta on voitu nimittää todellisiksi suurmiessuvuiksi sanan varsinaisessa merkityksessä. Ensi sijassa on tällaisista mainittava Flemingin ja Hornin suvut, joiden osuus isänmaan historiassa on vuosisatain kuluessa ollut niin merkittävä. Miltei ainoa laatuaan, vaikkakin huomattavasti nuorempi, on ollut – mainitaksemme yhden esimerkin – Armfeltin suku, jonka merkitys pääasiallisesti on kohdistunut vain Suomeen. Nyttemmin on kuitenkin varmaan tunnustettava Mannerheim-suvun kiistattomasti saaneen aseman, joka on verrattavissa parhaisiin tässä mainittuihin sukuihin. Tällä suvulla on samalla kuitenkin ainutlaatuinen asema Suomessa sen osuuden johdosta, jonka suvun historialle on antanut se tämän suvun jäsen sotamarsalkka, vapaaherra Gustaf Mannerheim –, jonka toiminta on seuraavan lyhyen kuvauksen kohteena.

Mannerheim-suku lienee hollantilaista tai mahdollisesti saksalaista alkuperää. Suvun vanhin Ruotsissa tunnettu jäsen, siis suvun kantaisä, on Gevlen kaupungin porvari Henrik Marhein, jonka syntyperää ei tunneta. Gevlessä hän toimi kauppiaana vuodesta 1645, kunnes hän vuonna 1651 sai porvarinoikeudet mainitussa kaupungissa. Vuonna 1659 hän muutti Tukholmaan, missä hän toimi kirjanpitäjänä Palmstruchin jonkin aikaa aikaisemmin perustamassa "Stockholms Banco" nimisessä pankissa. Hän kuoli vuonna 1667. Hänen puolisonsa oli Margareta Olavintytär Gammal, joka oli läheisissä sukulaisuussuhteissa moniin vaikutusvaltaisiin perheisiin Gevlessä. Mainitun Henrik Marheinin nuorin poika, Augustin nimeltään, oli aluksi kreivi C. G. Oxenstjernan tilain hoitajana Virossa ja vuonna 1688 hän vuokrasi nämä maatilat, jotka reduktiossa oli peruutettu valtiolle. Hänet aateloitiin v. 1693 Mannerheim nimellä – samana vuonna, jona hän sitten muutti Ruotsiin sen johdosta, että hän siellä oli tullut eräiden kruunulle kuuluvain säteritilain hoitajaksi. Sivumennen mainittakoon tässä, että Augustin nimi nykyisin on jatkuvasti ja pääasiallisesti käytännössä Ehrensvärd-suvussa, jonka kuuluisimman jäsenen, Suomenlinnan perustajan ja rakentajan, sotamarsalkka Augustin Ehrensvärdin äiti oli syntyisin Mannerheim. Aateloitu Augustin Marhein-Mannerheim oli arvoltaan kuninkaallinen komissaari, mikä joskus on antanut aiheen siihen erehdyttävään käsitykseen, että hän olisi ollut säätyjen pankkikomissaari, jona hän ei kuitenkaan ollut. Vuonna 1710 hän osti läheltä Upsalaa Tibblen pitäjästä Vrån säteritilan, jolla hän sittemmin v. 1732 kuoli. Puolisonsa Anna Elisabet Oldermanin kanssa hänellä oli neljä poikaa, jotka kaikki sittemmin astuivat sotilasuralle. Vuonna 1768 korotettiin näistä silloinen Dalin rykmentin komentaja, armeijan kenraalimajuri Gustaf Henrik Mannerheim vapaaherralliseen säätyyn. Samanaikaisesti korotettiin myöskin hänen nuorempi veljensä Johan Augustin Mannerheim vapaaherraksi. Tämä, joka oli syntynyt vuonna 1706, kohosi vuonna 1750 tykistön everstiluutnantiksi ja Göteborgin komendantiksi. Hänestä polveutuvat kaikki suvun myöhemmät haarat. Puolisonsa Helene Maria Söderhjelmin kanssa hänellä oli kolme poikaa. Vanhin, Lars Augustin Mannerheim, oli huomattava vastustuspuolueen mies Kustaa III:n aikana. Vuoden 1809 tapahtumien jälkeen tuli hänestä ensimmäinen Ruotsin oikeusasiamies, missä asemassa hänellä oli aikoinaan hyvin huomattava vaikutusvalta. Hänen nuorempi veljensä Gustaf Johan Mannerheim on nykyisin Ruotsissa elävän suvun haaran kantaisä. Nuorimmasta pojasta sitä vastoin, Carl Erik Mannerheimistä, polveutuu Mannerheim-suvun suomalainen haara, joka vuonna 1824 korotettiin kreivilliseen arvoon, mikä suvussa periytyy vanhimmalle pojalle.

Carl Erik Mannerheim, joka oli syntynyt Ruotsissa 1759 ja kuoli Turussa 1837, opiskeli aluksi Upsalan yliopistossa, mutta kirjoittautui sitten kuninkaalliseen henkivartioratsuväkirykmenttiin sekä muutti vuonna 1783 Suomeen, missä hänet oli nimitetty majuriksi Turun läänin jalkaväkirykmenttiin. Suomeen muutettuaan hän otti osaa Anjalan liittoon ja tuomittiin osanotostaan tähän vuonna 1790 mestattavaksi, armahdettiin sen jälkeen, mutta kun hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia ylenemiseen, pyysi hän 1796 ja myöskin sai eron sotapalveluksesta. Tähän aikaan hän meni kihloihin sekä seuraavana vuonna avioliittoon Vendla Sofia von Willebrandin kanssa, joka oli silloisen Turun läänin mahtavan maaherran, kenraalimajuri Ernst von Willebrandin ja Vendla Gustava von Wrightin tytär. Tuohon aikaan hän osti myöskin suuren Louhisaaren kartanon Askaisten kappelista Lemun pitäjästä ja asettui sinne asumaan sekä toimi muutaman vuosikymmenen innokkaasti hartaana maanviljelijänä. 1808–1809 vuosien sodan aikana hän joutui, vaikka vastoin tahtoaan, Turun läänin aateliston edustajana Suomen lähetystöön ja hänen oli pakko matkustaa sen mukana Pietariin, missä hän lähetystön puheenjohtajana asettui n.s. perustuslaillisen katsantokannan johtoon ja vaikutti voimakkaasti sen hyväksi. Se vaikutusvalta, joka hänellä sittemmin oli Pietarissa venäläisiin vallanpitäjiin, sekä se johtava asema, joka hänellä sen jälkeen oli Porvoon valtiopäivillä ja yleensä Suomessa, lienee jo pääasiallisilta piirteiltään tunnettu, minkä vuoksi jätän sen kuvaamisen tässä sikseen. Tässä on vain syytä mainita, että hän jo v. 1809 tuli jäseneksi silloiseen hallituskonseljiin, jossa oli vuoteen 1816 saakka, jolloin jälleen vetäytyi yksityiselämään. Vuonna 1820 hänet kutsuttiin toistamiseen jäseneksi maan hallitukseen, silloiseen keisarilliseen senaattiin, ja nimitettiin De Geerin kuoleman jälkeen v. 1822 senaatin talousosaston varapuheenjohtajaksi. Vuonna 1825 hän pyysi eron toimestaan ja joutui sen jälkeen yhtä monien epäsuosionosoitusten kohteeksi kuin mitä hän aikaisemmin Aleksanteri I:n aikana oli saanut vastaanottaa ilmauksia hallitsijan erikoisesta suosiosta. Kaikki tuo hänen itsenäisen suhtautumisensa johdosta myöhäisempien aikojen tapahtumiin. Perinpohjaisimman elämäkerran tästä miehestä, joka on maamme huomattavimpia valtiomiehiä Venäjän vallan aikaisen vastaluodun autonomiamme alkuajoilta, on esittänyt tohtori Bruno Lesch teoksessaan "Karl Erik Mannerheim, ämbetsmannen och statsmannen", jonka ensimmäinen osa tuli julkisuuteen vuonna 1924.

Carl Erik Mannerheimin ja Vendla Sofia von Willebrandin poika oli Carl Gustaf Mannerheim, joka syntyi Louhisaaressa elokuun 10. päivänä 1797 ja kuoli matkalla Tukholmassa, ollessaan kotimaahan palaamassa, elokuun 9. päivänä 1854. Opiskeltuaan Turussa, missä hän m.m. oli harjoittanut lakitieteellisiä opintoja, hän tuli vuonna 1819 hovioikeudenauskultantiksi ja vielä samana vuonna filosofiantohtoriksi sekä joutui sittemmin palvelemaan m.m. ministerivaltiosihteerin, kreivi Rehbinderin sihteerinä ja samalla myös kanslerin-sihteerinä. Jo vuonna 1833 hänet nimitettiin maaherraksi Vaasan lääniin ja jo seuraavana vuonna maaherraksi Viipurin lääniin. Sitten kun Viipurin hovioikeus vuonna 1839 oli perustettu, nimitettiin Mannerheim sen ensimmäiseksi presidentiksi, missä virassa hän oli kuolemaansa asti. Paitsi varsinaisessa virassaan hän toimi lukuisissa komiteoissa sekä myöskin hyvin monissa muissa erilaatuisissa tehtävissä. Mannerheimin esityksestä hyväksyi maamme silloinen hallitsija v. 1850, samana vuonna, jolloin tunnettu suomalaisten kirjojen julkaisemiskielto säädettiin, yliopiston konsistorin esityksen suomenkielen professorinviran perustamisesta, johon virkaan sittemmin nimitettiin M. A. Castrén. Hänen vaikutusvallastaan korkeimmissa piireissä on todistuksena myöskin se, että senaatti käski harkitsemaan, milloin rahvasta koskevat asetukset oli julkaistava myöskin suomeksi käännettyinä.

Maailmanmaineensa entomologina, lähinnä kovakuoriaistutkijana, Mannerheim loi jo varhain. Luullaan, että hän oli saanut harrastuksensa luonnontieteisiin jo isältään, joka oli kuunnellut suurta Linnétä Upsalassa ja joka aina oli ollut kiintynyt luonnontieteisiin. Sittemmin hän tuli Turussa kosketuksiin professori K. R. Sahlbergin kanssa, ja heidän ystävyyssuhteensa kesti läpi koko elämän. Myöskin Viipurin ympäristössä hän suoritti innokkaasti hyönteistutkimuksiaan samalla ollen yhteydessä usean sadan ulkomaisen tutkijan kanssa. Tällä tavoin hän hankki m.m. yli 20000 kovakuoriaislajia käsittävän kokoelman, joka sittemmin 8000 ruplasta ostettiin Helsingin yliopiston entomologiseen museoon, missä sitä vielä nykyäänkin säilytetään yhtenäisenä kokoelmana. Jo vuonna 1823 hän julkaisi ensimmäisen itsenäisen teoksensa tältä alalta. Asiantuntijan arvostelun mukaan tämä eräitä kovakuoriaisia käsittelevä monografia on erinomaisen taitavasti ja huolellisesti laadittu, arvostelukykyä osoittavasti kirjoitettu, kauniisti kuvitettu teos, ja aikanaan se herätti suurta huomiota. Mannerheim julkaisi yhteensä noin 40 teosta, joista parhaana pidetään vuonna 1830 julkaistua "Précis d'un nouvel arrangement de la famille des Brahélytres" nimistä. Hän oli tietenkin jäsenenä monissa koti- ja ulkomaisissa oppineissa seuroissa, tuli Suomen Tiedeseuran jäseneksi sekä promovoitiin 1840 lainopin kunniatohtoriksi Helsingissä. – Hän oli naimisissa vuodesta 1832 Eva Vilhelmina von Schantzin, everstiluutnantti Carl Constantin von Schantzin ja Caroline Lovise Weissman von Weissensteinin tyttären kanssa. Everstiluutnantti von Schantz kuului seitsenpäiseen velisarjaan, josta kuusi otti osaa Suomen sotaan 1808–1809.

Heidän lapsistaan mainittakoon ensi sijassa heidän vanhin poikansa, sittemmin kamarijunkkari Carl Robert Mannerheim, joka oli syntynyt vuonna 1835 ja johon kohta palaamme. Sisaruksista mainittakoon lisäksi erikoisesti Anna Maria Mannerheim, joka vuonna 1863 meni naimisiin sittemmin professorin, vapaaherra N. A. E. Nordenskiöldin – maailmankuulun napaseuduntutkijan ja koillisväylän löytäjän – kanssa. Ohimennen huomautettakoon tässä erittäinkin, että Nordenskiöld oli aina ollut lämpimästi kiintynyt isänmaahansa, vaikkeivät häntä täällä nuoruudessaan suinkaan olleet kohdelleet hyvin venäläiset viranomaiset, jotka tuohon aikaan maassamme olivat vallanpitäjinä ja määrääjinä. Hänethän, kuten tunnettua, oli karkoitettu maasta venäläisten viranomaisten toimesta. Niinpä oli hänen nimenomainen toivomuksensa, että hänen erinomaisen arvokas tieteellinen kirjastonsa ensi sijassa tarjottaisiin hänen kuoltuaan Helsingin yliopistolle, joka kiiruhtikin sen lunastamaan. Hänen poikiaan oli tunnettu tutkimusmatkailija, professori Erland Nordenskiöld, joka etupäässä harjoitti tutkimuksiaan Etelä-Amerikassa ja keräsi sieltä kallisarvoisen ja monipuolisen aineiston, joka on sijoitettu erikoisesti tätä varten perustettuun museoon Göteborgiin.

Carl Robert Mannerheimistä esittää Berta Edelfelt Sophie Mannerheimin elämäkerrassaan (Helsingissä ja Porvoossa 1933) m.m. seuraavaa:

"Presidentti ja tutkija Carl Gustaf Mannerheimin vanhin poika oli kaunis ja hemmoteltu Carl Robert, Gustaf ja Sophie Mannerheimin isä. Nuori kreivi, jolla oli erinomainen pää ja terävä kieli, ei seurannut isiensä perinnäistapoja astumalla valtion palvelukseen. Hänellä oli kokonaan intellektuaalinen ja taiteellinen luonne, hän oli kiihkeä Musset'n ja varsinkin Heinen ihailija, jonka satiiris-irooniset purkaukset löysivät vastakaiun hänen sielussaan, joka oli sukua runoilijan sielulle. Niinpä hän salanimellä julkaisi ruotsalaisen käännöksen runokokoelmasta 'Das Buch der Lieder'. Ylioppilaana hän kuului Adolf Erik Nordenskiöldin ja August Schaumanin poliittisesti enemmän tai vähemmän huimapäiseen ryhmään ollen ja pysyen koko elämänsä innokkaana vastustuskannan miehenä. Hänen kirjoitus valmiutensa ja nopea kynänsä aiheutti hänelle kuitenkin mieliharmia. Niinpä hän erään näytelmäkappaleensa johdosta, nimeltä 'Dramatiskt ditt och datt, en muntration i tre akter' (= 'Yhtä ja toista dramaattista, kolminäytöksinen ilveily), joutui kreivi Bergin aikana erotetuksi yliopistosta puoleksi vuodeksi, koska tämä 'hullunkurisen riehakka kappale', kuten Schauman siitä lausuu, sisälsi koko joukon heijastuksia päivän tapahtumista. Hän oli levoton sielu oleskellen ulkomailla, kunnes hän eräänä päivänä, sivuutettuaan jo viisikymmentä ikävuottaan, asettui Helsinkiin. Entinen kirjallinen ja poliittinen intoilija ryhtyi nyt käytännön mieheksi, perusti liikkeen, Systeman, ja toi tällöin ilmi koko isiltä perityn työ- ja järjestelykykynsä niin suurenmoisesti, että asiantuntijat vielä nykyäänkin lausuvat tämän liikkeen hänen kuollessaan 1914 olleen parhaimmin hoidettuja koko maassa.

"Nuoruusajan innostuksensa kirjallisuuteen ja politiikkaan hän säilytti läpi elämänsä, samoin kuin järkähtämättömän uskollisuutensa ystäviään kohtaan, vanhoja ja nuoria, jotka kerääntyivät hänen ja hänen toisen puolisonsa (syntyisin Nordenstam) kotiin noille erinomaisille pikku päivällisille, jotka olivat yhtä kuuluja kulinaarisesta taidosta kuin siitä säkenöivästä henkevyydestä, joka niillä vallitsi.

"Kreivi Carl Robert Mannerheim oli 27-vuotias mennessään naimisiin Hedvig Charlotta Helena von Julinin kanssa, joka oli vuorineuvos John von Julinin ja tämän puolison Charlotta Johanna Ottiliana Jägerskiöldin tytär.

"Myöskin John von Julin, Fiskarsin tehtaan, Antskogin, Kosken y.m. omistaja, oli merkkimies hänkin maamme viljelyshistoriassa, ja hänen luonteenominaisuuksistaan onkin niin monta piirrettä periytynyt hänen vanhimmalle tyttärentyttärellensä."

Nuori tuleva kreivitär Mannerheim, Helene von Julin, oli samalla kertaa iloinen ja syvällinen luonne, ylhäisten ja alhaisten rakastama, jota vielä kauan hänen kuoltuaankin ystävät ja alaiset muistelevat lämmöllä harvinaisen hyvänä ja jalona naisena.

Noin vuosi avioliiton jälkeen syntyi Mannerheim-puolisoiden vanhin lapsi joulukuun 21. päivänä 1863, tytär, joka kasteessa sai nimen Eva Charlotta Lovisa Sophia, sittemmin niin tunnettu sairaanhoitajatar, joka kuoli Helsingissä tammikuun 9. päivänä 1928. Saatuaan perinpohjaisen sairaanhoitajatarkoulutuksen kotimaassa ja Englannissa hän toimi sairaanhoitajattarena eri sairaaloissa, kunnes hänet vuonna 1904 nimitettiin Helsingin Yleisen sairaalan kirurgisen osaston ylihoitajattareksi, mitä tointa hän hoiti lähes neljännesvuosisadan. Hänen aikanaan laajennettiin ja syvennettiin sairaanhoitajatarkursseja, joissa toinen sairaanhoitajatarpolvi toisensa jälkeen on luotu. Tällä perustavalla työllään hän tuli antamaan lujan pohjan Suomen koko sairaanhoitajatarkunnalle. Elämäntehtäväkseen valitsemansa alan perinpohjaisena tuntijana hän joutui monen monituiset kerrat, ulkomaillakin, edustamaan Suomen sairaanhoitajattaria. Hän tuli ensin Suomen Sairaanhoitajatarliiton puheenjohtajaksi, ja sittemmin hän toimi vv. 1922–25 kansainvälisen sairaanhoitajatarliiton puheenjohtajana ja tässä asemassaan myöskin puheenjohtajana suuressa vuonna 1925 Helsingissä pidetyssä kansainvälisessä sairaanhoitajatarkongressissa, jonka päättyessä hänet valittiin liiton kunniapuheenjohtajaksi. Vähän sen jälkeen hän sai harvinaisen Florence Nightingale-mitalin, erikoisen huomattavan kunnianosoituksen. Hän kuoli, kuten sanottu, Helsingissä vuonna 1928.

"Sophie Mannerheimin ympärille kasvoi vähitellen", kirjoittaa Berta Edelfelt, "suuri sisarusparvi: Carl, sinisilmäinen kreivi, rakastettava ja viisas olemukseltaan, sittemmin Pohjoismaiden Osakepankin johtajia ja yksi kuudesta Bobrikoffin sortoajan ensimmäisestä maastakarkoitetusta [s. 17. 3. 1865, k. Tukholmassa 6. 7. 1915. Hänen poikansa on kreivi Carl Erik Mannerheim, joka vapaaehtoisena otti osaa Vapaussotaan, nimitettiin kornetiksi, haavoittui Länkipohjassa ja elää nykyisin tilanomistajana Vihdissä viljellen Niemenkylän kartanoa]; Gustaf [Carl Gustaf Emil, synt. 4. 6. 1867], parantumaton keppostenkeksijä, josta hänen äitinsä kerran huolissaan lausui eräälle ystävättärelle: 'Kaikista muista lapsistani minä saatan olla rauhallinen, mutta mitä ihmeessä mahtaa tulla Gustafista?' mikä osoittaa, kuinka vähän äidinsilmäkään voi nähdä lastensa tulevaisuuteen; Johan [Carl Fridolf Johan, s. 27. 12. 1868, k. 25. 7. 1934], kolmas veli, lapsena veljensä Gustafin uskollinen varjo, sittemmin niin toimelias maanviljelijä, luonnonihanan Grensholmin omistaja ja monet vuodet Kramfors-osakeyhtiön toimitusjohtaja Ruotsissa; vaalea, hento Eva [s. 30. 6. 1870], joka sittemmin solmi avioliiton taiteilija, kreivi Louis Sparren kanssa; pikku Annicka, joka kuoli lapsena vieraalla maalla ja jota sisarukset eivät milloinkaan lakanneet suremasta; sekä vihdoin August, ulkomuodoltaan ilmetty isänsä, arvossapidetty insinööri, joka kuoli 37 vuoden ikäisenä."

Kreivi Carl Robert Mannerheim meni toisen kerran naimisiin Pariisissa v. 1883 hovineiti Sofia Nordenstamin, kenraali, vapaaherra Johan Mauritz Nordenstamin ja venäläiseen aatelissukuun kuuluvan Olga Panovin tyttären kanssa, joka oli syntynyt 1849 ja kuoli 1914. Tästä avioliitosta syntyi lokakuun 15. päivänä 1884 Pariisissa tytär Olga Sofia Margareta. Hän solmi avioliiton v. 1908 Frans Michael Gripenbergin kanssa (synt. 1882), joka sittemmin kohosi majuriksi ja vapaussodan aikana m.m. toimi ylipäällikön sihteerinä.

Se ympäristö, jossa toiset lapset syntyivät ja kaikki joka tapauksessa kasvoivat, oli kauan perheen hallussa ollut Louhisaari, jossa m.m. myöskin tämän kuvauksen kohde, Gustaf Mannerheim, syntyi ja kasvoi. Edellämainitussa teoksessaan antaa Berta Edelfelt erinomaisen kuvauksen tästä herraskartanosta ja rohkenenkin lainata siitä edelleen seuraavan otteen:

"Louhisaari laajeni. – – – Flemingeillä, samoin kuin heidän seuraajillaan, Mannerheimeillä, oli kaksi suurta etua, kun oli luotava vuosisatoja kestävä 'corps de logis', päärakennus: suuri varallisuus ja erinomainen maku. On entisinäkin aikoina sanottu, että 'Louhisaari vei voiton kaikista muista Suomen herraskartanoista'. Ei missään oltu säästetty kaiken sen loiston luomiseksi, jota suurelta herraskartanolta vaadittiin suurvalta-aikamme päivinä. Kirkkosalissa esittävät ovaalit kattomaalaukset amiraali Klaus Flemingin meritaisteluita, kun taas 1700-luvun hempeämpi loisteliaisuus kuvastui Pirunkamarin seinämaalauksista. Molemmat siipirakennukset pihalla olivat aikoinaan olleet yhdistetyt toisiinsa muurilla ristikkoportteineen, niin että ne muodostivat täydellisen linnapihan, ja puistoon sekä puutarhaan oli pantu aivan erikoista huolta. Varsinkin Carl Erik Mannerheimin puoliso, kreivitär Vendla Sofia, syntyisin von Willebrand, on pitänyt suurta huolta kaikesta tästä. Varjoisten puitten välissä, joita ruohokentät erottivat toisistaan, oli ihania kukkapengermiä loistavine väreineen. Kaikki tuo antoi tilalle kulttuurin leiman, jonka vain hyvin suunnitellut ja muodostellut yksityiskohdat aikaansaavat. Puiston takana kimmelsi merenlahti, ja lehtokuja, jota kerran pidettiin pisimpänä Suomessa, johti herraskartanosta kirkkoon. Että tällainen lapsuudenkoti synnytti hienostuneisuutta ja kauneudenaistia asukkaissaan, on luonnollista."

Täydellä syyllä voidaan sanoa, että tämä ympäristö, yhtä paljon kuin suvussa vallitseva ja perinteeksi kohonnut patriotismi, miltei ennakolta kutsui Louhisaaressa kasvaneet Mannerheimit toimintaan isänmaan hyväksi.

Gustaf Mannerheim syntyi, kuten mainittu, kesäkuun 4. päivänä vuonna 1867 Askaisten kappelin Louhisaaressa. Käytyään koulua Helsingissä hän tuli vuonna 1881 oppilaaksi Haminan kadettikouluun. Tuskin hän oli tullut mukaan, ennenkuin hän tuota pikaa kohosi johtavaan asemaan luokallaan. Hän se määräsi ja hallitsi ja hän myöskin arvovallallaan, joka ei joutunut milloinkaan kiistanalaiseksi, johti ikätovereitaan, joihin m.m. kuului myöhempi kenraali W. Holmberg, ja vielä huomattavammin hän hallitsi alempien luokkien kadetteja. Kadettikoulussa hän opiskeli kesään 1886, minkä jälkeen hän erittäin tarmokkaasti luki ylioppilaaksi Helsingissä 1887. Jo samana vuonna hän jatkoi kuitenkin sotilaallisia opintojaan Nikolajevin ratsukoulussa, josta hän vuonna 1889 valmistui upseeriksi. Aluksi hän palveli kornettina 15. Aleksandrinskin rakuunarykmentissä, kunnes hänet vuonna 1890 siirrettiin Hänen Majesteettinsa Keisarinnan shevaljeerikaartinrykmenttiin. Hän yleni nopeasti, tuli luutnantiksi 1893 sekä aliratsumestariksi 1899. Vuoteen 1904 hän palveli shevaljeerikaartissa, mutta oli jo aikaisemmin komennettu palvelemaan keisarillisessa hovitallihallituksessa. Kohottuaan v. 1901 ratsumestariksi hän pyrki – vaikka ylenemismahdollisuudet hoviministeriössäkin olivat suuret – Pietarin upseeriratsukouluun, minne hän saikin siirron sekä samalla n.s. mallieskadroonan päällikkyyden. Eskadroona oli itsenäinen ja sen komentajalla oli rykmentinpäällikön oikeudet. Siirron johdosta, joka oli tapahtunut Mannerheimin nimenomaisesta pyynnöstä, hän kun oli toivonut pääsevänsä elävään kosketukseen miehistön ja hevosmateriaalin kanssa jossakin ratsuväkirykmentissä, hän täten pääsi ottamaan osaa virkistävämpään kenttäelämään leirikokousten ja sotaharjoitusten aikana ja sai siten enemmän kuin aikaisemmin olla mukana koko siinä urheiluelämässä kilpailuineen, joka toisaalla puuttui.

Edellämainittu koulu, joka alkuaan oli tarkoitettu kehittämään nuorempia upseereita sekä alipäällystöä ratsastuksen opettajiksi, oli erään silloisen Venäjän parhaan ratsuväenkenraalin, sittemmin maailmansodasta tunnetun kenraali Brusilovin johdossa saanut aseman, joka antoi sille suuren arvovallan tämän aselajin alalla sekä mahdollisuuden uusien ajatusten ja menetelmien kehittämiseen ratsastustekniikan ja -taktiikan aloilla. Tehtiin intensiivistä työtä laajoilla harjoituskentillä, ja päällikkö, kenraali Brusilov – voimakas mies, joka ei itseään koskaan säästänyt – tunsi hyvin vaatimisen taidon, samoin kuin myöskin kyvyn saada alaisensa mihin tahtoi. Palvelus oli niin ollen erikoisen rasittavaa, mutta ulkoilmaelämä ja ratsastusurheilulle niin läheinen työskentely sai kaikki tuntemaan suurta työniloa ja tyydytystä.

Jo vuonna 1892 tapahtui muutos Mannerheimin elämässä hänen solmiessaan avioliiton v. 1872 syntyneen neiti Anastasia Arapovin kanssa, joka oli Hänen Majesteettinsa seurueeseen kuuluvan kenraalimajuri Nikolai Arapovin ja tämän puolison Vera Kazakovin tytär.

Heidän tyttäriään ovat Anastasie, syntynyt huhtikuun 23. päivänä 1893 Pietarissa, joka v. 1915 meni nunnaksi englantilaiseen karmeliittaluostariin, sekä Sofie, joka on syntynyt heinäkuun 7. päivänä 1895 Pietarissa ja asuu nykyisin etupäässä Pariisissa. Oleskellessaan Helsingissä hänet valittiin isänsä valtionhoitajakaudella yleiseksi seppeleensitojattareksi vuoden 1919 maisterinvihkiäisiin, samalla kun Mannerheim itse promovoitiin filosofian kunniatohtoriksi.

Jo ensimmäisinä vuosisadanvaihteen jälkeisinä vuosina vapaaherratar Mannerheim kuitenkin muutti Etelä-Ranskaan, jossa on asunut siitä saakka, joten avioliitto silloin tosiasiallisesti purkautui. Laillinen avioero saatiin aikaan v. 1919.

Venäjän-Japanin sota.

Vuosisadan vaihteelle oli tunnusomaista voimakas poliittinen toiminta Kaukoidässä, ja suurelle Kiinan keisarikunnalle onnetonta Japanin kanssa käytyä sotaa seurasi maassa joukko levottomuuksia, jotka lopulta johtivat n.s. boksarikapinaan, jonka suurvallat kukistivat yhteisvoimin. Tästä taas oli seurauksena ankaria kostotoimenpiteitä ja erinäisiä alueluovutuksia eri valloille sekä myös muita pakkositoumuksia, etupäässä Japanin hyväksi.

Venäjän ja Japanin väliset neuvottelut mahdollisesta rajanjärjestelystä katkesivat äkkiä tammikuussa 1904. Ilman mitään muodollista sodanjulistusta Japani aloitti vihollisuudet Venäjää vastaan. Amiraali Togon päällikkyydessä hyökkäsi Japanin laivasto äkkiarvaamatta yöllä vasten helmikuun 9. päivää Venäjän laivaston kimppuun Port Arthurin edustalla. Myöhempien, m.m. huhtikuussa sattuneitten sotatointen jälkeen lamaantui Venäjän laivaston toimintakyky yhä enemmän, sen jälkeen kuin amiraali Makarovin lippulaiva oli ajanut miinaan tuhoutuen miltei koko miehistöineen. Venäjän laivasto oli täten suurimmaksi osaksi tullut taistelukyvyttömäksi, ja nyt saattoi suurien japanilaisten joukko-osastojen maihinlasku tapahtua vaaratta.

Vasta toukokuussa japanilaiset voivat, laskettuaan maihin joukkoja eri paikoissa Koreaa, hyökätä yli rajan. Itse rajajoella, Jalu-virralla, käytiin tällöin taistelu, jossa venäläiset lyötiin. Jo tässä tilaisuudessa – asia kannattaa tässä yhteydessä mainita – meni muutamia tuhansia miehiä venäläisiä joukkoja, jotka olivat syntyperältään puolalaisia, vihollisen puolelle. Tämä oli tulosta siitä kiihoituksesta, jota venäläiset ja puolalaiset vasemmistoainekset nimenomaan olivat harjoittaneet armeijan keskuudessa ja jossa osallisena oli myöskin ollut tunnettu itsenäisyysmiehemme Konni Zilliacus. (Lähemmin tästä sangen tärkeästä yksityiskohdasta vert. Herman Gummerus: Konni Zilliacus, 1933, ss. 127–131, missä tapahtumain kulkua on valaistu aktivistiselta näkökannalta.) [Vrt. Adolf Törngren, Randanteckningar till en biografi över Konni Zilliacus (Reunamuistutuksia Konni Zilliacuksen elämäkertaan). Finsk Tidskrift 116: 245–263, jossa tietoa, että puolalaissyntyisiä venäläisiä joukkoja siirtyi vihollisen puolelle 10000 miestä, väitetään suuressa määrin liioitelluksi (s. 252–3).] Uusien taisteluiden jälkeen ja sitten kun uusia japanilaisia joukkoja oli noussut maihin, japanilaiset ryhtyivät piirittämään erinomaisen lujasti varustettua Port Arthurin linnoitusta. Vafangun taistelu kesäkuussa päättyi siihen, että venäläisten avunantoyritys torjuttiin verisesti. Tähän aikaan tai vähän aikaisemmin oli venäläisten sotavoimien ylipäälliköksi nimitetty kenraali Kuropatkin ja hänen käytettäväkseen asetettu n. 220000 miestä ja 600 tykkiä. Samaan aikaan oli japanilaisten ylipäällikön Ojaman käytettävissä vain n. 150000 miestä eikä edes viittäkään sataa tykkiä.

Sodan puhjetessa oli katkeruus keltaista vihollista kohtaan Venäjällä erinomaisen suuri. Kuitenkaan ei tähän aikaan ollut Pietarin varusväessä erikoista halua lähteä ottamaan osaa tähän sotaan. Sitä pidettiin aivan liian vähäpätöisenä, halveksittiin vastustajaa ja oltiin tietävinään, että sota aivan pian päättyisi, mutta ennen kaikkea, ettei se saisi missään tapauksessa koko maailmaa käsittäviä mittasuhteita ja laajuutta, niinkuin se sitten kuitenkin sai. Luultiin sitä paitsi, että Euroopassa saattoi sattua tapahtumia ja selkkauksia, mitä varten Venäjän joukkojen Euroopankin puolella piti ehkä olla valmiina tarttumaan asiain kulkuun muulla taholla. Mutta, kuten sanottu, sodan alussa oli kiihtymys japanilaisia vastaan Venäjällä erikoisen suuri heidän, niinkuin katsottiin, salakavalan, ilman edelläkäypää sodanjulistusta tapahtuneen hyökkäyksensä johdosta Port Arthurin satamaan sijoittunutta venäläistä laivasto-osastoa vastaan. Mutta muuten tuona ajankohtana arveltiin, että sota muodostuisi suunnilleen samantapaiseksi kuin niin monen monet onnelliset Englannin siirtomaasodat. Oltiin kovin taipuvaisia aliarvioimaan ne suuret vaikeudet, jotka johtuivat pitkästä yksiraiteisesta rautatiestä sotatointen ainoana tukikohtana. – Juuri sotanäyttämön kaukaisuuden perusteella ja ajatellen mahdollisia selkkauksia toisaalla epäröi Mannerheimkin jonkin aikaa. Hän epäröi luopua erinomaisen tavoiteltavasta asemastaan ja jättää toimintaa, joka erikoisen hyvin soveltui hänelle, pyrkiäkseen kaukaiseen sotaan, jonka päätöstä hän ehkä ei ehtisi nähdä, puhumattakaan mukanaolosta itse sotatapauksissa.

Tällä välin Venäjän aseet kuitenkin kärsivät tappion tappion jälkeen, osoittaen ilmeisesti suuren Venäjän voimattomuuden tässä jättiläistaistelussa, jota aluksi nimitettiin mitättömäksi siirtomaasodaksi. Venäläisessä sotapalveluksessa olevalle miehelle, miehelle, joka Suomessa sortovuosien aikana kokemistaan mieskohtaisista vääryyksistä huolimatta tahtoi palvella Venäjän armeijassa ja ansioitua sen riveissä, ei epäily ollut enää mahdollista. Jos oli koeteltava voimiaan sodan kovassa koulussa, oli nyt ennen kaikkea kiirehdittävä omaa lähtöä. Erinäiset muodollisuudet veivät tietenkin aikansa, ennenkuin Mannerheim vihdoin 52. Njezhinskin rakuunarykmentin vastanimitettynä everstiluutnanttina matkusti sotanäyttämölle, missä venäläiset joukot olivat saaneet viedä aikakirjoihinsa uuden, mitä vakavimman vastoinkäymisen. Heillä oli näet ollut ensimmäinen suuri voimien mittely japanilaisten kanssa, he olivat taistelleet suuren taistelun ja kärsineet tappion Liaojangin luona elokuun 26. ja syyskuun 3. päivän välillä sekä peräytyneet sen jälkeen lujasti varustettuihin asemiin Mukdenin eteläpuolelle. Täällä Mannerheim ilmoittautui uuteen palvelukseensa rykmentin komentajalle, eversti Stahovitshille, joka oli vallankumouksen jälkeen 1917 väliaikaisen hallituksen Suomen kenraalikuvernööriksi nimittämän Mikael Stahovitshin veli.

Oli luonteenomaista Venäjän ja Japanin sodan suuremmille taisteluille, että niiden välille syntyi pitkiä pysähdyskausia, joiden aikana vastustaja ei kyennyt muuhun kuin korjaamaan kärsimiään tappioita, ennenkuin saattoi aloittaa uudelleen vihollisen ahdistamisen, mikä ei muuten olisi ollut kovinkaan vaikeaa, venäläinen armeija kun oli osittain hyvin suuresti demoralisoitunut. Tämä niin sanoaksemme pakollinen toimettomuus loi oleviin oloihin eräänlaisen tylsyydentilan ja vaikutti hyvin suuressa määrässä lamauttavasti joukkojen taisteluhaluun.

Kun Mannerheim juuri tällaisena toimettomuuden kautena oli saapunut rintamalle, sai hän ylemmältä päällystöltä luvan käydä väliaikana etumaisissa asemissa tutustuakseen niihin erikoisuuksiin, joita tässä sodassa taktillisessa suhteessa oli nähtävästi sovellettava. Tällaisella käynnillä rintamalla ei hänen uusi ja aivan tahraton univormunsa saattanut olla herättämättä epäilyttävää huomiota. Erään japanilaisten välittömässä läheisyydessä olevan linnoitetun tukikohdan komentaja hermostuikin siihen määrään Mannerheimin ilmaantumisesta hänen alueelleen, että antoi vangita Mannerheimin, joka vartioituna ja vakoojaksi epäiltynä lähetettiin divisioonan esikuntaan, missä hänen tulonsa ei tietenkään saattanut olla herättämättä muuta kuin hupaisuutta ja hymyilyä.

Joulukuun 4. ja 14. päivän välisenä aikana (vanhaa lukua) Mannerheim otti vapaaehtoisena osaa tiedusteluun eversti, ruhtinas Tumanovin johdolla kahden kaukaasialaisen sotnian kanssa. Näiden voimien piti – aikanaan hyvinkin tunnetun kenraali Mishtshenkon määräyksestä – kiertämällä japanilaisten äärimmäisin vasen sivusta tutkia tilannetta ja valmistaa suurta ratsuväkihyökkäystä siitä länteen. Joulukuun 25. päivän ja tammikuun 8. päivän välisenä aikana vuosien 1904 ja 1905 vaihteessa otti Mannerheimin rykmentti, 52. Njezhinskin rakuunarykmentti, joka oli liitetty kenraali Mishtshenkon johdossa olevaan ratsuväkeen, osaa sotatoimiin Inkouta ja Port Arthurin–Mukdenin rautatielinjaa vastaan, siis toimintaan japanilaisen armeijan selkäpuolella. Mannerheim joutui tällöin monet kerrat kahden eskadroonan komentajana täysin itsenäisesti ratkaisemaan sotilaallisia tehtäviä.

Myöhemmin hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi, kun kenraali Mishtshenkon komennossa olevista 77 eskadroonasta oli muodostettava 6 erikoiseskadroonaa hävittämään aikaisemmin mainittu Port Arthurin–Mukdenin rautatielinja. Hänen esikuntaupseerin arvoaan pidettiin kuitenkin liian korkeana ja tehtävä uskottiin toiselle henkilölle, mutta sitä ei, kuten niin monta muutakaan, suoritettu milloinkaan. Tammikuun 10. ja 18. päivän välisenä aikana Mannerheim otti rykmentteineen osaa suomalaisen kenraali Oskar Gripenbergin johdolla suoritettuihin voitollisiin sotatoimiin Sandeputa vastaan mikä hyökkäys kuitenkin ylipäällikön, kenraali Kuropatkinin, määräyksestä sitten keskeytettiin ennen lopullista ratkaisua, huolimatta siitä että se siihen saakka oli ollut Venäjän aseille voittoisa. Tämän liikkeen aikana Mannerheim johti kahta rykmentistä erotettua eskadroonaa.

Pitkän uuden toimettomuuden kauden jälkeen, jota kesti kolme viikkoa, kävivät japanilaiset, saatuaan lisävoimia voitokkaasta kenraali Nogin komennossa olevasta Port Arthurin piiritysarmeijasta, suunnilleen helmikuun 10. päivänä hyökkäämään aikaisemmin mainittuja, lujasti vahvistettuja venäläisiä asemia vastaan Mukdenin eteläpuolella. Sodan ehkä verisin loppunäytös oli alkanut. Kaksi Njezhinskin rakuunarykmentin eskadroonaa Mannerheimin päällikkyydessä asetettiin kenraali Gerngrossin ja hänen siperialaisen armeijakuntansa käytettäväksi. Tiedusteluretkellä he joutuivat kiivaaseen taisteluun, jossa m.m. Mannerheimiltä ammuttiin hevonen. Tämän urhoollisen armeijakunnan taisteluissa venäläisten asemia puolustettaessa nämä eskadroonat olivat tietenkin mukana koko ajan. Kuropatkin, joka miltei koko sodan ajan sovelsi ja nytkin koetti soveltaa ajan voittamisen periaatetta ja siis lykätä ratkaisua edullisempaan ajankohtaan, antoi nytkin käskyn peräytyä. Se aiheutti erinomaisen vaikean tilanteen toiselle armeijalle, johon kenraali Gerngrossin armeijakunta kuului. Tätä peräytymistä pohjoiseen, joka oli tarkoitettu suoritettavaksi huomaamattomasti yön aikana, ei voitukaan suorittaa ennenkuin kirkkaalla päivällä vihollisen tykistötulen sitä sivustalta säestäessä. Joukot, joita ei enää saatu pakotetuiksi tottelemaan päällystöään, pakenivat surkeassa tilassa ja ajoittain pakokauhunkin vallassa.

Vielä kevättalvella Mannerheim otti rykmentteineen osaa erääseen Mishtshenkon ratsuväkijoukkojen suorittamaan tiedustelutehtävään, ja vihdoin teki myöskin Mannerheimin johdolla kaksi venäläisten harjoittamaa sotniaa kiinalaisia hunguuseja, joita niin venäläiset kuin japanilaisetkin käyttivät apujoukkoinaan ja harjoittivat, erinomaisen seikkailurikkaan, useita päiviä kestäneen tiedusteluretken japanilaisen vasemman sivustan taakse. Tälläkin kerralla oli Mannerheim valittu upseereista, jotka vapaaehtoisesti olivat ilmoittaneet haluavansa ottaa osaa yritykseen.

Niin kauan valmisteltu Mukdenin taistelu ei ollut hyvin tunnetulla onnettomalla päätöksellään erikoisesti omiaan kohottamaan vieraalla maaperällä taistelevan venäläisen armeijan itseluottamusta. Eivät myöskään uudet reservijoukot, joilla oli vahvistettu suuresti heikontuneita eri joukko-osastoja, olleet vähentäneet tyytymättömien lukumäärää. Vielä kohtalokkaammaksi kääntyi tilanne, kun Venäjän Itämerenlaivasto toukokuun 27. päivänä 1905 Tsushiman luona Korean salmessa ryhtyi taisteluun amiraali Togon johtamaa Japanin laivastoa vastaan ja siinä likipitäen täydellisesti tuhoutui. Kaikki tuo sai aikaan erinomaisen suotuisan mielialan vallankumoukselliselle kiihoitustoiminnalle Venäjällä. Kun myöskin japanilaiset samanaikaisesti olivat monella tavalla osoittaneet kyllästymistään sotaan, ryhdyttiin Yhdysvaltain välityksellä rauhanneuvotteluihin, jotka johtivat venäläisille surullisen nöyryyttävään Portsmouthin rauhaan Yhdysvalloissa. Siihen siis päättyi Venäjän ja Japanin välinen sota, sota "ilman voittoja ja ilman kunniaa", mikä sekinpuolestaan lisäsi sitä mieltenkuohua, joka loka- ja marraskuussa johti tunnettuihin levottomuuksiin Venäjällä. Ne johtivat kuitenkin olot Suomessa eräänlaiseen aamunkoittoon, valkenemiseen, joka meille tuli tärkeäksi levähdyshetkeksi taistelussa Venäjää vastaan.

Mannerheim oli sodan aikana tietenkin saanut monia tärkeitä kokemuksia, joita hän myöhemmin saattoi käyttää hyväkseen. Hän oli näin lähinnä tulevaa sotilaallista toimintaansa varten saanut huomattavan koulutuksen suuressa sodassa. – Kolmekymmentäyksi vuorokautta kestäneen seikkailuista rikkaan rautatiematkan jälkeen läpi Siperian, vallankumouksen riehuessa pahimmillaan, hän saapui alussa vuotta 1906 Pietariin. – Tunnustukseksi osoittamistaan ansioista Mannerheim ylennettiin jo helmikuun 19. päivänä 1905 taistelukentällä everstiksi. Sitä paitsi hän sai tämän sotaretken aikana kolme kunniamerkkiä, kaikki miekkoineen.

Ratsastus halki keski-Aasian.

Sodan päätyttyä Mannerheim palasi, kuten mainittu, vuoden 1906 alussa takaisin Pietariin. Sieltä hän kuitenkin matkusti sangen pian Helsinkiin, missä hän helmikuusta kesäkuuhun otti sukunsa päämiehenä osaa viimeisiin säätyvaltiopäiviin ritaristossa ja aatelissa. Tänä suhteellisen levon aikana hän sai taas varsin pian erikoisia voimia kysyvän tehtävän, jonka Venäjän yleisesikunta oli hänelle tarjonnut ja joka pakotti hänet sen vastaanotettuaan ryhtymään monenlaisiin valmistuksiin. Hänet saatiin näet suostumaan yleisesikunnan päällikön kehoituksesta ottamaan suorittaakseen n. kaksi vuotta vaativa ratsastusmatka Venäjän Turkestanista läpi Kiinan Turkestanin ja länsi-Kiinan sekä Kansun, Shensin ja Shansin maakuntain Pekingiin asti. Tämän komennuksen tarkoituksena oli lähinnä Pohjois-Kiinan sisäosissa vallitsevien olojen tutkiminen, jotta päästäisiin selville siitä, missä määrin niskoittelevat ja kaikkiin uudistuksiin vihamielisesti suhtautuvat korkeat mandariinit ja paikalliset viranomaiset olivat toteuttaneet Pekingissä varsinkin Venäjän–Japanin sotaa lähinnä seuranneena aikana toimeenpantavaksi säädettyjä uudistuksia, sekä tämän ohella sotatilastollisen aineiston kerääminen samoin kuin erinäiset muut sotilaalliseen opintomatkaan kuuluvat tehtävät.

Mannerheim ymmärsi, että hän tämän pitkäaikaisen matkan kestäessä ja muun työskentelyn yhteydessä varmasti jossakin määrässä ehtisi kerätä myöskin tärkeää aineistoa, joka saattaisi olla hyödyksi tieteelle. Tämän vuoksi hän asettui ennen matkalle lähtöään Helsingissä yhteyteen m.m. senaattori Otto Donnerin kanssa, jonka välityksellä hän tuli kosketukseen Suomalais-ugrilaisen Seuran kanssa. Sitä paitsi hän asettui yhteyteen Antellin kokoelmien valtuuskunnan kanssa, joka kiinnostui erikoisesti siitä, että hän matkallaan keräisi sitä varten arkeologista ja etnografista aineistoa lähinnä Helsingin Kansallismuseossa säilytettäväksi. Kaiken tämän tuen lisäksi hän sai senaattori Donnerilta erikoisia ohjeita, joissa erittäinkin hänen sydämelleen pantiin huomion kiinnittäminen matkalla erilaisiin kivikuviin ja -esineisiin sekä kalliopiirroksiin, jotka tuohon aikaan suuressa määrin kiinnostivat Suomalais-ugrilaista Seuraa ja sen esimiestä, kööpenhaminalainen professori Vilhelm Thomsen kun näet muutamia vuosia aikaisemmin oli ilmoittanut olevansa halukas seuraa varten aloittamaan muinaisturkkilaisten kivikirjoitusten uuden ja täydellisemmän laitoksen julkaisemisen. Edelleen kehoitettiin Mannerheimiä mikäli mahdollista koettamaan Turkestanin rauniokaupungeissa suorituttaa kaivauksia ja ottamaan talteen käsikirjoituskokoelmia tai sellaisten katkelmia. Ja vielä pidettiin toivottavana, että hän mahdollisuuden mukaan kiinnittäisi huomiotaan varsinkin pohjois-Kiinassa mahdollisesti eläviin tuntemattomiin kansoihin ja kansanheimoihin.

Sittenkun Mannerheim oli saanut ohjeensa ja neuvonsa Helsingistä sekä määräykset ja paperit Pietarista Venäjän yleisesikunnasta sekä edelleen sopinut, että hän myöhemmin kohtaisi ja avustaisi sitä tieteellistä retkikuntaa, joka Ranskasta samanaikaisesti oli lähetetty Keski-Aasiaan silloisen tohtorin Paul Pelliot'n, nykyään niin tunnetun sinologin ja College de Franceen professorin johdolla, jonka suuri Kiinan alojen tuntemus saattoi koitua hänelle hyödyksi, hän matkusti Pietarista etelään heinäkuun 6. päivänä 1906 (v.l.). Moskovaan hän saapui seuraavana päivänä ja matkusti heti edelleen Nizhni-Novgorodiin, jonne hän saapui heinäkuun 8. päivänä. Sieltä jatkui matka edelleen lyhyin pysähdyksin Kasaanissa, Simbirskissä, Samarassa, Syzranissa, Saratovissa ja Tsaritsynissa Astrakaniin, josta hänet vei "General Kaufmann" niminen jokialus Kaspianmerelle, mistä hän vanhanaikaisessa rataslaivassa matkusti edelleen saapuen 15. päivän iltana Bakun kaupunkiin. Ja sieltä kävi matka edelleen Krasnovodskiin, joka on Kaspianmeren vastakkaisella rannalla. Oleskeltuaan seitsemän kuukautta Euroopassa Mannerheim nyt siis jälleen palasi Aasiaan.

Krasnovodskin asemalta matka kävi edelleen junassa Askabadiin ja Bukharan kautta Samarkandiin, jossa m.m. venäläisten aikanaan erottama turkmeenien kaani astui junaan. Heinäkuun 19. päivän aamuna saavuttiin sitten Tashkentiin, mihin Mannerheim jäi asettuen asumaan Grand Hotel'iin. Tavattuaan muutamia kertoja m.m. kenraalikuvernööri Subotitshin sekä tehtyään joitakin retkeilyjä ympäristöön, kuten esim. vanhaan sarttilaiseen kaupunginosaan, hän palasi takaisin Samarkandiin järjestääkseen siellä eräitä muodollisuuksia. Siellä hänen piti näet ottaa vastaan ne pari uralilaista kasakkaa, jotka keisarillisen määräyksen mukaisesti oli asetettava hänen käytettäväkseen matkan ajaksi. Toisen uralilaisen kasakkarykmentin komentaja, eversti Kudrjavtsev, joka oli suuresti kiinnostunut retkikunnasta ja erikoisen hyvillään siitä, että vain hänen rykmenttinsä kasakoita pääsisi ottamaan osaa retkeen, oli huolellisesti valinnut 40 ilmoittautuneesta vapaaehtoisesta parhaat. Miehet näyttivät reippailta ja hevoset olivat voimakkaita ja hyvässä kunnossa. Mannerheimin tiedustellessa, olivatko miehet todella valmiita lähtemään matkalle keski-Aasiaan kokonaiseksi kahdeksi vuodeksi, nämä vastasivat vakaasti niin päättäneensä.

Heinäkuun 28. päivänä Mannerheim siis läksi matkaan Samarkandista rykmentin upseeriston ja soittokunnan saattaessa Andidzhaniin, joka on rautatien itäisin asema. Sieltä oli matka jatkuva edelleen ratsain.

Seuraava pysähdyspaikka oli pieni Oshin kaupunki. Täällä ja lähiympäristössä täydennettiin karavaanin varastoa sekä ostettiin tarpeelliset hevoset. Elokuun 11. päivänä oltiin lähtövalmiina ja karavaani suuntasi kulkunsa Kashgarin kaupunkiin. Matka Oshista Kashgariin tapahtui Pelliot'n seurassa, mutta siellä heidän tiensä erosivat. Hevosten lukumäärä tuli hiukan suuremmaksi kuin mitä alkuaan oli suunniteltu, hevosia kun m.m. tarvittiin kuljettamaan viljaa karavaanin muille hevosille. Kuormahevoset kantoivat enimmäkseen kahdeksan puudan (1 puuta = 16,4 kiloa) kuormia, mutta välttämätöntä oli tällöin, että sartit kuormittivat hevoset, he kun näet olivat tottuneita kuormaustaitoon. Kasakat eivät onnistuneet siinä yhtä hyvin.

Antaaksemme lukijallemme jonkinlaisen kuvan alkaneen, pitkäaikaisen ratsastusmatkan monista vaivoista ja vaikeuksista pyydämme seuraavassa esittää muutamia otteita niistä päiväkirjamuistiinpanoista, jotka Mannerheim satulassa istuessaan pani paperille elokuun 26. ja 27. päivänä ja jotka tätä varten ovat olleet käytettävinämme.

"26. päivänä. Tänään meillä oli pitkä ja rasittava marssi. Kuljettuamme lähellä Uluktshatia Kyzyl Sun yli seuraa tie kymmenkunta virstaa joen vasenta rantaa. Kahluupaikka on vaikea, virta vuolas, vesi ulottuu satulaan. Tie kulkee kauan jyrkkää ja liukasta savirinnettä, jolla hevoset usein kompastelevat ja ovat syöksyä alas virtaan. Kaakkoissuunnasta kääntyy tie itään; jokivarresta poiketen se johtaa meidät hedelmättömille savivuorille. Luikerrellen täällä eteenpäin se kulkee karkeaa vierinkivisomerikkoa laaksosta laaksoon. Eläinmaailmasta ei näy muuta kuin hevosten tai aasien luurankoja tai puolimädänneitä jätteitä todistamassa tien vaikeuksista. Jokien ja virtain uomat ovat aivan kuivina. Tie kohoaa kohoamistaan. Kärsimättömästi odotetaan, että se alkaisi jo laskeutua ja että päästäisiin veden ääreen. Parin vesilätäkön luona saatankin vihdoin kello 2 laskeutua ratsailta ja antaa hevosteni juoda virkistyksekseen vähän vettä rasittavan nousun ja laskun jälkeen liukkailla teillä, sillä aikaa kun minä jaan Ljon ja Janusovin kanssa (Mannerheimin karavaanin jäseniä) palasen leipää ja Kashgarista tulleelta karavaanilta ostamamme melonin."

"27. päivänä. Leiriydymme hyvin vaikean 45 virstan matkan jälkeen muutamien kirgiisikibitkain luo Kyzyl Oin laaksoon, laajalle, kiven- ja someronsekaiselle savitasangolle, jota korkeat vuoret joka puolelta ympäröivät. – Paras kuormahevoseni on lopussa, kaksi muuta samoin, ja neljäs on loukannut polvensa sangen pahasti laskeutuessaan noita tuhansien ja taas tuhansien kuormajuhtien kavioillaan ahtaisiin vuorensoliin kuluttamia kummallisia kiviporrastuksia. Kahden niin rasittavan marssin jälkeen ei ole lainkaan ihmeellistä, että karavaanini tila on surkuteltava. 45 virstan matka tasaistakin tietä raskaasti kuormitetuilla juhdilla on jo perin kunnioitettava saavutus, mutta vuorisia polkuja, missä virstamääriä on yksinomaan kavuttava ylös ja alas, se on ehdottomasti liikaa, jos haluaa kyetä hevosillaan johonkin. Huomenna minä annan hevosille ja väelle päivän levon ja jatkan Kashgariin lyhyin marssein. Tie on karkean kiven ja soran sekaista savea tai hiekkaa, toisinaan pitkät matkat mahtavia kivilouhikoita, valtavia, kaikkiin mahdollisiin suuntiin vierähtäneitä möhkäleitä. Ei jälkeäkään eläin- tai kasvikunnasta lukuunottamatta kantojuhtia, jotka ovat uupuneet tielle ja jätetyt oman kohtalonsa varaan tässä erämaassa. Vaikutelmat ovat usein suurenmoisia, mutta lohduttomia. On kuin ratsastaisi raunioilta raunioille. Vasta n. 40 virstan ratsastuksen jälkeen avautuu vuorensola hyvin pitkäksi, 2–3 virstan levyiseksi laaksoksi. Vielä kahdeksan virstan ratsastus ja me olemme perillä kirgiisien luona, jotka auliisti, kuten aina, jättävät kibitkansa käytettäväksemme. Ja tuntia myöhemmin saapuu jo karavaanimmekin 11 tuntia kestäneen keskeymättömän kiipeämisen ja ponnistelun jälkeen."

Muutamia päiviä näiden päiväkirjamuistiinpanojen teon jälkeen Mannerheim saapui karavaaneineen Kashgarin kaupunkiin.

Mutta ennenkuin käymme kuvaamaan Mannerheimin nyt seuraavan toiminnan laatua, tehtäköön vielä jokin lisäys. Tiedämme, että kun Venäjän yleisesikunta teki tarjouksensa Mannerheimille, häntä pidettiin miehenä, joka pystyi ennen useimpia muita sotilashenkilöitä tekemään sellaisia havaintoja, joita matkalta vaadittiin. Mutta ilman muuta ei voida pitää luonnollisena, että sama henkilö elävää harrastusta osoittaen ottaisi selvää hänelle vieraista asioista, jotka osittain tai kenties aivan kokonaan jäävät hänen tavallisen harrastuspiirinsä ulkopuolelle. Mutta jo siitä kirjeestä, josta tässä seuraavassa muutamia otteita ja jonka Mannerheim lähetti tältä matkaltaan Suomalais-ugrilaisen Seuran esimiehelle, me näemme ilman muuta, että hänestä oli nyt samanaikaisesti tällä vaivalloisella matkallaan tullut löytöretkeilijä – löytöretkeilijä, joka valveutuneella silmällä kiinnittää huomionsa kaikkeen, mihin hänellä on tilaisuutta, ja joka ryhtyy tutkimaan kaikkea, mitä hän vain ehtii.

Tässä otteita eräästä Mannerheimin monista kirjeistä senaattori Donnerille hänen Kashgariin paluunsa jälkeen tammikuussa 1907.

Kashgar 7/1 07.

– – – – –

Palasin kaksi päivää sitten Kashgariin oltuani lähes kolme kuukautta Kiinan Turkestanin eteläosassa ja olen nyt aikeissa muutaman päivän perästä lähteä matkalle pohjoiseen. Ratsastusretkilläni Khotanin seuduilla kävin Jotkanissa ja Tatissa, joissa muinoin on ollut buddhalaisia kaupunkeja ja joissa alkuasukkaat ovat tehneet ja yhä tekevät kaivauksia löytääkseen kultahiekkaa tai vähäisiä kultaornamenttisirpaleita. Varsinkin ensiksimainitulla paikkakunnalla, missä Khotanin katsotaan Grenardin ja Steinin mukaan muinoin sijainneen, harjoittavat näitä kaivauksia suuressa mitassa sekä tuon kylän ja naapurikylien asukkaat että myöskin yritteliäät Khotanin kapitalistit. Mitään raunioita ei ole näkyvissä, eikä esille ole myöskään tullut mitään jäännöksiä rakennusmateriaalista, joka täällä on lahonnut, päinvastoin kuin niissä buddhalaisissa kaupungeissa, jotka Takla Makanin hiekka on peittänyt ja jotka eivät siellä ole olleet alttiina veden vaikutukselle. Laajalta alueelta, lännessä Kalchen kylän ja idässä Gazunustangin väliltä, löytyy kaivauksia tehtäessä paljon jäännöksiä, jotka viittaavat siihen, että alue hyvin kaukaisina aikoina on ollut tiheään asuttu. Itse maan pinnalla ja varsinkin pitkin alueen läpi juoksevan Lasku ustangin rantoja on näkyvissä paljon ihmisluita ja varsinkin saviastiain sirpaleita. Maaleikkauksissa, joita olen saanut tilaisuuden tarkastaa, on n. 2–2 1/2 sylen syvyydessä maanpinnasta paksu humuskerros, joka väriltään jyrkästi eroaa muusta irrallisesta maakerroksesta. Tästä humuskerrostumasta ovat peräisin kaikki löydöt, etupäässä lasin ja saviastian sirpaleet, ihmisluut, terrakottakoristeet ja -kuvineet, vanhat rahat – enimmäkseen kiinalaisia, mutta joukossa muitakin niihin kaiverrettuine kirjoituksineen –, lasi- ja kivikoristeet, Buddhan kuvien palaset j.n.e. Kulta on pääsaaliina näistä kaivauksista, muita esineitä pidetään sivutulona ja myydään vieraille. Etsintä suoritetaan enimmäkseen huuhtomalla, jota varten vesi johdetaan alueille, missä kaivaukset tapahtuvat. Ostetaan alue, etsitään se tarkoin vuosien kuluessa, minkä jälkeen se siirtyy pelloksi kynnettäväksi. Tästä johtuu, että koko maasto näyttää epätasaiselta pinnalta, jonka korkeusvaihtelut ovat ilman järjestystä tai, kuten tuntuu, ilman perustelua. Näkyvissä ei ole ollenkaan vanhoja puita lukuunottamatta Hezret Alamen mazareja aivan kylän ääressä, missä muutamien runkojen kunnioitusta herättävät mittasuhteet todistavat niiden korkeaa ikää. – Seutu, missä Tati on sijainnut, on aivan Siptsian kylän luona etelään Khotanista. Ei täälläkään ole näkyvissä muita jäännöksiä kuin suuria hiekkakasoja, joissa siellä täällä on usein lasin- ja saviastianpalasia. Siitä päättäen, että kaivauksia täällä suoritetaan huomattavasti pienemmällä innolla, lienee kulta täällä harvinaisempaa. Täällä sain tilaisuuden ostaa koko joukon esineitä, jotka on löydetty kaivauksissa sekä täältä että eri paikoista Takla Makania. Lähetän ne parissa laatikossa yhdessä kansatieteellisten esineitten kanssa Antellin kokoelmiin. Jos niiden joukossa olisi esineitä, joilla on mielenkiintoa Suomalais-ugrilaiselle Seuralle, niin luovutan ne mielelläni. Erikoisesti olen ajatellut, että kuusi asiakirjaa, jotka on löydetty hiekasta kaivauksissa Khadalykin luota Domokosta Keriasta länteen, sekä eräs pienempi, joka on löydetty Hangin (Jangin) luota läheltä Kumatia etelään Khotanista, voisivat kiinnostaa Teitä, ja tässä tarkoituksessa olen ne osoittanut Teille. Suuremmaksi varmuudeksi kirjoitan Antellin kokoelmien valtuuskunnan sihteerille ja pyydän, että nämä asiakirjat ja seitsemän kirjaa lähetettäisiin Teille viipymättä.

