Aleksanteri I ongelmallinen keisari

ALEKSANTERI I ONGELMALLINEN TSAARI

Kirj.

Maurice Paléologue

Ranskan akatemian jäsen, Ranskan suurlähettiläs

Suomentanut

J. J. Mikkola

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1939.

      Vallankaappaukset eivät ole mitään rikoksia, ja kaikki,
      mikä tuottaa kunniaa ja mainetta, on suurta... Tietäkää,
      herra filosofi, että omatunto ei saa olla ahdas, kun
      hallitaan maailmaa.

                     Fredrik Suuri: Kuolleitten kaksinpuhelu

I LUKU

Perintöruhtinas Aleksanterin ulkomuoto, hänen käyttäytymisensä siro ylhäisyys, hänen esiintymisensä lumousvoima. Alituinen miellyttämisen halu ja teeskennelty vaatimattomuus; hänen etevyytensä edustavissa tilaisuuksissa: "Pohjolan Talma" – nopea ja loistava älykkyys; kyky ymmärtää kaikki; pintapuolinen kasvatus: "hänessä ei ole syvyyttä"; mielikuvituksen hehku; uskonnollisuuden puute; aukot ja eriskummallisuudet moraalisessa käsityksessä; luonteen ongelma.

Yhdeksännentoista vuosisadan aamunkoitossa perintöruhtinas Aleksanteri, Paavali I:n poika ja Katariina Suuren pojanpoika, on kahdenkymmenenkolmen vuotias, kaunis nuorukainen, hoikkavartaloinen, yläruumiiltaan lyhyt, sinisilmäinen, hienopiirteinen, nenänvarsi suora, hiukset heleän ruskeat ja kasvoissa hurmaava ilme, johon liittyy esiintymisen ylhäinen loisto.

Yksinkertaisena tavoiltaan hän välistä tähdentää hiukan liikaakin tätä yksinkertaisuutta; sillä hänessä asuu alituinen viehättämisen tarve. Hän tuntee aina naisten nöyrän, anovan katseen tähdättynä itseensä. Hän vangitsee kaikki sydämet, häntä jumaloi hänen hyvin nuori puolisonsa Elisabet, Badenin prinsessa, hurmaava olento, yhtä kaunis kuin vakava ja haltioitunut. Mutta Aleksanteri on ujo: "Minä olen aina ollut kiusaantunut, kun minun on täytynyt esiintyä julkisesti." Tätä kiusaantumista hän on tuntenut hallituksensa loppuun asti, mutta hän yksin on sen huomannut, sillä hän on aina ollut edustavissa tehtävissä voittamaton. Ja kohtalo onkin hänelle suonut muutamia erikoisia tilaisuuksia: kruunauksen Moskovan Kremlissä, romanttisen näytöksen Potsdamissa Fredrik Suuren haudalla, Tilsitin ja Erfurtin kohtaukset, vuoden 1812 vapaussodan, marssin Pariisiin, Wienin, Aachenin ja Veronan kongressit jne... Kaikissa näissä tärkeissä tilaisuuksissa hän esiintyy mieleltään hyvin liikutettuna: hän tuntee pelokasta kiihtymystä, tuskallista huumaa, joka samalla kiusaa häntä ja pitää häntä rohkeana, ärsyttää häntä ja innostaa. Napoleon, joka itse hänen lumoissaan oli tullut herkkäuskoiseksi, oli aivan oikeassa sanoessaan tästä ihmeellisestä "näyttelijästä": "Hän on Pohjolan Talma." [Kuuluisa ranskalainen näyttelijä.]

Aleksanterin käsityskyky on vilkas ja loistava, hänen älynsä on valpas ja utelias. Hänen arvostelunsa on osuva, hänen sanontansa miellyttävä ja hyväilevä, kaikki hänessä palvelee mielikuvituksellista ja ristiriitaista, viekasta ja itsepäistä tahtoa, mutta hän on saanut pintapuolisen kasvatuksen. Hänen opettajansa, sveitsiläinen La Harpe, hullunkurinen pedagogi, oli pannut hänen päänsä pyörälle ajaen sinne abstraktisia käsitteitä, humaanisia ja filosofisia ajatuksia ja jättäen hänet aivan tietämättömäksi positiivisista todellisuuksista. Aleksanterin valmius käsittämään asioita, tai pikemmin arvaamaan ne, saa ihmiset luulemaan, että hän on kauan niitä miettinyt, vaikka hänellä hetki sitten ei ollut niistä vielä aavistustakaan. Nainen, joka hänet tunsi hyvin, kun oli häntä liiaksi rakastanut, lausui hänestä julman sanan: hänessä ei ole syvyyttä. Ja niin, huolimatta onnellisista luonnonlahjoista ja huolimatta hänen innostustensa tavallisesta jaloudesta ja huolimatta kohtalon hänelle valmistamista kovista iskuista ja loistavista hyvityksistä, hänestä ei tullut suurta hallitsijaa.

Aleksanterin uskonnollinen kasvatus oli jäänyt miltei olemattomaksi. Hänen isoäitinsä Katariina II, Diderot'n ja Voltairen ystävä, valistusfilosofien ihailema "Notre dame de Petersbourg", "Pietarin madonna", kasvatti hänet täydelliseen välinpitämättömyyteen kristinuskoa kohtaan, arvioiden sen vain jonkinlaiseksi yhteiskunnallista järjestystä ylläpitäväksi laitokseksi. La Harpe, hänen ranskalais-sveitsiläinen opettajansa, saneli eräänä päivänä hänelle Vapahtajasta tällaisen määrittelyn: "Juutalainen, josta kristittyjen lahko on saanut nimensä." Hänen uskonnottomuudessaan ei huomaa pienintäkään huolta tulevasta elämästä eikä mitenkään voisi uskoa hänessä olevan alkua niin hurmioituneeseen mystikkoon, jollainen hänestä myöhemmin tuli.

Luonnostaan hänellä on hyvin herkkä sydän ja hänen ystävyyssuhteillaan, kiintymyksillään ja rakastumisillaan on tärkeä sija hänen elämässään. Usein huomaa hänen syvän säälinsä, hänen lempeytensä köyhiä, sairaita, haavoittuneita, heikkoja ja vankeja kohtaan, mikä ei kuitenkaan estä häntä hyväksymästä tai määräämästä joskus hirveitäkin rangaistuksia. Varmaan hän tunsi kuuluisan isoäitinsä Katariinan sanat: "Minä olen hyvä, tavallisesti minä olen lempeä, en pidä rangaistuksista enkä hirttämisistä, mutta asemani takia minun täytyy tahtoa hirveästi sitä, mitä tahdon."

Hänen pahin virheensä, joka selittää koko hänen hallituksensa, on hänen huikentelevaisuutensa. Mielikuvitukseltaan herkkänä ja hermostuneena hän toimii vain mielijohteiden varassa. Oikut, itsekkyyden ja jalomielisyyden, innostuksen ja alakuloisuuden, ilon ja raskasmielisyyden, rohkeuden ja pelon äkkinäiset vaihtelut, avomielisyys, johon aina sekoittui pidättyväisyyttä, taka-ajatuksia, poikamainen viehättyminen mitä turhanaikaisimpiin huveihin, kesken mitä vakavimpia tehtäviä, sekä lopuksi eriskummalliset puutteet moraalisissa käsitteissä ja sairaalloisuudet rakkauden pyyteissä – kaikki nämä vastakohdat viittaavat sairauden ituun, vaaralliseen perinnöllisyyteen. Hän ei syyttä ole tuon rappeutuneen, epäluuloisen, julman, luonnottoman hirviön, Paavali I:n poika, miehen, jonka pää muistutti kuolleen pääkalloa. Napoleon, joka aina oli tasapainossa ja johdonmukainen itseensä nähden, ei milloinkaan voinut selittää Aleksanterin ristiriitaisuuksia ja epäloogillisuuksia. Hän lausui siitä kerran Metternichille: "Ihmisellä ei voi olla enempää älyä kuin Aleksanterilla, mutta minun mielestäni hänen luonteestaan puuttuu jokin kappale, vaikka en mitenkään voi keksiä, mikä se on."

II LUKU

Paavali I:n draama. Katariina II:n mykkä vihamielisyys vähämielistä poikaansa vastaan, jonka hän tahtoi tehdä perinnöttömäksi. Aleksanteri suostui syöksemään isänsä valtaistuimelta. – Katariinan äkillinen kuolema; Paavali tulee hallitsijaksi. Neljä vuotta hulluttelua ja hirmuhallitusta. Salaliitot. Ensimmäiset tunnustelut perintöruhtinaan luona. Keskustelu kreivi Paninin kanssa saunassa. Hiljainen suostumus. Salaliitto järjestetään. Aleksanterin osanotto. Maaliskuun 23:nnen yö Mikaelin palatsissa. Meluisa villiys.

Perintöruhtinaan toimettomuus: "Minä nukuin." Aleksanteri syvästi järkyttyneenä murhan jälkeen; rohkea siveellinen tuki, jonka hän saa nuorelta puolisoltaan Elisabet Aleksejevnalta. Aleksanterin vastuunalaisuus isänsä murhaan; hän ei uskalla vaatia rangaistusta yhdellekään isänsä murhaajista, vieläpä hän valitsee muutamat heistä uskotuiksi ystävikseen. Omantunnontuskat, jotka häntä vaivaavat koko elämän ajan.

Samalla hetkellä, jolloin Aleksanteri tulee keisariksi, hänet paiskataan hirveään murhenäytelmään, jonka muisto seuraa häntä kiduttavana koko elämän ajan.

Hänen osallisuutensa rikokseen, isänsä murhaan, on epäilemätön tosiasia.

Hän oli jo hyvissä ajoin siihen valmistunut tai oikeammin toisten valmistama.

Katariina II ei ollut milloinkaan voinut eläytyä ajatukseen, että hänen maineikas valtakuntansa joutuisi hänen naurettavalle, hermotautiselle, pahanhengen riivaamalle pojalleen, jonka isä oli Katariinan ensimmäinen rakastaja Saltykov, sillä todistettu asia on, että hänen puolisollaan, Ropsussa kuristamalla murhatulla Pietari III:lla, ei ollut tähän mitään osuutta. Tuo poika oli kolmekymmentä vuotta ollut Katariinalle salainen kidutus, katkera kärsimys. Äidin ja pojan keskinäiset suhteet muistuttivat monessa suhteessa Agrippinan ja Neron suhdetta toisiinsa; hiljainen vihamielisyys johti heitä toinen toistaan vastaan leppymättömästi.

Hallituksensa viimeisinä päivinä olikin Pohjolan Semiramis, tuntiessaan voimiensa heikkenevän, päättänyt julistaa vastenmielisen poikansa perinnöttömäksi ja luovuttaa kruunun pojanpojalleen Aleksanterille, jota hän jumaloi.

Nuori ruhtinas, joka oli jo henkisesti kypsynyt, koska hän oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, ei näytä epäröineen anastaa isänsä keisarillista valtaistuinta, kuten voi päättää hänen ylistävään ja kuuliaiseen sävyyn kirjoittamastaan vastauksesta saatuaan isoäidiltä tätä koskevan kirjeen:

    "En voi koskaan ilmaista kiitollisuuttani siitä luottamuksesta,
    jolla Teidän Majesteettinne on suvainnut minua kunnioittaa, ja
    hyvyydestä, jota hän omakätisesti on tahtonut minulle osoittaa
    kirjoittaessanne minulle muiden asiapaperien yhteydessä. En
    kykene koskaan edes verelläni maksamaan kaikkea sitä, mitä
    Teidän Majesteettinne on suvainnut tehdä hyväkseni. Nämä paperit
    antavat selvän vahvistuksen niille ajatuksille, jotka Teidän
    Majesteettinne on tahtonut minulle ilmoittaa ja jotka, jos minun
    on lupa niin sanoa, eivät voi olla oikeudenmukaisemmat,
    käskiessäni vielä kerran Teidän Majesteettinne jalkain juureen
    syvimmän kiitollisuuteni tunteet, pyydän saada olla syvimmällä
    kunnioituksella ja vilpittömimmällä hartaudella Teidän
    Keisarillisen Majesteettinne nöyrin ja alistuvaisin alamainen
    ja pojanpoika

                                               Aleksanteri."

Emme valitettavasti tunne keisarinnan kirjelmää, mutta inho, jota hän tunsi poikaansa kohtaan, on tarpeeksi tunnettu, joten voimme helposti kuvitella, mitkä ne niin oikeudenmukaiset ajatukset olivat, jotka aiheuttivat Paavalin syöksymisen valtaistuimelta.

Miksi Katariina II:n suunnitelma ei toteutunut? Ja miten kävi sen julistuksen luonnoksen, jonka piti ilmoittaa Venäjän kansalle Aleksanterin ennenaikainen valtaistuimellenousu... Se on jäänyt salaisuudeksi. Todennäköistä on, että Paavali käytti hyväkseen marraskuun 17 p. Talvipalatsissa sattunutta halvausta, joka mursi vanhan keisarinnan, ottaakseen käsiinsä keisarillisen perinnön ja julistautui tsaariksi, kun kuoleman kanssa kamppaileva keisarinna vielä oli henkitoreissa.

Neljä vuotta myöhemmin uuden itsevaltiaan oikut, hurjuudet, julmuudet ja raivonkohtaukset tulivat niin sietämättömiksi, että sama ajatus valtasi kaikki venäläiset: tämä on jo liikaa! Koska hän on kadottanut järkensä, hänet täytyy syöstä valtaistuimelta, hänet täytyy surmata, absolutismin väkivaltaisuutta ei voida pitää kurissa muuten kuin murhalla.

Vuoden 1800 alussa kreivi Panin, ulkoasiain varakansleri, laittaa niin, että tapaa muka sattumalta nuoren perintöruhtinaan eräässä saunassa. Siellä satunnaisen keskustelun muodossa, joka ei herätä mitään huomiota, hän suoraan esittää perintöruhtinaalle valtakunnan kriitillisen aseman, jonka tähden on välttämätöntä tehdä loppu Paavalin hallituksesta: Venäjän kohtaloa ei voi enää kauemmin jättää mielipuolen käsiin, joka joutuu vihan raivoon kohdatessaan pienintäkin vastustusta, jollei heti häntä totella. Surullinen johtopäätös on se, että hänet on poistettava valtaistuimelta, kuitenkaan käyttämättä väkivaltaa ja hänelle on taattava kunniallisissa olosuhteissa rauhallinen tyyssija, jossa hänen sairas sielunsa ehkä paranee.

Perintöruhtinas kuuntelee ääneti tätä vakavaa tunnustusta, joka on sama kuin kuolemantuomio. Mutta hän ei osoita mitään hämmästystä eikä paheksumista. Tämänkaltaiset tapaukset eivät olleet enää sormin luettavat Romanovien suvussa.

Mutta ehkä hänen käy sääli isäänsä ja hän koettaa avata hänen silmänsä?... Ei, hän antaa hänen kylmästi syöksyä kuiluun.

Muutamia kuukausia saunakohtauksen jälkeen Paavalin kukistaminen on päätetty ja suunniteltu asia. Noin 60 salaliittolaista ottaa siihen osaa, ja kaikki he tietävät, että tekevät sen henkensä uhalla.

Kaksi johtajaa suorittaa vaarallisen yrityksen, kreivi Pahlen, Pietarin sotilaskuvernööri, ja kenraali Bennigsen: he ovat tunnetusti tarmokkaita, rohkeita ja kylmäverisiä miehiä. Useimmat muista rikoskumppaneista, kuten ruhtinas Pietari Volkonski, ruhtinas Jasvil, ruhtinaat Platon ja Nikolai Zubov, ruhtinas Aleksanteri Galitsyn ja kreivi Uvarov kuuluvat kaartiin. Se jatkaa tällä tavoin perintömuistoista ja ratkaisevaa tehtäväänsä, jota se on näytellyt palatsivallankumouksissa Anna Ivanovnan, Elisabet Petrovnan ja Katarina Aleksejevnan aikoina.

Yrityksen täytäntöönpanon ajaksi sovitaan maaliskuun 23:nnen keskiyö.

Mikaelin palatsia, Paavalin tavallista asuntoa ja synkännäköistä todellista linnoitusta vartioi tänä yönä Semjonovin rykmentin III pataljoona, jonka keskuudesta on hankittu liittolaisia.

Tsaari, jonka yksityishuoneet ovat ensimmäisessä kerroksessa, ei epäile mitään. Mutta heti hänen nukuttuaan hirveä melu ja kauhea näky peloittaa hänet yht'äkkiä vuoteesta.

Työnnettyään tsaarin huoneen oven auki salaliittolaiset, joista useimmat ovat juovuksissa, hyökkäävät onnettoman tsaarin kimppuun, lyövät miekalla ja nyrkiniskuilla sekä saappaan koroilla rikki hänen pääkallonsa ja rintansa sekä lopuksi kuristavat hänet nuoralla.

Kuolevan ruumiin vielä hetken aikaa värähdellessä yksi murhaajista hyppää tasajalkaa hänen vatsallaan saadakseen hengen lähtemään.

Vaan mitä tekee perintöruhtinas Aleksanteri?

Hän asuu Mikaelin palatsin maakerroksessa, jotenkin etäällä siitä huoneistosta, missä tuo vastenmielinen murhenäytelmä juuri on esitetty. Saattaa siis uskoa, että hän ei ole kuullut salamurhaajien hyökkäystä, heidän huutojaan ja uhrin mylvinää. "Minä nukuin", sanoo hän myöhemmin puolustuksekseen. Kummallista nukkumista, sillä hänelle oli ilmoitettu salahankkeen yksityiskohdat! Lisäksi hän itse oli määrännyt sinä iltana Semjonovin rykmentin kolmannen pataljoonan vartiopalvelukseen ja lisäksi saman päivän iltana kello kuusi Pahlen oli tullut tiedoittamaan hänelle kaikista valmistuksista. Eikä hän edes kauhusta värähtänyt, kun yksi salamurhaajista, luutnantti Poltoratski, hiukset pörrössä, läähättäen ja hätääntyneenä sanoo: se on tehty!

Mikä on tehty?

Keisari on kuollut!

Pahlen saapuu melkein heti, ja ensi kerran perintöruhtinas kuulee itseään tervehdittävän uudella arvonimellä: Teidän Majesteettinne... Onhan tämä kuin kohtaus Macbethista. Aleksanteri pukeutuu kaikessa kiireessä ottaakseen vastaan salaliittolaiset, jotka hoputtavat häntä näyttäytymään sotaväelle ja samalla todistamaan heille, että heidän on tästä lähin toteltava häntä.

Aleksanteri astuu alas salaliittolaisten seurassa, mutta alakerroksen aulassa hän yht'äkkiä kalpenee, ja hänet valtaa niin voimakas kouristus, että hän on pyörtyä. Hänet täytyy nopeasti viedä huoneeseensa, missä hänen puolisonsa, jalo ja hellä Elisabet Aleksejevna, koettaa saada häntä virkoamaan. Muudan palvelijoista, joka odottamatta saapuu paikalle, näkee heidät kietoutuneina toinen toistaan vasten sohvassa, sylityksin, toisiaan suudellen ja silmät vesissä.

Kun Elisabet Aleksejevna on vihdoin saanut hänet pystyyn, Aleksanteri lähtee vastaanottamaan joukkojen tervehdystä. Ne huutavat iloisesti hänelle tervehdyksensä, kuten tällaisissa tilanteissa tapa on.

Poistuttuaan Mikaelin palatsista, jossa ei yksikään tsaari tämän jälkeen uskalla asua, hän lähtee Talvipalatsiin.

Täällä hän on jälleen Katariina Suuren rohkaisevien ja kunniakkaiden muistojen suojassa. Mutta tuskin hän oli astunut palatsin kynnyksen yli, kun hänen hermonsa jälleen pettivät hänet. Eräs hänen poliisivartijoistansa on kertonut, miten keisari astui verkalleen, polvet taivuksissa, pää alas painuneena, hiukset pörrössä, kasvot kyynelien peitossa, katse suoraan eteenpäin tuijottaen, aivan kuin hän olisi kävellyt unissaan.

Yksikseen jääneenä hän lysähtää kokoon.

Muutamat keisarin puolustajat ovat, vähentääkseen hänen syyllisyyttään, huomauttaneet, että, vaikka hän olikin katsonut sairaan isänsä vallasta pidättämisen välttämättömäksi, hän ei ollut milloinkaan antanut lupaa isänsä murhaan, eikä edes aavistanut mitään sellaista, että hän ei ollut antanut salaliittolaisille täyttä toimintavapautta ja että häntä siis ei mitenkään saa syyttää kauheasta isänmurhasta. Paras todistus, johon tässä tapauksessa voitaisiin vedota, on lause, jonka eräs ranskalainen Venäjän palvelukseen siirtynyt kreivi Langeron on kuullut Pahlenilta, joka hänelle kertoi Paavalin kukistamisen suunnitteluista. "Minun täytyy totuuden nimessä sanoa, että perintöruhtinas Aleksanteri ei suostunut mihinkään, ennenkuin oli vaatinut minut pyhästi lupaamaan, että Paavalin henkeä ei uhkaisi mikään; minä annoin tämän lupauksen..."

Todellisuudessa tämä "pyhä lupaus" ei ollut minkäänarvoinen; se oli vain varolause, korusana. Siitä ei Aleksanterilla voinut olla mitään harhakuvittelua. Hän tunsi isänsä liian hyvin voidakseen hetkeäkään luulla, että hän ei tekisi vastarintaa, että hän antaisi pidättää itsensä, kuten Iivana VI, jonka keisarinna Elisabet oli antanut sulkea Schlüsselburgin linnoitukseen ja joka eräänä aamuna löydettiin ammuttuna kopistaan. Ei, tämä itsevaltiutensa vimmattu puolustaja, omaan suuruuteensa hullaantunut, rajattomasti ylpeä ja vähimmästäkin arvostelusta raivon vimmaan joutuva Paavali I ei olisi koskaan suostunut luopumaan kruunustaan. Pyytää häntä luopumaan oli samaa kuin tuomita hänet kuolemaan. Ei yksikään niistä, jotka ottivat suorittaakseen tehtävän tuona kohtalokkaana yönä, epäillyt, minkälainen lopullinen käänne oli oleva. Ja kaikista vähimmin Pahlen, koska hän viime hetkenä, kun oli huomaavinaan, että muutamat salaliittolaiset epäröivät, rohkaisi heitä leikillisesti huomauttaen: munakas ei synny jollei lyödä rikki munia.

Pahimpana syytöksenä Aleksanteria vastaan on hänen käytöksensä murhaajia vastaan: hän ei uskalla ahdistaa ainoaakaan heistä.

Hänen entistä opettajaansa La Harpea, joka oli asettunut Sveitsiin ja tunsi maaliskuun 23 päivän murhenäytelmän hyvin hämärästi, kiusasivat Aleksanteriin kohdistuvat epäluulot; hän kirjoittaa keisarille:

    "Ei riitä, että Teidän Keisarillisella Majesteetillanne on
    puhdas omatunto tai että ne, joilla on kunnia tuntea teidät,
    ovat vakuuttuneita siitä, että te olette väistynyt vain
    välttämättömyyden pakosta. Maailman tulee saada tietää, että
    Teidän Majesteettinne rankaisee rikoksen, heti kun se tulee
    ilmi ja kaikkialla, missä rikos tavataan.

    Keisarimurha hänen omassa palatsissaan, hänen perheensä
    keskuudessa ei voi jäädä rankaisemattomaksi ilman että
    jumalalliset ja inhimilliset lait tallataan jalkojen alle,
    ilman että keisarillinen arvo siitä kärsii. Venäjällä on
    tehtävä loppu alituisesti rankaisemattomiksi jääneiden
    hallitsijamurhien häväistysjutuista, hallitsijamurhaajien,
    jotka usein ovat jopa palkitutkin ja hiiviskelevät
    valtaistuimen ympärillä valmiina uudistamaan rikoksensa."

Koko Pietari oli hämmästyksissään tästä skandaalista. Toisia se suututti ja toiset tekivät siitä pilaa. Ranskalainen seikkailijatar, Ludvig XVIII:n vakoilijatar kreivitär de Bonneuil kirjoitti Fouchélle: "Kun nuori keisari on kävelyllä, kulkee hän isoisänsä murhaajien jäljessä, hänen isänsä murhaajien edellä ja omien murhaajiensa ympäröimänä."

Tällä tavalla Aleksanteri noudattaa naiivin La Harpen neuvoja.

Kreivit Pahlen ja Panin ovat aluksi muutamia kuukausia korkeissa viroissaan. Vasta sitten kun leskikeisarinna Maria Feodorovna osoittautuu loukkaantuneeksi heidän läsnäolostaan hovissa, he saatuaan hienon viittauksen vetäytyvät komeille maatiloilleen, toinen Kuurinmaalla olevaan Eckauhun ja toinen Moskovan läheisyydessä sijaitsevaan Marfinoon.

Kenraali Bennigsen, "päämurhaaja", kuten Joseph de Maistre häntä sanoo, nimitetään melkein heti Liettuan kenraalikuvernööriksi ja ratsuväen ylipäälliköksi. Sen jälkeen hän rauhassa ylenee kauniilla virkaurallaan, kunnes vuoden 1807 ja 1812 sotaretket hänet korottavat ylimmille paikoille. Välistä, kun hän tuntee hallitsijan kohtelevan häntä kylmästi, hän saattaa sanoa: "Kiittämätön! Hän unohtaa, että minä olin vaarassa joutua mestauslavalle kohottaessani hänet valtaistuimelle..." Tämä pitkä, laiha, luiseva mies, joka puhuu lyhyesti ja kimakalla äänellä, ollen käytöksessään kopea, olennoi paremmin kuin kukaan muu tuon kaamean yön julmuuksia: kreivitär Lievenin mielestä hän muistuttaa orjapäällikön patsasta.

Ruhtinas Pietari Volkonski kohoaa vähitellen kenraaliadjutantiksi, yleisesikunnan päälliköksi, valtakunnan neuvoston jäseneksi jne. Hän pysyy elämänsä loppuun asti herransa ystävänä ja lähimpänä uskottuna.

Lukuunottamatta kahta tai kolmea alempiarvoista, jotka julkean itsepäisesti kerskailevat esittäneensä tärkeätä osaa kuristamisnäytelmässä, ei kukaan murhaajista joudu epäsuosioon. Mutta kaikista kuvaavin on kreivi Uvarovin tapaus. Hän komensi maaliskuun 23 p:nä aateliskaartin rykmenttiä. Kenraaliadjutantiksi ylennettynä heti Aleksanterin valtaistuimelle noustua hänestä tulee hallitsijan eroamaton seuralainen, hänen kaikkien lepohetkiensä ja kävelyjensä toveri, kaikkien hänen huvitustensa nautintokumppali, ainoa olento, jota keisari aina tarvitsee ja, kuten myöhemmin sanottiin, keisarillisen perheen lempilapsi.

Paras, mikä voidaan esittää Aleksanterin puolustukseksi, on se omantunnon vaiva, jolla hänen oma sisäinen tuomioistuimensa häntä ahdistaa ja kiduttaa hänen viimeiseen hengenvetoonsa asti. Hallituksensa ensi aikoina hänet tavataan välistä sohvalleen vaipuneena kalpeana, kasvot vääntyneinä, kädet vavisten ja silmät kauhun vallassa.

Eräänä päivänä hänen vilpitön ystävänsä, ruhtinas Adam Czartoryski, koettaessaan häntä lohduttaa, saa häneltä vastaukseksi:

"Ei, se on mahdotonta, minun tautini on parantumaton. Kuinka te luulette minun pääsevän kärsimyksistäni? Tämä tila ei voi muuttua."

Myöhemmin nämä lohduttomuuden tilat käyvät vähemmin draamallisiksi, mutta lyhyiden välihetkien jälkeen ja mitä erilaisimmissa tilaisuuksissa, ilossa ja surussa, voiton ja tappion hetkinä äkkinäinen ja vihlova tuska tuo hänen silmiensä eteen isän syyttävän haamun. Omantunnon tuskat eivät ensinkään heikkene vuosien mukana, vaan valtaavat vähitellen hänen omantuntonsa koko alan, joka soppea myöten, tullen itsepintaiseksi pakkomielteeksi.

III LUKU.

Vihdoinkin Venäjä hengittää vapaasti. Aleksanterin hallituksen onnellinen alku. Hänen humaaniset ja vapaamieliset aatteensa. Hän ei suunnittele vähempää kuin koko Venäjän rakenteen uudistusta. – Salainen komitea. Kuumeentapainen toiminta. Liioitteleva ja haaveellinen ohjelma. Mitättömät tulokset. Loistavista ominaisuuksistaan huolimatta Aleksanteri ei kelpaa uudistajaksi. Hän kyllästyy nopeasti puuhiinsa – lemmenhuvittelut: kaunis puolatar Maria Antonovna Naryshkina. Keisari tekee suhteensa julkiseksi. – Tsaaritar Elisabet Aleksejevnan persoonallinen romaani: "Hän on psyyke!" Puolisoiden kummallinen suhde; aviomiehen säädytön myönnytys. Kreivitär Varvara Golovina ja ruhtinas Adam Czartoryski.

"Vihdoinkin Venäjä hengittää vapaasti!..." Tämä sana ilmaisee yleisen mielipiteen, kun maaliskuun 24 päivänä leviää onnellinen uutinen: "Paavali Pietarinpoika on kuollut!..."

Että hän olisi kuollut halvaukseen, kuten virallinen tieto ilmoitti, sitä ei kukaan hetkeäkään uskonut. Romanovien kuolinkronikka oli jo liian usein turvautunut kaunistelevaan ilmoitukseen, että verenvuoto aivoihin oli kuoleman syynä. Ei myöskään Talleyrand erehdy; viisitoista päivää myöhemmin vastaanottaessaan surullisen tiedon hän purevasti virkkaa: venäläisten pitäisi keksiä jokin toinen tauti selittääkseen keisariensa kuoleman.

Jättiläisvaltakunnan moninainen väestö pajareista, upseereista, virkamiehistä ja piispoista alkaen yksinkertaisiin pappeihin ja sotamiehiin saakka, talonpoikien sekasortoiseen orjajoukkoon asti otti vastaan Katariina Suuren pojanpojan ilonhurmiossa ja sanomattomassa toivossa. Elettiinhän uuden aikakauden aattoa, odotettiin koko Venäjän elämän täydellistä uudistusta.

Kunnianosoitusten ja siunausten suloisesti elähyttämänä Aleksanteri ryhtyy viipymättä työhön.

Kaikki vapaamieliset aatteet, jotka hänen opettajansa La Harpe oli häneen istuttanut, heräävät hänessä ukaasien muodossa: hän tahtoo valaa ylhäältä alaspäin uuden elämän tsaarivallan vanhanaikaiseen rakennukseen.

Kolmesta hänen lähimpään ystäväpiiriinsä kuuluvasta nuoresta ylimyksestä, jotka olivat hänen kanssaan samaa mieltä, ruhtinas Adam Czartoryskista, kreivi Viktor Kotshubeista ja kreivi Paavali Stroganovista hän muodostaa iltaisin kokoontuvan "salaisen" eli "intiimin" komitean, jonka todellinen johtaja on sen taitava erityissihteeri Novosiltsov.

Komiteassa pohditaan valtiollisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen suuria kysymyksiä, sellaisia kuin hallituksen järjestelyä, senaatin ja salaisen kanslian uudistusta, korkeimman tahdon oikeudenmukaista käyttöä, lakien kodifiointia, valtiovarojen kontrollia, viranomaisten vastuunalaisuutta, oikeudenmukaisempaa hallintoa, lempeämpää kohtelua vankiloissa ja pakkotöissä ja vihdoin orjuuden lieventämistä. Huolimatta siitä innosta ja jalomielisyydestä, jota näiden suurten kysymysten tutkimisessa osoitetaan, ei päästä mihinkään päätöksiin, tai esitetään ylimalkaisia ratkaisuja, ja siihen kaikki pysähtyy. Kaikki jää vain silmänlumeeksi, sillä heti kun käydään käsiksi asioiden ytimeen, ilmenee vaikeus vaikeuden jälkeen, puhumattakaan vastuksista, joita tulvii joka puolelta.

Tehtävä on liian valtava. Se on yhtä eriskummainen kuin haaveellinenkin.

Aleksanteri ei kykene reformaattoriksi. Häneltä puuttuu sekä kokemusta, metodia, määräävää kykyä, nopeaa ja selvänäköistä käskyvaltaa, sitkeää ponnistusta ja lujaa vakaumusta. Hän ei pohjaltaan olekaan vapaamielinen, tai oikeammin: hän on vapaamielinen vain unelmissaan. Hänen humaaninen ihanteellisuutensa tyytyy vapauden abstraktisiin ja utuisiin muotoihin. Mutta kun hän puhuu Venäjän valtion koneiston uudenaikaistamisesta, hän ei salli sitä varten uhrattavan mitään hänen korkeimmista etuoikeuksistaan, joista hänen dynastinen ylpeytensä, hänen suuruudenvaistonsa, hänen teatterimainen ja ritarillinen mielikuvituksensa antavat joka päivä häntä mairittelevia nautintoja. V:n 1803 keskivaiheilla valtakunnan uudistus ei häntä enää kiinnosta: oikeauskoisen tsaarivallan vanhat opit saavat yhä johtaa Venäjää...

Hänen äkillinen irtaantumisensa politiikasta johtuu myöskin eräästä sisäisestä syystä. Tällöin nielee suuri rakkaus kaiken hänen intonsa, valtaa kaikki hänen kykynsä.

Puolalainen ruhtinatar Maria Antonovna, ruhtinaallista Czetwertyriski-sukua ja naimisissa komeilevan pajarin Dimitri Naryshkinin kanssa, kaikkien ihailema kaunotar, "Pohjolan Aspasia", hallitsee häntä kokonaan.

Heidän suhteensa on jonkin aikaa salainen, mutta esiintyy sitten peittelemättömänä. Molemmat rakastavaiset kulkevat yhdessä kaikkien nähden, Aleksanteri käy peittelemättä joka päivä Maria Antonovnan luona hänen loistavassa palatsissaan Fontankalla tai kesäisin Naryshkinin ylellisessä huvilassa Nevan suiston saarilla. Sinne kokoontuu joka ilta pääkaupungin ja valtakunnan loistavin seurapiiri. Siellä hallitsija todellisuudessa pitää hoviansa, siitä tulee myöskin pian hänen todellinen kotilietensä. Paitsi hekumallista tyydytystä, jota hän saa rakastajattareltaan, hän tuntee hänen luonansa sielunrauhaa ja moraalista lievitystä, johon hän panee tavattoman suuren arvon. Ruhtinatar puhuu hänelle vain rakkaudestaan, puvuistaan, vastaanotoistaan, tanssiaisista, toisista rakkauksista, joita hän näkee ympärillään solmittavan ja särjettävän, mutta koskaan hän ei puhu politiikkaa. Sentähden jotkut päättelevätkin, että ruhtinatar ei ole älykäs, kun toiset taas arvelevat hänen olevan hyvinkin sukkelan. Väittävätpä muutamat vielä, että hän taitavasti osaa sulkea silmänsä satunnaisilta petoksilta ja ohimeneviltä mieltymyksiltä, jotka hänen keisarillinen rakastajansa mielellään suo itsellensä, eikä hän myöskään kiellä itseltänsä makeata huvia salaa antautua toisille.

Heidän suhteensa tulee siitä vain kiinteämmäksi, niin että alkaa jo levitä kummallinen huhu. Ja tähän huhuun näyttää olleen jonkinlaista aihetta. Väitetään, että Aleksanteri varmemmin omistaakseen Maria Antonovnan ja vahvistaakseen heidän rakkautensa purkamattomalla pyhityksellä olisi jopa tahtonut, koska hän kerran on kirkon valtias ja pitää vallassaan pyhää synodia, kumota avioliittonsa Elisabet Aleksejevnan kanssa. Sitten hän olisi muka määrännyt Maria Antonovnan eroamaan miehestään ja olisi ottanut ruhtinattaren puolisokseen. Lopuksi hän olisi luovuttanut kruununsa nuoremmalle veljelleen Nikolaille, josta olisi tullut keisari leskikeisarinnan Maria Feodorovnan ollessa holhoojana. Ja molemmat rakastavaiset yhdistyneinä Jumalan edessä olisivat asettuneet ulkomaille elääkseen sanomattomassa onnessa. Tässä on ensimmäinen sen ajatuksen itu, joka ilmenee usean kerran Aleksanterin harhautuneessa sielussa ja näyttelee varmaan osaa hänen kuolemansa selittämättömässä ongelmassa.

Mitä ajattelee nuori tsaaritar tästä aviorikoksesta, joka esiintyy kaikkien nähtävänä? Miten hän siihen suhtautuu? Välinpitämättömästikö? Halveksienko? Nousten vastarintaan, vai alistuenko?

Elisabet Aleksejevnan sisäinen elämä on kummallisimpia, mitä millään hallitsijattarella on ollut. Ja tähän kummallisuuteen ei ole muuta syydä kuin hänen aviopuolisonsa irstaat taipumukset ja kummalliset sairaalloiset harhat. Aleksanterin salainen psykologia on, miltä puolelta sitä tutkiikin, sokkeloinen labyrintti.

Elisabet, Badenin perintöprinssin Karl Ludvigin tytär, oli viisitoistavuotiaana, 9 p:nä elokuuta 1793, mennyt avioliittoon häntä kaksi vuotta vanhemman Aleksanterin kanssa.

Elisabet hurmasi pian kaikki käytöksellään, vartalonsa ja kasvojensa kauneudella. V. 1795 kreivitär Golovin ilmaisi kaikkien niiden mielipiteen, jotka lähestyivät Elisabetia, sanoilla:

"Elisabet on kuusitoistavuotias, hän on kookas, solakka, hänellä on hurmaava vartalo, kauniit olkapäät, vaaleat, ruskeahkot, pitkät ja hienot hiukset, maidonvalkoinen hipiä, ruusunlehdet poskilla, siniset, mustien ripsien verhoamat silmät, samanlaiset kulmakarvat, erittäin miellyttävä suu, suloinen ja henkevä katse. Hänen kasvonsa ilmaisevat hänen sielunsa tunteet, hän olisi vieläkin ilmehikkäämpi, jos hänen liian suuri pidättyväisyytensä ei olisi esteenä. Hän lähestyy ihmisiä kylmästi, mutta kohteliaasti. Hän on vähäpuheinen. Hänen arvostelunsa on osuva ja terävä, vaikka välistä liioitteleva hänen mielikuvituksensa suuren vilkkauden takia. Hän on hyvin, äärettömän herkkä. Hän lukee mielellään vakavaa kirjallisuutta kehittääkseen itseään. Hänen sydämensä on suloinen, mutta se ei ole vielä tyydytetty, se tarvitsee ravintoa eikä Elisabet ole tyyni, ennenkuin hänen sydämensä on tyydytetty."

Madame Vigée-Lebrun, jonka keisarinna Katariina oli kutsunut hoviinsa, on tehnyt seuraavan muistiinpanon Elisabetin ensinäkemästä:

"Herra Esterházy tarjosi minulle käsivartensa ja kävelimme puistossa, kun yht'äkkiä alakerroksen ikkunassa huomasin nuoren naisen, joka kasteli neilikkaruukkua. Hän oli korkeintaan 17-vuotias; hänen piirteensä olivat hienot ja säännölliset, hänen soikeat kasvonsa olivat verrattoman kauniit. Hänen kaunis kalpea ihonsa oli sopusoinnussa kasvojen ilmeen kanssa, ja tämän ilmeen sulous oli enkelimäinen. Hänen vaaleat ruskeahkot hiuksensa liehuivat kaulalle ja otsalle, hänen yllään oli valkoinen tunika, jota piteli keveästi hienon ja notkean nymfimäisen vartalon ympäri sidottu vyö. Sellaisena kuin hänet olen kuvannut, hän piirtyi palatsinsa taustaa vastaan, palatsin, jota pylväät koristivat ja jonka harsouutimet olivat ruusun- ja hopeanväriset, niin hurmaavana, että huudahdin: 'siinä on psyyke!' Hän oli suuriruhtinatar Elisabet, Aleksanterin puoliso."

Mutta vielä varmemman todistuksen tuon nuoren naisen viehätysvoimasta antaa meille Katariina II, joka 7 p:nä huhtikuuta 1795 kirjoittaa vanhalle uskotulleen Grimmille: "Elisabet on sireeni, tuo madame Elisabet, hänellä on ääni, joka menee suoraan sydämeen, ja hän on valloittanut minun sydämeni kokonaan."

Samaan aikaan Fjodor Rostoptshin, tuleva Moskovan tulipalon sytyttäjä, joka uteliaisuudessaan aina vakoilee, huomioi tarkkaavasti nuorta suuriruhtinasparia. Hän kirjoittaa eräälle ystävälleen: "Suuriruhtinas Aleksanterilla on maailman paras luonnonlaatu, hänen sydämensä on hyvä, puhdas ja hyvään suuntautuva, mutta hän on laiska eikä puutu mihinkään työhön. Suuriruhtinatar on hyvin mielenkiintoinen henkilö. Hän antaa seurapiirille mitä parhaan sävyn, sillä hänellä on oma tahto, hän seuraa omaa päätänsä. Jollen erehdy suuresti, hän on kerran määräävä kaikki. Hänen puolisonsa palvoo häntä. Suuriruhtinattaren terveys ei ole hyvä, ikävä tappaa hänet. Hän rakastaa puolisoaan, mutta hän on liian nuori voidakseen ottaa hänet kokonaan valtaansa, sillä hänen henkiset kykynsä ovat edellä hänen ikäänsä."

Eräs Aleksanterin tutunomainen kirje entiselle opettajalleen La Harpelle näyttää meille puolisoiden läheiset suhteet: "Ei ole mahdollista olla yhdessä onnellisempia kuin me olemme."

Olisikohan Elisabet allekirjoituksellaan vahvistanut tämän vakuutuksen? Neljä vuotta kestäneen avioliiton jälkeen hän tosin toisti sen, minkä hän oli kirjoittanut kihlauksen aikana: "Aleksanterilla on minun elämäni onni käsissään. Varmaa on myöskin, että hän tekee minut ainiaaksi onnettomaksi, jos hän joskus lakkaa minua rakastamasta. Minä voin kestää kaikki, kaikki, paitsi tämän. Mutta eihän sovi luullakaan, että hän sellaista ajattelisi."

Kuitenkin, varsin pian, pilven varjo pimentää hiukan hänen onneansa. Hän tunnustaa sen hienotunteisesti äidilleen: "Aluksi suuriruhtinas miellytti minua hulluuteen asti, nyt alan hänet tuntea: hänellä on pikkupiirteitä, jotka eivät ole minun makuni mukaisia ja jotka ovat tehneet lopun siitä hulluudesta, jolla minä häntä rakastin."

Kreivi Platon Zubov, jonka likaisiin suuteloihin Katariina Suuri 67-vuotiaana vielä tyytyi, on epäilemättä huomannut nämä pikkupiirteet, sillä narri- ja viettelijävaistojensa ajamana hän koetti vietellä nuorta puolisoa. Mutta hän ei juonillaan päässyt pitkälle, suuriruhtinatar torjui hänet inholla luotaan.

Mutta Elisabet tuntee yhä enemmän, että hänen puolisonsa laiminlyö häntä: "Aleksanteri ei rakasta minua, niinkuin minua tarvitsee rakastaa, niinkuin hän rakastaisi minua, jos hän kykenisi minut ymmärtämään." Aavistaako Elisabet jo, että toiset naiset kiihottavat hänen himojansa? Olisiko hänellä jo epäilys, että Aleksanteri pian hänet pettää? Sitä emme tiedä. Joka tapauksessa hänen kaunis rakkaudenunelmansa, hänen hellyyden- ja antautumisenjanonsa saavat silloin oudon suunnan.

Kreivitär Varvara Nikolajevna Golovin, o.s. ruhtinatar Galitsyn, hovimarsalkan puoliso, oli tullut Elisabetin uskotuksi ystäväksi. He keskustelivat, lueskelivat, kävelivät, soittelivat yhdessä, ja molemmat nuoret naiset käyttivät joka tilaisuutta tavatakseen toisensa ja kirjoittaakseen toisilleen sekä tehdäkseen keskenäisiä tunnustuksia. Rouva Golovinin kirjeitä ei ole säilynyt ainoatakaan, mutta toiselta kirjeenvaihtajalta on niitä säilynyt parikymmentä, ja sangen pitkiä. Niiden kiihkeä, alati vakava ja alakuloinen mieliala osoittaa ainakin vastaisen keisarinnan sydämen ja mielikuvituksen palavaa rikkautta, tunteitten harvinaisen voimakasta kaikupohjaa ja ihmeellisen jaloa syttyväisyyttä. Aleksanteri saa sen kerran vielä käsittää ja vielä käyttää lohdutuksekseen, kun traagilliset vuodet tulevat. Niinpä suuriruhtinatar, tasan vuoden oltuaan naimisissa, kirjoittaa ystävättärelleen 11 p:nä elok. 1794:

"En nauti elämästä, kun olen erossa teistä. Tulkaa, rukoilen teitä, aterioimaan kanssani huomispäivänä. En voi sietää taurilaista palatsia [Tämän palatsin oli ruhtinas Potjomkin, Katariinan kaikkivaltias ministeri ja suosikki, rakennuttanut 1783. Kun Krimin valloittaja, Tauriksen sankari 1791 kuoli, niin kruunu osti palatsin. Keisari Paavali oli sen määrännyt perintöruhtinaan asunnoksi], mutta kun kerran saan teidät siellä nähdä, niin se tulee tuntumaan minusta hiukan siedettävämmältä. Oi, jos me voisimme viettää illan, kuten viime syksynä! Ottakaa vastaan, rakas ystävä, tämä lähettämäni orvokki, joka lakastuu tänä iltana, mutta se on niin herttainen, ja minä ajattelin teitä, kun sen poimin. Te pyöritte alituisesti minun päässäni. Te saatte siellä aikaan sekamelskan, joka tekee minut kaikkeen kykenemättömäksi. Oi, minulla ei ole enää sitä suloista ajatusta, joka minulla oli aamulla. Se on hyvin – hyvin julmaa."

Ja seuraavat sanat: "Hyvä Jumala, minä tulen hulluksi, minä kadotan aivan järkeni, jos tätä jatkuu, minä tulen mielipuoleksi. Te olette koko päivän minun ajatuksissani, aina siihen asti, kun nukun, ja jos minä yöllä herään, te tulette mieleeni..." "Jos voisin teidät nähdä jälleen, oi kuinka ihanaa saada teidät lukemaan ajatuksiani ja sydäntäni! Minä tulen ihan hulluksi. Rakas ystävä, jos te tällä hetkellä ette ole ajatellut minua, niin meidän välillämme ei ole mitään sympatiaa. Minä en ole tehnyt muuta kuin soittanut kaksi ensimmäistä tahtia laulusta: Che vi fui a versi stella. Te voitte kuvitella, mitä tämä johdattaa mieleeni ja kaikki ne aistimukset, jotka tämä muisto on herättänyt minussa. Minä rakastan teitä, hellin teitä, ja minun täytyy olla teistä erossa. Koko Pietari on minulle raskas taakka, jollette te ole siellä. Hyvä Jumala, kuinka pidän teistä!"

"Minun sydämeni on liian täynnä, minä en jaksa sitä vastustaa, minun ajatukseni tappavat minut. Itkeä, ajatella teitä – siinä on kaikki työni koko päivän aikana. Minä tuskin jaksan pidättää kyyneleitäni seurassa, kun näen teidät, tai kun ajattelen teitä. Hyvä Jumala, mikä valta teillä on minuun! Minä palvon teitä, niin, se on oikea sana!" Luulisipa tätä lukiessaan, että nämä sanat ovat tarkoitetut rakastetulle miehelle.

"Toissapäivänä suurten tanssiaisten aikana, kun en ujoudeltani saattanut puhua kenellekään, ajattelin teitä. Te hallitsette minua poissaolevana, ja minä löydän siitä onnen. Minä rakastan teitä niin, niin... Hyvästi, sydämeni ystävä! Minut keskeytetään ja kirjoittaessani tahdon kiinnittää koko huomioni teihin."

"Oi, sitä kolmattakymmenettä päivää, ystäväni, kuinka siitä on pitkä aika. Hyvä Jumala, kaikki ne tunteet, joita näiden suloisten hetkien pelkkä muisto tuo mieleeni. Tämän onnellisen toukokuun kolmannenkymmenennen päivän muisteleminen on minut vienyt ihan suunniltani. Te käsitätte, toivoakseni, kuinka tuo päivämäärä, jolloin omistauduin kokonaan teille, on minulle rakas."

Eräs intiimi yksityiskohta, jonka Elisabet uskoo äidilleen, näyttää meille, missä hermojännityksen tilassa tuo nuori nainen silloin eli. "Ajatelkaa, äiti, että eilen illalla rouva Herbsternin kammatessa huolellisesti hiuksiani kuului ritinää aivan kuin sähkökipinöistä. Rouva Herbstern sanoi, että ne ehkä olivatkin kipinöitä. Me sammutimme kaikki kynttilät ja hiukseni olivat todella tulessa." Ja seuraavana vuonna hän kirjoittaa: "Kirjoitan sill'aikaa, kun hiuksiani kieritellään, ja sentähden kirjoitus tulee vaikeasti luettavaksi. Te tiedätte minun viime vuonna kirjoittaneeni, että hiukseni olivat niin sähköiset. Tänä vuonna ne ovat vielä paljon sähköisemmät, sillä heti kun niihin koskee kammalla, niistä lähtee kipinöitä."

Ei ole epäilystäkään, että Aleksanteri tunsi ja vieläpä suosi sitä omituista läheistä tuttavuutta, joka solmiutui hänen puolisonsa ja kreivitär Golovinin välille, koska Elisabet saattaa kirjoittaa ystävättärelleen 12 p:nä joulukuuta 1794: "Minä rakastan teitä enkä välitä koko maailmasta. Mutta eihän minua voi kieltää rakastamasta teitä, ja minä olen saanut siihen oikeudenkin eräältä toiselta, jolla on yhtä paljon, jollei enemmänkin oikeutta määrätä minut rakastamaan teitä. Te toivottavasti käsitätte minut."

Tämä puolison välinpitämätön myönnytys ilmenee pian vieläkin omituisemmalla tavalla.

Vähän myöhemmin suuriruhtinas oli solminut ystävyyden erään puolalaisen kanssa, joka oli korkeata ylimystöä ja demonisen kaunis: ruhtinas Adam Czartoryskin kanssa. Molemmat nämä miehet veljeilivät keskenään vapaamielisyydessä ja valtiollisten pyrkimystensä jalomielisyydessä ja halveksien tavallisia ajatuksia, romanttisesti himoiten valtaa, haaveellisia ihanteita ja kunniaa.

Aleksanteri joutui kokonaan uuden ystävänsä sulokielisen viehätyksen valtaan, jopa siinä määrin, että hän tahtoi vaimonsakin saavan kokea sen pyörryttäviä vaikutuksia.

Pian ei tämäkään riitä, ja hänen sairas mielikuvituksensa hurmaantuu eriskummaisesta ajatuksesta. Hän vaatii, että Elisabet kokonaan antautuu demoniselle puolalaiselle. Omantunnon epäilyksen takia, joka ei ole muuta kuin mielisairaan viisastelua, hän saa Czartoryskin allekirjoittamaan sellaisen muodollisen sopimuksen, joka sisältää, että hän idealistisella sanatulvalla luovuttaa hänelle aviomiehen oikeutensa:

– Et que m'ordonnez – vous, seigneur, présentement?

– De plaire à cette femme et d'être son amant!

[– Ja minkä määräyksen te, valtias, minulle nyt annatte? – Miellyttää tätä naista ja olla hänen rakastajansa!]

Elisabet Aleksejevnalta kuluu jonkin aikaa, ennenkuin hän käsittää, minne hänen puolisonsa tahtoo hänet johdattaa. Mutta eräänä iltana, kun he kolmisin aterioivat yhdessä, Aleksanteri yht'äkkiä illallisen aikana katoaa, jättäen Czartoryskille tilaisuuden rohkeaan liehittelyyn. Toisella kertaa kreivitär Golovin, joka asuu kerrosta ylempänä, näkee Elisabet-raukan syöksyvän hänen syliinsä, kyynelet silmissä pyytäen apua. Rouva Golovinin muistelmat, jotka on kirjoitettu muutamaa vuotta myöhemmin Elisabetin tarkastuksen alaisina, ilmaisevat vain osaksi tämän fantastisen seikkailun. Ruhtinas Adam Czartoryski, suuriruhtinaan rohkaisemana ja tuntien olevansa suuriruhtinatar Elisabetin läheisyydessä, ei voinut nähdä häntä ilman niitä tunteita, jotka kunnioituksen periaatteiden ja kiitollisuuden olisi pitänyt tukahuttaa niiden aamunkoitossa... Jokainen päivä näytti tuovan uuden vaaran. "Asuessani suuriruhtinattaren yläpuolella minä näin hänen lähtevän ulos ja tulevan takaisin, samoin kuin suuriruhtinas, joka säännöllisesti toi kaikkina iltoina Adam Czartoryskin syömään illallista kanssansa. Jumala yksin luki, mitä hänen sielussansa liikkui. Eräänä aamuna soittelin klavesiinia, kun kuulin oven avautuvan. Suuriruhtinatar ilmestyi ja, niin sanoakseni, lensi saliin. Hän otti minua kädestä, vei minut kamariini, sulki oven ja väänsi sen avaimella lukkoon ja vuodattaen kyyneliä heittäytyi syliini. Sitä minkä hän silloin sanoi minulle, en voi koskaan unohtaa."

Nuori nainen teki kauan vastarintaa, mutta hänellä on sellainen rakkauden jano ja niin sähköiset hiukset ja sitten Czartoryskin sanat kylvettävät häntä niin suloisessa vuossa.

Kolme vuotta idylli jatkui onnellisena ja rauhallisena puolison hyväksyvän silmän alaisena. Elisabet nautti siitä sitä enemmän, kun hän nyt katsoi olevansa yhdistetty rakastajaansa nuhteettomalla, miltei laillisella siteellä.

Ja niin 18 p:nä toukokuuta 1799 Elisabet synnyttää tyttären, Maria Aleksandrovnan, joka on silmiinpistävässä määrässä Czartoryskin näköinen. Saatuaan tästä tiedon keisari Paavali puhkeaa raivoon. Ensi puuskassa hän tahtoo lähettää puolalaisen Siperiaan. Kun hänellä kuitenkin on jonkinlainen hellyys miniäänsä kohtaan, hän muuttaa mielensä, antaen Czartoryskille diplomaattisen tehtävän Sardinian hovissa ja käskien hänen heti paikalla lähteä liikkeelle. Ja äkkiarvaamatta nimitetty diplomaatti lähteekin samana iltana.

"Ensimmäisten intohimojensa aikana", sanoo Rochefoucauld, "naiset rakastavat rakastajaansa, toisen intohimonsa vallitessa he rakastavat rakkautta". Ne kaksi jumaloivan intohimon vuotta, jotka Elisabet eli Czartoryskin magnetismin alaisena, ovat myllertäneet hänen sielunsa liian kovasti, jotta hän tämän jälkeen voisi olla ilman rakkautta.

Keisarinnaksi tultuaan Elisabet tuntee itsessään aina ikäänkuin salaisen haavan, tarpeen tuntea syvästi ja antautua. Niinpä on väitetty hänellä olleen yhden tai kaksikin uutta romanssia, mutta tiedot niistä ovat epäluotettavat. Sillä hän eli syvässä mysteeriossa, koskaan näyttämättä mitään siitä, mikä häntä kidutti ja mikä häntä hurmasi, koskaan unohtamatta, mikä kuului hänen hallitsija-arvolleen. Euroopan loistavimmassa hovissa, Pietarin, Tsarskoje Selon, Pietarhovin ja Pavlovskin upeissa palatseissa hän osaa tehdä itselleen läpitunkemattoman yksinäisyyden. Hän ei kuitenkaan luovu virallisten orjanpalvelusten velvollisuudesta ja hän esiintyy niissä aina täynnä suloa, eleganssia ja hallitsevaa majesteettia. Tuntien perin pohjin ruumiinsa kauneuden hoidon hänen puvuissaan ja koristeissaan ilmenee aina valikoitu, hienostunut maku. Mutta yksityishuoneissaan hän useimmiten on alakuloinen, hiljainen, haaveksiva, kärsivä katse suunnattuna kauas pois. Monesti saattaa siitä ihmeellisestä ilmapiiristä, joka häntä ympäröi, arvata, käyttääksemme runoilijan sanoja, että vuoteen kaihot seurasivat häntä hänen ollessaan ylhäälläkin.

IV LUKU.

Sitten kun Aleksanterin mielenkiinto sisäpolitiikan kysymyksiin herkeää, hänen mielikuvituksensa kääntyy niihin suuriin tehtäviin, jotka Napoleonin vallan tavaton kasvaminen asettaa Euroopalle – hänen ensimmäiset ihailun ja sympatian tunteensa Bonapartea kohtaan: hän toivoo ikuista liittoa Venäjän ja Ranskan välille. – Enghienin herttuan teloitus herättää tsaarissa kauhun puuskan, hän protestoi julkisesti. Virallinen lehti "Moniteur français" vastaa heti, ilkeästi viitaten Paavali I:n murhaan. Aleksanteri loukkaantuu syvästi ja muuttuu tämän jälkeen Bonaparten leppymättömäksi viholliseksi – kaikista Euroopan hallitsijoista Venäjän itsevaltias on ehdottomasti älykkäin, vieläpä ainoa älykäs: hän huomaa merkillisen selvänäköisesti ne kohtalokkaat seuraukset, joihin ranskalaisen keisarikunnan luominen johtaa. – Napoleon ja Kaarle Suuri. Yhdistäessään Italian kruunun Ranskan kruunuun korsikalainen vallananastaja tulee Länsi-Euroopan herraksi ja tahtoo ehkä saada myöskin Itä-Euroopan vallan. "Tämä mies on maailman vitsaus" – Aleksanteri katsoo olevansa kaitselmuksen valitsema taistelemaan Napoleonin vallanhimon sietämätöntä tuhotulvaa vastaan. Hän koettaa saada liittolaisikseen Itävallan ja Preussin. Epäonnistuttuaan tällä taholla hän kääntyy Englannin puoleen – Novosiltsov lähetetään Lontooseen. Haaveellisia ja epäselviä ehdotuksia; tsaari on Kansainliiton ensimmäinen apostoli. William Pittin realistinen järki johtaa keskustelut heti käytännöllisiin mahdollisuuksiin. Venäjä on hänestä ennen kaikkea miesvarasto. Jalomielistä avustusta: "Ihmisveri ei ole tänään enää muuta kuin kauppatavaraa englantilaisten käsissä." – Vuoden 1805 huhtikuun yhdennentoista sopimus on hirveä sodankäynti. Itävalta liittyy englantilais-venäläiseen sopimukseen, josta tulee kolmas koalitsioni.

Vuoden 1803:n keskivaiheilla Aleksanterin uudistusinto oli yht'äkkiä jäähtynyt. Hän oli äkkiä kyllästynyt kaikkiin kauniisiin suunnitelmiin, joiden hänen mielestään piti tulla Venäjän yhteiseksi menestykseksi ja jokaisen venäläisen omakohtaiseksi onneksi.

Niin, hän näki valtakuntansa rajain takana juuri tapahtuvan tai tulossa olevan suuria asioita, jotka näyttivät valmistavan hänelle suurenmoista tehtävää.

Äsken vielä hän oli lämpimästi ihaillen puhunut Marengon voittajasta, ranskalaisen yhteiskunnan pelastajasta, hyväntekijänerosta, joka sotilaallisten voittojensa jälkeen loi Code Civilin ja Konkordaatin. Ehkäpä hän ajatteli, kuten Machiavelli, että miehiä, jotka laitoksillaan ja laeillaan pelastavat valtakunnat, on kiitettävä heti jumalien jälkeen. Ja kun toukokuussa 1801 kenraali Du Roc oli tuonut hänelle Bonaparten kohteliaan kirjeen, hän oli lähettiläälle vastannut: minun vilpitön haluni on aina ollut saada aikaan Ranskan ja Venäjän yhteistyö. Minä tahdon luottamuksellisesti neuvotella suoraan ensimmäisen konsulin kanssa, jonka vilpittömän luonteen hyvin tunnen. Muutamia kuukausia myöhemmin toinen Bonaparten lähetti, tuleva suurlähettiläs Caulaincourt, sai tsaarilta mitä imartelevimman vastauksen, sillä keisari toivoi ikuista Venäjän ja Ranskan liittoa.

Mutta pian Ranskan yhteiskuntajärjestyksen lujittaja loukkasi karkealla menettelyllään ja häikäilemättömyydellään Venäjän valtiasta, joka ei vielä ollut kadottanut kaikkia vapaamielisiä haaveitaan. Nyt hän jo piti Bonapartea epäjumalana, vallananastuksen ja ylpeyden hirviönä ja inhoittavana tyrannina.

Keväällä 1804 Vincennes'in murhenäytelmä [Enghienin herttuan mestaus, joka tapahtui Napoleonin määräyksestä ja jota koko muu Eurooppa piti oikeusmurhana] herättää Aleksanterissa kauhua.

Unohtaen isänsä murhan ja Mikaelin palatsin meluisat julmuudet hän määrää heti suuren hovisurun. Sitten hän juhlallisessa muodossa ilmoittaa Regensburgin maapäiville, että Badenin puolueettomuutta on julkeasti loukattu ja että Badenin olisi tullut suojella onnetonta Enghienin herttuaa Ettenheimin linnassa.

Napoleon ei jäänyt vastausta vaille. Ensimmäinen konsuli antoi painattaa seuraavan Talleyrandin nootin: Eikö Venäjän hallitus, Englannin hankkiessa Paavali I:n murhaa, olisi, saatuaan tietää salaliittolaisten olevan penikulman päässä rajan takana, kiirehtinyt otattamaan heidät kiinni?

Tätä ilkeätä vihjausta isänsä kuolemaan Aleksanteri piti persoonallisena solvauksena, kuolettavana loukkauksena, joka alituisesti ahdisti hänen sydäntänsä. Tilsit, Erfurt ja kaikki sotaiset kisat ja niistä johtuvat teatraaliset haaveet eivät voineet haihduttaa hänen muististaan Moniteurin solvaavaa kirjoitusta. Ja vielä kymmenen vuotta myöhemmin hän ei voinut sitä antaa anteeksi julistaessaan olevansa Bonaparten leppymätön vihollinen, pakottaakseen hänet Fontainebleaussa luopumaan valtaistuimestaan.

Mutta toinen vähemmän persoonallinen syy, korkean politiikan synnyttämä mielihalu, antaa hänelle uhkarohkeuden koettaa onneansa uuden ajan suurinta sotapäällikköä vastaan.

Toukokuun 18:na 1804 Napoleon julistautuu ranskalaisten keisariksi.

Aleksanterin silmissä tämä julistus on sietämätön loukkaus kaikkia jumalallisella oikeudella valtaistuimelle nousseita hallitsijoita vastaan. Liiton solmiminen tasavallan satunnaisen päällikön, kenraali Bonaparten kanssa on vielä luvallinen – eikö Ludvig XIV:n ja Cromwellin liitto ole siitä esimerkkinä...? Mutta että vallankumouksellinen nousukas, tavallinen korsikalainen seikkailija, pyrkii majesteettien rinnalle – siihen hän ei koskaan suostu.

Mutta näin järkeilyssään hän ei näy muistavan, että Romanovien hallitsijasuvulla ei vielä ole takanaan edes kahden vuosisadan historiaa ja että sen alku on jotenkin samanarvoinen kuin Napoleonin dynastiankin, koska molempien valtius perustuu kansannousuun. Eikä tarvitakaan enempää kuin Austerlitz ja Friedland, jotta Pietari Suuren ja Katariina Suuren jälkeläinen alentuisi kohtelemaan Bonapartea arvoisenaan.

Niin voimakas kuin Aleksanterissa onkin yksinvaltiaan kunniantunto, niin eräs toinen vielä voimakkaampi vaikutin saa hänen mielensä vähitellen valtaansa. Nimittäin niiden kohtalokkaiden seurausten näkeminen, jotka ranskalaisen keisarikunnan luominen tuo mukanaan.

Vilkkaan ja selvän älynsä puolesta nuori venäläinen yksinvaltias on kaikkia vanhan Euroopan hallitsijoita etevämpi. Hän onkin ainoa älykäs heidän joukossaan. Englannin kuningas Yrjö III on jo tulossa mielipuoleksi ja pian hänen järkensä kokonaan pimenee, Preussin Fredrik Wilhelm III on arka, saamaton, otsa rypyssä ja masentuu pienimmästäkin vaikeudesta. Itävallan Frans II, tylsä ja juhlallinen herra, ainoana harrastuksenaan hoviseremoniat ja oman arvonsa näyttäminen, ansaitsee hyvin sen arvonimen, jonka hän sittemmin saikin: juhlapukuinen narri. Espanjan Kaarle IV, sokea ruhtinas, joka hymyilee puolisonsa Marie Louisen kaikille aviorikoksille, on tyhmyyden monumentti. Napolin Ferdinand I ei ole muuta kuin heikkojärkinen ja laiska hyppynukke kuningatar Maria Karolinan ja hänen rakastajiensa käsissä. Ruotsin Kustaa IV Adolf, mystillisyyteen ja ihmeuskoon vaipunut, kansansa ylenkatsoma mies, jonka päässä ei kruunu enää kauan pysy.

Siten Aleksanteri heti alussa arvaa, että Bonaparten nouseminen korkeimpaan arvoon ei ole vain vallankumouksen riemuvoitto ja apoteoosi, vaan myöskin hirvittävän aikakauden enne, aikakauden, jolloin Napoleon ei kauan tyydy hallitsemaan ainoastaan Ranskaa – hän luo pian jälleen länsiroomalaisen Keisarikunnan ja asianhaarojen pakosta ja valtaustensa välttämättömän laajennuksen jälkeen hän ei ole sietävä maailmassa mitään muuta mahtia kuin omansa. Eikä hän sitä juuri salaakaan. Eikö hänen ensimmäinen tekonsa tai oikeammin hänen ensimmäinen keisarillinen eleensä ole tässä kohden oireellinen? Juuri kun hän oli pukeutunut keisariarvon asuun, hän lähtee ensi työkseen Aachenin tuomiokirkkoon polvistuakseen Kaarle Suuren arkun ääressä. Ja eikö hänen ajatuksensa siellä kauan viipynyt sen kunniakkaan haamun luona, joka hallitsee koko keskiaikaa? Ja sitten, liittäen taikauskon jumalattomuuteensa, pani kaniikit hänelle lahjoittamaan, muka tarjotakseen sen keisaritar Joséphinelle, erään tuomiokirkon kalleimmista pyhäinjäännöksistä, nimittäin safiiri- ja kultatalismaniin sovitetun kappaleen todellista ristiä, jonka Kaarle Suuri oli saanut kalifi Harun al Rashidilta samalla kertaa kuin pyhän haudan avaimenkin. Niin, todella, hänen lähtiessään kirkosta, kirkastettuna, nähtiin hänen päänsä päällä karolingilaisen pyhimyskehän kajastus ja hänen sisimmässään olisi jo saattanut lukea ne ylpeät sanat, jotka hän lausui kardinaali Capuanalle: sanokaa paaville, että minä olen Kaarle Suuri.

Mutta nämä ovat vain yksinkertainen esipuhe ja johdanto. Kaksi kuukautta myöhemmin Eurooppa ei voinut olla enää epätietoinen siitä, että pyhän roomalaisen valtakunnan uudestaan syntyminen oli Napoleonin lempiajatus. Se mitä paavi Leo III ei ollut tehnyt Kaarle Suurelle eikä Johannes XII Otto Suurelle, se mitä yksikään Saksin tai Frankin, Schwabenin tai Habsburgin mainehikkaisiin sukuihin kuuluva keisari ei ollut milloinkaan saanut paavilta, se tapahtuu nyt, kun apostolien jälkeläinen Pius VII suostuu jättämään Rooman, antaakseen Pariisissa pyhän siunauksensa ranskalaisten ensimmäiselle keisarille, pyhyyttä solvanneen vallankumouksen pojalle. Tämä tapaus on niin kuulumaton, että skeptillinen Talleyrand kadottaa tavallisen tyylinsä kylmän arvokkuuden ilmoittaessaan Euroopan hallituksille sen kuulumattoman näytelmän, jota niille nyt valmistetaan: "Eurooppa saa olla merkillisen näytelmän todistajana nähdessään Kaarle Suuren vanhasta hallituspaikasta palaavan kuuluisimman hänen seuraajistaan, samalla kun kristillisen maailman ylin mies jättää Italian ja astuu häntä vastaan antaakseen hänelle siunauksen mahtavimman valtakunnan ja koko maailman hyvähuutojen keskellä, hyvähuutojen, jotka kohdistuvat kummallekin ylhäiselle valtiaalle, siunauksen uudelle keisarilliselle arvolle, jonka ranskalaisten kiitollisuus suo Napoleonille."

Ja onko tässä jo kaikki? Ei, ei vielä... Toukokuun 26 p:nä 1805 Napoleon laskee Milanon tuomiokirkossa ylpeästi päähänsä, jota jo painoi keisarikruunu, toisen kruunun, jota jo kaksitoista vuosisataa oli pidetty huomatuimman suvereenisuuden vertauskuvana: Italian kruunun. Sitä kutsuttiin "rautakruunuksi", koska bysanttilaiset kultasepät, jotka sen olivat takoneet vuonna 625 langobardien kuninkaita varten, olivat emaljivanteella sovittaneet siihen yhden niistä nauloista, jotka olivat lävistäneet Vapahtajan kädet ja jalat Golgatan ristillä; se symbolisoi sellaisia suuruuksia, että Kaarle V:nnen ajoista asti kukaan ei uskaltanut panna sitä kruunua päähänsä.

Ja pannessaan rautakruunun päähänsä Pyhän Ambrosiuksen kirkossa korsikalainen vallananastaja jo suorastaan julkeasti ja pöyhistelevästi paljasti himonsa koko niiden laajuudessa... Pian hän yhdistää lombardilaisiin maakuntiin valloituksillaan Genovan, Venezian, Toscanan, Kirkkovaltion ja Napolin kuningaskunnan. Minne hän pysähtyy? Päästyään koko Länsi-Euroopan herraksi hän tahtoo laskea valtaansa Itämaat, Kreikan, Konstantinopolin, Mustanmeren, Georgian, Persian, Intian. "Tämän miehen ruokahalua ei mikään tyydytä. Hänen kunnianhimonsa ei tunne enää mitään rajoja, hän on maailman vitsaus!..." huudahtaa Aleksanteri.

Eikä Aleksanteri muuten ole ainoa, joka ajattelee näin. Älykäs huomioitsija, Preussin palveluksessa oleva italialainen Lucchesini, joka lähettiläänä sai tehtäväkseen esittää herransa varovaiset onnittelut Napoleonille, ei hänkään näe läheistä tulevaisuutta vähemmin synkissä väreissä... Kuinka ei tämä epätavallinen mies kävisi valloituksesta valloitukseen, korkeasta arvosta yhä korkeampaan ja vihdoin Euroopan suurimman osan herruuteen. Missä hän kohtaa esteitä suunnitelmiaan toteuttaessaan? Kuka uskoo niitä mahdottomiksi, kun hän niitä laatii? Ja kun hän käy niitä toteuttamaan, niin onko ainoatakaan hallitusta, joka tahtoisi tai uskaltaisi häntä vastustaa?

Yhtä urheasti kuin naiivistikin Aleksanteri katsoo itsensä tämän vastarinnan kaitselmuksen määräämäksi aseeksi, vastarinnan, jota välttämättömästi vaatii Euroopan pelastus...

Tänä vuonna, 1805, Aleksanterin ulkoministerinä on hänen puolalainen ystävänsä ruhtinas Adam Czartoryski, jonka muisto yhäti järkyttää keisarinna Elisabetin sydäntä. Molemmat miehet ymmärtävät toisensa täydellisesti ja molemmat ovat yhtä älykkäitä, yhtä pintapuolisia ja huikentelevaisia. Vaikka puolalaisessa on vähän enemmän todellisuusvaistoa ja kärsivällisyyttä, niin Aleksanterissa taas on enemmän lennokkuutta, mielikuvitusta ja monisäikeisyyttä.

Heidän ajateltavissa olevat liittolaisensa taistelussa Napoleonin mahtavuuden sietämätöntä mielettömyyttä vastaan ovat Itävalta, Preussi ja Englanti.

Milanon juhlallisuudet ällistyttivät Wienin hovia. Olihan suoranainen hävyttömyys, että Bonaparte anastettuaan Ranskan kruunun oli liittänyt siihen Italiankin kruunun, se oli yllytystä sotaan, sillä Lunevillen sopimus oli muodollisesti edellyttänyt sisalpiinisen tasavallan pysyvää itsenäisyyttä. Mutta mitä tehdä? Täytyy alistua. Itävalta ei ollut vielä toipunut kaikista onnettomuuksistaan, jotka olivat sitä kohdanneet v:n 1796 jälkeen. Rahanpuutteessa se ei voinut kunnostaa armeijaansa, siltä puuttui kiväärejä, tykkejä, hevosia ja varustuksia. Tätä heikkoutta ei voinut parantaa millään, sillä valtiokassa oli tyhjä. Valtion rahavarojen hoito ei myöskään koskaan ollut Itävallan hallitsijoiden vahva puoli, ja ujostelematta puolustettiin yhä tätä asiaintilaa nöyryyttävästi puhumalla "valtion aroista puolista". Ja niinpä tsaari antaessaan ehdottaa keisari Fransille, että sovittaisiin toimenpiteistä yhteistä vihollista vastaan, saa vain tyhjänpäiväisiä vastauksia, varauksia ja verukkeita. Ministeri Cobenzl tunnustaakin avomielisesti: "Me olemme ihan kanuunan suun edessä ja ranskalaiset ehtivät tuhota meidät, ennenkuin te voitte ehtiä meidän avuksemme." Mutta todellinen syy, jota ei sanota venäläisille, on se, että Venäjää kohtaan tunnetaan melkein samanlaista epäluuloa kuin Ranskaakin kohtaan. Sillä Czartoryskin johtoaate, hänen machiavellinen sala-ajatuksensa ei ole itävaltalaisilta salassa. Nimittäin, että yleisessä tulipalossa voidaan palauttaa Puolan kokonaisuus yhdistämällä Romanovien valtikan alle kaikki ne maa-alueet, jotka Katariina II, Fredrik II ja Maria Teresia olivat jakaneet keskenään. Ei ole siis ihme, että keisari Fransin ministerit antavat hänelle neuvon vastata vältellen venäläisten ehdotuksiin.

Aleksanterin ehdotuksia ei otettu suosiollisemmin vastaan Berliinissäkään, vaikka syyt olivat toiset. Saamattomuudestaan ja luonnollisesta arkuudestaan huolimatta Fredrik Wilhelm ylpeilee armeijastaan, joka hänen mielestään on yhä Fredrik Suuren armeija, Rossbachin, Leuthenin ja Liegnitzin taistelujen aikainen voittamaton sotajoukko. Koko hänen perheensä, hänen aatelinsa, hänen kenraalinsa, koko hänen kansansa, koko Saksa pakottavat hänet ajattelemaan samoin. Siitä huolimatta hän vapisee, kun Aleksanteri kirjoittaa hänelle: "Me emme voi enää toivoa Bonapartelta mitään lievennystä hänen ehdoistaan, hänelle täytyy siis näyttää, että 200.000 preussilaista, 200.000 venäläistä ja 300.000 itävaltalaista on valmiina hyökkäämään häntä vastaan." Levottomuuden kiusaamana, saamattomana ja nahjusmaisena hän turvautuu silloin toimenpiteiden lykkäämiseen, kieroihin ja kaarteleviin menettelyihin. Puolueettomuus, johon hänellä on luonnollinen taipumus, miellyttää häntä sitä enemmän, kun hänen rajoitettu, mutta kylmä ja oikeutta harrastava järkensä ei käsitä, miksi hänen hallituksensa rauhallinen edelleentyöskentely ja Ranskan suuruuden kehitys eivät sopisi yhteen, kun sen sijaan Hohenzollernien arvovalta germaanilaisessa maailmassa vain vähenisi Habsburgien mahtavuuden noustessa. Häntä hävettää kuitenkin hänen heikkoutensa ja päättämättömyytensä, sillä hän toistaa mielellään niskaansa nostaen: "minun mielipiteeni ovat horjumattomat, minä en pelkää ketään, odotan tapausten kulkua, lujana seisoen kannallani", ja lyö kannustimensa yhteen.

Huomattuaan ehdotustensa käyvän nolosti sekä Berliinissä että Wienistä, Aleksanteri muuttaa nopeasti suuren diplomaattisen temppunsa ja kääntyy Lontoon puoleen.

Suunnanmuutos sujuu onnellisesti. Englantihan oli jo useita vuosia turhaan toiminut Pietarissa ja Wienissä saadakseen näiden molempien suunnat yhtymään Ranskaa vastaan.

Neuvottelut on uskottu salaisen komitean tarmokkaimmalle jäsenelle Novosiltsoville. Vaikka häneltä kokonaan puuttuukin diplomaattinen kokemus, niin sen korvaa hänessä älyn joustavuus ja hänen merkillinen kykynsä selvittää riitakysymyksiä. Hän ansaitsee täydellisesti ne pilkalliset määrittelyt, jotka hänen kilpailijansa hänestä antavat: Nerokas mies, kaikkitaitavainen, mestarikokki. Ei kukaan, ei edes Czartoryski tulkitse paremmin herransa utuisia aatteita. Novosiltsov lähtee Lontooseen lokakuun lopulla 1804.

Näyttää siltä kuin tsaari ja hänen ministerinsä olisivat tahallaan päästäneet villin mielikuvituksensa täysin valloilleen. Novosiltsoville annetut ohjeet eivät tarkoita vain padon rakentamista Napoleonin himotulvaa vastaan. Aleksanteri ja hänen ystävänsä eivät tyydy niin vähään: he pyrkivät pelastamaan maailmanrauhan rakentamalla Euroopan uudestaan ja saattamalla voimaan uuden valtio-oikeuden.

Tietysti aluksi syntyy sota, suuri sota, mutta he eivät epäile, että Napoleon sortuu siihen!

Sitten, luopumalla kaikesta kansallisesta ja hallitsijasukujen itsekkyydestä, korjataan kaikki rajat. Tällä tavoin parannetulla kartalla ei kukaan enää tunne vanhan mannermaan muodotonta ja luonnotonta hahmoa. Toteuttaakseen tämän rauhoittamistyön kaikki valtiot sitoutuvat luopumaan ainiaaksi sodasta, paitsi vain silloin, kun kaikki ne keinot, jotka kolmannen välitys voi tarjota, ovat jääneet tuloksettomiksi. Ja ikäänkuin teon korkeimmaksi kruunaukseksi perustetaan liitto, jonka säännöt muodostavat uuden kansainoikeuden lakikirjan, josta helposti tulee hallitusten menettelyn muuttumaton sääntö. Varsinkin kun niitä, jotka rohkenisivat rikkoa sen, uhkaisi uuden yhdistyksen "kaikkien voimien hyökkäys..." Sataviisitoista vuotta myöhemmin inhimillinen ironia, joka on puheenjohtajan paikalla inhimillisten yhteiskuntien valtiollisissa ja moraalisissa seikkailuissa, tahtoi, että tämä utuinen kahden slaavilaisen aivoissa syntynyt houre heräisi eloon naiivimpana ja vieläkin mahdottomampana erään anglosaksilaisen aivoissa. Historian alituiset palaamiset ja uudelleenalkamiset panevat välistä melkein uskomaan sielun vaellukseen.

Saattaa helposti kuvitella mielessään, mitä William Pitt tunsi, kun Novosiltsov esitti hänelle ylevän haaveensa.

Hän pidättyi kuitenkin lausumasta purevia ivasanoja, jotka kaikissa muissa tilaisuuksissa olisivat päässeet hänen huuliltaan, sillä tässä unelmien ja ylevien suunnitelmien sanatulvassa yksi kohta hänestä tuntuu ehdottomasti tärkeältä. Nimittäin, että Venäjän itsevaltias tarjoaa todella aseellisten voimiensa yhteistyötä Napoleonia vastaan, jotta tältä riistettäisiin ylin valta-asema Euroopassa ja Ranska pakotettaisiin palaamaan vanhoihin rajoihinsa tai muihin sellaisiin, jotka paremmin sopisivat yhteen kansojen yleisen turvallisuuden kanssa. Kas, siinä oli kohta, joka ansaitsi vakavan huomion! Mitä muuhun tulee, nimittäin Euroopan kartan perusteluun ja kansainvälisen oikeuden uudistukseen, nämä kaikki suuret kysymykset otetaan myöhemmin, voiton jälkeen, tarkasteltaviksi. Englantilainen ministeri hyväksyy siis, tehtyään useita varauksia, jotka verhottiin kauniisiin sanoihin ja tyhjiin lupauksiin, venäläisten suunnitelman lisäten, että hän lähettää pian Pietariin muodollisen liittosopimuksen ehdotuksen. Hän lopetti, lausumalla sanat, jotka kaikuivat ihanilta Novosiltsovin korvissa: "mitä avustuksiin tulee, me kustannamme ne, mikäli meidän valtiovaraimme tila sen sallii, me annamme 5 miljoonaa puntaa ja mahdollisesti vähän enemmänkin..." Mannermaan aseistaminen ja ihmishankkijoiden palkkaaminen, sehän on jokaisen brittiläisen avustuksen perusehto. Ja missä olisi runsaampi miesvarasto kuin Venäjällä! Siellä sitä paitsi ei ollut mitään parlamenttia, jolle olisi tehtävä tiliä tai annettava selityksiä. Ei minkäänlaista yleisen mielipiteen kontrollia. Ihmishenkien kaupassa eivät mitkään muut markkinat tarjoa yhtä paljon varastoa ja helppoja ehtoja kuin Romanovien keisarikunta!... Inhottavaa kaupankäyntiä, sanoi myöhemmin Napoleon, jolla kyllä ei ollut puhdas omatunto: "Ihmisveri!" huudahti hän jalon suuttumuksen vallassa, "ei ole nyt enempää kuin kauppatavara englantilaisten käsissä".

Englannin ulkoministeriön ehdotuksessa, joka tuli huhtikuun 11:n 1805 sopimukseksi, ei ole mitään jäljellä slaavilaisista haaveista. Se ei kokonaisuudessaan ole mitään muuta, kuin mitä tällaisen sopimuksen tuleekin olla: sodankäyntikone.

Heti sopimuksen allekirjoituksen jälkeen Aleksanteri on sellaisen kauhun vallassa, että hän yrittää vielä kerran saada Napoleonin myönnytyksiin. Liian myöhäistä, Venäjän itsevaltias ei ole enää vapaa eleissään, ja William Pitt ilmaisee sen hänelle.

Elokuun 9:nä 1805 Itävalta on vihdoin käsittänyt, että siltä menee hukkaan koko Italia Napoleonin kynsissä ja se liittyy englantilais-venäläiseen huhtikuun 11 p:n sopimukseen.

Kolmas koalitsioni on valmis. Sitä seuraa yksitoista vuotta teurastuksia, kauhuja ja tuhoja. Kohtalojen kirjoissa häämöittää kaksi siihen asti tuntematonta nimeä, jotka lyhytnäköisinkin Sibylla voisi helposti tavata: Austerlitz, Trafalgar.

V LUKU.

Uhkarohkean seikkailun, johon tsaari sitoutuu Napoleonia vastaan, hän luulee nopeasti suoritetuksi ja kunniakkaaksi äkkinäiseksi hyökkäykseksi, sankarilliseksi ja riemukulkuun päättyväksi ristiretkeksi, joka pelastaa Euroopan; Venäjän armeijan puutteellinen tila. – Syysk. 21 p. 1805 Aleksanteri lähtee Pietarista oltuaan juhlallisessa jumalanpalveluksessa Kasanin Pyhän äidin kirkossa. Taikauskoiset ennakkoluulot; Kondrati Selivanov: "kuohittu Kristus". Sill'aikaa kuin tsaarin joukot marssivat Itävaltaa kohden, hän itse käy Pulawyssa, Czartoryskien sukutilalla lähellä Varsovaa. Hänen haaveelliset suunnitelmansa Puolaan nähden. – Marssiessaan, keskittyäkseen Tonavalle, ranskalaiset joukot loukkaavat Ansbachin preussilaisen alueen puolueettomuutta. Kiihtymys Saksassa. Tsaari kiirehtii suoraa päätä Berliiniin. Fredrik Wilhelmin hämmästys. Kuningatar Louise. "Armida", hänen romaaninsa Aleksanterin, hurmaajan kanssa. – Kaksi ukkosenjyräystä. Ulmin antautuminen ja Elchingenin taistelu. Potsdamin neuvottelut. Metternich astuu näyttämölle. Vuoden 1805 marraskuun 5 päivän salainen sopimus. Yöllinen rukoushetki Fredrik Suuren haudalla. – Pitkiä kiertoteitä Aleksanteri saapuu armeijansa luo. Ensimmäiset pettymykset; vanha Kutuzov. "Asioiden välttämätön kulku." – 2 p. joulukuuta 1805. "Austerlitz kaunein taisteluni." Venäläisen armeijan täydellinen tappio. Tsaarin nolo pako.

Ryhtyessään vastustamaan Napoleonia taistelukentillä Aleksanteri oli luullut kehittäneensä sotilaallisen voimansa, arsenaaliensa hankinnat ja joukkojensa järjestelyn korkeimmilleen. Mutta mitä vielä! Sotaväen todellisen vahvuuden, liikennöimisen, ammusvarastojen, vaatetuksen, muonituksen ja kuormaston kysymykset, yleensä kaikki se, mikä ei koskenut kauniissa univormussa suoritettavia paraateja, ikävystyttivät Aleksanteria. Seikkailu, johon hän niin kevytmielisesti syöksyy, tapahtuu hänen silmiensä edessä aivan kuin komea sotanäytelmä, kuin harhailevan ritarin yritys, kuin kunniakas ja nopea hyökkäys, sankarillinen riemukulkuun päättyvä ristiretki Euroopan pelastukseksi. Tuntuu siltä kuin hän jo edeltäpäin näkisi ne suurenmoiset kuvaelmat, jotka kymmenen vuotta myöhemmin hänet huumaavat. Mutta jos kysytään, mikä erityinen Venäjän etu hänet tekee niin sotaiseksi, niin ei löydä ainoatakaan syytä. Häntä muuten tällä hetkellä askaroittavat hänen lemmensuhteensa, joskin hän yhä on kauniin ruhtinatar Naryshkininsa lumoissa, mutta häntä palvoessaan hänellä usein on Naryshkinin kauniita kilpailijattaria, hovinaisia, ranskalaisia näyttelijättäriä ja vieläpä pieniä venäläisiä porvarisnaisiakin. Syyskuun 21:nä 1805, kylmänä koleana aamuna hän lähtee Pietarista käytyään ensin juhlallisessa jumalanpalveluksessa Kasanin jumalanäidin kirkossa. Ne ajatukset, jotka olivat täyttäneet hänen ajatuksensa jumalanpalveluksen aikana, eivät ehkä olleet täydelleen oikeauskoisuuden mukaisia. Kaksi päivää aikaisemmin hän salaisesti oli ottanut vastaan eriskummallisen miehen, ruumiillisesti vaivaisen lahkolaisjohtajan Kondrati Selivanovin, skoptsien apostolin. Tämän mystikon oppi perustui profeetta Jesajan sanoihin: "Silloin Herra sanoi kuohilaille: jotka noudattavat tarkoin minun lakiani, minä annan huoneessani ja muurieni sisällä muistomerkin ja nimen, joka on poikia ja tyttäriä parempi. Minä annan heille iankaikkisen nimen, joka ei häviä." Hän opetti siis, että ihmisen tulee verisen uhrin avulla vapautua lihan saatanallisesta houkutuksesta; ja hänen opetuslapsiansa oli tuhansia. Kirkko oli turhaan vainonnut häntä kaikella ankaruudella, hänen sielunsa pyhyyttä olivat todistaneet niin selvät merkit, että erikoinen sädekehä ympäröi hänen päätänsä. Useat hänen uskollisista opetuslapsistaan, jotka eivät epäilleet hänen olevan Vapahtajan todellisen ruumiillisen ilmestyksen, eivät tahtoneetkaan kutsua häntä muuksi kuin kuohituksi Kristukseksi. Uskonsa takia hän oli saanut kärsiä monivuotista pakkotyötä Irkutskissa. Mutta eräänä päivänä Paavali I, jolle oli kerrottu mitä kummallisimpia asioita tästä pyhästä kerjäläisjohtajasta, tahtoi välttämättä tutustua häneen ja armahdettuaan hänet antoi hänen palata Siperiasta. V:n 1801:n maaliskuun 23:nnen murhenäytelmä oli estänyt näiden kahden mielipuolen kohtaamisen, mutta Aleksanteri I piti kiinni isänsä ajatuksesta, käski majoittaa Selivanovin erääseen Pietarin luostariin ja kävi välistä keskustelemassa hänen kanssansa. Sillä tämä eunukki-Kristus näki välistä tulevia tapahtumia. Niinpä tälläkin kertaa hänen ennakkotajuntansa pani hänet väittämään tsaarille, että nyt oli tullut oikea hetki hyökätä "kirottua ranskalaista vastaan".

Heinäkuussa 1914 eräs toinen jumalanmies (Bozshy tsheloviek), saastainen Rasputin, esiintyy hänkin, mutta sotaa vastaan: "Sanon sen sinulle vielä kerran", hän kirjoitti Nikolai II:lle, "kauhea pilvi leviää Venäjän yli, kaikkialla on kyyneliä, kokonainen kyynelten valtameri; ja minä en löydä sanoja kuvatakseni tätä verta, se on liian kauheata, ei ainoatakaan toivon sädettä!" Järjellä on niin vähän tilaa ihmisasioiden johdossa, että ennustus-vaisto on hyvin sopusoinnussa järjen harhaantumisen kanssa.

Sillä aikaa kuin venäläiset joukot huonosti vaatetettuina ja huonosti muonitettuina kulkevat hitaasti Puolan läpi Itävaltaa kohden, Aleksanteri matkustaa Pulawyiin Czartoryskin sukutilalle Veikselin varrella.

Upeassa linnassa vallitsee puuhaa ja kiirettä, innostuneesti otetaan itsevaltias siellä vastaan. Juhlia kestää siellä taukoamatta vain viisitoista päivää.

Keskustellessaan ylimysperheiden edustajien kanssa, miesten, joissa on säilynyt kansallisten toiveiden pyhä tuli, hän ilmaisee heti Napoleonin lyötyään uudistavansa Puolan yhteyden Venäjän suojassa. Hän on niin kaunopuheinen, niin hurmaava, hänen katseensa niin läpitunkeva ja tenhoava, ettei yksikään hänen kuulijoistansa epäile, että Boleslavien ja Sobieskin kunniakas isänmaa elää ylösnousemuksensa aattoa. Samalla kertaa hän laskee viehättävät hellyydenosoituksensa kauniiden puolattarien jalkain juureen ja kysyy, onko heillä mitään tilauksia toimitettavana Pariisista, ja luonnostaan viettelijänä hän näinä päivinä saa kokea valionautintoja.

Mutta Saksassa on tilanne yht'äkkiä käynyt vakavaksi. Kaksikymmentätuhatta ranskalaista, jotka ovat lähteneet Hannoverista ja marssivat Tonavaa kohden, ovat julkeasti loukanneet Preussin puolueettomuutta oikaistessaan tiensä Ansbachin alueen kautta. Koko Preussi puhkeaa raivoon ja huutaa sotaa.

Tahtoen käyttää hyväkseen asiain tilaa ja temmatakseen Fredrik Wilhelmin mukaan ja ollen varma, ettei tämä uudestaan nöyrry Napoleonin edessä, Aleksanteri lähtee äkkiä Pulawysta ja matkustaa Berliiniin, jonne saapuu lokakuun 25 p:nä.

Hän saa osakseen runsaasti kunnianosoituksia, sitten hänet viedään Potsdamiin, jotta siellä voitaisiin tutunomaisemmin nauttia hänen läsnäolostaan. Hän huomaa pian, että Fredrik Wilhelm on samanlainen nolla, yhtä pelko ja puheessaan kangerteleva kuin ennenkin. Sitä vastoin kuningatar Louise on ihailtava urheudessaan ja uljuudessaan. Ne suosionosoitukset, joita hän saa kaikkialla osakseen, kehittelevät yhtä paljon hänen naisellista turhamaisuuttaan kuin hänen kuninkaallista ylpeyttäänkin. Hänessä ilmenee jo sama Louise, jommoisena hänet sittemmin tunnetaan: preussilainen isänmaanrakkauden olennoituma, hovin, armeijan ja kansan epäjumala.

Tämä ei ollut ensi kerta, jolloin hän kohtasi Venäjän hallitsijan. He olivat tulleet tuntemaan toisensa jo 1802 Aleksanterin pikimmältään käydessä Memelissä, jonne sotilasmanööverit olivat tuoneet Fredrik Wilhelmin.

Synnyltään Meklenburgin prinsessa, Louise oli silloin kahdenkymmenenviiden vuoden ikäinen ja kauneutensa kukassa. Piirteittensä hienouden, silmiensä liekehtimisen, viivojensa sirouden, älynsä sulon, viehätyksen ja koko hänen olennostaan vuotavan magnetismin takia hän ansaitsee sen nimen, jonka Napoleon hänelle pilkaten antaa: Armida (Torquato Tasson "Vapautetun Jerusalemin" naissankari). Tuntehikkaana, uskonnollisena mystikkona, unelmia ja liikutuksia janoavana hän kuitenkin on moitteettoman hyveellinen. Mutta kiemailu, jonka hän itselleen sallii, ja mielihyvä, jota hän tuntee tietäessään viehättävyytensä mahdin ja lopuksi eräänlainen kuumeisuus, joka hohti hänen silmistään, johtavat mieleen tämän la Rochefoucauldin mietelmän:

"On vain vähän kunniallisia naisia, jotka eivät olisi kyllästyneitä ammattiinsa." Louisella onkin oikeus kyllästymiseen enemmän kuin monella muulla, sillä Fredrik Wilhelm on sekä liian ikävä että liian tyhmä.

Heti ensinäkemältä Louise oli kiehtonut Aleksanterin, tai – kuten eräs tämän kohtauksen todistaja sanoi, hän oli noitunut hänet. Mutta lisäksi tapahtui se, mikä tapahtuu vain joskus: Louise oli itsekin joutunut lumoihin, Aleksanteri oli hänet lumonnut. Muutamassa harvassa päivässä he olivat edenneet sangen kauas platonisen tuttavallisuuden vaarallisilla teillä.

Lumoojan lähdettyä kirjoitti kuningatar veljelleen: "Memelin kohtaus oli jumalallinen; lähetän sinulle tämän mukana päiväkirjani, pyhimmän aarteen, minkä omistan. Lähetä se heti takaisin, Kristuksen haavojen nimessä!"

Eikö hyveellinen Armida romanttisessa viehtymyksessään ollut varomaton? Muudan yksityiskohta, jonka tapaamme ruhtinas Czartoryskin muistelmissa, voisi antaa aihetta sitä luulemaan? Palatessaan Memelistä Aleksanteri kertoi Czartoryskille olleensa todella levoton siitä, että hänen huoneensa sijaitsivat niin, että niistä oli pääsy kuningattaren huoneeseen ja että yöllä Aleksanteri sulki ovensa salpaan, jottei tultaisi häntä yllättämään ja johtamaan vaarallisiin kiusauksiin, joita hän tahtoi välttää.

Politiikan verhon alla Memelin kiemailu siis jatkui sangen miellyttävästi Potsdamissa, kun lokakuun 30 p:nä kaksi ukkosenjyräystä, kaksi salaman leimausta valaisi Berliinin taivaanrantaa. Itävaltalaiset, joiden kimppuun Tonavalla Elchingenissä marsalkka Ney hyökkäsi, olivat kärsineet raskaan tappion, ja lisäksi kenraali Mackin, joka oli saarrettu Ulmiin, oli täytynyt häpeällisesti antautua 32.000 miehen kanssa. Näin ollen ei mikään vakava este pysäyttäisi enää Napoleonia marssimasta Wieniä vastaan.

Sillä aikaa kun yleinen mielipide oli kiihdyksissä, Potsdamin neuvottelut jatkuivat useita kertoja päivässä. Kuningatar sekaantui välistä niihin tulistuneena ja kiihkeänä: hänen intonsa, sankarillinen mielensä, Aleksanterin katseet ja rohkaisut ja kuningattaren ilo siten paljastuessaan kokonaan tämän ritarillisen ystävänsä edessä – antaa hurmaavan valaisun hänen kauneudelleen. Toinen tulee vielä mukaan. Hän esiintyy siinä lumoavassa osassa, joka häntä 43 vuotta perätysten ylläpitää maailman näyttämön etualalla: nuori kreivi, sittemmin ruhtinas Metternich. Sellaisena kuin hänet nyt nähdään hän pysyy koko valtiollisen uransa aikana: julkeana, turhamaisena, irstaana, sadatellen Ranskaa, halveksien Hohenzollerneja ja Romanoveja, vailla kaikkia periaatteita ja häikäilemättömänä, muka merkillisen selvänäköisenä, viekkaana ja sitkeänä.

Sekavien keskustelujen jälkeen, jotka usein jatkuvat myöhään yöhön, Fredrik Wilhelm, murtuneena ja hämääntyneenä kieltäytyy 3 p:nä marraskuuta yhtymästä itävaltalais-venäläiseen koalitsioniin.

