[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$foHD2gA9j3lmdMAhS2BAjBAIOuVAOtWAQxRHj-UYwc7I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1569,"Uusi Odysseus","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1569-london-jack-uusi-odysseus","1569__London_Jack__Uusi_Odysseus","Kuvaus napaseudulta","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1900,1910,9812,62957,false,55184,[24,25],"Arctic regions -- Fiction","Klondike River Valley (Yukon) -- Fiction",[27,28],"Adventure","Novels","\"Uusi Odysseus: Kuvaus napaseudulta\" by Jack London is a fictional narrative written in the early 20th century. The story unfolds in the harsh settings of Alaska during the 1890s, focusing on the life of gold prospectors in the rugged wilderness. The central character, who is referred to as the \"new Odysseus,\" appears to be a complex figure with a mysterious background that intertwines with themes of survival and adventure.  The opening of the narrative introduces us to a group of weary men and their dogs journeying through a challenging snowy landscape. They are en route to a cabin where warmth and companionship await. The atmosphere is teeming with anticipation as the characters, including a man named Malemute Kid, describe their encounters and interactions with other prospectors in their makeshift home. The fabrics of their lives are woven from tales of hardship and adventure, revealing a camaraderie amid the struggles of their harsh environment. As they share stories and observe the mysterious new traveler among them, hints of deeper intrigues and connections begin to surface, setting the stage for the unfolding narrative. (This is an automatically generated summary.)",[],261,"Seikkailukertomus sijoittuu Alaskan hyiselle napaseudulle kullankaivajien ja alkuperäisasukkaiden pariin. Tarina seuraa salaperäistä Naass-nimistä miestä, joka etsii vuosia kadoksissa ollutta vaimoaan halki pohjoisen erämaan. Teos kuvaa luonnonvoimien armottomuutta ja ihmisen kestävyyttä ääriolosuhteissa.","Jack Londonin 'Uusi Odysseus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1569.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","UUSI ODYSSEUS\n\nKuvaus napaseudulta\n\n\nKirj.\n\nJACK LONDON\n\n\nSuomensi ja tekijän elämäkerralla varusti\n\nO. H--A.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nJack London, jonka muuan pikku kuvaus tässä tarjotaan suomalaisen\nlukijan käsiin, on huomatuin ja tunnetuin nykyään vielä elävistä\namerikalaisista kirjailijoista ja samalla huomatuimpia koko\nenglanninkielisen romaani- ja novellikirjallisuuden alalla.\n\nKirjailija on syntynyt Yhdysvalloissa v. 1874, siis nykyisin vielä\nparhaassa iässä oleva mies. Nuorempina vuosinaan kierteli hän\nmetsästäjänä ja kullankaivajana Alaskan ja pohjoisimman Amerikan\nmetsiä, erämaita ja lumiaavikoita hankkien niissä elettävistä\nalkuperäis-oloista aineksia vastaista kynänkäyttöänsä varten.\n\nJack Londonin kaiken tuotannon läpikäyvänä punaisena lankana on\nhuomattavissa syvällinen psykologisuus, erinomainen eläintuntemus ja\nihmiskohtalojen kuvauskyky sekä herkullinen tunnemaalaus. Ja kun\nkaikkeen tähän liittyy vielä mitä suurin jännittäväisyys, niin ei ole\nlainkaan ihmeellistä, että hänen teoksensa saavat kaikkialla ja\nkaikissa maissa kiitollisia lukijoita. Niitä lukiessa tuntee olevansa\nkarujen erämaatuoksujen saartamana unhoittaen hetkeksi, että on\nolemassa nykyinenkin yhteiskunta moninaisine menoineen ja hälinöineen,\nsiksi raudankovin ottein pitää tekijä lukijan mielenkiintoa vireillä\nteoksensa ensi lehdeltä aina sen loppuun saakka.\n\nKaikille sivistyskielille on jo Jack Londonin teoksia käännetty,\nhuolimatta siitä että ne alkukielelläkin ovat ilmestyneet vasta aivan\nviime vuosina. Tunnetuimmat niistä ovat eläinkuvaukset \"Erämaan ääni\"\nja \"Susikoira\", ihmissuvun alkuaikoja käsittelevä fantasia-romaani\n\"Ennen Aatamia\", problemiromaani \"Susi-Larsen\" sekä kertomakokoelmat\nAlaskan kullankaivajain elämästä \"Sudenpoika\" ja \"Liian paljon kultaa\".\nKahta viimeksimainittua lukuunottamatta ovat edelläluetellut teokset\naikaisemmin suomenkielelläkin ilmestyneet. -- Tavattoman suurta\nhuomiota on myöskin herättänyt aivan äskettäin ilmestynyt Jack Londonin\ntulevaisuuskuvaus vastaisuudessa tapahtuvaksi oletetusta keltaisen ja\nvalkoisen rodun yhteentörmäyksestä, joka päättyy keltaisen rodun\ntäydellisellä hävittämisellä meistä nykyajan ihmisistä kenties\nkauhealta tuntuvan keinon avulla.\n\n\"Uusi Odysseus\" (\"New-Odysseus\"), joka tässä tarjotaan suomalaisen\nlukijan käsiin, on suomennettu edellämainitusta kertomuskokoelmasta\n\"Sudenpoika\" ja kuvaa kullankaivajaelämää Alaskassa 1890-luvun\nkeskivaiheilla.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nI.\n\n\nRekien jalakset narisivat, silat natisivat, koirain kulkuset\nkilisivät; mutta miehet ja koirat olivat niin väsyneitä, etteivät ne\näännähtäneetkään. Keli oli äsken sataneen lumen takia sangen kurja, ja\nkivikoviksi jäädytetyillä hirvenlihapalasilla kuormitettujen rekien\njalakset pureutuivat lujasti kiinni irtaimeen lumipintaan. Yö läheni,\nmutta sinä iltana ei aiottu pysähtyä levähtämään. Hiljaa sateli lunta\nharmaalta taivaalta, ei höytäleinä, vaan siroina jääkristalleina. Oli\nsangen lämmin -- ainoastaan kymmenen astetta alle jäätymäpisteen. Meyer\nja Bettles olivat nostaneet ylös korvalappunsa, ja Malemute Kid oli\nriisunut rukkasensakin.\n\nKoirat olivat väsyneet jo aikaiseen iltapäivällä, mutta nyt alkoivat ne\njälleen saada uusia voimia. Reippaimmat niistä näyttivät levottomilta\n-- ne murisivat kärsimättöminä vetohihnain sotkeutuessa, juoksivat\nkiivaasti ja epätasaisesti, nuuskivat ja heristivät korviaan ja\nkiihoittivat laiskempia tovereitaan näykkimällä silloin tällöin niiden\ntakakoipia. Saatuaan moisen ojennuksen kiihtyivät laiskimmatkin.\nViimein kiljaisi valjakon ensimmäinen koira, painautui syvemmälle\nlumeen ja heittäytyi kaikin voimin kaulahihnaa vasten. Toiset\nseurasivat esimerkkiä. Vetohihnat jännittyivät, reet hyppäsivät\neteenpäin ja miehet tarttuivat lujasti ohjaustankoihin ja nostivat\nnopeasti jalkansa ilmaan, etteivät ne jäisi jalasten alle. Päivän\nväsymys oli kadonnut, ja he huutelivat kehoittavasti koirillensa.\nEläimet vastasivat iloisella haukunnalla. Ne syöksyivät yhäti\nlisääntyvästä hämäryydestä huolimatta eteenpäin nopeata laukkaa.\n\n\"Hei!\" huutelivat miehet, kun heidän rekensä sattumalta horjahtivat\nsuurelta tieltä ja vaappuivat toisen jalaksen varassa kuin venheet\ntuulessa.\n\nNyt oli matkan määränä lähimain sadan yardin päässä näkyvä\npergamentti-ikkuna, joka kertoi heille kodista, lämpöä huokuvasta\nkamiinista ja höyryävästä teekeittimöstä. Mutta he olivat saapuneet\nvieraina majalle. Kolme tusinaa käheitä kurkkuja haukkui uhkaavasti\nmajan ulkopuolella ja sama määrä notkeita ruumiita syöksyi ensimäistä\nrekeä vetävien koirien kimppuun. Ovi avautui ja luoteis-territorion\npoliisin punaiseen takkiin pukeutunut mies syöksyi raivoisan\nkoiralauman keskeen huitoen sinne tänne koiraruoskansa varrella. Sitten\npuristivat miehet toistensa käsiä, ja niin lausui vieras Malemute Kidin\ntervetulleeksi tämän omaan majaan.\n\nStanley Prince, jonka olisi ollut vastaanotettava hänet ja joka sai\nvastata sekä kamiinista että lämpimästä teestä, oli saanut paljon\npuuhaa vieraittensa takia. Vieraita oli kaikkiaan tusinan verta, ja he\nmuodostivat omituisimman joukon, mikä koskaan on saanut tehtäväkseen\nvartioida Kuningattaren lakeja ja toteuttaa hänen määräyksiään. Heidän\njoukkonsa oli koottu eri kansakuntiin kuuluvista miehistä, mutta heidän\nyhtäläinen elämänsä oli muodostanut heidät kaikki yhtäläiseksi ja\nerikoiseksi ihmistyypiksi, jolle oli ominaista lujat lihakset,\nauringonpaahtamat kasvot, kirkas katse ja muuttumattomat\nkasvonjuonteet. He ajoivat Kuningattaren koirilla, täyttivät hänen\nvihollistensa sydämet kauhulla, söivät hänen antamaansa laihaa ruokaa\nja olivat tyytyväisiä. He olivat nähneet elämän sen eri puolilta,\ntoimittaneet urhotöitä ja eläneet kokonaisia romaaneja. Mutta itse\neivät he tienneet siitä mitään.\n\nHe olivat hyvin kotiutuneet Malemute Kidin majassa. Kaksi heistä oli\nkömpinyt Malemute Kidin sänkyyn, jossa he selällään loikoen\nlauleskelivat lauluja, joita heidän ranskalaiset esi-isänsä olivat\nlaulaneet luoteis-maahan saapuessaan ja mennessään naimisiin\nintiaaninaisten kanssa.\n\nBettlesin sänky oli saanut samanlaisen asujamiston, ja kolme tahi neljä\niloista _wogageursia_ peitteli heidän varpaitaan huopien alle\nkuunnellen samalla, kuinka toinen noista kahdesta sängyssä makaajasta\nkertoili seikkailujaan, joita oli kokenut Boodle-brigadissa Wolseleyn\nhyökätessä Khartumiin. Kun hän väsyi, alkoi muuan _cowboy_ kertoa\nkuninkaista ja hovielämästä sekä ylhäisistä naisista ja herroista,\njoita hän oli nähnyt kierrellessään Buffalo Billin mukana Europan\nsuurkaupungeissa. Eräässä nurkassa istui kaksi puoliveristä, jotka\npaikkasivat siloja ja puhuivat siitä ajasta, jolloin luoteis-maa oli\nilmikapinassa ja Louis Reil kuninkaana.\n\nKevyet tahi karkeahkot pilajutut seurasivat toinen toistaan, ja\nvaarallisia maalla ja merellä elettyjä seikkailuja kuvailtiin kuin\naivan tavallisia tapahtumia, jotka muistuivat mieleen vain siksi, että\nniihin oli yhdistynyt yksi tahi toinen pieni hupainen tahi naurettava\nsivuseikka. Mieli jännittyneenä kuunteli Prince noita sankareja, jotka\nolivat nähneet osan maailmanhistorian muodostumisesta ja jotka pitivät\nsuuria ja romantisia seikkailuja aivan tavallisina ja satunnaisina\ntapahtumina, jotka kuuluivat elämän jokapäiväiseen kiertokulkuun.\nAuliisti antoi hän tupakkamassinsa kiertää kädestä käteen, sillä hän\ntiesi, että siten voivat vanhat, maatuneet muistot jälleen herätä\nhenkiin.\n\nKun keskustelu keskeytyi ja matkustajat täyttivät viimeisen\npiipullisensa ja alkoivat aukoa kokoonkäärittyjä makuuvuotiaan auki,\nkääntyi Prince toverinsa puoleen saadakseen häneltä lähempiä tietoja.