Kirjojen historia on lyhykäisyydessään seuraava. Ne monet vanhat mazarit, jotka vielä tänä päivänä ovat lukuisien muhamettilaisjoukkojen pyhiinvaelluspaikkoina Khotanin aroilla, herättivät minussa ajatuksen koettaa päästä selville siitä heidän verisien uskonsotiensa episodista, joka liittyy heidän tänne haudatun sankarinsa kuolemaan. Tässä tarkoituksessa koetin ostaa heidän papeiltaan, mollilta, mazarien kirjoja, "täskiireitä". Useimmissa tapauksissa epäonnistuin. Osittain niitä ei enää lainkaan ollut tallella, osittain salattiin niitä kaikenlaisilla verukkeilla. Niistä seitsemästä täskiiristä, jotka lähetän, olen viisi ostanut suoraan mazarin mollalta, kaksi muuta hankkinut välitietä. –

Khotanin seudulla vietin pari päivää abdallien asumassa Tamagilin kylässä. Tämän pikku kansan asemaa muhamettilaisten keskuudessa voi eräissä suhteissa verrata juutalaisten asemaan kristittyjen keskuudessa. Karkoitettuina omasta pyhästä maastaan Tazitin johdolla Husseinia ja hänen kannattajiaan vastaan käydyn taistelun jälkeen, jolloin hyvin monet heistä saivat surmansa sen johdosta, että heidät estettiin saamasta Furatin (Eufratin?) vettä, he ovat sitten pienissä ryhmissä levinneet Persiaan, Venäjän Turkestaniin, Kiinan Turkestaniin ja Intiaan. Lukuunottamatta eräitä uskonnollisia eroavaisuuksia kuuluu kansan perinnäistapoihin pakollinen kerjäläisammatin harjoittaminen. Sekä rikkaan että köyhän on joka vuosi lähdettävä pussi selässä kerjuulle. Nämä kerjäävät abdallit ovat niin tavallisia, että väestö usein nimittää kaikkia kerjäläisiä eli divanoita yhteisellä abdallin nimityksellä. Moni tutkijakin näyttää sekoittavan nämä käsitteet. Ainakin erään tutkijan teoksista muistan nähneeni abdallin nimityksen käännetyksi 'kerjäläis'-sanalla ilman enempiä selityksiä. Nämä abdallit ovat muun muhamettilaisväestön vihaamia ja halveksimia osittain uskonnollisessa suhteessa eroavien opinkappaleitten vuoksi, osittain sen epäluotettavaisuuden takia, joka heille syystä tai syyttä on omistettu. Itse he ovat hyvin arkoja eivätkä kerro mitään. He salaavat huolellisesti uskonnolliset eroavaisuudet, sanovat puhuvansa sartin kieltä äidinkielenään (muu väestö väittää, että he keskenään puhuvat toista kieltä) ja nimittävät itseään sen kylän mukaan, missä he asuvat vakuuttaen sen saaneen nimensä heidän mukaansa. Niinpä Tamagilissa asuu tamagilin kansaa, Hairanbaghissa lähellä Jarkendia hairanbaghin kansaa j.n.e. Tekisi päinvastoin mieli otaksua, että he nimittävät itseään asumiensa kylien mukaan salatakseen alkuperänsä.

Suurin vaikeuksin minun onnistui ostaa pari kirjaa, jäljennös joistakin täskiireistä, jotka heidän väitteittensä mukaan koskettelevat heidän aikaisempaa historiaansa, mutta jotka minun tulkkini lausuman mukaan sisältävät tietoja heidän uskonnollisista menoistaan, sekä muuan paksu nidos, jonka viimeinen luku käsittelee tuon kansan historiaa. Tein samalla siellä, niinkuin Jarkendin läheisyydessäkin, joitakin antropologisia mittauksia ja otin valokuvia. Jos aikani sallii, teen vielä muutamia mittauksia Painabin kylässä n. 40 virstan päässä täältä. Eräissä kylissä he näyttävät alkavan avioliittojen johdosta kovin suuresti sekaantua muuhun väestöön, mikä antaa aiheen otaksua, että tuo pieni kansa on katoava, ehk'ei kovinkaan kaukaisessa tulevaisuudessa. Paluu Khotanista kävi Duan ja Sandjun arojen kautta pitkin sen mahtavan vuorijonon juurta, joka etelässä ympäröi Kiinan Turkestania. Matkalla sain tilaisuuden tehdä vielä muutamia antropologisia mittauksia ja ottaa valokuvia Pakhpun ja Shikhshun vuoristokansoista, jotka asuvat vuoristossa Kiljangjoen yläjuoksulla. Paha kyllä ei aikani myöntänyt minun poiketa tutkimaan niitä lähemmin.

Kun "täskiirien" osto on vaatinut melkoisesti varoja ja erittäinkin paljon aikaa ja vaivoja, olisin Teille hyvin kiitollinen, jos tahtoisitte antaa minun tietää parilla rivillä, minkä verran tällainen kirjallisuus kiinnostaa Teitä ja Suomalais-ugrilaista Seuraa.

Ennenkuin jatkamme Kashgarista Kuldshaan tehdyn matkan kuvaamista, on ehkä mainittava, että Mannerheim Jarkendissa joulukuussa tapasi ruotsalaissyntyisen lähetyssaarnaajan G. Raquette'in, joka jo tuolloin oli itäturkkilaisten murteiden tarkka tuntija. Mannerheimin välityksellä hän joutui sitten kosketuksiin Suomalais-ugrilaisen Seuran kanssa, jonka aikakauskirjan 26. niteessä (1909) hän julkaisi tutkimuksen "East Turkestan (Uigurusbek) Dialect". Tohtori Raquette asuu nykyisin Ruotsissa sekä toimii dosenttina Lundin yliopistossa.

Matkustettuaan karavaanillaan Kashgarista Mannerheim seurasi suurta päätietä Maral-bashiin. Tällä matkalla hän teki m.m. antropologisia mittauksia abdallien sekä dolonien l. dutaanien keskuudessa lähellä viimeksimainittua paikkaa. Täältä hän teki pitkän ratsastusmatkan läpi vedettömien seutujen suoraan pohjoiseen Otshalin kylään. Tasangolla hän ratsastusmatkallaan löysi laajalta alalta maasta saviastiain palasia, hiiliä ja kuonaa. Eräässä paikassa näkyi rakennusten jäännöksiä sekä jätteitä niihin käytetystä puuaineesta. Tiellä Otshalin–Kalpinin välillä hän huomasi raunioita – ilmeisestikin joidenkin vanhojen sotilasasemien jäännöksiä. Saavuttuaan Aksuun Mannerheim sai venäläiseltä kylänvanhimmalta, aksakalilta, liian myöhään tiedon Otshalissa olleista vanhan asutuksen jäännöksistä. Etelään Kalpinista virtaa pienempi joki vuorilta samansuuntaisesti Kyzylin kanssa. Tämän joen etelärannalla kohoaa kolme muuria, jotka ympäröivät noin parinsadan neliöaskeleen laajuista aluetta. Muurien sisäpuolella näytti olevan erilaisten huoneryhmien ja suuren vesisäiliön jäännöksiä. Mannerheim antoi täällä nelisenkymmenen työmiehen tehdä kaivauksia raunioissa, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Muutamia virstoja etelään näistä raunioista hän näki monissa paikoin saviastiain kappaleita, ihmisluita j.n.e., mutta ei täälläkään hänellä ollut kaivauksissaan mitään erikoista menestystä. Sieltä kävi matka edelleen Utsh-Turfaniin ja Aksuun.

Aksusta matka jatkui edelleen yli Muzartin Kuldzhaan, jonne saavuttiin vaikean, kuusitoista päivää kestäneen ratsastusmatkan jälkeen. Matkalla Mannerheim suoritti, niin paljon kuin hänen aikansa salli, erinäisiä kaivauksia, ja näistä löydöistään hän otti talteen, paitsi etnografista ainesta Antellin kokoelmia varten, näytteitä myöskin saviastiain kappaleista. Kuldzhasta oli aikomus pyrkiä edelleen lähinnä Tekes-joen laaksoa pitkin Iliin ja Urumtshin kaupunkiin.

Mutta ennenkuin jatkamme esitystä pitemmälle, on syytä vielä Mannerheimin päiväkirjan otteilla maalis-huhtikuun vaihteesta 1907 valaista hänen matkansa vaiheita, nähdäksemme selvemmin ja välittömämmin, minkälaisia vaikeuksia hänen ja hänen karavaaninsa oli kestettävä tällä matkalla, lähinnä nyt kuljettaessa yli Muzart-joen ja samannimisen vuorijonon.

Maaliskuun 27. päivänä, Avat.

– – – – –

Lumen aika kestää Avatissa noin kolme kuukautta ja se kohoaa ollessaan enimmillään miehen korkeudelle. Buraaneja [=lumimyrskyjä] on keväisin kymmenkunta, syksyisin noin neljä. Avat-joen yläjuoksulla on joukko kyliä, joissa on yhteensä 100–110 taloa. Sarain, majapaikan, läheisyydessä ei ole mitään viljelyksiä eikä sieltä voi myöskään saada muita tarvikkeita kuin polttoaineita ja vähän heiniä. Ohikulkevat karavaanit myyvät toisinaan liian rehunsa, minkä johdosta matkustaja sieltä joskus voi löytää hiukan maissia ja ohraa.

Maaliskuun 28. päivänä, Kyzyl Bulakin kylä.

– – – – –

Eilispäivän ankara lumimyrsky jatkuu vähentymättömällä, ehkäpä lisääntyneellä voimalla tänään, jolloin liikkeellelähtö tapahtui. Lumikinokset ulottuivat milt'ei hevosten polviin ja tuuli löi märkiä lumihiutaleita vasten kasvojamme. Ei ollut helppo asia kartoittaa tietä ja suojella paperia liialta kosteudelta tässä säässä. Eteensä ei saattanut nähdä kuin 150–200 askelta eikä ainoakaan jälki osoittanut tietä. Pitkää aikaa ei ollut ehtinyt kulua, ennenkuin dzhigit eli "jaj", jonka mandariini oli lähettänyt saattamaan minua, selitti, ettei hän enää saattanut löytää tietä. Rakhimshjanov lähetettiin takaisin pyytämään yöllä rehukuormien mukana saapunutta juzbashia saattamaan meitä. Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkuin hänkin sanoi olevansa epävarma suunnasta.

Melkein heti lähdettyämme olimme tulleet noin 200 askeleen levyiseen vuorenrotkoon, jossa oli kuivaa ja sateen loma. Seurasimme sitä noin kolmen tunnin ajan. Vuoren nimi kummallakin puolen on Tupetag ja se on ikäänkuin jatkona Avatin läheiselle Tuzkantagille. Paikka paikoin rotko laajenee jonkin verran, erittäinkin sellaisten paikkojen läheisyydessä, missä siinä on haarautumia. Kun niitä on sangen lukuisasti ja kun ne leveydeltään ovat päärotkokäytävän laajuisia, on todellakin helppo ratsastaa harhaan. Noin tunnin matkan päässä Avatista alkaa rotkossa – varsinkin käänteissä, missä se laajenee – olla harvassa kasvavia puita ja suuria pensaita. Pari kertaa luulivat oppaamme, että he olivat erehtyneet suunnasta rotkossa, jolloin ei auttanut muu kuin ratsastaa taas hyvän matkaa takaisin. Noin kolmen tunnin ratsastuksen jälkeen he selittivät, etteivät he enää epäilleet, että olivat johtaneet meitä väärää tietä. Pidimme lyhyen neuvottelun ja päätimme koettaa yli vuorten pyrkiä Tupe davanille (vuoren läpikulkusolaan), mistä oikea tie vie yli vuorten. Runsaan tunnin etsittyämme sokkeloisessa vuoristossa, joka on sangen mahtavan Tupen vuoriharjanteen eteläisenä haarautumana, saamme vihdoin näkyviimme karavaanin, joka vastakkaiselta taholta on tullut solasta. Suuntaamme matkamme heitä kohden ja hetken kuluttua tapaammekin muutamia kauppamiehiä ja kolmisenkymmentä kuormahevosta matkalla etelään Kuldshasta. He eivät ole auringon ruskeiksi paahtamia, vaan aivan mustia, kasvojen pinta muistuttaa lähinnä kauan käytettyjä ja hyvin hoidettuja keltaisia jalkineita ja heidän kasvojensa piirteissä ilmenee nyt syvä vakavuus ja väsymys. Hevoset ovat hyvässä lihassa, mutta huomattavasti tuuheampikarvaisia kuin meidän. – Vielä puolen tunnin ratsastus, ja me olimme Tupe davanin vuorisolan korkeimmalla kohdalla. Lumentulo oli lakannut, tuuli tauonnut ja lämmin aurinko kirkkaan sinisellä taivaalla asettunut paikalleen niiden sijaan. Ylhäällä solassa oli muutamia ratsastajia leiriytyneinä pureskellen leipää heidän hevostensa huoahtaessa pitkästä noususta. Näköala oli ihana. Etelään ja länteen vuoriharjanteita sikin sokin, pienempiä vuorenhuippuja ja kukkuloita, kaikki häikäisevän valkoisessa lumipeitteessä. Itään ja pohjoiseen kaunis rinne, joka idässä katoaa taivaanrannan taa, mutta jota pohjoisessa taas saartaa suurenmoinen vuorijono; sitä meidän huomenna olisi alettava kiivetä ylös. Itse vuorensolaan on pääsy jokseenkin helppo. Lounaasta kulkee tie kiemurrellen miltei suoraan koilliseen seuraten sadeveden uoman syövyttämää kuilua. Tie on jyrkkä; – – –. Solan juurella tie kääntyy äkkiä miltei pohjoiseen suuntaan ja johtaa meidät suoraan pieneen kylään, Kyzyl Bulakiin, jossa on kymmenen taloa ja joka on äsken mainitun vuoren juurella. – – – Matka Kyzyl Bulakista noin 16 virstaa. Muzart-joen varrella olevasta kyläryhmästä johtaa arba-tie Aksu-Kutsharin valtatielle, aikaisemmin mainitusta kyläryhmästä sitä vastoin ei. – Vasta myöhään illalla saapuu karavaani, joka on seurannut jälkiäni ja joutunut eksyksiin sekin. Ja kuitenkin ovat ajajat vuosikausia kulkeneet tätä tietä. On jo kauan sitten ollut maatamenoaika, kun vihdoin palao on valmiina ja saamme vähän ruokaa 15–16 tunnin paaston jälkeen.

Maaliskuun 29. päivänä, Jangi Mähällän kylä.

– – – – –

Muzart-joki, joka tähän vuodenaikaan on n. puolentoista tai kahden sylen levyinen vuorivirta, vuolas ja levotonjuoksuinen, puristaa täällä itäistä vuorenseinämää. Karkean hiekan, soran ja kiven sekaiseen maahan se on uurtanut parin, kolmen sylen levyisen rotkouoman.

Huhtikuun 2. päivänä, Khan Jailyk.

– – – – –

Tie kiemurtelee täällä kaikkiin mahdollisiin suuntiin näiden hujan hajan olevien jäähuippujen ja kukkulain välitse. Pääsuunta on kuitenkin koilliseen. Hädin tuskin on toiselta päässyt alas, kun toiselle on jo taas noustava, usein pitkin liukkaita, jyrkkiä porrastumia, joilla hevoset kompastelevat ja vaivoin pääsevät liikkumaan. Siellä täällä katkaisee tien useampien sylien syvyinen halkeama, jossa on kiiltäviksi hioutuneet seinämät. Milloin useampien, milloin vain yhden ainoan uomaan vyörähtäneen kivimöhkäleen muodostamia primitiivisiä portaita on ratsastettava yli näiden vaarallisten rotkojen. Jos hevoset ovat rauhallisia, on kaikki hyvin, mutta jos ne rupeavat hyppimään, käy kulku vaaralliseksi, sillä ne liukastelevat ja voivat minä silmänräpäyksenä tahansa langeta ja katkaista jalkansa. R:n hevonen horjahti erääseen tällaiseen, onneksi jokseenkin kapeaan kuiluun. Ei ollut helppo meidän kuuden miehen vetää yhteisvoiminkaan sitä ylös. Jonkin aikaa ankarasti ponnisteltuamme se kuitenkin onnistui, ja onneksi hevonen oli vahingoittumaton. Monen monet hevosenraadot ja luurangot ovat vakuuttavana todistuksena tien vaarallisuudesta. Päivän kuluessa laskin niitä neljättäkymmentä ja Filip (hevoseni), joka aluksi kovasti pelkäsi näitä irvisteleviä pääkalloja, tottui lopulta niihin niin, ettei enää huomannutkaan niitä.

Useita tunteja olemme ratsastaneet epätasaista jäätikköä. Kello on jo yli neljän, ja yhä näyttää matka koillisessa olevalle vuorenaukolle yhtä toivottoman pitkältä, ja muurit molemmin puolin tietä kohoavat yhtä korkeina ja luoksepääsemättöminä. Nouseminen jatkuu taukoamatta. – – – Kun on jo menettää toivonsa päästä ennen pimeän tuloa pois tästä vaarallisesta maastosta, ehdimme leveälle läntisessä vuoressa olevalle aukolle. Vastakkaisesta vuorenseinämästä riippuvat parin mahtavan jäätikön jähmettyneet jäämöhkäleet pitkin kahta vuorenseinässä olevaa rotkoa. Koillisessa näkyy kuilu, josta meidän jäätikkömme, "Tugr mus" nimeltään, saa alkunsa; se on yhä yhtä epätoivoisen etäällä. Mieluisaksi yllätykseksemme tie tekee mutkan ja vie meidät vasemmalla olevaan vuorenaukkoon. Katsoin kelloani ja vakuutuin siitä, että meillä oli pari tuntia jäljellä pimeän tuloon, laskujeni mukaan riittävän pitkä aika karavaanille ehtiäkseen yli jäätikön. Keventynein mielin jatkoin matkaani, sillä viimeisen tunnin kiusasi minua epämiellyttävä tunne vastuusta, että olin saattanut väkeni mahdollisesti vaaraan paleltua kuoliaaksi jäätiköillä; ei puupalastakaan heillä ollut lämmityksekseen yöllä.

Talvimaisema mahtavine lumimäärineen avautuu katseillemme kahden mahtavan, tumman vuorenseinämän välistä, jotka kahtena sangen jyrkkänä rinteenä laskeutuvat vastakkain. Tiemme saa nyt pohjoisen suunnan ja vie meidät keskelle noita lumikinoksia. Kapea, poljettu porrastustie vie meidät toiselta rinteeltä toiselle, jotka usein jyrkästi katkeavat niiden välissä luikertelevaan kuiluun.

– – – – –

Muutamia minuutteja sen jälkeen alkaa laskeutuminen. Vuoret kahden puolen – vasemmalla kädellä oleva on sama, joka kohoaa Tamga tash sarain takana – tunnetaan järjestyksessä nimillä Kara tag, Kyzyl tag, Kara tag ja Barsakalmes tag (käänteessä), mutta ovat täällä tunnetut Iberlyk tag nimellä. Kummallakin kädellä on pienehkö jäätikkö (Iberlyk). N. 3/4 tunnin ajan on laskeutuminen hyvin jyrkkää. Tuon tuostakin kompastelevat hevoset ja vajoavat lumeen. Tie ei tee yhtään mutkia, joita olisikin vaikea saada aikaan, se kun seuraa aivan kapeaa uraa jyrkkien seinämien välissä. Täällä on vuoren nimi Arghyal tag. Molemmin puolin näkyy miltei toisiaan vastassa kaksi ylhäällä riippuvaa jäätikköä kuin kaksi jähmettynyttä, valtavaa kittimöhkälettä. Oikealla oleva näyttää suuremmalta. Sen rotkosta saa alkunsa pieni, vuolas vuorijoki Tugrsu, juosten toista kapeaa ja jyrkkää uomaa aivan lähellä ja samansuuntaisena kuin se, jota me seuraamme. Kun jyrkin laskeutuminen päättyy, saavumme kolmiomaiseen, Tugrsu-joen mukaan nimitettyyn ja kolmen mahtavan vuorirykelmän ympäröimään laaksoon – kaksi noista vuorista on ollut kulkusolamme, "Mus davanin", ikäänkuin kehyksinä, ja kolmas, yhtä huomattava, on jatkona vasemmalla kädellä olevalle vuoriryhmälle. Molempien näiden välistä näkyy mahtava "Tugrsunung mus" jäätikkö, ja sieltä johtaa nyt paikoitellen jään peittämä vesiuoma Tugrsulle, joka sekin suureksi osaksi on juoksultaan jään peitossa. Maisema hurmaa harvinaisella suuripiirteisyydellään. Vuoret ovat täällä – vastakohtana niille, joita olemme nähneet jäätiköstä etelään – ruohon peittämiä. Missä kuihtunut ruoho pistää esiin, siellä se luo vuoriin himmeät, lämpimät värisoinnut, jotka yhdessä rinteille kiipeävien, korkearunkoisten, tummanvihreitten kuusien kanssa ihastuttavalla tavalla erottuvat valkeassa lumessa. Kuilu, jota myöten Tugrsu kohisten virtaa, on hyvin kapea, jonka vuoksi vuoret jyrkkine seinämineen tuntuvat ehkä vieläkin korkeammilta kuin ne, minä ne tähän asti olemme nähneet. Rotko on hyvin kivinen ja epätasainen. Missä tie kulkee jompaakumpaa rinnettä, on se hyvin kapea ja osittain iljanteinen. Harha-askel olisi kohtalokas, ja on miltei käsittämätöntä, etteivät hevoset lumen peittämällä viettävällä rinteellä astu harhaan. Rotkon pohjassa on lunta niin paksulti, että niin pian kuin hevonen astuu askeleenkaan poljetulta tieltä, on lunta enemmän kuin sen vatsaan asti. Vain vaivoin se jaksaa sieltä jälleen kahlata tielle. Aikaisemmin talvella menehtyvät ihmiset ja eläimet kinoksiin, jos pimeässä eksyvät tieltä.

– – – – –

Täällä yhtyy Tugrsuun sivujoki. Vuorten nimenä on nyt "Khan Jailyknyng tag". Ratsastettuamme yli Barsakelmesnyng agze joen kivisen uoman johtavan hyvin puutteellisen sillan näemme heti tulien loistavan vuoren juurelta ja hetkisen sen jälkeen olemme jo perillä parin hirsistä rakennetun hökkelin luona. Pimeä on jo kauan sitten alkanut ja kello näyttää puolta kahdeksaa. Sekä hevoset että miehet näyttävät väsyneiltä. R:n valtimo lyö 124 kertaa minuutissa, mies tuskin pysyy jaloillaan. Sarai on täynnä väkeä, joka nurkassa palaa tuli, ja niiden ympärillä väsyneet vaeltajat lepäilevät leiriintyneinä vaivalloisen ja raskaan päivämatkan jälkeen. Monet ovat riisuutuneet vyötäisiään myöten ja istuvat kylmässä yössä paljaita käsivarsiaan ojennellen tulta kohden, turkit hartioille heitettyinä. Myrskyjen vaikutuksesta on sarai saanut varmaankin vinomman asenteen kuin Pisan torni. Seinät ja katto ovat niin harvat, että saattaisi uskoa, että ne on tarkoituksellisesti puhkottu. Ei mitään ovia, ei ikkunoita, ei tulisijoja. Tuli tehdään siihen, missä se näyttää kodikkaimmalta. Koko pihakin, eikä vain talo, on täynnä savua. – – – – –

Sarain isäntä tiesi kertoa kuudesta kuoliaaksi paleltuneesta ihmisestä tänä talvena, kymmenestä vuonna 1906 ja kuudesta 1905. Muutamia vuosia sitten hautasi lumimyrsky alleen 63 henkeä Tekesin laaksossa. He uupuivat ja kaatuivat toinen toisensa jälkeen. Saraissa näin miehen, jolla oli paleltunut käsi. Hän oli juuri saapunut. Hänen vaimonsa ja toinen tyttärensä paleltuivat kuoliaaksi ja ukko jätti heidät erään kiven luo peittäen heidät tshapanilla. Toinen tyttö pelastui toinen jalka paleltuneena.

Matkan kestäessä Mannerheim merkitsi muistiin m.m. eräissä suurissa kivissä tapaamiaan kauriiden kuvia samoinkuin joitakin kivikirjoituksia. Parissa paikassa hän oli Tekesin laaksossa huomannut joukon pieniä kumpuja, jotka olivat peitetyt katukiveystä muistuttavalla kivipeitteellä. Eräästä toisesta paikasta hän tapasi n. 80 kivikumpua käsittävän ryhmän seudulta, jolta oli kaunis näköala yli laakson. Suurin kumpu oli läpimitaltaan 80 askelta. Oli ilmeistä, että nämä kummut muodostivat ryhmiä jonkin määrätyn tuntemattoman järjestelmän mukaan. Kaivauksia hän ei voinut täällä suorittaa, minkä vuoksi hänellä ei myöskään voinut olla mitään varsinaisesti uutta kerrottavaa näistä kummuista. Karasharin ympäristössä hän kävi ennen lähtöään pohjoiseen Urumtshiin päin eräillä raunioilla, jotka kuitenkin olivat jo ennestään tunnettuja. Tohtori G. J. Ramstedt (sittemmin chargé d'affaires'imme Japanissa ja professori Helsingin yliopistossa) oli myös antanut Mannerheimille tiedon eräistä kivikirjoituksia sisältävistä kivistä pienen Juldusjoen varrelta. Hän ei kuitenkaan saanut selvää näistä kivikirjoituksista, vaikka hän muualla saikin talteen koko joukon samanlaisia. – Tällä matkalla kärsi Mannerheimin karavaani jatkuvasti hyvin suurta rehunpuutetta karussa vuoristossa ennen Urumtshiin tuloa. Hevosista toiset menehtyivätkin rehun puutteessa, toiset uupumuksesta tai tauteihin.

Urumtshista Mannerheim kertoo, että juuri ennen häntä elokuussa 1907 oli saksalainen professori Grünwedel retkikuntineen lopullisesti jättänyt Keski-Aasian vieden sieltä mukanaan useita kymmeniä laatikollisia arkeologisia ja muita aarteita. Kuten tunnettua, tekivät saksalaiset vielä vähän ennen mailmansotaa suuren tutkimusmatkan näihin seutuihin ja ehtivät erittäin suurine kokoelmineen juuri ennen sodan puhkeamista ajoissa yli Saksan rajan. Näistä kokoelmista on Berliinin kansatieteellinen museo (Museum für Völkerkunde), lähinnä professori Albert von Le Coqin toimesta, saattanut järjestää erikoisen valtavan osaston. Pelliot oli kaivauksissaan Kutshan seuduilla tehnyt tärkeitä asiakirjalöytöjä. – Urumtshissa Mannerheim tapasi mielenkiintoisen henkilön, nim. kiinalaisen prinssi Lanin, joka oli karkoitettu tälle paikkakunnalle, koska häntä pidettiin sen liikkeen alkuunpanijana ja aiheuttajana, joka päättyi v. 1900 veriseen boksarikapinaan. Hän oli silloisen Kiinan keisarin läheinen sukulainen ja siihen aikaan tunnetun prinssi Tuanin veli, joka hänkin oli kuulunut boksariliikkeen johtajiin. Liikkeen päämääriinhän kuului kaikkien eurooppalaisten tuhoaminen Kiinassa. Prinssi Lan, 50-vuotias mies, jonka Mannerheim Urumtshissa oleskellessaan tapasi monta kertaa, lahjoitti hänelle arvokkaan jäljennöksen eräästä Tangdynastian (618–907) aikaisesta muistokivestä, joka oli pystytetty Barkulin seutuun. Jäljennös on Mannerheimin käsikirjoituskokoelmissa Helsingissä.

Urumtshista oli Mannerheimin tarkoituksena nyt elokuussa 1907, poikettuaan ohimennen Gutshenissa, matkustaa edelleen Turfanin ja Hamin kautta Kansun maakuntaan. Kuten luonnollista oli, ei Mannerheimin onnistunut tällä matkallaan Gutsheniin tavata mitään erikoisen mielenkiintoista. Hänestä näytti, että seutu teki erikoisen synkän vaikutuksen matkustajaan kaiken sen hävityksen jälkeen, mikä siellä oli tapahtunut dunganien kapinan aikana. Suuret kylät olivat raunioina, eikä hän niistä löytänyt mitään vanhempia muinaisjäännöksiä. Mainittakoon tässä, että hänen Turfanissa kuitenkin onnistui hankkia m.m. pitkähkö asiakirja, joka oli löydetty ja otettu talteen eräissä kaivauksissa. Se oli kääritty puukapulan ympärille. Tämä asiakirja, jonka kööpenhaminalainen kiinankielen lehtori, tohtori K. Wulff on todennut hyvin vanhaksi, yli tuhannen vuoden ikäiseksi kiinalaiseksi käännökseksi eräästä buddhalaisesta sutrasta, on nykyisin Mannerheimin käsikirjoituskokoelmissa Helsingissä. Edelleen hän osti koko joukon muita asiakirjakatkelmia, joita oli löydetty maasta sekä Jarhosta että Idiqutsharista. Ne ovat usein kylläkin vähäpätöisiä, niin ettei Mannerheim lainkaan olisi ajatellutkaan niiden talteenottamista, ellei hän olisi saanut kuulla, että G. Macartney oli ostanut Englantiin eräille tieteellisille seuroille vielä pienempiä katkelmapalasia. Enimmäkseen käytettiin näitä kallisarvoisia asiakirjoja – väestön viljelemien peltojen lannoittamiseen. Raunioista mainittakoon, että ne olivat kuvaamattoman kurjassa tilassa. Suuret, varmaankin ennen komeat seinämaalaukset näyttivät kokonaan tuhoutuneen. Osa oli ilmeisestikin kuljetettu pois. Se näkyykin monista Le Coqin, Pelliot'in, Steinin y.m. julkaisuista. – Pienenä sivuseikkana kerrottakoon, että Mannerheim Turfanissa asui samassa talossa, jossa aikaisemmin suomalaiset vapaaherra C. Munck ja maisteri Otto Donner ennen häntä olivat asuneet tämän ilmeisestikin hyvin vieraanvaraisen isännän luona.

Poikettuaan Turfanin–Hamin tieltä Tshigopshinzan aseman luona Mannerheim pyrki karavaaneineen yli vuorten Barkulin kaupunkiin. Tässä kaupungissa hän tapasi vanhasta kiinalaisesta temppelistä hyvin vanhan kiven, jossa oli kivikirjoitusta kiinalaisin merkein. Kiinalaisten mukaan sanottiin kiven olevan yli 2000 vuotta vanha, Han-dynastian ajalta, ja tarina kertoo, että tämä kivi olisi yliluonnollisella tavalla siirtynyt Barkuliin Tun-Huangista.

Hamissa Mannerheim kohtasi matkallaan tunnetun tutkijan, tohtori M. A. Steinin, joka oli tulossa eteläisemmiltä erämaan seuduilta. Tällä matkallaan tohtori Stein, kuten myöhemmin tuli tunnetuksi, oli löytänyt Tun-Huangista erään kallioihin kätketyn käytävän ja sen kiinni muuratun aukon takaa sittemmin niin tunnetun, laajan, yli 1000 vuotta vanhan arkiston, joka oli siis vähintäänkin vuosituhannen ollut tuntemattomana ja kenenkään ihmisen käsittelemättä. Stein löysi näet sieltä tuhannen buddhan kalliotemppelistä huoneen, joka oli lattiasta kattoon täynnä tiheään sullottuja asiakirjakääröjä, jotka olivat laaditut useimmilla tuolloin käytännössä olleilla aasialaisilla kirjakielillä. M.m. hän löysi täältä myöskin muinaisturkkilaisia käsikirjoituksia, jotka olivat kirjoitetut intialaisella tushilla. Tohtori, sittemmin Sir Aurel Stein ensimmäisenä eurooppalaisena pääsi täten käyttämään tätä arkistoa, jota sittemmin ovat tutkineet ranskalaiset, japanilaiset y.m. ja jonka viimeiset jäännökset nyttemmin on vihdoin siirretty Pekingiin.

Mannerheim poikkesi Ansista Tun-Huangiin, mutta hänen ei onnistunut saada sieltä muuta kuin raunioiden valokuvia y.m.s. Hänen käyntinsä aikaanhan ei kenelläkään ollut vielä lähempää selkoa kallisarvoisesta arkistosta, jonka keksiminen ilmeisesti vaati paljon vaivaa ja työtä sekä sitä paitsi eräiden alkuasukaskielten tuntemusta.

Gantshousta Mannerheim teki sangen tärkeän retken n.s. Sarö jögurien, s.o. keltaisten jögurien keskuuteen. Myöhemmin tämän heimon luo tekemällään käynnillä hän tutustui myöskin Shera jögureihin, s.o. jögurien mongolilaiseen heimoon. Näiden heimojen keskuudessa, jotka aikaisemmin olivat olleet suorastaan tuntemattomia, hän teki tärkeitä etnografisia muistiinpanoja heidän elämästään ja tavoistaan, erittäinkin kuolemaan, syntymään ja avioliittoon liittyvistä. Sitä paitsi hän merkitsi muistiin foneettisella tarkkuudella useita satoja sanoja kummastakin kielestä. Näiden Mannerheimin tekemien kielellisten muistiinpanojen tarkkuudesta tulee puhe vielä tarkemmin myöhemmin.

Liantshoun kaupungissa hän löysi eräästä vanhasta temppelistä merkillisen muistokiven. Kiinalaiset mainitsivat sitä nimellä Si-hia pei (– Si-hia kivi). Tässä hyvin kuluneessa kivikirjoituksessa olevat hieroglyfit muistuttavat suuresti kiinalaisia merkkejä. Annettuaan sivellä kaikki syvennykset kivessä valkealla värillä Mannerheim valokuvasi sen. Valokuvan voi katsoa onnistuneen hyvin, vaikka sen ottaminen epäedullisten sääsuhteiden vuoksi veikin kaksi päivää. Ranskalainen Bonin lienee läpikulkumatkallaan turhaan koettanut saada jäljennöstä kivestä, mutta lienevät nyttemmin kiinalaiset viranomaiset Ranskan Pekingin-ministerin pyynnöstä toimittaneet kopion siitä myöskin Pariisiin.

Tässä yhteydessä haluan myöskin mainita, että nyttemmin kenraali P. K. Kozlov Khara-Khoton rauniokaupunkiin vv. 1907–1909 tekemällään tutkimusmatkalla suoritti perinpohjaisia kaivauksia siellä ja löysi erinomaisen suuren Si-hia-arkiston, johon kuului paljon kirjoja ja käsikirjoituksia Si-hia-kielellä. Kaikki nämä aarteet hän toimitti Pietariin, missä niitä nyt säilytetään sikäläisessä Tiedeakatemian kirjastossa, jossa Pietarin tulvan aikana vallankumouksen jälkeen vesi niitä lienee suuresti vahingoittanut. Näitä käsikirjoituksia eivät venäläiset tutkijat ole vielä käsitelleet eikä niitä myöskään ole luovutettu ulkomaisten tutkijain käytettäväksi. Tästä matkastaan on kenraali Kozlov julkaissut lähes 700-sivuisen teoksen, joka on julkaistu Pietarissa v. 1923 nimellä "Mongolija i Amdo i mertvyj gorod Xapa-Xoto".

Kansun maakunnassa oleskelunsa aikana Mannerheim osti edelleen sieltä suuren määrän erinomaisen harvinaisia kiinalaisia painettuja teoksia, jotka ovat noin vuosisadan vanhoja ja käsittelevät tämän maakunnan aikaisempaa historiaa.

"Päiväkirjani on", kirjoittaa Mannerheim helmikuun lopulla Lantshoussa, "saanut levätä kokonaisen kuukauden, eikä minulla ole kertaakaan ollut vähäisintäkään kiusausta siihen epäterveeseen himoon, jota sanotaan kirjoitussyyhyksi". Tästä huolimatta hän työskenteli kuitenkin innokkaasti ja huolellisesti pitkän ajan kaupungissa ja sen ympäristöissä osittain Venäjän yleisesikunnan antamissa tehtävissä, osittain niissä tieteellisissä töissä, jotka hän oli ottanut suorittaakseen. Hänen siellä oleskellessaan otti m.m. Kansun varakuningas hänet ystävällisesti vastaan.

Maaliskuussa Mannerheim matkusti kaupungista suurta Labrangin luostaria kohden, tietenkin ilman suurempaa alkuasukassaattuetta, vieläpä kenties tarpeellisiksi osoittautuvien paperienkin puutteessa. Tämän seikkailuista rikkaan, mutta ennen kaikkea kovin rasittavan ratsastusmatkan, joka kävi läpi vuoristosolien y.m., valaisemiseksi on mielenkiintoista tutustua jälleen Mannerheimin päiväkirjamuistiinpanoihin maaliskuun 26. ja 27. päivältä 1908. Nämä päiväkirjan otteet kuvaavat ensi sijassa tätä perin epäsuotuisissa olosuhteissa tapahtunutta käyntiä ylhäällä vuoristossa sijaitsevassa suuressa tiibettiläisessä Labrangin luostarissa, joka on, kuten tunnettua, buddhalaisista luostareista kolmas järjestyksessä suuruudeltaan ja samoin myös maineensa ja nauttimansa arvonannon puolesta. Siellä asuu n. 3000 lamaa l. buddhalaista munkkia. Ettei Mannerheimin, kuten hänen päiväkirjastaan käy selville, aivan hyvin eikä perinpohjaisesti onnistunut tutkia luostaria eikä edes perehtyä siihen, johtui vaikeuksista, joille hän ei voinut mitään.

"Erilaiset poikkeamiset matkaltani ja aikaa vieneet neuvottelut aiheuttivat sen, että lähdin matkalle Labrangiin ilman muita papereita kuin Pekingistä saamani passi." – – – – –

Maaliskuun 26. päivänä.

Edellä esitetty on riittävä selvittämään, ettei tehtävissäni ollut muuta kuin tehdä parastani hyvin huonossa osassa ja koettaa omalla diplomaattisella taidollani selviytyä tilanteesta. Väestö tuntui kaikkea muuta kuin hyväntahtoiselta. Jos näyttäytyi ulkona, vihellettiin ja huudettiin, niin pian kuin vain käänsi selkänsä jollekin tanguuttiryhmälle. "Urhoolliset" dungaanilaiset sotilaani, joiden samalla tuli olla tulkkeina, näyttivät osoittavan enemmän kuin luvallista kunnioitusta kaikelle, mikä oli tanguuttilaista. Kun aamulla annoin ilmoittaa heille käskyni satuloida hevosensa ratsastaaksemme luostariin, vastattiin minulle, etteivät he uskaltaneet seurata minua ilman Ma laojea, sillä ilman häntä saattoi joutua kivitettäväksi. Vasta kun he olivat päässeet selvyyteen, että olin päättänyt, jos niiksi tuli, ratsastaa sinne ilman heitäkin, he ottivat nöyrtyäkseen ja satuloivat hevosensa. Otin mukaani kaikki vaatimattomat lahjani, annoin leikata pitkiksi kapeiksi suikaleiksi suuren palan punaista silkkiä, ja niin lähdettiin. Tapa on näet aina käynneillä lahjoittaa toisilleen pieniä silkkivöitä tai -liinoja. Käyntini koski lähinnä luostarin kahta vanhinta lamaa saadakseni heiltä luvan käydä näissä temppeleissä ja tehdä samalla, mikäli mahdollista, tervehdyskäyntini Buddhan ruumistuman, inkarnatsionin, luona. Yhtä jäykkiä ja kankeita ja sanattomia kuin tapaamamme lamat olivat luostarialueen ulkopuolella, yhtä rakastettavia ja hymyileviä olivat nämä molemmat vanhimmat lamat. He suorastaan sulivat hymyilyynsä ja kevyihin kumarruksiinsa. Toinen johtaa taloutta, kun taas toinen, n.s. Timpà, ottaa vastaan lahjoja, jotka ovat tarkoitetut Gegenille, vie ne perille ja ilmoittaa, onko vastaanottoon suostuttu vai eikö. Punaisen vyön ohella lahjoitin heille kummallekin nuuskapullon ja kolmiosaisen peilin ja sain vastalahjaksi kaksi kulunutta sinistä vyötä, jotka varmaankin jo monta kertaa olivat olleet käytännössä tämän etiketin mukaisina lahjoina. Niin, kuka tietää, vaikkapa ne pian uudelleen joutuisivat kunnianarvoisain prelaattien käsiin. Edellinen on vanhanpuoleinen mies, joka – vaikka onkin hyvin kohtelias – ei pääse virkaveljensä kannoillekaan tässä suhteessa. Tämä ei saata olla kuin korkeintaan nelikymmenvuotias. Missä hän on oppinut hienon käyttäytymistapansa ja erinomaisen kohteliaan hymyilynsä, on vaikea ymmärtää. – – – Tuhannesti hymyillen hän selitti minulle, ettei Gegen nykyään ollut terve sekä etten voisi tavata häntä, ellen viipyisi jonkun aikaa Labrangissa. Lahjani hän tahtoi kuitenkin ottaa toimittaakseen edelleen. Kooltaan kunnioitusta herättävälle vyölle asetin kappaleen silkkikangasta, kellon, hopealusikan ja sormuksen, jonka prelaattiin vaikuttaakseni hänen nähtensä vedin sormestani. Rakastettavasti hän läksi heti hänen pyhyytensä luokse, mutta hyvin pitkään poissa viivyttyään hän tuli takaisin tuoden vastauksen, että oli mahdotonta ottaa minua vastaan, ennenkuin hän oli tullut hiukan paremmaksi. On aivan yksinkertaisesti mahdotonta kuvata hänen hymyään ja hänen verratonta ilmettään, kun tämä, kuten hän tietysti arveli, Jobin posti esitettiin, mutta tunnustaa täytyy, että hän suoritti asiansa erinomaisesti. Temppelissä saisin kuitenkin käydä seuraavana päivänä erikoisesti tätä varten määrätyn laman seurassa. Käytettäväkseni annettaisiin myöskin suojelusvartio matkalleni eteenpäin, mutta ainoastaan ensimmäiseen yömajaamme; varsin tarpeeton järjestely, matkan vaarallinen osa kun sattuu vasta seuraaviksi päiviksi. – – – Illalla tuli kaksi lamaa luokseni tuoden suuren nahkasäkin täynnä kuparirahaa. He olivat tietenkin hyvin hämmästyneitä, kun sanoin heille, etten ota vastaan rahaa, mutta pitäisin muistona sen silkkiliinan, joka oli seurannut lahjaa. Kun heidän selityksensä, että rahat olisivat samaa kuin kutsu hienoille päivällisille, eivät hyödyttäneet mitään, menivät he pois ja palasivat pidettyään neuvottelun ja toivat suuren määrän lihaa, jota minä tietenkään en saattanut kieltäytyä vastaanottamasta. – – –

Maaliskuun 27. päivänä.

Käyntini Labrangin luostarissa ei ole menestynyt. Sopimuksen mukaan lähetettiin tänään lama saattamaan minua käynnilläni temppeleissä, jotka Timpà oli ilmoittanut hänen pyhyytensä käskystä pidettävän avoinna. – Kolmelta puolelta ympäröivät luostariryhmää matalat parvekkeet, joihin on tiheään vieri viereen sijoitettu suuret rukousmyllyt eli oikeammin silinterit. Näiden rakennusten pituus on varmaankin pari virstaa. Lukemattomia pyhiinvaeltajia – enimmäkseen hoippuvia, kuihtuneita ukkoja ja akkoja – kiertää näissä gallerioissa päästä päähän pannen liikkeeseen kaikki nämä lieriömäiset myllyt. Aina välillä keskeytyy tämä mekaaninen rukousten toimittaminen, vanhukset polvistuvat ja heittäytyvät tomuun kasvoilleen kädet ojossa. Siellä täällä näyttää joku vanha lama suorittavan samoja voimisteluharjoituksia. Hänellä on suojeleva nahkainen pussikinnas oikeassa kädessä. Tiellä luostarirakennusten ja joen välillä on joka aamu lukuisa väkijoukko, joka täällä ostaa ja myy kaikkea, mitä heidän elämässään tarvitaan, ruokatarpeista Buddhan kuviin ja muihin heidän kulttiinsa liittyviin esineisiin asti. Tavarat tuodaan jakkihärillä, joilla ratsastaen suuri osa tanguuttejakin saapuu. Härät seisovat joen rannalla sidottuina useiden kymmenien ryhmissä. Täällä on nähtävänä kirjava joukko. Naisia monine pikku palmikkoineen ja kauniine, melkein maata laahaavine liepeineen. Toiset ovat hyvin kauniita, koruina suuret valkeat näkinkengät tai pakotetusta hopeasta tehdyt kupinmuotoiset koristeet. Miehistä varsinkin nuoremmat näyttävät hyvin sieviltä, teatterimaisina pukimina leveä, punaisen nauhan reunustama turkki, jonka toinen hiha viistää maata. Lakki on työnnetty toiselle korvalle, rinnalla kannetaan näkyvissä pakotetusta hopeasta tehtyä kaunista rasiaa, joka on koristeltu koralleilla ja värillisillä kivillä ja jossa säilytetään rukouksia ja erilaisia lääkeaineita, korvassa on koralleilla koristettu hopearengas, vyössä mahtava pamppu ja jalassa pöyhkeilevät punaiset tai vihreät pieksut.

Väkijoukko ei suinkaan pysy passiivisena. Niin pian kuin vain on kääntänyt selkänsä jollekin ryhmälle, kuuluu vihellyksiä, kovaäänistä naurua ja kättenpauketta ja mikä parasta, ohi korvien suhahtaa pienehkö, salakavala, takaapäin heitetty kivi. – – –

Ensimmäinen temppeli, jossa kävimme, oli Tunkö sy, jossa on mahtava, kahden kerroksen läpi ulottuva kullattu, istuva Buddhan kuva. Kultauksen alta en saattanut varmasti nähdä, oliko kuva pronssia, mutta siltä minusta näytti. Sen jalustan edessä on rivi kauniisti pakotettuja hopeakoristeita ja niiden edessä maljakkoja riikinkukonsulkaviuhkoineen, suuri vati, jossa on voissa palava sydän, muita taiteellisesti muovailtuja, värjättyjä voikimpaleita j.n.e. Kattoa kannattaa kaksi puupylväsriviä; alttaria lähinnä oleva on koristettu ihmeellisillä heraldisilla pronssileijonilla, joiden ruumiin etuosa pistää esiin pylväitten jalustasta. Kummallakin puolen Tunköä jonkin matkan päässä on istuvassa asennossa Sangdia esittäviä mahtavia pronssikuvia. Vasemmalla heti toisen pylväsrivin takana on lähellä Tunkön jalustaa pari syltä korkea Suburganin torni, jonka useimmat osat ovat pakotettua hopeaa. Tänne kätketään Buddhan inkarnatsionien tuhka heidän kuoltuaan. Pylväistä riippuu pitkiä ja kapeita, kirjavia silkkinauhoja ja muita kauniita tummanvärisiä kudoksia. Toisin paikoin riippuu samanlaisia nauhoja katosta muodostaen eräänlaisia pitkiä ja kapeita putkia. Temppelin puuseiniä koristavat sisäänkäytävän ulkopuolella pienemmät Buddhan kuvat, joita on lattiasta kattoon ulottuvissa seinäsyvennyksissä. Niitä sanottiin olevan tuhatkunta. Joka tapauksessa niitä on hyvin paljon. Sisäänkäytävän ovia peittävät kauniit, paksut, kullatut kuparitakeet. – – –

Käytyään vielä kolmessa muussa temppelissä joutui Mannerheim seuralaisineen yhä lukuisampien pyhiinvaeltajien ja lamain huomion kohteeksi vihellyskonsertin yhä kiihtyessä ja kivityksen lisääntyessä. Tämän johdosta Mannerheim "antoikin palttua hänen pyhyydelleen, Timpàlle ja koko luostarille" sekä jätti tuon suuren ja komean alueen monine temppelirakennuksineen, torninhuippuineen ja kullattuine kattoineen. Kaiken kaikkiaan lienee tässä luostarissa 18 suurta ja 40 pienempää temppeliä, ja lamoja, munkkeja, saattaa olla ehkä kolmisen tuhatta, joukossa mongoleja ja torgouteja sekä muutamia kymmeniä burjaatteja, jotka täällä saavat lamakasvatuksensa. Luostari lienee suuressa arvossa pidetty sekä hyvin rikas, etupäässä pyhiinvaellusmatkalla käyvien buddhalaisten anteliaista lahjoista.

Mannerheimiä seuraava dungaani oli pitänyt aivan mahdottomana yösijan hankkimista muutamasta pienestä tanguuttikylästä, varsinkin Labrangin läheisyydestä. "Mieluummin sitten kulkea tarpeettomat 10–12 litä joen toisella puolella ja maata yö kiinalaisen luona. Hyvä, pysyin päätöksessäni ja urhoollinen sotilas sai kiivetä yli muurien suljettuihin taloihin. Ainaisen neuvottelun jälkeen saimme erääseen taloon portit auki, mutta ihmettelen, eikö liene ollut tarkoituksena pelästyttää meidät pakoon, sillä kynnykselle ilmestyi ulkomuodoltaan niin peloittava spitaalinen, että minäkin olisin pyrkinyt johonkin muuhun kylään, ellei itsepäisyyteni olisi voittanut ja pakottanut minua pitämään hyvänäni, mitä saatavissa oli. Spitaalinen sai maata ulkona ja me menimme miehissä nukkumaan tilavaan tupaan, jossa paitsi meitä vietti yötä kaksi lehmää ja hevonen", kirjoittaa Mannerheim. Hän pani maata tyhjään vuoteeseen huolimatta avata omia tavaroitaan. Hänen noustessaan seuraavana aamuna ja ruvetessaan pukeutumaan tuli spitaalinen hakemaan huopiaan. Silloin kävi selville, että Mannerheim oli nukkunut spitaalisen omassa vuoteessa. Nykyisin voitaneen jo katsoa taudin itämisajan olevan ohi. Ja seuraavana päivänä hän kirjoittaa päiväkirjaansa: "Lähdettyäni Hödshousta ei ole kulunut päivääkään, jona minua ei olisi neuvottu valitsemaan toista tietä Labrangista, koska Taotshoun kautta kulkeva oli pahassa maineessa alituisista ryöstöistä, joita sillä harjoitettiin. Jai, jonka piti seurata minua, katsoi viisaimmaksi kadota Labrangissa ja minun oli mahdotonta saada palvelukseeni oppaiksi paria tanguuttia. Selitys oli aina sama, tie oli vaarallinen." Sitten kun karavaani oli päässyt pois tanguuttien asumalta seudulta rauhallisten kiinalaisten asuma-alueelle, saattoi sen katsoa olevan turvassa vaarallisemmilta hyökkäyksiltä.

Mannerheimin päiväkirjakuvaus Labrangin merkillisistä temppeleistä on monessa suhteessa arvokas ja ansaitsisi varmasti julkaisemisen, mutta jo yksin tilan niukkuuden vuoksi meidän on pakko luopua tässä laajemmista lainauksista. Tarkoituksenahan on ensi sijassa selvän kuvan antaminen tästä hyvin vaikeasta ja vaarallisesta matkasta ja mahdollisimman hyvin valaista Mannerheimin tällä pitkällä tutkimusmatkalla suorittamia töitä.

Vuosina 1906–1909 kävi suuri ranskalainen retkikunta – Mission d'Ollone – majuri d'Ollone'in johdolla Kiinassa, Tibetissä ja Mongoliassa. Teoksessaan, jonka majuri d'Ollone on julkaissut 1911 nimenä "Les derniers barbares", hän on sangen perinpohjaisella tavalla kuvannut tämän hänen johdollaan toimineen retkikunnan käyntiä juuri samassa Labrangin luostarissa. Vaikka d'Ollone olikin varustettu kaikilla tarpeellisilla papereilla ja vaikka hän oli saanut erikoisesti häntä varten järjestetyn suuremman saattokunnan, koki hän kuitenkin suuria vaikeuksia. Karavaani joutui tavanomaisen kivityksen alaiseksi, mikä osoitti, että rauhallisimmatkin pyhiinvaeltajat olivat hyvin vihamielisiä kaikkia ulkomaalaisia kohtaan. Mutta kun lisäksi tiibettiläinen ratsuväkikin hyökkäsi retkikunnan kimppuun, jolloin eräät ranskalaiset upseerit haavoittuivat pahasti ja koko retkikunta vain pimeän tulon turvin pääsi pelastumaan, osoittaa jo tämä, että Mannerheimillä Labrangissa käydessään oli enemmän kuin hyvä onni. Voidaan ajatella, että hänen tarmokas ja päättäväinen esiintymisensä on osaltansa ollut omansa pelastamaan hänet muuten varmasta kuolemasta. Vasta monien vaikeuksien jälkeen onnistui majuri d'Ollone'in päästä eräine seuralaisineen Labrangiin, missä hän ei kuitenkaan saanut tavata luostarin sairasta johtajaa, silloista "elävää Buddhanruumistumaa", vaan kohtasi sen sijaan ainoastaan erään luostarin esimiehen, joka johtajan nimessä kohteliaasti valitti retkikunnan ikäviä seikkailuja, mutta syytti ikävyyksistä Kansussa olevaa varakuningasta, joka ilmeisesti hänen väittämänsä mukaan oli laiminlyönyt ilmoittaa heidän tulostaan luostariin.

Ratsastettuaan sen jälkeen eteenpäin yli mahtavien vuorten Kansun maakunnassa Mannerheim saapui Veille, Keltaisen virran suurelle sivujoelle. Täältä hän jatkoi matkaansa ikivanhaan Si-anin (Si-nganin) kaupunkiin, jossa on n. 700000 asukasta. Kaupungin ympäristössä on useita satoja suuria, vanhanaikaisia hautakumpuja, joissa m.m. mahtavan, n. vuodesta 200 e.Kr. n. vuoteen 200 j.Kr. hallinneen Han-dynastian jäsenet lepäävät yhdessä muiden tuon ajan mahtavien: ministerien, suosikkien ja eunukkien kanssa. Pysähdyttyään täällä seurasi Mannerheim sitten viikon ajan Keltaisen virran alajuoksua käyden m.m. Ho-nan(fu)ssa, nyk. Lo-jangissa, joka myöskin aikaisemmin oli ollut valtakunnan pääkaupunkina ja joka on tunnettu ikivanhoista temppeliluolistaan, joissa on tuhansia kiveen hakattuja Buddhan kuvia. Sieltä hän jatkoi matkaansa Kai-fengiin, Honanin maakunnan pääkaupunkiin. Tämän maakunnan kiinalaiset täydellä syyllä lukevat Kiinan valtakunnan tärkeimpiin. Kappaleen matkaa sieltä Mannerheim kulki uudelleen yli Keltaisen virran ja saapui Tai-jyanin kaupunkiin, joka on Shansin maakunnan pääkaupunki.

Tämän kaupungin lähellä olevassa U- tai Shanin luostarissa Mannerheim sai tilaisuuden käydä Dalai Laman, bodhisattvan etevimmän inkarnatsionin ja samalla koko Tiibetin ja Mongolian sekä eräiden Kiinan osien buddhalaisen väestön varsinaisen hengellisen päämiehen luona. Ennenkuin käymme kuvaamaan tätä käyntiä, on tässä lisättävä, että Mannerheim saapui sieltä vihdoin Kalganin kaupungin kautta Pekingiin, Kiinan silloiseen pääkaupunkiin.

Tämän jälkeen annamme sananvuoron Mannerheimille itselleen, joka päiväkirjassaan kesäkuun 25. ja 26. päivältä 1908 antaa meille verrattoman kuvan käynnistään Dalai Laman luona.

Kesäkuun 25. päivänä U- tai Shanin luostarissa.

– – – – –

Iltapäivällä kävin ylhäällä kukkulalla erään Dalai Laman lähimmän laman luona. Korkeiden kiviportaiden juurella oli vartiossa kaksi kiinalaista vahtisotamiestä, ylhäällä ulomman temppelipihan ovella kaksi tiibettiläistä turbaaneissaan ja tummissa liiveissään rinnalta riippuvine kielekkeisine kärkineen. Heillä oli piilukolla varustetut kiväärit, aseet, joita luultavasti Tiibetissä pidetään hyvinkin uudenaikaisina. Pihalla vartioi Dalai Laman yksityiskartanon sisäänkäytävää kaksi tuollaista samanlaista mustapintaista hurjalta näyttävää olentoa. Hänen lähimmät seuralaisensa, joiden lukumäärä nousee n. 300 henkeen, asuvat parissa suuressa rakennuksessa, joiden kummankin keskellä on oma piha. Ne ovat suuresti ränsistyneitä, kaksikerroksisia rakennuksia, joiden ylemmässä kerroksessa on pitkät, sangen epäluotettavilta näyttävät puuparvekkeet. Pihat ovat likaisia ja pahalta haisevia. Odottaessani saavani nähdä mainitun laman talutettiin muutamia satuloituja hevosia alas portaita, jotka johtivat eräälle temppelin pääpihalle. Väkijoukosta kuului kuiskauksia, joista ymmärsin, että Dalai Lama oli tulossa. Muutamien tibetiläisten kulkiessa edellä, jotka uhkaavilla liikkeillä antoivat minun käsittää, ettei valokuvaaminen ollut sallittua, astui hän kiireestä kantapäähän kullankeltaiseen puettuna nopein askelin alas portaita. Hämmästyneenä nähdessään pihalla ulkomaalaisen hän pysähtyi hetkeksi. Olin paha kyllä kuitenkin aivan liian arka valokuvatakseni hänet vastoin hänen tahtoaan. Hän lienee kolmikymmenvuotias, ei ainakaan näytä vanhemmalta. Rokonarpia, joista olin kuullut puhuttavan, en saattanut huomata. Hänen jäljessään seurasi ryhmä tiibettiläisiä, 3–4 henkeä, joista tunsin ulkomuodolta heti sen ruhtinaan, josta olin ottanut valokuvan hänen matkustaessaan Si-anin kautta.

Kesäkuun 26. päivänä, U- tai Shanin luostarissa.

