[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgpghiDGoWeCan--pJmi-L_rKBLZ2NNZlQ2f-HOziN9c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1570,"Tähtien turvatit I","Topelius, Zacharias",1818,1898,"1570-topelius-zacharias-tahtien-turvatit-i","1570__Topelius_Zacharias__Tähtien_turvatit_I","Aika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta","romaani",[],[],"fi",1889,1890,54097,360350,false,55177,[23],"Fiction",[25],"Historical Novels","\"Tähtien turvatit 1: Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta\" by Topelius is a historical account written in the late 19th century. This work explores life during Queen Christina's reign through narratives interwoven with philosophical reflections and character studies. The book likely delves into significant historical events and figures of the time, capturing the essence of an era characterized by intellectual and cultural upheaval.\"  \"At the start of the book, we are introduced to an intriguing setting where two characters, Sigfrid Forsius and Lydik Larsson, are journeying across a winter landscape in 1626. Forsius, a scholarly pastor, is captivated by the stars and their significance, while Larsson provides a more pragmatic attitude towards their surroundings. A sudden encounter leads them to a realization about the fragility of life as they come across a newborn child whose mother has just died, setting in motion themes of fate and the intertwining of lives. The opening establishes a somber but reflective tone, as Forsius contemplates the larger cosmic forces at play while Larsson demonstrates the harsh realities of their time. This duality hints at the complexities of the characters’ lives against the backdrop of historical events, positioning the book as a rich tapestry of humanity and history intertwined.\" (This is an automatically generated summary.)",[28],"Hahnsson, Theodolinda",226,"Topeliuksen historiallinen romaani sijoittuu 1600-luvulle kuningatar Kristiinan valtakaudelle ja kolmikymmenvuotisen sodan loppuvaiheisiin. Teos seuraa kuningattaren ja samana yönä syntyneiden orpolasten kohtaloita, joita varjostavat astrologiset ennustukset, uskonnolliset pohdinnat ja Euroopan poliittiset melskeet.","Z. Topeliuksen 'Tähtien turvatit I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1570. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TÄHTIEN TURVATIT I\n\nAika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta\n\n\nKirj.\n\nZACHARIAS TOPELIUS\n\n\nSuomentanut\n\nTh. Hahnsson\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nG. W. Edlund,\n1890.\n\nKuopion Uusi (Gust. Bergroth'in Lesken) Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA.\n\nYÖN LAPSET.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     Vulgata.\n  1. Talviyö.\n  2. Yön lapset.\n  3. Satulaton ratsastaja.\n  4. Karjan pappilassa.\n  5. Tuurholma.\n  6. Cannabis.\n  7. Salaliitto ja tapaaminen.\n  8. Kreivin aikaan.\n  9. Wittstockin muisto.\n 10. Uiva lastu.\n 11. Olkirasia.\n 12. Turun akademia.\n 13. Toinen lastu.\n 14. Ruotsalainen Leonidas.\n 15. Neunburgin viimeinen päivä.\n 16. Kullattu Ruben.\n 17. Keisarin edessä.\n 18. Seikkailuja Böhmissä.\n 19. Tunnettu.\n 20. Tappelun edellä.\n 21. Toinen tappelu Breitenfeldin luona.\n 22. Tähti.\n\n\n\n\nVulgata.\n\n\nTuskin neljääkymmentä vuotta enempää on kulunut siitä, kuin\noppikoulut Suomessa olivat melkein yksinomaan papiksi pyrkiviä\nvarten. Latina kuohui ylinnä ja sen pohjasakona oli kreikka\nja heprea. Ylempien luokkien tuli kääntää Uuden testamentin\nalkukirjoitukset kreikasta ruotsiksi, ja latinaksi, jos oikein\noppineeksi tahdottiin. Ja mikäpä hyöty oppilailla tästä oli?\nRaamattua, tuota kirjojen parasta, he eivät suinkaan oppineet\nrakastamaan, se päin vastoin kävi heille rasittavaksi läksyksi. Ei\ntutkita elämän tärkeimpiä totuuksia käsipampun uhalla. Kreikkalaisen\nUuden testamentin laita oli sama kuin koulujen pakollisen\nkirkonkäynnin; onneton se, joka ei jumalanpalveluksen loputtua\ntaitanut kouluhuoneessa kertoa saarnan sisällystä! Kun se onnellinen\naika koitti, jolloin poika koulutomusta vapaaksi pääsi, niin hän\nhuokeasti huoaten ajatteli: Jumalan kiitos, ett'ei minun enään\ntarvitse kirkkoon mennä!\n\nKun pitkittä mutkitta suorastaan käänsi kreikkaa latinaksi, niin\nsiinäpä opin-näyte, joka esi-isille kelpasi! Vaan koska tämä tehtävä\ntoisinaan oli sangen vaikea, kävin minä toivehikkaassa 13 vuoden\niässäni erittäin iloiseksi, kun eräänä päivänä satuin löytämään\nunohdukseen joutuneen hyllyn romujen joukosta vanhan latinankielisen\nraamatun. Sepä vasta aarre! Ei hätäpäivää enään! Siinähän nyt oli\nkäännös.\n\nMinä rupesin tutkimaan tätä kallis-arvoista kirjaa. Se ei\nulkomuodoltaan ollut juuri miellyttävä: keltaisenharmaa,\nvuosikausien kuluttama. Vanhoine puukansineen, nahkaselkineen sekä\nmessinkiheloineen ja hakoineen se varmaankin painoi puoli leiviskää.\nKummallisia koristeita oli sen kansiin leikattu: Moses ja kymmenet\nkäskyt, David harppuineen, Neitsyt Maria polkien maapallon ympäri\nkiertelevän käärmeen päätä. [Katolilainen kirkko on väärentänyt 1\nMos. 3:15 sillä tavoin, että se on vaimo eikä vaimon siemen, jonka\nsanotaan polkevan käärmeen päätä.] Kannet olivat aikoinaan olleet\nkorukannet, mutta se aika ei ollut eilispäivänä, sillä tuossa\npuhtaana säilyneessä nimilehdessä näkyi selvästi painettuna: _Lugduni\nBatavorum_ (Leyden) _anno Domini_ MDLXX (1570).\n\nTämä oli siis tuo oikea-uskoinen roomalais-katolilainen raamattu\nainoassa hyväksytyssä latinalaisessa asussaan, _versio vulgata_,\ntahi kuten sitä tavallisesti kutsuttiin, _vulgata_, tuo yhteinen,\nvaikka raamattua ei yleensä muut saaneet lukea, kuin kartinaalit,\npapit ja munkit. Koulupoikakin saattoi käsittää, että tämä latina,\njota käytettiin vuonna 400 jälkeen Kristuksen ei ollut Ciceron,\nei likimainkaan, mutta vähäpä siitä, tämä oppineitten kieli piti\nkoulussa sujuman kääntäessä, kuten vesi virrassa; siis täytyi vain\nrohkeasti sanat suusta löperrellä.\n\nPian havaitsin, ett'eivät kannet ainoastaan, vaan myöskin painos oli\naikoinaan ollut korupainos. Nimilehden kirjoitukset sekä lukujen\nalkukirjaimet olivat kauniisti koristettuja. Tekstiin oli sovitettu\nlähes 200 puupiirrosta, joista toiset olivat vähempää, toiset\nsuurempaa kokoa. Tässä näki jotenkin karkeita maalauksia, ilman\nvarjoja, ilman perspektiiviä, jotka kuvailivat raamatun tärkeimpiä\nhenkilöitä ja tapauksia luomisen ajasta, (jota kuvaillessa taide\nparka tavallisesti ymmälle joutuu), aina uuteen Jerusalemiin\nJohanneksen ilmestyskirjassa, joka aine on yhtä suurena taiteiliain\nvastuksena. Parahiten oli piirtäjä onnistunut kuvatessaan Vanhaa\ntestamenttia, joka olikin saanut runsaamman kuvaston osakseen,\nvaan Uusi testamentti, sehän vielä meidänkin aikoina on piirtäjän\nkuvauskynälle kiittämätön ala. Sen päähenkilö on liian pyhä, tuosta\nnäkyvästä esityksestä haihtuu henki pois. Eipä Gustave Dorekaan ole\nonnistunut saamaan mitään aikaan Paavalin epistoloista. Sitä paitse\nei taiteiliakaan voi elävästi nähtäviin saattaa enempää, kuin mitä\nhän itse on kokenut, ja mikä pyhää on, sitä pitää puhtain käsin\nkoskea. Raamatun kuvaaminen on kuten urkujen sävelet, ne eivät\nsoinnu, jos niitä käytetään maallisiin tarkoituksiin.\n\nTämä kirja varmaankin oli ollut monen käden käyttämänä. Kansien\nsisäpuoli sekä tuo nimilehden edellä oleva kellastunut lehtirepale\nolivat melkein täynnä sen omistajien tahi lukijain nimiä. Useimmissa\noli _us_ päätteenä, mutta muutamat kuitenkin loppuivat vähemmän\nklassillisesti. Nimilehden keskustassa oli suurilla kankeilla\nkirjaimilla piirretty vuosiluku 1642, ja sen ylipuolella nähtiin\nkuninkaallinen nimileima, kruunattu yhteenliitetty C. R. Mitäpä\nse lienee merkinnyt? Minua ei ensinkään haluttanut tuohon tuhlata\nmitään arveluita. Lehtien kapeisiin reunustoihin oli paikka paikoin\ntehty kirjoitusmusteella latinankielisiä muistutuksia, jotka olivat\nvanhuudesta valjenneet. Useimmat koskivat tekstin tahi toisintojen\nselityksiä.