[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGyC0YUBEZJIb7a9CNR54Sc1i_DErtLVOVxgMYArWkPE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1567,"Eerikki Puke Korsholman herra","Numers, Gustaf von",1848,1913,"1567-numers-gustaf-von-eerikki-puke-korsholman-herra","1567__Numers_Gustaf_von__Eerikki_Puke_Korsholman_herra","5-näytöksinen historiallis-romantillinen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1888,1924,20308,121475,true,null,[],[],[],"Viisinäytöksinen historiallinen näytelmä sijoittuu 1430-luvun Pohjanmaalle ja seuraa Korsholman linnanherra Eerikki Puken vaiheita. Teos yhdistää romantiikkaa ja valtapolitiikkaa Engelbrektin kapinan aikoihin, jolloin talonpoikien ja kruunun välit kiristyvät ja johtavat avoimeen vastarintaan.","Gustaf von Numersin 'Eerikki Puke Korsholman herra' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1567. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","EERIKKI PUKE KORSHOLMAN HERRA\n\n5-näytöksinen historiallis-romantillinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nGUSTAF VON NUMERS\n\n\nEero Alpin tarkistama suomennos\n\n\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1924.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nEERIKKI PIETARINPOIKA PUKE, kuninkaan vouti Korsholman linnassa.\nAKSEL KURKI, nuori ritari.\nJÜRGEN JUTE, Styresholman vouti, tanskalainen.\nMARTTI MURKAINEN, rikas vöyriläinen talonpoika.\nKREETA, hänen tyttärensä.\nLEENA, hänen sisarensa.\nNIILO, hänen veljensä poika.\nESKIL, vanha vöyriläinen talonpoika.\nMAUNO, nuori maksmaalainen talonpoika.\nKorsholman linnan pehtori.\nOLAVI NIILONPOIKA. Helsinkalannin talonpoikain viesti.\nOLAVI LAURINPOIKA, taalalaisten talonpoikain viesti.\nTANSKALAINEN VIESTI Styresholmasta.\nENSIMMÄINEN   |\nTOINEN        | huovi.\nKOLMAS        |\nENSIMMÄINEN  |\nTOINEN       | talonpoika\nKOLMAS       |\nENSIMMÄINEN   |\nTOINEN        | tyttö.\nKOLMAS        |\nNELJÄS        |\nVANHA AKKA.\nENSIMMÄINEN  | nuorukainen.\nTOINEN       |\nFOLKESON, Puken alipäällikkö.\nMurkaisten talonväkeä. Huoveja. Kansaa.\n\nTapahtuu kesällä vuonna 1434 osaksi Vöyrissä, osaksi Korsholman\nlinnassa.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nI KUVAELMA.\n\nMurkaisten talossa. Pirtti. Juhlaa vietetään. Tanssitaan. Murkainen\nistuu perällä pöydän ääressä muutamien vanhempien talonpoikain\nseurassa. Seinällä riippuu säilä. Seinän vieressä oluttynnyri.\n\nPiiritanssi:\n\n                Jo leikki nyt\n                On päättynyt,\n    Ja lemmenliitto on luotu.\n    Katso, kuinka sorja meill' on sulhanen,\n    Kaunis morsian kuin auran kukkanen,\n    Ja nuorten häät on jo juotu.\n\nKREETA (istahtaa hengästyneenä penkille isänsä viereen).\n\nESKIL. Oikein, Kreeta! Sinä tanssit sulhosi kanssa!\n\nKREETA (kohauttaa olkapäitään). Kunpa hän ensin tulee sulhokseni!\n\nESKIL. Olihan tuo morsiustanssi, tiedän mä!\n\nKREETA. Niin morsiustanssi -- hetken huviksi ja nyt se on jo ollut ja\nmennyt.\n\nESKIL. Arvelen vain, että kai sinä menet samaa tietä kuin kaikki\nmuutkin.\n\nKREETA. Vannomatta paras. -- Mitä isä kertoi teille?\n\nMURKAINEN. Tule tänne, lapseni! -- Sinä olet verevä ja kaunis. Minä\nmuistelin vain niitä aikoja, jolloin me ruotsalaiset tulimme tänne\nmeren ylitse ja lyöttäysimme taloksi Pohjan tällä puolella.\n\nENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Niin, taalalaisen Suur-Ingvarin kanssa.\n\nMURKAINEN. Eikä, vaan hänen poikansa kanssa. Isä-ukko jäi talonpojaksi\nTaalaihin.\n\nENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Ja nyt on Suur-Ingvarin heimo tullut äveriääksi\nja mahtavaksi.\n\nMURKAINEN. Niin on. Mutta Ingvarin poika saapui tänne ja rupesi asumaan\nMurkaisten taloa.\n\nESKIL. Ja siinähän sinä vieläkin isännöit, turvanasi Niilo ja Kreeta.\n\nTOINEN TALONPOIKA. Niin. Sinä olet ylhäistä sukua, sinä. Polveudut aina\nUpsalan pakana-kuninkaista. Silloin oli hyvät ajat maassa.\n\nMURKAINEN. Olipa kyllä. Folkungaheimon herrat olivat susia hekin,\nvaikka he enimmäkseen raatelivat toisiaan.\n\nEERIKKI PUKE. Mutta kansa rakasti heitä, sillä he olivat puhdasta\nRuotsin rotua, ja heidän urotöistään laulettiin mailla ja merillä. Nyt\non veisattu toista virttä, siitä alkain kuin saksalainen tuli maahan.\n\nKOLMAS TALONPOIKA. Albrekti-kuninkaan hallitusta ei Ruotsi hevin\nunohda.\n\nESKIL. Niin, Kreeta, silloin oli viisainta sinun kaltaisesi korean\ntyttöletukan painautua metsän piiloon. Tule tänne, ristityttäreni!\nKoska nyt istun kestissä, niin saat laskea vielä vähän juotavaa\n(Ojentaa astian Kreetalle.)\n\nMURKAINEN. Oikein, Eskil, että käytät hyväksesi, mitä talo tarjoaa! --\nNiilo, laske olutta pojille! Tänä iltana ei saa kukaan lähteä kuivin\nsuin minun talostani.\n\nENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Kuulitko, Niilo? Hän sanoi: \"minun talostani\".\nMutta vähät siitä, kun olut vaan on pikku velhon panemaa.\n\nNIILO (nyrkkiä pudistaen). Hei, pojat, juokaa mielin määrin, \"kun setä\nkerran kestitsee!\"\n\nKREETA (antaa tuopin Eskilille). Kas tässä! -- Mitä sitten tekivät\nmiehet siihen aikaan kuin naisten täytyi piileksiä metsissä?\n\nESKIL. Kiitos! Oh, joko taas suurentelet suullasi? Mutta tiedä, että me\nemme silloinkaan puristelleet nyrkkiä housun taskussa, niinkuin ehkä\nnykyiset kananpojat tekevät.\n\nNIILO (panee kätensä kupeelleen). Ohoh! Kyllä me tarraamme vähän\nylempää kiinni, solkivyön kohdalta, sillä ei vöyriläiselläkään ole\ntaskussaan pelkkä linkkuveitsi! Mutta te kai tarkoitatte, etteivät sen\najan tyttöletukat lyöttäytyneet liittoon Korsholman samettinuttuisten\nherrain kanssa, kuten -- --\n\nKREETA. Tukitko suusi, Niilo, -- taikka saat oluttuopin niskaasi!\n\nNIILO. Anna olla! -- Tottahan se on, että vouti lumosi sinut, kun viime\njuhannuksena kirkossa näit hänet.\n\nKREETA (läikäyttää olutta hänen päälleen). Kas, siinä sinulle! --\nVoudissa on aina enemmän miestä kuin sinussa -- nilviäinen!\n\nNIILO. Samaa kai arveli Kirstikin edellisen voudin aikana.\n\nKREETA. Kirsti oli heikko raukka. Eikö tyttö voi katsella miestä,\ntarvitsematta heti lentää hänen syliinsä?\n\nNIILO. Eipä tuo taida olla niinkään helppoa.\n\nLEENA (on sitonut erään suomalaisessa puvussa olevan nuorukaisen\nolkapäätä. Samassa hän katsahtaa heihin. He vaikenevat).\n\nKREETA (kääntääkseen keskustelun toiselle tolalle). Ole vaiti ja anna\nisän kertoa niistä ajoista! Silloin oli sinun laisillasi nulikoilla\nmuutakin tekemistä kuin alituinen suunsoittaminen! Käännä tänne\nselkäsi, että saan pyyhkiä sinua! Niin -- olet märkä korvallisiltasi\nkuin mikäkin vasikka. Kas niin, mene nyt! Ja nosta lakkia, kun vasta\ntapaat ritarin!\n\nNIILO. Sinun kullallesi! -- Odota sitä! --\n\nESKIL (on juonut edellisen keskustelun aikana). Vai niin? Vai istut\nsinä kirkossa mokomat tuumat mielessä?\n\nKREETA. Oh -- mitä vielä! Niilo vain on ilkeä luonteeltaan. Hän ei ole\nantanut minulle pahaakaan rauhaa tuon kirkkomatkan jälkeen. -- Eikö\ntotta, isä, -- onhan Korsholman vouti rehellinen ruotsalainen ritari?\n\nMURKAINEN. On, lapseni. Ja hyvä olisi meidän kaikkien, jos muissakin\nRuotsin linnoissa asuisi ruotsalaisia ritareita.\n\nENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Niin, kyllähän Puke on kelpo ritari.\n\nTOINEN TALONPOIKA. Mutta heillä lie piruja linnoissaan tuolla meren\ntoisella puolen.\n\nESKIL. Niin, Juutilaisia -- ja he ovat samaa saksalaista hapatusta.\n\nMURKAINEN. Kyllä kai! -- He nylkevät alustalaisiaan saksalaiseen\ntapaan.\n\nENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Mitä hiton jänispöksyjä sitten ovat sen puolen\ntalonpojat?\n\nNIILO. Viheliäisiä raukkoja!\n\nENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Mutta täällä Ruotsissa ei kelpaakaan\nherraskomento.\n\nNIILO (tulistuen). Piru periköön herrat -- niin saksalaiset kuin\nJuutilaiset -- ja vieläpä ruotsalaisetkin! -- Paholainen heidät kyllä\nhelvetissä kärventää. Hiiteen voudit, sanon minä. Me hautaamme heidät\nraunioiden alle! Mitä me oikeastaan mokomilla iilimadoilla teemme?\n\nUSEAT TALONPOJAT. Se on kelpo puhetta, Niku!\n\nMURKAINEN (tyynesti). Herroja tarvitaan, jos on mieli pitää\nvaltakunnassa järjestystä yllä. Niin, pojat! Tappakaa vain voudit!\nMutta pian väkevin teistä nousee vähitellen herraksi ja rakentaa\nkivimuurin talonsa ympärille. Sitä eivät nuoret ajattele.\n\nNIILO (puoliääneen). Kyllä ajattelevat! Mutta tottakai hänetkin voi\nnutistaa!\n\nENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Niilo on rivakka tuumissaan, kuten isänsäkin.\n\nNIILO (hurjasti). Menkää helvettiin raippoinenne! Minä en katso, mihin\nlyödä kolhaisen, jos joku vain tarttuu kiinni käteeni taikka koipeeni.\nSillä tottahan ne -- vielä -- ovat omani (Menee kiivaasti sivulle).\n\nMURKAINEN (katsoo häneen). Kreeta, anna minulle olutta! Juokaa, kunnon\ntoverit! Olot ovat kuitenkin paremmalla kannalla nyt kuin ennen.\n\nMAUNO (on tullut sisään jokseenkin humalassa). Niin, täällä Korsholman\ntienoilla. Mutta samaa ei suinkaan kuulu Helsingin eikä Turun\nseuduilta.\n\nMURKAINEN. Herran rauhaa, Mauno! Mitä kuuluu saaristosta? Käy peremmäs\nja paina puuta!\n\nMAUNO. Oh, Murkainen, nyt ei sovi talonpojan istua lekotella pöydän\npäässä. Kirves kouraan pihtipielestä, miehet, ja käärikää\npaidanhihanne, jos ette tahdo niitä vereen ryvettää!\n\nMURKAINEN. Hiljemmin, Mauno! Minä vietän tänä iltana Pyhän Olavin\njuhlaa -- ymmärräthän. -- Tiedätkö jotain uutta, koska veri noin on\nnoussut päähäsi?\n\nMAUNO. Pyydän anteeksi! Mutta näetkös, kaikki Ruotsin mahtavat eivät\nistu, niinkuin sinä, pitopöydän ääressä sukulaisten ja ystäväin\nseurassa, ylistelemässä tätä aikaa ja tuota saaren kurjaa kuningasta.\nKiitoksia kestistä! Kylläpähän kohta tulee parempiakin puhujia kuin\nminä. Sillä me maksmaalaiset emme osaa laverrella emmekä hienostella.\nIskemme vain kirvesterällä kuin rehdit saaristolaiset ainakin\n(Hoipertelee Niilon luo. Lyö häntä olkapäälle). Päivää, Niilo! Joko\nsinäkin olet ruvennut mässäämään herrojen kestissä?\n\nNIILO (nauraa, tarttuu hänen käteensä). Miksikä en? Koska Maksmaan\nmieskin kuuluu nyt vain pylsyjä popsivan.\n\n    (Kaikki nauravat).\n\nMURKAINEN. Valtakunnassa on nykyisin paljon nurin puolin. Mutta meidän\nvoutimme Eerikki-herra, hän se sentään on ruotsalainen ritari ja\nlempeäluontoinen mies.\n\nMAUNO (suuttuneena). Niin sinä sanot. Mutta enpä huoli hiiskua, minä\nmiehenä minä sinua oikeastaan pidän. Nyt olen, näet, hutikassa. Mutta\nsinä, Niku! No niin -- mitä välitän minä siitä, mitä kirjoja sinulla on\nlaukussasi. Mutta tuolle kynnykselle herrat murhasivat isäsi. Ja minä,\npiru vie, ratkon suolet kaikilta herroilta ja ripustan ne pitkin\nMaksmaan aidanseipäitä. -- Kun vain saan kynsiini huovipirun, niin\nkyllä minä -- -- -- (Vetää esiin puukkonsa).\n\nMURKAINEN (hymyillen). Kas, kas!\n\nMAUNO. Luuletko sinä, Suur-Murkainen, että minä sinun apuasi kerjään?\nEllei Puke pidä huovi-hurttiaan -- noita sikoja -- kurissa, heidän\nlaukkoessaan tyttöjemme kintereillä, niin saa hänkin ulvoa heidän\nkanssaan silloin, kun me tulemme nuotioita kohentamaan. Sillä onpa\nsaaristossakin tuohta rovion sytykkeiksi. -- Niin, Kies'auta, onkin!\n\nMURKAINEN. Ohoh! Aikovatko Maksmaan miehet polttaa Korsholman? Vai mitä\nkummia tiedät, koska siinä noin rehentelet?\n\nMAUNO. Niin, kummia minä tiedän ja rehennellä aijomme kaikki tyyni\nennen pitkää. Minä luotsasin tänne tänään erään veneen Styresholman\npuolelta -- ja siinä tuli tänne muuan Helsinkalannin mies.\n\nMURKAINEN. Niin, niin, siellä ei liene juuri häävit oltavat, eikä\nFaxeholmassa liioin. No, mitä hän kertoi?\n\nMAUNO. Hän kysyi sinua, Murkainen. Likempiä tietoja saat häneltä\nitseltään. (Juo tuopin olutta, laulaa).\n\n    Ritari ja pappi joi viiniä vai,\n           Että hei juli, hei juli, hei!\n    Syöttiläs-sikasi nyt myynet sa kai?\n           Että tili, lili, lili, lei.\n\n    Viistoista moukkaa sa karjusta tuo,\n           Että hei juli, hei juli, hei!\n    Vaan kaupan en tyttöjen mennä ma suo.\n           Että tili, lili, lili, lei.\n\nHei pojat! (Paiskaa oluttuopin pöytään).\n\nLEENA. Ole laulamatta mokomia renkutuksia Pyhän Olavin iltana! Sinä\nolet humalassa, Mauno.\n\nMURKAINEN. Mauno on harmissaan tänään. Tiedän kyllä, että Juutin ies on\nraskas. Mutta me olemme köyhiä talonpoikia ja selkänahkamme kestää\nkestettävänsä. Talonpojan ei sovi ruveta sotakannalle mahtavia herroja\nvastaan. Sen kyllä kokemuksesta tiedämme.\n\n    (Helsinkalannin viesti on tullut.).\n\nHELSINKALANNIN VIESTI. Niin kyllä. Sen me Helsinkalanninkin miehet\ntiedämme varsin hyvin. Mutta me tiedämme myös, ettei orjuus ole koskaan\nsaanut istua Ruotsissa pöydän päässä eikä hallita ja vallita maassa\noman mielensä mukaan. Jumalan rauhaa, Martti Murkainen! Tunnetko minua\nenää?\n\nMURKAINEN. Mitä, Herran nimessä! Ethän sinä vain ole Ola Niilonpoika\nStyresholmasta? Aivan oikein, näen ma! Vanhentunut sinä olet, samoin\nkuin minäkin. Terve tuloa! Kreeta, tuo lisää olutta! Rakkaampaa\nvierasta tuskin voisi tulla juhlaani. Kas niin! Kulautapas nyt\nsamanlainen siemaus kuin muinoin Falunissa sinä iltana, jolloin\nsurvoimme Saksan korpit suohon. Siihen aikaan sinä olit aika poika\ntuoppia kallistamaan.\n\nHELSINKALANNIN VIESTI. Kiitoksia, tyttö! -- Korea hemppu! Tyttäresi,\narvaan ma.\n\nMURKAINEN. Niin, onhan tyttö sorea, ja uljas hän on mieleltäänkin,\nsiitä ole varma! Ainoa lapsi, rakkain lapsi, näetkös. Mutta mikä ihme\ntuo sinut tänne? Mielesi näyttää synkeältä, Ola. Joko siellä kotona on\ntalonpojan pirtissä olo tukalaa? Eikö Juutilainen enää pysy linnojensa\nseinien sisäpuolella?\n\nHELSINKALANNIN VIESTI. Herra paratkoon! Tuho ei ole vielä yllättänyt\nteitä, näen ma. En ole meidän puolella nähnyt pitkään aikaan niin\niloisia kasvoja kuin nyt täällä sinun ympärilläsi. Martti, Martti\nMurkainen, meillä on taas kuningas Albrektin ajat käsissä. Mutta nyt\nkäy mäski pohjaa myöten, ja sakka kuohuu reunainsa ylitse, niinkuin\nteikäläinen olut!\n\nMURKAINEN (katsoo terävästi helsinkalaista). Hm! Siihenhän moisen\nhallituksen täytyi viedä. Margareetan ottopoika ei jaksa kantaa äitinsä\nkruunuja. Minä arvaan, että joku Saksan ritari taas tähtäilee Folkungan\nkruunua. Vai onko siellä kohonnut joku ylimys, joka on omaa sukujuurta?\nMutta sehän on mahdotonta. Vanhojen laamannien lapsia on liian monta.\n\nHELSINKALANNIN VIESTI. Niin, heitä on liian monta, ja vapaasukuinen\nveri on käynyt kovin vetiseksi. Mutta kuulkaa, Pohjan miehet, nyt me\nemme enää luota herroihin. He laukkovat pitkin kyliä ja laahaavat\nmeille sieltä suurisuisia ruhtinaita toisen toisensa perästä. Sitten he\nkiistelevät keskenänsä nurkkavallasta ja rahvaan sorrosta. Sen tähden\non nyt aika ottaa ohjat omiin käsiimme, kuten oli tapana ennen\nmuinoinkin. Ja meillä onkin jo tiedossamme mies, joka kykenee\nnäyttämään, kenen tulee kantaa Ruotsinmaan kruunua.\n\nMURKAINEN. Suuria sanoja. Ola! Mutta herrat ovat vieläkin suuremmat. Me\nsen sijaan olemme vain köyhiä talonpoikia.\n\nHELSINKALANNIN VIESTI. Mutta niin eivät arvele taalalaiset, ja\nTaalaistahan polveudutte tekin!\n\nMURKAINEN. Taalalaiset? Onko valtakunnanneuvos Niilo Steeninpoika\npukeutunut sotisopaan? Se suku on maan vanhimpia, ja suosiossa se\nmyöskin on.\n\nHELSINKALANNIN VIESTI. Siihen suuntaan ovat todellakin asiat. Mutta\ntällä erää ei ole johtomiehenä Niilo-herra, vaan -- Engelbrekt\nEngelbrektinpoika.\n\nMURKAINEN. Engelbrekt Engelbrektinpoika! Sitä nimeä en tunne. Mitä\nmerkkiä hän käyttää kilvessään?\n\nHELSINKALANNIN VIESTI. Merkin laita lienee vähän niin ja näin. Hän on\nkuparikaivoksen työmies ja yhtä hyvä talonpoika kuin sinäkin. Ei hän\nainakaan kuulu suuriin sukuihin.\n\nMURKAINEN (perin halveksivasti). Ei kuulu suuriin sukuihin.\nVuorityömies! Hm! Ja hän tahtoo päästä kuninkaaksemme, sanoit. Oh,\nsiihen vaaditaan paljon. Taalalaiset ovat kovin kärsineet ja ovat\ntoimissaan ylen hätäisiä. Ei, Ola. Se mies pyrkii korkeammalle kuin\nsiivet kantavat. Taalainmaa ei sentään vielä ole koko Ruotsi.\n\nHELSINKALANNIN VIESTI. Mutta Taalaa, Vestmanlanti, Rekari ja -- Uplanti\n-- ne ovat kuitenkin melkoinen osa valtakuntaa. Pian liittyy häneen\nkoko Helsinkalantikin. Uplannista on lähtenyt ennenkin Ruotsin\nkuninkaita.\n\n    (Yleinen hälinä).\n\nENSIMMÄINEN TALONPOIKA (lyö nyrkkinsä pöytään). Jos asia on niinkuin\nsanot, Helsinkalannin mies, niin ei Pohjakaan enää aikaile.\n\nTOINEN TALONPOIKA. Tämän maan ääressä ei koskaan syödä armoleipää. Kun\nvain me kerran lähdemme alas, niin saamme kyllä Turun miehet mukaamme.\n\nKOLMAS TALONPOIKA. Ja Kastalan saaren kautta ei ole pitkältä\nTukholmaan.\n\nENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Hiljattain olemme kulkeneet samaa tietä\nHolsteinin jupakan tähden ja silloin häpeäksemme. Kulkekaamme nyt\nkerran kunniaksemmekin.\n\nHELSINKALANNIN VIESTI. Juuri niin mekin ajattelemme Taalajoen\npohjoispuolella. Meitä on rääkätty ja kohdeltu kuin järjettömiä\nelukoita. Naisemme ovat olleet Juutilaisten orjina sekä pahassa että\nhyvässä. -- Kuukauden kuluttua ei pidä löytymän polttamatonta\nhirrenpäätä Styresholmassa eikä Faxenlinnassa. Minut on lähetetty\nilmoittamaan siitä teille, te vapaat Pohjan miehet. Ja ellen erehdy,\nhulmuaa myöskin Korsholman linna piakkoin liekkien vallassa.\n\n    (Yleinen hälinä).\n\nNIILO (lyö helsinkalaista olalle). Oikein, helsinkalainen!\n\nMAUNO (Murkaiselle). Mitä minä sanoin? Varo, ettei tuli pääse sammumaan\ntakassa.\n\nENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Meillä ei ole mitään tehtävää Korsholmassa.\nMutta lähtekäämme meren ylitse helsinkalaisten avuksi.\n\nNIILO ja NUORUKAISET. Me ripustamme kaikki herrat paistinvartaaseen!\n\nENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Mitä hittoja Puke on teille tehnyt?\n\nMAUNO (Niilolle). Minä yhdyn Niiloon. Niin, Niku, mitä pahaa Puke on\nsulle tehnyt? Häh?\n\nNIILO. Herra kuin herra!\n\nESKIL. Mitä arvelet, Martti? Me olemme tottuneet luottamaan sinuun.\n\nUSEAT TALONPOJAT. Niin, niin! Murkainen johtajaksi! (Yleinen huuto).\nMurkainen! Murkainen!\n\nMURKAINEN (on tarkastanut helsinkalaista. Nousee ylös. Lyö voimakkaasti\nkätensä pöytään). Hiljaa pirtissäni, sanon minä! Tiesinhän sen, että\njoku kahakka taas nousee, sillä ruotsalainen on liian vanha uskon\nvaihtoon. Mutta minä en pidä Engelbrektin yritystä oikeana, koska hän\nei ole valtakunnan mahtavia.\n\n    (Yleinen hiljaisuus).\n\nHELSINKALANNIN VIESTI. Mutta maan mahtavatkin liittyvät häneen.\n\nMURKAINEN. Kyllä. Niin kauan kuin sorto on pahimmillaan ja veri kiehuu\nheidän aivoissaan. Mutta annas, kun onni pettää --!\n\nMAUNO. Saakeli soi! Kuule sinä, Martti!\n\nMURKAINEN (hymyillen). Niilo, anna Maunolle olutta! (Ivallisesti\nhelsinkalaiselle). Tuo Engelbrekt on siis koonnut nuorta kansaa\njohtonsa alle ja kiertelee nyt pitkin Taalainmaata. Ja mitä\nsankaritöitä hän on tehnyt?\n\nHELSINKALANNIN VIESTI. Sinä olet käynyt kovin jäykäksi vanhoilla\npäivilläsi! Mitäkö hän on tehnyt? No niin -- Juhannuksena leimusi\nBorganäs liekkiroviona.\n\nMURKAINEN (katkerasti). Ja tuo kuparikaivoksen työmies sytytti\nmurhapolton sillä aikaa kuin linnan väki tanssi juhannustanssiaan tai\nistui juomapöydän ääressä. Minä ymmärrän -- ja mokoman sankarityön\npalkinnoksi tahtoo hän nyt päästä kuninkaaksemme?\n\n    (Äänettömyys).\n\nHELSINKALANNIN VIESTI. Ei, Murkainen. Pitäisihän teidän vöyriläisten\ntuntea paremmin vanhat Taalain tavat. Keskellä valoisaa kesäpäivää soi\nLeksandin suuri kirkonkello. Sen kaiku kuului vetten yli Rättviikiin ja\nMooraan, niin, jopa aina Osaan saakka. Ja Jumalan kirkkaana aamuhetkenä\nretkeili Engelbrekt ilomielin, kaksi tuhatta talonpoikaa seurassaan,\nvoudin pesäpaikalle. Ja kun liekit kummasti välkkyivät joen kalvossa,\nniin Taalain uuvutettu kansa rukoili Jumalalta hyvää jatkoa.\n\nMURKAINEN (tyynesti). Hyvä! Entä sitten?\n\nHELSINKALANNIN VIESTI. Sitten tuli Köping-linnan vuoro.\n\nMURKAINEN (kuuntelee jännityksellä).