Ministerit Hardenberg ja Haugwitz laativat kiireesti joukon pöytäkirjoja, joiden mukaan Preussi tarjoaa sotiville välitystään. Napoleonia kehoitetaan allekirjoittamaan ennen 15 p:ää joulukuuta mahdottomat ehdot. Jos hän kieltäytyy, mitä ei voi epäillä, sitoutuu Preussin hallitus asettamaan häntä vastaan 180.000 miestä. Arvostelukykyinen Metternich tahtoisi kuitenkin, että Napoleonille määrätty odotusaika olisi 48 tuntia pitempi eikä siis mikään ultimaatumi. Hämmästyttävällä selvänäköisyydellä hän lausuu: jos te annatte Bonapartelle aikaa palaamiseen, niin hän lyö meidät toisen toisensa jälkeen pois pelistä. Niin murtunut kuin Fredrik Wilhelm onkin, hänessä kuitenkin on voimaa hylätä tämä oikein ennustava ehdotus.

Allekirjoitukset vaihdetaan Aleksanterin huoneistossa ikäänkuin merkitsemään, että Romanovit ovat Hohenzollerneja etevämmät, aivan kuin Fredrik Wilhelm ei olisi enempää kuin Venäjän itsevaltiaan vasalli.

Saatettuaan tehtävänsä loppuun tsaari määrää lähtönsä seuraavaan iltaan.

Mutta lujittaakseen molempien hallitsijoiden liittoa ja ennen kaikkea saadakseen varmuuden, ettei hänen puolisonsa mahdollisesti luopuisi sopimuksestaan, kuningatar keksii teatterimaisen jälkikirjoituksen, jonka mukaan jokainen kieltäytyminen vannotusta liitosta on katsottava pyhyyden loukkaukseksi.

Marraskuun 4:nä klo 12 yöllä kolme hallitsijaa lähtee salaperäisesti palatsista ja käyden autioita katuja pitkin ohjaa jalan kulkunsa garnisonikirkkoa kohden. He astuvat matalasta ovesta kirkkoon, sitten he heitä seuraavan soihdun valossa päätyvät kryptaan, jossa Fredrik Suuren tomu lepää. Viivyttyään hetken hartaina sarkofaagin edessä, keisari ja kuningas, seisoen käsi kädessä ja katsoen toisiaan silmästä silmään, vannovat toisilleen ikuista ystävyyttä. Kuningatar Louise, kalpeana ja mustaan viittaan kääriytyneenä näyttää olevan tämän, vainajan luona tapahtuvan, vannotustilaisuuden esipappi. Filosofi-kuninkaan, Voltairen ystävän, epäilijöiden ja uskonluopioiden ruhtinaan haamu varmaan makeasti nauroi.

Palatessaan kirkosta Aleksanteri jättää hyvästi isäntäväelleen ja nousee vaunuihin.

Saavuttuaan perille Puolan kautta Aleksanterin armeija keskittyy Määriin ja sen yleisesikunta on sitä Olmützissä vastassa.

Aika kiirehtii: Napoleon lähestyy Wienistä pikamarssissa. Aleksanteri ei kuitenkaan luovu mielihalustaan: hän tahtoo käydä tapaamassa sisartaan Mariaa, Saksin perintöprinssin puolisoa. Tämä poikkeus vie häneltä neljä tai viisi päivää, mutta vähät siitä!

Weimarista kirjoittaa Czartoryski: "Meidät otettiin vastaan todellisella rakkaudella. Tehtyämme tuttavuutta muutamien kuuluisien kirjailijoiden kanssa, jotka silloin olivat koolla hovissa, kuten Göthen, Schellingin, Herderin ja Wielandin kanssa, jatkoimme matkaamme. Aleksanteri kiirehti Olmütziin, jossa häntä odotti keisari Frans."

Lähtiessään "Saksan suloisesta Ateenasta" 13 p:nä marraskuuta Aleksanteri saa levottomuutta herättäviä uutisia Ranskan armeijan marssista ja hän kirjoittaa Fredrik Wilhelmille: "Asiat ovat paljon huonommin kuin saatoimme edellyttää lähtiessäni Berliinistä. Joka hetki on kallis, Euroopan kohtalo on teidän käsissänne."

Samana päivänä, marraskuun 13:na, Napoleon majoittuu Schönbrunniin Maria Teresian entiseen palatsiin, jossa hänen poikansa, Rooman kuningas, 27 vuotta myöhemmin, menetettyään kaikki luvatut valta-asemat, korunaan naurettava arvonimi, potee kuolettavaa koti-ikävää ja keuhkotautia pukeutuneena itävaltalaisen kapteenin univormuun.

Vihdoin, marraskuun 18:na Aleksanteri, jonka oli täytynyt kulkea kiertoteitse koko Böömin läpi päästäkseen Määriin, saapuu Olmütziin.

70.000 venäläistä ja 12.000 itävaltalaista – siinä koko sotajoukko, jonka molemmat liittolaishallitsijat voivat asettaa Napoleonin 75.000 sotamiestä vastaan. Loput, joista ei tiedä, milloin ne saapuvat, menehtyvät marsseihin ja vastamarsseihin Böömin ja Schlesian teillä. Muonitus on epäkunnossa, nälkiintyneet joukot joutuvat pakostakin useimmiten ryöstämällä ottamaan ruokansa. Ei ole mitään korkeinta komentoa eikä johtavaa tahtoa. Vanha kenraali Kutuzov on ikävystynyt, uninen ja fatalisti, mutta ottaa kylmäverisesti vastaan kaikki koettelemukset, koska hän kauan aikaa sitten on alistunut tapausten välttämättömään kulkuun. Näyttää siltä kuin hän olisi etukäteen ottanut esikuvakseen sen hämmästyttävän muotokuvan, jonka Tolstoi kerran antaa hänestä romaanissaan "Sota ja rauha".

Miten suhtautui tähän kaikkeen tsaari? Pian hänen eteensä astuu Wien ja sodan todellisuus, se mitä Napoleon kutsui taistelujen huumaavaksi leikiksi ja Bismarck, proosallisemmin, voiman ja sattuman veriseksi peliksi.

Me saamme sitä paitsi tutustua Aleksanterin mielentilaan eräästä ensiluokkaisesta asiakirjasta, hänen suuren puolalaisen, häntä seuranneen ystävänsä kirjeestä. Czartoryski kirjoitti hänelle neljä kuukautta myöhemmin katkeran pettymyksen vallassa. "Teidän saapuessanne Olmütziin, Sire, saattoi huomata kaksi mielipidettä niiden henkilöiden keskuudessa, jotka Teitä lähestyivät. Toiset olisivat olleet valmiit luopumaan koko sotaretkestä ilman miekan iskua, toisilla ei näyttänyt olevan halua taistella kuin näön vuoksi, saadakseen sitten lähteä tiehensä. Ainoastaan ani harvoissa saattoi huomata tietoisen, horjumattoman tahdon, joka yksin antaa voitonvarmuuden. Toisistaan eriävien, Teidän Majesteetillenne annettujen taistelutietojen johdosta, mieliala vaihteli yhden aamupäivän kuluessa lamaannuksesta suurimpaan varmuuteen. Samaan aikaan sadateltiin kaiken puutetta ja itävaltalaisia. Olisi ollut viisaampaa ja jalomielisempää kohottaa viimeksimainittujen rohkeutta huomaavaisuudella ja kehumisella, mutta sen sijaan heitä kohdeltiin halveksien ja heidän mieltänsä katkeroitettiin antamalla heidän tuntea meidän paremmuutemme ja kohdistamalla heihin ivasanoja kaikkien kuullen, mistä seurauksena oli, että kahden liittolaisarmeijan upseerit kiroilivat toisiaan katkerammin kuin vihasivat ranskalaisia. Sen jälkeen kun Teidän Majesteettinne oli saapunut armeijansa luo, kenraalit eivät saaneetkaan havaita sitä lujaa päättäväisyyttä ja uhrimieltä, joka on menestymisen ehto, he olivat vain kaukaa olleet sen näkevinään. He olivat alttiit omaksumaan mielipiteet, joiden luulivat teilläkin olevan. Oli tärkeää, että Teidän Majesteettinne jätti Olmützin, antaen taistelun seurata luonnollista kulkuansa."

Joulukuun ensimmäisen iltana Napoleon saattaa onnitella itseään sen "luonnollisen kulun" johdosta, jonka sotatoimet olivat saaneet.

Schlapanitzissa hän keskustelee nuotiotulen ääressä vapaasti upseeriensa kanssa; hän puhuu heille suuresta Corneillesta ja uudistuksesta, jota hänen mielestään nykyaikainen murhenäytelmä kaipaa.

– Politiikan täytyy nykyään tulla teatterissa antiikkisen kohtalon sijalle, kohtalon, joka tekee Oidipuksesta rikollisen, hänen sitä olematta...

Napoleon lopetti keskustelunsa lausumalla kauniin elämänohjeen: "Täytyy tahtoa elää ja osata kuolla." Mutta yht'äkkiä hän juuttuu kiinni ajatukseen, joka Egyptin sotaretkestä alkaen usein juolahti hänen mieleensä ja huudahtaa:

– Etten minä sittenkin valloittanut Acrea! Minä panin turbaanin päähäni, annoin armeijani vetää leveät housut jalkaansa, en pannut armeijaa vaaralle alttiiksi, ennenkuin viime tingassa, tein siitä pyhän pataljoonani, minun omat Kuolemattomani. Minunhan olisi arabialaisten, kreikkalaisten ja armenialaisten avulla pitänyt päättää sotani turkkilaisia vastaan. Tämän Määrissä käydyn taistelun sijasta minä olisin voittanut Issoksen taistelun. Olisin julistautunut Itämaiden keisariksi ja palannut Pariisiin Konstantinopolin kautta!

Hänen adjutanttinsa Segur rohkenee huomauttaa:

– Mutta, Sire, emmekö ole matkalla Konstantinopoliin? Jos näiden yön hiljaisuuteen singottujen sanojen kaiku joskus saapui Aleksanterin korviin, mitä ahdistusta hän tunsikaan sydämessään!

Toisena päivänä joulukuuta on Austerlitz, "minun kaunein taisteluni", sanoi aina Napoleon.

Oi, mikä surkea muisto Aleksanterille! Siinä sekaannuksessa, joka pian kääntyy tuhoisaksi tappioksi, hänen hermonsa pettävät hänet ja koko hänen mielenmalttinsa lamaantuu. Czartoryski, mennen jotenkin kauas siinä, mitä hän kutsui vilpittömän suoruuden oikeudeksi, uskaltaa hänelle säälimättömästi muistuttaa tästä: "Austerlitzissa teidän läsnäolonne ei ollut miksikään hyödyksi. Juuri sillä paikalla, jolla te olitte, sekasorto seurasi välittömästi ja täydellisenä. Teidän Majesteetillanne oli siinä osansa ja teidän täytyi kiireesti poistua, ja teidän lähtönne lisäsi hämmennystä ja lamaannusta..."

Mutta yö tuli, pakkasyö. Erillään esikunnastaan ja ajoneuvoistaan, ainoastaan Czartoryskin ja kolmen kasakan saattamana väsymyksen ja häpeän lamaamana, kuumeen polttamana, vatsakivun vaivaamana ja itkien aina, kun täytyi pysähtyä, jotta hevoset saisivat levähtää, tai suorittamaan tarpeitaan, tai vaipuen välistä unen horrokseen jossakin mökkipahasessa, hän saapuu 3 p:nä Holicziin, jossa hänen ei enää tarvitse pelätä joutuvansa ranskalaisten etujoukkojen vangiksi.

Niin päättyy tämä uljas ristiretki, joka hänen ensimmäisissä unelmissaan oli näyttänyt riemukululta.

VI LUKU.

Paluu Pietariin. Katkeria syytöksiä "Austerlitzin voitettua" vastaan. Leskikeisarinna Maria Feodorovnan hovi tulee vastustuspuolueen hehkuvaksi liedeksi. – Ranskalaisen voiton seuraukset; Itä on uhattu: "Meidän täytyy ilmoittaa Bonapartelle, että me olemme valmiit mieluummin ryhtymään sotaan kuin antamaan hänen pirstoa Turkin." – Saksalaisen isänmaanrakkauden herääminen: Ranskan ja Preussin välit menevät rikki. Romanttisessa mieltymyksessään kuningatar Louiseen Aleksanteri lupaa auttaa Fredrik Wilhelmiä. – 14 p:nä lokakuuta 1806 Fredrik Suuren voittamaton armeija joutuu tuhon omaksi Jenassa. – Koko Venäjä on kauhun ja hämmästyksen vallassa. Pyhä synodi julistaa anateemansa Napoleonille. Tsaari vakuuttaa Fredrik Wilhelmille pitävänsä ehdottomasti kiinni Venäjän ja Preussin välisen kiinteän ystävyyden periaatteesta. – Kenraali Bennigsen, päämurhaaja ylipäällikkönä. Ankara talvisotaretki. Pultuskin ja Eylaun ratkaisemattomat taistelut. 14 p:nä kesäkuuta 1807 Napoleonin loistava voitto Friedlandissa: "Kotkani ovat kohotetut Niemenin varsille." – Kahden hallitsijan kohtaus Tilsitissä, syleilyjä, neuvotteluja ja haavetta: "Minä pyydän Teiltä niin vähän, jollei tämä kaikki ole unennäköä." – Fredrik Wilhelmin surkea väliintulo: "Hän on yhtä tyhmä kuin sotamiehiä opettava kersantti." Kuningatar Louisen saapuminen. Hänen turha toivonsa Aleksanterin apuun. Hänen asenteensa sankarillinen uljuus. Napoleon tekee hänelle kömpelöjä ja vastenmielisiä ehdotuksia. Tilsitin sopimukset. Napoleon lupaa Aleksanterille Suomen. Todellisuuden, mielikuvituksen ja harhanäön osuus niissä. Kumpiko molemmista keisareista on paremmin käsittänyt toisensa?

Paluu Pietariin on katkera koettelemus Aleksanterille. Hallitsija ja hänen asetoverinsa uskaltavat tuskin näyttäytyä yleisölle. Novosiltsovin sanan mukaisesti he pelkäävät kuin pöllöt päivän valoa.

Salongeissa, joissa venäläisillä seurapiireillä on ainoa mahdollisuus lausua mielipiteensä, alkaa syytösten, vieläpä ivasanojen ja pilkkapuheiden konsertti, joka kohdistuu masentuneeseen keisariin.

Tämä vastustus- ja vihamielisyysliike saa leskikeisarinnasta arvokkaan tuen. Yhtä ylpeänä ja terävänä kuin hänen poikansa on taipuisa ja myöntyvä, hän antaa poikansa kuulla julmia totuuksia politiikkansa erehdyksistä, tyhmyyksistä ja kömpelyyksistä. Hän moittii häntä kovasti avustajiensa vaalista ja ennen kaikkea hänen sokeasta luottamuksestaan Czartoryskiin. "Muistattehan, kuinka syvästi surin, kun hänet nimititte ministeriksi, ja kaikki ne esitykset, jotka teille tein, ja kaikki ne ennustukset, jotka teille lausuin tämän nimityksen seurauksista?"

Mutta millään taholla Austerlitzin tuottama nöyryytys ei tuntunut niin tuskalliselta kuin upseerikunnassa. Ei kukaan voi käsittää, että yksi ainoa taistelu olisi pakottanut Venäjän luopumaan aseista. Ja kaikki vaativat pikaista kostoa. Vieläpä muutamat kiihkoilijat menevät niin pitkälle suuttumuksessaan, että uhkaavat tsaaria isänsä kohtalolla, jollei hän pian korjaa kärsittyä häpeää.

Saatuaan tiedon tällaisista puheista tai ne vaistoten Aleksanteri vaipuu uudelleen "synkkiin mietteisiin ja kalvavien omantunnontuskien valtaan", jossa Czartoryski on hänet tavannut jo monta kertaa.

Sitä mukaa kuin viikot kuluvat ja tietoja saapuu Berliinistä, Wienistä, Münchenistä, Stuttgartista, Lontoosta ja Napolista, käyvät myöskin Austerlitzin kauas kantavat seuraukset yhä selvemmiksi. Sellaisina kuin ne nyt näkyvät, sellaisina on Napoleon jo voittonsa aattona tyytyväisenä esittänyt Pius VII:lle: "Minä olen tästä lähtien kuin Kaarle Suuri, sillä minä olen Ranskan kruunuun liittänyt langobardien kruunun ja minun valtakuntani rajoittuu Orienttiin."

Ranskan diplomatia kohottaa heti vaateliaisuuttansa ja tekee toimeliaisuutensa Konstantinopolissa kaksi kertaa vilkkaammaksi. 2 p:nä toukok. 1806 Napoleon nimittää suurlähettilääkseen Korkean Portin luo yhden toimeliaimmista upseereistaan, kenraali Sebastianin. Uuden valtuutettunsa ohjeeksi keisari sanelee itse Talleyrandille tällaisen selväsanaisen ja vaativan ohjelman: "1:ksi kolmiliitto minun, Portin ja Persian kesken Venäjää vastaan, 2:ksi, että Ranskan suhde Porttiin käy ilmeiseksi Venäjälle, Englannille, koko Euroopalle, 3:ksi Bospori on suljettava venäläisiltä, 4:ksi minä en tahdo ensinkään jakaa Konstantinopolin keisarikuntaa. Jos minulle tarjottaisiin siitä kolme neljännestä, niin minä en tahtoisi siitä mitään. Minä tahdon vahvistaa tätä valtakuntaa ja käyttää sitä hyväkseni vastustamaan Venäjää. Turkki tulee siis taistelukentäksi Venäjän ja Ranskan välille."

Kun tämä odottamaton tulevaisuudenohjelma tulee tunnetuksi Pietarissa, se herättää suuttumuksen myrskyn. Bonaparte on kaikin keinoin pidettävä etäällä itäisestä maailmasta, joka Pietari Suuren testamentin mukaan on luvattu Romanoveille.

Ei Czartoryskikaan epäröi: "Meidän täytyy ilmoittaa Bonapartelle, että olemme mieluummin valmiit aloittamaan uuden sodan kuin suostumme Turkin paloittelemiseen tai annamme Napoleonille selvän etuaseman tässä valtakunnassa."

Ja antaakseen enemmän pontta tälle uhkaavalle selitykselle, Czartoryski ehdottaa Aleksanterille Moldo-Valakian sotilaallista miehittämistä. "Tällä kertaa Bonaparte varmaan ymmärtää!"

Mutta pian leijailee Euroopan yli suoranaisempi, uhkaavampi vaara; Berliinin ja Pariisin välit ovat jännittyneet äärimmilleen.

Austerlitzin jälkeen Fredrik Wilhelmin pää on mennyt sekaisin. Hämmingissään hän etsii yht'aikaa kahta vastakkaista liittoa, toista Venäjän ja toista Ranskan kanssa, mutta Napoleon ei antanut tämän silmänkääntäjäpelin vetää itseään nenästä. Varsinkin kun uusi aines Preussin historiassa, kansallisen ylpeyden nousu, äänekkäästi kiihottaa. Siinä on saksalaisen isänmaanrakkauden ensimmäinen herääminen, joka ilmenee yksimielisyydessään niin mahtavana 1813 ja jota Napoleon onnettomuudekseen ei voi käsittää. Kesäkuusta 1806 alkaen, kun sota näyttää välttämättömältä, Fredrik Wilhelm vetoaa Aleksanterin jalomielisyyteen.

Armida oli hyvin, mielikuvituksessaan, laskenut Potsdamin romanttisen näytöksen. Sen muisto pysyi piirtyneenä tsaarin sydämeen ja ehkä liittyi siellä toisiin vielä hellempiin muistoihin.

Aleksanterin harras kiintymys Preussin hallitsijaperheeseen oli ensinnä hämmästyttänyt ja sittemmin loukannut venäläisiä salonkeja, joissa Hohenzollernien liikkumattomuutta Määrin sotaretken aikana pidettiin suorastaan petoksena. Olipa muodostunut lukuisa puolue, joka olisi päinvastoin tahtonut lähestyä Ranskaa. Koska Bonaparte oli ehdottomasti voimakkain, miksei sopia hänen kanssaan? Jaettaisiin keskenään äärettömät edut, "syötäisiin leivoksia yhdessä".

Mutta Aleksanteri oli yhä jatkanut hyvin ystävällistä kirjeenvaihtoa Fredrik Wilhelmin kanssa; niinpä hän kirjoitti tälle 10 p:nä maaliskuuta 1806: "Mitä kiintein liitto Preussin ja Venäjän kesken tuntuu minusta välttämättömältä nyt jos koskaan. Muistakoon Teidän Majesteettinne, että kaikkina vaaran hetkinä Teillä on minussa ystävä, joka on valmis kiirehtimään Teidän avuksenne. Teidän kielenkäyttönne ja päätöksenne viholliseemme nähden voi rohkeasti nojautua kaikkiin niihin sotavoimiin, jotka Venäjä on valmis Teille lähettämään, heti kun katsotte sen tarpeelliseksi."

Samaan aikaan kuningatar, joka ei lakkaa näkemästä Aleksanterissa "lohdutuksen enkeliä", heikon puolisonsa ainoata tukea, kruununsa ja lastensa jaloa puolustajaa, avioliittonsa surujen ja sisimpien pyrkimystensä ihmeellistä ymmärtäjää, johtaa hellästi hänen mieleensä "yöllisen toivioretken Fredrikin haudalle, tuon viimeisen onnenpäivän". Kuinka paljon lämmintä tunnetta ja sisältöä onkaan seuraavassa lauseessa, johon eräs Louisen kirjeistä päättyy: "Uskoakseen täydellisyyteen, tulee tuntea Teidät." Tai tällainen lause vielä: "Minä toistan sen Teille vielä kerran, että uskon Teihin kuin Jumalaan."

Czartoryski rukoilee turhaan Aleksanteria jättämään mairittelut ja hellyttelyt Preussin kanssa ja yhtymään liittoon Ranskan kanssa. Vieläpä hän uskaltaa syyttääkin herraansa hänen persoonallisista suhteistaan Berliinin hoviin. Hän ei pelkää sanoa hänelle, että Austerlitzin tuhotappion alkusyynä oli Memelin kohtaus v:lta 1802. "Läheinen ystävyys, jonka Teidän Keisarillinen Majesteettinne muutaman päivän tutustumisen aikana solmi kuninkaan kanssa, johti siihen, että Te ette pitänyt enää Preussia vain poliittisena valtiona, vaan henkilönä, joka oli Teille rakas ja jota kohtaan Te uskoitte itsellänne olevan persoonallisia velvollisuuksia. Tämä persoonallinen suhde solmittuna sellaisen valtion hallitsijan kanssa, jonka edut useimmiten ovat vastakkaiset Venäjän eduille, vaikutti huomattavasti meidän hallituksemme käyttäytymiseen, oli sille alituisena esteenä ja ehkäisi vihdoin ankarien toimenpiteiden soveltamisen sotaretken alussa..." Selvää on, että kun Czartoryski syyttää keisarin persoonallisia suhteita kuninkaaseen, hän vihjailee hänen läheiseen ystävyyteensä kuningattaren kanssa; typerä Fredrik Wilhelm ei ole varmaankaan se rakas henkilö, jota kohtaan Aleksanteri luuli tuntevansa erikoisia velvollisuuksia.

Kaikki tsaarin neuvonantajat puhuvat samaan tapaan, ja hänen äitinsä, keisarinna Maria Feodorovna, lisää vielä profeetallisen muistutuksen: "Teidän isoisänne kiintymys Preussin hoviin ei ollut hänelle vähemmän kohtalokas. Siis minä rukoilen Teitä pitämään huolta siitä, että ei voitaisi sanoa Teidän uhranneen Preussin hovin hyväksi Venäjän edut ja kunnian."

Suuriruhtinas Nikolai Mihailovitsin mukaan – ja hän on ainoa historioitsija, jolle Romanovien salainen arkisto oli avoinna – Aleksanteri I:n politiikkaa tällöin ei voi selittää muu kuin hänen romanttinen kiintymyksensä kuningatar Louiseen.

Tällä välin koko Preussi on kiehumistilassa. Hovin ja aatelin salongeissa, kasarmeissa, teattereissa, sanomalehtien toimituksissa ja kaduilla heti kun nähdään jonkin rykmentin marssivan, ei kuule muuta kuin herjauksia ja mielenosoituksia Ranskaa vastaan.

Elokuun 8 p:nä Fredrik Wilhelm kansansa sotaisen innostuksen kiihottamana rukoilee tsaaria lähettämään hänelle apua. Pian, jo ylihuomenna, hän määrää joukkojen yleisen liikkeellepanon ja valitsee niiden ylipäälliköksi vanhan Braunschweigin herttuan, jonka solvaavan julistuksen v:lta 1792 ranskalaiset hyvin muistavat: "Minä tulen jättämään Parisin sotaväen ryöstettäväksi ja täydelleen tuhottavaksi, suomatta vähintäkään armahduksen toivoa."

14 p:nä lokakuuta Preussin armeija, Fredrik Suuren voittamaton armeija, joutuu Jenan luona tuhon omaksi. Braunschweigin herttua saa surmansa: Rosbach ja 1792:n julistus on kostettu. 27:nä lokakuuta marssii Napoleon juhlallisesti Berliiniin, valloitettuaan kaikki kuningaskunnan linnoitukset: Hamelnin, Spandaun, Stettinin, Prentzlowin, Magdeburgin kohtaamatta vähintäkään vastarintaa. Kuninkaallinen pariskunta on pakoretkellä Graudenziin Veikselin varrella, myöhemmin paljon kauemmaksi, Ortelsburgiin, Königsbergiin, Memeliin. Preussin valtakuntaa ei ole enää olemassa.

Uutiset näistä tapauksista julkaistiin Venäjällä vasta marraskuun lopulla, vaikka Pietarin viralliset piirit saivatkin ne heti tietää. Ne herättivät Pietarissa hämmästystä ja kauhua. "Nyt ei ole yksin koko Preussi menetetty, koko Eurooppa on hukassa."

28 p:nä marraskuuta Pyhä oikeauskoinen Kirkko sinkoaa Pyhän Synodin kautta kirousjulistuksen Napoleonia, maailman rauhanhäiritsijää, kristillisen uskonnon vihollista, kruunujen rikkojaa, kauheimpien ilkitöiden tekijää, uskonluopiota vastaan, joka on Egyptissä asettunut Muhammedin puolustajaksi, joka rakentaa synagogia Ranskaan ja palauttaa kaikkialla epäjumalien palvonnan... Ei ole epäilystäkään, että keisari Aleksanteri on tahtonut saada aikaan tämän vetoamuksen pyhään sotaan, sillä tunnettuhan on, että Pyhä Synodi on keisarillisen vallan orja, sen uskonnollinen elin.

Aleksanteri on todella tehnyt päätöksensä: hän lähtee toisen kerran mittelemään miekkaa Napoleonin kanssa. Austerlitzista ja Jenasta huolimatta hän ei vielä usko tuon suuren sotapäällikön ihmeelliseen neroon eikä liioin tunnusta joukkojensa huonommuutta ja kenraaliensa kykenemättömyyttä. Hän vakuuttaa siis Fredrik Wilhelmille rajattomasti pitävänsä kiinni Venäjän ja Preussin erottamattomasta liitosta. Vieläpä hän lisää, jotta yleisen rauhan suuri työ lujittuisi, että "on välttämätöntä ei ainoastaan, että Teidän Majesteettinne saa jälleen omistaa kaikki maansa, vaan että Saksa vapautetaan ranskalaisesta ikeestä ja että ranskalaiset työnnetään Reinin taa".

Tekee mieli uskoa, että Aleksanteriin hänen tehdessään tämän uhkarohkean päätöksen olivat voimakkaasti vaikuttaneet ne julkiset solvaukset, joita Napoleon yhtä mittaa syytää kuningatar Louisea vastaan.

Suuren armeijan tiedonannoissa (Bulletins de la Grande Armée) voittaja on vimmoissaan onnetonta kuningatarta vastaan, joka on tullut kansalleen siksi, mitä hän on pian koko Saksalle: sankaruuden perikuva, isänmaan pyhä kuva. Heti sotaretken alussa Napoleon selittää Euroopalle kuningattaren olevan syypäänä sotaan: "Preussin kuningatar on armeijan luona amatsoniksi pukeutuneena, käyttäen rakuunarykmenttinsä univormua ja laatien kaksikymmentä kirjettä päivässä, sytyttääkseen kaikkialla sodan tulipalon. Luulee näkevänsä Armidan mielenhäiriössä sytyttävän tuleen oman palatsinsa..." "Preussiläiset syyttävät onnettomuuksistaan keisari Aleksanterin matkaa. Muutos, joka siitä lähtien on tapahtunut kuningattaren mielessä, hän kun arasta ja kainosta naisesta, jonka harrastuspiirin on muodostanut hänen lähin ympäristönsä, on tullut kiihkeäksi ja sotaiseksi, on ollut äkkinäinen kumous. Hän on tahtonut heti saada oman rykmentin ja olla mukana sotaneuvostossa. Hän himosi verta. Mitä kallisarvoisin veri onkin vuotanut!..." Melkein joka päivä Bulletins ahdistelee kuningatarta, vuorotellen herjaten ja häväisten, milloin tehden hänestä, kuten latinalainen runoilija Kleopatrasta, jonkinlaisen fatale monstrumin (tuhoa tuottavan hirviön), ihmiskunnan tuholaisen, milloin pilkaten hänen mielensä rivoutta, hänen romanttisia taipumuksiaan ja epäjärjestystä, jonka vallitessa Charlottenburgin palatsista oli löydetty valtiolliset asiakirjat sekaisin tsaarin kuvien kanssa kuningattaren lipaston laatikoista, korujen ja hajuvesillä tuoksuvien pitsien joukosta. Vielä kiihkeämmässä äänilajissa ja vielä solvaavammin käsittelevät keisarillisen päämajan palveluksessa olevat lehdet kuningatarta. Vieläpä keisari itse puhuu joka tilaisuudessa kaikkien kuullen hänestä ja hänen Aleksanterin palvonnastaan henkikaartin pilapuheiden maustamana. Ei koskaan Napoleon ole niin selvästi osoittanut Talleyrandin olleen oikeassa, kun hän sanoi: "Mikä vahinko, että niin suuri mies on niin huonosti kasvatettu!"

Aleksanteri ei siis ryhdy uuteen ristiretkeensä vain pelastaakseen Euroopan täydelliseltä tuholta, hän tahtoo lisäksi rangaista rakkaan Armidansa solvaajaa.

"Tulen käyttämään kaikki tarjolla olevat keinot hyvän asian puolustamiseen", hän kirjoittaa Fredrik Wilhelmille. Nämä keinot supistuvat 120.000 sotamieheen ja 486 kanuunaan. Kas siinä on kaikki se apu, jonka Venäjän armeija voi tuoda niiden 14.000 miehen ja 92 kanuunan lisäksi, jotka edustavat Preussin armeijan viimeisiä rippeitä. Mutta Napoleonin käytettävissä sitä vastoin on jo 120.000 miestä Veikselin varrella, ja hän saa pian 80.000 miestä lisää.

Ylipäällikön valinnasta Aleksanteri epäröi; lopuksi hänen valintansa sattui kenraali Bennigseniin; eikä hän voinutkaan paremmin valita. Bennigsen oli ollut mukana Pietarissa 1801 ja osoittanut harvinaista rohkeutta ja kylmäverisyyttä maaliskuun 23:n traagillisena yönä. Hänen komentajakykynsä ansiota on epäilemättä, että tämä hurja yritys onnistui, ja Joseph de Maistre ei liioitellut hänen osansa ratkaisevaa merkitystä antaessaan Benningsenille liikanimen "murhaajapäällikkö".

23:na joulukuuta alkaneet vihollisuudet kehittyivät hitaasti eteenpäin Pohjois-Puolan ja Itä-Preussin lumisilla kentillä, sumussa ja liejussa. Puuttui muonaa, puuttui rehua, puuttui ammuksia, puuttui sairaaloja. Esikunnat olivat taitamattomia, välinpitämättömiä ja riitelivät: venäläiset joukot saivat jälleen kokea saman kurjuuden kuin edellisenä vuonna, mikä jo oli Määrissä tehnyt heidän urheutensa turhaksi.

Kuuden kuukauden väsyttävien ponnistusten sekä Puituskin ja Eylaun ratkaisemattomiksi jääneiden taistelujen jälkeen nämä onnettomat joukot kärsivät parantumattomasi tuhoisan tappion Friedlandissa 14 p:nä kesäkuuta 1807 Marengon vuosipäivänä. Ne muserretaan lopullisesti.

Kauan odottamansa voiton huumaamana Napoleon tähdentää mainiosti voittonsa neljää pääkohtaa: "Venäjän armeija on kärsinyt vielä raskaamman tappion kuin vielä milloinkaan itävaltalainen armeija!... Venäläisten kerskailu on nolattu... Minun kotkani ovat kohotetut Niemenin varsille."

27 p:nä kesäkuuta Aleksanteri ja Napoleon tapaavat toisensa Tilsitissä, jonne vihollista takaa-ajava Ranskan armeija on pysähtynyt. He viipyvät siellä 9:teen heinäkuuta. He ovat aina yhdessä näiden kolmentoista päivän aikana.

Tämän muistettavan kohtauksen työjärjestyksen näyttämökoristus, lavastus, näyttelijän pää- ja sivuhenkilöiden näytteleminen, kaikki tämän suuren näytelmän yksityiskohdat ovat jo kauan sitten saaneet yleisessä mielikuvituksessa kiinteän muodon. Niemenille rakennettu lautta; molemmat keisarit vakuuttamassa toisilleen ystävyyttään, heidän hymyilevät kävelynsä käsikädessä pienessä kaupunkipahasessa; heidän loppumattomat ratsastuksensa joen rannoilla ja läheisissä metsissä, sotilasparaatit; juhlalliset kunniamerkkien jaot kummankin armeijan urhoollisimmille; molemmat keisarilliset kaartit onnittelemassa toisiaan: eläköön Idän Keisari, eläköön Lännen Keisari!... Sitten illan tullen molemmat hallitsijat kahdenkesken pitkissä ja salaperäisissä neuvotteluissa, joista erotessa kumpikin sanoo olevansa ihastunut toinen toiseensa.

Muutamat heidän sanoistaan ovat tulleet yhtä tunnetuiksi. Aleksanteri alkaa ensimmäisen keskustelun sanoilla: "Sire, minä vihaan englantilaisia yhtä paljon kuin tekin", ja Napoleon vastaa: "Silloin saadaan kaikki järjestykseen, rauha on valmis." Tai tällainen tapaus: Napoleon saa juuri kiireellisen tiedon, että sulttaani Selim on saanut surmansa janitshaarien kapinassa; Napoleon näyttää sen tsaarille, virkkaen: "Kas tässä on Kaitselmuksen päätös, joka sanoo minulle, ettei Turkin valtakunta enää voi elää." Entä sitten tällainen huudahdus, joka ei ollut oikein hauska Katariina Suuren pojanpojan kuulla: "Konstantinopoli, Konstantinopoli!... Ei koskaan, sillä se on maailman valtakunnan avain."

Näiden kahden maailmaa keskenään jakavan valtiaan seurassa ja ikäänkuin heidän varjossaan liikkuu nöyrä ja anova, silloin tällöin näkyvä hahmo: Preussin kuningas. Häntä ei ole kutsuttu, hänen on vain sallittu tulla. Hän ei ole saanut asuntoa muualla kuin esikaupungin myllyssä. Hänen kasvonsa ja käytöksensä ilmaisee samalla kertaa nöyryytystä, synkkyyttä, kärsimystä ja typeryyttä. Onneton hallitsija tuntee itsensä noloksi eikä Napoleonkaan häikäile antaessaan hänen sitä tuntea. Keisarin ensimmäisen kohtauksen aikana lautalla kuningas on paikallaan hevosen selässä yhtämittaa kaksi tuntia Niemenin rannalla likomärkänä sateessa, silmät tuijottaen kultapäärmäistä telttaa kohden, jossa hänen kuningaskuntansa kohtalo ratkaistaan. Turhaan hän koettaa liukua keisarillisiin neuvottelupaikkoihin. Kerran kun hän on molempien ystävyksien mukana heidän ratsastusretkellään, Napoleon tekee julmaa pilaa, ratsastaen Aleksanterin kanssa täyttä laukkaa hänen edelleen, nähdäkseen hänen naurettavasti laskettavan ravia yksinään, kauaksi taakse jääneenä. Vihdoin eräänä iltana hän toivoo, että Jenan ja Friedlandin voittaja suvaitsisi kuunnella hänen surujaan, mutta Napoleon laskee heti pilaa hänen vanhanaikaisesta univormustaan, napeilla ja nauhoilla koristetusta husaaripuvustaan: "kuinka te saatte kiinni tuollaisen määrän nappeja?" ja siihen heidän keskustelunsa jää. Mutta yht'äkkiä Napoleon antaa julman arvostelun: yhtä tyhmä kuin harjoituskersantti.

Mutta 20:n peninkulman [penikulma tässä kirjassa tarkoittaa aina Ranskan penikulmaa, lieue, joka on vähän yli 4 kilometriä] päässä Tilsitistä, Itämeren alakuloisilla hiekkarannoilla, Memelissä, saksalaisten ritarien vanhassa linnassa kuningatar Louise, sairaana, laihtuneena, kärsien kaikki tuskat, mitä ihminen voi kärsiä, toivoo vielä, että hänen lohdutusenkelinsä kykenee puolustamaan Preussin ja Hohenzollernien asiaa säälittömän voittajan edessä. "Oi, älkää jättäkö meitä", hän kirjoittaa Aleksanterille. "Mitä tulee ilman teitä kuninkaasta ja minun lapsistani. Minulle on yhdentekevää, menehdynkö minä, kun vain kuningas ja lasteni tulevaisuus on pelastettu. Olisin toivoton, jos te ette olisi meidän kohtaloidemme ratkaisija."

Sill'aikaa kuin Aleksanteri ja Napoleon liikkuvat majesteetillisesti etunäyttämöllä, Beneventon ruhtinas, ruhtinaat Lobanov ja Kurakin työskentelevät kulissien välissä yötä päivää pöytäkirjoja laatien. Heidän välillään ei ole mitään kiistaa eikä keskusteluja, Talleyrand sanelee yksinkertaisesti venäläisille virkaveljilleen herransa käskyt. Sillä sopimus, joka allekirjoitetaan 7:nä heinäkuuta, ei sisällä muuta kuin Ranskan keisarikunnan muodostamisen Napoleonin käsityksen mukaisesti.

Ja Euroopan uusi aluejärjestely sellaisena kuin koko Venäjän keisari sen hyväksyy ja vahvistaa, on tällainen:

Preussi menettää surkeasti supistettuna ja silvottuna suurimman osan puolalaista aluettaan ja kaikki maansa Elben länsipuolella ja puolet väestöstänsä. Preussin Puola muodostaa tämän jälkeen Varsovan suurherttuakunnan, jota tulee hallitsemaan Ranskan kuuliainen palvelija Saksin kuningas. Tsaari suostuu lisäksi tunnustamaan Reinin konfederatsionin, Hollannin, Napolin ja Westfalin vasallikuningaskunnat. Hän alistaa siten Napoleonin valtaan kaksi kolmannesta Eurooppaa. Lopuksi hän liittyy Napoleoniin Englantia vastaan ja lupaa noudattaa mannermaasulkua. Tämä on näin ollen edellisten liittokuntien nurinpano ja hylkääminen: Ranska sitoo Euroopan liittoon Englantia vastaan. Joka siihen ei suostu, saa kokea Napoleonin koston. Niin kävi Ruotsin. Se kadotti Suomen, jonka Napoleon lupasi Aleksanterille.

Olisi luullut, että Aleksanteri näiden tavattomien etujen hinnaksi olisi saanut huomattavia korvikkeita Idässä. Mutta ei mitään. Heti neuvottelujen alussa hänen täytyi peloittavan vastapuolensa hyväksi luopua Bocche di Cattarosta ja Korfusta, noista venäläisen vallanhimon etuvartiopaikoista Balkanin niemimaan sivustalla. Napoleonin mielestä Venäjällä ei ole enää mitään tekemistä Välimerellä, jonka täytyy kuulua Ranskalle, sillä hän luulee pian voivansa karkoittaa sieltä myös Suur-Britannian laivastot. Aleksanterin vallanhimon täytyy siis keskittyä ainoastaan Turkkiin. Väliin, minkä hän vaatii, on kiinnitys Ottomanin valtakunnan jakoon, Bosporiin ja Konstantinopolin ympäristöön. Napoleon ei suostu siihenkään. Hän pitää Venäjän kurissa Idän kautta; hän tietää hyvin, että muualta hän ei pääse kiristämään Venäjää. Vasta sitten kun Venäjä on tuottanut täyden tyydytyksen Napoleonille hänen kaksintaistelussaan Englannin kanssa, sitten kun ranskalais-venäläinen liitto on nujertanut maahan brittiläisen leijonan, vasta sitten otetaan käsiteltäväksi ne suuret kysymykset, jotka Turkin valtakunnan hajoaminen toisi mukanaan. Mitä tulee siihen, että oikeauskoinen risti ja Moskovan kotka näyttäytyisivät Bysantin yläpuolella, niin ei milloinkaan! "Konstantinopolihan on maailman valta, koko maailman vallan avain."

Näistä kaikista kauniista diplomaattisista sopimuksista, joiden kestämättömyys varmaan monta kertaa hymyilytti Talleyrandia, eivät lähinnä seuraavat tapaukset jättäneet montakaan näkyvää jälkeä. Mutta se, mikä Tilsitin kohtauksessa on niin tavattoman mielenkiintoista historioitsijalle ja psykologille, on noiden kahden keisarin persoonalliset kosketukset. Kumpainenkin paljastaa niissä syvimmän luontonsa mitä mielenkiintoisimmalta näkökannalta.

Onko Napoleon käsittänyt Aleksanterin? Ei, mutta vaistonsa avulla hän on näytellyt ihmeteltävästi.

Keskusteltuaan ensimmäistä kertaa tsaarin kanssa Niemenin koristeellisessa ympäristössä hän kirjoittaa keisarinna Joséphinelle: "Ystäväni olen juuri nähnyt Aleksanterin; olen hyvin tyytyväinen häneen; hän on sangen kaunis, hyvä ja nuori keisari; hän on älykkäämpi kuin yleensä luullaan." Napoleonin mielestä hän on sympaattinen, älykäs, vakava, hyvä nuorukainen, jonka kauniit kosteat silmät, pehmeä ääni ja naiiviset puheet vaikuttavat vilpittömiltä. Olisiko Napoleon siis vihdoin huomannut tämän kolmenkymmenvuotiaan hallitsijan, joka todellisuudessa oli kolmekymmentäkahdeksan vuotta vanha, siksi suureksi liittolaiseksi, jollaista hän niin tarvitsi nujertaakseen Englannin ja määrätäkseen maailman uudet kohtalot?

On varmaa, että hän luulee saaneensa Venäjän itsevaltiaan lujan ja uskollisen ystävyyden. Mutta siinä hän pahasti erehtyy. Hänellä on liian selvä ja liian suoraviivainen, liian latinalainen järki. Hän oli liiaksi huumaantunut Corneillen sankareista ja heidän loogillisista puheistaan, tunkeutuakseen tämän Romanovin impulsiiviseen ja monimutkaiseen, aaltoilevaan ja monisärmäiseen sieluun, jollaista, voisi sanoa, ei Shakespearen, Tolstoin tai Dostojevskin luova nero ole keksinyt kuvata. Korkeintaan voi otaksua, että hän on hetkeksi huomannut jotakin kummallisen erikoista, hämärää – määräämätöntä tässä viehättävässä ystävässään, jotakin, joka ei viivähdä hänessä kauan. Sillä hän sanoo vähän myöhemmin Metternichille. "On vaikeaa olla älykkäämpi kuin keisari Aleksanteri, mutta minun mielestäni häneltä puuttuu jotakin pientä, vaikka minun on mahdoton keksiä mitä."

Kumpiko on ehdottanut Tilsitin kohtauksen, Napoleonko vai Aleksanteri? Friedlandin voittaja varmaan on sitä halunnut, sillä vuoden kestänyt ääretön ponnistus ei ollut vienyt päätökseen; sillä Ranskan yleinen mielipide alkoi jo napista, kyllästyneenä tähän seikkailuun, joka näytti ikuistuvan Euroopan äärimmillä rajaseuduilla, ja lopuksi Itävalta arveli tilaisuuden tulleen koetella jälleen aseonnea. Napoleon siis tarvitsi rauhaa.

Tappiostaan huolimatta Aleksanteri oli vapaampi jatkamaan sotaa. Hänen armeijansa saattoi paeta turvaan Niemenin taakse, tarpeen tullen perääntyä Väinäjoelle asti, missä sen tuskin tarvitsisi pelätä takaa-ajoa ja missä se saattaisi rauhassa järjestyä uudelleen. Tämä oli Bennigsenin suunnitelma, loppumaton perääntyminen valtakunnan rajattomiin sisäosiin. Suunnitelma, joka oli pelastava Venäjän 1812. Mutta Aleksanteri ei ollut oikea mies tekemään näitä suuria, sankarillisia päätöksiä; se huomataan viisi vuotta myöhemmin. Sitä paitsi itse hänen esikunnassaan muodostui ryhmäkuntia, jotka vaativat rauhaa millä hinnalla hyvänsä. Ja vihdoin hänen veljensä suuriruhtinas Konstantin, kiihkeänä kuten aina, uskalsi hänelle sanoa, että jälleen kuiskailtiin pahaaennustavasta uhkauksesta, joka niin monta kertaa jo oli murtanut Aleksanterin hermot: keisarin olisi paras muistaa, miten hänen isänsä kuoli. Hän oli sentähden pyytämällä pyytänyt Napoleonilta aselepoa, mikä oli samaa kuin suoranaisen rauhantarjouksen verhottu alkusoitto.

Ruhtinas Lobanovin, joka oli lähetetty Tilsitiin välirauhasta neuvottelemaan, otti Napoleon sydämellisesti vastaan. Lausuttuaan ensinnä muutamia mitä mairittelevimpia sanoja tsaarista Napoleon ehdotti, että hän tapaisi Aleksanterin solmiakseen rauhan ja vieläpä liitonkin. Sitten levittäen Veikselin kartan ruhtinaan eteen hän yht'äkkiä sanoi: "katsokaapa, missä meidän valtakuntiemme rajan tulee käydä. Veikselin toisella puolella tulee teidän valtiaanne hallita, toisella puolen olen minä".

Sellainen ehdotus sytyttää Aleksanterin liikaherkän mielikuvituksen liekkiin. Hän unohtaa heti paikalla juhlalliset moneen kertaan Fredrik Wilhelmille toistetut lupaukset, rajattoman kiintymyksensä Hohenzollernien ja Romanovien väliseen rikkumattomaan liittoon, periaatteeseen, lujan tahtonsa vapauttaa Preussi, Saksa, Eurooppa ja työntää ranskalaiset Reinin taakse.

Uudessa innostuksessaan hän kirjoittaa Lobanoville: "Te saatte ilmaista keisari Napoleonille, kuinka mielelläni minä suostun kaikkeen siihen, minkä hän teidän välityksellänne on käskenyt sanoa minulle ja miten minä haluan, että kiinteä liitto meidän molempien kansaimme välillä parantaisi entiset kivut. Te saatte sanoa hänelle minun ihastuksella ja hartaasti toivovan, että minun lempijärjestelmäni, jonka minä jo kauan olen halunnut nähdä toteutettuna, vihdoin tulisi nykyisen asiaintilan sijalle." Lukiessaan läpi viimeisen lauseen Aleksanteri epäilemättä huomaa, että hän on mennyt liian pitkälle äsken kääntyneen lahkolaisen innossa, sillä hän pyyhkii sen pois ja panee sijalle vähän tyynemmältä kuuluvat sanat: "Sanokaa hänelle, että tällainen unioni Ranskan ja Venäjän välillä on alati ollut minun haluni kohteena ja että vakaumukseni mukaan se yksin voi taata maapallon onnen ja rauhan. Aivan uuden järjestelmän täytyy tulla sen sijalle, joka tähän asti on ollut vallalla, ja olen mielissäni, että keisari Napoleon ja minä tulemme helposti ymmärtämään toisemme, koska me neuvottelemme ilman välittäjiä. Kestävä rauha voidaan solmia meidän kesken muutamassa päivässä."

Molemmat hallitsijat sopivat kaikesta keskenänsä yksin, kahteen mieheen he järjestävät kaikki, olematta kiinnostuneina muusta kuin omasta itsestään, vapaasti vuodattaen toisilleen sielujensa ylitsevuotavat tunteet. He ovat omat sihteerinsä, ilman ministereitä ja todistajia. Aleksanteri, joka on hurmaantunut Napoleoniin, ei vähemmin hurmaa tätä. Sillä hänellä on mitä suurimmassa määrässä taito päästä osalliseksi toisen luottamuksesta. Hän kykenee ainutlaatuisella tavalla sekoittamaan toisiinsa avomielisyyden ja teeskentelyn, viekkauden ja hymyilyn, jalouden hymyn ja taipuisuuden.

29:nä kesäkuuta Aleksanteri kirjoittaa kahdeksantoistavuotiaalle kauniille sisarelleen Katariinalle, läheiselle ystävälleen, liiankin läheiselle ja kaikkien hänen ajatustensa uskotulle: "Jumala on pelastanut meidät. Uhrien sijasta meillä on taistelusta lähtiessämme jonkinlainen voittokin. Mutta mitä sanot kaikista näistä tapauksista? Minä viettämässä päiväkausia Bonaparten kanssa, ollen tuntikausia kahden kesken hänen seurassaan. Kysyn sinulta: eikö tämä kaikki tunnu unennäöltä?..."

Tällä viimeisellä sanalla hän paljastaa itsensä meille kokonaan. Hän elää unennäössä, romanttisessa ja teatterimaisessa mielikuvassa, hän näyttelee osaa, hän on oman mielikuvituksensa vapaaehtoinen ja enemmän tai vähemmän tietoinen narri. Näyttelijänä hän liikuttuu ja ihastuu omasta persoonallisuudestaan, puheistaan, vastauksistaan, aikomuksistaan, asenteistaan, eleistään. Hän saattaisi sanoa runoilijan mukana:

    "Minä siis elävänä kuljen tähtikirkkaassa unennäössäni!"

Tämähän on psykiatreille hyvin tuttu ilmiö: mielikuvituksellinen itsesuggestioni, koko olennon pyrkimys luomaan itsellensä viehättäviä illusioneja, joissa turhamaisuus vapaasti kehittyy ja joissa näyttämön valaistus muuttaa ja tekee utuisiksi esineiden ääriviivat. Tarvitaan vain ulkoapäin tullut tenho, suotuisa tilaisuus, jotta tämä kuvasto nousee aivoihin. Friedlandin tappion syvästi masentamaan Aleksanteriin vaikuttaa kaksi hänen voittajansa lausumaa sanaa ja saa hänessä aikaan valtavan nousun ja aivan kuin sähköiskun: "Veikselin täytyy tämän jälkeen olla meidän valtakuntiemme rajana. Kun me marssimme yhdessä, me olemme maailman herrat." Hänen sielunsa toimii tämän jälkeen määräämättömillä taivaanrannoilla, kaukaisissa häipyvissä haaveellisissa näköpiireissä. Ja näin luovutettuaan koko Euroopan Napoleonille hän pitää itseään tyydytettynä saatuaan muutamia epämääräisiä lupauksia Itään nähden.

Kun ajattelee, mitä samanlaisissa olosuhteissa joku niistä suurista realisteista, joku noista kylmistä ja terävänäköisistä hengistä, sellaisista kuin Richelieu, Cromwell, Fredrik II, William Pitt, Cavour, Bismarck olisi tehnyt, voi varmaan sanoa, että ei ainoakaan heistä olisi allekirjoittanut Tilsitin utukuvia.

Mutta eikö Aleksanteri kuningatar Louisen kauniita silmiä varten ole saanut edes jonkinlaisia tuloksia Preussin hyväksi? Ei.

Kuitenkaan hänen omatuntonsa, joka on niin kekseliäs asianhaarain mukaan, ei moiti häntä ensinkään. Ensimmäisen, lautalla tapahtuneen keskustelunsa jälkeen hän arveli olevansa kykenemätön pelastamaan Preussin monarkiaa. "Olen tehnyt kaikki", kirjoittaa hän Fredrik Wilhelmille, "kaiken, mikä oli inhimillisesti mahdollista... Minusta on julmaa menettää se toivokin, että olisin teille niin hyödyllinen kuin sydämeni olisi sitä halunnut."

Tosin lopullinen sopimus ilmaisee, että jos ranskalaisten keisari, otettuaan Fredrik Wilhelmiltä puolet hänen maitaan, suostuu sentään jättämään hänelle vanhan Preussin, Pommerin, Schlesian, Brandenburgin, niin tämä tapahtuu "huomaavaisuudesta hänen majesteettiansa Venäjän keisaria kohtaan". Ja Napoleon itse kaksi päivää ennen lähtöänsä puhuu Preussin valtuutetulle, kreivi Goltzille tähän tapaan: "Suoritettuani asiani keisari Aleksanterin kanssa minulla ei ole edes aikomusta neuvotella Preussin kanssa. Teidän kuninkaanne saa kaikesta kiittää keisari Aleksanterin ritarillista kiintymystä häneen. Ilman häntä kuninkaallinen hallitsijasuku olisi menettänyt valtaistuimensa, ja minä olisin lahjoittanut Preussin veljelleni Jérômelle. Näin ollen teidän hallitsijanne täytyy ottaa suosionosoituksena minun puoleltani se, että jätän vielä jotakin hänen omaksensa."

Vähentämättä näiden mielenosoituksellisten selitysten arvoa saattaa sanoa, että ne ehkä eivät riitä todistamaan, että tsaari lukemattomissa neuvotteluissaan Napoleonin kanssa on tehnyt kaiken, mikä oli inhimillisesti mahdollista taivuttaakseen hirviön suosiolliseksi ystävilleen.

Viimeisinä päivinä surun murtama kuningas oli niin itkettyneen ja surkean näköinen, että eräs hänen neuvonantajistaan, vanha marsalkka Kalckreuth, Danzigin sankarillinen puolustaja, kehoitti kutsumaan kuningattaren Tilsitiin: hän yksin, arveli hän, voisi vielä pelastaa tilanteen. Hän kohottaisi puolisonsa mieltä ja hän muistuttaisi tsaarille Potsdamin valat. Ja vihdoin hän tulisi avuksi Napoleonin kanssa puhuttaessa ja hänen hurmaava olentonsa, se viehätyksen magnetismi, jota ei vielä kukaan ollut voinut vastustaa, vaikuttaisi ehkä leppymättömään voittajaan.

Kun hän Memelissä sai kirjeen, jolla Fredrik Wilhelm rukoili häntä tulemaan avuksi, kuningatar kalpeni, horjui ja puhkesi kyyneliin. Henkilöt, jotka olivat läsnä, luulivat, että hän oli saanut tiedon uudesta tuhosta.

Bonaparte herätti todella hänessä sellaista kauhua, että pelkkä ajatus tämän miehen näkemisestä ja keskustelusta hänen kanssaan ja anovana esiintymisestä hänen edessään järkytti häntä sielun syvyyksiä myöten. Hän lähti siis Tilsitiin hirveässä mielentilassa, aivan kuin hän olisi lähtenyt uhrattavaksi, mutta hän toisti itselleen, että sovitusuhri oli välttämätön hänen kuningaskuntansa pelastukseksi ja että oli oikein ja kohtuullista, että hän joutuisi täksi uhriksi.

Heinäkuun 6:na juuri kun hän oli saapunut matalaan majaan, missä hänen puolisonsa asui, Napoleon käski yht'äkkiä ilmoittamaan itsensä hänelle. Lausuttuaan muutamia yksinkertaisen kohteliaisuuden sanoja kuningatar sanoi suoraan, että hänen matkansa tarkoituksena oli saada Preussille hyväksyttävät rauhanehdot.

– Kuinka? sanoi Napoleon hänelle – olettehan te uskaltanut julistaa minulle sodan.

Kuningatar vastasi arvokkaasti:

– Sire, Suuren Fredrikin kunnia ja maine on meidät pettänyt. Se oli niin loistava, että tämä erehdys oli meille tosiaankin sallittu.

[Talleyrand, joka oli läsnä keskustelussa, on muistelmissaan kirjoittanut: tämä sana gloire, maine ja kunnia, niin hyvin tähän paikkaan sovitettuna ja Tilsitissä keisari Napoleonin salongissa, tuntui minusta suurenmoiselta. Minä toistin aika usein tätä kuningattaren kaunista vastausta, kunnes keisari eräänä päivänä sanoi minulle: "Minä en tiedä, miksi te pidätte tätä Preussin kuningattaren sanaa niin kauniina. Voisitte yhtä hyvin puhua jostakin muusta asiasta."]

Silloin kuningatar pyysi, että Magdeburg ja Westfal jäisivät Preussille.

– Te vaaditte paljon, vastasi Napoleon, mutta minä lupaan ajatella asiaa.

Sen jälkeen Napoleon tahtoen kääntää keskustelun toiselle suunnalle lausui kuningattarelle kohteliaisuuksia hänen aistikkaasta puvustaan ja kävi niin rohkeaksi, että hän koetti sormellaan hänen pukunsa silkkikangasta.

– Mitä kangasta tämä on, madame? Onko se kreppiä vai italialaista harsokangasta?

Kuningatar keskeyttää Napoleonin tehden ylhäisen eleen:

– Sire, puhummeko me joutavuuksista näin vakavalla hetkellä?

Kyynelet nousivat kuningattaren silmiin... Tälläkin kertaa Napoleon olisi voinut huomata, että salonkikohteliaisuudet ja rupattelu eivät olleet hänen alaansa.

Napoleonilla oli kuitenkin jokseenkin edullinen käsitys siitä naisesta, josta hän hiljakkoin vielä oli laskenut pilaa antaen hänelle Kleopatran tai Bradamanten hullunkuriset piirteet. Myöhemmin hän sanoi: "Kuningatar Louise on hyväpäinen nainen, älykäs ja ryhdikäs. Hän on sata kertaa korkeammalla kuin hänen miehensä, jota hän ei voi rakastaa eikä kunnioittaa. Keisari Aleksanteri pani 1805 hänen päänsä pyörälle... Uskon, että Aleksanterilla ei ollut enempää kuin hellä rakkaus häneen kaikessa säädyllisyydessä ja kunniallisuudessa..."

Kello 7 illalla kuningatar on keisarillisilla päivällisillä emäntänä. Hän on juuri saanut kuninkaalta tietää, että tämän on täytynyt allekirjoittaa kauheat ehdot ja että "kuolemantuomio on julistettu".

Louisella on Napoleon oikealla ja keisari vasemmalla puolellaan. Hyvin kamuina, yllään purppuran ja kullanhohteinen puku, päässä korkea turbaani, hän näyttelee urhoollisesti nimiosaansa loppuun asti paljastamatta hirveitä ajatuksia, jotka raatelevat hänen sydäntään.

Hänen oikeanpuolinen naapurinsa, hirviö, vallankumouksen poika, näyttää hänestä vielä ilkeämmältä ja inhottavammalta kuin hän oli kuvitellut. Ruumiillisestikin hän on kuningattaren mielestä alhaisen ruma, kasvot ovat kokoonlitistyneet, kellahtavat, pöhöttyneet, vatsa on riippuva, sääret liian lyhyet, katse on kova ja tuijottava, "Kohtalon olennoituma". Ja kuinka moukkamainen on hänen käytöksensä, hänen eleensä ja hänen puhuttelutapansa. Yht'äkkiä Napoleon alkaa laskea leikkiä:

– Miksi teillä oikeastaan on päässä turbaani. Ette kai sillä tahdo miellyttää Aleksanteria, koska hän on sodassa turkkilaisia vastaan?

Mamelukki Rustan sattui juuri seisomaan palvelevassa asennossa heidän takanaan.

– Ei, vastaa kuningatar väkinäisesti hymyillen – minä pidän sitä miellyttääkseni teidän mamelukkianne.

Vasemmalla hänen ystävänsä Aleksanteri, jolla vielä hiljan hänen silmissään oli päänsä ympärillä niin harvinaisten hyveiden sädekehä, ei tiedä, mitä sanoa kuningattarelle. Louisen täytyy kuitenkin myöntää, että Aleksanteri on hurmaavampi kuin koskaan ennen. Hänen vartalonsa on niin solakka ja sulava kauniissa Preobrazhenskin kaartin univormussa, ääni on hyväilevä, hipiä puhdas, silmät ovat kirkkaat ja haaveksivat, hänen käytöksensä on yhtä hienostunut kuin hänen kohteliaisuudessaan ja leikillisyydessään luonteva puhetapansakin... Mitähän kuningatar on sanova hänelle heidän joutuessaan hetkeksi kahden kesken? Kaikissa moitteissa, joita kuningattarella on oikeus hänelle syytää, kuulunee vain sanat: "Te olette julmasti pettänyt minut."

Kun Napoleon näiden kiduttavien päivällisten jälkeen, kuningattaren astuessa Napoleonin vaunuja kohden, pyytää hänen vastaanottamaan ruusun, jonka hän juuri on kuningatarta varten poiminut, Louise epäröi hetken, mutta voittaen itsensä sanoo hiljaa:

– Jos ainakin Magdeburg seuraa.

– Pyydän huomauttaa Teidän Majesteetillenne, että minä tarjoan ja te otatte vastaan.

VII LUKU.

Liitto Friedlandin voittajan kanssa suututtaa Venäjän yleistä mielipidettä; "Tilsitin kirottu petos!..." Leskikeisarinna Maria Feodorovna kiihottaa jälleen paheksuvaa ja vihamielistä liikettä poikansa politiikkaa vastaan. Salonkien nurkkakunnat; hälyttäviä huhuja: "Aasialainen parannuskeino." Kenraali Savaryn lähettäminen Pietariin; kummallinen valinta; "Enghienin herttuan teloittaja." Aleksanteri tuhlaa häneen suosionosoituksia. Salongit panevat Savaryn karanteeniin. Yhden minuutin audienssi leskikeisarinnan luona. – Aleksanteri on saanut takaisin täyden mielenvapauden Napoleoniin nähden; Tilsitin kangastuskuva ei enää vaikuta häneen. – Kenraali de Caulaincourtin, Ranskan suurlähettilään tulo. Tahtoen näyttää haluavansa päästä näkemään Venäjän itsevaltiasta hän ei keksi parempaa keinoa kuin lähettää keisarille salaisen kirjeen vapautuakseen persoonallisesta vastuusta Enghienin herttuan teloitukseen; Liitto toimii kierosti ensimmäisestä päivästä alkaen. – Idän kysymys ja hyökkäys Intiaan. Napoleonin monimielinen peli. Aleksanteri huomaa paulan; Machiavellismia ja kaksimielisyyttä. – Baylenin ja Cintran antautuminen vahvistaa tsaarissa luuloa, että Napoleon ei ole voittamaton. Itävallan varustautuminen; Caulaincourt todistaa Aleksanterin olevan uskollisemman kuin koskaan ennen Tilsitin sopimukselle. – Erfurtin kohtaus. Leskikeisarinna pyytää hartaasti poikaansa jäämään sieltä pois. Ensimmäisen kerran Aleksanteri paljastaa äidilleen suuren Napoleonia vastaan tähdätyn suunnitelmansa. Profeetallinen kirje.

Heinäkuun 16:na 1807 Aleksanteri palaa Pietariin. Hänet otetaan siellä yhtä huonosti vastaan kuin hänen Austerlitzista palatessaankin.

Kaikissa yhteiskuntapiireissä napistaan Friedlandissa lyötyä vastaan, joka sen lisäksi että söi sanansa on "heittäytynyt voittajan jalkain juureen ja veljeillyt hänen kanssaan". Ei koskaan vielä, sanotaan, Venäjä, pyhä oikeauskoinen Venäjä, Pietari Suuren ja Katariina Suuren Venäjä, ole saanut kokea sellaista alennusta.

Ilkeän sattuman johdosta Venäjän papisto, joka ei ole saanut mitään peruutuskäskyä Pyhältä Synodilta, julistaa yhä samaa teesiä, joka määrättiin sen julistettavaksi ennen sotaa, ja sinkoaa joka sunnuntaina kirouksen Napoleonia, tätä maailmanhäiritsijää, uskonluopiota, kristillisen uskonnon vihollista ja muhamettilaisten ja juutalaisten puolustajaa vastaan...

Mutta enimmän rohkaisee suuttumuksen ja vihan puuskaa kirottua Tilsitin petosta vastaan se seikka, että tätä suuttumusta ei missään ilmaista niin vapaasti kuin leskikeisarinnan salongeissa. Hänen kaunis residenssinsä Pavlovskissa, jossa hän hiukan teatterimaisessa komeudessa ylläpitää entisen hovin perinteitä ja koko etikettiä, on siten tullut vastustuksen tyyssijaksi.

Nuori tsaaritar Elisabet Aleksejevna, jota Aleksanteri yhä pettää eikä suinkaan vähän, sillä hän tuhlaa enemmän kuin milloinkaan palvontaansa kauniille rouva Naryshkinalle, on suutuksissaan anopilleen, jonka läsnäollessa uskalletaan lausua mitä suurimpia hävyttömyyksiä Aleksanteria vastaan, ja hän kirjoittaa äidilleen, Badenin maakreivittärelle:

"Rajattomassa itserakkaudessaan, joka hänet saattaa kehittelemään yleistä mielipidettä, keisarinna Maria antaa tyytymättömyyden esimerkin, puhuen peittelemättä poikansa politiikkaa vastaan, häväisten kaikkia niitä, joilla on ollut osuutensa sodan lopputapausten kulussa, kuten esimerkiksi ruhtinas Lobanovia, jonka nimi toistuu kaikissa lehdissä... Niinpä keisaritar, jonka äitinä tulisi puolustaa poikaansa, on nyt ikäänkuin kapinan lietsoja; kaikki tyytymättömät liittyvät nyt hänen ympärilleen ja kohottavat häntä pilviin asti. Milloinkaan ei hänen hovipiirinsä ole ollut näin suuri eikä milloinkaan hän ole vetänyt Pavlovskiin niin paljon väkeä kuin tänä vuonna. Tämä suututtaa minua sanomattomasti. Onko hänen asiansa juuri tällä hetkellä, jolloin hän hyvin tietää, miten pitkälle yleisö on katkeroitunut keisaria vastaan, houkutella luokseen ja imarrella pahimpia huutajia... Minusta näyttää kuin tämä hyvä keisari, joka on paras kaikista perheensä jäsenistä, nyt olisi omaistensa myymä ja pettämä. Mitä enemmän häntä sorretaan, sitä enemmän minun mieltäni liikuttaa keisarin asema, niin että ehkä joudun puolueelliseksi niitä vastaan, jotka eivät häntä säästä..."

Tämä paheksumisen ja vihamielisyyden liike kehittyy pian arveluttavaksi. Ylhäisten nurkkakuntien salainen peli alkaa muistuttaa salaliiton vehkeitä. Siellä täällä kuuluu kumouksellista puhetta. Tuntuu siltä kuin varjossa punottaisiin palatsivallankumousta, kuten 1762 tai 1801, ja hiljaa kuiskaillaan jälleen pahaa ennustavaa kertosäettä: "Keisari muistakoon, miten hänen isänsä kuoli." Nurkuva tyytymättömyys ulottuu syvälle, levottomuus on yleinen. "Monen mielestä tästä uhkaavasta tilanteesta ei päästä muuten kuin aasialaisella parannuskeinolla", kirjoittaa Sardinian ministeri Joseph de Maistre.

Vaikka Aleksanteri onkin syvästi pahoillaan huomatessaan olevansa väärinymmärretty ja ankarasti arvosteltu, hän kuitenkin säilyttää, ainakin ulkonaisesti, täydellisen hilpeytensä, johon hän saa joka päivä uutta voimaa rouva Naryshkinin sylissä. Hän ei epäile, että hänen pahimmat vihollisensa tulevat peittämään hänet kukkiin, kunhan hän vihdoin saa ilmaista politiikkansa salaisuudet ja saavuttaa niistä odottamansa kunniakkaat voitot. Sillä hän elää vielä Tilsitin hurmion ja harhanäön vaikutuksen alaisena, hän on yhä vielä tenhoajan lumoissa. Älykkäänä ja terävänä huomioitsijana Elisabet kirjoittaa äidilleen: "Bonaparte näyttää minusta hillittömältä viettelijältä, joka hyvällä tai väkipakolla saa kaikki kaunottaret tulemaan syliinsä. Venäjä, hyveellisimpänä, on puolustautunut kauan, mutta Venäjäkin on jo astunut harha-askeleen niinkuin muutkin. Ja se on altistunut enemmän vieteltynä kuin voitettuna. Sen edustajassa, keisarissa, on viettelijäänsä salainen vetovoima, joka tunkee kaikkialle. Tahtoisinpa tietää, mikä se tenhovoima on, jota Bonaparte käyttää muuttaakseen mielipiteet niin äkkiä ja niin perinjuurin."

Napoleon tahtoi jo nyt, ennenkuin pitkiä muodollisuuksia vaativa, säännöllisten diplomaattisten suhteiden järjestely saattoi toteutua, käyttää Pietarissa epävirallista edustajaa, joka pitäisi yllä hänen ystävyyssuhdettaan Aleksanteriin ja tiedoittaisi hänelle Venäjän seurapiirien mielialat. Mutta, kumma kyllä, tähän arkaluontoiseen tehtävään hän valitsi kenraali Savaryn, joka oli vähemmän tunnettu sotilaallisista aikaansaannoksistaan taistelukentällä kuin poliisitaidostaan. Yleisesti tunnettuahan on, että hän komensi valiosantarmikuntaa 1804 ja että hän näytteli aktiivista, ehkäpä ratkaisevaakin osaa Enghienin herttuan mestauksessa.

Aleksanteri ei kitsastele osoittaessaan hänelle rakastettavuutta, suopeutta ja liehittelyä. Ja yhtä mittaa hän johdattaa hänen mieleensä Tilsitin ihanat päivät: "Keisari Napoleon osoitti minulle sellaista ystävyyttä, etten sitä milloinkaan unohda. Jota enemmän sitä ajattelen, sitä onnellisempi olen siitä, että olen hänet nähnyt. Mikä harvinainen mies!"

Sen sijaan keisarillisen palatsin ulkopuolella Savary ei tapaa ketään puhuteltavaa. Kaikki ovet pysyvät häneltä suljettuina. Kukaan ei ole näkevinhän häntä. Kukaan ei lähetä hänelle kutsuja eikä vastaa hänen käyntikorttiinsa lähettämällä omansa. Hovijuhlissa, ulkona kävelyllä hän saattaa huomata kaikkien epäkohteliaasti tuijottavan häntä. Pahansuopuuden ja paheksumisen ilmapiiri seuraa häntä kaikkialla. Hän on kerta kaikkiaan venäläisen yhteiskunnan silmissä Enghienin herttuan teloittaja, mies, joka on ollut mukana Ettenheimin ja Vincennesin murhenäytelmässä, mies, joka on sanellut sotilastuomareille heidän inhottavan tuomionsa, joka on komentanut teloitusplutoonaa ja joka kaiken lopuksi, jouduttaakseen kaiken valmiiksi yön aikana, on antanut edeltäpäin kaivaa uhrinsa haudan! Onpa siinä suuttumuksen aihetta. Mutta miksei samoin suhtauduta Paavali I:n murhaajiin, jotka vastaanotetaan ja joita juhlitaan korkeimman aatelin salongeissa ja vieläpä tsaarin välittömässä ympäristössä?

Muutamia päiviä tulonsa jälkeen Savary pyrkii audienssiin pelottavan Maria Feodorovnan luo. Kuu hänellä ei ole lähettilään arvonimeä, kun hän on vain puolivirallinen lähetti, ei keisarinna ole häntä tuntevinaan. Sitten hän kuitenkin, malttaen mielensä, suvaitsee ottaa hänet vastaan. Mutta mikä murhaava kohtelu kenraalille: heinäkuun 30:nä hän kirjoittaa Pariisiin: "Minut esiteltiin leskikeisarinnalle Taurilaisessa palatsissa. Vastaanotto oli kylmä ja kesti tuskin minuutin."

Saadakseen Savaryn unohtamaan monet vastoinkäymiset, epäkohteliaisuudet ja loukkaukset Aleksanteri vähän väliä osoittaa hänelle imartelevaa huomaavaisuutta. Vieläpä hän nimenomaan velvoittaa muutamat salongit avaamaan ovensa Ranskan edustajalle. Mutta kas tässä kaikki, mitä kenraali sieltä saa diplomaattista tiedoittamista varten: "Olen huomannut kaikkialla, että poliittisissa asioissa ollaan hämmästyttävän vaiteliaita. Kukaan ei uskalla puhua Tilsitistä, eikä rauhasta, eikä Ranskasta, eikä keisari Napoleonista."

Mutta heti Savaryn poistuttua kaikki kielenkannat irtautuvat ja rohjetaan lausua mitä ankarinta moitetta hallitsijan sokeudesta ja pelkuruudesta. Elisabet Aleksejevna kirjoittaa äidilleen: "Jota enemmän keisari tahtoo osoittaa ystävyyttä uudelle liittolaiselleen, sitä huomaavaisempi hän tässä tarkoituksessa on Savarylle ja sitä enemmän siitä huudetaan, niin että sitä on hirveää kuunnella." Elisabet siis näkee rakkaan puolisonsa pään päällä alituisesti riippuvan Damokleen miekan.

Aleksanterin mielessä tapahtui kuitenkin hidas, äänetön muokkaus, jossa salonkien parjauksilla ei ollut suurtakaan osaa.

Ajan kuluminen, valtiollisten näköalojen muuttuminen, näköpiirin uusi valaistus, epämiellyttävä venäläisen todellisuuden kosketus, ja lopuksi syvän vaiston herääminen, epäluulon, jota eivät kauneimmatkaan lumot ajanpitkään voineet nukuttaa, haihduttivat vähitellen Tilsitin lupaavat auteret.

Tähän epäluuloon vetosi joka päivä kaksi hallitsijan lähintä työtoveria, kreivi Nikolai Rumjantsov ja kreivi Pietari Tolstoi. Toinen heistä, Rumjantsov, oli äskettäin saanut ulkoasiain ministerisalkun, toinen, Tolstoi oli periaatteessa nimitetty suurlähettilääksi Pariisiin. Molemmat älykkäät ja kaukonäköiset miehet toivat herransa palvelukseen vielä kallisarvoisemman ominaisuuden: kylmän tahdon, joka ei antanut enää sokaista ja peloittaa itseään.

Ensimmäisenä tehtävänä Tilsitin sopimukset velvoittivat Venäjän tarjoamaan välitystään Ranskan ja Englannin välisessä ristiriidassa. Muu, s.o. Venäjän oikeus saalistaa Idässä, seuraisi sitten aikanaan.

Rumjantsovin ja Tolstoin taitavasti ohjaamana Aleksanteri käski tehdä Suur-Britannian hallitukselle sopimusehdotuksen, johon oli varmasti odotettavana kieltävä vastaus. Siis välit poikki... näennäisesti ainakin, sillä salaa tsaari toimitti yksityislähetin kautta Lontooseen vakuutuksen yhä pysyvästä ystävyydestään, joka verhoutui muutamaksi aikaa teeskenneltyyn vihamielisyyteen.

Esiintyessään tällä tavalla Englantia vastaan Aleksanteri antoi liittolaisellensa ilmeisen pantin vilpittömyydestään, mikä taas antoi hänelle oikeuden vaatia vastalahjaksi Itää koskevien lupausten pikaista täyttämistä.

Näiden välinäytösten jälkeen saapui Pietariin uusi Ranskan suurlähettiläs, kenraali, markiisi de Caulaincourt, keisarin suurkansleri, ulkomuodoltaan ja tavoiltaan sangen elegantti herra, seuramies, loistava keskustelija, joka osasi edustaa ja esiintyä suurellisesti, asiallinen ja yhtä laajanäköinen kuin taitava ja tarkka mies, jolla oli jalo ja suuren rakkauden hallitsema sydän. Mutta hänellä oli samalla levoton ja alakuloinen luonnonlaatu, samea omatunto ja ennenkaikkea heikko, heilahteleva ja vaikutuksille altis tahto, valmis tekosyiden käyttämiseen, viisasteluihin, kompromisseihin ja salapeleihin.

Melkein samanaikaisesti saapui Tolstoikin Pariisiin. Heti ensimmäistä kertaa keskusteltuaan Napoleonin kanssa hän arvasi oikein: "Napoleonin tarkoitukset meihin nähden ovat selvät. Hän tahtoo tehdä meistä aasialaisen vallan, työntää meidät vanhojen rajojemme sisälle... Mitä tulee Konstantinopoliin, hän koettaa saada meidän joukkomme siitä loitolle ehdottaen, että osa siitä käytettäisiin Ruotsia vastaan ja toinen osa kaukaisiin sotaretkiin Persiassa, Intiassa..."

Muutamaa päivää myöhemmin, kun Aleksanteri ilmoittaa Caulaincourtille haluavansa heti vallata Moldaun ja Valakian tsaarien valtakunnalle, suurlähettiläs antaa hänen ymmärtää, että Napoleon korvaukseksi tästä valtauksesta ei vaadi vähempää kuin Schlesian, josta hän tahtoo tehdä ranskalaisen herruuden etuvartion Euroopassa, Puolan rajoilla.

Tämän jälkeen Aleksanteri näkee selvästi; hänen epäluottamuksensa on nyt kokonaan herännyt.

Hän saa toiselta taholta kuulla Napoleonin juonittelevan Wienissä, pysäyttääkseen Venäjän sen pyrkiessä Konstantinopoliin.

Hän miettii vihdoin kauan aikaa Tolstoin kummallista keskustelua kreivi Metternichin kanssa, joka edusti Wienin hovia Pariisissa ja jonka hän tiesi salaa olevan Talleyrandin ystävän. Jo siitä asti kun Aleksanteri 1805 kävi Potsdamissa, hän tunsi tämän nuoren diplomaatin terävän katseen ja profeetallisen vaiston. Ja niin itävaltalainen suurlähettiläs puhui luottamuksellisesti venäläiselle virkaveljelleen: "Meillä ei ole eikä voi olla muuta kuin yksi päämäärä: säilyttää valtiomme ehjänä yleisen mullistuksen keskellä. Keisari Napoleon hemmottelee Teitä tänään, hyökätäkseen huomenna päällenne; samaten hän tekee meihinkin nähden..." Itävallan ja Venäjän tulee käyttäytyä niin, että välttävät kahta peloittavaa salakaria: riitautumista Napoleonin kanssa ja hänen petolliseen ystävyyteensä luottamista. Hän lausui lopuksi: "Olkaamme olevinamme hänen narrejaan, mutta älkäämme sitä olko. Siten pääsemme onnellisesti siihen suureen päivään, joka tekee lopun tästä tilanteesta; se on todella vaarallinen, koska se on luonnon ja kulttuurin vastainen..." Tässä ohjelmassa, joka syntyi marraskuussa 1807, on ennustettuna Napoleonin draaman kehitys. Talleyrandin mielestä piti diplomaatin omistaa osa tulevaisuutta sielussaan. Hänen ja Metternichin machiavellismi olivat luodut ymmärtämään toisiansa.

"Olkaamme olevinamme hänen narrejaan, mutta älkäämme sitä olko." Nämä sanat ovat Aleksanterille valon välähdys. Hän ei niitä unohda.

Jotenkin samaan aikaan Caulaincourt uskaltaa Aleksanteria miellyttääkseen ryhtyä hävyttömimpään – jollei suorastaan sanoisi skandaalisimpaan menettelyyn, minkä mikään lähettiläs voi keksiä. Eräässä kirjeessä tsaarille hän nöyrästi esittää syyttömyytensä Enghienin herttuan mestaukseen. Hänen osansa rajoittui muka sotilaallisiin toimenpiteisiin, jotka Ettenheimin tienoilla kuuluivat hänelle 15:nä maaliskuuta 1804, herttuan pidättämiseksi. Lyhyesti sanoen hän puhdistautuu likaisesta työstä, jonka päätekijöitä hän kuitenkin oli ja josta hän sitä paitsi sai runsaan palkkion; hän kieltää herransa. Kun tuntee Caulaincourtin läheiset suhteet Talleyrandiin, niin kysyy, miten Aleksanteri, joka jo oli saanut tarkan tiedon siitä riippumattomasta politiikasta, jolla Talleyrand valmisteli suurta petostansa, selitti itselleen Ranskan suurlähettilään hämmästyttävän itsepuolustuksen.

Vähin, minkä siitä saattaa sanoa, on, että hän pääsi selville siitä, mikä Caulaincourt oli miehiään, ja että hän tästä lähtien oli hyvin varuillaan häneen nähden.

Mutta Caulaincourt, huolimatta komeilustaan ja poikkeuksellisista kunnianosoituksista, joita hän saa osakseen, ei tunne oloaan mukavaksi. Häneltä puuttuu luontevuus ja huolettomuus, ikäänkuin hän aavistaisi toisissa samaa kavaluutta, josta hän itse ei pääse irti. Sardinian ministeri Joseph de Maistre, terävä huomioitsija, on hienosti havainnut uljaan diplomaatin oudon tukalan aseman: "Minua huvittaa suuresti katsella Caulaincourtia. Hän on komea mies ja hän ylpeileekin siitä. Hän edustaa hallitsijaa, jonka edessä maailma vapisee, hänellä on 6. tai 7. sadantuhannen liiran tulot; hän on kaikkialla ensimmäinen, jne... Hän on kuitenkin kaikessa koreudessaan sangen tavallinen mies. Hän on kankea, ikäänkuin hänellä olisi hyppynuken rautalanka ruumiissaan. Tämä mahtaileva ilmiö, joka todellisen arvokkuuden edessä sammaltaa, on tuhat kertaa hämmästyttänyt minua suuren tragedian alusta asti."

Sitä vastoin ei yksikään pariisilainen huomioitsija olisi tällä tavoin lausunut Aleksanterin suurlähettiläästä. Tyynenä, yksinkertaisena ja ylpeänä esiintyy Tolstoi. Turhaan Napoleon tuhlaa häneen mielenosoituksellisesti kohteliaisuutta ja hemmottelevaa mielistelyä. Venäläinen ei anna kertaakaan vaikuttaa itseensä, ei sokaista eikä pitää itseään narrina. Yhtä luontevasti kuin lujasti hän ylläpitää horjumatta herransa kunniaa ja maansa asiaa.

Tammikuun 29 p:nä 1808 Napoleon ottaa vastaan Pietarista saapuneen kenraali Savaryn, kyselee ja tutkii häntä perin pohjin, tarkkaan ja yksityiskohtaisesti, kiusaten ja hypellen asiasta toiseen, kuten hänen tapansa oli tällaisissa kuulusteluissa. Hän kiskoo hänestä irti kaiken sen, mitä tämä tilapäinen diplomaatti on enemmän tai vähemmän verhotusti ilmoittanut raporteissaan, kaiken sen, mistä ei rohjennut kirjoittaa, kaiken, minkä hän on kuullut tai saanut tietää toisesta kädestä useinkin käsittämättä sanotun todellista tärkeyttä ja syvää merkitystä.

Napoleon hypähtää pystyyn hämmästyksestä: hän on luullut pitävänsä Aleksanteria vallassaan eikä pidäkään. Silmänräpäyksessä hän oivaltaa aseman: kaikki hänen suunnitelmansa ovat menneet sekaisin, kaikki Austerlitzin, Jenan, Friedlandin tulokset joutuneet kysymyksenalaisiksi, ja juuri sillä hetkellä, jolloin Itävalta käy uhkaavaksi, jolloin Espanjan monarkia menee hajalle, jolloin Suur-Britannian hallitus julistaa äänekkäämmin kuin koskaan leppymättömästi jatkavansa sotaa äärimmäiseen asti...

Tavallisella nopeudellaan ja sovittaen yhä diplomaattisiin yrityksiin sodankäyntiperiaatteensa hän keksii heti suurityylisen sotaliikkeen tyydyttääkseen liittolaista, joka vetäytyy pois hänen näkyvistään.

Toisena päivänä helmikuuta hän kirjoittaa tsaarille itselleen pitkän kirjeen, lennokkaan ja sointuvasanaisen, saadakseen hänet uskomaan pettämättömään keinoon, millä Englanti pannaan polvilleen mannermaan edessä. Ranskan ja Venäjän tulee lähettää Konstantinopolin ja "Kaukason kautta 50.000 miehen suuruinen armeija valloittamaan Intiaa. Kuukausi sen jälkeen, kun olemme asiasta sopineet, armeijan tulisi olla Bosporin rannalla." Sen isku kaikuisi kauhealta aina Gangesiin asti, mutta ei saa menettää aikaa, "kaiken täytyy olla allekirjoitettuna ja päätettynä ennen maaliskuun 15 p:ää. 1 p:nä toukokuuta meidän joukkomme voivat olla Aasiassa. Silloin englantilaiset, Intiassa uhattuina, Vähästä-Aasiasta karkotettuina, joutuvat tapausten painon murskaamiksi... Minä en kieltäydy tekemästä välttämättömiä edelläkäypiä erikoissopimuksia päästäkseni niin suureen päämäärään..." Tämän mielittelevän, Turkin jakoa tavoittavan viittauksen jälkeen seuraa kaunis loppusäe liehittelemään Aleksanterin humaanisia tunteita: "Teidän Majesteettinne ja minä olisimme kyllä mieluummin nauttineet rauhan suloutta ja viettäneet elämämme laajojen valtakuntiemme keskellä työskennellen niiden elvyttämiseksi ja tehden ne onnellisiksi taiteen ja hallinnon hyvien töiden avulla. Mutta maailman viholliset eivät sitä tahdo, niiden täytyy olla suuremmat meistä huolimatta. Viisaus ja politiikka vaativat tekemään sen, minkä kohtalo käskee, ja lähteä sinne, minne tapausten vastustamaton kulku meitä johtaa. Näillä harvoilla riveillä ilmaisen Teidän Majesteetillenne koko sieluni. Tilsitissä suoritettu työ on määräävä maailman kohtalot."

Puhuakseen tarkemmin tämän toitottavan ja lyyrillisen ohjelman yksityiskohdista Napoleon kutsuu epäileväisen Tolstoin metsästysretkelle. Ja siellä hurjaa, innostuttavaa vauhtia ratsastaen jääkylmässä tuulessa, joka ruoskii heidän kasvojaan, hän saarnaa ja opettaa vimmatusti Tolstoita. Vieläpä hän vetoaa suurvalloittajiin, jotka kerran olivat ponnistaneet kaikki voimansa valloittaakseen Aasian. Vaikka Aleksanteri Suuri ja Tamerlan ovat epäonnistuneet yrityksessään, ei se merkitse mitään, me teemme sen paremmin kuin Aleksanteri ja Tamerlan!... Meidän tarvitsee vain päästä Eufratille asti, kerran jo tultuamme tälle joelle on järjetöntä olla menemättä Intiaan asti.

Häikäisevän kirjeen saapuessa Pietariin tsaari osoittaa Caulaincourtille olevansa siitä iloinen ja innostunut: "Kas, tuollaisia suuria asioita... Mikä suuri mies... Minä tunnen jälleen Tilsitin tyylin."

Ja Aleksanteri vastaa korkealle liittolaiselleen:

"Teidän Majesteettinne kirje on siirtänyt minut Tilsitin päiviin, joiden muisto on aina jäävä minulle niin rakkaaksi. Lukiessani kirjettä luulin eläväni niitä hetkiä, jotka vietimme yhdessä enkä voi tarpeeksi hyvin teille ilmaista sitä mielihyvää, jonka se minulle tuotti. Teidän Majesteettinne mielipiteet tuntuvat minusta yhtä suurilta kuin oikeilta. Niin korkean neron kuin Teidän osalle oli säästetty tämän niin laajan suunnitelman laatiminen. Se on sama nero, joka myöskin saattaa sitä toteutumiseen asti."

Aleksanteri käskee Rumjantsovin neuvotella yksityiskohdista Caulaincourtin kanssa Napoleonin ehdottaman sopimuksen pohjalla. Sen jälkeen Aleksanterin ehdotuksesta keisarit kohtaisivat toisensa Erfurtissa voidakseen uudelleen solmia keskinäisen ystävyyden siteet lujemmalle: "Minä teen siitä jo edeltäkäsin itselleni juhlan", kirjoittaa Aleksanteri, "ja pidän tuota hetkeä yhtenä elämäni kauneimmista."

Napoleonin temppu on siis mainiosti onnistunut.

Ministerin ja suurlähettilään neuvottelut eivät kuitenkaan alun perinkään suju hyvin. Ei edes siitäkään, mistä kumpikin puhuu suunsa puhtaaksi, päästä yksimielisyyteen. Turkin jakoon nähden neuvottelevien erimielisyys tulee pian selvästi näkyviin; heidän väittelynsä käy pilkalliseksi, välistä karkeaksi. Caulaincourt uskoo yhä lujasti, että Aleksanterin "mielipide ja sydän" on horjumattomasti Napoleonin puolella, mutta hän tulee pian huomaamaan, että Tilsitin liittolainen ei milloinkaan suostu antamaan armeijainsa avustusta Englantia vastaan, jollei hän ensiksi saa Konstantinopolia.

Ihailun ja ilon huudahdukset, jotka tsaari oli päästänyt ilmoille lukiessaan helmikuun 2 p:n suurisanaista epistolaa, olivat pettäneet Caulaincourtin. Hän ei osannut aavistaa sitä hiljaista kehitystä, joka muutaman kuukauden kuluessa oli vähitellen vieroittanut tsaarin Ranskan liitosta. Helmikuun 2 p:n kirje ei suinkaan pidättänyt tätä liikettä, vaan pikemmin joudutti, vahvisti ja kiteytti sitä. Aleksanteri oli huomannut ansan; fraasien sanatulvan ja katinkullan alta hän heti vaistosi petoksen. Suuri Intia-suunnitelma ei ole mitään muuta kuin veruke, jolla hän tahtoi välttää ottomaanisen valtakunnan jaon, samalla kun se oli Napoleonin puolelta tekosyy, jonka avulla hän viivyttäisi joukkojensa poistamista Preussista, säilyttäisi itselleen Schlesian ja jäisi yksin Euroopan herraksi!... Viekkaus oli liian läpinäkyvä... Tilsitin temppu ei onnistu kahta kertaa...

Aleksanteri mietti kauan Metternichin neuvoa Tolstoille: "Ei pidä riitaantua Napoleonin kanssa eikä luottaa hänen petolliseen ystävyyteensä. Olla olevinaan hänen narrinsa, eikä olla sitä."

Tämän jälkeen kaikilla Aleksanterin laskelmilla ja poliittisilla kannanotoilla on kolme ominaisuutta: epäluottamus, teeskentely ja kaksimielisyys. Tässä mutkikkaassa, monivivahteisessa näyttelijänosassa hän pian osoittautuu verrattomaksi taituriksi.

Seuraavat kuukaudet ovat ratkaisevia Aleksanterin hallitukselle ja Napoleonin kohtalolle. Syksyn ensimmäisinä päivinä on keisarien kohdattava toisensa heidän valtakuntiensa puolitiessä Türingin sydämessä Erfurtissa.

Mutta tätä ennen sarja odottamattomia tapauksia herättää Euroopan hämmästystä ja kauhistusta.

Huhtikuun 7:nä Napoleon suorittaa teon, jota hän on kauan miettinyt: hän panee Pius VII:n yksityisvankeuteen ja takavarikoi paavin valtiot. Tästä lähtien Rooma, maailman entinen pääkaupunki, katolisen kirkon metropoli, Caesarin, apostolien ja marttyyrien kaupunki, on vain yksinkertaisen ranskalaisen läänin, departementin pääkaupunki. Ja kun sanotaan: "Tiber, pääpaikkana Rooma", se ei ole enempää kuin jos sanotaan: "Poitiers, pääpaikkana la Vienne", taikka "Carcassone, pääpaikkana L'Ande".

Ja melkein samalla kertaa toinenkin valtiokaappaus, joka ei ole vähemmän huomiota eikä kammoa herättävä, lisää vielä hämmästystä. Huhtikuun 15:nä Napoleon on kavalasti saanut Espanjan kuninkaan Kaarle IV:n, kuningatar Marie Louisen ja heidän vanhimman poikansa Asturian prinssin Ferdinandin tulemaan Bayonneen. Vuorottain melodramaattisten, häpeällisten ja karkeiden näytösten jälkeen Bourbonien espanjalainen haara on lakannut hallitsemasta; heidän valtaistuimensa joutuu Napolin kuninkaalle Josefille, jonka sijalle tulee Murat. Chateaubriand on tämän kaiken kuvannut lyhyesti näin: "Napoleonia huvitti saada aikaan vaihto veljensä Josefin ja velipuolensa Joakimin välillä; hän otti edellisen päästä Napolin kruunun ja pani sen jälkimmäisen päähän; hän painoi samalla käden käänteellä nämä päähineet kahden uuden kuninkaan otsalle, ja nämä menivät kumpikin haaralleen, kuin kaksi rekryyttiä, jotka ovat vaihtaneet lakkia."

Bayonnen väkivaltatyö herättää Pietarissa sitä suuremman suuttumuksen, kun tämän "pirullisen kavaluuden" punoja ja toimeenpanija, mies, joka viekkaudella ja väkivallalla toi espanjalaiset Bourbonit Napoleonin käsiin, on kenraali Savary, 'Enghienin herttuan teloittaja', alhainen poliisikätyri, johon Venäjän seurapiirit jo äskettäin suuntasivat ylenkatseensa. Ranskalaisvihollisten intohimojen purkautuminen ei kuitenkaan estä venäläisiä näkemästä, että Napoleon saatuaan haltuunsa Rooman ja Napolin, on tämän jälkeen Euroopan ehdoton herra. Mihin hän pysähtyy?...

Mutta pian kaksi uskomatonta, melkein samanaikaisesti saapuvaa uutista kääntää yleisen mielipiteen äkkiä toiseen suuntaan: elokuun lopulla saadaan ensinnäkin tietää, että koko Espanja liekehtii, ja sitten 22:na heinäkuuta, on kolmen ranskalaisen kenraali du Pontin komentaman divisioonan jouduttuaan saarroksiin Baylenissa täytynyt antautua.

Näin on, siis ensimmäisen kerran, ranskalaisen armeijakunnan ja keisarillisen kenraalin täytynyt taipua Caudiumin ikeeseen. [Caudiumin luona roomalaiset joutuivat samnilaisten vangeiksi ja pakotettiin aseettomina marssimaan keihäsikeen alitse.]

Vielä enemmän ällistyttää seuraava uutinen: englantilainen joukko on noussut maihin Portugalin rannikolla ja pakottanut kenraali Junotin luopumaan Lissabonista ja 30:na elokuuta heittämään aseensa Cintrassa. Näiden molempien peräkkäisten antautumisten vaikutus on tavaton koko Euroopassa. Eikö siis Napoleon olekaan voittamaton?

Syyskuun 14:nä Aleksanteri lähtee Erfurtiin.

Hän jättää jälkeensä pessimismin, paheksumisen ja levottomuuden napinan. Ei käsitetä, kuinka hän uskaltaa uudelleen antautua Tilsitin nöyryyttävään ja tuhoisaan kokemukseen!... Hän lähtee varmaan Bonaparten vielä kerran petettäväksi!... Ja kuka tietää, mikä häntä odottaa Erfurtissa, kun hän joutuu hirviön kynsiin... Sillä Bayonnen kavala teko on kaikkien mielessä.

Hänen äitinsä, joka viettää kesää Hatsinassa, kirjoittaa hänelle, kyynelsilmin vannottaen häntä pysähtymään kuilun partaalle: "Rakas Aleksanteri! Nämä rivit tuomitsevat Teidät ja tuomitsevat minut Korkeimman olennon oikeudessa!..." Sitten hän kuvaa räikein värein, miten Eurooppa on alistunut verenjanoisen tyrannin oikkuihin, miten Venäjän kauppa on rappiolla ja vararikko uhkaa, kansa tuomittu kurjuuteen ja ranskalaisviha on kohonnut huippuunsa. Erfurtin kohtaus on painava Aleksanterin hallitukseen lähtemättömän tahran... Äiti huomauttaa vihdoin, mihin henkilökohtaiseen vaaraan Aleksanteri syöksyy lähtiessään tapaamaan Bonapartea Saksan sydämessä, missä apu on kaukana, linnoitetussa kaupungissa, jota Friedlandin voittaja pitää sotilaallisesti miehitettynä. Vincennesin ja Bayonnen jälkeen keisarinna uskoo Napoleonin tekevän mitä hyvänsä ja enemmän kuin koskaan, sillä hänen arvovaltansa on juuri saanut Espanjassa kauhean iskun; sillä nähtävästikin "epäjumalan patsas horjuu". Maria Feodorovna lopettaa kirjeensä pateettisella pyynnöllä: "Aleksanteri, lähdette tuhoamaan valtakuntanne ja sukunne! Pysähtykää, vielä on aika! Seuratkaa kunnian ääntä, äitinne pyyntöjä ja rukouksia. Pysähtykää, rakas lapseni!"