\n\nParahiten nuot lukuisat kuvat minua miellyttivät. Näissä\nsievistämättömissä karkeissa muodoissa oli jotakin viehättävää\nsemmoisen mielikuvitukselle, jonka taidevaatimukset eivät vielä\nsuuria olleet. Goliat ja David, noita Endorissa, Makkabealaisten\nsodat, -- mitkä voitot ja kuvaukset! Taistelukenttä täynnä luita,\njotka Herran sanasta Hesekielille saivat ruumiin ja hengen, --\nIlmestyskirjan lasimeri tulipatsailleen ja patsaan yläpuolella\naurinko, jota taivaankaari ympäröitsi, -- seitsemän sinettiä ja\nseitsemän pasunaa, -- siinähän aineksia, joista valveillakin saattoi\nuneksia!\n\nIlmestyskirjan 6:nnessa luvussa oli kuvattuna kuuden ensimäisen\nsinetin avaaminen. Valkoisen hevosen ratsastajan jäljessä näkyi\nsitä seuraavat kolme ratsastajaa, mustan hevosen ja hiirenkarvaisen\nhevosen ratsastajat hyökkäsivät tuhoa tuottavana maailmalle. Ruskean\nhevosen ratsastaja minusta hirvittävimmältä näytti. Minä katsoin\ntekstiin ja luin:\n\n_\"Ja ruskia orhi meni ulos; ja sille, joka sen päällä istui,\nannettiin rauha maasta ottaa pois, että heidän piti keskenänsä toinen\ntoisensa tappamaan; ja hänelle oli suuri miekka annettu.\"_\n\nKolmentoista vuotias poika tirkisteli noita sanoja, mutta\nymmärsi ne vain puolittain. Hän ymmärsi, että tuo ruskea hevonen\nmerkitsi _sotaa_, mutta hän ei käsittänyt, että se saattoi olla\nrangaistustuomiona. Mitenkä? Sota, joka kasvattaa sankareita ja\nvoittajia, sota, joka kansat uuvuksistaan herättää; sota, joka\non vapaan miehen jaloin ammatti ja uljain urhotyö; sota, joka\nhistorian ihanimmat lehdet täyttää ja saattaa pikemmin kuin mikään\nmuu, ihmisnimen ikimuistettavaan maineeseen, olisiko siis tämä\njonakin kurituksena? Olisiko tämä verrattava kunniaa tuottamattomaan\nnälkä- ja ruttokuolemaan? \"Ottaa rauha maasta pois?\" Pelkurien\nrauha?... \"Tappaa toisiansa?\" Olisiko tämä sankarien elatuskeino?...\nJa tuntien itsessään parempaa urhoollisuutta, etevämpää tietoa\nmaailmanhistoriassa, sulki tuo koulun nuori latinan-oppinut mahtavan\nylenkatseellisesti kirjan jykevät puukannet kiinni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMene, ihmistekojen ja jumalallisten neuvojen parraton tuomari; elämä\non sinua opettava oikeammin tuomitsemaan. Tiedätkö mikä sota on?\nSota on inhimillinen intohimo järjestettynä joukkoihin. Sota on viha\nja murha. Sota on hätä ja kuolema. Sota on valhe ja petos. Sota on\nvoimallisemman ylpeys ja heikomman nöyryyttäminen. Sota pilkkaa\nJumalan ja tallaa ihmisten lakia. Väkivalta on sen lippu ja sen\ntunnussana, yhtä valheellinen kuin jumalaton, on Napoleonin lauselma,\nettä Jumala on aina mukana siellä, missä lukuisimmat kanuunat ja\nsuurimmat pataljoonat ovat. Sota on pedoksi muuttunut ihminen. Sota\non törkeä itsekkäisyys, joka lukemattomat uhrit allensa polkee. Sota\nkieltää kaikki sivistysmuodot ja käyttää väärin kaikki tieteet. Sota\non Kain nuijinensa ja kulkee aikakausien läpi todistuksena ihmisen\nlankeemisesta.\n\nSinä, joka ylistelet sotaa, oletko nähnyt tappotannerta taistelun\nriehuessa sekä sen tauottua? Oletko käynyt sotalasaretissa? Niin,\nkuolleet ovat saaneet levon, mutta oletko lukenut raajarikkoiset\nja oletko kukkuralleen mitannut kurjuuteen jääneitten kyyneleitä?\nArvaatko, mitkä voimat ovat hukkaan menneet, ja kuinka paljo\non tuhlattu leipää, jota nälkäisiltä on riistetty? Hävitetyt\nvainiot saattaa uudestaan kylvää, poltetut kaupungit ja kylät\nuudestaan rakentaa, mutta _aikansa_ harventuneeseen sukupolveen on\nsota laajalle polttanut kovan taantumisen ja tapain turmeluksen\npolttohaavan.\n\nÄlä ylistele sotaa, hyväksy se siltä kannalta kuin Herra avio-eroa:\nihmisten kovuuden tähden! Sotaahan täytyy olla maailmassa niin kauan,\nkuin ihmissydämmien itsekkäisyys nousee kapinaan toinen toistansa\nvastaan, aseta toinen Cordillerien rinteille ja toinen Himalayan\nlaaksoihin, niin sota sittenkin on saava sijansa maailmanhistoriassa.\n\nMutta jos aseet poistetaan? Jos puolueettomia ollaan? Poista\nintohimot, karkoita kunnian- ja vallanhalu, voitonhimo, kateus,\nkärsimättömyys, ylpeys ja kaikkinaiset halut; täytä kymmenet käskyt\nrakkauden lain mukaan ja puhu sitten puolueettomuudesta! Siihen asti\nsaattavat kansaoikeus ja rauhanliitot mahdollisesti vähentää, vaan\neivät koskaan lopettaa sodan kurjuutta. Ihanat iäisen rauhan unelmat,\nhalajava huokaus, joka aikakausien läpi on kulkenut aina ihmiskunnan\nlapsuuden sadusta saakka, miksi pettyvät ne yhä uudestaan, miksi ne\naina verivirtoihin uppoavat? Siksipä, että profeetan ihana näky siitä\najasta, jolloin lauma on laitumella leijonan parissa ja lapsi pistää\nkätensä kyykäärmeen pesään, edellyttää, että \"Herran tunto täyttää\nkaiken maan, niinkuin vesi peittää meren.\" Saata meitä sinne, Henki,\njoka maailmaa johdatat, niin iäinen rauha ei enään ole paljas satu!\n\nSiihen saakka tee työtäsi, paljastettu miekka, jota ensi kerran\nkäytettiin paratiisin suljetuilla porteilla; tee tehtäväsi vitsana\nja kurittajana! Ja kun sinua käytetään puolustamaan iäisyysmietelmää\ntahi suurta aatetta, joka vie meitä lähemmäksi lopullista\npäämaaliamme, niin muista, että sinua käytetään sodan vastustajana\neikä sen oikeuttamisen todisteena! Muista, että sinussakin on\nviattomasti vuodatetun veren pilkkuja ja paina nöyrästi kärkesi sen\n_\"rauhan\"_ edessä, jota sinäkin vasten tahtoasi olet taistelussa\nloukannut.\n\nRuskean hevosen ratsastaja yhä edelleen ratsastaa. Hevosen kaviot\ntallaavat maan ruohon, sen sieraimet korskuvat tulta sinertävän\nmeren ylitse. Aina se on satuloittuna, aina varustettuna. Väliin se\nvauhtinsa hiljentää, ohjat riippuvat höllänä, ratsastaja näyttää\nnukkuvan, kuten Hunni ratsunsa selässä. Mutta eipä hän nukukkaan,\nhän vain levähtää vähän, hioaksensa miekkaansa sekä paremmin\nkiinittääksensä satulahihnansa. Nykyhetkessä on hän yöt päivät\nvarustettuna, ja paremmin kuin koskaan ennen, sekä odottaa vain\nilmoitusmerkkiä jostakin kaukaisesta paikasta idässä. Miksikä hän\nistuisi ratsun seljässä, joll'ei taistelemista varten? Ja jonakin\npäivänä, aivan aavistamatta kuuluu torven toitotus, kannukset\npainetaan ratsun kylkeen, hävittäjä lähenee ja tuossa tuokiossa\non hän meidät saavuttanut. Pois tuo kaunisteleva puhe ihmiskunnan\nedistymisestä, sivistyksen aikakaudesta, vapaudesta, tasa-arvosta,\nveljeydestä! Pois kaikki päivän huvitusten, elämän mukavuuksien ja\nhehkuvien puolueitten pienet puuhat! Tuo hurmaava valssi taukoaa,\nviini vuotaa santaan, vaali-uurna kukistuu kumoon, puhuja-istuimet\nhorjuvat, kirjapainot kahlehditaan, tykistöt laativat lakia. Ruskean\nhevosen ratsastaja on ainoana tuomarina, ja hänen lakinsa on _vae\nvictis_!\n\nTämä kaikki joksikin aikaa. Sota, joka kaikki syö, joka kieltää\nkaiken muun, paitsi voiman, ei saata olla ilman polttopuita. Sen\ntäytyy jälleen rakentaa, jälleen kylvää, saadaksensa jälleen koota\nuusia voimia. Kansoissa on jäntevyyttä, he parantavat aukot,\nrakentavat uudestaan ja rupeavat uudestaan hengittämään, ellei veri\nole heistä jo kuiviin vuotanut. Ruskean ratsun ratsastaja ajaa ohjat\nhöllällä, mutta varustelee itseänsä tulevaan kilpa-ajoon. Hän käyttää\nsitä aikaa, jota rauhaksi sanotaan, mutta joka vain onkin aselepo,\nnylkeäksensä kansaa sotajoukkojen varustamisella. Hän tahtoo sen\ntuoreemmat vesat, ei häntä tyydytä vanha työkalu. Hän tahtoo määränsä\nnuoria miehiä, jotka ovat elämänsä parhaassa iässä. Hän tahtoo\nmääräpisarat työmiehen hikeä, äitien ja pariskuntien kyyneleitä. Hän\ntahtoo korkomääränsä kansojen säästörahoista. Hän tahtoo määränsä\nolentoja, saadaksensa niillä hävittää toisia olentoja. Ruskean\nhevosen ratsastaja on unohtavinaan, että, jos kansalainen on olemassa\nvaltiota varten, niin valtiokin on ihmiskuntaa varten.\n\nNäin ratsastaa hän yhä edelleen ajassa, hyvin tietäen, että hän\nratsastaessaan joka askeleelta joutuu lähemmäksi omaa häviötänsä.\nRatsun juostua ohjat hellitetään, ohjain hellittyä taas ratsastetaan.\nPaljon uutta ja parempaa ehkä versoo hevosen kavioin alta; onhan\nmyrskylläkin tehtävänsä ilman puhdistajana. Mutta myrsky kuuluu\nainoastaan olemisen vaihtelun-alaisiin alempiin ilmakerroksiin.