\n\n\"Tietänethän kyllä, kuka tuo _cowboy_ on\", vastasi Malemute Kid alkaen\naukoa mokkasiiniensa nauhoja, \"ja on helppo päättää, että hänen\ntoverinsa suonissa virtaa englantilaista verta. Muut taas ovat\nmetsänkulkijain jälkeläisiä, joiden veri on niin sekaista, että tuskin\nJumalakaan voinee tietää heidän heimoperäänsä. Nuo kaksi, jotka\nmakaavat tuolla oven vieressä, ovat oikeita puoliverisiä. Tuo\nvillapaitaan pukeutunut, -- huomaa hänen silmäkulmainsa ja\nleukapieltensä muoto -- on taas jonkun skottilaisen jälkeläinen. Ja tuo\ntuolla, joka on niin kaunis ja muhkea ulkomuodoltaan ja joka juuri\npistää karvalakin päähänsä, on ranskalais-puoliverinen -- kuulithan\nhänen puhuvan. Hän ei pidä noista kahdesta intiaanista, jotka ovat\nasettuneet aivan hänen viereensä. Näetkös, kun puoliveriset nousivat\nkapinaan Relin hallitusta vastaan, eivät täysveriset intiaanit yhtyneet\nheidän yritykseensä, josta syystä heidän välinsä vieläkin ovat\nkireähköt.\"\n\n\"Mutta mikä on tuo tuima mies tuolla kamiinin lähellä? Voisinpa vannoa,\nettei hän puhu englanninkieltä. Hän ei ole koko iltana avannut\nsuutansa.\"\n\n\"Erehdyt, Prince. Hän osaa kyllä puhua englantia! Katselitko hänen\nsilmiänsä hänen kuunnellessaan toisten juttuja? Minä tein sen. Mutta\nhänessä ei ole hitustakaan heimolaisuutta toisten kanssa. Kun he\nlorusivat sekasotkuisella kielellänsä, huomasi sangen hyvin, ettei hän\nymmärtänyt heidän puhettaan. Minä myöskin olen ihmetellyt, mikä hän\noikeastaan on miehiään. Koittakaamme saada selvä siitä.\"\n\n\"Asettakaapa muutamia puukappaleita kamiiniin!\" määräsi hän parin\nsekunnin kuluttua katsoen suoraan kysymyksessä olevan miehen kasvoihin.\n\nHän totteli heti.\n\n\"Hän on oppinut noudattamaan määräyksiä\", huomautti Prince matalalla\näänellä.\n\nMalemute Kid nyökäytti myöntävästi päätään. Hän riisui sukat jaloistaan\nja meni varovaisesti nukkuvien välitse kamiinin luo. Siellä ripusti hän\nkostuneet sukkansa toisten sukkien joukkoon.\n\n\"Milloin luulette pääsevänne Dawsoniin?\" kysyi hän kokeeksi.\n\nMies katsahti tutkivasti häneen, ennen kuin vastasi. \"Vakuutetaan, että\ntäältä on sinne seitsemänkymmentäviisi peninkulmaa -- onko asia niin?\nSilloin kuluu kaiketi matkaan kaksi päivää.\"\n\nHänen puheessaan voi huomata heikkoa murteellisuutta, mutta ei avutonta\nänkyttämistä tahi sanojen hapuilemista,\n\n\"Ollut täällä jo aikaisemminkin?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Luoteis-territoriosta?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Syntynyt siellä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"No, missä hitossa olette te sitten syntynyt? Te ette kuulu noiden\njoukkoon\". Malemute Kid osoitti kädellään lattialla makaavia. \"Mistä te\nolette? Olen joskus nähnyt samanlaiset kasvot kuin teidän kasvonne,\nmutta en voi muistaa, milloin ja missä.\"\n\n\"Minä tunnen teidät\", vastasi mies välinpitämättömästi ja jännitti\nsiten yhä korkeammalle Malemute Kidin uteliaisuutta.\n\n\"Nähnyt minut ennenkin?\"\n\n\"Ei. Mutta teidän toverinne, Pastilik'in papin -- kauan sitten. Hän\nkysyi minulta, olenko nähnyt teitä, Malemute Kid. Hän antoi minulle\nruokaa. Minä en viipynyt kauan. Te saatte kuulla hänen puhuvan\nminusta.\"\n\n\"Vai niin! Te olette siis se mies, joka osti saukonnahoilla koiria.\"\n\nMies nyökäytti päätään, karisti tuhan piipustaan ja kääriytyi vuotiinsa\nosoittaen siten haluttomuutta keskustelun jatkamiseen. Malemute Kid\npuhalsi rasvalampun sammuksiin ja ryömi peittojen alle.\n\n\"No, mikä hän on miehiään?\"\n\n\"En tiedä. Hän vältteli kysymyksiäni ja vaikeni lopulta kuin simpukka.\nMutta joka tapauksessa on hän mies, joka voi herättää uteliaisuutta.\nMinä olen kuullut puhuttavan hänestä. Koko rannikko ihmetteli häntä\nkahdeksan vuotta sitten. Hän on jonkunlainen arvoitus, ymmärrätkö? Hän\nsaapui tänne pohjoisesta keskellä vaikeinta talvea, matkaten tuhansien\npeninkulmien matkan Behringin-meren rannikolta vauhdilla sellaisella\nkuin olisi itse paholainen ollut hänen kintereillään. Ei kukaan ole\nsaanut tietää, mistä hän on kotoisin, mutta jostakin sangen kaukaa hän\njoka tapauksessa lienee. Hän oli aivan näännyksissä saadessaan\nruokavaroja ruotsalaisilta lähetyssaarnaajilta Golovin Bay'ssa ja\nkysellessään heiltä tietä etelään. Sen kuulimme me myöhemmin. Hän\nhylkäsi pitkin rannikkoa kulkevan tien ja kulki suoraan yli Nortonin\nsalmen. Oli kauhea ilma, lumimyrsky ja vastatuuli, mutta hän voitti\nluonnonvoimain raivon. St. Michaels'in lähellä erehtyi hän tiestä ja\nsaapui maihin Pastilik'issa. Silloin oli hän menettänyt kaikki\nkoiransa, ja oli itsekin niin näännyksissä, että hänen kuolemaansa joka\nhetki odotettiin.\n\n\"Hän halusi kuitenkin aivan heti lähteä jatkamaan matkaansa, ja isä\nRoubeaun täytyi ryhtyä hankkimaan hänelle ruokavaroja. Mutta koiria ei\nhän voinut hankkia, sillä hänen itsensäkin täytyi odotella minun\npaluutani päästäkseen eräälle kiertomatkalle. Mutta tuo uusi Odysseus\noli liian viisas voidakseen koiritta lähteä matkalle, ja niinpä\nkierteli hän useampia päiviä koiria kyselemässä. Reessään oli hänellä\njoukko mitä kauneimpia saukonnahkoja -- merisaukon, näetkös -- joiden\narvon vain kullalla voi mitata. Pastilik'issa asui muuan vanha Shylock\n-- venäläinen rihkamakauppias, jolla oli koiria aivan liikaakin. No,\nniin, he eivät keskustelleet kauan asiasta, mutta kun tuo omituinen\nmatkustaja läksi jälleen kohti etelää, oli hänen rekensä edessä\nvaljakko, joka kyllä voi matkaa lyhentää. Ja vanha Shylock oli saanut\nsaukonnahat. Ne olivat todellakin komeita. Meidän laskujemme mukaan sai\nhän jokaisesta koirastaan vähintään viisisataa dollaria. Asianlaita ei\nollut kuitenkaan niin, ettei tuo omituinen vieras olisi tiennyt\nsaukonnahkojen todellista arvoa. -- Hän on tavallaan intiaani, mutta\nniistä harvoista sanoista, jotka hän lausuu, huomaa selvästi hänen\nolleen paljon valkoisten joukossa.\n\n\"Kun jää oli lähtenyt, kuulimme me hänen olleen Nunivak-saarella\nruokavarojaan lisäämässä. Mutta sen jälkeen on hän ollut aivan\nkadoksissa, enkä minä kahdeksaan vuoteen ole kuullut mitään hänestä.\nMistä hän saapui? Mitä oli hän tehnyt tuolla jossakin pohjoisessa?\nMiksi läksi hän pois sieltä? Hän on intiaani, hän on ollut vaikka\nmissä, ja hän on oppinut noudattamaan määräyksiä, joka ei suinkaan ole\ntavallista intiaanien keskuudessa. Kas tässä on taaskin muuan Pohjolan\nasettama kysymys ratkaistavaksesi, Prince.\"\n\n\"Kiitän tarjouksesta\", vastasi Prince, \"mutta minulla on niitä\ntarpeeksi entuudestaankin.\"\n\nMalemute Kid vaipui melkein heti uneen, mutta nuori kaivosinsinööri\nmakasi vielä kauan valveilla tuijotellen pimeyteen ja odottaen\nmielenjännityksensä höltymistä. Ja kun hän viimein nukkui,\ntyöskentelivät hänen aivonsa edelleen äskeisissä asioissa, ja hän\nuneksi olevansa yksi niistä, jotka matkaavat läpi valkoisen\ntuntemattomuuden, kärsivät koiriensa kanssa nälkää loputtomilla\npoluilla ja elävät, ponnistelevat ja kuolevat kuin miehet.\n\nSeuraavana aamuna, pari tuntia ennen aamusarastusta läksivät\nkoirainohjaajat ja poliisit jatkamaan matkaansa kohti Dawson'ia. Mutta\nne korkeat vallat, jotka vartioivat Hänen Majesteettinsa Kuningattaren\netuja ja ohjaavat hänen alamaistensa kohtaloja, eivät myöntäneet hänen\nmääräystensä toteuttajille hetkenkään lepoa. Viikon kuluttua saapuivat\nhe jälleen Stuart River'iin, ja läksivät sieltä reet täynnä Salt\nWater'iin. Koirat olivat kuitenkin vaihdetut uusiin; mutta nehän olivat\nmyöskin koiria.\n\nMiehet olivat luulleet saavansa levähtää muutamia päiviä. Sitäpaitsi\noli Klondyke Pohjolan uusi piiri, ja he olisivat mielellään tutkineet\nelämää \"kultakaupungissa\", jossa kultahieta valui virtoina ja soitto ja\nlaulu lakkaamatta kaikui tanssipaikoissa. Mutta he kuivasivat sukkiansa\nja polttelivat tupakkaansa melkein yhtä tyytyväisinä kuin ensi\nkäynnilläänkin, vaikkakin pari tyytymätöntä koiranajajaa oli alkanut\nmiettiä karkaamista laskien parhaillaan mahdollisuutta kulkea yli\nitäisten, tuntemattomien vuorien sekä sitten läpi Mackenzie-laakson\nkotipaikalleen Chippewyan-maassa. Pari, kolme päätti heti matkan\npäätyttyä palata samaa tietä kotipaikalleen, ja he alkoivat jo\nsuunnitella matkaansa ja puhuivat tuosta uhkarohkeasta yrityksestä\naivan kuin kaupunkilainen puhuu maaseudulle menostaan.\n\nSaukonnahkain myyjä näytti olevan sangen rauhaton, vaikkakaan hän ei\nottanut osaa keskusteluihin. Viimein veti hän Malemute Kidin syrjään ja\npuheli hetkisen hiljaa hänen kanssaan. Prince katseli heitä\nmielenkiinnolla, joka yhäti kasvoi, kun hän näki heidän ottavan\nlakkinsa ja lapasensa ja menevän ulos majasta. Takaisin palattuaan\nnosti Malemute Kid vaakansa pöydälle ja mittasi kuusikymmentä unssia\nkultaa tuon omituisen vieraan pussiin. Sitten kutsui hän koiranajajain\npäällikön luoksensa ja neuvotteli hetkisen hänen kanssaan. Seuraavana\npäivänä jatkoivat muut matkaansa ylöspäin virtaa, mutta omituinen\nvieras läksi kohta Dawson'iin saatuaan ensin rekeensä sangen runsaan\nruokavaraston. --\n\n\"En oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä\", selitti Malemute\nKid vastauksena Princen kysymykseen. \"Tuo mies-raukka tahtoi\nehdottomasti päästä vapaaksi joko yhden tahi toisen syyn nojalla --\nhänellä näytti olevan joku tärkeä syy siihen, vaikkakaan hän ei millään\nehdolla sanonut, mikä se oli. Näetkös, he ovat aivan samanlaisessa\nasemassa kuin sotamiehet. Hän on tehnyt kahden vuoden konrahdin, jota\nhän ei saa mitättömäksi muuten kuin ostamalla itsensä vapaaksi. Jos hän\nolisi karannut, ei hän olisi voinut viipyä tällä maanäärellä.\nPäätöksensä sanoi hän tehneensä Dawson'issa. Mutta siellä ei ollut\nketään, joka olisi tuntenut hänet, ja minä olin ainoa, jonka kanssa hän\noli puhunut pari sanaa. Niinpä puhui hän asiasta varakuvernöörin kanssa\nolettaen saavansa rahaa minulta -- lainaksi luonnollisesti. Hän sanoi\nmaksavansa lainan takaisin vuoden kuluessa, ja jos tahtoisin, antaisi\nhän vakuudeksi minulle tiedon eräästä sangen tuottavasta yrityksestä.