Vaikka Aleksanteri ei mielellään ilmaise poliittisia asioita äidilleen, ja vaikka hän niin paljon kuin mahdollista sulkee hänet näyttelemään koristeellista ja majesteetillista osaa, minkä hän suorittaakin erinomaisesti, niin hänen täytyy myöntää, että äidillä on oikeaan osaava äly, horjumaton luonne, suuri moraalinen arvovalta aatelin, kirkon ja armeijan keskuudessa ja sangen korkea käsitys hallitsijan vastuunalaisuudesta. Sentähden hän katsoo tällä kertaa velvollisuudekseen selittää aikomuksensa äidilleen. Tämä onkin ensimmäinen kerta, jolloin hän paljastaa sisimmän ajatuksensa kenellekään. Elokuun 25:nä 1808 hän tyynin ja kunnioittavin sanoin huomauttaa, että hänen on joksikin aikaa välttämätöntä mukautua Napoleonin mielipiteisiin. "On välttämätöntä, että Ranska uskoo poliittisten etujensa olevan sopusoinnussa Venäjän etujen kanssa. Heti kun se lakkaa uskomasta tätä, Venäjä ei ole sen silmissä muuta kuin tuhottava vihollinen..." Venäjän täytyy ennen kaikkea mukautua siihen, että se ei herättäisi Bonaparten epäluuloa, voidakseen ensinnä hengähtää ja sitten koota sotilaallisia voimiaan. "Mutta tätä varten meidän täytyy työskennellä syvimmässä hiljaisuudessa. Eihän varustautumisesta puhuta ääneen julkisilla paikoilla!... Lisäksi on sangen tärkeää pelastaa Itävalta ja säilyttää sen varat oikeaan hetkeen, jolloin se voi käyttää ne yleisen edun hyväksi!.." Lisäksi Napoleonin vastoinkäymiset, jotka hän juuri on kärsinyt Espanjassa, eivät ole korvaamattomat: "Tahtoisin tietää, minkä johdosta päätellään niin mahtavan valtakunnan kuin nykyisen Ranskan pian sortuvan. Onko unohdettu, että se on voinut vastustaa koko sitä vastaan liittoutunutta Eurooppaa silloin, kun se itse oli kaikkien puolueitten repimä ja sen sisällä Vendéessa raivosi kansalaissota, kun sillä oikean armeijan sijasta oli vain kansalaiskaarteja ja maata johti heikko, horjuva hallitus, jonka niin monta kertaa syöksi toinen yhtä heikko. Nytkö, kun sitä hallitsee harvinainen mies, jonka kykyä ja neroutta ei voi kieltää, koko sillä voimalla, jonka hänelle antaa mitä täydellisin valta, apunaan hirveät varat ja johdossaan sotaan innostunut viidentoista sotavuoden aikana koeteltu armeija, nytkö on uskottava, että tämä sama valtakunta menisi kumoon, kun kaksi taitamattomasti johdettua ranskalaista armeijakuntaa on joutunut alakynteen ylivoimaisten joukkojen edessä! Minä en voi olla samaa mieltä. Poliittiset haaveet ovat olleet liian tuhoisat koko Euroopalle; olisi jo aika, että haaveet eivät saisi johtaa hallituksia ja että tahdottaisiin nähdä asiat silmästä silmään, sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat, ilman ennakkoluuloa... Älkäämme siis kiirehtikö julistamaan nousevamme Napoleonia vastaan. Silloin meillä olisi vaara kadottaa kaikki. Olkaamme pikemmin lujittavinamme liittoa, nukuttaaksemme liittoutuneen! Voittakaamme aikaa ja varustautukaamme! Kun hetki tulee, olemme iloisin mielin Napoleonin kukistumisen todistajina."

Vielä selvemmällä ja tutunomaisemmalla tavalla hän pian kirjoittaa rakkaalle sisarelleen Katariinalle: "Bonaparte arvelee, että minä olen tyhmyri, mutta makeimmin nauraa se, joka viimeksi nauraa!"

Sill'aikaa Caulaincourt tiedotuksissaan Napoleonille todistaa, että hänen suuri pohjoinen ystävänsä on hänelle alttiimpi kuin koskaan, ja täydellä vakaumuksella hän toistaa hänelle ne lämpimät sanat, joilla Aleksanteri juuri on häntä hellitellyt: "Sanokaa siis keisarille, että hän voi luottaa minuun niinkuin Teihin ja että hän toimisi sen mukaan. Me lyömme sormille niitä, jotka liikahtavatkin. Siis syyskuun lopulla Erfurtissa ja talvella saamme nähdä tulokset!..."

VIII LUKU.

Matkalla Türingiin Aleksanteri pysähtyy kahdeksi päiväksi Königsbergiin osoittaakseen myötätuntoaan Preussin kuningasparille. Armidan kaunopuheiset rukoukset – syyskuun 27 p:nä 1808 molemmat keisarit kohtaavat toisensa Erfurtissa. Loistavia näytelmiä, tunteiden vuodatuksia ja hyväilyjä. Napoleonin mahdin ylistystä. Saksalaisten ruhtinaiden matelevaisuutta: "Kukaan ei voi tarpeeksi kunnioittaen silittää leijonan harjaa..." – Valmistuakseen sotaan Itävaltaa vastaan ja tahtoen turvata itselleen Venäjän sotilaallisen avun Napoleon lupaa tsaarille Tonavan maakunnat. – Aleksanterin ja Talleyrandin salaiset neuvottelut ruhtinatar Thurn und Taxisin luona; täydellisen petoksen valmistelussa; Caulaincourtin osuus syyllisyydessä. – Napoleon, joka on päättänyt erota Joséphinestä, tahtoo edeltäpäin olla varma suuriruhtinatar Anna Pavlovnan kädestä. Tsaarin välttelevä vastaus – kohtauksen diplomaattinen tulos: "Eurooppa voi pelastua vain Itävallan ja Venäjän mitä läheisimmän liiton avulla."

Aleksanteri on lähtenyt Pietarista 14 p:nä syyskuuta, matkustaen "nopeammin kuin kuriiri". Hellä tunne hänen sydämessään vaatii häntä kiireestä huolimatta poikkeamaan Königsbergiin, jossa Preussin kuningaspari onnettomuutensa painon alla viettää surullista elämää.

Aleksanterin arvonmukaista vastaanottoa varten on tehty suuria uhrauksia, sillä tahdotaan näyttää, että Hohenzollernien valtakunta, niin silvottu kuin onkin, voi vielä näyttää mahtavalta. Mutta heti kun vastaanottojuhlallisuudet on suoritettu, Aleksanteri viedään kaupungin ulkopuolelle, vaatimattomaan maalaistaloon, jossa voidaan rauhassa keskustella.

Aina yhtä kömpelön ja aran Fredrik Wilhelmin rinnalla urhea Armida käy heti entiseen puheenaiheeseen rukoillen: "Menette siis tapaamaan Napoleonia!... Minä pyydän Teiltä hartaasti: älkää luottako häneen! Mitä ikinä hän Teille sanookin, olkaa varuillanne!... Hän koettaa houkutella Teitä sotaan Itävaltaa vastaan. Jumalan tähden, älkää suostuko siihen! Pelastakaa Eurooppa!"

Paljastamatta peliänsä tsaari rajoittuu epämääräisiin, vältteleviin lupauksiin, jotka loppuvat salaperäisiin katseihin. Mutta hän kehoittaa vakavasti kärsivällisyyteen ja odotukseen. Ainoastaan pääministeri, vapaaherra von Stein, joka pian esiintyy saksalaisen isänmaanrakkauden suurena herättäjänä, arvaa Romanovin salaisen ajatuksen, sillä hän kirjoittaa eräälle ystävälleen: "Keisari Aleksanteri näkee vaaran, joka uhkaa Eurooppaa, ja hän on luullakseni suostunut Erfurtin kohtaukseen vain säilyttääkseen vielä jonkin aikaa ulkonaisen levon. En usko hänen hyökkäävän Itävallan kimppuun, kun se on sodassa Ranskan kanssa."

Königsbergistä Aleksanteri suuntaa matkansa Küstriniä ja Leipzigiä kohden, josta käsin hän saavuttaa Erfurtin Berliiniin poikkeamatta.

Siitä asti kun hän Brombergin kohdalla on mennyt Veikselin yli, piirtyy joka päivä omituinen näytelmä hänen mieleensä. Koko matkan väliasemilla häntä tervehtivät ranskalaiset joukot. Napoleon on juuri kutsunut muutamat niistä takaisin lähettääkseen ne Espanjaan. Mutta hän on linnoittautunut Oderin, Glogaun, Küstrinin ja Stettinin varustettuihin asemiin, mikä hänelle turvaa Saksan ehdottoman herruuden, sen jälkeen kun hän on vallannut myöskin Pommerin, Brandenburgin, Schlesian, Frankenin, Hannoverin, Holsteinin ja Elben suut, jota paitsi hän pitää Baierin, Hessenin, Bergin, Saksin, Würtenbergin, Badenin ja Westfalin hallitsijat ankarassa kuuliaisuudessa. Niin herkälle mielikuvitukselle kuin Aleksanterin ei mikään näytelmä voi paremmin valaista ajatusta, joka alituisesti on hänen mielessään Austerlitzin ja Friedlandin päiviltä, Tilsitistä huolimatta: yleisen rauhan ensimmäinen ehto on, että Saksa vapautuu ranskalaisten ikeestä ja että ranskalaiset syöstään Reinin taa.

Syyskuun 27:nä molemmat keisarit kohtaavat toisensa Erfurtissa.

Täällä ei enää kokoonnuta uivalla lautalla sijaitsevassa juhlateltassa kuten Tilsitissä, jossa liiaksikin jäljitettiin sotilassillan rakentajien yksinkertaista tyyliä ja karkeaa työtä. Täällä nähdään ylellistä, suurityylistä ulkonaista koristelua, jossa ranskalainen huonekaluseppä on pannut liikkeelle kaiken kykynsä ja rikkautensa antaakseen niiden loistossa esiintyä kahden itsevaltiaan, jotka ovat tulleet päättämään maailman kohtalosta.

Tavallisesti niin hiljainen ja porvarillinen kaupunki on nyt täpötäynnä kuninkaita, korkeuksia, lähettiläitä, marsalkkoja, ministereitä, kamariherroja, ruhtinaita ja ruhtinattaria. Koko Saksa, vasalliksi tehtynä, orjuutettuna, kesytettynä, on nöyrästi pyytänyt saada kunnian päästä kumartamaan herraa. Eikä myöskään Napoleon häikäile sitä kohtelemasta nöyryyttävästi kuten osoittaa hänen solvaava huudahduksensa Wittelsbachien ylpeälle jälkeläiselle, kuningas Max-Josefille, joka nurkassaan on rohjennut puhua liian lujaa: "Pitäkää suunne kiinni, Baierin kuningas!" Ja Talleyrand, joka on keisarillisessa seurueessa, muistaa varmaan Versaillesin kauniit perinteet huomauttaessaan, ettei ainoakaan saksalaisista ruhtinaista osaa ylhäisesti silittää leijonan harjaa.

Kahdeksantoista päivää juhla seuraa juhlaa, toinen toistaan loistavampana ja komeampana, sill'aikaa kun molemmat keisarit jatkavat julkisesti tai yksityisesti keskustelujansa, liehittelyjään ja tunteittensa vuodatuksia. Champagnyn ja Rumjantsovin laatima lopullinen pöytäkirja, joka allekirjoitetaan 12 p:nä lokakuuta, vahvistaa juhlallisesti Tilsitin liiton. Molemmat hallitsijat lupaavat sitä paitsi toisilleen tehdä Lontoolle yhteisen rauhantarjouksen ja, jos Suur-britannian kabinetti sen hylkää, ryhtyä yhteisiin sotatoimiin, pannen liikkeelle valtakuntiensa kaikki varat; sopivat siitä, että Venäjä saa vallata Tonavan maakunnat, mutta että Moldauta ja Valakiaa lukuunottamatta ottomaanien valtakunta säilyy koskemattomana; ja vihdoin siitä, että jos Itävalta hyökkää Ranskan kimppuun, Venäjä hyökkää Itävaltaan.

Kaksi päivää myöhemmin, 14:nä lokakuuta keisarit sanovat toisilleen juhlallisesti jäähyväiset, osoitettuaan vielä viimeisen kerran toisilleen sydämellisintä ja lujaa ystävyyttä.

Mitä on tapahtunut tämän loistavan julkisivun takana? Ehkäpä ei koskaan hallitsijain neuvotteluun ole kätkeytynyt niin paljon teeskentelyä, niin paljon verukkeita ja salakähmäisyyttä, valheita ja kepposia.

Saapuessaan 27:nä syyskuuta Erfurtiin Aleksanteri on ollut täynnä epäluuloa, syvästi vakuuttuneena, että Euroopan pelastuksen ensimmäisenä ja välttämättömänä ehtona on Itävallan, Preussin ja Venäjän keskinäinen sopimus.

Heti ensimmäisenä päivänä hän saa hämmästyttävän vahvistuksen ajatuksilleen.

Kun Napoleon päätti viedä mukaansa Talleyrandin, joka ei enää yhteen vuoteen ollut toiminut ulkoasiain ministerinä, hän sanoi tälle: "Menemme Erfurtiin; minä tahdon palata sieltä vapaana tekemään Espanjassa mitä tahdon. Tahdon olla varma siitä, että Itävalta on levoton ja pysyy alallaan. Mutta en myöskään tahdo Venäjään nähden sitoa käsiäni selvällä Idän-ohjelmalla. Valmistakaa minulle siis sopimus, joka tyydyttää keisari Aleksanteria, sopimus, joka on ennen kaikkea suunnattu Englantia vastaan ja jossa minä muuhun nähden saan tehdä mieleni mukaan..." Hän oli lisännyt: "Valmistautukaa lähtemään, Teidän täytyy olla Erfurtissa päivä tai pari ennen minua. Teidän täytyy keksiä keino nähdä usein keisari Aleksanteri. Te tunnette hänet hyvin, te puhutte hänelle tavalla, joka häntä parhaiten miellyttää. Sanokaa hänelle, että meidän liittomme voi olla ihmiskunnalle suureksi hyödyksi ja että siinä ilmenee kaitselmuksen ohjaus. Minä autan teitä! Lumousta ei puutu..." Sanaa lumous (prestige) Napoleon nähtävästi tässä käytti merkitsemään sokaisevaa haavetta.

Heti saavuttuaan, 20:na syyskuuta, Talleyrand koettaa "kaikin keinoin usein tavata keisari Aleksanteria". Joka ilta ennen puoltayötä virallisten vastaanottojen jälkeen he tapaavat toisensa ruhtinatar Thurn und Taxisin luona, joka on kuningatar Louisen sisar. Siellä ei tarvitse pelätä kenenkään tulevan häiritsemään heidän salaisia keskustelujaan.

Ja niin Beneventon ruhtinas käy käsiksi vakaviin asioihin, joista hänen on määrä keskustella.

– Sire, mitä varten Te tänne tulette?... Teidän tehtävänne on pelastaa Eurooppa, ja Te onnistutte siinä vain pitämällä puolianne Napoleonia vastaan. Ranskan kansa on sivistynyt, mutta sen hallitsija ei sitä ole. Venäjän hallitsija on sivistynyt, mutta sitä ei hänen kansansa ole. Venäjän kansan hallitsijan on siis oltava Ranskan kansan liittolainen. Rein, Alpit ja Pyreneitten vuoret ovat Ranskan valloittamia, muu on Napoleonin valloittamaa, josta Ranska ei vähääkään välitä...

Tämän puheen kuulumaton rohkeus ja juhlallinen pateettinen sävy, jolla aina niin kylmä Talleyrand sen lausuu, vaikuttavat Aleksanterin mieleen kuin leimaus. Tulevaisuus valkenee yht'äkkiä hänen edessään, ensimmäistä kertaa hän tuntee saattavansa voittaa Napoleonin.

Seuraavien keskustelujen aikana Talleyrandin tuttavalliset mielipiteenilmaisut saavat selvän muodon. Tutkitaan kaikki kysymykset. Aleksanteri saa siten tietää, että Intiassa käytävä sota ja ottomaanisen valtakunnan jako eivät ole mitään muuta kuin haamuja, jotka ovat tuodut näyttämölle kiinnittämään Venäjän huomiota, siksi kunnes Espanjan asiat ovat järjestyneet. Toisena iltana Talleyrand huomauttaa, että tsaarin ei pidä antaa Napoleonin houkutella itseänsä uhkaaviin tai suorastaan loukkaaviin toimenpiteihin Itävaltaa vastaan.

Ja arvaten tässä koskettavansa keskustelukumppaninsa arimpaan paikkaan hän hartaasti pyytää tätä salaisesti kirjoittamaan keisari Fransille tyynnyttääkseen häntä, sillä Wienissä on hätä suuri. Ajatus tämän kirjeen lähettämisestä viehättää suuresti Aleksanteria, mutta se myöskin hiukan vaivaa hänen ritarillista ja romanttista omaatuntoaan. Kiusaaja tulee yhä houkuttelevammaksi: "Minä näin ilahuttavani keisari Aleksanteria, hän teki lyijykynällä muistiinpanoja siitä, mitä hänelle sanoin, mutta hän ei vielä voinut tehdä ratkaisua. Vasta monsieur de Caulaincourt sai hänet persoonallisella vaikutuksellaan tekemään päätöksen."

Tänä samana päivänä Talleyrandin suoranaisen painostuksen alaisena Vicencen herttua teki ehdoin tahdoin ensimmäisen petoksensa. [Caulaincourt oli äsken saanut Vicencen herttuan arvon. Sen johdosta Pariisin salongit saivat paljon hauskuutta, kun La gazette le Francen kirjapainossa oli erehdyksestä hänen arvonimekseen tullut Vincennesin herttua ja kun lehden ensimmäiset kappaleet jo olivat lähetetyt kirjapainosta, ennenkuin ilkeä painovirhe huomattiin. Siten Enghienin herttuan haamu leppymättömästi vainosi Caulaincourtia.]

On vaikea käsittää, että Napoleon ei tiennyt eikä edes epäillyt niitä petoksia, salajuonia ja velvollisuudenvastaisia tekoja, joita valmisteltiin kahden askelen päässä hänestä ruhtinatar Thurn und Taxisin salongeissa. Hänen ensimmäiset keskustelunsa tsaarin kanssa muistuttivat hänelle aluksi Tilsitin kauneimpia hetkiä. Mikä viehätys tässä miehessä! Mikä tenho hänen käytöksessään ja puhetavassaan! Napoleon kirjoittaa keisarinna Joséphinelle: "Olen tyytyväinen keisari Aleksanteriin. Jos hän olisi nainen, olisin häneen rakastunut." Häneltä ei kuitenkaan jää huomaamatta, että hänen ystävänsä suhteessaan häneen on muuttunut. Hänessä ei ole enää äskeistä välitöntä taipuvaisuutta, äkkinäistä ja iloista innostumista ihailemaan kaikkea ja suostumaan kaikkeen. Eleen ja äänen sokaisevan sulon alta saattaa joka hetki keksiä piiloutuvia ajatuksia, laskelmia ja vastaväitteitä, jotka eivät pukeudu sanoihin. Mutta päivä päivältä itsevaltias nousee yhä avonaisemmin vastarintaan. Imartelut ja hyväilyt eivät saa häneltä vastaukseksi muuta kuin kärsimättömyyden ilmaisuja ja vastamoitteita. Välistä heidän kaksinpuhelunsa kääntyy väittelyksi, ja he vaihtavat katkeria huomautuksia. Eräänä päivänä, kun he kahdettakymmenettä kertaa kiistelevät avoinna olevasta Itävallan kysymyksestä ja kun tsaari kieltäytyy vielä ottamasta uhkaavaa askelta Austerlitzin-aikaista vanhaa liittolaistaan vastaan, Napoleon ei voi enää hillitä itseään, vaan heittää hattunsa salongin toiseen päähän. Kylmästi, hymyhuulin Aleksanteri virkkaa hänelle:

– Te olette kiivas; minä olen itsepäinen. Minun kanssani keskustellessa ei suuttumus auta. Jutelkaamme, keskustelkaamme järkevästi, muuten minä menen tieheni.

Enimmän Napoleonia oudostuttaa se, että Aleksanteri, jonka mielessä yhä on Talleyrandin neuvo, ei näytä enää kiinnittävän mitään huomiota Turkin valtakunnan jakoon ja Idän suunnitelmiin.

Vieläpä Napoleon on päivä päivältä tuntevinaan yhä varmemmin, että Tilsitin liitto on menettämäisillään suuren osan tehoaan.

Viimeinen toivo on hänellä kuitenkin jäljellä... Ja kenellekä hän sen ilmaisisi? Talleyrandille, tuolle "ihmispuulle", jota ilman hän ei voi tulla toimeen, niin paljon kuin häntä pelkääkin ja halveksii.

Seuraavan tapauksen kuvaamista varten ei mikään vedä vertoja Talleyrandin "Mémoires'in" tekstille. Oli lokakuun 12:s; keisarien piti erota toisistaan kahden päivän perästä.

"Napoleon, joka oli tyytyväinen päiväänsä, oli käskenyt minun viipyä luonansa vielä hyvän aikaa makuullemenon jälkeen. Hänen levottomuudessaan oli jotakin erikoista; hän teki minulle kysymyksiä odottamatta vastausta; hän koetti pitää puhetta; hän tahtoi sanoa toista kuin mitä hän sanoi; vihdoin hän lausui karkean sanan: avioero: minun kohtaloni vaatii sitä, hän sanoi, ja Ranskan rauhallisuudelle se on välttämätön. Minulla ei ole perillistä; Joseph-veljeni ei ole minkään arvoinen, ja hänellä on vain tyttäriä. Minun täytyy perustaa dynastia. Mutta minä saatan sen perustaa vain naimalla jonkun Euroopan suuren hallitsevan huoneen prinsessan. Keisari Aleksanterilla on sisaria, yksi heistä sopisi ikänsä puolesta minulle; puhukaa siitä Rumjantsovin kanssa. Sanokaa hänelle, että järjestettyäni asiani Espanjassa, minä suostun kaikkiin hänen suunnitelmiinsa Turkin jaosta eikä Teiltä puutu muitakaan perusteluja... – Sire, jos Teidän Majesteettinne sallii, minä en puhu mitään Rumjantsoville; minusta hänellä ei ole tarpeeksi älyä; paljon luonnollisempaa on tästä suuresta asiasta keskustella itse keisari Aleksanterin kanssa. Minä otan pannakseni asian alulle..."

Napoleon suostuu hyvin mielellään tähän tarjoukseen. Talleyrand suorittaa tehtävänsä seuraavana päivänä:

"Minun täytyy tunnustaa, että Euroopan takia minua kauhistutti uusi lisä Ranskan ja Venäjän liittoon. Minun mielestäni pitäisi saada asia näyttämään siltä, että tämän avioliiton ajatus Napoleonin mieliksi oli kyllä mahdollinen, mutta että eräät seikat kuitenkin tekivät sen vaikeaksi. Turhaan olin luullut, että minun olisi vaikeaa puhua asiasta keisari Aleksanterin kanssa. Heti ensi sanasta hän käsitti minut ja käsitti juuri niinkuin olin halunnut. Jos kysymys olisi vain minusta, sanoi hän minulle, niin antaisin mielelläni suostumukseni, mutta se ei olekaan ainoa, mikä tässä tarvitaan. Äitini on säilyttänyt vaikutusvallan tyttäriinsä, ja sitä vastaan minä en voi mitään. Minä koetan hänelle antaa ohjausta ja onhan mahdollista, että hän noudattaa sitä, mutta minä en uskalla siitä vastata. Kaiken tämän, minkä todellinen ystävyys minulle sanelee, pitäisi tyydyttää keisari Napoleonia."

Varmaan kumpikin puhekumppani käsitti toisensa täydellisesti. Ylpeä Maria Feodorovna, joka oli säilyttänyt kaikki Katarina Suuren dynastiset ylpeyden tunteet, ei varmaan milloinkaan luovuttaisi tytärtänsä korsikalaiselle vallananastajalle! Tämän päivän jälkeen Napoleon ei voinut enää toivoa venäläisen suuriruhtinattaren kättä.

Näin kauniista työstä Talleyrand ansaitsi palkinnon eikä hän myöskään häikäillyt sitä pyytää: hän toivoi, että hänen veljenpoikansa Edmond de Perigord saisi naida Kuurinmaan upporikkaan perijättären, nuoren prinsessa Dorothean. Dorothea oli tosin jo melkein kihloissa ruhtinas Adam Czartoryskin kanssa, mutta vähät siitä... Tsaari valtansa nojalla antoi hänet Perigordin kreiville, joka myöhemmin sai Dinon herttuan arvon. Hänestä tulee suloinen ja hurmaava Circe, jonka vaikutuksesta Talleyrand vanhentuneena, väsyneenä ja synkkänä, elämään kyllästyneenä saa kuoleman aattoon asti tuntea halujensa ja ihastumisen ihmeellistä uudelleenkukkimista.

Heti Pariisiin palattuansa Beneventon ruhtinas kiiruhtaa salaisiin neuvotteluihin Metternichin kanssa kreivitär de Laval'in ja ruhtinatar de Vandémont'in salongeissa. Hän ilmoittaa hänelle suoraan sen suuren neuvottelun julkiset ja salaiset tulokset, johon hän on ottanut osaa: "Austerlitzin taistelun jälkeen keisari Aleksanterin ja Itävallan välit eivät enää ole olleet suotuisat. Nyt riippuu vain Teistä ja Teidän Pietarin suurlähettiläästänne, saadaanko Venäjään yhtä läheiset suhteet kuin ne, jotka olivat ennen tätä aikaa. Vain tämä liitto voi aikaansaada Euroopan riippumattomuuden. Caulaincourt, joka kokonaan yhtyy minun valtiollisiin ajatuksiini, osaa tukea ruhtinas Schwarzenbergin kaikkia askelia. Ranskan oma etu vaatii, että kaikki ne vallat, jotka kykenevät pitämään puoliaan Napoleonia vastaan, liittyvät rakentamaan patoa hänen rajatonta kunnianhimoaan vastaan. Napoleonin asia ei ole enää Ranskan asia. Ja lopuksi: Eurooppaa ei voida pelastaa muuten kuin Itävallan ja Venäjän mitä läheisimmällä liitolla."

Diplomaattiselta kannalta ei voikaan antaa parempaa yleiskuvaa Erfurtin kohtauksen tuloksista. Mutta voidaksemme siitä poimia kaikki siihen kätkeytyneet "moraaliset" totuudet ja kaiken, mitä siitä voidaan oppia inhimillisen turhamaisuuden ja kunnianhimon menettelystä, naamioimisista ja suljettujen ovien takaisista juonista, sen esittämiseen tarvittaisiin Machiavellin ja St. Simonin kynät.

IX LUKU.

Erfurtin ensimmäinen tulos; Preussin hallitsijapari kutsutaan Pietariin. Suurenmoinen vastaanotto; kaikkien katseet on tähdätty kuningatar Louiseen; vierailut keisarinna Elisabetin ja rouva Naryshkinin välillä. Armidan ahdistavat tuskat ja pettymykset. Paluu Königsbergiin: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta." – Aleksanteri viehättyy jälleen suunnittelemaan koko venäläisen valtiorakennuksen uudistamista. Alhaissyntyinen ja älykäs papinpoika Speranski tulee hänen lähimmäksi työtoverikseen. Uljas ohjelma; kaikki muutettava perinpohjaisesti ja häikäilemättä. – Mutta vastakohdan vaikutuksesta, johonka hän on tottunut, tsaari suo luottamuksensa taantumuksellisimman absolutismin itsepäisimmälle edustajalle, kenraali Araktshejeville: "verikoira, jolla on hyeenan katse"; häpeällisyyttä ja julmuutta. Entisenä Paavali I:n adjutanttina Araktshejev palvoo yhä murhatun keisarin muistoa. Aleksanteri pitää häntä kallisarvoisena turvanaan – vähää ennen kuin Napoleon rikkoo välinsä Itävallan kanssa, hän muistuttaa jyrkästi tsaarille Erfurtin sopimuksia. Valladolidin lähetys. Caulaincourt merkitsee mielihyvällä Aleksanterin lievimmin sanoen tyhjät selitykset, ja Itävallan lähettiläs ruhtinas Schwarzenberg arvaa terävästi Aleksanterin tarkoituksen; Wienissä ollaan vakuuttuneita siitä, että Venäjä jää puolueettomaksi tai toimettomaksi. Sota puhkeaa huhtikuun 18 p:nä 1809. 22 p:nä toukokuuta Esslingin tappelu. Tämä Napoleonin saama vaikea kolaus saattaa koko Euroopan äärimmäiseen kiihtymykseen. Tiroli ja Westfali nousevat kapinaan. – "Mutta mitä tekee sitten Venäjän armeija..." Napoleonin kärsimättömyys. Vasta 3:na kesäkuuta viisikymmentä kaksi päivää vihollisuuksien alkamisesta tunkeutuu venäläinen sotajoukko Galitsiaan. Itävaltalaiset Varsovassa. – Napoleon kiukuissaan: "Viholliseni ovat päättäneet kohdata toisensa haudallani." Kesäkuun 6 p:n ohjeet Caulaincourtille: "Hävittäkää tämä kirje." Ranskalais-venäläinen liitto on enää vain harhanäky – heinäkuun 5:nä Wagramin taistelu. Wienin sopimus osoittaa Napoleonille valtakunnan haurauden. Niukka juomaraha Venäjälle. Aleksanterin ja hänen sisarensa Katarina Oldenburgilaisen kummallinen ystävyys; venäläisen kansallistunnon kiehunta. Tsaarin käynti Moskovassa; innostunut vastaanotto, kansansielun ilmaus – Napoleon pyytää virallisesti suuriruhtinatar Anna Pavlovnan kättä. Tsaari saa pyynnön ilmoittaa mielipiteensä "kahden päivän kuluessa". Puola tarjotaan kokonaan Venäjän ylivallan haltuun: "Puolan ja puolalaisten nimi on katoava historiasta." Tsaarin houkutteleva temppu saada Napoleon myöntämään Puolan hänelle, vaikka hän suhtautuukin välttelevästi Napoleonin avioliittoaikeisiin. Caulaincourtin mieluinen myöntyväisyys. Heti kun Napoleon selvästi näkee, miten käy, hän kääntää korttinsa ja laittaa muutamassa tunnissa selväksi avioliittotarjouksensa itävaltalaiselle arkkiherttuattarelle Marie Louiselle.

Palattuaan 29 p:nä lokakuuta Pietariin, jossa hovin ja seurapiirien mielipide yhä on hänelle ankarasti vastainen, Aleksanteri hämmästyttää kaikkia tyytyväisellä, tyynellä, rauhallisella ja arvokkaalla ilmeellään, ilmeellä, jota hänessä tähän asti ei ole huomattu.

Äsken Napoleonin seurassa vietetyt viikot ovat antaneet hänelle elävämmän tunteen hänen rajattomasta vallastaan. Hän tietää nyt, että itsevaltiaan, joka on tämän nimen arvoinen, täytyy itse ja vain itse käskeä itseään ja ennen kaikkea, että hänen täytyy "halveksia salonkeja ja antaa ministerien lörpötellä". Ja miksi hän ei olisikaan tyytyväinen? Hän on tuonut Erfurtista mukanaan muutamia oleellisia etuja, ainoat välittömät edut, jotka liitto saattoi hänelle hankkia: hänellä on jo Suomi, ja hän valtaa pian Tonavan ruhtinaskunnat. Hän on nyt siis vapaa omistamaan työnsä valtakuntansa välttämättömälle uudistamiselle. Mutta vielä enemmän hänen tarvitsee miettiä Talleyrandilta saamiaan uskomattomia, salaisia ilmoituksia, jotka tarkoin miettien hänestä tuntuvat paljon merkitsevämmiltä kuin ne yhtä yllättävät lausunnot heidän herransa yltyvästä hulluudesta, jotka Lannes ja Berthier keskustellessaan Tolstoin kanssa ovat antaneet. Ainoa johtopäätös, jonka hän niistä nyt tekee, on, että hänen on jonakin päivänä liittyminen Preussiin ja Itävaltaan. Ensimmäinen ele, jolla hän osoittaa eräänlaista riippumattomuutta Napoleonista, on kohtelias ilmoitus Preussin hallitsijaparille, että hän olisi iloinen saadessaan heitä tervehtiä pääkaupungissaan.

Tämän odottamattoman kutsun yht'äkkiä virkistäminä he saapuivatkin 7:nä tammikuuta 1809 Pietariin. Heitä odotti suurenmoinen vastaanotto. 30.000 miestä oli aseissa. Kahden viikon aikana tuhat työmiestä yötä päivää ahertaen ja kokoamalla yhteen, mitä oli kauneinta keisarillisessa asunnossa, pani kuntoon korkeiden vieraiden mukavuudeksi Ermitagen lisärakennuksen, Shepelevin palatsin.

Pian alkoivat juhlat niin kuulumattoman ylelliset, ettei sellaisia ollut nähty Elisabet Petrovnan ja Katarina Suuren mainehikkaiden aikojen jälkeen. Arvattiin tsaarin tahtovan täten muistuttaa maailmalle, että Hohenzollernit, niin onnettomia kuin olivatkin, säilyttivät vielä otsallaan vanhojen hallitsijasukujen lähtemättömän sädekehän. Koko venäläinen yhteiskunta vaati tätä komeutta, ei niin paljon seremonioiden ja juhlallisuuksien himosta, kuin sen vuoksi, että se, oltuaan Austerlitzin ja Friedlandin, Tilsitin ja Erfurtin nöyryytyksen masentamana, tunsi vahingoniloista huvia voidessaan juhlia Napoleonin uhreja ja ennen kaikkea kuningatar Louisea, jota hän oli niin inhottavalla tavalla loukannut.

Juhlia kesti 24 päivää. Oli kuin riemun, hilpeyden ja mielenosoituksen vimmaa. Valtion asiat saivat levätä. Tsaari, molemmat tsaarittaret, suuriruhtinaat ja ruhtinattaret sekä rikkaimmat ylimykset eivät tietäneet, miten keksiä vaihtelua kunnianosoitusten ja huvien ohjelmaan, jotta heidän vieraansa voisivat paremmin unohtaa kaikkien Königsbergiin jättämiensä raunioiden ja pettymysten muiston.

Fredrik Wilhelmiä tuskin huomattiin, mikäli hänelle ei naurettu, sillä hän näytti niin kummalliselta vanhanaikaisissa univormuissaan ja noloine liikkeineen vaateliaassa hätiköivässä ja sammaltavassa kömpelyydessään.

Kaikki katseet ja koko huomio keskittyi kuningatar Louiseen. Jakamattomaan sympatiaan, jota hän herätti, sekaantui vilkas ja veikeä uteliaisuus. Saatiin siis vihdoin nähdä kaunis Armida!... Mutta minkä asenteen mahtaakaan tsaari ottaa häneen nähden keisarinna Elisabetin ja rouva Naryshkinin läsnäollessa, puhumattakaan lukuisista enemmän tai vähemmän ohimenevistä suosikeista, joille keisari oli oikullisesti vuodattanut lempeänsä.

Kuningasparin käyntiä valmistettaessa Caulaincourt ei voinut salata harmiansa, sillä epäilemättä Napoleon panisi vastuun siitä hänen niskoilleen. Eräissä iltakutsuissa ruhtinatar Dolgorukin luona hänen suuttumuksensa ylitti kaiken rajan. Meillä on siitä todistuksena Joseph de Maistren kirje ministerilleen, cavaliere de Rossille: "Kynäni taipuu vaikeasti Teille selostamaan puhetta, jonka Ranskan lähettiläs on pitänyt ruhtinatar Dolgorukin luona, mutta minun on välttämättömästi se kerrottava teille. Lähettiläs on nimittäin häikäilemättä sanonut: 'Ei tässä matkassa ole mitään salaperäistä; Preussin kuningatar tulee makaamaan keisari Aleksanterin kanssa.' Kas tällä tavoin hän puhui; en osaa tarpeeksi ranskaa antaakseni tällaiselle hävyttömyydelle sen ansaitseman nimen."

Pietarin salongeissa tämä puhe levisi nopeasti. Vaikka ei uskottukaan tähän parjaukseen, kiinnitettiin kuitenkin muutamilla rivoilla vihjauksilla huomiota siihen, että kuningatar oli asunnossaan Sepelevin palatsissa löytänyt sangen runsaita lahjoja: täyskultaisen toalettiserviisin, ihanan kokoelman persialaisia ja turkkilaisia shaaleja, tusinan pukuja, joista eräs helmin koristettu oli, niin kerrottiin, maksanut useampia satoja tuhansia ruplia. Kuningatar, joka oli suuresti köyhtynyt, tarvitsi todellakin pukuvarastonsa ja koristeiden uusimista, eikä Aleksanteri olisikaan voinut siinä kohden hienotunteisemmin tulla avuksi.

Ensimmäinen kysymys, joka herätti hovin uteliaisuutta, oli: "Vastaako kuningatar Louise todellakin kauneutensa mainetta?... Eikö meidän keisarinna Elisabet ole ainakin hänen vertaisensa kasvojensa hienojen piirteiden, ääriviivojensa eleganssin ja käytöstapansa ylevyyden puolesta?..."

Armidan ulkonainen ilmestys ei hänelle tällä kertaa ollut erikoisen edullinen. Kärsimykset, joita hän jo kolme vuotta oli saanut kestää, koko pitkä koettelemusten sarja, jossa tähdentyivät nimet Potsdam, Jena, Prenzlow, Memel, Friedland, Tilsit, Königsberg, oli koskenut hänen olemuksensa pohjaan asti hänen naisellisen elimistönsä kaikkiin elämänlähteisiin asti. Tällainen on Joseph de Maistren arvokas todistus: "Kuningatar Louisea voi todella sanoa kauniiksi... Häntä on usein verrattu hallitsevaan keisarinnaan: kuningatar on ehkä kauniimpi nainen, mutta keisarinna on kauniimpi suvereeni."

Elisabet Alexejevnan todistus käy samaan suuntaan. Hän kirjoittaa äidilleen: "On mahdotonta olla pitämättä kuningatarta kauniina naisena. Hänen ei kuitenkaan pitäisi lihoa enempää. Hän on raskauden tilan alussa, mikä tuottaa hänelle useimmiten kärsimystä ja saa hänen silmänsä näyttämään sammuneilta..."

Mutta tärkeämpi on kuningatar Louisen oma huomio, jonka hän on merkinnyt jokapäiväiseen muistikirjaansa: "8:na tammikuuta 1809: vuoteessa unettomana; olen sairas ja pelkään raskauden alkua; kärsin kovasti ja olen kauhean näköinen... – Tammikuun 10:s: uneton yö; kuumetta, hammaskipua, sydänkipua... – 12:s tammikuuta: kuoleman väsynyt; jos tätä jatkuu, minut saatetaan Pyhän Aleksanteri Nevskin hautausmaahan. – 13:s tammikuuta: väsynyt kuin koira... – 16:s tammikuuta: Ermitagen teatterissa, mademoiselle Georges taivaallinen, kaunis, peloittava, hän tuotti minulle kuumeen koko illaksi!... – 29:s tammikuuta: kova reumatismi rinnassa jne., jne..."

Ja vaikka hänen ulkonäkönsä oli epäedullinen, piirteet jännittyneet ja silmät sammuneet, ja huolimatta muista kärsimyksistä, joita yleisö ei aavistanut, hän sankarillisesti taisteli puolustaakseen kauneutensa mainetta. Eräänäkin iltana hän, välähdellen jalokiviä kuin lirisevä puro, uskaltaa esiintyä avorintaisena eikä tee tällä liian rohkealla eleellään sitä vaikutusta, mitä hän, Armida poloinen, oli siitä toivonut.

Juhlien yhtämittaisessa humussa kaikkia läsnäolevia mitä suurimmassa määrin kiusasi uteliaisuus, heidän koettaessaan arvaella, oliko tämän ulkonaisen koreuden varjossa keisarilla ja kuningattarella salaisia kahdenkeskeisiä kohtaamisia.

Elisabetin Louisea kohtaan ottama silmiinpistävä asenne, ystävällisyys, jota hän runsain määrin osoitti tälle, hellä sympatia, jonka hän ilmaisi Louiselle kaikissa tilaisuuksissa, tekivät kysymyksen vieläkin salaperäisemmäksi. Silminnähtävästi Elisabet ei tuntenut mitään kateutta sitä naista kohtaan, joka oli niin useasti mainittu hänen kilpailijanaan ja joka epäilemättä rakasti Aleksanteria.

Tärkeämpänä syynä siihen, ettei Elisabet ensinkään ollut kateellinen, johtui siitä, että hänen puolisonsa niihin aikoihin ei ensinkään kiinnostanut häntä. Jatkoihan hän syvimmässä salaisuudessa yhä romaania, joka täytti koko hänen sydämensä. Mutta hän ei ollut vielä vapautunut halveksivasta vihasta, jota hän jo liian kauan oli tuntenut rouva Naryshkinia vastaan. Ja varsin naisellisen tunteen vallassa hän nautti siitä nolauksesta, jonka tsaarin harras ihailu hurmaavaa preussitarta kohtaan nähtävästi tuotti kauniille puolattarelle.

Mutta siinä hän naiivisuudessaan pettyi.

Maria Antonovna, joka oli ollut muutaman kuukauden poissa maatiloillaan Kuurinmaalla ja jonka lemmenuskollisuus oli yhtä suuri kuin Aleksanterinkin, oli pian saanut takaisin vaikutusvaltansa Aleksanteriin.

Kuningatar Louisen tulo ja siitä johtuvat arvailut olivat hänelle olleet silminnähtävästi epämieluisat, ja eräs hänen ystävistään kertookin hänen "olleen tästä matkasta raivoissaan". Heti ensi näkemästä hän kuitenkin saattoi todeta, ettei hänen tarvinnut vähääkään pelätä Armidaa.

Mitä enemmän kuningatar Louisen tarvitsi turvautua toaletin taidekeinoihin, ihomaaliin ja jalokiviin, miedontaakseen sulojensa vähenemistä, sitä yksinkertaisemmin rouva Naryshkin koristautui. Tuona kiusallisena avorintaisuuden iltana hän käytti aivan suoraa atlasleninkiä vailla helmiä, vailla jalokiviä, vailla muita kukkia kuin yksi ainoa lemmenkukka "Vergiss mein nicht" (älä unohda minua), jonka hän oli pistänyt tuuheaan mustaan tukkaansa.

Hymyilyllään tsaari oli vastannut ymmärtäneensä. Olikohan kuningatar Louise toivonut jälleen löytävänsä Nevan rannoilla "kuvaamattomat mielenliikutuksensa, Memelin ja Potsdamin aikaiset jumalalliset ilonsa?" Siinä tapauksessa hän varmaan olisi katkerasti pettynyt. Niin paljon kunnianosoituksia, liehittelevää kohteliaisuutta kuin Aleksanteri hänelle osoittikin, hän ei näytä tarjonneen hänelle minkään läheisemmän ystävyyden tilaisuutta.

Kun Louise jättää Pietarin, 31:nä tammikuuta, lähteäksensä maanpakolaisuuteensa Königsbergiin, häneltä pääsee pettymyksen tunnustus: "En vie näistä loistavista juhlista mukanani muuta kuin väsymystä ja tuskaa... Palaan sieltä samanlaisena kuin sinne menin... Tämän jälkeen ei mikään minua sokaise. Minun kuningaskuntani ei ole tästä maailmasta."

Mutta hänen kulkiessaan Memelin läpi, matkan lopulla, Pietarin muistot yht'äkkiä pakottavat hänet rakkauden ja kiitollisuuden ilmaisuun. Hän kirjoittaa armaalle ystävälle, jonka hän äsken jätti:

    "En voi koskaan löytää sanoja ilmaisemaan sitä, mitä tunnen.
    Minun kiitollisuuteni Teidän hyvyydestänne onnellisen oleskelun
    aikana Teidän luonanne jää aina Teille suljetuksi salaisuudeksi,
    jos ette katso sydämeeni, jonka olette tuntenut kuusi vuotta ja
    joka Teitä rakastaa enemmän kuin mitenkään voi ilmaista... Minä
    uskon Teidän huomaanne vieläkin kuninkaan edut, lasteni ja koko
    Preussin tulevan onnen. Jumalan haltuun rakas serkku. Syleilen
    Teitä hengessä ja pyydän Teitä uskomaan, että elämässä ja
    kuolemassa olen Teidän kiitollinen ystävänne

                                                      Louise.

    J.K. Kaikki Pietarissa oli ihanaa, Teitä vain sain nähdä liian
    vähän!"

Valtiollisilta tuloksiltaan Preussin kuningasparin tervehdyskäynnillä Pietarin hovissa oli jotenkin vähäinen merkitys. Tsaari saattoi vilpittömästi sanoa Caulaincourtille: "Kuningas ja minä emme puhuneet politiikkaa kuin kaksi kertaa." Ja kummallakin kerralla keisari koetti saada Fredrik Wilhelmin vakuuttuneeksi siitä, että Preussin ja koko Euroopan edun takia toistaiseksi oli pakko alistua Ranskan yliherruuteen, panematta tulevaisuutta vaaralle alttiiksi, ja odottaa parempia päiviä.

10 p:nä elokuuta Preussin kuningaspari palasi surullisena Königsbergiin, preussilaisen ritarikunnan vanhaan pääkaupunkiin, jossa heidän nöyryyttävä maanpakolaisuutensa alkaisi uudelleen. Heidän täytyi odottaa vielä lähemmäs vuoden aika, ennenkuin Napoleon suostui heille antamaan Berliinin takaisin. Mutta Napoleonin saavutettua Wagramin voiton ja pakotettua Itävallan Marie-Louisen kanssansa avioliittoon – noiden napoleonilaisen imperialismin pirullisten huippukohtain jälkeen – Armida-poloisella ei enää ollut voimaa elää. Hänen sydämensä, jota hän oli liiaksi rasittanut, lakkasi toimimasta: hän heitti henkensä heinäkuun 19:nä 1810 kolmenkymmenen neljän vuoden ikäisenä.

Palattuaan vakaviin tehtäviin Aleksanteri syöksyi työhön, joka häntä hänen hallituksensa aamunkoitossa oli intohimoisesti kiinnostanut, josta sota ja diplomatia sitten olivat hänet vetäneet pois, mutta joka nyt viehätti mitä suurimmassa määrässä hänen palavaa mielikuvitustaan, koska hän uskoi vihdoinkin löytäneensä ainoan miehen, joka kykenisi käsittämään hänen unelmansa ja panemaan hänen tahtonsa täytäntöön. Speranski olikin mainehikkaasti paneva täytäntöön ne suurisuuntaiset reformit, joita hänen hyvät ystävänsä vuodelta 1802 Czartoryski, Stroganov ja Kotshubei eivät pystyneet saattamaan eteenpäin. V. 1772 syntynyt Mikael Mihailovits Speranski oli papin poika, ja papit edustivat silloin Venäjällä vapaiden ihmisten alinta säätyä. Jotta hänestäkin tulisi maalaispappi hänet oli pantu Vladimirin pappisseminaariin. Ja niin synnyltään alhaisena, mutta lahjoiltaan älykkäänä, etevänä työntekijänä, joka käytti yhtä taitavasti sanaa kuin kynääkin, joustavana, rohkeana ja sitkeänä hän oli nopeasti kohonnut ainoastaan omien persoonallisten lahjojensa ansiosta hallintovallan korkeimmille asteille.

Heti tutustuttuaan häneen tsaari sulki hänet ystävyyteensäkin. Aleksanteri oli niin tämän alhaissyntyisen avustajansa lumoissa, että oli vienyt hänet mukaansa Erfurtin neuvotteluihin ja siellä esittänyt hänet Napoleonille ja Talleyrandille. Palattuaan kotiin hän oli uskonut Speranskille oikeusministerin salkun.

Päästyään korkeimpiin arvoasteihin Speranski osoittautui pian valtiomieheksi sanan täydessä merkityksessä. Hän oli tämän jälkeen sisäpolitiikassa Aleksanterin oikea käsi.

Ensimmäinen tehtävä, jonka hänen herransa hänelle antaa, on perustuslakiehdotuksen laatiminen. Speranski ryhtyy siihen lennokkaan rohkeasti osoittaen siinä oikeaa todellisuusvaistoa. Valmistavat työt ovat hänelle heti opettaneet, että näin laajan tehtävän suorittamiseksi täytyy tehdä perinpohjaisia uudistuksia ja tehdä ne häikäilemättömästi. Jos tahtoo muuttaa keisarin rajattoman vallan perustuslailliseksi monarkiaksi, niin täytyy, se on selvä, rajoittaa itsevaltiuden oikeuksia ja luonnehtia ainakin kansanedustuksen perusteet. Aleksanteri hyväksyy sen. 13:na tammikuuta 1810 perustetaan valtakunnan neuvosto, yksinkertainen neuvoa antava elin.

Mutta tämä on vain ensimmäinen askel uudistusten tiellä. Speranski käy nyt käsiksi vakavimpiin kysymyksiin, mitkä Venäjän valtiorakennuksen modernisoiminen edellyttää, niihin luettuna myöskin kipeä maaorjuuden kysymys.

Tässä äärettömän suuressa tehtävässä, johon hänen aikansa riittää vain ahertamalla kaleeriorjan tavoin, valtakunnan kansleriksi korotettu reformaattori herättää luonnollisesti joka puolelta kiihkeää vastarintaa ja katkeraa vihaa. Aleksanteri suojelee häntä kuitenkin kuin läheistä ystävää, koska hän uskoo tämän papinpojan syvimmin käsittäneen hänen kiehtovat unelmansa. Mutta samaan aikaan kuin entinen Vladimirin seminaarilainen saa nauttia kunnianosoituksia ja etuoikeuksia, nähdään yht'äkkiä ilmestyvän maan alta miehen, joka Paavali I hallitessa hankki itselleen mielivallallaan ja julmuudellaan peloittavan maineen. Tämä mies on kreivi Araktshejev.

Nousseena korkeihin sotilasarvoihin ja osaten vallata mielipuolen itsevaltiaan sokean luottamuksen, hän oli pannut koko valtakunnan vapisemaan edessään. Joseph de Maistre piti häntä Venäjän Sejanuksena [Keisari Tiberiuksen vallanhimostaan tunnettu suosikki], tuttavien kesken häntä hiljaa, hyvin hiljaa kuiskaten kutsuttiin "hirviöksi, verikoiraksi, hyeenaksi".

Hän oli poissa Pietarista vuoden 1801 alussa, hän ei siis ollut mitenkään osallistunut maaliskuun 23:n päivän salaliittoon, jonka hän muuten tuomitsikin kaikkien kuullen.

Sen jälkeen hän oli vetäytynyt maatilalleen Gruzinoon noin 100 virstan päähän kaupungista lähelle Novgorodia. Hänen suurenmoinen maatilansa oli ennen kuulunut ruhtinas Menshikoville, Katariina I:n kaikkivaltiaalle suosikille. Tämän paikan olisi pitänyt olla hänelle terveellisenä opetuksena onnen oikuista ja vastakohdista, sillä 1727 Menshikov jouduttuaan Pietari II:n epäsuosioon, oli raa'asti karkoitettu Pohjois-Siperiaan Beresovin jääkylmille soille, mistä hän ei enää koskaan palannut.

Araktshejev näyttäytyi vain harvoin Pietarissa. Häntä ei sinne kutsuttu: hän herätti siellä kauhua. Kaikki hänessä henki leppymätöntä tarmoa, suora vartalo, lyhyt yläruumis, pystytupsuiset hiukset, kylmät silmät, korskahtelevat sieraimet, kokooopusertuneet huulet, lyhyt ja jyrkkä puhetapa, kankea ryhti.

Se, mitä tiedettiin hänen ajanvietostaan Gruzinossa oli verhonnut hänen persoonansa kaameaan tarukuvaan.

Nuoren vaimonsa kuoltua hän oli nykyään pahanilkisen, intohimoisen ja irstaan mustalaisnaisen hekumallisen vallan alaisena. Tämä nainen johti häntä kaksikymmentä vuotta skandaaleihin ja häpeällisiin tekoihin. Gruzinon talonpojat mainittiin Venäjän onnettomimpina maaorjina: siinä määrässä "barinin" ja hänen emäntänsä epäinhimillisyys rasitti heitä päivätöillä, veroilla ja rangaistuksilla. Eräänä päivänä he kärsimyksen epätoivoon ajamina, hyökkäävät mustalaisnaisen kimppuun kuristaaksensa hänet, mikä heille kostettiin kauhealla tavalla: koko kylä upposi veritulvaan.

Mutta huolimatta näistä iljettävistä vaistoistaan, jotka houkuttelivat häntä luonnottoman julmuuden pahimpiin hairahduksiin, kenraali Araktshejev oli osoittautunut Paavali I:n hallitessa huomattavaksi työn ja arvovallan välineeksi, koska hänellä oli harvinaisen selvä järki, suoraviivainen ajattelu, varma silmä, täsmällisyys, järjestelyvaisto, rohkeus aloitteiden teossa ja vihdoin tavaton lujuus komentamisessa.

Mikä oli antanut Aleksanterille aikeen kutsua Araktshejevin Gruzinosta nimittääkseen hänet samalla kertaa sotaministeriksi, tykistön ja jalkaväen tarkastajakenraaliksi, siis armeijan täydelliseksi herraksi?

Varmaankin Euroopan sekava tila, Itävallan ja Ranskan sotaiset varustukset pakottivat Venäjänkin nopeasti uusimaan sotaiset voimansa, jotka oli pahasti laiminlyöty Friedlandin jälkeen. Eikä kukaan voinut paremmin kuin Araktshejev sopia tähän pahaan tehtävään, joka paljon muistutti – niin sanottiin – Herkuleen tehtävää Augiaan tallien puhdistamisessa.

Mutta oli epäilemättä eräs toinenkin syy, koska oli huomattu tsaarin välittömästi osoittavan uudelle ministerille samaa luottamusta, samaa tutunomaisuutta ja samaa suosiota kuin Speranskillekin. Näiden kahden miehen välillä ei ollut kuitenkaan mitään yhteistä taipumusta, eikä mikään aate liittänyt heitä yhteen: heidän samanaikainen yhteistyönsä tuntui päähänpistolta.

Vapaamielisyyteen viehättyneenä, herkkänä kaikille jaloille ajatuksille, välinpitämättömänä ylhäisön uhrauksille, tavoiltaan moitteettomana, vakavan uskonnollisena ja mystiikkaan taipuvana entinen Vladimirin seminaarilainen ei pyrkinyt muuhun kuin asteittain modernisoimaan Venäjän yhteiskunnallisen rakenteen. Ihmisten hallitsemiseksi Gruzinon hillitön satraappi, vanhojen moskovalaisten oppien leppymätön puoltaja, ei tuntenut muuta neuvoa kuin nyrkin ja pakkokeinot. Hänhän muuten jokin vuosi myöhemmin pani toimeen mitä hirveimmän inkvisitoorisen ja kaikkia ihmisoikeuksia loukkaavan poliisi-järjestelmän, minkä Venäjän kansa on milloinkaan tuntenut Iivana Julman jälkeen ja ennen bolshevismia.

Tosin "verikoiran" vihainen murina, raaka ja villi mielenlaatu ja iljettävät hekumoinnit loukkasivat joka hetki tsaarin herkkää makua ja hienostunutta kohteliaisuutta.

Se, että Aleksanteri on voinut valita välittömiksi uskotuikseen hallitsijatoimensa korkeinta ja salaisinta osaa varten kaksi niin toisilleen vastakkaista palvelijaa kuin Araktshejevin ja Speranskin, paljastaa meille kaikista selvimmin Aleksanterin psykologian monimutkaisuuden, sokkeloisuuden, horjuvaisuuden ja perillepääsemättömyyden.

Niistä erilaisista syistä, joita voi kuvitella, on ehkä huomioon-otettavimpia se, että Araktshejev ei häikäillyt leimata rikolliseksi v:n 1801 maaliskuun 23:n murhaa, jonka päätekijät, Volkonski, Bennigsen, Uvarov ja muutamat muut yhä saivat osakseen keisarin suosionosoituksia. Tiedettiin myöskin, että Gruzinon kirkossa Paavali I:n kuvan kehykseen oli kaikkien nähtäväksi piirretty kirjoitus, joka todisti, että Aleksei Andrejevitsh Araktshejev harjoitti uskonnollista palvontaa marttyyrikeisarin muistolle ja että hän ainakin olisi katsonut velvollisuudekseen puolustaa Paavalia murhaajia vastaan, jos asianhaarat eivät olisi pitäneet häntä loitolla Pietarista. Sillä tämän korkeasti kunnioittamansa monarkin palveluksessa hän oli aina osoittanut "vilpitöntä mieltä ja puhdasta sydäntä". Araktshejev oli siis Aleksanterin silmissä kuin elävä nuhde. Ehkäpä tsaari juuri sovituksen epämääräisen tunteen vallassa pakotti itsensä alituisesti seurustelemaan miehen kanssa, joka kaikista ruokottomuuksistaan huolimatta ääneensä tuomitsi inhoittavan hallitsijamurhan.

Mutta ehkäpä jokin muukin käytännöllinen katsantokanta vaikutti samassa mielessä. Sillä Aleksanterin vaikuttimet eivät koskaan olleet yksinkertaiset.

Hän oli liiankin usein saanut huomata, että Austerlitzin, Friedlandin, Tilsitin ja Erfurtin muistot ja ehkä vielä enemmän mannermaasulun kovuus kiihottivat häntä vastaan kaikissa kansanluokissa vihamielisyyttä, joka ilmeni joskus kauhistuttavan rohkeasti. Joseph de Maistre kirjoitti: "On mahdotonta kuvitella vaarallisempaa tilannetta..." Monesti sanottiin: "Tämä hallituskausi on kirottu, sillä se on alkanut murhalla." Eräänä päivänä poliisi paljasti salaisen järjestön, joka toimi kolmessa kaartin rykmentissä ja jonka tarkoituksena ei ollut mikään vähempi kuin syöstä Aleksanteri valtaistuimelta ja panna hänen sijalleen hänen sisarensa suuriruhtinatar Katariina. Eräänä toisena päivänä hänen hyvä ystävänsä kreivi Pietari Tolstoi, jonka ehdottoman uskollisuuden hän tunsi, uskalsi sanoa hänelle: "Olkaa varoillanne, Te saatte samanlaisen lopun kuin isännekin..."

Ja vihdoin saamme tsaaritar Elisabetin kirjeestä äidilleen tietää, että joka vuosi maaliskuun 23:n paluu järkytti syvästi hänen puolisonsa herkkää mieltä ja että hän linnoituksessa vietetyn surujumalanpalveluksen jälkeen vaipui mitä tuskallisimpaan mietiskelyyn.

Saattoiko hän turvakseen uhkaavia, pahoja voimia vastaan toivoa itselleen parempaa linnunpelotinta kuin "verikoiran" mahtavat kravunsakset ja "hyeenan" katseen?

Muutama päivä Preussin kuningasparin lähdettyä saapui kuriiri suoraan Valladolidista tuoden Caulaincourtille pikaista toimitusta vaativan ohjeen. Huomattuaan Itävallan sotaiset valmistelut Napoleon käski lähettiläänsä muistuttamaan tsaaria Erfurtin sopimuksista ja vaatimaan häneltä mitä tarmokkainta tukea Wienissä. Yhteisen, uhkaavan askelen avulla Itävallan kabinetti olisi pakotettava vähentämään sotavarustuksiaan. Jos vastaus ei olisi kaikissa kohdin tyydyttävä, alkaisi sota välittömästi.

Sangen kiihtyneenä tästä raa'asta muistutuksesta Aleksanteri ei epäröinyt hetkeäkään. Vaikka Napoleonilla olikin ollut kaikenlaista vastoinkäymistä ja kiusaa Espanjassa, ei Itävalta kykene mittelemään voimiansa tuon vastustamattoman strategin kanssa. Lisäksi Itävallan uusi tappio olisi Venäjälle "ääretön onnettomuus", täytyi siis kaikin mokomin ehkäistä välien rikkuminen, jota Napoleonin vaatima askel olisi varmaan kiiruhtanut.

Mutta ensinnä on rauhoitettava Caulaincourtia tai ainakin saatava hänet viivyttelemättä rauhoittamaan hirveää despoottiaan. Aleksanteri vakuuttaa hänelle moneen kertaan uskollista ystävyyttään: "Napoleon voi luottaa minuun... Minä en ole unohtanut velvoituksiani häntä kohtaan; minä täytän ne tunnollisesti... Oi, itävaltalaiset saavat kalliisti maksaa kerskailunsa ja hulluutensa!..."

Caulaincourt merkitsee ilolla muistiin nämä jalon sielun vapaaehtoiset tunteen vuodatukset: "Siitä asti kun minulla on ollut kunnia käsitellä asioita keisari Aleksanterin kanssa, hän ei koskaan ole minulle puhunut sellaisella lämmöllä..."

Mutta heti Aleksanteri kutsuu myöskin Frans I:n lähettilään, ruhtinas Schwarzenbergin. "Minua hämmästyttää ja valitan suuresti nähdessäni Itävallan syöksyvän niin vaaralliseen seikkailuun..." Sitten Aleksanteri puhuu hänelle suoraan siteistä, jotka liittävät häntä Ranskaan: "Olen harkinnut sitoumuksiani, enkä jätä niitä täyttämättä..."

Schwarzenberg, jonka suku oli Pyhän Roomalaisen valtakunnan vanhimpia, oli erinomainen sotilas ja diplomaatti sekä tavattoman rikas. Hän käyttäytyi ylhäisesti, oli vakavasti ajatteleva ja terävä huomioitsija. Tätä miestä hämmästyttää Aleksanterin sanoissa järkevä perustelu, kohteliaisuus ja hyvänsuopuus: ei vähintäkään vihamielisyyttä ja vielä vähemmin peloittelua.

Caulaincourt kiirehtii ilmoittamaan Napoleonille, että tsaari on "lujaa" saarnannut Schwarzenbergille: "Jos te liikahdatte", niin hän muka on sanonut, "niin hyökkään teidän päällenne!..."

Sillä välin saadaan tietää, että Napoleon, joka kävi sotaa Kastiliassa, on yht'äkkiä palannut Pariisiin ja ensi työkseen erottanut Talleyrandin, haukuttuaan hänet ensin pahanpäiväisesti.

Aleksanteri huomasi heti tämän tiedon merkityksen, sillä hän on Erfurtin päivistä asti ollut yhteydessä Beneventon ruhtinaan kanssa sekä milloin Caulaincourtin milloin vielä tuttavallisemmin Kuurinmaan herttuattaren tai hänen tyttärensä, Saganin herttuattaren, välityksellä. Hän on usean kerran antanut Ranskan lähettilään sanoa Talleyrandille terveisiä, sellaisia kuin: "Keisari suvaitsee usein kysyä minulta teitä. Hän kunnioittaa teidän hyvää arvostelukykyänne, hän rakastaa teidän persoonaanne..." Hän voi siis helposti kuvitella sen epäsuosion merkitystä, joka salaman tavoin iski entiseen ulkoasiainministeriin. Muistammehan ne viisaat neuvot, jotka Beneventon ruhtinas antoi Aleksanterille viisi kuukautta sitten heidän yöllisissä puheluissaan ruhtinatar Thurn und Taxisin luona. Epäilemättä tammikuun 28:n hirveä suuttumuksen purkaus merkitsee, että Napoleon tahtoo murskata Itävallan ja että Talleyrand on tahtonut sen pelastaa. Aleksanteri vakuuttautuu yhä enemmän, että täytyy koettaa kaikki välttääkseen sotaa ja jos se sittenkin puhkeaa, säästää Habsburgien dynastia tuholta, josta se ei enää voisi nousta.

Napoleon ei kuitenkaan saa lähettiläänsä aina yhtä optimistisesta kertomuksista niitä täsmällisiä toteamisia, joita hän tarvitsee. Hän pakottaa hänet kiiruhtamaan Venäjän armeijan liikkeellepanoa ja 21 p:nä maaliskuuta hän kirjoittaa: minä en tahdo ryhtyi hyökkäykseen, ennenkuin saan tietoja teiltä... En usko itävaltalaisten olevan tarpeeksi hulluja ryhtyäkseen sotatoimin: kun heidän sivustallaan on Venäjän armeija. Wienissä, hän jatkaa, ollaan vakuuttuneita siitä, että Venäjä pysyy puolueettomana tai passiivisena. "Tärkeintä on, että Venäjä ilmoittaa minulle, mitä se aikoo tehdä ja ennen kaikkea, että se mitä pikimmin ryhtyy toimenpiteisiin... Täytyykö minun tyytyä näkemään meidän liittomme tuloksena sen, että yksin saan taistella koko Itävaltaa vastaan?"

Kärsimättömyyden kalvamana ja suuttuneena lähettiläänsä pehmeydestä Napoleon kannustaa suoraan liittolaistansa tekemään jotakin: "Teidän Majesteettinne ei saa kadottaa ainoatakaan hetkeä, jotta Teidän joukkonne leiriytyisivät meidän yhteisten vihollistemme rajoille. Olen luottanut Teidän Majesteettinne liittoon. Nyt täytyy toimia."

Sill'aikaa kun tämä kirje on matkalla Pariisista Pietariin, itävaltalaiset ryhtyvät hyökkäykseen Baierissa 12:na huhtikuuta. Yhdeksän päivää sen jälkeen marsalkka Davout, Auerstädtin herttua Eckmühlin voitolla panee heidät katumaan uhkarohkeuttaan.

Napoleon kiiruhtaa sen jälkeen marssia Wieniä kohden, jonne hän tulee 13:na toukokuuta. Mutta mitä tekee Venäjän armeija?

Annettuaan itävaltalaisten vallata Varsovan herttuakunnan tsaari käskee keskittää noin 60.000 miestä Galitsian rajalle. Marssikäsky, joka on juhlallisesti luvattu huhtikuun 27:ksi, pannaan täytäntöön toukokuun 18:na. "Me olemme hitaita", sanoo kansleri Rumjantsov Caulaincourtille, "mutta me marssimme suoraan".

Kas, tässä näyte tuosta suoruudesta. Huhtikuun 15:nä Schwarzenberg selostaa näin keisarin hänelle juuri äsken lausumat sanat: "Keisari sanoi antavansa minulle näytteen suuresta luottamuksestaan vakuuttaessaan, että mitään ei ole unohdettu siitä, mikä on inhimillisesti mahdollista, jotta Venäjän ei tarvitsisi iskeä meitä. Hän lisäsi, että hänen asemansa oli niin kummallinen, että vaikka me olisimmekin vastakkaisella linjalla, hänen täytyi toivottaa meille menestystä."

Caulaincourt ei näytä olevan ensinkään hämmästynyt siitä, että Itävallan lähettiläs, vaikka vihollisuudet jo ovat alkaneet, on yhä paikallaan eikä edes puhu Wieniin lähdöstä. Mutta miksikä hän olisikaan levoton? Hänen rakas Aleksanterinsahan on erittäinkin nyt käärinyt hänet mitä sydämellisimpiin sanoihin ja ystävällisiin eleisiin. "Tätä minulle sanoessaan Hänen Majesteettinsa suvaitsi minua syleillä."

Mutta tuolla etäämpänä, sotatoimien näyttämöllä, huomataan pian kaikkien näiden liehittelyjen ja syleilyjen, tai tarkemmin sanoen kaikkien näiden petosten tulos.

Toukokuun 22:na Napoleon, joka jo kuukauden ajan on palavasti etsinyt ratkaisevaa taistelua, uutta Austerlitzia, loistavaa voittoa, joka yhdellä ainoalla iskulla päättäisi sodan, kärsii Esslingissä ensimmäisen tappionsa. Hänen täytyy luopua koko Tonavan vasemmalla rannalla valloittamastaan alueesta ja vetää armeijansa Lobaun saareen. Hän tarvitsee neljäkymmentäkaksi päivää kyetäkseen korjaamaan tappionsa.

Esslingin "teurastus" yllättää koko Euroopan. Täällä ei tullut lyödyksi joku ranskalaisista kenraaleista, kuten Baylenissa ja Cintrassa, täällä lyötiin itse Napoleon.

Tiroli ja Westfali nousevat heti kapinaan. Koko Saksa kuohuu. Vieläpä preussilainen upseeri majuri Schill uskaltaa kerätä partiojoukon ja koettaa nostaa Brandenburgin, Saksin ja Elben rautamaat ranskalaisia vastaan. "Esslingin taistelu näytti pistäneen tuleen saksalaisten päät."

Mutta mitä tekee Venäjän armeija?

On kesäkuun 3:s. Viisikymmentäkaksi päivää on kulunut vihollisuuksien alkamisesta, ja ruhtinas Sergei Galitsyn käskee armeijansa marssia Galitsiaan. Onko hänen tarkoituksenaan auttaa ranskalaisia, jotka kovasti ponnistelevat Tonavan varrella? Ei suinkaan. Tarkoituksena on taistella Ranskan liittolaisen Varsovan suurherttuakunnan joukkoja vastaan, jotka ruhtinas Poniatowskin johdolla toimivat niin taitavasti, että kaikkien puolalaisten sydämissä herää kansallisen nousun toivo.

Pietarissa ovat salongit ja hovi päästäneet ilonhuudon saadessaan tiedon Esslingistä. Aina korrektina ja petollisena tsaari kirjoittaa Napoleonille: "Itävaltalaiset levittävät huhua muutamista muka saamistaan voitoista. Tottuneena luottamaan Teidän Majesteettinne neroon, en usko siihen paljoakaan..." Ja hän lopettaa vakuuttamalla uskollisuuttaan, joka kestää kaikki koettelemukset.

Caulaincourt on suutuksissaan siitä mitättömästä, naurettavan pienestä avusta, jonka Ranska saa Venäjältä Itävaltaa vastaan. Mutta kun hän valittaa sitä, että ruhtinas Galitsynin armeija ei marssinutkaan Olmützia kohti, vaan poikkesi pois tieltä Puolassa, hän saa kansleri Rumjantsovilta seuraavan suorasukaisen vastauksen: "Ranskan on valittava Venäjän liiton ja Puolan uudelleenpalauttamisen välillä..." Tämä onkin ensimmäinen Tilsitin ja Erfurtin työlle virallisesti annettu isku.

Kesäkuun aikana 1809 Napoleon tekee järjestelyn ihmeitä kerätessään Lobaun saarelle joukot ja välineet, joilla hän loistavasti korjaa tappionsa. Hän on surullinen, katkerana katalaa Pietarin-ystäväänsä vastaan tuntiessaan koko Euroopan kiehuvan ja huomatessaan "konnamaisessa Itävallassa" heräävän vastustuksen hengen ja virkistymisen, jollaista hän ei olisi uskonut. Hänellä on ikäänkuin aavistus vuodesta 1813.

Rovigon muistiinpanot osoittavat sen meille muutamin voimakkain piirtein.

Oli 5:s kesäkuuta. Ebersdorfin kylässä, Tonavan oikealla rannalla vastapäätä Esslingiä, oli marsalkka Lannes, jolta molemmat sääret oli sahattu poikki, menehtynyt haavoihinsa hirveän kuolinkamppailun jälkeen. Napoleon oli tullut osoittamaan hänelle viimeistä kunnioitusta. Hän oli tuskallisesti katsellut pelottoman asetoverinsa jäännöksiä, asetoverin, joka johti hänen mieleensä kaikki hänen haaveellisen epopeansa suuret muistot: Montenotte, Millesimo, Arcole, Rivoli, Campo-Formio, Pyramiidit, Abukir, brumairen 18:s, Monte bellon, Marengon, Ulmin, Austerlitzin, Saalfeldin, Jenan, Prenzlowin, Pultuskin, Friedlandin, Tudelan, Madridin, Eckmühlin, Regensburgin taistelut. Hänen sydämensä oli särkyä. Sitten hän palasi Wienin esikaupunkien kautta peninkulman päässä sijaitsevaan Schönbrunnin linnaan. Niin, tänä kesäkuun 5:nä kaikki kärsivät tavattoman kuumasta säästä. Auringon paahtamalla tiellä Napoleon käveli jalkaisin antaen ohjasten riippua hevosen kaulalla. Suojatakseen itseään tomulta hän oli käskenyt adjutanttiensa ja saattojoukkonsa seurata häntä pitkän matkan päässä, mutta kutsui luokseen Rovigon: "Keisari käski minun yksinäni kulkea edellään. Epäilin, että hän halusi puhua minulle Venäjästä, ja juuri se häntä todella kiinnostikin. Hän kysyi minulta, mitä minä ajattelin siitä pelistä, jota hän oli saanut kokea tältä taholta, lisäten: Paljon on minulle maksanut se, etten ole voinut luottaa tämäntapaisiin liittolaisiin. Mitä hyötyä minulla on venäläisten liitosta, jos he eivät kykene edes takaamaan rauhaa Saksassa. Todennäköistä on, että he olisivat ryhtyneet sotaan minua vastaan, jolleivät inhimillisen kunnioituksen vihjeet olisi heitä estäneet heti rikkomasta vannottua uskollisuutta. Mutta ei pidä elää harhaluulossa, minun viholliseni ovat nähtävästi sopineet keskenään siitä, että kohtaavat toisensa minun haudallani. Mutta kaikki riippuu siitä, joka ei sinne ensimmäisenä lähde." Näin sanottuaan Napoleon jälleen tuli vaiteliaaksi ja miettiväiseksi jatkaen matkaansa jalkaisin.

Wienin esikaupunkeihin saavuttuaan Napoleon antoi saattojoukkonsa ja adjutanttiensa tulla lähelle. Sitten hän hyvässä järjestyksessä uljaasti ratsasti laukkaa Schönbrunniin asti.

Seuraavana päivänä profeetallinen yksinpuhelu, jonka Rovigo on säilyttänyt jälkimaailmalle Ebersdorfin paahteiselta maantieltä, johti Caulaincourtille annettuun jyrkkään ohjeeseen. Napoleon saneli sen itse ulkoasiainministerilleen Champagnylle, joka oli tullut Talleyrandin seuraajaksi. Heti sen luettuaan oli Caulaincourtin se poltettava: "Keisari ei tahdo, että minä salaan viimeaikaiset seikat, jotka ovat vieneet keisarilta luottamuksen Venäjän liittoon ja viittaavat selvään lupauksen rikkomiseen. Ei ole vielä koskaan nähty, että sellaisen vallan lähettiläs, jolle on julistettu sota, saa jäädä paikalleen... Kuusi viikkoa on mennyt eikä Venäjän armeija ole liikahtanut paikaltaan. Keisari on syvästi loukkaantunut. Hän ei kirjoita keisari Aleksanterille, sillä hän ei voi vakuuttaa hänelle luottamustaan, jota hän ei tunne. Hän ei sano mitään, mutta hän ei enää pidä Venäjän liittoa minkään arvoisena... Keisarin tahto on, että te katsotte tähänastiset ohjeenne mitättömiksi... Säilyttäkää asenteenne säädyllisenä, näyttäkää tyytyväiseltä, älköön teidän käyttäytymisestänne huomattako mitään muutosta, olkoon Venäjän hovi aina yhtä tyytyväinen teihin kuin te näytätte olevan siihen. Vaikkakin keisari ei enää usko liittoon, hänestä on kuitenkin yhä tärkeää, että koko Euroopalla on tällainen usko, jonka tuottama pettymys nyt on käynyt hänelle selväksi. Hävittäkää tämä kirje sen luettuanne, älköönkä siitä jääkö mitään jälkeä."

Nain ollen ranskalais-venäläinen liitto ei tämän jälkeen ole muuta kuin kuvitelma. Siitä huolimatta molemmat keisarit ovat samanlaisissa ajatuksissaan yhtä mieltä. Napoleon on sanonut Rovigolle: "Minun viholliseni ovat sopineet siitä, että kohtaavat toisensa minun haudallani; mutta se riippuu siitä miehestä, joka ei lähde sinne ensimmäisenä." Aleksanteri sanoi Schwarzenbergille: "Meidän täytyy pysyä heikentymättöminä parempia tilaisuuksia varten, odottaa, kunnes koston hetki lyö."

5:nä heinäkuuta Itävallan armeija on lyöty Wagramissa. Loistava voitto Napoleonille, mutta se maksoi hänelle tavattomat menetykset ja jätti Itävallan vielä melko pelottavaksi. Vuonna 1805 Frans I:n täytyi allekirjoittaa rauha 24 päivää Austerlitzin jälkeen. 1809 hän ei suostu sitä allekirjoittamaan ennen kuin 100 päivää Wagramin jälkeen. Koko Euroopan mielestä 14:nä lokakuuta allekirjoitettu Wienin sopimus on kolaus ranskalaiselle yliherruudelle. Huolimatta alueluovutuksista, jotka Itävallan täytyy tehdä Galitsiassa, Salzburgissa ja illyrilaisissa maakunnissa, Habsburgien monarkialla on tämän jälkeen tunne, että Napoleonin valtakunta suuruutensa luonnottoman laajenemisen takia ei ole enää elinkykyinen ja että se jonakin päivänä voi luhistua "yht'äkkiä raunioksi". Näennäisen yhteistoimintansa palkkioksi Venäjä saa sopimuksen mukaan niukanlaisen juomarahan, Tamopolin piirin Galitsiassa 400.000 asukkaineen, "tarkkaan saman, minkä keisarinna Katariina antoi jokaiselle suosikilleen lohdutukseksi, kun hän entisen sijalle otti uuden".

Pietarin yleisen mielipiteen mukaan tämä sota osoitti ennen kaikkea Napoleonin rakennuksen haurauden. Ja Joseph de Maistre tulkitsee oikein yleisen mielipiteen: "Loppusummaksi jää, että Itävalta on jaloillaan, Venäjä on jaloillaan, Englanti on jaloillaan, Espanjaa ei ole valloitettu. Keisari Aleksanteri voi tyytyväisenä sanoa ohjanneensa venettään harvinaisen taitavasti: minä olen antanut ihmisten puhua, mutta olen myöskin saanut Moldaun ja Valakian. Olen saanut lisää 400.000 alamaista Galitsiassa, olen sammuttanut puolalaisten toiveet ja vaikutuksellani pelastanut Itävallan."

Suhteessansa Caulaincourtiin tsaari ei muuta hyväileviä eleitään; mutta yleisö osoittaa ujoilematta myötätuntoansa Itävallalle. Ja varsinkin tsaarin kaunis suosikki, itse Maria Antonovna osoittautuu tässä myötätunnon ilmaisussa rohkeimmaksi. Siinä kohden kuvaava on Joseph de Maistren todistus: "Viime sunnuntaina oli komeat juhlat suosikin luona maalla. Tanssiaiset, suurenmoinen ilotulitus Nevalla ja 200 hengelle katettu illallinen. Emme olleet vähän hämmästyneitä, kun emme siellä nähneet Ranskan lähettilästä emmekä ainoatakaan ranskalaista. Kaikki huoneet olivat avoinna ja valaistut. Kauniin emännän kabinetissa, joka oli koristettu ylellisellä eleganssilla, me näimme erään sohvan yläpuolella, arvatkaapa mitä? Ruhtinas Schwarzenbergin muotokuvan. Kaikki nykäisivät toisiaan: menkääpä katsomaan, menkääpä!"

10:nä joulukuuta Aleksanteri I lähti Tveriin tervehtimään hellästi rakastettua sisartansa suuriruhtinatar Katariinaa, joka 11 kuukautta sitten oli mennyt naimisiin ruhtinas Georg Oldenburgin kanssa. Tsaari aikoi sen jälkeen lähteä Moskovaan.

Pieni Tverin kaupunki, kuvernementin hallintopaikka, 450 virstan päässä Pietarista ja 160 päässä Moskovasta, on rakennettu Volgan yläjuoksun varrelle. Sen perusti ruhtinas Vsevolod Vladimirilainen 1100-luvulla ja sen muurien sisäpuolella oli silloin suuri määrä kirkkoja, hautoja ja luostareita, joita Venäjän kansa hartaasti palvoi.

Toivioretkillä saattoi huomata pyhän oikeauskoisen Venäjän sydämen siellä sykkivän vilkkaasti.

Katariina Pavlovnan mies, ruhtinas Georg Oldenburg, maakunnan kenraalikuvernööri, oli sangen keskinkertainen herra, ryhdiltään huono, typerä ja puheeltaan sammaltava. Nuori 21-vuotias ruhtinatar sitä vastoin oli lahjakas nainen, vilkas ja itsenäisesti ajatteleva, hyvä leikinlaskija ja kykenevä antamaan nolaavia vastauksia. Silmissä läikehti loisto ja sädehtiväisyys, koko olennosta tuulahti vastaan eloisa intomieli. Hänen kasvonsa eivät olleet säännöllisen kauniit, nenä oli hiukan lyhyt ja piirteet melkein liian voimakkaat, mutta hänen ihonsa oli häikäisevän raikas, hiukset upeat, vartalo korkea, liikkeet notkeat, uhmaava, kissamainen. Hänen hurmaavan viehätyksensä voima oli monta kertaa koettu, ja hänen romanttiset seikkailunsa olivat lukemattomat. Veljelleen Aleksanterille hän oli "suloisin hullu koko maailmassa". Hän toisteli hänelle vähän päästä: "Nähdä olevani Teidän rakastamanne on välttämätöntä onnelleni. Rakastan Teitä kuin hullu, kuin riivattu, kuin mielipuoli!" Ja hän meni vieläkin kauemmaksi.

Tverissä, tässä kansallisen ja uskonnollisen vanhoillisuuden tyyssijassa, suuriruhtinatar vietti komeata elämää, sillä hän oli prameileva ja hänen veljensä ei pannut vastaan, vaan maksoi kaikki hänen mielitekonsa.

Pahat kielet Pietarissa kertoivat suuriruhtinattaren valtiollisesta kunnianhimosta. Hänen epäiltiin kyttäilevän keisarillista kruunua siinä tapauksessa, että hänen rakkaan Aleksanterinsa päivät päättyisivät yhtä traagisesti kuin hänen isänsäkin. Ja sanottiin, ettei hänen nousunsa korkeimpaan valtaan olisi sen merkillisempi ja epätavallisempi kuin Katariina Aleksejevnan nousu valtaistuimelle v. 1762. Se kumminkin on varmaa, että hän innokkaasti harrasti valtiollisia asioita. Hän osoitti sekä ihmisten ja asioiden terävää arvostelua, hallitsijan suuruuden ja vastuunalaisuuden rohkeaa vaistoa. Hänen mielestään Venäjän menestys riippui itsevaltiudesta; hän inhosi niin ollen vapaamielisyyden utuisia unelmia. Yleisesti kerrottiin hänen sanoneen: olisin mieluummin maalaispapin vaimona kuin Ranskaan liittyneen maan suvereeni!... Tästä hän usein väitteli veljensä kanssa.

Eräs ryhmä – sanottiinpa oikein "puolue" – arvossa pidettyjä miehiä tapasi toisensa hänen hovissaan: ruhtinas Bagration, joka oli niin urhoollisesti taistellut vuosina 1805 ja 1807 ja jota hän peittelemättä sanoi rakastavansa, – historioitsija Karamzin, taantumuksellisen yltiökansallisuuden äänenkannattaja, rajattoman itsevaltiuden kiivas puolustaja ja sen takia myöskin Speranskin vannoutunut vihollinen, ja vihdoin pelottava kreivi Feodor Vasiljevitsh Rostoptshin, kerskailija ja kiivailija, sankarillinen ja viekkaan kekseliäs, säälimätön kostonhimossaan, raivoisa ranskalaisvihollinen, moskovalaisten patrioottien epäjumala. Tverissä nähtiin myöskin usein kopea keisarinna Maria Feodorovna, joka palvoen rakasti tytärtänsä Katariinaa, jopa siinä määrin, että antoi hänen kohdella itseään pilkallisella häikäilemättömyydellä ja kaikenlaisilla päähänpistoilla, joita ylpeä keisarinna piti älykkään omalaatuisuuden merkkeinä.

Uhrattuaan viisi päivää "ylläpitääkseen voimassa oikeutensa (?) somimpaan olentoon mitä milloinkaan on nähty" tsaari vei hänet mukanaan Moskovaan. Siellä heitä odotti innostunut vastaanotto. Aivan Kremlin lähellä Punaisella aukiolla Vapahtajan portilla ja Uspenskin tuomiokirkon edessä tungos oli niin suuri, että keisarillisen saattojoukon täytyi pysähtyä joka askelella. Pian ei tsaari päässyt ensinkään eteenpäin. Venäläiset talonpojat heittäytyivät hurmiossaan pyhää Majesteettia kuljettavan hevosen jalkoihin. Aleksanteri huusi heille: "Asettukaa riviin, lapset, päästäkää minut ohitsenne!" He vastasivat hänelle: "Ei, ei, Te olette meidän isämme, ajakaa meidän ylitsemme, murskatkaa meidät!" Aleksanteria tämä liikutti niin syvästi, että kyynelet nousivat hänen silmiinsä. Tämä näytelmä jatkui seuraavina päivinä.

Joulukuun 27:nä Aleksanteri palaa pääkaupunkiinsa.

Tältä lyhyeltä käynniltään Tverissä ja Moskovassa hän tuo mukaansa syvät vaikutelmat, jotka eivät enää lähde hänen mielestään. Hän on ikäänkuin uponnut teokraattisen ja bysanttilaisen vanhan Venäjän menneisyyteen, suurten keskiaikaisten tsaarien, "venäläisen maan kokoojien" Venäjään. Ensi kertaa hän ehkä on saanut tuntea sen peloittavan ja salaperäisen mahdin, jonka kansansielu asettaa hänen käytettäväksensä.

Seuraavana päivänä paluunsa jälkeen tsaari ottaa vastaan Caulaincourtin, joka on pyytänyt niin pian kuin mahdollista päästä audienssiin, saadakseen puhua tärkeästä ja sangen salaisesta asiasta.

Ranskan lähettiläs on saanut tehtäväkseen sanoa: 1) että Napoleon, aikoen erota puolisostaan, tahtoisi "kahden päivän kuluessa" tietää, voiko hän toivoa saavansa tsaarin nuorimman sisaren, suuriruhtinatar Annan käden; 2) että Napoleon on valmis sopimaan Tilsitin aikaisen liittolaisensa kanssa siitä, että "Puolan muisto häviäisi sen entisten asukkaiden mielestä"; vieläpä hän hyväksyisi senkin, että sanat "Puola ja puolalainen katoavat ei ainoastaan kaikista valtiollisista asiakirjoista, vaan myöskin historiasta". Tämä on samaa kuin toisin sanottuna: "Suuriruhtinattaren hinnasta Napoleon lupaa tsaarille ei ainoastaan luovuttavansa Puolan, vaan myöskin pitävänsä sen haudattuna, riistäen siltä ylösnousemuksen toivonkin; Ranska suostuu siis rupeamaan rikollisen jaon rikoskumppaniksi ja takaajaksi..." On surullista ajatella, että sellainen ohjekirjelmä esiintyy Ranskan diplomatian arkistossa.

Suuriruhtinattaren kysymyksessä Aleksanteri osoittautuu heti sangen suosiolliseksi. Kuinka hän ei olisi onnellinen saadessaan rakkaan liittolaisensa langokseen?... Varauksena hän kuitenkin esittää äitinsä mielipiteen, sillä keisari Paavali on testamentissa antanut puolisolleen täyden vallan tyttäriensä naittamiseen. Mutta keisarinna Maria Feodorovna on parastaikaa Hatsinassa. Napoleonin tahtoma neljänkymmenen kahdeksan tunnin määräaika on siis riittämätön. "Neuvotellakseni äitini kanssa tarvitsen ainakin kymmenen päivää."

Että tämä lykkäys oli veruke, kielteisen vastauksen valmistelu, sitä ei Caulaincourt näytä hetkeäkään epäilleen.

Mutta vastatakseen Puolaa koskevaan kysymykseen Aleksanteri ei tarvitse minuuttiakaan; Napoleonhan on hänelle antanut avoimen valtakirjan sen järjestämiseen Aleksanterin toivomusten mukaisesti; "Te saatte olla aivan varma siitä, että ajatus Puolan jälleenrakentamisesta on minusta kaukana."

Tammikuun 4:nä 1810 hän allekirjoittaa kansleri Rumjantsovin kanssa salaisen sopimuksen, joka huipentuu tähän jyrkkään ponteen: "Puolan kuningaskuntaa ei palauteta entiselleen enää milloinkaan."

Caulaincourt ei näy vieläkään kysyneen itseltään, eikö Napoleonin ajatuksissa avioliittosopimus ja Puolan sopimus kuuluneet yhteen ja eikö puolalaisen kansallisuuden auttamattoman hävittämisen ehtona ollut suuriruhtinattaren käsi.

Joka tapauksessa, nuo kymmenen päivää ovat menneet. Tsaari pyytää heti kymmenen lisää: keisarinna Maria Feodorovna tahtoo neuvotella suuriruhtinatar Katariina Oldenburgin kanssa. Siten Aleksanteri on ensin vetäytynyt äitinsä selän taakse. Äiti taas piiloutuu tyttärensä selän taa.

Caulaincourt ei hämmästy ollenkaan, vaan vakuuttaa yhä Napoleonille Aleksanterin olevan erinomaisen myötämielisen ehdotettua avioliittoa kohtaan, sillä Aleksanteri tahtoo välttämättömästi lujittaa liittoa perhesiteillä. Ja tämä terävä-älyinen neuvottelija kirjoittaa Talleyrandille: "Ei ketään lähettilästä ole kohdeltu kuin minua. Keisari ja kansleri osoittavat minulle enempi kuin luottamusta, suorastaan ystävyyttä."

Mutta Napoleon on heti ensi päivästä alkaen oivaltanut Aleksanterin pelin; hän on käsittänyt, että tsaarin imartelevat sanat ja välttelevät verukkeet ovat olleet vain valepukuinen kielto.

Hän hypähtää pystyyn kiukusta nähdessään, että hänen lähettiläänsä typeryydessään on antanut pois käsistään kuitin Puolan myyntihinnasta, ennen kuin on saanut vähintäkään takuuta, vähintäkään lupausta avioliitosta: hän, Napoleon, ei tule siis ratifioimaan tammikuun 4:n sopimusta.

Ehkä hän on joutunut epätoivon valtaan liian pian? Hänhän ei vielä tunne Aleksanterin lopullista vastausta.

Mutta salainen ääni vakuuttaa hänelle, että hänen vaistonsa ei petä. Caulaincourt on nähtävästi taas antanut narrata itsensä; hän ei näy edes epäilleen, että tsaari koettaa antaa hänelle kohteliaan kiellon.

Napoleon katsoo siis tästä lähtien olevansa vapaa antamaan vastaiskun kavalan liittolaisensa syvästi laukkaavaan kujeiluun.

Hän järjestää, kuten sodassakin, kaiken varalta vastamanööverin eli, kuten hänen tapana sanoa, "määrätä itse valtin".

Tarttuen kiinni Wienistä saamaansa varovaiseen vihjaukseen, hän ryhtyy rinnakkaisneuvotteluihin Wagramissa lyödyn Frans I:n kanssa. Sitten hän muutamassa päivässä, muutamassa tunnissa saa myöntävän vastauksen arkkiherttuatar Marie-Louiselta.

Neuvottelut aloitettiin helmikuun 6:na, jolloin prinssi Eugene kääntyi ruhtinas Schwarzenbergin puoleen, joka oli tullut lähettilääksi Pariisiin, ja päättyivät helmikuun 8:na: avioliitto-kontrahti, joka oli tehty Ludvig XVI:n ja Marie-Antoinetten sopimuksen mallin mukaan, lähetettiin vielä samana ihana Wienin hoviin.

Samaan sikaa, kuin sillä tavoin kaikessa kiireessä avioliiton valmistelut suoritettiin, lähti kuriiri Pietarista tuomaan tsaarin "päätöstä".

Napoleonin vaisto ei ollut pettänyt: tsaari vetosi äitinsä voittamattomaan vastarintaan. Ainoa kieltävän vastauksen aihe oli suuriruhtinattaren ikä. Hän on vielä niin nuori. Hän on tosin jo avioliittoon kypsä, "ollen jo ruumiillisesti täysin kehittynyt, kuten hänen vartalonsa ja rintansa osoittavat", mutta hän on juuri vasta täyttänyt viisitoista vuotta! Tsaaritar Maria Feodorovna olisi kyllä kovin toivonut voivansa antaa tyttärensä kuuluisalle ranskalaiselle keisarille: "Mikään järkisyy ei kuitenkaan ole voinut poistaa hänen pelkoaan, että hän, naittaessaan tyttärensä niin aikaisin, vaarantaisi hänen henkeänsä, sillä hänen mielestään ei haihdu muisto, että hän on kadottanut kaksi tytärtään naitettuaan heidät liian aikaisin..." Lukiessa näitä turhan tarkkoja selityksiä Anna Pavlovnan naimaiästä, tuntuu siltä kuin olisi vasta nyt löydetty nuoren suuriruhtinattaren syntymätodistus ja että ei olisi tarvittu vähintään neljäkymmentä päivää saadakseen selville, saattoiko hän kestää raskauden!... Aleksanteri oli lopettanut vastauksensa ilmaisten syvästi valittavansa, ettei voinut tarjota Napoleonille muuta kuin parhaat onnentoivotuksensa, sen sijaan että hän olisi ollut niin onnellinen antaessaan hänelle yhden sisaristaan ystävyytensä pantiksi.

Todellisuudessa ikään vetoaminen oli vain tekosyy. Eikä vastustus tullut yksistään leskikeisarittaren puolelta. Jo ensimmäisenä päivänä Aleksanteri ja Katariina olivat sopineet Anna Pavlovnan kanssa siitä, että tämä sopimaton pyyntö, joka mitä syvimmin haavoitti heidän dynastista ylpeyttään, hylätään suoralta kädeltä: "Suvereenisen hallitsijan avioliittoa ei solmita häthätää yhdessä vuorokaudessa, sitä valmistellaan jo kauan aikaa molemminpuolisilla huomaavaisuuksilla." Sitä paitsi ajatus, että Romanovien suvun prinsessa naitettavin vallankumouksen nousukkaalle, kruunujen ryövärille, kaikkien jumalallisten ja inhimillisten lakien halveksijalle, rikoksiin ja pyhyyden solvauksiin vaipuneelle luopiolle, kauhistutti heitä!... Oliko siis Romanovien omatunto niin puhdas?... Eikö sillä ollut mitään osuutta perintöruhtinas Aleksin ja tsaarien Iivana VI:n, Pietari III:n ja Paavali I:n murhaan?

Kun Aleksanteri kuitenkin alussa oli niin kohteliaasti kuunnellut Caulaincourtin ehdotuksia eikä näyttänyt epäilevän lopullista tulosta, vaikkakin käytti hyväkseen äitinsä "itsepäisyyttä" voittaakseen aikaa, paljon aikaa, hän nähtävästi oli toivonut Napoleonin, Puolan sopimuksen sitomana, välittömästi sen jälkeen ratifioivan tämän sopimuksen, jotta ei näyttäisi siltä kuin Puolan uhraaminen ja suuriruhtinattaren käsi kuuluisivat kiinteästi yhteen. Tsaari olisi siten saanut kaiken ilmaiseksi. Mutta Napoleonpa ei ollutkaan niin yksinkertainen.

Pikasanoma, jonka tuli ilmoittaa Caulaincourtille itävaltalainen naimiskauppa, oli lähetetty Pariisista kaikessa kiireessä helmikuun 7:nä ja saapui lähettilään käsiin 23:na. Aleksanteri oli liian ylpeä ilmaistakseen vähintäkään mieliharmia ja vähintäkään tyytymättömyyttä. Hänen kasvonsa ja hänen äänensä eivät ilmaisseet mitään muutosta, kun hän sanoo Caulaincourtille:

– Onnitelkaa keisaria hänen tekemästään valinnasta. Hän tahtoo lapsia, koko Ranska toivoo hänelle samaa. Hänen tekemänsä naimiskauppa on juuri se, jota täytyy katsoa parhaimmaksi. Se on eduksi Itävallalle ja Euroopalle; se on rauhan pantti. Kuten näette olen minäkin ihastunut siitä, mikä on tapahtunut, ja minä kiitän sydämestäni teidän hallitsijaanne, että hän on lähettänyt minulle, minulle ensimmäisenä, uutisen avioliitostaan.

Sitten hän, katsoen näillä sanoilla tarpeeksi pelastaneensa arvokkuutensa, mutta kun ei tahtonut, että Napoleon luulisi pitäneensä häntä narrina, lisää:

– Silloin kun Teidän hallitsijanne päätti naida itävaltalaisen prinsessan, minun lopullinen vastaukseni ei vielä ollut hänelle saapunut. Nähtävästi hän kävi neuvotteluja kahdella taholla yht'aikaa, sillä ainakin 7:nä helmikuuta hän oli jo saanut arkkiherttuattaren käden.

Sitten hän vakavannäköisenä ja pannen painoa sanoihinsa ihmettelee, että Puolan sopimus ei ole ratifioitu. Mitenkä tämä on mahdollista?

– Mikä järjellinen syy on kieltäytyä siitä, mikä minulle on juhlallisesti luvattu?... Tahdottiinpa tai ei ratifioida tätä sopimusta, olisi ainakin pitänyt minulle vastata määräajan kuluessa, varsinkin kun teillä ei olla liian säästäväisiä kuriirien lähettämisessä. Määräajan arvossapitäminen on pyhä asia...

Venäläisissä seurapiireissä aiheuttaa tieto itävaltalaisesta avioliitosta hurjan mielten kuohun, yleisen pelästyksen. Ensiksikin siinä nähdään liiton loppu, mutta mitä sitten seuraa? Mitä on odotettava? Ja sama johtopäätös pääsee kaikkien huulilta. "Ollen nyt turvassa Itävallan taholta, Napoleon hyökkää pian meidän kimppuumme!"

Suuttumus ei lakkaa senkään jälkeen, kun on päästy hiukan rauhoittumaan, sillä heti huomataan myttyyn menneiden neuvottelujen varjopuoli; pidetään katkerana loukkauksena, että Napoleon on salaa keskustellut Habsburgien kanssa samaan aikaan kuin hän oli virallisissa keskusteluissa Romanovien kanssa ja ettei Napoleon ollut edes odottanut tsaarin vastausta, ennenkuin kihlasi arkkiherttuattaren. Ja vihdoin, kaiken lisäksi, saadaan tietää, että Napoleon on ylenkatseellisesti kieltäytynyt ratifioimasta itse tarjoamaansa sopimusta, jonka hänen lähettiläänsä on allekirjoittanut ja jonka ainoana tarkoituksena oli turvata Venäjä Puolan uudestaanrakentumista vastaan. Tällä kertaa mitta on täysi ja viha tulvii yli äyräittensä.

Aleksanterille tämä on katkerin kokemus, minkä hän tähän asti on kärsinyt. Kaikki ne, jotka pääsevät hänen lähellensä, ovat hämmästyksissään hänen alakuloisuudestansa. Hän saa poliisin kautta tietää niistä raivoisista moitteista, joita salongeissa levitetään häntä vastaan: "Kykenemätön käymään sotaa ja kykenemätön tekemään rauhaa. Hän vie Venäjän häpeään ja tuhoon. Mutta mitä muuta voi toivoakaan hallitusvallalta, joka alkoi isän murhalla?" Puolueiden levittämät kulkupuheet, huhut salaliitosta alkavat taas kierrellä. Ja kerran onneton tsaari mielenpurkauksenaan sanoo eräälle läheiselle ystävälle: "Näen selvästi, että tämä kaikki loppuu minun kuolemaani!... Olkaamme kärsivällisiä!..."

X LUKU.

