[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f_PaGabz5T624r1uZQefn0LZRyH2WzcTHTe3BkPpeFKM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1566,"Sotamarslkka vapaaherra Mannerheim","Donner, Kai",1888,1935,"1566-donner-kai-sotamarsalkka-vapaaherra-mannerheim","1566__Donner_Kai__Sotamarsalkka_vapaaherra_Mannerheim",null,"muistelmat",[],[],"fi",1934,44860,334291,true,[],[],[],"Donnerin kirjoittama elämäkerta kuvaa sotamarsalkka Kustaa Mannerheimin vaiheita nuoruusvuosista ja Aasian-ratsastuksesta aina vapaussodan johtajuuteen ja valtionhoitajakauteen. Teos hyödyntää Mannerheimin omia puheita ja päiväkäskyjä valottaakseen hänen toimintaansa ja ajatteluaan eri vuosikymmeninä.","Kai Donnerin 'Sotamarsalkka vapaaherra Mannerheim' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1566. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SOTAMARSALKKA VAPAAHERRA MANNERHEIM\n\nKirj.\n\nKai Donner\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1934.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Esipuhe.\n Nuoruus ja kouluvuodet.\n Venäjän-Japanin sota.\n Ratsastus halki keski-Aasian.\n Maailmansota.\n Valkoinen kenraali.\n Valtionhoitajana.\n Myöhäisemmät vuodet.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nMuutamia vuosia sitten kehoitettiin allekirjoittanutta kirjoittamaan\nKansalliseen Elämäkerrastoon lyhyt kenraali vapaaherra Kustaa\nMannerheimin elämäkerta, ja sittemmin sain Werner Söderström Oy:ltä\nsekä Söderström & Co:lta kehoituksen laajentaa tämän elämänkuvauksen.\nAiheen siihen antoi lähinnä Vapaussodan 15-vuotismuisto ja sen\nvietto. Koko kansamme mieleen muistui jälleen tavallista suuremmassa\nmäärässä Valkoinen kenraali ja hänen suurtyönsä, ja itsekukin\nmuistimme miehen, joka johti vapaustaistelumme. Hänhän oli sitä\npaitsi itse mukana huomattavimmissa muistojuhlissa. Kauan emmittyäni\nja tietenkin vasta sitten, kun olin saanut tähän sotamarsalkka\nMannerheimin suostumuksen samoin kuin häneltä hyväntahtoisia\napua erinäisten tietojen, otteiden ja kuvien hankkimisessa,\notin tehtävän suorittaakseni -- vaikk'en katsokaan olevani\nammatti-historiankirjoittaja.\n\nTämän kirjan tekijää voitaisiin mahdollisesti myöskin epäillä\nsuuresta laiskuudesta, koska hän on suuressa määrin käyttänyt --\npitkiäkin -- lainauksia erinäisistä julkaisuista sekä otteita\nkenraali Mannerheimin puheista ja päiväkäskyistä. Edellisiä on\nkuitenkin käytetty korvaamaan tekijän asiantuntemuksen puutetta,\njälkimmäisiä taas pätevällä tavalla selvittämään sotamarsalkan\nosuutta eri aloilla ja mieskohtaista käsitystapaa. Uskon, ettei sitä\nnykyisin saata tehdä paremmin muulla tavoin kuin kuvaamalla häntä\nhänen omien sanojensa ja kirjoitustensa nojalla. Tällä tavoin saadaan\nmyös Sotamarsalkan teot ja työt nykyhetkenä pätevimpään ja selvimpään\nvalaistukseen, ilman liikanaisia henkilökohtaisia lisiä, joita\ntoisenlaatuiseen kuvaukseen saattaisi helposti pujahtaa.\n\nVapaussotaan liittyvät muistot kasvavat aikojen vieriessä yhä\nsuuremmiksi, muuttuvat yhä merkityksellisemmiksi ja pyhemmiksi. Ja\nolemme saattaneet havaita, että sinä, ei enää aivan lyhyenä aikana,\njoka siitä on kulunut, on tapahtunut huomattava muutos sotamarsalkka\nMannerheimin ja sen hänen työnsä merkityksen oikeassa arvostamisessa,\nminkä hän suoritti Vapaussotamme määrätietoisena johtajana, jonka\nkamppailun seuraukset alamme yhä ilmeisemmin ja kouraantuntuvammin\nkäsittää.\n\nMannerheim on yhä edelleen keskuudessamme, hän elää ja vaikuttaa\nparissamme maansa ja kansansa hyväksi. Puolustuslaitoksemme\nvalvojana hän takaa meille turvallisuuden tunteen, sillä olemme\nvarmat siitä, että hän hädän hetkenä voi koota ja kokoaa meidät yhtä\nmenestyksellisesti kuin Vapaussodan päivinä. Senkin vuoksi saattaa\nkatsoa olevan aihetta koettaa lyhyessä yleiskatsauksessa luoda kuva\nhänen tähänastisesta toiminnastaan. Siitä syystä, että tähän kuvaan\nluo leimansa nykyhetken puolueettomuuden ja ulkokohtaisuuden puute,\non vielä enemmän syytä kuin muuten pitää tarkoin kiinni kaikesta\nkirjoitettuna saatavissa olevasta ja varhemmin painosta julkaistusta\naineistosta, huolimatta siitä, että kaikki ne henkilöt, jotka ovat\nhyväntahtoisesti antaneet minulle tietoja, ovat aktiivisesti olleet\nmukana isänmaamme vapauttamistaistelussa.\n\nErikoisesti tahdon kiittää presidentti P. E. Svinhufvudia, kenraaleja\nErnst Linderiä, Hannes Ignatiusta, Rudolf Waldenia, K. Wilkamaa,\nHarald Åkermania ja Hugo Östermania, eversti E. Jernströmiä,\neverstiluutnantti Aimo Hallbergia, majureja P. A. von Bonsdorff\nja Michael Gripenbergiä, senaattoreja Kaarlo Castrénia, Jalmar\nCastrénia, A. Freytä ja Heikki Renvallia, ministereitä Ossian\nDonneria ja Carl Enckelliä, professoreja J. J. Mikkolaa ja J. H.\nVennolaa, maistereita Bertel Appelbergiä, Toivo Kaukorantaa ja Thure\nSvedliniä, tohtori E. E. Kailaa, kouluneuvos Erik Mandelinia, y.m.\nsekä rouva tohtori Bernhard Estlanderia, o.s. Söderhjelm, heidän\nsuosiollisesti antamistaan tiedoista ja muistiinpanoista.\n\nHelsingissä lokakuussa 1934.\n\nK. D.\n\n\n\n\nNuoruus- ja kouluvuodet.\n\n\nRuotsi-Suomen suurvalta-aikana ja sen jälkeen on Suomella ollut vain\nvähän sellaisia sukuja, joita liioittelematta on voitu nimittää\ntodellisiksi suurmiessuvuiksi sanan varsinaisessa merkityksessä.\nEnsi sijassa on tällaisista mainittava Flemingin ja Hornin suvut,\njoiden osuus isänmaan historiassa on vuosisatain kuluessa ollut niin\nmerkittävä. Miltei ainoa laatuaan, vaikkakin huomattavasti nuorempi,\non ollut -- mainitaksemme yhden esimerkin -- Armfeltin suku, jonka\nmerkitys pääasiallisesti on kohdistunut vain Suomeen. Nyttemmin on\nkuitenkin varmaan tunnustettava Mannerheim-suvun kiistattomasti\nsaaneen aseman, joka on verrattavissa parhaisiin tässä mainittuihin\nsukuihin. Tällä suvulla on samalla kuitenkin ainutlaatuinen asema\nSuomessa sen osuuden johdosta, jonka suvun historialle on antanut se\ntämän suvun jäsen sotamarsalkka, vapaaherra Gustaf Mannerheim --,\njonka toiminta on seuraavan lyhyen kuvauksen kohteena.\n\nMannerheim-suku lienee hollantilaista tai mahdollisesti saksalaista\nalkuperää. Suvun vanhin Ruotsissa tunnettu jäsen, siis suvun\nkantaisä, on Gevlen kaupungin porvari Henrik Marhein, jonka\nsyntyperää ei tunneta. Gevlessä hän toimi kauppiaana vuodesta\n1645, kunnes hän vuonna 1651 sai porvarinoikeudet mainitussa\nkaupungissa. Vuonna 1659 hän muutti Tukholmaan, missä hän toimi\nkirjanpitäjänä Palmstruchin jonkin aikaa aikaisemmin perustamassa\n\"Stockholms Banco\" nimisessä pankissa. Hän kuoli vuonna 1667. Hänen\npuolisonsa oli Margareta Olavintytär Gammal, joka oli läheisissä\nsukulaisuussuhteissa moniin vaikutusvaltaisiin perheisiin Gevlessä.\nMainitun Henrik Marheinin nuorin poika, Augustin nimeltään, oli\naluksi kreivi C. G. Oxenstjernan tilain hoitajana Virossa ja vuonna\n1688 hän vuokrasi nämä maatilat, jotka reduktiossa oli peruutettu\nvaltiolle. Hänet aateloitiin v. 1693 Mannerheim nimellä -- samana\nvuonna, jona hän sitten muutti Ruotsiin sen johdosta, että hän siellä\noli tullut eräiden kruunulle kuuluvain säteritilain hoitajaksi.\nSivumennen mainittakoon tässä, että Augustin nimi nykyisin on\njatkuvasti ja pääasiallisesti käytännössä Ehrensvärd-suvussa,\njonka kuuluisimman jäsenen, Suomenlinnan perustajan ja rakentajan,\nsotamarsalkka Augustin Ehrensvärdin äiti oli syntyisin Mannerheim.\nAateloitu Augustin Marhein-Mannerheim oli arvoltaan kuninkaallinen\nkomissaari, mikä joskus on antanut aiheen siihen erehdyttävään\nkäsitykseen, että hän olisi ollut säätyjen pankkikomissaari, jona\nhän ei kuitenkaan ollut. Vuonna 1710 hän osti läheltä Upsalaa\nTibblen pitäjästä Vrån säteritilan, jolla hän sittemmin v. 1732\nkuoli. Puolisonsa Anna Elisabet Oldermanin kanssa hänellä oli neljä\npoikaa, jotka kaikki sittemmin astuivat sotilasuralle. Vuonna 1768\nkorotettiin näistä silloinen Dalin rykmentin komentaja, armeijan\nkenraalimajuri Gustaf Henrik Mannerheim vapaaherralliseen säätyyn.\nSamanaikaisesti korotettiin myöskin hänen nuorempi veljensä Johan\nAugustin Mannerheim vapaaherraksi. Tämä, joka oli syntynyt vuonna\n1706, kohosi vuonna 1750 tykistön everstiluutnantiksi ja Göteborgin\nkomendantiksi. Hänestä polveutuvat kaikki suvun myöhemmät haarat.\nPuolisonsa Helene Maria Söderhjelmin kanssa hänellä oli kolme poikaa.\nVanhin, Lars Augustin Mannerheim, oli huomattava vastustuspuolueen\nmies Kustaa III:n aikana. Vuoden 1809 tapahtumien jälkeen tuli\nhänestä ensimmäinen Ruotsin oikeusasiamies, missä asemassa hänellä\noli aikoinaan hyvin huomattava vaikutusvalta. Hänen nuorempi veljensä\nGustaf Johan Mannerheim on nykyisin Ruotsissa elävän suvun haaran\nkantaisä. Nuorimmasta pojasta sitä vastoin, Carl Erik Mannerheimistä,\npolveutuu Mannerheim-suvun suomalainen haara, joka vuonna 1824\nkorotettiin kreivilliseen arvoon, mikä suvussa periytyy vanhimmalle\npojalle.\n\nCarl Erik Mannerheim, joka oli syntynyt Ruotsissa 1759 ja kuoli\nTurussa 1837, opiskeli aluksi Upsalan yliopistossa, mutta\nkirjoittautui sitten kuninkaalliseen henkivartioratsuväkirykmenttiin\nsekä muutti vuonna 1783 Suomeen, missä hänet oli nimitetty majuriksi\nTurun läänin jalkaväkirykmenttiin. Suomeen muutettuaan hän otti\nosaa Anjalan liittoon ja tuomittiin osanotostaan tähän vuonna\n1790 mestattavaksi, armahdettiin sen jälkeen, mutta kun hänellä\nei ollut mitään mahdollisuuksia ylenemiseen, pyysi hän 1796 ja\nmyöskin sai eron sotapalveluksesta. Tähän aikaan hän meni kihloihin\nsekä seuraavana vuonna avioliittoon Vendla Sofia von Willebrandin\nkanssa, joka oli silloisen Turun läänin mahtavan maaherran,\nkenraalimajuri Ernst von Willebrandin ja Vendla Gustava von Wrightin\ntytär. Tuohon aikaan hän osti myöskin suuren Louhisaaren kartanon\nAskaisten kappelista Lemun pitäjästä ja asettui sinne asumaan sekä\ntoimi muutaman vuosikymmenen innokkaasti hartaana maanviljelijänä.\n1808--1809 vuosien sodan aikana hän joutui, vaikka vastoin tahtoaan,\nTurun läänin aateliston edustajana Suomen lähetystöön ja hänen\noli pakko matkustaa sen mukana Pietariin, missä hän lähetystön\npuheenjohtajana asettui n.s. perustuslaillisen katsantokannan\njohtoon ja vaikutti voimakkaasti sen hyväksi. Se vaikutusvalta, joka\nhänellä sittemmin oli Pietarissa venäläisiin vallanpitäjiin, sekä se\njohtava asema, joka hänellä sen jälkeen oli Porvoon valtiopäivillä\nja yleensä Suomessa, lienee jo pääasiallisilta piirteiltään\ntunnettu, minkä vuoksi jätän sen kuvaamisen tässä sikseen. Tässä on\nvain syytä mainita, että hän jo v. 1809 tuli jäseneksi silloiseen\nhallituskonseljiin, jossa oli vuoteen 1816 saakka, jolloin jälleen\nvetäytyi yksityiselämään. Vuonna 1820 hänet kutsuttiin toistamiseen\njäseneksi maan hallitukseen, silloiseen keisarilliseen senaattiin, ja\nnimitettiin De Geerin kuoleman jälkeen v. 1822 senaatin talousosaston\nvarapuheenjohtajaksi. Vuonna 1825 hän pyysi eron toimestaan ja joutui\nsen jälkeen yhtä monien epäsuosionosoitusten kohteeksi kuin mitä hän\naikaisemmin Aleksanteri I:n aikana oli saanut vastaanottaa ilmauksia\nhallitsijan erikoisesta suosiosta. Kaikki tuo hänen itsenäisen\nsuhtautumisensa johdosta myöhäisempien aikojen tapahtumiin.\nPerinpohjaisimman elämäkerran tästä miehestä, joka on maamme\nhuomattavimpia valtiomiehiä Venäjän vallan aikaisen vastaluodun\nautonomiamme alkuajoilta, on esittänyt tohtori Bruno Lesch\nteoksessaan \"Karl Erik Mannerheim, ämbetsmannen och statsmannen\",\njonka ensimmäinen osa tuli julkisuuteen vuonna 1924.\n\nCarl Erik Mannerheimin ja Vendla Sofia von Willebrandin poika oli\nCarl Gustaf Mannerheim, joka syntyi Louhisaaressa elokuun 10.\npäivänä 1797 ja kuoli matkalla Tukholmassa, ollessaan kotimaahan\npalaamassa, elokuun 9. päivänä 1854. Opiskeltuaan Turussa, missä\nhän m.m. oli harjoittanut lakitieteellisiä opintoja, hän tuli\nvuonna 1819 hovioikeudenauskultantiksi ja vielä samana vuonna\nfilosofiantohtoriksi sekä joutui sittemmin palvelemaan m.m.\nministerivaltiosihteerin, kreivi Rehbinderin sihteerinä ja samalla\nmyös kanslerin-sihteerinä. Jo vuonna 1833 hänet nimitettiin\nmaaherraksi Vaasan lääniin ja jo seuraavana vuonna maaherraksi\nViipurin lääniin. Sitten kun Viipurin hovioikeus vuonna 1839 oli\nperustettu, nimitettiin Mannerheim sen ensimmäiseksi presidentiksi,\nmissä virassa hän oli kuolemaansa asti. Paitsi varsinaisessa\nvirassaan hän toimi lukuisissa komiteoissa sekä myöskin hyvin monissa\nmuissa erilaatuisissa tehtävissä. Mannerheimin esityksestä hyväksyi\nmaamme silloinen hallitsija v. 1850, samana vuonna, jolloin tunnettu\nsuomalaisten kirjojen julkaisemiskielto säädettiin, yliopiston\nkonsistorin esityksen suomenkielen professorinviran perustamisesta,\njohon virkaan sittemmin nimitettiin M. A. Castrén. Hänen\nvaikutusvallastaan korkeimmissa piireissä on todistuksena myöskin se,\nettä senaatti käski harkitsemaan, milloin rahvasta koskevat asetukset\noli julkaistava myöskin suomeksi käännettyinä.\n\nMaailmanmaineensa entomologina, lähinnä kovakuoriaistutkijana,\nMannerheim loi jo varhain. Luullaan, että hän oli saanut\nharrastuksensa luonnontieteisiin jo isältään, joka oli kuunnellut\nsuurta Linnétä Upsalassa ja joka aina oli ollut kiintynyt\nluonnontieteisiin. Sittemmin hän tuli Turussa kosketuksiin\nprofessori K. R. Sahlbergin kanssa, ja heidän ystävyyssuhteensa\nkesti läpi koko elämän. Myöskin Viipurin ympäristössä hän suoritti\ninnokkaasti hyönteistutkimuksiaan samalla ollen yhteydessä usean\nsadan ulkomaisen tutkijan kanssa. Tällä tavoin hän hankki m.m. yli\n20000 kovakuoriaislajia käsittävän kokoelman, joka sittemmin 8000\nruplasta ostettiin Helsingin yliopiston entomologiseen museoon,\nmissä sitä vielä nykyäänkin säilytetään yhtenäisenä kokoelmana. Jo\nvuonna 1823 hän julkaisi ensimmäisen itsenäisen teoksensa tältä\nalalta. Asiantuntijan arvostelun mukaan tämä eräitä kovakuoriaisia\nkäsittelevä monografia on erinomaisen taitavasti ja huolellisesti\nlaadittu, arvostelukykyä osoittavasti kirjoitettu, kauniisti\nkuvitettu teos, ja aikanaan se herätti suurta huomiota. Mannerheim\njulkaisi yhteensä noin 40 teosta, joista parhaana pidetään vuonna\n1830 julkaistua \"Précis d'un nouvel arrangement de la famille des\nBrahélytres\" nimistä. Hän oli tietenkin jäsenenä monissa koti- ja\nulkomaisissa oppineissa seuroissa, tuli Suomen Tiedeseuran jäseneksi\nsekä promovoitiin 1840 lainopin kunniatohtoriksi Helsingissä. --\nHän oli naimisissa vuodesta 1832 Eva Vilhelmina von Schantzin,\neverstiluutnantti Carl Constantin von Schantzin ja Caroline Lovise\nWeissman von Weissensteinin tyttären kanssa. Everstiluutnantti von\nSchantz kuului seitsenpäiseen velisarjaan, josta kuusi otti osaa\nSuomen sotaan 1808--1809.\n\nHeidän lapsistaan mainittakoon ensi sijassa heidän vanhin poikansa,\nsittemmin kamarijunkkari Carl Robert Mannerheim, joka oli syntynyt\nvuonna 1835 ja johon kohta palaamme. Sisaruksista mainittakoon\nlisäksi erikoisesti Anna Maria Mannerheim, joka vuonna 1863 meni\nnaimisiin sittemmin professorin, vapaaherra N. A. E. Nordenskiöldin\n-- maailmankuulun napaseuduntutkijan ja koillisväylän löytäjän\n-- kanssa. Ohimennen huomautettakoon tässä erittäinkin, että\nNordenskiöld oli aina ollut lämpimästi kiintynyt isänmaahansa,\nvaikkeivät häntä täällä nuoruudessaan suinkaan olleet kohdelleet\nhyvin venäläiset viranomaiset, jotka tuohon aikaan maassamme\nolivat vallanpitäjinä ja määrääjinä. Hänethän, kuten tunnettua,\noli karkoitettu maasta venäläisten viranomaisten toimesta. Niinpä\noli hänen nimenomainen toivomuksensa, että hänen erinomaisen\narvokas tieteellinen kirjastonsa ensi sijassa tarjottaisiin hänen\nkuoltuaan Helsingin yliopistolle, joka kiiruhtikin sen lunastamaan.\nHänen poikiaan oli tunnettu tutkimusmatkailija, professori Erland\nNordenskiöld, joka etupäässä harjoitti tutkimuksiaan Etelä-Amerikassa\nja keräsi sieltä kallisarvoisen ja monipuolisen aineiston, joka on\nsijoitettu erikoisesti tätä varten perustettuun museoon Göteborgiin.\n\nCarl Robert Mannerheimistä esittää Berta Edelfelt Sophie Mannerheimin\nelämäkerrassaan (Helsingissä ja Porvoossa 1933) m.m. seuraavaa:\n\n\"Presidentti ja tutkija Carl Gustaf Mannerheimin vanhin poika oli\nkaunis ja hemmoteltu Carl Robert, Gustaf ja Sophie Mannerheimin isä.\nNuori kreivi, jolla oli erinomainen pää ja terävä kieli, ei seurannut\nisiensä perinnäistapoja astumalla valtion palvelukseen. Hänellä oli\nkokonaan intellektuaalinen ja taiteellinen luonne, hän oli kiihkeä\nMusset'n ja varsinkin Heinen ihailija, jonka satiiris-irooniset\npurkaukset löysivät vastakaiun hänen sielussaan, joka oli sukua\nrunoilijan sielulle. Niinpä hän salanimellä julkaisi ruotsalaisen\nkäännöksen runokokoelmasta 'Das Buch der Lieder'. Ylioppilaana hän\nkuului Adolf Erik Nordenskiöldin ja August Schaumanin poliittisesti\nenemmän tai vähemmän huimapäiseen ryhmään ollen ja pysyen koko\nelämänsä innokkaana vastustuskannan miehenä. Hänen kirjoitus\nvalmiutensa ja nopea kynänsä aiheutti hänelle kuitenkin mieliharmia.\nNiinpä hän erään näytelmäkappaleensa johdosta, nimeltä 'Dramatiskt\nditt och datt, en muntration i tre akter' (= 'Yhtä ja toista\ndramaattista, kolminäytöksinen ilveily), joutui kreivi Bergin aikana\nerotetuksi yliopistosta puoleksi vuodeksi, koska tämä 'hullunkurisen\nriehakka kappale', kuten Schauman siitä lausuu, sisälsi koko joukon\nheijastuksia päivän tapahtumista. Hän oli levoton sielu oleskellen\nulkomailla, kunnes hän eräänä päivänä, sivuutettuaan jo viisikymmentä\nikävuottaan, asettui Helsinkiin. Entinen kirjallinen ja poliittinen\nintoilija ryhtyi nyt käytännön mieheksi, perusti liikkeen, Systeman,\nja toi tällöin ilmi koko isiltä perityn työ- ja järjestelykykynsä\nniin suurenmoisesti, että asiantuntijat vielä nykyäänkin lausuvat\ntämän liikkeen hänen kuollessaan 1914 olleen parhaimmin hoidettuja\nkoko maassa.\n\n\"Nuoruusajan innostuksensa kirjallisuuteen ja politiikkaan hän\nsäilytti läpi elämänsä, samoin kuin järkähtämättömän uskollisuutensa\nystäviään kohtaan, vanhoja ja nuoria, jotka kerääntyivät hänen\nja hänen toisen puolisonsa (syntyisin Nordenstam) kotiin noille\nerinomaisille pikku päivällisille, jotka olivat yhtä kuuluja\nkulinaarisesta taidosta kuin siitä säkenöivästä henkevyydestä, joka\nniillä vallitsi.\n\n\"Kreivi Carl Robert Mannerheim oli 27-vuotias mennessään naimisiin\nHedvig Charlotta Helena von Julinin kanssa, joka oli vuorineuvos\nJohn von Julinin ja tämän puolison Charlotta Johanna Ottiliana\nJägerskiöldin tytär.\n\n\"Myöskin John von Julin, Fiskarsin tehtaan, Antskogin, Kosken y.m.\nomistaja, oli merkkimies hänkin maamme viljelyshistoriassa, ja hänen\nluonteenominaisuuksistaan onkin niin monta piirrettä periytynyt hänen\nvanhimmalle tyttärentyttärellensä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuori tuleva kreivitär Mannerheim, Helene von Julin, oli samalla\nkertaa iloinen ja syvällinen luonne, ylhäisten ja alhaisten\nrakastama, jota vielä kauan hänen kuoltuaankin ystävät ja alaiset\nmuistelevat lämmöllä harvinaisen hyvänä ja jalona naisena.\n\nNoin vuosi avioliiton jälkeen syntyi Mannerheim-puolisoiden\nvanhin lapsi joulukuun 21. päivänä 1863, tytär, joka kasteessa\nsai nimen Eva Charlotta Lovisa Sophia, sittemmin niin tunnettu\nsairaanhoitajatar, joka kuoli Helsingissä tammikuun 9. päivänä 1928.\nSaatuaan perinpohjaisen sairaanhoitajatarkoulutuksen kotimaassa\nja Englannissa hän toimi sairaanhoitajattarena eri sairaaloissa,\nkunnes hänet vuonna 1904 nimitettiin Helsingin Yleisen sairaalan\nkirurgisen osaston ylihoitajattareksi, mitä tointa hän hoiti lähes\nneljännesvuosisadan. Hänen aikanaan laajennettiin ja syvennettiin\nsairaanhoitajatarkursseja, joissa toinen sairaanhoitajatarpolvi\ntoisensa jälkeen on luotu. Tällä perustavalla työllään hän tuli\nantamaan lujan pohjan Suomen koko sairaanhoitajatarkunnalle.\nElämäntehtäväkseen valitsemansa alan perinpohjaisena tuntijana hän\njoutui monen monituiset kerrat, ulkomaillakin, edustamaan Suomen\nsairaanhoitajattaria. Hän tuli ensin Suomen Sairaanhoitajatarliiton\npuheenjohtajaksi, ja sittemmin hän toimi vv. 1922--25 kansainvälisen\nsairaanhoitajatarliiton puheenjohtajana ja tässä asemassaan myöskin\npuheenjohtajana suuressa vuonna 1925 Helsingissä pidetyssä\nkansainvälisessä sairaanhoitajatarkongressissa, jonka päättyessä\nhänet valittiin liiton kunniapuheenjohtajaksi. Vähän sen jälkeen hän\nsai harvinaisen Florence Nightingale-mitalin, erikoisen huomattavan\nkunnianosoituksen. Hän kuoli, kuten sanottu, Helsingissä vuonna 1928.\n\n\"Sophie Mannerheimin ympärille kasvoi vähitellen\", kirjoittaa\nBerta Edelfelt, \"suuri sisarusparvi: Carl, sinisilmäinen kreivi,\nrakastettava ja viisas olemukseltaan, sittemmin Pohjoismaiden\nOsakepankin johtajia ja yksi kuudesta Bobrikoffin sortoajan\nensimmäisestä maastakarkoitetusta [s. 17. 3. 1865, k. Tukholmassa\n6. 7. 1915. Hänen poikansa on kreivi Carl Erik Mannerheim, joka\nvapaaehtoisena otti osaa Vapaussotaan, nimitettiin kornetiksi,\nhaavoittui Länkipohjassa ja elää nykyisin tilanomistajana Vihdissä\nviljellen Niemenkylän kartanoa]; _Gustaf [Carl Gustaf Emil_, synt. 4.\n6. 1867], parantumaton keppostenkeksijä, josta hänen äitinsä kerran\nhuolissaan lausui eräälle ystävättärelle: 'Kaikista muista lapsistani\nminä saatan olla rauhallinen, mutta mitä ihmeessä mahtaa tulla\nGustafista?' mikä osoittaa, kuinka vähän äidinsilmäkään voi nähdä\nlastensa tulevaisuuteen; Johan [Carl Fridolf Johan, s. 27. 12. 1868,\nk. 25. 7. 1934], kolmas veli, lapsena veljensä Gustafin uskollinen\nvarjo, sittemmin niin toimelias maanviljelijä, luonnonihanan\nGrensholmin omistaja ja monet vuodet Kramfors-osakeyhtiön\ntoimitusjohtaja Ruotsissa; vaalea, hento Eva [s. 30. 6. 1870], joka\nsittemmin solmi avioliiton taiteilija, kreivi Louis Sparren kanssa;\npikku Annicka, joka kuoli lapsena vieraalla maalla ja jota sisarukset\neivät milloinkaan lakanneet suremasta; sekä vihdoin August,\nulkomuodoltaan ilmetty isänsä, arvossapidetty insinööri, joka kuoli\n37 vuoden ikäisenä.\"\n\nKreivi Carl Robert Mannerheim meni toisen kerran naimisiin Pariisissa\nv. 1883 hovineiti Sofia Nordenstamin, kenraali, vapaaherra Johan\nMauritz Nordenstamin ja venäläiseen aatelissukuun kuuluvan Olga\nPanovin tyttären kanssa, joka oli syntynyt 1849 ja kuoli 1914. Tästä\navioliitosta syntyi lokakuun 15. päivänä 1884 Pariisissa tytär\nOlga Sofia Margareta. Hän solmi avioliiton v. 1908 Frans Michael\nGripenbergin kanssa (synt. 1882), joka sittemmin kohosi majuriksi ja\nvapaussodan aikana m.m. toimi ylipäällikön sihteerinä.\n\nSe ympäristö, jossa toiset lapset syntyivät ja kaikki joka\ntapauksessa kasvoivat, oli kauan perheen hallussa ollut Louhisaari,\njossa m.m. myöskin tämän kuvauksen kohde, Gustaf Mannerheim, syntyi\nja kasvoi. Edellämainitussa teoksessaan antaa Berta Edelfelt\nerinomaisen kuvauksen tästä herraskartanosta ja rohkenenkin lainata\nsiitä edelleen seuraavan otteen:\n\n\"Louhisaari laajeni. -- -- -- Flemingeillä, samoin kuin heidän\nseuraajillaan, Mannerheimeillä, oli kaksi suurta etua, kun oli\nluotava vuosisatoja kestävä 'corps de logis', päärakennus: suuri\nvarallisuus ja erinomainen maku. On entisinäkin aikoina sanottu, että\n'Louhisaari vei voiton kaikista muista Suomen herraskartanoista'.\nEi missään oltu säästetty kaiken sen loiston luomiseksi, jota\nsuurelta herraskartanolta vaadittiin suurvalta-aikamme päivinä.\nKirkkosalissa esittävät ovaalit kattomaalaukset amiraali Klaus\nFlemingin meritaisteluita, kun taas 1700-luvun hempeämpi\nloisteliaisuus kuvastui Pirunkamarin seinämaalauksista. Molemmat\nsiipirakennukset pihalla olivat aikoinaan olleet yhdistetyt toisiinsa\nmuurilla ristikkoportteineen, niin että ne muodostivat täydellisen\nlinnapihan, ja puistoon sekä puutarhaan oli pantu aivan erikoista\nhuolta. Varsinkin Carl Erik Mannerheimin puoliso, kreivitär Vendla\nSofia, syntyisin von Willebrand, on pitänyt suurta huolta kaikesta\ntästä. Varjoisten puitten välissä, joita ruohokentät erottivat\ntoisistaan, oli ihania kukkapengermiä loistavine väreineen. Kaikki\ntuo antoi tilalle kulttuurin leiman, jonka vain hyvin suunnitellut\nja muodostellut yksityiskohdat aikaansaavat. Puiston takana kimmelsi\nmerenlahti, ja lehtokuja, jota kerran pidettiin pisimpänä Suomessa,\njohti herraskartanosta kirkkoon. Että tällainen lapsuudenkoti\nsynnytti hienostuneisuutta ja kauneudenaistia asukkaissaan, on\nluonnollista.\"\n\nTäydellä syyllä voidaan sanoa, että tämä ympäristö, yhtä paljon\nkuin suvussa vallitseva ja perinteeksi kohonnut patriotismi, miltei\nennakolta kutsui Louhisaaressa kasvaneet Mannerheimit toimintaan\nisänmaan hyväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGustaf Mannerheim syntyi, kuten mainittu, kesäkuun 4. päivänä vuonna\n1867 Askaisten kappelin Louhisaaressa. Käytyään koulua Helsingissä\nhän tuli vuonna 1881 oppilaaksi Haminan kadettikouluun. Tuskin\nhän oli tullut mukaan, ennenkuin hän tuota pikaa kohosi johtavaan\nasemaan luokallaan. Hän se määräsi ja hallitsi ja hän myöskin\narvovallallaan, joka ei joutunut milloinkaan kiistanalaiseksi, johti\nikätovereitaan, joihin m.m. kuului myöhempi kenraali W. Holmberg,\nja vielä huomattavammin hän hallitsi alempien luokkien kadetteja.\nKadettikoulussa hän opiskeli kesään 1886, minkä jälkeen hän erittäin\ntarmokkaasti luki ylioppilaaksi Helsingissä 1887. Jo samana\nvuonna hän jatkoi kuitenkin sotilaallisia opintojaan Nikolajevin\nratsukoulussa, josta hän vuonna 1889 valmistui upseeriksi. Aluksi\nhän palveli kornettina 15. Aleksandrinskin rakuunarykmentissä,\nkunnes hänet vuonna 1890 siirrettiin Hänen Majesteettinsa\nKeisarinnan shevaljeerikaartinrykmenttiin. Hän yleni nopeasti, tuli\nluutnantiksi 1893 sekä aliratsumestariksi 1899. Vuoteen 1904 hän\npalveli shevaljeerikaartissa, mutta oli jo aikaisemmin komennettu\npalvelemaan keisarillisessa hovitallihallituksessa. Kohottuaan v.\n1901 ratsumestariksi hän pyrki -- vaikka ylenemismahdollisuudet\nhoviministeriössäkin olivat suuret -- Pietarin upseeriratsukouluun,\nminne hän saikin siirron sekä samalla n.s. mallieskadroonan\npäällikkyyden. Eskadroona oli itsenäinen ja sen komentajalla oli\nrykmentinpäällikön oikeudet. Siirron johdosta, joka oli tapahtunut\nMannerheimin nimenomaisesta pyynnöstä, hän kun oli toivonut\npääsevänsä elävään kosketukseen miehistön ja hevosmateriaalin\nkanssa jossakin ratsuväkirykmentissä, hän täten pääsi ottamaan osaa\nvirkistävämpään kenttäelämään leirikokousten ja sotaharjoitusten\naikana ja sai siten enemmän kuin aikaisemmin olla mukana koko siinä\nurheiluelämässä kilpailuineen, joka toisaalla puuttui.\n\nEdellämainittu koulu, joka alkuaan oli tarkoitettu kehittämään\nnuorempia upseereita sekä alipäällystöä ratsastuksen opettajiksi,\noli erään silloisen Venäjän parhaan ratsuväenkenraalin, sittemmin\nmaailmansodasta tunnetun kenraali Brusilovin johdossa saanut\naseman, joka antoi sille suuren arvovallan tämän aselajin alalla\nsekä mahdollisuuden uusien ajatusten ja menetelmien kehittämiseen\nratsastustekniikan ja -taktiikan aloilla. Tehtiin intensiivistä\ntyötä laajoilla harjoituskentillä, ja päällikkö, kenraali Brusilov\n-- voimakas mies, joka ei itseään koskaan säästänyt -- tunsi hyvin\nvaatimisen taidon, samoin kuin myöskin kyvyn saada alaisensa\nmihin tahtoi. Palvelus oli niin ollen erikoisen rasittavaa, mutta\nulkoilmaelämä ja ratsastusurheilulle niin läheinen työskentely sai\nkaikki tuntemaan suurta työniloa ja tyydytystä.\n\nJo vuonna 1892 tapahtui muutos Mannerheimin elämässä hänen\nsolmiessaan avioliiton v. 1872 syntyneen neiti Anastasia Arapovin\nkanssa, joka oli Hänen Majesteettinsa seurueeseen kuuluvan\nkenraalimajuri Nikolai Arapovin ja tämän puolison Vera Kazakovin\ntytär.\n\nHeidän tyttäriään ovat Anastasie, syntynyt huhtikuun 23. päivänä\n1893 Pietarissa, joka v. 1915 meni nunnaksi englantilaiseen\nkarmeliittaluostariin, sekä Sofie, joka on syntynyt heinäkuun\n7. päivänä 1895 Pietarissa ja asuu nykyisin etupäässä\nPariisissa. Oleskellessaan Helsingissä hänet valittiin isänsä\nvaltionhoitajakaudella yleiseksi seppeleensitojattareksi vuoden\n1919 maisterinvihkiäisiin, samalla kun Mannerheim itse promovoitiin\nfilosofian kunniatohtoriksi.\n\nJo ensimmäisinä vuosisadanvaihteen jälkeisinä vuosina vapaaherratar\nMannerheim kuitenkin muutti Etelä-Ranskaan, jossa on asunut siitä\nsaakka, joten avioliitto silloin tosiasiallisesti purkautui.\nLaillinen avioero saatiin aikaan v. 1919.\n\n\n\n\nVenäjän-Japanin sota.\n\n\nVuosisadan vaihteelle oli tunnusomaista voimakas poliittinen toiminta\nKaukoidässä, ja suurelle Kiinan keisarikunnalle onnetonta Japanin\nkanssa käytyä sotaa seurasi maassa joukko levottomuuksia, jotka\nlopulta johtivat n.s. boksarikapinaan, jonka suurvallat kukistivat\nyhteisvoimin. Tästä taas oli seurauksena ankaria kostotoimenpiteitä\nja erinäisiä alueluovutuksia eri valloille sekä myös muita\npakkositoumuksia, etupäässä Japanin hyväksi.\n\nVenäjän ja Japanin väliset neuvottelut mahdollisesta\nrajanjärjestelystä katkesivat äkkiä tammikuussa 1904. Ilman\nmitään muodollista sodanjulistusta Japani aloitti vihollisuudet\nVenäjää vastaan. Amiraali Togon päällikkyydessä hyökkäsi Japanin\nlaivasto äkkiarvaamatta yöllä vasten helmikuun 9. päivää Venäjän\nlaivaston kimppuun Port Arthurin edustalla. Myöhempien, m.m.\nhuhtikuussa sattuneitten sotatointen jälkeen lamaantui Venäjän\nlaivaston toimintakyky yhä enemmän, sen jälkeen kuin amiraali\nMakarovin lippulaiva oli ajanut miinaan tuhoutuen miltei koko\nmiehistöineen. Venäjän laivasto oli täten suurimmaksi osaksi\ntullut taistelukyvyttömäksi, ja nyt saattoi suurien japanilaisten\njoukko-osastojen maihinlasku tapahtua vaaratta.\n\nVasta toukokuussa japanilaiset voivat, laskettuaan maihin joukkoja\neri paikoissa Koreaa, hyökätä yli rajan. Itse rajajoella,\nJalu-virralla, käytiin tällöin taistelu, jossa venäläiset lyötiin.\nJo tässä tilaisuudessa -- asia kannattaa tässä yhteydessä mainita\n-- meni muutamia tuhansia miehiä venäläisiä joukkoja, jotka\nolivat syntyperältään puolalaisia, vihollisen puolelle. Tämä oli\ntulosta siitä kiihoituksesta, jota venäläiset ja puolalaiset\nvasemmistoainekset nimenomaan olivat harjoittaneet armeijan\nkeskuudessa ja jossa osallisena oli myöskin ollut tunnettu\nitsenäisyysmiehemme Konni Zilliacus. (Lähemmin tästä sangen tärkeästä\nyksityiskohdasta vert. Herman Gummerus: Konni Zilliacus, 1933,\nss. 127--131, missä tapahtumain kulkua on valaistu aktivistiselta\nnäkökannalta.) [Vrt. Adolf Törngren, Randanteckningar till en\nbiografi över Konni Zilliacus (Reunamuistutuksia Konni Zilliacuksen\nelämäkertaan). Finsk Tidskrift 116: 245--263, jossa tietoa, että\npuolalaissyntyisiä venäläisiä joukkoja siirtyi vihollisen puolelle\n10000 miestä, väitetään suuressa määrin liioitelluksi (s. 252--3).]\nUusien taisteluiden jälkeen ja sitten kun uusia japanilaisia joukkoja\noli noussut maihin, japanilaiset ryhtyivät piirittämään erinomaisen\nlujasti varustettua Port Arthurin linnoitusta. Vafangun taistelu\nkesäkuussa päättyi siihen, että venäläisten avunantoyritys torjuttiin\nverisesti. Tähän aikaan tai vähän aikaisemmin oli venäläisten\nsotavoimien ylipäälliköksi nimitetty kenraali Kuropatkin ja hänen\nkäytettäväkseen asetettu n. 220000 miestä ja 600 tykkiä. Samaan\naikaan oli japanilaisten ylipäällikön Ojaman käytettävissä vain n.\n150000 miestä eikä edes viittäkään sataa tykkiä.\n\nSodan puhjetessa oli katkeruus keltaista vihollista kohtaan Venäjällä\nerinomaisen suuri. Kuitenkaan ei tähän aikaan ollut Pietarin\nvarusväessä erikoista halua lähteä ottamaan osaa tähän sotaan. Sitä\npidettiin aivan liian vähäpätöisenä, halveksittiin vastustajaa ja\noltiin tietävinään, että sota aivan pian päättyisi, mutta ennen\nkaikkea, ettei se saisi missään tapauksessa koko maailmaa käsittäviä\nmittasuhteita ja laajuutta, niinkuin se sitten kuitenkin sai.\nLuultiin sitä paitsi, että Euroopassa saattoi sattua tapahtumia ja\nselkkauksia, mitä varten Venäjän joukkojen Euroopankin puolella\npiti ehkä olla valmiina tarttumaan asiain kulkuun muulla taholla.\nMutta, kuten sanottu, sodan alussa oli kiihtymys japanilaisia vastaan\nVenäjällä erikoisen suuri heidän, niinkuin katsottiin, salakavalan,\nilman edelläkäypää sodanjulistusta tapahtuneen hyökkäyksensä johdosta\nPort Arthurin satamaan sijoittunutta venäläistä laivasto-osastoa\nvastaan. Mutta muuten tuona ajankohtana arveltiin, että sota\nmuodostuisi suunnilleen samantapaiseksi kuin niin monen monet\nonnelliset Englannin siirtomaasodat. Oltiin kovin taipuvaisia\naliarvioimaan ne suuret vaikeudet, jotka johtuivat pitkästä\nyksiraiteisesta rautatiestä sotatointen ainoana tukikohtana. -- Juuri\nsotanäyttämön kaukaisuuden perusteella ja ajatellen mahdollisia\nselkkauksia toisaalla epäröi Mannerheimkin jonkin aikaa. Hän epäröi\nluopua erinomaisen tavoiteltavasta asemastaan ja jättää toimintaa,\njoka erikoisen hyvin soveltui hänelle, pyrkiäkseen kaukaiseen sotaan,\njonka päätöstä hän ehkä ei ehtisi nähdä, puhumattakaan mukanaolosta\nitse sotatapauksissa.\n\nTällä välin Venäjän aseet kuitenkin kärsivät tappion tappion\njälkeen, osoittaen ilmeisesti suuren Venäjän voimattomuuden\ntässä jättiläistaistelussa, jota aluksi nimitettiin mitättömäksi\nsiirtomaasodaksi. Venäläisessä sotapalveluksessa olevalle\nmiehelle, miehelle, joka Suomessa sortovuosien aikana kokemistaan\nmieskohtaisista vääryyksistä huolimatta tahtoi palvella Venäjän\narmeijassa ja ansioitua sen riveissä, ei epäily ollut enää\nmahdollista. Jos oli koeteltava voimiaan sodan kovassa koulussa,\noli nyt ennen kaikkea kiirehdittävä omaa lähtöä. Erinäiset\nmuodollisuudet veivät tietenkin aikansa, ennenkuin Mannerheim\nvihdoin 52. Njezhinskin rakuunarykmentin vastanimitettynä\neverstiluutnanttina matkusti sotanäyttämölle, missä venäläiset\njoukot olivat saaneet viedä aikakirjoihinsa uuden, mitä vakavimman\nvastoinkäymisen. Heillä oli näet ollut ensimmäinen suuri voimien\nmittely japanilaisten kanssa, he olivat taistelleet suuren taistelun\nja kärsineet tappion Liaojangin luona elokuun 26. ja syyskuun 3.\npäivän välillä sekä peräytyneet sen jälkeen lujasti varustettuihin\nasemiin Mukdenin eteläpuolelle. Täällä Mannerheim ilmoittautui uuteen\npalvelukseensa rykmentin komentajalle, eversti Stahovitshille, joka\noli vallankumouksen jälkeen 1917 väliaikaisen hallituksen Suomen\nkenraalikuvernööriksi nimittämän Mikael Stahovitshin veli.\n\n\nOli luonteenomaista Venäjän ja Japanin sodan suuremmille\ntaisteluille, että niiden välille syntyi pitkiä pysähdyskausia,\njoiden aikana vastustaja ei kyennyt muuhun kuin korjaamaan kärsimiään\ntappioita, ennenkuin saattoi aloittaa uudelleen vihollisen\nahdistamisen, mikä ei muuten olisi ollut kovinkaan vaikeaa,\nvenäläinen armeija kun oli osittain hyvin suuresti demoralisoitunut.\nTämä niin sanoaksemme pakollinen toimettomuus loi oleviin oloihin\neräänlaisen tylsyydentilan ja vaikutti hyvin suuressa määrässä\nlamauttavasti joukkojen taisteluhaluun.\n\nKun Mannerheim juuri tällaisena toimettomuuden kautena oli saapunut\nrintamalle, sai hän ylemmältä päällystöltä luvan käydä väliaikana\netumaisissa asemissa tutustuakseen niihin erikoisuuksiin, joita\ntässä sodassa taktillisessa suhteessa oli nähtävästi sovellettava.\nTällaisella käynnillä rintamalla ei hänen uusi ja aivan tahraton\nunivormunsa saattanut olla herättämättä epäilyttävää huomiota.\nErään japanilaisten välittömässä läheisyydessä olevan linnoitetun\ntukikohdan komentaja hermostuikin siihen määrään Mannerheimin\nilmaantumisesta hänen alueelleen, että antoi vangita Mannerheimin,\njoka vartioituna ja vakoojaksi epäiltynä lähetettiin divisioonan\nesikuntaan, missä hänen tulonsa ei tietenkään saattanut olla\nherättämättä muuta kuin hupaisuutta ja hymyilyä.\n\nJoulukuun 4. ja 14. päivän välisenä aikana (vanhaa lukua) Mannerheim\notti vapaaehtoisena osaa tiedusteluun eversti, ruhtinas Tumanovin\njohdolla kahden kaukaasialaisen sotnian kanssa. Näiden voimien piti\n-- aikanaan hyvinkin tunnetun kenraali Mishtshenkon määräyksestä\n-- kiertämällä japanilaisten äärimmäisin vasen sivusta tutkia\ntilannetta ja valmistaa suurta ratsuväkihyökkäystä siitä länteen.\nJoulukuun 25. päivän ja tammikuun 8. päivän välisenä aikana\nvuosien 1904 ja 1905 vaihteessa otti Mannerheimin rykmentti,\n52. Njezhinskin rakuunarykmentti, joka oli liitetty kenraali\nMishtshenkon johdossa olevaan ratsuväkeen, osaa sotatoimiin Inkouta\nja Port Arthurin--Mukdenin rautatielinjaa vastaan, siis toimintaan\njapanilaisen armeijan selkäpuolella. Mannerheim joutui tällöin\nmonet kerrat kahden eskadroonan komentajana täysin itsenäisesti\nratkaisemaan sotilaallisia tehtäviä.\n\nMyöhemmin hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi, kun kenraali\nMishtshenkon komennossa olevista 77 eskadroonasta oli muodostettava\n6 erikoiseskadroonaa hävittämään aikaisemmin mainittu Port\nArthurin--Mukdenin rautatielinja. Hänen esikuntaupseerin arvoaan\npidettiin kuitenkin liian korkeana ja tehtävä uskottiin toiselle\nhenkilölle, mutta sitä ei, kuten niin monta muutakaan, suoritettu\nmilloinkaan. Tammikuun 10. ja 18. päivän välisenä aikana Mannerheim\notti rykmentteineen osaa suomalaisen kenraali Oskar Gripenbergin\njohdolla suoritettuihin voitollisiin sotatoimiin Sandeputa vastaan\nmikä hyökkäys kuitenkin ylipäällikön, kenraali Kuropatkinin,\nmääräyksestä sitten keskeytettiin ennen lopullista ratkaisua,\nhuolimatta siitä että se siihen saakka oli ollut Venäjän aseille\nvoittoisa. Tämän liikkeen aikana Mannerheim johti kahta rykmentistä\nerotettua eskadroonaa.\n\nPitkän uuden toimettomuuden kauden jälkeen, jota kesti kolme viikkoa,\nkävivät japanilaiset, saatuaan lisävoimia voitokkaasta kenraali Nogin\nkomennossa olevasta Port Arthurin piiritysarmeijasta, suunnilleen\nhelmikuun 10. päivänä hyökkäämään aikaisemmin mainittuja, lujasti\nvahvistettuja venäläisiä asemia vastaan Mukdenin eteläpuolella.\nSodan ehkä verisin loppunäytös oli alkanut. Kaksi Njezhinskin\nrakuunarykmentin eskadroonaa Mannerheimin päällikkyydessä asetettiin\nkenraali Gerngrossin ja hänen siperialaisen armeijakuntansa\nkäytettäväksi. Tiedusteluretkellä he joutuivat kiivaaseen taisteluun,\njossa m.m. Mannerheimiltä ammuttiin hevonen. Tämän urhoollisen\narmeijakunnan taisteluissa venäläisten asemia puolustettaessa nämä\neskadroonat olivat tietenkin mukana koko ajan. Kuropatkin, joka\nmiltei koko sodan ajan sovelsi ja nytkin koetti soveltaa ajan\nvoittamisen periaatetta ja siis lykätä ratkaisua edullisempaan\najankohtaan, antoi nytkin käskyn peräytyä. Se aiheutti erinomaisen\nvaikean tilanteen toiselle armeijalle, johon kenraali Gerngrossin\narmeijakunta kuului. Tätä peräytymistä pohjoiseen, joka oli\ntarkoitettu suoritettavaksi huomaamattomasti yön aikana, ei voitukaan\nsuorittaa ennenkuin kirkkaalla päivällä vihollisen tykistötulen sitä\nsivustalta säestäessä. Joukot, joita ei enää saatu pakotetuiksi\ntottelemaan päällystöään, pakenivat surkeassa tilassa ja ajoittain\npakokauhunkin vallassa.\n\nVielä kevättalvella Mannerheim otti rykmentteineen osaa erääseen\nMishtshenkon ratsuväkijoukkojen suorittamaan tiedustelutehtävään,\nja vihdoin teki myöskin Mannerheimin johdolla kaksi venäläisten\nharjoittamaa sotniaa kiinalaisia hunguuseja, joita niin\nvenäläiset kuin japanilaisetkin käyttivät apujoukkoinaan ja\nharjoittivat, erinomaisen seikkailurikkaan, useita päiviä kestäneen\ntiedusteluretken japanilaisen vasemman sivustan taakse. Tälläkin\nkerralla oli Mannerheim valittu upseereista, jotka vapaaehtoisesti\nolivat ilmoittaneet haluavansa ottaa osaa yritykseen.\n\nNiin kauan valmisteltu Mukdenin taistelu ei ollut hyvin tunnetulla\nonnettomalla päätöksellään erikoisesti omiaan kohottamaan vieraalla\nmaaperällä taistelevan venäläisen armeijan itseluottamusta. Eivät\nmyöskään uudet reservijoukot, joilla oli vahvistettu suuresti\nheikontuneita eri joukko-osastoja, olleet vähentäneet tyytymättömien\nlukumäärää. Vielä kohtalokkaammaksi kääntyi tilanne, kun Venäjän\nItämerenlaivasto toukokuun 27. päivänä 1905 Tsushiman luona Korean\nsalmessa ryhtyi taisteluun amiraali Togon johtamaa Japanin laivastoa\nvastaan ja siinä likipitäen täydellisesti tuhoutui. Kaikki tuo\nsai aikaan erinomaisen suotuisan mielialan vallankumoukselliselle\nkiihoitustoiminnalle Venäjällä. Kun myöskin japanilaiset\nsamanaikaisesti olivat monella tavalla osoittaneet kyllästymistään\nsotaan, ryhdyttiin Yhdysvaltain välityksellä rauhanneuvotteluihin,\njotka johtivat venäläisille surullisen nöyryyttävään Portsmouthin\nrauhaan Yhdysvalloissa. Siihen siis päättyi Venäjän ja Japanin\nvälinen sota, sota \"ilman voittoja ja ilman kunniaa\", mikä\nsekinpuolestaan lisäsi sitä mieltenkuohua, joka loka- ja marraskuussa\njohti tunnettuihin levottomuuksiin Venäjällä. Ne johtivat kuitenkin\nolot Suomessa eräänlaiseen aamunkoittoon, valkenemiseen, joka meille\ntuli tärkeäksi levähdyshetkeksi taistelussa Venäjää vastaan.\n\nMannerheim oli sodan aikana tietenkin saanut monia tärkeitä\nkokemuksia, joita hän myöhemmin saattoi käyttää hyväkseen. Hän\noli näin lähinnä tulevaa sotilaallista toimintaansa varten saanut\nhuomattavan koulutuksen suuressa sodassa. -- Kolmekymmentäyksi\nvuorokautta kestäneen seikkailuista rikkaan rautatiematkan jälkeen\nläpi Siperian, vallankumouksen riehuessa pahimmillaan, hän saapui\nalussa vuotta 1906 Pietariin. -- Tunnustukseksi osoittamistaan\nansioista Mannerheim ylennettiin jo helmikuun 19. päivänä 1905\ntaistelukentällä everstiksi. Sitä paitsi hän sai tämän sotaretken\naikana kolme kunniamerkkiä, kaikki miekkoineen.\n\n\n\n\nRatsastus halki keski-Aasian.\n\n\nSodan päätyttyä Mannerheim palasi, kuten mainittu, vuoden 1906\nalussa takaisin Pietariin. Sieltä hän kuitenkin matkusti sangen pian\nHelsinkiin, missä hän helmikuusta kesäkuuhun otti sukunsa päämiehenä\nosaa viimeisiin säätyvaltiopäiviin ritaristossa ja aatelissa. Tänä\nsuhteellisen levon aikana hän sai taas varsin pian erikoisia voimia\nkysyvän tehtävän, jonka Venäjän yleisesikunta oli hänelle tarjonnut\nja joka pakotti hänet sen vastaanotettuaan ryhtymään monenlaisiin\nvalmistuksiin. Hänet saatiin näet suostumaan yleisesikunnan päällikön\nkehoituksesta ottamaan suorittaakseen n. kaksi vuotta vaativa\nratsastusmatka Venäjän Turkestanista läpi Kiinan Turkestanin ja\nlänsi-Kiinan sekä Kansun, Shensin ja Shansin maakuntain Pekingiin asti.\nTämän komennuksen tarkoituksena oli lähinnä Pohjois-Kiinan sisäosissa\nvallitsevien olojen tutkiminen, jotta päästäisiin selville siitä,\nmissä määrin niskoittelevat ja kaikkiin uudistuksiin vihamielisesti\nsuhtautuvat korkeat mandariinit ja paikalliset viranomaiset olivat\ntoteuttaneet Pekingissä varsinkin Venäjän--Japanin sotaa lähinnä\nseuranneena aikana toimeenpantavaksi säädettyjä uudistuksia, sekä\ntämän ohella sotatilastollisen aineiston kerääminen samoin kuin\nerinäiset muut sotilaalliseen opintomatkaan kuuluvat tehtävät.\n\nMannerheim ymmärsi, että hän tämän pitkäaikaisen matkan kestäessä ja\nmuun työskentelyn yhteydessä varmasti jossakin määrässä ehtisi kerätä\nmyöskin tärkeää aineistoa, joka saattaisi olla hyödyksi tieteelle.\nTämän vuoksi hän asettui ennen matkalle lähtöään Helsingissä\nyhteyteen m.m. senaattori Otto Donnerin kanssa, jonka välityksellä\nhän tuli kosketukseen Suomalais-ugrilaisen Seuran kanssa. Sitä paitsi\nhän asettui yhteyteen Antellin kokoelmien valtuuskunnan kanssa,\njoka kiinnostui erikoisesti siitä, että hän matkallaan keräisi sitä\nvarten arkeologista ja etnografista aineistoa lähinnä Helsingin\nKansallismuseossa säilytettäväksi. Kaiken tämän tuen lisäksi hän\nsai senaattori Donnerilta erikoisia ohjeita, joissa erittäinkin\nhänen sydämelleen pantiin huomion kiinnittäminen matkalla erilaisiin\nkivikuviin ja -esineisiin sekä kalliopiirroksiin, jotka tuohon\naikaan suuressa määrin kiinnostivat Suomalais-ugrilaista Seuraa ja\nsen esimiestä, kööpenhaminalainen professori Vilhelm Thomsen kun\nnäet muutamia vuosia aikaisemmin oli ilmoittanut olevansa halukas\nseuraa varten aloittamaan muinaisturkkilaisten kivikirjoitusten\nuuden ja täydellisemmän laitoksen julkaisemisen. Edelleen\nkehoitettiin Mannerheimiä mikäli mahdollista koettamaan Turkestanin\nrauniokaupungeissa suorituttaa kaivauksia ja ottamaan talteen\nkäsikirjoituskokoelmia tai sellaisten katkelmia. Ja vielä pidettiin\ntoivottavana, että hän mahdollisuuden mukaan kiinnittäisi huomiotaan\nvarsinkin pohjois-Kiinassa mahdollisesti eläviin tuntemattomiin\nkansoihin ja kansanheimoihin.\n\nSittenkun Mannerheim oli saanut ohjeensa ja neuvonsa Helsingistä\nsekä määräykset ja paperit Pietarista Venäjän yleisesikunnasta\nsekä edelleen sopinut, että hän myöhemmin kohtaisi ja avustaisi\nsitä tieteellistä retkikuntaa, joka Ranskasta samanaikaisesti oli\nlähetetty Keski-Aasiaan silloisen tohtorin Paul Pelliot'n, nykyään\nniin tunnetun sinologin ja College de Franceen professorin johdolla,\njonka suuri Kiinan alojen tuntemus saattoi koitua hänelle hyödyksi,\nhän matkusti Pietarista etelään heinäkuun 6. päivänä 1906 (v.l.).\nMoskovaan hän saapui seuraavana päivänä ja matkusti heti edelleen\nNizhni-Novgorodiin, jonne hän saapui heinäkuun 8. päivänä. Sieltä\njatkui matka edelleen lyhyin pysähdyksin Kasaanissa, Simbirskissä,\nSamarassa, Syzranissa, Saratovissa ja Tsaritsynissa Astrakaniin,\njosta hänet vei \"General Kaufmann\" niminen jokialus Kaspianmerelle,\nmistä hän vanhanaikaisessa rataslaivassa matkusti edelleen saapuen\n15. päivän iltana Bakun kaupunkiin. Ja sieltä kävi matka edelleen\nKrasnovodskiin, joka on Kaspianmeren vastakkaisella rannalla.\nOleskeltuaan seitsemän kuukautta Euroopassa Mannerheim nyt siis\njälleen palasi Aasiaan.\n\nKrasnovodskin asemalta matka kävi edelleen junassa Askabadiin ja\nBukharan kautta Samarkandiin, jossa m.m. venäläisten aikanaan\nerottama turkmeenien kaani astui junaan. Heinäkuun 19. päivän\naamuna saavuttiin sitten Tashkentiin, mihin Mannerheim jäi\nasettuen asumaan Grand Hotel'iin. Tavattuaan muutamia kertoja m.m.\nkenraalikuvernööri Subotitshin sekä tehtyään joitakin retkeilyjä\nympäristöön, kuten esim. vanhaan sarttilaiseen kaupunginosaan,\nhän palasi takaisin Samarkandiin järjestääkseen siellä eräitä\nmuodollisuuksia. Siellä hänen piti näet ottaa vastaan ne pari\nuralilaista kasakkaa, jotka keisarillisen määräyksen mukaisesti oli\nasetettava hänen käytettäväkseen matkan ajaksi. Toisen uralilaisen\nkasakkarykmentin komentaja, eversti Kudrjavtsev, joka oli suuresti\nkiinnostunut retkikunnasta ja erikoisen hyvillään siitä, että vain\nhänen rykmenttinsä kasakoita pääsisi ottamaan osaa retkeen, oli\nhuolellisesti valinnut 40 ilmoittautuneesta vapaaehtoisesta parhaat.\nMiehet näyttivät reippailta ja hevoset olivat voimakkaita ja hyvässä\nkunnossa. Mannerheimin tiedustellessa, olivatko miehet todella\nvalmiita lähtemään matkalle keski-Aasiaan kokonaiseksi kahdeksi\nvuodeksi, nämä vastasivat vakaasti niin päättäneensä.\n\nHeinäkuun 28. päivänä Mannerheim siis läksi matkaan Samarkandista\nrykmentin upseeriston ja soittokunnan saattaessa Andidzhaniin, joka\non rautatien itäisin asema. Sieltä oli matka jatkuva edelleen ratsain.\n\nSeuraava pysähdyspaikka oli pieni Oshin kaupunki. Täällä ja\nlähiympäristössä täydennettiin karavaanin varastoa sekä ostettiin\ntarpeelliset hevoset. Elokuun 11. päivänä oltiin lähtövalmiina ja\nkaravaani suuntasi kulkunsa Kashgarin kaupunkiin. Matka Oshista\nKashgariin tapahtui Pelliot'n seurassa, mutta siellä heidän tiensä\nerosivat. Hevosten lukumäärä tuli hiukan suuremmaksi kuin mitä\nalkuaan oli suunniteltu, hevosia kun m.m. tarvittiin kuljettamaan\nviljaa karavaanin muille hevosille. Kuormahevoset kantoivat\nenimmäkseen kahdeksan puudan (1 puuta = 16,4 kiloa) kuormia, mutta\nvälttämätöntä oli tällöin, että sartit kuormittivat hevoset, he kun\nnäet olivat tottuneita kuormaustaitoon. Kasakat eivät onnistuneet\nsiinä yhtä hyvin.\n\nAntaaksemme lukijallemme jonkinlaisen kuvan alkaneen,\npitkäaikaisen ratsastusmatkan monista vaivoista ja vaikeuksista\npyydämme seuraavassa esittää muutamia otteita niistä\npäiväkirjamuistiinpanoista, jotka Mannerheim satulassa istuessaan\npani paperille elokuun 26. ja 27. päivänä ja jotka tätä varten ovat\nolleet käytettävinämme.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"_26. päivänä_. Tänään meillä oli pitkä ja rasittava marssi.\nKuljettuamme lähellä Uluktshatia Kyzyl Sun yli seuraa tie kymmenkunta\nvirstaa joen vasenta rantaa. Kahluupaikka on vaikea, virta vuolas,\nvesi ulottuu satulaan. Tie kulkee kauan jyrkkää ja liukasta\nsavirinnettä, jolla hevoset usein kompastelevat ja ovat syöksyä alas\nvirtaan. Kaakkoissuunnasta kääntyy tie itään; jokivarresta poiketen\nse johtaa meidät hedelmättömille savivuorille. Luikerrellen täällä\neteenpäin se kulkee karkeaa vierinkivisomerikkoa laaksosta laaksoon.\nEläinmaailmasta ei näy muuta kuin hevosten tai aasien luurankoja\ntai puolimädänneitä jätteitä todistamassa tien vaikeuksista. Jokien\nja virtain uomat ovat aivan kuivina. Tie kohoaa kohoamistaan.\nKärsimättömästi odotetaan, että se alkaisi jo laskeutua ja että\npäästäisiin veden ääreen. Parin vesilätäkön luona saatankin vihdoin\nkello 2 laskeutua ratsailta ja antaa hevosteni juoda virkistyksekseen\nvähän vettä rasittavan nousun ja laskun jälkeen liukkailla teillä,\nsillä aikaa kun minä jaan Ljon ja Janusovin kanssa (Mannerheimin\nkaravaanin jäseniä) palasen leipää ja Kashgarista tulleelta\nkaravaanilta ostamamme melonin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"_27. päivänä_. Leiriydymme hyvin vaikean 45 virstan matkan jälkeen\nmuutamien kirgiisikibitkain luo Kyzyl Oin laaksoon, laajalle, kiven-\nja someronsekaiselle savitasangolle, jota korkeat vuoret joka\npuolelta ympäröivät. -- Paras kuormahevoseni on lopussa, kaksi muuta\nsamoin, ja neljäs on loukannut polvensa sangen pahasti laskeutuessaan\nnoita tuhansien ja taas tuhansien kuormajuhtien kavioillaan\nahtaisiin vuorensoliin kuluttamia kummallisia kiviporrastuksia.\nKahden niin rasittavan marssin jälkeen ei ole lainkaan ihmeellistä,\nettä karavaanini tila on surkuteltava. 