\nKorkeammissa on tyventä.\n\nSodalla ei ole yhtään muuta järjellistä päämaalia kuin kieltää\nitseänsä. Ruskean hevosen ohjaaja ratsastaa kohden aikojen loppua,\njolloin taistelunkaan poikki taitetaan, kaikki sodat myrskyilleen\nja verisine vaatteineen tulessa poltetaan eikä mikään kansa enään\nmiekkaa nosta toista vastaan.\n\n\n\n\n1. Talvi-yö.\n\n\n    Advigila, Domine.\n\nLukija, sinä joka tartut ovenripaan, mennäksesi ulos pimeään yöhön,\nmiksikä et jää lämpimään, valoisaan kotiisi? Vielä on aikaa. Vielä\nlamppu palaa, vielä tuli liedessä paukkuu, vielä koti sinulle\navaa turvallisen, rakkaan, uskollisen helmansa! Älä lähde ulos\ntuntemattomaan yöhön! Sinä et tiedä mitä, tahi kuka sinun vastaasi\nsiellä tulee. Täällä on juuresi, täällä se lyhyt hetki, jossa elät.\nYö tuolla ulkona on pimeys, jonka lävitse emme näe, on muinaisuus\nja tulevaisuus, jonka välillä ihmiselämän katoava kipinä loistaa ja\nsammuu...\n\nSinä lähdet? Et tahdo mennä kauas, tahdot seisahtua portaitten\nviereen, sinä tahdot laskea aluksesi ankkuriin nyky-ajan tunnettuun\nsatamaan ja antaa sen liikkua vain niin pitkälle, kuin venhenuora\nulottuu. No mene siis, minä tahdon seurata sinua toisen pimeyden\nlävitse joka vie muinaisuuteen; -- sen toisen pimeyden lävitse joka\nvie tulevaisuuteen, johdattakoon sinua Jumala lempeine tähtineen.\nHuomaa, että menneen ajan historialle on annettu nimi: \"ein rückwärts\ngekehrter Profet.\"\n\nTuo ensimmäinen pimeys on valtava ja nielaisee maailman. Talvi-yö\npeittää kaikki, kuten teräksellinen kilpi. Mutta teräskin saattaa\nkiiltää, ja vähitellen, kun silmäsi terät suurenevat, havaitset\ntaivaan ja maan välillä rivin haahmoviivoja.\n\nEdessäsi on äärettömiä varjojen ympäröimiä jääkenttiä. Varjot saavat\nselvemmät muodot: jäälakeutta, joka äsken näytti loppumattomalta,\npiirittää metsät ja manteret kahdelta puolen. Pian havaitset niiden\nsomat polvekkeet, jotka pehmeänä, selvänä kehyksenä ympäröivät tuon\nvalkoisen taulun.\n\nMissä on pimeys? Sitä ei enään ole olemassa, lukemattomat vapisevat\nnuolet, lumen, ilman ja tuon loistavan kaarroksen valopilkut, joka\nmaailmaa ympäröitsee, ovat sen lävitse ampuneet. Oi nuot äänettömät,\nlevolliset tuikkaavat tähdet, jotka todistavat luomisen suuruutta\nja Luojan kaikkivaltiaisuutta, nehän kauan aikaa luultiin olevan\nolemassa vain maailman yön valona! \"Mutta kun näen taivaat, Herra,\nsinun kättesi työt, kuun ja tähdet, jotkas valmistit, mitä on ihminen\nettäs häntä ajattelet ja ihmisen poika, ettäs häntä etsiskelet?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nValkoisella jäälakeudella mutkistelee hienona, tuskin näkyväisenä\npiirtona ajotie. Lumen heijastaessa saattaa siinä nähdä tumman\npilkun, joka tarkemmin tarkastellessa havaitaan olevan leveä,\nkahden hevosen vetämä ajoreki. Paitsi ajajaa, on reessä kaksi\nlammasnahkaisiin turkkeihin verhottua miestä. Pakkanen on kova ja\nlähenisi varmaankin elohopean jäätymäkohtaa, jos lämpömittari jo\nsiihen aikaan olisi ollut keksittynä. Matkustajien korville nostetut\nturkinkaulukset ovat, kuten hevosten harjatkin, ihan härmäisiä. Lumi\nnarisee teräksisien reen-anturain alla. Jääkenttä näyttää olevan,\nkuten taivaskin, tähtösiä täynnä.\n\nNo nyt siis seisomme menneisyyden tanterella ja tunnemme sen ajan\npääpiirteet. Me olemme asettuneet Uudellemaalle Karjan pitäjään ja\nnäemme edessämme jäätyneen järven. Aikakausi on Kustaa II Aadolfin.\nReessä istuvat miehet ovat Suomen ensimmäinen tiedemies, tuo kiitetty\nTammisaaren pastori Sigfrid Forsius sekä Helsingin tullimies Lydik\nLarsson, jonka nimi sattumuksesta on joutunut jäämään aikakirjoihin.\nMolemmat ovat matkalla viimeksimainitusta kaupungista Tammisaareen.\n\nTullimies, hyvätietoinen, hyvin verhottu ja puhelias\nneljänkymmen-vuotias mies, jonka leuassa oli suuri luomi, veti\nkireämmälle mittavaa matkavyötänsä ja sanoi pitkälle, laihalle,\nseitsenkymmen-vuotiaalle matkatoverilleen, joka kehnonpuolisessa\nturkissaan näkyi vilusta värisevän:\n\n\"Pistäykää vällyjen sisään, Sigfrid mestari, te kuolette viluun!\nMeillä on vielä puoli penikulmaa Uuskylän taloon, enkä minä tahdo\nomalle tunnolleni taakaksi sitä, että olisin kyydinnyt noin oppinutta\nmiestä, kuin te olette, kankeaksi jäätyneenä Tammisaaren.\"\n\n\"Ei haita\", vastasi toinen. \"Köyhä elonkipinä kestää kyllä niin\nkauan, kuin Jumala puhaltaa tuohon sammuvaan hiillokseen. Minulla on\ntässä parempaa seuraa, kuin teidän lämpöisen vällynne alla.\"\n\n\"Sepä minulle suureksi kunniaksi, Sigfrid mestari\", sanoi tullimies,\n\"onhan se minun kunniani, että te tahdotte istua reessäni, minun\nkun kuitenkin täytyi tätä tietä matkustaa. Te olette arvoisa mies,\nte, mutta minä vain oppimaton ruununpalvelia, joka ansaitsen\njokapäiväisen leipäni suolasta ja sillistä, ellen satu saamaan\nhollantilaisen palttinakankaita takavarikkoon. Uskokaa pois, ettei\nhän minua helposti petä. Ja jos niinkin olisi, että mies ja hevonen\nsotaan tarvittaisiin, koska minulla on kuninkaallisen majesteetin\nkirjat Tuurholmaan, niin kyllä minun Antti Hackspet'ini on näyttänyt\nvenäläisille mistä David olutta osti. Mutta totelkaa nyt neuvoani,\nmenkää vällyjen alle, sillä sielu tässä pöpöräksi jäätyy tämmöisessä\nkoiran ilmassa... Katsokaa, tuossa lensi tähti! Ihmiset sanovat sen\ntietävän suoja-ilmoja, mutta sen te paremmin ymmärrätte.\"\n\nTuo oppinut mies ei pitänyt vastausta tarpeellisena. Hän yhä\nlakkaamatta katseli tähtikirkasta taivaankantta, joka tässä kuivassa,\nläpihohtavassa talvi-ilmassa näytti räiskyvän ja säkenöivän. Näkö-ala\njään ylitse oli niin lavea, kuin hän suinkin toivoa saattoi, mutta\ntie mutkaili ja vaati häntä välistä kääntymään, kun hän tahtoi pitää\nsilmällä niitä tähtiryhmiä, jotka viimeksi olivat joutuneet hänen\ntarkan huomionsa alaisiksi. Vihdoin katkasi hän äänettömyyden ja\nhuudahti melkeinpä hämmästyneenä:\n\n_\"Advigila, Domine, hae noet e nascentibus!\"_\n\n\"Mitä sanoitte?\" kysyi Lydik Larsson uteliaasti. \"En häpeäkseni minä\ntullijärjelläni tuota käsitä, minä en latinaa ymmärrä enemmän kuin\nkoira.\"\n\n\"Minä sanon\", vastasi Sigfrid mestari: \"Herra, kaitse niitä lapsia,\njotka syntyvät tänä yönä! Heille on suuret lahjat annettu ja he\nloistavat kuin kynttilät, mutta joutuvat suuriin kiusauksiin ja\nsaattavat sammua pimeyteen.\"\n\n\"Senkö te saatatte lukea tähdistä?\" kysyi tullimies\nteeskentelemättömällä kummastuksella.\n\n\"Ihminen päättää, Jumala säätää. Täällä näemme puolittain kuten\npeilissä tapauksessa, mutta koska täydellinen tulee, sitte vajaa\nlakkaa. Siinä hetkessä kun ihminen maailmaan syntyy, on hän maailman\njärjestyksen alainen, eikä löydy mitään niin suurta eikä mitään niin\npientä, joka ei ole siihen liitetty. Mikä siis maailman järjestys\nsinä hetkenä on, se on sen ihmisen juuri eli _ingenium_, joka silloin\nsyntyy. Mutta se juuri kasvaa eri tavalla maailman erilaisissa\nilmoissa, joita Herra johdattaa, ja niin versoo samasta juuresta\nerilaisia puita, jotka kuitenkin ovat samaa lajia. Tähtiä tulee pitää\naurinkokellona, jonka mukaan maailma kulkunsa asettaa, vaikka aurinko\nei asetu kellon, vaan kello auringon mukaan.\"\n\n\"Mitähän kummallista se sitte lieneekään, joka nyt taivaalla\nvallitsee?\"\n\n\"Tänä yönä Jupiter hallitsee niin ihmeellisellä voimalla, että se\nharvoin ennen on tapahtunut, ja sepä tavallisesti ennustaa suuria\nlahjoja. Vaan hänen takanaan näkyy Saturnus, johon ei ole uskomista\nja minä luulen, että hän vie häviöön sen, joka muuten olisi kunniaan\nkohoavaa. Mikä yhtäläistä on, käy hänen valossaan erilaiseksi ja\nmonet vaarat ovat tulossa, kuitenkin ilmaantuvat ne enemmiten\nmielen muuttelevaisuudessa. Olemme Joulukuussa ja aurinko kulkee\nJoutsimiehen merkistä Kauriin merkkiin. Joutsimiehen lapset ovat\nhyvänlaatuiset, mutta Kauriin lapsilla on makeasti puhuva kieli,\nlupaavat paljon, jota eivät teekkään ja ylistävät itseään sekä\netsivät enemmän ihmisten kiitosta kuin Jumalan. Siis, mikä nyt syntyy\non mahtavaa, vaan ei pysyvää laatua, kosk'ei se paremmin kuulu\nJoutsimiehelle kuin Kauriillekaan. Pankaa tämä mieleenne, Lydik,\nkoska te luultavasti elätte kauemmin kuin minä.