\n\n\"Ja ajattelehan -- kun hän sai minut mukanansa ulos, oli hän melkein\nitkeä! Hän kerjäsi, rukoili ja laskeutui polvilleen eteeni lumeen,\njossa hän oli, kunnes nostin hänet jälleen pystyyn. Hän vannoi juuri\n_tätä_ asiaa varten työskennelleensä monta, monta vuotta ja vakuutti,\nettä kaikki olisi ainiaaksi menetettyä, jos hän ei juuri nyt saisi\ntarttua asiaan. Kysyin luonnollisesti mikä tuo tärkeä asia oli, mutta\nhän ei sitä sanonut. Hän sanoi sen takia kenties joutuvansa toiselle\npuolelle postilinjaa, jolloin hän ei voisi palata takaisin Dawson'iin\nennen kuin parin vuoden kuluttua. Ja kun minä sanoin antavani hänelle\nrahat, sain uudelleen nostaa hänet ylös lumesta. Sanoin hänelle, että\nhän voisi pitää rahoja suorituksena osuudestani hänen yrityksessään.\nMutta luuletkos, että hän suostui siihen? Eikö mitä. Hän vannoi\nantavansa minulle kaiken mitä löytyisi ja tekevänsä minut rikkaammaksi\nkuin saiturikaan koskaan on uneksinut. Mies, joka uskaltaa henkensä ja\ntyönsä yritykseen, johon toinen vain sijoittaa rahoja, tuntee\ntavallisesti katkeruutta ollessaan pakoitettu antamaan puoletkaan\nlöydöstään tuolle toiselle. Mutta tämän jutun peitossa on jotakin\nihmeellistä, voit olla varma siitä, Prince. Me kyllä saamme kuulla\nhänestä, jos hän käy täällä palatessaan...\"\n\n\"Mutta jos hän ei tee sitä?\"\n\n\"Silloin on luottamukseni häneen saanut pahan kolauksen, ja itse olen\ntullut kuuttakymmentä kultaunssia köyhemmäksi.\" --\n\nKylmän talven pitkät yöt saapuivat, ja aurinko painautui jälleen\npiiloon eteläisen taivaanrannan taakse, mutta vielä ei saapunut mitään\ntietoa Malemute Kidin \"osuuden\" kohtalosta. Mutta eräänä kylmänä\nalku-tammikuun aamuna pysähtyi joukko raskaasti kuormitettuja\nkoirarekiä hänen majansa eteen Stuart River'issä. Tulija oli\nsaukonnahkain myyjä, ja hänen mukanaan oli mies sellainen, jollaisia\njumalat eivät enää nykyisin lainkaan muista luoda. Kun ihmiset puhuvat\nonnesta, sattumasta ja ruohojen tavoin kasvavasta rahasta, mainitaan\naina Axel Gundersoninkin nimi, ja kun iltaisin istutaan leirinuotion\nääressä ja kerrotaan juttuja harvinaisesta rohkeudesta ja voimasta sekä\nnopeasta käsityskyvystä, mainitaan hänet ennen muita. Ja jos keskustelu\non tyrehtymäisillään, saadaan se uudelleen hereille mainitsemalla\nnainen, joka jakaa hänen ilonsa ja surunsa.\n\nKuten sanottu -- kun jumalat loivat Axel Gundersonin, muistivat he\nmuinaiset töittensä työt ja muodostivat hänet sellaiseksi mieheksi,\njollaisia he olivat luoneet maailman ollessa vielä sangen nuori. Yli\nseitsemän jalkaa pitkällä vartalollaan kantoi hän komeata pukua, joka\nosoitti hänet viideksi Eldoradon mahtimieheksi. Hänen rintansa,\nkaulansa ja jäsenensä olivat jättiläismäiset, ja hänen lumikenkänsä\nolivat lähes yardia pitemmät toisten miesten käyttämiä, sillä niidenhän\npiti kannattaa kolmensadan naulan painoista miestä. Hänen jäykät\npiirteensä, tuuheat kulmakarvansa, leveät leukapielensä ja pelottomat\nvaaleansiniset silmänsä todistivat hänen tuntevan vain _yhden_ elämän\nmonista laeista -- vallan määrätä ja käskeä. Kuin keltainen silkki\npeittivät hänen huurteiset hiuksensa hänen korvansa ja laskeutuivat\nkarhunnahkaturkin kaulukselle.\n\nPian ehtivät vieraat majalle, ja koiranruoskansa varrella kolkutti\nvieras Malemute Kidin ovelle, aivan kuin pohjoismainen vikingi\nryöstöretkillään etelässä lienee tapparansa varrella kolkuttanut linnan\nportille sisäänpääsyä vaatien.\n\nPrince kääri ylös paidanhihansa ja alkoi alustaa taikinaa katsoen\nsamalla silloin tällöin noihin kolmeen vieraaseen. Katsomista he\nansaitsivatkin, sillä moisia vieraita saa harvoin samalla kertaa nähdä\nsaman katon alla. Tuo omituinen vieras, jolle Malemute Kid oli antanut\nnimen uusi Odysseus, piti häntä edelleen melkein hypnotisen\nmielenkiinnon vallassa. Mutta erikoisesti kiinnittivät nyt hänen\nhuomiotaan Axel Gunderson ja hänen vaimonsa. Axel Gundersonin vaimo oli\nmatkasta väsynyt, sillä elettyään mukavissa ja lämpimissä huoneissa\naina siitä saakka kuin hänen miehensä oli tullut rikkaaksi oli hän\ntottumaton matkavaivoihin. Hän nojautui miehensä leveään rintaan, aivan\nkuin hento kukkanen nojautuu muuriin, vastasi leikillisesti Malemute\nKidin hyväntahtoiseen pilaan ja saattoi Princen veren omituisesti\nkuohumaan katsahtaessaan joskus häneen syvillä, mustilla silmillään.\nSillä Prince oli mies, hän oli terve ja reipas, eikä hän useampiin\nkuukausiin ollut edes nähnytkään naista. Nainen, intiaanitar, oli häntä\nvanhempi. Mutta hän oli aivan erilainen kuin ne alkuasukasnaiset, jotka\nhän ennen oli nähnyt. Hän oli matkustellut -- ollut myöskin hänen\nkotimaassaan, sai hän kuulla keskustelun aikana. Hän tiesi enimmän osan\nsiitä, mitä hänen rotunsa naiset tavallisesti tietävät, mutta\nsitäpaitsi tiesi hän paljon sellaistakin, jota ei voi vaatia heidän\ntietävän. Hän taisi valmistaa aterian auringonpaisteessa kuivatusta\nkalasta ja laatia vuoteen lumeen. Ja sitten kiusasi hän heitä\nyksityiskohtaisilla kuvauksillaan moniherkkuisista päivällisistä ja\nherätti heidän mielissään äkillisen rauhattomuuden mainitsemalla\nruokalajeja, joita he muinoin olivat tunteneet ja syöneetkin, mutta nyt\nmelkein kokonaan unhoittaneet. Hän tunsi täydellisesti hirven, karhun\nja pienen siniketun luonteet ja tavat, vieläpä tunsi hän hylkeittenkin\nelämän kaukana Tyynen valtameren pohjoisosissa. Hän tiesi kaiken sen,\nmitä tarvitsee tietää metsässä tahi joella liikkuessa. Ihmisten,\nlintujen ja nelijalkalkaisten eläinten jäljistä ilmisaatavat seikat\nluki hän kuin avoimesta kirjasta. Ja kuitenkin näki Prince huvitetun\nilmeen hänen kasvoissaan hänen lukiessaan \"Leirin lakia\". Tuon\nepistolan oli kirjoittanut auttamaton Bettles ollessaan kerran ylen\nriehakkaalla tuulella. Prince käänsi sen tavallisesti vasten seinää,\nkun joku nainen saapui vierailulle, mutta kuka voi aavistaa, että tuo\nintiaanitar... No niin, nyt oli se liian myöhäistä.\n\nHän oli siis Axel Gundersonin puoliso -- nainen, jonka nimi ja maine\nkulki yli koko Pohjolan käsi-kädessä hänen miehensä nimen ja maineen\nkanssa. Pöydän ääressä laski Malemute Kid vanhan tuttavan\nhäikäilemättömällä varmuudella pilaa hänen kanssansa ja Prince otti\nosaa tähän urheiluun voitettuaan ensin uuden tuttavuuden aiheuttaman\nhetkellisen hämilläolon. Mutta nainen puolusteli itseään tuossa\nepätasaisessa sanasodassa sangen menetyksellisesti, kun taas hänen\nmiehensä, joka oli hidasajatuksisempi, tyytyi vain ilmaisemaan hänelle\nsuosiotaan. Hän nähtävästi ylpeili suuresti puolisostaan; koko hänen\nkäytöstapansa osoitti, kuinka paljon tuo nainen merkitsi hänen\nelämässään. Saukonnahkain myyjä söi yksinään eräässä pöydän kulmassa;\niloisen keskustelun aikana oli hänet kokonaan unhoitettu. Ennen kuin\ntoiset olivat vielä ehtineet lopettaa ateriansa, nousi hän pöydästä ja\nmeni ulos koirien luokse. Silloin ottivat hänen matkatoverinsakin\nlapasensa ja _parkas'insa_ ja seurasivat häntä.\n\nUseampiin päiviin ei ollut satanut lunta ja siksi liukuivat reet\nkevyesti eteenpäin kovalla Yukon'in tiellä. Odysseus ohjasi ensimäistä\nvaljakkoa, Prince ja Axel Gundersonin vaimo olivat toisessa reessä,\nMalemute Kid ja tuo keltatukkainen jättiläinen kolmannessa.\n\n\"Tämä on kenties uhkarohkeata keinottelua, Kid\", sanoi Axel Gunderson,\n\"mutta minä luulen sen kuitenkin onnistuvan. Hän ei ole koskaan ollut\nsiellä, mutta hän puhuu hyvin puolestaan ja on sitäpaitsi näyttänyt\nminulle kartan, josta kuulin puhuttavan ollessani vuosia sitten\nKootenaymaassa. Tahdoin mielelläni saada sinut mukaan, mutta hän vannoi\nluopuvansa koko yrityksestä, jos yrittäisinkään siihen suuntaan\npuuhata. Siinä uusi todistus hänen omituisuudestaan. Mutta kun minä\npalaan takaisin, saat sinä tarkan tiedon asiasta sekä sitäpaitsi paikan\nlähinnä minua ja toisen puolen voitostani. -- Ei, ei!\" huudahti hän\ntoisen koittaessa keskeyttää häntä, \"minä tahdon niin menetellä, mutta\nennen kuin asia tulee järjestetyksi, tarvitaan kaksi päätä sen\nselvittämiseksi. Jos asia menee, niin kuin sen pitäisi mennä, niin\nmiksikä ei tästä voisi koitua uutta Cripple Creek'iä? Kuuletko? Uutta\nCripple Creek'iä! Maaperä on kvartsia, ymmärrätkö, ei tarvitse huuhtoa!\nJa jos me menettelemme viisaasti, niin jää kaikki meille -- miljoona\ntoisensa perään. Me rakennamme kaupungin -- tuhansittain työmiehiä --\nhyvät vesitiet -- höyrylaivalinjat -- suuri liikennenopeus --\nnopeakulkuisia höyrylaivoja pääväylillä -- kenties voimme ajatella\nmyöskin rautatietä -- sahat, myllyt -- sähkövalaistus -- omat pankit --\nkauppayhtiöt -- syndikaatti -- niin! Mutta vaikene nyt asiasta siihen\nsaakka, kunnes minä palaan takaisin.\"\n\nReet saapuivat pysähdyspaikalle, josta tie kulkee yli Stuart River'in\nsuun -- edessä oli loppumaton lumi- ja jäämeri, jonka mahtava pinta\nulottui aina tuntemattomaan itään saakka. Lumikengät vedettiin esille.\nAxel Gunderson pudisti jäähyväisiksi isäntäinsä käsiä ja läksi\ntaivaltamaan kulkueen etunenässä. Hänen suuret lumikenkänsä painuivat\npuoli yardia syvälle pehmeään lumeen ja polkivat sen niin kovaksi,\netteivät koirat mitenkään voineet kaatua. Hänen vaimonsa asettui\nviimeisen reen taakse ja osoittautui heti sangen harjaantuneeksi\nlumikenkien käyttäjäksi. Iloiset jäähyväishuudahdukset rikkoivat syvän\nhiljaisuuden, koirat haukkuivat, ja saukonnahkojenmyyjä kuritti erästä\nuppiniskaista koiraa pitkällä ruoskallaan.\n\nTunnin kuluttua näytti kulkue mustalta lyijykynänpiirrolta, joka\nsuorana viivana kulkee suurella paperiarkilla.\n\n\n\n\nII.\n\n\nUseiden viikkojen kuluttua edellämainituista tapahtumista istuivat\nMalemute Kid ja Prince pöydän ääressä koittaen ratkaista\nshakkiarvoitusta, joka oli kuvattu eräässä vanhassa aikakauslehdessä.\nKid oli juuri saapunut tilustensa katsastusmatkalta Bonanzasta ja aikoi\nnyt levähtää ja koota voimia pitempää hirvenmetsästysretkeä varten.