[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHeqMMpaw6Un-VGSx0a8cURTufV7CG6P2J_6efSWOUMA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},157,"Runoja","Petöfi, Sándor",1823,1849,"157-petofi-s-ndor-runoja","157__Petöfi_Sándor__Runoja","Ynnä elämäkerta","runous",[],[],"fi",1844,1892,5948,36409,false,13099,[23],"Finnish poetry -- 20th century",[25],"Poetry","\"Runoja\" by Aaro Hellaakoski is a collection of poems written in the early 20th century, specifically in 1916. This literary work encapsulates various themes related to nature, love, and human emotions, often intertwining personal reflections with broader existential musings. The collection showcases Hellaakoski's mastery in using vivid imagery and expressive language, a hallmark of early modernist poetry.  The poems in \"Runoja\" delve into a range of experiences and sentiments, featuring motifs of longing, the passage of seasons, and the complexity of human relationships. For instance, the poem \"Kaipuumme\" expresses a deep sense of yearning, comparing it to various natural forces, while \"Tuhlaajapoika\" reflects on the theme of squandering one's life in pursuit of freedom rather than material wealth. Through recurring symbols such as the moon, the changing seasons, and elements of Finnish nature, Hellaakoski invites readers to explore both personal and collective experiences, resonating with feelings of nostalgia and existential contemplation. The collection is rich in lyrical beauty and emotional depth, making it a significant contribution to Finnish literature. (This is an automatically generated summary.)",[],556,"Kokoelma unkarilaisen kansallisrunoilijan Sándor Petöfin runoja sekä kirjoittajan elämäkerta. Useiden suomalaisten kääntäjien tulkitsemat tekstit kattavat vuodet 1843–1849 ja käsittelevät rakkautta, luontoa sekä unkarilaista vapaudenkaipuuta.","Sándor Petöfin 'Runoja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 157. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","RUNOJA YNNÄ ELÄMÄKERTA\n\nAleksanteri Petöfi\n\n\nSuomentanut Severi N.\n\n\nTuhansille kodeille tuhatjärvien maassa N:o 4.\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1892.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAleksanteri Petöfi\n\n1843.\nVapaus ja lempi. (Uno von Schrowen suomentama)\n\n1844.\nSataa. (Julius Krohn)\nElämä, kuolema. (Severi N.)\nJuokaamme. (O. Uotila)\nMäärä kävi väärään. (Arvi Jännes)\nUlkomaan magyareille. (Uno von Schrowe)\n\n1845.\nLausuisiko Luoja joskus. (Julius Krohn)\nSodasta näin unta. (Julius Krohn)\nRunoni. (Julius Krohn)\nToivo. (Severi N.)\nLiika voima. (Julius Krohn)\nHerra Tohtori. (Severi N.)\nRakkauden kirous. (Tuokko)\nKrouvi. (Julius Krohn)\n\n1846.\nHurja Pista. (Severi N.)\nMaine. (Severi N.)\n\n1847.\nRunoheponi. (Paavo Cajander)\nTaaskin kyynel. (Severi N.)\nKoirien laulu. (Uno von Schrowe)\nSusien laulu. (Uno von Schrowe)\n\n1848.\nKansallislaulu. (Uno von Schrowe)\nMer' onpi noussut. (Julius Krohn)\nUnkarin kansa. (Julius Krohn)\nPienen poikasen kuoltua. (Julius Krohn)\n\n1849.\nVait' on Eurooppa. (Julius Krohn)\nHusaari. (Julius Krohn)\n\n\n\n\nAleksanteri Petöfi.\n\n\nSamallainen merkitys, kuin Byronilla oli Englannissa, Heinellä Saksassa\nja Pushkinilla Venäjällä, oli ja on Unkarissa Petöfillä. Tämä\nrunoilijanuorukainen, joka ainoastaan 25-vuotisella elämänajallaan ehti\nsaada nimensä yhdenveroiseksi mainitsemieni nimien rinnalle maailman\nkirjallisuushistoriassa, on yleensä vielä ainoastaan vähäisen tuttu\nmeille Suomalaisille, niin sukulaisiksi kuin saammekin itsemme hänelle\nlukea. Seuraavan runokokoelman ohella olkoon mainittuna muutamin\npiirtein hänen elämästään.\n\nPetöfin vanhemmilla, samoin kuin ensiksi hänellä itselläänkin, oli\nnimenä Petrovics, ja oli perhe, nimestä päättäen, serbialaista\nalkuperää ja kuulunut joskus unkarilaiseen pikkuaateliin. Isä oli\nlihakauppias ja harjoitti tointaan Kis-Körsin kaupungissa Pestin\nkomitaatissa.\n\nUudenvuoden aamuna 1823, hetkinen jälkeenpäin, kuin yövartia\nkaupungissa oli huutanut puoliyön hetkeä, synnytti rouva Petrovics\nilmoille pojan, josta isäukko oli niin mielissään, että hänen heti,\nnähtyään tulokkaan, sanotaan tanssineen ympäri ahtaan tuvan lattiaa.\nKasteessa pojalle annettiin nimeksi Sándor, ja iloisena ja liikutettuna\npiirsi isä tämän nimen perheen mielikirjaan, raamattuun. -- Mutta,\nvaikkakin vanhempien toiveet, kuten aina, lienevät olleet mitä\nparhaimpia lapsestaan, eivät he kuitenkaan silloin nähneet niitä\nhengettäriä, jotka äskensyntynyttä ympäröivät, ja joista, kuten eräs\nPetöfin ihailija on sanonut, yksi tarjosi hänelle kanteleen, toinen\nkirkkaan miekan ja kolmas laakeriseppeleen. Ne olivat runouden,\nvapauden ja isänmaan suojelushenget.\n\nJo lapsena hän Pienen Kumanian tasangoilla, jonne vanhemmat olivat\nmuuttaneet, oppi rakastamaan aron vapaata luontoa, ja ne kuvat, joita\nhän sittemmin loi pusztien elämästä, olivat jo lapsiaikoina painuneet\nhänen sydämeensä.\n\nKoulua Petöfi kävi ensiksi Kecskemetissä ja sen jälkeen useammissa\npaikoin, m.m. Aszodin kaupungissa, jossa hän myöskin sai opetusta\npiirustuksessa ja klaverin soitossa. Soittoniekkaa ei hänestä\nkuitenkaan koskaan syntynyt, hänellä kun ei ollut korvaa eikä\nvähintäkään musikaalista taipumusta. Aszodissa Petöfi ensi kerran,\nkuten hän itse sanoo, alkoi runoja kirjoittaa, ensi kerran rakastui ja\nsai ensi kerran tuon vastustamattoman halunsa teaatteriin. Ensimmäinen\nlemmittynsä oli pieni koulutyttö, Emilie Caneryni, papin tytär, jolle\nhän kirjoitti tulisia lemmenlauluja, mitkä kova onni säännöllisesti\njoudutti ei Emilielle, vaan erään tyttökoulun opettajan käsiin. Samoin\nkävi kolmen muun Petöfin toverin, joilla myöskin oli rakastettunsa\nsamassa koulussa. Lemmentuskia jäähdytettiin pojilta sitten rottingilla\nja häpeäpenkillä.\n\nPaitsi runoutta ja rakkautta oli Petöfin sielussa vielä kolmas voimakas\nasujain, nimittäin teaatteri. Näytelmätaide se oli, joka tulisi hänen\ntulevaisuutensa mahtavaksi daimooniksi! Se oli niin vallannut hänen\nmielensä, että isän oli täytynyt muuttaa hänet pois Pestistä sentähden,\nettä poika siellä kaiket päivät vain kuljeskeli ja olosti teaatterin\nlähitteillä. Aszodiin tuli 1838 eräs unkarilainen teaatteriseura\nantamaan näytännöitä. Tämä oli Petöfille juhla-aika. Joka päivä kävi\nhän teaatterissa, rakastui siellä korviansa myöten nuoreen\nnäyttelijättäreen Borcsiaan, ja eräänä aamuna meni tämä 15-vuotias\ntaiteenharrastaja koulun rehtorin luokse pyytämään koulusta\nerotodistusta. Hän oli päättänyt mennä teaatteriin. Rehtori kirjoitti\nisälle, ja yritys päättyi samallaiseen surulliseen kohtaukseen, kuin\nhänen ensi lempensäkin, mutta vielä ankarammassa muodossa. Myöhemmin\nhän kirjoitti tästä eräälle koulutoverilleen seuraavasti: \"Rehtorini\n(Jumala häntä siunatkoon!) näki hyväksi kirjoittaa minun aikeestani\nmiehelle, joka ei voinut pitää kyllin kiitettävänä ominaisuutenaan\nvihata sydämensä pohjasta näytelmätaidetta. Tämä mies, jolla oli niin\nharvinainen ominaisuus, sattui olemaan juuri minun isäni, joka, kuten\nhyvä isä ainakin, vaarasta tiedon saatuaan ei lyönyt laimin\nsilmänräpäystäkään, rientäessään pelastamaan helvetin syvyyteen\nvajoovaa lastansa. Ja todellakin palauttivat minut jumalattomasta\nyrityksestäni hänen isälliset lyöntinsä, jotka vielä viikon jälkeen\npäin näkyivät selässäni sekä muissakin kohdin sieluni maallista\nasumusta.