– – – – –

Keskeytän enemmän kuvaukseni kertoakseni vastaanotosta Dalai Laman luona, niin kauan kuin vaikutelmat ovat vielä vereksiä. Kello 2 saapui luokseni juosten eräs tiibettiläinen antaen liikkeillään minun ymmärtää, että minua odotettiin korkean herran luo. Ajaessani partaani ja pukeutuessani hiukan siistimpiin vaatteisiin saapui jo toinen aivan hengästyneenä ilmaisten omansa tai ehkäpä herransakin kärsimättömyyttä. Olin itsekin yhtä kärsimätön, mutta minun oli mahdotonta pukeutua nopeammin kuin mitä tein. Kun olin juuri valmistumassa, tuli vielä ystävänikin, ruhtinas, juosten ja kysyi, mitä merkitsi, että annoin Hänen Pyhyytensä odottaa niin kauan. Yhdessä läksimme sitten nopeasti liikkeelle. Seuralaiseni, niin tiibettiläinen kuin hän olikin, oli pakko pysähtyä parikin kertaa hengähtääkseen ja vilvoittaakseen itseään viuhkalla. – Ylhäällä oli kunniavartiona joukkue kiinalaisia sotamiehiä erään upseerin johdossa sekä virkamies "Jang vu ty'stä" täydessä juhla-asussaan. Hänen oli ilmeisestikin vaikea salata suuttumustaan, kun lausuin hänelle saaneeni lupaan vastaanoton vain kahdelle hengelle, itselleni ja tulkilleni. Hänellä oli kiivas, mutta tulokseton väittely parin Dalai Laman seurueeseen kuuluvan henkilön kanssa. Kun astuin sisään, näin hänen tekevän vielä turhia yrityksiä tunkeutua jäljessäni. Pienessä huoneessa, johon ovi johti sivusta, istui Dalai Lama valtaistuimen tapaisessa kullatussa nojatuolissaan peräseinällä olevalla, matoilla peitetyllä korokkeella. Jalkojensa alla hänellä oli karkeatekoinen matala, leveä jakkara. Oikealla oli kaunis, kullattu, matala metallinen tai ehkä puinen lipas, joka oli koristeltu heraldisin kuvioin: kidat ammollaan olevin eläinten päin, teräväkyntisin käpälin y.m. Kahta seinää koristivat monet paperirulliin tehdyt räikeän väriset kuvat. Valtaistuimen kummallakin sivulla korokkeen alapuolella seisoi kaksi jämerää aseistamatonta harmahtavapartaista ja -hiuksista tiibettiläistä. He olivat ruskeankeltaisissa puvuissa, päässä keltainen pyöreä kiinalainen juhlamyssy. Tulkitsemisen kiinasta tiibetiksi suoritti sama vanha lama Tuo kang pu (tiibetiksi Lo sah ten si), jonka luona olin eilen ollut käynnillä. Hän on esimiehenä Pe kung sy (= San-ta-sy) luostarissa, joka on 20 lin päässä Lhassasta ja n. 4000 lin päässä Gumbumista. Siihen kuuluu 1000 lamaa. Hän oli pukeutunut kultaan ja päässä hänellä oli samanlainen kiinalainen keltainen lamanlakki. Joka kerran kun hän tulkitsi sanani, teki hän sen hyvin syvään kumartuneessa asennossa, miltei kuiskaten ja silmiään Dalai Lamaan nostamatta. Viimeksimainitulla oli keltainen silkkipuku, jossa eli vaaleansiniset hihansuut ja joka oli koristettu lamoille kuuluvalla, perinnäistavan mukaisella punaisella kankaankappaleella. Kiinalaismalliset saappaat olivat keltaista huopaa, vaaleansiniset nauhat saumoissa. Minkäänlaista päähinettä hänellä ei ollut. Syvään kumarrukseeni vastattiin miltei huomaamattomalla pään nyökkäyksellä. Otettuaan vastaan tuomani vaaleansinisen "hatàkin" ja annettuaan minulle samanlaisen hyvin kauniin valkoisenvärisen hän aloitti keskustelun tiedustelemalla, mistä maasta olin tullut vanhako olin ja mitä tietä olin noudattanut matkallani.

– – – – –

Hän sanoi tuntevansa Venäjän Pekingin-lähettilään "Pun" ja pitävänsä häntä arvossa. Kerroin hänelle, että Pu oli kuollut, minkä hän sanoi jo tietävänsä, ja että herra Korostovets oli nimitetty hänen seuraajakseen. Silminnähtävällä mielenkiinnolla hän otti vastaan tiedon, milloin Korostovets oli odotettavissa Pekingiin. Hän pyysi minua tervehtimään tätä ja kertomaan, että olin tavannut Dalai Laman. Viittauksesta tuotiin nyt esiin ennakolta valmistettu kaunis valkea silkkikappale, johon oli kudottu tiibettiläisiä kirjaimia. Hän antoi sen minulle kehoittaen jättämään sen hänen puolestaan palatessani Hänen Majesteetilleen.

– – – – –

Vielä minun oli esitettävä tarkemmin browningirevolveri, jonka olin lahjoittanut hänelle. Hän nauroi niin, että kaikki hänen hampaansa loistivat, kun annoin selittää hänelle, miten nopeasti sen saattoi ladata panemalla siihen yhdellä kertaa seitsemän uutta panosta. Pyysin häneltä anteeksi, etten ollut tuonut hänelle parempaa lahjaa, mutta kahden vuoden matkan jälkeen tuskinpa juuri on jäljellä enää muuta arvokasta kuin aseet. Ajathan olivat muuten sellaisia, että revolveri saattoi joskus olla kenties paremmaksi hyödyksi kuin kallisarvoisimmatkaan ja pyhimmätkään esineet, vieläpä sellaisellekin pyhälle miehelle kuin hänelle. Kaikki tuo oli ilmeisesti hänen mieleensä. Kuitenkaan hän ei suostunut antamaan valokuvata itseään. Hän lausui, että häneltä oli pyydetty samaa niin monta kertaa ja että hän oli aina evännyt suostumuksensa. Ensi kerran, kun tapaisimme toisemme, saisin sen kuitenkin tehdä, sillä nyt, kun hän kerran oli ottanut minut vastaan, hän pitäisi aina minua hyvänä tuttavana.

– – – – –

Dalai Lama vaikutti minuun henkilöltä, joka oli täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Aiheet, joita keskustelu kosketteli, eivät kuitenkaan antaneet minulle mahdollisuutta päästä arvostelemaan tarkemmin hänen kehitystasoaan. Että hänen sympatiansa Kiinaa ja sen yliherruutta kohtaan ovat melkoiset, näkyy riittävästi koko siitä "näyttämöllepanosta", joka liittyi vastaanottooni. Keskustelun kuluessa hän antoi pari kertaa tarkastaa, ettei ketään kuulijaa ollut oviverhojen takana. Näytti siltä kuin hänen sanojensa takana olisi ollut yhtä ja toista puoliksi sanottua. Missään tapauksessa hän ei näytä henkilöltä, joka alistuisi vain näyttelemään Kiinan hallituksen toivomaa osaa, vaan päinvastoin mieheltä, joka vain odottaa tilaisuutta sekoittaakseen vastapelaajansa kortit. Hän on keskimittainen ja laiha, hänen kasvojensa ilmeet hermostuneet, mitä hän näyttää pyrkivän peittämään. Hänen katseensa on välttelevä, varsinkin kun hän puhuu; hänen käyntinsä vilkas. Kasvojen hipiässä on aivan mitätöntä epätasaisuutta, joka lienee rokonarpisuutta.

Selvän käsityksen saaminen siitä vaikutusvallasta, joka Dalai Lamalla on buddhalaisiin, tiibettiläisiin, mongoleihin ja burjaatteihin, on tietenkin hyvin vaikeata. Joka päivä saapuu paljon kansaa lahjoineen rukoilemaan U- tai Shaniin. Paikan maantieteellisestä asemasta johtuen kasvaa toisen kansallisuuden virta toisen kustannuksella. Pohjois-Mongoliassa tekevät burjaattilaumat pyhiinvaellusmatkoja hänen luokseen. Täällä U-tai Shanissa ovat niiden ja pohjoisten mongoliheimojen korvaajina Ordoksen mongolit, sunniitit ja muut lännessä asuvat mongoliheimot.

Äsken mainitussa majuri d'Ollone'in teoksessa kerrotaan (s. 362), ettei eurooppalaisten ollut aikaisemmin milloinkaan ollut mahdollista päästä Dalai Laman luokse hänen pääkaupungissaan Lhassassa sekä ettei ainoakaan eurooppalainen ollut edes päässyt hänen läheisyyteensä lukuunottamatta kahta ranskalaista lähetyssaarnaajaa, jotka olivat esiintyneet valepukuisina lamoina. Mutta sitten kun Dalai Lama oli saapunut U- tai Shaniin, hän oli, vaikka olikin niin hyvin kiinalaisten joukkojen kuin oman saattueensakin ankarasti vartioimana, tahtonut tai pitänyt hyödyllisenä päästä yhteyteen eräitten ulkomaisten valtain edustajain kanssa. Hän oli siten nyt ennen Mannerheimiä vastaanottanut Mr. Rockhillin, tunnetun Tiibetin-tutkijan, joka oli nimitetty Yhdysvaltain ministeriksi Kiinaan, ja Mannerheimin vastaanoton jälkeen on tunnettua, että hänen puheilleen oli päässyt majuri d'Ollone, jota hän m.m. oli muistuttanut siitä, että hän oli aikanaan lähettänyt runsaita lahjoja "Ranskan kuninkaan pojalle" – nähtävästikin Orléans'in prinssille Henrille. Lopuksi hän pyysi ystävyytensä merkiksi saada lähettää buddhalaisille tavallisen ystävyydenosoituksen, silkkivyön – Ranskan keisarille. – Sama Dalai Lama asui vielä viime vuoden loppuun Lhassassa, missä hän vasta joulukuussa kuoli. Ennen kuolemaansa hän oli saanut tilaisuuden päättää niistä sotatoimista, joita Tiibetistä käsin johdettiin Kiinaa vastaan käyttämällä hyväksi sieltä vuosikausia vallinnutta yleistä sekasortoa. Oli valloitettu tärkeitä alueita, joissa asui vanhaa tiibettiläistä väestöä ja jotka Kiina rauhanteossa syksyllä 1933 luovutti Tiibetille. – Käsitys, jonka Mannerheim oli lyhyellä käynnillään saanut Dalai Lamasta kolmekymmentä vuotta ennen hänen kuolemaansa, on siis osoittautunut harvinaisen oikeaksi.

Ennenkuin päätämme tämän matkan kuvaamisen, mainittakoon tässä osoituksena siitä, kuinka rasittava oli ollut tämä ratsastusmatka poikki Aasian, joka oli kestänyt kolmatta vuotta, että Mannerheim oli matkallaan ratsain taivaltanut noin 14000 kilometriä, m.m. läpi sellaisten seutujen, jotka olivat olleet täydellisiä erämaita, toisin paikoin taas yli korkeiden vuoristojen tai halki vaikeakulkuisten, mitä eriluontoisimpien karujen seutujen. On kuvaavaa, että hänen jo 7 kuukauden ratsastusmatkan jälkeen oli pakko vapauttaa toinen häntä saattanut kasakka palveluksestaan, ja lähellä Pekingiä hänen oli jätettävä toinenkin kasakka sairaana ja matkan vaivojen murtamana lähetettäväksi kotiin rautateitse.

Ennen kotiinpaluumatkaansa Mannerheim pistäytyi vielä Japanissa. Ennen pitkää hänkin palasi sitten Siperian kautta Venäjälle ja heti sen jälkeen Helsinkiin.

Mannerheim palasi siis kotimaahan tuoden mukanaan runsaan tieteellisen saaliin, jonka hän oli kerännyt pitkällä, kolmatta vuotta kestäneellä matkallaan. Hän oli kerännyt monipuolisen etnografisen aineiston, joka valaisee lähinnä pohjois-Kiinassa asuvia ei-kiinalaisia kansanheimoja. Nämä kansatieteelliset kokoelmat, jotka Antellin valtuuskunta suureksi osaksi lunasti Kansallismuseota varten, koskivat lähinnä abdalleja sekä Sarö- ja Shera-jögureita, jotka eroavat suuresti varsinaismongoleista. Mutta sitä paitsi hän keräsi Labrangin ja Taotshun seuduilta suuret tiibettiläiset kokoelmat. Tibettiläisten epäluuloisuus ja pelko ulkomaalaisia kohtaan on aiheuttanut, ettei tällaisia kokoelmia aikaisemmin ole sanottavasti saatu kerätyksi. Sitä paitsi hän toi suuren määrän arvokkaita tiibettiläisiä monisatavuotisia temppelilippuja, jotka värein ja kuvin valaisevat buddhalaisuutta eri tahoilta ja jotka monen sadan vuoden iästään huolimatta eivät ole osoittaneet jälkeäkään kulumisesta. Edelleen hän toi erään kokoelman, noin 450 jumalankuvaa, jotka ovat varustetut selittävillä, erään kiinalaisen taiteilijan tushilla piirtämillä kuvauksilla – taiteilijan, joka hyvin on tuntenut kaikki nuo jumalat. Tässä yhteydessä on edelleen mainittava suuri määrä vanhoja buddhalaisia pronssikuvia, jotka Mannerheim oli matkallaan kerännyt ja tuonut tänne.

Ehkä ensimmäisenä uudesta tärkeästä aineistosta on mainittava Mannerheimin enemmän kuin 2000 kilometriä käsittävä tiekartta, joka osittain on laadittu aikaisemmin kartoitettujen teiden mukaan, mutta osittain ja ehkä kaikkein suurimmaksi osaksi esittää ennestään aivan kartoittamattomia seutuja. Se on hänen matkallaan itsensä laatima sekä myöhemmin hänen osoitustensa mukaan yksityiskohdissa tehtyjä viimeistelty. Sitä paitsi hän keräsi tämän ohessa alkuasukkailta sekä kauppamiehiltä tietoja monista tärkeistä ja tähän asti tuntemattomista kulkureiteistä eri tahoille. Ne olisi ehdottomasti julkaistava yhdessä tässä mainitun tiekartan sekä muun seuraavassa kosketellun aineiston kanssa. Tärkeätä on mainita erikoisesti se laaja tilastollinen aineisto, jonka hän matkallaan oli kerännyt ja jota myöhemmin vain vähäiseltä osalta on käytetty hänen Venäjän yleisesikunnalle jättämässään ja siellä julkaistussa teoksessa. Salaista aineistoa sisältävänä ei se ole aikaisemmin ollut tunnettu asiantuntijoillekaan. Teos on painettu Pietarissa 1909 ja sisältää 173 sivua sekä kartan ja kuuluu 81. osana sarjaan "Sbornik geografitsheskih topografitsheskih i statistitsheskih materialov po Azia." Teoksen täydellinen nimi on "Predvaritelnyj ottshet o poezdke, predprinjatoj po Vysotshajstshemu poveleniju tsherez Kitajskij Turkestan i severnyja provintsii Kitaja v g. Pekin, v 1906–7 i 8 g.g."

Mutta koko matkallaan ja erittäinkin sillä osalla matkaa, jonka Mannerheim itse kartoitti ja joka lyhykäisesti on kuvattu edellämainitussa teoksessa, hän teki edelleen tarkkoja meteorologisia havaintoja ja muistiinpanoja, jotka hän kahden vuoden aikana suoritti kahdella tarkistetulla aneroidilla, hypsometrillä, psykrometrillä ja termometreillä. Hypsometrin avulla hän on saattanut lisäksi määrätä satojen paikkojen korkeusaseman.

Edelleen vapaaherra Mannerheim oli saanut tilaisuuden, paitsi laajojen etnografisten huomioitten tekoon, myöskin monipuolisiin antropologisiin mittauksiin, m.m. abdallien vähän tunnetun heimon keskuudessa Kiinan Turkestanissa sekä sarttien keskuudessa Khotanin seudulla. Hän teki huomioita kirgiisien, kalmukkien, shikhshujen, pakhpujen, shera- ja Sharöjögurien, tanguuttien ja monien muiden heimojen keskuudessa, mikä oli, ottaen huomioon näiden vastahakoisuuden ja suuren likaisuuden, sekä vaikeaa että vastenmielistä. Sitä paitsi voitaisiin vielä mainita suuri kokoelma ranskalaisten lähetyssaarnaajien kääntämiä ja selittämiä kiinalaisia sananparsia. Tullessaan hän toi myöskin n. 1500 kuvaa sisältävän arvokkaan valokuvakokoelman seuduilta, joissa oli matkustanut.

Saatetaan edelleen mainita, että Mannerheim oleskellessaan Kansun maakunnassa sai talteen laajan kokoelman kiinalaisia teoksia, jotka käsittelevät tämän maakunnan vanhempaa historiaa. Matkallaan hän kiinnitti huomiotaan myöskin kaikkiin aikaisemmin tuntemattomiinkin raunioihin, hautauspaikkoihin sekä kuvia ja kivikirjoituksia sisältäviin kiviin, joista hän toi kotiin suuren joukon paperille tekemiään piirroksia ja muistiin merkitsemiään otteita. Aikaisemmin on vanhojen asiakirjain suhteen jo huomautettu, että hän oli kerännyt niitä talteen m.m. hiekasta Khotanissa sekä hankkinut myöskin Turfanin seudulta löydettyjä katkelmia. Sitä paitsi ostettiin joitakin täskiirejä abdallein moskeijoista ja hautauspaikoista – masareista, ja ne tulevat varmaankin valaisemaan lähinnä juuri näiden abdallein tuntematonta historiaa. Osa näistä vanhoista asiakirjoista on jatkuvasti tutkimuksen ja käsittelyn alaisena, osan on julkaissut professori J. N. Reuter Suomalais-ugrilaisen Seuran aikakauskirjan 30. osassa, sen 37. artikkelissa "Some Buddhist Fragments from Chinese Turkestan in Sanskrit and 'Khotanese'".

Ehkä mielenkiintoisin niistä Mannerheimin tapaamista käsikirjoituskatkelmista, joita tähän saakka on julkaistu, on se, joka on julkaistu (kuvat 8 ja 9) mainitussa Reuterin tutkimuksessa ja jota julkaisija laajasti käsittelee sivuilla 33–37. Se on katkelma, jonka toisesta sivusta liitetään tähänkin kuvajäljennös, ja se on kirjoitettu eräällä pohjoisarjalaisella, 1900-luvun alussa itä-Turkestanin sateettomilta seuduilta löydetyllä kielellä. Aikaisemmin nimitettiin tätä kieltä khotanin kieleksi (Khotanin kaupungin mukaan), mutta nyttemmin käytetään enimmäkseen tästä itäiraanilaisesta kielestä sakan kielen nimitystä. Varsinaisesti olivat tämän kielen kannattajat keskiaasialaista paimentolaisväestöä pohjoispuolella "antiikin kulttuurimaailman" Keski-Aasiassa. Tätä kieltä puhuttiin jonkin aikaa ennen ja jälkeen meidän ajanlaskumme alkua eräissä keski-Aasian osissa. Tämän, vain muutamista käsikirjoituskatkelmista tunnetun kielen tutkijoista on m.m. mainittava E. Leumann ("Zur nordarischen Sprache und Litteratur", 1912) ja H. Lüders ("Die sakas und die nordarische Sprache", 1913). Ja vihdoin on tässä mainittava vielä Sten Konowin yleiskatsaukselleen esitys v:lta 1933 aikakauskirjassa "Asia Major". – Kysymyksessäoleva katkelma näyttää edelleen herättävän suurta mielenkiintoa päätellen siitä, että se on pyynnöstä lähetetty tarkastettavaksi monille tutkijoille Euroopan eri maihin.

Mannerheimin kotiin tuoman katkelman teksti on kirjoitettu pystysuoralla Gubta-kirjoituksella ja se muistuttaa hyvin suuresti eräitä käsikirjoituksia, jotka professori Hoernle on julkaissut, sekä myöskin erästä katkelmaa sir Aurel Steinin teoksessa "Ancient Khotan".

Katkelma kuuluu ilmeisestikin bodhisattva-kirjallisuuteen, jossa mainitaan hyvin harvinainen nimi Bhaissajasena. Se ei kuulu kuitenkaan Steinin löytämään käsikirjoitukseen päättäen itse kirjoituksesta ja katkelmassa olevasta lehtien nitomisreiästä. Siinä on lisäksi eräitä kielellisiä eroavaisuuksia, jotka osoittavat, että se kuuluu johonkin toiseen käsikirjoitukseen. Kun katkelma ilmeisestikin sisälsi ja vielä sisältää muutamia palasia, jotka kuuluvat Bodhisattvan Bhaissajasenan, samoin kuin itse Buddhan, lausuntoihin, on jokseenkin selvää, että se on kuulunut kirjaan, joka on yhteydessä buddhalaisuuden kanssa.

Mannerheim itse on Suomalais-ugrilaisen Seuran aikakauskirjassa, sen 27. osassa, 1910 julkaissut pitkähkön kuvilla ja kartalla varustetun kirjoituksen nimenä "A visit to the Sarö and Shera Yögurs". Mannerheimin tutkimus, joka m.m. sisältää luettelon jögurin kielen sanoja ja niiden vastineet klassillisessa mongolissa professori G. J. Ramstedtin mukaan, on arvokas ja uusi todistus hänen kyvystään tehdä tarkkoja ja myöskin asiantuntijoille tärkeitä kielellisiä huomioita ja muistiinpanoja. Todistuksena tästä mainittakoon, että Mannerheimin aikaisempi matkatoveri, kuuluisa sinologi, pariisilainen professori Paul Pelliot on aivan äskettäin julkaissut kirjoituksen "Les mots à H initiale aujourd'hui amuie dans le mongol des XIII(e) et XIV(e) siècles", aikakauskirjassa "Journal Asiatique" 1925, jossa hän osoittaa – m.m. Mannerheimin esittämillä esimerkeillä, että nyttemmin mongolista kadonneen sananalkuisen p:n, joka sittemmin on kehittynyt eräillä tahoilla h:ksi ja joka vielä esiintyy Mannerheimin ohimennen tutkimissa jögurin murteissa, Mannerheim on käsittänyt aivan oikein. Tämän ominaisuuden on ensimmäisenä seikkaperäisesti esittänyt nerokas wieniläinen tutkija Tomaschek (vrt. M. Kiessling, kirjoituksessa Hunni, Pauly-Wissowa: Real Encyclopädie der Altertumswissenschaft, Neue Bearbeitung, 8. osa, 25 95, riviltä 63, Stuttgart 1913) kirjoituksessaan Kritik der ältesten Nachrichten über den skythischen Norden 1:46 (760): Sitzungsb. d. K. Akademie d. Wissenschaften in Wien b. 116 1888, sekä paljon myöhemmin G. J. Ramstedt ja P. P. Schmidt. Edelleen sisältää Mannerheimin artikkeli tietoja hänen antropologisista mittauksistaan sekä arvokasta ja luotettavaa etnologista aineistoa erikoistutkijoille.

Samassa Suomalais-ugrilaisen Seuran aikakauskirjan numerossa on julkaistu myöskin professori G. J. Ramstedtin kirjoitus "Ein Fragment mongolischer Quadratschrift". Tämäkin Ramstedtin käsittelemä katkelma kuului Mannerheimin kokoelmiin, ja hän oli löytänyt sen 1907 jostakin itä-Turkestanista. Se on puupiirroskirjan lehti, joka kirja on kirjoitettu eräällä neliökirjoituksella, n.s. pags-pa'lla, jonka keisari Kubilai oli saattanut mongolien valtakunnassa viralliseksi kirjoitukseksi kolmannentoista vuosisadan lopulla. Vasta 1500-luvun puolivälissä tämä kirjoitus joutui Mongoliassa syrjään vanhemman uigurilaisen kirjoituksen ja sen merkkien tieltä.

Mistä buddhalaisesta teoksesta tämä katkelma on peräisin, sitä emme tiedä. Näyttää siltä, kuin katkelma olisi osa kuvausta, jossa aikaisemmin kerrotusta tehdään lopuksi moraalinen johtopäätelmä. Arvokasta katkelmassa on tällä virallisella ja tavallaan keinotekoisella kirjoituksella laaditun löydön harvinaisuus, sillä tätä kirjoitusta ei ole tavattu mistään huomattavammista painetuista tai käsinkirjoitetuista muistomerkeistä.

Tässä yhteydessä on ehkä paikallaan mainita, että Mannerheim on hiukan myöhemmin, tämän laajan matkan tuottamien ansioittensa johdosta, valittu, ei ainoastaan Suomalais-ugrilaisen Seuran, vaan myöskin Suomen Muinaismuistoyhdistyksen ja Suomen Itämaisen Seuran kunniajäseneksi.

Jonkin aikaa tässä kuvatun pitkän ja vaivalloisen, mutta ilmeisestikin tuloksiltaan erittäin arvokkaan Aasian-matkan jälkeen Mannerheim nimitettiin 13. Vladimirskin ulaanirykmentin ja jo vuonna 1910 Hänen Majesteettinsa henkikaartinulaanirykmentin komentajaksi. Tässä yhteydessä mainittakoon edelleen, että hänet seuraavana vuonna, kuten monet arvelevat, edellä puheena olleella Aasian-matkalla osoittamiensa ansioitten johdosta korotettiin kenraalimajuriksi sekä ennen pitkää myöskin kenraalimajuriksi Hänen Majesteettinsa seurueeseen. Ja jo vuonna 1914 hän tuli kaartinratsuväkiprikaatin päälliköksi Varsovaan ja samalla tuon sotilaspiirin sotaneuvoston jäseneksi.

Maailmansota.

Jo sodan aikana ja sen jälkeen on eri tahoilta väitetty, että niin keskusvallat kuin liittoutuneetkin kauan ja hyvin olivat valmistelleet sitä sotaa, joka elokuussa 1914 syttyi ja joka sittemmin kehittyi maailmansodaksi. Onhan selvää, että jokainen suurvalta ja jokainen valta, jolla on oma armeija, on sotilaselimineen jo paljon aikaisemmin ryhtynyt valmistautumaan sellaisen sodan tai sotien varalta, jotka voivat olla seurauksena uusista erilaisten tapahtumien aina aiheuttamista sattumista ja mahdollisista selkkauksista. Kaikilla oli omat erikoisetunsa, jotka naapureista tai muista saattoivat olla kylläkin ikäviä. Mutta tuskin voitaneen enää vakavasti väittää, että se sotakoneisto, joka v. 1914 eri tahoilla pantiin liikkeelle, oli tarkoitettu kenenkään taholta juuri silloin käytettäväksi ja siis saattamaan valtiot tähän onnettomaan miltei kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Tietenkin sotakoneisto oli paremmin tai huonommin kehitetty sen mukaan, mistä kansasta oli kysymys ja millainen mahdollisesti oli sen kyky erikoisesti tässä suhteessa. Mutta tämähän oli luonnollinen asia eikä sen tarvinnut suinkaan merkitä sitä, että toinen kansa ennen toista erikoisesti ja suuremmassa määrässä kuin muut oli pyrkinyt tähän tulokseen.

Venäjä oli jo Japanin sodan ankarista opetuksista viisastuneena ehkä päässyt paremmin selville aseman vakavuudesta ja ryhtynyt valmisteluihin aivan toisella tavoin kuin ennen, sen silti tarvitsematta merkitä sitä, että tämä maa olisi enempää kuin vastustajatkaan päättänyt rikkoa rauhan. Eivät edes kaikki ne paljastukset venäläisten vakoojien toiminnasta, joita kenraalimajuri Max Ronge on kuvannut koottuina suureen teokseensa "Kriegs- und Industrie-Spionage" (julkaistu Wienissä 1930), voi saada ketään uskomaan muuta, kuin että myöskin venäläiset tässä suhteessa koettivat tehdä parastaan.

Tässä on mainittava ensiksikin, että jo kaksi tuntia Venäjän liikekannallepanomääräyksen jälkeen Mannerheimin kaartinratsuväkiprikaati lastattiin juniin, jotka veivät sen kohden Itävallan rajaa. Maailmansota oli nyt alkanut, ja Mannerheimin komentamat joukot pantiin heti liikkeelle suojelemaan sitä suurempien joukko-osastojen keskitystä, joka tietenkin jo aikaisemmin oli ylemmällä taholla suunniteltu. Näihin Mannerheimin joukko-osastoihin kuului myöskin aikaisemmin mainittu Hänen Majesteettinsa kaartinulaanirykmentti, jonka komentajana hän oli kolme vuotta ollut ja joka nautti suurta arvonantoa venäläisten ratsuväkirykmenttien joukossa ja oli tunnettu erikoisesti hyvästä taktillisesta koulutuksestaan.

Heinäkuun 20. päivänä (päiväys on kauttaaltaan vanhaa lukua) 1914 alistettiin 13. ratsuväkiprikaati ja 3. kaartinratsuväkiprikaati yhdessä kenraaliluutnantti, ruhtinas Tumanovin johtoon. Tämä ratsuväkiyhtymä siirrettiin kohden rajaa ja San-jokea lähimpänä tehtävänään heinäkuun 17. päivästä elokuun 19. päivään suojella ja turvata Venäjän 4. armeijan keskittymistä ja marssia Lublinin kaupungin ympäristöön. Hyvin tarmokkaan tiedustelutoiminnan jälkeen sekä oltuaan useissa kahakoissa itävaltalais-unkarilaisten joukkojen kanssa tämän joukko-osaston päällikkö saattoi todeta, että vahvoja vihollisjoukkoja oli edennyt aliselle Sanille sekä aloittanut siirtymisen joen eteläiseltä rannalta sen pohjoispuolelle. Edettyään aluksi elokuun 3. päivänä leveällä rintamalla itävaltalaiset ryhtyivät elokuun 4. päivänä rynnistämään kenraali Brudermannin johtamalla yhdellä jalkaväkiprikaatilla ja yhdellä ratsuväkidivisioonalla tarkoituksenaan saada haltuunsa Krasnikin kaupunki. Mannerheim oleskeli tänä päivänä aamusella majapaikassaan Krasnikissa, kun ratsumies täyttä laukkaa saapui hänen luokseen tuoden tiedonannon ruhtinas Tumanovilta. Raportin mukaan, jossa tiedustelueskadroonan ilmoituksen mukaisesti tiedoitettiin Mannerheimille hyökkäävästä itävaltalaisesta jalkaväestä, ratsuväestä ja tykistöstä, oli erikoisen tärkeää voittaa aikaa, minkä vuoksi myöskin ruhtinas Tumanov oli ajan voittamiseksi vain samaan raporttiin kirjoittanut käskyn Mannerheimille ottaa haltuunsa ja säilyttää asemat Krasnikin eteläpuolella; niin oli tehtävä kaikissa olosuhteissa, "maksoi mitä maksoi". Apujoukkoja asetettiin samalla Mannerheimin käytettäväksi, ja vaikka vastustaja kerta kerran jälkeen päivän mittaan koetti murtautua läpi rintaman, esti kenraali Mannerheim sen yritykset. Mannerheim, jonka käytettävänä oli kolme jalan taistelevaa ratsuväkirykmenttiä, esti siis kovan taistelun jälkeen vihollisen suunnitteleman keskityksen. Luonteenomaista Mannerheimille oli, että hän samalla suorittaessaan puhtaasti puolustusluontoista tehtävää noudatti hyökkäysmenetelmää lähettämällä m.m. kolmannen osan joukoistaan penikulman päästä ahdistamaan vihollista selkäpuolelta. Lopputuloksena näistä sotatoimista on sanottava, että neljäs venäläinen armeija saattoi jonkin aikaa eteenpäin rauhassa vastoin vastustajan tarkoitusta jatkaa keskitystään, ensi sijassa Mannerheimin ansiosta hänen nopean päättäväisyytensä takia, mikä johti taistelun oikeaan tulokseen. Itse taistelua on asiallisesti ja erinomaisen valaisevalla tavalla kuvannut kenraalimajuri Ernst Linder teoksessaan "Om kavalleriet, några krigserfarenheter" (julkaistu Tukholmassa 1930) sivuilla 35–38.

Krasnikin taistelu elokuun 4 (17) p:nä 1914.

Esitys tapahtumien kulusta perustuu pääasiallisesti silloisen kenraalimajurin, vapaaherra Mannerheimin ansioluettelosta saatuihin tietoihin sekä hänen Krasnikin taistelusta laatimaansa ilmoitukseen.

Heinäkuun 20 (elokuun 2) p:n tienoilla työnnettiin venäläinen 13. ratsuväkiprikaati ja 3. kaartinratsuväkiprikaati, jotka yhdessä oli alistettu kenraaliluutnantti, ruhtinas Tumanovin komentoon, San-jokea kohti suojelemaan 4. venäläisen armeijan keskittymistä Lublinin tienoille.

Harjoitettuaan tarmokasta tiedustelutoimintaa, jonka yhteydessä sattui tuon tuostakin kahakoita itävaltalais-unkarilaisten joukkojen kanssa, saattoi ruhtinas Tumanovin ratsuväki heinäkuun 27. (elokuun 9.) p:nä todeta, että Sanille oli edennyt vahvoja itävaltalais-unkarilaisia voimia alkaen ponttoonisiltoja myöten siirtyä joen pohjoisrannalle. Tämän johdosta ruhtinas Tumanov keräsi ratsuväkensä päävoimat Krasnikin kaupunkiin, solmukohtaan, jossa kaikki San-joen pohjoispuolella olevalta laajalta metsä- ja suoalueelta tulevat tiet yhtyvät. Täältä käsin toimitettiin lähipäivinä tiedusteluja 60 km:n levyisellä rintamalla Veikselistä Bilgoraihin saakka.

Elokuun 3. (16.) p:nä kävi selville, että itävaltalaiset etenivät leveällä rintamalla. Zaklikowin suunnasta ilmoitettiin itävaltalais-unkarilainen ratsuväkidivisioona, jonka perässä tuli jalkaväkeä ja tykistöä. Modliborzyce ja Jánow sekä Szczebrzcszyn miehitettiin. Kuinka vahvoin voimin, sitä ei saatettu todeta. Myöskin Turobinin luona näyttäytyi vahva tiedusteluosasto itävaltalais-unkarilaisesta ratsuväkidivisioonasta, josta ei ollut sitä ennen saapunut ilmoitusta. Asema alkoi käydä jännittäväksi. 4:nnen armeijan keskitys saataisiin loppuun suoritetuksi vasta monen päivän perästä.

Elokuun 4 (17) p:nä itävaltalaiset ryhtyivät jälleen etenemään ja työnsivät venäläistä rajavartiostoa yhä taaksepäin. Kaartin ratsuväkiprikaatin päällikkö, kenraalimajuri Mannerheim, oli tuon päivän aamuna majapaikassaan Krasnikissa, kun sinne saapui pohjoisesta täyttä neliä ratsumies tuoden viestin ruhtinas Tumanovin majapaikasta, joka oli kaupungista pohjoiseen kilometrin, parin päässä. Viesti oli erään tiedustelueskadroonan yksityiskohtainen raportti Tumanoville, siinä ilmoitettiin, että itävaltalainen jalkaväkiprikaati sekä kolme kevyttä patteria ja huomattavia ratsuväkiosastoja oli samana aamuna lähtenyt Zaklikówista etenemään Krasnikia kohti, ja tuohon samaan ilmoitukseen Tumanov oli aikaa voittaakseen kirjoittanut Mannerheimille käskyn asettua asemiin Krasnikin eteläpuolelle ja pitää ne hallussaan, "maksoi mitä maksoi". Samalla asetettiin hänen käytettäväkseen hänen oman prikaatinsa lisäksi kaksi sotniaa rajavartiostojoukkoja.

Ilmoituksessa mainituista aikamääristä kävi selville, että vihollinen saattoi olla Krasnikissa minä hetkenä tahansa. Ratsuväkiprikaati hälytettiin heti, käskyjä jaettiin, ja koko sotavoima, molemmat ratsuväkirykmentit, patterit ja sillä välin paikalle saapuneet sotniat, lähetettiin täyttä laukkaa kaupungista kolmea länteen ja etelään vievää tietä miehittämään Mannerheimin edellisenä päivänä tiedustelema asema (3. kartta).

Zaklikówia kohden kiitävät eskadroonat pakotti kuitenkin vihollisen tuli laskeutumaan satulasta aikaisemmin kuin oli tarkoitettu. Prikaati pääsi sentään ryhmittymään suurin piirtein suunnitelman mukaisesti. Tsaarin henkivartiokaartin ulaanirykmentistä asettui kaksi eskadroonaa asemiin oikealle sivustalle ja kolme eskadroonaa sekä konekiväärit keskustaan Zaklikowin tien varrelle. Vasemmalle sivustalle ryhmittyivät Grodnon henkivartiokaartin husaarirykmentti ja sotniat. Patteri asetettiin kahteen ryhmään, neljä tykkiä oikean sivustan taakse ja kaksi vasemmalle sivustalle. Yksi ruhtinas Tumanovin joukkojen ryhmittyessä kenraali Mannerheimin käytettäväksi asettama rykmentti (13. ulaanirykmentti) lähetettiin metsän suojassa Olbiecinin suuntaan, määräyksenä kiertää vihollisen sivusta ja hyökätä sen selkään.

Taistelu Krasnikista etelään olevan aseman kohdalla muodostui heti alusta hyvin kiivaaksi. Oikealle sivustalle asetetut neljä tykkiä joutuivat kahden vihollispatterin ankaraan ristituleen. Yksi tykki meni käyttökelvottomaksi ja patterin oli viimein pakko vaieta menetettyään huomattavan osan miehistöstään ja hevosista. Tämän menetyksen korvasi kuitenkin se, että ruhtinas Tumanov käski vielä toisen patterin ajaa asemiin, ja sen tarkka, erinomaisen hyvin johdettu tuli vaikutti olennaisesti epätasaisen taistelun päätökseen.

Vihollinen yritti päivän mittaan kerran toisensa perästä murtautua rintaman läpi Zaklikówin tien kohdalta samoin kuin kiertää vasenta sivustaa. Yritykset kuitenkin torjuttiin keskitetyllä konekivääritulella, lähettämällä taisteluun takaisin palautetut tiedustelueskadroonat ja ennen kaikkea kahdeksan tykin tulella.

Vielä klo 4:n aikaan ratsuväki piti puoliaan. Käyttämättömiä reservejä oli olemassa. Krasnikin pohjoispuolella oli ruhtinas Tumanovin käytettävänä kaksi rykmenttiä, ja yhtä rykmenttiä lienee sitä paitsi käytetty tiedustelu- ja vartiopalvelukseen Krasnikin itäpuolella. Tällä suunnalla vallitseva epävarma asema vaati lakkaamatonta silmälläpitoa. Tähän aikaan saapui yksi jalkaväkirykmentti ja yksi patteri 18. jalkaväkidivisioonasta ruhtinas Tumanovin ratsuväkiosaston vahvistukseksi. Jalkaväkirykmentti sai heti käskyn vaihtaa Mannerheimin joukot. Osia tämän ratsuväestä kävi kuitenkin ensin hyökkäykseen itävaltalaisia vastaan. Nämä eivät kestäneet hyökkäystä, vaan alkoivat peräytyä epäjärjestyksessä jättäen jälkeensä muutamia satoja vankeja, sekä haavoittuneita että haavoittumattomia, ja melkoisen joukon kaatuneita, jotka kuuluivat eri jalkaväkirykmentteihin.

13. ulaanirykmentti ei tehnyt hyökkäystä, mutta lienee antanut

konekivääritulta vihollisen selkään ja vasempaan sivustaan ja siten osaltaan aiheuttanut sen äkillisen peräytymisen takaisin Zaklikówiin.

Pimeän tultua ruhtinas Tumanovin ratsuväkiosasto vetäytyi peninkulman verran oikealle sivustalle ilmeisestikin turvatakseen jalkaväkeä mahdolliselta kiertoliikkeeltä. Tsaarin henkivartiokaartin ulaanirykmentin kärsimät huomattavat tappiot osoittivat, että tämä rykmentti oli suurimmalta osalta kantanut taistelun kuorman.

Tiedot itävaltalaisten voimasuhteista vaihtelevat suuresti. Vankien kertoman mukaan oli kenraali Brudermannin komennossa olevia voimia kaksi jalkaväkirykmenttiä, kolme patteria ja yksi ratsuväkidivisioona. Tämä tieto käy hyvin yksiin venäläisten tiedustelijoiden ilmoitusten kanssa. Sen sijaan erään puolalaisen upseerin, joka itse kuului mainittuun ratsuväkidivisioonaan, suullisen ilmoituksen mukaan itävaltalaisessa osastossa olisi ollut ainoastaan kolme jalkaväkipataljoonaa ja yksi ratsuväkidivisioona. Saattaa sentään olla kyseenalaista, oliko hänellä täydelliset tiedot jalkaväkiosaston suuruudesta. Erinäisten venäläisten lähteiden mukaan oli jalkaväkeä kolme rykmenttiä.

Itävaltalainen ratsuväki ei näytä ottaneen osaa taisteluun. Ainakaan ei vankien eikä kentälle jääneiden kaatuneiden joukossa ollut ratsumiehiä. Syynä tähän saattaa mahdollisesti ajatella osaltaan olleen sen seikan, että itävaltalaisen ratsuväen varustukset olivat, erään sotilasasiamiehen antamien tietojen mukaan, sodan syttyessä varsin sopimattomat palveluksessa jalan. Oli Mannerheimille luonteenomaista, että hän myöskin ratkaistessaan puhtaasti defensiivistä tehtäväänsä ja niin kriitillisessä tilanteessa kuin silloisessa sittenkin antoi sille osittain offensiivin luonteen lähettämällä kolmanneksen voimistaan enemmän kuin peninkulman matkan päähän vihollisen selkään. Sen "syvälti kaartavan liikkeen" merkitystä, liikkeen, joka on hänelle erikoinen ja vaatii liikkuvia (ratsastavia tai ajavia) joukkoja, käsitellään lähemmin toisessa yhteydessä.

Strategisessa suhteessa Krasnikin taistelu muodostui merkitykselliseksi sen johdosta, että sen avulla todettiin vahvoja itävaltalais-unkarilaisia voimia olevan aivan Veikselin luona. Siitä selvisi, että itävaltalaisten joukkojen kokoaminen suoritettiin lännempänä kuin Venäjän sotasuunnitelmassa edellytettiin. Näin ollen saatettiin ryhtyä vastatoimenpiteisiin. Arvosteltaessa taistelun venäläisille onnellisen päätöksen merkitystä tulee samalla kiinnittää huomiota sen seikan ilmeisesti olennaiseen siveelliseen merkitykseen, että itävaltalaisten ensimmäinen yritys ryhtyä tällä rintamalla hyökkäykseen huomattavin voimin tuli torjutuksi. Kun itävaltalaiset oli torjuttu San-joen pohjoispuolella olevalle metsä- ja suoseudulle, heidän oli pakko suorittaa vasemman sivusta-armeijansa kehittäminen joen eteläpuolella. Vasta sen jälkeen he saattoivat uudelleen ryhtyä hyökkäykseen. Tämä tapahtui vasta kuusi päivää myöhemmin, elokuun 10. (23.) p:nä.

Tuloksena Tumanovin ratsuväkiosaston toiminnasta elokuun 4. (17.) p:nä oli siis, että venäläisten 4. armeija saattoi vielä kuuden päivän ajan rauhassa jatkaa keskittymistään. Lähinnä tämä oli kenraali Mannerheimin ansio sekä tuloksena hänen nopeasta päättäväisyydestään, hyvistä mahdollisuuksistaan sekä tarkoituksenmukaisesta liikkuvien joukkojensa käyttämistavasta. Mannerheim saikin Krasnikin taistelun johdosta Yrjön-miekan, joka kunnianosoitus sodan alussa lienee ollut verraten harvinainen (kun taas saman sotatoimen päällikkö, ruhtinas Tumanov, sai neljännen luokan Yrjön-ristin vasta kahta vuotta myöhemmin).

Itävaltalaisen kenraali Danklin edelleen hyökätessä armeijoineen Lublinia vastaan Mannerheim otti prikaateineen osaa lukuisiin taisteluihin, joista erikoisesti on syytä mainita Gosceradowin sekä Annopolin luona käydyt, samoin kuin Chodeljoen puolustus Opolen pohjoispuolella elokuun 17. ja 19. päivän välisenä aikana 1914 kenraali Kummerin armeijakuntaa vastaan. Saatuaan apujoukkoja ja jouduttuaan erilleen hyökkäävästä venäläisestä jalkaväestä joen ylimenopaikoilla Mannerheim kiersi omasta aloitteestaan neljän ratsuväkirykmentin ja kahden ratsastavan tykistöpatterin johdossa itävaltalaisen armeijan vasemman siiven ja pakotti, hyökkäämällä vastustajan reservejä vastaan Opolessa, voitollisesti etenevän itävaltalaisen jalkaväkidivisioonan peräytymään hurjassa paossa ahdistuksessa olevan venäläisen jalkaväen edestä jättäen jälkeensä tuhatkunta vankia ja konekivääreitä. – Kenraali Linder on teoksessaan "Om kavalleriet" kuvannut eräitä edellämainittuja taisteluita yksityiskohtaisesti ss. 39–47.

Jonkin aikaa näiden taisteluiden jälkeen liitettiin Mannerheimin prikaati venäläiseen kaartin armeijakuntaan, jota johti kenraaliadjutantti Bezobrazov. Yhdessä tämän mukana Mannerheim otti prikaateineen osaa sen sotatoimiin elo- ja syyskuussa 1914. Niinikään prikaati otti osaa sotatoimiin kenraali Danklin armeijaa vastaan Lublinia kohden hyökättäessä, samoin kuin jokapäiväisiin kahakkoihin Zlokiewkan ja Tarnavkan kylien luona, Janowin kaupungin valtaukseen sekä edelleen Pikulan ja Momontyn taisteluihin ja San-joen ylimenoon.

Kenraali Mannerheim kuului sittemmin kenraali Delsalin johtamaan armeijaosastoon, jonka tehtävänä oli suojata venäläisen armeijan uudestaan ryhmittymistä Veikselin oikealla rannalla. Vihollisen edettyä Opatówin kaupungin läheisyyteen Mannerheimin oli pakko jalan taistelevalla ratsuväkiprikaatillaan pidättää sitä syyskuun 19. ja 21. päivän välisenä aikana käydyissä taisteluissa sekä Opatówin–Klimontówin alueella estää ensimmäinen itävaltalainen armeijakunta hyökkäämästä viimeksimainitun paikan kautta eteenpäin. Täten hän pelasti edellämainitun, vahvojen itävaltalais-saksalaisten joukkojen kovasti ahdistaman venäläisen joukko-osaston perikadosta ja saarroksista omasta aloitteestaan ja omalla vastuullaan sekä vastoin hänelle annettua nimenomaista käskyä suojelemalla ja turvaamalla sen ainoata jäljelläolevaa peräytymistietä. – Näitäkin taisteluita on kenraali Linder kuvannut teoksessaan (ss. 51–55) lähinnä kenraali Mannerheimin hänelle antamien tietojen mukaan, ja julkaisemme tämänkin kuvauksen tässä sellaisenaan.

Taistelut Opatówin–Klimontówin luona syyskuun 19–21 (lokakuun 2–4) p:nä 1914.

Esitys perustuu pääasiallisesti kenraali Mannerheimin kertomukseen. Antaessaan tiedot kenraali huomautti, että hän oli antanut ne "hyvin vakavasti epäillen" sekä että "ne on otettava huomioon ainoastaan suurin piirtein, sillä muisti saattaa pettää, ja 8 vuoden kuluttua voi kertomukseen helposti pujahtaa virheitä".

Tiedot Saksan hyökkäysvalmisteluista Ivangorodin–Varsovan suunnalla pakottivat Venäjän sodanjohdon syyskuun keskivaiheilla (vanhaa lukua) keskeyttämään oikealla siivellä olevien armeijakuntainsa etenemisen Galitsiassa (San-joesta etelään) ja ryhmittämään joukot uudelleen viipymättä Veikselin oikealle rannalle pohjoiseen San-joesta. Tämän ryhmittämisen turvaamiseksi miehitettiin sillanpää Sandomierzissä jalkaväkidivisioonalla. Opatówiin, luoteeseen Sandomierzistä, määrättiin kaksi tarkk'ampujaprikaatia sekä kaartinratsuväkiprikaati. Sen ohessa piti viiden ratsuväkidivisioonan vahvuisen venäläisen ratsuväkiarmeijan huolehtia saksalaisen rintaman tiedustelusta ja omien liikkeiden peittämisestä.

Opatówin luona asettuivat tarkk'ampujaprikaatit varustettuihin asemiin länteen, lounaaseen ja etelään kaupungista, samalla kuin kenraali Mannerheim sai käskyn turvata Opatówia ratsuväkiprikaatilla ja puolustautua vihollisen hyökkäystä vastaan Klimontówin suunnalla. Tässä tarkoituksessa hän miehitti Koprzywianka-joen korkean vasemman rannan, suunnilleen Beradzin–Nawodicen välisellä alueella. Esikunta sijoitettiin syyskuun 18. (lokakuun 1.) päivän iltana aivan Pechówin kylän eteläpuolelle.

Jo seuraavana, s.o. syyskuun 19. (lokak. 2.) päivänä oli prikaatin tiedusteluosastolla koko joukko yhteentörmäyksiä vihollisjoukkojen kanssa Kujawyn–Smerdynian rintamaosalla. Vähitellen tungettiin tiedusteluosasto yhä lähemmäs Koprzywianka-jokea. Huomattavia vihollisjoukkoja voitiin myöhemmin havaita Peclawicen–Jurkowicen alueella sekä siitä etelään olevassa metsäseudussa.

Päivän koitteessa syyskuun 20. (lokakuun 3.) päivän aamuna joutui eskadroona, joka puolusti joen ylimenopaikkaa Klimontówin luona, äkillisen hyökkäyksen alaiseksi ja karkoitettiin päistikkaa, minkä jälkeen vihollinen yritti Klimontówin kautta tunkeutua eteenpäin. Nopeasti hälytettyjen reservien avulla, joita tykistötuli avusti, pääsi Mannerheim uudelleen joen ylimenopaikan herraksi. Sen ympäristössä käytiin kuitenkin koko päivä yhtä mittaa taisteluja.

Myöskin Klimontówin eteläpuolella Szymanowicen luona ryhtyi vihollinen hyökkäämään. Täällä sen onnistuikin vallata joen ylimenopaikka ja miehittää sen lähin ympäristö. Mutta ulaanit torjuivat kuitenkin konekivääritulen tukemina Klimontówin kaakkoispuolelta vihollisen yrityksen kiertää Klimontów tätä tietä.

Kello 12:n aikaan päivällä ehti aikaisemmin mainittu viiden ratsuväkidivisioonan vahvuinen ratsuväkiarmeija, ollessaan paluumatkallaan lännestä, Opatówin eteläpuolella olevalle seudulle. Sen vasemmalla siivellä oleva divisioona, 5. ratsuväkidivisioona, miehitti Wlostowin kylän. Opatówissa olevan tarkk'ampujajoukko-osaston ja Mannerheimin prikaatin välinen aukko oli täten tukittu. Kun divisioonan päällikkö koetti vasemmalla siivellään välittömästi tukea Mannerheimiä Koprzywiankan puolustuksessa, aiheutti se häntä vastaan niin kiivaan tykistötulen, että hänen kaksi patteristoaan vaikenivat koko päiväksi.

Iltapuolella saavutti Sandomierzista lähetetty jalkaväkiprikaati oikealla siivellään miltei Mannerheimin prikaatinesikunnan. Muut prikaatin osat sijoitettiin pienin välimatkoin Sandomierzin suunnalle, suunnilleen pitkin Klimontówin–Sandomierzin tien vartta. Mannerheim saattoi nyt keskittää prikaatinsa Lownican–Pechówin linjalle ja jättää jalkaväkiprikaatin tehtäväksi turvaamistoimenpiteet Pechówin eteläpuolella vihollisen laajempaa saartoliikettä vastaan. Yöksi sijoitettiin ratsuväkiprikaatin esikunta Gózliceen.

Päivän sarastaessa syyskuun 21. (lokak. 4.) päivänä vihollinen avasi hirvittävän tykistötulen Opatówia vastaan. Mannerheim koetti turhaan Wlostówin kautta päästä yhteyteen joukko-osastonsa päällikön kanssa. Wlostów oli jo vihollisen miehittämä. Ratsuväkiarmeija oli näet yöllä jatkanut peräytymistään kohden Veikseliä ja Wlostówiin sijoittunut 5. ratsuväkidivisioona oli lähtenyt liikkeelle ilmoittamatta siitä mitään vasemmalla olevalle naapurilleen. Mannerheim miehitti nyt linjan Malzyn – kukkula 132,3 ja siirsi reservinsä kauemmas taakse.

Tulta syöksevien tykkien suitten suunnasta ja palavista kylistä päätellen kävi pian selville, että vihollinen pyrki, kiertämällä Opatówin sen pohjoispuolelta, Opatówin–Annopolin väliselle tielle. Kello 9:n ja 10:n välillä Mannerheim jo saattoikin oleskelupaikaltaan "havaita vihollisen etenevän mahtavina rivistöinä, samalla kuin venäläiset tarkk'ampujaprikaatit koettivat etsiä suojaa vihollisen murhaavalta tulelta Opatowka-joen syvästä, rotkontapaisesta uomasta. Kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremmiksi kävivät ne prikaatinjoukot, jotka tummien aaltojen lailla vyöryivät tuohon jokilaaksoon", ja heti kello 11:n jälkeen kävi Mannerheimille selväksi, "ettei mitään vastarintaa enää ollut tehtävissä ylivoimaiselle viholliselle, jonka vasen tulikoura ulottui jo pitkälle Annopolia kohden, suunnilleen Stodolyn kohdalle".

Samanaikaisesti teki Mannerheimiä vastassa oleva vihollinen yhä ankarampia ponnistuksia miehittääkseen Klimontówin kautta kulkevan tien. Mannerheimin oli pakko, Malzyn liikeakselina, vähitellen kääntää vasenta siipeä takaperin sekä antaa sitten pääosan joukoistaan nousta ratsaille pitääkseen tien hallussaan liikkuvalla puolustautumisella.

Puoli kahden aikaan ei enää ollut havaittavissa jälkeäkään Opatówin enemmästä puolustamisesta. Tähän aikaan kiiti Mannerheimin luo vaahtoavalla ratsullaan käskyntuoja, joka jätti joukko-osaston komentajan kello 1/2 10 (siis jo neljä tuntia aikaisemmin) antaman seuraavasisältöisen käskyn:

"Perin pohjin muuttuneen tilanteen johdosta olen päättänyt tyhjentää Opatówin. Peräytymiseni olen päättänyt suorittaa illalla yön pimeyden turvissa Opatówin–Stodlyn–Annopolin viertotietä pitkin. Tämän marssin turvaamiseksi käsken Teitä viipymättä koko prikaatillanne miehittämään Ruszkówin–Sadowien alueen."

"Tämä käsky osoitti", kirjoittaa Mannerheim, "että joukko-osaston päällikkö Opatówissa kuvitteli vielä kello 1/2 10 aamulla voivansa puolustaa Opatówia yön tuloon saakka. Minulla ei kuitenkaan enää silloin oleskelupaikaltani tekemieni havaintojen nojalla ollut vähintäkään epäilystä siitä, että hänen molempien prikaatiensa taisteluvoima oli murtunut. Käskyssä vaadittiin kuitenkin, että minä tyhjentäisin Klimontówin kautta pohjoiseen vievän tien ja siirtäisin prikaatini mainitulle, vihollisen jo kauan sitten miehittämälle seudulle, siirto, jota ei olisi voitu toteuttaa pitemmälle kuin korkeintaan Opatówin kohdalle. Sellainen liike antaisi viholliselle mahdollisuuden sulkea Opatówin luona hajalleen lyötyjen tarkk'ampujaprikaatien jäännöksiltä niiden paluutien. Ne näyttivät yhä hitaassa tahdissa Opatówska-joen jyrkkien rantojen suojassa kaartelevan pitkin jokivartta itäkaakkoiseen suuntaan.

"Etelän puolella oli vihollinen jo miehittänyt jättämäni kukkulan p. 132,3 ja Pechówin kylän sekä ahdisti nyt ankarasti Sandomierzista esiinpistävän jalkaväkiprikaatin oikeaa siipeä.

"Hetken harkittuani päätin näissä olosuhteissa olla noudattamatta joukko-osaston päällikön käskyä. Se ei enää vastannut tilanteen vaatimuksia. Sen sijaan päätin jatkuvastikin estää vihollisen tunkeutumista Klimontówin kautta Opatówin–Sandomierzin viertotietä kohden."

Mannerheim onnistuikin aikeessaan. Taistelu näyttää pääasiassa suoritetun käyttämällä tykistötulta ja nojaamalla samalla peräkkäin leveään rintamaan sijoitettuihin konekivääriasemiin – menettelytapa, joka hyvin soveltui maastoon. Keskiyön paikkeilla ehtivät tarkk'ampujaprikaatien jäännökset vihdoin viertotielle Rozkin kylän kohdalla Sandomierzin suunnalla, missä ne vihollisen häiritsemättä saattoivat taas järjestyä jatkaakseen marssiaan Sandomierziin.

Mannerheim sai, ja syystä kylläkin, tunnustusta siitä tavasta, jolla hän – osittain vastoin saamiaan käskyjä – oli ratkaissut tehtävän. Eräässä venäläisessä virallisessa asiakirjassa mainitaan, kuinka "kovia taisteluja vihollisen ylivoimaista tykistöä vastaan" Mannerheimin oli kestettävä syyskuun 19. ja 20. (lokak. 2. ja 3.) päivänä. Edelleen lausutaan siinä: "Vihdoin syyskuun 21. (lokakuun 4.) päivänä saatuaan käskyn turvata tarkk'ampujain paluun Annopolista oikeaan, mutta vakuututtuaan siitä, että heidän peräytymisensä kävi vasempaan Sandomierziä kohden, puolusti hän kaartintarkk'ampujaprikaatien ainoata peräytymistietä kiinnittämättä huomiota uhkaavaan vaaraan joutua itse saarroksiin ja ylivoimaisten vihollisjoukkojen eristämäksi."

Mannerheimin toiminnan merkityksen vahvistaa myöskin eräs kenraali Ludendorffin lausunto: "1. itävaltalais-unkarilainen armeijakunta ja 9. armeijakunnan oikea sivusta taistelivat lokakuun 4. päivänä Klimontówin ja Opatówin luona venäläisiä tarkk'ampujaprikaateja vastaan, jotka selviytyivät jokseenkin vähällä."

Ratsuväkiprikaatin toiminnan tuloksena mainituista taisteluista oli siis, että se kahtena päivänä pidätti kokonaisen armeijakunnan etujoukkoja ja teki omalle jalkaväkidivisioonalle (kahdelle tarkk'ampujaprikaatille) mahdolliseksi pysyä erinomaisen tärkeissä asemissa. Kun tämä jalka väki divisioona sittemmin vihollisen ylivoiman ja saarrostuksen vuoksi joutui hajalle, puolusti prikaati "divisioonan ainoata peräytymistietä" ja sai siten myös aikaan, että tämä divisioona "selviytyi jokseenkin vähällä." Ratsuväen liikkuvaisuus sekä tulivoima, samoin kuin sen hyvä johto, olivat tärkeimmät saavutetun tuloksen edellytykset.

Tässä kuvatun urotyönsä johdosta Mannerheim sai Yrjön ritarikunnan 4. luokan ritarimerkin. Tätä koskevassa käskykirjeessä mainitaan m.m. seuraavaa: "Saatuanne syyskuun 21. päivänä käskyn turvata tarkk'ampujain peräytymistä Annopolista oikeaan, mutta vakuututtuanne siitä, että niiden jo aloittama peräytyminen tapahtuikin vasempaan Sandomierziä kohden, Te puolustauduitte omasta aloitteestanne, vaikka Teitä itseänne uhkasi vaara joutua ylivoimaisten vihollisvoimain saartamaksi, säilyttäen käsissänne ainoan peräytymistien, joka tarkk'ampujilla enää oli jäljellä –".

Saksalais-itävaltalaisen offensiivin aikana Mannerheim otti osaa kaartiarmeijakunnan taisteluihin Ivangorodin linnoituksen edustalla Czarnylan–Zwolan ja Policznan kylien luona sekä oli myöhemmin mukana itävaltalaisten takaa-ajossa joutuen ankariin taisteluihin Zwolenin, Kuczkin, Gesinin, Leszczinyn, Komorskin, Piotrkovicen ja Pinchowin luona. Sen jälkeen Mannerheim suoritti Nida-joen ylimenon Chroberzin luona ja jatkoi takaa-ajoa taistellen Promovicen ja Wawrzenicen luona pohjoiseen Krakovasta Mogilan linnoituksen edustalla. Tässä yhteydessä ei liene mielenkiintoa vailla sotamarsalkan kertoma pieni juttu. Rauhan aikana Mannerheim oli tutustunut Chroberzin tilan omistajaan, puolalaiseen markiisiin Wielopolskiin, ja hän oli ollut tämän luona metsäkauriita ampumassa. Nida-joen yli mentäessä hän oli pyytänyt, että tykistön päällikkö mikäli mahdollista varoisi pommittamasta tilan päärakennusta. Itävaltalaisten luovuttua taistelun jälkeen myöskin Chroberzista miehittivät venäläiset joukot paikan, jolloin markiisi kohteliaasti pyysi Mannerheimiä päivälliselle. Mannerheim suostui ystävälliseen tarjoukseen omistajan myönnyttyä hänen asettamaansa ehtoon, että myöskin kaikki prikaatin upseerit saivat ottaa ateriaan osaa. Päivällisillä tarjottiin "bigoz"-nimistä kansallisruokalajia, jonka valmistaminen vaatii monta päivää ja joka mahdollisesti oli oikeastaan tarkoitettu itävaltalaisille. Eihän kukaan tiennyt, keitä silloin olisi paikalla.