\nMyöskin Prince oli ollut melkein koko talven matkoilla, joten hänkin\ntoivoi nyt saavansa viettää rauhallisen viikon lämpimässä majassa.\n\n\"Siirrä juoksuri väliin ja sano shakki! Ei, se ei kelpaa. Näetkös,\nseuraava siirto...\"\n\n\"Miksi pitää talonpoika siirtää kaksi askelta eteenpäin? Sen _täytyy_\nmennä syrjään, ja kun sitten juoksuri on tieltä pois...\"\n\n\"Odotas vähän! Silloinhan syntyy aukko...\"\n\n\"Ei, se on laskettu. Mene eteenpäin! Silloin kyllä huomaat sen\nauttavan.\"\n\nTehtävä oli sangen mielenkiintoinen. Joku kolkutti ovelle, mutta hänen\ntäytyi kolkuttaa uudelleen, ennen kuin Malemute Kid huusi: \"Sisään!\"\nOvi avautui, ja joku saapui huoneeseen kompastuen kynnykselle. Prince\nkatsahti ovelle ja syöksyi samassa pystyyn. Kauhistunut ilme hänen\nkasvoillaan sai Malemute Kidin kääntämään päänsä, ja hänkin vavahti,\nvaikka hän oli elämänsä varrella nähnyt jos jotakin. Tulija horjui\nsokean tavoin heitä kohti. Prince peräytyi seinämälle, jolla hänen\nrevolverinsa riippuivat.\n\n\"Herra Jumala -- mikä tuo on?\" kuiskasi hän Malemute Kidille.\n\n\"En tiedä. Luultavasti joku pakkasen ja nälän uhri\", vastasi Kid\nperäytyen itse vastakkaiseen suuntaan. \"Varo itseäsi! Hän näyttää\nmyöskin mielipuolelta\", varoitti hän suljettuaan oven ja palattuaan\ntakaisin huoneen perälle.\n\nVieras läheni pöytää. Rasvalampun valo osui hänen kasvoihinsa. Se\nnäytti rauhoittavan häntä, ja hän irvisti kamalasti, tahtoen siten\nilmaista ilonsa. Sitten oikaisi hän vartalonsa, kohautti nahkahousujaan\nja alkoi laulaa muuatta laulua, jota merimiehet laulelevat vintturia\nvääntäessään:\n\n    \"Yankee-venhe kiitävi alas virtaa.\n    Heipä juu! Hei, heipä juu!\n    Tiedätkös ken on venehen kapteeni?\n    Heipä juu! Hei, heipä juu!\n    Jonathan Jonas Etelä-Ca-ro-li-i-nast'.\n    Heipä juu! Hei, hei...\"\n\nHän vaikeni äkkiä ja meni suden tavoin muristen kohti ruokahyllyä.\nEnnen kuin he ehtivät estää häntä, oli hän hampain tarttunut raakaan\nsilavapalaseen. Taistelu hänen ja Malemute Kidin välillä koitui sangen\nkiivaaksi, mutta tuon onnettoman voimat katosivat yhtä pian kuin ne\nolivat ilmestyneetkin, ja hän luopui saaliistaan. He taluttivat hänet\neräälle tuolille, ja aivan näännyksissä vaipui hän pöydänlaitaa vasten.\nPieni kulaus whiskyä vahvisti häntä sen verran, että hän voi pistää\nlusikan sokeriastiaan, jonka Malemute Kid asetti hänen eteensä. Kun\nhänen suurin nälkänsä oli kadonnut, ojensi Prince hänelle kupillisen\nlihalientä.\n\nTuon onnettoman silmistä loisti kauhea mielettömyyden tuli hänen\nniellessään kulauksittain lihalientänsä. Hänen kasvonsa olivat melkein\nvahattomat. Muutenkin oli noissa kasvoissa jälellä sangen vähän\ninhimillisiä piirteitä. Pakkanen oli purrut niihin syviä haavoja,\njoissa näkyi paljas, punainen liha. Toiselta puolelta päätä olivat\nhiukset ja osa päänahastakin palaneet. Nahkapuku riippui repaleisena ja\nlikaisena hänen kutistuneella vartalollansa. Takin toinen hiha oli pala\npalalta revitty kappaleiksi; tuo onneton oli nälissään syönyt jo\nnahkaakin.\n\n\"Kuka -- sinä -- olet?\" kysyi Malemute Kid hitaasti ja selvästi.\n\nMies ei näyttänyt kuulevan hänen puhettaan.\n\n\"Mistä sinä tulet?\"\n\n\"Yankee-venhe kiitävi alas virtaa\", rallatteli hän vapisevalla äänellä\nvastaukseksi.\n\n\"Epäilemättä on hän matkustanut pitkin virtaa\", sanoi Malemute Kid\ntarttuen hänen käsivarteensa, jota hän pudisti lujasti, toivoen siten\nvoivansa herättää hänet tajuntaansa.\n\nMutta tuo onneton tarttui käsivarteensa ja kirkaisi tuskasta. Sitten\nkohosi hän vaivaloisesti pystyyn ja nojautui pöydänreunaan.\n\n\"Nainen nauroi minulle -- näin juuri -- viha katseessaan. Ja hän -- ei\n-- tahtonut -- tulla.\"\n\nHänen äänensä sortui ja hän oli kaatua kumoon, mutta Malemute Kid\ntarttui lujasti hänen ranteeseensa huutaen hänen korvaansa: \"Kuka? Kuka\nei tahtonut tulla?\"\n\n\"Nainen -- Unga. Hän nauroi ja löi minua -- näin. Ja sitten ...\"\n\n\"No?\"\n\n\"Ja sitten? Mitä sitten?\"\n\n\"Niin, hän makaa niin hiljaa lumessa -- kauan jo maannut. Hän makaa --\nlumessa -- vielä!\"\n\nAsuintoverit katsahtivat neuvottomina toisiinsa.\n\n\"Kuka makaa lumessa?\"\n\n\"Hän, Unga. Hän katsahti minua -- katseessaan -- ja sitten...\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Sitten otti hän puukon, näin juuri. Ja sitten -- kerran -- kaksi\nkertaa -- hän oli heikko. Minä pääsin eteenpäin niin hitaasti. Mutta\nsiellä on paljon kultaa -- paljon, paljon kultaa.\"\n\n\"Missä on Unga?\" Malemute Kid luuli hänen makaavan kuolleena\npeninkulman tahi parin päässä hänen majastaan. Hän ravisteli mieletöntä\nkaikin voimin ja kysyi uudelleen: \"Missä on Unga? Kuka on Unga?\"\n\n\"Hän -- on -- lumessa.\"\n\n\"Niin, ja mitä muuta?\"\n\n\"Niin -- minä tahdoin -- myöskin -- jäädä lumeen. Mutta minun -- oli --\nmaksettava -- muuan velka. Oli -- ikävää että -- minulla -- oli --\nmaksamatta velka -- maksamatta -- velka. Minulla -- oli...\" Sanatulva\nkeskeytyi, sillä puhuja pisti käden taskuunsa ja veti esiin\nhirvennahkapussin. \"Velka -- maksettavana. Viisi -- puntaa -- kullassa.\nMalemute Kidin -- osuus. Minä...\" Väsynyt pää vaipui pöydälle, eikä\nMalemute Kid voinut enää saada miestä tointumaan.\n\n\"Hän on Odysseus\", sanoi hän rauhallisena ja heitti kultahietapussin\npöydälle. \"Luulen Axel Gundersonin ja hänen puolisonsa joutuneen tuhon\nomaksi. Autahan minua nostamaan hänet sänkyyn. Hän on intiaani, -- hän\nkyllä toipuu, joten saamme vielä kuulla kokonaisuudessaan hänen\nseikkailunsa.\"\n\nKun he leikkasivat auki hänen vaatteensa ja vetivät ne pois hänen\npäältänsä, huomasivat he hänen rintansa oikealla puolen kaksi\npuukonpistoa. Haavat jotka näyttivät olevan lyödyt teräväsyrjäisellä\npuukolla, olivat vielä aivan tuoreet.\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\"Tahdon puhua teille tapahtuneista asioista omalla tavallani; mutta te\njoka tapauksessa tulette ymmärtämään puheeni. Tahdon alkaa alusta,\nkertoa ensin itsestäni ja naisesta sekä sitten myöskin miehestä.\"\n\nIntiaani siirrähti lähemmäksi tulta, aivan kuin olisi hän pelännyt tuon\njumalten lahjan katoavan. Malemute Kid käänsi ylemmäksi rasvalampun\nsydämen ja käänsi sen siten, että sen valo lankesi kertojan kasvoille.\nPrince ryömi ylös sängystään ja istui lähelle toisia.\n\n\"Olen Naas, päällikkö ja päällikön poika, syntynyt auringonnousun\nja -laskun välisenä aikana pimeällä vedellä isäni _oomiak'issa_. Koko\nyön taistelivat miehet airojen ääressä naisten tyhjentäessä laineitten\nveneeseen räiskyttämää vettä. Suolainen vaahto jäätyi äitini rinnoille,\nja viimein hiljeni hänen hengityksensä, ja hänen sielunsa seurasi\nmyrskyn mukana kauaksi, kauaksi pois. Mutta minä -- minä ulvoin kilpaa\nmeren ja myrskyn kanssa ja jäin henkiin. Me asuimme Akatanilla...\"\n\n\"Missä?\" kysyi Malemute Kid.\n\n\"Akatanilla, eräällä Aleutein saarista. Akatan on Chignikin, Kardalakin\nja Unimakin takana. Kuten sanoin, asuimme me Akatanilla, joka on\nkeskellä merta maailman ääressä. Me pyydystimme kaloja, hylkeitä ja\nsaukkoja, ja meidän majamme sijaitsivat kallioiden lomassa metsänreunan\nja keltaisen rannan välissä. Meidän lukumäärämme, samoin kuin meidän\nmaailmammekin, oli hyvin pieni. Idässä oli vieraita maita, saaria kuten\nAkatankin -- ja me luulimme koko maailman sisältyvän noihin saariin.\n\n\"Minä olin erilainen kuin muut heimolaiseni. Rannalla oli joukko\nkatkenneita ja vääristyneitä kaaripuita ja vettyneitä lankkuja -- ne\nolivat jätteitä venheestä, jollaista heimoni ei koskaan ollut\nrakentanut. Ja sitä paitsi muistan vielä, että eräällä kohdalla saarta,\njosta on avoin näköala kolmelle suunnalle merelle, kasvoi korkea ja\nsuora mänty, joita tavallisesti ei Aleuteilla tapaa. Kerrottiin, että\nkaksi miestä oli saapunut saarelle tuossa venheessä, joka nyt hylkynä\nmakasi rannalla. He olivat valkoisia kuten tekin ja heikkoja kuin\nlapset hyljeajan kuluessa loppuun ja miesten palatessa tyhjin käsin\nkotiin. Kaiken tämän olen kuullut vanhoilta ukoilta ja akoilta, jotka\ntaas ovat kuulleet sen isiltään ja äideiltään. Vieraat valkoiset miehet\neivät pitäneet meidän tavoistamme, mutta he vahvistuivat saatuaan kalaa\nja rasvaa ja pian olivat he väkevämpiä kuin me. He rakensivat kumpikin\nitsellensä oman talon ja ottivat parhaat naisistamme puolisoikseen, ja\nennen pitkää syntyi heille lapsia. Niin syntyi myöskin hän, josta\nsittemmin tuli isäni isoisä.\n\n\"Kuten jo äsken mainitsin, olin minä erilainen kuin muut heimolaiseni,\nsillä suonissani juoksee mereltä saapuneen valkoisen miehen voimakasta\nverta. Kerrotaan meillä olleen omat lakimme ennen valkoisten miesten\nsaapumista. Mutta he olivat ylpeitä ja taisteluhaluisia, ja he\ntaistelivat miehiämme vastaan, kunnes ei enää ollut hengissä\nainoatakaan, joka olisi uskaltanut taistella. He tekivät itsensä\npäälliköiksi, poistivat vanhat lakimme ja antoivat meille uudet, joiden\nmukaan mies siitälähtien oli isänsä eikä äitinsä poika, kuten siihen\nsaakka oli ollut asianlaita. He määräsivät myöskin, että ensiksi\nsyntynyt poika perii isänsä omaisuuden ja että toisten veljien ja\nsisarten pitää parhaansa mukaan auttaa häntä. He antoivat meille\nmuitakin lakeja. He opettivat meille uuden tavan pyydystää kaloja ja\nsurmata karhuja, joita metsät olivat täynnä, ja samoin opettivat he\nmeidät kokoomaan suuria varastoja vaikeita aikoja varten. Kaikki tuo\noli hyvää.\n\n\"Mutta kun he olivat päässeet päälliköiksi, eikä kansassamme ollut enää\nainoatakaan miestä, joka olisi rohjennut uhmata heitä, alkoivat nuo\nkummalliset valkeat miehet sotia toisiansa vastaan. Ja se, jonka verta\njuoksee minun suonissani, pisti hyljekeihäänsä käsivarren pituudelta\ntuon toisen valkean miehen ruumiiseen. Heidän lapsensa jatkoivat\ntaistelua, ja aina minun aikoihini saakka surmasivat he toisiaan. Minä\nolin ainoa suvustani. Toisessa suvussa oli vain yksi tyttö, Unga, joka\nasui äitinsä luona. Isämme, hänen ja minun, eivät eräänä päivänä\npalanneetkaan kalastusmatkalta; mutta nousuvesi kuljetti sittemmin\nheidän ruumiinsa, jotka olivat lujasti takertuneet toisiinsa, kuolleina\nrannalle.