\n\nHELSINKALANNIN VIESTI (hitaasti). Ja sitten Vesteråsin.\n\nMURKAINEN (nousee ylös). Linnan?\n\nHELSINKALANNIN VIESTI (tyynesti). Niin. Vesteråsin linnassa neuvotteli\nEngelbrekt vestmanlantilaisten kanssa.\n\nMURKAINEN (kiihkeästi). Sinä valehtelet! -- Ola, saiko hän senkin\nlinnan valtaansa?\n\nHELSINKALANNIN VIESTI (hitaasti, ylenkatseella). Hän valloitti sen, ja\nRekarin miehet toivat hänelle sytykkeitä Gripsholmasta. (Pontevasti.\nOjentaa kätensä Martille. Pudistaa hänen kättään). Nyt hän majailee\nUpsalan linnassa.\n\nMURKAINEN (joutuu yhä enemmän liikutuksen valtaan. Istuu ja vetää\nhelsinkalaisen luokseen. Äänettömyys). Kreeta, tule tänne! (Tarttuu\nhänen käteensä).\n\nKREETA (on koko ajan kiihkeästi kuunnellut keskustelua). Isä, sinä\nvapiset --!\n\nMURKAINEN (vaipuu ajatuksiinsa). Ei haittaa, lapseni! Ota esille\nhopeamalja ja tarjoa Ola Helsinkalaiselle olutta.\n\n    (Vilkasta keskustelua).\n\nHELSINKALANNIN VIESTI (ottaa maljan). Kiitoksia, tyttö! Sinulla, tyttö,\non ruotsalaiset silmät!\n\nKREETA. Upsalan kaupungissahan kuninkaat valitaan?\n\nHELSINKALANNIN VIESTI. Niin, tyttö. Niin tapahtui ennen.\n\nKREETA. Siis on jälleen miehiä Ruotsissa. Ah, kunpa olisin mies!\n\nMURKAINEN. Tahtooko hän tulla Ruotsin kuninkaaksi?\n\nHELSINKALANNIN VIESTI. Kansa tahtoo sitä.\n\nENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Kansan kuningas! Niin pitää ollakin. Pyhän\nEerikin aikoina ei otettu eikä annettu veroa.\n\nMAUNO. Niin. Veroa me maksamme oman mielemme mukaan.\n\nENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Ja raunioiksi kaikki linnat!\n\nNIILO. Ja polttakaamme herrat raunioiden alle!\n\nTOINEN TALONPOIKA. Entäs Korsholman ritari?\n\nKOLMAS TALONPOIKA. Niin. Mitähän Puke arvelee?\n\nHELSINKALANNIN VIESTI. Voutinne kuuluu olevan puhdasta Ruotsin aatelia\nja sitäpaitsi rahvaan suosiossa. Hänen heimolaisensa Uplannin laamanni,\nsamoin kuin moni meidän puolen aatelista, on yhtynyt Engelbrektiin.\n\nTOINEN TALONPOIKA. Niin. Meidän täytyy saada Puke puolellemme.\n\nHELSINKALANNIN VIESTI. Jos hän liittyy teihin, niin silloin on kaikki\nhyvin. Jos hän ei sitä tee, niin käyköön hänen samoin kuin Jösse\nEerikinpojan ja Flögen. Hekin olivat ritareita, mutta eivätpä\nuskaltaneet odottaa talonpoikaisarmeijaa, kun se tuli tilinteolle.\n\n    (Sekanaista huutoa).\n\nMAUNO. He, he, he, -- pojat! -- Kuules, vanha Murkainen! Ota alas\nkalpa! Tuo, joka riippuu seinällä selkäsi takana. Sitten marssimme\nlinnaan. Saa nähdä, saattaako Puke katsoa meitäkin suoraa silmästä\nsilmään. Ei se ainakaan ole yhtä helppoa kuin päivät päästään lyödä\npainia karhujen kanssa Laihian saloilla.\n\nMURKAINEN. Joka kerran voi nutistaa niskat Laihian karhulta, hän kyllä\nkykenee tukkimaan vielä suulaammankin maksmaalaisen kidan. Korsholman\nvouti ei pelkää meitä. Minä tiedän, että hän on uskollinen\nkuninkaalleen, jonka luottamusmiehenä hän täällä hallitseekin. Jösse\nEerikinpoika ja Flöge ovat tanskalaisia. Antaa heidän juosta. Mutta\nKalmarin kruunu on ruotsalaisten laatima naapurisovun ja rauhan\nsäilyttämistä varten. Toisin menetettäköön, jos Margareeta-rouvan\ntestamentti on rikottava. Minä tiedän, minkä verran me talonpojat yksin\nmahdamme rautaisia ritareita vastaan.\n\nESKIL. Sinä puhut viisaan kieltä, Martti. Vartokaamme siis!\n\nNIILO (kiihkeästi). Ja anastavatko he tuolla lahden takana yksinään\nkaiken kunnian?\n\nMURKAINEN (jyrkästi). He ovat kärsineet vaivat ja vainon. Sallikaa\nheille nyt kunnia myös!\n\nNIILO (uhotellen). No, sitten tästä saa yksinään lähteä liikkeelle.\n\nNUORUKAISET. Oikein, Niilo! Vartokoot vanhat! Me seuraamme sinua.\nEläköön Engelbrekt!\n\nMURKAINEN (katkerasti). Hiljaa, pojat! Te olette Korsholman\nalustalaisia. Voudin luvatta ette liiku mihinkään.\n\nKREETA (vilkkaasti). Oi, jospa minä vaan olisin sellainen mahtava\nherra --!\n\nMURKAINEN. Niin et taipuisi kansan edessä.\n\nKREETA. En. Mutta minä johtaisin sitä taisteluun.\n\nMURKAINEN. Niin, se hänen pitäisi tehdä, jos hän on kuningasverensä\narvoinen.\n\nKREETA. Mutta, isä! Koska hän kerran on jalon ritari Pyhän Eerikin\nverta, eikö hän sitten itse voisi tulla kuninkaaksi?\n\nMURKAINEN (nousee ylös, laskee kätensä hänen päänsä päälle,\npontevasti). Niin, Kreeta, juuri hän, taikka ei kukaan! Huomenna lähden\nKorsholmaan neuvottelemaan voudin kanssa.\n\nKREETA. Se on oikein, isä! Ja tuo uljas, kaunis herra on kuuleva sinua.\nHän suostuu johtamaan teitä Engelbrektin luo. Ja Niilo ja Eskil ja\nkaikki miehet seuraavat mukana. Ja me täällä kotona rukoilemme Pyhää\nHenrikkiä vapauttamaan maan -- ja -- ja -- suojelemaan Korsholman\nritaria.\n\nMURKAINEN. Niin, niin. Minä olen jo sanonut, mitä hänestä ajattelen.\nPuke on totisesti jalosyntyinen ritari. -- Ja minä olen hänen miehiään,\nsamoin kuin hän on Pyhän Eerikin kuningasverta.\n\nKiitos, kiitos, hyvät ystävät! Me olemme lopettaneet tämän Olavin illan\nmerkillisellä keskustelulla. Nuoret ovat tanssineet jo tarpeeksensa ja\nvanhain täytyy päästä levolle, sillä paljon saattaa huomispäivä tuoda\ntullessaan.\n\nPitäkää nuorisoa aisoissa, naapurit! Paljon pahaa saattaa syntyä, jos\nveri saa kuohua reunainsa ylitse näinä vaarallisina aikoina.\n\nNiin, niin! Huomenna menen linnaan. Herra varjelkoon Ruotsia! Ja suuri\nkiitos tästä juhlasta! Jaakko, soita meille Taalain marssi! Sinä olet\nvieraani, Ola! Meillä on vielä paljon puhumista keskenämme. Jumalan\nrauhaa!\n\n    (Soitetaan Taalain marssia: \"Mandom mod och morske män\".\n    Kansa poistuu hitaasti).\n\nVäliverho.\n\n\nII KUVAELMA.\n\nKorsholman linnan ritarisali. Eerikki Pommerilaisen vaakuna (takkuinen\nkotka) riippuu seinällä.\n\nPUKE (kävelee vakaana edestakaisin, seisahtuu vaakunan eteen ja\nkatselee sitä). Takkuinen kummitus tuo. Sileämmät olivat Margareetan\nkissat. Ne osasivat piiloittaa kyntensä, ne. Sitä ei älyä Pommerin\nmeripeto. Te hurskaat Kalmarin isät! Olikohan teidän testamenttinne\nsittenkään valtakunnan hyväksi? Vai olemmeko me jälkeläiset\nheikontuneet, emmekä voi varjella maata kotkan kynsiltä? (Äänettömyys).\nMitä tuo Engelbrekt tahtoo? -- Talonpoika, joka pestaa aatelin\npalvelukseensa! (Kävelee jälleen). Ei, kyllä tuo yhteen juotettu\nkolmiliittoinen kruunu kerran putoaa ja särkyy. Se on liian raskas\nyhden kantaa. Renkaat eivät sovellu toisiinsa. Vaan kuka hyvänsä\nrepineekin sen rikki, ei sitä ainakaan talonpoika riko. Tukevat tammet\nlevittävät juuriansa Ruotsin maahan, mutta kukka tuleentuu niiden\nhuipuissa. Siellä vain kotkat lepäävät --.\n\nNiin, ja korpit myös.\n\nEngelbrekt! Jos sinä olisit ritarismies, niin kenties uskoisin sinua,\ntarttuisin miekkaan sinun tähtesi, sillä sinä olet sittenkin\nihmeteltävä. Talonpoikana sinä innoitat minua. Koko tuo kapina ärsyttää\nmieltäni, ja kuitenkin sinä olet oikeassa. Sillä nyt koittaa uusi aika.\nJonkun täytyy lyödä alas tuo kilpi ja ripustaa omansa sen sijalle. --\nKaarlo Knuutinpoika voisi sen tehdä. -- Ei. Sitä minä en kärsisi. --\nMinä -- hm! -- Minä olen Pyhän Eerikin verta yhtä hyvin kuin hänkin --\nyhtä hyvin kuin nuo muut -- (Istuu pöydän ääreen. Nojaa päätään kättä\nvasten).\n\nKURKI (tulee meluten ja iloisena. Seisahtuu oven suuhun. Ojentaa\nkätensä Eerikkiä kohti, laulaa).\n\n    Oh!\n    \"Mi Volmari herttuan mielessä vainen --\n    Kultainen kruunu vai hurmaava nainen?\"\n\nPUKE. Kenties -- kosioretki -- Tukholmaan.\n\nKURKI. Tuodaksesi sieltä ihanan aatelisrouvan. Ei, älä tee sitä. Hän\nlaskisi tarkoin oluttynnyrimme ja houkuttelisi sinut jo puoliyöstä pois\nkarhun peijaisjuomingeista. Onko jotain jäljellä viime yöstä?\n\nPUKE (koputtaa pöytään miekkansa kahvalla. Poika tulee sisään). Tuo\nolutta! Laske Närpiön vero-olutta! Se on väkevintä. -- Tuletko\nmessusta?\n\nKURKI. Tulen.\n\nPUKE. Mitä mestari Sigfrid tiesi kertoa?\n\nKURKI. Vanhaa virttään -- että papit ovat meitä hiukan mahtavammat.\n\nPUKE. Sanoiko hän tänään: vain hiukan?\n\nKURKI. Niin sanoi. Sitä hän märehtikin vähä väliä uudestaan.\n\nPUKE. Talonpojat tyhjensivät kai tapansa mukaan hänelle eväspussinsa?\n\nKURKI. Eikö mitä! He katsoa mulkoilivat minua ja mutisivat: jos on\nkorppia, niin on lokkiakin. Ymmärrätkö?\n\nPUKE. Kyllä. He söisivät eväänsä itse, jos me kaivaisimme silmät\ntoisiltamme.\n\n    (Poika tuo olutta).\n\nKURKI. Mutta vastaiseksi juomme heidän vero-oluttaan! -- Maljasi!\n\nPUKE (hymyillen). Engelbrektin malja!\n\nKURKI (työntää maljan pois luotaan). Hyi saakeli! Oletko saanut uusia\ntietoja sieltä päin?\n\nPUKE. En. Eilisestä sain jo tarpeekseni.\n\nKURKI. Sitten ovat Taalain jurrit saaneet selkäänsä. Viime yönä näin\nsellaista unta.\n\nPUKE (hymyillen). Viime yönä! Mutta näytäthän siltä, kuin olisit\nnukkunut sangen hyvin (Vakaasti). Mutta tiedätkö -- minä ihailen tuota\ntaalalaista talonpoikaa.\n\nKURKI. Loruja! Talonpojan tulee tehdä työtä, meidän taas auttaa\nkuningasta ja varjella valtakuntaa.\n\nPUKE. Hm! --\n\nKURKI. Niin, Eerikki. Talonpoika kyllä myisi valtakunnan naurismaasta.\nMutta kunnia -- se tarvitsee ritarin kannuksia.\n\nPUKE (kaksimielisesti). Luuletko kunnian olevan kannuksissa?\n\nKURKI. En. Vaan se on, samoin kuin kannuksetkin, tullut kuninkaan\nkädestä.\n\nPUKE. Sinä olet perin kuningasmielinen. Mutta mikä sitten on tuo sinun\nkuninkaasi? Meidän vertaisemme, jonka me ensin otamme ja sitten mieltä\nmyöten hylkäämme. Kuninkaita olemme kaikki tyyni.\n\nKURKI. Siihenkö taas jouduimme? Sinä tahdot asettua väliin. Varo\nitseäsi! Kavahda Kaarloa ja muita herroja myös! -- Ja entäs papit\nsitten! -- Ei. Kuningas ja kansa! Minä liityn kuninkaaseen.\n\nPUKE. Jos semmoinen kuningas saa vallan, niin hän ottaa samassa kaikki.\nSamoin tekee talonpoikakin.\n\nKURKI (nauraen). Niinkuin aateli ja papistokin.\n\nPUKE. Niin, aatelin käsissä sen pitää säilyä!\n\nKURKI. Taistele siis vallasta! Lyö yhteen sukukilvet, niin silloin\nsiitä syntyy seitsemästi seitsenpäinen lohikäärme.\n\nPUKE. Tiedätkös, mieleeni on juolahtanut kummallinen ajatus!\n\nKURKI. No, kuinka kummallinen?\n\nPUKE. Entä jos koko tämän mellakan on saanut toimeen --\n\nKURKI. Upsalan piispa?\n\nPUKE. Eikä, vaan tuo Fogelvikin orpana.\n\nKURKI. Kaarlo Knuutinpoika? -- Loruja! -- Niin uljas aatelismieskö\nkalastaisi noin sameassa vedessä?\n\nPUKE. Entä Ruotsin kruunu?\n\nKURKI (varmasti). Pysyy kuninkaan päässä Köpenhaminassa.\n\nPUKE. Hm!\n\nKURKI. Nostaisitko sinä sen pois talonpoikaisloasta?\n\nPUKE. Siihen se tahrautui jo juotettaessa. -- (Verkalleen). Kaarlolla\non kylläksi pitkä säilä.\n\nKURKI (kiihkeästi). Mutta myöskin jäykkä selkä. Muuten Falunin ja\nKöpenhaminan välillä kasvaa sankka metsä puhdasta aatelishonkaa.\n\nPUKE (kaksimielisesti). Ei se ole niinkään sankka.\n\nKURKI. Nyt sinua riivaa itse paholainen. Juo ja viruta vatsaasi mokomat\najatukset! Tänään minä näin jotain, joka on koko Skånen pohjoispuolisen\nkuningaskunnan veroinen.\n\nPUKE. Luultavasti jonkun tytön jälleen.\n\nKURKI. Jälleen! Katselenko minä muka tyttöjä? -- Oh! Sellaiset silmät!\nKultaiset kutrit ja vartalo kuin liljan varsi.\n\nPUKE. Oliko hän ihanampi kuin neiti Tavast?\n\nKURKI (heittää hansikkaansa). Vaiti! Kas tuossa hansikkaani!\n\nPUKE (ottaa sen ylös ja painaa sydämelleen). No niin. Tavastilan\nsuloinen Elina on ihanampi. Sinulla ei varmaan ollut aikaa tiedustella\ntuon aatelisneidon syntyperää eikä vaakunaa.\n\nKURKI. Vaakunaa -- sinun talonpoikaisläänissäsi! Hän oli Murkaisen\ntytär.\n\nPUKE. Vai niin? Tuon kopean talonpoikaiskuninkaan tytär! No, silloin\nhänellä on syntyperää liiaksikin.\n\nKURKI. Muuten voit antaa hänelle aatelisvaakunan. Siitä ei sinua estä\nmikään. Olethan sinä Pohjan mahtavin herra.\n\nPUKE. Ehkäpä Kurkien kurjen?\n\nKURKI. Eikä. Se on menetetty Tavastilan sillalla. -- No, sitten hän saa\nolla ilman vaakunaa. -- Mutta hurmaava hän on. Solakka, pitkä.\n\nPUKE. Maljasi! Viruta vatsaasi ylistyspuheet, etteivät ne tartu\nkurkkuun.\n\nKURKI. Niin, sinä et ole nähnyt häntä vielä. Maljasi! Hyvää olutta\nsinulla on, mutta sitä viheliäisempi hovi nuorten huvitella.\n\nPUKE. Sinä oletkin täällä taltutettavana.\n\nKURKI. Saatpas nähdä, kuinka koreasti joku velho vielä viettelee\nsinutkin vuoren onkaloon.\n\nPUKE. Täällä ei ole vuoria.\n\nKURKI. Entäs Myyrivuori Vöyrissä.\n\nPUKE. Loruja! (Taputtaa miekkansa kahvaa). Tämä on minun morsiameni,\neikä se estä meitä juomasta ja huvittelemasta. -- Eikös olekin solakka,\nniin sorja ja hieno morsian!\n\nKURKI. Mutta saakelin kylmä.\n\nPUKE. Kyllä se lämpenee.\n\nKURKI. Niin, päivällä tappelussa. Mutta yöllä --\n\nPUKE. Silloin nukutaan.\n\nKURKI. Hm!\n\nPOIKA (ilmoittaen). Murkainen Vöyristä pyytää päästä voudin puheille.\n\nPUKE. Murkainen? Hyvä! Laske hänet sisään! Tuo pikari lisää!\n\nPOIKA (kumartaa. Menee).\n\nKURKI (ikkunan vieressä). Tulehan katsomaan, Eerikki!\n\nPUKE (katsoo ulos). Onko se hän, tuo tuolla?\n\nKURKI. Missä ovat silmäsi? Kuka muu sitten? Luuletko kuningaskunnassasi\nkasvavan montakin tuollaista kukkaa?\n\nPUKE. Täällä ovat kaikki tytöt kauniita.\n\nMURKAINEN (tulee).\n\nPUKE (menee häntä vastaan. Ojentaa hänelle kätensä). Terve tuloa! Käy\nperemmäksi, Murkainen! Minua ilahuttaa nähdä sinua.\n\nMURKAINEN. Armollinen herra! Hupaista on, että talonpoika on\ntervetullut ylimyksen saliin ja että hänet asetetaan kunniaistuimelle.\nKunpa vain ei siitä tavasta olisi luovuttu Ruotsissa.\n\nPUKE. Minä ymmärrän tarkoituksesi (Poika tuo olutpikarin). Onneksesi,\nkunnon talonpoika!\n\nMURKAINEN. Kiitos! Kunpa meillä aina olisi Ruotsin aatelia\nlinnoissamme!\n\nPUKE. Niin ei ole, sitä pahempi. Kuningas ei näy kaipaavan Ruotsin\naatelia. Siitä juuri tahdon puhella kanssasi.\n\nMURKAINEN. Samassa aikeessa minäkin astuin saliinne.\n\nPUKE (Kurkea silmäten). Sinä tulit tyttärinesi. Miksi et ottanut häntä\nsisään?\n\nMURKAINEN. Hän saa huvitella ulkona. Hän katselee teidän ulkomaalaista\nruusutarhaanne.\n\nKURKI. Eerikki, sallitko minun pyytää häntä sisään? Tai ehkä menen ulos\nja saattelen häntä sillä aikaa, kun te keskustelette.\n\nPUKE (hymyillen). Pyydä häntä sisään ja käske tuoda kirsikkaviiniä!\n(Murkaiselle). Meillä ei ole emäntää, eikä huoveihin ole juuri\nluottamista.\n\nMURKAINEN (ylpeästi). Ei kukaan solvaise Murkaisen tytärtä. (Kurjelle).\nÄlkää vaivatko itseänne, nuori herra. Jos haluatte, niin menen itse\nhäntä kutsumaan.\n\nPUKE. Tee se!\n\n    (Murkainen menee).\n\nKURKI. Äreä hurttakoira tuo.\n\nPUKE. Sillä on tarkka vainu haaskalinnuista.\n\nMURKAINEN (tulee sisään Kreetan kanssa. Osoittaa hänelle oven suussa\nolevaa penkkiä). Istu tuossa, Kreeta!\n\nKURKI (mairitellen). Täällä olisi pehmeämpi. (Osoittaa ikkunan luona\nolevaa päällystettyä tuolia.)\n\nMURKAINEN. Tuo sija on tarpeeksi hyvä talonpojan tyttärelle.\n\nPUKE. Murkaisen tytär ei istu oven suussa minun salissani. (Taluttaa\nhänet esille). Istu tuohon isäsi viereen! Olitteko messussa, Murkainen?\n\nMURKAINEN. Olimme.\n\nPUKE. Maamies on saanut hyvän sadon tänä vuonna.\n\nMURKAINEN. Niin on. Ei sovi valittaa. Ja hyvä sato on tervetullutta\nniin herroille kuin talonpojillekin.\n\nPUKE. Niin, epäilemättä. Sillä pelkäänpä, että minun täytyy vielä tänä\nsyksynä lähettää huovini avaamaan teidän aittojanne.\n\nMURKAINEN. Me avaamme ne itsekin silloin, kun valtakunnan onni on\nkysymyksessä. Sehän on talonpojan velvollisuus, samoin kuin aatelin\nvelvollisuus on viisaudellaan valvoa maan oikeutta. Ja nyt harjoitetaan\nvääryyttä.\n\nPUKE. Minä tunnen sinut. Sinä et valita syyttä. Tarkoitat tuota yleistä\nrauhattomuutta, joka nyt vallitsee maassa?\n\nMURKAINEN. Meillä on kaikki hyvin. Mutta Pohjan tuolla puolen kansa\nhuutaa apuamme, herra!\n\nPUKE. Näkyvätpä he tulevan toimeen omin päinsäkin Taalaissa.\n\nMURKAINEN. Taalaa en tarkoittanut. Sitä asiaa ei järkeni käsitä. Mutta\nHelsinkalannista kohoo ilmoille raskas huuto.\n\nPUKE. Mitä tiedät sieltä?\n\nMURKAINEN. Meille on tullut viesti. Kuuluvat levittävän sinnekin\nJuutilaisia tapojaan. Ruotsin talonpojasta ne tuntuvat raskailta.\n\nPUKE. Ruotsin talonpoika on aina kärkäs valittamaan.\n\nMURKAINEN (loukattuna). Kenties hän pitää Ruotsin oikeudet kalliimpina\nkuin muut.\n\nPUKE (nousee, kävelee kiihkeästi pari kertaa edestakaisin, seisahtuen\näkisti Murkaisen eteen). Puhukaamme selvää kieltä, Murkainen! Hyvin\ntiedän, että Ruotsissa on näinä aikoina harjoitettu suurta vääryyttä\nsekä meitä aatelisia että teitä talonpoikia kohtaan. Valituksenne ovat\noikeutetut. Ruotsin valtakunnan läänien olisi pitänyt pysyä Ruotsin\naatelin hallussa. Niin sääsi Kalmarin liitto. Ja nyt joutuvat ne\nJuutilaisten käsiin, missä suinkin mahdollista. Heimolaiseni Kaarlo\nKnuutinpoika oli heille liian mahtava. He eivät uskaltaneet sysätä\nhäntä syrjään. Sentähden hallitsee hän nyt Tjustea. -- Minulle\nannettiin Korsholma. Mutta moni muu istuu vielä lohdutonna nurkassaan.\n\nMURKAINEN. Talonpoikaa lohduttaa se, että herrat liittyvät heihin,\neivätkä hylkää oikeaa juurtansa. Te tiedätte paremmin kuin minä, mistä\nsyystä niin on tapahtunut. Teidän heimolaistanne ei peljätä. Vaan teitä\nsitä enemmän.\n\nPUKE. Kuinka niin? Hänellä on rikkaammat tilukset kuin minulla ja\nsitäpaitsi hän on maan vanhinta aatelia.\n\nMURKAINEN. Tanskalaiset eivät pelkää aatelia, mutta sitä enemmän meitä\ntalonpoikia.\n\nPUKE. Niinkö luulet?\n\nMURKAINEN. Tuo haara pyhän Eerikin heimoa on aina ylenkatsonut meitä.\nSen sijaan teidän sukunne, joka myöskin on samaa kuningasverta, on\nmiesmuistiin ollut kansalle aina lempeä ja rakas. Sentähden, jalo\nherra, on teidät lähetetty tänne maanpakoon. Tanskalaiset ovat melkein\naidattaneet teidät piirinsä sisään. Heidän voutinsa hallitsevat\nkaikkialla, niin Helsinkalannissa ja Taalaissa kuin myöskin Turussa ja\nAhvenanmaalla.\n\nPUKE. Vai olet sinä huomannut sen?\n\nMURKAINEN. Kansa pitää silmällä ystäviensä kohtaloa.\n\nPUKE. Ja nyt se on kiinnittänyt huomionsa erääseen talonpoikaan Taalain\nkuparivuoristossa!\n\nMURKAINEN. Eikä. Niin tekee vain ajattelematon joukko -- Me luotamme\nteihin.\n\nPUKE (varovasti). Ja minä luotan Kalmarin lakiin.\n\nMURKAINEN. Ja kuitenkin se laki jo on rikottu.\n\nPUKE. Tahdotko sinä rikkoa sitä yhä enemmän?\n\nMURKAINEN. Minä pelkään, että se on rikottu ainiaaksi. Viime yönä\nheräsi mielessäni ajatus, että Ruotsin kansan on etsiminen itsellensä\nuutta herraa.\n\nPUKE (tarkastaa häntä terävästi). Sinulla on uskaliaat tuumat,\nMurkainen. Kuninkaan käsi on kyllin mahtava musertamaan sekä teidät\nettä teidän valittunne, jos vain hanke syntyy ennen aikojaan. Tosin\nminäkin pidän omituisena sitä, että Pyhän Eerikin kruunu on joutunut\nmaasta pois. Vaan -- meidän täytyy kärsiä niin kauan kuin lait pidetään\npyhinä. Mutta kun laittomuus pääsee vallalle, niin meidän on ottaminen\nsiitä vaari. Ja minä myönnän, että esi-isämme tarttuivat miekkaan\npienemmistäkin syistä kuin mitä nyt on tapahtunut. -- Mitä miehiä ovat\nnuo helsinkalaiset? Miksi he eivät tule minun luokseni?\n\nMURKAINEN. He ovat kunniallisia, vapaita talonpoikia. He majailevat\nkattoni alla ja nauttivat minun suojelustani.\n\nPUKE. Hyvä! Muutoin kuljeksii täällä paljon joutokansaa kiihoittamassa\nrahvasta. Minä luotan sinuun. (Käskevästi). Lähetä helsinkalaiset\nluokseni!\n\nMURKAINEN. Mielelläni, herra. Ja mitä tehnettekin heidän avuksensa,\nniin me talonpojat olemme aina valmiit maksamaan veroa ja hankkimaan\nsotilaita. Me seuraamme teitä ilolla. Olkaa varma siitä!\n\nPUKE (ylpeästi). Tahdon tutkia, minkä verran tässä on totta. Pysykööt\nPohjan talonpojat rauhassa! Sellaiset rettelöt kuin taalalaisten, ne\neivät miellytä minua. Talonpoika pysyköön askareissaan! Hänen ei sovi\nryhtyä toimiin, jotka eivät hänelle kuulu, sillä aateli on pantu\ntalonpojan herraksi. Joka Engelbrektin tavoin tunkeutuu meidän\ntiellemme, hän on orjan lailla hypännyt herransa tuolille, ja hänet\nhakattakoon maahan. Linnan turvallisuus perustuu siihen, ettei\nnostosiltaa lasketa alas kaikkia varten. Ja missä linna seisoo lujana,\nsiellä löytää kuuliainen talonpoikakin turvapaikan hädän hetkenä.