45 virstan matka tasaistakin\ntietä raskaasti kuormitetuilla juhdilla on jo perin kunnioitettava\nsaavutus, mutta vuorisia polkuja, missä virstamääriä on yksinomaan\nkavuttava ylös ja alas, se on ehdottomasti liikaa, jos haluaa kyetä\nhevosillaan johonkin. Huomenna minä annan hevosille ja väelle\npäivän levon ja jatkan Kashgariin lyhyin marssein. Tie on karkean\nkiven ja soran sekaista savea tai hiekkaa, toisinaan pitkät matkat\nmahtavia kivilouhikoita, valtavia, kaikkiin mahdollisiin suuntiin\nvierähtäneitä möhkäleitä. Ei jälkeäkään eläin- tai kasvikunnasta\nlukuunottamatta kantojuhtia, jotka ovat uupuneet tielle ja jätetyt\noman kohtalonsa varaan tässä erämaassa. Vaikutelmat ovat usein\nsuurenmoisia, mutta lohduttomia. On kuin ratsastaisi raunioilta\nraunioille. Vasta n. 40 virstan ratsastuksen jälkeen avautuu\nvuorensola hyvin pitkäksi, 2--3 virstan levyiseksi laaksoksi. Vielä\nkahdeksan virstan ratsastus ja me olemme perillä kirgiisien luona,\njotka auliisti, kuten aina, jättävät kibitkansa käytettäväksemme.\nJa tuntia myöhemmin saapuu jo karavaanimmekin 11 tuntia kestäneen\nkeskeymättömän kiipeämisen ja ponnistelun jälkeen.\"\n\nMuutamia päiviä näiden päiväkirjamuistiinpanojen teon jälkeen\nMannerheim saapui karavaaneineen Kashgarin kaupunkiin.\n\nMutta ennenkuin käymme kuvaamaan Mannerheimin nyt seuraavan toiminnan\nlaatua, tehtäköön vielä jokin lisäys. Tiedämme, että kun Venäjän\nyleisesikunta teki tarjouksensa Mannerheimille, häntä pidettiin\nmiehenä, joka pystyi ennen useimpia muita sotilashenkilöitä tekemään\nsellaisia havaintoja, joita matkalta vaadittiin. Mutta ilman muuta\nei voida pitää luonnollisena, että sama henkilö elävää harrastusta\nosoittaen ottaisi selvää hänelle vieraista asioista, jotka osittain\ntai kenties aivan kokonaan jäävät hänen tavallisen harrastuspiirinsä\nulkopuolelle. Mutta jo siitä kirjeestä, josta tässä seuraavassa\nmuutamia otteita ja jonka Mannerheim lähetti tältä matkaltaan\nSuomalais-ugrilaisen Seuran esimiehelle, me näemme ilman muuta, että\nhänestä oli nyt samanaikaisesti tällä vaivalloisella matkallaan\ntullut löytöretkeilijä -- löytöretkeilijä, joka valveutuneella\nsilmällä kiinnittää huomionsa kaikkeen, mihin hänellä on tilaisuutta,\nja joka ryhtyy tutkimaan kaikkea, mitä hän vain ehtii.\n\nTässä otteita eräästä Mannerheimin monista kirjeistä senaattori\nDonnerille hänen Kashgariin paluunsa jälkeen tammikuussa 1907.\n\n\n_Kashgar 7/1 07_.\n\n-- -- -- -- --\n\nPalasin kaksi päivää sitten Kashgariin oltuani lähes kolme kuukautta\nKiinan Turkestanin eteläosassa ja olen nyt aikeissa muutaman\npäivän perästä lähteä matkalle pohjoiseen. Ratsastusretkilläni\nKhotanin seuduilla kävin Jotkanissa ja Tatissa, joissa muinoin\non ollut buddhalaisia kaupunkeja ja joissa alkuasukkaat ovat\ntehneet ja yhä tekevät kaivauksia löytääkseen kultahiekkaa tai\nvähäisiä kultaornamenttisirpaleita. Varsinkin ensiksimainitulla\npaikkakunnalla, missä Khotanin katsotaan Grenardin ja Steinin mukaan\nmuinoin sijainneen, harjoittavat näitä kaivauksia suuressa mitassa\nsekä tuon kylän ja naapurikylien asukkaat että myöskin yritteliäät\nKhotanin kapitalistit. Mitään raunioita ei ole näkyvissä, eikä\nesille ole myöskään tullut mitään jäännöksiä rakennusmateriaalista,\njoka täällä on lahonnut, päinvastoin kuin niissä buddhalaisissa\nkaupungeissa, jotka Takla Makanin hiekka on peittänyt ja jotka\neivät siellä ole olleet alttiina veden vaikutukselle. Laajalta\nalueelta, lännessä Kalchen kylän ja idässä Gazunustangin väliltä,\nlöytyy kaivauksia tehtäessä paljon jäännöksiä, jotka viittaavat\nsiihen, että alue hyvin kaukaisina aikoina on ollut tiheään\nasuttu. Itse maan pinnalla ja varsinkin pitkin alueen läpi\njuoksevan Lasku ustangin rantoja on näkyvissä paljon ihmisluita\nja varsinkin saviastiain sirpaleita. Maaleikkauksissa, joita olen\nsaanut tilaisuuden tarkastaa, on n. 2--2 1/2 sylen syvyydessä\nmaanpinnasta paksu humuskerros, joka väriltään jyrkästi eroaa muusta\nirrallisesta maakerroksesta. Tästä humuskerrostumasta ovat peräisin\nkaikki löydöt, etupäässä lasin ja saviastian sirpaleet, ihmisluut,\nterrakottakoristeet ja -kuvineet, vanhat rahat -- enimmäkseen\nkiinalaisia, mutta joukossa muitakin niihin kaiverrettuine\nkirjoituksineen --, lasi- ja kivikoristeet, Buddhan kuvien palaset\nj.n.e. Kulta on pääsaaliina näistä kaivauksista, muita esineitä\npidetään sivutulona ja myydään vieraille. Etsintä suoritetaan\nenimmäkseen huuhtomalla, jota varten vesi johdetaan alueille, missä\nkaivaukset tapahtuvat. Ostetaan alue, etsitään se tarkoin vuosien\nkuluessa, minkä jälkeen se siirtyy pelloksi kynnettäväksi. Tästä\njohtuu, että koko maasto näyttää epätasaiselta pinnalta, jonka\nkorkeusvaihtelut ovat ilman järjestystä tai, kuten tuntuu, ilman\nperustelua. Näkyvissä ei ole ollenkaan vanhoja puita lukuunottamatta\nHezret Alamen mazareja aivan kylän ääressä, missä muutamien\nrunkojen kunnioitusta herättävät mittasuhteet todistavat niiden\nkorkeaa ikää. -- Seutu, missä Tati on sijainnut, on aivan Siptsian\nkylän luona etelään Khotanista. Ei täälläkään ole näkyvissä muita\njäännöksiä kuin suuria hiekkakasoja, joissa siellä täällä on usein\nlasin- ja saviastianpalasia. Siitä päättäen, että kaivauksia täällä\nsuoritetaan huomattavasti pienemmällä innolla, lienee kulta täällä\nharvinaisempaa. Täällä sain tilaisuuden ostaa koko joukon esineitä,\njotka on löydetty kaivauksissa sekä täältä että eri paikoista Takla\nMakania. Lähetän ne parissa laatikossa yhdessä kansatieteellisten\nesineitten kanssa Antellin kokoelmiin. Jos niiden joukossa olisi\nesineitä, joilla on mielenkiintoa Suomalais-ugrilaiselle Seuralle,\nniin luovutan ne mielelläni. Erikoisesti olen ajatellut, että kuusi\nasiakirjaa, jotka on löydetty hiekasta kaivauksissa Khadalykin luota\nDomokosta Keriasta länteen, sekä eräs pienempi, joka on löydetty\nHangin (Jangin) luota läheltä Kumatia etelään Khotanista, voisivat\nkiinnostaa Teitä, ja tässä tarkoituksessa olen ne osoittanut Teille.\nSuuremmaksi varmuudeksi kirjoitan Antellin kokoelmien valtuuskunnan\nsihteerille ja pyydän, että nämä asiakirjat ja seitsemän kirjaa\nlähetettäisiin Teille viipymättä.\n\nKirjojen historia on lyhykäisyydessään seuraava. Ne monet\nvanhat mazarit, jotka vielä tänä päivänä ovat lukuisien\nmuhamettilaisjoukkojen pyhiinvaelluspaikkoina Khotanin aroilla,\nherättivät minussa ajatuksen koettaa päästä selville siitä heidän\nverisien uskonsotiensa episodista, joka liittyy heidän tänne haudatun\nsankarinsa kuolemaan. Tässä tarkoituksessa koetin ostaa heidän\npapeiltaan, mollilta, mazarien kirjoja, \"täskiireitä\". Useimmissa\ntapauksissa epäonnistuin. Osittain niitä ei enää lainkaan ollut\ntallella, osittain salattiin niitä kaikenlaisilla verukkeilla. Niistä\nseitsemästä täskiiristä, jotka lähetän, olen viisi ostanut suoraan\nmazarin mollalta, kaksi muuta hankkinut välitietä. --\n\nKhotanin seudulla vietin pari päivää abdallien asumassa Tamagilin\nkylässä. Tämän pikku kansan asemaa muhamettilaisten keskuudessa\nvoi eräissä suhteissa verrata juutalaisten asemaan kristittyjen\nkeskuudessa. Karkoitettuina omasta pyhästä maastaan Tazitin johdolla\nHusseinia ja hänen kannattajiaan vastaan käydyn taistelun jälkeen,\njolloin hyvin monet heistä saivat surmansa sen johdosta, että\nheidät estettiin saamasta Furatin (Eufratin?) vettä, he ovat sitten\npienissä ryhmissä levinneet Persiaan, Venäjän Turkestaniin, Kiinan\nTurkestaniin ja Intiaan. Lukuunottamatta eräitä uskonnollisia\neroavaisuuksia kuuluu kansan perinnäistapoihin pakollinen\nkerjäläisammatin harjoittaminen. Sekä rikkaan että köyhän on\njoka vuosi lähdettävä pussi selässä kerjuulle. Nämä kerjäävät\nabdallit ovat niin tavallisia, että väestö usein nimittää kaikkia\nkerjäläisiä eli divanoita yhteisellä abdallin nimityksellä. Moni\ntutkijakin näyttää sekoittavan nämä käsitteet. Ainakin erään\ntutkijan teoksista muistan nähneeni abdallin nimityksen käännetyksi\n'kerjäläis'-sanalla ilman enempiä selityksiä. Nämä abdallit\novat muun muhamettilaisväestön vihaamia ja halveksimia osittain\nuskonnollisessa suhteessa eroavien opinkappaleitten vuoksi, osittain\nsen epäluotettavaisuuden takia, joka heille syystä tai syyttä on\nomistettu. Itse he ovat hyvin arkoja eivätkä kerro mitään. He\nsalaavat huolellisesti uskonnolliset eroavaisuudet, sanovat puhuvansa\nsartin kieltä äidinkielenään (muu väestö väittää, että he keskenään\npuhuvat toista kieltä) ja nimittävät itseään sen kylän mukaan, missä\nhe asuvat vakuuttaen sen saaneen nimensä heidän mukaansa. Niinpä\nTamagilissa asuu tamagilin kansaa, Hairanbaghissa lähellä Jarkendia\nhairanbaghin kansaa j.n.e. Tekisi päinvastoin mieli otaksua, että he\nnimittävät itseään asumiensa kylien mukaan salatakseen alkuperänsä.\n\nSuurin vaikeuksin minun onnistui ostaa pari kirjaa, jäljennös\njoistakin täskiireistä, jotka heidän väitteittensä mukaan\nkoskettelevat heidän aikaisempaa historiaansa, mutta jotka minun\ntulkkini lausuman mukaan sisältävät tietoja heidän uskonnollisista\nmenoistaan, sekä muuan paksu nidos, jonka viimeinen luku käsittelee\ntuon kansan historiaa. Tein samalla siellä, niinkuin Jarkendin\nläheisyydessäkin, joitakin antropologisia mittauksia ja otin\nvalokuvia. Jos aikani sallii, teen vielä muutamia mittauksia Painabin\nkylässä n. 40 virstan päässä täältä. Eräissä kylissä he näyttävät\nalkavan avioliittojen johdosta kovin suuresti sekaantua muuhun\nväestöön, mikä antaa aiheen otaksua, että tuo pieni kansa on katoava,\nehk'ei kovinkaan kaukaisessa tulevaisuudessa. Paluu Khotanista kävi\nDuan ja Sandjun arojen kautta pitkin sen mahtavan vuorijonon juurta,\njoka etelässä ympäröi Kiinan Turkestania. Matkalla sain tilaisuuden\ntehdä vielä muutamia antropologisia mittauksia ja ottaa valokuvia\nPakhpun ja Shikhshun vuoristokansoista, jotka asuvat vuoristossa\nKiljangjoen yläjuoksulla. Paha kyllä ei aikani myöntänyt minun\npoiketa tutkimaan niitä lähemmin.\n\nKun \"täskiirien\" osto on vaatinut melkoisesti varoja ja erittäinkin\npaljon aikaa ja vaivoja, olisin Teille hyvin kiitollinen, jos\ntahtoisitte antaa minun tietää parilla rivillä, minkä verran\ntällainen kirjallisuus kiinnostaa Teitä ja Suomalais-ugrilaista\nSeuraa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnenkuin jatkamme Kashgarista Kuldshaan tehdyn matkan kuvaamista,\non ehkä mainittava, että Mannerheim Jarkendissa joulukuussa tapasi\nruotsalaissyntyisen lähetyssaarnaajan G. Raquette'in, joka jo\ntuolloin oli itäturkkilaisten murteiden tarkka tuntija. Mannerheimin\nvälityksellä hän joutui sitten kosketuksiin Suomalais-ugrilaisen\nSeuran kanssa, jonka aikakauskirjan 26. niteessä (1909) hän julkaisi\ntutkimuksen \"East Turkestan (Uigurusbek) Dialect\". Tohtori Raquette\nasuu nykyisin Ruotsissa sekä toimii dosenttina Lundin yliopistossa.\n\nMatkustettuaan karavaanillaan Kashgarista Mannerheim seurasi suurta\npäätietä Maral-bashiin. Tällä matkalla hän teki m.m. antropologisia\nmittauksia abdallien sekä dolonien l. dutaanien keskuudessa lähellä\nviimeksimainittua paikkaa. Täältä hän teki pitkän ratsastusmatkan\nläpi vedettömien seutujen suoraan pohjoiseen Otshalin kylään.\nTasangolla hän ratsastusmatkallaan löysi laajalta alalta maasta\nsaviastiain palasia, hiiliä ja kuonaa. Eräässä paikassa näkyi\nrakennusten jäännöksiä sekä jätteitä niihin käytetystä puuaineesta.\nTiellä Otshalin--Kalpinin välillä hän huomasi raunioita --\nilmeisestikin joidenkin vanhojen sotilasasemien jäännöksiä.\nSaavuttuaan Aksuun Mannerheim sai venäläiseltä kylänvanhimmalta,\n_aksakalilta_, liian myöhään tiedon Otshalissa olleista vanhan\nasutuksen jäännöksistä. Etelään Kalpinista virtaa pienempi joki\nvuorilta samansuuntaisesti Kyzylin kanssa. Tämän joen etelärannalla\nkohoaa kolme muuria, jotka ympäröivät noin parinsadan neliöaskeleen\nlaajuista aluetta. Muurien sisäpuolella näytti olevan erilaisten\nhuoneryhmien ja suuren vesisäiliön jäännöksiä. Mannerheim antoi\ntäällä nelisenkymmenen työmiehen tehdä kaivauksia raunioissa,\nmutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Muutamia virstoja etelään\nnäistä raunioista hän näki monissa paikoin saviastiain kappaleita,\nihmisluita j.n.e., mutta ei täälläkään hänellä ollut kaivauksissaan\nmitään erikoista menestystä. Sieltä kävi matka edelleen\nUtsh-Turfaniin ja Aksuun.\n\nAksusta matka jatkui edelleen yli Muzartin Kuldzhaan, jonne\nsaavuttiin vaikean, kuusitoista päivää kestäneen ratsastusmatkan\njälkeen. Matkalla Mannerheim suoritti, niin paljon kuin hänen\naikansa salli, erinäisiä kaivauksia, ja näistä löydöistään hän otti\ntalteen, paitsi etnografista ainesta Antellin kokoelmia varten,\nnäytteitä myöskin saviastiain kappaleista. Kuldzhasta oli aikomus\npyrkiä edelleen lähinnä Tekes-joen laaksoa pitkin Iliin ja Urumtshin\nkaupunkiin.\n\nMutta ennenkuin jatkamme esitystä pitemmälle, on syytä vielä\nMannerheimin päiväkirjan otteilla maalis-huhtikuun vaihteesta\n1907 valaista hänen matkansa vaiheita, nähdäksemme selvemmin ja\nvälittömämmin, minkälaisia vaikeuksia hänen ja hänen karavaaninsa oli\nkestettävä tällä matkalla, lähinnä nyt kuljettaessa yli Muzart-joen\nja samannimisen vuorijonon.\n\n_Maaliskuun 27. päivänä, Avat_.\n\n-- -- -- -- --\n\nLumen aika kestää Avatissa noin kolme kuukautta ja se kohoaa\nollessaan enimmillään miehen korkeudelle. Buraaneja [=lumimyrskyjä]\non keväisin kymmenkunta, syksyisin noin neljä. Avat-joen yläjuoksulla\non joukko kyliä, joissa on yhteensä 100--110 taloa. Sarain,\nmajapaikan, läheisyydessä ei ole mitään viljelyksiä eikä sieltä voi\nmyöskään saada muita tarvikkeita kuin polttoaineita ja vähän heiniä.\nOhikulkevat karavaanit myyvät toisinaan liian rehunsa, minkä johdosta\nmatkustaja sieltä joskus voi löytää hiukan maissia ja ohraa.\n\n_Maaliskuun 28. päivänä, Kyzyl Bulakin kylä_.\n\n-- -- -- -- --\n\nEilispäivän ankara lumimyrsky jatkuu vähentymättömällä, ehkäpä\nlisääntyneellä voimalla tänään, jolloin liikkeellelähtö tapahtui.\nLumikinokset ulottuivat milt'ei hevosten polviin ja tuuli löi märkiä\nlumihiutaleita vasten kasvojamme. Ei ollut helppo asia kartoittaa\ntietä ja suojella paperia liialta kosteudelta tässä säässä. Eteensä\nei saattanut nähdä kuin 150--200 askelta eikä ainoakaan jälki\nosoittanut tietä. Pitkää aikaa ei ollut ehtinyt kulua, ennenkuin\n_dzhigit_ eli \"jaj\", jonka mandariini oli lähettänyt saattamaan\nminua, selitti, ettei hän enää saattanut löytää tietä. Rakhimshjanov\nlähetettiin takaisin pyytämään yöllä rehukuormien mukana saapunutta\n_juzbashia_ saattamaan meitä. Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkuin\nhänkin sanoi olevansa epävarma suunnasta.\n\nMelkein heti lähdettyämme olimme tulleet noin 200 askeleen levyiseen\nvuorenrotkoon, jossa oli kuivaa ja sateen loma. Seurasimme sitä noin\nkolmen tunnin ajan. Vuoren nimi kummallakin puolen on Tupetag ja se\non ikäänkuin jatkona Avatin läheiselle Tuzkantagille. Paikka paikoin\nrotko laajenee jonkin verran, erittäinkin sellaisten paikkojen\nläheisyydessä, missä siinä on haarautumia. Kun niitä on sangen\nlukuisasti ja kun ne leveydeltään ovat päärotkokäytävän laajuisia,\non todellakin helppo ratsastaa harhaan. Noin tunnin matkan päässä\nAvatista alkaa rotkossa -- varsinkin käänteissä, missä se laajenee --\nolla harvassa kasvavia puita ja suuria pensaita. Pari kertaa luulivat\noppaamme, että he olivat erehtyneet suunnasta rotkossa, jolloin\nei auttanut muu kuin ratsastaa taas hyvän matkaa takaisin. Noin\nkolmen tunnin ratsastuksen jälkeen he selittivät, etteivät he enää\nepäilleet, että olivat johtaneet meitä väärää tietä. Pidimme lyhyen\nneuvottelun ja päätimme koettaa yli vuorten pyrkiä Tupe davanille\n(vuoren läpikulkusolaan), mistä oikea tie vie yli vuorten. Runsaan\ntunnin etsittyämme sokkeloisessa vuoristossa, joka on sangen mahtavan\nTupen vuoriharjanteen eteläisenä haarautumana, saamme vihdoin\nnäkyviimme karavaanin, joka vastakkaiselta taholta on tullut solasta.\nSuuntaamme matkamme heitä kohden ja hetken kuluttua tapaammekin\nmuutamia kauppamiehiä ja kolmisenkymmentä kuormahevosta matkalla\netelään Kuldshasta. He eivät ole auringon ruskeiksi paahtamia, vaan\naivan mustia, kasvojen pinta muistuttaa lähinnä kauan käytettyjä ja\nhyvin hoidettuja keltaisia jalkineita ja heidän kasvojensa piirteissä\nilmenee nyt syvä vakavuus ja väsymys. Hevoset ovat hyvässä lihassa,\nmutta huomattavasti tuuheampikarvaisia kuin meidän. -- Vielä puolen\ntunnin ratsastus, ja me olimme Tupe davanin vuorisolan korkeimmalla\nkohdalla. Lumentulo oli lakannut, tuuli tauonnut ja lämmin aurinko\nkirkkaan sinisellä taivaalla asettunut paikalleen niiden sijaan.\nYlhäällä solassa oli muutamia ratsastajia leiriytyneinä pureskellen\nleipää heidän hevostensa huoahtaessa pitkästä noususta. Näköala oli\nihana. Etelään ja länteen vuoriharjanteita sikin sokin, pienempiä\nvuorenhuippuja ja kukkuloita, kaikki häikäisevän valkoisessa\nlumipeitteessä. Itään ja pohjoiseen kaunis rinne, joka idässä katoaa\ntaivaanrannan taa, mutta jota pohjoisessa taas saartaa suurenmoinen\nvuorijono; sitä meidän huomenna olisi alettava kiivetä ylös. Itse\nvuorensolaan on pääsy jokseenkin helppo. Lounaasta kulkee tie\nkiemurrellen miltei suoraan koilliseen seuraten sadeveden uoman\nsyövyttämää kuilua. Tie on jyrkkä; -- -- --. Solan juurella tie\nkääntyy äkkiä miltei pohjoiseen suuntaan ja johtaa meidät suoraan\npieneen kylään, Kyzyl Bulakiin, jossa on kymmenen taloa ja joka\non äsken mainitun vuoren juurella. -- -- -- Matka Kyzyl Bulakista\nnoin 16 virstaa. Muzart-joen varrella olevasta kyläryhmästä johtaa\n_arba_-tie Aksu-Kutsharin valtatielle, aikaisemmin mainitusta\nkyläryhmästä sitä vastoin ei. -- Vasta myöhään illalla saapuu\nkaravaani, joka on seurannut jälkiäni ja joutunut eksyksiin sekin. Ja\nkuitenkin ovat ajajat vuosikausia kulkeneet tätä tietä. On jo kauan\nsitten ollut maatamenoaika, kun vihdoin _palao_ on valmiina ja saamme\nvähän ruokaa 15--16 tunnin paaston jälkeen.\n\n_Maaliskuun 29. päivänä, Jangi Mähällän kylä_.\n\n-- -- -- -- --\n\nMuzart-joki, joka tähän vuodenaikaan on n. puolentoista tai kahden\nsylen levyinen vuorivirta, vuolas ja levotonjuoksuinen, puristaa\ntäällä itäistä vuorenseinämää. Karkean hiekan, soran ja kiven\nsekaiseen maahan se on uurtanut parin, kolmen sylen levyisen\nrotkouoman.\n\n_Huhtikuun 2. päivänä, Khan Jailyk_.\n\n-- -- -- -- --\n\nTie kiemurtelee täällä kaikkiin mahdollisiin suuntiin näiden\nhujan hajan olevien jäähuippujen ja kukkulain välitse. Pääsuunta\non kuitenkin koilliseen. Hädin tuskin on toiselta päässyt alas,\nkun toiselle on jo taas noustava, usein pitkin liukkaita, jyrkkiä\nporrastumia, joilla hevoset kompastelevat ja vaivoin pääsevät\nliikkumaan. Siellä täällä katkaisee tien useampien sylien\nsyvyinen halkeama, jossa on kiiltäviksi hioutuneet seinämät.\nMilloin useampien, milloin vain yhden ainoan uomaan vyörähtäneen\nkivimöhkäleen muodostamia primitiivisiä portaita on ratsastettava\nyli näiden vaarallisten rotkojen. Jos hevoset ovat rauhallisia,\non kaikki hyvin, mutta jos ne rupeavat hyppimään, käy kulku\nvaaralliseksi, sillä ne liukastelevat ja voivat minä silmänräpäyksenä\ntahansa langeta ja katkaista jalkansa. R:n hevonen horjahti erääseen\ntällaiseen, onneksi jokseenkin kapeaan kuiluun. Ei ollut helppo\nmeidän kuuden miehen vetää yhteisvoiminkaan sitä ylös. Jonkin aikaa\nankarasti ponnisteltuamme se kuitenkin onnistui, ja onneksi hevonen\noli vahingoittumaton. Monen monet hevosenraadot ja luurangot ovat\nvakuuttavana todistuksena tien vaarallisuudesta. Päivän kuluessa\nlaskin niitä neljättäkymmentä ja Filip (hevoseni), joka aluksi\nkovasti pelkäsi näitä irvisteleviä pääkalloja, tottui lopulta niihin\nniin, ettei enää huomannutkaan niitä.\n\nUseita tunteja olemme ratsastaneet epätasaista jäätikköä. Kello on jo\nyli neljän, ja yhä näyttää matka koillisessa olevalle vuorenaukolle\nyhtä toivottoman pitkältä, ja muurit molemmin puolin tietä kohoavat\nyhtä korkeina ja luoksepääsemättöminä. Nouseminen jatkuu taukoamatta.\n-- -- -- Kun on jo menettää toivonsa päästä ennen pimeän tuloa\npois tästä vaarallisesta maastosta, ehdimme leveälle läntisessä\nvuoressa olevalle aukolle. Vastakkaisesta vuorenseinämästä riippuvat\nparin mahtavan jäätikön jähmettyneet jäämöhkäleet pitkin kahta\nvuorenseinässä olevaa rotkoa. Koillisessa näkyy kuilu, josta meidän\njäätikkömme, \"Tugr mus\" nimeltään, saa alkunsa; se on yhä yhtä\nepätoivoisen etäällä. Mieluisaksi yllätykseksemme tie tekee mutkan\nja vie meidät vasemmalla olevaan vuorenaukkoon. Katsoin kelloani ja\nvakuutuin siitä, että meillä oli pari tuntia jäljellä pimeän tuloon,\nlaskujeni mukaan riittävän pitkä aika karavaanille ehtiäkseen yli\njäätikön. Keventynein mielin jatkoin matkaani, sillä viimeisen tunnin\nkiusasi minua epämiellyttävä tunne vastuusta, että olin saattanut\nväkeni mahdollisesti vaaraan paleltua kuoliaaksi jäätiköillä; ei\npuupalastakaan heillä ollut lämmityksekseen yöllä.\n\nTalvimaisema mahtavine lumimäärineen avautuu katseillemme kahden\nmahtavan, tumman vuorenseinämän välistä, jotka kahtena sangen\njyrkkänä rinteenä laskeutuvat vastakkain. Tiemme saa nyt pohjoisen\nsuunnan ja vie meidät keskelle noita lumikinoksia. Kapea, poljettu\nporrastustie vie meidät toiselta rinteeltä toiselle, jotka usein\njyrkästi katkeavat niiden välissä luikertelevaan kuiluun.\n\n-- -- -- -- --\n\nMuutamia minuutteja sen jälkeen alkaa laskeutuminen. Vuoret kahden\npuolen -- vasemmalla kädellä oleva on sama, joka kohoaa Tamga tash\nsarain takana -- tunnetaan järjestyksessä nimillä Kara tag, Kyzyl\ntag, Kara tag ja Barsakalmes tag (käänteessä), mutta ovat täällä\ntunnetut Iberlyk tag nimellä. Kummallakin kädellä on pienehkö\njäätikkö (Iberlyk). N. 3/4 tunnin ajan on laskeutuminen hyvin\njyrkkää. Tuon tuostakin kompastelevat hevoset ja vajoavat lumeen.\nTie ei tee yhtään mutkia, joita olisikin vaikea saada aikaan, se kun\nseuraa aivan kapeaa uraa jyrkkien seinämien välissä. Täällä on vuoren\nnimi Arghyal tag. Molemmin puolin näkyy miltei toisiaan vastassa\nkaksi ylhäällä riippuvaa jäätikköä kuin kaksi jähmettynyttä, valtavaa\nkittimöhkälettä. Oikealla oleva näyttää suuremmalta. Sen rotkosta\nsaa alkunsa pieni, vuolas vuorijoki Tugrsu, juosten toista kapeaa\nja jyrkkää uomaa aivan lähellä ja samansuuntaisena kuin se, jota me\nseuraamme. Kun jyrkin laskeutuminen päättyy, saavumme kolmiomaiseen,\nTugrsu-joen mukaan nimitettyyn ja kolmen mahtavan vuorirykelmän\nympäröimään laaksoon -- kaksi noista vuorista on ollut kulkusolamme,\n\"Mus davanin\", ikäänkuin kehyksinä, ja kolmas, yhtä huomattava, on\njatkona vasemmalla kädellä olevalle vuoriryhmälle. Molempien näiden\nvälistä näkyy mahtava \"Tugrsunung mus\" jäätikkö, ja sieltä johtaa nyt\npaikoitellen jään peittämä vesiuoma Tugrsulle, joka sekin suureksi\nosaksi on juoksultaan jään peitossa. Maisema hurmaa harvinaisella\nsuuripiirteisyydellään. Vuoret ovat täällä -- vastakohtana niille,\njoita olemme nähneet jäätiköstä etelään -- ruohon peittämiä. Missä\nkuihtunut ruoho pistää esiin, siellä se luo vuoriin himmeät, lämpimät\nvärisoinnut, jotka yhdessä rinteille kiipeävien, korkearunkoisten,\ntummanvihreitten kuusien kanssa ihastuttavalla tavalla erottuvat\nvalkeassa lumessa. Kuilu, jota myöten Tugrsu kohisten virtaa, on\nhyvin kapea, jonka vuoksi vuoret jyrkkine seinämineen tuntuvat ehkä\nvieläkin korkeammilta kuin ne, minä ne tähän asti olemme nähneet.\nRotko on hyvin kivinen ja epätasainen. Missä tie kulkee jompaakumpaa\nrinnettä, on se hyvin kapea ja osittain iljanteinen. Harha-askel\nolisi kohtalokas, ja on miltei käsittämätöntä, etteivät hevoset lumen\npeittämällä viettävällä rinteellä astu harhaan. Rotkon pohjassa on\nlunta niin paksulti, että niin pian kuin hevonen astuu askeleenkaan\npoljetulta tieltä, on lunta enemmän kuin sen vatsaan asti. Vain\nvaivoin se jaksaa sieltä jälleen kahlata tielle. Aikaisemmin talvella\nmenehtyvät ihmiset ja eläimet kinoksiin, jos pimeässä eksyvät tieltä.\n\n-- -- -- -- --\n\nTäällä yhtyy Tugrsuun sivujoki. Vuorten nimenä on nyt \"Khan\nJailyknyng tag\". Ratsastettuamme yli Barsakelmesnyng agze joen\nkivisen uoman johtavan hyvin puutteellisen sillan näemme heti\ntulien loistavan vuoren juurelta ja hetkisen sen jälkeen olemme jo\nperillä parin hirsistä rakennetun hökkelin luona. Pimeä on jo kauan\nsitten alkanut ja kello näyttää puolta kahdeksaa. Sekä hevoset että\nmiehet näyttävät väsyneiltä. R:n valtimo lyö 124 kertaa minuutissa,\nmies tuskin pysyy jaloillaan. Sarai on täynnä väkeä, joka nurkassa\npalaa tuli, ja niiden ympärillä väsyneet vaeltajat lepäilevät\nleiriintyneinä vaivalloisen ja raskaan päivämatkan jälkeen. Monet\novat riisuutuneet vyötäisiään myöten ja istuvat kylmässä yössä\npaljaita käsivarsiaan ojennellen tulta kohden, turkit hartioille\nheitettyinä. Myrskyjen vaikutuksesta on sarai saanut varmaankin\nvinomman asenteen kuin Pisan torni. Seinät ja katto ovat niin harvat,\nettä saattaisi uskoa, että ne on tarkoituksellisesti puhkottu. Ei\nmitään ovia, ei ikkunoita, ei tulisijoja. Tuli tehdään siihen, missä\nse näyttää kodikkaimmalta. Koko pihakin, eikä vain talo, on täynnä\nsavua. -- -- -- -- --\n\nSarain isäntä tiesi kertoa kuudesta kuoliaaksi paleltuneesta\nihmisestä tänä talvena, kymmenestä vuonna 1906 ja kuudesta 1905.\nMuutamia vuosia sitten hautasi lumimyrsky alleen 63 henkeä Tekesin\nlaaksossa. He uupuivat ja kaatuivat toinen toisensa jälkeen. Saraissa\nnäin miehen, jolla oli paleltunut käsi. Hän oli juuri saapunut. Hänen\nvaimonsa ja toinen tyttärensä paleltuivat kuoliaaksi ja ukko jätti\nheidät erään kiven luo peittäen heidät tshapanilla. Toinen tyttö\npelastui toinen jalka paleltuneena.\n\nMatkan kestäessä Mannerheim merkitsi muistiin m.m. eräissä\nsuurissa kivissä tapaamiaan kauriiden kuvia samoinkuin joitakin\nkivikirjoituksia. Parissa paikassa hän oli Tekesin laaksossa\nhuomannut joukon pieniä kumpuja, jotka olivat peitetyt katukiveystä\nmuistuttavalla kivipeitteellä. Eräästä toisesta paikasta hän tapasi\nn. 80 kivikumpua käsittävän ryhmän seudulta, jolta oli kaunis näköala\nyli laakson. Suurin kumpu oli läpimitaltaan 80 askelta. Oli ilmeistä,\nettä nämä kummut muodostivat ryhmiä jonkin määrätyn tuntemattoman\njärjestelmän mukaan. Kaivauksia hän ei voinut täällä suorittaa,\nminkä vuoksi hänellä ei myöskään voinut olla mitään varsinaisesti\nuutta kerrottavaa näistä kummuista. Karasharin ympäristössä hän kävi\nennen lähtöään pohjoiseen Urumtshiin päin eräillä raunioilla, jotka\nkuitenkin olivat jo ennestään tunnettuja. Tohtori G. J. Ramstedt\n(sittemmin chargé d'affaires'imme Japanissa ja professori Helsingin\nyliopistossa) oli myös antanut Mannerheimille tiedon eräistä\nkivikirjoituksia sisältävistä kivistä pienen Juldusjoen varrelta. Hän\nei kuitenkaan saanut selvää näistä kivikirjoituksista, vaikka hän\nmuualla saikin talteen koko joukon samanlaisia. -- Tällä matkalla\nkärsi Mannerheimin karavaani jatkuvasti hyvin suurta rehunpuutetta\nkarussa vuoristossa ennen Urumtshiin tuloa. Hevosista toiset\nmenehtyivätkin rehun puutteessa, toiset uupumuksesta tai tauteihin.\n\nUrumtshista Mannerheim kertoo, että juuri ennen häntä elokuussa\n1907 oli saksalainen professori Grünwedel retkikuntineen\nlopullisesti jättänyt Keski-Aasian vieden sieltä mukanaan useita\nkymmeniä laatikollisia arkeologisia ja muita aarteita. Kuten\ntunnettua, tekivät saksalaiset vielä vähän ennen mailmansotaa\nsuuren tutkimusmatkan näihin seutuihin ja ehtivät erittäin suurine\nkokoelmineen juuri ennen sodan puhkeamista ajoissa yli Saksan\nrajan. Näistä kokoelmista on Berliinin kansatieteellinen museo\n(Museum für Völkerkunde), lähinnä professori Albert von Le Coqin\ntoimesta, saattanut järjestää erikoisen valtavan osaston. Pelliot oli\nkaivauksissaan Kutshan seuduilla tehnyt tärkeitä asiakirjalöytöjä.\n-- Urumtshissa Mannerheim tapasi mielenkiintoisen henkilön, nim.\nkiinalaisen prinssi Lanin, joka oli karkoitettu tälle paikkakunnalle,\nkoska häntä pidettiin sen liikkeen alkuunpanijana ja aiheuttajana,\njoka päättyi v. 1900 veriseen boksarikapinaan. Hän oli silloisen\nKiinan keisarin läheinen sukulainen ja siihen aikaan tunnetun\nprinssi Tuanin veli, joka hänkin oli kuulunut boksariliikkeen\njohtajiin. Liikkeen päämääriinhän kuului kaikkien eurooppalaisten\ntuhoaminen Kiinassa. Prinssi Lan, 50-vuotias mies, jonka Mannerheim\nUrumtshissa oleskellessaan tapasi monta kertaa, lahjoitti hänelle\narvokkaan jäljennöksen eräästä Tangdynastian (618--907) aikaisesta\nmuistokivestä, joka oli pystytetty Barkulin seutuun. Jäljennös on\nMannerheimin käsikirjoituskokoelmissa Helsingissä.\n\nUrumtshista oli Mannerheimin tarkoituksena nyt elokuussa 1907,\npoikettuaan ohimennen Gutshenissa, matkustaa edelleen Turfanin\nja Hamin kautta Kansun maakuntaan. Kuten luonnollista oli, ei\nMannerheimin onnistunut tällä matkallaan Gutsheniin tavata mitään\nerikoisen mielenkiintoista. Hänestä näytti, että seutu teki\nerikoisen synkän vaikutuksen matkustajaan kaiken sen hävityksen\njälkeen, mikä siellä oli tapahtunut dunganien kapinan aikana. Suuret\nkylät olivat raunioina, eikä hän niistä löytänyt mitään vanhempia\nmuinaisjäännöksiä. Mainittakoon tässä, että hänen Turfanissa\nkuitenkin onnistui hankkia m.m. pitkähkö asiakirja, joka oli löydetty\nja otettu talteen eräissä kaivauksissa. Se oli kääritty puukapulan\nympärille. Tämä asiakirja, jonka kööpenhaminalainen kiinankielen\nlehtori, tohtori K. Wulff on todennut hyvin vanhaksi, yli tuhannen\nvuoden ikäiseksi kiinalaiseksi käännökseksi eräästä buddhalaisesta\nsutrasta, on nykyisin Mannerheimin käsikirjoituskokoelmissa\nHelsingissä. Edelleen hän osti koko joukon muita asiakirjakatkelmia,\njoita oli löydetty maasta sekä Jarhosta että Idiqutsharista. Ne\novat usein kylläkin vähäpätöisiä, niin ettei Mannerheim lainkaan\nolisi ajatellutkaan niiden talteenottamista, ellei hän olisi\nsaanut kuulla, että G. Macartney oli ostanut Englantiin eräille\ntieteellisille seuroille vielä pienempiä katkelmapalasia. Enimmäkseen\nkäytettiin näitä kallisarvoisia asiakirjoja -- väestön viljelemien\npeltojen lannoittamiseen. Raunioista mainittakoon, että ne olivat\nkuvaamattoman kurjassa tilassa. Suuret, varmaankin ennen komeat\nseinämaalaukset näyttivät kokonaan tuhoutuneen. Osa oli ilmeisestikin\nkuljetettu pois. Se näkyykin monista Le Coqin, Pelliot'in, Steinin\ny.m. julkaisuista. -- Pienenä sivuseikkana kerrottakoon, että\nMannerheim Turfanissa asui samassa talossa, jossa aikaisemmin\nsuomalaiset vapaaherra C. Munck ja maisteri Otto Donner ennen häntä\nolivat asuneet tämän ilmeisestikin hyvin vieraanvaraisen isännän\nluona.\n\nPoikettuaan Turfanin--Hamin tieltä Tshigopshinzan aseman luona\nMannerheim pyrki karavaaneineen yli vuorten Barkulin kaupunkiin.\nTässä kaupungissa hän tapasi vanhasta kiinalaisesta temppelistä\nhyvin vanhan kiven, jossa oli kivikirjoitusta kiinalaisin merkein.\nKiinalaisten mukaan sanottiin kiven olevan yli 2000 vuotta vanha,\nHan-dynastian ajalta, ja tarina kertoo, että tämä kivi olisi\nyliluonnollisella tavalla siirtynyt Barkuliin Tun-Huangista.\n\nHamissa Mannerheim kohtasi matkallaan tunnetun tutkijan, tohtori\nM. A. Steinin, joka oli tulossa eteläisemmiltä erämaan seuduilta.\nTällä matkallaan tohtori Stein, kuten myöhemmin tuli tunnetuksi, oli\nlöytänyt Tun-Huangista erään kallioihin kätketyn käytävän ja sen\nkiinni muuratun aukon takaa sittemmin niin tunnetun, laajan, yli 1000\nvuotta vanhan arkiston, joka oli siis vähintäänkin vuosituhannen\nollut tuntemattomana ja kenenkään ihmisen käsittelemättä. Stein\nlöysi näet sieltä tuhannen buddhan kalliotemppelistä huoneen, joka\noli lattiasta kattoon täynnä tiheään sullottuja asiakirjakääröjä,\njotka olivat laaditut useimmilla tuolloin käytännössä olleilla\naasialaisilla kirjakielillä. M.m. hän löysi täältä myöskin\nmuinaisturkkilaisia käsikirjoituksia, jotka olivat kirjoitetut\nintialaisella tushilla. Tohtori, sittemmin Sir Aurel Stein\nensimmäisenä eurooppalaisena pääsi täten käyttämään tätä arkistoa,\njota sittemmin ovat tutkineet ranskalaiset, japanilaiset y.m. ja\njonka viimeiset jäännökset nyttemmin on vihdoin siirretty Pekingiin.\n\nMannerheim poikkesi Ansista Tun-Huangiin, mutta hänen ei onnistunut\nsaada sieltä muuta kuin raunioiden valokuvia y.m.s. Hänen käyntinsä\naikaanhan ei kenelläkään ollut vielä lähempää selkoa kallisarvoisesta\narkistosta, jonka keksiminen ilmeisesti vaati paljon vaivaa ja työtä\nsekä sitä paitsi eräiden alkuasukaskielten tuntemusta.\n\nGantshousta Mannerheim teki sangen tärkeän retken n.s. Sarö jögurien,\ns.o. keltaisten jögurien keskuuteen. Myöhemmin tämän heimon luo\ntekemällään käynnillä hän tutustui myöskin Shera jögureihin, s.o.\njögurien mongolilaiseen heimoon. Näiden heimojen keskuudessa,\njotka aikaisemmin olivat olleet suorastaan tuntemattomia, hän teki\ntärkeitä etnografisia muistiinpanoja heidän elämästään ja tavoistaan,\nerittäinkin kuolemaan, syntymään ja avioliittoon liittyvistä. Sitä\npaitsi hän merkitsi muistiin foneettisella tarkkuudella useita\nsatoja sanoja kummastakin kielestä. Näiden Mannerheimin tekemien\nkielellisten muistiinpanojen tarkkuudesta tulee puhe vielä tarkemmin\nmyöhemmin.\n\nLiantshoun kaupungissa hän löysi eräästä vanhasta temppelistä\nmerkillisen muistokiven. Kiinalaiset mainitsivat sitä nimellä Si-hia\npei (-- Si-hia kivi). Tässä hyvin kuluneessa kivikirjoituksessa\nolevat hieroglyfit muistuttavat suuresti kiinalaisia merkkejä.\nAnnettuaan sivellä kaikki syvennykset kivessä valkealla värillä\nMannerheim valokuvasi sen. Valokuvan voi katsoa onnistuneen hyvin,\nvaikka sen ottaminen epäedullisten sääsuhteiden vuoksi veikin kaksi\npäivää. Ranskalainen Bonin lienee läpikulkumatkallaan turhaan\nkoettanut saada jäljennöstä kivestä, mutta lienevät nyttemmin\nkiinalaiset viranomaiset Ranskan Pekingin-ministerin pyynnöstä\ntoimittaneet kopion siitä myöskin Pariisiin.\n\nTässä yhteydessä haluan myöskin mainita, että nyttemmin kenraali P.\nK. Kozlov Khara-Khoton rauniokaupunkiin vv. 1907--1909 tekemällään\ntutkimusmatkalla suoritti perinpohjaisia kaivauksia siellä ja löysi\nerinomaisen suuren Si-hia-arkiston, johon kuului paljon kirjoja ja\nkäsikirjoituksia Si-hia-kielellä. Kaikki nämä aarteet hän toimitti\nPietariin, missä niitä nyt säilytetään sikäläisessä Tiedeakatemian\nkirjastossa, jossa Pietarin tulvan aikana vallankumouksen jälkeen\nvesi niitä lienee suuresti vahingoittanut. Näitä käsikirjoituksia\neivät venäläiset tutkijat ole vielä käsitelleet eikä niitä myöskään\nole luovutettu ulkomaisten tutkijain käytettäväksi. Tästä matkastaan\non kenraali Kozlov julkaissut lähes 700-sivuisen teoksen, joka on\njulkaistu Pietarissa v. 1923 nimellä \"Mongolija i Amdo i mertvyj\ngorod Xapa-Xoto\".\n\nKansun maakunnassa oleskelunsa aikana Mannerheim osti edelleen sieltä\nsuuren määrän erinomaisen harvinaisia kiinalaisia painettuja teoksia,\njotka ovat noin vuosisadan vanhoja ja käsittelevät tämän maakunnan\naikaisempaa historiaa.\n\n\"Päiväkirjani on\", kirjoittaa Mannerheim helmikuun lopulla\nLantshoussa, \"saanut levätä kokonaisen kuukauden, eikä minulla ole\nkertaakaan ollut vähäisintäkään kiusausta siihen epäterveeseen\nhimoon, jota sanotaan kirjoitussyyhyksi\". Tästä huolimatta hän\ntyöskenteli kuitenkin innokkaasti ja huolellisesti pitkän ajan\nkaupungissa ja sen ympäristöissä osittain Venäjän yleisesikunnan\nantamissa tehtävissä, osittain niissä tieteellisissä töissä, jotka\nhän oli ottanut suorittaakseen. Hänen siellä oleskellessaan otti m.m.\nKansun varakuningas hänet ystävällisesti vastaan.\n\nMaaliskuussa Mannerheim matkusti kaupungista suurta Labrangin\nluostaria kohden, tietenkin ilman suurempaa alkuasukassaattuetta,\nvieläpä kenties tarpeellisiksi osoittautuvien paperienkin\npuutteessa. Tämän seikkailuista rikkaan, mutta ennen kaikkea kovin\nrasittavan ratsastusmatkan, joka kävi läpi vuoristosolien y.m.,\nvalaisemiseksi on mielenkiintoista tutustua jälleen Mannerheimin\npäiväkirjamuistiinpanoihin maaliskuun 26. ja 27. päivältä 1908. Nämä\npäiväkirjan otteet kuvaavat ensi sijassa tätä perin epäsuotuisissa\nolosuhteissa tapahtunutta käyntiä ylhäällä vuoristossa sijaitsevassa\nsuuressa tiibettiläisessä Labrangin luostarissa, joka on, kuten\ntunnettua, buddhalaisista luostareista kolmas järjestyksessä\nsuuruudeltaan ja samoin myös maineensa ja nauttimansa arvonannon\npuolesta. Siellä asuu n. 3000 lamaa l. buddhalaista munkkia. Ettei\nMannerheimin, kuten hänen päiväkirjastaan käy selville, aivan hyvin\neikä perinpohjaisesti onnistunut tutkia luostaria eikä edes perehtyä\nsiihen, johtui vaikeuksista, joille hän ei voinut mitään.\n\n\"Erilaiset poikkeamiset matkaltani ja aikaa vieneet neuvottelut\naiheuttivat sen, että lähdin matkalle Labrangiin ilman muita\npapereita kuin Pekingistä saamani passi.\" -- -- -- -- --\n\n_Maaliskuun 26. päivänä_.\n\nEdellä esitetty on riittävä selvittämään, ettei tehtävissäni\nollut muuta kuin tehdä parastani hyvin huonossa osassa ja koettaa\nomalla diplomaattisella taidollani selviytyä tilanteesta. Väestö\ntuntui kaikkea muuta kuin hyväntahtoiselta. Jos näyttäytyi ulkona,\nvihellettiin ja huudettiin, niin pian kuin vain käänsi selkänsä\njollekin tanguuttiryhmälle. \"Urhoolliset\" dungaanilaiset sotilaani,\njoiden samalla tuli olla tulkkeina, näyttivät osoittavan enemmän\nkuin luvallista kunnioitusta kaikelle, mikä oli tanguuttilaista.\nKun aamulla annoin ilmoittaa heille käskyni satuloida hevosensa\nratsastaaksemme luostariin, vastattiin minulle, etteivät he\nuskaltaneet seurata minua ilman Ma laojea, sillä ilman häntä saattoi\njoutua kivitettäväksi. Vasta kun he olivat päässeet selvyyteen, että\nolin päättänyt, jos niiksi tuli, ratsastaa sinne ilman heitäkin, he\nottivat nöyrtyäkseen ja satuloivat hevosensa. Otin mukaani kaikki\nvaatimattomat lahjani, annoin leikata pitkiksi kapeiksi suikaleiksi\nsuuren palan punaista silkkiä, ja niin lähdettiin. Tapa on näet aina\nkäynneillä lahjoittaa toisilleen pieniä silkkivöitä tai -liinoja.\nKäyntini koski lähinnä luostarin kahta vanhinta lamaa saadakseni\nheiltä luvan käydä näissä temppeleissä ja tehdä samalla, mikäli\nmahdollista, tervehdyskäyntini Buddhan ruumistuman, inkarnatsionin,\nluona. Yhtä jäykkiä ja kankeita ja sanattomia kuin tapaamamme\nlamat olivat luostarialueen ulkopuolella, yhtä rakastettavia ja\nhymyileviä olivat nämä molemmat vanhimmat lamat. He suorastaan\nsulivat hymyilyynsä ja kevyihin kumarruksiinsa. Toinen johtaa\ntaloutta, kun taas toinen, n.s. _Timpà_, ottaa vastaan lahjoja, jotka\novat tarkoitetut _Gegenille_, vie ne perille ja ilmoittaa, onko\nvastaanottoon suostuttu vai eikö. Punaisen vyön ohella lahjoitin\nheille kummallekin nuuskapullon ja kolmiosaisen peilin ja sain\nvastalahjaksi kaksi kulunutta sinistä vyötä, jotka varmaankin jo\nmonta kertaa olivat olleet käytännössä tämän etiketin mukaisina\nlahjoina. Niin, kuka tietää, vaikkapa ne pian uudelleen joutuisivat\nkunnianarvoisain prelaattien käsiin. Edellinen on vanhanpuoleinen\nmies, joka -- vaikka onkin hyvin kohtelias -- ei pääse virkaveljensä\nkannoillekaan tässä suhteessa. Tämä ei saata olla kuin korkeintaan\nnelikymmenvuotias. Missä hän on oppinut hienon käyttäytymistapansa\nja erinomaisen kohteliaan hymyilynsä, on vaikea ymmärtää. -- -- --\nTuhannesti hymyillen hän selitti minulle, ettei Gegen nykyään ollut\nterve sekä etten voisi tavata häntä, ellen viipyisi jonkun aikaa\nLabrangissa. Lahjani hän tahtoi kuitenkin ottaa toimittaakseen\nedelleen. Kooltaan kunnioitusta herättävälle vyölle asetin kappaleen\nsilkkikangasta, kellon, hopealusikan ja sormuksen, jonka prelaattiin\nvaikuttaakseni hänen nähtensä vedin sormestani. Rakastettavasti\nhän läksi heti hänen pyhyytensä luokse, mutta hyvin pitkään poissa\nviivyttyään hän tuli takaisin tuoden vastauksen, että oli mahdotonta\nottaa minua vastaan, ennenkuin hän oli tullut hiukan paremmaksi.\nOn aivan yksinkertaisesti mahdotonta kuvata hänen hymyään ja hänen\nverratonta ilmettään, kun tämä, kuten hän tietysti arveli, Jobin\nposti esitettiin, mutta tunnustaa täytyy, että hän suoritti asiansa\nerinomaisesti. Temppelissä saisin kuitenkin käydä seuraavana päivänä\nerikoisesti tätä varten määrätyn laman seurassa. Käytettäväkseni\nannettaisiin myöskin suojelusvartio matkalleni eteenpäin, mutta\nainoastaan ensimmäiseen yömajaamme; varsin tarpeeton järjestely,\nmatkan vaarallinen osa kun sattuu vasta seuraaviksi päiviksi.\n-- -- -- Illalla tuli kaksi lamaa luokseni tuoden suuren nahkasäkin\ntäynnä kuparirahaa. He olivat tietenkin hyvin hämmästyneitä, kun\nsanoin heille, etten ota vastaan rahaa, mutta pitäisin muistona sen\nsilkkiliinan, joka oli seurannut lahjaa. Kun heidän selityksensä,\nettä rahat olisivat samaa kuin kutsu hienoille päivällisille,\neivät hyödyttäneet mitään, menivät he pois ja palasivat pidettyään\nneuvottelun ja toivat suuren määrän lihaa, jota minä tietenkään en\nsaattanut kieltäytyä vastaanottamasta. -- -- --\n\n_Maaliskuun 27. päivänä_.\n\nKäyntini Labrangin luostarissa ei ole menestynyt. Sopimuksen mukaan\nlähetettiin tänään lama saattamaan minua käynnilläni temppeleissä,\njotka Timpà oli ilmoittanut hänen pyhyytensä käskystä pidettävän\navoinna. -- Kolmelta puolelta ympäröivät luostariryhmää matalat\nparvekkeet, joihin on tiheään vieri viereen sijoitettu suuret\nrukousmyllyt eli oikeammin silinterit. Näiden rakennusten pituus\non varmaankin pari virstaa. Lukemattomia pyhiinvaeltajia --\nenimmäkseen hoippuvia, kuihtuneita ukkoja ja akkoja -- kiertää\nnäissä gallerioissa päästä päähän pannen liikkeeseen kaikki nämä\nlieriömäiset myllyt. Aina välillä keskeytyy tämä mekaaninen\nrukousten toimittaminen, vanhukset polvistuvat ja heittäytyvät\ntomuun kasvoilleen kädet ojossa. Siellä täällä näyttää joku vanha\nlama suorittavan samoja voimisteluharjoituksia. Hänellä on suojeleva\nnahkainen pussikinnas oikeassa kädessä. Tiellä luostarirakennusten\nja joen välillä on joka aamu lukuisa väkijoukko, joka täällä ostaa\nja myy kaikkea, mitä heidän elämässään tarvitaan, ruokatarpeista\nBuddhan kuviin ja muihin heidän kulttiinsa liittyviin esineisiin\nasti. Tavarat tuodaan jakkihärillä, joilla ratsastaen suuri osa\ntanguuttejakin saapuu. Härät seisovat joen rannalla sidottuina\nuseiden kymmenien ryhmissä. Täällä on nähtävänä kirjava joukko.\nNaisia monine pikku palmikkoineen ja kauniine, melkein maata\nlaahaavine liepeineen. Toiset ovat hyvin kauniita, koruina suuret\nvalkeat näkinkengät tai pakotetusta hopeasta tehdyt kupinmuotoiset\nkoristeet. Miehistä varsinkin nuoremmat näyttävät hyvin sieviltä,\nteatterimaisina pukimina leveä, punaisen nauhan reunustama turkki,\njonka toinen hiha viistää maata. Lakki on työnnetty toiselle\nkorvalle, rinnalla kannetaan näkyvissä pakotetusta hopeasta tehtyä\nkaunista rasiaa, joka on koristeltu koralleilla ja värillisillä\nkivillä ja jossa säilytetään rukouksia ja erilaisia lääkeaineita,\nkorvassa on koralleilla koristettu hopearengas, vyössä mahtava pamppu\nja jalassa pöyhkeilevät punaiset tai vihreät pieksut.\n\nVäkijoukko ei suinkaan pysy passiivisena. Niin pian kuin vain on\nkääntänyt selkänsä jollekin ryhmälle, kuuluu vihellyksiä, kovaäänistä\nnaurua ja kättenpauketta ja mikä parasta, ohi korvien suhahtaa\npienehkö, salakavala, takaapäin heitetty kivi. -- -- --\n\nEnsimmäinen temppeli, jossa kävimme, oli Tunkö sy, jossa on\nmahtava, kahden kerroksen läpi ulottuva kullattu, istuva Buddhan\nkuva. Kultauksen alta en saattanut varmasti nähdä, oliko kuva\npronssia, mutta siltä minusta näytti. Sen jalustan edessä on rivi\nkauniisti pakotettuja hopeakoristeita ja niiden edessä maljakkoja\nriikinkukonsulkaviuhkoineen, suuri vati, jossa on voissa palava\nsydän, muita taiteellisesti muovailtuja, värjättyjä voikimpaleita\nj.n.e. Kattoa kannattaa kaksi puupylväsriviä; alttaria lähinnä oleva\non koristettu ihmeellisillä heraldisilla pronssileijonilla, joiden\nruumiin etuosa pistää esiin pylväitten jalustasta. Kummallakin\npuolen Tunköä jonkin matkan päässä on istuvassa asennossa Sangdia\nesittäviä mahtavia pronssikuvia. Vasemmalla heti toisen pylväsrivin\ntakana on lähellä Tunkön jalustaa pari syltä korkea Suburganin\ntorni, jonka useimmat osat ovat pakotettua hopeaa. Tänne kätketään\nBuddhan inkarnatsionien tuhka heidän kuoltuaan. Pylväistä riippuu\npitkiä ja kapeita, kirjavia silkkinauhoja ja muita kauniita\ntummanvärisiä kudoksia. Toisin paikoin riippuu samanlaisia nauhoja\nkatosta muodostaen eräänlaisia pitkiä ja kapeita putkia. Temppelin\npuuseiniä koristavat sisäänkäytävän ulkopuolella pienemmät Buddhan\nkuvat, joita on lattiasta kattoon ulottuvissa seinäsyvennyksissä.\nNiitä sanottiin olevan tuhatkunta. Joka tapauksessa niitä on hyvin\npaljon. Sisäänkäytävän ovia peittävät kauniit, paksut, kullatut\nkuparitakeet. -- -- --\n\nKäytyään vielä kolmessa muussa temppelissä joutui Mannerheim\nseuralaisineen yhä lukuisampien pyhiinvaeltajien ja lamain\nhuomion kohteeksi vihellyskonsertin yhä kiihtyessä ja kivityksen\nlisääntyessä. Tämän johdosta Mannerheim \"antoikin palttua hänen\npyhyydelleen, Timpàlle ja koko luostarille\" sekä jätti tuon suuren\nja komean alueen monine temppelirakennuksineen, torninhuippuineen ja\nkullattuine kattoineen. Kaiken kaikkiaan lienee tässä luostarissa\n18 suurta ja 40 pienempää temppeliä, ja lamoja, munkkeja, saattaa\nolla ehkä kolmisen tuhatta, joukossa mongoleja ja torgouteja sekä\nmuutamia kymmeniä burjaatteja, jotka täällä saavat lamakasvatuksensa.\nLuostari lienee suuressa arvossa pidetty sekä hyvin rikas, etupäässä\npyhiinvaellusmatkalla käyvien buddhalaisten anteliaista lahjoista.\n\nMannerheimiä seuraava dungaani oli pitänyt aivan mahdottomana yösijan\nhankkimista muutamasta pienestä tanguuttikylästä, varsinkin Labrangin\nläheisyydestä. \"Mieluummin sitten kulkea tarpeettomat 10--12 litä\njoen toisella puolella ja maata yö kiinalaisen luona. Hyvä, pysyin\npäätöksessäni ja urhoollinen sotilas sai kiivetä yli muurien\nsuljettuihin taloihin. Ainaisen neuvottelun jälkeen saimme erääseen\ntaloon portit auki, mutta ihmettelen, eikö liene ollut tarkoituksena\npelästyttää meidät pakoon, sillä kynnykselle ilmestyi ulkomuodoltaan\nniin peloittava spitaalinen, että minäkin olisin pyrkinyt johonkin\nmuuhun kylään, ellei itsepäisyyteni olisi voittanut ja pakottanut\nminua pitämään hyvänäni, mitä saatavissa oli. Spitaalinen sai maata\nulkona ja me menimme miehissä nukkumaan tilavaan tupaan, jossa paitsi\nmeitä vietti yötä kaksi lehmää ja hevonen\", kirjoittaa Mannerheim.\nHän pani maata tyhjään vuoteeseen huolimatta avata omia tavaroitaan.\nHänen noustessaan seuraavana aamuna ja ruvetessaan pukeutumaan tuli\nspitaalinen hakemaan huopiaan. Silloin kävi selville, että Mannerheim\noli nukkunut spitaalisen omassa vuoteessa. Nykyisin voitaneen jo\nkatsoa taudin itämisajan olevan ohi. Ja seuraavana päivänä hän\nkirjoittaa päiväkirjaansa: \"Lähdettyäni Hödshousta ei ole kulunut\npäivääkään, jona minua ei olisi neuvottu valitsemaan toista tietä\nLabrangista, koska Taotshoun kautta kulkeva oli pahassa maineessa\nalituisista ryöstöistä, joita sillä harjoitettiin. Jai, jonka piti\nseurata minua, katsoi viisaimmaksi kadota Labrangissa ja minun oli\nmahdotonta saada palvelukseeni oppaiksi paria tanguuttia. Selitys\noli aina sama, tie oli vaarallinen.\" Sitten kun karavaani oli\npäässyt pois tanguuttien asumalta seudulta rauhallisten kiinalaisten\nasuma-alueelle, saattoi sen katsoa olevan turvassa vaarallisemmilta\nhyökkäyksiltä.\n\nMannerheimin päiväkirjakuvaus Labrangin merkillisistä temppeleistä\non monessa suhteessa arvokas ja ansaitsisi varmasti julkaisemisen,\nmutta jo yksin tilan niukkuuden vuoksi meidän on pakko luopua tässä\nlaajemmista lainauksista. Tarkoituksenahan on ensi sijassa selvän\nkuvan antaminen tästä hyvin vaikeasta ja vaarallisesta matkasta\nja mahdollisimman hyvin valaista Mannerheimin tällä pitkällä\ntutkimusmatkalla suorittamia töitä.\n\nVuosina 1906--1909 kävi suuri ranskalainen retkikunta -- Mission\nd'Ollone -- majuri d'Ollone'in johdolla Kiinassa, Tibetissä ja\nMongoliassa. Teoksessaan, jonka majuri d'Ollone on julkaissut 1911\nnimenä \"Les derniers barbares\", hän on sangen perinpohjaisella\ntavalla kuvannut tämän hänen johdollaan toimineen retkikunnan\nkäyntiä juuri samassa Labrangin luostarissa. Vaikka d'Ollone\nolikin varustettu kaikilla tarpeellisilla papereilla ja vaikka\nhän oli saanut erikoisesti häntä varten järjestetyn suuremman\nsaattokunnan, koki hän kuitenkin suuria vaikeuksia. Karavaani\njoutui tavanomaisen kivityksen alaiseksi, mikä osoitti, että\nrauhallisimmatkin pyhiinvaeltajat olivat hyvin vihamielisiä kaikkia\nulkomaalaisia kohtaan. Mutta kun lisäksi tiibettiläinen ratsuväkikin\nhyökkäsi retkikunnan kimppuun, jolloin eräät ranskalaiset upseerit\nhaavoittuivat pahasti ja koko retkikunta vain pimeän tulon turvin\npääsi pelastumaan, osoittaa jo tämä, että Mannerheimillä Labrangissa\nkäydessään oli enemmän kuin hyvä onni. Voidaan ajatella, että\nhänen tarmokas ja päättäväinen esiintymisensä on osaltansa ollut\nomansa pelastamaan hänet muuten varmasta kuolemasta. Vasta monien\nvaikeuksien jälkeen onnistui majuri d'Ollone'in päästä eräine\nseuralaisineen Labrangiin, missä hän ei kuitenkaan saanut tavata\nluostarin sairasta johtajaa, silloista \"elävää Buddhanruumistumaa\",\nvaan kohtasi sen sijaan ainoastaan erään luostarin esimiehen, joka\njohtajan nimessä kohteliaasti valitti retkikunnan ikäviä seikkailuja,\nmutta syytti ikävyyksistä Kansussa olevaa varakuningasta, joka\nilmeisesti hänen väittämänsä mukaan oli laiminlyönyt ilmoittaa heidän\ntulostaan luostariin.\n\nRatsastettuaan sen jälkeen eteenpäin yli mahtavien vuorten Kansun\nmaakunnassa Mannerheim saapui Veille, Keltaisen virran suurelle\nsivujoelle. Täältä hän jatkoi matkaansa ikivanhaan Si-anin\n(Si-nganin) kaupunkiin, jossa on n. 700000 asukasta. Kaupungin\nympäristössä on useita satoja suuria, vanhanaikaisia hautakumpuja,\njoissa m.m. mahtavan, n. vuodesta 200 e.Kr. n. vuoteen 200 j.Kr.\nhallinneen Han-dynastian jäsenet lepäävät yhdessä muiden tuon ajan\nmahtavien: ministerien, suosikkien ja eunukkien kanssa. Pysähdyttyään\ntäällä seurasi Mannerheim sitten viikon ajan Keltaisen virran\nalajuoksua käyden m.m. Ho-nan(fu)ssa, nyk. Lo-jangissa, joka myöskin\naikaisemmin oli ollut valtakunnan pääkaupunkina ja joka on tunnettu\nikivanhoista temppeliluolistaan, joissa on tuhansia kiveen hakattuja\nBuddhan kuvia. Sieltä hän jatkoi matkaansa Kai-fengiin, Honanin\nmaakunnan pääkaupunkiin. Tämän maakunnan kiinalaiset täydellä syyllä\nlukevat Kiinan valtakunnan tärkeimpiin. Kappaleen matkaa sieltä\nMannerheim kulki uudelleen yli Keltaisen virran ja saapui Tai-jyanin\nkaupunkiin, joka on Shansin maakunnan pääkaupunki.