Helmikuun alussa 1915 Mannerheim nimitettiin 12. ratsuväkidivisioonan komentajaksi. Sen jälkeen hän otti osaa tämän divisioonan kanssa 2. ratsuväkikunnan sotatoimiin Stanislawowissa, hyökkäykseen Obertyniä vastaan sekä taisteluihin Tlumaczin, Zabokrukin y.m. luona. Maaliskuun 10. ja 18. päivän välisenä aikana 1915 hän puolusti myöskin ratsuväkidivisioonallaan ja kahdella jalkaväkipataljoonalla hyvin verisissä taisteluissa ylivoimaisia itävaltalaisia voimia vastaan Dnestrin yli johtavaa siltaa Zaleszczikin kaupungin kohdalla. Edelleen hän eteni divisioonineen Dnestr-virralle Uscie Biskupien luona, hyökkäsi itävaltalaisten hyvin varustettuja asemia vastaan sekä puolusti toisen ratsuväkiarmeijakunnan johdossa tätä joen ylimenopaikkaa maaliskuun lopulla sekä koko huhtikuun.

Sittemmin Mannerheim otti osaa kahdesta divisioonasta yhdistetyn ratsuväkiosaston päällikkönä toukokuussa 1915 33. siperialaisen armeijakunnan suorittamaan Dnestrin ylimenoon ja hyökkäykseen Horodenkan kautta Kolomcaa vastaan sekä myöhemmin tämän jälkeen venäläisten asemien puolustamiseen Prut-virralla. Kesäkuussa hän suojasi 12. ratsuväkidivisioonalla 11. armeijakunnan peräytymistä Kaluszinpiiristä Dnestriltä sekä Gnila-Lipa ja Zlota-Lipa-joilta taisteluissa, joita käytiin Kaluszin, Woinilowin, Zlota-Lipan ja Haliczin luona. Erikoisen kovia ja verisiä olivat taistelut Rudzwian luona sekä Gnila-Lipa-joella, missä m.m. taisteluun vähitellen joutui 11 pataljoonaa ja viisi tykistöpatteria. Heinäkuussa hänen johdossaan kävi kuusi ratsuväkirykmenttiä ja neljä patteria sitkeitä taisteluita Szczitovicen, Wygodan ja Kolodrubkan kylistä sekä edelleen joen ylimenopaikasta Uscie Biskupien luona. Syyskuussa hän otti osaa toisen ratsuväkikunnan päällikkönä 11. armeijakunnan sotatoimiin puolustettaessa Strypa-joen linnoitettuja asemia ja murtauduttaessa läpi vastustajan puolustuslinjan. Ankaria taisteluita käytiin tällöin Hajworonkan, Burkanowin ja Dobropolen luona y.m. paikoissa. Erikoisen maininnan ansaitsee eräs ratsain tehty hyökkäys yön aikaan muuatta saksalaista jalkaväkirykmenttiä vastaan. Sen tarkoituksena oli helpottaa Hajworonkassa ahdingossa olleen venäläisen jalkaväen asemaa. Myöskin tätä ratsuväen etujoukon hyökkäystä kenraali Linder käsittelee laajasti ja tarkoin mainitussa teoksessaan sivuilla 55–59.

Syyskesällä ja syksyllä otti Mannerheimin ratsuväkidivisioona osaa 2. ratsuväkiarmeijakunnan sotatoimiin puolustettaessa venäläisiä asemia pitkin Dnestriä Szutromincen, Lataczin ja Czerwonogrodin piireissä sekä edelleen Bessarabiassa Toporoncen–Grozicen linjalla. Ja vihdoin talvella 1915–1916 oli 12. ratsuväkidivisioona mukana kenraali Shtsherbatshovin armeijan sotaliikkeissä Podoliassa. Edelleen se otti osaa keväällä 1916 8. armeijan läpimurtautumisvalmistuksiin ja itse läpimurtoon vihollisen Luckin luona lujasti linnoittaman puolustuslinjan läpi joutuen ankariin taisteluihin oman rintaman etupuolella edettäessä Kowelia kohti. Näistä taisteluista on erittäinkin mainittava ne, jotka käytiin Boriatinin, Zaturcin, Lokachin, Sviniuhin, Szelwowin, Kiselinin, Twerdynian ja Ozdiutichin luona y.m. Viimeksimainitussa taistelussa pelastui armeijakunnan päällikön oman todistuksen mukaan eräs venäläinen armeijakunta tuhosta siten, että voitollisesti hyökkäävän saksalaisen jalkaväen kylkeen tehtiin ratsuväkihyökkäys. – Heinäkuusta lähtien oli Mannerheim divisioonineen puolustamassa ja torjumassa vihollishyökkäyksiä Woronczinin, Studyn, Julianowkan ja Kiselinin piireissä. – Elokuussa ja syyskuussa hän puolusti edelleen ratsuväkidivisioonallaan venäläisten asemia Wolan piirissä Stohod-joella ja loka- ja marraskuussa hiukan eteläisempää puolustuslinjan lohkoa.

Tämän jälkeen hänet määrättiin 12. ratsuväkidivisioonallaan vahvistamaan pahassa ahdingossa olevaa Rumanian armeijaa. Hän otti joulukuun alussa puolustaakseen 55 km:n pituista lohkoa, joka kulki pitkin eräitä vuoristojokia, m.m. Suszica, Pytns, Neruja, Zabala ja Milkowul nimisiä. Tätä lohkoa hän puolusti menestyksellisesti yhtämittaisissa ankarissa taisteluissa vuoristossa venäläis-rumanialaisen joukon johdossa – ryhmän, joka tunnettiin nimellä "Wrancza". Yhdestä ratsuväkidivisioonasta ja jalkaväkiprikaatista tämä osasto kasvoi vähitellen 1 venäläiseksi ratsuväkidivisioonaksi, 2 1/2 rumanialaiseksi jalkaväkidivisioonaksi ja 2 rumanialaiseksi ratsuväkidivisioonaksi. Sodan ylimmän johdon oli kuitenkin pakko tammikuun keskivaiheilla keskittää venäläiset ratsuväkijoukot lopputalveksi Bessarabiaan. Tässä yhteydessä kannattaa kuitenkin mainita ne taistelut, joita käytiin Putnon, Kainelen, Sowejan, Kozan, Gerastraun ja Nerejulin luona sekä kukkulalla 1001 lähellä Magurei-vuoria, edelleen Kampurilen– Wisantian–Monastireaskan–Kolakulin linjalla, kukkulalla 499 sekä linjalla Gogoi–Gaurile–Widra-Burka samoin kuin lähellä Rakoazan kukkulaa 625 sekä Ireszti–Serbesztin luona. Vielä on mainittava, että Mannerheim toukokuun alusta aina lokakuun keskivaiheille otti osaa ensin divisioonineen sekä sittemmin 6. ratsuväkikunnan johdossa erilaisiin sotatoimiin Rumanian rintamalla, pääasiallisesti kuitenkin venäläisten Tarnopolin luona kärsimän tappion johdosta uhanalaisiksi joutuneitten venäläisten asemien puolustamiseen Bukovinassa.

Venäjän maaliskuun-vallankumouksen jälkeen, joka alun alkaen oli muuttanut väliaikaisen hallituksen vain hallituksen varjoksi ja saanut sotilaskomiteoillaan aikaan sen, että Venäjän toimiva armeija oli muuttunut käyttökelvottomaksi massaksi, kenraali Mannerheim oli pian selvillä siitä, ettei todellisesta sodankäynnistä enää voinut olla kysymystäkään. Yhä levottomammin hän harkitsi mielessään, täytyikö katsoa sotilaanvelvollisuuden vaativan pysymään yhä paikallaan ja alistumaan vallankumouksen mukanaan tuomiin nöyryytyksiin ja voimattomuuden tilaan. Eivätkö epäjärjestys ja sekasorto olleet senluontoiset, että pikemminkin oli jokaisen velvollisuus koettaa avustaa järjestyksen ja rauhallisuuden voimassapitämistä kotimaassa?

Siitä huolimatta, että Mannerheimin komennossa olevassa 6:nnessa ratsuväkiarmeijakunnassa ulkonaiset muodot olivat pysyneet ennallaan, oli todisteita siitä, ettei upseereilla enää ollut mahdollisuutta täyttää velvollisuuksiaan sillä tavoin kuin hän ne käsitti.

Erikoisesti oli yhdessä hänen rykmenteistään sattunut selkkaus osoittanut, että myöskin hänen osastossaan, jonka vallankumous oli ulkonaisesti jättänyt melkeinpä koskemattomaksi, oli syntynyt liikkeitä, joita tuskin vielä saattoi havaita pinnalta, mutta jotka kuitenkin jo olivat horjuttaneet mieskuria. Erään hänen rakuunarykmenttinsä rakuunat olivat vanginneet erään upseerin tämän upseeriklubissa pitämän monarkistishenkisen puheen johdosta, josta rykmentin soittajat olivat ilmoittaneet miehistölle. Mannerheim teki voitavansa saattaakseen upseeria vangitsemassa olleet rakuunat rangaistukseen, olipa hänen onnistunut saada armeijakomissaarikin lupaamaan ehdotonta apuaan. Tämän oli määrä saapua joukko-osastoon ja antaa rikollisten rakuunoiden rykmentin edessä näiden vangitsemismääräys. Kun silloin saattoi olla syytä pelätä levottomuuksia, oli kenraali Mannerheim asettanut kyseellisen rykmentin siten, että se joutui täysin luotettavien joukkojen keskeen, jotka olivat valmiit tukahduttamaan jokaisen omankädenoikeuden yrityksen. Kaikki sujui aluksi suunnitelman mukaisesti. Syylliset vangittiin, mutta sen sijaan, että armeijakomissaari olisi asettanut heidät sotaoikeuteen, hän armahtikin heidät vielä samana iltana ja matkusti sitten takaisin armeijanesikuntaan sotilaiden riemuitessa. Mannerheim, joka oli pannut koko arvovaltansa vaakaan saattaakseen tämän ensimmäisen hänen osastonsa keskuudessa sattuneen tottelemattomuuden rangaistuksi, käsitti nyt, etteivät hänen ja silloisen järjestelmän käsitykset sotakurista käyneet yksiin ja että oli mahdoton ajatella enää paikoilleen jäämistä.

Valkoinen kenraali.

Jo keväällä ja varsinkin kesällä 1917 kävi yhä selvemmäksi, kuinka suuresti Suomen yhteiskunta oli, kuten Venäjänkin, joutunut kuohumistilaan ja kuinka joukkojen levottomuus yhä vain kasvoi. Erikoisesti kävi kysymys paremman työrauhan ja järjestyksen aikaansaamisesta maassa yhä polttavammaksi. Asia otettiin senaatissakin keskustelun alaiseksi kesän kuluessa. Hallituksessa pohdittiin m.m. ankarampien toimenpiteiden mahdollisuuksia järjestyksen palauttamiseksi maahan. Olipa syyspuoleen ollut käsiteltävänä kysymys sotilasdiktatuuristakin, joka olisi voinut – niin arveltiin – saada aikaan toivotut rauhallisemmat olot. Tällöin mainittiin luultavasti tuohon aikaan ensimmäinen kerta kenraali Mannerheimin nimi. Hallituspiirissä eräät henkilöt pitivät häntä tällöin kuitenkin liian suuressa määrässä venäläisenä tai venäläistyneenä kenraalina, jonka nimittämisen puheenalaiseen tehtävään ei katsottu olevan omansa rauhoittamaan levottomia aineksia eikä edes pitämään niitä kurissa. Ja määrätietoisempiin toimenpiteisiin ei senaatti muutenkaan ilmeisesti ollut vielä kypsä. Mannerheimin ehdokkuutta olivat jo tuolloin pontevasti esittäneet m.m. eräät nuoremmat aktivistit. Mutta hänen aikansa ei ollut – ehkä onnellista kyllä – vielä tullut. Sitä paitsi ei hän, kuten myöhemmin on käynyt selville, olisi koskaan ottanut vastaan tuollaista diktaattorintehtävää, jollaisesta aikeesta hän ei muuten ollut saanut mitään tietoakaan.

Mutta myöskin sen jälkeen, kun sotilaskomitean vaali oli kohdistunut aivan toiseen mieheen, esittivät eräät henkilöt, myöskin aktivistit Helsingissä joulukuussa 1917 jyrkästi, ettei ylipäälliköksi valittua kenraali Charpentier'tä voitu pitää sopivana, vaan että hänet oli korvattava Mannerheimillä, joka ei vielä silloin – eri syistä – suinkaan saanut osakseen jakamatonta myötätuntoa sotilaskomitean jäsenten keskuudessa.

Kun sittemmin kävi yhä selvemmäksi niin hyvin sotilaskomitean jäsenille kuin muillekin johtavimmille ja aktiivisimmille henkilöille Helsingissä (m.m. AK:n = aktiivikomitean keskuudessa), että ensiksi valitulla ylipäälliköllä ei ollut tämän tapaisessa erikoislaatuisessa sodassa välttämättömiä johtajanominaisuuksia, kääntyi MK. (= militäärikomitea) tammikuun 9. päivänä, sittenkun tilanne oli muuttunut yhä vain uhkaavammaksi, kenraali Mannerheimin puoleen pyytäen, että hän suostuisi MK:n jäseneksi ja ottaisi osaa sen neuvotteluihin.

Venäjän vallankumouksella ei ollut välitöntä vaikutusta joukkoihin rintamalla, mutta ei tietenkään kestänyt kauan, ennenkuin sotamiesneuvostot olivat saaneet käsiinsä koko vallan ja riistäneet sen hallitukselta ja kaikilta, joilla vain oli ollut päällystön nimi. Tämän johdosta Mannerheim katsoi, että nyt oli, niinkuin aikaisemmin on esitetty, tullut aika, huolimatta kaikesta siitä lojaalisuudesta, mitä hän tunsi Venäjää kohtaan, erota Venäjän armeijasta, missä hän ei enää katsonut voivansa tehdä mitään Venäjän eikä oman maansa hyödyksi. Hän katsoi sen tähden lokakuun vallankumouksen jälkeen olevansa täysin oikeutettu matkustamaan kotiin, toimiaksensa, mikäli mahdollista, siellä velvollisuutensa mukaisesti maansa palveluksessa ja sille hyödyksi. Näin siitä huolimatta, että hänen päällikkyydessään oleva 6. ratsuväkiarmeijakunta oli sotilaskurin puolesta pysynyt entisellään. "Sopiva ajankohta tuli kuin kohtalon lähettämänä", kertoo Mannerheim. "Ollessani ulkona ottamassa vastaan uutta hyvin rajua ratsuhevosta ratsastin kumoon ja nyrjäytin jalkani. Minut vietiin kotiin esikuntaani, pantiin vuoteeseen sekä kutsuttiin lääkäri. 'Kenraali saa nyt maata pari kuukautta', lausui lääkäri minulle. 'Sehän on ikävää, mutta minähän voin sangen hyvin hoitaa päällikkyyttäni sängystäkin', ajattelin itsekseni. Yöllä maatessani valveilla sain kuitenkin toisen ajatuksen. 'Sinähän olet odottanut', sanoin itsekseni, 'tilaisuutta. On selvää, että tämä tilaisuus on nyt tullut.' Seuraavana aamuna kutsutin luokseni esikunnan ja otin jäähyväiset. 'Matkustan nyt Odessaan ja haluan kiittää Teitä palveluksistanne.' 'Niin, mutta kenraalihan tulee takaisin.' 'Ei, minä en tule enää takaisin.' Asetuin autooni, otin lääkärin mukaani ja sain sitten hoitoa Odessassa."

Eräänä päivänä heti tämän jälkeen Mannerheim sai Odessaan sähkösanoman armeijan esikuntapäälliköltä, joka ilmoitti, että ylipäällikkö oli vapauttanut hänet päällikön tehtävistä "poliittisten ristiriitojen" johdosta. Mannerheimin paikalleenjäämistä ei ollut katsottu sopivaksi, niinkuin esikuntapäällikkö samanaikaisesti ilmoitti. Hän lisäsi sitä paitsi, ettei heillä ollut asiassa ollut mitään osuutta. He kehoittivat Mannerheimiä kääntymään ylipäällikön puoleen tai mieluummin heti matkustamaan hänen puheilleen saadakseen aikaan muutoksen. Mannerheim kiitti, mutta ilmoitti, että "oli jo vapauttanut itsensä päällikkyydestä tästä lähin" ja ettei hän enää vastaisuudessa aikonut ottaa vastaan mitään päälliköntointa.

Kuvaavana seikkana mainittakoon tässä, että vaikka Mannerheim viipyessään vielä jonkin aikaa eteenpäin Odessassa saadakseen jalkansa kuntoon liikkui siviilipukuisena, tervehtivät tästä huolimatta sotilaat, jotka kuuluivat 12. ratsuväkidivisioonan siihen prikaatiin, joka oli lähetetty Odessaan järjestystä ylläpitämään ja joka aikaisemmin oli ollut hänen alaisenaan, häntä aina hänet kohdatessaan kunniaa tehden. Tämä divisioona osoitti hänelle muutenkin aina mitä suurinta kunnioitusta.

Tuohon aikaan oli kenraalille suuri yritys, eikä suinkaan vaaraton, lähteä Odessasta Pietariin. Kuitenkin Mannerheimin matka sujui sangen hyvin lukuunottamatta sitä, että vaunun vaihto kävi kerran välttämättömäksi sen johdosta, että se vaunu, jossa Mannerheim oli saanut varatuksi osaston itselleen, meni pian rikki. Se vaihdettiin toiseen, joka jo oli sotamiesten ja Ehnström-nimisen junankomendantin hallussa. Mannerheimin luvattua komendantille viinit kaikilla aterioilla sekä annettua hänelle muutamia satoja ruplia jaettavaksi sotamiehille matka jatkui suuremmitta seikkailuitta Pietariin. Junamatkan aikana hän saattoi ottaa vielä suojelukseensa pari englantilaista sairaanhoitajatartakin sekä kaksi rumanialaista pakolaista. Kenraalin olkaimetkin saivat olla rauhassa Mannerheimin sotilaspuvussa.

Jo Odessassa Mannerheim oli saanut kuulla Suomesta uutisia, joista hän ymmärsi, että vain kotimaassa olisi mahdollista täysin päästä selvyyteen tilanteesta. Pietarissa hän sai kuulla jo vähän enemmän. Kotiin Suomeen matkustamiseksi vaadittiin bolshevikkien lupa Smolnasta. Sen pyytäminen ei kuitenkaan pistänyt hänen päähänsä. Suomi oli julistautunut itsenäiseksi muutamia päiviä aikaisemmin, minkä johdosta hän kääntyi vapaaherra Bruunin puoleen, joka oli Suomen passitoimiston päällikkönä, sekä pyysi häneltä todistusta siitä, että hän oli Suomen kansalainen. Tämä todistus kädessään hän lähti pääesikuntaan ja jätti sinne kirjelmän, missä hän mainitsi, että hän oli palvellut Venäjän armeijassa Suomen kansalaisena ja että hän sen vuoksi ei katsonut enää voivansa jatkaa palvelustaan, sitten kun Suomi oli julistautunut itsenäiseksi. Täytettyään tämän viimeisen muodollisuuden hän katsoi olevansa täysin vapaa.

Sen jälkeen Mannerheim matkusti mitään vaikeuksia kohtaamatta Suomeen. Bolshevikkien suostumusta hän ei ollut pyytänyt eikä saanut. Hänen suomalaiset paperinsa riittivät. Sitä paitsihan hänellä oli venäläinen evakuoimispaperi. Helsinkiin hän jäi tällä kertaa noin viikoksi. Jo Suomen rautatieasemalla Pietarissa hän oli tavannut eräitä vanhoja upseeritovereitaan, m.m. eversti Wetzerin. Helsingissä hän joutui yhteyteen silloisen MK:n jäsenten kanssa, mutta tällä kertaa ei ollut puhetta mistään tärkeistä neuvotteluista. Tuolloin hän sai lähemmin kuulla jääkäriliikkeestä ja että Suomen rintama niin muodoin oli tavallaan tullut samaksi kuin Saksan.

Aktivistithan olivat, kuten tunnettua, saaneet aikaan kaikkialla maassa järjestön, joka edusti samaa isänmaallista ajatussuuntaa kuin he itsekin. AK:lla oli jokaisella huomattavalla paikkakunnalla ainakin yksi henkilö, jonka puoleen saatettiin kääntyä. Tällä verkostolla, joka vähitellen oli monien vuosien kuluessa luotu ja järjestetty, oli suuri ja tärkeä merkitys, jota ei pidä aliarvioida. Kun MK. aktivistien käsityksen mukaan aivan liian omavaltaisesti ja tahtomatta ottaa huomioon niiden henkilöiden mielipiteitä, jotka olivat luoneet koko tämän suuren järjestön, näytti ilman muuta aikovan ottaa sen käsiinsä, oli selvää, että aktivistit pitivät eräitten MK:n jäsenten menettelyä hiukan sopimattomana eivätkä katsoneet voivansa ilman muuta antaa heidän käsiinsä kaikkia sotilaallisia valmisteluja, joita he yhdessä jääkärien kanssa olivat luulleet voivansa hoitaa ainakin yhtä hyvin kuin vanhat ammattisotilaat, joiden taito oli monta vuotta saanut olla "kesantona". Oli sen vuoksi helposti ymmärrettävää, että eräät aktivistit käänsivät nyt katseensa Mannerheimiin. Aktivisteilla oli jo kauan sitten ollut se käsitys, että MK. oli komitea, joka ei toiminut riittävän tehokkaasti eikä nopeasti, kun niin tarvittiin. Tähän käsitykseen olivat nuoremmat tulleet m.m. aseiden kuljetusten yhteydessä. Tukholmasta he olivat m.m. saaneet riittävän kokemuksen siitä toiminnasta, jota eräät MK:n lähettämät ammattisotilaat harjoittivat yhdessä ruotsalaisten upseerien ja suomalaisten siviilimiesten kanssa. Mutta kotimaassakin olivat toiset aktivistit mielestään saaneet huonon käsityksen eräiden vanhempien upseerien puutteellisesta täsmällisyydestä ja järjestelykyvystä, vaikka nämä (MK:n jäsenet) vanhemmat upseerit toisaalta tunsivat tarkoin erinäisiä aktivistien toimenpiteitä ja suhtautuivat niihin kriitillisesti, kuten esim. suuren aselastin jakamiseen maan eri osiin. Tämä jakelu MK:n onnistui suureksi osaksi estää. Suurin aselasti oli näet onnettomuudeksi jäänyt saamatta maihin eräiden jääkärien ja kotoisten vastaanottajien epätäsmällisyyden ja epätarkkuuden sekä myös muutamien Saksan asiamiesten juonittelujen ja aiheettoman asiaan sekaantumisen vuoksi.

Sinä aikana, jonka Mannerheim nyt oleskeli Helsingissä, ei saatu kuitenkaan mitään päätöstä aikaan. MK. oli paremman ehdokkaan puutteessa joulukuun lopussa väliaikaisesti ylipäällikökseen valinnut kenraali Claës Charpentier'n. B. Estlander (V: 138) väittää, että eräänä syynä siihen, minkä vuoksi Mannerheimin puoleen ei vielä joulukuussa tahdottu kääntyä, oli että hänellä oli voimakas myötätunto Ranskaa ja Englantia kohtaan ja että saksalaisen orientoitumisen voitiin niin ollen ajatella hänestä olevan vastenmielistä. On mahdollista, että niin on saattanut asianlaita ollakin, mutta nuoremmat eivät saattaneet käsittää tuollaisia näkökohtia, heillä kun useilla, varsinkin "pfadfindereillä", oli ollut voimakas myötämielisyys Englantia kohtaan, joka heidän oli täytynyt luonnollisista syistä voittaa maailmansodan aikana. (Vrt. Oberzugführer Runar Appelbergin sotapäiväkirjaa, julkaissut Bertel Appelberg, Finsk Tidskrift 117: 35: "Tiedän monen toverini, jotka nyt ovat sieluineen ruumiineen vannoutuneet Saksan puolelle, myötätunnon ensi aikoina sodan syttymisen jälkeen olleen pikemminkin entente'in puolella.")

Tammikuun alussa 1918 Mannerheim saapui uudelleen Pietarista, missä hänen oli ollut pakko viipyä lyhyt aika, Suomeen saman evakuoimislipun avulla kuin edelliselläkin kerralla. Ajat olivat silloin sellaiset, että hän heti saavuttuaan, niinkuin luonnollista olikin, joutui yhteyteen eräiden kadettitoveriensa kanssa, jotka nyt olivat halukkaita aloittamaan yhteistyön hänen kanssaan, varsinkin kun he nyttemmin kaikki olivat huomanneet, ettei Charpentier ollut oikea mies. Mutta jo hiukan aikaisemmin, suunnilleen joulukuun 20. päivän seuduissa eli vähän ennen joulua ja paripäivää ennen Mannerheimin Pietarin-matkaa olivat eräät henkilöt, kuten maisterit Thure Svedlin, Erik Mandelin, E. E. Kaila y.m., ryhtyneet toimiin saadakseen kenraali Charpentier'n korvatuksi Mannerheimillä, jonka nimitystä he jyrkästi vaativat. Ja vielä myöhemminkin tammikuussa he olivat samassa asiassa käyneet MK:n eri jäsenten puheilla, vaikka pääasiallisesti olivatkin asiasta keskustelleet silloisen ratsumestari H. Åkermanin kanssa. Esityksessään "MK. ja päämajan synty" (Suomen Vapaussota 2: 162) vahvistaa Harald Åkerman tämän kirjoittaessaan: "Erikoisesti AK:n työjaosto koetti innokkaasti vaikuttaa taivuttaakseen MK:n vapausliikkeen sotilaalliseen johtoon varaamaan tämän verrattoman voiman [Mannerheimin]. Sen merkityksen huomasi tietenkin MK. täysin. Kun kysymys vähän ennen joulua kävi polttavaksi, oli kuitenkin muistettava, että ylipäällikkö oli pari viikkoa aikaisemmin valittu ja että tietenkin haluttiin saada täysi varmuus siitä, että katsantokannat ja pyrkimykset sopivat yhteen, niistä kun riippui tulevan yhteistyön pohja."

Ajatusten vaihto kenraali Mannerheimin kanssa jäi Åkermanin tehtäväksi, mutta kun kenraali lähti samaan aikaan kaupungista [tässä tarkoitetaan selvästi joulun edellistä matkaa] ja palasi vasta tammikuun 8. päivänä, täytyi ratkaisevat keskustelut lykätä, kunnes Åkerman oli jo lähtenyt matkalle Tukholmaan. Niitä hoiti sittemmin MK:n puolesta Ignatius sekä pari muuta komitean jäsentä [lähetystön toisena jäsenenä toimi Aimo Hallberg.]" Tämän tapahtumain kulun vahvistaa myöskin kuvaus teoksessa "Suomen Vapaussota 1918" (1:370–1 ja seur.).

Nämä MK:n jäsenet etsivät nyt Mannerheimin käsiinsä, keskustelivat hänen kanssaan tilanteesta ja pyysivät häntä ottamaan osaa komitean kokouksiin, minkä hän lupasikin tehdä. Nämä kokoukset pidettiin milloin Ritarihuoneessa, milloin muualla kaupungissa tai sen ulkopuolella, missä luultiin oltavan turvassa yllätyksiltä punaisen kaartin taholta. Annamme nyt sanan vuoron B. Estlanderille, joka on kuvannut tätä tärkeätä vaihetta. Hän kertoo:

"Mannerheimin luonteen pakottava toimeliaisuus tuli heti tuntuviin, ja hän vaikutti heti ajankohtaan, jolloin sotilaallinen toiminta oli alkava. Kolmannessa kokouksessa keskusteltiin kauan ja aivan mitättömästä sivuseikasta, jostakin pienestä luottokysymyksestä, ja samalla kerralla esitettiin erään saaristolaissuojeluskuntapäällikön tiedonanto, jossa hän tarjoutui yllättämään jonkin venäläisen rantapatterin ja valtaamaan sen asevaraston: kysymyksessä siis avonainen taistelu, alemman sotilasviranomaisen aloitteesta millaisine yllättävine seurauksineen tahansa. Mannerheim pyysi puheenvuoron.

Pyydän kiittää luottamuksesta, lausui hän, mutta minä en katso voivani enää ottaa osaa näihin kokouksiin. En voi ottaa osalleni vastuuta, jonka komitea on ottanut hartioilleen, ilmeistä kun on, ettei komitea sellaisenaan saata hallita tilannetta.

"Mutta mitä sitten kenraalin mielestä on tehtävä?

"Hyvät herrat, vastasi Mannerheim, olen ottanut osaa kolmeen kokoukseen kolmessa eri paikassa. Meidät saatettaisiin kaikki minä hetkenä tahansa vangita ja kaikki olisi sillä pilattu. Komitean järjestely kollegiaalisissa muodoissaan sallii keskustelun mistä oleellisesta tai epäoleellisesta seikasta tahansa eivätkä asiat suju. Käsitykseni mukaan meidän on toimittava heti. Armeijan esikunta on muodostettava koettaaksemme luoda kenttäarmeijan ja esikunnan, joka tarvittaessa voi johtaa sen toimintaa. Sen on tapahduttava sillä seudulla, josta voidaan saada varma lähtökohta, ja meidän on matkustettava sinne huomenna, jos juna jo tänään on lähtenyt.

"Seuraavana päivänä MK. kokoontui jälleen, tällä kerralla Kämpin hotelliin. Charpentier oli valmistanut yksityiskohtaisesti päivää aikaisemmin tehdyn ehdotuksen, jonka hän selitti olevansa valmis hyväksymään toimintansa perusteeksi, jos komitea pysyisi vaalissaan. Mannerheim vastasi, että hän katsoi ehdotuksen täysin vastaavan niitä näkökohtia, jotka hän oli tahtonut saada esiin. Kokous hajaantui nyt ja Mannerheim poistui."

MK., joka nyt todella halusi saada Charpentier'n korvatuksi Mannerheimillä, ehdotti sen vuoksi, että Charpentier tulisi eräänlaiseksi sotilasedustajaksi hallitukseen ja Mannerheim taas ylipäälliköksi. Mutta luonnollista oli, ettei Charpentier ollut tyytyväinen tähän uuteen ehdotukseen, ja hän ilmoitti heti, ettei hän tahtonut jäädä paikalleen, vaan halusi erota. Tämä kokous lienee ollut erittäin kiusallinen läsnäoleville, MK:n jäsenethän kun itse olivat aikaisemmin kauan harkittuaan valinneet Charpentier'n edellytetyksi ylipäälliköksi ja MK:n puheenjohtajaksi ja heidän oli nyt jo tavallaan pakko hylätä hänet, vaikkei heillä ollutkaan mitään henkilökohtaista häntä vastaan. MK:ssa jatkettujen neuvottelujen jälkeen komitea päätti tiedustaa, olisiko Mannerheim suostuvainen ottamaan vastaan ylipäällikkyyden. Mannerheim, jonka ehdokkuutta aktivistit myöskin tukivat, ei katsonut voivansa heti vastata tähän pyyntöön, vaan pyysi miettimisaikaa. Tämä tapahtui tammikuun 9. päivänä. Samalla hän lausui vilpittömät valittelunsa sen johdosta, että kenraali Charpentier oli vetäytynyt syrjään, ja korosti, ettei hänellä olisi ollut mitään Charpentier'n alaisena palvelemista vastaan, koska tämä kerran oli suostunut Mannerheimin ehdotukseen.

Mannerheim tahtoi ilmeisesti saada tilanteen eräissä suhteissa paremmin selvitetyksi ja saada ennen kaikkea paremman selvyyden hallituksen suhtautumisesta erinäisiin hänelle tärkeihin kysymyksiin, joita MK. ei ollut voinut tarpeeksi selvittää.

Mannerheim oli päätynyt siihen lopputulokseen, että taistelusta tulisi sellaisena, jollaiseksi se muodostuisi, vapaussota, jonka arvo tulevaisuudessa riippuisi siitä, miten suuressa määrin se olisi käyty omin voimin ja ilman vierasta apua. Tämä käy selville jo siitä, että Mannerheim käydessään Pietarissa joulukuun lopulla kääntyi Ranskan Venäjällä olevan sotilaslähetystön päällikön, kenraali Niesselin puoleen pyytäen, että Suomi saisi, mitä se tarvitsi, ranskalaisten Muurmanille keräämistä ase- ja sotatarvike varastoista. Saksan vaikutus heikkenisi sen johdosta. – Mutta aika oli täpärällä, eikä Niesselillä ehkä ollut määräämisvaltaa puheenalaisen varaston käyttämiseen sellaiseen ennakolta aavistamattomaan tarkoitukseen ilman erikoisesti hankittua myönnytystä. Esitykseen ei tullut vastausta lainkaan, ei ainakaan Mannerheimille, jonka lähinnä olisi tullut tämä tieto saada. Tultuaan nimitetyksi ylipäälliköksi Mannerheim ilmoitti senaatin silloiselle puheenjohtajalle, senaattori Svinhufvudille, että hän oli koettanut täten kiinnittää ranskalaisten huomiota ja harrastusta asiaamme (Suomen Vapaussota v. 1918, 1:347–348). M.m. tähän tärkeään kysymykseen hän tahtoi täyden selvyyden. Tässä tarkoituksessa hän kävi Svinhufvudin luona, jonka kanssa hän perinpohjaisesti pohti kysymystä. Tällöin kävi selville, että myöskin Svinhufvud yhtyi siihen katsantokantaan, että oli selviydyttävä omin avuin. Mannerheimille hän antoi nimenomaisen lupauksen olla missään olosuhteissa pyytämättä ulkomaista sekaantumista. Tuonnempana voin osoittaa, että tämä lupaus todellakin oikeastaan pidettiin, vaikka Saksan väliintulo sitten kuitenkin tapahtui. Kun yksimielisyys tässä tärkeässä kohdassa oli todettu ja muut ehdot täytetty, ilmoitti Mannerheim tammikuun 10. päivänä ottavansa vastaan hänelle tarjotun tehtävän. Ja tammikuun 16. päivänä senaatti nimitti hänet siihen suullisesti, vaikk'ei asiaan kuulumattomille saatu mainita asiasta.

Vaikka oli luonnollista, että vaali oli kohdistunut kenraali Mannerheimiin, se oli onnellista eräistä muistakin syistä kuin puhtaasti sotilaallisista. Sitä ei ehkä tajuttu täysin vielä tuolloin, vaan vasta paljon myöhemmin. Pitkän Venäjällä palveluksensa aikana Mannerheim oli pysynyt erillään maamme sisäisistä riidoista ja eripuraisuuksista, vaikka hänen sukunsa ja perheensä kohtalot olivat läheisesti sitoneet hänet kaikkeen, mitä tapahtui täällä kotona. Vanhimman veljen maastakarkoitus ja siirtyminen Ruotsiin oli myöskin tietysti häneen tehnyt syvän vaikutuksen. Sinä pitkänä aikana, jonka oli ollut kotimaasta poissa, oli hän, samalla kuin oli säilyttänyt elävän isänmaallisuuden, saanut myöhemmälle toiminnalleen välttämättömän yleiskatsauksen sisäisiin oloihimme, joka liian usein puuttui maassa toimivilta ja vaikuttavilta henkilöiltä ja teki heidät tärkeissä vaiheissa ehkä "likinäköisiksi", vaikka heillä tietenkin oli laajempi henkilö- ja asiantuntemus. Monet silloiset tapahtumat saattoivat kuitenkin useimmiten olla vähäarvoisia sivuseikkoja. – Lisättäköön tähän, ettei tässä suinkaan pidetä pitkäaikaista ulkomaillaoloa itsestään riittävänä tekemään ketään henkilöä sopivaksi tällaisiin tehtäviin. Parhaiten ja selvimmin valaisee väitettä edellistä ylipäällikköä, kenraali Charpentier'tä koskeva tapaus ja hänen perin ilmeinen sopimattomuutensa tehtävään huolimatta hänen pitkästä ja kunniakkaasta urastaan sotilaana sekä hänen muuten hyvistä ja miellyttävistä henkilökohtaisista ominaisuuksistaan. Vapaussodassa tarvitaan ennen kaikkea muuta mies, jolla on erinomaiset, loistavat johtajanominaisuudet.

Muutamia päiviä ennen sodan puhkeamista Mannerheim otti johdon käsiinsä, ryhtyi heti muodostamaan esikuntaa ja matkusti tulevan päämajansa kanssa Vaasaan ryhtyäkseen valmistuksiin vapaussotaa varten, joka nyt oli alkava.

Koko vapaussota muodostui, etenkin alussa, jossakin suhteessa diletanttien sodaksi varsinkin miehistön ja alipäällystön, mutta jossakin määrässä myöskin upseerikunnan puolesta. Maa, jolla ei ollut pariin vuosikymmeneen ollut armeijaa ja jonka väestö ei ollut saanut harjaantumista aseitten käytössä, ei kyennyt ilman muuta polkaisemaan maasta ammattitaitoista armeijaa, joka pystyisi uudenaikaiseen sotaan, sotaan, joka kaiken lisäksi jo alun pitäen muodostui liikkuvaksi. Olihan maassa kyllä muutamia kymmeniä entisiä upseereita, mutta he olivat osittain liian vanhoja, osittain taas aivan tottumattomia uudenaikaiseen sotaan, jollaiseksi mailmansota sodan oli kehittänyt. Olihan kyllä myöskin käytettävissä joitakuita korkeampia upseereita, jotka Mannerheimin tavoin olivat kohonneet ja taistelleet maailmansodassa upseerin valansa veroisesti. Näitä voitiin tietenkin kaikkia käyttää, vaikka ei aina voitukaan saada aikaan sopusointuista yhteistyötä eri tavoin ajattelevien kesken. Ennen kaikkea olivat käytettävinä Saksassa koulutetut jääkärit, nämä jääkärit, jotka olivat saaneet ensiluokkaisen sota-ajan koulutuksensa, vaikka heiltä puuttuikin suurempia teoreettisia pohjatietoja. Lisäksihän meillä oli käytettävissä joitakuita saksalaisia aktiiviupseereita sekä muutamia ruotsalaisia yleisesikunta- ja muita upseereita. Mutta erilaisesta koulutuksesta johtui luonnostaan, että näitä upseereita ei ilman muuta voitu käyttää hyväksi eikä aina tarkoituksenmukaisimmalla tavalla. Korkeimmalta johdolta, s.o. ylipäälliköltä, vaadittiin erinomaisia ominaisuuksia, jotta kaikki tuo saataisiin jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi ja toimimaan hiukankaan tyydyttävällä tavalla. Korkeinta johtoelintä, päämajaa siis, samoin kuin ryhmien päälliköltäkin, täytyi käsitellä tavallisuudesta poikkeavalla tavalla, jotta kaikesta tuosta syntyisi yhdenmukainen kokonaisuus. Samalla kertaa täytyi valita parhaat tärkeihin tehtäviin ja sellaisiin, joihin itsekukin ehkä oli sopivin, – eikä sitten kuitenkaan aina ollut mahdollisuutta käyttää heitä hyväksi juuri näissä tehtävissä. Ylipäällikkö katsoi velvollisuudekseen pitää huolta siitä, että suomalaiset miehet mahdollisimman suuressa määrässä saisivat johtaa joukkoja, joilla oli suoritettavana tärkeitä tehtäviä. Niinpä esim. viime hetkessä uskottiin niiden joukkojen päällikkyys, jotka kävivät hyökkäämään Viipuria vastaan, eversti Wilkmanille eversti Ausfeldin asemesta, joka jo pitkän ajan oli valmistautunut tähän tehtävään ja pienimpiäkin yksityiskohtia myöten valmistanut suunnitelman sen toteuttamiseksi. Ausfeld lähetettiin kylläkin ratkaisemaan ehkäpä vieläkin tärkeämpää tehtävää, mutta Viipurin sotatoimilla oli varmaankin suuren yleisön silmissä paljon tärkeämpi ja huomattavampi merkitys. Samalla tavoin järjestettiin eräät korkeammat toimet päämajassa ottamalla huomioon, että suomalaiset miehet tulisivat näihin asemiin. Kaikki tämä aiheutti ylipäällikölle enemmän mieliharmia ja vaikeuksia, kuin kukaan saattaa ajatellakaan.

Mutta paitsi kaikkea tätä, jonka tarkoituksena oli saada erilaisen koulutuksen saaneet ja monissa muissakin suhteissa erilaiset ainekset sulautumaan toisiinsa ja muodostamaan elävä kokonaisuus, elimellinen yhteys, sekä johtaa tätä kokonaisuutta ja saada se toimimaan pettämättömästi, oli ylipäällikön vielä valittava sopivimmat upseerit, joiden tehtävänä olisi kouluttaa tämä enimmäkseen vapaaehtoisten armeija. Tehtäväähän helpotti erinomaisessa määrässä se, että kaikkia elähdytti suuri isänmaanrakkaus ja uhrimieli, mutta suuri osa rivimiehiä uskoi ymmärtävänsä tätä sotaa yhtä hyvin kuin heidän päällystönsä – ymmärtävänsäpä sitä vielä aivan ammattimiehen ratkaistavissa erikoistapauksissakin. Kaikkien näiden vapaaehtoisten, suojeluskuntalaisten ja asevelvollisten käsitteleminen tuotti miltei kuvaamattomia vaikeuksia, jotka kaikki kuitenkin voitettiin, ennen kaikkea ylipäällikön suuren joustavuuden sekä hänen tenhoavan ja miellyttävän, muita ylemmäs kohoavan itsenäisen persoonallisuutensa ansiosta.

Kuitenkin oli aluksi havaittavissa huomattavaa nurjamielisyyttä, joka osittain ehkä johtui eräistä vähäpätöisistä seikoista, mutta osittain ja etupäässä juonitteluista; nämä saivat alkunsa eräistä henkilöistä, jotka olivat sitä mieltä, että päämaja oli saanut liian venäläisen leiman, mutta joiden mielestä myöskin eräille paikoille oli tullut sopimattomia henkilöitä. Kaikki tämä oli sodan alussa ärsyttänyt eräitä piirejä ja kerännyt toisinaan kylläkin uhkaavia pilviä ylipäällikönkin pään päälle, mutta vielä suuremmassa määrin päämajan, jota varsin yleisesti sodan alussa nimitettiinkin "kanahäkiksi", lähinnä kai sen johdosta, että esikuntajuna Seinäjoella ja Haapamäellä oli ympäröity korkealla teräslankaverkolla, mikä jo saattoi päämajan kovin epäkansanomaiseksi henkilöiden keskuudessa, joilla ei ollut mitään käsitystä sen tarkoituksesta. Lisäksi oli muitakin syitä, jotka saivat aikaan alussa tuntuvaa ärtymystä. Myöhemmin on meidän myöskin Viipurin sotatointen yhteydessä todettava, että ammattisotilaatkin olivat jo tämän saman hengen tartuttamia ja toimivat, ikäänkuin he olisivat olleet miltei siviiliväkeä. Tuntuu ainakin, kuin osa korkeampaa päällystöä olisi väärinkäsittänyt asemansa siten, että se luuli saamiensa käskyjen täyttämisen merkitsevän jotakin muuta kuin määräysten yksinkertaista toimeenpanoa. Jos jollakulla oli edes vastuullinen päällikön tehtävä tai asema, täytyi tietysti ilman muuta edellyttää hänen voivan suorittaa, mitä hänen tehtävänään oli, ja tällöin osoittaa sitä aloitekykyä, jota henkilöltä hänen asemassaan odotettiin. Niinpä täytyi esimerkiksi jonkun esikuntapäällikön esitellessään joitakin suunnitelmia voida tehdä erilaisia ehdotuksia ja esittää vaihtoehtoja, joista hän itse asetti jonkin ehdotuksen etusijalle. Jos tällöin hänen päällikkönsä valitsi hänen puoltamansa ehdotuksen, ei se merkinnyt sitä, että esikuntapäällikkö voi myöhemmin ottaa itselleen kunnian mahdollisesti onnistuneesta tai merkityksellisestä sotatoimesta. Vapaussotakirjallisuudessa on monta esimerkkiä tällaisesta virheellisestä käsityksestä asianomaisen henkilön suhteesta ylempänä olevaan päällystöön, mutta se johtuu ehkä myöskin osittain siitä, että nuo samat ylempänä olevat ovat tehneet itsensä syypäiksi juuri samanlaisiin virheisiin ja erehdyksiin. Suurin piirtein hyvänä esimerkkinä lienee tästä Ludendorffin tapaus. Hänen sotamuistelmateoksensa on osittain tyypillinen näyte siitä, mitä minä tarkoitan. Hän on siinä sangen suuressa määrässä ottanut sotamarsalkka v. Hindenburgilta kunnian eräistä sotaliikkeistä, joita v. Hindenburg johti ja joista hän vastasi sinä aikana, jolloin Ludendorff toimi hänen päämajoitusmestarinaan.

Ennenkuin eräillä esimerkeillä käymme valaisemaan Mannerheimin toimintaa ja sen merkitystä itse vapaussodan aikana ja sen ratkaisevassa vaiheessa, on syytä muutamin sanoin johdattaa mieleen sodan tärkeimmät tapahtumat. On ensiksikin todettava, että Mannerheim aivan tilapäisesti kootuin esikunnin ja aivan kokonaan harjoittamattomin talonpoikaisjoukoin tammikuun 28. päivänä 1918 aloitti sodan riisumalla Etelä-Pohjanmaalla venäläisen varusväen ja että hän seuraavina päivinä Pohjois-Pohjanmaalla kukisti venäläiset joukot sekä niihin liittyneet aseistetut punakaartilaiset. Tämän jälkeen hän puolusti jonkin aikaa vapaaehtoisilla suojeluskuntajoukoilla pitkää rintamaansa venäläisten joukkojen ja punakaartilaisosastojen hyökkäystoimintaa vastaan, samalla kuin rintaman takana valkoinen armeija luotiin nopeasti, mutta varmasti, lähinnä Saksassa koulutettujen jääkärien johdolla. Mutta jo maaliskuun 15. päivänä Mannerheim aloitti vastaluodulla armeijalla hyökkäyksen, jonka lähimpänä päämääränä oli voimakkaimman punaisen sotavoiman lyöminen, mikä oli ulottuvilla lähellä rintamaa, maan teollisuuskeskuksen, Tampereen valloitus.

Strategisesti erinomaisella tavalla nämä sotaliikkeet johtivat onnelliseen päätökseen, kun Tampere huhtikuun 6. päivänä lopullisesti valloitettiin ja vastustajan joukot tai niiden jäännökset, suunnilleen 12000 miestä, antautuivat. Näitä, samoin kuin eräitä sotatoimia Itä-Suomessa, Mannerheim jonkin verran joudutti sen johdosta, että hallitus oli päättänyt hyväksyä Saksan avun. Ylipäällikkö koetti täten ennen saksalaisten tuloa saada aikaan merkityksellisimmät ratkaisut omin sotavoimin.

Turvattuaan rintamansa toisilla tahoilla ja sittenkun saksalaiset hänen johtoonsa alistetun kenraalimajuri, kreivi R. v. d. Goltzin päällikkyydessä olivat maaliskuun 3. päivänä nousseet maihin Hangossa, saattoi Mannerheim heti tämän jälkeen siirtää pääjoukkonsa Itä-Suomeen taistelun lopullista ratkaisua varten. Veristen taisteluiden aikana – m.m. Raudussa – oli rintama Karjalan kannaksella onnistuttu säilyttämään niin lujana, että huhtikuun lopulla kävi mahdolliseksi nopeasti hyökkäämällä miehittää Karjalan kannaksen rajaseudut ja katkaista Viipurin–Pietarin rautatie sekä sittemmin huhtikuun 29. päivänä valloittaa Viipuri ja tuhota huomattavat vihollisvoimat. Tällä välin olivat saksalaiset melko helposti edenneet itään päin Helsinkiin ja sittemmin ankarien ja vaikeiden taisteluiden jälkeen suomalaisten joukkojen avulla saartaneet merkittävimmät jäljellä olevat punakaartilaisjoukot sekä pakottaneet ne antautumaan Lahdessa toukokuun 2. päivänä. Näiden tapausten jälkeen oli Suomen armeija vallannut linjan Viipurista Kotkaan, mutta vasta toukokuun 15. päivänä onnistuttiin vapauttamaan maa viimeisistä venäläisistä joukko-osastoista Suomen alueella, kun Inon linnoituksen silloin hävittivät sitä puolustaneet venäläiset joukot, jotka pakotettiin tai katsoivat olevansa pakotetut jättämään linnoituksen rauniot valkoisen armeijan käsiin. Seuraavana päivänä kenraali Mannerheim marssi valkoisen armeijan valittujen joukko-osastojen etunenässä Helsinkiin ja saman kuun 31. päivänä hän sai omasta pyynnöstään eron ylipäällikön tehtävästä.

Saavuttuaan Vaasaan Mannerheim oli selvillä siitä, että itse sodan aloittamisen lykkääminen oli tärkeää. Vaikka hän ei suinkaan odottanut Saksan eikä Ruotsin sekaantumista, perusti hän kuitenkin suunnitelmansa uusiin Saksasta saataviin aselähetyksiin sekä jääkäripataljoonan saapumiseen. Kiihkeimmät huimapäät punaisten päämajassa Helsingissä sekä eräät veriset välikohtaukset Karjalassa kiirehtivät kuitenkin sodan puhkeamista, joka valkoisen armeijan luomisessa välttämättömän vaativan järjestelytyön kannalta tuli sopimattomana ajanhetkenä. Lisäksi sanottiin ainakin junallisen venäläistä sotaväkeä olevan tulossa etelästä ja useampia sellaisia otaksuttiin seuraavan jäljessä. Tammikuun 21. päivänä kerääntyi Lapualla joukko aseellisia miehiä, jotka päättivät, suuttuneita kun olivat punaisten hillittömästä esiintymisestä, joka tapauksessa aloittaa sodan mitä pikimmin. Maanviljelijä Matti Laurila valittiin niiden talonpoikaisjoukkojen päälliköksi, jotka tuhoaisivat kotikylään majoittuneet venäläiset. Kuitenkin antoi kenraali von Gerich, joka oli saanut kuulla päätöksestä, silloin jyrkän vastamääräyksen.

B. Estlander kertoo teoksessaan "Elva årtionden" ("Yksitoista vuosikymmentä") dramaattisella tavallaan tätä seuranneista tapahtumista seuraavaa:

"Suuttuneena läksi nyt tämä talonpoika [Matti Laurila, Suomen kaartin entinen vääpeli] Vaasaan, etsi ylipäällikön käsiinsä ja valitti ujostelemattomin sanoin estettyä toimintaa. Mannerheim ymmärsi pohjalaisensa. Hän piti pienen taktillisen esityksen ja vetosi entisen vääpelin sotilaalliseen arvostelukykyyn.

"Meidän kahden, lopetti hän, meidän täytyy toki vanhoina sotureina ymmärtää, että sodassa saattaa tulla määräyksiä, joita rivimiehen aina on vaikea käsittää, mutta joita täytyy noudattaa.

"Luja kädenlyönti, ja vääpeli otti jäähyväiset ylipäälliköltään sekä palasi Lapualle horjumattomasti luottaen nyt siihen johtoon, joka pian oli näyttävä voimansa."

Ennenkuin Mannerheim kuitenkaan päätti ottaa ratkaisua omiin käsiinsä ja ryhtyä hyökkäykseen, hän tahtoi lähemmin pohtia asiaa muutamien esikuntansa ylimpien upseerien kanssa. Hän mahdollisesti toivoi saavansa kuulla todistusperusteita, jotka ehkä oikeuttaisivat hänet lykkäämään ratkaisun vielä päivää tai paria tuonnemmaksi.

Tammikuun 25. päivänä pidettiin tämä kokous. Kenraalimajuri Ernst Löfström, joka myöskin kuului Venäjältä palanneisiin maanmiehiimme, lausui hyvin suuresti epäilevänsä yritystä, joka tavallisen sotataidon näkökannalta tuntui lievimmin sanoen kummalliselta. Sitä vastoin yhtyivät silloinen eversti Martin Wetzer ja ratsumestari Hannes Ignatius sekä muutkin läsnäolevat ylipäällikön mielipiteisiin ja myöskin hänen lähimpiin suunnitelmiinsa. Vastoin kenraali Löfströmin käsitystä Mannerheim näet katsoi venäläisten joukkojen hajoamis- ja rappiotilan jo kehittyneen niin pitkälle, että hän saattoi ne kukistaa valkoisten joukkojen järjestelyn puutteellisuudesta huolimatta. Hänen päätökseensä vaikutti myös osaltaan hänen keskustelussaan Laurilan kanssa saamansa käsitys siitä, miten vaikea olisi ollut vielä hänen antaa pohjalaisille peruutuskäskyä.

Mannerheim tiesi, että eteläpohjalaiset voitaisiin ehkä vielä kerran siitä estää, mutta oli toinen asia, kuinka asiat sitten kehittyisivät. Toivottiin myöskin, että tämä riisuminen tapahtuisi yhtenäisen suunnitelman mukaan. Aikaisemmalta ajaltahan oli, varsinkin Pohjanmaalla, aktivistien välityksellä sinne Saksasta tuotuja aseita. Karjalassa, missä aseiden puute oli paljon suurempi, oli jo muutamia päiviä aikaisemmin käyty avoimeen taisteluun ja vastustajan aseista riisumiseen. Myöskin monet muut syyt puolsivat välitöntä toiminnan alkamista, joka jo punaisten toimenpiteiden johdosta, joihin he Helsingissä olivat ryhtyneet, osoittautuisi välttämättömäksi viimeistään kuun lopulla.

Näiden neuvottelujen jälkeen kenraali Mannerheim antoi ensimmäisen taistelukäskynsä, jonka mukaisesti tammikuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä 1918 oli samaan aikaan riisuttava aseista kaikki venäläiset joukot Etelä-Pohjanmaalla. Tosin 27. päivänä saapui Helsingistä sähkösanoma, missä yhä pyydettiin lykkäystä, mutta ylipäällikkö, joka vielä kerran puhelimessa oli neuvotellut hallituksen päämiehen kanssa, käsitti tilanteen. "Johdatin mieleeni vanhan Laurilan tiukan esiintymisen ja pistin tämän sähkösanoman taskuuni mainitsematta siitä kenellekään muulle kuin parille lähimmälle toverilleni", kertoi Mannerheim. Ja niin saivat sotatoimet alkaa juuri sopivimpana ajankohtana.

Tammikuun 25. päivänä oli ministeri Carl Enckell matkallaan Pietariin neuvottelemaan Suomen hallituksen puolesta Venäjän hallitusmiesten kanssa pysähtynyt päiväksi Viipuriin keskustellakseen eräiden venäläisten kanssa. Siellä hän sai tietää eräiden joukko-osastojen vihamielisestä suhtautumisesta Suomen porvaristoon sekä neuvostohallituksen sota-asiain komissaarin Podvoiskin 42. armeijakunnan esikunnalle Viipuriin lähettämästä sähkösanomasta, jossa hän puhuu venäläisten joukkojen sekaantumisesta taisteluun porvaristoa vastaan sekä suojeluskuntien aseista riisumisesta punaisten hyväksi. Seuraavana päivänä heti Pietariin saavuttuaan eli siis tammikuun 26. päivänä hän pyrki ja pääsikin tapaamaan Podvoiskia, jonka kanssa hän joutui neuvottelemaan, Trotski kun ei silloin ollut tavattavissa. Enckellin ensimmäinen tarkoitus oli saada tuo sähkösanoma peruutetuksi. Pitkähkön, sangen jyrkkäsävyisen tästä asiasta käydyn keskustelun jälkeen sovittiin uudesta tapaamisesta samana iltana klo 9 Taurian palatsissa ja Podvoiski lupasi tällöin ilmoittaa Enckellille neuvostohallituksen päätöksen.

Määrättynä aikana samana iltana Enckell ja Podvoiski kohtasivat toisensa, jolloin viimeksimainittu jätti Enckellille jäljennöksen sähkösanomasta, jonka hän hiukan aikaisemmin omassa nimessään oli lähettänyt 42. armeijakunnan "komitealle". Se sisälsi m.m.: "Peruutan määräykseni nro 11 tammikuun 24:ltä tätä vuotta valkokaartien aseista riisumisesta, edellyttäen, etteivät ne hyökkää joukko-osastojen tai yksityisten sotilaitten kimppuun. Käsken noudattamaan puolueettomuutta Suomen sisäisissä taisteluissa. Valtion aseita ei saa luovuttaa kenellekään." Tämän sähkösanoman sisältöä ei ilmoitettu senaatille samana iltana, Podvoiski kun oli pyytänyt Enckellin kuulemaan Trotskin pitkää puhetta yleisvenäläiseen neuvostokokoukseen. Aamulla 27. päivänä Enckellin onnistui saada puhelinyhteys senaattori Nevanlinnan kanssa Helsinkiin, ja tätä tietä hän pääsi yhteyteen senaatin kanssa, joka siten sai tiedon sähkösanoman sisällyksestä. Senaattori Svinhufvud ei liene kuitenkaan antanut sille suurta arvoa, varsinkin kun myöhemmin päivällä saatiin tietää, etteivät venäläiset katsoneet voivansa mennä mistään takuuseen Suomeen sijoitetun sotaväen ja sen toiminnan suhteen.

Saman päivän aamuna oli Mannerheim, kuten ennen on mainittu, saanut Svinhufvudin nimessä sähkösanoman, joka ei kuitenkaan ole säilynyt, luultavasti siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen silloinen kelpo palvelijansa oli huolellisesti puhdistanut hänen turkkinsa taskut. Hän oli näyttänyt sähkösanoman vain muutamille lähimmilleen. Sen sisällystä on niin muodoin vaikea saada enää selville, mutta vastaanottaja näyttää saaneen sähkösanomasta sen vaikutelman, että "venäläinen n.s. aluekomitea [joka Suomessa esiintyi neuvostohallituksen edustajana ja jonka puheenjohtajana oli tunnettu matruusi Smilga] oli selittänyt aikovansa olla sekaantumatta Suomen sisäisiin erimielisyyksiin ja että sotatoimia olisi sen vuoksi vielä lykättävä" (vrt. tähän "Suomen Vapaussota v. 1918", 2: 35 sekä "Suomen Vapaussota" 2: 169). Sähkösanoma oli ilmeisesti yhteydessä tässä selostetun Enckellin puhelinsanoman kanssa. Svinhufvud sitä ei lähettänyt, vaan arvattavasti joku, joka oli tietoinen näistä sähkösanomista ja tavallisesti välitti ne. Mutta, kuten sanottu, se ei tehnyt mitään vaikutusta ylipäällikköön, joka epäröimättä piti kiinni kerta kaikkiaan antamastaan käskystä, että aseet oli riisuttava tammikuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä. Ja joskin senaatin taholla vielä 27. p:nä saatettiin toivoa jonkinlaisen tuloksen saavuttamista neuvotteluilla venäläisten kanssa, oli nyttemmin kuitenkin mahdotonta koettaa vaikuttaa ylipäällikköön tai hänen suunnitelmiinsa, kun hän jo päivää aikaisemmin oli selvästi ja jyrkästi vaatinut katkaisemaan yhteydet Etelä-Suomeen ja Svinhufvud oli ymmärtänyt tämän jo silloin lausuessaan, että punaisten vallananastusta maan pääkaupungissa saattoi heti odottaa.

Aavistettiin, että alku ja juuri kapinaan ja kaikkeen kommunismiin ylimalkaan oli kommunistisessa Pietarissa, missä venäläiset bolshevikit koettivat hekin jatkaa perinteeksi juurtuneita valloitusvaistoja, jotka olivat olleet tunnusomaisia heidän edeltäjilleen vanhan Venäjän aikana. Ilman venäläisiä olisivat meidän kapinalliset punaisemme olleet hukassa. Erään parantolan venäläisen lääkärin kertoman mukaan pidettiin Halilan parantolassa ennen punakapinaa kokous, johon ottivat osaa Lenin, Trotski, Zinovjev sekä eräät meikäläiset vasemmistoon kuuluvat henkilöt. Mitä kokouksessa päätettiin, emme tiedä, mutta kenties voimme asian suhteen jotakin aavistaa. Näin ollen oli hyvä, että Mannerheim niin selvästi jo sodan alussa näki aseman koko alastomuudessaan ja oivalsi sen keskityksen sekä järjestetyn voimainponnistuksen välttämättömyyden, joka oli ehdoton vaatimus myönteisen tuloksen saavuttamiseksi noissa oloissa. Ja todistuksena Mannerheimin korkeasta isänmaanrakkaudesta oli vielä, että hän tahtoi saavuttaa tämän voiton ilman varsinaista ulkomaista sotilaallista apua.