\n\nMURKAINEN (katkerasti). Mahdollista kyllä, että meidän välillämme pitää\nolla jonkinlainen arvojuopa. Minä tiedän hyvin, etteivät entiset ajat\npalaja enää takaisin, ja senkin, että laki on poistanut monta\nhäpeäpilkkua. Mutta älkööt ylhäiset herrat sentään kokonaan unohtako\nniitäkään aikoja, jolloin talonpoika tuomitsi vapaana miehenä käräjissä\nja herra seisoi nöyränä kuninkaan tuolin takana.\n\nPUKE (tulistuen). Te ette liioin unohda niitä aikoja ja tahtoisitte\nmielellänne saada ne takaisin. Mutta minä sanon: ne eivät palaa enää.\nLiiaksi leveä juopa on jo kaivettu aatelisen etevämmyyden ja\ntalonpoikaisen röyhkeyden välille.\n\nMURKAINEN. Teidän ei kuitenkaan pitäisi kaivaa sitä leveämmäksi kuin se\non. Minä en olisi uskonut teidän käyttävän tuollaista ulkomaista\nkilkutinta rehdissä ruotsalaisessa nutussanne.\n\nPUKE. Päästä kansa valloilleen! Revi raunioiksi linnamme, niin saat\nnähdä, mitä siitä lopuksi koituu, kun jokainen pyrkii herraksi eikä\nkukaan huoli totella. Kas, juuri siinä on se seitsenpäinen lohikäärme,\njoka hävittää maan piirin.\n\nMURKAINEN. Oh, se semmoinen on vain vanhaa tarua kaikki tyyni! Kuningas\nistui Upsalassa eikä Tanskassa silloin, kun maassa ei vielä ollut\naatelia, vaan ainoastaan vapaasyntyistä talonpoikaa. Te olette\nkorukukkia kansan viljavainioilla ja elätte talonpojan hiestä. Hänen\nkanssaan te voitte varttua ja kilpailla viisaudessa ja aatelisavuissa.\nMutta missä aatelilla ei enää ole aatelisuutta, siellä astukoon esiin\nvapaa talonpoika ja hakatkoon maahan kaiken perstan!\n\nPUKE (ylenkatseellisesti). Jos tässä pääsisikin joka mies tuomariksi,\nniin pian siat tonkisivat kukkatarhoissa.\n\nMURKAINEN (kiivaasti). Me olemme kärsineet nurkumatta ja antaneet\nteidän aidata kansaa ikäänkuin nautakarjaa. Ja mihin olemme näin\njoutuneet? Te herrat nousitte kapinoimaan Mauno Eerikinpoikaa vastaan.\nTe olette kuljettaneet maahan vieraita ruhtinaita, jotka antoivat\ntalonpojat teidän valtaanne. Sitten kävivät kuninkaat teille\nhaitallisiksi. Ja silloin te veitte kruunun maasta pois, saadaksenne\nitse hallita pikkukuninkaina. Ja kun nyt tästä kaikesta on syntynyt\nkapina, niin te ette välitä sitä sortoa, jota me kärsimme. Te vain\nhuudatte sen johdosta, että teiltä riistetään teidän läänityksenne. Ja\ntästä ei tulisi koskaan loppua -- olkaa varma siitä -- ellei talonpoika\njälleen pääse käräjille, niinkuin ennenkin, ja ellei aateli anna valtaa\nkuninkaalle. Hallitkaa vapaasti perintötilojanne! Mutta siihen myös\nrajoittukoon teidän valtanne. Sillä herrain orjiksi me emme koskaan\nlannistu.\n\nPUKE. Me kyllä ohjaamme Ruotsin valtakuntaa ilman teitäkin.\n\nMURKAINEN (kiivaasti). Aatelilla täytyy olla jäykät käsivarret\nohjatakseen sitä auraa, jolla Ruotsin talonpoika peltonsa kyntää.\n\nPUKE. Nyt näen, että Taalain talonpoika on käynyt vaaralliseksi täällä\nPohjassakin.\n\nMURKAINEN. Minä en ole Engelbrektin miehiä. Minä olen ollut teidän.\nMutta surulla täältä lähden, sillä nyt huomaan, ettei Ruotsin tarvitse\ntoivoa mitään tältä suvulta. Nyt talonpoika saa itse hankkia oikeutta,\nmiten parhaiten taitaa.\n\n    (Aikoo lähteä).\n\nPUKE. Varo itseäsi! Ja älkää ryhtykö mihinkään minun luvattani!\n\nMURKAINEN. Teillä on oikeus istua tuomarina Vöyrin käräjissä. Mutta\nmitä me sinulle vastaamme -- se on kokonaan meidän oma asiamme.\n\nPUKE. Minä kykenen kyllä raivaamaan itselleni tietä, ratsastaakseni\nvapaana, missä ikänä tahdon.\n\nMURKAINEN. Ja sentähden on talonpoikakin jo vanhastaan tottunut käymään\nmetsässä kirves kädessä. Hyvästi, vouti! Tule, Kreeta!\n\n    (Menee Kreetan kanssa).\n\nKURKI. Kuule! Tuo oli jäykempää aatelia kuin minä ja sinä yhteensä.\n\nPUKE (puoleksi itsekseen). Hän oli kuitenkin oikeassa monessa kohden.\n\nKURKI. Tanakka äijä! Kuinka kepeästi hän nostaa tytön satulaan!\nEerikki, antaisin koko kuningaskuntasi, jos nyt saisin olla tuon\nukkelin housuissa. Kas, kas! Nyt tyttö katselee tänne. Nyt hän --\nvietävän läävä, kun nyt peittää molemmat! No, veikko, eikö hän ollut\nkaunis! Näitkö silmiä!\n\nPUKE. Näin. Ne paloivat.\n\nKURKI. Hän katsoi kummallisesti sinuun, ikäänkuin olisi tahtonut ampua\nnoidan nuolen sydämeesi.\n\nPUKE. Vielä tulisemmin iskivät hänen silmänsä, kun hän loi katseensa\nmaahan.\n\nKURKI. Ne uhkasivat sinua, nuo silmät!\n\nPUKE. Ei, Aksel, -- niissä oli jotain muuta kuin uhkaa.\n\nKURKI (viekkaasti). Kuule, veikko! Ehkä vastedes rupeamme kiertämään\nkarhuja Vöyrin puolella!\n\nPUKE (karttaen). Mitä ne kokkipojat nyt oikeastaan kuhnailevat?\n\nPOIKA (ilmoittaa). Mestari Sigfrid on valmis pitämään ruokarukouksen.\n\nKURKI. Mainiota! Tule papin luo ja heitä hornaan aatelit ja moukat,\nkuninkaat ja tyttövelhot! Kun oikein ajattelen, niin karhunpaisti on\nsittenkin ainoa oikea pääasia tässä matoisessa maailmassa.\n\nVäliverho.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nIII KUVAELMA.\n\nMurkaisten pirtti. Ilta. Leena ja Kreeta istuvat kehräämässä. Näytöksen\nalussa kuuluu silloin tällöin avonaisesta ikkunasta etäisiä\njahtimerkkejä ja torventoitotuksia. Kreeta istuu mietteisiin\nvaipuneena, herää ajatuksistaan, ja kuuntelee jahtitorvea. Leena\ntarkastelee häntä terävästi.\n\nLEENA. Vouti on salolla metsästämässä (Äänettömyys). Mitä mietit,\nlapsi?\n\nKREETA (rupeaa kehräämään). En mitään. (Äänettömyys. Katsoo yht'äkkiä\nLeenaan). Täti, onko totta, mitä kansa kertoo? Oletko sinä muinoin\nrakastanut Eerikki herttuata?\n\nLEENA (viivytellen). Kyllä. -- Minä olin silloin nuori, niinkuin sinä\nnyt.\n\nKREETA. Kerro minulle siitä!\n\nLEENA. En lapsi. Joskus toiste. (Torventoitotusta). Vaarallista on\nkuunnella tuota torventoitotusta.\n\nKREETA. Se on niin kaunista. Metsästikö hänkin?\n\nLEENA. Minä kerron hänestä sitoessani sinulle morsiusseppelettä, sitten\nkun kerran vietät häitä Niilon kanssa.\n\n    (Äänettömyys).\n\nKREETA. Pidätkö kaikkein enimmän Niilosta?\n\nLEENA. Minä pidin paljon hänen isästään.\n\nKREETA. Oliko hän yhtä raju kuin Niilokin?\n\nLEENA. Kyllä. Yrjänä ja Martti olivat hyvin eriluontoisia veljeksiä.\n\nKREETA. Niinkuin Niilo ja isä?\n\nLEENA. Niinkuin sinä ja Niilo. Yrjänä ja minä leikimme aina yhdessä.\nMartti oli totinen ja kulki omissa mietteissään kuten sinä.\n\nKREETA. Minua surettaa se, etteivät Niilo ja isä elä sovussa keskenään.\n\nLEENA. Sinun pitää tehdä heidän välinsä hyväksi.\n\nKREETA. Minunko? -- Kumpi heistä siis antaisi myöten?\n\nLEENA. Niiloa on helppo hellyttää. Hän kyllä tottelee isääsi. Ja\nMartilla taas on paljo sovitettavaa --\n\nKREETA. Onko totta, että isä on anastanut talon Niilolta?\n\nLEENA. Antaahan isäsi sen takaisin, ja sinut ja vielä paljon muuta\nlisäksi.\n\nKREETA. Eikö isä saanut Eerikki herttualta talon perintökirjoja?\n\nLEENA (katkerasti). Stykeltä hän ne sai. He syyttivät Yrjänää\nkapinoitsijaksi, ja tila joutui kruunulle.\n\n    (Rupeaa kiivaasti kehräämään).\n\nKREETA. Olitko sinä täällä silloin kun he ottivat Yrjänä-sedän\nhengiltä?\n\nLEENA. Olin.\n\nKREETA. Oliko isäkin täällä?\n\nLEENA. Ei. Hän oli linnan rakennustöissä.\n\nKREETA. Olitko sinäkin joskus siellä?\n\nLEENA. Linnassako? (Äänettömyys). Olin toisinaan.\n\nKREETA. Eihän herttua vain murhannut setää?\n\nLEENA (vilkkaasti). Ei, ei! Styken huovit sen tekivät. Eerikki herttua\noli hyvä ihminen.\n\nKREETA (katsoo häneen tutkivasti). Pitikö hän sinusta, täti?\n\nLEENA (seisauttaa rukin). Kyllä. Me pidimme paljon toisistamme. Älköön\nkukaan syyttäkö häntä Styken töistä! Eerikki oli vain yhdeksäntoista\nvuotias, ja silloin ihmiset ovat vielä hyväsydämisiä. Mutta Stykestä\nhän sai kehnon toverin. -- Oh, minä tunsin heidät molemmat niin hyvin!\n\n    (Rupeaa jälleen kehräämään).\n\nKREETA. Olitko sinä usein linnassa?\n\nLEENA. Toisinaan. Minä kuljetin ruokaa Martille -- koko kesäkauden,\nluullakseni.\n\nKREETA. Oliko siellä jo silloin kukkatarha?\n\nLEENA. Ei, ainoastaan sankka metsä -- ja siellä herttuan oli tapa\nlauleskella.\n\nKREETA. Kerran kuulin ritari Kurjen laulavan. Kaunista se oli.\n\nLEENA. Kyllä kai.\n\nKREETA. Kurki on kaunis ritari.\n\nLEENA. Hän on herttuan näköinen, mutta herttua oli kauniimpi.\n\nKREETA. Vouti minua peloittaa. -- Liekö hänessä jotain kuninkaan\nkaltaista?\n\nLEENA. Ainakin hän on kuninkaallista verta.\n\nKREETA. Isä sanoo, että hänen pitäisi olla meidän kuninkaamme.\n\nLEENA. Martti rakastaa sitä sukua -- ja samoin moni muu.\n\nKREETA (empien). Ei enää.\n\nLEENA. Kyllä. Hän rakastaa sitä aina. Mutta Martti ja vouti eivät\nsittenkään sovi keskenään.\n\nKREETA. Minä tahdon -- (Vaikenee yht'äkkiä. Hetken kuluttua\nuhoitellen). Isä oli oikeassa eilen.\n\nLEENA. Herra ja talonpoika eivät vedä kuormaa koskaan tasaisesti.\n\nKREETA (kiivaasti). Ei -- talonpoika saa vetää yksin kaiken.\n\nLEENA. Sinä olet Martin tytär --.\n\nKREETA (hetken kuluttua). Isä on liian kiivas.\n\nLEENA. Olisitko sinä menetellyt toisin?\n\nKREETA. Kyllä. Vouti ei ymmärtänyt. Jospa hän nyt istuisi sinun\npaikallasi --\n\nLEENA. Mitä sinä sitten sanoisit?\n\nKREETA. Oh! -- Niin paljon -- johon hän ei kykenisi vastaamaan.\n\nLEENA (salatulla levottomuudetta). Sitäkö mietit, koska unohdat\nkehruun?\n\nKREETA. Niin. Minä mietin koko viime yön, mitä hän vastaisi, jos minä\nsanoisin niin ja niin --.\n\nLEENA. Lasten tuumia! Miksi et koeta samaa Niilon suhteen?\n\nKREETA. Niilon? -- Sehän on vallan toista!\n\nLEENA. Siinäpä se juuri pulma onkin. Usko minua, tyttö! Nuo ajatukset\neivät ole ikänä sinulle hyväksi. Heitä ne pois mielestäsi, niin kauan\nkuin vielä on aikaa. Sinä et voi asettua isäsi ja voudin väliin.\n\nKREETA (intoilevasti). Sitäpä juuri tahtoisin.\n\nLEENA. Teet paljoa viisaammin ruvetessasi oman sukusi välittäjäksi --\nMartin ja Niilon. Se on sinun velvollisuutesikin, ja sen sinä voit\ntehdä.\n\nKREETA. Minusta olisi niin suurta -- --.\n\nLEENA. Lapsi raukka! Jos rakastaisit Niiloa, niin sinulla olisi toiset\nmietteet mielessäsi.\n\nKREETA. Kun Niilo vain tekee jotain suurta, niin minä kyllä pidän\nhänestä.\n\nMURKAINEN (tulee Niilon seurassa). Tuo meille olutta, Leena! Missä on\nOla Helsinkalainen?\n\nLEENA. Meni Eskilin luo.\n\nMURKAINEN. Hyvä! (Lempeästi Kreetalle). Tule tänne, tyttäreni! Oletko\njälleen iloinen?\n\nKREETA (pyyhkii isänsä otsaa). Olen. -- Sinä olet niin palavissasi.\n\nMURKAINEN. Niityllä on kova kiire. -- Aamulla sinä olit niin\nalakuloinen.\n\nKREETA. Sinä itse olit pahoillasi. Minä muistelin teidän eilistä\nriitaanne.\n\nMURKAINEN. Niin, lapseni. Väärin tein ottaessani sinut mukaani. Se\nkäynti ei ollut sinua varten.\n\nKREETA. Mutta, isä, minä olen niin iloinen siitä.\n\nMURKAINEN (katkerasti). Mutta minäpä en. Raskasta oli kuulla laamanni\nPietarinpojan puhuvan sillä tavoin. Nyt ei talonpojalla ole muuta\nneuvoa kuin turvautua omaan voimaansa.\n\nKREETA (tutkivasti). No, onko tuo ritari sitten kaikki kaikessa?\n\nMURKAINEN (vilkkaammin). Hän oli kaikki kaikessa. Nyt hän ei enää ole\nyhtään mitään. Hän oli ainoa, eikä kelvannut mihinkään.\n\nKREETA. Lähde vielä kerran hänen luokseen!\n\nMURKAINEN. En. Tulkoon hän minun luokseni!\n\nKREETA (epäilevästi kysyen). Luuletko hänen tulevan?\n\nMURKAINEN (ärtyisesti). Niin, täytymyksen pakosta -- vilppi sydämessä.\nSe ei ole sama, se. Ei, sanon minä! Ruotsi on vaipunut orjuuteen ja\npysyy orjuudessa, kunnes sille nousee uusi sukupolvi. Pyhän Eerikin\nheimo on kuollut. Uusi aika pitäköön huolta uudesta herrasta. Me vanhat\nemme kelpaa uskon vaihtoon.\n\nKREETA. Lähde linnaan, isä!\n\nMURKAINEN. Nuoriso elää aina toivossa. Minä olen pettynyt toiveissani,\nja se surettaa minua hautaan saakka. Minä olen juossut kuin sokko, side\nsilmilläni, ja nyt se kirvelee harmaan vanhuksen sydäntä. -- Mutta\nsinulle, lapseni, sinulle olen antanut monta viisasta neuvoa. Älä\nunohda niitä senkään jälkeen kuin minä jo olen päättänyt vaellukseni,\nsillä sinä olet minun tyttäreni, talonpojan tytär (Katkerasti). Ja\nkoeta teroittaa ne Niilon mieleen rakkaudella. Minulta hän saa isänsä\ntalon -- siinä kaikki. Mutta antaessani sinut, annan hänelle enemmän\nkuin mitä itse olen saanut (Juo. Käskevästi Niilolle). Niilo, käske\nväen nousta ylös huomenna päivän koittaessa!\n\nNIILO (välinpitämättömästi). Tänään olemme tehneet työtä\nkaksinkertaisesti. Huomenna alamme tavalliseen aikaan.\n\nMURKAINEN (tulistuen). Vai niin? Sinäkö päätät? Varo itseäsi, Niilo!\n\nNIILO (uhoitellen). Mitä aiot minulle tehdä?\n\nMURKAINEN. Lahjoitan tilan kruunulle takaisin.\n\nNIILO (osoittaa ivallisesti Kreetaa). Lahjoitatko hänetkin? Vai teetkö\nhänet perinnöttömäksi?\n\nMURKAINEN. Se ei koske sinua.\n\nNIILO (uhoitellen). Kylläpä sentään, sillä olet luvannut hänet minulle.\n\nKREETA (katsoo tyytymättömästi heihin. Nousee ja menee ulos).\n\nMURKAINEN. Minä en syökse lastani onnettomuuteen. Sinun syliisi!\nKäräjissä voin panna sinut lain holhottavaksi, niinkuin nyt olet minun\nholhottavanani.\n\nNIILO. Eivät suuret sanat suuta halkaise!\n\nMURKAINEN. Tuo uhoittelu syöksee sinut turmioon. Millaista elämää sinä\nvietät, Niilo? Kierrät kyliä ja pitkin pitäjää roistojen seurassa.\nKuuntelet noita taalalaisia, jotka sanovat olevansa Engelbrektin\nlähettiläitä ja saavat aikaan vain rauhattomuutta ja mieliharmia. Ja\nsiten tekee minun veljeni poika!\n\nNIILO (hurjasti). Älä puhu isästäni! Hän hallitsi omaa perintötilaansa,\nhän.\n\nMURKAINEN (rauhallisemmin). Hänen omaisuutensa on paisunut minun\nhoidossani, eikä minun tarvitse hävetä sitä. Pieninä ollessanne olen\npitänyt teitä kumpaakin polvellani, sekä Kreetaa että sinua.\n\nNIILO. Se on totta. Mieroon et minua karkoittanut.\n\nMURKAINEN. Minä olen kasvattanut teidät yhdessä. Siten luulin parhaiten\nvalvovani teidän kummankin tulevaisuutta.\n\nNIILO. Koetatko vieläkin uskotella, että se muka tapahtui sinun\nansiostasi? -- Ei, se tapahtui -- --. Oh, kyllä minä tiedän. Sinua\npakoittivat siihen vallan toiset syyt.\n\nMURKAINEN (lempeämmin). Älä kiusaa minua kauemmin, Niilo! Myönnän\nkyllä, että se oli velvollisuuteni. Mutta silläkin on rajansa. Ellet\nkunnioita sukuasi, jos et osaa hoitaa tilaasi ja vaimoasi, niin ei\nmikään voi pakottaa minua. Mieluummin saa sukuni sammua köyhyydessä ja\ntyttäreni jäädä naimattomaksi, ennenkuin jätän sinulle sellaisen\nvallan.\n\nNIILO. Miksi et siis anna minulle tytärtäsi? Miksi minun täytyy täällä\nvetelehtiä renkiäkin halvempana? Sinä vaadit minulta kuuliaisuutta.\nJos tahdot minusta nöyrää lasta, niin täytyy minun saada lapsen\noikeudetkin. Koko pitäjä pitää minua pilkkanaan. Mutta tästä alkain\nminä kuljenkin omaa tietäni, sillä minulle on kerrottu, ettei sinuun\nole luottamista.\n\nMURKAINEN (tulisesti). Niilo! (Äänettömyys. Yhä sydämellisemmin).\nNiilo! Älä anna valheen myrkyttää väliämme! Me olemme kuumaverisiä\nkumpainenkin. (Kävelee pari kertaa edestakaisin). Sinä olet kovin\nhuimapäinen. Älä polta pirttiä, ennenkuin olet hankkinut itsellesi\ntoisen. Tähän aikaan lyö moni vanhempikin päänsä honkaan. Älä\nkuitenkaan rakenna huonettasi korkeammaksi kuin perustus kannattaa.\nHelppo on käydä aamun hämyssä sotaan, mutta suurten kosto on armoton\nehtoolla, kun talonpoika on kukistettu. Välimme voi vielä tulla\nhyväksi. Minä en pakoita Kreetaa. Jos voit voittaa hänet omaksesi, niin\ntee se! Mutta ei tällä tavoin! Ei näin! (Jälleen käskevästi). Kuten\nsanoin: väki nouskoon ylös päivän koittaessa. Sillä pouta käy\nepävarmaksi, ukkosta on ilmassa ja sadetta hankkii. Leena, pane pataan\ntavallista enemmän silavata ja anna väelle mitta olutta tänä iltana --\nja samoin myös huomenna! (Menee huoneeseensa).\n\nNIILO (istuu, nojaa päätään kättä vasten).\n\nLEENA. Niilo, tottele Marttia!\n\nNIILO (on vaiti).\n\nLEENA. Hän näyttää sinusta kovalta ja kylmältä. Viisasta ei ole laskea\nverta valloilleen, ja nuori veri on aina herkkä tulistumaan.\nJäljestäpäin sitten kyllä kestää katua. Usko minua! Hän rakastaa sinua.\n\nNIILO. Täällä minua ei rakasta kukaan muu kuin sinä, täti.\n\nLEENA. Kenties minä rakastan sinua hellemmin kuin nuo muut. Isäsi\ntähden, näetkös. Mutta älä välitä siitä, Niilo! Minä olen kokenut\npaljon, vaan se ei koske sinua. Vanhan on vaikea kitkeä pois kaikkea\nrikkaruohoa mielestään. Mutta sinä olet nuori. Sinä et saa antaa\npahojen ajatusten itää sydämessäsi. Puhuttele Kreetaa ja ole\nystävällinen hänelle! Istu hänen luonaan kotosalla, ja kaikki käy kuten\nMartti sanoi. Kaikki muuttuu hyväksi jälleen. Sillä tytöllä on suuret\naatteet mielessään -- suuremmat kuin sinulla ja minulla. Hänen kanssaan\nsinä tulet onnelliseksi. (Leena menee).\n\nNIILO. Hyvä! Koetan malttaa mieleni. Mutta älköön setä liioin ärsyttäkö\nminua! Ja jos joku tässä rupeaa tuomitsemaan, niin sen teen minä, eikä\nkukaan muu. (Istuu miettivän näköisenä).\n\nKREETA (tulee). Onko isä jo mennyt?\n\n    (Seuraava keskustelu tapahtuu lyhyesti ja kuivasti).\n\nNIILO. Näethän sen.\n\nKREETA. Oliko hän suutuksissaan?\n\nNIILO. Ei -- ei, niinkuin tavallisesti.\n\nKREETA (istuu ja rupeaa kehräämään). Sinä et saa riidellä isän kanssa.\n\nNIILO. Senkö vuoksi sinä lähdit ulos?\n\nKREETA. Niin. En jaksa sitä sietää.\n\nNIILO. Kyllä koetan välttää --.\n\nKREETA (seisauttaa rukkinsa ja katsoo häneen). Mitä sillä tarkoitat?\n\nNIILO. Sitä mitä sanon.\n\nKREETA. Niin et ole sanonut ennen.\n\nNIILO. Mutta nyt sanon.\n\nKREETA. Miksi nyt?\n\nNIILO (vastaamatta hänelle). Asiat paranevat, jos sinä vain autat\nminua.\n\nKREETA. Minä?\n\nNIILO. Meidän pitää mennä naimisiin.\n\nKREETA (pelästyen). Sanoiko isä niin?\n\nNIILO. Ei, vaan täti. Jos kerran saan sinut puolelleni, niin kaikki voi\nmuuttua hyväksi. Niin hän arveli.\n\nKREETA. Ethän sinä pidä minusta.\n\nNIILO. Enkö pidä?\n\nKREETA. Et!\n\nNIILO. Mistä sen tiedät?\n\nKREETA. Silloin istuisit kotona minun luonani puhelemassa kanssani,\ntekisit tai olisit tekemättä -- aina sen mukaan, kuinka kulloinkin\nsovittaisiin.\n\nNIILO. Niinpä nyt juuri aion tehdäkin.\n\nKREETA. Aiotko todellakin? Ja onko sinussa miestä pitämään, mitä olet\nluvannut?\n\nNIILO. Ellet olisi niin ylpeä, niin olisit voinut jakaa kuorman minun\nkanssani ja kantaa siitä osasi sinäkin.\n\nKREETA. Minun mieheni ei tarvitse vaieta vaimonsa edessä eikä ihmisten\nedessä liioin. Mutta hän ei myöskään saa haukkua paarmoja kuin pahainen\nrakki eikä syöksyä suin päin mereen mitättömän lastun perässä.\n\nNIILO (katsoo ylös. Vilkkaammin). Menemmekö naimisiin, Kreeta?\n\nKREETA. Minä en rakasta sinua vielä.\n\nNIILO (katkerasti). Sen tiedän. Sinä et tahdo astua ainoatakaan askelta\nminua kohti.\n\nKREETA. Naiminen -- ei ole vain -- askel.\n\nNIILO (kiivaasti). Sinä yhä kiertelet ja kaartelet. Isäsi taas syyttää\nsinua. Te olette liitossa keskenänne.\n\nKREETA. Tuohon en vastaa mitään. Rakkaus kyllä herää vähitellen -- kun\nrupean säälimään sinua.\n\nNIILO. Minä en välitä sellaisesta rakkaudesta.\n\nKREETA. No, rakkaus herää kai sitten, kun ensin saan sinusta paremmat\najatukset.\n\nNIILO (vilkkaasti). Ei. Rakkaus ilmestyy kuin varas yöllä. Se ei\ntuumista eikä laskuista.\n\nKREETA. Niinkö luulet?\n\nNIILO (tulisesti). Niin. Ja se on vasta oikeata rakkautta. (Ojentaa\nkätensä Kreetalle. Torventoitotusta).\n\nKREETA (tulee yhä levottomammaksi). Sellaista rakkautta en tunne. Ei,\nNiilo! Älkäämme puhuko siitä enää! Minä en jaksa kuulla enempää (Menee.\nSeisahtuu oven suuhun). Elä toivossa, jos minusta pidät. Kenties kaikki\nvielä kääntyy hyväksi. Puhelkaamme vast'edes usein keskenämme, sillä\nminä soisin joutuvani sinun omaksesi. Ei, Niilo! Minun täytyy nyt\nlähteä. Sano isälle, että menin karjapihaan katsomaan lehmiä. (Lähtee).\n\nNIILO (yksin). Oh! Mitä he minusta tahtovat? Olenko täällä vain heidän\nleikkikalunaan? (Äänettömyys). Kun vain voisin olla vihaamatta herroja,\njoita he rakastavat! Nähdessäni herrojen ylvästelevän talonpoikien\nhartioilla, tahtoisin juoksuttaa kuiviin heidän sydänverensä. Kuinka\nvoisinkaan tyynenä ajaa setäni härkiä, kun koko maa huutaa: aseihin!