[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzAgZg4r2n0Lxd0DKB-dmk0ur5z6ckUkMFnQw772Zfmw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1568,"Aleksanteri I ongelmallinen keisari","Paléologue, Maurice",1859,1944,"1568-paleologue-maurice-aleksanteri-i-ongelmallinen-keisari","1568__Paléologue_Maurice__Aleksanteri_I_ongelmallinen_keisari",null,"tietokirja",[],[],"fi",1937,1939,73338,526308,true,[],[],[],"Ranskalaisen diplomaatin kirjoittama elämäkerta Venäjän keisari Aleksanteri I:stä. Teos tarkastelee hallitsijan persoonallisuutta ja elämänvaiheita Napoleonin sotien sekä 1800-luvun alun Euroopan poliittisten käänteiden keskellä.","Maurice Paléologuen 'Aleksanteri I ongelmallinen keisari' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1568. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","ALEKSANTERI I ONGELMALLINEN TSAARI\n\nKirj.\n\nMaurice Paléologue\n\nRanskan akatemian jäsen, Ranskan suurlähettiläs\n\n\nSuomentanut\n\nJ. J. Mikkola\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Oy,\n1939.\n\n\n\n\n\n\n      Vallankaappaukset eivät ole mitään rikoksia, ja kaikki,\n      mikä tuottaa kunniaa ja mainetta, on suurta... Tietäkää,\n      herra filosofi, että omatunto ei saa olla ahdas, kun\n      hallitaan maailmaa.\n\n                     _Fredrik Suuri_: Kuolleitten kaksinpuhelu\n\n\n\n\nI LUKU\n\nPerintöruhtinas Aleksanterin ulkomuoto, hänen käyttäytymisensä siro\nylhäisyys, hänen esiintymisensä lumousvoima. Alituinen miellyttämisen\nhalu ja teeskennelty vaatimattomuus; hänen etevyytensä edustavissa\ntilaisuuksissa: \"Pohjolan Talma\" -- nopea ja loistava älykkyys; kyky\nymmärtää kaikki; pintapuolinen kasvatus: \"hänessä ei ole syvyyttä\";\nmielikuvituksen hehku; uskonnollisuuden puute; aukot ja\neriskummallisuudet moraalisessa käsityksessä; luonteen ongelma.\n\n\nYhdeksännentoista vuosisadan aamunkoitossa perintöruhtinas\nAleksanteri, Paavali I:n poika ja Katariina Suuren pojanpoika, on\nkahdenkymmenenkolmen vuotias, kaunis nuorukainen, hoikkavartaloinen,\nyläruumiiltaan lyhyt, sinisilmäinen, hienopiirteinen, nenänvarsi suora,\nhiukset heleän ruskeat ja kasvoissa hurmaava ilme, johon liittyy\nesiintymisen ylhäinen loisto.\n\nYksinkertaisena tavoiltaan hän välistä tähdentää hiukan liikaakin tätä\nyksinkertaisuutta; sillä hänessä asuu alituinen viehättämisen tarve.\nHän tuntee aina naisten nöyrän, anovan katseen tähdättynä itseensä. Hän\nvangitsee kaikki sydämet, häntä jumaloi hänen hyvin nuori puolisonsa\nElisabet, Badenin prinsessa, hurmaava olento, yhtä kaunis kuin vakava\nja haltioitunut. Mutta Aleksanteri on ujo: \"Minä olen aina ollut\nkiusaantunut, kun minun on täytynyt esiintyä julkisesti.\" Tätä\nkiusaantumista hän on tuntenut hallituksensa loppuun asti, mutta hän\nyksin on sen huomannut, sillä hän on aina ollut edustavissa tehtävissä\nvoittamaton. Ja kohtalo onkin hänelle suonut muutamia erikoisia\ntilaisuuksia: kruunauksen Moskovan Kremlissä, romanttisen näytöksen\nPotsdamissa Fredrik Suuren haudalla, Tilsitin ja Erfurtin kohtaukset,\nvuoden 1812 vapaussodan, marssin Pariisiin, Wienin, Aachenin ja Veronan\nkongressit jne... Kaikissa näissä tärkeissä tilaisuuksissa hän esiintyy\nmieleltään hyvin liikutettuna: hän tuntee pelokasta kiihtymystä,\ntuskallista huumaa, joka samalla kiusaa häntä ja pitää häntä rohkeana,\närsyttää häntä ja innostaa. Napoleon, joka itse hänen lumoissaan oli\ntullut herkkäuskoiseksi, oli aivan oikeassa sanoessaan tästä\nihmeellisestä \"näyttelijästä\": \"Hän on Pohjolan Talma.\" [Kuuluisa\nranskalainen näyttelijä.]\n\nAleksanterin käsityskyky on vilkas ja loistava, hänen älynsä on valpas\nja utelias. Hänen arvostelunsa on osuva, hänen sanontansa miellyttävä\nja hyväilevä, kaikki hänessä palvelee mielikuvituksellista ja\nristiriitaista, viekasta ja itsepäistä tahtoa, mutta hän on saanut\npintapuolisen kasvatuksen. Hänen opettajansa, sveitsiläinen La Harpe,\nhullunkurinen pedagogi, oli pannut hänen päänsä pyörälle ajaen sinne\nabstraktisia käsitteitä, humaanisia ja filosofisia ajatuksia ja jättäen\nhänet aivan tietämättömäksi positiivisista todellisuuksista.\nAleksanterin valmius käsittämään asioita, tai pikemmin arvaamaan ne,\nsaa ihmiset luulemaan, että hän on kauan niitä miettinyt, vaikka\nhänellä hetki sitten ei ollut niistä vielä aavistustakaan. Nainen, joka\nhänet tunsi hyvin, kun oli häntä liiaksi rakastanut, lausui hänestä\njulman sanan: hänessä ei ole syvyyttä. Ja niin, huolimatta onnellisista\nluonnonlahjoista ja huolimatta hänen innostustensa tavallisesta\njaloudesta ja huolimatta kohtalon hänelle valmistamista kovista\niskuista ja loistavista hyvityksistä, hänestä ei tullut suurta\nhallitsijaa.\n\nAleksanterin uskonnollinen kasvatus oli jäänyt miltei olemattomaksi.\nHänen isoäitinsä Katariina II, Diderot'n ja Voltairen ystävä,\nvalistusfilosofien ihailema \"Notre dame de Petersbourg\", \"Pietarin\nmadonna\", kasvatti hänet täydelliseen välinpitämättömyyteen\nkristinuskoa kohtaan, arvioiden sen vain jonkinlaiseksi\nyhteiskunnallista järjestystä ylläpitäväksi laitokseksi. La Harpe,\nhänen ranskalais-sveitsiläinen opettajansa, saneli eräänä päivänä\nhänelle Vapahtajasta tällaisen määrittelyn: \"Juutalainen, josta\nkristittyjen lahko on saanut nimensä.\" Hänen uskonnottomuudessaan ei\nhuomaa pienintäkään huolta tulevasta elämästä eikä mitenkään voisi\nuskoa hänessä olevan alkua niin hurmioituneeseen mystikkoon, jollainen\nhänestä myöhemmin tuli.\n\nLuonnostaan hänellä on hyvin herkkä sydän ja hänen ystävyyssuhteillaan,\nkiintymyksillään ja rakastumisillaan on tärkeä sija hänen elämässään.\nUsein huomaa hänen syvän säälinsä, hänen lempeytensä köyhiä, sairaita,\nhaavoittuneita, heikkoja ja vankeja kohtaan, mikä ei kuitenkaan estä\nhäntä hyväksymästä tai määräämästä joskus hirveitäkin rangaistuksia.\nVarmaan hän tunsi kuuluisan isoäitinsä Katariinan sanat: \"Minä olen\nhyvä, tavallisesti minä olen lempeä, en pidä rangaistuksista enkä\nhirttämisistä, mutta asemani takia minun täytyy tahtoa hirveästi sitä,\nmitä tahdon.\"\n\nHänen pahin virheensä, joka selittää koko hänen hallituksensa, on hänen\nhuikentelevaisuutensa. Mielikuvitukseltaan herkkänä ja hermostuneena\nhän toimii vain mielijohteiden varassa. Oikut, itsekkyyden ja\njalomielisyyden, innostuksen ja alakuloisuuden, ilon ja\nraskasmielisyyden, rohkeuden ja pelon äkkinäiset vaihtelut,\navomielisyys, johon aina sekoittui pidättyväisyyttä, taka-ajatuksia,\npoikamainen viehättyminen mitä turhanaikaisimpiin huveihin, kesken mitä\nvakavimpia tehtäviä, sekä lopuksi eriskummalliset puutteet moraalisissa\nkäsitteissä ja sairaalloisuudet rakkauden pyyteissä -- kaikki nämä\nvastakohdat viittaavat sairauden ituun, vaaralliseen perinnöllisyyteen.\nHän ei syyttä ole tuon rappeutuneen, epäluuloisen, julman, luonnottoman\nhirviön, Paavali I:n poika, miehen, jonka pää muistutti kuolleen\npääkalloa. Napoleon, joka aina oli tasapainossa ja johdonmukainen\nitseensä nähden, ei milloinkaan voinut selittää Aleksanterin\nristiriitaisuuksia ja epäloogillisuuksia. Hän lausui siitä kerran\nMetternichille: \"Ihmisellä ei voi olla enempää älyä kuin\nAleksanterilla, mutta minun mielestäni hänen luonteestaan puuttuu jokin\nkappale, vaikka en mitenkään voi keksiä, mikä se on.\"\n\n\n\n\nII LUKU\n\nPaavali I:n draama. Katariina II:n mykkä vihamielisyys vähämielistä\npoikaansa vastaan, jonka hän tahtoi tehdä perinnöttömäksi. Aleksanteri\nsuostui syöksemään isänsä valtaistuimelta. -- Katariinan äkillinen\nkuolema; Paavali tulee hallitsijaksi. Neljä vuotta hulluttelua ja\nhirmuhallitusta. Salaliitot. Ensimmäiset tunnustelut perintöruhtinaan\nluona. Keskustelu kreivi Paninin kanssa saunassa. Hiljainen suostumus.\nSalaliitto järjestetään. Aleksanterin osanotto. Maaliskuun 23:nnen yö\nMikaelin palatsissa. Meluisa villiys.\n\nPerintöruhtinaan toimettomuus: \"Minä nukuin.\" Aleksanteri syvästi\njärkyttyneenä murhan jälkeen; rohkea siveellinen tuki, jonka hän saa\nnuorelta puolisoltaan Elisabet Aleksejevnalta. Aleksanterin\nvastuunalaisuus isänsä murhaan; hän ei uskalla vaatia rangaistusta\nyhdellekään isänsä murhaajista, vieläpä hän valitsee muutamat heistä\nuskotuiksi ystävikseen. Omantunnontuskat, jotka häntä vaivaavat koko\nelämän ajan.\n\nSamalla hetkellä, jolloin Aleksanteri tulee keisariksi, hänet\npaiskataan hirveään murhenäytelmään, jonka muisto seuraa häntä\nkiduttavana koko elämän ajan.\n\nHänen osallisuutensa rikokseen, isänsä murhaan, on epäilemätön\ntosiasia.\n\nHän oli jo hyvissä ajoin siihen valmistunut tai oikeammin toisten\nvalmistama.\n\nKatariina II ei ollut milloinkaan voinut eläytyä ajatukseen, että hänen\nmaineikas valtakuntansa joutuisi hänen naurettavalle, hermotautiselle,\npahanhengen riivaamalle pojalleen, jonka isä oli Katariinan ensimmäinen\nrakastaja Saltykov, sillä todistettu asia on, että hänen puolisollaan,\nRopsussa kuristamalla murhatulla Pietari III:lla, ei ollut tähän mitään\nosuutta. Tuo poika oli kolmekymmentä vuotta ollut Katariinalle salainen\nkidutus, katkera kärsimys. Äidin ja pojan keskinäiset suhteet\nmuistuttivat monessa suhteessa Agrippinan ja Neron suhdetta toisiinsa;\nhiljainen vihamielisyys johti heitä toinen toistaan vastaan\nleppymättömästi.\n\nHallituksensa viimeisinä päivinä olikin Pohjolan Semiramis, tuntiessaan\nvoimiensa heikkenevän, päättänyt julistaa vastenmielisen poikansa\nperinnöttömäksi ja luovuttaa kruunun pojanpojalleen Aleksanterille,\njota hän jumaloi.\n\nNuori ruhtinas, joka oli jo henkisesti kypsynyt, koska hän oli\ntäyttänyt kahdeksantoista vuotta, ei näytä epäröineen anastaa isänsä\nkeisarillista valtaistuinta, kuten voi päättää hänen ylistävään ja\nkuuliaiseen sävyyn kirjoittamastaan vastauksesta saatuaan isoäidiltä\ntätä koskevan kirjeen:\n\n    \"En voi koskaan ilmaista kiitollisuuttani siitä luottamuksesta,\n    jolla Teidän Majesteettinne on suvainnut minua kunnioittaa, ja\n    hyvyydestä, jota hän omakätisesti on tahtonut minulle osoittaa\n    kirjoittaessanne minulle muiden asiapaperien yhteydessä. En\n    kykene koskaan edes verelläni maksamaan kaikkea sitä, mitä\n    Teidän Majesteettinne on suvainnut tehdä hyväkseni. Nämä paperit\n    antavat selvän vahvistuksen niille ajatuksille, jotka Teidän\n    Majesteettinne on tahtonut minulle ilmoittaa ja jotka, jos minun\n    on lupa niin sanoa, eivät voi olla oikeudenmukaisemmat,\n    käskiessäni vielä kerran Teidän Majesteettinne jalkain juureen\n    syvimmän kiitollisuuteni tunteet, pyydän saada olla syvimmällä\n    kunnioituksella ja vilpittömimmällä hartaudella Teidän\n    Keisarillisen Majesteettinne nöyrin ja alistuvaisin alamainen\n    ja pojanpoika\n\n                                               Aleksanteri.\"\n\nEmme valitettavasti tunne keisarinnan kirjelmää, mutta inho, jota hän\ntunsi poikaansa kohtaan, on tarpeeksi tunnettu, joten voimme helposti\nkuvitella, mitkä ne niin oikeudenmukaiset ajatukset olivat, jotka\naiheuttivat Paavalin syöksymisen valtaistuimelta.\n\nMiksi Katariina II:n suunnitelma ei toteutunut? Ja miten kävi sen\njulistuksen luonnoksen, jonka piti ilmoittaa Venäjän kansalle\nAleksanterin ennenaikainen valtaistuimellenousu... Se on jäänyt\nsalaisuudeksi. Todennäköistä on, että Paavali käytti hyväkseen\nmarraskuun 17 p. Talvipalatsissa sattunutta halvausta, joka mursi\nvanhan keisarinnan, ottaakseen käsiinsä keisarillisen perinnön ja\njulistautui tsaariksi, kun kuoleman kanssa kamppaileva keisarinna vielä\noli henkitoreissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljä vuotta myöhemmin uuden itsevaltiaan oikut, hurjuudet, julmuudet\nja raivonkohtaukset tulivat niin sietämättömiksi, että sama ajatus\nvaltasi kaikki venäläiset: tämä on jo liikaa! Koska hän on kadottanut\njärkensä, hänet täytyy syöstä valtaistuimelta, hänet täytyy surmata,\nabsolutismin väkivaltaisuutta ei voida pitää kurissa muuten kuin\nmurhalla.\n\nVuoden 1800 alussa kreivi Panin, ulkoasiain varakansleri, laittaa niin,\nettä tapaa muka sattumalta nuoren perintöruhtinaan eräässä saunassa.\nSiellä satunnaisen keskustelun muodossa, joka ei herätä mitään\nhuomiota, hän suoraan esittää perintöruhtinaalle valtakunnan\nkriitillisen aseman, jonka tähden on välttämätöntä tehdä loppu Paavalin\nhallituksesta: Venäjän kohtaloa ei voi enää kauemmin jättää mielipuolen\nkäsiin, joka joutuu vihan raivoon kohdatessaan pienintäkin vastustusta,\njollei heti häntä totella. Surullinen johtopäätös on se, että hänet on\npoistettava valtaistuimelta, kuitenkaan käyttämättä väkivaltaa ja\nhänelle on taattava kunniallisissa olosuhteissa rauhallinen tyyssija,\njossa hänen sairas sielunsa ehkä paranee.\n\nPerintöruhtinas kuuntelee ääneti tätä vakavaa tunnustusta, joka on sama\nkuin kuolemantuomio. Mutta hän ei osoita mitään hämmästystä eikä\npaheksumista. Tämänkaltaiset tapaukset eivät olleet enää sormin\nluettavat Romanovien suvussa.\n\nMutta ehkä hänen käy sääli isäänsä ja hän koettaa avata hänen\nsilmänsä?... Ei, hän antaa hänen kylmästi syöksyä kuiluun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia kuukausia saunakohtauksen jälkeen Paavalin kukistaminen on\npäätetty ja suunniteltu asia. Noin 60 salaliittolaista ottaa siihen\nosaa, ja kaikki he tietävät, että tekevät sen henkensä uhalla.\n\nKaksi johtajaa suorittaa vaarallisen yrityksen, kreivi Pahlen, Pietarin\nsotilaskuvernööri, ja kenraali Bennigsen: he ovat tunnetusti\ntarmokkaita, rohkeita ja kylmäverisiä miehiä. Useimmat muista\nrikoskumppaneista, kuten ruhtinas Pietari Volkonski, ruhtinas Jasvil,\nruhtinaat Platon ja Nikolai Zubov, ruhtinas Aleksanteri Galitsyn\nja kreivi Uvarov kuuluvat kaartiin. Se jatkaa tällä tavoin\nperintömuistoista ja ratkaisevaa tehtäväänsä, jota se on näytellyt\npalatsivallankumouksissa Anna Ivanovnan, Elisabet Petrovnan ja Katarina\nAleksejevnan aikoina.\n\nYrityksen täytäntöönpanon ajaksi sovitaan maaliskuun 23:nnen keskiyö.\n\nMikaelin palatsia, Paavalin tavallista asuntoa ja synkännäköistä\ntodellista linnoitusta vartioi tänä yönä Semjonovin rykmentin III\npataljoona, jonka keskuudesta on hankittu liittolaisia.\n\nTsaari, jonka yksityishuoneet ovat ensimmäisessä kerroksessa, ei epäile\nmitään. Mutta heti hänen nukuttuaan hirveä melu ja kauhea näky\npeloittaa hänet yht'äkkiä vuoteesta.\n\nTyönnettyään tsaarin huoneen oven auki salaliittolaiset, joista\nuseimmat ovat juovuksissa, hyökkäävät onnettoman tsaarin kimppuun,\nlyövät miekalla ja nyrkiniskuilla sekä saappaan koroilla rikki hänen\npääkallonsa ja rintansa sekä lopuksi kuristavat hänet nuoralla.\n\nKuolevan ruumiin vielä hetken aikaa värähdellessä yksi murhaajista\nhyppää tasajalkaa hänen vatsallaan saadakseen hengen lähtemään.\n\nVaan mitä tekee perintöruhtinas Aleksanteri?\n\nHän asuu Mikaelin palatsin maakerroksessa, jotenkin etäällä siitä\nhuoneistosta, missä tuo vastenmielinen murhenäytelmä juuri on esitetty.\nSaattaa siis uskoa, että hän ei ole kuullut salamurhaajien hyökkäystä,\nheidän huutojaan ja uhrin mylvinää. \"Minä nukuin\", sanoo hän myöhemmin\npuolustuksekseen. Kummallista nukkumista, sillä hänelle oli ilmoitettu\nsalahankkeen yksityiskohdat! Lisäksi hän itse oli määrännyt sinä iltana\nSemjonovin rykmentin kolmannen pataljoonan vartiopalvelukseen ja\nlisäksi saman päivän iltana kello kuusi Pahlen oli tullut tiedoittamaan\nhänelle kaikista valmistuksista. Eikä hän edes kauhusta värähtänyt, kun\nyksi salamurhaajista, luutnantti Poltoratski, hiukset pörrössä,\nläähättäen ja hätääntyneenä sanoo: se on tehty!\n\nMikä on tehty?\n\nKeisari on kuollut!\n\nPahlen saapuu melkein heti, ja ensi kerran perintöruhtinas kuulee\nitseään tervehdittävän uudella arvonimellä: Teidän Majesteettinne...\nOnhan tämä kuin kohtaus Macbethista. Aleksanteri pukeutuu kaikessa\nkiireessä ottaakseen vastaan salaliittolaiset, jotka hoputtavat häntä\nnäyttäytymään sotaväelle ja samalla todistamaan heille, että heidän on\ntästä lähin toteltava häntä.\n\nAleksanteri astuu alas salaliittolaisten seurassa, mutta alakerroksen\naulassa hän yht'äkkiä kalpenee, ja hänet valtaa niin voimakas\nkouristus, että hän on pyörtyä. Hänet täytyy nopeasti viedä\nhuoneeseensa, missä hänen puolisonsa, jalo ja hellä Elisabet\nAleksejevna, koettaa saada häntä virkoamaan. Muudan palvelijoista, joka\nodottamatta saapuu paikalle, näkee heidät kietoutuneina toinen toistaan\nvasten sohvassa, sylityksin, toisiaan suudellen ja silmät vesissä.\n\nKun Elisabet Aleksejevna on vihdoin saanut hänet pystyyn, Aleksanteri\nlähtee vastaanottamaan joukkojen tervehdystä. Ne huutavat iloisesti\nhänelle tervehdyksensä, kuten tällaisissa tilanteissa tapa on.\n\nPoistuttuaan Mikaelin palatsista, jossa ei yksikään tsaari tämän\njälkeen uskalla asua, hän lähtee Talvipalatsiin.\n\nTäällä hän on jälleen Katariina Suuren rohkaisevien ja kunniakkaiden\nmuistojen suojassa. Mutta tuskin hän oli astunut palatsin kynnyksen\nyli, kun hänen hermonsa jälleen pettivät hänet. Eräs hänen\npoliisivartijoistansa on kertonut, miten keisari astui verkalleen,\npolvet taivuksissa, pää alas painuneena, hiukset pörrössä, kasvot\nkyynelien peitossa, katse suoraan eteenpäin tuijottaen, aivan kuin hän\nolisi kävellyt unissaan.\n\nYksikseen jääneenä hän lysähtää kokoon.\n\nMuutamat keisarin puolustajat ovat, vähentääkseen hänen syyllisyyttään,\nhuomauttaneet, että, vaikka hän olikin katsonut sairaan isänsä vallasta\npidättämisen välttämättömäksi, hän ei ollut milloinkaan antanut lupaa\nisänsä murhaan, eikä edes aavistanut mitään sellaista, että hän ei\nollut antanut salaliittolaisille täyttä toimintavapautta ja että häntä\nsiis ei mitenkään saa syyttää kauheasta isänmurhasta. Paras todistus,\njohon tässä tapauksessa voitaisiin vedota, on lause, jonka eräs\nranskalainen Venäjän palvelukseen siirtynyt kreivi Langeron on kuullut\nPahlenilta, joka hänelle kertoi Paavalin kukistamisen suunnitteluista.\n\"Minun täytyy totuuden nimessä sanoa, että perintöruhtinas Aleksanteri\nei suostunut mihinkään, ennenkuin oli vaatinut minut pyhästi lupaamaan,\nettä Paavalin henkeä ei uhkaisi mikään; minä annoin tämän lupauksen...\"\n\nTodellisuudessa tämä \"pyhä lupaus\" ei ollut minkäänarvoinen; se oli\nvain varolause, korusana. Siitä ei Aleksanterilla voinut olla mitään\nharhakuvittelua. Hän tunsi isänsä liian hyvin voidakseen hetkeäkään\nluulla, että hän ei tekisi vastarintaa, että hän antaisi pidättää\nitsensä, kuten Iivana VI, jonka keisarinna Elisabet oli antanut sulkea\nSchlüsselburgin linnoitukseen ja joka eräänä aamuna löydettiin\nammuttuna kopistaan. Ei, tämä itsevaltiutensa vimmattu puolustaja,\nomaan suuruuteensa hullaantunut, rajattomasti ylpeä ja vähimmästäkin\narvostelusta raivon vimmaan joutuva Paavali I ei olisi koskaan\nsuostunut luopumaan kruunustaan. Pyytää häntä luopumaan oli samaa kuin\ntuomita hänet kuolemaan. Ei yksikään niistä, jotka ottivat\nsuorittaakseen tehtävän tuona kohtalokkaana yönä, epäillyt, minkälainen\nlopullinen käänne oli oleva. Ja kaikista vähimmin Pahlen, koska hän\nviime hetkenä, kun oli huomaavinaan, että muutamat salaliittolaiset\nepäröivät, rohkaisi heitä leikillisesti huomauttaen: munakas ei synny\njollei lyödä rikki munia.\n\nPahimpana syytöksenä Aleksanteria vastaan on hänen käytöksensä\nmurhaajia vastaan: hän ei uskalla ahdistaa ainoaakaan heistä.\n\nHänen entistä opettajaansa La Harpea, joka oli asettunut Sveitsiin ja\ntunsi maaliskuun 23 päivän murhenäytelmän hyvin hämärästi, kiusasivat\nAleksanteriin kohdistuvat epäluulot; hän kirjoittaa keisarille:\n\n    \"Ei riitä, että Teidän Keisarillisella Majesteetillanne on\n    puhdas omatunto tai että ne, joilla on kunnia tuntea teidät,\n    ovat vakuuttuneita siitä, että te olette väistynyt vain\n    välttämättömyyden pakosta. Maailman tulee saada tietää, että\n    Teidän Majesteettinne rankaisee rikoksen, heti kun se tulee\n    ilmi ja kaikkialla, missä rikos tavataan.\n\n    Keisarimurha hänen omassa palatsissaan, hänen perheensä\n    keskuudessa ei voi jäädä rankaisemattomaksi ilman että\n    jumalalliset ja inhimilliset lait tallataan jalkojen alle,\n    ilman että keisarillinen arvo siitä kärsii. Venäjällä on\n    tehtävä loppu alituisesti rankaisemattomiksi jääneiden\n    hallitsijamurhien häväistysjutuista, hallitsijamurhaajien,\n    jotka usein ovat jopa palkitutkin ja hiiviskelevät\n    valtaistuimen ympärillä valmiina uudistamaan rikoksensa.\"\n\nKoko Pietari oli hämmästyksissään tästä skandaalista. Toisia se\nsuututti ja toiset tekivät siitä pilaa. Ranskalainen seikkailijatar,\nLudvig XVIII:n vakoilijatar kreivitär de Bonneuil kirjoitti Fouchélle:\n\"Kun nuori keisari on kävelyllä, kulkee hän isoisänsä murhaajien\njäljessä, hänen isänsä murhaajien edellä ja omien murhaajiensa\nympäröimänä.\"\n\nTällä tavalla Aleksanteri noudattaa naiivin La Harpen neuvoja.\n\nKreivit Pahlen ja Panin ovat aluksi muutamia kuukausia korkeissa\nviroissaan. Vasta sitten kun leskikeisarinna Maria Feodorovna\nosoittautuu loukkaantuneeksi heidän läsnäolostaan hovissa, he saatuaan\nhienon viittauksen vetäytyvät komeille maatiloilleen, toinen\nKuurinmaalla olevaan Eckauhun ja toinen Moskovan läheisyydessä\nsijaitsevaan Marfinoon.\n\nKenraali Bennigsen, \"päämurhaaja\", kuten Joseph de Maistre häntä sanoo,\nnimitetään melkein heti Liettuan kenraalikuvernööriksi ja ratsuväen\nylipäälliköksi. Sen jälkeen hän rauhassa ylenee kauniilla\nvirkaurallaan, kunnes vuoden 1807 ja 1812 sotaretket hänet korottavat\nylimmille paikoille. Välistä, kun hän tuntee hallitsijan kohtelevan\nhäntä kylmästi, hän saattaa sanoa: \"Kiittämätön! Hän unohtaa, että\nminä olin vaarassa joutua mestauslavalle kohottaessani hänet\nvaltaistuimelle...\" Tämä pitkä, laiha, luiseva mies, joka puhuu\nlyhyesti ja kimakalla äänellä, ollen käytöksessään kopea, olennoi\nparemmin kuin kukaan muu tuon kaamean yön julmuuksia: kreivitär\nLievenin mielestä hän muistuttaa orjapäällikön patsasta.\n\nRuhtinas Pietari Volkonski kohoaa vähitellen kenraaliadjutantiksi,\nyleisesikunnan päälliköksi, valtakunnan neuvoston jäseneksi jne. Hän\npysyy elämänsä loppuun asti herransa ystävänä ja lähimpänä uskottuna.\n\nLukuunottamatta kahta tai kolmea alempiarvoista, jotka\njulkean itsepäisesti kerskailevat esittäneensä tärkeätä osaa\nkuristamisnäytelmässä, ei kukaan murhaajista joudu epäsuosioon. Mutta\nkaikista kuvaavin on kreivi Uvarovin tapaus. Hän komensi maaliskuun 23\np:nä aateliskaartin rykmenttiä. Kenraaliadjutantiksi ylennettynä heti\nAleksanterin valtaistuimelle noustua hänestä tulee hallitsijan\neroamaton seuralainen, hänen kaikkien lepohetkiensä ja kävelyjensä\ntoveri, kaikkien hänen huvitustensa nautintokumppali, ainoa olento,\njota keisari aina tarvitsee ja, kuten myöhemmin sanottiin,\nkeisarillisen perheen lempilapsi.\n\nParas, mikä voidaan esittää Aleksanterin puolustukseksi, on se\nomantunnon vaiva, jolla hänen oma sisäinen tuomioistuimensa häntä\nahdistaa ja kiduttaa hänen viimeiseen hengenvetoonsa asti.\nHallituksensa ensi aikoina hänet tavataan välistä sohvalleen vaipuneena\nkalpeana, kasvot vääntyneinä, kädet vavisten ja silmät kauhun vallassa.\n\nEräänä päivänä hänen vilpitön ystävänsä, ruhtinas Adam Czartoryski,\nkoettaessaan häntä lohduttaa, saa häneltä vastaukseksi:\n\n\"Ei, se on mahdotonta, minun tautini on parantumaton. Kuinka te\nluulette minun pääsevän kärsimyksistäni? Tämä tila ei voi muuttua.\"\n\nMyöhemmin nämä lohduttomuuden tilat käyvät vähemmin draamallisiksi,\nmutta lyhyiden välihetkien jälkeen ja mitä erilaisimmissa\ntilaisuuksissa, ilossa ja surussa, voiton ja tappion hetkinä äkkinäinen\nja vihlova tuska tuo hänen silmiensä eteen isän syyttävän haamun.\nOmantunnon tuskat eivät ensinkään heikkene vuosien mukana, vaan\nvaltaavat vähitellen hänen omantuntonsa koko alan, joka soppea myöten,\ntullen itsepintaiseksi pakkomielteeksi.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\nVihdoinkin Venäjä hengittää vapaasti. Aleksanterin hallituksen\nonnellinen alku. Hänen humaaniset ja vapaamieliset aatteensa. Hän ei\nsuunnittele vähempää kuin koko Venäjän rakenteen uudistusta. --\nSalainen komitea. Kuumeentapainen toiminta. Liioitteleva ja\nhaaveellinen ohjelma. Mitättömät tulokset. Loistavista\nominaisuuksistaan huolimatta Aleksanteri ei kelpaa uudistajaksi. Hän\nkyllästyy nopeasti puuhiinsa -- lemmenhuvittelut: kaunis puolatar Maria\nAntonovna Naryshkina. Keisari tekee suhteensa julkiseksi. -- Tsaaritar\nElisabet Aleksejevnan persoonallinen romaani: \"Hän on psyyke!\"\nPuolisoiden kummallinen suhde; aviomiehen säädytön myönnytys. Kreivitär\nVarvara Golovina ja ruhtinas Adam Czartoryski.\n\n\n\"Vihdoinkin Venäjä hengittää vapaasti!...\" Tämä sana ilmaisee yleisen\nmielipiteen, kun maaliskuun 24 päivänä leviää onnellinen uutinen:\n\"Paavali Pietarinpoika on kuollut!...\"\n\nEttä hän olisi kuollut halvaukseen, kuten virallinen tieto ilmoitti,\nsitä ei kukaan hetkeäkään uskonut. Romanovien kuolinkronikka oli jo\nliian usein turvautunut kaunistelevaan ilmoitukseen, että verenvuoto\naivoihin oli kuoleman syynä. Ei myöskään Talleyrand erehdy; viisitoista\npäivää myöhemmin vastaanottaessaan surullisen tiedon hän purevasti\nvirkkaa: venäläisten pitäisi keksiä jokin toinen tauti selittääkseen\nkeisariensa kuoleman.\n\nJättiläisvaltakunnan moninainen väestö pajareista, upseereista,\nvirkamiehistä ja piispoista alkaen yksinkertaisiin pappeihin ja\nsotamiehiin saakka, talonpoikien sekasortoiseen orjajoukkoon asti otti\nvastaan Katariina Suuren pojanpojan ilonhurmiossa ja sanomattomassa\ntoivossa. Elettiinhän uuden aikakauden aattoa, odotettiin koko Venäjän\nelämän täydellistä uudistusta.\n\nKunnianosoitusten ja siunausten suloisesti elähyttämänä Aleksanteri\nryhtyy viipymättä työhön.\n\nKaikki vapaamieliset aatteet, jotka hänen opettajansa La Harpe oli\nhäneen istuttanut, heräävät hänessä ukaasien muodossa: hän tahtoo\nvalaa ylhäältä alaspäin uuden elämän tsaarivallan vanhanaikaiseen\nrakennukseen.\n\nKolmesta hänen lähimpään ystäväpiiriinsä kuuluvasta nuoresta\nylimyksestä, jotka olivat hänen kanssaan samaa mieltä, ruhtinas\nAdam Czartoryskista, kreivi Viktor Kotshubeista ja kreivi Paavali\nStroganovista hän muodostaa iltaisin kokoontuvan \"salaisen\" eli\n\"intiimin\" komitean, jonka todellinen johtaja on sen taitava\nerityissihteeri Novosiltsov.\n\nKomiteassa pohditaan valtiollisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen\nsuuria kysymyksiä, sellaisia kuin hallituksen järjestelyä, senaatin ja\nsalaisen kanslian uudistusta, korkeimman tahdon oikeudenmukaista\nkäyttöä, lakien kodifiointia, valtiovarojen kontrollia, viranomaisten\nvastuunalaisuutta, oikeudenmukaisempaa hallintoa, lempeämpää kohtelua\nvankiloissa ja pakkotöissä ja vihdoin orjuuden lieventämistä.\nHuolimatta siitä innosta ja jalomielisyydestä, jota näiden suurten\nkysymysten tutkimisessa osoitetaan, ei päästä mihinkään päätöksiin, tai\nesitetään ylimalkaisia ratkaisuja, ja siihen kaikki pysähtyy. Kaikki\njää vain silmänlumeeksi, sillä heti kun käydään käsiksi asioiden\nytimeen, ilmenee vaikeus vaikeuden jälkeen, puhumattakaan vastuksista,\njoita tulvii joka puolelta.\n\nTehtävä on liian valtava. Se on yhtä eriskummainen kuin\nhaaveellinenkin.\n\nAleksanteri ei kykene reformaattoriksi. Häneltä puuttuu sekä kokemusta,\nmetodia, määräävää kykyä, nopeaa ja selvänäköistä käskyvaltaa, sitkeää\nponnistusta ja lujaa vakaumusta. Hän ei pohjaltaan olekaan\nvapaamielinen, tai oikeammin: hän on vapaamielinen vain unelmissaan.\nHänen humaaninen ihanteellisuutensa tyytyy vapauden abstraktisiin ja\nutuisiin muotoihin. Mutta kun hän puhuu Venäjän valtion koneiston\nuudenaikaistamisesta, hän ei salli sitä varten uhrattavan mitään hänen\nkorkeimmista etuoikeuksistaan, joista hänen dynastinen ylpeytensä,\nhänen suuruudenvaistonsa, hänen teatterimainen ja ritarillinen\nmielikuvituksensa antavat joka päivä häntä mairittelevia nautintoja.\nV:n 1803 keskivaiheilla valtakunnan uudistus ei häntä enää kiinnosta:\noikeauskoisen tsaarivallan vanhat opit saavat yhä johtaa Venäjää...\n\nHänen äkillinen irtaantumisensa politiikasta johtuu myöskin eräästä\nsisäisestä syystä. Tällöin nielee suuri rakkaus kaiken hänen intonsa,\nvaltaa kaikki hänen kykynsä.\n\nPuolalainen ruhtinatar Maria Antonovna, ruhtinaallista\nCzetwertyriski-sukua ja naimisissa komeilevan pajarin Dimitri\nNaryshkinin kanssa, kaikkien ihailema kaunotar, \"Pohjolan Aspasia\",\nhallitsee häntä kokonaan.\n\nHeidän suhteensa on jonkin aikaa salainen, mutta esiintyy sitten\npeittelemättömänä. Molemmat rakastavaiset kulkevat yhdessä kaikkien\nnähden, Aleksanteri käy peittelemättä joka päivä Maria Antonovnan luona\nhänen loistavassa palatsissaan Fontankalla tai kesäisin Naryshkinin\nylellisessä huvilassa Nevan suiston saarilla. Sinne kokoontuu joka ilta\npääkaupungin ja valtakunnan loistavin seurapiiri. Siellä hallitsija\ntodellisuudessa pitää hoviansa, siitä tulee myöskin pian hänen\ntodellinen kotilietensä. Paitsi hekumallista tyydytystä, jota hän saa\nrakastajattareltaan, hän tuntee hänen luonansa sielunrauhaa ja\nmoraalista lievitystä, johon hän panee tavattoman suuren arvon.\nRuhtinatar puhuu hänelle vain rakkaudestaan, puvuistaan,\nvastaanotoistaan, tanssiaisista, toisista rakkauksista, joita hän näkee\nympärillään solmittavan ja särjettävän, mutta koskaan hän ei puhu\npolitiikkaa. Sentähden jotkut päättelevätkin, että ruhtinatar ei ole\nälykäs, kun toiset taas arvelevat hänen olevan hyvinkin sukkelan.\nVäittävätpä muutamat vielä, että hän taitavasti osaa sulkea silmänsä\nsatunnaisilta petoksilta ja ohimeneviltä mieltymyksiltä, jotka hänen\nkeisarillinen rakastajansa mielellään suo itsellensä, eikä hän myöskään\nkiellä itseltänsä makeata huvia salaa antautua toisille.\n\nHeidän suhteensa tulee siitä vain kiinteämmäksi, niin että alkaa jo\nlevitä kummallinen huhu. Ja tähän huhuun näyttää olleen jonkinlaista\naihetta. Väitetään, että Aleksanteri varmemmin omistaakseen Maria\nAntonovnan ja vahvistaakseen heidän rakkautensa purkamattomalla\npyhityksellä olisi jopa tahtonut, koska hän kerran on kirkon valtias ja\npitää vallassaan pyhää synodia, kumota avioliittonsa Elisabet\nAleksejevnan kanssa. Sitten hän olisi muka määrännyt Maria Antonovnan\neroamaan miehestään ja olisi ottanut ruhtinattaren puolisokseen.\nLopuksi hän olisi luovuttanut kruununsa nuoremmalle veljelleen\nNikolaille, josta olisi tullut keisari leskikeisarinnan Maria\nFeodorovnan ollessa holhoojana. Ja molemmat rakastavaiset yhdistyneinä\nJumalan edessä olisivat asettuneet ulkomaille elääkseen sanomattomassa\nonnessa. Tässä on ensimmäinen sen ajatuksen itu, joka ilmenee usean\nkerran Aleksanterin harhautuneessa sielussa ja näyttelee varmaan osaa\nhänen kuolemansa selittämättömässä ongelmassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä ajattelee nuori tsaaritar tästä aviorikoksesta, joka esiintyy\nkaikkien nähtävänä? Miten hän siihen suhtautuu? Välinpitämättömästikö?\nHalveksienko? Nousten vastarintaan, vai alistuenko?\n\nElisabet Aleksejevnan sisäinen elämä on kummallisimpia, mitä millään\nhallitsijattarella on ollut. Ja tähän kummallisuuteen ei ole muuta\nsyydä kuin hänen aviopuolisonsa irstaat taipumukset ja kummalliset\nsairaalloiset harhat. Aleksanterin salainen psykologia on, miltä\npuolelta sitä tutkiikin, sokkeloinen labyrintti.\n\nElisabet, Badenin perintöprinssin Karl Ludvigin tytär, oli\nviisitoistavuotiaana, 9 p:nä elokuuta 1793, mennyt avioliittoon häntä\nkaksi vuotta vanhemman Aleksanterin kanssa.\n\nElisabet hurmasi pian kaikki käytöksellään, vartalonsa ja kasvojensa\nkauneudella. V. 1795 kreivitär Golovin ilmaisi kaikkien niiden\nmielipiteen, jotka lähestyivät Elisabetia, sanoilla:\n\n\"Elisabet on kuusitoistavuotias, hän on kookas, solakka, hänellä on\nhurmaava vartalo, kauniit olkapäät, vaaleat, ruskeahkot, pitkät ja\nhienot hiukset, maidonvalkoinen hipiä, ruusunlehdet poskilla, siniset,\nmustien ripsien verhoamat silmät, samanlaiset kulmakarvat, erittäin\nmiellyttävä suu, suloinen ja henkevä katse. Hänen kasvonsa ilmaisevat\nhänen sielunsa tunteet, hän olisi vieläkin ilmehikkäämpi, jos hänen\nliian suuri pidättyväisyytensä ei olisi esteenä. Hän lähestyy ihmisiä\nkylmästi, mutta kohteliaasti. Hän on vähäpuheinen. Hänen arvostelunsa\non osuva ja terävä, vaikka välistä liioitteleva hänen mielikuvituksensa\nsuuren vilkkauden takia. Hän on hyvin, äärettömän herkkä. Hän lukee\nmielellään vakavaa kirjallisuutta kehittääkseen itseään. Hänen\nsydämensä on suloinen, mutta se ei ole vielä tyydytetty, se tarvitsee\nravintoa eikä Elisabet ole tyyni, ennenkuin hänen sydämensä on\ntyydytetty.\"\n\nMadame Vigée-Lebrun, jonka keisarinna Katariina oli kutsunut hoviinsa,\non tehnyt seuraavan muistiinpanon Elisabetin ensinäkemästä:\n\n\"Herra Esterházy tarjosi minulle käsivartensa ja kävelimme puistossa,\nkun yht'äkkiä alakerroksen ikkunassa huomasin nuoren naisen, joka\nkasteli neilikkaruukkua. Hän oli korkeintaan 17-vuotias; hänen\npiirteensä olivat hienot ja säännölliset, hänen soikeat kasvonsa olivat\nverrattoman kauniit. Hänen kaunis kalpea ihonsa oli sopusoinnussa\nkasvojen ilmeen kanssa, ja tämän ilmeen sulous oli enkelimäinen. Hänen\nvaaleat ruskeahkot hiuksensa liehuivat kaulalle ja otsalle, hänen\nyllään oli valkoinen tunika, jota piteli keveästi hienon ja notkean\nnymfimäisen vartalon ympäri sidottu vyö. Sellaisena kuin hänet olen\nkuvannut, hän piirtyi palatsinsa taustaa vastaan, palatsin, jota\npylväät koristivat ja jonka harsouutimet olivat ruusun- ja\nhopeanväriset, niin hurmaavana, että huudahdin: 'siinä on psyyke!' Hän\noli suuriruhtinatar Elisabet, Aleksanterin puoliso.\"\n\nMutta vielä varmemman todistuksen tuon nuoren naisen viehätysvoimasta\nantaa meille Katariina II, joka 7 p:nä huhtikuuta 1795 kirjoittaa\nvanhalle uskotulleen Grimmille: \"Elisabet on sireeni, tuo madame\nElisabet, hänellä on ääni, joka menee suoraan sydämeen, ja hän on\nvalloittanut minun sydämeni kokonaan.\"\n\nSamaan aikaan Fjodor Rostoptshin, tuleva Moskovan tulipalon sytyttäjä,\njoka uteliaisuudessaan aina vakoilee, huomioi tarkkaavasti nuorta\nsuuriruhtinasparia. Hän kirjoittaa eräälle ystävälleen: \"Suuriruhtinas\nAleksanterilla on maailman paras luonnonlaatu, hänen sydämensä on hyvä,\npuhdas ja hyvään suuntautuva, mutta hän on laiska eikä puutu mihinkään\ntyöhön. Suuriruhtinatar on hyvin mielenkiintoinen henkilö. Hän antaa\nseurapiirille mitä parhaan sävyn, sillä hänellä on oma tahto, hän\nseuraa omaa päätänsä. Jollen erehdy suuresti, hän on kerran määräävä\nkaikki. Hänen puolisonsa palvoo häntä. Suuriruhtinattaren terveys ei\nole hyvä, _ikävä tappaa hänet_. Hän rakastaa puolisoaan, mutta hän on\nliian nuori voidakseen ottaa hänet kokonaan valtaansa, sillä hänen\nhenkiset kykynsä ovat edellä hänen ikäänsä.\"\n\nEräs Aleksanterin tutunomainen kirje entiselle opettajalleen La\nHarpelle näyttää meille puolisoiden läheiset suhteet: \"Ei ole\nmahdollista olla yhdessä onnellisempia kuin me olemme.\"\n\nOlisikohan Elisabet allekirjoituksellaan vahvistanut tämän vakuutuksen?\nNeljä vuotta kestäneen avioliiton jälkeen hän tosin toisti sen, minkä\nhän oli kirjoittanut kihlauksen aikana: \"Aleksanterilla on minun\nelämäni onni käsissään. Varmaa on myöskin, että hän tekee minut\nainiaaksi onnettomaksi, jos hän joskus lakkaa minua rakastamasta. Minä\nvoin kestää kaikki, kaikki, paitsi tämän. Mutta eihän sovi luullakaan,\nettä hän sellaista ajattelisi.\"\n\nKuitenkin, varsin pian, pilven varjo pimentää hiukan hänen onneansa.\nHän tunnustaa sen hienotunteisesti äidilleen: \"Aluksi suuriruhtinas\nmiellytti minua hulluuteen asti, nyt alan hänet tuntea: hänellä on\npikkupiirteitä, jotka eivät ole minun makuni mukaisia ja jotka ovat\ntehneet lopun siitä hulluudesta, jolla minä häntä rakastin.\"\n\nKreivi Platon Zubov, jonka likaisiin suuteloihin Katariina\nSuuri 67-vuotiaana vielä tyytyi, on epäilemättä huomannut nämä\npikkupiirteet, sillä narri- ja viettelijävaistojensa ajamana hän koetti\nvietellä nuorta puolisoa. Mutta hän ei juonillaan päässyt pitkälle,\nsuuriruhtinatar torjui hänet inholla luotaan.\n\nMutta Elisabet tuntee yhä enemmän, että hänen puolisonsa laiminlyö\nhäntä: \"Aleksanteri ei rakasta minua, niinkuin minua tarvitsee\nrakastaa, niinkuin hän rakastaisi minua, jos hän kykenisi minut\nymmärtämään.\" Aavistaako Elisabet jo, että toiset naiset kiihottavat\nhänen himojansa? Olisiko hänellä jo epäilys, että Aleksanteri pian\nhänet pettää? Sitä emme tiedä. Joka tapauksessa hänen kaunis\nrakkaudenunelmansa, hänen hellyyden- ja antautumisenjanonsa saavat\nsilloin oudon suunnan.\n\nKreivitär Varvara Nikolajevna Golovin, o.s. ruhtinatar Galitsyn,\nhovimarsalkan puoliso, oli tullut Elisabetin uskotuksi ystäväksi. He\nkeskustelivat, lueskelivat, kävelivät, soittelivat yhdessä, ja molemmat\nnuoret naiset käyttivät joka tilaisuutta tavatakseen toisensa ja\nkirjoittaakseen toisilleen sekä tehdäkseen keskenäisiä tunnustuksia.\nRouva Golovinin kirjeitä ei ole säilynyt ainoatakaan, mutta toiselta\nkirjeenvaihtajalta on niitä säilynyt parikymmentä, ja sangen pitkiä.\nNiiden kiihkeä, alati vakava ja alakuloinen mieliala osoittaa ainakin\nvastaisen keisarinnan sydämen ja mielikuvituksen palavaa rikkautta,\ntunteitten harvinaisen voimakasta kaikupohjaa ja ihmeellisen jaloa\nsyttyväisyyttä. Aleksanteri saa sen kerran vielä käsittää ja vielä\nkäyttää lohdutuksekseen, kun traagilliset vuodet tulevat. Niinpä\nsuuriruhtinatar, tasan vuoden oltuaan naimisissa, kirjoittaa\nystävättärelleen 11 p:nä elok. 1794:\n\n\"En nauti elämästä, kun olen erossa teistä. Tulkaa, rukoilen teitä,\naterioimaan kanssani huomispäivänä. En voi sietää taurilaista palatsia\n[Tämän palatsin oli ruhtinas Potjomkin, Katariinan kaikkivaltias\nministeri ja suosikki, rakennuttanut 1783. Kun Krimin valloittaja,\nTauriksen sankari 1791 kuoli, niin kruunu osti palatsin. Keisari\nPaavali oli sen määrännyt perintöruhtinaan asunnoksi], mutta kun kerran\nsaan teidät siellä nähdä, niin se tulee tuntumaan minusta hiukan\nsiedettävämmältä. Oi, jos me voisimme viettää illan, kuten viime\nsyksynä! Ottakaa vastaan, rakas ystävä, tämä lähettämäni orvokki, joka\nlakastuu tänä iltana, mutta se on niin herttainen, ja minä ajattelin\nteitä, kun sen poimin. Te pyöritte alituisesti minun päässäni. Te\nsaatte siellä aikaan sekamelskan, joka tekee minut kaikkeen\nkykenemättömäksi. Oi, minulla ei ole enää sitä suloista _ajatusta_,\njoka minulla oli aamulla. Se on hyvin -- hyvin julmaa.\"\n\nJa seuraavat sanat: \"Hyvä Jumala, minä tulen hulluksi, minä kadotan\naivan järkeni, jos tätä jatkuu, minä tulen mielipuoleksi.\nTe olette koko päivän minun ajatuksissani, aina siihen asti, kun nukun,\nja jos minä yöllä herään, te tulette mieleeni...\" \"Jos voisin teidät\nnähdä jälleen, oi kuinka ihanaa saada teidät lukemaan ajatuksiani ja\nsydäntäni! Minä tulen ihan hulluksi. Rakas ystävä, jos te tällä\nhetkellä ette ole ajatellut minua, niin meidän välillämme ei ole mitään\nsympatiaa. Minä en ole tehnyt muuta kuin soittanut kaksi ensimmäistä\ntahtia laulusta: _Che vi fui a versi stella_. Te voitte kuvitella, mitä\ntämä johdattaa mieleeni ja kaikki ne aistimukset, jotka tämä muisto on\nherättänyt minussa. Minä rakastan teitä, hellin teitä, ja minun täytyy\nolla teistä erossa. Koko Pietari on minulle raskas taakka, jollette te\nole siellä. Hyvä Jumala, kuinka pidän teistä!\"\n\n\"Minun sydämeni on liian täynnä, minä en jaksa sitä vastustaa, minun\najatukseni tappavat minut. Itkeä, ajatella teitä -- siinä on kaikki\ntyöni koko päivän aikana. Minä tuskin jaksan pidättää kyyneleitäni\nseurassa, kun näen teidät, tai kun ajattelen teitä. Hyvä Jumala, mikä\nvalta teillä on minuun! Minä palvon teitä, niin, se on oikea sana!\"\nLuulisipa tätä lukiessaan, että nämä sanat ovat tarkoitetut\nrakastetulle miehelle.\n\n\"Toissapäivänä suurten tanssiaisten aikana, kun en ujoudeltani\nsaattanut puhua kenellekään, ajattelin teitä. Te hallitsette minua\npoissaolevana, ja minä löydän siitä onnen. Minä rakastan teitä niin,\nniin... Hyvästi, sydämeni ystävä! Minut keskeytetään ja kirjoittaessani\ntahdon kiinnittää koko huomioni teihin.\"\n\n\"Oi, sitä kolmattakymmenettä päivää, ystäväni, kuinka siitä on pitkä\naika. Hyvä Jumala, kaikki ne tunteet, joita näiden suloisten\nhetkien pelkkä muisto tuo mieleeni. Tämän onnellisen toukokuun\nkolmannenkymmenennen päivän muisteleminen on minut vienyt ihan\nsuunniltani. Te käsitätte, toivoakseni, kuinka tuo päivämäärä, jolloin\nomistauduin kokonaan teille, on minulle rakas.\"\n\nEräs intiimi yksityiskohta, jonka Elisabet uskoo äidilleen, näyttää\nmeille, missä hermojännityksen tilassa tuo nuori nainen silloin eli.\n\"Ajatelkaa, äiti, että eilen illalla rouva Herbsternin kammatessa\nhuolellisesti hiuksiani kuului ritinää aivan kuin sähkökipinöistä.\nRouva Herbstern sanoi, että ne ehkä olivatkin kipinöitä. Me sammutimme\nkaikki kynttilät ja hiukseni olivat todella tulessa.\" Ja seuraavana\nvuonna hän kirjoittaa: \"Kirjoitan sill'aikaa, kun hiuksiani\nkieritellään, ja sentähden kirjoitus tulee vaikeasti luettavaksi. Te\ntiedätte minun viime vuonna kirjoittaneeni, että hiukseni olivat niin\nsähköiset. Tänä vuonna ne ovat vielä paljon sähköisemmät, sillä heti\nkun niihin koskee kammalla, niistä lähtee kipinöitä.\"\n\nEi ole epäilystäkään, että Aleksanteri tunsi ja vieläpä suosi sitä\nomituista läheistä tuttavuutta, joka solmiutui hänen puolisonsa ja\nkreivitär Golovinin välille, koska Elisabet saattaa kirjoittaa\nystävättärelleen 12 p:nä joulukuuta 1794: \"Minä rakastan teitä enkä\nvälitä koko maailmasta. Mutta eihän minua voi kieltää rakastamasta\nteitä, ja minä olen saanut siihen oikeudenkin eräältä toiselta, jolla\non yhtä paljon, jollei enemmänkin oikeutta määrätä minut rakastamaan\nteitä. Te toivottavasti käsitätte minut.\"\n\nTämä puolison välinpitämätön myönnytys ilmenee pian vieläkin\nomituisemmalla tavalla.\n\nVähän myöhemmin suuriruhtinas oli solminut ystävyyden erään puolalaisen\nkanssa, joka oli korkeata ylimystöä ja demonisen kaunis: ruhtinas Adam\nCzartoryskin kanssa. Molemmat nämä miehet veljeilivät keskenään\nvapaamielisyydessä ja valtiollisten pyrkimystensä jalomielisyydessä ja\nhalveksien tavallisia ajatuksia, romanttisesti himoiten valtaa,\nhaaveellisia ihanteita ja kunniaa.\n\nAleksanteri joutui kokonaan uuden ystävänsä sulokielisen viehätyksen\nvaltaan, jopa siinä määrin, että hän tahtoi vaimonsakin saavan kokea\nsen pyörryttäviä vaikutuksia.\n\nPian ei tämäkään riitä, ja hänen sairas mielikuvituksensa hurmaantuu\neriskummaisesta ajatuksesta. Hän vaatii, että Elisabet kokonaan\nantautuu demoniselle puolalaiselle. Omantunnon epäilyksen takia, joka\nei ole muuta kuin mielisairaan viisastelua, hän saa Czartoryskin\nallekirjoittamaan sellaisen muodollisen sopimuksen, joka sisältää, että\nhän idealistisella sanatulvalla luovuttaa hänelle aviomiehen\noikeutensa:\n\n-- Et que m'ordonnez -- vous, seigneur, présentement?\n\n-- De plaire à cette femme et d'être son amant!\n\n[-- Ja minkä määräyksen te, valtias, minulle nyt annatte?\n-- Miellyttää tätä naista ja olla hänen rakastajansa!]\n\nElisabet Aleksejevnalta kuluu jonkin aikaa, ennenkuin hän käsittää,\nminne hänen puolisonsa tahtoo hänet johdattaa. Mutta eräänä iltana, kun\nhe kolmisin aterioivat yhdessä, Aleksanteri yht'äkkiä illallisen aikana\nkatoaa, jättäen Czartoryskille tilaisuuden rohkeaan liehittelyyn.\nToisella kertaa kreivitär Golovin, joka asuu kerrosta ylempänä, näkee\nElisabet-raukan syöksyvän hänen syliinsä, kyynelet silmissä pyytäen\napua. Rouva Golovinin muistelmat, jotka on kirjoitettu muutamaa vuotta\nmyöhemmin Elisabetin tarkastuksen alaisina, ilmaisevat vain osaksi\ntämän fantastisen seikkailun. Ruhtinas Adam Czartoryski, suuriruhtinaan\nrohkaisemana ja tuntien olevansa suuriruhtinatar Elisabetin\nläheisyydessä, ei voinut nähdä häntä ilman niitä tunteita, jotka\nkunnioituksen periaatteiden ja kiitollisuuden olisi pitänyt tukahuttaa\nniiden aamunkoitossa... Jokainen päivä näytti tuovan uuden vaaran.\n\"Asuessani suuriruhtinattaren yläpuolella minä näin hänen lähtevän\nulos ja tulevan takaisin, samoin kuin suuriruhtinas, joka\nsäännöllisesti toi kaikkina iltoina Adam Czartoryskin syömään\nillallista kanssansa. Jumala yksin luki, mitä hänen sielussansa\nliikkui. Eräänä aamuna soittelin klavesiinia, kun kuulin oven\navautuvan. Suuriruhtinatar ilmestyi ja, niin sanoakseni, lensi saliin.\nHän otti minua kädestä, vei minut kamariini, sulki oven ja väänsi sen\navaimella lukkoon ja vuodattaen kyyneliä heittäytyi syliini. Sitä minkä\nhän silloin sanoi minulle, en voi koskaan unohtaa.\"\n\nNuori nainen teki kauan vastarintaa, mutta hänellä on sellainen\nrakkauden jano ja niin sähköiset hiukset ja sitten Czartoryskin sanat\nkylvettävät häntä niin suloisessa vuossa.\n\nKolme vuotta idylli jatkui onnellisena ja rauhallisena puolison\nhyväksyvän silmän alaisena. Elisabet nautti siitä sitä enemmän, kun hän\nnyt katsoi olevansa yhdistetty rakastajaansa nuhteettomalla, miltei\nlaillisella siteellä.\n\nJa niin 18 p:nä toukokuuta 1799 Elisabet synnyttää tyttären, Maria\nAleksandrovnan, joka on silmiinpistävässä määrässä Czartoryskin\nnäköinen. Saatuaan tästä tiedon keisari Paavali puhkeaa raivoon. Ensi\npuuskassa hän tahtoo lähettää puolalaisen Siperiaan. Kun hänellä\nkuitenkin on jonkinlainen hellyys miniäänsä kohtaan, hän muuttaa\nmielensä, antaen Czartoryskille diplomaattisen tehtävän Sardinian\nhovissa ja käskien hänen heti paikalla lähteä liikkeelle. Ja\näkkiarvaamatta nimitetty diplomaatti lähteekin samana iltana.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ensimmäisten intohimojensa aikana\", sanoo Rochefoucauld, \"naiset\nrakastavat rakastajaansa, toisen intohimonsa vallitessa he rakastavat\nrakkautta\". Ne kaksi jumaloivan intohimon vuotta, jotka Elisabet eli\nCzartoryskin magnetismin alaisena, ovat myllertäneet hänen sielunsa\nliian kovasti, jotta hän tämän jälkeen voisi olla ilman rakkautta.\n\nKeisarinnaksi tultuaan Elisabet tuntee itsessään aina ikäänkuin\nsalaisen haavan, tarpeen tuntea syvästi ja antautua. Niinpä on väitetty\nhänellä olleen yhden tai kaksikin uutta romanssia, mutta tiedot niistä\novat epäluotettavat. Sillä hän eli syvässä mysteeriossa, koskaan\nnäyttämättä mitään siitä, mikä häntä kidutti ja mikä häntä hurmasi,\nkoskaan unohtamatta, mikä kuului hänen hallitsija-arvolleen. Euroopan\nloistavimmassa hovissa, Pietarin, Tsarskoje Selon, Pietarhovin\nja Pavlovskin upeissa palatseissa hän osaa tehdä itselleen\nläpitunkemattoman yksinäisyyden. Hän ei kuitenkaan luovu virallisten\norjanpalvelusten velvollisuudesta ja hän esiintyy niissä aina täynnä\nsuloa, eleganssia ja hallitsevaa majesteettia. Tuntien perin pohjin\nruumiinsa kauneuden hoidon hänen puvuissaan ja koristeissaan ilmenee\naina valikoitu, hienostunut maku. Mutta yksityishuoneissaan hän\nuseimmiten on alakuloinen, hiljainen, haaveksiva, kärsivä katse\nsuunnattuna kauas pois. Monesti saattaa siitä ihmeellisestä\nilmapiiristä, joka häntä ympäröi, arvata, käyttääksemme runoilijan\nsanoja, että _vuoteen kaihot seurasivat häntä hänen ollessaan\nylhäälläkin_.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\nSitten kun Aleksanterin mielenkiinto sisäpolitiikan kysymyksiin\nherkeää, hänen mielikuvituksensa kääntyy niihin suuriin tehtäviin,\njotka Napoleonin vallan tavaton kasvaminen asettaa Euroopalle -- hänen\nensimmäiset ihailun ja sympatian tunteensa Bonapartea kohtaan: hän\ntoivoo ikuista liittoa Venäjän ja Ranskan välille. -- Enghienin\nherttuan teloitus herättää tsaarissa kauhun puuskan, hän protestoi\njulkisesti. Virallinen lehti \"Moniteur français\" vastaa heti, ilkeästi\nviitaten Paavali I:n murhaan. Aleksanteri loukkaantuu syvästi ja\nmuuttuu tämän jälkeen Bonaparten leppymättömäksi viholliseksi --\nkaikista Euroopan hallitsijoista Venäjän itsevaltias on ehdottomasti\nälykkäin, vieläpä ainoa älykäs: hän huomaa merkillisen selvänäköisesti\nne kohtalokkaat seuraukset, joihin ranskalaisen keisarikunnan luominen\njohtaa. -- Napoleon ja Kaarle Suuri. Yhdistäessään Italian kruunun\nRanskan kruunuun korsikalainen vallananastaja tulee Länsi-Euroopan\nherraksi ja tahtoo ehkä saada myöskin Itä-Euroopan vallan. \"Tämä mies\non maailman vitsaus\" -- Aleksanteri katsoo olevansa kaitselmuksen\nvalitsema taistelemaan Napoleonin vallanhimon sietämätöntä tuhotulvaa\nvastaan. Hän koettaa saada liittolaisikseen Itävallan ja Preussin.\nEpäonnistuttuaan tällä taholla hän kääntyy Englannin puoleen --\nNovosiltsov lähetetään Lontooseen. Haaveellisia ja epäselviä\nehdotuksia; tsaari on Kansainliiton ensimmäinen apostoli. William\nPittin realistinen järki johtaa keskustelut heti käytännöllisiin\nmahdollisuuksiin. Venäjä on hänestä ennen kaikkea miesvarasto.\nJalomielistä avustusta: \"Ihmisveri ei ole tänään enää muuta kuin\nkauppatavaraa englantilaisten käsissä.\" -- Vuoden 1805 huhtikuun\nyhdennentoista sopimus on hirveä sodankäynti. Itävalta liittyy\nenglantilais-venäläiseen sopimukseen, josta tulee kolmas koalitsioni.\n\n\nVuoden 1803:n keskivaiheilla Aleksanterin uudistusinto oli yht'äkkiä\njäähtynyt. Hän oli äkkiä kyllästynyt kaikkiin kauniisiin suunnitelmiin,\njoiden hänen mielestään piti tulla Venäjän yhteiseksi menestykseksi ja\njokaisen venäläisen omakohtaiseksi onneksi.\n\nNiin, hän näki valtakuntansa rajain takana juuri tapahtuvan tai tulossa\nolevan suuria asioita, jotka näyttivät valmistavan hänelle suurenmoista\ntehtävää.\n\nÄsken vielä hän oli lämpimästi ihaillen puhunut Marengon voittajasta,\nranskalaisen yhteiskunnan pelastajasta, hyväntekijänerosta, joka\nsotilaallisten voittojensa jälkeen loi Code Civilin ja Konkordaatin.\nEhkäpä hän ajatteli, kuten Machiavelli, että miehiä, jotka\nlaitoksillaan ja laeillaan pelastavat valtakunnat, on kiitettävä heti\njumalien jälkeen. Ja kun toukokuussa 1801 kenraali Du Roc oli tuonut\nhänelle Bonaparten kohteliaan kirjeen, hän oli lähettiläälle vastannut:\nminun vilpitön haluni on aina ollut saada aikaan Ranskan ja Venäjän\nyhteistyö. Minä tahdon luottamuksellisesti neuvotella suoraan\nensimmäisen konsulin kanssa, jonka vilpittömän luonteen hyvin tunnen.\nMuutamia kuukausia myöhemmin toinen Bonaparten lähetti, tuleva\nsuurlähettiläs Caulaincourt, sai tsaarilta mitä imartelevimman\nvastauksen, sillä keisari toivoi ikuista Venäjän ja Ranskan liittoa.\n\nMutta pian Ranskan yhteiskuntajärjestyksen lujittaja loukkasi karkealla\nmenettelyllään ja häikäilemättömyydellään Venäjän valtiasta, joka ei\nvielä ollut kadottanut kaikkia vapaamielisiä haaveitaan. Nyt hän jo\npiti Bonapartea epäjumalana, vallananastuksen ja ylpeyden hirviönä ja\ninhoittavana tyrannina.\n\nKeväällä 1804 Vincennes'in murhenäytelmä [Enghienin herttuan mestaus,\njoka tapahtui Napoleonin määräyksestä ja jota koko muu Eurooppa piti\noikeusmurhana] herättää Aleksanterissa kauhua.\n\nUnohtaen isänsä murhan ja Mikaelin palatsin meluisat julmuudet hän\nmäärää heti suuren hovisurun. Sitten hän juhlallisessa muodossa\nilmoittaa Regensburgin maapäiville, että Badenin puolueettomuutta on\njulkeasti loukattu ja että Badenin olisi tullut suojella onnetonta\nEnghienin herttuaa Ettenheimin linnassa.\n\nNapoleon ei jäänyt vastausta vaille. Ensimmäinen konsuli antoi\npainattaa seuraavan Talleyrandin nootin: _Eikö Venäjän hallitus,\nEnglannin hankkiessa Paavali I:n murhaa, olisi, saatuaan tietää\nsalaliittolaisten olevan penikulman päässä rajan takana, kiirehtinyt\notattamaan heidät kiinni?_\n\nTätä ilkeätä vihjausta isänsä kuolemaan Aleksanteri piti\npersoonallisena solvauksena, kuolettavana loukkauksena, joka\nalituisesti ahdisti hänen sydäntänsä. Tilsit, Erfurt ja kaikki sotaiset\nkisat ja niistä johtuvat teatraaliset haaveet eivät voineet haihduttaa\nhänen muististaan Moniteurin solvaavaa kirjoitusta. Ja vielä kymmenen\nvuotta myöhemmin hän ei voinut sitä antaa anteeksi julistaessaan\nolevansa Bonaparten leppymätön vihollinen, pakottaakseen hänet\nFontainebleaussa luopumaan valtaistuimestaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta toinen vähemmän persoonallinen syy, korkean politiikan synnyttämä\nmielihalu, antaa hänelle uhkarohkeuden koettaa onneansa uuden ajan\nsuurinta sotapäällikköä vastaan.\n\nToukokuun 18:na 1804 Napoleon julistautuu ranskalaisten keisariksi.\n\nAleksanterin silmissä tämä julistus on sietämätön loukkaus kaikkia\njumalallisella oikeudella valtaistuimelle nousseita hallitsijoita\nvastaan. Liiton solmiminen tasavallan satunnaisen päällikön, kenraali\nBonaparten kanssa on vielä luvallinen -- eikö Ludvig XIV:n\nja Cromwellin liitto ole siitä esimerkkinä...? Mutta että\nvallankumouksellinen nousukas, tavallinen korsikalainen seikkailija,\npyrkii majesteettien rinnalle -- siihen hän ei koskaan suostu.\n\nMutta näin järkeilyssään hän ei näy muistavan, että Romanovien\nhallitsijasuvulla ei vielä ole takanaan edes kahden vuosisadan\nhistoriaa ja että sen alku on jotenkin samanarvoinen kuin Napoleonin\ndynastiankin, koska molempien valtius perustuu kansannousuun. Eikä\ntarvitakaan enempää kuin Austerlitz ja Friedland, jotta Pietari Suuren\nja Katariina Suuren jälkeläinen alentuisi kohtelemaan Bonapartea\narvoisenaan.\n\nNiin voimakas kuin Aleksanterissa onkin yksinvaltiaan kunniantunto,\nniin eräs toinen vielä voimakkaampi vaikutin saa hänen mielensä\nvähitellen valtaansa. Nimittäin niiden kohtalokkaiden seurausten\nnäkeminen, jotka ranskalaisen keisarikunnan luominen tuo mukanaan.\n\nVilkkaan ja selvän älynsä puolesta nuori venäläinen yksinvaltias on\nkaikkia vanhan Euroopan hallitsijoita etevämpi. Hän onkin ainoa älykäs\nheidän joukossaan. Englannin kuningas Yrjö III on jo tulossa\nmielipuoleksi ja pian hänen järkensä kokonaan pimenee, Preussin Fredrik\nWilhelm III on arka, saamaton, otsa rypyssä ja masentuu pienimmästäkin\nvaikeudesta. Itävallan Frans II, tylsä ja juhlallinen herra, ainoana\nharrastuksenaan hoviseremoniat ja oman arvonsa näyttäminen, ansaitsee\nhyvin sen arvonimen, jonka hän sittemmin saikin: juhlapukuinen narri.\nEspanjan Kaarle IV, sokea ruhtinas, joka hymyilee puolisonsa Marie\nLouisen kaikille aviorikoksille, on tyhmyyden monumentti. Napolin\nFerdinand I ei ole muuta kuin heikkojärkinen ja laiska hyppynukke\nkuningatar Maria Karolinan ja hänen rakastajiensa käsissä. Ruotsin\nKustaa IV Adolf, mystillisyyteen ja ihmeuskoon vaipunut, kansansa\nylenkatsoma mies, jonka päässä ei kruunu enää kauan pysy.\n\nSiten Aleksanteri heti alussa arvaa, että Bonaparten nouseminen\nkorkeimpaan arvoon ei ole vain vallankumouksen riemuvoitto ja\napoteoosi, vaan myöskin hirvittävän aikakauden enne, aikakauden,\njolloin Napoleon ei kauan tyydy hallitsemaan ainoastaan Ranskaa -- hän\nluo pian jälleen länsiroomalaisen Keisarikunnan ja asianhaarojen\npakosta ja valtaustensa välttämättömän laajennuksen jälkeen hän ei ole\nsietävä maailmassa mitään muuta mahtia kuin omansa. Eikä hän sitä juuri\nsalaakaan. Eikö hänen ensimmäinen tekonsa tai oikeammin hänen\nensimmäinen keisarillinen eleensä ole tässä kohden oireellinen? Juuri\nkun hän oli pukeutunut keisariarvon asuun, hän lähtee ensi työkseen\nAachenin tuomiokirkkoon polvistuakseen Kaarle Suuren arkun ääressä. Ja\neikö hänen ajatuksensa siellä kauan viipynyt sen kunniakkaan haamun\nluona, joka hallitsee koko keskiaikaa? Ja sitten, liittäen taikauskon\njumalattomuuteensa, pani kaniikit hänelle lahjoittamaan, muka\ntarjotakseen sen keisaritar Joséphinelle, erään tuomiokirkon\nkalleimmista pyhäinjäännöksistä, nimittäin safiiri- ja kultatalismaniin\nsovitetun kappaleen todellista ristiä, jonka Kaarle Suuri oli saanut\nkalifi Harun al Rashidilta samalla kertaa kuin pyhän haudan avaimenkin.\nNiin, todella, hänen lähtiessään kirkosta, kirkastettuna, nähtiin hänen\npäänsä päällä karolingilaisen pyhimyskehän kajastus ja hänen\nsisimmässään olisi jo saattanut lukea ne ylpeät sanat, jotka hän lausui\nkardinaali Capuanalle: sanokaa paaville, että minä olen Kaarle Suuri.\n\nMutta nämä ovat vain yksinkertainen esipuhe ja johdanto. Kaksi\nkuukautta myöhemmin Eurooppa ei voinut olla enää epätietoinen siitä,\nettä pyhän roomalaisen valtakunnan uudestaan syntyminen oli Napoleonin\nlempiajatus. Se mitä paavi Leo III ei ollut tehnyt Kaarle Suurelle eikä\nJohannes XII Otto Suurelle, se mitä yksikään Saksin tai Frankin,\nSchwabenin tai Habsburgin mainehikkaisiin sukuihin kuuluva keisari ei\nollut milloinkaan saanut paavilta, se tapahtuu nyt, kun apostolien\njälkeläinen Pius VII suostuu jättämään Rooman, antaakseen Pariisissa\npyhän siunauksensa ranskalaisten ensimmäiselle keisarille, pyhyyttä\nsolvanneen vallankumouksen pojalle. Tämä tapaus on niin kuulumaton,\nettä skeptillinen Talleyrand kadottaa tavallisen tyylinsä kylmän\narvokkuuden ilmoittaessaan Euroopan hallituksille sen kuulumattoman\nnäytelmän, jota niille nyt valmistetaan: \"Eurooppa saa olla\nmerkillisen näytelmän todistajana nähdessään Kaarle Suuren vanhasta\nhallituspaikasta palaavan kuuluisimman hänen seuraajistaan, samalla kun\nkristillisen maailman ylin mies jättää Italian ja astuu häntä vastaan\nantaakseen hänelle siunauksen mahtavimman valtakunnan ja koko maailman\nhyvähuutojen keskellä, hyvähuutojen, jotka kohdistuvat kummallekin\nylhäiselle valtiaalle, siunauksen uudelle keisarilliselle arvolle,\njonka ranskalaisten kiitollisuus suo Napoleonille.\"\n\nJa onko tässä jo kaikki? Ei, ei vielä... Toukokuun 26 p:nä 1805\nNapoleon laskee Milanon tuomiokirkossa ylpeästi päähänsä, jota jo\npainoi keisarikruunu, toisen kruunun, jota jo kaksitoista vuosisataa\noli pidetty huomatuimman suvereenisuuden vertauskuvana: Italian\nkruunun. Sitä kutsuttiin \"rautakruunuksi\", koska bysanttilaiset\nkultasepät, jotka sen olivat takoneet vuonna 625 langobardien\nkuninkaita varten, olivat emaljivanteella sovittaneet siihen yhden\nniistä nauloista, jotka olivat lävistäneet Vapahtajan kädet ja jalat\nGolgatan ristillä; se symbolisoi sellaisia suuruuksia, että Kaarle\nV:nnen ajoista asti kukaan ei uskaltanut panna sitä kruunua päähänsä.\n\nJa pannessaan rautakruunun päähänsä Pyhän Ambrosiuksen kirkossa\nkorsikalainen vallananastaja jo suorastaan julkeasti ja pöyhistelevästi\npaljasti himonsa koko niiden laajuudessa... Pian hän yhdistää\nlombardilaisiin maakuntiin valloituksillaan Genovan, Venezian,\nToscanan, Kirkkovaltion ja Napolin kuningaskunnan. Minne hän pysähtyy?\nPäästyään koko Länsi-Euroopan herraksi hän tahtoo laskea valtaansa\nItämaat, Kreikan, Konstantinopolin, Mustanmeren, Georgian, Persian,\nIntian. \"Tämän miehen ruokahalua ei mikään tyydytä. Hänen\nkunnianhimonsa ei tunne enää mitään rajoja, hän on maailman\nvitsaus!...\" huudahtaa Aleksanteri.\n\nEikä Aleksanteri muuten ole ainoa, joka ajattelee näin. Älykäs\nhuomioitsija, Preussin palveluksessa oleva italialainen Lucchesini,\njoka lähettiläänä sai tehtäväkseen esittää herransa varovaiset\nonnittelut Napoleonille, ei hänkään näe läheistä tulevaisuutta vähemmin\nsynkissä väreissä... Kuinka ei tämä epätavallinen mies kävisi\nvalloituksesta valloitukseen, korkeasta arvosta yhä korkeampaan ja\nvihdoin Euroopan suurimman osan herruuteen. Missä hän kohtaa esteitä\nsuunnitelmiaan toteuttaessaan? Kuka uskoo niitä mahdottomiksi, kun hän\nniitä laatii? Ja kun hän käy niitä toteuttamaan, niin onko ainoatakaan\nhallitusta, joka tahtoisi tai uskaltaisi häntä vastustaa?\n\nYhtä urheasti kuin naiivistikin Aleksanteri katsoo itsensä tämän\nvastarinnan kaitselmuksen määräämäksi aseeksi, vastarinnan, jota\nvälttämättömästi vaatii Euroopan pelastus...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä vuonna, 1805, Aleksanterin ulkoministerinä on hänen puolalainen\nystävänsä ruhtinas Adam Czartoryski, jonka muisto yhäti järkyttää\nkeisarinna Elisabetin sydäntä. Molemmat miehet ymmärtävät toisensa\ntäydellisesti ja molemmat ovat yhtä älykkäitä, yhtä pintapuolisia\nja huikentelevaisia. Vaikka puolalaisessa on vähän enemmän\ntodellisuusvaistoa ja kärsivällisyyttä, niin Aleksanterissa taas on\nenemmän lennokkuutta, mielikuvitusta ja monisäikeisyyttä.\n\nHeidän ajateltavissa olevat liittolaisensa taistelussa Napoleonin\nmahtavuuden sietämätöntä mielettömyyttä vastaan ovat Itävalta, Preussi\nja Englanti.\n\nMilanon juhlallisuudet ällistyttivät Wienin hovia. Olihan suoranainen\nhävyttömyys, että Bonaparte anastettuaan Ranskan kruunun oli liittänyt\nsiihen Italiankin kruunun, se oli yllytystä sotaan, sillä Lunevillen\nsopimus oli muodollisesti edellyttänyt sisalpiinisen tasavallan pysyvää\nitsenäisyyttä. Mutta mitä tehdä? Täytyy alistua. Itävalta ei ollut\nvielä toipunut kaikista onnettomuuksistaan, jotka olivat sitä\nkohdanneet v:n 1796 jälkeen. Rahanpuutteessa se ei voinut kunnostaa\narmeijaansa, siltä puuttui kiväärejä, tykkejä, hevosia ja varustuksia.\nTätä heikkoutta ei voinut parantaa millään, sillä valtiokassa oli\ntyhjä. Valtion rahavarojen hoito ei myöskään koskaan ollut Itävallan\nhallitsijoiden vahva puoli, ja ujostelematta puolustettiin yhä tätä\nasiaintilaa nöyryyttävästi puhumalla \"valtion aroista puolista\". Ja\nniinpä tsaari antaessaan ehdottaa keisari Fransille, että sovittaisiin\ntoimenpiteistä yhteistä vihollista vastaan, saa vain tyhjänpäiväisiä\nvastauksia, varauksia ja verukkeita. Ministeri Cobenzl tunnustaakin\navomielisesti: \"Me olemme ihan kanuunan suun edessä ja ranskalaiset\nehtivät tuhota meidät, ennenkuin te voitte ehtiä meidän avuksemme.\"\nMutta todellinen syy, jota ei sanota venäläisille, on se, että Venäjää\nkohtaan tunnetaan melkein samanlaista epäluuloa kuin Ranskaakin\nkohtaan. Sillä Czartoryskin johtoaate, hänen machiavellinen\nsala-ajatuksensa ei ole itävaltalaisilta salassa. Nimittäin, että\nyleisessä tulipalossa voidaan palauttaa Puolan kokonaisuus yhdistämällä\nRomanovien valtikan alle kaikki ne maa-alueet, jotka Katariina II,\nFredrik II ja Maria Teresia olivat jakaneet keskenään. Ei ole siis\nihme, että keisari Fransin ministerit antavat hänelle neuvon vastata\nvältellen venäläisten ehdotuksiin.\n\nAleksanterin ehdotuksia ei otettu suosiollisemmin vastaan\nBerliinissäkään, vaikka syyt olivat toiset. Saamattomuudestaan ja\nluonnollisesta arkuudestaan huolimatta Fredrik Wilhelm ylpeilee\narmeijastaan, joka hänen mielestään on yhä Fredrik Suuren armeija,\nRossbachin, Leuthenin ja Liegnitzin taistelujen aikainen voittamaton\nsotajoukko. Koko hänen perheensä, hänen aatelinsa, hänen kenraalinsa,\nkoko hänen kansansa, koko Saksa pakottavat hänet ajattelemaan samoin.\nSiitä huolimatta hän vapisee, kun Aleksanteri kirjoittaa hänelle: \"Me\nemme voi enää toivoa Bonapartelta mitään lievennystä hänen ehdoistaan,\nhänelle täytyy siis näyttää, että 200.000 preussilaista, 200.000\nvenäläistä ja 300.000 itävaltalaista on valmiina hyökkäämään häntä\nvastaan.\" Levottomuuden kiusaamana, saamattomana ja nahjusmaisena hän\nturvautuu silloin toimenpiteiden lykkäämiseen, kieroihin ja\nkaarteleviin menettelyihin. Puolueettomuus, johon hänellä on\nluonnollinen taipumus, miellyttää häntä sitä enemmän, kun hänen\nrajoitettu, mutta kylmä ja oikeutta harrastava järkensä ei käsitä,\nmiksi hänen hallituksensa rauhallinen edelleentyöskentely ja Ranskan\nsuuruuden kehitys eivät sopisi yhteen, kun sen sijaan Hohenzollernien\narvovalta germaanilaisessa maailmassa vain vähenisi Habsburgien\nmahtavuuden noustessa. Häntä hävettää kuitenkin hänen heikkoutensa ja\npäättämättömyytensä, sillä hän toistaa mielellään niskaansa nostaen:\n\"minun mielipiteeni ovat horjumattomat, minä en pelkää ketään, odotan\ntapausten kulkua, lujana seisoen kannallani\", ja lyö kannustimensa\nyhteen.\n\nHuomattuaan ehdotustensa käyvän nolosti sekä Berliinissä että Wienistä,\nAleksanteri muuttaa nopeasti suuren diplomaattisen temppunsa ja kääntyy\nLontoon puoleen.\n\nSuunnanmuutos sujuu onnellisesti. Englantihan oli jo useita vuosia\nturhaan toiminut Pietarissa ja Wienissä saadakseen näiden molempien\nsuunnat yhtymään Ranskaa vastaan.\n\nNeuvottelut on uskottu salaisen komitean tarmokkaimmalle jäsenelle\nNovosiltsoville. Vaikka häneltä kokonaan puuttuukin diplomaattinen\nkokemus, niin sen korvaa hänessä älyn joustavuus ja hänen merkillinen\nkykynsä selvittää riitakysymyksiä. Hän ansaitsee täydellisesti ne\npilkalliset määrittelyt, jotka hänen kilpailijansa hänestä antavat:\nNerokas mies, kaikkitaitavainen, mestarikokki. Ei kukaan, ei edes\nCzartoryski tulkitse paremmin herransa utuisia aatteita. Novosiltsov\nlähtee Lontooseen lokakuun lopulla 1804.\n\nNäyttää siltä kuin tsaari ja hänen ministerinsä olisivat tahallaan\npäästäneet villin mielikuvituksensa täysin valloilleen. Novosiltsoville\nannetut ohjeet eivät tarkoita vain padon rakentamista Napoleonin\nhimotulvaa vastaan. Aleksanteri ja hänen ystävänsä eivät tyydy niin\nvähään: he pyrkivät pelastamaan maailmanrauhan rakentamalla Euroopan\nuudestaan ja saattamalla voimaan uuden valtio-oikeuden.\n\nTietysti aluksi syntyy sota, suuri sota, mutta he eivät epäile, että\nNapoleon sortuu siihen!\n\nSitten, luopumalla kaikesta kansallisesta ja hallitsijasukujen\nitsekkyydestä, korjataan kaikki rajat. Tällä tavoin parannetulla\nkartalla ei kukaan enää tunne vanhan mannermaan muodotonta ja\nluonnotonta hahmoa. Toteuttaakseen tämän rauhoittamistyön kaikki\nvaltiot sitoutuvat luopumaan ainiaaksi sodasta, paitsi vain silloin,\nkun kaikki ne keinot, jotka kolmannen välitys voi tarjota, ovat jääneet\ntuloksettomiksi. Ja ikäänkuin teon korkeimmaksi kruunaukseksi\nperustetaan liitto, jonka säännöt muodostavat uuden kansainoikeuden\nlakikirjan, josta helposti tulee hallitusten menettelyn muuttumaton\nsääntö. Varsinkin kun niitä, jotka rohkenisivat rikkoa sen, uhkaisi\nuuden yhdistyksen \"kaikkien voimien hyökkäys...\" Sataviisitoista vuotta\nmyöhemmin inhimillinen ironia, joka on puheenjohtajan paikalla\ninhimillisten yhteiskuntien valtiollisissa ja moraalisissa\nseikkailuissa, tahtoi, että tämä utuinen kahden slaavilaisen aivoissa\nsyntynyt houre heräisi eloon naiivimpana ja vieläkin mahdottomampana\nerään anglosaksilaisen aivoissa. Historian alituiset palaamiset ja\nuudelleenalkamiset panevat välistä melkein uskomaan sielun vaellukseen.\n\nSaattaa helposti kuvitella mielessään, mitä William Pitt tunsi, kun\nNovosiltsov esitti hänelle ylevän haaveensa.\n\nHän pidättyi kuitenkin lausumasta purevia ivasanoja, jotka kaikissa\nmuissa tilaisuuksissa olisivat päässeet hänen huuliltaan, sillä tässä\nunelmien ja ylevien suunnitelmien sanatulvassa yksi kohta hänestä\ntuntuu ehdottomasti tärkeältä. Nimittäin, että Venäjän itsevaltias\ntarjoaa todella aseellisten voimiensa yhteistyötä Napoleonia vastaan,\njotta tältä riistettäisiin ylin valta-asema Euroopassa ja Ranska\npakotettaisiin palaamaan vanhoihin rajoihinsa tai muihin sellaisiin,\njotka paremmin sopisivat yhteen kansojen yleisen turvallisuuden kanssa.\nKas, siinä oli kohta, joka ansaitsi vakavan huomion! Mitä muuhun tulee,\nnimittäin Euroopan kartan perusteluun ja kansainvälisen oikeuden\nuudistukseen, nämä kaikki suuret kysymykset otetaan myöhemmin, voiton\njälkeen, tarkasteltaviksi. Englantilainen ministeri hyväksyy siis,\ntehtyään useita varauksia, jotka verhottiin kauniisiin sanoihin ja\ntyhjiin lupauksiin, venäläisten suunnitelman lisäten, että hän lähettää\npian Pietariin muodollisen liittosopimuksen ehdotuksen. Hän lopetti,\nlausumalla sanat, jotka kaikuivat ihanilta Novosiltsovin korvissa: \"mitä\navustuksiin tulee, me kustannamme ne, mikäli meidän valtiovaraimme tila\nsen sallii, me annamme 5 miljoonaa puntaa ja mahdollisesti vähän\nenemmänkin...\" Mannermaan aseistaminen ja ihmishankkijoiden\npalkkaaminen, sehän on jokaisen brittiläisen avustuksen perusehto. Ja\nmissä olisi runsaampi miesvarasto kuin Venäjällä! Siellä sitä paitsi ei\nollut mitään parlamenttia, jolle olisi tehtävä tiliä tai annettava\nselityksiä. Ei minkäänlaista yleisen mielipiteen kontrollia.\nIhmishenkien kaupassa eivät mitkään muut markkinat tarjoa yhtä paljon\nvarastoa ja helppoja ehtoja kuin Romanovien keisarikunta!... Inhottavaa\nkaupankäyntiä, sanoi myöhemmin Napoleon, jolla kyllä ei ollut puhdas\nomatunto: \"Ihmisveri!\" huudahti hän jalon suuttumuksen vallassa, \"ei\nole nyt enempää kuin kauppatavara englantilaisten käsissä\".\n\nEnglannin ulkoministeriön ehdotuksessa, joka tuli huhtikuun 11:n 1805\nsopimukseksi, ei ole mitään jäljellä slaavilaisista haaveista. Se ei\nkokonaisuudessaan ole mitään muuta, kuin mitä tällaisen sopimuksen\ntuleekin olla: sodankäyntikone.\n\nHeti sopimuksen allekirjoituksen jälkeen Aleksanteri on sellaisen\nkauhun vallassa, että hän yrittää vielä kerran saada Napoleonin\nmyönnytyksiin. Liian myöhäistä, Venäjän itsevaltias ei ole enää vapaa\neleissään, ja William Pitt ilmaisee sen hänelle.\n\nElokuun 9:nä 1805 Itävalta on vihdoin käsittänyt, että siltä\nmenee hukkaan koko Italia Napoleonin kynsissä ja se liittyy\nenglantilais-venäläiseen huhtikuun 11 p:n sopimukseen.\n\nKolmas koalitsioni on valmis. Sitä seuraa yksitoista vuotta\nteurastuksia, kauhuja ja tuhoja. Kohtalojen kirjoissa häämöittää kaksi\nsiihen asti tuntematonta nimeä, jotka lyhytnäköisinkin Sibylla voisi\nhelposti tavata: _Austerlitz, Trafalgar_.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\nUhkarohkean seikkailun, johon tsaari sitoutuu Napoleonia vastaan, hän\nluulee nopeasti suoritetuksi ja kunniakkaaksi äkkinäiseksi\nhyökkäykseksi, sankarilliseksi ja riemukulkuun päättyväksi\nristiretkeksi, joka pelastaa Euroopan; Venäjän armeijan puutteellinen\ntila. -- Syysk. 21 p. 1805 Aleksanteri lähtee Pietarista oltuaan\njuhlallisessa jumalanpalveluksessa Kasanin Pyhän äidin kirkossa.\nTaikauskoiset ennakkoluulot; Kondrati Selivanov: \"kuohittu Kristus\".\nSill'aikaa kuin tsaarin joukot marssivat Itävaltaa kohden, hän itse käy\nPulawyssa, Czartoryskien sukutilalla lähellä Varsovaa. Hänen\nhaaveelliset suunnitelmansa Puolaan nähden. -- Marssiessaan,\nkeskittyäkseen Tonavalle, ranskalaiset joukot loukkaavat Ansbachin\npreussilaisen alueen puolueettomuutta. Kiihtymys Saksassa. Tsaari\nkiirehtii suoraa päätä Berliiniin. Fredrik Wilhelmin hämmästys.\nKuningatar Louise. \"Armida\", hänen romaaninsa Aleksanterin, hurmaajan\nkanssa. -- Kaksi ukkosenjyräystä. Ulmin antautuminen ja Elchingenin\ntaistelu. Potsdamin neuvottelut. Metternich astuu näyttämölle. Vuoden\n1805 marraskuun 5 päivän salainen sopimus. Yöllinen rukoushetki Fredrik\nSuuren haudalla. -- Pitkiä kiertoteitä Aleksanteri saapuu armeijansa\nluo. Ensimmäiset pettymykset; vanha Kutuzov. \"Asioiden välttämätön\nkulku.\" -- 2 p. joulukuuta 1805. \"Austerlitz kaunein taisteluni.\"\nVenäläisen armeijan täydellinen tappio. Tsaarin nolo pako.\n\n\nRyhtyessään vastustamaan Napoleonia taistelukentillä Aleksanteri oli\nluullut kehittäneensä sotilaallisen voimansa, arsenaaliensa hankinnat\nja joukkojensa järjestelyn korkeimmilleen. Mutta mitä vielä! Sotaväen\ntodellisen vahvuuden, liikennöimisen, ammusvarastojen, vaatetuksen,\nmuonituksen ja kuormaston kysymykset, yleensä kaikki se, mikä ei\nkoskenut kauniissa univormussa suoritettavia paraateja, ikävystyttivät\nAleksanteria. Seikkailu, johon hän niin kevytmielisesti syöksyy,\ntapahtuu hänen silmiensä edessä aivan kuin komea sotanäytelmä, kuin\nharhailevan ritarin yritys, kuin kunniakas ja nopea hyökkäys,\nsankarillinen riemukulkuun päättyvä ristiretki Euroopan pelastukseksi.\nTuntuu siltä kuin hän jo edeltäpäin näkisi ne suurenmoiset kuvaelmat,\njotka kymmenen vuotta myöhemmin hänet huumaavat. Mutta jos kysytään,\nmikä erityinen Venäjän etu hänet tekee niin sotaiseksi, niin ei löydä\nainoatakaan syytä. Häntä muuten tällä hetkellä askaroittavat hänen\nlemmensuhteensa, joskin hän yhä on kauniin ruhtinatar Naryshkininsa\nlumoissa, mutta häntä palvoessaan hänellä usein on Naryshkinin kauniita\nkilpailijattaria, hovinaisia, ranskalaisia näyttelijättäriä ja vieläpä\npieniä venäläisiä porvarisnaisiakin. Syyskuun 21:nä 1805, kylmänä\nkoleana aamuna hän lähtee Pietarista käytyään ensin juhlallisessa\njumalanpalveluksessa Kasanin jumalanäidin kirkossa. Ne ajatukset, jotka\nolivat täyttäneet hänen ajatuksensa jumalanpalveluksen aikana, eivät\nehkä olleet täydelleen oikeauskoisuuden mukaisia. Kaksi päivää\naikaisemmin hän salaisesti oli ottanut vastaan eriskummallisen miehen,\nruumiillisesti vaivaisen lahkolaisjohtajan Kondrati Selivanovin,\nskoptsien apostolin. Tämän mystikon oppi perustui profeetta Jesajan\nsanoihin: \"Silloin Herra sanoi kuohilaille: jotka noudattavat tarkoin\nminun lakiani, minä annan huoneessani ja muurieni sisällä muistomerkin\nja nimen, joka on poikia ja tyttäriä parempi. Minä annan heille\niankaikkisen nimen, joka ei häviä.\" Hän opetti siis, että ihmisen tulee\nverisen uhrin avulla vapautua lihan saatanallisesta houkutuksesta; ja\nhänen opetuslapsiansa oli tuhansia. Kirkko oli turhaan vainonnut häntä\nkaikella ankaruudella, hänen sielunsa pyhyyttä olivat todistaneet niin\nselvät merkit, että erikoinen sädekehä ympäröi hänen päätänsä. Useat\nhänen uskollisista opetuslapsistaan, jotka eivät epäilleet hänen olevan\nVapahtajan todellisen ruumiillisen ilmestyksen, eivät tahtoneetkaan\nkutsua häntä muuksi kuin kuohituksi Kristukseksi. Uskonsa takia hän oli\nsaanut kärsiä monivuotista pakkotyötä Irkutskissa. Mutta eräänä päivänä\nPaavali I, jolle oli kerrottu mitä kummallisimpia asioita tästä pyhästä\nkerjäläisjohtajasta, tahtoi välttämättä tutustua häneen ja\narmahdettuaan hänet antoi hänen palata Siperiasta. V:n 1801:n\nmaaliskuun 23:nnen murhenäytelmä oli estänyt näiden kahden mielipuolen\nkohtaamisen, mutta Aleksanteri I piti kiinni isänsä ajatuksesta, käski\nmajoittaa Selivanovin erääseen Pietarin luostariin ja kävi välistä\nkeskustelemassa hänen kanssansa. Sillä tämä eunukki-Kristus\nnäki välistä tulevia tapahtumia. Niinpä tälläkin kertaa hänen\nennakkotajuntansa pani hänet väittämään tsaarille, että nyt oli tullut\noikea hetki hyökätä \"kirottua ranskalaista vastaan\".\n\nHeinäkuussa 1914 eräs toinen jumalanmies (Bozshy tsheloviek),\nsaastainen Rasputin, esiintyy hänkin, mutta sotaa vastaan: \"Sanon sen\nsinulle vielä kerran\", hän kirjoitti Nikolai II:lle, \"kauhea pilvi\nleviää Venäjän yli, kaikkialla on kyyneliä, kokonainen kyynelten\nvaltameri; ja minä en löydä sanoja kuvatakseni tätä verta, se on liian\nkauheata, ei ainoatakaan toivon sädettä!\" Järjellä on niin vähän tilaa\nihmisasioiden johdossa, että ennustus-vaisto on hyvin sopusoinnussa\njärjen harhaantumisen kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa kuin venäläiset joukot huonosti vaatetettuina ja huonosti\nmuonitettuina kulkevat hitaasti Puolan läpi Itävaltaa kohden,\nAleksanteri matkustaa Pulawyiin Czartoryskin sukutilalle Veikselin\nvarrella.\n\nUpeassa linnassa vallitsee puuhaa ja kiirettä, innostuneesti otetaan\nitsevaltias siellä vastaan. Juhlia kestää siellä taukoamatta vain\nviisitoista päivää.\n\nKeskustellessaan ylimysperheiden edustajien kanssa, miesten, joissa on\nsäilynyt kansallisten toiveiden pyhä tuli, hän ilmaisee heti Napoleonin\nlyötyään uudistavansa Puolan yhteyden Venäjän suojassa. Hän on niin\nkaunopuheinen, niin hurmaava, hänen katseensa niin läpitunkeva ja\ntenhoava, ettei yksikään hänen kuulijoistansa epäile, että Boleslavien\nja Sobieskin kunniakas isänmaa elää ylösnousemuksensa aattoa. Samalla\nkertaa hän laskee viehättävät hellyydenosoituksensa kauniiden\npuolattarien jalkain juureen ja kysyy, onko heillä mitään tilauksia\ntoimitettavana Pariisista, ja luonnostaan viettelijänä hän näinä\npäivinä saa kokea valionautintoja.\n\nMutta Saksassa on tilanne yht'äkkiä käynyt vakavaksi.\nKaksikymmentätuhatta ranskalaista, jotka ovat lähteneet Hannoverista ja\nmarssivat Tonavaa kohden, ovat julkeasti loukanneet Preussin\npuolueettomuutta oikaistessaan tiensä Ansbachin alueen kautta. Koko\nPreussi puhkeaa raivoon ja huutaa sotaa.\n\nTahtoen käyttää hyväkseen asiain tilaa ja temmatakseen Fredrik\nWilhelmin mukaan ja ollen varma, ettei tämä uudestaan nöyrry Napoleonin\nedessä, Aleksanteri lähtee äkkiä Pulawysta ja matkustaa Berliiniin,\njonne saapuu lokakuun 25 p:nä.\n\nHän saa osakseen runsaasti kunnianosoituksia, sitten hänet viedään\nPotsdamiin, jotta siellä voitaisiin tutunomaisemmin nauttia hänen\nläsnäolostaan. Hän huomaa pian, että Fredrik Wilhelm on samanlainen\nnolla, yhtä pelko ja puheessaan kangerteleva kuin ennenkin. Sitä\nvastoin kuningatar Louise on ihailtava urheudessaan ja uljuudessaan. Ne\nsuosionosoitukset, joita hän saa kaikkialla osakseen, kehittelevät yhtä\npaljon hänen naisellista turhamaisuuttaan kuin hänen kuninkaallista\nylpeyttäänkin. Hänessä ilmenee jo sama Louise, jommoisena hänet\nsittemmin tunnetaan: preussilainen isänmaanrakkauden olennoituma,\nhovin, armeijan ja kansan epäjumala.\n\nTämä ei ollut ensi kerta, jolloin hän kohtasi Venäjän hallitsijan. He\nolivat tulleet tuntemaan toisensa jo 1802 Aleksanterin pikimmältään\nkäydessä Memelissä, jonne sotilasmanööverit olivat tuoneet Fredrik\nWilhelmin.\n\nSynnyltään Meklenburgin prinsessa, Louise oli silloin\nkahdenkymmenenviiden vuoden ikäinen ja kauneutensa kukassa.\nPiirteittensä hienouden, silmiensä liekehtimisen, viivojensa sirouden,\nälynsä sulon, viehätyksen ja koko hänen olennostaan vuotavan\nmagnetismin takia hän ansaitsee sen nimen, jonka Napoleon hänelle\npilkaten antaa: Armida (Torquato Tasson \"Vapautetun Jerusalemin\"\nnaissankari). Tuntehikkaana, uskonnollisena mystikkona, unelmia ja\nliikutuksia janoavana hän kuitenkin on moitteettoman hyveellinen. Mutta\nkiemailu, jonka hän itselleen sallii, ja mielihyvä, jota hän tuntee\ntietäessään viehättävyytensä mahdin ja lopuksi eräänlainen kuumeisuus,\njoka hohti hänen silmistään, johtavat mieleen tämän la Rochefoucauldin\nmietelmän:\n\n\"On vain vähän kunniallisia naisia, jotka eivät olisi kyllästyneitä\nammattiinsa.\" Louisella onkin oikeus kyllästymiseen enemmän kuin\nmonella muulla, sillä Fredrik Wilhelm on sekä liian ikävä että liian\ntyhmä.\n\nHeti ensinäkemältä Louise oli kiehtonut Aleksanterin, tai -- kuten eräs\ntämän kohtauksen todistaja sanoi, hän oli noitunut hänet. Mutta lisäksi\ntapahtui se, mikä tapahtuu vain joskus: Louise oli itsekin joutunut\nlumoihin, Aleksanteri oli hänet lumonnut. Muutamassa harvassa päivässä\nhe olivat edenneet sangen kauas platonisen tuttavallisuuden\nvaarallisilla teillä.\n\nLumoojan lähdettyä kirjoitti kuningatar veljelleen: \"Memelin kohtaus\noli jumalallinen; lähetän sinulle tämän mukana päiväkirjani, pyhimmän\naarteen, minkä omistan. Lähetä se heti takaisin, Kristuksen haavojen\nnimessä!\"\n\nEikö hyveellinen Armida romanttisessa viehtymyksessään ollut varomaton?\nMuudan yksityiskohta, jonka tapaamme ruhtinas Czartoryskin\nmuistelmissa, voisi antaa aihetta sitä luulemaan? Palatessaan Memelistä\nAleksanteri kertoi Czartoryskille olleensa todella levoton siitä, että\nhänen huoneensa sijaitsivat niin, että niistä oli pääsy kuningattaren\nhuoneeseen ja että yöllä Aleksanteri sulki ovensa salpaan, jottei\ntultaisi häntä yllättämään ja johtamaan vaarallisiin kiusauksiin, joita\nhän tahtoi välttää.\n\nPolitiikan verhon alla Memelin kiemailu siis jatkui sangen\nmiellyttävästi Potsdamissa, kun lokakuun 30 p:nä kaksi ukkosenjyräystä,\nkaksi salaman leimausta valaisi Berliinin taivaanrantaa.\nItävaltalaiset, joiden kimppuun Tonavalla Elchingenissä marsalkka Ney\nhyökkäsi, olivat kärsineet raskaan tappion, ja lisäksi kenraali Mackin,\njoka oli saarrettu Ulmiin, oli täytynyt häpeällisesti antautua 32.000\nmiehen kanssa. Näin ollen ei mikään vakava este pysäyttäisi enää\nNapoleonia marssimasta Wieniä vastaan.\n\nSillä aikaa kun yleinen mielipide oli kiihdyksissä, Potsdamin\nneuvottelut jatkuivat useita kertoja päivässä. Kuningatar sekaantui\nvälistä niihin tulistuneena ja kiihkeänä: hänen intonsa, sankarillinen\nmielensä, Aleksanterin katseet ja rohkaisut ja kuningattaren ilo siten\npaljastuessaan kokonaan tämän ritarillisen ystävänsä edessä -- antaa\nhurmaavan valaisun hänen kauneudelleen. Toinen tulee vielä mukaan. Hän\nesiintyy siinä lumoavassa osassa, joka häntä 43 vuotta perätysten\nylläpitää maailman näyttämön etualalla: nuori kreivi, sittemmin\nruhtinas Metternich. Sellaisena kuin hänet nyt nähdään hän pysyy koko\nvaltiollisen uransa aikana: julkeana, turhamaisena, irstaana,\nsadatellen Ranskaa, halveksien Hohenzollerneja ja Romanoveja, vailla\nkaikkia periaatteita ja häikäilemättömänä, muka merkillisen\nselvänäköisenä, viekkaana ja sitkeänä.