\n\nTämän kaupungin lähellä olevassa U- tai Shanin luostarissa\nMannerheim sai tilaisuuden käydä Dalai Laman, bodhisattvan etevimmän\ninkarnatsionin ja samalla koko Tiibetin ja Mongolian sekä eräiden\nKiinan osien buddhalaisen väestön varsinaisen hengellisen päämiehen\nluona. Ennenkuin käymme kuvaamaan tätä käyntiä, on tässä lisättävä,\nettä Mannerheim saapui sieltä vihdoin Kalganin kaupungin kautta\nPekingiin, Kiinan silloiseen pääkaupunkiin.\n\nTämän jälkeen annamme sananvuoron Mannerheimille itselleen, joka\npäiväkirjassaan kesäkuun 25. ja 26. päivältä 1908 antaa meille\nverrattoman kuvan käynnistään Dalai Laman luona.\n\n_Kesäkuun 25. päivänä U- tai Shanin luostarissa_.\n\n-- -- -- -- --\n\nIltapäivällä kävin ylhäällä kukkulalla erään Dalai Laman lähimmän\nlaman luona. Korkeiden kiviportaiden juurella oli vartiossa kaksi\nkiinalaista vahtisotamiestä, ylhäällä ulomman temppelipihan ovella\nkaksi tiibettiläistä turbaaneissaan ja tummissa liiveissään rinnalta\nriippuvine kielekkeisine kärkineen. Heillä oli piilukolla varustetut\nkiväärit, aseet, joita luultavasti Tiibetissä pidetään hyvinkin\nuudenaikaisina. Pihalla vartioi Dalai Laman yksityiskartanon\nsisäänkäytävää kaksi tuollaista samanlaista mustapintaista hurjalta\nnäyttävää olentoa. Hänen lähimmät seuralaisensa, joiden lukumäärä\nnousee n. 300 henkeen, asuvat parissa suuressa rakennuksessa, joiden\nkummankin keskellä on oma piha. Ne ovat suuresti ränsistyneitä,\nkaksikerroksisia rakennuksia, joiden ylemmässä kerroksessa on\npitkät, sangen epäluotettavilta näyttävät puuparvekkeet. Pihat ovat\nlikaisia ja pahalta haisevia. Odottaessani saavani nähdä mainitun\nlaman talutettiin muutamia satuloituja hevosia alas portaita,\njotka johtivat eräälle temppelin pääpihalle. Väkijoukosta kuului\nkuiskauksia, joista ymmärsin, että Dalai Lama oli tulossa. Muutamien\ntibetiläisten kulkiessa edellä, jotka uhkaavilla liikkeillä antoivat\nminun käsittää, ettei valokuvaaminen ollut sallittua, astui hän\nkiireestä kantapäähän kullankeltaiseen puettuna nopein askelin alas\nportaita. Hämmästyneenä nähdessään pihalla ulkomaalaisen hän pysähtyi\nhetkeksi. Olin paha kyllä kuitenkin aivan liian arka valokuvatakseni\nhänet vastoin hänen tahtoaan. Hän lienee kolmikymmenvuotias,\nei ainakaan näytä vanhemmalta. Rokonarpia, joista olin kuullut\npuhuttavan, en saattanut huomata. Hänen jäljessään seurasi ryhmä\ntiibettiläisiä, 3--4 henkeä, joista tunsin ulkomuodolta heti sen\nruhtinaan, josta olin ottanut valokuvan hänen matkustaessaan Si-anin\nkautta.\n\n_Kesäkuun 26. päivänä, U- tai Shanin luostarissa_.\n\n-- -- -- -- --\n\nKeskeytän enemmän kuvaukseni kertoakseni vastaanotosta Dalai Laman\nluona, niin kauan kuin vaikutelmat ovat vielä vereksiä. Kello 2\nsaapui luokseni juosten eräs tiibettiläinen antaen liikkeillään\nminun ymmärtää, että minua odotettiin korkean herran luo. Ajaessani\npartaani ja pukeutuessani hiukan siistimpiin vaatteisiin saapui jo\ntoinen aivan hengästyneenä ilmaisten omansa tai ehkäpä herransakin\nkärsimättömyyttä. Olin itsekin yhtä kärsimätön, mutta minun oli\nmahdotonta pukeutua nopeammin kuin mitä tein. Kun olin juuri\nvalmistumassa, tuli vielä ystävänikin, ruhtinas, juosten ja kysyi,\nmitä merkitsi, että annoin Hänen Pyhyytensä odottaa niin kauan.\nYhdessä läksimme sitten nopeasti liikkeelle. Seuralaiseni, niin\ntiibettiläinen kuin hän olikin, oli pakko pysähtyä parikin kertaa\nhengähtääkseen ja vilvoittaakseen itseään viuhkalla. -- Ylhäällä\noli kunniavartiona joukkue kiinalaisia sotamiehiä erään upseerin\njohdossa sekä virkamies \"Jang vu ty'stä\" täydessä juhla-asussaan.\nHänen oli ilmeisestikin vaikea salata suuttumustaan, kun lausuin\nhänelle saaneeni lupaan vastaanoton vain kahdelle hengelle,\nitselleni ja tulkilleni. Hänellä oli kiivas, mutta tulokseton\nväittely parin Dalai Laman seurueeseen kuuluvan henkilön kanssa.\nKun astuin sisään, näin hänen tekevän vielä turhia yrityksiä\ntunkeutua jäljessäni. Pienessä huoneessa, johon ovi johti sivusta,\nistui Dalai Lama valtaistuimen tapaisessa kullatussa nojatuolissaan\nperäseinällä olevalla, matoilla peitetyllä korokkeella. Jalkojensa\nalla hänellä oli karkeatekoinen matala, leveä jakkara. Oikealla\noli kaunis, kullattu, matala metallinen tai ehkä puinen lipas,\njoka oli koristeltu heraldisin kuvioin: kidat ammollaan olevin\neläinten päin, teräväkyntisin käpälin y.m. Kahta seinää koristivat\nmonet paperirulliin tehdyt räikeän väriset kuvat. Valtaistuimen\nkummallakin sivulla korokkeen alapuolella seisoi kaksi jämerää\naseistamatonta harmahtavapartaista ja -hiuksista tiibettiläistä.\nHe olivat ruskeankeltaisissa puvuissa, päässä keltainen pyöreä\nkiinalainen juhlamyssy. Tulkitsemisen kiinasta tiibetiksi suoritti\nsama vanha lama _Tuo kang pu_ (tiibetiksi _Lo sah ten si_), jonka\nluona olin eilen ollut käynnillä. Hän on esimiehenä _Pe kung sy_ (=\n_San-ta-sy_) luostarissa, joka on 20 lin päässä Lhassasta ja n. 4000\nlin päässä Gumbumista. Siihen kuuluu 1000 lamaa. Hän oli pukeutunut\nkultaan ja päässä hänellä oli samanlainen kiinalainen keltainen\nlamanlakki. Joka kerran kun hän tulkitsi sanani, teki hän sen hyvin\nsyvään kumartuneessa asennossa, miltei kuiskaten ja silmiään Dalai\nLamaan nostamatta. Viimeksimainitulla oli keltainen silkkipuku,\njossa eli vaaleansiniset hihansuut ja joka oli koristettu lamoille\nkuuluvalla, perinnäistavan mukaisella punaisella kankaankappaleella.\nKiinalaismalliset saappaat olivat keltaista huopaa, vaaleansiniset\nnauhat saumoissa. Minkäänlaista päähinettä hänellä ei ollut. Syvään\nkumarrukseeni vastattiin miltei huomaamattomalla pään nyökkäyksellä.\nOtettuaan vastaan tuomani vaaleansinisen \"hatàkin\" ja annettuaan\nminulle samanlaisen hyvin kauniin valkoisenvärisen hän aloitti\nkeskustelun tiedustelemalla, mistä maasta olin tullut vanhako olin ja\nmitä tietä olin noudattanut matkallani.\n\n-- -- -- -- --\n\nHän sanoi tuntevansa Venäjän Pekingin-lähettilään \"Pun\" ja pitävänsä\nhäntä arvossa. Kerroin hänelle, että Pu oli kuollut, minkä hän\nsanoi jo tietävänsä, ja että herra Korostovets oli nimitetty hänen\nseuraajakseen. Silminnähtävällä mielenkiinnolla hän otti vastaan\ntiedon, milloin Korostovets oli odotettavissa Pekingiin. Hän pyysi\nminua tervehtimään tätä ja kertomaan, että olin tavannut Dalai Laman.\nViittauksesta tuotiin nyt esiin ennakolta valmistettu kaunis valkea\nsilkkikappale, johon oli kudottu tiibettiläisiä kirjaimia. Hän antoi\nsen minulle kehoittaen jättämään sen hänen puolestaan palatessani\nHänen Majesteetilleen.\n\n-- -- -- -- --\n\nVielä minun oli esitettävä tarkemmin browningirevolveri, jonka olin\nlahjoittanut hänelle. Hän nauroi niin, että kaikki hänen hampaansa\nloistivat, kun annoin selittää hänelle, miten nopeasti sen saattoi\nladata panemalla siihen yhdellä kertaa seitsemän uutta panosta.\nPyysin häneltä anteeksi, etten ollut tuonut hänelle parempaa lahjaa,\nmutta kahden vuoden matkan jälkeen tuskinpa juuri on jäljellä enää\nmuuta arvokasta kuin aseet. Ajathan olivat muuten sellaisia, että\nrevolveri saattoi joskus olla kenties paremmaksi hyödyksi kuin\nkallisarvoisimmatkaan ja pyhimmätkään esineet, vieläpä sellaisellekin\npyhälle miehelle kuin hänelle. Kaikki tuo oli ilmeisesti hänen\nmieleensä. Kuitenkaan hän ei suostunut antamaan valokuvata itseään.\nHän lausui, että häneltä oli pyydetty samaa niin monta kertaa ja että\nhän oli aina evännyt suostumuksensa. Ensi kerran, kun tapaisimme\ntoisemme, saisin sen kuitenkin tehdä, sillä nyt, kun hän kerran oli\nottanut minut vastaan, hän pitäisi aina minua hyvänä tuttavana.\n\n-- -- -- -- --\n\nDalai Lama vaikutti minuun henkilöltä, joka oli täysissä sielun\nja ruumiin voimissa. Aiheet, joita keskustelu kosketteli, eivät\nkuitenkaan antaneet minulle mahdollisuutta päästä arvostelemaan\ntarkemmin hänen kehitystasoaan. Että hänen sympatiansa Kiinaa ja\nsen yliherruutta kohtaan ovat melkoiset, näkyy riittävästi koko\nsiitä \"näyttämöllepanosta\", joka liittyi vastaanottooni. Keskustelun\nkuluessa hän antoi pari kertaa tarkastaa, ettei ketään kuulijaa\nollut oviverhojen takana. Näytti siltä kuin hänen sanojensa takana\nolisi ollut yhtä ja toista puoliksi sanottua. Missään tapauksessa\nhän ei näytä henkilöltä, joka alistuisi vain näyttelemään Kiinan\nhallituksen toivomaa osaa, vaan päinvastoin mieheltä, joka vain\nodottaa tilaisuutta sekoittaakseen vastapelaajansa kortit. Hän on\nkeskimittainen ja laiha, hänen kasvojensa ilmeet hermostuneet, mitä\nhän näyttää pyrkivän peittämään. Hänen katseensa on välttelevä,\nvarsinkin kun hän puhuu; hänen käyntinsä vilkas. Kasvojen hipiässä on\naivan mitätöntä epätasaisuutta, joka lienee rokonarpisuutta.\n\nSelvän käsityksen saaminen siitä vaikutusvallasta, joka Dalai Lamalla\non buddhalaisiin, tiibettiläisiin, mongoleihin ja burjaatteihin, on\ntietenkin hyvin vaikeata. Joka päivä saapuu paljon kansaa lahjoineen\nrukoilemaan U- tai Shaniin. Paikan maantieteellisestä asemasta\njohtuen kasvaa toisen kansallisuuden virta toisen kustannuksella.\nPohjois-Mongoliassa tekevät burjaattilaumat pyhiinvaellusmatkoja\nhänen luokseen. Täällä U-tai Shanissa ovat niiden ja pohjoisten\nmongoliheimojen korvaajina Ordoksen mongolit, sunniitit ja muut\nlännessä asuvat mongoliheimot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄsken mainitussa majuri d'Ollone'in teoksessa kerrotaan (s. 362),\nettei eurooppalaisten ollut aikaisemmin milloinkaan ollut mahdollista\npäästä Dalai Laman luokse hänen pääkaupungissaan Lhassassa sekä ettei\nainoakaan eurooppalainen ollut edes päässyt hänen läheisyyteensä\nlukuunottamatta kahta ranskalaista lähetyssaarnaajaa, jotka\nolivat esiintyneet valepukuisina lamoina. Mutta sitten kun Dalai\nLama oli saapunut U- tai Shaniin, hän oli, vaikka olikin niin\nhyvin kiinalaisten joukkojen kuin oman saattueensakin ankarasti\nvartioimana, tahtonut tai pitänyt hyödyllisenä päästä yhteyteen\neräitten ulkomaisten valtain edustajain kanssa. Hän oli siten\nnyt ennen Mannerheimiä vastaanottanut Mr. Rockhillin, tunnetun\nTiibetin-tutkijan, joka oli nimitetty Yhdysvaltain ministeriksi\nKiinaan, ja Mannerheimin vastaanoton jälkeen on tunnettua, että\nhänen puheilleen oli päässyt majuri d'Ollone, jota hän m.m. oli\nmuistuttanut siitä, että hän oli aikanaan lähettänyt runsaita lahjoja\n\"Ranskan kuninkaan pojalle\" -- nähtävästikin Orléans'in prinssille\nHenrille. Lopuksi hän pyysi ystävyytensä merkiksi saada lähettää\nbuddhalaisille tavallisen ystävyydenosoituksen, silkkivyön -- Ranskan\nkeisarille. -- Sama Dalai Lama asui vielä viime vuoden loppuun\nLhassassa, missä hän vasta joulukuussa kuoli. Ennen kuolemaansa\nhän oli saanut tilaisuuden päättää niistä sotatoimista, joita\nTiibetistä käsin johdettiin Kiinaa vastaan käyttämällä hyväksi\nsieltä vuosikausia vallinnutta yleistä sekasortoa. Oli valloitettu\ntärkeitä alueita, joissa asui vanhaa tiibettiläistä väestöä ja jotka\nKiina rauhanteossa syksyllä 1933 luovutti Tiibetille. -- Käsitys,\njonka Mannerheim oli lyhyellä käynnillään saanut Dalai Lamasta\nkolmekymmentä vuotta ennen hänen kuolemaansa, on siis osoittautunut\nharvinaisen oikeaksi.\n\nEnnenkuin päätämme tämän matkan kuvaamisen, mainittakoon tässä\nosoituksena siitä, kuinka rasittava oli ollut tämä ratsastusmatka\npoikki Aasian, joka oli kestänyt kolmatta vuotta, että Mannerheim\noli matkallaan ratsain taivaltanut noin 14000 kilometriä, m.m. läpi\nsellaisten seutujen, jotka olivat olleet täydellisiä erämaita, toisin\npaikoin taas yli korkeiden vuoristojen tai halki vaikeakulkuisten,\nmitä eriluontoisimpien karujen seutujen. On kuvaavaa, että hänen jo\n7 kuukauden ratsastusmatkan jälkeen oli pakko vapauttaa toinen häntä\nsaattanut kasakka palveluksestaan, ja lähellä Pekingiä hänen oli\njätettävä toinenkin kasakka sairaana ja matkan vaivojen murtamana\nlähetettäväksi kotiin rautateitse.\n\nEnnen kotiinpaluumatkaansa Mannerheim pistäytyi vielä Japanissa.\nEnnen pitkää hänkin palasi sitten Siperian kautta Venäjälle ja heti\nsen jälkeen Helsinkiin.\n\nMannerheim palasi siis kotimaahan tuoden mukanaan runsaan\ntieteellisen saaliin, jonka hän oli kerännyt pitkällä, kolmatta\nvuotta kestäneellä matkallaan. Hän oli kerännyt monipuolisen\netnografisen aineiston, joka valaisee lähinnä pohjois-Kiinassa asuvia\nei-kiinalaisia kansanheimoja. Nämä kansatieteelliset kokoelmat,\njotka Antellin valtuuskunta suureksi osaksi lunasti Kansallismuseota\nvarten, koskivat lähinnä abdalleja sekä Sarö- ja Shera-jögureita,\njotka eroavat suuresti varsinaismongoleista. Mutta sitä paitsi\nhän keräsi Labrangin ja Taotshun seuduilta suuret tiibettiläiset\nkokoelmat. Tibettiläisten epäluuloisuus ja pelko ulkomaalaisia\nkohtaan on aiheuttanut, ettei tällaisia kokoelmia aikaisemmin ole\nsanottavasti saatu kerätyksi. Sitä paitsi hän toi suuren määrän\narvokkaita tiibettiläisiä monisatavuotisia temppelilippuja, jotka\nvärein ja kuvin valaisevat buddhalaisuutta eri tahoilta ja jotka\nmonen sadan vuoden iästään huolimatta eivät ole osoittaneet\njälkeäkään kulumisesta. Edelleen hän toi erään kokoelman, noin 450\njumalankuvaa, jotka ovat varustetut selittävillä, erään kiinalaisen\ntaiteilijan tushilla piirtämillä kuvauksilla -- taiteilijan, joka\nhyvin on tuntenut kaikki nuo jumalat. Tässä yhteydessä on edelleen\nmainittava suuri määrä vanhoja buddhalaisia pronssikuvia, jotka\nMannerheim oli matkallaan kerännyt ja tuonut tänne.\n\nEhkä ensimmäisenä uudesta tärkeästä aineistosta on mainittava\nMannerheimin enemmän kuin 2000 kilometriä käsittävä tiekartta, joka\nosittain on laadittu aikaisemmin kartoitettujen teiden mukaan, mutta\nosittain ja ehkä kaikkein suurimmaksi osaksi esittää ennestään aivan\nkartoittamattomia seutuja. Se on hänen matkallaan itsensä laatima\nsekä myöhemmin hänen osoitustensa mukaan yksityiskohdissa tehtyjä\nviimeistelty. Sitä paitsi hän keräsi tämän ohessa alkuasukkailta\nsekä kauppamiehiltä tietoja monista tärkeistä ja tähän asti\ntuntemattomista kulkureiteistä eri tahoille. Ne olisi ehdottomasti\njulkaistava yhdessä tässä mainitun tiekartan sekä muun seuraavassa\nkosketellun aineiston kanssa. Tärkeätä on mainita erikoisesti se\nlaaja tilastollinen aineisto, jonka hän matkallaan oli kerännyt ja\njota myöhemmin vain vähäiseltä osalta on käytetty hänen Venäjän\nyleisesikunnalle jättämässään ja siellä julkaistussa teoksessa.\nSalaista aineistoa sisältävänä ei se ole aikaisemmin ollut tunnettu\nasiantuntijoillekaan. Teos on painettu Pietarissa 1909 ja sisältää\n173 sivua sekä kartan ja kuuluu 81. osana sarjaan \"Sbornik\ngeografitsheskih topografitsheskih i statistitsheskih materialov po\nAzia.\" Teoksen täydellinen nimi on \"Predvaritelnyj ottshet o poezdke,\npredprinjatoj po Vysotshajstshemu poveleniju tsherez Kitajskij\nTurkestan i severnyja provintsii Kitaja v g. Pekin, v 1906--7 i 8\ng.g.\"\n\nMutta koko matkallaan ja erittäinkin sillä osalla matkaa, jonka\nMannerheim itse kartoitti ja joka lyhykäisesti on kuvattu\nedellämainitussa teoksessa, hän teki edelleen tarkkoja meteorologisia\nhavaintoja ja muistiinpanoja, jotka hän kahden vuoden aikana suoritti\nkahdella tarkistetulla aneroidilla, hypsometrillä, psykrometrillä ja\ntermometreillä. Hypsometrin avulla hän on saattanut lisäksi määrätä\nsatojen paikkojen korkeusaseman.\n\nEdelleen vapaaherra Mannerheim oli saanut tilaisuuden, paitsi\nlaajojen etnografisten huomioitten tekoon, myöskin monipuolisiin\nantropologisiin mittauksiin, m.m. abdallien vähän tunnetun heimon\nkeskuudessa Kiinan Turkestanissa sekä sarttien keskuudessa\nKhotanin seudulla. Hän teki huomioita kirgiisien, kalmukkien,\nshikhshujen, pakhpujen, shera- ja Sharöjögurien, tanguuttien ja\nmonien muiden heimojen keskuudessa, mikä oli, ottaen huomioon\nnäiden vastahakoisuuden ja suuren likaisuuden, sekä vaikeaa että\nvastenmielistä. Sitä paitsi voitaisiin vielä mainita suuri kokoelma\nranskalaisten lähetyssaarnaajien kääntämiä ja selittämiä kiinalaisia\nsananparsia. Tullessaan hän toi myöskin n. 1500 kuvaa sisältävän\narvokkaan valokuvakokoelman seuduilta, joissa oli matkustanut.\n\nSaatetaan edelleen mainita, että Mannerheim oleskellessaan Kansun\nmaakunnassa sai talteen laajan kokoelman kiinalaisia teoksia, jotka\nkäsittelevät tämän maakunnan vanhempaa historiaa. Matkallaan hän\nkiinnitti huomiotaan myöskin kaikkiin aikaisemmin tuntemattomiinkin\nraunioihin, hautauspaikkoihin sekä kuvia ja kivikirjoituksia\nsisältäviin kiviin, joista hän toi kotiin suuren joukon paperille\ntekemiään piirroksia ja muistiin merkitsemiään otteita. Aikaisemmin\non vanhojen asiakirjain suhteen jo huomautettu, että hän oli kerännyt\nniitä talteen m.m. hiekasta Khotanissa sekä hankkinut myöskin\nTurfanin seudulta löydettyjä katkelmia. Sitä paitsi ostettiin\njoitakin täskiirejä abdallein moskeijoista ja hautauspaikoista --\nmasareista, ja ne tulevat varmaankin valaisemaan lähinnä juuri näiden\nabdallein tuntematonta historiaa. Osa näistä vanhoista asiakirjoista\non jatkuvasti tutkimuksen ja käsittelyn alaisena, osan on julkaissut\nprofessori J. N. Reuter Suomalais-ugrilaisen Seuran aikakauskirjan\n30. osassa, sen 37. artikkelissa \"Some Buddhist Fragments from\nChinese Turkestan in Sanskrit and 'Khotanese'\".\n\nEhkä mielenkiintoisin niistä Mannerheimin tapaamista\nkäsikirjoituskatkelmista, joita tähän saakka on julkaistu, on se,\njoka on julkaistu (kuvat 8 ja 9) mainitussa Reuterin tutkimuksessa\nja jota julkaisija laajasti käsittelee sivuilla 33--37. Se on\nkatkelma, jonka toisesta sivusta liitetään tähänkin kuvajäljennös,\nja se on kirjoitettu eräällä pohjoisarjalaisella, 1900-luvun\nalussa itä-Turkestanin sateettomilta seuduilta löydetyllä kielellä.\nAikaisemmin nimitettiin tätä kieltä khotanin kieleksi (Khotanin\nkaupungin mukaan), mutta nyttemmin käytetään enimmäkseen tästä\nitäiraanilaisesta kielestä sakan kielen nimitystä. Varsinaisesti\nolivat tämän kielen kannattajat keskiaasialaista paimentolaisväestöä\npohjoispuolella \"antiikin kulttuurimaailman\" Keski-Aasiassa. Tätä\nkieltä puhuttiin jonkin aikaa ennen ja jälkeen meidän ajanlaskumme\nalkua eräissä keski-Aasian osissa. Tämän, vain muutamista\nkäsikirjoituskatkelmista tunnetun kielen tutkijoista on m.m.\nmainittava E. Leumann (\"Zur nordarischen Sprache und Litteratur\",\n1912) ja H. Lüders (\"Die sakas und die nordarische Sprache\", 1913).\nJa vihdoin on tässä mainittava vielä Sten Konowin yleiskatsaukselleen\nesitys v:lta 1933 aikakauskirjassa \"Asia Major\". -- Kysymyksessäoleva\nkatkelma näyttää edelleen herättävän suurta mielenkiintoa päätellen\nsiitä, että se on pyynnöstä lähetetty tarkastettavaksi monille\ntutkijoille Euroopan eri maihin.\n\nMannerheimin kotiin tuoman katkelman teksti on kirjoitettu\npystysuoralla Gubta-kirjoituksella ja se muistuttaa hyvin suuresti\neräitä käsikirjoituksia, jotka professori Hoernle on julkaissut, sekä\nmyöskin erästä katkelmaa sir Aurel Steinin teoksessa \"Ancient Khotan\".\n\nKatkelma kuuluu ilmeisestikin bodhisattva-kirjallisuuteen, jossa\nmainitaan hyvin harvinainen nimi Bhaissajasena. Se ei kuulu\nkuitenkaan Steinin löytämään käsikirjoitukseen päättäen itse\nkirjoituksesta ja katkelmassa olevasta lehtien nitomisreiästä. Siinä\non lisäksi eräitä kielellisiä eroavaisuuksia, jotka osoittavat,\nettä se kuuluu johonkin toiseen käsikirjoitukseen. Kun katkelma\nilmeisestikin sisälsi ja vielä sisältää muutamia palasia, jotka\nkuuluvat Bodhisattvan Bhaissajasenan, samoin kuin itse Buddhan,\nlausuntoihin, on jokseenkin selvää, että se on kuulunut kirjaan, joka\non yhteydessä buddhalaisuuden kanssa.\n\nMannerheim itse on Suomalais-ugrilaisen Seuran aikakauskirjassa, sen\n27. osassa, 1910 julkaissut pitkähkön kuvilla ja kartalla varustetun\nkirjoituksen nimenä \"A visit to the Sarö and Shera Yögurs\".\nMannerheimin tutkimus, joka m.m. sisältää luettelon jögurin kielen\nsanoja ja niiden vastineet klassillisessa mongolissa professori G.\nJ. Ramstedtin mukaan, on arvokas ja uusi todistus hänen kyvystään\ntehdä tarkkoja ja myöskin asiantuntijoille tärkeitä kielellisiä\nhuomioita ja muistiinpanoja. Todistuksena tästä mainittakoon, että\nMannerheimin aikaisempi matkatoveri, kuuluisa sinologi, pariisilainen\nprofessori Paul Pelliot on aivan äskettäin julkaissut kirjoituksen\n\"Les mots à H initiale aujourd'hui amuie dans le mongol des XIII(e)\net XIV(e) siècles\", aikakauskirjassa \"Journal Asiatique\" 1925, jossa\nhän osoittaa -- m.m. Mannerheimin esittämillä esimerkeillä, että\nnyttemmin mongolista kadonneen sananalkuisen _p_:n, joka sittemmin\non kehittynyt eräillä tahoilla _h_:ksi ja joka vielä esiintyy\nMannerheimin ohimennen tutkimissa jögurin murteissa, Mannerheim\non käsittänyt aivan oikein. Tämän ominaisuuden on ensimmäisenä\nseikkaperäisesti esittänyt nerokas wieniläinen tutkija Tomaschek\n(vrt. M. Kiessling, kirjoituksessa Hunni, Pauly-Wissowa: Real\nEncyclopädie der Altertumswissenschaft, Neue Bearbeitung, 8. osa, 25\n95, riviltä 63, Stuttgart 1913) kirjoituksessaan Kritik der ältesten\nNachrichten über den skythischen Norden 1:46 (760): Sitzungsb. d. K.\nAkademie d. Wissenschaften in Wien b. 116 1888, sekä paljon myöhemmin\nG. J. Ramstedt ja P. P. Schmidt. Edelleen sisältää Mannerheimin\nartikkeli tietoja hänen antropologisista mittauksistaan sekä\narvokasta ja luotettavaa etnologista aineistoa erikoistutkijoille.\n\nSamassa Suomalais-ugrilaisen Seuran aikakauskirjan numerossa on\njulkaistu myöskin professori G. J. Ramstedtin kirjoitus \"Ein Fragment\nmongolischer Quadratschrift\". Tämäkin Ramstedtin käsittelemä katkelma\nkuului Mannerheimin kokoelmiin, ja hän oli löytänyt sen 1907 jostakin\nitä-Turkestanista. Se on puupiirroskirjan lehti, joka kirja on\nkirjoitettu eräällä neliökirjoituksella, n.s. pags-pa'lla, jonka\nkeisari Kubilai oli saattanut mongolien valtakunnassa viralliseksi\nkirjoitukseksi kolmannentoista vuosisadan lopulla. Vasta 1500-luvun\npuolivälissä tämä kirjoitus joutui Mongoliassa syrjään vanhemman\nuigurilaisen kirjoituksen ja sen merkkien tieltä.\n\nMistä buddhalaisesta teoksesta tämä katkelma on peräisin, sitä\nemme tiedä. Näyttää siltä, kuin katkelma olisi osa kuvausta, jossa\naikaisemmin kerrotusta tehdään lopuksi moraalinen johtopäätelmä.\nArvokasta katkelmassa on tällä virallisella ja tavallaan\nkeinotekoisella kirjoituksella laaditun löydön harvinaisuus, sillä\ntätä kirjoitusta ei ole tavattu mistään huomattavammista painetuista\ntai käsinkirjoitetuista muistomerkeistä.\n\nTässä yhteydessä on ehkä paikallaan mainita, että Mannerheim on\nhiukan myöhemmin, tämän laajan matkan tuottamien ansioittensa\njohdosta, valittu, ei ainoastaan Suomalais-ugrilaisen Seuran, vaan\nmyöskin Suomen Muinaismuistoyhdistyksen ja Suomen Itämaisen Seuran\nkunniajäseneksi.\n\nJonkin aikaa tässä kuvatun pitkän ja vaivalloisen, mutta\nilmeisestikin tuloksiltaan erittäin arvokkaan Aasian-matkan jälkeen\nMannerheim nimitettiin 13. Vladimirskin ulaanirykmentin ja jo vuonna\n1910 Hänen Majesteettinsa henkikaartinulaanirykmentin komentajaksi.\nTässä yhteydessä mainittakoon edelleen, että hänet seuraavana vuonna,\nkuten monet arvelevat, edellä puheena olleella Aasian-matkalla\nosoittamiensa ansioitten johdosta korotettiin kenraalimajuriksi\nsekä ennen pitkää myöskin kenraalimajuriksi Hänen Majesteettinsa\nseurueeseen. Ja jo vuonna 1914 hän tuli kaartinratsuväkiprikaatin\npäälliköksi Varsovaan ja samalla tuon sotilaspiirin sotaneuvoston\njäseneksi.\n\n\n\n\nMaailmansota.\n\n\nJo sodan aikana ja sen jälkeen on eri tahoilta väitetty,\nettä niin keskusvallat kuin liittoutuneetkin kauan ja hyvin\nolivat valmistelleet sitä sotaa, joka elokuussa 1914 syttyi ja\njoka sittemmin kehittyi maailmansodaksi. Onhan selvää, että\njokainen suurvalta ja jokainen valta, jolla on oma armeija, on\nsotilaselimineen jo paljon aikaisemmin ryhtynyt valmistautumaan\nsellaisen sodan tai sotien varalta, jotka voivat olla seurauksena\nuusista erilaisten tapahtumien aina aiheuttamista sattumista ja\nmahdollisista selkkauksista. Kaikilla oli omat erikoisetunsa, jotka\nnaapureista tai muista saattoivat olla kylläkin ikäviä. Mutta tuskin\nvoitaneen enää vakavasti väittää, että se sotakoneisto, joka v.\n1914 eri tahoilla pantiin liikkeelle, oli tarkoitettu kenenkään\ntaholta juuri silloin käytettäväksi ja siis saattamaan valtiot\ntähän onnettomaan miltei kaikkien sotaan kaikkia vastaan. Tietenkin\nsotakoneisto oli paremmin tai huonommin kehitetty sen mukaan,\nmistä kansasta oli kysymys ja millainen mahdollisesti oli sen kyky\nerikoisesti tässä suhteessa. Mutta tämähän oli luonnollinen asia eikä\nsen tarvinnut suinkaan merkitä sitä, että toinen kansa ennen toista\nerikoisesti ja suuremmassa määrässä kuin muut oli pyrkinyt tähän\ntulokseen.\n\nVenäjä oli jo Japanin sodan ankarista opetuksista viisastuneena\nehkä päässyt paremmin selville aseman vakavuudesta ja ryhtynyt\nvalmisteluihin aivan toisella tavoin kuin ennen, sen silti\ntarvitsematta merkitä sitä, että tämä maa olisi enempää kuin\nvastustajatkaan päättänyt rikkoa rauhan. Eivät edes kaikki ne\npaljastukset venäläisten vakoojien toiminnasta, joita kenraalimajuri\nMax Ronge on kuvannut koottuina suureen teokseensa \"Kriegs- und\nIndustrie-Spionage\" (julkaistu Wienissä 1930), voi saada ketään\nuskomaan muuta, kuin että myöskin venäläiset tässä suhteessa\nkoettivat tehdä parastaan.\n\nTässä on mainittava ensiksikin, että jo kaksi tuntia\nVenäjän liikekannallepanomääräyksen jälkeen Mannerheimin\nkaartinratsuväkiprikaati lastattiin juniin, jotka veivät sen kohden\nItävallan rajaa. Maailmansota oli nyt alkanut, ja Mannerheimin\nkomentamat joukot pantiin heti liikkeelle suojelemaan sitä suurempien\njoukko-osastojen keskitystä, joka tietenkin jo aikaisemmin oli\nylemmällä taholla suunniteltu. Näihin Mannerheimin joukko-osastoihin\nkuului myöskin aikaisemmin mainittu Hänen Majesteettinsa\nkaartinulaanirykmentti, jonka komentajana hän oli kolme vuotta ollut\nja joka nautti suurta arvonantoa venäläisten ratsuväkirykmenttien\njoukossa ja oli tunnettu erikoisesti hyvästä taktillisesta\nkoulutuksestaan.\n\nHeinäkuun 20. päivänä (päiväys on kauttaaltaan vanhaa lukua) 1914\nalistettiin 13. ratsuväkiprikaati ja 3. kaartinratsuväkiprikaati\nyhdessä kenraaliluutnantti, ruhtinas Tumanovin johtoon. Tämä\nratsuväkiyhtymä siirrettiin kohden rajaa ja San-jokea lähimpänä\ntehtävänään heinäkuun 17. päivästä elokuun 19. päivään suojella\nja turvata Venäjän 4. armeijan keskittymistä ja marssia Lublinin\nkaupungin ympäristöön. Hyvin tarmokkaan tiedustelutoiminnan\njälkeen sekä oltuaan useissa kahakoissa itävaltalais-unkarilaisten\njoukkojen kanssa tämän joukko-osaston päällikkö saattoi todeta,\nettä vahvoja vihollisjoukkoja oli edennyt aliselle Sanille\nsekä aloittanut siirtymisen joen eteläiseltä rannalta sen\npohjoispuolelle. Edettyään aluksi elokuun 3. päivänä leveällä\nrintamalla itävaltalaiset ryhtyivät elokuun 4. päivänä rynnistämään\nkenraali Brudermannin johtamalla yhdellä jalkaväkiprikaatilla ja\nyhdellä ratsuväkidivisioonalla tarkoituksenaan saada haltuunsa\nKrasnikin kaupunki. Mannerheim oleskeli tänä päivänä aamusella\nmajapaikassaan Krasnikissa, kun ratsumies täyttä laukkaa saapui hänen\nluokseen tuoden tiedonannon ruhtinas Tumanovilta. Raportin mukaan,\njossa tiedustelueskadroonan ilmoituksen mukaisesti tiedoitettiin\nMannerheimille hyökkäävästä itävaltalaisesta jalkaväestä, ratsuväestä\nja tykistöstä, oli erikoisen tärkeää voittaa aikaa, minkä vuoksi\nmyöskin ruhtinas Tumanov oli ajan voittamiseksi vain samaan\nraporttiin kirjoittanut käskyn Mannerheimille ottaa haltuunsa\nja säilyttää asemat Krasnikin eteläpuolella; niin oli tehtävä\nkaikissa olosuhteissa, \"maksoi mitä maksoi\". Apujoukkoja asetettiin\nsamalla Mannerheimin käytettäväksi, ja vaikka vastustaja kerta\nkerran jälkeen päivän mittaan koetti murtautua läpi rintaman, esti\nkenraali Mannerheim sen yritykset. Mannerheim, jonka käytettävänä\noli kolme jalan taistelevaa ratsuväkirykmenttiä, esti siis\nkovan taistelun jälkeen vihollisen suunnitteleman keskityksen.\nLuonteenomaista Mannerheimille oli, että hän samalla suorittaessaan\npuhtaasti puolustusluontoista tehtävää noudatti hyökkäysmenetelmää\nlähettämällä m.m. kolmannen osan joukoistaan penikulman päästä\nahdistamaan vihollista selkäpuolelta. Lopputuloksena näistä\nsotatoimista on sanottava, että neljäs venäläinen armeija saattoi\njonkin aikaa eteenpäin rauhassa vastoin vastustajan tarkoitusta\njatkaa keskitystään, ensi sijassa Mannerheimin ansiosta hänen nopean\npäättäväisyytensä takia, mikä johti taistelun oikeaan tulokseen.\nItse taistelua on asiallisesti ja erinomaisen valaisevalla tavalla\nkuvannut kenraalimajuri Ernst Linder teoksessaan \"Om kavalleriet,\nnågra krigserfarenheter\" (julkaistu Tukholmassa 1930) sivuilla 35--38.\n\n_Krasnikin taistelu elokuun 4 (17) p:nä 1914_.\n\nEsitys tapahtumien kulusta perustuu pääasiallisesti silloisen\nkenraalimajurin, vapaaherra Mannerheimin ansioluettelosta saatuihin\ntietoihin sekä hänen Krasnikin taistelusta laatimaansa ilmoitukseen.\n\nHeinäkuun 20 (elokuun 2) p:n tienoilla työnnettiin venäläinen 13.\nratsuväkiprikaati ja 3. kaartinratsuväkiprikaati, jotka yhdessä oli\nalistettu kenraaliluutnantti, ruhtinas Tumanovin komentoon, San-jokea\nkohti suojelemaan 4. venäläisen armeijan keskittymistä Lublinin\ntienoille.\n\nHarjoitettuaan tarmokasta tiedustelutoimintaa, jonka yhteydessä\nsattui tuon tuostakin kahakoita itävaltalais-unkarilaisten\njoukkojen kanssa, saattoi ruhtinas Tumanovin ratsuväki heinäkuun\n27. (elokuun 9.) p:nä todeta, että Sanille oli edennyt vahvoja\nitävaltalais-unkarilaisia voimia alkaen ponttoonisiltoja myöten\nsiirtyä joen pohjoisrannalle. Tämän johdosta ruhtinas Tumanov\nkeräsi ratsuväkensä päävoimat Krasnikin kaupunkiin, solmukohtaan,\njossa kaikki San-joen pohjoispuolella olevalta laajalta metsä-\nja suoalueelta tulevat tiet yhtyvät. Täältä käsin toimitettiin\nlähipäivinä tiedusteluja 60 km:n levyisellä rintamalla Veikselistä\nBilgoraihin saakka.\n\nElokuun 3. (16.) p:nä kävi selville, että itävaltalaiset\netenivät leveällä rintamalla. Zaklikowin suunnasta ilmoitettiin\nitävaltalais-unkarilainen ratsuväkidivisioona, jonka perässä tuli\njalkaväkeä ja tykistöä. Modliborzyce ja Jánow sekä Szczebrzcszyn\nmiehitettiin. Kuinka vahvoin voimin, sitä ei saatettu todeta.\nMyöskin Turobinin luona näyttäytyi vahva tiedusteluosasto\nitävaltalais-unkarilaisesta ratsuväkidivisioonasta, josta ei ollut\nsitä ennen saapunut ilmoitusta. Asema alkoi käydä jännittäväksi.\n4:nnen armeijan keskitys saataisiin loppuun suoritetuksi vasta monen\npäivän perästä.\n\nElokuun 4 (17) p:nä itävaltalaiset ryhtyivät jälleen etenemään\nja työnsivät venäläistä rajavartiostoa yhä taaksepäin. Kaartin\nratsuväkiprikaatin päällikkö, kenraalimajuri Mannerheim, oli\ntuon päivän aamuna majapaikassaan Krasnikissa, kun sinne saapui\npohjoisesta täyttä neliä ratsumies tuoden viestin ruhtinas Tumanovin\nmajapaikasta, joka oli kaupungista pohjoiseen kilometrin, parin\npäässä. Viesti oli erään tiedustelueskadroonan yksityiskohtainen\nraportti Tumanoville, siinä ilmoitettiin, että itävaltalainen\njalkaväkiprikaati sekä kolme kevyttä patteria ja huomattavia\nratsuväkiosastoja oli samana aamuna lähtenyt Zaklikówista etenemään\nKrasnikia kohti, ja tuohon samaan ilmoitukseen Tumanov oli aikaa\nvoittaakseen kirjoittanut Mannerheimille käskyn asettua asemiin\nKrasnikin eteläpuolelle ja pitää ne hallussaan, \"maksoi mitä maksoi\".\nSamalla asetettiin hänen käytettäväkseen hänen oman prikaatinsa\nlisäksi kaksi sotniaa rajavartiostojoukkoja.\n\nIlmoituksessa mainituista aikamääristä kävi selville, että vihollinen\nsaattoi olla Krasnikissa minä hetkenä tahansa. Ratsuväkiprikaati\nhälytettiin heti, käskyjä jaettiin, ja koko sotavoima, molemmat\nratsuväkirykmentit, patterit ja sillä välin paikalle saapuneet\nsotniat, lähetettiin täyttä laukkaa kaupungista kolmea länteen ja\netelään vievää tietä miehittämään Mannerheimin edellisenä päivänä\ntiedustelema asema (3. kartta).\n\nZaklikówia kohden kiitävät eskadroonat pakotti kuitenkin vihollisen\ntuli laskeutumaan satulasta aikaisemmin kuin oli tarkoitettu.\nPrikaati pääsi sentään ryhmittymään suurin piirtein suunnitelman\nmukaisesti. Tsaarin henkivartiokaartin ulaanirykmentistä asettui\nkaksi eskadroonaa asemiin oikealle sivustalle ja kolme eskadroonaa\nsekä konekiväärit keskustaan Zaklikowin tien varrelle. Vasemmalle\nsivustalle ryhmittyivät Grodnon henkivartiokaartin husaarirykmentti\nja sotniat. Patteri asetettiin kahteen ryhmään, neljä tykkiä oikean\nsivustan taakse ja kaksi vasemmalle sivustalle. Yksi ruhtinas\nTumanovin joukkojen ryhmittyessä kenraali Mannerheimin käytettäväksi\nasettama rykmentti (13. ulaanirykmentti) lähetettiin metsän suojassa\nOlbiecinin suuntaan, määräyksenä kiertää vihollisen sivusta ja\nhyökätä sen selkään.\n\nTaistelu Krasnikista etelään olevan aseman kohdalla muodostui heti\nalusta hyvin kiivaaksi. Oikealle sivustalle asetetut neljä tykkiä\njoutuivat kahden vihollispatterin ankaraan ristituleen. Yksi tykki\nmeni käyttökelvottomaksi ja patterin oli viimein pakko vaieta\nmenetettyään huomattavan osan miehistöstään ja hevosista. Tämän\nmenetyksen korvasi kuitenkin se, että ruhtinas Tumanov käski vielä\ntoisen patterin ajaa asemiin, ja sen tarkka, erinomaisen hyvin\njohdettu tuli vaikutti olennaisesti epätasaisen taistelun päätökseen.\n\nVihollinen yritti päivän mittaan kerran toisensa perästä murtautua\nrintaman läpi Zaklikówin tien kohdalta samoin kuin kiertää\nvasenta sivustaa. Yritykset kuitenkin torjuttiin keskitetyllä\nkonekivääritulella, lähettämällä taisteluun takaisin palautetut\ntiedustelueskadroonat ja ennen kaikkea kahdeksan tykin tulella.\n\nVielä klo 4:n aikaan ratsuväki piti puoliaan. Käyttämättömiä\nreservejä oli olemassa. Krasnikin pohjoispuolella oli ruhtinas\nTumanovin käytettävänä kaksi rykmenttiä, ja yhtä rykmenttiä\nlienee sitä paitsi käytetty tiedustelu- ja vartiopalvelukseen\nKrasnikin itäpuolella. Tällä suunnalla vallitseva epävarma asema\nvaati lakkaamatonta silmälläpitoa. Tähän aikaan saapui yksi\njalkaväkirykmentti ja yksi patteri 18. jalkaväkidivisioonasta\nruhtinas Tumanovin ratsuväkiosaston vahvistukseksi.\nJalkaväkirykmentti sai heti käskyn vaihtaa Mannerheimin joukot. Osia\ntämän ratsuväestä kävi kuitenkin ensin hyökkäykseen itävaltalaisia\nvastaan. Nämä eivät kestäneet hyökkäystä, vaan alkoivat peräytyä\nepäjärjestyksessä jättäen jälkeensä muutamia satoja vankeja,\nsekä haavoittuneita että haavoittumattomia, ja melkoisen joukon\nkaatuneita, jotka kuuluivat eri jalkaväkirykmentteihin.\n\n13. ulaanirykmentti ei tehnyt hyökkäystä, mutta lienee antanut\nkonekivääritulta vihollisen selkään ja vasempaan sivustaan ja siten\nosaltaan aiheuttanut sen äkillisen peräytymisen takaisin Zaklikówiin.\n\nPimeän tultua ruhtinas Tumanovin ratsuväkiosasto vetäytyi peninkulman\nverran oikealle sivustalle ilmeisestikin turvatakseen jalkaväkeä\nmahdolliselta kiertoliikkeeltä. Tsaarin henkivartiokaartin\nulaanirykmentin kärsimät huomattavat tappiot osoittivat, että tämä\nrykmentti oli suurimmalta osalta kantanut taistelun kuorman.\n\nTiedot itävaltalaisten voimasuhteista vaihtelevat suuresti.\nVankien kertoman mukaan oli kenraali Brudermannin komennossa\nolevia voimia kaksi jalkaväkirykmenttiä, kolme patteria ja yksi\nratsuväkidivisioona. Tämä tieto käy hyvin yksiin venäläisten\ntiedustelijoiden ilmoitusten kanssa. Sen sijaan erään puolalaisen\nupseerin, joka itse kuului mainittuun ratsuväkidivisioonaan,\nsuullisen ilmoituksen mukaan itävaltalaisessa osastossa olisi ollut\nainoastaan kolme jalkaväkipataljoonaa ja yksi ratsuväkidivisioona.\nSaattaa sentään olla kyseenalaista, oliko hänellä täydelliset tiedot\njalkaväkiosaston suuruudesta. Erinäisten venäläisten lähteiden mukaan\noli jalkaväkeä kolme rykmenttiä.\n\nItävaltalainen ratsuväki ei näytä ottaneen osaa taisteluun. Ainakaan\nei vankien eikä kentälle jääneiden kaatuneiden joukossa ollut\nratsumiehiä. Syynä tähän saattaa mahdollisesti ajatella osaltaan\nolleen sen seikan, että itävaltalaisen ratsuväen varustukset olivat,\nerään sotilasasiamiehen antamien tietojen mukaan, sodan syttyessä\nvarsin sopimattomat palveluksessa jalan. Oli Mannerheimille\nluonteenomaista, että hän myöskin ratkaistessaan puhtaasti\ndefensiivistä tehtäväänsä ja niin kriitillisessä tilanteessa kuin\nsilloisessa sittenkin antoi sille osittain offensiivin luonteen\nlähettämällä kolmanneksen voimistaan enemmän kuin peninkulman\nmatkan päähän vihollisen selkään. Sen \"syvälti kaartavan liikkeen\"\nmerkitystä, liikkeen, joka on hänelle erikoinen ja vaatii liikkuvia\n(ratsastavia tai ajavia) joukkoja, käsitellään lähemmin toisessa\nyhteydessä.\n\nStrategisessa suhteessa Krasnikin taistelu muodostui\nmerkitykselliseksi sen johdosta, että sen avulla todettiin vahvoja\nitävaltalais-unkarilaisia voimia olevan aivan Veikselin luona. Siitä\nselvisi, että itävaltalaisten joukkojen kokoaminen suoritettiin\nlännempänä kuin Venäjän sotasuunnitelmassa edellytettiin. Näin ollen\nsaatettiin ryhtyä vastatoimenpiteisiin. Arvosteltaessa taistelun\nvenäläisille onnellisen päätöksen merkitystä tulee samalla kiinnittää\nhuomiota sen seikan ilmeisesti olennaiseen siveelliseen merkitykseen,\nettä itävaltalaisten ensimmäinen yritys ryhtyä tällä rintamalla\nhyökkäykseen huomattavin voimin tuli torjutuksi. Kun itävaltalaiset\noli torjuttu San-joen pohjoispuolella olevalle metsä- ja suoseudulle,\nheidän oli pakko suorittaa vasemman sivusta-armeijansa kehittäminen\njoen eteläpuolella. Vasta sen jälkeen he saattoivat uudelleen ryhtyä\nhyökkäykseen. Tämä tapahtui vasta kuusi päivää myöhemmin, elokuun 10.\n(23.) p:nä.\n\nTuloksena Tumanovin ratsuväkiosaston toiminnasta elokuun 4.\n(17.) p:nä oli siis, että venäläisten 4. armeija saattoi vielä\nkuuden päivän ajan rauhassa jatkaa keskittymistään. Lähinnä\ntämä oli kenraali Mannerheimin ansio sekä tuloksena hänen\nnopeasta päättäväisyydestään, hyvistä mahdollisuuksistaan sekä\ntarkoituksenmukaisesta liikkuvien joukkojensa käyttämistavasta.\nMannerheim saikin Krasnikin taistelun johdosta Yrjön-miekan, joka\nkunnianosoitus sodan alussa lienee ollut verraten harvinainen (kun\ntaas saman sotatoimen päällikkö, ruhtinas Tumanov, sai neljännen\nluokan Yrjön-ristin vasta kahta vuotta myöhemmin).\n\nItävaltalaisen kenraali Danklin edelleen hyökätessä armeijoineen\nLublinia vastaan Mannerheim otti prikaateineen osaa lukuisiin\ntaisteluihin, joista erikoisesti on syytä mainita Gosceradowin\nsekä Annopolin luona käydyt, samoin kuin Chodeljoen puolustus\nOpolen pohjoispuolella elokuun 17. ja 19. päivän välisenä aikana\n1914 kenraali Kummerin armeijakuntaa vastaan. Saatuaan apujoukkoja\nja jouduttuaan erilleen hyökkäävästä venäläisestä jalkaväestä\njoen ylimenopaikoilla Mannerheim kiersi omasta aloitteestaan\nneljän ratsuväkirykmentin ja kahden ratsastavan tykistöpatterin\njohdossa itävaltalaisen armeijan vasemman siiven ja pakotti,\nhyökkäämällä vastustajan reservejä vastaan Opolessa, voitollisesti\netenevän itävaltalaisen jalkaväkidivisioonan peräytymään hurjassa\npaossa ahdistuksessa olevan venäläisen jalkaväen edestä jättäen\njälkeensä tuhatkunta vankia ja konekivääreitä. -- Kenraali Linder\non teoksessaan \"Om kavalleriet\" kuvannut eräitä edellämainittuja\ntaisteluita yksityiskohtaisesti ss. 39--47.\n\nJonkin aikaa näiden taisteluiden jälkeen liitettiin Mannerheimin\nprikaati venäläiseen kaartin armeijakuntaan, jota johti\nkenraaliadjutantti Bezobrazov. Yhdessä tämän mukana Mannerheim otti\nprikaateineen osaa sen sotatoimiin elo- ja syyskuussa 1914. Niinikään\nprikaati otti osaa sotatoimiin kenraali Danklin armeijaa vastaan\nLublinia kohden hyökättäessä, samoin kuin jokapäiväisiin kahakkoihin\nZlokiewkan ja Tarnavkan kylien luona, Janowin kaupungin valtaukseen\nsekä edelleen Pikulan ja Momontyn taisteluihin ja San-joen ylimenoon.\n\nKenraali Mannerheim kuului sittemmin kenraali Delsalin johtamaan\narmeijaosastoon, jonka tehtävänä oli suojata venäläisen armeijan\nuudestaan ryhmittymistä Veikselin oikealla rannalla. Vihollisen\nedettyä Opatówin kaupungin läheisyyteen Mannerheimin oli pakko\njalan taistelevalla ratsuväkiprikaatillaan pidättää sitä syyskuun\n19. ja 21. päivän välisenä aikana käydyissä taisteluissa sekä\nOpatówin--Klimontówin alueella estää ensimmäinen itävaltalainen\narmeijakunta hyökkäämästä viimeksimainitun paikan kautta eteenpäin.\nTäten hän pelasti edellämainitun, vahvojen itävaltalais-saksalaisten\njoukkojen kovasti ahdistaman venäläisen joukko-osaston perikadosta ja\nsaarroksista omasta aloitteestaan ja omalla vastuullaan sekä vastoin\nhänelle annettua nimenomaista käskyä suojelemalla ja turvaamalla sen\nainoata jäljelläolevaa peräytymistietä. -- Näitäkin taisteluita on\nkenraali Linder kuvannut teoksessaan (ss. 51--55) lähinnä kenraali\nMannerheimin hänelle antamien tietojen mukaan, ja julkaisemme\ntämänkin kuvauksen tässä sellaisenaan.\n\n_Taistelut Opatówin--Klimontówin luona syyskuun 19--21 (lokakuun\n2--4) p:nä 1914_.\n\nEsitys perustuu pääasiallisesti kenraali Mannerheimin kertomukseen.\nAntaessaan tiedot kenraali huomautti, että hän oli antanut ne \"hyvin\nvakavasti epäillen\" sekä että \"ne on otettava huomioon ainoastaan\nsuurin piirtein, sillä muisti saattaa pettää, ja 8 vuoden kuluttua\nvoi kertomukseen helposti pujahtaa virheitä\".\n\nTiedot Saksan hyökkäysvalmisteluista Ivangorodin--Varsovan\nsuunnalla pakottivat Venäjän sodanjohdon syyskuun keskivaiheilla\n(vanhaa lukua) keskeyttämään oikealla siivellä olevien\narmeijakuntainsa etenemisen Galitsiassa (San-joesta etelään) ja\nryhmittämään joukot uudelleen viipymättä Veikselin oikealle rannalle\npohjoiseen San-joesta. Tämän ryhmittämisen turvaamiseksi miehitettiin\nsillanpää Sandomierzissä jalkaväkidivisioonalla. Opatówiin,\nluoteeseen Sandomierzistä, määrättiin kaksi tarkk'ampujaprikaatia\nsekä kaartinratsuväkiprikaati. Sen ohessa piti viiden\nratsuväkidivisioonan vahvuisen venäläisen ratsuväkiarmeijan huolehtia\nsaksalaisen rintaman tiedustelusta ja omien liikkeiden peittämisestä.\n\nOpatówin luona asettuivat tarkk'ampujaprikaatit varustettuihin\nasemiin länteen, lounaaseen ja etelään kaupungista, samalla kuin\nkenraali Mannerheim sai käskyn turvata Opatówia ratsuväkiprikaatilla\nja puolustautua vihollisen hyökkäystä vastaan Klimontówin suunnalla.\nTässä tarkoituksessa hän miehitti Koprzywianka-joen korkean vasemman\nrannan, suunnilleen Beradzin--Nawodicen välisellä alueella. Esikunta\nsijoitettiin syyskuun 18. (lokakuun 1.) päivän iltana aivan Pechówin\nkylän eteläpuolelle.\n\nJo seuraavana, s.o. syyskuun 19. (lokak. 2.) päivänä oli prikaatin\ntiedusteluosastolla koko joukko yhteentörmäyksiä vihollisjoukkojen\nkanssa Kujawyn--Smerdynian rintamaosalla. Vähitellen tungettiin\ntiedusteluosasto yhä lähemmäs Koprzywianka-jokea. Huomattavia\nvihollisjoukkoja voitiin myöhemmin havaita Peclawicen--Jurkowicen\nalueella sekä siitä etelään olevassa metsäseudussa.\n\nPäivän koitteessa syyskuun 20. (lokakuun 3.) päivän aamuna joutui\neskadroona, joka puolusti joen ylimenopaikkaa Klimontówin luona,\näkillisen hyökkäyksen alaiseksi ja karkoitettiin päistikkaa, minkä\njälkeen vihollinen yritti Klimontówin kautta tunkeutua eteenpäin.\nNopeasti hälytettyjen reservien avulla, joita tykistötuli avusti,\npääsi Mannerheim uudelleen joen ylimenopaikan herraksi. Sen\nympäristössä käytiin kuitenkin koko päivä yhtä mittaa taisteluja.\n\nMyöskin Klimontówin eteläpuolella Szymanowicen luona ryhtyi\nvihollinen hyökkäämään. Täällä sen onnistuikin vallata joen\nylimenopaikka ja miehittää sen lähin ympäristö. Mutta ulaanit\ntorjuivat kuitenkin konekivääritulen tukemina Klimontówin\nkaakkoispuolelta vihollisen yrityksen kiertää Klimontów tätä tietä.\n\nKello 12:n aikaan päivällä ehti aikaisemmin mainittu viiden\nratsuväkidivisioonan vahvuinen ratsuväkiarmeija, ollessaan\npaluumatkallaan lännestä, Opatówin eteläpuolella olevalle\nseudulle. Sen vasemmalla siivellä oleva divisioona, 5.\nratsuväkidivisioona, miehitti Wlostowin kylän. Opatówissa olevan\ntarkk'ampujajoukko-osaston ja Mannerheimin prikaatin välinen aukko\noli täten tukittu. Kun divisioonan päällikkö koetti vasemmalla\nsiivellään välittömästi tukea Mannerheimiä Koprzywiankan\npuolustuksessa, aiheutti se häntä vastaan niin kiivaan tykistötulen,\nettä hänen kaksi patteristoaan vaikenivat koko päiväksi.\n\nIltapuolella saavutti Sandomierzista lähetetty jalkaväkiprikaati\noikealla siivellään miltei Mannerheimin prikaatinesikunnan. Muut\nprikaatin osat sijoitettiin pienin välimatkoin Sandomierzin\nsuunnalle, suunnilleen pitkin Klimontówin--Sandomierzin\ntien vartta. Mannerheim saattoi nyt keskittää prikaatinsa\nLownican--Pechówin linjalle ja jättää jalkaväkiprikaatin tehtäväksi\nturvaamistoimenpiteet Pechówin eteläpuolella vihollisen laajempaa\nsaartoliikettä vastaan. Yöksi sijoitettiin ratsuväkiprikaatin\nesikunta Gózliceen.\n\nPäivän sarastaessa syyskuun 21. (lokak. 4.) päivänä vihollinen avasi\nhirvittävän tykistötulen Opatówia vastaan. Mannerheim koetti turhaan\nWlostówin kautta päästä yhteyteen joukko-osastonsa päällikön kanssa.\nWlostów oli jo vihollisen miehittämä. Ratsuväkiarmeija oli näet yöllä\njatkanut peräytymistään kohden Veikseliä ja Wlostówiin sijoittunut\n5. ratsuväkidivisioona oli lähtenyt liikkeelle ilmoittamatta siitä\nmitään vasemmalla olevalle naapurilleen. Mannerheim miehitti nyt\nlinjan Malzyn -- kukkula 132,3 ja siirsi reservinsä kauemmas taakse.\n\nTulta syöksevien tykkien suitten suunnasta ja palavista kylistä\npäätellen kävi pian selville, että vihollinen pyrki, kiertämällä\nOpatówin sen pohjoispuolelta, Opatówin--Annopolin väliselle tielle.\nKello 9:n ja 10:n välillä Mannerheim jo saattoikin oleskelupaikaltaan\n\"havaita vihollisen etenevän mahtavina rivistöinä, samalla kuin\nvenäläiset tarkk'ampujaprikaatit koettivat etsiä suojaa vihollisen\nmurhaavalta tulelta Opatowka-joen syvästä, rotkontapaisesta\nuomasta. Kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremmiksi kävivät ne\nprikaatinjoukot, jotka tummien aaltojen lailla vyöryivät tuohon\njokilaaksoon\", ja heti kello 11:n jälkeen kävi Mannerheimille\nselväksi, \"ettei mitään vastarintaa enää ollut tehtävissä\nylivoimaiselle viholliselle, jonka vasen tulikoura ulottui jo\npitkälle Annopolia kohden, suunnilleen Stodolyn kohdalle\".\n\nSamanaikaisesti teki Mannerheimiä vastassa oleva vihollinen yhä\nankarampia ponnistuksia miehittääkseen Klimontówin kautta kulkevan\ntien. Mannerheimin oli pakko, Malzyn liikeakselina, vähitellen\nkääntää vasenta siipeä takaperin sekä antaa sitten pääosan\njoukoistaan nousta ratsaille pitääkseen tien hallussaan liikkuvalla\npuolustautumisella.\n\nPuoli kahden aikaan ei enää ollut havaittavissa jälkeäkään Opatówin\nenemmästä puolustamisesta. Tähän aikaan kiiti Mannerheimin luo\nvaahtoavalla ratsullaan käskyntuoja, joka jätti joukko-osaston\nkomentajan kello 1/2 10 (siis jo neljä tuntia aikaisemmin) antaman\nseuraavasisältöisen käskyn:\n\n\"Perin pohjin muuttuneen tilanteen johdosta olen päättänyt tyhjentää\nOpatówin. Peräytymiseni olen päättänyt suorittaa illalla yön pimeyden\nturvissa Opatówin--Stodlyn--Annopolin viertotietä pitkin. Tämän\nmarssin turvaamiseksi käsken Teitä viipymättä koko prikaatillanne\nmiehittämään Ruszkówin--Sadowien alueen.\"\n\n\"Tämä käsky osoitti\", kirjoittaa Mannerheim, \"että joukko-osaston\npäällikkö Opatówissa kuvitteli vielä kello 1/2 10 aamulla voivansa\npuolustaa Opatówia yön tuloon saakka. Minulla ei kuitenkaan enää\nsilloin oleskelupaikaltani tekemieni havaintojen nojalla ollut\nvähintäkään epäilystä siitä, että hänen molempien prikaatiensa\ntaisteluvoima oli murtunut. Käskyssä vaadittiin kuitenkin, että minä\ntyhjentäisin Klimontówin kautta pohjoiseen vievän tien ja siirtäisin\nprikaatini mainitulle, vihollisen jo kauan sitten miehittämälle\nseudulle, siirto, jota ei olisi voitu toteuttaa pitemmälle\nkuin korkeintaan Opatówin kohdalle. Sellainen liike antaisi\nviholliselle mahdollisuuden sulkea Opatówin luona hajalleen lyötyjen\ntarkk'ampujaprikaatien jäännöksiltä niiden paluutien. Ne näyttivät\nyhä hitaassa tahdissa Opatówska-joen jyrkkien rantojen suojassa\nkaartelevan pitkin jokivartta itäkaakkoiseen suuntaan.\n\n\"Etelän puolella oli vihollinen jo miehittänyt jättämäni kukkulan p.\n132,3 ja Pechówin kylän sekä ahdisti nyt ankarasti Sandomierzista\nesiinpistävän jalkaväkiprikaatin oikeaa siipeä.\n\n\"Hetken harkittuani päätin näissä olosuhteissa olla noudattamatta\njoukko-osaston päällikön käskyä. Se ei enää vastannut tilanteen\nvaatimuksia. Sen sijaan päätin jatkuvastikin estää vihollisen\ntunkeutumista Klimontówin kautta Opatówin--Sandomierzin viertotietä\nkohden.\"\n\nMannerheim onnistuikin aikeessaan. Taistelu näyttää pääasiassa\nsuoritetun käyttämällä tykistötulta ja nojaamalla samalla peräkkäin\nleveään rintamaan sijoitettuihin konekivääriasemiin -- menettelytapa,\njoka hyvin soveltui maastoon. Keskiyön paikkeilla ehtivät\ntarkk'ampujaprikaatien jäännökset vihdoin viertotielle Rozkin kylän\nkohdalla Sandomierzin suunnalla, missä ne vihollisen häiritsemättä\nsaattoivat taas järjestyä jatkaakseen marssiaan Sandomierziin.\n\nMannerheim sai, ja syystä kylläkin, tunnustusta siitä tavasta,\njolla hän -- osittain vastoin saamiaan käskyjä -- oli ratkaissut\ntehtävän. Eräässä venäläisessä virallisessa asiakirjassa mainitaan,\nkuinka \"kovia taisteluja vihollisen ylivoimaista tykistöä vastaan\"\nMannerheimin oli kestettävä syyskuun 19. ja 20. (lokak. 2. ja\n3.) päivänä. Edelleen lausutaan siinä: \"Vihdoin syyskuun 21.\n(lokakuun 4.) päivänä saatuaan käskyn turvata tarkk'ampujain\npaluun Annopolista oikeaan, mutta vakuututtuaan siitä, että heidän\nperäytymisensä kävi vasempaan Sandomierziä kohden, puolusti hän\nkaartintarkk'ampujaprikaatien ainoata peräytymistietä kiinnittämättä\nhuomiota uhkaavaan vaaraan joutua itse saarroksiin ja ylivoimaisten\nvihollisjoukkojen eristämäksi.\"\n\nMannerheimin toiminnan merkityksen vahvistaa myöskin eräs kenraali\nLudendorffin lausunto: \"1. itävaltalais-unkarilainen armeijakunta\nja 9. armeijakunnan oikea sivusta taistelivat lokakuun 4. päivänä\nKlimontówin ja Opatówin luona venäläisiä tarkk'ampujaprikaateja\nvastaan, jotka selviytyivät jokseenkin vähällä.