Kevät 1810 on ratkaiseva ajankohta Aleksanterin hallituksessa; hän oivaltaa nyt selvästi Napoleonin psykologian ja oman työnsä epävarmuuden. Sardinian Pietarissa olevan lähettilään Joseph de Maistren vaikutus: "Ihmettelen usein, kuinka mitätön asia pitää pystyssä peloittavaa mahtia, joka panee koko Euroopan vapisemaan." – Tsaari näkee tämän jälkeen, että sota Ranskan kanssa ei ole enää vältettävissä; hän käsittää kaikki sen vaarat. Hän koettaa lähennellä puolalaisia ja solmii uudelleen ystävyyden Czartoryskin kanssa: "Austerlitzin synkät silmät." Araktshejevin tarmokkaan toiminnan ansiosta Venäjän armeija edistyy päivä päivältä; äkkinäistä hyökkäystä Puolan läpi suunnitellaan. – Salaiset keskustelut Pietarin ja Wienin välillä: "Molempien suuntien täytyy käsittää, että pelastus on hankittava yhdessä." – Caulaincourtin optimistiset pikatiedot: hän vakuuttaa yhä tsaarin lojaalisuutta. Sokeutta vai teeskentelyä? – Hänen lähettilästoimensa loppu – hänen seuraajaksensa tulee de Lauriston. – Jatkaen salaisia metkujaan, joita hän persoonallisesti johtaa, tsaari hakee apua Lontoosta, Berliinistä ja Tukholmasta. – Kahden preussilaisen upseerin, kenraali von Phullin ja eversti von Clausewitzin neuvosta Aleksanteri hylkää alkuperäisen ajatuksensa, että olisi äkkiä hyökättävä Puolan läpi ja hyväksyy suunnitelman, jonka mukaan on hitaasti ja jatkuvasti peräännyttävä laajan valtakunnan sisäosiin: "pannen erämaan Napoleonin ja oman armeijani välille" – diplomaattinen jännitys kasvaa edelleen Ranskan ja Venäjän välillä. Aleksanteri on hankkinut itselleen Pariisissa verrattoman tietopalvelun. Loistava eversti Tshernyshov; vakoiluvirtuoosi; Paulina Borghesen ystävä. Palattuaan Pariisiin Caulaincourt, Napoleonin huonosti kohtelemana, on joutunut Talleyrandin käsiin: he hankkivat säännöllisesti kreivi Nesselrodelle, Venäjän lähetystön ensimmäiselle sihteerille mitä kallisarvoisimpia tietoja keisarin valtiollisista hankkeista sekä joukkojen tilasta ja liikkeistä. Oldenburg vallataan Ranskalle, solvaus Romanoveille. Mannermaan saarto, tuhoisa Venäjän kaupalle. Tulleilla saadaan aikaan vastatoimenpide, joka on edullinen Englannin kaupalle. – 15:nä elokuuta 1811 Napoleon koko diplomaattikunnan edessä huudahtaa kiihkeästi Venäjän lähettiläälle ruhtinas Kurakinille: "Vaikkapa teidän armeijanne leiriytyväisivät Montmartren kukkuloille!..." Aleksanterin viimeiset valmistelut; Speranskin maanpako; Rostoptshinin nimitys Moskovan kuvernööriksi. Napoleon erehtyy pahasti Aleksanterin mielenlaadusta luullessaan, että hänet voi vielä vietellä tai peloittaa. Sodan aatto.

Itävalta on uhrannut Minotaurokselle kauniin hiehon, sanoi ruhtinas de Ligne. Kuukautta myöhemmin Napoleonin upeasti viettäessä häitänsä kauniin hiehon kanssa, Aleksanteri on saanut takaisin hermojensa, kielenkäyttönsä ja ulkomuotonsa täyden herruuden. Hänellä on työnilo, luja päättäväisyys, komentokyky ja varma ilme, joka osoittaa hänessä tapahtuneen perinpohjaisen muutoksen. Nämä maalis- ja huhtikuu 1810 merkitsevät hänen hallituksessaan ratkaisevaa ajankohtaa.

Nyt ensi kerran hän, vapautuneena kaikista harhakuvistaan ja toivuttuaan kaikista äkkinäisistä innonpuuskista on oivaltanut tarkkaan Napoleonin psykologian ja hänen työnsä epävarmuuden.

Seuraavat viisi vuotta eivät tosin kohota häntä korkeammalle moraaliselle tasolle, sillä hän yhä pettää teeskennellyllä kaksinaisuudellaan; mutta poliittisessa suhteessa nuo vuodet osoittavat monesti, että hänessä ovat yhtyneet sellaiset ominaisuudet kuin äly, käytännöllinen järki, metodisuus, kestävyys suunnitelmien täytäntöönpanossa, vaiteliaisuus, rohkeus, varovainen uskallus, päättäväisyys, tarmo, sitkeys; sitä paitsi hän osaa luontevasti käskeä, hänellä on nopea käsityskyky, näköalojen laajuus ja erinomainen kekseliäisyys, jonka takia häntä myöhemmin kutsutaan "kuninkaitten Agamemnoniksi". Että hän saavutti tällaiset avut, on sitä merkillisempää, kun hänen alituisesti täytyi varoa leimahtavan mielikuvituksensa ja mielenmasennukseen taipuvan herkkyyden yllätyksiä.

Aleksanterin tämänaikainen asenne Napoleonin keisarikuntaan oli vähitellen kehittynyt, hänen muutamia kuukausia Tilsitin kohtauksen jälkeen saamastaan epämääräisestä aavistuksesta Erfurtin seurustelun aikana muodostuneeksi selväsävyiseksi vaikutelmaksi. Mutta lopullisesti se kiteytyi 1810 ensimmäisinä kuukausina salaisen vaikutuksen alaisena, jota aikalaiset eivät näy huomanneen. Tämän vaikutuksen aiheutti Joseph de Maistre.

Sardinian kuningas Viktor Emanuel I oli sen jälkeen, kun Ranska oli anastanut Piemontin ja Savoian, paennut Cagliariin. Hänen edustajanaan Pietarissa oli kreivi Joseph de Maistre, joka nautti suurta suosiota venäläisissä seurapiireissä. Se johtui hänelle ominaisesta ajatustavan ylevyydestä, hänen viehättävästä käytöksestään ja hänen elämänsä urhollisesta arvokkuudesta; sillä kun hän vaivoin saattoi olla kirjeenvaihdossa Cagliarin kanssa ja melkein aina oli ilman rahaa, hänen täytyi hiljaisuudessa kärsiä suurinta kieltäymystä, ollen usein "pakotettu jakamaan ateriansa kamaripalvelijansa kanssa". Hän kirjoitti eräänä koleana joulukuun päivänä: "Nyt olen jo toista talvea ilmaan turkkia, se on aivan samaa kuin olla Cagliarissa ilman paitaa. Lähtiessäni hovista tai valtakunnan kanslerin luota aasialaisen prameuden keskeltä, heittää lakeija hyvin ilkeän näköisenä hartioilleni pahanpäiväisen viittani..."

Mutta hän oli hyvin usein kutsuttu vieras ja erittäin arvossapidetty pääkaupungin salongeissa, joissa valtiollisia asioita pohdittiin aivan vapaasti, kreivi Rumjantsovin, kreivitär Potockin, kreivi Stroganovin, ruhtinatar Vladimir Galitsynin, kreivitär Lievenin, kreivi Aleksei Razumovskin, kreivi Golovinin ja ruhtinatar Aleksei Galitsynin luona, joka viimeksimainittu oli kiihkeän Rostoptshinin käly jne.

De Maistre kirjoitteli Sardinian hoville Lontoon, Wienin tai Konstantinopolin kautta, miten sattui, mutta hän huomasi piankin, että melkein kaikki hänen tiedonantonsa luettiin ja usein jäljennettiin Pietarin mustassa kabinetissa, mikä selitti hänelle sen erityisen hyvänsuopuuden ja huomaavaisuuden, jota tsaari hänelle osoitti. Välistä kansleri Rumjantsov tai muut ministerit olivat pyytäneet häntä panemaan paperille sen, minkä hän juuri oli heille sanonut, jotta he voisivat "saattaa sen hänen keisarillisen Majesteettinsa tietoon". Tapahtuipa vielä eräänä päivänä v. 1812, että hoviylimarsalkka kreivi Tolstoi puhuen keisarin nimessä ehdotti hänelle, että hän sodan aikana, jota nyt jo näytti olevan mahdoton välttää, toimisi "kaikkien Hänen Majesteettinsa nimessä kirjoitettujen virallisten kirjoitusten salaisena laatijana, jolloin hänen ei tarvitsisi olla tekemisissä kenenkään muun kuin itse keisarin tai valtakunnan kanslerin kanssa..." Kuukautta myöhemmin, 21:nä huhtikuuta, kun Aleksanteri oli juuri lähdössä armeijan luo oltuaan juhlallisessa jumalanpalveluksessa Kasanin kirkossa, Joseph de Maistre kirjoittaa: "Eilen uusi keskustelu keisarin kanssa, mutta tällä kertaa hänen sisäkabinetissaan. Tällä puhelulla voi olla suuret seuraukset. Jättäessään minulle hyvästi hän ystävällisesti syleili minua." Ja 7:nä toukokuuta, kun Ranskan armeija lähenee Niemeniä, hän vielä kirjoittaa: "Lähden luultavasti huomenna keisarin palvelukseen; hän kutsuu minut Polotskiin." Hänen läheinen suhteensa Aleksanteriin on siis selvästi todettu.

Tällaisia ovat ne profeetalliset lausunnot, jotka meille ovat tunnetut joko hänen virallisista tiedoituksistaan tai yksityisistä puheluistaan. "Hillittömän neronsa takia Napoleon on tuomittu vaarantamaan kaikki, saavuttaakseen kaikki... Niin kauan kuin Napoleon on olemassa, ei ainoakaan järkevä pää voi ajatella lepoa. Napoleon ei voi ajattelutapansa mukaisesti vapaaehtoisesti jättää pystyyn sellaista mahtia kuin Venäjä. Hänen täytyy ehdottomasti hyökätä sitä vastaan. Sotaa Venäjän kanssa ei voida välttää. Puola on se riitaomena, jonka takia tämä sota puhkeaa... Minä ihmettelen usein, kuinka pieni hiukkanen pitää koossa sitä hirveätä mahtia, joka vapisuttaa koko Eurooppaa. Tämän mahdin takaa näkyvät kuitenkin ehdottoman luhistumisen kaikki alkuaiheet. Sitä, mikä johtaa harhaan, etsitään turhaan Ranskan ulkopuolelta, kun se päinvastoin on etsittävä Ranskasta itsestään. Kaikki melu, kaikki menestykset, jotka näin, eivät vie minulta rohkeuttani. Minulle sanotaan: 'Missä on se voima, joka voi kaataa tuon kolossin?' Minä vastaan: 'se on siinä Pariisin illallispöydässä, jossa kaksi tai neljä henkeä olisi samaa mieltä...' Mikään ei kykene voittamaan Ranskaa, mutta Ranska kykenee sangen hyvin voittamaan itsensä. Mitä päivämäärään tulee, olen aina sanonut, että se on ihmisjärjeltä suljettu kirja... Koko poliittinen kysymys huippenee yhteen kohtaan: ranskalaiset on saatava vakuuttuneiksi siitä, että sotaa ei käydä muita kuin Bonapartea vastaan ja että heillä, ranskalaisilla, ei ole koskaan rauhaa yhdessä Bonaparten kanssa; lisäksi heille on vakuutettava, että ei tahdota koskea Ranskan rajoihin..."

Tämä on täsmälleen samaa, mitä omalla tahollaan ajattelivat Metternich ja Talleyrand: Napoleon oli ylittänyt mahdollisuuden rajat; hänen tuhonsa oli tämän jälkeen varma; sillä hänen mahtinsa, valtauksensa epäyhtenäinen ja hajallinen laajuus tuomitsi hänet aina voittamaan, valloittamaan alituisesti. Heidän profeetallisuutensa ei missään tapauksessa ollut niin syvälle näkevä kuin de Maistren, sillä ei kumpikaan voinut oivaltaa välttämättömän tuhon todellista syytä, ei kumpikaan aavistanut vielä, että lopullisen luhistumisen välittömät syyt olivat kypsymässä itse Ranskan sisällä.

Maaliskuun kuluessa 1810, noin kaksi kuukautta sen jälkeen, kun hän oli saanut tiedon Napoleonin itävaltalaisesta naimiskaupasta, Aleksanteri näyttää jo olleen selvillä siitä, että hänen ennemmin tai myöhemmin täytyy ryhtyä otteluun Napoleonin kanssa.

Hän oli ensimmäisenä siitä ilmaissut ajatuksensa entiselle ystävälleen, ruhtinas Adam Czartoryskille, joka oli joutunut enemmän tai vähemmän epäsuosioon ja tullut hylätyksi heti Tilsitin jälkeen ja nyt oleskeltuaan kokonaisen vuoden Puolassa oli juuri palannut Pietariin.

Salaperäiset syyt ja ehkä uudestaan solmitut suhteet keisarinna Elisabetiin toivat viehättävän puolalaisen jälleen Nevan rannalle.

Näiden kahden niin monessa suhteessa samanlaisen ja toisilleen vastakkaisen miehen ystävyys palasi jälleen entiseen uomaansa. Heidän keskustelunsa kestivät, kuten 1804, tuntikausia.

Osoittaakseen ystävälleen täyden luottamuksensa Aleksanteri alkoi teeskennellen kertoa hänelle, että hän oli Napoleonin ehdotuksesta hyväksynyt, "että sanat Puola ja puolalainen katoaisivat ei ainoastaan kaikista valtiollisista asiakirjoista, vaan myöskin historiasta". Vaikka Czartoryski ei tarkkaan tuntenutkaan tammik. 4 p:n sanamuotoa, hänellä oli kuitenkin siitä joitakin tietoja ja hän oli rohjennut ilmaista Aleksanterille, että ne koskivat häneen syvästi. Kuinka olikaan niin jalomielinen valtias, jonka kaitselmus näyttää valinneen mitä ritarillisimpiin tehtäviin, voinut ruveta Puolan kansan ja Puolan nimen leppymättömäksi hävittäjäksi?... Aleksanteri ei ollut kieltänyt, että hän oli jo tekemäisillään Napoleonin kanssa Puolaa koskevan sopimuksen. Mutta hän oli pannut ranskalaisen diplomatian machiavellismin syyksi nuo ilkeät ja inhottavat kohdat, joista Czartoryski oli kuohuissaan. Sitä paitsi sopimusta koskevat neuvottelut eivät olleet läheskään päättyneet. Rumjantsov oli ehdottanut uutta tekstiä: "Rauhoittukaa siis, minun tunteeni Puolaa kohtaan eivät ole muuttuneet, minun aikomukseni on aina saattaa se entiselleen liittämällä se Venäjän kruunuun... Näette nyt: minä pysyn uskollisena meidän entiselle suunnitelmallemme..."

Näistä välittömistä tunteen purkauksista Czartoryski saattoi helposti arvata, että hänen ylhäinen ystävänsä halusi luoda venäläisen Puolan, siihen tulisi sittemmin lisäksi se ranskalainen Puola, jonka Napoleon oli luonut Veikselin varsille perustaessaan Varsovan suurherttuakunnan. Mutta sitä Czartoryski ei tietänyt eikä olisi voinut uskoa, että samalla hetkellä, jolloin Venäjän itsevaltias uskoi hänelle aikovansa palauttaa Puolan entiselleen Romanovien valtikan alaisena, hän samalla hetkellä teki viimeisen yrityksen Napoleonin luona solmiakseen uudelleen liiton siteet hyväksymällä tällaisen molemminpuolisen sitoumuksen: Puolan kuningaskuntaa ei koskaan palauteta entiselleen.

Tsaarin ylevät aikomukset ruhtinas Adamin maanmiehiä kohtaan riippuivat siis siitä sangen mahdollisesta tapauksesta, että hänen Tilsitin ja Erfurtin aikainen liittolaisensa luovuttaisi hänelle liitosta tulevana kalliina maksuna Puolan.

Aleksanteri antautuu usean kerran puhelemaan Czartoryskin kanssa Ranskaa vastaan mahdollisesti puhkeavasta sodasta. Hän uskoo, että tätä sotaa ei voida välttää, hänen on siis valmistauduttava siihen, mutta hän ei salaa myöskään pelottavia vaaroja.

... Ei tarvitse enää epäilläkään, että Napoleonin keisarikunta on tuomittu tuhoutumaan. Mutta olisi kuitenkin hirveä erehdys olla näkemättä, että Napoleonilla yhä vielä on ääretön mahti!... Ja kun hän joutuu epätoivoiseen tilaan, hän saattaa hämmästyttää maailmaa uusilla ihmeillä!...

Eräänä päivänä Czartoryski kysyy Aleksanterilta, onko perää huhuissa, joita nykyään levitetään Bonaparten mielenhäiriöstä, raivo- ja kaatuvataudin kohtauksista. Keisari huudahtaa:

– Bonaparteko hullu? Mikä kummallinen ajatus. Vain se, joka ei häntä tunne, voi sellaista uskoa. Bonaparte on mies, joka keskellä suurintakin mielenliikutusta aina säilyttää päänsä tyynenä ja kylmänä. Hänen kiihtymyksensä tarkoittavat vain toisten peloittamista!... Hänessä on kaikki jo edeltäpäin valmistettua, kombinoitua, hän laskelmoi kaikki tekonsa, yksinpä nekin, jotka näyttävät mitä äkkinäisimmiltä, rohkeimmilta ja kiihkeimmiltä. Mitä taas tulee hänen terveyteensä, niin se on erinomainen. Hän ei ole milloinkaan ollut sairaana. Kukaan ei paremmin kuin hän kestä vaivaa ja väsymystä...

Tunsikohan Napoleon yhtä hyvin Aleksanterin psykologian ja temperamentin?

Toukokuun alussa Czartoryski juuri lähdössä takaisin Puolaan saa viimeisen kerran ystävältään tutunomaisia lausuntoja.

Tsaari paljastaa hänelle mitään pelkäämättä salaisimmat aikomuksensa, esittäen hänelle koko strategisen suunnitelmansa, äkkinäisen hyökkäyksen Puolan kautta. Sitten hän vakavannäköisenä laskee, että draaman hetki lyö kahdeksan tai yhdeksän kuukauden perästä. Ja tämä tarkka ajanmääräys, joka niin sanoaksemme asettaa hänet todellisuuden kasvojen eteen, järkyttää hänet yht'äkkiä kokonaan. "Tällä hetkellä", kirjoittaa ruhtinas, "oli keisarin katse ankara ja tuijottava. Se muistutti minulle hänen synkkiä silmiänsä Austerlitzin ajalta. Hänen ryhtinsä ilmaisi alakuloisuutta, minä jätin hänen epätietoisena siitä, mitä saattoi tapahtua."

Muutama päivä myöhemmin, 23 toukokuuta, Caulaincourt panee toimeen loistavat pidot, juhliaksensa venäläisen yhteiskunnan silmien edessä Napoleonin ja Marie Louisen avioliittoa. Hän merkitsee: "Heidän Majesteettinsa Keisari ja molemmat Keisarinnat ilmaisivat minulle ilonsa siitä, että saattoivat hetken johdosta olla Ranskan lähettilään vieraina. Heidän Majesteettinsa antoivat sangen armollisesti eloa juhlalle ja suvaitsivat viipyä kello 9:stä illalla kello 2:een yöllä..."

Liiton kulissit olivat siis yhä edelleen suurenmoiset.

Mutta seuraavana päivänä Aleksanteri sanoo Caulaincourtille: "Keisari Napoleon on epäilemättä huomaava, että minun lojaalisuuteni liittolaisena ei jätä mitään toivomisen varaa. Miksikä hän siis on antanut minun niin kauan odottaa vastausta, jonka hän on luvannut minulle Puolan kysymyksestä? Jos keisari ei aio nostaa Puolaa uudelleen pystyyn, miksi hän siis joka päivä kaikissa teidän virallisissa papereissanne kaikkien nähden kutsuu Varsovan suurherttuakuntaa Puolan herttuakunnaksi?... Tahdotaanko siis tätä uudelleenpalauttamista? Se täytyisi minulle sanoa ja vastata minulle. Minä tahdon tietää, mistä minun on pidettävä kiinni..."

Pikatietoonsa Caulaincourt lisää vielä tällaisen huomautuksen: "On helppo nähdä, että täällä ollaan todella loukkaantuneita siitä, että vastausta ei tule. Annetaanpa suorastaan ymmärtää, että tämä on kuulumatonta kohteliaisuuden puutetta."

Mutta odotettua vastausta ei kuulu. Marie Louisen puoliso viettää kuherruskuutaan. Hän käyttää kaunista hiehoaan Belgian ja Flanderin laitumilla, sillä hän on ylpeä voidessaan näyttää Habsburgien tytärtä näille maakunnille, jotka vielä äsken kuuluivat Itävallan hallitsijahuoneelle.

Aleksanteri ei enää puutu Puolan kysymykseen. Ja Caulaincourt käsittää hänet niin hyvin, että hän tahtoessaan mitä pikimmin päästä vapaaksi siitä kohtalokkaasta vastuunalaisuudesta, joka varmaan seuraa, pyytää useaan kertaan, että hänet kutsuttaisiin pois. Hän syyttää terveyttään, joka kolmen talven kuluessa Venäjän raa'assa ilmastossa on joutunut kovalle koetukselle. Hän muka ei enää jaksa kestää neljättä talvea, hänen rintansa, hänen kurkkunsa ja reumatisminsa ei sitä salli. Kun Napoleon on liian vähän herkkä tämäntapaisille syille, hän vetoaa toisiin, jotka hänen mielestänsä tekevät paremman vaikutuksen. Ja muutamien kuukausien aikana lähettiläs toteaa henkilökohtaisen asemansa tsaarin hovissa suuresti heikenneen. "Olen kauan aikaa näytellyt täällä ensimmäistä osaa, olin todella keisari Napoleonin varakuningas Pietarissa: niin voimakas kuin tämä nimitys lieneekin, se ei ole liioiteltu, sen uskallan sanoa katsoen siihen mielipiteeseen, joka yleisöllä oli minun arvovallastani ja siitä luottamuksesta, jota keisarin lähimpäin ystäväin vakuutusten mukaan nautin. Keisari Aleksanteri osoitti minulle todella rajatonta ja vieläpä paljon ystävyyttä... Nyt on kaikki muuttunut: siinä mikä on ulkonaisia velvollisuuksia ja säädyllisyyden vaatimuksia lähettilästä kohtaan, osoitetaan aina äärimmäistä tarkkuutta ja sen lisäksi kaikki jäljittelevät keisaria, mutta välittömyyttä, luottamusta ja uskoa minuun – tätä kaikkea ei ole minua kohtaan. En saa enää ketään taivutetuksi puolelleni..."

Tämä syy on vakava. Tulee lisäksi toinen, joka vaikuttaa Napoleoniin vielä enemmän. Ensimmäistä kertaa lähettiläs uskaltaa piirtää totuudenmukaisen kuvan Venäjän itsevaltiaasta: "Minusta tuntuu, että tätä ruhtinasta ei arvioida sellaiseksi kuin hän on. Luullaan häntä heikoksi ja petytään. Epäilemättä hän voi kestää paljon vastoinkäymisiä, näyttämättä tyytymättömyyttään. Mutta tämä luonteen helppous on rajoitettu. Hän ei mene sen ympyrän ulkopuolelle, jonka hän on itselleen piirtänyt. Tämä ympyrä on rautaa eikä veny. Sillä tämän hyvänsuopuuden, suoruuden ja luonnollisen vilpittömyyden pohjalla on rajattoman teeskentelyn kokemukset, josta lähtee voittamaton itsepäisyys."

Niin vähän mielissään kuin Napoleon onkin näistä erilaisista huomautuksista, hän pitää kuitenkin Caulaincourtin paikallaan aina toukokuuhun vuoteen 1811 asti, jolloin hän lähettää hänen sijaansa yksinkertaisen statistin, joka on vilpittömästi lojaalinen, mutta ei ole muuta kuin lelu Aleksanterin käsissä: kenraali de Lauristonin.

Lähettilästoimintansa viimeisinä kuukausina Caulaincourt olisi voinut havaita paljon mielenkiintoisia asioita, mutta hän katsoi paremmaksi olla niitä huomaamatta, tai kääri ne aina eufemismeihin, kaunisteltuihin lauseihin, kun ne hänelle vihjattiin... Pariisista.

Toukokuusta 1810 Aleksanteri työskentelee sotilaallisen mahtinsa kohottamiseksi. Työ suoritetaan mestarillisesti ja syvässä salaisuudessa verikoira Araktshejevin tarmokkaalla johdolla ja vastaisen ylipäällikön Barclay de Tollin avustamana. Joukkojen miesvahvuuden lisääminen ja järjestelmällinen koulutus, liikkeellepanon harjoitukset, asevarikkojen vahvistaminen, muonamakasiinien perustaminen, rajan kiireellinen linnoittaminen, varsinkin sillä avonaisella taipaleella, joka erottaa Väinäjoen Dnieperistä, tällä valtakunnan aralla kohdalla – kas, siinä tehtäviä, joita Venäjän itsevaltias nyt intohimoisesti harrastaa. Vieläpä hän pian suunnittelee enempääkin kuin vain varustautumista ranskalaista hyökkäystä vastaan. Hän miettii mielessään äkillistä hyökkäystä, joka yllättäisi Napoleonin, ennenkuin hän on vielä ehtinyt irtautua Espanjan kiristyksestä. Niin hän päivä päivältä pienissä rivistöissä, pataljoona pataljoonalta sijoittaa joukkonsa lähelle Väinäjokea, Niemeniä, Beresinaa ja Dnieperiä.

Vuoden 1811 alussa hänellä on siten käytettävänään 250.000 hyvin aseistettua ja hyvin ryhmitettyä miestä, joita vastaan Napoleon usean kuukauden kuluessa voisi asettaa korkeintaan 60.000 ranskalaista, jotka ovat hajallaan Saksassa, ja Reinin liittokunnan niin vähän varmat joukot.

Huolimatta suurimmasta varovaisuudesta nämä joukkojen siirrot tulevat lopulta tunnetuiksi; Pietarin salongit ovat niistä levottomia ja puhuvat niistä lakkaamatta. Caulaincourt yksin ei osoita mitään levottomuutta. Tsaari voi hänelle helposti todistaa, että nämä kaikki ovat yksinkertaisia puolustustoimenpiteitä, ja näinhän menettelevät kaikki valtiot, rauhallisimmatkin rajoillansa:

– Nämä muutokset eivät lisää armeijan voimaa. En ole kutsunut aseisiin yhtäkään miestä enemmän kuin tavallisesti, minulla ei ole yhtäkään pistintä lisää riveissäni. Ja hän lopettaa jokaisen tällaisen selityksen ainaisella kertosäkeellä: "Olen ja pysyn tänä päivänä sellaisena kuin keisari Napoleon on minut nähnyt Tilsitissä ja Erfurtissa. Minä kuljen aina yhtä avonaisesti liiton mukana. Vakuuttakaa keisarillenne: hänellä ei ole liittolaista, joka paremmin harrastaisi hänen etujansa. Minä en salaa mitään teiltä, kenraali, minulla ei ole mitään salattavaa. Minä en halua mitään muuta kuin meidän liittoamme ja rauhaa..."

Samalla kertaa hän yrittää houkutella puolalaiset asiansa puolelle ja siten tartuttaa tulen leimahtamaisillaan olevaan Saksaan. Czartoryski ei ole enää Pietarissa, hän on ruhtinaallisessa kartanossaan Veikselin varrella. Kahdessa kirjeessä 25:ltä joulukuuta 1810 ja 31:ltä tammikuuta 1811 Aleksanteri paljastaa hänelle suunnitelmansa, jonka perustana on Puolan uudestaansyntyminen. "Kaikkien niiden alueiden yhdistäminen, jotka muinoin muodostivat Puolan, niihin luettuna venäläiset maakunnat, paitsi Valko-Venäjä." Näin jälleen koottuna Väinäjokeen, Beresinaan ja Dnieperiin asti Puolan kuningaskunta tulee olemaan ainiaaksi yhdistettynä Venäjään, jonka keisarilla tämän jälkeen on oleva arvonimenä Venäjän keisari ja Puolan kuningas. Tässä on puolalaisilla ainutlaatuinen tilaisuus palauttaa isänmaansa entiselleen; sillä todennäköisesti Galitsiakaan ei viivyttele liittyä siihen. Tsaari kehoittaa näin ollen ryhtymään aivan tuttavallisiin suhteisiin Puolan kansakunnan ja armeijan johtavien henkilöiden kanssa. Hänen tulee tutkiskella heidän sydämensä ja saada heidät käsittämään Aleksanterin tarkoitukset. Ovatko he valmiit, ovatko he päättäneet avustaa Venäjän armeijoja hävittääkseen Napoleonin vallan ja vapauttaakseen Euroopan?... "Niin kauan kun en voi olla varma puolalaisten avustuksesta, olen päättänyt olla ryhtymättä sotaan Ranskan kanssa", ja hän lopettaa: "Jos puolalaiset avustavat minua, menestys ei ole epäiltävä, sillä tämä menestys ei perustu vain siihen toivoon, että saataisiin tarpeelliset vastavoimat Napoleonin kykyjä vastaan, vaan yksinomaan siihen, että häneltä nyt puuttuu joukkoja, mihin lisäksi tulee se kiihtymys, joka nyt häntä vastaan kiehuu koko Saksassa."

Sill'aikaa kun Czartoryski toimii salaperäisesti tiedustelussaan, Aleksanteri koettaa siinä tapauksessa, että hänen ja Napoleonin välit rikkuvat, varata itselleen Itävallan yhteisymmärryksen. Ja tässä salaisessa työssä, joka on täynnä vivahduksia, luovailua ja houkutteluja, hän osoittaa hämmästyttävää taituruutta.

Juuri Marie Louisen avioliitto tarjoaa hänelle ensimmäisen tilaisuuden ensimmäisiin lähentely-yrityksiin. Hän antaa heti sanoa Wienissä, ettei mikään tapaus voi tehdä häntä onnellisemmaksi, koska tämän jälkeen Venäjä hyvällä omallatunnolla on vapaa seuraamaan taipumustaan Itävallan ystävyyteen. Eikö Romanoveilla ja Habsburgeilla ole tuhat syytä liittyä yhteen ja pitää toisistaan?... Vähemmän taitava mies kuin keisari Aleksanteri olisi ehkä pelännyt tämän avioliiton seurauksia, vieläpä tuntenut jonkinlaista kateuttakin. Mutta ei! Keisari Aleksanteri huomaa sen päinvastoin helpottavan lähentymistä hoviin, jonka loittonemista hän juuri hiljan oli niin suuresti valittanut.

Pian sen jälkeen alkaa kaksinpuhelu Pietarin ja Wienin välillä.

16:na helmikuuta 1811 Aleksanteri kutsuu luokseen kenraali de Saint-Julienin, Itävallan lähettilään, erinomaisen diplomaatin, älykkään miehen ja Venäjän asioiden terävän huomioitsijan. Yleisön edessä tsaari osoittaa hänelle vain jokapäiväistä kohteliaisuutta, mutta hän tapaa hänet joskus kaikkien tietämättä ylimarsalkkansa Tolstoin huoneistossa. Tällä kertaa hän sanoo hänelle:

– Teidän hallitsijanne on varmaan tietoinen siitä, että sen jälkeen kun olen rauhassa Ranskan kanssa, olen pannut erityisesti kaikkeni liikkeelle välttääkseni kaikkea sellaista, mikä antaisi aihetta uuteen räjähdykseen. Mutta äskeiset tapaukset voivat pian johtaa sotaan. Minä vältän sitä niin kauan kuin mahdollista, mutta jos valtakuntani arvo vaatii ja jos minut pakotetaan siihen, niin paljastan miekkani... Minulla on 200.000 miestä sillä rajallani, joka voi olla uhattu, ja niiden takana 190.000 aina valmiina täydentämään aktiivista armeijaa... Minä haluan, että teidän hallitsijanne saisi tietää sen, minkä minä voin asettaa vihollista vastaan. Minä en suinkaan tahdo ehdottaa teidän hovillenne mitään toimenpidettä, tuntien varsin hyvin Itävallan tilan... Vihdoin hän, johtaen ajatuksensa loppuun, mutta samalla pitäen mielessään Katariina Suuren neuvot, välähyttelee Habsburgien silmien edessä loistavaa palkintoa toivotusta yhteistoiminnasta: "Valakia, Moldau ja Serbia."

Näistä tärkeistä tunnusteluista ei vuoda mitään ulospäin, mutta Joseph de Maistre vainuaa jotakin kirjoittaessaan: "Siitä tavasta, jolla täällä kohdellaan Itävallan lähettilästä, näkee jotenkin selvästi, että nuo molemmat hovit käsittävät, että olisi parasta luopua riidanaiheista ja hakea pelastusta yhdessä."

Sitä vastoin Itävallan ja Venäjän suhteet kuvastuvat niistä tiedoituksista, joita Napoleon saa Caulaincourtilta, tällaisina:

"Keisari Aleksanteri sanoi minulle ennen avioliittoa samoin kuin jälkeenkin päin: olette saanut tuntea minun ajatukseni Itävallasta. Näen mielihyvällä sen poliittisesti yhtyvän teihin..." "Kansleri Rumjantsov sanoi minulle, että Venäjä on jokin aika sitten selvittänyt Itävallalle kantansa serbialaisiin nähden ja että Venäjä näkee mielellään kaiken sen, mitä Itävalta tekisi tämän kansan hyväksi. Eikö tästä voi tehdä sitä johtopäätöstä, että Venäjä on jo sopinut Itävallan kanssa siitä, että viimeksimainittu saa asettaa serbialaiset herruutensa alaiseksi? En uskalla tässä suhteessa esittää muuta kuin yksinkertaisen arvelun..." "Saksasta saapuvat kirjeet puhuvat Itävallan aikeista tavalla, joka voi herättää levottomuutta Venäjällä. Venäjän hallitus näyttää kuitenkin olevan hyvin tyyni tässä suhteessa. Herra de Saint-Julien ei ole pitkiin aikoihin saanut eikä lähettänyt kuriiria. Voi päätellä, että hän ei pyri mihinkään ja että hän ei ole saanut ilmoitusta mistään tehtävästä..." "Herra de Saint-Julien saa harvoin vastaanottaa kuriireja. Hän näkyy olevan pikkuasioista kiinnostuneempi kuin valtiollisista tehtävistä. Hänen vaativaisuutensa, käytöstapansa ja turhamaisuutensa ovat tehneet hänet seurapiireissä vielä enemmän naurettavaksi, kun hän ei ole saavuttanut myöskään hovin suosiota..." "Monsieur de Saint-Julien on saanut kuriirin: lukuunottamatta viimeisiä finansseja koskevia toimenpiteitä ei tunneta, mitä kuriiri on tuonut..." "Herra de Saint-Julien toistelee täällä joka tilaisuudessa, että Itävalta ei ole koskaan ollut Venäjän vihollinen eikä sillä ole mitään halua tehdä Venäjälle pahaa. Vieläpä se unohtaa kaiken pahan, jonka Venäjä aiheutti sille viime sodassa ja että se nykyisen kysymyksen kaikissa vaiheissa jää puolueettomaksi. Herra Rumjantsov sanoi minulle, että hänelle oli myöskin saapunut kuriiri Wienistä, mutta se ei tuonut muuta kuin finansseja koskevan julistuksen."

Kas, siinä kaikki, mitä Napoleon saa lähettiläältään tietää siitä, mitä Wienin ja Pietarin välillä punotaan häntä vastaan.

Lopuksi Aleksanteri ilmoittaa salaista tietä Lontooseen, että hän valmistautuu irtautumaan Ranskan liitosta ja aikomustensa vakuudeksi hän lupaa Britannian hallitukselle pian murtaa mannermaan saarron tullikiristykset. Mutta ei kaikesta tästäkään Caulaincourt saa mitään käsitystä.

Niin valheellinen ja kavala kuin Aleksanterin politiikka onkin ja niin utuiset ja häälyvät kuin ne harsot olivatkin, joihin hän sen verhoaa, niin Napoleon lopulta käy levottomaksi. Joulukuun ensimmäisinä päivinä 1810 muutamat sanomat Puolasta panevat hänet heristämään korviaan, ja hän nuhtelee ankarasti Caulaincourtia siitä, että tämä on niin huonosti tiedoittanut hänelle niistä suurista sotilaallisista valmistuksista, joita Liettuassa suoritetaan. Hän tosin ei mitenkään oleta, että Venäjällä olisi epätodennäköinen aie hyökätä häntä vastaan, mutta hän epäilee Venäjän tahtovan tulla kyllin voimakkaaksi sanoakseen rankaisematta irti mannermaan saarron ja sopiakseen Englannin kanssa: hän on siitä sitä enemmän pahoillaan, kun hän luulee voivansa vihdoinkin jo murtaa Suur-Britannian mahtavuuden, mutta nimenomaan sillä ehdolla, että Venäjän satamat yhä olisi suljettu englantilaisilta laivoilta.

Jo ennen tämän joulukuun loppua saa Tilsitin liitto, ei enää kanslioiden puolivarjossa, vaan mielenosoituksellisesti, kaksi uutta kolausta, jotka kaikille silminnähtävästi tietävät välien rikkoutumista. Näyttääkseen Lontoon kabinetille, että hän oli leppymättömästi päättänyt tappaa brittiläisen kaupan, Napoleon liittää yhdellä ainoalla kynänvedolla kaikki Hansa-alueet Emsin ja Weserin piiriin saadakseen mannermaasysteemin siellä ankarasti sovelletuksi. Tämä toimenpide nielaisi sinne myöskin pienen Oldenburgin herttuakunnan, vanhan saksalaisen ruhtinassuvun eläkemaan; ja eräs haara tätä sukua, Holstein Gottorp, oli sulautunut Romanoveihin. Lisäksi nykyinen herttua oli suuriruhtinatar Katariina Pavlovnan appi. Vaikka oltiinkin tottuneita Napoleonin väkivaltaisiin tekoihin, niin Oldenburgin anastusta "katsottiin Venäjällä julkiseksi solvaukseksi, ystävälliselle vallalle annetuksi korvapuustiksi." Nämä ovat juuri ne sanat, joita Aleksanteri käytti puhuessaan Caulaincourtille, ja hän lopetti: "Minä vaadin oikeutta."

Mutta muutamaa päivää ennen kuin tsaari sai tietää Hansa-alueiden valtauksesta, hän oli julkaissut ukaasin, joka muutti valtakunnan tullitariffit siten, että englantilaisia tavaroita saatiin vapaasti tuoda maahan puolueettomalla lipulla kulkevalla laivalla, jota vastoin maatietä tulevat ranskalaiset tavarat joutuivat korkeiden estetullien alaisiksi.

Napoleon käsittää tilanteen heti. Tulliukaasissa hän varmalla silmällään huomaa Tilsitin sopimuksen kieltämisen, mannermaasaarron saattamisen naurunalaiseksi, Venäjän käden ojentamisen Englannille, mikä on johdantona uusiin selkkauksiin Itä-Euroopassa; ja tämä kaikki on tapahtunut ikäänkuin Friedlandin kova opetus ei olisi ollut miksikään hyödyksi.

Tammikuun kuluessa 1811 tsaari peruuttamattomasti päättää asevoimalla ratkaista välinsä Napoleonin kanssa. Mutta ennenkuin hän ryhtyy tähän päätökseen, hän on usean kerran ollut ahdistuksen ja alakuloisuuden vallassa, jolloin hänen synkkä hahmonsa, kolkko katsantonsa, äänettömyytensä, yksinäisyyden tarpeensa ja koko hänen olentonsa häiriötila ovat hämmästyttäneet hänen ympäristöään.

Hän lähti silloin yht'äkkiä Tveriin, missä Katariina heti hänet sai lohdutetuksi. Tässä hekumallisessa olennossa asui ylenpalttinen rohkeus ja tarmo, vaikka hänellä muuten olikin kylmä järki, selvä pää, tarkka muisti ja poliittinen vaisto. Hänellä oli veljeensä vastustamaton vaikutus. Joseph de Maistrella oli Katariinasta korkea käsitys: "Hän kykeni näkemään asiat kaukaa edeltäpäin ja hän oli lujasti päättäväinen." Hän alkoi näytellä Aleksanterille innoittajan, tukijan ja rohkaisijan ylevää osaa, samanlaista kuin kuningatar Margareta Navarralainen näytteli Frans I:lle ja maakreivitär Wilhelmiina Bayreuthilainen Fredrik Suurelle. Katariina itse oli ihmeteltävässä määrässä kiihkeän Rostoptshinin vaikutuksen alainen, Rostoptshinin, jossa olivat keskittyneinä venäläisen isänmaanrakkauden äärimmilleen jännittyneet taipumukset.

Napoleonin leppymättömänä vihollisena Katariina toivoi sotaa ja ajoi Aleksanteria siihen mielensä koko hehkulla.

Toukokuun alussa ei tsaari enää epäröinyt: hän pudistaa yltään Napoleonin ikeen ja vapauttaa Euroopan. Hän tahtoo kolmannen kerran koettaa aseonneaan.

Aleksanteri aikoi todella ryhtyä hirveään seikkailuun, jossa hän oli vaarantava sekä valtaistuimensa että henkensä ja ennen kaikkea kansansa hyvinvoinnin, suuruuden ja tulevaisuuden. Hänen päätöksentekoaan helpotti kuitenkin uusi suunnitelma, johon hänet oli saatu uskomaan: murskaava hyökkäys, jota hän ensin oli suunnitellut, oli todella liian vaarallinen; se edellytti äkkinäistä marssia Puolaan ja puolalaisten aktiivista apua. Mutta Czartoryskin tiedustelun mukaan tämä apu oli hyvin epäilyksen alainen. Lisäksi Wienissä ja Berliinissä tehdyt tunnusteluyritykset olivat antaneet tulokseksi vain epämääräisen, pelokkaan ja kaksimielisen hyväksymisen ja vaikenemisen.

Mutta Pietarissa oli silloin kaksi preussilaista upseeria, jotka, kun eivät voineet alistua näkemään isänmaansa nöyryytystä, olivat heti Tilsitin kohtauksen jälkeen astuneet Venäjän armeijaan. He olivat kenraali von Phull ja eversti von Clausewitz.

Molemmat ollen taitavia strategeja, ja varsinkin jälkimmäinen, olivat ajatelleet valmiiksi suunnitelman ranskalaisten armeijojen vastustamista varten. Sen mukaan oli käytettävä hyväkseen niitä arvaamattomia etuja, joita itse luonto, nimittäin ilmasto ja valtakunnan ääretön laajuus, tarjosi Venäjälle. Täytyi siis välttää antamasta Napoleonille tilaisuutta sellaiseen ratkaisevaan taisteluun kuin Austerlitz, Jena, Friedland, Wagram. Oli vain piilouduttava niin paljon kuin mahdollista iskuilta, mutta sen sijaan houkuteltava vihollinen valtakunnan keskiosia kohden. Oli näin ollen annettava Napoleonin iskeä tyhjään. Yhdyslinjat oli pidennettävä äärettömiin, ranskalaista oli ärsytettävä sivustoilla, ja täten oli odotettava kohtalokasta päivää, jolloin vihollinen oli käyttänyt voimansa loppuun ja sitä uhkasi saarto ja sen oli kiireellisesti peräännyttävä. Silloin äärettömät välimatkat ja talven ankaruus tuomitsivat sen tuhoon.

Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin 12:na joulukuuta 1813 Aleksanteri pysähtyessään Frankfurtissa lähetti kenraali von Phullille seuraavan komean tervehdyksen:

"Saapuneena Moskovan joen rannoilta Reinin varsille tahdon täyttää velvollisuuteni kirjoittamalla Teille nämä rivit. Jos olen saanut jotakin oppia sodankäynnin ammatissa, niin olen sen alkeista kiitollinen ainoastaan Teille. Mutta minä olen Teille velkaa vielä enemmän: Teistä on lähtöisin suunnitelma, joka on Kaitselmuksen avulla pelastanut Venäjän ja on lopputulokseksi antanut Euroopan vapautuksen."

Kun Aleksanteri oli ensin harkinnut tätä strategista ohjetta, hän sanoi heti: "Odotan ensimmäisiä iskuja, mutta ne eivät vie minun rohkeuttani. Minä taivun, mutta laitan erämaan Napoleonin ja oman armeijani välille. Vien pois kaikki miehet, naiset, karjan, hevoset..." Ja Rostoptshin sanoi samaan suuntaan: "Venäjän keisari pysyy aina peloittavana, hirvittävänä Moskovassa, peloittavana Kasanissa ja voittamattomana Tobolskissa."

Suuttuneena siitä, että sai niin vaillinaiset tiedot Venäjän varustautumisesta, Napoleon kutsui Caulaincourtin takaisin, määräten hänen seuraajakseen kenraali de Lauristonin.

Caulaincourt oli aina siihen päivään asti, eli toukokuun 9:teen 1811, jolloin hänen edustuksensa päättyi, yhä vakuuttanut Pariisiin Aleksanterin lojaalisuutta ja hänen rauhaa tarkoittavien toimenpiteittensä vilpittömyyttä. Molempien keisarien ystävyys ei tosin hänen mielestään ollut yhtä sydämellinen ja luottavainen kuin äskettäin. Oldenburgin anastaminen on suuresti loukannut venäläisen yhteiskunnan itserakkautta. Ja ranskalaisvastaisissa piireissä toistettiin mielellään vähän liikaakin, että Ranska pian hyökkää Venäjän kimppuun. Aleksanteri itsekin oli muka levoton, kuullessaan, että ranskalaisia joukkoja, tykistöä ja suunnattomia ammuskuormia lähetettiin Reinin toiselle puolelle, kuljetettaviksi edelleen Oderia kohden. Eräänä päivänä hän surullisena sanoi: "Tahtooko keisari Napoleon sittenkin aloittaa sodan minua vastaan?... Silloin hän sen tekee aiheettomasti. Luonnollisesti tulen puolustamaan itseäni, minä ja kaikki venäläiset kuolemme ase kädessä pelastaaksemme itsenäisyytemme." Mutta avomielisyyden, jolla Aleksanteri lausui nämä sanat, pitäisi todistaa Napoleonille, miten hän yhä oli hänelle uskollinen. Vihdoin Caulaincourt toimitti edelleen Pariisiin ilman huomautusta, ilman mitään varausta, tällaisen kansleri Rumjantsovin lausunnon: "Liitossaan Venäjä on aina lojaali ja puhdas kuin neitsyt."

Lähettilään poiskutsuminen herättää hiukan hämminkiä pääkaupungin salongeissa. Siellä ei hetkeäkään uskota terveyssyihin, joihin lähettiläs vetoaa. Joseph de Maistre lausuu vallalla olleen mielipiteen seuraavin sanoin: "Sanotaan keisari Napoleonin moittivan lähettilästään siitä, että tämä ei ole tarpeeksi nopeaan eikä riittävästi selostanut Napoleonille niitä tavattomia valmistuksia, joihin Puolassa on ryhdytty." Ja muutama päivä myöhemmin hän kirjoittaa vielä nämä lauseet, joiden välitse näkee paljon asioita: "Caulaincourt on juuri lähtenyt... Kuka tietää, mitä hänen sydämessään piilee, mitä hän ajattelee herrastaan ja mitä pelkää häneltä. Saatuaan kerran erään pikasanoman, hän sanoi eräälle naiselle: on hetkiä, jolloin kunnianmies tahtoisi olla kuolleena." Ettei hän kuollutkin muutamia kuukausia aikaisemmin!

Vuoden 1811 loppuun asti Aleksanteri jatkaa väsymättä, syvimmässä salaisuudessa peloittavan yhteenoton diplomaattista ja sotilaallista esityötä. Hän harkitsee tarkoin kaikki tämän yhteenoton vaarat, mutta hän tahtoo, että Napoleon maailman silmissä olisi syypää kaikkeen inhottavuuteen ja aloitteenottoon.

Virallinen kirjeenvaihto Pariisin ja Pietarin välillä ei koskaan ole ollut vilkkaampi, mutta eivät lähettäjät eivätkä vastaanottajat suhtaudu vakavasti tähän kansliakirjallisuuteen, tähän "madon syömään lihaan". Draaman prologi näytellään salaa Wienissä, Berliinissä, Lontoossa; sitä näytellään vielä Tukholmassakin, missä Bernadotte, tultuaan Ruotsin kruununprinssiksi havittelee unelmissaan Ranskan valtaistuinta, – Napolissa, jossa Murat'kin tahtoo vapautua Napoleonin orjuudesta – ja vihdoin Espanjan laidoilla, jossa Cadixin kansallinen väliaikainen hallitus hakee kaikkialla liittolaisia saattaakseen onnelliseen loppuun vapautustyönsä.

Aleksanteri johtaa itse tätä suurta työtä ja useimmiten ministeriensä ja lähettiläittensä tietämättä, sillä häntä viehättävät erityisesti kierteiset, salaiset ja mutkittelevat manööverit. Ludvig XV:n piilodiplomatia, kuuluisa kuninkaan salakabinetti, ei koskaan elänyt yhtä hyviä päiviä.

De Lauristonin naiivi optimismi ei huomaa mitään tästä kaikesta. Hänen sokeutensa vetää vertoja Caulaincourtin sokeudelle, vaikka ei olekaan vapaaehtoinen. Hänessä toteutuvat Napoleonin sanat: "minä en kustanna Pietarissa Ranskan lähettiläitä, vaan Aleksanteri I:n hoviherroja".

Tämän kiihkeän toiminnan aikana, jolloin ei mikään este eikä mikään pettymys vieroita Aleksanteria pois päämääränsä tavoittamisesta, hän jaksaa ihmeen hyvin. Hän ei enää ole levoton eikä ankea; mutta hän on kiihtynyt, kuten osoittavat myöskin hänen rakkauselämänsä harhailut ja oikut. Hän pettää rouva Naryshkinia yhtä paljon kuin tämä pettää häntä: hän rakastuu ja kylmenee vuoronperään, tai yht'aikaa – kauniiseen rouva Zsherebtsoviin, erääseen ranskalaiseen näyttelijättäreen, vallattomaan neiti Bourgoin'iin, erääseen yksinkertaiseen kauppiaanvaimoon, rouva Bakaratiin, erääseen suuriruhtinatar Katariinan hovineitiin, jumalalliseen neiti Muravjoviin jne...

Kummallisen mielenjohdon avulla nämä hurjat hullutukset näyttävät auttavan häntä säilyttämään mielensä täydellisesti vapaana ja viileänä vakavia tehtäviä varten, aivan kuin hän olisi näihin lemmenseikkailuihin sijoittanut ajatuksensa liika-määrän, aivan kuin hänellä olisi tarve purkaa pois liikakuormitus hermoiltansa.

Heti kun hän palaa politiikkaan, kääntyy hänen katseensa luonnollisesti ensinnä Pariisia kohden.

Hän on osannut siellä saada aikaan merkillisen tiedustelujärjestelmän.

Yksi hänen agenteistaan on hänen henkikaartinsa loistava upseeri, eversti Tshernyshov. Hänelle on annettu liikanimi "postiljooni", koska hän on lakkaamatta matkalla Pietarista Pariisiin ja Pariisista Pietariin. Hän matkustaa hämmästyttävän nopeasti, väsymättä, suomatta itselleen vähintäkään lepoa, sen jälkeen kun hän on noussut postikääseihinsä. Kerrankin hänelle riitti 34 päivää suorittaaksensa Pietarin ja Bayonnen välin edestakaisin, matkan, jota on 7.900 kilometriä.

Napoleon oli heti mielistynyt häneen, sillä hänellä on joustava äly, nopea käsityskyky ja pettämätön muisti; hän on ihailtava puhelujen selostaja – mikä onkin adjutantin paras ominaisuus. Hän tuntee heti olevansa kuin kotonaan Tuileries'n hovissa. Keisari juttelee hänen kanssaan tuntikausia; kutsuu hänet päivällisille, vie hänet kanssaan metsästämään, tuhlaa häneen rakastettavuutta; lopuksi hän antaa hänelle mitä arkaluontoisimpiä tehtäviä Aleksanterin luona. Mutta hän ei näe hänessä muuta kuin erinomaisen harjaantuneen välittäjän, ei mitään enempää. Todellisuudessa hän pitää Tshernyshovia vain pääesikunnan ja salongin hupsuna.

Sillä heti kun hän on suorittanut viralliset tehtävät, Tshernyshov näyttää vähät välittävän politiikasta ja sodasta. Hänellä ei silloin ole muuta huolta kuin seuraelämä ja naiset.

Hän on kolmenkymmenen vuoden ikäinen, hänellä on viehättävä käytös, pitkä vartalo ja laaja rinta, kihara tukka, kevytmielinen suu, hyväilevät kissan silmät, ja lisäksi vinot, mikä viittaa hänen kalmukkilaiseen sukuperäänsä. Kaikkialla hän tapaa ihailijattaria tai pikemmin palvojattaria. Herttuatar d'Abrantes vakuuttaa meille, ettei yksikään nainen voinut vastustaa hänen magneettista vetovoimaansa. Vieläpä väitettiin, että hän säilytteli suloista muistoa itse Pauline Borghesesta.

Mutta tämän irstailijan ulkomuodossa, tässä kevytmielisessä olennossa piilee peloittava vakoilija. Hänellä on mitä suurimmassa määrässä taipumus vehkeilyyn ja lahjomiseen. Hän on kietonut Tuileries'n ympärille vakoilun ja petoksen verkon. Hänellä on tunnetusti rakastajattarena nainen, jonka puoliso tuntee keisarin sisimmät salaisuudet. Kuka on tämä nainen? Arvaillaan useampiakin nimiä.

Mutta hän ei toimi ainoastaan salongeissa ja makuukammioissa. Osattuaan hankkia itselleen suhteita sotaministeriön toimistoihin hän on keksinyt keinon saada käsiinsä asiakirjoja, joita Napoleon pitää kaikista arvokkaimpina: hänen tilannemerkintänsä, jotka hänelle selittävät päivä päivältä joukkojen miesvahvuuden ja sijoituksen. Se on kaikkien Napoleonin laskelmien perustus, ja kaikkien hänen yhdistelmiensä avain.

Siten adjutantti tuo joka matkaltaan herrallensa suuren varaston parhaista lähteistä ammennettuja tietoja.

Mutta Aleksanterilla on vieläkin parempi väline ottamaan selkoa Ranskan asioista.

Hänen lähetystönsä ensimmäinen sihteeri, kreivi Nesselrode, tuleva valtakunnan kansleri, on solminnut suhteet "herra de Talleyrandiin ja muutamiin muihin henkilöihin, jotka vastustavat Napoleonin kasvavaa kunnianhimoa". Keskusteltuaan Beneventon ruhtinaan kanssa, joka on jälleen tullut Napoleonin suosioon, hän saa merkillisen hyvät tiedot Ranskan politiikasta. Mitään tästä kaikesta ei joudu viralliseen kirjeenvaihtoon eikä myöskään lähettiläs, vanha ja muuten väsähtänyt ruhtinas Kurakin, tunne siitä sanaakaan. Nesselrode on sopinut salakirjoituksesta tsaarin suosikkiministerin Speranskin kanssa ja toimittaa hänelle erityiskuriirin avulla arvaamattoman tärkeän kokoelman tiedonantoja, neuvoja ja ennakkoarviointeja, joiden pääsisältö on tällainen: "Napoleon ei odota siksi kunnes Espanja on kukistunut siirtääkseen armeijansa Veikselille ja pystyttääkseen uudelleen Puolan kuningaskunnan. Venäjän täytyy lopettaa, niin pian kuin suinkin ja millä hinnalla hyvänsä, sotansa Turkkia vastaan ja samalla tehdä sopimus Itävallan kanssa, tarjoten sille Serbian... Venäjän ja Itävallan liitto on välttämätön konservatiivisen järjestelmän ylläpitämiseksi Euroopassa... Espanjan sota kestää ainakin vuoden vielä, näin ollen voivat Ranskan joukot vasta huhtikuuhun mennessä 1812 toimia Veikselin ja Niemenin varrella... Venäjän tulee viivyttelemättä neuvotella Englannin kanssa, jotta kaikki se, mikä koskee apurahoja ja Britannian yhteistoimintaa, olisi lopullisesti valmis ensimmäiseksi päiväksi huhtikuuta 1812..."

Beneventon ruhtinas vaatii, kuten kohtuullista on, hyvän hinnan erinomaisista neuvoistansa. Ne maksetaan hänelle kauppalisensseissä Englannin kanssa, mikä sallii hänen Venäjän kauppayhteyksiä käyttäen välttää mannermaansaarron kiellot. Eräänä päivänä hän kuitenkin ylittää kohtuuden rajat; hän kirjoittaa keisari Aleksanterille; "Tarvitsen puolitoistamiljoonaa frangia. Vaikka olisikin kysymyksessä yksinkertainen asia itsessään, minun täytyy käyttää paljon varokeinoja hankkiakseni ne. Kääntyessäni Teidän Majesteettinne puoleen, osoitan kunnioitusta niitä jaloja ominaisuuksia kohtaan, jotka Teillä on."

Tsaari, joka varmaan nauroi tätä hävytöntä kirjettä lukiessaan, ei häikäile vastata siihen mehevällä ivalla; "Herra Beneventon ruhtinas, olen huomannut Teidän luottamuksenne minuun ja kiitän Teitä siitä, mutta voinko myöntyä Teidän pyyntöönne? Kun Kaitselmus on minut asettanut muukalaisen eteen, jonka kyvyt voivat aina antaa hänelle vaikutuksen isänmaansa asioissa, minun täytyy kuunnella muutakin kuin omaa kiintymystäni Teihin... Siksi, hyvä ruhtinas, minun täytyy valitettavasti kieltäytyä mielihyvästä, jonka minulle tuottaisi Teidän pyyntönne täyttäminen."

Talleyrand saa siis lohdutuksekseen tyytyä kauppalisensseihin, jotka kyllä tuottavat hänelle hyvän voiton Lontoon markkinoilla.

Nesselroden maaliskuussa 1810 avattu työpaja saa 1811 uuden sysäyksen Caulaincourtin saapumisesta.

Lähettilästä, joka on yhä vielä uskovinaan Aleksanterin vilpittömyyteen ja joka siitä on vielä kerran pannut päänsä pantiksi Napoleonille, on tämän johdosta kohdannut hirveä myrsky:

– Aleksanteri tahtoo ryhtyä sotaan minua vastaan!... Te olette Aleksanterin ja venäläisten narri... Venäläiset ovat tulleet hyvin ylpeiksi; luulevatko he johdattavansa minua, kuten Katariinan aikana johdattivat Puolan kuningasta? Minä en ole Ludvig XV. Ranskan kansa ei siedä tällaista nöyryytystä... Sanon sen teille vielä kerran: Aleksanteri on yhtä petollinen kuin heikko, hänellä on kreikkalainen luonne!...

Ja lopuksi hän sinkoaa solvaavan sanan:

– Te puhutte kuin venäläinen!... Te olette tullut venäläiseksi!

Haavoittuneena tästä ilkeästä moitteesta ja huomatessaan pian keisarin kohtelevan häntä kylmästi ja pitävän häntä matkan päässä Caulaincourt aikoo ensinnä luopua Napoleonin palveluksesta ja kanslerin (grand écuyer'n) arvosta, mutta Talleyrand, ontuva piru, saattaa hänet pois oikealle tielle. Yhteisymmärryksessä heidän kanssaan Nesselrode saa pian tämän jälkeen tietää kaiken sen, minkä yleensä voi saada haltuunsa Tuileries'n kulissien takana, sekä myöskin kaiken sen, mikä on valmisteilla ulkoasiain ja sotaministerien toimistoissa.

Sill'aikaa kuin Pietarin ja Pariisin kabinetit jatkavat diplomaattisten toimitustensa petollista peliä, kuuluu yht'äkkiä ukkosen jyrähdys.

11:nä elokuuta 1811 komean vastaanoton kestäessä, joka kerää valtaistuimen ympärille keisarikunnan korkeat arvohenkilöt, kardinaalit, lähettiläät, ministerit, kaikki "punaiset kunniamerkkinauhat", Napoleon puhuttelee vihaisesti ruhtinas Kurakinia:

– Te olette juuri lyödyt Rushtshukin luona, koska teiltä puuttui joukkoja, ja teiltä puuttui niitä sen tähden, että olette Tonavan-armeijastanne vetäneet pois viisi divisioonaa siirtääksenne ne Puolaan... Minä tunnen teidän taka-ajatuksenne... sanokoon monsieur Caulaincourt minulle mitä hyvänsä: keisari Aleksanteri haluaa hyökätä kimppuuni.

Sitten hän ikäänkuin hillitsemättömän vihan vallassa yhä edelleen soimaa onnetonta ruhtinasta, jonka kaikki jäsenet vapisevat, suurten hikipisarien juostessa hänen univormunauhojensa alla. Hänen hämmästyneet ja säikähtyneet virkaveljensä, jotka seisovat hänen ympärillään, tuskin voivat uskoa korviaan.

– En ole niin tyhmä, että uskoisin Oldenburgin jutun teitä kiinnostavan... Ei Oldenburgin takia tapella. Minä näen selvästi, että on kysymys Puolasta. Alan uskoa, että te tahdotte valloittaa sen. No niin, ette te saa ainoaakaan kylää, ette ainoatakaan myllyä Varsovan suurherttuakunnasta. Vaikkapa teidän armeijanne leiriytyisivät Montmarten kukkulalle, minä en luovuta teille tuumaakaan Varsovan alueesta. En tiedä, lyönkö teidät, mutta me tulemme tappelemaan keskenämme. Minulla on 800.000 miestä ja minä saan joka vuosi 250.000 lisää... Te luotatte liittolaisiin: missä ne ovat? Itävaltako, jolta te olette riistänyt 200.000 asukasta Galitsiassa? Preussiko, jolta te olette ottanut Bialystokin piirikunnan? Ruotsiko, jota te olette silponeet, vieden siltä Suomen? Kaikkia näitä vahinkoja ei pitäisi unohtaa; te saatte koko Euroopan vastaanne!

Vihansa vallassa hän lopettaa purkauksensa seuraavalla ilkeällä ja maalauksellisella kuvalla:

– Te olette kuin jänis, joka on saanut lyijyä päähänsä ja joka kieppuu ja kääntyy tietämättä, mihin suuntaan lähtisi.

Lähtiessään Tuileries'stä Kurakin parka läähättäen ja järkyttyneenä kyynelsilmin ja kasvot hiessä sopertaa pelokkaasti: "Kovin on kuuma hänen Majesteettinsa luona." Mutta kaikki tämän villin hyökkäyksen todistajat muistavat heti samanlaiset puheet, jotka Napoleon piti 13:na maaliskuuta 1803 lordi Whitworthille ja 15:nä elokuuta 1808 Metternichille.

Vuoden 1811 elokuun 15:n mielenpurkaus ei julista ainoastaan v:n 1812 sotaa – se myöskin selittää kaikki sen eri vaiheet ja kaudet.

Napoleon tulee hulluksi! sanotaan Pietarissa, Lontoossa, Berliinissä ja Wienissä, kun raivoisa häväistyspuhe tulee tunnetuksi... Ei, hänen ajatuksensa eivät koskaan ole olleet selkeämmät, hänen aivonsa enemmän tasapainossa eikä sana hänen vallassaan. Mutta näissä Jupiterin-salamain sinkoiluissa oli teeskennellyn hillittömyyden varjossa harkittu laskelma.

Uskoiko Napoleon jo, ettei hänen Tilsitin-aikaisen liittolaisensa ja hänen väliensä rikkoutuminen enää ollut vältettävissä? Se on epäiltävää. Tai ainakin hän kuvitteli, että selkkaus ei automaattisesti johtaisi sotaan, ja lisäksi suureen, perinpohjaiseen sotaan. Hän ei tahtonut uskoa, että Aleksanteri uskaltaisi mitellä voimiaan hänen kanssansa. Tsaarin koko käyttäytyminen viime aikoina ei ollut muuta kuin uhmaa, joka Napoleonin mielestä talttuisi Napoleonin häntä pelotellessa. "Aleksanterilla", sanoi hän, "ei ole mitään käsitystä voimista, mitkä minä saatan asettaa häntä vastaan". Kun hän näkisi rajansa taakse ahdettuna Suuren Armeijan 500.000 miestä, niin koko hänen kerskailunsa pian saisi nolon lopun. Hän koettaisi päästä neuvotteluihin ja pyytäisi armoa. Mutta jos hän siinä viivyttelisi liikaa, niin ensimmäisten iskujen hirveä voima pakottaisi hänet pian antautumaan. Napoleon siis tuuditteli itseään siihen toivoon, että hän saisi Aleksanterin kuulumattoman tappion tai uhan alaisena uusiin suoranaisiin keskusteluihin, uusimaan toisella pohjalla Tilsitin ja Erfurtin tyhjään menneen työn. Tuntuu siltä, kuin hän tässä suhteessa olisi paljastanut sisimmän ajatuksensa sanoessaan 25 p:nä helmikuuta 1812 Tshermyshoville:

"Vakuuttakaa keisari Aleksanterille, että jos kohtalo pakottaa meidät tappelemaan, minä tulen käymään sotaa häntä vastaan kohteliaana ritarina, ilman vihaa, ilman kiihtymystä, ja jos asianhaarat sen sallivat, tulen tarjoamaan hänelle aamiaisen etuvartiopaikoilla."

Hän siis kuvittelee voivansa Aleksanterin muka moraalisen heikkouden takia pian saada palautetuksi ranskalaiseen järjestelmään; sillä hänen latinalainen sukuperänsä, hänen loogillinen ja suoraviivainen mielensä ja hänen auttamaton kykenemättömyytensä käsittämään vierasta sielua saattavat hänen tekemään äärettömän virheen arvostellessaan Aleksanterin psykologiaa.

Jos hän siis ei erehdy pitäessään Aleksanteria petollisena ja monimutkaisena, niin se johtuu siitä, että hän käsittää hänen luonteensa olevan pohjaltaan heikon, huikentelevaisen ja heilahtelevan. Ja siinä hän pahasti pettyy: "Jänis, joka on saanut lyijyä päähänsä ja joka kääntelee ja vääntelee, minnepäin menisi" – kas, sellaiseksi hän luulee kavalan liittolaisensa tässä elokuussa 1811.

Mutta jo neljän vuoden kuluessa on Aleksanteri hälventänyt mielestään Tilsitin sumut ja kangastukset; hän pysyy lujana päätöksessään murtaa kerran Ranskan mahtavuuden.

Muistammehan luottamuksellisen kirjeen, jonka hän lähetti äidilleen 25:nä elokuuta, ennen Erfurtiin lähtöään: "Olkaamme lujittavinamme liittoa nukuttaaksemme liittolaisemme. Voittakaamme aikaa ja valmistukaamme." Johtakaamme niin ikään mieleemme, mitä hän kirjoitti suuriruhtinatar Katariinalle Erfurtin syleilyjen ja hyväilyjen jälkeen: "Bonaparte luulee minua tyhmyriksi – nauraa parhaiten, joka nauraa viimeiseksi..." Sen jälkeen hänen ohjelmansa ja käytöksensä eivät ole mitenkään muuttuneet. Lähimmille työtovereilleen hänen oli tapana sanoa – ja hänellä oli siihen syy –: "Minä seuraan reittiäni järkähtämättömän johdonmukaisesti."

Vaikka hänen herkkähermoisuutensa on usein aiheuttanut hänelle ahdistuksen ja alakuloisuuden tuskallisia hetkiä, se ei muuta asiaa, koska hän on ne onnellisesti läpäissyt lujittuen päätöksessään. Joseph de Maistre on merkinnyt muistiin tällaisen hänen lauseensa: "Muistan muun muassa yhden niistä lauseista, jotka keisari Napoleon minulle esitti Erfurtissa: 'Sodassa tekee sisu kaikki, sen avulla olen aina voittanut.' Minä osoitan hänelle, että muistan hänen opetuksensa."

Vuoden 1812 ensimmäisinä kuukausina Aleksanteri kuumeisesti jatkaa sotilaallisia ja diplomaattisia valmisteluja.

Vaikka hän ei ole vielä päättänytkään henkilökohtaisesti ottaa itselleen joukkojen ylintä päällikkyyttä, hän tahtoo kuitenkin aina olla sotatoimien läheisyydessä ja nimittää sitä varten kreivi Soltykovin valtakunnan neuvoston ja ministerikomitean puheenjohtajaksi antaen hänelle poikkeukselliset valtuudet.

Sitten hän järjestää kolmen armeijansa keskityksen. 550.000 miestä on siten Niemenin ja Väinäjoen välillä. Niiden komentajat ovat sotaministeri Barclay de Tolly, ruhtinas Bagration ja kenraali Tormasov. Huolimatta yleisesikuntansa vilkkaista vastaväitteistä hän tahtoo itsepintaisesti soveltaa käytäntöön, mikäli asianhaarat sen myöntävät, sodankäyntisuunnitelman, jonka kenraali Phull hänelle ehdotti, toisin sanoen väistyä taistellen ja strategisesti Väinäjokea ja Beresinaa kohden. Hän ajaa siis tarmokkaasti läpi laajan leirin muodostamisen, jonka suojavarustus on Drissassa Väinäjoen ja Vitebskin välillä antamassa tukea tälle suurelle manööverille. Luonnollisesti tällainen taaksepäin tapahtuva liike jättää äärettömän alueen alttiiksi ryöstölle ja hävitykselle. Mutta niin tuskallinen kuin tämä uhri onkin, siihen on suostuttava, koska Venäjän pelastus siitä riippuu.

Diplomaattisella alalla Aleksanteri panee peliin koko machiavellimaisuutensa kaivaaksensa pohjan niiden liittosopimusten alta, jotka Preussin ja Itävallan on täytynyt puukko kurkulla allekirjottaa Napoleonin kanssa.

24:nä helmikuuta Fredrik Wilhelm III:n, jota kirjaimellisesti kurkusta kuristettiin, täytyi nöyrtyä liittoutumaan Jenan voittajan kanssa ja lupaamaan hänelle 20.000 miehen suuruinen apujoukko Venäjää vastaan. Mutta Pietarista tuli Berliiniin niin kekseliäitä neuvoja, että maaliskuun 31:nä Hohenzollern kirjoitti puolisovainajansa ritarilliselle ystävälle: "Jos sota puhkeaa, niin me emme tee pahaa muuta kuin sen, minkä äärimmäinen välttämättömyys vaatii. Me muistamme aina, että pidämme yhtä, että meidän täytyy kerran uudestaan tulla liittolaisiksi, ja vaikka meidän täytyykin väistyä vastustamattoman pakon edessä, me säilytämme tunteittemme vapauden. Olkaa siis, Sire, varma minun miehistäni. Minulla on kunnia olla koko elämäni ajan Teidän Majesteettinne hyvä veli, ystävä ja liittolainen, kaikesta sydämestä ja sielusta."

Pietarin ja Wienin välillä pyrkimys yhteisymmärrykseen kohtasi enemmän esteitä. Mutta Aleksanteri osasi keksiä syitä, jotka voivat parhaiten vakuuttaa keisari Fransin ministerejä. "Meidän etumme ovat yhteiset. Jos minun valtakuntani sortuu, niin millainen on oleva Itävallan kohtalo..." Metternichkin kiiruhti vetoamaan vastustamattomaan välttämättömyyteen, äärimmäiseen pakkoon, selittääksensä anteeksipyytävästi sitä liittosopimusta, jonka Schwarzenberg juuri oli allekirjoittanut Pariisissa 14:nä maaliskuuta. Metternich lisäsi, että Venäjän ja Itävallan täytyi kaikesta huolimatta olla salaisessa yhteisymmärryksessä; jota paitsi ne 30.000 itävaltalaista, jotka muodostivat Bukovinassa Napoleonin Suuren Armeijan oikean siiven, tulisivat käyttäytymään tunnollisesti, samoin kuin se venäläinen joukko, joka oli ollut taistelevinaan Galitsiassa Wagramin aikana.

Sitten, 5 p:nä huhtikuuta, Aleksanteri varaa itsellensä Ruotsin hyökkäys- ja puolustusavun. Vieläpä hän saa Bernadottelta sangen arvokkaita neuvoja Napoleonin voittamiseksi. Unohtaen ranskalaisen syntyperänsä ja kaiken sen, minkä hän on velkaa entiselle asetoverilleen, kavala gasconilainen uskaltaa kateudessaan ja kostonhimossaan sanoa: "Pitkittäkää sotaa, välttäkää suuria taisteluja, väsyttäkää vihollista marsseilla ja vastamarsseilla, sillä se on kaikista kiusallisin ranskalaiselle sotamiehelle ja se suututtaa häntä enimmän. Käyttäkää paljon kasakoita ja kaikkialla... Jos tulee vastoinkäymisiä, niin koettakaa kestää ja jatkakaa eteenpäin. Vaikka täytyisi vetäytyä Nevan taakse, niin kaikki korjautuu nopeasti, kun ei vain menetä malttiansa. Ja Napoleonin käy lopulta samoin kuin Kaarle XII:n Pultavassa. On muuten muistettava, että kun Napoleon on saanut hyvin selkäänsä, niin hän menettää malttinsa. Silloin hän on valmis heittämään kaikki tyynni tai antamaan tappaa itsensä..."

Vihdoin 28 p:nä toukokuuta tsaari Talleyrandin hartaasta neuvosta ja Englannin välityksestä solmii rauhan Turkin kanssa; Tonavan armeija siirtyy heti pohjoista kohden.

Ollakseen jänis, joka on saanut lyijyä päähänsä, Aleksanteri ei ole käyttäytynyt ensinkään huonosti vuoden 1812 ensimmäisenä neljänneksenä ulkopolitiikan asioissa.

Mutta tässä ei ole kaikki; sisäpolitiikan alalla hän ryhtyy tärkeään toimenpiteeseen, joka näyttää melkein valtiokaappaukselta: hän erottaa yht'äkkiä ja ilman mitään selitystä valtakunnan pääsihteerin, ensimmäisen ministerinsä ja lähimmän työtoverinsa Speranskin.

Maaliskuun 29 p:n iltana suosikki on kutsuttu palatsiin, jossa hän viipyy kahdenkesken keisarin kanssa kaksi tuntia.

Audienssin loputtua, kun keisarillisen kabinetin ovi avautuu, päivystävät upseerit näkevät Speranskin astuvan sieltä ulos kuolon kalpeana ja aivan masentuneena. Hänen vielä kiireesti painaessaan papereita salkkuunsa kabinetin ovi avautuu uudelleen ja keisari, hänkin hyvin kalpeana, lausuu tukahutetulla äänellä:

– Vielä kerran hyvästi, Mihail Mihailovitsh.

Asuntoonsa palatessaan viralta pantu suosikki kohtaa siellä poliisiministerin, kenraali Balashovin, joka "korkeimmasta käskystä" tiukasti määrää hänen heti paikalla lähtemään Nizshni Novgorodiin; eräs santarmiupseeri odottaa häntä ulkona kolmivaljakkoineen. Nizshni Novgorodista hän tulee edelleen karkotettavaksi Permiin Uraalissa.

Tämä epäsuosioon joutuminen peittyy yhä syvään salaisuuteen.

On väitetty, että Aleksanteri olisi Speranskin kirjeenvaihdosta saanut hänet kiinni loukkaavista arvosteluista ja ivallisista leikinlaskuista: Speranski oli muka kuvannut hänet kevytmieliseksi, turhamaiseksi, salakavalaksi, teatraaliseksi mieheksi, jota alituisesti kiinnostaa vain hänen oma itsensä, ulkomuotonsa ja joka uhrasi naurettaviin lemmenseikkailuihin ajan, jonka tärkeät valtion asiat olisivat häneltä ehdottomasti vaatineet. Sehän on mahdollista. Mutta viimeisen keskustelun aikana hallitsija on Speranskille selvästi selittänyt, että hän yhä häntä kunnioitti ja hänestä piti. "Lähtiessäni hänen luotaan", sanoo epäsuosioon joutunut, "minun poskillani vielä oli hänen kyyneleittensä jälki."

Seurustelupiireissä suosikin maanpakoonajo herätti suurta vahingoniloa. Valtakunnan pääsihteeri oli yleisesti vihattu, sen tähden, että hän teki työtä lepäämättä ja pelottomasti saadakseen aikaan järjestystä valtakunnan raha-asiain hoidossa, tukahuttaakseen väärinkäytökset, supistaakseen etuoikeuksia ja modernisoidakseen hiukankin hallinnon ja venäläisen yhteiskunnan vanhentuneen rakenteen. Yritettäessä selittää uudistajaministerin raaka viraltapano häntä syytetään mitä pahimmista konnantöistä, kuten esimerkiksi: hän oli solminut suhteita Bonaparteen, hän ei tyytynyt vain siihen, että olisi tuhoa tuottavilla aatteillansa myrkyttänyt pyhän Venäjän – hän petti sen... Siihen antaa Aleksanterin oma lausunto tyhjentävän vastauksen: "Mihail Mihailovitsh on pettänyt vain minut yksin, omassa persoonassani, hän ei milloinkaan ole pettänyt Venäjää."

Mutta jos suosikin kukistumisen syyt jäävätkin hämäriksi, ei sen poliittinen tarkoitus ainakaan ole epäiltävä.

Kaikkien silmissä alhaissyntyinen papinpoika, jonka Aleksanteri oli nostanut niin korkealle, harrasti ranskalaisia aatteita ja oli alituisesti kiinnostunut ranskalaisesta ajatustavasta. Mutta tämän saman vuoden 1812 alussa koko venäläinen yhteiskunta poti kovaa ranskalaisvihan kriisiä. Uudistajan viholliset katsoivat sopivan hetken tulleen taittaakseen hänen niskansa.

Nimenomaan Tverissä, suuriruhtinatar Katariinan yltiökansallisessa ympäristössä, oli punottu salaliittoa, jonka uhrina Speranski kukistui. Tulisen nuoren rouvan suojeluksessa salajuonta johti "verikoira" Araktshejev, poliisiministeri Balashov, vanha marsalkka Saltykov, historioitsija Karamzin ja ennen kaikkea moskovalaisista taantumusmiehistä kiihkein: Rostoptshin.

Muutamassa päivässä liike voimistuu niin, että Aleksanteri Katariinan ahdistamana ja ärsyttämänä ja tuntiessaan päänsä yläpuolella liitelevän murhayrityksen uhkan, uskoi olevansa pakotettu antamaan kansallensa loistavan isänmaallisuuden todistuksen ja uhraamaan Speranskin yltiöpäiden tyydytykseksi.

Aleksanteri tekee vielä enemmänkin: osoittaakseen selvemmin, että hän on lopullisesti luopunut Tilsitin ja Erfurtin politiikasta, hän nimittää Rostoptshinin Moskovan kenraalikuvernööriksi. Tällä kaksoisvoitollaan Katariina Pavlovna alkaa näytellä tärkeätä osaa, jonka läheinen tulevaisuus hänelle varaa.

XI LUKU.

Aleksanteri Vilnossa. Narbonnen kreivin lähetys. 24 p:nä kesäkuuta 1812 Suuri Armeija ylittää Niemenin. Se ei löydä edestään muuta kuin aution maan ja poltetut kylät. – Napoleonin itsepäinen erehdys Aleksanterin ajattelutavasta: "Minun manööverini ovat vieneet venäläiset raiteiltaan. Kuukauden päästä he ovat polvillaan minun edessäni." Kenraali Balashovin lähetys. "Moskovan tie: Kaarle XII oli aikonut sitä kulkea Pultavan kautta." – Venäläisten jatkuva peräytyminen; Suuren Armeijan uupumus; Phullin suunnitelma toteutetaan metodisesti. Vitebskin luovutus; Smolenskin tulipalo. Napoleonille alkaa tilanne selvitä ja hän koettaa turhaan houkutella tsaaria kirjevaihtoon. Venäjän kansassa nostaa vihollisen keskeymätön eteneminen raivoista suuttumusta; napistaan hallitsijaa vastaan. Kenraalien riidat. Kriisi ylipäällikkyydestä. Yleisen napinan johdosta hallitsija nimittää vanhan Kutuzovin ylipäälliköksi. – Aleksanteri Moskovassa; hänen mystillinen hurmioitumisensa Uspenskin tuomiokirkossa. – Hänen paluunsa Pietariin; Aleksanteri päättää jatkaa taistelua viimeiseen asti. Madame de Staëlin odottamaton käynti. – 7 p:nä syyskuuta Borodinon ratkaisematon taistelu. Hirveät veriuhrit. – 14 p:nä syyskuuta ranskalaiset marssivat Moskovaan. Kaikkien asukkaiden tyhjäksi jättämä kaupunki on liekkien vallassa. Kremlin tornista Napoleon katselee näytelmää: "Tämä kaikki ennustaa meille suuria onnettomuuksia." Venäläisen kansallistunnon äärimmäinen kiihtymys: Moskova on hävitetty. Venäjä menee tuhoa kohden. Pietari kauhistuksissaan. Aleksanteri sairaana ja tuskissaan. Säilyttää kuitenkin hermonsa kurissa. Palatsisalaliitto; suuriruhtinattaren epäilyttävä osa tässä pirullisessa suunnitelmassa. Keisaritar Elisabetin urhoollisuus. "Vaikka Pietari saisi Moskovan kohtalon, keisari ei hyväksy rauhan ajatusta." – Levottomana hedelmättömän voittonsa johdosta ja nähden talven lähestyvän Napoleon koettaa vielä kaksi kertaa hieroa sovintoa Aleksanterin kanssa. Hän ei saa yrityksiinsä mitään vastausta. 18 p:nä lokakuuta Suuri Armeija jättää Moskovan. Kuolematon perääntyminen. 28 p:nä marraskuuta Berezinan tuhotappio. – Venäläisen hengen suurenmoinen nousu. Venäläisen talonpojan epopea. Tolstoi ja Lenin.

Kaikesta huolimatta Suuri Armeija suorittaa loppuun keskityksensä Niemenin ja Bugin vasemmalla rannalla. 554.000 miestä, joista 50.000 itävaltalaisia ja preussilaisia, ovat siten porrastettuina Itämereltä Volyniaan saakka.

16 p:nä toukokuuta Napoleon saapuu Dresdeniin, jossa hän prameasti pitää hallitsijain kokouksen, hallitsijain, joista toinen on toistaan kohteliaampi ja pelokkaampi. Milloinkaan Napoleon ei ole näin kauhistuttavasti asettanut näytteille mahtiaan. Hän päättelee, että Aleksanterin peloissaan tästä täytyy etsiä jotakin kunniallista keinoa saadakseen anteeksi uppiniskaisuutensa ja pysähtyäkseen kuilun partaalle. Sillä hän tuudittelee yhä itseään siihen toivoon, että viime hetkenä kaikki järjestyy, joillakin aamiaisilla etuvartiopaikoissa, kahdenkesken puhuttaessa.

Jotta tsaari voisi helpommin ottaa ensi askelet, Napoleon lähetti hänen luoksensa yhden adjutanteistansa, kenraali de Narbonnen; eikä hän voinutkaan valita taitavampaa rauhantarjoojaa. Tämä entinen Ludvig XVI:n ministeri, entinen madame Adelaiden kunniaritari, itse hienous ja eleganssi, kreivi de Narbonne edusti täydellistä aatelis- ja hovimiehen tyyppiä, sellaista kuin sen olivat tunteneet Versaillesin kauniit viimeiset päivät.

Hän sai ohjeen lähteä Vilnoon keisarilliseen päämajaan, viipyä siellä niin kauan kuin mahdollista, hurmata Aleksanterin sekä puheellaan että käytöksellään, saadakseen hänet käsittämään, että Napoleon huolimatta äärettömästä voimastaan oli aina taipuvainen sovintoon.

Narbonne otettiin vastaan hienon kohteliaasti, mutta vaikka hän oli aikonut viipyä paikalla ainakin muutamia päiviä, hänelle ilmoitettiin armollisesti jo seuraavana päivänä, että hänen postihevosensa olivat tilatut kello kuudeksi illalla.

Adjutantin epämääräisiin ja miedonnettuihin sanoihin Aleksanteri vastasi ilman vähintäkään epäröimistä ja ilman vähintäkään korskeutta:

– Sanokaa, olkaa hyvä, keisari Napoleonille, että minä en ensimmäisenä paljasta miekkaani. Minä en tahdo maailman silmissä olla vastuussa siitä verestä, joka vuotaa tässä sodassa... Mutta minä en tee mitään, mikä ei olisi minun maani kunnian mukaista. Venäjän kansan tapana ei ole väistyä vaaraa. Vaikkapa kaikki Euroopan pistimet olisivat yhdistettyinä minun rajallani, ne eivät saisi mieltäni muuttumaan...

Sitten hän, levittäen auki kartan ja näyttäen sormellaan aasialaisen valtakuntansa etäisintä syrjää, Kamtshatkan niemimaata, lopetti vakavasti:

– Jos sota puhkeaa ja onni on minulle vastainen, niin katsokaa, minne asti keisari Napoleonin täytyy minua seurata saadakseen aikaan rauhan.

24 p:nä kesäkuuta Suuri Armeija menee Niemenin yli. Joen itäpuolella se tapaa maan autiona, kaikki kylät on poltettu eikä missään ole vastarintaa.

Napoleon ei kuitenkaan voi uskoa, että Venäjän armeija ilman miekaniskua luovuttaa hänelle koko Liettuan, koko Puolan. Hän arvelee, että se ryhtyy taisteluun hänen kanssaan ennen Vilnoa.

Koska hän ei epäile loistavaa voittoa, hän toistaa Caulaincourtille, Berthierille, Duroc'ille, Savarylle: "Heti kun olen hänet lyönyt, Aleksanteri pyytää minulta rauhaa."

Hän saapuu Vilnoon 28:na kesäkuuta.

Välttäen valloittajan syleilyä vihollinen vetäytyy pikamarsseissa Väinäjokea ja Dnieperiä kohden. Siten suuren taistelun toivo häipyy vieläkin. Napoleon on sitä enemmän kiihtynyt, kun Niemenin jälkeen paahtava helle, kaatosateet, pitkä lentohiekan vyöhyke, kuormaston epäjärjestykseen joutuminen, muonan ja rehun puute ovat uuvuttaneet joukkoja. Tykistö ja ratsuväki on menettänyt 7.000 miestä.

Mutta hänelle ilmoitetaan, että tsaari molemminpuolisen kohteliaisuuden nimessä lähettää hänen luoksensa erään adjutanttinsa, poliisiministeri Balashovin, joka tuo tsaarilta persoonallisen ilmoituksen. Napoleonin kasvot säteilevät ilosta:

– Veljeni Aleksanteri, joka on ollut niin ylpeä Narbonnelle, tahtoo nähtävästi jo, että me järjestäisimme asiamme. Hän pelkää... Minun manööverini ovat saaneet venäläiset raiteilta. Ennen kuukauden loppua he ovat polvillaan minun edessäni...

Keisarillinen kirje, jonka Balashov hänelle ojentaa, on todella ihan viimeinen sovinnonyritys. Mutta heti luotuaan silmänsä paperiin, Napoleon huudahtaa:

– Aleksanteri laskee minusta pilaa!

Sillä hän on lukenut nämä sanat: "Jos Teidän Majesteettinne suostuu vetämään joukkonsa pois Venäjän alueelta, minä katson sitä, mikä on tapahtunut, olemattomaksi, ja sovittelu on mahdollinen välillämme." Pyytää häntä, häntä tyhjentämään Vilnon ja määräämään armeijansa yleisen peräytymisen – sellainen vaatimus hänelle, Austerlitzin ja Friedlandin voittajalle, sadan taistelun voittajalle! Ei, tämä on liikaa!...

Myöskin keskustelu venäläisen adjutantin kanssa muuttuu heti riidaksi ja torumiseksi.

Illalla muutamia tunteja ennenkuin hän palaa herransa luo, Balashov syö illallista keisarin pöydässä. Napoleon esiintyy ylpeänä, ärtyisänä, hyökkäävänä ja vieläpä karkeana, – hän tekee pilkallisia vihjauksia Aleksanterin rakkaussuhteisiin.

Heidän kaksinpuhelunsa loppu on tunnettu. Suuttumuksen välke silmissä Napoleon paiskaa vieraallensa kysymyksen:

– Mikä on tie Moskovaan?

Balashov miettii hetkisen ja virkkaa:

– Teidän Majesteettinne kysymys saattaa minut hiukan hämilleni. Venäläiset sanovat, kuten ranskalaisetkin, että jokainen tie vie Roomaan. Moskovaan mennään sitä tietä, mitä halutaan; Kaarle XII oli valinnut Pultavan tien.

Napoleonin suussa tämä loppukysymys Moskovan tiestä on vain sotaviekkaus, verhottu uhka, joka muka epäilemättä saattaa pelokkaan Aleksanterin kauhun valtaan. Sillä tänä kesäkuun 28:na 1812 hän ei mitenkään voi uskoa, että hänen täytyy tunkeutua aivan Venäjän sydämeen asti sanellakseen rauhan pakenevalle vastustajalleen. Hän luulee pian saavansa hänet käsiinsä ja pian murtavansa hänen kylkiluunsa. Vieläpä hän laskee, että suuri taistelu suoritetaan Väinäjoen ja Dnieperin, Vitebskin ja Smolenskin välillä, tässä avonaisessa seudussa, jota Venäjän ensimmäisten aikakirjojen tekijät jo kutsuivat pyhän Venäjän portiksi ja avaimeksi. Mutta Vilnosta Smolenskiin on 450 kilometriä ja Smolenskista Moskovaan vielä toinen senverta.

Napoleon kiiruhtaa siis marssiansa Smolenskia kohti. Se on väsyttävä marssi, jossa rivistöt pitenevät loppumattomiin, jossa tiet ovat täynnä jälkeenjääneitä, missä tykistö ja ratsuväki kadottavat vielä kolmanneksen hevosistaan, jossa enää ei voida lukeakaan tielle jätettyjen ammus- ja muonavaunujen määrää, jossa ei saa pienintäkään elannon apua hävitetyistä kylistä. "Tämä marssi", sanoo yksi mukana olleista, "tuli meille kalliimmaksi kuin kaksi menetettyä taistelua."

Vihdoin 27:nä heinäkuuta Vitebskin lähellä näyttää siltä kuin vihollinen tahtoisi ryhtyä taisteluun. Mutta seuraavana päivänä aamunkoitossa se on kadonnut, eikä voi edes arvata sen peräytymisen suuntaa.

Raivoissaan ja pettyneenä Napoleon sanoo: "Todennäköisesti venäläiset tahtovat tapella Smolenskissa. Bagrationin armeija ei ole vielä ehtinyt saavuttaa Barclayn armeijaa. Hyökkään heidän kimppuunsa..."

10:nä elokuuta Napoleon saa tietää, että nuo molemmat armeijat ovat jo ehtineet yhtyä ja odottavat häntä Smolenskin muurien suojassa.

17:nä elokuuta syntyy ankara ja murhaava taistelu; mutta illalla vihollinen väistyy taitavasti tiehensä, rohjettuaan sitä ennen sytyttää tuleen tämän pyhän kaupungin, jolla on niin suuri maine ihmeitätekevistä pyhäinkuvistaan.

"Olin kävelemässä kello 2:een mennessä yöllä", kirjoittaa Caulaincourt. "Tulipalo valaisi vielä koko taivaanrannan. Se oli hirveä nähtävä ja julma alkusoitto siihen, mikä meidän piti nähdä Moskovassa. Keisari taputtaa minua yht'äkkiä olkapäähän ja sanoo: 'On kuin Vesuviuksen purkaus. Eikös tämä ole kaunis näytelmä, herra suurtallimestari?' – 'Kauhea, Sire.' – 'Mitä vielä. Muistakaahan vain roomalaisen keisarin sanat: kuolleen vihollisen ruumis haisee aina hyvältä.' Seuraavana päivänä Napoleon mietittyään kauan, julistaa: 'Kuukauden päästä me olemme Moskovassa, ja kuuden viikon perästä meillä on rauha...'"

Smolenskin savuavat rauniot pakottavat Napoleonin päättämään, että hän ei pysähdy ennen Moskovaa. Hän mittaa kylmällä katseella tämän viimeisen välimatkan kaikki vaikeudet. 450 kilometriä autioksi hävitetyn maan läpi, jossa marssimuodostelmassa olevia joukkoja aina uhkaa vihollisen hyökkäys ja kasakoita parveilee sivustoilla. Ja sitten – ja juuri se häntä huolestuttaa enimmän – hänen täytyy venyttää yhdyslinjansa ylettömän pitkiksi. Niemenille, jossa on hänen alkuperäinen muonitustukikohtansa, on 500 kilometriä, ja Oderille, jossa sijaitsevat hänen lähimmät asevarikkonsa ja makasiininsa, on 1.200 kilometriä sekä Reinille 2.000 kilometriä.

Hän käyttää kymmenen päivää joukkonsa uudelleen järjestykseen ja muonittaakseen ne. Hän on synkkä, julma, ärtynyt; hän moittii kaikkea ja kaikkia, hän tuijottaa tulevaisuuteen liiankin selvästi, aivan kuin jos hän itse olisi ohjannut "Phullin suunnitelmaa". Ehkäpä myös hänen mieleensä muistuu erään "Muistin vahvistajan" ilmoitus, jonka hän hiljan oli lukenut; se oli kulkenut hänen matkatavaroittensa joukossa, ja sen lyhytsanainen esitys muistuttaa Montesquieuta; asemansa, laajuutensa ja harvan viljelyksensä takia Venäjä voi uskoa olevansa turvassa hyökkääjältä. Sen viholliset eivät siellä olisi onnellisemmat kuin roomalaiset taistellessaan partteja ja skyyttoja vastaan.

Eräs episodi paljastaa meille hänen syvimmän mietteensä salaisuuden. Saatuaan tietää, että eräs nuori kaartin upseeri, kreivi Orlov-Davydov, oli tullut parlamentäärinä tiedustelemaan vaikeasti haavoittunutta kenraaliansa, Napoleon käski tuoda hänet luokseen, osoitti hänelle rakastettavinta kohteliaisuutta ja pyysi hänet vihdoin vakuuttamaan Aleksanterille, että Napoleon on vielä säilyttänyt kaiken ystävyytensä häntä kohtaan:

"Sota ei ole muuta kuin politiikkaa... Teidän keisarinne on antautunut Englannin käsiin. He ovat saaneet hänet uskomaan, että minä tahdon ottaa häneltä kaikki hänen puolalaiset maakuntansa... Hän teki väärin, kun ei luottamuksellisesti kääntynyt suoraan minun puoleeni, sillä minä en tahdo hänelle pahaa. Jos hänellä ei olisi ollut tätä pelkoa, hän olisi lähettänyt jonkun minun luokseni; hän olisi kirjoittanut minulle. Minä olen aina valmis sopimaan hänen kanssansa..."

Mutta tämän asian arpa on jo heitetty: Napoleonille ei tule mitään vastausta Pietarista.

Lähdettyään Vilnosta 27:nä kesäkuuta Aleksanteri on viettänyt tuskallisia päiviä käyttäessään korkeinta määräysvaltaansa. Ensinnäkin keisarillisessa päämajassa vallitsee riitojen, torailujen, vehkeilyjen ja keskinäisen kateuden synnyttämä epäjärjestys ja hälinä. Todellisuudessa ja säännön mukaan tsaarilla ei ole ylipäällikön tehtäviä. Siksi kolmen suuren armeijan päälliköt Barclay de Tolly, Bagration ja Tormasov kiistelevät keskenään, kukin koettaen vetää keisaria puolelleen. Aleksanteri tulee joka hetki väliin ratkaisemaan riitoja ja antamaan neuvoja; mutta kun hän ei ensinkään tunne suurta sotataitoa, hän vain lisää yhtenäisyyden puutetta ja sekasortoa. Kukaan ei tottele, kun kukaan ei komenna.

Levottomana ja epätoivoisena nähdessään veljensä ryhtyvän tehtävään, johon hän tietää hänet aivan kykenemättömäksi, suuriruhtinatar Katariina rukoilee häntä luopumaan siitä. "Jumalan tähden", kirjoittaa Katariina hänelle, "älkää suostuko itse komentamaan!... Siihen tarvitaan päällikkö, johon joukolla on luottamusta, mutta tässä tapauksessa te ette herätä mitään luottamusta."

Mutta Suuri Armeija yhä etenee. Venäläisten on täytynyt jättää linnoitettu leirinsä Drissan luona, jota pidettiin valloittamattomana. Bagrationin joukot väistyvät Berezinalta Dnieperille. Vihollinen lähestyy Vitebskiä ja on pian Smolenskin muurien edessä. Tällainen on nyt Venäjä käytyään sotaa kaksikymmentäkaksi päivää.

Suuri suuttumus vallitsee koko valtakunnassa. Venäläiset seurapiirit, joilla ei ole aavistusta Phullin suunnitelmasta, sadattelevat tätä häpeällistä peräytymistä, jossa he näkevät vain taitamattomuutta ja petosta.

Kenraaliensa nurkumisen kiusaamana, masentuneena jokaisesta rintamalta tulevasta uutisesta, kituen nähdessään yhä useamman maakuntansa joutuvan vihollisen haltuun, pahojen aavistusten ahdistamana ja tuntien, että häntä, itsevaltiasta, on syvästi nöyryytetty, Aleksanteri voimatta syödä ja saamatta unta, potee äärimmäistä lamaannusta, saa vähän päästä väkivaltaisia itkukohtauksia. Hän ei kuitenkaan hetkeksikään tahdo luopua taistelusta tai muuttaa strategista suunnitelmaa. Vaikka hermot ovatkin häiriytyneet, hänen tahtonsa ei kuitenkaan ole murtunut.

14:nä heinäkuuta kenraali Araktshejevin ja Sishkovin hartaasta pyynnöstä Aleksanteri päättää lähteä armeijan luota ja julistaa juhlallisesti "isänmaallisen sodan... kansallisen ja pyhän sodan... leppymättömän sodan".

Hänen saapuessaan Kremliin häntä tervehtii uusi kenraalikuvernööri Rostoptshin, joka tultuaan kaksi kuukautta sitten tähän virkaan on kiihottanut Moskovan asukkaiden sotaiset ja ranskalaisviholliset vaistot fanaattisuuteen asti.