\n\nSekavien keskustelujen jälkeen, jotka usein jatkuvat myöhään yöhön,\nFredrik Wilhelm, murtuneena ja hämääntyneenä kieltäytyy 3 p:nä\nmarraskuuta yhtymästä itävaltalais-venäläiseen koalitsioniin.\n\nMinisterit Hardenberg ja Haugwitz laativat kiireesti joukon\npöytäkirjoja, joiden mukaan Preussi tarjoaa sotiville välitystään.\nNapoleonia kehoitetaan allekirjoittamaan ennen 15 p:ää joulukuuta\nmahdottomat ehdot. Jos hän kieltäytyy, mitä ei voi epäillä, sitoutuu\nPreussin hallitus asettamaan häntä vastaan 180.000 miestä.\nArvostelukykyinen Metternich tahtoisi kuitenkin, että Napoleonille\nmäärätty odotusaika olisi 48 tuntia pitempi eikä siis mikään\nultimaatumi. Hämmästyttävällä selvänäköisyydellä hän lausuu: jos te\nannatte Bonapartelle aikaa palaamiseen, niin hän lyö meidät toisen\ntoisensa jälkeen pois pelistä. Niin murtunut kuin Fredrik Wilhelm\nonkin, hänessä kuitenkin on voimaa hylätä tämä oikein ennustava\nehdotus.\n\nAllekirjoitukset vaihdetaan Aleksanterin huoneistossa ikäänkuin\nmerkitsemään, että Romanovit ovat Hohenzollerneja etevämmät, aivan kuin\nFredrik Wilhelm ei olisi enempää kuin Venäjän itsevaltiaan vasalli.\n\nSaatettuaan tehtävänsä loppuun tsaari määrää lähtönsä seuraavaan\niltaan.\n\nMutta lujittaakseen molempien hallitsijoiden liittoa ja ennen kaikkea\nsaadakseen varmuuden, ettei hänen puolisonsa mahdollisesti luopuisi\nsopimuksestaan, kuningatar keksii teatterimaisen jälkikirjoituksen,\njonka mukaan jokainen kieltäytyminen vannotusta liitosta on katsottava\npyhyyden loukkaukseksi.\n\nMarraskuun 4:nä klo 12 yöllä kolme hallitsijaa lähtee salaperäisesti\npalatsista ja käyden autioita katuja pitkin ohjaa jalan kulkunsa\ngarnisonikirkkoa kohden. He astuvat matalasta ovesta kirkkoon, sitten\nhe heitä seuraavan soihdun valossa päätyvät kryptaan, jossa Fredrik\nSuuren tomu lepää. Viivyttyään hetken hartaina sarkofaagin edessä,\nkeisari ja kuningas, seisoen käsi kädessä ja katsoen toisiaan silmästä\nsilmään, vannovat toisilleen ikuista ystävyyttä. Kuningatar Louise,\nkalpeana ja mustaan viittaan kääriytyneenä näyttää olevan\ntämän, vainajan luona tapahtuvan, vannotustilaisuuden esipappi.\nFilosofi-kuninkaan, Voltairen ystävän, epäilijöiden ja uskonluopioiden\nruhtinaan haamu varmaan makeasti nauroi.\n\nPalatessaan kirkosta Aleksanteri jättää hyvästi isäntäväelleen ja\nnousee vaunuihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaavuttuaan perille Puolan kautta Aleksanterin armeija keskittyy\nMääriin ja sen yleisesikunta on sitä Olmützissä vastassa.\n\nAika kiirehtii: Napoleon lähestyy Wienistä pikamarssissa. Aleksanteri\nei kuitenkaan luovu mielihalustaan: hän tahtoo käydä tapaamassa\nsisartaan Mariaa, Saksin perintöprinssin puolisoa. Tämä poikkeus vie\nhäneltä neljä tai viisi päivää, mutta vähät siitä!\n\nWeimarista kirjoittaa Czartoryski: \"Meidät otettiin vastaan\ntodellisella rakkaudella. Tehtyämme tuttavuutta muutamien kuuluisien\nkirjailijoiden kanssa, jotka silloin olivat koolla hovissa, kuten\nGöthen, Schellingin, Herderin ja Wielandin kanssa, jatkoimme matkaamme.\nAleksanteri kiirehti Olmütziin, jossa häntä odotti keisari Frans.\"\n\nLähtiessään \"Saksan suloisesta Ateenasta\" 13 p:nä marraskuuta\nAleksanteri saa levottomuutta herättäviä uutisia Ranskan armeijan\nmarssista ja hän kirjoittaa Fredrik Wilhelmille: \"Asiat ovat paljon\nhuonommin kuin saatoimme edellyttää lähtiessäni Berliinistä. Joka hetki\non kallis, Euroopan kohtalo on teidän käsissänne.\"\n\nSamana päivänä, marraskuun 13:na, Napoleon majoittuu Schönbrunniin\nMaria Teresian entiseen palatsiin, jossa hänen poikansa, Rooman\nkuningas, 27 vuotta myöhemmin, menetettyään kaikki luvatut\nvalta-asemat, korunaan naurettava arvonimi, potee kuolettavaa\nkoti-ikävää ja keuhkotautia pukeutuneena itävaltalaisen kapteenin\nunivormuun.\n\nVihdoin, marraskuun 18:na Aleksanteri, jonka oli täytynyt kulkea\nkiertoteitse koko Böömin läpi päästäkseen Määriin, saapuu Olmütziin.\n\n70.000 venäläistä ja 12.000 itävaltalaista -- siinä koko sotajoukko,\njonka molemmat liittolaishallitsijat voivat asettaa Napoleonin 75.000\nsotamiestä vastaan. Loput, joista ei tiedä, milloin ne saapuvat,\nmenehtyvät marsseihin ja vastamarsseihin Böömin ja Schlesian teillä.\nMuonitus on epäkunnossa, nälkiintyneet joukot joutuvat pakostakin\nuseimmiten ryöstämällä ottamaan ruokansa. Ei ole mitään korkeinta\nkomentoa eikä johtavaa tahtoa. Vanha kenraali Kutuzov on ikävystynyt,\nuninen ja fatalisti, mutta ottaa kylmäverisesti vastaan kaikki\nkoettelemukset, koska hän kauan aikaa sitten on alistunut tapausten\nvälttämättömään kulkuun. Näyttää siltä kuin hän olisi etukäteen ottanut\nesikuvakseen sen hämmästyttävän muotokuvan, jonka Tolstoi kerran antaa\nhänestä romaanissaan \"Sota ja rauha\".\n\nMiten suhtautui tähän kaikkeen tsaari? Pian hänen eteensä astuu Wien ja\nsodan todellisuus, se mitä Napoleon kutsui taistelujen huumaavaksi\nleikiksi ja Bismarck, proosallisemmin, voiman ja sattuman veriseksi\npeliksi.\n\nMe saamme sitä paitsi tutustua Aleksanterin mielentilaan eräästä\nensiluokkaisesta asiakirjasta, hänen suuren puolalaisen, häntä\nseuranneen ystävänsä kirjeestä. Czartoryski kirjoitti hänelle neljä\nkuukautta myöhemmin katkeran pettymyksen vallassa. \"Teidän saapuessanne\nOlmütziin, Sire, saattoi huomata kaksi mielipidettä niiden henkilöiden\nkeskuudessa, jotka Teitä lähestyivät. Toiset olisivat olleet valmiit\nluopumaan koko sotaretkestä ilman miekan iskua, toisilla ei näyttänyt\nolevan halua taistella kuin näön vuoksi, saadakseen sitten lähteä\ntiehensä. Ainoastaan ani harvoissa saattoi huomata tietoisen,\nhorjumattoman tahdon, joka yksin antaa voitonvarmuuden. Toisistaan\neriävien, Teidän Majesteetillenne annettujen taistelutietojen johdosta,\nmieliala vaihteli yhden aamupäivän kuluessa lamaannuksesta\nsuurimpaan varmuuteen. Samaan aikaan sadateltiin kaiken puutetta ja\nitävaltalaisia. Olisi ollut viisaampaa ja jalomielisempää kohottaa\nviimeksimainittujen rohkeutta huomaavaisuudella ja kehumisella, mutta\nsen sijaan heitä kohdeltiin halveksien ja heidän mieltänsä\nkatkeroitettiin antamalla heidän tuntea meidän paremmuutemme ja\nkohdistamalla heihin ivasanoja kaikkien kuullen, mistä seurauksena oli,\nettä kahden liittolaisarmeijan upseerit kiroilivat toisiaan katkerammin\nkuin vihasivat ranskalaisia. Sen jälkeen kun Teidän Majesteettinne oli\nsaapunut armeijansa luo, kenraalit eivät saaneetkaan havaita sitä lujaa\npäättäväisyyttä ja uhrimieltä, joka on menestymisen ehto, he olivat\nvain kaukaa olleet sen näkevinään. He olivat alttiit omaksumaan\nmielipiteet, joiden luulivat teilläkin olevan. Oli tärkeää, että Teidän\nMajesteettinne jätti Olmützin, antaen taistelun seurata luonnollista\nkulkuansa.\"\n\nJoulukuun ensimmäisen iltana Napoleon saattaa onnitella itseään sen\n\"luonnollisen kulun\" johdosta, jonka sotatoimet olivat saaneet.\n\nSchlapanitzissa hän keskustelee nuotiotulen ääressä vapaasti\nupseeriensa kanssa; hän puhuu heille suuresta Corneillesta ja\nuudistuksesta, jota hänen mielestään nykyaikainen murhenäytelmä kaipaa.\n\n-- Politiikan täytyy nykyään tulla teatterissa antiikkisen kohtalon\nsijalle, kohtalon, joka tekee Oidipuksesta rikollisen, hänen sitä\nolematta...\n\nNapoleon lopetti keskustelunsa lausumalla kauniin elämänohjeen: \"Täytyy\ntahtoa elää ja osata kuolla.\" Mutta yht'äkkiä hän juuttuu kiinni\najatukseen, joka Egyptin sotaretkestä alkaen usein juolahti hänen\nmieleensä ja huudahtaa:\n\n-- Etten minä sittenkin valloittanut Acrea! Minä panin turbaanin\npäähäni, annoin armeijani vetää leveät housut jalkaansa, en pannut\narmeijaa vaaralle alttiiksi, ennenkuin viime tingassa, tein siitä pyhän\npataljoonani, minun omat Kuolemattomani. Minunhan olisi arabialaisten,\nkreikkalaisten ja armenialaisten avulla pitänyt päättää sotani\nturkkilaisia vastaan. Tämän Määrissä käydyn taistelun sijasta minä\nolisin voittanut Issoksen taistelun. Olisin julistautunut Itämaiden\nkeisariksi ja palannut Pariisiin Konstantinopolin kautta!\n\nHänen adjutanttinsa Segur rohkenee huomauttaa:\n\n-- Mutta, Sire, emmekö ole matkalla Konstantinopoliin? Jos näiden yön\nhiljaisuuteen singottujen sanojen kaiku joskus saapui Aleksanterin\nkorviin, mitä ahdistusta hän tunsikaan sydämessään!\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena päivänä joulukuuta on Austerlitz, \"minun kaunein taisteluni\",\nsanoi aina Napoleon.\n\nOi, mikä surkea muisto Aleksanterille! Siinä sekaannuksessa, joka pian\nkääntyy tuhoisaksi tappioksi, hänen hermonsa pettävät hänet ja koko\nhänen mielenmalttinsa lamaantuu. Czartoryski, mennen jotenkin kauas\nsiinä, mitä hän kutsui vilpittömän suoruuden oikeudeksi, uskaltaa\nhänelle säälimättömästi muistuttaa tästä: \"Austerlitzissa teidän\nläsnäolonne ei ollut miksikään hyödyksi. Juuri sillä paikalla, jolla te\nolitte, sekasorto seurasi välittömästi ja täydellisenä. Teidän\nMajesteetillanne oli siinä osansa ja teidän täytyi kiireesti poistua,\nja teidän lähtönne lisäsi hämmennystä ja lamaannusta...\"\n\nMutta yö tuli, pakkasyö. Erillään esikunnastaan ja ajoneuvoistaan,\nainoastaan Czartoryskin ja kolmen kasakan saattamana väsymyksen ja\nhäpeän lamaamana, kuumeen polttamana, vatsakivun vaivaamana ja itkien\naina, kun täytyi pysähtyä, jotta hevoset saisivat levähtää, tai\nsuorittamaan tarpeitaan, tai vaipuen välistä unen horrokseen jossakin\nmökkipahasessa, hän saapuu 3 p:nä Holicziin, jossa hänen ei enää\ntarvitse pelätä joutuvansa ranskalaisten etujoukkojen vangiksi.\n\nNiin päättyy tämä uljas ristiretki, joka hänen ensimmäisissä\nunelmissaan oli näyttänyt riemukululta.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\nPaluu Pietariin. Katkeria syytöksiä \"Austerlitzin voitettua\" vastaan.\nLeskikeisarinna Maria Feodorovnan hovi tulee vastustuspuolueen\nhehkuvaksi liedeksi. -- Ranskalaisen voiton seuraukset; Itä on uhattu:\n\"Meidän täytyy ilmoittaa Bonapartelle, että me olemme valmiit\nmieluummin ryhtymään sotaan kuin antamaan hänen pirstoa Turkin.\" --\nSaksalaisen isänmaanrakkauden herääminen: Ranskan ja Preussin välit\nmenevät rikki. Romanttisessa mieltymyksessään kuningatar Louiseen\nAleksanteri lupaa auttaa Fredrik Wilhelmiä. -- 14 p:nä lokakuuta 1806\nFredrik Suuren voittamaton armeija joutuu tuhon omaksi Jenassa. -- Koko\nVenäjä on kauhun ja hämmästyksen vallassa. Pyhä synodi julistaa\nanateemansa Napoleonille. Tsaari vakuuttaa Fredrik Wilhelmille\npitävänsä ehdottomasti kiinni Venäjän ja Preussin välisen kiinteän\nystävyyden periaatteesta. -- Kenraali Bennigsen, päämurhaaja\nylipäällikkönä. Ankara talvisotaretki. Pultuskin ja Eylaun\nratkaisemattomat taistelut. 14 p:nä kesäkuuta 1807 Napoleonin loistava\nvoitto Friedlandissa: \"Kotkani ovat kohotetut Niemenin varsille.\" --\nKahden hallitsijan kohtaus Tilsitissä, syleilyjä, neuvotteluja ja\nhaavetta: \"Minä pyydän Teiltä niin vähän, jollei tämä kaikki ole\nunennäköä.\" -- Fredrik Wilhelmin surkea väliintulo: \"Hän on yhtä tyhmä\nkuin sotamiehiä opettava kersantti.\" Kuningatar Louisen saapuminen.\nHänen turha toivonsa Aleksanterin apuun. Hänen asenteensa sankarillinen\nuljuus. Napoleon tekee hänelle kömpelöjä ja vastenmielisiä ehdotuksia.\nTilsitin sopimukset. Napoleon lupaa Aleksanterille Suomen.\nTodellisuuden, mielikuvituksen ja harhanäön osuus niissä. Kumpiko\nmolemmista keisareista on paremmin käsittänyt toisensa?\n\n\nPaluu Pietariin on katkera koettelemus Aleksanterille. Hallitsija ja\nhänen asetoverinsa uskaltavat tuskin näyttäytyä yleisölle.\nNovosiltsovin sanan mukaisesti he pelkäävät kuin pöllöt päivän valoa.\n\nSalongeissa, joissa venäläisillä seurapiireillä on ainoa mahdollisuus\nlausua mielipiteensä, alkaa syytösten, vieläpä ivasanojen ja\npilkkapuheiden konsertti, joka kohdistuu masentuneeseen keisariin.\n\nTämä vastustus- ja vihamielisyysliike saa leskikeisarinnasta arvokkaan\ntuen. Yhtä ylpeänä ja terävänä kuin hänen poikansa on taipuisa ja\nmyöntyvä, hän antaa poikansa kuulla julmia totuuksia politiikkansa\nerehdyksistä, tyhmyyksistä ja kömpelyyksistä. Hän moittii häntä kovasti\navustajiensa vaalista ja ennen kaikkea hänen sokeasta luottamuksestaan\nCzartoryskiin. \"Muistattehan, kuinka syvästi surin, kun hänet nimititte\nministeriksi, ja kaikki ne esitykset, jotka teille tein, ja kaikki ne\nennustukset, jotka teille lausuin tämän nimityksen seurauksista?\"\n\nMutta millään taholla Austerlitzin tuottama nöyryytys ei tuntunut niin\ntuskalliselta kuin upseerikunnassa. Ei kukaan voi käsittää, että yksi\nainoa taistelu olisi pakottanut Venäjän luopumaan aseista. Ja kaikki\nvaativat pikaista kostoa. Vieläpä muutamat kiihkoilijat menevät niin\npitkälle suuttumuksessaan, että uhkaavat tsaaria isänsä kohtalolla,\njollei hän pian korjaa kärsittyä häpeää.\n\nSaatuaan tiedon tällaisista puheista tai ne vaistoten Aleksanteri\nvaipuu uudelleen \"synkkiin mietteisiin ja kalvavien omantunnontuskien\nvaltaan\", jossa Czartoryski on hänet tavannut jo monta kertaa.\n\nSitä mukaa kuin viikot kuluvat ja tietoja saapuu Berliinistä, Wienistä,\nMünchenistä, Stuttgartista, Lontoosta ja Napolista, käyvät myöskin\nAusterlitzin kauas kantavat seuraukset yhä selvemmiksi. Sellaisina kuin\nne nyt näkyvät, sellaisina on Napoleon jo voittonsa aattona\ntyytyväisenä esittänyt Pius VII:lle: \"Minä olen tästä lähtien kuin\nKaarle Suuri, sillä minä olen Ranskan kruunuun liittänyt langobardien\nkruunun ja minun valtakuntani rajoittuu Orienttiin.\"\n\nRanskan diplomatia kohottaa heti vaateliaisuuttansa ja tekee\ntoimeliaisuutensa Konstantinopolissa kaksi kertaa vilkkaammaksi. 2 p:nä\ntoukok. 1806 Napoleon nimittää suurlähettilääkseen Korkean Portin luo\nyhden toimeliaimmista upseereistaan, kenraali Sebastianin. Uuden\nvaltuutettunsa ohjeeksi keisari sanelee itse Talleyrandille tällaisen\nselväsanaisen ja vaativan ohjelman: \"1:ksi kolmiliitto minun, Portin ja\nPersian kesken Venäjää vastaan, 2:ksi, että Ranskan suhde Porttiin käy\nilmeiseksi Venäjälle, Englannille, koko Euroopalle, 3:ksi Bospori on\nsuljettava venäläisiltä, 4:ksi minä en tahdo ensinkään jakaa\nKonstantinopolin keisarikuntaa. Jos minulle tarjottaisiin siitä kolme\nneljännestä, niin minä en tahtoisi siitä mitään. Minä tahdon vahvistaa\ntätä valtakuntaa ja käyttää sitä hyväkseni vastustamaan Venäjää. Turkki\ntulee siis taistelukentäksi Venäjän ja Ranskan välille.\"\n\nKun tämä odottamaton tulevaisuudenohjelma tulee tunnetuksi Pietarissa,\nse herättää suuttumuksen myrskyn. Bonaparte on kaikin keinoin pidettävä\netäällä itäisestä maailmasta, joka Pietari Suuren testamentin mukaan on\nluvattu Romanoveille.\n\nEi Czartoryskikaan epäröi: \"Meidän täytyy ilmoittaa Bonapartelle, että\nolemme mieluummin valmiit aloittamaan uuden sodan kuin suostumme Turkin\npaloittelemiseen tai annamme Napoleonille selvän etuaseman tässä\nvaltakunnassa.\"\n\nJa antaakseen enemmän pontta tälle uhkaavalle selitykselle, Czartoryski\nehdottaa Aleksanterille Moldo-Valakian sotilaallista miehittämistä.\n\"Tällä kertaa Bonaparte varmaan ymmärtää!\"\n\nMutta pian leijailee Euroopan yli suoranaisempi, uhkaavampi vaara;\nBerliinin ja Pariisin välit ovat jännittyneet äärimmilleen.\n\nAusterlitzin jälkeen Fredrik Wilhelmin pää on mennyt sekaisin.\nHämmingissään hän etsii yht'aikaa kahta vastakkaista liittoa, toista\nVenäjän ja toista Ranskan kanssa, mutta Napoleon ei antanut tämän\nsilmänkääntäjäpelin vetää itseään nenästä. Varsinkin kun uusi aines\nPreussin historiassa, kansallisen ylpeyden nousu, äänekkäästi\nkiihottaa. Siinä on saksalaisen isänmaanrakkauden ensimmäinen\nherääminen, joka ilmenee yksimielisyydessään niin mahtavana 1813 ja\njota Napoleon onnettomuudekseen ei voi käsittää. Kesäkuusta 1806\nalkaen, kun sota näyttää välttämättömältä, Fredrik Wilhelm vetoaa\nAleksanterin jalomielisyyteen.\n\nArmida oli hyvin, mielikuvituksessaan, laskenut Potsdamin romanttisen\nnäytöksen. Sen muisto pysyi piirtyneenä tsaarin sydämeen ja ehkä\nliittyi siellä toisiin vielä hellempiin muistoihin.\n\nAleksanterin harras kiintymys Preussin hallitsijaperheeseen oli ensinnä\nhämmästyttänyt ja sittemmin loukannut venäläisiä salonkeja, joissa\nHohenzollernien liikkumattomuutta Määrin sotaretken aikana pidettiin\nsuorastaan petoksena. Olipa muodostunut lukuisa puolue, joka olisi\npäinvastoin tahtonut lähestyä Ranskaa. Koska Bonaparte oli ehdottomasti\nvoimakkain, miksei sopia hänen kanssaan? Jaettaisiin keskenään\näärettömät edut, \"syötäisiin leivoksia yhdessä\".\n\nMutta Aleksanteri oli yhä jatkanut hyvin ystävällistä kirjeenvaihtoa\nFredrik Wilhelmin kanssa; niinpä hän kirjoitti tälle 10 p:nä\nmaaliskuuta 1806: \"Mitä kiintein liitto Preussin ja Venäjän kesken\ntuntuu minusta välttämättömältä nyt jos koskaan. Muistakoon Teidän\nMajesteettinne, että kaikkina vaaran hetkinä Teillä on minussa ystävä,\njoka on valmis kiirehtimään Teidän avuksenne. Teidän kielenkäyttönne ja\npäätöksenne viholliseemme nähden voi rohkeasti nojautua kaikkiin niihin\nsotavoimiin, jotka Venäjä on valmis Teille lähettämään, heti kun\nkatsotte sen tarpeelliseksi.\"\n\nSamaan aikaan kuningatar, joka ei lakkaa näkemästä Aleksanterissa\n\"lohdutuksen enkeliä\", heikon puolisonsa ainoata tukea, kruununsa ja\nlastensa jaloa puolustajaa, avioliittonsa surujen ja sisimpien\npyrkimystensä ihmeellistä ymmärtäjää, johtaa hellästi hänen mieleensä\n\"yöllisen toivioretken Fredrikin haudalle, tuon viimeisen onnenpäivän\".\nKuinka paljon lämmintä tunnetta ja sisältöä onkaan seuraavassa\nlauseessa, johon eräs Louisen kirjeistä päättyy: \"Uskoakseen\ntäydellisyyteen, tulee tuntea Teidät.\" Tai tällainen lause vielä: \"Minä\ntoistan sen Teille vielä kerran, että uskon Teihin kuin Jumalaan.\"\n\nCzartoryski rukoilee turhaan Aleksanteria jättämään mairittelut ja\nhellyttelyt Preussin kanssa ja yhtymään liittoon Ranskan kanssa.\nVieläpä hän uskaltaa syyttääkin herraansa hänen persoonallisista\nsuhteistaan Berliinin hoviin. Hän ei pelkää sanoa hänelle, että\nAusterlitzin tuhotappion alkusyynä oli Memelin kohtaus v:lta 1802.\n\"Läheinen ystävyys, jonka Teidän Keisarillinen Majesteettinne muutaman\npäivän tutustumisen aikana solmi kuninkaan kanssa, johti siihen, että\nTe ette pitänyt enää Preussia vain poliittisena valtiona, vaan\nhenkilönä, joka oli Teille rakas ja jota kohtaan Te uskoitte itsellänne\nolevan persoonallisia velvollisuuksia. Tämä persoonallinen suhde\nsolmittuna sellaisen valtion hallitsijan kanssa, jonka edut useimmiten\novat vastakkaiset Venäjän eduille, vaikutti huomattavasti meidän\nhallituksemme käyttäytymiseen, oli sille alituisena esteenä ja ehkäisi\nvihdoin ankarien toimenpiteiden soveltamisen sotaretken alussa...\"\nSelvää on, että kun Czartoryski syyttää keisarin persoonallisia\nsuhteita kuninkaaseen, hän vihjailee hänen läheiseen ystävyyteensä\nkuningattaren kanssa; typerä Fredrik Wilhelm ei ole varmaankaan se\nrakas henkilö, jota kohtaan Aleksanteri luuli tuntevansa erikoisia\nvelvollisuuksia.\n\nKaikki tsaarin neuvonantajat puhuvat samaan tapaan, ja hänen äitinsä,\nkeisarinna Maria Feodorovna, lisää vielä profeetallisen muistutuksen:\n\"Teidän isoisänne kiintymys Preussin hoviin ei ollut hänelle vähemmän\nkohtalokas. Siis minä rukoilen Teitä pitämään huolta siitä, että ei\nvoitaisi sanoa Teidän uhranneen Preussin hovin hyväksi Venäjän edut ja\nkunnian.\"\n\nSuuriruhtinas Nikolai Mihailovitsin mukaan -- ja hän on ainoa\nhistorioitsija, jolle Romanovien salainen arkisto oli avoinna --\nAleksanteri I:n politiikkaa tällöin ei voi selittää muu kuin hänen\nromanttinen kiintymyksensä kuningatar Louiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä välin koko Preussi on kiehumistilassa. Hovin ja aatelin\nsalongeissa, kasarmeissa, teattereissa, sanomalehtien toimituksissa ja\nkaduilla heti kun nähdään jonkin rykmentin marssivan, ei kuule muuta\nkuin herjauksia ja mielenosoituksia Ranskaa vastaan.\n\nElokuun 8 p:nä Fredrik Wilhelm kansansa sotaisen innostuksen\nkiihottamana rukoilee tsaaria lähettämään hänelle apua. Pian, jo\nylihuomenna, hän määrää joukkojen yleisen liikkeellepanon ja valitsee\nniiden ylipäälliköksi vanhan Braunschweigin herttuan, jonka solvaavan\njulistuksen v:lta 1792 ranskalaiset hyvin muistavat: \"_Minä tulen\njättämään Parisin sotaväen ryöstettäväksi ja täydelleen tuhottavaksi,\nsuomatta vähintäkään armahduksen toivoa_.\"\n\n14 p:nä lokakuuta Preussin armeija, Fredrik Suuren voittamaton armeija,\njoutuu Jenan luona tuhon omaksi. Braunschweigin herttua saa surmansa:\nRosbach ja 1792:n julistus on kostettu. 27:nä lokakuuta marssii\nNapoleon juhlallisesti Berliiniin, valloitettuaan kaikki kuningaskunnan\nlinnoitukset: Hamelnin, Spandaun, Stettinin, Prentzlowin, Magdeburgin\nkohtaamatta vähintäkään vastarintaa. Kuninkaallinen pariskunta on\npakoretkellä Graudenziin Veikselin varrella, myöhemmin paljon\nkauemmaksi, Ortelsburgiin, Königsbergiin, Memeliin. Preussin\nvaltakuntaa ei ole enää olemassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUutiset näistä tapauksista julkaistiin Venäjällä vasta marraskuun\nlopulla, vaikka Pietarin viralliset piirit saivatkin ne heti tietää. Ne\nherättivät Pietarissa hämmästystä ja kauhua. \"Nyt ei ole yksin koko\nPreussi menetetty, koko Eurooppa on hukassa.\"\n\n28 p:nä marraskuuta Pyhä oikeauskoinen Kirkko sinkoaa Pyhän Synodin\nkautta kirousjulistuksen Napoleonia, maailman rauhanhäiritsijää,\nkristillisen uskonnon vihollista, kruunujen rikkojaa, kauheimpien\nilkitöiden tekijää, uskonluopiota vastaan, joka on Egyptissä asettunut\nMuhammedin puolustajaksi, joka rakentaa synagogia Ranskaan ja palauttaa\nkaikkialla epäjumalien palvonnan... Ei ole epäilystäkään, että keisari\nAleksanteri on tahtonut saada aikaan tämän vetoamuksen pyhään sotaan,\nsillä tunnettuhan on, että Pyhä Synodi on keisarillisen vallan orja,\nsen uskonnollinen elin.\n\nAleksanteri on todella tehnyt päätöksensä: hän lähtee toisen kerran\nmittelemään miekkaa Napoleonin kanssa. Austerlitzista ja Jenasta\nhuolimatta hän ei vielä usko tuon suuren sotapäällikön ihmeelliseen\nneroon eikä liioin tunnusta joukkojensa huonommuutta ja kenraaliensa\nkykenemättömyyttä. Hän vakuuttaa siis Fredrik Wilhelmille rajattomasti\npitävänsä kiinni Venäjän ja Preussin erottamattomasta liitosta. Vieläpä\nhän lisää, jotta yleisen rauhan suuri työ lujittuisi, että \"on\nvälttämätöntä ei ainoastaan, että Teidän Majesteettinne saa jälleen\nomistaa kaikki maansa, vaan että Saksa vapautetaan ranskalaisesta\nikeestä ja että ranskalaiset työnnetään Reinin taa\".\n\nTekee mieli uskoa, että Aleksanteriin hänen tehdessään tämän\nuhkarohkean päätöksen olivat voimakkaasti vaikuttaneet ne julkiset\nsolvaukset, joita Napoleon yhtä mittaa syytää kuningatar Louisea\nvastaan.\n\nSuuren armeijan tiedonannoissa (Bulletins de la Grande Armée) voittaja\non vimmoissaan onnetonta kuningatarta vastaan, joka on tullut\nkansalleen siksi, mitä hän on pian koko Saksalle: sankaruuden perikuva,\nisänmaan pyhä kuva. Heti sotaretken alussa Napoleon selittää Euroopalle\nkuningattaren olevan syypäänä sotaan: \"Preussin kuningatar on armeijan\nluona amatsoniksi pukeutuneena, käyttäen rakuunarykmenttinsä univormua\nja laatien kaksikymmentä kirjettä päivässä, sytyttääkseen kaikkialla\nsodan tulipalon. Luulee näkevänsä Armidan mielenhäiriössä sytyttävän\ntuleen oman palatsinsa...\" \"Preussiläiset syyttävät onnettomuuksistaan\nkeisari Aleksanterin matkaa. Muutos, joka siitä lähtien on tapahtunut\nkuningattaren mielessä, hän kun arasta ja kainosta naisesta, jonka\nharrastuspiirin on muodostanut hänen lähin ympäristönsä, on tullut\nkiihkeäksi ja sotaiseksi, on ollut äkkinäinen kumous. Hän on tahtonut\nheti saada oman rykmentin ja olla mukana sotaneuvostossa. Hän himosi\nverta. Mitä kallisarvoisin veri onkin vuotanut!...\" Melkein joka päivä\nBulletins ahdistelee kuningatarta, vuorotellen herjaten ja häväisten,\nmilloin tehden hänestä, kuten latinalainen runoilija Kleopatrasta,\njonkinlaisen fatale monstrumin (tuhoa tuottavan hirviön), ihmiskunnan\ntuholaisen, milloin pilkaten hänen mielensä rivoutta, hänen romanttisia\ntaipumuksiaan ja epäjärjestystä, jonka vallitessa Charlottenburgin\npalatsista oli löydetty valtiolliset asiakirjat sekaisin tsaarin kuvien\nkanssa kuningattaren lipaston laatikoista, korujen ja hajuvesillä\ntuoksuvien pitsien joukosta. Vielä kiihkeämmässä äänilajissa ja vielä\nsolvaavammin käsittelevät keisarillisen päämajan palveluksessa olevat\nlehdet kuningatarta. Vieläpä keisari itse puhuu joka tilaisuudessa\nkaikkien kuullen hänestä ja hänen Aleksanterin palvonnastaan\nhenkikaartin pilapuheiden maustamana. Ei koskaan Napoleon ole niin\nselvästi osoittanut Talleyrandin olleen oikeassa, kun hän sanoi: \"Mikä\nvahinko, että niin suuri mies on niin huonosti kasvatettu!\"\n\nAleksanteri ei siis ryhdy uuteen ristiretkeensä vain pelastaakseen\nEuroopan täydelliseltä tuholta, hän tahtoo lisäksi rangaista rakkaan\nArmidansa solvaajaa.\n\n\"Tulen käyttämään kaikki tarjolla olevat keinot hyvän asian\npuolustamiseen\", hän kirjoittaa Fredrik Wilhelmille. Nämä keinot\nsupistuvat 120.000 sotamieheen ja 486 kanuunaan. Kas siinä on kaikki se\napu, jonka Venäjän armeija voi tuoda niiden 14.000 miehen ja 92\nkanuunan lisäksi, jotka edustavat Preussin armeijan viimeisiä rippeitä.\nMutta Napoleonin käytettävissä sitä vastoin on jo 120.000 miestä\nVeikselin varrella, ja hän saa pian 80.000 miestä lisää.\n\nYlipäällikön valinnasta Aleksanteri epäröi; lopuksi hänen valintansa\nsattui kenraali Bennigseniin; eikä hän voinutkaan paremmin valita.\nBennigsen oli ollut mukana Pietarissa 1801 ja osoittanut harvinaista\nrohkeutta ja kylmäverisyyttä maaliskuun 23:n traagillisena yönä. Hänen\nkomentajakykynsä ansiota on epäilemättä, että tämä hurja yritys\nonnistui, ja Joseph de Maistre ei liioitellut hänen osansa ratkaisevaa\nmerkitystä antaessaan Benningsenille liikanimen \"murhaajapäällikkö\".\n\n23:na joulukuuta alkaneet vihollisuudet kehittyivät hitaasti eteenpäin\nPohjois-Puolan ja Itä-Preussin lumisilla kentillä, sumussa ja liejussa.\nPuuttui muonaa, puuttui rehua, puuttui ammuksia, puuttui sairaaloja.\nEsikunnat olivat taitamattomia, välinpitämättömiä ja riitelivät:\nvenäläiset joukot saivat jälleen kokea saman kurjuuden kuin edellisenä\nvuonna, mikä jo oli Määrissä tehnyt heidän urheutensa turhaksi.\n\nKuuden kuukauden väsyttävien ponnistusten sekä Puituskin ja Eylaun\nratkaisemattomiksi jääneiden taistelujen jälkeen nämä onnettomat joukot\nkärsivät parantumattomasi tuhoisan tappion Friedlandissa 14 p:nä\nkesäkuuta 1807 Marengon vuosipäivänä. Ne muserretaan lopullisesti.\n\nKauan odottamansa voiton huumaamana Napoleon tähdentää mainiosti\nvoittonsa neljää pääkohtaa: \"Venäjän armeija on kärsinyt vielä\nraskaamman tappion kuin vielä milloinkaan itävaltalainen armeija!...\nVenäläisten kerskailu on nolattu... Minun kotkani ovat kohotetut\nNiemenin varsille.\"\n\n27 p:nä kesäkuuta Aleksanteri ja Napoleon tapaavat toisensa Tilsitissä,\njonne vihollista takaa-ajava Ranskan armeija on pysähtynyt. He viipyvät\nsiellä 9:teen heinäkuuta. He ovat aina yhdessä näiden kolmentoista\npäivän aikana.\n\nTämän muistettavan kohtauksen työjärjestyksen näyttämökoristus,\nlavastus, näyttelijän pää- ja sivuhenkilöiden näytteleminen, kaikki\ntämän suuren näytelmän yksityiskohdat ovat jo kauan sitten saaneet\nyleisessä mielikuvituksessa kiinteän muodon. Niemenille rakennettu\nlautta; molemmat keisarit vakuuttamassa toisilleen ystävyyttään, heidän\nhymyilevät kävelynsä käsikädessä pienessä kaupunkipahasessa; heidän\nloppumattomat ratsastuksensa joen rannoilla ja läheisissä metsissä,\nsotilasparaatit; juhlalliset kunniamerkkien jaot kummankin armeijan\nurhoollisimmille; molemmat keisarilliset kaartit onnittelemassa\ntoisiaan: eläköön Idän Keisari, eläköön Lännen Keisari!... Sitten illan\ntullen molemmat hallitsijat kahdenkesken pitkissä ja salaperäisissä\nneuvotteluissa, joista erotessa kumpikin sanoo olevansa ihastunut\ntoinen toiseensa.\n\nMuutamat heidän sanoistaan ovat tulleet yhtä tunnetuiksi. Aleksanteri\nalkaa ensimmäisen keskustelun sanoilla: \"Sire, minä vihaan\nenglantilaisia yhtä paljon kuin tekin\", ja Napoleon vastaa: \"Silloin\nsaadaan kaikki järjestykseen, rauha on valmis.\" Tai tällainen tapaus:\nNapoleon saa juuri kiireellisen tiedon, että sulttaani Selim on saanut\nsurmansa janitshaarien kapinassa; Napoleon näyttää sen tsaarille,\nvirkkaen: \"Kas tässä on Kaitselmuksen päätös, joka sanoo minulle, ettei\nTurkin valtakunta enää voi elää.\" Entä sitten tällainen huudahdus,\njoka ei ollut oikein hauska Katariina Suuren pojanpojan kuulla:\n\"Konstantinopoli, Konstantinopoli!... Ei koskaan, sillä se on maailman\nvaltakunnan avain.\"\n\nNäiden kahden maailmaa keskenään jakavan valtiaan seurassa ja ikäänkuin\nheidän varjossaan liikkuu nöyrä ja anova, silloin tällöin näkyvä hahmo:\nPreussin kuningas. Häntä ei ole kutsuttu, hänen on vain sallittu tulla.\nHän ei ole saanut asuntoa muualla kuin esikaupungin myllyssä. Hänen\nkasvonsa ja käytöksensä ilmaisee samalla kertaa nöyryytystä,\nsynkkyyttä, kärsimystä ja typeryyttä. Onneton hallitsija tuntee itsensä\nnoloksi eikä Napoleonkaan häikäile antaessaan hänen sitä tuntea.\nKeisarin ensimmäisen kohtauksen aikana lautalla kuningas on paikallaan\nhevosen selässä yhtämittaa kaksi tuntia Niemenin rannalla likomärkänä\nsateessa, silmät tuijottaen kultapäärmäistä telttaa kohden, jossa hänen\nkuningaskuntansa kohtalo ratkaistaan. Turhaan hän koettaa liukua\nkeisarillisiin neuvottelupaikkoihin. Kerran kun hän on molempien\nystävyksien mukana heidän ratsastusretkellään, Napoleon tekee julmaa\npilaa, ratsastaen Aleksanterin kanssa täyttä laukkaa hänen edelleen,\nnähdäkseen hänen naurettavasti laskettavan ravia yksinään, kauaksi\ntaakse jääneenä. Vihdoin eräänä iltana hän toivoo, että Jenan ja\nFriedlandin voittaja suvaitsisi kuunnella hänen surujaan, mutta\nNapoleon laskee heti pilaa hänen vanhanaikaisesta univormustaan,\nnapeilla ja nauhoilla koristetusta husaaripuvustaan: \"kuinka te saatte\nkiinni tuollaisen määrän nappeja?\" ja siihen heidän keskustelunsa jää.\nMutta yht'äkkiä Napoleon antaa julman arvostelun: yhtä tyhmä kuin\nharjoituskersantti.\n\nMutta 20:n peninkulman [penikulma tässä kirjassa tarkoittaa aina\nRanskan penikulmaa, lieue, joka on vähän yli 4 kilometriä]\npäässä Tilsitistä, Itämeren alakuloisilla hiekkarannoilla, Memelissä,\nsaksalaisten ritarien vanhassa linnassa kuningatar Louise, sairaana,\nlaihtuneena, kärsien kaikki tuskat, mitä ihminen voi kärsiä, toivoo\nvielä, että hänen lohdutusenkelinsä kykenee puolustamaan Preussin ja\nHohenzollernien asiaa säälittömän voittajan edessä. \"Oi, älkää jättäkö\nmeitä\", hän kirjoittaa Aleksanterille. \"Mitä tulee ilman teitä\nkuninkaasta ja minun lapsistani. Minulle on yhdentekevää, menehdynkö\nminä, kun vain kuningas ja lasteni tulevaisuus on pelastettu. Olisin\ntoivoton, jos te ette olisi meidän kohtaloidemme ratkaisija.\"\n\nSill'aikaa kuin Aleksanteri ja Napoleon liikkuvat majesteetillisesti\netunäyttämöllä, Beneventon ruhtinas, ruhtinaat Lobanov ja Kurakin\ntyöskentelevät kulissien välissä yötä päivää pöytäkirjoja laatien.\nHeidän välillään ei ole mitään kiistaa eikä keskusteluja, Talleyrand\nsanelee yksinkertaisesti venäläisille virkaveljilleen herransa käskyt.\nSillä sopimus, joka allekirjoitetaan 7:nä heinäkuuta, ei sisällä muuta\nkuin Ranskan keisarikunnan muodostamisen Napoleonin käsityksen\nmukaisesti.\n\nJa Euroopan uusi aluejärjestely sellaisena kuin koko Venäjän keisari\nsen hyväksyy ja vahvistaa, on tällainen:\n\nPreussi menettää surkeasti supistettuna ja silvottuna suurimman osan\npuolalaista aluettaan ja kaikki maansa Elben länsipuolella ja puolet\nväestöstänsä. Preussin Puola muodostaa tämän jälkeen Varsovan\nsuurherttuakunnan, jota tulee hallitsemaan Ranskan kuuliainen\npalvelija Saksin kuningas. Tsaari suostuu lisäksi tunnustamaan\nReinin konfederatsionin, Hollannin, Napolin ja Westfalin\nvasallikuningaskunnat. Hän alistaa siten Napoleonin valtaan kaksi\nkolmannesta Eurooppaa. Lopuksi hän liittyy Napoleoniin Englantia\nvastaan ja lupaa noudattaa mannermaasulkua. Tämä on näin ollen\nedellisten liittokuntien nurinpano ja hylkääminen: Ranska sitoo\nEuroopan liittoon Englantia vastaan. Joka siihen ei suostu, saa kokea\nNapoleonin koston. Niin kävi Ruotsin. Se kadotti Suomen, jonka Napoleon\nlupasi Aleksanterille.\n\nOlisi luullut, että Aleksanteri näiden tavattomien etujen hinnaksi\nolisi saanut huomattavia korvikkeita Idässä. Mutta ei mitään. Heti\nneuvottelujen alussa hänen täytyi peloittavan vastapuolensa hyväksi\nluopua Bocche di Cattarosta ja Korfusta, noista venäläisen vallanhimon\netuvartiopaikoista Balkanin niemimaan sivustalla. Napoleonin mielestä\nVenäjällä ei ole enää mitään tekemistä Välimerellä, jonka täytyy kuulua\nRanskalle, sillä hän luulee pian voivansa karkoittaa sieltä myös\nSuur-Britannian laivastot. Aleksanterin vallanhimon täytyy siis\nkeskittyä ainoastaan Turkkiin. Väliin, minkä hän vaatii, on kiinnitys\nOttomanin valtakunnan jakoon, Bosporiin ja Konstantinopolin\nympäristöön. Napoleon ei suostu siihenkään. Hän pitää Venäjän kurissa\nIdän kautta; hän tietää hyvin, että muualta hän ei pääse kiristämään\nVenäjää. Vasta sitten kun Venäjä on tuottanut täyden tyydytyksen\nNapoleonille hänen kaksintaistelussaan Englannin kanssa, sitten kun\nranskalais-venäläinen liitto on nujertanut maahan brittiläisen\nleijonan, vasta sitten otetaan käsiteltäväksi ne suuret kysymykset,\njotka Turkin valtakunnan hajoaminen toisi mukanaan. Mitä tulee siihen,\nettä oikeauskoinen risti ja Moskovan kotka näyttäytyisivät Bysantin\nyläpuolella, niin ei milloinkaan! \"Konstantinopolihan on maailman\nvalta, koko maailman vallan avain.\"\n\nNäistä kaikista kauniista diplomaattisista sopimuksista, joiden\nkestämättömyys varmaan monta kertaa hymyilytti Talleyrandia, eivät\nlähinnä seuraavat tapaukset jättäneet montakaan näkyvää jälkeä. Mutta\nse, mikä Tilsitin kohtauksessa on niin tavattoman mielenkiintoista\nhistorioitsijalle ja psykologille, on noiden kahden keisarin\npersoonalliset kosketukset. Kumpainenkin paljastaa niissä syvimmän\nluontonsa mitä mielenkiintoisimmalta näkökannalta.\n\nOnko Napoleon käsittänyt Aleksanterin? Ei, mutta vaistonsa avulla hän\non näytellyt ihmeteltävästi.\n\nKeskusteltuaan ensimmäistä kertaa tsaarin kanssa Niemenin\nkoristeellisessa ympäristössä hän kirjoittaa keisarinna Joséphinelle:\n\"Ystäväni olen juuri nähnyt Aleksanterin; olen hyvin tyytyväinen\nhäneen; hän on sangen kaunis, hyvä ja nuori keisari; hän on älykkäämpi\nkuin yleensä luullaan.\" Napoleonin mielestä hän on sympaattinen,\nälykäs, vakava, hyvä nuorukainen, jonka kauniit kosteat silmät, pehmeä\nääni ja naiiviset puheet vaikuttavat vilpittömiltä. Olisiko Napoleon\nsiis vihdoin huomannut tämän kolmenkymmenvuotiaan hallitsijan, joka\ntodellisuudessa oli kolmekymmentäkahdeksan vuotta vanha, siksi suureksi\nliittolaiseksi, jollaista hän niin tarvitsi nujertaakseen Englannin ja\nmäärätäkseen maailman uudet kohtalot?\n\nOn varmaa, että hän luulee saaneensa Venäjän itsevaltiaan lujan ja\nuskollisen ystävyyden. Mutta siinä hän pahasti erehtyy. Hänellä on\nliian selvä ja liian suoraviivainen, liian latinalainen järki. Hän oli\nliiaksi huumaantunut Corneillen sankareista ja heidän loogillisista\npuheistaan, tunkeutuakseen tämän Romanovin impulsiiviseen ja\nmonimutkaiseen, aaltoilevaan ja monisärmäiseen sieluun, jollaista,\nvoisi sanoa, ei Shakespearen, Tolstoin tai Dostojevskin luova nero ole\nkeksinyt kuvata. Korkeintaan voi otaksua, että hän on hetkeksi\nhuomannut jotakin kummallisen erikoista, hämärää -- määräämätöntä tässä\nviehättävässä ystävässään, jotakin, joka ei viivähdä hänessä kauan.\nSillä hän sanoo vähän myöhemmin Metternichille. \"On vaikeaa olla\nälykkäämpi kuin keisari Aleksanteri, mutta minun mielestäni häneltä\npuuttuu jotakin pientä, vaikka minun on mahdoton keksiä mitä.\"\n\nKumpiko on ehdottanut Tilsitin kohtauksen, Napoleonko vai Aleksanteri?\nFriedlandin voittaja varmaan on sitä halunnut, sillä vuoden kestänyt\nääretön ponnistus ei ollut vienyt päätökseen; sillä Ranskan yleinen\nmielipide alkoi jo napista, kyllästyneenä tähän seikkailuun, joka\nnäytti ikuistuvan Euroopan äärimmillä rajaseuduilla, ja lopuksi\nItävalta arveli tilaisuuden tulleen koetella jälleen aseonnea. Napoleon\nsiis tarvitsi rauhaa.\n\nTappiostaan huolimatta Aleksanteri oli vapaampi jatkamaan sotaa. Hänen\narmeijansa saattoi paeta turvaan Niemenin taakse, tarpeen tullen\nperääntyä Väinäjoelle asti, missä sen tuskin tarvitsisi pelätä\ntakaa-ajoa ja missä se saattaisi rauhassa järjestyä uudelleen. Tämä oli\nBennigsenin suunnitelma, loppumaton perääntyminen valtakunnan\nrajattomiin sisäosiin. Suunnitelma, joka oli pelastava Venäjän 1812.\nMutta Aleksanteri ei ollut oikea mies tekemään näitä suuria,\nsankarillisia päätöksiä; se huomataan viisi vuotta myöhemmin. Sitä\npaitsi itse hänen esikunnassaan muodostui ryhmäkuntia, jotka vaativat\nrauhaa millä hinnalla hyvänsä. Ja vihdoin hänen veljensä suuriruhtinas\nKonstantin, kiihkeänä kuten aina, uskalsi hänelle sanoa, että jälleen\nkuiskailtiin pahaaennustavasta uhkauksesta, joka niin monta kertaa jo\noli murtanut Aleksanterin hermot: keisarin olisi paras muistaa, miten\nhänen isänsä kuoli. Hän oli sentähden pyytämällä pyytänyt Napoleonilta\naselepoa, mikä oli samaa kuin suoranaisen rauhantarjouksen verhottu\nalkusoitto.\n\nRuhtinas Lobanovin, joka oli lähetetty Tilsitiin välirauhasta\nneuvottelemaan, otti Napoleon sydämellisesti vastaan. Lausuttuaan\nensinnä muutamia mitä mairittelevimpia sanoja tsaarista Napoleon\nehdotti, että hän tapaisi Aleksanterin solmiakseen rauhan ja vieläpä\nliitonkin. Sitten levittäen Veikselin kartan ruhtinaan eteen hän\nyht'äkkiä sanoi: \"katsokaapa, missä meidän valtakuntiemme rajan tulee\nkäydä. Veikselin toisella puolella tulee teidän valtiaanne hallita,\ntoisella puolen olen minä\".\n\nSellainen ehdotus sytyttää Aleksanterin liikaherkän mielikuvituksen\nliekkiin. Hän unohtaa heti paikalla juhlalliset moneen kertaan Fredrik\nWilhelmille toistetut lupaukset, rajattoman kiintymyksensä\nHohenzollernien ja Romanovien väliseen rikkumattomaan liittoon,\nperiaatteeseen, lujan tahtonsa vapauttaa Preussi, Saksa, Eurooppa ja\ntyöntää ranskalaiset Reinin taakse.\n\nUudessa innostuksessaan hän kirjoittaa Lobanoville: \"Te saatte ilmaista\nkeisari Napoleonille, kuinka mielelläni minä suostun kaikkeen siihen,\nminkä hän teidän välityksellänne on käskenyt sanoa minulle ja miten\nminä haluan, että kiinteä liitto meidän molempien kansaimme välillä\nparantaisi entiset kivut. Te saatte sanoa hänelle minun ihastuksella ja\nhartaasti toivovan, että minun lempijärjestelmäni, jonka minä jo kauan\nolen halunnut nähdä toteutettuna, vihdoin tulisi nykyisen asiaintilan\nsijalle.\" Lukiessaan läpi viimeisen lauseen Aleksanteri epäilemättä\nhuomaa, että hän on mennyt liian pitkälle äsken kääntyneen lahkolaisen\ninnossa, sillä hän pyyhkii sen pois ja panee sijalle vähän tyynemmältä\nkuuluvat sanat: \"Sanokaa hänelle, että tällainen unioni Ranskan ja\nVenäjän välillä on alati ollut minun haluni kohteena ja että\nvakaumukseni mukaan se yksin voi taata maapallon onnen ja rauhan. Aivan\nuuden järjestelmän täytyy tulla sen sijalle, joka tähän asti on ollut\nvallalla, ja olen mielissäni, että keisari Napoleon ja minä tulemme\nhelposti ymmärtämään toisemme, koska me neuvottelemme ilman välittäjiä.\nKestävä rauha voidaan solmia meidän kesken muutamassa päivässä.\"\n\nMolemmat hallitsijat sopivat kaikesta keskenänsä yksin, kahteen mieheen\nhe järjestävät kaikki, olematta kiinnostuneina muusta kuin omasta\nitsestään, vapaasti vuodattaen toisilleen sielujensa ylitsevuotavat\ntunteet. He ovat omat sihteerinsä, ilman ministereitä ja todistajia.\nAleksanteri, joka on hurmaantunut Napoleoniin, ei vähemmin hurmaa tätä.\nSillä hänellä on mitä suurimmassa määrässä taito päästä osalliseksi\ntoisen luottamuksesta. Hän kykenee ainutlaatuisella tavalla\nsekoittamaan toisiinsa avomielisyyden ja teeskentelyn, viekkauden ja\nhymyilyn, jalouden hymyn ja taipuisuuden.\n\n29:nä kesäkuuta Aleksanteri kirjoittaa kahdeksantoistavuotiaalle\nkauniille sisarelleen Katariinalle, läheiselle ystävälleen, liiankin\nläheiselle ja kaikkien hänen ajatustensa uskotulle: \"Jumala on\npelastanut meidät. Uhrien sijasta meillä on taistelusta lähtiessämme\njonkinlainen voittokin. Mutta mitä sanot kaikista näistä tapauksista?\nMinä viettämässä päiväkausia Bonaparten kanssa, ollen tuntikausia\nkahden kesken hänen seurassaan. Kysyn sinulta: eikö tämä kaikki tunnu\nunennäöltä?...\"\n\nTällä viimeisellä sanalla hän paljastaa itsensä meille kokonaan. Hän\nelää unennäössä, romanttisessa ja teatterimaisessa mielikuvassa, hän\nnäyttelee osaa, hän on oman mielikuvituksensa vapaaehtoinen ja enemmän\ntai vähemmän tietoinen narri. Näyttelijänä hän liikuttuu ja ihastuu\nomasta persoonallisuudestaan, puheistaan, vastauksistaan,\naikomuksistaan, asenteistaan, eleistään. Hän saattaisi sanoa runoilijan\nmukana:\n\n    \"Minä siis elävänä kuljen tähtikirkkaassa unennäössäni!\"\n\nTämähän on psykiatreille hyvin tuttu ilmiö: mielikuvituksellinen\nitsesuggestioni, koko olennon pyrkimys luomaan itsellensä viehättäviä\nillusioneja, joissa turhamaisuus vapaasti kehittyy ja joissa näyttämön\nvalaistus muuttaa ja tekee utuisiksi esineiden ääriviivat. Tarvitaan\nvain ulkoapäin tullut tenho, suotuisa tilaisuus, jotta tämä kuvasto\nnousee aivoihin. Friedlandin tappion syvästi masentamaan Aleksanteriin\nvaikuttaa kaksi hänen voittajansa lausumaa sanaa ja saa hänessä aikaan\nvaltavan nousun ja aivan kuin sähköiskun: \"Veikselin täytyy tämän\njälkeen olla meidän valtakuntiemme rajana. Kun me marssimme yhdessä, me\nolemme maailman herrat.\" Hänen sielunsa toimii tämän jälkeen\nmääräämättömillä taivaanrannoilla, kaukaisissa häipyvissä\nhaaveellisissa näköpiireissä. Ja näin luovutettuaan koko Euroopan\nNapoleonille hän pitää itseään tyydytettynä saatuaan muutamia\nepämääräisiä lupauksia Itään nähden.\n\nKun ajattelee, mitä samanlaisissa olosuhteissa joku niistä suurista\nrealisteista, joku noista kylmistä ja terävänäköisistä hengistä,\nsellaisista kuin Richelieu, Cromwell, Fredrik II, William Pitt, Cavour,\nBismarck olisi tehnyt, voi varmaan sanoa, että ei ainoakaan heistä\nolisi allekirjoittanut Tilsitin utukuvia.\n\nMutta eikö Aleksanteri kuningatar Louisen kauniita silmiä varten ole\nsaanut edes jonkinlaisia tuloksia Preussin hyväksi? Ei.\n\nKuitenkaan hänen omatuntonsa, joka on niin kekseliäs asianhaarain\nmukaan, ei moiti häntä ensinkään. Ensimmäisen, lautalla tapahtuneen\nkeskustelunsa jälkeen hän arveli olevansa kykenemätön pelastamaan\nPreussin monarkiaa. \"Olen tehnyt kaikki\", kirjoittaa hän Fredrik\nWilhelmille, \"kaiken, mikä oli inhimillisesti mahdollista... Minusta on\njulmaa menettää se toivokin, että olisin teille niin hyödyllinen kuin\nsydämeni olisi sitä halunnut.\"\n\nTosin lopullinen sopimus ilmaisee, että jos ranskalaisten keisari,\notettuaan Fredrik Wilhelmiltä puolet hänen maitaan, suostuu sentään\njättämään hänelle vanhan Preussin, Pommerin, Schlesian, Brandenburgin,\nniin tämä tapahtuu \"huomaavaisuudesta hänen majesteettiansa Venäjän\nkeisaria kohtaan\". Ja Napoleon itse kaksi päivää ennen lähtöänsä puhuu\nPreussin valtuutetulle, kreivi Goltzille tähän tapaan: \"Suoritettuani\nasiani keisari Aleksanterin kanssa minulla ei ole edes aikomusta\nneuvotella Preussin kanssa. Teidän kuninkaanne saa kaikesta kiittää\nkeisari Aleksanterin ritarillista kiintymystä häneen. Ilman häntä\nkuninkaallinen hallitsijasuku olisi menettänyt valtaistuimensa, ja minä\nolisin lahjoittanut Preussin veljelleni Jérômelle. Näin ollen teidän\nhallitsijanne täytyy ottaa suosionosoituksena minun puoleltani se, että\njätän vielä jotakin hänen omaksensa.\"\n\nVähentämättä näiden mielenosoituksellisten selitysten arvoa saattaa\nsanoa, että ne ehkä eivät riitä todistamaan, että tsaari lukemattomissa\nneuvotteluissaan Napoleonin kanssa on tehnyt kaiken, mikä oli\ninhimillisesti mahdollista taivuttaakseen hirviön suosiolliseksi\nystävilleen.\n\nViimeisinä päivinä surun murtama kuningas oli niin itkettyneen ja\nsurkean näköinen, että eräs hänen neuvonantajistaan, vanha marsalkka\nKalckreuth, Danzigin sankarillinen puolustaja, kehoitti kutsumaan\nkuningattaren Tilsitiin: hän yksin, arveli hän, voisi vielä pelastaa\ntilanteen. Hän kohottaisi puolisonsa mieltä ja hän muistuttaisi\ntsaarille Potsdamin valat. Ja vihdoin hän tulisi avuksi Napoleonin\nkanssa puhuttaessa ja hänen hurmaava olentonsa, se viehätyksen\nmagnetismi, jota ei vielä kukaan ollut voinut vastustaa, vaikuttaisi\nehkä leppymättömään voittajaan.\n\nKun hän Memelissä sai kirjeen, jolla Fredrik Wilhelm rukoili häntä\ntulemaan avuksi, kuningatar kalpeni, horjui ja puhkesi kyyneliin.\nHenkilöt, jotka olivat läsnä, luulivat, että hän oli saanut tiedon\nuudesta tuhosta.\n\nBonaparte herätti todella hänessä sellaista kauhua, että pelkkä ajatus\ntämän miehen näkemisestä ja keskustelusta hänen kanssaan ja anovana\nesiintymisestä hänen edessään järkytti häntä sielun syvyyksiä myöten.\nHän lähti siis Tilsitiin hirveässä mielentilassa, aivan kuin hän olisi\nlähtenyt uhrattavaksi, mutta hän toisti itselleen, että sovitusuhri oli\nvälttämätön hänen kuningaskuntansa pelastukseksi ja että oli oikein ja\nkohtuullista, että hän joutuisi täksi uhriksi.\n\nHeinäkuun 6:na juuri kun hän oli saapunut matalaan majaan, missä hänen\npuolisonsa asui, Napoleon käski yht'äkkiä ilmoittamaan itsensä hänelle.\nLausuttuaan muutamia yksinkertaisen kohteliaisuuden sanoja kuningatar\nsanoi suoraan, että hänen matkansa tarkoituksena oli saada Preussille\nhyväksyttävät rauhanehdot.\n\n-- Kuinka? sanoi Napoleon hänelle -- olettehan te uskaltanut julistaa\nminulle sodan.\n\nKuningatar vastasi arvokkaasti:\n\n-- Sire, Suuren Fredrikin kunnia ja maine on meidät pettänyt. Se oli\nniin loistava, että tämä erehdys oli meille tosiaankin sallittu.\n\n[Talleyrand, joka oli läsnä keskustelussa, on muistelmissaan\nkirjoittanut: tämä sana gloire, maine ja kunnia, niin hyvin tähän\npaikkaan sovitettuna ja Tilsitissä keisari Napoleonin salongissa,\ntuntui minusta suurenmoiselta. Minä toistin aika usein tätä\nkuningattaren kaunista vastausta, kunnes keisari eräänä päivänä sanoi\nminulle: \"Minä en tiedä, miksi te pidätte tätä Preussin kuningattaren\nsanaa niin kauniina. Voisitte yhtä hyvin puhua jostakin muusta\nasiasta.\"]\n\nSilloin kuningatar pyysi, että Magdeburg ja Westfal jäisivät\nPreussille.\n\n-- Te vaaditte paljon, vastasi Napoleon, mutta minä lupaan ajatella\nasiaa.\n\nSen jälkeen Napoleon tahtoen kääntää keskustelun toiselle suunnalle\nlausui kuningattarelle kohteliaisuuksia hänen aistikkaasta puvustaan ja\nkävi niin rohkeaksi, että hän koetti sormellaan hänen pukunsa\nsilkkikangasta.\n\n-- Mitä kangasta tämä on, madame? Onko se kreppiä vai italialaista\nharsokangasta?\n\nKuningatar keskeyttää Napoleonin tehden ylhäisen eleen:\n\n-- Sire, puhummeko me joutavuuksista näin vakavalla hetkellä?\n\nKyynelet nousivat kuningattaren silmiin... Tälläkin kertaa Napoleon\nolisi voinut huomata, että salonkikohteliaisuudet ja rupattelu eivät\nolleet hänen alaansa.\n\nNapoleonilla oli kuitenkin jokseenkin edullinen käsitys siitä naisesta,\njosta hän hiljakkoin vielä oli laskenut pilaa antaen hänelle Kleopatran\ntai Bradamanten hullunkuriset piirteet. Myöhemmin hän sanoi:\n\"Kuningatar Louise on hyväpäinen nainen, älykäs ja ryhdikäs. Hän on\nsata kertaa korkeammalla kuin hänen miehensä, jota hän ei voi rakastaa\neikä kunnioittaa. Keisari Aleksanteri pani 1805 hänen päänsä\npyörälle... Uskon, että Aleksanterilla ei ollut enempää kuin hellä\nrakkaus häneen kaikessa säädyllisyydessä ja kunniallisuudessa...\"\n\nKello 7 illalla kuningatar on keisarillisilla päivällisillä emäntänä.\nHän on juuri saanut kuninkaalta tietää, että tämän on täytynyt\nallekirjoittaa kauheat ehdot ja että \"kuolemantuomio on julistettu\".\n\nLouisella on Napoleon oikealla ja keisari vasemmalla puolellaan. Hyvin\nkamuina, yllään purppuran ja kullanhohteinen puku, päässä korkea\nturbaani, hän näyttelee urhoollisesti nimiosaansa loppuun asti\npaljastamatta hirveitä ajatuksia, jotka raatelevat hänen sydäntään.\n\nHänen oikeanpuolinen naapurinsa, hirviö, vallankumouksen poika, näyttää\nhänestä vielä ilkeämmältä ja inhottavammalta kuin hän oli kuvitellut.\nRuumiillisestikin hän on kuningattaren mielestä alhaisen ruma, kasvot\novat kokoonlitistyneet, kellahtavat, pöhöttyneet, vatsa on riippuva,\nsääret liian lyhyet, katse on kova ja tuijottava, \"Kohtalon\nolennoituma\". Ja kuinka moukkamainen on hänen käytöksensä, hänen\neleensä ja hänen puhuttelutapansa. Yht'äkkiä Napoleon alkaa laskea\nleikkiä:\n\n-- Miksi teillä oikeastaan on päässä turbaani. Ette kai sillä tahdo\nmiellyttää Aleksanteria, koska hän on sodassa turkkilaisia vastaan?\n\nMamelukki Rustan sattui juuri seisomaan palvelevassa asennossa heidän\ntakanaan.\n\n-- Ei, vastaa kuningatar väkinäisesti hymyillen -- minä pidän sitä\nmiellyttääkseni teidän mamelukkianne.\n\nVasemmalla hänen ystävänsä Aleksanteri, jolla vielä hiljan hänen\nsilmissään oli päänsä ympärillä niin harvinaisten hyveiden sädekehä, ei\ntiedä, mitä sanoa kuningattarelle. Louisen täytyy kuitenkin myöntää,\nettä Aleksanteri on hurmaavampi kuin koskaan ennen. Hänen vartalonsa on\nniin solakka ja sulava kauniissa Preobrazhenskin kaartin univormussa,\nääni on hyväilevä, hipiä puhdas, silmät ovat kirkkaat ja haaveksivat,\nhänen käytöksensä on yhtä hienostunut kuin hänen kohteliaisuudessaan ja\nleikillisyydessään luonteva puhetapansakin... Mitähän kuningatar on\nsanova hänelle heidän joutuessaan hetkeksi kahden kesken? Kaikissa\nmoitteissa, joita kuningattarella on oikeus hänelle syytää, kuulunee\nvain sanat: \"Te olette julmasti pettänyt minut.\"\n\nKun Napoleon näiden kiduttavien päivällisten jälkeen, kuningattaren\nastuessa Napoleonin vaunuja kohden, pyytää hänen vastaanottamaan\nruusun, jonka hän juuri on kuningatarta varten poiminut, Louise epäröi\nhetken, mutta voittaen itsensä sanoo hiljaa:\n\n-- Jos ainakin Magdeburg seuraa.\n\n-- Pyydän huomauttaa Teidän Majesteetillenne, että minä tarjoan ja te\notatte vastaan.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\nLiitto Friedlandin voittajan kanssa suututtaa Venäjän yleistä\nmielipidettä; \"Tilsitin kirottu petos!...\" Leskikeisarinna Maria\nFeodorovna kiihottaa jälleen paheksuvaa ja vihamielistä liikettä\npoikansa politiikkaa vastaan. Salonkien nurkkakunnat; hälyttäviä\nhuhuja: \"Aasialainen parannuskeino.\" Kenraali Savaryn lähettäminen\nPietariin; kummallinen valinta; \"Enghienin herttuan teloittaja.\"\nAleksanteri tuhlaa häneen suosionosoituksia. Salongit panevat Savaryn\nkaranteeniin. Yhden minuutin audienssi leskikeisarinnan luona. --\nAleksanteri on saanut takaisin täyden mielenvapauden Napoleoniin\nnähden; Tilsitin kangastuskuva ei enää vaikuta häneen. -- Kenraali de\nCaulaincourtin, Ranskan suurlähettilään tulo. Tahtoen näyttää\nhaluavansa päästä näkemään Venäjän itsevaltiasta hän ei keksi parempaa\nkeinoa kuin lähettää keisarille salaisen kirjeen vapautuakseen\npersoonallisesta vastuusta Enghienin herttuan teloitukseen; Liitto\ntoimii kierosti ensimmäisestä päivästä alkaen. -- Idän kysymys ja\nhyökkäys Intiaan. Napoleonin monimielinen peli. Aleksanteri huomaa\npaulan; Machiavellismia ja kaksimielisyyttä. -- Baylenin ja Cintran\nantautuminen vahvistaa tsaarissa luuloa, että Napoleon ei ole\nvoittamaton. Itävallan varustautuminen; Caulaincourt todistaa\nAleksanterin olevan uskollisemman kuin koskaan ennen Tilsitin\nsopimukselle. -- Erfurtin kohtaus. Leskikeisarinna pyytää hartaasti\npoikaansa jäämään sieltä pois. Ensimmäisen kerran Aleksanteri paljastaa\näidilleen suuren Napoleonia vastaan tähdätyn suunnitelmansa.\nProfeetallinen kirje.\n\n\nHeinäkuun 16:na 1807 Aleksanteri palaa Pietariin. Hänet otetaan siellä\nyhtä huonosti vastaan kuin hänen Austerlitzista palatessaankin.\n\nKaikissa yhteiskuntapiireissä napistaan Friedlandissa lyötyä vastaan,\njoka sen lisäksi että söi sanansa on \"heittäytynyt voittajan jalkain\njuureen ja veljeillyt hänen kanssaan\". Ei koskaan vielä, sanotaan,\nVenäjä, pyhä oikeauskoinen Venäjä, Pietari Suuren ja Katariina Suuren\nVenäjä, ole saanut kokea sellaista alennusta.\n\nIlkeän sattuman johdosta Venäjän papisto, joka ei ole saanut mitään\nperuutuskäskyä Pyhältä Synodilta, julistaa yhä samaa teesiä, joka\nmäärättiin sen julistettavaksi ennen sotaa, ja sinkoaa joka sunnuntaina\nkirouksen Napoleonia, tätä maailmanhäiritsijää, uskonluopiota,\nkristillisen uskonnon vihollista ja muhamettilaisten ja juutalaisten\npuolustajaa vastaan...\n\nMutta enimmän rohkaisee suuttumuksen ja vihan puuskaa kirottua Tilsitin\npetosta vastaan se seikka, että tätä suuttumusta ei missään ilmaista\nniin vapaasti kuin leskikeisarinnan salongeissa. Hänen kaunis\nresidenssinsä Pavlovskissa, jossa hän hiukan teatterimaisessa\nkomeudessa ylläpitää entisen hovin perinteitä ja koko etikettiä, on\nsiten tullut vastustuksen tyyssijaksi.\n\nNuori tsaaritar Elisabet Aleksejevna, jota Aleksanteri yhä pettää eikä\nsuinkaan vähän, sillä hän tuhlaa enemmän kuin milloinkaan palvontaansa\nkauniille rouva Naryshkinalle, on suutuksissaan anopilleen, jonka\nläsnäollessa uskalletaan lausua mitä suurimpia hävyttömyyksiä\nAleksanteria vastaan, ja hän kirjoittaa äidilleen, Badenin\nmaakreivittärelle:\n\n\"Rajattomassa itserakkaudessaan, joka hänet saattaa kehittelemään\nyleistä mielipidettä, keisarinna Maria antaa tyytymättömyyden\nesimerkin, puhuen peittelemättä poikansa politiikkaa vastaan, häväisten\nkaikkia niitä, joilla on ollut osuutensa sodan lopputapausten kulussa,\nkuten esimerkiksi ruhtinas Lobanovia, jonka nimi toistuu kaikissa\nlehdissä... Niinpä keisaritar, jonka äitinä tulisi puolustaa poikaansa,\non nyt ikäänkuin kapinan lietsoja; kaikki tyytymättömät liittyvät nyt\nhänen ympärilleen ja kohottavat häntä pilviin asti. Milloinkaan ei\nhänen hovipiirinsä ole ollut näin suuri eikä milloinkaan hän ole\nvetänyt Pavlovskiin niin paljon väkeä kuin tänä vuonna. Tämä suututtaa\nminua sanomattomasti. Onko hänen asiansa juuri tällä hetkellä, jolloin\nhän hyvin tietää, miten pitkälle yleisö on katkeroitunut keisaria\nvastaan, houkutella luokseen ja imarrella pahimpia huutajia... Minusta\nnäyttää kuin tämä hyvä keisari, joka on paras kaikista perheensä\njäsenistä, nyt olisi omaistensa myymä ja pettämä. Mitä enemmän häntä\nsorretaan, sitä enemmän minun mieltäni liikuttaa keisarin asema, niin\nettä ehkä joudun puolueelliseksi niitä vastaan, jotka eivät häntä\nsäästä...\"\n\nTämä paheksumisen ja vihamielisyyden liike kehittyy pian\narveluttavaksi. Ylhäisten nurkkakuntien salainen peli alkaa muistuttaa\nsalaliiton vehkeitä. Siellä täällä kuuluu kumouksellista puhetta.\nTuntuu siltä kuin varjossa punottaisiin palatsivallankumousta, kuten\n1762 tai 1801, ja hiljaa kuiskaillaan jälleen pahaa ennustavaa\nkertosäettä: \"Keisari muistakoon, miten hänen isänsä kuoli.\" Nurkuva\ntyytymättömyys ulottuu syvälle, levottomuus on yleinen. \"Monen mielestä\ntästä uhkaavasta tilanteesta ei päästä muuten kuin _aasialaisella\nparannuskeinolla_\", kirjoittaa Sardinian ministeri Joseph de Maistre.\n\nVaikka Aleksanteri onkin syvästi pahoillaan huomatessaan olevansa\nväärinymmärretty ja ankarasti arvosteltu, hän kuitenkin säilyttää,\nainakin ulkonaisesti, täydellisen hilpeytensä, johon hän saa joka päivä\nuutta voimaa rouva Naryshkinin sylissä. Hän ei epäile, että hänen\npahimmat vihollisensa tulevat peittämään hänet kukkiin, kunhan hän\nvihdoin saa ilmaista politiikkansa salaisuudet ja saavuttaa niistä\nodottamansa kunniakkaat voitot. Sillä hän elää vielä Tilsitin hurmion\nja harhanäön vaikutuksen alaisena, hän on yhä vielä tenhoajan lumoissa.\nÄlykkäänä ja terävänä huomioitsijana Elisabet kirjoittaa äidilleen:\n\"Bonaparte näyttää minusta hillittömältä viettelijältä, joka hyvällä\ntai väkipakolla saa kaikki kaunottaret tulemaan syliinsä. Venäjä,\nhyveellisimpänä, on puolustautunut kauan, mutta Venäjäkin on jo astunut\nharha-askeleen niinkuin muutkin. Ja se on altistunut enemmän vieteltynä\nkuin voitettuna. Sen edustajassa, keisarissa, on viettelijäänsä\nsalainen vetovoima, joka tunkee kaikkialle. Tahtoisinpa tietää, mikä se\ntenhovoima on, jota Bonaparte käyttää muuttaakseen mielipiteet niin\näkkiä ja niin perinjuurin.\"\n\nNapoleon tahtoi jo nyt, ennenkuin pitkiä muodollisuuksia vaativa,\nsäännöllisten diplomaattisten suhteiden järjestely saattoi toteutua,\nkäyttää Pietarissa epävirallista edustajaa, joka pitäisi yllä hänen\nystävyyssuhdettaan Aleksanteriin ja tiedoittaisi hänelle Venäjän\nseurapiirien mielialat. Mutta, kumma kyllä, tähän arkaluontoiseen\ntehtävään hän valitsi kenraali Savaryn, joka oli vähemmän tunnettu\nsotilaallisista aikaansaannoksistaan taistelukentällä kuin\npoliisitaidostaan. Yleisesti tunnettuahan on, että hän komensi\nvaliosantarmikuntaa 1804 ja että hän näytteli aktiivista, ehkäpä\nratkaisevaakin osaa Enghienin herttuan mestauksessa.\n\nAleksanteri ei kitsastele osoittaessaan hänelle rakastettavuutta,\nsuopeutta ja liehittelyä. Ja yhtä mittaa hän johdattaa hänen mieleensä\nTilsitin ihanat päivät: \"Keisari Napoleon osoitti minulle sellaista\nystävyyttä, etten sitä milloinkaan unohda. Jota enemmän sitä ajattelen,\nsitä onnellisempi olen siitä, että olen hänet nähnyt. Mikä harvinainen\nmies!\"\n\nSen sijaan keisarillisen palatsin ulkopuolella Savary ei tapaa ketään\npuhuteltavaa. Kaikki ovet pysyvät häneltä suljettuina. Kukaan ei ole\nnäkevinhän häntä. Kukaan ei lähetä hänelle kutsuja eikä vastaa hänen\nkäyntikorttiinsa lähettämällä omansa. Hovijuhlissa, ulkona kävelyllä\nhän saattaa huomata kaikkien epäkohteliaasti tuijottavan häntä.\nPahansuopuuden ja paheksumisen ilmapiiri seuraa häntä kaikkialla. Hän\non kerta kaikkiaan venäläisen yhteiskunnan silmissä Enghienin herttuan\nteloittaja, mies, joka on ollut mukana Ettenheimin ja Vincennesin\nmurhenäytelmässä, mies, joka on sanellut sotilastuomareille heidän\ninhottavan tuomionsa, joka on komentanut teloitusplutoonaa ja joka\nkaiken lopuksi, jouduttaakseen kaiken valmiiksi yön aikana, on antanut\nedeltäpäin kaivaa uhrinsa haudan! Onpa siinä suuttumuksen aihetta.\nMutta miksei samoin suhtauduta Paavali I:n murhaajiin, jotka\nvastaanotetaan ja joita juhlitaan korkeimman aatelin salongeissa ja\nvieläpä tsaarin välittömässä ympäristössä?\n\nMuutamia päiviä tulonsa jälkeen Savary pyrkii audienssiin pelottavan\nMaria Feodorovnan luo. Kuu hänellä ei ole lähettilään arvonimeä, kun\nhän on vain puolivirallinen lähetti, ei keisarinna ole häntä\ntuntevinaan. Sitten hän kuitenkin, malttaen mielensä, suvaitsee ottaa\nhänet vastaan. Mutta mikä murhaava kohtelu kenraalille: heinäkuun 30:nä\nhän kirjoittaa Pariisiin: \"Minut esiteltiin leskikeisarinnalle\nTaurilaisessa palatsissa. Vastaanotto oli kylmä ja kesti tuskin\nminuutin.\"\n\nSaadakseen Savaryn unohtamaan monet vastoinkäymiset, epäkohteliaisuudet\nja loukkaukset Aleksanteri vähän väliä osoittaa hänelle imartelevaa\nhuomaavaisuutta. Vieläpä hän nimenomaan velvoittaa muutamat salongit\navaamaan ovensa Ranskan edustajalle. Mutta kas tässä kaikki, mitä\nkenraali sieltä saa diplomaattista tiedoittamista varten: \"Olen\nhuomannut kaikkialla, että poliittisissa asioissa ollaan hämmästyttävän\nvaiteliaita. Kukaan ei uskalla puhua Tilsitistä, eikä rauhasta, eikä\nRanskasta, eikä keisari Napoleonista.\"\n\nMutta heti Savaryn poistuttua kaikki kielenkannat irtautuvat ja\nrohjetaan lausua mitä ankarinta moitetta hallitsijan sokeudesta ja\npelkuruudesta. Elisabet Aleksejevna kirjoittaa äidilleen: \"Jota enemmän\nkeisari tahtoo osoittaa ystävyyttä uudelle liittolaiselleen, sitä\nhuomaavaisempi hän tässä tarkoituksessa on Savarylle ja sitä enemmän\nsiitä huudetaan, niin että sitä on hirveää kuunnella.\" Elisabet siis\nnäkee rakkaan puolisonsa pään päällä alituisesti riippuvan Damokleen\nmiekan.\n\nAleksanterin mielessä tapahtui kuitenkin hidas, äänetön muokkaus, jossa\nsalonkien parjauksilla ei ollut suurtakaan osaa.\n\nAjan kuluminen, valtiollisten näköalojen muuttuminen, näköpiirin uusi\nvalaistus, epämiellyttävä venäläisen todellisuuden kosketus, ja lopuksi\nsyvän vaiston herääminen, epäluulon, jota eivät kauneimmatkaan lumot\najanpitkään voineet nukuttaa, haihduttivat vähitellen Tilsitin lupaavat\nauteret.\n\nTähän epäluuloon vetosi joka päivä kaksi hallitsijan lähintä\ntyötoveria, kreivi Nikolai Rumjantsov ja kreivi Pietari Tolstoi. Toinen\nheistä, Rumjantsov, oli äskettäin saanut ulkoasiain ministerisalkun,\ntoinen, Tolstoi oli periaatteessa nimitetty suurlähettilääksi\nPariisiin. Molemmat älykkäät ja kaukonäköiset miehet toivat herransa\npalvelukseen vielä kallisarvoisemman ominaisuuden: kylmän tahdon, joka\nei antanut enää sokaista ja peloittaa itseään.\n\nEnsimmäisenä tehtävänä Tilsitin sopimukset velvoittivat Venäjän\ntarjoamaan välitystään Ranskan ja Englannin välisessä ristiriidassa.\nMuu, s.o. Venäjän oikeus saalistaa Idässä, seuraisi sitten aikanaan.\n\nRumjantsovin ja Tolstoin taitavasti ohjaamana Aleksanteri käski tehdä\nSuur-Britannian hallitukselle sopimusehdotuksen, johon oli varmasti\nodotettavana kieltävä vastaus. Siis välit poikki... näennäisesti\nainakin, sillä salaa tsaari toimitti yksityislähetin kautta Lontooseen\nvakuutuksen yhä pysyvästä ystävyydestään, joka verhoutui muutamaksi\naikaa teeskenneltyyn vihamielisyyteen.\n\nEsiintyessään tällä tavalla Englantia vastaan Aleksanteri antoi\nliittolaisellensa ilmeisen pantin vilpittömyydestään, mikä taas antoi\nhänelle oikeuden vaatia vastalahjaksi Itää koskevien lupausten pikaista\ntäyttämistä.\n\nNäiden välinäytösten jälkeen saapui Pietariin uusi Ranskan\nsuurlähettiläs, kenraali, markiisi de Caulaincourt, keisarin\nsuurkansleri, ulkomuodoltaan ja tavoiltaan sangen elegantti herra,\nseuramies, loistava keskustelija, joka osasi edustaa ja esiintyä\nsuurellisesti, asiallinen ja yhtä laajanäköinen kuin taitava ja tarkka\nmies, jolla oli jalo ja suuren rakkauden hallitsema sydän. Mutta\nhänellä oli samalla levoton ja alakuloinen luonnonlaatu, samea omatunto\nja ennenkaikkea heikko, heilahteleva ja vaikutuksille altis tahto,\nvalmis tekosyiden käyttämiseen, viisasteluihin, kompromisseihin ja\nsalapeleihin.\n\nMelkein samanaikaisesti saapui Tolstoikin Pariisiin. Heti ensimmäistä\nkertaa keskusteltuaan Napoleonin kanssa hän arvasi oikein: \"Napoleonin\ntarkoitukset meihin nähden ovat selvät. Hän tahtoo tehdä meistä\naasialaisen vallan, työntää meidät vanhojen rajojemme sisälle... Mitä\ntulee Konstantinopoliin, hän koettaa saada meidän joukkomme siitä\nloitolle ehdottaen, että osa siitä käytettäisiin Ruotsia vastaan ja\ntoinen osa kaukaisiin sotaretkiin Persiassa, Intiassa...\"\n\nMuutamaa päivää myöhemmin, kun Aleksanteri ilmoittaa Caulaincourtille\nhaluavansa heti vallata Moldaun ja Valakian tsaarien valtakunnalle,\nsuurlähettiläs antaa hänen ymmärtää, että Napoleon korvaukseksi tästä\nvaltauksesta ei vaadi vähempää kuin Schlesian, josta hän tahtoo tehdä\nranskalaisen herruuden etuvartion Euroopassa, Puolan rajoilla.\n\nTämän jälkeen Aleksanteri näkee selvästi; hänen epäluottamuksensa on\nnyt kokonaan herännyt.\n\nHän saa toiselta taholta kuulla Napoleonin juonittelevan Wienissä,\npysäyttääkseen Venäjän sen pyrkiessä Konstantinopoliin.\n\nHän miettii vihdoin kauan aikaa Tolstoin kummallista keskustelua kreivi\nMetternichin kanssa, joka edusti Wienin hovia Pariisissa ja jonka hän\ntiesi salaa olevan Talleyrandin ystävän. Jo siitä asti kun Aleksanteri\n1805 kävi Potsdamissa, hän tunsi tämän nuoren diplomaatin terävän\nkatseen ja profeetallisen vaiston. Ja niin itävaltalainen\nsuurlähettiläs puhui luottamuksellisesti venäläiselle virkaveljelleen:\n\"Meillä ei ole eikä voi olla muuta kuin yksi päämäärä: säilyttää\nvaltiomme ehjänä yleisen mullistuksen keskellä. Keisari Napoleon\nhemmottelee Teitä tänään, hyökätäkseen huomenna päällenne; samaten hän\ntekee meihinkin nähden...\" Itävallan ja Venäjän tulee käyttäytyä niin,\nettä välttävät kahta peloittavaa salakaria: riitautumista Napoleonin\nkanssa ja hänen petolliseen ystävyyteensä luottamista. Hän lausui\nlopuksi: \"Olkaamme olevinamme hänen narrejaan, mutta älkäämme sitä\nolko. Siten pääsemme onnellisesti siihen suureen päivään, joka tekee\nlopun tästä tilanteesta; se on todella vaarallinen, koska se on luonnon\nja kulttuurin vastainen...\" Tässä ohjelmassa, joka syntyi marraskuussa\n1807, on ennustettuna Napoleonin draaman kehitys. Talleyrandin mielestä\npiti diplomaatin omistaa osa tulevaisuutta sielussaan. Hänen ja\nMetternichin machiavellismi olivat luodut ymmärtämään toisiansa.\n\n\"Olkaamme olevinamme hänen narrejaan, mutta älkäämme sitä olko.\" Nämä\nsanat ovat Aleksanterille valon välähdys. Hän ei niitä unohda.\n\nJotenkin samaan aikaan Caulaincourt uskaltaa Aleksanteria\nmiellyttääkseen ryhtyä hävyttömimpään -- jollei suorastaan sanoisi\nskandaalisimpaan menettelyyn, minkä mikään lähettiläs voi keksiä.\nEräässä kirjeessä tsaarille hän nöyrästi esittää syyttömyytensä\nEnghienin herttuan mestaukseen. Hänen osansa rajoittui muka\nsotilaallisiin toimenpiteisiin, jotka Ettenheimin tienoilla kuuluivat\nhänelle 15:nä maaliskuuta 1804, herttuan pidättämiseksi. Lyhyesti\nsanoen hän puhdistautuu likaisesta työstä, jonka päätekijöitä hän\nkuitenkin oli ja josta hän sitä paitsi sai runsaan palkkion; hän\nkieltää herransa. Kun tuntee Caulaincourtin läheiset suhteet\nTalleyrandiin, niin kysyy, miten Aleksanteri, joka jo oli saanut tarkan\ntiedon siitä riippumattomasta politiikasta, jolla Talleyrand valmisteli\nsuurta petostansa, selitti itselleen Ranskan suurlähettilään\nhämmästyttävän itsepuolustuksen.\n\nVähin, minkä siitä saattaa sanoa, on, että hän pääsi selville siitä,\nmikä Caulaincourt oli miehiään, ja että hän tästä lähtien oli hyvin\nvaruillaan häneen nähden.\n\nMutta Caulaincourt, huolimatta komeilustaan ja poikkeuksellisista\nkunnianosoituksista, joita hän saa osakseen, ei tunne oloaan mukavaksi.\nHäneltä puuttuu luontevuus ja huolettomuus, ikäänkuin hän aavistaisi\ntoisissa samaa kavaluutta, josta hän itse ei pääse irti. Sardinian\nministeri Joseph de Maistre, terävä huomioitsija, on hienosti havainnut\nuljaan diplomaatin oudon tukalan aseman: \"Minua huvittaa suuresti\nkatsella Caulaincourtia. Hän on komea mies ja hän ylpeileekin siitä.\nHän edustaa hallitsijaa, jonka edessä maailma vapisee, hänellä on 6.\ntai 7. sadantuhannen liiran tulot; hän on kaikkialla ensimmäinen,\njne... Hän on kuitenkin kaikessa koreudessaan sangen tavallinen mies.\nHän on kankea, ikäänkuin hänellä olisi hyppynuken rautalanka\nruumiissaan. Tämä mahtaileva ilmiö, joka todellisen arvokkuuden edessä\nsammaltaa, on tuhat kertaa hämmästyttänyt minua suuren tragedian alusta\nasti.\"\n\nSitä vastoin ei yksikään pariisilainen huomioitsija olisi tällä tavoin\nlausunut Aleksanterin suurlähettiläästä. Tyynenä, yksinkertaisena ja\nylpeänä esiintyy Tolstoi. Turhaan Napoleon tuhlaa häneen\nmielenosoituksellisesti kohteliaisuutta ja hemmottelevaa mielistelyä.\nVenäläinen ei anna kertaakaan vaikuttaa itseensä, ei sokaista eikä\npitää itseään narrina. Yhtä luontevasti kuin lujasti hän ylläpitää\nhorjumatta herransa kunniaa ja maansa asiaa.\n\nTammikuun 29 p:nä 1808 Napoleon ottaa vastaan Pietarista saapuneen\nkenraali Savaryn, kyselee ja tutkii häntä perin pohjin, tarkkaan ja\nyksityiskohtaisesti, kiusaten ja hypellen asiasta toiseen, kuten hänen\ntapansa oli tällaisissa kuulusteluissa. Hän kiskoo hänestä irti kaiken\nsen, mitä tämä tilapäinen diplomaatti on enemmän tai vähemmän\nverhotusti ilmoittanut raporteissaan, kaiken sen, mistä ei rohjennut\nkirjoittaa, kaiken, minkä hän on kuullut tai saanut tietää toisesta\nkädestä useinkin käsittämättä sanotun todellista tärkeyttä ja syvää\nmerkitystä.\n\nNapoleon hypähtää pystyyn hämmästyksestä: hän on luullut pitävänsä\nAleksanteria vallassaan eikä pidäkään. Silmänräpäyksessä hän\noivaltaa aseman: kaikki hänen suunnitelmansa ovat menneet sekaisin,\nkaikki Austerlitzin, Jenan, Friedlandin tulokset joutuneet\nkysymyksenalaisiksi, ja juuri sillä hetkellä, jolloin Itävalta käy\nuhkaavaksi, jolloin Espanjan monarkia menee hajalle, jolloin\nSuur-Britannian hallitus julistaa äänekkäämmin kuin koskaan\nleppymättömästi jatkavansa sotaa äärimmäiseen asti...\n\nTavallisella nopeudellaan ja sovittaen yhä diplomaattisiin yrityksiin\nsodankäyntiperiaatteensa hän keksii heti suurityylisen sotaliikkeen\ntyydyttääkseen liittolaista, joka vetäytyy pois hänen näkyvistään.\n\nToisena päivänä helmikuuta hän kirjoittaa tsaarille itselleen pitkän\nkirjeen, lennokkaan ja sointuvasanaisen, saadakseen hänet uskomaan\npettämättömään keinoon, millä Englanti pannaan polvilleen mannermaan\nedessä. Ranskan ja Venäjän tulee lähettää Konstantinopolin ja \"Kaukason\nkautta 50.000 miehen suuruinen armeija valloittamaan Intiaa. Kuukausi\nsen jälkeen, kun olemme asiasta sopineet, armeijan tulisi olla Bosporin\nrannalla.\" Sen isku kaikuisi kauhealta aina Gangesiin asti, mutta ei\nsaa menettää aikaa, \"kaiken täytyy olla allekirjoitettuna ja päätettynä\nennen maaliskuun 15 p:ää. 1 p:nä toukokuuta meidän joukkomme voivat\nolla Aasiassa. Silloin englantilaiset, Intiassa uhattuina,\nVähästä-Aasiasta karkotettuina, joutuvat tapausten painon\nmurskaamiksi... Minä en kieltäydy tekemästä välttämättömiä edelläkäypiä\nerikoissopimuksia päästäkseni niin suureen päämäärään...\" Tämän\nmielittelevän, Turkin jakoa tavoittavan viittauksen jälkeen seuraa\nkaunis loppusäe liehittelemään Aleksanterin humaanisia tunteita:\n\"Teidän Majesteettinne ja minä olisimme kyllä mieluummin nauttineet\nrauhan suloutta ja viettäneet elämämme laajojen valtakuntiemme keskellä\ntyöskennellen niiden elvyttämiseksi ja tehden ne onnellisiksi taiteen\nja hallinnon hyvien töiden avulla. Mutta maailman viholliset eivät sitä\ntahdo, niiden täytyy olla suuremmat meistä huolimatta. Viisaus ja\npolitiikka vaativat tekemään sen, minkä kohtalo käskee, ja lähteä\nsinne, minne tapausten vastustamaton kulku meitä johtaa. Näillä\nharvoilla riveillä ilmaisen Teidän Majesteetillenne koko sieluni.\nTilsitissä suoritettu työ on määräävä maailman kohtalot.\"\n\nPuhuakseen tarkemmin tämän toitottavan ja lyyrillisen\nohjelman yksityiskohdista Napoleon kutsuu epäileväisen Tolstoin\nmetsästysretkelle. Ja siellä hurjaa, innostuttavaa vauhtia ratsastaen\njääkylmässä tuulessa, joka ruoskii heidän kasvojaan, hän saarnaa ja\nopettaa vimmatusti Tolstoita. Vieläpä hän vetoaa suurvalloittajiin,\njotka kerran olivat ponnistaneet kaikki voimansa valloittaakseen\nAasian. Vaikka Aleksanteri Suuri ja Tamerlan ovat epäonnistuneet\nyrityksessään, ei se merkitse mitään, me teemme sen paremmin kuin\nAleksanteri ja Tamerlan!... Meidän tarvitsee vain päästä Eufratille\nasti, kerran jo tultuamme tälle joelle on järjetöntä olla menemättä\nIntiaan asti.\n\nHäikäisevän kirjeen saapuessa Pietariin tsaari osoittaa\nCaulaincourtille olevansa siitä iloinen ja innostunut: \"Kas, tuollaisia\nsuuria asioita... Mikä suuri mies... Minä tunnen jälleen Tilsitin\ntyylin.\"\n\nJa Aleksanteri vastaa korkealle liittolaiselleen:\n\n\"Teidän Majesteettinne kirje on siirtänyt minut Tilsitin päiviin,\njoiden muisto on aina jäävä minulle niin rakkaaksi. Lukiessani kirjettä\nluulin eläväni niitä hetkiä, jotka vietimme yhdessä enkä voi tarpeeksi\nhyvin teille ilmaista sitä mielihyvää, jonka se minulle tuotti. Teidän\nMajesteettinne mielipiteet tuntuvat minusta yhtä suurilta kuin\noikeilta. Niin korkean neron kuin Teidän osalle oli säästetty tämän\nniin laajan suunnitelman laatiminen. Se on sama nero, joka myöskin\nsaattaa sitä toteutumiseen asti.\"\n\nAleksanteri käskee Rumjantsovin neuvotella yksityiskohdista\nCaulaincourtin kanssa Napoleonin ehdottaman sopimuksen pohjalla. Sen\njälkeen Aleksanterin ehdotuksesta keisarit kohtaisivat toisensa\nErfurtissa voidakseen uudelleen solmia keskinäisen ystävyyden siteet\nlujemmalle: \"Minä teen siitä jo edeltäkäsin itselleni juhlan\",\nkirjoittaa Aleksanteri, \"ja pidän tuota hetkeä yhtenä elämäni\nkauneimmista.\"\n\nNapoleonin temppu on siis mainiosti onnistunut.\n\nMinisterin ja suurlähettilään neuvottelut eivät kuitenkaan alun\nperinkään suju hyvin. Ei edes siitäkään, mistä kumpikin puhuu suunsa\npuhtaaksi, päästä yksimielisyyteen. Turkin jakoon nähden neuvottelevien\nerimielisyys tulee pian selvästi näkyviin; heidän väittelynsä käy\npilkalliseksi, välistä karkeaksi. Caulaincourt uskoo yhä lujasti, että\nAleksanterin \"mielipide ja sydän\" on horjumattomasti Napoleonin\npuolella, mutta hän tulee pian huomaamaan, että Tilsitin liittolainen\nei milloinkaan suostu antamaan armeijainsa avustusta Englantia vastaan,\njollei hän ensiksi saa Konstantinopolia.\n\nIhailun ja ilon huudahdukset, jotka tsaari oli päästänyt ilmoille\nlukiessaan helmikuun 2 p:n suurisanaista epistolaa, olivat pettäneet\nCaulaincourtin. Hän ei osannut aavistaa sitä hiljaista kehitystä, joka\nmuutaman kuukauden kuluessa oli vähitellen vieroittanut tsaarin Ranskan\nliitosta. Helmikuun 2 p:n kirje ei suinkaan pidättänyt tätä liikettä,\nvaan pikemmin joudutti, vahvisti ja kiteytti sitä. Aleksanteri oli\nhuomannut ansan; fraasien sanatulvan ja katinkullan alta hän heti\nvaistosi petoksen. Suuri Intia-suunnitelma ei ole mitään muuta kuin\nveruke, jolla hän tahtoi välttää ottomaanisen valtakunnan jaon, samalla\nkun se oli Napoleonin puolelta tekosyy, jonka avulla hän viivyttäisi\njoukkojensa poistamista Preussista, säilyttäisi itselleen Schlesian ja\njäisi yksin Euroopan herraksi!... Viekkaus oli liian läpinäkyvä...\nTilsitin temppu ei onnistu kahta kertaa...\n\nAleksanteri mietti kauan Metternichin neuvoa Tolstoille: \"Ei pidä\nriitaantua Napoleonin kanssa eikä luottaa hänen petolliseen\nystävyyteensä. Olla olevinaan hänen narrinsa, eikä olla sitä.\"\n\nTämän jälkeen kaikilla Aleksanterin laskelmilla ja poliittisilla\nkannanotoilla on kolme ominaisuutta: epäluottamus, teeskentely ja\nkaksimielisyys. Tässä mutkikkaassa, monivivahteisessa näyttelijänosassa\nhän pian osoittautuu verrattomaksi taituriksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavat kuukaudet ovat ratkaisevia Aleksanterin hallitukselle ja\nNapoleonin kohtalolle. Syksyn ensimmäisinä päivinä on keisarien\nkohdattava toisensa heidän valtakuntiensa puolitiessä Türingin\nsydämessä Erfurtissa.\n\nMutta tätä ennen sarja odottamattomia tapauksia herättää Euroopan\nhämmästystä ja kauhistusta.\n\nHuhtikuun 7:nä Napoleon suorittaa teon, jota hän on kauan miettinyt:\nhän panee Pius VII:n yksityisvankeuteen ja takavarikoi paavin valtiot.\nTästä lähtien Rooma, maailman entinen pääkaupunki, katolisen kirkon\nmetropoli, Caesarin, apostolien ja marttyyrien kaupunki, on vain\nyksinkertaisen ranskalaisen läänin, departementin pääkaupunki. Ja kun\nsanotaan: \"Tiber, pääpaikkana Rooma\", se ei ole enempää kuin jos\nsanotaan: \"Poitiers, pääpaikkana la Vienne\", taikka \"Carcassone,\npääpaikkana L'Ande\".\n\nJa melkein samalla kertaa toinenkin valtiokaappaus, joka ei ole\nvähemmän huomiota eikä kammoa herättävä, lisää vielä hämmästystä.\nHuhtikuun 15:nä Napoleon on kavalasti saanut Espanjan kuninkaan Kaarle\nIV:n, kuningatar Marie Louisen ja heidän vanhimman poikansa Asturian\nprinssin Ferdinandin tulemaan Bayonneen. Vuorottain melodramaattisten,\nhäpeällisten ja karkeiden näytösten jälkeen Bourbonien espanjalainen\nhaara on lakannut hallitsemasta; heidän valtaistuimensa joutuu Napolin\nkuninkaalle Josefille, jonka sijalle tulee Murat. Chateaubriand on\ntämän kaiken kuvannut lyhyesti näin: \"Napoleonia huvitti saada aikaan\nvaihto veljensä Josefin ja velipuolensa Joakimin välillä; hän otti\nedellisen päästä Napolin kruunun ja pani sen jälkimmäisen päähän; hän\npainoi samalla käden käänteellä nämä päähineet kahden uuden kuninkaan\notsalle, ja nämä menivät kumpikin haaralleen, kuin kaksi rekryyttiä,\njotka ovat vaihtaneet lakkia.\"\n\nBayonnen väkivaltatyö herättää Pietarissa sitä suuremman suuttumuksen,\nkun tämän \"pirullisen kavaluuden\" punoja ja toimeenpanija, mies, joka\nviekkaudella ja väkivallalla toi espanjalaiset Bourbonit Napoleonin\nkäsiin, on kenraali Savary, 'Enghienin herttuan teloittaja', alhainen\npoliisikätyri, johon Venäjän seurapiirit jo äskettäin suuntasivat\nylenkatseensa. Ranskalaisvihollisten intohimojen purkautuminen ei\nkuitenkaan estä venäläisiä näkemästä, että Napoleon saatuaan haltuunsa\nRooman ja Napolin, on tämän jälkeen Euroopan ehdoton herra. Mihin hän\npysähtyy?...\n\nMutta pian kaksi uskomatonta, melkein samanaikaisesti saapuvaa uutista\nkääntää yleisen mielipiteen äkkiä toiseen suuntaan: elokuun lopulla\nsaadaan ensinnäkin tietää, että koko Espanja liekehtii, ja sitten 22:na\nheinäkuuta, on kolmen ranskalaisen kenraali du Pontin komentaman\ndivisioonan jouduttuaan saarroksiin Baylenissa täytynyt antautua.\n\nNäin on, siis ensimmäisen kerran, ranskalaisen armeijakunnan ja\nkeisarillisen kenraalin täytynyt taipua Caudiumin ikeeseen.\n[Caudiumin luona roomalaiset joutuivat samnilaisten vangeiksi ja\npakotettiin aseettomina marssimaan keihäsikeen alitse.]\n\nVielä enemmän ällistyttää seuraava uutinen: englantilainen joukko on\nnoussut maihin Portugalin rannikolla ja pakottanut kenraali Junotin\nluopumaan Lissabonista ja 30:na elokuuta heittämään aseensa Cintrassa.\nNäiden molempien peräkkäisten antautumisten vaikutus on tavaton koko\nEuroopassa. Eikö siis Napoleon olekaan voittamaton?\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskuun 14:nä Aleksanteri lähtee Erfurtiin.\n\nHän jättää jälkeensä pessimismin, paheksumisen ja levottomuuden\nnapinan. Ei käsitetä, kuinka hän uskaltaa uudelleen antautua Tilsitin\nnöyryyttävään ja tuhoisaan kokemukseen!... Hän lähtee varmaan\nBonaparten vielä kerran petettäväksi!... Ja kuka tietää, mikä häntä\nodottaa Erfurtissa, kun hän joutuu hirviön kynsiin... Sillä Bayonnen\nkavala teko on kaikkien mielessä.\n\nHänen äitinsä, joka viettää kesää Hatsinassa, kirjoittaa hänelle,\nkyynelsilmin vannottaen häntä pysähtymään kuilun partaalle: \"Rakas\nAleksanteri! Nämä rivit tuomitsevat Teidät ja tuomitsevat minut\nKorkeimman olennon oikeudessa!...\" Sitten hän kuvaa räikein värein,\nmiten Eurooppa on alistunut verenjanoisen tyrannin oikkuihin, miten\nVenäjän kauppa on rappiolla ja vararikko uhkaa, kansa tuomittu\nkurjuuteen ja ranskalaisviha on kohonnut huippuunsa. Erfurtin kohtaus\non painava Aleksanterin hallitukseen lähtemättömän tahran... Äiti\nhuomauttaa vihdoin, mihin henkilökohtaiseen vaaraan Aleksanteri syöksyy\nlähtiessään tapaamaan Bonapartea Saksan sydämessä, missä apu on\nkaukana, linnoitetussa kaupungissa, jota Friedlandin voittaja pitää\nsotilaallisesti miehitettynä. Vincennesin ja Bayonnen jälkeen\nkeisarinna uskoo Napoleonin tekevän mitä hyvänsä ja enemmän kuin\nkoskaan, sillä hänen arvovaltansa on juuri saanut Espanjassa kauhean\niskun; sillä nähtävästikin \"epäjumalan patsas horjuu\". Maria\nFeodorovna lopettaa kirjeensä pateettisella pyynnöllä: \"Aleksanteri,\nlähdette tuhoamaan valtakuntanne ja sukunne! Pysähtykää, vielä on aika!\nSeuratkaa kunnian ääntä, äitinne pyyntöjä ja rukouksia. Pysähtykää,\nrakas lapseni!\"\n\nVaikka Aleksanteri ei mielellään ilmaise poliittisia asioita äidilleen,\nja vaikka hän niin paljon kuin mahdollista sulkee hänet näyttelemään\nkoristeellista ja majesteetillista osaa, minkä hän suorittaakin\nerinomaisesti, niin hänen täytyy myöntää, että äidillä on oikeaan\nosaava äly, horjumaton luonne, suuri moraalinen arvovalta\naatelin, kirkon ja armeijan keskuudessa ja sangen korkea käsitys\nhallitsijan vastuunalaisuudesta. Sentähden hän katsoo tällä kertaa\nvelvollisuudekseen selittää aikomuksensa äidilleen. Tämä onkin\nensimmäinen kerta, jolloin hän paljastaa sisimmän ajatuksensa\nkenellekään. Elokuun 25:nä 1808 hän tyynin ja kunnioittavin sanoin\nhuomauttaa, että hänen on joksikin aikaa välttämätöntä mukautua\nNapoleonin mielipiteisiin. \"On välttämätöntä, että Ranska uskoo\npoliittisten etujensa olevan sopusoinnussa Venäjän etujen kanssa. Heti\nkun se lakkaa uskomasta tätä, Venäjä ei ole sen silmissä muuta kuin\ntuhottava vihollinen...