\"\n\nRatsuväkiprikaatin toiminnan tuloksena mainituista taisteluista\noli siis, että se kahtena päivänä pidätti kokonaisen armeijakunnan\netujoukkoja ja teki omalle jalkaväkidivisioonalle (kahdelle\ntarkk'ampujaprikaatille) mahdolliseksi pysyä erinomaisen tärkeissä\nasemissa. Kun tämä jalka väki divisioona sittemmin vihollisen\nylivoiman ja saarrostuksen vuoksi joutui hajalle, puolusti prikaati\n\"divisioonan ainoata peräytymistietä\" ja sai siten myös aikaan,\nettä tämä divisioona \"selviytyi jokseenkin vähällä.\" Ratsuväen\nliikkuvaisuus sekä tulivoima, samoin kuin sen hyvä johto, olivat\ntärkeimmät saavutetun tuloksen edellytykset.\n\nTässä kuvatun urotyönsä johdosta Mannerheim sai Yrjön ritarikunnan\n4. luokan ritarimerkin. Tätä koskevassa käskykirjeessä mainitaan\nm.m. seuraavaa: \"Saatuanne syyskuun 21. päivänä käskyn turvata\ntarkk'ampujain peräytymistä Annopolista oikeaan, mutta vakuututtuanne\nsiitä, että niiden jo aloittama peräytyminen tapahtuikin vasempaan\nSandomierziä kohden, Te puolustauduitte omasta aloitteestanne, vaikka\nTeitä itseänne uhkasi vaara joutua ylivoimaisten vihollisvoimain\nsaartamaksi, säilyttäen käsissänne ainoan peräytymistien, joka\ntarkk'ampujilla enää oli jäljellä --\".\n\nSaksalais-itävaltalaisen offensiivin aikana Mannerheim otti osaa\nkaartiarmeijakunnan taisteluihin Ivangorodin linnoituksen edustalla\nCzarnylan--Zwolan ja Policznan kylien luona sekä oli myöhemmin mukana\nitävaltalaisten takaa-ajossa joutuen ankariin taisteluihin Zwolenin,\nKuczkin, Gesinin, Leszczinyn, Komorskin, Piotrkovicen ja Pinchowin\nluona. Sen jälkeen Mannerheim suoritti Nida-joen ylimenon Chroberzin\nluona ja jatkoi takaa-ajoa taistellen Promovicen ja Wawrzenicen\nluona pohjoiseen Krakovasta Mogilan linnoituksen edustalla. Tässä\nyhteydessä ei liene mielenkiintoa vailla sotamarsalkan kertoma pieni\njuttu. Rauhan aikana Mannerheim oli tutustunut Chroberzin tilan\nomistajaan, puolalaiseen markiisiin Wielopolskiin, ja hän oli ollut\ntämän luona metsäkauriita ampumassa. Nida-joen yli mentäessä hän\noli pyytänyt, että tykistön päällikkö mikäli mahdollista varoisi\npommittamasta tilan päärakennusta. Itävaltalaisten luovuttua\ntaistelun jälkeen myöskin Chroberzista miehittivät venäläiset\njoukot paikan, jolloin markiisi kohteliaasti pyysi Mannerheimiä\npäivälliselle. Mannerheim suostui ystävälliseen tarjoukseen omistajan\nmyönnyttyä hänen asettamaansa ehtoon, että myöskin kaikki prikaatin\nupseerit saivat ottaa ateriaan osaa. Päivällisillä tarjottiin\n\"bigoz\"-nimistä kansallisruokalajia, jonka valmistaminen vaatii\nmonta päivää ja joka mahdollisesti oli oikeastaan tarkoitettu\nitävaltalaisille. Eihän kukaan tiennyt, keitä silloin olisi paikalla.\n\nHelmikuun alussa 1915 Mannerheim nimitettiin 12. ratsuväkidivisioonan\nkomentajaksi. Sen jälkeen hän otti osaa tämän divisioonan kanssa\n2. ratsuväkikunnan sotatoimiin Stanislawowissa, hyökkäykseen\nObertyniä vastaan sekä taisteluihin Tlumaczin, Zabokrukin y.m. luona.\nMaaliskuun 10. ja 18. päivän välisenä aikana 1915 hän puolusti\nmyöskin ratsuväkidivisioonallaan ja kahdella jalkaväkipataljoonalla\nhyvin verisissä taisteluissa ylivoimaisia itävaltalaisia voimia\nvastaan Dnestrin yli johtavaa siltaa Zaleszczikin kaupungin kohdalla.\nEdelleen hän eteni divisioonineen Dnestr-virralle Uscie Biskupien\nluona, hyökkäsi itävaltalaisten hyvin varustettuja asemia vastaan\nsekä puolusti toisen ratsuväkiarmeijakunnan johdossa tätä joen\nylimenopaikkaa maaliskuun lopulla sekä koko huhtikuun.\n\nSittemmin Mannerheim otti osaa kahdesta divisioonasta yhdistetyn\nratsuväkiosaston päällikkönä toukokuussa 1915 33. siperialaisen\narmeijakunnan suorittamaan Dnestrin ylimenoon ja hyökkäykseen\nHorodenkan kautta Kolomcaa vastaan sekä myöhemmin tämän jälkeen\nvenäläisten asemien puolustamiseen Prut-virralla. Kesäkuussa hän\nsuojasi 12. ratsuväkidivisioonalla 11. armeijakunnan peräytymistä\nKaluszinpiiristä Dnestriltä sekä Gnila-Lipa ja Zlota-Lipa-joilta\ntaisteluissa, joita käytiin Kaluszin, Woinilowin, Zlota-Lipan ja\nHaliczin luona. Erikoisen kovia ja verisiä olivat taistelut Rudzwian\nluona sekä Gnila-Lipa-joella, missä m.m. taisteluun vähitellen joutui\n11 pataljoonaa ja viisi tykistöpatteria. Heinäkuussa hänen johdossaan\nkävi kuusi ratsuväkirykmenttiä ja neljä patteria sitkeitä taisteluita\nSzczitovicen, Wygodan ja Kolodrubkan kylistä sekä edelleen joen\nylimenopaikasta Uscie Biskupien luona. Syyskuussa hän otti osaa\ntoisen ratsuväkikunnan päällikkönä 11. armeijakunnan sotatoimiin\npuolustettaessa Strypa-joen linnoitettuja asemia ja murtauduttaessa\nläpi vastustajan puolustuslinjan. Ankaria taisteluita käytiin\ntällöin Hajworonkan, Burkanowin ja Dobropolen luona y.m. paikoissa.\nErikoisen maininnan ansaitsee eräs ratsain tehty hyökkäys yön aikaan\nmuuatta saksalaista jalkaväkirykmenttiä vastaan. Sen tarkoituksena\noli helpottaa Hajworonkassa ahdingossa olleen venäläisen jalkaväen\nasemaa. Myöskin tätä ratsuväen etujoukon hyökkäystä kenraali Linder\nkäsittelee laajasti ja tarkoin mainitussa teoksessaan sivuilla 55--59.\n\nSyyskesällä ja syksyllä otti Mannerheimin ratsuväkidivisioona osaa\n2. ratsuväkiarmeijakunnan sotatoimiin puolustettaessa venäläisiä\nasemia pitkin Dnestriä Szutromincen, Lataczin ja Czerwonogrodin\npiireissä sekä edelleen Bessarabiassa Toporoncen--Grozicen linjalla.\nJa vihdoin talvella 1915--1916 oli 12. ratsuväkidivisioona mukana\nkenraali Shtsherbatshovin armeijan sotaliikkeissä Podoliassa. Edelleen\nse otti osaa keväällä 1916 8. armeijan läpimurtautumisvalmistuksiin\nja itse läpimurtoon vihollisen Luckin luona lujasti linnoittaman\npuolustuslinjan läpi joutuen ankariin taisteluihin oman rintaman\netupuolella edettäessä Kowelia kohti. Näistä taisteluista on\nerittäinkin mainittava ne, jotka käytiin Boriatinin, Zaturcin,\nLokachin, Sviniuhin, Szelwowin, Kiselinin, Twerdynian ja\nOzdiutichin luona y.m. Viimeksimainitussa taistelussa pelastui\narmeijakunnan päällikön oman todistuksen mukaan eräs venäläinen\narmeijakunta tuhosta siten, että voitollisesti hyökkäävän\nsaksalaisen jalkaväen kylkeen tehtiin ratsuväkihyökkäys. --\nHeinäkuusta lähtien oli Mannerheim divisioonineen puolustamassa ja\ntorjumassa vihollishyökkäyksiä Woronczinin, Studyn, Julianowkan\nja Kiselinin piireissä. -- Elokuussa ja syyskuussa hän puolusti\nedelleen ratsuväkidivisioonallaan venäläisten asemia Wolan piirissä\nStohod-joella ja loka- ja marraskuussa hiukan eteläisempää\npuolustuslinjan lohkoa.\n\nTämän jälkeen hänet määrättiin 12. ratsuväkidivisioonallaan\nvahvistamaan pahassa ahdingossa olevaa Rumanian armeijaa. Hän\notti joulukuun alussa puolustaakseen 55 km:n pituista lohkoa,\njoka kulki pitkin eräitä vuoristojokia, m.m. Suszica, Pytns,\nNeruja, Zabala ja Milkowul nimisiä. Tätä lohkoa hän puolusti\nmenestyksellisesti yhtämittaisissa ankarissa taisteluissa\nvuoristossa venäläis-rumanialaisen joukon johdossa -- ryhmän, joka\ntunnettiin nimellä \"Wrancza\". Yhdestä ratsuväkidivisioonasta ja\njalkaväkiprikaatista tämä osasto kasvoi vähitellen 1 venäläiseksi\nratsuväkidivisioonaksi, 2 1/2 rumanialaiseksi jalkaväkidivisioonaksi\nja 2 rumanialaiseksi ratsuväkidivisioonaksi. Sodan ylimmän johdon\noli kuitenkin pakko tammikuun keskivaiheilla keskittää venäläiset\nratsuväkijoukot lopputalveksi Bessarabiaan. Tässä yhteydessä\nkannattaa kuitenkin mainita ne taistelut, joita käytiin Putnon,\nKainelen, Sowejan, Kozan, Gerastraun ja Nerejulin luona sekä\nkukkulalla 1001 lähellä Magurei-vuoria, edelleen Kampurilen--\nWisantian--Monastireaskan--Kolakulin linjalla, kukkulalla 499 sekä\nlinjalla Gogoi--Gaurile--Widra-Burka samoin kuin lähellä Rakoazan\nkukkulaa 625 sekä Ireszti--Serbesztin luona. Vielä on mainittava,\nettä Mannerheim toukokuun alusta aina lokakuun keskivaiheille otti\nosaa ensin divisioonineen sekä sittemmin 6. ratsuväkikunnan johdossa\nerilaisiin sotatoimiin Rumanian rintamalla, pääasiallisesti kuitenkin\nvenäläisten Tarnopolin luona kärsimän tappion johdosta uhanalaisiksi\njoutuneitten venäläisten asemien puolustamiseen Bukovinassa.\n\nVenäjän maaliskuun-vallankumouksen jälkeen, joka alun alkaen oli\nmuuttanut väliaikaisen hallituksen vain hallituksen varjoksi ja\nsaanut sotilaskomiteoillaan aikaan sen, että Venäjän toimiva armeija\noli muuttunut käyttökelvottomaksi massaksi, kenraali Mannerheim\noli pian selvillä siitä, ettei todellisesta sodankäynnistä\nenää voinut olla kysymystäkään. Yhä levottomammin hän harkitsi\nmielessään, täytyikö katsoa sotilaanvelvollisuuden vaativan pysymään\nyhä paikallaan ja alistumaan vallankumouksen mukanaan tuomiin\nnöyryytyksiin ja voimattomuuden tilaan. Eivätkö epäjärjestys ja\nsekasorto olleet senluontoiset, että pikemminkin oli jokaisen\nvelvollisuus koettaa avustaa järjestyksen ja rauhallisuuden\nvoimassapitämistä kotimaassa?\n\nSiitä huolimatta, että Mannerheimin komennossa olevassa 6:nnessa\nratsuväkiarmeijakunnassa ulkonaiset muodot olivat pysyneet ennallaan,\noli todisteita siitä, ettei upseereilla enää ollut mahdollisuutta\ntäyttää velvollisuuksiaan sillä tavoin kuin hän ne käsitti.\n\nErikoisesti oli yhdessä hänen rykmenteistään sattunut selkkaus\nosoittanut, että myöskin hänen osastossaan, jonka vallankumous\noli ulkonaisesti jättänyt melkeinpä koskemattomaksi, oli syntynyt\nliikkeitä, joita tuskin vielä saattoi havaita pinnalta, mutta\njotka kuitenkin jo olivat horjuttaneet mieskuria. Erään hänen\nrakuunarykmenttinsä rakuunat olivat vanginneet erään upseerin\ntämän upseeriklubissa pitämän monarkistishenkisen puheen johdosta,\njosta rykmentin soittajat olivat ilmoittaneet miehistölle.\nMannerheim teki voitavansa saattaakseen upseeria vangitsemassa\nolleet rakuunat rangaistukseen, olipa hänen onnistunut saada\narmeijakomissaarikin lupaamaan ehdotonta apuaan. Tämän oli määrä\nsaapua joukko-osastoon ja antaa rikollisten rakuunoiden rykmentin\nedessä näiden vangitsemismääräys. Kun silloin saattoi olla\nsyytä pelätä levottomuuksia, oli kenraali Mannerheim asettanut\nkyseellisen rykmentin siten, että se joutui täysin luotettavien\njoukkojen keskeen, jotka olivat valmiit tukahduttamaan jokaisen\nomankädenoikeuden yrityksen. Kaikki sujui aluksi suunnitelman\nmukaisesti. Syylliset vangittiin, mutta sen sijaan, että\narmeijakomissaari olisi asettanut heidät sotaoikeuteen, hän\narmahtikin heidät vielä samana iltana ja matkusti sitten takaisin\narmeijanesikuntaan sotilaiden riemuitessa. Mannerheim, joka oli\npannut koko arvovaltansa vaakaan saattaakseen tämän ensimmäisen hänen\nosastonsa keskuudessa sattuneen tottelemattomuuden rangaistuksi,\nkäsitti nyt, etteivät hänen ja silloisen järjestelmän käsitykset\nsotakurista käyneet yksiin ja että oli mahdoton ajatella enää\npaikoilleen jäämistä.\n\n\n\n\nValkoinen kenraali.\n\n\nJo keväällä ja varsinkin kesällä 1917 kävi yhä selvemmäksi, kuinka\nsuuresti Suomen yhteiskunta oli, kuten Venäjänkin, joutunut\nkuohumistilaan ja kuinka joukkojen levottomuus yhä vain kasvoi.\nErikoisesti kävi kysymys paremman työrauhan ja järjestyksen\naikaansaamisesta maassa yhä polttavammaksi. Asia otettiin\nsenaatissakin keskustelun alaiseksi kesän kuluessa. Hallituksessa\npohdittiin m.m. ankarampien toimenpiteiden mahdollisuuksia\njärjestyksen palauttamiseksi maahan. Olipa syyspuoleen ollut\nkäsiteltävänä kysymys sotilasdiktatuuristakin, joka olisi voinut\n-- niin arveltiin -- saada aikaan toivotut rauhallisemmat olot.\nTällöin mainittiin luultavasti tuohon aikaan ensimmäinen kerta\nkenraali Mannerheimin nimi. Hallituspiirissä eräät henkilöt pitivät\nhäntä tällöin kuitenkin liian suuressa määrässä venäläisenä tai\nvenäläistyneenä kenraalina, jonka nimittämisen puheenalaiseen\ntehtävään ei katsottu olevan omansa rauhoittamaan levottomia\naineksia eikä edes pitämään niitä kurissa. Ja määrätietoisempiin\ntoimenpiteisiin ei senaatti muutenkaan ilmeisesti ollut vielä kypsä.\nMannerheimin ehdokkuutta olivat jo tuolloin pontevasti esittäneet\nm.m. eräät nuoremmat aktivistit. Mutta hänen aikansa ei ollut -- ehkä\nonnellista kyllä -- vielä tullut. Sitä paitsi ei hän, kuten myöhemmin\non käynyt selville, olisi koskaan ottanut vastaan tuollaista\ndiktaattorintehtävää, jollaisesta aikeesta hän ei muuten ollut saanut\nmitään tietoakaan.\n\nMutta myöskin sen jälkeen, kun sotilaskomitean vaali oli kohdistunut\naivan toiseen mieheen, esittivät eräät henkilöt, myöskin aktivistit\nHelsingissä joulukuussa 1917 jyrkästi, ettei ylipäälliköksi valittua\nkenraali Charpentier'tä voitu pitää sopivana, vaan että hänet oli\nkorvattava Mannerheimillä, joka ei vielä silloin -- eri syistä --\nsuinkaan saanut osakseen jakamatonta myötätuntoa sotilaskomitean\njäsenten keskuudessa.\n\nKun sittemmin kävi yhä selvemmäksi niin hyvin sotilaskomitean\njäsenille kuin muillekin johtavimmille ja aktiivisimmille henkilöille\nHelsingissä (m.m. AK:n = aktiivikomitean keskuudessa), että ensiksi\nvalitulla ylipäälliköllä ei ollut tämän tapaisessa erikoislaatuisessa\nsodassa välttämättömiä johtajanominaisuuksia, kääntyi MK. (=\nmilitäärikomitea) tammikuun 9. päivänä, sittenkun tilanne oli\nmuuttunut yhä vain uhkaavammaksi, kenraali Mannerheimin puoleen\npyytäen, että hän suostuisi MK:n jäseneksi ja ottaisi osaa sen\nneuvotteluihin.\n\nVenäjän vallankumouksella ei ollut välitöntä vaikutusta joukkoihin\nrintamalla, mutta ei tietenkään kestänyt kauan, ennenkuin\nsotamiesneuvostot olivat saaneet käsiinsä koko vallan ja riistäneet\nsen hallitukselta ja kaikilta, joilla vain oli ollut päällystön nimi.\nTämän johdosta Mannerheim katsoi, että nyt oli, niinkuin aikaisemmin\non esitetty, tullut aika, huolimatta kaikesta siitä lojaalisuudesta,\nmitä hän tunsi Venäjää kohtaan, erota Venäjän armeijasta, missä hän\nei enää katsonut voivansa tehdä mitään Venäjän eikä oman maansa\nhyödyksi. Hän katsoi sen tähden lokakuun vallankumouksen jälkeen\nolevansa täysin oikeutettu matkustamaan kotiin, toimiaksensa,\nmikäli mahdollista, siellä velvollisuutensa mukaisesti maansa\npalveluksessa ja sille hyödyksi. Näin siitä huolimatta, että hänen\npäällikkyydessään oleva 6. ratsuväkiarmeijakunta oli sotilaskurin\npuolesta pysynyt entisellään. \"Sopiva ajankohta tuli kuin kohtalon\nlähettämänä\", kertoo Mannerheim. \"Ollessani ulkona ottamassa vastaan\nuutta hyvin rajua ratsuhevosta ratsastin kumoon ja nyrjäytin jalkani.\nMinut vietiin kotiin esikuntaani, pantiin vuoteeseen sekä kutsuttiin\nlääkäri. 'Kenraali saa nyt maata pari kuukautta', lausui lääkäri\nminulle. 'Sehän on ikävää, mutta minähän voin sangen hyvin hoitaa\npäällikkyyttäni sängystäkin', ajattelin itsekseni. Yöllä maatessani\nvalveilla sain kuitenkin toisen ajatuksen. 'Sinähän olet odottanut',\nsanoin itsekseni, 'tilaisuutta. On selvää, että tämä tilaisuus\non nyt tullut.' Seuraavana aamuna kutsutin luokseni esikunnan ja\notin jäähyväiset. 'Matkustan nyt Odessaan ja haluan kiittää Teitä\npalveluksistanne.' 'Niin, mutta kenraalihan tulee takaisin.' 'Ei,\nminä en tule enää takaisin.' Asetuin autooni, otin lääkärin mukaani\nja sain sitten hoitoa Odessassa.\"\n\nEräänä päivänä heti tämän jälkeen Mannerheim sai Odessaan\nsähkösanoman armeijan esikuntapäälliköltä, joka ilmoitti, että\nylipäällikkö oli vapauttanut hänet päällikön tehtävistä \"poliittisten\nristiriitojen\" johdosta. Mannerheimin paikalleenjäämistä ei ollut\nkatsottu sopivaksi, niinkuin esikuntapäällikkö samanaikaisesti\nilmoitti. Hän lisäsi sitä paitsi, ettei heillä ollut asiassa ollut\nmitään osuutta. He kehoittivat Mannerheimiä kääntymään ylipäällikön\npuoleen tai mieluummin heti matkustamaan hänen puheilleen saadakseen\naikaan muutoksen. Mannerheim kiitti, mutta ilmoitti, että \"oli jo\nvapauttanut itsensä päällikkyydestä tästä lähin\" ja ettei hän enää\nvastaisuudessa aikonut ottaa vastaan mitään päälliköntointa.\n\nKuvaavana seikkana mainittakoon tässä, että vaikka Mannerheim\nviipyessään vielä jonkin aikaa eteenpäin Odessassa saadakseen\njalkansa kuntoon liikkui siviilipukuisena, tervehtivät tästä\nhuolimatta sotilaat, jotka kuuluivat 12. ratsuväkidivisioonan siihen\nprikaatiin, joka oli lähetetty Odessaan järjestystä ylläpitämään\nja joka aikaisemmin oli ollut hänen alaisenaan, häntä aina hänet\nkohdatessaan kunniaa tehden. Tämä divisioona osoitti hänelle\nmuutenkin aina mitä suurinta kunnioitusta.\n\nTuohon aikaan oli kenraalille suuri yritys, eikä suinkaan vaaraton,\nlähteä Odessasta Pietariin. Kuitenkin Mannerheimin matka sujui\nsangen hyvin lukuunottamatta sitä, että vaunun vaihto kävi kerran\nvälttämättömäksi sen johdosta, että se vaunu, jossa Mannerheim oli\nsaanut varatuksi osaston itselleen, meni pian rikki. Se vaihdettiin\ntoiseen, joka jo oli sotamiesten ja Ehnström-nimisen junankomendantin\nhallussa. Mannerheimin luvattua komendantille viinit kaikilla\naterioilla sekä annettua hänelle muutamia satoja ruplia jaettavaksi\nsotamiehille matka jatkui suuremmitta seikkailuitta Pietariin.\nJunamatkan aikana hän saattoi ottaa vielä suojelukseensa pari\nenglantilaista sairaanhoitajatartakin sekä kaksi rumanialaista\npakolaista. Kenraalin olkaimetkin saivat olla rauhassa Mannerheimin\nsotilaspuvussa.\n\nJo Odessassa Mannerheim oli saanut kuulla Suomesta uutisia, joista\nhän ymmärsi, että vain kotimaassa olisi mahdollista täysin päästä\nselvyyteen tilanteesta. Pietarissa hän sai kuulla jo vähän enemmän.\nKotiin Suomeen matkustamiseksi vaadittiin bolshevikkien lupa\nSmolnasta. Sen pyytäminen ei kuitenkaan pistänyt hänen päähänsä.\nSuomi oli julistautunut itsenäiseksi muutamia päiviä aikaisemmin,\nminkä johdosta hän kääntyi vapaaherra Bruunin puoleen, joka oli\nSuomen passitoimiston päällikkönä, sekä pyysi häneltä todistusta\nsiitä, että hän oli Suomen kansalainen. Tämä todistus kädessään hän\nlähti pääesikuntaan ja jätti sinne kirjelmän, missä hän mainitsi,\nettä hän oli palvellut Venäjän armeijassa Suomen kansalaisena ja että\nhän sen vuoksi ei katsonut enää voivansa jatkaa palvelustaan, sitten\nkun Suomi oli julistautunut itsenäiseksi. Täytettyään tämän viimeisen\nmuodollisuuden hän katsoi olevansa täysin vapaa.\n\nSen jälkeen Mannerheim matkusti mitään vaikeuksia kohtaamatta\nSuomeen. Bolshevikkien suostumusta hän ei ollut pyytänyt eikä saanut.\nHänen suomalaiset paperinsa riittivät. Sitä paitsihan hänellä oli\nvenäläinen evakuoimispaperi. Helsinkiin hän jäi tällä kertaa noin\nviikoksi. Jo Suomen rautatieasemalla Pietarissa hän oli tavannut\neräitä vanhoja upseeritovereitaan, m.m. eversti Wetzerin. Helsingissä\nhän joutui yhteyteen silloisen MK:n jäsenten kanssa, mutta tällä\nkertaa ei ollut puhetta mistään tärkeistä neuvotteluista. Tuolloin\nhän sai lähemmin kuulla jääkäriliikkeestä ja että Suomen rintama niin\nmuodoin oli tavallaan tullut samaksi kuin Saksan.\n\nAktivistithan olivat, kuten tunnettua, saaneet aikaan kaikkialla\nmaassa järjestön, joka edusti samaa isänmaallista ajatussuuntaa\nkuin he itsekin. AK:lla oli jokaisella huomattavalla paikkakunnalla\nainakin yksi henkilö, jonka puoleen saatettiin kääntyä. Tällä\nverkostolla, joka vähitellen oli monien vuosien kuluessa luotu\nja järjestetty, oli suuri ja tärkeä merkitys, jota ei pidä\naliarvioida. Kun MK. aktivistien käsityksen mukaan aivan liian\nomavaltaisesti ja tahtomatta ottaa huomioon niiden henkilöiden\nmielipiteitä, jotka olivat luoneet koko tämän suuren järjestön,\nnäytti ilman muuta aikovan ottaa sen käsiinsä, oli selvää, että\naktivistit pitivät eräitten MK:n jäsenten menettelyä hiukan\nsopimattomana eivätkä katsoneet voivansa ilman muuta antaa heidän\nkäsiinsä kaikkia sotilaallisia valmisteluja, joita he yhdessä\njääkärien kanssa olivat luulleet voivansa hoitaa ainakin yhtä\nhyvin kuin vanhat ammattisotilaat, joiden taito oli monta vuotta\nsaanut olla \"kesantona\". Oli sen vuoksi helposti ymmärrettävää,\nettä eräät aktivistit käänsivät nyt katseensa Mannerheimiin.\nAktivisteilla oli jo kauan sitten ollut se käsitys, että MK. oli\nkomitea, joka ei toiminut riittävän tehokkaasti eikä nopeasti, kun\nniin tarvittiin. Tähän käsitykseen olivat nuoremmat tulleet m.m.\naseiden kuljetusten yhteydessä. Tukholmasta he olivat m.m. saaneet\nriittävän kokemuksen siitä toiminnasta, jota eräät MK:n lähettämät\nammattisotilaat harjoittivat yhdessä ruotsalaisten upseerien ja\nsuomalaisten siviilimiesten kanssa. Mutta kotimaassakin olivat toiset\naktivistit mielestään saaneet huonon käsityksen eräiden vanhempien\nupseerien puutteellisesta täsmällisyydestä ja järjestelykyvystä,\nvaikka nämä (MK:n jäsenet) vanhemmat upseerit toisaalta tunsivat\ntarkoin erinäisiä aktivistien toimenpiteitä ja suhtautuivat niihin\nkriitillisesti, kuten esim. suuren aselastin jakamiseen maan eri\nosiin. Tämä jakelu MK:n onnistui suureksi osaksi estää. Suurin\naselasti oli näet onnettomuudeksi jäänyt saamatta maihin eräiden\njääkärien ja kotoisten vastaanottajien epätäsmällisyyden ja\nepätarkkuuden sekä myös muutamien Saksan asiamiesten juonittelujen ja\naiheettoman asiaan sekaantumisen vuoksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinä aikana, jonka Mannerheim nyt oleskeli Helsingissä, ei saatu\nkuitenkaan mitään päätöstä aikaan. MK. oli paremman ehdokkaan\npuutteessa joulukuun lopussa väliaikaisesti ylipäällikökseen valinnut\nkenraali Claës Charpentier'n. B. Estlander (V: 138) väittää,\nettä eräänä syynä siihen, minkä vuoksi Mannerheimin puoleen ei\nvielä joulukuussa tahdottu kääntyä, oli että hänellä oli voimakas\nmyötätunto Ranskaa ja Englantia kohtaan ja että saksalaisen\norientoitumisen voitiin niin ollen ajatella hänestä olevan\nvastenmielistä. On mahdollista, että niin on saattanut asianlaita\nollakin, mutta nuoremmat eivät saattaneet käsittää tuollaisia\nnäkökohtia, heillä kun useilla, varsinkin \"pfadfindereillä\", oli\nollut voimakas myötämielisyys Englantia kohtaan, joka heidän oli\ntäytynyt luonnollisista syistä voittaa maailmansodan aikana. (Vrt.\nOberzugführer Runar Appelbergin sotapäiväkirjaa, julkaissut Bertel\nAppelberg, Finsk Tidskrift 117: 35: \"Tiedän monen toverini, jotka nyt\novat sieluineen ruumiineen vannoutuneet Saksan puolelle, myötätunnon\nensi aikoina sodan syttymisen jälkeen olleen pikemminkin entente'in\npuolella.\")\n\nTammikuun alussa 1918 Mannerheim saapui uudelleen Pietarista,\nmissä hänen oli ollut pakko viipyä lyhyt aika, Suomeen saman\nevakuoimislipun avulla kuin edelliselläkin kerralla. Ajat olivat\nsilloin sellaiset, että hän heti saavuttuaan, niinkuin luonnollista\nolikin, joutui yhteyteen eräiden kadettitoveriensa kanssa, jotka nyt\nolivat halukkaita aloittamaan yhteistyön hänen kanssaan, varsinkin\nkun he nyttemmin kaikki olivat huomanneet, ettei Charpentier ollut\noikea mies. Mutta jo hiukan aikaisemmin, suunnilleen joulukuun\n20. päivän seuduissa eli vähän ennen joulua ja paripäivää ennen\nMannerheimin Pietarin-matkaa olivat eräät henkilöt, kuten maisterit\nThure Svedlin, Erik Mandelin, E. E. Kaila y.m., ryhtyneet toimiin\nsaadakseen kenraali Charpentier'n korvatuksi Mannerheimillä, jonka\nnimitystä he jyrkästi vaativat. Ja vielä myöhemminkin tammikuussa\nhe olivat samassa asiassa käyneet MK:n eri jäsenten puheilla,\nvaikka pääasiallisesti olivatkin asiasta keskustelleet silloisen\nratsumestari H. Åkermanin kanssa. Esityksessään \"MK. ja päämajan\nsynty\" (Suomen Vapaussota 2: 162) vahvistaa Harald Åkerman tämän\nkirjoittaessaan: \"Erikoisesti AK:n työjaosto koetti innokkaasti\nvaikuttaa taivuttaakseen MK:n vapausliikkeen sotilaalliseen johtoon\nvaraamaan tämän verrattoman voiman [Mannerheimin]. Sen merkityksen\nhuomasi tietenkin MK. täysin. Kun kysymys vähän ennen joulua kävi\npolttavaksi, oli kuitenkin muistettava, että ylipäällikkö oli pari\nviikkoa aikaisemmin valittu ja että tietenkin haluttiin saada täysi\nvarmuus siitä, että katsantokannat ja pyrkimykset sopivat yhteen,\nniistä kun riippui tulevan yhteistyön pohja.\"\n\nAjatusten vaihto kenraali Mannerheimin kanssa jäi Åkermanin\ntehtäväksi, mutta kun kenraali lähti samaan aikaan kaupungista [tässä\ntarkoitetaan selvästi joulun edellistä matkaa] ja palasi vasta\ntammikuun 8. päivänä, täytyi ratkaisevat keskustelut lykätä, kunnes\nÅkerman oli jo lähtenyt matkalle Tukholmaan. Niitä hoiti sittemmin\nMK:n puolesta Ignatius sekä pari muuta komitean jäsentä [lähetystön\ntoisena jäsenenä toimi Aimo Hallberg.]\" Tämän tapahtumain kulun\nvahvistaa myöskin kuvaus teoksessa \"Suomen Vapaussota 1918\" (1:370--1\nja seur.).\n\nNämä MK:n jäsenet etsivät nyt Mannerheimin käsiinsä, keskustelivat\nhänen kanssaan tilanteesta ja pyysivät häntä ottamaan osaa komitean\nkokouksiin, minkä hän lupasikin tehdä. Nämä kokoukset pidettiin\nmilloin Ritarihuoneessa, milloin muualla kaupungissa tai sen\nulkopuolella, missä luultiin oltavan turvassa yllätyksiltä punaisen\nkaartin taholta. Annamme nyt sanan vuoron B. Estlanderille, joka on\nkuvannut tätä tärkeätä vaihetta. Hän kertoo:\n\n\"Mannerheimin luonteen pakottava toimeliaisuus tuli heti tuntuviin,\nja hän vaikutti heti ajankohtaan, jolloin sotilaallinen toiminta\noli alkava. Kolmannessa kokouksessa keskusteltiin kauan ja aivan\nmitättömästä sivuseikasta, jostakin pienestä luottokysymyksestä, ja\nsamalla kerralla esitettiin erään saaristolaissuojeluskuntapäällikön\ntiedonanto, jossa hän tarjoutui yllättämään jonkin venäläisen\nrantapatterin ja valtaamaan sen asevaraston: kysymyksessä siis\navonainen taistelu, alemman sotilasviranomaisen aloitteesta\nmillaisine yllättävine seurauksineen tahansa. Mannerheim pyysi\npuheenvuoron.\n\nPyydän kiittää luottamuksesta, lausui hän, mutta minä en katso\nvoivani enää ottaa osaa näihin kokouksiin. En voi ottaa osalleni\nvastuuta, jonka komitea on ottanut hartioilleen, ilmeistä kun on,\nettei komitea sellaisenaan saata hallita tilannetta.\n\n\"Mutta mitä sitten kenraalin mielestä on tehtävä?\n\n\"Hyvät herrat, vastasi Mannerheim, olen ottanut osaa kolmeen\nkokoukseen kolmessa eri paikassa. Meidät saatettaisiin kaikki minä\nhetkenä tahansa vangita ja kaikki olisi sillä pilattu. Komitean\njärjestely kollegiaalisissa muodoissaan sallii keskustelun mistä\noleellisesta tai epäoleellisesta seikasta tahansa eivätkä asiat suju.\nKäsitykseni mukaan meidän on toimittava heti. Armeijan esikunta\non muodostettava koettaaksemme luoda kenttäarmeijan ja esikunnan,\njoka tarvittaessa voi johtaa sen toimintaa. Sen on tapahduttava\nsillä seudulla, josta voidaan saada varma lähtökohta, ja meidän on\nmatkustettava sinne huomenna, jos juna jo tänään on lähtenyt.\n\n\"Seuraavana päivänä MK. kokoontui jälleen, tällä kerralla Kämpin\nhotelliin. Charpentier oli valmistanut yksityiskohtaisesti päivää\naikaisemmin tehdyn ehdotuksen, jonka hän selitti olevansa valmis\nhyväksymään toimintansa perusteeksi, jos komitea pysyisi vaalissaan.\nMannerheim vastasi, että hän katsoi ehdotuksen täysin vastaavan niitä\nnäkökohtia, jotka hän oli tahtonut saada esiin. Kokous hajaantui nyt\nja Mannerheim poistui.\"\n\nMK., joka nyt todella halusi saada Charpentier'n korvatuksi\nMannerheimillä, ehdotti sen vuoksi, että Charpentier tulisi\neräänlaiseksi sotilasedustajaksi hallitukseen ja Mannerheim taas\nylipäälliköksi. Mutta luonnollista oli, ettei Charpentier ollut\ntyytyväinen tähän uuteen ehdotukseen, ja hän ilmoitti heti, ettei\nhän tahtonut jäädä paikalleen, vaan halusi erota. Tämä kokous lienee\nollut erittäin kiusallinen läsnäoleville, MK:n jäsenethän kun\nitse olivat aikaisemmin kauan harkittuaan valinneet Charpentier'n\nedellytetyksi ylipäälliköksi ja MK:n puheenjohtajaksi ja heidän oli\nnyt jo tavallaan pakko hylätä hänet, vaikkei heillä ollutkaan mitään\nhenkilökohtaista häntä vastaan. MK:ssa jatkettujen neuvottelujen\njälkeen komitea päätti tiedustaa, olisiko Mannerheim suostuvainen\nottamaan vastaan ylipäällikkyyden. Mannerheim, jonka ehdokkuutta\naktivistit myöskin tukivat, ei katsonut voivansa heti vastata tähän\npyyntöön, vaan pyysi miettimisaikaa. Tämä tapahtui tammikuun 9.\npäivänä. Samalla hän lausui vilpittömät valittelunsa sen johdosta,\nettä kenraali Charpentier oli vetäytynyt syrjään, ja korosti, ettei\nhänellä olisi ollut mitään Charpentier'n alaisena palvelemista\nvastaan, koska tämä kerran oli suostunut Mannerheimin ehdotukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMannerheim tahtoi ilmeisesti saada tilanteen eräissä suhteissa\nparemmin selvitetyksi ja saada ennen kaikkea paremman selvyyden\nhallituksen suhtautumisesta erinäisiin hänelle tärkeihin kysymyksiin,\njoita MK. ei ollut voinut tarpeeksi selvittää.\n\nMannerheim oli päätynyt siihen lopputulokseen, että taistelusta\ntulisi sellaisena, jollaiseksi se muodostuisi, vapaussota, jonka arvo\ntulevaisuudessa riippuisi siitä, miten suuressa määrin se olisi käyty\nomin voimin ja ilman vierasta apua. Tämä käy selville jo siitä, että\nMannerheim käydessään Pietarissa joulukuun lopulla kääntyi Ranskan\nVenäjällä olevan sotilaslähetystön päällikön, kenraali Niesselin\npuoleen pyytäen, että Suomi saisi, mitä se tarvitsi, ranskalaisten\nMuurmanille keräämistä ase- ja sotatarvike varastoista. Saksan\nvaikutus heikkenisi sen johdosta. -- Mutta aika oli täpärällä,\neikä Niesselillä ehkä ollut määräämisvaltaa puheenalaisen varaston\nkäyttämiseen sellaiseen ennakolta aavistamattomaan tarkoitukseen\nilman erikoisesti hankittua myönnytystä. Esitykseen ei tullut\nvastausta lainkaan, ei ainakaan Mannerheimille, jonka lähinnä\nolisi tullut tämä tieto saada. Tultuaan nimitetyksi ylipäälliköksi\nMannerheim ilmoitti senaatin silloiselle puheenjohtajalle,\nsenaattori Svinhufvudille, että hän oli koettanut täten kiinnittää\nranskalaisten huomiota ja harrastusta asiaamme (Suomen Vapaussota\nv. 1918, 1:347--348). M.m. tähän tärkeään kysymykseen hän tahtoi\ntäyden selvyyden. Tässä tarkoituksessa hän kävi Svinhufvudin luona,\njonka kanssa hän perinpohjaisesti pohti kysymystä. Tällöin kävi\nselville, että myöskin Svinhufvud yhtyi siihen katsantokantaan,\nettä oli selviydyttävä omin avuin. Mannerheimille hän antoi\nnimenomaisen lupauksen olla missään olosuhteissa pyytämättä\nulkomaista sekaantumista. Tuonnempana voin osoittaa, että tämä lupaus\ntodellakin oikeastaan pidettiin, vaikka Saksan väliintulo sitten\nkuitenkin tapahtui. Kun yksimielisyys tässä tärkeässä kohdassa oli\ntodettu ja muut ehdot täytetty, ilmoitti Mannerheim tammikuun 10.\npäivänä ottavansa vastaan hänelle tarjotun tehtävän. Ja tammikuun 16.\npäivänä senaatti nimitti hänet siihen suullisesti, vaikk'ei asiaan\nkuulumattomille saatu mainita asiasta.\n\nVaikka oli luonnollista, että vaali oli kohdistunut kenraali\nMannerheimiin, se oli onnellista eräistä muistakin syistä kuin\npuhtaasti sotilaallisista. Sitä ei ehkä tajuttu täysin vielä\ntuolloin, vaan vasta paljon myöhemmin. Pitkän Venäjällä palveluksensa\naikana Mannerheim oli pysynyt erillään maamme sisäisistä riidoista\nja eripuraisuuksista, vaikka hänen sukunsa ja perheensä kohtalot\nolivat läheisesti sitoneet hänet kaikkeen, mitä tapahtui täällä\nkotona. Vanhimman veljen maastakarkoitus ja siirtyminen Ruotsiin\noli myöskin tietysti häneen tehnyt syvän vaikutuksen. Sinä pitkänä\naikana, jonka oli ollut kotimaasta poissa, oli hän, samalla kuin oli\nsäilyttänyt elävän isänmaallisuuden, saanut myöhemmälle toiminnalleen\nvälttämättömän yleiskatsauksen sisäisiin oloihimme, joka liian usein\npuuttui maassa toimivilta ja vaikuttavilta henkilöiltä ja teki heidät\ntärkeissä vaiheissa ehkä \"likinäköisiksi\", vaikka heillä tietenkin\noli laajempi henkilö- ja asiantuntemus. Monet silloiset tapahtumat\nsaattoivat kuitenkin useimmiten olla vähäarvoisia sivuseikkoja.\n-- Lisättäköön tähän, ettei tässä suinkaan pidetä pitkäaikaista\nulkomaillaoloa itsestään riittävänä tekemään ketään henkilöä\nsopivaksi tällaisiin tehtäviin. Parhaiten ja selvimmin valaisee\nväitettä edellistä ylipäällikköä, kenraali Charpentier'tä koskeva\ntapaus ja hänen perin ilmeinen sopimattomuutensa tehtävään huolimatta\nhänen pitkästä ja kunniakkaasta urastaan sotilaana sekä hänen muuten\nhyvistä ja miellyttävistä henkilökohtaisista ominaisuuksistaan.\nVapaussodassa tarvitaan ennen kaikkea muuta mies, jolla on\nerinomaiset, loistavat johtajanominaisuudet.\n\nMuutamia päiviä ennen sodan puhkeamista Mannerheim otti johdon\nkäsiinsä, ryhtyi heti muodostamaan esikuntaa ja matkusti tulevan\npäämajansa kanssa Vaasaan ryhtyäkseen valmistuksiin vapaussotaa\nvarten, joka nyt oli alkava.\n\nKoko vapaussota muodostui, etenkin alussa, jossakin suhteessa\ndiletanttien sodaksi varsinkin miehistön ja alipäällystön, mutta\njossakin määrässä myöskin upseerikunnan puolesta. Maa, jolla ei\nollut pariin vuosikymmeneen ollut armeijaa ja jonka väestö ei\nollut saanut harjaantumista aseitten käytössä, ei kyennyt ilman\nmuuta polkaisemaan maasta ammattitaitoista armeijaa, joka pystyisi\nuudenaikaiseen sotaan, sotaan, joka kaiken lisäksi jo alun pitäen\nmuodostui liikkuvaksi. Olihan maassa kyllä muutamia kymmeniä entisiä\nupseereita, mutta he olivat osittain liian vanhoja, osittain taas\naivan tottumattomia uudenaikaiseen sotaan, jollaiseksi mailmansota\nsodan oli kehittänyt. Olihan kyllä myöskin käytettävissä joitakuita\nkorkeampia upseereita, jotka Mannerheimin tavoin olivat kohonneet\nja taistelleet maailmansodassa upseerin valansa veroisesti. Näitä\nvoitiin tietenkin kaikkia käyttää, vaikka ei aina voitukaan\nsaada aikaan sopusointuista yhteistyötä eri tavoin ajattelevien\nkesken. Ennen kaikkea olivat käytettävinä Saksassa koulutetut\njääkärit, nämä jääkärit, jotka olivat saaneet ensiluokkaisen\nsota-ajan koulutuksensa, vaikka heiltä puuttuikin suurempia\nteoreettisia pohjatietoja. Lisäksihän meillä oli käytettävissä\njoitakuita saksalaisia aktiiviupseereita sekä muutamia ruotsalaisia\nyleisesikunta- ja muita upseereita. Mutta erilaisesta koulutuksesta\njohtui luonnostaan, että näitä upseereita ei ilman muuta voitu\nkäyttää hyväksi eikä aina tarkoituksenmukaisimmalla tavalla.\nKorkeimmalta johdolta, s.o. ylipäälliköltä, vaadittiin erinomaisia\nominaisuuksia, jotta kaikki tuo saataisiin jonkinlaiseksi\nkokonaisuudeksi ja toimimaan hiukankaan tyydyttävällä tavalla.\nKorkeinta johtoelintä, päämajaa siis, samoin kuin ryhmien\npäälliköltäkin, täytyi käsitellä tavallisuudesta poikkeavalla\ntavalla, jotta kaikesta tuosta syntyisi yhdenmukainen kokonaisuus.\nSamalla kertaa täytyi valita parhaat tärkeihin tehtäviin ja\nsellaisiin, joihin itsekukin ehkä oli sopivin, -- eikä sitten\nkuitenkaan aina ollut mahdollisuutta käyttää heitä hyväksi juuri\nnäissä tehtävissä. Ylipäällikkö katsoi velvollisuudekseen pitää\nhuolta siitä, että suomalaiset miehet mahdollisimman suuressa\nmäärässä saisivat johtaa joukkoja, joilla oli suoritettavana tärkeitä\ntehtäviä. Niinpä esim. viime hetkessä uskottiin niiden joukkojen\npäällikkyys, jotka kävivät hyökkäämään Viipuria vastaan, eversti\nWilkmanille eversti Ausfeldin asemesta, joka jo pitkän ajan oli\nvalmistautunut tähän tehtävään ja pienimpiäkin yksityiskohtia myöten\nvalmistanut suunnitelman sen toteuttamiseksi. Ausfeld lähetettiin\nkylläkin ratkaisemaan ehkäpä vieläkin tärkeämpää tehtävää, mutta\nViipurin sotatoimilla oli varmaankin suuren yleisön silmissä paljon\ntärkeämpi ja huomattavampi merkitys. Samalla tavoin järjestettiin\neräät korkeammat toimet päämajassa ottamalla huomioon, että\nsuomalaiset miehet tulisivat näihin asemiin. Kaikki tämä aiheutti\nylipäällikölle enemmän mieliharmia ja vaikeuksia, kuin kukaan saattaa\najatellakaan.\n\nMutta paitsi kaikkea tätä, jonka tarkoituksena oli saada erilaisen\nkoulutuksen saaneet ja monissa muissakin suhteissa erilaiset ainekset\nsulautumaan toisiinsa ja muodostamaan elävä kokonaisuus, elimellinen\nyhteys, sekä johtaa tätä kokonaisuutta ja saada se toimimaan\npettämättömästi, oli ylipäällikön vielä valittava sopivimmat\nupseerit, joiden tehtävänä olisi kouluttaa tämä enimmäkseen\nvapaaehtoisten armeija. Tehtäväähän helpotti erinomaisessa määrässä\nse, että kaikkia elähdytti suuri isänmaanrakkaus ja uhrimieli, mutta\nsuuri osa rivimiehiä uskoi ymmärtävänsä tätä sotaa yhtä hyvin kuin\nheidän päällystönsä -- ymmärtävänsäpä sitä vielä aivan ammattimiehen\nratkaistavissa erikoistapauksissakin. Kaikkien näiden vapaaehtoisten,\nsuojeluskuntalaisten ja asevelvollisten käsitteleminen tuotti miltei\nkuvaamattomia vaikeuksia, jotka kaikki kuitenkin voitettiin, ennen\nkaikkea ylipäällikön suuren joustavuuden sekä hänen tenhoavan ja\nmiellyttävän, muita ylemmäs kohoavan itsenäisen persoonallisuutensa\nansiosta.\n\nKuitenkin oli aluksi havaittavissa huomattavaa nurjamielisyyttä,\njoka osittain ehkä johtui eräistä vähäpätöisistä seikoista, mutta\nosittain ja etupäässä juonitteluista; nämä saivat alkunsa eräistä\nhenkilöistä, jotka olivat sitä mieltä, että päämaja oli saanut\nliian venäläisen leiman, mutta joiden mielestä myöskin eräille\npaikoille oli tullut sopimattomia henkilöitä. Kaikki tämä oli\nsodan alussa ärsyttänyt eräitä piirejä ja kerännyt toisinaan\nkylläkin uhkaavia pilviä ylipäällikönkin pään päälle, mutta vielä\nsuuremmassa määrin päämajan, jota varsin yleisesti sodan alussa\nnimitettiinkin \"kanahäkiksi\", lähinnä kai sen johdosta, että\nesikuntajuna Seinäjoella ja Haapamäellä oli ympäröity korkealla\nteräslankaverkolla, mikä jo saattoi päämajan kovin epäkansanomaiseksi\nhenkilöiden keskuudessa, joilla ei ollut mitään käsitystä sen\ntarkoituksesta. Lisäksi oli muitakin syitä, jotka saivat aikaan\nalussa tuntuvaa ärtymystä. Myöhemmin on meidän myöskin Viipurin\nsotatointen yhteydessä todettava, että ammattisotilaatkin olivat jo\ntämän saman hengen tartuttamia ja toimivat, ikäänkuin he olisivat\nolleet miltei siviiliväkeä. Tuntuu ainakin, kuin osa korkeampaa\npäällystöä olisi väärinkäsittänyt asemansa siten, että se luuli\nsaamiensa käskyjen täyttämisen merkitsevän jotakin muuta kuin\nmääräysten yksinkertaista toimeenpanoa. Jos jollakulla oli edes\nvastuullinen päällikön tehtävä tai asema, täytyi tietysti ilman muuta\nedellyttää hänen voivan suorittaa, mitä hänen tehtävänään oli, ja\ntällöin osoittaa sitä aloitekykyä, jota henkilöltä hänen asemassaan\nodotettiin. Niinpä täytyi esimerkiksi jonkun esikuntapäällikön\nesitellessään joitakin suunnitelmia voida tehdä erilaisia ehdotuksia\nja esittää vaihtoehtoja, joista hän itse asetti jonkin ehdotuksen\netusijalle. Jos tällöin hänen päällikkönsä valitsi hänen puoltamansa\nehdotuksen, ei se merkinnyt sitä, että esikuntapäällikkö voi\nmyöhemmin ottaa itselleen kunnian mahdollisesti onnistuneesta tai\nmerkityksellisestä sotatoimesta. Vapaussotakirjallisuudessa on monta\nesimerkkiä tällaisesta virheellisestä käsityksestä asianomaisen\nhenkilön suhteesta ylempänä olevaan päällystöön, mutta se johtuu ehkä\nmyöskin osittain siitä, että nuo samat ylempänä olevat ovat tehneet\nitsensä syypäiksi juuri samanlaisiin virheisiin ja erehdyksiin.\nSuurin piirtein hyvänä esimerkkinä lienee tästä Ludendorffin tapaus.\nHänen sotamuistelmateoksensa on osittain tyypillinen näyte siitä,\nmitä minä tarkoitan. Hän on siinä sangen suuressa määrässä ottanut\nsotamarsalkka v. Hindenburgilta kunnian eräistä sotaliikkeistä,\njoita v. Hindenburg johti ja joista hän vastasi sinä aikana, jolloin\nLudendorff toimi hänen päämajoitusmestarinaan.\n\nEnnenkuin eräillä esimerkeillä käymme valaisemaan Mannerheimin\ntoimintaa ja sen merkitystä itse vapaussodan aikana ja sen\nratkaisevassa vaiheessa, on syytä muutamin sanoin johdattaa\nmieleen sodan tärkeimmät tapahtumat. On ensiksikin todettava, että\nMannerheim aivan tilapäisesti kootuin esikunnin ja aivan kokonaan\nharjoittamattomin talonpoikaisjoukoin tammikuun 28. päivänä 1918\naloitti sodan riisumalla Etelä-Pohjanmaalla venäläisen varusväen\nja että hän seuraavina päivinä Pohjois-Pohjanmaalla kukisti\nvenäläiset joukot sekä niihin liittyneet aseistetut punakaartilaiset.\nTämän jälkeen hän puolusti jonkin aikaa vapaaehtoisilla\nsuojeluskuntajoukoilla pitkää rintamaansa venäläisten joukkojen ja\npunakaartilaisosastojen hyökkäystoimintaa vastaan, samalla kuin\nrintaman takana valkoinen armeija luotiin nopeasti, mutta varmasti,\nlähinnä Saksassa koulutettujen jääkärien johdolla. Mutta jo\nmaaliskuun 15. päivänä Mannerheim aloitti vastaluodulla armeijalla\nhyökkäyksen, jonka lähimpänä päämääränä oli voimakkaimman punaisen\nsotavoiman lyöminen, mikä oli ulottuvilla lähellä rintamaa, maan\nteollisuuskeskuksen, Tampereen valloitus.\n\nStrategisesti erinomaisella tavalla nämä sotaliikkeet johtivat\nonnelliseen päätökseen, kun Tampere huhtikuun 6. päivänä lopullisesti\nvalloitettiin ja vastustajan joukot tai niiden jäännökset,\nsuunnilleen 12000 miestä, antautuivat. Näitä, samoin kuin eräitä\nsotatoimia Itä-Suomessa, Mannerheim jonkin verran joudutti sen\njohdosta, että hallitus oli päättänyt hyväksyä Saksan avun.\nYlipäällikkö koetti täten ennen saksalaisten tuloa saada aikaan\nmerkityksellisimmät ratkaisut omin sotavoimin.\n\nTurvattuaan rintamansa toisilla tahoilla ja sittenkun saksalaiset\nhänen johtoonsa alistetun kenraalimajuri, kreivi R. v. d. Goltzin\npäällikkyydessä olivat maaliskuun 3. päivänä nousseet maihin\nHangossa, saattoi Mannerheim heti tämän jälkeen siirtää pääjoukkonsa\nItä-Suomeen taistelun lopullista ratkaisua varten. Veristen\ntaisteluiden aikana -- m.m. Raudussa -- oli rintama Karjalan\nkannaksella onnistuttu säilyttämään niin lujana, että huhtikuun\nlopulla kävi mahdolliseksi nopeasti hyökkäämällä miehittää Karjalan\nkannaksen rajaseudut ja katkaista Viipurin--Pietarin rautatie\nsekä sittemmin huhtikuun 29. päivänä valloittaa Viipuri ja tuhota\nhuomattavat vihollisvoimat. Tällä välin olivat saksalaiset melko\nhelposti edenneet itään päin Helsinkiin ja sittemmin ankarien\nja vaikeiden taisteluiden jälkeen suomalaisten joukkojen avulla\nsaartaneet merkittävimmät jäljellä olevat punakaartilaisjoukot sekä\npakottaneet ne antautumaan Lahdessa toukokuun 2. päivänä. Näiden\ntapausten jälkeen oli Suomen armeija vallannut linjan Viipurista\nKotkaan, mutta vasta toukokuun 15. päivänä onnistuttiin vapauttamaan\nmaa viimeisistä venäläisistä joukko-osastoista Suomen alueella, kun\nInon linnoituksen silloin hävittivät sitä puolustaneet venäläiset\njoukot, jotka pakotettiin tai katsoivat olevansa pakotetut jättämään\nlinnoituksen rauniot valkoisen armeijan käsiin. Seuraavana\npäivänä kenraali Mannerheim marssi valkoisen armeijan valittujen\njoukko-osastojen etunenässä Helsinkiin ja saman kuun 31. päivänä hän\nsai omasta pyynnöstään eron ylipäällikön tehtävästä.\n\nSaavuttuaan Vaasaan Mannerheim oli selvillä siitä, että itse sodan\naloittamisen lykkääminen oli tärkeää. Vaikka hän ei suinkaan\nodottanut Saksan eikä Ruotsin sekaantumista, perusti hän kuitenkin\nsuunnitelmansa uusiin Saksasta saataviin aselähetyksiin sekä\njääkäripataljoonan saapumiseen. Kiihkeimmät huimapäät punaisten\npäämajassa Helsingissä sekä eräät veriset välikohtaukset Karjalassa\nkiirehtivät kuitenkin sodan puhkeamista, joka valkoisen armeijan\nluomisessa välttämättömän vaativan järjestelytyön kannalta tuli\nsopimattomana ajanhetkenä. Lisäksi sanottiin ainakin junallisen\nvenäläistä sotaväkeä olevan tulossa etelästä ja useampia sellaisia\notaksuttiin seuraavan jäljessä. Tammikuun 21. päivänä kerääntyi\nLapualla joukko aseellisia miehiä, jotka päättivät, suuttuneita kun\nolivat punaisten hillittömästä esiintymisestä, joka tapauksessa\naloittaa sodan mitä pikimmin. Maanviljelijä Matti Laurila valittiin\nniiden talonpoikaisjoukkojen päälliköksi, jotka tuhoaisivat\nkotikylään majoittuneet venäläiset. Kuitenkin antoi kenraali\nvon Gerich, joka oli saanut kuulla päätöksestä, silloin jyrkän\nvastamääräyksen.\n\nB. Estlander kertoo teoksessaan \"Elva årtionden\" (\"Yksitoista\nvuosikymmentä\") dramaattisella tavallaan tätä seuranneista\ntapahtumista seuraavaa:\n\n\"Suuttuneena läksi nyt tämä talonpoika [Matti Laurila, Suomen kaartin\nentinen vääpeli] Vaasaan, etsi ylipäällikön käsiinsä ja valitti\nujostelemattomin sanoin estettyä toimintaa. Mannerheim ymmärsi\npohjalaisensa. Hän piti pienen taktillisen esityksen ja vetosi\nentisen vääpelin sotilaalliseen arvostelukykyyn.\n\n\"Meidän kahden, lopetti hän, meidän täytyy toki vanhoina sotureina\nymmärtää, että sodassa saattaa tulla määräyksiä, joita rivimiehen\naina on vaikea käsittää, mutta joita täytyy noudattaa.\n\n\"Luja kädenlyönti, ja vääpeli otti jäähyväiset ylipäälliköltään sekä\npalasi Lapualle horjumattomasti luottaen nyt siihen johtoon, joka\npian oli näyttävä voimansa.\"\n\nEnnenkuin Mannerheim kuitenkaan päätti ottaa ratkaisua omiin käsiinsä\nja ryhtyä hyökkäykseen, hän tahtoi lähemmin pohtia asiaa muutamien\nesikuntansa ylimpien upseerien kanssa. Hän mahdollisesti toivoi\nsaavansa kuulla todistusperusteita, jotka ehkä oikeuttaisivat hänet\nlykkäämään ratkaisun vielä päivää tai paria tuonnemmaksi.\n\nTammikuun 25. päivänä pidettiin tämä kokous. Kenraalimajuri Ernst\nLöfström, joka myöskin kuului Venäjältä palanneisiin maanmiehiimme,\nlausui hyvin suuresti epäilevänsä yritystä, joka tavallisen\nsotataidon näkökannalta tuntui lievimmin sanoen kummalliselta.\nSitä vastoin yhtyivät silloinen eversti Martin Wetzer ja\nratsumestari Hannes Ignatius sekä muutkin läsnäolevat ylipäällikön\nmielipiteisiin ja myöskin hänen lähimpiin suunnitelmiinsa. Vastoin\nkenraali Löfströmin käsitystä Mannerheim näet katsoi venäläisten\njoukkojen hajoamis- ja rappiotilan jo kehittyneen niin pitkälle,\nettä hän saattoi ne kukistaa valkoisten joukkojen järjestelyn\npuutteellisuudesta huolimatta. Hänen päätökseensä vaikutti myös\nosaltaan hänen keskustelussaan Laurilan kanssa saamansa käsitys\nsiitä, miten vaikea olisi ollut vielä hänen antaa pohjalaisille\nperuutuskäskyä.\n\nMannerheim tiesi, että eteläpohjalaiset voitaisiin ehkä vielä\nkerran siitä estää, mutta oli toinen asia, kuinka asiat sitten\nkehittyisivät. Toivottiin myöskin, että tämä riisuminen tapahtuisi\nyhtenäisen suunnitelman mukaan. Aikaisemmalta ajaltahan oli,\nvarsinkin Pohjanmaalla, aktivistien välityksellä sinne Saksasta\ntuotuja aseita. Karjalassa, missä aseiden puute oli paljon suurempi,\noli jo muutamia päiviä aikaisemmin käyty avoimeen taisteluun ja\nvastustajan aseista riisumiseen. Myöskin monet muut syyt puolsivat\nvälitöntä toiminnan alkamista, joka jo punaisten toimenpiteiden\njohdosta, joihin he Helsingissä olivat ryhtyneet, osoittautuisi\nvälttämättömäksi viimeistään kuun lopulla.\n\nNäiden neuvottelujen jälkeen kenraali Mannerheim antoi ensimmäisen\ntaistelukäskynsä, jonka mukaisesti tammikuun 27. ja 28. päivän\nvälisenä yönä 1918 oli samaan aikaan riisuttava aseista kaikki\nvenäläiset joukot Etelä-Pohjanmaalla. Tosin 27. päivänä saapui\nHelsingistä sähkösanoma, missä yhä pyydettiin lykkäystä, mutta\nylipäällikkö, joka vielä kerran puhelimessa oli neuvotellut\nhallituksen päämiehen kanssa, käsitti tilanteen. \"Johdatin mieleeni\nvanhan Laurilan tiukan esiintymisen ja pistin tämän sähkösanoman\ntaskuuni mainitsematta siitä kenellekään muulle kuin parille\nlähimmälle toverilleni\", kertoi Mannerheim. Ja niin saivat sotatoimet\nalkaa juuri sopivimpana ajankohtana.\n\nTammikuun 25. päivänä oli ministeri Carl Enckell matkallaan\nPietariin neuvottelemaan Suomen hallituksen puolesta Venäjän\nhallitusmiesten kanssa pysähtynyt päiväksi Viipuriin keskustellakseen\neräiden venäläisten kanssa. Siellä hän sai tietää eräiden\njoukko-osastojen vihamielisestä suhtautumisesta Suomen porvaristoon\nsekä neuvostohallituksen sota-asiain komissaarin Podvoiskin 42.\narmeijakunnan esikunnalle Viipuriin lähettämästä sähkösanomasta,\njossa hän puhuu venäläisten joukkojen sekaantumisesta taisteluun\nporvaristoa vastaan sekä suojeluskuntien aseista riisumisesta\npunaisten hyväksi. Seuraavana päivänä heti Pietariin saavuttuaan\neli siis tammikuun 26. päivänä hän pyrki ja pääsikin tapaamaan\nPodvoiskia, jonka kanssa hän joutui neuvottelemaan, Trotski kun ei\nsilloin ollut tavattavissa. Enckellin ensimmäinen tarkoitus oli saada\ntuo sähkösanoma peruutetuksi. Pitkähkön, sangen jyrkkäsävyisen tästä\nasiasta käydyn keskustelun jälkeen sovittiin uudesta tapaamisesta\nsamana iltana klo 9 Taurian palatsissa ja Podvoiski lupasi tällöin\nilmoittaa Enckellille neuvostohallituksen päätöksen.\n\nMäärättynä aikana samana iltana Enckell ja Podvoiski kohtasivat\ntoisensa, jolloin viimeksimainittu jätti Enckellille jäljennöksen\nsähkösanomasta, jonka hän hiukan aikaisemmin omassa nimessään\noli lähettänyt 42. armeijakunnan \"komitealle\". Se sisälsi m.m.:\n\"Peruutan määräykseni nro 11 tammikuun 24:ltä tätä vuotta\nvalkokaartien aseista riisumisesta, edellyttäen, etteivät ne hyökkää\njoukko-osastojen tai yksityisten sotilaitten kimppuun. Käsken\nnoudattamaan puolueettomuutta Suomen sisäisissä taisteluissa.\nValtion aseita ei saa luovuttaa kenellekään.\" Tämän sähkösanoman\nsisältöä ei ilmoitettu senaatille samana iltana, Podvoiski kun oli\npyytänyt Enckellin kuulemaan Trotskin pitkää puhetta yleisvenäläiseen\nneuvostokokoukseen. Aamulla 27. päivänä Enckellin onnistui saada\npuhelinyhteys senaattori Nevanlinnan kanssa Helsinkiin, ja tätä\ntietä hän pääsi yhteyteen senaatin kanssa, joka siten sai tiedon\nsähkösanoman sisällyksestä. Senaattori Svinhufvud ei liene kuitenkaan\nantanut sille suurta arvoa, varsinkin kun myöhemmin päivällä saatiin\ntietää, etteivät venäläiset katsoneet voivansa mennä mistään\ntakuuseen Suomeen sijoitetun sotaväen ja sen toiminnan suhteen.\n\nSaman päivän aamuna oli Mannerheim, kuten ennen on mainittu,\nsaanut Svinhufvudin nimessä sähkösanoman, joka ei kuitenkaan ole\nsäilynyt, luultavasti siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen\nsilloinen kelpo palvelijansa oli huolellisesti puhdistanut hänen\nturkkinsa taskut. Hän oli näyttänyt sähkösanoman vain muutamille\nlähimmilleen. Sen sisällystä on niin muodoin vaikea saada enää\nselville, mutta vastaanottaja näyttää saaneen sähkösanomasta sen\nvaikutelman, että \"venäläinen n.s. aluekomitea [joka Suomessa\nesiintyi neuvostohallituksen edustajana ja jonka puheenjohtajana oli\ntunnettu matruusi Smilga] oli selittänyt aikovansa olla sekaantumatta\nSuomen sisäisiin erimielisyyksiin ja että sotatoimia olisi sen vuoksi\nvielä lykättävä\" (vrt. tähän \"Suomen Vapaussota v. 1918\", 2: 35 sekä\n\"Suomen Vapaussota\" 2: 169). Sähkösanoma oli ilmeisesti yhteydessä\ntässä selostetun Enckellin puhelinsanoman kanssa. Svinhufvud sitä\nei lähettänyt, vaan arvattavasti joku, joka oli tietoinen näistä\nsähkösanomista ja tavallisesti välitti ne. Mutta, kuten sanottu,\nse ei tehnyt mitään vaikutusta ylipäällikköön, joka epäröimättä\npiti kiinni kerta kaikkiaan antamastaan käskystä, että aseet oli\nriisuttava tammikuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä. Ja joskin\nsenaatin taholla vielä 27. p:nä saatettiin toivoa jonkinlaisen\ntuloksen saavuttamista neuvotteluilla venäläisten kanssa, oli\nnyttemmin kuitenkin mahdotonta koettaa vaikuttaa ylipäällikköön tai\nhänen suunnitelmiinsa, kun hän jo päivää aikaisemmin oli selvästi ja\njyrkästi vaatinut katkaisemaan yhteydet Etelä-Suomeen ja Svinhufvud\noli ymmärtänyt tämän jo silloin lausuessaan, että punaisten\nvallananastusta maan pääkaupungissa saattoi heti odottaa.