\nEngelbrektin kanssa taisteluun! -- En, setä! Sitä en voi! En tahdo! --\nJa juuri sitä pitäisi Kreetan opettaa minulle. (Ivaten). Hänen, jonka\nmielessä palavat nuo suuret aatteet. (Hurjasti). Niin! Minä pakoitan\nKreetan siihen! Hänen täytyy totella minua! (Lyö nyrkkinsä pöytään). Ja\nhänen täytyy tulla omakseni, vaikka itse helvetti minua vastustaisi!\n(Kävelee kiihkeästi edestakaisin, seisahtuu, katsoo ympärilleen). Eikö\nminulla ole valta täällä? Onko minun pakko vastaanottaa talo vaimoni\nhuomenlahjana? (Hammasta purren). Ei, Kreeta! Sinä olet viekas syötti\nterävän koukun kärjessä. Mutta -- mutta -- isäsi ei ole vielä höylännyt\nkaikkea verta pois kynnykseltäni. Sitä on vielä jäljellä sinunkin\npestäväksesi. (Istuu. Äänettömyys. Sävyisämmin). Isäni kallis! Sinut he\nsurmasivat omalle kynnyksellesi, sillä sinä vihasit herroja. Vaan lepää\nrauhassa, jalo vanhus! Minä kostan kuolemasi! Kostan moninkertaisesti!\nOrjan kahleita en kärsi. Enkä liioin lähde orjana talostasi\n(Äänettömyys. Masentuneena). Mutta täällä kotona en saa mitään aikaan.\nTäällä ovat kaikki raukkoja. Ja raukka olen itsekin. (Kiihkeästi).\nMinun täytyy päästä pois -- päästä taistelun pyörteeseen. (Jälleen\näänenvaihdos). Jos vain voisin unohtaa Kreetan. Tuhat tulimmaista!\nKuinka kurja minä olen! Tyttö on kiintynyt liian lujaan sydämeeni. Hän\nvoi hallita minua mielensä mukaan. Minä olen kuin sadun nuorukainen,\njoka näki Myyrivuoren velhon ja meni vuoren sisään. (Istuu. Nojaa\npäätään kättä vasten).\n\nMAUNO (katsoo varovasti tuvan ovesta sisään). Oletko yksin, Niilo?\n\nNIILO. Tule vain sisään, Mauno!\n\nMAUNO (tulee kiireesti sisään). Nyt on piru merrassa.\n\nNIILO. No?\n\nMAUNO. Minä olen nyt lietsussa. Löin hengiltä huovin haassa, ja vouti\najaa minua takaa. Tahdon vain lausua sinulle jäähyväiset --.\n\nNIILO. Minne sitten aiot?\n\nMAUNO. Saaristoon. Jos Korsholman polttamisesta tulee jotain, niin\nlähetä minulle sana -- Itäsaarelle.\n\nNIILO. Hyvä! Luota vaan minuun! (Viivytellen). Luullakseni saamme vielä\nodottaa jonkin aikaa.\n\nMAUNO (katsoo häneen terävästi). Eilen sanoit olevasi kyllästynyt tähän\nkotoelämään nyt, kun olet joutunut pitäjän pilkaksi --\n\nNIILO (melkein hämillään). Niin, eilen\n\nMAUNO. Oletko nyt toista mieltä, mies? Piru sinut perii, jos yhä\naikailet. Minun täytyy nyt lähteä. Luuletko, että setä-ukkosi ottaa\nsuojellaksensa minua?\n\nNIILO. En. -- Pakene joutuin! Et voi häneen luottaa.\n\nMAUNO. Entä luotatko häneen itse?\n\nNIILO. Sitä en tiedä.\n\nMAUNO. Peijakas sinut perii, Niilo! Hyvästi! (Katsoo ulos ovesta).\nMinulla on vielä jotakin sanottavaa.\n\nNIILO. Mitä sitten?\n\nMAUNO. Pidä hempua silmällä! Hän kuhertaa voudin kanssa metsässä.\n\nNIILO. Sinä valehtelet.\n\nMAUNO. He ovat yhdessä -- eivätkä suinkaan ensi kertaa.\n\nNIILO (hurjana). Missä?\n\nMAUNO. Ole varovainen! Seuraa hänen retkiään joskus toiste, niin saat\nkyllä silmäsi auki. Älä luota ukkoon! Voitko vannoa, ettei kaikki ole\ntapahtunut hänen tietensä? No niin, minä en sano kaikkea, mitä tiedän.\n\nNIILO (hurjasti). Älä mene! Minä tulen kanssasi. Äsken setä varoitti\nminua petollisista ystävistä.\n\nMAUNO. Olenko pettänyt sinua ennen? Minä kerron vain, mitä näin. Mene\nsiis metsään, ja saat lyödä minut kuoliaaksi, jos valehtelen. Tuossa\nkäteni.\n\nNIILO (paiskaa oven kiinni). Kuolema ja kadotus! Piiloudu! Ihmisiä\ntulee! (Ovi kiskaistaan auki. Kaksi Puken huovia tulee täysissä\naseissa. Talonväkeä seuraa heidän jäljessään).\n\nMAUNO (peräytyen). Tuhat tulimmaista! Niilo, jos olet mies, niin auta\nminua!\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Tuossa hän on. Sido hänet!\n\n    (Huovi lähestyy Maunoa).\n\nNIILO (menee väliin). Seis!\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Mitä tahdot? Pois tieltä!\n\nNIILO (sieppaa kirveen käteensä). Seiso paikollasi, taikka isken\nkallosi kahtia! Sinä seisot nyt Murkaisen katon alla. (Eräälle\nrengille). Käske isäntä sisään! -- Häneen ei koske kukaan, ennenkuin\nisäntä tulee.\n\nMURKAINEN (tulee).\n\nNIILO. Setä, Mauno etsii turvaa sinun kattosi alta. Minä olen sanonut\nhuoville, että me elämme kotorauhan turvissa, ja että sinä olet tuomari\ntäällä.\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Loruja! Voudin nimessä pois tieltä, moukat, taikka\nme viemme koko hökkelin mennessämme! On tässä ennenkin poltettu mokomia\nharakanpesiä.\n\n    (Huovit hyökkäävät Maunon päälle. Rengit menevät väliin).\n\nMURKAINEN (istuu pöydän ääreen. Levollisesti). Tule tänne, Mauno, ja\nlaske kätesi tuohon tuolin nojalle! (Tuimasti). Pysytelkää oven suussa,\nhuovit! Millä oikeudella tulette tänne?\n\nENSIMMÄINEN HUOVI (ivaten). Ohoh! Nouse sinä vain kontillesi ja laahaa\nluusi linnaan! Me annamme palttua teidän kotorauhallenne.\n\nMURKAINEN. Vastatkaa! Taikka annan mieheni viskata teidät pellolle.\n\nENSIMMÄINEN HUOVI (toverilleen). Otahan sytykettä takasta ja viritä\ntölli tuleen! Sitten he saavat muutakin miettimistä kuin tyhjänpäiten\nloksuttaa leukapieliään.\n\nMURKAINEN (käskevästi). Miehet, riistäkää heiltä aseet! (Miehet\nsyöksyvät heidän kimppuunsa, ottavat heiltä aseet ja kuljettavat heidät\nperäalalle). No, joko nyt kelpaa vastata?\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Tämän saat vielä maksaa, sillä vouti on lähellä ja\nme tulemme hänen käskystään.\n\nMURKAINEN. Vouti ei riko kotirauhaa. Eikö hänellä ole parempia miehiä\nlähettää luokseni? Minä palautan teidät takaisin ja käsken voudin\nkurittaa teitä Korsholman kellarissa. (Rengeille). Viekää heidät ulos\nja antakaa heidän mennä! Mauno jää tänne!\n\n    (Nousee ja aikoo lähteä kamariinsa).\n\nENSIMMÄINEN HUOVI (sävyisemmin). Sinä olet jäykkä kuin tervaskanto.\nMinä väistyn nyt tieltäsi. Anna meille takaisin aseemme! Me lähdemme\ntäältä hyvällä. Mutta voudin nimessä sanon sinulle: älä päästä pakoon\ntuota veijaria! Hän on murhamies ja kuninkaan tuomion alainen.\n\nMURKAINEN (seisahtuu, huoveille). Ottakaa aseenne! (Maunolle). Onko se\ntotta, Mauno?\n\nMAUNO (uhitellen). Minä tapoin huovin.\n\nMURKAINEN. Koska?\n\nMAUNO. Äsken.\n\nMURKAINEN. Missä?\n\nMAUNO. Hevoshaassa.\n\nMURKAINEN. Miksi teit sen?\n\nMAUNO. Hän löi minua korvalle.\n\nMURKAINEN. Ja sinä tartuit puukkoon?\n\nMAUNO. Niin.\n\nMURKAINEN (suuttuen). Kirottu mies! Olihan sinulla nyrkit, tiedän ma.\nSitten en voi auttaa sinua. Sinä olet rikkonut kuninkaan valan. Huovit,\nte saatte viedä hänet!\n\nMAUNO (hurjasti). Minä vetoan käräjiin ja aion nyt puolustaa itseäni\n\n    (Ottaa puukkonsa esiin ja asettuu pöydän taakse).\n\nMURKAINEN. Turha vaiva! Sinä olet nyt linnan lain alainen. Minä koetan\nrukoilla sinulle armoa voudilta. Mene nyt vain heidän kanssaan!\n\nMAUNO. Minä en ole sinun rukoustesi vaivainen. Nyt tahdon tapella,\ntiedä se, viheliäinen raukka! Tulkoon tänne, ken uskaltaa! -- Niilo,\nsinä täällä olet oikea isäntä! Ota kirves käteesi ja auta minua!\n\nMURKAINEN (lyö voimakkaasti Niiloa käteen, jotta kirves putoaa maahan).\nSinä pysyt paikoillasi!\n\n    (Pitää häntä kiinni).\n\nNIILO (koettaa riuhtaista itsensä irti). Laske minut! Minä en pyydä\nkahta kertaa.\n\n    (Sivaltaa puukkonsa ja aikoo lyödä Murkaista).\n\nMURKAINEN (heittää Niilon seinään). Vielä minulla on voimaa\nkäsivarressani.\n\nNIILO (nousee ja aikoo rynnätä Murkaisen kimppuun).\n\nKOLMAS NUORUKAINEN (menee väliin). Älä koske isäntään, Niku!\n\nMAUNO (jota sidotaan parhaillaan). Ole kirottu, Murkainen! Auttakaa\nminua, miehet! Kuulkaa! Hän on liitossa voudin kanssa, päästäkseen\nensin aatelismieheksi ja saadakseen sitten Vöyrin läänikseen. Hän on\nvoudin salainen vakooja. Ja tiedättekö, missä hänen tyttärensä on?\nJuuri saman ritarin sylissä minä näin hänet äsken. -- Niin, katso vain\nminuun, Murkainen, ikäänkuin et muka tietäisi mitään! -- Kiiruhda pian\npolttamista, Niilo, ennenkuin he ottavat minut hengiltä!\n\n    (Huovit vievät hänet ulos).\n\nNIILO (astuu Murkaisen luo). Minä otan selvän siitä, puhuiko hän totta.\nJa jos niin on, niin voi sinua! Sinun kattosi alle en jää. Jos huomaan,\nettä sinä petät minua, niin murhaan sinut tuolle samalle kynnykselle,\njolta olet höylännyt pois isäni veren. Vaan sinun veresi on punoittava\nsiinä lasteni lasten nähtäväksi. (Menee ulos).\n\nMURKAINEN (seisoo kauan liikkumattomana).\n\nLEENA. Älä anna pojan syöksyä onnettomuuteen!\n\nMURKAINEN. Vaiti!\n\nLEENA. Hän on kuitenkin veljesi poika.\n\nMURKAINEN. Hän on hullu niinkuin isänsäkin.\n\nLEENA. Martti, pelasta tyttäresi!\n\nMURKAINEN. Vaiti, sanon minä! Minä heitän hornan kitaan sekä isän että\npojan ja -- sinä olet samaa verta sinäkin. Ole huoletta! Tyttäreni ei\njuokse sinun teitäsi eikä joudu seudun pilkkalauluksi, niinkuin sinä ja\nEerikki-herttua muinoin.\n\nLEENA (oikaisee itsensä suoraksi, pontevasti). Sinähän ensimmäisenä\nivasit minua, kun herttua hieroi tuttavuutta kanssani. Itsehän sinä\njulkisesti häväisit minua, kun meidät tavattiin kahdenkesken. Juuri\nsinä raastoit omin käsin minua hiuksista tämän saman kynnyksen yli.\nYrjänä löi sinua korvalle, otti minut syliinsä ja kantoi vuoteeseen.\nHän ei sanonut minulle pahaa sanaa koko elinaikanaan. Huomaatko nyt,\nettä hän oli sinua ylevämpi? Olin vannonut, etten ikinä antaisi sinulle\nanteeksi, mutta nyt sen teen, jos vain pelastat tyttäresi. Sillä sinä\net tiedä, kuinka herrat vaanivat meidän rauhaamme. -- Ja pelasta Niilo,\njos tahdot levollisella tunnolla tavata veljesi toisessa maailmassa!\n(Äänettömyys). Niin. Sinulla on oikeus puolellasi. Mutta minun\nsydämessäni asuu rakkaus, ja onhan silläkin oikeutensa tässä matoisessa\nmaailmassa.\n\nKREETA (tulee liikutettuna ja hengästyneenä. Aikoo hiipiä ohitse, mutta\nhuomaa samassa isänsä).\n\nMURKAINEN. Tule tänne, tyttäreni! Sinä et saa kuljeskella yksinäsi\nulkona iltaisin. Ihmiset rupeavat puhumaan siitä oman käsityksensä\nmukaan. Kovinhan sinä olet hengästynyt. Tulet kai karjapihasta\n(Suutelee häntä). Mene nyt levolle, lapseni! Hyvää yötä!\n\nKREETA (menee sisään).\n\nMURKAINEN (istuu hetkisen, maahan katsoen. Nousee seisaalleen ja ottaa\nLeenaa kädestä kiinni). Anna minulle anteeksi, Leena! Hyvää yötä!\n\n    (Menee).\n\nVäliverho.\n\n\nIV KUVAELMA\n\nPäivää myöhemmin. Metsäinen rinne. Perällä kerppuhaasio. Ehtoopuoli.\n\nNIILO (tulee. Menee kiireesti näyttämön ylitse vasemmalle. --\nÄänettömyys. Torventoitotusta).\n\nKREETA (tulee pelästyneenä ja kiihoittuneena). Mitä teenkään täällä?\nIsä odottaa. Minä en mene kauemmas. Täällä hän kohtasi minut, ah! ah!\n(Kätkee kasvot käsiinsä). Tule joka päivä! sanoi hän. Mitä minulla on\ntäällä tekemistä? Mitä sanoisinkaan, jos hän jälleen tulisi? (Kuuntelee\ntorventoitotusta). Kuinka kaunista tuo torventoitotus onkaan! He ovat\nvielä kaukana. Minä pakenen, kun he lähestyvät. Mitä sanon hänelle? Kun\nhän vain ei tekisi samoin kuin eilen. Silloin en voi tehdä mitään.\nNiin. Minä sanon, että isäni on surullinen, että me kaikki pidämme\nhänestä -- että me emme liity Engelbrektiin -- että hänen itsensä pitää\npelastaa maa tanskalaisten käsistä ja ruveta meidän -- -- että -- ah!\n\nPUKE (tulee oikealta). Olet pitänyt sanasi, salon kaunis kukka! Miksi\nlensit eilen luotani kuin arka metsäkyyhky? Pitihän sinulla olla niin\npaljon puhuttavaa minulle, eikä siitä kuitenkaan tullut mitään. (Aikoo\nsyleillä häntä).\n\nKREETA. Älkää koskeko minuun, ritari! Te loukkaatte minua. Enhän\ntiennyt teidän olevan niin lähellä.\n\nPUKE. Et suinkaan. Minä kuljen omia teitäni. No, mitä uutta? Onko isäsi\nvielä suutuksissaan minulle?\n\nKREETA. Isä rakastaa teitä, kuten me kaikki muutkin.\n\nPUKE. Rakastatko sinäkin minua?\n\nKREETA (karttaen). Luullakseni te voitte pelastaa meidät tanskalaisten\nvallasta.\n\nPUKE (nauraen). Sinä näyt olevan kovin kiintynyt valtakunnan asioihin.\nMinä olenkin aikonut tulla teille.\n\nKREETA (unohtaen varovaisuutensa). Tekö?\n\nPUKE. Niin. Tuskinpa jäykkä isäsi kuitenkaan tulee minun luokseni.\n\nKREETA (tarttuu hänen käteensä). Oi, tehkää se! Sopikaa hänen kanssaan!\nIsä on kyllä kova, mutta hän harrastaa teidän parastanne.\n\nPUKE. Tottahan vielä löytynee joku sovinnon keinokin, sillä minä\ntarvitsen isääsi.\n\nKREETA. Isä on mahtava. Kansa odottaa hänen viittaustaan, ja hän voi\nnostattaa koko Pohjan teidän avuksenne.\n\nPUKE. Hm! -- (Kohteliaasti). Ovatko kaikki Vöyrin kaunottaret yhtä\nylevämielisiä kuin sinä?\n\nKREETA (luo katseensa maahan). Olen usein puhellut isäni kanssa näistä\nasioista.\n\nPUKE. Sinulla lienee sulhanenkin. Eilen kuulin, että sinä aiot mennä\nnaimisiin tuon -- Niilon kanssa. Niilohan hänen nimensä on?\n\nKREETA. Niin. -- Niilo asuu meillä.\n\nPUKE. Rakastatko häntä?\n\nKREETA.  En tiedä -- en. Niilo ei ole isän kaltainen.\n\nPUKE. Hän lienee ankara herrojen vihaaja.\n\nKREETA. Te ette saa suuttua häneen.\n\nPUKE. Hän kuuluu olevan kelpo poika. Vaan sano sinä Niilollesi, että\nhän on liiaksi hyvä juostakseen pitäjään roistojen parissa -- ja liian\narvokas kuullakseen noita kirottuja taalalaisia, jotka minä piakkoin\nlähetän takaisin meren ylitse.\n\nKREETA. Niilo ja isä eivät elä sovussa keskenään. Se on ikävää. Niilo\npitää --\n\nPUKE. Engelbrektin puolta -- niin, niin kyllä. Ja sinä tietysti --\nkuninkaan?\n\nKREETA. Niin -- jos te olisitte kuningas.\n\nPUKE. Silloin antaisin sinulle Korsholman linnan. Koska et rakasta\nNiiloa, niin eipä haittaa, vaikka vähän syleilenkin sinua.\n\n    (Torventoitotusta ihan lähellä).\n\nKREETA. Antakaa minun olla! Seurueenne lähestyy --.\n\nPUKE. Siltä kuuluu. Sinä kai juokset tiehesi nytkin. Mutta tällä kertaa\ntäytyy minun saada suudelma, ennenkuin pääset pakoon. (Tahtoo suudella\nhäntä).\n\nKREETA (riistää itsensä irti). Hyi teitä, vouti! Te olette ilkeä!\n\nPUKE. Tule takaisin huomenna!\n\nKREETA. En ikinä enää.\n\n    (Juoksee pois).\n\nPUKE. No, sitten tulen tänä iltana isäsi luo. Oletko silloinkin vielä\nsuutuksissasi?\n\nKREETA (vilkkaasti). Oi -- tulkaa!\n\nPUKE (ottaa päästään barettinsa. Irroittaa siitä viheriäkivisen neulan,\njoka on ollut töyhdön pitimenä). Tule tänne -- niin saat kauniin\nhelmen.\n\nKREETA (lähestyen varovasti). Mutta -- eihän se vain ole lumottu?\n\nPUKE. Niin -- jos sinä olet sen lumonnut. Sanotaanhan sinua velhoksi.\n\nKREETA. Ihmiset ovat niin ilkeät. Kiitoksia! -- Ei, ei\nenää. (Puke suutelee häntä).\n\nNIILO (on tullut sisään viime lauseiden aikana ja tarkastellut heitä.\nVetää esiin puukkonsa). Vedä esiin puukkosi! Minä en karkaa salaa\npäällesi. Puolusta itseäsi, naississi! Tyttö on minun! (Hyökkää Puken\nkimppuun).\n\nPUKE (tempaa jahtipuukkonsa. Taistelevat hetkisen. Niilo iskee\npuukkonsa Pukein rintaan. Puke kaatuu huudahtaen).\n\nKREETA. Niilo! (Rientää Puken luo, koettaa sulkea verenjuoksua). Sinä\nolet tappanut hänet. Pois, katala!\n\nNIILO (vavisten kauhusta). Paetkaamme, Kreeta!\n\nKREETA. Pois silmistäni, sanon! Älä näytä kasvojasi minulle, äläkä\nmyöskään maailmalle! Sinä olet murhamies.\n\nNIILO. Sinun tähtesi minä sen tein.\n\nKREETA (karttaen). Huovit tulevat --!\n\nNIILO. Tulkoot. Suo minulle anteeksi!\n\nKREETA. Oi, Niilo! -- Sehän oli minun syyni! -- Pelasta itsesi! (Puke\nliikahtaa). Hän elää. Tädin täytyy tulla tänne. Kuuletko, Niilo!\n\nNIILO (katselee häntä hetken aikaa). Niin! (Rientää pois. Melua\nmetsässä).\n\nKREETA (istuu paikallaan).\n\nKURKI (tulee kiivaasti). Tänne huovit! Täältäpäin kuului huuto. Ken\nsiellä? Pyhän Yrjänän nimessä! Eerikki! Verissään! Kuolleena! Liikkuuko\nhän? Hoi, miehet! Joutukaa, roistot! Vouti makaa täällä kuoleman\nkielissä!\n\n    (Huoveja tulee joka suunnalta).\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Mitä? Vouti! Kuoleeko hän?\n\nKURKI (polvillaan Puken ruumiin vieressä). Käännä hänet toisin päin.\nMuuten juoksee veri kuiviin. Mitä hittoja! Tuohan on puukon haava!\nTyttö, ken -- --? Olavi! Juokse kylään! Ota ensimmäinen hevonen, jonka\nvaan kynsiisi saat! Aja kuoliaaksi ihmiset ja elukat, ja paina linnaan!\nKuule -- paiskaa mestari Sigfrid veneeseen ja kohtaa meitä Kaskmaan\nselällä. (Kreetalle). Kuka sen vietävä on --? Kuuletko tyttö? Vastaa!\n\nKREETA (peloissaan). Oi, herra! -- Sitokaa nyt vain!\n\nKURKI (tarkastaa Kreetaa), Ah! Nyt ymmärrän -- Niilo! --\n\nKREETA (keskeyttäen). Auttakaa minua, herra! Niilo meni kutsumaan\ntätiäni. Kun vain voisimme pitää hänet hengissä niin kauan. Minä noudan\nkylmää vettä valellakseni hänen päätänsä (Kurki antaa hänelle hattunsa,\nKreeta menee).\n\nKURKI (miettien hetken aikaa). Folkeson! Kuule! Pidä silmällä Murkaisen\nNiiloa! -- Ken takaa --? Parasta on pistää hänet kiinni (Folkeson ja\npari huovia, menee). Kuule, ken on se täti --?\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Murkaisen Leena! Niin, hän kyllä saa voudin henkiin\n-- jos vain tahtoo. Minä menen häntä noutamaan. (Aikoo mennä).\n\nKURKI. Akkojako? Seis! -- Ei, ei, mene, mene! Kunhan vain saamme apua\n-- tuli se sitten vaikka hornasta. Kuule, käske hänen lentää.\nTottakai hänellä on siivet tai ainakin luudan tynki! Ottakoon kaikki\nnoitavehkeet mukaansa, sillä haavoittuneelta juoksee pian henki\nkankaalle.\n\nKREETA (tulee, tuoden vettä Kurjen hatulla). Vieläkö hän elää?\n\nKURKI. Kyllähän sydän vielä tykyttää --. Onko Niilo hakemassa --?\n\nKREETA (keskeyttäen). On! Auttakaa minua, jotta voin valella häntä. Oi,\njospa vain täti tulisi. (Vaalivat Pukea).\n\nTOINEN HUOVI (on hajoittanut haasion ja erään toverinsa avulla tehnyt\nhaasiopuista paarit). Luuletko, että eukko saa hänet vielä henkiin?\n\nKOLMAS HUOVI. Kyllä. Kyllä kai. Tässä maassa osaa jokainen noitua.\n\nTOINEN HUOVI. Mutta kuule! Jos tuo velhoriiviö saa hänet henkiin, niin\njoutuuko voudin sielu sitten hänen haltuunsa.\n\nKOLMAS HUOVI. Tietty se. Mutta ensi päivänä saa velho siitä vain\nkymmenykset. Ja sitten joka päivä aina sen verran, missä määrin hänen\nonnistuu juottaa taikajuomaansa potilaalle. Ja siksipä noita\nyhdeksäntenä päivänä poltetaankin. Tuonhan jo lapsikin tietää.\n\nTOINEN HUOVI. Mutta jos vouti kuolee.\n\nKOLMAS HUOVI. No, sitten kai noita poltetaan heti paikalla.\n\nTOINEN HUOVI. Onpa kuitenkin hiton vaikeata pelastaa toista kuolemasta.\n\nKOLMAS HUOVI. Vouti näyttää todellakin kuolevan, ellei noitaa kohta\nkuulu.\n\nKURKI. Vaiti, miehet! Hän ei saa kuolla. Eikö akkaa jo näy tulevaksi?\n-- Onko sinne pitkältäkin. Menkää katsomaan.\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Tuolla he tulevat. Murkaisen Leena on mukana, ja\nkaikki kylän naiset myös.\n\nKURKI. Missä? -- Aivan oikein -- tuolla, näen ma. Saakeli, kuinka\nhitaasti hän vetelee koipiaan. Hyvä --! (Leena tulee kansan\nseuraamana). Joudu, ihminen! Tilani Hämeessä lahjoitan sinulle, jos\nsaat hänet henkiin. Mutta tiedä, kirottu noita, jos vain annat voudin\nkuolla, niin manaan pirun ratsastamaan selässäsi. Ja muista pysyä\nerilläsi hänen ritarisielustaan taikka --!\n\nLEENA (tylysti). Väisty syrjään, herra.\n\nKURKI. Kuoleeko hän?\n\nLEENA. Kreeta, ota pois tulppa pullon suusta ja kaada tänne rohtoja.\nKas niin.\n\nKURKI (kiivaasti). Kuoleeko hän, kysyn minä.\n\nLEENA. Vaiti siinä. Veri on juossut kuiviin. Auta minua, tyttö! Kohota\npäätä. Kas niin. Pidä nyt vakaasti kiinni. (Antaa Puhelle rohtoja\npullosta).\n\nPUKE (liikahtaa, hourii). Katso minuun. Katso minua suoraan silmiin!\nVedä minut ylös -- vielä -- vielä ylemmäs! Kas niin! Pidä nyt kiinni\n-- lujasti -- vielä lujemmin! Velho tahtoo vetää minut alas. -- Hän\niskee kyntensä minuun! Pidä kiinni. -- Katso minuun! Älä käännä pois\nsilmiäsi, tyttö. Huu! Verilaine hyökkäsi velhon ylitse! Kuinka täällä\non kaunista. Istukaamme kukkaistarhassa, ihana lapsi! Anna minun nojata\npäätäni rintaasi vasten. Kas, nyt on niin hyvä. -- Minua uuvuttaa. Nyt\ntahtoisin nukkua.\n\nLEENA (levottomasti). Ei, ei! Ei käy laatuun. Avatkaa silmänne, ritari!\nMuuten nukutte kuoleman uneen. (Kiireesti). Ettekö näe, kuinka hän ui\nverivirrassa? Nyt hän nousee ylös, tarttuakseen teihin kiinni.\nRientäkää, rientäkää!\n\nPUKE (nauraa). Oh, eikä. Täällä on ihana impi. Hän katsoo ja viettelee\nminua sinisilmillään ruusulehtoihin. -- Ken sinä olet?\n\nLEENA (vilkkaasti). Oi, vastaa, Kreeta! Murkaisen tytär! -- Murkaisen.