\"\n\nTullimies, joka samati kuin koko hänen aikakautensa, uskoi tähtien\nvaikutuksiin, aikoi juuri uudestaan kysyä jotakin yön salaisuuksista,\nkun tien polvekkeessa kaksi rekeä näkyi tulevan heitä vastaan, ajaen\nhurjaa vauhtia. Ensimmäisessä, raskaaksi sälytetyssä reessä, istui\nlyhytläntä mies, puolalainen nahkatakki päässä ja huimasi kaikin\nvoimin piiskallaan vaahtoisia hevosiansa. Toisessa reessä eräs nainen\nja kyytimies vaivoin saattoivat seurata ensimmäisen jälkiä.\n\n\"Puoli tietä kruunun virkamiehille!\" huusi tullimies mahtavasti,\nsamalla kun hänen ajajansa tuskin ennätti väistyä sivulle päin\nhankeen.\n\n\"Hol' dich der Teufel!\" vastasi mies, hurjasti viuhtoen piiskaansa,\nja oli muutamassa silmänräpäyksessä seuroilleen kadonnut näkyvistä.\n\n\"Hevosvarkaita!\" mötisi tullimies harmistuneena. \"Minä en koskaan\nenään huoli silakkaa suolata, ellei tuolla omenasaksalla ollut\njotakin tekemättä kruunun ja nimismiehen kanssa.\"\n\nPian tuli hän vielä selvemmin havaitsemaan, miten vaaralliset\nmaantiet olivat. Ajaja ajoi nyt jäältä kapealle talvitielle, joka\nvähän matkan päästä yhtyi siihen valtamaantiehen, mikä Karjan ja\nPohjan kautta vie Tammisaareen.\n\nViimeksimainitulla, kinosten soukistamalla tiellä oli syntynyt hirveä\nmelu. Kaksitoista ratsastajaa lännestä päin, oli tullut toista vertaa\nsuurempaa joukkoa vastaan, joka idästä päin tuli reessä matkustaen,\neikä kumpikaan joukko tahtonut antaa tietä toisillensa. Malttamatoin\näreä komentosana kuului ratsastajien puolelta: \"Viskatkaa ne siat\nhankeen ja paiskatkaa kumoon heidän rekensä!\"\n\nSilmänräpäyksessä etummainen ratsastaja ratsasti kumoon etummaisen\nreen hevoset, ja toiset seurasivat nopeasti hänen esimerkkiänsä.\nHirveä meteli syntyi. Hämmästyneet reessä istujat olivat toista\nvertaa lukuisammat kuin ratsastajat, mutta havaitsivat itsensä\näkki-arvaamatta hankeen heitetyksi, hevoset, ajokalut ja ihmiset\ntoinen toistensa alla. Metsässä kaikuivat huudot ja uhkaukset. Kuu,\njoka juuri oli noussut, hopeoitti kuusien latvat ja laski epävarman\nloisteensa tämän avuttoman sekamelskan ylitse.\n\nTuon rekijonon takimmaiset matkustajat olivat sillä välin ennättäneet\nasettaa rekensä poikkipuolin tietä ja muodostivat siten tiensulun,\njoka esti ratsastajia pääsemästä edemmäksi. Pakolaisia, jotka\nkoettivat pelastua kahakasta, tuli vastaan tullimiestä, jonka oli\ntäytynyt seisattua vähän matkan päähän noista taistelevista.\n\n\"Palatkaamme takaisin, Lydik, palatkaamme takaisin, nuot ovat\nrosvoja!\" huudahti rauhaa rakastava Sigfrid.\n\nTullimies, joka kruunun varalle piti hevosta ja miestä, tunsi itsensä\noikein urholliseksi.\n\n\"Olisi minun Antti Hackspet'ini täällä, niin kyllä minä noille\nyöhuijareille opettaisin mitä _mores_ ovat, mötisi hän taas,\nitsekseen ylpeillen siitä, että hän kuitenkin osasi yhden sanan\nlatinaa, siis enemmän kuin koira. Joll'ei Kirkniemen Aake herra tätä\nnykyä olisi puolalaisten niskassa, niin minä vaikka vedolle menisin\nsiitä, että hän tuolla maantiellä elämöitsee, eikä kukaan muu. Ei se\nmies tietä anna, vaikka kuninkaan iso-äiti vastaan tulisi.\"\n\nTuskin tämä oli sanottu, ennenkuin nuori, solakka mies, jonka lakissa\noli kultareunus ja turkissa majavannahkainen kaulus, viskasi itsensä\nhuolettomasti tullimiehen rekeen, huutaen:\n\n\"Aja, talonpoika, aja!\"\n\n\"Huuti, mies!\" ärjäsi rohkea tullimies. \"Mikähän raukka tekin olette,\njoka jäniksen jalkoja käytätte silloin, kun teidän tulisi puolustaa\nitseänne maantien sissejä vastaan? Eikö teitä ole kolme yhtä vastaan?\"\n\n\"Venäläiset meidän päällemme hyökkäävät, heitä on kaksi tahi\nkolmesataa miestä!\" valitti pakolainen. \"Hänen armonsa,\nlinnanpäällikkö, on matkalla Turkuun ja vihollinen on tullut maahan,\nottaaksensa häntä koko seurueinensa vangiksi.\"\n\n\"Venäläiset? Onko hän hulluna? Sillä taholla meillä on ollut rauha\njo yhdeksän vuotta, ja jos tulevatkin, niin eivät he ainakaan\nlännestä päin tule, sen jo pässinpääkin käsittää. Jos tuo on hänen\narmonsa, linnanpäällikkö, niin varokaa kaulaanne, mies, jos karkaatte\npalveluksestanne. Minä tunnen Juho herran: hänen rikkautensa riittää\nkyllä, vaikka pukisikin kaikki tyhjäntoimittajansa majavan-nahkaan,\nja opissa ei häntä etevämpää ole tässä maassa muuta kuin yksi.\nOttakaa lakki päästänne, tässä istuu hän, joka on opissa etevin!\nMutta Juho herra on ollut ratsumestari, mies! Hän hirtättää\nkarkulaisen porttinsa pylvääseen, sellainen on sotilaan tapa... Nytpä\nmelu maantiellä hiljenee; mahtanevatko erota sovinnolla?\"\n\nOdottamaton äänettömyys vallitsi tuossa äsken meluavassa joukossa.\nSyynä siihen oli, että ratsastajain päällikkö äkki-arvaamatta seisoi\nkatsellen silmästä silmään tuttua miestä, ja säätyveljeä, jota ei\nollut hyvä loukata -- tämä oli kuninkaan uskottu mies, entinen Suomen\naatelislipuston ratsumestari, nykyään Turun linnan päälliköksi\nnimitetty herra Juho Knuutinpoika Kurki.\n\n\"Tekö tässä olettekin, sukulaiseni?\" huudahti ratsastajien\npäällikkö äänellä, joka osotti sekä harmia että hämmästystä. Se oli\nEerik kuninkaan tyttären poika ja saattoi vaivoin hillitä kuumaa\nVaasavertansa kiehahtamasta.\n\n\"Olinpa varma siitä, ett'ei tässä kukaan muu kuin Aake Tott\nsaattanut tuolla tavoin syöstä rauhallisten matkustajien kimppuun\",\nvirkkoi linnan päällikkö yhtä harmistuneella äänellä. Hän ei\nerehtynytkään, sillä siinä oli todellakin Kustaa II Aadolfin kiitetty\n\"lumiaura\", joka tässä syöksi talvikinosten välissä eteenpäin. Hänen\nilmestymisensä täällä johtui siitä, että hän talvikortteereista\nPuolassa oli lähetetty pestaamaan sotajoukolle uuden komppanian hänen\nkiitettyjä suomalaisia ratsastajiansa.\n\n\"Jos joku toinen, kuin te, olisi tässä ollut\", sanoi Aake herra,\n\"niin hän päällään seisoisi tuolla lumikinoksessa, oppiakseen\nerottamaan aatelismiestä talonpojasta.\"\n\n\"Ja jos joku toinen kuin te, tässä olisi ollut\", vastasi Juho\nherra, \"olisi hän huomenna Turun linnantornissa saanut oppia, ett'ei\nmaantie-rauhaa rikkoa saa.\"\n\nAake herra pyyhkieli härmää tuiman-näköisistä viiksistään, kiroili\npimeyttä sekä osotti vihdoin olevansa sovintoon taipuvainen, sillä\nhän esitti, että riita sovittaisiin pois runsasvaraisen pöydän\nääressä Kirkniemessä, johon oli tuskin penikuorman matka ja jossa\nhänen tallimestarinsa Lauri Palikka saattoi tarjota heille Hispanian\nviiniä suojelus-aineeksi talvikylmää vastaan.\n\nJuho herra, joka katsoi parhaaksi olla kuninkaan suosikin\nsyrjähtämisiä mielessä pitämättä, tuumi, että nyt olisi myöhäistä\nlähteä Kirkniemeen. Hän oli tilannut yösian Uuskylän talossa, joka\nei ollut tästä kaukana, ja jos Aake herra hänen kunniakseen tahtoi\nhäntä seurata sinne yöksi, niin saattoi hän vakuuttaa, että hänen\nhovimestarinsa Antonius Pape tarjoisi sellaista Unkarin viiniä, jonka\nlämmittävä voima varmaankin oli yhtä suuri kuin hispanian viinin.\n\nSovinto tehtiin ja selkäänsaamiset pidettiin hyvänään. Hevoset ja\nreet asetettiin paikoilleen yhdistetyin käsivoimin; mutta ei ollut\ntuuppauksista eikä haukuntasanoista puutetta. Karkaajat palasivat;\nhovimestari Antonius Pape kiipesi häpeissään tullimiehen reestä ja\nsai käskyn toimittaa pidot sellaiset, kuin tilaisuus myönsi. Pian\ntämä lukuisa seura oli saapunut kortteeriinsa Uuskylän taloon,\nherrat, aateliseuroineen tuvassa, viinipikarien ääressä, sekä\npalvelijat oluthaarikkojensa ääressä avarassa, tätä tilaisuutta\nvarten lämmitetyssä riihessä. Kaikki oli leirikannalla; rouvia tahi\nnaispalvelijoita ei ollenkaan näkynyt matkueessa.\n\nTullimiehellä ja hänen seuralaisellaan ei tässä nyt ollut\nvalitsemisen varaa, vaan täytyi heidän etsiä itselleen yösijaa\nlähellä olevassa Kaskaksen torpassa. Tännekkin jo oli yövieraaksi\notettu vastaan eräs kulkeva kerjäläisnainen. Oljet lattialla\ntarjosivat vieraanvaraisen vuoteen kaikille, ja ainoa sänky jätettiin\nkaikkialla tunnetulle ja kunniassa pidetylle Tammisaaren pastorille.