\n\nAavistettiin, että alku ja juuri kapinaan ja kaikkeen kommunismiin\nylimalkaan oli kommunistisessa Pietarissa, missä venäläiset\nbolshevikit koettivat hekin jatkaa perinteeksi juurtuneita\nvalloitusvaistoja, jotka olivat olleet tunnusomaisia heidän\nedeltäjilleen vanhan Venäjän aikana. Ilman venäläisiä olisivat meidän\nkapinalliset punaisemme olleet hukassa. Erään parantolan venäläisen\nlääkärin kertoman mukaan pidettiin Halilan parantolassa ennen\npunakapinaa kokous, johon ottivat osaa Lenin, Trotski, Zinovjev sekä\neräät meikäläiset vasemmistoon kuuluvat henkilöt. Mitä kokouksessa\npäätettiin, emme tiedä, mutta kenties voimme asian suhteen jotakin\naavistaa. Näin ollen oli hyvä, että Mannerheim niin selvästi jo sodan\nalussa näki aseman koko alastomuudessaan ja oivalsi sen keskityksen\nsekä järjestetyn voimainponnistuksen välttämättömyyden, joka oli\nehdoton vaatimus myönteisen tuloksen saavuttamiseksi noissa oloissa.\nJa todistuksena Mannerheimin korkeasta isänmaanrakkaudesta oli vielä,\nettä hän tahtoi saavuttaa tämän voiton ilman varsinaista ulkomaista\nsotilaallista apua.\n\nMe tiedämme kenraali Mannerheimin käynnillään hallituksen päämiehen\nSvinhufvudin luona ennen odotettavissa olevaa nimitystään\nehdottomasti pyytäneen, että taistelu suoritettaisiin omin voimin\ntarvitsematta turvautua vieraaseen apuun taistelussa, samoin kuin\nmyöskin tiedämme, että Svinhufvud selvin sanoin oli luvannut mukautua\nhänen toivomukseensa. On myöskin muistettava, että hän oli jo paljon\naikaisemmin ollut sen vakaumuksen edustaja, että ainoastaan tällä\ntavalla voitaisiin maassa kasvattaa kansallistunne, jolle olisi\nmahdollista rakentaa tulevaisuutemme itsenäisenä valtiona.\n\nSunnuntaina, helmikuun 3. päivänä sai Suomen Tukholman-ministeri,\nvaltioneuvos Alexis Gripenberg Ruotsin Kuninkaallisesta\nUlkoasiaindepartementista kabinettisihteerin välityksellä\nseuraavasisältöisen tiedonannon: \"Till Kungliga Utrikesdepartementet\ningick den 3 februari 1918 från Chargé d'affaires i Helsingfors\nett för Statsrådet avsett telegram från regeringen av innehåll\natt Mannerheim bestämmer destinationsorten för varorna och\natt förbindelsen med honom är absolut nödvändig. Fullständig\nanarki råder, för intervention av Sverige och Tyskland böra\nkraftigaste åtgärder vidtagas.\" (Suomeksi: \"Kuninkaalliselle\nUlkoasiaindepartementille saapui helmikuun 3. päivänä 1918 Chargé\nd'affaires'iltä Helsingistä Valtioneuvokselle tarkoitettu [Suomen]\nhallituksen sähkösanoma, joka sisälsi tiedonannon, että Mannerheim\nmäärää tavaroiden määräpaikan ja että yhteys hänen kanssaan on\naivan välttämätön. Täydellinen anarkia vallitsee, Ruotsin ja Saksan\nsekaantumiseksi on ryhdyttävä mitä voimakkaimpiin toimenpiteisiin.\")\n\nTukholman-lähetystössä, jolla ei ollut tietoa minkäänlaisista\nSvinhufvudin ja Mannerheimin välisistä neuvotteluista Helsingissä,\nsai ruotsalaisten tiedonanto aikaan, että valtioneuvos Gripenberg\nkatsoi sen hallituksensa määräykseksi ja toimi sen mukaan.\n\nTässä yhteydessä ja ennenkuin jatkamme on paikallaan lyhyesti kertoa,\nmiten suomalaiset ulkomailla aikaisemmin olivat tätä kysymystä\narvostelleet ja miten se oli kehittynyt.\n\nKesällä ja syksyllä 1917 oli muun muassa ollut tekeillä suunnitelma\nSuomen vapauttamiseksi Venäjän vallasta saksalaisen maihinnousujoukon\navulla nojautumalla jääkäripataljoonaan. Sittenkun kuitenkin\nm.m. näiden rivien kirjoittaja oli todennut, että suunnitelma\nSaksan taholta ei perustunut muuhun kuin toivoon, että Suomessa\nryhdyttäisiin levottomuuksiin, jotka eivät kuitenkaan olisi johtaneet\nmaan vapautumiseen, sekä että suunnitelma tässä yhteydessä olisi heti\naiheuttanut hälytystä, jätettiin se suomalaiselta taholta esitettyjen\njyrkkien vastaväitteitten johdosta toteuttamatta ja lepäämään\njoksikin aikaa eteenpäin.\n\nMutta kysymys ulkomaisesta avusta tuli jälleen päivänpolttavaksi\ntammikuussa 1918. Tällöin oli näet professori Georg von Wendt,\njoka silloin oleskeli Tukholmassa, sähköttänyt hallitukselle sekä\nesittänyt sille neutraliteettijulistuksen antamista. Kuitenkaan\nei hallitus katsonut sellaisen julistuksen antamisen vastaavan\nsilloisen tilanteen vaatimuksia. Hallitusta tukivat tässä erikoisesti\naktivistit, jotka jatkuvasti lujasti uskoivat, että Saksa oli ainoa\nmaa, jonka tehokkaaseen apuun hädän hetkellä voitaisiin turvata.\nNuoremmat aktivistit uskoivat lähinnä, että taistelu voitaisiin\nsuorittaa omin voimin ja vain kotimaisen miehistön avulla, tietenkin\nSaksasta saatujen varusteiden, lähinnä aseistuksen turvin.\n\nOmasta puolestani luulen, että silloin, myöskin aktivistien\nkeskuudessa Tukholmassa, mentiin niin pitkälle kuin ylimalkaan\noli mahdollista vieraan avun torjumiseksi tuolloin. Esimerkkinä\nmainittakoon m.m., että asetuttiin odottavalle kannalle eikä vielä\nkatsottu voitavan puoltaa edes niitä valmistavia toimenpiteitä,\njoita lehtori Karl Starbäck oli esittänyt senaattori Svinhufvudille\nkirjeessään tammikuun 5. päivältä 1918. Tämän ehdotuksen mukaan\nolisi ollut muodostettava 5000 miehen vahvuinen ruotsalainen\njoukko-osasto, joka koulutettaisiin Ruotsissa ja asetettaisiin\nkenraali Bror Munckin johtoon. Suunnitelmaa tämän ruotsalaisen\napujoukon aikaansaamiseksi puolsi lämpimästi kapteeni Gösta Theslöf,\njoka tuohon aikaan oleskeli Tukholmassa MK:n edustajana, mutta näiden\nrivien kirjoittaja ei saattanut yhtyä tähän käsitykseen. Niinpä\nhän lausui m.m. eräässä kirjeessään tammikuun 10. päivältä AK:lle\nnuorempien aktivistien puolesta, \"että meidän on kiitollisuudella\nmuistettava tarjousta, vaikka puolestani olen sitä mieltä, ettei\nvielä ole syytä meidän käyttää sitä hyväksemme. Ellemme omin voimin\ntule toimeen, on se kuitenkin hyvin tehokas apu.\" Kannattaa mainita,\nettä nuorempien itsenäisyysmiesten käsitys vielä tuona ajankohtana\nkävi yhteen sen kannan kanssa, jota kenraali Mannerheim sodan aikana\nedusti. Että nuoremmat aktivisteista sittemmin, jo helmikuussa,\npitivät saksalaisten joukkojen tuloa Suomeen yhtä onnellisena\nkuin välttämättömänäkin, johtui monista seikoista, m.m. punaisten\nepäinhimillisistä hävitystoimista Etelä-Suomessa, Ruotsin hallituksen\nerinomaisen torjuvasta suhteesta aseitten kuljetuskysymykseen sekä\nehkä ennen kaikkea tämän hallituksen suhtautumisesta Ahvenanmaahan ja\nsen miehittämiseen sittemmin ruotsalaisilla joukoilla. Kaikki tämä\nvaikutti myöskin yleisen mielipiteen muuttumiseen.\n\nKun valtioneuvos Gripenberg siis oli saanut edellä mainitun\nsähkösanoman tai oikeammin tuon sähkösanoman jäljennöksen tai vain\nsen selostuksen, jonka Ruotsin ulkoasiaindepartementti oli hänelle\njättänyt, hän piti kuitenkin tätä väliintulonpyyntöä niin selvänä,\nettei hänen tarvinnut mielestään enää sähköttää siitä hallitukselleen\nVaasaan, vaan hän läksi heti vielä samana päivänä, helmikuun 3:ntena,\nhänen ylhäisyytensä Hellnerin, Ruotsin ulkoasiainministerin,\npuheille. Hän uudisti aseellista väliintuloa koskevan pyyntönsä\nvielä virallisesti käynnillään muutamia päiviä myöhemmin. Siihen\nannettiin kuitenkin heti torjuva vastaus. Hellner esitti tietenkin\nhenkilökohtaisen valittelunsa, ettei tämä saattanut tapahtua, mutta\ntiedusteli samanaikaisesti, eikö olisi mitään mahdollisuutta saada\naikaan välitystä punaisten ja valkoisten välillä Ruotsin hallituksen\ntaholta. -- Tässä yhteydessä voidaan mainita, että Gripenberg vasta\nmyöhemmin -- helmikuun 18. päivänä -- jätti kirjallisesti tämän\npyynnön Hellnerille.\n\nSittenkun Gripenberg oli Tukholmassa saanut suoran hylkäyksen\nRuotsin aseellista sekaantumista koskevaan pyyntöönsä -- tapaus\nmuistuttaa monessa suhteessa aktivistien ensimmäistä pyyntöä\n\"jääkärien\" kouluttamisesta Ruotsissa ja sitä seurannutta hylkäystä,\nsamoin kuin sen jälkeen tapahtunutta tuloksellista kääntymistä\nsamassa tarkoituksessa Saksan puoleen --, hän kääntyi sähköteitse\nBerliinissä olevan valtioneuvos Hjeltin puoleen pyytäen, että\nministeri Hjelt ryhtyisi siellä tarmokkaisiin toimenpiteisiin tässä\nväliintulotarkoituksessa.\n\nSaksa suostuikin miltei heti aputoimintaan Suomen hyväksi. Vaikka\ntämä päätös helmikuun 20. päivältä ei tullutkaan tunnetuksi\nennenkuin vasta maaliskuun alussa saksalaisen eskaaderin saapuessa\nAhvenanmaalle, se kohotti erinomaisessa määrässä rohkeutta\nja luottamusta valkoisissa ja vahvisti jo paljon aikaisemmin\nturvallisuuden tunnetta henkilöissä, jotka edeltäkäsin olivat\npäässeet selvyyteen tästä Ahvenanmaalla odotettavasta toiminnasta.\nTästä saanee osittain selityksensä se mielipiteitten eroavaisuus,\njota m.m. ilmeni lähetystömme henkilökunnankin keskuudessa\nTukholmassa. Mutta ennen kaikkea saatamme viitata siihen pakokauhun\nluonteiseen mielialaan, joka punaisten omien johtajien todistusten\nmukaan puhkesi ilmi heidän tahollaan, sittenkun he olivat saaneet\ntiedon saksalaisten aikeista. Myöskin valkoiset pääsivät rintamalla\npian selvyyteen tästä vastustajan riveissä vallitsevasta mielialasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSunnuntaina tammikuun 27. päivänä kokoontui eduskuntadelegatsioni,\nkuten sittemmin osoittautui, viimeiseen kokoukseensa Säätytaloon\nHelsingissä eräiden hallituksen jäsenten läsnäollessa. Silloin\nei lainkaan ollut käsiteltävänä kysymys ulkomaisen väliintulon\npyytämisestä tai siihen ryhtymisestä. Tämän kokouksen jälkeen\nja sittenkun oli osoittautunut, että punaiset yöllä tammikuun\n28. päivää vasten olivat miehittäneet kaikki hallitusrakennukset\nHelsingissä, oli selvää, että kapina oli puhjennut sekä ettei\nmyöskään senaatti enää saattanut pitää istuntoja. Kun hallituskaan ei\nollut tehnyt mitään päätöstä väliintulokysymyksestä, on enemmän kuin\nepäiltävää, olisivatko hajaantuneet hallituksen jäsenet saattaneet\ntehdä päätöstä tästä tärkeästä asiasta. Ainakin ovat hallituksen\npuheenjohtaja senaattori Svinhufvud, sekä senaattori Jalmar Castrén,\njoka seurasi Svinhufvudia hänen matkallaan, vakuuttaneet, etteivät\nhe milloinkaan ole esittäneet mitään tällaista ehdotusta, eivät\nainakaan tuon Ruotsin Helsingissä olleen chargé d'affaires'in\nsähkösanoman lähettämisaikaan. Tiedustellessani tätä sähkösanomaa\nja sen sanamuotoa ovat Ruotsin viranomaiset ilmoittaneet minulle,\nettei sähkösanomaa nyt näytetä minulle eikä kenellekään muulle.\nValitan, että tämä enemmän kuin diplomaattinen vaitiolo estää asian\nlopullista selvittämistä. On miltei pakko uskoa, että Ruotsin\nsilloinen Helsingissä oleva edustaja on tavalla, joka ei ole täysin\nkorrekti, käyttänyt hyväkseen niitä keskusteluja, joita hänellä\non ollut tähän aikaan, ei vastuussa olevien hallituksen jäsenten,\nvaan eräiden tunnettujen henkilöiden kanssa, jotka olivat joutuneet\nsen vaikutelman valtaan, että pelastuminen olisi mahdotonta ilman\nvierasta väliintuloa, tai joihin kylläkin käsitettävä, mutta\nanteeksiantamaton pelko oli saanut ratkaisevasti vaikuttaa tässä\nerinomaisen tärkeässä kysymyksessä.\n\nMieliala kävi Helsingissä tietenkin yhä epätoivoisemmaksi. Sitä\ntodistaa se, että senaattori Svinhufvud jo helmikuun 15. päivänä\nlähetti ministeri Hjeltille Berliiniin ruotsalaisen kuriirin mukana\nkirjeen, missä hän pyysi ulkomaisten valtojen suojelua Etelä-Suomen\nasukkaille, \"suojaa punaista terroria vastaan ja Venäjän petollista\nhallitusta vastaan\". Kirje saapui kuitenkin Berliiniin niin\nmyöhään, ettei sillä ollut mitään merkitystä, ratkaisu kun siellä\njo oli tapahtunut kuukautta aikaisemmin. Mutta se osoittaa ehkä\naiheelliseksi myös aktivistien sittemmin muuttuneen käsityksen, miten\nerikoisesti Etelä-Suomi oli pelastettava, sekä heidän suhtautumisensa\nulkomaiseen väliintuloon.\n\nHelmikuun 18. päivänä oli päättynyt Saksan venäläisten kanssa\nBrest-Litovskissa solmima aselepo. Tämän yhteydessä heräsi\nsaksalaisissa toivo muulla tavalla kuin siihen asti laajentaa\nsotatoimiaan, m.m. Suomen käsittäviksi. Suomen Berliinin-ministeri\noli, kuten tiedämme edellä esitetystä, saanut ministeri\nGripenbergiltä Tukholmasta kehoituksen työskennellä Saksan\nväliintulon hyväksi, jota -- ruotsalaisten viranomaisten välityksellä\ntulleen sähkösanoman mukaan -- Suomen hallitus muka toivoi. Siksi\nei häneen lienekään vaikuttanut yllättävästi, kun hän sai tietää,\nkenraali Ludendorffin kapteeni von Hülsenin välityksellä esittämän\npyynnön, että Suomi pyytäisi virallisesti apua Saksan sodanjohdolta.\nHelmikuun 21. päivänä Hjelt kävi yhdessä ratsumestari M. Gripenbergin\nkanssa päämajassa Kreuznachissa, missä Hjelt persoonallisesti\nLudendorffilta sai tietää, että korkein sodanjohto oli antanut\nsuostumuksensa sotilaalliseen sekaantumiseen Suomessa. Ludendorff\nedellytti tietysti sekä Suomen hallituksen että kenraali Mannerheimin\nsuostuvan tähän toimenpiteeseen. Hjelt oli myöskin siitä varma\nGripenbergiltä saamansa sähkösanoman jälkeen. Samanaikaisesti hän oli\nmyöskin saanut kirjeen senaattori Renvallilta, joka antoi hänelle\n\"oikeuden tunnustella, olisiko Saksa suostuvainen asevoimin tulemaan\navuksemme\" (vrt. B. Estlander V: 255--257).\n\nVähän aikaa sen jälkeen, tarkemmin sanoen maaliskuun 2. päivänä\n-- päivää ennen saksalaisten maihinnousua Ahvenanmaalla -- saapui\nHjeltin Berliinistä lähettämä kuriiri Vaasaan tuoden tiedon Saksan\nväliintulopäätöksestä. Tämä tiedonanto saapui ylipäällikön esikuntaan\nSeinäjoelle ja \"putosi kuin pommi\".\n\nMannerheim, joka oli ajatellut, että Suomi ilman virallista\nulkomaista apua saavuttaisi itsenäisyytensä, valitti syvästi\nvälitöntä sekaantumista toisen taistelevan puolen taholta. Hänellä\noli pitkiä neuvotteluja asiasta sekä päämajansa että hallituksen\nkanssa, jolle hän oli päättänyt jättää eronanomuksensa. Pitkien ja\nvarmaankin vaikeiden neuvottelujen jälkeen Mannerheimin täytyi nyt\nharkita, jättäisikö hän niin hyvin aloitetun ja suunnitellun työn\nvai olisiko hänen pakko kuitenkin koko maan vuoksi uhrata jotakin\nperiaatteistaan. Lopuksi hän vakuuttui siitä, että olisi vaikea tai\nmahdoton korvata häntä kenelläkään muulla, ja hän teki päätöksensä\npysyä kaikesta huolimatta paikallaan ja toteuttaa tehtävänsä. Hän\nosoitti tällöin tavatonta poliittista malttia ja täysipätöistä\nisänmaallisuutta.\n\nHänen täytyi kuitenkin pitää yllä omaa ja armeijan arvovaltaa.\nSähkösanoma, joka saattoi vaikuttaa hiukan omituiselta joihinkuihin\nsaksalaisiin, toimitettiin perille Tukholman kautta, missä kreivi\nR. Adelmann, joka siihen aikaan edusti Saksan \"Section Politik'ia\"\nTukholmassa, sai sen toimitettavaksi edelleen. Hän katsoi kuitenkin,\nettä hänen oli pakko sopivalla tavalla selittää sitä, samalla kuin\nhän sen heti lähetti edelleen saksalaiselle ylimajoitusmestari\nLudendorffille. Mannerheim esitti seuraavat näkökohdat: (vrt. E.\nHjelt, Vaiherikkailta vuosilta II 99):\n\n    \"Suomen armeijan ja suomalaisen talonpoikaissotajoukon nimessä\n    pyydän Teidän Ylhäisyyttänne lausumaan H. M. Keisarille\n    syvän kiitollisuutemme meille lähetetystä avustuksesta,\n    jota ilman emme nyt voisi lujasti ja voimakkaasti suorittaa\n    Suomen vapaustaistelua. Teidän Ylhäisyydellenne lausun\n    henkilökohtaisesti vilpittömän kiitollisuutemme ja rohkenen\n    samalla esittää seuraavat näkökohdat, jotta saksalaisen\n    sotilasretkikunnan maalle tuoma apu tulisi todelliseksi ja\n    tehokkaaksi. Pyydän saada ehdottaa seuraavaa:\n\n    1. että saksalaiset joukot sinä hetkenä, jolloin ne astuvat\n    Suomen maaperälle, asetetaan suomalaisen ylijohdon alaisiksi,\n\n    2. että retkikunnan päällikkö Suomen kansalle osoitetussa\n    julistuksessaan selittää, etteivät saksalaiset joukot ole tulleet\n    Suomeen sekaantuakseen Suomen kansan sisäisiin taisteluihin,\n    vaan auttaakseen Suomea sen taistellessa maahamme omavaltaisesti\n    tunkeutuneita vieraita murhaajajoukkioita vastaan.\n\n    Ellei näin tehdä, voisi suomalaisten kansallistunne tulla\n    helposti loukatuksi, ja monet Suomen kansankerrokset voisivat\n    saada aihetta vuosisatoja kestävään katkeruuteen ja luokkavihaan.\n\n    Ylempänä mainittujen olosuhteiden vallitessa katson olevani\n    oikeutettu Suomen armeijan nimessä tervehtimään voitokkaita,\n    urhoollisia saksalaisia joukkoja ja laulumaan heille Suomen\n    kansan lämpimän kiitoksen vapaustaistelumme avustamisesta.\n\n                                            _Mannerheim_.\"\n\nHindenburg suostui ilman muuta Mannerheimin ehdotukseen ja lähetti\nsiihen vastaukseksi seuraavan sähkösanoman:\n\n    \"Kenraali, vapaaherra Mannerheimille:\n\n    Vastaus kenraali Ludendorffille lähetettyyn sähkösanomaan:\n\n    \"Olen välittänyt H. M. Keisarille Teidän Ylhäisyytenne kiitoksen.\n    Teidän Ylhäisyytenne toivomuksia noudatetaan siinä muodossa, että\n\n    1. saksalainen ylipäällikkö siitä hetkestä lähtien, jolloin\n    hänen joukkonsa nousevat Suomen maaperälle, sotatoimiin nähden\n    alistetaan noudattamaan Teidän Ylhäisyytenne määräyksiä,\n\n    2. saksalainen ylipäällikkö tulee antamaan Teidän Ylhäisyytenne\n    toivomuksen mukaisen julistuksen.\n\n    Olen näinollen varmasti vakuuttunut siitä, että suomalaisten\n    ja saksalaisten joukkojen kesken tulee vallitsemaan uskollinen\n    aseveljeys ja että heidän yhteinen työnsä tulee koitumaan\n    kansojen onneksi.\n\n    Jälkikuljetuksen tähden pyydän, että saksalaisia joukkoja\n    käytettäisiin etupäässä oikealla siivellä.\n\n                            Sotamarsalkka _v. Hindenburg_.\"\n\nYhteydessä tämän seikan kanssa mainittakoon seuraava pikku tapaus.\nBrest-Litovskissa olivat Saksan ja Venäjän väliset neuvottelut\nkeskeytyneet helmikuun 11. p:nä, ja aselepo loppui 7 päivää\nmyöhemmin. Saksalla oli nyt käytännöllisesti katsoen vapaat kädet\nsuunnitelmiinsa nähden Venäjän alueella, siis myös Suomessa.\nKohta helmikuun 10. p:n jälkeen eli niihin aikoihin, jolloin\nRuotsin viranomaiset pidättivät Heron, sai Tukholman-lähetystön\nsotilasasiamies, s.o. tämän kirjan tekijä, saksalaisilta\nviranomaisilta erittäin tärkeän ilmoituksen. Hän sai näet ankarimman\nvaitiololupauksen ehdolla tietää, että Ahvenanmaalle saapuu osia\nSaksan laivastosta jatkaakseen mahd. sieltä matkaa itse manterelle.\n\nSodan aikana oli Mannerheimin hyvin ymmärrettävistä syistä vaikea\nkäsittää Saksan väliintulon välttämättömyyttä. Hän oli tietenkin\nkiitollinen jääkärien nopeasta lähettämisestä läpi jäiden Vaasaan,\nja miltei yhtä kiitollinen hän oli Saksan aseavusta, varsinkin kun\nRuotsi tässä suhteessa ei ollut katsonut voivansa auttaa.\n\nSodan lopulla kävi kuitenkin yhä selvemmäksi, että saksalaisten\nsekaantuminen merkitsi samalla hengen ja omaisuuden sekä maan\nsuurimpien kulttuuriarvojen pelastamista. Mutta oli vahinko, että\nvapautuminen ei kokonaan tapahtunut omin voimin, vaan ulkoisten\nvoimien avulla. Se, joka oli saanut tilaisuuden, niinkuin näiden\nrivien kirjoittaja, seurata rasitusten ja nälän melkein loppuun\nuuvuttamia rääsyisiä sotilaita, jotka olivat miltei jalkineitta,\nja kuullut heidän pohtivan kysymystä, eikö olisi kylvöaikaan aivan\nyksinkertaisesti lähdettävä kotiin, hän ymmärtää hyvin, että\nsaksalainen apu -- moraalista puolta lukuunottamatta -- oli omansa\nkiirehtämään sodan päättymistä kriitillisessä vaiheessa. Hän on\nmyöskin vakuuttunut siitä, että olisi käynyt vaikeaksi, ellei\nmahdottomaksikin, lopullisesti voittaa vihollista omin voimin. Tätä\npohdittaessa, kun kysymyksessä ovat miltei yksinomaan otaksumat,\nei pidä kuitenkaan aivan unohtaa vastustajaa, joka tuolloin oli\nlopullisen hajaantumisen tilassa. Se seikka saattoikin juuri silloin\ntehdä mahdottomalta näyttävän mahdolliseksi ja turvata valkoisen\nvoiton heikentyneestä vihollisesta, kunhan vain olisi riittävästi\naikaa. Ja tästä vihollisen heikkoudesta oli ylipäällikkö paremmin\nselvillä kuin useimmat muut maassamme.\n\nSanottakoon tässä kuitenkin, että odotettavissa oleva Saksan\nväliintulo tuohon aikaan suoranaisesti kiirehti hyökkäystä Tamperetta\nvastaan; se siis tehtiin aikaisemmin, kuin mitä muuten olisi ollut\nvälttämätöntä. Tästä sotatointen jouduttamisesta johtui, että sota\ntuli verisemmäksi, mutta toisaalta oli tosiasiallinen voitto jo\nsaavutettu saksalaisten noustessa maihin.\n\nSaatetaan sanoa todistavan hyvää suomalaisista, että he viimeiseen\nasti juhlivat saksalaisia joukkoja ja heidän päällikköään. Tälle\nritarilliselle suhtautumiselle antoi myöskin kenraali Mannerheim\naivan varmaan oikean arvon, mutta on luonnollista, että hänen oma\nasemansa kävi täten paljon heikommaksi, se kun olisi tietenkin\nhuomattavasti vahvistunut, jos valkoinen armeija itse olisi saanut\nvapauttaa maan pääkaupungin. Etelä-Suomessa pysyi näet se käsitys,\nettä valkoinen armeija, urotöistään huolimatta, oli jollakin tavoin\nvähempiarvoinen eikä mahdollisesti yhtä tehokas kuin saksalaiset\napujoukot, vaikkapa esimerkiksi valkoisen armeijan urhoollisuus\noli moitteeton ja vaikka suomalaiset joukot vanhastaan nauttivat\nsellaista kunnioitusta venäläisellä taholla, että esim. venäläiset,\nheti sen jälkeen kun suomalaiset yksinään olivat puhdistaneet rajan,\npyysivät Suomen rajaviranomaisia edes puolta tuntia tai vieläkin\nlyhyempää hetkistä aikaisemmin ilmoittamaan etukäteen, milloin\nvalkoinen armeija marssii Pietariin, jotta rajalta ajoissa voitaisiin\n-- paeta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä tavasta, jolla valtuutettumme hoitivat neuvotteluja\nsaksalais-suomalaisen kauppasopimuksen aikaansaamiseksi, mikä tuli\nseuraukseksi Saksan sekaantumispäätöksestä, kerrottakoon tässä\nseuraava anekdootti valaisemaan tuonaikaisten tapausten kulkua.\n-- Monta vuotta sen jälkeen, kun mainittu kauppasopimus jo oli\nallekirjoitettu, ja monta vuotta jälkeen senkin, kun se jo oli\nlakannut olemasta voimassa, kertoi minulle eräs saksalaisten taholla\nasiassa eniten vaikuttanut henkilö m.m., että heti sen jälkeen, kun\nsuomalaiset neuvottelijat oli määrätty, eräs heistä huolestuneena\noli kääntynyt hänen puoleensa sekä ehdottanut, että hän, tottuneempi\nkun oli, laatisi ehdotuksen kauppasopimukseksi, minkä hän mielihyvin\nmyöskin otti tehdäkseen. Niin syntyi sopimusehdotus. Ja kun tämä\nkonseptiluonnos esitettiin suomalaisille valtuutetuille, katsoivat\nnämä, että heidän oli pakko vain vähäisin muutoksin -- maan hätätilan\nvuoksi -- hyväksyä tämä sopimukseksi, ja Svinhufvudin avoimilla\nvaltakirjoilla se myöskin allekirjoitettiin, hankkimatta edes Vaasan\nhallituksen suostumusta. Tämä surullisen kuuluisa kauppasopimus oli\nsiis syntynyt tämänsuuntaisella tavalla, jota kertojani mahdollisesti\non jonkin verran karrikoinut kuvauksessaan. Kokonaisuudessaan juttu\nperästäpäin vaikuttaa miltei mahdottomalta kaikessa lohduttomassa\navuttomuudessaan.\n\nKoko tämä juttu saattanee selvällä ja koruttomalla tavalla valaista\nvanhempien, saksalaista apua innokkaasti toivoneiden kansalaisten\ntapaa arvostella monia asioita ja seikkoja. Tarvitsee tuskin tässä\nyhteydessä erikoisesti huomauttaa, että nuoremmat tai ainakin\nuseimmat nuoremmista aktivisteista usein jyrkästi tuomitsivat\nvanhempien poliittisen toiminnan ulkomailla, toiminnan, joka usein\nhaittasi nuorempien aktiivisempia ja määrätietoisempia pyrkimyksiä\nmaan hyväksi. Mainitsen tässä vain esimerkkinä, miten vanhemmat\nmonessa tapauksessa olisivat pessimismin vallassa olleet valmiita\nuhraamaan koko jääkäripataljoonan, kuten näytti, yleisen saksalaisen\npolitiikan alttarille, sen sijaan että pataljoona säästettäisiin\ntärkeämpiin tarkoituksiin, lähinnä isänmaan vapauttamiseen.\n\nTukholmaan, samoin kuin myöskin valkoisen armeijan päämajaan,\noli miltei heti sodan puhkeamisen jälkeen saapunut sekä huhuja\nettä tietoja valkokaartilaisista, jotka olivat liikkeellä\nLounais-Suomessa, samoin kuin uutisia myöskin n.s. Uudenkaupungin\nsuojeluskunnasta. Miltei samaan aikaan saatiin, ainakin Tukholmassa,\ntieto Ahvenanmaan lähetystöstä, joka toimi Tukholmassa Ahvenanmaan\nyhdistämiseksi Ruotsiin, ja sen ystävällisestä vastaanotosta siellä.\n\nHelmikuun 7. päivänä saapui tämän kirjoittajalle Tukholmaan\nUudestakaupungista ensimmäinen suoranainen tieto, missä haluttiin\nilmoittaa asianomaisille, että Uudenkaupungin valkokaarti oli\nmiehittänyt kaupungin sekä tarvitsi aseita. Vielä samana päivänä\nhän sai tiedon siitä, että joukko saman päivän iltana oli katsonut\nkuitenkin olevansa pakotettu peräytymään Kumlingeen Ahvenanmaalle.\nSaattaakseen asian heti ylipäällikön tietoon lähettivät kapteeni\nTheslöf ja tämän kirjan tekijä samana iltana sähkösanoman päämajaan\nesittäen, että m.m. Tukholmassa heti olisi ryhdytty toimenpiteisiin\njoukko-osaston auttamiseksi koko Ahvenanmaan mahdollisessa\npuhdistamisessa ja vapauttamisessa.\n\nSähkösanomanvaihdon jälkeen päämajan kanssa varustettiin höyrylaiva\n\"Heroon\" aseita ja joukko vapaaehtoisia, jotka helmikuun 13.\npäivänä lähtivät Tukholmasta. Ruotsin ulkoasiainministeri oli\nsitä ennen luvannut järjestää, ettei minkään muodollisuuksien\ntarvitsisi viivyttää höyrylaivan lähtöä. Mutta jo seuraavana päivänä,\nhelmikuun 14:nä, estettiin höyrylaivan lähtö Furusundista ja laiva\npakotettiin palaamaan Tukholmaan. Selvitykseksi tähän merkilliseen\ntoimenpiteeseen, jota ilman \"Hero\" epäilemättä olisi pelastanut\nUudenkaupungin joukon ja Ahvenanmaan, on tässä edelleen kerrottava\nseuraavaa. Helmikuun 13. päivänä oli Ruotsin hallitus päättänyt\nheti lähettää ruotsalaisen sotilasretkikunnan Ahvenanmaalle.\nTämä siinä tarkoituksessa, kuten sanottiin, \"että estettäisiin\nväkivallanteot saariston rauhallisia asukkaita kohtaan\". Oli muka\nkysymys joidenkuiden Ruotsin alamaisten sekä 29:n tuskissaan olevan\nahvenanmaalaisen pelastamisesta. Kuitenkin huomattiin heti, että\nkysymys olikin muusta kuin viattomasta pelastusretkestä, kun kohta\nperästäpäin havaittiin, että kokonainen laivue, mukana mieslukuinen\nretkikunta, lähetettiin saarivaltakuntaan.\n\nTukholmasta saapuneiden sähkösanomien johdosta oli Mannerheim\nhelmikuun 13. päivänä sähköttänyt Suomen lähetystölle: \"Neuvottelu\ntarpeen ahvenanmaalaisten kanssa. Lähettäkää mikäli mahdollista\nkaikki Tukholmaan saapuneet. Jos matkustaneet, pyydän kutsumaan muita\npaikallistuntemuksen omaavia. Mihinkään sotatoimiin Ahvenanmaalla ei\nryhdyttävä paitsi hyväksymäni suunnitelman mukaan.\" Kun käytettävissä\nei ollut muita Ahvenanmaan tuntijoita kuin n.s. Ahvenanmaan\nlähetystö, jota tietenkään ei voitu tähän tarkoitukseen käyttää, ei\nylipäällikölle saatettu silloin lähettää sitä apua, mitä hän piti\ntarpeellisena.\n\nSaman päivän iltana oli Mannerheimiltä saapunut uusi pitempi\nsalasähkösanoma Tukholman lähetystöön. Ensimmäisen kerran oli\nsellainen tullut perille asussa, jossa sitä ei voitu lukea. Tällöin\nlähetti tämän kirjoittaja sähkösanomatiedustelun ylipäällikölle,\njoka 18. päivänä vastasi toistaen sähkösanomansa. Mutta kun se\nnytkin saapui perille samassa täysin lukemattomassa kunnossa, oli\nlähellä ajatus, että sähkösanoman teksti oli tarkoituksellisesti\nturmeltu Ruotsin viranomaisten toimesta. Hehän olivat jo aikaisemmin\nuseat kerrat katkaisseet tarkoituksellisesti lähetystön yhteyden\nAhvenanmaalle ja Uudenkaupungin joukko-osastoon. Kun Ruotsin\nviranomaiset tähän aikaan lisäksi kiinnittivät lähetystön\nsähkösanomanvaihtoon erikoista huomiota, tuntuu todennäköiseltä, että\nsalasähkösanoma, jonka lukeminen ei tuottanut suuria vaikeuksia, oli\ntarkoituksellisesti turmeltu.\n\nValtioneuvos Gripenberg oli silloin, niinkuin hänen tältä ajalta\nperäisin olevista jälkeenjääneistä muistiinpanoistaan selviää,\nerittäin vaikeassa asemassa.\n\nAhvenanmaalta hän sai sähkösanomia, jotka usein olivat sisällöltään\nvastakkaisia ja joiden alkuperästä hän ei tiennyt juuri mitään.\nHänen omalle yhteydelleen Uudenkaupungin suojeluskunnan kanssa ei\nollut avoinna mitään muuta tietä kuin Ruotsin meripuolustuksen\nsotilasretkikunta, jonka välityksellä ministeri Palmstierna oli\ntarjonnut hänelle tilaisuuden saada lähetetyksi sähkösanomansa\nperille Ahvenanmaalle.\n\nToisaalta hän ilmeisestikin oli täysin selvillä siitä, että niin\nhyvin käskyjen kuin neuvojen antaminen Uudenkaupungin joukolle ylitti\nhänen valtuutensa, sekä ettei hänellä ollut siihen oikeutta eikä edes\nmahdollisuuksiakaan.\n\nMutta toisaalta häntä erikoisen ankarasti painostettiin kehoittamaan\nsuojeluskuntaa poistumaan Ahvenanmaalta; varsinkin tapahtui näin\nhänen Tukholmassa asuvien maanmiestensä taholta, joiden mielestä\njoukko oli pelastettava ylivoimaisten venäläisten taholta uhkaavasta\nvarmasta tuhosta. Näistä huomatussa asemassa olleista suomalaisista\nvoidaan mainita maanviljelysneuvos Paloheimo y.m.\n\nMieliala oli siis kaikilla tahoilla hyvin kiihtynyt. Kaiken lisäksi\nyhteys kenraali Mannerheimin kanssa muodostui äärimmäisen vaikeaksi\nja hitaaksi, kun taas Ahvenanmaalla vallitsevat olosuhteet saattoivat\nnäyttää vaativan nopeita ratkaisuja. Saattaa ymmärtää, että Suomen\nTukholman-ministerin oli vaikea pysyä alkuperäisessä mielipiteessään,\nettei hänen sopinut puuttua kysymykseen Uudenkaupungin joukon\ntoimista. Ruotsin sekä ulko- että meriministeri, joilla ensimmäisten\nilmoitusten saapuessa Uudenkaupungin suojeluskunnasta kenties ei\nollut muita tarkoituksia kuin osittain auttaa suojeluskuntaa,\nosittain säästää Ahvenanmaan asujaimistoa sodan hävityksiltä,\nolivat vähitellen havainneet, että tässä mahdollisesti tarjoutuisi\ntilaisuus propagandan harjoittamiseen Ahvenanmaalla suuressa mitassa\nlähettämällä saaristoon inhimillisyyden valheverhon suojassa\nsotilaallinen retkikunta, joka toimenpide olisi voitu muuttaa\npysyväiseksi valtaukseksi.\n\nMutta päästäkseen tarkoitustensa perille Ruotsin hallituksen oli\npakko kuvailla Ahvenanmaalla vallitseva tilanne mahdollisimman synkin\nvärein ja saada valtioneuvos Gripenberg antamaan Uudenkaupungin\nsuojeluskunnalle käsky poistua Ahvenanmaalta. Ja tämän päämäärän\nsaavuttamiseksi kelpasivat kaikki keinot. Sekä sanomalehdistön että\nmeriministerin suoranaisten ilmoitusten avulla oli määrä saada\nGripenberg vakuuttumaan siitä, että Uudenkaupungin joukkoa uhkasi\npikainen tuho.\n\nGripenbergin pyytäessä, että hän saisi lähettää pari edustajaa\nAhvenanmaalle perehtymään tilanteeseen itse paikalla, tähän kylläkin\nsuostuttiin, ja Suomen ministeri sai ilmoituksen, että hän saisi\nlähettää asiamiehensä jollakin ruotsalaisen retkikunnan laivalla,\nmutta, kuvaavaa kylläkin, niin myöhään, ettei näille henkilöille,\ntohtori V. Rosenlewille ja toimittaja Amos Andersonille, jotka hänen\nonnistui taivuttaa tähän tehtävään, ehditty antaa valtakirjoja eikä\nohjeita. Muuten, ruotsalainen sotilaspäällystö ei sallinut heidän\nasettua minkäänlaiseen yhteyteen Uudenkaupungin suojeluskunnan\nenempää kuin Ahvenanmaan väestönkään kanssa, joten heidän matkansa\ntarkoitus jäi kokonaan saavuttamatta. Räikeänä vastakohtana Suomen\nlaillisen hallituksen edustajien kohtelulle otettiin venäläinen\nbolshevikkilähettiläs Vorovski vastaan mitä mairittelevimmin,\nruotsalaisen sotilasretkikunnan taholta hän sai osakseen huomaavaista\nkohteliaisuutta ja sai Ahvenanmaalle saavuttuaan ottaa osaa\nneuvotteluihin Uudenkaupungin suojeluskunnan kohtalosta. Missä\nmäärin suomalaisten edustajien päättäväisestä esiintymisestä olisi\nollut seurauksena, että heille olisi myönnetty samat oikeudet kuin\nbolshevikien edustajille sen sijaan, että heidän täytyi pysyä\nkotiarestissa ruotsalaisissa laivoissa, sitä minun ei enää käy\nrupeaminen arvostelemaan.\n\nMutta ruotsalaisten taholta kävi painostus valtioneuvos Gripenbergiä\nkohtaan niin ankaraksi, että jopa muudan hallituksen yläpuolella\noleva henkilö kutsui, sen mukaan kuin Gripenbergin muistiinpanoista\nkäy ilmi, hänet puheilleen kehoittaakseen mitä vakavimmin häntä\nkäskemään kenraali Mannerheimin nimessä suojeluskuntaa poistumaan\nAhvenanmaalta. Gripenbergin huomauttaessa puolestaan, että tämä oli\nmahdotonta jo senkin vuoksi, ettei se ollut totta, sanoi kyseessä\noleva henkilö, että Gripenbergin pitäisi ymmärtää, että sattuu\ntapauksia, jolloin lähetystön päällikön on pakko ottaa vastuulleen\nsellaisia tekoja. Gripenbergin uudelleen kieltäydyttyä häntä\nkehoitettiin ajattelemaan, että noiden nuorten urhoollisten miesten\nhenki sekä Ahvenanmaan asujaimistoa siinä tapauksessa kohtaavat\nkauhut tulisivat hänen vastuulleen.\n\nJos Gripenberg olikin aikaisemmin saattanut epäillä Ruotsin\nmeriministerin esittäneen vääriä tietoja Ahvenanmaalla vallitsevasta\nasemasta, hän nyt vakuuttui täydelleen siitä, ettei asianlaita ollut\nniin, sillä hän ei voinut uskoa meriministerin johtaneen harhaan\nmaan korkeimpia viranomaisia. Tosin kyllä kenraali Mannerheim\nsähköteitse kehoitti häntä voimakkaasti vastustamaan jokaista\nRuotsin sekaantumista asiaan, mutta toisaalta on muistettava, että\nsamaan aikaan kuin Ruotsin hallitus täällä Suomen viranomaisten\nselän takana harjoitti rumaa peliään Ahvenanmaasta, samalla tuo\nsama hallitus oli käskenyt sytyttää loistot Ruotsin rannikolla ja\nasettanut käytettäväksi sotalaivojaan, joiden turvissa jääkärit ja\nsotatarvikelaivat saatettiin kuljettaa edelleen Pohjois-Suomeen.\nOlisiko nyt vaarannettava tämä kaikki Uudenkaupungin suojeluskunnan\nAhvenanmaalla tapahtuneen toiminnan vuoksi, jonka tulos kuitenkin oli\nepävarma?\n\nOdottaessaan lähempää tietoa Mannerheimiltä tämän kirjoittaja sitten\nsai arvaamatta helmikuun 18. päivänä yksityisesti Maarianhaminasta\nilmoituksen, joka sisälsi lyhyen tiedonannon Uudenkaupungin\nsuojeluskunnan viimeisestä voitosta päivää aikaisemmin. Saatuaan\ntämän ilmeisesti Tukholmaan viranomaisten sensuroimatta jättäneen\ntai heiltä huomaamatta jääneen tiedonannon tekijä lähetti heti\nMannerheimille seuraavasti päättyvän sähkösanoman: \"Neuvon\nehdottomasti olemaan kehoittamatta urhoollista suojeluskuntaa\njättämään Ahvenanmaata ruotsalaisten ja venäläisten esittämillä\nehdoilla.\" Kummeksuttavana asiana mainittakoon, että vapaaherra\nPalmstierna muutamia tunteja tämän viimeksi mainitun sähkösanoman\nlähettämisen jälkeen asettui henkilökohtaisesti yhteyteen Donnerin\nkanssa kiivaasti syyttäen häntä siitä, että hän \"ylipäällikön\nluona työskenteli Ruotsin hallituksen ja valtioneuvos Gripenbergin\nsuunnitelmia vastaan Uudenkaupungin suojeluskuntaa koskevassa\nasiassa\".\n\nTämä selittää myös, miksi Gripenberg siitä huolimatta, että oli\nsaanut tietoonsa viimeiset Donnerille Ahvenanmaalta saapuneet ja,\nniinkuin myöhemmin kävi selville, täysin totuudenmukaiset tiedot,\nilmoitti Mannerheimille Palmstiernan välityksellä saamansa tiedot\nja myöhään yöllä helmikuun 20. p:ää vasten sähkötti Uudenkaupungin\nsuojeluskunnalle: \"Jos asemanne näyttää kestämättömältä eikä ole\ntoivoa pikaisen avun saannista, kehoitan mitä hartaimmin Teitä\nmenemään ruotsalaisiin laivoihin\". Meriministeri oli luvannut, että\ntämä ja kaikki muut sähkösanomat toimitetaan suojeluskunnalle aivan\nsananmukaisina, mutta ruotsalaisten tarkoitusperien edistämiseksi oli\ntästä sähkösanomasta jätetty pois sen alussa ollut voimakas varaus:\n\"Jos asemanne...\" j.n.e. Näin ollen suojeluskunta sai vain ehdottoman\nkehoituksen astua laivoihin, saamatta samalla tietoonsa, että sen\nasema oli esitetty toivottomaksi.\n\nSeuraavana aamuna tämän kirjoittaja esitti vastalauseensa\nGripenbergille sen johdosta, että sähkösanoma oli lähetetty\nsuojeluskunnalle, se kun saattoi erinomaisen vahingollisesti\nvaikuttaa sotatoimiin ja oli lisäksi jyrkässä ristiriidassa\nylipäällikön käskyn kanssa.\n\nTähän vastalauseeseen yhtyivät tohtori W. Cajanus, varatuomari P.\nAntell, sikäläiset jääkärit y.m., jotka eivät liioin ensinkään\nluottaneet Palmstiernan antamiin tietoihin eivätkä katsoneet\nlähetystöllä olevan minkäänlaista oikeutta sekaantua neuvotteluihin.\n\nNiin saapui vihdoin helmikuun 20. päivänä Mannerheimiltä helmikuun\n19. päivänä päivätty sähkösanoma. \"Eilen väärällä shifferillä\nsähkötetty seuraavaa: Jos tarpeen, pyydetään ilmoittamaan Ruotsin\nhallitukselle, että minun on katsottava sen menettelytapa\nantaa toisaalta läpikulkukielto, toisaalta ryhtyä pyytämättä\nsotatoimiin, valtaukseen, suorastaan epäystävälliseksi teoksi.\"\nToisessa sähkösanomassa hän tiedoitti seuraavaa: \"Ilmoittakaa\nsuojeluskunnalle: välttämättömät aseet voidaan nyt lähettää\nvahvan vartioston saattamina Kankaanpään--Uudenkaupungin kautta,\nmahdollisesti myöskin vesitse, jos tarpeelliset ohjeet saadaan. Jos\ntämä voi tapahtua ja Uudenkaupungin suojeluskunta kestää, kunnes\napu ehtii, sen on ehdottomasti pysyttävä paikoillaan, riisuttava\nvenäläiset aseista. Ehtojanne en hyväksy.\" Viimeksimainittu lisäys\ntarkoitti niitä ehtoja, jotka olivat ruotsalaisten laatimat tai\nheidän kanssaan suunnitellut. Niistä oli ilmeisesti jo Gripenbergin\nvälityksellä saapunut tieto päämajaan. Sähkösanoma oli hyvin\nselvä vahvistus Mannerheimin käsitykselle koko tästä Ruotsin\nvälitysyrityksestä.\n\nValaistaksemme edelleen tässä sanottua mainittakoon, että helmikuun\n21. päivänä saapui Mannerheimiltä uusi sähkösanoma ja se sisälsi\nm.m. seuraavaa: \"Vahvistan eilen antamani määräyksen ja mahdollisen\nvastalauseen. -- -- -- Suomen nuoren armeijan kunnia-asia omin voimin\nvapauttaa Ahvenanmaa, -- -- -- lopulliset ehdotukset alistettava\nratkaistavakseni.\" Niinkuin edellisenkin, lupasi Palmstierna tämänkin\ntoimittaa edelleen Uudenkaupungin suojeluskunnalle. Mutta niinkuin\nedellinen, jätettiin tämäkin lähettämättä edelleen. Samalla tavoin\nPalmstierna pidätti senkin Uudenkaupungin suojeluskunnalta. Yöllä\noli suojeluskunnan johto katsonut, että oli pakko, kun se ei ollut\nsaanut mitään tietoja ylipäälliköltään, allekirjoittaa ruotsalaisten\nheille tyrkyttämä sopimus. Tämä oli siis seurauksena siitä, että\nPalmstierna, siitä huolimatta, että hän oli saanut sähkösanoman n.\n12 tuntia ennen tätä antautumista, oli pidättänyt sen Uudenkaupungin\nsuojeluskunnalta, vieläpä vastoin antamiaan lupauksia.\n\nTässä voidaan mainita, että Vaasan hallitus lähetti heti tämän\njälkeen Tukholman-lähetystölle, lähinnä ministeri Gripenbergille,\nseuraavasisältöisen sähkösanoman: \"Suomen hallitus, joka on saanut\ntiedon sähkösanomanvaihdosta Teidän ja Mannerheimin välillä\nAhvenanmaan kysymyksessä, selittää olevansa täysin yksimielinen\nMannerheimin kanssa. Renvall.\"\n\nEdelleen haluan lisänä silloiseen käsitykseen mainita, että helmikuun\n22. päivänä lähetin päämajaan seuraavan sähkösanomatiedonannon:\n\"Mikään yhteys Uudenkaupungin suojeluskunnan kanssa ei useaan päivään\nole ollut mahdollista. Ruotsalaiset kieltäytyneet toimittamasta\nedelleen Teidän sähkösanomianne Ahvenanmaalle ja suojeluskunnalle.\nDonner.\" Tämä sen johdosta, ettei edes Tukholman-lähetystö ollut\npariin päivään saanut tietoa ruotsalaisten ja Uudenkaupungin\nsuojeluskunnan välisestä sopimuksesta.\n\nMannerheim määräsi ja Uudenkaupungin suojeluskunnan päällikkö,\nmajuri J. Chr. Fabritius vaati, sittenkun suojeluskunta oli palannut\nSuomeen, sotaoikeuden asettamista käsittelemään suojeluskunnan\nsuhtautumista erilaisiin ehtoihin. Oli tietenkin selvää, että\nsotaoikeus sittemmin julisti vapauttavan tuomion suojeluskunnalle\nja sen päällikölle, jotka niin kavalalla tavalla olivat joutuneet\nRuotsin viranomaisten petoksen uhreiksi.\n\nOli selvää, ettei Mannerheim laiminlyönyt tämän jälkeen käyttää\nvaikutusvaltaansa kiirehtiäkseen hallitusta sopimuksen teossa\nruotsalaisten miehitysjoukkojen poistamiseksi Ahvenanmaalta.\nHallitus teki tässä suhteessa suuria ponnistuksia, jotka johtivatkin\nsitten suhteellisen edulliseen tulokseen. Tämän johdosta saattoi\nylipäällikkö lähettää senaattori Svinhufvudille seuraavan\nsähkösanoman: \"Senaatin saavuttamasta suurenmoisesta menestyksestä\nruotsalaisten joukkojen poistamisessa Ahvenanmaalta pyydän saada\nesittää vilpittömät onnentoivotukseni.\"\n\nSittenkun Uudenkaupungin suojeluskunnan oli ruotsalaisten\ntoimenpiteitten johdosta ollut pakko poistua Ahvenanmaalta ja\nmatkustaa Ruotsin kautta Haaparannan tietä valkoiselle rintamalle,\nnimitti Mannerheim heti sen jälkeen sotilaskuvernöörin Ahvenanmaalle\nnäin erikoisesti merkitäkseen maakunnan kuulumisen Suomeen ja ennen\nkaikkea valkoiseen Suomeen.\n\nSopimus ruotsalaisen sotaväen kuljettamisesta pois Ahvenanmaalta\ntehtiin huhtikuun lopussa. Asia järjestettiin, kuten sanottu,\nkylläkin tyydyttävällä tavalla, mutta kuulematta Mannerheimin\nmielipidettä asiassa, ja ottamatta hänen kantaansa lainkaan\nneuvotteluissa huomioon sopivat Suomen ja Ruotsin hallitukset\nsittemmin, että Ahvenanmaan linnoitukset hävitettäisiin. Tästä oli\nseurauksena, että nämä linnoitukset sittemmin tuhottiin. Mannerheim\noli esittänyt hallitukselle vastalauseensa Ahvenanmaan linnoitusten\nhävittämissuunnitelmia vastaan.\n\nTulokseksi tästä demilitarisoimisesta jäi se tosiasia, jota\nkaikki Suomessa ja monet Ruotsissakin nyttemmin valittavat, että\nAhvenanmaa tulevaisuudessa siis on varustamaton ja vailla puolustusta\nvihollishyökkäyksiä vastaan.\n\nKun nyt monen vuoden perästä koettaa saada selvyyttä kysymykseen,\nmissä määrin Uudenkaupungin suojeluskunnan retki olisi voinut päättyä\ntoisin, on pakko lausua, että menestyksen toivoa oli ainoastaan\nniin kauan kuin joukko eteni ryhtymättä neuvotteluihin. Jos se\nolisi jatkanut tähän tapaan, on todennäköistä, että venäläiset,\njoiden joukot olivat täydellisessä hajaantumistilassa, olisivat\nluovuttaneet aseensa. Mutta niin pian kuin neuvottelut olivat kerran\nalkaneet, olivat menestymismahdollisuudet suuresti huonontuneet,\nosittain sen johdosta, että venäläiset olivat ehtineet saada selville\nsuojeluskunnan voimien pienuuden, osittain ruotsalaisten asioihin\nsekaantumisen vuoksi. Se seikka, että sopimuksesta tuli Suomen\naseille kaikkea muuta kuin kunniakas, täytyy näet katsoa etupäässä\njohtuvaksi Ruotsin meriministerin ja hänen lähettämiensä edustajien\nasettumisesta Suomen laillisen hallituksen joukkoja vastaan\nbolshevikkien puolelle.\n\nTaistelu Ahvenanmaasta muodostui sitten pitkälliseksi ja sitkeäksi,\nja monet pitivät sitä silloisissa oloissa repivänä ja Ruotsin ja\nSuomen tulevia suhteita suuresti vahingoittavana, jollaiseksi se\nonneksi ei kuitenkaan suuressa määrässä ole osoittautunut. --\nMyöhemmin saamme vielä nähdä Mannerheimin tärkeän osuuden ristiriidan\ntoisessa kriitillisessä vaiheessa.\n\nKuten usein on kerrottu, saapui Tukholmaan tammikuun 29. päivänä\nylipäällikön kuriiri. Hänen tiedonantonsa sisälsi m.m., että\ntarvittiin muutamia ruotsalaisia yleisesikuntaupseereja päämajaan.\nLienee ollut sattuma, että yleisesikuntakapteeni G. M. Törngren\ntapasi kuriirin ja sai siten tilaisuuden liittyä ensimmäisiin,\njotka matkustivat Suomeen. Heti sen jälkeen liittyivät myöskin\nyleisesikuntakapteenit, kreivi W. A. Douglas ja H. G. R. Peyron\nsekä tykistökapteeni C. J. K. Petersén niihin, jotka kaikki\njo n. helmikuun 10. päivänä saattoivat ilmoittautua päämajaan\nSeinäjoelle. Sitä ennen oli myöskin eversti Ernst Linder jo\nilmoittautunut. Helmikuun 15. päivänä ilmestyi sitten tärkeä\npäämajan päiväkäsky n:o 10, jolla oli perustava merkitys\nvalkoisen sodanjohdon järjestäytymiselle itse asiassa koko sodan\najaksi. Sen suunnitteleminen ja toteuttaminen lähinnä seuraavana\naikana on huomattavalta osalta luettava näiden ruotsalaisten\nyleisesikuntaupseerien ansioksi. Ylipäällikkö oli toivonut saavansa\nn. 25 upseeria, 200 miestä alipäällystöä sekä tykistömiehiä ja\nkonekivääripalvelukseen koulutettua väkeä. Ei ollut vaikea asia\nvalita upseeristosta henkilöitä, jotka olivat halukkaita matkustamaan\nja palvelemaan Suomessa. Pyrkivien upseerien lukumäärä oli\nyksinkertaisesti niin suuri, että Ruotsin hallitus katsoi hyvin pian\nolevan syytä määrätä, että sallittiin matkustaa vain sellaisten,\njotka eivät kuuluneet aktiiviseen päällystöön. Ilmoittautuneissa\noli kokonaisten rykmenttien upseerikuntia, ja jos Ruotsin upseerit\nolisivat saaneet vapaasti valita Suomeen matkustamisen tai kotiin\njäämisen välillä, ei varmaankaan moni olisi jäänyt kotimaahan.\nKuitenkaan eivät tietenkään kaikki päässeet mukaan.\n\nSangen pian muodostettiin yhdistys \"Finlands vänner\" (\"Suomen\nystävät\"), joka johtaja Sven Palme puheenjohtajana ja m.m. vapaaherra\nKarl Langenskiöldin avustamana työskenteli erinomaisen ansiokkaasti.\nKomitea, oli miltei jokapäiväisessä kosketuksessa ylipäällikön\nkanssa hänen veljensä, vapaaherra Johan Mannerheimin välityksellä,\njoka tuohon aikaan oleskeli Tukholmassa. Sen jälkeen kun yhdistys\noli avannut ilmoittautumistoimiston vapaaehtoisille tarkoituksenaan\nsaada aikaan vapaaehtoinen ruotsalainen joukko-osasto, ilmoittautui\nsittemmin tähän Tampereella kaatuneen Olof Palmen sekä Axel\nBoëthiuksen pääasiallisessa johdossa koulutettuun n.s. Ruotsalaiseen\nprikaatiin kaiken kaikkiaan 560 miestä, joista vielä suuri osa ehti\nOulussa saada kiireisen koulutuksen, ennen kuin prikaati maaliskuun\n27. päivästä alkaen otti osaa taisteluihin rintamalla, missä se\nTampereen edustalla kiirastorstaina sai tulikasteensa vaikeissa\nolosuhteissa vuodattaen runsaasti vertansa Suomen puolesta. (Vrt.\nAxel Boëthius, Svenska Brigaden, erik. s. 257.)\n\nMainittakoon tässä lisäksi, että sittemmin vielä Ruotsista\nvarustettiin neljä eri ambulanssia toimintaan sodan aikana Suomessa\nsekä että varat tähän suureksi osaksi kerättiin vapaaehtoista tietä\neri tahoilta.\n\nKiitollisuutensa ruotsalaisesta avusta ylipäällikkö lausui julki\npuheessaan Ruotsalaisen prikaatin loppukatsastuksessa toukokuun\n19. päivänä 1918: \"Älköön ylistettäkö Teidän tekojanne kuuluvilla\nsuosionosoituksilla ja suurilla puheilla, ne unohtuvat helposti.\nMutta taistelukentällä tykkien jyskeessä ja konekivääritulen\nräiskyessä solmitut siteet, jolloin jokainen tarjosi parhaansa\nminkä voi -- henkensä, jolloin kuolevan toverin viimeinen sammuva\nkatse todisti samaa horjumatonta uskoa oikeaan asiaamme, sellaiset\nsiteet eivät milloinkaan katkea, ja ylpeä tietoisuus osallisuudesta\nMessukylän, Tampereen, Lempäälän ja moniin muihin voittoihin on vielä\nTeidän elämänne syksynä oleva paras muisto ja suurin tunnustus.\nViekää myöskin kiitoksemme Ruotsille ja kertokaa, että Te, toverit,\nsolmitte uudelleen vuosisataiset siteet, jotka olivat katketa.\nTe olette johtaneet meidät jälleen runoilijaimme Ruotsiin ja\nosoittaneet, että sankarien maassa on vielä miehuutta ja kunniaa.\"\n\nKuten tunnettua, työskenneltiin jo sodan alusta alkaen Karjalan\nkysymyksen ratkaisemisen hyväksi Mannerheimin myötävaikutuksella\nja suostumuksella. Me tiedämme kaikista niistä erilaatuisista\ntoimenpiteistä, joihin tässä asiassa ryhdyttiin, samoin kuin tunnemme\nylipäällikkömme sitoumukset tässä suhteessa. Riittää, kun vain\nmuistuttaa hänen sanoistaan, että taistelu oli käytävä onnelliseen\npäätökseen, päätökseen, joka saavutettaisiin vain sotatoimin.\nNeuvotteluissa eräiden venäläisten kanssa Mannerheim oli saanut sen\nkäsityksen, että Suomi saattoi vapauttaa Karjalan vaarantamatta\nsuhteitaan ja siteitään tulevaan uuteen Venäjään, mikäli vain Suomi\nottaisi osaa samanaikaisesti myöskin bolshevismin kukistamiseen\nVenäjällä. Tapahtumat, jotka seurasivat itse sotaa, estivät kuitenkin\nniiden suunnitelmien toteuttamisen, jotka otaksuttavasti olisivat\nratkaisseet Karjalan kohtalon niin Karjalalle kuin meillekin\nedulliseen suuntaan. Lisäksi olisi Suomi, saatamme nyttemmin sanoa,\ntullut aivan toiseen asemaan, kuin mihin maa pääsi kukistamalla\nyksinomaan omat ja venäläiset bolshevikit täällä, t.s. voittamalla\nsiis vain itsensä. Oli myöskin selvää, että Karjalaan tarkoitusta\nvarten lähetetyt sotavoimat olivat aivan liian heikot. Karjala olisi\nluultavasti voitu sodan jälkeen vapauttaa vielä suuremmilla voimain\nponnistuksilla, mutta ehtona tähän oli, että Suomi virallisesti olisi\nollut mukana, ja vielä tärkeämpänä edellytyksenä, että Mannerheim\njatkuvasti olisi ollut maan puolustuksen johdossa.\n\nHeti Vaasan, Lapuan, Seinäjoen ja muiden Etelä-Pohjanmaan\nseutujen vapautuksen jälkeen kävi polttavaksi kysymys venäläisten\nsotavankien käsittelystä. Vangiksi otettuja venäläisiä joukkoja\nei mielellään haluttu ruokatarvikkeiden ja aseistetun miehistön\npuutteessa pidättää maassa. Päätettiin siksi koettaa saada ainakin\nosa venäläisiä siirretyksi yli rajan niissä osissa maata, jotka\nrajoittuivat Vienan ja Aunuksen Karjalaan -- lähinnä Sortavalan\nseudun kautta. Osoittautui kuitenkin varsin pian, etteivät venäläiset\njoukot, ainakaan osa niistä, mielellään menneet yli rajan, toiset\ntaas kieltäytyivät lähtemästä ylipäänsä. Sitä paitsi palasi osa\nlähetetyistäkin takaisin yli rajan ja välikohtausten johdosta\nluovuttiinkin pian aivan kokonaan jatkamasta edelleen tätä liikettä.\n\nMutta tilanne kävi, kuta pitemmälle aika kului, yhä sekavammaksi.\nOli päätettävä, mitä oli tehtävä kaikille niille vangeille,\njoita yhä suuremmin joukoin kerääntyi valkoiselle puolelle.\nSotilasviranomaisten keskuudessa, ennenkaikkea ylipäällikössä,\noli yhä enemmän vakiintunut se mielipide, että punaisten vankien\nkerääminen parakkeihin ja vankileireihin olisi pahasta ja että\noikeutta oli jaettava vangeille hyvin lyhyessä ajassa sekä sen\njälkeen laskettava vapaalle jalalle ne vangit, jotka voitaisiin\nvapauttaa. Yhdysupseeri, joka edusti ylipäällikköä Vaasan\nhallituksessa, sai tehtäväkseen esittää hallitukselle asetettavaksi\nkenttäoikeudet, joista puhuttiin vanhassa sotilasrikoslaissa ja jotka\ntoimivat ensisijassa sota-aikana. Ylipäällikkö oli lähinnä ajatellut\nkenttäoikeuksien asettamista niitä venäläisiä varten, jotka tavattiin\ntäällä ase kädessä. Oli ajateltu asettaa heidät syytteeseen vasta\nperustetussa kenttäoikeudessa ja tarkoitus oli ampua heidät. Vaikka\nylipäällikkö olikin saanut presidentti Söderholmin vakuuttumaan\nvanhan sotilasrikoskin soveltamisen välttämättömyydestä tällä\ntavalla, asettui kuitenkin suuri osa muita lakimiehiä Vaasassa,\nsamoin kuin Vaasan hallituskin, vastakkaiselle kannalle. Hallitus\noli sitä mieltä, ettei kenttäoikeuksia voimassa olevan lainsäädännön\nmukaan olisi voitu asettaa. Arveltiin Venäjän ja venäläisten suhteen,\netteivät he olleet julistaneet milloinkaan sotaa meitä vastaan, sekä\nsamalla myös, ettei sisäisen sodan aikana saatettaisi julistaa maata\nsotatilaan. Seurauksena kaikesta tästä oli, että luotiin mahdottomia\nvankileirejä, joihin pian ilmaantui erinomaisen vakavia kulkutauteja,\njoiden uhrien luku nousi lopulta paljon suuremmaksi kuin itse sodassa\nkaatuneiden. Siksi onkin myönnettävä, ettei hallituksen toimenpide\nosoittautunut siunaukselliseksi eikä edes oikeaksi.