\n\nPUKE (työntää syrjään Kreetan käden. Rajusti). Murkaisen! Vai niin!\nJäykkä talonpoika -- sinä rohkenet uhoitella minua Engelbrektinesi!\nEsiin, ritarit! Satuloikaa hevoset! Hakatkaa heidät maahan! Raastakaa\nheidät syrjään! He tahtovat riistää kuninkaan kruunun ja asettaa sen\ntalonpojan päähän -- nuo rehentelijät! Pyhän Yrjänän nimessä: hakatkaa\nheidät palasiksi! Verta! Lisää verta! Antaa veren juosta, onhan se vain\nrahvaan verta!\n\nKREETA (peittää käsin kasvonsa). Hyi, hyi!\n\nLEENA. Hyvä! Jatkakaa vain! Se panee veren liikkeelle. Muutoin\njähmetytte kuoliaaksi. Se on toista kuin nukkua kukkatarhassa! Kas\nniin. Riittää jo. Nyt on jo veri päässyt liikkeelle. Kun vouti nyt vain\npysyisi hiljaa alallaan. (Kurjelle). Herra, hän jää henkiin.\n\nKOLMAS HUOVI. Mitä arvelet!\n\nTOINEN HUOVI. Jos tuo ei ollut selvää noituutta, niin saat elävältä\npolttaa minut.\n\nPUKE (nousee istualleen, tajuissaan). Mitä tuijotat minuun, Aksel?\nMiksi minä makaan täällä? Ah, mikä viiltää rintaani! Niin, niin. --\nSehän on totta. Niin, niin. Onko hän täällä -- tuo tyttö? Tule tänne,\nlapsi raukka! Älä pelkää. Laske kätesi otsalleni. Kätesi on niin\nlämmin. -- Aksel, muista, ettet laske verkkojasi toisten kalavesille.\n\nKURKI. Ahaa! Sinä tarkoitat tyttöä. Minä ymmärrän, Folkeson nipistää\nkyllä veijarin kiinni.\n\nPUKE (väsyneesti). Minun puolestani hän saa juosta rauhassa. Älkää\npeloittako tyttöä. Poika puolusti vain omaansa ja sehän oli hänen\nkirottu velvollisuutensa. (Side irtautuu). Mikä riepu tuo on? (Repäisee\nkääreen pois).\n\nKREETA. Ai, ai, vouti! Te revitte haavan auki. Laskekaa päänne\npolvelleni, että saan sitoa sen uudestaan. Tyyntykää nyt hetkiseksi,\nettä veri lakkaa vuotamasta.\n\nPUKE (väsyneesti). Täytyyhän minun sitten totella. Kuule, Aksel! Eikö\ntämä ole ihana vuode kaatuneelle ritarille?\n\nKURKI. No niin -- huonommalla voi maata!\n\nPUKE. Sen luulisi. Käykö kateeksesi? Rakkautta ja seikkailuja, veikko.\n-- Vaan nyt on suorastaan päin hel -- -- Ai, ai, millaiset kissantassut\nsinulla on. (Tulistuen). Mutta kuka Pyhän Yrjänän nimessä nyt kurittaa\ntalonpoikais-elukoita Taalaissa?\n\nKREETA. Vaiti, ritari teidän pitää maata hiljaa, jotta saan veren\nvaltaani!\n\nPUKE (tyyntyy. Väsyneesti). Totta sekin. Niin, parasta on, että sinä\notat minut hoitoosi. Olethan sinä lumoojaksi kyllin kaunis. Jos minussa\nolisi miestä, niin saisit vielä suudelman lisää. Vaan nyt saat sitä\nodottaa. -- Huu, huu! (Värisee). Päätäni huimaa. -- Joko nyt on loppuni\ntulossa?\n\nKREETA. Ei, herra. Te kyllä paranette, kun vain antautte minun\nhoitooni. (Leena on sillä välin valmistanut voudille juoman. Tarjoaa\nsitä Puhelle). Juokaa nyt mitä täti tarjoaa.\n\nPUKE. Vieläkin nainen! No niin. Missä velhot olisivatkaan elleivät\nminun luonani? Mitä teillä on siinä?\n\nKREETA. Unijuomaa. Muutoin ette kestä rantaan kuljettamista. Kas tässä!\n(Ojentaa Puhelle astian).\n\nPUKE (juo, heittää astian menemään).\n\nTOINEN HUOVI (hiljaa). Näitkö taikajuomaa?\n\nKOLMAS HUOVI. Näin, paratkoon! Nyt on velho saanut kymmenyksensä.\n\nPUKE. Hyi saakeli! Minkälaista moskaa! Eukon ikää tarvitaankin mokoman\nsikunan keittämiseen. Vai niin, pojat, oletteko kyhänneet paarit\nsiellä. Hyvä. Sillä luulenpa totta vie, etten jaksa käydä. (Koettaa\nnousta ylös). Kas niin, nyt nousee taikajuoma päähäni. Pyhä Birkitta,\nole minulle armollinen! (Vaipuu uneen).\n\nKURKI (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Tuokaa tänne paarit! Nostakaa\nvouti paarille. Hiljaa. Kas niin. (Kahdelle toiselle huoville). Menkää\nedellä ja täyttäkää venhe katajilla, kunnes tulemme rantaan. Hiljaa\neteenpäin. Kas niin.\n\n    (Puke kannetaan pois. Kurki ja muut seuraavat jäljessä).\n\nKREETA (vaipuu kerpuille).\n\nTOINEN TYTTÖ (puoleksi huiskuttaen). Murkaisen Niilonhan sen sanotaan\ntehneen.\n\nENSIMMÄINEN TYTTÖ. Niilon? Ja mistä syystä?\n\nTOINEN TYTTÖ. No, eihän tuo niin mieluista liene, kun morsian\nkuhertelee toisen kanssa. Tyttö kai laski voudin liian likelle.\n\nENSIMMÄINEN TYTTÖ (hiljaa). Tuo kopea kuotus! Näettekö, tytöt, kuinka\nhän on kerpuista laittanut pahnat itselleen?\n\nTOINEN TYTTÖ (hiljaa toisella). Niin. Siinä se nyt oli hänenkin\nsiveytensä ja ylpeytensä. Pätee siinä itkeä tillittää ja hävetä\nmaailman jaloissa.\n\nMURKAINEN (tulee kansan seuraamana). Onko vouti murhattu?\n\nERÄS VANHA AKKA. Sisaresi sai hänet vielä henkiin. -- Ja se on hänelle\nkunniaksi.\n\nLEENA (pudistaa päätänsä). Kovin kurja on hänen tilansa.\n\nTOINEN HUOVI. No! -- Paholainen ei hylkää omaansa niin kauan kuin saa\nakkoja kätyreikseen.\n\nMURKAINEN. Missä vouti on?\n\nLEENA. Hänet kannettiin rantaan.\n\nMURKAINEN (aikoessaan lähteä rantaan, hiljaa Leenalle). Kuka häntä löi?\n\nLEENA (jyrkästi). En tiedä.\n\nTOINEN HUOVI (on kerännyt Puken metsästysaseet). Kukako löi? Katso\ntuonne, niin kenties tunnet pukarin. -- Herra Folkeson!\n\n    (Huovit tulevat ja tuovat Niilon sidottuna esille).\n\nKANSA. Niilo! (Huovit aikovat viedä Niilon näyttämön ylitse).\n\nMURKAINEN (astuu esiin). Sinäkö! (Leena nojaa puuta vasten. Kreeta on\nepätoivon vallassa). Sinä, Niilo! -- Miksi olet verellä itsesi\ntahrannut?\n\nNIILO (uhitellen). Se on ensimmäisen ritarin verta. Hän raiskasi\ntyttäresi. Ja samoin käy vielä kaikkien muidenkin. -- Minä iskin\nvarmasti, veli kullat, enkä kadu tekoani.\n\nKREETA. Ah!\n\nNIILO. Ota luoksesi tyttäresi. Minä saan kai kuolon kolahduksen. Mutta\nvoi sinua, jos myyt hänet vielä toistamiseen. No niin! Saanhan minä\nkuitenkin taivaassa hänet omakseni. (Menee huovien seurassa.\nÄänettömyys).\n\nMURKAINEN (menee Kreetan luo). Nouse ylös! (Kreeta ei liikahda\npaikaltaan. Murkainen ottaa häntä lujasti kiinni rinnasta, kohottaa\nhänet maasta ja pudistaa häntä). Nouse ylös, sanon minä, ja katso minua\nsilmiin. (Heittää hänet takaperin kerppukasalle). Sinä huikentelevainen\nnarttu, ole kirottu sen häpeän tähden, jonka tuotit perheelleni. Minä\nuskoin sinua kuin taivaan enkeliä. Mutta nyt näen, etteivät ihmiset ole\nvalhetelleet. Makaa siinä! Äläkä astu isäsi kynnykselle, ennenkuin hän\non vaipunut hautaansa!\n\nLEENA. Martti! Martti!\n\nMURKAINEN (raa'asti Leenalle). Sinä saatat itsesi ihmisten pilkaksi\n(Käskevästi). Tule kotiin kanssani!\n\nLEENA (epätoivoissaan). En. Sinun täytyy ottaa hänet myös.\n\nMURKAINEN. Yksi portto riittää minun huoneelleni. Tule, sanon minä\n(Tarttuu lujasti Leenan ranteeseen).\n\nLEENA (huutaa). Armahda lapsi-parkaa!\n\nMURKAINEN. Tottele, nainen! (Vie hänet mukanaan).\n\nENSIMMÄINEN TYTTÖ. Niin nyt kävi Murkaisen pramean tyttären.\n\nTOINEN TYTTÖ. Sinä pidit itseäsi meitä muita parempana! Siinä nyt sait\nsiipeesi!\n\nKOLMAS TYTTÖ. Se on suvussa, se.\n\nTOINEN TYTTÖ. Ylpeyskö, tarkoitat.\n\nKOLMAS TYTTÖ. Ylpeys ja muu myös.\n\nNELJÄS TYTTÖ. Oliko hauska suudella? -- Niiloa vasta minä miehenä\npidän. Mokoma kuotus, kun meni ja saattoi poikaparan onnettomaksi.\n\nENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Antakaa hänen olla, tytöt. Te, piru vie, ette\nole tuumaa paremmat. Noidiksi olette omianne kaikki tyyni.\n\nERÄS VANHA AKKA. Mitä täällä kauemmin kuhnailette, tytöt. Laittakaa\nkotia luunne! Ettekö tiedä, että piru vie sen, joka seisoo päivän\nlaskun jälkeen isänsä hylkäämän sikiön vieressä!\n\nTYTÖT (huutaen). -- Voi, se on totta! Tulkaa pois!\n\n    (Kaikki menevät paitsi Kreeta).\n\nKREETA (melkein mielipuolena, nousee hiljaa ylös ja hiipii edes\ntakaisin puiden välitse). Järveen! Järveen! (Seisahtuu). Huu, siellä on\nniin syvä ja kylmä. -- (Istuu. Rupeaa kaivamaan maata). Multaan, maan\nalle. Siellä ei minua kukaan näe. Ei kukaan -- ah! (Nousee jälleen). Ei\n-- meressä on sittenkin parempi. Mutta jos nousen veden pinnalle. En.\n(Pitelee rintaansa). En. Rintani on niin raskas. Kyllä minä painun\npohjaan. Aurinko on vielä ylhäällä. Ei kukaan saa nähdä minua, ja heti\nkun päivä laskee -- (Äänettömyys. Nojaa puuta vasten). Mihin minun piti\nmennä? -- Mitä aioinkaan? (Pitelee päätään miettien). Mihin? Mihin?\nMinulla ei ole turvapaikkaa koko avarassa maailmassa.\n\nKURKI (huutaa metsässä). Rientäkää! Tuokaa tänne Murkaisen naiset!\nMuutoin hänen verensä juoksee kuiviin.\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Herra, täällä on Murkaisen Kreeta. (Metsästä kuuluu\nhuutoja). Hoi, tänne, tänne naiset!\n\nKURKI (tulee). Kreeta! Tyttö! Mitä sinä teet täällä? Pitihän sinun\ntulla linnaan. Haava vuotaa jälleen. Tule -- riennä --! Hän kuolee!\n\nKREETA (katsoo ylös, huudahtaa). Hän kuolee! Hänen luokseen! Sinnehän\nminun pitikin --! (Rientää pois. Kurki seuraa häntä).\n\nVäliverho.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS\n\n\nV KUVAELMA\n\nKorsholman linnan puutarha. Eerikki Puke makaa puutarhasohvalla. Kreeta\nistuu hänen vieressään. Pieni pöytä lääkkeineen. Keskipäivä.\n\nKREETA. Älkää sanoko niin, herra. Kyllähän te tiedätte, ettei kansa\nsellaista ole.\n\nPUKE. Oli miten oli. Mutta sen sanon, että jos joka talonpoika saisi\nvapaasti juosta kuninkaalle kantelemassa, niin mitä oikeutta sitten\nenää jäisi meille aatelisille? Ei, Margerit. Kuningas ei istu aatelin\ntuomarina, talonpoika vielä vähemmän.\n\nKREETA. Te olette oppinut herra, ja tiedätte paremmin, kuin minä, mitä\nRuotsin aikakirjat kertovat. Minä puhun vain sitä, mitä kansan tarut\nkertovat.\n\nPUKE. Jatka. Sinua on hauska kuulla.\n\nKREETA. Senkö vuoksi te siis kuljetitte pyhän Eerikin kruunun maasta\npois? Ja se oli kuitenkin talonpojan takoma maan turvaksi ja vapauden\nvartijaksi. Te unhotatte, että tuo kruunu oli meitä kaikkia yhdistävä\nkultainen rengas. Sen te nyt tahdotte hakata kappaleiksi ja heittää\npirstat pitkin valtakuntaa, tehdäksenne niistä itsellenne viheliäisen\nkoristeen -- talonpojan orjuudeksi ja turmioksi.\n\nKuitenkin varokaa itseänne, te pikkukuninkaat! Kun myrsky kiitää maan\nylitse, niin runko seisoo paikallaan, mutta kuihtuneet lehdet ja kukat\ntempaa tuuli mennessään. -- Ja kun nuo kurjat pikkukuninkaat ovat\nhallinneet aikansa, kun järjestäjä saapuu Mauno Latolukon tavalla,\nkruunuansa etsien, luuletteko, että hän pyytää sitä aatelilta, joka on\ntahrannut sen lokaan, vaiko talonpojalta, joka alati säilyttää sitä\nsydämensä aarteena, vanhan vapauden muistona? --\n\nSuokaa anteeksi, herra -- jos tulin sanoneeksi liian paljon.\n\nPUKE. Sinä olet viisas tyttö. Kunpa vain Aksel olisi ollut täällä\nkuulemassa. -- Etkö tiedä, mihin valta väärinkäytettynä johtaa?\n\nKREETA. Sitä käytetään väärin vain kansain sortamiseksi. -- Ketä voisi\ntalonpoika sortaa?\n\nPUKE (hymyillen). Meitä -- ja kuningasta. Ja kuningas sitten meitä\nkaikkia.\n\nKREETA. Ei suinkaan. Isäni on opettanut minun rakastamaan vanhoja\nkantasukujamrne. Ne ovat ylenneet ruotsalaisesta talonpoikaisrungosta,\nikäänkuin tammen latvat lehtineen ja kukkineen. Mutta te olette\nvaihtaneet tämän yksinkertaisen vapaasäädyn muukalaiseen aateliin. Te\nsulkeutte kivimuurien turviin, eroitatte itsenne kansasta ja\nylenkatsotte kansaa.\n\nPUKE. Totta sekin. Mutta jos olemmekin turmeltuneet, niin osoittaahan\nmonen maan esimerkki, ettei talonpoikaisvaltaan liioin ole luottamista.\nPäinvastoin: missä talonpoika pääsee mahtiinsa, siellä hän järjettömän\nelukan lailla turmelee maan ja valtakunnan. Näethän sen itsekin. He\ntahtoivat polttaa linnan, kun Niilo heitä kiihoitti.\n\nKREETA. Talonpoikaan voi aina luottaa. Mutta nyt hän on muuttunut --\nkiusaajainsa kauhuksi.\n\nPUKE. Ja minkätähden istuu uljas talonpoikaistyttö kansan kiusaajan\njaloissa.\n\nKREETA. Te ette ole kansan kiusaaja. Te ette ajattele siten kuin\npuhutte. Olettehan te ruotsalainen ritari, ettekä tanskalainen vouti.\n\nPUKE. Niin, minä olen ruotsalainen! -- Mutta tiedä, minä en ikinä rupea\nEngelbrektin rengiksi. -- Jos vain pääsisin terveenä vuoteestani,\nniin pianpa saisit nähdä sen! Mutta olenhan minä nyt joutunut\nMargareeta-rouvan valtaan.\n\nKREETA. Ja hän aikoo ankarasti kurittaa ritariaan. -- Ja ritari on\nnouseva terveenä vuoteestaan, maan ja kansan turvaajaksi.\n\nPUKE (vetää Kreetan hyväillen luokseen). Sinä olet käynyt minulle\nrakkaaksi sairauteni aikana. Puheesi miellyttää minua. Sinä olet niin\nkaunis, kun silmäsi iskevät tulta. Laula minulle taas joku velholaulu.\nOlen niin väsynyt tuskistani, ja nyt tahtoisin vähän nukahtaa.\n\nKREETA (nojautuu hänen ylitseen). Nukkukaa ja uneksikaa! -- Uneksien on\nniin ihanaa karkoittaa pois elon murheet.\n\nPUKE. Rasittaako sinuakin elämän suru?\n\nKREETA. Suruko? Voihan uneksia, vaikkei suruja olisikaan. Varmaankin on\nväärin uneksia! -- Tänään te olette niin kaunis, vouti. (Nojautuu hänen\nylitseen).\n\nPUKE. Vai niin. Ehkä suostut vielä armaakseni --?\n\nKREETA (havahtuen unelmistaan). Päästäkää käteni, herra ritari. --\nMinunhan piti teidät nukuttaa. (Laulaa).\n\n    Ja paimentyttöselle prinssi lausui näin:\n    Nyt sotahan mun täytyvi, ystäväin,\n    Ja tyttö neuloi, neuloi ja vuotteli vaan.\n    Ja kyynelhelmet kasteli neulettaan.\n\nPUKE (nukkuu).\n\nLEENA (tulee hiljaa sivupolkua pitkin). Ole huoleti, lapsi -- minä\ntäältä vain tulen.\n\nKREETA. Täti!\n\nLEENA. Älä pelkää! Minä en tahdo sinulle pahaa.\n\nKREETA. Kuinka -- mitä tietä sinä tulit? (Äänettömyys).\n\nLEENA. Olinhan minä täällä, kun linna rakennettiin. Tunnen monta solaa\nja käytävää, jotka nyt ovat metsittyneet. Tule, Kreeta! -- Tule minun\nkanssani! Tuolla on salakäytävä, jonka herttua kerran laitatti minulle.\nNyt se tarjoaa turvaansa sinulle.\n\nKREETA. En, -- täti. Mene! Hän herää!\n\nLEENA. Irroita sydämesi hänestä, ennenkuin heräät unelmistasi ja\nennenkuin hän sysää sinut luotaan. -- Silloin se tuntuu niin\nkatkeralta.\n\nKREETA. En, en! En vielä!\n\nLEENA. Lapsi raukka! -- Minä tahdon viedä sinut sisareni luokse\nNärpiöön.\n\nKREETA. Ei vielä! En nyt vielä. Minä tulen toiste.\n\nLEENA. Toiste! -- Kun hän hylkää sinut, murtuu kurja sydämesi.\n\nKREETA. Ehkä. Silloin saat viedä minut, mihin vain itse tahdot.\n\nLEENA (tulee esiin, katselee Pukea). Rakastatko häntä niin hartaasti?\n\nKREETA. Niinpä melkein luulen!\n\nLEENA (peräytyy). Tule!\n\nKREETA (katkerasti). Mihin minä sitten lähtisin? Täällähän minulla on\nainoa turvapaikkani koko maailmassa.\n\nLEENA. Martti kyllä katuu vielä päätöstään.\n\nKREETA (pitelee päätään). Oi, -- älä puhu isästä (Katsoo ylös). Täti,\nminä tulen silloin, kun voin todistaa isälleni, kuinka katkeraa\nvääryyttä hän on minulle tehnyt.\n\n    (Äänettömyys).\n\nLEENA. Onko hän tehnyt paljon vääryyttä sinulle?\n\nKREETA (painokkaasti). Hän on tehnyt --.\n\nLEENA (rukoillen). Pakene siis, lapsi! Pakene pian! Sinä et voi seisoa\nlujana hänen vuoteensa vieressä.\n\nKREETA. Täti, minä seison lujana.\n\nLEENA. Et hänen rinnallaan. Olethan sinäkin lihaa ja verta.\n\nKREETA. Minä en pelkää mitään. Sillä minä aion viedä hänet isän luokse.\n\nLEENA (surullisesti). Nuo ovat mielettömiä tuumia. -- Mitä sinä ryhdyt\nsuurten sotihin! Sinä olet vain talonpoikaistyttö ja sorrut\ntaistelussa.\n\nKREETA. Minä luotan itseeni.\n\nLEENA. Minä tulen joka päivä rukoilemaan sinua täältä pois. Kerran sinä\ntulet -- vaikka kenties liian myöhään.\n\nKREETA. Täti kulta, -- älä tule!\n\nLEENA. Kyllä, minä tulen. Minun täytyy saada sinut täältä pois,\nennenkuin Niilo --\n\nKREETA (kiireesti). Onko Niilo vapaa? Aikovatko he taas polttaa linnan?\n\nLEENA. Niin, Niilo on karannut. Nuorisolla on pahat mielessä. He\npysyttelevät metsissä nyt kun huovit ovat ruvenneet kiertelemään kyliä.\n\nKREETA. Se ei saa tapahtua. Täti, näytä minulle salakäytävä.\n\nLEENA. Tuolla pensasaidan alla. Tule!\n\nKREETA. En. -- Mene pian. Minä muurautan sen kiinni. Varoita Niiloa\ntulemasta. Minä käsken voudin pitämään vahtia yötä päivää. Tänne ei\npääse kukaan, ei ulos eikä sisään. -- Mene täti! Joku tulee. Sinua ei\nsaa kukaan nähdä.\n\nLEENA. Jospa vain tietäisin, mitä minun on sinusta uskominen?\n\nKREETA. Parhainta. Sinun ei tarvitse tallata minua lokaan, niinkuin\nmuut ovat tehneet. Joudu, hän herää!\n\nLEENA (pyyhkii silmiään, mennessään). Tyttö raukka! -- Minä en\nymmärtänyt paremmin. Sinä kenties ymmärrät enemmän kuin minä. (Menee).\n\nKREETA (huokaa). Niin, niin! Raskasta on nähdä sinun lähtevän täältä\ntuolla tavalla. Sinä olet hyvä, vaan sinä et käsitä minua. Yksin\nminä olen alkanut. Yksin minun täytyy myös toteuttaa aikeeni\n(Uhkamielisesti). Minä tahdon saattaa valheen juurinensa maasta.\nOlenhan vapaa talonpoikaistytär. Mitä ihmiset minusta sanovat, sitä ei\nauta kuuleminen, -- ja isä -- isä -- --.\n\nHUOVIT (ulkopuolella). Täällä on hyvä! Tuokaa tänne! Mistä on tämä\nolut? Se on väkevää ja hyvää.\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Se on -- annas kun katson. -- Niin se on Vöyrin\nverotynnyristä.\n\nTOINEN HUOVI. Vöyrin! No sittenhän on oikeus ja kohtuus, että juomme\nVöyrin tyttöjen onneksi -- varsinkin kun voudin korea henttu näyttää\nolevan niin suurissa armoissa -- näin meidän huovien kesken!\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Kai hän olisikin liian maukas pala kollojen ja\nrenkien iltaherkuksi.\n\nTOINEN HUOVI. Nyt olisi meillä hyvät oltavat, kunhan ei vain\npehtori-rahjus lähettäisi meitä tuuluteltaviksi. Laula, Olavi!\n\nKOLMAS HUOVI. Kyllä. Mistä sitten laulan?\n\nTOINEN HUOVI. Tytöistä tietysti.\n\nKOLMAS HUOVI. Velhosta tuolla ritarisalissa, ja -- --\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Sinusta, kenties. Älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa!\nEi, ystäväni! Niitten vällyjen alle et sinä pistä koipiasi, niinkauan\nkuin minä olen läsnä.\n\nTOINEN HUOVI. Ha, ha, ha! Mutta olkoon hän nyt joko puhtahin piika\ntaikka kirottu velho taikka ritarin henttu, niin on hän kaikessa\ntapauksessa korea likka, ja se on pääasia. Sen tähden juomme nyt hänen\nonnekseen. Murkaisen Kreetan malja! (Yleinen hälinä). Murkaisen Kreetan\nmalja! Voudin kamarineitsyen malja!\n\nKREETA (painaa epätoivoissaan päänsä vuodetta vasten). Voi minua!\n\nPUKE (herää). Mitä nyt?\n\nKREETA (rauhoittuen). Ei mitään.\n\nPUKE. Olenko nukkunut kauan?\n\nKREETA. Ette! --\n\nLINNAN PEHTORI (ulkopuolella). Te laiskurit! Vai istutte taaskin\nmässäämässä! Kutka ovat määrätyt vahtiin täksi päiväksi? Hiiteen nuo\nolutsangot! Täällähän voisi koko voutikunta tallustella edes takaisin,\njuuri kuin tämä olisi rihkamapuoti eikä kuninkaan linna. Lasketteko\ntaas niskaamme moukkaparven polttamaan ja murhaamaan.\n\nPUKE (nauraen). Ukko alkaa käydä poikain mielestä vanhaksi. Mutta mitä\ntämä on? Kätesi vapisee.\n\nKREETA. Ei -- ei se ole mitään. Älkää kyselkö. Nyt se on ohitse.\n\nPUKE. Sinä olet itkenyt, Margerit. Ken siellä?\n\nPEHTORI. Minä, ankara ritari. Pojilla on täällä liian hyvät päivät\ntämän iankaikkisen rauhan tähden. Kuinka on terveytenne laita, jalo\nritari?\n\nPUKE. Eteenpäin se mataa -- mutta kurjaa kyytiä kuin ränstynyt Saksan\nhaaksi. Mitä asiaa?\n\nPEHTORI. Styresholmasta on tullut airut herra Jürgen Juten luota.\n\nPUKE. Tuolta tanskalaiselta! Hyvä. Saata hänet tänne.\n\nPEHTORI. Ja Taalain kapinoitsijalta, Engelbrektiltä, on niinikään\ntullut viesti.\n\nPUKE. Häneltä! Vai niin! Koska?\n\nPEHTORI. Toissapäivänä. Mutta kun te, herra, makasitte niin huonona\nhaavakuumeessa, ja kun he näyttivät niin vietävän pöyhkeiltä, niin\npistin heidät vankityrmään vartoamaan. Mielestäni oli vaarallista antaa\nheidän vapaasti liikkua kansan parissa. Voutikunnassa kiertelee jo\nennestäänkin useita samanlaisia huuhkaimia saarnaamassa kapinaa.\nJa sitten murtausivat poikalurjukset linnaan ja vapauttivat\nNiilo-pahuksen.\n\nPUKE. Ei hätää! -- Eivätkö huovit ole vielä saaneet heistä ketään\nkäsiinsä.\n\nPEHTORI. Eivät. Heitä ajetaan takaa pitkin metsiä.\n\nPUKE. Hyvä. Saata myöskin taalalaiset tänne. Ja pyydä Aksel-herraa\npuheilleni.\n\n    (Pehtori menee).\n\nKREETA. Vai sillä lailla kohdellaan täällä Engelbrektin lähettiläitä!\n\nPUKE. Tuhmasti kyllä! -- Ukko on vanha, aina Albrektin ajoilta.\nVahtitoimissaan hän ei ole huomannut, kuinka aika on kiitänyt hänen\nohitseen.