\" Venäjän täytyy ennen kaikkea mukautua siihen,\nettä se ei herättäisi Bonaparten epäluuloa, voidakseen ensinnä\nhengähtää ja sitten koota sotilaallisia voimiaan. \"Mutta tätä varten\nmeidän täytyy työskennellä syvimmässä hiljaisuudessa. Eihän\nvarustautumisesta puhuta ääneen julkisilla paikoilla!... Lisäksi on\nsangen tärkeää pelastaa Itävalta ja säilyttää sen varat oikeaan\nhetkeen, jolloin se voi käyttää ne yleisen edun hyväksi!..\" Lisäksi\nNapoleonin vastoinkäymiset, jotka hän juuri on kärsinyt Espanjassa,\neivät ole korvaamattomat: \"Tahtoisin tietää, minkä johdosta päätellään\nniin mahtavan valtakunnan kuin nykyisen Ranskan pian sortuvan. Onko\nunohdettu, että se on voinut vastustaa koko sitä vastaan liittoutunutta\nEurooppaa silloin, kun se itse oli kaikkien puolueitten repimä ja sen\nsisällä Vendéessa raivosi kansalaissota, kun sillä oikean armeijan\nsijasta oli vain kansalaiskaarteja ja maata johti heikko, horjuva\nhallitus, jonka niin monta kertaa syöksi toinen yhtä heikko. Nytkö, kun\nsitä hallitsee harvinainen mies, jonka kykyä ja neroutta ei voi\nkieltää, koko sillä voimalla, jonka hänelle antaa mitä täydellisin\nvalta, apunaan hirveät varat ja johdossaan sotaan innostunut\nviidentoista sotavuoden aikana koeteltu armeija, nytkö on uskottava,\nettä tämä sama valtakunta menisi kumoon, kun kaksi taitamattomasti\njohdettua ranskalaista armeijakuntaa on joutunut alakynteen\nylivoimaisten joukkojen edessä! Minä en voi olla samaa mieltä.\nPoliittiset haaveet ovat olleet liian tuhoisat koko Euroopalle; olisi\njo aika, että haaveet eivät saisi johtaa hallituksia ja että\ntahdottaisiin nähdä asiat silmästä silmään, sellaisina kuin ne\ntodellisuudessa ovat, ilman ennakkoluuloa... Älkäämme siis kiirehtikö\njulistamaan nousevamme Napoleonia vastaan. Silloin meillä olisi vaara\nkadottaa kaikki. Olkaamme pikemmin lujittavinamme liittoa,\nnukuttaaksemme liittoutuneen! Voittakaamme aikaa ja varustautukaamme!\nKun hetki tulee, olemme iloisin mielin Napoleonin kukistumisen\ntodistajina.\"\n\nVielä selvemmällä ja tutunomaisemmalla tavalla hän pian kirjoittaa\nrakkaalle sisarelleen Katariinalle: \"Bonaparte arvelee, että minä olen\ntyhmyri, mutta makeimmin nauraa se, joka viimeksi nauraa!\"\n\nSill'aikaa Caulaincourt tiedotuksissaan Napoleonille todistaa, että\nhänen suuri pohjoinen ystävänsä on hänelle alttiimpi kuin koskaan, ja\ntäydellä vakaumuksella hän toistaa hänelle ne lämpimät sanat, joilla\nAleksanteri juuri on häntä hellitellyt: \"Sanokaa siis keisarille, että\nhän voi luottaa minuun niinkuin Teihin ja että hän toimisi sen mukaan.\nMe lyömme sormille niitä, jotka liikahtavatkin. Siis syyskuun lopulla\nErfurtissa ja talvella saamme nähdä tulokset!...\"\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\nMatkalla Türingiin Aleksanteri pysähtyy kahdeksi päiväksi Königsbergiin\nosoittaakseen myötätuntoaan Preussin kuningasparille. Armidan\nkaunopuheiset rukoukset -- syyskuun 27 p:nä 1808 molemmat keisarit\nkohtaavat toisensa Erfurtissa. Loistavia näytelmiä, tunteiden\nvuodatuksia ja hyväilyjä. Napoleonin mahdin ylistystä. Saksalaisten\nruhtinaiden matelevaisuutta: \"Kukaan ei voi tarpeeksi kunnioittaen\nsilittää leijonan harjaa...\" -- Valmistuakseen sotaan Itävaltaa vastaan\nja tahtoen turvata itselleen Venäjän sotilaallisen avun Napoleon lupaa\ntsaarille Tonavan maakunnat. -- Aleksanterin ja Talleyrandin salaiset\nneuvottelut ruhtinatar Thurn und Taxisin luona; täydellisen petoksen\nvalmistelussa; Caulaincourtin osuus syyllisyydessä. -- Napoleon, joka\non päättänyt erota Joséphinestä, tahtoo edeltäpäin olla varma\nsuuriruhtinatar Anna Pavlovnan kädestä. Tsaarin välttelevä vastaus --\nkohtauksen diplomaattinen tulos: \"Eurooppa voi pelastua vain Itävallan\nja Venäjän mitä läheisimmän liiton avulla.\"\n\n\nAleksanteri on lähtenyt Pietarista 14 p:nä syyskuuta, matkustaen\n\"nopeammin kuin kuriiri\". Hellä tunne hänen sydämessään vaatii häntä\nkiireestä huolimatta poikkeamaan Königsbergiin, jossa Preussin\nkuningaspari onnettomuutensa painon alla viettää surullista elämää.\n\nAleksanterin arvonmukaista vastaanottoa varten on tehty suuria\nuhrauksia, sillä tahdotaan näyttää, että Hohenzollernien valtakunta,\nniin silvottu kuin onkin, voi vielä näyttää mahtavalta. Mutta heti kun\nvastaanottojuhlallisuudet on suoritettu, Aleksanteri viedään kaupungin\nulkopuolelle, vaatimattomaan maalaistaloon, jossa voidaan rauhassa\nkeskustella.\n\nAina yhtä kömpelön ja aran Fredrik Wilhelmin rinnalla urhea Armida käy\nheti entiseen puheenaiheeseen rukoillen: \"Menette siis tapaamaan\nNapoleonia!... Minä pyydän Teiltä hartaasti: älkää luottako häneen!\nMitä ikinä hän Teille sanookin, olkaa varuillanne!... Hän koettaa\nhoukutella Teitä sotaan Itävaltaa vastaan. Jumalan tähden, älkää\nsuostuko siihen! Pelastakaa Eurooppa!\"\n\nPaljastamatta peliänsä tsaari rajoittuu epämääräisiin, vältteleviin\nlupauksiin, jotka loppuvat salaperäisiin katseihin. Mutta hän kehoittaa\nvakavasti kärsivällisyyteen ja odotukseen. Ainoastaan pääministeri,\nvapaaherra von Stein, joka pian esiintyy saksalaisen isänmaanrakkauden\nsuurena herättäjänä, arvaa Romanovin salaisen ajatuksen, sillä hän\nkirjoittaa eräälle ystävälleen: \"Keisari Aleksanteri näkee vaaran, joka\nuhkaa Eurooppaa, ja hän on luullakseni suostunut Erfurtin kohtaukseen\nvain säilyttääkseen vielä jonkin aikaa ulkonaisen levon. En usko hänen\nhyökkäävän Itävallan kimppuun, kun se on sodassa Ranskan kanssa.\"\n\nKönigsbergistä Aleksanteri suuntaa matkansa Küstriniä ja Leipzigiä\nkohden, josta käsin hän saavuttaa Erfurtin Berliiniin poikkeamatta.\n\nSiitä asti kun hän Brombergin kohdalla on mennyt Veikselin yli,\npiirtyy joka päivä omituinen näytelmä hänen mieleensä. Koko matkan\nväliasemilla häntä tervehtivät ranskalaiset joukot. Napoleon on juuri\nkutsunut muutamat niistä takaisin lähettääkseen ne Espanjaan. Mutta hän\non linnoittautunut Oderin, Glogaun, Küstrinin ja Stettinin\nvarustettuihin asemiin, mikä hänelle turvaa Saksan ehdottoman\nherruuden, sen jälkeen kun hän on vallannut myöskin Pommerin,\nBrandenburgin, Schlesian, Frankenin, Hannoverin, Holsteinin ja Elben\nsuut, jota paitsi hän pitää Baierin, Hessenin, Bergin, Saksin,\nWürtenbergin, Badenin ja Westfalin hallitsijat ankarassa\nkuuliaisuudessa. Niin herkälle mielikuvitukselle kuin Aleksanterin ei\nmikään näytelmä voi paremmin valaista ajatusta, joka alituisesti on\nhänen mielessään Austerlitzin ja Friedlandin päiviltä, Tilsitistä\nhuolimatta: yleisen rauhan ensimmäinen ehto on, että Saksa vapautuu\nranskalaisten ikeestä ja että ranskalaiset syöstään Reinin taa.\n\nSyyskuun 27:nä molemmat keisarit kohtaavat toisensa Erfurtissa.\n\nTäällä ei enää kokoonnuta uivalla lautalla sijaitsevassa juhlateltassa\nkuten Tilsitissä, jossa liiaksikin jäljitettiin sotilassillan\nrakentajien yksinkertaista tyyliä ja karkeaa työtä. Täällä nähdään\nylellistä, suurityylistä ulkonaista koristelua, jossa ranskalainen\nhuonekaluseppä on pannut liikkeelle kaiken kykynsä ja rikkautensa\nantaakseen niiden loistossa esiintyä kahden itsevaltiaan, jotka ovat\ntulleet päättämään maailman kohtalosta.\n\nTavallisesti niin hiljainen ja porvarillinen kaupunki on nyt täpötäynnä\nkuninkaita, korkeuksia, lähettiläitä, marsalkkoja, ministereitä,\nkamariherroja, ruhtinaita ja ruhtinattaria. Koko Saksa, vasalliksi\ntehtynä, orjuutettuna, kesytettynä, on nöyrästi pyytänyt saada kunnian\npäästä kumartamaan herraa. Eikä myöskään Napoleon häikäile sitä\nkohtelemasta nöyryyttävästi kuten osoittaa hänen solvaava\nhuudahduksensa Wittelsbachien ylpeälle jälkeläiselle, kuningas\nMax-Josefille, joka nurkassaan on rohjennut puhua liian lujaa: \"Pitäkää\nsuunne kiinni, Baierin kuningas!\" Ja Talleyrand, joka on\nkeisarillisessa seurueessa, muistaa varmaan Versaillesin kauniit\nperinteet huomauttaessaan, ettei ainoakaan saksalaisista ruhtinaista\nosaa _ylhäisesti_ silittää leijonan harjaa.\n\nKahdeksantoista päivää juhla seuraa juhlaa, toinen toistaan\nloistavampana ja komeampana, sill'aikaa kun molemmat keisarit jatkavat\njulkisesti tai yksityisesti keskustelujansa, liehittelyjään ja\ntunteittensa vuodatuksia. Champagnyn ja Rumjantsovin laatima lopullinen\npöytäkirja, joka allekirjoitetaan 12 p:nä lokakuuta, vahvistaa\njuhlallisesti Tilsitin liiton. Molemmat hallitsijat lupaavat sitä\npaitsi toisilleen tehdä Lontoolle yhteisen rauhantarjouksen ja, jos\nSuur-britannian kabinetti sen hylkää, ryhtyä yhteisiin sotatoimiin,\npannen liikkeelle valtakuntiensa kaikki varat; sopivat siitä, että\nVenäjä saa vallata Tonavan maakunnat, mutta että Moldauta ja Valakiaa\nlukuunottamatta ottomaanien valtakunta säilyy koskemattomana; ja\nvihdoin siitä, että jos Itävalta hyökkää Ranskan kimppuun, Venäjä\nhyökkää Itävaltaan.\n\nKaksi päivää myöhemmin, 14:nä lokakuuta keisarit sanovat\ntoisilleen juhlallisesti jäähyväiset, osoitettuaan vielä viimeisen\nkerran toisilleen sydämellisintä ja lujaa ystävyyttä.\n\nMitä on tapahtunut tämän loistavan julkisivun takana? Ehkäpä ei koskaan\nhallitsijain neuvotteluun ole kätkeytynyt niin paljon teeskentelyä,\nniin paljon verukkeita ja salakähmäisyyttä, valheita ja kepposia.\n\nSaapuessaan 27:nä syyskuuta Erfurtiin Aleksanteri on ollut täynnä\nepäluuloa, syvästi vakuuttuneena, että Euroopan pelastuksen\nensimmäisenä ja välttämättömänä ehtona on Itävallan, Preussin ja\nVenäjän keskinäinen sopimus.\n\nHeti ensimmäisenä päivänä hän saa hämmästyttävän vahvistuksen\najatuksilleen.\n\nKun Napoleon päätti viedä mukaansa Talleyrandin, joka ei enää yhteen\nvuoteen ollut toiminut ulkoasiain ministerinä, hän sanoi tälle:\n\"Menemme Erfurtiin; minä tahdon palata sieltä vapaana tekemään\nEspanjassa mitä tahdon. Tahdon olla varma siitä, että Itävalta on\nlevoton ja pysyy alallaan. Mutta en myöskään tahdo Venäjään nähden\nsitoa käsiäni selvällä Idän-ohjelmalla. Valmistakaa minulle siis\nsopimus, joka tyydyttää keisari Aleksanteria, sopimus, joka on ennen\nkaikkea suunnattu Englantia vastaan ja jossa minä muuhun nähden saan\ntehdä mieleni mukaan...\" Hän oli lisännyt: \"Valmistautukaa lähtemään,\nTeidän täytyy olla Erfurtissa päivä tai pari ennen minua. Teidän täytyy\nkeksiä keino nähdä usein keisari Aleksanteri. Te tunnette hänet hyvin,\nte puhutte hänelle tavalla, joka häntä parhaiten miellyttää. Sanokaa\nhänelle, että meidän liittomme voi olla ihmiskunnalle suureksi hyödyksi\nja että siinä ilmenee kaitselmuksen ohjaus. Minä autan teitä!\n_Lumousta_ ei puutu...\" Sanaa lumous (prestige) Napoleon nähtävästi\ntässä käytti merkitsemään _sokaisevaa haavetta_.\n\nHeti saavuttuaan, 20:na syyskuuta, Talleyrand koettaa \"kaikin keinoin\nusein tavata keisari Aleksanteria\". Joka ilta ennen puoltayötä\nvirallisten vastaanottojen jälkeen he tapaavat toisensa ruhtinatar\nThurn und Taxisin luona, joka on kuningatar Louisen sisar. Siellä ei\ntarvitse pelätä kenenkään tulevan häiritsemään heidän salaisia\nkeskustelujaan.\n\nJa niin Beneventon ruhtinas käy käsiksi vakaviin asioihin, joista hänen\non määrä keskustella.\n\n-- Sire, mitä varten Te tänne tulette?... Teidän tehtävänne on pelastaa\nEurooppa, ja Te onnistutte siinä vain pitämällä puolianne Napoleonia\nvastaan. Ranskan kansa on sivistynyt, mutta sen hallitsija ei sitä ole.\nVenäjän hallitsija on sivistynyt, mutta sitä ei hänen kansansa ole.\nVenäjän kansan hallitsijan on siis oltava Ranskan kansan liittolainen.\nRein, Alpit ja Pyreneitten vuoret ovat Ranskan valloittamia, muu on\nNapoleonin valloittamaa, josta Ranska ei vähääkään välitä...\n\nTämän puheen kuulumaton rohkeus ja juhlallinen pateettinen sävy, jolla\naina niin kylmä Talleyrand sen lausuu, vaikuttavat Aleksanterin mieleen\nkuin leimaus. Tulevaisuus valkenee yht'äkkiä hänen edessään,\nensimmäistä kertaa hän tuntee saattavansa voittaa Napoleonin.\n\nSeuraavien keskustelujen aikana Talleyrandin tuttavalliset\nmielipiteenilmaisut saavat selvän muodon. Tutkitaan kaikki kysymykset.\nAleksanteri saa siten tietää, että Intiassa käytävä sota ja\nottomaanisen valtakunnan jako eivät ole mitään muuta kuin haamuja,\njotka ovat tuodut näyttämölle kiinnittämään Venäjän huomiota, siksi\nkunnes Espanjan asiat ovat järjestyneet. Toisena iltana Talleyrand\nhuomauttaa, että tsaarin ei pidä antaa Napoleonin houkutella itseänsä\nuhkaaviin tai suorastaan loukkaaviin toimenpiteihin Itävaltaa vastaan.\n\nJa arvaten tässä koskettavansa keskustelukumppaninsa arimpaan paikkaan\nhän hartaasti pyytää tätä salaisesti kirjoittamaan keisari Fransille\ntyynnyttääkseen häntä, sillä Wienissä on hätä suuri. Ajatus tämän\nkirjeen lähettämisestä viehättää suuresti Aleksanteria, mutta se\nmyöskin hiukan vaivaa hänen ritarillista ja romanttista omaatuntoaan.\nKiusaaja tulee yhä houkuttelevammaksi: \"Minä näin ilahuttavani keisari\nAleksanteria, hän teki lyijykynällä muistiinpanoja siitä, mitä hänelle\nsanoin, mutta hän ei vielä voinut tehdä ratkaisua. Vasta monsieur de\nCaulaincourt sai hänet persoonallisella vaikutuksellaan tekemään\npäätöksen.\"\n\nTänä samana päivänä Talleyrandin suoranaisen painostuksen alaisena\nVicencen herttua teki ehdoin tahdoin ensimmäisen petoksensa.\n[Caulaincourt oli äsken saanut Vicencen herttuan arvon. Sen johdosta\nPariisin salongit saivat paljon hauskuutta, kun La gazette le Francen\nkirjapainossa oli erehdyksestä hänen arvonimekseen tullut Vincennesin\nherttua ja kun lehden ensimmäiset kappaleet jo olivat lähetetyt\nkirjapainosta, ennenkuin ilkeä painovirhe huomattiin. Siten Enghienin\nherttuan haamu leppymättömästi vainosi Caulaincourtia.]\n\nOn vaikea käsittää, että Napoleon ei tiennyt eikä edes epäillyt niitä\npetoksia, salajuonia ja velvollisuudenvastaisia tekoja, joita\nvalmisteltiin kahden askelen päässä hänestä ruhtinatar Thurn und\nTaxisin salongeissa. Hänen ensimmäiset keskustelunsa tsaarin kanssa\nmuistuttivat hänelle aluksi Tilsitin kauneimpia hetkiä. Mikä viehätys\ntässä miehessä! Mikä tenho hänen käytöksessään ja puhetavassaan!\nNapoleon kirjoittaa keisarinna Joséphinelle: \"Olen tyytyväinen keisari\nAleksanteriin. Jos hän olisi nainen, olisin häneen rakastunut.\" Häneltä\nei kuitenkaan jää huomaamatta, että hänen ystävänsä suhteessaan häneen\non muuttunut. Hänessä ei ole enää äskeistä välitöntä taipuvaisuutta,\näkkinäistä ja iloista innostumista ihailemaan kaikkea ja suostumaan\nkaikkeen. Eleen ja äänen sokaisevan sulon alta saattaa joka hetki\nkeksiä piiloutuvia ajatuksia, laskelmia ja vastaväitteitä, jotka eivät\npukeudu sanoihin. Mutta päivä päivältä itsevaltias nousee yhä\navonaisemmin vastarintaan. Imartelut ja hyväilyt eivät saa häneltä\nvastaukseksi muuta kuin kärsimättömyyden ilmaisuja ja vastamoitteita.\nVälistä heidän kaksinpuhelunsa kääntyy väittelyksi, ja he vaihtavat\nkatkeria huomautuksia. Eräänä päivänä, kun he kahdettakymmenettä kertaa\nkiistelevät avoinna olevasta Itävallan kysymyksestä ja kun tsaari\nkieltäytyy vielä ottamasta uhkaavaa askelta Austerlitzin-aikaista\nvanhaa liittolaistaan vastaan, Napoleon ei voi enää hillitä itseään,\nvaan heittää hattunsa salongin toiseen päähän. Kylmästi, hymyhuulin\nAleksanteri virkkaa hänelle:\n\n-- Te olette kiivas; minä olen itsepäinen. Minun kanssani\nkeskustellessa ei suuttumus auta. Jutelkaamme, keskustelkaamme\njärkevästi, muuten minä menen tieheni.\n\nEnimmän Napoleonia oudostuttaa se, että Aleksanteri, jonka mielessä yhä\non Talleyrandin neuvo, ei näytä enää kiinnittävän mitään huomiota\nTurkin valtakunnan jakoon ja Idän suunnitelmiin.\n\nVieläpä Napoleon on päivä päivältä tuntevinaan yhä varmemmin, että\nTilsitin liitto on menettämäisillään suuren osan tehoaan.\n\nViimeinen toivo on hänellä kuitenkin jäljellä... Ja kenellekä hän sen\nilmaisisi? Talleyrandille, tuolle \"ihmispuulle\", jota ilman hän ei voi\ntulla toimeen, niin paljon kuin häntä pelkääkin ja halveksii.\n\nSeuraavan tapauksen kuvaamista varten ei mikään vedä vertoja\nTalleyrandin \"Mémoires'in\" tekstille. Oli lokakuun 12:s; keisarien piti\nerota toisistaan kahden päivän perästä.\n\n\"Napoleon, joka oli tyytyväinen päiväänsä, oli käskenyt minun\nviipyä luonansa vielä hyvän aikaa makuullemenon jälkeen. Hänen\nlevottomuudessaan oli jotakin erikoista; hän teki minulle kysymyksiä\nodottamatta vastausta; hän koetti pitää puhetta; hän tahtoi sanoa\ntoista kuin mitä hän sanoi; vihdoin hän lausui karkean sanan: avioero:\n_minun kohtaloni vaatii sitä, hän sanoi, ja Ranskan rauhallisuudelle se\non välttämätön. Minulla ei ole perillistä; Joseph-veljeni ei ole\nminkään arvoinen, ja hänellä on vain tyttäriä. Minun täytyy perustaa\ndynastia. Mutta minä saatan sen perustaa vain naimalla jonkun Euroopan\nsuuren hallitsevan huoneen prinsessan. Keisari Aleksanterilla on\nsisaria, yksi heistä sopisi ikänsä puolesta minulle; puhukaa siitä\nRumjantsovin kanssa. Sanokaa hänelle, että järjestettyäni asiani\nEspanjassa, minä suostun kaikkiin hänen suunnitelmiinsa Turkin jaosta\neikä Teiltä puutu muitakaan perusteluja... -- Sire, jos Teidän\nMajesteettinne sallii, minä en puhu mitään Rumjantsoville; minusta\nhänellä ei ole tarpeeksi älyä; paljon luonnollisempaa on tästä suuresta\nasiasta keskustella itse keisari Aleksanterin kanssa. Minä otan\npannakseni asian alulle_...\"\n\nNapoleon suostuu hyvin mielellään tähän tarjoukseen. Talleyrand\nsuorittaa tehtävänsä seuraavana päivänä:\n\n\"Minun täytyy tunnustaa, että Euroopan takia minua kauhistutti uusi\nlisä Ranskan ja Venäjän liittoon. Minun mielestäni pitäisi saada asia\nnäyttämään siltä, että tämän avioliiton ajatus Napoleonin mieliksi oli\nkyllä mahdollinen, mutta että eräät seikat kuitenkin tekivät sen\nvaikeaksi. Turhaan olin luullut, että minun olisi vaikeaa puhua asiasta\nkeisari Aleksanterin kanssa. Heti ensi sanasta hän käsitti minut ja\nkäsitti juuri niinkuin olin halunnut. _Jos kysymys olisi vain minusta,\nsanoi hän minulle, niin antaisin mielelläni suostumukseni, mutta se\nei olekaan ainoa, mikä tässä tarvitaan. Äitini on säilyttänyt\nvaikutusvallan tyttäriinsä, ja sitä vastaan minä en voi mitään. Minä\nkoetan hänelle antaa ohjausta ja onhan mahdollista, että hän noudattaa\nsitä, mutta minä en uskalla siitä vastata. Kaiken tämän, minkä\ntodellinen ystävyys minulle sanelee, pitäisi tyydyttää keisari\nNapoleonia_.\"\n\nVarmaan kumpikin puhekumppani käsitti toisensa täydellisesti. Ylpeä\nMaria Feodorovna, joka oli säilyttänyt kaikki Katarina Suuren\ndynastiset ylpeyden tunteet, ei varmaan milloinkaan luovuttaisi\ntytärtänsä korsikalaiselle vallananastajalle! Tämän päivän jälkeen\nNapoleon ei voinut enää toivoa venäläisen suuriruhtinattaren kättä.\n\nNäin kauniista työstä Talleyrand ansaitsi palkinnon eikä hän myöskään\nhäikäillyt sitä pyytää: hän toivoi, että hänen veljenpoikansa Edmond de\nPerigord saisi naida Kuurinmaan upporikkaan perijättären, nuoren\nprinsessa Dorothean. Dorothea oli tosin jo melkein kihloissa ruhtinas\nAdam Czartoryskin kanssa, mutta vähät siitä... Tsaari valtansa nojalla\nantoi hänet Perigordin kreiville, joka myöhemmin sai Dinon herttuan\narvon. Hänestä tulee suloinen ja hurmaava Circe, jonka vaikutuksesta\nTalleyrand vanhentuneena, väsyneenä ja synkkänä, elämään kyllästyneenä\nsaa kuoleman aattoon asti tuntea halujensa ja ihastumisen ihmeellistä\nuudelleenkukkimista.\n\nHeti Pariisiin palattuansa Beneventon ruhtinas kiiruhtaa salaisiin\nneuvotteluihin Metternichin kanssa kreivitär de Laval'in ja ruhtinatar\nde Vandémont'in salongeissa. Hän ilmoittaa hänelle suoraan sen suuren\nneuvottelun julkiset ja salaiset tulokset, johon hän on ottanut osaa:\n\"Austerlitzin taistelun jälkeen keisari Aleksanterin ja Itävallan välit\neivät enää ole olleet suotuisat. Nyt riippuu vain Teistä ja Teidän\nPietarin suurlähettiläästänne, saadaanko Venäjään yhtä läheiset suhteet\nkuin ne, jotka olivat ennen tätä aikaa. Vain tämä liitto voi\naikaansaada Euroopan riippumattomuuden. Caulaincourt, joka kokonaan\nyhtyy minun valtiollisiin ajatuksiini, osaa tukea ruhtinas\nSchwarzenbergin kaikkia askelia. Ranskan oma etu vaatii, että kaikki ne\nvallat, jotka kykenevät pitämään puoliaan Napoleonia vastaan, liittyvät\nrakentamaan patoa hänen rajatonta kunnianhimoaan vastaan. Napoleonin\nasia ei ole enää Ranskan asia. Ja lopuksi: Eurooppaa ei voida pelastaa\nmuuten kuin Itävallan ja Venäjän mitä läheisimmällä liitolla.\"\n\nDiplomaattiselta kannalta ei voikaan antaa parempaa yleiskuvaa Erfurtin\nkohtauksen tuloksista. Mutta voidaksemme siitä poimia kaikki siihen\nkätkeytyneet \"moraaliset\" totuudet ja kaiken, mitä siitä voidaan\noppia inhimillisen turhamaisuuden ja kunnianhimon menettelystä,\nnaamioimisista ja suljettujen ovien takaisista juonista, sen\nesittämiseen tarvittaisiin Machiavellin ja St. Simonin kynät.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\nErfurtin ensimmäinen tulos; Preussin hallitsijapari kutsutaan\nPietariin. Suurenmoinen vastaanotto; kaikkien katseet on tähdätty\nkuningatar Louiseen; vierailut keisarinna Elisabetin ja rouva\nNaryshkinin välillä. Armidan ahdistavat tuskat ja pettymykset. Paluu\nKönigsbergiin: \"Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta.\" --\nAleksanteri viehättyy jälleen suunnittelemaan koko venäläisen\nvaltiorakennuksen uudistamista. Alhaissyntyinen ja älykäs papinpoika\nSperanski tulee hänen lähimmäksi työtoverikseen. Uljas ohjelma; kaikki\nmuutettava perinpohjaisesti ja häikäilemättä. -- Mutta vastakohdan\nvaikutuksesta, johonka hän on tottunut, tsaari suo luottamuksensa\ntaantumuksellisimman absolutismin itsepäisimmälle edustajalle, kenraali\nAraktshejeville: \"verikoira, jolla on hyeenan katse\"; häpeällisyyttä ja\njulmuutta. Entisenä Paavali I:n adjutanttina Araktshejev palvoo yhä\nmurhatun keisarin muistoa. Aleksanteri pitää häntä kallisarvoisena\nturvanaan -- vähää ennen kuin Napoleon rikkoo välinsä Itävallan kanssa,\nhän muistuttaa jyrkästi tsaarille Erfurtin sopimuksia. Valladolidin\nlähetys. Caulaincourt merkitsee mielihyvällä Aleksanterin\nlievimmin sanoen tyhjät selitykset, ja Itävallan lähettiläs\nruhtinas Schwarzenberg arvaa terävästi Aleksanterin tarkoituksen;\nWienissä ollaan vakuuttuneita siitä, että Venäjä jää puolueettomaksi\ntai toimettomaksi. Sota puhkeaa huhtikuun 18 p:nä 1809. 22 p:nä\ntoukokuuta Esslingin tappelu. Tämä Napoleonin saama vaikea kolaus\nsaattaa koko Euroopan äärimmäiseen kiihtymykseen. Tiroli ja Westfali\nnousevat kapinaan. -- \"Mutta mitä tekee sitten Venäjän armeija...\"\nNapoleonin kärsimättömyys. Vasta 3:na kesäkuuta viisikymmentä kaksi\npäivää vihollisuuksien alkamisesta tunkeutuu venäläinen sotajoukko\nGalitsiaan. Itävaltalaiset Varsovassa. -- Napoleon kiukuissaan:\n\"Viholliseni ovat päättäneet kohdata toisensa haudallani.\"\nKesäkuun 6 p:n ohjeet Caulaincourtille: \"Hävittäkää tämä kirje.\"\nRanskalais-venäläinen liitto on enää vain harhanäky -- heinäkuun 5:nä\nWagramin taistelu. Wienin sopimus osoittaa Napoleonille valtakunnan\nhaurauden. Niukka juomaraha Venäjälle. Aleksanterin ja hänen sisarensa\nKatarina Oldenburgilaisen kummallinen ystävyys; venäläisen\nkansallistunnon kiehunta. Tsaarin käynti Moskovassa; innostunut\nvastaanotto, kansansielun ilmaus -- Napoleon pyytää virallisesti\nsuuriruhtinatar Anna Pavlovnan kättä. Tsaari saa pyynnön ilmoittaa\nmielipiteensä \"kahden päivän kuluessa\". Puola tarjotaan kokonaan\nVenäjän ylivallan haltuun: \"Puolan ja puolalaisten nimi on katoava\nhistoriasta.\" Tsaarin houkutteleva temppu saada Napoleon myöntämään\nPuolan hänelle, vaikka hän suhtautuukin välttelevästi Napoleonin\navioliittoaikeisiin. Caulaincourtin mieluinen myöntyväisyys. Heti kun\nNapoleon selvästi näkee, miten käy, hän kääntää korttinsa ja laittaa\nmuutamassa tunnissa selväksi avioliittotarjouksensa itävaltalaiselle\narkkiherttuattarelle Marie Louiselle.\n\n\nPalattuaan 29 p:nä lokakuuta Pietariin, jossa hovin ja seurapiirien\nmielipide yhä on hänelle ankarasti vastainen, Aleksanteri hämmästyttää\nkaikkia tyytyväisellä, tyynellä, rauhallisella ja arvokkaalla\nilmeellään, ilmeellä, jota hänessä tähän asti ei ole huomattu.\n\nÄsken Napoleonin seurassa vietetyt viikot ovat antaneet hänelle\nelävämmän tunteen hänen rajattomasta vallastaan. Hän tietää nyt, että\nitsevaltiaan, joka on tämän nimen arvoinen, täytyy itse ja vain itse\nkäskeä itseään ja ennen kaikkea, että hänen täytyy \"halveksia salonkeja\nja antaa ministerien lörpötellä\". Ja miksi hän ei olisikaan\ntyytyväinen? Hän on tuonut Erfurtista mukanaan muutamia oleellisia\netuja, ainoat välittömät edut, jotka liitto saattoi hänelle hankkia:\nhänellä on jo Suomi, ja hän valtaa pian Tonavan ruhtinaskunnat. Hän on\nnyt siis vapaa omistamaan työnsä valtakuntansa välttämättömälle\nuudistamiselle. Mutta vielä enemmän hänen tarvitsee miettiä\nTalleyrandilta saamiaan uskomattomia, salaisia ilmoituksia, jotka\ntarkoin miettien hänestä tuntuvat paljon merkitsevämmiltä kuin ne yhtä\nyllättävät lausunnot heidän herransa yltyvästä hulluudesta, jotka\nLannes ja Berthier keskustellessaan Tolstoin kanssa ovat antaneet.\nAinoa johtopäätös, jonka hän niistä nyt tekee, on, että hänen on\njonakin päivänä liittyminen Preussiin ja Itävaltaan. Ensimmäinen ele,\njolla hän osoittaa eräänlaista riippumattomuutta Napoleonista, on\nkohtelias ilmoitus Preussin hallitsijaparille, että hän olisi iloinen\nsaadessaan heitä tervehtiä pääkaupungissaan.\n\nTämän odottamattoman kutsun yht'äkkiä virkistäminä he saapuivatkin 7:nä\ntammikuuta 1809 Pietariin. Heitä odotti suurenmoinen vastaanotto.\n30.000 miestä oli aseissa. Kahden viikon aikana tuhat työmiestä\nyötä päivää ahertaen ja kokoamalla yhteen, mitä oli kauneinta\nkeisarillisessa asunnossa, pani kuntoon korkeiden vieraiden\nmukavuudeksi Ermitagen lisärakennuksen, Shepelevin palatsin.\n\nPian alkoivat juhlat niin kuulumattoman ylelliset, ettei sellaisia\nollut nähty Elisabet Petrovnan ja Katarina Suuren mainehikkaiden\naikojen jälkeen. Arvattiin tsaarin tahtovan täten muistuttaa\nmaailmalle, että Hohenzollernit, niin onnettomia kuin olivatkin,\nsäilyttivät vielä otsallaan vanhojen hallitsijasukujen lähtemättömän\nsädekehän. Koko venäläinen yhteiskunta vaati tätä komeutta, ei niin\npaljon seremonioiden ja juhlallisuuksien himosta, kuin sen vuoksi, että\nse, oltuaan Austerlitzin ja Friedlandin, Tilsitin ja Erfurtin\nnöyryytyksen masentamana, tunsi vahingoniloista huvia voidessaan juhlia\nNapoleonin uhreja ja ennen kaikkea kuningatar Louisea, jota hän oli\nniin inhottavalla tavalla loukannut.\n\nJuhlia kesti 24 päivää. Oli kuin riemun, hilpeyden ja mielenosoituksen\nvimmaa. Valtion asiat saivat levätä. Tsaari, molemmat tsaarittaret,\nsuuriruhtinaat ja ruhtinattaret sekä rikkaimmat ylimykset eivät\ntietäneet, miten keksiä vaihtelua kunnianosoitusten ja huvien\nohjelmaan, jotta heidän vieraansa voisivat paremmin unohtaa kaikkien\nKönigsbergiin jättämiensä raunioiden ja pettymysten muiston.\n\nFredrik Wilhelmiä tuskin huomattiin, mikäli hänelle ei naurettu, sillä\nhän näytti niin kummalliselta vanhanaikaisissa univormuissaan ja\nnoloine liikkeineen vaateliaassa hätiköivässä ja sammaltavassa\nkömpelyydessään.\n\nKaikki katseet ja koko huomio keskittyi kuningatar Louiseen.\nJakamattomaan sympatiaan, jota hän herätti, sekaantui vilkas ja veikeä\nuteliaisuus. Saatiin siis vihdoin nähdä kaunis Armida!... Mutta minkä\nasenteen mahtaakaan tsaari ottaa häneen nähden keisarinna Elisabetin ja\nrouva Naryshkinin läsnäollessa, puhumattakaan lukuisista enemmän tai\nvähemmän ohimenevistä suosikeista, joille keisari oli oikullisesti\nvuodattanut lempeänsä.\n\nKuningasparin käyntiä valmistettaessa Caulaincourt ei voinut salata\nharmiansa, sillä epäilemättä Napoleon panisi vastuun siitä hänen\nniskoilleen. Eräissä iltakutsuissa ruhtinatar Dolgorukin luona hänen\nsuuttumuksensa ylitti kaiken rajan. Meillä on siitä todistuksena Joseph\nde Maistren kirje ministerilleen, cavaliere de Rossille: \"Kynäni taipuu\nvaikeasti Teille selostamaan puhetta, jonka Ranskan lähettiläs on\npitänyt ruhtinatar Dolgorukin luona, mutta minun on välttämättömästi se\nkerrottava teille. Lähettiläs on nimittäin häikäilemättä sanonut: 'Ei\ntässä matkassa ole mitään salaperäistä; Preussin kuningatar tulee\nmakaamaan keisari Aleksanterin kanssa.' Kas tällä tavoin hän puhui; en\nosaa tarpeeksi ranskaa antaakseni tällaiselle hävyttömyydelle sen\nansaitseman nimen.\"\n\nPietarin salongeissa tämä puhe levisi nopeasti. Vaikka ei uskottukaan\ntähän parjaukseen, kiinnitettiin kuitenkin muutamilla rivoilla\nvihjauksilla huomiota siihen, että kuningatar oli asunnossaan Sepelevin\npalatsissa löytänyt sangen runsaita lahjoja: täyskultaisen\ntoalettiserviisin, ihanan kokoelman persialaisia ja turkkilaisia\nshaaleja, tusinan pukuja, joista eräs helmin koristettu oli, niin\nkerrottiin, maksanut useampia satoja tuhansia ruplia. Kuningatar, joka\noli suuresti köyhtynyt, tarvitsi todellakin pukuvarastonsa ja\nkoristeiden uusimista, eikä Aleksanteri olisikaan voinut siinä kohden\nhienotunteisemmin tulla avuksi.\n\nEnsimmäinen kysymys, joka herätti hovin uteliaisuutta, oli: \"Vastaako\nkuningatar Louise todellakin kauneutensa mainetta?... Eikö meidän\nkeisarinna Elisabet ole ainakin hänen vertaisensa kasvojensa hienojen\npiirteiden, ääriviivojensa eleganssin ja käytöstapansa ylevyyden\npuolesta?...\"\n\nArmidan ulkonainen ilmestys ei hänelle tällä kertaa ollut erikoisen\nedullinen. Kärsimykset, joita hän jo kolme vuotta oli saanut kestää,\nkoko pitkä koettelemusten sarja, jossa tähdentyivät nimet Potsdam,\nJena, Prenzlow, Memel, Friedland, Tilsit, Königsberg, oli koskenut\nhänen olemuksensa pohjaan asti hänen naisellisen elimistönsä kaikkiin\nelämänlähteisiin asti. Tällainen on Joseph de Maistren arvokas\ntodistus: \"Kuningatar Louisea voi todella sanoa kauniiksi... Häntä on\nusein verrattu hallitsevaan keisarinnaan: kuningatar on ehkä kauniimpi\nnainen, mutta keisarinna on kauniimpi suvereeni.\"\n\nElisabet Alexejevnan todistus käy samaan suuntaan. Hän kirjoittaa\näidilleen: \"On mahdotonta olla pitämättä kuningatarta kauniina naisena.\nHänen ei kuitenkaan pitäisi lihoa enempää. Hän on raskauden tilan\nalussa, mikä tuottaa hänelle useimmiten kärsimystä ja saa hänen\nsilmänsä näyttämään sammuneilta...\"\n\nMutta tärkeämpi on kuningatar Louisen oma huomio, jonka hän on\nmerkinnyt jokapäiväiseen muistikirjaansa: \"8:na tammikuuta 1809:\nvuoteessa unettomana; olen sairas ja pelkään raskauden alkua; kärsin\nkovasti ja olen kauhean näköinen... -- Tammikuun 10:s: uneton yö;\nkuumetta, hammaskipua, sydänkipua... -- 12:s tammikuuta: kuoleman\nväsynyt; jos tätä jatkuu, minut saatetaan Pyhän Aleksanteri Nevskin\nhautausmaahan. -- 13:s tammikuuta: väsynyt kuin koira... -- 16:s\ntammikuuta: Ermitagen teatterissa, mademoiselle Georges taivaallinen,\nkaunis, peloittava, hän tuotti minulle kuumeen koko illaksi!... -- 29:s\ntammikuuta: kova reumatismi rinnassa jne., jne...\"\n\nJa vaikka hänen ulkonäkönsä oli epäedullinen, piirteet jännittyneet ja\nsilmät sammuneet, ja huolimatta muista kärsimyksistä, joita yleisö ei\naavistanut, hän sankarillisesti taisteli puolustaakseen kauneutensa\nmainetta. Eräänäkin iltana hän, välähdellen jalokiviä kuin lirisevä\npuro, uskaltaa esiintyä avorintaisena eikä tee tällä liian rohkealla\neleellään sitä vaikutusta, mitä hän, Armida poloinen, oli siitä\ntoivonut.\n\nJuhlien yhtämittaisessa humussa kaikkia läsnäolevia mitä suurimmassa\nmäärin kiusasi uteliaisuus, heidän koettaessaan arvaella, oliko tämän\nulkonaisen koreuden varjossa keisarilla ja kuningattarella salaisia\nkahdenkeskeisiä kohtaamisia.\n\nElisabetin Louisea kohtaan ottama silmiinpistävä asenne, ystävällisyys,\njota hän runsain määrin osoitti tälle, hellä sympatia, jonka hän\nilmaisi Louiselle kaikissa tilaisuuksissa, tekivät kysymyksen vieläkin\nsalaperäisemmäksi. Silminnähtävästi Elisabet ei tuntenut mitään\nkateutta sitä naista kohtaan, joka oli niin useasti mainittu hänen\nkilpailijanaan ja joka epäilemättä rakasti Aleksanteria.\n\nTärkeämpänä syynä siihen, ettei Elisabet ensinkään ollut kateellinen,\njohtui siitä, että hänen puolisonsa niihin aikoihin ei ensinkään\nkiinnostanut häntä. Jatkoihan hän syvimmässä salaisuudessa yhä\nromaania, joka täytti koko hänen sydämensä. Mutta hän ei ollut vielä\nvapautunut halveksivasta vihasta, jota hän jo liian kauan oli tuntenut\nrouva Naryshkinia vastaan. Ja varsin naisellisen tunteen vallassa hän\nnautti siitä nolauksesta, jonka tsaarin harras ihailu hurmaavaa\npreussitarta kohtaan nähtävästi tuotti kauniille puolattarelle.\n\nMutta siinä hän naiivisuudessaan pettyi.\n\nMaria Antonovna, joka oli ollut muutaman kuukauden poissa maatiloillaan\nKuurinmaalla ja jonka lemmenuskollisuus oli yhtä suuri kuin\nAleksanterinkin, oli pian saanut takaisin vaikutusvaltansa\nAleksanteriin.\n\nKuningatar Louisen tulo ja siitä johtuvat arvailut olivat hänelle\nolleet silminnähtävästi epämieluisat, ja eräs hänen ystävistään\nkertookin hänen \"olleen tästä matkasta raivoissaan\". Heti ensi\nnäkemästä hän kuitenkin saattoi todeta, ettei hänen tarvinnut vähääkään\npelätä Armidaa.\n\nMitä enemmän kuningatar Louisen tarvitsi turvautua toaletin\ntaidekeinoihin, ihomaaliin ja jalokiviin, miedontaakseen sulojensa\nvähenemistä, sitä yksinkertaisemmin rouva Naryshkin koristautui. Tuona\nkiusallisena avorintaisuuden iltana hän käytti aivan suoraa\natlasleninkiä vailla helmiä, vailla jalokiviä, vailla muita kukkia kuin\nyksi ainoa lemmenkukka \"Vergiss mein nicht\" (älä unohda minua), jonka\nhän oli pistänyt tuuheaan mustaan tukkaansa.\n\nHymyilyllään tsaari oli vastannut ymmärtäneensä. Olikohan kuningatar\nLouise toivonut jälleen löytävänsä Nevan rannoilla \"kuvaamattomat\nmielenliikutuksensa, Memelin ja Potsdamin aikaiset jumalalliset\nilonsa?\" Siinä tapauksessa hän varmaan olisi katkerasti pettynyt. Niin\npaljon kunnianosoituksia, liehittelevää kohteliaisuutta kuin\nAleksanteri hänelle osoittikin, hän ei näytä tarjonneen hänelle minkään\nläheisemmän ystävyyden tilaisuutta.\n\nKun Louise jättää Pietarin, 31:nä tammikuuta, lähteäksensä\nmaanpakolaisuuteensa Königsbergiin, häneltä pääsee pettymyksen\ntunnustus: \"En vie näistä loistavista juhlista mukanani muuta kuin\nväsymystä ja tuskaa... Palaan sieltä samanlaisena kuin sinne menin...\nTämän jälkeen ei mikään minua sokaise. Minun kuningaskuntani ei ole\ntästä maailmasta.\"\n\nMutta hänen kulkiessaan Memelin läpi, matkan lopulla, Pietarin muistot\nyht'äkkiä pakottavat hänet rakkauden ja kiitollisuuden ilmaisuun. Hän\nkirjoittaa armaalle ystävälle, jonka hän äsken jätti:\n\n    \"En voi koskaan löytää sanoja ilmaisemaan sitä, mitä tunnen.\n    Minun kiitollisuuteni Teidän hyvyydestänne onnellisen oleskelun\n    aikana Teidän luonanne jää aina Teille suljetuksi salaisuudeksi,\n    jos ette katso sydämeeni, jonka olette tuntenut kuusi vuotta ja\n    joka Teitä rakastaa enemmän kuin mitenkään voi ilmaista... Minä\n    uskon Teidän huomaanne vieläkin kuninkaan edut, lasteni ja koko\n    Preussin tulevan onnen. Jumalan haltuun rakas serkku. Syleilen\n    Teitä hengessä ja pyydän Teitä uskomaan, että elämässä ja\n    kuolemassa olen Teidän kiitollinen ystävänne\n\n                                                      Louise.\n\n    J.K. Kaikki Pietarissa oli ihanaa, Teitä vain sain nähdä liian\n    vähän!\"\n\nValtiollisilta tuloksiltaan Preussin kuningasparin tervehdyskäynnillä\nPietarin hovissa oli jotenkin vähäinen merkitys. Tsaari saattoi\nvilpittömästi sanoa Caulaincourtille: \"Kuningas ja minä emme puhuneet\npolitiikkaa kuin kaksi kertaa.\" Ja kummallakin kerralla keisari koetti\nsaada Fredrik Wilhelmin vakuuttuneeksi siitä, että Preussin ja koko\nEuroopan edun takia toistaiseksi oli pakko alistua Ranskan\nyliherruuteen, panematta tulevaisuutta vaaralle alttiiksi, ja odottaa\nparempia päiviä.\n\n10 p:nä elokuuta Preussin kuningaspari palasi surullisena\nKönigsbergiin, preussilaisen ritarikunnan vanhaan pääkaupunkiin, jossa\nheidän nöyryyttävä maanpakolaisuutensa alkaisi uudelleen. Heidän täytyi\nodottaa vielä lähemmäs vuoden aika, ennenkuin Napoleon suostui heille\nantamaan Berliinin takaisin. Mutta Napoleonin saavutettua Wagramin\nvoiton ja pakotettua Itävallan Marie-Louisen kanssansa avioliittoon --\nnoiden napoleonilaisen imperialismin pirullisten huippukohtain jälkeen\n-- Armida-poloisella ei enää ollut voimaa elää. Hänen sydämensä, jota\nhän oli liiaksi rasittanut, lakkasi toimimasta: hän heitti henkensä\nheinäkuun 19:nä 1810 kolmenkymmenen neljän vuoden ikäisenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalattuaan vakaviin tehtäviin Aleksanteri syöksyi työhön, joka häntä\nhänen hallituksensa aamunkoitossa oli intohimoisesti kiinnostanut,\njosta sota ja diplomatia sitten olivat hänet vetäneet pois, mutta joka\nnyt viehätti mitä suurimmassa määrässä hänen palavaa mielikuvitustaan,\nkoska hän uskoi vihdoinkin löytäneensä ainoan miehen, joka kykenisi\nkäsittämään hänen unelmansa ja panemaan hänen tahtonsa täytäntöön.\nSperanski olikin mainehikkaasti paneva täytäntöön ne suurisuuntaiset\nreformit, joita hänen hyvät ystävänsä vuodelta 1802 Czartoryski,\nStroganov ja Kotshubei eivät pystyneet saattamaan eteenpäin. V. 1772\nsyntynyt Mikael Mihailovits Speranski oli papin poika, ja papit\nedustivat silloin Venäjällä vapaiden ihmisten alinta säätyä. Jotta\nhänestäkin tulisi maalaispappi hänet oli pantu Vladimirin\npappisseminaariin. Ja niin synnyltään alhaisena, mutta lahjoiltaan\nälykkäänä, etevänä työntekijänä, joka käytti yhtä taitavasti sanaa kuin\nkynääkin, joustavana, rohkeana ja sitkeänä hän oli nopeasti kohonnut\nainoastaan omien persoonallisten lahjojensa ansiosta hallintovallan\nkorkeimmille asteille.\n\nHeti tutustuttuaan häneen tsaari sulki hänet ystävyyteensäkin.\nAleksanteri oli niin tämän alhaissyntyisen avustajansa lumoissa, että\noli vienyt hänet mukaansa Erfurtin neuvotteluihin ja siellä esittänyt\nhänet Napoleonille ja Talleyrandille. Palattuaan kotiin hän oli uskonut\nSperanskille oikeusministerin salkun.\n\nPäästyään korkeimpiin arvoasteihin Speranski osoittautui pian\nvaltiomieheksi sanan täydessä merkityksessä. Hän oli tämän jälkeen\nsisäpolitiikassa Aleksanterin oikea käsi.\n\nEnsimmäinen tehtävä, jonka hänen herransa hänelle antaa, on\nperustuslakiehdotuksen laatiminen. Speranski ryhtyy siihen lennokkaan\nrohkeasti osoittaen siinä oikeaa todellisuusvaistoa. Valmistavat työt\novat hänelle heti opettaneet, että näin laajan tehtävän suorittamiseksi\ntäytyy tehdä perinpohjaisia uudistuksia ja tehdä ne häikäilemättömästi.\nJos tahtoo muuttaa keisarin rajattoman vallan perustuslailliseksi\nmonarkiaksi, niin täytyy, se on selvä, rajoittaa itsevaltiuden\noikeuksia ja luonnehtia ainakin kansanedustuksen perusteet. Aleksanteri\nhyväksyy sen. 13:na tammikuuta 1810 perustetaan valtakunnan neuvosto,\nyksinkertainen neuvoa antava elin.\n\nMutta tämä on vain ensimmäinen askel uudistusten tiellä. Speranski käy\nnyt käsiksi vakavimpiin kysymyksiin, mitkä Venäjän valtiorakennuksen\nmodernisoiminen edellyttää, niihin luettuna myöskin kipeä maaorjuuden\nkysymys.\n\nTässä äärettömän suuressa tehtävässä, johon hänen aikansa riittää vain\nahertamalla kaleeriorjan tavoin, valtakunnan kansleriksi korotettu\nreformaattori herättää luonnollisesti joka puolelta kiihkeää\nvastarintaa ja katkeraa vihaa. Aleksanteri suojelee häntä kuitenkin\nkuin läheistä ystävää, koska hän uskoo tämän papinpojan syvimmin\nkäsittäneen hänen kiehtovat unelmansa. Mutta samaan aikaan kuin entinen\nVladimirin seminaarilainen saa nauttia kunnianosoituksia ja\netuoikeuksia, nähdään yht'äkkiä ilmestyvän maan alta miehen, joka\nPaavali I hallitessa hankki itselleen mielivallallaan ja julmuudellaan\npeloittavan maineen. Tämä mies on kreivi Araktshejev.\n\nNousseena korkeihin sotilasarvoihin ja osaten vallata mielipuolen\nitsevaltiaan sokean luottamuksen, hän oli pannut koko valtakunnan\nvapisemaan edessään. Joseph de Maistre piti häntä Venäjän Sejanuksena\n[Keisari Tiberiuksen vallanhimostaan tunnettu suosikki], tuttavien\nkesken häntä hiljaa, hyvin hiljaa kuiskaten kutsuttiin \"hirviöksi,\nverikoiraksi, hyeenaksi\".\n\nHän oli poissa Pietarista vuoden 1801 alussa, hän ei siis ollut\nmitenkään osallistunut maaliskuun 23:n päivän salaliittoon, jonka hän\nmuuten tuomitsikin kaikkien kuullen.\n\nSen jälkeen hän oli vetäytynyt maatilalleen Gruzinoon noin 100 virstan\npäähän kaupungista lähelle Novgorodia. Hänen suurenmoinen maatilansa\noli ennen kuulunut ruhtinas Menshikoville, Katariina I:n\nkaikkivaltiaalle suosikille. Tämän paikan olisi pitänyt olla hänelle\nterveellisenä opetuksena onnen oikuista ja vastakohdista, sillä 1727\nMenshikov jouduttuaan Pietari II:n epäsuosioon, oli raa'asti\nkarkoitettu Pohjois-Siperiaan Beresovin jääkylmille soille, mistä hän\nei enää koskaan palannut.\n\nAraktshejev näyttäytyi vain harvoin Pietarissa. Häntä ei sinne\nkutsuttu: hän herätti siellä kauhua. Kaikki hänessä henki leppymätöntä\ntarmoa, suora vartalo, lyhyt yläruumis, pystytupsuiset hiukset, kylmät\nsilmät, korskahtelevat sieraimet, kokooopusertuneet huulet, lyhyt ja\njyrkkä puhetapa, kankea ryhti.\n\nSe, mitä tiedettiin hänen ajanvietostaan Gruzinossa oli verhonnut hänen\npersoonansa kaameaan tarukuvaan.\n\nNuoren vaimonsa kuoltua hän oli nykyään pahanilkisen, intohimoisen ja\nirstaan mustalaisnaisen hekumallisen vallan alaisena. Tämä nainen johti\nhäntä kaksikymmentä vuotta skandaaleihin ja häpeällisiin tekoihin.\nGruzinon talonpojat mainittiin Venäjän onnettomimpina maaorjina: siinä\nmäärässä \"barinin\" ja hänen emäntänsä epäinhimillisyys rasitti heitä\npäivätöillä, veroilla ja rangaistuksilla. Eräänä päivänä he kärsimyksen\nepätoivoon ajamina, hyökkäävät mustalaisnaisen kimppuun kuristaaksensa\nhänet, mikä heille kostettiin kauhealla tavalla: koko kylä upposi\nveritulvaan.\n\nMutta huolimatta näistä iljettävistä vaistoistaan, jotka houkuttelivat\nhäntä luonnottoman julmuuden pahimpiin hairahduksiin, kenraali\nAraktshejev oli osoittautunut Paavali I:n hallitessa huomattavaksi työn\nja arvovallan välineeksi, koska hänellä oli harvinaisen selvä järki,\nsuoraviivainen ajattelu, varma silmä, täsmällisyys, järjestelyvaisto,\nrohkeus aloitteiden teossa ja vihdoin tavaton lujuus komentamisessa.\n\nMikä oli antanut Aleksanterille aikeen kutsua Araktshejevin Gruzinosta\nnimittääkseen hänet samalla kertaa sotaministeriksi, tykistön ja\njalkaväen tarkastajakenraaliksi, siis armeijan täydelliseksi herraksi?\n\nVarmaankin Euroopan sekava tila, Itävallan ja Ranskan sotaiset\nvarustukset pakottivat Venäjänkin nopeasti uusimaan sotaiset voimansa,\njotka oli pahasti laiminlyöty Friedlandin jälkeen. Eikä kukaan voinut\nparemmin kuin Araktshejev sopia tähän pahaan tehtävään, joka paljon\nmuistutti -- niin sanottiin -- Herkuleen tehtävää Augiaan tallien\npuhdistamisessa.\n\nMutta oli epäilemättä eräs toinenkin syy, koska oli huomattu tsaarin\nvälittömästi osoittavan uudelle ministerille samaa luottamusta, samaa\ntutunomaisuutta ja samaa suosiota kuin Speranskillekin. Näiden kahden\nmiehen välillä ei ollut kuitenkaan mitään yhteistä taipumusta, eikä\nmikään aate liittänyt heitä yhteen: heidän samanaikainen yhteistyönsä\ntuntui päähänpistolta.\n\nVapaamielisyyteen viehättyneenä, herkkänä kaikille jaloille\najatuksille, välinpitämättömänä ylhäisön uhrauksille, tavoiltaan\nmoitteettomana, vakavan uskonnollisena ja mystiikkaan taipuvana entinen\nVladimirin seminaarilainen ei pyrkinyt muuhun kuin asteittain\nmodernisoimaan Venäjän yhteiskunnallisen rakenteen. Ihmisten\nhallitsemiseksi Gruzinon hillitön satraappi, vanhojen moskovalaisten\noppien leppymätön puoltaja, ei tuntenut muuta neuvoa kuin nyrkin ja\npakkokeinot. Hänhän muuten jokin vuosi myöhemmin pani toimeen mitä\nhirveimmän inkvisitoorisen ja kaikkia ihmisoikeuksia loukkaavan\npoliisi-järjestelmän, minkä Venäjän kansa on milloinkaan tuntenut\nIivana Julman jälkeen ja ennen bolshevismia.\n\nTosin \"verikoiran\" vihainen murina, raaka ja villi mielenlaatu ja\niljettävät hekumoinnit loukkasivat joka hetki tsaarin herkkää makua ja\nhienostunutta kohteliaisuutta.\n\nSe, että Aleksanteri on voinut valita välittömiksi uskotuikseen\nhallitsijatoimensa korkeinta ja salaisinta osaa varten kaksi niin\ntoisilleen vastakkaista palvelijaa kuin Araktshejevin ja\nSperanskin, paljastaa meille kaikista selvimmin Aleksanterin\npsykologian monimutkaisuuden, sokkeloisuuden, horjuvaisuuden ja\nperillepääsemättömyyden.\n\nNiistä erilaisista syistä, joita voi kuvitella, on ehkä\nhuomioon-otettavimpia se, että Araktshejev ei häikäillyt leimata\nrikolliseksi v:n 1801 maaliskuun 23:n murhaa, jonka päätekijät,\nVolkonski, Bennigsen, Uvarov ja muutamat muut yhä saivat osakseen\nkeisarin suosionosoituksia. Tiedettiin myöskin, että Gruzinon kirkossa\nPaavali I:n kuvan kehykseen oli kaikkien nähtäväksi piirretty\nkirjoitus, joka todisti, että Aleksei Andrejevitsh Araktshejev\nharjoitti uskonnollista palvontaa marttyyrikeisarin muistolle ja että\nhän ainakin olisi katsonut velvollisuudekseen puolustaa Paavalia\nmurhaajia vastaan, jos asianhaarat eivät olisi pitäneet häntä loitolla\nPietarista. Sillä tämän korkeasti kunnioittamansa monarkin\npalveluksessa hän oli aina osoittanut \"vilpitöntä mieltä ja puhdasta\nsydäntä\". Araktshejev oli siis Aleksanterin silmissä kuin elävä nuhde.\nEhkäpä tsaari juuri sovituksen epämääräisen tunteen vallassa pakotti\nitsensä alituisesti seurustelemaan miehen kanssa, joka kaikista\nruokottomuuksistaan huolimatta ääneensä tuomitsi inhoittavan\nhallitsijamurhan.\n\nMutta ehkäpä jokin muukin käytännöllinen katsantokanta vaikutti samassa\nmielessä. Sillä Aleksanterin vaikuttimet eivät koskaan olleet\nyksinkertaiset.\n\nHän oli liiankin usein saanut huomata, että Austerlitzin, Friedlandin,\nTilsitin ja Erfurtin muistot ja ehkä vielä enemmän mannermaasulun\nkovuus kiihottivat häntä vastaan kaikissa kansanluokissa\nvihamielisyyttä, joka ilmeni joskus kauhistuttavan rohkeasti. Joseph de\nMaistre kirjoitti: \"On mahdotonta kuvitella vaarallisempaa\ntilannetta...\" Monesti sanottiin: \"Tämä hallituskausi on kirottu, sillä\nse on alkanut murhalla.\" Eräänä päivänä poliisi paljasti salaisen\njärjestön, joka toimi kolmessa kaartin rykmentissä ja jonka\ntarkoituksena ei ollut mikään vähempi kuin syöstä Aleksanteri\nvaltaistuimelta ja panna hänen sijalleen hänen sisarensa\nsuuriruhtinatar Katariina. Eräänä toisena päivänä hänen hyvä ystävänsä\nkreivi Pietari Tolstoi, jonka ehdottoman uskollisuuden hän tunsi,\nuskalsi sanoa hänelle: \"Olkaa varoillanne, Te saatte samanlaisen lopun\nkuin isännekin...\"\n\nJa vihdoin saamme tsaaritar Elisabetin kirjeestä äidilleen tietää,\nettä joka vuosi maaliskuun 23:n paluu järkytti syvästi hänen\npuolisonsa herkkää mieltä ja että hän linnoituksessa vietetyn\nsurujumalanpalveluksen jälkeen vaipui mitä tuskallisimpaan\nmietiskelyyn.\n\nSaattoiko hän turvakseen uhkaavia, pahoja voimia vastaan toivoa\nitselleen parempaa linnunpelotinta kuin \"verikoiran\" mahtavat\nkravunsakset ja \"hyeenan\" katseen?\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutama päivä Preussin kuningasparin lähdettyä saapui kuriiri suoraan\nValladolidista tuoden Caulaincourtille pikaista toimitusta vaativan\nohjeen. Huomattuaan Itävallan sotaiset valmistelut Napoleon käski\nlähettiläänsä muistuttamaan tsaaria Erfurtin sopimuksista ja vaatimaan\nhäneltä mitä tarmokkainta tukea Wienissä. Yhteisen, uhkaavan\naskelen avulla Itävallan kabinetti olisi pakotettava vähentämään\nsotavarustuksiaan. Jos vastaus ei olisi kaikissa kohdin tyydyttävä,\nalkaisi sota välittömästi.\n\nSangen kiihtyneenä tästä raa'asta muistutuksesta Aleksanteri ei\nepäröinyt hetkeäkään. Vaikka Napoleonilla olikin ollut kaikenlaista\nvastoinkäymistä ja kiusaa Espanjassa, ei Itävalta kykene mittelemään\nvoimiansa tuon vastustamattoman strategin kanssa. Lisäksi Itävallan\nuusi tappio olisi Venäjälle \"ääretön onnettomuus\", täytyi siis kaikin\nmokomin ehkäistä välien rikkuminen, jota Napoleonin vaatima askel olisi\nvarmaan kiiruhtanut.\n\nMutta ensinnä on rauhoitettava Caulaincourtia tai ainakin saatava hänet\nviivyttelemättä rauhoittamaan hirveää despoottiaan. Aleksanteri\nvakuuttaa hänelle moneen kertaan uskollista ystävyyttään: \"Napoleon voi\nluottaa minuun... Minä en ole unohtanut velvoituksiani häntä kohtaan;\nminä täytän ne tunnollisesti... Oi, itävaltalaiset saavat kalliisti\nmaksaa kerskailunsa ja hulluutensa!...\"\n\nCaulaincourt merkitsee ilolla muistiin nämä jalon sielun vapaaehtoiset\ntunteen vuodatukset: \"Siitä asti kun minulla on ollut kunnia käsitellä\nasioita keisari Aleksanterin kanssa, hän ei koskaan ole minulle puhunut\nsellaisella lämmöllä...\"\n\nMutta heti Aleksanteri kutsuu myöskin Frans I:n lähettilään, ruhtinas\nSchwarzenbergin. \"Minua hämmästyttää ja valitan suuresti nähdessäni\nItävallan syöksyvän niin vaaralliseen seikkailuun...\" Sitten\nAleksanteri puhuu hänelle suoraan siteistä, jotka liittävät häntä\nRanskaan: \"Olen harkinnut sitoumuksiani, enkä jätä niitä\ntäyttämättä...\"\n\nSchwarzenberg, jonka suku oli Pyhän Roomalaisen valtakunnan vanhimpia,\noli erinomainen sotilas ja diplomaatti sekä tavattoman rikas. Hän\nkäyttäytyi ylhäisesti, oli vakavasti ajatteleva ja terävä huomioitsija.\nTätä miestä hämmästyttää Aleksanterin sanoissa järkevä perustelu,\nkohteliaisuus ja hyvänsuopuus: ei vähintäkään vihamielisyyttä ja vielä\nvähemmin peloittelua.\n\nCaulaincourt kiirehtii ilmoittamaan Napoleonille, että tsaari on\n\"lujaa\" saarnannut Schwarzenbergille: \"Jos te liikahdatte\", niin hän\nmuka on sanonut, \"niin hyökkään teidän päällenne!...\"\n\nSillä välin saadaan tietää, että Napoleon, joka kävi sotaa Kastiliassa,\non yht'äkkiä palannut Pariisiin ja ensi työkseen erottanut\nTalleyrandin, haukuttuaan hänet ensin pahanpäiväisesti.\n\nAleksanteri huomasi heti tämän tiedon merkityksen, sillä hän on\nErfurtin päivistä asti ollut yhteydessä Beneventon ruhtinaan kanssa\nsekä milloin Caulaincourtin milloin vielä tuttavallisemmin Kuurinmaan\nherttuattaren tai hänen tyttärensä, Saganin herttuattaren,\nvälityksellä. Hän on usean kerran antanut Ranskan lähettilään sanoa\nTalleyrandille terveisiä, sellaisia kuin: \"Keisari suvaitsee usein\nkysyä minulta teitä. Hän kunnioittaa teidän hyvää arvostelukykyänne,\nhän rakastaa teidän persoonaanne...\" Hän voi siis helposti kuvitella\nsen epäsuosion merkitystä, joka salaman tavoin iski entiseen\nulkoasiainministeriin. Muistammehan ne viisaat neuvot, jotka Beneventon\nruhtinas antoi Aleksanterille viisi kuukautta sitten heidän yöllisissä\npuheluissaan ruhtinatar Thurn und Taxisin luona. Epäilemättä tammikuun\n28:n hirveä suuttumuksen purkaus merkitsee, että Napoleon tahtoo\nmurskata Itävallan ja että Talleyrand on tahtonut sen pelastaa.\nAleksanteri vakuuttautuu yhä enemmän, että täytyy koettaa kaikki\nvälttääkseen sotaa ja jos se sittenkin puhkeaa, säästää Habsburgien\ndynastia tuholta, josta se ei enää voisi nousta.\n\nNapoleon ei kuitenkaan saa lähettiläänsä aina yhtä optimistisesta\nkertomuksista niitä täsmällisiä toteamisia, joita hän tarvitsee. Hän\npakottaa hänet kiiruhtamaan Venäjän armeijan liikkeellepanoa ja 21 p:nä\nmaaliskuuta hän kirjoittaa: minä en tahdo ryhtyi hyökkäykseen,\nennenkuin saan tietoja teiltä... En usko itävaltalaisten olevan\ntarpeeksi hulluja ryhtyäkseen sotatoimin: kun heidän sivustallaan on\nVenäjän armeija. Wienissä, hän jatkaa, ollaan vakuuttuneita siitä, että\nVenäjä pysyy puolueettomana tai passiivisena. \"Tärkeintä on, että\nVenäjä ilmoittaa minulle, mitä se aikoo tehdä ja ennen kaikkea, että se\nmitä pikimmin ryhtyy toimenpiteisiin... Täytyykö minun tyytyä näkemään\nmeidän liittomme tuloksena sen, että yksin saan taistella koko\nItävaltaa vastaan?\"\n\nKärsimättömyyden kalvamana ja suuttuneena lähettiläänsä pehmeydestä\nNapoleon kannustaa suoraan liittolaistansa tekemään jotakin: \"Teidän\nMajesteettinne ei saa kadottaa ainoatakaan hetkeä, jotta Teidän\njoukkonne leiriytyisivät meidän yhteisten vihollistemme rajoille. Olen\nluottanut Teidän Majesteettinne liittoon. Nyt täytyy toimia.\"\n\nSill'aikaa kun tämä kirje on matkalla Pariisista Pietariin,\nitävaltalaiset ryhtyvät hyökkäykseen Baierissa 12:na huhtikuuta.\nYhdeksän päivää sen jälkeen marsalkka Davout, Auerstädtin herttua\nEckmühlin voitolla panee heidät katumaan uhkarohkeuttaan.\n\nNapoleon kiiruhtaa sen jälkeen marssia Wieniä kohden, jonne hän tulee\n13:na toukokuuta. Mutta mitä tekee Venäjän armeija?\n\nAnnettuaan itävaltalaisten vallata Varsovan herttuakunnan tsaari käskee\nkeskittää noin 60.000 miestä Galitsian rajalle. Marssikäsky, joka on\njuhlallisesti luvattu huhtikuun 27:ksi, pannaan täytäntöön toukokuun\n18:na. \"Me olemme hitaita\", sanoo kansleri Rumjantsov Caulaincourtille,\n\"mutta me marssimme suoraan\".\n\nKas, tässä näyte tuosta suoruudesta. Huhtikuun 15:nä Schwarzenberg\nselostaa näin keisarin hänelle juuri äsken lausumat sanat: \"Keisari\nsanoi antavansa minulle näytteen suuresta luottamuksestaan\nvakuuttaessaan, että mitään ei ole unohdettu siitä, mikä on\ninhimillisesti mahdollista, jotta Venäjän ei tarvitsisi iskeä meitä.\nHän lisäsi, että hänen asemansa oli niin kummallinen, että vaikka me\nolisimmekin vastakkaisella linjalla, hänen täytyi toivottaa meille\nmenestystä.\"\n\nCaulaincourt ei näytä olevan ensinkään hämmästynyt siitä, että\nItävallan lähettiläs, vaikka vihollisuudet jo ovat alkaneet, on yhä\npaikallaan eikä edes puhu Wieniin lähdöstä. Mutta miksikä hän olisikaan\nlevoton? Hänen rakas Aleksanterinsahan on erittäinkin nyt käärinyt\nhänet mitä sydämellisimpiin sanoihin ja ystävällisiin eleisiin. \"Tätä\nminulle sanoessaan Hänen Majesteettinsa suvaitsi minua syleillä.\"\n\nMutta tuolla etäämpänä, sotatoimien näyttämöllä, huomataan pian\nkaikkien näiden liehittelyjen ja syleilyjen, tai tarkemmin sanoen\nkaikkien näiden petosten tulos.\n\nToukokuun 22:na Napoleon, joka jo kuukauden ajan on palavasti etsinyt\nratkaisevaa taistelua, uutta Austerlitzia, loistavaa voittoa, joka\nyhdellä ainoalla iskulla päättäisi sodan, kärsii Esslingissä\nensimmäisen tappionsa. Hänen täytyy luopua koko Tonavan vasemmalla\nrannalla valloittamastaan alueesta ja vetää armeijansa Lobaun saareen.\nHän tarvitsee neljäkymmentäkaksi päivää kyetäkseen korjaamaan\ntappionsa.\n\nEsslingin \"teurastus\" yllättää koko Euroopan. Täällä ei tullut lyödyksi\njoku ranskalaisista kenraaleista, kuten Baylenissa ja Cintrassa, täällä\nlyötiin itse Napoleon.\n\nTiroli ja Westfali nousevat heti kapinaan. Koko Saksa kuohuu. Vieläpä\npreussilainen upseeri majuri Schill uskaltaa kerätä partiojoukon ja\nkoettaa nostaa Brandenburgin, Saksin ja Elben rautamaat ranskalaisia\nvastaan. \"Esslingin taistelu näytti pistäneen tuleen saksalaisten\npäät.\"\n\nMutta mitä tekee Venäjän armeija?\n\nOn kesäkuun 3:s. Viisikymmentäkaksi päivää on kulunut vihollisuuksien\nalkamisesta, ja ruhtinas Sergei Galitsyn käskee armeijansa marssia\nGalitsiaan. Onko hänen tarkoituksenaan auttaa ranskalaisia, jotka\nkovasti ponnistelevat Tonavan varrella? Ei suinkaan. Tarkoituksena on\ntaistella Ranskan liittolaisen Varsovan suurherttuakunnan joukkoja\nvastaan, jotka ruhtinas Poniatowskin johdolla toimivat niin taitavasti,\nettä kaikkien puolalaisten sydämissä herää kansallisen nousun toivo.\n\nPietarissa ovat salongit ja hovi päästäneet ilonhuudon saadessaan\ntiedon Esslingistä. Aina korrektina ja petollisena tsaari kirjoittaa\nNapoleonille: \"Itävaltalaiset levittävät huhua muutamista muka\nsaamistaan voitoista. Tottuneena luottamaan Teidän Majesteettinne\nneroon, en usko siihen paljoakaan...\" Ja hän lopettaa vakuuttamalla\nuskollisuuttaan, joka kestää kaikki koettelemukset.\n\nCaulaincourt on suutuksissaan siitä mitättömästä, naurettavan pienestä\navusta, jonka Ranska saa Venäjältä Itävaltaa vastaan. Mutta kun hän\nvalittaa sitä, että ruhtinas Galitsynin armeija ei marssinutkaan\nOlmützia kohti, vaan poikkesi pois tieltä Puolassa, hän saa kansleri\nRumjantsovilta seuraavan suorasukaisen vastauksen: \"Ranskan on\nvalittava Venäjän liiton ja Puolan uudelleenpalauttamisen välillä...\"\nTämä onkin ensimmäinen Tilsitin ja Erfurtin työlle virallisesti annettu\nisku.\n\nKesäkuun aikana 1809 Napoleon tekee järjestelyn ihmeitä kerätessään\nLobaun saarelle joukot ja välineet, joilla hän loistavasti korjaa\ntappionsa. Hän on surullinen, katkerana katalaa Pietarin-ystäväänsä\nvastaan tuntiessaan koko Euroopan kiehuvan ja huomatessaan\n\"konnamaisessa Itävallassa\" heräävän vastustuksen hengen ja\nvirkistymisen, jollaista hän ei olisi uskonut. Hänellä on ikäänkuin\naavistus vuodesta 1813.\n\nRovigon muistiinpanot osoittavat sen meille muutamin voimakkain\npiirtein.\n\nOli 5:s kesäkuuta. Ebersdorfin kylässä, Tonavan oikealla rannalla\nvastapäätä Esslingiä, oli marsalkka Lannes, jolta molemmat sääret oli\nsahattu poikki, menehtynyt haavoihinsa hirveän kuolinkamppailun\njälkeen. Napoleon oli tullut osoittamaan hänelle viimeistä\nkunnioitusta. Hän oli tuskallisesti katsellut pelottoman asetoverinsa\njäännöksiä, asetoverin, joka johti hänen mieleensä kaikki hänen\nhaaveellisen epopeansa suuret muistot: Montenotte, Millesimo, Arcole,\nRivoli, Campo-Formio, Pyramiidit, Abukir, brumairen 18:s, Monte bellon,\nMarengon, Ulmin, Austerlitzin, Saalfeldin, Jenan, Prenzlowin,\nPultuskin, Friedlandin, Tudelan, Madridin, Eckmühlin, Regensburgin\ntaistelut. Hänen sydämensä oli särkyä. Sitten hän palasi Wienin\nesikaupunkien kautta peninkulman päässä sijaitsevaan Schönbrunnin\nlinnaan. Niin, tänä kesäkuun 5:nä kaikki kärsivät tavattoman kuumasta\nsäästä. Auringon paahtamalla tiellä Napoleon käveli jalkaisin antaen\nohjasten riippua hevosen kaulalla. Suojatakseen itseään tomulta hän oli\nkäskenyt adjutanttiensa ja saattojoukkonsa seurata häntä pitkän matkan\npäässä, mutta kutsui luokseen Rovigon: \"Keisari käski minun yksinäni\nkulkea edellään. Epäilin, että hän halusi puhua minulle Venäjästä, ja\njuuri se häntä todella kiinnostikin. Hän kysyi minulta, mitä minä\najattelin siitä pelistä, jota hän oli saanut kokea tältä taholta,\nlisäten: _Paljon on minulle maksanut se, etten ole voinut luottaa\ntämäntapaisiin liittolaisiin. Mitä hyötyä minulla on venäläisten\nliitosta, jos he eivät kykene edes takaamaan rauhaa Saksassa.\nTodennäköistä on, että he olisivat ryhtyneet sotaan minua vastaan,\njolleivät inhimillisen kunnioituksen vihjeet olisi heitä estäneet heti\nrikkomasta vannottua uskollisuutta. Mutta ei pidä elää harhaluulossa,\nminun viholliseni ovat nähtävästi sopineet keskenään siitä, että\nkohtaavat toisensa minun haudallani. Mutta kaikki riippuu siitä, joka\nei sinne ensimmäisenä lähde_.\" Näin sanottuaan Napoleon jälleen tuli\nvaiteliaaksi ja miettiväiseksi jatkaen matkaansa jalkaisin.\n\nWienin esikaupunkeihin saavuttuaan Napoleon antoi saattojoukkonsa ja\nadjutanttiensa tulla lähelle. Sitten hän hyvässä järjestyksessä\nuljaasti ratsasti laukkaa Schönbrunniin asti.\n\nSeuraavana päivänä profeetallinen yksinpuhelu, jonka Rovigo on\nsäilyttänyt jälkimaailmalle Ebersdorfin paahteiselta maantieltä, johti\nCaulaincourtille annettuun jyrkkään ohjeeseen. Napoleon saneli sen itse\nulkoasiainministerilleen Champagnylle, joka oli tullut Talleyrandin\nseuraajaksi. Heti sen luettuaan oli Caulaincourtin se poltettava:\n\"Keisari ei tahdo, että minä salaan viimeaikaiset seikat, jotka ovat\nvieneet keisarilta luottamuksen Venäjän liittoon ja viittaavat selvään\nlupauksen rikkomiseen. Ei ole vielä koskaan nähty, että sellaisen\nvallan lähettiläs, jolle on julistettu sota, saa jäädä paikalleen...\nKuusi viikkoa on mennyt eikä Venäjän armeija ole liikahtanut\npaikaltaan. Keisari on syvästi loukkaantunut. Hän ei kirjoita keisari\nAleksanterille, sillä hän ei voi vakuuttaa hänelle luottamustaan,\njota hän ei tunne. Hän ei sano mitään, mutta hän ei enää pidä\nVenäjän liittoa minkään arvoisena... Keisarin tahto on, että te\nkatsotte tähänastiset ohjeenne mitättömiksi... Säilyttäkää\nasenteenne säädyllisenä, näyttäkää tyytyväiseltä, älköön teidän\nkäyttäytymisestänne huomattako mitään muutosta, olkoon Venäjän hovi\naina yhtä tyytyväinen teihin kuin te näytätte olevan siihen. Vaikkakin\nkeisari ei enää usko liittoon, hänestä on kuitenkin yhä tärkeää, että\nkoko Euroopalla on tällainen usko, jonka tuottama pettymys nyt on\nkäynyt hänelle selväksi. Hävittäkää tämä kirje sen luettuanne, älköönkä\nsiitä jääkö mitään jälkeä.\"\n\nNain ollen ranskalais-venäläinen liitto ei tämän jälkeen ole muuta kuin\nkuvitelma. Siitä huolimatta molemmat keisarit ovat samanlaisissa\najatuksissaan yhtä mieltä. Napoleon on sanonut Rovigolle: \"Minun\nviholliseni ovat sopineet siitä, että kohtaavat toisensa minun\nhaudallani; mutta se riippuu siitä miehestä, joka ei lähde sinne\nensimmäisenä.\" Aleksanteri sanoi Schwarzenbergille: \"Meidän täytyy\npysyä heikentymättöminä parempia tilaisuuksia varten, odottaa, kunnes\nkoston hetki lyö.\"\n\n5:nä heinäkuuta Itävallan armeija on lyöty Wagramissa. Loistava voitto\nNapoleonille, mutta se maksoi hänelle tavattomat menetykset ja jätti\nItävallan vielä melko pelottavaksi. Vuonna 1805 Frans I:n täytyi\nallekirjoittaa rauha 24 päivää Austerlitzin jälkeen. 1809 hän ei suostu\nsitä allekirjoittamaan ennen kuin 100 päivää Wagramin jälkeen. Koko\nEuroopan mielestä 14:nä lokakuuta allekirjoitettu Wienin sopimus on\nkolaus ranskalaiselle yliherruudelle. Huolimatta alueluovutuksista,\njotka Itävallan täytyy tehdä Galitsiassa, Salzburgissa ja\nillyrilaisissa maakunnissa, Habsburgien monarkialla on tämän jälkeen\ntunne, että Napoleonin valtakunta suuruutensa luonnottoman laajenemisen\ntakia ei ole enää elinkykyinen ja että se jonakin päivänä voi luhistua\n\"yht'äkkiä raunioksi\". Näennäisen yhteistoimintansa palkkioksi Venäjä\nsaa sopimuksen mukaan niukanlaisen juomarahan, Tamopolin piirin\nGalitsiassa 400.000 asukkaineen, \"tarkkaan saman, minkä keisarinna\nKatariina antoi jokaiselle suosikilleen lohdutukseksi, kun hän entisen\nsijalle otti uuden\".\n\nPietarin yleisen mielipiteen mukaan tämä sota osoitti ennen kaikkea\nNapoleonin rakennuksen haurauden. Ja Joseph de Maistre tulkitsee oikein\nyleisen mielipiteen: \"Loppusummaksi jää, että Itävalta on jaloillaan,\nVenäjä on jaloillaan, Englanti on jaloillaan, Espanjaa ei ole\nvalloitettu. Keisari Aleksanteri voi tyytyväisenä sanoa ohjanneensa\nvenettään harvinaisen taitavasti: minä olen antanut ihmisten puhua,\nmutta olen myöskin saanut Moldaun ja Valakian. Olen saanut lisää\n400.000 alamaista Galitsiassa, olen sammuttanut puolalaisten toiveet ja\nvaikutuksellani pelastanut Itävallan.\"\n\nSuhteessansa Caulaincourtiin tsaari ei muuta hyväileviä eleitään; mutta\nyleisö osoittaa ujoilematta myötätuntoansa Itävallalle. Ja varsinkin\ntsaarin kaunis suosikki, itse Maria Antonovna osoittautuu tässä\nmyötätunnon ilmaisussa rohkeimmaksi. Siinä kohden kuvaava on Joseph de\nMaistren todistus: \"Viime sunnuntaina oli komeat juhlat suosikin luona\nmaalla. Tanssiaiset, suurenmoinen ilotulitus Nevalla ja 200 hengelle\nkatettu illallinen. Emme olleet vähän hämmästyneitä, kun emme siellä\nnähneet Ranskan lähettilästä emmekä ainoatakaan ranskalaista. Kaikki\nhuoneet olivat avoinna ja valaistut. Kauniin emännän kabinetissa, joka\noli koristettu ylellisellä eleganssilla, me näimme erään sohvan\nyläpuolella, arvatkaapa mitä? Ruhtinas Schwarzenbergin muotokuvan.\nKaikki nykäisivät toisiaan: menkääpä katsomaan, menkääpä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n10:nä joulukuuta Aleksanteri I lähti Tveriin tervehtimään hellästi\nrakastettua sisartansa suuriruhtinatar Katariinaa, joka 11 kuukautta\nsitten oli mennyt naimisiin ruhtinas Georg Oldenburgin kanssa. Tsaari\naikoi sen jälkeen lähteä Moskovaan.\n\nPieni Tverin kaupunki, kuvernementin hallintopaikka, 450 virstan päässä\nPietarista ja 160 päässä Moskovasta, on rakennettu Volgan yläjuoksun\nvarrelle. Sen perusti ruhtinas Vsevolod Vladimirilainen 1100-luvulla ja\nsen muurien sisäpuolella oli silloin suuri määrä kirkkoja, hautoja ja\nluostareita, joita Venäjän kansa hartaasti palvoi.\n\nToivioretkillä saattoi huomata pyhän oikeauskoisen Venäjän sydämen\nsiellä sykkivän vilkkaasti.\n\nKatariina Pavlovnan mies, ruhtinas Georg Oldenburg, maakunnan\nkenraalikuvernööri, oli sangen keskinkertainen herra, ryhdiltään huono,\ntyperä ja puheeltaan sammaltava. Nuori 21-vuotias ruhtinatar sitä\nvastoin oli lahjakas nainen, vilkas ja itsenäisesti ajatteleva, hyvä\nleikinlaskija ja kykenevä antamaan nolaavia vastauksia. Silmissä\nläikehti loisto ja sädehtiväisyys, koko olennosta tuulahti vastaan\neloisa intomieli. Hänen kasvonsa eivät olleet säännöllisen kauniit,\nnenä oli hiukan lyhyt ja piirteet melkein liian voimakkaat, mutta hänen\nihonsa oli häikäisevän raikas, hiukset upeat, vartalo korkea, liikkeet\nnotkeat, uhmaava, kissamainen. Hänen hurmaavan viehätyksensä voima oli\nmonta kertaa koettu, ja hänen romanttiset seikkailunsa olivat\nlukemattomat. Veljelleen Aleksanterille hän oli \"suloisin hullu koko\nmaailmassa\". Hän toisteli hänelle vähän päästä: \"Nähdä olevani Teidän\nrakastamanne on välttämätöntä onnelleni. Rakastan Teitä kuin hullu,\nkuin riivattu, kuin mielipuoli!\" Ja hän meni vieläkin kauemmaksi.\n\nTverissä, tässä kansallisen ja uskonnollisen vanhoillisuuden\ntyyssijassa, suuriruhtinatar vietti komeata elämää, sillä hän oli\nprameileva ja hänen veljensä ei pannut vastaan, vaan maksoi kaikki\nhänen mielitekonsa.\n\nPahat kielet Pietarissa kertoivat suuriruhtinattaren valtiollisesta\nkunnianhimosta. Hänen epäiltiin kyttäilevän keisarillista kruunua siinä\ntapauksessa, että hänen rakkaan Aleksanterinsa päivät päättyisivät yhtä\ntraagisesti kuin hänen isänsäkin. Ja sanottiin, ettei hänen nousunsa\nkorkeimpaan valtaan olisi sen merkillisempi ja epätavallisempi kuin\nKatariina Aleksejevnan nousu valtaistuimelle v. 1762. Se kumminkin on\nvarmaa, että hän innokkaasti harrasti valtiollisia asioita. Hän osoitti\nsekä ihmisten ja asioiden terävää arvostelua, hallitsijan suuruuden ja\nvastuunalaisuuden rohkeaa vaistoa. Hänen mielestään Venäjän menestys\nriippui itsevaltiudesta; hän inhosi niin ollen vapaamielisyyden utuisia\nunelmia. Yleisesti kerrottiin hänen sanoneen: olisin mieluummin\nmaalaispapin vaimona kuin Ranskaan liittyneen maan suvereeni!...\nTästä hän usein väitteli veljensä kanssa.\n\nEräs ryhmä -- sanottiinpa oikein \"puolue\" -- arvossa pidettyjä miehiä\ntapasi toisensa hänen hovissaan: ruhtinas Bagration, joka oli niin\nurhoollisesti taistellut vuosina 1805 ja 1807 ja jota hän peittelemättä\nsanoi rakastavansa, -- historioitsija Karamzin, taantumuksellisen\nyltiökansallisuuden äänenkannattaja, rajattoman itsevaltiuden kiivas\npuolustaja ja sen takia myöskin Speranskin vannoutunut vihollinen, ja\nvihdoin pelottava kreivi Feodor Vasiljevitsh Rostoptshin, kerskailija\nja kiivailija, sankarillinen ja viekkaan kekseliäs, säälimätön\nkostonhimossaan, raivoisa ranskalaisvihollinen, moskovalaisten\npatrioottien epäjumala. Tverissä nähtiin myöskin usein kopea keisarinna\nMaria Feodorovna, joka palvoen rakasti tytärtänsä Katariinaa, jopa\nsiinä määrin, että antoi hänen kohdella itseään pilkallisella\nhäikäilemättömyydellä ja kaikenlaisilla päähänpistoilla, joita ylpeä\nkeisarinna piti älykkään omalaatuisuuden merkkeinä.\n\nUhrattuaan viisi päivää \"ylläpitääkseen voimassa oikeutensa (?)\nsomimpaan olentoon mitä milloinkaan on nähty\" tsaari vei hänet mukanaan\nMoskovaan. Siellä heitä odotti innostunut vastaanotto. Aivan Kremlin\nlähellä Punaisella aukiolla Vapahtajan portilla ja Uspenskin\ntuomiokirkon edessä tungos oli niin suuri, että keisarillisen\nsaattojoukon täytyi pysähtyä joka askelella. Pian ei tsaari päässyt\nensinkään eteenpäin. Venäläiset talonpojat heittäytyivät hurmiossaan\npyhää Majesteettia kuljettavan hevosen jalkoihin. Aleksanteri huusi\nheille: \"Asettukaa riviin, lapset, päästäkää minut ohitsenne!\" He\nvastasivat hänelle: \"Ei, ei, Te olette meidän isämme, ajakaa meidän\nylitsemme, murskatkaa meidät!\" Aleksanteria tämä liikutti niin syvästi,\nettä kyynelet nousivat hänen silmiinsä. Tämä näytelmä jatkui seuraavina\npäivinä.\n\nJoulukuun 27:nä Aleksanteri palaa pääkaupunkiinsa.\n\nTältä lyhyeltä käynniltään Tverissä ja Moskovassa hän tuo mukaansa\nsyvät vaikutelmat, jotka eivät enää lähde hänen mielestään. Hän on\nikäänkuin uponnut teokraattisen ja bysanttilaisen vanhan Venäjän\nmenneisyyteen, suurten keskiaikaisten tsaarien, \"venäläisen maan\nkokoojien\" Venäjään. Ensi kertaa hän ehkä on saanut tuntea sen\npeloittavan ja salaperäisen mahdin, jonka kansansielu asettaa hänen\nkäytettäväksensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä paluunsa jälkeen tsaari ottaa vastaan\nCaulaincourtin, joka on pyytänyt niin pian kuin mahdollista päästä\naudienssiin, saadakseen puhua tärkeästä ja sangen salaisesta asiasta.\n\nRanskan lähettiläs on saanut tehtäväkseen sanoa: 1) että Napoleon,\naikoen erota puolisostaan, tahtoisi \"kahden päivän kuluessa\" tietää,\nvoiko hän toivoa saavansa tsaarin nuorimman sisaren, suuriruhtinatar\nAnnan käden; 2) että Napoleon on valmis sopimaan Tilsitin aikaisen\nliittolaisensa kanssa siitä, että \"Puolan muisto häviäisi sen entisten\nasukkaiden mielestä\"; vieläpä hän hyväksyisi senkin, että sanat \"Puola\nja puolalainen katoavat ei ainoastaan kaikista valtiollisista\nasiakirjoista, vaan myöskin historiasta\". Tämä on samaa kuin toisin\nsanottuna: \"Suuriruhtinattaren hinnasta Napoleon lupaa tsaarille ei\nainoastaan luovuttavansa Puolan, vaan myöskin pitävänsä sen haudattuna,\nriistäen siltä ylösnousemuksen toivonkin; Ranska suostuu siis rupeamaan\nrikollisen jaon rikoskumppaniksi ja takaajaksi...\" On surullista\najatella, että sellainen ohjekirjelmä esiintyy Ranskan diplomatian\narkistossa.\n\nSuuriruhtinattaren kysymyksessä Aleksanteri osoittautuu heti sangen\nsuosiolliseksi. Kuinka hän ei olisi onnellinen saadessaan rakkaan\nliittolaisensa langokseen?... Varauksena hän kuitenkin esittää äitinsä\nmielipiteen, sillä keisari Paavali on testamentissa antanut\npuolisolleen täyden vallan tyttäriensä naittamiseen. Mutta keisarinna\nMaria Feodorovna on parastaikaa Hatsinassa. Napoleonin tahtoma\nneljänkymmenen kahdeksan tunnin määräaika on siis riittämätön.\n\"Neuvotellakseni äitini kanssa tarvitsen ainakin kymmenen päivää.\"\n\nEttä tämä lykkäys oli veruke, kielteisen vastauksen valmistelu, sitä ei\nCaulaincourt näytä hetkeäkään epäilleen.\n\nMutta vastatakseen Puolaa koskevaan kysymykseen Aleksanteri ei tarvitse\nminuuttiakaan; Napoleonhan on hänelle antanut avoimen valtakirjan sen\njärjestämiseen Aleksanterin toivomusten mukaisesti; \"Te saatte olla\naivan varma siitä, että ajatus Puolan jälleenrakentamisesta on minusta\nkaukana.\"\n\nTammikuun 4:nä 1810 hän allekirjoittaa kansleri Rumjantsovin kanssa\nsalaisen sopimuksen, joka huipentuu tähän jyrkkään ponteen: \"Puolan\nkuningaskuntaa ei palauteta entiselleen enää milloinkaan.\"\n\nCaulaincourt ei näy vieläkään kysyneen itseltään, eikö Napoleonin\najatuksissa avioliittosopimus ja Puolan sopimus kuuluneet yhteen ja\neikö puolalaisen kansallisuuden auttamattoman hävittämisen ehtona ollut\nsuuriruhtinattaren käsi.\n\nJoka tapauksessa, nuo kymmenen päivää ovat menneet. Tsaari pyytää heti\nkymmenen lisää: keisarinna Maria Feodorovna tahtoo neuvotella\nsuuriruhtinatar Katariina Oldenburgin kanssa. Siten Aleksanteri on\nensin vetäytynyt äitinsä selän taakse. Äiti taas piiloutuu tyttärensä\nselän taa.\n\nCaulaincourt ei hämmästy ollenkaan, vaan vakuuttaa yhä Napoleonille\nAleksanterin olevan erinomaisen myötämielisen ehdotettua avioliittoa\nkohtaan, sillä Aleksanteri tahtoo välttämättömästi lujittaa liittoa\nperhesiteillä. Ja tämä terävä-älyinen neuvottelija kirjoittaa\nTalleyrandille: \"Ei ketään lähettilästä ole kohdeltu kuin minua.\nKeisari ja kansleri osoittavat minulle enempi kuin luottamusta,\nsuorastaan ystävyyttä.\"\n\nMutta Napoleon on heti ensi päivästä alkaen oivaltanut Aleksanterin\npelin; hän on käsittänyt, että tsaarin imartelevat sanat ja välttelevät\nverukkeet ovat olleet vain valepukuinen kielto.\n\nHän hypähtää pystyyn kiukusta nähdessään, että hänen lähettiläänsä\ntyperyydessään on antanut pois käsistään kuitin Puolan myyntihinnasta,\nennen kuin on saanut vähintäkään takuuta, vähintäkään lupausta\navioliitosta: hän, Napoleon, ei tule siis ratifioimaan tammikuun 4:n\nsopimusta.\n\nEhkä hän on joutunut epätoivon valtaan liian pian? Hänhän ei vielä\ntunne Aleksanterin lopullista vastausta.\n\nMutta salainen ääni vakuuttaa hänelle, että hänen vaistonsa ei petä.\nCaulaincourt on nähtävästi taas antanut narrata itsensä; hän ei näy\nedes epäilleen, että tsaari koettaa antaa hänelle kohteliaan kiellon.\n\nNapoleon katsoo siis tästä lähtien olevansa vapaa antamaan vastaiskun\nkavalan liittolaisensa syvästi laukkaavaan kujeiluun.\n\nHän järjestää, kuten sodassakin, kaiken varalta vastamanööverin eli,\nkuten hänen tapana sanoa, \"määrätä itse valtin\".\n\nTarttuen kiinni Wienistä saamaansa varovaiseen vihjaukseen, hän ryhtyy\nrinnakkaisneuvotteluihin Wagramissa lyödyn Frans I:n kanssa. Sitten hän\nmuutamassa päivässä, muutamassa tunnissa saa myöntävän vastauksen\narkkiherttuatar Marie-Louiselta.\n\nNeuvottelut aloitettiin helmikuun 6:na, jolloin prinssi Eugene kääntyi\nruhtinas Schwarzenbergin puoleen, joka oli tullut lähettilääksi\nPariisiin, ja päättyivät helmikuun 8:na: avioliitto-kontrahti, joka oli\ntehty Ludvig XVI:n ja Marie-Antoinetten sopimuksen mallin mukaan,\nlähetettiin vielä samana ihana Wienin hoviin.\n\nSamaan sikaa, kuin sillä tavoin kaikessa kiireessä avioliiton\nvalmistelut suoritettiin, lähti kuriiri Pietarista tuomaan tsaarin\n\"päätöstä\".\n\nNapoleonin vaisto ei ollut pettänyt: tsaari vetosi äitinsä\nvoittamattomaan vastarintaan. Ainoa kieltävän vastauksen aihe oli\nsuuriruhtinattaren ikä. Hän on vielä niin nuori. Hän on tosin jo\navioliittoon kypsä, \"ollen jo ruumiillisesti täysin kehittynyt, kuten\nhänen vartalonsa ja rintansa osoittavat\", mutta hän on juuri vasta\ntäyttänyt viisitoista vuotta! Tsaaritar Maria Feodorovna olisi kyllä\nkovin toivonut voivansa antaa tyttärensä kuuluisalle ranskalaiselle\nkeisarille: \"Mikään järkisyy ei kuitenkaan ole voinut poistaa hänen\npelkoaan, että hän, naittaessaan tyttärensä niin aikaisin, vaarantaisi\nhänen henkeänsä, sillä hänen mielestään ei haihdu muisto, että hän on\nkadottanut kaksi tytärtään naitettuaan heidät liian aikaisin...\"\nLukiessa näitä turhan tarkkoja selityksiä Anna Pavlovnan naimaiästä,\ntuntuu siltä kuin olisi vasta nyt löydetty nuoren suuriruhtinattaren\nsyntymätodistus ja että ei olisi tarvittu vähintään neljäkymmentä\npäivää saadakseen selville, saattoiko hän kestää raskauden!...\nAleksanteri oli lopettanut vastauksensa ilmaisten syvästi\nvalittavansa, ettei voinut tarjota Napoleonille muuta kuin parhaat\nonnentoivotuksensa, sen sijaan että hän olisi ollut niin onnellinen\nantaessaan hänelle yhden sisaristaan ystävyytensä pantiksi.\n\nTodellisuudessa ikään vetoaminen oli vain tekosyy. Eikä vastustus\ntullut yksistään leskikeisarittaren puolelta. Jo ensimmäisenä päivänä\nAleksanteri ja Katariina olivat sopineet Anna Pavlovnan kanssa siitä,\nettä tämä sopimaton pyyntö, joka mitä syvimmin haavoitti heidän\ndynastista ylpeyttään, hylätään suoralta kädeltä: \"Suvereenisen\nhallitsijan avioliittoa ei solmita häthätää yhdessä vuorokaudessa, sitä\nvalmistellaan jo kauan aikaa molemminpuolisilla huomaavaisuuksilla.\"\nSitä paitsi ajatus, että Romanovien suvun prinsessa naitettavin\nvallankumouksen nousukkaalle, kruunujen ryövärille, kaikkien\njumalallisten ja inhimillisten lakien halveksijalle, rikoksiin ja\npyhyyden solvauksiin vaipuneelle luopiolle, kauhistutti heitä!... Oliko\nsiis Romanovien omatunto niin puhdas?... Eikö sillä ollut mitään\nosuutta perintöruhtinas Aleksin ja tsaarien Iivana VI:n, Pietari III:n\nja Paavali I:n murhaan?\n\nKun Aleksanteri kuitenkin alussa oli niin kohteliaasti kuunnellut\nCaulaincourtin ehdotuksia eikä näyttänyt epäilevän lopullista tulosta,\nvaikkakin käytti hyväkseen äitinsä \"itsepäisyyttä\" voittaakseen aikaa,\npaljon aikaa, hän nähtävästi oli toivonut Napoleonin, Puolan sopimuksen\nsitomana, välittömästi sen jälkeen ratifioivan tämän sopimuksen, jotta\nei näyttäisi siltä kuin Puolan uhraaminen ja suuriruhtinattaren käsi\nkuuluisivat kiinteästi yhteen. Tsaari olisi siten saanut kaiken\nilmaiseksi. Mutta Napoleonpa ei ollutkaan niin yksinkertainen.\n\nPikasanoma, jonka tuli ilmoittaa Caulaincourtille itävaltalainen\nnaimiskauppa, oli lähetetty Pariisista kaikessa kiireessä helmikuun\n7:nä ja saapui lähettilään käsiin 23:na. Aleksanteri oli liian ylpeä\nilmaistakseen vähintäkään mieliharmia ja vähintäkään tyytymättömyyttä.\nHänen kasvonsa ja hänen äänensä eivät ilmaisseet mitään muutosta, kun\nhän sanoo Caulaincourtille:\n\n-- Onnitelkaa keisaria hänen tekemästään valinnasta. Hän tahtoo lapsia,\nkoko Ranska toivoo hänelle samaa. Hänen tekemänsä naimiskauppa on juuri\nse, jota täytyy katsoa parhaimmaksi. Se on eduksi Itävallalle ja\nEuroopalle; se on rauhan pantti. Kuten näette olen minäkin ihastunut\nsiitä, mikä on tapahtunut, ja minä kiitän sydämestäni teidän\nhallitsijaanne, että hän on lähettänyt minulle, minulle ensimmäisenä,\nuutisen avioliitostaan.\n\nSitten hän, katsoen näillä sanoilla tarpeeksi pelastaneensa\narvokkuutensa, mutta kun ei tahtonut, että Napoleon luulisi pitäneensä\nhäntä narrina, lisää:\n\n-- Silloin kun Teidän hallitsijanne päätti naida itävaltalaisen\nprinsessan, minun lopullinen vastaukseni ei vielä ollut hänelle\nsaapunut. Nähtävästi hän kävi neuvotteluja kahdella taholla yht'aikaa,\nsillä ainakin 7:nä helmikuuta hän oli jo saanut arkkiherttuattaren\nkäden.\n\nSitten hän vakavannäköisenä ja pannen painoa sanoihinsa ihmettelee,\nettä Puolan sopimus ei ole ratifioitu. Mitenkä tämä on mahdollista?\n\n-- Mikä järjellinen syy on kieltäytyä siitä, mikä minulle on\njuhlallisesti luvattu?... Tahdottiinpa tai ei ratifioida tätä\nsopimusta, olisi ainakin pitänyt minulle vastata määräajan kuluessa,\nvarsinkin kun teillä ei olla liian säästäväisiä kuriirien\nlähettämisessä. Määräajan arvossapitäminen on pyhä asia...\n\nVenäläisissä seurapiireissä aiheuttaa tieto itävaltalaisesta\navioliitosta hurjan mielten kuohun, yleisen pelästyksen. Ensiksikin\nsiinä nähdään liiton loppu, mutta mitä sitten seuraa? Mitä on\nodotettava? Ja sama johtopäätös pääsee kaikkien huulilta. \"Ollen nyt\nturvassa Itävallan taholta, Napoleon hyökkää pian meidän kimppuumme!\"\n\nSuuttumus ei lakkaa senkään jälkeen, kun on päästy hiukan\nrauhoittumaan, sillä heti huomataan myttyyn menneiden neuvottelujen\nvarjopuoli; pidetään katkerana loukkauksena, että Napoleon on salaa\nkeskustellut Habsburgien kanssa samaan aikaan kuin hän oli virallisissa\nkeskusteluissa Romanovien kanssa ja ettei Napoleon ollut edes odottanut\ntsaarin vastausta, ennenkuin kihlasi arkkiherttuattaren. Ja vihdoin,\nkaiken lisäksi, saadaan tietää, että Napoleon on ylenkatseellisesti\nkieltäytynyt ratifioimasta itse tarjoamaansa sopimusta, jonka hänen\nlähettiläänsä on allekirjoittanut ja jonka ainoana tarkoituksena oli\nturvata Venäjä Puolan uudestaanrakentumista vastaan. Tällä kertaa mitta\non täysi ja viha tulvii yli äyräittensä.\n\nAleksanterille tämä on katkerin kokemus, minkä hän tähän asti on\nkärsinyt. Kaikki ne, jotka pääsevät hänen lähellensä, ovat\nhämmästyksissään hänen alakuloisuudestansa. Hän saa poliisin kautta\ntietää niistä raivoisista moitteista, joita salongeissa levitetään\nhäntä vastaan: \"Kykenemätön käymään sotaa ja kykenemätön tekemään\nrauhaa. Hän vie Venäjän häpeään ja tuhoon. Mutta mitä muuta voi\ntoivoakaan hallitusvallalta, joka alkoi isän murhalla?\" Puolueiden\nlevittämät kulkupuheet, huhut salaliitosta alkavat taas kierrellä. Ja\nkerran onneton tsaari mielenpurkauksenaan sanoo eräälle läheiselle\nystävälle: \"Näen selvästi, että tämä kaikki loppuu minun kuolemaani!...\nOlkaamme kärsivällisiä!...\"\n\n\n\n\nX LUKU.