\"\n\nAszodista, jossa Petöfin sivistyksen perus laskettiin, mille hän\nsittemmin niin paljon rakenti, hän muutettiin Shemnitzin lyseesen.\nTalvella 1838 vuoden lopussa Shemnitziin tuli eräs saksalainen\nteaatteriseura näyttelemään. Petöfi ei voinut kestää koetusta. Vaikka\nkoulun säännöissä oli teaatterissa käyminen ankarasti kielletty, ja\nvaikka hän oli kovassa rahapulassa, niin että täytyi myydä yhtä ja\ntoista vuodevaatteista galleripiletin irti-saamiseen, meni hän\nkuitenkin joka ilta teaatteriin. Kuinka voimakas tuo halu on, huomaa\nsiitä, että tämä tulinen patrioottinuorukainen kävi katsomassa\nsaksalaista näytäntöä, jota ei Unkarilainen vielä tänä päivänäkään voi\ntehdä omissa silmissään loukkaantumatta. Tällä kertaa oli Petöfillä\nkuitenkin käynnistään ikävämmät ja tuntuvammat seuraukset. Hän sai\nhuonon koulutodistuksen, josta isä niin vihastui, että selitti\nSándorille, ettei tämä enää ollut mahdollinen hänen lapseksensa,\nhylkäsi pojan ja jätti hänet oman onnensa nojaan.\n\nEräänä kylmänä helmikuun aamuna 1839 Petöfi, jolla syän ei suinkaan\nollut syttä valkeampi, jätti Shemnitzin, läksi pääkaupunkiin Pestiin ja\nmeni siellä kansallisteaatteriin statistiksi. Keskeytetyt opinnot\npaloivat kuitenkin yhä hänen mielessään, eikä kulunut kauvan, ennen\nkuin hän jälleen läksi jatkamaan niitä Odenburgiin. Eräs Pestissä asuva\nisän sukulainen oli näet ruvennut häntä auttamaan. Mutta aivan liian\nrauhaton oli Petöfin sielu voidakseen nyt enää viihtyä oppisalienkaan\nmuurien sisällä. Hän oli nyt 16-vuotias, ja uusi ajatus pälähti hänelle\nmieleen: koulun penkki ei olisikaan hänelle enää tarpeellinen; avara\nmaailma, elämä olkoon tästä lähin hänen opettajansa!\n\nToisena päivänä, Odenburgiin tultuansa, hän meni kasarmille ja\nkirjoittautui vapaaehtoiseksi sotamieheksi sikäläiseen rykmenttiin.\nTalvella 1841 tuli Odenburgiin Frans Liszt. Liszt oli jo siihen aikaan\nmestarillisella soitollaan saavuttanut maailman ihmettelyn. Tieto hänen\ntulostaan sai kaupungin iloiseen hämmästykseen, ja kaikki riensivät\nkilpaa hänen konserttiinsa. Petöfi, joka tiesi, ettei hän luvalla\npääsisi Lizstiä kuulemaan, meni konserttiin sivilivaatteissa. Tästä\nseurasi ankara rangaistus. Ja kun hän joku päivä tämän jälkeen kuritti\npajunetilla mustalaista makuutoveriaan, joka oli raaka ja\nilkeänahkainen mies ja laitteli ikävyyksiä kumppanilleen, sai Petöfi\nsotaväestä eropassit. Ja tähän suuntaan jatkui sitten edelleenkin hänen\nkirjavan vaihteleva elämänsä. 1841 ja 1842 jälleen näyttelijänä, 1843\nkielenkääntäjänä Kisfaludi-seurassa, sitten jälleen teaatterissa, 1844\naputoimittajana Eletképek nimisessä sanomalehdessä sekä sittemmin\nsamallaisena Pesti divatlap'issa (Pestin muotilehdessä). Vielä kerta\nyritys näyttelijäalalla Pestin kansallisteaatterissa, kunnes hän\nvihdoin tuli vakuutetuksi, että oli mahdoton näyttelijäksi, jonka\njälkeen hän sitten eli yksinomaan kirjailijatoimellaan. 1846 Petöfi\nmeni naimisiin neiti Julia Szendrey'n kanssa, ja niin alkoi\nrunoilijalle, levottoman seikkailijaelämän sijaan, hiljainen,\nkodillinen onni. Tähän saakka hän oli julkaissut kaksi runojaksoa,\nuseita yksityisiä eepillisiä runoja, esim. János Vitéz (Pyhä Johannes),\nA helység kalapacsa (Kylän paja), Szilaj Pista (Hurja Pista),\nrunosarjan Cypruslombok Etelka sirjárol (Sypressinoksia Etelkan\nhaudalta), muutamia matkakertomuksia, novelleja sekä romaanin ja\ndraamankin kokeita. -- Unkarin vapautussota oli alkanut. Petöfi tarttui\njälleen miekkaan, ja viimeisen kerran näkivät hänet Unkarilaiset\nShäszburgin tappelukentällä heinäkuun viimeisenä päivänä 1849. Vuonna\n1856 ilmestyi vielä kaksi osaa hänen jälkeenjättämiään myöhempiä\nrunoelmia.\n\nTällainen oli suunnillensa ja ainoastaan muutamin piirtein kerrottuna\nPetöfin elämä. Se oli kuin pyrstötähden lentoa, kummaa vilahdusta vain,\njoka jättää katsojan ihmettelemään.\n\nJa samalla tavalla voimme sanoa hänen runottarestaan. Petöfissä ovat\nnimittäin ihminen ja runoilija sama asia. Niitä on yhtenä katseltava\nkumpaakin ymmärtääksemme. Petöfin laulujen \"tekstiksi\" on asetettu\nhänen tunnetut säkeensä:\n\n    Vapaus ja lempi!\n    Kump' on herttaisempi?\n    Lemmelleni uhrajaisin\n    Henken' iki,\n    Vapauspa uhriks saisi\n    Lempeniki.\n\nLempi naiseen ja isänmaahan on Petöfin laulujen sisällys, ja kummankin\nlempensä puolesta hän elämässään taisteli tulisia taisteluita.\n\nRunosarja \"Sypressinoksia Etelkan haudalta\" on loistavin helmirivi\nhänen lemmenlauluissaan, ja on, vaatimattomasti sanoen, yhtä kaunista,\nvoimakasta ja runollista kuin parhain, mitä lyriikan alalla on tuotu\njulkisuuteen. Etelka (Adele) Csapó, Petöfin ystävän, Aleksanteri\nVachott runoilijan serkku, tuskin immeksi puhjennut tyttö oli Petöfin\nideaali. Tyttökin antausi sydämestään ystävälle, vaikka hänen\nlapsellisessa sielussaan eivät vielä lemmen tunteet olleet selvinneinä.\n\"Ei ole mitään hienompaa -- sanoo Fischer, kertoessaan tästä -- ei\nmitään pyhempää, kuin myrskyisen nuorukaissydämen arkaileva epäily, kun\nei se tohdi ilmaista lempeänsä naiselle, jota rakastaa.\" Silloin Etelka\nkuoli äkkiä, tuskin 15 vuoden ikäisenä. Hän oli lempeä kukkanen ja\nkuoli sellaisena, kukkana, jonka vinhan syksyillan tuuli palelti.\nKirjavien kukkien keskellä, valkealla liinalla lepäävinä näki runoilija\nnämä onnensa rauniot. Pitkät, tuuheat hiukset olivat niin surullisen\nkauniisti kammattuina kahden puolen ja ympäröivät loistavissa laineissa\nmelkein koko vartaloa. Otsa oli koristettuna myrttiseppeleellä, ja\npienessä kädessä oli tuores ruusu. Punervat huulet näyttivät vieläkin\nhymyilevän, ja vaikka silmät olivat sulkeuneet, näkyi kasvoilla\nkuitenkin niin herttaisen kirkas ilme, että olisi tuon viattoman lapsen\nluullut näkevän iloista unta. Luuli melkein, että naisellinen rinta\nkohoili hienoin henkäyksin. Morsian oli viehättävä, kihloissa vaan\nkuoleman kanssa. Kaiken tämän kuvaelman erityiskohdat sekä kaiken sen\nrajattoman tuskan, rakkauden ja epätoivon, mitä runoilija tunsi,\nkatsellessaan kyynelien lomitse Etelkan ruumista, on hän kuvannut\nlauluissaan niin ihmeellisen elävästi, että hänen tunteitensa\nyksityisvivahduksetkin ovat surullisen selvinä lukijalla. Kuolema ja\nhauta tuli hänen kauhistavaksi muusakseen. Muutamissa näissä\nmurhelauluissa hämmentää välistä ylellinen sentimentaalisuus todellisen\ntuskan, mutta on sekin omiaan värittämään sisällystä. Niin esim.