Jo viime kerralla, joulukuussa 1809, Aleksanteri sai aavistuksen niistä pelottavista ja salaperäisistä tarmon lähteistä, jotka Venäjän kansansielu antoi hänen käytettäväkseen. Tänään ilmestys on täydellinen; se häntä häikäisee ja kirkastaa koko hänen hahmonsa. Innostus, jonka hän kokee Uspenskin tuomiokirkon holvien alla, pyhäinjäännösten edessä ja patriarkkain haudoilla, valaisee ja uusii koko hänen tajuntansa; hän ei ole vielä koskaan tuntenut sellaista sielun, hengen ja sydämen nousua. Hänessä tapahtuu jumalallinen vaikutus, armon kosketus. Hän käsittää nyt olevansa Kaitselmuksen määräämä ase kansansa pelastukseksi.

Tähän päivään asti uskonnolliset liikutukset ovat vähän merkinneet hänen sisäisessä elämässään. Tästä lähtien ne täyttävät sen kokonaan. Yliaistillinen mystillisyys, joka hänelle kaksi vuotta myöhemmin innoittaa pyhän allianssin sopimuksen, on syntynyt Kremlissä heinäkuussa 1812.

Jätettyään Moskovan 31:nä heinäkuuta hän lähtee Tveriin Katariina Pavlovnan luo, joka jälleen häntä lohduttaa.

Nevan rantamalla, missä kansallishenki on yhtä heikko kuin arvostelun henki on kirpeä ja pureva, Aleksanteri kohtaa ympärillään vain vihamielisiä katseita ja raivokkaita ilmeitä. Siellä pauhataan kiihkeästi yötä ja päivää kahta armeijapäällikköä, Bagrationia ja Barclay de Tollya vastaan, joiden pikkumainen kateus jo edeltäpäin lamaannuttaa joukkojen parhaimmat saavutukset. Täytyy millä hinnalla hyvänsä pelastaa Venäjän asekunnia; sen kykenee tekemään yksi ainoa mies: vanha Kutuzov, Suvorovin oppilas.

Kaukaisina nuoruutensa päivinä ruhtinas Mihail Hilarionovitsh Kutuzov oli loistavasti sotinut puolalaisia ja turkkilaisia vastaan. Hänet mainittiin Otshakovin, Ismailin ja Rymnikin sankarien joukossa. Heitettynä suin päin Itävaltaa auttamaan 1805 hän oli taitavasti perääntynyt Baierista Määriin. Marraskuun viime päivinä, jolloin hän oli Olmützin kanuunain suojassa, hänen ei onnistunut vakuuttaa naiivia Aleksanteria siitä, että hänen ei pitäisi yrittääkään murskata Napoleonia yhdellä iskulla; hän oli siis vain kylmäverisenä ja profeetallisena katselijana ollut mukana Austerlitzin tuhotappiossa. Vuonna 1807 Eylaun ja Friedlandin surkeina päivinä hän ei näytellyt mitään osaa sodassa. Mutta keväällä 1812 hän voitettuaan Tonavan tienoilla turkkilaiset useaan kertaan oli pakottanut heidät Bukarestin rauhaan.

Hän on kuudenkymmenenseitsemän vuoden vanha. Vaivat ja haavat, joita hänen lukuisat sotaretkensä ovat hänelle runsaasti lahjoittaneet, ovat kuitenkin jättäneet jäljelle paljon ruumiillista reippautta ynnä sielun notkeuden ja selkeyden. Ainoastaan hänen alituiset irstailunsa tekevät hänet ajoittain uniseksi ja saamattomaksi. Eräs Venäjän palveluksessa ollut ranskalainen emigrantti, kenraali kreivi de Langeron, joka hänet tunsi hyvin, on piirtänyt hänestä seuraavan hauskan kuvan; "Ihmisellä ei saata olla enempää sukkeluutta kuin ruhtinas Kutuzovilla, mutta ei myöskään vähemmän kunnollisuutta. Tuskin voi samassa ihmisessä olla enemmän kekseliäisyyttä ja enemmän vilkkautta, mutta tuskinpa myöskään vähemmän luonnonlahjoja ja enemmän moraalittomuutta. Ihmeteltävä muisti, suuri lukeneisuus, miellyttävä ja kiinnostava juttelu, hiukan kömpelö hyvätuulisuus, kas, siinä Kutuzovin kauniit puolet. Suuri hillittömyys, talonpoikainen karkeus, kun hän kiihtyi tai kun hänen ei tarvinnut pelätä puhuteltavaansa; kuulumaton matelevaisuus niitä kohtaan, joiden hän luuli olevan korkeimmassa suosiossa; voittamaton laiskuus; välinpitämättömyys, joka ulottui kaikkeen; inhottava itsekkäisyys; hurja irstaus; häikäilemättömyys rahojen hankinnassa, kas, siinä saman miehen nurja puoli..."

Aleksanteri, voimatta unhottaa häneltä saamaansa Austerlitzin aikaista läksyä, on sen jälkeen kohdellut Kutuzovia kylmästi. Hän myöntää kuitenkin Kutuzovilla olevan taitoa, terävän katseen ja sitkeyttä, harvinaisen sotakokemuksen, ja tietää hänen vaikuttavan innostavasti sotamiehiinsä. Mutta koska koko hovi ja armeija yhdestä suusta vaativat katsoen Kutuzovin aseman ainoaksi pelastajaksi, Aleksanteri nimittää hänet ylipäälliköksi.

Samaan aikaan Aleksanteri ilmoittaa Berliiniin ja Wieniin, Tukholmaan ja Lontooseen horjumattomasti päättäneensä mieluummin hautautua valtakuntansa raunioihin kuin ruveta sovitteluihin nykyaikaisen Attilan kanssa.

Aleksanterista tulee tämän jälkeen Euroopan silmissä uusi mies. Häntä katsotaan pian siksi, joka johtaa eurooppalaista ristiretkeä Bonaparten hirmuvaltaa vastaan. Tässä uudessa tehtävässään hänellä on onni kohdata henkilö, joka osaa parhaimmin avata hänelle hänen sotilaallisen apostolitehtävänsä kauneuden.

Napoleonin leppymättömästi vainoamana ja maanpaosta maanpakoon ahdistamana on madame de Staël äsken saapunut Itävallan kautta Venäjälle päästäkseen sieltä Tukholmaan, jossa Fructidorin muistot näyttivät lupaavan hänelle Bernadotten puolelta ystävällisen vastaanoton. "Murhe vainosi minua, minä pakenin sen edeltä."

Viehättääkseen häntä tsaari kohtelee häntä mitä hienoimmalla ystävällisyydellä. "Keisari Aleksanteri osoitti minulle sellaisen kunnian, että tuli minua puhuttelemaan. Hän ei ensinkään salannut minulta, miten hän katui sitä, että oli ryhtynyt ystävällisiin suhteisiin Napoleonin kanssa..." Näin vilpittömästi suhtauduttuaan Tilsitiin ja Erfurtiin hän esittää loistavalle Neckerin tyttärelle suuren tulevaisuudensuunnitelmansa. Muutamin sanoin hän saa madame de Staëlin unohtamaan kaikki ne haavat ja nöyryytykset, jotka häntä ovat kohdanneet Bonaparten taholta. Madame de Staël ei oikein tiedä, mitä hän tässä monarkissa, jonka itsevaltius verhoutuu niin hurmaaviin hymyihin, enimmän arvostaisi. Onko se hyve, nero, ylhäisyys, itsetietoisuus, suoruus, vaiko koruttomuus? Aleksanteri suvaitsee puhella hänen kanssaan politiikan korkeimmista ongelmista, ja tämä tapahtuu mitä luonnollisimmassa sävyssä, "kuten englantilaisten valtiomiesten on tapana puhua". Oi, miksikä ei korsikalainen Caesar kerran suvainnut puhua hänelle samalla tavalla? Kuinka olisikaan hän, madame de Staël, siinä tapauksessa suitsuttanut hänelle pyhää savua! Mutta ei, Napoleon oli häntä kohdellut vailla kaikkea arvonantoa. Hän oli kutsunut häntä vehkeileväksi harakaksi, käskien hänen pitää suunsa kiinni... Yhteisessä vihassaan Napoleonia vastaan itsevaltias ja Corinna hurmaavat ja huumaavat, seppelöivät ja ylistelevät toinen toistaan.

Idealisti, kunnianhimoinen, romanttinen ja teatraalinen madame de Staël on viehättynyt paremmin kuin mikään nymfi Egeria, paremmin kuin mikään Sibylla niihin suurisuuntaisiin unelmiin, jotka Kremlin hartaiden mietiskelyjen jälkeen ovat muovautuneet tsaarin sielussa. Ihastuneena kuunnellessaan rouva de Staëlia Aleksanteri jo tuntee esimakua niistä dityrambisista imarteluista, joilla Pariisi on häntä hurmaava 1814.

Siitä lujasta ja valoisasta päättäväisyydestä, joka elähyttää Aleksanteria hänen täten vastaanottaessaan madame de Staëlin, antaa keisarinna Elisabetin kirje äidilleen todistuksen, sitä selvemmän, kun ranskalaiset jo lähenevät Moskovaa ja suuri taistelu näyttää olevan tulossa:

"Rakas ja hyvä Äiti, olen varma, että Teillä Saksassa on varsin huonot tiedot siitä, mitä meillä tapahtuu. Ehkä Teidät jo on saatu uskomaan, että me olemme paenneet Siperiaan, vaikka me emme ole jättäneet Pietaria. Me olemme valmistuneet kaikkeen, paitsi sovitteluihin. Jota enemmän Napoleon etenee, sitä vähemmän hänen tulee uskoa rauhan mahdollisuuteen. Se on keisarin ja koko kansakunnan, kaikkien kansanluokkien yksimielinen tunne... Sitä Napoleon ei ole ottanut laskuihinsa. Hän on pettynyt siinä, niinkuin monessa muussa asiassa. Jokainen askel, jonka hän ottaa tässä rajattomassa Venäjän maassa, vie hänet lähemmä kuilua. Saammepa nähdä, kuinka hän tarkenee täkäläisessä talvipakkasessa."

7:nä syyskuuta Kutuzov yrittää sulkea Ranskan armeijalta tien Moskovaan. Siitä syntyy taistelu Borodinon ympärillä, Kolotsan, Moskovan lisäjoen, vasemmalla rannalla.

"Ei mikään taistelu ole maksanut niin monta kenraalia ja upseeria", kirjoittaa Caulaincourt... "Ei milloinkaan taistelukenttä ole nähnyt innokkaampaa hyökkäystä ja itsepäisempää puolustusta... Venäläiset tyhjensivät hyvässä järjestyksessä varustukset, jotka heidän oli pakko luovuttaa meille. He eivät paenneet sekasorrossa, vaikka olivatkin tykistön tuhoamina, ratsuväen sapelien iskeminä ja meidän jalkaväkemme pistimien lävistäminä. Venäläisten melkein liikkumattomat joukot antoivat urhoollisesti surmata itsensä. Keisari ei voinut käsittää, että varustukset, jotka valloitettiin niin rohkeasti, eivät tuottaneet meille kuin mitättömän vähän vankeja. Hän sanoi useaan kertaan: nämä venäläiset antavat tappaa itsensä, ikäänkuin olisivat koneita. Heiltä ei saa vankeja. Tämä ei edistä meidän asioitamme. Nämä ovat linnoituksia, jotka täytyy kanuunalla murskata."

Taistelu jäi kaiken kaikkiaan ratkaisemattomaksi, mitä Napoleon katsoi itselleen voitoksi, koska Venäjän armeija luovutti hänelle taistelukentän väistyäkseen järjestyksessä Mozshaiskia kohden.

Suurentaakseen maailman silmissä tämän verisen päivän laihaa tulosta viekas voittaja väitti, että tämä taistelu merkittiin aikakirjoihin Moskovanjoen taistelun nimellä, vaikka se suoritettiinkin Moskovan lisäjoen varrella, 100 kilometrin päässä Moskovasta.

Seitsemän päivää myöhemmin, syyskuun 14:nä keskipäivällä, häikäisevässä auringon valossa nousee ranskalainen tarkka-ampujaetujoukko Varpusvuorelle, josta sen silmien eteen leviää koko pyhän kaupungin viehättävä näky tuhansine kirkkoineen, palatseineen, luostareineen, sinikattoisine katedraaleineen, vaskisine torninhuippuineen ja kultasipuleineen. Yllättyneinä tämän näyn majesteettisuudesta rykmentit pysähtyvät huudahtaen "Moskova, Moskova!" Napoleon saapuu, laukkaa ratsastaen ja huudahtaa ihastuneena: "Kas, tuossa vihdoinkin tuo kuuluisa kaupunki!" Mutta hän lisää heti: "Jo olikin aika!" Chateaubriand on mahduttanut tämän näyn seuraavaan romanttiseen kuvaan: "Moskova, kuin mikäkin eurooppalainen prinsessa valtakuntansa äärillä, koristettuna kaikilla Aasian rikkauksilla, näytti tuodun sinne mennäkseen Napoleonin puolisoksi."

Puolison ilo ei kestä kuin hetken; kaupunki on tyhjennetty: siellä ei ole ainoatakaan pajaria, ei porvaria, ei kauppiasta, ei virkamiestä, ei mitään hallintoa eikä poliisivaltaa. Tuskin sinne on jäänyt muutama tuhat köyhää, joille nyt tulee kaunis tilaisuus ryöstämiseen.

Ylihuomenna hävittää hirveä Rostoptshinin järjestämä tulipalo kaupungin. Kun Napoleon Kremlistä Punaisten portaiden astuimilta mittailee tuhon äärettömyyttä, hän virkkaa: "Kaikki tämä tietää meille suuria onnettomuuksia!"

Toivoisi Napoleonin muiston takia, että hän olisi salaa tuntenut jonkinlaista ihailua tätä ylvästä polttouhria kohtaan. Vuonna 1672 Alankomaiden sodassa hollantilaisilla, jotka tahtoivat kaikin mokomin pelastaa Amsterdamin, oli rohkeus avata Muydenin suuret sulut upottaakseen veteen koko maan Utrechtin toisella puolen – rikkaimmat maakuntansa. Ludvig XIV pysäytettynä täten voittokulussaan osoitti ylväästi vastustajilleen oikeudenmukaista kunnioitusta sanoessaan: "Se on totta tosiaan hurjaa päättäväisyyttä, mutta mitä ei tee välttääkseen vierasta herruutta!"

"Moskova on valloitettu!... Moskova on poltettu!..." Nämä kauheat sanat saavat kaikki venäläiset tekemään saman johtopäätöksen: Venäjä menee perikatoon, tämä on Venäjän loppu! Ja koko Eurooppa on samaa mieltä.

Pietarissa vallitsee yleinen hämminki. Kukaan ei enää epäile, että Napoleon valmistuu pian marssimaan valtakunnan ensimmäistä pääkaupunkia vastaan; aarrekuormat saattueineen ovat jo matkalla Petroskoihin, Vologdaan, Vjatkaan. Yleinen mielipide vaatii yhdestä suusta: "rauha!... rauha!..." Hovipiireissä vaatii epätoivoinen joukkue samoin, että Napoleonin kanssa täytyy heti ryhtyä hieromaan rauhaa. Keisarin veli, suuriruhtinas Konstantin, on kiihkoissaan ja aivan suunniltaan. Hän saarnaa ääneensä, että pikainen antautuminen on välttämätön. Keskellä tätä yleistä pakokauhua terävänäköinen Joseph de Maistre, ehkä ainoana oivaltaa yhtä selvästi kuin Napoleon Kremlin portailta koko tapausten sarjan, jota mikään ei enää pysäytä: "Moskovan liekit ovat polttaneet Napoleonin onnen. Richelieu Machiavellin neuvomana ei olisi voinut keksiä mitään kohtalokkaampaa kuin tämä toimenpide..."

Mitä ajattelee ja tekee Aleksanteri? Hänen on täytynyt sulkeutua pieneen palatsiin Kamenny Ostrovin saarella Nevan mutkassa: hän on sairas, kuume polttaa ja jalassa on ruusu; hän ei voi vastaanottaa ketään muuta kuin Araktshejevin, Balashovin ja ruhtinas Galitsynin juoksevien asioiden takia.

Aleksanterin sisar Katariina, joka on paennut Jaroslaviin Volgan varrella, kirjoittaa hänelle: "Moskova on valloitettu, älkää unohtako päätöstänne: ei mitään rauhaa. Ja vaikkapa olisitte Kasanissa: ei sittenkään rauhaa!"

Neuvo on tarpeeton. Niin masentunut kuin Aleksanteri sairautensa takia onkin, hänen vastustustahtonsa ei taivu, kuten keisarinna Elisabetin kirje äidilleen osoittaa. Ruveta nyt neuvottelemaan rauhasta olisi Venäjän kuolemantuomio: "Sitä ei keisari ajattele unissaankaan... Ja lisäksi hän ei voisikaan sitä tehdä. Jos Napoleon on luullut, että Moskovan valloitus lamaannuttaisi Venäjän kansan, hän on pahasti erehtynyt. Hän on vain kiihottanut Venäjän kansan isänmaanrakkauden ja raivon korkeimmilleen. Siis sota jatkuu. Kutuzovin armeija hyvässä asemassa sen tien varrella, mistä vihollinen on tullut, ryhtyy hyökkäykseen sopivalla hetkellä. Voin vakuuttaa teille, että keisarin päätös on horjumaton. Ja vaikkapa itse Pietari saisi saman kohtalon kuin Moskova, niin keisari ei ajattelisi häpeällistä rauhaa..."

Mutta Aleksanteria vastaan on punottu kummallinen salajuoni, ja lisäksi hänen läheisimmässä ympäristössänsä.

Juttu on jäänyt salaperäisyyden hämärään, mutta siitä tapaa jälleen samat salamyhkäiset ainekset, jotka niin monta kertaa Romanovien historiassa ovat valmistaneet palatsivallankumousta ja ovat jatkuneet aina Nikolai II:n habituksen aikaan saakka.

Kirjeeseen, jonka suuriruhtinatar Katariina oli äsken lähettänyt veljelleen vannottaen häntä olemaan rauhaa tekemättä, vaikkapa täytyisi peräytyä Kasaniin saakka, hän oli lisännyt nämä vaikeasti selitettävät sanat: "Ja saatatte vielä toivoa pelastavanne kunnianne."

Mitenkä Aleksanteri sitten olisi menetellyt kunniattomasti?

Moskovan menetys ja palo olivat aikaansaaneet sadatusten myrskyn onnetonta tsaaria vastaan. Häntä ja yksin häntä pidettiin vastuunalaisena onnettomuudesta. Samat henkilöt, jotka kaksi kuukautta aikaisemmin olivat hartaasti rukoilleet, että keisari ei sekaantuisi armeijan johtoon, samat henkilöt syyttivät häntä nyt siitä, että hän oli lähtenyt armeijan luota. Miksi hän ei ollut henkilökohtaisesti läsnä Borodinossa? Miksi hän ei ollut pakottanut Kutuzovia viimeiseen taisteluun ennen Moskovaa?... Tällaisilla napinoilla ei olisi ollut suurtakaan merkitystä, jos niitä ei olisi käytetty tekosyinä hämäräperäiseen salavehkeilyyn, jossa suuriruhtinatar Katariina kaikesta päättäen on enemmän tai vähemmän tietoisesti näytellyt pääosaa.

Syyskuun 18:na hän kirjoitti veljelleen:

"Minun on mahdotonta pidättyä enää, vaikka kuinka koetan. Moskovan valloitus on täyttänyt mitan kukkuralleen; kiihko ja tyytymättömyys on kohonnut korkeimmilleen eikä Teidänkään persoonaanne enää suinkaan säästetä. Kun tällainen tulee minunkin korviini, voitte arvata muun. Teitä syytetään ääneen valtakuntanne onnettomuudesta, yleisestä ja yksityisestä tuhosta, aivan siitä, että olette menettänyt maanne ja oman persoonallisen kunnianne. Kaikki kansanluokat ovat yhtyneet moittimaan Teitä... Pääkohtana Teihin kohdistuvassa syytöksessä on, että Te ette ole pitänyt sanaanne Moskovalle, joka odotti Teitä mitä suurimmalla kärsimättömyydellä. Te näytätte sen pettäneen. Älkää ensinkään pelätkö mitään vallankumouksen tapaista onnettomuutta, mutta jätän Teidän itsenne arvosteltavaksi tilanteen maassa, jonka päämiestä ylenkatsotaan..."

Ja antaakseen vielä enemmän pontta rohkealle soimaukselleen hän jättää sen puolisonsa hyväksyttäväksi ja tämä julkenee kirjoittaa siihen lisää:

"Älkää tuhotko kansan kunnioitusta, joka tähän asti on tottunut pitämään hallitsijaa epäjumalanaan... Ajatelkaa omaa kunniaanne."

Nämä tavattoman karkeat soimaukset saavat Aleksanterilta vain tyynen ja arvokkaan vastauksen. "Ei mikään ole tavallisempaa kuin että tehdään vääryyttä sitä vastaan, joka on onneton, että häntä masennetaan ja revitään. Minulla ei koskaan ole ollut mitään harhaluuloja tässä suhteessa." Mitä tulee hänen omaan kunniaansa ja persoonalliseen rohkeuteensa, hän torjuu halveksien kaikki parjaukset: "Krenatöörini voivat todistaa, että saatan seisoa tulessa yhtä tyynenä kuin kuka muu tahansa." Jos Aleksanteri lähti armeijan luota Vilnossa, niin se tapahtui nimenomaan itse Katariinan hartaasta pyynnöstä. Katariinahan oli väittänyt häntä kykenemättömäksi komentamaan. Että hän taas ei lähtenyt Moskovaan Smolenskin tappion jälkeen, niin se johtui siitä, että Rostoptshin ja Kutuzov olivat pyytämällä pyytäneet, että hän lykkäisi Moskovaan-tulonsa siksi, kunnes asiat rintamalla olisivat hiukan järjestyneet parempaan päin... Lopetettuaan itsepuolustuksensa Aleksanteri muuttuu miltei syyttäjäksi. Hän kertoo Katariinalle "pirullisesta suunnitelmasta", jonka Napoleon oli tehnyt herättääkseen häntä vastaan epäluottamusta hänen kansassaan ja kylvääkseen eripuraisuutta hänen omaistensa kesken, lyhyesti sanoen: saadakseen aikaan hänen luopumisensa valtaistuimelta: "Minulle on ilmoitettu, että juuri Teidän toimestanne piti alkaa liikkeen minua vastaan ja että olisi käytettävä kaikkia keinoja, jotta minut esitettäisiin Teidän silmissänne mitä epäedullisimmassa valossa... Ajankohdaksi, jolloin kaikki nämä ponnistukset tulisivat käytäntöön, oli määrätty se, jolloin jompikumpi valtakunnan pääkaupungeista lankeisi vihollisen käsiin. Olen voinut vakuuttautua siitä, missä määrin nämä tiedot, jotka minulle annettiin, pitivät paikkansa... Onnettomissa olosuhteissa, joissa nyt elämme, oli tällaisella vehkeilyllä suuret mahdollisuudet onnistuakseen..." Näiden kaksimielisten lauseiden jälkeen, jotka ovat täynnä salaviitteitä, Aleksanteri lopettaa kirjeensä mitä ystävällisimmillä sanoilla kehoittaen sisartansa kestäväisyyteen ja lujuuteen.

Katariina pesee heti itsensä puhtaaksi syytöksistä väittäen, että hänen arvosteluissaan ei ollut mitään, mikä ei olisi aiheutunut halusta tehdä Aleksanterille palvelusta, pelkästänsä hänen rajattoman kiintymyksensä vaikutuksesta.

Mutta pian Katariina joutuu anojan asemaan itsevaltiaan edessä. Ruhtinas Bagration, joka komensi toista armeijaa ja oli vaikeasti haavoittunut Borodinossa, kuoli 24:nä syyskuuta Simassa Vladimirin lääniä. Asianlaita oli kuitenkin sellainen, että Katariina oli ollut Bagrationin rakastajattarena; hän kirjoittaa syyskuun 25:nä kaikkivaltiaalle veljellensä: "Muistanette minun suhteeni Bagrationiin ja minun sanoneen, että hänen hallussaan on asiakirjoja, jotka voisivat saattaa minut sangen huonoon valoon, jos ne joutuisivat vieraisiin käsiin. Bagration on sata kertaa vannonut minulle hävittäneensä ne, mutta hyvin tuntien hänen luonnonlaatunsa olen aina tätä epäillyt. Pyydän Teiltä sitä armoa, että Bagrationin paperit jätettäisiin Teille ja että minä saisin ne nähdä valitakseni niistä ne, jotka ovat minun kirjoittamiani."

Katariina saa heti pyyntöönsä myöntävän vastauksen. Kirje, jossa Aleksanteri ilmoittaa lähettävänsä hänelle nuo kallisarvoiset paperit, päättyy sanoihin: "Sanokaa, rakas ystävä, että on mahdotonta Teitä rakastaa enemmän kuin minä rakastan."

On jotenkin varma, että tällöin on suunniteltu Aleksanterin syöksemistä valtaistuimelta ja hänen sisarensa kohottamista hänen paikalleen. Ja tämän "pirullisen suunnitelman" päätekijä oli nähtävästi Rostoptshin. Kaikki, mitä tiedettiin Katariina Pavlovnasta, näytti viittaavan siihen, että hän nousisi valtaistuimelle, jos hallitsevalle keisarille sattuisi jokin onnettomuus. Hyvin arvokas ja sangen kunnianhimoinen henkilö hänkin, kreivitär Lieven, joka tunsi hyvin Katariinan, on kuvannut hänet tavattoman vallanjanoiseksi ja samalla yhtä paljon oman arvonsa tuntevaksi: "En ole tuntenut naista, jota olisi siihen määrään riivannut tarve häärätä, puuhata, esiintyä ja saattaa kaikki toiset varjoon. Hänen katseensa ja eleensä ovat hyvin viehättävät, hänen ryhtinsä on varma, hänen ilmeensä ylpeä, mutta suloinen. Hänellä on hieno säädyllisyyden vaisto, hän ilmaisee ajatuksensa lyhyesti, kaunopuheisesti ja sulolla. Mutta hänellä on aina käskevä sävy ja ilme..." Vähän ennen v:tta 1762 ei sanottu juuri enempää siitä naisesta, josta sittemmin tuli Katariina Suuri.

Sill'aikaa alkaa Napoleonia huolestuttaa kysymys, täytyykö hänen majoittautua talveksi Moskovaan. Mitenkä hän muonittaa joukkonsa? Miten hän saattaa ylläpitää yhdyslinjansa? Eivätkö Venäjän armeijat, jotka vahvistuvat päivä päivältä, yritä katkaista hänen paluutansa? Ja vihdoin, eivätkö hänen preussilaiset ja itävaltalaiset liittolaisensa, joiden tehtävänä on sivustojen suojaaminen, käytä vaikeata tilannetta hyväkseen ja petä häntä.

Nyt hän, samalla innolla, millä hän äsken jatkoi taistelua, etsii mahdollisuutta sovitteluihin. 20:nä syyskuuta hän kirjoittaa tsaarille ikäänkuin todistaaksensa olevansa syytön Moskovan tulipaloon: "Kaunista ja uljasta kaupunkia ei enää ole. Rostoptshin on pannut sen palamaan. Neljä sataa palonsytyttäjää on saatu kiinni itse teosta; he ovat kaikki selittäneet sytyttäneensä tulen mainitun kuvernöörin käskystä... Samaa menettelytapaa on ollut Smolenskista saakka. Humaanisuus, Teidän Majesteettiinne ja tämän suuren kaupungin edut vaativat, että se olisi uskottu minulle varastopaikaksi; sinne olisi pitänyt jättää hallintoviranomaiset, virkamiehet ja siviilikaarti. Siten tehtiin Wienissä, Berliinissä ja Madridissa..." Ja loppusanoissa, joissa ikäänkuin väräjää heidän ystävyytensä viimeinen kaiku, hän ojentaa ylevämielisesti kätensä: "Käyn sotaa Teidän Majesteettianne vastaan ilman vihamielisyyttä. Muutama sana Teiltä ennen viimeistä taistelua tai sen jälkeen olisi pidättänyt kulkuni ja olisinpa tahtonut kieltäytyä marssimasta Moskovaan."

Ei mitään vastausta!

4:nä lokakuuta Napoleon tekee uudestaan saman eleen: hän lähettää kenraali de Lauristonin marsalkka [Kutuzov oli ylennetty marsalkaksi Borodinon taistelun jälkeen] Kutuzovin luo pyytäen tämän toimittamaan edelleen tsaarille uuden sovittelukirjeen.

Ei mitään vastausta!

– Aleksanteri on itsepäinen! huudahtaa Napoleon Lauristonin palattua... Hän on sitä vielä katuva! Hän ei koskaan enää saa niin hyviä ehtoja kuin tänään olisin hänelle esittänyt... Tämä voi ajaa hänet kauas, ollessaan tekemisissä minunluontoiseni miehen kanssa!...

Se olikin todella ajava hänet kauas; se oli ajava hänet Pariisiin saakka. Napoleonin sovittelutarjouksissa Aleksanteri näkee vain oman heikkouden tunnustuksen tai kerskailua. Hän käskee Kutuzovin ilmoittamaan joukoille, että Moskovan valloitus ei ole Venäjän valloitus, ei ensinkään, ja että taistelu tulee jatkumaan menestyksellisenä, herkeämättä ja ilman armoa, niin kauan kuin yksikään ranskalainen sotamies vielä on Venäjän maakamaralla. Ja tällöin hän lausuu historialliset sanansa: "Napoleon tai minä!... Minä tai hän... Mutta me emme enää saata hallita yhdessä. Olen oppinut hänet tuntemaan; hän ei petä minua enää!..."

Lokakuun 18:na Suuri Armeija jättää Moskovan.

Sitten seuraa kuolematon paluuretki, joka päättyy tuhoon marraskuun 28:na Berezinan yli mentäessä.

Joulukuun 5:nä Smorgonissa Napoleon saatuaan tietää kenraali Malet'n salaliitosta päättää mitä kiireimmin palata Pariisiin: "Tässä tilanteessa en voi kurittaa Eurooppaa ennen kuin Tuileriesin palatsista."

10:nä joulukuuta Kutuzov valloittaa Vilnon takaisin. Tsaari saapuu sinne 23:na voitonriemussa. Ensi työkseen hän saa aikaan sellaisen sopimuksen preussilaisen, kenraali Yorkin komentaman joukko-osaston kanssa, että se luopuu Napoleonista; sen tehtävänä on nimittäin ollut ranskalaisen jälkijoukon suojaaminen. 30:nä joulukuuta allekirjoitettu Tauroggenin sopimus on ensimmäinen Napoleonin allianssijärjestelmään kohdistettu isku; se kaikuu hälytyssoittona koko Saksassa... ja Itävallassa.

Clausewitzin ennustama hetki on koittanut, hetki, jonka automaattisena seurauksena hyökkäysmenetelmien väärinkäytöksestä on "voimien nurin kääntyminen".

Berezinan aattona, ihmeellisen voittonsa verisessä aamunkoitossa ja ensimmäisessä ilossa Aleksanteri kirjoitti sisarelleen: "Jumala on tehnyt kaikki; Hän on kääntänyt asioiden kasvot niin äkkiä, antaen Napoleonin pään päälle langeta kaikki ne onnettomuudet, jotka hän oli valmistanut meitä varten."

Sisar vastaa hänelle eikä ilman kekseliäisyyttä: "Kiittäkäämme kaitselmusta; mutta Te olette kuitenkin pakottanut Onnettaren olemaan itsellenne suosiollisen, kun ette suostunut rauhaan. Ja tämä lujuus tuottaa Teille kuolemattoman kunnian."

Näin puhuessaan "suloinen hupsu" arvioi oikein. Aleksanteri I:n kunnia v:n 1812 sodassa on siinä, että hän osasi olla kansallisen itsetietoisuuden ruumiillinen ilmestys. Juuri Venäjän kansa itse pelasti Venäjän, kuten se oli pelastanut sen jo viidennellä- ja seitsemännellätoista vuosisadalla, kun tatarilaiset ja puolalaiset hyökyaallot vyöryivät jo pyhää Moskovaa vastaan. Aleksanterille kuuluu korkein kunnia siitä, että hän täydelleen samasti itsensä kansansa sielun kanssa.

Vihollisuuksien alussa kansanjoukoissa oli huomattavana vain hyvin heikko patriotismi. Jotta vastustus tuli yksimieliseksi, jotta sissisota tuli yhtä vimmatuksi kuin Espanjassa, jotta vuoden 1812 sota tuli siksi, mitä se on ja miksi se jää historiassa – suurenmoiseksi kansallisepopeaksi, Moskovan täytyi joutua vihollisen valtaan ja tulla poltetuksi, niin että jokaisen venäläisen, pajarin, porvarin ja yksinkertaisen musikan silmien edessä oli tämä sietämätön, hirviömäinen kuva: "Napoleon hallitsee Kremlissä." Tarvittiin myöskin kaikki Suuren Armeijan väkivaltaisuudet, kun päivä päivältä yhä vaikeammaksi käynyt muonitus pakotti sen kaikkialla ryöstämään.

Verrattomalla taituruudella on Tolstoi meille romaanissaan Sota ja rauha kuvannut tämän kansansielun nousun. Ei unelias Kutuzov, hän sanoo, eivät loistavien esikuntien oppineet yhdistelmät ole aikaansaaneet voittoa, vaan alhaisten talonpoikain urhoollisuus: "Ranskalaiset saattoivat valittaa, että venäläiset eivät ottaneet huomioon sodan sääntöjä; Venäjän armeijan ylimmät upseerit saattoivat punastua tuollaisesta puolustustavasta, kun vihollisen päälle käytiin kyhmysauva kädessä, eikä vanhojen ohjeiden mukaan: talonpojan kyhmysauva oli kohotettu hirveässä ja majesteetillisessa voimassaan, ensinkään välittämättä kauneuden säännöistä, tyhmässä, mutta tehokkaassa yksinkertaisuudessa; lyöden vaistomaisesti se kohosi ja laski lakkaamatta vihollista vastaan siihen asti kun valloittajien armeija oli tuhottu."

Lenin on sanonut yksinkertaisemmin: "Koko kansa heittäytyi koko painollaan vaakaan."

XII LUKU.

Joulukuun 10:nä 1812 Kutuzov valloittaa Vilnon takaisin ja Aleksanteri asettuu muutama päivä myöhemmin sinne päämajoineen. – Onko sotaa jatkettava? Kutuzovin mielestä on vihollisuudet heti lopetettava. Mutta voitonhuuma saa Aleksanterissa aikaan uskonnollisen messianismin ja ritarillisen innostuksen puuskan; hän tahtoo kokonaan vapauttaa Euroopan ranskalaisesta ikeestä ja jatkaa sotaa Pariisiin saakka tehdäkseen lopun Napoleonin mahtavuudesta. 21:nä tammikuuta 1813 Venäjän armeija tunkeutuu Puolaan. – Itsevaltiaan kaksi mystiikkaan vajonnutta uskottua; ruhtinas Aleksanteri Golitsyn ja Rodion Kosheljov: "Katson ainoaksi kunniakseni edistää Kristuksen valtakuntaa." – Neuvotteluja Berliinin ja Wienin hovien kanssa. Tsaarin taitavuus ja selvänäköisyys. Kaliszin sopimus, joka tehtiin helmikuun 28:na, sinetöi kahdeksaksikymmeneksi vuodeksi Romanovien ja Hohenzollernien liiton. Itävallan viekas varaus: "Vinoon kulkevien marssien ja välitysvivahdusten järjestelmä." Aleksanterilla jo luja asema syntymässä olevan koalitsionin johtajana: "Kunnia Jumalalle!..." – Huhtikuun 15:nä venäläiset ja preussilaiset ylittävät Oderin; Saksenin sotaretki. – Huhtikuun 24:nä, "Ylösnousemisen aattona", Aleksanterin ja Fredrik Wilhelmin juhlallinen marssi Dresdeniin; "pääsiäisvirsi lauletaan Elben rannoilla". – Napoleonin musertavat vastaiskut Lützenissä ja Bautzenissa, 2:na ja 21:nä toukokuuta. Venäläisten ja preussilaisten sekasortoinen peräytyminen Oderille. – Voittaakseen aikaa lisäjoukkojen saamiseen Napoleon ehdottaa aselepoa: "Elämäni suurin erehdys!" Poischwitzin neuvottelut; Caulaincourtin todistettu petos. – Pragin kongressi, "kongresseista naurettavin". Suuriruhtinatar Katarina ja Metternich: ratkaisevat todisteet. Elokuun 10:nä Itävalta liittyy koalitsioniin; vihollisuudet alkavat uudelleen. – 27:nä elokuuta Napoleonin voitto Dresdenissä. Liittoutuneet hallitsijat lujittavat uudelleen allianssinsa Teplitzissä. – 8:na lokakuuta Leipzigin taistelu. Aleksanterin uljas käyttäytyminen. Ranskalainen armeija peräytyy Reinin taa. – Osoittaakseen, että hän on Itävallan keisaria ja Preussin kuningasta ylempi, Aleksanteri kiirehtii ennen heitä Frankfurtiin, vanhaan keisarien kruunauskaupunkiin. Tsaarin ja Metternichin mykkä kilpailu; liittoutuneet antavat Napoleonille tilaisuuden rauhanneuvottelujen alkamiseen.

Vilnossa, josta Aleksanteri oli lähtenyt kuusi kuukautta sitten synkkien enteiden vallassa, hän viipyi kolme viikkoa harkitakseen kenraaliensa kanssa, mihin sotatoimiin tämän jälkeen oli ryhdyttävä.

Mihin suuntaan oli käytävä? Viisas Kutuzov puolsi ehdottomasti sodan lopettamista, – ja samaa mielipidettä oli muuten kansleri Rumjantsov ja vieläpä vimmatuimmat ranskalaisviholliset, sellaiset kuin Araktshejev ja Rostoptshin. Sen ylvään ponnistuksen jälkeen, jonka Venäjän armeijat ja Venäjän kansa olivat kunniakkaasti kestäneet, Venäjällä oli oikeus ajatella vain itseään. Siis, heti rauha, kunniakas rauha, joka liittäisi tsaarien valtakuntaan Varsovan herttuakunnan ja kaikki puolalaiset maakunnat! Venäjä olisi hullu, jos yhä vielä taistelisi Euroopan etujen hyväksi. Tätä kansallista itsekkyyttä kannatti koko Venäjän yleinen mielipide.

Mutta se ei ollut hallitsijan mielipide. Innostuneena myötäkäymisensä ihmeellisestä noususta ja voittojen huumaamana hän noudatti vielä kerran ritarillisen mielikuvituksensa houkutuksia, hän tahtoi lopullisesti kukistaa Napoleonin mahdin ja kostaa Pariisissa Moskovan häväistyksen. Ja hän kirjoittaisi nimensä aikakirjoihin Euroopan pelastajana! Hänen unelmansa vuodelta 1805 kuvastui siten suurenmoisesti vuoden 1812 taustaa vastaan.

Hänen luonansa olikin juuri kaunopuheinen elähyttäjä, vapaaherra von Stein, jonka Napoleon hillittömässä mielivaltaisuudessaan oli karkoittanut Preussista ja julistanut lainsuojattomaksi, kannustamassa häntä näissä ajatuksissa, osoittamalla ne yhtä järkeviksi kuin viehättäviksi.

Stein seurasi tsaaria Vilnoon ja lähetti hänelle kirjeen toisensa jälkeen kehoittaen häntä vapauttamaan ja nostamaan jaloilleen Saksan. Germaanilainen maailma oli saatava pois Ranskan yliherruudesta ja sitten jätettävä itsensä hallittavaksi. Sen tulisi saada apua, jotta se voisi pudistaa hartioiltaan ruhtinaittensa tyranniuden, noiden ruhtinaiden, jotka kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta olivat myyneet ja nylkeneet kansojaan. Siten syntyisi Euroopan keskustaan laaja valon ja edistyksen liesi. Saattaisiko vapaamielinen ja jalo itsevaltias, Pietari Suuren ja Katariina Suuren perillinen, ajatella kauniimpaa tehtävää?... Steinin tuliset puheet Vilnossa häikäisivät Aleksanteria yhtä paljon kuin Napoleonin sanat Tilsitissä.

Sota siis jatkuu: Venäjän armeija ylittää Niemenin ja tunkeutuu Itä-Preussiin.

Sen edellä käy Kutuzovin julistus; siitä ilmenee sama johtoajatus, joka tämän jälkeen innoittaa Venäjän politiikkaa: "Kaitselmus on siunannut keisarin, minun herrani ponnistuksia. Vapaus ja rauha ovat niiden tuloksena... Hänen Majesteettinsa tarjoaa apuaan kaikille kansoille, jotka luopuvat Napoleonista seuratakseen todellisten etujensa asiaa. Ennen kaikkia kohdistetaan Preussiin tämä kehoitus. Hänen Majesteettinsa Keisari katsoo kunnianasiakseen pelastaa se niistä onnettomuuksista, joita se on saanut kokea, ja auttaa Fredrik Suuren monarkiaa saamaan jälleen loistonsa ja laajuutensa, voida siten osoittaa Preussin kuninkaalle ystävyyttä, jota Hänen Majesteettinsa on aina häntä kohtaan tuntenut."

Poliittiset syyt eivät yksin synnyttäneet niitä rohkeita päätöksiä, jotka tsaari juuri teki ja joista hänen neuvonantajansa turhaan kehoittivat häntä luopumaan. Eivät suinkaan!

Aleksanteri oli ollut uskonnollisten ajatusten vallassa jo edellisestä heinäkuusta saakka, jolloin hän Moskovan pyhäköissä oli tuntenut jälleen elävöittävän armon läpitunkevan hänen olemuksensa.

Kaksi sangen läheistä ystävää keskusteli hänen kanssaan ja lisäsivät tätä sydämenpaloa.

Toinen oli ruhtinas Aleksanteri Galitsyn, entinen kaartin upseeri ja sittemmin kamariherra. Hän oli ollut irstas sielultaan ja tavoiltaan, kunnes tsaarin oikku nimitti hänen Pyhän Synodin prokuraattoriksi v. 1803. Siihen asti hän ei ollut milloinkaan lukenut eikä edes selaillut Uutta Testamenttia. Hänen virkatehtävänsä ja satunnaiset keskustelunsa pappien ja munkkien kanssa olivat yht'äkkiä avanneet hänen silmänsä. Voltaireläisestä uskonnottomuudesta hän oli äkkiä siirtynyt mystilliseen hurmioon.

Toinen ystävä, Rodion Kosheljov, entinen ratsuväen kapteeni, oli aikaisemmin paljon matkustanut Euroopassa, jossa hän oli tutustunut Swedenborgin, Lavaterin ja "tuntemattoman filosofin" Saint-Martinin oppeihin ja siten kiinnostunut sielun ja kuoleman salaisuuksiin. Aleksanteri oli antanut hänelle salaisia tehtäviä Wienin hovissa ja lopulta nimittänyt hänet hovimarsalkaksi, jossa toimessa hän tuli keisarin läheiseksi ystäväksi.

Hallitsijan ja hänen kahden ystävänsä välillä oli vilkas kirjeenvaihto. Siitä voi seurata tsaarin mystillistä hurmioitumista tapausten edelleen kehittyessä.

Tammikuun 21:nä Venäjän armeija tunkeutuu Puolaan, marssittuaan koko Itä-Preussin läpi. Aleksanteri kirjoittaa Galitsynille: "Jätän itseni yhä enemmän Jumalan haltuun ja alistun sokeasti hänen päätöksiinsä."

6:na helmikuuta päämaja on Plotskissa Veikselin varrella ja etujoukot ovat Varsovan porteilla. Tsaari kirjoittaa Kosheljoville: "Minulle on suloista, että ymmärrätte minut. Uskoni on vilpitön ja palava. Se vahvistuu joka päivä ja antaa minulle esimakua nautinnoista, joita en ole ollenkaan tuntenut... On jo monta vuotta siitä kun etsin tätä tietä. Raamatusta, jonka tähän saakka tunsin hyvin pintapuolisesti, olen saanut tuntea onnea, jota on vaikea ilmaista sanoilla... Kääntykää rukouksissa Korkeimman olennon, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ja heistä uloskäyvän Pyhän Hengen puoleen, että he ohjaisivat minua ja vahvistaisivat minua sillä ainoalla tiellä, joka vie pelastukseen. Kaikki minun kunniani on siinä, että saan edistää Jeesuksen Kristuksen valtakuntaa."

Venäjän armeija saapuu pian Oderille; keisarillinen päämaja on Kaliszissa, joka on viimeinen puolalainen kaupunki Schlesian rajalle päin. Hetki on tärkeä, sillä nyt on muodostettava suuri liitto, joka yksin voi ainaiseksi murtaa Bonaparten mahdin. Aleksanteri johtaa itse persoonallisesti neuvotteluja. Ja hän osoittaa siinä sellaista toimeliaisuutta, taitoa, tahdikkuutta, tarmoa ja selvänäköisyyttä, että kaikki sitä ihailevat. Eräs kirje hänen sisarelleen Katariinalle antaa meille siitä aavistuksen:

"Rakas hyvä ystävä, luulin että pääni menee näinä päivinä sekaisin, sillä minulla on ollut niin paljon työtä, joka yht'aikaa on tullut niskalleni: allianssi Preussin kanssa, siitä johtuvat sotilaalliset järjestelyt, kenraali Scharnhorstin saapuminen, samoin Englannin lähettilään tulo, kolme kuriiria Kööpenhaminasta, Tukholmasta ja Lontoosta, Itävallan lähettilään Lebzeltemin ja Preussin kuninkaan adjutantin Wrangelin tulo, lopuksi Berliinin valloitus ja kaikki tämä yhdellä kertaa, niin että olen naulattu kiinni pöytään tai neuvotteluihin näiden herrojen kanssa. Nyt vihdoin pääsin kirjoittamaan Teille ja sanon, että nyt on puoli yksi yöllä, ja juuri nyt on lähtenyt luotani yksi noista herroista pidätettyään minua kello kahdeksasta asti illalla. Silmäni menevät kiinni ja minun täytyy vielä kirjoittaa äidilleni."

Mutta hän saa palkinnon vaivoistaan. Helmikuun 28:na solmittu Kaliszin sopimus sinetöi Romanovien ja Hohenzollernien kesken liiton, jolla tuli olemaan valta-asema koko eurooppalaisessa politiikassa kahdeksankymmenen vuoden aikana, aina ranskalais-venäläiseen liittoon saakka. Sen täydennyksenä on kehoitus saksalaiselle kansakunnalle: "Heidän Majesteettinsa Venäjän keisari ja Preussin kuningas saapuvat auttamaan Saksan ruhtinaita ja kansoja, jotta he saisivat takaisin riippumattomuutensa ja vapautensa. Kunnia ja isänmaa! Liittyköön jokainen saksalainen meihin; myötävaikuttakoon jokainen, ruhtinas, aatelinen tai kansanmies ruumillaan ja hengellään Venäjän ja Preussin vapautusaikeiden toteuttamiseen!..." Ranskan vallankumouksen, v:n 1792 syyskuun jälkeen ei ainoakaan hallitus ollut näin kääntynyt kansanjoukkojen puoleen. Ja tällä kertaa kehoitus riippumattomuuteen ja vapauteen lähti kahdesta itsevaltiaasta.

Sopimuksessa sanotaan, että "tulee aika, jolloin sopimukset eivät enää ole tarpeelliset tätä nykyistä tilaa varten, vaan jolloin niitä jälleen pyhinä ja loukkaamattomina voidaan noudattaa uskonnollisella hartaudella. Sellaisesta asiaintilasta riippuu valtakuntain voima ja säilyminen..." Siinä on jo pyhän alliansin tyyliä, Ilmestyskirjan hämärää ja utuista sanontaa.

Itävalta ei vielä liity ristiretkeen. Sehän on vähin huomio, jonka Marie-Louisen isä osoittaa vävylleen. Eihän Napoleon, niin kovan kolauksen kuin onkin saanut, ole varmaan vielä sanonut viimeistä sanaansa. Kun ollaan tekemisissä tämän peloittavan miehen kanssa, on kaikki mahdollista. Metternich voittaa siis aikaa ja liikehtii, niin että hyveellinen Habsburgien monarkia, suorittamalla "sarjan vinosuuntaan tapahtuvia marsseja ja välittäviä vivahduksia", voi säädyllisesti pujahtaa nykyisestä liitostaan Ranskan kanssa Venäjää vastaan, liittoon Venäjän ja Preussin kanssa Ranskaa vastaan; mutta periaatteellisesti se jo tästä lähtien on voitettu Aleksanterin kokoomukseen.

Maaliskuun 16:na Aleksanteri lähtee Kaliszista Breslauhun, jossa Fredrik Wilhelm tulee häntä vastaan. Ja taivaan korkeudesta kuningatar Louise siunaa heidän teatraaliset tunteenvuodatuksensa.

Näinä päivinä tsaari tulee syntymässä olevan koalitsionin kiistämättömäksi päälliköksi ja välitystuomariksi. Hän saattaa jo pitää itseään jonkinlaisena Pyhänä Yrjänänä, jota slaavilaiset niin palvovat, miekallaan katkomassa lohikäärmeen päätä. Hänen tunneuskontonsa saa siitä luonnollisesti vielä voimakkaamman sysäyksen; hänen korttinsa Galitsynille ja Kosheljoville ovat yhtä ainoata hosiannaa: "Kunnia ja ylistys Kaikkivaltiaalle!... Kunnia ja ylistys Isälle ja Pojalle!..."

Mutta Aleksanterin monisärmäisestä olemuksesta, joka on niin vastakohtia täynnä, meillä ei olisi oikeata kuvaa, jos emme myöskin mainitsisi että hän, huolimatta kuumeisesta työskentelystään, diplomaattisista neuvotteluista ja uskonnollisista mietiskelyjen hurmiosta, hankki itselleen suloista virkistystä seurustelustaan kauniin puolattaren kanssa.

Tällä välin Napoleon on lähtenyt Pariisista ottaaksensa Weimarissa uudelleen järjestetyn ja 300.000 miehen vahvuiseksi täydennetyn Suuren Armeijan ylipäällikkyyden.

Venäläiset ja preussilaiset hyökkäävät pian hänen kimppuunsa Saksenissa, mutta heitä ei enää johda Kutuzov. Vanha marsalkka, peräti uupuneena monista vaivoista, joista hän vaarallisimmat olisi voinut säästää itseltään, oli äkkiarvaamatta kuollut Schlesian Bunzlaussa: seikat jotka jouduttivat hänen kuolemaansa, eivät suinkaan korota hänen mainettaan; hänen sijalleen tuli kenraali von Wittgenstein.

Huhtikuun 15:nä liittolaiset ylittivät Oderin; kahdeksan päivää myöhemmin he ovat jo Elben toisella puolen ja marssivat Saalea kohti, vihollisen edellä.

2:na huhtikuuta Venäjän keisari ja Preussin kuningas marssivat Dresdeniin, jossa väestö ottaa heidät riemuiten vastaan.

Mutta etenkin Romanoviin kohdistuvat hyvä-huudot ja kukat; ihmiset pakkautuvat aivan hänen hevosensa kaulaa vastaan nähdäkseen läheltä sankarin, jonka Saksa jo tunnustaa vapauttajakseen, Retter Deutschlands!... Moskovan jälkeen Aleksanteri ei ole kokenut mitään niin ylentävää. Ja se, mikä vielä enemmän kohottaa tämän päivän merkitystä, on, että päivä ortodoksisessa kalenterissa on ylösnousemisen juhlan aatto. Heti kun hänellä on muutamia joutohetkiä, Aleksanteri kirjoittaa rakkaalle ja jumaliselle ystävälleen Galitsynille: "Lauantaina, jumalanpalveluksen jälkeen, olemme marssineet Dresdeniin ja keskiyöllä olemme laulaneet pääsiäishymnin Elben rannoilla. Minun on vaikea kuvata mielenliikutusta, jonka vallassa olin, muistellessani kaikkea, mikä on tapahtunut yhden vuoden kuluessa ja mihin jumalallinen kaitselmus on meidät johtanut!... Näiden mielihyvän ja Vapahtajallemme kuuluvan kiitollisuuden tunteiden ohella, me nöyrästi valmistaudumme vaikeaan koettelemukseen."

Tätä koettelemusta liittolaisten ei tarvitse kauaa odottaa. Napoleon on yhä sama nero ja yht'äkkiä maailma saa ihailla kahta kaikuvaa iskua, Lützenin ja Bautzenin voittoa, toukokuun 2:na ja 21:nä.

Kolmessa viikossa venäläiset ja preussilaiset on ajettu Saalelta Elbelle, Elbeltä Oderille, ja pian he ovat menettämäisillään koko Schlesian perääntyäkseen Veikselille.

Fredrik Wilhelm menettää tasapainonsa: "Hyvä Jumala! Uusi Jena ja Austerlitz tulossa!... Ehkä minun täytyy palata Memeliin!..." Mutta Aleksanteripa ei menetä malttiansa; hänen silmissään ei ole hetkeäkään Austerlitzin ja Friedlandin synkkää ilmettä. Sisäisten näkemystensä kannattamana ja varmana siitä, että Jumala johdattaa hänet turvalliseen päätökseen, hän kylmästi harkitsee kenraaliensa kanssa kaikkia tilanteen vaatimia toimenpiteitä. Vain se häntä erikoisesti kiusaa, että liittolaisten tappio vielä hidastuttaa Itävallan yhtymistä yleiseurooppalaiseen asiaan; hän lähettää keisari Fransille sanan: "Ei mikään voi horjuttaa minua lujassa päätöksessäni, minä toivon, että Itävalta nopeasti toimii yhdessä meidän kanssamme."

Schweidnitzissä pidetyssä sotaneuvottelussa katsotaan välttämättömäksi peräytyä Schlesian taa Veikseliä kohden.

Silloin, äkkiarvaamatta, tapahtuu se, mitä vähimmin odotettiin: Napoleon pyytää aselepoa.

Miksikä? Tähän asti oli Lützenin ja Bautzerin voittajalla ollut tapana käyttää voittojaan perinpohjin hyväkseen, voidakseen murskata voitetun. Ja sitä liittolaiset enimmän pelkäsivät. Mutta Napoleon odottaa vahvistusta, ennen kaikkea ratsuväkeä ja ammuksia, tuhotakseen venäläis-preussilaisen armeijan, ennenkuin Itävalta julistaa sodan häntä vastaan. "Se, mikä minut pakottaa pysähtymään kesken voittojani", kirjoittaa hän prinssi Eugenelle, Italian varakuninkaalle, "on Itävallan varustautuminen, ja halu voittaa aikaa, kunnes Teidän armeijanne on leiriytynyt Laibachiin... Itävallan hävyttömyydellä ei ole rajoja!..." Napoleon tarvitsee ratkaisevaa taistelua, uutta Austerlitzia. Mutta ensimmäistä kertaa hän ei kuitenkaan uskalla tehdä Onnettarelle väkivaltaa. Hän sovittelee ja lepyttelee sitä, aivan kuin hän Moskovan ja Berezinan jälkeen ei luottaisi itseensä, aivan kuin hän ei enää uskaltaisi olla rohkea. Hän saa pian katua askeltansa; hän on huomaava sen yhtä vähän tilanteen mukaiseksi kuin vaaralliseksi; hän moittii itseään siitä useamman kerran St. Helenalla, pitäen sitä suurena poliittisena ja sotilaallisena erehdyksenä ja nähden siinä kaikkien onnettomuuksiensa syyn. Se on hänelle "kohtalokas solmu, johon kaikki sotaretken vaiheet ja sallimukset kietoutuvat". Itsepuolustuksekseen hän ei löydä siellä muuta syytä, kuin että "Berthier ja Caulaincourt hoputtivat minua."

Vicencen herttuan tehtävänä oli diplomaattisten asiain hoito keisarillisessa päämajassa. Hänet juuri Napoleon toimittaa pikalähettinä venäläisten etujoukkojen luo ilmoittamaan, että hän, Napoleon on valmis keskustelemaan rauhasta molemmille sotaakäyville puolille kunniallisten ehtojen perustalla. Mutta rauhan hieronnan päätarkoituksena on oleva kietoa Aleksanteri verkkoon ja saada hänet jälleen Ranskan puolelle: "Minun tarkoitukseni on tehdä hänelle kultasilta irroittaakseni hänet Metternichin vehkeilyistä. Koko kunnia rauhasta tulisi silloin yksin Aleksanterin laskuun... Varmaan heti kun saisimme puhua kahdenkesken tulisimme lopulliseen sovintoon. Keskustellen venäläisessä päämajassa jakaisimme maailman keskenämme..." Huolimatta kaikista pettymyksistä, mitä Napoleon on saanut kokea Aleksanterin puolelta, hän kuvittelee vielä voivansa taituruudellaan uudelleen voittaa hänet samoin kuin Tilsitissä.

Tsaarin esikunnassa hoiti diplomaattisia asioita nuori kreivi Nesselrode, sama mies, joka 1811 Pariisissa oli saanut Talleyrandilta ja päätallimestarilta (Caulaincourtilta) niin monta kallisarvoista neuvoa ja salaista ilmoitusta. Toukokuun 25:nä Vicencen herttua kirjoittaa hänelle: "Rohkenen ilmoittaa siitä, että ei liene mitään esteitä, jotta Hänen Majesteettinsa keisari Aleksanteri suvaitsee minulle antaa kunnian käydä häntä kumartamassa..." Nesselrode vastaa hänelle, että tsaari tarkastaa joukkojaan rintamalla eikä ole tietoja siitä, missä hänet voisi kohdata. Mutta seuraavat kaksi henkilöä ovat valtuutetut keskustelemaan aselevosta. "Kreivi Shuvalov, Hänen Majesteettinsa Keisarin adjutantti ja Hänen Majesteettinsa Preussin kuninkaan palveluksessa oleva kenraali von Kleist." Mitä tulee rauhanneuvottelujen ehtoihin, jota varten Caulaincourtin ilmoitetaan saapuvan, niin on huomattava, että ne on ilmoitettava Itävallalle, joka on välittäjänä; Caulaincourtin on siis käännyttävä ei tsaarin, vaan Metternichin puoleen.

Kolme valtuutettua tapaa toisensa, 30 p:nä toukokuuta, Waldstattin luostarissa; sangen sitkeät neuvottelut jatkuvat seuraavina päivinä Poischwitzin linnassa, kuuden penikulman päässä länteen Breslausta.

Aseleposopimus allekirjoitetaan vasta kesäkuun 4:nä. Jotta vihollisuudet keskeytettäisiin, Napoleonin täytyy luopua Breslausta ja jättää Oderin linja sekä lopuksi suostua siihen, että hänen voitollinen armeijansa peräytyy 15 penikulmaa Liegnitziin.

Caulaincourt on useampia kertoja hartaasti pyytänyt audienssia tsaarilta, mutta tämä on aina vältellyt; hän on silloin ottanut luottamusmiehekseen kenraali Shuvalovin.

Jos Venäjän arkistot eivät antaisi meille selviä todisteita, niin ei voisi uskoa niitä selityksiä, jotka täällä annettiin kolmen päivän kuluessa.

Napoleonin valtuutettu ilmaisee ensinnä kaikki ranskalaisen armeijan heikot puolet: "Meidän joukkomme ovat väsyksissä ja hajallaan... Kenraali Bertrandin joukko-osasto, joka marssii Striegauta kohti, muodostaa sivustan... Reggion herttualla ei ole enempää kuin 12.000 miestä, ja te voitte antaa sen tehdä, mitä se tahtoo... Marsalkka Marmontin armeijakunta, johon kuului 28.000 miestä, on supistunut puoleen... Meillä on hyvin vaikea saada ammuksemme. Jos kasakat toimisivat ripeästi meidän takanamme, niin ne katkaisisivat kaikki meidän yhdyslinjamme ja tekisivät meille hirveästi pahaa... Älkää unohtako, mitä teille sanon: me saamme jonkin ajan kuluttua huomattavia vahvistuksia; jos me saamme jalansijaa Varsovan herttuakunnassa, niin sota kestää vuosikausia... Kun me saamme jonkin voiton, niin me emme enää tahdo kuunnella järkipuhetta... Miksi te ette anna vaatimuksillenne pontta voimakkailla hyökkäyksillä?... Jos Te olette varmat, että Itävalta tulee teidän mukaanne, niin älkää tänään tehkö rauhaa meidän kanssamme. Mutta jos te ette ole siitä varmat, niin älkää menettäkö aikaa!..."

Kreivi Shuvalov ei tahdo uskoa korviansa; hän epäilee ansaa, sotajuonta. Tai jotakin "pirullista keksintöä, joka on vaikea ymmärtää". Hän saa kuitenkin sen käsityksen, että "herttua haluaa suurta kolausta Ranskan armeijalle, jotta rauha voitaisiin solmia mahdollisimman pian."

Tällä kertaa markiisi de Caulaincourt, Vicencen herttua, divisioonakenraali, keisarikunnan senaattori, kruunun suurtallimestari, Ranskan suurlähettiläs ja kunnialegioonan "Suuren Kotkan ritari" on tehnyt täydellisen petoksen; Talleyrandin oppilas on mestarinsa arvoinen. [Olisi mielenkiintoista verrata Shuvalovin kirjeitä Caulaincourtin selityksiin. Mutta Vicencen herttua on muistelmissaan (mémoires), jotka muuten ovat niin yhdenjaksoiset, jättänyt meille kertomatta Saksenin sotaretken ja siis myöskin Poischwitzin aselevon, johon hän ei sanallakaan viittaa. Siten hän olisi noina kohtalokkaina kesäkuun päivinä 1813, jolloin hän yksin kantoi vastuun mitä tärkeimmistä keskusteluista, ensi kerran poikennut säännöstä, jota hän oli kauan noudattanut. Hän oli nimittäin tehnyt merkintöjä joka päivä, joka hetki, vieläpä nuotiovalkean ääressä.]

Napoleon arvostelee kesäkuun 4:n sopimusta myöhemmin lyhyesti sanoilla: "tämä aselepo ei tuota minulle kunniaa".

Sotatoimien keskeytyksen tuli kestää 6 viikkoa, elokuun 10:een.

Lukiessaan tekstin, jonka kenraali Shuvalov hänelle näytti, Aleksanteri huomautti heti ilosta säihkyen, miten suuresti tämä aselepo poikkesi niistä, jotka Napoleon oli tähän asti allekirjoittanut. Saatuaan kuulla Caulaincourtin ilmoitukset hän ei niistä hämmästynyt. Vähin, minkä hän niistä saattoi päätellä, on, että liittolaisten asia oli saava hyvän käänteen, koska hänellä oli jo niin kallisarvoisia avustajia Napoleonin lähimmässä ympäristössä.

Poischwitzin aselevon seurauksena on kesäkuun 16:n Pragin kongressi.

Koko kongressi on vain keinotekoinen näyttämöasettelu, keinotekoinen teatterinäytös, diplomaattinen lavastus, "halveksittavin kongressien joukossa", sanoo myöhemmin Nesselrode. Siellä ei tehdä muuta kuin vaihdetaan onttoja sanoja ja pöytäkirjan otteita. Kummallakaan puolella ei ole mitään rauhantahtoa, jokainen tietää hyvin, että välit ehdottomasti rikkoutuvat.

Kulissien takana Vicencen herttua näyttelee taas samaa osaa kuin Poischwitzissa. Puheet, jotka hän pitää Metternichille, vahvistavat hänen Shuvaloville pitämänsä: "Minulla ei ole muita ohjeita kuin puhua puhumisen vuoksi... Onko teillä tarpeeksi joukkoja saattaaksenne meidät kerran järkiimme?... Saattakaa meidät takaisin Ranskaan, joko rauhan tai sodan tietä, ja 30 miljoonaa ja kaikki keisarin valistuneet ystävät siunaavat teitä!..." Virallisessa raportissaan hän selostaa tämän kaiken sanoilla: olen ollut täydellisesti pidättyväinen, kuten oli määrätty.

Viekas Metternich ei tarvinnut näitä rohkaisuja päättääksensä vihdoin osallistua liittoon Ranskaa vastaan. Hän oli näet juuri saanut tietää Ranskan armeijan uudesta suuresta tappiosta Espanjassa, Wellingtonin loistavasta voitosta Vittoriassa, Madridin tyhjentämisestä, kuningas Josephin paosta, ja että lisäksi tie Pyreneitten yli oli auki englantilaisille. Metternich oli muuten 6 kuukauden kuluessa saavuttanut sellaisen taituruuden "vinoon suuntaan käyvissä liikehtimisissä ja välitysvivahduksissa", että Itävalta näytti nyt koettaneen kaikki ja saaneen kaikki keinot pysäyttääkseen Napoleonin kuilun partaalle.

Metternich ei epäröinyt yhtyä liittoon siksi, että hän, vaikka tahtoikin vapauttaa Euroopan Ranskan yliherruudesta, ei olisi mitenkään halunnut antaa Romanovin ja Hohenzollernin isännöidä Puolassa ja Saksassa. Mutta muutamia viikkoja tätä ennen hän oli saanut odottamattoman aikeen luopua epäröinnistään. Hän oli Teplitzissä tavannut Aleksanterin lempisiskon.

Katariina Pavlovna oli tullut leskeksi joulukuussa 1812, mutta jo lähtenyt hakemaan uutta puolisoa ja oleskeli silloin Böömissä tekosyynä kylpyhoito Franzensbadissa. Hänen veljensä oli heti sopinut hänen kanssaan tapaamisesta Teplitzissä, kun keisarillinen päämaja ei ollut siitä kaukana: "Minulla on niin suuri halu jälleen nähdä Teitä, ettei sitä voi sanoin kuvata... Odotan mitä suurimmalla jännityksellä hetkeä, jolloin saan painaa teidät sydäntäni vastaan..." Niin pitkän eron jälkeen, jonka aikana oli tapahtunut paljon tärkeitä asioita, he saivat uusia läheiset suhteensa ja hellyytensä.

Pragin kongressin aikana, heinäkuun lopulla, kun Itävalta vielä epäröi, juolahtaa Aleksanterin mieleen käyttää hyväkseen "suloisen hupsun" viehätyskykyä valloittaakseen Metternichin puolelleen. Elokuun 1:nä Aleksanteri kirjoittaa hänelle seuraavan kirjeen, joka ei kaipaa selityksiä: "Olen hyvin liikuttunut kaikesta siitä huolenpidosta, jolla Te suhtaudutte yhteiseen asiaamme; enkä voi kyllin kiittää Teitä kaikesta siitä, minkä jo olette tehnyt... Valitan, ettette vielä ole minulle sanonut mitään Metternichistä ja siitä, mikä tarvitaan voittaaksemme hänet meille; minulla on tarpeelliset varat: älkää siis turhaan säästelkö. Valtuutan Teidät käymään eteenpäin tätä taktiikkaa, varminta kaikista, käyttäen, kaikkialla, missä sitä tarvitaan."

Napoleonin kiukku ei ollut siis kovin pahasti erehtynyt Metternichiin nähden, kun hän kesäkuun 28:na Dresdenissä oli viskannut hänelle vasten kasvoja tällaisen törkeän herjauksen: "Metternich, kuinka paljon Englanti on luvannut teille, jos aloitatte sodan minua vastaan?"

Katariina ryhtyy heti työhön. Aleksanteri ei olisikaan saattanut valita taitavampaa neuvottelijaa, sillä häneen sopi La Rochefoucauldin sana kauniista Chevreusen herttuattaresta, "hän käytti hyväkseen kaikkia sulojaan, kun hän tahtoi onnistua aikeissaan". 2:na elokuuta Katariina saa "tarvittavat varat". Kahdeksan päivää myöhemmin Itävalta julistaa sodan Ranskalle.

Elokuun 16:na vihollisuudet alkavat jälleen. Ranskalaisessa armeijassa on 280.000 miestä; koalitsionilla on niitä vastassa 484.000. Elokuun 27:nä Napoleon on voittajana Dresdenissä; mutta hänen voittonsa jää tuloksettomaksi, kun hänen sijaispäällikkönsä lyödään toinen toisensa jälkeen Gross-Beerenissä, Katzbachissa, Kulmissa ja Dennewitzissä. Kadotettuaan liikehtimisvapautensa hänen on alistuttava koalitsionin ylipäällikön, ruhtinas Schwarzenbergin hänelle määräämiin pakkosiirtoihin.

Näiden valoisien enteiden rohkaisemina kolme liittolaishallitsijaa kohtaavat toisensa Teplitzissä laajentaakseen ja tarkemmin määrätäkseen sopimuksensa perusteet; liittoon kuuluu tästä lähtien myös Englanti. Päätetään, että koko Eurooppa on asetettava entiselleen "vuoden 1805 mittakaavan mukaan" ja Ranskaa vastaan on luotava "mahtavat suojamuurit". Näissä usein myrskyisissä keskusteluissa Aleksanteri saa yhä enemmän johtoaseman, älynsä etevämmyydellä, katsantokantansa ylevyydellä ja täsmällisyydellä sitkeästi vaatien sodan jatkamista, kävi kuinka kävi, kunnes Bonaparte on kukistunut. Silloin hän useaan kertaan toistaa johtoaatteensa: "Muistan erään puheen, jonka Napoleon piti minulle keskustelujemme aikana Erfurtissa; Sodassa sisu tekee kaikki, sen avulla olen aina voittanut... Niin onkin, minä näytän hänelle, etten ole unohtanut hänen opetuksiaan!"

Lokakuun 15:nä Leipzigissä, Napoleon huomaa olevansa melkein saarrettuna ja tahtoo turvata itselleen ainakin "komean peräytymisen". Hänellä on vastassaan 349.000 miestä, joista 54.000 ratsuväkeä; ja hänellä itsellään on vain 155.000, joista 22.000 ratsumiestä. Tästä epäsuhteesta huolimatta Napoleon ei epäile yrittää onneaan eikä epäröi, miten on taisteltava, hän hyökkää. Mutta kun baierilaiset ja saksilaiset luopuvat hänestä, hän menettää taistelun nelipäiväisen ottelun jälkeen 18:nä lokakuuta. Seuraavasta päivästä alkaen perääntyminen muuttuu kurjaksi paoksi. Marraskuun 4:nä Mainzissa Napoleon ylittää Reinin armeijansa rippeineen.

Leipzigin taistelun viimeisenä päivänä, ratkaisevalla hetkellä, Aleksanteri on urhoollisesti mukana rientäen venäläisen rintaman uhatuimmalle paikalle ja vie kasakkasaattueensa tuleen.

Kun hän illalla palattuaan päämajaansa voi arvioida jättiläistuoksinan tavattomat tulokset, hän tuntee suuren sisäisen liikutuksen ja ikäänkuin vielä lujemman vakaumuksen siitä, että kaitselmus on uskonut hänelle aivan erikoisen tehtävän. Lokakuun 21:nä hän kirjoittaa ruhtinas Galitzynille: "Kaikkivaltias Jumala on suonut meille nelipäiväisen taistelun tuloksena Leipzigin luona loistavan voiton tuosta kuuluisasta Napoleonista. Korkein Olento on osoittanut, että Hänen edessään ei mikään kestä, ei mikään ole suurta täällä alhaalla, muu kuin se, minkä Hän itse tahtoo korottaa. Kaksikymmentäseitsemän kenraalia, lähes 300 kanuunaa ja 37.000 vankia, siinä näiden muistettavien päivien tulokset. Ja me olemme enää kahden päivämarssin päässä Frankfurt am Mainista! Arvannettehan, mitä liikkuu sydämessäni?"

Kahden päivämarssin päässä Frankfurtista! Nämä viimeiset sanat ilmaisevat, mikä ajatus on vallannut koko tsaarin olemuksen.

Frankfurt on pyhän saksalaisen valtakunnan vanha pääkaupunki, keisarillinen kruunauskaupunki, jossa tuhannen vuoden ajan on säilynyt roomalaisen keisariuden perimyksen tenho.

Aleksanteri tahtoo saapua sinne ensimmäisenä näyttääkseen Euroopalle, että hän on askelen yläpuolella Itävallan keisaria ja Preussin kuningasta, että hän on liittoutuman ainoa ja todellinen johtaja. Kuinka hän onkaan oleva ylpeä saadessaan siellä vastaanottaa Habsburgien perillisen, joka 1792 kaupungin ikivanhassa raatihuoneessa Römerissä julistettiin "Saksan keisariksi" ja jonka 1806 täytyi surkeasti luopua tästä uljaasta kruunusta, Augustuksen, Trajanuksen, Konstantinuksen, Theodosiuksen, Kaarle Suuren, Oton, Fredrik Barbarossan, Maximilianin ja Kaarle V:n kruunusta... Kuinka huimaavaa Romanovin ylpeydelle!

Mutta onpa joku arvannut hänen aivoituksensa! Metternichin mielestä sentään keisari Fransin tulee kaiken säädyllisyyden ja välttämättömyyden nimessä käydä Frankfurtissa muiden monarkien edellä. Hän on sentähden kehoittanut ylipäällikkö Schwarzenbergiä järjestämään liikehtimisensä niin, että preussilaisten ja venäläisten marssirivistöjen kärjet eivät voi saapua Frankfurtiin, ennenkuin kaksi tai kolme päivää itävaltalaisen etujoukon jälkeen.

Kun marssimääräykset saapuvat venäläiseen päämajaan, niin Aleksanteri ei epäröi. Hän jättää jälkeensä jalkaväkensä ja tykistönsä, ryhmittää kiireesti kauneimmat ratsurykmenttinsä ja ratsastaen nopeasti hän saapuu marraskuun 5:nä Frankfurt am Mainiin, jonne hän asettuu isäntänä loistavasti vastaanottamaan kaksi päivää myöhemmin Habsburgien perillisen tylsän ja typerän Frans I:n, joka on heittänyt saksalaisten Caesarien tyttären Bonaparten sänkyyn.

Aleksanterin valloittaja- ja yliherruuseleet tekevät hänen liittolaisensa kärsimättömiksi ja suorastaan levottomiksi, sillä Berezinalla ja Leipzigissä voitettu Napoleon ei ole sanonut viimeistä sanaansa. Onnetar voi vielä hänelle hymyillä. Ja sitten Itävalta katsoen Napoleonin jo menneeksi mieheksi järjestäisi asiat mukavasti asettaen Marie Louisen holhoojahallituksen etunenään. Metternichin terävä-älyinen neuvonantaja Ritter von Genz ei tätä salaakaan: "Kun ajattelee, miten korkealle Itävalta voisi kohota, jos se suoraan ottaisi valvoakseen Napoleonin pojan etuja, niin jälkimaailma ei voi käsittää, miksi tällaista mahdollisuutta ei nyt oteta edes lukuun... Te saatte nähdä Itävallan yhtyvän liittoon Englannin kanssa työskentelemään kaikella hartaudella Bourbonien valtaanpääsemiseksi."

Vieläpä Metternich johtaa taitavasti, kiertoteitä, jotka muistuttavat silmänkääntäjätemppua, liittolaiset virallisesti julkaisemaan yleiset rauhanehtonsa, joiden ensimmäinen artikla takaisi "Ranskalle sen luonnolliset rajat". Mutta kukaan ei ajattelekaan syöstä Napoleonia valtaistuimelta; rauhankongressi voisi kokoontua vaikka heti, eikä ole epäilystäkään, että siellä sovittaisiin asioista, jos Napoleon etujensa puolustamiseksi kääntyisi... Caulaincourtin puoleen.

Ranskan yleisen mielipiteen takia, joka tulee hänelle päivä päivältä vihamielisemmäksi, Napoleonin on pakko ulkonaisesti hyväksyä Frankfurtin perusehdot; mutta siinä epämääräisyydessä, johon ne on verhottu, varsinkin kaksimielisissä sanoissa "luonnolliset rajat" hän heti huomaa Metternichin nerokkaan kepposen. Ja niin hän luottaa enemmän kuin koskaan miekkaansa.

XIII LUKU.

Sotaretki Ranskaan; liittolaisten strateginen suunnitelma; nopea maahan-hyökkäys. Tammikuun 29:nä ja helmikuun 1:nä 1814 Napoleon kärsii raskaan tappion Briennessä ja La Rothièressä. – Helmikuun 5:nä alkaa kongressi Châtillon-sur-Seinessä; Caulaincourtin nöyryytys. – Napoleonin traagillinen hetki; yöllä hän miettii Ludvig XIV:n uljasta käyttäytymistä 1712; hän antaa avoimen valtakirjan Caulaincourtille; mutta hänen neronsa herää äkkiä, yhtä valoisana kuin Arcolen ja Rivolin aikoina. Viitenä päivänä, helmikuun 10:stä 14:een, hän hyökkää erikseen liittolaisia vastaan ja tuottaa heille Champaubertissä, Montmirailissa, Château-Thierryssä ja Vauxchampsissa pahat tappiot; "Leijona ei ole vielä kuollut!" – Liittolaisten hämäännys; kongressin keskeytys. – Craonnen, Laonin ja Arcis-sur-Auben ratkaisemattomat taistelut heikentävät uudestaan Napoleonin asemaa; Pariisi uhattuna. – Äärettömän rohkealla manööverillä Napoleon yrittää yllättää liittolaiset vastakkaiselta taholta, sulkeakseen heiltä tien Reinille. Liittolaisten pelästys. Äkkinäinen käännös. "Jumalan ilmoituksen valossa", tsaari ajaa päätökseen heti tapahtuvan marssin Pariisia vastaan; sotaneuvottelu avonaisella kentällä Sommepinsista Vitry'in johtavan tien varrella. – Maaliskuun 29:nä liittolaiset ovat Pariisin edustalla. Seuraavana päivänä suuri taistelu. Saapuneena Butte-Chaumontin kukkulalle Aleksanteri tuntee kuvaamattoman liikutuksen: "Jumalallinen kaitselmus on siis sallinut tämän tapahtua minun kauttani..." Maaliskuun 31:nä Pariisi antautuu; liittolaisten marssi Pariisiin. – Tsaari Talleyrandin luona; vehkeilyjen keskus rue Saint-Florentinin hotellissa. – Aleksanteri esiintyy jalomielisen rauhoittajan osassa. Talleyrand saa hänet suostumaan Bourbonien palauttamiseen. – Marmontin petos Essonnessa saa aikaan Napoleonin kukistumisen. – Huhtikuun 29:nä Ludvig XVIII saapuu Compiègneen; tsaari ottaa hänet ylpeästi ja epäkohteliaasti vastaan; "Voisi todella sanoa, että hän on minut asettanut valtaistuimelle." Aleksanteri mielistelee Napoleonin sukulaisia; romanttiset käynnit keisarinna Joséphinen ja kuningatar Hortensen luona. Madame de Staëlin mielistelyt; diplomaattisia neuvotteluja; tsaarin sovitteleva toiminta; v:n 1814 toukokuun 31:n sopimus. – Aleksanteri lähtee Pariisista Lontooseen hankkiakseen sieltä lähestyvässä Wienin kongressissa tukea Itävallan pahoja aikeita vastaan. Hänellä ei ole menestystä, mutta kyllä Metternichillä. Heinäkuun 11:nä Aleksanterin loistelias paluu Pietariin.

Joulukuun 21:n 1813 ja tammikuun 1:n 1814 välillä liittoutuneet käyvät Reinin yli Coblenzistä Baseliin saakka. Heillä on 250.000 miestä, jotka pian nousevat 420.000:een.

Schwarzenberg komentaa pääarmeijaa, "Böömin armeijaa", joka etenee Sveitsin ja Juran kautta; Blücher komentaa Schlesian armeijaa, joka tunkeutuu Elsassiin ja Lothringiin. Kolmas, pohjoisarmeija, Ruotsin kruununprinssin Bernadotten johdolla keskittyy Alankomaihin.

Silloin alkaa Ranskan sotaretken suuri epopea, jolloin Napoleon onnettomana, Kohtalon hylkäämänä ja tuntien läheisen tuhonsa, esiintyy suurempana kuin milloinkaan sotilasneronsa ja henkensä voimassa. Se on se kausi, jota Talleyrand salaisissa neuvotteluissaan Pariisissa kutsuu lopun aluksi.

Mikä on liittoutuneiden suunnitelma? Heillä ei ole sellaista, tai oikeammin heillä on, kuten kaikissa liittoutumisissa, jokaisella eri suunnitelmansa.

Aluksi kohtaamatta mitään vastarintaa liittoutuneet siirtyvät yksinkertaisesti eteenpäin. Mutta tammikuun 26:na sijoitellessaan joukkojaan Seinen, Auben ja Marnen rannoille he huomaavat, että heidän täytyy sopia yhtenäisestä suunnitelmasta, sillä Napoleon lähestyy rynnätäkseen heitä vastaan.

Esikuntien riidellessä ja vehkeillessä Aleksanteri puoltaa mitä kiivaimmalla sisukkuudella nopeata marssia Pariisia vastaan. Schwarzenberg varovaisena ja päättämättömänä tahtoisi, että liittoutuneet vaarantaisivat joukkojansa niin vähän kuin mahdollista; mutta vanha Blücher kannattaa innosta palaen tarmokkaasti tsaarin mielipidettä. Fredrik Wilhelm ei uskalla häntä vastustaa. Frans ja Metternich ehdottavat, samoin kuin Schwarzenbergkin, ettei kiiruhdettaisi hyökkäystä, vaan koetettaisiin hieroa rauhaa Napoleonin kanssa Frankfurtin ponsien pohjalla, toisin sanoen "Ranskan valta on työnnettävä takaisin rajoihin, jotka ovat sopusoinnussa Euroopan tasapainon kanssa".

Caulaincourt on juuri esittäytynyt etuvartiojoukoille, tuoden virallisen kirjelmän ohella yksityisen Itävallan ministerille osoitetun kirjeensä. "Oleskeluni Pragissa", hän kirjoittaa, "on tehnyt suhteemme niin kallisarvoiseksi, että minun täytyy asettaa se niiden asiain joukkoon, joita minä enimmän haluan. Me tahdomme rauhaa; toivon, että Teidän Ylhäisyytenne uskoo näiden sanojen vilpittömyyteen, kun minä ne teille ilmaisen..." Eikö tämä vihjaus Pragin neuvotteluihin ole merkityksellinen? Metternich huomannee siitä, ettei ole torjuttava rauhanhierojaa, joka viime kesäkuussa hänelle sanoi: "Onko teillä tarpeeksi joukkoja saattaaksenne meidät kerrankin järkiimme?... Toimittakaa meidät takaisin Ranskaan, rauhan tai sodan tietä, ja 30 miljoonaa ranskalaista on siunaava teitä."

Aleksanteri, joka paremmin kuin kukaan muu tuntee Caulaincourtin "etevän älyn", alistuu tähän päätökseen. Hän vaatii kuitenkin, että sotatoimia jatketaan entiseen suuntaan.

Hänen vaatimuksensa osoittautuu heti oikeaksi, sillä tammikuun 29:nä Napoleon kärsii Briennessa Auben laaksossa ja helmikuun 1:nä Rothièressä Auben rannalla kaksi vaikeata tappiota. Liittoutuneiden keskuudessa tulvii ilo yli äyräittensä. Siis Ranskan omallakaan alueella Leipzigissä voitettu Napoleon ei ole saanut takaisin voittamattomuuden talismaniansa. Tappio vähentää hänen vaativaisuuttansa.

Helmikuun 5:nä alkaa kongressi Châtillon-sur-Seinessä liittolaishallitsijoiden, heidän ministeriensä ja esikuntiensa asuessa Langresissa. Kreivi Razumovski edustaa Venäjää, kreivi Stadion Itävaltaa, vapaaherra von Humboldt Preussia ja lordi Cathcart ja lordi Castlereagh Englantia. Caulaincourtin rauhaton ja masentunut ilme hämmästyttää kaikkia; hän näytti Stadionin sanojen mukaan onnettomien olosuhteiden tuhoamalta mieheltä, joka ei halunnut muuta kuin sodan loppua, olipa se millainen hyvänsä, ja joka ei pyytänyt muuta kuin suostua kaikkeen, mitä hänelle ehdotettiin, kun hän vain voisi esittää herrallensa allekirjoitetun sopimuksen.

Hänen ensimmäiset liittoutuneiden valmistuksista ja erittäinkin Aleksanterin kostonhaluisesta itsepäisyydestä saamansa vaikutelmat ovat vieneet häneltä kaikki Frankfurtin harhaluulot: "Kaikki valtuutetut", hän kirjoittaa keisarille, "ovat minulle osoittaneet haluavansa pikaista rauhaa; mutta minun on ollut kuitenkin helppo huomata vastaväitteiden keskeltä, että ollaan hyvin vaativia..." Hän on selvillä siitä, että suuria uhrauksia tullaan vaatimaan Napoleonilta: valloittajat eivät tyydy enää siihen, että "Ranskan täytyisi palata luonnollisten rajainsa puitteisiin"; he tahtovat jo "palauttaa sen vuoden 1792:n rajoihin".

Pelästyneenä kaikesta, mitä kuulee tai arvaa, ja peläten menettävänsä tilaisuuden, joka ei enää palaisi, Caulaincourt pyytää heti täydet valtuudet.

Hetki on Napoleonille traagillinen, hänen elämänsä ylevimpiä. Caulaincourtin sana on hänelle saapunut Troyesiin, yöllä, kun hän selailee erästä Montesquieun teosta saadakseen kärsivällisyyttä ja rohkaisua; hän miettii seuraavaa viittausta Ludvig XIV:n uljaaseen käyttäytymiseen v. 1712: "Enpä tiedä mitään niin ylevää kuin erään päätöksen, jonka meidän päivinämme elänyt monarkki on tehnyt: tahdon pikemmin hautautua valtaistuimeni sirujen alle kuin hyväksyä ehdot, joita kuninkaan ei tule kuullakaan; hänellä oli liian ylpeä mieli astuakseen alemmaksi kuin mihin hänen onnettomuutensa olivat hänet painaneet..." Ehkäpä Napoleon muisteli juuri tätä kauheata yötä, kun hän St. Helenan maanpaossa katsoi oikeaksi sanoa itsestään: "Luulen, että luonto oli määrännyt minut suuria kohtaloniskuja varten; ne kohtasivat minussa marmorisen sielun; salama ei ole voinut särkeä minua ylhäältä päin iskien, sen on täytynyt liukua."

Ympäristönsä pyynnöstä hän antaa "avoimen valtakirjan" valtuutetulleen; mutta hän lisää siihen heti varauksen, joka näyttää tekevän mitättömäksi liian laajan luvan.

Yhä enemmän hämillään "avoimesta valtakirjasta", joka hänelle annetaan ja heti peruutetaan, Caulaincourt hermostuu ja valittaa: "Minut pakotetaan kulkemaan pimeydessä ja ilman opasta..." Hänen ympärillään "ei ole ainoatakaan liittolaista, ei ainoatakaan ystävää, ei edes ketään välinpitämätöntä".

Kaikista liittolaisten valtuutetuista leppymättömin ja vihamielisin on Razumovski. Ensinnäkin hän inhoaa persoonallisesti Caulaincourtia: "En voi koskaan kohdata Vicencen herttuata", hän sanoi, "näkemättä heti hänen takanaan Enghienin herttuan haamua." Ja toiseksi hän on täydelleen samaa mieltä herransa kanssa pääasiasta: "Napoleonin kanssa ei pidä tehdä rauhaa, sillä hän on nurin menossa..." Mutta Caulaincourtilla on venäläisessä valtuuskunnassa paras uskotuista, tsaarin rakkain työtoveri, Talleyrandin hyvä ystävä ja lahjoja, Karl Nesselrode, jolle hän voi tuttavallisesti vuodattaa tunteensa.

Sotatoimet jatkuvat sillä välin. Liittolaiset etenevät kaikkialla Marnen, Seinen, Auben ja Ourcqin varsilla; eräs kasakkain kärkijoukko on saapunut aina Meluniin saakka. Napoleon näkyy todellakin "olevan nurin menossa".

Helmikuun 8:na Napoleon kirjoittaa hirveän tuskan yön jälkeen kello 4 aamulla Nogent-sur-Seinestä veljelleen Josephille:

"Pariisia ei vallata koskaan minun eläessäni... Jos saisitte tiedon tappiosta ja kuolemastani, lähettäkää keisarinna ja Rooman kuningas Rambouilletiin; käskekää Senaatin, Valtioneuvoston ja kaikkien joukkojen kokoontua Loiren varrelle... Älkää antako keisarinnan ja Rooman kuninkaan joutua vihollisen käsiin... Näkisin mieluummin, että poikani kuristettaisiin kuoliaaksi kuin että hänet kasvatettaisiin Wienissä itävaltalaisena prinssinä. En ole koskaan nähnyt näyteltävän Andromakhea ilman, että olen itkenyt Astyanaksin kohtaloa ja ilman että olen pitänyt sitä hänen onnenansa, että hänen ei ole tarvinnut elää isänsä kuoleman jälkeen... On muuten mahdollista, että vihollinen lähestyy Pariisia, silloin minä lyön hänet."

Kuten tämä viimeinen lause näyttää ilmaisevan, Napoleonin kekseliäisyys herää yht'äkkiä yhtä terävänä ja valoisana kuin kerran ennen Arcolen, Rivolin, Marengon, Ulmin, Austerlitzin ja Jenan aikana. Ja koko näyttämö muuttuu nopeasti.

Kiirehtiessään pääsemään Pariisiin liittolaiset ovat tehneet sen erehdyksen, että ovat hajoittaneet voimansa. Helmikuun 10:nnen ja 14:nnen välillä Napoleon hyökkää heidän päällensä, kunkin erikseen, ja tuottaa heille Champaubertissä, Montmirailissa, Château-Thienyssä ja Vauxchampsissa pahat tappiot. Ylpeyden ja toivon huumassa hän luulee jälleen olevansa sodan mestari; hän ei enää epäile voittavansa ja tuhoavansa liittolaiset. Bassanon herttua, joka koettaa häntä hillitä, saa tällaisen raakuudessaan suuripiirteisen vastauksen: "Leijona ei ole vielä kuollut, on liian aikaista heittää vettään sen raadolle." Vieläpä hän Champaubertin iltana sanoo marsalkoilleen: "Jos meillä huomenna on vielä yksi tällainen voitto, niin minä vien liittolaiset Reinille, ja Reiniltä on Veikselille vain yksi askel."

Onnettaren äkkinäinen paluu saa aikaan hämmingin liittolaisten keskuudessa. Itävaltalaiset ja englantilaiset aikovat jo, kukin erikseen neuvotella Napoleonin kanssa, jos Aleksanteri itsepäisesti pysyy hurjassa päätöksessään marssia vielä nopeammin Pariisia vastaan, brittiläiset valtuutetut rukoilevat häntä "olemaan odottamatta sitä hetkeä, jolloin täytyy palata Reinin toiselle puolelle", ja sallimaan "rauhan tekemisen hyväksyttävillä ehdoilla". Aleksanteri kieltäytyy: "Rauha Napoleonin kanssa ei ole koskaan muuta kuin aselepo, enkä minä ole aina halukas kulkemaan puoltatoistatuhatta kilometriä tullakseni teidän avuksenne. Minä en tee rauhaa niin kauan kuin Napoleon on valtaistuimella..." Liittokunta muodostuu yhä enemmän kaksintaisteluksi Aleksanterin ja Napoleonin välillä.

Keskinäisen kiihkeän riitaisuutensa takia äsken alkanut Châtillonin kongressi muodostuu merkityksettömäksi ja naurettavaksi. Onneton Caulaincourt, kun ei enää tiedä, ketä pyhimystä palvoa, rukoilee vielä herraansa alistumaan välttämättömyyteen; vieläpä hän uskaltaa ennustaa hänelle Bourbonien paluuta.

Mutta tarkalleen juuri silloin helmikuun 17:nä ja 18:na Schwarzenberg, lyötynä Mormantissa, Nangisissa ja Montereaussa, on pakotettu kiireesti peräytymään Langresia kohti. Sen takia Napoleon katkerasti soimaten sanoo Caulaincourtille: "Minä pidän Teitä yksityisessä vankeudessa, Te ette ymmärrä mitään minun asioistani ja annatte petkutusten vaikuttaa itseenne... Minä tahdon itse tehdä ultimatumini, pidän Pariisin menetyksen sata kertaa parempana kuin Ranskan häpäisemisen ja tuhon. Minä olen niin raivoissani hävyttömästä ehdotuksesta, jonka minulle lähetätte, että pidän itseäni häpäistynä enkä suinkaan tahdo asettua siihen tilaan, jota Teille on ehdotettu... Te puhutte aina Bourboneista – minä pitäisin parempana nähdä Bourbonit Ranskassa hyväksyttävillä ehdoilla kuin suostua häpeällisiin esityksiin, joita Te minulle lähetätte."

Caulaincourt neuvotteli varmaan niin vaikeissa oloissa, että tuskin kukaan rauhanhieroja on ollut vaikeammissa. Mutta voidakseen tehdä hänet isänmaalliselta ja siveelliseltä kannalta syyttömäksi ja pestäkseen hänet puhtaaksi kaikesta epäilystä, tarvitsisi varmaan unohtaa ensinnä hänen salaiset vehkeilynsä Pietarissa ja Erfurtissa ja hänen petoksensa Poischwitzissä ja Pragissa. Ja pitäisi kai myöskin ummistaa silmänsä sille, mitä Aleksanteri kerran katsoi voivansa todistaa Ludvig XVIII:lle mainitessaan ne erinomaiset palvelukset, jotka tämä diplomaatti on tehnyt kuninkuudelle... Mitä merkitsee tämä salaperäinen viittaus? Olisiko Caulaincourt näytellyt jotakin osaa tänä aikana niissä neuvotteluissa, joita käytiin Artois'n kreivin ja liittolaishallitsijoiden kesken parooni de Vitrollesin välityksellä ja jotka olivat ensimmäinen taipale Bourbonien paluutiellä?...

Maaliskuun 22:seen mennessä Craonnen, Laonin ja Arcis-sur-Auben ratkaisemattomat, mutta kiivaat taistelut ovat hiukan parantaneet liittolaisten sotilaallista asemaa, sallien heidän uudestaan ryhtyä hyökkäykseen. Ja Pariisi on jälleen uhattu.

Silloin tulee Napoleonille suurenmoinen ajatus, rohkeimpia, mitä hänellä koskaan on ollut: hän pujahtaa vihollisjoukkojen välitse, rynnätäkseen heidän selkäänsä, heittäytyy heidän operointilinjoilleen ja katkaisee heidän yhteytensä Reinille. Tällä manööverillä hän kyllä paljastaa Pariisin joukoistaan, mutta liittoutuneet eivät uskalla edetä lähemmäs pääkaupunkia, kun huomaavat Napoleonin olevan takanansa. Lothringissa hän, nojautuen metsiin, on voitollisesti lopettava sodan yhdellä iskulla.

Napoleon suorittaa ensimmäiset marssinsa niin taitavasti, että liittoutuneet pian eivät tiedä mitään hänestä. Mihin suuntaan hän peräytyy? Kasakkaparvet tutkivat turhaan Châlonsin, Sézannen ja Montmirailin teitä. Ei kukaan aavista, että hän marssii Maasia ja Moselia kohden Saint-Dizierin, Bar-le-ducin ja Toulin kautta.

Mutta maaliskuun 24:nä ranskalaiset kuriirit, jotka vihollinen saa kiinni, ilmaisevat yht'äkkiä Schwarzenbergille, että Napoleon on Vitryn ja Saint-Dizierin välillä, aivan kuin hän tahtoisi hyökätä itävaltalais-venäläisen armeijan kimppuun sen perääntymis- ja muonituslinjoilla. Muutamia tunteja myöhemmin uusi kaappaus – tällä kertaa tavattoman arvokas – eikä vähempää kuin Napoleonin kirje Marie-Louiselle, kirje jossa hän, selittämättömässä mielentilassa, esittää tuolle kokemattomalle ja vähäpätöiselle naiselle ihmeellisen sotajuonensa koko salaisuuden, kuinka hän on päättänyt rynnätä liittolaisten selkään, viekoitellakseen heidät kauas Pariisista ja lyödäkseen heidät Lothringissa linnoitustensa suojassa.

Kauhistuneena tästä tiedosta itävaltalainen ylipäällikkö kutsuu heti koolle sotaneuvoston Pougy'in, Arcisin ja Briennen välillä. Aleksanteri ja Fredrik Wilhelm ovat läsnä. Keisari Frans ei ole voinut saapua, sillä hän on liian kaukana Bar-sur-Aubessa. Schwarzenberg, joka huomaa jo yhteytensä Sveitsiin ja Reinille olevan katkaistun, ehdottaa, että avataan uudet yhdystiet Belgiaa kohden Châlonsin, Reimsin ja Maubeugen kautta; molempien, sekä Böömin että Schlesian armeijan täytyy ensin yhtyä Marnella ollakseen valmiit pidättämään yhdistynein voimin Napoleonin hyökkäykset. Tämä manööveri, jonka välttämättömyys määrää ja joka varaa liittoutuneille vielä muutamia menestyksellisiä tilaisuuksia, saavuttaa kaikkien hyväksymisen; toimeenpanokäskyt annetaan heti.

Mutta illan kuluessa tulee venäläiseen päämajaan, joka sijaitsee Sommepuisin kylässä kahdenkymmenen kilometrin päässä Vitrystä, suuri joukko ilmoituksia. Kasakat ovat juuri saaneet kiinni pikalähetin, joka oli tulossa Pariisista Napoleonin luo. Hänellä on kokonainen pinkka kirjeitä ja salaisia tietoja poliisiministeriltä ja valtakunnan korkeimmilta viranomaisilta. Niissä kuvataan mieltenmasennusta ja levottomuutta, tiedoitetaan lisääntyvästä kurjuudesta, maaseudun kuohunnasta, valtiorahaston ja asevarikkojen tyhjentymisestä, yleisestä rauhankaipuusta ja sodan jatkamisen aineellisesta ja moraalisesta mahdottomuudesta.