\n\n\"Ihmiset puhuivat paljon sukujen välisestä taistelusta, ja vanhat\nmiehet pudistivat päitänsä ja vakuuttivat taistelun alkavan uudelleen\nminun ja hänen lapsien synnyttyä. Kaikesta tästä lörpöttelivät he\nminulle minun vielä lapsena ollessa, ja lopulta aloin minä pitää Ungaa\nvihollisena, joka antaa elämän lapsille, jotka tulevat taistelemaan\nminun lapsiani vastaan. Ajattelin tätä joka päivä, ja kun kasvoin\nnuorukaiseksi, kyselin toisilta, miksi asiat olivat sillä kannalla. Ja\nhe vastasivat: 'Sitä emme me tiedä, mutta niin on joka tapauksessa\nasianlaita ollut esi-isiesikin aikana.' Minä ihmettelin, miksi niiden,\njotka eivät vielä ole syntyneetkään, täytyy jatkaa niiden taistelua,\njotka ovat jo kuolleet, enkä voinut huomata tällaista asiaintilaa\noikeudenmukaiseksi. Mutta ihmiset sanoivat, että niin täytyisi asian\nolla, ja että minä olin vain ymmärtämätön nuorukainen.\n\n\"He sanoivat minulle, että minun pitäisi huolehtia siitä, että sukuni\ntulisi vanhemmaksi ja voimakkaammaksi kuin Ungan suku. Se olisikin\nollut helppo tehtävä, sillä olinhan minä päällikkö, jota ihmiset\nkunnioittivat esi-isieni lakien ja urotöiden sekä omistamieni\nrikkauksien takia. Nuorista tytöistä olisi ken hyvänsä tullut luokseni,\nmutta yksikään heistä ei ollut minun mieleiseni. Vanhat miehet ja\nnuorten tyttöjen äidit kehoittivat minua kiiruhtamaan, sillä\nmetsästäjät alkoivat jo tarjoilla Ungan äidille suuria lahjoja hänen\ntyttärestään; ja jos hänen lapsensa syntyisivät ennen minun lapsiani,\nniin koituisi asemani sangen epävarmaksi.\n\n\"En kuitenkaan löytänyt ainoatakaan tyttöä, joka olisi miellyttänyt\nminua, ennen kuin eräänä iltana palatessani kotiin kalastusretkeltä.\nAurinko oli taivaanrannassa loistaen suoraan silmiini, tuuli oli\nnavakka ja kajakit lensivät huimasti eteenpäin valkoisilla laineilla.\nSattumalta kulki Ungan kajaki minun kajakini ohitse, ja hän katsahti\nminuun -- mustat hiukset liehuen kuin öinen pilvi ja posket kosteina\nvaahdon pärskeestä. Kuten äsken sanoin, loisti aurinko suoraan\nsilmiini, ja minä olin vain nuorukainen. Mutta kuinka olikaan, samassa\nselveni minulle, että mieleni oli vallannut miehen ja naisen välinen\nvetovoima. Hän katsahti vielä kerran minuun -- niin kuin vain Unga voi\nkatsoa -- ja minä tunsin uudelleen mielessäni miehen ja naisen välisen\nvetovoiman. Toiset huutelivat äänekkäästi meidän kiitäessämme heidän\nhitaitten _oomiak'iensa_ ohi ja jättäessämme heidät kauaksi taaksemme.\nMutta Unga hoiti hyvin airojansa. Sydämeni vavahteli kuin tuulen\npullistama purje, enkä minä voittanut häntä. Tuuli kasvoi, meri kuohui\nvalkoisena, ja kajakimme hyppelivät hylkeitten tavoin auringon\nkultaamilla laineilla.\"\n\nNaas kumartui tuolissaan samaan asentoon kuin ohjasinairoa hoitaessa --\nnäytti aivan kuin olisi hän uudelleen elänyt tuon kilpasoudun. Kaminin\nvieressä oli hän näkevinään Ungan liehuvat hiukset ja hänen keinuvan\nkajakinsa. Myrsky suhisi hänen korvissaan, ja hän tunsi suolaisen ilman\ntäyttävän sieramensa.\n\n\"Mutta Unga saapui ennen minua rannalle ja juoksi nauraen äitinsä\nmajaan. Suuri ajatus heräsi mielessäni sinä yönä -- ajatus, kyllin\narvokas kaiken Akatanin kansan päällikölle. Kun kuu oli noussut, menin\nminä hänen äitinsä majalle ja katselin Yash-Nooshin tavaroita, jotka\nolivat kootut majan ulkoseinustalle! Yash-Noosh oli kelpo metsästäjä,\njolla oli mielessä toivo päästä Ungan lapsien isäksi. Toiset nuoret\nmiehet olivat aikaisemmin painanneet seinustalle omaisuutensa ja olleet\npakoitetut ottamaan sen jälleen pois; jokainen nuori mies teki kasansa\nkorkeammaksi kuin edellisen oli ollut.\n\n\"Ja minä nauroin kuulle ja tähdille ja menin omaan majaani, jonne\nkaikki rikkauteni olivat kootut. Minä kuljin monta kertaa edestakaisin,\nkunnes kasani oli kymmenen kertaa suurempi Yosh-Nooshin kasaa. Siinä\noli auringonpaisteessa kuivattua ja savustettua kalaa; neljäkymmentä\nkarvaisen ja parikymmentä paljaan hylkeen vuotaa, joista jokainen oli\nsidottu kiinni ja täytetty öljyllä; kymmenen karhunnahkaa, jotka karhut\nolin omin käsin tappanut keväällä, sekä myöskin helmiä, peittoja ja\npunakangasta, jotka kaikki olin vaihtanut kauempana idässä asuvalta\nkansalta. Ja minä katsoin Yosh-Nooshin kasaa ja hymyilin. Sillä minä\nolin Akatanin päällikkö, rikkauteni oli suurempi kuin kaikkien nuorten\nmiesteni, ja esi-isäni olivat suorittaneet suurtöitä, muodostaneet\nlakeja ja saattaneet nimensä ikuisiksi ajoiksi kansan huulille.\n\n\"Aamun tultua meloin uudelleen Ungan äidin majalle. Kasani oli\nkoskematon. Naiset hymyilivät ja puhelivat leikillisesti keskenään.\nMinä ihmettelin, sillä eihän koskaan oltu nähty edullisempaa tarjousta.\nSeuraavana yönä kuljetin sinne lisää tavaroita ja vedin joukkoon\nmyöskin _oomiak'ini_, joka oli arvokkaampi kuin kaksikymmentä kajakia\nyhteensä. Aamulla oli kaikki korjattu pois.\n\n\"Sitten aloin valmistella häitä, ja idässä asuva kansa saapui hääruuan\nja _potlach'in_, hääjuhlan takia saarellemme. Unga oli neljä\nauringonkierrosta vanhempi minua, ja minä olin vain nuorukainen. Mutta\nminä olin päällikkö ja päällikön poika, joten ikä ei tässä asiassa\nmerkinnyt mitään.\n\n\"Mutta sitten näkyi kaukana valtamerellä purje, joka myötätuuleen kulki\nkohti saartamme, ja tuli yhäti suuremmaksi ja suuremmaksi. Laivan\npyykatista virtasi kirkas vesi, ja miehet ponnistelivat pumppujen\nääressä. Keulassa seisoi komea mies, joka jakeli käskyjä ukkosen\njyrinää muistuttavalla äänellä. Hänen silmäinsä väri oli\nkalpeansininen, ja hänen päätänsä kantoi mies, joka muistutti\nmerileijonaa. Hänen hiuksensa olivat keltaiset kuin etelän syksyinen\nolki tahi hamppuköysi, jota merimiehet punovat.\n\n\"Viime vuosina olimme me usein nähneet kaukana valtamerellä vieraita\naluksia, mutta tämä oli ensimäinen, joka laski Akatanin rantaan. Juhla\nkeskeytyi ja naiset ja lapset pakenivat majoihin, mutta me miehet\njännitimme jousemme ja odottelimme keihäät käsissä. Mutta laivan\nlaskettua rantaan eivät vieraat välittäneet mitään meistä, vaan\nryhtyivät puuhailemaan omissa hommissaan. Kun vesi luoteen\nvaikutuksesta aleni, kaatoivat he kuunarinsa ja korjasivat suuren läven\nsen pohjassa. Silloin uskalsivat naiset tulla jälleen esille, ja juhla\njatkui.\n\n\"Veden noustua ankkuroivat merimiehet aluksensa syvälle vedelle ja\nsaapuivat sitten luoksemme. He toivat mukanaan lahjoja ja käyttäytyivät\nmeitä kohtaan ystävällisesti, joten oli luonnollista, että minä kutsuin\nheidät juhlaan ja tarjosin heille ystävyyslahjoja, joita olin antanut\ntoisillekin vieraille, sillä olihan hääpäiväni, ja olinhan minä\nAkatanin päällikkö. Mies, jolla oli päässään leijonanharja, saapui\nmyöskin, ja hän oli niin suuri ja väkevä, että maa näytti vapisevan\nhänen jalkojensa alla. Hän katseli lakkaamatta Ungaa ja piti\nkäsivarsiaan ristissä rinnallaan. Hän viipyi siihen saakka, kunnes\naurinko katosi ja tähdet ilmestyivät taivaalle. Sitten palasi hän\nlaivaansa. Minä tartuin Ungan käteen ja ohjasin hänet majaani. Naiset\nnauroivat ja laskivat leikkiä, kuten on tapana sellaisissa\ntilaisuuksissa. Mutta me emme välittäneet siitä. Sitten jättivät he\nmeidät yksikseen ja menivät majoihinsa.\n\n\"Viime hälinän tauottua palasi merenkulkijain päällikkö takaisin.\nHänellä oli mukanaan joukko mustia pulloja ja me joimme niiden\nsisällyksen ja tulimme iloisiksi. Te ymmärrätte -- minä olin vain\nnuorukainen, ja olin koko ikäni elänyt maailmanääressä. Vereni tuntui\ntulelta ja sydämeni löi keveästi kuin illan aalto. Unga istui nurkassa\nmakuuvuodilla ja näytti pelkäävän. Leijonanharjainen katsoi häneen\npitkään ja terävästi. Sitten saapuivat hänen miehensä, tuoden mukanaan\nrikkauksia niin suuria, ettei sellaisia koskaan ennen ole ollut\nAkatanilla. Niiden joukossa oli sekä suuria että pieniä ampuma-aseita;\nruutia, luoteja ja nallihattuja: kirkkaita kirveitä ja teräspuukkoja;\ntaiteellisia pikkuesineitä ja tavaroita, joiden vertaisia en koskaan\nennen ollut nähnyt. Kun hän merkkien avulla selitti minulle, että\nkaikki tuo oli minun omaisuuttani, luulin minä häntä mahtavaksi\nmieheksi, joka voi olla noin antelias, mutta sitten selitti hän\nmyöskin, että Ungan pitäisi seurata häntä hänen laivaansa.\nYmmärrättekö? Että Ungan pitäisi seurata häntä hänen alukseensa! Isäini\nveri kuohahti kiivaasti suonissani, ja minä valmistauduin lävistämään\nhänet keihäälläni. Mutta noiden mustien pullojen sisällys oli vienyt\nvoiman käsivarsistani; hän tarttui niskaani ja löi päätäni seinään.\nMinä tulin heikoksi kuin vastasyntynyt lapsi, ja jalkani horjuivat\nallani. Unga kirkui, mutta vieras laahasi hänet siitä huolimatta\novelle. Sitten nosti hän Ungan vahvoille käsivarsilleen, ja kun Unga\nrepi hänen keltaisia hiuksiaan, nauroi hän vain. Minä konttasin\nrannalle ja kutsuin kansaani, mutta he olivat suunniltaan pelosta.\nAinoastaan Yosh-Noosh osottautui mieheksi, mutta he löivät häntä\nairolla ja hän jäi liikkumattomana makaamaan rantahiedalle. Sitten\nnostivat he laulellen purjeen mastoon, ja alus kulki matkoihinsa tuulen\nmukana.\n\n\"Ihmiset sanoivat, että näin oli paras -- sillä nyt ei enää tapahtuisi\nveritöitä Akatanilla. Minä en sanonut mitään; mutta minä odotin\nseuraavaa täysikuuta, jolloin täytin kajakini kalalla ja öljyllä ja\nläksin itäänpäin. Näin paljon saaria ja paljon kansoja, ja minä, joka\nolin asunut maanääressä, huomasin nyt, että maailma oli hyvin suuri.\nMinä puhuin merkkikielellä. Mutta kukaan ei ollut nähnyt etsimääni\nkuunaria tahi miestä, jolla oli leijonanharja, ja he osottivat aina\nitään. Minä makasin omituisissa paikoissa, söin outoja ruokia ja näin\nkummallisia kasvoja. Monet nauroivat ja luulivat minua mielettömäksi.\nMutta väliin käänsivät vanhat miehet kasvoni valoon ja siunasivat\nminua. Ja nuorten naisten silmät säkenöivät, kuin minä kerroin heille\nvieraasta aluksesta, meren miehistä ja Ungasta.