\nrunoilija kysyy Etelkalta, mitä hän on uneksinut ensimmäisenä yönä\nhaudassaan. Mitään etsittyä fantastista ei ole kuitenkaan missään\nnähtävänä. Kuollut hiipii puoliyön hetkenä kirkkaana valo-olentona\nystävänsä luokse, sanoo olevansa etsimässä kadonnutta elämätään; kun\nvain löytäisi sen, antautuisi heti runoilijalle. Kyselee edelleen, eikö\nse ole sinun hallussasi? Oletko sinä ehkä sen löytänyt, niin anna se\nminulle jälleen. En ole, runoilija vastaa, löytänyt kallista elämääsi.\nMutta omani annan sinulle mielelläni. Ja sortuneena hän miettii Etelkan\nhaudalla uhrata elämänsä lemmelleen. Väittää valheeksi, mitä sanotaan,\nettä murhe voisi kuolemaa tuottaa. Jos niin olisi, niin ei hänen\nlemmittynsä enää yksinään olisi haudassaan. Tuska jäytää elämänpuuta\npitkällisesti, vitkaan vain, sisältäpäin, mutta taukoamatta, madon\ntavalla. Omituisen luonnollisena, kokonaan vapaana, melkein lapsellisen\nrohkeana lentelee hänen rikas mielikuvituksensa näissä kuolinvirsissä,\njoiden syntyessä Petöfin fyysilliset voimatkin alkoivat raueta tyhjiin.\nValitettavasti ei ole näitä yhtäkään Suomen kielelle käännettynä.\n\nLemmelle Petöfi olisi uhrannut henkensä. Vapaudelle hän olisi uhrannut\nlempensäkin. Vaistomaisen kiihkeästi ihaili tämä suuri isänmaan\nrakastaja lauluissaan sankarikuolemaa, kunnes hänen unelmansa\nShäszburgin kentällä toteutuikin.\n\nPetöfin tulisimmalla isänmaallisella laululla, \"Ylös, Magyar, huudot\nkaikaa!\", on merkityksensä Unkarin historiassa. Se nim. lausuttiin ensi\nkerran kuuluisana maaliskuun 15 p:nä 1848, ja oli yhdessä 12 pykäläisen\n\"vapausprogrammin\" kanssa Unkarin painovapauden esikoinen. Mainittuna\npäivänä, jolloin koko Euroopan valtiollisella taivaalla kiertelevä\nukkospilvi ensi kerran räjähti Unkarissa, riensivät Petöfi, Jokai sekä\nneljä muuta nuorukaista ennen tehdyn sopimuksen mukaan Pestin\nyliopiston pihalle, jossa jo joukko ylioppilaita odotteli. Petöfi nousi\ntuolille, joka oli tuotu puhujaa varten, ja lausui voimakkaalla, vaikka\nsyvästi liikutetulla äänellä, toverien riemuitessa, toisten itkiessä,\nkansallislaulunsa, tuon Magyarien itsenäisyyden mahtavan sotahuudon.\nTäynnä leimuavaa patriotismia on tämä tilapäinen runoelma mahtavin\nilmaus sorretun kansan vapauden janosta, mitä on tiedettävissä. Samalla\non esitys koristelematonta ja melkein jokapäiväisen yksinkertaista.\n\nSama yksinkertaisuus, elävyys ja voimakkuus, joka nähdään hänen\nlemmen- ja vapaudenlauluissaan, esiintyy myöskin niissä kuvauksissa,\njoita hän loi maansa luonnosta ja kansansa elämästä, ja joiden johdosta\nhäntä sekä hovissa että mökissä ihaeltiin.\n\nSuuri, yksimielinen ja vilpitön oli Unkarin suru Shäszburgin tappelun\njälkeen. Ei tahdottu oikein uskoa, että Petöfi oli ainaiseksi poissa.\nLuultiin, että hän tappelun melskeessä oli joutunut kadoksiin, sillä\nkukaan ei ollut nähnyt hänen kuolemaansa, ja vielä muutama vuosi\ntakaperin uskottiin Unkarissa huhua, että Petöfi elää vielä, vaikka\nkentiesi Siperian erämaihin elävänä haudattuna. Uusimmat tiedot ovat\nkuitenkin näyttäneet todeksi, että hän sai surmansa mainitussa\ntaistelussa.\n\nAleksanteri Petöfi oli magyarilaisen hengen puhtain tyyppi, ja\nsentähden rakasti häntä sekä ylhäinen että alhainen omana lapsenaan,\nveljenään. Unkarilaiseen kirjallisuuteen on hän luonut ennen\ntuntemattoman maailman, joka alussa hämmästytti, sittemmin ihastutti ja\nviimein himmensi kaiken vanhan. Hän nosti Unkarin kansanrunouden\nesteettiseen täydellisyyteen. Poikana, rakastajana, isänä, ystävänä,\nkansanmiehenä, vapaudensankarina, kevytmielisenä toverina, uskollisena\npuolisona -- alkaen sopertelevasta lapsesta, joka pihalla perhosia\npyytelee, aina taivasta liikuttavaan jättiläiseen joka rohkean kätensä\ntähtiin ojentaa -- oli Petöfi täysiverinen unkarilainen.\n\n_Severi N_.\n\n\n\n\n    Vapaus ja lempi!\n\n    (1843).\n\n    Vapaus ja lempi!\n    Kump' on herttaisempi?\n    Lemmelleni uhrajaisin\n    Henken' iki,\n    Vapauspa uhriks saisi\n    Lempeniki.\n\n    _Uno von Schrowe_.\n\n\n\n\n    Sataa.\n\n    (1844).\n\n\n    Kas sataa, sataa, sataa,\n    Sataapi\n    suuteloita!\n\n    Sataapi\n    huulilleni\n    Makeita\n    pisaroita.\n\n    Ja sadesumun kautta\n    Myös välähtääpi tulta;\n    Salamat nuot ne säihkyy\n    Sun silmistäsi, kulta!\n\n    Jop' ukon jyrinääkin\n    Uhaten kuuluu tuosta:\n    Toruen äitis tulee.\n    Voi, pakoon täytyy juosta!\n\n    _Julius Krohn_.\n\n\n\n\n    Elämä, kuolema.\n\n    (1844).\n\n\n    Se onnen mies, min taivas\n    On suonut eläneen\n    Viinille, neitosille,\n    Ja kuolleen maallehen.\n\n    _Severi N_.\n\n\n\n\n    Juokaamme!\n\n    (1844).\n\n\n    Se, ku armasta on vailla,\n    Juokoon vaan,\n    Niin hän pitää kaikki tytöt\n    Ominaan.\n\n    Juokoon se, ku rahaton on\n    Ainiaan,\n    Niin hän aartehia kantaa\n    Taskussaan.\n\n    Juokoon sekin, jota murhe\n    Musertaa --\n    Viini hältä surun hetket\n    Karkoittaa.\n\n    Mull' ei armasta, ei rahaa,\n    Vaivaa vaan,\n    Siksi kolmenkertaisesti\n    Juoda saan.\n\n    _O. Uotila_\n\n\n\n\n    Määrä kävi väärään.\n\n    (1844).\n\n\n    Mä pitkin tietä kotiin päin\n    Tuot' aina aattelin,\n    Kuink' ammoin nähtyä äitiäin\n    Mä tervehyttäisin.\n\n    \"Mit' armasta ja kaunista\n    Sanoa keksinkään,\n    Kun mulle kallis kantaja\n    Levittää syliään?\"\n\n    Ja määräti mun mielehen'\n    Tul' lauseet armaimmat; --\n    Mut aika tuntui tauvonneen,\n    Vaikk' kiiti rattahat.\n\n    Jo riensin pikku kammioon\n    Tul' äiti vastahan' --\n    Huul' huulta vasten ... vaiti oon,\n    Kuin marja varressaan.\n\n    _Arvi Jännes_.\n\n\n\n\n    Ulkomaan magyareille.\n\n    (1844).\n\n    Voi te paiseet ruumiiss' isänmaani!\n    Mitä teistä virkkaa vois?\n    Jospa tulta oisin, teidät tyynni\n    Polttain kaluaisin pois.\n\n    Tult' en ole enkä liekin kieli;\n    Mut on teräv' ääneni.\n    Kirousta vaan se huutaa teille,\n    Kirousta yhäti.\n\n    Niinkö maallamme on aarteit', ettei\n    Siihen kaikki mahtuiskaan?\n    Köyhyyttäänhän yhä tää maa raukka\n    Sairastaa ja potee vaan.\n\n    Ja, te rosvot, minkä lääkkeeksensä\n    Maamme hikoo tuskissaan,\n    Sen te viette epäjumalille\n    Alttareille ulkomaan.