Aleksanteri miettii koko yön näitä tilannetta paljastavia ilmoituksia. Muutamia päiviä aikaisemmin Troyesissa oli Nesselrode tuonut hänen luoksensa Talleyrandin ja rojalistien lähetin parooni de Vitrollesin. Ollen hyvin vähän suosiollinen Bourboneille, koska piti heitä liian typerinä, onnettomuuden katkeroittamina ja kykenemättöminä käsittämään uutta Ranskaa, hän oli kylmästi vastaanottanut tämän "diplomaattisen kauppamatkustajan". Mutta sittemmin hän oli paljon ajatellut de Vitrollesin kiihkeitä sanoja: "Muuttakaa järjestelmää. Käykää strategisen sodan sijasta poliittista, marssikaa suoraan Pariisia kohti, jossa ei enää tahdota taistella, jossa teitä odotetaan, jonne teitä kutsutaan ja jossa teidät otetaan vastaan avoimin ovin ja avoimin sylin..." Nyt ei ole enää epäilystäkään. Kasakkain kaappaamat pikasanomat tukevat rojalistin väitettä.

Aleksanteri kutsuu heti paikalla luokseen esikuntapäällikkönsä ja lähimmän uskottunsa ruhtinas Pietari Volkonskin sekä kenraaliadjutanttinsa Barclay de Tollyn, Diebitschin ja Tollin.

Osoittaen sormellaan erästä paikkaa kartalla Aleksanteri sanoo:

– Meidän yhteytemme Blücherin kanssa ovat nyt jälleen kunnossa... Mitä nyt teemme?... Pitääkö meidän seurata Napoleonia Maasia kohden hyökätäksemme häntä vastaan kaikilla kootuilla voimillamme, jotka ovat paljon vahvemmat kuin hänen joukkonsa, vai pitääkö meidän marssia suoraan Pariisia vastaan? Mikä on teidän mielipiteenne?

Hämmästyneinä kysymyksen vakavuudesta kaikki vaikenevat. Ei kukaan uskalla ensimmäisenä lausua mielipidettään. Aleksanteri kääntyy Barclay de Tollyn puoleen:

– Te olette vanhin, sanokaa.

Tutkittuaan nopeasti karttaa Barclay lausuu:

– Meidän täytyy yhdistää kaikki voimamme, ajaa Napoleonia takaa ja hyökätä reippaasti hänen kimppuunsa, heti kun olemme hänet saavuttaneet.

Ilmaisematta ensinkään omaa ajatustaan keisari antaa merkin Diebitschille. Tämä varovana, epävarmana ja arkana esittää välittävän suunnitelman: on muodostettava kaksi armeijaa, joista toinen marssii Pariisia vastaan ja toinen ajaa takaa Napoleonia.

Toll, joka on kärsimättömänä kuunnellut, huomauttaa vilkkaasti:

– Tämä on huonoin yhdistelmä. Se tekee meidät heikoiksi kaikkialla ja meidät lyödään kaikkialla. Nykyisessä tilanteessa on vain yksi ainoa manööveri mahdollinen: meidän täytyy marssia Pariisia kohti niin nopeaan kuin suinkin kaikkine voiminemme, jättäen taaksemme vain kaksi tai kolme ratsuväen divisioonaa, jotta Napoleon ei heti huomaisi, ettemme enää seuraa häntä.

Tsaarin ilmeestä näkee, että hän hyväksyy ajatuksen. Heti Diebitsch ivallisesti virkkaa:

– Varmaan, jos Teidän Majesteettinne tahtoo palauttaa Bourbonit, me emme voi tehdä muuta kuin viipymättä marssia Pariisia vastaan kaikkine voiminemme.

Tsaari keskeyttää hänet kuivasti ja jyrkästi sanoen:

– Tässä ei ole kysymys Bourboneista, vaan Napoleonin kukistamisesta.

Mutta Barclay de Tolly lausuu vielä vastaan:

– Napoleon tulee kyllä pian huomaamaan, että emme enää häntä seuraa; hän palaa entiselle tielleen, lyö meidän ratsuväkemme hajalleen ja hyökkää takaapäin meidän marssimuodostelmiimme. Ja kuka takaa meille, että Pariisi ei puolustaudu vimmatusti ja että meidän armeijamme ei menehdy katutaisteluissa?... Sitä paitsi Pariisin valloitus ei tee meitä Ranskan herroiksi. Älkäämme unohtako Moskovan esimerkkiä... Ei, meidän täytyy suunnata kaikki joukkomme Napoleonia vastaan...

Väittely kenraalien kesken kiihtyy; kumarrutaan kartalle, mitataan välimatkoja ja arvioidaan joukkojen vahvuuksia. Silloin tsaari sanaa sanomatta lähtee huolestuneen ja hämmentyneen näköisenä vaatimattomasta huoneesta, missä sotaneuvottelua pidetään. Kun hän palaa muutaman hetken kuluttua, omituinen liekki palaa hänen silmissään. Hän ilmoittaa:

– Olen tehnyt päätökseni. Me marssimme heti Pariisia vastaan.

Ja hän komentaa tuomaan ratsunsa, lähteäkseen ilmoittamaan päätöksensä Schwarzenbergille, joka on varmaan kahden tai kolmen penikulman päässä sieltä Sommepuisin ja Vitryn välisellä tiellä.

Mitä on sitten tapahtunut Aleksanterin vetäydyttyä viereiseen huoneeseen? Hän on ruhtinas Galitsynille itse kertonut: "Minulla oli sydämeni pohjalla epämääräinen odotuksen tunne, voittamaton halu jättää kaikki Jumalan täyteen päätökseen. Sotaneuvosto jäi istumaan; jätin sen hetkeksi mennäkseni huoneeseeni. Siellä polveni taipuivat itsestään, ja minä vuodatin koko sydämeni Herran eteen..." Siten tänä vakavana hetkenä hänen henkensä hämmennys, hänen omantuntonsa ahdistukset ja tahdon epäröinnit purkautuvat mystilliseen antautumukseen.

Esikuntansa seuraamana Aleksanteri ajaa täyttä laukkaa Vitryn tietä päästäkseen Schwarzenbergin luo. Hän saapuu sinne keskipäivällä, ja Fredrik Wilhelm on parhaillaan siellä. Kaikki laskeutuvat hevosen selästä ja pitävät neuvottelua avoimella kentällä tien vieressä.

Tsaari avaa kartan ja selittää nopeasti suunnitelmansa. Preussin kuningas hyväksyy sen heti. Mutta Schwarzenberg ja hänen kenraalinsa pitävät sitä liian rohkeana: "Marssia Pariisia vastaan Napoleonin ollessa selkäpuolella on sulaa hulluutta..." Pitkän väittelyn jälkeen Aleksanteri lopulta voittaa. Päätetään, että Böömin ja Schlesian armeija marssii suoraan Pariisia vastaan, sill'aikaa kun joukko ratsuväkeä ärsyttää vihollista Saint Dizieriä kohti, muuttaakseen vihollisen suuntaa.

Tämän jälkeen Napoleon on mennyt mies; Aleksanteri on antanut hänelle lopullisen iskun.

Maaliskuun 29:nä liittolaiset ovat Pariisin edustalla.

Illalla tsaari asettuu Bondyn linnaan seitsemän kilometrin päähän Pariisin porteilta. Seuraavana päivänä kello yhtä käydessä, sill'aikana kun taistelu riehuu pohjoisrintamalla – 110.000 miestä 41.000:tta vastaan – Aleksanteri kiidättää laukkaa Butte Chaumontin huipulle, josta hänen edessään on häikäisevä näky, koko se mainehikas kaupunki, jota hallitsevat Klodvigin, Ludvig Pyhän, Henrik IV:n, Ludvig XIV:n ja Napoleonin suuret hahmot – kolmetoista vuosisataa historiaa ja millaista historiaa!... Hänen adjutanttinsa, ranskalainen emigrantti, kreivi de Rochechouart, joka oli läsnä, on jättänyt seuraavan muistiinpanon: "Kauhea kiväärituli ja alituiset hirveän tykistön yhteislaukaukset kuuluivat suuntautuvan Montmartrea kohden meidän oikealla ja Vincennesiä kohti vasemmalla puolellamme. Tänä juhlallisena hetkenä keisari, joka oli asettunut korkeimmalle kohdalle, astui yht'äkkiä alas hevosensa selästä katsellakseen mahtavaa näytelmää, joka avautui hänen eteensä. Hän kysyi minulta, tunsinko Pariisin ja voisinko osoittaa hänelle tärkeimmät rakennukset. Annoin hänelle hänen haluamansa selitykset; mutta pian herkesin huomatessani, että hänen kaunis hahmonsa kävi yht'äkkiä vakavaksi. Hän ei kysellyt enää, sillä hän oli kokonaan mietteisiinsä vaipuneena. Mitä hän haaveksi?... Mutta pian hän heräsi kanuunanjyrinään, joka läheni meitä... Varmaan hän sanoi itsekseen kuten Napoleon viisitoista kuukautta aikaisemmin nähdessään Moskovan edessään: 'Kas tuossa se on se kuuluisa kaupunki!... Kyllä olikin jo aika!...'" Mutta me tiedämme enemmänkin, Aleksanterin kirjeestä äidilleen ja hänen tuttavallisista keskusteluistaan Galitsynin kanssa, että sanoin lausumaton liikutus kohotti hänen sieluansa, samalla kun hän hämmästyneenä toisteli: "Jumalallinen kaitselmus on siis ylhäisessä viisaudessaan sallinut, että tämä on tapahtunut minun kauttani... minun kauttani!..."

Maaliskuun 31:nä Pariisi antautuu. Näytellen jo jalomielisen ja ritarillisen rauhantekijän osaa Venäjän itsevaltias tahtoo säästää pariisilaiset kaikilta kostotoimenpiteiltä, kaikelta väkivaltaisuudelta ja vieläpä siltä "nöyryytykseltä, että he saisivat nähdä kaupunkinsa avaimet jossakin Euroopan museossa". Kaupunginvaltuuston jäsenet eivät tahdo uskoa korviaan, kun Aleksanteri, kaunis vilpittömyyden katse silmissä, sanoo heille: "Älkää pelätkö ensinkään yksityisten asuntojenne enempää kuin julkisten rakennustenne puolesta... Sotamiehiä ei majoiteta asukkaiden luo; teidän ei tarvitse muuta kuin hankkia heille ravintoa... Teidän santarmistonne ja kansalliskaartinne saavat pitää huolta järjestyksestä... Minä otan koko pääkaupungin suojaani... Minulla ei ole vihollisia Ranskassa, tai oikeammin minulla on vain yksi vihamies, mutta hän ei hallitse enää... Minä olen tullut tuomaan teille rauhaa!"

Kello 11 tsaari, jonka edellä ratsastavat hänen kaartinsa punaiset kasakat ja Preussin kaartin valkeat kyrassieerit, saapuu chevalierikaartin univormuun pukeutuneena Pantinin tullista Pariisiin! Hän nousee kauniisti, kuten aina, solakan ja herkän arabialaisen harmaan tamman, "Eclipsen", selkään, jonka Napoleon hänelle lahjoitti Erfurtin kokouksen päätyttyä. Hänen vasemmalla puolellaan on Preussin kuningas, jonka ulkoasu muistuttaa jotakin vertauskuvaa tai statistia, ja hänen oikealla puolellaan on itävaltalainen ylipäällikkö, ruhtinas Schwarzenberg, joka edustaa herraansa Itävallan keisaria; sillä Frans I on jättäytynyt jälkeen Chaumontiin, koska hän ei tahdo erityisesti kiirehtiä näyttäytyäkseen voitetun vävynsä ja paossa olevan rakkaan Marie-Louisensa pääkaupungissa. Heidän takanaan on tavattoman lukuisa esikunta ja noin kolmekymmentätuhatta miestä, venäläisiä, tatareja, kirgiisejä, saksalaisia, itävaltalaisia, kroatteja ja unkarilaisia, jotka vielä eilen taistelivat niin vimmatusti, mutta joiden uljas käynti ja ryhti eivät osoita väsymystä.

Saint-Martinin esikaupungissa on vähän väkeä ikkunoissa ja katukäytävillä; vastaanotto on vaitelias, ihmiset ovat hämmästyneen tai vihaisen näköisiä.

Saint-Denisin portista alkaen on yleisöä jo enemmän. Kuuluu huutoja: "Eläköön keisari Aleksanteri!... Eläköön Preussin kuningas!... Eläkööt liittolaiset!... Eläkööt meidän vapauttajamme!..." Siellä täällä huudetaan vain arasti: "Eläköön Bourbonit!..."

Samassa määrässä kuin kulkue etenee, kasvaa kansanjoukko ja vastaanotto käy yhä lämpimämmäksi, voitonriemuiseksi. Parvekkeilla, ikkunoissa, kaikkialla näkee valkoisia lippuja. Ja katselijat, Pariisin historian lähtemättömäksi häpeäksi, kohottavat hurjia suosionhuutoja ohimarssiville valloittajille.

Champs-Elysées'lle saavuttuaan hallitsijat ottavat vastaan joukkojen paraatin. Yleisön innostus on korkeimmillaan. Voidakseen paremmin katsella kaunista Venäjän itsevaltiasta, joka säteilee hilpeyttä ja majesteettia kuin mikäkin puolijumala, muutamat korkeimpaan seurapiiriin kuuluvat nuoret naiset, joiden nimet jääkööt mainitsematta, pujottautuvat keisarillisen saattueen punaisten kasakkain keskelle ja nousevat ylpeästi heidän hevostensa selkään kasakkain taakse. Aleksanteri, joka huomaa heidät, sanoo nauraen Schwarzenbergille: "Kun eivät kasakkani vain ryöstäisi näitä uusia sabinittaria!"

Sen jälkeen hallitsijat menevät kukin eri taholle. Fredrik Wilhelm asettuu ruhtinas Eugenen hotelliin, rue de Lillen varrella. Keisari Fransille, joka saapuu muutaman päivän kuluttua, on varattu Neuchâtelin ruhtinaan hotelli boulevard des Capucines'in varrella, ja ruhtinas Schwarzenberg tulee esikuntineen asumaan Saint-Cloud'n palatsissa.

Juuri tänä päivänä jos milloinkaan Aleksanteri on ansainnut Napoleonin hänelle antaman lisänimen, "Pohjolan Talma". Mutta näytelmä ei ole vielä päättynyt.

Erinomaisessa tahdikkuudessaan Aleksanteri on kieltäytynyt asumasta Tuileries'ssa, tahtoen siten menetellä toisin kuin Bonaparte, joka vieraan pääkaupungin herrana ylpeili siitä, että vielä samana iltana meni maata pääkaupunkinsa menettäneen hallitsijan vuoteeseen. Aleksanteri sen sijaan on valinnut asunnokseen hiljaisen Elyséen palatsin. Mutta viime hetkenä hän osuu vielä parempaan paikkaan. Talleyrand, jolla on ollut pitkä ja tuloksellinen salainen neuvottelu Nesselroden kanssa, on ehdottanut, että Aleksanteri asettuisi rue Saint-Florentinin hotelliin, josta hän Tuileries'n puutarhan ja Place de la Concorden kautta voisi joka päivä käydä pariisilaisten hämmästyneiden katseiden ihailtavana. Keisari suostuukin ehdotukseen.

Samana päivänä Aleksanteri ottaa vastaan koko hovin kunnianosoitukset. Hovi on kärsimättömänä odottanut tietoa, millainen uusi hallitusjärjestelmä on oleva, voidakseen siitä saada etua. Vähimmän tungettelevia eivät ole ne, joiden jo pelkästä ujoudesta olisi pitänyt olla näyttäytymättä; tulvimalla tulvii ahneita, vehkeilijöitä ja luopioita. Chateaubriandin lennokas iva on kuvannut, Tacitusta ja Saint-Simonia muistuttavin piirtein, "kaikki nuo juonittelijat, jotka pitelivät pienissä likaisissa käsissään historian suurimpiin kuuluvan miehen ja maailman kohtaloa!..." Näiden kataluuksien puitteeksi olisi paremmin sopinut Beneventon ruhtinaan talo.

Tämän jälkeen Aleksanterin asema liittokunnan ratkaisutuomarina vahvistuu lopullisesti. Hänen täytyy viipymättä ottaa kanta kolmessa kysymyksessä, joista koko Euroopan lähin tulevaisuus riippuu: ne ovat Napoleonin vallasta luopuminen, Bourbonien takaisin pääsy ja rauhan ehdot. Ulkonaisesti kohteliaana ja vaatimattomana hän osoittaa tässä tehtävässään itsenäisyyttä, katsantokannan ylevyyttä ja johtajataitoa, joka tekee kaikkiin erinomaisen vaikutuksen. Se on hänen elämänsä kaunein hetki; se tuo mieleen Goethen sanat: Der Mann steigt mit seinem Ziel, "mies kohoaa päämääränsä mukana".

Napoleoniin nähden hänen ajatuksensa sisältyvät siihen suuttumuksen huudahdukseen, joka häneltä pääsi Moskovan valloituksen ja hävityksen jälkeen: "Hän tai minä, minä tai hän!... Mutta yhdessä me emme voi hallita!"

Palavan Moskovan muisto ei ole tämän leppymättömän vihan ainoa aihe. Hänen humaanisuutensa, joka on vilpitön, ei voi tänään antaa suurelle voitetulle anteeksi niitä kolmea miljoonaa ihmishenkeä, jotka hän on uhrannut himon, valheen ja ylpeyden huumassa. "Napoleonin kukistuminen", sanoo hän, "ei ole ainoastaan politiikan pakottava välttämättömyys; sitä vaatii myöskin kristillinen omatunto, maailmalle osoitettavana oikeuden ja siveyden esimerkkinä..." Ehkäpä hänen olemuksensa taustaltakin voisi keksiä myöskin persoonallisemman motiivin, joka on vähemmän mieltä ylentävä, nimittäin hämärän häpeäntunteen, mykän suuttumuksen, että oli vielä äskettäin antanut pettää itsensä Tilsitin hyväilyillä ja harhanäyillä.

Heti siirryttyään rue Saint-Florentinin hotelliin Aleksanteri neuvottelussa, jossa ovat mukana Preussin kuningas, ruhtinas Schwarzenberg, Talleyrand, Dalbergin herttua, kenraali Pozzo di Borgo, abbé de Pradt ja Nesselrode, asettaa ratkaistavaksi kysymyksen: "Onko tehtävä rauha Napoleonin kanssa ottamalla varteen kaikki varokeinot häntä vastaan vai julistettava Marie-Louisen johdolla holhoojahallitus vai palautettava Bourbonien monarkia?" Hän ei missään tapauksessa tahtoisi tehdä väkivaltaa Ranskalle, joka huolimatta Bordeaux'n vallankumouksesta, huolimatta valkoisista nauhoista, joita näkyy Pariisissa, ja huolimatta kauniiden pariisittarien mielenosoituksista Place de la Condordella, tuntuu vastustavan entisten valtiaittensa paluuta.

Talleyrand, joka nyt on asettunut Bourbonien kannalle, käyttää koko kylmän ja selvän kaunopuheisuutensa varaston todistaakseen, että ei mikään muu ratkaisu kuin Bourbonien paluu voi tulla kysymykseen, koska heillä on se etu ennen muita, että heissä olennoituu periaate:

– Periaatteen kannattajina me olemme voimakkaat; vastarinta häipyy nopeasti. Siis ei ole olemassa muuta kuin yksi periaate: Ludvig XVIII; hän on laillinen kuningas.

Tämä onnellinen kaavalause saa tsaarin suostumuksen, joka ilmaisee mielipiteensä selvin sanoin:

– Mikään sovittelu Napoleonin kanssa ei voi tulla kysymykseen; rauha kiedottuna vaikkapa mihin turvallisuustakeihin tahansa ei olisi muuta kuin välirauha... Holhoojahallitus on niinikään mahdoton; isä on voittamaton este pojan hallitukselle.

Mitä on siis tehtävä Napoleonille?... Maahanlyötynä Fontainebleaussa leijona on voitettu; mutta hän ei ole kuollut, hän ei ole edes aseista riisuttu.

Hänen käytettävänään on vielä 60.000 miestä; liittolaiset voisivat varmaan asettaa häntä vastaan 240.000. Mutta mitä he panisivatkaan vaaralle alttiiksi, jos pakottaisivat hänet epätoivoiseen taisteluun, joka voisi nostattaa koko Ranskan hänen taakseen?... Täytyy siis taivuttaa hänet luopumaan kruunustaan. Sitä ennen kuitenkin täytyy Senaatin suostua julistamaan hänet valtaistuimensa menettäneeksi ja nimittämään väliaikaisen hallituksen. Talleyrand, joka on mestari luopumislupausten ja niiden kieltämisen pelissä, on pian saanut aikaan tämän kaksoistuloksen.

Näyttämö siirtyy Pariisista Fontainebleauhon, neuvottelut alkavat huhtikuun 30:nä; Caulaincourt on niiden päävälittäjä.

Marsalkkojensa hylkäämänä ja melkeinpä huonosti kohtelemana, he kun nyt luulevat voivansa lukea hänelle lakia, Napoleon kieltäytyy luopumasta valtaistuimestaan; mutta jos hän luopuu, niin hän tekee sen vain poikansa hyväksi. Senaatin päätös, joka on julistanut hänet valtaistuimensa menettäneeksi, ei hänen silmissään ole minkään arvoinen. "Mitä tulee liittoutuneihin, minä muserran heidät Pariisin edustalla...!" Se on hänen viimeinen sanansa.

Caulaincourt, Macdonald ja Ney tuovat heti Pariisiin kieltävän vastauksen; he saapuvat keskiyöllä Rue Saint-Florentinin hotelliin.

Väliaikaisen hallituksen jäsenillä on parhaillaan istunto.

Hämminki ja kauhistus leviää heti heidän keskuuteensa heidän ajatellessaan, että keisarillinen hallitusmuoto säilyisi: "Holhoojahallitus olisi vain naamioitu keisarivalta, korkeintaan lyhytaikainen välihallitus... Tiikeri olisi sen takana." He rukoilevat siis tsaaria vielä tänä yönä tunnustamaan Bourbonit. Eikö hän ole juhlallisesti ilmoittanut maaliskuun 31:nä, että hän ei ryhtyisi enää keskusteluun Bonaparten eikä minkään hänen perheensä jäsenen kanssa?... Juuri tähän selitykseen luottaen väliaikaisen hallituksen jäsenet ovat suostuneet yhteistyöhön. Heitä uhkaisi hirveä kosto, jos Napoleonille jäisi muodossa tai toisessa vähinkään vaikutusvalta!...

Aleksanteri on neuvoton ja melkeinpä järkyttynyt; hän pyytää, että hänet jätettäisiin yksin neuvottelemaan Napoleonin valtuutettujen kanssa.

Caulaincourt, Macdonald ja Ney ajavat innolla keisarillisen dynastian asiaa; he vetoavat aina keisarilleen alttiin armeijan tunteisiin, armeijan, joka on valmis epätoivon puuskassa koettamaan sodan viimeistä onnea; he huomauttavat lopuksi, että holhoojahallitus vastaisi mitä laajimmassa määrässä Ranskan kansan syvimpiä toiveita.

Perustelu, joka vaikuttaa enimmin Aleksanteriin, on se, että Napoleonin käytettävänä on vielä joukkoja, joiden alttius on valmis mihin uhrauksiin hyvänsä: kuusikymmentätuhatta sotamiestä keskitettyinä Essonnen taa!... Uskaltavatko liittoutuneet jättää kohtalonsa Pariisin lähellä tapahtuvan suuren taistelun varaan?... Kannattaako vastenmielisten Bourbonien takia ryhtyä tähän uhkapeliin?... Oli miten hyvänsä: Aleksanterin täytyy voittaa ja syöstä valtaistuimelta Bonaparte. Se vasta riittäisi kostamaan Austerlitzin ja Friedlandin tappiot, Tilsitin ja Erfurtin häpeän ja Moskovan häväistyksen...! Mutta suostuuko Schwarzenberg ryhtymään tähän suureen taisteluun Essonnen varrella Pariisi selän takana? Eikö hän tahdo jättää pääkaupungin turvatakseen yhdyslinjansa Belgiaan Oisen laakson kautta?...

Kun Aleksanteri ajattelee näitä mahdollisuuksia, niin ahdistus pusertaa häntä, ja neuvottomuus kuvastuu hänen silmissään, Macdonald huomaa sen ja esittää vaatimuksensa entistä tiukemmin.

Nuo kolme valtuutettua luulevat jo voittaneensa asiansa. Silloin, 5:nä huhtikuuta kello 2 aamulla ilmoitetaan tsaarille Schwarzenbergin adjutantti, joka tuo sanan, että kuudes ranskalainen armeijakunta, Marmontin armeijakunta, joka on koolla Essonnen varrella, on juuri siirtynyt itävaltalaisten puolelle.

Armeija itse on siis Napoleonia vastaan!... Ei ole siis muuta tehtävää kuin myöntyä ja luovuttaa paikka Bourboneille.

Ikäänkuin vapautuneena suuresta painosta Aleksanteri huudahtaa:

– Katsokaahan, kuka ratkaisee kiistan!... Tämä on selvästi Kaitselmuksen käsky; minun täytyy siihen alistua.

Tsaarilla on nyt tilaisuus jalomielisyyteen. Hänen luonnollinen hyvyytensä ja ehkäpä vielä enemmän hänen taipumuksensa kauniisiin eleihin panevat hänen suuhunsa ylevät sanat.

– Olen ollut keisari Napoleonin ystävä ja uskollinen liittolainen. Hän on pakottanut minut sotaan... Nyt kun hänet on voitettu, minä annan hänelle anteeksi kaiken pahan, minkä hän on tehnyt maalleni; minä unohdan hänen vääryytensä ja tulen uudelleen hänen ystäväksensä... Tahdon, että hän saa pitää keisarin arvonimensä. Me annamme hänelle Elban saaren suvereenisesti hallittavaksi ja kaksi miljoonaa frangia vuotuista avustusta. Hänen perheensä saa runsaan eläkkeen. Jos hän ei hyväksy Elban saarta ja jos hän ei saa tyyssijaa missään, tulkoon minun valtioihini. Olen kohteleva häntä siellä jalomielisesti; teen kaiken, mikä minusta riippuu lieventääkseni niin suuren ja niin onnettoman miehen kohtaloa... Hän voi luottaa Aleksanterin sanaan.

Eikä tämä ole ollenkaan tyhjä sana. Tsaari saa kestää ankaran taistelun väliaikaista hallitusta ja liittoutuneita ministerejä vastaan, jotta Napoleon saisi Elban saaren suvereenisuuden ja luvatun apurahan. Talleyrand, Hardenberg ja Castlereagh olisivat halunneet hänet lähetettäväksi Azorien saarille keskellä valtamerta, 450 penikulman päähän Portugalin rannikolta; heidän kostonhaluinen mielensä suuntautui jo St. Helenalle asti.

Noina raskaina päivinä, jotka ovat niin täynnä vehkeilyä, vihaa ja narrimaisuutta, Aleksanteri säilyttää tahdikkuutensa ja malttinsa, selvänäköisyytensä ja lujuutensa. Häntä auttaa siinä paljon hänen mielikuvituksensa ja ajatuksensa eriskummallisen korkea lento. Nythän on pääsiäisviikko, ja hän on alituisesti seurannut sen monilukuisia liturgioja lähetystönsä kappelissa. Hänellä on aina Vapahtajan kuva silmiensä edessä.

Nyt on Ranskan tie avattu Bourboneille.

Huhtikuun 6:na Senaatti aina ihailtavana kyynillisyydessään ja alistuvaisuudessaan julistaa: "Ranskan kansa kutsuu vapaasta tahdosta valtaistuimelle Ranskan viimeisen kuninkaan veljen Ludvig Stanislavs Xavierin."

Kuusi päivää myöhemmin tapahtuu Artois'n kreivin, "Monsieur'n" juhlallinen tulo Pariisiin suurenmoisen venäläisistä, itävaltalaisista ja preussilaisista muodostetun saattojoukon seurassa. Senaatti antaa hänelle kuningaskunnan valtionhoitajan tehtävät.

Ludvig XVIII, jota reumaattinen kohtaus pidättää Englannissa, saapuu vasta huhtikuun 29:nä Compiègneen, jossa kahta päivää myöhemmin tsaari käy häntä tapaamassa.

Heti ensi hetkestä asti molempien monarkkien harjakset ovat pystyssä toisiaan vastaan. Aleksanteri on lähettänyt edellään valtuutettunsa viemään lämpimät onnittelunsa, joihin hän on liittänyt viisaan neuvon, että Ludvig hallitsisi Ranskaa vapaamielisesti, antaen arvon kahdenkymmenenviiden kunniakkaan vuoden muistolle. Pyhän Ludvigin perillinen, joka on hyvin varma itsestään ja oikeuksistaan, pitää koskemattomana ja pyhänä uskonkappaleena hänen kruununsa etevämmyyttä kaikkiin maailman kruunuihin verraten ja katsoo sentähden tätä tuttavuuden johdantoa sopimattomaksi.

Ja itsevaltias saakin sen heti huomata.

Ensinnäkin, lähtemättä nojatuolistaan kuningas tarjoaa hänelle yksinkertaisen tuolin. Sitten seuraa muutamia kylmiä hymyilyjä, muutamia tyhjiä kohteliaisuuksia ja politiikan alalla vielä tyhjempiä vastauksia.

Tämän loukkaavan alun jälkeen Ludvig XVIII pyytää vieraansa ottamaan haltuunsa hänelle määrätyn huoneiston. Vanhentuneen etiketin mitä joutavimpien muotojen mukaan Aleksanteri viedään pitkän huonerivin läpi, jossa on komeita Artois'n kreiville, Angoulemen herttualle ja herttuattarelle sekä Berryn herttualle kuuluvia loistosalonkeja; hänen huoneistonsa, jonne päästään pimeitä käytäviä pitkin, on sangen vaatimaton, ja siinä on tavallisesti asunut palatsin komentaja.

Tällainen vastaanotto kylmentää tsaarin. Hänen tarkoituksensa on ollut viipyä Comptegnessä huomiseen asti, mutta hän päättääkin lähteä samana iltana päivällisen jälkeen. Hänen adjutanttinsa, kenraali Pozzo di Borgo – Bonaparten entinen kilpailija Korsikassa – pyytää nöyrästi, että Aleksanteri ei olisi tietävinään. Kuninkaan puolustukseksi on sanottava, että tämän ennenaikaisesti vanhentuneen miehen lihavuus ja voimattomuus ovat tehneet hänet mahdottomaksi suorittamaan isännän tehtäviä. Aleksanteri vastaa ivallisesti:

– Hänen pitäisi antaa Angoulemen herttuattaren olla edustajanaan, hänellä kun on kaikki taloudenhoitajattaren edellytykset!

Päivällisillä ei Venäjän keisaria kohdella sen huomaavammin. Ludvig XVIII menee ensimmäisenä ruokasaliin. Sitten huomatessaan hovimestarin, joka määrää tarjoilun järjestyksen, epäröivän, hän huutaa hänelle kimakalla äänellä "minulle ensinnä!" Kuninkaitten Agamemnon kuohahtaa mielessään, hänestä tuntuu kuin häneltä häpeämättömästi tahdottaisiin viedä valtikka ja diadeemi.

Noustuaan pöydästä suuttuneena ja loukkaantuneena hän heti lähtee Pariisiin. Matkakumppaleiltaan hän ei enää salaa suuttumustaan.

– Ludvig XIV ei suurimman mahtinsa päivinä olisi minua vastaanottanut toisin Versaillesissa... Luulisi melkein, että hän on juuri nostanut minut uudelleen valtaistuimelleni... Heti hänen luokseen tultuani teki vastaanotto minuun sellaisen vaikutuksen kuin olisi pääni päälle heitetty sangollinen jäätä.

Epäilemättä Aleksanteri muistaa myöskin uuden kuninkaan häpeämättömän selityksen Englannin hallitsijaprinssille, hänen jättäessään Suur-Britannian maakamaran: "Jumalan jälkeen minun on kiittäminen Teidän Kuninkaallista Korkeuttanne siitä, että minun sukuni on jälleen saatettu esi-isien valtaistuimelle."

Compiègnessä saatu haava koski Aleksanterin sielun herkimpään kohtaan. Tämä ehkä selittää, miksi Chateaubriand, joka silloin asui Rue de Rivolilla, aivan lähellä rue Saint-Florentinia, saattoi kirjoittaa seuraavan kummallisen huomion hänestä: "Aleksanterissa oli jotakin tyyntä ja surullista; hän liikkui Pariisissa ratsun selässä tai jalkaisin vailla seuraa ja eleitä. Hän oli ikäänkuin hämmästynyt voitonriemustaan. Hänen miltei heltyneet katseensa suuntautuivat harhailevina kansaan, jonka ylemmyyden hän oli näkevinään. Olisi tehnyt mieli sanoa, että hän piti itseään barbaarina meidän keskuudessamme, aivan kuin roomalainen tunsi itsensä ujoksi Ateenassa... Hän ei varmaan koskaan unohtanut kuninkaalliselta invalidilta saamaansa nöyryyttävää vastaanottoa."

Selvään osoittaakseen, että hänellä ei ole mitään tekemistä vastenmielisten Bourbonien kanssa, Aleksanteri antautuu ystävällisiin suhteisiin napoleonilaisten kanssa.

Marie-Louise asuu vastaiseksi Rambouillet'issa. Aleksanteri käy siellä kunniatervehdyksellä ja valittamassa surua. Ei kenenkään mieleen johdu sanoa pahaa sanaa tästä hiukan arkisesta kohteliaisuuden eleestä Habsburgin tytärtä kohtaan.

Se on vain alkusoittoa.

Pian hän ilmoittautuu Malmaisonissa keisaritar Joséphinelle ja sitten Hotel Ceruttissa kuningatar Hortenselle. Hän tulee nopeasti heidän alituiseksi, melkein jokapäiväiseksi vieraakseen. Beuharnais'n daamit, kuten on tapana sanoa Tuileries'ssä, saavat hänet pontevasti puoltamaan heidän etujaan, joita tuho uhkaa joka taholta.

Tsaari ei kauan tyydy pelkkään viralliseen seurusteluun. Hänen luonnonlaatunsa monisäikeinen romanttisuus saa hänet tuntemaan yhtäaikaa viehätystä äitiin ja tyttäreen. Molemmat vastaavat siihen. Joséphine, joka nyt on viidenkymmenen ja yhden vuoden vanha, ei ole ensinkään kadottanut vielä suloansa. Hän näyttelee siis puolustavan ja lupailevan, alakuloisen ja hymyilevän kiemailunsa osaa ihmeteltävästi. Hortense, joka on vähintään kahdenkymmenen vuoden vanha, joka ei koskaan ole ollut kauniimpi kuin nyt ja joka aina on rakkaudenjanoinen, ei häikäile päästää seikkailua niin kauas kuin mahdollista. Näissä uskalletuissa huvitteluissa Aleksanteri hämmästyttää uusia ystävättäriään monta kertaa odottamattomilla mystillisyyden lennoillaan.

Mutta täällä alhaalla ei mikään ole pysyvää. Toukokuun 29:nä Joséphine kuoli melkein yht'äkkiä. Vaikka olikin sairas, hän ei tahtonut peruuttaa tanssiaisia, jotka hän pani toimeen tsaarin kunniaksi. Hän ei myöskään voinut kieltää itseltään iloa näyttäytyä hänelle ihanassa, liian kevyessä, liian avokaulaisessa puvussa. Kävellessään yöllä vastustamattoman viehättäjän käsivarressa Malmaisonin tuoksuvassa puistossa hän kylmettyi. Hänen kuolinkamppailunsa oli lyhyt. Aleksanteri pysyttäytyi viereisessä huoneessa. Hurmattuaan niin monta miestä Joséphine ei voinut erota elämästä sopusointuisemmin.

Hänen hautauspäivänänsä oli Rueilin kirkon edessä kaunis venäläinen kaartin rykmentti osoittamassa poismenneelle keisarinnalle viimeistä kunniaa.

Ja lieventääkseen Hortensen surua tsaari antoi tuoda hänelle sen, mitä hän yli kaiken kunnianhimoisesti odotti, kuninkaallisen vahvistuskirjan, joka antoi hänelle Saint-Leu'n herttuattaren arvon ja neljänsadantuhannen frangin vuotuisen eläkkeen, mitkä Aleksanterin oli täytynyt väkisin kiskoa pahansuovalta ja itsepäiseltä Ludvig XVIII:lta.

Romanttisten askartelujen väliaikoina Aleksanteri sai pariisilaissalongeilta runsaasti sitä suitsutuksen ja kunnian tuoksua, jota ilman hän ei tästä lähtien voinut elää.

Vietettyään 10 vuotta maanpaossa madame de Staël oli juuri palannut Pariisiin. Hänen toitottava innostuksensa tulvi heti yli äyräittensä Euroopan pelastajaa kohti. Hän kirjoitti Aleksanterille huhtikuun 25:nä: "Sire, Englannin perustuslakia on kaikkina aikoina katsottu täydellisyyden korkeimmaksi asteeksi, jolle ihmiskunta voi kehittyä. Teidän Majesteettinne on esittänyt sen perusaatteet Ranskalle ja hetkenä, jolloin vieras maahantulo peloitti kaikkia, Teidän aseenne ovat antaneet meille laillisen kuninkaan ja vapaan hallituksen. Siinä tapaus vailla vertaistaan historiassa... Minä olen nähnyt Teidät yhtä suurena vastoinkäymisessä kuin nyt olette suuri inhimillisen myötäkäymisen huipuilla..."

Heti kun hän oli saanut talonsa kuntoon, hän otti siellä vastaan Aleksanterin ynnä kaikki seuramaailman poliittiset ja kirjallisuuden kuuluisuudet, jotka hän saattoi saada kokoon. Eräänä iltana Aleksanteri tapasi siellä molemmat Humboldtit, Mathieu de Montmorencyn, Lavalin herttuan, Gentzin, Talleyrandin, Kuurinmaan herttuattaren, Euynesin herttuattaren, Camille Jordanin, mme Recamier'n, Sismondin, Lallys-Tollendalin, Caulaincourtin ja La Fayetten. Kaikkien vaietessa päästi Aleksanteri vihansa Bourboneja vastaan valloilleen: "Kukaan heistä ei ole kyennyt minua ymmärtämään, sillä he ovat vanhentuneiden ennakkoluulojen vallassa... Onnettomuus ja maanpako eivät ole heille opettaneet mitään... Ainoastaan Orleansin herttua ajattelee vapaammin ja ymmärtää Ranskan, koska hän on älykäs ja hänellä on avoimet silmät ja mieli... Muista ei ole paljon toivoa..."

Eräs läsnäolleista kirjoitti muistiin: "Tätä kesti kolme tuntia ja kaikki olivat täynnä mielenkiintoa."

Mistä Aleksanteri löytää aikaa käsitelläkseen valtiollisia asioita, joista tärkeimmät ovat rauhanneuvottelut, kun tällainen levoton elämä ajaa hänet alituisesti näyttämölle?

Hänellä on kuitenkin siihen aikaa, ja niissä kiivaissa keskusteluissa, jotka päättyvät toukokuun 30:nä, on hänen henkilökohtaisen vaikutuksensa kieltämätön leima. Tämä vaikutus on hillitsevää ja rakentavaa laatua. Aleksanteri huolehtii tulevaisuudesta, ja sen takia hänen mielestään voimakas Ranska on välttämätön Euroopan tasapainolle. Hän ei siis salli, kuten Castlereagh, Metternich, Stein ja Hardenberg sekä koko sotilasryhmä tahtoisivat, että liittoutuneet ajaisivat voittonsa äärimmäisen pitkälle.

Toukokuun 30:n sopimus tuottaa kyllä Ranskalle tuskallisia menetyksiä, koska se riistää siltä kaikki sen 1792 jälkeen tekemät valloitukset ja ajaa sen takaisin vanhan monarkian rajoihin, viemättä kuitenkaan Philippevilleä, Marienburgia, Landauta ja Sarrelouis'ta, Annecya ja Chambérya; mutta se ei vaadi sotaveroa eikä korvausta. Ranska ei siis kaikenkaikkiaan, kuten Aleksanteri ja Talleyrand tahtoivatkin, saanut maksaa liian paljoa sotaisista seikkailuistaan ja suhdattomista valloituksistaan kahdenkymmenen kahden vuoden aikana.

Kesäkuun 2:na liittoutuneet hallitsijat lähtevät Pariisista; 5:nä kaupunki on tyhjennetty: Ludvig XVIII on vihdoin yksinään kuningaskuntansa herrana.

Pariisista tsaari lähtee Lontooseen, jossa Katariina Pavlovna par'aikaa hurjasti huvittelee. Tämän "rakkaan hullun" näkeminen pitkän ajan jälkeen ei yksin aiheuta tätä matkaa. Aleksanterilla on raskaita poliittisia huolia.

Liittoutuneet eivät ole voineet sopia laajojen, tämän jälkeen Ranskan yliherruudesta vapautuneiden, alueiden kohtalosta. Mitä he tekevät Puolalle, Saksenille, Hannoverille, Reininmaalle ja koko Italialle? Todettuaan erimielisyytensä ja jokainen arvaten toisten vihamielisyyden he, keksimättä parempaa keinoa, siirtävät näiden kysymysten ratkaisun kongressiin, joka ensi syksynä kokoontuisi Wieniin.

Mutta jos Venäjän keisari kaikkien mielestä on liittokunnan päällikkö, niin ruhtinas Metternich on tullut sen ministeriksi. Näiden kahden miehen kilpailu on peräisin jo varhemmalta ajalta. Se syntyi Kaliszin kokouksen aikana ja jatkui Teplitzissä, Frankfurtissa ja Chaumontissa. Pariisissa se myrtymistään myrtyi ja oli pian kääntyvä kaksintaisteluksi. Tsaari näyttää tahtovan varata itselleen valmisteilla olevien neuvotteluiden korkeimman johdon. Metternich työskentelee salaisesti, jotta ranskalaisen hegemonian kukistuminen ei johtaisi venäläiseen hegemoniaan.

Aleksanteri matkustaa Lontooseen pääasiallisesti hankkiakseen sieltä selkänojaa Itävallan pahoja aikeita vastaan.

Mutta hillittömällä kielellään, yltiöpäisellä käytöksellään ja suurilla käskevillä eleillään Katariina Pavlovna vieroittaa muutamassa päivässä Aleksanterista hallitsijaprinssin ja prinssin rakastajattaren, kaikkivaltiaan lady Hertfordin sekä kaikki kruunun ministerit. Metternichin, joka myöskin oleskelee Lontoossa, on siten helppo käyttää hyväkseen Englannin tunnettua epäluuloa Venäjää kohtaan: Aleksanterin salainen ajatus, sanoo hän, on perustaa uudelleen Puolan kuningaskunta Romanovien valtikan alaisena, mikä jälleen hävittäisi Euroopan tasapainoa. Ainoastaan Itävallan ja Englannin läheinen yhteistoiminta voi hillitä Venäjän kunnianhimoiset pyrkimykset. Frans I:n ministeri voikin pian kirjoittaa herralleen: "Hänen kuninkaallinen korkeutensa hallitsijaprinssi on ottanut minut vastaan mitä suurimmalla hyväntahtoisuudella. Se on ilmennyt meille edullisessa politiikassa... Venäjän keisari menettää joka päivä paljon suosiotaan hallitsijaprinssin, ministerien ja yleisön silmissä... Samalla kasvaa suuresti huomaavaisuus Itävaltaa kohtaan. Hallitsijaprinssi vaatii, että minä seuraan häntä Portsmouthiin ja palaan sitten tänne sekä viivyn täällä ainakin kaksi päivää voidakseni sopia hänen ja kansleri Hardenbergin kanssa yhteisestä esiintymisestä kongressissa..." Siten Wienin neuvottelut ennustavat jo pahaa venäläiselle Agamemnonille.

Ikävän Lontoon-matkan jälkeen Aleksanteri astuu laivaan Doverissa kesäkuun 20:na ja kulkien Belgian läpi keskeytymättömien suosionosoitusten saattamana hän levähtää Badenin hovissa, jossa keisarinna Elisabet, josta hän on ollut erillään kaksikymmentä kuukautta, oleskelee äitinsä luona.

Siellä tulee häntä vastaan Pyhän Synodin ja valtakunnan neuvoston lähetystö, nöyrästi pyytäen, että hän suvaitsisi suostua vastaanottamaan arvonimen "Siunattu" ja sallia muistopatsaan pystyttämisen, jossa olisi omistussanat "Hallitsijain palauttajalle kiitollinen Venäjä". Puoleksi vaatimattomuudesta ja puoleksi turhamaisuudesta hän suostuu arvonimen vastaanottamiseen, mutta kieltäytyy muistopatsaasta. Heinäkuun 19 p:nä hän saapuu Nevan rannalle, jossa hänen äitinsä, leski-keisaritar on antanut valmistaa hänelle suurenmoisen vastaanoton.

Luulisi, että Aleksanteri niin täydellisen voiton kruunaamien, kovien koetusten jälkeen nyt olisi tyytyväinen ja iloinen palatessaan siihen palatsiin, jossa hän eli vuoden 1812 traagilliset hetket. Ei, hän on alakuloinen, kärsimätön, epäystävällinen, hermostunut, ikäänkuin hän sydämessään hautoisi surullisia ajatuksia, uusia huolia. Vuoroin hänen katseensa harhailevat, vuoroin hän on lempeä, "täynnä kieltäymystä ja nöyryyttä", antaen "kaiken voiman ainoalle Herralle tahrattoman kunnian", joka oli tullut hänen osakseen. Vastaisten tapausten ymmärtämiseksi meidän tulee merkitä muistiin tämä sieluntila. Se on hyvin tunnettu ruumiillisen ja moraalisen masennuksen oire, joka erittäin herkissä ihmisissä seuraa välttämättömästi jokaista ylpeyden suurta tyydytystä, jokaista persoonallisuuden ylenmääräistä nousua: elämä tuntuu heistä ikävältä ja värittömältä niin pian kuin se jälleen on tullut normaaliseksi.

XIV LUKU.

Wienin kongressi. Aleksanterin suunnitelmat; hän tahtoo uudistaa Puolan kokonaisuudessaan Romanovien valtikan alaisena, mikä tuo mukanaan koko Euroopan uudelleenjärjestelyn. Kiihkeä vastustus, joka kohtaa häntä Metternichin, Talleyrandin ja Castlereaghin puolelta. Myrskyisiä väittelyjä; persoonallisia riitoja Talleyrandin ja Metternichin kanssa. Uhkauksia: minulla on 200.000 miestä Oderin ja Veikselin välillä. Karkoittakoon minut kuka voi! – Talleyrandin kasvava vaikutusvalta; hän valmistaa toisten selän takana ankarasti salaista Ranskan, Itävallan ja Englannin liittoa Venäjän ja Preussin pahoja aikeita vastaan; vuoden 1815 tammikuun 3:nnen päivän sopimus. – Masentuneena Ranskan, Itävallan ja Englannin selvästä yhteistoiminnasta Aleksanteri menettää mielenkiintonsa kongressia kohtaan. Lemmenseikkailuja ajanvietteeksi; huvittelua ja mässäämistä. – Keisaritar Elisabet Wienissä. Hänen romaaninsa Czartoryskin kanssa alkaa uudelleen. Häveten tai väsyneenä huveihin Aleksanteri vaipuu mystilliseen jumalisuuteen. Tsaarittaren hovineiti Roxandra Sturdza antaa Aleksanterille "ylevät" kirjeet, joita hän saa eräältä protestanttiselta naisprofeetalta, paroonitar Krüdeneriltä: "Musta ja valkoinen enkeli". – Maaliskuun 7:nä saadaan Wienissä tietää, että Napoleon on paennut Elban saarelta. Yksimielisyys syntyy heti jälleen valtojen kesken. Aleksanterin uljuus ja lujuus. "Ei mitään rauhaa ennen Napoleonin kukistamista." – Sill'aikaa kun esikunnat neuvottelevat vihollisuuksien uudistamisesta, diplomaatit laativat hät'hätää kongressin lopullisen pöytäkirjan. Solidaarisuudesta liittoutuneita kohtaan Aleksanteri alistuu alueellisiin uhreihin Puolan kysymyksessä. Yleinen sopimus Saksan ja Italian asioista. – Napoleon ilmaisee tsaarille tammikuun 3:nnen päivän sopimuksen. Aleksanteri on raivoissaan, mutta malttaa kuitenkin mielensä: "älkäämme ajatelko muuta kuin liittoamme Napoleonia vastaan." – Liittolaisten strategiset suunnitelmat. Venäjän armeija, joka on parhaillaan porrastettuna Niemenistä Veikselille, ei voi näytellä muuta kuin hitaan avustajan osaa. Aleksanteri arvaa, että hänen liittolaisensa ovat iloisia "saadessaan voiton ilman tsaaria" – Toukokuun 25:nä Aleksanteri lähtee Wienistä mennäkseen odottamaan joukkojansa Neckarille. Hänen pahatuulisuutensa ja pessimisminsä. Kesäkuun 4:nä hän Heilbronnissa odottamattomasti tutustuu rouva von Krüdeneriin; yöllinen keskustelu; salamanisku; balttilainen Deborah saa heti häneen vastustamattoman vaikutusvallan.

Syyskuun 12:na Aleksanteri lähtee pääkaupungistaan Wienin kongressiin.

Matkalla hän pysähtyy Pulawyyn ruhtinas Adam Czartoryskin luo. Tällä poikkeuksellaan hän tahtoo todistaa puolalaisille, että he voivat aina luottaa hänen hyvänsuopuuteensa, huolimatta heidän vihamielisestä asenteestaan Venäjää vastaan 1812:n sodan aikana; hän tahtoisi ennen kaikkea suorittaa heidän hyväkseen sen kauniin vapaamielisen teon, joka ei hänelle onnistunut Pariisissa. Sitä hän ei sano heille, että suuren slaavilaisen kuningaskunnan jälleenrakentaminen Venäjän suojassa on tullut hänelle pakkomielteeksi ja että sillä hänen silmissään on tärkeä merkitys Euroopan uudelleenrakentamisessa. Mutta peittäessään puolalaiset kukkiin hän välttää jokaista lupausta, livahtaa kaiken täsmällisyyden ohi; hän esiintyy niin taitavasti, viehkeästi ja viekkaasti, että eräs hänen kuulijoistaan, venäläinen, sanoo; "Kuunnellessani häntä käteni putosivat suoriksi hämmästyksestä."

Kaksitoista päivää myöhemmin tapahtuu hänen juhlallinen tulonsa Wieniin.

Kaikista kokouksista, jotka diplomatia on pitänyt, kaikkina aikoina, niihin luettuna myöskin kaikkein vereksin, on varmaan Wienin kongressi se, jota valaisevat epäloogillisuuden, sokeuden, jesuiittatemppujen ja lahjottavaisuuden kauneimmat esimerkit. Todella komea näytelmä, jonka vain Habsburgien huone, espanjalaisen etiketin ankara vartia, saattoi ei ainoastaan järjestää, vaan myöskin ylläpitää viisi kuukautta samalla keskeytymättömällä suurenmoisuudella; näytelmä, joka oli hämmästyttävä, jossa juhlilla, huvitteluilla, naisten miellyttelyllä, vieläpä mässäyksellä ja kaikilla turmeluksen muodoilla ei ollut vähemmän tilaa kuin työskentelyllä ja politiikan juonilla ja kaupanteolla.

Edustamaan kruununsa etuja alkavissa neuvotteluissa Aleksanteri määrää entisen suurlähettiläänsä keisari Fransin luona, ruhtinas Andrei Razumovskin, silloisen lähettiläänsä kreivi Stackelbergin, ulkoasiainministerinsä kreivi Nesselroden, yhden diplomaattisista neuvonantajistaan, vapaaherra Anstettin, molemmat sivusadjutanttinsa Pozzo di Borgon ja Capo d'Istrian sekä Puolan kysymysten erikoistuntijana ruhtinas Adam Czartoryskin. Tässä loistavassa taistelurintamassa, jonka tulee puolustaa Venäjän asiaa Euroopan edessä, on vain yksi valtuutettu, ruhtinas Razumovski, puhtaasti venäläistä alkuperää; hänen virkaveljistään on kolme saksalaisia, yksi korsikalainen, yksi kreikkalainen ja yksi puolalainen.

Hallitsijoita tulvii Wieniin, – Preussin, Baierin, Würtenbergin, Tanskan kuninkaat, Hessen-Kasselin, Hessen-Darmstadtin ja Saksen-Koburgin suurherttuat ja kaikki saksalaiset pikkuruhtinaat. Saattaisi luulla olevansa Erfurtin suurissa vastaanotoissa 1808 tai Dresdenin vastaanotoissa 1812, jollei tuolla etelässä Elban saarella Napoleon näyttelisi Robinson Crusoëa, kuten ruhtinas de Eigne ilkeästi sanoo, ja jollei itse Wienin piirissä Marie-Louise olisi ujoudessaan kyklooppi Neippergin lumoavan katseen vartioimana sulkeutunut Schönbrunniin.

Kaikkien monarkkien ja läsnäolevien diplomaattien joukosta vain Aleksanteri yksin herättää yleistä mielenkiintoa. Kaikki ovat tietoisia siitä, ja hän ilmaisee muuten sen heti itsekin, että hän tahtoo itse henkilökohtaisesti antaa pontta mainehikkaan valtakuntansa oikeuksille ja arvovallalle.

Sen takia tsaari silloin kun muut suvereenit rajoittuvat vain ylhäältäpäin seuraamaan kongressin työtä, heittäytyy itse kiistelevien keskelle, jossa hän heti alussa tapaa kaksi peloittavaa vastustajaa toinen toistaan älykkäämmän ja viekkaamman, molemmat suuria taitureita diplomaattisessa miekkailussa – Metternichin ja Talleyrandin.

Näitä kahta miestä kohtaan Venäjän itsevaltias tuntee vanhaa vihaa: hän on jo kerran aikoinaan hyvittänyt heidät heidän oikeasta hinnastaan, toisin sanoen sangen kalliisti; he eivät tunne mitään kiitollisuutta häntä kohtaan, enempää kuin kauppias katsoo olevansa ostajalle mistään velkapää, sen jälkeen kuin hän on toimittanut tälle tavaran. Ehkäpä hän puolestaan voisi nyt kohdella heitä samalla tapaa?... Hän näyttää siinä kohden pettyneen; molemmilla virtuooseilla on runsaasti varoja käytettävänään. Nesselrode, joka on vielä nuori ammatissaan, ei epäröi ojentaa kättään joka puolelle, mikä hiukan alentaa hänen arvoaan. Tällöin on diplomatian kukoistusaika; diplomatian kultakausi.

Aleksanteri vihaa Metternichiä enemmän kuin Talleyrandia, koska kaunis itävaltalainen, joka on yhtä keikarimainen kuin viekas, uskaltaa tehdä tsaarin valloitukset naismaailmassa kiistanalaisiksi, ja tämä kilpailu tulee, itse Wienissä, sangen kiivaaksi.

Aleksanteri halveksii Talleyrandia enemmän kuin Metternichiä, sillä Beneventon ruhtinas, jonka tahdikkuutta ja makua ylistetään, on todellakin ylittänyt tunteellisen imartelun rajan Romanovia kohtaan. Neljä kuukautta aikaisemmin, kesäkuun 13:na 1814, hän vakuutti Aleksanterille "vilpitöntä, hartainta kiintymystään"; hän kirjoitti lisäksi: "Sire, tärkeät suhteet paljastivat teille, jo kauan sitten, minun salaiset tunteeni. Teidän arvonantonne minua kohtaan oli sen seurauksena. Minä arvasin edeltäpäin Teidän kohtalonne ja tunsin voivani, niin ranskalainen kuin olenkin, yhtyä Teidän suunnitelmiinne, koska ne yhä olivat jalomieliset. Te olette saavuttanut kokonaan tämän kauniin kohtalon. Jos olen seurannut Teitä ylevällä elontiellänne, niin älkää jättäkö minua palkitsematta; pyydän sitä mielikuvitukseni ja, rohkenen lisätä, sydämeni sankarilta..." Sitä paitsi Aleksanteri tietää hyvin, että entinen Autunin piispa, mielistelläkseen Ludvig XVIII:ta ja saadakseen anteeksi kaikki luopion häpeät, kertoo kaikkialla, että Romanovien hallitsijasuku, jonka alkuperä on v:lta 1613, ei ole mitään, ja vielä vähemmän kuin ei mitään verrattuna Hugo Capet'n sukulinjaan, tai edes Perigordeihin – Talleyrandin omaan sukuun – verrattuna, koska vanhin heistä, Adalbert, kun Hugo Capet häneltä tiedusteli: "Kuka sinut on tehnyt kreiviksi?" rohkeni hänelle viskata vasten silmiä kysymyksen: "Kuka sitten on tehnyt sinut kuninkaaksi?"

Heti ensi päivästä alkaen Puolan kysymys tulee neuvottelujen keskipisteeksi, polttavaksi kysymykseksi.

Venäjä vaatii kaikki ne alueet, jotka muodostavat Varsovan suuriherttuakunnan. Preussi tulisi silloin menettämään suurimman osan Puolan jaoissa anastamistaan maakunnista; mutta korvaukseksi se saisi Saksenin kuningaskunnan, jonka onneton monarkki, pysyttyään liian kauan uskollisena Napoleonille, on pidätettynä Berliinissä. Itävalta taas, korvaukseksi siitä mitä se menettäisi Galitsiassa, saisi Lombardian, Venezian, Illyrian ja Dalmatian rannikon. Eihän saattaisi runsaskätisemmin jakaa tavaraa toiselle.

Antaakseen enemmän pontta järjestelmänsä puolustukselle Aleksanteri menee niin pitkälle, että alkaa mahtailla aivan Napoleonin tapaan:

– Minulla on 200.000 miestä Oderin ja Veikselin välillä. Koettakaapa karkoittaa minut sieltä!... Minä en päästä käsistäni sitä, mikä minulla on. Mieluummin sota kuin annan pois siitä, minkä olen vallannut!... Jos Saksenin kuningas ei tahdo luopua kruunustaan, hänet viedään Venäjälle ja saa siellä kuolla; eräs toinen Puolan kuningas on jo siellä päättänyt päivänsä. Fredrik Augustin on hyvä muistaa Stanislaus Poniatowskin kohtalo!...

Mutta Itävalta vastustaa jyrkästi sitä, että kaksi sen pohjoista naapuria, toinen Puolan, toinen Saksenin alueella suurennettuna, ulottavat valtansa Euroopan sydämeen saakka. "Venäläiset Varsovassa ja Karpaattien rajoilla, preussilaiset Leipzigissä ja Böömin rajoilla, se ei käy!..." Mitä taas tulee italialaisiin alueihin, Itävalta ei niistä välitä, se on niistä saanut vain huolta ja ikävyyksiä.

Talleyrand tukee Metternichiä koko vaikutusvallallaan, joka muutamassa päivässä on kasvanut sangen huomattavaksi; sillä hän ottaa huomautustensa ja vastaväitteittensä perusteluksi muutamat järkevät ja iskevät mietelmät, joita hän sitten kehittelee selvällä ja ivaavalla äänellä, ylpeän kylmästi: "Euroopan ensimmäinen tarve on ainiaaksi hylätä sellainen mielipide, että oikeuksia voidaan saada asevoimalla... Ranska on siinä onnellisessa asemassa, että se ei halua muuta kuin että oikeus ja hyöty jaetaan; sen ei tarvitse hakea omaa erityistä hyötyään oikeuden ulkopuolelta, joka on kaikkien hyöty... Valtojen tasapaino ja laillisuuden pyhä periaate eivät salli Puolan täydellistä liittämistä Venäjään, enempää kuin Preussin ylivaltaa Saksassa tai Itävallan ylivaltaa Italiassa..." Talleyrand ei näin ollen voi suostua Puolan uudelleen rakentamiseen Romanovien valtikan alaisena, jos sen perusehtona on Saksenin anastaminen Preussille, siis Fredrik Augustin oikeuksien täydellinen riisto. Tätä hän ei sano sen takia, että hän muutamia päiviä aikaisemmin on saanut suuren summan rahaa tuolta onnettomalta ruhtinaalta – tämäntapaiset omantunnon epäilyt eivät häntä koskaan häirinneet – vaan siksi, että Ludvig XVIII:n äiti on Marie-Josefa, August III:n, Saksenin vaaliruhtinaan ja Puolan kuninkaan tytär; Ludvig XVIII oli siis Fredrik Augustin serkku ja hän piti sukulaisensa oikeuksia niin kallisarvoisina, että hän Talleyrandille antamissaan ohjeissa oli suoraan ilmoittanut, että hän ajaakseen tahtonsa läpi tarpeen tullen "ei epäilisi tarttua aseisiin".

Brittiläiset valtuutetut lordi Castlereagh ja lordi Clancarty kannattavat Talleyrandia kaikin tavoin; he merkitsevät muistiin Talleyrandin kauniit perustelut, joita he varmaan käyttävät hyväkseen puolustaessaan Westminsterin parlamentissa politiikkaansa.

Sekä kongressin julkisissa istunnoissa että varsinkin kulissien takana juonitellaan ja huovataan sinne ja tänne.

Kun Puolan kysymyksestä on saatu kylläksi, kiistellään yhtä kiivaasti Napolin, Toscanan, Kirkkovaltioiden, Modenan, Luccan, Parman, Hannoverin, Sveitsin ja Belgian kohtalosta, Reinin maakunnista ja pienistä saksalaisista ruhtinaskunnista jne.

Ärtyneenä vastarinnasta, joka häntä kohtaa joka puolelta ja joka saattaa hänet katkerasti tuntemaan, että hän ei ole enää eurooppalaisen ristiretken päällikkö ja liittokunnan ylin välitystuomari, Aleksanteri päättää pian jättää nämä riidat ja kaupanteot.

Talleyrandin flegmaattinen hävyttömyys ärsyttää hänet ylimmilleen:

– Hän luulee todella olevansa täällä Ludvig XIV:n ministeri.

Tässä vihan puuskassa tuntuu Comptegnen polttava haava: Manet altá mente repostum (on yhä ylpeässä mielessä piiloutuneena).

Ja kun Beneventon ruhtinas, välittämättä kaikista rikoksista velvollisuuksiaan vastaan, omahyväisesti kietoutuneena kaularöyhelöönsä, jähmettynein piirtein, suupieliin kiteytyneenä kaikki ylenkatseet, jotka hän on saanut osakseen, kerää kylmästi pyhiä periaatteita, oikeutta ja oikeudenmukaisuutta puolustavat korulauseensa, Aleksanteri kohauttaa olkapäitään virkkaen:

– Oikeus on se, mitä minun säädyllisyydentuntoni sanoo. Samalla käyvät hänen suhteensa Metternichiin uhkaaviksi, sillä Aleksanteri epäilee, että Metternich punoo jotakin häntä vastaan Talleyrandin ja Castlereaghin kanssa. Eräänä päivänä, jolloin hän on tavallista ärtyisämpi, hän tiuskien puhuttelee itävaltalaista: "sillä tavoin kuin ei renkiäkään kohdeltaisi". Ja hänen vihansa kasvaa kasvamistaan, niin että julkea ministeri lopulta kysyy itseltään: "onko hänen lähdettävä pois ovesta vaiko ikkunasta."

Riita ei lopu siihen. Väittäen olevansa loukattu Aleksanteri tahtoo saada hyvitystä ase kädessä. Keisari Frans asettuu heti väliin: hän on hämmästynyt, mykkä ja loukkaantunut kuullessaan, että Venäjän keisari, hallitsija Jumalan armosta suvaitsisi ryhtyä kaksintaisteluun tavallisen herran kanssa, jonka esi-isät ovat olleet vain pyhän roomalaisen valtakunnan parooneja tai kreivejä ja joka itse vasta vuosi sitten on korotettu ruhtinaan arvoon: "Hyvä Jumala, mitä aikoja elämme!..." Lopettaakseen riidan lähtee Aleksanterin sivusadjutantti kreivi Ozarovski virallisesti ruhtinaskanslerin luo, jonka välttelevät selitykset niitä seuraavin äkkinäisin kasvonvääntein katsotaan hyväksyttäväksi peruutukseksi.

Epäillessään Metternichin punovan jotakin juonta häntä vastaan Talleyrandin ja Castlereaghin kanssa Aleksanteri ei ollut väärässä. Tämä juoni, josta hän sai täyden selon vasta kolme kuukautta myöhemmin, ei ollutkaan vähäpätöisempi kuin mitä salaisin liitto Itävallan, Englannin ja Ranskan välillä, jonka tarkoituksena oli ehkäistä jokainen rohkea yritys Venäjän ja Preussin puolelta Puolassa ja Saksissa.

Talleyrand ylpeänä siitä, että hän on näytellyt pääosaa uuden sopimuksen laatimisessa, joka rakentaa uudelleen, mutta nyt itää kohti suunnattuna, vielä äsken Napoleonin yliherruutta vastaan kohdistuneen liittokunnan, kirjoittaa Ludvig XVIII:lle: "Ranska ei ole enää eristettynä Euroopassa... Teidän Majesteettiinne käy yhdessä kahden mahtavan suurvallan kanssa..." V:n 1815 tammikuun 3:nnen sopimus merkitsee kyllä ranskalaisen arvovallan kohoamista Euroopassa; mutta sitä ei koskaan panna täytäntöön, koska se vaatisi voitetun ja uuvutetun Ranskan tarttumaan aseihin voidakseen saada voittajiltaan takaisin siltä äsken riistetyt alueet.

Itävallan, Englannin ja Ranskan yhteispelin vaikutus alkaa pian näkyä. Esittipä Aleksanteri mitä hyvänsä ja käyttipä mitä kiertoteitä tahansa, aina hän huomaa heti kolmenkertaisen sulun nousevan eteensä. Muutamassa päivässä hänen huomionsa varmistuvat: kolmen liittolaisen vaikenemiset ja katseet, heidän vastaustensa valmius ja samanlaisuus ilmaisevat hänelle, että he pitävät yhtä, ja että heidän jarrutuksensa on yhteisen suunnitelman tulos. Hänen täytyy siis, jollei hän tahdo uudestaan ryhtyä sotaan, jättää kaunis unelmansa, että Katariina Suuren pojanpoika nostaisi Puolan jälleen pystyyn ja että Puola saisi jälleen sijansa slaavilaisessa perheessä Venäjän suojeluksen alaisena.

Tämän jälkeen Aleksanterilla ei ole enää mitään tekemistä kongressissa; hän jättää koko mauttoman tehtävän diplomaateille, Razumovskille, Stackelbergille ja Nesselrodelle, jotka parhaansa mukaan suojaavat hänen perääntymistiensä, hyväksyen välttämättömät sovittelut.

Mutta mielipaha kärsitystä tappiosta ajaa hänet moraaliseen kriisiin, jossa taas hänen luonnonlaatunsa monisärmäisyys ilmenee. Hänessä on kuumeinen kiihtymys, tarve olla aina matkalla, raju puhetapa, pahantuulisuus, alituinen askartelemisten ja suunnitelmien muutteleminen; hän on kuin eksyksissä. Hänellä on sudennälkä, himo huveihin, joista muutamat eivät kummastuta, tuntiessamme hänen romanttisen mielikuvituksensa ja herkän makunsa.

Wienin näytelmästä on usein kirjoitettu tähän aikaan eikä keisarillisten juhlain ylellisyydestä ole mitään lisää sanottavaa, juhlista, joiden keskimääräiset kustannukset nousivat kahteensataan kahteenkymmeneentuhanteen guldeniin päivässä.

Mutta se, mikä tapahtui varjossa, ei ole ensinkään imartelevaa tämän häikäisevän karnevaalin statisteille. Suuren tyylin poliisimies, Metternichin alamainen, parooni von Hager, oli järjestänyt kongressin ympärille yhtä laajan kuin syvälle tunkevan vakoilun, jonka avulla saatamme hahmotella päänäyttelijöiden ja nimenomaan Aleksanterin intiimin elämän.

Kaikista lemmenseikkailuista, joissa on vaikea seurata Aleksanteria, huvittavat yleisöä erikoisessa määrässä hänen tiheät yölliset käyntinsä ylpeän Saganin herttuattaren ja "kauniin alastoman enkelin" nimellä tunnetun ruhtinatar Bagrationin luona. Niistä syntyy hälinä, koska ne saavat Metternichin rikkomaan suhteensa Saganin herttuattareen heittäytyäkseen "ideaalisen" kreivitär Zichyn rakkauteen.

On vielä toisiakin naisia, jotka sytyttävät Aleksanterin tunteet, ruhtinatar Auersperg, kreivitär Szechenyi, kreivitär Saaran, kreivitär Orczy, kreivitär Wrbna ja muutamat alempaa syntyperää olevat somat wienittäret.

Ikäänkuin ylläpitääksensä Aleksanteria tässä rakkaushuuman ilmapiirissä "rakas hupsu", Katariina Pavlovna, harjoittaa aivan hänen lähellään vimmattua kiemailua Württembergin prinssin Wilhelmin kanssa, jota kohtaan hänellä on lisäksi avioliiton taka-ajatukset, vaikka hän äsken vielä ujosti mielisteli Clarencen herttuaa.

Tsaaritar Elisabet Aleksejevna on hänkin saapuvilla Wienissä. Hän on viettänyt rauhallisen levon päiviä äitinsä luona Karlsruhessa, mutta Aleksanteri on tahtonut hänet Wieniin: Aleksanteri on varsin ylpeä näyttäessään häntä, sillä Elisabet on vielä niin kaunis ja hänellä on niin viehättävä ilme. Asuen Hofburgissa hän on niin paljon kuin mahdollista poissa "kaikesta huvitusten ja politiikan melusta, joka alituisesti surisee hänen ympärillään"; monet seikat ovat hänelle vastenmielisiä, vaivaavat tai suorastaan loukkaavat häntä. Yhteinen sympatia lähentää hänet heti keisaritar Maria Ludovicaan, modenalaiseen Frans I:n kolmanteen puolisoon, joka on Napoleonin leppymätön vihollinen, vakava ja ylhäinen olento ja jonka heikko terveys pakottaa pitkälliseen lepoon. Mutta yksinäisyyden hetkinä, jotka hänen onnistuu hankkia itselleen, hellä Elisabet läpikäy kriisin, rakkauden uudistumisen vastustamattoman viehätyksen mieheen, jonka takia hän noin viisitoista vuotta sitten on värissyt olentonsa juuria myöten ja jonka muisto häntä on sen jälkeen aina hallinnut, silloinkin kun hänen sydämensä ei ollut tyhjänä, ruhtinas Adam Czartoryskin.

Epäilemättä virtaa himoja kiihottava magnetismi Wienistä, koska samaan aikaan nuori Kuurinmaan Dorothea, Perigordin kreivitär ja tuleva Dinon ruhtinatar, joka on Ranskan lähetystön vastaanottojen suurenmoinen emäntä, saa yksikolmatta-vuotisessa kukkeudessaan kreivi Clam-Gallakselta ensimmäisen varoituksensa, lemmenkohtalonsa häviämättömän merkin. Ja tämä alku herättää hänessä yht'äkkiä niin ihmeellisen kukkaan-avautumisen, että hänen vanha enonsa Talleyrand ihastuksensa hurmassa uhraa hänen tähtensä kaikki muut suhteensa ja tekee hänestä vuosikausiksi elämänsä ylimmän hurman.

Mutta mitä tulee Aleksanterin mystillisistä harrastuksista tässä kuumeisessa intohimojen pyörteessä? Luulisi, että hän jättää ne kokonaan ja että hänen oikkujensa keskeytymätön jatkuminen ei anna hänelle aikaa eikä halua ajatella Jumalaa. Päinvastoin. Uskonnolliset aatteet, jokin evankeliumin sana, henkäys Jerusalemista tai Tiberiasta käy hänen sielunsa läpi joka hetki, ikäänkuin liiat huvitukset, ruumiillinen väsymys ja ehkä hämärä hävyn tunto toisivat hänelle ohimenevästi henkisten liikutusten tarpeen. Hän sulkeutuu silloin keskustelemaan keisarinnan hovineidin Roxandra Sturdzan kanssa, joka asuu vaatimattomassa kammiossa Hofburgin neljännessä kerroksessa. Tämä on nuori, puhdas tyttö ja idealisti, jolla on säännölliset kasvonpiirteet, hieno ja hellä hymy, sointuva ja hyväilevä ääni. Hän on yhtä idealistisen rouva Svetshinin hyvä ystävä, ja tämä kirjoittikin hänelle kerran: "jokainen teidän katseenne on ajatus."

Erikoinen aihe tekee keisari Aleksanterille neljän kerroksen portaiden kiipeämisen vaivattomaksi. Taivaallinen Roxandra lukee hänelle joka kerta jotakin ylevistä kirjeistä, joita hän saa eräältä balttilaiselta vapaaherrattarelta, protestanttiselta naisprofeetalta rouva von Krüdeneriltä. Ruhtinas Galitsyn on jo usein hänelle puhunut tästä heränneestä naisesta, "joka on Kaitselmuksen tahdon varma väline ja jonka edestä pyhäkön varjot haihtuvat".

Rouva Krüdener, neljänkymmenenkahdeksanvuotias venäläisen diplomaatin leski, oli 1804 julkaissut psykologisen romaanin Valérie. Siinä oli Wertherin ja Renén tuoksua, joka saattoi kirjan muotiin ja herätti tekijättäressä mainostuksen ja puoskaruuden halun. Pysymättä missään paikallaan, alituisesti matkalla Pariisista Berliiniin, Genevestä Badeniin, usein puutettakin kärsien hän saavutti menestystä, sillä hän oli samalla kaunis, hyvin älykäs, puoleensavetävä ja pakeneva, ollen mielijohteittensa vallassa ja salaperäinen, yhtä nopea ihastumaan kuin antautumaan ja piti itseään vastustamattomana. Hän oli vakuuttunut siitä, että kaikki miehet olivat häneen hullaantuneet, hulluina tappamaan toisensa hänen tähtensä, minkä takia hänen oli pakko pelastaa usea mies. Mutta eräänä päivänä 1808 "Jumala nosti hänet maailman alhoista, jonne hän oli vaipunut hekumaan". Nyt hän on uudistunut, ikäänkuin toisen kasteen kautta. Kaikkiin asioihin hän saa ylhäältä ihmeellisen valaistuksen, "hän kantaa itsessään Vapahtajan elävää sanaa". Aleksanteria liikuttaa se, että nainen, jolle Jumala osoittaa niin tavatonta rakkautta, on synnynnäinen Venäjän alamainen ja varsinkin, kun tällä naisella on erikoinen mielenkiinto häneen, nähden hänessä, Aleksanterissa, kansojensa uudelleenluojan... jumalallisen mestarinapulaisen... ja Kristuksen rakastetun. Rouva Krüdener kutsuu Aleksanteria myöskin valkoiseksi enkeliksi mustan enkelin eli Napoleonin vastakohtana. Neiti Sturdza tahtoisi, että keisari asettuisi persoonallisiin suhteisiin tämän saksalaisen Deboran kanssa; mutta joka kerta kun neiti Sturdza on luullut voivansa hänet saattaa siihen, keisari on aina joutunut muualle.

Eräänä päivänä Aleksanteri suuttuneena Bourboneille ei voinut pidättyä lausumasta uhkausta:

– Jos he minut siihen pakottavat, niin minä päästän hirviön heidän kimppuunsa!

Maaliskuun 7:nä 1815 Wieniin saapuu hämmästyttävä tieto, että hirviö on itse päästänyt itsensä irti ja paennut.

Metternichiltä saamme tietää, miten tieto hänelle tuli: "Maaliskuun 6:nnen ja 7:nnen välisenä yönä oli luonani ollut viiden vallan edustajat ja neuvottelu oli kestänyt kello kolmeen yöllä. Olin kieltänyt kamaripalvelijaani häiritsemästä untani siltä varalta, että kuriireja saapuisi aamuyöstä. Kiellostani huolimatta palvelijani toi aamulla kellon käydessä kuudetta pikasanoman, johon oli merkitty: kiireellinen. Kirjeen kuoresta luin sanat: Genovan konsulilta. Kun olin maannut tuskin kahtakaan tuntia, panin pikasanoman avaamattomana yöpöydälleni ja koetin nukkua. Mutta kun leponi kerran oli häiriintynyt, en voinut nukkua uudelleen. Puoli kahdeksan aikaan aamulla päätin murtaa kirjeen kuoren auki. Siinä oli vain seuraavat rivit: Englannin komissaari Campbell on juuri saapunut satamaan ottaakseen selville, onko nähty Napoleonia, sillä hän on kadonnut Elban saarelta. Kun vastaus oli kielteinen, lähti englantilainen fregatti viipymättä jälleen merelle. Pukeuduin silmänräpäyksessä ja ennen kello kahdeksaa olin Hänen Majesteettinsa luona. Keisari luki pikasanoman ja sanoi minulle aivan tyynenä, kuten aina vakavina hetkinä: Napoleon näyttää haluavan seikkailuja, se on hänen asiansa. Mutta meidän asiamme on pitää huolta maailman rauhasta. Menkää heti tapaamaan Venäjän keisaria ja Preussin kuningasta; sanokaa heille, että minä olen valmis antamaan armeijalleni käskyn marssia jälleen Ranskaan. En epäile, että molemmat suvereenit toimivat samoin kuin minäkin. Neljännestä yli kahdeksan olin keisari Aleksanterin luona ja hän puhui minulle samaan tapaan kuin keisari Frans. Kello puoli yhdeksän kuningas Fredrik Wilhelm antoi minulle samanlaisen selityksen. Yhdeksältä olin jälleen kotona ja olin pyytänyt marsalkka, ruhtinas Schwarzenbergiä tulemaan luokseni. Kello kymmenen olivat neljän vallan ministerit, noudattaen kutsuani, kokoontuneet työhuoneeseeni. Samalla hetkellä juoksivat adjutantit jo kaikkiin suuntiin viedäkseen armeijakunnille, jotka jo olivat alkaneet asettua rauhan kannelle, käskyn pysäyttää. Sillä tavalla tehtiin päätös sodasta puolta tuntia lyhyemmässä ajassa."

Wien ei saanut viiteen päivään pienintäkään tietoa Bonapartesta, ja vaikka pelko kuvastuikin kaikkien kasvoilla, niin vastaanotot, teatterinäytökset ja tanssiaiset olivat heti alkaneet uudelleen. Mutta yht'äkkiäpä kuuluikin uusi ukkosen jyräys: Bonaparte on maaliskuun toisena laskenut maihin Juanin-lahdessa; hän marssii Grenoblea kohti ja väestö ottaa hänet kaikkialla innostuneena vastaan. Ludvig XVIII ja hänen hovinsa pakenee sekasorrossa Belgiaa kohden kenenkään edes koettamatta puolustaa häntä. "Kotka lentää kellotornista kellotornille!"

Tämä voitonriemuinen paluu tekee Aleksanteriin mitä syvimmän vaikutuksen, sitä syvemmän, kun Pozzo di Borgo oli heti sen jälkeen, kun "hirviö" oli päässyt karkuun, ylpeästi vakuuttanut:

– Jos Bonaparte laskee jalkansa Ranskan maankamaralle, hänet hirtetään ensimmäiseen puunoksaan.

Tsaari ei hetkeäkään epäröi, mikä päätös on tehtävä:

– Ei mitään rauhaa Napoleonin kanssa!... Hänet on ennen kaikkea kukistettava... Me mietimme myöhemmin, minkälainen hallitus on Ranskalle tuleva.

Viimeksimainituissa sanoissa ilmenee selvästi hänen epäilynsä Bourbonien paluusta. Hän tuntee heitä kohtaan vain vastenmielisyyttä ja halveksimista. Yksi Suur-Britannian valtuutetuista, lordi Clancarty, ehdottaa, että liittoutuneet antaisivat Ranskan kansalle seuraavan selityksen: Bonaparte on meidän ainoa vihollisemme. Heti kun olemme vapautuneet hänestä, me takaamme Ranskalle kaikki: isällisen hallituksen, laillisen kuninkaan johdolla.

Tämä "laillisuuden" perustelu, jonka keksijä on Talleyrand, koskee Aleksanterin hermoihin: hän on siinä näkevillään loukkaavan vihjauksen tsaarien kruunuun. Salaliitot, hallitsijainmurhat, valtaistuimeltasyöksemiset, kasarmikapinat, makuuhuonedraamat, kokonainen sarja "aasialaisia parannuskeinoja" ovat jättäneet niin häpeälliset muistot Romanovien historiaan!

Aleksanteri torjuu siis hyläten Clancartyn ehdotuksen:

– Todellinen Ranskan kansa ei tahdo takaisin Bourboneja. Näettehän, kuinka se on antanut heidän mennä... Aiotteko te tyrkyttää sille hallituksen, jonka se juuri on hylännyt? Tahdotteko te sen tyrkyttää sille väkipakolla?... Ja lisäksi: onko todennäköistä, että Ludvig XVIII:n valtaistuin tulee vastaisuudessa kestämään?... Viime vuonna olisi Pariisissa voitu panna toimeen Marie-Louisen holhoojahallitus. Onko se mahdollista vielä tänään? Ei. Arkkiherttuatar, jonka kanssa vielä äsken olen siitä puhunut, ei tahdo millään ehdolla nousta uudelleen Ranskan epävarmalle valtaistuimelle; hän tietää, että hänen poikansa saa Itävallassa arvoansa vastaavan aseman eikä hän hänelle enempää tahdokaan... Mitä tulee jonkun ranskalaisen marsalkan kohottamiseen Bonaparten seuraajaksi, niin sitä vastaan olen ehdottomasti: hän saattaisi vain häiritä Euroopan rauhaa. Jos ranskalaiset tahtoisivat Orleansin herttuan hallitsijakseen vallankumouksen kuninkaana, niin minulla ei olisi mitään sitä vastaan... Juuri Orleansin herttua kykenisi parhaiten sovittamaan kaikki: hän on ranskalainen ja hän on Bourbon; hänellä on poikia; hän on nuoruudessaan palvellut perustuslaillisuuden asiaa; ja hän on kantanut trikolorikokardia, jota ei olisi koskaan pitänyt jättää.

Maaliskuun 13:na Pariisin sopimuksen allekirjoittaneet vallat julistavat, että Bonaparte on rikkonut ainoan laillisen perustan, johon hänen olemassaolonsa pohjautuu, että ne asettavat hänet yhteiskunnallisen lain ulkopuolelle ja jättävät hänet julkisesti rangaistavaksi. Talleyrand, joka ei enää näyttele Ludvig XIV:n ministeriä, panee tyynesti kauniin nimikirjoituksensa tämän julistuksen alle, joka merkitsee eurooppalaisen valtakokoomuksen esiintymistä Ranskaa vastaan. Ludvig XVIII:lle osoittamassaan kirjeessä hän kyllä koettaa antaa tälle "julkiselle rangaistukselle" oikeudellisen muodon. Tällä kertaa Beneventon ruhtinas on kuitenkin ylittänyt kohtuuden ja hyvän maun rajat kutsuessaan Bonaparten yritystä "rosvon teoksi" ja lopettaessaan kirjeen sanoilla: "Jokainen ryöväreitä vastaan sallittu toimenpide olkoon sallittu myöskin Napoleonia vastaan."

Sillä aikaa kun esikunnat sopivat nopeasti vihollisuuksien uudelleenalkamisesta diplomaatit laativat hät'hätää kongressin lopullisen pöytäkirjan, josta tuli vuoden 1815 kesäkuun 9:nnen sopimus.

Yhteisen vaaran uhatessa sopu rakentuu kuin itsestään valtojen välille.

Solidaarisuudesta liittolaisiaan kohtaan tsaari alistuu alueellisiin uhreihin Puolan kysymyksessä: Varsovan suurherttuakunta liitetään kokonaan Venäjään. Mutta Preussille jää Posen, Bromberg ja Thorn. Preussi saa sitä paitsi Reinin maakunnan lohdutukseksi siitä, että Saksi jää koskemattomaksi. Itävalta saa liittää Galitsiaan Tarnopolin piirikunnan, joka Wagramin jälkeen oli luovutettu Venäjälle. Sama Itävalta saa lisää Lombardian, Venezian, Triestin, Dalmatian ja Illyrian.

Kun kongressi näin nyt oli järjestänyt Puolan kohtalon, Aleksanteri kirjoittaa heti Varsovaan senaatin puheenjohtajalle, kreivi Ostrowskille:

– Ottaessani itselleni Puolan kuninkaan nimen tahdoin tyydyttää kansakunnan toivomuksia. Puolan kuningaskunta liitetään Venäjän keisarikuntaan oman vakioasetuksensa perustalla, jolle haluan rakentaa maan onnen... Jos yleisen rauhan edun takia ei ole voitu saada aikaan, että kaikki puolalaiset olisivat yhdistyneinä saman valtikan alle, olen kuitenkin ponnistellut lieventääkseni niin paljon kuin suinkin eron katkeruutta ja antaakseni puolalaisille kaikkialla mahdollisuuden nauttia oman kansallisuutensa oikeuksia.

Tämän Puolan kansalle lupaamansa konstitutsionin Aleksanteri haaveilee tulevan niiden vapaamielisten periaatteiden mukaiseksi, jotka hänen opettajansa La Harpe on häneen kerran istuttanut ja joista hän oli vielä myöhemmin huumaantunut keskustellessaan Speranskin kanssa. Hänen vilkas älynsä, joka kykeni yhteen sulattamaan mitä hyvänsä, kaikkia keskenään vastakkaisiakin periaatteita ja käyttämään kaikkea mahdollista taituruutta, ei häikäillyt ollenkaan myöntäessään Puolalle uudenaikaisimmat laitokset, samalla kun Venäjän kansa sai jäädä suuriruhtinas Nikolai Mihailovitsin sanojen mukaan "uskomattomaan pimeyteen".

Sill'aikaa kun lopullista asiakirjaa laadittiin, oli eräs tapaus vähällä yht'äkkiä rikkoa liittoutuneiden sovun.

Heti uudelleen asetuttuaan Tuileries'iin Napoleon oli yrittänyt saada aikaan tsaarin kanssa suoranaisen keskustelun; sillä Tilsitin ja Erfurtin kangastukset eivät olleet vielä kokonaan kadottaneet houkutusvoimaansa. Päävälittäjäksi hän oli valinnut sangen taitavasti, niin ainakin hän itse luuli, romanttisen miniänsä Hortensen, johon Aleksanteri näytti vuosi sitten niin mieltyneen. Hänen kauttaan Napoleon oli lähettänyt vanhalle ystävälleen mitä rauhaarakastavimmat vakuutukset, luvaten, että häntä ei koskaan enää "kiusoitettaisi Puolalla". Mutta Hortensen vaali ei sittenkään ollut onnistunut. Aleksanteri oli hänet kokonaan unohtanut, hänen wieniläiset rakastajattarensa olivat antaneet hänelle paljon hurmaavampia lemmenjuomia.

Mutta Napoleonin peliin oli yht'äkkiä joutunut arvaamattoman tärkeä kortti: maaliskuun 20:nä kreivi de Jaucourt oli äkkiä jättäessään ulkoministeriön palatsin unohtanut sinne erääseen lipaston laatikkoon tammikuun 3:nnen mitä salaisimman sopimuksen, jossa Itävalta, Ranska ja Englanti olivat liittyneet yhteen hillitäkseen Venäjän ruokahalua. Heti kun Napoleon oli saanut siitä tiedon, hän antoi ilmoittaa sen Venäjän asiainhoitajalle Butjaginille, joka lähti Wieniin.

Saadessaan tämän ilmestysmäisen tiedon Aleksanteri joutui vihan valtaan. Hänen sivusadjutanttinsa, Capo d'Istria, joka samalla hetkellä sattui tulemaan huoneeseen, näki hänen pitkin askelin astuvan edestakaisin kabinetissaan silmät leimuten ja korvanlehdet punaisina.

Selvittely, johon hän viipymättä ryhtyi tämän inhottavan kavaluuden tekijäin kanssa, on lyhyt, mutta pateettinen. Ylpeästi hän näyttää heille sopimuksen:

– Tunnetteko tämän asiakirjan?

Sitten hän tuskin kuunnellen syyllisten sammaltavia anteeksipyytäviä selityksiä lausuu tyynellä ja ylhäisellä äänellä:

– Niin kauan kuin elämme, älköön koskaan olko tästä kysymys välillämme!... Tällä hetkellä meillä on tärkeämpää tehtävää. Älkäämme ajatelko muuta kuin liittoamme Napoleonia vastaan.

Seuraavat päivät ovat Aleksanterille ikävät.

Sotaneuvottelussa, jossa hän on puheenjohtajana huhtikuun 19:nä, määrätään kesäkuun ensimmäinen sotaretken alkamispäiväksi. Liittoutuneiden voimien tulee silloin keskittyä Reinille, Baselin ja Koblenzin välille: englantilais-preussilainen armeija on muodostava oikean siiven hyökätäkseen Namurin suunnalle; Itävallan armeija muodostaa vasemman siiven käyden Langresia kohden; Venäjän armeijan tulee muodostaa reservi Mainzin kohdalla tullakseen myöhemmin apuun sotaliikkeiden kehittyessä.

Tämä avustajatehtävä, jonka mukaan Venäjän armeijasta tulee toisen luokan armeija, haavoittaa kipeästi Aleksanterin itserakkautta. Mutta hänen on pakko allekirjoittaa sopimus, koska osa hänen joukkojaan on porrastettuna Veikselin ja Niemenin välille ja toinen osa on jo palannut Venäjälle. Marssikoot nämä joukot kuinka nopeasti tahansa, ne eivät voi saapua taistelurintamalle ennen heinäkuun 1:stä. Näin ollen tsaari-itsevaltias ei ole enää liittokunnan sotilaallinen päällikkö.

Sitä paitsi hän pian huomaa, että Wellington, Blücher ja Schwarzenberg strategisissa laskelmissaan ylvästelevät "rikkovansa Bonaparten kylkiluut" ja vieläpä juhlallisesti marssivansa Pariisiin, ennen kuin venäläiset ehtivät ampua ainoankaan kiväärin laukauksen.

Tämä uutinen Ranskan sotaretkestä lupaa varmaan nöyryytyksiä ja mielipahaa sille miehelle, jota ei enää kutsuta maailman vapauttajaksi, "der Weltbefreier", ja "kuninkaitten Agamemnoniksi".

Tahtoen ainakin näyttää Euroopalle, että hänellä on sotilaallinen ylivalta, hän ei odota kongressin loppua, vaan tahtoo tulla lähelle Reinin vyöhykettä; toukokuun 25:nä hän jättää Wienin lähteäkseen Heilbronniin Neckarin varrelle, jossa hän pitää päämajaansa.

Matkalla hän viettää muutamia päiviä Baierin kuninkaan ja kuningattaren luona Nymphenburgissa. Hänen isäntäväkensä on hämmästyksissään hänen huonotuulisuudestaan, pessimismistään ja hermostuneisuudestaan; hän pauhaa kykenemättömiä Bourboneja vastaan, jotka ovat itse syypäät kukistumiseensa; eikä hän puhu paljonkaan leppeämmin myöskään liittolaisistaan; hän näkee koko tulevaisuuden sangen synkissä väreissä.

Kesäkuun 4:nä hän saapuu Heilbronniin odottamaan siellä joukkojaan.

Yöllä, kellon käydessä kahta, kun hän saamatta unta oli pudottanut käsistään kirjan, josta hän turhaan oli hakenut viihdykettä ahdistavassa surussaan, hän näki ruhtinas Volkonskin, ensimmäisen kenraaliadjutanttinsa astuvan sisään ja ilmoittavan hänelle, että eräs nainen, joka sanoi olevansa vapaaherratar Krüdener, vaatii, huolimatta pyyntönsä eriskummallisuudesta tällä hetkellä keisarin suosiollisesti ottamaan hänet vastaan. Vielä kummallisemman sattuman kautta Aleksanteri oli ajatellut juuri tätä naista haluten kiihkeästi hänet tuntea. Hän sanoi itsellensä heti: kun hän on minun toivomukseni näin arvannut, hän varmaan lukee minun sieluni ajatukset. Ja keisari käskee, että omituinen tulija heti on päästettävä sisään.

Yöllisen keskustelun jälkeen Aleksanteri kokonaan rauhoittui, aivan kuin hän olisi saanut yliluonnollista apua.

Tarkemmin asiaa katsellen huomaa, että kohtaus ei ollut satunnainen. Tietäen, että venäläisten etujoukkojen piti yhtyä Heidelbergin ja Heilbronnin välillä, "Pohjolan Deborah" oli taitavasti valinnut Mainin ja Neckarin seudun kesänviettopaikakseen. Hän oli siis valmiina itse paikalla, hän tunsi sitä paitsi uskollisen Roxandransa kirjeistä yksityiskohtaisesti sen tuskallisen kriisin, jossa Aleksanteri eli. Hänen psykologinen vaistonsa ja puoskaruutensa rohkeus täydensivät sen, mikä puuttui.

Heilbronnista Aleksanteri siirtyi muutamia päiviä myöhemmin Heidelbergiin, jonne Itävallan keisari ja Preussin kuningas olivat äsken saapuneet.

Hän kutsui sinne heti rouva Krüdenerin, joka sai asunnon aivan hänen läheisyydestään. Jokainen heidän kohtauksistaan, jotka alkoivat kello 10 illalla ja loppuivat kahta käydessä yöllä, tuuditti Aleksanterin samanlaiseen tyytyväisyyden ja autuuden tilaan.

Kiihkeällä ja utuisella herännäisyydellään, sibylliinisillä ennustuksillaan ja sairaalloisesti toisiinsa sekaantuneilla, vilpittömällä lennokkuudella ja romanttisella teatraalisuudella "Pohjolan naisprofeetta" saa vastakääntyneeseen opetuslapseensa vastustamattoman vaikutusvallan. Sielullinen kehitys, joka jo kauan oli Aleksanterissa valmisteilla, on nyt saavuttanut täyttymyksensä. Kaikkivaltias mystillisyys, joka pitää häntä vallassaan hänen hallituksensa viimeisiin päiviin asti, vielä kymmenen vuotta, on saanut lopullisen muotonsa Heidelbergin keskusteluissa.

XV LUKU.

Saatuaan tiedon Waterloon taistelun ratkaisusta Aleksanteri kiirehtii suinpäin Pariisia kohti, mukanaan vain satoja kasakoita. Saapuessaan sinne heinäkuun 10:nä, hän saa tietää, että Wellington ja Blücher ovat jo omasta aloitteestaan asettaneet entiselleen Bourbonien valtaistuimen. – Aleksanteri asettuu Elyséen palatsiin. Ludvig XVIII, joka nyt oli muuttunut suopeammaksi, saapuu sinne häntä mitä kohteliaimmin tervehtimään. Tsaari unelmoi itsekseen jo ranskalais-venäläistä liittoa. – Rauhanneuvottelua. Preussin hurjat vaatimukset; Ranskan silpominen: "hävityksen mestariteos". – Ludvig XVIII vetoaa tsaariin: "suuressa ahdistuksessani turvaudun Teidän Majesteettiinne". Aleksanterin jalomielinen käytös, hän kun suostuu Talleyrandin erottamiseen. Koomillinen kohtaus – ruhtinas Richelieu, uuden Venäjän entinen kuvernööri ja tsaarin ystävä tulee ministerineuvoston presidentiksi ja ulkoasiain ministeriksi. Ranskaa ei silvota. – Sill'aikaa kun diplomaatit laativat toista Pariisin sopimusta, Aleksanteri viimeistelee poliittista suunnitelmaa, joka jo kauan on askartanut hänen ajatustaan: pyhä allianssi. Rouva Krüdenerin vähäpätöinen osa tämän sopimuksen synnyssä. Hänen naurettava ystävyytensä Aleksanterin kanssa. Hotel Montchenun illanvietot. Taivaalliset noituudet. – Pyhän allianssin herättämä levottomuus liittoutuneissa hallitsijoissa. Metternichin mielipide: "suuri mitättömyys, mutta sangen meluava". – Aina vastakohtien vallassa tsaari tuntee tarvetta laajentaa sotilaallista mahtiansa samalla hetkellä, jolloin hän julistaa rauhanrakkauttaan. Venäjän armeijan teatraalinen paraati "hyveitten kentällä" (Plaine des vertus) Châlonsin lähellä: 180.000 miestä; Attilan muisto; rouva Krüdenerin viimeinen voitto. – Syyskuun 28:na Aleksanteri jättää Pariisin palatakseen valtakuntaansa: "Olenpa vihdoinkin poissa tuosta kirotusta Pariisista!" – Ruumiillinen väsymys; luonteen luisuminen; moraalinen lamaantuminen; levottomuutta herättäviä oireita.

Kesäkuun 21:nä kolme liittoutunutta hallitsijaa saa Heidelbergiin tiedon Waterloosta. Tällä kertaa on Napoleon auttamattomasti hukassa. Hänen ihmeellinen kohtalonsa on saanut loppunsa.

Aleksanteri tahtoo suin päin kiirehtiä Pariisia kohti. Mutta mitä tehdä ilman armeijaa... Neljäs venäläinen armeijakunta, joka on kaikkien marssirivistöjen loppupäässä ja muutenkin uupunut, ihan lopussa, kieli riipuksissa, ei voi päästä Reiniltä Mannheimiin vähemmässä kuin seitsemässä tai kahdeksassa päivässä. Se ei voi olla Marnella ennen heinäkuun 12:sta. Sitä ennen englantilaiset ja preussilaiset ovat varmaan Pariisissa.

Silloin, kesäkuun 25:nä, voimatta enää pidättäytyä, riistäytyen irti rouva Krüdeneristä ja jättäen taakseen molemmat kruunatut kumppaninsa, tsaari lähtee matkalle saattojoukkonaan vain satoja kasakoita. Yritys on rohkea ja tuottaa kunniaa hänen urheudelleen, sillä ilman muuta suojaa kuin sata kasakkaa, hänen täytyy kulkea lähes neljäsataa kilometriä seudulla, jota liittoutuneet eivät vielä hallitse ja jonka isänmaanrakkaus on kiihkeä.

Saapuessaan heinäkuun 10:nä Pariisiin hän saa kuulla, että Wellington ja Blücher loistavasta voitostaan mahtavina ja pitäen itseään hetken herroina ovat jo omalla uhallaan pystyttäneet jälleen Ludvig XVIII:n valtaistuimen ja kuningas itse on edellisenä päivänä saapunut pääkaupunkiinsa. Venäjän keisari ei ole siis näytellyt mitään osaa sotaliikkeissä, mutta hän on kadottanut merkityksensä politiikan ja korkeimman politiikan alalla, josta hänen liittolaisensa ovat karkottaneet Aleksanterin.