\n\nKREETA (puoliääneen). Hänen luotaan -- -- (Tulee silmänneeksi\nsalakäytävään päin). Ah! --\n\nPUKE. Kalpeista kasvoistasi huomaan, että minun on luultu olevan poissa\nmaatessani täällä. Väkeni vaivaa sinua katseillaan ja ehkäpä\nsanoillaankin. He eivät kärsi sinua, sillä sinä olet heistä liian\nylpeä. Vaan rauhoitu, Margerit. Siitä täytyy tulla loppu, jopa hyvinkin\npian. Älä itke, Margerit.\n\nKREETA (ylpeästi). Minä en itke sentähden. Mitä minä välitän huovienne\nlauluista ja pilkkapuheista. Valvokaa te vain, etteivät mellastajat\npääse tunkeutumaan tänne saakka.\n\nPUKE. Oikein, tyttö! Kas tuo minua miellyttää! Jospa vain pääsisin ylös\nvuoteestani.\n\nKREETA. Tunnetteko salakäytävää tuolla?\n\nPUKE (kummastellen). Missä? -- En.\n\nKREETA. Muurauttakaa se kiinni -- vielä tänään, ja pankaa vahdit\nvartioimaan linnaa, sillä kansan mieli on kuohuksissa.\n\nPUKE. Mistä sen tiedät?\n\nKREETA. Tätini oli täällä.\n\nPUKE. Tuliko hän salateitse?\n\nKREETA. Tuli.\n\nPUKE. Kirottu myyrän käytävä! Mitä hän täällä teki?\n\nKREETA. Varoitti.\n\nPUKE. Hyvä. Nuo poikanulikat eivät pääse tänne toista kertaa\nmellastamaan. Luullakseni Murkaisen naiset ovat mahtavammat kuin\nitse --. Hän se, tiedän ma, noitui minut metsässä.\n\nKREETA. Niin. Täti on taitava puoskari.\n\nPUKE. Hyvä. Mistä hän tiesi tuon lymyreiän? (Hyväilee Kreetaa.\nÄänettömyys).\n\nKREETA. Tunnetteko te linnanasukkaat Eerikki-herttuan tarua? --\n\nPUKE. Ah, minä ymmärrän. Kiitoksia, ystäväni. Mitä Aksel puuhaa tätä\nnykyä!\n\nKREETA. Hän vain soittelee päivät päästään. --\n\nPUKE. Vai niin. Hän siis ikävystyy täällä -- tuo reima ritari. No niin.\nHänen kultansahan onkin Turussa.\n\nKREETA. Ken sitten on hänen kultansa?\n\nPUKE. Elina Tavast.\n\nKREETA. Tavast! Vai niin. Heistä tulee siis morsiuspari.\n\nPUKE. Eiköhän. Heikäläiset tavallisesti lopettavat sen leikin\nnaimisella. Ja ovathan he molemmat samanveroista aatelia. Mutta\ntuossahan ovatkin jo ystävämme Helsinkalannista ja Taalaista. -- Hyvää\nhuomenta, Aksel! Hovilaisesi näyttävät siltä, kuin he pian repisivät\nsilmät toisiltaan.\n\n(Kurki. Tanskalainen lähettiläs Styresholmasta. Kaksi taalalaista.\nHuovit).\n\nKURKI. Niin, kyllä. -- Oh, sinähän olet jo reipas mies, Eerikki. Niin,\nnäetkös, nämä ovat kokoon haalittuja juoksujoukkoja. Siinä on sekä\nmeikäläistä että muukalaista. Minun olisi pitänyt sulkea heidät\nhetkeksi vierastupaan, pitämään seuraa toisilleen. Silloin, totta vie,\nei olisi enää tarvittu muita keskusteluja. (Kumartaa kohteliaasti\nKreetalle). Terve, armahin Margareeta!\n\nPUKE (tanskalaiselle). Te tuotte kirjeitä Styresholman voudilta.\n\nTANSKALAINEN. Niin, ankara herra. (Ojentaa Pukelle kirjeen).\n\nPUKE (lukee). Kas vaan. -- Enkö sitä arvannut. Hän rukoilee meitä\ntunnollisina ritareina ja kuninkaan luottamusmiehinä rientämään hänen\navuksensa. Kaikkein niitten nimessä -- hän tulee itse tänne! Minä, piru\nvie, en tahdo häntä niskaani. (Ojentaa suuttuneena kirjeen Kurjelle).\nSiinä näet, millainen tanskalaisten tila on: niin ahdas, että varpaita\npakottaa. Vaan syyttäkööt itseänsä. He pitävät kansaa liian kovilla,\nnuo Tanskan herrat. Sentähden jättävät talonpojat pirttinsä, samoilevat\npitkin metsiä, lyöttäytyvät toisiinsa ja vihdoin täytyy herrain\nvuorostaan paeta. Siten on jo käynyt Jösse Eerikinpojan ja Flögen.\nMutta -- kuninkaan linnaa täytyy kuitenkin varjella mokomilta\nmaankiertäjiltä.\n\nTAALALAINEN (rohkeasti). Juuri niin mekin arvelemme ja sentähden\nolemmekin karkoittaneet heidät aina Upsalaan saakka.\n\nTANSKALAINEN (ylenkatseellisesti taalalaiselle). Kyllä te peevelit\nsaatte vielä emälöylyn Styresholman saunassa.\n\nTAALALAINEN. Äkäisemmän löylyn saivat sinun kuomasi Borganäsissä.\n\nPUKE (tuimasti). Hiljaa, miehet! -- Viekää tanskalainen vierastupaan ja\nkestitkää häntä tavan mukaan. Minä kirjoitan voudille (Tanskalainen\nmenee). Aksel, kutsuta tänne neljän päivän kuluessa pari kolmekymmentä\ntalonpoikaa voutikunnastani. Meidän täytyy veroittaa heitä, jos mieli\nsinun tahi minun lähteä Pohjan ylitse. Ja jotakinhan meidän täytyy\ntehdä. (Hieman pilkallisesti taalalaiselle). No, te kelpo taalalaiset,\nmitä kerrottavaa teillä on? Onko Korsholman vierastupa teitä hyvinkin\nmiellyttänyt?\n\nTAALALAINEN. Kiitos kysymästänne! Vierastupa tapaa olla talon varoja ja\nisännän kykyä myöten.\n\nPUKE (nauraa). Lempo tässä riidelköön Taalain jurrien kanssa. No, te\ntuotte kai suurelta Engelbrektiltänne viestin?\n\nTAALALAINEN (ojentaa kirjeen). Tässä.\n\nPuke (väsyneesti). Lue se, Aksel!\n\nKURKI (lukee).\n\n\"Minä Engelbrekt, Ruotsin rahvaan nimessä, jalosyntyiselle ja\nrehelliselle ritarille, molempain Pohjain maaherralle ja Korsholman\nlinnan voudille, herra Eerikki Pietarinpoika Pukelle.\n\n\"Toivoen, että te suvaitsette ajatella isänmaamme suurta hätää ja sen\njohdosta toimitte niinkuin uskollinen Ruotsin mies ainakin, rukoilemme\nTeitä Pohjan herrana käyttämään suurta voimaanne valtakunnan\npelastamiseksi. Huutaen avuksenne Pyhää Eerikkiä ja kaikkia Pyhiä,\nlähetämme teille tämän kirjeen rehellisen Falun miehen, Ola Larssonin\nmukana.\n\n\"Upsalan linnassa Pyhän Katariinan päivänä vuonna 1434\" -- (Ojentaa\nivallisesti kirjeen Pukelle).\n\nPUKE. Ainakin hän on suurisanainen -- tuo Taalain kuparinkalkuttaja!\n(Välinpitämättömästi). Minua väsyttää. Kantakaa minut pois. -- Menkää\nrauhassa, mihin mielenne tekee. Mutta varokaakin liittoutumasta noiden\nveitikkain kanssa, joita jo ennestään kiertelee täällä kotiseudultanne.\n\nTAALALAINEN. Heitä emme tunne.\n\nPUKE. Ja muistakaa, ettette tule toista kertaa vierastupani\nläheisyyteen, niin kauan kuin tätä meteliä kestää.\n\nTAALALAINEN. Emme tulekaan ennen kuin olemme sen omin käsin lakaisseet\nja pesseet. Mutta, herra ritari, eikö teillä ole sanaakaan tuon kirjeen\nvastaukseksi.\n\nPUKE (ärtyneenä). Kyllä. Piakkoin minä tästä hyppään Engelbrektin\nkintuille ja ajan hänet aika luikua kotiaan!\n\nTAALALAINEN. Ei sen kiirettä, joka edellä kulkee. Kun vain\njäljissätulija aikansa arvaa! Ankara herra, huomatkaa ja ajatelkaa\nkuitenkin: -- teidän serkkunne -- --\n\nPUKE. Minä huomaan puhuneeni jo liian kauan teidän kanssanne, jurrit.\nAnna minulle juotavaa, Margerit! No, no! Älä nyt tuijota minuun noin.\nOlen vain väsyksissäni. Tarttukaa vuoteeseen, miehet. Kutsukaa pehtori\nsisään. Aksel, tule pois --! Minä olen kuullut huuhkainten kirkuvan. --\nMeillä taitaa olla rottia tuolla ulkona ja rotanreikiä täällä sisällä.\n-- Viekää terveiset serkuilleni -- hakoniskat!\n\n    (Puke kannetaan pois. Kaikki menevät paitsi Taalalaiset ja Kreeta).\n\nTAALALAINEN (tarkastellen Kreetaa). Sinä olet Taalaista, tyttö, --\nkoska käytät kotipuolemme pukua. Riisu se pois!\n\nKREETA. Mihin aiot nyt?\n\nTAALALAINEN. Ensiksikin pois tästä luolasta.\n\nKREETA. Tunnetko Engelbrektin?\n\nTAALALAINEN. Tottahan toki, koska olen hänen kotoväkeään.\n\nKREETA. Lähde nyt isäni luokse?\n\nTAALALAINEN. Kuka on isäsi? --\n\nKREETA. Vöyrin Murkainen. Hän on Suur-Ingvarin heimoa.\n\nTAALALAINEN. Kuinka? Sitä sukua pidetään Taalaissa suuressa arvossa.\nKuinka on sitten hänen tyttärensä täällä?\n\nKREETA. Kuinka olet sinä täällä? -- Kullakin omat toimensa. -- Tunnetko\nniitä miehiä, jotka tulivat tänne ennen teitä?\n\nTAALALAINEN. En!\n\nKREETA. Etsi heidät ja pidätä heitä, jos he uhkaisivat tulla linnaan.\n\nTAALALAINEN. Kenties on viisainta, että he tulevat.\n\nKREETA. Meillä ei ole sellaiset ajat kuin teillä.\n\nTAALALAINEN. Sittenhän kumma lienee, jos ei olisi aika kaikkialla.\n\nKREETA. Ei, ei! He eivät saa tulla.\n\nTAALALAINEN. Tyttö, sinua vaivaa sittenkin paha omatunto. (Kääntyen\ntoverinsa puoleen). Pentti, tämä retki päättyi surkean nolosti.\n\nKREETA (nopeasti). Sitä en usko vielä.\n\nTAALALAINEN. Herran haltuun! Ole varuillasi, korea lapsi! Ingvarin\nsukua pidetään Taalaissa siveänä ja puhtaana.\n\nKREETA (arvokkaasti). Samoin myös täällä. Hyvästi! (Taalalaiset\nmenevät). Kuinka kauan täytyy meidän naisten raastaa elämän raskainta\nkuormaa? Koska naisen sallitaan miehen tavoin irtautua isän kodista,\nsyyttämättä häntä huikentelevaisuudesta?\n\nTOINEN HUOVI (palaa tovereineen Kreetaa huomaamatta). Panitko merkille,\nkuinka vouti oli muuttunut? Tanskalaiselle äreä -- --\n\nKOLMAS HUOVI. Ja taalalaiselle lakea kuin lammas. Näit kai taikajuoman,\njonka tyttö hänelle antoi?\n\nTOINEN HUOVI. Kyllä, kyllä. Siitä on nyt kuusi yötä ja kuusi päivää.\nVelho kyllä saa hänet vaikka vetosolmuun.\n\nKOLMAS HUOVI. Kuule, mitä tässä nyt tehdään?\n\nTOINEN HUOVI. Tule linnan tupaan. Meidän täytyy neuvotella toisten\nkanssa, sillä kyllä nyt on piru merrassa. (Huomaavat Kreetan. Menevät\nkiireesti pois).\n\nKREETA (tulee esiin). Niin, tallatkaa minut lokaan! Pilkatkaa --\nvihatkaa, kirotkaa minua! Itkekää minun tähteni, te sukulaiset ja\nvihamiehet, elämäni katkerimpana hetkenä! -- (Äänettömyys. Katsahtaa\nylöspäin, iloisesti). Minä olen varma voitostani. (Tulisesti). Sillä\nnyt minä rakastan häntä!\n\nVäliverho.\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\nVI KUVAELMA.\n\nMurkaisten pirtti. Martti istuu pöydän vieressä, pää käden nojassa,\nsyviin mietteisiin vaipuneena. Leena askartelee takan ääressä.\n\nLEENA. Martti, puuro on valmis. (Äänettömyys). Kutsunko väen sisään?\n\nMURKAINEN (katsettaan kohottamatta). Älä huoli.\n\nLEENA (istuu takan viereen. Koko seuraava keskustelu levollisesti ja\nkylmästi). Joko Herra alkaa kurittaa sinua? (Äänettömyys).\n\nMURKAINEN. Minä olen käynyt oikeutta itseäni vastaan, enkä huomaa\ntehneeni kenellekään vääryyttä.\n\nLEENA. Itse olet sinä ollut oman itsesi tuomarina. -- Sellainen tuomio\non väärä.\n\nMURKAINEN. Jätä minut rauhaan!\n\nLEENA. En. Minä tahdon koetella sinua, Kenties sydämesi vielä heltyy.\n\nMURKAINEN. Kutsu väki sisään.\n\nLEENA. Minä olen nähnyt Kreetan.\n\nMURKAINEN (nousee kiivaasti seisaalleen, levottomasti). Leena!\n\nLEENA. Istu! Näin hänet linnassa! Minä kävin siellä. Ja kuule mitä\nsanon; sinä itse olet heittänyt tyttäresi viettelysten valtaan. Sillä\nkertaa olit liian kärkäs uskomaan ihmisten juoruja.\n\n    (Äänettömyys).\n\nMURKAINEN. Hän on valehdellut sinulle. Ja sinä raukka sulit hänen\npetollisista kyyneleistään.\n\nLEENA. Minä en sano mitään. -- Viilsikö sydäntäsi?\n\nMURKAINEN (hetken kuluttua). Erehdyt. -- Tuo isku ei sattunut syvälle.\nMinä olen liian kova.\n\nLEENA. Sinä olet paisunut ylpeäksi. Vaan aika sinut kyllä kukistaa.\n\nMURKAINEN. Kuolema minut kukistaa.\n\nLEENA. Niin. Ylpeys on kuoleman synti. Lopussa se tavallisesti murtuu.\n\nMURKAINEN. Minä en tahdo kuulla tästä enempää, -- etkä sinä mene enää\nlinnaan.\n\nLEENA. En.\n\n    (Äänettömyys).\n\nMURKAINEN (kasvavalla levottomuudella). Onko paholainen lähettänyt\nsinun kiusaamaan minua noilla ajatuksillasi?\n\nLEENA. Ei -- paholainen, vaan tyttäresi.\n\nMURKAINEN (kävelee tuskissaan edes takaisin). Ei! Se on valhe. Minä\ntahdon päästä niistä erilleni. (Seisahtuu äkkiä Leenan eteen). Uskotko\nsinä sitä?\n\nLEENA. Enhän minä olekaan kironnut!\n\nMURKAINEN (raivoten). Tahdotko saattaa minut järjiltäni!\n\nLEENA (vähän vilkkaammin). Minä tahdon kilvoitella kanssasi. -- Niin,\nMartti.\n\nNiin ihmeellisesti voi kovakin heltyä. Sinä tiedät, että me olemme\njäykkää juurta, -- mutta omatunto taipuu -- --\n\nESKIL (tulee). Herran rauhaa teille!\n\nMURKAINEN (jyrkästi). Paina puuta.\n\n    (Äänettömyys).\n\nESKIL. Nyt olisi aikomus pitää kansan käräjät kirkolla.\n\nMURKAINEN. Sen tiedän.\n\nESKIL. Pietarsaaresta on tullut joukko miehiä, pari kappaletta Kyröstä\nja Närpiöstä myös.\n\nMURKAINEN. Vai niin.\n\n    (Äänettömyys).\n\nESKIL. Tiedäthän vanhastaan, ettei siellä synny tolkkua, ellet sinä\nistu pöydän päässä.\n\nMURKAINEN. Leena, kuuletko kiusaajaa. Minä en tule.\n\nESKIL. Miksi et?\n\nMURKAINEN (katkerasti). Miksi minä rupeisin teidän johtajaksenne?\nKuinka minä kykenisin valvomaan toisten asioita. Enhän minä kyennyt\nlakaisemaan puhtaaksi edes omaa kynnystäni?\n\nMistä neuvottelette käräjissä?\n\nESKIL. Tuumittaisiin, mihin olisi ryhdyttävä nuorten miesten suhteen.\nHe vaaniskelevat metsissä ja -- --\n\nMURKAINEN. Mitä teette silloin, kun susi repii lampaitanne?\n\nESKIL. Niin -- mutta -- --\n\nMURKAINEN (jyrkästi). Jahti toimeen.\n\nESKIL. Mutta -- ovathan he kuitenkin omaa vertamme. Onhan sinullakin\nsiellä omainen -- Niilo -- --.\n\nMURKAINEN. Sido se verikoira ja lähetä hänet linnaan! Ja kytke nuo\ntoiset elukkain rinnalle hinkaloihin. Ei se koske minua.\n\n    (Äänettömyys).\n\nESKIL. Ja sitten meillä on helsinkalaisten asia.\n\nMURKAINEN. Se ei koske minua.\n\nESKIL. Rohkaise mielesi, Martti! Jos sinulla on jotain tunnollasi, niin\nkerro se meille.\n\nMURKAINEN. Minä en voi parantaa mitään.\n\nESKIL. Martti, sinä olet sairas. Ja itse kai parhaiten tiedät, mikä\nsinua vaivaa.\n\nMURKAINEN (yht'äkkiä muuttuen). Niin -- minun lapseni!\n\nESKIL. Kreeta.\n\nMURKAINEN (kavahtaa ylös, ottaa häntä kiinni rintapielistä). Vaiti!\nMillä oikeudella sinä mainitset hänen nimeään täällä?\n\nESKIL (tyynesti). Enhän minä ole sinun omatuntosi.\n\nMURKAINEN (laskee hänet irti). Kotoa lähti kunniallinen talonpojan\ntytär ja niin hän lyöttäytyi ritarin portoksi. Hän ei ollut minun\ntyttäreni.\n\nESKIL. Ja kuitenkin sydämesi rakastaa häntä.\n\nMURKAINEN. Ei. Minä olen riistänyt hänet sieltä pois.\n\nESKIL. Silloin ei saa kirota, kun voi antaa anteeksi.\n\nMURKAINEN. Minä en voi antaa anteeksi.\n\nESKIL. Me pakotamme sinut siihen.\n\nMURKAINEN (rajusti). Mene siis käräjiin takaisin ja huuda se\nmuukalaisten kuultavaksi sekä etelän että pohjan miesten tiettäväksi.\nKuljettakoon he sitten häpeäni kotiaan ja levitelköön sen maailman\nkorviin Pietarsaaresta Lapvärttiin saakka, -- niin kauas Pohjaan kuin\nMurkaisen nimeä mainitaan. Käske heidän tulla tänne pakottamaan minut\nmiesmahdilla ja naisten kyynelillä. Ei, sanon sittenkin! -- Minä olen\ntehnyt oikein.\n\nLEENA. Älä kiusaa Marttia.\n\nESKIL. Sinä tahdot väkisinkin kiusata itseäsi, Martti. Ja mitä kovempi\nluontosi, sitä karvaampi tuskasi. Mutta sanonpa sittenkin, että lapsesi\nelää suuressa vaarassa. Kansa vihaa häntä katkerasti, sillä tyttäresi\non aina ollut sen mielestä liian ylpeä. Ihmiset sanovat, että hänen\ntoimestaan linna on nyt suljettu, ikäänkuin täyden sodan aikana. He\nsyyttävät häntä siitä, että veroa kiskotaan ja että hän muuttaa voudin\nkansan sortajaksi. -- Linnassa taas pidetään tytärtäsi velhona, joka\nmuka kietoo voudin ilkeillä mielihaluillaan, syöstäkseen hänet ja\nkaikki muutkin turmioon. -- Ole siis varuillasi! Ota lapsiraukka\nturviisi, ennenkuin kansa saa hänet käsiinsä ja raastaa hänet\npolttoroviolle.\n\nMURKAINEN (hurjemmin). Seis! Te ette saa murhata häntä, hirtehiset!\nMene käräjiin, mies, ja sano, että Murkainen tulee. (Lyö voimakkaasti\nnyrkkinsä pöytään). Mutta voi sitä, joka siellä sanoo sanankaan\ntyttärestäni!\n\nLeena sanoo, että hän on viaton. Se on valhe! Minä tahdon kostaa,\nennenkuin tukehdun näihin myrkyllisiin ajatuksiin. Niin, minä tulen.\nMene! Sano, että minä olen rakastanut tätä ikivanhaa Ruotsin aatelia.\nSillä kansan jaloimpana kukkana se on kohonnut meidän riveistämme, eikä\nkasvanut hovilaisten imarteluista eikä kuninkaan suosiosta. Mutta koska\nmadot loikovat sen oksilla ja lihottavat ruumistansa myrkyllä, niin me\nhakkaamme haaskan maahan ja raivaamme tilaa uudelle turmeltumattomalle\naatelille. Eikö minulla ole voimaa kostaa! Niin, vouti! -- Minä kaivan\nsinut esiin luolastasi, koska sinä pilaat tyttäremme ja hajoitat\ntaivaan tuulille kunniamme. Sinä olet kasvanut päämme ylitse, -- mätä\nritarisuus! Sentähden revimme nyt linnasi maahan, niin etteivät\nlapsemme löydä niiden peruspaikkaa. (Lempeämmin, tarttuen Eskilin\nkäteen). Eskil, ota sinä turviisi lapsiraukkani -- hellästi, ettei\nhänelle tapahdu vahinkoa. -- Kanna hänet kotia minun ovelleni, että hän\nsaa täällä itkeä pois sen häpeän, jolla hän tahrasi kynnykseni. Minä\nmenen helsinkalaisten avuksi. Sitten palaan kotiin -- yksin,\nnähdäkseni, onko hän ehtinyt kyynelillään huuhtoa pois tuon\ntahrapilkun. (Hellittää hänen kätensä). -- Mutta pelkäänpä, että kurja\ntyttäreni saa itkeä kauan, ennenkuin tahra haalistuu.\n\nVäliverho.\n\n\nVII KUVAELMA.\n\nLinnan huone. Puke ja Jute tulevat. Kreeta istuu eräässä nurkassa\nompelemassa.\n\nJUTE. Vai niin, ritari Puke, -- te ette siis tahdo antaa varmaa\nvastausta. Ettekö voi sanoa, milloin tulette avuksemme?\n\nPUKE (ärtyneenä). En. -- Minun täytyy ensin tiedustaa, minkäverran\nveroja saan talonpojiltani.\n\nJUTE. Vielä viitsitte puhua siitä. Olenhan minä nähnyt, että\ntalonpoikanne ovat hyvissä varoissa. Ei muuta kuin ottaa mitä\ntarvitsee.\n\nPUKE. Miksi ette tee samoin Styresholmassa? Miksi ette varusta linnaa\ntanskalaisella muonalla?\n\nJUTE (nauraen). Oh, me olemme jo ottaneet, mitä hengestä irti saimme.\nJa kun nyt tahdomme vähän nylkeä heitä, niin nämäkös käyvät tuosta\nvastarintaan.\n\nPUKE (pilkallisesti). Tuhmat moukat! --\n\nJUTE. Eikö mitä! Eivät he ole niin tuhmia, mutta jäykkäniskaisia kuin\npässit. Pirullista kansaa!\n\nPUKE. Hinatkaa ylös nostosillat ja elää herkutelkaa sillä, mitä olette\njo saaneet. Voittehan sitten korjata, mitä talonpoika on kylvänyt,\nellette pelkää riistää ruokapalaa hänen suustaan.\n\nJUTE. Teidän neuvonne on hyvä. Mutta pelkään, että he tahtovat korjata,\nmitä me olemme koonneet.\n\nPUKE. Kenties kansa ajattelee viisaasti, kun se luulee hyötyvänsä siitä\nenemmän.\n\nJUTE. Tanskassa ei kansa enää ajattele.\n\nPUKE. Ei. Siellä ihmiset lienevät jo unohtaneet sen taidon. Miksi ette\nsiis pysy kotonanne?\n\nJUTE. He! Te Ruotsin ritarit tarvitsette meidän opetustamme. Te olette\nliian lauhkeat. Jumala on luonut talonpojat orjiksi, ja täällä he\nkulkevat pää pystyssä kuin vapaat miehet ainakin.\n\nKURKI (ylenkatseellisesti). Niin. Siinä suhteessa meillä on paljon\nopittavaa teiltä.\n\nJUTE. Mitä sanotte, herra Aksel?\n\nKURKI. Minä vain ihmettelen sitä, kuinka me olemme saaneet osaksemme\nnämä jäykkäniskaiset pässit ja te nuo lauhkeat lampaat.\n\nPUKE. Tanskalainen on hakannut otuksiltaan sarvet poikki ja kerinnyt ne\nsekä edestä että takaa. Samoin aikoo hän nyt tehdä täälläkin.\n\nJUTE. Ha, ha, ha! Kun me vain pääsemme hyvään alkuun --\n\nPUKE. Kunpa te vain pääsette. -- Mutta minä pelkään, että Tanskan\naateli on liian vähäväkinen tuohon toimeen.\n\nJUTE. Te kai autatte meitä.\n\nPUKE (arvon tunnolla). Me emme auta ketään.\n\nJUTE. Sitten saatte tekin suoriutua omin neuvoinne. Pirullista kansaa,\ntämä Ruotsin kansa, -- sekä aateli että talonpojat. Tanskassa tuo\nEngelbrekt olisi --\n\nPUKE. Niin, varokaa vain, ettei hän sulje teiltä paluutietä kotianne.\n\nJUTE. Joutavia! -- Tämä meteli on sittenkin meille tanskalaisille\neduksi. Kapinoitsijat kukistetaan ja sitten voimme kuljettaa Ruotsin\ntalonpojat tanskalaisille tiluksillemme.\n\nPUKE. Hyvä. Ja aatelin, joka ottaa kapinaan osaa, lähetätte kai\nLappiin?\n\nJUTE. Pelkäättekö sitä, Eerikki ritari?\n\nPUKE. Minä pelkään -- mutta ainoastaan kansan tähden. Sillä nyt alan\nymmärtää, että se on liian hyvä orjuutettavaksi, -- liian jalo herrain\npoljettavaksi, olkoot he sitten kotimaista taikka ulkomaista aatelia.\n-- Aksel, mitä sinä tästä arvelet?\n\nKURKI (matkien Jutea). Pirullista kansaa tämä Ruotsin kansa.\n\nJUTE. Oikein, ritari Kurki! Antakaa vain talonpojan lihoa rauhassa ja\npaisua äveriääksi, niin hän tunkeutuu teidän rinnallenne pöydän päähän\nja tahtoo hallita maata teidän kanssanne. Ja koko valtakunta muuttuu\ntalonpoikaislääniksi, johon ei pirukaan uskalla jalkaansa pistää.\n\nPUKE. Tarkoitatte kai tanskalaisia piruja? (Kreetalle). Tuo meille\nolutta jäähyväisiksi!\n\nJUTE (valmistautuu lähtemään). Anteeksi. Nyt huomaan, että olemme\nerehtyneet teidän suhteenne, ritari Eerikki. Minua suuresti\nkummastuttaa jyrkkä muutoksenne. Mutta se on omaksi vahingoksenne.\n\nNyt on hyvä myötäinen ja vielä tänään purjehdin kotiani. Toivotan\nteille hyvää vointia! Mutta varokaa, ritari Eerikki, varokaa! Kuningas\non mahtava ja Ruotsin herroja ei katsota hyvin silmin Kööpenhaminassa.