\n\n    Isänmaa tää leipää kerjää, vaan ei\n    Sille riitä saalinne;\n    Verta itkee se, vaan pikarinne\n    Viinillä te täytätte.\n\n    Isänmaahan vasta mieron sauvoin\n    Takaisin te palaatte,\n    Kerjäläiseltä, min siksi teitte,\n    Vielä kerjätäksenne.\n\n    Niinkuin tästä köyhäst' isänmaasta\n    Itsenne pois syöksitte,\n    Helmastaan niin hauta luokoon luunne,\n    Taivaskin niin sielunne!\n\n    _Uno von Schrowe_.\n\n\n\n\n    Lausuisiko joskus Luoja mulle.\n\n    (1845).\n\n\n    Lausuisiko joskus Luoja mulle:\n    \"Itse valitse, mun poikasein,\n    Minkä kuolon soisit itsellesi!\"\n    Rukoelisinpa Hältä näin:\n\n    Tulkoon kuolo, kosk' on raitis syksy,\n    Koska päivä vielä kultailee\n    Keltalehtiä, ja kevät-lintu\n    Lähtölauluansa laulelee.\n\n    Tulkoon kuolo hiljaa, huomaamatta,\n    Tulkoon käynnin kuulumattomin,\n    Niinkuin luontoakin syksy hiljaa\n    Vaivuttaapi talvis-unihin.\n\n    Lähtölaulun silloin ihanaisen\n    Vielä laulaisin kuin lintunen,\n    Laulun, mikä sielun pohjaan tuntuis,\n    Kuuluis ylimpäänkin taivaasen.\n\n    Ja kun laulu lakkaa, silloin tullos\n    Huuliani kiinni sulkemaan,\n    Suutelollas sulkemaan, oi neito,\n    Kallein mulle tyttäristä maan!\n\n    Jos en näin saa -- tahtoisinpa kuolla,\n    Kosk' on armas aika keväinen,\n    Sotakevät, jolloin ruusut puhkee,\n    Veriruusut rinnast' urhojen.\n\n    Jolloin torvi, sodan satakieli,\n    Laulaa kesken savun, salamain,\n    Silloin kuolo tulkoon, veriruusu\n    Puhjetkoon myös minun rinnastain.\n\n    Ja kun ratsun selästä mä vaivun,\n    Paina suukkos mulle huulihin,\n    Sulje huulen', Impi Vapauden,\n    Taivaan tyttäristä kallehin!\n\n    _Julius Krohn_.\n\n\n\n\n    Sodasta näin unta.\n\n    (1845).\n\n\n    Sodasta menn'-yönä näin mä unta:\n    Unkari se kutsui poikiaan;\n    Miekka verinen, kuin muinoin, kulki\n    Arpakapulana halki maan.\n\n    Joka mies, kell' ykskin tippa verta\n    Sydämessään, tuosta riemahti;\n    Vapauden seppeleen -- ei halpaa kultaa --\n    Palkaks oli saava soturi.\n\n    Ja hääpäivämme se päivä oli,\n    Sinun, armas tyttösen', ja mun;\n    Maamme suojaks kuoloon mennen jätin\n    Autuutemme juuri aljetun.\n\n    Näin hääpäivänänsä kuoloon mennä --\n    Eikö, armas, kauheaa se ois? --\n    Kuitenkin, jos tulis siks, en toisin,\n    Kuin täss' unessan', mä tehdä vois!\n\n    _Julius Krohn_.\n\n\n\n\n    Runoni.\n\n    (1845).\n\n\n    No kaikkiapa kuuluu!\n    Vai runon' aina vaan\n    Matelis maata myöten,\n    Ei ilmaan kohoiskaan? --\n    Se tosin maassa mataa,\n    Kun niin mun käskyn' on;\n    Pujahteleepa, joskus\n    Se myös maan rakohon.\n    Ja usein sukeltaa se\n    Syvimpään syvyyteen\n    Syvimmän valtameren, --\n    Inehmo-sydämeen.\n    Mut. kun taas käskein lausun:\n    \"Nyt kohoo korkeellen!\"\n    Koht' ilmaan lentäin laulaa\n    Se niin kuin leivonen.\n    Viel' yllyttäin mä huudan:\n    \"Ylemmä nouse vaan!\"\n    Se kohoo kotkain kanssa\n    Lennossa kilpaamaan.\n    Väsyvät kotkat viimein,\n    Ei väsy runoni.\n    Nyt taivaan pilvein rantaa\n    Jo tuolla kulkevi.\n    Ja eipä viihdy kauan\n    Parvessa pilveinkään;\n    Se kohti taivaan kantta\n    Jo lähtee lentämään.\n    Ja pimennyt par'aikaa\n    Jos päivän paiste ois,\n    Sivuitse suhauttain\n    Runoni ehtii pois.\n    Sivuitse suhauttain\n    Pimeesen päivään luo\n    Vain yhden katseen, kohta\n    Kirkasna paistaa tuo.\n    Vaan runon' yhä nousten\n    Ei viivy vieläkään;\n    Se saapuu tähti-tarhaan\n    Kaikista äärimpään.\n    Ja siellä, niihin loppuu\n    Jo luomat Jumalan,\n    Se kaikkivallallansa\n    Luo uuden maailman!\n\n    _Julius Krohn_.\n\n\n\n\n    Toivo.\n\n    (1845.)\n\n\n    Mit' ompi toivo? Nainen, halpamieli,\n    Mik' itseänsä tarjoo kaikillen.\n    Kun uhrannut oot hälle parhaan aarteen:\n    Nuoruutes -- hän sun jättää, ilkkuen.\n\n    _Severi V_.\n\n\n\n\n    Liika voima.\n\n    (1845).\n\n\n    Päivälliselle käskettihin.\n    Ilolla riensin. Moni varmaan\n    Vois ilon syyksi herkut luulla --\n    Ei niinkään -- sainpa salaa kuulla\n    Tulevan sinne tytön armaan.\n\n    Mä tytön näin -- sit' ihanuutta!\n    Kuin tuulen leyhkä varreltahan!\n    Ja silmäin valkotaivahassa\n    Sin'-auringoiset paistamassa! -- --\n    Mut ei se kuulu asiahan.\n\n    Sanalla: kaunis oli tyttö,\n    Mä siihen kohta rakastuinkin.\n    \"Kah, noustua päivälliseltä,\n    Ilmoitan lempen verekseltä!\n    Se keino auttanee, jos suinkin.\"\n\n    Pöydässä sitten täysin maljoin\n    Join sydämelle karaistusta,\n    Siks että tulless' oivan hetken\n    Kosk' alottaisin voittoretken,\n    Mull' olis tarpeeks uskallusta.\n\n    Mut voi! ne karkaisijat multa\n    Niin karkaisivat sydän-parkaa,\n    Ett' ylös pöydästä kun pyrjin,\n    Kositun aikoin, näin mä: syrjin\n    Jo altan' jalkapönkät karkaa!\n\n    _Julius Krohn_.\n\n\n\n\n    Herra Tohtori.\n\n    (1845.)\n\n\n    \"Herra Tohtor'\", järjelle mä lausuin,\n    \"Sydän parkaa käykää katsomaan!\n    Tulkaa, pyydän, tilansa on huono...\n    Auttakaa, jos suinkin voitte vaan!\n\n    Sydänrohdot Teill' on oivanlaiset,\n    Monestihan ne jo avun toi,\n    Mutta rientäkäätte, rientäkäätte,\n    Ehkä vielä tuskan poistaa voi.\" --\n\n    Järki, tämä kunnon kotilääkär',\n    Paikalle nyt riensi sukkelaan.\n    Päätä puistaa ukko, nähdessänsä\n    Verta vuotavana potilaan.\n\n    \"Nuori mies!\" näin huudahti hän sitten,\n    \"Herran tähden, mitä teettekään?\n    Haav' on Tonavaakin leveämpi; ...\n    Varoanne tulis enemmän!\n\n    Mutta, kärsikäämme vain nyt hiukan.\n    Ehkä sairas vielä avun saa.\"\n    Lausui näin, ja haavaa tutkiskellen\n    Palsamia siihen vuodattaa.\n\n    \"Toivon palsamiako\" -- sydän huusi --\n    \"Käytättekin? Heittäkää se, oi,\n    Parantaa tai kuolettaa sen täytyy ...\n    Kumpaakaan ei toivo tehdä voi.\"\n\n    _Severi N_.\n\n\n\n\n    Rakkauden kirous.\n\n    (1845).\n\n\n    Uljas Barangó, mihinkä matkas kulkee?\n    Miksipä sotisopa raudallaan sun sulkee?\n    Miksi silmäs on sopaasi kiiltävämpi?\n    Katsantos miks on kalpaaskin terävämpi?\n\n    Pitk' on kuljettava matka sankarilla,\n    Siksi rientää hän kuin koston vihurilla.\n    Tok' ei kosto häntä, mutta lempi johtaa,\n    Siksi silmistänsä lemmen liekki hohtaa.\n\n    Kulta Barangóll' on, kulta kaunokaisin,\n    Ildikó sen nimi, immist' ihanaisin,\n    Taivaan kanteen posket verrata sen voinen,\n    Silmäns tähdet sammuttaa kuin aurinkoinen.\n\n    Lempi ääretön, se sankarimme voitti,\n    Naista kihlata hän kunnialla koitti.\n    Ildikó näin lausui: \"tulen vaimoks sulle,\n    Jos sa toivotusta kolme täytät mulle.