\n\n\"Siten saavuin minä viimein vaikeita myrskyjä koettuani Alaskaan.\nSiellä oli kaksi kuunaria, mutta kumpikaan niistä ei ollut etsimäni.\nSiksi jatkoin minä matkaani itäänpäin, ja maailma tuli yhä suuremmaksi.\nKnamokin saarella en nähnyt jälkiäkään laivasta, enkä myöskään\nKadiakilla tahi Atognakilla. Siten saavuin eräänä päivänä vuorimaahan,\njossa miehet tekivät suurta reikää vuoreen. Rannalla oli kuunari, ei\nkuitenkaan etsimäni, ja miehet lastasivat siihen vuoresta ottamiaan\nkiviä. Se tuntui minusta lapselliselta, sillä koko maailmahan on täynnä\nvuoria; mutta he antoivat minulle ruokaa ja asettivat minut työhön. Kun\nkuunari oli painunut syvälle veteen, antoi kapteeni minulle rahaa ja\nsanoi, että nyt voisin lähteä. Mutta minä kysyin, minne suunnalle hänen\nlaivansa lähtisi, ja hän osoitti etelään. Minä sanoin seuraavani häntä,\nja hän nauroi ensin, mutta koska hänen väestään oli osa sairaana, otti\nhän minut laivaansa. Minä opin puhumaan heidän kieltänsä, reivaamaan\npurjeita äkillisissä tuulenpuuskissa ja hoitamaan ruoria. Kaiken tuon\noppiminen ei ollutkaan minulle vaikeata, sillä isäini veri oli\nsamanluontoista kuin se, joka virtasi merimiesten suonissa.\n\n\"Luulin olevan helppo löytää hänet, jos vain pääsisin hänen oman\nkansansa keskuuteen; ja kun me eräänä päivänä saimme maan näkyviimme ja\nlaskimme satamaan, odotin minä näkeväni siellä yhtä monta kuunaria kuin\nkädessäni on sormia. Mutta siellä olikin aluksia vier'vieressä\npeninkulman pituudelta, aivan kuin pikkukaloja kajakin pohjalla. Kun\nminä kuljin laivasta laivaan ja kyselin jokaiselta miestä, joka oli\nkuin merileijona, nauroivat he minulle ja vastailivat kysymyksiini eri\nkielillä. Minä ymmärsin silloin, että nuo alukset olivat saapuneet\nsinne maailman kaukaisimmista maista.\n\n\"Minä menin kaupunkiin katsellakseni joka miehen kasvoja, mutta heitä\noli kuin kaloja hietamatalikoilla, enkä minä voinut laskea heidän\nlukumääräänsä. Jyrinä humisi korvissani, kunnes en lopulta kuullut\nmitään, ja päässäni surisi yhtämittaisesti kaikki ympärilläni näkemäni\nja kuulemani. Minä kuljin yhäti eteenpäin ja eteenpäin, läpi maitten,\njoissa aurinko hehkuvasti heloitti ja vilja nuokkui raskaana\nsuunnattomilla pelloilla ja joissa lukemattomat suuret kaupungit olivat\ntäynnä miehiä, jotka olivat kuin naiset, vääriä sanoja huulillaan ja\nsydämet mustina kullanhimosta. Ja kaiken tuon tapahtuessa kalastelivat\nja metsästelivät heimolaiseni Akatanilla ja olivat onnellisia\nuskossaan, että maailma on hyvin pieni.\n\n\"Mutta Ungan silmistä kalastusmatkalta palatessaan välähtänyt katse oli\nlakkaamatta mielessäni ja minä tiesin aikoinaan löytäväni hänet. Näin\nhänen vaeltavan hiljaisella tiellä illan pimetessä tahi myöskin\nhoukuttelevan minua yli viljamaitten, jotka olivat märkiä aamukasteesta\n-- ja hänen katseessaan oli lupaus, jonka vain hän voi antaa.\n\n\"Sitten vaelsin minä läpi tuhansien kaupunkien. Jotkut ihmiset olivat\nminulle ystävällisiä ja ruokkivat minua, toiset nauroivat ja toiset\ntaas kiroilivat. Mutta minä pidin kieleni kurissa, kuljin outoja teitä\nja näin ihmeellisiä asioita. Väliin työskentelin minä -- minä, joka\nolin päällikkö ja päällikön poika -- minä työskentelin toisten hyväksi,\nmiesten hyväksi, jotka puhuivat karkeasti ja olivat rautaakin kovempia\nja jotka löivät kultaa lähimäistensä hiestä ja suruista. En kuullut\nmitään hakemastani miehestä, ennen kuin palasin takasin merelle. Mutta\nse tapahtui toisessa satamassa ja toisessa maassa, joka oli kauempana\npohjoisessa. Siellä kuulin minä kerrottavan tuosta keltatukkaisesta\njättiläisestä ja sain myöskin tietää, että hän oli hylkeenpyytäjä, joka\nsilloin oli parhaillaan kaukana valtamerellä.\n\n\"Silloin pestauduin minä eräitten laiskojen Siwashien seurassa\nmuutamaan hyljekuunariin ja seurasin hänen jäljetöntä tietänsä\nPohjolaan, jossa metsästys oli parhaillaan käynnissä. Me olimme merellä\nuseita pitkiä kuukausia ja kuulimme puhuttavan paljon hänen hurjista\nteoistaan. Mutta kertaakaan emme me tavanneet hänen alustaan. Me\nkuljimme kauemmaksi pohjoiseen, aina Pribyloffin saarille, tapoimme\nrannikoilla joukottain hylkeitä ja kuljetimme niiden lämpimät ruumiit\nalukseemme, kunnes rasva ja veri valui virtanaan pyykateistamme, eikä\nkukaan voinut pysyä kannella. Sitten meitä rupesi ajamaan muuan\nhöyrylaiva, joka ampui meitä suurilla pyssyillä. Mutta me nostimme\nmastoihin kaikki purjeet, jolloin laineet vyöryivät yli kannen ja\nhuuhtelivat sen puhtaaksi, ja sitten syntyi sumua ja me pääsimme\npakoon.\n\n\"Sitten kuulimme kerrottavan, että meidän paetessamme höyrylaivaa\nsaapui tuo keltatukkainen jättiläinen Pribyloffin saarille ja meni\nsuoraan kauppa-asemalle, ja toisten hänen miehistään sitoessa\nköysiin yhtiön palvelijoita, lastasivat toiset hänen alukseensa\nsuolaushuoneesta kymmenentuhatta tuoretta hylkeennahkaa. Minä sanoin\nkuulleeni niin kerrottavan ja minä uskon sen olleen totta. Sillä\nmatkustaessani pitkin rantaa koskaan kohtaamatta häntä kuulin minä\nkaikkialla kerrottavan hänen häikäilemättömyydestään ja rohkeudestaan.\nNiiden kolmen maan, jotka ovat tuon pohjoisen meren ympärillä,\nsanottiin lähettäneen merelle erityisiä hyvin varustettuja aluksia,\njoille oli annettu tehtäväksi napata hänet kiinni. Kuulin myöskin\nkerrottavan Ungasta; kapteenit ylistivät häntä ja sanoivat hänen aina\nolevan tuon kultatukkaisen jättiläisen seurassa. Hän oli oppinut\nvalkoisten tavat, sanoivat he, ja oli onnellinen. Mutta minä tiesin sen\nasian paremmin -- tiesin hänen ikävöivän takaisin oman kansansa\nkeskuuteen Akatanin keltaiselle rannikolle.\n\n\"Pitkän ajan kuluttua palasin takaisin satamaan, jonne olin saapunut\nlaivassa, jossa sain ensi opetukseni merimiesalalla, ja siellä sain\nkuulla hänen menneen suuren valtameren ylitse pyydystämään hylkeitä\nitäpuolella lämmintä maata, joka on etelään venäläisestä merestä. Minä,\njoka olin nyt tullut merimieheksi, pestauduin hänen rotuunsa kuuluvien\nmiesten seurassa erääseen hylkeenpyytäjälaivaan ja seurasin häntä\nhylkeenpyyntiretkelle. Tuon uuden maan lähistössä ei ollut hyvinkään\npaljon laivoja. Mutta me seurasimme aivan hyljeparvien perässä ja\najoimme niitä pohjoiseen. Kun hylkeet menivät Venäjän rajan toiselle\npuolelle, alkoivat miehet peljätä ja napista. He eivät enää tahtoneet\ntyöskennellä, josta syystä kapteeni käänsi laivan takaisin samalle\nsuunnalle, josta olimme saapuneet. Mutta minä tiesin, ettei\nkeltatukkainen merenkulkija peljännyt ja että hän seuraisi hylkeitä\naina venäläisille saarille, jonne saakka vain sangen harvat uskalsivat\nlähteä. Siksi otin minä, tähystäjän nukkuessa etukannella, erään\nhyljeveneistä ja kuljin aivan yksinäni lämpimään, pitkään maahan.\nSitten matkustin etelään tapaamaan Yeddo-lahden miehiä, jotka olivat\nhurjia ja uhkarohkeita. Ja Yoshiwaran tytöt olivat pieniä, sileitä kuin\nteräs ja somia nähdä. Mutta minä en voinut viipyä, sillä minä tiesin\nUngan liikuskelevan keinuvalla laivankannella tuolla kauempana\npohjoisessa hylkeitten kokoontumispaikoilla.\n\n\"Yeddo-lahden miehet kuuluivat maailman kaukaisimmissa kolkissa asuviin\nkansoihin, eikä heillä ollut kotia eikä jumalia; he purjehtivat Japanin\nlipun suojassa. Heidän seurassaan menin minä Kuparisaarten rikkaille\nrannoille, jossa vuotakasamme kasvoivat ja kasvoivat. Tuolla\nhiljaisella merellä emme tavanneet ainoatakaan alusta, ennen kuin\npoislähtiessämme. Silloin haihdutti eräänä päivänä sakea tuuli\nsumuvaipan, ja aivan editsemme kulki kuunari, jonka takana näkyi\nvenäläisen sotalaivan mustia tykinkitoja. Me pakenimme kiiruimmiten,\nmutta kuunari kulki eteenpäin kolme jalkaa meidän kulkiessamme kaksi.\nJa kannella seisoi tuo mies, joka oli kuin merileijona. Hän hymyili\nylenkatseellisesti ja nostatti mastoon kaikki purjeet, jolloin laiva\nkynti aaltoja laita veden alla. Myöskin Unga oli siellä -- näin hänet\nheti -- mutta kun tykit alkoivat puhua, lähetti hän hänet kannen alle.\nKuten jo sanoin, kulkivat he kolme jalkaa, kun me kuliimme kaksi.\nHuomasimme heidän aikovan kulkea ohitsemme ja jättää meidät pulaan.\nVenäläiset ampuivat poikki mastomme, ja purjeemme jäivät haavoittuneen\nmerilinnun tavoin lepattamaan tuulessa. Mutta merileijonan kaltainen\nmies katosi taivaanrantaan -- Unga mukanaan.\n\n\"Mitä me voimme tehdä? Tuoreet vuodat olivat kyllin sitovia todisteita.\nHe kuljettivat aluksen läheisimpään satamaansa ja sitten erääseen\nautioon maahan, jossa saimme työskennellä suolakaivoksissa. Useat\nmeistä kuolivat, mutta toiset eivät kuolleet.\" Naas veti pois huovan\nolkapäiltään ja paljasti selässään näkyvät, solmuruoskalla iskettyjen\nkauheitten haavojen arvet. Prince työnsi nopeasti huovan paikoilleen,\nsillä näky oli liian kauhea.\n\n\"Elettävänämme oli surullinen aika. Väliin koittivat jotkut paeta\netelään, mutta he menehtyivät matkalla. Siksi läksimmekin me\npohjoiseen, kun me teimme eräänä yönä kapinan ja anastimme\nvartiosotilaiden ampuma-aseet. Tuo laaja maa oli täynnä rämeikköjä ja\nsuuria metsiä. Tuli pakkasia ja lunta maahan, eikä kukaan meistä\ntiennyt tietä. Kuukausittain vaeltelimme noissa loputtomissa\nmetsissä -- en muista tuosta ajasta paljoa, sillä olimme nälkään\nnääntymäisillämme ja laskeuduimme usein lumihangelle kuolemaan. Mutta\nviimein saavuimme me kylmän meren rannalle. Silloin oli meistä jälellä\nvain kolme miestä. Eräs näistä oli lähtenyt Yeddosta kapteenina ja hän\ntiesi noiden suurten maitten aseman ja tunsi paikat, joissa voi jään\nylitse kulkea maasta toiseen. Kuljimme taas eteenpäin -- en muista enää\ntarkoin -- kesti niin kauan -- kunnes jälellä oli vain hän ja minä.\nSattumalta kohtasimme viisi tuon maan asukasta, ja heillä oli koiria ja\nnahkoja, mutta me olimme peräti köyhät. Me taistelimme lumihangessa,\nkunnes nuo viisi olivat kuolleet ja kapteeni oli kuollut, ja silloin\nolivat koirat ja nahat minun. Kuljin ajojäällä, ja länsituuli heitti\nminut rannikolle. Sitten seurasi Golovinlahti, Pastilik ja pappi.