\nMutta eipä edes väsymys eikä vilu saattanut himmentää mestarin\nsilmissä hänen rakkaita tähtiänsä, vielä kauan hän istui liehuvan\npärevalkean loisteessa, syvästi miettivällä katseella tarkastellen\nvaljennutta tähtikarttaa, jota hän aina kuljetti mukanaan ja johon\nhän nyt harppimitalla merkitsi niitten kiertotähtien asemaa, mitkä\ntänä yönä taivaalla olivat hänen huomiotansa herättäneet. Nukkuvien\nhiljaisiin hengähdys-ääniin sekaantui vielä hänen kuiskaava\nrukouksensa: _Advigila Domine!_ Ja kartan alasyrjään oli hän\npiirtänyt muistiin päiväluvun: Joulukuun 7-8 1626.\n\n\n\n\n2. Yön lapset.\n\n\n    Kuten, mennyt olet, ovat sinun\n       lapsesi tulleet.\n\nSigfrid mestarin lepoa häiritsi uusi pärevalkea, joka tuvassa\nsytytettiin. Hänen unissaan se muuttui Jupiterin loistoksi ja\najatellen tuota tähtien kuningasta, hän näissä viehättävissä\naatelmissaan taas nukkui. Kun hän ennen päivän koittoa heräsi,\nnäki hän hämmästyksekseen torpan emännän hoitelemassa kahta\nvastasyntynyttä lasta, jotka tämä oli pessyt, kapaloinnut sekä\nhuolellisesti pannut maata vanhaan koppaan villojen päälle.\n\nHän katseli vaimoa ääneti hetken aikaa. Tämä nuori nainen oli\nollut hänen rippilapsensa, ja vieläpä parhaitakin. Hän osasi\nkatekismuksensa paremmin kuin kukaan muu ja Jumala tiesi mistä\nhän oli oppinut tuon siihen aikaan hänen vertaistensa joukossa\nerittäin harvinaisen kirjoitustaidonkin. Hän seisoi siinä rohkeana\nja neuvokkaana kotikutoisessa harmaassa nutussaan ja raitaisessa\nvillahameessaan; mestari näki miten hän, kun oli lapset hoitanut,\nteki takkaan valkean ja asetti tulelle padan, jossa hän keitti\nnauriita miehellensä, tämä kun jo oli metsässä puita kotia vetämässä.\n\nSigfrid mestari luki aamurukouksensa, nousi ja katseli kopassa\nmakaavia lapsia, kuten vanhus elämänsä ehtoolla katselee elämän\naamua. Siinä oli kaksi kauniinmuotoista lasta, mutta niin surkean\nvähäistä, että melkein olisivat mahtuneet torpparin puukenkiin, jotka\nlattialla vuoteen vieressä olivat.\n\n\"Mistähän Dordei nuot herranlahjat on saanut?\" kysyi pastori. \"Eihän\nne omiakaan saata olla?\"\n\n\"Eihän olisi varaa\", kuului vastaus. \"Minulla on ennestään jo kaksi.\nTommu on nyt kolmannella vuodella ja Sigfrida seitsemän viikon vanha.\nHän on saanut nimensä teidän nimenne mukaan, mestari, ja saa nyt\njakaa ruokansa näille raukoille. Mitäpä minä useammista välittäisin,\nenkä ainakaan kahdesta yhtä haavaa.\"\n\n\"Ovatko nuot tuolla kopassa kaksoisia? Ja mitenkä Dordei on ne\nsaanut? Minä en nähnyt niitä eilen.\"\n\n\"Niin, mitäpä hänkin, tuo raukka tuolla, tänne joutui kylmään\ntalvi-yöhön kuolemaan? Mutta sehän ymmärtääkseni oli Herran sallimus,\nja minun kai täytyy siis huolta pitää pienokaisista siksi, että joku\nheitä armahtaa. Arvoisa mestari tuli aivan kuin olisi teitä oltu\nhakemassa heitä ristimään.\"\n\n\"Mitä Dordei sanoo? Onko heidän äitinsä kuollut?\"\n\n\"Jumal' armahtakoon, on. Täällä hän makaa.\"\n\nJa Dordei osotti sormellaan syrjäistä nurkkaa kangaspuitten takana,\njota hän nyt päresoitollaan valaisi. Sigfrid mestari astui lähemmäksi\nja näki valkean valossa naisen ruumiin makaavan oikosenaan oljilla.\nTämä oli se kerjääjä, joka oli saanut torpassa yösijan.\n\nTuota vanhaa pastoria käytettiin yhtä paljo lääkärinä kuin\nsielunpaimenena ja ennustajana. Hän tarttui naisen käteen, tarkasteli\nvaltasuonta, nosti vähän silmälautasia ja hänelle selveni, että tuo\nelonkipinä oli lähtenyt pois tämän maailman kurjuudesta, johon se ei\nenään koskaan palajaisi. Niin hiljaa, niin ääneti oli se lähtenyt,\nettä näistä seitsemästä, jotka huoneessa makasivat, oli ainoastaan\nemäntä viimeisen huokauksen kuullut.\n\nSe oli varmaankin tapahtunut aivan äsken, tuskin tuntikaan oli siitä\nkulunut, sillä kuollut oli aivan lämmin vielä.\n\n\"Mutta miksikä ei minua herätetty ajoissa, jolloin vielä ehkä\nolisin voinut auttaa?\" kysyi nyt tämä vanha lääkäri, tuskastuneena\nsemmoisesta välinpitämättömyydestä.\n\nKyyneleet alkoivat vieriä Dordein poskille.\n\n\"Arvoisa mestarihan tietää, että tämä on naisväen työtä. Se kävi niin\npian; minun täytyi ottaa lapset hoitooni ja kun taas katsoin häneen,\noli Jumala jo omansa korjannut.\"\n\n\"Kuka hän oli? Mistä hän tuli?\"\n\n\"Kysykää tuulelta, joka yöllä kasken ylitse puhaltaa, mistä se tulee\nja kuhunka se menee! Ulkopitäjäläinen hän oli, sen verta tiedän,\nja kielimurteensa oli ulkomaalaista. Kerjäläisiä olemme nähneet\nyllin kyllin; tuskin tässä päivää kuluu, ett'ei niitä tule yksi\ntahi useita. Hän, raukka ei ollut kuten ne muut, paitsi että hän\noli kurjempi kuin kukaan heistä. Hän koputti ovellemme vähää ennen\nkuin mestari tuli. Se oli niin arka koputus; luulin lapsen siellä\nolevan. Sitten hän tuli sisään ikään kuin unissaan, astui muutaman\nhorjuvan askeleen ja vaipui oljille kangaspuitten taa. Ei hän syönyt,\neikä maksanut vaivaa kysyä häneltä niitäkään. Ainoa, mistä selkoa\nsain, oli, että ratsastajat olivat maantiellä pimeässä hänen kumoon\nratsastaneet.\"\n\nTullimies Lydik Larsson, joka vihdoin oli herännyt, kuuli nuo\nviimeiset sanat ja virkkoi unisena, että se oli aivan Aake herran\nratsastajain tapaista.\n\nTorppari tuli sisään, ja koputti lumen raskaista hylkeen-nahkasista\nsaappaistaan. Kuten melkein kaikki silloiset Suomen täysi-ikäiset\nmiehet, oli myöskin Tuomas Kask ollut sotapalveluksessa ja Evert\nHorn'in päällikkyyden alla sodassa venäläisiä vastaan kadottanut\ntoisen käsivartensa. Onneksi kuitenkin se oli vasen käsivarsi. Hän\ntoi tiedon, että herrat tuolla Uuskylän talossa olivat pois lähdössä.\nNeuvottelu pidettiin, ja Sigfrid mestari lupasi ristiä nuot\nvastasyntyneet.\n\n\"Sepä on kristillinen velvollisuuteni\", tuumasi hän, \"mutta jotakin\nherrojen myöskin tulee tehdä. He ovat olleet syynä tuon köyhän äidin\nturmioon, ja mitä eivät enään saata palkita hänelle, sen tulee heidän\npalkita hänen lapsillensa. Minä menen Uuskylään kutsumaan heitä tänne\nkummiksi.\"\n\nSe oli sanottu sana, ja liikutetussa mielentilassa tuon väkivaltaisen\nteon takia läksi vanhus heti matkalle.\n\nPäivä koitti, mutta tupa oli vielä pimeä siitä yksinkertaisesta\nsyystä, että sen ainoa ikkunaruutu oli rikki ja rohtimilla tukittu.\n\nDordei oli vaivoin joutunut siivoamaan suuremman osan oljista\nlattialta sekä puhdistamaan Tommun nokista nenää, kun herrat astuivat\nsisään ja kaksi palveliaa heidän muassaan, jotka ottivat hoitoonsa\nheidän viittansa ja hansikkansa. Tullimies ja Sigfrid mestari\nsaattoivat nyt takkavalkean loisteessa tarkemmin katsella noita\nmahtavia miehiä, jotka siihen aikaan olivat maansa uljaimpia, toinen\nrauhassa ja toinen sodassa.\n\nMolemmat olivat parhaassa iässään, herra Juho Kurki\nkolmekymmentäkuusi ja herra Aake Tott ainoastaan\nkaksikymmentäkahdeksan vuotias. Molemmat olivat matkatamineissa,\njonka vuoksi ei tuosta tutusta Kustaan-aikaisesta puvusta nyt\nsaattanut nähdä muuta, kuin lyhyet polussaappaat sekä leveälieriset\nhatut. Mutta matkapuvussakin oli hovimiehen ja sotilaan välillä\nnähtävä erotus. Kurki oli paremmin lyhyt- kuin pitkävartaloinen,\nhänen kasvonsa piirteet olivat hienot ja älykkäät ja niin ylhäinen\nhän oli, että, kun hänen luonaan käytiin kunniatervehdyksillä\nTurun linnassa, sanottiin sitä \"hovissa käynniksi.