Me tiedämme kenraali Mannerheimin käynnillään hallituksen päämiehen Svinhufvudin luona ennen odotettavissa olevaa nimitystään ehdottomasti pyytäneen, että taistelu suoritettaisiin omin voimin tarvitsematta turvautua vieraaseen apuun taistelussa, samoin kuin myöskin tiedämme, että Svinhufvud selvin sanoin oli luvannut mukautua hänen toivomukseensa. On myöskin muistettava, että hän oli jo paljon aikaisemmin ollut sen vakaumuksen edustaja, että ainoastaan tällä tavalla voitaisiin maassa kasvattaa kansallistunne, jolle olisi mahdollista rakentaa tulevaisuutemme itsenäisenä valtiona.

Sunnuntaina, helmikuun 3. päivänä sai Suomen Tukholman-ministeri, valtioneuvos Alexis Gripenberg Ruotsin Kuninkaallisesta Ulkoasiaindepartementista kabinettisihteerin välityksellä seuraavasisältöisen tiedonannon: "Till Kungliga Utrikesdepartementet ingick den 3 februari 1918 från Chargé d'affaires i Helsingfors ett för Statsrådet avsett telegram från regeringen av innehåll att Mannerheim bestämmer destinationsorten för varorna och att förbindelsen med honom är absolut nödvändig. Fullständig anarki råder, för intervention av Sverige och Tyskland böra kraftigaste åtgärder vidtagas." (Suomeksi: "Kuninkaalliselle Ulkoasiaindepartementille saapui helmikuun 3. päivänä 1918 Chargé d'affaires'iltä Helsingistä Valtioneuvokselle tarkoitettu [Suomen] hallituksen sähkösanoma, joka sisälsi tiedonannon, että Mannerheim määrää tavaroiden määräpaikan ja että yhteys hänen kanssaan on aivan välttämätön. Täydellinen anarkia vallitsee, Ruotsin ja Saksan sekaantumiseksi on ryhdyttävä mitä voimakkaimpiin toimenpiteisiin.")

Tukholman-lähetystössä, jolla ei ollut tietoa minkäänlaisista Svinhufvudin ja Mannerheimin välisistä neuvotteluista Helsingissä, sai ruotsalaisten tiedonanto aikaan, että valtioneuvos Gripenberg katsoi sen hallituksensa määräykseksi ja toimi sen mukaan.

Tässä yhteydessä ja ennenkuin jatkamme on paikallaan lyhyesti kertoa, miten suomalaiset ulkomailla aikaisemmin olivat tätä kysymystä arvostelleet ja miten se oli kehittynyt.

Kesällä ja syksyllä 1917 oli muun muassa ollut tekeillä suunnitelma Suomen vapauttamiseksi Venäjän vallasta saksalaisen maihinnousujoukon avulla nojautumalla jääkäripataljoonaan. Sittenkun kuitenkin m.m. näiden rivien kirjoittaja oli todennut, että suunnitelma Saksan taholta ei perustunut muuhun kuin toivoon, että Suomessa ryhdyttäisiin levottomuuksiin, jotka eivät kuitenkaan olisi johtaneet maan vapautumiseen, sekä että suunnitelma tässä yhteydessä olisi heti aiheuttanut hälytystä, jätettiin se suomalaiselta taholta esitettyjen jyrkkien vastaväitteitten johdosta toteuttamatta ja lepäämään joksikin aikaa eteenpäin.

Mutta kysymys ulkomaisesta avusta tuli jälleen päivänpolttavaksi tammikuussa 1918. Tällöin oli näet professori Georg von Wendt, joka silloin oleskeli Tukholmassa, sähköttänyt hallitukselle sekä esittänyt sille neutraliteettijulistuksen antamista. Kuitenkaan ei hallitus katsonut sellaisen julistuksen antamisen vastaavan silloisen tilanteen vaatimuksia. Hallitusta tukivat tässä erikoisesti aktivistit, jotka jatkuvasti lujasti uskoivat, että Saksa oli ainoa maa, jonka tehokkaaseen apuun hädän hetkellä voitaisiin turvata. Nuoremmat aktivistit uskoivat lähinnä, että taistelu voitaisiin suorittaa omin voimin ja vain kotimaisen miehistön avulla, tietenkin Saksasta saatujen varusteiden, lähinnä aseistuksen turvin.

Omasta puolestani luulen, että silloin, myöskin aktivistien keskuudessa Tukholmassa, mentiin niin pitkälle kuin ylimalkaan oli mahdollista vieraan avun torjumiseksi tuolloin. Esimerkkinä mainittakoon m.m., että asetuttiin odottavalle kannalle eikä vielä katsottu voitavan puoltaa edes niitä valmistavia toimenpiteitä, joita lehtori Karl Starbäck oli esittänyt senaattori Svinhufvudille kirjeessään tammikuun 5. päivältä 1918. Tämän ehdotuksen mukaan olisi ollut muodostettava 5000 miehen vahvuinen ruotsalainen joukko-osasto, joka koulutettaisiin Ruotsissa ja asetettaisiin kenraali Bror Munckin johtoon. Suunnitelmaa tämän ruotsalaisen apujoukon aikaansaamiseksi puolsi lämpimästi kapteeni Gösta Theslöf, joka tuohon aikaan oleskeli Tukholmassa MK:n edustajana, mutta näiden rivien kirjoittaja ei saattanut yhtyä tähän käsitykseen. Niinpä hän lausui m.m. eräässä kirjeessään tammikuun 10. päivältä AK:lle nuorempien aktivistien puolesta, "että meidän on kiitollisuudella muistettava tarjousta, vaikka puolestani olen sitä mieltä, ettei vielä ole syytä meidän käyttää sitä hyväksemme. Ellemme omin voimin tule toimeen, on se kuitenkin hyvin tehokas apu." Kannattaa mainita, että nuorempien itsenäisyysmiesten käsitys vielä tuona ajankohtana kävi yhteen sen kannan kanssa, jota kenraali Mannerheim sodan aikana edusti. Että nuoremmat aktivisteista sittemmin, jo helmikuussa, pitivät saksalaisten joukkojen tuloa Suomeen yhtä onnellisena kuin välttämättömänäkin, johtui monista seikoista, m.m. punaisten epäinhimillisistä hävitystoimista Etelä-Suomessa, Ruotsin hallituksen erinomaisen torjuvasta suhteesta aseitten kuljetuskysymykseen sekä ehkä ennen kaikkea tämän hallituksen suhtautumisesta Ahvenanmaahan ja sen miehittämiseen sittemmin ruotsalaisilla joukoilla. Kaikki tämä vaikutti myöskin yleisen mielipiteen muuttumiseen.

Kun valtioneuvos Gripenberg siis oli saanut edellä mainitun sähkösanoman tai oikeammin tuon sähkösanoman jäljennöksen tai vain sen selostuksen, jonka Ruotsin ulkoasiaindepartementti oli hänelle jättänyt, hän piti kuitenkin tätä väliintulonpyyntöä niin selvänä, ettei hänen tarvinnut mielestään enää sähköttää siitä hallitukselleen Vaasaan, vaan hän läksi heti vielä samana päivänä, helmikuun 3:ntena, hänen ylhäisyytensä Hellnerin, Ruotsin ulkoasiainministerin, puheille. Hän uudisti aseellista väliintuloa koskevan pyyntönsä vielä virallisesti käynnillään muutamia päiviä myöhemmin. Siihen annettiin kuitenkin heti torjuva vastaus. Hellner esitti tietenkin henkilökohtaisen valittelunsa, ettei tämä saattanut tapahtua, mutta tiedusteli samanaikaisesti, eikö olisi mitään mahdollisuutta saada aikaan välitystä punaisten ja valkoisten välillä Ruotsin hallituksen taholta. – Tässä yhteydessä voidaan mainita, että Gripenberg vasta myöhemmin – helmikuun 18. päivänä – jätti kirjallisesti tämän pyynnön Hellnerille.

Sittenkun Gripenberg oli Tukholmassa saanut suoran hylkäyksen Ruotsin aseellista sekaantumista koskevaan pyyntöönsä – tapaus muistuttaa monessa suhteessa aktivistien ensimmäistä pyyntöä "jääkärien" kouluttamisesta Ruotsissa ja sitä seurannutta hylkäystä, samoin kuin sen jälkeen tapahtunutta tuloksellista kääntymistä samassa tarkoituksessa Saksan puoleen –, hän kääntyi sähköteitse Berliinissä olevan valtioneuvos Hjeltin puoleen pyytäen, että ministeri Hjelt ryhtyisi siellä tarmokkaisiin toimenpiteisiin tässä väliintulotarkoituksessa.

Saksa suostuikin miltei heti aputoimintaan Suomen hyväksi. Vaikka tämä päätös helmikuun 20. päivältä ei tullutkaan tunnetuksi ennenkuin vasta maaliskuun alussa saksalaisen eskaaderin saapuessa Ahvenanmaalle, se kohotti erinomaisessa määrässä rohkeutta ja luottamusta valkoisissa ja vahvisti jo paljon aikaisemmin turvallisuuden tunnetta henkilöissä, jotka edeltäkäsin olivat päässeet selvyyteen tästä Ahvenanmaalla odotettavasta toiminnasta. Tästä saanee osittain selityksensä se mielipiteitten eroavaisuus, jota m.m. ilmeni lähetystömme henkilökunnankin keskuudessa Tukholmassa. Mutta ennen kaikkea saatamme viitata siihen pakokauhun luonteiseen mielialaan, joka punaisten omien johtajien todistusten mukaan puhkesi ilmi heidän tahollaan, sittenkun he olivat saaneet tiedon saksalaisten aikeista. Myöskin valkoiset pääsivät rintamalla pian selvyyteen tästä vastustajan riveissä vallitsevasta mielialasta.

Sunnuntaina tammikuun 27. päivänä kokoontui eduskuntadelegatsioni, kuten sittemmin osoittautui, viimeiseen kokoukseensa Säätytaloon Helsingissä eräiden hallituksen jäsenten läsnäollessa. Silloin ei lainkaan ollut käsiteltävänä kysymys ulkomaisen väliintulon pyytämisestä tai siihen ryhtymisestä. Tämän kokouksen jälkeen ja sittenkun oli osoittautunut, että punaiset yöllä tammikuun 28. päivää vasten olivat miehittäneet kaikki hallitusrakennukset Helsingissä, oli selvää, että kapina oli puhjennut sekä ettei myöskään senaatti enää saattanut pitää istuntoja. Kun hallituskaan ei ollut tehnyt mitään päätöstä väliintulokysymyksestä, on enemmän kuin epäiltävää, olisivatko hajaantuneet hallituksen jäsenet saattaneet tehdä päätöstä tästä tärkeästä asiasta. Ainakin ovat hallituksen puheenjohtaja senaattori Svinhufvud, sekä senaattori Jalmar Castrén, joka seurasi Svinhufvudia hänen matkallaan, vakuuttaneet, etteivät he milloinkaan ole esittäneet mitään tällaista ehdotusta, eivät ainakaan tuon Ruotsin Helsingissä olleen chargé d'affaires'in sähkösanoman lähettämisaikaan. Tiedustellessani tätä sähkösanomaa ja sen sanamuotoa ovat Ruotsin viranomaiset ilmoittaneet minulle, ettei sähkösanomaa nyt näytetä minulle eikä kenellekään muulle. Valitan, että tämä enemmän kuin diplomaattinen vaitiolo estää asian lopullista selvittämistä. On miltei pakko uskoa, että Ruotsin silloinen Helsingissä oleva edustaja on tavalla, joka ei ole täysin korrekti, käyttänyt hyväkseen niitä keskusteluja, joita hänellä on ollut tähän aikaan, ei vastuussa olevien hallituksen jäsenten, vaan eräiden tunnettujen henkilöiden kanssa, jotka olivat joutuneet sen vaikutelman valtaan, että pelastuminen olisi mahdotonta ilman vierasta väliintuloa, tai joihin kylläkin käsitettävä, mutta anteeksiantamaton pelko oli saanut ratkaisevasti vaikuttaa tässä erinomaisen tärkeässä kysymyksessä.

Mieliala kävi Helsingissä tietenkin yhä epätoivoisemmaksi. Sitä todistaa se, että senaattori Svinhufvud jo helmikuun 15. päivänä lähetti ministeri Hjeltille Berliiniin ruotsalaisen kuriirin mukana kirjeen, missä hän pyysi ulkomaisten valtojen suojelua Etelä-Suomen asukkaille, "suojaa punaista terroria vastaan ja Venäjän petollista hallitusta vastaan". Kirje saapui kuitenkin Berliiniin niin myöhään, ettei sillä ollut mitään merkitystä, ratkaisu kun siellä jo oli tapahtunut kuukautta aikaisemmin. Mutta se osoittaa ehkä aiheelliseksi myös aktivistien sittemmin muuttuneen käsityksen, miten erikoisesti Etelä-Suomi oli pelastettava, sekä heidän suhtautumisensa ulkomaiseen väliintuloon.

Helmikuun 18. päivänä oli päättynyt Saksan venäläisten kanssa Brest-Litovskissa solmima aselepo. Tämän yhteydessä heräsi saksalaisissa toivo muulla tavalla kuin siihen asti laajentaa sotatoimiaan, m.m. Suomen käsittäviksi. Suomen Berliinin-ministeri oli, kuten tiedämme edellä esitetystä, saanut ministeri Gripenbergiltä Tukholmasta kehoituksen työskennellä Saksan väliintulon hyväksi, jota – ruotsalaisten viranomaisten välityksellä tulleen sähkösanoman mukaan – Suomen hallitus muka toivoi. Siksi ei häneen lienekään vaikuttanut yllättävästi, kun hän sai tietää, kenraali Ludendorffin kapteeni von Hülsenin välityksellä esittämän pyynnön, että Suomi pyytäisi virallisesti apua Saksan sodanjohdolta. Helmikuun 21. päivänä Hjelt kävi yhdessä ratsumestari M. Gripenbergin kanssa päämajassa Kreuznachissa, missä Hjelt persoonallisesti Ludendorffilta sai tietää, että korkein sodanjohto oli antanut suostumuksensa sotilaalliseen sekaantumiseen Suomessa. Ludendorff edellytti tietysti sekä Suomen hallituksen että kenraali Mannerheimin suostuvan tähän toimenpiteeseen. Hjelt oli myöskin siitä varma Gripenbergiltä saamansa sähkösanoman jälkeen. Samanaikaisesti hän oli myöskin saanut kirjeen senaattori Renvallilta, joka antoi hänelle "oikeuden tunnustella, olisiko Saksa suostuvainen asevoimin tulemaan avuksemme" (vrt. B. Estlander V: 255–257).

Vähän aikaa sen jälkeen, tarkemmin sanoen maaliskuun 2. päivänä – päivää ennen saksalaisten maihinnousua Ahvenanmaalla – saapui Hjeltin Berliinistä lähettämä kuriiri Vaasaan tuoden tiedon Saksan väliintulopäätöksestä. Tämä tiedonanto saapui ylipäällikön esikuntaan Seinäjoelle ja "putosi kuin pommi".

Mannerheim, joka oli ajatellut, että Suomi ilman virallista ulkomaista apua saavuttaisi itsenäisyytensä, valitti syvästi välitöntä sekaantumista toisen taistelevan puolen taholta. Hänellä oli pitkiä neuvotteluja asiasta sekä päämajansa että hallituksen kanssa, jolle hän oli päättänyt jättää eronanomuksensa. Pitkien ja varmaankin vaikeiden neuvottelujen jälkeen Mannerheimin täytyi nyt harkita, jättäisikö hän niin hyvin aloitetun ja suunnitellun työn vai olisiko hänen pakko kuitenkin koko maan vuoksi uhrata jotakin periaatteistaan. Lopuksi hän vakuuttui siitä, että olisi vaikea tai mahdoton korvata häntä kenelläkään muulla, ja hän teki päätöksensä pysyä kaikesta huolimatta paikallaan ja toteuttaa tehtävänsä. Hän osoitti tällöin tavatonta poliittista malttia ja täysipätöistä isänmaallisuutta.

Hänen täytyi kuitenkin pitää yllä omaa ja armeijan arvovaltaa. Sähkösanoma, joka saattoi vaikuttaa hiukan omituiselta joihinkuihin saksalaisiin, toimitettiin perille Tukholman kautta, missä kreivi R. Adelmann, joka siihen aikaan edusti Saksan "Section Politik'ia" Tukholmassa, sai sen toimitettavaksi edelleen. Hän katsoi kuitenkin, että hänen oli pakko sopivalla tavalla selittää sitä, samalla kuin hän sen heti lähetti edelleen saksalaiselle ylimajoitusmestari Ludendorffille. Mannerheim esitti seuraavat näkökohdat: (vrt. E. Hjelt, Vaiherikkailta vuosilta II 99):

    "Suomen armeijan ja suomalaisen talonpoikaissotajoukon nimessä
    pyydän Teidän Ylhäisyyttänne lausumaan H. M. Keisarille
    syvän kiitollisuutemme meille lähetetystä avustuksesta,
    jota ilman emme nyt voisi lujasti ja voimakkaasti suorittaa
    Suomen vapaustaistelua. Teidän Ylhäisyydellenne lausun
    henkilökohtaisesti vilpittömän kiitollisuutemme ja rohkenen
    samalla esittää seuraavat näkökohdat, jotta saksalaisen
    sotilasretkikunnan maalle tuoma apu tulisi todelliseksi ja
    tehokkaaksi. Pyydän saada ehdottaa seuraavaa:

    1. että saksalaiset joukot sinä hetkenä, jolloin ne astuvat
    Suomen maaperälle, asetetaan suomalaisen ylijohdon alaisiksi,

    2. että retkikunnan päällikkö Suomen kansalle osoitetussa
    julistuksessaan selittää, etteivät saksalaiset joukot ole tulleet
    Suomeen sekaantuakseen Suomen kansan sisäisiin taisteluihin,
    vaan auttaakseen Suomea sen taistellessa maahamme omavaltaisesti
    tunkeutuneita vieraita murhaajajoukkioita vastaan.

    Ellei näin tehdä, voisi suomalaisten kansallistunne tulla
    helposti loukatuksi, ja monet Suomen kansankerrokset voisivat
    saada aihetta vuosisatoja kestävään katkeruuteen ja luokkavihaan.

    Ylempänä mainittujen olosuhteiden vallitessa katson olevani
    oikeutettu Suomen armeijan nimessä tervehtimään voitokkaita,
    urhoollisia saksalaisia joukkoja ja laulumaan heille Suomen
    kansan lämpimän kiitoksen vapaustaistelumme avustamisesta.

                                            Mannerheim."

Hindenburg suostui ilman muuta Mannerheimin ehdotukseen ja lähetti siihen vastaukseksi seuraavan sähkösanoman:

    "Kenraali, vapaaherra Mannerheimille:

    Vastaus kenraali Ludendorffille lähetettyyn sähkösanomaan:

    "Olen välittänyt H. M. Keisarille Teidän Ylhäisyytenne kiitoksen.
    Teidän Ylhäisyytenne toivomuksia noudatetaan siinä muodossa, että

    1. saksalainen ylipäällikkö siitä hetkestä lähtien, jolloin
    hänen joukkonsa nousevat Suomen maaperälle, sotatoimiin nähden
    alistetaan noudattamaan Teidän Ylhäisyytenne määräyksiä,

    2. saksalainen ylipäällikkö tulee antamaan Teidän Ylhäisyytenne
    toivomuksen mukaisen julistuksen.

    Olen näinollen varmasti vakuuttunut siitä, että suomalaisten
    ja saksalaisten joukkojen kesken tulee vallitsemaan uskollinen
    aseveljeys ja että heidän yhteinen työnsä tulee koitumaan
    kansojen onneksi.

    Jälkikuljetuksen tähden pyydän, että saksalaisia joukkoja
    käytettäisiin etupäässä oikealla siivellä.

                            Sotamarsalkka v. Hindenburg."

Yhteydessä tämän seikan kanssa mainittakoon seuraava pikku tapaus. Brest-Litovskissa olivat Saksan ja Venäjän väliset neuvottelut keskeytyneet helmikuun 11. p:nä, ja aselepo loppui 7 päivää myöhemmin. Saksalla oli nyt käytännöllisesti katsoen vapaat kädet suunnitelmiinsa nähden Venäjän alueella, siis myös Suomessa. Kohta helmikuun 10. p:n jälkeen eli niihin aikoihin, jolloin Ruotsin viranomaiset pidättivät Heron, sai Tukholman-lähetystön sotilasasiamies, s.o. tämän kirjan tekijä, saksalaisilta viranomaisilta erittäin tärkeän ilmoituksen. Hän sai näet ankarimman vaitiololupauksen ehdolla tietää, että Ahvenanmaalle saapuu osia Saksan laivastosta jatkaakseen mahd. sieltä matkaa itse manterelle.

Sodan aikana oli Mannerheimin hyvin ymmärrettävistä syistä vaikea käsittää Saksan väliintulon välttämättömyyttä. Hän oli tietenkin kiitollinen jääkärien nopeasta lähettämisestä läpi jäiden Vaasaan, ja miltei yhtä kiitollinen hän oli Saksan aseavusta, varsinkin kun Ruotsi tässä suhteessa ei ollut katsonut voivansa auttaa.

Sodan lopulla kävi kuitenkin yhä selvemmäksi, että saksalaisten sekaantuminen merkitsi samalla hengen ja omaisuuden sekä maan suurimpien kulttuuriarvojen pelastamista. Mutta oli vahinko, että vapautuminen ei kokonaan tapahtunut omin voimin, vaan ulkoisten voimien avulla. Se, joka oli saanut tilaisuuden, niinkuin näiden rivien kirjoittaja, seurata rasitusten ja nälän melkein loppuun uuvuttamia rääsyisiä sotilaita, jotka olivat miltei jalkineitta, ja kuullut heidän pohtivan kysymystä, eikö olisi kylvöaikaan aivan yksinkertaisesti lähdettävä kotiin, hän ymmärtää hyvin, että saksalainen apu – moraalista puolta lukuunottamatta – oli omansa kiirehtämään sodan päättymistä kriitillisessä vaiheessa. Hän on myöskin vakuuttunut siitä, että olisi käynyt vaikeaksi, ellei mahdottomaksikin, lopullisesti voittaa vihollista omin voimin. Tätä pohdittaessa, kun kysymyksessä ovat miltei yksinomaan otaksumat, ei pidä kuitenkaan aivan unohtaa vastustajaa, joka tuolloin oli lopullisen hajaantumisen tilassa. Se seikka saattoikin juuri silloin tehdä mahdottomalta näyttävän mahdolliseksi ja turvata valkoisen voiton heikentyneestä vihollisesta, kunhan vain olisi riittävästi aikaa. Ja tästä vihollisen heikkoudesta oli ylipäällikkö paremmin selvillä kuin useimmat muut maassamme.

Sanottakoon tässä kuitenkin, että odotettavissa oleva Saksan väliintulo tuohon aikaan suoranaisesti kiirehti hyökkäystä Tamperetta vastaan; se siis tehtiin aikaisemmin, kuin mitä muuten olisi ollut välttämätöntä. Tästä sotatointen jouduttamisesta johtui, että sota tuli verisemmäksi, mutta toisaalta oli tosiasiallinen voitto jo saavutettu saksalaisten noustessa maihin.

Saatetaan sanoa todistavan hyvää suomalaisista, että he viimeiseen asti juhlivat saksalaisia joukkoja ja heidän päällikköään. Tälle ritarilliselle suhtautumiselle antoi myöskin kenraali Mannerheim aivan varmaan oikean arvon, mutta on luonnollista, että hänen oma asemansa kävi täten paljon heikommaksi, se kun olisi tietenkin huomattavasti vahvistunut, jos valkoinen armeija itse olisi saanut vapauttaa maan pääkaupungin. Etelä-Suomessa pysyi näet se käsitys, että valkoinen armeija, urotöistään huolimatta, oli jollakin tavoin vähempiarvoinen eikä mahdollisesti yhtä tehokas kuin saksalaiset apujoukot, vaikkapa esimerkiksi valkoisen armeijan urhoollisuus oli moitteeton ja vaikka suomalaiset joukot vanhastaan nauttivat sellaista kunnioitusta venäläisellä taholla, että esim. venäläiset, heti sen jälkeen kun suomalaiset yksinään olivat puhdistaneet rajan, pyysivät Suomen rajaviranomaisia edes puolta tuntia tai vieläkin lyhyempää hetkistä aikaisemmin ilmoittamaan etukäteen, milloin valkoinen armeija marssii Pietariin, jotta rajalta ajoissa voitaisiin – paeta.

Siitä tavasta, jolla valtuutettumme hoitivat neuvotteluja saksalais-suomalaisen kauppasopimuksen aikaansaamiseksi, mikä tuli seuraukseksi Saksan sekaantumispäätöksestä, kerrottakoon tässä seuraava anekdootti valaisemaan tuonaikaisten tapausten kulkua. – Monta vuotta sen jälkeen, kun mainittu kauppasopimus jo oli allekirjoitettu, ja monta vuotta jälkeen senkin, kun se jo oli lakannut olemasta voimassa, kertoi minulle eräs saksalaisten taholla asiassa eniten vaikuttanut henkilö m.m., että heti sen jälkeen, kun suomalaiset neuvottelijat oli määrätty, eräs heistä huolestuneena oli kääntynyt hänen puoleensa sekä ehdottanut, että hän, tottuneempi kun oli, laatisi ehdotuksen kauppasopimukseksi, minkä hän mielihyvin myöskin otti tehdäkseen. Niin syntyi sopimusehdotus. Ja kun tämä konseptiluonnos esitettiin suomalaisille valtuutetuille, katsoivat nämä, että heidän oli pakko vain vähäisin muutoksin – maan hätätilan vuoksi – hyväksyä tämä sopimukseksi, ja Svinhufvudin avoimilla valtakirjoilla se myöskin allekirjoitettiin, hankkimatta edes Vaasan hallituksen suostumusta. Tämä surullisen kuuluisa kauppasopimus oli siis syntynyt tämänsuuntaisella tavalla, jota kertojani mahdollisesti on jonkin verran karrikoinut kuvauksessaan. Kokonaisuudessaan juttu perästäpäin vaikuttaa miltei mahdottomalta kaikessa lohduttomassa avuttomuudessaan.

Koko tämä juttu saattanee selvällä ja koruttomalla tavalla valaista vanhempien, saksalaista apua innokkaasti toivoneiden kansalaisten tapaa arvostella monia asioita ja seikkoja. Tarvitsee tuskin tässä yhteydessä erikoisesti huomauttaa, että nuoremmat tai ainakin useimmat nuoremmista aktivisteista usein jyrkästi tuomitsivat vanhempien poliittisen toiminnan ulkomailla, toiminnan, joka usein haittasi nuorempien aktiivisempia ja määrätietoisempia pyrkimyksiä maan hyväksi. Mainitsen tässä vain esimerkkinä, miten vanhemmat monessa tapauksessa olisivat pessimismin vallassa olleet valmiita uhraamaan koko jääkäripataljoonan, kuten näytti, yleisen saksalaisen politiikan alttarille, sen sijaan että pataljoona säästettäisiin tärkeämpiin tarkoituksiin, lähinnä isänmaan vapauttamiseen.

Tukholmaan, samoin kuin myöskin valkoisen armeijan päämajaan, oli miltei heti sodan puhkeamisen jälkeen saapunut sekä huhuja että tietoja valkokaartilaisista, jotka olivat liikkeellä Lounais-Suomessa, samoin kuin uutisia myöskin n.s. Uudenkaupungin suojeluskunnasta. Miltei samaan aikaan saatiin, ainakin Tukholmassa, tieto Ahvenanmaan lähetystöstä, joka toimi Tukholmassa Ahvenanmaan yhdistämiseksi Ruotsiin, ja sen ystävällisestä vastaanotosta siellä.

Helmikuun 7. päivänä saapui tämän kirjoittajalle Tukholmaan Uudestakaupungista ensimmäinen suoranainen tieto, missä haluttiin ilmoittaa asianomaisille, että Uudenkaupungin valkokaarti oli miehittänyt kaupungin sekä tarvitsi aseita. Vielä samana päivänä hän sai tiedon siitä, että joukko saman päivän iltana oli katsonut kuitenkin olevansa pakotettu peräytymään Kumlingeen Ahvenanmaalle. Saattaakseen asian heti ylipäällikön tietoon lähettivät kapteeni Theslöf ja tämän kirjan tekijä samana iltana sähkösanoman päämajaan esittäen, että m.m. Tukholmassa heti olisi ryhdytty toimenpiteisiin joukko-osaston auttamiseksi koko Ahvenanmaan mahdollisessa puhdistamisessa ja vapauttamisessa.

Sähkösanomanvaihdon jälkeen päämajan kanssa varustettiin höyrylaiva "Heroon" aseita ja joukko vapaaehtoisia, jotka helmikuun 13. päivänä lähtivät Tukholmasta. Ruotsin ulkoasiainministeri oli sitä ennen luvannut järjestää, ettei minkään muodollisuuksien tarvitsisi viivyttää höyrylaivan lähtöä. Mutta jo seuraavana päivänä, helmikuun 14:nä, estettiin höyrylaivan lähtö Furusundista ja laiva pakotettiin palaamaan Tukholmaan. Selvitykseksi tähän merkilliseen toimenpiteeseen, jota ilman "Hero" epäilemättä olisi pelastanut Uudenkaupungin joukon ja Ahvenanmaan, on tässä edelleen kerrottava seuraavaa. Helmikuun 13. päivänä oli Ruotsin hallitus päättänyt heti lähettää ruotsalaisen sotilasretkikunnan Ahvenanmaalle. Tämä siinä tarkoituksessa, kuten sanottiin, "että estettäisiin väkivallanteot saariston rauhallisia asukkaita kohtaan". Oli muka kysymys joidenkuiden Ruotsin alamaisten sekä 29:n tuskissaan olevan ahvenanmaalaisen pelastamisesta. Kuitenkin huomattiin heti, että kysymys olikin muusta kuin viattomasta pelastusretkestä, kun kohta perästäpäin havaittiin, että kokonainen laivue, mukana mieslukuinen retkikunta, lähetettiin saarivaltakuntaan.

Tukholmasta saapuneiden sähkösanomien johdosta oli Mannerheim helmikuun 13. päivänä sähköttänyt Suomen lähetystölle: "Neuvottelu tarpeen ahvenanmaalaisten kanssa. Lähettäkää mikäli mahdollista kaikki Tukholmaan saapuneet. Jos matkustaneet, pyydän kutsumaan muita paikallistuntemuksen omaavia. Mihinkään sotatoimiin Ahvenanmaalla ei ryhdyttävä paitsi hyväksymäni suunnitelman mukaan." Kun käytettävissä ei ollut muita Ahvenanmaan tuntijoita kuin n.s. Ahvenanmaan lähetystö, jota tietenkään ei voitu tähän tarkoitukseen käyttää, ei ylipäällikölle saatettu silloin lähettää sitä apua, mitä hän piti tarpeellisena.

Saman päivän iltana oli Mannerheimiltä saapunut uusi pitempi salasähkösanoma Tukholman lähetystöön. Ensimmäisen kerran oli sellainen tullut perille asussa, jossa sitä ei voitu lukea. Tällöin lähetti tämän kirjoittaja sähkösanomatiedustelun ylipäällikölle, joka 18. päivänä vastasi toistaen sähkösanomansa. Mutta kun se nytkin saapui perille samassa täysin lukemattomassa kunnossa, oli lähellä ajatus, että sähkösanoman teksti oli tarkoituksellisesti turmeltu Ruotsin viranomaisten toimesta. Hehän olivat jo aikaisemmin useat kerrat katkaisseet tarkoituksellisesti lähetystön yhteyden Ahvenanmaalle ja Uudenkaupungin joukko-osastoon. Kun Ruotsin viranomaiset tähän aikaan lisäksi kiinnittivät lähetystön sähkösanomanvaihtoon erikoista huomiota, tuntuu todennäköiseltä, että salasähkösanoma, jonka lukeminen ei tuottanut suuria vaikeuksia, oli tarkoituksellisesti turmeltu.

Valtioneuvos Gripenberg oli silloin, niinkuin hänen tältä ajalta peräisin olevista jälkeenjääneistä muistiinpanoistaan selviää, erittäin vaikeassa asemassa.

Ahvenanmaalta hän sai sähkösanomia, jotka usein olivat sisällöltään vastakkaisia ja joiden alkuperästä hän ei tiennyt juuri mitään. Hänen omalle yhteydelleen Uudenkaupungin suojeluskunnan kanssa ei ollut avoinna mitään muuta tietä kuin Ruotsin meripuolustuksen sotilasretkikunta, jonka välityksellä ministeri Palmstierna oli tarjonnut hänelle tilaisuuden saada lähetetyksi sähkösanomansa perille Ahvenanmaalle.

Toisaalta hän ilmeisestikin oli täysin selvillä siitä, että niin hyvin käskyjen kuin neuvojen antaminen Uudenkaupungin joukolle ylitti hänen valtuutensa, sekä ettei hänellä ollut siihen oikeutta eikä edes mahdollisuuksiakaan.

Mutta toisaalta häntä erikoisen ankarasti painostettiin kehoittamaan suojeluskuntaa poistumaan Ahvenanmaalta; varsinkin tapahtui näin hänen Tukholmassa asuvien maanmiestensä taholta, joiden mielestä joukko oli pelastettava ylivoimaisten venäläisten taholta uhkaavasta varmasta tuhosta. Näistä huomatussa asemassa olleista suomalaisista voidaan mainita maanviljelysneuvos Paloheimo y.m.

Mieliala oli siis kaikilla tahoilla hyvin kiihtynyt. Kaiken lisäksi yhteys kenraali Mannerheimin kanssa muodostui äärimmäisen vaikeaksi ja hitaaksi, kun taas Ahvenanmaalla vallitsevat olosuhteet saattoivat näyttää vaativan nopeita ratkaisuja. Saattaa ymmärtää, että Suomen Tukholman-ministerin oli vaikea pysyä alkuperäisessä mielipiteessään, ettei hänen sopinut puuttua kysymykseen Uudenkaupungin joukon toimista. Ruotsin sekä ulko- että meriministeri, joilla ensimmäisten ilmoitusten saapuessa Uudenkaupungin suojeluskunnasta kenties ei ollut muita tarkoituksia kuin osittain auttaa suojeluskuntaa, osittain säästää Ahvenanmaan asujaimistoa sodan hävityksiltä, olivat vähitellen havainneet, että tässä mahdollisesti tarjoutuisi tilaisuus propagandan harjoittamiseen Ahvenanmaalla suuressa mitassa lähettämällä saaristoon inhimillisyyden valheverhon suojassa sotilaallinen retkikunta, joka toimenpide olisi voitu muuttaa pysyväiseksi valtaukseksi.

Mutta päästäkseen tarkoitustensa perille Ruotsin hallituksen oli pakko kuvailla Ahvenanmaalla vallitseva tilanne mahdollisimman synkin värein ja saada valtioneuvos Gripenberg antamaan Uudenkaupungin suojeluskunnalle käsky poistua Ahvenanmaalta. Ja tämän päämäärän saavuttamiseksi kelpasivat kaikki keinot. Sekä sanomalehdistön että meriministerin suoranaisten ilmoitusten avulla oli määrä saada Gripenberg vakuuttumaan siitä, että Uudenkaupungin joukkoa uhkasi pikainen tuho.

Gripenbergin pyytäessä, että hän saisi lähettää pari edustajaa Ahvenanmaalle perehtymään tilanteeseen itse paikalla, tähän kylläkin suostuttiin, ja Suomen ministeri sai ilmoituksen, että hän saisi lähettää asiamiehensä jollakin ruotsalaisen retkikunnan laivalla, mutta, kuvaavaa kylläkin, niin myöhään, ettei näille henkilöille, tohtori V. Rosenlewille ja toimittaja Amos Andersonille, jotka hänen onnistui taivuttaa tähän tehtävään, ehditty antaa valtakirjoja eikä ohjeita. Muuten, ruotsalainen sotilaspäällystö ei sallinut heidän asettua minkäänlaiseen yhteyteen Uudenkaupungin suojeluskunnan enempää kuin Ahvenanmaan väestönkään kanssa, joten heidän matkansa tarkoitus jäi kokonaan saavuttamatta. Räikeänä vastakohtana Suomen laillisen hallituksen edustajien kohtelulle otettiin venäläinen bolshevikkilähettiläs Vorovski vastaan mitä mairittelevimmin, ruotsalaisen sotilasretkikunnan taholta hän sai osakseen huomaavaista kohteliaisuutta ja sai Ahvenanmaalle saavuttuaan ottaa osaa neuvotteluihin Uudenkaupungin suojeluskunnan kohtalosta. Missä määrin suomalaisten edustajien päättäväisestä esiintymisestä olisi ollut seurauksena, että heille olisi myönnetty samat oikeudet kuin bolshevikien edustajille sen sijaan, että heidän täytyi pysyä kotiarestissa ruotsalaisissa laivoissa, sitä minun ei enää käy rupeaminen arvostelemaan.

Mutta ruotsalaisten taholta kävi painostus valtioneuvos Gripenbergiä kohtaan niin ankaraksi, että jopa muudan hallituksen yläpuolella oleva henkilö kutsui, sen mukaan kuin Gripenbergin muistiinpanoista käy ilmi, hänet puheilleen kehoittaakseen mitä vakavimmin häntä käskemään kenraali Mannerheimin nimessä suojeluskuntaa poistumaan Ahvenanmaalta. Gripenbergin huomauttaessa puolestaan, että tämä oli mahdotonta jo senkin vuoksi, ettei se ollut totta, sanoi kyseessä oleva henkilö, että Gripenbergin pitäisi ymmärtää, että sattuu tapauksia, jolloin lähetystön päällikön on pakko ottaa vastuulleen sellaisia tekoja. Gripenbergin uudelleen kieltäydyttyä häntä kehoitettiin ajattelemaan, että noiden nuorten urhoollisten miesten henki sekä Ahvenanmaan asujaimistoa siinä tapauksessa kohtaavat kauhut tulisivat hänen vastuulleen.

Jos Gripenberg olikin aikaisemmin saattanut epäillä Ruotsin meriministerin esittäneen vääriä tietoja Ahvenanmaalla vallitsevasta asemasta, hän nyt vakuuttui täydelleen siitä, ettei asianlaita ollut niin, sillä hän ei voinut uskoa meriministerin johtaneen harhaan maan korkeimpia viranomaisia. Tosin kyllä kenraali Mannerheim sähköteitse kehoitti häntä voimakkaasti vastustamaan jokaista Ruotsin sekaantumista asiaan, mutta toisaalta on muistettava, että samaan aikaan kuin Ruotsin hallitus täällä Suomen viranomaisten selän takana harjoitti rumaa peliään Ahvenanmaasta, samalla tuo sama hallitus oli käskenyt sytyttää loistot Ruotsin rannikolla ja asettanut käytettäväksi sotalaivojaan, joiden turvissa jääkärit ja sotatarvikelaivat saatettiin kuljettaa edelleen Pohjois-Suomeen. Olisiko nyt vaarannettava tämä kaikki Uudenkaupungin suojeluskunnan Ahvenanmaalla tapahtuneen toiminnan vuoksi, jonka tulos kuitenkin oli epävarma?

Odottaessaan lähempää tietoa Mannerheimiltä tämän kirjoittaja sitten sai arvaamatta helmikuun 18. päivänä yksityisesti Maarianhaminasta ilmoituksen, joka sisälsi lyhyen tiedonannon Uudenkaupungin suojeluskunnan viimeisestä voitosta päivää aikaisemmin. Saatuaan tämän ilmeisesti Tukholmaan viranomaisten sensuroimatta jättäneen tai heiltä huomaamatta jääneen tiedonannon tekijä lähetti heti Mannerheimille seuraavasti päättyvän sähkösanoman: "Neuvon ehdottomasti olemaan kehoittamatta urhoollista suojeluskuntaa jättämään Ahvenanmaata ruotsalaisten ja venäläisten esittämillä ehdoilla." Kummeksuttavana asiana mainittakoon, että vapaaherra Palmstierna muutamia tunteja tämän viimeksi mainitun sähkösanoman lähettämisen jälkeen asettui henkilökohtaisesti yhteyteen Donnerin kanssa kiivaasti syyttäen häntä siitä, että hän "ylipäällikön luona työskenteli Ruotsin hallituksen ja valtioneuvos Gripenbergin suunnitelmia vastaan Uudenkaupungin suojeluskuntaa koskevassa asiassa".

Tämä selittää myös, miksi Gripenberg siitä huolimatta, että oli saanut tietoonsa viimeiset Donnerille Ahvenanmaalta saapuneet ja, niinkuin myöhemmin kävi selville, täysin totuudenmukaiset tiedot, ilmoitti Mannerheimille Palmstiernan välityksellä saamansa tiedot ja myöhään yöllä helmikuun 20. p:ää vasten sähkötti Uudenkaupungin suojeluskunnalle: "Jos asemanne näyttää kestämättömältä eikä ole toivoa pikaisen avun saannista, kehoitan mitä hartaimmin Teitä menemään ruotsalaisiin laivoihin". Meriministeri oli luvannut, että tämä ja kaikki muut sähkösanomat toimitetaan suojeluskunnalle aivan sananmukaisina, mutta ruotsalaisten tarkoitusperien edistämiseksi oli tästä sähkösanomasta jätetty pois sen alussa ollut voimakas varaus: "Jos asemanne..." j.n.e. Näin ollen suojeluskunta sai vain ehdottoman kehoituksen astua laivoihin, saamatta samalla tietoonsa, että sen asema oli esitetty toivottomaksi.

Seuraavana aamuna tämän kirjoittaja esitti vastalauseensa Gripenbergille sen johdosta, että sähkösanoma oli lähetetty suojeluskunnalle, se kun saattoi erinomaisen vahingollisesti vaikuttaa sotatoimiin ja oli lisäksi jyrkässä ristiriidassa ylipäällikön käskyn kanssa.

Tähän vastalauseeseen yhtyivät tohtori W. Cajanus, varatuomari P. Antell, sikäläiset jääkärit y.m., jotka eivät liioin ensinkään luottaneet Palmstiernan antamiin tietoihin eivätkä katsoneet lähetystöllä olevan minkäänlaista oikeutta sekaantua neuvotteluihin.

Niin saapui vihdoin helmikuun 20. päivänä Mannerheimiltä helmikuun 19. päivänä päivätty sähkösanoma. "Eilen väärällä shifferillä sähkötetty seuraavaa: Jos tarpeen, pyydetään ilmoittamaan Ruotsin hallitukselle, että minun on katsottava sen menettelytapa antaa toisaalta läpikulkukielto, toisaalta ryhtyä pyytämättä sotatoimiin, valtaukseen, suorastaan epäystävälliseksi teoksi." Toisessa sähkösanomassa hän tiedoitti seuraavaa: "Ilmoittakaa suojeluskunnalle: välttämättömät aseet voidaan nyt lähettää vahvan vartioston saattamina Kankaanpään–Uudenkaupungin kautta, mahdollisesti myöskin vesitse, jos tarpeelliset ohjeet saadaan. Jos tämä voi tapahtua ja Uudenkaupungin suojeluskunta kestää, kunnes apu ehtii, sen on ehdottomasti pysyttävä paikoillaan, riisuttava venäläiset aseista. Ehtojanne en hyväksy." Viimeksimainittu lisäys tarkoitti niitä ehtoja, jotka olivat ruotsalaisten laatimat tai heidän kanssaan suunnitellut. Niistä oli ilmeisesti jo Gripenbergin välityksellä saapunut tieto päämajaan. Sähkösanoma oli hyvin selvä vahvistus Mannerheimin käsitykselle koko tästä Ruotsin välitysyrityksestä.

Valaistaksemme edelleen tässä sanottua mainittakoon, että helmikuun 21. päivänä saapui Mannerheimiltä uusi sähkösanoma ja se sisälsi m.m. seuraavaa: "Vahvistan eilen antamani määräyksen ja mahdollisen vastalauseen. – – – Suomen nuoren armeijan kunnia-asia omin voimin vapauttaa Ahvenanmaa, – – – lopulliset ehdotukset alistettava ratkaistavakseni." Niinkuin edellisenkin, lupasi Palmstierna tämänkin toimittaa edelleen Uudenkaupungin suojeluskunnalle. Mutta niinkuin edellinen, jätettiin tämäkin lähettämättä edelleen. Samalla tavoin Palmstierna pidätti senkin Uudenkaupungin suojeluskunnalta. Yöllä oli suojeluskunnan johto katsonut, että oli pakko, kun se ei ollut saanut mitään tietoja ylipäälliköltään, allekirjoittaa ruotsalaisten heille tyrkyttämä sopimus. Tämä oli siis seurauksena siitä, että Palmstierna, siitä huolimatta, että hän oli saanut sähkösanoman n. 12 tuntia ennen tätä antautumista, oli pidättänyt sen Uudenkaupungin suojeluskunnalta, vieläpä vastoin antamiaan lupauksia.

Tässä voidaan mainita, että Vaasan hallitus lähetti heti tämän jälkeen Tukholman-lähetystölle, lähinnä ministeri Gripenbergille, seuraavasisältöisen sähkösanoman: "Suomen hallitus, joka on saanut tiedon sähkösanomanvaihdosta Teidän ja Mannerheimin välillä Ahvenanmaan kysymyksessä, selittää olevansa täysin yksimielinen Mannerheimin kanssa. Renvall."

Edelleen haluan lisänä silloiseen käsitykseen mainita, että helmikuun 22. päivänä lähetin päämajaan seuraavan sähkösanomatiedonannon: "Mikään yhteys Uudenkaupungin suojeluskunnan kanssa ei useaan päivään ole ollut mahdollista. Ruotsalaiset kieltäytyneet toimittamasta edelleen Teidän sähkösanomianne Ahvenanmaalle ja suojeluskunnalle. Donner." Tämä sen johdosta, ettei edes Tukholman-lähetystö ollut pariin päivään saanut tietoa ruotsalaisten ja Uudenkaupungin suojeluskunnan välisestä sopimuksesta.

Mannerheim määräsi ja Uudenkaupungin suojeluskunnan päällikkö, majuri J. Chr. Fabritius vaati, sittenkun suojeluskunta oli palannut Suomeen, sotaoikeuden asettamista käsittelemään suojeluskunnan suhtautumista erilaisiin ehtoihin. Oli tietenkin selvää, että sotaoikeus sittemmin julisti vapauttavan tuomion suojeluskunnalle ja sen päällikölle, jotka niin kavalalla tavalla olivat joutuneet Ruotsin viranomaisten petoksen uhreiksi.

Oli selvää, ettei Mannerheim laiminlyönyt tämän jälkeen käyttää vaikutusvaltaansa kiirehtiäkseen hallitusta sopimuksen teossa ruotsalaisten miehitysjoukkojen poistamiseksi Ahvenanmaalta. Hallitus teki tässä suhteessa suuria ponnistuksia, jotka johtivatkin sitten suhteellisen edulliseen tulokseen. Tämän johdosta saattoi ylipäällikkö lähettää senaattori Svinhufvudille seuraavan sähkösanoman: "Senaatin saavuttamasta suurenmoisesta menestyksestä ruotsalaisten joukkojen poistamisessa Ahvenanmaalta pyydän saada esittää vilpittömät onnentoivotukseni."

Sittenkun Uudenkaupungin suojeluskunnan oli ruotsalaisten toimenpiteitten johdosta ollut pakko poistua Ahvenanmaalta ja matkustaa Ruotsin kautta Haaparannan tietä valkoiselle rintamalle, nimitti Mannerheim heti sen jälkeen sotilaskuvernöörin Ahvenanmaalle näin erikoisesti merkitäkseen maakunnan kuulumisen Suomeen ja ennen kaikkea valkoiseen Suomeen.

Sopimus ruotsalaisen sotaväen kuljettamisesta pois Ahvenanmaalta tehtiin huhtikuun lopussa. Asia järjestettiin, kuten sanottu, kylläkin tyydyttävällä tavalla, mutta kuulematta Mannerheimin mielipidettä asiassa, ja ottamatta hänen kantaansa lainkaan neuvotteluissa huomioon sopivat Suomen ja Ruotsin hallitukset sittemmin, että Ahvenanmaan linnoitukset hävitettäisiin. Tästä oli seurauksena, että nämä linnoitukset sittemmin tuhottiin. Mannerheim oli esittänyt hallitukselle vastalauseensa Ahvenanmaan linnoitusten hävittämissuunnitelmia vastaan.

Tulokseksi tästä demilitarisoimisesta jäi se tosiasia, jota kaikki Suomessa ja monet Ruotsissakin nyttemmin valittavat, että Ahvenanmaa tulevaisuudessa siis on varustamaton ja vailla puolustusta vihollishyökkäyksiä vastaan.

Kun nyt monen vuoden perästä koettaa saada selvyyttä kysymykseen, missä määrin Uudenkaupungin suojeluskunnan retki olisi voinut päättyä toisin, on pakko lausua, että menestyksen toivoa oli ainoastaan niin kauan kuin joukko eteni ryhtymättä neuvotteluihin. Jos se olisi jatkanut tähän tapaan, on todennäköistä, että venäläiset, joiden joukot olivat täydellisessä hajaantumistilassa, olisivat luovuttaneet aseensa. Mutta niin pian kuin neuvottelut olivat kerran alkaneet, olivat menestymismahdollisuudet suuresti huonontuneet, osittain sen johdosta, että venäläiset olivat ehtineet saada selville suojeluskunnan voimien pienuuden, osittain ruotsalaisten asioihin sekaantumisen vuoksi. Se seikka, että sopimuksesta tuli Suomen aseille kaikkea muuta kuin kunniakas, täytyy näet katsoa etupäässä johtuvaksi Ruotsin meriministerin ja hänen lähettämiensä edustajien asettumisesta Suomen laillisen hallituksen joukkoja vastaan bolshevikkien puolelle.

Taistelu Ahvenanmaasta muodostui sitten pitkälliseksi ja sitkeäksi, ja monet pitivät sitä silloisissa oloissa repivänä ja Ruotsin ja Suomen tulevia suhteita suuresti vahingoittavana, jollaiseksi se onneksi ei kuitenkaan suuressa määrässä ole osoittautunut. – Myöhemmin saamme vielä nähdä Mannerheimin tärkeän osuuden ristiriidan toisessa kriitillisessä vaiheessa.

Kuten usein on kerrottu, saapui Tukholmaan tammikuun 29. päivänä ylipäällikön kuriiri. Hänen tiedonantonsa sisälsi m.m., että tarvittiin muutamia ruotsalaisia yleisesikuntaupseereja päämajaan. Lienee ollut sattuma, että yleisesikuntakapteeni G. M. Törngren tapasi kuriirin ja sai siten tilaisuuden liittyä ensimmäisiin, jotka matkustivat Suomeen. Heti sen jälkeen liittyivät myöskin yleisesikuntakapteenit, kreivi W. A. Douglas ja H. G. R. Peyron sekä tykistökapteeni C. J. K. Petersén niihin, jotka kaikki jo n. helmikuun 10. päivänä saattoivat ilmoittautua päämajaan Seinäjoelle. Sitä ennen oli myöskin eversti Ernst Linder jo ilmoittautunut. Helmikuun 15. päivänä ilmestyi sitten tärkeä päämajan päiväkäsky n:o 10, jolla oli perustava merkitys valkoisen sodanjohdon järjestäytymiselle itse asiassa koko sodan ajaksi. Sen suunnitteleminen ja toteuttaminen lähinnä seuraavana aikana on huomattavalta osalta luettava näiden ruotsalaisten yleisesikuntaupseerien ansioksi. Ylipäällikkö oli toivonut saavansa n. 25 upseeria, 200 miestä alipäällystöä sekä tykistömiehiä ja konekivääripalvelukseen koulutettua väkeä. Ei ollut vaikea asia valita upseeristosta henkilöitä, jotka olivat halukkaita matkustamaan ja palvelemaan Suomessa. Pyrkivien upseerien lukumäärä oli yksinkertaisesti niin suuri, että Ruotsin hallitus katsoi hyvin pian olevan syytä määrätä, että sallittiin matkustaa vain sellaisten, jotka eivät kuuluneet aktiiviseen päällystöön. Ilmoittautuneissa oli kokonaisten rykmenttien upseerikuntia, ja jos Ruotsin upseerit olisivat saaneet vapaasti valita Suomeen matkustamisen tai kotiin jäämisen välillä, ei varmaankaan moni olisi jäänyt kotimaahan. Kuitenkaan eivät tietenkään kaikki päässeet mukaan.

Sangen pian muodostettiin yhdistys "Finlands vänner" ("Suomen ystävät"), joka johtaja Sven Palme puheenjohtajana ja m.m. vapaaherra Karl Langenskiöldin avustamana työskenteli erinomaisen ansiokkaasti. Komitea, oli miltei jokapäiväisessä kosketuksessa ylipäällikön kanssa hänen veljensä, vapaaherra Johan Mannerheimin välityksellä, joka tuohon aikaan oleskeli Tukholmassa. Sen jälkeen kun yhdistys oli avannut ilmoittautumistoimiston vapaaehtoisille tarkoituksenaan saada aikaan vapaaehtoinen ruotsalainen joukko-osasto, ilmoittautui sittemmin tähän Tampereella kaatuneen Olof Palmen sekä Axel Boëthiuksen pääasiallisessa johdossa koulutettuun n.s. Ruotsalaiseen prikaatiin kaiken kaikkiaan 560 miestä, joista vielä suuri osa ehti Oulussa saada kiireisen koulutuksen, ennen kuin prikaati maaliskuun 27. päivästä alkaen otti osaa taisteluihin rintamalla, missä se Tampereen edustalla kiirastorstaina sai tulikasteensa vaikeissa olosuhteissa vuodattaen runsaasti vertansa Suomen puolesta. (Vrt. Axel Boëthius, Svenska Brigaden, erik. s. 257.)

Mainittakoon tässä lisäksi, että sittemmin vielä Ruotsista varustettiin neljä eri ambulanssia toimintaan sodan aikana Suomessa sekä että varat tähän suureksi osaksi kerättiin vapaaehtoista tietä eri tahoilta.

Kiitollisuutensa ruotsalaisesta avusta ylipäällikkö lausui julki puheessaan Ruotsalaisen prikaatin loppukatsastuksessa toukokuun 19. päivänä 1918: "Älköön ylistettäkö Teidän tekojanne kuuluvilla suosionosoituksilla ja suurilla puheilla, ne unohtuvat helposti. Mutta taistelukentällä tykkien jyskeessä ja konekivääritulen räiskyessä solmitut siteet, jolloin jokainen tarjosi parhaansa minkä voi – henkensä, jolloin kuolevan toverin viimeinen sammuva katse todisti samaa horjumatonta uskoa oikeaan asiaamme, sellaiset siteet eivät milloinkaan katkea, ja ylpeä tietoisuus osallisuudesta Messukylän, Tampereen, Lempäälän ja moniin muihin voittoihin on vielä Teidän elämänne syksynä oleva paras muisto ja suurin tunnustus. Viekää myöskin kiitoksemme Ruotsille ja kertokaa, että Te, toverit, solmitte uudelleen vuosisataiset siteet, jotka olivat katketa. Te olette johtaneet meidät jälleen runoilijaimme Ruotsiin ja osoittaneet, että sankarien maassa on vielä miehuutta ja kunniaa."

Kuten tunnettua, työskenneltiin jo sodan alusta alkaen Karjalan kysymyksen ratkaisemisen hyväksi Mannerheimin myötävaikutuksella ja suostumuksella. Me tiedämme kaikista niistä erilaatuisista toimenpiteistä, joihin tässä asiassa ryhdyttiin, samoin kuin tunnemme ylipäällikkömme sitoumukset tässä suhteessa. Riittää, kun vain muistuttaa hänen sanoistaan, että taistelu oli käytävä onnelliseen päätökseen, päätökseen, joka saavutettaisiin vain sotatoimin. Neuvotteluissa eräiden venäläisten kanssa Mannerheim oli saanut sen käsityksen, että Suomi saattoi vapauttaa Karjalan vaarantamatta suhteitaan ja siteitään tulevaan uuteen Venäjään, mikäli vain Suomi ottaisi osaa samanaikaisesti myöskin bolshevismin kukistamiseen Venäjällä. Tapahtumat, jotka seurasivat itse sotaa, estivät kuitenkin niiden suunnitelmien toteuttamisen, jotka otaksuttavasti olisivat ratkaisseet Karjalan kohtalon niin Karjalalle kuin meillekin edulliseen suuntaan. Lisäksi olisi Suomi, saatamme nyttemmin sanoa, tullut aivan toiseen asemaan, kuin mihin maa pääsi kukistamalla yksinomaan omat ja venäläiset bolshevikit täällä, t.s. voittamalla siis vain itsensä. Oli myöskin selvää, että Karjalaan tarkoitusta varten lähetetyt sotavoimat olivat aivan liian heikot. Karjala olisi luultavasti voitu sodan jälkeen vapauttaa vielä suuremmilla voimain ponnistuksilla, mutta ehtona tähän oli, että Suomi virallisesti olisi ollut mukana, ja vielä tärkeämpänä edellytyksenä, että Mannerheim jatkuvasti olisi ollut maan puolustuksen johdossa.

Heti Vaasan, Lapuan, Seinäjoen ja muiden Etelä-Pohjanmaan seutujen vapautuksen jälkeen kävi polttavaksi kysymys venäläisten sotavankien käsittelystä. Vangiksi otettuja venäläisiä joukkoja ei mielellään haluttu ruokatarvikkeiden ja aseistetun miehistön puutteessa pidättää maassa. Päätettiin siksi koettaa saada ainakin osa venäläisiä siirretyksi yli rajan niissä osissa maata, jotka rajoittuivat Vienan ja Aunuksen Karjalaan – lähinnä Sortavalan seudun kautta. Osoittautui kuitenkin varsin pian, etteivät venäläiset joukot, ainakaan osa niistä, mielellään menneet yli rajan, toiset taas kieltäytyivät lähtemästä ylipäänsä. Sitä paitsi palasi osa lähetetyistäkin takaisin yli rajan ja välikohtausten johdosta luovuttiinkin pian aivan kokonaan jatkamasta edelleen tätä liikettä.

Mutta tilanne kävi, kuta pitemmälle aika kului, yhä sekavammaksi. Oli päätettävä, mitä oli tehtävä kaikille niille vangeille, joita yhä suuremmin joukoin kerääntyi valkoiselle puolelle. Sotilasviranomaisten keskuudessa, ennenkaikkea ylipäällikössä, oli yhä enemmän vakiintunut se mielipide, että punaisten vankien kerääminen parakkeihin ja vankileireihin olisi pahasta ja että oikeutta oli jaettava vangeille hyvin lyhyessä ajassa sekä sen jälkeen laskettava vapaalle jalalle ne vangit, jotka voitaisiin vapauttaa. Yhdysupseeri, joka edusti ylipäällikköä Vaasan hallituksessa, sai tehtäväkseen esittää hallitukselle asetettavaksi kenttäoikeudet, joista puhuttiin vanhassa sotilasrikoslaissa ja jotka toimivat ensisijassa sota-aikana. Ylipäällikkö oli lähinnä ajatellut kenttäoikeuksien asettamista niitä venäläisiä varten, jotka tavattiin täällä ase kädessä. Oli ajateltu asettaa heidät syytteeseen vasta perustetussa kenttäoikeudessa ja tarkoitus oli ampua heidät. Vaikka ylipäällikkö olikin saanut presidentti Söderholmin vakuuttumaan vanhan sotilasrikoskin soveltamisen välttämättömyydestä tällä tavalla, asettui kuitenkin suuri osa muita lakimiehiä Vaasassa, samoin kuin Vaasan hallituskin, vastakkaiselle kannalle. Hallitus oli sitä mieltä, ettei kenttäoikeuksia voimassa olevan lainsäädännön mukaan olisi voitu asettaa. Arveltiin Venäjän ja venäläisten suhteen, etteivät he olleet julistaneet milloinkaan sotaa meitä vastaan, sekä samalla myös, ettei sisäisen sodan aikana saatettaisi julistaa maata sotatilaan. Seurauksena kaikesta tästä oli, että luotiin mahdottomia vankileirejä, joihin pian ilmaantui erinomaisen vakavia kulkutauteja, joiden uhrien luku nousi lopulta paljon suuremmaksi kuin itse sodassa kaatuneiden. Siksi onkin myönnettävä, ettei hallituksen toimenpide osoittautunut siunaukselliseksi eikä edes oikeaksi.