\n\nSodan jälkeen kävi päivä päivältä selvemmäksi, että tässä oli\ntehty hirveä ja kohtalokas erehdys. Vankileireissä oli 80 tai 90\ntuhatta vankia. Oli luonnollista, että tällaisten joukkomäärien\noikeudellinen käsittely ei saattanut tapahtua nopeasti, vaan se\ntapahtui vangeille sietämättömän pitkäveteisesti, ja sen kestäessä\nei tullut kysymykseenkään kenenkään vapauttaminen, vaikkapa vangit\nvarmaankin olisivat paremmin saattaneet selviytyä alkeellisimmissakin\nolosuhteissa kotonaan kuin niukalla ravinnolla noissa vankileireissä.\nSeurauksena kaikesta tästä kurjuudesta varmaankin syntyi sittemmin\nniin menestyksellisesti kautta Euroopan levitetty legenda n.s.\nvalkoisesta terrorista.\n\nMutta huolimatta siitä, että hallitus ei saattanut käytäntöön\nkenttäoikeutta, vaan suunnitteli lähinnä kaikkien vankien\nkäsittelyä edellämainitun ohjelman mukaan, tapahtui kuitenkin\nsangen suuri määrä punaisten ampumisia pitkin koko rintamaa. Ne\n\"kenttäoikeudet\", joita tosiasiassa oli toiminnassa pitkin rintamaa,\ntoimivat osittain omalla uhallaan, mutta enimmäkseen päällystön\nvastuulla sekä saivat tietenkin aikaan kauhua väestön punaisessa\nosassa, joka ilman näitä toimenpiteitä mahdollisesti olisi nyt\nollut punaisempaa kuin milloinkaan ennen. Näillä muuten niin\nsurullisilla \"kenttäoikeuksilla\" oli kuitenkin varmaan kaikessa\nmuodottomuudessaankin suuri isänmaallinen merkitys.\n\nKuitenkin oli esim. Viipurissa ilmeisesti erehdyksessä suurehko\njoukko venäläisiä, myöskin valkoisille myötämielisiä henkilöitä,\nilman muuta ammuttu. Tämän valitettavan välikohtauksen johdosta\nsaapui ylipäälliköltä sähköteitse käsky, että ampuminen oli\nehdottomasti lopetettava. -- Ikävä kyllä ei sittemmin voitu laskea\nvapauteen noita suuria vankijoukkoja, mikä olisi ollut toivottavaa,\njos heti sodan päätyttyä, ellei jo aikaisemminkin, olisi voitu\nankarasti, mutta nopeasti, jakaa oikeutta punaisille, käsitys, johon\nilmeisesti yhtyi myöskin sellaisia sosiaalidemokraatteja, jotka\nolivat pysytelleet ulkopuolella ristiriidan ja joiden nyt oli pakko\nastua esiin vasemmistopuolueitten edustajina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmikuun 25. päivänä saapui Vaasaan vaikean ja pitkän sekä samalla\nseikkailukkaan matkan jälkeen pääjoukko jääkäripataljoonan jäseniä\nläpi jäitten ja, vastoin ruotsalaisten vakuutusta, etteivät he\ntekisi itseään syypäiksi mihinkään puolueettomuuden rikkomiseen,\nruotsalaisten sotalaivain saattamina Öölannin eteläkärjestä niin\npitkälle pohjoiseen kuin jääsuhteet sallivat. Seuraavana päivänä,\nhelmikuun 26:ntena pidettiin tulokatselmus ja paraati ylipäällikön\nja Vaasan senaatin edustajien läsnäollessa Vaasan torilla. Paremmin\nkuin tavallisesta kuvauksesta saa lukija kuvan tästä hetkestä siitä\npuheesta, jolla kenraali Mannerheim tässä tilaisuudessa tervehti\njääkäreitä:\n\n\"Minä tervehdin Teitä, jääkärit, tervetulleiksi isänmaahan. Aikana,\njolloin isänmaan kohtalo näytti mitä synkimmältä, uskoitte Te,\nnuoret, sen tulevaisuuteen. Te uhrasitte kotinne, onnenne -- kaikki,\nvoidaksenne rakentaa onnettomalle maallemme suuren ja onnellisen\ntulevaisuuden. Ja Teidän johtotähtenne ei ole johtanut Teitä harhaan.\nIsänmaa tervehtii Teissä parhaimpia poikiansa. Suomen nuori nouseva\narmeija näkee Teissä tulevat johtajansa ja opettajansa. Nyt Teitä\nodottaa suuri, mutta kunniakas työ: Teidän on luotava täällä armeija,\njoka voi vapauttaa Suomen ja tehdä suomalaisista suuren, mahtavan\nvaltakunnan.\"\n\nJääkärit olivat Libaussa pohtineet kotimaan tilannetta sekä, kuten\nluonnollista oli, valmistaneet suunnitelman armeijan luomiseksi\nsekä päällikönpaikkojen ottamiseksi osassa armeijaa tavalla, joka\nilmeisestikään ei kaikessa vastannut todellisuutta eikä tilannetta\nmaassa. Tämän suunnitelman mukaan oli luotava vähäinen määrä\njoukkomuodostelmia, jotka lähinnä oli ajateltu iskujoukoiksi ja\njoissa olisi runsaasti jääkäreitä päällystönä ja alipäällystönä\nantamassa pontta näille joukoille. Ylipäällikkö sitä vastoin oli\najatellut heidän käyttämistään \"miedonnetummalla\" tavalla, joka\npani pääpainon lujan selkärangan luomiseen armeijalle lukuisampien\njoukkomuodostelmien kehyksessä, kuin mitä jääkärit olivat ajatelleet.\nTästä kysymyksestä kehittyi sitten kiivaita ja pitkäaikaisia\nneuvotteluja ylipäällikön ja jääkärien nuorten johtajain välillä.\n\nNeuvottelut, joita voidaan sanoa sangen epätavallisiksi ja melkeinpä\nylipäällikköä nöyryyttäviksi, johtivat kuitenkin onnelliseen\npäätökseen. Ennen kaikkea täytyy tunnustaa, että kenraali Mannerheim\n-- sen johdosta, että hän näki mahdottomaksi juuri silloin seurata\nsotilaallisia muotoja ja sääntöjä, sekä viisautensa ansiosta --\nsai persoonallisen voiton niistä, jotka ehkä liian lujasti olivat\npitäneet kiinni jääkärien alkuperäisestä suunnitelmasta. Mannerheimin\nisänmaallisesta mielialasta, hänen tahdikkuudestaan ja hänen\nritarillisuudestaan johtui, että yhteistyö jääkärien ja ylipäällikön\nvälillä saatiin aikaan, niin epätoivoiselta ja sekavalta kuin se\nalussa näyttikin.\n\nRistiriidan aikana keskusteli senaattori Renvall ylipäällikön\nkanssa sangen perinpohjaisesti jääkärien kehoituksesta niistä\nsuunnitelmista, joita jääkäripataljoonan taholta oli esitetty. \"Te\nvoitte saada toisen ylipäällikön\", lausui kenraali Mannerheim, joka\noli jättänyt eronhakemuksensa, \"mutta Te ette voi hyökkäysjoukkona\nlähettää rintamalle yli tuhatta miestä koulutettua päällystöä,\nkieleltään ja sydämeltään suomalaista, jotka nyt ovat saapuneet\ntänne. Teillä ei ole oikeutta uhrata kevytmielisesti näitä\nmiehiä.\" Yön aikana kirkastui Mannerheimille se käsitys, että hän\nhenkilökohtaisesti teki väärin erotessaan, mutta että hän saattoi\nosittain panna täytäntöön jääkärien aikaisemmin valmistaman\nsuunnitelman omasta jääkäripäällystöstä tietyissä rykmenteissä\nsovitteluna siten, että hän kaksinkertaistaisi rykmentit. Niitä tuli\nnyt aluksi kolme, mutta myöhemmin kuusi, sekä lisäksi ratsuväki\nerinomaisen päällystön johdossa; niistä tuli sittemmin rintamalla\ntaistelussa vihollista vastaan se selkäranka, joka turvasi\nylipäällikölle lopullisen voiton vastustajasta.\n\nUudistettaessa myöhemmin puolustuslaitostamme monenlaisilla uusilla\nmuodostelmilla ja osastoilla todettiin, samoin kuin tuota uudistusta\nlopullisesti toteutettaessa, että kenraali Mannerheim useimmissa\nsuhteissa jo tämän ristiriidan aikana ja keskusteluissa jääkärien\nkanssa oli ollut oikeassa, oikeammassa kuin vielä siihen aikaan\noltiin taipuvaisia tunnustamaan.\n\nTässä yhteydessä kannattaa mainita, että ylipäällikkö, samoin kuin\nmoni muu sodan varhaisasteella, oli vakuuttunut siitä, että voittoon\npäästäisiin vain vapaaehtoisin voimin. Mutta tämä osoittautui\nerehdykseksi. Silloin ryhdyttiin hankkimaan värvättyjä joukkoja.\nMutta ei sekään riittänyt, vaan ylipäällikön oli pakko, saadakseen\nriittävästi miehistöä jääkärirykmentteihin, hankkia hallituksen\nsuostumuksella väkeä saattamalla voimaan asevelvollisuuslaki.\nSiitä johtui, että muutamien punaistenkin oli pakko taistella\njääkärien johdon alaisina valkoisen Suomen puolesta. Mutta jääkärien\nraudankovassa komennossa ei siitä johtunut sanottavia vaikeuksia. Ja\nsodan jälkeen olivat useimmat näistä punaisista ylpeitä siitä, että\nolivat saaneet ottaa osaa Suomen vapaussotaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlipäällikön päämajaan perustama \"ylipäällikön neuvottelukunta\"\nsuojeluskuntajoukkoja varten muodostettiin helmikuun 20. päivänä\nannetulla päiväkäskyllä n:o 4 huolimatta ankarasta vastustuksesta\npäämajaa lähelläkin olevilta tahoilta. Neuvottelukunnan\npuheenjohtajana oli maisteri Jalo Lahdensuo ja jäseninä ylipäällikön\nkaikista eri suojeluskuntapiireistä nimittämät edustajat. Sen oli\npidettävä yllä yhteyttä ylipäällikön ja eri suojeluskuntien välillä,\ntehtävä, joka ainakin silloisissa oloissa oli epäilemättä hyvin\ntärkeä. Tarkoituksena oli -- ja se saavutettiinkin -- läheisen\nyhteyden aikaansaaminen Suomen vapauden puolesta taistelevien\nsuojeluskuntien ja armeijan päällystön välillä, samoin kuin joukkojen\ntarpeiden ja toiveiden parempi seuraaminen ja huomioon ottaminen.\n\nEsityksessään Tampereen hyökkäyksestä on W. A. Douglas, joka\nkysymystä on käsitellyt \"Suomen vapaussodan\" viidennessä osassa,\nhuomauttanut, että alkuasema Vuoksen asemalla vaati, sen yhteydessä,\nettä Pietarin--Helsingin rata katkaistaisiin läheltä valtakunnan\nrajaa, Viipurin valtaamista, mikä silloin oli mahdollisuuden\nrajoissa, kun vain tarpeelliset taisteluvälineet oli luotu. Kun\nvihollisen elinhermo olisi katkaistu, voitaisiin menestyksen toivein\nkäydä Etelä-Suomen vapautustyöhön.\n\nHelmikuun 17. päivänä pohdittiin ylipäällikön johdolla valkoisten\nsodankäyntiä ja lähimpiä suunnitelmia koskevia kysymyksiä. Tällöin\nilmoitti ylipäällikkö tarkoituksenaan olevan pysyä puolustusasemissa\nsiksi, kunnes olisi ehditty muodostaa toimintaan kelpoisia joukkoja\n(Douglas s. 10). Mutta jo seuraavien päivien päiväkäskyistä saattoi\nnähdä muutamia pääpiirteitä sotatoimista Tamperetta vastaan ja sen\nympärillä.\n\nErikoisen tärkeänä lisäsyynä siihen, että ylipäällikkö katsoi\nolevan tavallaan pakko kiirehtiä sotatoimia Tamperetta ja\nmuitakin paikkoja vastaan, oli jokseenkin odottamaton tiedonanto\nsaksalaisten maihinnoususta, joka saapui päämajaan maaliskuun 3.\npäivänä. Ylipäällikkö oivalsi tuolloin osoittaen poikkeuksellista\nterävänäköisyyttä, miten tärkeätä oli, että omat joukot sitä ennen\nehtisivät osoittaa hallitsevansa vihollista ja kykenevänsä voittamaan\nsen ennen ulkomaisten apuvoimien saapumista helpottamaan hengen ja\nomaisuuden pelastamista punaisten raakalaisten hävityksiltä. Samalla\nhän oli arvioinut omien joukkojen kunnon paljon suuremmaksi kuin\nuseimmat muut sotilaat, mutta venäläisten myös huonommaksi kuin ne,\njotka arvostelivat niitä, vaikk'eivät olleet nähneet niitä pitkiin\naikoihin jälkeen vallankumouksen.\n\nVarsinaiset sotatoimet, Tampereen valtaaminen päämääränä, aloitettiin\nmaaliskuun 15. päivänä tai oikeammin sanoen pari, kolme päivää\nmyöhemmin. Tätä hyökkäystä varten oli ylipäälliköllä käytettävänään\nn. 9500 miestä sekä sen lisäksi n. 4500 mieheen nousevat Satakunnan\njoukot Linderin päällikkyydessä. Vihollisella taas oli huomattavasti\nvahvemmat voimat asetettavana hyökkääviä valkoisia vastaan. Ainakin\nTampereen pohjoispuolella olevien vihollisvoimien lyömiseksi\nsekä mahdollisesti itse kaupungin valtaamiseksi samaan aikaan\nkäytiin aluksi taisteluja linjalla Kankaanpää--Virrat--Vilppula\nsekä Jämsässä. Maaliskuun 16. päivänä löi hyökkäävä Jämsän ryhmä\neversti Wilkmanin johdossa vihollisvoimat Länkipohjassa ja avasi\ntien Orivedelle. Tarkoituksena oli näillä valkoisen armeijan ehkä\nparhailla joukoilla hyökätä Wilkmanin johdossa edelleen etelään\nLempäälää kohden ja jättämällä tänne osa joukoista rynnätä sieltä\ntaas pohjoiseen. Tällä tavoin saatettiin päätökseen maaliskuun 21. ja\n26. päivän välisenä aikana Tampereen saartaminen, jonka Linder oli\naikaisemmin aloittanut lännestä ja Wetzerin ryhmä idästä.\n\nTunnemme kaikki kiirastorstain veriset taistelut, jolloin jääkärit\nmajuri von Bonsdorffin johdossa sekä ruotsalainen prikaati saivat\ntulikasteensa. Kuten tunnettua menetti toinen jääkärirykmentti tässä\ntaistelussa n. 1000 miestä haavoittuneina ja kaatuneina ja pieni\nruotsalainen prikaati samoin parikymmentä kuollutta. Eteneminen\nTamperetta kohden ei silloin edistynyt pitemmälle kuin hautausmaalle\nja sairaalaan asti. Samassa yhteydessä paloivat venäläiset\npuukasarmit.\n\nEräiden päällikönmuutosten ja joukkojen vahvistamisen jälkeen\naloitettiin uusi voimakas hyökkäys Tamperetta vastaan yöllä vasten\nhuhtikuun 3. päivää koko käytettävissä olleen tykistön valtavalla\npommituksella puolta tuntia ennen hyökkäysten alkua varhain päivän\nkoitteessa. Ei kuitenkaan tarvinnut odottaa valkenevaa päivää,\nkun alkavat suuret tulipalot kaupungissa jo sitä ennen muuttivat\npimeimmän yön kirkkaaksi päiväksi. Ja jatkuvien taisteluiden aikana\npaistoi jo päivä kirkkaasti pilvettömältä taivaalta valkeille\nlumihangille.\n\nUseiden päivien sangen kiivaiden taisteluiden jälkeen valloitettiin\nTampere lopullisesti aamulla huhtikuun 5. päivänä. Sotatointen\nkestäessä menettivät valkoiset paljon urhoollista väkeä ja punaiset,\njotka ehkä olivat taistelleet yhtä urhoollisesti, n. 12000 miestä\nvankeina, 30 tykkiä sekä suunnattomasti konekivääreitä y.m.\n\nTämä voimien mittely, jonka merkitys tuli ratkaisevaksi valkoisten\nja punaisten sekä punaisten avustajien, venäläisten, välillä,\nosoitti, että valkoisten joukkojen, huolimatta kovin lyhyestä\nkoulutuksesta, kuitenkin päällystön koulutuksen ja kurin avulla\nkauniilla tavalla onnistui saavuttaa ne tarkoitusperät, jotka heidän\nylimmällä päälliköllään oli ollut. Ylipäällikkö piti koko ajan\nlankoja käsissään sekä, kuten lausutaan vapaussodan ruotsalaisten\nosanottajain yhteisesti toimittamassa teoksessa \"Ruotsin osuus Suomen\nvapaussodassa vuonna 1918\" (Helsinki 1928), \"kykeni voittamaan\njoukkojen epätäydellisyydestä johtuvat tavallista vaikeammat\nhankaukset, joita ei voida välttää sodassa, ja hän johti varmalla\nkädellä aluksi kaukana toisistaan toimivat ryhmät taktillisen\nyhteistuloksen aikaansaantiin viitoitettua päämäärää kohden\".\nTampereen valtauksella oli Suomen äskenluotu armeija saavuttanut\nensimmäisen suuren menestyksensä, voittanut suurimman siihenastisen\ntaistelun, jonka pohjoismaiden sotahistoria tuntee, ja loistavalla\ntavalla hankkinut ratkaisevan menestyksen tässä sodassa, johon nyt\nsaksalaiset tulivat ottamaan osaa.\n\nMainittakoon tässä, että kenraali Linder kuvattuaan\nyksityiskohtaisesti kenraali Mannerheimin eräitä erilaisia sotatoimia\nmaailmansodan aikana Venäjän rintamalla huomauttaa teoksessaan (s.\n48), että m.m. Tampereen sotaliikkeiden suoritustapaa \"kannatti\nratsuväenhenki\". Lisäksi hän viittaa, että Wilkmanin ryhmän\nsuorittama hyökkäys Lempäälään oli juuri Mannerheimille tyypillisen\nrohkea, kaukaa saartava liike, jonka seurauksena oli Tampereen\nvalloitus ja vihollisen täydellinen tuhoaminen.\n\nParaatin ja jumalanpalveluksen jälkeen Johanneksenkirkossa antoi\nylipäällikkö huhtikuun 8. päivänä 1918 päiväkäskyn, josta tähän\notettakoon seuraava ote: \"Minä kiitän Teitä isänmaan, Suomen\nhallituksen ja omasta puolestani siitä verrattomasta urhoollisuudesta\nja kestävyydestä, jota olette osoittaneet kaikissa taisteluissa näinä\nkolmena viime viikkona ja jonka suurena ja loistavana loppunäytöksenä\non ollut Tampereen valloitus. Tämä taistelu on suurin ja verisin,\nmikä koskaan on taisteltu Suomessa, tämä voitto on myöskin loistavin,\nminkä suomalaiset joukot ovat saavuttaneet. Tämä voitto ei merkitse\nainoastaan Suomen vapautta ja itsenäisyyttä, tämä voitto on myös koko\nmaailman kulttuurivoitto Venäjän bolshevikeista ja heidän maailmaa\nmullistavista ja sivistystä hävittävistä opeistaan. -- -- -- Minä\ntervehdän Teitä tänään ja onnittelen sydänverellänne ostetun voiton\njohdosta.\"\n\n\"Viipurin hyökkäysliike oli kokonaisuudessaan suunniteltu, ennenkuin\nminä annoin mitään määräystä päällikkyydestä\", lausuu ylipäällikkö.\n\"Suunnitelma oli laadittu suurin piirtein ja sisälsi lähinnä ohjeet\nsen suorittamiseen.\" Olihan aivan luonnollista, että ylipäällikkö\nkoko ajan oli tietoinen tästä niin tärkeästä rintamasta poikki\nKarjalan kannaksen, siis Venäjää vastaan, mistä päävihollinen oli\ntullut ja voi aina saada vahvistusta. Ylipäällikkö oli tietenkin\njokapäiväisessä yhteydessä Sihvon sekä Viipurin ulkopuolella ja\nympärillä samoin kuin rajalla olevien joukkojen kanssa. Paljon\nennen Tamperetta oli hänen päätöksensä tehty ja tämä päätös tähtäsi\nkaikkien käytettävissä olevien joukkojen keskittämiseen Karjalaan,\nmissä ratkaisu oli tapahtuva.\n\nMutta jo ennen Tampereen valtausta ylipäällikkö tahtoi vielä saada\nlähempiä tietoja rintamasta ja Viipurin sotaliikkeitten yhteydessä\nsuunnitelluista hyökkäyksistä, minkä johdosta hän (vrt. Suomen\nVapaussota, VIII: 225 ja seur.) maaliskuun 24. päivänä lähetti\neversti Ausfeldin Vilppulasta itään ottamaan selvää eräistä tähän\nliittyvistä seikoista. Ausfeld otti esikunnastaan mukaansa matkalle\nadjutanttinsa sekä erään toisen henkilön (tämän kirjoittajan).\nSaatuaan lähemmät ohjeet Mannerheimilta Ausfeld matkusti Antreaan,\njossa hän tapasi Sihvon ja hänen esikuntapäällikkönsä Hägglundin.\nPerehdyttyään parhaalla tavalla tilanteeseen Ausfeld matkusti\nseuralaisineen höyryveneellä Vuoksea alas lähelle Heinjokea,\nmistä matkaa jatkettiin hevosella ja reellä eräiden pienempien\nkylien kautta rintamalle sekä edelleen pitkin Viipuriin johtavaa\ntalvitietä. Tällöin saattoivat Ausfeld ja hänen seuralaisensa\nomin silmin todeta, että Viipuriin Heinjoelta vievä tie ei\ntuolloin varsinaisesti ollut punaisten vartioima sekä että tie\nsieltä pohjoiseen Näätälään oli satunnaisesti avoinna. Joukkojen\nkeskitys saattoi siis huomaamatta tapahtua Heinjoella ja joukkoja\nvoitiin Antreasta kuljettaa alas Vuoksea lotjilla. Tämä taas oli\nmahdollista, jäät kun Vuoksesta olivat jo särjetyt. Raudusta\nvoitiin ilmoittaa, että itse paikkakunta oli täydelleen valkoisten\nsaartama, mutta että lisäjoukkoja oli matkalla Venäjältä, minkä\nvuoksi nopeita toimenpiteitä siellä pidettiin välttämättöminä\nratkaisun aikaansaamiseksi. -- Neuvoteltuaan uudelleen ja myöskin\nkirjallisesti saatuaan tiedon erittäinkin V. Hägglundin näkökohdista\nAusfeld matkusti maaliskuun 29. päivänä takaisin päämajaan, minne hän\nsaapui maaliskuun 30. päivän aamuna. Heti saavuttuaan hän sai kutsun\nylipäällikön luo antamaan raporttinsa. Ausfeld esitti lähinnä juuri\nne näkökohdat, joita upseerit Antreassa olivat kannattaneet, sekä\nsen mahdollisuuden, joka oli matkalla eniten pistänyt silmään, se on\njoukkojen mahdollisen keskittämisen Heinjoelle, mikä saattoi tapahtua\nvihollisen huomiota herättämättä, sekä hyökkäyksen suorittamisen\nViipuria vastaan pitkin avointa tietä samoin kuin pohjoiseen\nNäätälää kohden samalta seudulta. Samanaikaisesti huomautettiin\nedelleen Rautua vastaan tehtävän hyökkäyksen tärkeydestä. Kaikesta\ntästä ylipäällikkö sai tarkan selvityksen, vaikka hän ei silloin\npuuttunut lähemmin asiaan, vaan selvitti sen sijaan Ausfeldille\nsangen yksityiskohtaisesti hänen uuden tehtävänsä. Ausfeld määrättiin\nnäet nyt viipymättä, niin nopeasti, ettei hän eivätkä hänen\nseuralaisensa edes ehtineet muutamaksi minuutiksi mennä esikuntaan\nottamaan matkatavaroitaan, lähtemään ratsain etelään Kangasalle\nja sieltä Vehmaisiin ja Messukylään sekä ottamaan päällikkyys\nrintamaosalla B Tampereen edustalla. -- Kuitenkin osoittaa myöskin\ntämä episodi kyllin selvästi, että ylipäällikkö jo ennen Tamperetta\noli huolellisesti ottanut selvää kaikista Viipurin hyökkäykseen\nliittyvistä yksityiskohdista (Heinjoen mahdollisesta sopivaisuudesta\nhyökkäyksen lähtökohtana oli Mannerheim jo maininnut ennen Ausfeldin\nmatkaa), vaikka toimenpiteet vain Tampereen hyökkäyksen johdosta\nlykättiin, lukuunottamatta Raudun ympäristössä suunniteltuja\nsotatoimia, jotka ylipäällikkö kuitenkin katsoi välttämättömäksi\nantaa suorittaa heti samaan aikaan.\n\nEdellisen suhteen viitattakoon osittain majuri J. O. Hannulan\ntutkimukseen \"Itäarmeijan operaatioiden suunnittelu ja johto v.\n1918\" (Helsinki 1932), erittäinkin teoksen sivuille 7--9, missä\ntekijä lähemmin käsittelee tässä puheenaollutta kysymystä. Hän on\nlainannut myöskin erään kreivi W. A. Douglasin lausunnon, joka\nsisältyy Douglasin artikkeliin \"Valkoisen armeijan uudelleenryhmitys\nTampereen valloituksen jälkeen\" \"Suomen Vapaussodan\" VI osassa\n(ss. 273--284). Ennen tämän lausunnon esittämistä on syytä vielä\ntodeta, että ylipäällikkö tänä ajankohtana ei ollut selvillä, milloin\nodotettu saksalainen apuretkikunta saapuisi, eikä ollut myöskään\nmitään varmaa tietoa siitä, miten, milloin ja millä paikalla tämä\nmaihinnousu tapahtuisi tai saattaisi tapahtua. Puutteellisten\nyhteyksien vuoksi oli lähinnä juuri tuolloin tilanne tässä suhteessa\nhyvin epäselvä, mitä oli mahdoton auttaa. \"Päämajan toimituttamat\ntiedustelut\", lausuu kreivi Douglas edellämainitussa esityksessään\n-- seuraamme tässä majuri Hannulan esityksen sanamuotoa (s. 1--10)\n--, \"olivat osoittaneet, että oli mahdollista Vuoksea kuljetustienä\nkäyttäen keskittää joukkoja Heinjoen seudulle sekä että vihollinen\nvain varsin heikoin voimin piti hallussaan mainitun paikkakunnan\neteläpuolella olevaa maastoa. Sikäli kuin sinne voitaisiin\nviholliselta salassa keskittää riittäviä voimia, olisi suuri menestys\nmahdollisuuksien rajoissa. Heinjoelta oli nimittäin tie lyhyt sekä\nViipurin--Pietarin rautatielinjalle, Viipurin itärintamalle, että\nNäätälään, missä otaksuttiin vihollisen oikean siiven olevan. Näin\nollen piti nopealla ja riittävin voimin suoritetulla hyökkäyksellä\nyhdellä kertaa vyöryttää vihollisen rintama, tunkea vihollinen pois\nViipurista, vallata yllättäen kaupunki ja katkaista rautatie. Tämän\niskun suorittamisen ylipäällikkö aikoi uskoa jääkärijoukoille,\njotka piti tätä tarkoitusta varten purkaa junasta Antreassa.\" Tästä\nnäkyy, että ylipäällikkö tärkeiltä osilta oli noudattanut eversti\nAusfeldin hänelle esittämää operaatiosuunnitelmaa. Lisäksi todistaa\nmyöskin esimerkiksi sähkösanoma vaihto Douglasin ja Hägglundin\nvälillä vakuuttavalla tavalla, että ylipäällikkö jo hyvin varhain\noli perehtynyt tilanteeseen ja omaksunut suunnitelman rajaseutujen\neristämisestä Venäjästä sekä punaisten yhteyden katkaisemisesta\ntuosta heidän varsinaisesta voimalähteestään (vrt. Hannula, siv. 45).\n\nVahvistukseksi tässä sanottuun on syytä vielä lainata eräs\nkohta Hannulan perinpohjaisesta ja uutta ainesta sisältävästä\ntutkimuksesta. \"Oleellista on\" -- lausuu hän -- \"tämän tutkimuksen\nyhteydessä ylipäällikön kannan selvittäminen, ja siihen nähden\novatkin muussa suhteessa ristiriitaiset esitykset suurin piirtein\nyhtäpitäviä. Niistä käy selville, että ylipäällikkö piti\nvälttämättömänä yhteyksien katkaisemista joka tapauksessa lähellä\nrajaa. Venäläisten toiminnasta jatkuvasti saapuneet tiedot olivat\nomiaan vahvistamaan tätä käsitystä. Näin ollen ylipäällikkö varasi\nyhden jääkäriprikaatin käytettäväkseen Hiitolaan.\" (Vrt. ss. 72--73\nsekä ss. 31 ja seur., 39--42 ja 119--120.)\n\nHeti Tampereen valtauksen jälkeen eli huhtikuun 5. ja 8. päivän\nvälisenä aikana ylipäällikkö teki nopean matkan Karjalaan\nhenkilökohtaisesti tutustuakseen siellä vallitseviin olosuhteisiin.\nMyöhemmin oli hänellä tarkoituksena Mikkelissä keskustella\nmonista seikoista sekä selvittää omia lähempiä suunnitelmiaan ja\ntoimintatapaansa kenraali Löfströmille.\n\nYlipäällikkö on lausunut, että Löfströmin vaali johtui siitä,\nettä hän oli maailmansodan aikana johtanut suomalaisista ylintä\npäällikkyyttä ja että hän selviytyisi siitä paremmin kuin kukaan muu,\nkoska hänellä oli suuri tottumus liikkuvassa sodankäynnissä. Samalla\nylipäällikköä ilahdutti, että tämä saattoi tarjota hänen vanhalle\nystävälleen ja toverilleen tilaisuuden voittaa sodan laakereita ja\nansaita isänmaan kiitollisuuden. Sihvolta, joka aikaisemmin oli\njohtanut Karjalan rintamaa, kysyttiin nimenomaan ennen tätä, luuliko\nhän voivansa johtaa tällaista päällikkyyttä liikkuvien operatsionien\naikana, mutta hän vastasi kysymykseen kieltävästi. Kenraali Löfström\nmäärättiin näin siis sen armeijan päälliköksi, jonka toiminta-alueen\nläntinen raja kulki pitkin Päijännettä ja jota on nimitetty\nItäarmeijaksi. Se muodostettiin huhtikuun 7. päivän instruktion\nmukaan.\n\nOli jo jonkin verran aikaisemmin tullut tunnetuksi, että kenraali\nLöfströmin nimitys Itäarmeijan päälliköksi ja Viipuria vastaan\ntapahtuvien sotaliikkeiden johtajaksi oli herättänyt eräänlaista\ntyytymättömyyttä valkoisessa Suomessa. Nämä tyytymättömyyden\nilmaukset kantautuivat myöskin ylipäällikön korviin päämajaan\nMikkeliin. Hallituskin oli, vieläpä omituisella tavalla, ilmaissut\ntämän tyytymättömyytensä sekä esittänyt kirjallisesti, että\npäällikönvaihdos olisi aiheellinen.\n\nTämä senaattorien Svinhufvudin ja Freyn allekirjoittama\nluottamuksellinen kirje huhtikuun 11. päivältä on julkaistu\näskenmainitussa Hannulan teoksessa (ss. 108--109) ja se alkaa:\n\"Vaikka hallitus onkin sillä periaatteellisella kannalla, ettei se\nhalua sekaantua mihinkään sotilaskysymyksiin, vaan on jättänyt ne\ntäydellä luottamuksella Teidän koetellun kykynne hoidettavaksi,\non meidän kuitenkin pakko kiinnittää Teidän huomionne erääseen\nerinomaisen tärkeään kysymykseen, mutta aivan viimeisenä aikana on\nhallitukselle esitetty niin arveluttavia tyytymättömyyden ilmauksia\ntoimenpiteiden johdosta, joihin on ryhdytty tai joita odotetaan, että\nolemme katsoneet olevamme velvolliset saattamaan ne Teidän tietoonne\npyynnöllä, että Te kiinnittäisitte niihin vakavaa huomiota.\n\n\"Kysymys on laajassa mielessä aikaisemmin Venäjän palveluksessa\nolleitten upseerien suosimisesta, jota on oltu näkevinään\npäällikönpaikkojen, ylennysten ja kunnianosoitusten jakamisessa.\" Ja\nensi sijassa oli kysymyksessä kenraali Löfströmin nimitys Itäarmeijan\npäälliköksi. Ylipäällikkö kutsui tällöin senaattorit Svinhufvudin,\nRenvallin ja Freyn neuvotteluun Mikkeliin.\"\n\nTämä pitkä neuvottelu johti siihen, että ylipäällikkö selitti\nläsnäoleville senaatin jäsenille aikovansa itse hoitaa Viipurin\nsotaliikkeiden ylimmän johdon sillä tavoin, että hän, niinkuin\nennenkin, armeijan ja sen sotatointen ylipäällikkönä viime kädessä\nvastaisi operaatioista sekä antaisi ohjeet ja pitäisi reservit\nkäytettävinään. Hallitus käsitti ilmeisesti asian niin, että\nkenraali Mannerheim korvasi jollakin ihmeellisellä tavalla kenraali\nLöfströmin, mikä kuitenkin oli erehdys, jota ei kannattanut sittemmin\noikaista. Mutta Mannerheimin tarkoitus oli ilmeisestikin ollut\nesittää mahdollisimman selvästi hallitukselle, että hän viime kädessä\nkantoi vastuun alaistensa toimista, joita hän lähinnä saattoi hoitaa\nja ohjata puuttumalla niihin suoraan henkilökohtaisestikin, milloin\nniin tarvittiin, sekä sijoittamalla kulloinkin tilanteesta saamansa\nkäsityksen mukaan suoraan alaisinaan olevat reservit. Mutta hän ei\ntahtonut sekaantua armeijankomentajan johto-oikeuteen, jota tämän\ntaas oli käytettävä niitten ohjeitten puitteissa, joita hänen oli\nnoudatettava.\n\nHeti Tampereen hyökkäyksen päätyttyä ylipäällikkö ryhtyi\ntoimenpiteisiin voidakseen aloittaa hyökkäysliikkeet Viipurin\ntaholla. Rautateiden toimintakyky jännitettiin äärimmilleen, sillä\njoukot oli siirrettävä itään niin nopeasti kuin mahdollista.\nHeti Tampereen valtauksen jälkeen ylipäällikkö kutsui Ausfeldin\nVehmaisten asemalta luokseen ja päätti lähettää hänet suoraan\nAntreaan voidakseen esikuntansa avulla ryhtyä valmistuksiin Viipurin\nvalloittamiseksi. Antreassa Ausfeld aloittikin tarpeelliset\nvalmistustoimenpiteet. Hän otti tarkan selon niistä joukoista, jotka\njoutuisivat hänen käytettäväkseen valloituksessa. Hän valmisti\nhuolellisesti jokaisen komppanian etenemistoiminnan sekä jakoi\ntarpeelliset kartat y.m. Mutta silloin hän sai ylipäälliköltä\näkkiä huhtikuun 14. päivänä Mikkelistä sähkösanoman, minkä mukaan\nsuunnitelmat kokonaan muuttuivat. Wilkman määrättiin ottamaan\nViipurin valloittamisen johto käsiinsä, mikä, kuten sittemmin kävi\nselville, ainakin osittain tapahtui kansallisista syistä, ja Ausfeld,\njoka oli valmistanut kaiken miltei yksityiskohtia myöten, määrättiin\njohtamaan Kiviniemestä tapahtuvaa vaikeaa ja rohkeaa hyökkäystä\npitkin Venäjän rajaa aina Suomenlahteen. Keskustellakseen tästä\nsuunnitelmasta ylipäällikön kanssa Ausfeld matkusti yhdessä tämän\nkirjoittajan kanssa samana päivänä Pieksämäelle, jonne he saapuivat\n15. päivänä päivällä. Ausfeld siis pääsi ylipäällikön puheille\nennen käyntiään 17. päivänä kenraali Löfströmin luona. Ausfeld sai\ntällöin tiedon päätöksen muuttumisen syystä sekä selvyyden, ettei\nsitä sopivasti enää voitaisi peruuttaa, varsinkin kun operaatio\npitkin rajaa oli erinomaisen tärkeä. Hän sai sitä paitsi nyt lähemmät\nohjeet hyökkäykseen pitkin rajaa. Tämän käynnin jälkeen Ausfeld\nmatkusti tämän kirjan tekijän seurassa 17. päivänä Elisenvaaraan\ntapaamaan Löfströmiä ja Rappea, joiden kanssa suunnitelmista\nyksityiskohtaisesti keskusteltiin. Vasta tämän käynnin jälkeen,\nhuhtikuun 18. päivänä, tuli Löfströmin suuri armeijakäsky. --\nTässä yhteydessä voidaan ehkä mainita, että yhteydet Löfströmin ja\nAusfeldin välillä Kiviniemen hyökkäyksen alettua olivat ja pysyivät\nmiltei olemattomina. Ausfeld siirtyi esikuntineen pitkin Venäjän\nrajaa länteen käsin ja puhelinyhteydestä Kiviniemen kanssa saattoi\ntuskin koko aikana puhua. Vasta Viipurin valtauksen jälkeen saatiin\nsäännöllinen yhteys aikaan.\n\nTässä riittää toteaminen, että koko Viipurin hyökkäysliike oli\ntoisaalta kaukaa pitkin rajaa saartava liike vihollisen yhteyksien\nkatkaisemiseksi sekä toisaalta lähempää kiertävä liike, joka\nkyllä oli tällä kerralla ehkä verisempi, mutta myöskin paljon\nvähemmän vaarallinen --, sillä eversti Ausfeldin joukothan etenivät\npitkin rajaa, vihollinen kummallakin puolellaan ja edessään.\nKävisi kuitenkin aivan liian pitkäksi, jos tässä kuvattaisiin\nyksityiskohtaisemmin näitä sotaliikkeitä ja niiden johtoa. Jo\naikaisemmin pari kertaa mainitsemassani tutkimuksessa tulee majuri\nHannula -- ja puolestani liityn täydellisesti hänen käsitykseensä\n-- m.m. seuraavaan johtopäätökseen (ss. 106--107): \"Se virallisen\nteoksen lukijalle mahdollisesti antama käsitys, ettei kenraalimajuri\nLöfström olisi toiminut armeijankomentajana sellaisin valtuuksin\nalaisiinsa joukkoihin nähden kuin mitä hänen asemansa muuten olisi\nedellyttänyt, on väärä. Joskin ylipäällikkö oli antanut perusidean\nItäarmeijan operaatioita varten, ja joskin hän oli edelleen\nvaikuttanut ratkaisevasti lopullisen suunnitelman muodostumiseen,\njohti armeijankomentaja kuitenkin operaatioita niin itsenäisesti\nkuin hänen asemansa edellyttikin.\" Tekemättä ylipäällikölle mitään\nvääryyttä lienee paikallaan korostaa myöskin sitä tunnustusta, joka\nilmeneekin huhtikuun 29. päivän sähkösanomassa armeijankomentajalle,\nsiis Viipurin valloituksen jälkeen, missä ylipäällikkö kiittää\nkenraali Löfströmiä operaatioiden etevästä johtamisesta.\n\nSuuressa paraatissa Viipurissa toukokuun 1. päivänä 1918 ylipäällikkö\nlausui päiväkäskyssään m.m. seuraavaa: \"Saapuessani Viipuriin,\ntähän vanhaan Karjalan pääkaupunkiin, ja nähdessäni Torkelin vanhan\nlinnan, joka vuosisatojen aikana on ottanut vastaan idästä päin\ntulleiden laumojen hyökkäyksiä, kunnes se kaksisataa vuotta sitten\nsiirtyi venäläisten käsiin, valtaa mieleni kiitollisuuden ja ilon\ntunne, sillä nyt liehuu tässä linnassa Suomen lippu ja nyt tulee\ntaas Viipuri olemaan se tukikohta, joka suojelee Suomea, mutta\nei niinkuin ennen -- osaa toisesta valtakunnasta -- vaan suurta,\nitsenäistä, vapaata Suomea. Teidän verellänne, urhoollinen armeija,\non Suomi nyt tullut tasa-arvoiseksi muitten Euroopan kansojen\nkanssa. Otsa korkealla voi nyt suomalainen astella isäntänä omassa\nmaassaan. Toivon, että Suomen armeijan eri joukot, jotka vieretysten\novat vuodattaneet vertansa kalliin isänmaan puolesta, ovat näissä\ntaisteluissa saavuttaneet sen aseveljeyden ja yksimielisyyden,\njoka yksin voi tehdä Suomen armeijasta kansalle turvallisen,\nmutta viholliselle peloittavan sotajoukon. Olkoon myös se veri,\njonka olemme maksaneet saavuttaaksemme itsenäisyytemme, omiaan\nkohottamaan koko kansamme yli kaikkien pikkumaisuuksien, yli kaikkien\nsellaisten riitojen, jotka pirstovat ja heikontavat sitä, ja nouskoon\nisänmaallinen mieli kansassamme tämän kansallisen vapautussodan\njohdosta niin korkealle, että jokainen kilpailee siitä, miten\nmaallensa enimmän voisi antaa. Se kansallinen nousu, se uhraavaisuus,\nse suurenmoinen voimien ponnistus, se urhoollisuus, se kunto ja se\nusko tulevaisuuteen, jota Suomen kansa on osoittanut tämän sodan\naikana, ovat takeena siitä, että meidän tulevaisuutemme on perustettu\nvankalle pohjalle. -- -- --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMielet paraatissa, jonka ylipäällikkö vastaanotti, olivat\nerinomaisen ilon vallassa siitä, että suurin ja vaikein työ oli\nnyt täytetty. Oli myöskin kohottavaa vanhassa -- venäläisten\njauhomakasiininaan käyttämässä -- kirkossa jumalanpalveluksen aikana\ntodeta kiitollisuuden tunne, joka henki kaikista läsnäolevista.\nKuitenkin odottivat vielä raskaat velvollisuudet läheisessä etelässä\nInon linnoitusten ympärillä, joka oli saarroksissa, mutta ei vielä\nantautunut, sekä vapaussodan loppuvaiheet sotaliikkeitten aikana\nKotkaa vastaan. Siksi saatetaan ehkä oikeammin sanoa, että armeijaa\nelähdyttivät tavallaan jonkinlaisen tuiman ilon tunteet.\n\nPaitsi sitä tunnustusta, jonka Mannerheim antoi kenraali\nLöfströmille, mainittakoon tässä, ei vertauksen vuoksi, vaan siksi,\nettä Ausfeld oli johtanut vaarallisimman ryhmän toimintaa, että\nylipäällikkö hänelle lähettämässään sähkösanomassa kiitti häntä\n\"erikoisen loistavasta joukkojen johtamisesta\". Sitä paitsi hän\nkiitti tietenkin kaikkia hänen upseereitaan ja sotilaitaan näitten\nurheitten joukkojen aikaansaannoksista. Hän lopettaa: \"Teille\nminä suon persoonallisesta urhoollisuudesta korkeimman luokan\nsotilasristin\".\n\nPuheesta, jonka ylipäällikkö piti sitten päivällisillä Viipurin\nSeurahuoneessa, otettakoon tähän vielä seuraavat hänen sanansa:\n\"Tänä juhlapäivänä, joka varmaankin on saanut jokaisen suomalaisen\nsydämen lämpenemään ja kiihkeämmin sykkimään, tänä päivänä, jolloin\nvapautettu Viipuri jälleen seisoo turvanamme itää vastaan ja sen\nylväs linna vapautemme takeena, tahdon ennen muita muistaa kaikkia\nniitä, jotka kymmenien vuosien kuluessa ovat taistelleet ja kärsineet\nisänmaan puolesta, niitä, jotka ovat uhranneet rakkaimpansa ja jotka\nkaikki ovat jalossa uhrautuvaisuudessa kilpailleet keskenään.\n-- -- -- Omistan ajatukseni ja tunteeni tänä suurena päivänä kaikille\nlainkuuliaisille ja taipumattomille Suomen vapauden puolesta\nkamppailleille, jotka eivät ole empineet uhrautua maansa puolesta,\nsamoin kuin kaikille niille, jotka ovat taistelussa kaatuneet.\"\nPuhe pidettiin m.m. hovioikeuden presidentin sekä monien muiden\nlainkuuliaisten tuomarien läsnäollessa, joissa siis passiivisen\nvastarinnan miehiä erikoisesti kunnioitettiin.\n\nViipurin valtauksen jälkeen olisi ollut luonnollista, että Inon\nlinnoitus ainoana maassa silloin vielä venäläisten käsissä olevana\nolisi luovutettu valkoisille joukoille, jotka sen olivat saartaneet.\nKuitenkin jatkuivat neuvottelut tästä linnoituksesta loppumattomiin.\nPiirittäjien keskuudessa syntyi m.m. epäilyksiä siitä, että\nsaksalaiset jostakin syystä päättävällä esiintymisellä eivät\ntahtoneet ilmaista toivoaan, että valkoinen armeija saisi miehittää\nInon. Näytti siltä, kuin saksalaiset silloin vielä eivät olisi\nolleet kypsiä katkaisemaan välejään venäläisten kanssa. Väitetään,\nettä saksalaiset koettivat taivuttaa Suomen hallitusta suostumaan\nInon linnoituksen, vieläpä lisäksi kahden pitäjän luovuttamiseen\nvenäläisille. Toisaalta koettivat venäläiset valkoisille\nneuvottelijoille linnoituksen ulkopuolella korostaa Inon linnoituksen\ntavatonta merkitystä Pietarin puolustukselle sekä että sen siksi\noli jäätävä venäläisten käsiin. Väitetään vielä, että sittenkun\nvenäläisten neuvottelut saksalaisten kanssa olivat ajautuneet\nkarille, venäläiset olisivat olleet taipuvaisempia jättämään Inon.\nKuinka tahansa, tosiasia on -- ja tämän vahvistavat sekä valkoisten\ntoukokuun 14. päivänä venäläisille antama uhkavaatimus, että myöskin\nuudemmasta Venäjän sotahistoriallisesta kirjallisuudesta saatavat\nkuvaukset --, että venäläiset pelästyivät tuosta uhkavaatimuksesta\nja että Kronstadtin linnoituksen komentaja oli sen vuoksi antanut\nmääräyksen linnoituksen liian aikaisesta räjäyttämisestä ja sen\nsitä ennen tapahtuvasta tyhjentämisestä. Tämä tapahtui toukokuun\n15. päivänä, jolloin -- siis päivää ennen Helsingin paraatia -- maa\nlopullisesti oli vapaana ja tyhjänä vihollisista.\n\nVapaussotaan osanottajien toimittamasta teoksesta \"Suomen Vapaussota\"\n(VIII: 439--448) lainaamme tähän otteen siitä esityksestä, jossa\nkuvataan vapaussotamme päättymistä ja toukokuun 16. päivän\nparaatijuhlallisuuksia Helsingissä. Tämä sen johdosta, että\ntuo kuvaus on aikaisemmin laadittu ja sen ovat hyväksyneet ja\ntarkastaneet kaikki teoksen toimituskunnan jäsenet (nämä ovat\nyksinomaan jääkäreitä ja nuorempia aktivisteja).\n\nKotkan ja Haminan miehitykseen toukok. 4. p:nä päättyivät\nvarsinaiset sotatoimet. Sittenkun hallituksen joukot toukok. 15. p:nä\nolivat ottaneet haltuunsa myöskin Inon linnoituksen, oli viimeinenkin\nkaista Suomen maata vihollisista vapaa. Valkoinen armeija oli\ntäyttänyt tehtävänsä, vapautustyö oli viety päätökseen.\n\nYlipäällikön ja hänen joukkojensa juhlallinen marssi maan\npääkaupunkiin toukok. 16. p:nä muodosti vapaussodan uljaan\nloppunäytöksen. Helsingissä, jonka saksalaiset apujoukot muutamia\nviikkoja aikaisemmin olivat vapauttaneet, oli maan laillinen\nhallitus, P. E. Svinhufvudin johtama itsenäisyyssenaatti, toukok.\n6. p:nä ryhtynyt jälleen täysilukuisena toimintaansa, ja myöskin\neduskunta -- lukuunottamatta kapinan johtajia ja kannattajia --\nkokoontui siellä ensimmäiseen täysi-istuntoonsa toukokuun 15. p:nä.\nPaitsi pääkaupungille viranomaisineen ja väestöineen, oli siis\nvaltiomahdin korkeimmille elimillekin suotu tässä ikimuistoisessa\ntilaisuudessa kunnioittaa ja kiittää maan vapauttajia.\n\nNe eri aselajeihin kuuluvat joukot, jotka oli koottu marssimaan\njuhlivaan pääkaupunkiin, edustivat valkoista kansanarmeijaa\nelävästi ja eri puolilta. Niihin kuului vapaaehtoisia, värvättyjä\nja asevelvollisia joukkoja, suojeluskuntajoukkoja Pohjanmaalta ja\nKarjalasta, jääkärirykmenttejä, Uudenmaan rakuunoita, Ruotsalainen\nprikaati, tykistöosastoja y.m. Sarkapukuisten rivistöjen etunenässä\nnähtiin miehiä, joiden nimi voitonsanomien siivin oli lentänyt yli\nkoko maan. Päämajan upseerit, jotka paljotöisissä ja vastuunalaisissa\ntoimissaan olivat hoitaneet sodan johdon keskeisiä tehtäviä, olivat\ntäysilukuisina läsnä. Ja etumaisena oli siellä mies, joka oli luonut\nvalkoisen armeijan ja johtanut sen voittoon, ylipäällikkö, kenraali\nMannerheim. Hänen osakseen tulleet loputtoman riemukkaat tervehdykset\nhänen ratsastaessaan voittoisan armeijan etunenässä antoivat päivälle\nylevän, isänmaallisen juhlan leiman, ja tämän juhlan traditiot ovat\nsäilyneet vuotuisessa toukokuun 16. p:n viettämisessä.\n\nYlipäällikön ajatukset ja tunteet vapaussodan päättyessä saivat\nmuodon seuraavassa toukok. 16. p:n päiväkäskyssä:\n\n    '_Suomen Armeijalle_.\n\n    Teitä oli kourallinen huonosti aseistettuja miehiä, jotka\n    pelkäämättä lukuisaa vihollista aloitte vapaustaistelun\n    Pohjanmaalla ja Karjalassa. Lumivyöryn tavoin on Suomen armeija\n    sitten kasvanut voittokulkunsa aikana etelää kohti.\n\n    Armeijan päämäärä on saavutettu. Maamme on vapaa. Lapin\n    tuntureilta, Ahvenanmaan uloimmilta luodoilta aina Rajajokeen\n    asti liehuu leijonalippu. Suomen kansa on pudistanut päältään\n    satavuotiset kahleet ja seisoo valmiina ottamaan sen paikan, joka\n    sille kuuluu.\n\n    Minä kiitän sydämellisesti Teitä kaikkia, jotka olette ottaneet\n    osaa näiden kuukausien väsymättömään työhön. Kukin on kantanut\n    taakkansa, ja kaikki olemme iloinneet saavutetusta menestyksestä.\n    Minä kiitän Teitä kestävyydestänne ja minulle osoittamastanne\n    luottamuksesta silloin, kun toivomme oli synkimmillään. Kiitän\n    Teitä urhoollisuudestanne taistelukentällä, unettomista öistä,\n    raskaista marsseista ja yli-inhimillisistä ponnistuksista.\n    Kiitän lähimpiä tovereitani, armeijan kenraaleja ja upseereja,\n    alipäällystöä, miehistöä, lääkärejä, sairaanhoitajattaria ja\n    -hoitajia, sotapappeja ja niitä naisia, jotka ovat seuranneet\n    armeijaa ja hoitaneet sen muonitusta, sekä kaikkia, jotka ovat\n    avustaneet vapautustyötä. Minä kiitän niitä urhoollisia Ruotsin\n    ja pohjoismaiden miehiä, jotka ovat kuulleet sydämen ja kunnian\n    vaatimusta ja kiiruhtaneet avuksemme silloin, kun taistelumme oli\n    vaikein, jotka niin runsaasti ovat vuodattaneet vertansa meidän\n    oikean asiamme puolesta ja herättäneet meissä henkiin menneitten\n    vuosisatojen muistot. Mutta ennen kaikkea kohdistuvat ajatukset\n    sekä kiitollisuuden ja ihailun tunteet niihin, jotka kovien\n    vaivojen ja täytettyjen velvollisuuksiensa jälkeen nyt makaavat\n    maan povessa.\n\n    Nyt, yli sadan vuoden jälkeen, kuulemme ensi kerran suomalaisten\n    tykkien jyskeen Viaporin linnasta. Se on tervehdys kaatuneille\n    urhoille, mutta myöskin viesti uuden päivän noususta.\n\n    Uusi aika uusine velvollisuuksineen! Ja kuitenkin ratkaistaan\n    nyt kuten ennenkin suuret kysymykset raudalla ja verellä.\n    Suojellakseen vapauttamme täytyy armeijan seistä valmiina.\n    Linnoitukset, tykit ja vieras apu eivät auta, ellei joka mies\n    itse tiedä, että juuri hän seisoo maansa vartijana. Muistakoot\n    Suomen miehet, että ilman yksimielisyyttä ei luoda vahvaa\n    armeijaa, ja ainoastaan voimakas kansa voi turvallisena käydä\n    kohti tulevaisuuttaan.\n\n    Sotilaat! Liehukoon sen tähden korkealla ja tahratonna Teidän\n    lippunne, meidän kaunis, valkoinen lippumme, joka meidät kaikki\n    on yhdistänyt ja vienyt voittoon!\n\n                                    Kenraali _Mannerheim_.'\n\nTöölöstä, mihin joukot olivat kokoontuneet, kulki marssi pitkin\nTuruntietä, minkä päätekohdassa Helsingin pormestari kaupungin\npuolesta lausui ylipäällikön ja hänen armeijansa tervetulleiksi.\nPitkin keskeisiä katuja, joita reunustivat suunnattomat, riemuitsevat\nväkijoukot, jatkui marssi Senaatintorille, mihin joukot asettuivat\nkenraali Mannerheimin seurueineen astuessa Senaatin taloon. Sinne\nkokoontuneelle hallitukselle hän piti seuraavan puheen:\n\n    'Hyvät herrat hallituksen jäsenet!\n\n    Suomen nuoren, voittoisan armeijan etunenässä seison minä\n    tänään täällä ja tervehdin sen nimessä hallitusta, joka on\n    saanut kokea niin vaihtelevia kohtaloita, juuri täällä samassa\n    vanhassa linnassa, jossa tasan neljä kuukautta sitten suomalaiset\n    upseerit saivat määräyksen ottaa johtaakseen armeijan, jota ei\n    ollut olemassa, vaan joka oli luotava kansalaisten kokoamilla\n    varoilla ja varustettava aseilla, jotka vielä oli ostettava tai\n    viholliselta otettava.\n\n    Myöskin me olemme siitä pitäen eläneet ihmeellistä murrosaikaa,\n    vanhan ja uuden, hyvän ja pahan vaiheita. Mutta meidän on suotu\n    taistelut ja vaivat kestettyämme nähdä varjojen väistyvän\n    valon tieltä, meidän on suotu murskata vahva vihollinen sekä\n    hallitukselle ja kansalle luoda se valta ja voima, jota tarvitaan\n    isänmaan tulevaisuuden uudestirakentamiseksi.\n\n    Tämän ylvään tietoisuuden elähdyttämänä Suomen nuori armeija\n    tänään marssii maan pääkaupunkiin, eikä tätä tietoisuutta vähennä\n    suinkaan se, että Saksan jalo liittyminen vapaustaisteluumme on\n    sitä lyhentänyt.\n\n    Hyvät herrat! Meidän ensimmäinen suuri tehtävämme on suoritettu,\n    jota vastoin Teidän nyt vasta alkaa koko laajuudessaan. Edessämme\n    ovat suuremmat ratkaistavat, kuin mitä millään hallituksella tai\n    eduskunnalla meidän maassamme tätä ennen on ollut.\n\n    Ja näiden suurten tehtävien ratkaisu joutuu sen saman hallituksen\n    osaksi, joka viime syksynä lausui julki tuon ylpeän ajatuksen:\n    Suomi suvereeniseksi valtioksi, mutta joka kiitokseksi on\n    saanut tyhjentää koettelemusten maljan pohjaan asti, joka on\n    pakosta ollut voimatonna ryöstöjä ja rosvouksia vastaan, jonka\n    on täytynyt avuttomana nähdä Suomen kansalaisia murhattavan,\n    kunnes siltä vihdoin riistettiin viimeinenkin vallan varjo ja\n    sen jäsenten oli paettava tai piileskeltävä. Armeija pitää\n    oikeutenaan avoimesti lausua toivomuksenaan, että moisten\n    olojen uudistumisen välttämiseksi annetaan takeita luomalla\n    yhteiskuntajärjestys ja hallitusvalta, jotka ainaiseksi suojaavat\n    meitä uudelta samanlaiselta hirmukaudelta, josta maamme juuri\n    on pelastunut. Armeija pitää tältä varalta ainoana takeena\n    sitä, että Suomen valtiolaivan peräsin uskotaan lujiin käsiin,\n    joihin eivät puoluekinat ylety ja joiden ei ole tarvis tehdä\n    kompromisseja, pilkkahinnasta kaupitella hallitusvaltaa.\n\n    Valkoisen armeijan riveissä seisoo jokainen luottavaisena uskoen,\n    että aika, joka on koittamassa, ei ole pettävä hänen toiveitaan.\n    Tuhannet valkoiset ristit hautausmailla tuolla kaukaisilla Suomen\n    seuduilla puhuvat äänetöntä kieltänsä. Vainajat vaativat, ettei\n    heidän uhrinsa ole ollut turha.'\n\nHallituksen puolesta vastasi sen puheenjohtaja, senaattori Svinhufvud\nseuraavasti:\n\n    'Herra Kenraali! Kun isänmaa oli mitä suurimmassa vaarassa,\n    kun harhaanjohdettu ja villiintynyt osa Suomen kansaa\n    ikivanhain sortajaimme avustamana ja tukemana nousi laillista\n    yhteiskuntajärjestystä vastaan ja uhkasi tuhota nuoren\n    vapautemme, uskoi hallitus Teille, Herra Kenraali, maan\n    puolustamisen. Teidän tarmokkaalla johdollanne Suomen nuori\n    armeija luotiin. Te annoitte tälle kansanarmeijalle sen kiinteän\n    järjestyksen ja juurrutitte siihen sen sotilaallisen kurin, jota\n    ilman ei mitään pysyväisiä tuloksia voida saavuttaa. Ja Teidän\n    ylijohdollanne ovat palavan isänmaanrakkauden elähdyttämät\n    sotajoukot murtaen vihollisen vastarinnan kulkeneet voitosta\n    voittoon. Tampereen ja Viipurin linnoitettujen kaupunkien\n    valloitukset mainitaan aina historian lehdillä loistavina\n    urotöinä ja samalla Suomen vapautustyön merkkitekoina.\n\n    Isänmaan nimessä hallitus kiittää sydämestään Teitä, Herra\n    Kenraali, kaikesta, mitä olette tehnyt isänmaan pelastamiseksi,\n    ja lausuu Teidät tervetulleeksi maan pääkaupunkiin.\n\n    Samalla pyydän Teitä esiintuomaan hallituksen kiitokset\n    voitolliselle armeijallenne ensimmäisestä upseerista viimeiseen\n    rivimieheen!'\n\nKun kenraali Mannerheim hallituksen jäsenten ja päämajan upseerien\nseuraamana sen jälkeen astui Senaatintorille, esitti eduskunnan\npuhemies eduskunnan tervehdyksen, johon ylipäällikkö vastasi pitäen\npuheen koossa oleville kansanedustajille.\n\nSen jälkeen seuranneessa joukkojen tarkastuksessa ylipäällikkö\nantoi tiedoksi, että hän saatuaan siihen hallituksen suostumuksen\n'muistoksi siitä suuresta uhrautuvaisuudesta, jota Pohjanmaan ja\nKarjalan kansa on osoittanut vapaussodan ensimmäisestä päivästä\nasti sekä pysyväksi tunnustukseksi tuleviin aikoihin saakka siitä\nvaikuttavasta osuudesta, joka Saksasta palanneilla jääkäreillä\nja heidän muodostamillaan joukoilla tässä sodassa on ollut',\noli päättänyt muodostaa kaksi uutta Pohjanmaalta ja Karjalasta\nmiehitettyä kaartinrykmenttiä, Suomen Valkoisen Kaartin (Vöyrin,\nVaasan ja Lapuan pataljoonat) ja Karjalan Kaartinrykmentin sekä antaa\nensimmäiselle jääkärirykmentille nimen Kaartin Jääkärirykmentti.\n\nKenraali Mannerheimille ja hänen armeijalleen osoitettiin\nvielä kiitollisuutta Helsingin kaupunginvaltuuston ja Suomen\nylioppilaskunnan puolesta. Niinikään ojennettiin ylipäällikölle\nHelsingin naisten ompelema lippu. Juhlallisuudet päättyivät\njumalanpalvelukseen Suurkirkossa, minkä jälkeen joukot palatessaan\nSenaatintorilta suorittivat ohimarssin, jonka ylipäällikkö\nvastaanotti.\n\nKunnianosoituksista, jotka kohdistuivat kenraali Mannerheimiin\nja valkoiseen armeijaan ja joita jatkui eri muodoissa, henki\nkiitollisuus, ilo ja ylpeys siitä, että Suomi vihdoin kansan kaikkien\nterveitten voimien ponnistuksin oli saavuttanut vapautensa. Siinä oli\ntuon päivän syvä sisältö, ja tässä mielessä on toukokuun 16. päivä\n1918 piirretty ihmeellisenä ja merkityksellisenä tapahtumana Suomen\nhistoriaan.\n\nSittenkun muutamat hallituksen jäsenet olivat kokoontuneet sodan\nalussa Vaasaan, joutuivat he tietenkin lukemattomiin vaikeuksiin,\njotka heidän toimintansa kriitillisen tutkijan on aina pakko ottaa\nhuomioon. Senaattorithan olivat siviilihenkilöitä, saattaa sanoa,\nilman vähäisintäkään käsitystä olosuhteista, joissa ylipäällikön oli\npakko katsoa toimivansa voidaksensa ylipäänsä johtaa sotaa. Aivan\nvarmaan he tahtoivat enemmän kuin mielellään olla sinä renkaana, jota\nusein tarvittiin ylipäällikön ja maan valkoisen väestön välille.\nMutta osoittamalla silloin tällöin vaikeina hetkinä puuttuvaa\nkykyä toimia maan laillisena hallituksena he antoivat tavallaan\nvapaan mahdollisuuden lukemattomiin juonitteluihin rintaman takana.\nEi totisesti ollut helppo koettaa pitää koossa monia keskenään\nristiriitaisia tahtoja, mutta tiedossamme on melkein liiankin\nmonta henkilöä, jotka toimivat järjestelmällisesti ylipäällikköä\nvastaan tahtoen saada hänet pois paikaltaan, ja he saattoivat\njoka tapauksessa hänet suuriin vaikeuksiin. He eivät saavuttaneet\npäämääräänsä, mutta aina on varottava antamasta sodan kuumimmillaan\nollessa tuollaisen levottomuuden levitä, kun mielet tavallisesti\nsilloin muutenkin ovat erinomaisen kiihtyneessä tilassa. Mutta\nhallitus hyväntahtoisuudessaan ei ryhtynyt minkäänlaisiin toimiin\nnäitä juonittelijoita vastaan. Eräissä tapauksissa, ehkäpä suorastaan\nuseimmissa, hallituksella tosin oli ilmeisesti tarkoituksena tukea\nMannerheimia ja hänen asemaansa, mutta sen pyrkimykset usein, aivan\nliian usein, epäonnistuivat. Tämä johtui siitä, että tilanne oli niin\näärimmäisen monimutkainen. Oli samanaikaisesti voitettava veljessota\nja käytävä vapaustaistelu perinnäisvihollista vastaan.