\n\n    Taivaankaarta kappale sä saata mulle,\n    Vihkihameen siitä laitan ompelulle;\n    Tarhoist' aamuruskon nouda ruususia,\n    Niillä päätä seppelöin ja rantehia.\n\n    Viimeksi jos mulle Otavan sa toisit,\n    Vaunuissa sen viedä vihille mun voisit:\n    Nää jos toivotukset mulle tahdot täyttää,\n    Tulet mieheksein, mun vaimokses saat näyttää.\" --\n\n    Ildikó näin lausui korskealla suulla;\n    Barangó ne lauseet tuskin ehti kuulla,\n    Kun jo ratsullansa matkahan hän syöksi.\n    Vesikaarta kappaleen toi ensi työksi.\n\n    Sitten tunkeise hän aamuruskon tarhaan,\n    Matka tämäkään ei mennyt hältä harhaan;\n    Ruusut sieltä sai hän, vaikka vaivaa koittaa\n    Monta sai hän -- kaikki urhous voi voittaa.\n\n    Otava viel' ottaa jäi nyt toimeksensa.\n    Päälleen siis hän puki parhaat asehensa;\n    Sovull' ellei saisi vaunuja, joit' tahtoi,\n    Käsin miekoitetuin valloittaa ne mahtoi. --\n\n    Kummitusten maass' on paljo rikkautta,\n    Vertaist' Otavan ei löydy kalleutta;\n    Pedot julmat kaitsivat sen aartehita,\n    Harillansa kynnet, ammollansa kita.\n\n    Barangó nyt saapui, vaunujakin anoi;\n    Tuskin pyynnöstään hän ensi sanat sanoi,\n    Hänehen kun kaikki pedot vartioivat\n    Raivokkaasti kiinni hyökkäävät min voivat.\n\n    Vuoden Barangólle taistelua kesti,\n    Kunnes vartiat hän kaatoi verisesti,\n    Kunnes uljuus hälle suuren voiton sääsi,\n    Jonka saadess' itse kuolost' tuskin pääsi.\n\n    Sitten siell' ei hällä ollut muuta tointa,\n    Hepoa vaan neljä otti mainiointa\n    Tallist' Otavan, ne valjasti hän sitten\n    Kiirein tähtivaunuin eteen kallihitten.\n\n    Käteensä hän ohjakset sai timantista,\n    Toisehen taas ruoskan tähtisätehistä;\n    Ratsuns', sidottuna kutsilautaan, juoksi,\n    Kiireest' ajoi sitten kultansa hän luoksi.\n\n    Mi lie sillä aikaa työnä kullallansa?\n    Mietti Barangó: mua vartoo huolissansa.\n    Barangó näin mietti: \"Ildikó, mun kulta,\n    Murhe älköhön sydäntä syökö sulta! --\n\n    Älköön sua purko käärme kaipauksen,\n    Kun mä saavun, sull' on loppu odotuksen;\n    Luokses lähenen jo kauniiss' Otavassa,\n    Omaksein kun saan sun, olen onnelassa.\"\n\n    Ildikósi ällös surko kaipausta,\n    Sylissä hän toisen saa kyll' lohdutusta,\n    Miehens' sylissä hän lapsosensa kanssa,\n    Sua tuskin muistain, etsii onneansa. --\n\n    Sanans' Ildikó on aikaa unhottanut,\n    Käden, lemmen, sen on Keve saavuttanut.\n    Keven puolehen sun autuutesi kääntyi,\n    Jota kaivatessa sielus melkein nääntyi.\n\n    Keven sylissä nyt Ildikó on juuri,\n    Toistens' suutelussa autuus heill' on suuri;\n    Sankar Barangó, tään riemun nähdessänsä,\n    Seisoo jäykkän', äänt' ei pääse kieleltänsä.\n\n    Viimein kun hän tointuu tuskistansa jällen,\n    Rinta laajenee ja kosto muistuu hällen,\n    Viha hurja syttyy palavahan aivoon;\n    Vetää miekkans', astuu liki, joutuu raivoon.\n\n    Selkänsä ne kaksi tunsi värisevän,\n    Sankarin kun näkivät näin lähenevän,\n    Rinnoilt' toistens' äkkiään he kavahtavat,\n    Julman vihan eestä väistää koettavat.\n\n    Barangó hän silloin kalpansa pois heittää,\n    Tuskans' suuren naurulla hän koittaa peittää.\n    \"Ette ansaitse,\" hän lausuu \"kätten' alla\n    Kaatua ja siten kuolla kunnialla.\n\n    Pistää ei saa kärki uljaan, kelpo kalvan\n    Rintaa sanan-syöjän vaimon, miehen halvan.\n    Mutta kirouksen kaiken, maa mink' kantaa,\n    Jumala jos kuulee mua, teille antaa.\n\n    Elämänne olkoon kuolematon aivan,\n    Jotta kärsiä te saatte ikivaivan.\n    Eläkäätte, kunnes pyrstötähti entää,\n    Johon sattuissaan maa kappaleiksi lentää.\n\n    Kiveksi nyt kumpainenkin muuttukaatte,\n    Ikuisen ett' tuskan tuntea te saatte.\n    Poveas kuin nyt, mies petturi ja kurja,\n    Polttakohon liekki ikuinen ja hurja.\n\n    Uskoton sä vaimo, kyynel katumuksen\n    Juoskoon sulta, kunnes maa saa kadotuksen.\n    Virtaan, joka alkuns' saapi silmistäsi, --\n    Kyyneltesi virtaan kuolkoon sikiäsi!\n\n    Kuolematon olkoon munkin elämäni,\n    Tuskaanne saan sitten nauraa mielessäni!\"\n    Barangó näin päätti julman kirouksen.\n    Jumala sen kuuli, täytti rukouksen.\n\n    Viekas Ildikó ja Keve kavaltaja\n    Kallioksi muuttui; tulen oksentaja\n    Kevest' tuli, joka tulta rinnastansa\n    Lakkaamatta syöksee, ähkyin tuskissansa.\n\n    Kalliosta, joka syntyi Ildikósta,\n    Kaksoislähde alkoi lakkaamatta juosta,\n    Lapsi pienoselle se tuli surman suuksi,\n    Mutta herra laaksoon lapsen muutti puuksi.\n\n    Barangó kuin ukkonen, käy myrskysäällä\n    Synkkän' aina näiden kahden vuoren päällä.\n    Keven huoatessa Ildikó kun rauhaa\n    Itkee, hirveästi Barangó taas pauhaa.\n\n    _Tuokko_.\n\n\n\n\n    Krouvi.\n\n    (1845).\n\n\n    Kylän päässä, rantapuolla\n    Seisoo krouvi; nähdä voisi\n    Joessakin sen kuvan tuolla,\n    Jos ei pimeä jo oisi.\n\n    Mutt' yö pimeni jo. Nukkuu\n    Kaikki; tyhj' on kylän raitti;\n    Lautankin jo kiinsi lukku.\n    Pimeys vaan valvoo -- vaiti.\n\n    Mutta krouvist' ääntä raikuu.\n    Pojat peuhaa, hoilaileepi,\n    Riita, riemu kauvas kaikuu,\n    Ikkunat särähteleepi.\n\n    \"Lisään viiniä vaan aina!\n    Parastas tuo, muori kulta!\n    Vanhaa, niinkuin mummu vainaa,\n    Vaan kuin armaan', täynnä tulta!\"\n\n    \"Mustalainen, joudu juhlaan!\n    Soita oikein hurjan lailla!\n    Nyt mä tanssin, rahat tuhlaan,\n    Sielun' myön, jos viel' ois vailla!\"\n\n    Kolke kuuluu luukun takaa:\n    \"Peuhaamasta lakatkaatte!\n    Hiljaa, pojat! -- Herra makaa --\n    Muuten selkähänne saatte!\" --\n\n    \"Hiiteen herroines saat mennä!\n    Nytpä vasta oikein pannaan!\n    Vingu, viulu, jousi, lennä!\n    Maksuks vaikka paitan' annan!\"\n\n    Luukkuun taaskin joku kolkkaa,\n    Rukoilevi pieni neiti:\n    \"Ihmiskullat, hiljaa olkaa!\n    Sairahana makaa äiti.\"\n\n    Pohjaan lasit juodaan heti,\n    Soittajaa yks kylkeen nyhjää,\n    Loppunuottinsa se veti --\n    Koht' on krouvi hiljaa, tyhjä.\n\n    _Julius Krohn_.\n\n\n\n\n    Hurja Pista.\n\n    (1846).\n\n\n    I.\n\n    Päiv' on aikaa ollut laskussansa.\n    Lauttamiehet kaikki majahansa\n    Väsyneinä menneet ovat maata;\n    Hurja Pistä nukkua ei saata.\n\n    Kysyn sulta, lausu, Hurja Pista,\n    Mit' on sulla vielä valvomista?\n    Kysymykseen tuohon vastuun saapi:\n    \"Levon multa lempi karkottaapi.\"\n\n    Valoaan luo kuuhut taivahalta,\n    Venosensa pienen rantamalta\n    Työntää Hurja Pista, airot noutaa,\n    Yli veden saarelle hän soutaa.\n\n    Dunan keskikalvoss' ihanassa\n    Kuvastuupi saari kukkimassa;\n    Kukka saaren muita kaunihimpi\n    Vanhan kalastajan nuor' on impi.