Sodan jälkeen kävi päivä päivältä selvemmäksi, että tässä oli tehty hirveä ja kohtalokas erehdys. Vankileireissä oli 80 tai 90 tuhatta vankia. Oli luonnollista, että tällaisten joukkomäärien oikeudellinen käsittely ei saattanut tapahtua nopeasti, vaan se tapahtui vangeille sietämättömän pitkäveteisesti, ja sen kestäessä ei tullut kysymykseenkään kenenkään vapauttaminen, vaikkapa vangit varmaankin olisivat paremmin saattaneet selviytyä alkeellisimmissakin olosuhteissa kotonaan kuin niukalla ravinnolla noissa vankileireissä. Seurauksena kaikesta tästä kurjuudesta varmaankin syntyi sittemmin niin menestyksellisesti kautta Euroopan levitetty legenda n.s. valkoisesta terrorista.

Mutta huolimatta siitä, että hallitus ei saattanut käytäntöön kenttäoikeutta, vaan suunnitteli lähinnä kaikkien vankien käsittelyä edellämainitun ohjelman mukaan, tapahtui kuitenkin sangen suuri määrä punaisten ampumisia pitkin koko rintamaa. Ne "kenttäoikeudet", joita tosiasiassa oli toiminnassa pitkin rintamaa, toimivat osittain omalla uhallaan, mutta enimmäkseen päällystön vastuulla sekä saivat tietenkin aikaan kauhua väestön punaisessa osassa, joka ilman näitä toimenpiteitä mahdollisesti olisi nyt ollut punaisempaa kuin milloinkaan ennen. Näillä muuten niin surullisilla "kenttäoikeuksilla" oli kuitenkin varmaan kaikessa muodottomuudessaankin suuri isänmaallinen merkitys.

Kuitenkin oli esim. Viipurissa ilmeisesti erehdyksessä suurehko joukko venäläisiä, myöskin valkoisille myötämielisiä henkilöitä, ilman muuta ammuttu. Tämän valitettavan välikohtauksen johdosta saapui ylipäälliköltä sähköteitse käsky, että ampuminen oli ehdottomasti lopetettava. – Ikävä kyllä ei sittemmin voitu laskea vapauteen noita suuria vankijoukkoja, mikä olisi ollut toivottavaa, jos heti sodan päätyttyä, ellei jo aikaisemminkin, olisi voitu ankarasti, mutta nopeasti, jakaa oikeutta punaisille, käsitys, johon ilmeisesti yhtyi myöskin sellaisia sosiaalidemokraatteja, jotka olivat pysytelleet ulkopuolella ristiriidan ja joiden nyt oli pakko astua esiin vasemmistopuolueitten edustajina.

Helmikuun 25. päivänä saapui Vaasaan vaikean ja pitkän sekä samalla seikkailukkaan matkan jälkeen pääjoukko jääkäripataljoonan jäseniä läpi jäitten ja, vastoin ruotsalaisten vakuutusta, etteivät he tekisi itseään syypäiksi mihinkään puolueettomuuden rikkomiseen, ruotsalaisten sotalaivain saattamina Öölannin eteläkärjestä niin pitkälle pohjoiseen kuin jääsuhteet sallivat. Seuraavana päivänä, helmikuun 26:ntena pidettiin tulokatselmus ja paraati ylipäällikön ja Vaasan senaatin edustajien läsnäollessa Vaasan torilla. Paremmin kuin tavallisesta kuvauksesta saa lukija kuvan tästä hetkestä siitä puheesta, jolla kenraali Mannerheim tässä tilaisuudessa tervehti jääkäreitä:

"Minä tervehdin Teitä, jääkärit, tervetulleiksi isänmaahan. Aikana, jolloin isänmaan kohtalo näytti mitä synkimmältä, uskoitte Te, nuoret, sen tulevaisuuteen. Te uhrasitte kotinne, onnenne – kaikki, voidaksenne rakentaa onnettomalle maallemme suuren ja onnellisen tulevaisuuden. Ja Teidän johtotähtenne ei ole johtanut Teitä harhaan. Isänmaa tervehtii Teissä parhaimpia poikiansa. Suomen nuori nouseva armeija näkee Teissä tulevat johtajansa ja opettajansa. Nyt Teitä odottaa suuri, mutta kunniakas työ: Teidän on luotava täällä armeija, joka voi vapauttaa Suomen ja tehdä suomalaisista suuren, mahtavan valtakunnan."

Jääkärit olivat Libaussa pohtineet kotimaan tilannetta sekä, kuten luonnollista oli, valmistaneet suunnitelman armeijan luomiseksi sekä päällikönpaikkojen ottamiseksi osassa armeijaa tavalla, joka ilmeisestikään ei kaikessa vastannut todellisuutta eikä tilannetta maassa. Tämän suunnitelman mukaan oli luotava vähäinen määrä joukkomuodostelmia, jotka lähinnä oli ajateltu iskujoukoiksi ja joissa olisi runsaasti jääkäreitä päällystönä ja alipäällystönä antamassa pontta näille joukoille. Ylipäällikkö sitä vastoin oli ajatellut heidän käyttämistään "miedonnetummalla" tavalla, joka pani pääpainon lujan selkärangan luomiseen armeijalle lukuisampien joukkomuodostelmien kehyksessä, kuin mitä jääkärit olivat ajatelleet. Tästä kysymyksestä kehittyi sitten kiivaita ja pitkäaikaisia neuvotteluja ylipäällikön ja jääkärien nuorten johtajain välillä.

Neuvottelut, joita voidaan sanoa sangen epätavallisiksi ja melkeinpä ylipäällikköä nöyryyttäviksi, johtivat kuitenkin onnelliseen päätökseen. Ennen kaikkea täytyy tunnustaa, että kenraali Mannerheim – sen johdosta, että hän näki mahdottomaksi juuri silloin seurata sotilaallisia muotoja ja sääntöjä, sekä viisautensa ansiosta – sai persoonallisen voiton niistä, jotka ehkä liian lujasti olivat pitäneet kiinni jääkärien alkuperäisestä suunnitelmasta. Mannerheimin isänmaallisesta mielialasta, hänen tahdikkuudestaan ja hänen ritarillisuudestaan johtui, että yhteistyö jääkärien ja ylipäällikön välillä saatiin aikaan, niin epätoivoiselta ja sekavalta kuin se alussa näyttikin.

Ristiriidan aikana keskusteli senaattori Renvall ylipäällikön kanssa sangen perinpohjaisesti jääkärien kehoituksesta niistä suunnitelmista, joita jääkäripataljoonan taholta oli esitetty. "Te voitte saada toisen ylipäällikön", lausui kenraali Mannerheim, joka oli jättänyt eronhakemuksensa, "mutta Te ette voi hyökkäysjoukkona lähettää rintamalle yli tuhatta miestä koulutettua päällystöä, kieleltään ja sydämeltään suomalaista, jotka nyt ovat saapuneet tänne. Teillä ei ole oikeutta uhrata kevytmielisesti näitä miehiä." Yön aikana kirkastui Mannerheimille se käsitys, että hän henkilökohtaisesti teki väärin erotessaan, mutta että hän saattoi osittain panna täytäntöön jääkärien aikaisemmin valmistaman suunnitelman omasta jääkäripäällystöstä tietyissä rykmenteissä sovitteluna siten, että hän kaksinkertaistaisi rykmentit. Niitä tuli nyt aluksi kolme, mutta myöhemmin kuusi, sekä lisäksi ratsuväki erinomaisen päällystön johdossa; niistä tuli sittemmin rintamalla taistelussa vihollista vastaan se selkäranka, joka turvasi ylipäällikölle lopullisen voiton vastustajasta.

Uudistettaessa myöhemmin puolustuslaitostamme monenlaisilla uusilla muodostelmilla ja osastoilla todettiin, samoin kuin tuota uudistusta lopullisesti toteutettaessa, että kenraali Mannerheim useimmissa suhteissa jo tämän ristiriidan aikana ja keskusteluissa jääkärien kanssa oli ollut oikeassa, oikeammassa kuin vielä siihen aikaan oltiin taipuvaisia tunnustamaan.

Tässä yhteydessä kannattaa mainita, että ylipäällikkö, samoin kuin moni muu sodan varhaisasteella, oli vakuuttunut siitä, että voittoon päästäisiin vain vapaaehtoisin voimin. Mutta tämä osoittautui erehdykseksi. Silloin ryhdyttiin hankkimaan värvättyjä joukkoja. Mutta ei sekään riittänyt, vaan ylipäällikön oli pakko, saadakseen riittävästi miehistöä jääkärirykmentteihin, hankkia hallituksen suostumuksella väkeä saattamalla voimaan asevelvollisuuslaki. Siitä johtui, että muutamien punaistenkin oli pakko taistella jääkärien johdon alaisina valkoisen Suomen puolesta. Mutta jääkärien raudankovassa komennossa ei siitä johtunut sanottavia vaikeuksia. Ja sodan jälkeen olivat useimmat näistä punaisista ylpeitä siitä, että olivat saaneet ottaa osaa Suomen vapaussotaan.

Ylipäällikön päämajaan perustama "ylipäällikön neuvottelukunta" suojeluskuntajoukkoja varten muodostettiin helmikuun 20. päivänä annetulla päiväkäskyllä n:o 4 huolimatta ankarasta vastustuksesta päämajaa lähelläkin olevilta tahoilta. Neuvottelukunnan puheenjohtajana oli maisteri Jalo Lahdensuo ja jäseninä ylipäällikön kaikista eri suojeluskuntapiireistä nimittämät edustajat. Sen oli pidettävä yllä yhteyttä ylipäällikön ja eri suojeluskuntien välillä, tehtävä, joka ainakin silloisissa oloissa oli epäilemättä hyvin tärkeä. Tarkoituksena oli – ja se saavutettiinkin – läheisen yhteyden aikaansaaminen Suomen vapauden puolesta taistelevien suojeluskuntien ja armeijan päällystön välillä, samoin kuin joukkojen tarpeiden ja toiveiden parempi seuraaminen ja huomioon ottaminen.

Esityksessään Tampereen hyökkäyksestä on W. A. Douglas, joka kysymystä on käsitellyt "Suomen vapaussodan" viidennessä osassa, huomauttanut, että alkuasema Vuoksen asemalla vaati, sen yhteydessä, että Pietarin–Helsingin rata katkaistaisiin läheltä valtakunnan rajaa, Viipurin valtaamista, mikä silloin oli mahdollisuuden rajoissa, kun vain tarpeelliset taisteluvälineet oli luotu. Kun vihollisen elinhermo olisi katkaistu, voitaisiin menestyksen toivein käydä Etelä-Suomen vapautustyöhön.

Helmikuun 17. päivänä pohdittiin ylipäällikön johdolla valkoisten sodankäyntiä ja lähimpiä suunnitelmia koskevia kysymyksiä. Tällöin ilmoitti ylipäällikkö tarkoituksenaan olevan pysyä puolustusasemissa siksi, kunnes olisi ehditty muodostaa toimintaan kelpoisia joukkoja (Douglas s. 10). Mutta jo seuraavien päivien päiväkäskyistä saattoi nähdä muutamia pääpiirteitä sotatoimista Tamperetta vastaan ja sen ympärillä.

Erikoisen tärkeänä lisäsyynä siihen, että ylipäällikkö katsoi olevan tavallaan pakko kiirehtiä sotatoimia Tamperetta ja muitakin paikkoja vastaan, oli jokseenkin odottamaton tiedonanto saksalaisten maihinnoususta, joka saapui päämajaan maaliskuun 3. päivänä. Ylipäällikkö oivalsi tuolloin osoittaen poikkeuksellista terävänäköisyyttä, miten tärkeätä oli, että omat joukot sitä ennen ehtisivät osoittaa hallitsevansa vihollista ja kykenevänsä voittamaan sen ennen ulkomaisten apuvoimien saapumista helpottamaan hengen ja omaisuuden pelastamista punaisten raakalaisten hävityksiltä. Samalla hän oli arvioinut omien joukkojen kunnon paljon suuremmaksi kuin useimmat muut sotilaat, mutta venäläisten myös huonommaksi kuin ne, jotka arvostelivat niitä, vaikk'eivät olleet nähneet niitä pitkiin aikoihin jälkeen vallankumouksen.

Varsinaiset sotatoimet, Tampereen valtaaminen päämääränä, aloitettiin maaliskuun 15. päivänä tai oikeammin sanoen pari, kolme päivää myöhemmin. Tätä hyökkäystä varten oli ylipäälliköllä käytettävänään n. 9500 miestä sekä sen lisäksi n. 4500 mieheen nousevat Satakunnan joukot Linderin päällikkyydessä. Vihollisella taas oli huomattavasti vahvemmat voimat asetettavana hyökkääviä valkoisia vastaan. Ainakin Tampereen pohjoispuolella olevien vihollisvoimien lyömiseksi sekä mahdollisesti itse kaupungin valtaamiseksi samaan aikaan käytiin aluksi taisteluja linjalla Kankaanpää–Virrat–Vilppula sekä Jämsässä. Maaliskuun 16. päivänä löi hyökkäävä Jämsän ryhmä eversti Wilkmanin johdossa vihollisvoimat Länkipohjassa ja avasi tien Orivedelle. Tarkoituksena oli näillä valkoisen armeijan ehkä parhailla joukoilla hyökätä Wilkmanin johdossa edelleen etelään Lempäälää kohden ja jättämällä tänne osa joukoista rynnätä sieltä taas pohjoiseen. Tällä tavoin saatettiin päätökseen maaliskuun 21. ja 26. päivän välisenä aikana Tampereen saartaminen, jonka Linder oli aikaisemmin aloittanut lännestä ja Wetzerin ryhmä idästä.

Tunnemme kaikki kiirastorstain veriset taistelut, jolloin jääkärit majuri von Bonsdorffin johdossa sekä ruotsalainen prikaati saivat tulikasteensa. Kuten tunnettua menetti toinen jääkärirykmentti tässä taistelussa n. 1000 miestä haavoittuneina ja kaatuneina ja pieni ruotsalainen prikaati samoin parikymmentä kuollutta. Eteneminen Tamperetta kohden ei silloin edistynyt pitemmälle kuin hautausmaalle ja sairaalaan asti. Samassa yhteydessä paloivat venäläiset puukasarmit.

Eräiden päällikönmuutosten ja joukkojen vahvistamisen jälkeen aloitettiin uusi voimakas hyökkäys Tamperetta vastaan yöllä vasten huhtikuun 3. päivää koko käytettävissä olleen tykistön valtavalla pommituksella puolta tuntia ennen hyökkäysten alkua varhain päivän koitteessa. Ei kuitenkaan tarvinnut odottaa valkenevaa päivää, kun alkavat suuret tulipalot kaupungissa jo sitä ennen muuttivat pimeimmän yön kirkkaaksi päiväksi. Ja jatkuvien taisteluiden aikana paistoi jo päivä kirkkaasti pilvettömältä taivaalta valkeille lumihangille.

Useiden päivien sangen kiivaiden taisteluiden jälkeen valloitettiin Tampere lopullisesti aamulla huhtikuun 5. päivänä. Sotatointen kestäessä menettivät valkoiset paljon urhoollista väkeä ja punaiset, jotka ehkä olivat taistelleet yhtä urhoollisesti, n. 12000 miestä vankeina, 30 tykkiä sekä suunnattomasti konekivääreitä y.m.

Tämä voimien mittely, jonka merkitys tuli ratkaisevaksi valkoisten ja punaisten sekä punaisten avustajien, venäläisten, välillä, osoitti, että valkoisten joukkojen, huolimatta kovin lyhyestä koulutuksesta, kuitenkin päällystön koulutuksen ja kurin avulla kauniilla tavalla onnistui saavuttaa ne tarkoitusperät, jotka heidän ylimmällä päälliköllään oli ollut. Ylipäällikkö piti koko ajan lankoja käsissään sekä, kuten lausutaan vapaussodan ruotsalaisten osanottajain yhteisesti toimittamassa teoksessa "Ruotsin osuus Suomen vapaussodassa vuonna 1918" (Helsinki 1928), "kykeni voittamaan joukkojen epätäydellisyydestä johtuvat tavallista vaikeammat hankaukset, joita ei voida välttää sodassa, ja hän johti varmalla kädellä aluksi kaukana toisistaan toimivat ryhmät taktillisen yhteistuloksen aikaansaantiin viitoitettua päämäärää kohden". Tampereen valtauksella oli Suomen äskenluotu armeija saavuttanut ensimmäisen suuren menestyksensä, voittanut suurimman siihenastisen taistelun, jonka pohjoismaiden sotahistoria tuntee, ja loistavalla tavalla hankkinut ratkaisevan menestyksen tässä sodassa, johon nyt saksalaiset tulivat ottamaan osaa.

Mainittakoon tässä, että kenraali Linder kuvattuaan yksityiskohtaisesti kenraali Mannerheimin eräitä erilaisia sotatoimia maailmansodan aikana Venäjän rintamalla huomauttaa teoksessaan (s. 48), että m.m. Tampereen sotaliikkeiden suoritustapaa "kannatti ratsuväenhenki". Lisäksi hän viittaa, että Wilkmanin ryhmän suorittama hyökkäys Lempäälään oli juuri Mannerheimille tyypillisen rohkea, kaukaa saartava liike, jonka seurauksena oli Tampereen valloitus ja vihollisen täydellinen tuhoaminen.

Paraatin ja jumalanpalveluksen jälkeen Johanneksenkirkossa antoi ylipäällikkö huhtikuun 8. päivänä 1918 päiväkäskyn, josta tähän otettakoon seuraava ote: "Minä kiitän Teitä isänmaan, Suomen hallituksen ja omasta puolestani siitä verrattomasta urhoollisuudesta ja kestävyydestä, jota olette osoittaneet kaikissa taisteluissa näinä kolmena viime viikkona ja jonka suurena ja loistavana loppunäytöksenä on ollut Tampereen valloitus. Tämä taistelu on suurin ja verisin, mikä koskaan on taisteltu Suomessa, tämä voitto on myöskin loistavin, minkä suomalaiset joukot ovat saavuttaneet. Tämä voitto ei merkitse ainoastaan Suomen vapautta ja itsenäisyyttä, tämä voitto on myös koko maailman kulttuurivoitto Venäjän bolshevikeista ja heidän maailmaa mullistavista ja sivistystä hävittävistä opeistaan. – – – Minä tervehdän Teitä tänään ja onnittelen sydänverellänne ostetun voiton johdosta."

"Viipurin hyökkäysliike oli kokonaisuudessaan suunniteltu, ennenkuin minä annoin mitään määräystä päällikkyydestä", lausuu ylipäällikkö. "Suunnitelma oli laadittu suurin piirtein ja sisälsi lähinnä ohjeet sen suorittamiseen." Olihan aivan luonnollista, että ylipäällikkö koko ajan oli tietoinen tästä niin tärkeästä rintamasta poikki Karjalan kannaksen, siis Venäjää vastaan, mistä päävihollinen oli tullut ja voi aina saada vahvistusta. Ylipäällikkö oli tietenkin jokapäiväisessä yhteydessä Sihvon sekä Viipurin ulkopuolella ja ympärillä samoin kuin rajalla olevien joukkojen kanssa. Paljon ennen Tamperetta oli hänen päätöksensä tehty ja tämä päätös tähtäsi kaikkien käytettävissä olevien joukkojen keskittämiseen Karjalaan, missä ratkaisu oli tapahtuva.

Mutta jo ennen Tampereen valtausta ylipäällikkö tahtoi vielä saada lähempiä tietoja rintamasta ja Viipurin sotaliikkeitten yhteydessä suunnitelluista hyökkäyksistä, minkä johdosta hän (vrt. Suomen Vapaussota, VIII: 225 ja seur.) maaliskuun 24. päivänä lähetti eversti Ausfeldin Vilppulasta itään ottamaan selvää eräistä tähän liittyvistä seikoista. Ausfeld otti esikunnastaan mukaansa matkalle adjutanttinsa sekä erään toisen henkilön (tämän kirjoittajan). Saatuaan lähemmät ohjeet Mannerheimilta Ausfeld matkusti Antreaan, jossa hän tapasi Sihvon ja hänen esikuntapäällikkönsä Hägglundin. Perehdyttyään parhaalla tavalla tilanteeseen Ausfeld matkusti seuralaisineen höyryveneellä Vuoksea alas lähelle Heinjokea, mistä matkaa jatkettiin hevosella ja reellä eräiden pienempien kylien kautta rintamalle sekä edelleen pitkin Viipuriin johtavaa talvitietä. Tällöin saattoivat Ausfeld ja hänen seuralaisensa omin silmin todeta, että Viipuriin Heinjoelta vievä tie ei tuolloin varsinaisesti ollut punaisten vartioima sekä että tie sieltä pohjoiseen Näätälään oli satunnaisesti avoinna. Joukkojen keskitys saattoi siis huomaamatta tapahtua Heinjoella ja joukkoja voitiin Antreasta kuljettaa alas Vuoksea lotjilla. Tämä taas oli mahdollista, jäät kun Vuoksesta olivat jo särjetyt. Raudusta voitiin ilmoittaa, että itse paikkakunta oli täydelleen valkoisten saartama, mutta että lisäjoukkoja oli matkalla Venäjältä, minkä vuoksi nopeita toimenpiteitä siellä pidettiin välttämättöminä ratkaisun aikaansaamiseksi. – Neuvoteltuaan uudelleen ja myöskin kirjallisesti saatuaan tiedon erittäinkin V. Hägglundin näkökohdista Ausfeld matkusti maaliskuun 29. päivänä takaisin päämajaan, minne hän saapui maaliskuun 30. päivän aamuna. Heti saavuttuaan hän sai kutsun ylipäällikön luo antamaan raporttinsa. Ausfeld esitti lähinnä juuri ne näkökohdat, joita upseerit Antreassa olivat kannattaneet, sekä sen mahdollisuuden, joka oli matkalla eniten pistänyt silmään, se on joukkojen mahdollisen keskittämisen Heinjoelle, mikä saattoi tapahtua vihollisen huomiota herättämättä, sekä hyökkäyksen suorittamisen Viipuria vastaan pitkin avointa tietä samoin kuin pohjoiseen Näätälää kohden samalta seudulta. Samanaikaisesti huomautettiin edelleen Rautua vastaan tehtävän hyökkäyksen tärkeydestä. Kaikesta tästä ylipäällikkö sai tarkan selvityksen, vaikka hän ei silloin puuttunut lähemmin asiaan, vaan selvitti sen sijaan Ausfeldille sangen yksityiskohtaisesti hänen uuden tehtävänsä. Ausfeld määrättiin näet nyt viipymättä, niin nopeasti, ettei hän eivätkä hänen seuralaisensa edes ehtineet muutamaksi minuutiksi mennä esikuntaan ottamaan matkatavaroitaan, lähtemään ratsain etelään Kangasalle ja sieltä Vehmaisiin ja Messukylään sekä ottamaan päällikkyys rintamaosalla B Tampereen edustalla. – Kuitenkin osoittaa myöskin tämä episodi kyllin selvästi, että ylipäällikkö jo ennen Tamperetta oli huolellisesti ottanut selvää kaikista Viipurin hyökkäykseen liittyvistä yksityiskohdista (Heinjoen mahdollisesta sopivaisuudesta hyökkäyksen lähtökohtana oli Mannerheim jo maininnut ennen Ausfeldin matkaa), vaikka toimenpiteet vain Tampereen hyökkäyksen johdosta lykättiin, lukuunottamatta Raudun ympäristössä suunniteltuja sotatoimia, jotka ylipäällikkö kuitenkin katsoi välttämättömäksi antaa suorittaa heti samaan aikaan.

Edellisen suhteen viitattakoon osittain majuri J. O. Hannulan tutkimukseen "Itäarmeijan operaatioiden suunnittelu ja johto v. 1918" (Helsinki 1932), erittäinkin teoksen sivuille 7–9, missä tekijä lähemmin käsittelee tässä puheenaollutta kysymystä. Hän on lainannut myöskin erään kreivi W. A. Douglasin lausunnon, joka sisältyy Douglasin artikkeliin "Valkoisen armeijan uudelleenryhmitys Tampereen valloituksen jälkeen" "Suomen Vapaussodan" VI osassa (ss. 273–284). Ennen tämän lausunnon esittämistä on syytä vielä todeta, että ylipäällikkö tänä ajankohtana ei ollut selvillä, milloin odotettu saksalainen apuretkikunta saapuisi, eikä ollut myöskään mitään varmaa tietoa siitä, miten, milloin ja millä paikalla tämä maihinnousu tapahtuisi tai saattaisi tapahtua. Puutteellisten yhteyksien vuoksi oli lähinnä juuri tuolloin tilanne tässä suhteessa hyvin epäselvä, mitä oli mahdoton auttaa. "Päämajan toimituttamat tiedustelut", lausuu kreivi Douglas edellämainitussa esityksessään – seuraamme tässä majuri Hannulan esityksen sanamuotoa (s. 1–10) –, "olivat osoittaneet, että oli mahdollista Vuoksea kuljetustienä käyttäen keskittää joukkoja Heinjoen seudulle sekä että vihollinen vain varsin heikoin voimin piti hallussaan mainitun paikkakunnan eteläpuolella olevaa maastoa. Sikäli kuin sinne voitaisiin viholliselta salassa keskittää riittäviä voimia, olisi suuri menestys mahdollisuuksien rajoissa. Heinjoelta oli nimittäin tie lyhyt sekä Viipurin–Pietarin rautatielinjalle, Viipurin itärintamalle, että Näätälään, missä otaksuttiin vihollisen oikean siiven olevan. Näin ollen piti nopealla ja riittävin voimin suoritetulla hyökkäyksellä yhdellä kertaa vyöryttää vihollisen rintama, tunkea vihollinen pois Viipurista, vallata yllättäen kaupunki ja katkaista rautatie. Tämän iskun suorittamisen ylipäällikkö aikoi uskoa jääkärijoukoille, jotka piti tätä tarkoitusta varten purkaa junasta Antreassa." Tästä näkyy, että ylipäällikkö tärkeiltä osilta oli noudattanut eversti Ausfeldin hänelle esittämää operaatiosuunnitelmaa. Lisäksi todistaa myöskin esimerkiksi sähkösanoma vaihto Douglasin ja Hägglundin välillä vakuuttavalla tavalla, että ylipäällikkö jo hyvin varhain oli perehtynyt tilanteeseen ja omaksunut suunnitelman rajaseutujen eristämisestä Venäjästä sekä punaisten yhteyden katkaisemisesta tuosta heidän varsinaisesta voimalähteestään (vrt. Hannula, siv. 45).

Vahvistukseksi tässä sanottuun on syytä vielä lainata eräs kohta Hannulan perinpohjaisesta ja uutta ainesta sisältävästä tutkimuksesta. "Oleellista on" – lausuu hän – "tämän tutkimuksen yhteydessä ylipäällikön kannan selvittäminen, ja siihen nähden ovatkin muussa suhteessa ristiriitaiset esitykset suurin piirtein yhtäpitäviä. Niistä käy selville, että ylipäällikkö piti välttämättömänä yhteyksien katkaisemista joka tapauksessa lähellä rajaa. Venäläisten toiminnasta jatkuvasti saapuneet tiedot olivat omiaan vahvistamaan tätä käsitystä. Näin ollen ylipäällikkö varasi yhden jääkäriprikaatin käytettäväkseen Hiitolaan." (Vrt. ss. 72–73 sekä ss. 31 ja seur., 39–42 ja 119–120.)

Heti Tampereen valtauksen jälkeen eli huhtikuun 5. ja 8. päivän välisenä aikana ylipäällikkö teki nopean matkan Karjalaan henkilökohtaisesti tutustuakseen siellä vallitseviin olosuhteisiin. Myöhemmin oli hänellä tarkoituksena Mikkelissä keskustella monista seikoista sekä selvittää omia lähempiä suunnitelmiaan ja toimintatapaansa kenraali Löfströmille.

Ylipäällikkö on lausunut, että Löfströmin vaali johtui siitä, että hän oli maailmansodan aikana johtanut suomalaisista ylintä päällikkyyttä ja että hän selviytyisi siitä paremmin kuin kukaan muu, koska hänellä oli suuri tottumus liikkuvassa sodankäynnissä. Samalla ylipäällikköä ilahdutti, että tämä saattoi tarjota hänen vanhalle ystävälleen ja toverilleen tilaisuuden voittaa sodan laakereita ja ansaita isänmaan kiitollisuuden. Sihvolta, joka aikaisemmin oli johtanut Karjalan rintamaa, kysyttiin nimenomaan ennen tätä, luuliko hän voivansa johtaa tällaista päällikkyyttä liikkuvien operatsionien aikana, mutta hän vastasi kysymykseen kieltävästi. Kenraali Löfström määrättiin näin siis sen armeijan päälliköksi, jonka toiminta-alueen läntinen raja kulki pitkin Päijännettä ja jota on nimitetty Itäarmeijaksi. Se muodostettiin huhtikuun 7. päivän instruktion mukaan.

Oli jo jonkin verran aikaisemmin tullut tunnetuksi, että kenraali Löfströmin nimitys Itäarmeijan päälliköksi ja Viipuria vastaan tapahtuvien sotaliikkeiden johtajaksi oli herättänyt eräänlaista tyytymättömyyttä valkoisessa Suomessa. Nämä tyytymättömyyden ilmaukset kantautuivat myöskin ylipäällikön korviin päämajaan Mikkeliin. Hallituskin oli, vieläpä omituisella tavalla, ilmaissut tämän tyytymättömyytensä sekä esittänyt kirjallisesti, että päällikönvaihdos olisi aiheellinen.

Tämä senaattorien Svinhufvudin ja Freyn allekirjoittama luottamuksellinen kirje huhtikuun 11. päivältä on julkaistu äskenmainitussa Hannulan teoksessa (ss. 108–109) ja se alkaa: "Vaikka hallitus onkin sillä periaatteellisella kannalla, ettei se halua sekaantua mihinkään sotilaskysymyksiin, vaan on jättänyt ne täydellä luottamuksella Teidän koetellun kykynne hoidettavaksi, on meidän kuitenkin pakko kiinnittää Teidän huomionne erääseen erinomaisen tärkeään kysymykseen, mutta aivan viimeisenä aikana on hallitukselle esitetty niin arveluttavia tyytymättömyyden ilmauksia toimenpiteiden johdosta, joihin on ryhdytty tai joita odotetaan, että olemme katsoneet olevamme velvolliset saattamaan ne Teidän tietoonne pyynnöllä, että Te kiinnittäisitte niihin vakavaa huomiota.

"Kysymys on laajassa mielessä aikaisemmin Venäjän palveluksessa olleitten upseerien suosimisesta, jota on oltu näkevinään päällikönpaikkojen, ylennysten ja kunnianosoitusten jakamisessa." Ja ensi sijassa oli kysymyksessä kenraali Löfströmin nimitys Itäarmeijan päälliköksi. Ylipäällikkö kutsui tällöin senaattorit Svinhufvudin, Renvallin ja Freyn neuvotteluun Mikkeliin."

Tämä pitkä neuvottelu johti siihen, että ylipäällikkö selitti läsnäoleville senaatin jäsenille aikovansa itse hoitaa Viipurin sotaliikkeiden ylimmän johdon sillä tavoin, että hän, niinkuin ennenkin, armeijan ja sen sotatointen ylipäällikkönä viime kädessä vastaisi operaatioista sekä antaisi ohjeet ja pitäisi reservit käytettävinään. Hallitus käsitti ilmeisesti asian niin, että kenraali Mannerheim korvasi jollakin ihmeellisellä tavalla kenraali Löfströmin, mikä kuitenkin oli erehdys, jota ei kannattanut sittemmin oikaista. Mutta Mannerheimin tarkoitus oli ilmeisestikin ollut esittää mahdollisimman selvästi hallitukselle, että hän viime kädessä kantoi vastuun alaistensa toimista, joita hän lähinnä saattoi hoitaa ja ohjata puuttumalla niihin suoraan henkilökohtaisestikin, milloin niin tarvittiin, sekä sijoittamalla kulloinkin tilanteesta saamansa käsityksen mukaan suoraan alaisinaan olevat reservit. Mutta hän ei tahtonut sekaantua armeijankomentajan johto-oikeuteen, jota tämän taas oli käytettävä niitten ohjeitten puitteissa, joita hänen oli noudatettava.

Heti Tampereen hyökkäyksen päätyttyä ylipäällikkö ryhtyi toimenpiteisiin voidakseen aloittaa hyökkäysliikkeet Viipurin taholla. Rautateiden toimintakyky jännitettiin äärimmilleen, sillä joukot oli siirrettävä itään niin nopeasti kuin mahdollista. Heti Tampereen valtauksen jälkeen ylipäällikkö kutsui Ausfeldin Vehmaisten asemalta luokseen ja päätti lähettää hänet suoraan Antreaan voidakseen esikuntansa avulla ryhtyä valmistuksiin Viipurin valloittamiseksi. Antreassa Ausfeld aloittikin tarpeelliset valmistustoimenpiteet. Hän otti tarkan selon niistä joukoista, jotka joutuisivat hänen käytettäväkseen valloituksessa. Hän valmisti huolellisesti jokaisen komppanian etenemistoiminnan sekä jakoi tarpeelliset kartat y.m. Mutta silloin hän sai ylipäälliköltä äkkiä huhtikuun 14. päivänä Mikkelistä sähkösanoman, minkä mukaan suunnitelmat kokonaan muuttuivat. Wilkman määrättiin ottamaan Viipurin valloittamisen johto käsiinsä, mikä, kuten sittemmin kävi selville, ainakin osittain tapahtui kansallisista syistä, ja Ausfeld, joka oli valmistanut kaiken miltei yksityiskohtia myöten, määrättiin johtamaan Kiviniemestä tapahtuvaa vaikeaa ja rohkeaa hyökkäystä pitkin Venäjän rajaa aina Suomenlahteen. Keskustellakseen tästä suunnitelmasta ylipäällikön kanssa Ausfeld matkusti yhdessä tämän kirjoittajan kanssa samana päivänä Pieksämäelle, jonne he saapuivat 15. päivänä päivällä. Ausfeld siis pääsi ylipäällikön puheille ennen käyntiään 17. päivänä kenraali Löfströmin luona. Ausfeld sai tällöin tiedon päätöksen muuttumisen syystä sekä selvyyden, ettei sitä sopivasti enää voitaisi peruuttaa, varsinkin kun operaatio pitkin rajaa oli erinomaisen tärkeä. Hän sai sitä paitsi nyt lähemmät ohjeet hyökkäykseen pitkin rajaa. Tämän käynnin jälkeen Ausfeld matkusti tämän kirjan tekijän seurassa 17. päivänä Elisenvaaraan tapaamaan Löfströmiä ja Rappea, joiden kanssa suunnitelmista yksityiskohtaisesti keskusteltiin. Vasta tämän käynnin jälkeen, huhtikuun 18. päivänä, tuli Löfströmin suuri armeijakäsky. – Tässä yhteydessä voidaan ehkä mainita, että yhteydet Löfströmin ja Ausfeldin välillä Kiviniemen hyökkäyksen alettua olivat ja pysyivät miltei olemattomina. Ausfeld siirtyi esikuntineen pitkin Venäjän rajaa länteen käsin ja puhelinyhteydestä Kiviniemen kanssa saattoi tuskin koko aikana puhua. Vasta Viipurin valtauksen jälkeen saatiin säännöllinen yhteys aikaan.

Tässä riittää toteaminen, että koko Viipurin hyökkäysliike oli toisaalta kaukaa pitkin rajaa saartava liike vihollisen yhteyksien katkaisemiseksi sekä toisaalta lähempää kiertävä liike, joka kyllä oli tällä kerralla ehkä verisempi, mutta myöskin paljon vähemmän vaarallinen –, sillä eversti Ausfeldin joukothan etenivät pitkin rajaa, vihollinen kummallakin puolellaan ja edessään. Kävisi kuitenkin aivan liian pitkäksi, jos tässä kuvattaisiin yksityiskohtaisemmin näitä sotaliikkeitä ja niiden johtoa. Jo aikaisemmin pari kertaa mainitsemassani tutkimuksessa tulee majuri Hannula – ja puolestani liityn täydellisesti hänen käsitykseensä – m.m. seuraavaan johtopäätökseen (ss. 106–107): "Se virallisen teoksen lukijalle mahdollisesti antama käsitys, ettei kenraalimajuri Löfström olisi toiminut armeijankomentajana sellaisin valtuuksin alaisiinsa joukkoihin nähden kuin mitä hänen asemansa muuten olisi edellyttänyt, on väärä. Joskin ylipäällikkö oli antanut perusidean Itäarmeijan operaatioita varten, ja joskin hän oli edelleen vaikuttanut ratkaisevasti lopullisen suunnitelman muodostumiseen, johti armeijankomentaja kuitenkin operaatioita niin itsenäisesti kuin hänen asemansa edellyttikin." Tekemättä ylipäällikölle mitään vääryyttä lienee paikallaan korostaa myöskin sitä tunnustusta, joka ilmeneekin huhtikuun 29. päivän sähkösanomassa armeijankomentajalle, siis Viipurin valloituksen jälkeen, missä ylipäällikkö kiittää kenraali Löfströmiä operaatioiden etevästä johtamisesta.

Suuressa paraatissa Viipurissa toukokuun 1. päivänä 1918 ylipäällikkö lausui päiväkäskyssään m.m. seuraavaa: "Saapuessani Viipuriin, tähän vanhaan Karjalan pääkaupunkiin, ja nähdessäni Torkelin vanhan linnan, joka vuosisatojen aikana on ottanut vastaan idästä päin tulleiden laumojen hyökkäyksiä, kunnes se kaksisataa vuotta sitten siirtyi venäläisten käsiin, valtaa mieleni kiitollisuuden ja ilon tunne, sillä nyt liehuu tässä linnassa Suomen lippu ja nyt tulee taas Viipuri olemaan se tukikohta, joka suojelee Suomea, mutta ei niinkuin ennen – osaa toisesta valtakunnasta – vaan suurta, itsenäistä, vapaata Suomea. Teidän verellänne, urhoollinen armeija, on Suomi nyt tullut tasa-arvoiseksi muitten Euroopan kansojen kanssa. Otsa korkealla voi nyt suomalainen astella isäntänä omassa maassaan. Toivon, että Suomen armeijan eri joukot, jotka vieretysten ovat vuodattaneet vertansa kalliin isänmaan puolesta, ovat näissä taisteluissa saavuttaneet sen aseveljeyden ja yksimielisyyden, joka yksin voi tehdä Suomen armeijasta kansalle turvallisen, mutta viholliselle peloittavan sotajoukon. Olkoon myös se veri, jonka olemme maksaneet saavuttaaksemme itsenäisyytemme, omiaan kohottamaan koko kansamme yli kaikkien pikkumaisuuksien, yli kaikkien sellaisten riitojen, jotka pirstovat ja heikontavat sitä, ja nouskoon isänmaallinen mieli kansassamme tämän kansallisen vapautussodan johdosta niin korkealle, että jokainen kilpailee siitä, miten maallensa enimmän voisi antaa. Se kansallinen nousu, se uhraavaisuus, se suurenmoinen voimien ponnistus, se urhoollisuus, se kunto ja se usko tulevaisuuteen, jota Suomen kansa on osoittanut tämän sodan aikana, ovat takeena siitä, että meidän tulevaisuutemme on perustettu vankalle pohjalle. – – –"

Mielet paraatissa, jonka ylipäällikkö vastaanotti, olivat erinomaisen ilon vallassa siitä, että suurin ja vaikein työ oli nyt täytetty. Oli myöskin kohottavaa vanhassa – venäläisten jauhomakasiininaan käyttämässä – kirkossa jumalanpalveluksen aikana todeta kiitollisuuden tunne, joka henki kaikista läsnäolevista. Kuitenkin odottivat vielä raskaat velvollisuudet läheisessä etelässä Inon linnoitusten ympärillä, joka oli saarroksissa, mutta ei vielä antautunut, sekä vapaussodan loppuvaiheet sotaliikkeitten aikana Kotkaa vastaan. Siksi saatetaan ehkä oikeammin sanoa, että armeijaa elähdyttivät tavallaan jonkinlaisen tuiman ilon tunteet.

Paitsi sitä tunnustusta, jonka Mannerheim antoi kenraali Löfströmille, mainittakoon tässä, ei vertauksen vuoksi, vaan siksi, että Ausfeld oli johtanut vaarallisimman ryhmän toimintaa, että ylipäällikkö hänelle lähettämässään sähkösanomassa kiitti häntä "erikoisen loistavasta joukkojen johtamisesta". Sitä paitsi hän kiitti tietenkin kaikkia hänen upseereitaan ja sotilaitaan näitten urheitten joukkojen aikaansaannoksista. Hän lopettaa: "Teille minä suon persoonallisesta urhoollisuudesta korkeimman luokan sotilasristin".

Puheesta, jonka ylipäällikkö piti sitten päivällisillä Viipurin Seurahuoneessa, otettakoon tähän vielä seuraavat hänen sanansa: "Tänä juhlapäivänä, joka varmaankin on saanut jokaisen suomalaisen sydämen lämpenemään ja kiihkeämmin sykkimään, tänä päivänä, jolloin vapautettu Viipuri jälleen seisoo turvanamme itää vastaan ja sen ylväs linna vapautemme takeena, tahdon ennen muita muistaa kaikkia niitä, jotka kymmenien vuosien kuluessa ovat taistelleet ja kärsineet isänmaan puolesta, niitä, jotka ovat uhranneet rakkaimpansa ja jotka kaikki ovat jalossa uhrautuvaisuudessa kilpailleet keskenään. – – – Omistan ajatukseni ja tunteeni tänä suurena päivänä kaikille lainkuuliaisille ja taipumattomille Suomen vapauden puolesta kamppailleille, jotka eivät ole empineet uhrautua maansa puolesta, samoin kuin kaikille niille, jotka ovat taistelussa kaatuneet." Puhe pidettiin m.m. hovioikeuden presidentin sekä monien muiden lainkuuliaisten tuomarien läsnäollessa, joissa siis passiivisen vastarinnan miehiä erikoisesti kunnioitettiin.

Viipurin valtauksen jälkeen olisi ollut luonnollista, että Inon linnoitus ainoana maassa silloin vielä venäläisten käsissä olevana olisi luovutettu valkoisille joukoille, jotka sen olivat saartaneet. Kuitenkin jatkuivat neuvottelut tästä linnoituksesta loppumattomiin. Piirittäjien keskuudessa syntyi m.m. epäilyksiä siitä, että saksalaiset jostakin syystä päättävällä esiintymisellä eivät tahtoneet ilmaista toivoaan, että valkoinen armeija saisi miehittää Inon. Näytti siltä, kuin saksalaiset silloin vielä eivät olisi olleet kypsiä katkaisemaan välejään venäläisten kanssa. Väitetään, että saksalaiset koettivat taivuttaa Suomen hallitusta suostumaan Inon linnoituksen, vieläpä lisäksi kahden pitäjän luovuttamiseen venäläisille. Toisaalta koettivat venäläiset valkoisille neuvottelijoille linnoituksen ulkopuolella korostaa Inon linnoituksen tavatonta merkitystä Pietarin puolustukselle sekä että sen siksi oli jäätävä venäläisten käsiin. Väitetään vielä, että sittenkun venäläisten neuvottelut saksalaisten kanssa olivat ajautuneet karille, venäläiset olisivat olleet taipuvaisempia jättämään Inon. Kuinka tahansa, tosiasia on – ja tämän vahvistavat sekä valkoisten toukokuun 14. päivänä venäläisille antama uhkavaatimus, että myöskin uudemmasta Venäjän sotahistoriallisesta kirjallisuudesta saatavat kuvaukset –, että venäläiset pelästyivät tuosta uhkavaatimuksesta ja että Kronstadtin linnoituksen komentaja oli sen vuoksi antanut määräyksen linnoituksen liian aikaisesta räjäyttämisestä ja sen sitä ennen tapahtuvasta tyhjentämisestä. Tämä tapahtui toukokuun 15. päivänä, jolloin – siis päivää ennen Helsingin paraatia – maa lopullisesti oli vapaana ja tyhjänä vihollisista.

Vapaussotaan osanottajien toimittamasta teoksesta "Suomen Vapaussota" (VIII: 439–448) lainaamme tähän otteen siitä esityksestä, jossa kuvataan vapaussotamme päättymistä ja toukokuun 16. päivän paraatijuhlallisuuksia Helsingissä. Tämä sen johdosta, että tuo kuvaus on aikaisemmin laadittu ja sen ovat hyväksyneet ja tarkastaneet kaikki teoksen toimituskunnan jäsenet (nämä ovat yksinomaan jääkäreitä ja nuorempia aktivisteja).

Kotkan ja Haminan miehitykseen toukok. 4. p:nä päättyivät varsinaiset sotatoimet. Sittenkun hallituksen joukot toukok. 15. p:nä olivat ottaneet haltuunsa myöskin Inon linnoituksen, oli viimeinenkin kaista Suomen maata vihollisista vapaa. Valkoinen armeija oli täyttänyt tehtävänsä, vapautustyö oli viety päätökseen.

Ylipäällikön ja hänen joukkojensa juhlallinen marssi maan pääkaupunkiin toukok. 16. p:nä muodosti vapaussodan uljaan loppunäytöksen. Helsingissä, jonka saksalaiset apujoukot muutamia viikkoja aikaisemmin olivat vapauttaneet, oli maan laillinen hallitus, P. E. Svinhufvudin johtama itsenäisyyssenaatti, toukok. 6. p:nä ryhtynyt jälleen täysilukuisena toimintaansa, ja myöskin eduskunta – lukuunottamatta kapinan johtajia ja kannattajia – kokoontui siellä ensimmäiseen täysi-istuntoonsa toukokuun 15. p:nä. Paitsi pääkaupungille viranomaisineen ja väestöineen, oli siis valtiomahdin korkeimmille elimillekin suotu tässä ikimuistoisessa tilaisuudessa kunnioittaa ja kiittää maan vapauttajia.

Ne eri aselajeihin kuuluvat joukot, jotka oli koottu marssimaan juhlivaan pääkaupunkiin, edustivat valkoista kansanarmeijaa elävästi ja eri puolilta. Niihin kuului vapaaehtoisia, värvättyjä ja asevelvollisia joukkoja, suojeluskuntajoukkoja Pohjanmaalta ja Karjalasta, jääkärirykmenttejä, Uudenmaan rakuunoita, Ruotsalainen prikaati, tykistöosastoja y.m. Sarkapukuisten rivistöjen etunenässä nähtiin miehiä, joiden nimi voitonsanomien siivin oli lentänyt yli koko maan. Päämajan upseerit, jotka paljotöisissä ja vastuunalaisissa toimissaan olivat hoitaneet sodan johdon keskeisiä tehtäviä, olivat täysilukuisina läsnä. Ja etumaisena oli siellä mies, joka oli luonut valkoisen armeijan ja johtanut sen voittoon, ylipäällikkö, kenraali Mannerheim. Hänen osakseen tulleet loputtoman riemukkaat tervehdykset hänen ratsastaessaan voittoisan armeijan etunenässä antoivat päivälle ylevän, isänmaallisen juhlan leiman, ja tämän juhlan traditiot ovat säilyneet vuotuisessa toukokuun 16. p:n viettämisessä.

Ylipäällikön ajatukset ja tunteet vapaussodan päättyessä saivat muodon seuraavassa toukok. 16. p:n päiväkäskyssä:

    'Suomen Armeijalle.

    Teitä oli kourallinen huonosti aseistettuja miehiä, jotka
    pelkäämättä lukuisaa vihollista aloitte vapaustaistelun
    Pohjanmaalla ja Karjalassa. Lumivyöryn tavoin on Suomen armeija
    sitten kasvanut voittokulkunsa aikana etelää kohti.

    Armeijan päämäärä on saavutettu. Maamme on vapaa. Lapin
    tuntureilta, Ahvenanmaan uloimmilta luodoilta aina Rajajokeen
    asti liehuu leijonalippu. Suomen kansa on pudistanut päältään
    satavuotiset kahleet ja seisoo valmiina ottamaan sen paikan, joka
    sille kuuluu.

    Minä kiitän sydämellisesti Teitä kaikkia, jotka olette ottaneet
    osaa näiden kuukausien väsymättömään työhön. Kukin on kantanut
    taakkansa, ja kaikki olemme iloinneet saavutetusta menestyksestä.
    Minä kiitän Teitä kestävyydestänne ja minulle osoittamastanne
    luottamuksesta silloin, kun toivomme oli synkimmillään. Kiitän
    Teitä urhoollisuudestanne taistelukentällä, unettomista öistä,
    raskaista marsseista ja yli-inhimillisistä ponnistuksista.
    Kiitän lähimpiä tovereitani, armeijan kenraaleja ja upseereja,
    alipäällystöä, miehistöä, lääkärejä, sairaanhoitajattaria ja
    -hoitajia, sotapappeja ja niitä naisia, jotka ovat seuranneet
    armeijaa ja hoitaneet sen muonitusta, sekä kaikkia, jotka ovat
    avustaneet vapautustyötä. Minä kiitän niitä urhoollisia Ruotsin
    ja pohjoismaiden miehiä, jotka ovat kuulleet sydämen ja kunnian
    vaatimusta ja kiiruhtaneet avuksemme silloin, kun taistelumme oli
    vaikein, jotka niin runsaasti ovat vuodattaneet vertansa meidän
    oikean asiamme puolesta ja herättäneet meissä henkiin menneitten
    vuosisatojen muistot. Mutta ennen kaikkea kohdistuvat ajatukset
    sekä kiitollisuuden ja ihailun tunteet niihin, jotka kovien
    vaivojen ja täytettyjen velvollisuuksiensa jälkeen nyt makaavat
    maan povessa.

    Nyt, yli sadan vuoden jälkeen, kuulemme ensi kerran suomalaisten
    tykkien jyskeen Viaporin linnasta. Se on tervehdys kaatuneille
    urhoille, mutta myöskin viesti uuden päivän noususta.

    Uusi aika uusine velvollisuuksineen! Ja kuitenkin ratkaistaan
    nyt kuten ennenkin suuret kysymykset raudalla ja verellä.
    Suojellakseen vapauttamme täytyy armeijan seistä valmiina.
    Linnoitukset, tykit ja vieras apu eivät auta, ellei joka mies
    itse tiedä, että juuri hän seisoo maansa vartijana. Muistakoot
    Suomen miehet, että ilman yksimielisyyttä ei luoda vahvaa
    armeijaa, ja ainoastaan voimakas kansa voi turvallisena käydä
    kohti tulevaisuuttaan.

    Sotilaat! Liehukoon sen tähden korkealla ja tahratonna Teidän
    lippunne, meidän kaunis, valkoinen lippumme, joka meidät kaikki
    on yhdistänyt ja vienyt voittoon!

                                    Kenraali Mannerheim.'

Töölöstä, mihin joukot olivat kokoontuneet, kulki marssi pitkin Turuntietä, minkä päätekohdassa Helsingin pormestari kaupungin puolesta lausui ylipäällikön ja hänen armeijansa tervetulleiksi. Pitkin keskeisiä katuja, joita reunustivat suunnattomat, riemuitsevat väkijoukot, jatkui marssi Senaatintorille, mihin joukot asettuivat kenraali Mannerheimin seurueineen astuessa Senaatin taloon. Sinne kokoontuneelle hallitukselle hän piti seuraavan puheen:

    'Hyvät herrat hallituksen jäsenet!

    Suomen nuoren, voittoisan armeijan etunenässä seison minä
    tänään täällä ja tervehdin sen nimessä hallitusta, joka on
    saanut kokea niin vaihtelevia kohtaloita, juuri täällä samassa
    vanhassa linnassa, jossa tasan neljä kuukautta sitten suomalaiset
    upseerit saivat määräyksen ottaa johtaakseen armeijan, jota ei
    ollut olemassa, vaan joka oli luotava kansalaisten kokoamilla
    varoilla ja varustettava aseilla, jotka vielä oli ostettava tai
    viholliselta otettava.

    Myöskin me olemme siitä pitäen eläneet ihmeellistä murrosaikaa,
    vanhan ja uuden, hyvän ja pahan vaiheita. Mutta meidän on suotu
    taistelut ja vaivat kestettyämme nähdä varjojen väistyvän
    valon tieltä, meidän on suotu murskata vahva vihollinen sekä
    hallitukselle ja kansalle luoda se valta ja voima, jota tarvitaan
    isänmaan tulevaisuuden uudestirakentamiseksi.

    Tämän ylvään tietoisuuden elähdyttämänä Suomen nuori armeija
    tänään marssii maan pääkaupunkiin, eikä tätä tietoisuutta vähennä
    suinkaan se, että Saksan jalo liittyminen vapaustaisteluumme on
    sitä lyhentänyt.

    Hyvät herrat! Meidän ensimmäinen suuri tehtävämme on suoritettu,
    jota vastoin Teidän nyt vasta alkaa koko laajuudessaan. Edessämme
    ovat suuremmat ratkaistavat, kuin mitä millään hallituksella tai
    eduskunnalla meidän maassamme tätä ennen on ollut.

    Ja näiden suurten tehtävien ratkaisu joutuu sen saman hallituksen
    osaksi, joka viime syksynä lausui julki tuon ylpeän ajatuksen:
    Suomi suvereeniseksi valtioksi, mutta joka kiitokseksi on
    saanut tyhjentää koettelemusten maljan pohjaan asti, joka on
    pakosta ollut voimatonna ryöstöjä ja rosvouksia vastaan, jonka
    on täytynyt avuttomana nähdä Suomen kansalaisia murhattavan,
    kunnes siltä vihdoin riistettiin viimeinenkin vallan varjo ja
    sen jäsenten oli paettava tai piileskeltävä. Armeija pitää
    oikeutenaan avoimesti lausua toivomuksenaan, että moisten
    olojen uudistumisen välttämiseksi annetaan takeita luomalla
    yhteiskuntajärjestys ja hallitusvalta, jotka ainaiseksi suojaavat
    meitä uudelta samanlaiselta hirmukaudelta, josta maamme juuri
    on pelastunut. Armeija pitää tältä varalta ainoana takeena
    sitä, että Suomen valtiolaivan peräsin uskotaan lujiin käsiin,
    joihin eivät puoluekinat ylety ja joiden ei ole tarvis tehdä
    kompromisseja, pilkkahinnasta kaupitella hallitusvaltaa.

    Valkoisen armeijan riveissä seisoo jokainen luottavaisena uskoen,
    että aika, joka on koittamassa, ei ole pettävä hänen toiveitaan.
    Tuhannet valkoiset ristit hautausmailla tuolla kaukaisilla Suomen
    seuduilla puhuvat äänetöntä kieltänsä. Vainajat vaativat, ettei
    heidän uhrinsa ole ollut turha.'

Hallituksen puolesta vastasi sen puheenjohtaja, senaattori Svinhufvud seuraavasti:

    'Herra Kenraali! Kun isänmaa oli mitä suurimmassa vaarassa,
    kun harhaanjohdettu ja villiintynyt osa Suomen kansaa
    ikivanhain sortajaimme avustamana ja tukemana nousi laillista
    yhteiskuntajärjestystä vastaan ja uhkasi tuhota nuoren
    vapautemme, uskoi hallitus Teille, Herra Kenraali, maan
    puolustamisen. Teidän tarmokkaalla johdollanne Suomen nuori
    armeija luotiin. Te annoitte tälle kansanarmeijalle sen kiinteän
    järjestyksen ja juurrutitte siihen sen sotilaallisen kurin, jota
    ilman ei mitään pysyväisiä tuloksia voida saavuttaa. Ja Teidän
    ylijohdollanne ovat palavan isänmaanrakkauden elähdyttämät
    sotajoukot murtaen vihollisen vastarinnan kulkeneet voitosta
    voittoon. Tampereen ja Viipurin linnoitettujen kaupunkien
    valloitukset mainitaan aina historian lehdillä loistavina
    urotöinä ja samalla Suomen vapautustyön merkkitekoina.

    Isänmaan nimessä hallitus kiittää sydämestään Teitä, Herra
    Kenraali, kaikesta, mitä olette tehnyt isänmaan pelastamiseksi,
    ja lausuu Teidät tervetulleeksi maan pääkaupunkiin.

    Samalla pyydän Teitä esiintuomaan hallituksen kiitokset
    voitolliselle armeijallenne ensimmäisestä upseerista viimeiseen
    rivimieheen!'

Kun kenraali Mannerheim hallituksen jäsenten ja päämajan upseerien seuraamana sen jälkeen astui Senaatintorille, esitti eduskunnan puhemies eduskunnan tervehdyksen, johon ylipäällikkö vastasi pitäen puheen koossa oleville kansanedustajille.

Sen jälkeen seuranneessa joukkojen tarkastuksessa ylipäällikkö antoi tiedoksi, että hän saatuaan siihen hallituksen suostumuksen 'muistoksi siitä suuresta uhrautuvaisuudesta, jota Pohjanmaan ja Karjalan kansa on osoittanut vapaussodan ensimmäisestä päivästä asti sekä pysyväksi tunnustukseksi tuleviin aikoihin saakka siitä vaikuttavasta osuudesta, joka Saksasta palanneilla jääkäreillä ja heidän muodostamillaan joukoilla tässä sodassa on ollut', oli päättänyt muodostaa kaksi uutta Pohjanmaalta ja Karjalasta miehitettyä kaartinrykmenttiä, Suomen Valkoisen Kaartin (Vöyrin, Vaasan ja Lapuan pataljoonat) ja Karjalan Kaartinrykmentin sekä antaa ensimmäiselle jääkärirykmentille nimen Kaartin Jääkärirykmentti.

Kenraali Mannerheimille ja hänen armeijalleen osoitettiin vielä kiitollisuutta Helsingin kaupunginvaltuuston ja Suomen ylioppilaskunnan puolesta. Niinikään ojennettiin ylipäällikölle Helsingin naisten ompelema lippu. Juhlallisuudet päättyivät jumalanpalvelukseen Suurkirkossa, minkä jälkeen joukot palatessaan Senaatintorilta suorittivat ohimarssin, jonka ylipäällikkö vastaanotti.

Kunnianosoituksista, jotka kohdistuivat kenraali Mannerheimiin ja valkoiseen armeijaan ja joita jatkui eri muodoissa, henki kiitollisuus, ilo ja ylpeys siitä, että Suomi vihdoin kansan kaikkien terveitten voimien ponnistuksin oli saavuttanut vapautensa. Siinä oli tuon päivän syvä sisältö, ja tässä mielessä on toukokuun 16. päivä 1918 piirretty ihmeellisenä ja merkityksellisenä tapahtumana Suomen historiaan.

Sittenkun muutamat hallituksen jäsenet olivat kokoontuneet sodan alussa Vaasaan, joutuivat he tietenkin lukemattomiin vaikeuksiin, jotka heidän toimintansa kriitillisen tutkijan on aina pakko ottaa huomioon. Senaattorithan olivat siviilihenkilöitä, saattaa sanoa, ilman vähäisintäkään käsitystä olosuhteista, joissa ylipäällikön oli pakko katsoa toimivansa voidaksensa ylipäänsä johtaa sotaa. Aivan varmaan he tahtoivat enemmän kuin mielellään olla sinä renkaana, jota usein tarvittiin ylipäällikön ja maan valkoisen väestön välille. Mutta osoittamalla silloin tällöin vaikeina hetkinä puuttuvaa kykyä toimia maan laillisena hallituksena he antoivat tavallaan vapaan mahdollisuuden lukemattomiin juonitteluihin rintaman takana. Ei totisesti ollut helppo koettaa pitää koossa monia keskenään ristiriitaisia tahtoja, mutta tiedossamme on melkein liiankin monta henkilöä, jotka toimivat järjestelmällisesti ylipäällikköä vastaan tahtoen saada hänet pois paikaltaan, ja he saattoivat joka tapauksessa hänet suuriin vaikeuksiin. He eivät saavuttaneet päämääräänsä, mutta aina on varottava antamasta sodan kuumimmillaan ollessa tuollaisen levottomuuden levitä, kun mielet tavallisesti silloin muutenkin ovat erinomaisen kiihtyneessä tilassa. Mutta hallitus hyväntahtoisuudessaan ei ryhtynyt minkäänlaisiin toimiin näitä juonittelijoita vastaan. Eräissä tapauksissa, ehkäpä suorastaan useimmissa, hallituksella tosin oli ilmeisesti tarkoituksena tukea Mannerheimia ja hänen asemaansa, mutta sen pyrkimykset usein, aivan liian usein, epäonnistuivat. Tämä johtui siitä, että tilanne oli niin äärimmäisen monimutkainen. Oli samanaikaisesti voitettava veljessota ja käytävä vapaustaistelu perinnäisvihollista vastaan.