\n\nKevät 1810 on ratkaiseva ajankohta Aleksanterin hallituksessa; hän\noivaltaa nyt selvästi Napoleonin psykologian ja oman työnsä\nepävarmuuden. Sardinian Pietarissa olevan lähettilään Joseph de\nMaistren vaikutus: \"Ihmettelen usein, kuinka mitätön asia pitää\npystyssä peloittavaa mahtia, joka panee koko Euroopan vapisemaan.\" --\nTsaari näkee tämän jälkeen, että sota Ranskan kanssa ei ole enää\nvältettävissä; hän käsittää kaikki sen vaarat. Hän koettaa lähennellä\npuolalaisia ja solmii uudelleen ystävyyden Czartoryskin kanssa:\n\"Austerlitzin synkät silmät.\" Araktshejevin tarmokkaan toiminnan\nansiosta Venäjän armeija edistyy päivä päivältä; äkkinäistä hyökkäystä\nPuolan läpi suunnitellaan. -- Salaiset keskustelut Pietarin ja Wienin\nvälillä: \"Molempien suuntien täytyy käsittää, että pelastus on\nhankittava yhdessä.\" -- Caulaincourtin optimistiset pikatiedot: hän\nvakuuttaa yhä tsaarin lojaalisuutta. Sokeutta vai teeskentelyä? --\nHänen lähettilästoimensa loppu -- hänen seuraajaksensa tulee de\nLauriston. -- Jatkaen salaisia metkujaan, joita hän persoonallisesti\njohtaa, tsaari hakee apua Lontoosta, Berliinistä ja Tukholmasta. --\nKahden preussilaisen upseerin, kenraali von Phullin ja eversti von\nClausewitzin neuvosta Aleksanteri hylkää alkuperäisen ajatuksensa, että\nolisi äkkiä hyökättävä Puolan läpi ja hyväksyy suunnitelman, jonka\nmukaan on hitaasti ja jatkuvasti peräännyttävä laajan valtakunnan\nsisäosiin: \"pannen erämaan Napoleonin ja oman armeijani välille\" --\ndiplomaattinen jännitys kasvaa edelleen Ranskan ja Venäjän välillä.\nAleksanteri on hankkinut itselleen Pariisissa verrattoman\ntietopalvelun. Loistava eversti Tshernyshov; vakoiluvirtuoosi; Paulina\nBorghesen ystävä. Palattuaan Pariisiin Caulaincourt, Napoleonin\nhuonosti kohtelemana, on joutunut Talleyrandin käsiin: he hankkivat\nsäännöllisesti kreivi Nesselrodelle, Venäjän lähetystön ensimmäiselle\nsihteerille mitä kallisarvoisimpia tietoja keisarin valtiollisista\nhankkeista sekä joukkojen tilasta ja liikkeistä. Oldenburg vallataan\nRanskalle, solvaus Romanoveille. Mannermaan saarto, tuhoisa Venäjän\nkaupalle. Tulleilla saadaan aikaan vastatoimenpide, joka on edullinen\nEnglannin kaupalle. -- 15:nä elokuuta 1811 Napoleon koko\ndiplomaattikunnan edessä huudahtaa kiihkeästi Venäjän lähettiläälle\nruhtinas Kurakinille: \"Vaikkapa teidän armeijanne leiriytyväisivät\nMontmartren kukkuloille!...\" Aleksanterin viimeiset valmistelut;\nSperanskin maanpako; Rostoptshinin nimitys Moskovan kuvernööriksi.\nNapoleon erehtyy pahasti Aleksanterin mielenlaadusta luullessaan, että\nhänet voi vielä vietellä tai peloittaa. Sodan aatto.\n\n\nItävalta on uhrannut Minotaurokselle kauniin hiehon, sanoi ruhtinas de\nLigne. Kuukautta myöhemmin Napoleonin upeasti viettäessä häitänsä\nkauniin hiehon kanssa, Aleksanteri on saanut takaisin hermojensa,\nkielenkäyttönsä ja ulkomuotonsa täyden herruuden. Hänellä on työnilo,\nluja päättäväisyys, komentokyky ja varma ilme, joka osoittaa hänessä\ntapahtuneen perinpohjaisen muutoksen. Nämä maalis- ja huhtikuu 1810\nmerkitsevät hänen hallituksessaan ratkaisevaa ajankohtaa.\n\nNyt ensi kerran hän, vapautuneena kaikista harhakuvistaan ja\ntoivuttuaan kaikista äkkinäisistä innonpuuskista on oivaltanut tarkkaan\nNapoleonin psykologian ja hänen työnsä epävarmuuden.\n\nSeuraavat viisi vuotta eivät tosin kohota häntä korkeammalle\nmoraaliselle tasolle, sillä hän yhä pettää teeskennellyllä\nkaksinaisuudellaan; mutta poliittisessa suhteessa nuo vuodet osoittavat\nmonesti, että hänessä ovat yhtyneet sellaiset ominaisuudet kuin äly,\nkäytännöllinen järki, metodisuus, kestävyys suunnitelmien\ntäytäntöönpanossa, vaiteliaisuus, rohkeus, varovainen uskallus,\npäättäväisyys, tarmo, sitkeys; sitä paitsi hän osaa luontevasti käskeä,\nhänellä on nopea käsityskyky, näköalojen laajuus ja erinomainen\nkekseliäisyys, jonka takia häntä myöhemmin kutsutaan \"kuninkaitten\nAgamemnoniksi\". Että hän saavutti tällaiset avut, on sitä\nmerkillisempää, kun hänen alituisesti täytyi varoa leimahtavan\nmielikuvituksensa ja mielenmasennukseen taipuvan herkkyyden yllätyksiä.\n\nAleksanterin tämänaikainen asenne Napoleonin keisarikuntaan oli\nvähitellen kehittynyt, hänen muutamia kuukausia Tilsitin kohtauksen\njälkeen saamastaan epämääräisestä aavistuksesta Erfurtin seurustelun\naikana muodostuneeksi selväsävyiseksi vaikutelmaksi. Mutta lopullisesti\nse kiteytyi 1810 ensimmäisinä kuukausina salaisen vaikutuksen alaisena,\njota aikalaiset eivät näy huomanneen. Tämän vaikutuksen aiheutti Joseph\nde Maistre.\n\nSardinian kuningas Viktor Emanuel I oli sen jälkeen, kun Ranska oli\nanastanut Piemontin ja Savoian, paennut Cagliariin. Hänen edustajanaan\nPietarissa oli kreivi Joseph de Maistre, joka nautti suurta suosiota\nvenäläisissä seurapiireissä. Se johtui hänelle ominaisesta ajatustavan\nylevyydestä, hänen viehättävästä käytöksestään ja hänen elämänsä\nurhollisesta arvokkuudesta; sillä kun hän vaivoin saattoi olla\nkirjeenvaihdossa Cagliarin kanssa ja melkein aina oli ilman rahaa,\nhänen täytyi hiljaisuudessa kärsiä suurinta kieltäymystä, ollen usein\n\"pakotettu jakamaan ateriansa kamaripalvelijansa kanssa\". Hän kirjoitti\neräänä koleana joulukuun päivänä: \"Nyt olen jo toista talvea ilmaan\nturkkia, se on aivan samaa kuin olla Cagliarissa ilman paitaa.\nLähtiessäni hovista tai valtakunnan kanslerin luota aasialaisen\nprameuden keskeltä, heittää lakeija hyvin ilkeän näköisenä hartioilleni\npahanpäiväisen viittani...\"\n\nMutta hän oli hyvin usein kutsuttu vieras ja erittäin arvossapidetty\npääkaupungin salongeissa, joissa valtiollisia asioita pohdittiin aivan\nvapaasti, kreivi Rumjantsovin, kreivitär Potockin, kreivi Stroganovin,\nruhtinatar Vladimir Galitsynin, kreivitär Lievenin, kreivi Aleksei\nRazumovskin, kreivi Golovinin ja ruhtinatar Aleksei Galitsynin luona,\njoka viimeksimainittu oli kiihkeän Rostoptshinin käly jne.\n\nDe Maistre kirjoitteli Sardinian hoville Lontoon, Wienin tai\nKonstantinopolin kautta, miten sattui, mutta hän huomasi piankin, että\nmelkein kaikki hänen tiedonantonsa luettiin ja usein jäljennettiin\nPietarin mustassa kabinetissa, mikä selitti hänelle sen erityisen\nhyvänsuopuuden ja huomaavaisuuden, jota tsaari hänelle osoitti. Välistä\nkansleri Rumjantsov tai muut ministerit olivat pyytäneet häntä panemaan\npaperille sen, minkä hän juuri oli heille sanonut, jotta he voisivat\n\"saattaa sen hänen keisarillisen Majesteettinsa tietoon\". Tapahtuipa\nvielä eräänä päivänä v. 1812, että hoviylimarsalkka kreivi Tolstoi\npuhuen keisarin nimessä ehdotti hänelle, että hän sodan aikana, jota\nnyt jo näytti olevan mahdoton välttää, toimisi \"kaikkien Hänen\nMajesteettinsa nimessä kirjoitettujen virallisten kirjoitusten\nsalaisena laatijana, jolloin hänen ei tarvitsisi olla tekemisissä\nkenenkään muun kuin itse keisarin tai valtakunnan kanslerin kanssa...\"\nKuukautta myöhemmin, 21:nä huhtikuuta, kun Aleksanteri oli juuri\nlähdössä armeijan luo oltuaan juhlallisessa jumalanpalveluksessa\nKasanin kirkossa, Joseph de Maistre kirjoittaa: \"Eilen uusi keskustelu\nkeisarin kanssa, mutta tällä kertaa hänen sisäkabinetissaan. Tällä\npuhelulla voi olla suuret seuraukset. Jättäessään minulle hyvästi hän\nystävällisesti syleili minua.\" Ja 7:nä toukokuuta, kun Ranskan armeija\nlähenee Niemeniä, hän vielä kirjoittaa: \"Lähden luultavasti huomenna\nkeisarin palvelukseen; hän kutsuu minut Polotskiin.\" Hänen läheinen\nsuhteensa Aleksanteriin on siis selvästi todettu.\n\nTällaisia ovat ne profeetalliset lausunnot, jotka meille ovat tunnetut\njoko hänen virallisista tiedoituksistaan tai yksityisistä puheluistaan.\n\"Hillittömän neronsa takia Napoleon on tuomittu vaarantamaan kaikki,\nsaavuttaakseen kaikki... Niin kauan kuin Napoleon on olemassa, ei\nainoakaan järkevä pää voi ajatella lepoa. Napoleon ei voi\najattelutapansa mukaisesti vapaaehtoisesti jättää pystyyn sellaista\nmahtia kuin Venäjä. Hänen täytyy ehdottomasti hyökätä sitä vastaan.\nSotaa Venäjän kanssa ei voida välttää. Puola on se riitaomena, jonka\ntakia tämä sota puhkeaa... Minä ihmettelen usein, kuinka pieni\nhiukkanen pitää koossa sitä hirveätä mahtia, joka vapisuttaa koko\nEurooppaa. Tämän mahdin takaa näkyvät kuitenkin ehdottoman luhistumisen\nkaikki alkuaiheet. Sitä, mikä johtaa harhaan, etsitään turhaan Ranskan\nulkopuolelta, kun se päinvastoin on etsittävä Ranskasta itsestään.\nKaikki melu, kaikki menestykset, jotka näin, eivät vie minulta\nrohkeuttani. Minulle sanotaan: '_Missä on se voima, joka voi kaataa\ntuon kolossin_?' Minä vastaan: '_se on siinä Pariisin illallispöydässä,\njossa kaksi tai neljä henkeä olisi samaa mieltä_...' Mikään ei kykene\nvoittamaan Ranskaa, mutta Ranska kykenee sangen hyvin voittamaan\nitsensä. Mitä päivämäärään tulee, olen aina sanonut, että se on\nihmisjärjeltä suljettu kirja... Koko poliittinen kysymys huippenee\nyhteen kohtaan: ranskalaiset on saatava vakuuttuneiksi siitä, että\nsotaa ei käydä muita kuin Bonapartea vastaan ja että heillä,\nranskalaisilla, ei ole koskaan rauhaa yhdessä Bonaparten kanssa;\nlisäksi heille on vakuutettava, että ei tahdota koskea Ranskan\nrajoihin...\"\n\nTämä on täsmälleen samaa, mitä omalla tahollaan ajattelivat Metternich\nja Talleyrand: Napoleon oli ylittänyt mahdollisuuden rajat; hänen\ntuhonsa oli tämän jälkeen varma; sillä hänen mahtinsa, valtauksensa\nepäyhtenäinen ja hajallinen laajuus tuomitsi hänet aina voittamaan,\nvalloittamaan alituisesti. Heidän profeetallisuutensa ei missään\ntapauksessa ollut niin syvälle näkevä kuin de Maistren, sillä ei\nkumpikaan voinut oivaltaa välttämättömän tuhon todellista syytä, ei\nkumpikaan aavistanut vielä, että lopullisen luhistumisen välittömät\nsyyt olivat kypsymässä itse Ranskan sisällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaaliskuun kuluessa 1810, noin kaksi kuukautta sen jälkeen, kun hän oli\nsaanut tiedon Napoleonin itävaltalaisesta naimiskaupasta, Aleksanteri\nnäyttää jo olleen selvillä siitä, että hänen ennemmin tai myöhemmin\ntäytyy ryhtyä otteluun Napoleonin kanssa.\n\nHän oli ensimmäisenä siitä ilmaissut ajatuksensa entiselle ystävälleen,\nruhtinas Adam Czartoryskille, joka oli joutunut enemmän tai vähemmän\nepäsuosioon ja tullut hylätyksi heti Tilsitin jälkeen ja nyt\noleskeltuaan kokonaisen vuoden Puolassa oli juuri palannut Pietariin.\n\nSalaperäiset syyt ja ehkä uudestaan solmitut suhteet keisarinna\nElisabetiin toivat viehättävän puolalaisen jälleen Nevan rannalle.\n\nNäiden kahden niin monessa suhteessa samanlaisen ja toisilleen\nvastakkaisen miehen ystävyys palasi jälleen entiseen uomaansa. Heidän\nkeskustelunsa kestivät, kuten 1804, tuntikausia.\n\nOsoittaakseen ystävälleen täyden luottamuksensa Aleksanteri alkoi\nteeskennellen kertoa hänelle, että hän oli Napoleonin ehdotuksesta\nhyväksynyt, \"että sanat Puola ja puolalainen katoaisivat ei ainoastaan\nkaikista valtiollisista asiakirjoista, vaan myöskin historiasta\".\nVaikka Czartoryski ei tarkkaan tuntenutkaan tammik. 4 p:n sanamuotoa,\nhänellä oli kuitenkin siitä joitakin tietoja ja hän oli rohjennut\nilmaista Aleksanterille, että ne koskivat häneen syvästi. Kuinka\nolikaan niin jalomielinen valtias, jonka kaitselmus näyttää valinneen\nmitä ritarillisimpiin tehtäviin, voinut ruveta Puolan kansan ja Puolan\nnimen leppymättömäksi hävittäjäksi?... Aleksanteri ei ollut kieltänyt,\nettä hän oli jo tekemäisillään Napoleonin kanssa Puolaa koskevan\nsopimuksen. Mutta hän oli pannut ranskalaisen diplomatian\nmachiavellismin syyksi nuo ilkeät ja inhottavat kohdat, joista\nCzartoryski oli kuohuissaan. Sitä paitsi sopimusta koskevat neuvottelut\neivät olleet läheskään päättyneet. Rumjantsov oli ehdottanut uutta\ntekstiä: \"Rauhoittukaa siis, minun tunteeni Puolaa kohtaan eivät ole\nmuuttuneet, minun aikomukseni on aina saattaa se entiselleen\nliittämällä se Venäjän kruunuun... Näette nyt: minä pysyn uskollisena\nmeidän entiselle suunnitelmallemme...\"\n\nNäistä välittömistä tunteen purkauksista Czartoryski saattoi helposti\narvata, että hänen ylhäinen ystävänsä halusi luoda venäläisen Puolan,\nsiihen tulisi sittemmin lisäksi se ranskalainen Puola, jonka Napoleon\noli luonut Veikselin varsille perustaessaan Varsovan suurherttuakunnan.\nMutta sitä Czartoryski ei tietänyt eikä olisi voinut uskoa, että\nsamalla hetkellä, jolloin Venäjän itsevaltias uskoi hänelle aikovansa\npalauttaa Puolan entiselleen Romanovien valtikan alaisena, hän samalla\nhetkellä teki viimeisen yrityksen Napoleonin luona solmiakseen\nuudelleen liiton siteet hyväksymällä tällaisen molemminpuolisen\nsitoumuksen: Puolan kuningaskuntaa ei koskaan palauteta entiselleen.\n\nTsaarin ylevät aikomukset ruhtinas Adamin maanmiehiä kohtaan riippuivat\nsiis siitä sangen mahdollisesta tapauksesta, että hänen Tilsitin ja\nErfurtin aikainen liittolaisensa luovuttaisi hänelle liitosta tulevana\nkalliina maksuna Puolan.\n\nAleksanteri antautuu usean kerran puhelemaan Czartoryskin kanssa\nRanskaa vastaan mahdollisesti puhkeavasta sodasta. Hän uskoo, että tätä\nsotaa ei voida välttää, hänen on siis valmistauduttava siihen, mutta\nhän ei salaa myöskään pelottavia vaaroja.\n\n... Ei tarvitse enää epäilläkään, että Napoleonin keisarikunta on\ntuomittu tuhoutumaan. Mutta olisi kuitenkin hirveä erehdys olla\nnäkemättä, että Napoleonilla yhä vielä on ääretön mahti!... Ja kun hän\njoutuu epätoivoiseen tilaan, hän saattaa hämmästyttää maailmaa uusilla\nihmeillä!...\n\nEräänä päivänä Czartoryski kysyy Aleksanterilta, onko perää huhuissa,\njoita nykyään levitetään Bonaparten mielenhäiriöstä, raivo- ja\nkaatuvataudin kohtauksista. Keisari huudahtaa:\n\n-- Bonaparteko hullu? Mikä kummallinen ajatus. Vain se, joka ei häntä\ntunne, voi sellaista uskoa. Bonaparte on mies, joka keskellä\nsuurintakin mielenliikutusta aina säilyttää päänsä tyynenä ja kylmänä.\nHänen kiihtymyksensä tarkoittavat vain toisten peloittamista!...\nHänessä on kaikki jo edeltäpäin valmistettua, kombinoitua, hän\nlaskelmoi kaikki tekonsa, yksinpä nekin, jotka näyttävät mitä\näkkinäisimmiltä, rohkeimmilta ja kiihkeimmiltä. Mitä taas tulee hänen\nterveyteensä, niin se on erinomainen. Hän ei ole milloinkaan ollut\nsairaana. Kukaan ei paremmin kuin hän kestä vaivaa ja väsymystä...\n\nTunsikohan Napoleon yhtä hyvin Aleksanterin psykologian ja\ntemperamentin?\n\nToukokuun alussa Czartoryski juuri lähdössä takaisin Puolaan saa\nviimeisen kerran ystävältään tutunomaisia lausuntoja.\n\nTsaari paljastaa hänelle mitään pelkäämättä salaisimmat aikomuksensa,\nesittäen hänelle koko strategisen suunnitelmansa, äkkinäisen\nhyökkäyksen Puolan kautta. Sitten hän vakavannäköisenä laskee, että\ndraaman hetki lyö kahdeksan tai yhdeksän kuukauden perästä. Ja tämä\ntarkka ajanmääräys, joka niin sanoaksemme asettaa hänet todellisuuden\nkasvojen eteen, järkyttää hänet yht'äkkiä kokonaan. \"Tällä hetkellä\",\nkirjoittaa ruhtinas, \"oli keisarin katse ankara ja tuijottava. Se\nmuistutti minulle hänen synkkiä silmiänsä Austerlitzin ajalta. Hänen\nryhtinsä ilmaisi alakuloisuutta, minä jätin hänen epätietoisena siitä,\nmitä saattoi tapahtua.\"\n\nMuutama päivä myöhemmin, 23 toukokuuta, Caulaincourt panee toimeen\nloistavat pidot, juhliaksensa venäläisen yhteiskunnan silmien edessä\nNapoleonin ja Marie Louisen avioliittoa. Hän merkitsee: \"Heidän\nMajesteettinsa Keisari ja molemmat Keisarinnat ilmaisivat minulle\nilonsa siitä, että saattoivat hetken johdosta olla Ranskan lähettilään\nvieraina. Heidän Majesteettinsa antoivat sangen armollisesti eloa\njuhlalle ja suvaitsivat viipyä kello 9:stä illalla kello 2:een\nyöllä...\"\n\nLiiton kulissit olivat siis yhä edelleen suurenmoiset.\n\nMutta seuraavana päivänä Aleksanteri sanoo Caulaincourtille: \"Keisari\nNapoleon on epäilemättä huomaava, että minun lojaalisuuteni\nliittolaisena ei jätä mitään toivomisen varaa. Miksikä hän siis on\nantanut minun niin kauan odottaa vastausta, jonka hän on luvannut\nminulle Puolan kysymyksestä? Jos keisari ei aio nostaa Puolaa uudelleen\npystyyn, miksi hän siis joka päivä kaikissa teidän virallisissa\npapereissanne kaikkien nähden kutsuu Varsovan suurherttuakuntaa Puolan\nherttuakunnaksi?... Tahdotaanko siis tätä uudelleenpalauttamista? Se\ntäytyisi minulle sanoa ja vastata minulle. Minä tahdon tietää, mistä\nminun on pidettävä kiinni...\"\n\nPikatietoonsa Caulaincourt lisää vielä tällaisen huomautuksen: \"On\nhelppo nähdä, että täällä ollaan todella loukkaantuneita siitä, että\nvastausta ei tule. Annetaanpa suorastaan ymmärtää, että tämä on\nkuulumatonta kohteliaisuuden puutetta.\"\n\nMutta odotettua vastausta ei kuulu. Marie Louisen puoliso viettää\nkuherruskuutaan. Hän käyttää kaunista hiehoaan Belgian ja Flanderin\nlaitumilla, sillä hän on ylpeä voidessaan näyttää Habsburgien tytärtä\nnäille maakunnille, jotka vielä äsken kuuluivat Itävallan\nhallitsijahuoneelle.\n\nAleksanteri ei enää puutu Puolan kysymykseen. Ja Caulaincourt käsittää\nhänet niin hyvin, että hän tahtoessaan mitä pikimmin päästä vapaaksi\nsiitä kohtalokkaasta vastuunalaisuudesta, joka varmaan seuraa, pyytää\nuseaan kertaan, että hänet kutsuttaisiin pois. Hän syyttää terveyttään,\njoka kolmen talven kuluessa Venäjän raa'assa ilmastossa on joutunut\nkovalle koetukselle. Hän muka ei enää jaksa kestää neljättä talvea,\nhänen rintansa, hänen kurkkunsa ja reumatisminsa ei sitä salli. Kun\nNapoleon on liian vähän herkkä tämäntapaisille syille, hän vetoaa\ntoisiin, jotka hänen mielestänsä tekevät paremman vaikutuksen. Ja\nmuutamien kuukausien aikana lähettiläs toteaa henkilökohtaisen asemansa\ntsaarin hovissa suuresti heikenneen. \"Olen kauan aikaa näytellyt täällä\nensimmäistä osaa, olin todella keisari Napoleonin varakuningas\nPietarissa: niin voimakas kuin tämä nimitys lieneekin, se ei ole\nliioiteltu, sen uskallan sanoa katsoen siihen mielipiteeseen, joka\nyleisöllä oli minun arvovallastani ja siitä luottamuksesta, jota\nkeisarin lähimpäin ystäväin vakuutusten mukaan nautin. Keisari\nAleksanteri osoitti minulle todella rajatonta ja vieläpä paljon\nystävyyttä... Nyt on kaikki muuttunut: siinä mikä on ulkonaisia\nvelvollisuuksia ja säädyllisyyden vaatimuksia lähettilästä kohtaan,\nosoitetaan aina äärimmäistä tarkkuutta ja sen lisäksi kaikki\njäljittelevät keisaria, mutta välittömyyttä, luottamusta ja uskoa\nminuun -- tätä kaikkea ei ole minua kohtaan. En saa enää ketään\ntaivutetuksi puolelleni...\"\n\nTämä syy on vakava. Tulee lisäksi toinen, joka vaikuttaa Napoleoniin\nvielä enemmän. Ensimmäistä kertaa lähettiläs uskaltaa piirtää\ntotuudenmukaisen kuvan Venäjän itsevaltiaasta: \"Minusta tuntuu, että\ntätä ruhtinasta ei arvioida sellaiseksi kuin hän on. Luullaan\nhäntä heikoksi ja petytään. Epäilemättä hän voi kestää paljon\nvastoinkäymisiä, näyttämättä tyytymättömyyttään. Mutta tämä luonteen\nhelppous on rajoitettu. Hän ei mene sen ympyrän ulkopuolelle, jonka hän\non itselleen piirtänyt. Tämä ympyrä on rautaa eikä veny. Sillä tämän\nhyvänsuopuuden, suoruuden ja luonnollisen vilpittömyyden pohjalla on\nrajattoman teeskentelyn kokemukset, josta lähtee voittamaton\nitsepäisyys.\"\n\nNiin vähän mielissään kuin Napoleon onkin näistä erilaisista\nhuomautuksista, hän pitää kuitenkin Caulaincourtin paikallaan aina\ntoukokuuhun vuoteen 1811 asti, jolloin hän lähettää hänen sijaansa\nyksinkertaisen statistin, joka on vilpittömästi lojaalinen, mutta ei\nole muuta kuin lelu Aleksanterin käsissä: kenraali de Lauristonin.\n\nLähettilästoimintansa viimeisinä kuukausina Caulaincourt olisi\nvoinut havaita paljon mielenkiintoisia asioita, mutta hän katsoi\nparemmaksi olla niitä huomaamatta, tai kääri ne aina eufemismeihin,\nkaunisteltuihin lauseihin, kun ne hänelle vihjattiin... Pariisista.\n\nToukokuusta 1810 Aleksanteri työskentelee sotilaallisen mahtinsa\nkohottamiseksi. Työ suoritetaan mestarillisesti ja syvässä\nsalaisuudessa verikoira Araktshejevin tarmokkaalla johdolla ja\nvastaisen ylipäällikön Barclay de Tollin avustamana. Joukkojen\nmiesvahvuuden lisääminen ja järjestelmällinen koulutus, liikkeellepanon\nharjoitukset, asevarikkojen vahvistaminen, muonamakasiinien\nperustaminen, rajan kiireellinen linnoittaminen, varsinkin sillä\navonaisella taipaleella, joka erottaa Väinäjoen Dnieperistä, tällä\nvaltakunnan aralla kohdalla -- kas, siinä tehtäviä, joita Venäjän\nitsevaltias nyt intohimoisesti harrastaa. Vieläpä hän pian suunnittelee\nenempääkin kuin vain varustautumista ranskalaista hyökkäystä vastaan.\nHän miettii mielessään äkillistä hyökkäystä, joka yllättäisi\nNapoleonin, ennenkuin hän on vielä ehtinyt irtautua Espanjan\nkiristyksestä. Niin hän päivä päivältä pienissä rivistöissä, pataljoona\npataljoonalta sijoittaa joukkonsa lähelle Väinäjokea, Niemeniä,\nBeresinaa ja Dnieperiä.\n\nVuoden 1811 alussa hänellä on siten käytettävänään 250.000 hyvin\naseistettua ja hyvin ryhmitettyä miestä, joita vastaan Napoleon usean\nkuukauden kuluessa voisi asettaa korkeintaan 60.000 ranskalaista, jotka\novat hajallaan Saksassa, ja Reinin liittokunnan niin vähän varmat\njoukot.\n\nHuolimatta suurimmasta varovaisuudesta nämä joukkojen siirrot tulevat\nlopulta tunnetuiksi; Pietarin salongit ovat niistä levottomia ja\npuhuvat niistä lakkaamatta. Caulaincourt yksin ei osoita mitään\nlevottomuutta. Tsaari voi hänelle helposti todistaa, että nämä kaikki\novat yksinkertaisia puolustustoimenpiteitä, ja näinhän menettelevät\nkaikki valtiot, rauhallisimmatkin rajoillansa:\n\n-- Nämä muutokset eivät lisää armeijan voimaa. En ole kutsunut aseisiin\nyhtäkään miestä enemmän kuin tavallisesti, minulla ei ole yhtäkään\npistintä lisää riveissäni. Ja hän lopettaa jokaisen tällaisen\nselityksen ainaisella kertosäkeellä: \"Olen ja pysyn tänä päivänä\nsellaisena kuin keisari Napoleon on minut nähnyt Tilsitissä ja\nErfurtissa. Minä kuljen aina yhtä avonaisesti liiton mukana.\nVakuuttakaa keisarillenne: hänellä ei ole liittolaista, joka paremmin\nharrastaisi hänen etujansa. Minä en salaa mitään teiltä, kenraali,\nminulla ei ole mitään salattavaa. Minä en halua mitään muuta kuin\nmeidän liittoamme ja rauhaa...\"\n\nSamalla kertaa hän yrittää houkutella puolalaiset asiansa puolelle ja\nsiten tartuttaa tulen leimahtamaisillaan olevaan Saksaan. Czartoryski\nei ole enää Pietarissa, hän on ruhtinaallisessa kartanossaan Veikselin\nvarrella. Kahdessa kirjeessä 25:ltä joulukuuta 1810 ja 31:ltä\ntammikuuta 1811 Aleksanteri paljastaa hänelle suunnitelmansa, jonka\nperustana on Puolan uudestaansyntyminen. \"Kaikkien niiden alueiden\nyhdistäminen, jotka muinoin muodostivat Puolan, niihin luettuna\nvenäläiset maakunnat, paitsi Valko-Venäjä.\" Näin jälleen koottuna\nVäinäjokeen, Beresinaan ja Dnieperiin asti Puolan kuningaskunta tulee\nolemaan ainiaaksi yhdistettynä Venäjään, jonka keisarilla tämän jälkeen\non oleva arvonimenä Venäjän keisari ja Puolan kuningas. Tässä on\npuolalaisilla ainutlaatuinen tilaisuus palauttaa isänmaansa\nentiselleen; sillä todennäköisesti Galitsiakaan ei viivyttele liittyä\nsiihen. Tsaari kehoittaa näin ollen ryhtymään aivan tuttavallisiin\nsuhteisiin Puolan kansakunnan ja armeijan johtavien henkilöiden kanssa.\nHänen tulee tutkiskella heidän sydämensä ja saada heidät käsittämään\nAleksanterin tarkoitukset. Ovatko he valmiit, ovatko he päättäneet\navustaa Venäjän armeijoja hävittääkseen Napoleonin vallan ja\nvapauttaakseen Euroopan?... \"Niin kauan kun en voi olla varma\npuolalaisten avustuksesta, olen päättänyt olla ryhtymättä sotaan\nRanskan kanssa\", ja hän lopettaa: \"Jos puolalaiset avustavat minua,\nmenestys ei ole epäiltävä, sillä tämä menestys ei perustu vain siihen\ntoivoon, että saataisiin tarpeelliset vastavoimat Napoleonin kykyjä\nvastaan, vaan yksinomaan siihen, että häneltä nyt puuttuu joukkoja,\nmihin lisäksi tulee se kiihtymys, joka nyt häntä vastaan kiehuu koko\nSaksassa.\"\n\nSill'aikaa kun Czartoryski toimii salaperäisesti tiedustelussaan,\nAleksanteri koettaa siinä tapauksessa, että hänen ja Napoleonin välit\nrikkuvat, varata itselleen Itävallan yhteisymmärryksen. Ja tässä\nsalaisessa työssä, joka on täynnä vivahduksia, luovailua ja\nhoukutteluja, hän osoittaa hämmästyttävää taituruutta.\n\nJuuri Marie Louisen avioliitto tarjoaa hänelle ensimmäisen tilaisuuden\nensimmäisiin lähentely-yrityksiin. Hän antaa heti sanoa Wienissä, ettei\nmikään tapaus voi tehdä häntä onnellisemmaksi, koska tämän jälkeen\nVenäjä hyvällä omallatunnolla on vapaa seuraamaan taipumustaan\nItävallan ystävyyteen. Eikö Romanoveilla ja Habsburgeilla ole tuhat\nsyytä liittyä yhteen ja pitää toisistaan?... Vähemmän taitava mies kuin\nkeisari Aleksanteri olisi ehkä pelännyt tämän avioliiton seurauksia,\nvieläpä tuntenut jonkinlaista kateuttakin. Mutta ei! Keisari\nAleksanteri huomaa sen päinvastoin helpottavan lähentymistä hoviin,\njonka loittonemista hän juuri hiljan oli niin suuresti valittanut.\n\nPian sen jälkeen alkaa kaksinpuhelu Pietarin ja Wienin välillä.\n\n16:na helmikuuta 1811 Aleksanteri kutsuu luokseen kenraali de\nSaint-Julienin, Itävallan lähettilään, erinomaisen diplomaatin,\nälykkään miehen ja Venäjän asioiden terävän huomioitsijan. Yleisön\nedessä tsaari osoittaa hänelle vain jokapäiväistä kohteliaisuutta,\nmutta hän tapaa hänet joskus kaikkien tietämättä ylimarsalkkansa\nTolstoin huoneistossa. Tällä kertaa hän sanoo hänelle:\n\n-- Teidän hallitsijanne on varmaan tietoinen siitä, että sen jälkeen\nkun olen rauhassa Ranskan kanssa, olen pannut erityisesti kaikkeni\nliikkeelle välttääkseni kaikkea sellaista, mikä antaisi aihetta uuteen\nräjähdykseen. Mutta äskeiset tapaukset voivat pian johtaa sotaan. Minä\nvältän sitä niin kauan kuin mahdollista, mutta jos valtakuntani arvo\nvaatii ja jos minut pakotetaan siihen, niin paljastan miekkani...\nMinulla on 200.000 miestä sillä rajallani, joka voi olla uhattu, ja\nniiden takana 190.000 aina valmiina täydentämään aktiivista armeijaa...\nMinä haluan, että teidän hallitsijanne saisi tietää sen, minkä minä\nvoin asettaa vihollista vastaan. Minä en suinkaan tahdo ehdottaa teidän\nhovillenne mitään toimenpidettä, tuntien varsin hyvin Itävallan\ntilan... Vihdoin hän, johtaen ajatuksensa loppuun, mutta samalla\npitäen mielessään Katariina Suuren neuvot, välähyttelee Habsburgien\nsilmien edessä loistavaa palkintoa toivotusta yhteistoiminnasta:\n\"Valakia, Moldau ja Serbia.\"\n\nNäistä tärkeistä tunnusteluista ei vuoda mitään ulospäin, mutta Joseph\nde Maistre vainuaa jotakin kirjoittaessaan: \"Siitä tavasta, jolla\ntäällä kohdellaan Itävallan lähettilästä, näkee jotenkin selvästi, että\nnuo molemmat hovit käsittävät, että olisi parasta luopua riidanaiheista\nja hakea pelastusta yhdessä.\"\n\nSitä vastoin Itävallan ja Venäjän suhteet kuvastuvat niistä\ntiedoituksista, joita Napoleon saa Caulaincourtilta, tällaisina:\n\n\"Keisari Aleksanteri sanoi minulle ennen avioliittoa samoin kuin\njälkeenkin päin: olette saanut tuntea minun ajatukseni Itävallasta.\nNäen mielihyvällä sen poliittisesti yhtyvän teihin...\" \"Kansleri\nRumjantsov sanoi minulle, että Venäjä on jokin aika sitten selvittänyt\nItävallalle kantansa serbialaisiin nähden ja että Venäjä näkee\nmielellään kaiken sen, mitä Itävalta tekisi tämän kansan hyväksi. Eikö\ntästä voi tehdä sitä johtopäätöstä, että Venäjä on jo sopinut Itävallan\nkanssa siitä, että viimeksimainittu saa asettaa serbialaiset\nherruutensa alaiseksi? En uskalla tässä suhteessa esittää muuta kuin\nyksinkertaisen arvelun...\" \"Saksasta saapuvat kirjeet puhuvat Itävallan\naikeista tavalla, joka voi herättää levottomuutta Venäjällä. Venäjän\nhallitus näyttää kuitenkin olevan hyvin tyyni tässä suhteessa. Herra de\nSaint-Julien ei ole pitkiin aikoihin saanut eikä lähettänyt kuriiria.\nVoi päätellä, että hän ei pyri mihinkään ja että hän ei ole saanut\nilmoitusta mistään tehtävästä...\" \"Herra de Saint-Julien saa harvoin\nvastaanottaa kuriireja. Hän näkyy olevan pikkuasioista kiinnostuneempi\nkuin valtiollisista tehtävistä. Hänen vaativaisuutensa, käytöstapansa\nja turhamaisuutensa ovat tehneet hänet seurapiireissä vielä enemmän\nnaurettavaksi, kun hän ei ole saavuttanut myöskään hovin suosiota...\"\n\"Monsieur de Saint-Julien on saanut kuriirin: lukuunottamatta viimeisiä\nfinansseja koskevia toimenpiteitä ei tunneta, mitä kuriiri on\ntuonut...\" \"Herra de Saint-Julien toistelee täällä joka tilaisuudessa,\nettä Itävalta ei ole koskaan ollut Venäjän vihollinen eikä sillä ole\nmitään halua tehdä Venäjälle pahaa. Vieläpä se unohtaa kaiken pahan,\njonka Venäjä aiheutti sille viime sodassa ja että se nykyisen\nkysymyksen kaikissa vaiheissa jää puolueettomaksi. Herra Rumjantsov\nsanoi minulle, että hänelle oli myöskin saapunut kuriiri Wienistä,\nmutta se ei tuonut muuta kuin finansseja koskevan julistuksen.\"\n\nKas, siinä kaikki, mitä Napoleon saa lähettiläältään tietää siitä, mitä\nWienin ja Pietarin välillä punotaan häntä vastaan.\n\nLopuksi Aleksanteri ilmoittaa salaista tietä Lontooseen, että hän\nvalmistautuu irtautumaan Ranskan liitosta ja aikomustensa vakuudeksi\nhän lupaa Britannian hallitukselle pian murtaa mannermaan saarron\ntullikiristykset. Mutta ei kaikesta tästäkään Caulaincourt saa mitään\nkäsitystä.\n\nNiin valheellinen ja kavala kuin Aleksanterin politiikka onkin ja niin\nutuiset ja häälyvät kuin ne harsot olivatkin, joihin hän sen verhoaa,\nniin Napoleon lopulta käy levottomaksi. Joulukuun ensimmäisinä päivinä\n1810 muutamat sanomat Puolasta panevat hänet heristämään korviaan, ja\nhän nuhtelee ankarasti Caulaincourtia siitä, että tämä on niin huonosti\ntiedoittanut hänelle niistä suurista sotilaallisista valmistuksista,\njoita Liettuassa suoritetaan. Hän tosin ei mitenkään oleta, että\nVenäjällä olisi epätodennäköinen aie hyökätä häntä vastaan, mutta hän\nepäilee Venäjän tahtovan tulla kyllin voimakkaaksi sanoakseen\nrankaisematta irti mannermaan saarron ja sopiakseen Englannin kanssa:\nhän on siitä sitä enemmän pahoillaan, kun hän luulee voivansa\nvihdoinkin jo murtaa Suur-Britannian mahtavuuden, mutta nimenomaan\nsillä ehdolla, että Venäjän satamat yhä olisi suljettu englantilaisilta\nlaivoilta.\n\nJo ennen tämän joulukuun loppua saa Tilsitin liitto, ei enää\nkanslioiden puolivarjossa, vaan mielenosoituksellisesti, kaksi uutta\nkolausta, jotka kaikille silminnähtävästi tietävät välien\nrikkoutumista. Näyttääkseen Lontoon kabinetille, että hän oli\nleppymättömästi päättänyt tappaa brittiläisen kaupan, Napoleon liittää\nyhdellä ainoalla kynänvedolla kaikki Hansa-alueet Emsin ja Weserin\npiiriin saadakseen mannermaasysteemin siellä ankarasti sovelletuksi.\nTämä toimenpide nielaisi sinne myöskin pienen Oldenburgin\nherttuakunnan, vanhan saksalaisen ruhtinassuvun eläkemaan; ja eräs\nhaara tätä sukua, Holstein Gottorp, oli sulautunut Romanoveihin.\nLisäksi nykyinen herttua oli suuriruhtinatar Katariina Pavlovnan appi.\nVaikka oltiinkin tottuneita Napoleonin väkivaltaisiin tekoihin, niin\nOldenburgin anastusta \"katsottiin Venäjällä julkiseksi solvaukseksi,\nystävälliselle vallalle annetuksi korvapuustiksi.\" Nämä ovat juuri ne\nsanat, joita Aleksanteri käytti puhuessaan Caulaincourtille, ja hän\nlopetti: \"Minä vaadin oikeutta.\"\n\nMutta muutamaa päivää ennen kuin tsaari sai tietää Hansa-alueiden\nvaltauksesta, hän oli julkaissut ukaasin, joka muutti valtakunnan\ntullitariffit siten, että englantilaisia tavaroita saatiin vapaasti\ntuoda maahan puolueettomalla lipulla kulkevalla laivalla, jota vastoin\nmaatietä tulevat ranskalaiset tavarat joutuivat korkeiden estetullien\nalaisiksi.\n\nNapoleon käsittää tilanteen heti. Tulliukaasissa hän varmalla\nsilmällään huomaa Tilsitin sopimuksen kieltämisen, mannermaasaarron\nsaattamisen naurunalaiseksi, Venäjän käden ojentamisen Englannille,\nmikä on johdantona uusiin selkkauksiin Itä-Euroopassa; ja tämä kaikki\non tapahtunut ikäänkuin Friedlandin kova opetus ei olisi ollut\nmiksikään hyödyksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTammikuun kuluessa 1811 tsaari peruuttamattomasti päättää asevoimalla\nratkaista välinsä Napoleonin kanssa. Mutta ennenkuin hän ryhtyy tähän\npäätökseen, hän on usean kerran ollut ahdistuksen ja alakuloisuuden\nvallassa, jolloin hänen synkkä hahmonsa, kolkko katsantonsa,\näänettömyytensä, yksinäisyyden tarpeensa ja koko hänen olentonsa\nhäiriötila ovat hämmästyttäneet hänen ympäristöään.\n\nHän lähti silloin yht'äkkiä Tveriin, missä Katariina heti hänet sai\nlohdutetuksi. Tässä hekumallisessa olennossa asui ylenpalttinen rohkeus\nja tarmo, vaikka hänellä muuten olikin kylmä järki, selvä pää, tarkka\nmuisti ja poliittinen vaisto. Hänellä oli veljeensä vastustamaton\nvaikutus. Joseph de Maistrella oli Katariinasta korkea käsitys: \"Hän\nkykeni näkemään asiat kaukaa edeltäpäin ja hän oli lujasti\npäättäväinen.\" Hän alkoi näytellä Aleksanterille innoittajan, tukijan\nja rohkaisijan ylevää osaa, samanlaista kuin kuningatar Margareta\nNavarralainen näytteli Frans I:lle ja maakreivitär Wilhelmiina\nBayreuthilainen Fredrik Suurelle. Katariina itse oli ihmeteltävässä\nmäärässä kiihkeän Rostoptshinin vaikutuksen alainen, Rostoptshinin,\njossa olivat keskittyneinä venäläisen isänmaanrakkauden äärimmilleen\njännittyneet taipumukset.\n\nNapoleonin leppymättömänä vihollisena Katariina toivoi sotaa ja ajoi\nAleksanteria siihen mielensä koko hehkulla.\n\nToukokuun alussa ei tsaari enää epäröinyt: hän pudistaa yltään\nNapoleonin ikeen ja vapauttaa Euroopan. Hän tahtoo kolmannen kerran\nkoettaa aseonneaan.\n\nAleksanteri aikoi todella ryhtyä hirveään seikkailuun, jossa hän oli\nvaarantava sekä valtaistuimensa että henkensä ja ennen kaikkea kansansa\nhyvinvoinnin, suuruuden ja tulevaisuuden. Hänen päätöksentekoaan\nhelpotti kuitenkin uusi suunnitelma, johon hänet oli saatu uskomaan:\nmurskaava hyökkäys, jota hän ensin oli suunnitellut, oli todella liian\nvaarallinen; se edellytti äkkinäistä marssia Puolaan ja puolalaisten\naktiivista apua. Mutta Czartoryskin tiedustelun mukaan tämä apu oli\nhyvin epäilyksen alainen. Lisäksi Wienissä ja Berliinissä tehdyt\ntunnusteluyritykset olivat antaneet tulokseksi vain epämääräisen,\npelokkaan ja kaksimielisen hyväksymisen ja vaikenemisen.\n\nMutta Pietarissa oli silloin kaksi preussilaista upseeria, jotka, kun\neivät voineet alistua näkemään isänmaansa nöyryytystä, olivat heti\nTilsitin kohtauksen jälkeen astuneet Venäjän armeijaan. He olivat\nkenraali von Phull ja eversti von Clausewitz.\n\nMolemmat ollen taitavia strategeja, ja varsinkin jälkimmäinen, olivat\najatelleet valmiiksi suunnitelman ranskalaisten armeijojen\nvastustamista varten. Sen mukaan oli käytettävä hyväkseen niitä\narvaamattomia etuja, joita itse luonto, nimittäin ilmasto ja\nvaltakunnan ääretön laajuus, tarjosi Venäjälle. Täytyi siis välttää\nantamasta Napoleonille tilaisuutta sellaiseen ratkaisevaan taisteluun\nkuin Austerlitz, Jena, Friedland, Wagram. Oli vain piilouduttava niin\npaljon kuin mahdollista iskuilta, mutta sen sijaan houkuteltava\nvihollinen valtakunnan keskiosia kohden. Oli näin ollen annettava\nNapoleonin iskeä tyhjään. Yhdyslinjat oli pidennettävä äärettömiin,\nranskalaista oli ärsytettävä sivustoilla, ja täten oli odotettava\nkohtalokasta päivää, jolloin vihollinen oli käyttänyt voimansa loppuun\nja sitä uhkasi saarto ja sen oli kiireellisesti peräännyttävä. Silloin\näärettömät välimatkat ja talven ankaruus tuomitsivat sen tuhoon.\n\nKaksi ja puoli vuotta myöhemmin 12:na joulukuuta 1813 Aleksanteri\npysähtyessään Frankfurtissa lähetti kenraali von Phullille seuraavan\nkomean tervehdyksen:\n\n\"Saapuneena Moskovan joen rannoilta Reinin varsille tahdon täyttää\nvelvollisuuteni kirjoittamalla Teille nämä rivit. Jos olen saanut\njotakin oppia sodankäynnin ammatissa, niin olen sen alkeista\nkiitollinen ainoastaan Teille. Mutta minä olen Teille velkaa vielä\nenemmän: Teistä on lähtöisin suunnitelma, joka on Kaitselmuksen avulla\npelastanut Venäjän ja on lopputulokseksi antanut Euroopan vapautuksen.\"\n\nKun Aleksanteri oli ensin harkinnut tätä strategista ohjetta, hän sanoi\nheti: \"Odotan ensimmäisiä iskuja, mutta ne eivät vie minun rohkeuttani.\nMinä taivun, mutta laitan erämaan Napoleonin ja oman armeijani välille.\nVien pois kaikki miehet, naiset, karjan, hevoset...\" Ja Rostoptshin\nsanoi samaan suuntaan: \"Venäjän keisari pysyy aina peloittavana,\nhirvittävänä Moskovassa, peloittavana Kasanissa ja voittamattomana\nTobolskissa.\"\n\nSuuttuneena siitä, että sai niin vaillinaiset tiedot Venäjän\nvarustautumisesta, Napoleon kutsui Caulaincourtin takaisin, määräten\nhänen seuraajakseen kenraali de Lauristonin.\n\nCaulaincourt oli aina siihen päivään asti, eli toukokuun 9:teen 1811,\njolloin hänen edustuksensa päättyi, yhä vakuuttanut Pariisiin\nAleksanterin lojaalisuutta ja hänen rauhaa tarkoittavien\ntoimenpiteittensä vilpittömyyttä. Molempien keisarien ystävyys ei tosin\nhänen mielestään ollut yhtä sydämellinen ja luottavainen kuin\näskettäin. Oldenburgin anastaminen on suuresti loukannut venäläisen\nyhteiskunnan itserakkautta. Ja ranskalaisvastaisissa piireissä\ntoistettiin mielellään vähän liikaakin, että Ranska pian hyökkää\nVenäjän kimppuun. Aleksanteri itsekin oli muka levoton, kuullessaan,\nettä ranskalaisia joukkoja, tykistöä ja suunnattomia ammuskuormia\nlähetettiin Reinin toiselle puolelle, kuljetettaviksi edelleen Oderia\nkohden. Eräänä päivänä hän surullisena sanoi: \"Tahtooko keisari\nNapoleon sittenkin aloittaa sodan minua vastaan?... Silloin hän sen\ntekee aiheettomasti. Luonnollisesti tulen puolustamaan itseäni, minä ja\nkaikki venäläiset kuolemme ase kädessä pelastaaksemme itsenäisyytemme.\"\nMutta avomielisyyden, jolla Aleksanteri lausui nämä sanat, pitäisi\ntodistaa Napoleonille, miten hän yhä oli hänelle uskollinen. Vihdoin\nCaulaincourt toimitti edelleen Pariisiin ilman huomautusta, ilman\nmitään varausta, tällaisen kansleri Rumjantsovin lausunnon: \"Liitossaan\nVenäjä on aina lojaali ja puhdas kuin neitsyt.\"\n\nLähettilään poiskutsuminen herättää hiukan hämminkiä pääkaupungin\nsalongeissa. Siellä ei hetkeäkään uskota terveyssyihin, joihin\nlähettiläs vetoaa. Joseph de Maistre lausuu vallalla olleen mielipiteen\nseuraavin sanoin: \"Sanotaan keisari Napoleonin moittivan lähettilästään\nsiitä, että tämä ei ole tarpeeksi nopeaan eikä riittävästi selostanut\nNapoleonille niitä tavattomia valmistuksia, joihin Puolassa on\nryhdytty.\" Ja muutama päivä myöhemmin hän kirjoittaa vielä nämä\nlauseet, joiden välitse näkee paljon asioita: \"Caulaincourt on juuri\nlähtenyt... Kuka tietää, mitä hänen sydämessään piilee, mitä hän\najattelee herrastaan ja mitä pelkää häneltä. Saatuaan kerran erään\npikasanoman, hän sanoi eräälle naiselle: on hetkiä, jolloin kunnianmies\ntahtoisi olla kuolleena.\" Ettei hän kuollutkin muutamia kuukausia\naikaisemmin!\n\nVuoden 1811 loppuun asti Aleksanteri jatkaa väsymättä, syvimmässä\nsalaisuudessa peloittavan yhteenoton diplomaattista ja sotilaallista\nesityötä. Hän harkitsee tarkoin kaikki tämän yhteenoton vaarat, mutta\nhän tahtoo, että Napoleon maailman silmissä olisi syypää kaikkeen\ninhottavuuteen ja aloitteenottoon.\n\nVirallinen kirjeenvaihto Pariisin ja Pietarin välillä ei koskaan ole\nollut vilkkaampi, mutta eivät lähettäjät eivätkä vastaanottajat\nsuhtaudu vakavasti tähän kansliakirjallisuuteen, tähän \"madon syömään\nlihaan\". Draaman prologi näytellään salaa Wienissä, Berliinissä,\nLontoossa; sitä näytellään vielä Tukholmassakin, missä Bernadotte,\ntultuaan Ruotsin kruununprinssiksi havittelee unelmissaan Ranskan\nvaltaistuinta, -- Napolissa, jossa Murat'kin tahtoo vapautua Napoleonin\norjuudesta -- ja vihdoin Espanjan laidoilla, jossa Cadixin kansallinen\nväliaikainen hallitus hakee kaikkialla liittolaisia saattaakseen\nonnelliseen loppuun vapautustyönsä.\n\nAleksanteri johtaa itse tätä suurta työtä ja useimmiten ministeriensä\nja lähettiläittensä tietämättä, sillä häntä viehättävät erityisesti\nkierteiset, salaiset ja mutkittelevat manööverit. Ludvig XV:n\npiilodiplomatia, kuuluisa kuninkaan salakabinetti, ei koskaan elänyt\nyhtä hyviä päiviä.\n\nDe Lauristonin naiivi optimismi ei huomaa mitään tästä kaikesta. Hänen\nsokeutensa vetää vertoja Caulaincourtin sokeudelle, vaikka ei olekaan\nvapaaehtoinen. Hänessä toteutuvat Napoleonin sanat: \"minä en kustanna\nPietarissa Ranskan lähettiläitä, vaan Aleksanteri I:n hoviherroja\".\n\nTämän kiihkeän toiminnan aikana, jolloin ei mikään este eikä mikään\npettymys vieroita Aleksanteria pois päämääränsä tavoittamisesta, hän\njaksaa ihmeen hyvin. Hän ei enää ole levoton eikä ankea; mutta hän on\nkiihtynyt, kuten osoittavat myöskin hänen rakkauselämänsä harhailut ja\noikut. Hän pettää rouva Naryshkinia yhtä paljon kuin tämä pettää häntä:\nhän rakastuu ja kylmenee vuoronperään, tai yht'aikaa -- kauniiseen\nrouva Zsherebtsoviin, erääseen ranskalaiseen näyttelijättäreen,\nvallattomaan neiti Bourgoin'iin, erääseen yksinkertaiseen\nkauppiaanvaimoon, rouva Bakaratiin, erääseen suuriruhtinatar Katariinan\nhovineitiin, jumalalliseen neiti Muravjoviin jne...\n\nKummallisen mielenjohdon avulla nämä hurjat hullutukset näyttävät\nauttavan häntä säilyttämään mielensä täydellisesti vapaana ja\nviileänä vakavia tehtäviä varten, aivan kuin hän olisi näihin\nlemmenseikkailuihin sijoittanut ajatuksensa liika-määrän, aivan kuin\nhänellä olisi tarve purkaa pois liikakuormitus hermoiltansa.\n\nHeti kun hän palaa politiikkaan, kääntyy hänen katseensa luonnollisesti\nensinnä Pariisia kohden.\n\nHän on osannut siellä saada aikaan merkillisen tiedustelujärjestelmän.\n\nYksi hänen agenteistaan on hänen henkikaartinsa loistava upseeri,\neversti Tshernyshov. Hänelle on annettu liikanimi \"postiljooni\", koska\nhän on lakkaamatta matkalla Pietarista Pariisiin ja Pariisista\nPietariin. Hän matkustaa hämmästyttävän nopeasti, väsymättä, suomatta\nitselleen vähintäkään lepoa, sen jälkeen kun hän on noussut\npostikääseihinsä. Kerrankin hänelle riitti 34 päivää suorittaaksensa\nPietarin ja Bayonnen välin edestakaisin, matkan, jota on 7.900\nkilometriä.\n\nNapoleon oli heti mielistynyt häneen, sillä hänellä on joustava äly,\nnopea käsityskyky ja pettämätön muisti; hän on ihailtava puhelujen\nselostaja -- mikä onkin adjutantin paras ominaisuus. Hän tuntee heti\nolevansa kuin kotonaan Tuileries'n hovissa. Keisari juttelee hänen\nkanssaan tuntikausia; kutsuu hänet päivällisille, vie hänet kanssaan\nmetsästämään, tuhlaa häneen rakastettavuutta; lopuksi hän antaa hänelle\nmitä arkaluontoisimpiä tehtäviä Aleksanterin luona. Mutta hän ei näe\nhänessä muuta kuin erinomaisen harjaantuneen välittäjän, ei mitään\nenempää. Todellisuudessa hän pitää Tshernyshovia vain pääesikunnan ja\nsalongin hupsuna.\n\nSillä heti kun hän on suorittanut viralliset tehtävät, Tshernyshov\nnäyttää vähät välittävän politiikasta ja sodasta. Hänellä ei silloin\nole muuta huolta kuin seuraelämä ja naiset.\n\nHän on kolmenkymmenen vuoden ikäinen, hänellä on viehättävä käytös,\npitkä vartalo ja laaja rinta, kihara tukka, kevytmielinen suu,\nhyväilevät kissan silmät, ja lisäksi vinot, mikä viittaa hänen\nkalmukkilaiseen sukuperäänsä. Kaikkialla hän tapaa ihailijattaria tai\npikemmin palvojattaria. Herttuatar d'Abrantes vakuuttaa meille, ettei\nyksikään nainen voinut vastustaa hänen magneettista vetovoimaansa.\nVieläpä väitettiin, että hän säilytteli suloista muistoa itse Pauline\nBorghesesta.\n\nMutta tämän irstailijan ulkomuodossa, tässä kevytmielisessä olennossa\npiilee peloittava vakoilija. Hänellä on mitä suurimmassa määrässä\ntaipumus vehkeilyyn ja lahjomiseen. Hän on kietonut Tuileries'n\nympärille vakoilun ja petoksen verkon. Hänellä on tunnetusti\nrakastajattarena nainen, jonka puoliso tuntee keisarin sisimmät\nsalaisuudet. Kuka on tämä nainen? Arvaillaan useampiakin nimiä.\n\nMutta hän ei toimi ainoastaan salongeissa ja makuukammioissa. Osattuaan\nhankkia itselleen suhteita sotaministeriön toimistoihin hän on keksinyt\nkeinon saada käsiinsä asiakirjoja, joita Napoleon pitää kaikista\narvokkaimpina: hänen tilannemerkintänsä, jotka hänelle selittävät päivä\npäivältä joukkojen miesvahvuuden ja sijoituksen. Se on kaikkien\nNapoleonin laskelmien perustus, ja kaikkien hänen yhdistelmiensä avain.\n\nSiten adjutantti tuo joka matkaltaan herrallensa suuren varaston\nparhaista lähteistä ammennettuja tietoja.\n\nMutta Aleksanterilla on vieläkin parempi väline ottamaan selkoa Ranskan\nasioista.\n\nHänen lähetystönsä ensimmäinen sihteeri, kreivi Nesselrode, tuleva\nvaltakunnan kansleri, on solminnut suhteet \"herra de Talleyrandiin ja\nmuutamiin muihin henkilöihin, jotka vastustavat Napoleonin kasvavaa\nkunnianhimoa\". Keskusteltuaan Beneventon ruhtinaan kanssa, joka on\njälleen tullut Napoleonin suosioon, hän saa merkillisen hyvät tiedot\nRanskan politiikasta. Mitään tästä kaikesta ei joudu viralliseen\nkirjeenvaihtoon eikä myöskään lähettiläs, vanha ja muuten väsähtänyt\nruhtinas Kurakin, tunne siitä sanaakaan. Nesselrode on sopinut\nsalakirjoituksesta tsaarin suosikkiministerin Speranskin kanssa ja\ntoimittaa hänelle erityiskuriirin avulla arvaamattoman tärkeän\nkokoelman tiedonantoja, neuvoja ja ennakkoarviointeja, joiden\npääsisältö on tällainen: \"Napoleon ei odota siksi kunnes Espanja on\nkukistunut siirtääkseen armeijansa Veikselille ja pystyttääkseen\nuudelleen Puolan kuningaskunnan. Venäjän täytyy lopettaa, niin pian\nkuin suinkin ja millä hinnalla hyvänsä, sotansa Turkkia vastaan ja\nsamalla tehdä sopimus Itävallan kanssa, tarjoten sille Serbian...\nVenäjän ja Itävallan liitto on välttämätön konservatiivisen\njärjestelmän ylläpitämiseksi Euroopassa... Espanjan sota kestää ainakin\nvuoden vielä, näin ollen voivat Ranskan joukot vasta huhtikuuhun\nmennessä 1812 toimia Veikselin ja Niemenin varrella... Venäjän tulee\nviivyttelemättä neuvotella Englannin kanssa, jotta kaikki se, mikä\nkoskee apurahoja ja Britannian yhteistoimintaa, olisi lopullisesti\nvalmis ensimmäiseksi päiväksi huhtikuuta 1812...\"\n\nBeneventon ruhtinas vaatii, kuten kohtuullista on, hyvän hinnan\nerinomaisista neuvoistansa. Ne maksetaan hänelle kauppalisensseissä\nEnglannin kanssa, mikä sallii hänen Venäjän kauppayhteyksiä käyttäen\nvälttää mannermaansaarron kiellot. Eräänä päivänä hän kuitenkin ylittää\nkohtuuden rajat; hän kirjoittaa keisari Aleksanterille; \"Tarvitsen\npuolitoistamiljoonaa frangia. Vaikka olisikin kysymyksessä\nyksinkertainen asia itsessään, minun täytyy käyttää paljon varokeinoja\nhankkiakseni ne. Kääntyessäni Teidän Majesteettinne puoleen, osoitan\nkunnioitusta niitä jaloja ominaisuuksia kohtaan, jotka Teillä on.\"\n\nTsaari, joka varmaan nauroi tätä hävytöntä kirjettä lukiessaan, ei\nhäikäile vastata siihen mehevällä ivalla; \"Herra Beneventon ruhtinas,\nolen huomannut Teidän luottamuksenne minuun ja kiitän Teitä siitä,\nmutta voinko myöntyä Teidän pyyntöönne? Kun Kaitselmus on minut\nasettanut muukalaisen eteen, jonka kyvyt voivat aina antaa hänelle\nvaikutuksen isänmaansa asioissa, minun täytyy kuunnella muutakin kuin\nomaa kiintymystäni Teihin... Siksi, hyvä ruhtinas, minun täytyy\nvalitettavasti kieltäytyä mielihyvästä, jonka minulle tuottaisi Teidän\npyyntönne täyttäminen.\"\n\nTalleyrand saa siis lohdutuksekseen tyytyä kauppalisensseihin, jotka\nkyllä tuottavat hänelle hyvän voiton Lontoon markkinoilla.\n\nNesselroden maaliskuussa 1810 avattu työpaja saa 1811 uuden sysäyksen\nCaulaincourtin saapumisesta.\n\nLähettilästä, joka on yhä vielä uskovinaan Aleksanterin vilpittömyyteen\nja joka siitä on vielä kerran pannut päänsä pantiksi Napoleonille, on\ntämän johdosta kohdannut hirveä myrsky:\n\n-- Aleksanteri tahtoo ryhtyä sotaan minua vastaan!... Te olette\nAleksanterin ja venäläisten narri... Venäläiset ovat tulleet hyvin\nylpeiksi; luulevatko he johdattavansa minua, kuten Katariinan aikana\njohdattivat Puolan kuningasta? Minä en ole Ludvig XV. Ranskan kansa ei\nsiedä tällaista nöyryytystä... Sanon sen teille vielä kerran:\nAleksanteri on yhtä petollinen kuin heikko, hänellä on kreikkalainen\nluonne!...\n\nJa lopuksi hän sinkoaa solvaavan sanan:\n\n-- Te puhutte kuin venäläinen!... Te olette tullut venäläiseksi!\n\nHaavoittuneena tästä ilkeästä moitteesta ja huomatessaan pian keisarin\nkohtelevan häntä kylmästi ja pitävän häntä matkan päässä Caulaincourt\naikoo ensinnä luopua Napoleonin palveluksesta ja kanslerin (grand\nécuyer'n) arvosta, mutta Talleyrand, ontuva piru, saattaa hänet pois\noikealle tielle. Yhteisymmärryksessä heidän kanssaan Nesselrode saa\npian tämän jälkeen tietää kaiken sen, minkä yleensä voi saada haltuunsa\nTuileries'n kulissien takana, sekä myöskin kaiken sen, mikä on\nvalmisteilla ulkoasiain ja sotaministerien toimistoissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSill'aikaa kuin Pietarin ja Pariisin kabinetit jatkavat diplomaattisten\ntoimitustensa petollista peliä, kuuluu yht'äkkiä ukkosen jyrähdys.\n\n11:nä elokuuta 1811 komean vastaanoton kestäessä, joka kerää\nvaltaistuimen ympärille keisarikunnan korkeat arvohenkilöt,\nkardinaalit, lähettiläät, ministerit, kaikki \"punaiset\nkunniamerkkinauhat\", Napoleon puhuttelee vihaisesti ruhtinas Kurakinia:\n\n-- Te olette juuri lyödyt Rushtshukin luona, koska teiltä puuttui\njoukkoja, ja teiltä puuttui niitä sen tähden, että olette\nTonavan-armeijastanne vetäneet pois viisi divisioonaa siirtääksenne ne\nPuolaan... Minä tunnen teidän taka-ajatuksenne... sanokoon monsieur\nCaulaincourt minulle mitä hyvänsä: keisari Aleksanteri haluaa hyökätä\nkimppuuni.\n\nSitten hän ikäänkuin hillitsemättömän vihan vallassa yhä edelleen\nsoimaa onnetonta ruhtinasta, jonka kaikki jäsenet vapisevat, suurten\nhikipisarien juostessa hänen univormunauhojensa alla. Hänen\nhämmästyneet ja säikähtyneet virkaveljensä, jotka seisovat hänen\nympärillään, tuskin voivat uskoa korviaan.\n\n-- En ole niin tyhmä, että uskoisin Oldenburgin jutun teitä\nkiinnostavan... Ei Oldenburgin takia tapella. Minä näen selvästi, että\non kysymys Puolasta. Alan uskoa, että te tahdotte valloittaa sen. No\nniin, ette te saa ainoaakaan kylää, ette ainoatakaan myllyä Varsovan\nsuurherttuakunnasta. Vaikkapa teidän armeijanne leiriytyisivät\nMontmarten kukkulalle, minä en luovuta teille tuumaakaan Varsovan\nalueesta. En tiedä, lyönkö teidät, mutta me tulemme tappelemaan\nkeskenämme. Minulla on 800.000 miestä ja minä saan joka vuosi 250.000\nlisää... Te luotatte liittolaisiin: missä ne ovat? Itävaltako, jolta te\nolette riistänyt 200.000 asukasta Galitsiassa? Preussiko, jolta te\nolette ottanut Bialystokin piirikunnan? Ruotsiko, jota te olette\nsilponeet, vieden siltä Suomen? Kaikkia näitä vahinkoja ei pitäisi\nunohtaa; te saatte koko Euroopan vastaanne!\n\nVihansa vallassa hän lopettaa purkauksensa seuraavalla ilkeällä ja\nmaalauksellisella kuvalla:\n\n-- Te olette kuin jänis, joka on saanut lyijyä päähänsä ja joka kieppuu\nja kääntyy tietämättä, mihin suuntaan lähtisi.\n\nLähtiessään Tuileries'stä Kurakin parka läähättäen ja järkyttyneenä\nkyynelsilmin ja kasvot hiessä sopertaa pelokkaasti: \"Kovin on kuuma\nhänen Majesteettinsa luona.\" Mutta kaikki tämän villin hyökkäyksen\ntodistajat muistavat heti samanlaiset puheet, jotka Napoleon piti 13:na\nmaaliskuuta 1803 lordi Whitworthille ja 15:nä elokuuta 1808\nMetternichille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoden 1811 elokuun 15:n mielenpurkaus ei julista ainoastaan v:n 1812\nsotaa -- se myöskin selittää kaikki sen eri vaiheet ja kaudet.\n\nNapoleon tulee hulluksi! sanotaan Pietarissa, Lontoossa, Berliinissä ja\nWienissä, kun raivoisa häväistyspuhe tulee tunnetuksi... Ei, hänen\najatuksensa eivät koskaan ole olleet selkeämmät, hänen aivonsa\nenemmän tasapainossa eikä sana hänen vallassaan. Mutta näissä\nJupiterin-salamain sinkoiluissa oli teeskennellyn hillittömyyden\nvarjossa harkittu laskelma.\n\nUskoiko Napoleon jo, ettei hänen Tilsitin-aikaisen liittolaisensa ja\nhänen väliensä rikkoutuminen enää ollut vältettävissä? Se on\nepäiltävää. Tai ainakin hän kuvitteli, että selkkaus ei automaattisesti\njohtaisi sotaan, ja lisäksi suureen, perinpohjaiseen sotaan. Hän ei\ntahtonut uskoa, että Aleksanteri uskaltaisi mitellä voimiaan hänen\nkanssansa. Tsaarin koko käyttäytyminen viime aikoina ei ollut muuta\nkuin uhmaa, joka Napoleonin mielestä talttuisi Napoleonin häntä\npelotellessa. \"Aleksanterilla\", sanoi hän, \"ei ole mitään käsitystä\nvoimista, mitkä minä saatan asettaa häntä vastaan\". Kun hän näkisi\nrajansa taakse ahdettuna Suuren Armeijan 500.000 miestä, niin koko\nhänen kerskailunsa pian saisi nolon lopun. Hän koettaisi päästä\nneuvotteluihin ja pyytäisi armoa. Mutta jos hän siinä viivyttelisi\nliikaa, niin ensimmäisten iskujen hirveä voima pakottaisi hänet pian\nantautumaan. Napoleon siis tuuditteli itseään siihen toivoon, että hän\nsaisi Aleksanterin kuulumattoman tappion tai uhan alaisena uusiin\nsuoranaisiin keskusteluihin, uusimaan toisella pohjalla Tilsitin ja\nErfurtin tyhjään menneen työn. Tuntuu siltä, kuin hän tässä suhteessa\nolisi paljastanut sisimmän ajatuksensa sanoessaan 25 p:nä helmikuuta\n1812 Tshermyshoville:\n\n\"Vakuuttakaa keisari Aleksanterille, että jos kohtalo pakottaa meidät\ntappelemaan, minä tulen käymään sotaa häntä vastaan kohteliaana\nritarina, ilman vihaa, ilman kiihtymystä, ja jos asianhaarat sen\nsallivat, tulen tarjoamaan hänelle aamiaisen etuvartiopaikoilla.\"\n\nHän siis kuvittelee voivansa Aleksanterin muka moraalisen heikkouden\ntakia pian saada palautetuksi ranskalaiseen järjestelmään; sillä hänen\nlatinalainen sukuperänsä, hänen loogillinen ja suoraviivainen mielensä\nja hänen auttamaton kykenemättömyytensä käsittämään vierasta sielua\nsaattavat hänen tekemään äärettömän virheen arvostellessaan\nAleksanterin psykologiaa.\n\nJos hän siis ei erehdy pitäessään Aleksanteria petollisena ja\nmonimutkaisena, niin se johtuu siitä, että hän käsittää hänen\nluonteensa olevan pohjaltaan heikon, huikentelevaisen ja heilahtelevan.\nJa siinä hän pahasti pettyy: \"Jänis, joka on saanut lyijyä päähänsä ja\njoka kääntelee ja vääntelee, minnepäin menisi\" -- kas, sellaiseksi hän\nluulee kavalan liittolaisensa tässä elokuussa 1811.\n\nMutta jo neljän vuoden kuluessa on Aleksanteri hälventänyt mielestään\nTilsitin sumut ja kangastukset; hän pysyy lujana päätöksessään murtaa\nkerran Ranskan mahtavuuden.\n\nMuistammehan luottamuksellisen kirjeen, jonka hän lähetti äidilleen\n25:nä elokuuta, ennen Erfurtiin lähtöään: \"Olkaamme lujittavinamme\nliittoa nukuttaaksemme liittolaisemme. Voittakaamme aikaa ja\nvalmistukaamme.\" Johtakaamme niin ikään mieleemme, mitä hän kirjoitti\nsuuriruhtinatar Katariinalle Erfurtin syleilyjen ja hyväilyjen jälkeen:\n\"Bonaparte luulee minua tyhmyriksi -- nauraa parhaiten, joka nauraa\nviimeiseksi...\" Sen jälkeen hänen ohjelmansa ja käytöksensä eivät ole\nmitenkään muuttuneet. Lähimmille työtovereilleen hänen oli tapana\nsanoa -- ja hänellä oli siihen syy --: \"Minä seuraan reittiäni\njärkähtämättömän johdonmukaisesti.\"\n\nVaikka hänen herkkähermoisuutensa on usein aiheuttanut hänelle\nahdistuksen ja alakuloisuuden tuskallisia hetkiä, se ei muuta asiaa,\nkoska hän on ne onnellisesti läpäissyt lujittuen päätöksessään. Joseph\nde Maistre on merkinnyt muistiin tällaisen hänen lauseensa: \"Muistan\nmuun muassa yhden niistä lauseista, jotka keisari Napoleon minulle\nesitti Erfurtissa: '_Sodassa tekee sisu kaikki, sen avulla olen aina\nvoittanut_.' Minä osoitan hänelle, että muistan hänen opetuksensa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoden 1812 ensimmäisinä kuukausina Aleksanteri kuumeisesti jatkaa\nsotilaallisia ja diplomaattisia valmisteluja.\n\nVaikka hän ei ole vielä päättänytkään henkilökohtaisesti ottaa\nitselleen joukkojen ylintä päällikkyyttä, hän tahtoo kuitenkin aina\nolla sotatoimien läheisyydessä ja nimittää sitä varten kreivi\nSoltykovin valtakunnan neuvoston ja ministerikomitean puheenjohtajaksi\nantaen hänelle poikkeukselliset valtuudet.\n\nSitten hän järjestää kolmen armeijansa keskityksen. 550.000 miestä on\nsiten Niemenin ja Väinäjoen välillä. Niiden komentajat ovat\nsotaministeri Barclay de Tolly, ruhtinas Bagration ja kenraali\nTormasov. Huolimatta yleisesikuntansa vilkkaista vastaväitteistä hän\ntahtoo itsepintaisesti soveltaa käytäntöön, mikäli asianhaarat sen\nmyöntävät, sodankäyntisuunnitelman, jonka kenraali Phull hänelle\nehdotti, toisin sanoen väistyä taistellen ja strategisesti Väinäjokea\nja Beresinaa kohden. Hän ajaa siis tarmokkaasti läpi laajan leirin\nmuodostamisen, jonka suojavarustus on Drissassa Väinäjoen ja Vitebskin\nvälillä antamassa tukea tälle suurelle manööverille. Luonnollisesti\ntällainen taaksepäin tapahtuva liike jättää äärettömän alueen alttiiksi\nryöstölle ja hävitykselle. Mutta niin tuskallinen kuin tämä uhri onkin,\nsiihen on suostuttava, koska Venäjän pelastus siitä riippuu.\n\nDiplomaattisella alalla Aleksanteri panee peliin koko\nmachiavellimaisuutensa kaivaaksensa pohjan niiden liittosopimusten\nalta, jotka Preussin ja Itävallan on täytynyt puukko kurkulla\nallekirjottaa Napoleonin kanssa.\n\n24:nä helmikuuta Fredrik Wilhelm III:n, jota kirjaimellisesti kurkusta\nkuristettiin, täytyi nöyrtyä liittoutumaan Jenan voittajan kanssa ja\nlupaamaan hänelle 20.000 miehen suuruinen apujoukko Venäjää vastaan.\nMutta Pietarista tuli Berliiniin niin kekseliäitä neuvoja, että\nmaaliskuun 31:nä Hohenzollern kirjoitti puolisovainajansa\nritarilliselle ystävälle: \"Jos sota puhkeaa, niin me emme tee pahaa\nmuuta kuin sen, minkä äärimmäinen välttämättömyys vaatii. Me muistamme\naina, että pidämme yhtä, että meidän täytyy kerran uudestaan tulla\nliittolaisiksi, ja vaikka meidän täytyykin väistyä vastustamattoman\npakon edessä, me säilytämme tunteittemme vapauden. Olkaa siis, Sire,\nvarma minun miehistäni. Minulla on kunnia olla koko elämäni ajan Teidän\nMajesteettinne hyvä veli, ystävä ja liittolainen, kaikesta sydämestä ja\nsielusta.\"\n\nPietarin ja Wienin välillä pyrkimys yhteisymmärrykseen kohtasi enemmän\nesteitä. Mutta Aleksanteri osasi keksiä syitä, jotka voivat parhaiten\nvakuuttaa keisari Fransin ministerejä. \"Meidän etumme ovat yhteiset.\nJos minun valtakuntani sortuu, niin millainen on oleva Itävallan\nkohtalo...\" Metternichkin kiiruhti vetoamaan vastustamattomaan\nvälttämättömyyteen, äärimmäiseen pakkoon, selittääksensä\nanteeksipyytävästi sitä liittosopimusta, jonka Schwarzenberg juuri oli\nallekirjoittanut Pariisissa 14:nä maaliskuuta. Metternich lisäsi, että\nVenäjän ja Itävallan täytyi kaikesta huolimatta olla salaisessa\nyhteisymmärryksessä; jota paitsi ne 30.000 itävaltalaista, jotka\nmuodostivat Bukovinassa Napoleonin Suuren Armeijan oikean siiven,\ntulisivat käyttäytymään tunnollisesti, samoin kuin se venäläinen\njoukko, joka oli ollut taistelevinaan Galitsiassa Wagramin aikana.\n\nSitten, 5 p:nä huhtikuuta, Aleksanteri varaa itsellensä Ruotsin\nhyökkäys- ja puolustusavun. Vieläpä hän saa Bernadottelta sangen\narvokkaita neuvoja Napoleonin voittamiseksi. Unohtaen ranskalaisen\nsyntyperänsä ja kaiken sen, minkä hän on velkaa entiselle\nasetoverilleen, kavala gasconilainen uskaltaa kateudessaan ja\nkostonhimossaan sanoa: \"Pitkittäkää sotaa, välttäkää suuria taisteluja,\nväsyttäkää vihollista marsseilla ja vastamarsseilla, sillä se on\nkaikista kiusallisin ranskalaiselle sotamiehelle ja se suututtaa häntä\nenimmän. Käyttäkää paljon kasakoita ja kaikkialla... Jos tulee\nvastoinkäymisiä, niin koettakaa kestää ja jatkakaa eteenpäin. Vaikka\ntäytyisi vetäytyä Nevan taakse, niin kaikki korjautuu nopeasti, kun ei\nvain menetä malttiansa. Ja Napoleonin käy lopulta samoin kuin Kaarle\nXII:n Pultavassa. On muuten muistettava, että kun Napoleon on saanut\nhyvin selkäänsä, niin hän menettää malttinsa. Silloin hän on valmis\nheittämään kaikki tyynni tai antamaan tappaa itsensä...\"\n\nVihdoin 28 p:nä toukokuuta tsaari Talleyrandin hartaasta neuvosta ja\nEnglannin välityksestä solmii rauhan Turkin kanssa; Tonavan armeija\nsiirtyy heti pohjoista kohden.\n\nOllakseen jänis, joka on saanut lyijyä päähänsä, Aleksanteri ei ole\nkäyttäytynyt ensinkään huonosti vuoden 1812 ensimmäisenä neljänneksenä\nulkopolitiikan asioissa.\n\nMutta tässä ei ole kaikki; sisäpolitiikan alalla hän ryhtyy tärkeään\ntoimenpiteeseen, joka näyttää melkein valtiokaappaukselta: hän erottaa\nyht'äkkiä ja ilman mitään selitystä valtakunnan pääsihteerin,\nensimmäisen ministerinsä ja lähimmän työtoverinsa Speranskin.\n\nMaaliskuun 29 p:n iltana suosikki on kutsuttu palatsiin, jossa hän\nviipyy kahdenkesken keisarin kanssa kaksi tuntia.\n\nAudienssin loputtua, kun keisarillisen kabinetin ovi avautuu,\npäivystävät upseerit näkevät Speranskin astuvan sieltä ulos kuolon\nkalpeana ja aivan masentuneena. Hänen vielä kiireesti painaessaan\npapereita salkkuunsa kabinetin ovi avautuu uudelleen ja keisari, hänkin\nhyvin kalpeana, lausuu tukahutetulla äänellä:\n\n-- Vielä kerran hyvästi, Mihail Mihailovitsh.\n\nAsuntoonsa palatessaan viralta pantu suosikki kohtaa siellä\npoliisiministerin, kenraali Balashovin, joka \"korkeimmasta käskystä\"\ntiukasti määrää hänen heti paikalla lähtemään Nizshni Novgorodiin; eräs\nsantarmiupseeri odottaa häntä ulkona kolmivaljakkoineen. Nizshni\nNovgorodista hän tulee edelleen karkotettavaksi Permiin Uraalissa.\n\nTämä epäsuosioon joutuminen peittyy yhä syvään salaisuuteen.\n\nOn väitetty, että Aleksanteri olisi Speranskin kirjeenvaihdosta saanut\nhänet kiinni loukkaavista arvosteluista ja ivallisista leikinlaskuista:\nSperanski oli muka kuvannut hänet kevytmieliseksi, turhamaiseksi,\nsalakavalaksi, teatraaliseksi mieheksi, jota alituisesti kiinnostaa\nvain hänen oma itsensä, ulkomuotonsa ja joka uhrasi naurettaviin\nlemmenseikkailuihin ajan, jonka tärkeät valtion asiat olisivat häneltä\nehdottomasti vaatineet. Sehän on mahdollista. Mutta viimeisen\nkeskustelun aikana hallitsija on Speranskille selvästi selittänyt, että\nhän yhä häntä kunnioitti ja hänestä piti. \"Lähtiessäni hänen luotaan\",\nsanoo epäsuosioon joutunut, \"minun poskillani vielä oli hänen\nkyyneleittensä jälki.\"\n\nSeurustelupiireissä suosikin maanpakoonajo herätti suurta vahingoniloa.\nValtakunnan pääsihteeri oli yleisesti vihattu, sen tähden, että hän\nteki työtä lepäämättä ja pelottomasti saadakseen aikaan järjestystä\nvaltakunnan raha-asiain hoidossa, tukahuttaakseen väärinkäytökset,\nsupistaakseen etuoikeuksia ja modernisoidakseen hiukankin hallinnon ja\nvenäläisen yhteiskunnan vanhentuneen rakenteen. Yritettäessä selittää\nuudistajaministerin raaka viraltapano häntä syytetään mitä pahimmista\nkonnantöistä, kuten esimerkiksi: hän oli solminut suhteita Bonaparteen,\nhän ei tyytynyt vain siihen, että olisi tuhoa tuottavilla aatteillansa\nmyrkyttänyt pyhän Venäjän -- hän petti sen... Siihen antaa Aleksanterin\noma lausunto tyhjentävän vastauksen: \"Mihail Mihailovitsh on pettänyt\nvain minut yksin, omassa persoonassani, hän ei milloinkaan ole pettänyt\nVenäjää.\"\n\nMutta jos suosikin kukistumisen syyt jäävätkin hämäriksi, ei sen\npoliittinen tarkoitus ainakaan ole epäiltävä.\n\nKaikkien silmissä alhaissyntyinen papinpoika, jonka Aleksanteri oli\nnostanut niin korkealle, harrasti ranskalaisia aatteita ja oli\nalituisesti kiinnostunut ranskalaisesta ajatustavasta. Mutta tämän\nsaman vuoden 1812 alussa koko venäläinen yhteiskunta poti kovaa\nranskalaisvihan kriisiä. Uudistajan viholliset katsoivat sopivan hetken\ntulleen taittaakseen hänen niskansa.\n\nNimenomaan Tverissä, suuriruhtinatar Katariinan yltiökansallisessa\nympäristössä, oli punottu salaliittoa, jonka uhrina Speranski kukistui.\nTulisen nuoren rouvan suojeluksessa salajuonta johti \"verikoira\"\nAraktshejev, poliisiministeri Balashov, vanha marsalkka Saltykov,\nhistorioitsija Karamzin ja ennen kaikkea moskovalaisista\ntaantumusmiehistä kiihkein: Rostoptshin.\n\nMuutamassa päivässä liike voimistuu niin, että Aleksanteri Katariinan\nahdistamana ja ärsyttämänä ja tuntiessaan päänsä yläpuolella liitelevän\nmurhayrityksen uhkan, uskoi olevansa pakotettu antamaan kansallensa\nloistavan isänmaallisuuden todistuksen ja uhraamaan Speranskin\nyltiöpäiden tyydytykseksi.\n\nAleksanteri tekee vielä enemmänkin: osoittaakseen selvemmin, että hän\non lopullisesti luopunut Tilsitin ja Erfurtin politiikasta, hän\nnimittää Rostoptshinin Moskovan kenraalikuvernööriksi. Tällä\nkaksoisvoitollaan Katariina Pavlovna alkaa näytellä tärkeätä osaa,\njonka läheinen tulevaisuus hänelle varaa.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\nAleksanteri Vilnossa. Narbonnen kreivin lähetys. 24 p:nä kesäkuuta 1812\nSuuri Armeija ylittää Niemenin. Se ei löydä edestään muuta kuin aution\nmaan ja poltetut kylät. -- Napoleonin itsepäinen erehdys Aleksanterin\najattelutavasta: \"Minun manööverini ovat vieneet venäläiset\nraiteiltaan. Kuukauden päästä he ovat polvillaan minun edessäni.\"\nKenraali Balashovin lähetys. \"Moskovan tie: Kaarle XII oli aikonut sitä\nkulkea Pultavan kautta.\" -- Venäläisten jatkuva peräytyminen; Suuren\nArmeijan uupumus; Phullin suunnitelma toteutetaan metodisesti.\nVitebskin luovutus; Smolenskin tulipalo. Napoleonille alkaa tilanne\nselvitä ja hän koettaa turhaan houkutella tsaaria kirjevaihtoon.\nVenäjän kansassa nostaa vihollisen keskeymätön eteneminen raivoista\nsuuttumusta; napistaan hallitsijaa vastaan. Kenraalien riidat. Kriisi\nylipäällikkyydestä. Yleisen napinan johdosta hallitsija nimittää vanhan\nKutuzovin ylipäälliköksi. -- Aleksanteri Moskovassa; hänen mystillinen\nhurmioitumisensa Uspenskin tuomiokirkossa. -- Hänen paluunsa Pietariin;\nAleksanteri päättää jatkaa taistelua viimeiseen asti. Madame de Staëlin\nodottamaton käynti. -- 7 p:nä syyskuuta Borodinon ratkaisematon\ntaistelu. Hirveät veriuhrit. -- 14 p:nä syyskuuta ranskalaiset\nmarssivat Moskovaan. Kaikkien asukkaiden tyhjäksi jättämä kaupunki on\nliekkien vallassa. Kremlin tornista Napoleon katselee näytelmää:\n\"Tämä kaikki ennustaa meille suuria onnettomuuksia.\" Venäläisen\nkansallistunnon äärimmäinen kiihtymys: Moskova on hävitetty. Venäjä\nmenee tuhoa kohden. Pietari kauhistuksissaan. Aleksanteri sairaana ja\ntuskissaan. Säilyttää kuitenkin hermonsa kurissa. Palatsisalaliitto;\nsuuriruhtinattaren epäilyttävä osa tässä pirullisessa suunnitelmassa.\nKeisaritar Elisabetin urhoollisuus. \"Vaikka Pietari saisi Moskovan\nkohtalon, keisari ei hyväksy rauhan ajatusta.\" -- Levottomana\nhedelmättömän voittonsa johdosta ja nähden talven lähestyvän Napoleon\nkoettaa vielä kaksi kertaa hieroa sovintoa Aleksanterin kanssa. Hän ei\nsaa yrityksiinsä mitään vastausta. 18 p:nä lokakuuta Suuri Armeija\njättää Moskovan. Kuolematon perääntyminen. 28 p:nä marraskuuta\nBerezinan tuhotappio. -- Venäläisen hengen suurenmoinen nousu.\nVenäläisen talonpojan epopea. Tolstoi ja Lenin.\n\n\nKaikesta huolimatta Suuri Armeija suorittaa loppuun keskityksensä\nNiemenin ja Bugin vasemmalla rannalla. 554.000 miestä, joista 50.000\nitävaltalaisia ja preussilaisia, ovat siten porrastettuina Itämereltä\nVolyniaan saakka.\n\n16 p:nä toukokuuta Napoleon saapuu Dresdeniin, jossa hän prameasti\npitää hallitsijain kokouksen, hallitsijain, joista toinen on toistaan\nkohteliaampi ja pelokkaampi. Milloinkaan Napoleon ei ole näin\nkauhistuttavasti asettanut näytteille mahtiaan. Hän päättelee, että\nAleksanterin peloissaan tästä täytyy etsiä jotakin kunniallista keinoa\nsaadakseen anteeksi uppiniskaisuutensa ja pysähtyäkseen kuilun\npartaalle. Sillä hän tuudittelee yhä itseään siihen toivoon, että viime\nhetkenä kaikki järjestyy, joillakin aamiaisilla etuvartiopaikoissa,\nkahdenkesken puhuttaessa.\n\nJotta tsaari voisi helpommin ottaa ensi askelet, Napoleon lähetti hänen\nluoksensa yhden adjutanteistansa, kenraali de Narbonnen; eikä hän\nvoinutkaan valita taitavampaa rauhantarjoojaa. Tämä entinen Ludvig\nXVI:n ministeri, entinen madame Adelaiden kunniaritari, itse hienous ja\neleganssi, kreivi de Narbonne edusti täydellistä aatelis- ja hovimiehen\ntyyppiä, sellaista kuin sen olivat tunteneet Versaillesin kauniit\nviimeiset päivät.\n\nHän sai ohjeen lähteä Vilnoon keisarilliseen päämajaan, viipyä siellä\nniin kauan kuin mahdollista, hurmata Aleksanterin sekä puheellaan että\nkäytöksellään, saadakseen hänet käsittämään, että Napoleon huolimatta\näärettömästä voimastaan oli aina taipuvainen sovintoon.\n\nNarbonne otettiin vastaan hienon kohteliaasti, mutta vaikka hän oli\naikonut viipyä paikalla ainakin muutamia päiviä, hänelle ilmoitettiin\narmollisesti jo seuraavana päivänä, että hänen postihevosensa olivat\ntilatut kello kuudeksi illalla.\n\nAdjutantin epämääräisiin ja miedonnettuihin sanoihin Aleksanteri\nvastasi ilman vähintäkään epäröimistä ja ilman vähintäkään korskeutta:\n\n-- Sanokaa, olkaa hyvä, keisari Napoleonille, että minä en ensimmäisenä\npaljasta miekkaani. Minä en tahdo maailman silmissä olla vastuussa\nsiitä verestä, joka vuotaa tässä sodassa... Mutta minä en tee mitään,\nmikä ei olisi minun maani kunnian mukaista. Venäjän kansan tapana ei\nole väistyä vaaraa. Vaikkapa kaikki Euroopan pistimet olisivat\nyhdistettyinä minun rajallani, ne eivät saisi mieltäni muuttumaan...\n\nSitten hän, levittäen auki kartan ja näyttäen sormellaan aasialaisen\nvaltakuntansa etäisintä syrjää, Kamtshatkan niemimaata, lopetti\nvakavasti:\n\n-- Jos sota puhkeaa ja onni on minulle vastainen, niin katsokaa, minne\nasti keisari Napoleonin täytyy minua seurata saadakseen aikaan rauhan.\n\n24 p:nä kesäkuuta Suuri Armeija menee Niemenin yli. Joen itäpuolella se\ntapaa maan autiona, kaikki kylät on poltettu eikä missään ole\nvastarintaa.\n\nNapoleon ei kuitenkaan voi uskoa, että Venäjän armeija ilman\nmiekaniskua luovuttaa hänelle koko Liettuan, koko Puolan. Hän arvelee,\nettä se ryhtyy taisteluun hänen kanssaan ennen Vilnoa.\n\nKoska hän ei epäile loistavaa voittoa, hän toistaa Caulaincourtille,\nBerthierille, Duroc'ille, Savarylle: \"Heti kun olen hänet lyönyt,\nAleksanteri pyytää minulta rauhaa.\"\n\nHän saapuu Vilnoon 28:na kesäkuuta.\n\nVälttäen valloittajan syleilyä vihollinen vetäytyy pikamarsseissa\nVäinäjokea ja Dnieperiä kohden. Siten suuren taistelun toivo häipyy\nvieläkin. Napoleon on sitä enemmän kiihtynyt, kun Niemenin jälkeen\npaahtava helle, kaatosateet, pitkä lentohiekan vyöhyke, kuormaston\nepäjärjestykseen joutuminen, muonan ja rehun puute ovat uuvuttaneet\njoukkoja. Tykistö ja ratsuväki on menettänyt 7.000 miestä.\n\nMutta hänelle ilmoitetaan, että tsaari molemminpuolisen kohteliaisuuden\nnimessä lähettää hänen luoksensa erään adjutanttinsa, poliisiministeri\nBalashovin, joka tuo tsaarilta persoonallisen ilmoituksen. Napoleonin\nkasvot säteilevät ilosta:\n\n-- Veljeni Aleksanteri, joka on ollut niin ylpeä Narbonnelle, tahtoo\nnähtävästi jo, että me järjestäisimme asiamme. Hän pelkää... Minun\nmanööverini ovat saaneet venäläiset raiteilta. Ennen kuukauden loppua\nhe ovat polvillaan minun edessäni...\n\nKeisarillinen kirje, jonka Balashov hänelle ojentaa, on todella ihan\nviimeinen sovinnonyritys. Mutta heti luotuaan silmänsä paperiin,\nNapoleon huudahtaa:\n\n-- Aleksanteri laskee minusta pilaa!\n\nSillä hän on lukenut nämä sanat: \"Jos Teidän Majesteettinne suostuu\nvetämään joukkonsa pois Venäjän alueelta, minä katson sitä, mikä on\ntapahtunut, olemattomaksi, ja sovittelu on mahdollinen välillämme.\"\nPyytää häntä, häntä tyhjentämään Vilnon ja määräämään armeijansa\nyleisen peräytymisen -- sellainen vaatimus hänelle, Austerlitzin ja\nFriedlandin voittajalle, sadan taistelun voittajalle! Ei, tämä on\nliikaa!...\n\nMyöskin keskustelu venäläisen adjutantin kanssa muuttuu heti riidaksi\nja torumiseksi.\n\nIllalla muutamia tunteja ennenkuin hän palaa herransa luo, Balashov syö\nillallista keisarin pöydässä. Napoleon esiintyy ylpeänä, ärtyisänä,\nhyökkäävänä ja vieläpä karkeana, -- hän tekee pilkallisia vihjauksia\nAleksanterin rakkaussuhteisiin.\n\nHeidän kaksinpuhelunsa loppu on tunnettu. Suuttumuksen välke silmissä\nNapoleon paiskaa vieraallensa kysymyksen:\n\n-- Mikä on tie Moskovaan?\n\nBalashov miettii hetkisen ja virkkaa:\n\n-- Teidän Majesteettinne kysymys saattaa minut hiukan hämilleni.\nVenäläiset sanovat, kuten ranskalaisetkin, että jokainen tie vie\nRoomaan. Moskovaan mennään sitä tietä, mitä halutaan; Kaarle XII oli\nvalinnut Pultavan tien.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNapoleonin suussa tämä loppukysymys Moskovan tiestä on vain\nsotaviekkaus, verhottu uhka, joka muka epäilemättä saattaa pelokkaan\nAleksanterin kauhun valtaan. Sillä tänä kesäkuun 28:na 1812 hän ei\nmitenkään voi uskoa, että hänen täytyy tunkeutua aivan Venäjän sydämeen\nasti sanellakseen rauhan pakenevalle vastustajalleen. Hän luulee pian\nsaavansa hänet käsiinsä ja pian murtavansa hänen kylkiluunsa. Vieläpä\nhän laskee, että suuri taistelu suoritetaan Väinäjoen ja Dnieperin,\nVitebskin ja Smolenskin välillä, tässä avonaisessa seudussa, jota\nVenäjän ensimmäisten aikakirjojen tekijät jo kutsuivat pyhän Venäjän\nportiksi ja avaimeksi. Mutta Vilnosta Smolenskiin on 450 kilometriä ja\nSmolenskista Moskovaan vielä toinen senverta.\n\nNapoleon kiiruhtaa siis marssiansa Smolenskia kohti. Se on väsyttävä\nmarssi, jossa rivistöt pitenevät loppumattomiin, jossa tiet ovat täynnä\njälkeenjääneitä, missä tykistö ja ratsuväki kadottavat vielä\nkolmanneksen hevosistaan, jossa enää ei voida lukeakaan tielle\njätettyjen ammus- ja muonavaunujen määrää, jossa ei saa pienintäkään\nelannon apua hävitetyistä kylistä. \"Tämä marssi\", sanoo yksi mukana\nolleista, \"tuli meille kalliimmaksi kuin kaksi menetettyä taistelua.\"\n\nVihdoin 27:nä heinäkuuta Vitebskin lähellä näyttää siltä kuin\nvihollinen tahtoisi ryhtyä taisteluun. Mutta seuraavana päivänä\naamunkoitossa se on kadonnut, eikä voi edes arvata sen peräytymisen\nsuuntaa.\n\nRaivoissaan ja pettyneenä Napoleon sanoo: \"Todennäköisesti venäläiset\ntahtovat tapella Smolenskissa. Bagrationin armeija ei ole vielä ehtinyt\nsaavuttaa Barclayn armeijaa. Hyökkään heidän kimppuunsa...\"\n\n10:nä elokuuta Napoleon saa tietää, että nuo molemmat armeijat ovat jo\nehtineet yhtyä ja odottavat häntä Smolenskin muurien suojassa.\n\n17:nä elokuuta syntyy ankara ja murhaava taistelu; mutta illalla\nvihollinen väistyy taitavasti tiehensä, rohjettuaan sitä ennen\nsytyttää tuleen tämän pyhän kaupungin, jolla on niin suuri maine\nihmeitätekevistä pyhäinkuvistaan.\n\n\"Olin kävelemässä kello 2:een mennessä yöllä\", kirjoittaa Caulaincourt.\n\"Tulipalo valaisi vielä koko taivaanrannan. Se oli hirveä nähtävä ja\njulma alkusoitto siihen, mikä meidän piti nähdä Moskovassa. Keisari\ntaputtaa minua yht'äkkiä olkapäähän ja sanoo: 'On kuin Vesuviuksen\npurkaus. Eikös tämä ole kaunis näytelmä, herra suurtallimestari?' --\n'Kauhea, Sire.' -- 'Mitä vielä. Muistakaahan vain roomalaisen keisarin\nsanat: kuolleen vihollisen ruumis haisee aina hyvältä.' Seuraavana\npäivänä Napoleon mietittyään kauan, julistaa: 'Kuukauden päästä me\nolemme Moskovassa, ja kuuden viikon perästä meillä on rauha...'\"\n\nSmolenskin savuavat rauniot pakottavat Napoleonin päättämään, että hän\nei pysähdy ennen Moskovaa. Hän mittaa kylmällä katseella tämän\nviimeisen välimatkan kaikki vaikeudet. 450 kilometriä autioksi\nhävitetyn maan läpi, jossa marssimuodostelmassa olevia joukkoja aina\nuhkaa vihollisen hyökkäys ja kasakoita parveilee sivustoilla. Ja sitten\n-- ja juuri se häntä huolestuttaa enimmän -- hänen täytyy venyttää\nyhdyslinjansa ylettömän pitkiksi. Niemenille, jossa on hänen\nalkuperäinen muonitustukikohtansa, on 500 kilometriä, ja Oderille,\njossa sijaitsevat hänen lähimmät asevarikkonsa ja makasiininsa, on\n1.200 kilometriä sekä Reinille 2.000 kilometriä.\n\nHän käyttää kymmenen päivää joukkonsa uudelleen järjestykseen ja\nmuonittaakseen ne. Hän on synkkä, julma, ärtynyt; hän moittii kaikkea\nja kaikkia, hän tuijottaa tulevaisuuteen liiankin selvästi, aivan kuin\njos hän itse olisi ohjannut \"Phullin suunnitelmaa\". Ehkäpä myös hänen\nmieleensä muistuu erään \"Muistin vahvistajan\" ilmoitus, jonka hän\nhiljan oli lukenut; se oli kulkenut hänen matkatavaroittensa joukossa,\nja sen lyhytsanainen esitys muistuttaa Montesquieuta; asemansa,\nlaajuutensa ja harvan viljelyksensä takia Venäjä voi uskoa olevansa\nturvassa hyökkääjältä. Sen viholliset eivät siellä olisi onnellisemmat\nkuin roomalaiset taistellessaan partteja ja skyyttoja vastaan.\n\nEräs episodi paljastaa meille hänen syvimmän mietteensä salaisuuden.\nSaatuaan tietää, että eräs nuori kaartin upseeri, kreivi Orlov-Davydov,\noli tullut parlamentäärinä tiedustelemaan vaikeasti haavoittunutta\nkenraaliansa, Napoleon käski tuoda hänet luokseen, osoitti hänelle\nrakastettavinta kohteliaisuutta ja pyysi hänet vihdoin vakuuttamaan\nAleksanterille, että Napoleon on vielä säilyttänyt kaiken ystävyytensä\nhäntä kohtaan:\n\n\"Sota ei ole muuta kuin politiikkaa... Teidän keisarinne on antautunut\nEnglannin käsiin. He ovat saaneet hänet uskomaan, että minä tahdon\nottaa häneltä kaikki hänen puolalaiset maakuntansa... Hän teki väärin,\nkun ei luottamuksellisesti kääntynyt suoraan minun puoleeni, sillä minä\nen tahdo hänelle pahaa. Jos hänellä ei olisi ollut tätä pelkoa, hän\nolisi lähettänyt jonkun minun luokseni; hän olisi kirjoittanut minulle.\nMinä olen aina valmis sopimaan hänen kanssansa...\"\n\nMutta tämän asian arpa on jo heitetty: Napoleonille ei tule mitään\nvastausta Pietarista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähdettyään Vilnosta 27:nä kesäkuuta Aleksanteri on viettänyt\ntuskallisia päiviä käyttäessään korkeinta määräysvaltaansa. Ensinnäkin\nkeisarillisessa päämajassa vallitsee riitojen, torailujen, vehkeilyjen\nja keskinäisen kateuden synnyttämä epäjärjestys ja hälinä.\nTodellisuudessa ja säännön mukaan tsaarilla ei ole ylipäällikön\ntehtäviä. Siksi kolmen suuren armeijan päälliköt Barclay de Tolly,\nBagration ja Tormasov kiistelevät keskenään, kukin koettaen vetää\nkeisaria puolelleen. Aleksanteri tulee joka hetki väliin ratkaisemaan\nriitoja ja antamaan neuvoja; mutta kun hän ei ensinkään tunne suurta\nsotataitoa, hän vain lisää yhtenäisyyden puutetta ja sekasortoa. Kukaan\nei tottele, kun kukaan ei komenna.\n\nLevottomana ja epätoivoisena nähdessään veljensä ryhtyvän tehtävään,\njohon hän tietää hänet aivan kykenemättömäksi, suuriruhtinatar\nKatariina rukoilee häntä luopumaan siitä. \"Jumalan tähden\", kirjoittaa\nKatariina hänelle, \"älkää suostuko itse komentamaan!... Siihen\ntarvitaan päällikkö, johon joukolla on luottamusta, mutta tässä\ntapauksessa te ette herätä mitään luottamusta.\"\n\nMutta Suuri Armeija yhä etenee. Venäläisten on täytynyt jättää\nlinnoitettu leirinsä Drissan luona, jota pidettiin valloittamattomana.\nBagrationin joukot väistyvät Berezinalta Dnieperille. Vihollinen\nlähestyy Vitebskiä ja on pian Smolenskin muurien edessä. Tällainen on\nnyt Venäjä käytyään sotaa kaksikymmentäkaksi päivää.\n\nSuuri suuttumus vallitsee koko valtakunnassa. Venäläiset seurapiirit,\njoilla ei ole aavistusta Phullin suunnitelmasta, sadattelevat tätä\nhäpeällistä peräytymistä, jossa he näkevät vain taitamattomuutta ja\npetosta.\n\nKenraaliensa nurkumisen kiusaamana, masentuneena jokaisesta rintamalta\ntulevasta uutisesta, kituen nähdessään yhä useamman maakuntansa\njoutuvan vihollisen haltuun, pahojen aavistusten ahdistamana ja\ntuntien, että häntä, itsevaltiasta, on syvästi nöyryytetty, Aleksanteri\nvoimatta syödä ja saamatta unta, potee äärimmäistä lamaannusta, saa\nvähän päästä väkivaltaisia itkukohtauksia. Hän ei kuitenkaan\nhetkeksikään tahdo luopua taistelusta tai muuttaa strategista\nsuunnitelmaa. Vaikka hermot ovatkin häiriytyneet, hänen tahtonsa ei\nkuitenkaan ole murtunut.\n\n14:nä heinäkuuta kenraali Araktshejevin ja Sishkovin hartaasta\npyynnöstä Aleksanteri päättää lähteä armeijan luota ja julistaa\njuhlallisesti \"isänmaallisen sodan... kansallisen ja pyhän sodan...\nleppymättömän sodan\".\n\nHänen saapuessaan Kremliin häntä tervehtii uusi kenraalikuvernööri\nRostoptshin, joka tultuaan kaksi kuukautta sitten tähän virkaan on\nkiihottanut Moskovan asukkaiden sotaiset ja ranskalaisviholliset\nvaistot fanaattisuuteen asti.\n\nJo viime kerralla, joulukuussa 1809, Aleksanteri sai aavistuksen niistä\npelottavista ja salaperäisistä tarmon lähteistä, jotka Venäjän\nkansansielu antoi hänen käytettäväkseen. Tänään ilmestys on\ntäydellinen; se häntä häikäisee ja kirkastaa koko hänen hahmonsa.