\n\n    Vanha kalastaja tuvassansa\n    Nukkumass' on turkkivuoteellansa;\n    Vanhuksenpa tytär valvehella\n    Pistaa oottelevi rantasella.\n\n    Kaunis lautturi kun virran yli\n    Saapui, sulki hänet kullan syli;\n    Suudeltiin... Mutt' sit' en kerro tässä!\n    Kateet oisi heti kielimässä.\n\n    Neidon suudelmass' on viinin tulta,\n    Järjen helposti se hurmaa sulta:\n    Pistankin jäi järki suudelmaansa.\n    Puhua hän alkoi innoissansa.\n\n    \"Lyyli armas, Lyyli lintuseni,\n    Kukkaseni, pieni kultueni,\n    Tähtösen', mi loistat ihanasti,\n    Suudellos mua yhä aamuun asti!\n\n    Sinisilmäs mustain luonten alla\n    On kuin pilvenhalje taivahalla;\n    Halkehesta sinitaivas väikkyy,\n    Siinä tähtenä sun silmäs säikkyy.\n\n    Kukkaset jos kaikki maailmassa\n    Yhdess' oisi kukkakiehkurassa,\n    Ympär' ei se riittäis lemmelleni...\n    Ja se yksin sun on, tyttöseni.\n\n    Rajaton on aivan lempi mulla,\n    Niinhän lienee, kulta, myöskin sulla?\n    Rajan jos vain löytäisin mä milloin,\n    Voi sua, voi mua itseäni silloin!\n\n    Jättiläinen tääll' on, kyyhkyseni,\n    Jättiläinen, minun mureheni;\n    Rinnassani jos se valtaa saisi,\n    Minut sekä sun se musertaisi.\"\n\n    Näin hän lausui, lauttur'nuorukainen;\n    Mutta tytön katse vakavainen\n    Rauhan jälleen toi, hän siitä näki:\n    Rajaton on lempi immelläki.\n\n    Kauvan puhuivat he keskenänsä.\n    Satakielet lauloi lähellänsä;\n    Tai ehk'ei se laulu lintusien\n    Ollutkaan, vaan ääni sydämien.\n\n    Toisistaan he viimein erosivat.\n    Iloist' ensi iltaa toivottivat:\n    Poika meni lauttamajahansa,\n    Tyttö isän luokse kotiansa.\n\n    Rauhallist' ol' luonto kaikkialla.\n    Kuuhut hiljaan laski taivahalla,\n    Otav' alas painoi purstoansa,\n    Kanaperhe kykki orrellansa.\n\n    Rauha valtaa lauttamajasenki,\n    Tuulahdust' ei pensastossa hengi;\n    Dunan aallot, hiljaan värähdellen,\n    Loiskuttavat lautan reunuksellen.\n\n\n    II.\n\n    Markkinoille kalastaja läksi,\n    Kalaa vei hän sinne myytäväksi.\n    \"Kaupunkiin nyt lähde, tyttäreni.\" --\n    \"Jos niin tahdot, lähden, taattoseni.\"\n\n    Kaupunkiin jo saapui kumpasetki.\n    Voi, miks saikaan perjantaiks tää retki!\n    Tyttönen on ensi matkallansa,\n    Siksi on hän hieman suruissansa.\n\n    Kauvan tok' ei muistanut hän tätä,\n    Kaupungiss' on paljon hälinätä.\n    Nuoret herrat kirjopuvuissansa\n    Ilakoivat neitosien kanssa.\n\n    Lausui herra, vieress' seisovainen:\n    \"Missä kasvoit, kukka kaunokainen?\"\n    \"Saarest' olen tuolta\", Lyyli vastaa,\n    \"Jota Dunan keskilaineet kastaa.\"\n\n    Herra lausui: \"Sepä oivallista!\n    Minä olen vallan naapurista.\n    Sano vainen, armast' onko sulla!\n    Ja jos oiskin, mun suo siksi tulla.\"\n\n    Lyyli vastas: \"Armastako oisi?\n    Teidän nenällenne hänt' en toisi.\n    Vaan jos sitä tietää haluatte,\n    Mustalaisen korttiin katsokaatte!\"\n\n    Lyylistä kun ei sen selvemmäksi\n    Nuori herra tullut, pois hän läksi;\n    Mutta tyttö -- ehkä sattumalta --\n    Herraan katsoi vielä kulmains' alta.\n\n    Aik' on vierryt, Dunan rantamalla\n    Taas on kerran Lyyli, kukkivalla\n    Dunarannall' yksin istuissansa\n    Tyttösemme kutoo verkkoansa.\n\n    Päivä laskeuu jo vähitellen,\n    Lehdikoita nurmen kultaellen,\n    Ranta näyttää ruusun hohtavalta,\n    Dunan pinta välkkyy purppuralta.\n\n    Verkkoaan vain tyttö kudoskeli,\n    Vaan mi pensahassa rapsahteli?\n    Ken se? Nuori metsästäjä vainen.\n    \"Iltaa! Mitä teet sä, kaunokainen?\"\n\n    \"Herra näkee, jos on silmät päässä\n    Olevan mun verkon te'ennässä!\"\n    Tyttö vastas avomielin tälle,\n    Pensaasta jok' astui näkösälle.\n\n    \"Paha olet, tyttö armahaisen!\n    Kasvot ruusun, puhe polttiaisen.\n    Noin kun puhut, noin kun silmäelet,\n    Sydäntäni yhä haavottelet.\n\n    Eikö muistu sulle mielehesi\n    Kerran minut ennen tavanneesi?\n    Etkö tunne? Muisteleppas!... Viime\n    Markkinoilla kun me juttelimme!\"\n\n    Lyyli lausui: \"Myönnän kyllä herran\n    Ennenkin jo tavanneeni kerran,\n    Mutta suurempaakin ihanuutta\n    Unhottaa voi ilman vaikeutta.\"\n\n    Niin mit' alottikaan nuorukainen,\n    Pistosanan sai hän siitä vainen.\n    Suuttuakaan ei hän voinut hälle,\n    Tuommoiselle pikku huimapäälle.\n\n    Itsekseen hän nyt vain mietiskeli,\n    Ilta kun jo yöksi hämärteli.\n    \"Tiedätkös sä mitä, armahani,\n    Kun en osaa tietä kotiani?\n\n    Kovin pelkään illan pimeyttä,\n    Jos et sä nyt sääli eksynyttä:\n    Tule mulle, pyydän, saattajaksi\n    Metsän reunaan vaan, tai kauvemmaksi.\"\n\n    Lyyli tuumi seikkaa loppuun asti:\n    Noin kun herra pyysi koreasti\n    Ja niin hellään ... oishan synti hältä\n    Vielä näyttää kiittämättömältä.\n\n    \"Kiittämätön! Ei, en taivaan tähden!\n    Saattamahan häntä kyllä lähden\".\n    Näin hän päätti ensin syömessänsä,\n    Sitten katsoi herraan vierellänsä.\n\n    \"Tulkoon sitte herra mukanani\n    Metsän reunaan tuonne, kerallani,\n    Mutt' ei kauvemmaksi, kotiin asti,\n    Pahat huudot saa niin nopeasti.\"\n\n    Menivät. Kun Lyyli palas, siellä\n    Pista ootteli jo rantatiellä.\n    \"Kauvan vuotin. Missä kävit, kulta?\"\n    Vastaust' ei tullut vuotetulta.\n\n\n    III.\n\n    Lyylin käytös hieman kummallista\n    Illall' lienee ollut, sillä Pista\n    Siit' ei pitänyt ja syömessänsä\n    Epäillä hän alkoi Lyyliänsä.\n\n    Epäluulon laps' on kummallinen!\n    Syntyissään se on jo nälkähinen,\n    Ensin syö se kohta, nälkänänsä,\n    Sitten hirviöks saa syötyänsä.\n\n    Pista hän jo ensi iltamaksi\n    Väjymähän hiipi pensaan taaksi.\n    Minkätähden, sit' ei tiennyt, mutta\n    Jotain odotti hän, jotain uutta.\n\n    Kohta saikin herra rantaselle,\n    Sulosuin hän puhui impyelle,\n    Kas, kun Lyylin posket punahteli!\n    Vihassansa Pista kiehueli.\n\n    Vaan ei sanoiss' ollut vielä kyllin,\n    Helmahansa otti herra Lyylin,\n    Syleilikin häntä, armahinta.\n    Helvettinä raivos Pistan rinta.\n\n    Esille nyt syöksi lauttur' hurja:\n    \"Haa! Sä pettur', ilkiö, konna kurja!\n    Vietelläkö tyttön' aijot!\" Heti\n    Tupestansa Pista puukon veti.\n\n    Metsästäjän rintaan löi hän tällä,\n    Mutta metsästäjä pyssynpäällä\n    Vastusti, löi Pistaa sillä päähän,\n    Tämä vaipui alas verissähän.\n\n    Tunnoilleen kun tuli jälleen Pista,\n    Ympäri hän katsoo -- kummallista!\n    Poiss' on herra, poiss' on tyttö... Voisko\n    Valhett' olla tää, se unta oisko?\n\n    Unta ei se ollut, sen hän näki,\n    Virtasihan vielä verensäki.\n    Tuskassaan hän sitten itkeskeli:\n    Kyynel, veri yhteen virtaeli.\n\n\n    IV.