Ne kahnaukset, joita vapaussodan aikana sattui ylipäällikön ja Vaasan hallituksen välillä, eivät kuulu tämän kuvauksen helpoimmin käsiteltäviin. Meidän ei tarvitsekaan laajalti tarkastella niitä kaikissa niiden yksityiskohdissa. Mutta emme saata olla viittaamatta, että tätä hallitusta lähellä oli henkilöitä, jotka eivät sodan aikana aina tukeneet ylipäällikön toimintaa. Muistutamme vain muutamien aktiivista osuutta keskusteluissa jääkärien kanssa, mikä ei ehkä yksinomaan ollut hyödyksi neuvotteluille, joiden kuitenkin oli pakko johtaa voittoon se verrattomasti suurempi asiantuntemus, jollainen ylipäälliköllä oli ennen kaikkia muita.

Saatamme edelleen, mainitaksemme jonkin esimerkin, kertoa neuvotteluista, joita Vaasassa käytiin kaikenlaisten lähetystöjen ja yksityishenkilöiden kanssa. Näistä mainittakoon juonittelut tunnetun aktivistin, tohtori V. O. Sivénin ympärillä sekä hänen jo silloin varmaankin sairaalloinen halunsa sekaantua asioihin, jotka eivät vähimmässäkään määrässä koskeneet häntä. Tätä puolta on m.m. sangen perinpohjaisesti valaistu Hj. von Bonsdorffin teoksessa sairaanhoidosta Suomen vapaussodassa. Mutta ehkä vielä enemmän saattoivat saksalaisen luutnantti Scholtzin juonittelut Vaasassa sekä Karjalan rintamalla ennen suuriin operaatioihin ryhtymistä Viipuria vastaan, samoinkuin senaatin myöskin tästä aiheutuneet kirjeet ja keskustelut ylipäällikön kanssa olla senlaatuisia, että hänessä täytyi herätä ainakin voimakas epämiellyttävyyden ja haluttomuuden tunne. Ei ollut myöskään mieluista saada eräiden joukkojen keskuudessa kuulla, että esim. saatettaisiin jokin komppania milloin tahansa asettaa käytettäväksi lähtemään milloin vain päämajaan huolehtimaan sen vangitsemisesta. Tuollaisten jaarittelujen vaarattomuus näkyy kuitenkin parhaiten siitä, ettei mitään yritystä tuohon suuntaan tapahtunut sekä ettei koskaan tarvinnut ryhtyä edes mihinkään toimenpiteisiin noiden kerskailujen johdosta. Mutta tietenkin oli tällaisellakin lörpöttelyllä eräänlainen oireellinen merkityksensä, se osoitti, että tämä suhteellisen lyhyt sota oli jo vaikuttanut arveluttavasti monen tottumattoman hermoihin.

Hallituksen kannalta katsottuna ei myöskään ollut aivan selittämätöntä, että se, sittenkun se oli kokoontunut täysilukuisena Helsinkiin, jossa Etelä-Suomeen jääneet senaattorit katsoivat lähinnä olevansa saksalaisten vapauttamia, alkoi ennen kaikkea käydä perinpohjaisia neuvotteluja varsinkin jatkuvista armeijan organisaatiokysymyksistä Suomessa olevien saksalaisten joukkojen päällikön, kenraalimajuri, kreivi von der Goltzin kanssa.

Von der Goltz oli antanut hallituksen tietää, että saksalaiset joukot olivat sodan loputtua täällä täyttäneet tehtävänsä ja lähtisivät mielellänsä kotiin taistellakseen Saksan vihollisia vastaan. Muistelmissaan hän on sittemmin lausunut, että "Saksa ei saattanut ottaa vastuuta armeijan järjestämisestä ystävällismielisessä valtiossa, jos sitä vaikeuttaisivat joka askeleella ulkoapäin tulevat vaikutukset". Onhan selvää, että hallitus silloisessa asemassaan aivan yksinkertaisesti ei uskaltanut torjua saksalaisten tarjousta, että he ottaisivat vastuun puolustuksestamme, ja kutsui siksi vasta viime hetkessä Mannerheimin tekemään asiassa ratkaisunsa. Senaatti oli päättänyt ja sen oli paha kyllä pakkokin seurata saksalaista "reseptiä", eikä se siksi saattanut kuunnella ylipäällikön esitystä, joka lähti siitä, että vastuu oli oleva meidän omissa käsissämme, vaikkakin me pitäisimme joukon saksalaisia sotilasohjaajia. Kaikesta päättäen oli ristiriita vaikea myöskin sen johdosta, että hallitus kokoonpanoltaan oli tavattoman yksipuolinen, sen keskuudessa kun ei ollut ainoatakaan sotilasasiantuntijaa eikä myöskään ainoatakaan henkilöä, joka suoraan olisi edustanut sitä piiriä, joka lähinnä oli johtanut vapaussotamme valmistuksia. Ei edes kenraalimajuri Harald Åkerman, joka kuitenkin edusti aktivisteja, ollut tähän aikaan hallituksen jäsenenä, vaan ainoastaan ylipäällikön yhdysupseerina hallituksessa. On tunnustettava, että hallituksen oli pakko toimia erinomaisen onnettomana aikana, keskellä sotaa ja sen kaikkia kurjuuksia ja että se ei ollut kyllin voimakas hillitsemään erilaisten mielialojen purkauksia. On myöskin selitettävissä, jos hallituksen jäsenet olosuhteiden johdosta katsoivat olevansa ja olivatkin voimakkaan saksalaisen vaikutuksen alaisina ja että he sitä paitsi olivat alttiita noudattamaan saksalaisten toivomuksia. He aivan yksinkertaisesti eivät silloin jaksaneet käsittää, että kenraali Mannerheimin organisoimissuunnitelma maan itsenäisyyttä ja puolustusta silmällä pitäen oli paljon korkeammalla sitä suunnitelmaa, jonka von der Goltz oli laatinut, mutta josta viime kädessä tietenkin Saksan ylin sodanjohto, Oberste Heeresleitung, oli vastuussa. Sitä näet ei ollut tarkoitettu vain hetken tarpeita tyydyttämään, kuten – luonnollisestikin – oli saksalaisen ehdotuksen laita.

On puhuttu paljon niistä jääkärilähetystöistä, jotka ohi ylipäällikön olivat käyneet hallituksen jäsenten puheilla vaikuttaakseen ja aikaansaadakseen Mannerheimin eron ja saksalaisten ehdotuksen hyväksymisen. Olen kuitenkin perusteellisten tutkimusten jälkeen tässä asiassa tullut siihen käsitykseen, että vain yksi ainoa lähetystö on hallitukselle esittänyt tällaisia näkökohtia. Tämän ainoan lähetystön jäsenissä lienee ollut joku alempiarvoinen jääkäri, ja koko lähetystö oli epäilemättä saanut ohjeensa Sivéniltä. Kaikki muut ja varsinkin ylemmän jääkäripäällystön valitsemat edustajat korostivat päinvastoin välttämättömyyttä, että "sotalaitoksen järjestely alun pitäen jätettäisiin kokonaan ylipäällikön käsiin". Esittämäni sanat ovat lainaus maisteri Th. Svedlinin senaikaisista muistiinpanoista, jotka koskevat hänen keskustelujaan jääkärien kanssa tästä asiasta. – Luulen siis nyttemmin suuremmalla varmuudella kuin ennen saattavani väittää, että jääkärit ovat harvinaisen yksimielisesti katsoneet olevansa velvolliset esittämään hallitukselle kantansa ylipäällikkönsä hyväksi – eikä häntä vastaan, kuten usein on väitetty. Mutta Sivén ei ollut, paha kyllä, ainoa aktivisti, joka edusti tuota kantaa. Sitä vastoin asettui Ausfeld täysin solidaariseksi jääkärien suuren enemmistön kanssa ja ilmaisi myös tämän kantansa eräällä käynnillä Svinhufvudin luona, jossa tilaisuudessa ainoa läsnäoleva jääkäriupseeri (luutnantti P. A. von Bonsdorff) oli samalla kannalla.

Oli kuitenkin silloin varmaa, että ristiriitaa oli mahdoton selvittää ja että me vielä jonkin aikaa olisimme voimakkaan saksalaisen vaikutuksen alaisina. Siksi kenraali Mannerheimin oli pakko väistyä, ja hallitus myönsi hänelle eron toukokuun 31. päivänä 1918. Mannerheim ei pitänyt omansa eikä maankaan arvon mukaisena olla enää ylipäällikkönä. Vapaussodan kuvauksen päättämiseksi lainattakoon tähän osa hänen valkoiselle armeijalle antamaansa jäähyväiskäskyä, joka ehkä paremmin kuin mikään muu todistaa hänen erinomaista tyylillistä taitoaan ja muistuttaa kieltämättä kenraali von Döbelnin kuuluisaa puhetta, jonka hän piti suomalaisten joukkojen jäännöksille Uumajassa lokakuun 8. päivänä 1809.

    "Suomen valkoisen armeijan upseerit ja sotilaat.

    Kun minä tänään jätän ylipäällikkyyden, jota niin suurella
    ylpeydellä olen hoitanut, valtaa minut syvä liikutus
    lausuessani jäähyväiset Teille, urheat toverit, joiden miehuus
    ja kuolemanhalveksuminen ovat aina herättäneet ihailuani. –
    Hyrskyävän kevätvirran tavoin raivasi kansanarmeija tiensä
    kaukaisesta Pohjolasta, se särki kaikki sulut, se mursi kaiken
    vastustuksen tieltään eikä pysähtynyt, ennenkuin päämäärä oli
    saavutettu. Lukemattomissa taisteluissa olette Te kamppailleet
    ja verta vuodattaneet. Kaiken olette uskaltaneet, kaiken olette
    uhranneet. Verisellä polulla, joka ulottuu Rovaniemestä Viipuriin
    ja Terijoelle asti, puhuvat äsken peitetyt sankarihaudat
    hiljaista kieltään. Ne osoittavat, ettei Suomen valkoinen armeija
    kammonut mitään uhria maan oikeutta puolustaessaan.

    Suomen vapaus on ostettu Teidän verellänne, se on Teidän
    hankkimanne. Ylpeydellä voitte muistella niitä voittoja, joiden
    nimet olette aikakirjain lehdille piirtäneet, ja niitä sankareja,
    jotka nyt lepäävät vapaan Suomen mullassa. Niin kauan kuin
    Suomen nimeä historiassa mainitaan, tullaan kertomaan, kuinka
    suomalainen rahvaanmies astui metsien ja salomaiden syvyydestä
    parempiosaisten veljiensä rinnalle taistellakseen oikeuden ja
    vapauden puolesta.

    Soturit! Teidän ylipäällikkönänne on minulla ollut kunnia johtaa
    Teitä tässä jalossa ja suuressa taistelussa. Viimeisen kerran
    käännyn Teidän puoleenne sanoakseni Teille jäähyväiset ja
    lausuakseni kiitokset kaikista Teidän uhrauksistanne, kaikesta
    Teidän sankarillisuudestanne, kaikesta siitä sydänverestä, jolla
    meidän menestyksemme on ostettu. Minä kiitän Teitä jokaisesta
    jalosta ja kauniista muistosta urotöiden ja voittojemme
    päiviltä. Taistelujenne tykinlaukausten vielä ehtimättä hälvetä
    lausun Teille, Te Vaasan, Seinäjoen, Oulun, Vilppulan, Lavian,
    Suodenniemen, Hämeenkyrön, Oriveden, Tampereen, Lempäälän,
    Varkauden, Mouhun, Raudun, Ahvolan, Terijoen, Viipurin, Kouvolan,
    Kotkan ja monien muiden taistelujen voittajat, jäähyväiseni
    ja lämpimän, vilpittömän kiitokseni. Olen vakuutettu siitä,
    ettette koskaan tule pettämään lippujemme valkovärejä, joihin
    ritarillisuus, kuolonuhma, uskollisuus ja isänmaanrakkaus on
    kirjoitettu – – –."

Onneksi ei tämä "kääntyminen valkoisen armeijan puoleen" jäänyt "viimeiseksi", vaan se on voitu – tosin myöhään, mutta kuitenkin – taas uudistaa.

Valtionhoitajana.

Suomen silloisen hallituksen voimakkaasti Saksaan päin suuntautunut politiikka, joka oli huipentunut valtiopäivien aivan liian myöhään toimittamassa kuninkaanvaalissa, oli, niinkuin tunnettua, johtanut siihen, että saksalainen apujoukko oli hallituksen pyynnöstä jätetty maahan ja että muodostelun alaisena olevan Suomen armeijan järjestely ja johto oli uskottu saksalaisten upseerien käsiin, jotka olivat saksalaisen apujoukon ylipäällikön valvonnan alaisia. Suhdetta entente'iin oli suuresti huonontanut mm. hallituksen kesäkuussa 1918 Tukholmassa olevan ministerinsä välityksellä sikäläiselle Englannin-ministerille, sir Esmé Howardille toimituttama nootti, jossa jyrkin sanoin vaadittiin brittiläisten joukkojen poistamista Petsamon alueelta. Ettei tämä nootti johtanut julkiseen välien rikkoutumiseen entente'in kanssa, voitaneen suuressa määrin lukea Suomea kohtaan erittäin suopeamielisen sir Esmén ansioksi. Oli miten oli, Suomi oli kaikkien näiden toimenpiteiden johdosta joutunut entente'in silmissä sellaiseen valoon, kuin se olisi ollut Saksan liittolainen.

Sitä epäitsenäistä politiikkaa, josta Mannerheim oli varhemmin varoittanut mielenosoituksellisesti luopumalla voitokkaan armeijamme päällikkyydestä sekä itse asettumalla asumaan Tukholmaan, jolla teollaan hän oli sanoutunut irti moisesta politiikasta, oli siis Saksaa kohtaan perin myötämielinen ja Saksan lopulliseen voittoon lujasti uskova hallitus ajanut äärimmäisyyteen saakka.

Lokakuussa sai ministeri Carl Enckell tehtäväkseen koettaa Tukholmaan tekemällään matkalla toimittaa Mannerheimia lähtemään Pariisiin ja Lontooseen, jossa tämän piti yrittää saada uudelleen solmituksi suhteet Ranskaan sekä hankkia Englannin tunnustus maamme itsenäisyydelle, ja edelleen hänen piti tutkia, oliko mahdollista saada länsivallat tunnustamaan kuninkaanvaali sekä niiltä lupa ostaa vielä Amerikasta elintarpeita niiden lisäksi, joista jo aikaisemmin oli tehty siellä sopimus, sekä saada niiden Suomeen-laivauskielto kumotuksi.

Tehtävän tavattoman vaikeuden voinevat täysin käsittää ainoastaan sellaiset henkilöt, joilla on ollut tilaisuus läheltä nähdä ja tuntea eri kansojen sota-ajan ajatustapaa, jotka ovat käyneet vuosikausia kestänyttä taistelua elämästä ja kuolemasta.

Tässä maalle huolestuttavassa tilanteessa Mannerheim katsoi velvollisuudekseen olla vetäytymättä syrjään tehtävästä, vaikka hänen olikin täytynyt käsittää sen suuret vaikeudet. Jo pian sen jälkeen, kun hän oli sanoutunut irti Suomen hallituksen saksalaisystävällisestä politiikasta, häntä oli niin englantilaiselta kuin ranskalaiseltakin taholta kehoitettu käymään Lontoossa ja Pariisissa, jota kehoitusta hän ei ollut kuitenkaan tahtonut noudattaa, koska moinen käynti olisi jäänyt merkityksettömäksi, jollei sillä olisi ollut tukena voimakasta mielipidettä kotimaassa. Nyt sen sijaan tämä kehoitus saattoi tulla hyvinkin sopivaan aikaan. Hän asetti kuitenkin ehdoksi, ettei hänen tarvitse virallisesti edustaa hallitusta, joka oli saattanut itsensä liittoutuneiden silmissä varsin epäedulliseen valoon, vaan että hän sai matkustaa yksityishenkilönä, lähinnä poliittisen käsityskantansa vuoksi syrjäytettynä entisenä ylipäällikkönä.

Vaikean merimatkan jälkeen, jota myrsky viivytti, kenraali Mannerheim saapui, seurassaan lankonsa majuri Gripenberg, Aberdeeniin samana päivänä, jolloin aselepo allekirjoitettiin. Koko Englanti eli voitonhurmassa, joka vielä oli osaltaan omansa vaikeuttamaan Mannerheimin arkaluontoista tehtävää. Menettämällä kallista aikaa oli Suomen hallitus saattanut asiat niin pitkälle, että kaikkinaista toimintaa kohtasivat mitä suurimmat vaikeudet. Keskusteluja vaikeutti kaiken lisäksi se seikka, että hallituksessa eräs ryhmäkunta ilmeisesti pyrki hoputtamaan vasta valittua kuningasta ottamaan heti vallan käsiinsä, joten maailma saattaisi vain todeta tapahtuneen tosiasian.

Mannerheimin vastaanotto Lontoossa oli kohteliasta, mutta kylmää. Heti alussa ilmeni hyvinkin selvästi, että oltiin erikoisen haluttomia tekemään ennen pian alkavia rauhanneuvotteluja minkäänlaisia päätöksiä, joilla olisi kansainvälistä kantavuutta, enempää kuin tekemään mitään myönnytyksiä, joiden ratkaisun saatettiin katsoa kuuluvan konferenssille. Maan itsenäisyyden tunnustamista ei voitu antaa muuten kuin yhteisen päätöksen perusteella, eikä ennakolta voitu saada edes lupaa elintarpeiden ostoon. Oltiin kerta kaikkiaan haluttomia tekemään päätöksiä Suomea koskevissa kysymyksissä muuten kuin yksissä neuvoin lähinnä Ranskan kanssa, mutta kaikki toiveet, että Englannin taholta olisi saatu aikaan aloite tuollaiseen yhteistoimintaan, raukesivat vähitellen keskustelujen kuluessa. Mannerheimin Lontoossa-olonsa aikana tapaamista henkilöistä mainittakoon mm. Mr. Balfour, lordi Robert Cecil, lordi Hardinge of Penshurst, lordi Milner, sir Henry Wilson sekä iso joukko ulkoministeriön virkailijoita, sanomalehtimiehiä, parlamentin jäseniä jne. Käytyään pitkiä ja kutakuinkin menestyksettömiä neuvotteluja hän matkusti Pariisiin, mielessä varma käsitys, että hänen tehtävänsä tulos riippui kokonaan Ranskan hallituksen kannanotosta Suomen-kysymykseen.

Saattanee sanoa sen seikan, että Saksan oli pakko hyväksyä aseleposopimuksen kovat ehdot, raivanneen tietä yleisen mielipiteen muutokselle Suomessa.

Päädyttyään neuvotteluissa porvarillisten puolueiden kanssa siihen käsitykseen, että maan etu nyt vaati hänen eroamistaan sekä että kenraali Mannerheim oli valittava valtionhoitajaksi hänen sijaansa, valtionhoitaja Svinhufvud ryhtyi seuraaviin toimenpiteisiin. Valtiopäiville osoittamassaan kirjelmässä hän pyysi eroa toimestaan ja ehdotti, että Mannerheim samalla valittaisiin valtionhoitajaksi. Joulukuun 12 p:nä Svinhufvudille myönnettiin pyytämänsä ero ja Mannerheim valittiin heti sen jälkeen hänen seuraajakseen. Suuressa määrin Saksaan päin suuntautunut ajanjakso oli nyt loppunut ja alkoi uusi, jolle luultavastikin oli tunnusomaista suurempi itsenäisyys.

Marraskuun viimeisinä päivinä Mannerheim saapui Pariisiin. Siellä oleskelu muodostui sekä mielenkiintoiseksi että työteliääksi. Oli koetettava vaikuttaa mielipiteeseen, joka ei ollut lainkaan Suomelle suopea. Ranskalaiset olivat ensimmäisten joukossa tunnustaneet Suomen itsenäisyyden ja yrittäneet sodan aikana pariin kertaan painostaa liittolaisiaan, venäläisiä, Suomen hyväksi. Sen vuoksi he tunsivat itsensä paljon pahemmin kuin kylmempiluonteiset englantilaiset loukkaantuneiksi Suomen omaksumasta politiikasta.

Ei siinä kyllin, että oli koetettava saada lupauksia johtavissa asemissa olevilta valtiomiehiltä, vaan oli myös muokattava sanomalehdistöä ja edustajakamaria Suomelle suosiollisemmiksi, silti uhraamatta lainkaan arvovaltaa enempää kuin antamatta mitään sitoumuksia ja lupauksia, jotka sen sijaan, että maa oli ollut riippuvainen Saksasta, tekisivät sen länsivalloista riippuvaiseksi.

"Omien vahtisotilaiden astunta" lisäisi nyt vain itsenäisyydentunnetta, samoin kuin elintarpeiden saanti olisi ensi sijassa omansa suojelemaan kansaamme niiden puutteesta melkein väkisinkin laajassa mitassa johtuvasta punaisesta kiihoituksesta.

Alusta alkaen oli selvää, että jotakin täytyi uhrata, ja kenraali Mannerheim käsitti piankin, että oli mahdotonta saada hyväksytyksi prinssi Friedrich Karlin valintaa kuninkaaksi. Lontoossa käydyissä neuvotteluissa oli selvästi käynyt ilmi, että kuninkaan vaalin kytkeminen Suomen muihin vaatimuksiin olisi merkinnyt samaa kuin niiden uhraaminen; ei olisi ollut mahdollisuutta saavuttaa kumpiakaan. Tämä oli käynyt selville varsinkin keskustelussa erään ylhäisen englantilaisen poliitikon kanssa, jonka prinssiä lähellä oleva henkilö oli huomauttanut olevan hänelle läheisen ja jonka tukeen hän katsoi voivansa luottaa.

Mutta kaikesta huolimatta Mannerheim yritti Pariisissakin ajaa prinssin asiaa. Kun hän ryhtyi selittämään tässä tarkoituksessa eräälle Ranskan johtavalle valtiomiehelle, että vaikk'ei hän mieskohtaisesti tuntenutkaan prinssiä, hän oli saanut tästä sen käsityksen, että prinssi heti siitä hetkestä, jolloin hänestä olisi tullut Suomen kuningas, toimisi ja menettelisi kokonaan maan etujen mukaisesti huolimatta siitä, olivatko nämä edut sopusoinnussa hänen entisen isänmaansa etujen kanssa vai eivät, hän sai kuvaavan vastauksen: "Trop tard, liian myöhään. Tuo teidän olisi pitänyt sanoa meille kuusi kuukautta aikaisemmin. Silloin tilanne oli vielä sellainen, että olisimme tyytyneet ojennettuun pikkusormeen, mutta nyt vaadimme jo rakkautta."

Ranskassa oli sentään, vaikka ehkä kylläkin ainoastaan piilevänä, tiettyä myötämielisyyttä Suomea kohtaan huolimatta Saksaan päin vallinneesta suunnistautumisesta, ja kun oli saapunut tieto Svinhufvudin hallituksen erosta ja että Mannerheim oli valittu valtionhoitajaksi, kävi myös helpommaksi neuvotella ranskalaisten kanssa, koska nämä nyt tiesivät, että Mannerheim panisi täytäntöön, mitä hän saattoi luvata. Uusi hallitus oli kylläkin asetettu Mannerheimin mieltä kuulematta, ja sen kokoonpanosta koitui paha loukkauskivi Ranskan kanssa käydyissä neuvotteluissa. Mannerheimistä olisi voinut tuntua houkuttelevalta helpottaa neuvottelujensa kulkua lupaamalla panna toimeen kotiin palattuaan hallituksenvaihdos, mutta hän katsoi, ettei se ollut maan arvon mukaista, minkä vuoksi hän omaksui hallituksen kokonaan kuin omakseen ja vaati entente'ia tässä kohdin osoittamaan hänelle luottamusta ja olemaan yrittämättä sekaantua yksityiskohtiin ja henkilökysymyksiin. Sitä ennen näet Svinhufvud oli asettanut Ingmanin hallituksen.

En malta olla tässä yhteydessä mainitsematta muuatta silloisille oloille erikoisen kuvaavaa pikkupiirrettä. Kerran saapui kenraali Waldenin puheille silloinen professori ja kansanedustaja Mikael Soininen, joka eduskuntaryhmien nimessä pyysi kenraali Waldenia uuteen hallitukseen sotaministeriksi. Näin tapahtui, vaikk'ei silloinen valtionhoitaja Svinhufvud ollut lainkaan antanut hallituksen muodostamista professori Soinisen tehtäväksi.

Sitten kun ranskalaisten valtiomiesten kanssa oli käyty lukemattomia keskusteluja, neuvottelut johtivat siihen tulokseen, että Pichon, silloinen ulkoasiainministeri, lupasi, että Ranska solmii uudelleen diplomaattiset suhteet Suomen kanssa sekä tekee aloitteen ehdottaen Englannille ja muille entente-valloille, että nämä tunnustaisivat Suomen itsenäisyyden ennen rauhankonferenssia. Samoin hän lupasi tukeaan viljantuontikysymyksessä.

Mannerheimin oli täten onnistunut saada sekä ulkoasiainministeriö että edustajakamari – sen ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan Franklin-Bouillon'in välityksellä – käsittämään ja myöntämään tosiasiaksi se ero, joka oli Itämeren toiselle puolelle maailmansodan suoranaisena seurauksena syntyneillä uusilla valtioilla ja toisaalta Suomella, joka oli valtiona ollut olemassa jo sata vuotta, minkä vuoksi sen kohtaloa ei enää käynyt heittäminen sulatuskauhaan rauhanneuvottelijoiden pohdittavaksi. Eittämättä oli täten vedetty jyrkkä raja Suomen ja erinäisten muiden valtioiden välille, ja sen lisäksi voitaneen tunnustaa, että siten oli poistunut päiväjärjestyksestä eräitä suuria, vaarallisia kysymyksiä, erittäinkin Ahvenanmaan-kysymys. Samalla ei ollut asetettu mitään maalle nöyryyttäviä ehtoja. Mannerheim itse oli ollut selvillä siitä, että se suuri riippuvaisuus, jossa Suomi oli ollut Saksasta sotilaallisessakin suhteessa, oli hetimmiten lopetettava. Esim. se, että maahan kutsuttaisiin ranskalainen sotilaslähetystö, jolla olisi pelkästään neuvoa antava luonne, ei mitenkään riittäisi vastapainoksi saksalaiselle apuretkikunnalle.

Pichon'in nimenomainen lupaus taskussaan kenraali Mannerheim palasi Englantiin, jossa tuntui oltavan aivan ihmeissään hänen saavuttamistaan tuloksista. Kun sitten oli saapunut Ranskan suurlähettilään vahvistus, että Ranska oli luvannut uudelleen solmia diplomaattiset suhteet Suomen kanssa sekä oli valmis kehoittamaan Englantia tunnustamaan itsenäisyyden ennen rauhantekoa, englantilaiset valtiomiehet lämpimästi onnittelivat Mannerheimia hänen Pariisin-matkansa tuloksen johdosta. Mannerheim oli tosin halukas palaamaan kotiin ja ryhtymään hallitukseen, mutta jouduttaakseen ratkaisua hän selitti Englannin kanssa uudelleen aloitetuissa neuvotteluissa, että paitsi lupausta, että he tunnustavat maan itsenäisyyden, hänen täytyi saada täydellinen varmuus ilmoituksesta, että Suomen ostaman viljan takavarikko peruutettaisiin, sekä myös, että liittoutuneet myöntävät viljalainoja muista maista siihen saakka, kunnes jo ostettu amerikkalainen vilja ehtii saapua Suomeen. Tämäkin kysymys ratkesi onnellisesti siten, että Tanskasta järjestettiin viljalaina, jolloin joka taholta osoitettiin myötämielisyyttä. Tämä vehnälastin tulo Suomeen sattui muuten samaksi päiväksi, jolloin Mannerheim palasi kotimaahansa.

Niin Lontoossa kuin Pariisissakin Mannerheim oli havainnut merkkejä ruotsalaisen diplomatian työskentelystä, joka tähtäsi Ahvenanmaan-kysymyksen lykkäämiseen rauhankonferenssiin ja sen ratkaistavaksi. Tällöin oli valtionhoitajan keskusteluilla kysymyksen tällä asteella ollessa Englannin ja Ranskan niin hallituksen, sanomalehdistön ja parlamentin kuin armeijankin edustajien kanssa ollut suuri merkitys.

Todistukseksi siitä, millainen merkitys Ahvenanmaan-kysymyksellä tänä ajankohtana oli Ruotsissa, mainittakoon tässä ohimennen seuraava kuvaava pikkutapaus. Jonkin aikaa ennen Lontooseen-lähtöään Mannerheim oli saanut eräältä hyvin tunnetulta ruotsalaiselta poliitikolta suosittelukirjeen hyvin huomattavalle entente'in valtiomiehelle. Juuri ennen matkalle lähtöään hän kuitenkin sai kirjeen samalta ruotsalaiselta poliitikolta, joka ilmoitti, että mikäli Mannerheimilla oli tarkoituksena käsitellä matkallaan Ahvenanmaan-kysymystä, hän toivoi saavansa antamansa suosittelukirjeen takaisin, mutta muussa tapauksessa se sai kernaasti olla Mannerheimin käytettävänä. Tilanne oli arkaluontoinen ja samalla varsin koomillinen. Jos Mannerheim olisi lähettänyt kirjeen takaisin, se olisi tietenkin merkinnyt samaa kuin tunnustus, että hän aikoi ottaa Ahvenanmaan-kysymyksen puheeksi, ja tämä olisi ollut merkkinä kaikille Ruotsin diplomaattisille edustajille, että heidän oli asetuttava vastustamaan häntä ja hänelle uskottua tehtävää. Ei liioin tullut kysymykseen kirjeen hyväksi käyttäminen. Asia ratkesi sillä tavalla, että Mannerheim palautti kiittäen kirjeen takaisin sen lähettäjälle myöhemmin, tältä matkalta palatessaan. Tietenkään sitä ei ollut koskaan näytetty sille henkilölle, jolle se oli osoitettu, mutta kun Mannerheim oli toisia teitä tehnyt tuttavuutta tämän kanssa, hän pohti hänen kanssaan Ahvenanmaan kysymystä, ja vastoin ruotsalaisten ehdotusta hän esitti omansa: Suomen suvereniteetti oli säilytettävä ja saaristoa sodan sattuessa yhdessä puolustettava molempien maiden hyväksi. Samalla hän ei malttanut olla ulkomaiselle diplomaatille kertomatta, kuinka Ruotsissa oli vakaisten miestenkin keskuudessa niin tuijoteltu silmät sokeiksi tähän asiaan, että suosittelukirjeen käyttö oli tehty riippuvaiseksi lupauksesta, ettei kajota Ahvenanmaan-kysymykseen. "Mutta", oli Mannerheim lisännyt, "tulee vielä aika, jolloin Ruotsissa erehdys käsitetään ja toivottaisiin tekemättömäksi saariston linnoitusten hävittäminen, jonka Ruotsi oli saanut hyväksytyksi. Silloin luultavasti minunkin kirjeenkirjoittajani katuu." Kaikesta päättäen osoittaa Ruotsissa nykyään käyty sanomalehtikeskustelu Mannerheimin osuneen ennustuksessaan oikeaan, mutta on kestänyt 16 vuotta, ennen kuin hänen ajatuksensa ovat alkaneet saavuttaa kannatusta. Tätä käsitystä hän oli kuitenkin teroittanut jo v. 1918 ruotsalaisten diplomaattien kanssa käydyissä keskusteluissa.

Kuten sanottu, ruotsalaiset diplomaatit olivat kiinnittäneet hänen huomiotaan siihen, että luopumalla vapaaehtoisesti Ahvenanmaasta Suomi saavuttaisi sen edun, että saisi Ruotsin hallitukselta tukea pian alkavissa rauhanneuvotteluissa, ja hän oli myös havainnut eräissä sanomalehtimiehissä merkkejä tähän päämäärään tähtäävän ruotsalaisen propagandan vaikutuksesta.

Kun sitten eräs entente'in johtava valtiomies, jonka vaikutus siihen aikaan sai kokonaisen maailman vapisemaan, otti Ahvenanmaan-kysymyksen käsiteltäväksi huomauttaen samalla, että ruotsalainen diplomatia oli innokkaasti työskennellyt, jotta rauhankonferenssi ratkaisisi tämän kysymyksen Ruotsin hyväksi, Mannerheim oitis ja hyvin päättävästi väitti, ettei Ahvenanmaan-kysymys ollut lainkaan sellaisia kysymyksiä, jotka kuuluivat rauhankonferenssin ratkaistaviin. Ahvenanmaata oli kaikkina aikoina, siis myös Ruotsin vallan aikana, pidetty Suomen maakuntana, ja jos rauhankonferenssi sallisi Ruotsin ottaa haltuunsa tämän Suomelle kuuluvan alueen, Suomi jyrkästi kieltäytyisi alistumasta siihen, että siltä riistettäisiin alueita. Sen asian vuoksi vuotaisi verta virtanaan. Tietenkin voittajavalloilla oli toinen keino, millä ne voisivat saada maan pakotetuksi alistumaan, nimittäin nälkäsaarto. Mutta hän saattoi vakuuttaa, että ihmiset kuolisivat nälkään Helsingin kaduille, ennenkuin Suomi alistuisi, ja silloin koko maailma saisi nähdä, millaisilla keinoin vanha emämaa yritti riistää vast'ikään verisellä sodalla vapautensa saavuttaneelta Suomelta sen alueita.

Mutta osoittaen samaa terävää silmää huomaamaan poliittisia tosiasioita, josta on niin usein antanut näytteitä, Mannerheim lisäsi, että olisi paljon parempi tapa ratkaista Ahvenanmaan-kysymys, nimittäin sovinnossa tehty sopimus, jonka mukaan mahdollisen sodan sattuessa saataisiin aikaan aseellinen puolustus, mikä vielä suuremmassa määrin suojaisi molempien maiden etuja.

Mannerheimin päättäväinen esiintyminen tässä kysymyksessä aikana, jolloin suuria valtakuntia sortui, lienee tehnyt vaikutuksensa hänen korkeaan puhetoveriinsa, joka kiirehti lisäämään, ettei entente itse asiassa ollut mitään ystävänpalveluksia velkaa Ruotsille, koska tämä maa, joka sodan aikana oli ollut hyvin lähellä keskusvaltoja, ei voinut toivoa saavansa mitään etuja rauhanteossa. Maailma ei suinkaan ollut uusien riidansiemenien tarpeessa, ja hän aikoi varoittaa ruotsalaisia ratkaisusta, joka olisi vastoin Suomen etuja.

Mutta tämä ei muuten ollut ainoa kerta, jolloin Mannerheim on puuttunut Ahvenanmaan-kysymyksen kehitykseen. Useita vuosia myöhemmin, kun kysymys oli polttavimmillaan, hän oleskeli Pariisissa samaan aikaan kuin Ruotsin kuningas kävi siellä.

Ranskan tasavallan presidentti oli tarjonnut päivälliset Ruotsin hallitsijan kunniaksi, ja viimeksimainitun katsottiin tällöin panneen vaakaan kaiken vaikutusvaltansa Ruotsin toivoman Ahvenanmaan-kysymyksen ratkaisun hyväksi. Tätä käsitystä tuki vielä se seikka, että Clemenceau vähän sen jälkeen piti edustajakamarissa rauhasta puheen, jossa hän mm. sanoi, että Ruotsin oli saatava oikeutetut vaatimuksensa Ahvenanmaan-kysymyksessä tyydytetyksi. Yleensä katsottiin tämä niin Ruotsissa kuin muuallakin merkiksi siitä, että Ranska nyt oli voitettu Ruotsin kannan puolelle.

Mannerheim päätti silloin lähteä "vanhan tiikerin" puheille esittämään tälle Suomen asiaa. Kun tiedetään, millaisin silmin Clemenceau katseli kaikkea saksalaista ja myös maamme varhaisempaa suunnistautumista Saksaan päin, tämä saattoi näyttää kutakuinkin toivottomalta. Mutta kenraali Mannerheim tahtoi kuitenkin yrittää. Hän kertoi aluksi vapaustaistelustamme, ensimmäisistä sotatapahtumista Vaasan tienoilla, jolloin ensin täytyi vallata aseet, jotta olisi voitu lyödä vihollinen, jne. Vanha tiikeri, joka aluksi oli pysynyt aika kylmänä, innostui asiasta, ja loppujen lopuksi hän selitti sanomalehtien käsittäneen väärin hänen edustajakamarissa pitämänsä puheen. Hän ei ollut lausumallaan tarkoittanut, että Ruotsin piti saada Ahvenanmaa, vaan ainoastaan, että sen lailliset vaatimukset oli turvattava, eikä Ranskan hallitus ollut suinkaan sitoutunut äänestämään Ahvenanmaan Ruotsille luovuttamisen puolesta. Mahdollisesti myös hänen ritarillista mieltään loukkasi, kun hän kuuli, miten Ruotsin hallitus oli, sen sijaan, että olisi auttanut vanhaa tytärmaataan tämän taistelussa, koettanut käyttää hyväkseen tilaisuutta tehdäkseen valloituksia elämästä ja kuolemasta kamppailevalta naapuriltaan. Oli miten oli, hän lupasi peruuttaa sen yleisen käsityksen, että hänen puheensa muka oli sisältänyt kannanoton Ruotsin hyväksi.

Ei ole mahdotonta, että tämä keskustelu on vaikuttanut Ahvenanmaan-kysymyksen lopulliseen ratkaisuun, sillä on varmaa, että entente'in vallat, mutta erikoisesti Englanti, vielä silloin toivoivat voivansa turvata Versailles'n rauhalla Euroopan uusista sodista pitkiksi ajoiksi eteenpäin. Ei tunnu lainkaan todennäköiseltä, että niiden valtiomiehet silloin olisivat ryhtyneet sellaiseen heidän kannaltaan toisarvoisen Itämerenkysymyksen ratkaisuun, josta olivat arvovaltaiselta taholta kuulleet, ettei se kaiken todennäköisyyden mukaan olisi ollut toteutettavissa muuten kuin asevoimilla tai näännyttämällä nälkään pieni kansakunta, joka vastikään oli taistellut ankaran taistelun vapautensa puolesta siihen aikaan länsimaiden tietoisuudessa vielä mitä ilmeisintä bolshevikkivaaraa vastaan.

Olen käsitellyt tätä yksityiskohtaa Mannerheimin länsivaltojen kanssa käymistä neuvotteluista verraten laajasti, koska se mielestäni osoittaa, että samaa ratsuväelle ominaista hyökkäävää henkeä, joka oli tunnusomaista hänen sodankäynnilleen, hän käytti myös diplomaattisissa keskusteluissa, milloin katsoi sen olevan paikallaan.

Nyt kenraali Mannerheim katsoi, lähtiessään kotiin ryhtyäkseen valtionhoitajaksi, voivansa tehdä niin tietoisena siitä, että kysymys Suomen tunnustamisesta ennen rauhankonferenssin koollekutsumista ratkeaisi maallemme edulliseen suuntaan, että sen väestö saisi elintarpeita ja että tuskin oli uhkaamassa vaaraa, että Ahvenanmaa riistettäisiin Suomelta piakkoin kokoontuen rauhankonferenssin päätöksellä. Mannerheim oli ainakin tehnyt kaiken, mitä oli hänen vallassaan, saavuttaakseen nämä tulokset, mistä hän oli saanut vakuutuksia niin Englannin kuin Ranskankin vaikutusvaltaisimmilta valtiomiehiltä. Valtionhoitaja saattoi myös, kun Valkoisen Ruusun ritarimerkki perustettiin juuri ennen hänen Ruotsiin-lähtöään, vahvistaa ritarimerkin ketjujen kokoonpanon: yhdeksän heraldista ruusua, jotka vertauskuvallisesti esittävät maan yhdeksää historiallista maakuntaa, jotka Juhana III:n ajoista saakka ovat olleet Suomen vaakunassa, ja aina kahta ruusua yhdistää toisiinsa hakaristi, ikivanha voiman vertauskuva.

Ei saata olla tekemättä valtavaa vaikutusta tutustuminen siihen tapaan, jolla kenraali Mannerheim tuolloin esitti Ahvenanmaan-kysymyksen silloisille entente'in valtiomiehille, joiden kanssa hän joutui kosketuksiin. Selvät ja jyrkät sanat kaunistelematta lausuttuina olivat juuri tuolloin välttämättömiä henkilöille, jotka tiesivät perin vähän Suomesta, mutta kuitenkin olivat valmiita ottamaan vastuun maailman ja myöskin Suomen kohtaloiden ratkaisemisesta. Ellei mitään aivan odottamatonta uutta, kysymyksen ratkaisuun vaikuttanutta ainesta tule julkisuuteen, jää pysyväksi se vaikutus, että nämä kohta sen jälkeen Suomen valtionhoitajaksi valitun henkilön lausunnot vaikuttivat ratkaisevasti Ahvenanmaan-kysymyksen ja riidan päättymiseen.

Mannerheimin oleskellessa Lontoossa tehtiin englantilaisten taholta ehdotus, että myönnettäisiin joukkoamnestia kaikille niille punaisille suomalaisille, jotka olivat paenneet Venäjän Karjalaan ja ottaneet siellä osaa taisteluihin Englannin puolella. Mannerheim kuitenkin vastasi tähän pyyntöön, joka perustui punaisten joukkokäsittelyyn ja joka itse asiassa olisi merkinnyt sekaantumista Suomen sisäisiin asioihin, selvästi ja jyrkästi torjuen.

Kysymys tuli uudelleen esille aivan hänen valtionhoitajakautensa viimeisenä aikana. Mannerheim esitti mahdollisimman selvästi niin hyvin englantilaisille kuin silloiselle ulkoasiainministerille, ettei hän missään olosuhteissa ja ilman laillista asian käsittelyä suomalaisessa tuomioistuimessa voinut olla mukana myöntämässä amnestiaa maahan palaaville suomalaisille punakaartilaisille. Saman kantansa hän esitti myöskin silloiselle pääministerille juuri vähän ennen lähtöään eräälle matkalle Itä-Suomeen. Tuskin valtionhoitaja oli kuitenkaan ehtinyt poistua Helsingistä, ennenkuin ulkoministeri esitteli asian hallitukselle, missä kukaan ei asettunut vastustamaan englantilaisten amnestiavaatimusten hyväksymistä. Tosin eräs läsnäolevista kysyi, tunsiko valtionhoitaja asiaa, ja sai vastaukseksi, että otaksuttavasti hän sen tunsi. Tähän selitykseen läsnäolevat tyytyivät ja pääministeri allekirjoitti päätöksen, vaikk'ei hänellä siihen ollut mitään valtuutusta valtionhoitajalta, joka siis ei ollut pääministerille luovuttanut korkeinta valtaa Helsingistä poissaolonsa ajaksi. Ei myöskään myöhemmin esitetty minkäänlaista vastalausetta asiassa lakien korkeimman valvojan taholta, vaikka hän myöhemmin lienee tunnustanut, että hänen olisi ollut pantava vastalauseensa tätä lainvastaista päätöstä vastaan.

Jo itse sodan aikana otti Vaasan hallitus esille kysymyksen m.m. mahdollisesta perustuslain muutoksesta siihen suuntaan, että Suomesta olisi tullut perinnöllinen kuningaskunta. Sen jäsenet keskustelivat asiasta myöskin ylipäällikön kanssa, joka jo Haapamäellä ilmaisi hyvin vakavat epäilynsä saksalaissyntyisen ruhtinaan valitsemisesta kuninkaaksi. Olihan myöskin, jos Ahvenanmaan-kysymyksen takia oli kartettava ruotsalaissyntyistä hallitsijaa, valittavana muitakin, kuten esim. joku Tanskan kuningasperheen jäsen. Itse asiassahan olivat kuitenkin monet eri maissa hallitsevat ruhtinassuvut saksalaista alkuperää.

Sittenkun Mannerheim oli eronnut ylipäällikkyydestä, pyysi hallitus häntä tekemään parhaansa edistääkseen tätä asiaa liittolaismaissa, huolimatta siitä, että silloinkin oli lähinnä ajateltu saksalaissyntyistä hallitsijaa, mikä ehkä ensi sijassa johtui siitä, että uskottiin saksalaisen prinssin, mieluimmin Hohenzollernin suvusta, paremmin kuin kenenkään muun voivan itse saksalaisia vastaan puolustaa Suomen etuja.

Myöhemmin valtiomuototaistelun aikana Mannerheim ei pitänyt sopivana sekaantua taisteluun tasavaltalaisten ja monarkistien välillä. Pääasiahan oli hänelle voimakas valtiovalta, sivuasia sen muoto. Joka tapauksessa hänestä oli selvää, että lapsuudesta asti tehtävään kasvatettu valtionpäämies oli paljon edellä henkilöä, jota ei milloinkaan ollut kasvatettu tulemaan siksi. Muun muassa tästä hyvin merkittävästä syystä hän piti kuningasvaltaa tasavaltaa parempana. Mutta kävi toisin, ja hän katsoi siitä huolimatta olevansa velvollinen vahvistamaan hallitusmuodon. Eduskunnassa tehtyjen kompromissien tuloksena syntyi perustuslaki, joka myönsi presidentille ja hallitukselle jokseenkin suuren vallan.

Päivää jälkeen Helsinkiin saapumisensa valtionhoitaja antoi Suomen kansalle julistuksen, jossa hän lyhyesti esitti ne ohjelmansa pääkohdat, joita hän tulisi valtionhoitajana noudattamaan. Hän ilmoitti, että oli odotettavissa elintarvikkeita liittolaisvalloilta, ja hyvin selvin sanoin hän kehoitti kaikkia ymmärtävään yksimielisyyteen, jota ilman meidän on vaikeata ylläpitää äsken saavutettua itsenäisyyttämme. Hän lausui:

"Tällä hetkellä, jolloin minä eduskunnan luottamuksesta valtionhoitajaksi valittuna jälleen astun isänmaani mantereelle, tervehdin maata ja kansaa täydestä sydämestäni. Tunnen raskaasti edesvastuun taakan, ja vaikka olen syvästi kiitollinen luottamuksesta, olisin kuitenkin ehdottomasti kieltäytynyt siitä, elleivät nykyiset kohtalokkaat ajat tapauksineen, jotka maailmanhistoriassa ovat vailla vertaansa, olisi pakottavasti velvoittaneet minua ankarana aikana suostumaan kansanedustajain kutsuun. Olen ottanut vastaan tämän korkean tehtävän vakuutettuna siitä, että vilpitön pyrkimykseni on kohtaava koko Suomen kansan ymmärtämyksen ja että tämä kansa nyt on yksimielisenä lopullisesti puolustava Suomen itsenäisyyttä ja vapautta.

"Nyt jos koskaan on yksimielisyys ja isänmaan todellisen menestyksen tajuaminen välttämätön. Nyt on vastaisuuden varalle käytävä läheisiin ja ystävällisiin suhteisiin niiden valtain kanssa, jotka tulevat ratkaisemaan valtakuntain kohtalot ja jotka, ylevämielisesti kyllä, ovat osoittaneet nälän partaalla olevalle kansallemme sen suuren luottamuksen, että ovat antaneet minun tuoda mukanani lupauksen saada tuottaa maallemme satakaksikymmentä miljoonaa kiloa leipäviljaa.

"Yksimielinen työ on edelleen tarpeen sisällisten olojemme järjestämiseksi, niin että Suomen kansa ja sen eduskunta piakkoin toimitettavien uusien vaalien jälkeen tyynesti ja turvallisesti voisivat työskennellä kaikkien sodan iskemien haavain parantamiseksi ja sisäisen sovinnollisuuden edistämiseksi sekä nauttia äsken saavuttamastaan vapaudesta. Vihdoin vaaditaan yksimielisyyttä, jotta tämä kansa voisi säilyä kansakuntain kunnioittamana ja saada kaikkien valtioiden tunnustuksen kovassa taistelussa saavutetulle itsenäisyydelleen sekä jotta se voisi kasvaa niin voimakkaaksi, että se, pyrkien ystävällisiin suhteisiin naapurikansain kanssa, jotka ovat säilyttäneet lainalaisen yhteiskuntajärjestyksen, vahvana ja arvokkaana voisi elää omaa kansallista elämäänsä ja kulkea edelleen historiallisen kehityksen tietä.

"Luottaen jokaisen kansalaisen rehelliseen tahtoon kutsun Suomen kansan yksimieliseen työhön hyvinvointimme, vapautemme ja tulevaisuutemme menestykseksi."

Huolimatta silloin vielä ratkaisemattomasta Ahvenanmaan kysymyksestä sekä siitä jännityksestä, joka johtui tästä ristiriidasta samoin kuin myöskin silloin valmisteilla olevasta hallitusmuodosta, joka oli sisältävä m.m. säädökset ja perusteet kielisuhteiden järjestämiseksi, teki valtionhoitaja varmaankin oikein ottaessaan tänä ajankohtana vastaan kuningas Kustaa V:n kutsun käydä Ruotsissa. Tämä pyyntö oli varmaankin määrätietoinen askel Ruotsin kuninkaan puolelta ja ilmaus hänen vilpittömästä toiveestaan lujemman pohjoismaisen yhteisymmärryksen aikaansaamiseksi tulevaisuudessa. Muistettakoon tässä erikoisesti sitä tosiasiaa, että Ruotsi kuitenkin ensimmäisenä ja ennen Saksaa oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Sitä vastoin on pidettävä merkityksettöminä niitä vihellyskonsertteja ja muita mielenosoituksia, jotka kohtasivat valtionhoitajaa, kun hän seurueineen kuninkaan vastaanottamana astui maihin Tukholmassa.

Merkillisiä olivat erittäinkin kuningas Kustaan sanat helmikuun 12. päivänä Tukholman linnassa päivällisillä, jotka hän antoi valtionhoitajalle ja hänen seurueelleen. Ne olivat varmaan myöskin vilpittömämmiksi tarkoitettuja kuin sen hallituksen teot, joka Ruotsin nimessä kävi riitaa Ahvenanmaasta. Kuningas Kustaa lausui m.m.: "Kun tänään Suomen valtionhoitaja on käynnillä Ruotsissa, tervehditään sitä vilpittömällä ilolla todisteena niistä ystävyyden siteistä, jotka niin monien vuosisatojen yhteinen historia on solminut Ruotsin ja Suomen välille ja jotka jatkuvasti kestävät."

Vastauspuheessaan valtionhoitaja lausui m.m.: "Kun siteet katkesivat, oli kansamme, ei vain säilytettävä ja kartutettava, vaan myöskin oman kansallisen erikoisuutensa mukaisesti uudistettava se länsimaisen elämänkatsomuksen kallisarvoinen perintö, kulttuuri ja oikeusjärjestys, joka ensi sijassa Ruotsin kautta oli tullut osaksemme, ja riippuvaisena valtakunnasta, jolla oli aivan toiset kulttuurimuodot, säilyttävä länsimaisen viljelyksen äärimmäisenä kulttuurivartiona."

Tässä yhteydessä on syytä viitata, että käynnin aikana – jo heti Mannerheimin Tukholmaan saavuttua Ahvenanmaan-kysymyksestä keskusteltiin sangen paljon lähinnä ruotsalaisten aloitteesta. Valtionhoitaja esitti tuolloin mielipiteenään, että yhteisymmärryksessä olisi poistettava se vaatimus, joka näytti oikeutetulta, s.o. linnoitetun Ahvenanmaan aiheuttama uhka Ruotsin pääkaupungille tai ajatusmahdollisuuttakin sellaisesta olisi kokonaan vältettävä liittymällä järjestämään sodan sattuessa tehokkaalla tavalla saarten yhteinen puolustus – tietenkin Suomen kanssa tehdyn sopimuksen perustalla. Tämä laajakatseinen ehdotus jäi kuitenkin kaikillakin tahoilla huomiota vaille.

Käynti, joka alun perin oli tarkoitettu ulottumaan myöskin Norjaan, oli valtionhoitajan sairastumisen vuoksi rajoitettava tähän. Matkaa jatkettiin kuitenkin Tanskaan, jossa valtionhoitaja sai erikoisen lämpimän vastaanoton.

Vuoden 1918 valtiopäivät, joiden hajoittamista niiden epätäydellisen kokoonpanon johdosta vapaussodan päättymisestä alkaen oli vaadittu monilta tahoilta, laskettiin vihdoin valtionhoitajan helmikuun 24. päivänä 1919 antamalla julistuksella hajalle siten, että hän määräsi valtiopäivät lopettamaan istuntonsa helmikuun 28. päivään mennessä ja uudet vaalit tämän johdosta toimitettaviksi maaliskuun 1. ja 3. päivänä.

Mutta jo sitä ennen, Ruotsin-matkan edellä, oli valtionhoitaja tarkastanut ja hyväksynyt sen tärkeän asetuksen, joka sittemmin helmikuun 14. päivänä julkaistiin asetuskokoelmassa ja jolla maan puolustukselle erinomaisen tärkeät suojeluskunnat itsehallintoineen ja tavallaan uudelleen luotuine järjestysmuotoineen vahvistettiin. Tällä asetuksella, niin saatetaan syystä väittää, herätettiin silloin sodan jälkeen kituneet suojeluskunnat järjestettyinä aivan uuteen elämään, toimeliaisuuteen, jota on jatkunut ja edelleen kehitetty tähän päivään asti. Todistuksena siitä elävästä harrastuksesta, jota Mannerheim on osoittanut alusta alkaen suojeluskuntia ja niiden tehokasta uudelleenjärjestelyä kohtaan, mainittakoon, että hän heti saavuttuaan Helsinkiin, jossa uusi hallitus oli kokonaisuudessaan häntä vastaanottamassa, vei silloisen sotaministerin syrjään ja ilmaisi tälle suojeluskuntakysymystä koskevat suunnitelmansa.

Vuoden 1919 varsinaiset valtiopäivät avattiin uusien vaalien jälkeen huhtikuun 4. päivänä valtiosalissa valtionhoitajan puheella. Hän viittasi puheessaan siihen, mikä raskas työ kaiken hävityksen ja kaiken levottomuuden jälkeen odotti kansanedustajia.

Hän totesi tyytyväisyydekseen, että niissäkin valtakunnissa, jotka olivat suoriutuneet voittajina suuresta maailmankamppailusta, oli päässyt valtaan suurempi luottamus kansaamme kohtaan sittenkun maamme oli osoittanut voivansa suojella itsenäisyyttään ja esiintynyt riippumattoman, kansallisen politiikan ajajana, huolimatta idän hävittävistä voimista, jotka jatkuvasti olivat uhanneet meitä yhteiskunnan hajoituksella. Todistuksena tästä luottamuksesta hän mainitsi sen alttiuden, millä länsivallat olivat kiiruhtaneet poistamaan sitä nälänhätää ja kurjuutta, joka sodan jälkeen oli maassamme syntynyt.

Maamme kehitys, jatkoi hän, vaati ehdottomasti säännöllisiä taloudellisia suhteita ulkomaiden kanssa ainakin niiden entisessä laajuudessa, jota varten hallitus työskentelisi lähettämällä eri komissioneja ulkomaille. Muuten oli pyrittävä solmimaan läheiset ja ystävälliset suhteet naapurikansain kanssa ja antamaan niille takeet, etteivät mitkään vaarat uhanneet meidän taholtamme.

Kuitenkaan me emme saattaisi välinpitämättöminä nähdä niitä kärsimyksiä ja sitä vainoa, joiden alaiseksi Suomen ulkopuolella asuvat heimolaisemme olivat joutuneet, ja heidän ankaraa taisteluaan kansallisten pyrkimystensä saavuttamiseksi.

Hän tahtoi vielä kehoittaa valtiopäiviä olemaan pyrkimättä kestämättömiin päämääriin ja antamatta ulkona maailmassa raivoavan yhteiskunnallisen hirmumyrskyn vietellä meitä kokeiluihin hedelmättömässä ja tuloksettomassa työssä. Hän tähdensi edelleen, että ainoastaan se hallitusmuoto, joka antaa hallitukselle riittävän voiman ja riittävän arvovallan, saattaa taata valtion säilymisen ja rauhallisen kehityksen. Edelleen hän viittasi puheessaan, että kysymys siitä pohjasta, jolle maan puolustuslaitos lainsäädäntötietä oli järjestettävä, olisi asetettava miltei yhtä tärkeäksi kuin kysymys hallitusmuodosta. Tämä puolustuslaitoksemme järjestäminen oli saatava ratkaistuksi tavalla, joka ei liian suuressa määrässä rasittaisi talouttamme ja kuitenkin niin paljon kuin mahdollista takaisi, että puolustuksemme oikealla tavalla vastaisi sitä kunniakasta asemaa, jonka me olemme saaneet yhtenä länsimaiden äärimmäisistä etuvartijoista.

Paitsi hallitusmuotoa, joka vahvistettiin, kuten tunnettua, heinäkuun 17. päivänä, sai Mannerheimin valtionhoitajakautena vahvistuksensa myöskin tärkeä sotaväen rikoslaki toukokuun 30. päivänä.

Mainittakoon tässä edelleen, että nuorison, nim. akateemisen nuorison, kunnioitus Mannerheimiä kohtaan sai ilmauksensa keväällä 1919 promootion yhteydessä, jolloin hänen tyttärensä, neiti Sofie Mannerheim, valittiin yleiseksi seppeleensitojattareksi. Samassa promootiossa vihki Helsingin yliopisto valtionhoitajan yhdessä Svinhufvudin kanssa filosofian kunniatohtoriksi.

Kun presidentinvaali 1919 tuli sitten esille, kävi pian selväksi, sitten kun uudelleen valittu eduskunta oli päättänyt, että ensimmäistä presidentinvaalia ei suorittaisi kansa eivätkä erikseen valitut valitsijamiehet, vaan välittömästi silloinen eduskunta, että oli hyvin kysymyksenalaista, kohdistuisiko vaali silloiseen valtionhoitajaan ja entiseen valkoisen armeijan ylipäällikköön.

Jo jonkin aikaa ennen vaalia ilmaisi sosiaalidemokraattinen puolue vastustavansa kenraali Mannerheimin vaalia. Kun muutamia päiviä ennen vaalia sitten edistyspuoluekin pää-äänenkannattajassaan oli ilmoittanut, että valtionhoitajan valitseminen presidentiksi olisi punaisena vaatteena kaikille yhteisymmärryksen ja sovinnon ystäville, näki jo selvästi, että tämä yhdistynyt vasemmisto- ja keskustaryhmä saisi tahtonsa toteutetuksi. Ja vaalipäivänä olivat maalaisliiton edustajatkin selvillä kannastaan. Kaikki tämä johtikin siihen tulokseen, että itse vaalitilaisuudessa n.s. tasavaltalaisten ehdokas, presidentti K. J. Ståhlberg 143 äänellä ensimmäisessä äänestyksessä valittiin tasavallan presidentiksi. Kenraali Mannerheim sai vain 50 ääntä, s.o. oikeiston äänet, joka aikaisemmin oli voimakkaasti painostamalla saanut hänet vaikka erittäin vastenmielisesti suostumaan ehdokkuuteen. Niin olivat ne, jotka vapaussodan aikana olivat olleet venäläisten ja punaisten puolella, ratkaisevalla tavalla vaikuttaneet kenraali Mannerheimin syrjäyttämiseen.

Samana päivänä kokoontui joukko tunnettuja kansalaisia, jotka seuraavana päivänä julkaisivat kehoituksen kaikissa sanomalehdissä maan valkoisille keräämään varoja kansallislahjaksi näin häpeällisesti kohdellulle isänmaan vapauttajalle. Lyhyessä ajassa kerättiinkin 7 1/2 miljoonaa markkaa. Tämä määrä jätettiin kansakunnan kunnialahjana kenraali Mannerheimille, samalla kun lausuttiin toivomus, että hän käyttäisi vapaasti sen korkovarat elinaikanaan ja että pääoma sen jälkeen luovutettaisiin hänen toivomuksensa mukaisesti hänen itsensä lähemmin määräämään tarkoitukseen.

Keväällä ja kesällä 1919 oli liikkeellä voimia vanhan Venäjän auttamiseksi, joka kävi veristä taistelua miltei yksinään ja liittolaistensa hylkäämänä bolshevikkiarmeijoita vastaan. Kaikki olivat väsyneitä maailmansodasta, mutta näytti siltä, että bolshevikkeja yksin elähdyttivät sellaiset aatteet, jotka saattoivat johtaa heidät lopulliseen voittoon voimattomuuteen syöstyistä valkoisista. Punaiset olivat saaneet ilmaa siipiensä alle m.m. liittoutuneitten heikoista ja taitamattomista interventioyrityksistä pohjoisessa ja etelässä sekä Siperiassa, samalla kun juuri tämä sama liittoutuneitten osoittama toiminnan heikkous oli saattanut valkoiset epäilemään asiaansa ja sen oikeutusta.