\nInnostus, jonka hän kokee Uspenskin tuomiokirkon holvien alla,\npyhäinjäännösten edessä ja patriarkkain haudoilla, valaisee ja uusii\nkoko hänen tajuntansa; hän ei ole vielä koskaan tuntenut sellaista\nsielun, hengen ja sydämen nousua. Hänessä tapahtuu jumalallinen\nvaikutus, armon kosketus. Hän käsittää nyt olevansa Kaitselmuksen\nmääräämä ase kansansa pelastukseksi.\n\nTähän päivään asti uskonnolliset liikutukset ovat vähän merkinneet\nhänen sisäisessä elämässään. Tästä lähtien ne täyttävät sen kokonaan.\nYliaistillinen mystillisyys, joka hänelle kaksi vuotta myöhemmin\ninnoittaa pyhän allianssin sopimuksen, on syntynyt Kremlissä\nheinäkuussa 1812.\n\nJätettyään Moskovan 31:nä heinäkuuta hän lähtee Tveriin Katariina\nPavlovnan luo, joka jälleen häntä lohduttaa.\n\nNevan rantamalla, missä kansallishenki on yhtä heikko kuin arvostelun\nhenki on kirpeä ja pureva, Aleksanteri kohtaa ympärillään vain\nvihamielisiä katseita ja raivokkaita ilmeitä. Siellä pauhataan\nkiihkeästi yötä ja päivää kahta armeijapäällikköä, Bagrationia ja\nBarclay de Tollya vastaan, joiden pikkumainen kateus jo edeltäpäin\nlamaannuttaa joukkojen parhaimmat saavutukset. Täytyy millä hinnalla\nhyvänsä pelastaa Venäjän asekunnia; sen kykenee tekemään yksi ainoa\nmies: vanha Kutuzov, Suvorovin oppilas.\n\nKaukaisina nuoruutensa päivinä ruhtinas Mihail Hilarionovitsh Kutuzov\noli loistavasti sotinut puolalaisia ja turkkilaisia vastaan. Hänet\nmainittiin Otshakovin, Ismailin ja Rymnikin sankarien joukossa.\nHeitettynä suin päin Itävaltaa auttamaan 1805 hän oli taitavasti\nperääntynyt Baierista Määriin. Marraskuun viime päivinä, jolloin hän\noli Olmützin kanuunain suojassa, hänen ei onnistunut vakuuttaa naiivia\nAleksanteria siitä, että hänen ei pitäisi yrittääkään murskata\nNapoleonia yhdellä iskulla; hän oli siis vain kylmäverisenä ja\nprofeetallisena katselijana ollut mukana Austerlitzin tuhotappiossa.\nVuonna 1807 Eylaun ja Friedlandin surkeina päivinä hän ei näytellyt\nmitään osaa sodassa. Mutta keväällä 1812 hän voitettuaan Tonavan\ntienoilla turkkilaiset useaan kertaan oli pakottanut heidät Bukarestin\nrauhaan.\n\nHän on kuudenkymmenenseitsemän vuoden vanha. Vaivat ja haavat, joita\nhänen lukuisat sotaretkensä ovat hänelle runsaasti lahjoittaneet, ovat\nkuitenkin jättäneet jäljelle paljon ruumiillista reippautta ynnä sielun\nnotkeuden ja selkeyden. Ainoastaan hänen alituiset irstailunsa tekevät\nhänet ajoittain uniseksi ja saamattomaksi. Eräs Venäjän palveluksessa\nollut ranskalainen emigrantti, kenraali kreivi de Langeron, joka hänet\ntunsi hyvin, on piirtänyt hänestä seuraavan hauskan kuvan; \"Ihmisellä\nei saata olla enempää sukkeluutta kuin ruhtinas Kutuzovilla, mutta ei\nmyöskään vähemmän kunnollisuutta. Tuskin voi samassa ihmisessä olla\nenemmän kekseliäisyyttä ja enemmän vilkkautta, mutta tuskinpa myöskään\nvähemmän luonnonlahjoja ja enemmän moraalittomuutta. Ihmeteltävä\nmuisti, suuri lukeneisuus, miellyttävä ja kiinnostava juttelu, hiukan\nkömpelö hyvätuulisuus, kas, siinä Kutuzovin kauniit puolet. Suuri\nhillittömyys, talonpoikainen karkeus, kun hän kiihtyi tai kun hänen ei\ntarvinnut pelätä puhuteltavaansa; kuulumaton matelevaisuus niitä\nkohtaan, joiden hän luuli olevan korkeimmassa suosiossa; voittamaton\nlaiskuus; välinpitämättömyys, joka ulottui kaikkeen; inhottava\nitsekkäisyys; hurja irstaus; häikäilemättömyys rahojen hankinnassa,\nkas, siinä saman miehen nurja puoli...\"\n\nAleksanteri, voimatta unhottaa häneltä saamaansa Austerlitzin aikaista\nläksyä, on sen jälkeen kohdellut Kutuzovia kylmästi. Hän myöntää\nkuitenkin Kutuzovilla olevan taitoa, terävän katseen ja sitkeyttä,\nharvinaisen sotakokemuksen, ja tietää hänen vaikuttavan innostavasti\nsotamiehiinsä. Mutta koska koko hovi ja armeija yhdestä suusta vaativat\nkatsoen Kutuzovin aseman ainoaksi pelastajaksi, Aleksanteri nimittää\nhänet ylipäälliköksi.\n\nSamaan aikaan Aleksanteri ilmoittaa Berliiniin ja Wieniin, Tukholmaan\nja Lontooseen horjumattomasti päättäneensä mieluummin hautautua\nvaltakuntansa raunioihin kuin ruveta sovitteluihin nykyaikaisen Attilan\nkanssa.\n\nAleksanterista tulee tämän jälkeen Euroopan silmissä uusi mies. Häntä\nkatsotaan pian siksi, joka johtaa eurooppalaista ristiretkeä Bonaparten\nhirmuvaltaa vastaan. Tässä uudessa tehtävässään hänellä on onni kohdata\nhenkilö, joka osaa parhaimmin avata hänelle hänen sotilaallisen\napostolitehtävänsä kauneuden.\n\nNapoleonin leppymättömästi vainoamana ja maanpaosta maanpakoon\nahdistamana on madame de Staël äsken saapunut Itävallan kautta\nVenäjälle päästäkseen sieltä Tukholmaan, jossa Fructidorin muistot\nnäyttivät lupaavan hänelle Bernadotten puolelta ystävällisen\nvastaanoton. \"Murhe vainosi minua, minä pakenin sen edeltä.\"\n\nViehättääkseen häntä tsaari kohtelee häntä mitä hienoimmalla\nystävällisyydellä. \"Keisari Aleksanteri osoitti minulle sellaisen\nkunnian, että tuli minua puhuttelemaan. Hän ei ensinkään salannut\nminulta, miten hän katui sitä, että oli ryhtynyt ystävällisiin\nsuhteisiin Napoleonin kanssa...\" Näin vilpittömästi suhtauduttuaan\nTilsitiin ja Erfurtiin hän esittää loistavalle Neckerin tyttärelle\nsuuren tulevaisuudensuunnitelmansa. Muutamin sanoin hän saa madame de\nStaëlin unohtamaan kaikki ne haavat ja nöyryytykset, jotka häntä ovat\nkohdanneet Bonaparten taholta. Madame de Staël ei oikein tiedä, mitä\nhän tässä monarkissa, jonka itsevaltius verhoutuu niin hurmaaviin\nhymyihin, enimmän arvostaisi. Onko se hyve, nero, ylhäisyys,\nitsetietoisuus, suoruus, vaiko koruttomuus? Aleksanteri suvaitsee\npuhella hänen kanssaan politiikan korkeimmista ongelmista, ja tämä\ntapahtuu mitä luonnollisimmassa sävyssä, \"kuten englantilaisten\nvaltiomiesten on tapana puhua\". Oi, miksikä ei korsikalainen Caesar\nkerran suvainnut puhua hänelle samalla tavalla? Kuinka olisikaan hän,\nmadame de Staël, siinä tapauksessa suitsuttanut hänelle pyhää savua!\nMutta ei, Napoleon oli häntä kohdellut vailla kaikkea arvonantoa. Hän\noli kutsunut häntä vehkeileväksi harakaksi, käskien hänen pitää suunsa\nkiinni... Yhteisessä vihassaan Napoleonia vastaan itsevaltias ja\nCorinna hurmaavat ja huumaavat, seppelöivät ja ylistelevät toinen\ntoistaan.\n\nIdealisti, kunnianhimoinen, romanttinen ja teatraalinen madame de Staël\non viehättynyt paremmin kuin mikään nymfi Egeria, paremmin kuin mikään\nSibylla niihin suurisuuntaisiin unelmiin, jotka Kremlin hartaiden\nmietiskelyjen jälkeen ovat muovautuneet tsaarin sielussa. Ihastuneena\nkuunnellessaan rouva de Staëlia Aleksanteri jo tuntee esimakua niistä\ndityrambisista imarteluista, joilla Pariisi on häntä hurmaava 1814.\n\nSiitä lujasta ja valoisasta päättäväisyydestä, joka elähyttää\nAleksanteria hänen täten vastaanottaessaan madame de Staëlin, antaa\nkeisarinna Elisabetin kirje äidilleen todistuksen, sitä selvemmän, kun\nranskalaiset jo lähenevät Moskovaa ja suuri taistelu näyttää olevan\ntulossa:\n\n\"Rakas ja hyvä Äiti, olen varma, että Teillä Saksassa on varsin huonot\ntiedot siitä, mitä meillä tapahtuu. Ehkä Teidät jo on saatu uskomaan,\nettä me olemme paenneet Siperiaan, vaikka me emme ole jättäneet\nPietaria. Me olemme valmistuneet kaikkeen, paitsi sovitteluihin. Jota\nenemmän Napoleon etenee, sitä vähemmän hänen tulee uskoa rauhan\nmahdollisuuteen. Se on keisarin ja koko kansakunnan, kaikkien\nkansanluokkien yksimielinen tunne... Sitä Napoleon ei ole ottanut\nlaskuihinsa. Hän on pettynyt siinä, niinkuin monessa muussa asiassa.\nJokainen askel, jonka hän ottaa tässä rajattomassa Venäjän maassa, vie\nhänet lähemmä kuilua. Saammepa nähdä, kuinka hän tarkenee täkäläisessä\ntalvipakkasessa.\"\n\n7:nä syyskuuta Kutuzov yrittää sulkea Ranskan armeijalta tien\nMoskovaan. Siitä syntyy taistelu Borodinon ympärillä, Kolotsan,\nMoskovan lisäjoen, vasemmalla rannalla.\n\n\"Ei mikään taistelu ole maksanut niin monta kenraalia ja upseeria\",\nkirjoittaa Caulaincourt... \"Ei milloinkaan taistelukenttä ole nähnyt\ninnokkaampaa hyökkäystä ja itsepäisempää puolustusta... Venäläiset\ntyhjensivät hyvässä järjestyksessä varustukset, jotka heidän oli pakko\nluovuttaa meille. He eivät paenneet sekasorrossa, vaikka olivatkin\ntykistön tuhoamina, ratsuväen sapelien iskeminä ja meidän jalkaväkemme\npistimien lävistäminä. Venäläisten melkein liikkumattomat joukot\nantoivat urhoollisesti surmata itsensä. Keisari ei voinut käsittää,\nettä varustukset, jotka valloitettiin niin rohkeasti, eivät tuottaneet\nmeille kuin mitättömän vähän vankeja. Hän sanoi useaan kertaan: _nämä\nvenäläiset antavat tappaa itsensä, ikäänkuin olisivat koneita. Heiltä\nei saa vankeja. Tämä ei edistä meidän asioitamme. Nämä ovat\nlinnoituksia, jotka täytyy kanuunalla murskata._\"\n\nTaistelu jäi kaiken kaikkiaan ratkaisemattomaksi, mitä Napoleon katsoi\nitselleen voitoksi, koska Venäjän armeija luovutti hänelle\ntaistelukentän väistyäkseen järjestyksessä Mozshaiskia kohden.\n\nSuurentaakseen maailman silmissä tämän verisen päivän laihaa tulosta\nviekas voittaja väitti, että tämä taistelu merkittiin aikakirjoihin\nMoskovanjoen taistelun nimellä, vaikka se suoritettiinkin Moskovan\nlisäjoen varrella, 100 kilometrin päässä Moskovasta.\n\nSeitsemän päivää myöhemmin, syyskuun 14:nä keskipäivällä, häikäisevässä\nauringon valossa nousee ranskalainen tarkka-ampujaetujoukko\nVarpusvuorelle, josta sen silmien eteen leviää koko pyhän kaupungin\nviehättävä näky tuhansine kirkkoineen, palatseineen, luostareineen,\nsinikattoisine katedraaleineen, vaskisine torninhuippuineen ja\nkultasipuleineen. Yllättyneinä tämän näyn majesteettisuudesta rykmentit\npysähtyvät huudahtaen \"Moskova, Moskova!\" Napoleon saapuu, laukkaa\nratsastaen ja huudahtaa ihastuneena: \"Kas, tuossa vihdoinkin tuo\nkuuluisa kaupunki!\" Mutta hän lisää heti: \"Jo olikin aika!\"\nChateaubriand on mahduttanut tämän näyn seuraavaan romanttiseen kuvaan:\n\"Moskova, kuin mikäkin eurooppalainen prinsessa valtakuntansa äärillä,\nkoristettuna kaikilla Aasian rikkauksilla, näytti tuodun sinne\nmennäkseen Napoleonin puolisoksi.\"\n\nPuolison ilo ei kestä kuin hetken; kaupunki on tyhjennetty: siellä ei\nole ainoatakaan pajaria, ei porvaria, ei kauppiasta, ei virkamiestä, ei\nmitään hallintoa eikä poliisivaltaa. Tuskin sinne on jäänyt muutama\ntuhat köyhää, joille nyt tulee kaunis tilaisuus ryöstämiseen.\n\nYlihuomenna hävittää hirveä Rostoptshinin järjestämä tulipalo\nkaupungin. Kun Napoleon Kremlistä Punaisten portaiden astuimilta\nmittailee tuhon äärettömyyttä, hän virkkaa: \"Kaikki tämä tietää meille\nsuuria onnettomuuksia!\"\n\nToivoisi Napoleonin muiston takia, että hän olisi salaa tuntenut\njonkinlaista ihailua tätä ylvästä polttouhria kohtaan. Vuonna 1672\nAlankomaiden sodassa hollantilaisilla, jotka tahtoivat kaikin mokomin\npelastaa Amsterdamin, oli rohkeus avata Muydenin suuret sulut\nupottaakseen veteen koko maan Utrechtin toisella puolen -- rikkaimmat\nmaakuntansa. Ludvig XIV pysäytettynä täten voittokulussaan osoitti\nylväästi vastustajilleen oikeudenmukaista kunnioitusta sanoessaan: \"_Se\non totta tosiaan hurjaa päättäväisyyttä, mutta mitä ei tee välttääkseen\nvierasta herruutta_!\"\n\n\"Moskova on valloitettu!... Moskova on poltettu!...\" Nämä kauheat sanat\nsaavat kaikki venäläiset tekemään saman johtopäätöksen: Venäjä menee\nperikatoon, tämä on Venäjän loppu! Ja koko Eurooppa on samaa mieltä.\n\nPietarissa vallitsee yleinen hämminki. Kukaan ei enää epäile, että\nNapoleon valmistuu pian marssimaan valtakunnan ensimmäistä pääkaupunkia\nvastaan; aarrekuormat saattueineen ovat jo matkalla Petroskoihin,\nVologdaan, Vjatkaan. Yleinen mielipide vaatii yhdestä suusta:\n\"rauha!... rauha!...\" Hovipiireissä vaatii epätoivoinen joukkue samoin,\nettä Napoleonin kanssa täytyy heti ryhtyä hieromaan rauhaa. Keisarin\nveli, suuriruhtinas Konstantin, on kiihkoissaan ja aivan suunniltaan.\nHän saarnaa ääneensä, että pikainen antautuminen on välttämätön.\nKeskellä tätä yleistä pakokauhua terävänäköinen Joseph de Maistre, ehkä\nainoana oivaltaa yhtä selvästi kuin Napoleon Kremlin portailta koko\ntapausten sarjan, jota mikään ei enää pysäytä: \"Moskovan liekit ovat\npolttaneet Napoleonin onnen. Richelieu Machiavellin neuvomana ei olisi\nvoinut keksiä mitään kohtalokkaampaa kuin tämä toimenpide...\"\n\nMitä ajattelee ja tekee Aleksanteri? Hänen on täytynyt sulkeutua\npieneen palatsiin Kamenny Ostrovin saarella Nevan mutkassa: hän on\nsairas, kuume polttaa ja jalassa on ruusu; hän ei voi vastaanottaa\nketään muuta kuin Araktshejevin, Balashovin ja ruhtinas Galitsynin\njuoksevien asioiden takia.\n\nAleksanterin sisar Katariina, joka on paennut Jaroslaviin Volgan\nvarrella, kirjoittaa hänelle: \"Moskova on valloitettu, älkää unohtako\npäätöstänne: ei mitään rauhaa. Ja vaikkapa olisitte Kasanissa: _ei\nsittenkään rauhaa_!\"\n\nNeuvo on tarpeeton. Niin masentunut kuin Aleksanteri sairautensa takia\nonkin, hänen vastustustahtonsa ei taivu, kuten keisarinna Elisabetin\nkirje äidilleen osoittaa. Ruveta nyt neuvottelemaan rauhasta olisi\nVenäjän kuolemantuomio: \"Sitä ei keisari ajattele unissaankaan... Ja\nlisäksi hän ei voisikaan sitä tehdä. Jos Napoleon on luullut, että\nMoskovan valloitus lamaannuttaisi Venäjän kansan, hän on pahasti\nerehtynyt. Hän on vain kiihottanut Venäjän kansan isänmaanrakkauden ja\nraivon korkeimmilleen. Siis sota jatkuu. Kutuzovin armeija hyvässä\nasemassa sen tien varrella, mistä vihollinen on tullut, ryhtyy\nhyökkäykseen sopivalla hetkellä. Voin vakuuttaa teille, että keisarin\npäätös on horjumaton. Ja vaikkapa itse Pietari saisi saman kohtalon\nkuin Moskova, niin keisari ei ajattelisi häpeällistä rauhaa...\"\n\nMutta Aleksanteria vastaan on punottu kummallinen salajuoni, ja lisäksi\nhänen läheisimmässä ympäristössänsä.\n\nJuttu on jäänyt salaperäisyyden hämärään, mutta siitä tapaa jälleen\nsamat salamyhkäiset ainekset, jotka niin monta kertaa Romanovien\nhistoriassa ovat valmistaneet palatsivallankumousta ja ovat jatkuneet\naina Nikolai II:n habituksen aikaan saakka.\n\nKirjeeseen, jonka suuriruhtinatar Katariina oli äsken lähettänyt\nveljelleen vannottaen häntä olemaan rauhaa tekemättä, vaikkapa täytyisi\nperäytyä Kasaniin saakka, hän oli lisännyt nämä vaikeasti selitettävät\nsanat: \"Ja saatatte vielä toivoa pelastavanne kunnianne.\"\n\nMitenkä Aleksanteri sitten olisi menetellyt kunniattomasti?\n\nMoskovan menetys ja palo olivat aikaansaaneet sadatusten myrskyn\nonnetonta tsaaria vastaan. Häntä ja yksin häntä pidettiin\nvastuunalaisena onnettomuudesta. Samat henkilöt, jotka kaksi kuukautta\naikaisemmin olivat hartaasti rukoilleet, että keisari ei sekaantuisi\narmeijan johtoon, samat henkilöt syyttivät häntä nyt siitä, että hän\noli lähtenyt armeijan luota. Miksi hän ei ollut henkilökohtaisesti\nläsnä Borodinossa? Miksi hän ei ollut pakottanut Kutuzovia viimeiseen\ntaisteluun ennen Moskovaa?... Tällaisilla napinoilla ei olisi ollut\nsuurtakaan merkitystä, jos niitä ei olisi käytetty tekosyinä\nhämäräperäiseen salavehkeilyyn, jossa suuriruhtinatar Katariina\nkaikesta päättäen on enemmän tai vähemmän tietoisesti näytellyt\npääosaa.\n\nSyyskuun 18:na hän kirjoitti veljelleen:\n\n\"Minun on mahdotonta pidättyä enää, vaikka kuinka koetan. Moskovan\nvalloitus on täyttänyt mitan kukkuralleen; kiihko ja tyytymättömyys on\nkohonnut korkeimmilleen eikä Teidänkään persoonaanne enää suinkaan\nsäästetä. Kun tällainen tulee minunkin korviini, voitte arvata muun.\nTeitä syytetään ääneen valtakuntanne onnettomuudesta, yleisestä ja\nyksityisestä tuhosta, aivan siitä, että olette menettänyt maanne ja\noman persoonallisen kunnianne. Kaikki kansanluokat ovat yhtyneet\nmoittimaan Teitä... Pääkohtana Teihin kohdistuvassa syytöksessä on,\nettä Te ette ole pitänyt sanaanne Moskovalle, joka odotti Teitä mitä\nsuurimmalla kärsimättömyydellä. Te näytätte sen pettäneen. Älkää\nensinkään pelätkö mitään vallankumouksen tapaista onnettomuutta, mutta\njätän Teidän itsenne arvosteltavaksi tilanteen maassa, jonka päämiestä\nylenkatsotaan...\"\n\nJa antaakseen vielä enemmän pontta rohkealle soimaukselleen hän jättää\nsen puolisonsa hyväksyttäväksi ja tämä julkenee kirjoittaa siihen\nlisää:\n\n\"Älkää tuhotko kansan kunnioitusta, joka tähän asti on tottunut\npitämään hallitsijaa epäjumalanaan... Ajatelkaa omaa kunniaanne.\"\n\nNämä tavattoman karkeat soimaukset saavat Aleksanterilta vain tyynen ja\narvokkaan vastauksen. \"Ei mikään ole tavallisempaa kuin että tehdään\nvääryyttä sitä vastaan, joka on onneton, että häntä masennetaan ja\nrevitään. Minulla ei koskaan ole ollut mitään harhaluuloja tässä\nsuhteessa.\" Mitä tulee hänen omaan kunniaansa ja persoonalliseen\nrohkeuteensa, hän torjuu halveksien kaikki parjaukset: \"Krenatöörini\nvoivat todistaa, että saatan seisoa tulessa yhtä tyynenä kuin kuka muu\ntahansa.\" Jos Aleksanteri lähti armeijan luota Vilnossa, niin se\ntapahtui nimenomaan itse Katariinan hartaasta pyynnöstä. Katariinahan\noli väittänyt häntä kykenemättömäksi komentamaan. Että hän taas ei\nlähtenyt Moskovaan Smolenskin tappion jälkeen, niin se johtui siitä,\nettä Rostoptshin ja Kutuzov olivat pyytämällä pyytäneet, että hän\nlykkäisi Moskovaan-tulonsa siksi, kunnes asiat rintamalla olisivat\nhiukan järjestyneet parempaan päin... Lopetettuaan itsepuolustuksensa\nAleksanteri muuttuu miltei syyttäjäksi. Hän kertoo Katariinalle\n\"pirullisesta suunnitelmasta\", jonka Napoleon oli tehnyt herättääkseen\nhäntä vastaan epäluottamusta hänen kansassaan ja kylvääkseen\neripuraisuutta hänen omaistensa kesken, lyhyesti sanoen: saadakseen\naikaan hänen luopumisensa valtaistuimelta: \"Minulle on ilmoitettu, että\njuuri _Teidän toimestanne_ piti alkaa liikkeen minua vastaan ja että\nolisi käytettävä kaikkia keinoja, jotta minut esitettäisiin Teidän\nsilmissänne mitä epäedullisimmassa valossa... Ajankohdaksi, jolloin\nkaikki nämä ponnistukset tulisivat käytäntöön, oli määrätty se, jolloin\njompikumpi valtakunnan pääkaupungeista lankeisi vihollisen käsiin. Olen\nvoinut vakuuttautua siitä, missä määrin nämä tiedot, jotka minulle\nannettiin, pitivät paikkansa... Onnettomissa olosuhteissa, joissa nyt\nelämme, oli tällaisella vehkeilyllä suuret mahdollisuudet\nonnistuakseen...\" Näiden kaksimielisten lauseiden jälkeen, jotka ovat\ntäynnä salaviitteitä, Aleksanteri lopettaa kirjeensä mitä\nystävällisimmillä sanoilla kehoittaen sisartansa kestäväisyyteen ja\nlujuuteen.\n\nKatariina pesee heti itsensä puhtaaksi syytöksistä väittäen, että hänen\narvosteluissaan ei ollut mitään, mikä ei olisi aiheutunut halusta tehdä\nAleksanterille palvelusta, pelkästänsä hänen rajattoman kiintymyksensä\nvaikutuksesta.\n\nMutta pian Katariina joutuu anojan asemaan itsevaltiaan edessä.\nRuhtinas Bagration, joka komensi toista armeijaa ja oli vaikeasti\nhaavoittunut Borodinossa, kuoli 24:nä syyskuuta Simassa Vladimirin\nlääniä. Asianlaita oli kuitenkin sellainen, että Katariina oli ollut\nBagrationin rakastajattarena; hän kirjoittaa syyskuun 25:nä\nkaikkivaltiaalle veljellensä: \"Muistanette minun suhteeni Bagrationiin\nja minun sanoneen, että hänen hallussaan on asiakirjoja, jotka voisivat\nsaattaa minut sangen huonoon valoon, jos ne joutuisivat vieraisiin\nkäsiin. Bagration on sata kertaa vannonut minulle hävittäneensä ne,\nmutta hyvin tuntien hänen luonnonlaatunsa olen aina tätä epäillyt.\nPyydän Teiltä sitä armoa, että Bagrationin paperit jätettäisiin Teille\nja että minä saisin ne nähdä valitakseni niistä ne, jotka ovat minun\nkirjoittamiani.\"\n\nKatariina saa heti pyyntöönsä myöntävän vastauksen. Kirje, jossa\nAleksanteri ilmoittaa lähettävänsä hänelle nuo kallisarvoiset paperit,\npäättyy sanoihin: \"Sanokaa, rakas ystävä, että on mahdotonta Teitä\nrakastaa enemmän kuin minä rakastan.\"\n\nOn jotenkin varma, että tällöin on suunniteltu Aleksanterin syöksemistä\nvaltaistuimelta ja hänen sisarensa kohottamista hänen paikalleen. Ja\ntämän \"pirullisen suunnitelman\" päätekijä oli nähtävästi Rostoptshin.\nKaikki, mitä tiedettiin Katariina Pavlovnasta, näytti viittaavan\nsiihen, että hän nousisi valtaistuimelle, jos hallitsevalle keisarille\nsattuisi jokin onnettomuus. Hyvin arvokas ja sangen kunnianhimoinen\nhenkilö hänkin, kreivitär Lieven, joka tunsi hyvin Katariinan, on\nkuvannut hänet tavattoman vallanjanoiseksi ja samalla yhtä paljon oman\narvonsa tuntevaksi: \"En ole tuntenut naista, jota olisi siihen määrään\nriivannut tarve häärätä, puuhata, esiintyä ja saattaa kaikki toiset\nvarjoon. Hänen katseensa ja eleensä ovat hyvin viehättävät, hänen\nryhtinsä on varma, hänen ilmeensä ylpeä, mutta suloinen. Hänellä on\nhieno säädyllisyyden vaisto, hän ilmaisee ajatuksensa lyhyesti,\nkaunopuheisesti ja sulolla. Mutta hänellä on aina käskevä sävy ja\nilme...\" Vähän ennen v:tta 1762 ei sanottu juuri enempää siitä\nnaisesta, josta sittemmin tuli Katariina Suuri.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSill'aikaa alkaa Napoleonia huolestuttaa kysymys, täytyykö hänen\nmajoittautua talveksi Moskovaan. Mitenkä hän muonittaa joukkonsa? Miten\nhän saattaa ylläpitää yhdyslinjansa? Eivätkö Venäjän armeijat, jotka\nvahvistuvat päivä päivältä, yritä katkaista hänen paluutansa? Ja\nvihdoin, eivätkö hänen preussilaiset ja itävaltalaiset liittolaisensa,\njoiden tehtävänä on sivustojen suojaaminen, käytä vaikeata tilannetta\nhyväkseen ja petä häntä.\n\nNyt hän, samalla innolla, millä hän äsken jatkoi taistelua, etsii\nmahdollisuutta sovitteluihin. 20:nä syyskuuta hän kirjoittaa tsaarille\nikäänkuin todistaaksensa olevansa syytön Moskovan tulipaloon: \"Kaunista\nja uljasta kaupunkia ei enää ole. Rostoptshin on pannut sen palamaan.\nNeljä sataa palonsytyttäjää on saatu kiinni itse teosta; he ovat kaikki\nselittäneet sytyttäneensä tulen mainitun kuvernöörin käskystä... Samaa\nmenettelytapaa on ollut Smolenskista saakka. Humaanisuus, Teidän\nMajesteettiinne ja tämän suuren kaupungin edut vaativat, että se olisi\nuskottu minulle varastopaikaksi; sinne olisi pitänyt jättää\nhallintoviranomaiset, virkamiehet ja siviilikaarti. Siten tehtiin\nWienissä, Berliinissä ja Madridissa...\" Ja loppusanoissa, joissa\nikäänkuin väräjää heidän ystävyytensä viimeinen kaiku, hän ojentaa\nylevämielisesti kätensä: \"Käyn sotaa Teidän Majesteettianne vastaan\nilman vihamielisyyttä. Muutama sana Teiltä ennen viimeistä taistelua\ntai sen jälkeen olisi pidättänyt kulkuni ja olisinpa tahtonut\nkieltäytyä marssimasta Moskovaan.\"\n\nEi mitään vastausta!\n\n4:nä lokakuuta Napoleon tekee uudestaan saman eleen: hän lähettää\nkenraali de Lauristonin marsalkka [Kutuzov oli ylennetty marsalkaksi\nBorodinon taistelun jälkeen] Kutuzovin luo pyytäen tämän toimittamaan\nedelleen tsaarille uuden sovittelukirjeen.\n\nEi mitään vastausta!\n\n-- Aleksanteri on itsepäinen! huudahtaa Napoleon Lauristonin\npalattua... Hän on sitä vielä katuva! Hän ei koskaan enää saa niin\nhyviä ehtoja kuin tänään olisin hänelle esittänyt... Tämä voi ajaa\nhänet kauas, ollessaan tekemisissä minunluontoiseni miehen kanssa!...\n\nSe olikin todella ajava hänet kauas; se oli ajava hänet Pariisiin\nsaakka. Napoleonin sovittelutarjouksissa Aleksanteri näkee vain oman\nheikkouden tunnustuksen tai kerskailua. Hän käskee Kutuzovin\nilmoittamaan joukoille, että Moskovan valloitus ei ole Venäjän\nvalloitus, ei ensinkään, ja että taistelu tulee jatkumaan\nmenestyksellisenä, herkeämättä ja ilman armoa, niin kauan kuin yksikään\nranskalainen sotamies vielä on Venäjän maakamaralla. Ja tällöin hän\nlausuu historialliset sanansa: \"Napoleon tai minä!... Minä tai hän...\nMutta me emme enää saata hallita yhdessä. Olen oppinut hänet tuntemaan;\nhän ei petä minua enää!...\"\n\nLokakuun 18:na Suuri Armeija jättää Moskovan.\n\nSitten seuraa kuolematon paluuretki, joka päättyy tuhoon marraskuun\n28:na Berezinan yli mentäessä.\n\nJoulukuun 5:nä Smorgonissa Napoleon saatuaan tietää kenraali Malet'n\nsalaliitosta päättää mitä kiireimmin palata Pariisiin: \"Tässä\ntilanteessa en voi kurittaa Eurooppaa ennen kuin Tuileriesin\npalatsista.\"\n\n10:nä joulukuuta Kutuzov valloittaa Vilnon takaisin. Tsaari saapuu\nsinne 23:na voitonriemussa. Ensi työkseen hän saa aikaan sellaisen\nsopimuksen preussilaisen, kenraali Yorkin komentaman joukko-osaston\nkanssa, että se luopuu Napoleonista; sen tehtävänä on nimittäin ollut\nranskalaisen jälkijoukon suojaaminen. 30:nä joulukuuta allekirjoitettu\nTauroggenin sopimus on ensimmäinen Napoleonin allianssijärjestelmään\nkohdistettu isku; se kaikuu hälytyssoittona koko Saksassa... ja\nItävallassa.\n\nClausewitzin ennustama hetki on koittanut, hetki, jonka automaattisena\nseurauksena hyökkäysmenetelmien väärinkäytöksestä on \"voimien nurin\nkääntyminen\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nBerezinan aattona, ihmeellisen voittonsa verisessä aamunkoitossa ja\nensimmäisessä ilossa Aleksanteri kirjoitti sisarelleen: \"Jumala on\ntehnyt kaikki; Hän on kääntänyt asioiden kasvot niin äkkiä, antaen\nNapoleonin pään päälle langeta kaikki ne onnettomuudet, jotka hän oli\nvalmistanut meitä varten.\"\n\nSisar vastaa hänelle eikä ilman kekseliäisyyttä: \"Kiittäkäämme\nkaitselmusta; mutta Te olette kuitenkin pakottanut Onnettaren olemaan\nitsellenne suosiollisen, kun ette suostunut rauhaan. Ja tämä lujuus\ntuottaa Teille kuolemattoman kunnian.\"\n\nNäin puhuessaan \"suloinen hupsu\" arvioi oikein. Aleksanteri I:n kunnia\nv:n 1812 sodassa on siinä, että hän osasi olla kansallisen\nitsetietoisuuden ruumiillinen ilmestys. Juuri Venäjän kansa itse\npelasti Venäjän, kuten se oli pelastanut sen jo viidennellä- ja\nseitsemännellätoista vuosisadalla, kun tatarilaiset ja puolalaiset\nhyökyaallot vyöryivät jo pyhää Moskovaa vastaan. Aleksanterille kuuluu\nkorkein kunnia siitä, että hän täydelleen samasti itsensä kansansa\nsielun kanssa.\n\nVihollisuuksien alussa kansanjoukoissa oli huomattavana vain hyvin\nheikko patriotismi. Jotta vastustus tuli yksimieliseksi, jotta\nsissisota tuli yhtä vimmatuksi kuin Espanjassa, jotta vuoden 1812 sota\ntuli siksi, mitä se on ja miksi se jää historiassa -- suurenmoiseksi\nkansallisepopeaksi, Moskovan täytyi joutua vihollisen valtaan ja tulla\npoltetuksi, niin että jokaisen venäläisen, pajarin, porvarin ja\nyksinkertaisen musikan silmien edessä oli tämä sietämätön, hirviömäinen\nkuva: \"Napoleon hallitsee Kremlissä.\" Tarvittiin myöskin kaikki Suuren\nArmeijan väkivaltaisuudet, kun päivä päivältä yhä vaikeammaksi käynyt\nmuonitus pakotti sen kaikkialla ryöstämään.\n\nVerrattomalla taituruudella on Tolstoi meille romaanissaan Sota ja\nrauha kuvannut tämän kansansielun nousun. Ei unelias Kutuzov, hän\nsanoo, eivät loistavien esikuntien oppineet yhdistelmät ole\naikaansaaneet voittoa, vaan alhaisten talonpoikain urhoollisuus:\n\"Ranskalaiset saattoivat valittaa, että venäläiset eivät ottaneet\nhuomioon sodan sääntöjä; Venäjän armeijan ylimmät upseerit saattoivat\npunastua tuollaisesta puolustustavasta, kun vihollisen päälle käytiin\nkyhmysauva kädessä, eikä vanhojen ohjeiden mukaan: talonpojan\nkyhmysauva oli kohotettu hirveässä ja majesteetillisessa voimassaan,\nensinkään välittämättä kauneuden säännöistä, tyhmässä, mutta\ntehokkaassa yksinkertaisuudessa; lyöden vaistomaisesti se kohosi ja\nlaski lakkaamatta vihollista vastaan siihen asti kun valloittajien\narmeija oli tuhottu.\"\n\nLenin on sanonut yksinkertaisemmin: \"Koko kansa heittäytyi koko\npainollaan vaakaan.\"\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\nJoulukuun 10:nä 1812 Kutuzov valloittaa Vilnon takaisin ja Aleksanteri\nasettuu muutama päivä myöhemmin sinne päämajoineen. -- Onko sotaa\njatkettava? Kutuzovin mielestä on vihollisuudet heti lopetettava. Mutta\nvoitonhuuma saa Aleksanterissa aikaan uskonnollisen messianismin ja\nritarillisen innostuksen puuskan; hän tahtoo kokonaan vapauttaa\nEuroopan ranskalaisesta ikeestä ja jatkaa sotaa Pariisiin saakka\ntehdäkseen lopun Napoleonin mahtavuudesta. 21:nä tammikuuta 1813\nVenäjän armeija tunkeutuu Puolaan. -- Itsevaltiaan kaksi mystiikkaan\nvajonnutta uskottua; ruhtinas Aleksanteri Golitsyn ja Rodion Kosheljov:\n\"Katson ainoaksi kunniakseni edistää Kristuksen valtakuntaa.\" --\nNeuvotteluja Berliinin ja Wienin hovien kanssa. Tsaarin taitavuus ja\nselvänäköisyys. Kaliszin sopimus, joka tehtiin helmikuun 28:na,\nsinetöi kahdeksaksikymmeneksi vuodeksi Romanovien ja Hohenzollernien\nliiton. Itävallan viekas varaus: \"Vinoon kulkevien marssien ja\nvälitysvivahdusten järjestelmä.\" Aleksanterilla jo luja asema\nsyntymässä olevan koalitsionin johtajana: \"Kunnia Jumalalle!...\" --\nHuhtikuun 15:nä venäläiset ja preussilaiset ylittävät Oderin; Saksenin\nsotaretki. -- Huhtikuun 24:nä, \"Ylösnousemisen aattona\", Aleksanterin\nja Fredrik Wilhelmin juhlallinen marssi Dresdeniin; \"pääsiäisvirsi\nlauletaan Elben rannoilla\". -- Napoleonin musertavat vastaiskut\nLützenissä ja Bautzenissa, 2:na ja 21:nä toukokuuta. Venäläisten ja\npreussilaisten sekasortoinen peräytyminen Oderille. -- Voittaakseen\naikaa lisäjoukkojen saamiseen Napoleon ehdottaa aselepoa: \"Elämäni\nsuurin erehdys!\" Poischwitzin neuvottelut; Caulaincourtin todistettu\npetos. -- Pragin kongressi, \"kongresseista naurettavin\".\nSuuriruhtinatar Katarina ja Metternich: ratkaisevat todisteet. Elokuun\n10:nä Itävalta liittyy koalitsioniin; vihollisuudet alkavat uudelleen.\n-- 27:nä elokuuta Napoleonin voitto Dresdenissä. Liittoutuneet\nhallitsijat lujittavat uudelleen allianssinsa Teplitzissä. -- 8:na\nlokakuuta Leipzigin taistelu. Aleksanterin uljas käyttäytyminen.\nRanskalainen armeija peräytyy Reinin taa. -- Osoittaakseen, että hän on\nItävallan keisaria ja Preussin kuningasta ylempi, Aleksanteri kiirehtii\nennen heitä Frankfurtiin, vanhaan keisarien kruunauskaupunkiin. Tsaarin\nja Metternichin mykkä kilpailu; liittoutuneet antavat Napoleonille\ntilaisuuden rauhanneuvottelujen alkamiseen.\n\n\nVilnossa, josta Aleksanteri oli lähtenyt kuusi kuukautta sitten\nsynkkien enteiden vallassa, hän viipyi kolme viikkoa harkitakseen\nkenraaliensa kanssa, mihin sotatoimiin tämän jälkeen oli ryhdyttävä.\n\nMihin suuntaan oli käytävä? Viisas Kutuzov puolsi ehdottomasti sodan\nlopettamista, -- ja samaa mielipidettä oli muuten kansleri Rumjantsov\nja vieläpä vimmatuimmat ranskalaisviholliset, sellaiset kuin\nAraktshejev ja Rostoptshin. Sen ylvään ponnistuksen jälkeen, jonka\nVenäjän armeijat ja Venäjän kansa olivat kunniakkaasti kestäneet,\nVenäjällä oli oikeus ajatella vain itseään. Siis, heti rauha, kunniakas\nrauha, joka liittäisi tsaarien valtakuntaan Varsovan herttuakunnan ja\nkaikki puolalaiset maakunnat! Venäjä olisi hullu, jos yhä vielä\ntaistelisi Euroopan etujen hyväksi. Tätä kansallista itsekkyyttä\nkannatti koko Venäjän yleinen mielipide.\n\nMutta se ei ollut hallitsijan mielipide. Innostuneena myötäkäymisensä\nihmeellisestä noususta ja voittojen huumaamana hän noudatti vielä\nkerran ritarillisen mielikuvituksensa houkutuksia, hän tahtoi\nlopullisesti kukistaa Napoleonin mahdin ja kostaa Pariisissa Moskovan\nhäväistyksen. Ja hän kirjoittaisi nimensä aikakirjoihin Euroopan\npelastajana! Hänen unelmansa vuodelta 1805 kuvastui siten\nsuurenmoisesti vuoden 1812 taustaa vastaan.\n\nHänen luonansa olikin juuri kaunopuheinen elähyttäjä, vapaaherra von\nStein, jonka Napoleon hillittömässä mielivaltaisuudessaan oli\nkarkoittanut Preussista ja julistanut lainsuojattomaksi, kannustamassa\nhäntä näissä ajatuksissa, osoittamalla ne yhtä järkeviksi kuin\nviehättäviksi.\n\nStein seurasi tsaaria Vilnoon ja lähetti hänelle kirjeen toisensa\njälkeen kehoittaen häntä vapauttamaan ja nostamaan jaloilleen Saksan.\nGermaanilainen maailma oli saatava pois Ranskan yliherruudesta ja\nsitten jätettävä itsensä hallittavaksi. Sen tulisi saada apua, jotta se\nvoisi pudistaa hartioiltaan ruhtinaittensa tyranniuden, noiden\nruhtinaiden, jotka kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta olivat myyneet ja\nnylkeneet kansojaan. Siten syntyisi Euroopan keskustaan laaja valon ja\nedistyksen liesi. Saattaisiko vapaamielinen ja jalo itsevaltias,\nPietari Suuren ja Katariina Suuren perillinen, ajatella kauniimpaa\ntehtävää?... Steinin tuliset puheet Vilnossa häikäisivät Aleksanteria\nyhtä paljon kuin Napoleonin sanat Tilsitissä.\n\nSota siis jatkuu: Venäjän armeija ylittää Niemenin ja tunkeutuu\nItä-Preussiin.\n\nSen edellä käy Kutuzovin julistus; siitä ilmenee sama johtoajatus, joka\ntämän jälkeen innoittaa Venäjän politiikkaa: \"Kaitselmus on siunannut\nkeisarin, minun herrani ponnistuksia. Vapaus ja rauha ovat niiden\ntuloksena... Hänen Majesteettinsa tarjoaa apuaan kaikille kansoille,\njotka luopuvat Napoleonista seuratakseen todellisten etujensa asiaa.\nEnnen kaikkia kohdistetaan Preussiin tämä kehoitus. Hänen\nMajesteettinsa Keisari katsoo kunnianasiakseen pelastaa se niistä\nonnettomuuksista, joita se on saanut kokea, ja auttaa Fredrik Suuren\nmonarkiaa saamaan jälleen loistonsa ja laajuutensa, voida siten\nosoittaa Preussin kuninkaalle ystävyyttä, jota Hänen Majesteettinsa on\naina häntä kohtaan tuntenut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoliittiset syyt eivät yksin synnyttäneet niitä rohkeita päätöksiä,\njotka tsaari juuri teki ja joista hänen neuvonantajansa turhaan\nkehoittivat häntä luopumaan. Eivät suinkaan!\n\nAleksanteri oli ollut uskonnollisten ajatusten vallassa jo edellisestä\nheinäkuusta saakka, jolloin hän Moskovan pyhäköissä oli tuntenut\njälleen elävöittävän armon läpitunkevan hänen olemuksensa.\n\nKaksi sangen läheistä ystävää keskusteli hänen kanssaan ja lisäsivät\ntätä sydämenpaloa.\n\nToinen oli ruhtinas Aleksanteri Galitsyn, entinen kaartin upseeri ja\nsittemmin kamariherra. Hän oli ollut irstas sielultaan ja tavoiltaan,\nkunnes tsaarin oikku nimitti hänen Pyhän Synodin prokuraattoriksi v.\n1803. Siihen asti hän ei ollut milloinkaan lukenut eikä edes selaillut\nUutta Testamenttia. Hänen virkatehtävänsä ja satunnaiset keskustelunsa\npappien ja munkkien kanssa olivat yht'äkkiä avanneet hänen silmänsä.\nVoltaireläisestä uskonnottomuudesta hän oli äkkiä siirtynyt\nmystilliseen hurmioon.\n\nToinen ystävä, Rodion Kosheljov, entinen ratsuväen kapteeni, oli\naikaisemmin paljon matkustanut Euroopassa, jossa hän oli tutustunut\nSwedenborgin, Lavaterin ja \"tuntemattoman filosofin\" Saint-Martinin\noppeihin ja siten kiinnostunut sielun ja kuoleman salaisuuksiin.\nAleksanteri oli antanut hänelle salaisia tehtäviä Wienin hovissa ja\nlopulta nimittänyt hänet hovimarsalkaksi, jossa toimessa hän tuli\nkeisarin läheiseksi ystäväksi.\n\nHallitsijan ja hänen kahden ystävänsä välillä oli vilkas kirjeenvaihto.\nSiitä voi seurata tsaarin mystillistä hurmioitumista tapausten edelleen\nkehittyessä.\n\nTammikuun 21:nä Venäjän armeija tunkeutuu Puolaan, marssittuaan koko\nItä-Preussin läpi. Aleksanteri kirjoittaa Galitsynille: \"Jätän itseni\nyhä enemmän Jumalan haltuun ja alistun sokeasti hänen päätöksiinsä.\"\n\n6:na helmikuuta päämaja on Plotskissa Veikselin varrella ja etujoukot\novat Varsovan porteilla. Tsaari kirjoittaa Kosheljoville: \"Minulle on\nsuloista, että ymmärrätte minut. Uskoni on vilpitön ja palava. Se\nvahvistuu joka päivä ja antaa minulle esimakua nautinnoista, joita en\nole ollenkaan tuntenut... On jo monta vuotta siitä kun etsin tätä\ntietä. Raamatusta, jonka tähän saakka tunsin hyvin pintapuolisesti,\nolen saanut tuntea onnea, jota on vaikea ilmaista sanoilla... Kääntykää\nrukouksissa Korkeimman olennon, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ja\nheistä uloskäyvän Pyhän Hengen puoleen, että he ohjaisivat minua ja\nvahvistaisivat minua sillä ainoalla tiellä, joka vie pelastukseen.\nKaikki minun kunniani on siinä, että saan edistää Jeesuksen Kristuksen\nvaltakuntaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVenäjän armeija saapuu pian Oderille; keisarillinen päämaja on\nKaliszissa, joka on viimeinen puolalainen kaupunki Schlesian rajalle\npäin. Hetki on tärkeä, sillä nyt on muodostettava suuri liitto, joka\nyksin voi ainaiseksi murtaa Bonaparten mahdin. Aleksanteri johtaa itse\npersoonallisesti neuvotteluja. Ja hän osoittaa siinä sellaista\ntoimeliaisuutta, taitoa, tahdikkuutta, tarmoa ja selvänäköisyyttä, että\nkaikki sitä ihailevat. Eräs kirje hänen sisarelleen Katariinalle antaa\nmeille siitä aavistuksen:\n\n\"Rakas hyvä ystävä, luulin että pääni menee näinä päivinä sekaisin,\nsillä minulla on ollut niin paljon työtä, joka yht'aikaa on tullut\nniskalleni: allianssi Preussin kanssa, siitä johtuvat sotilaalliset\njärjestelyt, kenraali Scharnhorstin saapuminen, samoin Englannin\nlähettilään tulo, kolme kuriiria Kööpenhaminasta, Tukholmasta ja\nLontoosta, Itävallan lähettilään Lebzeltemin ja Preussin kuninkaan\nadjutantin Wrangelin tulo, lopuksi Berliinin valloitus ja kaikki tämä\nyhdellä kertaa, niin että olen naulattu kiinni pöytään tai\nneuvotteluihin näiden herrojen kanssa. Nyt vihdoin pääsin kirjoittamaan\nTeille ja sanon, että nyt on puoli yksi yöllä, ja juuri nyt on lähtenyt\nluotani yksi noista herroista pidätettyään minua kello kahdeksasta asti\nillalla. Silmäni menevät kiinni ja minun täytyy vielä kirjoittaa\näidilleni.\"\n\nMutta hän saa palkinnon vaivoistaan. Helmikuun 28:na solmittu Kaliszin\nsopimus sinetöi Romanovien ja Hohenzollernien kesken liiton, jolla\ntuli olemaan valta-asema koko eurooppalaisessa politiikassa\nkahdeksankymmenen vuoden aikana, aina ranskalais-venäläiseen liittoon\nsaakka. Sen täydennyksenä on kehoitus saksalaiselle kansakunnalle:\n\"Heidän Majesteettinsa Venäjän keisari ja Preussin kuningas saapuvat\nauttamaan Saksan ruhtinaita ja kansoja, jotta he saisivat takaisin\nriippumattomuutensa ja vapautensa. Kunnia ja isänmaa! Liittyköön\njokainen saksalainen meihin; myötävaikuttakoon jokainen, ruhtinas,\naatelinen tai kansanmies ruumillaan ja hengellään Venäjän ja Preussin\nvapautusaikeiden toteuttamiseen!...\" Ranskan vallankumouksen, v:n 1792\nsyyskuun jälkeen ei ainoakaan hallitus ollut näin kääntynyt\nkansanjoukkojen puoleen. Ja tällä kertaa kehoitus riippumattomuuteen ja\nvapauteen lähti kahdesta itsevaltiaasta.\n\nSopimuksessa sanotaan, että \"tulee aika, jolloin sopimukset eivät enää\nole tarpeelliset tätä nykyistä tilaa varten, vaan jolloin niitä jälleen\npyhinä ja loukkaamattomina voidaan noudattaa uskonnollisella\nhartaudella. Sellaisesta asiaintilasta riippuu valtakuntain voima ja\nsäilyminen...\" Siinä on jo pyhän alliansin tyyliä, Ilmestyskirjan\nhämärää ja utuista sanontaa.\n\nItävalta ei vielä liity ristiretkeen. Sehän on vähin huomio, jonka\nMarie-Louisen isä osoittaa vävylleen. Eihän Napoleon, niin kovan\nkolauksen kuin onkin saanut, ole varmaan vielä sanonut viimeistä\nsanaansa. Kun ollaan tekemisissä tämän peloittavan miehen kanssa, on\nkaikki mahdollista. Metternich voittaa siis aikaa ja liikehtii, niin\nettä hyveellinen Habsburgien monarkia, suorittamalla \"sarjan\nvinosuuntaan tapahtuvia marsseja ja välittäviä vivahduksia\", voi\nsäädyllisesti pujahtaa nykyisestä liitostaan Ranskan kanssa Venäjää\nvastaan, liittoon Venäjän ja Preussin kanssa Ranskaa vastaan; mutta\nperiaatteellisesti se jo tästä lähtien on voitettu Aleksanterin\nkokoomukseen.\n\nMaaliskuun 16:na Aleksanteri lähtee Kaliszista Breslauhun, jossa\nFredrik Wilhelm tulee häntä vastaan. Ja taivaan korkeudesta kuningatar\nLouise siunaa heidän teatraaliset tunteenvuodatuksensa.\n\nNäinä päivinä tsaari tulee syntymässä olevan koalitsionin\nkiistämättömäksi päälliköksi ja välitystuomariksi. Hän saattaa jo pitää\nitseään jonkinlaisena Pyhänä Yrjänänä, jota slaavilaiset niin palvovat,\nmiekallaan katkomassa lohikäärmeen päätä. Hänen tunneuskontonsa saa\nsiitä luonnollisesti vielä voimakkaamman sysäyksen; hänen korttinsa\nGalitsynille ja Kosheljoville ovat yhtä ainoata hosiannaa: \"Kunnia ja\nylistys Kaikkivaltiaalle!... Kunnia ja ylistys Isälle ja Pojalle!...\"\n\nMutta Aleksanterin monisärmäisestä olemuksesta, joka on niin\nvastakohtia täynnä, meillä ei olisi oikeata kuvaa, jos emme myöskin\nmainitsisi että hän, huolimatta kuumeisesta työskentelystään,\ndiplomaattisista neuvotteluista ja uskonnollisista mietiskelyjen\nhurmiosta, hankki itselleen suloista virkistystä seurustelustaan\nkauniin puolattaren kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä välin Napoleon on lähtenyt Pariisista ottaaksensa Weimarissa\nuudelleen järjestetyn ja 300.000 miehen vahvuiseksi täydennetyn Suuren\nArmeijan ylipäällikkyyden.\n\nVenäläiset ja preussilaiset hyökkäävät pian hänen kimppuunsa\nSaksenissa, mutta heitä ei enää johda Kutuzov. Vanha marsalkka, peräti\nuupuneena monista vaivoista, joista hän vaarallisimmat olisi voinut\nsäästää itseltään, oli äkkiarvaamatta kuollut Schlesian Bunzlaussa:\nseikat jotka jouduttivat hänen kuolemaansa, eivät suinkaan korota hänen\nmainettaan; hänen sijalleen tuli kenraali von Wittgenstein.\n\nHuhtikuun 15:nä liittolaiset ylittivät Oderin; kahdeksan päivää\nmyöhemmin he ovat jo Elben toisella puolen ja marssivat Saalea kohti,\nvihollisen edellä.\n\n2:na huhtikuuta Venäjän keisari ja Preussin kuningas marssivat\nDresdeniin, jossa väestö ottaa heidät riemuiten vastaan.\n\nMutta etenkin Romanoviin kohdistuvat hyvä-huudot ja kukat; ihmiset\npakkautuvat aivan hänen hevosensa kaulaa vastaan nähdäkseen läheltä\nsankarin, jonka Saksa jo tunnustaa vapauttajakseen, Retter\nDeutschlands!... Moskovan jälkeen Aleksanteri ei ole kokenut mitään\nniin ylentävää. Ja se, mikä vielä enemmän kohottaa tämän päivän\nmerkitystä, on, että päivä ortodoksisessa kalenterissa on\nylösnousemisen juhlan aatto. Heti kun hänellä on muutamia joutohetkiä,\nAleksanteri kirjoittaa rakkaalle ja jumaliselle ystävälleen\nGalitsynille: \"Lauantaina, jumalanpalveluksen jälkeen, olemme\nmarssineet Dresdeniin ja keskiyöllä olemme laulaneet pääsiäishymnin\nElben rannoilla. Minun on vaikea kuvata mielenliikutusta, jonka\nvallassa olin, muistellessani kaikkea, mikä on tapahtunut yhden vuoden\nkuluessa ja mihin jumalallinen kaitselmus on meidät johtanut!... Näiden\nmielihyvän ja Vapahtajallemme kuuluvan kiitollisuuden tunteiden ohella,\nme nöyrästi valmistaudumme vaikeaan koettelemukseen.\"\n\nTätä koettelemusta liittolaisten ei tarvitse kauaa odottaa. Napoleon on\nyhä sama nero ja yht'äkkiä maailma saa ihailla kahta kaikuvaa iskua,\nLützenin ja Bautzenin voittoa, toukokuun 2:na ja 21:nä.\n\nKolmessa viikossa venäläiset ja preussilaiset on ajettu Saalelta\nElbelle, Elbeltä Oderille, ja pian he ovat menettämäisillään koko\nSchlesian perääntyäkseen Veikselille.\n\nFredrik Wilhelm menettää tasapainonsa: \"Hyvä Jumala! Uusi Jena ja\nAusterlitz tulossa!... Ehkä minun täytyy palata Memeliin!...\" Mutta\nAleksanteripa ei menetä malttiansa; hänen silmissään ei ole hetkeäkään\nAusterlitzin ja Friedlandin synkkää ilmettä. Sisäisten näkemystensä\nkannattamana ja varmana siitä, että Jumala johdattaa hänet turvalliseen\npäätökseen, hän kylmästi harkitsee kenraaliensa kanssa kaikkia\ntilanteen vaatimia toimenpiteitä. Vain se häntä erikoisesti kiusaa,\nettä liittolaisten tappio vielä hidastuttaa Itävallan yhtymistä\nyleiseurooppalaiseen asiaan; hän lähettää keisari Fransille sanan: \"Ei\nmikään voi horjuttaa minua lujassa päätöksessäni, minä toivon, että\nItävalta nopeasti toimii yhdessä meidän kanssamme.\"\n\nSchweidnitzissä pidetyssä sotaneuvottelussa katsotaan välttämättömäksi\nperäytyä Schlesian taa Veikseliä kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin, äkkiarvaamatta, tapahtuu se, mitä vähimmin odotettiin:\nNapoleon pyytää aselepoa.\n\nMiksikä? Tähän asti oli Lützenin ja Bautzerin voittajalla ollut tapana\nkäyttää voittojaan perinpohjin hyväkseen, voidakseen murskata voitetun.\nJa sitä liittolaiset enimmän pelkäsivät. Mutta Napoleon odottaa\nvahvistusta, ennen kaikkea ratsuväkeä ja ammuksia, tuhotakseen\nvenäläis-preussilaisen armeijan, ennenkuin Itävalta julistaa sodan\nhäntä vastaan. \"Se, mikä minut pakottaa pysähtymään kesken voittojani\",\nkirjoittaa hän prinssi Eugenelle, Italian varakuninkaalle, \"on\nItävallan varustautuminen, ja halu voittaa aikaa, kunnes Teidän\narmeijanne on leiriytynyt Laibachiin... Itävallan hävyttömyydellä ei\nole rajoja!...\" Napoleon tarvitsee ratkaisevaa taistelua, uutta\nAusterlitzia. Mutta ensimmäistä kertaa hän ei kuitenkaan uskalla tehdä\nOnnettarelle väkivaltaa. Hän sovittelee ja lepyttelee sitä, aivan kuin\nhän Moskovan ja Berezinan jälkeen ei luottaisi itseensä, aivan kuin hän\nei enää uskaltaisi olla rohkea. Hän saa pian katua askeltansa; hän on\nhuomaava sen yhtä vähän tilanteen mukaiseksi kuin vaaralliseksi; hän\nmoittii itseään siitä useamman kerran St. Helenalla, pitäen sitä\nsuurena poliittisena ja sotilaallisena erehdyksenä ja nähden siinä\nkaikkien onnettomuuksiensa syyn. Se on hänelle \"kohtalokas solmu,\njohon kaikki sotaretken vaiheet ja sallimukset kietoutuvat\".\nItsepuolustuksekseen hän ei löydä siellä muuta syytä, kuin että\n\"Berthier ja Caulaincourt hoputtivat minua.\"\n\nVicencen herttuan tehtävänä oli diplomaattisten asiain hoito\nkeisarillisessa päämajassa. Hänet juuri Napoleon toimittaa\npikalähettinä venäläisten etujoukkojen luo ilmoittamaan, että hän,\nNapoleon on valmis keskustelemaan rauhasta molemmille sotaakäyville\npuolille kunniallisten ehtojen perustalla. Mutta rauhan hieronnan\npäätarkoituksena on oleva kietoa Aleksanteri verkkoon ja saada hänet\njälleen Ranskan puolelle: \"Minun tarkoitukseni on tehdä hänelle\nkultasilta irroittaakseni hänet Metternichin vehkeilyistä. Koko kunnia\nrauhasta tulisi silloin yksin Aleksanterin laskuun... Varmaan heti kun\nsaisimme puhua kahdenkesken tulisimme lopulliseen sovintoon.\nKeskustellen venäläisessä päämajassa jakaisimme maailman keskenämme...\"\nHuolimatta kaikista pettymyksistä, mitä Napoleon on saanut kokea\nAleksanterin puolelta, hän kuvittelee vielä voivansa taituruudellaan\nuudelleen voittaa hänet samoin kuin Tilsitissä.\n\nTsaarin esikunnassa hoiti diplomaattisia asioita nuori kreivi\nNesselrode, sama mies, joka 1811 Pariisissa oli saanut Talleyrandilta\nja päätallimestarilta (Caulaincourtilta) niin monta kallisarvoista\nneuvoa ja salaista ilmoitusta. Toukokuun 25:nä Vicencen herttua\nkirjoittaa hänelle: \"Rohkenen ilmoittaa siitä, että ei liene mitään\nesteitä, jotta Hänen Majesteettinsa keisari Aleksanteri suvaitsee\nminulle antaa kunnian käydä häntä kumartamassa...\" Nesselrode vastaa\nhänelle, että tsaari tarkastaa joukkojaan rintamalla eikä ole tietoja\nsiitä, missä hänet voisi kohdata. Mutta seuraavat kaksi henkilöä ovat\nvaltuutetut keskustelemaan aselevosta. \"Kreivi Shuvalov, Hänen\nMajesteettinsa Keisarin adjutantti ja Hänen Majesteettinsa Preussin\nkuninkaan palveluksessa oleva kenraali von Kleist.\" Mitä tulee\nrauhanneuvottelujen ehtoihin, jota varten Caulaincourtin ilmoitetaan\nsaapuvan, niin on huomattava, että ne on ilmoitettava Itävallalle, joka\non välittäjänä; Caulaincourtin on siis käännyttävä ei tsaarin, vaan\nMetternichin puoleen.\n\nKolme valtuutettua tapaa toisensa, 30 p:nä toukokuuta, Waldstattin\nluostarissa; sangen sitkeät neuvottelut jatkuvat seuraavina päivinä\nPoischwitzin linnassa, kuuden penikulman päässä länteen Breslausta.\n\nAseleposopimus allekirjoitetaan vasta kesäkuun 4:nä. Jotta\nvihollisuudet keskeytettäisiin, Napoleonin täytyy luopua Breslausta ja\njättää Oderin linja sekä lopuksi suostua siihen, että hänen voitollinen\narmeijansa peräytyy 15 penikulmaa Liegnitziin.\n\nCaulaincourt on useampia kertoja hartaasti pyytänyt audienssia\ntsaarilta, mutta tämä on aina vältellyt; hän on silloin ottanut\nluottamusmiehekseen kenraali Shuvalovin.\n\nJos Venäjän arkistot eivät antaisi meille selviä todisteita, niin ei\nvoisi uskoa niitä selityksiä, jotka täällä annettiin kolmen päivän\nkuluessa.\n\nNapoleonin valtuutettu ilmaisee ensinnä kaikki ranskalaisen armeijan\nheikot puolet: \"Meidän joukkomme ovat väsyksissä ja hajallaan...\nKenraali Bertrandin joukko-osasto, joka marssii Striegauta kohti,\nmuodostaa sivustan... Reggion herttualla ei ole enempää kuin 12.000\nmiestä, ja te voitte antaa sen tehdä, mitä se tahtoo... Marsalkka\nMarmontin armeijakunta, johon kuului 28.000 miestä, on supistunut\npuoleen... Meillä on hyvin vaikea saada ammuksemme. Jos kasakat\ntoimisivat ripeästi meidän takanamme, niin ne katkaisisivat kaikki\nmeidän yhdyslinjamme ja tekisivät meille hirveästi pahaa... Älkää\nunohtako, mitä teille sanon: me saamme jonkin ajan kuluttua huomattavia\nvahvistuksia; jos me saamme jalansijaa Varsovan herttuakunnassa, niin\nsota kestää vuosikausia... Kun me saamme jonkin voiton, niin me\nemme enää tahdo kuunnella järkipuhetta... Miksi te ette anna\nvaatimuksillenne pontta voimakkailla hyökkäyksillä?... Jos Te olette\nvarmat, että Itävalta tulee teidän mukaanne, niin älkää tänään tehkö\nrauhaa meidän kanssamme. Mutta jos te ette ole siitä varmat, niin älkää\nmenettäkö aikaa!...\"\n\nKreivi Shuvalov ei tahdo uskoa korviansa; hän epäilee ansaa,\nsotajuonta. Tai jotakin \"pirullista keksintöä, joka on vaikea\nymmärtää\". Hän saa kuitenkin sen käsityksen, että \"herttua haluaa\nsuurta kolausta Ranskan armeijalle, jotta rauha voitaisiin solmia\nmahdollisimman pian.\"\n\nTällä kertaa markiisi de Caulaincourt, Vicencen herttua,\ndivisioonakenraali, keisarikunnan senaattori, kruunun suurtallimestari,\nRanskan suurlähettiläs ja kunnialegioonan \"Suuren Kotkan ritari\" on\ntehnyt täydellisen petoksen; Talleyrandin oppilas on mestarinsa\narvoinen. [Olisi mielenkiintoista verrata Shuvalovin kirjeitä\nCaulaincourtin selityksiin. Mutta Vicencen herttua on muistelmissaan\n(mémoires), jotka muuten ovat niin yhdenjaksoiset, jättänyt meille\nkertomatta Saksenin sotaretken ja siis myöskin Poischwitzin aselevon,\njohon hän ei sanallakaan viittaa. Siten hän olisi noina kohtalokkaina\nkesäkuun päivinä 1813, jolloin hän yksin kantoi vastuun mitä\ntärkeimmistä keskusteluista, ensi kerran poikennut säännöstä, jota hän\noli kauan noudattanut. Hän oli nimittäin tehnyt merkintöjä joka päivä,\njoka hetki, vieläpä nuotiovalkean ääressä.]\n\nNapoleon arvostelee kesäkuun 4:n sopimusta myöhemmin lyhyesti sanoilla:\n\"tämä aselepo ei tuota minulle kunniaa\".\n\nSotatoimien keskeytyksen tuli kestää 6 viikkoa, elokuun 10:een.\n\nLukiessaan tekstin, jonka kenraali Shuvalov hänelle näytti, Aleksanteri\nhuomautti heti ilosta säihkyen, miten suuresti tämä aselepo poikkesi\nniistä, jotka Napoleon oli tähän asti allekirjoittanut. Saatuaan kuulla\nCaulaincourtin ilmoitukset hän ei niistä hämmästynyt. Vähin, minkä hän\nniistä saattoi päätellä, on, että liittolaisten asia oli saava hyvän\nkäänteen, koska hänellä oli jo niin kallisarvoisia avustajia Napoleonin\nlähimmässä ympäristössä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoischwitzin aselevon seurauksena on kesäkuun 16:n Pragin kongressi.\n\nKoko kongressi on vain keinotekoinen näyttämöasettelu, keinotekoinen\nteatterinäytös, diplomaattinen lavastus, \"halveksittavin kongressien\njoukossa\", sanoo myöhemmin Nesselrode. Siellä ei tehdä muuta kuin\nvaihdetaan onttoja sanoja ja pöytäkirjan otteita. Kummallakaan puolella\nei ole mitään rauhantahtoa, jokainen tietää hyvin, että välit\nehdottomasti rikkoutuvat.\n\nKulissien takana Vicencen herttua näyttelee taas samaa osaa kuin\nPoischwitzissa. Puheet, jotka hän pitää Metternichille, vahvistavat\nhänen Shuvaloville pitämänsä: \"Minulla ei ole muita ohjeita kuin puhua\npuhumisen vuoksi... Onko teillä tarpeeksi joukkoja saattaaksenne meidät\nkerran järkiimme?... Saattakaa meidät takaisin Ranskaan, joko rauhan\ntai sodan tietä, ja 30 miljoonaa ja kaikki keisarin valistuneet ystävät\nsiunaavat teitä!...\" Virallisessa raportissaan hän selostaa tämän kaiken\nsanoilla: olen ollut täydellisesti pidättyväinen, kuten oli määrätty.\n\nViekas Metternich ei tarvinnut näitä rohkaisuja päättääksensä vihdoin\nosallistua liittoon Ranskaa vastaan. Hän oli näet juuri saanut tietää\nRanskan armeijan uudesta suuresta tappiosta Espanjassa, Wellingtonin\nloistavasta voitosta Vittoriassa, Madridin tyhjentämisestä, kuningas\nJosephin paosta, ja että lisäksi tie Pyreneitten yli oli auki\nenglantilaisille. Metternich oli muuten 6 kuukauden kuluessa\nsaavuttanut sellaisen taituruuden \"vinoon suuntaan käyvissä\nliikehtimisissä ja välitysvivahduksissa\", että Itävalta näytti nyt\nkoettaneen kaikki ja saaneen kaikki keinot pysäyttääkseen Napoleonin\nkuilun partaalle.\n\nMetternich ei epäröinyt yhtyä liittoon siksi, että hän, vaikka\ntahtoikin vapauttaa Euroopan Ranskan yliherruudesta, ei olisi mitenkään\nhalunnut antaa Romanovin ja Hohenzollernin isännöidä Puolassa ja\nSaksassa. Mutta muutamia viikkoja tätä ennen hän oli saanut\nodottamattoman aikeen luopua epäröinnistään. Hän oli Teplitzissä\ntavannut Aleksanterin lempisiskon.\n\nKatariina Pavlovna oli tullut leskeksi joulukuussa 1812, mutta jo\nlähtenyt hakemaan uutta puolisoa ja oleskeli silloin Böömissä tekosyynä\nkylpyhoito Franzensbadissa. Hänen veljensä oli heti sopinut hänen\nkanssaan tapaamisesta Teplitzissä, kun keisarillinen päämaja ei ollut\nsiitä kaukana: \"Minulla on niin suuri halu jälleen nähdä Teitä, ettei\nsitä voi sanoin kuvata... Odotan mitä suurimmalla jännityksellä hetkeä,\njolloin saan painaa teidät sydäntäni vastaan...\" Niin pitkän eron\njälkeen, jonka aikana oli tapahtunut paljon tärkeitä asioita, he saivat\nuusia läheiset suhteensa ja hellyytensä.\n\nPragin kongressin aikana, heinäkuun lopulla, kun Itävalta vielä epäröi,\njuolahtaa Aleksanterin mieleen käyttää hyväkseen \"suloisen hupsun\"\nviehätyskykyä valloittaakseen Metternichin puolelleen. Elokuun 1:nä\nAleksanteri kirjoittaa hänelle seuraavan kirjeen, joka ei kaipaa\nselityksiä: \"Olen hyvin liikuttunut kaikesta siitä huolenpidosta, jolla\nTe suhtaudutte yhteiseen asiaamme; enkä voi kyllin kiittää Teitä\nkaikesta siitä, minkä jo olette tehnyt... Valitan, ettette vielä ole\nminulle sanonut mitään Metternichistä ja siitä, mikä tarvitaan\nvoittaaksemme hänet meille; minulla on tarpeelliset varat: älkää siis\nturhaan säästelkö. Valtuutan Teidät käymään eteenpäin tätä taktiikkaa,\nvarminta kaikista, käyttäen, kaikkialla, missä sitä tarvitaan.\"\n\nNapoleonin kiukku ei ollut siis kovin pahasti erehtynyt Metternichiin\nnähden, kun hän kesäkuun 28:na Dresdenissä oli viskannut hänelle vasten\nkasvoja tällaisen törkeän herjauksen: \"Metternich, kuinka paljon\nEnglanti on luvannut teille, jos aloitatte sodan minua vastaan?\"\n\nKatariina ryhtyy heti työhön. Aleksanteri ei olisikaan saattanut valita\ntaitavampaa neuvottelijaa, sillä häneen sopi La Rochefoucauldin sana\nkauniista Chevreusen herttuattaresta, \"hän käytti hyväkseen kaikkia\nsulojaan, kun hän tahtoi onnistua aikeissaan\". 2:na elokuuta Katariina\nsaa \"tarvittavat varat\". Kahdeksan päivää myöhemmin Itävalta julistaa\nsodan Ranskalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElokuun 16:na vihollisuudet alkavat jälleen. Ranskalaisessa armeijassa\non 280.000 miestä; koalitsionilla on niitä vastassa 484.000. Elokuun\n27:nä Napoleon on voittajana Dresdenissä; mutta hänen voittonsa jää\ntuloksettomaksi, kun hänen sijaispäällikkönsä lyödään toinen toisensa\njälkeen Gross-Beerenissä, Katzbachissa, Kulmissa ja Dennewitzissä.\nKadotettuaan liikehtimisvapautensa hänen on alistuttava koalitsionin\nylipäällikön, ruhtinas Schwarzenbergin hänelle määräämiin\npakkosiirtoihin.\n\nNäiden valoisien enteiden rohkaisemina kolme liittolaishallitsijaa\nkohtaavat toisensa Teplitzissä laajentaakseen ja tarkemmin määrätäkseen\nsopimuksensa perusteet; liittoon kuuluu tästä lähtien myös Englanti.\nPäätetään, että koko Eurooppa on asetettava entiselleen \"vuoden 1805\nmittakaavan mukaan\" ja Ranskaa vastaan on luotava \"mahtavat\nsuojamuurit\". Näissä usein myrskyisissä keskusteluissa Aleksanteri saa\nyhä enemmän johtoaseman, älynsä etevämmyydellä, katsantokantansa\nylevyydellä ja täsmällisyydellä sitkeästi vaatien sodan jatkamista,\nkävi kuinka kävi, kunnes Bonaparte on kukistunut. Silloin hän useaan\nkertaan toistaa johtoaatteensa: \"Muistan erään puheen, jonka Napoleon\npiti minulle keskustelujemme aikana Erfurtissa; _Sodassa sisu tekee\nkaikki, sen avulla olen aina voittanut_... Niin onkin, minä näytän\nhänelle, etten ole unohtanut hänen opetuksiaan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nLokakuun 15:nä Leipzigissä, Napoleon huomaa olevansa melkein\nsaarrettuna ja tahtoo turvata itselleen ainakin \"komean peräytymisen\".\nHänellä on vastassaan 349.000 miestä, joista 54.000 ratsuväkeä; ja\nhänellä itsellään on vain 155.000, joista 22.000 ratsumiestä. Tästä\nepäsuhteesta huolimatta Napoleon ei epäile yrittää onneaan eikä epäröi,\nmiten on taisteltava, hän hyökkää. Mutta kun baierilaiset ja\nsaksilaiset luopuvat hänestä, hän menettää taistelun nelipäiväisen\nottelun jälkeen 18:nä lokakuuta. Seuraavasta päivästä alkaen\nperääntyminen muuttuu kurjaksi paoksi. Marraskuun 4:nä Mainzissa\nNapoleon ylittää Reinin armeijansa rippeineen.\n\nLeipzigin taistelun viimeisenä päivänä, ratkaisevalla hetkellä,\nAleksanteri on urhoollisesti mukana rientäen venäläisen rintaman\nuhatuimmalle paikalle ja vie kasakkasaattueensa tuleen.\n\nKun hän illalla palattuaan päämajaansa voi arvioida jättiläistuoksinan\ntavattomat tulokset, hän tuntee suuren sisäisen liikutuksen ja\nikäänkuin vielä lujemman vakaumuksen siitä, että kaitselmus on uskonut\nhänelle aivan erikoisen tehtävän. Lokakuun 21:nä hän kirjoittaa\nruhtinas Galitzynille: \"Kaikkivaltias Jumala on suonut meille\nnelipäiväisen taistelun tuloksena Leipzigin luona loistavan voiton\ntuosta kuuluisasta Napoleonista. Korkein Olento on osoittanut, että\nHänen edessään ei mikään kestä, ei mikään ole suurta täällä alhaalla,\nmuu kuin se, minkä Hän itse tahtoo korottaa. Kaksikymmentäseitsemän\nkenraalia, lähes 300 kanuunaa ja 37.000 vankia, siinä näiden\nmuistettavien päivien tulokset. Ja me olemme enää kahden päivämarssin\npäässä Frankfurt am Mainista! Arvannettehan, mitä liikkuu sydämessäni?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Kahden päivämarssin päässä Frankfurtista!_ Nämä viimeiset sanat\nilmaisevat, mikä ajatus on vallannut koko tsaarin olemuksen.\n\nFrankfurt on pyhän saksalaisen valtakunnan vanha pääkaupunki,\nkeisarillinen kruunauskaupunki, jossa tuhannen vuoden ajan on säilynyt\nroomalaisen keisariuden perimyksen tenho.\n\nAleksanteri tahtoo saapua sinne ensimmäisenä näyttääkseen Euroopalle,\nettä hän on askelen yläpuolella Itävallan keisaria ja Preussin\nkuningasta, että hän on liittoutuman ainoa ja todellinen johtaja.\nKuinka hän onkaan oleva ylpeä saadessaan siellä vastaanottaa\nHabsburgien perillisen, joka 1792 kaupungin ikivanhassa raatihuoneessa\nRömerissä julistettiin \"Saksan keisariksi\" ja jonka 1806 täytyi\nsurkeasti luopua tästä uljaasta kruunusta, Augustuksen, Trajanuksen,\nKonstantinuksen, Theodosiuksen, Kaarle Suuren, Oton, Fredrik\nBarbarossan, Maximilianin ja Kaarle V:n kruunusta... Kuinka huimaavaa\nRomanovin ylpeydelle!\n\nMutta onpa joku arvannut hänen aivoituksensa! Metternichin\nmielestä sentään keisari Fransin tulee kaiken säädyllisyyden ja\nvälttämättömyyden nimessä käydä Frankfurtissa muiden monarkien edellä.\nHän on sentähden kehoittanut ylipäällikkö Schwarzenbergiä järjestämään\nliikehtimisensä niin, että preussilaisten ja venäläisten\nmarssirivistöjen kärjet eivät voi saapua Frankfurtiin, ennenkuin kaksi\ntai kolme päivää itävaltalaisen etujoukon jälkeen.\n\nKun marssimääräykset saapuvat venäläiseen päämajaan, niin Aleksanteri\nei epäröi. Hän jättää jälkeensä jalkaväkensä ja tykistönsä, ryhmittää\nkiireesti kauneimmat ratsurykmenttinsä ja ratsastaen nopeasti hän\nsaapuu marraskuun 5:nä Frankfurt am Mainiin, jonne hän asettuu isäntänä\nloistavasti vastaanottamaan kaksi päivää myöhemmin Habsburgien\nperillisen tylsän ja typerän Frans I:n, joka on heittänyt saksalaisten\nCaesarien tyttären Bonaparten sänkyyn.\n\nAleksanterin valloittaja- ja yliherruuseleet tekevät hänen\nliittolaisensa kärsimättömiksi ja suorastaan levottomiksi, sillä\nBerezinalla ja Leipzigissä voitettu Napoleon ei ole sanonut viimeistä\nsanaansa. Onnetar voi vielä hänelle hymyillä. Ja sitten Itävalta\nkatsoen Napoleonin jo menneeksi mieheksi järjestäisi asiat mukavasti\nasettaen Marie Louisen holhoojahallituksen etunenään. Metternichin\nterävä-älyinen neuvonantaja Ritter von Genz ei tätä salaakaan: \"Kun\najattelee, miten korkealle Itävalta voisi kohota, jos se suoraan\nottaisi valvoakseen Napoleonin pojan etuja, niin jälkimaailma ei voi\nkäsittää, miksi tällaista mahdollisuutta ei nyt oteta edes lukuun...\nTe saatte nähdä Itävallan yhtyvän liittoon Englannin kanssa\ntyöskentelemään kaikella hartaudella Bourbonien valtaanpääsemiseksi.\"\n\nVieläpä Metternich johtaa taitavasti, kiertoteitä, jotka muistuttavat\nsilmänkääntäjätemppua, liittolaiset virallisesti julkaisemaan yleiset\nrauhanehtonsa, joiden ensimmäinen artikla takaisi \"Ranskalle sen\nluonnolliset rajat\". Mutta kukaan ei ajattelekaan syöstä Napoleonia\nvaltaistuimelta; rauhankongressi voisi kokoontua vaikka heti, eikä ole\nepäilystäkään, että siellä sovittaisiin asioista, jos Napoleon etujensa\npuolustamiseksi kääntyisi... Caulaincourtin puoleen.\n\nRanskan yleisen mielipiteen takia, joka tulee hänelle päivä päivältä\nvihamielisemmäksi, Napoleonin on pakko ulkonaisesti hyväksyä\nFrankfurtin perusehdot; mutta siinä epämääräisyydessä, johon ne on\nverhottu, varsinkin kaksimielisissä sanoissa \"luonnolliset rajat\" hän\nheti huomaa Metternichin nerokkaan kepposen. Ja niin hän luottaa\nenemmän kuin koskaan miekkaansa.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\nSotaretki Ranskaan; liittolaisten strateginen suunnitelma; nopea\nmaahan-hyökkäys. Tammikuun 29:nä ja helmikuun 1:nä 1814 Napoleon kärsii\nraskaan tappion Briennessä ja La Rothièressä. -- Helmikuun 5:nä alkaa\nkongressi Châtillon-sur-Seinessä; Caulaincourtin nöyryytys. --\nNapoleonin traagillinen hetki; yöllä hän miettii Ludvig XIV:n uljasta\nkäyttäytymistä 1712; hän antaa avoimen valtakirjan Caulaincourtille;\nmutta hänen neronsa herää äkkiä, yhtä valoisana kuin Arcolen ja Rivolin\naikoina. Viitenä päivänä, helmikuun 10:stä 14:een, hän hyökkää erikseen\nliittolaisia vastaan ja tuottaa heille Champaubertissä, Montmirailissa,\nChâteau-Thierryssä ja Vauxchampsissa pahat tappiot; \"Leijona ei ole\nvielä kuollut!\" -- Liittolaisten hämäännys; kongressin keskeytys. --\nCraonnen, Laonin ja Arcis-sur-Auben ratkaisemattomat taistelut\nheikentävät uudestaan Napoleonin asemaa; Pariisi uhattuna. --\nÄärettömän rohkealla manööverillä Napoleon yrittää yllättää\nliittolaiset vastakkaiselta taholta, sulkeakseen heiltä tien Reinille.\nLiittolaisten pelästys. Äkkinäinen käännös. \"Jumalan ilmoituksen\nvalossa\", tsaari ajaa päätökseen heti tapahtuvan marssin Pariisia\nvastaan; sotaneuvottelu avonaisella kentällä Sommepinsista Vitry'in\njohtavan tien varrella. -- Maaliskuun 29:nä liittolaiset ovat\nPariisin edustalla. Seuraavana päivänä suuri taistelu. Saapuneena\nButte-Chaumontin kukkulalle Aleksanteri tuntee kuvaamattoman\nliikutuksen: \"Jumalallinen kaitselmus on siis sallinut tämän tapahtua\nminun kauttani...\" Maaliskuun 31:nä Pariisi antautuu; liittolaisten\nmarssi Pariisiin. -- Tsaari Talleyrandin luona; vehkeilyjen keskus rue\nSaint-Florentinin hotellissa. -- Aleksanteri esiintyy jalomielisen\nrauhoittajan osassa. Talleyrand saa hänet suostumaan Bourbonien\npalauttamiseen. -- Marmontin petos Essonnessa saa aikaan Napoleonin\nkukistumisen. -- Huhtikuun 29:nä Ludvig XVIII saapuu Compiègneen;\ntsaari ottaa hänet ylpeästi ja epäkohteliaasti vastaan; \"Voisi todella\nsanoa, että hän on minut asettanut valtaistuimelle.\" Aleksanteri\nmielistelee Napoleonin sukulaisia; romanttiset käynnit keisarinna\nJoséphinen ja kuningatar Hortensen luona. Madame de Staëlin\nmielistelyt; diplomaattisia neuvotteluja; tsaarin sovitteleva toiminta;\nv:n 1814 toukokuun 31:n sopimus. -- Aleksanteri lähtee Pariisista\nLontooseen hankkiakseen sieltä lähestyvässä Wienin kongressissa tukea\nItävallan pahoja aikeita vastaan. Hänellä ei ole menestystä, mutta\nkyllä Metternichillä. Heinäkuun 11:nä Aleksanterin loistelias paluu\nPietariin.\n\n\nJoulukuun 21:n 1813 ja tammikuun 1:n 1814 välillä liittoutuneet käyvät\nReinin yli Coblenzistä Baseliin saakka. Heillä on 250.000 miestä, jotka\npian nousevat 420.000:een.\n\nSchwarzenberg komentaa pääarmeijaa, \"Böömin armeijaa\", joka etenee\nSveitsin ja Juran kautta; Blücher komentaa Schlesian armeijaa, joka\ntunkeutuu Elsassiin ja Lothringiin. Kolmas, pohjoisarmeija, Ruotsin\nkruununprinssin Bernadotten johdolla keskittyy Alankomaihin.\n\nSilloin alkaa Ranskan sotaretken suuri epopea, jolloin Napoleon\nonnettomana, Kohtalon hylkäämänä ja tuntien läheisen tuhonsa, esiintyy\nsuurempana kuin milloinkaan sotilasneronsa ja henkensä voimassa. Se on\nse kausi, jota Talleyrand salaisissa neuvotteluissaan Pariisissa kutsuu\nlopun aluksi.\n\nMikä on liittoutuneiden suunnitelma? Heillä ei ole sellaista, tai\noikeammin heillä on, kuten kaikissa liittoutumisissa, jokaisella eri\nsuunnitelmansa.\n\nAluksi kohtaamatta mitään vastarintaa liittoutuneet siirtyvät\nyksinkertaisesti eteenpäin. Mutta tammikuun 26:na sijoitellessaan\njoukkojaan Seinen, Auben ja Marnen rannoille he huomaavat, että heidän\ntäytyy sopia yhtenäisestä suunnitelmasta, sillä Napoleon lähestyy\nrynnätäkseen heitä vastaan.\n\nEsikuntien riidellessä ja vehkeillessä Aleksanteri puoltaa mitä\nkiivaimmalla sisukkuudella nopeata marssia Pariisia vastaan.\nSchwarzenberg varovaisena ja päättämättömänä tahtoisi, että\nliittoutuneet vaarantaisivat joukkojansa niin vähän kuin mahdollista;\nmutta vanha Blücher kannattaa innosta palaen tarmokkaasti tsaarin\nmielipidettä. Fredrik Wilhelm ei uskalla häntä vastustaa. Frans ja\nMetternich ehdottavat, samoin kuin Schwarzenbergkin, ettei\nkiiruhdettaisi hyökkäystä, vaan koetettaisiin hieroa rauhaa Napoleonin\nkanssa Frankfurtin ponsien pohjalla, toisin sanoen \"Ranskan valta on\ntyönnettävä takaisin rajoihin, jotka ovat sopusoinnussa Euroopan\ntasapainon kanssa\".\n\nCaulaincourt on juuri esittäytynyt etuvartiojoukoille, tuoden\nvirallisen kirjelmän ohella yksityisen Itävallan ministerille osoitetun\nkirjeensä. \"Oleskeluni Pragissa\", hän kirjoittaa, \"on tehnyt suhteemme\nniin kallisarvoiseksi, että minun täytyy asettaa se niiden asiain\njoukkoon, joita minä enimmän haluan. Me tahdomme rauhaa; toivon, että\nTeidän Ylhäisyytenne uskoo näiden sanojen vilpittömyyteen, kun minä ne\nteille ilmaisen...\" Eikö tämä vihjaus Pragin neuvotteluihin ole\nmerkityksellinen? Metternich huomannee siitä, ettei ole torjuttava\nrauhanhierojaa, joka viime kesäkuussa hänelle sanoi: \"Onko teillä\ntarpeeksi joukkoja saattaaksenne meidät kerrankin järkiimme?...\nToimittakaa meidät takaisin Ranskaan, rauhan tai sodan tietä, ja 30\nmiljoonaa ranskalaista on siunaava teitä.\"\n\nAleksanteri, joka paremmin kuin kukaan muu tuntee Caulaincourtin\n\"etevän älyn\", alistuu tähän päätökseen. Hän vaatii kuitenkin, että\nsotatoimia jatketaan entiseen suuntaan.\n\nHänen vaatimuksensa osoittautuu heti oikeaksi, sillä tammikuun 29:nä\nNapoleon kärsii Briennessa Auben laaksossa ja helmikuun 1:nä\nRothièressä Auben rannalla kaksi vaikeata tappiota. Liittoutuneiden\nkeskuudessa tulvii ilo yli äyräittensä. Siis Ranskan omallakaan\nalueella Leipzigissä voitettu Napoleon ei ole saanut takaisin\nvoittamattomuuden talismaniansa. Tappio vähentää hänen\nvaativaisuuttansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelmikuun 5:nä alkaa kongressi Châtillon-sur-Seinessä\nliittolaishallitsijoiden, heidän ministeriensä ja esikuntiensa asuessa\nLangresissa. Kreivi Razumovski edustaa Venäjää, kreivi Stadion\nItävaltaa, vapaaherra von Humboldt Preussia ja lordi Cathcart ja lordi\nCastlereagh Englantia. Caulaincourtin rauhaton ja masentunut ilme\nhämmästyttää kaikkia; hän näytti Stadionin sanojen mukaan onnettomien\nolosuhteiden tuhoamalta mieheltä, joka ei halunnut muuta kuin sodan\nloppua, olipa se millainen hyvänsä, ja joka ei pyytänyt muuta kuin\nsuostua kaikkeen, mitä hänelle ehdotettiin, kun hän vain voisi esittää\nherrallensa allekirjoitetun sopimuksen.\n\nHänen ensimmäiset liittoutuneiden valmistuksista ja erittäinkin\nAleksanterin kostonhaluisesta itsepäisyydestä saamansa vaikutelmat ovat\nvieneet häneltä kaikki Frankfurtin harhaluulot: \"Kaikki valtuutetut\",\nhän kirjoittaa keisarille, \"ovat minulle osoittaneet haluavansa\npikaista rauhaa; mutta minun on ollut kuitenkin helppo huomata\nvastaväitteiden keskeltä, että ollaan hyvin vaativia...\" Hän on\nselvillä siitä, että suuria uhrauksia tullaan vaatimaan Napoleonilta:\nvalloittajat eivät tyydy enää siihen, että \"Ranskan täytyisi palata\nluonnollisten rajainsa puitteisiin\"; he tahtovat jo \"palauttaa sen\nvuoden 1792:n rajoihin\".\n\nPelästyneenä kaikesta, mitä kuulee tai arvaa, ja peläten menettävänsä\ntilaisuuden, joka ei enää palaisi, Caulaincourt pyytää heti täydet\nvaltuudet.\n\nHetki on Napoleonille traagillinen, hänen elämänsä ylevimpiä.\nCaulaincourtin sana on hänelle saapunut Troyesiin, yöllä, kun hän\nselailee erästä Montesquieun teosta saadakseen kärsivällisyyttä ja\nrohkaisua; hän miettii seuraavaa viittausta Ludvig XIV:n uljaaseen\nkäyttäytymiseen v. 1712: \"Enpä tiedä mitään niin ylevää kuin erään\npäätöksen, jonka meidän päivinämme elänyt monarkki on tehnyt: tahdon\npikemmin hautautua valtaistuimeni sirujen alle kuin hyväksyä ehdot,\njoita kuninkaan ei tule kuullakaan; hänellä oli liian ylpeä mieli\nastuakseen alemmaksi kuin mihin hänen onnettomuutensa olivat hänet\npainaneet...\" Ehkäpä Napoleon muisteli juuri tätä kauheata yötä, kun\nhän St. Helenan maanpaossa katsoi oikeaksi sanoa itsestään: \"Luulen,\nettä luonto oli määrännyt minut suuria kohtaloniskuja varten; ne\nkohtasivat minussa marmorisen sielun; salama ei ole voinut särkeä minua\nylhäältä päin iskien, sen on täytynyt liukua.\"\n\nYmpäristönsä pyynnöstä hän antaa \"avoimen valtakirjan\" valtuutetulleen;\nmutta hän lisää siihen heti varauksen, joka näyttää tekevän\nmitättömäksi liian laajan luvan.\n\nYhä enemmän hämillään \"avoimesta valtakirjasta\", joka hänelle annetaan\nja heti peruutetaan, Caulaincourt hermostuu ja valittaa: \"Minut\npakotetaan kulkemaan pimeydessä ja ilman opasta...\" Hänen ympärillään\n\"ei ole ainoatakaan liittolaista, ei ainoatakaan ystävää, ei edes\nketään välinpitämätöntä\".\n\nKaikista liittolaisten valtuutetuista leppymättömin ja vihamielisin on\nRazumovski. Ensinnäkin hän inhoaa persoonallisesti Caulaincourtia: \"En\nvoi koskaan kohdata Vicencen herttuata\", hän sanoi, \"näkemättä heti\nhänen takanaan Enghienin herttuan haamua.\" Ja toiseksi hän on\ntäydelleen samaa mieltä herransa kanssa pääasiasta: \"Napoleonin kanssa\nei pidä tehdä rauhaa, sillä hän on nurin menossa...\" Mutta\nCaulaincourtilla on venäläisessä valtuuskunnassa paras uskotuista,\ntsaarin rakkain työtoveri, Talleyrandin hyvä ystävä ja lahjoja, Karl\nNesselrode, jolle hän voi tuttavallisesti vuodattaa tunteensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSotatoimet jatkuvat sillä välin. Liittolaiset etenevät kaikkialla\nMarnen, Seinen, Auben ja Ourcqin varsilla; eräs kasakkain kärkijoukko\non saapunut aina Meluniin saakka. Napoleon näkyy todellakin \"olevan\nnurin menossa\".\n\nHelmikuun 8:na Napoleon kirjoittaa hirveän tuskan yön jälkeen kello 4\naamulla Nogent-sur-Seinestä veljelleen Josephille:\n\n\"Pariisia ei vallata koskaan minun eläessäni... Jos saisitte tiedon\ntappiosta ja kuolemastani, lähettäkää keisarinna ja Rooman kuningas\nRambouilletiin; käskekää Senaatin, Valtioneuvoston ja kaikkien\njoukkojen kokoontua Loiren varrelle... Älkää antako keisarinnan ja\nRooman kuninkaan joutua vihollisen käsiin... Näkisin mieluummin, että\npoikani kuristettaisiin kuoliaaksi kuin että hänet kasvatettaisiin\nWienissä itävaltalaisena prinssinä. En ole koskaan nähnyt näyteltävän\nAndromakhea ilman, että olen itkenyt Astyanaksin kohtaloa ja ilman että\nolen pitänyt sitä hänen onnenansa, että hänen ei ole tarvinnut elää\nisänsä kuoleman jälkeen... On muuten mahdollista, että vihollinen\nlähestyy Pariisia, silloin minä lyön hänet.\"\n\nKuten tämä viimeinen lause näyttää ilmaisevan, Napoleonin kekseliäisyys\nherää yht'äkkiä yhtä terävänä ja valoisana kuin kerran ennen Arcolen,\nRivolin, Marengon, Ulmin, Austerlitzin ja Jenan aikana. Ja koko\nnäyttämö muuttuu nopeasti.\n\nKiirehtiessään pääsemään Pariisiin liittolaiset ovat tehneet sen\nerehdyksen, että ovat hajoittaneet voimansa. Helmikuun 10:nnen ja\n14:nnen välillä Napoleon hyökkää heidän päällensä, kunkin erikseen, ja\ntuottaa heille Champaubertissä, Montmirailissa, Château-Thienyssä ja\nVauxchampsissa pahat tappiot. Ylpeyden ja toivon huumassa hän luulee\njälleen olevansa sodan mestari; hän ei enää epäile voittavansa ja\ntuhoavansa liittolaiset. Bassanon herttua, joka koettaa häntä hillitä,\nsaa tällaisen raakuudessaan suuripiirteisen vastauksen: \"Leijona ei ole\nvielä kuollut, on liian aikaista heittää vettään sen raadolle.\" Vieläpä\nhän Champaubertin iltana sanoo marsalkoilleen: \"Jos meillä huomenna on\nvielä yksi tällainen voitto, niin minä vien liittolaiset Reinille, ja\nReiniltä on Veikselille vain yksi askel.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnnettaren äkkinäinen paluu saa aikaan hämmingin liittolaisten\nkeskuudessa. Itävaltalaiset ja englantilaiset aikovat jo, kukin\nerikseen neuvotella Napoleonin kanssa, jos Aleksanteri itsepäisesti\npysyy hurjassa päätöksessään marssia vielä nopeammin Pariisia vastaan,\nbrittiläiset valtuutetut rukoilevat häntä \"olemaan odottamatta sitä\nhetkeä, jolloin täytyy palata Reinin toiselle puolelle\", ja sallimaan\n\"rauhan tekemisen hyväksyttävillä ehdoilla\". Aleksanteri kieltäytyy:\n\"Rauha Napoleonin kanssa ei ole koskaan muuta kuin aselepo, enkä minä\nole aina halukas kulkemaan puoltatoistatuhatta kilometriä tullakseni\nteidän avuksenne. Minä en tee rauhaa niin kauan kuin Napoleon on\nvaltaistuimella...\" Liittokunta muodostuu yhä enemmän kaksintaisteluksi\nAleksanterin ja Napoleonin välillä.\n\nKeskinäisen kiihkeän riitaisuutensa takia äsken alkanut Châtillonin\nkongressi muodostuu merkityksettömäksi ja naurettavaksi. Onneton\nCaulaincourt, kun ei enää tiedä, ketä pyhimystä palvoa, rukoilee vielä\nherraansa alistumaan välttämättömyyteen; vieläpä hän uskaltaa ennustaa\nhänelle Bourbonien paluuta.\n\nMutta tarkalleen juuri silloin helmikuun 17:nä ja 18:na Schwarzenberg,\nlyötynä Mormantissa, Nangisissa ja Montereaussa, on pakotettu kiireesti\nperäytymään Langresia kohti. Sen takia Napoleon katkerasti soimaten\nsanoo Caulaincourtille: \"Minä pidän Teitä yksityisessä vankeudessa, Te\nette ymmärrä mitään minun asioistani ja annatte petkutusten vaikuttaa\nitseenne... Minä tahdon itse tehdä ultimatumini, pidän Pariisin\nmenetyksen sata kertaa parempana kuin Ranskan häpäisemisen ja tuhon.\nMinä olen niin raivoissani hävyttömästä ehdotuksesta, jonka minulle\nlähetätte, että pidän itseäni häpäistynä enkä suinkaan tahdo asettua\nsiihen tilaan, jota Teille on ehdotettu... Te puhutte aina Bourboneista\n-- minä pitäisin parempana nähdä Bourbonit Ranskassa hyväksyttävillä\nehdoilla kuin suostua häpeällisiin esityksiin, joita Te minulle\nlähetätte.\"\n\nCaulaincourt neuvotteli varmaan niin vaikeissa oloissa, että tuskin\nkukaan rauhanhieroja on ollut vaikeammissa. Mutta voidakseen tehdä\nhänet isänmaalliselta ja siveelliseltä kannalta syyttömäksi ja\npestäkseen hänet puhtaaksi kaikesta epäilystä, tarvitsisi varmaan\nunohtaa ensinnä hänen salaiset vehkeilynsä Pietarissa ja Erfurtissa ja\nhänen petoksensa Poischwitzissä ja Pragissa. Ja pitäisi kai myöskin\nummistaa silmänsä sille, mitä Aleksanteri kerran katsoi voivansa\ntodistaa Ludvig XVIII:lle mainitessaan ne erinomaiset palvelukset,\njotka tämä diplomaatti on tehnyt kuninkuudelle... Mitä merkitsee tämä\nsalaperäinen viittaus? Olisiko Caulaincourt näytellyt jotakin osaa tänä\naikana niissä neuvotteluissa, joita käytiin Artois'n kreivin ja\nliittolaishallitsijoiden kesken parooni de Vitrollesin välityksellä ja\njotka olivat ensimmäinen taipale Bourbonien paluutiellä?...\n\nMaaliskuun 22:seen mennessä Craonnen, Laonin ja Arcis-sur-Auben\nratkaisemattomat, mutta kiivaat taistelut ovat hiukan parantaneet\nliittolaisten sotilaallista asemaa, sallien heidän uudestaan ryhtyä\nhyökkäykseen. Ja Pariisi on jälleen uhattu.\n\nSilloin tulee Napoleonille suurenmoinen ajatus, rohkeimpia, mitä\nhänellä koskaan on ollut: hän pujahtaa vihollisjoukkojen välitse,\nrynnätäkseen heidän selkäänsä, heittäytyy heidän operointilinjoilleen\nja katkaisee heidän yhteytensä Reinille. Tällä manööverillä hän kyllä\npaljastaa Pariisin joukoistaan, mutta liittoutuneet eivät uskalla edetä\nlähemmäs pääkaupunkia, kun huomaavat Napoleonin olevan takanansa.\nLothringissa hän, nojautuen metsiin, on voitollisesti lopettava sodan\nyhdellä iskulla.\n\nNapoleon suorittaa ensimmäiset marssinsa niin taitavasti, että\nliittoutuneet pian eivät tiedä mitään hänestä. Mihin suuntaan hän\nperäytyy? Kasakkaparvet tutkivat turhaan Châlonsin, Sézannen ja\nMontmirailin teitä. Ei kukaan aavista, että hän marssii Maasia ja\nMoselia kohden Saint-Dizierin, Bar-le-ducin ja Toulin kautta.\n\nMutta maaliskuun 24:nä ranskalaiset kuriirit, jotka vihollinen saa\nkiinni, ilmaisevat yht'äkkiä Schwarzenbergille, että Napoleon on Vitryn\nja Saint-Dizierin välillä, aivan kuin hän tahtoisi hyökätä\nitävaltalais-venäläisen armeijan kimppuun sen perääntymis- ja\nmuonituslinjoilla. Muutamia tunteja myöhemmin uusi kaappaus -- tällä\nkertaa tavattoman arvokas -- eikä vähempää kuin Napoleonin kirje\nMarie-Louiselle, kirje jossa hän, selittämättömässä mielentilassa,\nesittää tuolle kokemattomalle ja vähäpätöiselle naiselle ihmeellisen\nsotajuonensa koko salaisuuden, kuinka hän on päättänyt rynnätä\nliittolaisten selkään, viekoitellakseen heidät kauas Pariisista ja\nlyödäkseen heidät Lothringissa linnoitustensa suojassa.\n\nKauhistuneena tästä tiedosta itävaltalainen ylipäällikkö kutsuu heti\nkoolle sotaneuvoston Pougy'in, Arcisin ja Briennen välillä. Aleksanteri\nja Fredrik Wilhelm ovat läsnä. Keisari Frans ei ole voinut saapua,\nsillä hän on liian kaukana Bar-sur-Aubessa. Schwarzenberg, joka huomaa\njo yhteytensä Sveitsiin ja Reinille olevan katkaistun, ehdottaa, että\navataan uudet yhdystiet Belgiaa kohden Châlonsin, Reimsin ja Maubeugen\nkautta; molempien, sekä Böömin että Schlesian armeijan täytyy ensin\nyhtyä Marnella ollakseen valmiit pidättämään yhdistynein voimin\nNapoleonin hyökkäykset. Tämä manööveri, jonka välttämättömyys määrää ja\njoka varaa liittoutuneille vielä muutamia menestyksellisiä\ntilaisuuksia, saavuttaa kaikkien hyväksymisen; toimeenpanokäskyt\nannetaan heti.\n\nMutta illan kuluessa tulee venäläiseen päämajaan, joka sijaitsee\nSommepuisin kylässä kahdenkymmenen kilometrin päässä Vitrystä, suuri\njoukko ilmoituksia. Kasakat ovat juuri saaneet kiinni pikalähetin, joka\noli tulossa Pariisista Napoleonin luo. Hänellä on kokonainen pinkka\nkirjeitä ja salaisia tietoja poliisiministeriltä ja valtakunnan\nkorkeimmilta viranomaisilta. Niissä kuvataan mieltenmasennusta ja\nlevottomuutta, tiedoitetaan lisääntyvästä kurjuudesta, maaseudun\nkuohunnasta, valtiorahaston ja asevarikkojen tyhjentymisestä, yleisestä\nrauhankaipuusta ja sodan jatkamisen aineellisesta ja moraalisesta\nmahdottomuudesta.\n\nAleksanteri miettii koko yön näitä tilannetta paljastavia ilmoituksia.\nMuutamia päiviä aikaisemmin Troyesissa oli Nesselrode tuonut hänen\nluoksensa Talleyrandin ja rojalistien lähetin parooni de Vitrollesin.\nOllen hyvin vähän suosiollinen Bourboneille, koska piti heitä liian\ntyperinä, onnettomuuden katkeroittamina ja kykenemättöminä käsittämään\nuutta Ranskaa, hän oli kylmästi vastaanottanut tämän \"diplomaattisen\nkauppamatkustajan\". Mutta sittemmin hän oli paljon ajatellut de\nVitrollesin kiihkeitä sanoja: \"Muuttakaa järjestelmää. Käykää\nstrategisen sodan sijasta poliittista, marssikaa suoraan Pariisia\nkohti, jossa ei enää tahdota taistella, jossa teitä odotetaan, jonne\nteitä kutsutaan ja jossa teidät otetaan vastaan avoimin ovin ja avoimin\nsylin...