\n\n    Metsästäj' on kauniin Lyylin kanssa,\n    Huoleti he nyt jo toisiansa\n    Syleilee, ei heill' oo vihamiestä,\n    Yksikään ei tiedä Pistan tiestä.\n\n    Pista murhemiellä katkeralla\n    Kuljeksii nyt poissa maailmalla.\n    Eemmäs yhä ajelehti vainen\n    Tuskan myrskysäässä nuorukainen.\n\n    Niin hän kulki, minne tiensä johti,\n    Vihdoin sai hän Bakonyia kohti;\n    Siellä, Bakonymetsän takamaalla\n    Levähti hän vanhan tammen alla.\n\n    Levähti, niin kyllä -- ruumiistansa,\n    Sielu siell' ei löynnyt lepoansa,\n    Niinkuin kala ui vain nopeammin,\n    Vaikka tyynnä onkin vesi lammin.\n\n    \"Murhur' olen, murhur', rosvoaja,\n    Kohta hirsipuun vain koristaja!\n    Pyövelille mennä parast' oisi,\n    Hän se tuskilleni lopun toisi.\"\n\n    Maantien ääreen istui nuorukainen,\n    Ehkä kulkis joku matkalainen,\n    Joll' ois yhtä paljon rikkautta,\n    Kuin on lautturilla rohkeutta.\n\n    Kauvan ei hän oottanutkaan siinä:\n    Vaunut neljän hevon vetäminä\n    Saapui, niissä herra. Kuskin kanssa\n    Lakeij' istui kuskilaudallansa.\n\n    \"Seisahtukaa!\" Pista huudahtaapi,\n    \"Liikkukoon ken kuolla haluaapi!\"\n    Kuolla tahtonut ei kukaan heistä,\n    Paikall' antoi kuski vaunuin seistä.\n\n    Vaunuihin nyt kiirein riensi Pista,\n    Rahat otti herran lakkarista,\n    Viinitilkan hintaakaan ei jätä\n    Matkalaiselta hän ryöstämättä.\n\n    \"Menkää!\" lausui, rahat saatuansa.\n    \"Seis!\" hän huusi jälleen, uudestansa\n    Ajamahan kun jo herra läksi,\n    \"Syntynyt en ole ryöstäjäksi.\n\n    Herraseni, viel' on ropo täällä.\"\n    Herra katsoi, mitä lienee hällä\n    Vielä asiata, kenties vainen\n    Ilkkuella tahtoi irtolainen?\n\n    Ei hän ilkkunut, vaan ottamansa\n    Rahat antoi, sitten matkahansa\n    Läksi jälleen, kulki edellensä,\n    Harmin, vihan sulki sydämeensä.\n\n    Kauvan kulkee Pista kulkuansa,\n    Itsekään ei tiedä matkastansa,\n    Siksi kunnes kerran tiensä johti\n    Jälleen Dunan rantamia kohti.\n\n    Dunan rannall' oli lauttamaja,\n    Siellä Pista, lautankuljettaja\n    Asui vastapäätä Lyyliänsä:\n    Suru karvasteli sydäntänsä.\n\n    \"Oi, miks' imarteli Lyylin kieli?\n    Vaan ehk' onkin tyttöraukan mieli\n    Muuttunut. Kenties hän suruissansa\n    Itkee kärsinyttä armastansa.\n\n    Jos vain näen sinun katuvasi,\n    En mä muista uskottomuuttasi.\n    Kun vain vast' oot uskollinen mulle,\n    Kaikki, kaikki annan anteeks sulle!\"\n\n    Rannalla näin Pista mietiskeli,\n    Saarelle hän sitten ajatteli\n    Lähteä ja siellä miettehensä\n    Ilmaista hän aikoi Lyylillensä.\n\n    Silloin, venheen luokse astuissansa\n    Puhetta hän kuuli takanansa:\n    \"Hei, mies! Ota meidät mukanasi,\n    Hyvän palkan saat sä vaivastasi.\"\n\n    Dunaan luuli Pista kaatuvansa:\n    Metsästäjän näk' hän Lyylin kanssa,\n    Kaukaa hän jo heidät oivaltaapi,\n    Vaikka hämäräks jo ilta saapi.\n\n    Vielä sykki syömens' ankarasti,\n    Tulijat kun saivat rantaan asti.\n    Vaan kas heidän hämmästymistänsä,\n    Venheen luona Pistan nähtyänsä!\n\n    Kiirein riensi Pista soutumille.\n    Nauraa tuskalle ei voinut sille,\n    Mi ol' herralla ja neitosella,\n    Eivät tienneet, mitä virkkaella.\n\n    Ääneti vain Pista souteleepi.\n    Saaren rantaa venhe läheneepi,\n    Silloin selvis synkät aattehensa,\n    Ympäri hän käänsi venosensa.\n\n    \"Minne? Takaisinko?\" lausui hälle\n    Herra. \"Eipä juuri, keskemmälle\n    Dunaa tuonne, siell' on tänäpänä\n    Pieni tili meillä tehtävänä.\"\n\n    Lausui näin ja tuokiossa sousi\n    Virran keskelle hän, sitten nousi\n    Soutumilta, airot seistessänsä\n    Virtaan viskasi hän kädestänsä.\n\n    \"Tiedättekö? Mull' on elämästä\n    Kylliks jo, ja teitä syytän tästä;\n    Toiseen maailmaan nyt muuttaissani\n    Teidätkin vien sinne kerallani!\"\n\n    Venheen kaas' hän. Kaikki helmahansa\n    Sulki Duna. Pista kaatuissansa\n    Petollista syleil' impeänsä,\n    Kuolla tahtoi hänen vieressänsä.\n\n    Vaan kun herra vielä lainehista\n    Uiden koitti päästä, silloin Pista\n    Tarttui häneen, sitten taistelivat,\n    Kunnes viimein yhdess' upposivat.\n\n    _Severi N_.\n\n\n\n\n    Maine.\n\n    (1846).\n\n\n    Mit on maine? Se taivaankaari on loistoinen,\n    Valovirta, mi taittuu kyynelekasteesen.\n\n    _Severi N_.\n\n\n\n\n    Runoheponi.\n\n    (1847).\n\n\n    Ei hepon' ole rodust' Englannin,\n    Ei hoikkasääri eikä kaitaluinen,\n    Ei Ala-Saksastakaan syntyisin,\n    Jykeä, karvanilkka, paksu, puinen.\n\n    Magyari-varsa runohepon' on,\n    Magyari-verta karvakin sen säihkyy!\n    Ett' ihastellen säde auringon\n    Sen silkin hienoill' lautasilla läikkyy.\n\n    Se kasvanut ei talliss' ole lain,\n    Ei koulunkäynyt, säätyhevon lailla;\n    Se vapaan ilman laps on, ja sen sain\n    Ma Kumanian aukeill' aromailla.\n\n    En sitä konsanaan ma satuloi,\n    Ma ratsastaissa loimell' istun vainen;\n    Mut kun käyn selkään, lentää se min voi,\n    Se, näet sä, salaman on heimolainen.\n\n    Se mielukkaimmin pusztahan mun vie,\n    Siell' aava nummi on sen kotopaikka;\n    Se vainun saa jo, kosk' on sinne tie,\n    Jo hyppää, hirnuu, tömistää yht' aikaa.\n\n    Pidätän aina kyläin kohdallen,\n    Miss' impiä on kuni mehiläistä,\n    Ma kauneimmalta pyydän kukkasen,\n    Karautan taas kuin tuuli poies näistä.\n\n    Näin hepoin mua vie, kun käskyn saa.\n    Se saattaa pois mun vaikka maailmasta;\n    Suu vaahdoss' on, ja ruumis suitsuaa\n    Vaan innost' eikä pelvost', uuvunnasta.\n\n    Ei runohepon' uuvu konsanaan,\n    Se uupua ei saa, on kielto hällä;\n    Näet pitk' on mulla matka päällä maan,\n    Ja toivojeni määrä etähällä!\n\n    Tavoita, hepo, virkku temmoppas!\n    Ja vuorien ja hautain yli kiidä!\n    Jos vihamiehet estää kulkuas,\n    Niin rajutuulen lailla sorra niitä!\n\n    Paavo Cajander.\n\n\n\n\n    Taaskin kyynel...\n\n    (1847).\n\n\n    Mä aattelin jo ainiaaks\n    Sun kerran poistuneen,\n    Ja jälleen kiillät silmässäin\n    Sä tuskain airut tuimien.\n\n    Kun iloitsin ja riemuitsin\n    Vast' äsken onnestan',\n    Sen taasen pilvi peitti pois,\n    Valaen vihmasadettaan.\n\n    Ei sadett' oo se ... kyynel vaan,\n    Yks kyynel pienoinen,\n    Ja tuimemp' ei ois kuitenkaan\n    Ves'-tulva virran suuruinen.\n\n    Ah, paljon, paljon itkenyt\n    Mä lemmen vuoksi oon,\n    Ja suakin olen itkenyt,\n    Sä kansa raukka, onneton.\n\n    Mut kyynelt' ei mun silmästäin\n    Näin vierryt katkeraa\n    Ei lemmelleni milloinkaan,\n    Ei sullen, kurja isänmaa.\n\n    Kuin rauta kuum' on kyynel tuo,\n    Kuin lieska helvetin!\n    Oi hirveää! Mun pistänyt\n    On piipun sauhu sieramiin.\n\n    _Severi N_.\n\n\n\n\n    Koirien laulu.\n\n    (1847).