\" Hänen pitkä\ntukkansa oli huolellisesti pantu jakaukselle; hänen säämyskäisessä\nliivitakissaan oli talvis-aikaan kärpän-nahkainen sisusta ja sen\nsoljet olivat kullasta; hänen vyöstään riippui venetsialainen\ntikari, jonka kahvan-nupissa oli suuri safiiri. Tott oli häntä\nmelkein päätänsä pitempi, roteva ruumiiltaan ja käsivarret sekä\nsääret tavattoman pitkiä, hän oli aivan ikään kuin varta vasten\nluotu hevosen selässä istumaan; seisaallaan hän huonosti hoivasi\npituuttaan, ja näytti kokoon vaipuvan. Tällä haavaa oli hänellä\nlyhyeksi leikattu tukka, jota oli mukavampi pitää teräskypärän alla,\nmutta myöhemmin on hänestä tehty kuva, jossa hänellä on pitkä,\nruskea, huolettomasti riippuva tukka. Matkoilla ja sotakentällä hän\nyhtä vähän oli hoitanut pitkiä viiksiänsä ja takkuista leukapartaansa\nkuin likaisia hansikoitansa ja saappaitansa. Hänen korkea otsansa\nja kasvojen säännölliset piirteet, jotka hänen äitinsä oli perinyt\nkauniilta vanhemmiltaan, oli pojassa muodostunut teräväksi ja\ntuimaksi, tuota terävyyttä vielä lisäsi kapea leuka ja kokoon\npuserretut huulet, laihuus ja niuristelemisen tapa, joka hänellä oli\nsekä leikkiä puhuessaan että suuttuessaan. Hän ei ensinkään ollut\nkammariherra, vaikka tämä virka kerran oli ollut hänen toimenaan;\nhän oli niin kokonaan noita tuimia ratsumiehiä, joita kuningas ensin\nja sitten saksalaiset nimittivät \"Hakkapäälleiksi\", että hänen\nhajasäärinen käyntinsäkin osotti hänellä olevan suurempaa tottumusta\nsatulassa kuin hovin saleissa.\n\nAake herra malttamattomuudessaan saapasteli sisään linnanpäällikön\nedellä, kursailematta hänen suurempaa virallista arvoansa, mikä\nepäkunnioitus toisissa oloissa ehkä olisi rauhanliiton rikkonut\nkahden suurvallan välillä. Hän potkaisi Tommua, joka oli sattunut\nhänen tielleen, sekä osotti selvään, että hänellä oli kiire, pappi\nsaattoi lukea isämeidän ja sitten siunata lapset, tuumi hän, ja siinä\nse asia sitten olisi ollut.\n\n\"Koska korkea-arvoinen Sigfrid mestari on meitä kutsumuksellaan\nkunnioittanut\", lisäsi linnanpäällikkö kohteliaasti, \"tahdomme\nkastekaavan sanoja kuunnella loppuun asti, siinä toivossa, ettei hän\npahaksensa pane kiirettämme.\"\n\n\"Varmaankaan\", vastasi Sigfrid mestari, \"nämät jalot herrat eivät\nole tulleet armollisesti läsnäolemaan minun vähäpätöisen henkilöni\nvuoksi, vaan kristillisestä armahtavaisuudesta maailman kurjia\nkohtaan. Ei yksikään lakastunut lehti talvikinoksessa ole enemmän\navuton kuin nämät köyhät lapset, joittenka tuntemattoman äidin\nratsumiehet eilen illalla maantiellä kumoon ratsastivat, ja joka\nsiitä syystä kadotti henkensä silloin, kun hän lapset elämään\nsynnytti.\"\n\n\"Mitä ämmien loruja tämä on?\" ärjäsi Aake herra rypistäen\nkulmakarvojaan.\n\n\"Se suu, joka tämän on puhunut, on iäksi vaiennut\", lausui pastori\nlevollisesti, \"mutta kunnioitusta osotetaan kuitenkin kuolevan\nsanoille. Suvaitsevatko jalot herrat todistajina olla läsnä,\nniin minä lapset kastan ja koetan tehdä sen niin lyhyesti kuin\nvelvollisuuteni suinkin sietää. Nuot ovat kaksoisia, poika ja tyttö.\nDordei, kanna ensin poika esiin!\"\n\nSigfrid mestari ei tarvinnut mitään käsikirjaa, sen hän osasi ulkoa.\nHerrat astuivat paikoilleen torpanväen ja tullimiehen rinnalle.\nLapset kastettiin muutamilla pontevilla sanoilla.\n\n\"Minä kastan sinun _Ben-Oni_, tuskan poika, rukoillen Jumalaa, että\nisäsi sinua kerran nimittäisi _Ben-Jamin'iksi_, onnen pojaksi. [1\nMoseksen kirj. 35:18.] Minä kastan sinun, _Hagar_, sillä sinä olet\nmuukalainen täällä maan päällä, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.\nAamen.\"\n\nHerrat seisoivat maltillisina. Hovimiehen ja sotilaankin sydämmiin\nnuot pienet, kauniit, turvattomat, tylyyn maailmaan viskatut lapset\ntekivät vaikutuksen. Aake herra, joka siihen aikaan oli naimaton ja\nlapseton, ei olisi tuhlannut pienintä ajatustakaan kapalolapsiin,\nnoin arvottomiin esineihin. Mutta miksikä juuri hänen hevostensa ja\nratsumiestensä, kentiesi vielä hänen oman ruskean virkkunsa piti\nriistämän näiltä turvattomilta heidän ainoan tukensa? Vaan kukapa\nkäski maankuljeksian juoksemaan pimeässä hevosen jalkoihin? Mutta kun\ntuo nyt juuri oli näitten lasten köyhä äiti...\n\nAake herra mötisi jotakin viiksiensä takana.\n\n\"Minä otan pojan omakseni ja teen hänestä kelpo sotamiehen. Hoitakaa\nhäntä siksi, että hän saa sääret, joilla voi satulaan kiivetä sekä\nlähettäkää hän sitten minun luokseni! Tässä teille on ruokarahoja!\"\n\nNäin sanoen pisti hän likaisen nahkakukkaron hämmästyneen Dordein\nkäsiin.\n\n\"Ja minä\", sanoi Juho herra, joka tahtoi olla yhtä runsasvarainen,\n\"minä tahdon tytöstä pitää huolta. Tässä annan edeltäkäsin maksun\nensimmäisistä vuosista ja sitten, jos elän, saan nähdä mitä saatan\ntehdä hänen hyväkseen.\" Juho herran lahja ei ollutkaan mikään\nnahkakukkaro, vaan hieno silkkikukkaro, jonka hän laski Dordein\nkäteen.\n\n\"Jos elän!\"... Rauhan mies, joka suurimmalla varovaisuudella hoiti\nterveyttänsä, ajatteli ihmis-elämän katoavaisuutta, mutta sotilas,\njoka oli valmis minä päivänä hyvään henkensä uhraamaan niin helposti,\nkuin hän jonkun redun olisi luotaan viskannut, _hän_ ei sitä\najatellut. Kurki eli kuudenkymmenenkahden vuoden vanhaksi ja Tott\nneljänkymmenenkahden.\n\nSigfrid mestari kiitti lasten puolesta syvällä kunnianosotuksella.\n\n\"Jumala palkitkoon näitä jaloja herroja heidän armeliaisuudestaan\nja antakoon heidän saada iloa näistä lapsista! Minä piirrän\nnäitten jalojen herrojen muistiksi heidän armolliset lupauksensa\nristitodistukseen.\"\n\nMatkalle oli kiirettä. Herrat palasivat rekiensä luo, saamatta edes\nsitä kupillista kahvia, jota meidän aikanamme köyhinkin torppa olisi\nvoinut vieraanvaraksi tarjota tällaisessa tilaisuudessa. Mennessään\nulos, sanoi tullimestari Lauri Palikka herralleen, ritarille:\n\n\"Näkikö hänen armonsa tuota kuollutta?\"\n\n\"En\", vastasi Aake herra välinpitämättömästi.\n\n\"Minä näin hänen, ja olen nähnyt hänen kerta ennen elävänä\nhienommassa muodossa, mutta en vain muista missä.\"\n\n\"Sinä joit liiaksi olutta eilen illalla, Palikka.\"\n\n\"En sitä usko, teidän armonne.\"\n\nKun herrat olivat menneet, osotti tullimies Lydik Larsson myöskin\nvuorostaan halua jalomielisyyteen.\n\n\"Mahtavat herrat\", sanoi hän \"ajattelevat vain sitä, mikä lähinnä\nsilmäin edessä on. Mitäpä he huolisivat siitä, miten kuollut maahan\nsaadaan! Tässä, ihmishyvät, annan teille kaksi taaleria, joten\nsaatte hänelle kristilliset hautajaiset. Joskin tuo ihminen on ollut\nmustalainen, niin se ei minuun koske, hänen tulee saada kristilliset\nmaahanpaniaiset.\"\n\nTullimiehen kömpelö, tähän asti vaiti ollut ajaja, käsitti yhden\nsanan, joka oli pitkän kaiun saava, hän esitti, että mustalainen\nhaudattaisiin hevoshakaan.\n\n\"Pidä suusi!\"? vastasi hänen isäntänsä. \"Mitä se meihin koskee, josko\nhän on ollut musta taikka ruusunpunainen? Ehkäpä hänellä on luonaan\njotakin, joka saattaisi olla hyödyksi lapsille?\"\n\nTullimies kumartui alaspäin, kohden tuota nuorta kuollutta naista ja\nveti hänen hiuksistaan hienosti, liljan muotoon tehdyn hopeaneulan.\nSiinä oli vieras merkki. Hän tarttui vasempaan käteen ja huomautti,\nettä kuolleen käsivarren alipuolella oli poltettu sininen merkki,\njoka oli käärmeen ympäröimän sauvan näköinen. Sitten veti hän tuon\nlaihtuneen käden sormesta helposti pois sormuksen. \"Sigfrid mestari\",\nhuudahti hän hämmästyneenä. \"Tämä on jalokivi-sormus! Enkö minä sitä\nsanonut, että hän on mustalainen? Hän on varastanut sormuksen.\"\n\nSigfrid mestari meni tuvan rikkinäisen akkunan luo, piti sormusta\npäivän valossa ja katseli sitä.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"tällä sormuksella on erinomainen muoto. Siihen\non juotettu kolme jalokiveä. Minä vertaisin niitä noihin kolmeen\ntähteen, jotka nimitetään Kalevan miekaksi.\"\n\n\"Ne ovat siis hyvin kalliita?\"\n\n\"En usko, että meistä kumpikaan saattaisi niitä lunastaa. Tämä sormus\non jotakin ilmaiseva. Minä panen sekä sen että neulan lapsia varten\nsinettiin.\"\n\nVielä kerran tämä vanha tiedemies seisoi ajatuksiinsa vaipuneena\nkerjääjänaisen kalpean ruumiin ääressä. Hän näki nyt selvemmin\nkuolleen armaat kasvot, kun päivän säde laskeutui niihin, siinä\nkun hän lepäsi oljilla. Hän oli varmaankin vielä aivan nuori,\nmelkeinpä lapsi; hän ei näyttänyt olevan kahtakymmentä vuottakaan.\nTuskin hänessä saattoi havaita mitään kärsimisen jälkiä, joll'ei\njuuri huulissa, jotka olivat kangistuneet puolittain katkeraan ja\npuolittain surulliseen hymyyn, ikään kuin osottaen, että tässä\nelämän puhtaimmat tunteet ja toiveet olivat pettyneet. Kuka hän oli?