\nSenjälkeen taas etelään, etelään, lämpöiseen auringonpaistemaahan,\njossa jo aikaisemminkin olin vaeltanut.\n\n\"Mutta meressä ei ollut enää saalista, sillä hylkeet alkoivat loppua.\nNiinpä lähdin pois valtamereltä, joka ei ole koskaan levossa, ja menin\nsisämaahan, jossa puut, talot ja vuoret aina pysyvät paikoillaan.\nMatkustin kauan ja opin paljon, myöskin lukemaan kirjoja ja\nkirjoittamaan. Oli hyvä, että nuo taidot opin, sillä arvelin myöskin\nUngan osaavan lukea ja kirjoittaa, ja kun aika on käsissä -- niin, te\nymmärrätte, kun aika on käsissä.\n\n\"Siten ajelehdin minä eteenpäin kuten pieni kalastajavenhe, jossa purje\nvoidaan nostaa, mutta jota ei voi ohjata. Mutta minun silmäni ja\nkorvani olivat aina valppaina, ja minä seurustelin miesten kanssa,\njotka olivat paljon matkustelleet, sillä arvelin heidän nähneen\nkeltatukkaisen jättiläisen ja Ungan. Viimein tapasin miehen, joka oli\nsaapunut vuorilta ja jolla oli mukanaan suuria kultaliuskoja sisältävä\nkivi. _Hän_ oli kuullut puhuttavan heistä, _hän_ oli kohdannut heidät,\n_hän_ tunsi heidät! He olivat rikkaita, sanoi hän, ja he asuivat\nmaassa, jossa löydettiin kultaa hiedan seasta.\n\n\"Se oli autio, kaukana sijaitseva maa. Mutta pitkän ajan kuluttua\npääsin minä leiriin, joka oli kätkeytynyt vuorien joukkoon. Siellä,\nkaukana auringonvalosta, työskentelivät ihmiset öin ja päivin. Vielä ei\naika ollut käsissä. Minä kuuntelin ihmisten juttelua. Hän oli\nmatkustanut pois -- _he_ olivat matkustaneet pois -- Englantiin,\nsanottiin, puhumaan ihmisille, joilla oli paljon rahoja, että he\nyhdistyisivät ja muodostaisivat yhtiöitä. Minä näin talon, jossa he\nasuivat; se muistutti palatsia, jollaisia näkee vanhassa maailmassa.\nEräänä yönä ryömin minä sisään akkunasta nähdäkseni, kuinka hän\nkohtelisi Ungaa. Kuljin huoneesta huoneeseen ja arvelin, ettei\nkuninkailla ja kuningattarilla voinut olla parempaa. Kaikki sanoivat\nhänen kohtelevan häntä kuin kuningatarta ja pitävän hänestä paljon.\nUseat halusivat tietää, mihin kansaan Unga oikeastaan kuului, mutta\nkukaan ei sitä tiennyt. Niin, hän oli kuningatar, mutta minä olin\npäällikkö ja päällikön poika, ja minä olin maksanut hänestä ennen\nkuulumattoman määrän nahkoja, venheitä ja helmiä.\n\n\"Mutta miksi niin paljon sanoja? Minä olin merimies ja tunsin\nlaivatiet merellä. Seurasin heitä Englantiin ja sitten muihin maihin.\nVäliin kuulin ihmisten puhuvan heistä ja väliin taas luin heistä\nsanomalehdistä. Mutta kertaakaan en tavannut heitä, sillä he olivat\nrikkaita ja matkustivat nopeasti, kun taas minä olin köyhä mies. Mutta\nsitten kohtasi heitä onnettomuus, ja heidän rikkautensa haihtuivat\nsavupilvien tavoin. Sanomalehdet kertoivat siihen aikaan paljon heistä.\nMutta sitten ei heistä kuulunut mitään, ja minä tiesin heidän palanneen\ntakaisin siihen maahan, jossa he voivat kaivaa kultaa maasta.\n\n\"Köyhiksi tultuaan katosivat he muun maailman yhteydestä. Ja niin\nvaeltelin minä leiristä leiriin, aina Kootenay-maahan, ja sieltä löysin\nminä heidän kylmettyneet jälkensä. He olivat tulleet ja menneet, toiset\nsanoivat yhtäälle ja toiset taas toisaalle, mutta useimmat vakuuttivat\nheidän lähteneen Yukonin maahan. Kuljin sinne ja tänne, paikasta\ntoiseen, leiristä leiriin, ja aloin jo väsyä maailmaan, joka oli niin\nsuuri. Kootenayssa kohtasin miehen, erään alkuasukkaan Luoteismaasta,\njoka läksi vaivaloiselle matkalle kanssani. Nälänhädän tultua huomasi\nhän hetkensä lähestyvän, antoi minulle kartan ja vannoi jumalainsa\nkautta kartassa mainitussa paikassa löytyvän paljon kultaa.\n\n\"Jonkun ajan kuluttua alkoi koko maailma vaeltaa Pohjolaan. Minä olin\nköyhä mies; palkkauduin koiranajajaksi. Lopun tiedätte. Kohtasin heidät\nDawsonissa. Unga ei enää tuntenut minua, sillä olinhan ollut vain\nnuorukainen, kun hän viimeksi näki minut, ja sitäpaitsi oli hänen\nelämänsä ollut niin vaiherikas, ettei hänellä ollut aikaa ajatella\nnuorukaista, joka oli maksanut hänestä niin suuren hinnan.\n\n\"Ja sitten? Te ostitte minut vapaaksi palvelusitoumuksestani. Minä\npalasin takaisin Dawsoniin asioita järjestämään. Olin odottanut niin\nkauan, että alkoi jo olla kiire. Päätin toimia omalla tavallani.\nTarkastelin kulunutta elämääni, muistelin kokemuksiani ja kärsimyksiäni\nja ajattelin pakkasta ja nälkää loputtomissa metsissä venäläisen meren\nlähellä. Te tiedätte, että minä opastin itään -- hänet ja Ungan --\nitään, jonne moni oli mennyt, mutta josta vain harvat olivat palanneet.\nMinä ohjasin heidät seuduille, jossa lukemattomien miesten luut ja\nkiroukset makaavat sen kullan joukossa, jota he etsivät.\n\n\"Tie oli pitkä ja polku raivaamaton. Koiramme tarvitsivat paljon\nruokaa, mutta rekiimme ei mahtunut niin suurta varastoa kuin\ntarvitsimme kevään kuluessa. Meidän täytyi palata takaisin ennen joen\njäistä vapautumista. Kätkimme ruokavaroja sinne tänne matkan varrelle,\njotta reet keventyisivät, emmekä tarvitsisi paluumatkalla peljätä\nnälänhätää. Mc Questionissa tapasimme kolme miestä, ja heidän majansa\nlähistöön rakensimme me varastomajan. Samaten teimme Mayossa, jonne\nkaksitoista etelästä vuorten yli saapunutta Pellys-intiaania oli\npystyttänyt metsästysleirinsä. Senjälkeen emme itäänpäin matkatessamme\ntavanneet enää ketään -- emme tavanneet mitään muuta kuin nukkuvan\njoen, liikkumattoman metsän ja Pohjolan suuren hiljaisuuden. Kuten jo\näsken sanoin, tie oli pitkä ja polku raivaamaton. Väliin emme, vaikka\nponnistelimme päivän läpeensä, voineet päivässä kulkea enempää kuin\nkahdeksan tahi kymmenen peninkulmaa. Öisin nukuimme kuin kuolleet. Ja\nkoskaan, ei kertaakaan juohtunut heidän mieleensä, että minä olin Naas,\nAkatanin päällikkö, vääryyden kostaja.\n\n\"Laadimme vielä yhden pienemmän varastomajan. Seuraavana yönä palasin\nraivaamaamme tietä takasin ja hävitin varaston, hajoittaen sen\nylt'ympäriinsä, aivan kuin olisivat varasteluhaluiset ahmat tuon\nilkityön tehneet. Sitten ajoin reen, jota ohjasin, erääseen\nvirtapaikkaan, jossa jää oli heikkoa. Sinne jäivät sekä koirat että\nreki. Hän ja Unga luulivat tapausta onnettomaksi sattumaksi eikä\nmiksikään muuksi. Tuossa reessä oli paljon ruokaa ja hukkuneet koirat\nolivat olleet matkueen voimakkaimmat. Mutta hän nauroi, sillä hän uhkui\nvoimaa ja elämää. Jälellä oleville koirille antoi hän senjälkeen niin\nvähän ruokaa, että niistä täytyi yksi toisensa jälkeen irroittaa\nvaljakosta ja jättää toisten syötäväksi. Sitä helpompi on paluumatka,\njolloin saamme kulkea varastolta toiselle ja syödä kylliksemme, sillä\nkoiratkaan eivät enää silloin ole ruoka-annoksiamme vähentämässä. Niin\ntodellakin tapahtui, sillä ruokavarastomme pieneni pienenemistään ja\nviimeinen koiramme kuoli samana iltana, jolloin saavutimme matkamme\nmäärän, paikan, jossa makasivat kulta ja miesten luut sekä kiroukset.\n\n\"Päästäksemme tuohon paikkaan suuren vuoren sisustassa -- kartta ei\nvalehdellut -- täytyi meidän hakata kallioseinämiä peittävään jäähän\nporrasaskelmia. Etsimme toiselta puolen laaksoa, mutta sellaista ei\nnäkynyt. Suuria lumihankia oli kaikkialla, ja siellä täällä kohottivat\nmahtavat vuoret valkoisia huippujaan kohti kimaltelevia tähtiä. Ja\nkeskellä tuota omituista tasankoa, jonka piti olla laakso,\nsyöksyi lumi maan sisuksiin. Jollemme olisi olleet merimiehiä, olisi\ntuo näky huimannut meitä. Mutta huolettomina seisoimme me nyt\nkallionkaistaleella etsien katseillamme sopivaa laskeutumispaikkaa.\nEräässä kohdassa oli kallioseinämä hieman loivempi kuin muualla,\nmuistuttaen laivankantta myrskyssä. 'Siinä on helvetin portti', sanoi\nhän. 'Menkäämme alas.' Ja niin teimmekin.\n\n\"Tasangon pohjassa oli ylhäältä heitetyistä puista rakennettu maja.\nKullanetsijät olivat kuolleet majassa yksi toisensa jälkeen, ja\ntuohipalasista, joita näkyi siellä täällä, luimme me heidän viime\nsanansa ja kirouksensa. Muuan oli kuollut keripukkiin, toiselta oli\ntoveri varastanut ruokavaraston ja ruudin ja paennut tiehensä; kolmatta\noli harmaakarhu pahoin haavoittanut; neljäs oli kuollut nälkään, ja\nniin edespäin. Kultaa eivät he olleet jättäneet, vaan olivat kuolleet\nsen viereen, kukin omalla tavallaan. Ja tuota hyödytöntä kultaa, jota\nhe olivat koonneet, oli majan lattia aivan täynnä.\n\n\"Mutta hänen sielunsa oli voimakas ja päänsä selvä -- miehen, jota niin\nkauan olin ajanut takaa. 'Meillä ei ole lainkaan ruokaa', sanoi hän,\n'josta syystä me vain tarkastamme kullan ja otamme selvän, mistä sitä\nsaa ja kuinka paljon sitä on saatavissa. Sitten poistumme me nopeasti\ntäältä, ettei kulta häikäisisi silmiämme ja huumaisi järkeämme.\nMyöhemmin voimme paremmin varustettuina palata takaisin ja ottaa kaikki\nomaksemme.' Ja me tarkastelimme suurta kultasuonta, joka kulki pitkin\nkaivoksen kiviseinämää. Mittasimme sen ja tutkimme sen suunnan, otimme\nnäytteitä ja merkitsimme puihin merkkimme, että maa kuului meille.\nPolviemme vapistessa ja sydämiemme takoessa kiivaasti, kapusimme\nviimeisen kerran ylös mahtavaa kallioseinämää ja läksimme\npaluumatkalle.\n\n\"Meidän täytyi taluttaa Ungaa välissämme, ja me kaaduimme usein, mutta\nviimein saavuimme me ensimäiselle varastollemme. Mutta siellä ei\nollutkaan elintarpeita! Olin suorittanut tehtäväni hyvin, sillä hän\notaksui todellakin, että ahmat olivat tuon hävityksen aiheuttaneet.\nMutta Unga säilytti malttinsa; hän hymyili ja laski kätensä\nraivostuneen miehensä käsivarrelle. 'Levätkäämme nuotion ääressä aamuun\nsaakka', sanoi hän, 'ja tyydyttäkäämme pahinta nälkäämme\nmokkasiineillamme.'\n\n\"Ja niin revimme mokkasiiniemme päälliset kaistaleiksi ja keitimme\nsitten noita kaistaleita puolen yötä, että voisimme niitä pureskella\nja nieleskellä. Aamulla keskustelimme asemasta. Seuraavalle\nvarastopaikalle oli viisi päivämatkaa, emmekä me nykyisissä voimissamme\nvoisi ravinnotta niin kauan elää. Täytyi keksiä joku keino.\n\n\"Me lähdemme eteenpäin ja koitamme metsästää matkalla\", sanoi hän.\n\n\"Niin\", vastasin minä, \"lähdemme eteenpäin ja metsästämme matkalla.