\n\n\n    Myrsky myllertääpi,\n    Pilviin peittyy taivo;\n    Talven hyiset lapset,\n    Vihur', tuisku raivoo.\n\n    Siit' ei huolta. Onhan\n    Kyökki lämmin vielä,\n    Armollinen herra\n    Suojaa suopi siellä.\n\n    Ravinnost' ei huolta:\n    Herra kyllästääpi\n    Oman vatsan ensin,\n    Tähteet meille jääpi.\n\n    Tosin ruoska läiskyy --\n    Ken vois sitä estää? --\n    Iskut kirveltää; mut:\n    Koiran luut ne kestää.\n\n    Taas kun herra leppyy,\n    Hyväellä alkaa:\n    Armost' autuaina\n    Nuoleksimme jalkaa!\n\n    _Uno von Schrowe_.\n\n\n\n\n    Susien laulu.\n\n    (1847).\n\n\n    Myrsky myllertääpi,\n    Pilviin peittyy taivo;\n    Talven hyiset lapset,\n    Vihur', tuisku raivoo.\n\n    Meillä kolkko puszta\n    Vaan on asuamme,\n    Pieninkään ei pensas\n    Täällä suojanamme.\n\n    Nälkä kurnii suolta.\n    Vilu vihloo pintaa,\n    Nää kaks vainoojata\n    Meill' on katkerinta;\n\n    Tuim' on tuliluikku\n    Kolmas vaanijamme:\n    Hangen helmaan vuotaa\n    Sydänhurmettamme.\n\n    Nälän, vilun, vainon\n    Alla kohtalomme\n    Ainainen on kurjuus;\n    Vaan me vapaat oomme!\n\n    _Uno von Schrowe_.\n\n\n\n\n    Kansallislaulu.\n\n    (1848).\n\n\n    Ylös Magyar! huudot kaikaa --\n    Nyt jos milloinkaan on aika!\n    Orjatko vai vapahat te?\n    Nyt on valta, valitkaatte!\n    Magyarien jumalalle vannokaa:\n    Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!\n\n    Kirottuna meidän kansa\n    Kantanut on orjuuttansa;\n    Vaan ken vapaan' eli, kuoli,\n    Orjan maat' ei haudaks huoli!\n    Magyarien jumalalle vannokaa:\n    Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!\n\n    Kurja, ken ei maataan puolla,\n    Uskall' ei sen eteen kuolla;\n    Hälle miero totta vainen\n    Kalliimp' on kuin maansa maine.\n    Magyarien jumalalle vannokaa:\n    Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!\n\n    Ijäti ei kansan auta\n    Kalistella kahlerautaa.\n    Orjat oltiin, kehnot, halvat;\n    Kalskukoon jo vapaat kalvat!\n    Magyarien jumalalle vannokaa:\n    Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!\n\n    Taas saa nimi magyarlainen\n    Entisyyden puhtaan maineen;\n    Aikain tahra, häpeämme,\n    Yltä pois se peskähämme!\n    Magyarien jumalalle vannokaa:\n    Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!\n\n    Kiitollisna jälkikansa\n    Muistaa meitä urhoinansa,\n    Siunaellen hautojamme\n    Kertoilee se mainettamme.\n    Magyarien jumalalle vannokaa:\n    Orjuuteen ei taivu enää tämä maa!\n\n    _Uno von Schrowe_.\n\n\n\n\n    Mer' ompi noussut!\n\n    (1848).\n\n\n    Mer' ompi noussut, kansain\n    Mer' aava, vimmainen.\n    Niin taivasta kuin maata\n    Se pelästyksiin saattaa\n    Julmasti möyryten.\n\n    Kuulepas pauhu hurja,\n    Katsopas kuohu tuo!\n    Jos epäillyt sä lienet,\n    Nyt toki viimein tiennet:\n    Pois kahleens' kansa luo!\n\n    Mer' ärjyy, ulvoo, vonkuu,\n    Kuin peto raivoton;\n    Nieluunsa laivan vetää,\n    Ei pakoon päästä ketään,\n    Kaikk', kaikki hukass' on!\n\n    Hei! riehu vaan näin, riehu,\n    Kuin Noan aikoihin!\n    Sun pohjas milloin näytä,\n    Vaahtoines milloin täytä\n    Ain' ylös taivaisin!\n\n    Ja taivaan kanteen sitten\n    Tää oppi kirjoita:\n    Kyll' laiva päällä kulkee,\n    Ja meren alleen polkee,\n    Vaan mer' on herrana!\n\n    _Julius Krohn_.\n\n\n\n\n    Unkarin kansa.\n\n    (1848).\n\n\n    Nyt vapaa on Magyari, jo vapaa vihdoinkin,\n    Hän, jonka kädet, jalat taottiin rautoihin,\n    Hän, joka köyryyn vaipui all' orjan-ikehen,\n    Niin kuin hän olis juhta, ei oiskaan ihminen.\n\n    Nyt vapaa on Magyari, pää pystyss' olla saa;\n    Vapaasti, sitehittä hän kättään liikuttaa;\n    Ja rautaa, joka häntä puristi kahleena,\n    Nyt itse puristaa hän kädessään miekkana.\n\n    Nyt vapaa on Magyari; nyt, Saksa, vapise!\n    Et enää kansaa tätä jaloillas polkene,\n    Sen vert' et enää juoda saa iilismatona;\n    Ansaitun palkkas sulle jo maksoi Jumala.\n\n    Slovakkiko tai Saksa ois herra tämän maan,\n    Tään maan, jot' yhä kastel' uroomme hurmeillaan?\n    Verillään maan tään kauniin Magyari lunasti,\n    Verillään tuhat vuotta puolusti, suojeli.\n\n    Ei valtaa täällä muilla, Magyareill' yksin vaan!\n    Ja päämme päälle joku jos pyrkis tanssimaan,\n    Me hyppäämme sen päähän ja kannuksillamme\n    Kesk'-sydämehen asti leimamme iskemme.\n\n    Mut valvo'os, Magyari, myös öisin valppaasti,\n    Ken tietää milloin päälles kavala karkaapi.\n    Kun tulee hän, kaikk' olkoon valmiina, aseissaan,\n    Venyä vuoteellaan ei saa puolikuollutkaan.\n\n    Vapaus, isänmaani! Oi sanat kalliit net\n    Imeköön äidin rinnast' jo lapset pienoiset;\n    Ja sotatanterelle kun kaatuu sankari,\n    Huoahtakoon ne kaksi hän vielä viimeksi.\n\n    _Julius Krohn_.\n\n\n\n\n    Pienen poikasen kuoltua.\n\n    (1848).\n\n\n    Tuskin noustuaskaan kätkyestä,\n    Poikasen', jo haut' on vuode sulla.\n    Kauvemmin ei saanut elos kestää,\n    Maksoiko siis vaivan tänne tulla?\n\n    Tyhjää kysyn! Kylläkshän on pitkä\n    Elos, vaikk' ol' lyhveks retkes luotu;\n    Mitä näit, se kaikillenkaan, mitkä\n    Köyryseljiks vanhenee, ei suotu.\n\n    Näithän lyhyessäsi elossasi,\n    Kuinka kansas nousi unestansa.\n    \"Eläköhön vapaus!\" näin innoissasi\n    Huudahtaa sä itsekin sait kanssa.\n\n    _Julius Krohn_.\n\n\n\n\n    Vait' on Eurooppa.\n\n    (1849.)\n\n\n    Vait' on Eurooppa, tyyneks taipui,\n    Kapinain myrsky kaikk' on laannut. --\n    Hyi häpeää! miks näin se vaipui,\n    Kun vapauttaan viel' ei saanut?\n\n    Magyari nyt vain taisteleepi,\n    Muut jätti, pelkur'-orjat halvat;\n    He kahleitaan kalisteleepi,\n    Meill' yksin kalisevat kalvat!\n\n    Vapaus, sulle, impi kallis,\n    Magyari verens' uhriks tuopi,\n    Muut -- jos vaan tohtis, herrat sallis --\n    Kentiesi kyynelöisen suopi.\n\n    Pitäiskö sentään epäilyksin\n    Ja peloin jatkaa taistelusta? --\n    Ei, kansan', ei! -- Jos seisot yksin,\n    Se lisätköön vaan uskallusta!\n\n    Sä seisot yksin, niinkuin yöllä\n    Täht' ainoo pilvitaivahalla.\n    Muut silmät ummistui -- sun vielä\n    Säihkeellä valvoo kirkkahalla.\n\n    Ja jos ei valvois meidän kansa,\n    Kuin synkäll' yöllä tähden silmä,\n    Luulispa Luoja taivaassansa:\n    Tyhjyyteen uppos jo maailma.\n\n    _Julius Krohn_.\n\n\n\n\n    Husaari.\n\n    (1849.)\n\n\n    Köyhä olen poika,\n    Omaisuutt' ei mulla;\n    Sydämen' jo aikaa,\n    Neito, onpi sulla.\n\n    Henkeni, sen tiedät,\n    Isänmaani pyhä,\n    Uhriks puolestasi\n    Valmis on ain' yhä.\n\n    Yks vaan tallell' enää:\n    Puhdas kunniani;\n    Sen tok' kanssan' mennä\n    Tulee hautahani.\n\n    _Julius Krohn_.\n\n\n\n"]