\nMistä hän tuli? Turhia kysymyksiä! Kuolema oli suudelmallaan vienyt\nvastauksen hänen iäksi suljetuilta huuliltaan.\n\nSigfrid mestari kumartui kuolleen ylitse ja pyyhki pois uhkeat mustat\nhiukset hänen valkealta otsaltaan. Hän huomasi nyt, että hieno pitsi\npistäysi esiin kuolleen karkean villaisen nutun alta. Hän ei siis\nollut se, jolta hän näytti.\n\n\"Tuntematon, onneton ja Jumalan edessä kentiesi viaton, kukas\noletkin, petetyt ovat sinun elämäsi ja onnesi toiveet. Valossa\nja riemussa olet maailmaan tullut, pimeydessä ja murheessa olet\nmaailmasta lähtenyt. Herra tuomitsee. Elämäsi arvoitus on kerran\nselviävä. Kuten lähtenyt olet, ovat sinun lapsesi tulleet; kuten sinä\ntullut olet, heidän lähtönsä kerran olkoon!\"\n\nHevoset olivat valjaissa. Matkustavaiset sanoivat jäähyväiset torpan\nvieraanvaraisille asukkaille.\n\n\"Holhokaatte näitä pienokaisia siksi, että laillinen holhoja\nmäärätään!\" varoitti mestari. \"Minä siksi tallennan heidän\nkastetodistuksensa ja omaisuutensa. Antakaa kuolleesta tehdä kiitos\nkirkossa, mutta älkää pitäkö kiirettä hänen maahanpanemisellaan,\nsillä ehkäpä häntä kysyttäisiin vielä. Minä kirjoitan kirkkoherralle;\ntämän naisen pitää pääsemän siunattuun maahan, hän ei ole mikään\nmustalainen.\"\n\n\"Noh, mestari\", lausui Lydik Larsson, kun taas reessä istuivat, \"te\nsanoitte eilen, että viime yö oli kummallinen yö. Mitä nyt sanotte\nyön lapsista?\"\n\n\"Minä sanon, että Hän, joka johtaa aavan meren aallot, johdattaa\nyhtä ihmeellisesti ihmisten tiet. Tähdet ilmoittavat alun ja joskus\nmyöskin kulun, mutta loppu on Herran. Varmaankin vaarallinen on tämän\nyön juuri, mutta Herra kasvin antaa. Rukoile noitten lasten puolesta,\nLydik, sillä he sitä tarvitsevat! Minun aikani on määrätty, minä en\ntulevan talven lunta näe.\"\n\nMaantien-mutkassa, jossa Kaskaksen torppa katosi näitten\nmatkustavaisten näkyvistä, katsoi Sigfrid mestari vielä kerran\ntaaksensa ja rukoili: _\"Advigila Domine!\"_ Ja lisäsi sitten vielä,\nkatsoessaan herrojen reenjälkiä, jotka lumessa näkyivät: _Advigilate,\ndomini_!\n\n\n\n\n3. Satulaton ratsastaja.\n\n\n    Ja tuollainen nulikka lähetetään matkaan!\n\nTullimies Lydik Larsson oli väittänyt, että nuot arvoisat herrat,\njotka Joulukuussa 1626 kävivät Kaskaksen torpassa, eivät nähneet\nenempää kuin mitä silmäin edessä oli. Tullimieskin saattaa erehtyä,\nvarsinkin, kun hän monen mielestä juuri on petettäväksi luotu,\nmutta tällä kertaa hän kuitenkin oli arvannut oikein. Herrat, Juho\nKnuutinpoika Kurki sekä Aake Henrikinpoika Tott eivät joutuneet\najattelemaan maantieltä tulleita köyhiä lapsia, heillä kuin oli\ntärkeämpiäkin tehtäviä. Juho herra oli Turun linnasta muuttanut\npäälliköksi Wiipurin linnaan ja sieltä taas Turkuun hovioikeuden\npresidentiksi. Sen lisäksi hän jo toisella jalallaan seisoi\nvaltaneuvoksena Tukholmassa sekä kantoi eurooppalaista sotaa\nhartioillaan. Aake herrasta oli tullut kenraali, valtaneuvos ja\nvihdoin sotamarsalkka. Hän oli väsynyt auraamasta tietä Puolan ja\nSaksan kautta Ruotsin sotajoukolle, ja eli nyt ruhtinaallisessa\nloistossa Ekolsundissa lähellä Enköpingiä Ruotsissa, mutta oli\nvälimiten karhunajossa Suomessa Kirkniemessä ja Lavilassa.\n\nYön lapset kasvoivat huomaamattomina torpassa, tasaten\nkasvattivanhimpainsa köyhänpuolisen elannon. Dordei oli\nsäännöllisesti joka toinen vuosi lahjoittanut miehelleen tulevaisen\nrengin tahi piian: hänellähän ei ollut varaa lahjoittaa miehelleen\nkahta yhtä haavaa. Tästä säästäväisyydestä huolimatta oli torppa\nkuitenkin hyvin varustettu, sillä kun nyt kymmenen vuotta jälkeen\nedellä kerrottuja tapauksia taaskin näemme sen turvekaton, on\nsiellä jo seitsemän omaa lasta ja kasvattien kanssa yhdeksän. Tällä\nlukuisalla joukolla oli hyvä ruokahalu sekä yhtä ihmetyttävä voima\npian saada läpiä pieniin välttämättömän tarpeellisiin vaatteihinsa,\njotka kesä-aikana olivat aivan vaatimattomat: silloin heitä verhosi\nainoastaan karkea paita, mutta talvis-aikana tarvittiin heille\nkoko joukko lisävaatteita, jotta tarkenivat olla ulkotyössä, pojat\njäniksiä pyytämässä ja tytöt äitiänsä auttamassa navetassa ja\nkaivolla.\n\nKaikki kävi jotenkin hyvin päinsä niin kauan, kuin herrojen\nelatus-rahat kilisivät nahka- ja silkkikukkaroissa. Olihan niistä\npantu ensi varaksi säästöön Kustaa II Aadolfin uuden kauniin Raamatun\nhintakin, jota raamattua nyt luettiin aamuin illoin. Mutta oli\njo aikoja kulunut siitä, kuin nahkakukkarossa kilinää kuului ja\nsilkkinen, sehän oli tyhjänä koreuksena vain, herrat olivat kaukana\neivätkä olleet antaneet mitään tietoja itsestään. Missä siis Sigfrid\nmestari oli, lasten ensimmäinen ystävä ja auttaja? Hän oli jo 1627\nlähtenyt tästä pimeästä mailmasta loistavien tähtiensä luo, kuten hän\noli ennustanut. Ei kukaan muu tahtonut vaivata itseään hoitamalla\nkahta mustalais-lasta, joittenka syntyperästä tahi sukulaisista ei\nsaatu pienintäkään tietoa, ja siis oli Tuomas Kask määrätty lasten\nlailliseksi hoitajaksi.\n\nTorppa oli viljava ja Tuomas Kask teki yhdellä kädellään niin\nahkeraan työtä, että hän jo ensi vuosina piti kahta hevosta tallissa\nja vaimo lypsi navetassa neljää lehmää. Mutta sitte tuli sota, suuri\nsota! Pienet sodat 1617 vuoden jälkeen tyytyivät puoleen laihoon ja\npuoleen mies-voimaan. Tuo suuri sota vaati enemmän, näytti siltä kuin\nse olisi tahtonut kaikki, vaikka se ei saanut; se kiinnitti itsensä,\nkuten verimato työmiehen jalkaan, se imi hänen ytimensä eikä saanut\nkoskaan kyllänsä. Ruskean hevosen ratsastaja ratsasteli läpi maailman\nverisessä sotapuvussa ja tyhjensi torpparin viljalaarin, sitte kuin\nhän ensin oli tyhjentänyt talonpojan ladon, verottoman tilanhaltian\ntallit, porvarin taskut sekä papin kymmenykset. Kaskaksen torppa\nkuului Uuskylän alueesen, ja Uuskylä sattui olemaan niitä harvoja\nperintötiloja näillä seuduilla, joissa suurin osa oli veronvapaata.\nPerintötilallinen oli vapaa maan-omistaja, mutta sen vapautensa sai\nhän kalliisti maksaa, sillä hänen hartioillaan oli raskahin taakka.\nNiinpä tapahtui eräänä päivänä syyskesästä, vuonna 1636, kun kaikki\nanastettiin Saksassa kärsittyjen tappioitten korvaamiseksi, että\nkruununvouti kahden miehen kanssa tuli Uuskylän taloon vaatimaan\nviljavaroja, joita tarvittiin uuden sotaväestön varustamista varten,\nsekä hevosia kuormastoa ja ratsuväkeä varten.\n\nTuomas Kaskilla oli nuori kotikasvuinen neljännellä vuodella oleva\nPiili niminen orhi, uljas eläin, joka pidettiin seudun parhaana\njuoksiana ja herätti monessa kateutta. Uuskylän isäntä kestitsi\nvoutia sekä pisti hänen käteensä pari taalaria ja osotti häntä\nKaskaksen torppaan.\n\nSiellä tehtiin pikainen takavarikko. Piili anastettiin kuittia\nvastaan, jolla siihen aikaan ei ollut mitään arvoa sekä vietiin\nUuskylään, lähetettäväksi sieltä muitten hevosten muassa Lohjalle\ntarkastuspaikkaan.\n\nMutta Piili oli ollut aina onnellisesta varsa-ajastaan asti\nkymmenvuotiaan Bennun suosikki, tuon pojan, jolle Sigfrid mestari oli\nantanut nimen Ben-Oni, tuskan poika. Nuo kaksi olivat eroamattomia.\nBennulle oli uskottu Piilin hoito, hän sai yksin sitä ruokkia ja\njuottaa; Bennu oli ollut ensimmäinen ratsastaja Piilin selässä,\nniin aikaiselta kuin se jaksoi kantaa hänen kevyttä olentoaan, ja\nPiili totteli heti Bennun vihellystä. Poika tuli aivan onnettomaksi,\nkun hän ansojaan virittämästä metsästä palasi ja havaitsi Piilin\nryöstetyksi pois.\n\nKasvattivanhemmat neuvottelivat keskenään Piilistä ja lapsista.\nDordei sanoi: \"Minä soisin että me pääsisimme Bennusta, tuosta\nonnettomuuden pojasta. Sinä Tuomas pidät häntä omia lapsiasi\nparempana, annat hänen tehdä kaikkea, mitä häntä haluttaa. Katsoppas\nvain, kuinka kiukkuinen hän nytkin taas on! Muista minun sanani,\nBennu on mustalaislapsi, hän on tuottava onnettomuutta torppaamme!\"\n\nTuomas vastasi:\n\n\"Jos hän on mustalaislapsi, niin on Hagar myöskin, mutta häntä sinä\net antaisi pois, vaikka saisit kaksikymmentä mullikkaa sijaan.\"\n\n\"Älä puhu Hagarista! Hän on onnenlapsi, jonka vertaista saat hakea\nkolmesta pitäjästä. Hänpä lukee kirjastakin jo paremmin kuin minä, ja\neikö vain hän ole vikkelin ompeluksissa ja kaikissa kotiaskareissa?