\n\nNe kahnaukset, joita vapaussodan aikana sattui ylipäällikön ja\nVaasan hallituksen välillä, eivät kuulu tämän kuvauksen helpoimmin\nkäsiteltäviin. Meidän ei tarvitsekaan laajalti tarkastella niitä\nkaikissa niiden yksityiskohdissa. Mutta emme saata olla viittaamatta,\nettä tätä hallitusta lähellä oli henkilöitä, jotka eivät sodan aikana\naina tukeneet ylipäällikön toimintaa. Muistutamme vain muutamien\naktiivista osuutta keskusteluissa jääkärien kanssa, mikä ei ehkä\nyksinomaan ollut hyödyksi neuvotteluille, joiden kuitenkin oli pakko\njohtaa voittoon se verrattomasti suurempi asiantuntemus, jollainen\nylipäälliköllä oli ennen kaikkia muita.\n\nSaatamme edelleen, mainitaksemme jonkin esimerkin, kertoa\nneuvotteluista, joita Vaasassa käytiin kaikenlaisten lähetystöjen\nja yksityishenkilöiden kanssa. Näistä mainittakoon juonittelut\ntunnetun aktivistin, tohtori V. O. Sivénin ympärillä sekä hänen jo\nsilloin varmaankin sairaalloinen halunsa sekaantua asioihin, jotka\neivät vähimmässäkään määrässä koskeneet häntä. Tätä puolta on m.m.\nsangen perinpohjaisesti valaistu Hj. von Bonsdorffin teoksessa\nsairaanhoidosta Suomen vapaussodassa. Mutta ehkä vielä enemmän\nsaattoivat saksalaisen luutnantti Scholtzin juonittelut Vaasassa sekä\nKarjalan rintamalla ennen suuriin operaatioihin ryhtymistä Viipuria\nvastaan, samoinkuin senaatin myöskin tästä aiheutuneet kirjeet ja\nkeskustelut ylipäällikön kanssa olla senlaatuisia, että hänessä\ntäytyi herätä ainakin voimakas epämiellyttävyyden ja haluttomuuden\ntunne. Ei ollut myöskään mieluista saada eräiden joukkojen\nkeskuudessa kuulla, että esim. saatettaisiin jokin komppania milloin\ntahansa asettaa käytettäväksi lähtemään milloin vain päämajaan\nhuolehtimaan sen vangitsemisesta. Tuollaisten jaarittelujen\nvaarattomuus näkyy kuitenkin parhaiten siitä, ettei mitään yritystä\ntuohon suuntaan tapahtunut sekä ettei koskaan tarvinnut ryhtyä\nedes mihinkään toimenpiteisiin noiden kerskailujen johdosta. Mutta\ntietenkin oli tällaisellakin lörpöttelyllä eräänlainen oireellinen\nmerkityksensä, se osoitti, että tämä suhteellisen lyhyt sota oli jo\nvaikuttanut arveluttavasti monen tottumattoman hermoihin.\n\nHallituksen kannalta katsottuna ei myöskään ollut aivan\nselittämätöntä, että se, sittenkun se oli kokoontunut täysilukuisena\nHelsinkiin, jossa Etelä-Suomeen jääneet senaattorit katsoivat\nlähinnä olevansa saksalaisten vapauttamia, alkoi ennen kaikkea\nkäydä perinpohjaisia neuvotteluja varsinkin jatkuvista armeijan\norganisaatiokysymyksistä Suomessa olevien saksalaisten joukkojen\npäällikön, kenraalimajuri, kreivi von der Goltzin kanssa.\n\nVon der Goltz oli antanut hallituksen tietää, että saksalaiset joukot\nolivat sodan loputtua täällä täyttäneet tehtävänsä ja lähtisivät\nmielellänsä kotiin taistellakseen Saksan vihollisia vastaan.\nMuistelmissaan hän on sittemmin lausunut, että \"Saksa ei saattanut\nottaa vastuuta armeijan järjestämisestä ystävällismielisessä\nvaltiossa, jos sitä vaikeuttaisivat joka askeleella ulkoapäin tulevat\nvaikutukset\". Onhan selvää, että hallitus silloisessa asemassaan\naivan yksinkertaisesti ei uskaltanut torjua saksalaisten tarjousta,\nettä he ottaisivat vastuun puolustuksestamme, ja kutsui siksi vasta\nviime hetkessä Mannerheimin tekemään asiassa ratkaisunsa. Senaatti\noli päättänyt ja sen oli paha kyllä pakkokin seurata saksalaista\n\"reseptiä\", eikä se siksi saattanut kuunnella ylipäällikön esitystä,\njoka lähti siitä, että vastuu oli oleva meidän omissa käsissämme,\nvaikkakin me pitäisimme joukon saksalaisia sotilasohjaajia. Kaikesta\npäättäen oli ristiriita vaikea myöskin sen johdosta, että hallitus\nkokoonpanoltaan oli tavattoman yksipuolinen, sen keskuudessa kun ei\nollut ainoatakaan sotilasasiantuntijaa eikä myöskään ainoatakaan\nhenkilöä, joka suoraan olisi edustanut sitä piiriä, joka lähinnä oli\njohtanut vapaussotamme valmistuksia. Ei edes kenraalimajuri Harald\nÅkerman, joka kuitenkin edusti aktivisteja, ollut tähän aikaan\nhallituksen jäsenenä, vaan ainoastaan ylipäällikön yhdysupseerina\nhallituksessa. On tunnustettava, että hallituksen oli pakko toimia\nerinomaisen onnettomana aikana, keskellä sotaa ja sen kaikkia\nkurjuuksia ja että se ei ollut kyllin voimakas hillitsemään\nerilaisten mielialojen purkauksia. On myöskin selitettävissä, jos\nhallituksen jäsenet olosuhteiden johdosta katsoivat olevansa ja\nolivatkin voimakkaan saksalaisen vaikutuksen alaisina ja että he\nsitä paitsi olivat alttiita noudattamaan saksalaisten toivomuksia.\nHe aivan yksinkertaisesti eivät silloin jaksaneet käsittää, että\nkenraali Mannerheimin organisoimissuunnitelma maan itsenäisyyttä\nja puolustusta silmällä pitäen oli paljon korkeammalla sitä\nsuunnitelmaa, jonka von der Goltz oli laatinut, mutta josta viime\nkädessä tietenkin Saksan ylin sodanjohto, Oberste Heeresleitung,\noli vastuussa. Sitä näet ei ollut tarkoitettu vain hetken tarpeita\ntyydyttämään, kuten -- luonnollisestikin -- oli saksalaisen\nehdotuksen laita.\n\nOn puhuttu paljon niistä jääkärilähetystöistä, jotka ohi ylipäällikön\nolivat käyneet hallituksen jäsenten puheilla vaikuttaakseen ja\naikaansaadakseen Mannerheimin eron ja saksalaisten ehdotuksen\nhyväksymisen. Olen kuitenkin perusteellisten tutkimusten jälkeen\ntässä asiassa tullut siihen käsitykseen, että vain yksi ainoa\nlähetystö on hallitukselle esittänyt tällaisia näkökohtia. Tämän\nainoan lähetystön jäsenissä lienee ollut joku alempiarvoinen jääkäri,\nja koko lähetystö oli epäilemättä saanut ohjeensa Sivéniltä. Kaikki\nmuut ja varsinkin ylemmän jääkäripäällystön valitsemat edustajat\nkorostivat päinvastoin välttämättömyyttä, että \"sotalaitoksen\njärjestely alun pitäen jätettäisiin kokonaan ylipäällikön käsiin\".\nEsittämäni sanat ovat lainaus maisteri Th. Svedlinin senaikaisista\nmuistiinpanoista, jotka koskevat hänen keskustelujaan jääkärien\nkanssa tästä asiasta. -- Luulen siis nyttemmin suuremmalla\nvarmuudella kuin ennen saattavani väittää, että jääkärit ovat\nharvinaisen yksimielisesti katsoneet olevansa velvolliset esittämään\nhallitukselle kantansa ylipäällikkönsä _hyväksi_ -- eikä häntä\n_vastaan_, kuten usein on väitetty. Mutta Sivén ei ollut, paha kyllä,\nainoa aktivisti, joka edusti tuota kantaa. Sitä vastoin asettui\nAusfeld täysin solidaariseksi jääkärien suuren enemmistön kanssa ja\nilmaisi myös tämän kantansa eräällä käynnillä Svinhufvudin luona,\njossa tilaisuudessa ainoa läsnäoleva jääkäriupseeri (luutnantti P. A.\nvon Bonsdorff) oli samalla kannalla.\n\nOli kuitenkin silloin varmaa, että ristiriitaa oli mahdoton selvittää\nja että me vielä jonkin aikaa olisimme voimakkaan saksalaisen\nvaikutuksen alaisina. Siksi kenraali Mannerheimin oli pakko väistyä,\nja hallitus myönsi hänelle eron toukokuun 31. päivänä 1918.\nMannerheim ei pitänyt omansa eikä maankaan arvon mukaisena olla enää\nylipäällikkönä. Vapaussodan kuvauksen päättämiseksi lainattakoon\ntähän osa hänen valkoiselle armeijalle antamaansa jäähyväiskäskyä,\njoka ehkä paremmin kuin mikään muu todistaa hänen erinomaista\ntyylillistä taitoaan ja muistuttaa kieltämättä kenraali von Döbelnin\nkuuluisaa puhetta, jonka hän piti suomalaisten joukkojen jäännöksille\nUumajassa lokakuun 8. päivänä 1809.\n\n    \"Suomen valkoisen armeijan upseerit ja sotilaat.\n\n    Kun minä tänään jätän ylipäällikkyyden, jota niin suurella\n    ylpeydellä olen hoitanut, valtaa minut syvä liikutus\n    lausuessani jäähyväiset Teille, urheat toverit, joiden miehuus\n    ja kuolemanhalveksuminen ovat aina herättäneet ihailuani. --\n    Hyrskyävän kevätvirran tavoin raivasi kansanarmeija tiensä\n    kaukaisesta Pohjolasta, se särki kaikki sulut, se mursi kaiken\n    vastustuksen tieltään eikä pysähtynyt, ennenkuin päämäärä oli\n    saavutettu. Lukemattomissa taisteluissa olette Te kamppailleet\n    ja verta vuodattaneet. Kaiken olette uskaltaneet, kaiken olette\n    uhranneet. Verisellä polulla, joka ulottuu Rovaniemestä Viipuriin\n    ja Terijoelle asti, puhuvat äsken peitetyt sankarihaudat\n    hiljaista kieltään. Ne osoittavat, ettei Suomen valkoinen armeija\n    kammonut mitään uhria maan oikeutta puolustaessaan.\n\n    Suomen vapaus on ostettu Teidän verellänne, se on Teidän\n    hankkimanne. Ylpeydellä voitte muistella niitä voittoja, joiden\n    nimet olette aikakirjain lehdille piirtäneet, ja niitä sankareja,\n    jotka nyt lepäävät vapaan Suomen mullassa. Niin kauan kuin\n    Suomen nimeä historiassa mainitaan, tullaan kertomaan, kuinka\n    suomalainen rahvaanmies astui metsien ja salomaiden syvyydestä\n    parempiosaisten veljiensä rinnalle taistellakseen oikeuden ja\n    vapauden puolesta.\n\n    Soturit! Teidän ylipäällikkönänne on minulla ollut kunnia johtaa\n    Teitä tässä jalossa ja suuressa taistelussa. Viimeisen kerran\n    käännyn Teidän puoleenne sanoakseni Teille jäähyväiset ja\n    lausuakseni kiitokset kaikista Teidän uhrauksistanne, kaikesta\n    Teidän sankarillisuudestanne, kaikesta siitä sydänverestä, jolla\n    meidän menestyksemme on ostettu. Minä kiitän Teitä jokaisesta\n    jalosta ja kauniista muistosta urotöiden ja voittojemme\n    päiviltä. Taistelujenne tykinlaukausten vielä ehtimättä hälvetä\n    lausun Teille, Te Vaasan, Seinäjoen, Oulun, Vilppulan, Lavian,\n    Suodenniemen, Hämeenkyrön, Oriveden, Tampereen, Lempäälän,\n    Varkauden, Mouhun, Raudun, Ahvolan, Terijoen, Viipurin, Kouvolan,\n    Kotkan ja monien muiden taistelujen voittajat, jäähyväiseni\n    ja lämpimän, vilpittömän kiitokseni. Olen vakuutettu siitä,\n    ettette koskaan tule pettämään lippujemme valkovärejä, joihin\n    ritarillisuus, kuolonuhma, uskollisuus ja isänmaanrakkaus on\n    kirjoitettu -- -- --.\"\n\nOnneksi ei tämä \"kääntyminen valkoisen armeijan puoleen\" jäänyt\n\"viimeiseksi\", vaan se on voitu -- tosin myöhään, mutta kuitenkin --\ntaas uudistaa.\n\n\n\n\nValtionhoitajana.\n\n\nSuomen silloisen hallituksen voimakkaasti Saksaan päin suuntautunut\npolitiikka, joka oli huipentunut valtiopäivien aivan liian myöhään\ntoimittamassa kuninkaanvaalissa, oli, niinkuin tunnettua, johtanut\nsiihen, että saksalainen apujoukko oli hallituksen pyynnöstä jätetty\nmaahan ja että muodostelun alaisena olevan Suomen armeijan järjestely\nja johto oli uskottu saksalaisten upseerien käsiin, jotka olivat\nsaksalaisen apujoukon ylipäällikön valvonnan alaisia. Suhdetta\nentente'iin oli suuresti huonontanut mm. hallituksen kesäkuussa\n1918 Tukholmassa olevan ministerinsä välityksellä sikäläiselle\nEnglannin-ministerille, sir Esmé Howardille toimituttama nootti,\njossa jyrkin sanoin vaadittiin brittiläisten joukkojen poistamista\nPetsamon alueelta. Ettei tämä nootti johtanut julkiseen välien\nrikkoutumiseen entente'in kanssa, voitaneen suuressa määrin lukea\nSuomea kohtaan erittäin suopeamielisen sir Esmén ansioksi. Oli miten\noli, Suomi oli kaikkien näiden toimenpiteiden johdosta joutunut\nentente'in silmissä sellaiseen valoon, kuin se olisi ollut Saksan\nliittolainen.\n\nSitä epäitsenäistä politiikkaa, josta Mannerheim oli varhemmin\nvaroittanut mielenosoituksellisesti luopumalla voitokkaan armeijamme\npäällikkyydestä sekä itse asettumalla asumaan Tukholmaan, jolla\nteollaan hän oli sanoutunut irti moisesta politiikasta, oli siis\nSaksaa kohtaan perin myötämielinen ja Saksan lopulliseen voittoon\nlujasti uskova hallitus ajanut äärimmäisyyteen saakka.\n\nLokakuussa sai ministeri Carl Enckell tehtäväkseen koettaa\nTukholmaan tekemällään matkalla toimittaa Mannerheimia lähtemään\nPariisiin ja Lontooseen, jossa tämän piti yrittää saada uudelleen\nsolmituksi suhteet Ranskaan sekä hankkia Englannin tunnustus maamme\nitsenäisyydelle, ja edelleen hänen piti tutkia, oliko mahdollista\nsaada länsivallat tunnustamaan kuninkaanvaali sekä niiltä lupa ostaa\nvielä Amerikasta elintarpeita niiden lisäksi, joista jo aikaisemmin\noli tehty siellä sopimus, sekä saada niiden Suomeen-laivauskielto\nkumotuksi.\n\nTehtävän tavattoman vaikeuden voinevat täysin käsittää ainoastaan\nsellaiset henkilöt, joilla on ollut tilaisuus läheltä nähdä ja tuntea\neri kansojen sota-ajan ajatustapaa, jotka ovat käyneet vuosikausia\nkestänyttä taistelua elämästä ja kuolemasta.\n\nTässä maalle huolestuttavassa tilanteessa Mannerheim katsoi\nvelvollisuudekseen olla vetäytymättä syrjään tehtävästä, vaikka\nhänen olikin täytynyt käsittää sen suuret vaikeudet. Jo pian\nsen jälkeen, kun hän oli sanoutunut irti Suomen hallituksen\nsaksalaisystävällisestä politiikasta, häntä oli niin englantilaiselta\nkuin ranskalaiseltakin taholta kehoitettu käymään Lontoossa ja\nPariisissa, jota kehoitusta hän ei ollut kuitenkaan tahtonut\nnoudattaa, koska moinen käynti olisi jäänyt merkityksettömäksi,\njollei sillä olisi ollut tukena voimakasta mielipidettä kotimaassa.\nNyt sen sijaan tämä kehoitus saattoi tulla hyvinkin sopivaan aikaan.\nHän asetti kuitenkin ehdoksi, ettei hänen tarvitse virallisesti\nedustaa hallitusta, joka oli saattanut itsensä liittoutuneiden\nsilmissä varsin epäedulliseen valoon, vaan että hän sai matkustaa\nyksityishenkilönä, lähinnä poliittisen käsityskantansa vuoksi\nsyrjäytettynä entisenä ylipäällikkönä.\n\nVaikean merimatkan jälkeen, jota myrsky viivytti, kenraali Mannerheim\nsaapui, seurassaan lankonsa majuri Gripenberg, Aberdeeniin samana\npäivänä, jolloin aselepo allekirjoitettiin. Koko Englanti eli\nvoitonhurmassa, joka vielä oli osaltaan omansa vaikeuttamaan\nMannerheimin arkaluontoista tehtävää. Menettämällä kallista aikaa\noli Suomen hallitus saattanut asiat niin pitkälle, että kaikkinaista\ntoimintaa kohtasivat mitä suurimmat vaikeudet. Keskusteluja vaikeutti\nkaiken lisäksi se seikka, että hallituksessa eräs ryhmäkunta\nilmeisesti pyrki hoputtamaan vasta valittua kuningasta ottamaan heti\nvallan käsiinsä, joten maailma saattaisi vain todeta tapahtuneen\ntosiasian.\n\nMannerheimin vastaanotto Lontoossa oli kohteliasta, mutta kylmää.\nHeti alussa ilmeni hyvinkin selvästi, että oltiin erikoisen\nhaluttomia tekemään ennen pian alkavia rauhanneuvotteluja\nminkäänlaisia päätöksiä, joilla olisi kansainvälistä kantavuutta,\nenempää kuin tekemään mitään myönnytyksiä, joiden ratkaisun\nsaatettiin katsoa kuuluvan konferenssille. Maan itsenäisyyden\ntunnustamista ei voitu antaa muuten kuin yhteisen päätöksen\nperusteella, eikä ennakolta voitu saada edes lupaa elintarpeiden\nostoon. Oltiin kerta kaikkiaan haluttomia tekemään päätöksiä Suomea\nkoskevissa kysymyksissä muuten kuin yksissä neuvoin lähinnä Ranskan\nkanssa, mutta kaikki toiveet, että Englannin taholta olisi saatu\naikaan aloite tuollaiseen yhteistoimintaan, raukesivat vähitellen\nkeskustelujen kuluessa. Mannerheimin Lontoossa-olonsa aikana\ntapaamista henkilöistä mainittakoon mm. Mr. Balfour, lordi Robert\nCecil, lordi Hardinge of Penshurst, lordi Milner, sir Henry Wilson\nsekä iso joukko ulkoministeriön virkailijoita, sanomalehtimiehiä,\nparlamentin jäseniä jne. Käytyään pitkiä ja kutakuinkin\nmenestyksettömiä neuvotteluja hän matkusti Pariisiin, mielessä\nvarma käsitys, että hänen tehtävänsä tulos riippui kokonaan Ranskan\nhallituksen kannanotosta Suomen-kysymykseen.\n\nSaattanee sanoa sen seikan, että Saksan oli pakko hyväksyä\naseleposopimuksen kovat ehdot, raivanneen tietä yleisen mielipiteen\nmuutokselle Suomessa.\n\nPäädyttyään neuvotteluissa porvarillisten puolueiden kanssa siihen\nkäsitykseen, että maan etu nyt vaati hänen eroamistaan sekä että\nkenraali Mannerheim oli valittava valtionhoitajaksi hänen sijaansa,\nvaltionhoitaja Svinhufvud ryhtyi seuraaviin toimenpiteisiin.\nValtiopäiville osoittamassaan kirjelmässä hän pyysi eroa toimestaan\nja ehdotti, että Mannerheim samalla valittaisiin valtionhoitajaksi.\nJoulukuun 12 p:nä Svinhufvudille myönnettiin pyytämänsä ero ja\nMannerheim valittiin heti sen jälkeen hänen seuraajakseen. Suuressa\nmäärin Saksaan päin suuntautunut ajanjakso oli nyt loppunut ja alkoi\nuusi, jolle luultavastikin oli tunnusomaista suurempi itsenäisyys.\n\nMarraskuun viimeisinä päivinä Mannerheim saapui Pariisiin. Siellä\noleskelu muodostui sekä mielenkiintoiseksi että työteliääksi. Oli\nkoetettava vaikuttaa mielipiteeseen, joka ei ollut lainkaan Suomelle\nsuopea. Ranskalaiset olivat ensimmäisten joukossa tunnustaneet Suomen\nitsenäisyyden ja yrittäneet sodan aikana pariin kertaan painostaa\nliittolaisiaan, venäläisiä, Suomen hyväksi. Sen vuoksi he tunsivat\nitsensä paljon pahemmin kuin kylmempiluonteiset englantilaiset\nloukkaantuneiksi Suomen omaksumasta politiikasta.\n\nEi siinä kyllin, että oli koetettava saada lupauksia johtavissa\nasemissa olevilta valtiomiehiltä, vaan oli myös muokattava\nsanomalehdistöä ja edustajakamaria Suomelle suosiollisemmiksi,\nsilti uhraamatta lainkaan arvovaltaa enempää kuin antamatta mitään\nsitoumuksia ja lupauksia, jotka sen sijaan, että maa oli ollut\nriippuvainen Saksasta, tekisivät sen länsivalloista riippuvaiseksi.\n\n\"Omien vahtisotilaiden astunta\" lisäisi nyt vain\nitsenäisyydentunnetta, samoin kuin elintarpeiden saanti olisi ensi\nsijassa omansa suojelemaan kansaamme niiden puutteesta melkein\nväkisinkin laajassa mitassa johtuvasta punaisesta kiihoituksesta.\n\nAlusta alkaen oli selvää, että jotakin täytyi uhrata, ja kenraali\nMannerheim käsitti piankin, että oli mahdotonta saada hyväksytyksi\nprinssi Friedrich Karlin valintaa kuninkaaksi. Lontoossa käydyissä\nneuvotteluissa oli selvästi käynyt ilmi, että kuninkaan vaalin\nkytkeminen Suomen muihin vaatimuksiin olisi merkinnyt samaa\nkuin niiden uhraaminen; ei olisi ollut mahdollisuutta saavuttaa\nkumpiakaan. Tämä oli käynyt selville varsinkin keskustelussa erään\nylhäisen englantilaisen poliitikon kanssa, jonka prinssiä lähellä\noleva henkilö oli huomauttanut olevan hänelle läheisen ja jonka\ntukeen hän katsoi voivansa luottaa.\n\nMutta kaikesta huolimatta Mannerheim yritti Pariisissakin ajaa\nprinssin asiaa. Kun hän ryhtyi selittämään tässä tarkoituksessa\neräälle Ranskan johtavalle valtiomiehelle, että vaikk'ei hän\nmieskohtaisesti tuntenutkaan prinssiä, hän oli saanut tästä sen\nkäsityksen, että prinssi heti siitä hetkestä, jolloin hänestä olisi\ntullut Suomen kuningas, toimisi ja menettelisi kokonaan maan etujen\nmukaisesti huolimatta siitä, olivatko nämä edut sopusoinnussa\nhänen entisen isänmaansa etujen kanssa vai eivät, hän sai kuvaavan\nvastauksen: \"_Trop tard_, liian myöhään. Tuo teidän olisi pitänyt\nsanoa meille kuusi kuukautta aikaisemmin. Silloin tilanne oli vielä\nsellainen, että olisimme tyytyneet ojennettuun pikkusormeen, mutta\nnyt vaadimme jo rakkautta.\"\n\nRanskassa oli sentään, vaikka ehkä kylläkin ainoastaan piilevänä,\ntiettyä myötämielisyyttä Suomea kohtaan huolimatta Saksaan päin\nvallinneesta suunnistautumisesta, ja kun oli saapunut tieto\nSvinhufvudin hallituksen erosta ja että Mannerheim oli valittu\nvaltionhoitajaksi, kävi myös helpommaksi neuvotella ranskalaisten\nkanssa, koska nämä nyt tiesivät, että Mannerheim panisi täytäntöön,\nmitä hän saattoi luvata. Uusi hallitus oli kylläkin asetettu\nMannerheimin mieltä kuulematta, ja sen kokoonpanosta koitui paha\nloukkauskivi Ranskan kanssa käydyissä neuvotteluissa. Mannerheimistä\nolisi voinut tuntua houkuttelevalta helpottaa neuvottelujensa kulkua\nlupaamalla panna toimeen kotiin palattuaan hallituksenvaihdos,\nmutta hän katsoi, ettei se ollut maan arvon mukaista, minkä vuoksi\nhän omaksui hallituksen kokonaan kuin omakseen ja vaati entente'ia\ntässä kohdin osoittamaan hänelle luottamusta ja olemaan yrittämättä\nsekaantua yksityiskohtiin ja henkilökysymyksiin. Sitä ennen näet\nSvinhufvud oli asettanut Ingmanin hallituksen.\n\nEn malta olla tässä yhteydessä mainitsematta muuatta silloisille\noloille erikoisen kuvaavaa pikkupiirrettä. Kerran saapui kenraali\nWaldenin puheille silloinen professori ja kansanedustaja Mikael\nSoininen, joka eduskuntaryhmien nimessä pyysi kenraali Waldenia\nuuteen hallitukseen sotaministeriksi. Näin tapahtui, vaikk'ei\nsilloinen valtionhoitaja Svinhufvud ollut lainkaan antanut\nhallituksen muodostamista professori Soinisen tehtäväksi.\n\nSitten kun ranskalaisten valtiomiesten kanssa oli käyty lukemattomia\nkeskusteluja, neuvottelut johtivat siihen tulokseen, että Pichon,\nsilloinen ulkoasiainministeri, lupasi, että Ranska solmii uudelleen\ndiplomaattiset suhteet Suomen kanssa sekä tekee aloitteen ehdottaen\nEnglannille ja muille entente-valloille, että nämä tunnustaisivat\nSuomen itsenäisyyden ennen rauhankonferenssia. Samoin hän lupasi\ntukeaan viljantuontikysymyksessä.\n\nMannerheimin oli täten onnistunut saada sekä ulkoasiainministeriö\nettä edustajakamari -- sen ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan\nFranklin-Bouillon'in välityksellä -- käsittämään ja myöntämään\ntosiasiaksi se ero, joka oli Itämeren toiselle puolelle maailmansodan\nsuoranaisena seurauksena syntyneillä uusilla valtioilla ja toisaalta\nSuomella, joka oli valtiona ollut olemassa jo sata vuotta, minkä\nvuoksi sen kohtaloa ei enää käynyt heittäminen sulatuskauhaan\nrauhanneuvottelijoiden pohdittavaksi. Eittämättä oli täten vedetty\njyrkkä raja Suomen ja erinäisten muiden valtioiden välille,\nja sen lisäksi voitaneen tunnustaa, että siten oli poistunut\npäiväjärjestyksestä eräitä suuria, vaarallisia kysymyksiä,\nerittäinkin Ahvenanmaan-kysymys. Samalla ei ollut asetettu mitään\nmaalle nöyryyttäviä ehtoja. Mannerheim itse oli ollut selvillä\nsiitä, että se suuri riippuvaisuus, jossa Suomi oli ollut Saksasta\nsotilaallisessakin suhteessa, oli hetimmiten lopetettava. Esim. se,\nettä maahan kutsuttaisiin ranskalainen sotilaslähetystö, jolla olisi\npelkästään neuvoa antava luonne, ei mitenkään riittäisi vastapainoksi\nsaksalaiselle apuretkikunnalle.\n\nPichon'in nimenomainen lupaus taskussaan kenraali Mannerheim\npalasi Englantiin, jossa tuntui oltavan aivan ihmeissään hänen\nsaavuttamistaan tuloksista. Kun sitten oli saapunut Ranskan\nsuurlähettilään vahvistus, että Ranska oli luvannut uudelleen\nsolmia diplomaattiset suhteet Suomen kanssa sekä oli valmis\nkehoittamaan Englantia tunnustamaan itsenäisyyden ennen rauhantekoa,\nenglantilaiset valtiomiehet lämpimästi onnittelivat Mannerheimia\nhänen Pariisin-matkansa tuloksen johdosta. Mannerheim oli tosin\nhalukas palaamaan kotiin ja ryhtymään hallitukseen, mutta\njouduttaakseen ratkaisua hän selitti Englannin kanssa uudelleen\naloitetuissa neuvotteluissa, että paitsi lupausta, että he\ntunnustavat maan itsenäisyyden, hänen täytyi saada täydellinen\nvarmuus ilmoituksesta, että Suomen ostaman viljan takavarikko\nperuutettaisiin, sekä myös, että liittoutuneet myöntävät viljalainoja\nmuista maista siihen saakka, kunnes jo ostettu amerikkalainen vilja\nehtii saapua Suomeen. Tämäkin kysymys ratkesi onnellisesti siten,\nettä Tanskasta järjestettiin viljalaina, jolloin joka taholta\nosoitettiin myötämielisyyttä. Tämä vehnälastin tulo Suomeen sattui\nmuuten samaksi päiväksi, jolloin Mannerheim palasi kotimaahansa.\n\nNiin Lontoossa kuin Pariisissakin Mannerheim oli havainnut\nmerkkejä ruotsalaisen diplomatian työskentelystä, joka tähtäsi\nAhvenanmaan-kysymyksen lykkäämiseen rauhankonferenssiin ja sen\nratkaistavaksi. Tällöin oli valtionhoitajan keskusteluilla kysymyksen\ntällä asteella ollessa Englannin ja Ranskan niin hallituksen,\nsanomalehdistön ja parlamentin kuin armeijankin edustajien kanssa\nollut suuri merkitys.\n\nTodistukseksi siitä, millainen merkitys Ahvenanmaan-kysymyksellä\ntänä ajankohtana oli Ruotsissa, mainittakoon tässä ohimennen\nseuraava kuvaava pikkutapaus. Jonkin aikaa ennen Lontooseen-lähtöään\nMannerheim oli saanut eräältä hyvin tunnetulta ruotsalaiselta\npoliitikolta suosittelukirjeen hyvin huomattavalle entente'in\nvaltiomiehelle. Juuri ennen matkalle lähtöään hän kuitenkin sai\nkirjeen samalta ruotsalaiselta poliitikolta, joka ilmoitti,\nettä mikäli Mannerheimilla oli tarkoituksena käsitellä\nmatkallaan Ahvenanmaan-kysymystä, hän toivoi saavansa antamansa\nsuosittelukirjeen takaisin, mutta muussa tapauksessa se sai kernaasti\nolla Mannerheimin käytettävänä. Tilanne oli arkaluontoinen ja\nsamalla varsin koomillinen. Jos Mannerheim olisi lähettänyt kirjeen\ntakaisin, se olisi tietenkin merkinnyt samaa kuin tunnustus, että\nhän aikoi ottaa Ahvenanmaan-kysymyksen puheeksi, ja tämä olisi ollut\nmerkkinä kaikille Ruotsin diplomaattisille edustajille, että heidän\noli asetuttava vastustamaan häntä ja hänelle uskottua tehtävää. Ei\nliioin tullut kysymykseen kirjeen hyväksi käyttäminen. Asia ratkesi\nsillä tavalla, että Mannerheim palautti kiittäen kirjeen takaisin sen\nlähettäjälle myöhemmin, tältä matkalta palatessaan. Tietenkään sitä\nei ollut koskaan näytetty sille henkilölle, jolle se oli osoitettu,\nmutta kun Mannerheim oli toisia teitä tehnyt tuttavuutta tämän\nkanssa, hän pohti hänen kanssaan Ahvenanmaan kysymystä, ja vastoin\nruotsalaisten ehdotusta hän esitti omansa: Suomen suvereniteetti\noli säilytettävä ja saaristoa sodan sattuessa yhdessä puolustettava\nmolempien maiden hyväksi. Samalla hän ei malttanut olla ulkomaiselle\ndiplomaatille kertomatta, kuinka Ruotsissa oli vakaisten miestenkin\nkeskuudessa niin tuijoteltu silmät sokeiksi tähän asiaan, että\nsuosittelukirjeen käyttö oli tehty riippuvaiseksi lupauksesta,\nettei kajota Ahvenanmaan-kysymykseen. \"Mutta\", oli Mannerheim\nlisännyt, \"tulee vielä aika, jolloin Ruotsissa erehdys käsitetään ja\ntoivottaisiin tekemättömäksi saariston linnoitusten hävittäminen,\njonka Ruotsi oli saanut hyväksytyksi. Silloin luultavasti\nminunkin kirjeenkirjoittajani katuu.\" Kaikesta päättäen osoittaa\nRuotsissa nykyään käyty sanomalehtikeskustelu Mannerheimin osuneen\nennustuksessaan oikeaan, mutta on kestänyt 16 vuotta, ennen kuin\nhänen ajatuksensa ovat alkaneet saavuttaa kannatusta. Tätä käsitystä\nhän oli kuitenkin teroittanut jo v. 1918 ruotsalaisten diplomaattien\nkanssa käydyissä keskusteluissa.\n\nKuten sanottu, ruotsalaiset diplomaatit olivat kiinnittäneet hänen\nhuomiotaan siihen, että luopumalla vapaaehtoisesti Ahvenanmaasta\nSuomi saavuttaisi sen edun, että saisi Ruotsin hallitukselta tukea\npian alkavissa rauhanneuvotteluissa, ja hän oli myös havainnut\neräissä sanomalehtimiehissä merkkejä tähän päämäärään tähtäävän\nruotsalaisen propagandan vaikutuksesta.\n\nKun sitten eräs entente'in johtava valtiomies, jonka vaikutus\nsiihen aikaan sai kokonaisen maailman vapisemaan, otti\nAhvenanmaan-kysymyksen käsiteltäväksi huomauttaen samalla,\nettä ruotsalainen diplomatia oli innokkaasti työskennellyt,\njotta rauhankonferenssi ratkaisisi tämän kysymyksen Ruotsin\nhyväksi, Mannerheim oitis ja hyvin päättävästi väitti, ettei\nAhvenanmaan-kysymys ollut lainkaan sellaisia kysymyksiä, jotka\nkuuluivat rauhankonferenssin ratkaistaviin. Ahvenanmaata oli kaikkina\naikoina, siis myös Ruotsin vallan aikana, pidetty Suomen maakuntana,\nja jos rauhankonferenssi sallisi Ruotsin ottaa haltuunsa tämän\nSuomelle kuuluvan alueen, Suomi jyrkästi kieltäytyisi alistumasta\nsiihen, että siltä riistettäisiin alueita. Sen asian vuoksi vuotaisi\nverta virtanaan. Tietenkin voittajavalloilla oli toinen keino, millä\nne voisivat saada maan pakotetuksi alistumaan, nimittäin nälkäsaarto.\nMutta hän saattoi vakuuttaa, että ihmiset kuolisivat nälkään\nHelsingin kaduille, ennenkuin Suomi alistuisi, ja silloin koko\nmaailma saisi nähdä, millaisilla keinoin vanha emämaa yritti riistää\nvast'ikään verisellä sodalla vapautensa saavuttaneelta Suomelta sen\nalueita.\n\nMutta osoittaen samaa terävää silmää huomaamaan poliittisia\ntosiasioita, josta on niin usein antanut näytteitä, Mannerheim\nlisäsi, että olisi paljon parempi tapa ratkaista Ahvenanmaan-kysymys,\nnimittäin sovinnossa tehty sopimus, jonka mukaan mahdollisen sodan\nsattuessa saataisiin aikaan aseellinen puolustus, mikä vielä\nsuuremmassa määrin suojaisi molempien maiden etuja.\n\nMannerheimin päättäväinen esiintyminen tässä kysymyksessä aikana,\njolloin suuria valtakuntia sortui, lienee tehnyt vaikutuksensa hänen\nkorkeaan puhetoveriinsa, joka kiirehti lisäämään, ettei entente itse\nasiassa ollut mitään ystävänpalveluksia velkaa Ruotsille, koska tämä\nmaa, joka sodan aikana oli ollut hyvin lähellä keskusvaltoja, ei\nvoinut toivoa saavansa mitään etuja rauhanteossa. Maailma ei suinkaan\nollut uusien riidansiemenien tarpeessa, ja hän aikoi varoittaa\nruotsalaisia ratkaisusta, joka olisi vastoin Suomen etuja.\n\nMutta tämä ei muuten ollut ainoa kerta, jolloin Mannerheim on\npuuttunut Ahvenanmaan-kysymyksen kehitykseen. Useita vuosia\nmyöhemmin, kun kysymys oli polttavimmillaan, hän oleskeli Pariisissa\nsamaan aikaan kuin Ruotsin kuningas kävi siellä.\n\nRanskan tasavallan presidentti oli tarjonnut päivälliset Ruotsin\nhallitsijan kunniaksi, ja viimeksimainitun katsottiin tällöin\npanneen vaakaan kaiken vaikutusvaltansa Ruotsin toivoman\nAhvenanmaan-kysymyksen ratkaisun hyväksi. Tätä käsitystä tuki vielä\nse seikka, että Clemenceau vähän sen jälkeen piti edustajakamarissa\nrauhasta puheen, jossa hän mm. sanoi, että Ruotsin oli saatava\noikeutetut vaatimuksensa Ahvenanmaan-kysymyksessä tyydytetyksi.\nYleensä katsottiin tämä niin Ruotsissa kuin muuallakin merkiksi\nsiitä, että Ranska nyt oli voitettu Ruotsin kannan puolelle.\n\nMannerheim päätti silloin lähteä \"vanhan tiikerin\" puheille\nesittämään tälle Suomen asiaa. Kun tiedetään, millaisin silmin\nClemenceau katseli kaikkea saksalaista ja myös maamme varhaisempaa\nsuunnistautumista Saksaan päin, tämä saattoi näyttää kutakuinkin\ntoivottomalta. Mutta kenraali Mannerheim tahtoi kuitenkin\nyrittää. Hän kertoi aluksi vapaustaistelustamme, ensimmäisistä\nsotatapahtumista Vaasan tienoilla, jolloin ensin täytyi vallata\naseet, jotta olisi voitu lyödä vihollinen, jne. Vanha tiikeri, joka\naluksi oli pysynyt aika kylmänä, innostui asiasta, ja loppujen\nlopuksi hän selitti sanomalehtien käsittäneen väärin hänen\nedustajakamarissa pitämänsä puheen. Hän ei ollut lausumallaan\ntarkoittanut, että Ruotsin piti saada Ahvenanmaa, vaan ainoastaan,\nettä sen lailliset vaatimukset oli turvattava, eikä Ranskan hallitus\nollut suinkaan sitoutunut äänestämään Ahvenanmaan Ruotsille\nluovuttamisen puolesta. Mahdollisesti myös hänen ritarillista\nmieltään loukkasi, kun hän kuuli, miten Ruotsin hallitus oli, sen\nsijaan, että olisi auttanut vanhaa tytärmaataan tämän taistelussa,\nkoettanut käyttää hyväkseen tilaisuutta tehdäkseen valloituksia\nelämästä ja kuolemasta kamppailevalta naapuriltaan. Oli miten oli,\nhän lupasi peruuttaa sen yleisen käsityksen, että hänen puheensa muka\noli sisältänyt kannanoton Ruotsin hyväksi.\n\nEi ole mahdotonta, että tämä keskustelu on vaikuttanut\nAhvenanmaan-kysymyksen lopulliseen ratkaisuun, sillä on varmaa,\nettä entente'in vallat, mutta erikoisesti Englanti, vielä silloin\ntoivoivat voivansa turvata Versailles'n rauhalla Euroopan\nuusista sodista pitkiksi ajoiksi eteenpäin. Ei tunnu lainkaan\ntodennäköiseltä, että niiden valtiomiehet silloin olisivat ryhtyneet\nsellaiseen heidän kannaltaan toisarvoisen Itämerenkysymyksen\nratkaisuun, josta olivat arvovaltaiselta taholta kuulleet, ettei se\nkaiken todennäköisyyden mukaan olisi ollut toteutettavissa muuten\nkuin asevoimilla tai näännyttämällä nälkään pieni kansakunta, joka\nvastikään oli taistellut ankaran taistelun vapautensa puolesta\nsiihen aikaan länsimaiden tietoisuudessa vielä mitä ilmeisintä\nbolshevikkivaaraa vastaan.\n\nOlen käsitellyt tätä yksityiskohtaa Mannerheimin länsivaltojen kanssa\nkäymistä neuvotteluista verraten laajasti, koska se mielestäni\nosoittaa, että samaa ratsuväelle ominaista hyökkäävää henkeä,\njoka oli tunnusomaista hänen sodankäynnilleen, hän käytti myös\ndiplomaattisissa keskusteluissa, milloin katsoi sen olevan paikallaan.\n\nNyt kenraali Mannerheim katsoi, lähtiessään kotiin ryhtyäkseen\nvaltionhoitajaksi, voivansa tehdä niin tietoisena siitä, että kysymys\nSuomen tunnustamisesta ennen rauhankonferenssin koollekutsumista\nratkeaisi maallemme edulliseen suuntaan, että sen väestö saisi\nelintarpeita ja että tuskin oli uhkaamassa vaaraa, että Ahvenanmaa\nriistettäisiin Suomelta piakkoin kokoontuen rauhankonferenssin\npäätöksellä. Mannerheim oli ainakin tehnyt kaiken, mitä oli hänen\nvallassaan, saavuttaakseen nämä tulokset, mistä hän oli saanut\nvakuutuksia niin Englannin kuin Ranskankin vaikutusvaltaisimmilta\nvaltiomiehiltä. Valtionhoitaja saattoi myös, kun Valkoisen Ruusun\nritarimerkki perustettiin juuri ennen hänen Ruotsiin-lähtöään,\nvahvistaa ritarimerkin ketjujen kokoonpanon: yhdeksän heraldista\nruusua, jotka vertauskuvallisesti esittävät maan yhdeksää\nhistoriallista maakuntaa, jotka Juhana III:n ajoista saakka ovat\nolleet Suomen vaakunassa, ja aina kahta ruusua yhdistää toisiinsa\nhakaristi, ikivanha voiman vertauskuva.\n\nEi saata olla tekemättä valtavaa vaikutusta tutustuminen\nsiihen tapaan, jolla kenraali Mannerheim tuolloin esitti\nAhvenanmaan-kysymyksen silloisille entente'in valtiomiehille,\njoiden kanssa hän joutui kosketuksiin. Selvät ja jyrkät sanat\nkaunistelematta lausuttuina olivat juuri tuolloin välttämättömiä\nhenkilöille, jotka tiesivät perin vähän Suomesta, mutta kuitenkin\nolivat valmiita ottamaan vastuun maailman ja myöskin Suomen\nkohtaloiden ratkaisemisesta. Ellei mitään aivan odottamatonta uutta,\nkysymyksen ratkaisuun vaikuttanutta ainesta tule julkisuuteen,\njää pysyväksi se vaikutus, että nämä kohta sen jälkeen Suomen\nvaltionhoitajaksi valitun henkilön lausunnot vaikuttivat\nratkaisevasti Ahvenanmaan-kysymyksen ja riidan päättymiseen.\n\nMannerheimin oleskellessa Lontoossa tehtiin englantilaisten\ntaholta ehdotus, että myönnettäisiin joukkoamnestia kaikille\nniille punaisille suomalaisille, jotka olivat paenneet Venäjän\nKarjalaan ja ottaneet siellä osaa taisteluihin Englannin puolella.\nMannerheim kuitenkin vastasi tähän pyyntöön, joka perustui punaisten\njoukkokäsittelyyn ja joka itse asiassa olisi merkinnyt sekaantumista\nSuomen sisäisiin asioihin, selvästi ja jyrkästi torjuen.\n\nKysymys tuli uudelleen esille aivan hänen valtionhoitajakautensa\nviimeisenä aikana. Mannerheim esitti mahdollisimman selvästi niin\nhyvin englantilaisille kuin silloiselle ulkoasiainministerille,\nettei hän missään olosuhteissa ja ilman laillista asian käsittelyä\nsuomalaisessa tuomioistuimessa voinut olla mukana myöntämässä\namnestiaa maahan palaaville suomalaisille punakaartilaisille.\nSaman kantansa hän esitti myöskin silloiselle pääministerille\njuuri vähän ennen lähtöään eräälle matkalle Itä-Suomeen. Tuskin\nvaltionhoitaja oli kuitenkaan ehtinyt poistua Helsingistä, ennenkuin\nulkoministeri esitteli asian hallitukselle, missä kukaan ei asettunut\nvastustamaan englantilaisten amnestiavaatimusten hyväksymistä. Tosin\neräs läsnäolevista kysyi, tunsiko valtionhoitaja asiaa, ja sai\nvastaukseksi, että otaksuttavasti hän sen tunsi. Tähän selitykseen\nläsnäolevat tyytyivät ja pääministeri allekirjoitti päätöksen,\nvaikk'ei hänellä siihen ollut mitään valtuutusta valtionhoitajalta,\njoka siis ei ollut pääministerille luovuttanut korkeinta valtaa\nHelsingistä poissaolonsa ajaksi. Ei myöskään myöhemmin esitetty\nminkäänlaista vastalausetta asiassa lakien korkeimman valvojan\ntaholta, vaikka hän myöhemmin lienee tunnustanut, että hänen olisi\nollut pantava vastalauseensa tätä lainvastaista päätöstä vastaan.\n\nJo itse sodan aikana otti Vaasan hallitus esille kysymyksen m.m.\nmahdollisesta perustuslain muutoksesta siihen suuntaan, että Suomesta\nolisi tullut perinnöllinen kuningaskunta. Sen jäsenet keskustelivat\nasiasta myöskin ylipäällikön kanssa, joka jo Haapamäellä ilmaisi\nhyvin vakavat epäilynsä saksalaissyntyisen ruhtinaan valitsemisesta\nkuninkaaksi. Olihan myöskin, jos Ahvenanmaan-kysymyksen takia oli\nkartettava ruotsalaissyntyistä hallitsijaa, valittavana muitakin,\nkuten esim. joku Tanskan kuningasperheen jäsen. Itse asiassahan\nolivat kuitenkin monet eri maissa hallitsevat ruhtinassuvut\nsaksalaista alkuperää.\n\nSittenkun Mannerheim oli eronnut ylipäällikkyydestä, pyysi hallitus\nhäntä tekemään parhaansa edistääkseen tätä asiaa liittolaismaissa,\nhuolimatta siitä, että silloinkin oli lähinnä ajateltu\nsaksalaissyntyistä hallitsijaa, mikä ehkä ensi sijassa johtui siitä,\nettä uskottiin saksalaisen prinssin, mieluimmin Hohenzollernin\nsuvusta, paremmin kuin kenenkään muun voivan itse saksalaisia vastaan\npuolustaa Suomen etuja.\n\nMyöhemmin valtiomuototaistelun aikana Mannerheim ei pitänyt\nsopivana sekaantua taisteluun tasavaltalaisten ja monarkistien\nvälillä. Pääasiahan oli hänelle voimakas valtiovalta, sivuasia sen\nmuoto. Joka tapauksessa hänestä oli selvää, että lapsuudesta asti\ntehtävään kasvatettu valtionpäämies oli paljon edellä henkilöä,\njota ei milloinkaan ollut kasvatettu tulemaan siksi. Muun muassa\ntästä hyvin merkittävästä syystä hän piti kuningasvaltaa tasavaltaa\nparempana. Mutta kävi toisin, ja hän katsoi siitä huolimatta\nolevansa velvollinen vahvistamaan hallitusmuodon. Eduskunnassa\ntehtyjen kompromissien tuloksena syntyi perustuslaki, joka myönsi\npresidentille ja hallitukselle jokseenkin suuren vallan.\n\nPäivää jälkeen Helsinkiin saapumisensa valtionhoitaja antoi Suomen\nkansalle julistuksen, jossa hän lyhyesti esitti ne ohjelmansa\npääkohdat, joita hän tulisi valtionhoitajana noudattamaan. Hän\nilmoitti, että oli odotettavissa elintarvikkeita liittolaisvalloilta,\nja hyvin selvin sanoin hän kehoitti kaikkia ymmärtävään\nyksimielisyyteen, jota ilman meidän on vaikeata ylläpitää äsken\nsaavutettua itsenäisyyttämme. Hän lausui:\n\n\"Tällä hetkellä, jolloin minä eduskunnan luottamuksesta\nvaltionhoitajaksi valittuna jälleen astun isänmaani mantereelle,\ntervehdin maata ja kansaa täydestä sydämestäni. Tunnen raskaasti\nedesvastuun taakan, ja vaikka olen syvästi kiitollinen\nluottamuksesta, olisin kuitenkin ehdottomasti kieltäytynyt\nsiitä, elleivät nykyiset kohtalokkaat ajat tapauksineen, jotka\nmaailmanhistoriassa ovat vailla vertaansa, olisi pakottavasti\nvelvoittaneet minua ankarana aikana suostumaan kansanedustajain\nkutsuun. Olen ottanut vastaan tämän korkean tehtävän vakuutettuna\nsiitä, että vilpitön pyrkimykseni on kohtaava koko Suomen kansan\nymmärtämyksen ja että tämä kansa nyt on yksimielisenä lopullisesti\npuolustava Suomen itsenäisyyttä ja vapautta.\n\n\"Nyt jos koskaan on yksimielisyys ja isänmaan todellisen menestyksen\ntajuaminen välttämätön. Nyt on vastaisuuden varalle käytävä läheisiin\nja ystävällisiin suhteisiin niiden valtain kanssa, jotka tulevat\nratkaisemaan valtakuntain kohtalot ja jotka, ylevämielisesti kyllä,\novat osoittaneet nälän partaalla olevalle kansallemme sen suuren\nluottamuksen, että ovat antaneet minun tuoda mukanani lupauksen saada\ntuottaa maallemme satakaksikymmentä miljoonaa kiloa leipäviljaa.\n\n\"Yksimielinen työ on edelleen tarpeen sisällisten olojemme\njärjestämiseksi, niin että Suomen kansa ja sen eduskunta piakkoin\ntoimitettavien uusien vaalien jälkeen tyynesti ja turvallisesti\nvoisivat työskennellä kaikkien sodan iskemien haavain parantamiseksi\nja sisäisen sovinnollisuuden edistämiseksi sekä nauttia äsken\nsaavuttamastaan vapaudesta. Vihdoin vaaditaan yksimielisyyttä,\njotta tämä kansa voisi säilyä kansakuntain kunnioittamana ja saada\nkaikkien valtioiden tunnustuksen kovassa taistelussa saavutetulle\nitsenäisyydelleen sekä jotta se voisi kasvaa niin voimakkaaksi, että\nse, pyrkien ystävällisiin suhteisiin naapurikansain kanssa, jotka\novat säilyttäneet lainalaisen yhteiskuntajärjestyksen, vahvana ja\narvokkaana voisi elää omaa kansallista elämäänsä ja kulkea edelleen\nhistoriallisen kehityksen tietä.\n\n\"Luottaen jokaisen kansalaisen rehelliseen tahtoon kutsun Suomen\nkansan yksimieliseen työhön hyvinvointimme, vapautemme ja\ntulevaisuutemme menestykseksi.\"\n\nHuolimatta silloin vielä ratkaisemattomasta Ahvenanmaan kysymyksestä\nsekä siitä jännityksestä, joka johtui tästä ristiriidasta samoin kuin\nmyöskin silloin valmisteilla olevasta hallitusmuodosta, joka oli\nsisältävä m.m. säädökset ja perusteet kielisuhteiden järjestämiseksi,\nteki valtionhoitaja varmaankin oikein ottaessaan tänä ajankohtana\nvastaan kuningas Kustaa V:n kutsun käydä Ruotsissa. Tämä pyyntö\noli varmaankin määrätietoinen askel Ruotsin kuninkaan puolelta\nja ilmaus hänen vilpittömästä toiveestaan lujemman pohjoismaisen\nyhteisymmärryksen aikaansaamiseksi tulevaisuudessa. Muistettakoon\ntässä erikoisesti sitä tosiasiaa, että Ruotsi kuitenkin ensimmäisenä\nja ennen Saksaa oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden. Sitä vastoin\non pidettävä merkityksettöminä niitä vihellyskonsertteja ja muita\nmielenosoituksia, jotka kohtasivat valtionhoitajaa, kun hän\nseurueineen kuninkaan vastaanottamana astui maihin Tukholmassa.\n\nMerkillisiä olivat erittäinkin kuningas Kustaan sanat helmikuun\n12. päivänä Tukholman linnassa päivällisillä, jotka hän antoi\nvaltionhoitajalle ja hänen seurueelleen. Ne olivat varmaan myöskin\nvilpittömämmiksi tarkoitettuja kuin sen hallituksen teot, joka\nRuotsin nimessä kävi riitaa Ahvenanmaasta. Kuningas Kustaa lausui\nm.m.: \"Kun tänään Suomen valtionhoitaja on käynnillä Ruotsissa,\ntervehditään sitä vilpittömällä ilolla todisteena niistä ystävyyden\nsiteistä, jotka niin monien vuosisatojen yhteinen historia on\nsolminut Ruotsin ja Suomen välille ja jotka jatkuvasti kestävät.\"\n\nVastauspuheessaan valtionhoitaja lausui m.m.: \"Kun siteet katkesivat,\noli kansamme, ei vain säilytettävä ja kartutettava, vaan myöskin\noman kansallisen erikoisuutensa mukaisesti uudistettava se\nlänsimaisen elämänkatsomuksen kallisarvoinen perintö, kulttuuri\nja oikeusjärjestys, joka ensi sijassa Ruotsin kautta oli tullut\nosaksemme, ja riippuvaisena valtakunnasta, jolla oli aivan toiset\nkulttuurimuodot, säilyttävä länsimaisen viljelyksen äärimmäisenä\nkulttuurivartiona.\"\n\nTässä yhteydessä on syytä viitata, että käynnin aikana -- jo\nheti Mannerheimin Tukholmaan saavuttua Ahvenanmaan-kysymyksestä\nkeskusteltiin sangen paljon lähinnä ruotsalaisten aloitteesta.\nValtionhoitaja esitti tuolloin mielipiteenään, että\nyhteisymmärryksessä olisi poistettava se vaatimus, joka näytti\noikeutetulta, s.o. linnoitetun Ahvenanmaan aiheuttama uhka Ruotsin\npääkaupungille tai ajatusmahdollisuuttakin sellaisesta olisi kokonaan\nvältettävä liittymällä järjestämään sodan sattuessa tehokkaalla\ntavalla saarten yhteinen puolustus -- tietenkin Suomen kanssa tehdyn\nsopimuksen perustalla. Tämä laajakatseinen ehdotus jäi kuitenkin\nkaikillakin tahoilla huomiota vaille.\n\nKäynti, joka alun perin oli tarkoitettu ulottumaan myöskin Norjaan,\noli valtionhoitajan sairastumisen vuoksi rajoitettava tähän. Matkaa\njatkettiin kuitenkin Tanskaan, jossa valtionhoitaja sai erikoisen\nlämpimän vastaanoton.\n\nVuoden 1918 valtiopäivät, joiden hajoittamista niiden epätäydellisen\nkokoonpanon johdosta vapaussodan päättymisestä alkaen oli vaadittu\nmonilta tahoilta, laskettiin vihdoin valtionhoitajan helmikuun 24.\npäivänä 1919 antamalla julistuksella hajalle siten, että hän määräsi\nvaltiopäivät lopettamaan istuntonsa helmikuun 28. päivään mennessä\nja uudet vaalit tämän johdosta toimitettaviksi maaliskuun 1. ja 3.\npäivänä.\n\nMutta jo sitä ennen, Ruotsin-matkan edellä, oli valtionhoitaja\ntarkastanut ja hyväksynyt sen tärkeän asetuksen, joka sittemmin\nhelmikuun 14. päivänä julkaistiin asetuskokoelmassa ja jolla maan\npuolustukselle erinomaisen tärkeät suojeluskunnat itsehallintoineen\nja tavallaan uudelleen luotuine järjestysmuotoineen vahvistettiin.\nTällä asetuksella, niin saatetaan syystä väittää, herätettiin silloin\nsodan jälkeen kituneet suojeluskunnat järjestettyinä aivan uuteen\nelämään, toimeliaisuuteen, jota on jatkunut ja edelleen kehitetty\ntähän päivään asti. Todistuksena siitä elävästä harrastuksesta, jota\nMannerheim on osoittanut alusta alkaen suojeluskuntia ja niiden\ntehokasta uudelleenjärjestelyä kohtaan, mainittakoon, että hän heti\nsaavuttuaan Helsinkiin, jossa uusi hallitus oli kokonaisuudessaan\nhäntä vastaanottamassa, vei silloisen sotaministerin syrjään ja\nilmaisi tälle suojeluskuntakysymystä koskevat suunnitelmansa.\n\nVuoden 1919 varsinaiset valtiopäivät avattiin uusien vaalien jälkeen\nhuhtikuun 4. päivänä valtiosalissa valtionhoitajan puheella. Hän\nviittasi puheessaan siihen, mikä raskas työ kaiken hävityksen ja\nkaiken levottomuuden jälkeen odotti kansanedustajia.\n\nHän totesi tyytyväisyydekseen, että niissäkin valtakunnissa, jotka\nolivat suoriutuneet voittajina suuresta maailmankamppailusta, oli\npäässyt valtaan suurempi luottamus kansaamme kohtaan sittenkun maamme\noli osoittanut voivansa suojella itsenäisyyttään ja esiintynyt\nriippumattoman, kansallisen politiikan ajajana, huolimatta idän\nhävittävistä voimista, jotka jatkuvasti olivat uhanneet meitä\nyhteiskunnan hajoituksella. Todistuksena tästä luottamuksesta hän\nmainitsi sen alttiuden, millä länsivallat olivat kiiruhtaneet\npoistamaan sitä nälänhätää ja kurjuutta, joka sodan jälkeen oli\nmaassamme syntynyt.\n\nMaamme kehitys, jatkoi hän, vaati ehdottomasti säännöllisiä\ntaloudellisia suhteita ulkomaiden kanssa ainakin niiden entisessä\nlaajuudessa, jota varten hallitus työskentelisi lähettämällä eri\nkomissioneja ulkomaille. Muuten oli pyrittävä solmimaan läheiset ja\nystävälliset suhteet naapurikansain kanssa ja antamaan niille takeet,\netteivät mitkään vaarat uhanneet meidän taholtamme.\n\nKuitenkaan me emme saattaisi välinpitämättöminä nähdä niitä\nkärsimyksiä ja sitä vainoa, joiden alaiseksi Suomen ulkopuolella\nasuvat heimolaisemme olivat joutuneet, ja heidän ankaraa taisteluaan\nkansallisten pyrkimystensä saavuttamiseksi.\n\nHän tahtoi vielä kehoittaa valtiopäiviä olemaan pyrkimättä\nkestämättömiin päämääriin ja antamatta ulkona maailmassa raivoavan\nyhteiskunnallisen hirmumyrskyn vietellä meitä kokeiluihin\nhedelmättömässä ja tuloksettomassa työssä. Hän tähdensi edelleen,\nettä ainoastaan se hallitusmuoto, joka antaa hallitukselle riittävän\nvoiman ja riittävän arvovallan, saattaa taata valtion säilymisen\nja rauhallisen kehityksen. Edelleen hän viittasi puheessaan, että\nkysymys siitä pohjasta, jolle maan puolustuslaitos lainsäädäntötietä\noli järjestettävä, olisi asetettava miltei yhtä tärkeäksi kuin\nkysymys hallitusmuodosta. Tämä puolustuslaitoksemme järjestäminen\noli saatava ratkaistuksi tavalla, joka ei liian suuressa määrässä\nrasittaisi talouttamme ja kuitenkin niin paljon kuin mahdollista\ntakaisi, että puolustuksemme oikealla tavalla vastaisi sitä\nkunniakasta asemaa, jonka me olemme saaneet yhtenä länsimaiden\näärimmäisistä etuvartijoista.\n\nPaitsi hallitusmuotoa, joka vahvistettiin, kuten tunnettua, heinäkuun\n17. päivänä, sai Mannerheimin valtionhoitajakautena vahvistuksensa\nmyöskin tärkeä sotaväen rikoslaki toukokuun 30. päivänä.\n\nMainittakoon tässä edelleen, että nuorison, nim. akateemisen\nnuorison, kunnioitus Mannerheimiä kohtaan sai ilmauksensa keväällä\n1919 promootion yhteydessä, jolloin hänen tyttärensä, neiti Sofie\nMannerheim, valittiin yleiseksi seppeleensitojattareksi. Samassa\npromootiossa vihki Helsingin yliopisto valtionhoitajan yhdessä\nSvinhufvudin kanssa filosofian kunniatohtoriksi.\n\nKun presidentinvaali 1919 tuli sitten esille, kävi pian selväksi,\nsitten kun uudelleen valittu eduskunta oli päättänyt, että\nensimmäistä presidentinvaalia ei suorittaisi kansa eivätkä erikseen\nvalitut valitsijamiehet, vaan välittömästi silloinen eduskunta,\nettä oli hyvin kysymyksenalaista, kohdistuisiko vaali silloiseen\nvaltionhoitajaan ja entiseen valkoisen armeijan ylipäällikköön.\n\nJo jonkin aikaa ennen vaalia ilmaisi sosiaalidemokraattinen puolue\nvastustavansa kenraali Mannerheimin vaalia. Kun muutamia päiviä\nennen vaalia sitten edistyspuoluekin pää-äänenkannattajassaan\noli ilmoittanut, että valtionhoitajan valitseminen presidentiksi\nolisi punaisena vaatteena kaikille yhteisymmärryksen ja sovinnon\nystäville, näki jo selvästi, että tämä yhdistynyt vasemmisto-\nja keskustaryhmä saisi tahtonsa toteutetuksi. Ja vaalipäivänä\nolivat maalaisliiton edustajatkin selvillä kannastaan. Kaikki\ntämä johtikin siihen tulokseen, että itse vaalitilaisuudessa n.s.\ntasavaltalaisten ehdokas, presidentti K. J. Ståhlberg 143 äänellä\nensimmäisessä äänestyksessä valittiin tasavallan presidentiksi.\nKenraali Mannerheim sai vain 50 ääntä, s.o. oikeiston äänet, joka\naikaisemmin oli voimakkaasti painostamalla saanut hänet vaikka\nerittäin vastenmielisesti suostumaan ehdokkuuteen. Niin olivat ne,\njotka vapaussodan aikana olivat olleet venäläisten ja punaisten\npuolella, ratkaisevalla tavalla vaikuttaneet kenraali Mannerheimin\nsyrjäyttämiseen.\n\nSamana päivänä kokoontui joukko tunnettuja kansalaisia, jotka\nseuraavana päivänä julkaisivat kehoituksen kaikissa sanomalehdissä\nmaan valkoisille keräämään varoja kansallislahjaksi näin\nhäpeällisesti kohdellulle isänmaan vapauttajalle. Lyhyessä ajassa\nkerättiinkin 7 1/2 miljoonaa markkaa. Tämä määrä jätettiin\nkansakunnan kunnialahjana kenraali Mannerheimille, samalla kun\nlausuttiin toivomus, että hän käyttäisi vapaasti sen korkovarat\nelinaikanaan ja että pääoma sen jälkeen luovutettaisiin hänen\ntoivomuksensa mukaisesti hänen itsensä lähemmin määräämään\ntarkoitukseen.\n\nKeväällä ja kesällä 1919 oli liikkeellä voimia vanhan Venäjän\nauttamiseksi, joka kävi veristä taistelua miltei yksinään ja\nliittolaistensa hylkäämänä bolshevikkiarmeijoita vastaan. Kaikki\nolivat väsyneitä maailmansodasta, mutta näytti siltä, että\nbolshevikkeja yksin elähdyttivät sellaiset aatteet, jotka saattoivat\njohtaa heidät lopulliseen voittoon voimattomuuteen syöstyistä\nvalkoisista. Punaiset olivat saaneet ilmaa siipiensä alle m.m.\nliittoutuneitten heikoista ja taitamattomista interventioyrityksistä\npohjoisessa ja etelässä sekä Siperiassa, samalla kun juuri tämä sama\nliittoutuneitten osoittama toiminnan heikkous oli saattanut valkoiset\nepäilemään asiaansa ja sen oikeutusta.