\" Nyt ei ole enää epäilystäkään. Kasakkain kaappaamat\npikasanomat tukevat rojalistin väitettä.\n\nAleksanteri kutsuu heti paikalla luokseen esikuntapäällikkönsä\nja lähimmän uskottunsa ruhtinas Pietari Volkonskin sekä\nkenraaliadjutanttinsa Barclay de Tollyn, Diebitschin ja Tollin.\n\nOsoittaen sormellaan erästä paikkaa kartalla Aleksanteri sanoo:\n\n-- Meidän yhteytemme Blücherin kanssa ovat nyt jälleen kunnossa... Mitä\nnyt teemme?... Pitääkö meidän seurata Napoleonia Maasia kohden\nhyökätäksemme häntä vastaan kaikilla kootuilla voimillamme, jotka ovat\npaljon vahvemmat kuin hänen joukkonsa, vai pitääkö meidän marssia\nsuoraan Pariisia vastaan? Mikä on teidän mielipiteenne?\n\nHämmästyneinä kysymyksen vakavuudesta kaikki vaikenevat. Ei kukaan\nuskalla ensimmäisenä lausua mielipidettään. Aleksanteri kääntyy Barclay\nde Tollyn puoleen:\n\n-- Te olette vanhin, sanokaa.\n\nTutkittuaan nopeasti karttaa Barclay lausuu:\n\n-- Meidän täytyy yhdistää kaikki voimamme, ajaa Napoleonia takaa ja\nhyökätä reippaasti hänen kimppuunsa, heti kun olemme hänet\nsaavuttaneet.\n\nIlmaisematta ensinkään omaa ajatustaan keisari antaa merkin\nDiebitschille. Tämä varovana, epävarmana ja arkana esittää välittävän\nsuunnitelman: on muodostettava kaksi armeijaa, joista toinen marssii\nPariisia vastaan ja toinen ajaa takaa Napoleonia.\n\nToll, joka on kärsimättömänä kuunnellut, huomauttaa vilkkaasti:\n\n-- Tämä on huonoin yhdistelmä. Se tekee meidät heikoiksi kaikkialla ja\nmeidät lyödään kaikkialla. Nykyisessä tilanteessa on vain yksi ainoa\nmanööveri mahdollinen: meidän täytyy marssia Pariisia kohti niin\nnopeaan kuin suinkin kaikkine voiminemme, jättäen taaksemme vain kaksi\ntai kolme ratsuväen divisioonaa, jotta Napoleon ei heti huomaisi,\nettemme enää seuraa häntä.\n\nTsaarin ilmeestä näkee, että hän hyväksyy ajatuksen. Heti Diebitsch\nivallisesti virkkaa:\n\n-- Varmaan, jos Teidän Majesteettinne tahtoo palauttaa Bourbonit, me\nemme voi tehdä muuta kuin viipymättä marssia Pariisia vastaan kaikkine\nvoiminemme.\n\nTsaari keskeyttää hänet kuivasti ja jyrkästi sanoen:\n\n-- Tässä ei ole kysymys Bourboneista, vaan Napoleonin kukistamisesta.\n\nMutta Barclay de Tolly lausuu vielä vastaan:\n\n-- Napoleon tulee kyllä pian huomaamaan, että emme enää häntä seuraa;\nhän palaa entiselle tielleen, lyö meidän ratsuväkemme hajalleen ja\nhyökkää takaapäin meidän marssimuodostelmiimme. Ja kuka takaa meille,\nettä Pariisi ei puolustaudu vimmatusti ja että meidän armeijamme ei\nmenehdy katutaisteluissa?... Sitä paitsi Pariisin valloitus ei tee\nmeitä Ranskan herroiksi. Älkäämme unohtako Moskovan esimerkkiä... Ei,\nmeidän täytyy suunnata kaikki joukkomme Napoleonia vastaan...\n\nVäittely kenraalien kesken kiihtyy; kumarrutaan kartalle, mitataan\nvälimatkoja ja arvioidaan joukkojen vahvuuksia. Silloin tsaari sanaa\nsanomatta lähtee huolestuneen ja hämmentyneen näköisenä vaatimattomasta\nhuoneesta, missä sotaneuvottelua pidetään. Kun hän palaa muutaman\nhetken kuluttua, omituinen liekki palaa hänen silmissään. Hän\nilmoittaa:\n\n-- Olen tehnyt päätökseni. Me marssimme heti Pariisia vastaan.\n\nJa hän komentaa tuomaan ratsunsa, lähteäkseen ilmoittamaan päätöksensä\nSchwarzenbergille, joka on varmaan kahden tai kolmen penikulman päässä\nsieltä Sommepuisin ja Vitryn välisellä tiellä.\n\nMitä on sitten tapahtunut Aleksanterin vetäydyttyä viereiseen\nhuoneeseen? Hän on ruhtinas Galitsynille itse kertonut: \"Minulla oli\nsydämeni pohjalla epämääräinen odotuksen tunne, voittamaton halu jättää\nkaikki Jumalan täyteen päätökseen. Sotaneuvosto jäi istumaan; jätin sen\nhetkeksi mennäkseni huoneeseeni. Siellä polveni taipuivat itsestään, ja\nminä vuodatin koko sydämeni Herran eteen...\" Siten tänä vakavana\nhetkenä hänen henkensä hämmennys, hänen omantuntonsa ahdistukset ja\ntahdon epäröinnit purkautuvat mystilliseen antautumukseen.\n\nEsikuntansa seuraamana Aleksanteri ajaa täyttä laukkaa Vitryn tietä\npäästäkseen Schwarzenbergin luo. Hän saapuu sinne keskipäivällä, ja\nFredrik Wilhelm on parhaillaan siellä. Kaikki laskeutuvat hevosen\nselästä ja pitävät neuvottelua avoimella kentällä tien vieressä.\n\nTsaari avaa kartan ja selittää nopeasti suunnitelmansa. Preussin\nkuningas hyväksyy sen heti. Mutta Schwarzenberg ja hänen kenraalinsa\npitävät sitä liian rohkeana: \"Marssia Pariisia vastaan Napoleonin\nollessa selkäpuolella on sulaa hulluutta...\" Pitkän väittelyn jälkeen\nAleksanteri lopulta voittaa. Päätetään, että Böömin ja Schlesian\narmeija marssii suoraan Pariisia vastaan, sill'aikaa kun joukko\nratsuväkeä ärsyttää vihollista Saint Dizieriä kohti, muuttaakseen\nvihollisen suuntaa.\n\nTämän jälkeen Napoleon on mennyt mies; Aleksanteri on antanut hänelle\nlopullisen iskun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaaliskuun 29:nä liittolaiset ovat Pariisin edustalla.\n\nIllalla tsaari asettuu Bondyn linnaan seitsemän kilometrin päähän\nPariisin porteilta. Seuraavana päivänä kello yhtä käydessä, sill'aikana\nkun taistelu riehuu pohjoisrintamalla -- 110.000 miestä 41.000:tta\nvastaan -- Aleksanteri kiidättää laukkaa Butte Chaumontin huipulle,\njosta hänen edessään on häikäisevä näky, koko se mainehikas kaupunki,\njota hallitsevat Klodvigin, Ludvig Pyhän, Henrik IV:n, Ludvig XIV:n ja\nNapoleonin suuret hahmot -- kolmetoista vuosisataa historiaa ja\nmillaista historiaa!... Hänen adjutanttinsa, ranskalainen emigrantti,\nkreivi de Rochechouart, joka oli läsnä, on jättänyt seuraavan\nmuistiinpanon: \"Kauhea kiväärituli ja alituiset hirveän tykistön\nyhteislaukaukset kuuluivat suuntautuvan Montmartrea kohden meidän\noikealla ja Vincennesiä kohti vasemmalla puolellamme. Tänä juhlallisena\nhetkenä keisari, joka oli asettunut korkeimmalle kohdalle, astui\nyht'äkkiä alas hevosensa selästä katsellakseen mahtavaa näytelmää, joka\navautui hänen eteensä. Hän kysyi minulta, tunsinko Pariisin ja voisinko\nosoittaa hänelle tärkeimmät rakennukset. Annoin hänelle hänen\nhaluamansa selitykset; mutta pian herkesin huomatessani, että hänen\nkaunis hahmonsa kävi yht'äkkiä vakavaksi. Hän ei kysellyt enää, sillä\nhän oli kokonaan mietteisiinsä vaipuneena. Mitä hän haaveksi?... Mutta\npian hän heräsi kanuunanjyrinään, joka läheni meitä... Varmaan hän\nsanoi itsekseen kuten Napoleon viisitoista kuukautta aikaisemmin\nnähdessään Moskovan edessään: 'Kas tuossa se on se kuuluisa\nkaupunki!... Kyllä olikin jo aika!...'\" Mutta me tiedämme enemmänkin,\nAleksanterin kirjeestä äidilleen ja hänen tuttavallisista\nkeskusteluistaan Galitsynin kanssa, että sanoin lausumaton liikutus\nkohotti hänen sieluansa, samalla kun hän hämmästyneenä toisteli:\n\"Jumalallinen kaitselmus on siis ylhäisessä viisaudessaan sallinut,\nettä tämä on tapahtunut minun kauttani... minun kauttani!...\"\n\nMaaliskuun 31:nä Pariisi antautuu. Näytellen jo jalomielisen ja\nritarillisen rauhantekijän osaa Venäjän itsevaltias tahtoo säästää\npariisilaiset kaikilta kostotoimenpiteiltä, kaikelta väkivaltaisuudelta\nja vieläpä siltä \"nöyryytykseltä, että he saisivat nähdä kaupunkinsa\navaimet jossakin Euroopan museossa\". Kaupunginvaltuuston jäsenet eivät\ntahdo uskoa korviaan, kun Aleksanteri, kaunis vilpittömyyden katse\nsilmissä, sanoo heille: \"Älkää pelätkö ensinkään yksityisten\nasuntojenne enempää kuin julkisten rakennustenne puolesta... Sotamiehiä\nei majoiteta asukkaiden luo; teidän ei tarvitse muuta kuin hankkia\nheille ravintoa... Teidän santarmistonne ja kansalliskaartinne saavat\npitää huolta järjestyksestä... Minä otan koko pääkaupungin suojaani...\nMinulla ei ole vihollisia Ranskassa, tai oikeammin minulla on vain yksi\nvihamies, mutta hän ei hallitse enää... Minä olen tullut tuomaan teille\nrauhaa!\"\n\nKello 11 tsaari, jonka edellä ratsastavat hänen kaartinsa punaiset\nkasakat ja Preussin kaartin valkeat kyrassieerit, saapuu\nchevalierikaartin univormuun pukeutuneena Pantinin tullista Pariisiin!\nHän nousee kauniisti, kuten aina, solakan ja herkän arabialaisen\nharmaan tamman, \"Eclipsen\", selkään, jonka Napoleon hänelle lahjoitti\nErfurtin kokouksen päätyttyä. Hänen vasemmalla puolellaan on Preussin\nkuningas, jonka ulkoasu muistuttaa jotakin vertauskuvaa tai statistia,\nja hänen oikealla puolellaan on itävaltalainen ylipäällikkö, ruhtinas\nSchwarzenberg, joka edustaa herraansa Itävallan keisaria; sillä Frans I\non jättäytynyt jälkeen Chaumontiin, koska hän ei tahdo erityisesti\nkiirehtiä näyttäytyäkseen voitetun vävynsä ja paossa olevan rakkaan\nMarie-Louisensa pääkaupungissa. Heidän takanaan on tavattoman lukuisa\nesikunta ja noin kolmekymmentätuhatta miestä, venäläisiä, tatareja,\nkirgiisejä, saksalaisia, itävaltalaisia, kroatteja ja unkarilaisia,\njotka vielä eilen taistelivat niin vimmatusti, mutta joiden uljas\nkäynti ja ryhti eivät osoita väsymystä.\n\nSaint-Martinin esikaupungissa on vähän väkeä ikkunoissa ja\nkatukäytävillä; vastaanotto on vaitelias, ihmiset ovat hämmästyneen tai\nvihaisen näköisiä.\n\nSaint-Denisin portista alkaen on yleisöä jo enemmän. Kuuluu huutoja:\n\"Eläköön keisari Aleksanteri!... Eläköön Preussin kuningas!... Eläkööt\nliittolaiset!... Eläkööt meidän vapauttajamme!...\" Siellä täällä\nhuudetaan vain arasti: \"Eläköön Bourbonit!...\"\n\nSamassa määrässä kuin kulkue etenee, kasvaa kansanjoukko ja vastaanotto\nkäy yhä lämpimämmäksi, voitonriemuiseksi. Parvekkeilla, ikkunoissa,\nkaikkialla näkee valkoisia lippuja. Ja katselijat, Pariisin historian\nlähtemättömäksi häpeäksi, kohottavat hurjia suosionhuutoja\nohimarssiville valloittajille.\n\nChamps-Elysées'lle saavuttuaan hallitsijat ottavat vastaan joukkojen\nparaatin. Yleisön innostus on korkeimmillaan. Voidakseen paremmin\nkatsella kaunista Venäjän itsevaltiasta, joka säteilee hilpeyttä ja\nmajesteettia kuin mikäkin puolijumala, muutamat korkeimpaan\nseurapiiriin kuuluvat nuoret naiset, joiden nimet jääkööt\nmainitsematta, pujottautuvat keisarillisen saattueen punaisten\nkasakkain keskelle ja nousevat ylpeästi heidän hevostensa selkään\nkasakkain taakse. Aleksanteri, joka huomaa heidät, sanoo nauraen\nSchwarzenbergille: \"Kun eivät kasakkani vain ryöstäisi näitä uusia\nsabinittaria!\"\n\nSen jälkeen hallitsijat menevät kukin eri taholle. Fredrik Wilhelm\nasettuu ruhtinas Eugenen hotelliin, rue de Lillen varrella. Keisari\nFransille, joka saapuu muutaman päivän kuluttua, on varattu Neuchâtelin\nruhtinaan hotelli boulevard des Capucines'in varrella, ja ruhtinas\nSchwarzenberg tulee esikuntineen asumaan Saint-Cloud'n palatsissa.\n\nJuuri tänä päivänä jos milloinkaan Aleksanteri on ansainnut Napoleonin\nhänelle antaman lisänimen, \"Pohjolan Talma\". Mutta näytelmä ei ole\nvielä päättynyt.\n\nErinomaisessa tahdikkuudessaan Aleksanteri on kieltäytynyt asumasta\nTuileries'ssa, tahtoen siten menetellä toisin kuin Bonaparte, joka\nvieraan pääkaupungin herrana ylpeili siitä, että vielä samana iltana\nmeni maata pääkaupunkinsa menettäneen hallitsijan vuoteeseen.\nAleksanteri sen sijaan on valinnut asunnokseen hiljaisen Elyséen\npalatsin. Mutta viime hetkenä hän osuu vielä parempaan paikkaan.\nTalleyrand, jolla on ollut pitkä ja tuloksellinen salainen neuvottelu\nNesselroden kanssa, on ehdottanut, että Aleksanteri asettuisi rue\nSaint-Florentinin hotelliin, josta hän Tuileries'n puutarhan ja Place\nde la Concorden kautta voisi joka päivä käydä pariisilaisten\nhämmästyneiden katseiden ihailtavana. Keisari suostuukin ehdotukseen.\n\nSamana päivänä Aleksanteri ottaa vastaan koko hovin kunnianosoitukset.\nHovi on kärsimättömänä odottanut tietoa, millainen uusi\nhallitusjärjestelmä on oleva, voidakseen siitä saada etua. Vähimmän\ntungettelevia eivät ole ne, joiden jo pelkästä ujoudesta olisi pitänyt\nolla näyttäytymättä; tulvimalla tulvii ahneita, vehkeilijöitä ja\nluopioita. Chateaubriandin lennokas iva on kuvannut, Tacitusta ja\nSaint-Simonia muistuttavin piirtein, \"kaikki nuo juonittelijat, jotka\npitelivät pienissä likaisissa käsissään historian suurimpiin kuuluvan\nmiehen ja maailman kohtaloa!...\" Näiden kataluuksien puitteeksi olisi\nparemmin sopinut Beneventon ruhtinaan talo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän jälkeen Aleksanterin asema liittokunnan ratkaisutuomarina\nvahvistuu lopullisesti. Hänen täytyy viipymättä ottaa kanta kolmessa\nkysymyksessä, joista koko Euroopan lähin tulevaisuus riippuu: ne ovat\nNapoleonin vallasta luopuminen, Bourbonien takaisin pääsy ja rauhan\nehdot. Ulkonaisesti kohteliaana ja vaatimattomana hän osoittaa tässä\ntehtävässään itsenäisyyttä, katsantokannan ylevyyttä ja johtajataitoa,\njoka tekee kaikkiin erinomaisen vaikutuksen. Se on hänen elämänsä\nkaunein hetki; se tuo mieleen Goethen sanat: Der Mann steigt mit seinem\nZiel, \"mies kohoaa päämääränsä mukana\".\n\nNapoleoniin nähden hänen ajatuksensa sisältyvät siihen suuttumuksen\nhuudahdukseen, joka häneltä pääsi Moskovan valloituksen ja hävityksen\njälkeen: \"Hän tai minä, minä tai hän!... Mutta yhdessä me emme voi\nhallita!\"\n\nPalavan Moskovan muisto ei ole tämän leppymättömän vihan ainoa aihe.\nHänen humaanisuutensa, joka on vilpitön, ei voi tänään antaa suurelle\nvoitetulle anteeksi niitä kolmea miljoonaa ihmishenkeä, jotka hän on\nuhrannut himon, valheen ja ylpeyden huumassa. \"Napoleonin\nkukistuminen\", sanoo hän, \"ei ole ainoastaan politiikan pakottava\nvälttämättömyys; sitä vaatii myöskin kristillinen omatunto, maailmalle\nosoitettavana oikeuden ja siveyden esimerkkinä...\" Ehkäpä hänen\nolemuksensa taustaltakin voisi keksiä myöskin persoonallisemman\nmotiivin, joka on vähemmän mieltä ylentävä, nimittäin hämärän\nhäpeäntunteen, mykän suuttumuksen, että oli vielä äskettäin antanut\npettää itsensä Tilsitin hyväilyillä ja harhanäyillä.\n\nHeti siirryttyään rue Saint-Florentinin hotelliin Aleksanteri\nneuvottelussa, jossa ovat mukana Preussin kuningas, ruhtinas\nSchwarzenberg, Talleyrand, Dalbergin herttua, kenraali Pozzo di Borgo,\nabbé de Pradt ja Nesselrode, asettaa ratkaistavaksi kysymyksen: \"Onko\ntehtävä rauha Napoleonin kanssa ottamalla varteen kaikki varokeinot\nhäntä vastaan vai julistettava Marie-Louisen johdolla holhoojahallitus\nvai palautettava Bourbonien monarkia?\" Hän ei missään tapauksessa\ntahtoisi tehdä väkivaltaa Ranskalle, joka huolimatta Bordeaux'n\nvallankumouksesta, huolimatta valkoisista nauhoista, joita näkyy\nPariisissa, ja huolimatta kauniiden pariisittarien mielenosoituksista\nPlace de la Condordella, tuntuu vastustavan entisten valtiaittensa\npaluuta.\n\nTalleyrand, joka nyt on asettunut Bourbonien kannalle, käyttää koko\nkylmän ja selvän kaunopuheisuutensa varaston todistaakseen, että ei\nmikään muu ratkaisu kuin Bourbonien paluu voi tulla kysymykseen, koska\nheillä on se etu ennen muita, että heissä olennoituu _periaate_:\n\n-- Periaatteen kannattajina me olemme voimakkaat; vastarinta häipyy\nnopeasti. Siis ei ole olemassa muuta kuin yksi periaate: Ludvig XVIII;\nhän on laillinen kuningas.\n\nTämä onnellinen kaavalause saa tsaarin suostumuksen, joka ilmaisee\nmielipiteensä selvin sanoin:\n\n-- Mikään sovittelu Napoleonin kanssa ei voi tulla kysymykseen; rauha\nkiedottuna vaikkapa mihin turvallisuustakeihin tahansa ei olisi muuta\nkuin välirauha... Holhoojahallitus on niinikään mahdoton; isä on\nvoittamaton este pojan hallitukselle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä on siis tehtävä Napoleonille?... Maahanlyötynä Fontainebleaussa\nleijona on voitettu; mutta hän ei ole kuollut, hän ei ole edes aseista\nriisuttu.\n\nHänen käytettävänään on vielä 60.000 miestä; liittolaiset voisivat\nvarmaan asettaa häntä vastaan 240.000. Mutta mitä he panisivatkaan\nvaaralle alttiiksi, jos pakottaisivat hänet epätoivoiseen taisteluun,\njoka voisi nostattaa koko Ranskan hänen taakseen?... Täytyy siis\ntaivuttaa hänet luopumaan kruunustaan. Sitä ennen kuitenkin täytyy\nSenaatin suostua julistamaan hänet valtaistuimensa menettäneeksi ja\nnimittämään väliaikaisen hallituksen. Talleyrand, joka on mestari\nluopumislupausten ja niiden kieltämisen pelissä, on pian saanut aikaan\ntämän kaksoistuloksen.\n\nNäyttämö siirtyy Pariisista Fontainebleauhon, neuvottelut alkavat\nhuhtikuun 30:nä; Caulaincourt on niiden päävälittäjä.\n\nMarsalkkojensa hylkäämänä ja melkeinpä huonosti kohtelemana, he kun nyt\nluulevat voivansa lukea hänelle lakia, Napoleon kieltäytyy luopumasta\nvaltaistuimestaan; mutta jos hän luopuu, niin hän tekee sen vain\npoikansa hyväksi. Senaatin päätös, joka on julistanut hänet\nvaltaistuimensa menettäneeksi, ei hänen silmissään ole minkään\narvoinen. \"Mitä tulee liittoutuneihin, minä muserran heidät Pariisin\nedustalla...!\" Se on hänen viimeinen sanansa.\n\nCaulaincourt, Macdonald ja Ney tuovat heti Pariisiin kieltävän\nvastauksen; he saapuvat keskiyöllä Rue Saint-Florentinin hotelliin.\n\nVäliaikaisen hallituksen jäsenillä on parhaillaan istunto.\n\nHämminki ja kauhistus leviää heti heidän keskuuteensa heidän\najatellessaan, että keisarillinen hallitusmuoto säilyisi:\n\"Holhoojahallitus olisi vain naamioitu keisarivalta, korkeintaan\nlyhytaikainen välihallitus... _Tiikeri olisi sen takana_.\" He rukoilevat\nsiis tsaaria vielä tänä yönä tunnustamaan Bourbonit. Eikö hän ole\njuhlallisesti ilmoittanut maaliskuun 31:nä, että hän ei ryhtyisi enää\nkeskusteluun Bonaparten eikä minkään hänen perheensä jäsenen kanssa?...\nJuuri tähän selitykseen luottaen väliaikaisen hallituksen jäsenet ovat\nsuostuneet yhteistyöhön. Heitä uhkaisi hirveä kosto, jos Napoleonille\njäisi muodossa tai toisessa vähinkään vaikutusvalta!...\n\nAleksanteri on neuvoton ja melkeinpä järkyttynyt; hän pyytää, että\nhänet jätettäisiin yksin neuvottelemaan Napoleonin valtuutettujen\nkanssa.\n\nCaulaincourt, Macdonald ja Ney ajavat innolla keisarillisen dynastian\nasiaa; he vetoavat aina keisarilleen alttiin armeijan tunteisiin,\narmeijan, joka on valmis epätoivon puuskassa koettamaan sodan viimeistä\nonnea; he huomauttavat lopuksi, että holhoojahallitus vastaisi mitä\nlaajimmassa määrässä Ranskan kansan syvimpiä toiveita.\n\nPerustelu, joka vaikuttaa enimmin Aleksanteriin, on se, että Napoleonin\nkäytettävänä on vielä joukkoja, joiden alttius on valmis mihin\nuhrauksiin hyvänsä: kuusikymmentätuhatta sotamiestä keskitettyinä\nEssonnen taa!... Uskaltavatko liittoutuneet jättää kohtalonsa Pariisin\nlähellä tapahtuvan suuren taistelun varaan?... Kannattaako\nvastenmielisten Bourbonien takia ryhtyä tähän uhkapeliin?... Oli miten\nhyvänsä: Aleksanterin täytyy voittaa ja syöstä valtaistuimelta\nBonaparte. Se vasta riittäisi kostamaan Austerlitzin ja Friedlandin\ntappiot, Tilsitin ja Erfurtin häpeän ja Moskovan häväistyksen...! Mutta\nsuostuuko Schwarzenberg ryhtymään tähän suureen taisteluun Essonnen\nvarrella Pariisi selän takana? Eikö hän tahdo jättää pääkaupungin\nturvatakseen yhdyslinjansa Belgiaan Oisen laakson kautta?...\n\nKun Aleksanteri ajattelee näitä mahdollisuuksia, niin ahdistus pusertaa\nhäntä, ja neuvottomuus kuvastuu hänen silmissään, Macdonald huomaa sen\nja esittää vaatimuksensa entistä tiukemmin.\n\nNuo kolme valtuutettua luulevat jo voittaneensa asiansa. Silloin, 5:nä\nhuhtikuuta kello 2 aamulla ilmoitetaan tsaarille Schwarzenbergin\nadjutantti, joka tuo sanan, että kuudes ranskalainen armeijakunta,\nMarmontin armeijakunta, joka on koolla Essonnen varrella, on juuri\nsiirtynyt itävaltalaisten puolelle.\n\nArmeija itse on siis Napoleonia vastaan!... Ei ole siis muuta tehtävää\nkuin myöntyä ja luovuttaa paikka Bourboneille.\n\nIkäänkuin vapautuneena suuresta painosta Aleksanteri huudahtaa:\n\n-- Katsokaahan, kuka ratkaisee kiistan!... Tämä on selvästi\nKaitselmuksen käsky; minun täytyy siihen alistua.\n\nTsaarilla on nyt tilaisuus jalomielisyyteen. Hänen luonnollinen\nhyvyytensä ja ehkäpä vielä enemmän hänen taipumuksensa kauniisiin\neleihin panevat hänen suuhunsa ylevät sanat.\n\n-- Olen ollut keisari Napoleonin ystävä ja uskollinen liittolainen. Hän\non pakottanut minut sotaan... Nyt kun hänet on voitettu, minä annan\nhänelle anteeksi kaiken pahan, minkä hän on tehnyt maalleni; minä\nunohdan hänen vääryytensä ja tulen uudelleen hänen ystäväksensä...\nTahdon, että hän saa pitää keisarin arvonimensä. Me annamme hänelle\nElban saaren suvereenisesti hallittavaksi ja kaksi miljoonaa frangia\nvuotuista avustusta. Hänen perheensä saa runsaan eläkkeen. Jos hän ei\nhyväksy Elban saarta ja jos hän ei saa tyyssijaa missään, tulkoon minun\nvaltioihini. Olen kohteleva häntä siellä jalomielisesti; teen kaiken,\nmikä minusta riippuu lieventääkseni niin suuren ja niin onnettoman\nmiehen kohtaloa... Hän voi luottaa Aleksanterin sanaan.\n\nEikä tämä ole ollenkaan tyhjä sana. Tsaari saa kestää ankaran taistelun\nväliaikaista hallitusta ja liittoutuneita ministerejä vastaan, jotta\nNapoleon saisi Elban saaren suvereenisuuden ja luvatun apurahan.\nTalleyrand, Hardenberg ja Castlereagh olisivat halunneet hänet\nlähetettäväksi Azorien saarille keskellä valtamerta, 450 penikulman\npäähän Portugalin rannikolta; heidän kostonhaluinen mielensä suuntautui\njo St. Helenalle asti.\n\nNoina raskaina päivinä, jotka ovat niin täynnä vehkeilyä, vihaa ja\nnarrimaisuutta, Aleksanteri säilyttää tahdikkuutensa ja malttinsa,\nselvänäköisyytensä ja lujuutensa. Häntä auttaa siinä paljon hänen\nmielikuvituksensa ja ajatuksensa eriskummallisen korkea lento. Nythän\non pääsiäisviikko, ja hän on alituisesti seurannut sen monilukuisia\nliturgioja lähetystönsä kappelissa. Hänellä on aina Vapahtajan kuva\nsilmiensä edessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt on Ranskan tie avattu Bourboneille.\n\nHuhtikuun 6:na Senaatti aina ihailtavana kyynillisyydessään ja\nalistuvaisuudessaan julistaa: \"Ranskan kansa kutsuu vapaasta tahdosta\nvaltaistuimelle Ranskan viimeisen kuninkaan veljen Ludvig Stanislavs\nXavierin.\"\n\nKuusi päivää myöhemmin tapahtuu Artois'n kreivin, \"Monsieur'n\"\njuhlallinen tulo Pariisiin suurenmoisen venäläisistä, itävaltalaisista\nja preussilaisista muodostetun saattojoukon seurassa. Senaatti antaa\nhänelle kuningaskunnan valtionhoitajan tehtävät.\n\nLudvig XVIII, jota reumaattinen kohtaus pidättää Englannissa, saapuu\nvasta huhtikuun 29:nä Compiègneen, jossa kahta päivää myöhemmin tsaari\nkäy häntä tapaamassa.\n\nHeti ensi hetkestä asti molempien monarkkien harjakset ovat pystyssä\ntoisiaan vastaan. Aleksanteri on lähettänyt edellään valtuutettunsa\nviemään lämpimät onnittelunsa, joihin hän on liittänyt viisaan neuvon,\nettä Ludvig hallitsisi Ranskaa vapaamielisesti, antaen arvon\nkahdenkymmenenviiden kunniakkaan vuoden muistolle. Pyhän Ludvigin\nperillinen, joka on hyvin varma itsestään ja oikeuksistaan, pitää\nkoskemattomana ja pyhänä uskonkappaleena hänen kruununsa etevämmyyttä\nkaikkiin maailman kruunuihin verraten ja katsoo sentähden tätä\ntuttavuuden johdantoa sopimattomaksi.\n\nJa itsevaltias saakin sen heti huomata.\n\nEnsinnäkin, lähtemättä nojatuolistaan kuningas tarjoaa hänelle\nyksinkertaisen tuolin. Sitten seuraa muutamia kylmiä hymyilyjä,\nmuutamia tyhjiä kohteliaisuuksia ja politiikan alalla vielä tyhjempiä\nvastauksia.\n\nTämän loukkaavan alun jälkeen Ludvig XVIII pyytää vieraansa ottamaan\nhaltuunsa hänelle määrätyn huoneiston. Vanhentuneen etiketin mitä\njoutavimpien muotojen mukaan Aleksanteri viedään pitkän huonerivin\nläpi, jossa on komeita Artois'n kreiville, Angoulemen herttualle ja\nherttuattarelle sekä Berryn herttualle kuuluvia loistosalonkeja; hänen\nhuoneistonsa, jonne päästään pimeitä käytäviä pitkin, on sangen\nvaatimaton, ja siinä on tavallisesti asunut palatsin komentaja.\n\nTällainen vastaanotto kylmentää tsaarin. Hänen tarkoituksensa on ollut\nviipyä Comptegnessä huomiseen asti, mutta hän päättääkin lähteä samana\niltana päivällisen jälkeen. Hänen adjutanttinsa, kenraali Pozzo di\nBorgo -- Bonaparten entinen kilpailija Korsikassa -- pyytää nöyrästi,\nettä Aleksanteri ei olisi tietävinään. Kuninkaan puolustukseksi on\nsanottava, että tämän ennenaikaisesti vanhentuneen miehen lihavuus ja\nvoimattomuus ovat tehneet hänet mahdottomaksi suorittamaan isännän\ntehtäviä. Aleksanteri vastaa ivallisesti:\n\n-- Hänen pitäisi antaa Angoulemen herttuattaren olla edustajanaan,\nhänellä kun on kaikki taloudenhoitajattaren edellytykset!\n\nPäivällisillä ei Venäjän keisaria kohdella sen huomaavammin. Ludvig\nXVIII menee ensimmäisenä ruokasaliin. Sitten huomatessaan hovimestarin,\njoka määrää tarjoilun järjestyksen, epäröivän, hän huutaa hänelle\nkimakalla äänellä \"minulle ensinnä!\" Kuninkaitten Agamemnon kuohahtaa\nmielessään, hänestä tuntuu kuin häneltä häpeämättömästi tahdottaisiin\nviedä valtikka ja diadeemi.\n\nNoustuaan pöydästä suuttuneena ja loukkaantuneena hän heti lähtee\nPariisiin. Matkakumppaleiltaan hän ei enää salaa suuttumustaan.\n\n-- Ludvig XIV ei suurimman mahtinsa päivinä olisi minua vastaanottanut\ntoisin Versaillesissa... Luulisi melkein, että hän on juuri nostanut\nminut uudelleen valtaistuimelleni... Heti hänen luokseen tultuani teki\nvastaanotto minuun sellaisen vaikutuksen kuin olisi pääni päälle\nheitetty sangollinen jäätä.\n\nEpäilemättä Aleksanteri muistaa myöskin uuden kuninkaan häpeämättömän\nselityksen Englannin hallitsijaprinssille, hänen jättäessään\nSuur-Britannian maakamaran: \"Jumalan jälkeen minun on kiittäminen Teidän\nKuninkaallista Korkeuttanne siitä, että minun sukuni on jälleen\nsaatettu esi-isien valtaistuimelle.\"\n\nCompiègnessä saatu haava koski Aleksanterin sielun herkimpään kohtaan.\nTämä ehkä selittää, miksi Chateaubriand, joka silloin asui Rue de\nRivolilla, aivan lähellä rue Saint-Florentinia, saattoi kirjoittaa\nseuraavan kummallisen huomion hänestä: \"Aleksanterissa oli jotakin\ntyyntä ja surullista; hän liikkui Pariisissa ratsun selässä tai\njalkaisin vailla seuraa ja eleitä. Hän oli ikäänkuin hämmästynyt\nvoitonriemustaan. Hänen miltei heltyneet katseensa suuntautuivat\nharhailevina kansaan, jonka ylemmyyden hän oli näkevinään. Olisi tehnyt\nmieli sanoa, että hän piti itseään barbaarina meidän keskuudessamme,\naivan kuin roomalainen tunsi itsensä ujoksi Ateenassa... Hän ei varmaan\nkoskaan unohtanut kuninkaalliselta invalidilta saamaansa nöyryyttävää\nvastaanottoa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSelvään osoittaakseen, että hänellä ei ole mitään tekemistä\nvastenmielisten Bourbonien kanssa, Aleksanteri antautuu ystävällisiin\nsuhteisiin napoleonilaisten kanssa.\n\nMarie-Louise asuu vastaiseksi Rambouillet'issa. Aleksanteri käy siellä\nkunniatervehdyksellä ja valittamassa surua. Ei kenenkään mieleen johdu\nsanoa pahaa sanaa tästä hiukan arkisesta kohteliaisuuden eleestä\nHabsburgin tytärtä kohtaan.\n\nSe on vain alkusoittoa.\n\nPian hän ilmoittautuu Malmaisonissa keisaritar Joséphinelle ja sitten\nHotel Ceruttissa kuningatar Hortenselle. Hän tulee nopeasti heidän\nalituiseksi, melkein jokapäiväiseksi vieraakseen. Beuharnais'n daamit,\nkuten on tapana sanoa Tuileries'ssä, saavat hänet pontevasti puoltamaan\nheidän etujaan, joita tuho uhkaa joka taholta.\n\nTsaari ei kauan tyydy pelkkään viralliseen seurusteluun. Hänen\nluonnonlaatunsa monisäikeinen romanttisuus saa hänet tuntemaan\nyhtäaikaa viehätystä äitiin ja tyttäreen. Molemmat vastaavat siihen.\nJoséphine, joka nyt on viidenkymmenen ja yhden vuoden vanha, ei ole\nensinkään kadottanut vielä suloansa. Hän näyttelee siis puolustavan ja\nlupailevan, alakuloisen ja hymyilevän kiemailunsa osaa ihmeteltävästi.\nHortense, joka on vähintään kahdenkymmenen vuoden vanha, joka ei\nkoskaan ole ollut kauniimpi kuin nyt ja joka aina on rakkaudenjanoinen,\nei häikäile päästää seikkailua niin kauas kuin mahdollista. Näissä\nuskalletuissa huvitteluissa Aleksanteri hämmästyttää uusia\nystävättäriään monta kertaa odottamattomilla mystillisyyden\nlennoillaan.\n\nMutta täällä alhaalla ei mikään ole pysyvää. Toukokuun 29:nä Joséphine\nkuoli melkein yht'äkkiä. Vaikka olikin sairas, hän ei tahtonut\nperuuttaa tanssiaisia, jotka hän pani toimeen tsaarin kunniaksi. Hän ei\nmyöskään voinut kieltää itseltään iloa näyttäytyä hänelle ihanassa,\nliian kevyessä, liian avokaulaisessa puvussa. Kävellessään yöllä\nvastustamattoman viehättäjän käsivarressa Malmaisonin tuoksuvassa\npuistossa hän kylmettyi. Hänen kuolinkamppailunsa oli lyhyt.\nAleksanteri pysyttäytyi viereisessä huoneessa. Hurmattuaan niin monta\nmiestä Joséphine ei voinut erota elämästä sopusointuisemmin.\n\nHänen hautauspäivänänsä oli Rueilin kirkon edessä kaunis venäläinen\nkaartin rykmentti osoittamassa poismenneelle keisarinnalle viimeistä\nkunniaa.\n\nJa lieventääkseen Hortensen surua tsaari antoi tuoda hänelle sen,\nmitä hän yli kaiken kunnianhimoisesti odotti, kuninkaallisen\nvahvistuskirjan, joka antoi hänelle Saint-Leu'n herttuattaren arvon ja\nneljänsadantuhannen frangin vuotuisen eläkkeen, mitkä Aleksanterin oli\ntäytynyt väkisin kiskoa pahansuovalta ja itsepäiseltä Ludvig XVIII:lta.\n\nRomanttisten askartelujen väliaikoina Aleksanteri sai\npariisilaissalongeilta runsaasti sitä suitsutuksen ja kunnian tuoksua,\njota ilman hän ei tästä lähtien voinut elää.\n\nVietettyään 10 vuotta maanpaossa madame de Staël oli juuri palannut\nPariisiin. Hänen toitottava innostuksensa tulvi heti yli äyräittensä\nEuroopan pelastajaa kohti. Hän kirjoitti Aleksanterille huhtikuun\n25:nä: \"Sire, Englannin perustuslakia on kaikkina aikoina katsottu\ntäydellisyyden korkeimmaksi asteeksi, jolle ihmiskunta voi kehittyä.\nTeidän Majesteettinne on esittänyt sen perusaatteet Ranskalle ja\nhetkenä, jolloin vieras maahantulo peloitti kaikkia, Teidän aseenne\novat antaneet meille laillisen kuninkaan ja vapaan hallituksen. Siinä\ntapaus vailla vertaistaan historiassa... Minä olen nähnyt Teidät yhtä\nsuurena vastoinkäymisessä kuin nyt olette suuri inhimillisen\nmyötäkäymisen huipuilla...\"\n\nHeti kun hän oli saanut talonsa kuntoon, hän otti siellä vastaan\nAleksanterin ynnä kaikki seuramaailman poliittiset ja kirjallisuuden\nkuuluisuudet, jotka hän saattoi saada kokoon. Eräänä iltana Aleksanteri\ntapasi siellä molemmat Humboldtit, Mathieu de Montmorencyn, Lavalin\nherttuan, Gentzin, Talleyrandin, Kuurinmaan herttuattaren, Euynesin\nherttuattaren, Camille Jordanin, mme Recamier'n, Sismondin,\nLallys-Tollendalin, Caulaincourtin ja La Fayetten. Kaikkien vaietessa\npäästi Aleksanteri vihansa Bourboneja vastaan valloilleen: \"Kukaan\nheistä ei ole kyennyt minua ymmärtämään, sillä he ovat vanhentuneiden\nennakkoluulojen vallassa... Onnettomuus ja maanpako eivät ole heille\nopettaneet mitään... Ainoastaan Orleansin herttua ajattelee vapaammin\nja ymmärtää Ranskan, koska hän on älykäs ja hänellä on avoimet silmät\nja mieli... Muista ei ole paljon toivoa...\"\n\nEräs läsnäolleista kirjoitti muistiin: \"Tätä kesti kolme tuntia ja\nkaikki olivat täynnä mielenkiintoa.\"\n\nMistä Aleksanteri löytää aikaa käsitelläkseen valtiollisia asioita,\njoista tärkeimmät ovat rauhanneuvottelut, kun tällainen levoton elämä\najaa hänet alituisesti näyttämölle?\n\nHänellä on kuitenkin siihen aikaa, ja niissä kiivaissa keskusteluissa,\njotka päättyvät toukokuun 30:nä, on hänen henkilökohtaisen\nvaikutuksensa kieltämätön leima. Tämä vaikutus on hillitsevää ja\nrakentavaa laatua. Aleksanteri huolehtii tulevaisuudesta, ja sen takia\nhänen mielestään voimakas Ranska on välttämätön Euroopan tasapainolle.\nHän ei siis salli, kuten Castlereagh, Metternich, Stein ja Hardenberg\nsekä koko sotilasryhmä tahtoisivat, että liittoutuneet ajaisivat\nvoittonsa äärimmäisen pitkälle.\n\nToukokuun 30:n sopimus tuottaa kyllä Ranskalle tuskallisia menetyksiä,\nkoska se riistää siltä kaikki sen 1792 jälkeen tekemät valloitukset ja\najaa sen takaisin vanhan monarkian rajoihin, viemättä kuitenkaan\nPhilippevilleä, Marienburgia, Landauta ja Sarrelouis'ta, Annecya ja\nChambérya; mutta se ei vaadi sotaveroa eikä korvausta. Ranska ei siis\nkaikenkaikkiaan, kuten Aleksanteri ja Talleyrand tahtoivatkin, saanut\nmaksaa liian paljoa sotaisista seikkailuistaan ja suhdattomista\nvalloituksistaan kahdenkymmenen kahden vuoden aikana.\n\nKesäkuun 2:na liittoutuneet hallitsijat lähtevät Pariisista; 5:nä\nkaupunki on tyhjennetty: Ludvig XVIII on vihdoin yksinään\nkuningaskuntansa herrana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPariisista tsaari lähtee Lontooseen, jossa Katariina Pavlovna par'aikaa\nhurjasti huvittelee. Tämän \"rakkaan hullun\" näkeminen pitkän ajan\njälkeen ei yksin aiheuta tätä matkaa. Aleksanterilla on raskaita\npoliittisia huolia.\n\nLiittoutuneet eivät ole voineet sopia laajojen, tämän jälkeen Ranskan\nyliherruudesta vapautuneiden, alueiden kohtalosta. Mitä he tekevät\nPuolalle, Saksenille, Hannoverille, Reininmaalle ja koko Italialle?\nTodettuaan erimielisyytensä ja jokainen arvaten toisten vihamielisyyden\nhe, keksimättä parempaa keinoa, siirtävät näiden kysymysten ratkaisun\nkongressiin, joka ensi syksynä kokoontuisi Wieniin.\n\nMutta jos Venäjän keisari kaikkien mielestä on liittokunnan päällikkö,\nniin ruhtinas Metternich on tullut sen ministeriksi. Näiden kahden\nmiehen kilpailu on peräisin jo varhemmalta ajalta. Se syntyi\nKaliszin kokouksen aikana ja jatkui Teplitzissä, Frankfurtissa ja\nChaumontissa. Pariisissa se myrtymistään myrtyi ja oli pian kääntyvä\nkaksintaisteluksi. Tsaari näyttää tahtovan varata itselleen\nvalmisteilla olevien neuvotteluiden korkeimman johdon. Metternich\ntyöskentelee salaisesti, jotta ranskalaisen hegemonian kukistuminen ei\njohtaisi venäläiseen hegemoniaan.\n\nAleksanteri matkustaa Lontooseen pääasiallisesti hankkiakseen sieltä\nselkänojaa Itävallan pahoja aikeita vastaan.\n\nMutta hillittömällä kielellään, yltiöpäisellä käytöksellään ja suurilla\nkäskevillä eleillään Katariina Pavlovna vieroittaa muutamassa päivässä\nAleksanterista hallitsijaprinssin ja prinssin rakastajattaren,\nkaikkivaltiaan lady Hertfordin sekä kaikki kruunun ministerit.\nMetternichin, joka myöskin oleskelee Lontoossa, on siten helppo käyttää\nhyväkseen Englannin tunnettua epäluuloa Venäjää kohtaan: Aleksanterin\nsalainen ajatus, sanoo hän, on perustaa uudelleen Puolan kuningaskunta\nRomanovien valtikan alaisena, mikä jälleen hävittäisi Euroopan\ntasapainoa. Ainoastaan Itävallan ja Englannin läheinen yhteistoiminta\nvoi hillitä Venäjän kunnianhimoiset pyrkimykset. Frans I:n\nministeri voikin pian kirjoittaa herralleen: \"Hänen kuninkaallinen\nkorkeutensa hallitsijaprinssi on ottanut minut vastaan mitä\nsuurimmalla hyväntahtoisuudella. Se on ilmennyt meille edullisessa\npolitiikassa... Venäjän keisari menettää joka päivä paljon suosiotaan\nhallitsijaprinssin, ministerien ja yleisön silmissä... Samalla kasvaa\nsuuresti huomaavaisuus Itävaltaa kohtaan. Hallitsijaprinssi vaatii,\nettä minä seuraan häntä Portsmouthiin ja palaan sitten tänne sekä\nviivyn täällä ainakin kaksi päivää voidakseni sopia hänen ja kansleri\nHardenbergin kanssa yhteisestä esiintymisestä kongressissa...\" Siten\nWienin neuvottelut ennustavat jo pahaa venäläiselle Agamemnonille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIkävän Lontoon-matkan jälkeen Aleksanteri astuu laivaan Doverissa\nkesäkuun 20:na ja kulkien Belgian läpi keskeytymättömien\nsuosionosoitusten saattamana hän levähtää Badenin hovissa, jossa\nkeisarinna Elisabet, josta hän on ollut erillään kaksikymmentä\nkuukautta, oleskelee äitinsä luona.\n\nSiellä tulee häntä vastaan Pyhän Synodin ja valtakunnan neuvoston\nlähetystö, nöyrästi pyytäen, että hän suvaitsisi suostua\nvastaanottamaan arvonimen \"Siunattu\" ja sallia muistopatsaan\npystyttämisen, jossa olisi omistussanat \"Hallitsijain palauttajalle\nkiitollinen Venäjä\". Puoleksi vaatimattomuudesta ja puoleksi\nturhamaisuudesta hän suostuu arvonimen vastaanottamiseen, mutta\nkieltäytyy muistopatsaasta. Heinäkuun 19 p:nä hän saapuu Nevan\nrannalle, jossa hänen äitinsä, leski-keisaritar on antanut valmistaa\nhänelle suurenmoisen vastaanoton.\n\nLuulisi, että Aleksanteri niin täydellisen voiton kruunaamien, kovien\nkoetusten jälkeen nyt olisi tyytyväinen ja iloinen palatessaan siihen\npalatsiin, jossa hän eli vuoden 1812 traagilliset hetket. Ei, hän on\nalakuloinen, kärsimätön, epäystävällinen, hermostunut, ikäänkuin hän\nsydämessään hautoisi surullisia ajatuksia, uusia huolia. Vuoroin hänen\nkatseensa harhailevat, vuoroin hän on lempeä, \"täynnä kieltäymystä ja\nnöyryyttä\", antaen \"kaiken voiman ainoalle Herralle tahrattoman\nkunnian\", joka oli tullut hänen osakseen. Vastaisten tapausten\nymmärtämiseksi meidän tulee merkitä muistiin tämä sieluntila. Se on\nhyvin tunnettu ruumiillisen ja moraalisen masennuksen oire, joka\nerittäin herkissä ihmisissä seuraa välttämättömästi jokaista ylpeyden\nsuurta tyydytystä, jokaista persoonallisuuden ylenmääräistä nousua:\nelämä tuntuu heistä ikävältä ja värittömältä niin pian kuin se jälleen\non tullut normaaliseksi.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\nWienin kongressi. Aleksanterin suunnitelmat; hän tahtoo uudistaa Puolan\nkokonaisuudessaan Romanovien valtikan alaisena, mikä tuo mukanaan koko\nEuroopan uudelleenjärjestelyn. Kiihkeä vastustus, joka kohtaa häntä\nMetternichin, Talleyrandin ja Castlereaghin puolelta. Myrskyisiä\nväittelyjä; persoonallisia riitoja Talleyrandin ja Metternichin kanssa.\nUhkauksia: minulla on 200.000 miestä Oderin ja Veikselin välillä.\nKarkoittakoon minut kuka voi! -- Talleyrandin kasvava vaikutusvalta;\nhän valmistaa toisten selän takana ankarasti salaista Ranskan,\nItävallan ja Englannin liittoa Venäjän ja Preussin pahoja aikeita\nvastaan; vuoden 1815 tammikuun 3:nnen päivän sopimus. -- Masentuneena\nRanskan, Itävallan ja Englannin selvästä yhteistoiminnasta Aleksanteri\nmenettää mielenkiintonsa kongressia kohtaan. Lemmenseikkailuja\najanvietteeksi; huvittelua ja mässäämistä. -- Keisaritar Elisabet\nWienissä. Hänen romaaninsa Czartoryskin kanssa alkaa uudelleen. Häveten\ntai väsyneenä huveihin Aleksanteri vaipuu mystilliseen jumalisuuteen.\nTsaarittaren hovineiti Roxandra Sturdza antaa Aleksanterille \"ylevät\"\nkirjeet, joita hän saa eräältä protestanttiselta naisprofeetalta,\nparoonitar Krüdeneriltä: \"Musta ja valkoinen enkeli\". -- Maaliskuun\n7:nä saadaan Wienissä tietää, että Napoleon on paennut Elban saarelta.\nYksimielisyys syntyy heti jälleen valtojen kesken. Aleksanterin uljuus\nja lujuus. \"Ei mitään rauhaa ennen Napoleonin kukistamista.\" --\nSill'aikaa kun esikunnat neuvottelevat vihollisuuksien uudistamisesta,\ndiplomaatit laativat hät'hätää kongressin lopullisen pöytäkirjan.\nSolidaarisuudesta liittoutuneita kohtaan Aleksanteri alistuu\nalueellisiin uhreihin Puolan kysymyksessä. Yleinen sopimus Saksan ja\nItalian asioista. -- Napoleon ilmaisee tsaarille tammikuun 3:nnen\npäivän sopimuksen. Aleksanteri on raivoissaan, mutta malttaa kuitenkin\nmielensä: \"älkäämme ajatelko muuta kuin liittoamme Napoleonia vastaan.\"\n-- Liittolaisten strategiset suunnitelmat. Venäjän armeija, joka on\nparhaillaan porrastettuna Niemenistä Veikselille, ei voi näytellä\nmuuta kuin hitaan avustajan osaa. Aleksanteri arvaa, että hänen\nliittolaisensa ovat iloisia \"saadessaan voiton ilman tsaaria\" --\nToukokuun 25:nä Aleksanteri lähtee Wienistä mennäkseen odottamaan\njoukkojansa Neckarille. Hänen pahatuulisuutensa ja pessimisminsä.\nKesäkuun 4:nä hän Heilbronnissa odottamattomasti tutustuu rouva von\nKrüdeneriin; yöllinen keskustelu; salamanisku; balttilainen Deborah saa\nheti häneen vastustamattoman vaikutusvallan.\n\n\nSyyskuun 12:na Aleksanteri lähtee pääkaupungistaan Wienin kongressiin.\n\nMatkalla hän pysähtyy Pulawyyn ruhtinas Adam Czartoryskin luo. Tällä\npoikkeuksellaan hän tahtoo todistaa puolalaisille, että he voivat aina\nluottaa hänen hyvänsuopuuteensa, huolimatta heidän vihamielisestä\nasenteestaan Venäjää vastaan 1812:n sodan aikana; hän tahtoisi ennen\nkaikkea suorittaa heidän hyväkseen sen kauniin vapaamielisen teon, joka\nei hänelle onnistunut Pariisissa. Sitä hän ei sano heille, että suuren\nslaavilaisen kuningaskunnan jälleenrakentaminen Venäjän suojassa on\ntullut hänelle pakkomielteeksi ja että sillä hänen silmissään on tärkeä\nmerkitys Euroopan uudelleenrakentamisessa. Mutta peittäessään\npuolalaiset kukkiin hän välttää jokaista lupausta, livahtaa kaiken\ntäsmällisyyden ohi; hän esiintyy niin taitavasti, viehkeästi ja\nviekkaasti, että eräs hänen kuulijoistaan, venäläinen, sanoo;\n\"Kuunnellessani häntä käteni putosivat suoriksi hämmästyksestä.\"\n\nKaksitoista päivää myöhemmin tapahtuu hänen juhlallinen tulonsa\nWieniin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikista kokouksista, jotka diplomatia on pitänyt, kaikkina aikoina,\nniihin luettuna myöskin kaikkein vereksin, on varmaan Wienin kongressi\nse, jota valaisevat epäloogillisuuden, sokeuden, jesuiittatemppujen ja\nlahjottavaisuuden kauneimmat esimerkit. Todella komea näytelmä, jonka\nvain Habsburgien huone, espanjalaisen etiketin ankara vartia, saattoi\nei ainoastaan järjestää, vaan myöskin ylläpitää viisi kuukautta samalla\nkeskeytymättömällä suurenmoisuudella; näytelmä, joka oli hämmästyttävä,\njossa juhlilla, huvitteluilla, naisten miellyttelyllä, vieläpä\nmässäyksellä ja kaikilla turmeluksen muodoilla ei ollut vähemmän tilaa\nkuin työskentelyllä ja politiikan juonilla ja kaupanteolla.\n\nEdustamaan kruununsa etuja alkavissa neuvotteluissa Aleksanteri määrää\nentisen suurlähettiläänsä keisari Fransin luona, ruhtinas Andrei\nRazumovskin, silloisen lähettiläänsä kreivi Stackelbergin,\nulkoasiainministerinsä kreivi Nesselroden, yhden diplomaattisista\nneuvonantajistaan, vapaaherra Anstettin, molemmat sivusadjutanttinsa\nPozzo di Borgon ja Capo d'Istrian sekä Puolan kysymysten\nerikoistuntijana ruhtinas Adam Czartoryskin. Tässä loistavassa\ntaistelurintamassa, jonka tulee puolustaa Venäjän asiaa Euroopan\nedessä, on vain yksi valtuutettu, ruhtinas Razumovski, puhtaasti\nvenäläistä alkuperää; hänen virkaveljistään on kolme saksalaisia, yksi\nkorsikalainen, yksi kreikkalainen ja yksi puolalainen.\n\nHallitsijoita tulvii Wieniin, -- Preussin, Baierin, Würtenbergin,\nTanskan kuninkaat, Hessen-Kasselin, Hessen-Darmstadtin ja\nSaksen-Koburgin suurherttuat ja kaikki saksalaiset pikkuruhtinaat.\nSaattaisi luulla olevansa Erfurtin suurissa vastaanotoissa 1808 tai\nDresdenin vastaanotoissa 1812, jollei tuolla etelässä Elban saarella\nNapoleon näyttelisi Robinson Crusoëa, kuten ruhtinas de Eigne ilkeästi\nsanoo, ja jollei itse Wienin piirissä Marie-Louise olisi ujoudessaan\nkyklooppi Neippergin lumoavan katseen vartioimana sulkeutunut\nSchönbrunniin.\n\nKaikkien monarkkien ja läsnäolevien diplomaattien joukosta vain\nAleksanteri yksin herättää yleistä mielenkiintoa. Kaikki ovat tietoisia\nsiitä, ja hän ilmaisee muuten sen heti itsekin, että hän tahtoo itse\nhenkilökohtaisesti antaa pontta mainehikkaan valtakuntansa oikeuksille\nja arvovallalle.\n\nSen takia tsaari silloin kun muut suvereenit rajoittuvat vain\nylhäältäpäin seuraamaan kongressin työtä, heittäytyy itse kiistelevien\nkeskelle, jossa hän heti alussa tapaa kaksi peloittavaa vastustajaa\ntoinen toistaan älykkäämmän ja viekkaamman, molemmat suuria taitureita\ndiplomaattisessa miekkailussa -- Metternichin ja Talleyrandin.\n\nNäitä kahta miestä kohtaan Venäjän itsevaltias tuntee vanhaa vihaa: hän\non jo kerran aikoinaan hyvittänyt heidät heidän oikeasta hinnastaan,\ntoisin sanoen sangen kalliisti; he eivät tunne mitään kiitollisuutta\nhäntä kohtaan, enempää kuin kauppias katsoo olevansa ostajalle mistään\nvelkapää, sen jälkeen kuin hän on toimittanut tälle tavaran. Ehkäpä hän\npuolestaan voisi nyt kohdella heitä samalla tapaa?... Hän näyttää siinä\nkohden pettyneen; molemmilla virtuooseilla on runsaasti varoja\nkäytettävänään. Nesselrode, joka on vielä nuori ammatissaan, ei epäröi\nojentaa kättään joka puolelle, mikä hiukan alentaa hänen arvoaan.\nTällöin on diplomatian kukoistusaika; diplomatian kultakausi.\n\nAleksanteri vihaa Metternichiä enemmän kuin Talleyrandia, koska kaunis\nitävaltalainen, joka on yhtä keikarimainen kuin viekas, uskaltaa tehdä\ntsaarin valloitukset naismaailmassa kiistanalaisiksi, ja tämä kilpailu\ntulee, itse Wienissä, sangen kiivaaksi.\n\nAleksanteri halveksii Talleyrandia enemmän kuin Metternichiä, sillä\nBeneventon ruhtinas, jonka tahdikkuutta ja makua ylistetään, on\ntodellakin ylittänyt tunteellisen imartelun rajan Romanovia kohtaan.\nNeljä kuukautta aikaisemmin, kesäkuun 13:na 1814, hän vakuutti\nAleksanterille \"vilpitöntä, hartainta kiintymystään\"; hän kirjoitti\nlisäksi: \"Sire, tärkeät suhteet paljastivat teille, jo kauan sitten,\nminun salaiset tunteeni. Teidän arvonantonne minua kohtaan oli sen\nseurauksena. Minä arvasin edeltäpäin Teidän kohtalonne ja tunsin\nvoivani, niin ranskalainen kuin olenkin, yhtyä Teidän suunnitelmiinne,\nkoska ne yhä olivat jalomieliset. Te olette saavuttanut kokonaan tämän\nkauniin kohtalon. Jos olen seurannut Teitä ylevällä elontiellänne, niin\nälkää jättäkö minua palkitsematta; pyydän sitä mielikuvitukseni ja,\nrohkenen lisätä, sydämeni sankarilta...\" Sitä paitsi Aleksanteri tietää\nhyvin, että entinen Autunin piispa, mielistelläkseen Ludvig XVIII:ta ja\nsaadakseen anteeksi kaikki luopion häpeät, kertoo kaikkialla, että\nRomanovien hallitsijasuku, jonka alkuperä on v:lta 1613, ei ole mitään,\nja vielä vähemmän kuin ei mitään verrattuna Hugo Capet'n sukulinjaan,\ntai edes Perigordeihin -- Talleyrandin omaan sukuun -- verrattuna,\nkoska vanhin heistä, Adalbert, kun Hugo Capet häneltä tiedusteli: \"Kuka\nsinut on tehnyt kreiviksi?\" rohkeni hänelle viskata vasten silmiä\nkysymyksen: \"Kuka sitten on tehnyt sinut kuninkaaksi?\"\n\nHeti ensi päivästä alkaen Puolan kysymys tulee neuvottelujen\nkeskipisteeksi, polttavaksi kysymykseksi.\n\nVenäjä vaatii kaikki ne alueet, jotka muodostavat Varsovan\nsuuriherttuakunnan. Preussi tulisi silloin menettämään suurimman osan\nPuolan jaoissa anastamistaan maakunnista; mutta korvaukseksi se saisi\nSaksenin kuningaskunnan, jonka onneton monarkki, pysyttyään liian kauan\nuskollisena Napoleonille, on pidätettynä Berliinissä. Itävalta taas,\nkorvaukseksi siitä mitä se menettäisi Galitsiassa, saisi Lombardian,\nVenezian, Illyrian ja Dalmatian rannikon. Eihän saattaisi\nrunsaskätisemmin jakaa tavaraa toiselle.\n\nAntaakseen enemmän pontta järjestelmänsä puolustukselle Aleksanteri\nmenee niin pitkälle, että alkaa mahtailla aivan Napoleonin tapaan:\n\n-- Minulla on 200.000 miestä Oderin ja Veikselin välillä. Koettakaapa\nkarkoittaa minut sieltä!... Minä en päästä käsistäni sitä, mikä minulla\non. Mieluummin sota kuin annan pois siitä, minkä olen vallannut!... Jos\nSaksenin kuningas ei tahdo luopua kruunustaan, hänet viedään Venäjälle\nja saa siellä kuolla; eräs toinen Puolan kuningas on jo siellä\npäättänyt päivänsä. Fredrik Augustin on hyvä muistaa Stanislaus\nPoniatowskin kohtalo!...\n\nMutta Itävalta vastustaa jyrkästi sitä, että kaksi sen pohjoista\nnaapuria, toinen Puolan, toinen Saksenin alueella suurennettuna,\nulottavat valtansa Euroopan sydämeen saakka. \"Venäläiset Varsovassa ja\nKarpaattien rajoilla, preussilaiset Leipzigissä ja Böömin rajoilla, se\nei käy!...\" Mitä taas tulee italialaisiin alueihin, Itävalta ei niistä\nvälitä, se on niistä saanut vain huolta ja ikävyyksiä.\n\nTalleyrand tukee Metternichiä koko vaikutusvallallaan, joka muutamassa\npäivässä on kasvanut sangen huomattavaksi; sillä hän ottaa\nhuomautustensa ja vastaväitteittensä perusteluksi muutamat järkevät ja\niskevät mietelmät, joita hän sitten kehittelee selvällä ja ivaavalla\näänellä, ylpeän kylmästi: \"Euroopan ensimmäinen tarve on ainiaaksi\nhylätä sellainen mielipide, että oikeuksia voidaan saada asevoimalla...\nRanska on siinä onnellisessa asemassa, että se ei halua muuta kuin että\noikeus ja hyöty jaetaan; sen ei tarvitse hakea omaa erityistä hyötyään\noikeuden ulkopuolelta, joka on kaikkien hyöty... Valtojen tasapaino ja\nlaillisuuden pyhä periaate eivät salli Puolan täydellistä liittämistä\nVenäjään, enempää kuin Preussin ylivaltaa Saksassa tai Itävallan\nylivaltaa Italiassa...\" Talleyrand ei näin ollen voi suostua Puolan\nuudelleen rakentamiseen Romanovien valtikan alaisena, jos sen\nperusehtona on Saksenin anastaminen Preussille, siis Fredrik Augustin\noikeuksien täydellinen riisto. Tätä hän ei sano sen takia, että hän\nmuutamia päiviä aikaisemmin on saanut suuren summan rahaa tuolta\nonnettomalta ruhtinaalta -- tämäntapaiset omantunnon epäilyt eivät\nhäntä koskaan häirinneet -- vaan siksi, että Ludvig XVIII:n äiti on\nMarie-Josefa, August III:n, Saksenin vaaliruhtinaan ja Puolan kuninkaan\ntytär; Ludvig XVIII oli siis Fredrik Augustin serkku ja hän piti\nsukulaisensa oikeuksia niin kallisarvoisina, että hän Talleyrandille\nantamissaan ohjeissa oli suoraan ilmoittanut, että hän ajaakseen\ntahtonsa läpi tarpeen tullen \"ei epäilisi tarttua aseisiin\".\n\nBrittiläiset valtuutetut lordi Castlereagh ja lordi Clancarty\nkannattavat Talleyrandia kaikin tavoin; he merkitsevät muistiin\nTalleyrandin kauniit perustelut, joita he varmaan käyttävät hyväkseen\npuolustaessaan Westminsterin parlamentissa politiikkaansa.\n\nSekä kongressin julkisissa istunnoissa että varsinkin kulissien takana\njuonitellaan ja huovataan sinne ja tänne.\n\nKun Puolan kysymyksestä on saatu kylläksi, kiistellään yhtä kiivaasti\nNapolin, Toscanan, Kirkkovaltioiden, Modenan, Luccan, Parman,\nHannoverin, Sveitsin ja Belgian kohtalosta, Reinin maakunnista ja\npienistä saksalaisista ruhtinaskunnista jne.\n\nÄrtyneenä vastarinnasta, joka häntä kohtaa joka puolelta ja joka\nsaattaa hänet katkerasti tuntemaan, että hän ei ole enää eurooppalaisen\nristiretken päällikkö ja liittokunnan ylin välitystuomari, Aleksanteri\npäättää pian jättää nämä riidat ja kaupanteot.\n\nTalleyrandin flegmaattinen hävyttömyys ärsyttää hänet ylimmilleen:\n\n-- Hän luulee todella olevansa täällä Ludvig XIV:n ministeri.\n\nTässä vihan puuskassa tuntuu Comptegnen polttava haava: _Manet altá\nmente repostum_ (on yhä ylpeässä mielessä piiloutuneena).\n\nJa kun Beneventon ruhtinas, välittämättä kaikista rikoksista\nvelvollisuuksiaan vastaan, omahyväisesti kietoutuneena\nkaularöyhelöönsä, jähmettynein piirtein, suupieliin kiteytyneenä kaikki\nylenkatseet, jotka hän on saanut osakseen, kerää kylmästi pyhiä\nperiaatteita, oikeutta ja oikeudenmukaisuutta puolustavat\nkorulauseensa, Aleksanteri kohauttaa olkapäitään virkkaen:\n\n-- Oikeus on se, mitä minun säädyllisyydentuntoni sanoo. Samalla käyvät\nhänen suhteensa Metternichiin uhkaaviksi, sillä Aleksanteri epäilee,\nettä Metternich punoo jotakin häntä vastaan Talleyrandin ja\nCastlereaghin kanssa. Eräänä päivänä, jolloin hän on tavallista\närtyisämpi, hän tiuskien puhuttelee itävaltalaista: \"sillä tavoin kuin\nei renkiäkään kohdeltaisi\". Ja hänen vihansa kasvaa kasvamistaan, niin\nettä julkea ministeri lopulta kysyy itseltään: \"onko hänen lähdettävä\npois ovesta vaiko ikkunasta.\"\n\nRiita ei lopu siihen. Väittäen olevansa loukattu Aleksanteri tahtoo\nsaada hyvitystä ase kädessä. Keisari Frans asettuu heti väliin: hän on\nhämmästynyt, mykkä ja loukkaantunut kuullessaan, että Venäjän keisari,\nhallitsija Jumalan armosta suvaitsisi ryhtyä kaksintaisteluun\ntavallisen herran kanssa, jonka esi-isät ovat olleet vain pyhän\nroomalaisen valtakunnan parooneja tai kreivejä ja joka itse vasta vuosi\nsitten on korotettu ruhtinaan arvoon: \"Hyvä Jumala, mitä aikoja\nelämme!...\" Lopettaakseen riidan lähtee Aleksanterin sivusadjutantti\nkreivi Ozarovski virallisesti ruhtinaskanslerin luo, jonka välttelevät\nselitykset niitä seuraavin äkkinäisin kasvonvääntein katsotaan\nhyväksyttäväksi peruutukseksi.\n\nEpäillessään Metternichin punovan jotakin juonta häntä vastaan\nTalleyrandin ja Castlereaghin kanssa Aleksanteri ei ollut väärässä.\nTämä juoni, josta hän sai täyden selon vasta kolme kuukautta myöhemmin,\nei ollutkaan vähäpätöisempi kuin mitä salaisin liitto Itävallan,\nEnglannin ja Ranskan välillä, jonka tarkoituksena oli ehkäistä jokainen\nrohkea yritys Venäjän ja Preussin puolelta Puolassa ja Saksissa.\n\nTalleyrand ylpeänä siitä, että hän on näytellyt pääosaa uuden\nsopimuksen laatimisessa, joka rakentaa uudelleen, mutta nyt itää kohti\nsuunnattuna, vielä äsken Napoleonin yliherruutta vastaan kohdistuneen\nliittokunnan, kirjoittaa Ludvig XVIII:lle: \"Ranska ei ole enää\neristettynä Euroopassa... Teidän Majesteettiinne käy yhdessä kahden\nmahtavan suurvallan kanssa...\" V:n 1815 tammikuun 3:nnen sopimus\nmerkitsee kyllä ranskalaisen arvovallan kohoamista Euroopassa; mutta\nsitä ei koskaan panna täytäntöön, koska se vaatisi voitetun ja\nuuvutetun Ranskan tarttumaan aseihin voidakseen saada voittajiltaan\ntakaisin siltä äsken riistetyt alueet.\n\nItävallan, Englannin ja Ranskan yhteispelin vaikutus alkaa pian näkyä.\nEsittipä Aleksanteri mitä hyvänsä ja käyttipä mitä kiertoteitä tahansa,\naina hän huomaa heti kolmenkertaisen sulun nousevan eteensä. Muutamassa\npäivässä hänen huomionsa varmistuvat: kolmen liittolaisen vaikenemiset\nja katseet, heidän vastaustensa valmius ja samanlaisuus ilmaisevat\nhänelle, että he pitävät yhtä, ja että heidän jarrutuksensa on yhteisen\nsuunnitelman tulos. Hänen täytyy siis, jollei hän tahdo uudestaan\nryhtyä sotaan, jättää kaunis unelmansa, että Katariina Suuren\npojanpoika nostaisi Puolan jälleen pystyyn ja että Puola saisi jälleen\nsijansa slaavilaisessa perheessä Venäjän suojeluksen alaisena.\n\nTämän jälkeen Aleksanterilla ei ole enää mitään tekemistä kongressissa;\nhän jättää koko mauttoman tehtävän diplomaateille, Razumovskille,\nStackelbergille ja Nesselrodelle, jotka parhaansa mukaan suojaavat\nhänen perääntymistiensä, hyväksyen välttämättömät sovittelut.\n\nMutta mielipaha kärsitystä tappiosta ajaa hänet moraaliseen kriisiin,\njossa taas hänen luonnonlaatunsa monisärmäisyys ilmenee. Hänessä on\nkuumeinen kiihtymys, tarve olla aina matkalla, raju puhetapa,\npahantuulisuus, alituinen askartelemisten ja suunnitelmien\nmuutteleminen; hän on kuin eksyksissä. Hänellä on sudennälkä, himo\nhuveihin, joista muutamat eivät kummastuta, tuntiessamme hänen\nromanttisen mielikuvituksensa ja herkän makunsa.\n\nWienin näytelmästä on usein kirjoitettu tähän aikaan eikä\nkeisarillisten juhlain ylellisyydestä ole mitään lisää sanottavaa,\njuhlista, joiden keskimääräiset kustannukset nousivat kahteensataan\nkahteenkymmeneentuhanteen guldeniin päivässä.\n\nMutta se, mikä tapahtui varjossa, ei ole ensinkään imartelevaa tämän\nhäikäisevän karnevaalin statisteille. Suuren tyylin poliisimies,\nMetternichin alamainen, parooni von Hager, oli järjestänyt kongressin\nympärille yhtä laajan kuin syvälle tunkevan vakoilun, jonka avulla\nsaatamme hahmotella päänäyttelijöiden ja nimenomaan Aleksanterin\nintiimin elämän.\n\nKaikista lemmenseikkailuista, joissa on vaikea seurata Aleksanteria,\nhuvittavat yleisöä erikoisessa määrässä hänen tiheät yölliset käyntinsä\nylpeän Saganin herttuattaren ja \"kauniin alastoman enkelin\" nimellä\ntunnetun ruhtinatar Bagrationin luona. Niistä syntyy hälinä, koska ne\nsaavat Metternichin rikkomaan suhteensa Saganin herttuattareen\nheittäytyäkseen \"ideaalisen\" kreivitär Zichyn rakkauteen.\n\nOn vielä toisiakin naisia, jotka sytyttävät Aleksanterin tunteet,\nruhtinatar Auersperg, kreivitär Szechenyi, kreivitär Saaran, kreivitär\nOrczy, kreivitär Wrbna ja muutamat alempaa syntyperää olevat somat\nwienittäret.\n\nIkäänkuin ylläpitääksensä Aleksanteria tässä rakkaushuuman ilmapiirissä\n\"rakas hupsu\", Katariina Pavlovna, harjoittaa aivan hänen lähellään\nvimmattua kiemailua Württembergin prinssin Wilhelmin kanssa, jota\nkohtaan hänellä on lisäksi avioliiton taka-ajatukset, vaikka hän äsken\nvielä ujosti mielisteli Clarencen herttuaa.\n\nTsaaritar Elisabet Aleksejevna on hänkin saapuvilla Wienissä. Hän on\nviettänyt rauhallisen levon päiviä äitinsä luona Karlsruhessa, mutta\nAleksanteri on tahtonut hänet Wieniin: Aleksanteri on varsin ylpeä\nnäyttäessään häntä, sillä Elisabet on vielä niin kaunis ja hänellä on\nniin viehättävä ilme. Asuen Hofburgissa hän on niin paljon kuin\nmahdollista poissa \"kaikesta huvitusten ja politiikan melusta, joka\nalituisesti surisee hänen ympärillään\"; monet seikat ovat hänelle\nvastenmielisiä, vaivaavat tai suorastaan loukkaavat häntä. Yhteinen\nsympatia lähentää hänet heti keisaritar Maria Ludovicaan, modenalaiseen\nFrans I:n kolmanteen puolisoon, joka on Napoleonin leppymätön\nvihollinen, vakava ja ylhäinen olento ja jonka heikko terveys pakottaa\npitkälliseen lepoon. Mutta yksinäisyyden hetkinä, jotka hänen onnistuu\nhankkia itselleen, hellä Elisabet läpikäy kriisin, rakkauden\nuudistumisen vastustamattoman viehätyksen mieheen, jonka takia hän noin\nviisitoista vuotta sitten on värissyt olentonsa juuria myöten ja jonka\nmuisto häntä on sen jälkeen aina hallinnut, silloinkin kun hänen\nsydämensä ei ollut tyhjänä, ruhtinas Adam Czartoryskin.\n\nEpäilemättä virtaa himoja kiihottava magnetismi Wienistä, koska\nsamaan aikaan nuori Kuurinmaan Dorothea, Perigordin kreivitär ja tuleva\nDinon ruhtinatar, joka on Ranskan lähetystön vastaanottojen\nsuurenmoinen emäntä, saa yksikolmatta-vuotisessa kukkeudessaan kreivi\nClam-Gallakselta ensimmäisen varoituksensa, lemmenkohtalonsa\nhäviämättömän merkin. Ja tämä alku herättää hänessä yht'äkkiä niin\nihmeellisen kukkaan-avautumisen, että hänen vanha enonsa Talleyrand\nihastuksensa hurmassa uhraa hänen tähtensä kaikki muut suhteensa ja\ntekee hänestä vuosikausiksi elämänsä ylimmän hurman.\n\nMutta mitä tulee Aleksanterin mystillisistä harrastuksista tässä\nkuumeisessa intohimojen pyörteessä? Luulisi, että hän jättää ne\nkokonaan ja että hänen oikkujensa keskeytymätön jatkuminen ei anna\nhänelle aikaa eikä halua ajatella Jumalaa. Päinvastoin. Uskonnolliset\naatteet, jokin evankeliumin sana, henkäys Jerusalemista tai Tiberiasta\nkäy hänen sielunsa läpi joka hetki, ikäänkuin liiat huvitukset,\nruumiillinen väsymys ja ehkä hämärä hävyn tunto toisivat hänelle\nohimenevästi henkisten liikutusten tarpeen. Hän sulkeutuu silloin\nkeskustelemaan keisarinnan hovineidin Roxandra Sturdzan kanssa, joka\nasuu vaatimattomassa kammiossa Hofburgin neljännessä kerroksessa.\nTämä on nuori, puhdas tyttö ja idealisti, jolla on säännölliset\nkasvonpiirteet, hieno ja hellä hymy, sointuva ja hyväilevä ääni. Hän on\nyhtä idealistisen rouva Svetshinin hyvä ystävä, ja tämä kirjoittikin\nhänelle kerran: \"jokainen teidän katseenne on ajatus.\"\n\nErikoinen aihe tekee keisari Aleksanterille neljän kerroksen portaiden\nkiipeämisen vaivattomaksi. Taivaallinen Roxandra lukee hänelle joka\nkerta jotakin ylevistä kirjeistä, joita hän saa eräältä balttilaiselta\nvapaaherrattarelta, protestanttiselta naisprofeetalta rouva von\nKrüdeneriltä. Ruhtinas Galitsyn on jo usein hänelle puhunut tästä\nheränneestä naisesta, \"joka on Kaitselmuksen tahdon varma väline ja\njonka edestä pyhäkön varjot haihtuvat\".\n\nRouva Krüdener, neljänkymmenenkahdeksanvuotias venäläisen diplomaatin\nleski, oli 1804 julkaissut psykologisen romaanin _Valérie_. Siinä oli\nWertherin ja Renén tuoksua, joka saattoi kirjan muotiin ja herätti\ntekijättäressä mainostuksen ja puoskaruuden halun. Pysymättä missään\npaikallaan, alituisesti matkalla Pariisista Berliiniin, Genevestä\nBadeniin, usein puutettakin kärsien hän saavutti menestystä, sillä hän\noli samalla kaunis, hyvin älykäs, puoleensavetävä ja pakeneva, ollen\nmielijohteittensa vallassa ja salaperäinen, yhtä nopea ihastumaan kuin\nantautumaan ja piti itseään vastustamattomana. Hän oli vakuuttunut\nsiitä, että kaikki miehet olivat häneen hullaantuneet, hulluina\ntappamaan toisensa hänen tähtensä, minkä takia hänen oli pakko pelastaa\nusea mies. Mutta eräänä päivänä 1808 \"Jumala nosti hänet maailman\nalhoista, jonne hän oli vaipunut hekumaan\". Nyt hän on uudistunut,\nikäänkuin toisen kasteen kautta. Kaikkiin asioihin hän saa ylhäältä\nihmeellisen valaistuksen, \"hän kantaa itsessään Vapahtajan elävää\nsanaa\". Aleksanteria liikuttaa se, että nainen, jolle Jumala osoittaa\nniin tavatonta rakkautta, on synnynnäinen Venäjän alamainen ja\nvarsinkin, kun tällä naisella on erikoinen mielenkiinto häneen, nähden\nhänessä, Aleksanterissa, kansojensa uudelleenluojan... jumalallisen\nmestarinapulaisen... ja Kristuksen rakastetun. Rouva Krüdener kutsuu\nAleksanteria myöskin valkoiseksi enkeliksi mustan enkelin eli\nNapoleonin vastakohtana. Neiti Sturdza tahtoisi, että keisari asettuisi\npersoonallisiin suhteisiin tämän saksalaisen Deboran kanssa; mutta joka\nkerta kun neiti Sturdza on luullut voivansa hänet saattaa siihen,\nkeisari on aina joutunut muualle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä Aleksanteri suuttuneena Bourboneille ei voinut pidättyä\nlausumasta uhkausta:\n\n-- Jos he minut siihen pakottavat, niin minä päästän hirviön heidän\nkimppuunsa!\n\nMaaliskuun 7:nä 1815 Wieniin saapuu hämmästyttävä tieto, että hirviö on\nitse päästänyt itsensä irti ja paennut.\n\nMetternichiltä saamme tietää, miten tieto hänelle tuli: \"Maaliskuun\n6:nnen ja 7:nnen välisenä yönä oli luonani ollut viiden vallan\nedustajat ja neuvottelu oli kestänyt kello kolmeen yöllä. Olin\nkieltänyt kamaripalvelijaani häiritsemästä untani siltä varalta, että\nkuriireja saapuisi aamuyöstä. Kiellostani huolimatta palvelijani toi\naamulla kellon käydessä kuudetta pikasanoman, johon oli merkitty:\nkiireellinen. Kirjeen kuoresta luin sanat: Genovan konsulilta. Kun olin\nmaannut tuskin kahtakaan tuntia, panin pikasanoman avaamattomana\nyöpöydälleni ja koetin nukkua. Mutta kun leponi kerran oli\nhäiriintynyt, en voinut nukkua uudelleen. Puoli kahdeksan aikaan\naamulla päätin murtaa kirjeen kuoren auki. Siinä oli vain seuraavat\nrivit: Englannin komissaari Campbell on juuri saapunut satamaan\nottaakseen selville, onko nähty Napoleonia, sillä hän on kadonnut Elban\nsaarelta. Kun vastaus oli kielteinen, lähti englantilainen fregatti\nviipymättä jälleen merelle. Pukeuduin silmänräpäyksessä ja ennen kello\nkahdeksaa olin Hänen Majesteettinsa luona. Keisari luki pikasanoman ja\nsanoi minulle aivan tyynenä, kuten aina vakavina hetkinä: Napoleon\nnäyttää haluavan seikkailuja, se on hänen asiansa. Mutta meidän asiamme\non pitää huolta maailman rauhasta. Menkää heti tapaamaan Venäjän\nkeisaria ja Preussin kuningasta; sanokaa heille, että minä olen valmis\nantamaan armeijalleni käskyn marssia jälleen Ranskaan. En epäile, että\nmolemmat suvereenit toimivat samoin kuin minäkin. Neljännestä yli\nkahdeksan olin keisari Aleksanterin luona ja hän puhui minulle samaan\ntapaan kuin keisari Frans. Kello puoli yhdeksän kuningas Fredrik\nWilhelm antoi minulle samanlaisen selityksen. Yhdeksältä olin jälleen\nkotona ja olin pyytänyt marsalkka, ruhtinas Schwarzenbergiä tulemaan\nluokseni. Kello kymmenen olivat neljän vallan ministerit, noudattaen\nkutsuani, kokoontuneet työhuoneeseeni. Samalla hetkellä juoksivat\nadjutantit jo kaikkiin suuntiin viedäkseen armeijakunnille, jotka jo\nolivat alkaneet asettua rauhan kannelle, käskyn pysäyttää. Sillä\ntavalla tehtiin päätös sodasta puolta tuntia lyhyemmässä ajassa.\"\n\nWien ei saanut viiteen päivään pienintäkään tietoa Bonapartesta, ja\nvaikka pelko kuvastuikin kaikkien kasvoilla, niin vastaanotot,\nteatterinäytökset ja tanssiaiset olivat heti alkaneet uudelleen. Mutta\nyht'äkkiäpä kuuluikin uusi ukkosen jyräys: Bonaparte on maaliskuun\ntoisena laskenut maihin Juanin-lahdessa; hän marssii Grenoblea kohti ja\nväestö ottaa hänet kaikkialla innostuneena vastaan. Ludvig XVIII ja\nhänen hovinsa pakenee sekasorrossa Belgiaa kohden kenenkään edes\nkoettamatta puolustaa häntä. \"Kotka lentää kellotornista\nkellotornille!\"\n\nTämä voitonriemuinen paluu tekee Aleksanteriin mitä syvimmän\nvaikutuksen, sitä syvemmän, kun Pozzo di Borgo oli heti sen jälkeen,\nkun \"hirviö\" oli päässyt karkuun, ylpeästi vakuuttanut:\n\n-- Jos Bonaparte laskee jalkansa Ranskan maankamaralle, hänet hirtetään\nensimmäiseen puunoksaan.\n\nTsaari ei hetkeäkään epäröi, mikä päätös on tehtävä:\n\n-- Ei mitään rauhaa Napoleonin kanssa!... Hänet on ennen kaikkea\nkukistettava... Me mietimme myöhemmin, minkälainen hallitus on\nRanskalle tuleva.\n\nViimeksimainituissa sanoissa ilmenee selvästi hänen epäilynsä\nBourbonien paluusta. Hän tuntee heitä kohtaan vain vastenmielisyyttä ja\nhalveksimista. Yksi Suur-Britannian valtuutetuista, lordi Clancarty,\nehdottaa, että liittoutuneet antaisivat Ranskan kansalle seuraavan\nselityksen: Bonaparte on meidän ainoa vihollisemme. Heti kun olemme\nvapautuneet hänestä, me takaamme Ranskalle kaikki: isällisen\nhallituksen, laillisen kuninkaan johdolla.\n\nTämä \"laillisuuden\" perustelu, jonka keksijä on Talleyrand,\nkoskee Aleksanterin hermoihin: hän on siinä näkevillään loukkaavan\nvihjauksen tsaarien kruunuun. Salaliitot, hallitsijainmurhat,\nvaltaistuimeltasyöksemiset, kasarmikapinat, makuuhuonedraamat,\nkokonainen sarja \"aasialaisia parannuskeinoja\" ovat jättäneet niin\nhäpeälliset muistot Romanovien historiaan!\n\nAleksanteri torjuu siis hyläten Clancartyn ehdotuksen:\n\n-- Todellinen Ranskan kansa ei tahdo takaisin Bourboneja. Näettehän,\nkuinka se on antanut heidän mennä... Aiotteko te tyrkyttää sille\nhallituksen, jonka se juuri on hylännyt? Tahdotteko te sen tyrkyttää\nsille väkipakolla?... Ja lisäksi: onko todennäköistä, että Ludvig\nXVIII:n valtaistuin tulee vastaisuudessa kestämään?... Viime vuonna\nolisi Pariisissa voitu panna toimeen Marie-Louisen holhoojahallitus.\nOnko se mahdollista vielä tänään? Ei. Arkkiherttuatar, jonka kanssa\nvielä äsken olen siitä puhunut, ei tahdo millään ehdolla nousta\nuudelleen Ranskan epävarmalle valtaistuimelle; hän tietää, että hänen\npoikansa saa Itävallassa arvoansa vastaavan aseman eikä hän hänelle\nenempää tahdokaan... Mitä tulee jonkun ranskalaisen marsalkan\nkohottamiseen Bonaparten seuraajaksi, niin sitä vastaan olen\nehdottomasti: hän saattaisi vain häiritä Euroopan rauhaa. Jos\nranskalaiset tahtoisivat Orleansin herttuan hallitsijakseen\nvallankumouksen kuninkaana, niin minulla ei olisi mitään sitä\nvastaan... Juuri Orleansin herttua kykenisi parhaiten sovittamaan\nkaikki: hän on ranskalainen ja hän on Bourbon; hänellä on poikia; hän\non nuoruudessaan palvellut perustuslaillisuuden asiaa; ja hän on\nkantanut trikolorikokardia, jota ei olisi koskaan pitänyt jättää.\n\nMaaliskuun 13:na Pariisin sopimuksen allekirjoittaneet vallat\njulistavat, että Bonaparte on rikkonut ainoan laillisen perustan,\njohon hänen olemassaolonsa pohjautuu, että ne asettavat hänet\nyhteiskunnallisen lain ulkopuolelle ja jättävät hänet julkisesti\nrangaistavaksi. Talleyrand, joka ei enää näyttele Ludvig XIV:n\nministeriä, panee tyynesti kauniin nimikirjoituksensa tämän julistuksen\nalle, joka merkitsee eurooppalaisen valtakokoomuksen esiintymistä\nRanskaa vastaan. Ludvig XVIII:lle osoittamassaan kirjeessä hän kyllä\nkoettaa antaa tälle \"julkiselle rangaistukselle\" oikeudellisen muodon.\nTällä kertaa Beneventon ruhtinas on kuitenkin ylittänyt kohtuuden ja\nhyvän maun rajat kutsuessaan Bonaparten yritystä \"rosvon teoksi\" ja\nlopettaessaan kirjeen sanoilla: \"Jokainen ryöväreitä vastaan sallittu\ntoimenpide olkoon sallittu myöskin Napoleonia vastaan.\"\n\nSillä aikaa kun esikunnat sopivat nopeasti vihollisuuksien\nuudelleenalkamisesta diplomaatit laativat hät'hätää kongressin\nlopullisen pöytäkirjan, josta tuli vuoden 1815 kesäkuun 9:nnen sopimus.\n\nYhteisen vaaran uhatessa sopu rakentuu kuin itsestään valtojen välille.\n\nSolidaarisuudesta liittolaisiaan kohtaan tsaari alistuu alueellisiin\nuhreihin Puolan kysymyksessä: Varsovan suurherttuakunta liitetään\nkokonaan Venäjään. Mutta Preussille jää Posen, Bromberg ja Thorn.\nPreussi saa sitä paitsi Reinin maakunnan lohdutukseksi siitä, että\nSaksi jää koskemattomaksi. Itävalta saa liittää Galitsiaan Tarnopolin\npiirikunnan, joka Wagramin jälkeen oli luovutettu Venäjälle. Sama\nItävalta saa lisää Lombardian, Venezian, Triestin, Dalmatian ja\nIllyrian.\n\nKun kongressi näin nyt oli järjestänyt Puolan kohtalon, Aleksanteri\nkirjoittaa heti Varsovaan senaatin puheenjohtajalle, kreivi\nOstrowskille:\n\n-- Ottaessani itselleni Puolan kuninkaan nimen tahdoin tyydyttää\nkansakunnan toivomuksia. Puolan kuningaskunta liitetään Venäjän\nkeisarikuntaan oman vakioasetuksensa perustalla, jolle haluan rakentaa\nmaan onnen... Jos yleisen rauhan edun takia ei ole voitu saada aikaan,\nettä kaikki puolalaiset olisivat yhdistyneinä saman valtikan alle, olen\nkuitenkin ponnistellut lieventääkseni niin paljon kuin suinkin eron\nkatkeruutta ja antaakseni puolalaisille kaikkialla mahdollisuuden\nnauttia oman kansallisuutensa oikeuksia.\n\nTämän Puolan kansalle lupaamansa konstitutsionin Aleksanteri haaveilee\ntulevan niiden vapaamielisten periaatteiden mukaiseksi, jotka hänen\nopettajansa La Harpe on häneen kerran istuttanut ja joista hän oli\nvielä myöhemmin huumaantunut keskustellessaan Speranskin kanssa. Hänen\nvilkas älynsä, joka kykeni yhteen sulattamaan mitä hyvänsä, kaikkia\nkeskenään vastakkaisiakin periaatteita ja käyttämään kaikkea\nmahdollista taituruutta, ei häikäillyt ollenkaan myöntäessään Puolalle\nuudenaikaisimmat laitokset, samalla kun Venäjän kansa sai jäädä\nsuuriruhtinas Nikolai Mihailovitsin sanojen mukaan \"uskomattomaan\npimeyteen\".\n\nSill'aikaa kun lopullista asiakirjaa laadittiin, oli eräs tapaus\nvähällä yht'äkkiä rikkoa liittoutuneiden sovun.\n\nHeti uudelleen asetuttuaan Tuileries'iin Napoleon oli yrittänyt saada\naikaan tsaarin kanssa suoranaisen keskustelun; sillä Tilsitin ja\nErfurtin kangastukset eivät olleet vielä kokonaan kadottaneet\nhoukutusvoimaansa. Päävälittäjäksi hän oli valinnut sangen taitavasti,\nniin ainakin hän itse luuli, romanttisen miniänsä Hortensen, johon\nAleksanteri näytti vuosi sitten niin mieltyneen. Hänen kauttaan\nNapoleon oli lähettänyt vanhalle ystävälleen mitä rauhaarakastavimmat\nvakuutukset, luvaten, että häntä ei koskaan enää \"kiusoitettaisi\nPuolalla\". Mutta Hortensen vaali ei sittenkään ollut onnistunut.\nAleksanteri oli hänet kokonaan unohtanut, hänen wieniläiset\nrakastajattarensa olivat antaneet hänelle paljon hurmaavampia\nlemmenjuomia.\n\nMutta Napoleonin peliin oli yht'äkkiä joutunut arvaamattoman tärkeä\nkortti: maaliskuun 20:nä kreivi de Jaucourt oli äkkiä jättäessään\nulkoministeriön palatsin unohtanut sinne erääseen lipaston laatikkoon\ntammikuun 3:nnen mitä salaisimman sopimuksen, jossa Itävalta, Ranska ja\nEnglanti olivat liittyneet yhteen hillitäkseen Venäjän ruokahalua. Heti\nkun Napoleon oli saanut siitä tiedon, hän antoi ilmoittaa sen Venäjän\nasiainhoitajalle Butjaginille, joka lähti Wieniin.\n\nSaadessaan tämän ilmestysmäisen tiedon Aleksanteri joutui vihan\nvaltaan. Hänen sivusadjutanttinsa, Capo d'Istria, joka samalla hetkellä\nsattui tulemaan huoneeseen, näki hänen pitkin askelin astuvan\nedestakaisin kabinetissaan silmät leimuten ja korvanlehdet punaisina.\n\nSelvittely, johon hän viipymättä ryhtyi tämän inhottavan kavaluuden\ntekijäin kanssa, on lyhyt, mutta pateettinen. Ylpeästi hän näyttää\nheille sopimuksen:\n\n-- Tunnetteko tämän asiakirjan?\n\nSitten hän tuskin kuunnellen syyllisten sammaltavia anteeksipyytäviä\nselityksiä lausuu tyynellä ja ylhäisellä äänellä:\n\n-- Niin kauan kuin elämme, älköön koskaan olko tästä kysymys\nvälillämme!... Tällä hetkellä meillä on tärkeämpää tehtävää. Älkäämme\najatelko muuta kuin liittoamme Napoleonia vastaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavat päivät ovat Aleksanterille ikävät.\n\nSotaneuvottelussa, jossa hän on puheenjohtajana huhtikuun 19:nä,\nmäärätään kesäkuun ensimmäinen sotaretken alkamispäiväksi.\nLiittoutuneiden voimien tulee silloin keskittyä Reinille, Baselin ja\nKoblenzin välille: englantilais-preussilainen armeija on muodostava\noikean siiven hyökätäkseen Namurin suunnalle; Itävallan armeija\nmuodostaa vasemman siiven käyden Langresia kohden; Venäjän armeijan\ntulee muodostaa reservi Mainzin kohdalla tullakseen myöhemmin apuun\nsotaliikkeiden kehittyessä.\n\nTämä avustajatehtävä, jonka mukaan Venäjän armeijasta tulee toisen\nluokan armeija, haavoittaa kipeästi Aleksanterin itserakkautta. Mutta\nhänen on pakko allekirjoittaa sopimus, koska osa hänen joukkojaan on\nporrastettuna Veikselin ja Niemenin välille ja toinen osa on jo\npalannut Venäjälle. Marssikoot nämä joukot kuinka nopeasti tahansa, ne\neivät voi saapua taistelurintamalle ennen heinäkuun 1:stä. Näin ollen\ntsaari-itsevaltias ei ole enää liittokunnan sotilaallinen päällikkö.\n\nSitä paitsi hän pian huomaa, että Wellington, Blücher ja Schwarzenberg\nstrategisissa laskelmissaan ylvästelevät \"rikkovansa Bonaparten\nkylkiluut\" ja vieläpä juhlallisesti marssivansa Pariisiin, ennen kuin\nvenäläiset ehtivät ampua ainoankaan kiväärin laukauksen.\n\nTämä uutinen Ranskan sotaretkestä lupaa varmaan nöyryytyksiä ja\nmielipahaa sille miehelle, jota ei enää kutsuta maailman vapauttajaksi,\n\"der Weltbefreier\", ja \"kuninkaitten Agamemnoniksi\".\n\nTahtoen ainakin näyttää Euroopalle, että hänellä on sotilaallinen\nylivalta, hän ei odota kongressin loppua, vaan tahtoo tulla lähelle\nReinin vyöhykettä; toukokuun 25:nä hän jättää Wienin lähteäkseen\nHeilbronniin Neckarin varrelle, jossa hän pitää päämajaansa.\n\nMatkalla hän viettää muutamia päiviä Baierin kuninkaan ja kuningattaren\nluona Nymphenburgissa. Hänen isäntäväkensä on hämmästyksissään hänen\nhuonotuulisuudestaan, pessimismistään ja hermostuneisuudestaan; hän\npauhaa kykenemättömiä Bourboneja vastaan, jotka ovat itse syypäät\nkukistumiseensa; eikä hän puhu paljonkaan leppeämmin myöskään\nliittolaisistaan; hän näkee koko tulevaisuuden sangen synkissä\nväreissä.\n\nKesäkuun 4:nä hän saapuu Heilbronniin odottamaan siellä joukkojaan.\n\nYöllä, kellon käydessä kahta, kun hän saamatta unta oli pudottanut\nkäsistään kirjan, josta hän turhaan oli hakenut viihdykettä\nahdistavassa surussaan, hän näki ruhtinas Volkonskin, ensimmäisen\nkenraaliadjutanttinsa astuvan sisään ja ilmoittavan hänelle, että eräs\nnainen, joka sanoi olevansa vapaaherratar Krüdener, vaatii, huolimatta\npyyntönsä eriskummallisuudesta tällä hetkellä keisarin suosiollisesti\nottamaan hänet vastaan. Vielä kummallisemman sattuman kautta\nAleksanteri oli ajatellut juuri tätä naista haluten kiihkeästi hänet\ntuntea. Hän sanoi itsellensä heti: kun hän on minun toivomukseni näin\narvannut, hän varmaan lukee minun sieluni ajatukset. Ja keisari käskee,\nettä omituinen tulija heti on päästettävä sisään.\n\nYöllisen keskustelun jälkeen Aleksanteri kokonaan rauhoittui, aivan\nkuin hän olisi saanut yliluonnollista apua.\n\nTarkemmin asiaa katsellen huomaa, että kohtaus ei ollut satunnainen.\nTietäen, että venäläisten etujoukkojen piti yhtyä Heidelbergin ja\nHeilbronnin välillä, \"Pohjolan Deborah\" oli taitavasti valinnut Mainin\nja Neckarin seudun kesänviettopaikakseen. Hän oli siis valmiina itse\npaikalla, hän tunsi sitä paitsi uskollisen Roxandransa kirjeistä\nyksityiskohtaisesti sen tuskallisen kriisin, jossa Aleksanteri eli.\nHänen psykologinen vaistonsa ja puoskaruutensa rohkeus täydensivät sen,\nmikä puuttui.\n\nHeilbronnista Aleksanteri siirtyi muutamia päiviä myöhemmin\nHeidelbergiin, jonne Itävallan keisari ja Preussin kuningas olivat\näsken saapuneet.\n\nHän kutsui sinne heti rouva Krüdenerin, joka sai asunnon aivan hänen\nläheisyydestään. Jokainen heidän kohtauksistaan, jotka alkoivat kello\n10 illalla ja loppuivat kahta käydessä yöllä, tuuditti Aleksanterin\nsamanlaiseen tyytyväisyyden ja autuuden tilaan.\n\nKiihkeällä ja utuisella herännäisyydellään, sibylliinisillä\nennustuksillaan ja sairaalloisesti toisiinsa sekaantuneilla,\nvilpittömällä lennokkuudella ja romanttisella teatraalisuudella\n\"Pohjolan naisprofeetta\" saa vastakääntyneeseen opetuslapseensa\nvastustamattoman vaikutusvallan. Sielullinen kehitys, joka jo kauan oli\nAleksanterissa valmisteilla, on nyt saavuttanut täyttymyksensä.\nKaikkivaltias mystillisyys, joka pitää häntä vallassaan hänen\nhallituksensa viimeisiin päiviin asti, vielä kymmenen vuotta, on saanut\nlopullisen muotonsa Heidelbergin keskusteluissa.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\nSaatuaan tiedon Waterloon taistelun ratkaisusta Aleksanteri kiirehtii\nsuinpäin Pariisia kohti, mukanaan vain satoja kasakoita. Saapuessaan\nsinne heinäkuun 10:nä, hän saa tietää, että Wellington ja Blücher\novat jo omasta aloitteestaan asettaneet entiselleen Bourbonien\nvaltaistuimen. -- Aleksanteri asettuu Elyséen palatsiin.\nLudvig XVIII, joka nyt oli muuttunut suopeammaksi, saapuu sinne häntä\nmitä kohteliaimmin tervehtimään. Tsaari unelmoi itsekseen jo\nranskalais-venäläistä liittoa. -- Rauhanneuvottelua. Preussin hurjat\nvaatimukset; Ranskan silpominen: \"hävityksen mestariteos\". -- Ludvig\nXVIII vetoaa tsaariin: \"suuressa ahdistuksessani turvaudun Teidän\nMajesteettiinne\". Aleksanterin jalomielinen käytös, hän kun suostuu\nTalleyrandin erottamiseen. Koomillinen kohtaus -- ruhtinas\nRichelieu, uuden Venäjän entinen kuvernööri ja tsaarin ystävä tulee\nministerineuvoston presidentiksi ja ulkoasiain ministeriksi. Ranskaa ei\nsilvota. -- Sill'aikaa kun diplomaatit laativat toista Pariisin\nsopimusta, Aleksanteri viimeistelee poliittista suunnitelmaa, joka jo\nkauan on askartanut hänen ajatustaan: pyhä allianssi. Rouva Krüdenerin\nvähäpätöinen osa tämän sopimuksen synnyssä. Hänen naurettava\nystävyytensä Aleksanterin kanssa. Hotel Montchenun illanvietot.\nTaivaalliset noituudet. -- Pyhän allianssin herättämä levottomuus\nliittoutuneissa hallitsijoissa. Metternichin mielipide: \"suuri\nmitättömyys, mutta sangen meluava\". -- Aina vastakohtien vallassa\ntsaari tuntee tarvetta laajentaa sotilaallista mahtiansa samalla\nhetkellä, jolloin hän julistaa rauhanrakkauttaan. Venäjän armeijan\nteatraalinen paraati \"hyveitten kentällä\" (Plaine des vertus) Châlonsin\nlähellä: 180.000 miestä; Attilan muisto; rouva Krüdenerin viimeinen\nvoitto. -- Syyskuun 28:na Aleksanteri jättää Pariisin palatakseen\nvaltakuntaansa: \"Olenpa vihdoinkin poissa tuosta kirotusta Pariisista!\"\n-- Ruumiillinen väsymys; luonteen luisuminen; moraalinen lamaantuminen;\nlevottomuutta herättäviä oireita.\n\n\nKesäkuun 21:nä kolme liittoutunutta hallitsijaa saa Heidelbergiin\ntiedon Waterloosta. Tällä kertaa on Napoleon auttamattomasti hukassa.\nHänen ihmeellinen kohtalonsa on saanut loppunsa.\n\nAleksanteri tahtoo suin päin kiirehtiä Pariisia kohti. Mutta mitä tehdä\nilman armeijaa... Neljäs venäläinen armeijakunta, joka on kaikkien\nmarssirivistöjen loppupäässä ja muutenkin uupunut, ihan lopussa, kieli\nriipuksissa, ei voi päästä Reiniltä Mannheimiin vähemmässä kuin\nseitsemässä tai kahdeksassa päivässä. Se ei voi olla Marnella ennen\nheinäkuun 12:sta. Sitä ennen englantilaiset ja preussilaiset ovat\nvarmaan Pariisissa.\n\nSilloin, kesäkuun 25:nä, voimatta enää pidättäytyä, riistäytyen irti\nrouva Krüdeneristä ja jättäen taakseen molemmat kruunatut kumppaninsa,\ntsaari lähtee matkalle saattojoukkonaan vain satoja kasakoita. Yritys\non rohkea ja tuottaa kunniaa hänen urheudelleen, sillä ilman muuta\nsuojaa kuin sata kasakkaa, hänen täytyy kulkea lähes neljäsataa\nkilometriä seudulla, jota liittoutuneet eivät vielä hallitse ja jonka\nisänmaanrakkaus on kiihkeä.\n\nSaapuessaan heinäkuun 10:nä Pariisiin hän saa kuulla, että Wellington\nja Blücher loistavasta voitostaan mahtavina ja pitäen itseään hetken\nherroina ovat jo omalla uhallaan pystyttäneet jälleen Ludvig XVIII:n\nvaltaistuimen ja kuningas itse on edellisenä päivänä saapunut\npääkaupunkiinsa. Venäjän keisari ei ole siis näytellyt mitään osaa\nsotaliikkeissä, mutta hän on kadottanut merkityksensä politiikan ja\nkorkeimman politiikan alalla, josta hänen liittolaisensa ovat\nkarkottaneet Aleksanterin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällaisen alun jälkeen ei ole ensinkään ihmeteltävää, että Aleksanteri\non huonolla tuulella.\n\nTällä kertaa hän ei halua Hotel de la rue Saint-Florentiniin\nvastenmielisen Talleyrandin luo; hän valitsee asunnokseen\nElysée-palatsin, jonka ympärillä silloin rakentamattomat alat ja\nyksityiset puutarhat levittivät yksinäisyyden tuntua.