Tällaisen alun jälkeen ei ole ensinkään ihmeteltävää, että Aleksanteri on huonolla tuulella.

Tällä kertaa hän ei halua Hotel de la rue Saint-Florentiniin vastenmielisen Talleyrandin luo; hän valitsee asunnokseen Elysée-palatsin, jonka ympärillä silloin rakentamattomat alat ja yksityiset puutarhat levittivät yksinäisyyden tuntua.

Aleksanteri on tuskin ehtinyt asettua sinne, kun hän suureksi hämmästyksekseen saa vastaanottaa Ludvig XVIII:n. Tämä käynti on sitä merkittävämpi oire, kun kuninkaan käyttäytyminen ja sanat eivät ensinkään muistuta hänen loukkaavaa kopeuttaan Compiègnessä; keskustelu kestää kaksi tuntia. Siitä ilmenee, että vanha kuningas, hieno diplomaatti, on ensimmäisistä suhteistaan Blücherin ja Wellingtonin kanssa havainnut, että tsaarin kannatus on hänelle välttämätön voidakseen vastustaa Waterloon voittajien hurjia mielitekoja. Aleksanterin mielestä ovat hänen liittolaisensa sivuuttaneet tai melkeinpä pettäneet hänet, ja siksi hän heti osallistuu hänelle tarjottuun peliin. Molempien hallitsijain kesken syntyy heti sovinto.

Tästä päivästä alkaen Romanov lakkaa arvostelemasta ja pilkkaamasta Bourboneja. Vieläpä hän menee kauemmaksikin: hän torjuu luotaan Orleansin herttuan, joka aina luuli nauttivansa hallitsijoista vapaamielisimmän, Venäjän keisarin erityistä suosiota. Napoleonin perheen jäsenet, joille hän vielä äsken oli niin myötätuntoinen, eivät saa osakseen suurempaa ystävällisyyttä. Ja kuningatar Hortense, joka epäarvokkaasti yrittää valloittaa takaisin suloisen Malmaisonin aikaisen palvojansa, saa lukea lehdistä, että Elyséen portit eivät avaudu hänelle. Ja pian Aleksanteri hylkää hänet niin avoimesti, että Hortense Pariisin preussilaisen kuvernöörin kenraali Mufflingin käskykirjeellä karkotetaan Ranskasta. Mutta merkittävin tulos hänen palautetun kuningasvallan hallitukselle osoittamastaan huomaavaisuudesta on se, että hän kaikille näyttää arvovallallaan suojaavansa Valkean terrorin raivoisia väkivaltaisuuksia. Vaikka Bourbonit hänen mielestään ovat "parantumattomia", hän ei sitä enää ilmaise.

Eräs aate, jota Aleksanteri ei vielä tunnustanut kenellekään, selittää ehkä meille, miksi hän ei paremmin, asteittain, tehnyt käännöstään ja miksi hänen vivahdusvaistonsa ei opettanut häntä muuttamaan menettelyään vähitellen ja varovasti. Tämän aatteen oli hänen päähänsä pannut hänen veljensä suuriruhtinas Konstantinin adjutantti, kuuluisan kreikkalaisen suvun jälkeläinen, ruhtinas Aleksanteri Ypsilanti, joka silloin oli chevalierikaartin eversti; ja se oli Kreikan vapauttaminen ja itämaisten kristittyjen suojeluvalta. Sehän oli Pietari Suurelta ja Katariina Suurelta perinnöksi jäänyt unelma, bysanttilainen haave. Sen jälkeen kun Aleksanterin oli täytynyt luopua osasta puolalaista unelmaansa, hänen mielikuvituksensa sai magneettimaisen vedon Konstantinopolia kohti. Mutta silloin kun tämän kunniakkaan yrityksen hetki tulisi, olisi Ranskan apu hänelle tarpeen pidättämään Eurooppaa. Heinäkuusta 1815 alkaen hänellä oli käsitys, jonka hän kuusi vuotta myöhemmin ilmaisi kreivi de la Ferronnaysille Ludvig XVIII:n suurlähettiläälle, että Ranskan ja Venäjän tuli olla liittolaisia.

Heinäkuun kahdentenatoista alkaa rauhankonferenssi Pariisissa: melkein kaikki Wienin kongressin neuvottelijat tavataan täällä jälleen: Metternich, Razumovski, Nesselrode, Wellington, Castlereagh, Hardenberg, Humboldt, Talleyrand, jne.

Ludvig XVIII:n valtuutetun tehtävä on raskas; jos Itävalta ja Englanti osoittavatkin vaatimuksissaan suhteellista maltillisuutta, niin Preussi, puhuen itsensä puolesta ja ryhtyen saksalaisten hovien viralliseksi asianajajaksi, paljastaa julman vihansa, koston- ja riistonhalunsa; se tahtoo silpoa Ranskan, viedä siltä Flanderin, Hennegaun, Ardennit, Elsassin, Lothringin, Franche-Comten, Bourgognen, Savoian ja osan Dauphineta, joten Pariisi ja Ranskan sydän olisivat paljaina ja Ranskan yhteys lopussa: "hävityksen mestariteos" Pozzo di Borgon sanojen mukaan.

Vieläpä Englannin ja Itävallan huomattavasti lieventäminäkin Preussin vaatimukset menevät pitkälle. Wellington, Castlereagh, Metternich, Razumovski ja Nesselrode ovat loukkaantuneita Hardenbergin ja Humboldtin fanaattisesta itsepäisyydestä, mutta nämä saavat kuitenkin aikaan ultimatumin lähettämisen Ranskan hallitukselle. Tämän loukkaavan vaatimuksen nähdessään Talleyrand huudahtaa:

– Minä en allekirjoita tätä; sen mukaan ei enää olisi Ranskaa eikä kuningasta!...

Epätoivoisena Ludvig XVIII huutaa Aleksanterin apua, mutta keisari välttelee hyvin kohteliaasti ja taitavasti. Kiinnisaamaton Romanov on mestari piilottautumaan tukalilta kysymyksiltä, hautaamaan ne epämääräisiin vastauksiin tai paremmin, kuten hänen sisarensa Katariina sanoi, "taitavasti kaatamaan hiekkaa niiden päälle".

Pian kuitenkin draama kääntyy odottamatta huvinäytelmäksi. Ja Pozzo di Borgo, joustava, vikkelä ja viekas kuin mikäkin Crispin tai Figaro, ohjaa peliä. Hän selittää kuninkaalle, että kuninkaan saadakseen tsaarin ratkaisevasti kannattamaan häntä, on annettava juhlallinen todiste tai selvä takuu nykyisestä ja vastaisesta hyvänsuovasta mielialastaan Venäjää kohtaan; todiste olisi kuninkaan omakätinen kirje tsaarille, ja takuu... Talleyrandin erottaminen. Tällaisella kaksinkertaisella tahdonilmaisullaan Ludvig XVIII voittaisi varmaan itsevaltiaan ylevämielisen ystävyyden.

Joka kerta kun on kysymys hänen valtaistuimestaan ja arvostaan Ludvig XVIII:n kynä on yhtä elegantti kuin sujuva ja ylpeä. Niinpä hän kirjoittaa tsaarille:

"Sydämeni ahdistuksessa turvaudun Teidän Majesteettiinne... Olisinko saattanut edellyttää, että minulle esitettäisiin ehtoja, joissa perikatoon yhtyy kunniattomuus? Sire, en voi vielä vakuuttautua siitä, että Teidän mielipiteenne on peruuttamaton. Jos asian laita olisi päinvastainen, jos minulla olisi onnettomuus erehtyä, jos Ranska ei voisi enää toivoa sellaisen päätöksen muuttamista, jonka tarkoituksena on sen alentaminen, silloin minä kieltäytyisin olemasta sen häviön välikappaleena ja luopuisin valtaistuimestani mieluummin kuin alentuisin himmentämään sen vanhaa loistoa... Teidän Majesteettinne tuntenee tässä tunnustuksessa, joka perustuu vääjäämättömään päätökseen, koko minun tuskani laajuuden."

Talleyrandin erottaminen ei tuota Ludvig XVIII:lle mitään päänvaivaa eikä arkailua. Huolimatta palveluksista, joita Talleyrand on hänelle tehnyt Wienissä, kuningas ei anna hänelle anteeksi sitä, että hän on sekoittautunut vuoden 1814-1815 neuvotteluihin ja tuonut niihin mukanaan hävyttömän Fouché'n ja vielä tuottanut Ranskan hoville häpeätä, kun hän entisenä piispana on naimisissa; vielä vähemmän hän suo Talleyrandille anteeksi sen, että hän katsoo itseään välttämättömäksi ja on pitävinään kuninkaallista arvovaltaa holhouksensa alaisena, kuten mikäkin majordomus Merovingien viime ajoilta.

Päästäkseen tästä epämukavasta ja pahennusta herättävästä henkilöstä kuningas ei tyhjennä häneen vihaansa eikä ylenkatsettaan, kuten Napoleon teki, vaan saattoi hänet ovelasti valittamaan liian vaikeaa tehtäväänsä ja pyytämään tehokkaampaa hallitsijan kannatusta edustajakamareihin ja liittoutuneihin nähden: "jota ilman ministerit joutuisivat niin tuskalliseen asemaan, että heidän täytyisi luovuttaa salkkunsa." Tätä peitettyä uhkausta kuullessaan kuningas on vaiti, tuijottaen kattoon. Kun hän vihdoin katselee alaspäin, hän lausuu välinpitämättömällä äänellä:

– No hyvä, jos kabinetti ilmoittaa eroavansa, minä nimitän uudet ministerit.

Uudelleen hiljaisuus, jonka Talleyrand keskeyttää sanoen:

– Siis Teidän Majesteettinne hyväksyy meidän eronpyyntömme.

Kolmas hiljaisuus; Talleyrand on syvästi loukkaantunut, käsittää kaikki, nousee, kumartaa ja lähtee.

Seuraavana päivänä, syyskuun 24:nä Ludvig XVIII kutsuu Pozzo di Borgon, Aleksanterin lähetin uuden ilmoituksen johdosta ministerineuvoston presidentiksi ja ulkoministeriksi miehen, joka elämänsä arvokkuuden, luonteensa jalouden ja älynsä monipuolisuuden takia saattaa parhaiten korvata Talleyrandin. Tämä mies on herttua de Richelieu.

Tämän kuuluisan nimen perillinen oli jättänyt Ranskan kaksikymmentä viisi vuotta sitten; mutta hän oli suorittanut Venäjällä ihailtavan työn: ollen "hänen majesteettinsa keisarin käskynhaltija kolmessa Hersonin, Jekaterinoslavin ja Tauriksen maakunnissa", Odessan perustaja ja kuvernööri, hän oli uudestaan luonut, sivistänyt ja rikastuttanut koko tämän laajan alueen erinomaisella menettelyllään. Tässä prokonsulin toimessa, josta hän oli lähtenyt hankkimatta itselleen omaisuutta, hän oli saavuttanut ainakin hyvän kokemuksen suurten asiain hoidossa. Lisäksi Aleksanteri kohteli häntä mitä luottavaisimmalla ystävyydellä.

Kuullessaan seuraajansa nimityksen Talleyrand ei voinut pidättyä lausumasta sukkeluutta, jossa ilmenee hänen suuttumuksensa.

– Herttua de Richelieun valinta on erinomainen; kas siinä ranskalainen mies, joka tuntee parhaiten... Krimin.

Myöhemmin hän naamioidakseen harmiansa esitti julkisesti eronsa tapahtuneeksi omasta tahdostaan isänmaallisena vastalauseena: "En tahtonut allekirjoittaa nöyryyttäviä ehtoja, joita liittolaiset vaativat... Siihen tarvittiin keisari Aleksanterille kelpaava narri. Minä en voinut olla sellainen, tahdoin olla vain Ranskan ministeri."

Ministeripulan muutamaksi päiväksi keskeyttämät diplomaattiset keskustelut alkoivat heti uudelleen. Richelieu, Razumovskin ja Nesselroden kannattamana kiirehtii neuvottelujen menoa: tsaarilla oli kiire palata valtakuntaansa. Mutta kaikki vaikeudet olivatkin nyt tasoitetut: Aleksanteri oli jyrkässä sävyssä lausunut erotuomarinsanansa. Eräs preussilainen kenraali rohkeni sanoa hänelle:

– Meillä on pistimet antaaksemme pontta oikeutetuille vaatimuksillemme.

Itsevaltias nosti raivostuneena päänsä pystyyn:

– Minulla on, minullakin, pistimiä.

Ja tämän sanottuaan hän lähti, lyöden oven perässään kiinni.

Lopullinen pöytäkirja, marraskuun 20:n sopimus vuodelta 1815 laski Ranskan kannettavaksi raskaita uhreja. Sen pohjoiset ja itäiset puolustusrajat siirtyivät Philippevillen, Marienbourgin ja Sarrelouisin menetyksen johdosta, Hüningenin linnoitusten hajoittamisen ja Savoian luovutuksen johdosta. Ranska oli sitä paitsi maksava seitsemänsadan miljoonan frangin korvauksen ja sen täytyi viiden vuoden kuluessa kustantaa 150.000 sotilaan miehitys vahingonkorvausmaksun takuuna ja vallankumouksen vaaran varalta. Mutta tsaarin väliintulon ansiosta oli kuitenkin vielä olemassa jonkinlainen Ranska.

Sill'aikaa kuin diplomaatit laativat lopullisia pöytäkirjojaan, Aleksanteri viimeisteli suunnitelmaa. Siinä hän tahtoi toteuttaa eriskummallisen poliittisen, Pyhän alliansin ajatuksen, joka häntä oli jo kauan askarruttanut: kaikille hallituksille yhteisen asiakirjan turvaamaan maailman rauhaa ja kansojen onnea kristinuskon suojassa. Siten hänestä uudelleen tuli, kuten 1813 ja 1814, "Euroopan pelastaja".

Sen ensimmäinen luonnos näytti hänessä kiteytyneen yhdeksän tai kymmenen kuukautta aikaisemmin, kun hän koki ensimmäiset mielipahansa Wienin kongressissa. Joulukuun kuluessa hän oli jo tarpeeksi miettinyt suunnitelmaansa, kutsuakseen liittolaiset päättämään yleisestä sopimuksesta, joka alistaisi tämän jälkeen kaikki valtion perusohjeet evankeliumin periaatteisiin ja turvaisi kansainvälisten suhteiden rehellisyyden yleismaailmallisilla lakimääräyksillä.

Suunnitelma ei Wienissä herättänyt kenenkään huomiota, keskellä kiistelyjä, juonitteluja ja juhlia. Pian sen jälkeen taas, maaliskuun 7:n ukkosenjyräys, Kotkan paluu oli keskittänyt liittolaisten mielen lähimmän mielenkiinnon kysymyksiin.

Mutta ennen lähtöänsä Heilbronnista Aleksanteri oli ehtinyt luonnehtia ohjelmaansa suuntaviivat ulkomaan lähettiläilleen annetussa ohjeessa. Johtoajatus oli aivan sama kuin se, joka sata vuotta myöhemmin tarttui Geneven naiiveihin utopisteihin: "Suuren eurooppalaisen perheen keskuudessa katsotaan sen valtion, joka on hyökkääjä, itse teossa, ipso facto, julistaneen sodan kaikille muille."

Pariisiin saavuttuaan Aleksanteri oli päättänyt uudestaan ryhtyä asiaansa. Ylläpitämässä ja kiihoittamassa aikeen toteuttamista hänellä oli lähellään väsymätön innoittaja rouva Krüdener.

Hän asui Elyséen lähellä sijaitsevassa hotellissa, Hotel Montchenu'ssa. Ja kun hänen läheinen ystävyytensä tsaarin kanssa oli yleisesti tunnettu ja kun hänellä oli mainostuksen ja lavastuksen kyky, hänen luonaan oli aina paljon väkeä.

Siellä nähtiin muiden muassa madame de Staël, mme Recamier, Adrien de Montmorency, Benjamin Constant, Chateaubriand, herttuatar de Duras, Ristiretkien historioitsija Michaud, humaaninen moralisti Degerando ja vihdoin kuuluisa asianajaja Bergasse, "Ranskan kaunopuheisin mies", joka aikaisemmin oli niin kovasti pidellyt Beaumarchais'ta, mutta jota nyt viehättivät näkymättömän maailman salaisuudet.

Benjamin Constant, sydämessään palava haava rakkaudesta jumalalliseen Julietteen (mme Recamier) oli ahkerimpia vieraita. Pitkissä kahdenkeskeisissä seurusteluissa hän tunnusti tietäjättärelle myrskyisen ja runnellun elämänsä vastoinkäymiset ja koko parantumattoman kaihonsa. Rouva Krüdener kehoitti monisanaisesti häntä rukoukseen, nöyryyteen, katumukseen ja anteeksiantoon, jotta hän saisi rauhan ja sielunsa terveyden. Ja suuri ironisti puhkesi kyyneliin hänen edessään, kuiskaten: "Minä tahtoisin uskoa!... Minä koetan rukoilla!..." Mutta Chateaubriand ei jäänyt pitkäksi aikaa balttilaisen Veledan lumoihin, ja teoksessaan Mémoires d'outretombe hän omisti tälle seuraavan rakastettavan muiston: "Vapaaherratar Krüdener oli vajonnut romaanista mystiikkaan; hän asui eräässä Faubourg Saint-Honorén hotellissa; tämän hotellin puutarha ulottui Champs-Elysées'iin asti. Keisari Aleksanteri saapui incognito puutarhaportin kautta ja poliittis-uskonnolliset keskustelut loppuivat palaviin rukouksiin. Rouva Krüdener oli kutsunut minut yhteen näistä taivaallisista loveenlankeamisista. Minä, kaikenlaisten haaveiden mies, minä vihaan järjettömyyttä, inhoan sumuisuutta ja halveksin kujeilua. Näytelmä ikävystytti minua: jota enemmän minä tahdoin rukoilla, sitä enemmän tunsin sieluni kuivuuden. Minulla ei ollut mitään sanottavaa Jumalalle, ja paha henki pakotti minut nauramaan."

Yleisesti on rouva Krüdenerin laskuun pantu Pyhän allianssin synty, ja hän onkin tehnyt kaikki saadakseen tämän legendan uskottavaksi. Mutta olemme nähneet, että sen ohjelma oli kiteytynyt tsaarin mielessä jo useampia kuukausia, ennen kuin hän tutustui sanottuun vapaaherrattareen. Jos hänellä oli apulaistoimittajia tätä jaloa utopiaa varten, niin sellaisia ehkä olivat hänen mystilliset uskottunsa varhaisemmalta ajalta, ruhtinas Galitsyn ja Kosheljov: aatteen herättäjä ei suinkaan ollut hänen apokalyptinen Egeriansa, jonka ainoa osa oli innostuneesti taputtaa käsiään tuolle ylevälle aatteelle, ylistää sen tekijää ja laulaa hosiannaa. Ne hyväksyvät lausunnot ja neuvot, jotka Aleksanteri sai rouva Krüdeneriltä, olivat tällaisia: "Jos Te ette olisi Jumalan valittu, Hänen erityisen rakkautensa kohde, Hänen sydämensä ja Hänen valintansa lapsi, niin Hän ei olisi Teitä kutsunut siihen korkeaan tehtävään, että saitte olla lohikäärmeen voittaja ja kansojen johdattaja... Teidän tulee tyhjentää itsestänne Aatamin elämä, täyttyäksenne Kristuksen elämällä, jotta ylösnousemuksen ruumis voisi muodostua Teissä ja jotta palvottava Pelastaja nousisi Teissä kuin aurinko... Ne ajat lähestyvät, jolloin Vapahtajan kirkko lähtee taistelusta nuorena ja voitollisena Jumalallisen Ylkänsä kaunistamana; ja Aleksanteri Siunattu näkee jo tämän Pyhän allianssin onnea tuottavat hedelmät, Pyhän allianssin, joka hänen välityksellään on taivaallisen Isän työtä."

Tämä mystillinen sekasotku antaa selvän kuvan rouva Krüdenerin osuudesta Pyhän allianssin syntyyn.

Itse Aleksanterin ajatus on meille mielenkiintoisempi tuntea. Hän on sen selvästi ilmaissut: "Tämän veljellisen ja kristillisen allianssin avulla olen tahtonut sovittaa valtioiden kansalais- ja poliittisiin suhteisiin ne rauhan, sovinnon ja rakkauden periaatteet, jotka ovat kristillisen uskonnon hedelmä. Minun yksinomaisena tarkoituksenani on yhdistää toisiinsa kaikki kansojen siveelliset edut, jotka jumalallinen kaitselmus on asettanut Ristin lipuu alle."

Syyskuun 26:na allekirjoitetaan "Pyhän ja jakamattoman Kolminaisuuden nimessä Pyhän allianssin pakti".

Kuinka sen vastaanottivat ne, joilla on jokin oikeus kutsua itseään "lohikäärmeen voittajiksi?"

Fredrik Wilhelm, joka ei käyttele aivan helposti mystiikan sanastoa, rajoittuu tähän hiukan halventavaan arvosteluun: "Jos Jumala siunaa meidän aatteemme, niin voimme tulevaisuudessa ylistää Herraa koko maailman edessä."

Englannin hallitsijaprinssi, vastainen kuningas Yrjö IV, antaa kauniin tunnustuksen paktin ylevälle tarkoitukselle, mutta kieltäytyy muodollisesti sitä hyväksymästä, "koska sen ovat päättäneet yksistään hallitsijat, kun sitä vastoin Britannian perustuslaki vaatii, että sopimukset ovat vastuunalaisten ministerien tekemät." Mutta puhuessaan ilman todistajaa Castlereagh ja Wellington selittävät suoraan, että he eivät näe Pyhässä allianssissa muuta kuin onton ideologian, "jossa pyhyys koettaa pitää puoltansa järjettömyyttä vastaan".

Kunnianarvoisa Pius VII kieltäytyy niin ikään sitä allekirjoittamasta, koska katolinen kirkko ei hyväksy tunnustuskirkkojen yläpuolella olevan kristillisyyden opinlauselmaa, jollainen on itse paktin perusaate.

Mutta kaikista senaikaisista valtiomiehistä Metternich on antanut Pyhästä allianssista oikeimman arvostelun ja heti ensi näkemältä parhaiten määritellyt sen arvon: "Minun ei tarvinnut erityisesti syventyä tähän kirjoitukseen, huomatakseni, että sillä ei ollut mitään muuta merkitystä kuin uskonnon verhoon kääritty filantrooppinen tarkoitus... Myöskin itse tekijänsä ajatuksen mukaan Pyhä allianssi oli vain moraalinen mielenilmaisu, vaikka toisten tämän asiakirjan allekirjoittajien silmissä sillä ei ollut edes tätä merkitystä; näin ollen se ei ansaitse mitään niistä arvosteluista, jotka puoluemieli on sille antanut myöhemmin. Väitteeni tueksi mainitsen tosiasian, että myöhemmin siitä ei ole koskaan ollut kysymys hallitusten välisissä keskusteluissa... Pyhää allianssia ei solmittu kansojen oikeuksien rajoittamiseksi, tai itsevaltiuden perustamiseksi missä muodossa hyvänsä: se oli yksinomaan keisari Aleksanterin mystillisten tunteiden ilmaisu ja kristinuskon periaatteiden soveltaminen politiikkaan..." Lyhyemmin hän sanoo sen ystävien kesken: "Mitä on Pyhä allianssi?... Suuri, monisanainen joutavuus." Hän ei epäillyt tehdä pian tästä suuresta joutavuudesta koko Itävallan politiikan periaatetta ja välinettä, kääntäen paktin koneiston Venäjän politiikkaa vastaan.

Aleksanterin sielunelämä oli aina täynnä vastakohtia ja päähänpistoja. Samalla kuin hän harrastaa maailman rauhan perustamista kristillisen moraalin järkähtämättömälle pohjalle, hän panee toimeen suuren sotilasvoimiensa näytöksen; sillä hänen on vaikea sietää sitä loistavaa kunniaa, jonka Wellington ja Blücher ovat saaneet Waterloossa. Hän on suutuksissaan siitä, että tahdotaan olla tunnustamatta tai väheksyä sitä aloitetta ja pääasiallista osaa, joka kuuluu hänelle Napoleonin kukistuksessa. Ja hän tahtoo vihdoinkin johtaa mieliin, että Venäjän armeija on aina valmiina näyttelemään osaa, vieläpä pääosaa Euroopan nykyisissä ja tulevissa kohtaloissa.

Hän valitsee tätä mielenosoitusta varten "Hyveitten kentän" (La plaine de vertus) Châlonsin ja Montmirailin välillä. Siellähän oppineiden mielestä ovat Catalauniset kentät, missä roomalainen kenraali Aëtius 451 pysäytti Attilan hyökkäyksen.

136 pataljoonaa ja 168 eskadroonaa, eli yhteensä 180.000 miestä, on siellä koolla syyskuun 11:na, ja 600 tykkiä.

Tsaari pitää Itävallan keisarin, Preussin kuninkaan, herttua Wellingtonin ja ruhtinas Schwarzenbergin seurassa paraatin. Lisäksi on läsnä kokonainen joukko neljään liittolaisarmeijaan kuuluvia kenraaleja.

Seuraavana päivänä, joka on Pyhän Aleksanterin nimikko, joukot ovat jälleen koolla juhlimassa suuresti suunniteltua uskonnollista toimitusta.

Seitsemän alttaria on pystytetty sinne tänne pienemmille kummuille. Yksi on muita korkeammalla ja sen ympärille ovat ryhmittyneet hallitsijat ja heidän esikuntansa. Tasangolta, jolla kerran voitettiin Attilan laumat, nousee Jumalan puoleen mahtava rukous ja ylistys siitä, että Hän on tehnyt lopun Euroopan koettelemuksista.

Rouva Krüdenerillä on kunniapaikka läsnäolevien etuoikeutettujen joukossa. Se on hänelle kuvaamattomien liikutusten päivä, suurimman kunnian päivä, josta hän myöhemmin lausuu raamatullisessa sanatulvassaan: "Minä näin armeijan etunenässä suurten kohtaloiden miehen, jonka vuosisadat olivat valmistaneet vuosisatoja varten. Iankaikkinen Isä oli kutsunut Aleksanterin, ja Aleksanteri oli kuuliaisena noudattanut taivaallisen Isänsä ääntä."

Epäilemättä enemmän liikutettuna kuin naisprofeetta, tsaari sanoo yksinkertaisemmin: "Tämä päivä oli elämäni kaunein, en unohda sitä koskaan. Sydämeni oli täynnä rakkautta vihollisiani kohtaan. Rukoilin palavasti kaikkien heidän puolestaan ja itkien ristin juurella anoin menestystä Ranskalle."

Kun ystävykset tapaavat toisensa Pariisissa, he ensi työkseen lukevat yhteisessä haltioitumistilassa sen psalmin, jonka Venäjän armeijan papit ja kirkkolaulajat virittivät messun aikana.

Syyskuun 28:na Aleksanteri lähtee Brysseliin, aikoen palata Venäjälle Dijonin, Baselin, Konstanzin, Zürichin, Nürnbergin, Weimarin, Berliinin ja Varsovan kautta. Tämä pitkä kiertotie, joka ei salli hänen saapua Pietariin ennen joulukuun puoliväliä, osoittaa, että hänellä ei ole suurta kiirettä pääkaupunkinsa näkemiseen. Asia ei kuitenkaan ole niin, vaan hän ei kauemmin siedä Pariisissaoloa.

Heti kun hän on astunut vaunuista Brysseliin, hän päästää helpotuksen huokauksen ja kirjoittaa rakkaalle Katariinalleen: "Olen siis poissa tuosta kirotusta Pariisista."

Seitsemänkymmentä päivää, jotka hän siellä vietti, olivat usein hänelle vastenmieliset. Hän kärsi monella tavalla, hänen osakseen ei tullut enää sitä mairittelevaa menestystä, joka hänet oli huumannut 1814. Pariisin salongeissa hän ei enää ollut muotimiehenä, sellaisena oli nyt Waterloon voittaja, ylpeä ja flegmaattinen Wellington, Iron Duke, rautainen herttua. Tosin huomio, jota hänelle osoitti Ludvig XVIII, ei jättänyt häntä kylmäksi, mutta hän oli säilyttänyt kaiken vastenmielisyytensä Bourboneihin, ja vaikka hän puolustikin Ranskan asiaa liittolaisia vastaan, niin se tapahtui yksistään sen tähden, että hän katsoi ehkä jonakin päivänä tarvitsevansa Ranskaa itämaisia aikeitansa varten. Hänen mielipiteensä Ranskan kansasta ei ollut muuttunut, hän piti sitä periaatteettomana, kunniattomana, vilpillisenä, parantumattomasti paheellisena, huikentelevaisena ja turmeltuneena, huolimatta älynsä loistavasta ulkokuoresta ja menneisyytensä maineesta, liittolaisissa häntä inhoitti heidän kostonhalunsa, heidän mielitekojensa häikäilemättömyys ja heidän ahneutensa, he kun halusivat lihoa voitetun maan kustannuksella. Hiukan mielihyvää hän oli tuntenut vain niinä hetkinä, joina hän oli syventynyt Jumalaan: "Lievennystä huoliini olen tuntenut", kirjoitti hän Katariinalle, "vain siinä valoisassa mielentilassa, joka vuotaa korkeimmasta Olennosta."

Aleksanterin taipumus moittimaan ja syyttämään, hänen mielipahansa ja suuttumuksensa olivat usein hämmästyttäneet hänen ympäristöään, joka sai siitä kärsiä. Pienimmätkin laiminlyönnit palveluksessa saattoivat hänet vihanvimmaan, mitä hänessä ei koskaan ennen havaittu. Hänellä oli alituisesti paha sana ja herjaus suussa; vieläpä hän ärtyi uhkauksiin ja väkivaltaisuuksiin, kuten ennen Paavali I pahimpina päivinään; ja hänen ensimmäisen kenraaliadjutanttinsa, hänen esikuntapäällikkönsä ja lapsuuden ystävänsä, ruhtinas Volkonskin täytyi kerran, kun hän ei voinut löytää paperia, joka Aleksanterilla juuri oli käsissä, kuulla kamala huudahdus: "Minä lähetän sinut paikkaan, jonka nimeä saat turhaan etsiä kartoistasi!"

Useimmiten heti kun hermojännitys oli lauennut, alakuloisuus, katkera, toimeton ja sanaton alakuloisuus masensi hänet. Paetakseen itseään ja muita hän teki silloin pitkiä kävelyjä tai kulki ratsain. Pariisista palattuaan hän ei enää näyttäytynyt seuraelämässä. Suurimman osan illoistaan hän omisti rouva Krüdenerille. Hän myönsi kuitenkin itselleen pari kolme lemmenhaavetta, jotka kestivät ehkä päivän ajan eivätkä tuottaneet edes huvitusta.

Aleksanteri oli syntynyt joulukuun 23:na 1777 ja oli nyt kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha; mutta hän näytti paljon vanhemmalta, ainakin viisikymmenvuotiaalta. Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi hänen olevan aivan liian aikaisin loppuun kuluneen: otsa oli kadottanut kauniin muotonsa, hiukset olivat harventuneet ja käyneet harmaiksi, iho oli kuiva ja veltto, ohimot ryppyjä täynnä. Hänen vartalonsa, joka vielä äsken oli niin suora ja kauniisti ryhdikäs, oli hiukan koukistunut; hänen kerran haavoittunut polvensa oli kangistunut tehden hänen käyntinsä ontuvaksi; hänen huonokuuloisuutensa ja likinäköisyytensä olivat lisääntyneet, mistä seurauksena oli epäröivä ja kiusaantunut ilme. Sen takia hän pelkäsi, että häntä petettiin tai hänestä tehtiin pilaa.

Seurustelu naisten kanssa oli hänelle yhä välttämätön; mutta hän vaati heiltä paljon vähemmän; hänen lemmensuhteensa, joissa aina oli mukana hekuman vetovoima, tulivat yhä enemmän idealistisiksi ja tunteellisiksi. Tässä arassa kohdassa on Badenin maakreivittären kirje tyttärelleen Elisabet Aleksejevnalle merkitsevä; anoppi kysyy keisarillisesta vävystään, "vieläkö tämä tuntee sukupuoliviettejä", ob er noch Geschlechtstriebe fühlt.

Palatessaan joulukuun 15:na Pietariin viidentoista kuukauden poissaolon jälkeen Aleksanteri ei ole enää sama mies, hän on jo pahasti kaltevalla pinnalla.

XVI LUKU.

Aleksanterin paluu Pietariin joulukuun 15 p:nä 1815. Venäläisen isänmaanrakkauden pettymys; yleinen tyytymättömyys; taloudellinen ja valtiovarain kurja tila. Tsaarin pitkän poissaolon aikana on huolimattomuus ja hallinnollinen mielivalta kasvanut hirveästi. – Puolan kysymys; uusi kuningaskunta. Aleksanteri Varsovassa; puolalaisten pettymys; ruhtinas Czartoryski karkotettu koristeelliseen virkaan. Suuriruhtinas Konstantin Pavlovitshin hallitseva asema: inhon kohde ja hirmuhallitsija. – Tsaari antaa täydet valtuudet kenraali Araktshejeville valtakunnan sisäistä uudistusta varten, luopuen kokonaan entisestä vapaamielisyydestään: despotismi ja julmuus. – Sotilassiirtoloiden perustaminen; kasarmi- ja pakkotyöhallinto; talonpoikaislevottomuuksia: "Keinoja joilla pannaan vapisemaan." – Aleksanteri vaipuu yhä enemmän mystilliseen hartauteen. Hänen salaiset yhdessäolonsa ruhtinas Galitsynin kanssa: "Minun ainoa turvani on Herra..." Rouva Krüdener on joutunut syrjään ja hänen sijaansa on tullut oikeauskoisempi Katariina Tatarinova. Alakuloisuus ja kyllästyminen; kiihkeitten aistimusten kaipaus; St. Helenan vanki. – Hyvään tarpeeseen tullut huvitus; Aachenin kongressi lokakuussa 1818. Ranskan alue tyhjentyy liittolaisten joukoista; Ranska ottaa tämän jälkeen osaa Euroopan neuvotteluihin. Lemmensuhteita ja kevytmielisyyttä, kuten onnellisina Wienin aikoina. Metternich ja rouva Lieven. Tsaari palaa Pietariin vasta tammikuun 3:na hyvin pitkän matkan jälkeen. – Suuriruhtinatar Katariina Pavlovnan kuolema; Aleksanterin suru, hän vaipuu jälleen pessimismiin ja alakuloisuuteen. Aleksanteri lopettaa suhteensa rouva Naryshkiniin; loppumattomat matkat – jakobiinisen kuumeen kasvu Euroopassa, Berryn herttuan murha. Espanjan ja Italian vallankumoukset pakottavat vallat pitämään uuden kongressin Troppaussa syksyllä 1820. Metternichin sekaantumispolitiikka; Englannin vastustus. Aleksanteri, jolle on vastenmielistä tulla kansojen santarmiksi, tahtoisi, että hyväksyttäisiin ainakin vapaitten laitosten periaate. – 9:nä marraskuuta saadaan Troppaussa tietää, että venäläisen Semjonovin rykmentin kaarti on tehnyt kapinan Pietarissa. Aleksanteri on kauhuissaan ja raivoissaan: "vallankumous pesiytyy luokseni." Hän suostuu koko Metternichin ohjelmaan. – Kongressi siirtyy Laibachiin joulukuun 27:nä. Taantumuksellisessa kiihkossaan Aleksanteri sysää luotansa adjutanttinsa, ruhtinas Ypsilantin, joka yritti nostattaa Balkanin kristilliset kansat Turkkia vastaan: pyhä oikeauskoinen Venäjä kieltää julkisesti helleenien asian.

Vastaanotto, jonka Aleksanteri sai pääkaupungissaan, ei ollut omiaan kohottamaan hänen mieltänsä. Wienin ja Pariisin sopimukset olivat tuottaneet syvän pettymyksen venäläisille, jotka eivät katsoneet Venäjän saaneen mitään korvausta sankarillisista ponnistuksistaan, vaikka Venäjän veri oli vuotanut kuiviin ja sen kaikki jäsenet olivat lamaantuneet, sen väestö oli vähentynyt ja joutunut pitkäksi aikaa taloudelliseen rappiotilaan.

Kymmenen vuotta olivat venäläiset joko Napoleonin vastustajina tai liittolaisina taistelleet keskeytymättä, lakkaamatta ranskalaisia, itävaltalaisia, preussilaisia, ruotsalaisia ja turkkilaisia vastaan. He eivät jaksaneet enää.

Sotakustannuksiin, ranskalaisen hyökkäyksen tuottamiin vahinkoihin, mannermaasulun pakotuksiin oli liittynyt sarja kulkutauteja ja nälkävuosia, jotka olivat tyhjentäneet valtiokassan ja saattaneet sekasortoon taloudellisen elämän koneiston. Kaikkialla vallitsi synkkä kurjuus.

Sisäinen hallinto ei ollut vähemmän huolestuttava.

Lokakuusta 1812 joulukuuhun 1815, siis kolmenkymmenenkahdeksan kuukauden aikana tsaari oli viettänyt kolmekymmentäviisi kuukautta poissa valtakunnastaan. Tavattoman laajassa maassa, jossa koko hallitus oli hallitsijan persoonallisen ratkaisun varassa, on helppo kuvitella, mitä yleisten asioiden hoidosta tuli isännän poissaollessa. Olisi tarvittu vähintään Napoleonin järjestelynero, hänen tavaton työkykynsä ja hänen pettämätön muistinsa, joiden avulla hän saattoi Berliinistä, Wienistä, Madridista ja Moskovasta pitää valtakuntansa ohjakset käsissään yhtä lujasti kuin jos hän ei olisi lähtenyt Tuileries'istä.

Näiden kolmen viimeisen vuoden kuluessa olivat epäjärjestys, mielivalta, laittomuus, laiminlyönti, kavallukset ja omavaltaisuudet, kaikki kontrollittomat ja rajattomat vallan väärinkäytökset peloittavasti moninkertaistuneet. Asianhaarain pakosta yleinen suuttumus keskittyi itsevaltiaaseen. Tämä näkyi jo siinä kylmyydessä, jolla Venäjän kansa vastaanotti Aleksanteri Siunatun hänen palatessaan. Suuri oikeuden, rankaisun ja puhdistuksen työ odotti välittömästi tsaaria. Hän käsitti sen ja tunnusti sen välttämättömyyden, mutta hän huomasi myöskin sen vaikeudet, joista toinen oli toistaan epäkiitollisempi ja ikävämpi. Tämä lisäsi hänen moraalista lamaantumistaan.

Kaikista valituksen aiheista, jotka ylläpitivät yleistä tyytymättömyyttä, oli Puolan kuningaskunnan pystyttäminen se, joka vaikeimmin annettiin anteeksi Katariina Suuren pojanpojalle.

Unohdettiin ne maa-alueelliset voitot, jotka Venäjä oli saanut Napoleonin aikakautena, toisin sanoen: Suomi, Varsovan suurherttuakunta, Bessarabia, Tarnopolin ja Bialystokin piirikunnat, Georgia, Imeretia, Dagestan, jotka tuottivat 12 miljoonaa uutta alamaista ja väitettiin, että Wienin kongressissa Itävallan ja Preussin hyväksi tulleet saavutukset eivät antaneet tsaarien valtakunnalle muuta kuin yhden voiton: sen perivihollisen, Puolan entiselleen nousemisen.

Mutta ehkäpä Aleksanteri puolalaisilta sai mieluisan kiitollisuuden veron? – Ei.

Matkalla Pariisista Pietariin hän pysähtyi pitkään Varsovassa äsken luomansa kuningaskunnan hallinnon järjestämistä varten.

Hänet otettiin vastaan loistavilla juhlilla, joihin hän vastasi runsailla lahjoilla, suosion- ja rakastettavuuden osoituksilla. Mutta hän ei saattanut olla huomaamatta, että häntä vastaan hänen takanaan kiihkeästi hyökättiin. Miksikä Puolaa ei ollut uudistettu sen alkuperäisessä koossa, sellaisena kuin se oli ennen kolmen jaon rikosta? Miksi Galitsia jäi Habsburgien ja Posen Hohenzollernin valtikan alle sekä Liettua, Podolia ja Volynia Romanoveille?... Sitten kun häneltä oli rohjettu kysyä, minkälaiset Venäjän ja Puolan suhteet oikeastaan tämän jälkeen tulisivat olemaan, häneltä ei saatu muuta kuin vältteleviä vastauksia. Niin ikään hän ei tahtonut antaa selvää tietoa perustuslaillisesta hallituksesta, jonka hän oli luvannut... Lopuksi hän oli loukannut puolalaista ylimystöä nimittäessään varakuninkaaksi vähän tunnetun kenraalin, pikkuaateliin kuuluvan Zajonezekin. Kaikista loukkaantunein ja hämmästynein tästä nimityksestä oli ollut Adam Czartoryski. Miksi Aleksanteri oli syrjäyttänyt läheisen nuoruudenystävänsä, miehen, joka kerran oli ollut hänen uskottunsa Puolan asioissa ja jota hän samassa tarkoituksessa oli käyttänyt niin monessa salaisessa tehtävässä? Sitä ei saatettu arvata, eikä enempää tiedetä tänäkään päivänä. Että Aleksanteri tahtoi välttää kaiken keskustelun kysymyksestä ruhtinas Adamin kanssa, käy selville siitä tosiasiasta, että hän julkaisi Zajonezekin nimityksen juuri sillä hetkellä, jolloin hän jätti Varsovan, marraskuun 27:nnen yöllä. Ehkäpä hän pelkäsi, että ei saisi Czartoryskista tarpeeksi kuuliaista välikappaletta. Ehkäpä hän katsoi häntä liian tärkeäksi henkilöksi, hänen nimensä, omaisuutensa ja suhteittensa nojalla. Ehkäpä hän vielä oli pahoillaan siitä, että Czartoryski ei ollut Wienissä tarpeeksi salannut romaaninsa uudistusta tsaaritar Elisabetin kanssa. Naamioidakseen suoranaista epäsuosiota, jolla Aleksanteri häntä kohteli, hän antoi hänelle Puolan senaatin presidentin viran. Ruhtinas nieli vaieten nöyryytyksen, jossa hän näki kaikki nuoruudenunelmansa särkyvän. Mutta "pyhästä ystävyydestä", joka kerran oli yhdistänyt nämä kaksi miestä koko heidän sielullaan, ei ollut enää mitään jäljellä paitsi vihan hiiva, joka nopeasti tekee tehtävänsä.

Viimeisellä ja raskaimmalla virheellään Venäjän hallitsija oli parantumattomasti vieroittanut itsestään uusien puolalaisten alamaistensa sympatian antaessaan Puolan armeijan ylipäällikkyyden veljelleen suuriruhtinas Konstantinille. Tämä tsaari Paavalin toinen poika oli levottomuutta herättävässä määrässä perinyt isänsä olemuksen. Hänen tylsä ja kalju pääkallonsa, litteä nenä, silmien julma ja tuijottava loiste, tulenpunainen iho ja muodoton vartalo, äänen vihlova karkeus, koiranhaukuntaa muistuttavat ääntelyt ja vaahtosuiset tiuskailut antoivat hänelle raivoisan hyeenan ilmeen. Ajoittain ja aivan odottamattomasti hän saattoi olla sangen rakastettava, vieläpä hänellä oli hyvyyden puuskiakin. Muuten hän oli älykäs ja teräväkatseinen. Mutta hänen sairaalloisen luontonsa pohja paljastui heti, solvaava katkeruus, salakavala ilkeys, ruokoton mielettömyys tulivat näkyviin. Häntä kiinnosti ennen kaikkea vain aseiden ammatti. Siitäkin hän ymmärsi vain alimman puolen: manööverien ja paraatien automaattisen muodollisuuden, kasarmisäännöt, univormujen ja varusteiden pikkuseikat, kurin ankaruuden, selkäsaunat, julman oikeuden rangaista ja lyödä niin paljon kuin halutti. Tähän rajoittui koko hänen sotilaallinen harrastuksensa; sillä sotilaan perushyve: rohkeus häneltä puuttui kokonaan. Keisaritar Elisabetin hovineiti, nuori Roxandra Sturdza, joka hänet tunsi hyvin, on antanut hänestä seuraavan arvostelun: "Ollen ilman vähintäkään fyysillistä ja moraalista rohkeutta ja tuntematta vähintäkään jaloutta hänen on aina nähty väistävän vaaraa. Niinpä hän 1812 pelästyi kauheasti Napoleonin lähestyessä, sanoen kaikille, jotka tahtoivat häntä kuunnella, että oli pyydettävä ja saatava rauha millä hinnalla hyvänsä..."

Toukokuussa 1815, kun venäläiset joukot kääntyivät takaisin marssiakseen Reinille, Konstantin oli tullut Varsovaan ottaakseen käsiinsä keisarillisen kaartin päällikkyyden. Kahdessa kuukaudessa hän ehti tehdä itsensä puolalaisten kammoamaksi. Czartoryski kirjoitti tsaarille heinäkuun 29:nä: "Hänen Korkeutensa Suuriruhtinas näyttää vihaavan tätä maata ja kaikkea, mikä täällä tapahtuu. Ja tämä viha edistyy hirveällä vauhdilla... Ei kansakunta, ei armeija eikä mikään löydä armoa hänen silmissään... Suuriruhtinas ei välitä sotilaslaeista, jotka hän itse on vahvistanut. Hän tahtoo välttämättömästi ottaa sotajoukossa käytäntöön raipparangaistuksen, ja on eilen määrännyt tällaisia rangaistuksia, huolimatta väliaikaisen hallituksen yksimielisistä huomautuksista..."

Muutama päivä myöhemmin hän käski pidättää erään kapteenin, jonka sotaoikeus oli vapauttanut, ja tuomitsi hänet muitta mutkitta kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen Zamoschin linnoitukseen. Toisen kerran hän, pienimmällä tekosyyllä, määräsi palatsissaan annettavaksi "viisisataa raipanlyöntiä" muutamille sotamiesraukoille, jotka hän sitten lähetti pois "hiukset ja kulmakarvat ajettuina, kuten kuritusvangeilla". Ruhtinas Czartoryskillä oli täysi syy tehdä seuraava johtopäätös: "Suuriruhtinas ei näy tahtovan säästää mitään, vaan tahtoo ajaa asiat äärimmäiseen loppuun. Vihollinen ei voisi enemmän vahingoittaa Teidän Keisarillista Majesteettianne."

Valtakunnan hallinto oli järjestettävä uudelleen, ja Aleksanteri luuli siihen tarvittavan kovaa kouraa, sillä hän oli jo hylännyt entiset harrastuksensa ja vapaamieliset unelmansa. Hän valitsi tähän tehtävään kenraali Araktshejevin ja hänen näkökannaltaan se oli paras valinta. Araktshejev oli raaka, ilman tietoja ja sivistystä, mutta hänellä oli käytännöllistä älyä, hän oli rohkea aloitteissaan, hänellä oli ääretön työkyky, hän oli hyvin tarkka pienimpiä yksityiskohtia myöten ja harvinaisen rehellinen, hän halveksi kunnianosoituksia, halusi komentaa ja janosi valtaa; hänellä oli taipumaton tarmo ja hän hekumoi julmuudessa.

Osaten yhdistää suoruuden ja matelevaisuuden, kohteliaisuuden ja karkeuden, vastausten kyynillisyyden ja varman kiintymyksen hän oli saavuttanut itsevaltiaan ehdottoman luottamuksen; hän oli ehkä ainoa venäläinen, jota Aleksanteri ei epäillyt. "Vartiakoira" ja "verikoira" oli pian kaikkivaltias suosikki, ainoa keisarillisen ajatuksen ja toimeenpanovallan säilyttäjä. Hänen ulkopuolellaan ei ollut mitään kosketusta eikä yhteyttä hallitsijan ja maan välillä. Aleksanterin hallituksen loppuun asti, ja sitä kesti vielä kymmenen vuotta, Araktshejev oli jonkinlainen varakeisari; hänen ansiostaan historioitsijat ristivät hänen nimensä mukaan tukahuttavan hirmuvallan ja poliisipakon hallitussuunnan: Araktshejevshtshina'ksi.

Eräs niistä teoista, jota varten hän uhrasi suurimmat ponnistukset – nimittäin sotilassiirtolain perustaminen – todistaa, millä huolella hän toimi keisarillisen tahdon ilmausten täsmällisenä ja ankarana täytäntöönpanijana, silloinkin, kun hän ei itse niitä hyväksynyt.

Tämän laitoksen aate lähti keisarista; hän oli sen keksijä; hän oli liittänyt sen kokonaan kristilliseen ajatukseen, joka ei ensinkään liikuttanut synkkää "verikoiraa".

Laitoksen tarkoituksena oli parantaa sotamiehenäoloa rauhan aikana (sotapalvelus kesti siihen aikaan kaksikymmentäviisi vuotta); hän saisi nauttia patriarkaalisen elämän etuja pysymällä kuitenkin lippujen alla; hän saisi harjoittaa maanviljelystä, vaikka olikin sotilasharjoituksissa, perheensä keskuudessa, mökkinsä ympärillä, lähellä kirkkoa. Sillä tavalla vähennettäisiin valtion kustannukset armeijan ylläpidosta, ja näin ollen laitos tuntui ensi katsannolta hyvinkin tarkoituksenmukaiselta. Mutta sen soveltaminen osoittautui heti haaveelliseksi. Siirtolaseutujen asukkaat nousivat epätoivoiseen vastarintaan, kun tuhansia miehiä väkipakolla asutettiin heidän keskuuteensa. Araktshejev oli kuitenkin mykkä valituksille ja toteutti yhä yritystä "keinoilla, jotka panivat vastustajat vapisemaan".

Sotilassiirtolaisten lukumäärä nousi nopeasti kolmeensataantuhanteen. Raipparangaistusten ja kidutusten alaisena talonpoikain elämä tuli kasarmi- ja pakkotyökomennoksi. Talonpoikaiskapinat lisääntyivät; eräs niistä, joka tapahtui Tshugujevissa, Ukrainassa, tukahutettiin sellaisella julmuudella – toistasataa mestausta ja lukematon määrä raipparangaistuksia – että sen muisto säilyi tarumaisena.

Aleksanteri säilytti kaikesta huolimatta uskonsa, ajatuksensa niiden hyväätekevään ja siveelliseen vaikutukseen, sillä tuo ajatus johtui hänen uskonnollisesta innostuksestansa. Kun eräs hänen neuvonantajistaan kerran rukoili häntä luopumaan tuosta kauheasta laitoksesta, hän vastasi:

– Nämä siirtolat pidetään voimassa, maksoi mitä maksoi, vaikka koko tie Pietarista Tshudovoon täytyisi peittää ruumiilla.

Elokuussa 1816 Aleksanteri lähtee Moskovaan. Tämä on hänen ensimmäinen käyntinsä siellä vapaussodan jälkeen. Ylitsevuotava innostus vastaanottaa hänet Kremlissä.

Kuitenkin ollaan hämmästyneinä siitä, että hän Borodinon taistelun vuosipäivänä ei käy taistelukentällä eikä pane toimeen edes muistomessua Uspenski Soborissa. Tämä pidättyminen on sitä merkillisempi, kun hän oleskellessaan Wienissä tahtoi nähdä Wagramin taistelupaikan ja myöhemmin pysähtyessään Brysselissä ei unohtanut Waterloota. On jo muutenkin huomattu, että hän ei mielellään herätä eloon isänmaallisen sodan muistoja.

Tämä johtuu siitä, että hänen sielunsa suuntautuu nyt toisia taivaanrantoja kohden. Hän on kokonaan mystiikan vallassa.

Pitkästä kirjeestä, jonka ruhtinas Galitsyn osoittaa hänelle vähän myöhemmin, saamme havaita sen hurmion ja valoisan kiteytymisen, jonka Galitsyn on tuntenut tapahtuvan hänessä: "Vuoden 1812 ristit ovat saaneet aikaan, Sire, Teissä tämän onnellisen valmistuksen Jumalan hengen vaikutusta varten Teissä. Nöyryytys, jonka Te silloin kestitte alistuen ja rakkaudella, tuotti ensimmäisen sotaretken hedelmät. Jumala yksin, kuten olette tuntenut, on kohottanut Teidät inhimillisen kunnian huipuille. Ja jota enemmän Hän Teitä korotti, sitä enemmän Te Hänen edessään pienensitte itseänne. Millainen olikaan Teidän henkinen voimanne!.. Sitten tuli Wienin kongressi, jolloin vihollinen huveissa ja juhlissa kylvi kavalasti rikkaruohoa Teihin. Mutta Teidän sielunne pohja jäi kuitenkin Jumalalle!... Ja kas, nyt me olemme tulleet aikaan, jolloin Herra tahtoo jälleen hallita maan päällä, jolloin Hän tahtoo, että mahtavat alentuvat Hänen edessään, että heidän sydämensä alentuvat ja että Pyhä Henki vaikuttaa heissä."

Eräässä 20 sivua pitkässä kirjeessä, joka on täynnä lainauksia Uudesta Testamentista, Aleksanteri vastaa hänelle: "Minun ainoa turvani on Herra, minä jätän itseni kokonaan Hänen opastettavakseen. Hän yksin johtaa ja sijoittaa tapahtumat. Älkäämme päästäkö viiniä eikä öljyä pahenemaan, kuten ilmestyskirja sanoo, sekoittaen siihen meidän omaa työtämme, mikä olisi niin valitettavan inhimillistä. Kas, tällainen on minun uskontunnustukseni. Minä tunnen sen sydämessäni enkä voi johtaa sitä pois olematta uskoton Häntä kohtaan, jonka haltuun minä olen heittänyt itseni kokonaan."

Minkä sijan hän myöntää tässä sieluntilassa, jossa hän vahvistuu ja johon hän vajoamistaan vajoaa, apokalyptiselle innoittajattarelleen Heilbronnin ja Pariisin ajalta, balttilaiselle Deboralle, rouva Krüdenerille? Ei mitään.

Hän pitää rouva Krüdeneriä loitolla ja useistakin syistä. Ensinnäkin tämä nainen ikävystyttää häntä lörpöttelevällä proosallaan ja kylmillä saarnoillaan, jotka tuoksuvat kalvinilaisuudelta. Rouva Krüdener huomaa sen myöskin. "Minä tiedän, Sire, että vaivaan Teitä, että ehkä loukkaan Teitä. Mutta pitääkö minun loukata Jumalaa? Eikö minun pidä olla Hänelle kuuliainen sanoakseni Hänelle kaiken sen, mikä Teidän tulee tietää. Omatuntoni ainakin on levollinen." Ja tämä kirje, kuten muutkin, jää vaille vastausta.

Aleksanterin mielestä rouva Krüdener vetoaa hiukan liian usein sen rahakukkaroon, jota hän mielellään kutsuu taivaalliseksi pankkiirikseen. Sitten hän eräänä päivänä saa tietää, että Sveitsin viranomaiset ovat karkottaneet tämän balttilaisen Sibyllan, koska hän on tehnyt itsensä epäilyksen alaiseksi Baselissa julistaessaan sosialistisia mielipiteitä. Mutta lisäksi tuli vakavampi syy. Pyhän Synodin mielestä tämän heränneen naisen usko ja saarnat ovat paheksuttavaa laatua, ja oikeauskoinen kirkko voi vain yksin selittää Jumalan sanan todellisen merkityksen. Kiihkoileva arkkimandriitta Photius, askeettinen munkki ja näkijä, pahanhengen manaaja, joka kävi aina karvapaidassa, syyttää pian rouva Krüdeneriä siitä, että tämä tunnustaa väärää kristinuskoa, eräänlaista länsimaista harhaoppia ja että hän vääräuskoisesti pitää itseänsä ylhäältä innoitettuna antautuen demonisiin hurmioihin eikä taistele lihan himoja ja pahanhengen töitä vastaan... Aleksanteri ei siis voi enää olla missään tekemisissä hänen kanssaan, paitsi vaatiakseen häneltä takaisin kirjeensä.

Mutta toinen herännyt nainen ja lisäksi alkuperältään venakko Katariina Tatarinova valtaa nyt vuorostaan Aleksanterin mielen.

Hän on nuoren Borodinon taistelussa kaatuneen upseerin leski. Hänen äitinsä tehtävät hovissa sallivat hänen asua Mikaelin palatsissa, jossa Paavali I murhattiin. Leskeytensä hädässä hän on kääntynyt Vapahtajan puoleen. Hän pitää asunnossaan hurskaitten henkilöitten kokouksia, jolloin yhdessä luetaan Uutta Testamenttia ja tutkitaan teologian yliluonnollisia kysymyksiä. Siellä tavataan tsaarin molemmat hyvät ystävät ruhtinas Galitsyn ja Kosheljov ja myöskin piispoja ja arkkimandriittoja. Kokoukset loppuvat rukoukseen, haaveiluun, hypnoosiin, autuudentuntoon. Silloin Katariina antaa ilmestystensä herkeämättömän virran tulvia haltioituneihin kuulijoihinsa. Kotinsa ulkopuolella tämä nuori nainen uhrautuu erityisesti auttamaan kurjia kulkureita, vapautettuja kuritusvankeja, pahanhengen riivaamia ja ennen kaikkea skoptseja, noita lahkolaisraukkoja, Selivanovin opetuslapsia, jotka itse hävittävät itsestään miehuuden, vapautuakseen lihan houkutuksista ja vakuuttaakseen siten itselleen etuoikeutetun paikan taivaan valtakunnassa.

Aleksanteri antaa usein noutaa luokseen tämän naisprofeetan, sillä kaikki, mitä hän Galitsynin ja Kosheljovin kautta tietää hänestä, on ihmeellisesti sytyttänyt hänen sydämessään jumalallisen rakkauden liekin.

Niin voimakkaat kuin tsaarin uskonnolliset liikutukset ovatkin, hän ikävystyy. Hänen itsevaltiuden ammattinsa ei kiinnosta enää häntä. Kaikki muu, paitsi taivaalliset asiat, tuntuu hänestä yksitoikkoiselta, typerältä ja ikävältä.

Hän matkustaa myöskin lakkaamatta; hän kulkee valtakuntansa läpi kaikkiin suuntiin huimaavan nopeasti, niin että hänellä ei ole aikaa nähdä mitään; saattaa sanoa, että hän ei voi pysyä paikallaan. Hän on pääkaupungistaan poissa kuukausia, mikä pysäyttää, kuten sotien aikana, valtionasioiden kulun. Siten vuosina 1816 ja 1817 on väsyttävää seurata häntä Pietarista Moskovaan, Rjazaniin, Tulaan, Orjoliin, Kurskiin, Tshernigoviin, Kieviin, Bobrinskiin, Varsovaan, Mohileviin, Smolenskiin, Vitebskiin, Novgorodiin jne. Aivan kuten ruhtinas Vjazemski sanoi: "Nyt hallitaan Venäjää postivaunuista."

Ikävä, jonka vallassa hän on, löytää hänet joka paikasta, sillä hän kantaa sitä itsessään; hän on muuten siinä suhteessa samanlainen kuin niin monet muut hänen aikalaisistaan.

Sen jälkeen kun Napoleonin tähti on laskenut valtamereen, sen jälkeen kun Eurooppa on tullut kuuroksi "taistelujen ulvonnalle", sen jälkeen kun häikäisykuva on loppunut, maailma näyttää sammuneelta, värittömältä. Itse kylmä Metternich ei voi olla ikävöimättä levottomuutta, ahdistusta, kuumetta, pelkoa, niitä kauniita hermojärkytyksiä, jotka tuo infernaalinen mies pani hänet alituisesti tuntemaan, ja hän kokee romanttisen alakuloisuuden kriisin. Se, mikä siis ajaa Aleksanterin olemaan lakkaamatta liikkeellä kylmästä, sateen ja lumen vaivasta huolimatta, huolimatta kuoppaisista teistä ja kurjista majapaikoista, hänessä on suurten mielenliikutusten kaipaus; niistä hän on äskettäin niin paljon nauttinut ja ne on nyt häneltä riistetty.

Merkillisenä vastakohtana on mies, jonka olisi pitänyt voimakkaimmin tuntea tämä kaipuu. St. Helenan vanki ilmaisi saman intohimoisen elämänhalun sanoilla: "Meidän tilanteemme ei ole vailla viehätyksiä, maailman kaikkeus katselee meitä. Me jäämme kuolemattoman asian marttyyreiksi, miljoonat ihmiset itkevät meitä, isänmaa huokaa, isänmaa on surupuvussa, me taistelemme täällä jumalien sortoa vastaan, kansojen hartaat toivomukset ovat meidän puolestamme. Vastoinkäyminen puuttui minun elämäni radalta!..."

Syksyllä 1818 tsaarille tarjoutuu kallisarvoinen huvitus: liittoutuneet suvereenit ovat päättäneet pitää kongressin Aachenissa pohtiaksensa Ranskan sisäistä tilaa ja päättääkseen, onko vieraat varuskunnat edelleen pidettävä, vaiko poistettava sieltä.

Lähdettyään Pietarista elokuun lopulla ja viivyttyään muutaman päivän Berliinissä Aleksanteri saapuu syyskuun 28:na siihen vanhaan kaupunkiin, jossa Kaarle Suuri nukkuu.

Konferenssi alkaa kaksi päivää myöhemmin. Hänen Kristillisen Majesteettinsa nimessä Richelieun herttua vaatii, että Bourbonien monarkia tästä lähtien pääsisi vapaaksi eurooppalaisesta holhouksesta ja kuningaskunta saisi jälleen täyden riippumattomuutensa. Hän pyytää myöskin, että neliliitto muodostuisi viiden liitoksi siten, että Ranska tulisi lisäksi ja siten suoraa päätä jälleen osallistuisi Euroopan neuvostoihin.

Ensimmäisestä kohdasta Metternich, Hardenberg ja Castlereagh arvelevat, että vieraiden joukkojen pois kutsuminen on ennenaikainen, "sillä Ranska on yhä jakobinismin liesi".

Mutta Aleksanteri kannattaa tarmokkaasti Richelieutä. Ja tämä on luettava hänelle erityiseksi ansioksi, sillä hän oli aivan äsken saanut Ranskan kruununperilliseltä Artoisin kreiviltä salaisen nootin, jossa esitettiin kuningaskunnan olevan syöksymässä kuiluun vallankumouksellisen puolueen vaikutuksesta.

Tsaarin mielipide voittaa: ennen joulukuun ensimmäistä kaikki vieraat varuskunnat jättävät Ranskan alueen.

Kysymys Ranskan täydellisestä osallistumisesta kaikkiin Euroopan neuvotteluihin aiheuttaa vakavia vaikeuksia. Horjutaan sinne tänne kahden viikon aikana. Itävalta, Preussi ja Englanti eivät tahdo millään ehdolla laskea "Waterloossa voitetuita" tasa-arvoisina suurvaltojen direktoriumiin.

Aleksanterin onnistuu vielä saada voitolle ajatuksensa, joka on nerokas välimuoto: Ranska osallistuu tämän jälkeen suurvaltain neuvotteluihin rauhan ylläpitämiseksi ja sopimusten täytäntöönpanoa varten. Mutta tästä viiden liitosta riippumatta Venäjän, Itävallan, Preussin ja Englannin hovit ovat yhä erityisessä liitossa edellisten sopimustensa nojalla sen tapauksen varalta, että Ranska uudelleen uhkaisi eurooppalaista järjestystä.

Näiden keskustelujen aikana Venäjän itsevaltias on saanut usean kerran maistaa ylpeitä nautintoja, kuten ennen Wienissä, kun kaikkien katseet olivat kiintyneet häneen ja hänen pienimmillekin eleilleen annettiin suuri merkitys.

Metternichin sihteeri, Ritter von Gentz, terävä huomioitsija, on sujuvalla kynällään pannut muistiin sen edullisen mielipiteen, joka tsaarista oli vallalla kongressin kulissien takana. "Venäjän keisari on ainoa hallitsija, joka kykenee toteuttamaan laajakantoiset yritykset. Hänen käskettävänään on ainoa armeija, johon Euroopassa voidaan luottaa, mikään ei voi vastustaa tämän armeijan painoa. Aleksanterilla ei ole mitään niistä esteistä, jotka ehkäisevät toisia suvereeneja, kuten esimerkiksi perustuslailliset muodot, yleinen mielipide jne. Sen minkä hän on tänään päättänyt, hän voi toimeenpanna huomenna. Sanotaan, että hänen sielunsa on läpitunkematon, ja kuitenkin koko maailma panee arvoa hänen aikeilleen. Hän panee erityistä arvoa siihen, että hänestä vallitsee hyvä mielipide, ja hän pitää ehkä enemmän hyvästä maineesta kuin todellisesta kunniasta. Hänelle ovat rauhoittajan, heikkojen suojelijan ja valtakuntansa uudestiluojan epiteetit kallisarvoisemmat kuin valloittajan nimi. Uskonnollisella tunteella, jossa ei ole mitään teeskentelyä, on hänen sielussaan suuri tila ja se hallitsee kaikkia muita tunteita."

Tämän suvereenin, jossa hyvä ja paha ovat niin omituisesti sekoittuneet, täytyy välttämättömästi antaa aihetta suuriin epäluuloihin, ja olisi turhaa vakuuttaa, kuinka hän toimii siinä tai siinä tapauksessa. Hän pitää itseään eurooppalaisen liittokunnan perustajana ja näkee mielellään, että häntä pidetään sen esimiehenä. Tämä järjestö on hänen mielestään vuosisadan kunnia ja maailman pelastus.

Aachenin kongressi on varmaan vielä muistuttanut tsaarille Wienin ihania aikoja, koska täälläkin lemmenseikkailuilla on sijansa.

Monet kauniit naiset ovat tulleet Venäjältä, Itävallasta ja Englannista hiukan ilahuttamaan oleskelua vanhassa karolingilaiskaupungissa. Erityisesti pantiin merkille Metternichin liehittely Venäjän Lontoossa olevan suurlähettilään puolison kreivitär ja sittemmin ruhtinatar Lievenin kanssa.

Tähän aikaan rouva Lieven on kolmenkymmenenkahden vuoden vanha, laiha ja hänen kasvonsa ovat kulmikkaat. Mutta hänen vaaleanpunaisten silmiensä teräksinen katse, hänen äänensä lämmin sävy ja hänen ääriviivojensa elegantti ylpeys, hänen esiintymisensä ylhäinen itsenäisyys, hänen älynsä terävä vilkkaus tekevät hänet hyvin halutuksi. Hän ei ole onnellinen, sillä ikävyys kalvaa häntä hänen parhaimpienkin ystäviensä seurassa, vieläpä rakastajiensakin sylissä.

Erään Spaan kylpypaikkaan tehdyn retkeilyn aikana Metternichin on onnistunut hänet valloittaa, tai oikeammin poistaa hänen ikävyytensä.

Heidän kohtaustensa väliaikana ruhtinaskansleri yrittää mitä kiitettävimmällä innolla "vahvistaa uskonnon ja perheen periaatteita Euroopassa" ja puolustaa sitä siveellistä aarretta, jonka jumalallinen kaitselmus on antanut suvereeneille pelastamaan kansat heidän omista hairahduksistaan.

Kongressin loputtua Aleksanteri siirtyy Ranskaan pitääksensä venäläisten joukkojen paraatin, jotka ovat varusväkenä Sedanissa, Maubeugessa ja Valenciennesissä. Sitten hän päättää yht'äkkiä pistäytyä Pariisissa tavatakseen Ludvig XVIII:n. Hän saapuu sinne lokakuun 28:na kello kolme jälkeen puolenpäivän. Kuningas ottaa hänet heti vastaan ja pidättää luokseen päivällisille, mutta jo samana iltana Aleksanteri lähtee jälleen Aacheniin. Tämän lyhyen kohtauksen jälkeen molemmat hallitsijat hyvästelevät toisiaan, molemmin puolin ihastuneina.

Aleksanterilla ei ole tälläkään kertaa erityistä kiirettä palata valtakuntaansa, koska hän tekee itselleen seuraavan matkareitin: Bryssel, Karlsruhe, Stuttgart, Weimar, Wien, Olmütz, Teschen, Landshut, Zamosch, Brest-Litovsk, Vitebsk, Novgorod, saapuen vihdoin tammikuun 3:na 1819 Tsarskoje Seloon. Täällä hän muutamia päiviä myöhemmin saa tietää, että hänen rakas sisarensa Katariina, joka oli tullut Württenbergin kuningattareksi, oli kuollut tarttuvaan nuhaan. Tsaarin suru on syvä, ulottuen ehkä hänen moraalisen tietoisuutensa salaisimpaan pohjaan asti.

Tämä niin odottamattomana häntä kohdannut suru loistavan näytelmän jälkeen, jossa ylpeyden nautinnot olivat juuri saaneet hänen persoonallisuutensa puhkeamaan kukkaan, tekee hänelle säännöllisen elämän alkamisen vieläkin tuskallisemmaksi. Ja yhtä vaikeata hänen oli jälleen sopeutua hallitsija-ammattinsa yksitoikkoiseen ja täsmälliseen muodollisuuteen. Juoksevat asiat ja valtakunnan hallinto menevät yli hänen voimiensa.

Hän vajoaa silloin taas uuteen pessimismin, alakuloisuuden, väsymyksen, synkän ja vaiteliaan toimettomuuden kriisiin.

Onnettomalla miehellä ei ole enää edes läheisen naisen lohdutusta, sillä myöhään tulleen omantunnontuskan vallassa hän on lakannut näkemästä rouva Naryshkinia, eikä hänellä ole halua korvata häntä kenelläkään muulla. Eikä hän myöskään tahdo lähestyä puolisoaan, hienoa ja haaveksivaa Elisabetia.

Suhteitten katkaiseminen Maria Antonovnaan tapahtui muutamia kuukausia aikaisemmin. Aleksanteri ryhtyi kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteihin turvatakseen niiden kahden lapsen tulevaisuuden, jotka hänellä oli Maria Antonovnan kanssa, tai joita hän ainakin luuli omikseen. Tästä rikollisesta rakkaudesta, joka huolimatta useasta molemminpuolisesta uskottomuudesta oli kestänyt seitsemäntoista vuotta ja nyt oli loppumaisillaan, oli hänen nuori ystävättärensä Roxandra Sturdza saanut Aleksanterilta pitkän tunnustuksen: "Olen syyllinen, mutta en niin paljon kuin saattaisi luulla. Kun onnettomat asianhaarat häiritsivät minun kotoista onneani, niin kiinnyin, se on tosi, toiseen naiseen; mutta minä kuvittelin, väärin epäilemättä, ja sen tunnen nytkin liiaksi, että kun sovinnaiset syyt olivat vieneet yhteen vaimoni ja minun ilman meidän osanottoamme, että me olisimme vapaat Jumalan edessä, vaikka olimmekin sidotut ihmisten nähden. Minun asemani pakotti minun ottamaan huomioon nämä sovinnaiset syyt, mutta minä luulin, että minulla oli itselläni määräämisvalta sydämeni asioissa ja monen vuoden aikana se on ollut uskollinen rouva Naryshkinille. Hän oli samanlaisessa tilassa kuin minäkin ja lankesi samanlaiseen erehdykseen. Me kuvittelimme hyvässä uskossa, että meillä ei ollut mitään toisillemme moittimista, vaikka uusi valo oli minulle kirkastanut velvollisuuteni. Minulla ei olisi ollut rohkeutta katkaista niin rakkaita siteitä, jos hän itse ei olisi pyytänyt minua ne katkaisemaan. Minun tuskani oli sanoin kuvaamaton; mutta syyt, jotka hän minulle esitti, olivat niin ylevät ja kohottivat häntä maailman ja minun silmissäni, niin että minä en voinut vastustaa. Minä alistuin siis uhraukseen, joka mursi sydämeni ja panee sen vielä joka päivä vuotamaan verta."

Tämä moraalinen koettelemus, joka masentaa hänen tahtoansa, tekee hänet yhä enemmän alttiiksi mystillisille vaikutuksille.

Hän ajattelee nykyään alituisesti Jumalaa, Kristuksen kärsimyksiä, evankeliumin tai ilmestyskirjan sanoja ja välistä hän yht'äkkiä vertaa itseään kummallisesti Jobiin, Nebukadnezariin, muistelee Juditia ja Holofernesta sekä Davidia. Muka ylhäältä tulleen tiedoituksen nojalla hän jättää todellisuudessa Venäjän johdon hirveälle Araktshejeville. Rautanyrkki, kiukkuisa, raaka ja pikkumainen hirmuvalta kuristaa laajaa valtakuntaa, jossa kapinan väreitä huomataan siellä täällä. Kuten Metternich on oikein arvostellut, on Aleksanteri nyt lopullisesti luopunut nuoruutensa humaanisesta vapaamielisyydestä: raamattu korvaa hänelle nyt Ihmisoikeuksien julistuksen.

Ja loppumattomat matkustelut alkavat uudestaan. Elokuun 5:nä hän lähtee retkelle valtakuntansa vähimmän tunnettuihin yksinäisiin seutuihin Arkangelin lääniin Valkean meren rannalle ja sitten Pohjois-Suomeen Pohjanlahden rannalle asti.

Näissä synkkien Vienan Karjalan erämaiden maisemissa hänen sielunsa jännitys laukeaa ja hän rauhoittuu. Hän tapaa välistä yksinäisen luostarin metsien keskellä, tai jonkin järven rannalla. Hän puhuu kauan munkkien kanssa ja kadehtii heidän levollisuuttaan ja tyyneyttään, heidän hiljaista alituista yhteyttään Jumalan kanssa. Palattuaan Pietariin hän lähtee pian jälleen, syyskuun 12:na tarkastamaan Novgorodin sotilassiirtoloita, ja sieltä hän matkustaa Varsovaan vaimentaakseen kiihtymystä, jonka suuriruhtinas Konstantinin kummallinen menettely herättää koko Puolassa.

Mutta vuoden 1820 alusta vapaamielisten aatteiden leveneminen ja kansallisuuksien herääminen vaarantavat uudelleen eurooppalaista järjestystä.

Aluksi jakobiinilainen kuume on nopeasti levinnyt saksalaiseen porvaristoon ja varsinkin yliopistopiireihin. Preussin, Baierin, Hannoverin ja Württenbergin kuninkailla ja Hessen-Darmstadtin, Meklenburgin, Sachsen-Weimarin, Sachsen-Koburgin ja Badenin suurherttuoilla on täysi työ hillitä alamaistensa kiihkoa, nämä kun eivät vaadi vähempää kuin demokraattista hallitusmuotoa yhdistyneessä Saksassa.

Sitten pronunciamiento, joka hämmästyttää Madridin, pakottaa julman Ferdinand VII:n nöyrtymään "patrioottien" edessä ja luopumaan erikoisvaltansa oikeuksista, samalla kuin Espanjan siirtomaiden kapina tekee raivon kaksinkertaiseksi. Samaan aikaan puhkeaa myöskin vallankumous Portugalissa.

Helmikuun 13:na fanatikko Louvel, luullen yhdellä kertaa tuhoavansa koko Bourbonien suvun, murhaa Pariisissa Berryn herttuan.

Lopuksi espanjalainen tarttumus leviää pian Italiaan, jossa Piemontin ja Napolin kuninkaat joutuvat alakynteen karbonarismin rohkeuden takia: suuri kansallisen nousun liike laajenee Alpeilta Palermoon asti.

Tällaisista tapauksista tietoisina Pyhän allianssin allekirjoittajat eivät voi jäädä toimettomiksi. Uusi kongressi kokoontuu lokakuun 25:nä Troppauhun Itävallan Schlesiassa ja siihen osallistuvat näiden diplomaattisten areiopagien tavalliset jäsenet.

Säilyttääksensä Habsburgien herruuden lombardilais-venezialaisessa kuningaskunnassa Metternich ehdottaa heti, että Italian kysymys alistettaisiin koko laajuudessaan viiden liiton tutkittavaksi ja hän vaatii Itävallan hyväksi ehdotonta oikeutta palauttaa järjestys niemimaalla manu militari, sotilasvoimalla.

Aleksanteri ei tahdo mitenkään vastustaa että liittoutuneiden valtojen direktorium tuhoaa Napolissa ja Torinossa vallankumouksen lohikäärmeen. Mutta hän tahtoo joka tapauksessa, että kongressi juhlallisella ja julkisella selityksellä ilmoittaa ehdottoman, ainaisen ja korkeimman oikeutensa pakkokeinoilla ylläpitää tai uudelleen voimaan saattaa kaikissa maissa monarkian suvereenisen arvovallan. Mutta tehden kummallisen huomautuksen, jossa näkyy hänen entisen vapaamielisyytensä viimeinen jälki, hän torjuu luotaan ajatuksen, että hän esiintyisi kansojen santarmina, oltuaan kerran vapauttaja. Hän vaatii siis, että hallitsijat heti jälleen suvereenisuuteensa saatettuina saavat oikeuden myöntää vapaasta tahdosta alamaisilleen vapaiden laitosten peruskirjan.

Metternich, joka ei tahdo mitään muuta poliittista järjestelmää kuin puhtaasti taantumuksellisen, suhtautuu vastenmielisesti ajatukseen, että Pyhä allianssi tahtoisi vahvistaa vapaita laitoksia, vaikkapa ne olisivat hallitsijan omasta tahdosta myöntämiä.

Keskustelu mutkistuu ja pitkittyy sen johdosta, että Suur-britannian valtuutettu, lordi Stuart, Englannin suurlähettiläs Wienissä, puhuen Castlereaghin nimessä huomauttaa: "Liittoutuneilla valloilla ei ole oikeutta sekaantua toisen maan sisäisiin asioihin. Tällainen sekaantuminen on ehdottomassa ristiriidassa yhdistyneen kuningaskunnan perustuslakien kanssa. Englanti ei koskaan sallisi, että siltä vaadittaisiin tiliä siitä tavasta, millä se suvaitsee hallita itseään."

Ranskalaiset valtuutetut, markiisi de Caraman ja kreivi de la Ferronnays ovat hyvin noloina, vaikka edustavatkin taantumuksellista ministeriötä, joka siis on kokonaan itävaltalaisen ohjelman kannalla; heidän ei pitäisi unohtaa, että heidän herransa Ludvig XVIII:n kautta Ranska tuli parlamentaarisesti hallittavaksi maaksi ja että kuningas Ludvig siitä ylpeilee. Heidän ohjeensa olisi siitä tarpeen tullen muistuttamassa. He pysyttelevät niin paljon kuin mahdollista erillään kaikista nimenomaisista päätöksistä, minkä johdosta Venäjän itsevaltias heille pitää uhkaavan saarnan: Ranskan menestys vaatii ehdottomasti, että se pysyy uskollisena sen liiton periaatteille, joka on kaksi kertaa antanut sille jälleen poliittisen elämän ja vapauden.

Kun Aleksanteri kuitenkin itsepäisesti pitää kiinni ehdotuksestaan, kongressi näyttää joutuneen umpikujaan.

Mutta marraskuun 9:nä teatterilaukaus muuttaa yht'äkkiä lavastuksen.

Eräältä upseerilta, joka kiireesti saapuu Pietarista, tsaari saa hämmästyksekseen tietää, että lokakuun 28:n yönä Semjonovin kaartin rykmentti on tehnyt kapinan. Aleksanteri on tästä sitä enemmän masentunut, kun hän tälle rykmentille on osoittanut erikoista suosiota. Hänen oli tapana sanoa: Preobrazhenski on tsaarin rykmentti, mutta Semjonovski on minun rykmenttini.

Kapina, joka heti tukahutettiin, oli syntynyt nähtävästi yksinomaan siitä syystä, että eräs eversti, syntyperältään kuurinmaalainen, preussilaisten menettelytapojen innokkaana ihailijana oli osoittanut julmaa ankaruutta. Ainakin kaartin päällikkö ruhtinas Vasiltshikov selitti olevansa siitä vakuuttunut.

Mutta Aleksanterin häiriytyneessä sielussa tämä yksinkertainen tottelemattomuuden ilmiö, muutamien sotamiesten hetkellinen uppiniskaisuus saa tavattomat mittasuhteet. Hän näkee siinä poliittisia syitä ja salaisten seurojen salamyhkäistä työtä. Ja kun hän on joutunut muutamien viikkojen kuluessa joka päivä toteamaan jakobiinisen ruton hillitöntä levenemistä koko Euroopassa, niin hän sanoo itselleen: "Nyt pesiytyy vallankumous minun maahani."

Semjonovin kaartin tapaus saa tsaarin mielessä aikaan nopean ja vakavan häiriön. Siinä on esimerkki hyvin tunnetusta mielenjärkytyksen kiihdyttävästä vaikutuksesta latenteissa psykooseissa.

Hänen mielenhäiriönsä ilmenee ensinnä kapinallisille tuomituiden rangaistusten hirvittävässä ankaruudessa. Heidän yllyttäjänsä tuomitaan, huolimatta heidän erinomaisesta palveluksestaan ja lukuisista sotaretkistään aina kuuteentuhanteen raipaniskuun, siis kuolemaan hirveissä tuskissa. Aleksanteri, jolla oli taipumus humaanisuuteen ja joka usein oli osoittautunut lempeäksikin, saattoi muuttua noin julmaksi vain siksi, että hänen mielenliikutuksensa, vihansa ja sielunahdistuksensa olivat kohonneet korkeimmilleen.

Seuraavina päivinä kaikki hänen poliittiset aatteensa muuttuvat kokonaan. Marraskuun 29:nä Metternich on onnellinen voidessaan kirjoittaa: "Tänä iltana olen neuvotellut kolme tuntia keisari Aleksanterin kanssa. Kun meillä ei ollut erityisiä asioita käsiteltävinä, keskustelumme liikkui laajalla alalla. Tahtoisin sanoa, että vasta tänä päivänä keisari astuu tähän maailmaan ja avaa silmänsä. Hän on nyt sillä kohdalla, minne minä olin tullut kolmekymmentä vuotta sitten."

Tsaari on tämän jälkeen Metternichistä riippuvainen eikä vapaudu siitä enää. Hän luulee sananmukaisesti olevansa Kaitselmuksen määräämä taistelemaan uskonnon ja valtaistuimen vihollisia, saatanan juonia, jumalattomuuden ruttoa ja syöpää, Voltairen ja Rousseaun, Marat'n ja Robespierren rikollisia oppeja vastaan. Pian hänen taantumuksensa ja mystillisyytensä, jotka kietoutuvat toinen toisiinsa ja kiihottavat toinen toistansa, eivät ole muuta kuin yksikseen joutuneen miehen hämärää harhailua.

Metternichillä ei ole siis mitään vaivaa saadakseen Aleksanteri hyväksymään kongressin lopullisen pöytäkirjan, joka oikeuttaa liittoutuneet vallat käyttämään väkivaltaa pakottaaksensa ne valtiot, jotka ovat nousseet laillisia hallitsijoitaan vastaan, velvollisuuden tielle. Keisari Frans ja hänen uskollinen kumppaninsa Fredrik Wilhelm hyväksyvät luonnollisesti tämän julistuksen, jonka kaikkien maiden yleinen mielipide leimaa sodan julistukseksi nykyajan henkeä vastaan. Mutta Ludvig XVIII ja Suur-britannian kabinetti kieltäytyvät sitä allekirjoittamasta.

Joulukuun 27:nä kongressi, tullakseen lähemmäksi Italiaa, siirtyy keisarikunnan etelärajoille, Laibachiin Krainissa, jonne se kutsuu Napolin kuninkaan Ferdinand IV:n sopiakseen hänen kanssaan keinoista, joilla järjestys palautetaan hänen maassaan.

Rangaistuspakotteet panee täytäntöön Itävalta yksin. 80.000 miestä marssii Pon toiselle puolelle ja käy läpi niemimaan, mutta tarpeen tullen 90.000 venäläistä saapuu heidän avukseen.

Helmikuun 28:na kongressi hajoaa. Ja Metternich merkitsee mielihyvällä päiväkirjaansa: "Keisari Aleksanteri käyttäytyi erinomaisesti."

Juuri vähää ennen Laibachista lähtöä ruhtinaskansleri antaa itsevaltiaalle uuden tyydytyksen todistuksen ja vielä kaunopuheisemman.

Oli juuri saatu tietää – eikä tahdottu millään sitä uskoa, että eräs nuori keisarin adjutantti, ruhtinas Ypsilanti, oli Kishinjovissa koonnut joukon moldaulaisia, bulgareja ja kreikkalaisia sekä oli ylittänyt Pruthin ja marssi Bukarestia vastaan ja että hän ilmoitti aikovansa nostattaa Balkanin väestön, karkottaa turkkilaiset ja vapauttaa Kreikan sekä että hän esitti lopuksi omistavansa tähän tsaarin myöntymyksen ja lupauksen hänen kannatuksestaan.

Venäjän hallituksen osallisuutta tähän hulluun seikkailuun ei voitu kieltää. Jo jonkin aikaa oli korfulainen Capo d'Istria, joka oli tullut valtiosihteeriksi ulkoasiainministeriöön, salaa työskennellyt suuren helleeniläisen unelman toteuttamiseksi, ja siitä juuri ennen kaikkea johtui erinomainen suosio, jota hän nautti Aleksanterin puolelta. Sitten toisen armeijan päämaja sijaitsi Kishinjovissa. Näin ollen sotilaspäällystö ei voinut olla tuntematta niitä valmistuksia, joita sotaretkeä varten oli järjestänyt kenraalimajuri, hänen keisarillisen majesteettinsa sivusadjutantti. Ei siis voitu moittia kuumaveristä Ypsilantia muusta kuin hänen eleensä sopimattomasta äkkinäisyydestä.

Metternich, jolla on jo ollut tarpeeksi tekemistä vallankumoushengen tukahuttamisessa koko Euroopassa, ei voi hetkeäkään otaksua, että Venäjä luulee hetken tulleen sytyttääksensä sodan liekin idässä. Pelillä, jossa imartelu ja moitteet ovat yhtyneet, hän saa Aleksanterin kieltämään julkisesti Ypsilantin erottamalla tämän armeijasta. 9:nä toukokuuta Metternich merkitseekin päiväkirjaansa: "Minulla on tänään taas ollut pitkä neuvottelu Aleksanterin kanssa. Luulen, ettei ole tässä maailmassa tarpeeksi älykästä ihmisolentoa otaksumaan edes mahdolliseksi keskustelua, joka meillä oli. Jos joku on koskaan tullut valkoiseksi, oltuaan mustaa mustempi, niin se on juuri hän. Minun suurin ansioni tässä kohden on, että saatoin käyttää vaikutustani estämään häntä ylittämästä oikean ja hyvän rajoja."

Hän kirjoittaa lopuksi eräässä yksityisessä kirjeessä: "Venäjä ei johda meitä, päinvastoin me johdamme keisari Aleksanteria ja useista yksinkertaisista syistä. Hänellä on tarve saada neuvoja, hän on näet kadottanut kaikki neuvonantajansa. Hän katsoo nyt Capo d'Istriaa karbonaarien päälliköksi. Sitten: hän ei luota armeijaansa, ei ministereihinsä, ei aateliinsa, ei kansaansa. Niin, tällaisessa tilassa ei johdeta."

Julkinen Ypsilantista luopuminen hämmästyttää koko kristillistä Itämaata, sitä katsotaan petokseksi, pyhyyden loukkaukseksi, kun sen sijaan turkkilaisten ylpeys siitä nousee tavattomasti, eikä Eurooppa ole vähemmän hämmästynyt ja hämillään. Ensimmäisen kerran historiassa pyhä oikeauskoinen Venäjä on julkisesti kieltänyt helleeniläisyyden asian.

XVII LUKU.

Paluu Tsarkoje Seloon, kesäkuun 5:nä 1821. Aleksanteri saa tiedon salahankkeesta itsevaltiuden kukistamiseksi. Salaisten seurojen toiminta venäläisten upseerien keskuudessa. – Aleksanterin moraalinen ristiriita, kun uskonnolliset ajatukset tämän jälkeen nielevät koko hänen toimintansa. Munkki Photius, Rasputinin edelläkävijä: "puhtain neitsyt!" – Syksyllä 1822 suurvallat pitävät kongressin Veronassa neuvotellakseen monarkian arvovallan palauttamisesta Espanjassa ja Kreikan kapinasta. Tsaari Metternichin vallassa vannoutuu irti Venäjän perinnäisestä Idän politiikasta; hänen keskustelunsa Chateaubriandin kanssa Canossan palatsissa. Aleksanterin sielunhätä, alakuloisuus ja omantunnontuskat; kuolemanaavistukset – kun hänellä ei ole laillista lasta, kenelle hän jättää kruununsa? Romanovien kruununperimyssääntö, suuriruhtinas Konstantin, joka on nainut puolattaren, luopuu valtaistuimesta. Aleksanteri määrää perillisekseen toisen veljensä, suuriruhtinas Nikolain. Syvä salaperäisyys, johon hän verhoaa tämän määräyksen, myöskin veljiltänsä; Uspenski Soborin tabernaakkeli. – tammikuussa 1824 Aleksanteri potee vaikean taudin, ruumiillisessa ja moraalisessa ahdistuksessaan; tunnepuuska lähentää hänet tsaaritar Elisabetiin. Luottamuksen ja rakkauden uudistuminen puolisoiden välillä, jotka niin kauan ovat olleet vieraita toisilleen. Salainen halu luopua kruunusta "ja kuolla maailmalta". – Vallankumouksellinen liike leviää laajalti koko Venäjälle. Salaliittolaiset suunnittelevat, kuten myöhemmin bolshevikit, tehdä lopun yhdellä ainoalla iskulla keisarillisesta perheestä. – Uudet koettelemukset kohtaavat Aleksanteria. Levottomuus, jonka aiheuttaa hänelle tsaaritar Elisabetin terveys. Nuori Sofia Naryshkin, jonka isä hän oli ja joka oli hänen viimeinen ilonsa, kuolee äkkiä. – Pietari tulvan vallassa, tavaton onnettomuus: "Tämä tapahtuu minun syntieni takia!..." Tulevaisuus käy yhä synkemmäksi. Lääkärit neuvovat keisarinna Elisabetille pitkäaikaista oleskelua etelässä.

Lähdettyään Laibachista toukokuun 13:na Aleksanteri alkaa pitkiä kiertoteitä paluumatkansa Venäjälle. Hän saapuu Tsarskoje Seloon kesäkuun 5:nä.

Tuskin hän on ehtinyt astua vaunustaan, kun Kaartin ylipäällikkö, ruhtinas Vasiltshikov ilmoittaa hänelle salahankkeesta itsevaltiuden kukistamiseksi. Ilmiannon tehtyään hän ojentaa pääsalaliittolaisten luettelon.

Pitkän vaitiolon jälkeen tsaari virkkaa:

– Rakas Vasiltshikov, te olette ollut minun palveluksessani hallitukseni alusta asti, te tiedätte siis, että minä olen osallistunut ja vieläpä rohkaissutkin näitä haaveita ja näitä erhetyksiä. Minulla ei siis ole oikeutta raivota.

Johtopäätös hämmästyttää, sillä useamman kerran tätä ennen samanlaisissa tapauksissa tsaari ei häikäillyt raivota, vaikka ei aina eksynytkään julmuuteen, jota hän osoitti Semjonovin rykmentin jutussa. Mutta hän palasi Laibachista täydellisessä mielenmasennuksessa, joka teki hänet herkemmäksi omantunnon äänelle.

Sivusadjutantiltansa kenraali Benckendorffilta, joka pian sai niin peloittavan maineen santarmi-, kiduttaja- ja poliisipäällikkönä, Aleksanteri saa niin ikään tiedon salaisten seurojen laajasta toiminnasta armeijan keskuudessa. Tästä toiminnasta, niin salainen kuin se olikin, oli Ranskan suurlähettiläs La Ferronnays, hyvä huomioitsija, tiedoittanut hallitukselleen muutamia kuukausia sitten. "Koko nuoriso ja etupäässä upseerit ovat vapaamielisten aatteiden vallassa. Mitä rohkeimmat teoriat miellyttävät heitä enimmän... Meidän parlamenttimme keskustelut innostavat heitä yhtä paljon kuin jos siellä pohdittaisiin heidän omia etujaan. Mitä kiihkeimmät puheet saavat enimmän ihailijoita tämän nuorison keskuudessa. Se miettii, se hyväksyy hurjia tekoja, vieläpä rikoksia, joita vapaudenrakkaus panee suorittamaan. Ja halpamainen Louvel on löytänyt puolustajia, jopa sellaisten upseerien keskuudessa, joiden tehtävänä on keisarin suojelus."

Jo kauan sitten profeetallinen Joseph de Maistre oli luodannut venäläiseen sieluun sulkeutuneen anarkian hirveän vallan. Eräässä virallisista tiedotuksistaan, jonka Aleksanteri oli saanut käsiinsä mustan kabinetin kautta, hän paljasti sen tulevaisuuden jo sata vuotta edeltäpäin: "Kaikki antaa minulle aihetta uskoa, että venäläinen ei kykene sietämään organisoitua hallitusta niinkuin meikäläiset. Jos Venäjän kansa tulisi tuntemaan meillä esiintyvät ilkeät uutuudet ja mieltyisi niihin, jos joku yliopistossa opiskeleva Pugatshov asettuisi jonkin puolueen johtoon ja kerran tasapainotilasta pois joutunut kansa ryhtyisi vallankumoukseen eurooppalaisen mallin mukaan, niin minulla ei ole sanoja ilmaistakseni, mitä silloin olisi pelättävä.

    "Bella, horrida bella!
    Et multo Nevam spumantem sanguine cerno!"

    (Sotia, hirveitä sotia!
    Ja näen edessäni Nevan vaahtoavan paljosta verestä.)

Onko siis ihmeteltävä, jos näemme Aleksanterin jättävän yhä enemmän Venäjän hallituksen ja oman persoonansa suojeluksen Araktshejevin kovan nyrkin varaan? Kuten hänen machiavellinen kanssapelaajansa Troppausta ja Laibachista oli hänet niin hyvin diagnostikoinut, hänen moraalinen lamaantumisensa, hänen levottomuutensa, hänen epäilyksensä kaikkia kohtaan, hänen pitkät vaikenemisensa, hänen toimeton alakuloisuutensa, hänen mielialansa äkkinäiset hyppäykset, hänen tahtonsa aaltoilut ja vastakkaisuudet, utuiset ja yliluonnolliset haaveilut, joissa hänen henkensä lakkaamatta harhailee, eivät salli hänen enää mitään johtaa. Ulkopolitiikassa häntä johtaa Metternich ja sisäpolitiikassa Araktshejev.

Kaiken vielä jäljellä olevan toimintansa hän keskittää uskonnollisiin kysymyksiin. Ne ovat hänen intohimonsa, niiden alalla vain hän vielä kykenee tahtomaan ja käskemään.

Myöskin seuraavina kuukausina hänen pääaskartelunsa, joka pitkäksi aikaa vangitsee hänet, on omistautua mitä ankarimman oikeauskoisuuden tarkkaan noudattamiseen, uhrattuaan liian paljon yksilöllisen mystillisyyden haaveellisille houkutuksille.

Hänet johti tälle tielle nuori munkki Photius, entinen Kaartin sotapappi. Tämä Photius oli fanaatikko, askeetti, näyissä-eläjä, laiha mies, jolla oli terävät ja säkenöivät varpushaukan, petolinnun silmät ja jonka raaka, kiivas ja loukkaava kaunopuheisuus sähkötti kuulijat. Hän oli Derevjanitskin luostarin iguumeni – tämä oli yksi niitä lukuisia luostareita, jotka höystivät hurskaudella Suuren Novgorodin lankeemusta ja kurjuutta. Siellä hän jo oli saanut pahanhengen kiroojan ja ihmeidentekijän maineen.

Luostarin ympäristössä asui kreivitär Anna Aleksejevna Orlov, entinen hovineiti, kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, hyvin rikas ja sekapäinen. Photius oli pian saanut hänet valtoihinsa, niin ettei kreivitär enää kuunnellut ketään muuta kuin häntä ja kuoletti julmasti kiduttaen itseänsä häntä varten. Totellen muka taivaallista ilmoitusta tämä katuva nainen ei voinut kieltäytyä johtajaltaan, joka häntä kuitenkin kutsui mitä puhtaimmaksi neitsyeksi. Heidän hartauksiensa väliaikoina kreivitär hoiti Photiusta eräästä inhottavasta taudista, jonka saatana oli häneen pannut rangaistukseksi siitä, että hän niin itsepäisesti taisteli pahaa henkeä vastaan.

Ollen yhtä taitava kuin väkivaltainenkin hän oli pesiytynyt verikoira Araktshejevin kamarillaan, ja tämä oli herättänyt tsaarissa halun oppia tuntemaan miehen.

Ja niin, kesäkuun 17:nä 1822 kreivitär Orlovin vaunut olivat hänet tuoneet Talvipalatsin ovelle, ja palatsin vartija oli saanut käskyn viedä hänet keisarin luo.

Käydessään loppumattoman salonkisarjan läpi Photius tekee ristinmerkkejä kaikkiin seiniin ja oviin kirotakseen pahojenhenkien vallan, joiden inhottavaa hiestettä hän vainuaa kaikkialla.

Keisarin työhuoneeseen tultuaan hän ei ensinnä ole näkevinään itsevaltiasta ja polvistuu pitkäksi aikaa pyhän ikonan eteen, joka kultaan verhottuna säteilee huoneen perällä. Sitten nöyrryttyään taivaan kuninkaan edessä hän kumartaa kylmän ylpeästi keisaria, jonka maallinen kaikkivalta ei häntä liikuta. Aleksanteri taivuttaa heti päänsä Jumalan palvelijan edessä anoen häneltä siunausta, ja heidän seurusteluaan kestää kolme tuntia.

Tämä kyynillinen ja siivoton munkki, joka ikäänkuin jo edeltä päin näyttelee likaista Rasputinia, palaa usein Talvipalatsiin. Hän esiintyy siellä yhä hävyttömämpänä, kerskailevana ja kiihkoilevana.