\n\nNyt olivat kuitenkin, kesä- ja heinäkuussa 1919, venäläiset\nvalkoiset joukot etelässä kenraali Denikinin johdolla tunkeutuneet\nkauemmas pohjoiseen ja Moskovaa kohden kuin milloinkaan ennen,\nja samaan aikaan oli kauan Virosta Pietaria vastaan suunniteltu\nhyökkäys kenraali Judenitshin johdolla saatu miltei lopullisesti\nvalmistelluksi. Ennen tähän yritykseen ryhtymistä oli käyty\nneuvotteluja venäläisten (Judenitshin y.m., mutta myös englantilaisen\nkenraali Goughin) ja valtionhoitajan välillä. Ne eivät olleet\nkuitenkaan johtaneet mihinkään tulokseen, lähinnä sen johdosta,\nettä venäläiset eivät näihin aikoihin katsoneet voivansa tai edes\ntahtoneet tunnustaa itsenäisyyttämme tai millään tavalla suostua\nmeidän esittämiimme vaatimuksiin Petsamon alueen y.m. suhteen. Jo\ntsaarin aikana annettuun, mutta täyttämättä jääneeseen lupaukseen,\nettä Venäjän jo Kannakselta saama Siestarjoen alue vaihdettaisiin\nkappaleeseen Jäämeren rannikkoa, oli heillä esitettävänä nyt väite,\nettä siellä oli ortodoksinen luostari, jossa asui ehkä seitsemän\nmunkkia. Tämä oli ilmeisesti vakavana esteenä Venäjän valtakunnan\npelastamiselle.\n\nKesäkuun alussa katsoivat eräät vanhat aktivistit tilanteen\nvaativan Venäjän kysymyksen yhteistä pohtimista. Tähän kokoukseen,\njoka pidettiin heinäkuun 10. päivän tienoilla Helsingissä, oli\nkutsuttu vanhan AK:n jäseniä. He edustivat samoja aktiivisia\npiirejä, jotka olivat tukeneet ja johtaneet jääkäriliikettä ja\njotka katsoivat jatkuvasti voivansa antaa varteenotettavia neuvoja\npoliittisessa suhteessa vallassaoleville. Miltei yksimielisesti\npäätettiin lähetystön välityksellä ilmoittaa valtionhoitajalle, että\nsikäli kuin oli tunnettua, aktivistit ja jääkärit sekä sotaväki\nyleensä olisivat tietyin edellytyksin aktiivisen osanoton puolella\ntaistelussa bolshevismia vastaan voimakkaasti hyökkäämällä Pietarin\nvalloittamiseksi. Tällä valloituksella voitaisiin saavuttaa eräitä\nsiihen asti saavuttamattomia päämääriä suuritta vaikeuksitta. Olisi\ntilaisuus, ellei muuta, saavuttaa turvattu asema Itä-Karjalalle sekä\nluovuttamalla Venäjän pääkaupunki valkoisille venäläisille saada\npitkiksi ajoiksi eteenpäin rauhalliset suhteet taatuiksi niitten\nkanssa, jotka siihen asti olivat olleet katkerimpia vihollisiamme.\nSitä paitsi voitaisiin Ahvenanmaan-kysymys täten ratkaista\nvaikeuksitta. Kaikki tämä edellyttämällä tehokasta aineellista\napua niiden valtain taholta, jotka näyttivät olevan kiinnostuneita\ntällaisesta toiminnasta. Toiminta voisi käydä mahdolliseksi\nlykkäämällä viikoksi juuri hyväksytyn tasavaltaisen hallitusmuodon\nvahvistaminen, asettamalla epäparlamentaarinen, mutta kuitenkin\npätevä, aktivistisvärinen hallitus ja hajoittamalla eduskunta.\nTarpeellisten tunnustelujen ja toimenpiteiden jälkeen saattaisi\ntoiminta alkaa, ja voitollisen sotaretken jälkeen ei maa myöskään\nsaattaisi kieltää yritykseltä hyväksymistään. Tilanne olisi silloin\nmyöskin muussa suhteessa kokonaan muuttunut. Tämän suunnitelman AK.\nesitti siinä mielessä, että se voitaisiin toteuttaa.\n\nValtionhoitaja katsoi kylläkin voivansa suostua viikon lykkäykseen\nuuden hallitusmuodon vahvistamisessa. Mutta neuvottelut itse\nvenäläisten kanssa kohtasivat edellämainitun tapaisia esteitä ja\nsisäpoliittiset näkökohdat saivat aikaan vastustusta m.m. niiden\npiirien taholta, jotka myöskin aikaisemmin olivat olleet tottuneita\nvarovaisempaan politiikkaan eivätkä olleet lainkaan uskaltaneet\nottaa osaa toimintaan vapaussodan aikana, elleivät olleet katsoneet\nsiihen olevan suoranaista pakkoa. Lisäksi valtionhoitaja arvosteli\najankohdan monissa muissakin suhteissa vielä sopimattomaksi ja\nennenaikaiseksi. Hän, jonka oli toimittava suurimmalla vastuulla, ei\nsaattanut silloin siis hyväksyä suunnitelmaa.\n\n\n\n\nMyöhäisemmät vuodet.\n\n\nLuovuttuaan valtionhoitajan asemasta ja tehtävästä Mannerheim läksi\nulkomaille. Hän kävi m.m. Lontoossa ja Pariisissa, missä hän, kuten\nluonnollista oli, tapasi monia vaikutusvaltaisia poliitikkoja eri\nmaista ja samalla myöskin joukon entisen Venäjän valtakunnan korkeita\narvohenkilöitä. Pariisiin olivat tähän aikaan kerääntyneet entiset\nvenäläiset lähettiläät, jotka suurlähettiläs Sazonov puheenjohtajana\nmuodostivat eräänlaisen kvasi-hallituksen. Korkein valta oli jo\nsilloin amiraali Koltshakilla Siperiassa. Niin kauan kuin Judenitshin\nhyökkäyksen nähtiin menestyvän hänen joukkojensa edetessä Krasnaja\nGorkaan ja kohden Pietaria, oli Sazonovin suhtautuminen Suomea\nkohtaan erinomaisen pidättyväistä, eikä hän eikä hänen neuvostonsa\nolleet taipuvaisia tunnustamaan luonnollisimpiakaan vaatimuksiamme.\nVenäläiset esiintyivät sillä tavoin, mihin me heidän suhteensa olimme\ntottuneet jo ennen viimeisten vuosikymmenten aikana.\n\nMutta niin pian kuin vastoinkäymisiä selvästi alkoi tulla, he\nmuuttuivat aivan kokonaan. Kenraali Shebeko, Sazonovin asiamies,\nalkoi nyt aivan liikuttavalla tavalla selittää Mannerheimille, ettei\nSuomen ehtojen täyttäminen kohtaisi minkäänlaisia vaikeuksia, ja\nhän vaati vaatimalla Mannerheimiä tekemään kaikkensa saadakseen\nSuomen mukaan taisteluun Pietarista sekä kehoitti häntä heti\nmatkustamaan Suomeen. Mannerheim koetti selittää, että tilanne oli\nkokonaan muuttunut meillä Ståhlbergin presidentiksi valitsemisen\njälkeen. Kuitenkin hän tekisi parhaansa, mutta ei suinkaan Sazonovin\nuusien suostuttelujen johdosta, vaan todettuaan erikoisesti Ranskan\nmuuttuneen suhtautumisen, joka saattaisi tehdä mahdolliseksi Suomen\nsekaantumisen ratkaisevalla tavalla asioihin valkoisen Venäjän\nhyväksi ja punaista liikettä vastaan, sekä siksi, että tästä\nSuomelle koituisi erikoista etua. Sittenkun kenraali Mannerheim oli\npäässyt tähän ehdottomaan vakaumukseen sekä saanut myöskin varmuuden\nEnglannin taholta saatavasta tehokkaasta avusta, hän lähetti avoimen\nkirjeensä tasavallan presidentille, mikä pääpiirteissään julkaistiin\nmarraskuun 2. päivänä 1919 pääkaupungin sanomalehdissä. Sanomalehtien\nselonteko oli seuraavansisältöinen:\n\n\"Kenraali Mannerheim vetoaa tasavallan presidenttiin. Lausuu\navoimessa kirjeessä käsityksensä Suomen suhteesta kukistuvaan\nNeuvosto-Venäjään.\n\n\"Euroopan mielipide on, että Pietarin kohtalo on Suomen kädessä, ja\njos Pietari valloitetaan ilman Suomen apua, tulee maamme seisomaan\narvaamattomien vaikeuksien edessä.\n\n\"Kenraali Mannerheim on Pariisista kääntynyt Tasavallan presidentin\npuoleen avoimella kirjeellä, joka annettiin presidentille viime\nkeskiviikkona.\n\n\"Kirjeessä kenraali Mannerheim lausuu, että hän tällä hetkellä,\njolloin Suomen kansa seisoo ratkaisujen edessä, jotka tulevat\nmääräämään sen tulevaisuuden, pitää isänmaallisena velvollisuutenaan\njulkilausua asiantilan ja Pariisissa ja Lontoossa vallitsevan\nmielialan perusteellisen tutkimisen synnyttämän varman vakaumuksensa.\nTapausten kehitys on vielä kerran, kaikesta päättäen viimeisen,\nantanut kansallemme tilaisuuden, ottamalla osaa ratkaisevaan\ntaisteluun julminta despotiaa vastaan, minkä maailma tuntee,\nsuhteellisesti vähillä uhreilla turvata vapautemme ja luoda nuorelle\nvaltakunnallemme turvallisen ja onnellisen tulevaisuuden edellytykset\nsekä näyttää maailmalle, että Suomen oikeusvaltion rajaton\nsuvereniteetti on yleinen eurooppalainen etu.\n\n\"Asiantuntevalla taholla ei kukaan epäile, että neuvostovallan häviö\nnyt on vain ajankysymys. Euroopan mielipide on, että Pietarin\nkohtalo on Suomen kädessä ja kysymystä Pietarin valloittamisesta ei\npidetä suomalais-venäläisenä kysymyksenä, vaan maailmankysymyksenä,\nlopullisen rauhan aikaansaamiseksi ja ihmisyyden palvelemiseksi. Jos\nPietari valloitetaan ilman meidän apuamme, tulee maamme seisomaan\narvaamattomien vaikeuksien edessä maamme suhdetta sen itäiseen\nnaapuriin vastaisuudessa järjestettäessä. Siinä tapauksessa emme ole\nantaneet meille ystävällisille valloille niitä perusteita, joita ne,\nmeidän annettuamme hädän hetkellä voimakasta apua, olisivat voineet\nesittää eduksemme niitä erilaatuisia vaatimuksia vastaan, joita\nmeille tullaan asettamaan. Jos Pietarin edustalla nyt taistelevat\nvalkoiset joukot lyödään, niin kaikki tekevät meidät siitä\nvastuunalaisiksi. Jo nyt kuuluu ääniä, jotka sanovat, että Suomi\non välttänyt bolshevikkien maahanryntäyksen ainoastaan venäläisten\narmeijain etelässä ja idässä tapahtuneen toiminnan avulla.\n\n\"Neuvostohallitus on tietoinen siitä, että Suomen armeija nyt voi\nratkaista Pietarin kohtalon, mutta jos tuo hallitus saa vapaat kädet,\ntulee se epäilemättä käyttämään ylivaltaansa meitä vastaan, ja rauha\nbolshevikkien kanssa taasen, joka maailman silmissä asettaisi meidät\nheidän rinnalleen, ei antaisi muuta kuin pettävän turvallisuuden.\nAntamalla venäläisille joukoille aseita ja sotatarvikkeita, joita\nsuurilla vaikeuksilla olemme onnistuneet hankkimaan, emme hanki\nitsellemme suurempia edellytyksiä tulevaisuutemme järjestämiseksi,\nvaan ainoastaan vähennämme maamme puolustusvoimaa, ja tämä tapahtuu\naikana, jolloin meidän täytyy olla valmiina kaikella voimalla\npuolustamaan oikeuttamme. Sitä vastoin me reippaalla toiminnalla\nsaisimme aikaan takeita siitä, että äänemme tulee kuulluksi tulevissa\nkansainvälisissä selvityksissä, kohottaisimme kansamme voimakkaaseen\nja kunnioitettuun kansainväliseen asemaan ja hankkisimme itsellemme\nnykyajan myötätunnon ja kiitollisuuden.\n\n\"Maailman katseet ovat suunnatut meihin ja kaikki Suomen ystävät\nkysyvät levottomina, osoittaudummeko asemamme arvoisiksi vapaana\nkansana ja myötävaikutammeko mekin, voimaimme mitan mukaan, rauhan\naikaansaamiseksi Euroopassa. Kysytään, tuleeko kansamme, joka itse\nvuosi sitten häviön partaalla huusi apua, nyt torjumaan sen pyynnön,\njoka on sille tehty. Niistä päätöksistä, jotka nyt tehdään, tulee\nriippumaan, voivatko nykyisyys ja jälkimaailma syyttää urhoollista ja\nritarillista kansaa siitä, että se arkamielisesti on vetäytynyt siitä\nteosta, jota ihmiskunnan edut ja huolenpito sen omasta vastaisesta\nmenestyksestään vaativat.\"\n\nTämä selostus kirjeestä toimituksen otsikoimana oli julkaistu Uuden\nSuomen numerossa 253 marraskuun 2. päivänä 1919.\n\nEräät sanomalehdet sisälsivät heti tämän vetoamisen jälkeen omia\nlausuntojansa. Niinpä Uusi Suomi lausui seuraavaa:\n\n\"Kenraali Mannerheim on tässä kirjeessä Suomen valtion päämiehelle\nosannut antaa erinomaisen vakuuttavan ilmaisun sille käsitykselle\nmaamme edun ja menestyksen vaatimuksesta tällä hetkellä, jota\nmelkoinen osa kansaamme on koettanut voimiensa mukaan ajaa.\nSitovuudella, jonka luulisi vakuuttavan jokaisen isänmaallisen\nsuomalaisen, Suomen 'valkoinen kenraali' tässä asiakirjassa näyttää,\ntoiselta puolen, mitä suuria vaaroja toimettomuuden jatkaminen\nSuomen puolelta Venäjän kysymyksessä meille tuottaa, toiselta,\nmitkä arvokkaat saavutukset isänmaan tärkeimmille eduille ovat\nvoitettavissa, jos vielä viime hetkessä toimettomuudesta luovumme.\nHarras toivomme on, että kenraali Mannerheim, joka kerran ennen\nvaativalla hetkellä on osannut koota kansamme terveet voimat suureen\nvoimanponnistukseen suuren isänmaallisen päämäärän saavuttamiseksi,\ntässäkin asiassa saisi hajalliset vakaumukset ja voimat yhtymään.\"\n\nTämä lausunto kuvasti, niin arveltiin, sitä muuttunutta käsitystä,\njohon eräät piirit olivat tulleet oltuaan aikaisemmin puheenaolevan\nintervention vastustajia. Olosuhteet olivat kuitenkin eräässä\nsuhteessa muutenkin muuttuneet. Liittolaisvallat olivat nähtävästi\nhuomanneet mahdottomaksi saada omia sotaan väsyneitä joukkojaan\nolemaan tehokkaalla tavalla mukana toiminnassa Venäjää vastaan ja\npitivät nyttemmin mahdollisena antaa Suomen ottaa osaa vapautussotaan\nVenäjän hyväksi. Ne olivat kenties valmiita tukemaan tätä sotaretkeä\nasein ja ampumatarvikkein sekä rahallisesti korvaamaan sen\naiheuttamat kustannukset. Mannerheim ei näy muistavan siinä suhteessa\nvarmoja lupauksia, mutta hän oli päätynyt siihen käsitykseen, että\nnyt oli mahdollista murtaa bolshevismin valta ja että Englanti\nja Ranska olisivat silloin hyvin suopein silmin nähneet Suomen\npuuttuvan asiaan sekä ettei olisi ollut pienintäkään epäilystä siitä,\nettä länsivallat sitten olisivat olleet suostuvaisia muonittamaan\nvalloitettuja alueita. Lisäksi ne olivat selvästi suostuneet antamaan\nSuomen ottaa osaa Pietarin mahdolliseen hallintoon valtauksen\njälkeen. Ja inkeriläiset, joiden tulevaisuus oli Suomen sydämellä,\nottivat jo sankarillisesti osaa taisteluun toisella puolella rajan\nsekä Karjalan kannaksella että erittäinkin Narvan itäpuolella. Näiden\nrivien kirjoittaja, joka asui samassa portaikossa, missä silloinen\nRanskan lähetystö sijaitsi, oli noina aikoina joka päivä sen miltei\nepätoivoisen mielialan todistajana, jossa silloinen Ranskan edustaja\noli huomatessaan, ettemme käyttäisi hyväksemme sitä apua, jota meille\ntarjottiin suorittaaksemme suuremman yleispoliittisen teon, kuin mitä\nmeille milloinkaan ennen oli tarjoutunut. Hän oli epätoivoissaan\nsiitä, ettei ulkoministerimme edes katsonut maksavan vaivaa\ntiedustella asiaa häneltä tai joltakulta muulta kysymykseen tulevalta\nministeriltä, vaan levitti sen sijaan aivan päinvastaiseen suuntaan\nkäyviä huhuja. Mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Miehet, jotka\nolivat olleet valmiita palvelemaan onnellisen silmänräpäyksen jumalaa\nja suorittamaan maailmanhistoriallisen työn, oli syrjäytetty.\nNyt olivat vallassa juristit, joille lain kirjain ja tasavallan\nhallitusmuoto sekä niiden voimassapitäminen näyttivät sinänsä olevan\ntärkeämpiä kuin yritykset, joista ei joka suhteessa ollut takeita ja\nvakuuksia mahdollisten epäonnistumisten varalta.\n\nTäytyi kai katsoa selväksi, että ne piirit, jotka eivät olleet\nhalunneet käyttää hyväkseen Mannerheimin ansioita tasavallan\npresidentin tointa täytettäessä, vastustaisivat myöskin hänen\nkäyttämistään muissa vastuullisissa ja tärkeissä asemissa valtiossa.\nTämä kävi selvimmin esiin vuonna 1921 sen erinomaisen vakavan\nristiriidan aikana, joka syntyi suojeluskuntien päällikön erottaessa\ntoimestaan Helsingin suojeluskunnan päällikön, kenraalimajuri Paul\nvon Gerichin. Viimeksimainittu oli kesäkuun 9. päivänä julkaissut\nHufvudstadsbladetissa kirjoituksen, missä hän oli tuominnut\nnäkökohdat, joita oli esitetty balttilaisen liiton puolesta.\nTemperamentistaan tunnetulla reippaalla tavalla hän oli avoimesti\nja omalla nimimerkillään esiintynyt sekä esittänyt kirjoituksessaan\nvähemmän diplomaattisesti harkittuja ajatuksia eräistä ulkovalloista.\nKun suojeluskuntain päällikkö eversti von Essen ei ollut katsonut\ntämän artikkelin vaativan niin ankaraa rangaistusta kuin erottamista,\noli hän kieltäytynyt noudattamasta tätä tarkoittavaa presidentin\npyyntöä. Kun v. Essen itsekään ei suostunut pyytämään vapautustaan,\nhän kun katsoi sen olevan ristiriidassa sotilaskunnian vaatimusten\nkanssa, erotti presidentti Ståhlberg samana iltana hänet virastaan.\nKesäkuun 21. päivänä nimitettiin sitten kenraalimajuri Berg von\nEssenin seuraajaksi suojeluskuntien päällikkönä, ja tässä asemassaan\nhän julkaisi käskyn von Gerichin erottamisesta. Mutta jo saman kuun\n22. päivänä iltapäivällä teki kenraali Berg itsemurhan, hän kun\nilmeisesti oli huomannut erehdyksensä kuuliaisuusvelvollisuutensa\nsuhteen sotilaana ja tällä tavoin katsoi olevansa velvollinen\nsovittamaan erehdyksensä. Kesäkuun 23. päivänä asetettiin pitkän\nkeskustelun jälkeen suojeluskuntien edustajakokouksessa eversti von\nEssen uudelleen suojeluskuntajärjestön ehdokkaaksi suojeluskuntain\npäälliköksi. Vasta 28. päivänä ilmoitti silloinen pääministeri, ettei\nvaltioneuvosto nimittäisi eversti von Esseniä toimeen. Niinikään\nilmoitettiin, että presidentti oli yhtynyt tähän valtioneuvoston\nkäsitykseen.\n\nKoettaakseen tällä välin kuitenkin selvittää niitä periaatteellisia\neroavaisuuksia, joita oli syntynyt suojeluskunta-asetuksen\ntulkinnasta, valitsi järjestö heinäkuun alussa komitean\nvalmistelemaan kysymystä suojeluskunnista ja niiden autonomiasta.\n\nSyyskuun 16. päivänä oli suojeluskuntajärjestön edustajain uusi\nkokous kutsuttu koolle Helsinkiin. Mieliala tässä kokouksessa\noli erinomaisen aktiivinen sen johdosta, että yhä oltiin perin\nkatkeroituneita hallitukselle sen menettelystä tämän ristiriidan\naikana. Ei ole kuitenkaan minkäänlaista epäilystä siitä, ettei\nsuojeluskunnissa ollut n.s. vallankumouksellista tai kapinallista\nmielialaa, mistä vastustajat syyttivät suojeluskuntalaisia.\nOltiin päinvastoin yleisesti sitä mieltä, että neuvotteluissa\nhallitusvallan kanssa oli löydettävä asiallinen pohja jatkuville\nneuvotteluille kysymyksen myönteiseksi ratkaisemiseksi. Ei tahdottu\nasettua oppositioon, mutta tahdottiin myöskin päällikkökysymys saada\nratkaistuksi suojeluskuntien arvon mukaisella ja asialle edullisella\ntavalla.\n\nEi saatettu sen vuoksi pitää muuna kuin sopivana, että ehdokkaaksi\ntälle paikalle asetettaisiin suojeluskuntien kunniaylipäällikkö,\nkenraali Mannerheim. Kun tämä ehdokkuus oli esitetty ja kokous\n_yksimielisesti_ oli valinnut hänet siihen, oli nopeasti koetettava\nsaada kenraali Mannerheimin suostumus tähän, vaaliin. Se oli\ntapahtunut syyskuun 16 p:n iltana, mutta kenraali oli ehtinyt\nsamana iltana matkustaa pois kaupungista. Suojeluskuntakokouksen\ntarkoitukseen valitsema lähetystö, silloinen luutnantti Ernesti\nSuolahti sekä näiden rivien kirjoittaja, saattoi vain todeta\nkenraalin lähteneen, ja Helsingin asemalta heidän täytyi sen vuoksi\nlähettää sähkösanoma asiaa häneltä tiedustellakseen. Sähkösanoma\nsaavutti hänet Keravalla. Junan seuraavalla pysähdyspaikalla\nRiihimäellä onnistuttiin saamaan aikaan puhelinyhteys hänen\nkanssaan. Mannerheimin jonkin verran epäiltyä ja vasta hänen\ntultuaan varmuuteen, että suojeluskunnat todella yksimielisesti\nolivat ehdotuksen takana, saatiin hänen myöntävä vastauksensa. Tämä\nvastaus, joka saapui noin puolenyön aikaan ja joka heti ilmoitettiin\nodottavalle edustajakokoukselle, otettiin vastaan suurella\ninnostuksella. Samalla valittiin kolmihenkinen lähetystö, joka sai\ntehtäväkseen tiedoittaa päätöksestä presidentille ja sotaministerille.\n\nSyyskuun 17. päivän aamuna saapui Mannerheimin virallinen\nvastaussähkösanoma, joka oli seuraavansisältöinen: \"Jos\nsuojeluskuntain valtuutetut ovat sitä mieltä, että voin olla\nsuojeluskunnille hyödyksi, pidän kunnianani johtaa niitä sataatuhatta\nkansalaista, jotka ovat liittyneet puolustamaan Suomen vapautta ja\nlaillista järjestystä. Mannerheim.\"\n\nEdustajakokouksen lähetystö, entinen valtionhoitaja P. E. Svinhufvud\nsekä tohtorit Oskari Heikinheimo ja Kai Donner, tapasivat sitten\naamupäivällä silloisen sotaministerin, kenraalimajuri Bruno\nJalanderin, jolle he esittivät järjestön yksimielisen pyynnön,\nettä presidentti nimittäisi kenraali Mannerheimin suojeluskuntien\nylipäälliköksi. Sotaministeri saattoi heti vastata lähetystölle,\nettei presidentti luultavasti tulisi nimittämään Mannerheimiä tähän\ntoimeen. M.m. tästä nopeasta vastauksesta hylkäävine viittauksineen\nlienee johtunut se varsin yleinen mielipide, että sotaministeri\nja presidentti ainakin kiertoteitse, edustajakokouksen jäsenten\nvaitiolovelvollisuudesta huolimatta, olivat saaneet tiedon siitä,\nettä suojeluskuntajärjestö ei käyttäisi voimakeinojaan ajaakseen\nperille tämän tahtonsa. Ei tahdottu kylvää hajaannusta järjestöön,\nvaan katsottiin, että tilanteen sellaiseksi muodostuessa oli pakko\nvastalauseitta luopua saamasta johtajaksi entistä ylipäällikköä,\njoka ei koskaan ollut osoittanut heidän eikä lukemattomien\nmuidenkaan mielestä minkäänlaisia diktatorisia eikä valtionvastaisia\npyrkimyksiä. Moni arvelee vielä edelleen, myöskin toiset silloin\nläsnäolleista, etteivät kaikki lähetystön jäsenet olleet antaneet\nymmärtää suojeluskuntien tahtoa tässä asiassa riittävän selvästi\neikä tavalla, jota ei voinut väärin ymmärtää. Mutta tämä tapaus oli\nennen kaikkea monesta, myöskin mukana olleista, mitä suurimmassa\nmäärin omansa heikentämään koko hallitusvallan auktoriteettia, vaikka\nhallitus näennäisesti olikin ylläpitänyt arvovaltaansa voimakkaan\nsuojeluskuntalaitoksen suhteen, ja myöskin sitä suuntaa, joka koetti\ntervehdyttää olojamme loisella tavalla kuin m.m. antamalla vain\nmyöten vasemmiston vaatimuksille, saman vasemmiston, joka erikoisesti\noli ottanut osaa punaiseen kapinaan ja siten aiheuttanut verisen\nsisällissodan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSittenkun presidentti, kuten tunnettua, sotaministeri Jalanderin\nvälityksellä oli antanut tiedon suojeluskunnille, ettei hän\nkatsonut saattavansa hyväksyä Mannerheimin ehdokkuutta, ja kun asia\noli ilmoitettu kokoontuneille suojeluskuntamiehille, lähetettiin\nkunniaylipäällikölle, kenraali Mannerheimille seuraavasisältöinen\nsähkösanoma: \"Syvästi valittaen ilmoitamme, että huolimatta\nkokouksen päätöksestä ja huolimatta siitä, että Teidän nimityksenne\nvakaumuksemme mukaan olisi ollut hyödyksi niin hyvin maalle\nkuin suojeluskunnille, sotavoimien ylipäällikkö ei ole katsonut\nsaattavansa nimittää Teitä, Herra Kenraali, suojeluskuntain\nylipäälliköksi.\"\n\nKun olosuhteet silloin olivat sellaiset, ei saatettu ajatella\nyksimielistä mielenosoitusta tätä toimenpidettä vastaan, ei myöskään\ntekemällä suojeluskunnat aivan riippumattomiksi valtiovallasta ja\nsen tuesta valitsemalla ilman muuta kenraali Mannerheim päälliköksi\nja antamalla hänen, jos hänen suostumuksensa siihen edes olisi\nvoitu saada, ottaa johto maan suurimmassa ja mahtavimmassa\narmeijassa. -- Jos tähän toimenpiteeseen olisi jouduttu pari\nvuotta myöhemmin, on näiden rivien kirjoittaja puolestaan varma,\nm.m. suuren upseeristoriidan valossa, siitä, ettei olisi kohdannut\nminkäänlaisia vaikeuksia tämän asian järjestäminen suojeluskuntia\ntyydyttävällä tavalla, minkä johdosta valtiovalta olisi tuolloin --\nomien toimenpiteittensä ansiosta -- joutunut mitä täydellisimpään\nriippuvaisuuteen maan suojeluskunnista.\n\nSen seikan yhteydessä, miten haluttomia uudet vallanpitäjät olivat\nmillään tavalla kiinnittämään Mannerheimia valtion palvelukseen,\nhuomautettakoon tässä vielä, että silloinen presidentti oli jo\nvarhemmin menetellyt toisessa asiassa tavalla, joka selvästi\nosoittaa, ettei osa silloista porvarillista keskustaamme liene\nhalunnut tehdä hänelle tarjouksia, jotka olisivat sitoneet sen\nlujempaan politiikkaan m.m. Venäjää kohtaan. Niiden keskustelujen\nkulusta, joita käytiin Mannerheimin, presidentin ja pääministerin\nkesken ensinmainitun ottamisesta maan sotavoimien johtoon,\nmainittakoon tässä seuraavaa. Mannerheim oli kylläkin, jonkin\nverran emmittyään, selittänyt, ettei hän ollut haluton ottamaan\nsotavoimien päällikkyyttä huostaansa, mutta katsoi velvollisuutensa\nvaativan, että hänen oli saatava tietää, ennen kuin otti hartioilleen\nkaiken maan puolustuslaitoksen johtoon liittyvän vastuun,\nmillä tavoin hallitus tulisi taistelemaan armeijan keskuudessa\nharjoitettua bolshevistista kiihoitustyötä vastaan sekä mitä keinoja\nylipäälliköllä olisi tässä suhteessa käytettävänään, hallituksen\nasenne armahduskysymyksessä jne. Näistä asioista hän oli lähettänyt\nkirjeen pääministerille elokuun 8 p:nä, mutta ei ollut saanut mitään\nvastausta. Elokuun 11 p:nä hän kylläkin oli saanut sähkösanoman,\njossa hänelle tehtiin sellainen tarjous, että hän ylipäällikkyyden\nasemesta ryhtyisi Suomen edustajaksi Pariisissa. Oli luonnollista,\nettei Mannerheim asioiden niin ollen, kun ei edes ollut saanut\nasiassa selvää vastausta, katsonut mahdolliseksi ottaa vastaan\nkyseessäolevaa tointa. Voi sanoa tämän tapauksen olleen sopusoinnussa\nedellä kuvatun selkkauksen sekä sen kanssa, millä tavalla\nvallassaolijat moisia kysymyksiä ratkaisivat.\n\nLokakuun 4. päivänä 1920 oli Mannerheim pyytänyt luokseen muutamia\nhenkilöitä neuvottelemaan \"liiton perustamisesta Suomen lasten\nsuojelemiseksi ja hoitamiseksi\". Kokous hyväksyi yksimielisesti\nhänen esittämänsä ehdotuksen ja päätti antaa liitolle nimen\n\"Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliitto\" perustajansa mukaan.\nLiiton kunniapresidentiksi valittiin kenraali Mannerheim\nsekä sen puheenjohtajaksi vapaaherratar Sophie Mannerheim,\nvarapuheenjohtajaksi tohtori, sittemmin professori Arvo Ylppö ja\nsihteeriksi kouluneuvos Erik Mandelin.\n\nSeuraavana päivänä kenraali Mannerheim julkaisi sanomalehdistössä\nkehoituksen, josta mainitsemme muutamia otteita, ne kun valaisevat\nliiton syntyä ja sen toiminnan suuntaviivoja.\n\n\"Suomen kansalaisille.\n\n\"Ensimmäisenä vuosipäivänä vapaussodan puhkeamisesta, tammikuun\n28. 1919, luovutin minä 50000 Suomen markkaa edistämään sodassa\nhuoltajansa menettäneiden lasten suojelua ja kasvatusta.\nTarkoitukseni oli, ei vain myötävaikuttaa lähimmän ajan polttavimman\nkysymyksen ratkaisemiseen -- sodan haavojen parantamiseen -- vaan\npikemminkin kehoittaa kaikkia jalomielisiä isänmaanystäviä liittymään\nyksimieliseen ja määrätietoiseen työhön yhteiskunnan uudelleen\nrakentamiseksi ja ennen kaikkea niiden osan lievittämiseksi,\njoiden hätä näytti minusta suurimmalta, kärsimykset eniten\nansaitsemattomilta ja ehkä raskaimmilta kantaa.\n\n\"Tunsin olevani ainoastaan sen ajatuksen ja toiveen tulkki, joka\nelähdytti koko kansaamme. -- --\n\n\"Minusta näyttää, että kaikki uhraukset ovat turhia, ellei kovasti\nkoeteltua ja myrskyjen järkyttämää yhteiskuntaa rakenneta uudelleen\npohjiaan myöten, ellei luoda järjestöä, joka antaa turvallisuuden\ntunteen siitä, että Suomen kasvava nuoriso kasvatetaan terveyteen,\ntyökuntoon ja isänmaanrakkauteen. -- -- --\n\n\"Meidän maamme tuleva turvallisuus riippumattomana valtiona, sen\nsisäinen rauha ja kehitys kulttuuriyhteiskuntana vaativat kuitenkin,\nettä maan koko nuoriso kasvatetaan kelpo kansalaisiksi, enkä epäile,\nettä ne, jotka jatkuvasti aikovat elää ja asua tässä maassa, antavat\ntäyden tukensa yksityisen lastensuojelutoiminnan laajentamiselle\nniin, että paikallisjärjestöjen avulla, jotka ovat levinneet yli\nkoko maan ja joita yhdenmukaisesti johtaa keskuskomitea, suoritetaan\ntätä työtä niin, että jokainen Suomen lapsi äidin kohdusta alkaen ja\nkoko kasvamisaikansa saa osaksensa sitä hellyyttä ja hoivaa, joka\nyksin saattaa luoda edellytykset heidän kehittymiselleen kunnon\nkansalaisiksi, miehiksi ja naisiksi.\"\n\nLopuksi Mannerheim kehoitti kaikkia myötätuntoisesti suhtautumaan\ntähän mitä lämpimintä kannatusta ansaitsevaan asiaan sekä suomaan\nsille tukensa. Todistuksena siitä, millä tavalla ja miten\nlaajasti yleisö on Kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliittoon\nsitten suhtautunut, ehkäpä osittain johtuen erinomaisesta\njärjestäytymisestä, mainittakoon, että vuoden 1921 alussa liitossa\noli jo n. 6000 jäsentä, mutta vuonna 1933 535 paikallisosastossa\nyksin johtokuntain jäseniä kuudettatuhatta. Mainittakoon edelleen,\nettä liitolla samana vuonna oli lähes viisimiljoonaa markkaa\npääomavaroja.\n\nVielä on mainittava, että Lastenlinna on jo kauan sitten Helsingissä\nsuorittanut laajaa työtä, työtä, jonka vaikutus laitoksessa\njärjestettyjen kurssien ja opetuksen avulla on tuntunut koko maassa.\nEdelleen kannattaa mainita esim., että liiton Hyvinkään osaston\nperustama lastenkoti ottaa hoiviinsa lapsia, jotka tarvitsevat hoitoa\nylimalkaan, mutta myöskin sellaisia lapsia, joita sinne aamuisin\njättävät hoidettaviksi heidän yksinään asuvat äitinsä, jotka ovat\npäivänajan työssä teollisuuslaitoksissa. Myöskin tämä koti, lähinnä\nsikäläisten teollisuuslaitosten tukemana, on vähitellen muodostunut\nmallilaitokseksi, jossa monet henkilöt, joita lastensuojelutyö\nkiinnostaa, mielellään täydentävät aikaisemmin saamaansa koulutusta.\n\nJo 1920 laajennettiin Lastensuojeluliiton työsuunnitelmaa sangen\nhuomattavasti. Niinpä tulee liitolle kunnia koululääkärilaitoksen\nkehittämisestä maassamme, terveyssisarlaitoksen perustamisesta\nSuomeen sekä maatalouskerhotoiminnan aikaansaamisesta maassamme\nyhteistyössä Rockefeller-säätiön kanssa. Viimeksimainittu tärkeä\ntyöala on nyttemmin alan erikoisjärjestön johdossa, johon kuuluu\nyli 40 000 nuorta kerhojäsentä. Vallitseva pula-aika on edelleen\npakottanut liiton, joka vuodesta 1932 alkaen on toiminut Suomen\nPunaisen Ristin autonomisena alaosastona, ryhtymään viiteen\ntavallaan uuteen tehtävään. Ne ovat: äitiydenhoidon edistäminen\nmaan kätilökunnan avustuksella; ikivanhan kummilaitoksen\neloonherättäminen, jota nyt oli käytettävä lastensuojelun\npalvelukseen; vaatimus tietojen ja taitojen antamisesta\nlastenhoidossa maan naispuoliselle nuorisolle sekä vihdoin yhteistyön\naikaansaanti kaikkien niiden elinten kanssa, jotka eri muodoissa\nkoettavat edistää nuorison kasvatustyötä.\n\nKenraali Mannerheim oli saanut tilaisuuden kaikissa niissä sodissa,\njoihin hän oli ottanut osaa, ihaillen havaita Punaisen Ristin\nsairaiden ja haavoittuneiden keskuudessa eri armeijoissa suorittamaa\ntyötä hädän lievittämiseksi. Hän oli itsekin Venäjän-Japanin sodassa\nmaannut jonkin aikaa Suomen Punaisen Ristin kenttäsairaalassa. Sitä\npaitsi hän oli saattanut läheltä seurata työtä Suomen vapaussodassa\nvaatimattomissa, alkeellisissa olosuhteissa. Sen vuoksi hän ottikin\nilmeisesti tyydytyksekseen vastaan 1921 kutsun ryhtyä Suomen Punaisen\nRistin puheenjohtajan toimeen.\n\nVenäjän Punaisen Ristin osastona oli Suomen Punainen Risti eli, kuten\nsen nimi tuohon aikaan kuului, \"Yhdistys haavoittuneiden ja sairaiden\nsotilaiden hoitamiseksi\", viettänyt vaatimatonta ja hiljaista\nelämää. Mutta tämäkin yhdistys oli maailmansodan aikana tehnyt\nparhaansa toteuttaakseen kansainvälisen Punaisen Ristin edustamia\nkorkeita tarkoitusperiä, ja se olikin onnistunut tässä suhteellisen\nhyvin lähettämällä m.m. pari ambulanssia sotanäyttämölle. Kaikesta\nhuolimatta ei kuitenkaan saateta väittää, että tämä yhdistyksen\ntoiminta olisi ollut omansa saavuttamaan maassa suurta suosiota.\n\nSittenkun maa oli tullut itsenäiseksi, kävi vähitellen ilmeiseksi,\nettä Suomen Punaisen Ristin johto oli uskottava henkilölle, joka\naikaisemmalla toiminnallaan oli hankkinut itselleen kunnioitetun\nja arvossapidetyn nimen sekä hyvän järjestelykyvyn. Mitä\nluonnollisinta oli tuolloin kääntyä kenraali Mannerheimin puoleen,\njoka myöskin hyväntahtoisesti asettui yhdistyksen käytettäväksi.\nHänhän oli sotilaana itse oppinut antamaan erinomaisen arvon\ntälle kansainväliselle toiminnalle verisillä taistelukentillä ja\nhän käsitti myöskin pitkän upseeriuransa aikana ja sen jälkeen\nsaamansa kokemuksen nojalla paremmin kuin ehkä kukaan muu maassa sen\nmerkityksen.\n\nTyö järjestettiin lyhyessä ajassa mitä tehokkaimmalla tavalla.\nToiminta suunnattiin ehkä ensi sijassa suuren Punaisen Ristin\nsairaalan aikaansaamiseksi Helsinkiin. Yhteistyössä Helsingin\nkaupungin kanssa sekä virallisen ja yksityisen avun turvin\nsaatettiinkin tämä sairaala vihdoin syyskuun 24. päivänä 1932\njuhlallisesti vihkiä tarkoitukseensa monilukuisten vieraitten, m.m.\ntasavallan presidentin Svinhufvudin ja hänen puolisonsa läsnäollessa.\nSairaalan vihki tarkoitukseensa arkkipiispa Lauri Ingman. Punaisen\nRistin puheenjohtaja, kenraali Mannerheim selosti lyhyesti, miten\ntämä ajatus Punaisen Ristin oman sairaalan aikaansaamisesta nyt\noli toteutunut. Samassa tilaisuudessa hän ilmoitti myöskin, että\nvuorineuvoksetar Lilly Ahlström oli lahjoittanut miljoona markkaa\nsellaisten puutteessa olevien sairaiden avustamiseen, joita\nsairaalassa hoidetaan. -- Tässä yhteydessä mainittakoon edelleen,\nettä sairaalan vuodeluku on 138 sekä että jo vuonna 1932 -- sairaalan\nkolmen ensimmäisen toimintakuukauden aikana -- siellä sai hoitoa 649\nja poliklinikassa 1392 potilasta.\n\nVuoden 1933 alkuun mennessä oli Punainen Risti perustanut\nseitsemännen erämaasairasmajansa, jollaiset olivat osoittautuneet\nerinomaisen hyödyllisiksi, milteipä aivan välttämättömiksi. Joka\nerämaissa rajaseudulla on ollut näkemässä tällaisen toiminnan\ntuloksia ja merkitystä, ei saata olla ylistämättä näitä majoja ja\nniiden johtajattarien auttavaa ja hyödyllistä toimintaa.\n\nAhdingon ja hädän vuonna 1931 järjesti Punainen Risti tehokkaan\navustustoiminnan sen hädän lieventämiseksi, joka seuraavana vuonna\nsai ennen aavistamattoman laajuuden. Ei ole mahdollista kuvata\nsitä avustusta, joka Punaisen Ristin johdolla vapaaehtoista tietä\nsaatiin aikaan eri tahoilla, lähinnä Pohjois-Suomessa. Tässä vain\ntodettakoon, että yhdistyksen vetoaminen yleisöön sai osakseen hyvin\nvoimakasta ymmärtämystä ja synnytti suuren uhri valmiuden. Rahavaroja\nkerääntyi n. 5800000 markkaa, ja lisäksi saatiin elintarvikkeita\nja vaatteita sekä muuta samantapaista suunnilleen 2900000 markan\narvosta. Ensi sijassa saatettiin tämä apu jakaa Kuopion, Oulun ja\nViipurin lääneihin. Suunnilleen 125000 hengelle riitti apua näissä\nlääneissä ja sitä paitsi maan muissa osissa n. 50000 hengelle.\nYleensä oli noudatettu periaatetta, että apua ei annettu ilman\njonkinlaista todistusta sen tarpeesta.\n\nKävisi liian pitkäksi käsitellä tässä kaikkia niitä aloitteita,\njoihin Punainen Risti on ryhtynyt. Mainittakoon vain, että yhdistys\non kerännyt huomattavat varat sekä että se on työskennellyt\nsairaanhoitajatarreservin kasvattamiseksi, joka käsitti ennen pitkää\nyli 2000 sairaanhoitajatarta, joiden lukumäärä yhtämittaisesti\nkasvaa. On ollut ilahduttavaa, että Punainen Risti on kyennyt\navustamaan niin monia vapaussodan invalideja, joita ovat kohdanneet\nvaikeat sairaudet tai jotka ovat olleet muun hoidon puutteessa\nvapaussodan aikaisten haavojensa tai vammojensa johdosta. Vain yhtenä\nainoana vuonna, 1932, kohosi näiden avustusten määrä noin 122000\nmarkkaan, ja samana vuonna on kenraali Mannerheimin eläkerahastosta\njaettu invalidieläkkeitä yli 38000 markan.\n\nKenraali Mannerheim ei ollut millään tavalla sekaantunut siihen\nristiriitaan, joka oli saanut alkunsa jääkäriupseerien ehdottomasta\nkäsityksestä, että heidän oli saatava parempi koulutus kuin se,\nmikä heille oli tarjona vapaussotaa lähinnä seuranneina vuosina.\nMuistamme, että keväällä vuonna 1923 noin 95 % upseerikunnasta jätti,\nkäytyään turhaan neuvotteluja silloisten puolustusministerien ja\nmuiden viranomaisten kanssa, vihdoin eronanomuksensa. Tässä meidän ei\ntarvitse lähemmin kuvata tätä toimintaa, jonka miltei yksinomaisena\ntarkoituksena oli korvata toisilla miehillä ne silloiset ylimmät\nupseerit, jotka tahtoivat estää jääkäreitä saamasta tyydyttävää\nkoulutusta ulkomaillakin. Toimintahan johtikin eräiden vanhempien\nupseerien eroon, jotka luultavasti olivat kykenemättömiä käsittämään\ntätä toivomusta, mutta myöskin sellaisten eroon, jotka aivan\nliian suuressa määrässä olivat imeneet itseensä sitä venäläistä\nhenkeä, joka Ranskassa varmaankin olisi leimattu eräänlaiseksi\n\"defaitismiksi\" ja joka ehkä sodan puhjetessa olisi liiaksi antanut\nmyöten vihollisen painostuksesta. Mutta tässä yhteydessä tuli esille,\nsamoin kuin käsitellyksikin, kysymys myös kenraali Mannerheimin\nkäyttämisestä sotilaspalveluksessa, lähinnä vastaperustetun\nsotaneuvoston puheenjohtajana tai jäsenenä. Luonnollisista syistä\ntämä toimenpide silloin sangen pitkien keskustelujen jälkeen\nsiirrettiin pois päiväjärjestyksestä eikä sitä luultavasti sen\nenempää käsitelty presidentti Ståhlbergin hallituskautena.\n\nEi myöskään presidentti Relanderin aikana saatu tätä asiaa\nratkaisuun, sen paremmin kuin jo tuolloin herätettyä kysymystä\nkunnianosoituksesta valkoisen armeijan ylipäällikölle -- ja koko\narmeijalle, mitä olisi tiennyt hänen nimittämisensä sotamarsalkaksi.\n\nVasta sitten, kun Svinhufvud oli varsin ankarien, mutta ehkä\nvälttämättömien sisäisten järkytysten jälkeen valittu valtionpääksi,\noli presidentin ensimmäisiä toimenpiteitä 20 p:nä maaliskuuta 1931\nMannerheimin nimittäminen sotaneuvoston puheenjohtajaksi. Tästä on\nvarmaan suuressa määrin johtunut, että niin sanoakseni uudistuksen\nhenki -- huolimatta monista vaikeuksista, kuten Mäntsälän jutusta\ny.m., -- on sitten tänä aikana vähitellen päässyt vaikuttamaan.\nMutta se toimenpide, joka koko kansaan on vaikuttanut mahtavimmin,\noli epäilemättä se, että presidentti ja hallitus nimittivät\nMannerheimin muutamia päiviä vapaussodan vuosipäivän ja toukokuun\n16. päivän paraatin jälkeen sotamarsalkaksi. Tänään kysytään ilman\nvastauksen mahdollisuutta, miksi tähän toimeen ei ryhdytty muutamia\npäiviä aikaisemmin, siis toukokuun 16. päivänä, valkoisen armeijan\nHelsinkiin-marssin 15-vuotispäivänä, jolloin toimenpidettä koko\nkansa, valkoisen armeijan invalidit ja sen rintamamiehet sekä\nnykyinen sotaväki ja suojeluskunnat olisivat tervehtineet erinomaisen\nyksimielisellä riemulla ja sitä olisi kannattanut yhtynyt valkoinen\nSuomi? Kysymykseen saatiin nyt kaikenlaisia mahdollisia selityksiä,\njoita ei hevin voitane hyväksyä, kun hyvin tiedetään, että moni\nlähetystö oli tätä nimitystä jo kuusi vuotta aikaisemmin pyytänyt\nja viimeksi nytkin kuukausia ja viikkoja etukäteen. Ja kuitenkin\noli Suomen armeijan upseerikunta jo kuudetta vuotta aikaisemmin\nlahjana antanut Mannerheimille sotamarsalkansauvan siinä ajatuksessa,\nettä nimitys jo silloin oli heti odotettavissa vapaussodan\nkymmenvuotismuiston yhteydessä.\n\nMutta kun nimitys vihdoin tuli, oli ilomielin todettava, että se\nilmeisesti sisäisesti ilahdutti Mannerheimiä, kun kunnianosoitus\nhänen sanojensa mukaan lähinnä oli kunnianosoitus valkoiselle\narmeijalle, joka oli taistellut maalle sen itsenäisyyden ja samalla\ntehnyt suuren palveluksen länsimaiselle yhteiskuntajärjestykselle,\nsen kulttuurille ja uskonnolle.\n\nMarraskuun 6. päivänä 1932 oli protestanttisen maailman aikomuksena\njuhlia Lützenin taistelun ja sankarikuningas Kustaa Aadolfin\nkaatumisen muistoa itse Lützenin kaupungissa. Tiedettiin, että\nRuotsi kunnioittaisi tätä muistoa lähettämällä paikalle suuren\nsotilaslähetyskunnan kruununprinssi Kustaa Aadolfin johdolla.\nViime hetkessä päätti Suomikin ottaa osaa tähän meillekin niin\nmaineikkaan muiston kunnioittamiseen lähettämällä sinne huomattavan\nsotilaslähetystön ratsuväenkenraali, vapaaherra Mannerheimin,\nvalkoisen kenraalimme, johdolla.\n\nTässä tilaisuudessa Mannerheim piti heti Ruotsin kruununprinssin\njälkeen seuraavan erinomaisen komean puheen -- kauneimpia ja\nylevimpiä, mitä hän milloinkaan on pitänyt:\n\n\"Kaukaisesta Pohjolasta olemme me saapuneet Lützeniin osoittaaksemme\nkunnioitusta kuolemattomalle sankarille, rakastetulle kuninkaalle\nja siunataksemme niiden esi-isiemme muistoa, jotka kylki kyljessä\ntoveriensa ja uskonveljiensä kanssa taistelivat ja vuodattivat\nvertaan hänen voitollisten lippujensa alla. -- Näillä kentillä,\nkertoo tarina, lunastivat suomalaiset ratsumiehet usvaisena\nmarraskuun päivänä kolmesataa vuotta sitten verellään sen kalliin\nmaan, jolla heidän kuninkaansa oli kaatunut. -- Näillä samoilla\nseuduin kypsyi -- tuskin vuosisataa aikaisemmin -- ajatus, joka\nomalla kielellä antoi Suomen kansalle julistuksen, joka sille soi\npalavan uskon ja voimia pitämään nurkumatta vuosikymmenet lippujen\nalla kaksikymmentä tuhatta miestä täydentämällä auliisti riveihin\nsyntyneet aukot. Ja kuitenkin oli tämän kansan väkiluku tuolloin\nvain kolmesataa tuhatta miestä, naista ja lasta. -- Vuosisadat\nkiitävät ohi ja katoavat. Aika tasoittaa ja se sovittaa. Hengen ja\ntyön jättiläiset, jotka kerran ovat ohjanneet kansojen kohtaloita ja\nepäitsekkäästi itse uhrautuneet korkeiden päämäärien eteen, loistavat\nmilloinkaan sammumattomien soihtujen tavoin yli pimeyden ihmiskunnan\npitkällä vaelluksella kohden henkistä kasvua ja täydellistymistä.\n\n\"Kustaa Aadolfissa, sotapäällikössä ja valtiomiehessä, maani\nsivistyksen kohottajassa ja sen itäisen rajan asettajassa,\nkunnioittaa Suomen kansa vielä tänään miehuutta sen jaloimmassa\nilmauksessa: tahdon suuruutta, ajatuksen lentoa, pyrkimysten\npuhtautta ja uskon nöyryyttä.\n\n\"Suomen presidentin ja hallituksen nimessä lasken tämän seppeleen.\"\n\nJo tammikuun 28. päivästä lähtien 1933 oli vapaussodan\nviisitoistavuotismuistojen juhliminen alkanut. Eri tahoilla\noli milloin pienemmissä piireissä, milloin sotaväen ja\nsuojeluskuntajoukkojen sekä lottien keskuudessa vietetty sen\nvapauskamppailun muistoa, joka vähitellen käsillä olevasta\ntodellisuudesta oli vaihtumassa yhä kaukaisemmaksi muistoksi.\nMutta tämän taistelun muisto oli toisaalta, kuta edemmäs aika\noli vierähtänyt, yhä enemmän menettänyt verisen kansalaissodan\nluonnettaan ja muuttunut siksi vapaussodaksi, miksi se ennen kaikkea\nmuuta oli ollut tarkoitettu tulemaan.\n\nHuhtikuun 2. päivänä vietettiin tätä nyttemmin miltei pyhäksi\nkäynyttä muistoa Tampereella paraatilla, johon ottivat osaa\nsotaväki ja suojeluskunnat ja jossa uutena ryhmänä nyt esiintyivät\nrintamamiehet, eivät enää univormuissaan, vaan arkipukuisina ja\nuusine lippuineen. Tampereen torilla, missä miltei päivälleen 15\nvuotta aikaisemmin valkoinen kenraali oli juhlinut Tampereen suurta\nvoittoa, täällä hän esiintyi tälläkin kerralla, ehkä vieläkin\nlukuisampien joukkojen edessä, ja piti kuuluvalla äänellä puheen,\njosta tähän lainaamiin seuraavat otteet. Hänen sanansa olivat toiset\nkuin 15 vuotta aikaisemmin, mutta nämä sanat ilmaisivat nyi selvääkin\nselvemmin, mitä viisitoista vuotta sitten saavutettu voitto merkitsi.\n\n\"Tänään 15 vuotta sitten päättyi täällä voittoon taistelu, viikkoja\nkestänyt, kova ja ankara. Järviemme saartamana ja puristamana oli\nvapausarmeija askel askelelta taistellen tunkeutunut etelän aukeille\nmaille. Avoin oli tie Suomen vapauteen. Suomen kansalle oli jälleen\nannettu sen usko omaan voimaan, Suomen sotureille hakkapeliittain\nvoittoisa nimi ja voittajan varmuus.\n\n\"Kalliisti ostettu voitto oli saavutettu, ankara vastarinta\nkukistettu, voitettu vastustaja, jonka riveissä maanmiehiämmekin\nvieraiden oppien sokaisemina kuolemaa halveksien oli taistellut\nsuomalaiselle ominaisella sitkeydellä. Talonpoikaisarmeija oli\ntaistellut suuren taistelunsa. Kaatuneet kätkettiin maan poveen,\nliput laskettiin rukoukseen ja lämpimänä ja nöyränä kohosi kiitos\ntaistelutantereelta voiton Antajalle.\n\n\"Historiaa ei ajan pitkään vääristellä. Täällä katkaistiin 15\nvuotta sitten kansamme orjuuden kahleet. On tuleva päivä, jolloin\ntätä muistoa -- talonpoikaisarmeijamme suurta urotyötä -- kansa\nyksimielisesti kiitollisena kunnioittaa.\"\n\nViipurissa vietettiin samaa 15-vuotismuistoa huhtikuun 30. päivänä,\ntälläkin kerralla valkoisen kenraalin läsnäollessa. Juhlainnostus\nKarjalan pääkaupungissa oli jos mahdollista vieläkin suurempi kuin\njuhlittaessa Tampereen muistoa, tuota kenties verisintä taistelua,\njoka on taisteltu pohjolassa. Puheessaan, jonka kenraali Mannerheim\npiti nyt täällä juhliville joukoille, hän lausui m.m. seuraavaa:\n\n\"Karjalan pääkaupungin valloitukseen päättyi se sankaritekojen\nsarja, joka on oleva lapsillenne ja lastenlapsillenne todistuksena\nkarjalaisten monista taisteluista ja heidän esi-isiensä urotöistä.\nKun vieras lippu Viipurin ikivanhan linnan harjalta vedettiin alas\nja Suomen uljaat värit jälleen hulmusivat taivaan tuulissa, oli se\nmerkkinä siitä, että Viipuri oli jälleen astunut vahtipaikalleen\nlännen vartijana ja pohjolan lukkona idän uhkaa vastaan. Ja kun\nteille, karjalaiset, uskottiin kunniakas tehtävä, ikivanhan linnan\nvartiointi, silloin tiesi maa ja kansa, että niin kauan kuin\nase pysyy karjalaisten kädessä, ei vihollinen astu yli sillan.\nVelvoittava luottamus. Täyttäkää se kunnialla. Eläköön Suomen armeija\nja suojeluskunnat. Eläköön heissä entisen valkoisen armeijan henki!\"\n\nMuistojuhlien jälkeen, joita oli sitten jatkunut eri osissa maata,\nkäytiin Helsingissäkin juhlimaan toukokuun 16. päivänä sodan\npäättymistä.\n\nKello 10:n aikaan aamulla kerääntyivät joukot, suojeluskunnat,\ninvalidit ja vuoden 1918 siviilipukuiset rintamamiehet Suurtorille.\nEnnenkuin presidentti oli saapunut, toimitettiin niiden lippujen\nvihkiminen, joita kantaisivat rintamamiehet, jotka siviilipukuisina\nlukuisin joukoin maan eri tahoilta olivat kokoontuneet tänne\nviettämään tätä muistoa.\n\nRintamamiesliiton puheenjohtaja kohdisti tämän jälkeen sanansa\nkenraali Mannerheimille pyytäen häntä luovuttamaan nyt vihityt liput\neri yhdistyksille. Tällöin hän viittasi erikoisesti siihen, että\nvuoden 1918 ylipäällikkö oli 15 vuotta sitten lausunut valkoisen\narmeijan ajatuksen niistä keinoista, joita oli käytettävä lujan\nhallitusvallan luomiseen, mikä ainaiseksi saattaisi suojella maatamme\nja sen väestöä sellaiselta kauhun ajalta, joka lainkuuliaisen väestön\nkeväällä 1918 oli ollut kestettävä. Hän toivoi rintamamiesliiton\nnimessä voivansa vakuuttaa sen koettavan myötävaikuttaa tämän\npäämäärän saavuttamiseen. Hän vakuutti, että ne rivit, jotka\nseuraavat äsken vihittyjä rintamamieslippuja, tulevat yhä olemaan\nuskollisia valkoiselle ajatukselle. Tämän jälkeen kenraali Mannerheim\nojensi eri yhdistysten edustajille heidän lippunsa.\n\nKansallisteatterissa, jossa kenraali Mannerheim riemukkaiden\nsuosionilmausten kestäessä astui puhumaan, hän kohdisti sanansa\nsuoraan niille miehille, jotka juhlan olivat järjestäneet, lopettaen\npuheensa seuraaviin sanoihin:\n\n\"Rintamamiehet! Kun tänään teitä tervehdin, ei minun ole tarvis teitä\nkehoittaa isänmaallisuuteen ja uskollisuuteen. Sellainen kehoitus\nolisi loukkaus miehiä kohtaan, joiden ansiosta Suomi on valtakunta\nvapaitten valtakuntien joukossa. Sen sijaan toivotan teille, että\npojillenne ja tyttärillenne perintönä jättäisitte sen saman hengen,\njoka teidät sai lähtemään vaaroihin ja rasituksiin isänmaan puolesta.\n\n\"Eläköön valkoisen armeijan korkea henki.\"\n\nSaman päivän iltana olivat juhlaillalliset kenraali Mannerheimin,\nvuoden 1918 päämajan, eräiden hallituksen jäsenten ja ulkomaisten\nvieraitten sekä monien rintamamiesten läsnäollessa. Tässä\ntilaisuudessa kenraali Mannerheim esitti vastauspuheessaan eräitä\nnäkökohtia, jotka kannattaa tässä toistaa. Kun rintamamiehet ja\nmyöskin monet kansalaiset puolueista ja ryhmityksistä riippumatta\ntässä 15-vuotisjuhlassa vasta nyt selvästi muistivat sen ja yhtyivät\nsiihen, mitä ylipäällikkö oli lausunut 15 vuotta aikaisemmin, on\nsyytä hartaasti toivoa, ettei niitä sanoja, jotka valkoinen kenraali\nnyt lausui, ymmärrettäisi vasta 15 vuoden kuluttua, vaan että ne\nkäsitettäisiin nopeammin ja paremmin. Hän lausui:\n\n\"Vapaussodan viimeistä voittoa juhlittaessa Viipurissa esitettiin\nViipurin hovioikeuden malja, niiden passiivisen vastarinnan\nmiesten, jotka maan historiallisen koettelemuksen aikana seisoivat\njärkkymättä oikeuden puolesta väkivaltaa vastaan ja valaisivat tietä\nkansallemme. Sorron kasvaessa sama vakaumus johti päättäväisiä miehiä\naktivistien riveihin. Ja sama raudanluja usko kokosi maailmansodan\nriehuessa joukon rohkeita miehiä meren taakse sodan kovassa koulussa\nvarttuakseen johtamaan oman kansan taistelua kajastavaan vapauteen.\nHe kaikki olivat miehiä. Persoonallisuuksia olivat nekin, jotka\nastuivat esiin Suomen kohtalon hetkellä.\"\n\n-- -- -- -- --\n\n\"Talonpoikaisarmeijan tahdikkaaseen marssiin uudestiluodun\nvaltakunnan pääkaupunkiin ei kätkeytynyt ainoastaan talvinen\nsotaretkemme verisine uhreineen, loistavine saavutuksineen ja\nisänmaallisine intomielineen, vaan myöskin kuluneiden vuosikymmenien\naseettomat urotyöt. Runoilijaimme ja suurmiestemme nostattama henki\nsekä rohkeamielisyys, vuorenluja usko ja rakkaus kotiseutuun ja\nisäin perintöön johtivat lopulta lippumme voittoon. Tämä voitto ei\nperustunut hämärään joukkovaistoon, se oli persoonallisuuksien,\navoimen otsan, rehellisen pyrkimyksen ja velvollisuudentunnon voitto.\"\n\n-- -- -- -- --\n\n\"Ennen vanhaan oli ikivanhoihin tapoihin ja jaloihin traditsioneihin\nperustuva, korkealle kehittynyt oikeudentunto erikoisesti meidän\nkansamme ja yksilöiden vaelluksen ojennusnuora. Tämä oikeudentunto\nmuovaili persoonallisuuden, antoi luonteelle voimaa, loi\npäättäväisyyden, tahdon uskaltaa jotakin ja kyvyn kantaa vastuun.\nNyttemmin näyttää minusta mielipiteiden muodostuminen tapahtuvan\nkokonaan toisella tavalla. Paljon vähemmässä määrässä toimitaan\nja päätetään yksilöllisessä vastuuntunnossa; puoluemielipide,\njoka -- vapaana perinnäisistä kunniakäsitteistä -- suurien\njärjestöjen ja jaetun vastuun merkeissä suosii tasapäisyyttä,\nvetoaa keskinkertaisuuteen ja asettaa ahtaat rajat yksilön\nhenkiselle liikkumisvapaudelle. Monet merkit viittaavat siihen,\nettä aineellisuus ja puoluemielisyys ovat iskeytymässä itse kansan\nsieluunkin. Toivon ja uskon kuitenkin, että jos näin on todella\nlaita, se on ohimenevä ilmiö. Aina varhaisista, Varsinais-Suomen\nikivanhoilla seuduilla viettämistäni poikavuosista lähtien on minulla\nollut selvä muisto suomalaisen kansan karusta ritarillisuudesta, sen\nsuorasta kunniakäsitteestä ja yksinkertaisesta luottamuksellisesta\nuskosta, ja Suomen taisteluvuosilta tiedän, että tällä kansalla on\ntoimintatarmoa ja tulevaisuudenluottamusta ja että se pystyy suuriin\nuhreihin.\n\n\"Pienen maan suurin voima on yksimielisyys. Unohtakaamme sen vuoksi\nriitaisuudet ja epäluottamus. Älkäämme enää tuhlatko kansakunnan\nvoimia toisarvoisiin kysymyksiin. Me kaikki tarvitsemme toisiamme, ja\nsuokoon Jumala, että me rinta rinnan olisimme kyllin lujia.\n\n\"Meidän on löydettävä se tunnussana, jota kaikki kuulemme ja\njoka johtaa meidät, millä tiellä kulkenemmekin, samaan valoisana\nhäämöttävään tulevaisuuden päämäärään.\n\n\"Kohotan maljani miehelle, joka tahtoo ja pystyy kantamaan vastuun ja\nvaaran.\n\n\"Hyvät Herrat, Teidän maljanne.\"\n\nOn toisinaan väitetty, että Suomen vapautuminen on ollut niitä\nharvoja saavutuksia, joista niin hyvin maailmansodan voittajat kuin\nsen menettäjätkin ovat saattaneet vilpittömästi iloita. Tämäkin\nväite, vaikka siinä on liioittelua, viittaa siihen suuntaan, että\nmaan lopullinen itsenäistyminen, joka oli seurauksena pitkästä\nkehityksestä, tapahtui erinomaisen sopivaan aikaan. Juuri sen tähden\non tämä itsenäiseksi tulo niin merkityksellinen ja sen tähden se\non tapahtuma, jonka vertaa historiamme ei tunne. Ja kun nimenomaan\nsotamarsalkka Mannerheim tässä ainoalaatuisessa ja ratkaisevassa\nvaiheessa asetettiin ensimmäiseksi riviin ja johtajaksi, ja kun hän\nsitten joutui toimimaan kansamme suurena ja taitavana sekä samalla\nloistavana johtajana, on tässä lausuttava, ettei Suomella ole ollut\neikä ole henkilöä, joka sotaisilta urotöiltään ja tuloksiltaan ja\nsiten myöskin yleisisänmaalliselta kannalta olisi hänen vertaisensa.\nTässä mielessä on syytä lausua, että hän on nykyajan käsityksen\nmukaan tähänastisen historiamme suurin nimi.\n\n\n\n"]