\n\nAleksanteri on tuskin ehtinyt asettua sinne, kun hän suureksi\nhämmästyksekseen saa vastaanottaa Ludvig XVIII:n. Tämä käynti on sitä\nmerkittävämpi oire, kun kuninkaan käyttäytyminen ja sanat eivät\nensinkään muistuta hänen loukkaavaa kopeuttaan Compiègnessä; keskustelu\nkestää kaksi tuntia. Siitä ilmenee, että vanha kuningas, hieno\ndiplomaatti, on ensimmäisistä suhteistaan Blücherin ja Wellingtonin\nkanssa havainnut, että tsaarin kannatus on hänelle välttämätön\nvoidakseen vastustaa Waterloon voittajien hurjia mielitekoja.\nAleksanterin mielestä ovat hänen liittolaisensa sivuuttaneet tai\nmelkeinpä pettäneet hänet, ja siksi hän heti osallistuu hänelle\ntarjottuun peliin. Molempien hallitsijain kesken syntyy heti sovinto.\n\nTästä päivästä alkaen Romanov lakkaa arvostelemasta ja pilkkaamasta\nBourboneja. Vieläpä hän menee kauemmaksikin: hän torjuu luotaan\nOrleansin herttuan, joka aina luuli nauttivansa hallitsijoista\nvapaamielisimmän, Venäjän keisarin erityistä suosiota. Napoleonin\nperheen jäsenet, joille hän vielä äsken oli niin myötätuntoinen, eivät\nsaa osakseen suurempaa ystävällisyyttä. Ja kuningatar Hortense, joka\nepäarvokkaasti yrittää valloittaa takaisin suloisen Malmaisonin\naikaisen palvojansa, saa lukea lehdistä, että Elyséen portit eivät\navaudu hänelle. Ja pian Aleksanteri hylkää hänet niin avoimesti, että\nHortense Pariisin preussilaisen kuvernöörin kenraali Mufflingin\nkäskykirjeellä karkotetaan Ranskasta. Mutta merkittävin tulos\nhänen palautetun kuningasvallan hallitukselle osoittamastaan\nhuomaavaisuudesta on se, että hän kaikille näyttää arvovallallaan\nsuojaavansa Valkean terrorin raivoisia väkivaltaisuuksia. Vaikka\nBourbonit hänen mielestään ovat \"parantumattomia\", hän ei sitä enää\nilmaise.\n\nEräs aate, jota Aleksanteri ei vielä tunnustanut kenellekään, selittää\nehkä meille, miksi hän ei paremmin, asteittain, tehnyt käännöstään ja\nmiksi hänen vivahdusvaistonsa ei opettanut häntä muuttamaan\nmenettelyään vähitellen ja varovasti. Tämän aatteen oli hänen päähänsä\npannut hänen veljensä suuriruhtinas Konstantinin adjutantti, kuuluisan\nkreikkalaisen suvun jälkeläinen, ruhtinas Aleksanteri Ypsilanti, joka\nsilloin oli chevalierikaartin eversti; ja se oli Kreikan vapauttaminen\nja itämaisten kristittyjen suojeluvalta. Sehän oli Pietari Suurelta ja\nKatariina Suurelta perinnöksi jäänyt unelma, bysanttilainen haave. Sen\njälkeen kun Aleksanterin oli täytynyt luopua osasta puolalaista\nunelmaansa, hänen mielikuvituksensa sai magneettimaisen vedon\nKonstantinopolia kohti. Mutta silloin kun tämän kunniakkaan yrityksen\nhetki tulisi, olisi Ranskan apu hänelle tarpeen pidättämään Eurooppaa.\nHeinäkuusta 1815 alkaen hänellä oli käsitys, jonka hän kuusi vuotta\nmyöhemmin ilmaisi kreivi de la Ferronnaysille Ludvig XVIII:n\nsuurlähettiläälle, että Ranskan ja Venäjän tuli olla liittolaisia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeinäkuun kahdentenatoista alkaa rauhankonferenssi Pariisissa: melkein\nkaikki Wienin kongressin neuvottelijat tavataan täällä jälleen:\nMetternich, Razumovski, Nesselrode, Wellington, Castlereagh,\nHardenberg, Humboldt, Talleyrand, jne.\n\nLudvig XVIII:n valtuutetun tehtävä on raskas; jos Itävalta ja Englanti\nosoittavatkin vaatimuksissaan suhteellista maltillisuutta, niin\nPreussi, puhuen itsensä puolesta ja ryhtyen saksalaisten hovien\nviralliseksi asianajajaksi, paljastaa julman vihansa, koston- ja\nriistonhalunsa; se tahtoo silpoa Ranskan, viedä siltä Flanderin,\nHennegaun, Ardennit, Elsassin, Lothringin, Franche-Comten, Bourgognen,\nSavoian ja osan Dauphineta, joten Pariisi ja Ranskan sydän olisivat\npaljaina ja Ranskan yhteys lopussa: \"hävityksen mestariteos\" Pozzo di\nBorgon sanojen mukaan.\n\nVieläpä Englannin ja Itävallan huomattavasti lieventäminäkin Preussin\nvaatimukset menevät pitkälle. Wellington, Castlereagh, Metternich,\nRazumovski ja Nesselrode ovat loukkaantuneita Hardenbergin ja\nHumboldtin fanaattisesta itsepäisyydestä, mutta nämä saavat kuitenkin\naikaan ultimatumin lähettämisen Ranskan hallitukselle. Tämän loukkaavan\nvaatimuksen nähdessään Talleyrand huudahtaa:\n\n-- Minä en allekirjoita tätä; sen mukaan ei enää olisi Ranskaa eikä\nkuningasta!...\n\nEpätoivoisena Ludvig XVIII huutaa Aleksanterin apua, mutta keisari\nvälttelee hyvin kohteliaasti ja taitavasti. Kiinnisaamaton Romanov on\nmestari piilottautumaan tukalilta kysymyksiltä, hautaamaan ne\nepämääräisiin vastauksiin tai paremmin, kuten hänen sisarensa Katariina\nsanoi, \"taitavasti kaatamaan hiekkaa niiden päälle\".\n\nPian kuitenkin draama kääntyy odottamatta huvinäytelmäksi. Ja Pozzo di\nBorgo, joustava, vikkelä ja viekas kuin mikäkin Crispin tai Figaro,\nohjaa peliä. Hän selittää kuninkaalle, että kuninkaan saadakseen\ntsaarin ratkaisevasti kannattamaan häntä, on annettava juhlallinen\ntodiste tai selvä takuu nykyisestä ja vastaisesta hyvänsuovasta\nmielialastaan Venäjää kohtaan; todiste olisi kuninkaan omakätinen kirje\ntsaarille, ja takuu... Talleyrandin erottaminen. Tällaisella\nkaksinkertaisella tahdonilmaisullaan Ludvig XVIII voittaisi varmaan\nitsevaltiaan ylevämielisen ystävyyden.\n\nJoka kerta kun on kysymys hänen valtaistuimestaan ja arvostaan Ludvig\nXVIII:n kynä on yhtä elegantti kuin sujuva ja ylpeä. Niinpä hän\nkirjoittaa tsaarille:\n\n\"Sydämeni ahdistuksessa turvaudun Teidän Majesteettiinne... Olisinko\nsaattanut edellyttää, että minulle esitettäisiin ehtoja, joissa\nperikatoon yhtyy kunniattomuus? Sire, en voi vielä vakuuttautua siitä,\nettä Teidän mielipiteenne on peruuttamaton. Jos asian laita olisi\npäinvastainen, jos minulla olisi onnettomuus erehtyä, jos Ranska ei\nvoisi enää toivoa sellaisen päätöksen muuttamista, jonka tarkoituksena\non sen alentaminen, silloin minä kieltäytyisin olemasta sen häviön\nvälikappaleena ja luopuisin valtaistuimestani mieluummin kuin\nalentuisin himmentämään sen vanhaa loistoa... Teidän Majesteettinne\ntuntenee tässä tunnustuksessa, joka perustuu vääjäämättömään\npäätökseen, koko minun tuskani laajuuden.\"\n\nTalleyrandin erottaminen ei tuota Ludvig XVIII:lle mitään päänvaivaa\neikä arkailua. Huolimatta palveluksista, joita Talleyrand on hänelle\ntehnyt Wienissä, kuningas ei anna hänelle anteeksi sitä, että hän on\nsekoittautunut vuoden 1814-1815 neuvotteluihin ja tuonut niihin\nmukanaan hävyttömän Fouché'n ja vielä tuottanut Ranskan hoville\nhäpeätä, kun hän entisenä piispana on naimisissa; vielä vähemmän hän\nsuo Talleyrandille anteeksi sen, että hän katsoo itseään\nvälttämättömäksi ja on pitävinään kuninkaallista arvovaltaa\nholhouksensa alaisena, kuten mikäkin majordomus Merovingien viime\najoilta.\n\nPäästäkseen tästä epämukavasta ja pahennusta herättävästä henkilöstä\nkuningas ei tyhjennä häneen vihaansa eikä ylenkatsettaan, kuten\nNapoleon teki, vaan saattoi hänet ovelasti valittamaan liian vaikeaa\ntehtäväänsä ja pyytämään tehokkaampaa hallitsijan kannatusta\nedustajakamareihin ja liittoutuneihin nähden: \"jota ilman ministerit\njoutuisivat niin tuskalliseen asemaan, että heidän täytyisi luovuttaa\nsalkkunsa.\" Tätä peitettyä uhkausta kuullessaan kuningas on vaiti,\ntuijottaen kattoon. Kun hän vihdoin katselee alaspäin, hän lausuu\nvälinpitämättömällä äänellä:\n\n-- No hyvä, jos kabinetti ilmoittaa eroavansa, minä nimitän uudet\nministerit.\n\nUudelleen hiljaisuus, jonka Talleyrand keskeyttää sanoen:\n\n-- Siis Teidän Majesteettinne hyväksyy meidän eronpyyntömme.\n\nKolmas hiljaisuus; Talleyrand on syvästi loukkaantunut, käsittää\nkaikki, nousee, kumartaa ja lähtee.\n\nSeuraavana päivänä, syyskuun 24:nä Ludvig XVIII kutsuu Pozzo di Borgon,\nAleksanterin lähetin uuden ilmoituksen johdosta ministerineuvoston\npresidentiksi ja ulkoministeriksi miehen, joka elämänsä arvokkuuden,\nluonteensa jalouden ja älynsä monipuolisuuden takia saattaa parhaiten\nkorvata Talleyrandin. Tämä mies on herttua de Richelieu.\n\nTämän kuuluisan nimen perillinen oli jättänyt Ranskan kaksikymmentä\nviisi vuotta sitten; mutta hän oli suorittanut Venäjällä ihailtavan\ntyön: ollen \"hänen majesteettinsa keisarin käskynhaltija kolmessa\nHersonin, Jekaterinoslavin ja Tauriksen maakunnissa\", Odessan perustaja\nja kuvernööri, hän oli uudestaan luonut, sivistänyt ja rikastuttanut\nkoko tämän laajan alueen erinomaisella menettelyllään. Tässä\nprokonsulin toimessa, josta hän oli lähtenyt hankkimatta itselleen\nomaisuutta, hän oli saavuttanut ainakin hyvän kokemuksen suurten asiain\nhoidossa. Lisäksi Aleksanteri kohteli häntä mitä luottavaisimmalla\nystävyydellä.\n\nKuullessaan seuraajansa nimityksen Talleyrand ei voinut pidättyä\nlausumasta sukkeluutta, jossa ilmenee hänen suuttumuksensa.\n\n-- Herttua de Richelieun valinta on erinomainen; kas siinä ranskalainen\nmies, joka tuntee parhaiten... Krimin.\n\nMyöhemmin hän naamioidakseen harmiansa esitti julkisesti eronsa\ntapahtuneeksi omasta tahdostaan isänmaallisena vastalauseena: \"En\ntahtonut allekirjoittaa nöyryyttäviä ehtoja, joita liittolaiset\nvaativat... Siihen tarvittiin keisari Aleksanterille kelpaava narri.\nMinä en voinut olla sellainen, tahdoin olla vain Ranskan ministeri.\"\n\nMinisteripulan muutamaksi päiväksi keskeyttämät diplomaattiset\nkeskustelut alkoivat heti uudelleen. Richelieu, Razumovskin ja\nNesselroden kannattamana kiirehtii neuvottelujen menoa: tsaarilla\noli kiire palata valtakuntaansa. Mutta kaikki vaikeudet olivatkin\nnyt tasoitetut: Aleksanteri oli jyrkässä sävyssä lausunut\nerotuomarinsanansa. Eräs preussilainen kenraali rohkeni sanoa\nhänelle:\n\n-- Meillä on pistimet antaaksemme pontta oikeutetuille\nvaatimuksillemme.\n\nItsevaltias nosti raivostuneena päänsä pystyyn:\n\n-- Minulla on, minullakin, pistimiä.\n\nJa tämän sanottuaan hän lähti, lyöden oven perässään kiinni.\n\nLopullinen pöytäkirja, marraskuun 20:n sopimus vuodelta 1815 laski\nRanskan kannettavaksi raskaita uhreja. Sen pohjoiset ja itäiset\npuolustusrajat siirtyivät Philippevillen, Marienbourgin ja Sarrelouisin\nmenetyksen johdosta, Hüningenin linnoitusten hajoittamisen ja Savoian\nluovutuksen johdosta. Ranska oli sitä paitsi maksava seitsemänsadan\nmiljoonan frangin korvauksen ja sen täytyi viiden vuoden kuluessa\nkustantaa 150.000 sotilaan miehitys vahingonkorvausmaksun takuuna ja\nvallankumouksen vaaran varalta. Mutta tsaarin väliintulon ansiosta oli\nkuitenkin vielä olemassa jonkinlainen Ranska.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSill'aikaa kuin diplomaatit laativat lopullisia pöytäkirjojaan,\nAleksanteri viimeisteli suunnitelmaa. Siinä hän tahtoi toteuttaa\neriskummallisen poliittisen, Pyhän alliansin ajatuksen, joka häntä oli\njo kauan askarruttanut: kaikille hallituksille yhteisen asiakirjan\nturvaamaan maailman rauhaa ja kansojen onnea kristinuskon suojassa.\nSiten hänestä uudelleen tuli, kuten 1813 ja 1814, \"Euroopan pelastaja\".\n\nSen ensimmäinen luonnos näytti hänessä kiteytyneen yhdeksän tai\nkymmenen kuukautta aikaisemmin, kun hän koki ensimmäiset mielipahansa\nWienin kongressissa. Joulukuun kuluessa hän oli jo tarpeeksi miettinyt\nsuunnitelmaansa, kutsuakseen liittolaiset päättämään yleisestä\nsopimuksesta, joka alistaisi tämän jälkeen kaikki valtion perusohjeet\nevankeliumin periaatteisiin ja turvaisi kansainvälisten suhteiden\nrehellisyyden yleismaailmallisilla lakimääräyksillä.\n\nSuunnitelma ei Wienissä herättänyt kenenkään huomiota, keskellä\nkiistelyjä, juonitteluja ja juhlia. Pian sen jälkeen taas, maaliskuun\n7:n ukkosenjyräys, Kotkan paluu oli keskittänyt liittolaisten mielen\nlähimmän mielenkiinnon kysymyksiin.\n\nMutta ennen lähtöänsä Heilbronnista Aleksanteri oli ehtinyt luonnehtia\nohjelmaansa suuntaviivat ulkomaan lähettiläilleen annetussa ohjeessa.\nJohtoajatus oli aivan sama kuin se, joka sata vuotta myöhemmin tarttui\nGeneven naiiveihin utopisteihin: \"Suuren eurooppalaisen perheen\nkeskuudessa katsotaan sen valtion, joka on hyökkääjä, itse teossa, ipso\nfacto, julistaneen sodan kaikille muille.\"\n\nPariisiin saavuttuaan Aleksanteri oli päättänyt uudestaan ryhtyä\nasiaansa. Ylläpitämässä ja kiihoittamassa aikeen toteuttamista hänellä\noli lähellään väsymätön innoittaja rouva Krüdener.\n\nHän asui Elyséen lähellä sijaitsevassa hotellissa, Hotel Montchenu'ssa.\nJa kun hänen läheinen ystävyytensä tsaarin kanssa oli yleisesti\ntunnettu ja kun hänellä oli mainostuksen ja lavastuksen kyky, hänen\nluonaan oli aina paljon väkeä.\n\nSiellä nähtiin muiden muassa madame de Staël, mme Recamier, Adrien de\nMontmorency, Benjamin Constant, Chateaubriand, herttuatar de Duras,\nRistiretkien historioitsija Michaud, humaaninen moralisti Degerando ja\nvihdoin kuuluisa asianajaja Bergasse, \"Ranskan kaunopuheisin mies\",\njoka aikaisemmin oli niin kovasti pidellyt Beaumarchais'ta, mutta jota\nnyt viehättivät näkymättömän maailman salaisuudet.\n\nBenjamin Constant, sydämessään palava haava rakkaudesta jumalalliseen\nJulietteen (mme Recamier) oli ahkerimpia vieraita. Pitkissä\nkahdenkeskeisissä seurusteluissa hän tunnusti tietäjättärelle\nmyrskyisen ja runnellun elämänsä vastoinkäymiset ja koko\nparantumattoman kaihonsa. Rouva Krüdener kehoitti monisanaisesti häntä\nrukoukseen, nöyryyteen, katumukseen ja anteeksiantoon, jotta hän saisi\nrauhan ja sielunsa terveyden. Ja suuri ironisti puhkesi kyyneliin hänen\nedessään, kuiskaten: \"Minä tahtoisin uskoa!... Minä koetan\nrukoilla!...\" Mutta Chateaubriand ei jäänyt pitkäksi aikaa balttilaisen\nVeledan lumoihin, ja teoksessaan _Mémoires d'outretombe_ hän omisti tälle\nseuraavan rakastettavan muiston: \"Vapaaherratar Krüdener oli vajonnut\nromaanista mystiikkaan; hän asui eräässä Faubourg Saint-Honorén\nhotellissa; tämän hotellin puutarha ulottui Champs-Elysées'iin asti.\nKeisari Aleksanteri saapui incognito puutarhaportin kautta ja\npoliittis-uskonnolliset keskustelut loppuivat palaviin rukouksiin.\nRouva Krüdener oli kutsunut minut yhteen näistä taivaallisista\nloveenlankeamisista. Minä, kaikenlaisten haaveiden mies, minä vihaan\njärjettömyyttä, inhoan sumuisuutta ja halveksin kujeilua. Näytelmä\nikävystytti minua: jota enemmän minä tahdoin rukoilla, sitä enemmän\ntunsin sieluni kuivuuden. Minulla ei ollut mitään sanottavaa Jumalalle,\nja paha henki pakotti minut nauramaan.\"\n\nYleisesti on rouva Krüdenerin laskuun pantu Pyhän allianssin synty,\nja hän onkin tehnyt kaikki saadakseen tämän legendan uskottavaksi.\nMutta olemme nähneet, että sen ohjelma oli kiteytynyt tsaarin\nmielessä jo useampia kuukausia, ennen kuin hän tutustui sanottuun\nvapaaherrattareen. Jos hänellä oli apulaistoimittajia tätä jaloa\nutopiaa varten, niin sellaisia ehkä olivat hänen mystilliset uskottunsa\nvarhaisemmalta ajalta, ruhtinas Galitsyn ja Kosheljov: aatteen\nherättäjä ei suinkaan ollut hänen apokalyptinen Egeriansa, jonka ainoa\nosa oli innostuneesti taputtaa käsiään tuolle ylevälle aatteelle,\nylistää sen tekijää ja laulaa hosiannaa. Ne hyväksyvät lausunnot ja\nneuvot, jotka Aleksanteri sai rouva Krüdeneriltä, olivat tällaisia:\n\"Jos Te ette olisi Jumalan valittu, Hänen erityisen rakkautensa kohde,\nHänen sydämensä ja Hänen valintansa lapsi, niin Hän ei olisi Teitä\nkutsunut siihen korkeaan tehtävään, että saitte olla lohikäärmeen\nvoittaja ja kansojen johdattaja... Teidän tulee tyhjentää itsestänne\nAatamin elämä, täyttyäksenne Kristuksen elämällä, jotta ylösnousemuksen\nruumis voisi muodostua Teissä ja jotta palvottava Pelastaja nousisi\nTeissä kuin aurinko... Ne ajat lähestyvät, jolloin Vapahtajan kirkko\nlähtee taistelusta nuorena ja voitollisena Jumalallisen Ylkänsä\nkaunistamana; ja Aleksanteri Siunattu näkee jo tämän Pyhän allianssin\nonnea tuottavat hedelmät, Pyhän allianssin, joka hänen välityksellään\non taivaallisen Isän työtä.\"\n\nTämä mystillinen sekasotku antaa selvän kuvan rouva Krüdenerin\nosuudesta Pyhän allianssin syntyyn.\n\nItse Aleksanterin ajatus on meille mielenkiintoisempi tuntea. Hän on\nsen selvästi ilmaissut: \"Tämän veljellisen ja kristillisen allianssin\navulla olen tahtonut sovittaa valtioiden kansalais- ja poliittisiin\nsuhteisiin ne rauhan, sovinnon ja rakkauden periaatteet, jotka ovat\nkristillisen uskonnon hedelmä. Minun yksinomaisena tarkoituksenani on\nyhdistää toisiinsa kaikki kansojen siveelliset edut, jotka jumalallinen\nkaitselmus on asettanut Ristin lipuu alle.\"\n\nSyyskuun 26:na allekirjoitetaan \"Pyhän ja jakamattoman Kolminaisuuden\nnimessä Pyhän allianssin pakti\".\n\nKuinka sen vastaanottivat ne, joilla on jokin oikeus kutsua itseään\n\"lohikäärmeen voittajiksi?\"\n\nFredrik Wilhelm, joka ei käyttele aivan helposti mystiikan sanastoa,\nrajoittuu tähän hiukan halventavaan arvosteluun: \"Jos Jumala siunaa\nmeidän aatteemme, niin voimme tulevaisuudessa ylistää Herraa koko\nmaailman edessä.\"\n\nEnglannin hallitsijaprinssi, vastainen kuningas Yrjö IV, antaa kauniin\ntunnustuksen paktin ylevälle tarkoitukselle, mutta kieltäytyy\nmuodollisesti sitä hyväksymästä, \"koska sen ovat päättäneet yksistään\nhallitsijat, kun sitä vastoin Britannian perustuslaki vaatii, että\nsopimukset ovat vastuunalaisten ministerien tekemät.\" Mutta puhuessaan\nilman todistajaa Castlereagh ja Wellington selittävät suoraan, että he\neivät näe Pyhässä allianssissa muuta kuin onton ideologian, \"jossa\npyhyys koettaa pitää puoltansa järjettömyyttä vastaan\".\n\nKunnianarvoisa Pius VII kieltäytyy niin ikään sitä allekirjoittamasta,\nkoska katolinen kirkko ei hyväksy tunnustuskirkkojen yläpuolella olevan\nkristillisyyden opinlauselmaa, jollainen on itse paktin perusaate.\n\nMutta kaikista senaikaisista valtiomiehistä Metternich on antanut\nPyhästä allianssista oikeimman arvostelun ja heti ensi näkemältä\nparhaiten määritellyt sen arvon: \"Minun ei tarvinnut erityisesti\nsyventyä tähän kirjoitukseen, huomatakseni, että sillä ei ollut mitään\nmuuta merkitystä kuin uskonnon verhoon kääritty filantrooppinen\ntarkoitus... Myöskin itse tekijänsä ajatuksen mukaan Pyhä allianssi oli\nvain moraalinen mielenilmaisu, vaikka toisten tämän asiakirjan\nallekirjoittajien silmissä sillä ei ollut edes tätä merkitystä; näin\nollen se ei ansaitse mitään niistä arvosteluista, jotka puoluemieli on\nsille antanut myöhemmin. Väitteeni tueksi mainitsen tosiasian, että\nmyöhemmin siitä ei ole koskaan ollut kysymys hallitusten välisissä\nkeskusteluissa... Pyhää allianssia ei solmittu kansojen oikeuksien\nrajoittamiseksi, tai itsevaltiuden perustamiseksi missä muodossa\nhyvänsä: se oli yksinomaan keisari Aleksanterin mystillisten tunteiden\nilmaisu ja kristinuskon periaatteiden soveltaminen politiikkaan...\"\nLyhyemmin hän sanoo sen ystävien kesken: \"Mitä on Pyhä allianssi?...\nSuuri, monisanainen joutavuus.\" Hän ei epäillyt tehdä pian tästä\nsuuresta joutavuudesta koko Itävallan politiikan periaatetta ja\nvälinettä, kääntäen paktin koneiston Venäjän politiikkaa vastaan.\n\nAleksanterin sielunelämä oli aina täynnä vastakohtia ja päähänpistoja.\nSamalla kuin hän harrastaa maailman rauhan perustamista kristillisen\nmoraalin järkähtämättömälle pohjalle, hän panee toimeen suuren\nsotilasvoimiensa näytöksen; sillä hänen on vaikea sietää sitä loistavaa\nkunniaa, jonka Wellington ja Blücher ovat saaneet Waterloossa. Hän on\nsuutuksissaan siitä, että tahdotaan olla tunnustamatta tai väheksyä\nsitä aloitetta ja pääasiallista osaa, joka kuuluu hänelle Napoleonin\nkukistuksessa. Ja hän tahtoo vihdoinkin johtaa mieliin, että Venäjän\narmeija on aina valmiina näyttelemään osaa, vieläpä pääosaa Euroopan\nnykyisissä ja tulevissa kohtaloissa.\n\nHän valitsee tätä mielenosoitusta varten \"Hyveitten kentän\" (La plaine\nde vertus) Châlonsin ja Montmirailin välillä. Siellähän oppineiden\nmielestä ovat Catalauniset kentät, missä roomalainen kenraali Aëtius\n451 pysäytti Attilan hyökkäyksen.\n\n136 pataljoonaa ja 168 eskadroonaa, eli yhteensä 180.000 miestä, on\nsiellä koolla syyskuun 11:na, ja 600 tykkiä.\n\nTsaari pitää Itävallan keisarin, Preussin kuninkaan, herttua\nWellingtonin ja ruhtinas Schwarzenbergin seurassa paraatin. Lisäksi on\nläsnä kokonainen joukko neljään liittolaisarmeijaan kuuluvia\nkenraaleja.\n\nSeuraavana päivänä, joka on Pyhän Aleksanterin nimikko, joukot ovat\njälleen koolla juhlimassa suuresti suunniteltua uskonnollista\ntoimitusta.\n\nSeitsemän alttaria on pystytetty sinne tänne pienemmille kummuille.\nYksi on muita korkeammalla ja sen ympärille ovat ryhmittyneet\nhallitsijat ja heidän esikuntansa. Tasangolta, jolla kerran voitettiin\nAttilan laumat, nousee Jumalan puoleen mahtava rukous ja ylistys siitä,\nettä Hän on tehnyt lopun Euroopan koettelemuksista.\n\nRouva Krüdenerillä on kunniapaikka läsnäolevien etuoikeutettujen\njoukossa. Se on hänelle kuvaamattomien liikutusten päivä, suurimman\nkunnian päivä, josta hän myöhemmin lausuu raamatullisessa\nsanatulvassaan: \"Minä näin armeijan etunenässä suurten kohtaloiden\nmiehen, jonka vuosisadat olivat valmistaneet vuosisatoja varten.\nIankaikkinen Isä oli kutsunut Aleksanterin, ja Aleksanteri oli\nkuuliaisena noudattanut taivaallisen Isänsä ääntä.\"\n\nEpäilemättä enemmän liikutettuna kuin naisprofeetta, tsaari sanoo\nyksinkertaisemmin: \"Tämä päivä oli elämäni kaunein, en unohda sitä\nkoskaan. Sydämeni oli täynnä rakkautta vihollisiani kohtaan. Rukoilin\npalavasti kaikkien heidän puolestaan ja itkien ristin juurella anoin\nmenestystä Ranskalle.\"\n\nKun ystävykset tapaavat toisensa Pariisissa, he ensi työkseen lukevat\nyhteisessä haltioitumistilassa sen psalmin, jonka Venäjän armeijan\npapit ja kirkkolaulajat virittivät messun aikana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskuun 28:na Aleksanteri lähtee Brysseliin, aikoen palata Venäjälle\nDijonin, Baselin, Konstanzin, Zürichin, Nürnbergin, Weimarin, Berliinin\nja Varsovan kautta. Tämä pitkä kiertotie, joka ei salli hänen saapua\nPietariin ennen joulukuun puoliväliä, osoittaa, että hänellä ei ole\nsuurta kiirettä pääkaupunkinsa näkemiseen. Asia ei kuitenkaan ole niin,\nvaan hän ei kauemmin siedä Pariisissaoloa.\n\nHeti kun hän on astunut vaunuista Brysseliin, hän päästää helpotuksen\nhuokauksen ja kirjoittaa rakkaalle Katariinalleen: \"Olen siis poissa\ntuosta kirotusta Pariisista.\"\n\nSeitsemänkymmentä päivää, jotka hän siellä vietti, olivat usein hänelle\nvastenmieliset. Hän kärsi monella tavalla, hänen osakseen ei tullut\nenää sitä mairittelevaa menestystä, joka hänet oli huumannut 1814.\nPariisin salongeissa hän ei enää ollut muotimiehenä, sellaisena oli nyt\nWaterloon voittaja, ylpeä ja flegmaattinen Wellington, Iron Duke,\nrautainen herttua. Tosin huomio, jota hänelle osoitti Ludvig XVIII,\nei jättänyt häntä kylmäksi, mutta hän oli säilyttänyt kaiken\nvastenmielisyytensä Bourboneihin, ja vaikka hän puolustikin Ranskan\nasiaa liittolaisia vastaan, niin se tapahtui yksistään sen tähden, että\nhän katsoi ehkä jonakin päivänä tarvitsevansa Ranskaa itämaisia\naikeitansa varten. Hänen mielipiteensä Ranskan kansasta ei ollut\nmuuttunut, hän piti sitä periaatteettomana, kunniattomana,\nvilpillisenä, parantumattomasti paheellisena, huikentelevaisena ja\nturmeltuneena, huolimatta älynsä loistavasta ulkokuoresta ja\nmenneisyytensä maineesta, liittolaisissa häntä inhoitti heidän\nkostonhalunsa, heidän mielitekojensa häikäilemättömyys ja heidän\nahneutensa, he kun halusivat lihoa voitetun maan kustannuksella. Hiukan\nmielihyvää hän oli tuntenut vain niinä hetkinä, joina hän oli\nsyventynyt Jumalaan: \"Lievennystä huoliini olen tuntenut\", kirjoitti\nhän Katariinalle, \"vain siinä valoisassa mielentilassa, joka vuotaa\nkorkeimmasta Olennosta.\"\n\nAleksanterin taipumus moittimaan ja syyttämään, hänen mielipahansa ja\nsuuttumuksensa olivat usein hämmästyttäneet hänen ympäristöään, joka\nsai siitä kärsiä. Pienimmätkin laiminlyönnit palveluksessa saattoivat\nhänet vihanvimmaan, mitä hänessä ei koskaan ennen havaittu. Hänellä oli\nalituisesti paha sana ja herjaus suussa; vieläpä hän ärtyi uhkauksiin\nja väkivaltaisuuksiin, kuten ennen Paavali I pahimpina päivinään; ja\nhänen ensimmäisen kenraaliadjutanttinsa, hänen esikuntapäällikkönsä ja\nlapsuuden ystävänsä, ruhtinas Volkonskin täytyi kerran, kun hän ei\nvoinut löytää paperia, joka Aleksanterilla juuri oli käsissä, kuulla\nkamala huudahdus: \"Minä lähetän sinut paikkaan, jonka nimeä saat\nturhaan etsiä kartoistasi!\"\n\nUseimmiten heti kun hermojännitys oli lauennut, alakuloisuus, katkera,\ntoimeton ja sanaton alakuloisuus masensi hänet. Paetakseen itseään ja\nmuita hän teki silloin pitkiä kävelyjä tai kulki ratsain. Pariisista\npalattuaan hän ei enää näyttäytynyt seuraelämässä. Suurimman osan\nilloistaan hän omisti rouva Krüdenerille. Hän myönsi kuitenkin\nitselleen pari kolme lemmenhaavetta, jotka kestivät ehkä päivän ajan\neivätkä tuottaneet edes huvitusta.\n\nAleksanteri oli syntynyt joulukuun 23:na 1777 ja oli nyt\nkolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha; mutta hän näytti paljon\nvanhemmalta, ainakin viisikymmenvuotiaalta. Koko hänen ulkomuotonsa\nilmaisi hänen olevan aivan liian aikaisin loppuun kuluneen: otsa oli\nkadottanut kauniin muotonsa, hiukset olivat harventuneet ja käyneet\nharmaiksi, iho oli kuiva ja veltto, ohimot ryppyjä täynnä. Hänen\nvartalonsa, joka vielä äsken oli niin suora ja kauniisti ryhdikäs, oli\nhiukan koukistunut; hänen kerran haavoittunut polvensa oli kangistunut\ntehden hänen käyntinsä ontuvaksi; hänen huonokuuloisuutensa ja\nlikinäköisyytensä olivat lisääntyneet, mistä seurauksena oli epäröivä\nja kiusaantunut ilme. Sen takia hän pelkäsi, että häntä petettiin tai\nhänestä tehtiin pilaa.\n\nSeurustelu naisten kanssa oli hänelle yhä välttämätön; mutta hän\nvaati heiltä paljon vähemmän; hänen lemmensuhteensa, joissa aina oli\nmukana hekuman vetovoima, tulivat yhä enemmän idealistisiksi ja\ntunteellisiksi. Tässä arassa kohdassa on Badenin maakreivittären kirje\ntyttärelleen Elisabet Aleksejevnalle merkitsevä; anoppi kysyy\nkeisarillisesta vävystään, \"vieläkö tämä tuntee sukupuoliviettejä\", ob\ner noch Geschlechtstriebe fühlt.\n\nPalatessaan joulukuun 15:na Pietariin viidentoista kuukauden poissaolon\njälkeen Aleksanteri ei ole enää sama mies, hän on jo pahasti kaltevalla\npinnalla.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\nAleksanterin paluu Pietariin joulukuun 15 p:nä 1815. Venäläisen\nisänmaanrakkauden pettymys; yleinen tyytymättömyys; taloudellinen ja\nvaltiovarain kurja tila. Tsaarin pitkän poissaolon aikana on\nhuolimattomuus ja hallinnollinen mielivalta kasvanut hirveästi. --\nPuolan kysymys; uusi kuningaskunta. Aleksanteri Varsovassa;\npuolalaisten pettymys; ruhtinas Czartoryski karkotettu koristeelliseen\nvirkaan. Suuriruhtinas Konstantin Pavlovitshin hallitseva asema: inhon\nkohde ja hirmuhallitsija. -- Tsaari antaa täydet valtuudet kenraali\nAraktshejeville valtakunnan sisäistä uudistusta varten, luopuen\nkokonaan entisestä vapaamielisyydestään: despotismi ja julmuus. --\nSotilassiirtoloiden perustaminen; kasarmi- ja pakkotyöhallinto;\ntalonpoikaislevottomuuksia: \"Keinoja joilla pannaan vapisemaan.\" --\nAleksanteri vaipuu yhä enemmän mystilliseen hartauteen. Hänen salaiset\nyhdessäolonsa ruhtinas Galitsynin kanssa: \"Minun ainoa turvani on\nHerra...\" Rouva Krüdener on joutunut syrjään ja hänen sijaansa on\ntullut oikeauskoisempi Katariina Tatarinova. Alakuloisuus ja\nkyllästyminen; kiihkeitten aistimusten kaipaus; St. Helenan vanki. --\nHyvään tarpeeseen tullut huvitus; Aachenin kongressi lokakuussa 1818.\nRanskan alue tyhjentyy liittolaisten joukoista; Ranska ottaa\ntämän jälkeen osaa Euroopan neuvotteluihin. Lemmensuhteita ja\nkevytmielisyyttä, kuten onnellisina Wienin aikoina. Metternich ja rouva\nLieven. Tsaari palaa Pietariin vasta tammikuun 3:na hyvin pitkän matkan\njälkeen. -- Suuriruhtinatar Katariina Pavlovnan kuolema; Aleksanterin\nsuru, hän vaipuu jälleen pessimismiin ja alakuloisuuteen. Aleksanteri\nlopettaa suhteensa rouva Naryshkiniin; loppumattomat matkat --\njakobiinisen kuumeen kasvu Euroopassa, Berryn herttuan murha. Espanjan\nja Italian vallankumoukset pakottavat vallat pitämään uuden kongressin\nTroppaussa syksyllä 1820. Metternichin sekaantumispolitiikka; Englannin\nvastustus. Aleksanteri, jolle on vastenmielistä tulla kansojen\nsantarmiksi, tahtoisi, että hyväksyttäisiin ainakin vapaitten laitosten\nperiaate. -- 9:nä marraskuuta saadaan Troppaussa tietää, että\nvenäläisen Semjonovin rykmentin kaarti on tehnyt kapinan Pietarissa.\nAleksanteri on kauhuissaan ja raivoissaan: \"vallankumous pesiytyy\nluokseni.\" Hän suostuu koko Metternichin ohjelmaan. -- Kongressi\nsiirtyy Laibachiin joulukuun 27:nä. Taantumuksellisessa kiihkossaan\nAleksanteri sysää luotansa adjutanttinsa, ruhtinas Ypsilantin, joka\nyritti nostattaa Balkanin kristilliset kansat Turkkia vastaan: pyhä\noikeauskoinen Venäjä kieltää julkisesti helleenien asian.\n\n\nVastaanotto, jonka Aleksanteri sai pääkaupungissaan, ei ollut omiaan\nkohottamaan hänen mieltänsä. Wienin ja Pariisin sopimukset olivat\ntuottaneet syvän pettymyksen venäläisille, jotka eivät katsoneet\nVenäjän saaneen mitään korvausta sankarillisista ponnistuksistaan,\nvaikka Venäjän veri oli vuotanut kuiviin ja sen kaikki jäsenet olivat\nlamaantuneet, sen väestö oli vähentynyt ja joutunut pitkäksi aikaa\ntaloudelliseen rappiotilaan.\n\nKymmenen vuotta olivat venäläiset joko Napoleonin vastustajina tai\nliittolaisina taistelleet keskeytymättä, lakkaamatta ranskalaisia,\nitävaltalaisia, preussilaisia, ruotsalaisia ja turkkilaisia vastaan. He\neivät jaksaneet enää.\n\nSotakustannuksiin, ranskalaisen hyökkäyksen tuottamiin vahinkoihin,\nmannermaasulun pakotuksiin oli liittynyt sarja kulkutauteja ja\nnälkävuosia, jotka olivat tyhjentäneet valtiokassan ja saattaneet\nsekasortoon taloudellisen elämän koneiston. Kaikkialla vallitsi synkkä\nkurjuus.\n\nSisäinen hallinto ei ollut vähemmän huolestuttava.\n\nLokakuusta 1812 joulukuuhun 1815, siis kolmenkymmenenkahdeksan\nkuukauden aikana tsaari oli viettänyt kolmekymmentäviisi kuukautta\npoissa valtakunnastaan. Tavattoman laajassa maassa, jossa koko hallitus\noli hallitsijan persoonallisen ratkaisun varassa, on helppo kuvitella,\nmitä yleisten asioiden hoidosta tuli isännän poissaollessa. Olisi\ntarvittu vähintään Napoleonin järjestelynero, hänen tavaton työkykynsä\nja hänen pettämätön muistinsa, joiden avulla hän saattoi Berliinistä,\nWienistä, Madridista ja Moskovasta pitää valtakuntansa ohjakset\nkäsissään yhtä lujasti kuin jos hän ei olisi lähtenyt Tuileries'istä.\n\nNäiden kolmen viimeisen vuoden kuluessa olivat epäjärjestys,\nmielivalta, laittomuus, laiminlyönti, kavallukset ja omavaltaisuudet,\nkaikki kontrollittomat ja rajattomat vallan väärinkäytökset\npeloittavasti moninkertaistuneet. Asianhaarain pakosta yleinen\nsuuttumus keskittyi itsevaltiaaseen. Tämä näkyi jo siinä kylmyydessä,\njolla Venäjän kansa vastaanotti Aleksanteri Siunatun hänen palatessaan.\nSuuri oikeuden, rankaisun ja puhdistuksen työ odotti välittömästi\ntsaaria. Hän käsitti sen ja tunnusti sen välttämättömyyden, mutta hän\nhuomasi myöskin sen vaikeudet, joista toinen oli toistaan\nepäkiitollisempi ja ikävämpi. Tämä lisäsi hänen moraalista\nlamaantumistaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikista valituksen aiheista, jotka ylläpitivät yleistä\ntyytymättömyyttä, oli Puolan kuningaskunnan pystyttäminen se, joka\nvaikeimmin annettiin anteeksi Katariina Suuren pojanpojalle.\n\nUnohdettiin ne maa-alueelliset voitot, jotka Venäjä oli\nsaanut Napoleonin aikakautena, toisin sanoen: Suomi, Varsovan\nsuurherttuakunta, Bessarabia, Tarnopolin ja Bialystokin piirikunnat,\nGeorgia, Imeretia, Dagestan, jotka tuottivat 12 miljoonaa uutta\nalamaista ja väitettiin, että Wienin kongressissa Itävallan ja Preussin\nhyväksi tulleet saavutukset eivät antaneet tsaarien valtakunnalle muuta\nkuin yhden voiton: sen perivihollisen, Puolan entiselleen nousemisen.\n\nMutta ehkäpä Aleksanteri puolalaisilta sai mieluisan kiitollisuuden\nveron? -- Ei.\n\nMatkalla Pariisista Pietariin hän pysähtyi pitkään Varsovassa äsken\nluomansa kuningaskunnan hallinnon järjestämistä varten.\n\nHänet otettiin vastaan loistavilla juhlilla, joihin hän vastasi\nrunsailla lahjoilla, suosion- ja rakastettavuuden osoituksilla. Mutta\nhän ei saattanut olla huomaamatta, että häntä vastaan hänen takanaan\nkiihkeästi hyökättiin. Miksikä Puolaa ei ollut uudistettu sen\nalkuperäisessä koossa, sellaisena kuin se oli ennen kolmen jaon\nrikosta? Miksi Galitsia jäi Habsburgien ja Posen Hohenzollernin\nvaltikan alle sekä Liettua, Podolia ja Volynia Romanoveille?... Sitten\nkun häneltä oli rohjettu kysyä, minkälaiset Venäjän ja Puolan suhteet\noikeastaan tämän jälkeen tulisivat olemaan, häneltä ei saatu muuta kuin\nvältteleviä vastauksia. Niin ikään hän ei tahtonut antaa selvää tietoa\nperustuslaillisesta hallituksesta, jonka hän oli luvannut... Lopuksi\nhän oli loukannut puolalaista ylimystöä nimittäessään varakuninkaaksi\nvähän tunnetun kenraalin, pikkuaateliin kuuluvan Zajonezekin.\nKaikista loukkaantunein ja hämmästynein tästä nimityksestä oli ollut\nAdam Czartoryski. Miksi Aleksanteri oli syrjäyttänyt läheisen\nnuoruudenystävänsä, miehen, joka kerran oli ollut hänen uskottunsa\nPuolan asioissa ja jota hän samassa tarkoituksessa oli käyttänyt niin\nmonessa salaisessa tehtävässä? Sitä ei saatettu arvata, eikä enempää\ntiedetä tänäkään päivänä. Että Aleksanteri tahtoi välttää kaiken\nkeskustelun kysymyksestä ruhtinas Adamin kanssa, käy selville siitä\ntosiasiasta, että hän julkaisi Zajonezekin nimityksen juuri sillä\nhetkellä, jolloin hän jätti Varsovan, marraskuun 27:nnen yöllä. Ehkäpä\nhän pelkäsi, että ei saisi Czartoryskista tarpeeksi kuuliaista\nvälikappaletta. Ehkäpä hän katsoi häntä liian tärkeäksi henkilöksi,\nhänen nimensä, omaisuutensa ja suhteittensa nojalla. Ehkäpä hän vielä\noli pahoillaan siitä, että Czartoryski ei ollut Wienissä tarpeeksi\nsalannut romaaninsa uudistusta tsaaritar Elisabetin kanssa.\nNaamioidakseen suoranaista epäsuosiota, jolla Aleksanteri häntä\nkohteli, hän antoi hänelle Puolan senaatin presidentin viran. Ruhtinas\nnieli vaieten nöyryytyksen, jossa hän näki kaikki nuoruudenunelmansa\nsärkyvän. Mutta \"pyhästä ystävyydestä\", joka kerran oli yhdistänyt nämä\nkaksi miestä koko heidän sielullaan, ei ollut enää mitään jäljellä\npaitsi vihan hiiva, joka nopeasti tekee tehtävänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeisellä ja raskaimmalla virheellään Venäjän hallitsija oli\nparantumattomasti vieroittanut itsestään uusien puolalaisten\nalamaistensa sympatian antaessaan Puolan armeijan ylipäällikkyyden\nveljelleen suuriruhtinas Konstantinille. Tämä tsaari Paavalin toinen\npoika oli levottomuutta herättävässä määrässä perinyt isänsä olemuksen.\nHänen tylsä ja kalju pääkallonsa, litteä nenä, silmien julma ja\ntuijottava loiste, tulenpunainen iho ja muodoton vartalo, äänen vihlova\nkarkeus, koiranhaukuntaa muistuttavat ääntelyt ja vaahtosuiset\ntiuskailut antoivat hänelle raivoisan hyeenan ilmeen. Ajoittain ja\naivan odottamattomasti hän saattoi olla sangen rakastettava, vieläpä\nhänellä oli hyvyyden puuskiakin. Muuten hän oli älykäs ja\nteräväkatseinen. Mutta hänen sairaalloisen luontonsa pohja paljastui\nheti, solvaava katkeruus, salakavala ilkeys, ruokoton mielettömyys\ntulivat näkyviin. Häntä kiinnosti ennen kaikkea vain aseiden ammatti.\nSiitäkin hän ymmärsi vain alimman puolen: manööverien ja paraatien\nautomaattisen muodollisuuden, kasarmisäännöt, univormujen ja\nvarusteiden pikkuseikat, kurin ankaruuden, selkäsaunat, julman oikeuden\nrangaista ja lyödä niin paljon kuin halutti. Tähän rajoittui koko hänen\nsotilaallinen harrastuksensa; sillä sotilaan perushyve: rohkeus häneltä\npuuttui kokonaan. Keisaritar Elisabetin hovineiti, nuori Roxandra\nSturdza, joka hänet tunsi hyvin, on antanut hänestä seuraavan\narvostelun: \"Ollen ilman vähintäkään fyysillistä ja moraalista\nrohkeutta ja tuntematta vähintäkään jaloutta hänen on aina nähty\nväistävän vaaraa. Niinpä hän 1812 pelästyi kauheasti Napoleonin\nlähestyessä, sanoen kaikille, jotka tahtoivat häntä kuunnella, että oli\npyydettävä ja saatava rauha millä hinnalla hyvänsä...\"\n\nToukokuussa 1815, kun venäläiset joukot kääntyivät takaisin\nmarssiakseen Reinille, Konstantin oli tullut Varsovaan ottaakseen\nkäsiinsä keisarillisen kaartin päällikkyyden. Kahdessa kuukaudessa hän\nehti tehdä itsensä puolalaisten kammoamaksi. Czartoryski kirjoitti\ntsaarille heinäkuun 29:nä: \"Hänen Korkeutensa Suuriruhtinas näyttää\nvihaavan tätä maata ja kaikkea, mikä täällä tapahtuu. Ja tämä viha\nedistyy hirveällä vauhdilla... Ei kansakunta, ei armeija eikä mikään\nlöydä armoa hänen silmissään... Suuriruhtinas ei välitä sotilaslaeista,\njotka hän itse on vahvistanut. Hän tahtoo välttämättömästi ottaa\nsotajoukossa käytäntöön raipparangaistuksen, ja on eilen määrännyt\ntällaisia rangaistuksia, huolimatta väliaikaisen hallituksen\nyksimielisistä huomautuksista...\"\n\nMuutama päivä myöhemmin hän käski pidättää erään kapteenin, jonka\nsotaoikeus oli vapauttanut, ja tuomitsi hänet muitta mutkitta kuudeksi\nkuukaudeksi vankeuteen Zamoschin linnoitukseen. Toisen kerran hän,\npienimmällä tekosyyllä, määräsi palatsissaan annettavaksi \"viisisataa\nraipanlyöntiä\" muutamille sotamiesraukoille, jotka hän sitten lähetti\npois \"hiukset ja kulmakarvat ajettuina, kuten kuritusvangeilla\".\nRuhtinas Czartoryskillä oli täysi syy tehdä seuraava johtopäätös:\n\"Suuriruhtinas ei näy tahtovan säästää mitään, vaan tahtoo ajaa asiat\näärimmäiseen loppuun. Vihollinen ei voisi enemmän vahingoittaa Teidän\nKeisarillista Majesteettianne.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nValtakunnan hallinto oli järjestettävä uudelleen, ja Aleksanteri luuli\nsiihen tarvittavan kovaa kouraa, sillä hän oli jo hylännyt entiset\nharrastuksensa ja vapaamieliset unelmansa. Hän valitsi tähän tehtävään\nkenraali Araktshejevin ja hänen näkökannaltaan se oli paras valinta.\nAraktshejev oli raaka, ilman tietoja ja sivistystä, mutta hänellä oli\nkäytännöllistä älyä, hän oli rohkea aloitteissaan, hänellä oli ääretön\ntyökyky, hän oli hyvin tarkka pienimpiä yksityiskohtia myöten ja\nharvinaisen rehellinen, hän halveksi kunnianosoituksia, halusi komentaa\nja janosi valtaa; hänellä oli taipumaton tarmo ja hän hekumoi\njulmuudessa.\n\nOsaten yhdistää suoruuden ja matelevaisuuden, kohteliaisuuden ja\nkarkeuden, vastausten kyynillisyyden ja varman kiintymyksen hän oli\nsaavuttanut itsevaltiaan ehdottoman luottamuksen; hän oli ehkä ainoa\nvenäläinen, jota Aleksanteri ei epäillyt. \"Vartiakoira\" ja \"verikoira\"\noli pian kaikkivaltias suosikki, ainoa keisarillisen ajatuksen ja\ntoimeenpanovallan säilyttäjä. Hänen ulkopuolellaan ei ollut mitään\nkosketusta eikä yhteyttä hallitsijan ja maan välillä. Aleksanterin\nhallituksen loppuun asti, ja sitä kesti vielä kymmenen vuotta,\nAraktshejev oli jonkinlainen varakeisari; hänen ansiostaan\nhistorioitsijat ristivät hänen nimensä mukaan tukahuttavan hirmuvallan\nja poliisipakon hallitussuunnan: _Araktshejevshtshina'ksi_.\n\nEräs niistä teoista, jota varten hän uhrasi suurimmat ponnistukset --\nnimittäin sotilassiirtolain perustaminen -- todistaa, millä huolella\nhän toimi keisarillisen tahdon ilmausten täsmällisenä ja ankarana\ntäytäntöönpanijana, silloinkin, kun hän ei itse niitä hyväksynyt.\n\nTämän laitoksen aate lähti keisarista; hän oli sen keksijä; hän oli\nliittänyt sen kokonaan kristilliseen ajatukseen, joka ei ensinkään\nliikuttanut synkkää \"verikoiraa\".\n\nLaitoksen tarkoituksena oli parantaa sotamiehenäoloa rauhan aikana\n(sotapalvelus kesti siihen aikaan kaksikymmentäviisi vuotta);\nhän saisi nauttia patriarkaalisen elämän etuja pysymällä kuitenkin\nlippujen alla; hän saisi harjoittaa maanviljelystä, vaikka olikin\nsotilasharjoituksissa, perheensä keskuudessa, mökkinsä ympärillä,\nlähellä kirkkoa. Sillä tavalla vähennettäisiin valtion kustannukset\narmeijan ylläpidosta, ja näin ollen laitos tuntui ensi katsannolta\nhyvinkin tarkoituksenmukaiselta. Mutta sen soveltaminen osoittautui\nheti haaveelliseksi. Siirtolaseutujen asukkaat nousivat epätoivoiseen\nvastarintaan, kun tuhansia miehiä väkipakolla asutettiin heidän\nkeskuuteensa. Araktshejev oli kuitenkin mykkä valituksille ja toteutti\nyhä yritystä \"keinoilla, jotka panivat vastustajat vapisemaan\".\n\nSotilassiirtolaisten lukumäärä nousi nopeasti kolmeensataantuhanteen.\nRaipparangaistusten ja kidutusten alaisena talonpoikain elämä tuli\nkasarmi- ja pakkotyökomennoksi. Talonpoikaiskapinat lisääntyivät; eräs\nniistä, joka tapahtui Tshugujevissa, Ukrainassa, tukahutettiin\nsellaisella julmuudella -- toistasataa mestausta ja lukematon määrä\nraipparangaistuksia -- että sen muisto säilyi tarumaisena.\n\nAleksanteri säilytti kaikesta huolimatta uskonsa, ajatuksensa niiden\nhyväätekevään ja siveelliseen vaikutukseen, sillä tuo ajatus\njohtui hänen uskonnollisesta innostuksestansa. Kun eräs hänen\nneuvonantajistaan kerran rukoili häntä luopumaan tuosta kauheasta\nlaitoksesta, hän vastasi:\n\n-- Nämä siirtolat pidetään voimassa, maksoi mitä maksoi, vaikka koko\ntie Pietarista Tshudovoon täytyisi peittää ruumiilla.\n\nElokuussa 1816 Aleksanteri lähtee Moskovaan. Tämä on hänen ensimmäinen\nkäyntinsä siellä vapaussodan jälkeen. Ylitsevuotava innostus\nvastaanottaa hänet Kremlissä.\n\nKuitenkin ollaan hämmästyneinä siitä, että hän Borodinon taistelun\nvuosipäivänä ei käy taistelukentällä eikä pane toimeen edes\nmuistomessua Uspenski Soborissa. Tämä pidättyminen on sitä\nmerkillisempi, kun hän oleskellessaan Wienissä tahtoi nähdä Wagramin\ntaistelupaikan ja myöhemmin pysähtyessään Brysselissä ei unohtanut\nWaterloota. On jo muutenkin huomattu, että hän ei mielellään herätä\neloon isänmaallisen sodan muistoja.\n\nTämä johtuu siitä, että hänen sielunsa suuntautuu nyt toisia\ntaivaanrantoja kohden. Hän on kokonaan mystiikan vallassa.\n\nPitkästä kirjeestä, jonka ruhtinas Galitsyn osoittaa hänelle vähän\nmyöhemmin, saamme havaita sen hurmion ja valoisan kiteytymisen, jonka\nGalitsyn on tuntenut tapahtuvan hänessä: \"Vuoden 1812 ristit ovat\nsaaneet aikaan, Sire, Teissä tämän onnellisen valmistuksen Jumalan\nhengen vaikutusta varten Teissä. Nöyryytys, jonka Te silloin kestitte\nalistuen ja rakkaudella, tuotti ensimmäisen sotaretken hedelmät. Jumala\nyksin, kuten olette tuntenut, on kohottanut Teidät inhimillisen kunnian\nhuipuille. Ja jota enemmän Hän Teitä korotti, sitä enemmän Te Hänen\nedessään pienensitte itseänne. Millainen olikaan Teidän henkinen\nvoimanne!.. Sitten tuli Wienin kongressi, jolloin vihollinen huveissa\nja juhlissa kylvi kavalasti rikkaruohoa Teihin. Mutta Teidän sielunne\npohja jäi kuitenkin Jumalalle!... Ja kas, nyt me olemme tulleet aikaan,\njolloin Herra tahtoo jälleen hallita maan päällä, jolloin Hän tahtoo,\nettä mahtavat alentuvat Hänen edessään, että heidän sydämensä alentuvat\nja että Pyhä Henki vaikuttaa heissä.\"\n\nEräässä 20 sivua pitkässä kirjeessä, joka on täynnä lainauksia Uudesta\nTestamentista, Aleksanteri vastaa hänelle: \"Minun ainoa turvani on\nHerra, minä jätän itseni kokonaan Hänen opastettavakseen. Hän yksin\njohtaa ja sijoittaa tapahtumat. Älkäämme päästäkö viiniä eikä öljyä\npahenemaan, kuten ilmestyskirja sanoo, sekoittaen siihen meidän omaa\ntyötämme, mikä olisi niin valitettavan inhimillistä. Kas, tällainen on\nminun uskontunnustukseni. Minä tunnen sen sydämessäni enkä voi johtaa\nsitä pois olematta uskoton Häntä kohtaan, jonka haltuun minä olen\nheittänyt itseni kokonaan.\"\n\nMinkä sijan hän myöntää tässä sieluntilassa, jossa hän vahvistuu ja\njohon hän vajoamistaan vajoaa, apokalyptiselle innoittajattarelleen\nHeilbronnin ja Pariisin ajalta, balttilaiselle Deboralle, rouva\nKrüdenerille? Ei mitään.\n\nHän pitää rouva Krüdeneriä loitolla ja useistakin syistä. Ensinnäkin\ntämä nainen ikävystyttää häntä lörpöttelevällä proosallaan ja kylmillä\nsaarnoillaan, jotka tuoksuvat kalvinilaisuudelta. Rouva Krüdener huomaa\nsen myöskin. \"Minä tiedän, Sire, että vaivaan Teitä, että ehkä loukkaan\nTeitä. Mutta pitääkö minun loukata Jumalaa? Eikö minun pidä olla\nHänelle kuuliainen sanoakseni Hänelle kaiken sen, mikä Teidän tulee\ntietää. Omatuntoni ainakin on levollinen.\" Ja tämä kirje, kuten\nmuutkin, jää vaille vastausta.\n\nAleksanterin mielestä rouva Krüdener vetoaa hiukan liian usein\nsen rahakukkaroon, jota hän mielellään kutsuu taivaalliseksi\npankkiirikseen. Sitten hän eräänä päivänä saa tietää, että Sveitsin\nviranomaiset ovat karkottaneet tämän balttilaisen Sibyllan, koska hän\non tehnyt itsensä epäilyksen alaiseksi Baselissa julistaessaan\nsosialistisia mielipiteitä. Mutta lisäksi tuli vakavampi syy. Pyhän\nSynodin mielestä tämän heränneen naisen usko ja saarnat ovat\npaheksuttavaa laatua, ja oikeauskoinen kirkko voi vain yksin selittää\nJumalan sanan todellisen merkityksen. Kiihkoileva arkkimandriitta\nPhotius, askeettinen munkki ja näkijä, pahanhengen manaaja, joka kävi\naina karvapaidassa, syyttää pian rouva Krüdeneriä siitä, että tämä\ntunnustaa väärää kristinuskoa, eräänlaista länsimaista harhaoppia ja\nettä hän vääräuskoisesti pitää itseänsä ylhäältä innoitettuna antautuen\ndemonisiin hurmioihin eikä taistele lihan himoja ja pahanhengen töitä\nvastaan... Aleksanteri ei siis voi enää olla missään tekemisissä hänen\nkanssaan, paitsi vaatiakseen häneltä takaisin kirjeensä.\n\nMutta toinen herännyt nainen ja lisäksi alkuperältään venakko Katariina\nTatarinova valtaa nyt vuorostaan Aleksanterin mielen.\n\nHän on nuoren Borodinon taistelussa kaatuneen upseerin leski. Hänen\näitinsä tehtävät hovissa sallivat hänen asua Mikaelin palatsissa, jossa\nPaavali I murhattiin. Leskeytensä hädässä hän on kääntynyt Vapahtajan\npuoleen. Hän pitää asunnossaan hurskaitten henkilöitten kokouksia,\njolloin yhdessä luetaan Uutta Testamenttia ja tutkitaan teologian\nyliluonnollisia kysymyksiä. Siellä tavataan tsaarin molemmat hyvät\nystävät ruhtinas Galitsyn ja Kosheljov ja myöskin piispoja ja\narkkimandriittoja. Kokoukset loppuvat rukoukseen, haaveiluun,\nhypnoosiin, autuudentuntoon. Silloin Katariina antaa ilmestystensä\nherkeämättömän virran tulvia haltioituneihin kuulijoihinsa. Kotinsa\nulkopuolella tämä nuori nainen uhrautuu erityisesti auttamaan kurjia\nkulkureita, vapautettuja kuritusvankeja, pahanhengen riivaamia ja ennen\nkaikkea skoptseja, noita lahkolaisraukkoja, Selivanovin opetuslapsia,\njotka itse hävittävät itsestään miehuuden, vapautuakseen lihan\nhoukutuksista ja vakuuttaakseen siten itselleen etuoikeutetun paikan\ntaivaan valtakunnassa.\n\nAleksanteri antaa usein noutaa luokseen tämän naisprofeetan, sillä\nkaikki, mitä hän Galitsynin ja Kosheljovin kautta tietää hänestä, on\nihmeellisesti sytyttänyt hänen sydämessään jumalallisen rakkauden\nliekin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin voimakkaat kuin tsaarin uskonnolliset liikutukset ovatkin, hän\nikävystyy. Hänen itsevaltiuden ammattinsa ei kiinnosta enää häntä.\nKaikki muu, paitsi taivaalliset asiat, tuntuu hänestä yksitoikkoiselta,\ntyperältä ja ikävältä.\n\nHän matkustaa myöskin lakkaamatta; hän kulkee valtakuntansa läpi\nkaikkiin suuntiin huimaavan nopeasti, niin että hänellä ei ole aikaa\nnähdä mitään; saattaa sanoa, että hän ei voi pysyä paikallaan. Hän on\npääkaupungistaan poissa kuukausia, mikä pysäyttää, kuten sotien aikana,\nvaltionasioiden kulun. Siten vuosina 1816 ja 1817 on väsyttävää seurata\nhäntä Pietarista Moskovaan, Rjazaniin, Tulaan, Orjoliin, Kurskiin,\nTshernigoviin, Kieviin, Bobrinskiin, Varsovaan, Mohileviin,\nSmolenskiin, Vitebskiin, Novgorodiin jne. Aivan kuten ruhtinas\nVjazemski sanoi: \"Nyt hallitaan Venäjää postivaunuista.\"\n\nIkävä, jonka vallassa hän on, löytää hänet joka paikasta, sillä hän\nkantaa sitä itsessään; hän on muuten siinä suhteessa samanlainen kuin\nniin monet muut hänen aikalaisistaan.\n\nSen jälkeen kun Napoleonin tähti on laskenut valtamereen, sen jälkeen\nkun Eurooppa on tullut kuuroksi \"taistelujen ulvonnalle\", sen jälkeen\nkun häikäisykuva on loppunut, maailma näyttää sammuneelta,\nvärittömältä. Itse kylmä Metternich ei voi olla ikävöimättä\nlevottomuutta, ahdistusta, kuumetta, pelkoa, niitä kauniita\nhermojärkytyksiä, jotka tuo infernaalinen mies pani hänet alituisesti\ntuntemaan, ja hän kokee romanttisen alakuloisuuden kriisin. Se, mikä\nsiis ajaa Aleksanterin olemaan lakkaamatta liikkeellä kylmästä, sateen\nja lumen vaivasta huolimatta, huolimatta kuoppaisista teistä ja\nkurjista majapaikoista, hänessä on suurten mielenliikutusten kaipaus;\nniistä hän on äskettäin niin paljon nauttinut ja ne on nyt häneltä\nriistetty.\n\nMerkillisenä vastakohtana on mies, jonka olisi pitänyt voimakkaimmin\ntuntea tämä kaipuu. St. Helenan vanki ilmaisi saman intohimoisen\nelämänhalun sanoilla: \"Meidän tilanteemme ei ole vailla viehätyksiä,\nmaailman kaikkeus katselee meitä. Me jäämme kuolemattoman asian\nmarttyyreiksi, miljoonat ihmiset itkevät meitä, isänmaa huokaa, isänmaa\non surupuvussa, me taistelemme täällä jumalien sortoa vastaan, kansojen\nhartaat toivomukset ovat meidän puolestamme. Vastoinkäyminen puuttui\nminun elämäni radalta!...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksyllä 1818 tsaarille tarjoutuu kallisarvoinen huvitus: liittoutuneet\nsuvereenit ovat päättäneet pitää kongressin Aachenissa pohtiaksensa\nRanskan sisäistä tilaa ja päättääkseen, onko vieraat varuskunnat\nedelleen pidettävä, vaiko poistettava sieltä.\n\nLähdettyään Pietarista elokuun lopulla ja viivyttyään muutaman päivän\nBerliinissä Aleksanteri saapuu syyskuun 28:na siihen vanhaan\nkaupunkiin, jossa Kaarle Suuri nukkuu.\n\nKonferenssi alkaa kaksi päivää myöhemmin. Hänen Kristillisen\nMajesteettinsa nimessä Richelieun herttua vaatii, että Bourbonien\nmonarkia tästä lähtien pääsisi vapaaksi eurooppalaisesta holhouksesta\nja kuningaskunta saisi jälleen täyden riippumattomuutensa. Hän pyytää\nmyöskin, että neliliitto muodostuisi viiden liitoksi siten, että Ranska\ntulisi lisäksi ja siten suoraa päätä jälleen osallistuisi Euroopan\nneuvostoihin.\n\nEnsimmäisestä kohdasta Metternich, Hardenberg ja Castlereagh arvelevat,\nettä vieraiden joukkojen pois kutsuminen on ennenaikainen, \"sillä\nRanska on yhä jakobinismin liesi\".\n\nMutta Aleksanteri kannattaa tarmokkaasti Richelieutä. Ja tämä on\nluettava hänelle erityiseksi ansioksi, sillä hän oli aivan äsken\nsaanut Ranskan kruununperilliseltä Artoisin kreiviltä salaisen nootin,\njossa esitettiin kuningaskunnan olevan syöksymässä kuiluun\nvallankumouksellisen puolueen vaikutuksesta.\n\nTsaarin mielipide voittaa: ennen joulukuun ensimmäistä kaikki vieraat\nvaruskunnat jättävät Ranskan alueen.\n\nKysymys Ranskan täydellisestä osallistumisesta kaikkiin Euroopan\nneuvotteluihin aiheuttaa vakavia vaikeuksia. Horjutaan sinne tänne\nkahden viikon aikana. Itävalta, Preussi ja Englanti eivät tahdo millään\nehdolla laskea \"Waterloossa voitetuita\" tasa-arvoisina suurvaltojen\ndirektoriumiin.\n\nAleksanterin onnistuu vielä saada voitolle ajatuksensa, joka on nerokas\nvälimuoto: Ranska osallistuu tämän jälkeen suurvaltain neuvotteluihin\nrauhan ylläpitämiseksi ja sopimusten täytäntöönpanoa varten. Mutta\ntästä viiden liitosta riippumatta Venäjän, Itävallan, Preussin ja\nEnglannin hovit ovat yhä erityisessä liitossa edellisten sopimustensa\nnojalla sen tapauksen varalta, että Ranska uudelleen uhkaisi\neurooppalaista järjestystä.\n\nNäiden keskustelujen aikana Venäjän itsevaltias on saanut usean kerran\nmaistaa ylpeitä nautintoja, kuten ennen Wienissä, kun kaikkien katseet\nolivat kiintyneet häneen ja hänen pienimmillekin eleilleen annettiin\nsuuri merkitys.\n\nMetternichin sihteeri, Ritter von Gentz, terävä huomioitsija, on\nsujuvalla kynällään pannut muistiin sen edullisen mielipiteen, joka\ntsaarista oli vallalla kongressin kulissien takana. \"Venäjän keisari on\nainoa hallitsija, joka kykenee toteuttamaan laajakantoiset yritykset.\nHänen käskettävänään on ainoa armeija, johon Euroopassa voidaan\nluottaa, mikään ei voi vastustaa tämän armeijan painoa. Aleksanterilla\nei ole mitään niistä esteistä, jotka ehkäisevät toisia suvereeneja,\nkuten esimerkiksi perustuslailliset muodot, yleinen mielipide jne. Sen\nminkä hän on tänään päättänyt, hän voi toimeenpanna huomenna. Sanotaan,\nettä hänen sielunsa on läpitunkematon, ja kuitenkin koko maailma panee\narvoa hänen aikeilleen. Hän panee erityistä arvoa siihen, että hänestä\nvallitsee hyvä mielipide, ja hän pitää ehkä enemmän hyvästä maineesta\nkuin todellisesta kunniasta. Hänelle ovat rauhoittajan, heikkojen\nsuojelijan ja valtakuntansa uudestiluojan epiteetit kallisarvoisemmat\nkuin valloittajan nimi. Uskonnollisella tunteella, jossa ei ole mitään\nteeskentelyä, on hänen sielussaan suuri tila ja se hallitsee kaikkia\nmuita tunteita.\"\n\nTämän suvereenin, jossa hyvä ja paha ovat niin omituisesti\nsekoittuneet, täytyy välttämättömästi antaa aihetta suuriin\nepäluuloihin, ja olisi turhaa vakuuttaa, kuinka hän toimii siinä tai\nsiinä tapauksessa. Hän pitää itseään eurooppalaisen liittokunnan\nperustajana ja näkee mielellään, että häntä pidetään sen esimiehenä.\nTämä järjestö on hänen mielestään vuosisadan kunnia ja maailman\npelastus.\n\nAachenin kongressi on varmaan vielä muistuttanut tsaarille Wienin\nihania aikoja, koska täälläkin lemmenseikkailuilla on sijansa.\n\nMonet kauniit naiset ovat tulleet Venäjältä, Itävallasta ja Englannista\nhiukan ilahuttamaan oleskelua vanhassa karolingilaiskaupungissa.\nErityisesti pantiin merkille Metternichin liehittely Venäjän Lontoossa\nolevan suurlähettilään puolison kreivitär ja sittemmin ruhtinatar\nLievenin kanssa.\n\nTähän aikaan rouva Lieven on kolmenkymmenenkahden vuoden vanha, laiha\nja hänen kasvonsa ovat kulmikkaat. Mutta hänen vaaleanpunaisten\nsilmiensä teräksinen katse, hänen äänensä lämmin sävy ja hänen\nääriviivojensa elegantti ylpeys, hänen esiintymisensä ylhäinen\nitsenäisyys, hänen älynsä terävä vilkkaus tekevät hänet hyvin\nhalutuksi. Hän ei ole onnellinen, sillä ikävyys kalvaa häntä hänen\nparhaimpienkin ystäviensä seurassa, vieläpä rakastajiensakin sylissä.\n\nErään Spaan kylpypaikkaan tehdyn retkeilyn aikana Metternichin on\nonnistunut hänet valloittaa, tai oikeammin poistaa hänen ikävyytensä.\n\nHeidän kohtaustensa väliaikana ruhtinaskansleri yrittää mitä\nkiitettävimmällä innolla \"vahvistaa uskonnon ja perheen periaatteita\nEuroopassa\" ja puolustaa sitä siveellistä aarretta, jonka jumalallinen\nkaitselmus on antanut suvereeneille pelastamaan kansat heidän omista\nhairahduksistaan.\n\nKongressin loputtua Aleksanteri siirtyy Ranskaan pitääksensä\nvenäläisten joukkojen paraatin, jotka ovat varusväkenä Sedanissa,\nMaubeugessa ja Valenciennesissä. Sitten hän päättää yht'äkkiä pistäytyä\nPariisissa tavatakseen Ludvig XVIII:n. Hän saapuu sinne lokakuun 28:na\nkello kolme jälkeen puolenpäivän. Kuningas ottaa hänet heti vastaan ja\npidättää luokseen päivällisille, mutta jo samana iltana Aleksanteri\nlähtee jälleen Aacheniin. Tämän lyhyen kohtauksen jälkeen molemmat\nhallitsijat hyvästelevät toisiaan, molemmin puolin ihastuneina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAleksanterilla ei ole tälläkään kertaa erityistä kiirettä palata\nvaltakuntaansa, koska hän tekee itselleen seuraavan matkareitin:\nBryssel, Karlsruhe, Stuttgart, Weimar, Wien, Olmütz, Teschen, Landshut,\nZamosch, Brest-Litovsk, Vitebsk, Novgorod, saapuen vihdoin tammikuun\n3:na 1819 Tsarskoje Seloon. Täällä hän muutamia päiviä myöhemmin saa\ntietää, että hänen rakas sisarensa Katariina, joka oli tullut\nWürttenbergin kuningattareksi, oli kuollut tarttuvaan nuhaan. Tsaarin\nsuru on syvä, ulottuen ehkä hänen moraalisen tietoisuutensa\nsalaisimpaan pohjaan asti.\n\nTämä niin odottamattomana häntä kohdannut suru loistavan näytelmän\njälkeen, jossa ylpeyden nautinnot olivat juuri saaneet hänen\npersoonallisuutensa puhkeamaan kukkaan, tekee hänelle säännöllisen\nelämän alkamisen vieläkin tuskallisemmaksi. Ja yhtä vaikeata hänen oli\njälleen sopeutua hallitsija-ammattinsa yksitoikkoiseen ja täsmälliseen\nmuodollisuuteen. Juoksevat asiat ja valtakunnan hallinto menevät yli\nhänen voimiensa.\n\nHän vajoaa silloin taas uuteen pessimismin, alakuloisuuden, väsymyksen,\nsynkän ja vaiteliaan toimettomuuden kriisiin.\n\nOnnettomalla miehellä ei ole enää edes läheisen naisen lohdutusta,\nsillä myöhään tulleen omantunnontuskan vallassa hän on lakannut\nnäkemästä rouva Naryshkinia, eikä hänellä ole halua korvata häntä\nkenelläkään muulla. Eikä hän myöskään tahdo lähestyä puolisoaan, hienoa\nja haaveksivaa Elisabetia.\n\nSuhteitten katkaiseminen Maria Antonovnaan tapahtui muutamia kuukausia\naikaisemmin. Aleksanteri ryhtyi kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteihin\nturvatakseen niiden kahden lapsen tulevaisuuden, jotka hänellä oli\nMaria Antonovnan kanssa, tai joita hän ainakin luuli omikseen. Tästä\nrikollisesta rakkaudesta, joka huolimatta useasta molemminpuolisesta\nuskottomuudesta oli kestänyt seitsemäntoista vuotta ja nyt oli\nloppumaisillaan, oli hänen nuori ystävättärensä Roxandra Sturdza saanut\nAleksanterilta pitkän tunnustuksen: \"Olen syyllinen, mutta en niin\npaljon kuin saattaisi luulla. Kun onnettomat asianhaarat häiritsivät\nminun kotoista onneani, niin kiinnyin, se on tosi, toiseen naiseen;\nmutta minä kuvittelin, väärin epäilemättä, ja sen tunnen nytkin\nliiaksi, että kun sovinnaiset syyt olivat vieneet yhteen vaimoni ja\nminun ilman meidän osanottoamme, että me olisimme vapaat Jumalan\nedessä, vaikka olimmekin sidotut ihmisten nähden. Minun asemani pakotti\nminun ottamaan huomioon nämä sovinnaiset syyt, mutta minä luulin, että\nminulla oli itselläni määräämisvalta sydämeni asioissa ja monen\nvuoden aikana se on ollut uskollinen rouva Naryshkinille. Hän oli\nsamanlaisessa tilassa kuin minäkin ja lankesi samanlaiseen erehdykseen.\nMe kuvittelimme hyvässä uskossa, että meillä ei ollut mitään\ntoisillemme moittimista, vaikka uusi valo oli minulle kirkastanut\nvelvollisuuteni. Minulla ei olisi ollut rohkeutta katkaista niin\nrakkaita siteitä, jos hän itse ei olisi pyytänyt minua ne katkaisemaan.\nMinun tuskani oli sanoin kuvaamaton; mutta syyt, jotka hän minulle\nesitti, olivat niin ylevät ja kohottivat häntä maailman ja minun\nsilmissäni, niin että minä en voinut vastustaa. Minä alistuin siis\nuhraukseen, joka mursi sydämeni ja panee sen vielä joka päivä vuotamaan\nverta.\"\n\nTämä moraalinen koettelemus, joka masentaa hänen tahtoansa, tekee hänet\nyhä enemmän alttiiksi mystillisille vaikutuksille.\n\nHän ajattelee nykyään alituisesti Jumalaa, Kristuksen kärsimyksiä,\nevankeliumin tai ilmestyskirjan sanoja ja välistä hän yht'äkkiä vertaa\nitseään kummallisesti Jobiin, Nebukadnezariin, muistelee Juditia ja\nHolofernesta sekä Davidia. Muka ylhäältä tulleen tiedoituksen nojalla\nhän jättää todellisuudessa Venäjän johdon hirveälle Araktshejeville.\nRautanyrkki, kiukkuisa, raaka ja pikkumainen hirmuvalta kuristaa laajaa\nvaltakuntaa, jossa kapinan väreitä huomataan siellä täällä. Kuten\nMetternich on oikein arvostellut, on Aleksanteri nyt lopullisesti\nluopunut nuoruutensa humaanisesta vapaamielisyydestä: raamattu korvaa\nhänelle nyt Ihmisoikeuksien julistuksen.\n\nJa loppumattomat matkustelut alkavat uudestaan. Elokuun 5:nä hän lähtee\nretkelle valtakuntansa vähimmän tunnettuihin yksinäisiin seutuihin\nArkangelin lääniin Valkean meren rannalle ja sitten Pohjois-Suomeen\nPohjanlahden rannalle asti.\n\nNäissä synkkien Vienan Karjalan erämaiden maisemissa hänen sielunsa\njännitys laukeaa ja hän rauhoittuu. Hän tapaa välistä yksinäisen\nluostarin metsien keskellä, tai jonkin järven rannalla. Hän puhuu kauan\nmunkkien kanssa ja kadehtii heidän levollisuuttaan ja tyyneyttään,\nheidän hiljaista alituista yhteyttään Jumalan kanssa. Palattuaan\nPietariin hän lähtee pian jälleen, syyskuun 12:na tarkastamaan\nNovgorodin sotilassiirtoloita, ja sieltä hän matkustaa Varsovaan\nvaimentaakseen kiihtymystä, jonka suuriruhtinas Konstantinin\nkummallinen menettely herättää koko Puolassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vuoden 1820 alusta vapaamielisten aatteiden leveneminen ja\nkansallisuuksien herääminen vaarantavat uudelleen eurooppalaista\njärjestystä.\n\nAluksi jakobiinilainen kuume on nopeasti levinnyt saksalaiseen\nporvaristoon ja varsinkin yliopistopiireihin. Preussin, Baierin,\nHannoverin ja Württenbergin kuninkailla ja Hessen-Darmstadtin,\nMeklenburgin, Sachsen-Weimarin, Sachsen-Koburgin ja Badenin\nsuurherttuoilla on täysi työ hillitä alamaistensa kiihkoa, nämä kun\neivät vaadi vähempää kuin demokraattista hallitusmuotoa yhdistyneessä\nSaksassa.\n\nSitten pronunciamiento, joka hämmästyttää Madridin, pakottaa julman\nFerdinand VII:n nöyrtymään \"patrioottien\" edessä ja luopumaan\nerikoisvaltansa oikeuksista, samalla kuin Espanjan siirtomaiden kapina\ntekee raivon kaksinkertaiseksi. Samaan aikaan puhkeaa myöskin\nvallankumous Portugalissa.\n\nHelmikuun 13:na fanatikko Louvel, luullen yhdellä kertaa tuhoavansa\nkoko Bourbonien suvun, murhaa Pariisissa Berryn herttuan.\n\nLopuksi espanjalainen tarttumus leviää pian Italiaan, jossa Piemontin\nja Napolin kuninkaat joutuvat alakynteen karbonarismin rohkeuden takia:\nsuuri kansallisen nousun liike laajenee Alpeilta Palermoon asti.\n\nTällaisista tapauksista tietoisina Pyhän allianssin allekirjoittajat\neivät voi jäädä toimettomiksi. Uusi kongressi kokoontuu lokakuun 25:nä\nTroppauhun Itävallan Schlesiassa ja siihen osallistuvat näiden\ndiplomaattisten areiopagien tavalliset jäsenet.\n\nSäilyttääksensä Habsburgien herruuden lombardilais-venezialaisessa\nkuningaskunnassa Metternich ehdottaa heti, että Italian kysymys\nalistettaisiin koko laajuudessaan viiden liiton tutkittavaksi ja hän\nvaatii Itävallan hyväksi ehdotonta oikeutta palauttaa järjestys\nniemimaalla _manu militari_, sotilasvoimalla.\n\nAleksanteri ei tahdo mitenkään vastustaa että liittoutuneiden valtojen\ndirektorium tuhoaa Napolissa ja Torinossa vallankumouksen lohikäärmeen.\nMutta hän tahtoo joka tapauksessa, että kongressi juhlallisella ja\njulkisella selityksellä ilmoittaa ehdottoman, ainaisen ja korkeimman\noikeutensa pakkokeinoilla ylläpitää tai uudelleen voimaan saattaa\nkaikissa maissa monarkian suvereenisen arvovallan. Mutta tehden\nkummallisen huomautuksen, jossa näkyy hänen entisen vapaamielisyytensä\nviimeinen jälki, hän torjuu luotaan ajatuksen, että hän esiintyisi\nkansojen santarmina, oltuaan kerran vapauttaja. Hän vaatii siis, että\nhallitsijat heti jälleen suvereenisuuteensa saatettuina saavat oikeuden\nmyöntää vapaasta tahdosta alamaisilleen vapaiden laitosten peruskirjan.\n\nMetternich, joka ei tahdo mitään muuta poliittista järjestelmää kuin\npuhtaasti taantumuksellisen, suhtautuu vastenmielisesti ajatukseen,\nettä Pyhä allianssi tahtoisi vahvistaa vapaita laitoksia, vaikkapa ne\nolisivat hallitsijan omasta tahdosta myöntämiä.\n\nKeskustelu mutkistuu ja pitkittyy sen johdosta, että Suur-britannian\nvaltuutettu, lordi Stuart, Englannin suurlähettiläs Wienissä, puhuen\nCastlereaghin nimessä huomauttaa: \"Liittoutuneilla valloilla ei ole\noikeutta sekaantua toisen maan sisäisiin asioihin. Tällainen\nsekaantuminen on ehdottomassa ristiriidassa yhdistyneen kuningaskunnan\nperustuslakien kanssa. Englanti ei koskaan sallisi, että siltä\nvaadittaisiin tiliä siitä tavasta, millä se suvaitsee hallita itseään.\"\n\nRanskalaiset valtuutetut, markiisi de Caraman ja kreivi de la\nFerronnays ovat hyvin noloina, vaikka edustavatkin taantumuksellista\nministeriötä, joka siis on kokonaan itävaltalaisen ohjelman kannalla;\nheidän ei pitäisi unohtaa, että heidän herransa Ludvig XVIII:n kautta\nRanska tuli parlamentaarisesti hallittavaksi maaksi ja että kuningas\nLudvig siitä ylpeilee. Heidän ohjeensa olisi siitä tarpeen tullen\nmuistuttamassa. He pysyttelevät niin paljon kuin mahdollista erillään\nkaikista nimenomaisista päätöksistä, minkä johdosta Venäjän itsevaltias\nheille pitää uhkaavan saarnan: Ranskan menestys vaatii ehdottomasti,\nettä se pysyy uskollisena sen liiton periaatteille, joka on kaksi\nkertaa antanut sille jälleen poliittisen elämän ja vapauden.\n\nKun Aleksanteri kuitenkin itsepäisesti pitää kiinni ehdotuksestaan,\nkongressi näyttää joutuneen umpikujaan.\n\nMutta marraskuun 9:nä teatterilaukaus muuttaa yht'äkkiä lavastuksen.\n\nEräältä upseerilta, joka kiireesti saapuu Pietarista, tsaari saa\nhämmästyksekseen tietää, että lokakuun 28:n yönä Semjonovin kaartin\nrykmentti on tehnyt kapinan. Aleksanteri on tästä sitä enemmän\nmasentunut, kun hän tälle rykmentille on osoittanut erikoista suosiota.\nHänen oli tapana sanoa: Preobrazhenski on tsaarin rykmentti, mutta\nSemjonovski on minun rykmenttini.\n\nKapina, joka heti tukahutettiin, oli syntynyt nähtävästi yksinomaan\nsiitä syystä, että eräs eversti, syntyperältään kuurinmaalainen,\npreussilaisten menettelytapojen innokkaana ihailijana oli osoittanut\njulmaa ankaruutta. Ainakin kaartin päällikkö ruhtinas Vasiltshikov\nselitti olevansa siitä vakuuttunut.\n\nMutta Aleksanterin häiriytyneessä sielussa tämä yksinkertainen\ntottelemattomuuden ilmiö, muutamien sotamiesten hetkellinen\nuppiniskaisuus saa tavattomat mittasuhteet. Hän näkee siinä poliittisia\nsyitä ja salaisten seurojen salamyhkäistä työtä. Ja kun hän on joutunut\nmuutamien viikkojen kuluessa joka päivä toteamaan jakobiinisen ruton\nhillitöntä levenemistä koko Euroopassa, niin hän sanoo itselleen: \"Nyt\npesiytyy vallankumous minun maahani.\"\n\nSemjonovin kaartin tapaus saa tsaarin mielessä aikaan nopean ja vakavan\nhäiriön. Siinä on esimerkki hyvin tunnetusta mielenjärkytyksen\nkiihdyttävästä vaikutuksesta latenteissa psykooseissa.\n\nHänen mielenhäiriönsä ilmenee ensinnä kapinallisille tuomituiden\nrangaistusten hirvittävässä ankaruudessa. Heidän yllyttäjänsä\ntuomitaan, huolimatta heidän erinomaisesta palveluksestaan ja\nlukuisista sotaretkistään aina kuuteentuhanteen raipaniskuun, siis\nkuolemaan hirveissä tuskissa. Aleksanteri, jolla oli taipumus\nhumaanisuuteen ja joka usein oli osoittautunut lempeäksikin, saattoi\nmuuttua noin julmaksi vain siksi, että hänen mielenliikutuksensa,\nvihansa ja sielunahdistuksensa olivat kohonneet korkeimmilleen.\n\nSeuraavina päivinä kaikki hänen poliittiset aatteensa muuttuvat\nkokonaan. Marraskuun 29:nä Metternich on onnellinen voidessaan\nkirjoittaa: \"Tänä iltana olen neuvotellut kolme tuntia keisari\nAleksanterin kanssa. Kun meillä ei ollut erityisiä asioita\nkäsiteltävinä, keskustelumme liikkui laajalla alalla. Tahtoisin sanoa,\nettä vasta tänä päivänä keisari astuu tähän maailmaan ja avaa silmänsä.\nHän on nyt sillä kohdalla, minne minä olin tullut kolmekymmentä vuotta\nsitten.\"\n\nTsaari on tämän jälkeen Metternichistä riippuvainen eikä vapaudu siitä\nenää. Hän luulee sananmukaisesti olevansa Kaitselmuksen määräämä\ntaistelemaan uskonnon ja valtaistuimen vihollisia, saatanan juonia,\njumalattomuuden ruttoa ja syöpää, Voltairen ja Rousseaun, Marat'n ja\nRobespierren rikollisia oppeja vastaan. Pian hänen taantumuksensa ja\nmystillisyytensä, jotka kietoutuvat toinen toisiinsa ja kiihottavat\ntoinen toistansa, eivät ole muuta kuin yksikseen joutuneen miehen\nhämärää harhailua.\n\nMetternichillä ei ole siis mitään vaivaa saadakseen Aleksanteri\nhyväksymään kongressin lopullisen pöytäkirjan, joka oikeuttaa\nliittoutuneet vallat käyttämään väkivaltaa pakottaaksensa ne valtiot,\njotka ovat nousseet laillisia hallitsijoitaan vastaan, velvollisuuden\ntielle. Keisari Frans ja hänen uskollinen kumppaninsa Fredrik Wilhelm\nhyväksyvät luonnollisesti tämän julistuksen, jonka kaikkien maiden\nyleinen mielipide leimaa sodan julistukseksi nykyajan henkeä vastaan.\nMutta Ludvig XVIII ja Suur-britannian kabinetti kieltäytyvät sitä\nallekirjoittamasta.\n\nJoulukuun 27:nä kongressi, tullakseen lähemmäksi Italiaa, siirtyy\nkeisarikunnan etelärajoille, Laibachiin Krainissa, jonne\nse kutsuu Napolin kuninkaan Ferdinand IV:n sopiakseen hänen kanssaan\nkeinoista, joilla järjestys palautetaan hänen maassaan.\n\nRangaistuspakotteet panee täytäntöön Itävalta yksin. 80.000 miestä\nmarssii Pon toiselle puolelle ja käy läpi niemimaan, mutta tarpeen\ntullen 90.000 venäläistä saapuu heidän avukseen.\n\nHelmikuun 28:na kongressi hajoaa. Ja Metternich merkitsee mielihyvällä\npäiväkirjaansa: \"Keisari Aleksanteri käyttäytyi erinomaisesti.\"\n\nJuuri vähää ennen Laibachista lähtöä ruhtinaskansleri antaa\nitsevaltiaalle uuden tyydytyksen todistuksen ja vielä kaunopuheisemman.\n\nOli juuri saatu tietää -- eikä tahdottu millään sitä uskoa, että eräs\nnuori keisarin adjutantti, ruhtinas Ypsilanti, oli Kishinjovissa\nkoonnut joukon moldaulaisia, bulgareja ja kreikkalaisia sekä oli\nylittänyt Pruthin ja marssi Bukarestia vastaan ja että hän ilmoitti\naikovansa nostattaa Balkanin väestön, karkottaa turkkilaiset ja\nvapauttaa Kreikan sekä että hän esitti lopuksi omistavansa tähän\ntsaarin myöntymyksen ja lupauksen hänen kannatuksestaan.\n\nVenäjän hallituksen osallisuutta tähän hulluun seikkailuun ei voitu\nkieltää. Jo jonkin aikaa oli korfulainen Capo d'Istria, joka oli tullut\nvaltiosihteeriksi ulkoasiainministeriöön, salaa työskennellyt suuren\nhelleeniläisen unelman toteuttamiseksi, ja siitä juuri ennen kaikkea\njohtui erinomainen suosio, jota hän nautti Aleksanterin puolelta.\nSitten toisen armeijan päämaja sijaitsi Kishinjovissa. Näin ollen\nsotilaspäällystö ei voinut olla tuntematta niitä valmistuksia, joita\nsotaretkeä varten oli järjestänyt kenraalimajuri, hänen keisarillisen\nmajesteettinsa sivusadjutantti. Ei siis voitu moittia kuumaveristä\nYpsilantia muusta kuin hänen eleensä sopimattomasta äkkinäisyydestä.\n\nMetternich, jolla on jo ollut tarpeeksi tekemistä vallankumoushengen\ntukahuttamisessa koko Euroopassa, ei voi hetkeäkään otaksua, että\nVenäjä luulee hetken tulleen sytyttääksensä sodan liekin idässä.\nPelillä, jossa imartelu ja moitteet ovat yhtyneet, hän saa Aleksanterin\nkieltämään julkisesti Ypsilantin erottamalla tämän armeijasta. 9:nä\ntoukokuuta Metternich merkitseekin päiväkirjaansa: \"Minulla on tänään\ntaas ollut pitkä neuvottelu Aleksanterin kanssa. Luulen, ettei ole\ntässä maailmassa tarpeeksi älykästä ihmisolentoa otaksumaan edes\nmahdolliseksi keskustelua, joka meillä oli. Jos joku on koskaan tullut\nvalkoiseksi, oltuaan mustaa mustempi, niin se on juuri hän. Minun\nsuurin ansioni tässä kohden on, että saatoin käyttää vaikutustani\nestämään häntä ylittämästä oikean ja hyvän rajoja.\"\n\nHän kirjoittaa lopuksi eräässä yksityisessä kirjeessä: \"Venäjä ei johda\nmeitä, päinvastoin me johdamme keisari Aleksanteria ja useista\nyksinkertaisista syistä. Hänellä on tarve saada neuvoja, hän on näet\nkadottanut kaikki neuvonantajansa. Hän katsoo nyt Capo d'Istriaa\nkarbonaarien päälliköksi. Sitten: hän ei luota armeijaansa, ei\nministereihinsä, ei aateliinsa, ei kansaansa. Niin, tällaisessa tilassa\nei johdeta.\"\n\nJulkinen Ypsilantista luopuminen hämmästyttää koko kristillistä\nItämaata, sitä katsotaan petokseksi, pyhyyden loukkaukseksi, kun sen\nsijaan turkkilaisten ylpeys siitä nousee tavattomasti, eikä Eurooppa\nole vähemmän hämmästynyt ja hämillään. Ensimmäisen kerran historiassa\npyhä oikeauskoinen Venäjä on julkisesti kieltänyt helleeniläisyyden\nasian.\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\nPaluu Tsarkoje Seloon, kesäkuun 5:nä 1821. Aleksanteri saa tiedon\nsalahankkeesta itsevaltiuden kukistamiseksi. Salaisten seurojen\ntoiminta venäläisten upseerien keskuudessa. -- Aleksanterin moraalinen\nristiriita, kun uskonnolliset ajatukset tämän jälkeen nielevät koko\nhänen toimintansa. Munkki Photius, Rasputinin edelläkävijä: \"puhtain\nneitsyt!\" -- Syksyllä 1822 suurvallat pitävät kongressin Veronassa\nneuvotellakseen monarkian arvovallan palauttamisesta Espanjassa ja\nKreikan kapinasta. Tsaari Metternichin vallassa vannoutuu irti Venäjän\nperinnäisestä Idän politiikasta; hänen keskustelunsa Chateaubriandin\nkanssa Canossan palatsissa. Aleksanterin sielunhätä, alakuloisuus ja\nomantunnontuskat; kuolemanaavistukset -- kun hänellä ei ole laillista\nlasta, kenelle hän jättää kruununsa? Romanovien kruununperimyssääntö,\nsuuriruhtinas Konstantin, joka on nainut puolattaren, luopuu\nvaltaistuimesta. Aleksanteri määrää perillisekseen toisen veljensä,\nsuuriruhtinas Nikolain. Syvä salaperäisyys, johon hän verhoaa tämän\nmääräyksen, myöskin veljiltänsä; Uspenski Soborin tabernaakkeli. --\ntammikuussa 1824 Aleksanteri potee vaikean taudin, ruumiillisessa ja\nmoraalisessa ahdistuksessaan; tunnepuuska lähentää hänet tsaaritar\nElisabetiin. Luottamuksen ja rakkauden uudistuminen puolisoiden\nvälillä, jotka niin kauan ovat olleet vieraita toisilleen. Salainen\nhalu luopua kruunusta \"ja kuolla maailmalta\". -- Vallankumouksellinen\nliike leviää laajalti koko Venäjälle. Salaliittolaiset suunnittelevat,\nkuten myöhemmin bolshevikit, tehdä lopun yhdellä ainoalla iskulla\nkeisarillisesta perheestä. -- Uudet koettelemukset kohtaavat\nAleksanteria. Levottomuus, jonka aiheuttaa hänelle tsaaritar Elisabetin\nterveys. Nuori Sofia Naryshkin, jonka isä hän oli ja joka oli hänen\nviimeinen ilonsa, kuolee äkkiä. -- Pietari tulvan vallassa, tavaton\nonnettomuus: \"Tämä tapahtuu minun syntieni takia!...\" Tulevaisuus käy\nyhä synkemmäksi. Lääkärit neuvovat keisarinna Elisabetille\npitkäaikaista oleskelua etelässä.\n\n\nLähdettyään Laibachista toukokuun 13:na Aleksanteri alkaa pitkiä\nkiertoteitä paluumatkansa Venäjälle. Hän saapuu Tsarskoje Seloon\nkesäkuun 5:nä.\n\nTuskin hän on ehtinyt astua vaunustaan, kun Kaartin ylipäällikkö,\nruhtinas Vasiltshikov ilmoittaa hänelle salahankkeesta itsevaltiuden\nkukistamiseksi. Ilmiannon tehtyään hän ojentaa pääsalaliittolaisten\nluettelon.\n\nPitkän vaitiolon jälkeen tsaari virkkaa:\n\n-- Rakas Vasiltshikov, te olette ollut minun palveluksessani\nhallitukseni alusta asti, te tiedätte siis, että minä olen osallistunut\nja vieläpä rohkaissutkin näitä haaveita ja näitä erhetyksiä. Minulla ei\nsiis ole oikeutta raivota.\n\nJohtopäätös hämmästyttää, sillä useamman kerran tätä ennen\nsamanlaisissa tapauksissa tsaari ei häikäillyt raivota, vaikka ei aina\neksynytkään julmuuteen, jota hän osoitti Semjonovin rykmentin jutussa.\nMutta hän palasi Laibachista täydellisessä mielenmasennuksessa, joka\nteki hänet herkemmäksi omantunnon äänelle.\n\nSivusadjutantiltansa kenraali Benckendorffilta, joka pian sai niin\npeloittavan maineen santarmi-, kiduttaja- ja poliisipäällikkönä,\nAleksanteri saa niin ikään tiedon salaisten seurojen laajasta\ntoiminnasta armeijan keskuudessa. Tästä toiminnasta, niin salainen kuin\nse olikin, oli Ranskan suurlähettiläs La Ferronnays, hyvä huomioitsija,\ntiedoittanut hallitukselleen muutamia kuukausia sitten. \"Koko nuoriso\nja etupäässä upseerit ovat vapaamielisten aatteiden vallassa. Mitä\nrohkeimmat teoriat miellyttävät heitä enimmän... Meidän parlamenttimme\nkeskustelut innostavat heitä yhtä paljon kuin jos siellä pohdittaisiin\nheidän omia etujaan. Mitä kiihkeimmät puheet saavat enimmän ihailijoita\ntämän nuorison keskuudessa. Se miettii, se hyväksyy hurjia tekoja,\nvieläpä rikoksia, joita vapaudenrakkaus panee suorittamaan. _Ja\nhalpamainen Louvel on löytänyt puolustajia, jopa sellaisten upseerien\nkeskuudessa, joiden tehtävänä on keisarin suojelus_.\"\n\nJo kauan sitten profeetallinen Joseph de Maistre oli luodannut\nvenäläiseen sieluun sulkeutuneen anarkian hirveän vallan. Eräässä\nvirallisista tiedotuksistaan, jonka Aleksanteri oli saanut käsiinsä\nmustan kabinetin kautta, hän paljasti sen tulevaisuuden jo sata vuotta\nedeltäpäin: \"Kaikki antaa minulle aihetta uskoa, että venäläinen ei\nkykene sietämään organisoitua hallitusta niinkuin meikäläiset. Jos\nVenäjän kansa tulisi tuntemaan meillä esiintyvät ilkeät uutuudet ja\nmieltyisi niihin, jos joku yliopistossa opiskeleva Pugatshov asettuisi\njonkin puolueen johtoon ja kerran tasapainotilasta pois joutunut kansa\nryhtyisi vallankumoukseen eurooppalaisen mallin mukaan, niin minulla ei\nole sanoja ilmaistakseni, mitä silloin olisi pelättävä.\n\n    \"Bella, horrida bella!\n    Et multo Nevam spumantem sanguine cerno!\"\n\n    (Sotia, hirveitä sotia!\n    Ja näen edessäni Nevan vaahtoavan paljosta verestä.)\n\nOnko siis ihmeteltävä, jos näemme Aleksanterin jättävän yhä enemmän\nVenäjän hallituksen ja oman persoonansa suojeluksen Araktshejevin kovan\nnyrkin varaan? Kuten hänen machiavellinen kanssapelaajansa Troppausta\nja Laibachista oli hänet niin hyvin diagnostikoinut, hänen moraalinen\nlamaantumisensa, hänen levottomuutensa, hänen epäilyksensä kaikkia\nkohtaan, hänen pitkät vaikenemisensa, hänen toimeton alakuloisuutensa,\nhänen mielialansa äkkinäiset hyppäykset, hänen tahtonsa aaltoilut ja\nvastakkaisuudet, utuiset ja yliluonnolliset haaveilut, joissa hänen\nhenkensä lakkaamatta harhailee, eivät salli hänen enää mitään johtaa.\nUlkopolitiikassa häntä johtaa Metternich ja sisäpolitiikassa\nAraktshejev.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaiken vielä jäljellä olevan toimintansa hän keskittää uskonnollisiin\nkysymyksiin. Ne ovat hänen intohimonsa, niiden alalla vain hän vielä\nkykenee tahtomaan ja käskemään.\n\nMyöskin seuraavina kuukausina hänen pääaskartelunsa, joka pitkäksi\naikaa vangitsee hänet, on omistautua mitä ankarimman oikeauskoisuuden\ntarkkaan noudattamiseen, uhrattuaan liian paljon yksilöllisen\nmystillisyyden haaveellisille houkutuksille.\n\nHänet johti tälle tielle nuori munkki Photius, entinen Kaartin\nsotapappi. Tämä Photius oli fanaatikko, askeetti, näyissä-eläjä, laiha\nmies, jolla oli terävät ja säkenöivät varpushaukan, petolinnun silmät\nja jonka raaka, kiivas ja loukkaava kaunopuheisuus sähkötti kuulijat.\nHän oli Derevjanitskin luostarin iguumeni -- tämä oli yksi niitä\nlukuisia luostareita, jotka höystivät hurskaudella Suuren Novgorodin\nlankeemusta ja kurjuutta. Siellä hän jo oli saanut pahanhengen kiroojan\nja ihmeidentekijän maineen.\n\nLuostarin ympäristössä asui kreivitär Anna Aleksejevna Orlov, entinen\nhovineiti, kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, hyvin rikas ja\nsekapäinen. Photius oli pian saanut hänet valtoihinsa, niin ettei\nkreivitär enää kuunnellut ketään muuta kuin häntä ja kuoletti julmasti\nkiduttaen itseänsä häntä varten. Totellen muka taivaallista ilmoitusta\ntämä katuva nainen ei voinut kieltäytyä johtajaltaan, joka häntä\nkuitenkin kutsui mitä puhtaimmaksi neitsyeksi. Heidän hartauksiensa\nväliaikoina kreivitär hoiti Photiusta eräästä inhottavasta taudista,\njonka saatana oli häneen pannut rangaistukseksi siitä, että hän niin\nitsepäisesti taisteli pahaa henkeä vastaan.\n\nOllen yhtä taitava kuin väkivaltainenkin hän oli pesiytynyt verikoira\nAraktshejevin kamarillaan, ja tämä oli herättänyt tsaarissa halun oppia\ntuntemaan miehen.\n\nJa niin, kesäkuun 17:nä 1822 kreivitär Orlovin vaunut olivat hänet\ntuoneet Talvipalatsin ovelle, ja palatsin vartija oli saanut käskyn\nviedä hänet keisarin luo.\n\nKäydessään loppumattoman salonkisarjan läpi Photius tekee\nristinmerkkejä kaikkiin seiniin ja oviin kirotakseen pahojenhenkien\nvallan, joiden inhottavaa hiestettä hän vainuaa kaikkialla.\n\nKeisarin työhuoneeseen tultuaan hän ei ensinnä ole näkevinään\nitsevaltiasta ja polvistuu pitkäksi aikaa pyhän ikonan eteen, joka\nkultaan verhottuna säteilee huoneen perällä. Sitten nöyrryttyään\ntaivaan kuninkaan edessä hän kumartaa kylmän ylpeästi keisaria, jonka\nmaallinen kaikkivalta ei häntä liikuta. Aleksanteri taivuttaa heti\npäänsä Jumalan palvelijan edessä anoen häneltä siunausta, ja heidän\nseurusteluaan kestää kolme tuntia.\n\nTämä kyynillinen ja siivoton munkki, joka ikäänkuin jo edeltä päin\nnäyttelee likaista Rasputinia, palaa usein Talvipalatsiin. Hän esiintyy\nsiellä yhä hävyttömämpänä, kerskailevana ja kiihkoilevana.