Hänen ja hallitsijan välisten salaneuvottelujen sisältö ilmenee hänen kirjeissään, joista tässä esimerkki: "Meidän aikanamme suuri määrä kirjoja, henkilöitä ja seuroja julistaa uutta uskontoa, joka muka on varattu maailman viime aikoja varten. Tätä uutta uskontoa saarnataan monessa muodossa. Milloin se on tuntematon valo, milloin unohdettu oppi, milloin Kristuksen tuhatvuotinen valtakunta. Joka tapauksessa tämä uskonto ei ole muuta kuin harhaoppi, jumalallisen apostolisen perinnäisen ja ortodoksisen uskon väärennystä; se on antikristuksen uskontoa, se hautoo vallankumousta, se janoaa verta, se on saatanan hengen innoittama, sen väärät profeetat ja apostolit verhoutuvat mystillisyyteen. Älköön todellinen Jumala enää viipykö tulemasta eläväksi. Häipykööt meidän esi-isiemme uskonnon viholliset Sinun käsivartesi voimasta ja sen hyveen avulla, joka lepää sinun ylläsi. Mitä pikemmin he hävyttömyyksineen kadotkoot maan pinnalta."

Aleksanteri tuhlaa hänelle suosionosoituksia, hän nimittää hänet Pyhän Yrjön luostarin arkkimandriitaksi, tämän Novgorodissa sijaitsevan luostarin, joka on valtakunnan kunnioitetuimpia pyhäkköjä. Erään juhlallisen messun aikana Pietari Paavalin linnoituksen kirkossa Aleksanteri antaa Pietarin metropoliitan panna Photiuksen rinnalle loistavan timanteilla koristellun ristin.

Photius tulee niin vaikutusvaltaiseksi, että Araktshejev käyttää häntä hyväkseen, saattaakseen epäsuosioon ainoan miehen, joka vielä uskaltaa häntä hiukan vastustaa. Se on Pyhän Synodin prokuraattori, joka samalla on kansanvalistusministeri. Hän on myöskin tsaarin läheisin ystävä, hänen hengellisen elämänsä uskottu ja liittolainen. Hän se myöskin on osallistunut kaikkeen siihen salaiseen työhön, joka muutamien vuosien kuluessa on Aleksanterille niin monta kertaa tuonut jumalallista apua ja valoisia ihastuksen hetkiä. Tämä mies on ruhtinas Galitsyn.

Hänen viralliset tehtävänsä ja läheiset suhteensa hallitsijaan antoivat hänelle suuren arvovallan, varsinkin omientuntojen ja sielujen moraalisessa johdossa. 1812 Moskovan valloituksen aikana hän oli perustanut englantilaisen mallin mukaan pipliaseuran, jonka tarkoituksena oli levittää Raamattua kansan keskuuteen. Heti ensi alusta Aleksanteri oli innostunut tähän työhön. Mutta virallinen kirkko oli hiljaisuudessa sitä vastaan katsoen sen olevan yhteydessä humaanisen mystillisyyden kanssa. Siinä oli sen mielestä demokraattinen sivumaku. Kirkko oli sikäli oikeassa, että ruhtinas Galitsyn jalossa naiivisuudessaan ei uneksinut vähempää, kuin että kaikki tsaarin alamaiset, eivät ainoastaan venäläiset, vaan myöskin tsherkessit, mongolit, kirgiisit, vieläpä epäjumalanpalvelijat ja juutalaiset yhtyisivät ja rakastaisivat toinen toistaan yhteisessä laajassa uskossa Vapahtajan lipun alla. La Ferronnays, joka ei punninnut sanojaan, kirjoitti huhtikuun 1:senä 1820: "Tämä pipliaseura, joka ei tarkoita vähempää kuin protestanttisuuden yleiseksi tekemistä, herättää varmaan pian vapauden aatteita ihmisissä, jotka tähän asti ovat tottuneet näkemään keisarissaan sellaisen uskonnon ylimmän miehen, joka opettaa heille vain alistumista ja kunnioitusta. Tämä mahtava väline ja terveellinen kunnioitus tahdotaan nyt hävittää... Kun nämä vielä puolivillit kansat eivät näe enää suvereenissaan Jumalan asettamaa esimiestä, kun hän on itse temmannut yltään salaperäisen ja pyhitetyn verhon, jolla uskonto hänet peittää, toivooko hän vielä tapaavansa saman kuuliaisuuden? Ja voiko kauhistumatta arvioida tähän maahan ja Eurooppaan nähden siitä seuraavia väkivaltaisuuksia, joihin tämä neljänkymmenenmiljoonan väestö ryhtyisi päästessään irti kahleistaan."

Kaataakseen Galitsynin arkkimandriitta Photius käyttää Aleksanterin luona yksinkertaista ja peloittavaa anateemaa, jota Rasputin sata vuotta myöhemmin menestyksellä käyttää kaataakseen Nikolai II:sen ministerit: "Tämä mies haisee perkeleeltä."

Tämän jälkeen Galitsyn on tuomittu. Hän menettää pian kansanvalistusministeriön ja Pyhän Synodin prokuraattorin viran. Hänet nimitetään kuitenkin, ikäänkuin pilkan vuoksi, postihallituksen johtoon.

Verikoiran mahtavuudella ei ole enää rajoja. Hän yksin ratkaisee korkeimpien viranomaisten vaalin tai heidän erottamisensa. Kaikki hallinnon haarat ovat kansoitetut hänen kätyreillään.

Uskonnollisiin ajatuksiinsa karkotettuna Aleksanteri on valtakunnalleen vieläkin välinpitämättömämpi kuin Kaarle V oli San Yusten luostarissaan.

Heti kun asianhaarat pakottavat Aleksanterin vastoin tahtoaan ryhtymään poliittiseen toimintaan, siinä huomaa heti hänen mielensä häiriytymisen, hänen aatteittensa hämäryyden ja sekavuuden, hänen huomionsa heikkouden, hänen tahtonsa velttouden, hänen keikahdustensa ja paikallaanpysymistensä oikullisuuden ja koko hänen moraalisen olentonsa häviön, jota yliluonnollisen maailman ja taivaallisen elämän mysteeriot ylivoimaisesti johtavat harhaan. "Ei yksikään meistä, jotka toimimme hänen ympärillään, ole varma siitä, että tapaisi hänet huomenna ajattelevan samalla tavalla kuin eilen." Nämä Nesselroden sanat riittävät meille selittämään sen nöyryyttävän elämyksen, joka häntä odottaa Veronan kongressissa.

Jo neljättä kertaa Wienin istuntojen jälkeen viisi suurvaltaa, jotka ovat ottaneet käsiinsä Euroopan ylimmän johdon, ovat tunteneet tarvetta sopia yhteisestä menettelystä. Kaksi kysymystä vaatii heidän pikaista huolenpitoansa: Ferdinand VII:n kriitillinen tila, kun Cadixin cortes pitää häntä panttivankina, ja onnettomien kreikkalaisten kohtalo, heidän epätoivoisesti yrittäessään vapautua Turkin herruudesta.

Pitkien kiistojen jälkeen Itävalta, Preussi ja Venäjä saavat Ranskan suostumaan siihen, että se tuo Ferdinand VII:n takaisin Madridiin ja palauttaa täydelleen hänen arvovaltansa. Mutta Englanti, jonka täytyi ottaa lukuun parlamenttinsa, pidättäytyi väliintulosta.

Kun valtuutetut sitten käyvät käsiksi Idän kysymykseen, niin toiset hämmästyivät välinpitämättömyyttä, jota venäläinen valtuuskunta, Nesselrode, Lieven ja Stackelberg – kaikki kolme saksalaisia – osoitti kysymyksessä, joka kiinnosti eritoten Venäjää. Valtuuskunta tosin protestoi Portin julmuutta vastaan, jolla se oli kohdellut kapinaan nousseita kreikkalaisia. Mutta se tuomitsi heidän kapinansa ja kieltäytyi antamasta heille kaikkea apua – edes myötätunnon sanaa. Ja lopuksi se toivoi Englannin ja Itävallan avustavan hyvien suhteiden aikaansaamista Pietarin ja Konstantinopolin välillä. Metternich yksin ei kummastele tätä Venäjän perääntymistä, koska hän tuntee sen ja koska hän jo neljä kuukautta sitten aiheutti sen...

Palatessaan Laibachista tsaari huomasi, että koko hänen kansansa oli kauhun ja inhon vallassa kreikkalaisten kärsimysten takia. Se koski häneen eikä hän voinut kokonaan pidättäytyä sotaisista ajatuksista. Hän oli puhunut siitä, että Venäjä toimisi Itävallasta riippumatta ja käyttäisi ainoaa keinoa, jonka Seraljin vallanpitäjät ymmärtävät; nimittäin voimaa. Olipa hän mennyt jo niin pitkälle, että oli salaisesti puuhannut Ranskan ja Venäjän sotilaallista yhteistoimintaa. Ludvig XVIII:n suurlähettiläs sai häneltä kuulla seuraavat merkilliset sanat: "Venäjä, jolla on miljoona sotamiestä, ei voi jäädä toimettomana katselemaan hirveitä julmuuksia, joita kristillinen kansa kärsii. Turkki ei voi pysyä pystyssä muiden Euroopan valtojen rinnalla. Muhammedin lahkokunta on ajettava takaisin Aasiaan." Ja Aleksanteri oli lähettiläille ehdottanut ottomaanisen valtakunnan jakoa: Ranskan ja Venäjän täytyy liittoutua. Katsokaa karttaa... Sill'aikaa kun minun laivastoni purjehtii Konstantinopolia vastaan, voimakkaan Ranskan laivaston täytyisi pakottaa itselleen pääsy Dardanelleihin ja tulla ojentamaan meille kättään Pyhän Sofian kirkossa... Sen jälkeen Ranska pitäisi itselleen Anatolian ja Troian maakunnan. Puhuessaan tällä tavalla hän luuli seuraavansa "Jumalan ääntä". Mutta pian Aleksanteri oli kauhistunut omaa rohkeuttaan. Ja kauhistuksessaan hän oli pyytänyt neuvoa: keneltä? Metternichiltä. Itävaltalainen oli liikuttunut tästä odottamattomasta pyynnöstä, jonka hän koomillisesti käänsi sanoiksi: "Olen tekemäisilläni tyhmyyden – pidättäkää minut." Ja hän olikin pidättänyt hänet niin hyvin, että hän toukokuun 31:nä 1822 saattoi kirjoittaa keisari Fransille: "Pietarista saamani tiedon nojalla tunnen voittoni yksityiskohdat. Voiton, täydellisimmin, minkä jokin kabinetti on ehkä milloinkaan saanut toisesta. Keisari Aleksanteri hyväksyy kaikki meidän esityksemme. Capo d'Istria on täydellisesti lyöty..." Ja muutamia päiviä myöhemmin Venäjän kabinetti on yhdellä ainoalla iskulla hävittänyt "Pietari Suuren ja kaikkien hänen jälkeläistensä suuren työn..." Sen jälkeen Aleksanteri vastakääntyneen innolla ei puhunut enää kreikkalaisista muuten kuin heidät tuomiten. Unohtaen, että hän oli äsken ehdottanut Ranskan armeijan yhteistoimintaa Venäjän kanssa turkkilaisia vastaan, hän oli aivan viattomana sanonut La Ferronnaysille: "Kaikista juonista, joita vallankumouksellinen mieliala on punonut, ei mikään ole ollut taitavammin valmistettu eikä ovelammin edelleen viety... Ihmiskunta värisee kauhuista, joita Kreikassa harjoitetaan puolelta ja toiselta. Mutta veri, joka vuotaa tässä onnettomassa maassa, lankeaa kokonaan niiden päälle, jotka ovat olleet järjettömiä ja uhkarohkeita pannessaan alulle tämän surullisen vallankumouksen. He yksin ovat siitä vastuussa. Mitä minuun tulee, teen kaikkeni saadakseni neuvotteluilla aikaan paremmat suhteet turkkilaisiin." Selvemmin ilmaistaksensa äkkinäisen täyskäännöksensä hän oli erottanut Capo d'Istrian, joka epätoivoissaan heti oli jättänyt Venäjän, eikä tahtonut enää koskaan sinne palata. Ritter von Gentz, jota Metternich käytti kaikissa likaisissa asioissa ja jonka moraalinen vaisto tässä ammatissa oli hiukan tylsistynyt, ei kuitenkaan voinut pidättyä lausumasta ankaraa tuomiota: "Ei voi ilman häpeän ja vastenmielisyyden sekoitusta katsella venäläisen kabinetin kurjaa menettelyä. On vaikea löytää oikeaa nimeä näin suurelle tyhmyydelle."

Veronan areiopagin edessä Aleksanteri siis rajoittui vain vahvistamaan uskostaan luopumisen.

Niiden ranskalaisten joukossa, jotka olivat "akreditoidut Romeon ja Julian haudan" tienoille, oli myöskin Chateaubriand, joka silloin oli suurlähettiläänä Lontoossa. Saadakseen tämän tehtävän hän oli kääntänyt nurin maat ja taivaat. Mutta siitä huolimatta hänen oli hyvin ikävä, kun ei kukaan välittänyt hänestä. Ei ainoakaan läsnäolevista monarkeista, Venäjän tsaari, Itävallan keisari, Preussin kuningas, Sardinian kuningas, Toscanan suurherttua, Modenan herttua ja Napolin kuningas, ei kukaan näkynyt edes aavistavan hänen läsnäoloaan. He huomasivat vain Metternichin ja Wellingtonin. Mutta muudan kaunis venäläinen nainen, johon hän oli tutustunut Pariisissa ja jonka juonitteluhalu oli houkutellut Adigen rannoille, kreivitär Tolstoi, oli toimittanut hänelle tilaisuuden keskustella tsaarin kanssa, johon hänellä oli ongelmallinen vetovoima. Puhuttuaan ensinnä moraalisista ja uskonnollisista kysymyksistä Aleksanteri ei voinut lopuksi pidättyä puolustamasta Kreikkaa kohtaan osoittamaansa käytöstä. Pyhän allianssin tekijänä hän oli enemmän kuin kukaan muu velvollinen soveltamaan sen kirjaimen ja hengen: "Minun asiani on näyttää ensimmäisenä olevani vakautunut niistä periaatteista, joille tämän liiton olen perustanut. Yksi tilaisuus tarjoutui: kreikkalaisten nousu. Epäilemättä ei mikään näyttänyt olevan enemmän minun omieni ja kansojeni edun mukaista ja käyvän yhteen maani yleisen mielipiteen kanssa kuin sota Turkkia vastaan. Mutta minä luulin huomaavani Peloponnesokesen rauhattomuuksissa vallankumouksen oireen. Sen jälkeen pidätyin... Kaitselmus ei ole antanut käskettäväkseni kahdeksaasataatuhatta sotamiestä tyydyttääkseni kunnianhimoani, vaan suojellakseni uskontoa, moraalia, oikeutta ja auttaakseni valtaan järjestyksen periaatteita, joilla inhimillinen yhteiskunta lepää..." Hänen pitäessään tätä kaunista puhetta Chateaubriand huomasi kuinka hänen kasvonsa lysähtivät alakuloisiksi.

Keskustelu tapahtui Canossan palatsissa, jonka nimi niin ilkeästi muistutti toisen suvereenin alistumista: keisari Henrik IV:n nöyrää katumusta, kun hän, otsa lattiaa koskettaen, paljain jaloin ja köysi vyötäisillä oli polvillaan vihaisen Gregorius VII:n edessä 1077.

Veronan kohtalokkaiden päivien jälkeen Aleksanteri, joka silloin oli neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, eli enää vain mustien mietteiden parissa.

Tähän aikaan psykiatriaa, mielitautien tiedettä ei vielä ollut olemassa. Se alkaa kehittyä vasta parikymmentä vuotta myöhemmin Esquirolin, Falretin, Friedreichin johdolla. Ei ole siis hämmästyttävää, että aikalaiset eivät tsaarin tapauksessa huomanneet sairauden tilaa, josta meidän päivinämme olisi heti tehty diagnoosi: ahdistuksen ja mielenmasennuksen alakuloisuus, joka komplikoitui mystiikan ja kuoleman kiusaavista ajatuksista.

Ensinnäkin kaikki edelliset alakuloisuuden ja heikkohermoisuuden oireet ovat hänessä lisääntyneet. Hänen päänsä on yhä enemmän kumarassa, hänen käyntinsä on hidas, hänen katseensa epäluuloiset ja synkät. Hän on ikävystynyt valtion asiain hoitoon, turtumus ja kiihtymys vaihtelevat nopeasti, hän vetäytyy pitkälti yksinäisyyteen ja toimettomuuteen, hänen hartautensa kuluttavat voimia ja hän heittäytyy nöyrästi maahan pyhien kuvien edessä. Eräs hänen lääkäreistään, tohtori Tarasov, todistaa: hän viipyi polvillaan niin kauan aamu- ja iltarukouksissa, että sääreen etupuolelle muodostui leveät känsät. Hänen matkustelemisensa ei herkeä: tiheytensä, odottamattomuutensa, nopeutensa, ristiin rastiin käyvien reittiensä takia ne muistuttavat ahdistavan alakuloisuuden klassillisia oireita; äkkinäiset piiloutumiset, jotka tuottavat sairaille vastustamattoman tarpeen lähteä liikkeelle minne hyvänsä, tai melkein sattumalta, päästäkseen vaivastansa.

Aleksanterin sielun hädästä Metternich antaa meille luotettavan todistuksen. Veronassa, eräänä huolettomuuden hetkenä vanhan ystävänsä keisari Fransin seurassa hän oli uskonut tälle, että hän aavisti läheistä loppuaan ja että hän muutenkin oli väsynyt elämään.

Mutta kun hän kärsimättömänä kantoi elämän taakkaa, eikö hänen olisi pitänyt tuntea jonkinlaista nautintoa aavistaessaan, että hän pian vapautuu siitä? Ei. Sillä silloin hänen sielunsa eteen tuli peloittava ajatus, joka oli häntä kiusannut ainakin 22 vuotta, ajatus, joka sittemmin joka vuosi maaliskuun 23:na oli kohtalokkaasti tullut hänen mieleensä ja joka nyt kiusasi häntä lakkaamatta, kaikkialla, pakkoajatuksen kalvavalla itsepäisyydellä. Kun hän ilmestyy korkeimman tuomarin eteen, miten hän puolustaa syyttömyyttään siinä inhottavassa osassa, jota hän oli näytellyt isänsä murhassa?... Eikö hän juuri tämän ajatuksen ahdistamana hiljaa Veronassa jutellessaan Chateaubriandin kanssa käyttänyt puheessaan omituista, ainoastaan mystikkojen tuntemaa sanaa: syndérèse, joka merkitsee omantunnon tuskia kärsivän hirveitä yksinpuheluja?...

Kuoleman ajatukset olivat useamman kerran johtaneet hänet ajattelemaan perintöään, koska hänellä ei ollut poikaa ja kun hänen kaksi tytärtään olivat kuolleet lapsina.

Paavali I oli 1797 julkaissut Romanovien vallanperimyssäännön. Sen mukaan keisarillinen kruunu oli tuleva esikoisoikeuden nojalla suuriruhtinas Konstantinille. Mutta Konstantinin valtaistuimelle-nousua koskevassa manifestissa Aleksanteri oli jo unohtanut kaiken vapaamielisyytensä ja tahtoi saattaa voimaan erään Pietari Suuren sangen mielivaltaisen periaatteen, jonka mukaan hän oli pidättänyt itselleen kohtuuttoman etuoikeuden valita oman mielensä mukaan perillisensä.

Mutta 1819 Konstantin oli silmittömästi ihastunut erääseen hurmaavaan nuoreen tyttöön, puolalaisen kauneuden hempeään kukkaan, kreivitär Grudzinskaan. Ylpeänä ja tuntehikkaana, alakuloisena ja haaveellisena sekä tulisen isänmaanrakkauden elähyttämänä, jollaisena hän inhosi kaikkia venäläisiä, nuori kreivitär oli vastannut ylenkatseella ja kielloilla keisarillisen korkeuden kosiskeluihin. Mutta vähitellen hän myöntyen köyhän ja itaran perheensä vaatimuksiin oli saanut suuriruhtinaan lupaamaan hänelle, että hän nai hänet Jumalan edessä vasta sitten, kun suuriruhtinas olisi saanut laillisesti mitättömäksi yhteytensä Saksen-Koburgin prinsessan Anna Feodorovnan kanssa, josta hän oli jo pitkän aikaa erossa. Uskonnolliselta kannalta asia oli hyvin mutkikas. Ei ollut kysymys ainoastaan avioliiton mitättömäksitekemisestä. Täytyi lisäksi vahvistaa toinen. Mutta pyhä Synodi pani vastaan vedoten vanhaan kanoniseen lakiin, jonka mukaan eronnut aviomies ei voinut astua uuteen avioliittoon, ennenkuin hänen edellinen aviopuolisonsa olisi tehnyt luostarilupauksen ja siten kuollut maailmalta. Yht'äkkiä kuitenkin itsevaltiaan nimenomainen käsky oli leikannut poikki kaikki teologiset ristiriidat. Pyhä Synodi perääntyi heti ja huhtikuun 14:nä 1820 julkaistu ukaasi vahvisti avioeron. Ja muutamia päiviä myöhemmin Konstantin oli morganaattisesti nainut Johanna Grudzinskan, joka sai Lowiczin ruhtinattaren arvonimen.

Vuoden 1797 statuutin mukaan tästä avioliitosta syntyvillä lapsilla ei olisi oikeutta nousta valtaistuimelle. Suuriruhtinas kuitenkin jäi kruununperilliseksi. Mutta hänen isänsä traagillisesta lopusta jäänyt muisto, taikauskon ja pelkuruuden sekoitus sekä kaikki hänen kummallisen luonnonlaatunsa hajanaiset ja selittämättömät ominaisuudet ylläpitivät hänessä salaista vastenmielisyyttä korkeinta valtaa kohtaan; siitä hän oli usean kerran puhunut veljensä kanssa. Tammikuussa 1822 Aleksanteri oli pitkien keskustelujen jälkeen, jotka olivat täynnä molemminpuolista epäluottamusta, pakottanut Konstantinin kirjallisesti ilmoittamaan hänelle valtaistuimelta luopumisensa. Mutta niin myönteinen ja juhlallinen kuin tämä asiakirja olikin, se sisälsi epäselvän lauseen, kaksimielisen varauksen, josta kolme vuotta myöhemmin syntyi kriisi, joka oli vaarallisimpia tsaariuden historiassa.

Seuraavana vuonna, syvässä salaperäisyydessä, itsevaltias laati manifestin, joka määräsi valtakunnan suoranaiseksi perilliseksi hänen toisen veljensä Nikolain, joka silloin oli kahdenkymmenen seitsemän vuoden ikäinen ja oli nainut Preussin kuninkaan tyttären. Leskikeisarinna Maria Feodorovna, Moskovan metropoliitta Filaret, ruhtinas Aleksanteri Galitsyn ja kaikkivaltias Araktshejev olivat ainoat tähän suureen valtiosalaisuuteen vihityt henkilöt; pääasialliset edunomistajat, Konstantin ja Nikolai, saivat siitä tiedon viime hetkessä, kuoleman jälkeen.

Syyskuun 10:nä 1824, kun tsaari kävi Moskovassa, manifesti jätettiin Filaretille sinetöidyssä kuoressa, jossa oli hänen keisarillisen Majesteettinsa omakätinen päällekirjoitus: "Asiakirja, joka on säilytettävä Uspenski Soborissa, yhdessä valtiopaperien kanssa, siksi kunnes toisin määrään. Siinä tapauksessa että kuolisin ehtimättä antaa uusia ohjeita, metropoliitan ja Moskovan kenraalikuvernöörin tulee kiireimmiten avata tämä kirje."

Pääpapin ja synodin prokuraattorin tuli olla läsnä ja juhlallisesti ottaa osaa seremoniaan, mutta he eivät olleet oikeutetut lukemaan kirjekuoressa olevaa päällekirjoitusta, kun metropoliitta talletti manifestin Uspenski Soborin tabernaakkeliin, Kremlin pääkirkkoon, jossa säilytetään oikeauskoisen Pyhän Venäjän kallisarvoisimmat muistot ja patriarkkojen pyhitetyt haudat.

Tämä menettely lisää uuden ongelman Aleksanterin käytökseen. Tekisi mieli sanoa, että hän tahtoi salamyhkäisesti koota epävarmuutta, monimutkaisuutta, viivytystä, hämäryyttä siihen hetkeen, jolloin hänen kruununsa oli yht'äkkiä siirrettävä toiselle. Ehkäpä hänellä ei ollut muuta tarkoitusta kuin pitää veljiänsä tietämättöminä siitä, mitä hänen kuolemansa jälkeen tapahtuisi, jotta ei kumpikaan voisi ennen viimeistä hetkeä luulla todella olevansa kruununperillinen ja ylpeillä tästä korkean aseman saavutuksesta.

Tammikuussa 1824 Aleksanteri sairastuu vaarallisesti.

Äskettäin manöövereissä oli hevonen potkaissut häntä sääreen; siitä oli jäänyt syvä haava, joka huonosti hoidettuna aukeni uudestaan ja märki ajoittain.

Tammikuun 6:na, loppiaisena, Pietarin metropoliitta toimitti tavanmukaisen Nevan veden siunaamisen. Jääkylmässä tuulessa oli tsaari läsnä, paljainpäin, loppumattoman pitkässä ja juhlallisessa jumalanpalveluksessa, joka tapahtui taivasalla.

Hän tunsi aina syvää liikutusta muistellessaan Kristuksen kastetta Jordanin vedessä, hänen messiastehtävänsä ensimmäistä siunausta: Hetkellä, jolloin Jeesus nousi vedestä, taivaat aukenivat, ja hän näki Jumalan hengen tulevan niinkuin kyyhkysen ja laskeutuvan hänen päällensä. Ja, katso, taivaista kuului ääni, joka sanoi: "Tämä on minun Poikani, johon olen mielistynyt."

Aleksanteri oli palatessaan kohmettunut ja värisi vilusta. Seuraavana päivänä hänellä oli nuha, kova kuume, voimattomuus ja jäsenten puutumus. Hän oli saanut keuhkotulehduksen.

Mutta pian ilmestyi kipeään sääreen ruusu. Ihossa oleva tarttuma levisi niin nopeasti, että lääkärit siitä hätääntyivät, jopa arvelivat jalan katkaisemista välttämättömäksi: se, mikä heitä enimmän huolestutti, oli elinten vastustuskyvyn puute, elinlähteiden tyhjentyminen.

Toipuminen alkoi vasta kymmenkunta päivää myöhemmin ja paraneminen näytti maaliskuun puolivälissä varmalta.

Tämä pitkä ruumiillinen koettelemus koski erittäinkin tsaarin moraaliseen herkkyyteen.

Ensinnäkin hänen loppumattomassa hädässään sydämen jalo tunteenpuuska oli hänet yht'äkkiä lähentänyt tsaaritar Elisabetiin. Suloisesti yllättyneenä ikäänkuin syvästä, hellästä hyväilystä, jota vailla hänen oli täytynyt olla liian kauan, tsaaritar kirjoitti tammikuun 31:nä äidillensä: "Keisari sanoi minulle toissapäivänä asian, joka on sydämelleni hyvin suloinen ja josta voin nauttia vain Teidän kanssanne, äiti. Hän sanoi minulle: 'saatte nähdä, että minä paranemisestani saan kiittää Teitä', koska ensimmäisen siedettävän yön ansioksi hän luulee tyynyä, jonka annoin hänelle kannattamaan hänen päätänsä. Hän kärsi nimittäin äärettömästi päänkivusta. Te tunnette, kuinka tämä on minulle suloista, mutta käsittänette, että minä säilytän tämän sulouden sydämessäni."

Toipumisensa aikana keisari oli halunnut nähdä Elisabetin vähänpäästä vuoteensa ääressä. Heti kun keisari oli saanut hiukan voimia, hän oli pyytänyt Elisabetin lukemaan hänelle jotakin; ja niin he tuntikausia lukivat kumpikin erikseen, ilmaisten vähänpäästä toisilleen ajatuksensa. Maaliskuun 1:nä Elisabet jälleen kirjoitti äidillensä: "En ole koskaan nähnyt häntä, sairaana ollen, niin kärsivällisenä ja hyvänä. Hän sanoi minulle: En tiedä, onko taudin vaiko iän vaikutusta, mutta minulla ei ole enää, kuten ennen, voimaa taistella kärsimystä vastaan. Varsinkin yhtenä päivänä hän oli niin heikko ja voimaton, etten voinut katsella häntä heltymättä. Ainoastaan Teille voin puhua tästä, muut luulisivat, että haluan kerskailla. Ja mistä? Siitä, mitä jumalalliset ja inhimilliset lait käskevät, siitä, mikä avioliitossa on maailman yksinkertaisin asia. Mutta keisariin nähden minun täytyy välistä katsoa itseäni hänen rakastajattarekseen tai ikäänkuin me olisimme salaa vihityt."

Tämän jälkeen molempien puolisoiden välillä, jotka olivat niin kauan olleet vieraita toisilleen, vallitsee jälleen läheisen ystävyyden, luottamuksen ja rakkauden suhde. Tsaarittaren oikein osatun sanan mukaisesti hän tulee salaisesti puolisonsa rakastajattareksi.

Eikö Aleksanterilla ollut jokin salainen laskelma näin lähestyessään Elisabetia ja keksiessään hänen viehättävät ja soliidit ominaisuutensa ja huomatessaan, hiukan myöhään, että hän saattoi vielä tulla hänelle kallisarvoiseksi toveriksi.

Kun hän jälleen ryhtyi jokapäiväisiin tehtäviinsä, hän sanoi kerran yhdelle kenraaliadjutanteistansa, entiselle Kaartin ylipäällikölle Hilarion Vasiltshikoville: "Minun ei olisi ollut vaikeata vapautua tästä kruunun taakasta, joka minua painaa hirveästi." Ruhtinas Pietari Volkonski, hänen läheisin ystävänsä, oli niin ikään saanut kuulla häneltä muutamia lauseita, jotka näyttivät ilmaisevan hänen aikomustaan luopua kruunusta. Hän ei muuten nyt ensi kertaa puhunut näin hämmästyttävästi. Sen jälkeen kun hän oli joutunut mystillisten harrastustensa valtaan, häntä kiusasi väijyen samansuuntainen ajatus; hän aikoi luopua valtaistuimesta ja viettää loppupäivänsä erämaassa, tuntien, miten suloista on kuolla maailmalta.

Seuraavien kuukausien aikana hänen poliisinsa teki hänelle selkoa tilanteesta, joka ei ollut omiaan lisäämään korkeimman vallan makua. Jo jonkin aikaa ja huolimatta Araktshejevin pelottavasta nyrkistä salaiset seurat olivat koko valtakunnassa tulleet moninkertaisiksi. Tämän liikkeen pääjohtajat kuuluivat venäläisten seurapiirien valiojoukkoon, ylimysnuorisoon, ja erittäinkin kaartin upseereihin.

Salaseuroilla oli aina ollut venäläisiin vetovoima, kuten todistavat lukemattomat salavehkeet, jotka jokaisen hallituksen aikana ovat uhanneet valtaistuinta, jolleivät ne ole niitä kaataneet. Mutta tämä taipumus oli suuresti lisääntynyt Napoleonin sotien vaikutuksesta. Marssiessaan Saksan läpi ja ennen kaikkea oleskellessaan Ranskassa upseerit olivat oppineet tuntemaan länsimaisen sivistyksen, joka heitä hämmästytti sitä enemmän, kun he vertasivat sitä oman maansa orjuutukseen, jossa ei voinut ilmituoda mitään vapaata ajatusta eikä jaloa pyrkimystä. He olivat siten palanneet isänmaahansa henkisesti uudistuneina. Ja mitä he tapasivat siellä? Vielä tukahuttavamman orjuuden. Araktshejevin inkvisitoorisen sorron ja hirmuhallituksen. Näin ollen vallankumoukselliset taipumukset olivat heissä nopeasti kehittyneet.

Vuonna 1824 eräs varsin rohkea ryhmä, joka käytti nimeä "Yhteisen hyvän liitto", oli asettunut liikkeen etunenään. Sen jäsenet saarnasivat salaisissa kokouksissa tuntikausia Venäjän henkistä ja yhteiskunnallista alennustilaa vastaan, tsaariuden turmelevaa ja epäsiveellistä vaikutusta vastaan, varakeisarin hirviömäistä tyranniutta, sortoa, vääryyttä, kavalluksia ja koko hallinnon mädänneisyyttä vastaan. Mentiin vieläkin pitemmälle. Muutamat vaativat parlamentaarisen monarkian pikaista perustamista. Toiset olivat ehdottomasti tasavallan puolella. Yksimielisesti kaikki tahtoivat tehdä lopun Aleksanterin hallitustavasta. Vieläpä muutamat tarjoutuivat murhaamaan hänet ja toiset, bolshevismin uhkarohkeina edeltäjinä, tahtoivat yhdellä iskulla tuhota koko keisarillisen perheen.

Kun keisari sai tiedon tästä salaisten seurojen peloittavasta ja hämmästyttävästä leviämisestä, hän järkyttyi suuresti.

Mutta ei sittenkään kiihtymys eikä kauhu häntä vallannut siinä määrin kuin omantunnontuskat.

Jo kolme vuotta aikaisemmin, kun hänelle ilmiannettiin sotilassalahanke, hän oli sanonut kaartin päällikölle: "Rakas Vasiltshikov, te tiedätte, että minä olen osaltani syypää näihin haaveisiin ja erehdyksiin ja olen niitä rohkaissut, minulla siis ei ole oikeutta raivota."

Hänen omaatuntoansa hallitsee tämä moraalinen mahdottomuus. Torjuen vaatimuksen, että hän olisi tuomari, hän kieltää itseltään oikeuden lyödä. Turhaan hänen suuret poliisipäällikkönsä Araktshejev ja Benckendorff koettavat ajaa häntä esimerkkiä antaviin toimenpiteisiin, jota tilanne vaatii ja jota kaikki hänen edeltäjänsä ovat niin laajalti käyttäneet. Sellaisia olisivat joukkovangitsemiset, Pähkinälinnan maanalaiset vankilat, Siperian pakkotyöt, Nertshinskin kaivokset ja parhain kaikista: julkiset hirttämiset... Ei, nämä entisyyden raskaat virheet kehoittavat häntä nyt lempeyteen.

Tämän sisäisen ristiriidan takia Aleksanteri tuntee yhä enemmän elämän painon ja vastenmielisyyden. Metternich, joka on hieno psykologi ja tuntee sanojen arvon, kirjoittaa muistelmissaan: "Huomatessaan pettyneensä suunnitelmissaan ja kaikissa toiveissaan ja joutuessaan auttamattomaan tilaan, jossa hänen oli välttämätöntä lyödä suurin iskuin yhtä omien alamaistensa luokkaa, alamaisia, joita hänen itsensä kauan kannattamat periaatteet olivat johtaneet harhateille ja vietelleet, keisari Aleksanteri oli murtunut mies ja hänen sielunsa luhistui kokoon."

Vuoden lopulla useat seikat kiiruhtavat tätä luhistumista.

Ensinnäkin keisaritar Elisabetin vakava sairaus, kuume ja itsepäinen yskä, verenkiertohäiriöt, epäsäännöllinen sydämentykintä, huolestuttava vähäverisyys ja pyörtymiskohtaukset: lääkärit eivät tiedä, mitä ajatella niin monivammaisesta tilasta, joka nykyään todettaisiin tuberkuloosin oireiksi ja sydänviaksi.

Sairas ei valita, hän kärsii hiljaa. Hän ei näytä pelkäävän kuolemaa, sillä hän toistelee usein Korintilaisepistolan sanoja: Me tiedämme, että jos ruumiimme, tämä maallinen majamme hajoitetaankin maahan, meillä on asumus Jumalalta, iankaikkinen maja taivaissa, joka ei ole käsin tehty ja joka kestää iankaikkisesti. Toivokaamme tätä asuntoa!... Aleksanteri käyttäytyy häntä kohtaan erinomaisesti, "vieläpä hän tahtoo, että me kuuntelisimme messua, me kaksi aivan yksin!" hän kirjoittaa äidilleen. He eivät vielä koskaan ole olleet niin lähellä toinen toistaan!... Mutta kuinka synkältä näyttääkään heistä tulevaisuus!...

Heinäkuun 5:nä juuri kun tsaari nousee hevosen selkään seuratakseen manööverejä Krasnoje Selossa, hänen nähdään yht'äkkiä kalpenevan, saadessaan hänelle lähetetyn sanan, ja sitten puhkeavan kyyneliin. Aluksi luullaan, että hän peruuttaa harjoitukset, mutta hän saa heti ryhtinsä takaisin ja ratsastaa kylmäverisen näköisenä joukkojen etunenään. Hänellä on kyky sillä tavoin yht'äkkiä muuttaa muotoaan, panna yht'äkkiä kasvoilleen keisarillinen naamio.

Hänelle tuotu tieto kertoo hänen ainoan lapsensa kuolemasta, joka hänellä on ollut suhteestaan rouva Naryshkiniin. Tämä oli hento ja suloinen 18-vuotias tytär, Sofia Dmitrijevna, jonka kiitävä keuhkotauti nyt tempasi pois. Manööverien päätyttyä keisari käskee ajamaan entisen rakastajattarensa huvilalle. Hänellä on sinne sellainen kiire, hän hoputtaa hevosiaan niin, että hän päästäkseen perille – matkaa oli viidettäkymmentä kilometriä – ajaa kuoliaaksi kaksi hevosta.

Seuraavana päivänä hän antaakseen lohduttomuutensa vapaasti puhjeta esiin hakee tyyssijaa Gruzinossa lähellä Novgorodia uskollisen vartiakoiransa varakeisari Araktshejevin luota. Siellä hän ainakaan ei tunne mitään pakkoa, hän saa unta, hän hengittää vapaammin ja irtautuu hiukan synkistä ajatuksistaan. Hän ei kuitenkaan uskalla astua kirkkoon, sillä heti kynnyksen yli tultuaan hän näkee suuren keisari Paavalin muotokuvan, jonka alle on piirretty hänen urhoollisen adjutanttinsa ajatuksia herättävä kirjoitus: Sinun edessäsi minun sydämeni on puhdas ja minun sieluni moitteeton. Mikä hirveä syytös uhrin pojalle ja murhaajien rikoskumppanille.

Kolme päivää myöhemmin hänen täytyy lähteä Gruzinosta, mutta hän ei voi kauan vastustaa impulsiivista tarvetta mennä jonnekin. Ja kahden kuukauden kuluessa hän kulkee kuumeisesti kaikki valtakunnan itäiset maakunnat läpi: Tambov, Samara, Simbirsk, Orenburg, Ufa, Perm, Jekaterinenburg, Vjatka, Vologda, enemmän kuin viisituhatta kilometriä.

Palattuaan marraskuun 6:na Pietariin hän näkee siellä hirveän, luonnonvoimain aikaansaaman onnettomuuden: Nevan tulvan, joka muutamissa tunneissa upottaa alleen puolen kaupunkia. Vielä koskaan tämä majesteettinen joki, jonka Pohjolan Semiramis luuli niin hyvin kytkeneensä graniittisiin rantasuojiin, ei ollut näin laajalti tulvinut yli äyräittensä.

Aleksanteri ponnistelee järjestääksensä avunantoa. Hän kuulee erään kansanmiehen huutavan:

– Jumala rankaisee meitä synneistämme!

Keisari vastaa heti:

– Ei, se tapahtuu minun syntieni tähden.

Muutamia päiviä sen jälkeen odottamaton suru lisää vielä keisarin masennusta. Hän kadottaa suositun adjutanttinsa, erottamattoman toverin, ainoan hänen läheisistään, joka silloin tällöin lähetti ilonsäteen hänen sieluunsa. Tämä oli kenraali Uvarov, sama mies, joka maaliskuun 23:na 1801 oli osoittanut olevansa keisari Paavalin katkerimpia murhaajia.

Hautajaisissa Aleksanteri rikkoen kaikki juhlamenojen säännöt, seuraa jalkaisin, paljain päin, ruumisvaunua. Kun Araktshejev näkee tämän näytelmän, hän ei voi pidättyä seuraavasta kaameasta pilanteosta:

– Mitä kummaa, meidän rakkaalla Feodor Petrovitshillamme on keisari hautajaisissaan!... Mikä kunnia!... Mutta mitenkä se toinen ottaa hänet vastaan siellä, minne hän menee?

Vuosi 1825 ei ala vähemmin synkin entein.

Idässä Venäjän politiikan voimattomuus ja ristiriitaisuus johtaa häviöön. Turkki ottaa suhteissaan Pietariin halveksivan tai provokoivan asenteen. Taisteluun noussut hellenismi, kun ei enää voi toivoa pienintäkään kannatusta oikeauskoiselta tsaarilta, asettuu tämän jälkeen Englannin suojaan.

Valtakunnan sisällä eivät asiat käy sen paremmin. Araktshejevin epäluuloinen ja ärsyttävä hirmuhallinto kylvää kaikkialle kapinan siemeniä. Pushkinin sanan mukaan Pyhä Venäjä käy mahdottomaksi asua. Toukokuun lopulla kenraali Benckendorffin poliisi paljastaa laajan salahankkeen, joka on järjestetty Ukrainaan sijoitetussa armeijassa ja jonka ensimmäisenä kohteena on kaikkien Romanovien tuhoaminen. Aleksanteri voi siten arvioida vallankumouksellisen propagandan "saatanalliset tuhotyöt" upseeriensa joukossa. Ja sama draama vaivaa hänen omaatuntoansa; onko minulla oikeus raivota?... Enkö ole varsinainen syyllinen?

Pian tulee hänelle lisää tuskaa ja murhetta rakkaasta Elisabetistaan, jonka voimat silmin nähtävästi heikentyvät. Itsekään enää luottamatta kykyynsä saada selkoa korkean potilaansa tilasta lääkärit neuvovat hänet syksyn ja talven ajaksi oleskelemaan lauhkeammassa ilmanalassa.

XVIII LUKU.

Aleksanteri valitsee keisarinnan olinpaikaksi Taganrogin sataman Asovan meren rannalla. – Tämän tuntemattoman paikan valinta herättää yleistä hämmästystä; edut, joita Krimin etelärannikko olisi miellyttävän ilmastonsa ja asuntomukavuutensa puolesta tarjonnut. Siis syyskuun 15:nä 1825 Aleksanteri yöllä lähtee Elisabetin edellä Pietarista. – Pysähdys Aleksanteri Nevskin luostarissa; suuri salainen yöllinen jumalanpalvelus, jonka otaksutaan olleen sielumessun; sitten tsaarin pitkä yksityinen keskustelu erään vanhan näkijä-munkin kanssa. Lokakuun 5:nä molemmat puolisot yhdessä ovat Taganrogissa. Asunto sisustuksineen on hyvin vaatimaton; avioidylli – tsaarin retkeily Krimillä lokakuun lopulla; suokuume; nopea paheneminen. – Palattuaan marraskuun 6:na Taganrogiin keisari kuolee 1 p:nä joulukuuta. Keisaritar Elisabetin kirje: "meidän enkelimme on taivaassa".

Elokuussa hovi saa tietää, että tsaari on päättänyt seurata keisarinnaa hänen pitkän poissaolonsa aikana ja että he tahtovat asettua Taganrogiin Asovan meren rannalle. Hellyyden yllättävään uudistumiseen toisistaan etääntyneiden aviopuolisojen kesken oli jo niin ehditty tottua, ettei enää ihmetelty, kun Aleksanterin nähtiin siten osoittavan sairaalle rakkauttaan. Mutta sitä ei voitu selittää – ja asia näytti alussa suorastaan mahdottomalta – että oleskelupaikaksi oli valittu Taganrog.

Se on yksinkertainen linnoitus, jonka Pietari Suuri rakennutti Asovan, "mädänneen meren" pohjoiselle rannikolle 450 peninkulman päähän Pietarista, asumattomaan ja soiseen seutuun, joka oli alttiina Uralin ja Siperian peloittaville tuulille. Tässä kaupungissa oli ainoastaan 7.800 asukasta, melkein kaikki kreikkalaisia, tsherkessejä ja tatareja. Henkilöt, jotka parhaiten tunsivat Taganrogin, sanoivat, että Katariina II:n aikana Venäjän Mustanmeren-laivasto oli usein paennut tänne turkkilaisia eskaadereita. Puhuttiin myöskin linnoituksessa sijaitsevasta pakkotyövankilasta. Enempää ei tiedetty.

Kun Elisabet ei voinut sietää Pietarin ankaraa talvea, miksi hän ei lähtenyt Italiaan, kuten niin monet venäläiset?... Mutta ehkei hän tahtonut loitota puolisostaan, joka oli käynyt hänen sydämelleen niin välttämättömäksi?... Miksikä hän ei silloin mennyt talvea viettämään Krimin etelärannikolle aurinkoiseen Alupkaan, Jaltaan, Sudakiin tai Ai Todoriin, jossa jo nähtiin kauniiden puutarhain keskellä kohoavan useita ylellisiä huviloita. Lopuksi muutaman peninkulman päässä tästä ihanasta rantamaasta Sevastopol, suuri sota- ja kauppasatama, olisi tarjonnut sairaalle kaikki mahdolliset edut. Ei, Taganrogin valinta ei voinut saada selitystä ja on yhä selittämätön.

Heti kun päätös oli tehty, hovi-intendentuuri lähettää tähän kurjaan seutuun arkkitehdin ja muutamia verhoilijoita panemaan kuntoon kuvernöörin yksinkertaisen talon keisarillisten vieraiden väliaikaiseksi asunnoksi.

Aleksanteri määräsi syyskuun 13:n lähtöpäiväkseen. Hän matkustaisi tapansa mukaan hyvin nopeasti, tehden välimatkat kaksinkertaisiksi ja saapuisi siten määräpaikkaansa syyskuun 25:nä.

Kun Elisabet oli liian heikko kestääksensä tällaisia matkustuksia, hänen täytyi suoda itselleen muutamien päivien lepo niin pitkällä reitillä. Näin ollen Elisabetin oli määrä lähteä Pietarista syyskuun 15:nä ja saapua vasta lokakuun 5:nä Taganrogiin. Hallitsijapari otti mukaansa vain suppean saattojoukon, niin vähäisen kuin mahdollista, nimittäin kaksi adjutanttia, kaksi hovinaista, kolme lääkäriä, kolme alempaa upseeria ja palvelijakunnan.

Ennenkuin keisarin kolmivaljakko on ajanut pääkaupungin tulliportista, tapahtuu kummallinen episodi matkan esinäytäntönä.

Aleksanteri on kello neljä yöllä jättänyt Kamenny Ostrovilla olevan palatsinsa. Kaupunki on pimeyden peitossa, hiljaisuuteen ja sumuun verhoutuneena.

Tsaari pysäyttää ajoneuvonsa kuuluisan Aleksanteri Nevskin luostarin eteen, jonka kaksitoista kirkkoa ja lukemattomat kappelit näkyvät Nevalle. Metropoliitta Serafim, arkkimandriitat ja joukko munkkeja, jotka ovat saaneet tiedon käynnistä, odottavat keisaria täysissä pappispuvuissaan.

Tsaari astuu reippaasti alas kaleesistaan. Hän ottaa vastaan metropoliitan siunauksen, suutelee krusifiksia ja suuntaa askeleensa kolminaisuuden kirkkoa kohden, jossa lepäävät suuriruhtinas Aleksanterin jäännökset, hänen, joka 1200-luvulla sai loistavan voiton saksalaisesta ritarikunnasta.

Siellä polvillaan ihmeellisen pyhimyslippaan edessä Aleksanteri käskee sulkemaan kaikki luostarin portit ja toimittamaan Te Deumin.

Tällainen jumalanpalvelus ei tosin ole tavallisuudesta poikkeava. Melkein aina ennenkin tsaari antoi toimittaa sen, lähtiessään pitkälle matkalle. Mutta silloin se pidettiin keskellä päivää, lukuisan yleisön läsnäollessa ja kaikki ovet auki. Ehkä on syytä kysyä, kuten huhu tiesi heti mainita ja kuten useat historioitsijat väittävät, oliko tämä todella Te Deum, jonka luostarin papisto viritti tänä yönä, suljetussa tuomiokirkossa, vai eikö se ollutkin kuolleiden muistomessu "panihiida". Tämä romanttinen tulkinta saa ehkä seuraavasta todennäköisen selityksen.

Kirkosta lähtiessään Aleksanteri antaa saattaa itsensä vanhan munkin koppiin, munkin, jota luostariveljet erityisesti kunnioittavat. Hän on isä Aleksis. Ahtaaseen koppiin sulkeutuneena, erikoisen katumuksen ja lihankidutuksen perin laihduttamana hän elää enää vain läheisen iankaikkisuuden ajatuksessa.

Synkkä näky kohtaa keisaria, kun hän astuu koppiin. Seinät ovat mustaan verhotut, yksi ainoa lamppu, joka palaa pyhien kuvien edessä, valaisee huonetta, jossa silmä erottaa vain pyhän neitsyen kuvan ja suuren krusifiksin. Lattialla on avoinna ruumisarkku, jossa on valmiina risti, vahakynttilöitä ja hikiliina.

– Näet, sanoo askeetti hallitsijalle, – se on minun vuoteeni, se ei ole ainoastaan minun, vaan meidän kaikkien vuoteemme. Siinä me kaikki nukumme viimeistä tuomiota odottaen. Siinä nukut sinä, kuten kaikki muutkin.

Sitten he polvistuvat ja rukoilevat yhdessä.

Sen jälkeen he juttelevat keskenään. Heidän kaksinpuhelustaan ei tiedetä mitään tarkempaa, korkeintaan huomaa vanhuksen puheesta tavalliset ylentävät ja hämärästi apokalyptiset sanat. Mutta poistuessaan kopista Aleksanteri on syvästi liikutettu.

– Olen, hän sanoo metropoliitalle, eläessäni kuullut paljon kaunopuheisia saarnoja. Mikään ei ole minuun niin vaikuttanut kuin tämän vanhan munkin sanat. Kuinka olen pahoillani, etten ole aikaisemmin tuntenut häntä.

Aina luostarin porteille asti hän kävelee paljain päin, silmät kyynelissä, kääntyen useampia kertoja kirkkoa kohden ja huokaillen sekä useasti ristiten silmänsä.

Pietarin tulliportilla keisari pysäyttää vielä kolmivaljakkonsa, katsellakseen viimeisen kerran pyhän Aleksanteri Nevskin luostaria.

Syyskuun 25:nä keisari saapuu täsmällisesti Taganrogiin, jossa hän kymmenen päivää myöhemmin kohtaa keisarinnan. Matkansa varrella jokaisessa pysäyspaikassa hän vakuuttautui persoonallisesti pienimpään yksityiskohtaan asti, että keisarinnaa varten valmistettiin kaikki mahdolliset mukavuudet. Ja joka päivä hän lähetti hänelle hellän kirjelipun.

Taganrogissa keisarinna näkee mieluisaksi yllätyksekseen mukavuuden, joka keisarin on onnistunut saada aikaan omin käsin sijoitellessaan huonekaluja, asetellessaan verhoja ja uutimia, pannessaan seinille tauluja ja asetellessaan paikoilleen peilejä.

Sangen vähäpätöisen näköisessä talossa, joka muistuttaa kasarmia, on ainoastaan alakerta ja kellarikerros. Se on kadun varrella, aitauksen sisällä, joka päättyy linnoitukseen. Sisällä ei ole mitään koristuksia, paitsi verhot, jotka on tuotu Pietarista. Elisabetin asuntoon kuuluu makuuhuone, pukuhuone ja budoaari. Keisari on varannut itselleen kaksi huonetta, joista toinen, suurehko, samalla on hänen työ- ja makuuhuoneensa, ja toinen on hänen pukuhuoneensa. Tilava eteinen toimittaa sekä salongin että ruokailuhuoneen virkaa. Ikkunoista, jotka kaikki antavat pihalle, ainoastaan yhdestä näkyy Asovan meri, "Palus maeotis", mädännyt meri.

Kahden kuukauden aikana aviopuolisot viettävät toistensa seurassa mitä yksinkertaisinta ja rauhallisinta elämää, joka heidät lähentää toinen toiseensa, kun he kaiken aikaa joko juttelevat tai kävelevät yhdessä. Elisabetin kirjeet äidilleen oikeuttavat meidät uskomaan, että he tänä rakkauden jälkikautena ovat täydelleen onnelliset.

Mutta lokakuun viime päivinä Aleksanteriin on yht'äkkiä jälleen tarttunut hänen tavallinen levottomuutensa, hermostuttava tarve lähteä minne hyvänsä, ikäänkuin hän tahtoisi paeta omaa itseänsä. Hän antaa järjestää itsellensä pitkän matkan Taganrogin ympäristöön ja sitten Krimille.

Lähtönsä edellisenä päivänä hänellä on tuskallinen vaikutelma, sillä hän on sangen taikauskoinen. Iltapäivällä, kun hän tekee työtä huoneessaan, pilvinen taivas pimenee yht'äkkiä niin, ettei hän enää näe ja soittaa kamaripalvelijalleen Anisimoville, käskien tämän tuoda vahakynttilöitä. Muutama hetki myöhemmin taivas hiukan kirkastuu. Palvelija tulee heti uudelleen huoneeseen ja levottomalla äänellä kysyy keisarilta:

– Eikö Teidän Majesteettinne käske minun viedä pois kynttilöitä?

– En ole sinua kutsunut, miksi minua häiritset?

– Koska keskellä päivää huoneeseen sytytetyt kynttilät tietävät kuolemaa.

– Sinä olet oikeassa. Vie pois kynttilät!

Retkeiltyään nopeasti Taganrogin ympäristössä keisari siirtyy Krimille. Matka on pitkä, Sevastopoliin asti, noin kolmesataa viisikymmentä kilometriä. Ja enimmäkseen pitkin autioita seutuja, joissa silloin tuskin vielä oli teitä. Mariupolin ja Berdianskin kautta hän saapuu vanhaan Taurikseen, jossa Katariina Suuren muiston ohella mieleen johtuu myöskin Mitridates.

Aleksanteri viivähtää hetkisen viehättävällä rannikolla, jota Jaltan vuoret suojelevat pohjatuulilta ja jota jo silloin kaunistivat muutamat ruhtinaalliset huvilat. Marraskuun 8:na hän uskaltautuu rasittavalle ratsastukselle jyrkkävuorisessa maastossa, käydäkseen rukoilemassa Pyhän Yrjön luostarissa. Seuraavana päivänä hän Sevastopolissa päättää väsyttävän matkansa, tarkastaa joukot, linnoitukset, arsenaalit, makasiinit, sairaalat ja sotalaivat. Kun hän marraskuun 10:nä lähtee paluumatkalle Taganrogiin, hänen tavaton väsymyksensä, kalpeat kasvonsa ja pitkät vilunväristyksensä herättävät huomiota.

Kun hän marraskuun 16:na pysähtyy Mariupoliin, hänen päälääkärinsä tohtori Wyllie pitää hänen tilaansa niin huonona, että hän hartaasti pyytää häntä lepäämään muutamia päiviä, ennekuin jatkaa matkaansa. Mutta sairas on kärsimätön, hän tahtoo nähdä puolisonsa ja lähtee heti matkalle. Samana iltana hän saapuu Taganrogiin.

Seuraavina päivinä hänessä esiintyvät kaikki suokuumeen, toisin sanoen malarian oireet, itsepäinen kuume, päänkipu, pahoinvointi, pyörrytys, sammumaton jano, runsas hikoileminen ja moraalinen lamaannus.

Hänen lääkärinsä Wyllie ja Tarasov ovat oikein huomanneet taudin malariaksi, hoitavat häntä niin hyvin kuin siihen aikaan oli mahdollista, kun ei vielä tunnettu kiniinin erikoista vaikutusta.

Marraskuun 22:sen iltana tauti tulee yht'äkkiä pahemmaksi. Kovassa kuumeen puuskassa Aleksanterilla on useita pyörtymiskohtauksia.

Keisarinna on epätoivoissaan eikä lähde hänen luotaan. Marraskuun 28:na hän sanoo keisarille:

– Pyydän Teiltä erästä suosionosoitusta. Koska Te kieltäydytte kaikista lääkkeistä, joita lääkärinne Teille ehdottavat, toivon, että hyväksytte sen, minkä minä ehdotan.

– Minkä lääkkeen?

– Pyhän sakramentin.

Tsaari käsittää kaikki ja vastaa:

– Kiitän, käskekää, olen valmis.

Seuraavana päivänä aamunkoitossa keisari vastaanottaa Taganrogin pääpapin, Fedotovin, joka antaa hänelle Herran ehtoollisen.

Mutta keisarin voimat heikentyvät hetki hetkeltä. Hän ei enää tunne ketään ympäristöstään, paitsi Elisabetin, jonka kättä hän pitää sydäntään vasten.

Joulukuun 1:nä kello 10.50 aamulla hän päästää viimeisen henkäyksensä.

Suljettuaan hänen silmänsä keisarinna pyörtyy.

Muutamia tunteja myöhemmin keisarinna kirjoittaa leskikeisarinna Maria Feodorovnalle: "Rakas Äiti, enkelimme on taivaassa." Ja samalla tavalla hän kirjoittaa Badenin maakreivittärelle.

Joulukuun 2:na hovilääkärit, varuskunnan välskärien avustamina suorittavat ruumiin katsastuksen. Heidän päätelmänsä on, että keisari on kuollut sappimyrkytykseen, johon on yhtynyt verenvuoto aivoihin. Ennen kuin ruumis asetettiin paareille, se balsamoitiin. Kymmenentenä tammikuuta 1826 Aleksanterin ruumiilliset jäännökset kuljetettiin pois Taganrogista, sillä täytyi odottaa määräyksiä Pietarista, jossa Nikolai I:n nousu valtaistuimelle oli aiheuttanut vallankumouksellisia levottomuuksia.

Surusaatto kulkee pohjoiseen Harkovan, Kurskin, Orjolin, Tulan, Moskovan ja Novgorodin kautta ja saapuu maaliskuun 11:nä Pietariin. Maaliskuun 25:nä vihdoin arkku juhlallisesti lasketaan maan poveen Nevan rannoilla Pietari-Paavalin synkässä linnoituksessa, jossa valtion vankila näyttää suojelevan Romanovien viimeistä unta.

XIX LUKU.

Taganrogin mysteerio; on mahdotonta uskoa tapausten viralliseen esitykseen. – Todistusten ilmeinen ristiriita. Marraskuun 23:na molemmat puolisot neuvottelivat kahdenkesken kuusi tuntia perätysten. Sen jälkeen laadittu ongelmallinen keisarinnan kirje äidilleen: odottamaton koettelemus. Elisabetin päiväkirjan keskeytyminen tai hävitys. – Marraskuun 27:nä Aleksanteri on vastaanottanut Herran ehtoollisen; mutta seuraavana neljänä päivänä ei yksikään pappi ole enää häntä lähestynyt. Ei mitään uskonnollista tukea kuolinkamppailun aikana. – Ruumiinkatsastuksen kummallisuudet: pöytäkirjan väärennys, jonka anatomiset toteamiset eivät varmaan sovi Aleksanterin ruumiiseen. – Kuolleen ruumiin sijassa toinen; materiaalinen ja moraalinen mahdollisuus. Eri hypoteesit. Eikö Aleksanteri ollut jo pitemmän aikaa aikonut vetäytyä johonkin luostariin Siperiassa tai Palestiinassa sovittaakseen rikostansa, kun oli osallistunut isänsä murhaan? Keisarillisen ympäristön salainen sopimus. – Kansan keskuudessa käyvät huhut: "arkussa ei ole meidän rakastettu tsaarimme". Kiihtymys Moskovassa. – Syyt siihen oletukseen, että arkku, joka juhlallisesti maaliskuun 25:nä siirrettiin Romanovien Nekropoliin, oli tyhjä. – Taruja ja legendoja. Eikö hurskas siperialainen erakko Feodor Kuzmits ollut keisari Aleksanteri I:nen? Muiden otaksumien todennäköisyys. Pushkinin loppusana.

Erinäiset tapaukset, jotka esitetään Aleksanteri Pavlovitshin kuolinkamppauksen ja kuoleman yhteydessä, näyttävät niin luonnollisilta, niin normaaleilta ja niin lukuisten todistusten toteamilta, että ensi katsannolta on vaikea käsittää, kuinka yksi Venäjän historian hämärimpiä ongelmia, mitkä milloinkaan ovat tulleet historioitsijoiden ratkaistaviksi, on voinut syntyä. Tämä ongelma sisältyy väitteeseen: Aleksanteri ei kuollut Taganrogissa joulukuun 1:nä 1825. Hän katosi salaperäisesti, ympäristönsä avustamana, mennäksensä kaukana, jossakin Palestiinan luostarissa tai Siperian erakkomajassa, sovittamaan inhottavaa rikostansa, osanottoaan isänsä tsaari Paavali I:n murhaan. Eikä se ole hänen ruumiinsa, vaan toinen sen sijaan pantu, joka juhlallisesti haudattiin maaliskuun 25:nä 1826 Pietari-Paavalin linnoitukseen. Väitetään myöskin, että keisari Nikolai I:n salaisesta käskystä arkku pian tyhjennettiin, jotta Romanovien Nekropoli säästyisi väärän ruumiin häväistyksestä. Totta on, että tämänkaltaiset tarut ovat useinkin koristaneet Venäjän kansan aikakirjoja. Tämän kansan mielikuvitushan on aina ollut niin liioitteleva, herkkäuskoinen ja ennen kaikkea valmis suuriin kollektiivisiin harhakuviin. Kaikkiin sen aikakirjoihin on kylvetty tartuttavia valheita. Riittää mainita, millä itsepäisyydellä joukkojen mieleen juurtuvat niin monet kummalliset legendat kuin ne, jotka puhkesivat kukkaansa Vale-Dmitrien ja väärän Pietari III:n, Stenka Razinin, ruhtinatar Tarakanovin, Pugatshovin, Kondrati Selivanovin ja muiden ympärille.

Mutta Taganrogin ongelma ylittää paljon kansansatujen sikermät. Aleksanterin luultu jälkeiselämä on periytynyt Venäjän yhteiskunnan korkeimpiin luokkiin ja vieläpä keisarilliseen perheeseenkin. Ja vihdoin sitä pitävät muutamat sangen vakavat, kriitillisiin historiallisiin menetelmiin ja parhaimpien lähteiden käyttämiseen tottuneet historioitsijat varmana asiana. [On erityisesti huomattava ruhtinas Vladimir Babiatynskin yhtä terävä kuin nerokas tutkielma: Le Mystère d'Alexandre I:er.] Heidän perustelujensa tarkkuus ja yhtäpitäväisyys pakottavat meitä ainakin tunnustamaan, että Taganrogissa on täytynyt tapahtua eriskummallinen draama.

Kysymyksen pääkohdat ovat muutamalla sanalla esitettyinä seuraavat: voidaksemme muodostaa itsellemme kuvan hallitsijaparin jokapäiväisestä elämästä Taganrogissa meillä on käytettävänämme neljä asiakirjaa, jotka ovat niin autenttisia ja ratkaisevia kuin vain voi toivoa: 1. Keisarinna Elisabetin päiväkirja, 2. ruhtinas Volkonskin, keisarin kenraaliadjutantin ja lähimmän ystävän päiväkirja, 3. tohtori Wyllien, hovin päälääkärin ja kahdenkymmenen kahdeksan vuoden aikana keisariin kiintyneen miehen päiväkirja, 4. kirurgi Tarasovin, hovilääkärin muistiinpanot. Koko Aleksanterin kuolinkamppauksen aikana nämä neljä henkilöä olivat yötä ja päivää sairaan lähellä, koskaan kadottamatta toinen toistaan näkyvistä, koska tämä draama kehittyi viiden tai kuuden huoneen asunnossa.

Mutta näiden neljän suoranaisen todistajan väitteet ovat joka hetki keskenään ristiriidassa. Toisten mukaan hallitsijan tila huononemistaan huononi. Toisten mukaan tsaari oli iloinen ja hymyilevä, sillä hän voi paljon paremmin. Keisarinna, adjutantti ja molemmat lääkärit eivät ole samaa mieltä, paitsi yhdessä kohden, nimittäin sairaan kiihtymyksestä, hän kun työntää luotaan lääkkeet ja toistaa yhtä mittaa: "Jättäkää minut rauhaan rohdoistanne, minun hermoni ovat jo tarpeeksi kiusaantuneet. Te kiusaatte minua vielä enemmän."

Tullaan sitten marraskuun 23:een. Se on merkitsevä päivä. Tämän jälkeen draama jatkuu epäjohdonmukaisuudessa, epätodenmukaisuudessa ja hämärässä.

Vietettyään edellisen yön levollisesti, tsaari oli paremmassa tilassa kuin eilen, mistä tohtori Wyllie hyvin ilostui. Aleksanteri antoi silloin kutsua luokseen puolisonsa, jonka kanssa hän oli keskustelussa kello 10:stä aamulla päivällisaikaan asti, toisin sanoen kello 4:ään iltapäivällä.

Tämän pitkän yksinolon jälkeen, josta me emme tiedä mitään, Elisabet kirjoitti äidilleen: "Missä on lepoa tässä elämässä? Kun luulee järjestäneensä kaiken mitä parhaimmin, tulee odottamaton koettelemus, joka riistää meiltä mahdollisuuden nauttia siitä, mikä ympäröi meitä." Heti tämän odottamattoman koettelemuksen ilmoituksen jälkeen keisarinna lakkaa pitämästä päiväkirjaa. Mistä tämä äkkinäinen keskeytys? Eikö ole pikemmin luultavaa, että käsikirjoituksen jatko on hävitetty? Sillä se on hyvin tunnettu tosiasia, että Nikolai I antoi muuttaa tuhaksi suurimman osan asiakirjoja, jotka koskivat hänen veljensä viimeisiä vuosia.

Marraskuun 23:n kohdalla on toinen tapaus, joka ei ole vähemmän outo. Ruhtinas Volkonskin päiväkirjan mukaan tsaari oli määrännyt marraskuun 21:nä, että hänen taudistaan oli annettava tieto suuriruhtinas Konstantinille, joka asui, kuten tavallisesti, Puolassa. Mutta melkein heti adjutantti on korjannut merkintänsä, että käsky Konstantinille ilmoittamisesta annettiin marraskuun 23:na eikä 21:nä. Tämä on epäluottamusta herättävä korjaus. Sillä juuri marraskuun 23:na, keskusteltuaan kuusi tuntia Elisabetin kanssa, Aleksanteri kirjoitti äidillensä pitkän kirjeen, joka on kadonnut. Ja tiedetäänkin, että Nikolai I on hävittänyt leskikeisarinnan päiväkirjan, samoin kuin suuren joukon hänen papereitansa.

Kun koettaa selittää itselleen marraskuun 23:n kahta salaperäistä kirjettä, niin muudan muisto johtuu mieleen: kun Aleksanteri oli ensimmäisen kerran ilmaissut Konstantinille aikovansa luopua kruunusta, hänen veljensä oli osoittanut suurta haluttomuutta nousta valtaistuimelle. Aleksanteri oli vastannut hänelle: kun minun luopumiseni hetki tulee, minä ilmoitan sinulle, jotta voisit itse saattaa päätöksesi äidin tietoon.

Näin vahvistuisi siis väite, että tässä mitä salaisimmassa asiassa, joka koski valtaistuimen perimystä, keisarinna Maria piti käsissään kaikkia poikiaan. Tämä nainen, jolla oli mitä suurimmassa määrässä suvereeninen sielu, on tuntenut kaikki, Aleksanterin luopumisen, Konstantinin kieltäytymisen ja Nikolain määräämisen hallitsijaksi. Hän on antanut ajatuksen, jollei suorastaan johtanut kaikkea.

Marraskuun 24:ltä ja 25:ltä päivältä lääkärien diagnoosit ovat ehdottomasti ristiriidassa toistensa kanssa. On mahdotonta tietää, voiko Aleksanteri paljon paremmin, vai pakottaako hänen kiihkeä kuumeensa aavistamaan katastrofia.

Marraskuun 27:nä päivän koittaessa isä Fedotov, Taganrogin pääpappi, tuli antamaan sairaalle Herran ehtoollista.

Neljä päivää myöhemmin, joulukuun 1:nä, kello 10.50 aamulla Aleksanteri kuoli.

Mutta näiden neljän päivän kuluessa isä Fedotov ei ilmestynyt enää. Kuinka on mahdollista, että hurskas ja mystillinen Aleksanteri, joka ei voinut epäillä, että häntä uhkaa kuolemanvaara, koska hän oli saanut viimeiset sakramentit, ei olisi pyytänyt nähdä pappia uudestaan? Kuinka on selitettävissä, että niiden henkilöiden joukossa, jotka häntä ympäröivät, ei kenenkään päähän pälkähtänyt lieventää hänen siirtymistään iäisyyteen antamalla lukea hänen vuoteensa ääressä kuolevien rukouksia, varsinkin kahta suurta rukouslitaniaa, jotka ovat luettavat viimeisen hetken lähestyessä, "jolloin sielu eroaa ruumiista" (pri razlutshenii dushi ot tela) ja jotka soveltuivat niin erinomaisesti Aleksanterin kauhuntunteisiin: 'Oi Herra kaikkivaltias, meidän vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen isä, me anomme ja rukoilemme sinua. Vapahda tämän palvelijasi sielu! Säästä häneltä tuomiosi! Anna hänelle anteeksi hänen syntinsä, vieläpä nekin, jotka hän on tehnyt nuoruudessaan ja jotka hän häpeissään on salannut!' Ja onko lopuksi oletettava, että koko Venäjän keisari ja itsevaltias, Herran voideltu ja pyhän oikeauskoisen kirkon esimies ja korkein suojelija, ei olisi vastaanottanut uskonnollista apua kuolinkamppailunsa kestäessä?

[Sitä seikkaa, että kaikki oikeauskoinen liturgia puuttui tästä tilaisuudesta, ovat muutamat historioitsijat käyttäneet, tehdäkseen uskottavaksi erään legendan, joka ensi kerran esiintyi noin viisikymmentä vuotta myöhemmin. Sen mukaan olisi Aleksanteri elokuun tienoilla 1825 lähettänyt Roomaan yhden adjutanteistaan, kreivi de Beauretourin, joka oli piemontilaista alkuperää, luottamuksellisessa tehtävässä Leo XII:n luo. Askarrellen yksinomaan uskonnollisissa kysymyksissä keisari olisi saanut päähänsä suurisuuntaisen aikeen sovittaa yhteen länsimaisen ja itämaisen kirkon, jotka olivat eronneet suuren skisman aikana yhdeksännellä vuosisadalla. Samoin hänelle olisi tullut kunnia yhdistää kaikki kristilliset sielut yhden ainoan oppiauktoriteetin johtoon, "yhteen ainoaan uskon, armon ja rakkauden henkeen", Kristuksen ohjeen mukaan: "Unum ovile, unus pastor" 'yksi lammashuone, yksi paimen'. Taganrogin draama teki muka äkkiä lopun tästä hurskaasta unelmasta. Beauretourin hämärä ja sangen epäiltävä lähetys, eriskummallisten todistusten enemmän tai vähemmän muuttelemana, on vähitellen synnyttänyt väitteen, että Aleksanteri – sama Aleksanteri, joka vähää aikaisemmin oli niin nöyrästi langennut arkkimandriitta Photiuksen jalkain juureen – olisi muka tahtonut kääntyä latinalaiseen katolisuuteen. Suuriruhtinas Nikolai Mihailovitshin yksityiskohtaiset tutkimukset, joista hän usein puhui minun kanssani, eivät anna vähintäkään tukea luulolle, että Aleksanteri olisi mitenkään halunnut luopua Bysantin apostolisesta kristillisyydestä, venäläisestä pravoslaviesta.]

Joulukuun 2:na eli siis kolmekymmentä kaksi tuntia kuoleman jälkeen, käytiin ruumiinkatsastukseen. Tässä toimituksessa esiintyy runsaasti moraalisia ja aineellisia epätodennäköisyyksiä.

Kymmenen lääkäriä, heihin luettuina myöskin varusväen välskärit, osallistuivat ruumiin avaukseen ja katsastukseen. Virallisessa pöytäkirjassa, joka säilytetään valtakunnan arkistossa, on kymmenen allekirjoitusta. Mutta tohtori Tarasov vakuuttaa Muistelmissaan, että, vaikka hän itse laati pöytäkirjan, hän pidättyi sitä allekirjoittamasta. Tarasovin nimi on kuitenkin asiakirjan alla; pöytäkirja on siis jonkun sivullisen henkilön töhrimä.

Vakavin puoli asiassa on, että anatomiset kuvaukset eivät sovi Aleksanterin ruumiiseen.

Siten, sisälmysten tilan mukaan, kuoleman syynä ei varmaan ole ollut suokuume. Paludismin (malarian) säännöllisenä oireena on maksan laajentuminen. Kuitenkin lääkärit todistavat, että maksa ei eronnut tavallisesta ulkomuodostaan.

Mutta aivojen katsastus on vielä enemmän hämmästyttävä, aivokalvon kiinnitys pääkallon seinään ja muutamat muut aivojen vammat puhuvat selvästi syfiliksen hävityksestä, josta Aleksanteri aina oli ollut vapaa.

Tosiasioitten kritiikki ja todennäköisyyksien rinnastelu pakottavat meitä kysymään itseltämme, eikö, jos tsaari oli kadonnut salaiseen määräpaikkaan, hänen lähimmässä ympäristössään näytelty ja hänen käskystään hautajaiskomediaa, jonka viimeisenä näytöksenä olisi ollut vieraan ruumiin hautaaminen keisarillisessa arkussa.

Useammat vastaväitteet heräävät heti. Onko otaksuttavaa, että olisi voitu salaa hankkia ruumis, jonka muoto ja vartalo olisivat jotakuinkin Aleksanterin näköiset?... Se on kuitenkin ainoa tulkinta, joka tuntuu todenmukaiselta Aleksanterin eloonjäämisen vakavista puoltajista. Muutamat hämärät viittaukset oikeuttavat heidän mielestään olettamaan, että sotilassairaalan ylilääkärillä tohtori Aleksandrovitshillä olisi sattumalta ollut käsissään erään Semjonovin rykmentin sotilaan ruumis. Sotamies oli kuollut marraskuun 30:nä ja oli muka tsaarin näköinen. Täydellinen salaisuus, joka tähän aikaan ympäröi hallitsijain yksityistä elämää ja vielä enemmän tosiasia, että jokin korkeimman tahdon määräys vaati välitöntä tottelemista, tekevät kyllä täydellisesti mahdolliseksi sen seikan, että tohtori Aleksandrovitsh olisi antautunut petokseen, johon hänet käskettiin. Tämänlaatuiset petkutukset ja oveluudet eivät suinkaan ole harvinaisia Romanovien traagillisessa historiassa. Eivätkö konnuudet ja puoskaroimiset, joista Rasputin 1900-luvulla on loistava esimerkki, ole samaa laatua?

Toinen huomautus on niin pätevä, että sen tuntuu vastaansanomattomalta. Jotta Aleksanterin katoaminen ja hänen kuolemansa teeskennelty tapahtuminen olisi vakuuttava, siihen ei riittänyt vielä enemmän tai vähemmän samannäköisen ruumiin hankkiminen. Sitä varten oli vielä keisarinna Elisabetin, ruhtinas Volkonskin, lääkäri Wyllien ja kirurgi Tarasovin suoranainen ja yksityiskohtainen osallistuminen välttämätön.

Onko mahdollista, että hellä Elisabet olisi lainannut kätensä puolisonsa katoamiseen, puolison, johon hän nyt keskitti kaiken rakkautensa voiman ja jota hän puhutteli, kuten ennen vanhaan: "armaimpani, enkelini"?... Tämä riippuu siitä, mitä he ovat sanoneet toisilleen marraskuun 23:na puhuessaan yhtä mittaa kuusi tuntia, mutta josta me emme tiedä mitään, paitsi sitä, minkä tsaaritar heti kirjoitti äidillensä: "kun luulee kaikki järjestäneensä parhaimpaan päin, tulee yllättäen odottamaton koettelemus..." Tänä päivänä ehkä Aleksanteri heidän jälleen heränneen rakkautensa nimessä rukoili Elisabetia antamaan hänelle voimaa ja keinon pelastaa hänen sielunsa omistamalla elämänsä lopun mitä ankarimmalle katumukselle. Ei ole mahdotonta ajatella, että Aleksanteri, jonka sisälliset kidutukset tunnemme, olisi puolisolleen puhunut tähän tapaan. Tässä tapauksessa Elisabet olisi ollut edeltäpäin voitettu. Hänen uskonnollinen hartautensa, hänen mielikuvituksensa romantiikka, hänen lemmenhuumauksensa, josta hän iloitsi ja josta hän oli huumaantunut Taganrogiin saavuttuaan, ja viimeiseksi hänen elimistönsä salaiset häiriöt tekivät hänet sokeasti kuuliaiseksi kaikelle, mitä hänen puolisonsa olisi voinutkin häneltä pyytää.

Muutamat muut tosiasiat syventävät vielä tuota mysteeriota, hänen osallistumistaan Taganrogin draamaan. Niinpä hän hautajaisten jälkeen ja sill'aikaa, kun hautasaatto verkalleen kulki pohjoiseen, asui yhä edelleen yksinään neljä kuukautta surullisessa talossa, jossa hän oli nauttinut aviovaimon viimeiset ilot, aivan kuin hän olisi tahtonut olla piilossa epämukavien kyselyjen ulottuvilta. Sitten kun hän päätti lähteä takaisin, toukokuun 10:nä, hän ei palannut Pietariin. Hän tahtoi asettua maalle Katariina II:n entiseen linnaan lähelle Moskovaa. Mutta Bielevin majapaikassa Kalugan-matkalla hän toukokuun 15:nä äkkiä kuoli sydänhalvaukseen.

Kolmesta muusta näytelmän osallisesta on epäilemättä ruhtinas Volkonski se, jonka on täytynyt johtaa koko asiaa. Hän oli Aleksanterin vanhin ja läheisin ystävä. Heillä oli menneisyydestään yhteinen muisto, joka sitoi nämä kaksi miestä ehdottomasti toinen toiseensa. 1801 ruhtinas oli yksi niistä salaliittolaisista, jotka maaliskuun 23:n yönä kuristivat Paavali I:n, sill'aikaa kun alemmassa kerroksessa ja uhrin ulvonnasta huolimatta Aleksanteri oli nukkuvinaan. Ruhtinaan into tässä alhaisessa tragediassa oli tullut runsaasti palkituksi. Tsaari oli tuhlaamalla antanut hänelle kunnianosoituksia ja tuloatuottavia paikkoja. Hän oli peräkkäisesti nimittänyt hänet kenraaliadjutantikseen, valtakunnan neuvoston jäseneksi jne. Tällaisten palkintojen jälkeen Volkonski ei voinut mitään kieltää herraltaan.

Tohtori Wyllie, salaneuvos ja hovin ylilääkäri, oli myöskin maaliskuunkin murhatyölle velkaa onnellisen uransa. Vannoutuneet, jotka melkein kaikki olivat juovuksissa, olivat niin vimmaisesti nyrkiniskuilla, potkuilla ja sapelinlyönneillä käyneet Paavali kimppuun, että hänen ruumistansa ei uskallettu enää asettaa nähtäväksi. Oli kuitenkin välttämätöntä näyttää ruumis, jotta ihmiset saataisiin uskomaan, että Katariina Suuren poika oli kuollut halvaukseen. Wyllien tehtäväksi tuli parannella Paavalin kasvoja, ommella kiinni haavat ja peittää ihomaalilla mustelmat ja ruhjeet. Hän oli tästä suoriutunut erinomaisesti. Sen jälkeen hän aina oli seurannut Aleksanteria, joka osoitti hänelle ehdotonta luottamusta, samoin kuin Volkonskillekin. Vuoden 1801 maaliskuun 2:n muisto leijaili aina itsevaltiaan ja hänen lääkärinsä suhteiden yläpuolella.

Kirurgi Tarasoviin nähden se kieltämätön osa, jota hän on näytellyt ruumiinkatsastuksen petoksessa, todistaa meille hänen kanssarikollisuutensa tärkeyttä. Hän esiintyy hämäräperäisen lavastuksen kaikkien teeskenneltyjen asettelujen ja oveluuksien pääjärjestäjänä. Siis kaiken sen toimitsijana, mikä välttämättömästi tarvittiin ruumiin asettamista varten keisarilliseen sänkyyn.

Viimeiseksi nousee vielä mieleen eräs vastaväite eikä suinkaan vähimmän todistava.

Oikeauskoisten menojen mukaisesti tsaarin ruumis oli usean päivän aikana nähtävänä, kasvot peittämättöminä Taganrogin kirkossa, missä joka päivä suoritettiin suuri kuolinmessu. Kuinka on mahdollista, että niin monesta, jotka polvistuivat katafalkin eteen, ei kukaan paljastanut petosta?

Sillä kuollut, kuka lieneekin, on vaikea tuntea. Kaikilta, jotka hänet näkevät, pääsee sama huudahdus: hänkö on siinä? Kuinka hän on muuttunut! Ei tuntisi häntä!

Heillä on lisäksi kahden ranskalaisen lääkärin positiivinen todistus. Toinen heistä asui Taganrogissa, ja toinen oli äsken saapunut Teheranista. Molemmat, jotka olivat suuren kliinikon Broussais'n kunniakirjan saaneita oppilaita, olivat tarjonneet palveluksiaan tsaarin sairauden aikana. Heidän tarjouksensa oli torjuttu. Mutta useita kertoja sitä ennen Aleksanteri oli tavannut heidät kaupungilla ja oli pysähtynyt juttelemaan heidän kanssansa. He tunsivat hänet siis hyvin. Kun he näkivät hänet paareilla, he eivät voineet selittää hänen kasvojensa tavatonta muuttumista. Lisäksi he ihmettelivät, miksi ruumiin mädäntyminen oli selvästi näin edistynyt, vaikka lämpötila vielä oli alhainen. Oliko siis kuoleman päiväys muutamaa päivää aikaisempi kuin Aleksanterin katoaminen? Jota enemmän tällaista tiedustelua jatkaa, sitä enemmän viralliset valheet paljastuvat.

Kuten aina tapahtuu maissa, joissa yleinen mielipide ei voi tulla vapaasti julki, sen muodostavat, lausuvat ja levittävät kansan keskuudessa kulkevat huhut.

Niinpä Taganrogissa jo heti ensi hetkestä alkaen on kansan keskuudessa kulkenut kummallinen huhu. "Meidän rakastettu tsaarimme ei ole kuollut. Joku toinen on hänen sijaansa pantu arkkuun..."

Tämä huhu leviää miehestä mieheen läpi Venäjän. Sen voi todeta koko surusaaton matkan varrella, se kun lähti Taganrogista v:n 1826:n tammikuun kymmenentenä, kulki Harkovan, Kurskin, Orjolin ja Tulan kautta saapuen Moskovaan helmikuun 15:nä.

Lukematon ja uskonnollisesti harras joukko kertyy Kremliin, kun arkku on pantu nähtäväksi Arhangelski Soboriin, jossa ovat haudattuina entisajan mainehikkaat hallitsijat: Simeon ylpeä, Dmitri Donskoi, Iivana III Vasiljevitsh, Iivana IV Julma ja ensimmäiset Romanovit, Pietari Suuren edeltäjät. Tämä humiseva joukko vaatii pian, että sille näytetään tsaarin ruumis, tsaarin, johon keskittyvät vapaussodan voitot; se tahtoo omin silmin vakuuttautua, että ruumis todella kuuluu sen rakkaalle Aleksander Pavlovitshille. Hallintoviranomaisten käsittämättömästä kiellosta kansanjoukko käy niin meluavaksi, että kenraalikuvernöörin, ruhtinas Galitsynin, täytyy käyttää sotaväkeä, vieläpä tykistöä ajaakseen joukon Kremlistä.

Kaksi päivää myöhemmin saatto lähtee liikkeelle Pietaria kohden. Maaliskuun 10:nä se saapuu Babinoon, joka on yhdeksänkymmenen kilometrin päässä Tsarskoje Selosta. Se on viimeisen edellinen pysähdyspaikka.

Siellä nähdään leskikeisarinna Maria Feodorovnan odottamatta saapuvan paikalle; hän on yksin, ei uusi tsaari eikä yksikään keisarillisen perheen jäsenistä ole hänen seurassaan. Keisarinnan käskystä arkku avataan. Kylmän ja aromien suojelemana "ruumis on hyvin säilynyt". Katseltuaan sitä tarkoin Maria Feodorovna heti lähtee takaisin. Miksikä iästään ja kovasta pakkasesta huolimatta keisarinna vaivautui tekemään tämän pitkän matkan? Sitä emme tunne. Joka tapauksessa on varma, että keisarinna muutamia päiviä aikaisemmin oli ruhtinatar Volkonskilta, joka oli saapunut Taganrogiin heti draaman jälkeen, saanut hyvin tärkeän salaisen tiedon, jonka ruhtinas oli jättänyt vaimolleen. Ollen aluksi tietämättä, kuinka hän pyytäisi anteeksi, että oli rohjennut käsitellä sellaista asiaa, ruhtinatar lopetti kirjeensä sanoilla: "Pyydän Teidän Majesteettianne näkemään näissä riveissä ihailuni Teidän hyveeseenne, uskoni Teidän sielunlujuuteenne, ja pidän varmana, ettette ilmaise koskaan kenellekään kirjeeni sisältöä." [Ehkäpä vallitsee jokin yhteys tämän salaperäisen luottamuksen ja sen läheisen suosion välillä, jota ruhtinas Volkonski – muuten kunnon mies – alituisesti nautti Nikolai I:n puolelta, joka pian nimittää hänet sotamarsalkaksi, hovin ja keisarillisten domeenien ministeriksi ja kaikkien keisarillisten ritarikuntain kansleriksi.]

Maaliskuun 13:ta puoliyön edellä toimitettiin Tsarskoje Selon palatsikirkossa sielumessu. Mutta on vaikea ainakin virallisesti selittää, miksi Nikolai I tahtoi, että tämä messu peittyi salaisuuden verhoon. Koko keisarillinen perhe kulki avatun arkun editse. Kun tulee Maria Feodorovnan vuoro, hän suutelee kuolleen jäistä otsaa, sitten hän, ikäänkuin olisi tahtonut vastata levottomaan ajatukseen, jonka hän arvasi liikkuvan useimmissa läsnäolijoissa, lausui selvällä ja kovalla äänellä:

– Niin, siinä on poikani, rakas poikani; se on rakas Aleksanterini.

Maaliskuun 25:nä lumipyryssä arkku siirretään juhlallisesti Pietari-Paavalin linnoitukseen, jossa se sijoitettiin Aleksander Pavlovitshille omistettuun sarkofagiin.

Nikolai I:n aikana Taganrogin draama peittyi hiljaisuuteen ja unhoon. Ei kukaan uskaltanut puhua siitä; ei kukaan uskaltanut siihen viitatakaan.

Heti valtaistuimelle astuttuaan uuden tsaarin täytyi tukahuttaa vereen hirveä sotilaskapina – kapina, jonka Aleksanteri oli nähnyt valmistuvan jo kolme, neljä vuotta aikaisemmin ja joka teki hänen kyllästymyksensä korkeimpaan valtaan yhä katkerammaksi.

Tästä traagillisesta esinäytöksestä, jossa koko Romanovien yksinvaltius oli vähällä mennä kumoon, Nikolai suoriutui voittajana ja vakuutetumpana kuin koskaan siitä, että vain itsevaltius ankarimmassa muodossaan kykeni hallitsemaan Venäjää. Elävällä ja selvällä älyllään, väsymättömällä ja metodisella työllään, rohkealla ja taipumattomalla tahdollaan, rehellisyydellään ja ritarillisuudellaan sekä persoonallisella yksinkertaisuudellaan, johon yhtyi suvereeninen majesteetti, hän oli pian saavuttanut kansansa ja Euroopan silmissä korkean kunnioituksen.

Mutta hirveä poliisijärjestys mestaroi, sorti ja hävitti kaikki venäläisen elämän ilmaukset. Kaikkinainen, epäsuorakin hallituksen tekojen arvostelu oli ehdottomasti kielletty; myöskin niiden ehdoton kehuminenkin oli kielletty. Sensuuriohjesäännön mukaan "ei moite eikä kiitos sovi yhteen hallituksen tai yleisen järjestyksen arvokkuuden kanssa; täytyy totella ja säilyttää mielipiteet itseänsä varten." Vakoilu ja ilmianto rehoittivat. Valtakunnan ääriä myöten ulottui tämä järjestelmä, se tuntui kiihdyttävänä voimana, epäluuloisena se tunkeutui joka paikkaan. Sosiaaliseen despotismiin yhtyi preussilainen militarismi. Suurinkvisiittorinnerollaan kenraali Benckendorff pimensi verikoira Araktshejevinkin kaamean kunnian. Siperian pakkotyövankilat eivät vielä koskaan olleet niin suuressa määrin saaneet asukkaitaan Pietarin ja Moskovan salongeista. Kaukana Irkutskin takana, kylmässä Transbaikaliassa, jossa elohopea on kokonaisia viikkoja jäässä, Tsitan pakkovankila saattoi ylpeillä siitä, että siellä pidätettyjen joukossa oli muutamia Venäjän vanhimpien sukujen jäseniä.

Onko siis ihme, että sellaisen hallintojärjestelmän aikana Taganrogin nimi tuntui vaaralliselta lausua, koska epäröitiin nimeltä mainita Siperiakin, ja kun tuomioistuimet eufemistisesti tuomitsivat karkotettavaksi "kaukaisimpiin seutuihin".

Mutta kolmekymmentäyhdeksän vuotta Aleksanterin katoamisen jälkeen hänen kuolemansa mysteerio uudelleen askarruttaa mieliä.

Helmikuun 1:nä 1864 kuoli pyhyyden maineessa oleva vanha siperialainen erakko (starets) Tomskin tienoilla. Hänen nimensä oli Feodor Kuzmitsh.

Kaikki, mitä hänestä tiedettiin, oli, että hän monen vuoden kuluessa oli harhaellut Uraalilla käyden kirkoissa, luostareissa ja kaikissa pyhäköissä, jotka vetävät puoleensa toivioretkeläisiä. Sitten hän oli kulkenut arot, metsät ja äärettömät taigat, jotka erottavat Obin Jeniseistä. 1858 hän oli asettunut muutaman penikulman päähän Tomskista, jossa eräs kaupungin liikemies, kullanetsijä, oli ottanut hänet asumaan yhteen tupaansa.

Hän oli korkeavartaloinen ja leveähartiainen, hänen tapansa olivat yksinkertaiset, hän oli harvinaisen komean näköinen ja herätti kaikissa taikauskoista kunnioitusta. Hän ei mielellään puhunut, ehkäpä siksi, että oli tehnyt puhumattomuuden lupauksen, tai siksi, että oli hiukan kuuro. Muutamat oudot sanat, jotka silloin tällöin pääsivät hänen suustaan, antoivat kuitenkin aihetta uskomaan, että hän kerran oli seurustellut keisarillisen hovin piireissä.

Hän muisteli väliin vuotta 1812, Ranskan sotaa ja marssia Pariisiin: silloin yht'äkkiä hänen silmänsä liekehtivät. Tarkka siisteys, jolla hän hoiti ulkoasuaan ja köyhää koppiansa, panivat ajattelemaan, että hän seuraelämänsä aikana oli tuntenut ylellisyyden hienostuneita nautintoja. Hänen ansiokseen luettiin useita ihmeitä, jotka todistivat hänen palavaa hartauttaan, ihmeellisiä ennustuksiaan ja suloisia tuoksuja, jotka erityisinä päivinä lähtivät hänen tuvastaan. Kerrottiin myöskin, että eräs vanha sotamies, joka saattoi Nertshinskin pakkotöihin tuomittuja, oli hypähtänyt hänet nähdessään ja sitten yht'äkkiä konemaisesti ojentanut itsensä suoraksi sotilaalliseen kunnia-asentoon ja huudahtanut: "Mutta hänhän on meidän rakastettu tsaarimme, meidän keisarimme Aleksander Pavlovitsh."

Siten vähitellen kiteytyi legenda siperialaisen erakon ympärille: Aleksanteri ei ollut kuollut Taganrogissa; luovuttuaan kaikesta maallisesta kunniasta, työskennelläkseen vain sielunsa pelastukseksi hän nyt piiloili Feodor Kuzmitshin naamion alla.

Tämä legenda on Venäjällä aiheuttanut yhtä lukuisan kuin intohimoisen kirjallisuuden. Muutamat historioitsijat vakavimpien ja kriitillisiin metodeihin harjaantuneimpien joukosta pitävät sitä totena. Se heistä, joka tunnollisimmin on syventynyt kysymykseen, ruhtinas Vladimir Barjatinski, kirjoitti äskettäin: "Aleksanteri I on kuollut 1864 Feodor Kuzmitshin hahmossa. Se on minun luja vakaumukseni."

Aleksanteri I:n pääasiallisin historioitsija suuriruhtinas Nikolai Mihailovitsh, joka oli keisarilliselta veljensäpojalta Nikolai II:lta saanut oikeuden penkoa Romanovien salaista arkistoa, näytti aluksi uskoneen Feodor Kuzmitshin ja Aleksander Pavlovitshin samaisuuteen, mutta oli sitten yht'äkkiä peruuttanut sanansa enemmän näennäisistä kuin todistavista syistä, jotka ehkä verhosivat ylhäältä päin tullutta käskyä. [Ollessani suurlähettiläänä Venäjällä, sydämelliset suhteet, jotka minulla oli suuriruhtinas Mihail Mihailovitshiin, johtivat meidät usein puhumaan Feodor Kuzmitshista. Minä sain joka kerta sen vaikutelman, että hänen muuten niin varma ja rohkea sanansa ei tässä kysymyksessä ollut vapaa.]

Olisiko sittenkin totta, että Aleksanteri salaa kadottuaan Taganrogista olisi mennyt loppupäivikseen Siperiaan ja elänyt siellä erakon hahmossa?

Tämän mielipiteen puolustajat tuovat todistukseksi sarjan tosiasioita, anekdootteja, yhteensattumia ja oletuksia, jotka tekevät sen enemmän tai vähemmän todennäköiseksi, mutta jättävät myöskin liian paljon tilaa epävarmuuksille ja ristiriitaisuuksille.

Tutkimuksen nykyisessä vaiheessa tuntuu pikemmin todenmukaiselta, että Feodor Kuzmitshin tapauksessa ei ole mitään yhteistä Taganrogin draaman kanssa. Tämä hurskas kuljeksija saattaisi yhtä hyvin olla joku niistä lukemattomista erakoista, jotka ovat irtautuneet yhteiskunnan kytkyestä, joku niitä luulovalaistuja profeettoja, messianistisia apostoleja, katumuksen ja murtumuksen monomaaneja, kiellettyjä pappeja, uppiniskaisia vankeja, karanneita kuritusvankeja, joille Siperian aro on aina ollut valittu maa.

Koska täytyy järkevästi rajoittua hypoteeseihin, niin niiden joukossa on yksi, joka projisijoituu aivan toiselle tasolle ja näyttää paljon houkuttelevammalta.

Sen mukaan ei Aleksanteri olisi saanut elämänsä loppupäiviksi tyyssijaa Siperiassa, vaan eräässä joko Palestiinan tai Athos-vuoren luostarissa. Erään englantilaisen lordin jahti olisi tullut noutamaan hänet Taganrogista, seikka, mikä meille vihdoinkin selittäisi, minkätähden sairaan keisarinnan talviseksi olinpaikaksi olisi valittu näin tuulille altis, avunsaannille vaikea satama, jota purjehtijat vain harvoin lähestyivät. Tämä lordi, jolla on markiisin arvo, ei ole tuntematon ja hänen jälkeläisensä ovat monesti tulleet huomatuiksi korkean politiikan tilanteissa.

Muuten on melkein varmasti todistettu, että Aleksanteri I:n sarkofagi on kenotafi, tyhjä kunniamuistomerkki. Arkku, joka maaliskuussa 1826 siirrettiin Tsarskoje Seloon, jäi kahdeksaksi päiväksi Tsesmen sotilassairaalaan virallisten hautajaisten edellä. Näiden kahdeksan päivän kuluessa keisari Nikolai, jonka täytyi tuntea, että ruumis ei ollut hänen veljensä, olisi, kun ei voinut sallia mitään arvovaltansa vähennystä pelastaaksensa sukunsa kunnian, määrännyt, että tyhjä arkku haudattaisiin juhlallisesti Romanovien nekropoliin.

Mutta neljäkymmentä vuotta myöhemmin, 1865, Aleksanteri II oli pahoillaan kummallisista huhuista, jotka venäläisessä yhteiskunnassa levisivät siperialaisen erakon Kuzmitshin kuoltua. Todennäköisesti hän ei tuntenut Taganrogin mysteeriota; olihan hän silloin vasta kuuden vuoden vanha, ja tuskinpa hänen niin julmasti salamyhkäinen isänsä olisi hänelle paljastanut kaamean kuolemanpetoksen. Aleksanteri II oli muka silloin käskenyt avata haudan. Toimitus, joka suoritettiin yöllä keisarillisen hovin ministerin kreivi Adlerbergin nähden, oli muka johtanut siihen, että arkku oli tyhjä, jota seikkaa ei otettu lukuun, ennenkuin hauta uudelleen suljettiin. Kaikilta toimituksessa läsnäoloilta sotamiehiltä ja marmorityöläisiltä otettiin evankeliumin ja krusifiksin kautta vaikenemislupaus; ehkäpä Siperian uhka, siperialaisen helvetin pelko suojeli heitä vielä paremmin valan rikkomisesta.

Niin ikään uteliaisuuden houkutuksesta oli muka Aleksanteri III:kin käskenyt avata sarkofagin. Tämä toimitus senaattori Anatoli Konin johdolla oli osoittanut, että upea marmorilaatikko ei sisältänyt mitään. Hyvästä lähteestä tiedetään, että Nikolai II ei sitä epäillyt.

Näin vielä maallisen elämänsä jälkeen, elämän, jossa oli niin runsaasti vastakohtia, paradokseja ja kummallisuuksia, Aleksanteri I pysyy ongelmallisena. Suuri runoilija Pushkin on yhteen sanakuvaan sisällyttänyt tämän läpitunkemattoman sielun: "selittämätön sfinksi, hautaan asti".