\"\n\n\"Ja hän määräsi, että Ungan pitää voimiaan säästääkseen, jäädä nuotion\nääreen. Me molemmat lähdimme -- hän etsimään hirveä ja minä\nruokavarastoa, jonka varsinaista varastoa hävittäessäni olin kätkenyt\nitseäni varten syrjään. Mutta minä nautin ruokaa vain hituisen,\netteivät voimani ilmaisisi minun syöneen. Yöllä takaisin leiriin\npalatessaan kaatuili hän lukemattomia kertoja. Ja minä teeskentelin\nolevani heikko; kompastuin lumikenkiini, aivan kuin olisi jokainen\naskel ollut viimeiseni. Ja jälleen lisäsimme me voimiamme\nmokkasiineilla.\n\n\"Hän oli suuri mies. Hänen sielunsa pysyi hänen ruumiissaan viime\nhetkeen saakka; kertaakaan ei hänen huuliltaan päässyt valitushuuto\nmuutoin kuin Ungan takia. Toisena päivänä kuljin minä aivan hänen\nkintereillään; en halunnut jättää näkemättä hänen loppuaan. Hän\nlaskeutui usein levähtämään. Yöllä oli hän kuolla, mutta aamulla\nkiroili hän käheällä äänellä ja läksi jälleen etsimään ammuttavaa. Nyt\nhorjui hän kuin juopunut, ja usein luulin hänen heittävän henkensä.\nMutta hänen voimansa olivat jättiläismäiset ja sielunsa rautaakin\nvoimakkaampi, sillä hän pysyi pystyssä tuon vaivaloisen päivän. Hän\nampui kaksi riekkoa, mutta ei halunnut syödä niitä. Hän ei tarvinnut\ntulta. Ne olisivat aiheuttaneet hänen pelastuksensa, mutta hän ajatteli\nvain Ungaa ja palasi entistä tietä leiriä kohti. Nyt ei hän enää voinut\nkävellä, vaan ryömi nelinkontin lumihangessa. Minä menin hänen\nviereensä ja näin kuoleman hänen silmissään. Silloin vielä olisi hän\nvoinut pelastua, jos olisi syönyt. Hän heitti pois pyssynsä ja kantoi\nlintuja koiran tavoin suussaan. Minä kuljin hänen vieressään. Hän\nkatseli minua levätessään ja ihmetteli voimiani, huomasin sen selvästi,\nvaikka hän ei puhunut mitään; kun hänen huulensa liikkuivat, ei niiltä\nkohonnut ainoatakaan ääntä. Kuten jo sanoin -- hän oli suuri mies, ja\nminun sydämeni oli taipuisa lempeyteen. Mutta minä ajattelin mennyttä\nelämääni ja muistelin pakkasta ja nälänhätää loputtomissa metsissä\nvenäläisen meren varrella. Ja sitäpaitsi oli Unga minun; olin maksanut\nhänestä ennen kuulumattoman määrän nahkoja, venheitä ja helmiä.\n\n\"Siten pääsimme me valkoisen metsän lävitse. Hiljaisuus painoi meitä\nraskaana kuin merisumu. Muinaisajan kummituskuvat täyttivät ilman\nympärillämme. Näin Akatanin keltaiset rannat, kajakien kilpasoudun\nkalastusmatkalta kotia palatessa ja talot kallioiden lomassa. Näin\nmiehet, jotka olivat kohonneet päälliköiksemme ja lainlaatijoiksemme,\nmiehet, joiden veri virtasi suonissani ja joiden verta olin jalostanut\nviettäessäni häitäni Ungan kanssa. Ja Yosh-Noosh kulki vieressäni,\nkosteata hietaa hiuksissaan ja kädessään murtunut sotakeihäs. Silloin\nhuomasin ajan olevan käsissä ja luin lupauksen Ungan silmissä...\n\n\"Kuten jo sanoin -- siten pääsimme me metsän lävitse, ja aloimme tuntea\nsavunhajua sieramissamme. Silloin kumarruin minä hänen ylitsensä ja\ntempasin riekot hänen suustaan. Hän kääntyi kyljelleen lepäämään, hänen\nsilmänsä ihmettelivät, ja hänen oikea kätensä hapuili vyössä riippuvaa\npuukkoa. Mutta minä riistin sen häneltä ja nauroin vasten hänen\nkasvojaan. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt tarkoitustani. Silloin olin\nminä juovinani mustista pulloista ja kasaavinani lumelle joukon\ntavaroita. Esitin hänelle merkeillä ja liikkeillä kaikki, mikä oli\ntapahtunut hääiltanani. En puhunut sanaakaan, mutta siitä huolimatta\nymmärsi hän nyt tarkoitukseni. Hän ei kuitenkaan peljännyt. Hänen\nkasvoillaan oli kylmä viha ja huulillaan pilkallinen hymyily, ja hän\nkoitti koota uusia voimia. Jälellä oli vain vähäinen matka, mutta\nlumihanget olivat suuria, ja hän pääsi vain vaivoin eteenpäin. Kerran\nmakasi hän liikkumattomana niin kauan, että minä käänsin hänet\nselälleen saadakseni selville, oliko hän vielä hengissä. Kun minä\npäästin hänet irti, konttasi hän yksin eteenpäin. Siten saavuimme me\nviimein nuotiolle. Unga riensi heti hänen viereensä. Hänen huulensa\nliikahtivat, mutta niiltä ei päässyt äännähdystäkään. Mies viittasi\nminuun, että Unga ymmärtäisi. Sitten makasi hän lumihangessa hiljaa,\nhyvin hiljaa, pitkän aikaa. Ja siellä lumihangessa makaa hän vieläkin.\n\n\"En sanonut sanaakaan, ennen kuin olin kyninyt ja valmistanut riekot.\nSitten puhuttelin häntä hänen omalla kielellään, jota hän ei ollut\nkuullut vuosikausiin. Hän kohosi ylös -- näin juuri -- yksinään, ja\nhänen silmänsä olivat ihmetyksestä puoliavoimet ja hän kysyi minulta,\nkuka olin ja mistä olin oppinut tuon kielen.\n\n\"Olen Naas\", vastasin minä.\n\n\"Sinä?\" sanoi hän. \"Sinä.\" Ja hän konttasi lähemmäksi nähdäksensä minut\ntarkemmin.\n\n\"Niin\", vastasin minä. \"Olen Naas, Akatanin päällikkö, viimeinen\nsuvustani, samaten kuin sinäkin suvustasi...\"\n\n\"Ja hän nauroi. Koskaan en ole kuullut sellaista naurua! Sieluni\njähmettyi istuessani siinä valkoisen hiljaisuuden painostamana vainajan\nja tuon nauravan naisen vieressä.\n\n\"Kuule!\" sanoin minä luullen hänen pyörtyvän ilosta. \"Syö tätä ruokaa,\nettä jaksaisit lähteä jatkamaan matkaa. Täältä on pitkä matka\nAkatanille.\"\n\n\"Mutta hän kumartui kuolleen miehensä ylitse ja nauroi, nauroi.\nOlin luullut hänen ilostuvan tavatessaan jälleen minut ja innolla\nuudistavan muinaisia muistoja. Mutta tuo näytti minusta omituiselta\nilonilmaisutavalta.\n\n\"Tule!\" huudahdin minä hänen käteensä tarttuen. \"Tie on pitkä ja pimeä.\nKiiruhtakaamme!\n\n\"Minne?\" kysyi hän katsahtaen ylös ja lakaten kauheasta naurustaan.\n\n\"Akatanille\", vastasin minä tarkastaen hänen kasvojaan, joilla luulin\nsaavani nähdä ilonilmeen. Mutta niillä ilmeni vain halveksivainen hymy\nja kylmä viha.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"käsi kädessä menemme me Akatanille, sinä ja minä.\nMe tulemme elämään likaisissa majoissa, syömään kaloja ja öljyä ja\nantamaan elämän lapselle -- lapselle, josta voimme ylpeillä koko\nelinaikamme. Me tulemme unhoittamaan maailman ja olemaan onnellisia,\nhyvin onnellisia. Se on hyvä, sangen hyvä. Tule! Kiiruhtakaamme!\nPalatkaamme takaisin Akatanille!\"\n\n\"Ja hän silitteli kuolleen miehensä keltahiuksia ja hymyili\nkummallisesti. Nyt ei hänen silmissään ilmennyt minkäänlaista lupausta.\n\n\"Minä istuin hiljaa nuotion ääressä ihmetellen naisten omituisuuksia.\nMuistelin tuota iltaa, jolloin keltatukkainen jättiläinen riisti hänet\nsylistäni, ja hän kirkui ja repi hänen hiuksiaan, noita samoja hiuksia,\njoita hän nyt silittelee ja hyväilee. Muistelin hintaa, jonka olin\nhänestä suorittanut, ja pitkien vuosien odotusta. Riistin hänet\nmukaani, kuten hänkin oli silloin tehnyt, mutta hän teki vastarintaa ja\ntaisteli kuin kissa penikkainsa puolesta. Ja kun tuli oli meidän ja\nmiehen välillä, päästin minä hänet irti ja hän istui ja jäi\nkuuntelemaan. Kerroin hänelle kaikki mitä minulle oli tapahtunut\nvierailla merillä ja vieraissa maissa. Puhuin hänelle vaivaloisista\netsiskelyistäni, nälkävuosista ja lupauksesta, jonka hän oli antanut\nminulle. Puhuessani huomasin minä lupauksen jälleen pilkistävän hänen\nsilmistään ja toistuvan päivänsarastuksen lailla. Luin niistä sisäistä\nkärsimystä, naisellista myöntyväisyyttä ja rakkautta -- minä näin Ungan\nsydämen ja sielun. Tunsin itseni jälleen nuorukaiseksi, sillä Ungan\nkatse oli sama kuin hänen nauraen juostessaan rannalta äitinsä majaan.\nSynkkä levottomuus oli kadonnut, samaten myös nälkä ja raskas, pitkä\nodotus. Aika oli käsissä. Tunsin hänen sydämensä kutsuvan minua ja\nkumarruin hänen puoleensa. Hän avasi sylinsä, ja minä lähenin häntä.\nMutta silloin välähti äkillinen viha hänen silmistään, nopeasti pisti\nhän kätensä vyöhöni ja löi minua kaksi kertaa puukollani.\n\n\"Koira!\" kirkaisi hän halveksivasti kaataen minut lumeen. \"Sika!\" Ja\nsitten nauroi hän taas, niin että hiljaisuus vavahteli, ja palasi\ntakaisin kuolleen ääreen.\n\n\"Kuten jo sanoin -- kaksi kertaa pisti hän puukon rintaani; mutta hän\noli heikko, enkä minä ollut vielä määrätty kuolemaan. Olisin mielelläni\njäänyt sinne sulkeakseni silmäni viime uneen noiden kahden ääressä,\njoiden elämä oli tuhonnut minun elämäni ja ohjannut jalkani\ntuntemattomille poluille. Mutta minulla oli velka joka ei antanut\nmielelleni rauhaa.\n\n\"Tie oli pitkä, pakkanen ankara ja ravintoa vähän. Pellysit eivät\nolleet tavanneet hirviä, josta syystä he olivat ryöstäneet varastoni.\nNiin olivat myöskin nuo kolme miestä tehneet; mutta he makasivat\nkuolleina majassaan minun kulkiessani ohitse. Sen jälkeisistä\ntapahtumista en muista mitään muuta kuin että saavuin tänne ja sain\nruokaa ja tulta, paljon tulta.\"\n\nHän vaikeni ja ryömi lähemmäksi tulta. Rasvalampun lepatteleva valo\nleikki seinällä ja loi huoneeseen kummallisia ja synkkiä varjoja.\n\n\"Mutta Unga!\" huudahti Prince. Hän eli yhäti noissa tapahtumissa.\n\nUusi Odysseus 85\n\n\"Unga? Hän ei halunnut syödä riekonlihaa. Hän makasi hänen rinnallaan\nkäsivarret kietoutuneina hänen ympärilleen ja kasvot hautaantuneina\nhänen keltaisiin hiuksiinsa. Siirsin nuotion lähemmäksi, ettei hän\ntuntisi pakkasta, mutta hän ryömi toiselle puolelle. Eikä hän halunnut\nsyödä. Siten makaavat he vieläkin siellä lumihangessa.\"\n\n\"Ja te?\" kysyi Malemute Kid.\n\n\"En tiedä. Akatan on pieni saari, enkä minä halua palata sinne takaisin\nelämään maailman ääressä. Elämällä ei ole minulle paljon tarjottavaa.\nVoinhan mennä Constantineen -- siellä saavat lyödä minut rautoihin ja\nvetää nuoran kaulaani -- silloin saan nukkua. Ja kuitenkin -- ei, en\ntiedä!\"\n\n\"Mutta sehän oli murha, Kid\", huomautti Prince.\n\n\"Vaiti!\" sanoi Malemute Kid. \"Löytyy asioita, jotka ovat yläpuolella\nymmärrystämme ja myöskin ulkopuolella lain rajoja. Mikä tässä jutussa\non oikeata ja mikä taas väärää, sitä emme me voi ratkaista. Meidän\ntehtävämme ei ole tuomita.\"\n\nNaas siirrähti lähemmäksi tulta. Syvä hiljaisuus vallitsi, ja noiden\nkolmen miehen sielussa syntyi lukemattomia mitä erilaisimpia kuvia.\n\n\n\n"]