\n\nOsoittakaa vaan kiltisti uskollisuuttanne ja rientäkää meidän\navuksemme. Se voi kääntyä teille puolustukseksi. Muutoin voisi\ntapahtua, että teiltä otetaan pois tämä voutikunta.\n\nPUKE (levollisesti). Se olisi jo halusta aikoja otettu. (Ylväästi).\nMutta ken uskaltaisi hakata pois sen haaran, joka on kasvanut Pyhän\nEerikin rungosta. (Kreeta tulee. Tuo sisään olutta). Niin, niin. Sen\npuun omenat ovat liian kitkeriä tanskalaisen suulle.\n\nJUTE. Ehkä, mutta ainakin ne kelpaavat Ruotsin sioille.\n\nPUKE (kiivaasti). Tie on auki.\n\n    (Jute tarjoaa kätensä Kurjelle jäähyväiseksi. Kurki vetää\n    hansikkaan kädestään, aikoen lyödä Jutea vasten silmiä).\n\nPUKE (tyynesti). Anna hänen juosta, Aksel. Luullakseni tapaan hänet\npikemmin kuin hän itse toivookaan.\n\nJUTE (karttaen). Olihan tämä sulaa leikkiä. Minä tarkoitin vain Ruotsin\ntalonpoikia.\n\nPUKE (lyö häntä hansikkaalla vasten kasvoja). Kas tuossa! Minä lähetän\nteille sanan heti, kun olen valmis.\n\nJUTE (polkien hansikasta). Hyvä, Eerikki Pietarinpoika Puke! Minä en\nhuoli, -- niinkuin näkyy Ruotsissa olevan tapa -- rikkoa kestirauhaa ja\nrangaista sinua omassa salissasi. (Heittää olutmaljan maahan itsensä ja\nPuken väliin). Nyt olen vihollisesi ja luotan sinun kunniasanaasi.\n\nPUKE (avomielisesti). Me ruotsalaiset osaamme pitää kielemme kurissa\nvieraissa ollessamme. Niin, Jürgen Jute, ruotsalainen aatelismies\nseisoo talonpojan turvana. Ja Jumala on luonut Ruotsin talonpojat\naatelin avuksi vieraan vallan herroja ja kuninkaita vastaan. Me emme\ntahdo tietää teistä, te suupaltit Juutilaiset. Ja teidän päivänne ovat\nluetut Ruotsin maassa.\n\nJUTE. Nyt näen, että teitä riivaa paholainen. (Kumartaen). Antakaa\nminulle kunniasanallanne takuu- ja suojeluslupaus.\n\nPUKE. Hävetkää! Mene, Aksel, ja seuraa herra Jürgen Jutea. Toimita\nhänelle suojeluskirja minun ja Folkesonin nimessä. (Kääntää selkänsä\nJutelle. Jute ja Kurki menevät).\n\nPUKE (kävelee kiivaasti pari kertaa edestakaisin. Kreetalle). Mutta\npieni ritarileikki! Minä manaan hänet kaksintaisteluun ensi Mikaelin\njuhlassa ja viskaan hänet satulasta maahan. -- Siinä kaikki.\n\nKREETA (riemuiten, kasvavalla innostuksella). Ei, ei, jalo ritari!\nSiinä ei ole vielä kaikki! Minä voitan! Kukistan ajan hengen vilpin ja\nvalheen! Minä yhdistän ne voimat, jotka kauan ovat harhailleet\nerillään. Mitä jalointa olen tuntenut, ne minä nyt yhdistän: teidät,\njalo ritari, sekä isäni, -- lujan, voimakkaan isäni. Ja yhdistetyin\nvoimin me sitten voitamme. (Taluttaa Puken ikkunan luo). Katsokaa!\nTuolla alhaalla seisoo kansani. Tuimasti katsoo se linnaanne. Ja\nkuitenkin se uhraisi teille kaikki, jos se vain uskaltaisi luottaa\nteihin. Sillä teissä, ainoastaan teissä elää kansan usko ja toivo. Tuo\non kovaa kansaa, ja teissä se etsii omaa voimaansa.\n\nTuuli nousee pohjoisesta. Se yltyy myrskyksi, -- myrskyksi, joka\nriuhtaisee pois isänmaastani ylpeyden loiston ja orjan kurjuuden.\nEngelbrekt seisoo yksin vihattuna, saarrettuna. Rientäkää sotaan,\nnostattakaa Pohja, Helsinkalanti ja Suomi taisteluun, ojentajaa\ntaalalaiselle kätenne, rautainen ritari! Pyhä Eerikki turvaa teitä ja\nmaamme jaloin aateli vetää miekkansa sortajiamme vastaan. Tanskan tähti\nhimmenee ja sammuu. Myrsky kiihtyy, kunnes tyrskyvät aallot vyöryvät\nJuutin herran linnoja vastaan. Vieraat kilvet romahtavat alas salienne\nseiniltä. Ja Ruotsin kruunu -- Pyhän Eerikin kruunu, pääsee taas\narvoonsa. -- Kohottakaa se kunniaansa! (Vaipuu alas, tyrskähtäen\nitkuun).\n\nPUKE (katsoo häneen ihmetellen). Oletko sinä Ruotsin haltijatar vai\nminunko?\n\nKREETA (katsoen ylös). Älkää huoliko minusta! -- Toimeen, Korsholman\nvouti! Astu ritarisaliisi! Aukaise linnasi portit! Johda heitä. Johda\nmeitä kaikkia! Tule! Seuraa minua! Minä vien sinut isäni luokse. Tahdon\nlaskea sinun kätesi hänen käteensä, ja hänen täytyy uskoa sinua.\nNäetkö, hän viittaa kädellään ja kansa odottaa teidän käskyänne. He\nuskovat ja luottavat teihin. Kuulkaa, kansan riemuhuuto järkyttää\ntaivaslakea! Ja te -- te käännytte pois. (Peittää käsin kasvonsa).\n\nPUKE. Margareeta! -- Ja jos minä nyt tekisin niin --?\n\nKREETA (rauenneena). Silloin minä olen voittanut ja poistun iloisena\nsyrjään, rukoillakseni teidän edestänne.\n\nPUKE (ajatuksissaan). Mitä Fogelviikissä voidaan, voidaan myös\nKorsholmassa, ja mitä Kaarle Knuutinpoika uskaltaa, uskaltaa Puke myös.\n\nKREETA (rientää hänen luoksensa, ottaa molemmin käsin kiinni hänen\nkädestään). Ei, ei! Älkää etsikö omaa kunniaanne. Kansan edestä teidän\ntäytyy taistella! Älkää antako vallan loiston sokaista silmiänne, --\nvaikkapa kohtaisittekin tiellänne Folkungien kruunun.\n\nPUKE (laskee kätensä hänen vyötäisilleen). Mistä näet, kumma tyttö,\nsydämeni sisimnät heikkoudet? Niin. Kansan asia on kauan ollut sydämeni\nsyvimpänä aarteena. Nyt vihdoinkin olen saanut sen selville. Ja siitä,\nMargareeta, on minun kiittäminen sinun vaikutustasi sairauteni aikana.\nKansan onni ei unohdu enää koskaan mielestäni. Nuo uskolliset silmäsi\nkyllä estävät minua siitä, sillä nyt on arpa heitetty. Mitä vastaiset\naikakirjat kertonevatkin, pahaa taikka hyvää Eerikki Pukesta, -- tämä\nasia on kuitenkin selvä ja varma: hän oli hyvä ritari, joka\nrehellisesti piirsi kilpeensä: \"Kaikki kansan hyväksi!\" Ja pelkäämättä\nhän kohotti kilpensä kaiken Ruotsin nähtäväksi.\n\nNiin. Minä lähden Engelbrektin luo. Sinä uljas tyttö, anna minulle nyt\nse suudelma, jota tähän saakka turhaan olen pyytänyt.\n\nKREETA. Mitä välitätte näin halvasta tytöstä tällaisena hetkenä?\n\nPUKE. Älä itke, armas Margareeta!\n\nKREETA. Satu kertoo, kuinka velhotyttö sai kerran kaiken sulon mahdin,\nvietelläkseen kristityn ritarin huimaavan vuoren ylitse -- laakson\nkukkatarhaan. Velholle luvattiin sielun rauha, jos hän ei katsoisi\nritarin silmiin. Mutta jos hän rakastuisi ritariin, silloin perisi\nhänet varma turma. (Kiihkeästi). Tie on nyt kuljettu loppuun. Tuossa\ntuoksuu kukkatarha. Te, ritari uljas ja voimakas, rientäkää suoraan\neteenpäin! Minun käyköön niinkuin taru tahtoo. Minä olen katsonut\nsyvään ritaria silmiin. Hän on käynyt minulle rakkaaksi, liian\nrakkaaksi. Voimani on kääntynyt omaksi tuhokseni. Minä rakastan teitä\nenemmän kuin itseäni. Minä olen, niinkuin sadun velho, väärin käyttänyt\nkauneuteni. Periköön nyt minut niinkuin hänetkin kadotuksen alho. --\nMutta salli minun kätkeä kasvoni poveasi vasten! Kätkeä itseni -- ja\nunohtaa --. Suutele minua!\n\nVäliverho.\n\n\nVIII KUVAELMA.\n\nKorsholman ritarisali. Keskellä lattiaa pöytä. Linnan huoveja istuu\npöydän ympärillä juomassa. Kurki, Folkeson ja Djekn ovat heidän\nseurassaan. Iloinen mieliala.\n\nTOINEN HUOVI (tulee, sisään). Talonpojat kokoontuvat. Heitä seisoo jo\nmuutama tusina nostosillalla.\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Anna moukkien seistä tollottaa. Heistä tuntunee\nsaakelin tukalalta hellittää rahamassinsa nauhoja.\n\nKOLMAS HUOVI. Ei. Avaa ovet, koska vouti kerran on suvainnut kutsuttaa\nheidät tänne, juuri kuin ei linnan laki enää riittäisi?\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Voudin sijassa olisin pannut arpakapulan kiertämään\nsekä komentanut näin: \"Lihaa ja kinkkua laukkuun, ja mars matkaan,\nmoukat. Nyt mennään Helsinkalantiin kolhimaan teidän kuomianne\".\n\nKURKI. Missä vouti on?\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Luostarikammiossa. Selvähän se, samoin kuin sekin,\nettä siveä Margareeta-rouva on hänen seuranaan.\n\nKURKI. Ole vaiti! Margareeta-rouva on hyvä nainen. Hiukkanen hellyyttä\nei turmele ritaria -- eikä tyttöä liioin.\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Pistäkää nyt lauluksi, herra ritari. Moukat\nnäyttävät niin äkäisiltä, kuin olisivat jo yhden syöneet ja toista\naikoisivat. Eipä haittaa, vaikka vähän rallattaisimme heidän huvikseen,\nkun he tulla tohahtavat sisään.\n\nKURKI. Hyvä! Minä laulan ritarilaulun. Saa nähdä, hiveleekö se heidän\nkorviaan. -- Olavi, tuo tänne kitara! (Laulaa).\n\n    Ja Brittein Alfred innoissaan\n    Näin lausui urhoillen:\n    \"Nyt Hastinkihin kuolemaan!\n    Ken leikkiin lähtee, ken?\"\n    Ja urhot huusi: \"Eestä sun\n    Me käymme tuiman taistelun,\n    Siks' kunnes verta tulvii maa\n    Ja taivas ruskottaa.\"\n\n    Ja uljas neiti Evelin\n    Ei ompelemaan jää.\n    Kans' Alfred-urhon ratsahin\n    Hastinkiin kiirehtää.\n    Ja urhot huusi: \"Neito tää\n    Hän urhotöihin yllyttää,\n    Siks' kunnes verta tulvii maa\n    Ja taivas ruskottaa.\"\n\n    Kun päivä laski Hastingin\n    Verissä maillehen,\n    Niin nukkui helmass' Evelin\n    Jo Alfred urhoinen.\n    Ja urhot huusi: \"Henkemme\n    Tän parin eestä uhraamme,\n    Siks' kunnes verta tulvii maa\n    Ja taivas ruskottaa.\"\n\n(Laulun aikana ovat talonpojat tulleet sisään. He ovat vaatetetut\npohjalaisiin kansallispukuihin).\n\nESKIL (puoliääneen). Aikovatko he vain juoden, soittaen ja laulaen\nkeskustella kanssamme maan hädästä ja sorrosta?\n\n    (Murinaa talonpoikaparvessa).\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Hiljaa, moukat! Muistakaa, että olette nyt voudin\nvallassa, ja hän voi paistaa teistä joka sorkan Korsholman\nmallassaunassa.\n\nTOINEN TALONPOIKA. Mokomilla sankaritöillä ovat aatelisherrat jo\nennenkin häväisseet maineensa. Arvelen vain, että tuon lurituksen\nsijaan meitä olisi voitu ottaa vastaan arvokkaammalla tavalla, koska\nkerran olemme kutsutut tänne vakavaan neuvotteluun.\n\nPUKE (on tullut sisään, pergamentti kädessä). Oikeassa olet, Matti\nFrost. Aksel, pistä lelut syrjään. Pohjan miehet! Te tiedätte, että\nvaltakunnassa on aina Mauno kuninkaan ajoista saakka vallinnut\nsuuri sekasorto. Samoin tiedätte senkin, että me karkoitimme\nAlbrekt-kuninkaan pois maasta, ja että isänmaamme on nyt, tämän\nPommerin Eerikin aikana, joutunut suuren häväistyksen alaiseksi.\nSentähden onkin Engelbrekt Engelbrektinpojan johdolla Taalaissa noussut\nmahtava mylläkkä, jonka maine on kulkenut tänne saakka.\n\nTämä sama Engelbrekt on nyt liitossa monen sen puolen ritarin kanssa.\nMyöskin minulle on hän lähettänyt kirjan Upsalan linnasta ja selittänyt\nsiinä ajatuksensa -- ja minusta hänen yrityksensä on hyvä ja otollinen.\n(Suuria mielenosotuksia talonpoika- ja huoviparvissa. Äänettömyys).\nSentähden tahdon nyt, rehellisenä Ruotsin alamaisena, naulata tämän\njulistuskirjan linnani portille sekä kaikkiin niihin varustuksiin,\njotka tässä taistelussa valtaani saan.\n\nRitari Kurki, suvaitsetteko lukea tämän julki. (Antaa kirjoituksen\nKurjelle).\n\nKURKI (lukee).\n\n\"Minä Eerikki Pietarinpoika Puke julistan kaikkien tiettäväksi, että\nminä nyt ainaiseksi ja todella liityn Ruotsin rahvaaseen, enkä heitä\nkansan asiaa, ennenkuin Ruotsin valtakunnan ikivanhat oikeudet ja\nvapaudet jälleen asetetaan muuttumattomina voimaansa.\n\n\"Ken hyvänsä tätä asiaa vastustaneekin, hänet olen -- ritariston lain\nmukaan -- valmis kohtaamaan taistelutantereella joko yhtä monen\nasemiehen seurassa taikka yksinäni, turvautuen Pyhään Eerikkiin ja\nPyhään Yrjänään.\n\n\"Korsholman linnassa Pyhän Laurention päivänä vuonna 1434.\" (Panee\nylenkatseellisesti julistuksen pöydälle. Istuu huolettoman näköisenä\npöydän päähän).\n\nPUKE. Juhana Folkeson, mene ja naulaa tämä linnan portille, korkealle,\nkaikkien yhteisesti ja kunkin yksityisesti tutkittavaksi (Lukemisen\naikana ovat huovien ja talonpoikain mielenosoitukset yltymistään\nyltyneet. He järjestyvät kahteen suureen ryhmään. Miekat vedetään esiin\nmolemmin puolin). Hiljaa! -- Menkää linnan tupaan, Pohjan miehet,\nneuvottelemaan keskenänne, mitä kannatusta voitte hankkia sotaretkeäni\nvarten, ja virkistäkää mieltänne linnan oluvilla.\n\n    (Talonpojat menevät meluten ja iloiten. -- Äänettömyys).\n\nENSIMMÄINEN HUOVI (astuu esiin). Herra ritari, teidän puheenne pani\nmeidät ymmälle. Mitä meidän nyt on tekeminen?\n\nPUKE (ankarasti). Nyt olkoon kukin mies kohdastaan. Ne, jotka eivät\nhalua seurata minua, menkööt rauhassa toisen herran luo. Mutta minä\ntahdon tuntea väkeni ennen tämän auringon laskua. Sitten aion\nankaruudella käyttää linnalakiani.\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Marssitaanko Turkuun?\n\nTOINEN HUOVI. Ei! Styresholmaan.\n\nKOLMAS HUOVI. Me emme jätä kuninkaan linnaa.\n\nTOINEN HUOVI. Vouti on kavaltaja.\n\nFOLKESON. Asentoon!\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Komenna itseäsi!\n\nFOLKESON (vetää esiin miekkansa). Asentoon, sanon minä!\n\n    (Osa huoveista tottelee).\n\nNELJÄS HUOVI. Me olemme rehti ruotsalaisia.\n\nKOLMAS HUOVI. Te olette moukkia!\n\nNELJÄS HUOVI. Ja te olette tanskalaisia.\n\nTOINEN HUOVI. Vouti on noiduttu! Pellolle noitanarttu!\n\nNELJÄS HUOVI. Se ei koske sinua.\n\nFOLKESON. Tänne miekka ja tottele!\n\nTOINEN HUOVI. Pois tieltä. Velho on tuolla sisällä. Raastakaa hänet\nulos! Kas, tuossa hän on.\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Surmatkaa Murkaisen Kreeta!\n\nKOLMAS HUOVI. Hukuttakaa hänet linnan vallihautaan.\n\nPUKE. Tänne, Folkeson! (Osoittaa huoneen ovea). Djekni sulkekaa ovi!\n(Osoittaa pääovea).\n\nHUOVIT. Pois tieltä, vouti! (Hyökkäävät esiin).\n\nPUKE (pistää kuoliaaksi huovin. Kahakka taukoo hetkeksi).\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Ritari Aksel, valvokaa te meidän asiaamme!\n\nTOINEN HUOVI. Niin. Kurki on oikea kuninkaan mies, eikä talonpoikain\nhäntyri.\n\nNELJÄS HUOVI. Herra vouti! Saammeko heittää heidät ovesta ulos?\n\nENSIMMÄINEN HUOVI. Me heitämme Puken henttuineen vallien taakse\n(Hyökkäävät kamarin ovelle).\n\nFOLKESON. Puolustakaa voutianne kuin rehelliset Ruotsin miehet ainakin!\n(Taistelu).\n\nKURKI (on istunut koko ajan ihan huolettomana pöydän päässä ja\npiirustanut miekkansa kärjellä kuvioita pöytään. Nousee verkalleen\nylös. Pistää miekan tuppeen. Vetää hansikkaat käteensä. Menee\nlevollisesti huoviparven lävitse Puken luo. Kahakka taukoo).\n\nPUKE. Mitä tahdot?\n\nKURKI. Sanoa jäähyväiseni! (Vetää toisen hansikkaan kädestään).\n\nPUKE. Mihin aiot?\n\nKURKI. Turkuun.\n\nPUKE (tarkastaa häntä). Tervehdä Tavastilan Elinaa.\n\nKURKI (samoin). Kiitoksia! Kuule Eerikki. -- Teitkö tämän Margareetan\nvaikutuksesta? (Osoittaa julistusta).\n\nPUKE. Tein kyllä.\n\nKURKI. Hän on ihailtava nainen! Älä luovu hänestä koskaan!\n\nPUKE. En!\n\nKURKI (ojentaa kätensä). Hyvästi!\n\nPUKE (pudistaa hänen kättään). Hyvästi!\n\nKURKI. Kun tavataan taistelukentällä, niin silloin emme säästele\ntoisiamme.\n\nPUKE. Emme. Me iskemme tarmon takaa, kuten kelpo ritarit ainakin!\n\nKURKI (pudistaa hymyillen hänen kättään). Kuningas! Ruotsin kansa!\n\nPUKE (samoin. Syleilevät toisiaan).\n\nKURKI (komentaen). Huovit, seuratkaa minua! Meillä ei ole täällä enää\nmitään tehtävää! (Menee. Tyytymättömät huovit ovat hämmästyksissään ja\nseuraavat häntä).\n\nPUKE. Folkeson! Mene ulos ja pidä silmällä talonpoikia. Djekn, pidä\nväkeni koossa, kunnes Kurjen huovit ovat lähteneet linnasta. Vedä\nsitten nostosilta ylös. Jos kapina syttyisi, niin rankaise armotta\nrauhan rikkojat. (Osoittaa kaatunutta huovia). Miehet, viekää hänet\nulos ja jättäkää mestari Sigfridin haltuun. (Käskyt täytetään. --\nKävelee kauan edestakaisin syvissä ajatuksissa. Menee ovelle. Miettien\nhetken aikaa. Koputtaa). Margareeta!\n\nKREETA (tulee. Ojentaa hänelle kätensä). Kiitoksia!\n\nPUKE. Rakas Margareeta! Sinun täytyy jäädä minun rinnalleni sen ystävän\nsijaan, jonka nyt menetin.\n\nKREETA. Tarkoitatteko herra Akselia --?\n\nPUKE. Tarkoitan -- Kolmen päivän perästä lähdemme. Laittaudu nyt\nkuntoon! Valitse ystäviesi joukosta joku neitonen seuraksesi, kenen\nvain itse tahdot. Sitten et saa koskaan luopua minusta. Sinun\npitää nähdä, kuinka tämä asia päättyy -- saat nähdä Tukholman --\nEngelbrektin --\n\nKREETA. Minä en seuraa teitä.\n\nPUKE. Et?!\n\nKREETA. En!\n\n    (Äänettömyys).\n\nPUKE. Mitä tarkotat!\n\nKREETA (surullisesti). Onhan asia niin selvä. -- Minä olen saanut\nvoiton voittaessani teidät. Mutta vielä on jäljellä toinen taistelu.\nMinun täytyy voittaa itseni ja luopua teistä. -- Eerikki ritari, älkää\ntehkö minulle sitä taistelua kovin vaikeaksi. Te lähdette nyt suurten\nsotihin ja kohoatte maan mahtavimpien rinnalle. -- Kuinka talonpojan\ntytär voisi seurata teitä kunnianne retkelle?\n\nTeitä vartoo ylhäinen morsian. -- Joku aatelisneiti. Jalona ritarina\nlähdette nyt sotimaan rahvaan puolesta. Minä olen rahvaan tytär.\nRitarin puolisoksi minä en saa enkä voi tulla. Hänen jalkavaimokseen\ntaas en milloinkaan rupea. (Työntää Eerikin pois luotaan). Ei, ei!\nÄlkää vyöryttäkö enää kiviä jalkoihini. Tieni on muutenkin louhia\ntäynnä. (Lähestyy häntä). Kaunis, uljas ritari! Teidän mahtava sananne\non ilahuttanut kansaani. Sallikaa tämän päivän tulla riemun päiväksi\nmyöskin minulle -- jos minua rakastatte. Antakaa minulle kunniani\ntakaisin -- kansan nähden, isäni nähden. Oi, seuratkaa minua isäni\nluokse. (Heittäytyy itkien hänen syliinsä).\n\nPUKE (sisällisellä taistelulla). Niin -- olisihan minun pitänyt\nymmärtää se! Jalo tyttö, suo minulle anteeksi. En käsittänyt sinun\nsuuruuttasi. (Kävelee kiihkeästi edes takaisin. Seisahtuu yht'äkkiä.\nHuutaa). Folkeson! (Äänettömyys. Folkeson tulee). Kaksikymmentä\nhuovia ratsun selkään sekä kaksi ratsua ja satulaa. Toinen neiti\nMargareetalle, toinen minulle! (Menee nopeasti ulos. Folkeson katsoo\nhetken aikaa Kreetaa. Tekee keihäällään kunniaa. Paljastaa päänsä ja\ntervehtää häntä, kuten aatelisneitiä aikakauden tapaan. Menee ulos).\n\nKREETA (kasvavalla tuskalla). Mitä hän tahtoo? Miksi minua tervehditään\nniin kuin aatelisneitoa? -- Mihin aikoo hän minut viedä! Kappeliinko?\n-- Ei, ei -- ei! Mitä teen minä täällä heidän seurassaan? --\nSalakäytävää myöten! Oi, -- sehän on jo suljettu. Minä hiivin käytävän\nohitse. Uin vallikaivoksen ylitse -- isäni luo. -- Ah ei! -- Täti,\nmiksi et ole täällä viemässä minua pois. Tuolla alhaalla on\ntalonpoikia. Minä rukoilen turvaa heiltä. -- He kyllä vievät minut\nmennessään -- Närpiöön. Pois, pois! Oi! Enkö saa enää nähdä sinua! --\nEn! -- Sinua en näe enää milloinkaan. Hyvästi -- Eerikki -- hyvästi!\nMinä en saa turmella työtäni -- enkä ryöstää sinun kruunuasi. (Rientää\novelle. Folkeson tulee huiveineen vastaan).\n\nPUKE (tulee loistavassa ritaripuvussa. Ojentaa kätensä Kreetalle).\nMargareeta -- morsiameni! -- Kunniaa morsiamelleni! (Huovit järjestyvät\nkahteen riviin. Muodostavat piilukeihäillään kunniakujan. Kreeta\nvetäytyy syrjään). Tule kanssani isäsi luokse -- (Kreeta ja Puke\nmenevät. Kaikki lähtevät).\n\nVäliverho.\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS.\n\n\nIX KUVAELMA.\n\nAukea paikka Vöyrin rukoushuoneen luona. Taustana metsää kasvava\nMyyrivuori. Kansan käräjät. Paljon rahvasta koolla. Helsinkalaiset ja\nnuoret taalalaiset ovat kansan joukossa. Murkainen istuu asehuoneen\nportailla kaikkien nähtävänä. Helsinkalaiset astuvat esiin.\n\nHELSINKALAINEN (astuu pari askelta lähemmäksi. Vakaasti). Te rehelliset\nPohjan miehet! Täällä olemme istuneet jo kauan kattonne alla ja\nnauttineet sydämellisintä vieraanvaraisuutta. Nyt on meidän lähdettävä\nkotipuoleen ja sentähden lausumme teille yhtä hartaat kuin\nvilpittömätkin kiitoksemme.\n\nNiinkuin kaikki tiedätte, me emme suinkaan ole lähteneet köyhistä\nmajoistamme kestin viettoon. Hätä ja pakko ajoi meidät liikkeelle. Ja\nnyt me tahtoisimme tietää, mitä te vastaatte sorretuille veljillenne. --\nEnsi Mikonpäivänä meiltä taas nyljetään kruunun saatavia. Saammeko sitä\nennen teiltä apua? Sillä väkivaltaa ja laittomuutta täytyy jokaisen\nvastustaa.\n\nEteläiset naapurimme, Taalain miehet, ovat olleet meitä rikkaammat\naseiltaan ja voimiltaan, karkoittaneet voutinsa sekä polttaneet\nraunioksi heidän linnansa. Ja nyt heillä kuuluu olevan suuret tuumat\nmielessään. Me puolestamme olemme tyytyväiset, kun saamme Ruotsin lain\nja vanhan kotirauhan turvissa nauttia Jumalan suomia lahjoja. Mutta\nsiinä vaatimuksessa me kaikki seisommekin yhtenä miehenä. Niin, niin,\nhyvät ystävät. Totisesti on meitä kohdannut ankara vitsaus. (Vetäytyy\ntoveriensa luo)..