\n\nHänen ja hallitsijan välisten salaneuvottelujen sisältö ilmenee hänen\nkirjeissään, joista tässä esimerkki: \"Meidän aikanamme suuri määrä\nkirjoja, henkilöitä ja seuroja julistaa uutta uskontoa, joka muka on\nvarattu maailman viime aikoja varten. Tätä uutta uskontoa saarnataan\nmonessa muodossa. Milloin se on tuntematon valo, milloin unohdettu\noppi, milloin Kristuksen tuhatvuotinen valtakunta. Joka tapauksessa\ntämä uskonto ei ole muuta kuin harhaoppi, jumalallisen apostolisen\nperinnäisen ja ortodoksisen uskon väärennystä; se on antikristuksen\nuskontoa, se hautoo vallankumousta, se janoaa verta, se on saatanan\nhengen innoittama, sen väärät profeetat ja apostolit verhoutuvat\nmystillisyyteen. Älköön todellinen Jumala enää viipykö tulemasta\neläväksi. Häipykööt meidän esi-isiemme uskonnon viholliset Sinun\nkäsivartesi voimasta ja sen hyveen avulla, joka lepää sinun ylläsi.\nMitä pikemmin he hävyttömyyksineen kadotkoot maan pinnalta.\"\n\nAleksanteri tuhlaa hänelle suosionosoituksia, hän nimittää hänet Pyhän\nYrjön luostarin arkkimandriitaksi, tämän Novgorodissa sijaitsevan\nluostarin, joka on valtakunnan kunnioitetuimpia pyhäkköjä. Erään\njuhlallisen messun aikana Pietari Paavalin linnoituksen kirkossa\nAleksanteri antaa Pietarin metropoliitan panna Photiuksen rinnalle\nloistavan timanteilla koristellun ristin.\n\nPhotius tulee niin vaikutusvaltaiseksi, että Araktshejev käyttää häntä\nhyväkseen, saattaakseen epäsuosioon ainoan miehen, joka vielä uskaltaa\nhäntä hiukan vastustaa. Se on Pyhän Synodin prokuraattori, joka samalla\non kansanvalistusministeri. Hän on myöskin tsaarin läheisin ystävä,\nhänen hengellisen elämänsä uskottu ja liittolainen. Hän se myöskin on\nosallistunut kaikkeen siihen salaiseen työhön, joka muutamien vuosien\nkuluessa on Aleksanterille niin monta kertaa tuonut jumalallista apua\nja valoisia ihastuksen hetkiä. Tämä mies on ruhtinas Galitsyn.\n\nHänen viralliset tehtävänsä ja läheiset suhteensa hallitsijaan antoivat\nhänelle suuren arvovallan, varsinkin omientuntojen ja sielujen\nmoraalisessa johdossa. 1812 Moskovan valloituksen aikana hän oli\nperustanut englantilaisen mallin mukaan pipliaseuran, jonka\ntarkoituksena oli levittää Raamattua kansan keskuuteen. Heti ensi\nalusta Aleksanteri oli innostunut tähän työhön. Mutta virallinen kirkko\noli hiljaisuudessa sitä vastaan katsoen sen olevan yhteydessä\nhumaanisen mystillisyyden kanssa. Siinä oli sen mielestä demokraattinen\nsivumaku. Kirkko oli sikäli oikeassa, että ruhtinas Galitsyn jalossa\nnaiivisuudessaan ei uneksinut vähempää, kuin että kaikki tsaarin\nalamaiset, eivät ainoastaan venäläiset, vaan myöskin tsherkessit,\nmongolit, kirgiisit, vieläpä epäjumalanpalvelijat ja juutalaiset\nyhtyisivät ja rakastaisivat toinen toistaan yhteisessä laajassa uskossa\nVapahtajan lipun alla. La Ferronnays, joka ei punninnut sanojaan,\nkirjoitti huhtikuun 1:senä 1820: \"Tämä pipliaseura, joka ei tarkoita\nvähempää kuin protestanttisuuden yleiseksi tekemistä, herättää varmaan\npian vapauden aatteita ihmisissä, jotka tähän asti ovat tottuneet\nnäkemään keisarissaan sellaisen uskonnon ylimmän miehen, joka opettaa\nheille vain alistumista ja kunnioitusta. Tämä mahtava väline ja\nterveellinen kunnioitus tahdotaan nyt hävittää... Kun nämä vielä\npuolivillit kansat eivät näe enää suvereenissaan Jumalan asettamaa\nesimiestä, kun hän on itse temmannut yltään salaperäisen ja pyhitetyn\nverhon, jolla uskonto hänet peittää, toivooko hän vielä tapaavansa\nsaman kuuliaisuuden? Ja voiko kauhistumatta arvioida tähän maahan ja\nEurooppaan nähden siitä seuraavia väkivaltaisuuksia, joihin tämä\nneljänkymmenenmiljoonan väestö ryhtyisi päästessään irti kahleistaan.\"\n\nKaataakseen Galitsynin arkkimandriitta Photius käyttää Aleksanterin\nluona yksinkertaista ja peloittavaa anateemaa, jota Rasputin sata\nvuotta myöhemmin menestyksellä käyttää kaataakseen Nikolai II:sen\nministerit: \"Tämä mies haisee perkeleeltä.\"\n\nTämän jälkeen Galitsyn on tuomittu. Hän menettää pian\nkansanvalistusministeriön ja Pyhän Synodin prokuraattorin viran. Hänet\nnimitetään kuitenkin, ikäänkuin pilkan vuoksi, postihallituksen\njohtoon.\n\nVerikoiran mahtavuudella ei ole enää rajoja. Hän yksin ratkaisee\nkorkeimpien viranomaisten vaalin tai heidän erottamisensa. Kaikki\nhallinnon haarat ovat kansoitetut hänen kätyreillään.\n\nUskonnollisiin ajatuksiinsa karkotettuna Aleksanteri on valtakunnalleen\nvieläkin välinpitämättömämpi kuin Kaarle V oli San Yusten\nluostarissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeti kun asianhaarat pakottavat Aleksanterin vastoin tahtoaan\nryhtymään poliittiseen toimintaan, siinä huomaa heti hänen mielensä\nhäiriytymisen, hänen aatteittensa hämäryyden ja sekavuuden, hänen\nhuomionsa heikkouden, hänen tahtonsa velttouden, hänen keikahdustensa\nja paikallaanpysymistensä oikullisuuden ja koko hänen moraalisen\nolentonsa häviön, jota yliluonnollisen maailman ja taivaallisen elämän\nmysteeriot ylivoimaisesti johtavat harhaan. \"Ei yksikään meistä, jotka\ntoimimme hänen ympärillään, ole varma siitä, että tapaisi hänet\nhuomenna ajattelevan samalla tavalla kuin eilen.\" Nämä Nesselroden\nsanat riittävät meille selittämään sen nöyryyttävän elämyksen, joka\nhäntä odottaa Veronan kongressissa.\n\nJo neljättä kertaa Wienin istuntojen jälkeen viisi suurvaltaa, jotka\novat ottaneet käsiinsä Euroopan ylimmän johdon, ovat tunteneet tarvetta\nsopia yhteisestä menettelystä. Kaksi kysymystä vaatii heidän pikaista\nhuolenpitoansa: Ferdinand VII:n kriitillinen tila, kun Cadixin cortes\npitää häntä panttivankina, ja onnettomien kreikkalaisten kohtalo,\nheidän epätoivoisesti yrittäessään vapautua Turkin herruudesta.\n\nPitkien kiistojen jälkeen Itävalta, Preussi ja Venäjä saavat Ranskan\nsuostumaan siihen, että se tuo Ferdinand VII:n takaisin Madridiin ja\npalauttaa täydelleen hänen arvovaltansa. Mutta Englanti, jonka täytyi\nottaa lukuun parlamenttinsa, pidättäytyi väliintulosta.\n\nKun valtuutetut sitten käyvät käsiksi Idän kysymykseen, niin toiset\nhämmästyivät välinpitämättömyyttä, jota venäläinen valtuuskunta,\nNesselrode, Lieven ja Stackelberg -- kaikki kolme saksalaisia --\nosoitti kysymyksessä, joka kiinnosti eritoten Venäjää. Valtuuskunta\ntosin protestoi Portin julmuutta vastaan, jolla se oli kohdellut\nkapinaan nousseita kreikkalaisia. Mutta se tuomitsi heidän kapinansa ja\nkieltäytyi antamasta heille kaikkea apua -- edes myötätunnon sanaa. Ja\nlopuksi se toivoi Englannin ja Itävallan avustavan hyvien suhteiden\naikaansaamista Pietarin ja Konstantinopolin välillä. Metternich yksin\nei kummastele tätä Venäjän perääntymistä, koska hän tuntee sen ja koska\nhän jo neljä kuukautta sitten aiheutti sen...\n\nPalatessaan Laibachista tsaari huomasi, että koko hänen kansansa oli\nkauhun ja inhon vallassa kreikkalaisten kärsimysten takia. Se koski\nhäneen eikä hän voinut kokonaan pidättäytyä sotaisista ajatuksista. Hän\noli puhunut siitä, että Venäjä toimisi Itävallasta riippumatta ja\nkäyttäisi ainoaa keinoa, jonka Seraljin vallanpitäjät ymmärtävät;\nnimittäin voimaa. Olipa hän mennyt jo niin pitkälle, että oli\nsalaisesti puuhannut Ranskan ja Venäjän sotilaallista yhteistoimintaa.\nLudvig XVIII:n suurlähettiläs sai häneltä kuulla seuraavat merkilliset\nsanat: \"Venäjä, jolla on miljoona sotamiestä, ei voi jäädä toimettomana\nkatselemaan hirveitä julmuuksia, joita kristillinen kansa kärsii.\nTurkki ei voi pysyä pystyssä muiden Euroopan valtojen rinnalla.\nMuhammedin lahkokunta on ajettava takaisin Aasiaan.\" Ja Aleksanteri oli\nlähettiläille ehdottanut ottomaanisen valtakunnan jakoa: Ranskan ja\nVenäjän täytyy liittoutua. Katsokaa karttaa... Sill'aikaa kun minun\nlaivastoni purjehtii Konstantinopolia vastaan, voimakkaan Ranskan\nlaivaston täytyisi pakottaa itselleen pääsy Dardanelleihin ja tulla\nojentamaan meille kättään Pyhän Sofian kirkossa... Sen jälkeen Ranska\npitäisi itselleen Anatolian ja Troian maakunnan. Puhuessaan tällä\ntavalla hän luuli seuraavansa \"Jumalan ääntä\". Mutta pian Aleksanteri\noli kauhistunut omaa rohkeuttaan. Ja kauhistuksessaan hän oli pyytänyt\nneuvoa: keneltä? Metternichiltä. Itävaltalainen oli liikuttunut tästä\nodottamattomasta pyynnöstä, jonka hän koomillisesti käänsi sanoiksi:\n\"Olen tekemäisilläni tyhmyyden -- pidättäkää minut.\" Ja hän olikin\npidättänyt hänet niin hyvin, että hän toukokuun 31:nä 1822 saattoi\nkirjoittaa keisari Fransille: \"Pietarista saamani tiedon nojalla tunnen\nvoittoni yksityiskohdat. Voiton, täydellisimmin, minkä jokin kabinetti\non ehkä milloinkaan saanut toisesta. Keisari Aleksanteri hyväksyy\nkaikki meidän esityksemme. Capo d'Istria on täydellisesti lyöty...\" Ja\nmuutamia päiviä myöhemmin Venäjän kabinetti on yhdellä ainoalla iskulla\nhävittänyt \"Pietari Suuren ja kaikkien hänen jälkeläistensä suuren\ntyön...\" Sen jälkeen Aleksanteri vastakääntyneen innolla ei puhunut\nenää kreikkalaisista muuten kuin heidät tuomiten. Unohtaen, että hän\noli äsken ehdottanut Ranskan armeijan yhteistoimintaa Venäjän kanssa\nturkkilaisia vastaan, hän oli aivan viattomana sanonut La\nFerronnaysille: \"Kaikista juonista, joita vallankumouksellinen mieliala\non punonut, ei mikään ole ollut taitavammin valmistettu eikä ovelammin\nedelleen viety... Ihmiskunta värisee kauhuista, joita Kreikassa\nharjoitetaan puolelta ja toiselta. Mutta veri, joka vuotaa tässä\nonnettomassa maassa, lankeaa kokonaan niiden päälle, jotka ovat olleet\njärjettömiä ja uhkarohkeita pannessaan alulle tämän surullisen\nvallankumouksen. He yksin ovat siitä vastuussa. Mitä minuun tulee, teen\nkaikkeni saadakseni neuvotteluilla aikaan paremmat suhteet\nturkkilaisiin.\" Selvemmin ilmaistaksensa äkkinäisen täyskäännöksensä\nhän oli erottanut Capo d'Istrian, joka epätoivoissaan heti oli jättänyt\nVenäjän, eikä tahtonut enää koskaan sinne palata. Ritter von Gentz,\njota Metternich käytti kaikissa likaisissa asioissa ja jonka moraalinen\nvaisto tässä ammatissa oli hiukan tylsistynyt, ei kuitenkaan voinut\npidättyä lausumasta ankaraa tuomiota: \"Ei voi ilman häpeän ja\nvastenmielisyyden sekoitusta katsella venäläisen kabinetin kurjaa\nmenettelyä. On vaikea löytää oikeaa nimeä näin suurelle tyhmyydelle.\"\n\nVeronan areiopagin edessä Aleksanteri siis rajoittui vain vahvistamaan\nuskostaan luopumisen.\n\nNiiden ranskalaisten joukossa, jotka olivat \"akreditoidut Romeon ja\nJulian haudan\" tienoille, oli myöskin Chateaubriand, joka silloin oli\nsuurlähettiläänä Lontoossa. Saadakseen tämän tehtävän hän oli kääntänyt\nnurin maat ja taivaat. Mutta siitä huolimatta hänen oli hyvin ikävä,\nkun ei kukaan välittänyt hänestä. Ei ainoakaan läsnäolevista\nmonarkeista, Venäjän tsaari, Itävallan keisari, Preussin kuningas,\nSardinian kuningas, Toscanan suurherttua, Modenan herttua ja Napolin\nkuningas, ei kukaan näkynyt edes aavistavan hänen läsnäoloaan. He\nhuomasivat vain Metternichin ja Wellingtonin. Mutta muudan kaunis\nvenäläinen nainen, johon hän oli tutustunut Pariisissa ja jonka\njuonitteluhalu oli houkutellut Adigen rannoille, kreivitär Tolstoi, oli\ntoimittanut hänelle tilaisuuden keskustella tsaarin kanssa, johon\nhänellä oli ongelmallinen vetovoima. Puhuttuaan ensinnä moraalisista ja\nuskonnollisista kysymyksistä Aleksanteri ei voinut lopuksi pidättyä\npuolustamasta Kreikkaa kohtaan osoittamaansa käytöstä. Pyhän allianssin\ntekijänä hän oli enemmän kuin kukaan muu velvollinen soveltamaan sen\nkirjaimen ja hengen: \"Minun asiani on näyttää ensimmäisenä olevani\nvakautunut niistä periaatteista, joille tämän liiton olen perustanut.\nYksi tilaisuus tarjoutui: kreikkalaisten nousu. Epäilemättä ei mikään\nnäyttänyt olevan enemmän minun omieni ja kansojeni edun mukaista\nja käyvän yhteen maani yleisen mielipiteen kanssa kuin sota\nTurkkia vastaan. Mutta minä luulin huomaavani Peloponnesokesen\nrauhattomuuksissa vallankumouksen oireen. Sen jälkeen pidätyin...\nKaitselmus ei ole antanut käskettäväkseni kahdeksaasataatuhatta\nsotamiestä tyydyttääkseni kunnianhimoani, vaan suojellakseni uskontoa,\nmoraalia, oikeutta ja auttaakseni valtaan järjestyksen periaatteita,\njoilla inhimillinen yhteiskunta lepää...\" Hänen pitäessään tätä\nkaunista puhetta Chateaubriand huomasi kuinka hänen kasvonsa lysähtivät\nalakuloisiksi.\n\nKeskustelu tapahtui Canossan palatsissa, jonka nimi niin ilkeästi\nmuistutti toisen suvereenin alistumista: keisari Henrik IV:n nöyrää\nkatumusta, kun hän, otsa lattiaa koskettaen, paljain jaloin ja köysi\nvyötäisillä oli polvillaan vihaisen Gregorius VII:n edessä 1077.\n\nVeronan kohtalokkaiden päivien jälkeen Aleksanteri, joka silloin oli\nneljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, eli enää vain mustien mietteiden\nparissa.\n\nTähän aikaan psykiatriaa, mielitautien tiedettä ei vielä ollut\nolemassa. Se alkaa kehittyä vasta parikymmentä vuotta myöhemmin\nEsquirolin, Falretin, Friedreichin johdolla. Ei ole siis\nhämmästyttävää, että aikalaiset eivät tsaarin tapauksessa huomanneet\nsairauden tilaa, josta meidän päivinämme olisi heti tehty diagnoosi:\nahdistuksen ja mielenmasennuksen alakuloisuus, joka komplikoitui\nmystiikan ja kuoleman kiusaavista ajatuksista.\n\nEnsinnäkin kaikki edelliset alakuloisuuden ja heikkohermoisuuden oireet\novat hänessä lisääntyneet. Hänen päänsä on yhä enemmän kumarassa, hänen\nkäyntinsä on hidas, hänen katseensa epäluuloiset ja synkät. Hän on\nikävystynyt valtion asiain hoitoon, turtumus ja kiihtymys vaihtelevat\nnopeasti, hän vetäytyy pitkälti yksinäisyyteen ja toimettomuuteen,\nhänen hartautensa kuluttavat voimia ja hän heittäytyy nöyrästi maahan\npyhien kuvien edessä. Eräs hänen lääkäreistään, tohtori Tarasov,\ntodistaa: hän viipyi polvillaan niin kauan aamu- ja iltarukouksissa,\nettä sääreen etupuolelle muodostui leveät känsät. Hänen\nmatkustelemisensa ei herkeä: tiheytensä, odottamattomuutensa,\nnopeutensa, ristiin rastiin käyvien reittiensä takia ne muistuttavat\nahdistavan alakuloisuuden klassillisia oireita; äkkinäiset\npiiloutumiset, jotka tuottavat sairaille vastustamattoman tarpeen\nlähteä liikkeelle minne hyvänsä, tai melkein sattumalta, päästäkseen\nvaivastansa.\n\nAleksanterin sielun hädästä Metternich antaa meille luotettavan\ntodistuksen. Veronassa, eräänä huolettomuuden hetkenä vanhan ystävänsä\nkeisari Fransin seurassa hän oli uskonut tälle, että hän aavisti\nläheistä loppuaan ja että hän muutenkin oli väsynyt elämään.\n\nMutta kun hän kärsimättömänä kantoi elämän taakkaa, eikö hänen olisi\npitänyt tuntea jonkinlaista nautintoa aavistaessaan, että hän pian\nvapautuu siitä? Ei. Sillä silloin hänen sielunsa eteen tuli peloittava\najatus, joka oli häntä kiusannut ainakin 22 vuotta, ajatus, joka\nsittemmin joka vuosi maaliskuun 23:na oli kohtalokkaasti tullut hänen\nmieleensä ja joka nyt kiusasi häntä lakkaamatta, kaikkialla,\npakkoajatuksen kalvavalla itsepäisyydellä. Kun hän ilmestyy korkeimman\ntuomarin eteen, miten hän puolustaa syyttömyyttään siinä inhottavassa\nosassa, jota hän oli näytellyt isänsä murhassa?... Eikö hän juuri tämän\najatuksen ahdistamana hiljaa Veronassa jutellessaan Chateaubriandin\nkanssa käyttänyt puheessaan omituista, ainoastaan mystikkojen tuntemaa\nsanaa: _syndérèse_, joka merkitsee omantunnon tuskia kärsivän hirveitä\nyksinpuheluja?...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuoleman ajatukset olivat useamman kerran johtaneet hänet ajattelemaan\nperintöään, koska hänellä ei ollut poikaa ja kun hänen kaksi tytärtään\nolivat kuolleet lapsina.\n\nPaavali I oli 1797 julkaissut Romanovien vallanperimyssäännön. Sen\nmukaan keisarillinen kruunu oli tuleva esikoisoikeuden nojalla\nsuuriruhtinas Konstantinille. Mutta Konstantinin valtaistuimelle-nousua\nkoskevassa manifestissa Aleksanteri oli jo unohtanut kaiken\nvapaamielisyytensä ja tahtoi saattaa voimaan erään Pietari Suuren\nsangen mielivaltaisen periaatteen, jonka mukaan hän oli pidättänyt\nitselleen kohtuuttoman etuoikeuden valita oman mielensä mukaan\nperillisensä.\n\nMutta 1819 Konstantin oli silmittömästi ihastunut erääseen hurmaavaan\nnuoreen tyttöön, puolalaisen kauneuden hempeään kukkaan, kreivitär\nGrudzinskaan. Ylpeänä ja tuntehikkaana, alakuloisena ja haaveellisena\nsekä tulisen isänmaanrakkauden elähyttämänä, jollaisena hän inhosi\nkaikkia venäläisiä, nuori kreivitär oli vastannut ylenkatseella ja\nkielloilla keisarillisen korkeuden kosiskeluihin. Mutta vähitellen hän\nmyöntyen köyhän ja itaran perheensä vaatimuksiin oli saanut\nsuuriruhtinaan lupaamaan hänelle, että hän nai hänet Jumalan edessä\nvasta sitten, kun suuriruhtinas olisi saanut laillisesti mitättömäksi\nyhteytensä Saksen-Koburgin prinsessan Anna Feodorovnan kanssa, josta\nhän oli jo pitkän aikaa erossa. Uskonnolliselta kannalta asia\noli hyvin mutkikas. Ei ollut kysymys ainoastaan avioliiton\nmitättömäksitekemisestä. Täytyi lisäksi vahvistaa toinen. Mutta pyhä\nSynodi pani vastaan vedoten vanhaan kanoniseen lakiin, jonka mukaan\neronnut aviomies ei voinut astua uuteen avioliittoon, ennenkuin hänen\nedellinen aviopuolisonsa olisi tehnyt luostarilupauksen ja siten\nkuollut maailmalta. Yht'äkkiä kuitenkin itsevaltiaan nimenomainen käsky\noli leikannut poikki kaikki teologiset ristiriidat. Pyhä Synodi\nperääntyi heti ja huhtikuun 14:nä 1820 julkaistu ukaasi vahvisti\navioeron. Ja muutamia päiviä myöhemmin Konstantin oli morganaattisesti\nnainut Johanna Grudzinskan, joka sai Lowiczin ruhtinattaren arvonimen.\n\nVuoden 1797 statuutin mukaan tästä avioliitosta syntyvillä lapsilla ei\nolisi oikeutta nousta valtaistuimelle. Suuriruhtinas kuitenkin jäi\nkruununperilliseksi. Mutta hänen isänsä traagillisesta lopusta jäänyt\nmuisto, taikauskon ja pelkuruuden sekoitus sekä kaikki hänen\nkummallisen luonnonlaatunsa hajanaiset ja selittämättömät ominaisuudet\nylläpitivät hänessä salaista vastenmielisyyttä korkeinta valtaa\nkohtaan; siitä hän oli usean kerran puhunut veljensä kanssa.\nTammikuussa 1822 Aleksanteri oli pitkien keskustelujen jälkeen, jotka\nolivat täynnä molemminpuolista epäluottamusta, pakottanut Konstantinin\nkirjallisesti ilmoittamaan hänelle valtaistuimelta luopumisensa. Mutta\nniin myönteinen ja juhlallinen kuin tämä asiakirja olikin, se sisälsi\nepäselvän lauseen, kaksimielisen varauksen, josta kolme vuotta\nmyöhemmin syntyi kriisi, joka oli vaarallisimpia tsaariuden\nhistoriassa.\n\nSeuraavana vuonna, syvässä salaperäisyydessä, itsevaltias laati\nmanifestin, joka määräsi valtakunnan suoranaiseksi perilliseksi hänen\ntoisen veljensä Nikolain, joka silloin oli kahdenkymmenen seitsemän\nvuoden ikäinen ja oli nainut Preussin kuninkaan tyttären.\nLeskikeisarinna Maria Feodorovna, Moskovan metropoliitta Filaret,\nruhtinas Aleksanteri Galitsyn ja kaikkivaltias Araktshejev olivat\nainoat tähän suureen valtiosalaisuuteen vihityt henkilöt; pääasialliset\nedunomistajat, Konstantin ja Nikolai, saivat siitä tiedon viime\nhetkessä, kuoleman jälkeen.\n\nSyyskuun 10:nä 1824, kun tsaari kävi Moskovassa, manifesti jätettiin\nFilaretille sinetöidyssä kuoressa, jossa oli hänen keisarillisen\nMajesteettinsa omakätinen päällekirjoitus: \"_Asiakirja, joka on\nsäilytettävä Uspenski Soborissa, yhdessä valtiopaperien kanssa, siksi\nkunnes toisin määrään. Siinä tapauksessa että kuolisin ehtimättä antaa\nuusia ohjeita, metropoliitan ja Moskovan kenraalikuvernöörin tulee\nkiireimmiten avata tämä kirje_.\"\n\nPääpapin ja synodin prokuraattorin tuli olla läsnä ja juhlallisesti\nottaa osaa seremoniaan, mutta he eivät olleet oikeutetut lukemaan\nkirjekuoressa olevaa päällekirjoitusta, kun metropoliitta talletti\nmanifestin Uspenski Soborin tabernaakkeliin, Kremlin pääkirkkoon, jossa\nsäilytetään oikeauskoisen Pyhän Venäjän kallisarvoisimmat muistot ja\npatriarkkojen pyhitetyt haudat.\n\nTämä menettely lisää uuden ongelman Aleksanterin käytökseen. Tekisi\nmieli sanoa, että hän tahtoi salamyhkäisesti koota epävarmuutta,\nmonimutkaisuutta, viivytystä, hämäryyttä siihen hetkeen, jolloin hänen\nkruununsa oli yht'äkkiä siirrettävä toiselle. Ehkäpä hänellä ei ollut\nmuuta tarkoitusta kuin pitää veljiänsä tietämättöminä siitä, mitä hänen\nkuolemansa jälkeen tapahtuisi, jotta ei kumpikaan voisi ennen viimeistä\nhetkeä luulla todella olevansa kruununperillinen ja ylpeillä tästä\nkorkean aseman saavutuksesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTammikuussa 1824 Aleksanteri sairastuu vaarallisesti.\n\nÄskettäin manöövereissä oli hevonen potkaissut häntä sääreen; siitä oli\njäänyt syvä haava, joka huonosti hoidettuna aukeni uudestaan ja märki\najoittain.\n\nTammikuun 6:na, loppiaisena, Pietarin metropoliitta toimitti\ntavanmukaisen Nevan veden siunaamisen. Jääkylmässä tuulessa oli tsaari\nläsnä, paljainpäin, loppumattoman pitkässä ja juhlallisessa\njumalanpalveluksessa, joka tapahtui taivasalla.\n\nHän tunsi aina syvää liikutusta muistellessaan Kristuksen kastetta\nJordanin vedessä, hänen messiastehtävänsä ensimmäistä siunausta:\nHetkellä, jolloin Jeesus nousi vedestä, taivaat aukenivat, ja hän näki\nJumalan hengen tulevan niinkuin kyyhkysen ja laskeutuvan hänen\npäällensä. Ja, katso, taivaista kuului ääni, joka sanoi: \"Tämä on minun\nPoikani, johon olen mielistynyt.\"\n\nAleksanteri oli palatessaan kohmettunut ja värisi vilusta. Seuraavana\npäivänä hänellä oli nuha, kova kuume, voimattomuus ja jäsenten\npuutumus. Hän oli saanut keuhkotulehduksen.\n\nMutta pian ilmestyi kipeään sääreen ruusu. Ihossa oleva tarttuma levisi\nniin nopeasti, että lääkärit siitä hätääntyivät, jopa arvelivat jalan\nkatkaisemista välttämättömäksi: se, mikä heitä enimmän huolestutti, oli\nelinten vastustuskyvyn puute, elinlähteiden tyhjentyminen.\n\nToipuminen alkoi vasta kymmenkunta päivää myöhemmin ja paraneminen\nnäytti maaliskuun puolivälissä varmalta.\n\nTämä pitkä ruumiillinen koettelemus koski erittäinkin tsaarin\nmoraaliseen herkkyyteen.\n\nEnsinnäkin hänen loppumattomassa hädässään sydämen jalo tunteenpuuska\noli hänet yht'äkkiä lähentänyt tsaaritar Elisabetiin. Suloisesti\nyllättyneenä ikäänkuin syvästä, hellästä hyväilystä, jota vailla hänen\noli täytynyt olla liian kauan, tsaaritar kirjoitti tammikuun 31:nä\näidillensä: \"Keisari sanoi minulle toissapäivänä asian, joka on\nsydämelleni hyvin suloinen ja josta voin nauttia vain Teidän kanssanne,\näiti. Hän sanoi minulle: 'saatte nähdä, että minä paranemisestani saan\nkiittää Teitä', koska ensimmäisen siedettävän yön ansioksi hän luulee\ntyynyä, jonka annoin hänelle kannattamaan hänen päätänsä. Hän kärsi\nnimittäin äärettömästi päänkivusta. Te tunnette, kuinka tämä on minulle\nsuloista, mutta käsittänette, että minä säilytän tämän sulouden\nsydämessäni.\"\n\nToipumisensa aikana keisari oli halunnut nähdä Elisabetin vähänpäästä\nvuoteensa ääressä. Heti kun keisari oli saanut hiukan voimia, hän oli\npyytänyt Elisabetin lukemaan hänelle jotakin; ja niin he tuntikausia\nlukivat kumpikin erikseen, ilmaisten vähänpäästä toisilleen\najatuksensa. Maaliskuun 1:nä Elisabet jälleen kirjoitti äidillensä: \"En\nole koskaan nähnyt häntä, sairaana ollen, niin kärsivällisenä ja\nhyvänä. Hän sanoi minulle: En tiedä, onko taudin vaiko iän vaikutusta,\nmutta minulla ei ole enää, kuten ennen, voimaa taistella kärsimystä\nvastaan. Varsinkin yhtenä päivänä hän oli niin heikko ja voimaton,\netten voinut katsella häntä heltymättä. Ainoastaan Teille voin puhua\ntästä, muut luulisivat, että haluan kerskailla. Ja mistä? Siitä, mitä\njumalalliset ja inhimilliset lait käskevät, siitä, mikä avioliitossa on\nmaailman yksinkertaisin asia. Mutta keisariin nähden minun täytyy\nvälistä katsoa itseäni hänen rakastajattarekseen tai ikäänkuin me\nolisimme salaa vihityt.\"\n\nTämän jälkeen molempien puolisoiden välillä, jotka olivat niin kauan\nolleet vieraita toisilleen, vallitsee jälleen läheisen ystävyyden,\nluottamuksen ja rakkauden suhde. Tsaarittaren oikein osatun sanan\nmukaisesti hän tulee salaisesti puolisonsa rakastajattareksi.\n\nEikö Aleksanterilla ollut jokin salainen laskelma näin lähestyessään\nElisabetia ja keksiessään hänen viehättävät ja soliidit ominaisuutensa\nja huomatessaan, hiukan myöhään, että hän saattoi vielä tulla hänelle\nkallisarvoiseksi toveriksi.\n\nKun hän jälleen ryhtyi jokapäiväisiin tehtäviinsä, hän sanoi kerran\nyhdelle kenraaliadjutanteistansa, entiselle Kaartin ylipäällikölle\nHilarion Vasiltshikoville: \"Minun ei olisi ollut vaikeata vapautua\ntästä kruunun taakasta, joka minua painaa hirveästi.\" Ruhtinas Pietari\nVolkonski, hänen läheisin ystävänsä, oli niin ikään saanut kuulla\nhäneltä muutamia lauseita, jotka näyttivät ilmaisevan hänen aikomustaan\nluopua kruunusta. Hän ei muuten nyt ensi kertaa puhunut näin\nhämmästyttävästi. Sen jälkeen kun hän oli joutunut mystillisten\nharrastustensa valtaan, häntä kiusasi väijyen samansuuntainen ajatus;\nhän aikoi luopua valtaistuimesta ja viettää loppupäivänsä erämaassa,\ntuntien, miten suloista on kuolla maailmalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavien kuukausien aikana hänen poliisinsa teki hänelle selkoa\ntilanteesta, joka ei ollut omiaan lisäämään korkeimman vallan makua. Jo\njonkin aikaa ja huolimatta Araktshejevin pelottavasta nyrkistä salaiset\nseurat olivat koko valtakunnassa tulleet moninkertaisiksi. Tämän\nliikkeen pääjohtajat kuuluivat venäläisten seurapiirien valiojoukkoon,\nylimysnuorisoon, ja erittäinkin kaartin upseereihin.\n\nSalaseuroilla oli aina ollut venäläisiin vetovoima, kuten todistavat\nlukemattomat salavehkeet, jotka jokaisen hallituksen aikana ovat\nuhanneet valtaistuinta, jolleivät ne ole niitä kaataneet. Mutta tämä\ntaipumus oli suuresti lisääntynyt Napoleonin sotien vaikutuksesta.\nMarssiessaan Saksan läpi ja ennen kaikkea oleskellessaan Ranskassa\nupseerit olivat oppineet tuntemaan länsimaisen sivistyksen, joka heitä\nhämmästytti sitä enemmän, kun he vertasivat sitä oman maansa\norjuutukseen, jossa ei voinut ilmituoda mitään vapaata ajatusta eikä\njaloa pyrkimystä. He olivat siten palanneet isänmaahansa henkisesti\nuudistuneina. Ja mitä he tapasivat siellä? Vielä tukahuttavamman\norjuuden. Araktshejevin inkvisitoorisen sorron ja hirmuhallituksen.\nNäin ollen vallankumoukselliset taipumukset olivat heissä nopeasti\nkehittyneet.\n\nVuonna 1824 eräs varsin rohkea ryhmä, joka käytti nimeä \"Yhteisen\nhyvän liitto\", oli asettunut liikkeen etunenään. Sen jäsenet\nsaarnasivat salaisissa kokouksissa tuntikausia Venäjän henkistä ja\nyhteiskunnallista alennustilaa vastaan, tsaariuden turmelevaa ja\nepäsiveellistä vaikutusta vastaan, varakeisarin hirviömäistä\ntyranniutta, sortoa, vääryyttä, kavalluksia ja koko hallinnon\nmädänneisyyttä vastaan. Mentiin vieläkin pitemmälle. Muutamat vaativat\nparlamentaarisen monarkian pikaista perustamista. Toiset olivat\nehdottomasti tasavallan puolella. Yksimielisesti kaikki tahtoivat tehdä\nlopun Aleksanterin hallitustavasta. Vieläpä muutamat tarjoutuivat\nmurhaamaan hänet ja toiset, bolshevismin uhkarohkeina edeltäjinä,\ntahtoivat yhdellä iskulla tuhota koko keisarillisen perheen.\n\nKun keisari sai tiedon tästä salaisten seurojen peloittavasta ja\nhämmästyttävästä leviämisestä, hän järkyttyi suuresti.\n\nMutta ei sittenkään kiihtymys eikä kauhu häntä vallannut siinä määrin\nkuin omantunnontuskat.\n\nJo kolme vuotta aikaisemmin, kun hänelle ilmiannettiin\nsotilassalahanke, hän oli sanonut kaartin päällikölle: \"Rakas\nVasiltshikov, te tiedätte, että minä olen osaltani syypää näihin\nhaaveisiin ja erehdyksiin ja olen niitä rohkaissut, minulla siis ei ole\noikeutta raivota.\"\n\nHänen omaatuntoansa hallitsee tämä moraalinen mahdottomuus. Torjuen\nvaatimuksen, että hän olisi tuomari, hän kieltää itseltään oikeuden\nlyödä. Turhaan hänen suuret poliisipäällikkönsä Araktshejev ja\nBenckendorff koettavat ajaa häntä esimerkkiä antaviin toimenpiteisiin,\njota tilanne vaatii ja jota kaikki hänen edeltäjänsä ovat niin laajalti\nkäyttäneet. Sellaisia olisivat joukkovangitsemiset, Pähkinälinnan\nmaanalaiset vankilat, Siperian pakkotyöt, Nertshinskin kaivokset ja\nparhain kaikista: julkiset hirttämiset... Ei, nämä entisyyden raskaat\nvirheet kehoittavat häntä nyt lempeyteen.\n\nTämän sisäisen ristiriidan takia Aleksanteri tuntee yhä enemmän elämän\npainon ja vastenmielisyyden. Metternich, joka on hieno psykologi ja\ntuntee sanojen arvon, kirjoittaa muistelmissaan: \"Huomatessaan\npettyneensä suunnitelmissaan ja kaikissa toiveissaan ja joutuessaan\nauttamattomaan tilaan, jossa hänen oli välttämätöntä lyödä suurin\niskuin yhtä omien alamaistensa luokkaa, alamaisia, joita hänen itsensä\nkauan kannattamat periaatteet olivat johtaneet harhateille ja\nvietelleet, keisari Aleksanteri oli murtunut mies ja hänen sielunsa\nluhistui kokoon.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuoden lopulla useat seikat kiiruhtavat tätä luhistumista.\n\nEnsinnäkin keisaritar Elisabetin vakava sairaus, kuume ja itsepäinen\nyskä, verenkiertohäiriöt, epäsäännöllinen sydämentykintä, huolestuttava\nvähäverisyys ja pyörtymiskohtaukset: lääkärit eivät tiedä, mitä\najatella niin monivammaisesta tilasta, joka nykyään todettaisiin\ntuberkuloosin oireiksi ja sydänviaksi.\n\nSairas ei valita, hän kärsii hiljaa. Hän ei näytä pelkäävän kuolemaa,\nsillä hän toistelee usein Korintilaisepistolan sanoja: Me tiedämme,\nettä jos ruumiimme, tämä maallinen majamme hajoitetaankin maahan,\nmeillä on asumus Jumalalta, iankaikkinen maja taivaissa, joka ei ole\nkäsin tehty ja joka kestää iankaikkisesti. Toivokaamme tätä asuntoa!...\nAleksanteri käyttäytyy häntä kohtaan erinomaisesti, \"vieläpä hän\ntahtoo, että me kuuntelisimme messua, me kaksi _aivan yksin_!\" hän\nkirjoittaa äidilleen. He eivät vielä koskaan ole olleet niin lähellä\ntoinen toistaan!... Mutta kuinka synkältä näyttääkään heistä\ntulevaisuus!...\n\nHeinäkuun 5:nä juuri kun tsaari nousee hevosen selkään seuratakseen\nmanööverejä Krasnoje Selossa, hänen nähdään yht'äkkiä kalpenevan,\nsaadessaan hänelle lähetetyn sanan, ja sitten puhkeavan kyyneliin.\nAluksi luullaan, että hän peruuttaa harjoitukset, mutta hän saa heti\nryhtinsä takaisin ja ratsastaa kylmäverisen näköisenä joukkojen\netunenään. Hänellä on kyky sillä tavoin yht'äkkiä muuttaa muotoaan,\npanna yht'äkkiä kasvoilleen keisarillinen naamio.\n\nHänelle tuotu tieto kertoo hänen ainoan lapsensa kuolemasta, joka\nhänellä on ollut suhteestaan rouva Naryshkiniin. Tämä oli hento ja\nsuloinen 18-vuotias tytär, Sofia Dmitrijevna, jonka kiitävä keuhkotauti\nnyt tempasi pois. Manööverien päätyttyä keisari käskee ajamaan entisen\nrakastajattarensa huvilalle. Hänellä on sinne sellainen kiire, hän\nhoputtaa hevosiaan niin, että hän päästäkseen perille -- matkaa oli\nviidettäkymmentä kilometriä -- ajaa kuoliaaksi kaksi hevosta.\n\nSeuraavana päivänä hän antaakseen lohduttomuutensa vapaasti puhjeta\nesiin hakee tyyssijaa Gruzinossa lähellä Novgorodia uskollisen\nvartiakoiransa varakeisari Araktshejevin luota. Siellä hän ainakaan ei\ntunne mitään pakkoa, hän saa unta, hän hengittää vapaammin ja irtautuu\nhiukan synkistä ajatuksistaan. Hän ei kuitenkaan uskalla astua\nkirkkoon, sillä heti kynnyksen yli tultuaan hän näkee suuren keisari\nPaavalin muotokuvan, jonka alle on piirretty hänen urhoollisen\nadjutanttinsa ajatuksia herättävä kirjoitus: Sinun edessäsi minun\nsydämeni on puhdas ja minun sieluni moitteeton. Mikä hirveä syytös\nuhrin pojalle ja murhaajien rikoskumppanille.\n\nKolme päivää myöhemmin hänen täytyy lähteä Gruzinosta, mutta hän ei voi\nkauan vastustaa impulsiivista tarvetta mennä jonnekin. Ja kahden\nkuukauden kuluessa hän kulkee kuumeisesti kaikki valtakunnan itäiset\nmaakunnat läpi: Tambov, Samara, Simbirsk, Orenburg, Ufa, Perm,\nJekaterinenburg, Vjatka, Vologda, enemmän kuin viisituhatta kilometriä.\n\nPalattuaan marraskuun 6:na Pietariin hän näkee siellä hirveän,\nluonnonvoimain aikaansaaman onnettomuuden: Nevan tulvan, joka\nmuutamissa tunneissa upottaa alleen puolen kaupunkia. Vielä koskaan\ntämä majesteettinen joki, jonka Pohjolan Semiramis luuli niin hyvin\nkytkeneensä graniittisiin rantasuojiin, ei ollut näin laajalti tulvinut\nyli äyräittensä.\n\nAleksanteri ponnistelee järjestääksensä avunantoa. Hän kuulee erään\nkansanmiehen huutavan:\n\n-- Jumala rankaisee meitä synneistämme!\n\nKeisari vastaa heti:\n\n-- Ei, se tapahtuu minun syntieni tähden.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen odottamaton suru lisää vielä keisarin\nmasennusta. Hän kadottaa suositun adjutanttinsa, erottamattoman\ntoverin, ainoan hänen läheisistään, joka silloin tällöin lähetti\nilonsäteen hänen sieluunsa. Tämä oli kenraali Uvarov, sama mies, joka\nmaaliskuun 23:na 1801 oli osoittanut olevansa keisari Paavalin\nkatkerimpia murhaajia.\n\nHautajaisissa Aleksanteri rikkoen kaikki juhlamenojen säännöt, seuraa\njalkaisin, paljain päin, ruumisvaunua. Kun Araktshejev näkee tämän\nnäytelmän, hän ei voi pidättyä seuraavasta kaameasta pilanteosta:\n\n-- Mitä kummaa, meidän rakkaalla Feodor Petrovitshillamme on keisari\nhautajaisissaan!... Mikä kunnia!... Mutta mitenkä se toinen ottaa hänet\nvastaan siellä, minne hän menee?\n\nVuosi 1825 ei ala vähemmin synkin entein.\n\nIdässä Venäjän politiikan voimattomuus ja ristiriitaisuus johtaa\nhäviöön. Turkki ottaa suhteissaan Pietariin halveksivan tai provokoivan\nasenteen. Taisteluun noussut hellenismi, kun ei enää voi toivoa\npienintäkään kannatusta oikeauskoiselta tsaarilta, asettuu tämän\njälkeen Englannin suojaan.\n\nValtakunnan sisällä eivät asiat käy sen paremmin. Araktshejevin\nepäluuloinen ja ärsyttävä hirmuhallinto kylvää kaikkialle kapinan\nsiemeniä. Pushkinin sanan mukaan Pyhä Venäjä käy mahdottomaksi asua.\nToukokuun lopulla kenraali Benckendorffin poliisi paljastaa laajan\nsalahankkeen, joka on järjestetty Ukrainaan sijoitetussa armeijassa ja\njonka ensimmäisenä kohteena on kaikkien Romanovien tuhoaminen.\nAleksanteri voi siten arvioida vallankumouksellisen propagandan\n\"saatanalliset tuhotyöt\" upseeriensa joukossa. Ja sama draama vaivaa\nhänen omaatuntoansa; onko minulla oikeus raivota?... Enkö ole\nvarsinainen syyllinen?\n\nPian tulee hänelle lisää tuskaa ja murhetta rakkaasta Elisabetistaan,\njonka voimat silmin nähtävästi heikentyvät. Itsekään enää luottamatta\nkykyynsä saada selkoa korkean potilaansa tilasta lääkärit neuvovat\nhänet syksyn ja talven ajaksi oleskelemaan lauhkeammassa ilmanalassa.\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\nAleksanteri valitsee keisarinnan olinpaikaksi Taganrogin sataman Asovan\nmeren rannalla. -- Tämän tuntemattoman paikan valinta herättää yleistä\nhämmästystä; edut, joita Krimin etelärannikko olisi miellyttävän\nilmastonsa ja asuntomukavuutensa puolesta tarjonnut. Siis syyskuun\n15:nä 1825 Aleksanteri yöllä lähtee Elisabetin edellä Pietarista. --\nPysähdys Aleksanteri Nevskin luostarissa; suuri salainen yöllinen\njumalanpalvelus, jonka otaksutaan olleen sielumessun; sitten tsaarin\npitkä yksityinen keskustelu erään vanhan näkijä-munkin kanssa. Lokakuun\n5:nä molemmat puolisot yhdessä ovat Taganrogissa. Asunto sisustuksineen\non hyvin vaatimaton; avioidylli -- tsaarin retkeily Krimillä lokakuun\nlopulla; suokuume; nopea paheneminen. -- Palattuaan marraskuun 6:na\nTaganrogiin keisari kuolee 1 p:nä joulukuuta. Keisaritar Elisabetin\nkirje: \"meidän enkelimme on taivaassa\".\n\n\nElokuussa hovi saa tietää, että tsaari on päättänyt seurata keisarinnaa\nhänen pitkän poissaolonsa aikana ja että he tahtovat asettua\nTaganrogiin Asovan meren rannalle. Hellyyden yllättävään uudistumiseen\ntoisistaan etääntyneiden aviopuolisojen kesken oli jo niin ehditty\ntottua, ettei enää ihmetelty, kun Aleksanterin nähtiin siten osoittavan\nsairaalle rakkauttaan. Mutta sitä ei voitu selittää -- ja asia näytti\nalussa suorastaan mahdottomalta -- että oleskelupaikaksi oli valittu\nTaganrog.\n\nSe on yksinkertainen linnoitus, jonka Pietari Suuri rakennutti Asovan,\n\"mädänneen meren\" pohjoiselle rannikolle 450 peninkulman päähän\nPietarista, asumattomaan ja soiseen seutuun, joka oli alttiina Uralin\nja Siperian peloittaville tuulille. Tässä kaupungissa oli ainoastaan\n7.800 asukasta, melkein kaikki kreikkalaisia, tsherkessejä ja tatareja.\nHenkilöt, jotka parhaiten tunsivat Taganrogin, sanoivat, että Katariina\nII:n aikana Venäjän Mustanmeren-laivasto oli usein paennut tänne\nturkkilaisia eskaadereita. Puhuttiin myöskin linnoituksessa\nsijaitsevasta pakkotyövankilasta. Enempää ei tiedetty.\n\nKun Elisabet ei voinut sietää Pietarin ankaraa talvea, miksi hän ei\nlähtenyt Italiaan, kuten niin monet venäläiset?... Mutta ehkei hän\ntahtonut loitota puolisostaan, joka oli käynyt hänen sydämelleen niin\nvälttämättömäksi?... Miksikä hän ei silloin mennyt talvea viettämään\nKrimin etelärannikolle aurinkoiseen Alupkaan, Jaltaan, Sudakiin tai Ai\nTodoriin, jossa jo nähtiin kauniiden puutarhain keskellä kohoavan\nuseita ylellisiä huviloita. Lopuksi muutaman peninkulman päässä tästä\nihanasta rantamaasta Sevastopol, suuri sota- ja kauppasatama, olisi\ntarjonnut sairaalle kaikki mahdolliset edut. Ei, Taganrogin valinta ei\nvoinut saada selitystä ja on yhä selittämätön.\n\nHeti kun päätös oli tehty, hovi-intendentuuri lähettää tähän kurjaan\nseutuun arkkitehdin ja muutamia verhoilijoita panemaan kuntoon\nkuvernöörin yksinkertaisen talon keisarillisten vieraiden\nväliaikaiseksi asunnoksi.\n\nAleksanteri määräsi syyskuun 13:n lähtöpäiväkseen. Hän matkustaisi\ntapansa mukaan hyvin nopeasti, tehden välimatkat kaksinkertaisiksi ja\nsaapuisi siten määräpaikkaansa syyskuun 25:nä.\n\nKun Elisabet oli liian heikko kestääksensä tällaisia matkustuksia,\nhänen täytyi suoda itselleen muutamien päivien lepo niin pitkällä\nreitillä. Näin ollen Elisabetin oli määrä lähteä Pietarista syyskuun\n15:nä ja saapua vasta lokakuun 5:nä Taganrogiin. Hallitsijapari otti\nmukaansa vain suppean saattojoukon, niin vähäisen kuin mahdollista,\nnimittäin kaksi adjutanttia, kaksi hovinaista, kolme lääkäriä, kolme\nalempaa upseeria ja palvelijakunnan.\n\nEnnenkuin keisarin kolmivaljakko on ajanut pääkaupungin tulliportista,\ntapahtuu kummallinen episodi matkan esinäytäntönä.\n\nAleksanteri on kello neljä yöllä jättänyt Kamenny Ostrovilla olevan\npalatsinsa. Kaupunki on pimeyden peitossa, hiljaisuuteen ja sumuun\nverhoutuneena.\n\nTsaari pysäyttää ajoneuvonsa kuuluisan Aleksanteri Nevskin luostarin\neteen, jonka kaksitoista kirkkoa ja lukemattomat kappelit näkyvät\nNevalle. Metropoliitta Serafim, arkkimandriitat ja joukko munkkeja,\njotka ovat saaneet tiedon käynnistä, odottavat keisaria täysissä\npappispuvuissaan.\n\nTsaari astuu reippaasti alas kaleesistaan. Hän ottaa vastaan\nmetropoliitan siunauksen, suutelee krusifiksia ja suuntaa askeleensa\nkolminaisuuden kirkkoa kohden, jossa lepäävät suuriruhtinas\nAleksanterin jäännökset, hänen, joka 1200-luvulla sai loistavan voiton\nsaksalaisesta ritarikunnasta.\n\nSiellä polvillaan ihmeellisen pyhimyslippaan edessä Aleksanteri käskee\nsulkemaan kaikki luostarin portit ja toimittamaan Te Deumin.\n\nTällainen jumalanpalvelus ei tosin ole tavallisuudesta poikkeava.\nMelkein aina ennenkin tsaari antoi toimittaa sen, lähtiessään pitkälle\nmatkalle. Mutta silloin se pidettiin keskellä päivää, lukuisan yleisön\nläsnäollessa ja kaikki ovet auki. Ehkä on syytä kysyä, kuten huhu tiesi\nheti mainita ja kuten useat historioitsijat väittävät, oliko tämä\ntodella Te Deum, jonka luostarin papisto viritti tänä yönä, suljetussa\ntuomiokirkossa, vai eikö se ollutkin kuolleiden muistomessu\n\"panihiida\". Tämä romanttinen tulkinta saa ehkä seuraavasta\ntodennäköisen selityksen.\n\nKirkosta lähtiessään Aleksanteri antaa saattaa itsensä vanhan munkin\nkoppiin, munkin, jota luostariveljet erityisesti kunnioittavat. Hän on\nisä Aleksis. Ahtaaseen koppiin sulkeutuneena, erikoisen katumuksen ja\nlihankidutuksen perin laihduttamana hän elää enää vain läheisen\niankaikkisuuden ajatuksessa.\n\nSynkkä näky kohtaa keisaria, kun hän astuu koppiin. Seinät ovat mustaan\nverhotut, yksi ainoa lamppu, joka palaa pyhien kuvien edessä, valaisee\nhuonetta, jossa silmä erottaa vain pyhän neitsyen kuvan ja suuren\nkrusifiksin. Lattialla on avoinna ruumisarkku, jossa on valmiina risti,\nvahakynttilöitä ja hikiliina.\n\n-- Näet, sanoo askeetti hallitsijalle, -- se on minun vuoteeni, se ei\nole ainoastaan minun, vaan meidän kaikkien vuoteemme. Siinä me kaikki\nnukumme viimeistä tuomiota odottaen. Siinä nukut sinä, kuten kaikki\nmuutkin.\n\nSitten he polvistuvat ja rukoilevat yhdessä.\n\nSen jälkeen he juttelevat keskenään. Heidän kaksinpuhelustaan ei\ntiedetä mitään tarkempaa, korkeintaan huomaa vanhuksen puheesta\ntavalliset ylentävät ja hämärästi apokalyptiset sanat. Mutta\npoistuessaan kopista Aleksanteri on syvästi liikutettu.\n\n-- Olen, hän sanoo metropoliitalle, eläessäni kuullut paljon\nkaunopuheisia saarnoja. Mikään ei ole minuun niin vaikuttanut kuin\ntämän vanhan munkin sanat. Kuinka olen pahoillani, etten ole\naikaisemmin tuntenut häntä.\n\nAina luostarin porteille asti hän kävelee paljain päin, silmät\nkyynelissä, kääntyen useampia kertoja kirkkoa kohden ja huokaillen sekä\nuseasti ristiten silmänsä.\n\nPietarin tulliportilla keisari pysäyttää vielä kolmivaljakkonsa,\nkatsellakseen viimeisen kerran pyhän Aleksanteri Nevskin luostaria.\n\nSyyskuun 25:nä keisari saapuu täsmällisesti Taganrogiin, jossa hän\nkymmenen päivää myöhemmin kohtaa keisarinnan. Matkansa varrella\njokaisessa pysäyspaikassa hän vakuuttautui persoonallisesti pienimpään\nyksityiskohtaan asti, että keisarinnaa varten valmistettiin kaikki\nmahdolliset mukavuudet. Ja joka päivä hän lähetti hänelle hellän\nkirjelipun.\n\nTaganrogissa keisarinna näkee mieluisaksi yllätyksekseen mukavuuden,\njoka keisarin on onnistunut saada aikaan omin käsin sijoitellessaan\nhuonekaluja, asetellessaan verhoja ja uutimia, pannessaan seinille\ntauluja ja asetellessaan paikoilleen peilejä.\n\nSangen vähäpätöisen näköisessä talossa, joka muistuttaa kasarmia, on\nainoastaan alakerta ja kellarikerros. Se on kadun varrella, aitauksen\nsisällä, joka päättyy linnoitukseen. Sisällä ei ole mitään koristuksia,\npaitsi verhot, jotka on tuotu Pietarista. Elisabetin asuntoon kuuluu\nmakuuhuone, pukuhuone ja budoaari. Keisari on varannut itselleen kaksi\nhuonetta, joista toinen, suurehko, samalla on hänen työ- ja\nmakuuhuoneensa, ja toinen on hänen pukuhuoneensa. Tilava eteinen\ntoimittaa sekä salongin että ruokailuhuoneen virkaa. Ikkunoista, jotka\nkaikki antavat pihalle, ainoastaan yhdestä näkyy Asovan meri, \"Palus\nmaeotis\", mädännyt meri.\n\nKahden kuukauden aikana aviopuolisot viettävät toistensa seurassa mitä\nyksinkertaisinta ja rauhallisinta elämää, joka heidät lähentää toinen\ntoiseensa, kun he kaiken aikaa joko juttelevat tai kävelevät yhdessä.\nElisabetin kirjeet äidilleen oikeuttavat meidät uskomaan, että he tänä\nrakkauden jälkikautena ovat täydelleen onnelliset.\n\nMutta lokakuun viime päivinä Aleksanteriin on yht'äkkiä jälleen\ntarttunut hänen tavallinen levottomuutensa, hermostuttava tarve lähteä\nminne hyvänsä, ikäänkuin hän tahtoisi paeta omaa itseänsä. Hän antaa\njärjestää itsellensä pitkän matkan Taganrogin ympäristöön ja sitten\nKrimille.\n\nLähtönsä edellisenä päivänä hänellä on tuskallinen vaikutelma, sillä\nhän on sangen taikauskoinen. Iltapäivällä, kun hän tekee työtä\nhuoneessaan, pilvinen taivas pimenee yht'äkkiä niin, ettei hän enää näe\nja soittaa kamaripalvelijalleen Anisimoville, käskien tämän tuoda\nvahakynttilöitä. Muutama hetki myöhemmin taivas hiukan kirkastuu.\nPalvelija tulee heti uudelleen huoneeseen ja levottomalla äänellä kysyy\nkeisarilta:\n\n-- Eikö Teidän Majesteettinne käske minun viedä pois kynttilöitä?\n\n-- En ole sinua kutsunut, miksi minua häiritset?\n\n-- Koska keskellä päivää huoneeseen sytytetyt kynttilät tietävät\nkuolemaa.\n\n-- Sinä olet oikeassa. Vie pois kynttilät!\n\nRetkeiltyään nopeasti Taganrogin ympäristössä keisari siirtyy Krimille.\nMatka on pitkä, Sevastopoliin asti, noin kolmesataa viisikymmentä\nkilometriä. Ja enimmäkseen pitkin autioita seutuja, joissa silloin\ntuskin vielä oli teitä. Mariupolin ja Berdianskin kautta hän saapuu\nvanhaan Taurikseen, jossa Katariina Suuren muiston ohella mieleen\njohtuu myöskin Mitridates.\n\nAleksanteri viivähtää hetkisen viehättävällä rannikolla, jota Jaltan\nvuoret suojelevat pohjatuulilta ja jota jo silloin kaunistivat muutamat\nruhtinaalliset huvilat. Marraskuun 8:na hän uskaltautuu rasittavalle\nratsastukselle jyrkkävuorisessa maastossa, käydäkseen rukoilemassa\nPyhän Yrjön luostarissa. Seuraavana päivänä hän Sevastopolissa päättää\nväsyttävän matkansa, tarkastaa joukot, linnoitukset, arsenaalit,\nmakasiinit, sairaalat ja sotalaivat. Kun hän marraskuun 10:nä lähtee\npaluumatkalle Taganrogiin, hänen tavaton väsymyksensä, kalpeat kasvonsa\nja pitkät vilunväristyksensä herättävät huomiota.\n\nKun hän marraskuun 16:na pysähtyy Mariupoliin, hänen päälääkärinsä\ntohtori Wyllie pitää hänen tilaansa niin huonona, että hän hartaasti\npyytää häntä lepäämään muutamia päiviä, ennekuin jatkaa matkaansa.\nMutta sairas on kärsimätön, hän tahtoo nähdä puolisonsa ja lähtee heti\nmatkalle. Samana iltana hän saapuu Taganrogiin.\n\nSeuraavina päivinä hänessä esiintyvät kaikki suokuumeen, toisin sanoen\nmalarian oireet, itsepäinen kuume, päänkipu, pahoinvointi, pyörrytys,\nsammumaton jano, runsas hikoileminen ja moraalinen lamaannus.\n\nHänen lääkärinsä Wyllie ja Tarasov ovat oikein huomanneet taudin\nmalariaksi, hoitavat häntä niin hyvin kuin siihen aikaan oli\nmahdollista, kun ei vielä tunnettu kiniinin erikoista vaikutusta.\n\nMarraskuun 22:sen iltana tauti tulee yht'äkkiä pahemmaksi. Kovassa\nkuumeen puuskassa Aleksanterilla on useita pyörtymiskohtauksia.\n\nKeisarinna on epätoivoissaan eikä lähde hänen luotaan. Marraskuun 28:na\nhän sanoo keisarille:\n\n-- Pyydän Teiltä erästä suosionosoitusta. Koska Te kieltäydytte\nkaikista lääkkeistä, joita lääkärinne Teille ehdottavat, toivon, että\nhyväksytte sen, minkä minä ehdotan.\n\n-- Minkä lääkkeen?\n\n-- Pyhän sakramentin.\n\nTsaari käsittää kaikki ja vastaa:\n\n-- Kiitän, käskekää, olen valmis.\n\nSeuraavana päivänä aamunkoitossa keisari vastaanottaa Taganrogin\npääpapin, Fedotovin, joka antaa hänelle Herran ehtoollisen.\n\nMutta keisarin voimat heikentyvät hetki hetkeltä. Hän ei enää tunne\nketään ympäristöstään, paitsi Elisabetin, jonka kättä hän pitää\nsydäntään vasten.\n\nJoulukuun 1:nä kello 10.50 aamulla hän päästää viimeisen henkäyksensä.\n\nSuljettuaan hänen silmänsä keisarinna pyörtyy.\n\nMuutamia tunteja myöhemmin keisarinna kirjoittaa leskikeisarinna Maria\nFeodorovnalle: \"Rakas Äiti, enkelimme on taivaassa.\" Ja samalla tavalla\nhän kirjoittaa Badenin maakreivittärelle.\n\nJoulukuun 2:na hovilääkärit, varuskunnan välskärien avustamina\nsuorittavat ruumiin katsastuksen. Heidän päätelmänsä on, että keisari\non kuollut sappimyrkytykseen, johon on yhtynyt verenvuoto aivoihin.\nEnnen kuin ruumis asetettiin paareille, se balsamoitiin. Kymmenentenä\ntammikuuta 1826 Aleksanterin ruumiilliset jäännökset kuljetettiin pois\nTaganrogista, sillä täytyi odottaa määräyksiä Pietarista, jossa Nikolai\nI:n nousu valtaistuimelle oli aiheuttanut vallankumouksellisia\nlevottomuuksia.\n\nSurusaatto kulkee pohjoiseen Harkovan, Kurskin, Orjolin, Tulan,\nMoskovan ja Novgorodin kautta ja saapuu maaliskuun 11:nä Pietariin.\nMaaliskuun 25:nä vihdoin arkku juhlallisesti lasketaan maan poveen\nNevan rannoilla Pietari-Paavalin synkässä linnoituksessa, jossa valtion\nvankila näyttää suojelevan Romanovien viimeistä unta.\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\nTaganrogin mysteerio; on mahdotonta uskoa tapausten viralliseen\nesitykseen. -- Todistusten ilmeinen ristiriita. Marraskuun 23:na\nmolemmat puolisot neuvottelivat kahdenkesken kuusi tuntia perätysten.\nSen jälkeen laadittu ongelmallinen keisarinnan kirje äidilleen:\nodottamaton koettelemus. Elisabetin päiväkirjan keskeytyminen tai\nhävitys. -- Marraskuun 27:nä Aleksanteri on vastaanottanut Herran\nehtoollisen; mutta seuraavana neljänä päivänä ei yksikään pappi ole\nenää häntä lähestynyt. Ei mitään uskonnollista tukea kuolinkamppailun\naikana. -- Ruumiinkatsastuksen kummallisuudet: pöytäkirjan väärennys,\njonka anatomiset toteamiset eivät varmaan sovi Aleksanterin ruumiiseen.\n-- Kuolleen ruumiin sijassa toinen; materiaalinen ja moraalinen\nmahdollisuus. Eri hypoteesit. Eikö Aleksanteri ollut jo pitemmän aikaa\naikonut vetäytyä johonkin luostariin Siperiassa tai Palestiinassa\nsovittaakseen rikostansa, kun oli osallistunut isänsä murhaan?\nKeisarillisen ympäristön salainen sopimus. -- Kansan keskuudessa käyvät\nhuhut: \"arkussa ei ole meidän rakastettu tsaarimme\". Kiihtymys\nMoskovassa. -- Syyt siihen oletukseen, että arkku, joka juhlallisesti\nmaaliskuun 25:nä siirrettiin Romanovien Nekropoliin, oli tyhjä. --\nTaruja ja legendoja. Eikö hurskas siperialainen erakko Feodor Kuzmits\nollut keisari Aleksanteri I:nen? Muiden otaksumien todennäköisyys.\nPushkinin loppusana.\n\n\nErinäiset tapaukset, jotka esitetään Aleksanteri Pavlovitshin\nkuolinkamppauksen ja kuoleman yhteydessä, näyttävät niin\nluonnollisilta, niin normaaleilta ja niin lukuisten todistusten\ntoteamilta, että ensi katsannolta on vaikea käsittää, kuinka yksi\nVenäjän historian hämärimpiä ongelmia, mitkä milloinkaan ovat tulleet\nhistorioitsijoiden ratkaistaviksi, on voinut syntyä. Tämä ongelma\nsisältyy väitteeseen: Aleksanteri ei kuollut Taganrogissa joulukuun\n1:nä 1825. Hän katosi salaperäisesti, ympäristönsä avustamana,\nmennäksensä kaukana, jossakin Palestiinan luostarissa tai Siperian\nerakkomajassa, sovittamaan inhottavaa rikostansa, osanottoaan isänsä\ntsaari Paavali I:n murhaan. Eikä se ole hänen ruumiinsa, vaan toinen\nsen sijaan pantu, joka juhlallisesti haudattiin maaliskuun 25:nä 1826\nPietari-Paavalin linnoitukseen. Väitetään myöskin, että keisari Nikolai\nI:n salaisesta käskystä arkku pian tyhjennettiin, jotta Romanovien\nNekropoli säästyisi väärän ruumiin häväistyksestä. Totta on, että\ntämänkaltaiset tarut ovat useinkin koristaneet Venäjän kansan\naikakirjoja. Tämän kansan mielikuvitushan on aina ollut niin\nliioitteleva, herkkäuskoinen ja ennen kaikkea valmis suuriin\nkollektiivisiin harhakuviin. Kaikkiin sen aikakirjoihin on kylvetty\ntartuttavia valheita. Riittää mainita, millä itsepäisyydellä joukkojen\nmieleen juurtuvat niin monet kummalliset legendat kuin ne, jotka\npuhkesivat kukkaansa Vale-Dmitrien ja väärän Pietari III:n, Stenka\nRazinin, ruhtinatar Tarakanovin, Pugatshovin, Kondrati Selivanovin ja\nmuiden ympärille.\n\nMutta Taganrogin ongelma ylittää paljon kansansatujen sikermät.\nAleksanterin luultu jälkeiselämä on periytynyt Venäjän yhteiskunnan\nkorkeimpiin luokkiin ja vieläpä keisarilliseen perheeseenkin. Ja\nvihdoin sitä pitävät muutamat sangen vakavat, kriitillisiin\nhistoriallisiin menetelmiin ja parhaimpien lähteiden käyttämiseen\ntottuneet historioitsijat varmana asiana. [On erityisesti huomattava\nruhtinas Vladimir Babiatynskin yhtä terävä kuin nerokas tutkielma: Le\nMystère d'Alexandre I:er.] Heidän perustelujensa tarkkuus ja\nyhtäpitäväisyys pakottavat meitä ainakin tunnustamaan, että\nTaganrogissa on täytynyt tapahtua eriskummallinen draama.\n\nKysymyksen pääkohdat ovat muutamalla sanalla esitettyinä seuraavat:\nvoidaksemme muodostaa itsellemme kuvan hallitsijaparin jokapäiväisestä\nelämästä Taganrogissa meillä on käytettävänämme neljä asiakirjaa, jotka\novat niin autenttisia ja ratkaisevia kuin vain voi toivoa: 1.\nKeisarinna Elisabetin päiväkirja, 2. ruhtinas Volkonskin, keisarin\nkenraaliadjutantin ja lähimmän ystävän päiväkirja, 3. tohtori Wyllien,\nhovin päälääkärin ja kahdenkymmenen kahdeksan vuoden aikana keisariin\nkiintyneen miehen päiväkirja, 4. kirurgi Tarasovin, hovilääkärin\nmuistiinpanot. Koko Aleksanterin kuolinkamppauksen aikana nämä neljä\nhenkilöä olivat yötä ja päivää sairaan lähellä, koskaan kadottamatta\ntoinen toistaan näkyvistä, koska tämä draama kehittyi viiden tai kuuden\nhuoneen asunnossa.\n\nMutta näiden neljän suoranaisen todistajan väitteet ovat joka hetki\nkeskenään ristiriidassa. Toisten mukaan hallitsijan tila huononemistaan\nhuononi. Toisten mukaan tsaari oli iloinen ja hymyilevä, sillä hän voi\npaljon paremmin. Keisarinna, adjutantti ja molemmat lääkärit eivät ole\nsamaa mieltä, paitsi yhdessä kohden, nimittäin sairaan kiihtymyksestä,\nhän kun työntää luotaan lääkkeet ja toistaa yhtä mittaa: \"Jättäkää\nminut rauhaan rohdoistanne, minun hermoni ovat jo tarpeeksi\nkiusaantuneet. Te kiusaatte minua vielä enemmän.\"\n\nTullaan sitten marraskuun 23:een. Se on merkitsevä päivä. Tämän jälkeen\ndraama jatkuu epäjohdonmukaisuudessa, epätodenmukaisuudessa ja\nhämärässä.\n\nVietettyään edellisen yön levollisesti, tsaari oli paremmassa tilassa\nkuin eilen, mistä tohtori Wyllie hyvin ilostui. Aleksanteri antoi\nsilloin kutsua luokseen puolisonsa, jonka kanssa hän oli keskustelussa\nkello 10:stä aamulla päivällisaikaan asti, toisin sanoen kello 4:ään\niltapäivällä.\n\nTämän pitkän yksinolon jälkeen, josta me emme tiedä mitään, Elisabet\nkirjoitti äidilleen: \"Missä on lepoa tässä elämässä? Kun luulee\njärjestäneensä kaiken mitä parhaimmin, tulee _odottamaton koettelemus_,\njoka riistää meiltä mahdollisuuden nauttia siitä, mikä ympäröi meitä.\"\nHeti tämän _odottamattoman koettelemuksen_ ilmoituksen jälkeen\nkeisarinna lakkaa pitämästä päiväkirjaa. Mistä tämä äkkinäinen\nkeskeytys? Eikö ole pikemmin luultavaa, että käsikirjoituksen jatko on\nhävitetty? Sillä se on hyvin tunnettu tosiasia, että Nikolai I antoi\nmuuttaa tuhaksi suurimman osan asiakirjoja, jotka koskivat hänen\nveljensä viimeisiä vuosia.\n\nMarraskuun 23:n kohdalla on toinen tapaus, joka ei ole vähemmän outo.\nRuhtinas Volkonskin päiväkirjan mukaan tsaari oli määrännyt marraskuun\n21:nä, että hänen taudistaan oli annettava tieto suuriruhtinas\nKonstantinille, joka asui, kuten tavallisesti, Puolassa. Mutta melkein\nheti adjutantti on korjannut merkintänsä, että käsky Konstantinille\nilmoittamisesta annettiin marraskuun 23:na eikä 21:nä. Tämä on\nepäluottamusta herättävä korjaus. Sillä juuri marraskuun 23:na,\nkeskusteltuaan kuusi tuntia Elisabetin kanssa, Aleksanteri kirjoitti\näidillensä pitkän kirjeen, joka on kadonnut. Ja tiedetäänkin, että\nNikolai I on hävittänyt leskikeisarinnan päiväkirjan, samoin kuin\nsuuren joukon hänen papereitansa.\n\nKun koettaa selittää itselleen marraskuun 23:n kahta salaperäistä\nkirjettä, niin muudan muisto johtuu mieleen: kun Aleksanteri oli\nensimmäisen kerran ilmaissut Konstantinille aikovansa luopua kruunusta,\nhänen veljensä oli osoittanut suurta haluttomuutta nousta\nvaltaistuimelle. Aleksanteri oli vastannut hänelle: kun minun\nluopumiseni hetki tulee, minä ilmoitan sinulle, jotta voisit itse\nsaattaa päätöksesi äidin tietoon.\n\nNäin vahvistuisi siis väite, että tässä mitä salaisimmassa asiassa,\njoka koski valtaistuimen perimystä, keisarinna Maria piti käsissään\nkaikkia poikiaan. Tämä nainen, jolla oli mitä suurimmassa määrässä\nsuvereeninen sielu, on tuntenut kaikki, Aleksanterin luopumisen,\nKonstantinin kieltäytymisen ja Nikolain määräämisen hallitsijaksi. Hän\non antanut ajatuksen, jollei suorastaan johtanut kaikkea.\n\nMarraskuun 24:ltä ja 25:ltä päivältä lääkärien diagnoosit ovat\nehdottomasti ristiriidassa toistensa kanssa. On mahdotonta tietää,\nvoiko Aleksanteri paljon paremmin, vai pakottaako hänen kiihkeä\nkuumeensa aavistamaan katastrofia.\n\nMarraskuun 27:nä päivän koittaessa isä Fedotov, Taganrogin pääpappi,\ntuli antamaan sairaalle Herran ehtoollista.\n\nNeljä päivää myöhemmin, joulukuun 1:nä, kello 10.50 aamulla Aleksanteri\nkuoli.\n\nMutta näiden neljän päivän kuluessa isä Fedotov ei ilmestynyt enää.\nKuinka on mahdollista, että hurskas ja mystillinen Aleksanteri, joka ei\nvoinut epäillä, että häntä uhkaa kuolemanvaara, koska hän oli saanut\nviimeiset sakramentit, ei olisi pyytänyt nähdä pappia uudestaan? Kuinka\non selitettävissä, että niiden henkilöiden joukossa, jotka häntä\nympäröivät, ei kenenkään päähän pälkähtänyt lieventää hänen\nsiirtymistään iäisyyteen antamalla lukea hänen vuoteensa ääressä\nkuolevien rukouksia, varsinkin kahta suurta rukouslitaniaa, jotka ovat\nluettavat viimeisen hetken lähestyessä, \"jolloin sielu eroaa ruumiista\"\n(pri razlutshenii dushi ot tela) ja jotka soveltuivat niin\nerinomaisesti Aleksanterin kauhuntunteisiin: 'Oi Herra kaikkivaltias,\nmeidän vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen isä, me anomme ja rukoilemme\nsinua. Vapahda tämän palvelijasi sielu! Säästä häneltä tuomiosi! Anna\nhänelle anteeksi hänen syntinsä, vieläpä nekin, jotka hän on tehnyt\nnuoruudessaan ja jotka hän häpeissään on salannut!' Ja onko lopuksi\noletettava, että koko Venäjän keisari ja itsevaltias, Herran voideltu\nja pyhän oikeauskoisen kirkon esimies ja korkein suojelija, ei olisi\nvastaanottanut uskonnollista apua kuolinkamppailunsa kestäessä?\n\n[Sitä seikkaa, että kaikki oikeauskoinen liturgia puuttui tästä\ntilaisuudesta, ovat muutamat historioitsijat käyttäneet, tehdäkseen\nuskottavaksi erään legendan, joka ensi kerran esiintyi noin\nviisikymmentä vuotta myöhemmin. Sen mukaan olisi Aleksanteri elokuun\ntienoilla 1825 lähettänyt Roomaan yhden adjutanteistaan, kreivi de\nBeauretourin, joka oli piemontilaista alkuperää, luottamuksellisessa\ntehtävässä Leo XII:n luo. Askarrellen yksinomaan uskonnollisissa\nkysymyksissä keisari olisi saanut päähänsä suurisuuntaisen aikeen\nsovittaa yhteen länsimaisen ja itämaisen kirkon, jotka olivat eronneet\nsuuren skisman aikana yhdeksännellä vuosisadalla. Samoin hänelle olisi\ntullut kunnia yhdistää kaikki kristilliset sielut yhden ainoan\noppiauktoriteetin johtoon, \"yhteen ainoaan uskon, armon ja rakkauden\nhenkeen\", Kristuksen ohjeen mukaan: \"Unum ovile, unus pastor\" 'yksi\nlammashuone, yksi paimen'. Taganrogin draama teki muka äkkiä lopun\ntästä hurskaasta unelmasta. Beauretourin hämärä ja sangen epäiltävä\nlähetys, eriskummallisten todistusten enemmän tai vähemmän\nmuuttelemana, on vähitellen synnyttänyt väitteen, että Aleksanteri --\nsama Aleksanteri, joka vähää aikaisemmin oli niin nöyrästi langennut\narkkimandriitta Photiuksen jalkain juureen -- olisi muka tahtonut\nkääntyä latinalaiseen katolisuuteen. Suuriruhtinas Nikolai\nMihailovitshin yksityiskohtaiset tutkimukset, joista hän usein puhui\nminun kanssani, eivät anna vähintäkään tukea luulolle, että\nAleksanteri olisi mitenkään halunnut luopua Bysantin apostolisesta\nkristillisyydestä, venäläisestä pravoslaviesta.]\n\nJoulukuun 2:na eli siis kolmekymmentä kaksi tuntia kuoleman jälkeen,\nkäytiin ruumiinkatsastukseen. Tässä toimituksessa esiintyy runsaasti\nmoraalisia ja aineellisia epätodennäköisyyksiä.\n\nKymmenen lääkäriä, heihin luettuina myöskin varusväen välskärit,\nosallistuivat ruumiin avaukseen ja katsastukseen. Virallisessa\npöytäkirjassa, joka säilytetään valtakunnan arkistossa, on kymmenen\nallekirjoitusta. Mutta tohtori Tarasov vakuuttaa Muistelmissaan,\nettä, vaikka hän itse laati pöytäkirjan, hän pidättyi sitä\nallekirjoittamasta. Tarasovin nimi on kuitenkin asiakirjan alla;\npöytäkirja on siis jonkun sivullisen henkilön töhrimä.\n\nVakavin puoli asiassa on, että anatomiset kuvaukset eivät sovi\nAleksanterin ruumiiseen.\n\nSiten, sisälmysten tilan mukaan, kuoleman syynä ei varmaan ole ollut\nsuokuume. Paludismin (malarian) säännöllisenä oireena on maksan\nlaajentuminen. Kuitenkin lääkärit todistavat, että maksa ei eronnut\ntavallisesta ulkomuodostaan.\n\nMutta aivojen katsastus on vielä enemmän hämmästyttävä, aivokalvon\nkiinnitys pääkallon seinään ja muutamat muut aivojen vammat puhuvat\nselvästi syfiliksen hävityksestä, josta Aleksanteri aina oli ollut\nvapaa.\n\nTosiasioitten kritiikki ja todennäköisyyksien rinnastelu pakottavat\nmeitä kysymään itseltämme, eikö, jos tsaari oli kadonnut salaiseen\nmääräpaikkaan, hänen lähimmässä ympäristössään näytelty ja hänen\nkäskystään hautajaiskomediaa, jonka viimeisenä näytöksenä olisi ollut\nvieraan ruumiin hautaaminen keisarillisessa arkussa.\n\nUseammat vastaväitteet heräävät heti. Onko otaksuttavaa, että olisi\nvoitu salaa hankkia ruumis, jonka muoto ja vartalo olisivat jotakuinkin\nAleksanterin näköiset?... Se on kuitenkin ainoa tulkinta, joka tuntuu\ntodenmukaiselta Aleksanterin eloonjäämisen vakavista puoltajista.\nMuutamat hämärät viittaukset oikeuttavat heidän mielestään olettamaan,\nettä sotilassairaalan ylilääkärillä tohtori Aleksandrovitshillä olisi\nsattumalta ollut käsissään erään Semjonovin rykmentin sotilaan ruumis.\nSotamies oli kuollut marraskuun 30:nä ja oli muka tsaarin näköinen.\nTäydellinen salaisuus, joka tähän aikaan ympäröi hallitsijain\nyksityistä elämää ja vielä enemmän tosiasia, että jokin korkeimman\ntahdon määräys vaati välitöntä tottelemista, tekevät kyllä\ntäydellisesti mahdolliseksi sen seikan, että tohtori Aleksandrovitsh\nolisi antautunut petokseen, johon hänet käskettiin. Tämänlaatuiset\npetkutukset ja oveluudet eivät suinkaan ole harvinaisia Romanovien\ntraagillisessa historiassa. Eivätkö konnuudet ja puoskaroimiset, joista\nRasputin 1900-luvulla on loistava esimerkki, ole samaa laatua?\n\nToinen huomautus on niin pätevä, että sen tuntuu vastaansanomattomalta.\nJotta Aleksanterin katoaminen ja hänen kuolemansa teeskennelty\ntapahtuminen olisi vakuuttava, siihen ei riittänyt vielä enemmän tai\nvähemmän samannäköisen ruumiin hankkiminen. Sitä varten oli vielä\nkeisarinna Elisabetin, ruhtinas Volkonskin, lääkäri Wyllien ja kirurgi\nTarasovin suoranainen ja yksityiskohtainen osallistuminen välttämätön.\n\nOnko mahdollista, että hellä Elisabet olisi lainannut kätensä\npuolisonsa katoamiseen, puolison, johon hän nyt keskitti kaiken\nrakkautensa voiman ja jota hän puhutteli, kuten ennen vanhaan:\n\"armaimpani, enkelini\"?... Tämä riippuu siitä, mitä he ovat sanoneet\ntoisilleen marraskuun 23:na puhuessaan yhtä mittaa kuusi tuntia, mutta\njosta me emme tiedä mitään, paitsi sitä, minkä tsaaritar heti kirjoitti\näidillensä: \"kun luulee kaikki järjestäneensä parhaimpaan päin, tulee\nyllättäen odottamaton koettelemus...\" Tänä päivänä ehkä Aleksanteri\nheidän jälleen heränneen rakkautensa nimessä rukoili Elisabetia\nantamaan hänelle voimaa ja keinon pelastaa hänen sielunsa omistamalla\nelämänsä lopun mitä ankarimmalle katumukselle. Ei ole mahdotonta\najatella, että Aleksanteri, jonka sisälliset kidutukset tunnemme, olisi\npuolisolleen puhunut tähän tapaan. Tässä tapauksessa Elisabet olisi\nollut edeltäpäin voitettu. Hänen uskonnollinen hartautensa, hänen\nmielikuvituksensa romantiikka, hänen lemmenhuumauksensa, josta hän\niloitsi ja josta hän oli huumaantunut Taganrogiin saavuttuaan, ja\nviimeiseksi hänen elimistönsä salaiset häiriöt tekivät hänet sokeasti\nkuuliaiseksi kaikelle, mitä hänen puolisonsa olisi voinutkin häneltä\npyytää.\n\nMuutamat muut tosiasiat syventävät vielä tuota mysteeriota, hänen\nosallistumistaan Taganrogin draamaan. Niinpä hän hautajaisten jälkeen\nja sill'aikaa, kun hautasaatto verkalleen kulki pohjoiseen, asui yhä\nedelleen yksinään neljä kuukautta surullisessa talossa, jossa hän oli\nnauttinut aviovaimon viimeiset ilot, aivan kuin hän olisi tahtonut olla\npiilossa epämukavien kyselyjen ulottuvilta. Sitten kun hän päätti\nlähteä takaisin, toukokuun 10:nä, hän ei palannut Pietariin. Hän tahtoi\nasettua maalle Katariina II:n entiseen linnaan lähelle Moskovaa. Mutta\nBielevin majapaikassa Kalugan-matkalla hän toukokuun 15:nä äkkiä kuoli\nsydänhalvaukseen.\n\nKolmesta muusta näytelmän osallisesta on epäilemättä ruhtinas Volkonski\nse, jonka on täytynyt johtaa koko asiaa. Hän oli Aleksanterin vanhin ja\nläheisin ystävä. Heillä oli menneisyydestään yhteinen muisto, joka\nsitoi nämä kaksi miestä ehdottomasti toinen toiseensa. 1801 ruhtinas\noli yksi niistä salaliittolaisista, jotka maaliskuun 23:n yönä\nkuristivat Paavali I:n, sill'aikaa kun alemmassa kerroksessa\nja uhrin ulvonnasta huolimatta Aleksanteri oli nukkuvinaan. Ruhtinaan\ninto tässä alhaisessa tragediassa oli tullut runsaasti palkituksi.\nTsaari oli tuhlaamalla antanut hänelle kunnianosoituksia ja\ntuloatuottavia paikkoja. Hän oli peräkkäisesti nimittänyt hänet\nkenraaliadjutantikseen, valtakunnan neuvoston jäseneksi jne. Tällaisten\npalkintojen jälkeen Volkonski ei voinut mitään kieltää herraltaan.\n\nTohtori Wyllie, salaneuvos ja hovin ylilääkäri, oli myöskin\nmaaliskuunkin murhatyölle velkaa onnellisen uransa. Vannoutuneet, jotka\nmelkein kaikki olivat juovuksissa, olivat niin vimmaisesti\nnyrkiniskuilla, potkuilla ja sapelinlyönneillä käyneet Paavali\nkimppuun, että hänen ruumistansa ei uskallettu enää asettaa nähtäväksi.\nOli kuitenkin välttämätöntä näyttää ruumis, jotta ihmiset saataisiin\nuskomaan, että Katariina Suuren poika oli kuollut halvaukseen. Wyllien\ntehtäväksi tuli parannella Paavalin kasvoja, ommella kiinni haavat ja\npeittää ihomaalilla mustelmat ja ruhjeet. Hän oli tästä suoriutunut\nerinomaisesti. Sen jälkeen hän aina oli seurannut Aleksanteria, joka\nosoitti hänelle ehdotonta luottamusta, samoin kuin Volkonskillekin.\nVuoden 1801 maaliskuun 2:n muisto leijaili aina itsevaltiaan ja hänen\nlääkärinsä suhteiden yläpuolella.\n\nKirurgi Tarasoviin nähden se kieltämätön osa, jota hän on\nnäytellyt ruumiinkatsastuksen petoksessa, todistaa meille hänen\nkanssarikollisuutensa tärkeyttä. Hän esiintyy hämäräperäisen\nlavastuksen kaikkien teeskenneltyjen asettelujen ja oveluuksien\npääjärjestäjänä. Siis kaiken sen toimitsijana, mikä välttämättömästi\ntarvittiin ruumiin asettamista varten keisarilliseen sänkyyn.\n\nViimeiseksi nousee vielä mieleen eräs vastaväite eikä suinkaan vähimmän\ntodistava.\n\nOikeauskoisten menojen mukaisesti tsaarin ruumis oli usean päivän\naikana nähtävänä, kasvot peittämättöminä Taganrogin kirkossa, missä\njoka päivä suoritettiin suuri kuolinmessu. Kuinka on mahdollista, että\nniin monesta, jotka polvistuivat katafalkin eteen, ei kukaan\npaljastanut petosta?\n\nSillä kuollut, kuka lieneekin, on vaikea tuntea. Kaikilta, jotka hänet\nnäkevät, pääsee sama huudahdus: hänkö on siinä? Kuinka hän on\nmuuttunut! Ei tuntisi häntä!\n\nHeillä on lisäksi kahden ranskalaisen lääkärin positiivinen todistus.\nToinen heistä asui Taganrogissa, ja toinen oli äsken saapunut\nTeheranista. Molemmat, jotka olivat suuren kliinikon Broussais'n\nkunniakirjan saaneita oppilaita, olivat tarjonneet palveluksiaan\ntsaarin sairauden aikana. Heidän tarjouksensa oli torjuttu. Mutta\nuseita kertoja sitä ennen Aleksanteri oli tavannut heidät kaupungilla\nja oli pysähtynyt juttelemaan heidän kanssansa. He tunsivat hänet siis\nhyvin. Kun he näkivät hänet paareilla, he eivät voineet selittää hänen\nkasvojensa tavatonta muuttumista. Lisäksi he ihmettelivät, miksi\nruumiin mädäntyminen oli selvästi näin edistynyt, vaikka lämpötila\nvielä oli alhainen. Oliko siis kuoleman päiväys muutamaa päivää\naikaisempi kuin Aleksanterin katoaminen? Jota enemmän tällaista\ntiedustelua jatkaa, sitä enemmän viralliset valheet paljastuvat.\n\nKuten aina tapahtuu maissa, joissa yleinen mielipide ei voi tulla\nvapaasti julki, sen muodostavat, lausuvat ja levittävät kansan\nkeskuudessa kulkevat huhut.\n\nNiinpä Taganrogissa jo heti ensi hetkestä alkaen on kansan keskuudessa\nkulkenut kummallinen huhu. \"Meidän rakastettu tsaarimme ei ole kuollut.\nJoku toinen on hänen sijaansa pantu arkkuun...\"\n\nTämä huhu leviää miehestä mieheen läpi Venäjän. Sen voi todeta koko\nsurusaaton matkan varrella, se kun lähti Taganrogista v:n 1826:n\ntammikuun kymmenentenä, kulki Harkovan, Kurskin, Orjolin ja Tulan\nkautta saapuen Moskovaan helmikuun 15:nä.\n\nLukematon ja uskonnollisesti harras joukko kertyy Kremliin, kun arkku\non pantu nähtäväksi Arhangelski Soboriin, jossa ovat haudattuina\nentisajan mainehikkaat hallitsijat: Simeon ylpeä, Dmitri Donskoi,\nIivana III Vasiljevitsh, Iivana IV Julma ja ensimmäiset Romanovit,\nPietari Suuren edeltäjät. Tämä humiseva joukko vaatii pian, että sille\nnäytetään tsaarin ruumis, tsaarin, johon keskittyvät vapaussodan\nvoitot; se tahtoo omin silmin vakuuttautua, että ruumis todella kuuluu\nsen rakkaalle Aleksander Pavlovitshille. Hallintoviranomaisten\nkäsittämättömästä kiellosta kansanjoukko käy niin meluavaksi, että\nkenraalikuvernöörin, ruhtinas Galitsynin, täytyy käyttää sotaväkeä,\nvieläpä tykistöä ajaakseen joukon Kremlistä.\n\nKaksi päivää myöhemmin saatto lähtee liikkeelle Pietaria kohden.\nMaaliskuun 10:nä se saapuu Babinoon, joka on yhdeksänkymmenen\nkilometrin päässä Tsarskoje Selosta. Se on viimeisen edellinen\npysähdyspaikka.\n\nSiellä nähdään leskikeisarinna Maria Feodorovnan odottamatta saapuvan\npaikalle; hän on yksin, ei uusi tsaari eikä yksikään keisarillisen\nperheen jäsenistä ole hänen seurassaan. Keisarinnan käskystä arkku\navataan. Kylmän ja aromien suojelemana \"ruumis on hyvin säilynyt\".\nKatseltuaan sitä tarkoin Maria Feodorovna heti lähtee takaisin. Miksikä\niästään ja kovasta pakkasesta huolimatta keisarinna vaivautui tekemään\ntämän pitkän matkan? Sitä emme tunne. Joka tapauksessa on varma, että\nkeisarinna muutamia päiviä aikaisemmin oli ruhtinatar Volkonskilta,\njoka oli saapunut Taganrogiin heti draaman jälkeen, saanut hyvin\ntärkeän salaisen tiedon, jonka ruhtinas oli jättänyt vaimolleen. Ollen\naluksi tietämättä, kuinka hän pyytäisi anteeksi, että oli rohjennut\nkäsitellä sellaista asiaa, ruhtinatar lopetti kirjeensä sanoilla:\n\"Pyydän Teidän Majesteettianne näkemään näissä riveissä ihailuni Teidän\nhyveeseenne, uskoni Teidän sielunlujuuteenne, ja pidän varmana, ettette\nilmaise koskaan kenellekään kirjeeni sisältöä.\" [Ehkäpä vallitsee jokin\nyhteys tämän salaperäisen luottamuksen ja sen läheisen suosion välillä,\njota ruhtinas Volkonski -- muuten kunnon mies -- alituisesti nautti\nNikolai I:n puolelta, joka pian nimittää hänet sotamarsalkaksi, hovin\nja keisarillisten domeenien ministeriksi ja kaikkien keisarillisten\nritarikuntain kansleriksi.]\n\nMaaliskuun 13:ta puoliyön edellä toimitettiin Tsarskoje Selon\npalatsikirkossa sielumessu. Mutta on vaikea ainakin virallisesti\nselittää, miksi Nikolai I tahtoi, että tämä messu peittyi salaisuuden\nverhoon. Koko keisarillinen perhe kulki avatun arkun editse. Kun tulee\nMaria Feodorovnan vuoro, hän suutelee kuolleen jäistä otsaa, sitten\nhän, ikäänkuin olisi tahtonut vastata levottomaan ajatukseen, jonka hän\narvasi liikkuvan useimmissa läsnäolijoissa, lausui selvällä ja kovalla\näänellä:\n\n-- Niin, siinä on poikani, rakas poikani; se on rakas Aleksanterini.\n\nMaaliskuun 25:nä lumipyryssä arkku siirretään juhlallisesti\nPietari-Paavalin linnoitukseen, jossa se sijoitettiin Aleksander\nPavlovitshille omistettuun sarkofagiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNikolai I:n aikana Taganrogin draama peittyi hiljaisuuteen ja unhoon.\nEi kukaan uskaltanut puhua siitä; ei kukaan uskaltanut siihen\nviitatakaan.\n\nHeti valtaistuimelle astuttuaan uuden tsaarin täytyi tukahuttaa vereen\nhirveä sotilaskapina -- kapina, jonka Aleksanteri oli nähnyt\nvalmistuvan jo kolme, neljä vuotta aikaisemmin ja joka teki hänen\nkyllästymyksensä korkeimpaan valtaan yhä katkerammaksi.\n\nTästä traagillisesta esinäytöksestä, jossa koko Romanovien\nyksinvaltius oli vähällä mennä kumoon, Nikolai suoriutui voittajana ja\nvakuutetumpana kuin koskaan siitä, että vain itsevaltius ankarimmassa\nmuodossaan kykeni hallitsemaan Venäjää. Elävällä ja selvällä älyllään,\nväsymättömällä ja metodisella työllään, rohkealla ja taipumattomalla\ntahdollaan, rehellisyydellään ja ritarillisuudellaan sekä\npersoonallisella yksinkertaisuudellaan, johon yhtyi suvereeninen\nmajesteetti, hän oli pian saavuttanut kansansa ja Euroopan silmissä\nkorkean kunnioituksen.\n\nMutta hirveä poliisijärjestys mestaroi, sorti ja hävitti kaikki\nvenäläisen elämän ilmaukset. Kaikkinainen, epäsuorakin hallituksen\ntekojen arvostelu oli ehdottomasti kielletty; myöskin niiden ehdoton\nkehuminenkin oli kielletty. Sensuuriohjesäännön mukaan \"ei moite eikä\nkiitos sovi yhteen hallituksen tai yleisen järjestyksen arvokkuuden\nkanssa; täytyy totella ja säilyttää mielipiteet itseänsä varten.\"\nVakoilu ja ilmianto rehoittivat. Valtakunnan ääriä myöten ulottui tämä\njärjestelmä, se tuntui kiihdyttävänä voimana, epäluuloisena se\ntunkeutui joka paikkaan. Sosiaaliseen despotismiin yhtyi preussilainen\nmilitarismi. Suurinkvisiittorinnerollaan kenraali Benckendorff pimensi\nverikoira Araktshejevinkin kaamean kunnian. Siperian pakkotyövankilat\neivät vielä koskaan olleet niin suuressa määrin saaneet asukkaitaan\nPietarin ja Moskovan salongeista. Kaukana Irkutskin takana, kylmässä\nTransbaikaliassa, jossa elohopea on kokonaisia viikkoja jäässä, Tsitan\npakkovankila saattoi ylpeillä siitä, että siellä pidätettyjen joukossa\noli muutamia Venäjän vanhimpien sukujen jäseniä.\n\nOnko siis ihme, että sellaisen hallintojärjestelmän aikana Taganrogin\nnimi tuntui vaaralliselta lausua, koska epäröitiin nimeltä mainita\nSiperiakin, ja kun tuomioistuimet eufemistisesti tuomitsivat\nkarkotettavaksi \"kaukaisimpiin seutuihin\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kolmekymmentäyhdeksän vuotta Aleksanterin katoamisen jälkeen\nhänen kuolemansa mysteerio uudelleen askarruttaa mieliä.\n\nHelmikuun 1:nä 1864 kuoli pyhyyden maineessa oleva vanha siperialainen\nerakko (starets) Tomskin tienoilla. Hänen nimensä oli Feodor Kuzmitsh.\n\nKaikki, mitä hänestä tiedettiin, oli, että hän monen vuoden kuluessa\noli harhaellut Uraalilla käyden kirkoissa, luostareissa ja kaikissa\npyhäköissä, jotka vetävät puoleensa toivioretkeläisiä. Sitten hän oli\nkulkenut arot, metsät ja äärettömät taigat, jotka erottavat Obin\nJeniseistä. 1858 hän oli asettunut muutaman penikulman päähän\nTomskista, jossa eräs kaupungin liikemies, kullanetsijä, oli ottanut\nhänet asumaan yhteen tupaansa.\n\nHän oli korkeavartaloinen ja leveähartiainen, hänen tapansa olivat\nyksinkertaiset, hän oli harvinaisen komean näköinen ja herätti kaikissa\ntaikauskoista kunnioitusta. Hän ei mielellään puhunut, ehkäpä siksi,\nettä oli tehnyt puhumattomuuden lupauksen, tai siksi, että oli hiukan\nkuuro. Muutamat oudot sanat, jotka silloin tällöin pääsivät hänen\nsuustaan, antoivat kuitenkin aihetta uskomaan, että hän kerran oli\nseurustellut keisarillisen hovin piireissä.\n\nHän muisteli väliin vuotta 1812, Ranskan sotaa ja marssia Pariisiin:\nsilloin yht'äkkiä hänen silmänsä liekehtivät. Tarkka siisteys, jolla\nhän hoiti ulkoasuaan ja köyhää koppiansa, panivat ajattelemaan, että\nhän seuraelämänsä aikana oli tuntenut ylellisyyden hienostuneita\nnautintoja. Hänen ansiokseen luettiin useita ihmeitä, jotka todistivat\nhänen palavaa hartauttaan, ihmeellisiä ennustuksiaan ja suloisia\ntuoksuja, jotka erityisinä päivinä lähtivät hänen tuvastaan. Kerrottiin\nmyöskin, että eräs vanha sotamies, joka saattoi Nertshinskin pakkotöihin\ntuomittuja, oli hypähtänyt hänet nähdessään ja sitten yht'äkkiä\nkonemaisesti ojentanut itsensä suoraksi sotilaalliseen kunnia-asentoon\nja huudahtanut: \"Mutta hänhän on meidän rakastettu tsaarimme, meidän\nkeisarimme Aleksander Pavlovitsh.\"\n\nSiten vähitellen kiteytyi legenda siperialaisen erakon ympärille:\nAleksanteri ei ollut kuollut Taganrogissa; luovuttuaan\nkaikesta maallisesta kunniasta, työskennelläkseen vain sielunsa\npelastukseksi hän nyt piiloili Feodor Kuzmitshin naamion alla.\n\nTämä legenda on Venäjällä aiheuttanut yhtä lukuisan kuin intohimoisen\nkirjallisuuden. Muutamat historioitsijat vakavimpien ja kriitillisiin\nmetodeihin harjaantuneimpien joukosta pitävät sitä totena. Se heistä,\njoka tunnollisimmin on syventynyt kysymykseen, ruhtinas Vladimir\nBarjatinski, kirjoitti äskettäin: \"Aleksanteri I on kuollut 1864 Feodor\nKuzmitshin hahmossa. Se on minun luja vakaumukseni.\"\n\nAleksanteri I:n pääasiallisin historioitsija suuriruhtinas Nikolai\nMihailovitsh, joka oli keisarilliselta veljensäpojalta Nikolai II:lta\nsaanut oikeuden penkoa Romanovien salaista arkistoa, näytti aluksi\nuskoneen Feodor Kuzmitshin ja Aleksander Pavlovitshin samaisuuteen,\nmutta oli sitten yht'äkkiä peruuttanut sanansa enemmän näennäisistä\nkuin todistavista syistä, jotka ehkä verhosivat ylhäältä päin tullutta\nkäskyä. [Ollessani suurlähettiläänä Venäjällä, sydämelliset suhteet,\njotka minulla oli suuriruhtinas Mihail Mihailovitshiin, johtivat meidät\nusein puhumaan Feodor Kuzmitshista. Minä sain joka kerta sen\nvaikutelman, että hänen muuten niin varma ja rohkea sanansa ei tässä\nkysymyksessä ollut vapaa.]\n\nOlisiko sittenkin totta, että Aleksanteri salaa kadottuaan Taganrogista\nolisi mennyt loppupäivikseen Siperiaan ja elänyt siellä erakon\nhahmossa?\n\nTämän mielipiteen puolustajat tuovat todistukseksi sarjan tosiasioita,\nanekdootteja, yhteensattumia ja oletuksia, jotka tekevät sen enemmän\ntai vähemmän todennäköiseksi, mutta jättävät myöskin liian paljon tilaa\nepävarmuuksille ja ristiriitaisuuksille.\n\nTutkimuksen nykyisessä vaiheessa tuntuu pikemmin todenmukaiselta, että\nFeodor Kuzmitshin tapauksessa ei ole mitään yhteistä Taganrogin draaman\nkanssa. Tämä hurskas kuljeksija saattaisi yhtä hyvin olla joku niistä\nlukemattomista erakoista, jotka ovat irtautuneet yhteiskunnan\nkytkyestä, joku niitä luulovalaistuja profeettoja, messianistisia\napostoleja, katumuksen ja murtumuksen monomaaneja, kiellettyjä pappeja,\nuppiniskaisia vankeja, karanneita kuritusvankeja, joille Siperian aro\non aina ollut valittu maa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoska täytyy järkevästi rajoittua hypoteeseihin, niin niiden joukossa\non yksi, joka projisijoituu aivan toiselle tasolle ja näyttää paljon\nhoukuttelevammalta.\n\nSen mukaan ei Aleksanteri olisi saanut elämänsä loppupäiviksi tyyssijaa\nSiperiassa, vaan eräässä joko Palestiinan tai Athos-vuoren luostarissa.\nErään englantilaisen lordin jahti olisi tullut noutamaan hänet\nTaganrogista, seikka, mikä meille vihdoinkin selittäisi, minkätähden\nsairaan keisarinnan talviseksi olinpaikaksi olisi valittu näin tuulille\naltis, avunsaannille vaikea satama, jota purjehtijat vain harvoin\nlähestyivät. Tämä lordi, jolla on markiisin arvo, ei ole tuntematon ja\nhänen jälkeläisensä ovat monesti tulleet huomatuiksi korkean politiikan\ntilanteissa.\n\nMuuten on melkein varmasti todistettu, että Aleksanteri I:n sarkofagi\non kenotafi, tyhjä kunniamuistomerkki. Arkku, joka maaliskuussa 1826\nsiirrettiin Tsarskoje Seloon, jäi kahdeksaksi päiväksi Tsesmen\nsotilassairaalaan virallisten hautajaisten edellä. Näiden kahdeksan\npäivän kuluessa keisari Nikolai, jonka täytyi tuntea, että ruumis ei\nollut hänen veljensä, olisi, kun ei voinut sallia mitään arvovaltansa\nvähennystä pelastaaksensa sukunsa kunnian, määrännyt, että tyhjä arkku\nhaudattaisiin juhlallisesti Romanovien nekropoliin.\n\nMutta neljäkymmentä vuotta myöhemmin, 1865, Aleksanteri II oli\npahoillaan kummallisista huhuista, jotka venäläisessä yhteiskunnassa\nlevisivät siperialaisen erakon Kuzmitshin kuoltua. Todennäköisesti hän\nei tuntenut Taganrogin mysteeriota; olihan hän silloin vasta kuuden\nvuoden vanha, ja tuskinpa hänen niin julmasti salamyhkäinen isänsä\nolisi hänelle paljastanut kaamean kuolemanpetoksen. Aleksanteri II oli\nmuka silloin käskenyt avata haudan. Toimitus, joka suoritettiin yöllä\nkeisarillisen hovin ministerin kreivi Adlerbergin nähden, oli muka\njohtanut siihen, että arkku oli tyhjä, jota seikkaa ei otettu lukuun,\nennenkuin hauta uudelleen suljettiin. Kaikilta toimituksessa\nläsnäoloilta sotamiehiltä ja marmorityöläisiltä otettiin evankeliumin\nja krusifiksin kautta vaikenemislupaus; ehkäpä Siperian uhka,\nsiperialaisen helvetin pelko suojeli heitä vielä paremmin valan\nrikkomisesta.\n\nNiin ikään uteliaisuuden houkutuksesta oli muka Aleksanteri III:kin\nkäskenyt avata sarkofagin. Tämä toimitus senaattori Anatoli Konin\njohdolla oli osoittanut, että upea marmorilaatikko ei sisältänyt\nmitään. Hyvästä lähteestä tiedetään, että Nikolai II ei sitä epäillyt.\n\nNäin vielä maallisen elämänsä jälkeen, elämän, jossa oli niin runsaasti\nvastakohtia, paradokseja ja kummallisuuksia, Aleksanteri I pysyy\nongelmallisena. Suuri runoilija Pushkin on yhteen sanakuvaan\nsisällyttänyt tämän läpitunkemattoman sielun: \"selittämätön sfinksi,\nhautaan asti\".\n\n\n\n"]