Nyt olivat kuitenkin, kesä- ja heinäkuussa 1919, venäläiset valkoiset joukot etelässä kenraali Denikinin johdolla tunkeutuneet kauemmas pohjoiseen ja Moskovaa kohden kuin milloinkaan ennen, ja samaan aikaan oli kauan Virosta Pietaria vastaan suunniteltu hyökkäys kenraali Judenitshin johdolla saatu miltei lopullisesti valmistelluksi. Ennen tähän yritykseen ryhtymistä oli käyty neuvotteluja venäläisten (Judenitshin y.m., mutta myös englantilaisen kenraali Goughin) ja valtionhoitajan välillä. Ne eivät olleet kuitenkaan johtaneet mihinkään tulokseen, lähinnä sen johdosta, että venäläiset eivät näihin aikoihin katsoneet voivansa tai edes tahtoneet tunnustaa itsenäisyyttämme tai millään tavalla suostua meidän esittämiimme vaatimuksiin Petsamon alueen y.m. suhteen. Jo tsaarin aikana annettuun, mutta täyttämättä jääneeseen lupaukseen, että Venäjän jo Kannakselta saama Siestarjoen alue vaihdettaisiin kappaleeseen Jäämeren rannikkoa, oli heillä esitettävänä nyt väite, että siellä oli ortodoksinen luostari, jossa asui ehkä seitsemän munkkia. Tämä oli ilmeisesti vakavana esteenä Venäjän valtakunnan pelastamiselle.

Kesäkuun alussa katsoivat eräät vanhat aktivistit tilanteen vaativan Venäjän kysymyksen yhteistä pohtimista. Tähän kokoukseen, joka pidettiin heinäkuun 10. päivän tienoilla Helsingissä, oli kutsuttu vanhan AK:n jäseniä. He edustivat samoja aktiivisia piirejä, jotka olivat tukeneet ja johtaneet jääkäriliikettä ja jotka katsoivat jatkuvasti voivansa antaa varteenotettavia neuvoja poliittisessa suhteessa vallassaoleville. Miltei yksimielisesti päätettiin lähetystön välityksellä ilmoittaa valtionhoitajalle, että sikäli kuin oli tunnettua, aktivistit ja jääkärit sekä sotaväki yleensä olisivat tietyin edellytyksin aktiivisen osanoton puolella taistelussa bolshevismia vastaan voimakkaasti hyökkäämällä Pietarin valloittamiseksi. Tällä valloituksella voitaisiin saavuttaa eräitä siihen asti saavuttamattomia päämääriä suuritta vaikeuksitta. Olisi tilaisuus, ellei muuta, saavuttaa turvattu asema Itä-Karjalalle sekä luovuttamalla Venäjän pääkaupunki valkoisille venäläisille saada pitkiksi ajoiksi eteenpäin rauhalliset suhteet taatuiksi niitten kanssa, jotka siihen asti olivat olleet katkerimpia vihollisiamme. Sitä paitsi voitaisiin Ahvenanmaan-kysymys täten ratkaista vaikeuksitta. Kaikki tämä edellyttämällä tehokasta aineellista apua niiden valtain taholta, jotka näyttivät olevan kiinnostuneita tällaisesta toiminnasta. Toiminta voisi käydä mahdolliseksi lykkäämällä viikoksi juuri hyväksytyn tasavaltaisen hallitusmuodon vahvistaminen, asettamalla epäparlamentaarinen, mutta kuitenkin pätevä, aktivistisvärinen hallitus ja hajoittamalla eduskunta. Tarpeellisten tunnustelujen ja toimenpiteiden jälkeen saattaisi toiminta alkaa, ja voitollisen sotaretken jälkeen ei maa myöskään saattaisi kieltää yritykseltä hyväksymistään. Tilanne olisi silloin myöskin muussa suhteessa kokonaan muuttunut. Tämän suunnitelman AK. esitti siinä mielessä, että se voitaisiin toteuttaa.

Valtionhoitaja katsoi kylläkin voivansa suostua viikon lykkäykseen uuden hallitusmuodon vahvistamisessa. Mutta neuvottelut itse venäläisten kanssa kohtasivat edellämainitun tapaisia esteitä ja sisäpoliittiset näkökohdat saivat aikaan vastustusta m.m. niiden piirien taholta, jotka myöskin aikaisemmin olivat olleet tottuneita varovaisempaan politiikkaan eivätkä olleet lainkaan uskaltaneet ottaa osaa toimintaan vapaussodan aikana, elleivät olleet katsoneet siihen olevan suoranaista pakkoa. Lisäksi valtionhoitaja arvosteli ajankohdan monissa muissakin suhteissa vielä sopimattomaksi ja ennenaikaiseksi. Hän, jonka oli toimittava suurimmalla vastuulla, ei saattanut silloin siis hyväksyä suunnitelmaa.

Myöhäisemmät vuodet.

Luovuttuaan valtionhoitajan asemasta ja tehtävästä Mannerheim läksi ulkomaille. Hän kävi m.m. Lontoossa ja Pariisissa, missä hän, kuten luonnollista oli, tapasi monia vaikutusvaltaisia poliitikkoja eri maista ja samalla myöskin joukon entisen Venäjän valtakunnan korkeita arvohenkilöitä. Pariisiin olivat tähän aikaan kerääntyneet entiset venäläiset lähettiläät, jotka suurlähettiläs Sazonov puheenjohtajana muodostivat eräänlaisen kvasi-hallituksen. Korkein valta oli jo silloin amiraali Koltshakilla Siperiassa. Niin kauan kuin Judenitshin hyökkäyksen nähtiin menestyvän hänen joukkojensa edetessä Krasnaja Gorkaan ja kohden Pietaria, oli Sazonovin suhtautuminen Suomea kohtaan erinomaisen pidättyväistä, eikä hän eikä hänen neuvostonsa olleet taipuvaisia tunnustamaan luonnollisimpiakaan vaatimuksiamme. Venäläiset esiintyivät sillä tavoin, mihin me heidän suhteensa olimme tottuneet jo ennen viimeisten vuosikymmenten aikana.

Mutta niin pian kuin vastoinkäymisiä selvästi alkoi tulla, he muuttuivat aivan kokonaan. Kenraali Shebeko, Sazonovin asiamies, alkoi nyt aivan liikuttavalla tavalla selittää Mannerheimille, ettei Suomen ehtojen täyttäminen kohtaisi minkäänlaisia vaikeuksia, ja hän vaati vaatimalla Mannerheimiä tekemään kaikkensa saadakseen Suomen mukaan taisteluun Pietarista sekä kehoitti häntä heti matkustamaan Suomeen. Mannerheim koetti selittää, että tilanne oli kokonaan muuttunut meillä Ståhlbergin presidentiksi valitsemisen jälkeen. Kuitenkin hän tekisi parhaansa, mutta ei suinkaan Sazonovin uusien suostuttelujen johdosta, vaan todettuaan erikoisesti Ranskan muuttuneen suhtautumisen, joka saattaisi tehdä mahdolliseksi Suomen sekaantumisen ratkaisevalla tavalla asioihin valkoisen Venäjän hyväksi ja punaista liikettä vastaan, sekä siksi, että tästä Suomelle koituisi erikoista etua. Sittenkun kenraali Mannerheim oli päässyt tähän ehdottomaan vakaumukseen sekä saanut myöskin varmuuden Englannin taholta saatavasta tehokkaasta avusta, hän lähetti avoimen kirjeensä tasavallan presidentille, mikä pääpiirteissään julkaistiin marraskuun 2. päivänä 1919 pääkaupungin sanomalehdissä. Sanomalehtien selonteko oli seuraavansisältöinen:

"Kenraali Mannerheim vetoaa tasavallan presidenttiin. Lausuu avoimessa kirjeessä käsityksensä Suomen suhteesta kukistuvaan Neuvosto-Venäjään.

"Euroopan mielipide on, että Pietarin kohtalo on Suomen kädessä, ja jos Pietari valloitetaan ilman Suomen apua, tulee maamme seisomaan arvaamattomien vaikeuksien edessä.

"Kenraali Mannerheim on Pariisista kääntynyt Tasavallan presidentin puoleen avoimella kirjeellä, joka annettiin presidentille viime keskiviikkona.

"Kirjeessä kenraali Mannerheim lausuu, että hän tällä hetkellä, jolloin Suomen kansa seisoo ratkaisujen edessä, jotka tulevat määräämään sen tulevaisuuden, pitää isänmaallisena velvollisuutenaan julkilausua asiantilan ja Pariisissa ja Lontoossa vallitsevan mielialan perusteellisen tutkimisen synnyttämän varman vakaumuksensa. Tapausten kehitys on vielä kerran, kaikesta päättäen viimeisen, antanut kansallemme tilaisuuden, ottamalla osaa ratkaisevaan taisteluun julminta despotiaa vastaan, minkä maailma tuntee, suhteellisesti vähillä uhreilla turvata vapautemme ja luoda nuorelle valtakunnallemme turvallisen ja onnellisen tulevaisuuden edellytykset sekä näyttää maailmalle, että Suomen oikeusvaltion rajaton suvereniteetti on yleinen eurooppalainen etu.

"Asiantuntevalla taholla ei kukaan epäile, että neuvostovallan häviö nyt on vain ajankysymys. Euroopan mielipide on, että Pietarin kohtalo on Suomen kädessä ja kysymystä Pietarin valloittamisesta ei pidetä suomalais-venäläisenä kysymyksenä, vaan maailmankysymyksenä, lopullisen rauhan aikaansaamiseksi ja ihmisyyden palvelemiseksi. Jos Pietari valloitetaan ilman meidän apuamme, tulee maamme seisomaan arvaamattomien vaikeuksien edessä maamme suhdetta sen itäiseen naapuriin vastaisuudessa järjestettäessä. Siinä tapauksessa emme ole antaneet meille ystävällisille valloille niitä perusteita, joita ne, meidän annettuamme hädän hetkellä voimakasta apua, olisivat voineet esittää eduksemme niitä erilaatuisia vaatimuksia vastaan, joita meille tullaan asettamaan. Jos Pietarin edustalla nyt taistelevat valkoiset joukot lyödään, niin kaikki tekevät meidät siitä vastuunalaisiksi. Jo nyt kuuluu ääniä, jotka sanovat, että Suomi on välttänyt bolshevikkien maahanryntäyksen ainoastaan venäläisten armeijain etelässä ja idässä tapahtuneen toiminnan avulla.

"Neuvostohallitus on tietoinen siitä, että Suomen armeija nyt voi ratkaista Pietarin kohtalon, mutta jos tuo hallitus saa vapaat kädet, tulee se epäilemättä käyttämään ylivaltaansa meitä vastaan, ja rauha bolshevikkien kanssa taasen, joka maailman silmissä asettaisi meidät heidän rinnalleen, ei antaisi muuta kuin pettävän turvallisuuden. Antamalla venäläisille joukoille aseita ja sotatarvikkeita, joita suurilla vaikeuksilla olemme onnistuneet hankkimaan, emme hanki itsellemme suurempia edellytyksiä tulevaisuutemme järjestämiseksi, vaan ainoastaan vähennämme maamme puolustusvoimaa, ja tämä tapahtuu aikana, jolloin meidän täytyy olla valmiina kaikella voimalla puolustamaan oikeuttamme. Sitä vastoin me reippaalla toiminnalla saisimme aikaan takeita siitä, että äänemme tulee kuulluksi tulevissa kansainvälisissä selvityksissä, kohottaisimme kansamme voimakkaaseen ja kunnioitettuun kansainväliseen asemaan ja hankkisimme itsellemme nykyajan myötätunnon ja kiitollisuuden.

"Maailman katseet ovat suunnatut meihin ja kaikki Suomen ystävät kysyvät levottomina, osoittaudummeko asemamme arvoisiksi vapaana kansana ja myötävaikutammeko mekin, voimaimme mitan mukaan, rauhan aikaansaamiseksi Euroopassa. Kysytään, tuleeko kansamme, joka itse vuosi sitten häviön partaalla huusi apua, nyt torjumaan sen pyynnön, joka on sille tehty. Niistä päätöksistä, jotka nyt tehdään, tulee riippumaan, voivatko nykyisyys ja jälkimaailma syyttää urhoollista ja ritarillista kansaa siitä, että se arkamielisesti on vetäytynyt siitä teosta, jota ihmiskunnan edut ja huolenpito sen omasta vastaisesta menestyksestään vaativat."

Tämä selostus kirjeestä toimituksen otsikoimana oli julkaistu Uuden Suomen numerossa 253 marraskuun 2. päivänä 1919.

Eräät sanomalehdet sisälsivät heti tämän vetoamisen jälkeen omia lausuntojansa. Niinpä Uusi Suomi lausui seuraavaa:

"Kenraali Mannerheim on tässä kirjeessä Suomen valtion päämiehelle osannut antaa erinomaisen vakuuttavan ilmaisun sille käsitykselle maamme edun ja menestyksen vaatimuksesta tällä hetkellä, jota melkoinen osa kansaamme on koettanut voimiensa mukaan ajaa. Sitovuudella, jonka luulisi vakuuttavan jokaisen isänmaallisen suomalaisen, Suomen 'valkoinen kenraali' tässä asiakirjassa näyttää, toiselta puolen, mitä suuria vaaroja toimettomuuden jatkaminen Suomen puolelta Venäjän kysymyksessä meille tuottaa, toiselta, mitkä arvokkaat saavutukset isänmaan tärkeimmille eduille ovat voitettavissa, jos vielä viime hetkessä toimettomuudesta luovumme. Harras toivomme on, että kenraali Mannerheim, joka kerran ennen vaativalla hetkellä on osannut koota kansamme terveet voimat suureen voimanponnistukseen suuren isänmaallisen päämäärän saavuttamiseksi, tässäkin asiassa saisi hajalliset vakaumukset ja voimat yhtymään."

Tämä lausunto kuvasti, niin arveltiin, sitä muuttunutta käsitystä, johon eräät piirit olivat tulleet oltuaan aikaisemmin puheenaolevan intervention vastustajia. Olosuhteet olivat kuitenkin eräässä suhteessa muutenkin muuttuneet. Liittolaisvallat olivat nähtävästi huomanneet mahdottomaksi saada omia sotaan väsyneitä joukkojaan olemaan tehokkaalla tavalla mukana toiminnassa Venäjää vastaan ja pitivät nyttemmin mahdollisena antaa Suomen ottaa osaa vapautussotaan Venäjän hyväksi. Ne olivat kenties valmiita tukemaan tätä sotaretkeä asein ja ampumatarvikkein sekä rahallisesti korvaamaan sen aiheuttamat kustannukset. Mannerheim ei näy muistavan siinä suhteessa varmoja lupauksia, mutta hän oli päätynyt siihen käsitykseen, että nyt oli mahdollista murtaa bolshevismin valta ja että Englanti ja Ranska olisivat silloin hyvin suopein silmin nähneet Suomen puuttuvan asiaan sekä ettei olisi ollut pienintäkään epäilystä siitä, että länsivallat sitten olisivat olleet suostuvaisia muonittamaan valloitettuja alueita. Lisäksi ne olivat selvästi suostuneet antamaan Suomen ottaa osaa Pietarin mahdolliseen hallintoon valtauksen jälkeen. Ja inkeriläiset, joiden tulevaisuus oli Suomen sydämellä, ottivat jo sankarillisesti osaa taisteluun toisella puolella rajan sekä Karjalan kannaksella että erittäinkin Narvan itäpuolella. Näiden rivien kirjoittaja, joka asui samassa portaikossa, missä silloinen Ranskan lähetystö sijaitsi, oli noina aikoina joka päivä sen miltei epätoivoisen mielialan todistajana, jossa silloinen Ranskan edustaja oli huomatessaan, ettemme käyttäisi hyväksemme sitä apua, jota meille tarjottiin suorittaaksemme suuremman yleispoliittisen teon, kuin mitä meille milloinkaan ennen oli tarjoutunut. Hän oli epätoivoissaan siitä, ettei ulkoministerimme edes katsonut maksavan vaivaa tiedustella asiaa häneltä tai joltakulta muulta kysymykseen tulevalta ministeriltä, vaan levitti sen sijaan aivan päinvastaiseen suuntaan käyviä huhuja. Mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Miehet, jotka olivat olleet valmiita palvelemaan onnellisen silmänräpäyksen jumalaa ja suorittamaan maailmanhistoriallisen työn, oli syrjäytetty. Nyt olivat vallassa juristit, joille lain kirjain ja tasavallan hallitusmuoto sekä niiden voimassapitäminen näyttivät sinänsä olevan tärkeämpiä kuin yritykset, joista ei joka suhteessa ollut takeita ja vakuuksia mahdollisten epäonnistumisten varalta.

Täytyi kai katsoa selväksi, että ne piirit, jotka eivät olleet halunneet käyttää hyväkseen Mannerheimin ansioita tasavallan presidentin tointa täytettäessä, vastustaisivat myöskin hänen käyttämistään muissa vastuullisissa ja tärkeissä asemissa valtiossa. Tämä kävi selvimmin esiin vuonna 1921 sen erinomaisen vakavan ristiriidan aikana, joka syntyi suojeluskuntien päällikön erottaessa toimestaan Helsingin suojeluskunnan päällikön, kenraalimajuri Paul von Gerichin. Viimeksimainittu oli kesäkuun 9. päivänä julkaissut Hufvudstadsbladetissa kirjoituksen, missä hän oli tuominnut näkökohdat, joita oli esitetty balttilaisen liiton puolesta. Temperamentistaan tunnetulla reippaalla tavalla hän oli avoimesti ja omalla nimimerkillään esiintynyt sekä esittänyt kirjoituksessaan vähemmän diplomaattisesti harkittuja ajatuksia eräistä ulkovalloista. Kun suojeluskuntain päällikkö eversti von Essen ei ollut katsonut tämän artikkelin vaativan niin ankaraa rangaistusta kuin erottamista, oli hän kieltäytynyt noudattamasta tätä tarkoittavaa presidentin pyyntöä. Kun v. Essen itsekään ei suostunut pyytämään vapautustaan, hän kun katsoi sen olevan ristiriidassa sotilaskunnian vaatimusten kanssa, erotti presidentti Ståhlberg samana iltana hänet virastaan. Kesäkuun 21. päivänä nimitettiin sitten kenraalimajuri Berg von Essenin seuraajaksi suojeluskuntien päällikkönä, ja tässä asemassaan hän julkaisi käskyn von Gerichin erottamisesta. Mutta jo saman kuun 22. päivänä iltapäivällä teki kenraali Berg itsemurhan, hän kun ilmeisesti oli huomannut erehdyksensä kuuliaisuusvelvollisuutensa suhteen sotilaana ja tällä tavoin katsoi olevansa velvollinen sovittamaan erehdyksensä. Kesäkuun 23. päivänä asetettiin pitkän keskustelun jälkeen suojeluskuntien edustajakokouksessa eversti von Essen uudelleen suojeluskuntajärjestön ehdokkaaksi suojeluskuntain päälliköksi. Vasta 28. päivänä ilmoitti silloinen pääministeri, ettei valtioneuvosto nimittäisi eversti von Esseniä toimeen. Niinikään ilmoitettiin, että presidentti oli yhtynyt tähän valtioneuvoston käsitykseen.

Koettaakseen tällä välin kuitenkin selvittää niitä periaatteellisia eroavaisuuksia, joita oli syntynyt suojeluskunta-asetuksen tulkinnasta, valitsi järjestö heinäkuun alussa komitean valmistelemaan kysymystä suojeluskunnista ja niiden autonomiasta.

Syyskuun 16. päivänä oli suojeluskuntajärjestön edustajain uusi kokous kutsuttu koolle Helsinkiin. Mieliala tässä kokouksessa oli erinomaisen aktiivinen sen johdosta, että yhä oltiin perin katkeroituneita hallitukselle sen menettelystä tämän ristiriidan aikana. Ei ole kuitenkaan minkäänlaista epäilystä siitä, ettei suojeluskunnissa ollut n.s. vallankumouksellista tai kapinallista mielialaa, mistä vastustajat syyttivät suojeluskuntalaisia. Oltiin päinvastoin yleisesti sitä mieltä, että neuvotteluissa hallitusvallan kanssa oli löydettävä asiallinen pohja jatkuville neuvotteluille kysymyksen myönteiseksi ratkaisemiseksi. Ei tahdottu asettua oppositioon, mutta tahdottiin myöskin päällikkökysymys saada ratkaistuksi suojeluskuntien arvon mukaisella ja asialle edullisella tavalla.

Ei saatettu sen vuoksi pitää muuna kuin sopivana, että ehdokkaaksi tälle paikalle asetettaisiin suojeluskuntien kunniaylipäällikkö, kenraali Mannerheim. Kun tämä ehdokkuus oli esitetty ja kokous yksimielisesti oli valinnut hänet siihen, oli nopeasti koetettava saada kenraali Mannerheimin suostumus tähän, vaaliin. Se oli tapahtunut syyskuun 16 p:n iltana, mutta kenraali oli ehtinyt samana iltana matkustaa pois kaupungista. Suojeluskuntakokouksen tarkoitukseen valitsema lähetystö, silloinen luutnantti Ernesti Suolahti sekä näiden rivien kirjoittaja, saattoi vain todeta kenraalin lähteneen, ja Helsingin asemalta heidän täytyi sen vuoksi lähettää sähkösanoma asiaa häneltä tiedustellakseen. Sähkösanoma saavutti hänet Keravalla. Junan seuraavalla pysähdyspaikalla Riihimäellä onnistuttiin saamaan aikaan puhelinyhteys hänen kanssaan. Mannerheimin jonkin verran epäiltyä ja vasta hänen tultuaan varmuuteen, että suojeluskunnat todella yksimielisesti olivat ehdotuksen takana, saatiin hänen myöntävä vastauksensa. Tämä vastaus, joka saapui noin puolenyön aikaan ja joka heti ilmoitettiin odottavalle edustajakokoukselle, otettiin vastaan suurella innostuksella. Samalla valittiin kolmihenkinen lähetystö, joka sai tehtäväkseen tiedoittaa päätöksestä presidentille ja sotaministerille.

Syyskuun 17. päivän aamuna saapui Mannerheimin virallinen vastaussähkösanoma, joka oli seuraavansisältöinen: "Jos suojeluskuntain valtuutetut ovat sitä mieltä, että voin olla suojeluskunnille hyödyksi, pidän kunnianani johtaa niitä sataatuhatta kansalaista, jotka ovat liittyneet puolustamaan Suomen vapautta ja laillista järjestystä. Mannerheim."

Edustajakokouksen lähetystö, entinen valtionhoitaja P. E. Svinhufvud sekä tohtorit Oskari Heikinheimo ja Kai Donner, tapasivat sitten aamupäivällä silloisen sotaministerin, kenraalimajuri Bruno Jalanderin, jolle he esittivät järjestön yksimielisen pyynnön, että presidentti nimittäisi kenraali Mannerheimin suojeluskuntien ylipäälliköksi. Sotaministeri saattoi heti vastata lähetystölle, ettei presidentti luultavasti tulisi nimittämään Mannerheimiä tähän toimeen. M.m. tästä nopeasta vastauksesta hylkäävine viittauksineen lienee johtunut se varsin yleinen mielipide, että sotaministeri ja presidentti ainakin kiertoteitse, edustajakokouksen jäsenten vaitiolovelvollisuudesta huolimatta, olivat saaneet tiedon siitä, että suojeluskuntajärjestö ei käyttäisi voimakeinojaan ajaakseen perille tämän tahtonsa. Ei tahdottu kylvää hajaannusta järjestöön, vaan katsottiin, että tilanteen sellaiseksi muodostuessa oli pakko vastalauseitta luopua saamasta johtajaksi entistä ylipäällikköä, joka ei koskaan ollut osoittanut heidän eikä lukemattomien muidenkaan mielestä minkäänlaisia diktatorisia eikä valtionvastaisia pyrkimyksiä. Moni arvelee vielä edelleen, myöskin toiset silloin läsnäolleista, etteivät kaikki lähetystön jäsenet olleet antaneet ymmärtää suojeluskuntien tahtoa tässä asiassa riittävän selvästi eikä tavalla, jota ei voinut väärin ymmärtää. Mutta tämä tapaus oli ennen kaikkea monesta, myöskin mukana olleista, mitä suurimmassa määrin omansa heikentämään koko hallitusvallan auktoriteettia, vaikka hallitus näennäisesti olikin ylläpitänyt arvovaltaansa voimakkaan suojeluskuntalaitoksen suhteen, ja myöskin sitä suuntaa, joka koetti tervehdyttää olojamme loisella tavalla kuin m.m. antamalla vain myöten vasemmiston vaatimuksille, saman vasemmiston, joka erikoisesti oli ottanut osaa punaiseen kapinaan ja siten aiheuttanut verisen sisällissodan.

Sittenkun presidentti, kuten tunnettua, sotaministeri Jalanderin välityksellä oli antanut tiedon suojeluskunnille, ettei hän katsonut saattavansa hyväksyä Mannerheimin ehdokkuutta, ja kun asia oli ilmoitettu kokoontuneille suojeluskuntamiehille, lähetettiin kunniaylipäällikölle, kenraali Mannerheimille seuraavasisältöinen sähkösanoma: "Syvästi valittaen ilmoitamme, että huolimatta kokouksen päätöksestä ja huolimatta siitä, että Teidän nimityksenne vakaumuksemme mukaan olisi ollut hyödyksi niin hyvin maalle kuin suojeluskunnille, sotavoimien ylipäällikkö ei ole katsonut saattavansa nimittää Teitä, Herra Kenraali, suojeluskuntain ylipäälliköksi."

Kun olosuhteet silloin olivat sellaiset, ei saatettu ajatella yksimielistä mielenosoitusta tätä toimenpidettä vastaan, ei myöskään tekemällä suojeluskunnat aivan riippumattomiksi valtiovallasta ja sen tuesta valitsemalla ilman muuta kenraali Mannerheim päälliköksi ja antamalla hänen, jos hänen suostumuksensa siihen edes olisi voitu saada, ottaa johto maan suurimmassa ja mahtavimmassa armeijassa. – Jos tähän toimenpiteeseen olisi jouduttu pari vuotta myöhemmin, on näiden rivien kirjoittaja puolestaan varma, m.m. suuren upseeristoriidan valossa, siitä, ettei olisi kohdannut minkäänlaisia vaikeuksia tämän asian järjestäminen suojeluskuntia tyydyttävällä tavalla, minkä johdosta valtiovalta olisi tuolloin – omien toimenpiteittensä ansiosta – joutunut mitä täydellisimpään riippuvaisuuteen maan suojeluskunnista.

Sen seikan yhteydessä, miten haluttomia uudet vallanpitäjät olivat millään tavalla kiinnittämään Mannerheimia valtion palvelukseen, huomautettakoon tässä vielä, että silloinen presidentti oli jo varhemmin menetellyt toisessa asiassa tavalla, joka selvästi osoittaa, ettei osa silloista porvarillista keskustaamme liene halunnut tehdä hänelle tarjouksia, jotka olisivat sitoneet sen lujempaan politiikkaan m.m. Venäjää kohtaan. Niiden keskustelujen kulusta, joita käytiin Mannerheimin, presidentin ja pääministerin kesken ensinmainitun ottamisesta maan sotavoimien johtoon, mainittakoon tässä seuraavaa. Mannerheim oli kylläkin, jonkin verran emmittyään, selittänyt, ettei hän ollut haluton ottamaan sotavoimien päällikkyyttä huostaansa, mutta katsoi velvollisuutensa vaativan, että hänen oli saatava tietää, ennen kuin otti hartioilleen kaiken maan puolustuslaitoksen johtoon liittyvän vastuun, millä tavoin hallitus tulisi taistelemaan armeijan keskuudessa harjoitettua bolshevistista kiihoitustyötä vastaan sekä mitä keinoja ylipäälliköllä olisi tässä suhteessa käytettävänään, hallituksen asenne armahduskysymyksessä jne. Näistä asioista hän oli lähettänyt kirjeen pääministerille elokuun 8 p:nä, mutta ei ollut saanut mitään vastausta. Elokuun 11 p:nä hän kylläkin oli saanut sähkösanoman, jossa hänelle tehtiin sellainen tarjous, että hän ylipäällikkyyden asemesta ryhtyisi Suomen edustajaksi Pariisissa. Oli luonnollista, ettei Mannerheim asioiden niin ollen, kun ei edes ollut saanut asiassa selvää vastausta, katsonut mahdolliseksi ottaa vastaan kyseessäolevaa tointa. Voi sanoa tämän tapauksen olleen sopusoinnussa edellä kuvatun selkkauksen sekä sen kanssa, millä tavalla vallassaolijat moisia kysymyksiä ratkaisivat.

Lokakuun 4. päivänä 1920 oli Mannerheim pyytänyt luokseen muutamia henkilöitä neuvottelemaan "liiton perustamisesta Suomen lasten suojelemiseksi ja hoitamiseksi". Kokous hyväksyi yksimielisesti hänen esittämänsä ehdotuksen ja päätti antaa liitolle nimen "Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitto" perustajansa mukaan. Liiton kunniapresidentiksi valittiin kenraali Mannerheim sekä sen puheenjohtajaksi vapaaherratar Sophie Mannerheim, varapuheenjohtajaksi tohtori, sittemmin professori Arvo Ylppö ja sihteeriksi kouluneuvos Erik Mandelin.

Seuraavana päivänä kenraali Mannerheim julkaisi sanomalehdistössä kehoituksen, josta mainitsemme muutamia otteita, ne kun valaisevat liiton syntyä ja sen toiminnan suuntaviivoja.

"Suomen kansalaisille.

"Ensimmäisenä vuosipäivänä vapaussodan puhkeamisesta, tammikuun 28. 1919, luovutin minä 50000 Suomen markkaa edistämään sodassa huoltajansa menettäneiden lasten suojelua ja kasvatusta. Tarkoitukseni oli, ei vain myötävaikuttaa lähimmän ajan polttavimman kysymyksen ratkaisemiseen – sodan haavojen parantamiseen – vaan pikemminkin kehoittaa kaikkia jalomielisiä isänmaanystäviä liittymään yksimieliseen ja määrätietoiseen työhön yhteiskunnan uudelleen rakentamiseksi ja ennen kaikkea niiden osan lievittämiseksi, joiden hätä näytti minusta suurimmalta, kärsimykset eniten ansaitsemattomilta ja ehkä raskaimmilta kantaa.

"Tunsin olevani ainoastaan sen ajatuksen ja toiveen tulkki, joka elähdytti koko kansaamme. – –

"Minusta näyttää, että kaikki uhraukset ovat turhia, ellei kovasti koeteltua ja myrskyjen järkyttämää yhteiskuntaa rakenneta uudelleen pohjiaan myöten, ellei luoda järjestöä, joka antaa turvallisuuden tunteen siitä, että Suomen kasvava nuoriso kasvatetaan terveyteen, työkuntoon ja isänmaanrakkauteen. – – –

"Meidän maamme tuleva turvallisuus riippumattomana valtiona, sen sisäinen rauha ja kehitys kulttuuriyhteiskuntana vaativat kuitenkin, että maan koko nuoriso kasvatetaan kelpo kansalaisiksi, enkä epäile, että ne, jotka jatkuvasti aikovat elää ja asua tässä maassa, antavat täyden tukensa yksityisen lastensuojelutoiminnan laajentamiselle niin, että paikallisjärjestöjen avulla, jotka ovat levinneet yli koko maan ja joita yhdenmukaisesti johtaa keskuskomitea, suoritetaan tätä työtä niin, että jokainen Suomen lapsi äidin kohdusta alkaen ja koko kasvamisaikansa saa osaksensa sitä hellyyttä ja hoivaa, joka yksin saattaa luoda edellytykset heidän kehittymiselleen kunnon kansalaisiksi, miehiksi ja naisiksi."

Lopuksi Mannerheim kehoitti kaikkia myötätuntoisesti suhtautumaan tähän mitä lämpimintä kannatusta ansaitsevaan asiaan sekä suomaan sille tukensa. Todistuksena siitä, millä tavalla ja miten laajasti yleisö on Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliittoon sitten suhtautunut, ehkäpä osittain johtuen erinomaisesta järjestäytymisestä, mainittakoon, että vuoden 1921 alussa liitossa oli jo n. 6000 jäsentä, mutta vuonna 1933 535 paikallisosastossa yksin johtokuntain jäseniä kuudettatuhatta. Mainittakoon edelleen, että liitolla samana vuonna oli lähes viisimiljoonaa markkaa pääomavaroja.

Vielä on mainittava, että Lastenlinna on jo kauan sitten Helsingissä suorittanut laajaa työtä, työtä, jonka vaikutus laitoksessa järjestettyjen kurssien ja opetuksen avulla on tuntunut koko maassa. Edelleen kannattaa mainita esim., että liiton Hyvinkään osaston perustama lastenkoti ottaa hoiviinsa lapsia, jotka tarvitsevat hoitoa ylimalkaan, mutta myöskin sellaisia lapsia, joita sinne aamuisin jättävät hoidettaviksi heidän yksinään asuvat äitinsä, jotka ovat päivänajan työssä teollisuuslaitoksissa. Myöskin tämä koti, lähinnä sikäläisten teollisuuslaitosten tukemana, on vähitellen muodostunut mallilaitokseksi, jossa monet henkilöt, joita lastensuojelutyö kiinnostaa, mielellään täydentävät aikaisemmin saamaansa koulutusta.

Jo 1920 laajennettiin Lastensuojeluliiton työsuunnitelmaa sangen huomattavasti. Niinpä tulee liitolle kunnia koululääkärilaitoksen kehittämisestä maassamme, terveyssisarlaitoksen perustamisesta Suomeen sekä maatalouskerhotoiminnan aikaansaamisesta maassamme yhteistyössä Rockefeller-säätiön kanssa. Viimeksimainittu tärkeä työala on nyttemmin alan erikoisjärjestön johdossa, johon kuuluu yli 40 000 nuorta kerhojäsentä. Vallitseva pula-aika on edelleen pakottanut liiton, joka vuodesta 1932 alkaen on toiminut Suomen Punaisen Ristin autonomisena alaosastona, ryhtymään viiteen tavallaan uuteen tehtävään. Ne ovat: äitiydenhoidon edistäminen maan kätilökunnan avustuksella; ikivanhan kummilaitoksen eloonherättäminen, jota nyt oli käytettävä lastensuojelun palvelukseen; vaatimus tietojen ja taitojen antamisesta lastenhoidossa maan naispuoliselle nuorisolle sekä vihdoin yhteistyön aikaansaanti kaikkien niiden elinten kanssa, jotka eri muodoissa koettavat edistää nuorison kasvatustyötä.

Kenraali Mannerheim oli saanut tilaisuuden kaikissa niissä sodissa, joihin hän oli ottanut osaa, ihaillen havaita Punaisen Ristin sairaiden ja haavoittuneiden keskuudessa eri armeijoissa suorittamaa työtä hädän lievittämiseksi. Hän oli itsekin Venäjän-Japanin sodassa maannut jonkin aikaa Suomen Punaisen Ristin kenttäsairaalassa. Sitä paitsi hän oli saattanut läheltä seurata työtä Suomen vapaussodassa vaatimattomissa, alkeellisissa olosuhteissa. Sen vuoksi hän ottikin ilmeisesti tyydytyksekseen vastaan 1921 kutsun ryhtyä Suomen Punaisen Ristin puheenjohtajan toimeen.

Venäjän Punaisen Ristin osastona oli Suomen Punainen Risti eli, kuten sen nimi tuohon aikaan kuului, "Yhdistys haavoittuneiden ja sairaiden sotilaiden hoitamiseksi", viettänyt vaatimatonta ja hiljaista elämää. Mutta tämäkin yhdistys oli maailmansodan aikana tehnyt parhaansa toteuttaakseen kansainvälisen Punaisen Ristin edustamia korkeita tarkoitusperiä, ja se olikin onnistunut tässä suhteellisen hyvin lähettämällä m.m. pari ambulanssia sotanäyttämölle. Kaikesta huolimatta ei kuitenkaan saateta väittää, että tämä yhdistyksen toiminta olisi ollut omansa saavuttamaan maassa suurta suosiota.

Sittenkun maa oli tullut itsenäiseksi, kävi vähitellen ilmeiseksi, että Suomen Punaisen Ristin johto oli uskottava henkilölle, joka aikaisemmalla toiminnallaan oli hankkinut itselleen kunnioitetun ja arvossapidetyn nimen sekä hyvän järjestelykyvyn. Mitä luonnollisinta oli tuolloin kääntyä kenraali Mannerheimin puoleen, joka myöskin hyväntahtoisesti asettui yhdistyksen käytettäväksi. Hänhän oli sotilaana itse oppinut antamaan erinomaisen arvon tälle kansainväliselle toiminnalle verisillä taistelukentillä ja hän käsitti myöskin pitkän upseeriuransa aikana ja sen jälkeen saamansa kokemuksen nojalla paremmin kuin ehkä kukaan muu maassa sen merkityksen.

Työ järjestettiin lyhyessä ajassa mitä tehokkaimmalla tavalla. Toiminta suunnattiin ehkä ensi sijassa suuren Punaisen Ristin sairaalan aikaansaamiseksi Helsinkiin. Yhteistyössä Helsingin kaupungin kanssa sekä virallisen ja yksityisen avun turvin saatettiinkin tämä sairaala vihdoin syyskuun 24. päivänä 1932 juhlallisesti vihkiä tarkoitukseensa monilukuisten vieraitten, m.m. tasavallan presidentin Svinhufvudin ja hänen puolisonsa läsnäollessa. Sairaalan vihki tarkoitukseensa arkkipiispa Lauri Ingman. Punaisen Ristin puheenjohtaja, kenraali Mannerheim selosti lyhyesti, miten tämä ajatus Punaisen Ristin oman sairaalan aikaansaamisesta nyt oli toteutunut. Samassa tilaisuudessa hän ilmoitti myöskin, että vuorineuvoksetar Lilly Ahlström oli lahjoittanut miljoona markkaa sellaisten puutteessa olevien sairaiden avustamiseen, joita sairaalassa hoidetaan. – Tässä yhteydessä mainittakoon edelleen, että sairaalan vuodeluku on 138 sekä että jo vuonna 1932 – sairaalan kolmen ensimmäisen toimintakuukauden aikana – siellä sai hoitoa 649 ja poliklinikassa 1392 potilasta.

Vuoden 1933 alkuun mennessä oli Punainen Risti perustanut seitsemännen erämaasairasmajansa, jollaiset olivat osoittautuneet erinomaisen hyödyllisiksi, milteipä aivan välttämättömiksi. Joka erämaissa rajaseudulla on ollut näkemässä tällaisen toiminnan tuloksia ja merkitystä, ei saata olla ylistämättä näitä majoja ja niiden johtajattarien auttavaa ja hyödyllistä toimintaa.

Ahdingon ja hädän vuonna 1931 järjesti Punainen Risti tehokkaan avustustoiminnan sen hädän lieventämiseksi, joka seuraavana vuonna sai ennen aavistamattoman laajuuden. Ei ole mahdollista kuvata sitä avustusta, joka Punaisen Ristin johdolla vapaaehtoista tietä saatiin aikaan eri tahoilla, lähinnä Pohjois-Suomessa. Tässä vain todettakoon, että yhdistyksen vetoaminen yleisöön sai osakseen hyvin voimakasta ymmärtämystä ja synnytti suuren uhri valmiuden. Rahavaroja kerääntyi n. 5800000 markkaa, ja lisäksi saatiin elintarvikkeita ja vaatteita sekä muuta samantapaista suunnilleen 2900000 markan arvosta. Ensi sijassa saatettiin tämä apu jakaa Kuopion, Oulun ja Viipurin lääneihin. Suunnilleen 125000 hengelle riitti apua näissä lääneissä ja sitä paitsi maan muissa osissa n. 50000 hengelle. Yleensä oli noudatettu periaatetta, että apua ei annettu ilman jonkinlaista todistusta sen tarpeesta.

Kävisi liian pitkäksi käsitellä tässä kaikkia niitä aloitteita, joihin Punainen Risti on ryhtynyt. Mainittakoon vain, että yhdistys on kerännyt huomattavat varat sekä että se on työskennellyt sairaanhoitajatarreservin kasvattamiseksi, joka käsitti ennen pitkää yli 2000 sairaanhoitajatarta, joiden lukumäärä yhtämittaisesti kasvaa. On ollut ilahduttavaa, että Punainen Risti on kyennyt avustamaan niin monia vapaussodan invalideja, joita ovat kohdanneet vaikeat sairaudet tai jotka ovat olleet muun hoidon puutteessa vapaussodan aikaisten haavojensa tai vammojensa johdosta. Vain yhtenä ainoana vuonna, 1932, kohosi näiden avustusten määrä noin 122000 markkaan, ja samana vuonna on kenraali Mannerheimin eläkerahastosta jaettu invalidieläkkeitä yli 38000 markan.

Kenraali Mannerheim ei ollut millään tavalla sekaantunut siihen ristiriitaan, joka oli saanut alkunsa jääkäriupseerien ehdottomasta käsityksestä, että heidän oli saatava parempi koulutus kuin se, mikä heille oli tarjona vapaussotaa lähinnä seuranneina vuosina. Muistamme, että keväällä vuonna 1923 noin 95 % upseerikunnasta jätti, käytyään turhaan neuvotteluja silloisten puolustusministerien ja muiden viranomaisten kanssa, vihdoin eronanomuksensa. Tässä meidän ei tarvitse lähemmin kuvata tätä toimintaa, jonka miltei yksinomaisena tarkoituksena oli korvata toisilla miehillä ne silloiset ylimmät upseerit, jotka tahtoivat estää jääkäreitä saamasta tyydyttävää koulutusta ulkomaillakin. Toimintahan johtikin eräiden vanhempien upseerien eroon, jotka luultavasti olivat kykenemättömiä käsittämään tätä toivomusta, mutta myöskin sellaisten eroon, jotka aivan liian suuressa määrässä olivat imeneet itseensä sitä venäläistä henkeä, joka Ranskassa varmaankin olisi leimattu eräänlaiseksi "defaitismiksi" ja joka ehkä sodan puhjetessa olisi liiaksi antanut myöten vihollisen painostuksesta. Mutta tässä yhteydessä tuli esille, samoin kuin käsitellyksikin, kysymys myös kenraali Mannerheimin käyttämisestä sotilaspalveluksessa, lähinnä vastaperustetun sotaneuvoston puheenjohtajana tai jäsenenä. Luonnollisista syistä tämä toimenpide silloin sangen pitkien keskustelujen jälkeen siirrettiin pois päiväjärjestyksestä eikä sitä luultavasti sen enempää käsitelty presidentti Ståhlbergin hallituskautena.

Ei myöskään presidentti Relanderin aikana saatu tätä asiaa ratkaisuun, sen paremmin kuin jo tuolloin herätettyä kysymystä kunnianosoituksesta valkoisen armeijan ylipäällikölle – ja koko armeijalle, mitä olisi tiennyt hänen nimittämisensä sotamarsalkaksi.

Vasta sitten, kun Svinhufvud oli varsin ankarien, mutta ehkä välttämättömien sisäisten järkytysten jälkeen valittu valtionpääksi, oli presidentin ensimmäisiä toimenpiteitä 20 p:nä maaliskuuta 1931 Mannerheimin nimittäminen sotaneuvoston puheenjohtajaksi. Tästä on varmaan suuressa määrin johtunut, että niin sanoakseni uudistuksen henki – huolimatta monista vaikeuksista, kuten Mäntsälän jutusta y.m., – on sitten tänä aikana vähitellen päässyt vaikuttamaan. Mutta se toimenpide, joka koko kansaan on vaikuttanut mahtavimmin, oli epäilemättä se, että presidentti ja hallitus nimittivät Mannerheimin muutamia päiviä vapaussodan vuosipäivän ja toukokuun 16. päivän paraatin jälkeen sotamarsalkaksi. Tänään kysytään ilman vastauksen mahdollisuutta, miksi tähän toimeen ei ryhdytty muutamia päiviä aikaisemmin, siis toukokuun 16. päivänä, valkoisen armeijan Helsinkiin-marssin 15-vuotispäivänä, jolloin toimenpidettä koko kansa, valkoisen armeijan invalidit ja sen rintamamiehet sekä nykyinen sotaväki ja suojeluskunnat olisivat tervehtineet erinomaisen yksimielisellä riemulla ja sitä olisi kannattanut yhtynyt valkoinen Suomi? Kysymykseen saatiin nyt kaikenlaisia mahdollisia selityksiä, joita ei hevin voitane hyväksyä, kun hyvin tiedetään, että moni lähetystö oli tätä nimitystä jo kuusi vuotta aikaisemmin pyytänyt ja viimeksi nytkin kuukausia ja viikkoja etukäteen. Ja kuitenkin oli Suomen armeijan upseerikunta jo kuudetta vuotta aikaisemmin lahjana antanut Mannerheimille sotamarsalkansauvan siinä ajatuksessa, että nimitys jo silloin oli heti odotettavissa vapaussodan kymmenvuotismuiston yhteydessä.

Mutta kun nimitys vihdoin tuli, oli ilomielin todettava, että se ilmeisesti sisäisesti ilahdutti Mannerheimiä, kun kunnianosoitus hänen sanojensa mukaan lähinnä oli kunnianosoitus valkoiselle armeijalle, joka oli taistellut maalle sen itsenäisyyden ja samalla tehnyt suuren palveluksen länsimaiselle yhteiskuntajärjestykselle, sen kulttuurille ja uskonnolle.

Marraskuun 6. päivänä 1932 oli protestanttisen maailman aikomuksena juhlia Lützenin taistelun ja sankarikuningas Kustaa Aadolfin kaatumisen muistoa itse Lützenin kaupungissa. Tiedettiin, että Ruotsi kunnioittaisi tätä muistoa lähettämällä paikalle suuren sotilaslähetyskunnan kruununprinssi Kustaa Aadolfin johdolla. Viime hetkessä päätti Suomikin ottaa osaa tähän meillekin niin maineikkaan muiston kunnioittamiseen lähettämällä sinne huomattavan sotilaslähetystön ratsuväenkenraali, vapaaherra Mannerheimin, valkoisen kenraalimme, johdolla.

Tässä tilaisuudessa Mannerheim piti heti Ruotsin kruununprinssin jälkeen seuraavan erinomaisen komean puheen – kauneimpia ja ylevimpiä, mitä hän milloinkaan on pitänyt:

"Kaukaisesta Pohjolasta olemme me saapuneet Lützeniin osoittaaksemme kunnioitusta kuolemattomalle sankarille, rakastetulle kuninkaalle ja siunataksemme niiden esi-isiemme muistoa, jotka kylki kyljessä toveriensa ja uskonveljiensä kanssa taistelivat ja vuodattivat vertaan hänen voitollisten lippujensa alla. – Näillä kentillä, kertoo tarina, lunastivat suomalaiset ratsumiehet usvaisena marraskuun päivänä kolmesataa vuotta sitten verellään sen kalliin maan, jolla heidän kuninkaansa oli kaatunut. – Näillä samoilla seuduin kypsyi – tuskin vuosisataa aikaisemmin – ajatus, joka omalla kielellä antoi Suomen kansalle julistuksen, joka sille soi palavan uskon ja voimia pitämään nurkumatta vuosikymmenet lippujen alla kaksikymmentä tuhatta miestä täydentämällä auliisti riveihin syntyneet aukot. Ja kuitenkin oli tämän kansan väkiluku tuolloin vain kolmesataa tuhatta miestä, naista ja lasta. – Vuosisadat kiitävät ohi ja katoavat. Aika tasoittaa ja se sovittaa. Hengen ja työn jättiläiset, jotka kerran ovat ohjanneet kansojen kohtaloita ja epäitsekkäästi itse uhrautuneet korkeiden päämäärien eteen, loistavat milloinkaan sammumattomien soihtujen tavoin yli pimeyden ihmiskunnan pitkällä vaelluksella kohden henkistä kasvua ja täydellistymistä.

"Kustaa Aadolfissa, sotapäällikössä ja valtiomiehessä, maani sivistyksen kohottajassa ja sen itäisen rajan asettajassa, kunnioittaa Suomen kansa vielä tänään miehuutta sen jaloimmassa ilmauksessa: tahdon suuruutta, ajatuksen lentoa, pyrkimysten puhtautta ja uskon nöyryyttä.

"Suomen presidentin ja hallituksen nimessä lasken tämän seppeleen."

Jo tammikuun 28. päivästä lähtien 1933 oli vapaussodan viisitoistavuotismuistojen juhliminen alkanut. Eri tahoilla oli milloin pienemmissä piireissä, milloin sotaväen ja suojeluskuntajoukkojen sekä lottien keskuudessa vietetty sen vapauskamppailun muistoa, joka vähitellen käsillä olevasta todellisuudesta oli vaihtumassa yhä kaukaisemmaksi muistoksi. Mutta tämän taistelun muisto oli toisaalta, kuta edemmäs aika oli vierähtänyt, yhä enemmän menettänyt verisen kansalaissodan luonnettaan ja muuttunut siksi vapaussodaksi, miksi se ennen kaikkea muuta oli ollut tarkoitettu tulemaan.

Huhtikuun 2. päivänä vietettiin tätä nyttemmin miltei pyhäksi käynyttä muistoa Tampereella paraatilla, johon ottivat osaa sotaväki ja suojeluskunnat ja jossa uutena ryhmänä nyt esiintyivät rintamamiehet, eivät enää univormuissaan, vaan arkipukuisina ja uusine lippuineen. Tampereen torilla, missä miltei päivälleen 15 vuotta aikaisemmin valkoinen kenraali oli juhlinut Tampereen suurta voittoa, täällä hän esiintyi tälläkin kerralla, ehkä vieläkin lukuisampien joukkojen edessä, ja piti kuuluvalla äänellä puheen, josta tähän lainaamiin seuraavat otteet. Hänen sanansa olivat toiset kuin 15 vuotta aikaisemmin, mutta nämä sanat ilmaisivat nyi selvääkin selvemmin, mitä viisitoista vuotta sitten saavutettu voitto merkitsi.

"Tänään 15 vuotta sitten päättyi täällä voittoon taistelu, viikkoja kestänyt, kova ja ankara. Järviemme saartamana ja puristamana oli vapausarmeija askel askelelta taistellen tunkeutunut etelän aukeille maille. Avoin oli tie Suomen vapauteen. Suomen kansalle oli jälleen annettu sen usko omaan voimaan, Suomen sotureille hakkapeliittain voittoisa nimi ja voittajan varmuus.

"Kalliisti ostettu voitto oli saavutettu, ankara vastarinta kukistettu, voitettu vastustaja, jonka riveissä maanmiehiämmekin vieraiden oppien sokaisemina kuolemaa halveksien oli taistellut suomalaiselle ominaisella sitkeydellä. Talonpoikaisarmeija oli taistellut suuren taistelunsa. Kaatuneet kätkettiin maan poveen, liput laskettiin rukoukseen ja lämpimänä ja nöyränä kohosi kiitos taistelutantereelta voiton Antajalle.

"Historiaa ei ajan pitkään vääristellä. Täällä katkaistiin 15 vuotta sitten kansamme orjuuden kahleet. On tuleva päivä, jolloin tätä muistoa – talonpoikaisarmeijamme suurta urotyötä – kansa yksimielisesti kiitollisena kunnioittaa."

Viipurissa vietettiin samaa 15-vuotismuistoa huhtikuun 30. päivänä, tälläkin kerralla valkoisen kenraalin läsnäollessa. Juhlainnostus Karjalan pääkaupungissa oli jos mahdollista vieläkin suurempi kuin juhlittaessa Tampereen muistoa, tuota kenties verisintä taistelua, joka on taisteltu pohjolassa. Puheessaan, jonka kenraali Mannerheim piti nyt täällä juhliville joukoille, hän lausui m.m. seuraavaa:

"Karjalan pääkaupungin valloitukseen päättyi se sankaritekojen sarja, joka on oleva lapsillenne ja lastenlapsillenne todistuksena karjalaisten monista taisteluista ja heidän esi-isiensä urotöistä. Kun vieras lippu Viipurin ikivanhan linnan harjalta vedettiin alas ja Suomen uljaat värit jälleen hulmusivat taivaan tuulissa, oli se merkkinä siitä, että Viipuri oli jälleen astunut vahtipaikalleen lännen vartijana ja pohjolan lukkona idän uhkaa vastaan. Ja kun teille, karjalaiset, uskottiin kunniakas tehtävä, ikivanhan linnan vartiointi, silloin tiesi maa ja kansa, että niin kauan kuin ase pysyy karjalaisten kädessä, ei vihollinen astu yli sillan. Velvoittava luottamus. Täyttäkää se kunnialla. Eläköön Suomen armeija ja suojeluskunnat. Eläköön heissä entisen valkoisen armeijan henki!"

Muistojuhlien jälkeen, joita oli sitten jatkunut eri osissa maata, käytiin Helsingissäkin juhlimaan toukokuun 16. päivänä sodan päättymistä.

Kello 10:n aikaan aamulla kerääntyivät joukot, suojeluskunnat, invalidit ja vuoden 1918 siviilipukuiset rintamamiehet Suurtorille. Ennenkuin presidentti oli saapunut, toimitettiin niiden lippujen vihkiminen, joita kantaisivat rintamamiehet, jotka siviilipukuisina lukuisin joukoin maan eri tahoilta olivat kokoontuneet tänne viettämään tätä muistoa.

Rintamamiesliiton puheenjohtaja kohdisti tämän jälkeen sanansa kenraali Mannerheimille pyytäen häntä luovuttamaan nyt vihityt liput eri yhdistyksille. Tällöin hän viittasi erikoisesti siihen, että vuoden 1918 ylipäällikkö oli 15 vuotta sitten lausunut valkoisen armeijan ajatuksen niistä keinoista, joita oli käytettävä lujan hallitusvallan luomiseen, mikä ainaiseksi saattaisi suojella maatamme ja sen väestöä sellaiselta kauhun ajalta, joka lainkuuliaisen väestön keväällä 1918 oli ollut kestettävä. Hän toivoi rintamamiesliiton nimessä voivansa vakuuttaa sen koettavan myötävaikuttaa tämän päämäärän saavuttamiseen. Hän vakuutti, että ne rivit, jotka seuraavat äsken vihittyjä rintamamieslippuja, tulevat yhä olemaan uskollisia valkoiselle ajatukselle. Tämän jälkeen kenraali Mannerheim ojensi eri yhdistysten edustajille heidän lippunsa.

Kansallisteatterissa, jossa kenraali Mannerheim riemukkaiden suosionilmausten kestäessä astui puhumaan, hän kohdisti sanansa suoraan niille miehille, jotka juhlan olivat järjestäneet, lopettaen puheensa seuraaviin sanoihin:

"Rintamamiehet! Kun tänään teitä tervehdin, ei minun ole tarvis teitä kehoittaa isänmaallisuuteen ja uskollisuuteen. Sellainen kehoitus olisi loukkaus miehiä kohtaan, joiden ansiosta Suomi on valtakunta vapaitten valtakuntien joukossa. Sen sijaan toivotan teille, että pojillenne ja tyttärillenne perintönä jättäisitte sen saman hengen, joka teidät sai lähtemään vaaroihin ja rasituksiin isänmaan puolesta.

"Eläköön valkoisen armeijan korkea henki."

Saman päivän iltana olivat juhlaillalliset kenraali Mannerheimin, vuoden 1918 päämajan, eräiden hallituksen jäsenten ja ulkomaisten vieraitten sekä monien rintamamiesten läsnäollessa. Tässä tilaisuudessa kenraali Mannerheim esitti vastauspuheessaan eräitä näkökohtia, jotka kannattaa tässä toistaa. Kun rintamamiehet ja myöskin monet kansalaiset puolueista ja ryhmityksistä riippumatta tässä 15-vuotisjuhlassa vasta nyt selvästi muistivat sen ja yhtyivät siihen, mitä ylipäällikkö oli lausunut 15 vuotta aikaisemmin, on syytä hartaasti toivoa, ettei niitä sanoja, jotka valkoinen kenraali nyt lausui, ymmärrettäisi vasta 15 vuoden kuluttua, vaan että ne käsitettäisiin nopeammin ja paremmin. Hän lausui:

"Vapaussodan viimeistä voittoa juhlittaessa Viipurissa esitettiin Viipurin hovioikeuden malja, niiden passiivisen vastarinnan miesten, jotka maan historiallisen koettelemuksen aikana seisoivat järkkymättä oikeuden puolesta väkivaltaa vastaan ja valaisivat tietä kansallemme. Sorron kasvaessa sama vakaumus johti päättäväisiä miehiä aktivistien riveihin. Ja sama raudanluja usko kokosi maailmansodan riehuessa joukon rohkeita miehiä meren taakse sodan kovassa koulussa varttuakseen johtamaan oman kansan taistelua kajastavaan vapauteen. He kaikki olivat miehiä. Persoonallisuuksia olivat nekin, jotka astuivat esiin Suomen kohtalon hetkellä."

– – – – –

"Talonpoikaisarmeijan tahdikkaaseen marssiin uudestiluodun valtakunnan pääkaupunkiin ei kätkeytynyt ainoastaan talvinen sotaretkemme verisine uhreineen, loistavine saavutuksineen ja isänmaallisine intomielineen, vaan myöskin kuluneiden vuosikymmenien aseettomat urotyöt. Runoilijaimme ja suurmiestemme nostattama henki sekä rohkeamielisyys, vuorenluja usko ja rakkaus kotiseutuun ja isäin perintöön johtivat lopulta lippumme voittoon. Tämä voitto ei perustunut hämärään joukkovaistoon, se oli persoonallisuuksien, avoimen otsan, rehellisen pyrkimyksen ja velvollisuudentunnon voitto."

– – – – –

"Ennen vanhaan oli ikivanhoihin tapoihin ja jaloihin traditsioneihin perustuva, korkealle kehittynyt oikeudentunto erikoisesti meidän kansamme ja yksilöiden vaelluksen ojennusnuora. Tämä oikeudentunto muovaili persoonallisuuden, antoi luonteelle voimaa, loi päättäväisyyden, tahdon uskaltaa jotakin ja kyvyn kantaa vastuun. Nyttemmin näyttää minusta mielipiteiden muodostuminen tapahtuvan kokonaan toisella tavalla. Paljon vähemmässä määrässä toimitaan ja päätetään yksilöllisessä vastuuntunnossa; puoluemielipide, joka – vapaana perinnäisistä kunniakäsitteistä – suurien järjestöjen ja jaetun vastuun merkeissä suosii tasapäisyyttä, vetoaa keskinkertaisuuteen ja asettaa ahtaat rajat yksilön henkiselle liikkumisvapaudelle. Monet merkit viittaavat siihen, että aineellisuus ja puoluemielisyys ovat iskeytymässä itse kansan sieluunkin. Toivon ja uskon kuitenkin, että jos näin on todella laita, se on ohimenevä ilmiö. Aina varhaisista, Varsinais-Suomen ikivanhoilla seuduilla viettämistäni poikavuosista lähtien on minulla ollut selvä muisto suomalaisen kansan karusta ritarillisuudesta, sen suorasta kunniakäsitteestä ja yksinkertaisesta luottamuksellisesta uskosta, ja Suomen taisteluvuosilta tiedän, että tällä kansalla on toimintatarmoa ja tulevaisuudenluottamusta ja että se pystyy suuriin uhreihin.

"Pienen maan suurin voima on yksimielisyys. Unohtakaamme sen vuoksi riitaisuudet ja epäluottamus. Älkäämme enää tuhlatko kansakunnan voimia toisarvoisiin kysymyksiin. Me kaikki tarvitsemme toisiamme, ja suokoon Jumala, että me rinta rinnan olisimme kyllin lujia.

"Meidän on löydettävä se tunnussana, jota kaikki kuulemme ja joka johtaa meidät, millä tiellä kulkenemmekin, samaan valoisana häämöttävään tulevaisuuden päämäärään.

"Kohotan maljani miehelle, joka tahtoo ja pystyy kantamaan vastuun ja vaaran.

"Hyvät Herrat, Teidän maljanne."

On toisinaan väitetty, että Suomen vapautuminen on ollut niitä harvoja saavutuksia, joista niin hyvin maailmansodan voittajat kuin sen menettäjätkin ovat saattaneet vilpittömästi iloita. Tämäkin väite, vaikka siinä on liioittelua, viittaa siihen suuntaan, että maan lopullinen itsenäistyminen, joka oli seurauksena pitkästä kehityksestä, tapahtui erinomaisen sopivaan aikaan. Juuri sen tähden on tämä itsenäiseksi tulo niin merkityksellinen ja sen tähden se on tapahtuma, jonka vertaa historiamme ei tunne. Ja kun nimenomaan sotamarsalkka Mannerheim tässä ainoalaatuisessa ja ratkaisevassa vaiheessa asetettiin ensimmäiseksi riviin ja johtajaksi, ja kun hän sitten joutui toimimaan kansamme suurena ja taitavana sekä samalla loistavana johtajana, on tässä lausuttava, ettei Suomella ole ollut eikä ole henkilöä, joka sotaisilta urotöiltään ja tuloksiltaan ja siten myöskin yleisisänmaalliselta kannalta olisi hänen vertaisensa. Tässä mielessä on syytä lausua, että hän on nykyajan käsityksen mukaan tähänastisen historiamme suurin nimi.