\n\nERÄS TAALALAINEN (astuu esiin. Puhuu jonkinmoisella uhkamielisyydellä.\nMieltymyshuutoja kuuluu vähän väliä). Hyvin ja reippaasti ovat kelpo\npohjoiset naapurit puhuneet. Mutta yrityksemme ei saa päättyä siihen,\nettä saamme rauhassa pitää sen, mitä meillä on. Ei -- nyt on myös\nherrojen valta -- niin kotimainen kuin ulkomainenkin -- vihdoin\nhävitettävä ja Engelbrekt maan kuninkaaksi huudettava. -- Kuulkaa\nminua, uljaat Pohjan miehet! Teidän retkenne ei saa rajoittua\nStyresholman ja Faxan puulinnain hävittämiseen. Ei! Teidän täytyy\nmeidän miestemme seurassa samota Tanskaan ja riistää pois Pyhän Eerikin\nkruunu Juutilaisen päästä. Helsingan linnan luona me sitten asetamme\nRuotsin kruunun Engelbrektin päähän. Sillä tämä Taalain talonpoika on\nnyt kohonnut valtakunnan etevimmäksi mieheksi.\n\nTämä samainen Taalain Engelbrekt on lähettänyt meidät tänne\nkeskustelemaan Puken kanssa, sillä meikäläiset pitivät voutianne\nhyvänä ruotsalaisena. Mutta minä olen keksinyt, että hän on samaa\nhapatusta kuin tuo toinenkin vesa Pyhän Eerikin runkoa. Minusta teidän\nnyt pitäisi viipymättä polttaa Korsholman linna, joka on tuon\nStyke-petturin laitoksia. Lähettäkää sitten Puke vangittuna\nEngelbrektin luo ja lähtekää liikkeelle kahdessa joukossa: toinen\nsuoraan Helsinkalantiin, toinen taas Turkuun ja Kastelholmaan.\n\nHauska olisi Engelbrektin kuulla niin hyviä sanomia teiltä. (Seisoo\nodottaen).\n\nKANSA (sekanaisia huutoja). Oikein, taalalainen! -- Eläköön Engelbrekt!\nEngelbrekt kuninkaaksi! Piru periköön herrat! -- Murkainen! Murkainen!\n\nMURKAINEN (nousee verkalleen. Menee Helsinkalaisen luo, ojentaa hänelle\nkätensä). Lähde kotiasi, Ola! Sano helsinkalaisille, että me olemme\nennen Matinpäivää Faxan linnan edustalla niin lukuisina kuin suinkin\nmahdollista. (Arvokkaasti Taalalaiselle). Ja sinä, joka kehut olevasi\nEngelbrektin kotiväkeä, mene isäntäsi luo ja sano hänelle näin: me\nolemme Kalmarin kuninkaan alamaisia, emmekä tahdo tietää kenestäkään\nmuusta. (Ääneen kansalle). Minä olen käynyt oikeutta itseäni vastaan,\nmutta aina olen tullut tähän päätökseen: me emme saa valtakunnan\nrauhaa. -- Pyhän Eerikin heimo on kuollut -- kuollut. -- Pysykäämme\nsiis järkähtämättä Kalmarin liiton valassa. (Menee pois. Istuu.\nSekanaista rähinää).\n\nENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Millä oikeudella Murkainen puhuu täällä kaiken\nkansan nimessä?\n\nTOINEN TALONPOIKA. Murkaisella on oikeus puhua kansan nimessä.\n\nTOINEN NUORUKAINEN. Hän pitää herrojen puolta --\n\nENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Me surmaamme herrat.\n\nKOLMAS NUORUKAINEN. Oh! Murkaisella pitäisi jo olla tarpeeksi\nselvitettävää voudin kanssa.\n\nTOINEN NUORUKAINEN. Eikö mitä! Linnassa on kyllä se, joka heidän\nvälinsä selvittää.\n\nMURKAINEN (nousee ylös. Kiivaasti). Ei sanaakaan siitä! -- Se asia\nkoskee vain voutia ja minua -- eikä ole sinun tuomittavasi. Minä en\nriko valtakunnan rauhaa, sanoin vasta. Ja mitä olen luvannut, sen voin\nmyöskin täyttää.\n\nENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Jos niin ajattelet, niin saatpa mennä\njolkutella täältä yksinäsi.\n\nTOINEN NUORUKAINEN. Kun ensin olet pannut tuumasi tukkoon Puken kanssa.\n\nTOINEN TALONPOIKA. Suu poikki, poikanulikat! Kuka teitä on kutsunut\ntänne?\n\nENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Luulenpa, totta vie, että pennutkin tässä jo\nrupeavat leukojaan loksuttamaan!\n\nENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Turpa tukkoon -- taikka kopahutan sinua kuonon\npäähän!\n\nTOINEN TALONPOIKA. Te, kylän roistot, tuotatte tuhoa paikkakunnalle! --\nMitä teitte linnassa, nulkit?\n\nENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Parasta kun pysyttelette syrjässä -- te linnan\nvorot! --\n\nENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Vallattoman vihoissa on kuin lämpöisissä\nvällyissä. Luuletko meidän pelkäävän?\n\nTOINEN TALONPOIKA. Varokaa itseänne. -- Kenties pistämme heidät kiinni.\n(Kahakka).\n\nNIILO (joka on koko ajan seisonut takana, raivaa itselleen äkkiä tietä\nkansan lävitse. Ojentaa Taalalaiselle kätensä. Lujalla äänellä ja\nvarmasti).\n\nMene Engelbrektin luo ja sano, että me tulemme, kun vain ensin olemme\nsitoneet luudan kotinurkkien pesimiksi. Näethän, että Korsholman ketun\nluolan lisäksi meillä on muutakin pestävää.\n\nMURKAINEN (jota Eskil on pitänyt kiinni, riuhtaisee itsensä irti.\nRajusti). Niilo! Kuinka rohkenet sinä, henkipatto verikoira, näyttäytyä\nlaillisissa kansan käräjissä!\n\nNIILO. Parempi oikeus minulla on seisoa täällä kuin sinun rehennellä\nisäni talossa.\n\nMURKAINEN (hurjasti). Pois silmistäni!\n\nNIILO (kansalle). Suur-Ingvarin heimoa on aina pidetty seutumme\netevimpänä. Moni vielä muistaa niitä aikoja, jolloin isäni hallitsi\nMurkaisten taloa. Moni muistaa, kuinka Styke tappoi isäni hänen oman\npirttinsä kynnykselle. Missä oli silloin isäni nuorempi veli? Linnassa\nvetämässä kiviä voudin vankilaan. Ja siitä hyvästä sai hän minun taloni\npalkinnoksi.\n\nMURKAINEN (kumeasti). Kirves tänne!\n\n    (Eskil tarttuu hänen käteensä).\n\nNIILO (jatkaen). Ja siitä sitten rakkaus herroihin ja Korsholman\nvankityrmiin, joissa Maksmaan Mauno rääkättiin kuoliaaksi.\n\nMURKAINEN. Päästä minut, Eskil!\n\nESKIL. En, Martti! Hän on kuitenkin omaa vertasi.\n\nNIILO. Omaa verta -- ha, ha! -- Älä koske minuun. Minä en ole nyt\nyksinäni. Sinun konnuutesi on saatu ilmi -- sinä harmaahapsinen\nvalehtelija! -- Omaa verta! -- Missä on nyt tyttäresi, jonka annoit\nminulle morsiameksi? (Pudistaa Martille nyrkkiä). Sinä karkoitit hänet\nvoudin raiskattavaksi, kun tyttö oli kurjuuteensa sortunut.\n\nÄÄNIÄ. Lakkaa, Niilo.\n\nTOISIA ÄÄNIÄ. Jatka, Niilo!\n\nNIILO (seisoo vavisten). Ha, ha, ha! Uskotteko häntä, ihmiset? -- Ei!\n-- Hän varasti tytön minulta ja niin hän myi hänet, luikertaakseen\nsiten voudin suosioon. Hän näet tietää kyllä, kuka on talon laillinen\nomistaja.\n\nENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Sinä valehtelet.\n\nNIILO. Valehtelenko minä? (Murkaiselle). Ja nyt sinä puhut voudin\npuolesta. Onhan se selvä. Jos hän joutuu kuninkaaksi, niin sinäkin\npääset mahtavaksi. Onhan tyttäresi silloin -- kuninkaan jalkavaimo.\n\nMURKAINEN (tarttuu puukkoonsa). Niin kuole siis, herjaaja -- vaikka\noletkin omaa vertani!\n\nNIILO (vetää esiin puukkonsa). Tule! Ethän sinä ole ennenkään vertasi\nsäästänyt. (Torventoitotusta. Niilo hillitsee itsensä, pistää puukkonsa\ntuppeen ja sanoo verkalleen). Anna olla, setä! Minä en tappele\nkanssasi. -- Sillä kuulenpa, että helvetti on nyt pannut liikkeelle\nvielä muutkin pirunsa -- sinusta ja minusta puhumattakaan.\n\nKANSA. Vouti tulee.\n\n    (Niilo vetäytyy vähän taaemma. Puke, Kreeta ja huovit tulevat).\n\nPUKE. Pyhän Eerikin rauhaa teille, te vapaat Pohjan miehet! Te pidätte\ntäällä kansan kokousta. Minua ilahuttaa nähdä teidät koossa. Onko\nMartti Murkainen täällä? (Äänettömyys). On, näen ma. Sinä et vastaa\n(Ojentaa hänelle kätensä).\n\nMURKAINEN (liikkumatta. Katsoa tuijottaa Kreetaa).\n\nPUKE (kärsimättömästi). Kätesi!\n\nMURKAINEN (kumeasti). Ovatko Ruotsin ritarit ottaneet tavakseen tulla\njalkavaimoineen kansankäräjiin. Pois, nainen!\n\nPUKE (kiivaasti). Murkainen! (Rauhoittuu. Sydämellisesti). Ethän, isä,\naikone --. Hän on sinun tyttäresi.\n\nMURKAINEN (kumartaa päänsä alas). Sinä olet maaherrani. Tahdotko\nminulta jotain? Tahi saanko poistua?\n\nPUKE (tyynesti). Jää tänne. Minä tarjoan sinulle ystävyyttä -- rauhan\nja liiton kättä!\n\nMURKAINEN (katkerasti). Tuo seisoo välillämme. -- Karkoita hänet!\n\nKREETA (polvillaan). Isä!\n\nMURKAINEN (hurjasti). Pois, portto!\n\nPUKE (astuu esille. Laskee kätensä Murkaisen pään päälle. Miltei\nlempeästi). Paina alas pääsi ja häpeä, vanhus. Minulle on kerrottu,\nettä sinä itse olet ajanut hänet minun luokseni silloin, kun veljesi\npoika löi minut tunnottomaksi.\n\nMURKAINEN (kauhistuen). Sen tiedän jo, herra -- --.\n\nPUKE. No niin. Hän tuli luokseni. Jäi sairasvuoteeni ääreen. Ja mitä\nsinä et voinut linnassa käynnilläsi, siihen kykeni hän. -- Sillä hän\nkävi sydämelleni rakkaaksi ja oli sinua voimakkaampi. Hänessä heräsi\najatus yhdistää meidät, ja sillä voitolla tahtoi hän todistaa olevansa\nsinun tyttäresi. Hän on tehnyt minusta kansan miehen -- ja niinpä olen\nnyt valalla liittynyt Ruotsin rahvaaseen. Tämän liiton vahvistukseksi\npyydän teiltä tätä orpolasta lailliseksi aviovaimokseni. Sitten aion\njohdattaa teidät Engelbrektin luo ja ruveta hänen miehekseen.\n\n    (Äänekästä hämmästyksen huudahtelua).\n\n    (Kreeta, joka on ollut Puken sylissä, vaipuu maahan\n    ja peittää käsin kasvonsa).\n\nMURKAINEN (menee Puken luo). Sinä valehtelet!\n\nPUKE (nostaa ylös Kreetan). Margareeta, mene isäsi luo ja sano hänelle,\nvalehtelenko minä.\n\nKREETA (menee horjuen Murkaisen luo). Isä, auta minua!\n\nMURKAINEN. Tiedätkö, jalosyntyinen ritari, mitä meiltä pyydät?\n\nPUKE. Jalomielistä ruotsalaista talonpojan tytärtä.\n\nMURKAINEN. Uskaltaako Pyhän Eerikin jälkeläinen sekoittaa vertansa\nRuotsin rahvaan kanssa?\n\nPUKE. Uskaltaa kyllä --.\n\nMURKAINEN (nostaa päänsä pystyyn, vie Kreetan Puken luo, sanoo lujalla\näänellä). Tässä hän on. -- Ota hänet siis. Ja tiedä, jalo herra, että\nnyt rahvaan tytär pitää Ruotsin kruunua kädessään.\n\nKREETA (tuskitellen). Ei! Ei! Näin ei ole oikein -- ei ikinä!\n\nPUKE (avaa sylinsä). Tule!\n\nKREETA (epätoivoissaan). Auta minua, isä! (Katsoo Pukeen, irrottaa\nkätensä isänsä kaulasta ja juoksee huudahtaen Puken syliin).\n\nENSIMMÄINEN TALONPOIKA. Eläköön kuningas Eerikki Pietarinpoika!\n\nPUKE (purren huultansa). Hyvät ystävät! Kuningas on Ruotsin\nkansankäräjäin valittava ja Mooran kivillä kruunattava. Mutta\nritarivalallani vannon teille, että nyt olen täydestä sielustani\nyksinomaan Engelbrektin miehiä. (Kääntyy erään huovin puoleen ja ottaa\nhäneltä kilven, jossa on Pommerin Eerikin vaakuna, heittää kilven\nmaahan ja panee jalkansa kilvelle). Ja nyt, Eerikki Pommerilainen, minä\nirroitan sinusta voutikuntani ja peruutan valani ja uskollisuuteni. --\n(Vanhalle taalalaiselle, joka ei ole tähän saakka ottanut osaa\ntoimintaan). Mene Upsalaan, Taalain mies, ja ilmoita tämä Engelbrekt\nEngelbrektinpojalle.\n\nKANSA. Eläköön Engelbrekt! Eläköön Puke! Eläköön kuningas Eerikki\nPietarinpoika!\n\nNIILO (tulee revittynä ja kurjan näköisenä. Heiluttaa lakkiansa). Ha,\nha, ha! Eikö kukaan sitten huuda: \"eläköön kuningatar!\" -- Ha, ha, ha!\n--- Joko sinun konnuutesi nyt on paljastettu, setä? -- Joko nyt\nkäsitätte tämän narripelin, johon suostuttiin -- jo silloin, kun setäni\nhiiviskeli linnassa? Ha, ha, ha! Sinä kuninkaan appi-isä! Ja sinä --\ntämä kihlattu morsiameni -- tämä valju nainen -- sinä olet nyt Ruotsin\nkuningatar, jota meidän pitäisi polvillamme kunnioittaa. Toimeen,\nveikot! Tuo aatelismies tahtoo varastaa kruunun Engelbrektin päästä,\nensin varastettuaan minulta morsiameni, ja nuo muut ovat varastaneet\nminulta taloni. He valehtelevat. Tappakaa vouti! Surmatkaa nuo kaikki!\nPuolusta itseäsi, sillä tällä kertaa sinä et vältä minua. (Hyökkää\npuukko kädessä Puken kimppuun).\n\nPUKE. Sinä hurja!\n\nKREETA (juoksee väliin). Eerikki, älä surmaa häntä! Kuule, Eerikki!\n(Nuorukaiset koettavat saada Niiloa pois. Kreeta estää Pukea\nhyökkäämästä Niilon kimppuun. Huovit ja talonpojat kiiruhtavat esiin).\nAuta, isä!\n\nMURKAINEN (astuu esiin. Nuorukaisille). Viekää hänet pois!\n\nPUKE (koettaa irrottautua Kreetasta). Surmatkaa hänet!\n\nHUOVIT (ryntäävät Niiloa kohti).\n\nNIILO (koettaa päästä vapaaksi). Laskekaa minut!\n\nMURKAINEN (huoveille). Seis! (Pukelle). Herra, antakaa hänen olla!\nHän on järjiltään.\n\nENSIMMÄINEN NUORUKAINEN (pidättäen Niiloa). Tule pois, Niilo!\n\nNIILO (huutaen). Laskekaa minut! Kyllä minä hänet yksinänikin tapan.\n\nTOINEN NUORUKAINEN (pidättäen Niiloa). Kuule, Niilo! Vouti lähtee\nEngelbrektin avuksi.\n\nNIILO (taistelee nuorukaisten kanssa). Antakaa minun olla! -- Hän on\nvietellyt morsiameni. -- Nyt hän tahtoo anastaa taloni.\n\nNUORUKAISET (vetävät Niiloa askel askeleelta näyttämöltä pois). Niilo!\nNiilo!\n\nNIILO (sylkien). Naisten raiskaaja! Varas!\n\nENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Niilo, me kyllä tutkimme, minkä verran asiassa\non totta.\n\nNIILO (hurjasti). Tekin raukat -- raukat --! (Poistuu).\n\nPUKE (tyynemmin). Folkeson, ota kiinni tuo veijari.\n\nKREETA (kiihkeästi). Armahtakaa häntä!\n\nPUKE (levollisesti). Rauhoitu, Margareeta! (Folkesonille). Tuokaa hänet\ntänne.\n\n    (Huovit lähtevät Niilon jälkeen).\n\nENSIMMÄINEN NUORUKAINEN (vetää esiin puukkonsa. Asettuu eteen). Älkää\nlähestykö!\n\nTOINEN NUORUKAINEN (samoin). Tulkaa vain tänne! Minä piru vie -- --\n\nFOLKESON. Pois tieltä!\n\nPUKE (käskevästi). Folkeson! Välttäkää tappelua! Piiritä heidät! Minä\ntahdon puhutella heitä.\n\nFOLKESON (huoveille). Eteenpäin!\n\nENSIMMÄINEN NUORUKAINEN (huutaen toisille). Puukot esiin! -- Me emme\njätä Niiloa huovipirujen käsiin --\n\n    (Huovit ahdistavat nuorukaisia, jotka vetäytyvät pois\n    näyttämöltä. Melua ja huutoja syrjässä).\n\nMURKAINEN (syleilee Kreetaa). Kreeta, rakas tyttäreni! Älä itke Niilon\ntähden! -- Sinä olet tehnyt suuren työn -- paljon olen sinulle velkaa!\nSinä annoit minulle isänmaani takaisin. Sinä herätit minussa entisen\nuskoni sallimuksen johdantoon! (Suutelee häntä. Liikutettuna). Rakas\nlapsi! Jätä nyt vanha isäsi ja mene uuden herrasi luokse! (Vie Kreetan\nPuken luo. Vetäytyy sitten takaisin talonpoikaparveen. Lyhyt\näänettömyys. Pukelle). Herra ritari, nyt me talonpojat seisomme\njärkähtämättä sinun turvanasi. Lähde liikkeelle -- hanki maalle rauha!\n(Ottaa Eskiliä kädestä). Suuntaa sitten tiesi sinne, mihin kansa sinua\nkutsuu!\n\nKANSA. Eläköön vouti!\n\nPUKE. Kiitoksia kansalaiset! Me lähdemme nyt auttamaan ystäviämme\nvapautumaan Styresholman ikeen alta. Arpakapula kiertäköön aina Turkua\nmyöten -- ja sitten revimme maahan sen muurin, jonka tanskalainen on\nikeeksemme rakentanut. Teidän kanssanne seison minä lujana ja\nvoimakkaana. (Äänettömyys). Engelbrekt vartoo meitä. -- (Laskee kätensä\nKreetan vyötäisille). Maallemme koittaa nyt uusi aika. Sen on sinun\ntyttäresi todistanut minulle. (Ojentaa kätensä Murkaiselle). Lyökäämme\nsiis vapaina Pohjan miehinä sovinnon kättä maan ja kansan turvaksi.\nSitä minä rehellisesti harrastan -- ja -- (Kreetalle) -- sen takeena\nolet sinä nyt laillisena puolisonani.\n\nKANSA. Kauan eläköön Korsholman vouti! Kauan eläköön Kreeta, rahvaan\ntytär! -- Niin, niin! Eläköön Kreetamme! (Nuoret talonpojat asettavat\nKreetan olkapäilleen. Huutavat). Eläköön Murkaisten tytär!\n\nPUKE (hymyillen). Eläköön rahvaan tytär! Eläköön Engelbrekt!\n\nTALONPOJAT (aseitaan heiluttaen innostuksella). Eläköön Engelbrekt!\n\nMURKAINEN (liikutettuna). Jalo ritari! Tässä käteni. (Pudistaa Puken\nkättä). Eläköön isänmaa!\n\nTALONPOJAT. Eläköön isänmaa!\n\n    (Aseiden kalsketta).\n\nNELJÄS HUOVI (tulee kiireesti). Tulkaa avuksemme, vouti! Siellä on ilmi\nsota. (Murkaiselle). Niilo on jo tappanut kaksi huovia.\n\nPUKE (katsoo taistelukentälle. Jalkaa polkien). Kiusa ja kuolema!\nTulkaa, talonpojat!\n\nMURKAINEN. Kirotut nulikat! He ovat järjiltään! (Menee talonpoikien\nkanssa).\n\nPUKE (huutaa hänen jälkeensä). Anna hänen juosta! -- (Kreetalle).\nMargareeta, Niilosta saamme vielä uskollisen asemiehen! -- Varro täällä\n-- (Suutelee Kreetaa) -- ja sitten saat kotonasi tuoda minulle\ntervetuliaismaljan. (Menee kiireesti).\n\nKREETA (yksin, kasvavalla kiihkeydellä). Minunko vuokseni he -- (Katsoo\nulos, kauhistuen). -- Verta -- verta -- morsiuskruunussani verta --\nMinkätähden? Minunko tähteni he sotivat? -- Siinä alku -- ja sitten? --\nsitten -- (Kauhulla). Oh, minä näen -- näen koko tulevaisuuteni. --\nSyntyperäni virittää vain sotaa. -- He eivät ikinä tunnusta omakseen\nrahvaan tytärtä. Minä saatan ritarin perikatoon, turmelen hänen työnsä!\nJa minkätähden? Minä olin heikko -- minä rakastan häntä. Se on väärin\n-- väärin. Minua kohtaa rangaistus! Olihan työni jo tehty -- ja\nkuitenkin koetan kiinnittää häntä itseeni. -- Verta -- yhä enemmän\nverta! -- Oi, isäni! Minä en jaksa kantaa uutta aikaa helmassani. --\nMinulla ei ole voimia siihen. (Nojaa epätoivoisena puuta vasten ja\npurskahtaa itkuun).\n\nLEENA (tulee, huomaa Kreetan, seisahtuu). Kreeta!\n\nKREETA (juoksee hänen syliinsä). Oi täti! -- Niilo -- minä -- --\n\nLEENA. Ovatko he tappaneet hänet?\n\nKREETA. Eivät. Vouti lupasi puhutella häntä.\n\nLEENA. Vouti! Onko totta, että sinä olet hänen morsiamensa -- että\nhänet on huudettu kuninkaaksi --?\n\nKREETA. On -- ei --! Oi, täti, onko se väärin?\n\nLEENA (jyrkästi). Se on väärin\n\nKREETA (keskeyttäen, tuskan vallassa). Minä en voi luopua hänestä.\n\nLEENA. Isäsi ylpeys viettelee sinut. Se saattaa vielä perikatoon sekä\nsinut -- että hänet.\n\nKREETA (epätoivoissaan). Oi, sen kyllä tiedän. Mutta minä en voi muuta.\nVielä kerran tahdon nähdä hänet ja sitten kuolla -- hänen syliinsä.\n\nLEENA. Pakene häntä, sinä Murkaisten luja tytär.\n\nKREETA. Oi täti! (Kätkee kasvonsa hänen poveaan vasten). Minun täytyy\nkuolla! Minä tunnen sen. Sillä jos jäisin henkiin, niin eläisin vain\nkansani kiroukseksi. (Kohottaa yhtäkkiä päänsä, katsoo ylös, tempaa\nitsensä irti Leenasta, astuu esille, uhkamielisesti). Ei! Minä en tahdo\nkuolla. Minä tahdon elää hänen tähtensä -- elää hänen kanssansa. Hänen\nsuuri elämäntyönsä on myöskin minun. Minä en väisty taistelukentältä.\nSillä nyt on Ruotsin kruunu talonpojan tyttären hallussa. Ja kaikkien\nvastustajieni uhalla minä asetan sen oman ritarini päähän.\n\nLEENA. Pakene omaa itseäsi, sinä Murkaisten heikko tytär!\n\nENSIMMÄINEN JA TOINEN NUORUKAINEN (tulevat kiireesti, taluttaen Niiloa,\njoka on pahasti haavoitettu).\n\nENSIMMÄINEN NUORUKAINEN. Leena, hoida Niiloa!\n\nLEENA (juoksee Niiloa vastaan). Ah!\n\nTOINEN NUORUKAINEN. Saattakaa hänet täältä pois! (Jättävät Niilon ja\npakenevat. Niilo vaipuu hervotonna maahan).\n\nKREETA (huudahtaa). Ah! (Vaipuu maahan).\n\nNIILO. Täti!\n\nLEENA (on asettanut Niilon pään syliinsä). Poika parka! -- Ensin Yrjänä\n-- sitten sinä -- -- (Purskahtaa itkuun).\n\nNIILO (huomaa Kreetan. Avaa voimatonna sylinsä hänelle). Kreeta, minun\noma -- --\n\nKREETA (nousee ylös, heittäytyy Niilon rinnoille). Anna minulle\nanteeksi, Niilo, -- anna anteeksi -- --!\n\nNIILO (katkonaisesti Leenalle suurella ilolla). Näetkös -- nyt -- täti!\n-- minä -- sain -- hänet -- sittenkin --\n\nPUKE (tulee Murkaisten y.m. kanssa). Margareeta!\n\nNIILO (havahtuu. Nousee verkalleen kyynäspäänsä varaan. Tuijottaa\nmielipuolen tavoin Pukea). Sinä! -- Sinä! Eikö maailmassa ole sitä\nloukkoa, jossa saisin kuolla rauhassa sinulta. -- Älä koske häneen!\nTyttö on minun. (Tarttuu lujasti Kreetan käteen). Sinä olet ryöstänyt\nminulta kaikki -- mutta hänet vien minä mennessäni. (Tempaa puukkonsa.\nSyöksee sen voimakkaasti Kreetan rintaan. Huudahtaa ja hervahtaa\nlattiaan. Huovit syöksyvät esiin, uhaten Niiloa keihäillään. Leena\nnousee ja ojentaa kätensä keihäitä vasten, varjellen Niiloa. Kreeta on\nvaipunut taapäin Puken syliin, tavoittelee kuolon tuskissa Murkaisen\nkättä).\n\nKREETA. Talonpoika -- herra -- yhdessä -- --.\n\n    (Kuolee).\n\nESKIL (tulee esiin, ojentaa kätensä Niilon ylitse). Herran rauhaa,\nFolkeson! (Äänettömyys. Menee sitten Puken ja Murkaisen luo. Yhdistää\nheidän kätensä). Näin oli hänen tarkotuksensa. Nyt hän on yhdistänyt\nteidät lujasti ja eroamattomasti. Maa odottaa teidän apuanne. Rauha\nmeille kaikille!\n\n    (Vetäytyy pois).\n\nNIILO (kavahtaa, nousee polvilleen. Katsoo taivaaseen, ikäänkuin\nrukoillen. Puristaa kätensä nyrkkiin ja kohottaa ne ylös). Kirotut\nherrat!\n\n    (Vaipuu Leenan syliin).\n\nVäliverho.\n\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]