\nEikö hän hillitse Sigfrida tyttöä ja kaikkia muitakin paremmin kuin\nsinä ja minä? Mihinkä minä näitten lapsieni kanssa joutuisin, joll'ei\nminulla Hagaria olisi? Jos meillä ei ole vara elättää häitä kaikkia,\nniin lähettäkäämme Bennu Kirkniemeen, koska Aake herra on luvannut\nmeille, että sen saamme tehdä, mutta Hagarin me pidämme. Luulenpa,\nett'ei Juho herra häntä muista paremmin, kuin hänen jahtikoiransa\nmuistaa sitä puolukkaa, jonka päälle se astui menneenä vuonna\nollessaan kettuja ajamassa metsässä.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Tuomas sävyisesti, \"onko nyt se aika tullut,\nettä mekin rupeamme kinaamaan? Pidä Hagar, minä pidän Bennun!\nOlkoon menneeksi, että hän on vallaton, olkoon niin, että hän tekee\ntyhmyyksiä, mutta sen sanon, että kyllä siinä pojassa poikaa on,\nluota sinä sotamiehen sanaan! Piili? Niin, ota hännästä kiinni!;\nBennu sitä eläintä suree ikään kuin se olisi ollut hänen oma\nkoiranpentunsa. Tuon minä ymmärrän. Katso, miten poika vihoissaan\nruoskii kaivonsankoa pähkinävitsallaan, ikään kuin hänellä olisi\nvoudin leveä selkä edessään! Semmoista ruutia pojassa! Minä en\ntahtoisi olla voudin sijassa, jos _hän_ olisi kaivon-ämpäri.\"\n\nTässä puheena olevat esineet, nuo molemmat kasvattilapset, seisoivat\nkaivolla ja torpan omat perilliset heidän ympärillään. Piilin ryöstö\noli päivän suuri tapahtuma, ja Bennu, joka tallin tyhjää hinkaloa\nvasten oli purkanut ensimmäiset vihansa puuskaukset, seisoi nyt\npihalla, mielettömästi ruoskien kaikkea, mitä eteen sattui, ja siinä\nosui nyt olemaan hänen edessään kaivonsanko. Hän näytti urhealta,\ntuo pieni tuittupää, joka oli hoikka kuten pihlajan vesa, notkea\nkuin orava, silmät säihkyvät, ruskeat, tukka musta, posket hehkuvat,\nja koko poikanen parahiten verrattava rakettiin, jolla ei ole\nollut voimaa nousta korkeuteen, vaan tyhjentää räiskyvät säkenensä\nviheriään ruohostoon.\n\nTommu, joka oli kolme vuotta vanhempi ja Bennua päätään pitempi,\nuskalsi nauraa. Silmänräpäyksessä juoksi Bennu häntä vastaan ja alkoi\npähkinävitsallaan läimähyttää kasvattiveljeään sekä päähän että\nselkään.\n\nSigfrida rupesi itkemään. Hagar juoksi väliin sekä otti vastaan ne\nletkaukset, jotka Tommulle olivat aiotut.\n\n\"Oletko sinä mies, sinä, joka lyöt viattomia? Lyö voutia!\" Ja\nsisar katsoi veljeänsä suurilla silmillään, jotka olivat yhtä\ntummanruskeat, yhtä säihkyvät kuin veljenkin. Nämät kymmenvuotiset\nolivat niin yhden-näköiset, että ainoastaan sukupuolen erilaisen\nvaatetuksen takia heitä toisistaan erotti. He olivat kaksi kaunista\nmarjaa yhden oksan kasvattamia, kaksi köyhää nummen kukkaa yhden\njuuren versottamia. Kentiesi sisar oli kämmenen verran pitempi, ja\nhänen varma käytöksensä ilmaisi aikaisin kehittyneitä sielunlahjoja.\n\n\"Vouti?\" matki Bennu.\n\n\"Niin\", vastasi Hagar. \"Hän on hevosineen Uuskylässä.\"\n\nBennu mietti hetkisen, halasi sitten Tommua ja kuiskasi nyyhkyttäen:\n\"anna anteeksi!\" sekä lähti patikoitsemaan niin kiireesti kuin hänen\nkeveät jalkansa myöden antoivat, -- avojaloin, avopäin, yllään\nainoastaan se vaate, jota paitsi, paitaa lukuun ottamatta, nuoren\nkymmenvuotiaan miehen ei kelpoon sovi olla edes metsässä, josta Bennu\ntullut oli.\n\nLapset katsoivat ihmeissään hänen jälkeensä.\n\n\"Minä menen mukaan!\" huusi Tommu, vaikka hänen poskessaan vielä oli\npunainen naarmu, jonka hän oli saanut pähkinävitsasta. \"Bennu juoksee\nUuskylään antamaan voudille selkään.\"\n\nHagar seurasi häntä.\n\nOli ainoastaan muutama kivenheitto Uuskylään. Kun Bennu läheni taloa,\nnäki hän, että hevoset olivat ha'assa laitumella, sillä välin kuin\nvouti lepäsi. Bennu muutti tuumansa. Hän laski kaksi sormea suullensa\nja vihelsi pari kertaa. Kun ensimmäinen vihellys kaikui, nosti Piili\nkorskean päänsä ja kuunteli. Toisen vihellyksen kuuluessa se täyttä\nlaukkaa lähti ha'an läpi sekä aidan ylitse, ja ennätti vähemmässä\nkuin kolmessa minuutissa iloisesti korskuen, Bennun viereen. Poika\nkäsitti, että pikainen pako oli Piilin ainoa pelastuskeino, sama\nsitten minnekkä mentäisiin; hän kiipesi kiven päälle ja istui\nsamassa, silmät ilosta loistaen, suosikkinsa seljässä. Hän ratsasti\nmaantielle ja se oli ratsastus niin hyvä kuin jonkun muunkin, ilman\nlakkia ja kenkiä, ilman suitsia, ohjia, satulaa ja kannuksia. Tämä\noli jotakin vielä parempaa kuin huvi, se oli voittoa, se oli kunniaa!\n\nHagar ja Tommu näkivät tuon pienen ratsastajan kiitävän maantietä\npitkin länteen päin. Muutama hetki sen perästä näkivät he voudin\nmiesten kiireesti ratsastavan samaa tietä ja ne olivat paremmassa\nvarustuksessa ja sen lisäksi oli heillä aseet.\n\n\"Ne ottavat hänen, ne lyövät hänen kuoliaaksi!\" huusi Tommu sekä\njuoksi vanhempainsa luo, vaarasta ilmoitusta viemään.\n\n\"Ei kukaan Piiliä ennätä!\" lohdutteli häntä Hagar, yhtä ihastuneena\nkuin veljensä, ja supisti kokoon huulensa melkein sellaiseen\nvihellykseen kuin Bennunkin.\n\nMitenkä nyt tuo jahti olisi päättynyt, vaikka Piili olikin liukas,\non epätietoista, kun sekä hevonen että ratsastaja ilman päämaalia\ntekivät ensimmäisen pienen matkansa maailmaan. Mutta Bennu ei kauaksi\nennättänyt, ennen kuin häntä tuli maantiellä lännestä päin vastaan\nlukuisa joukko vaunuja ja ratsastajia hitaassa kulussa. Bennu\ntaputteli Pilliänsä kaulalle, -- ainoa keino millä sitä saatti ohjata\n-- ja ratsasti huimaa vauhtia maantien sivulla olevaan kaskeen. Yksi\nhyppäys, ja Piili kompastui etujaloillaan kantoon; sen miehekäs\nratsastaja luisui hevosen kaulan ylitse alas kaskeen.\n\nJoukko tuolla maantiellä kuuli jonkun komentosanan ja seisattui.\n\n\"Mikä nasikka se on, joka tuollaisen hevosen kantoihin turmioon\nratsastaa?\"\n\nTämä puhuja taaskin ei ollut mikään vähä-arvoisempi henkilö, kuin\nsotamarsalkka, herra Aake Tott, joka oli tullut noille tavallisille\njahtimatkoille Kirkniemeen. Vuodet ja haavat olivat vihdoin vaatineet\ntätä voimallista miestä vaunuissa ajamaan pitemmillä matkoilla.\nMutta paitsi urhoollista ratsastajaa sekä osavaa miekanlyöntiä, ei\nAake herra koko mailmassa tietänyt mitään ihailtavampaa kuin uljaan\njuoksian, sellaisen, kuin Bennun Piili.\n\nPoika tuotiin esiin, punaisena ratsastuksestaan, vaan rohkeana ja\nynseänä. Hän luuli, että voudin väki oli saanut hänen kiinni. Aake\nherra antoi tuoda esiin hevosen, joka kaikeksi onneksi havaittiin\nolevan vikaantumaton.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi suosiollisesti sotamarsalkka aatelisille\nherroilleen, \"onko kukaan nähnyt uljaampaa lapaa taikka kauniimpaa\npolventaivetta? Älkää puhuko puolalaisten juoksiain hienoista\nsääristä; kontio vieköön, ne eivät kestä sitä, mitä nuot käpälät\nkestävät! Mitä lajia luulette sen olleen, jolla minä Grebinissä\nratsastin? Suomen rotua, hyvät herrani, aivan ihan kuin tuo tuossa.\nStålhandske ei ratsastanut paremmalla Breitenfeldissä. Tuosta\ntalonpoikais-konista jotakin tehdä saattaa, sen täytyy tulla\nomakseni.\"\n\n\"Se on minun\", vastasi pikku Bennu.\n\nAake herra katseellaan mittasi poikaa kiireestä kantapäähän, eikä se\nväli ollutkaan pitkä.\n\n\"Sinun? Ja tuollainen nulikka lähetetään matkaan, pilaamaan tämmöistä\nhevosta! Mitäpä, nasikka? Ratsastatko sinä ilman satulaa ja suitsia?\"\nSotamarsalkka nauroi niin, ett'ei hän sillä lailla ollut nauranut\nsitte, kuin hän viimeksi Isolanin kroatien parissa oli käynyt.\n\nBennu jäi sanattomaksi kuullessaan tuollaisen jättiläisnaurun. Hän\ntirkisteli uteliaasti ja ihmetellen noita uljaita satulavarustuksia.\n\n\"Sinusta Lauri Palikka saattaa tehdä hyvän ratsastajan, jahka olet\nsaanut sääret tarpeeksi pitkät\", jatkoi sotamarsalkka suopeammalla\näänellä ja ravisteli poikaa sillä tavoin, että Bennun pienet hartiat\nrutisivat. \"Sinä saat seurata mukana Kirkniemeen sekä ruveta\nKlaus poikani tallimestariksi. Hevosen minä anastan kuten piru\nWallensteinin.\"\n\n\"Piili on isäni ja minun hevonen\", kirkasi Bennu, joka taas joutui\nintoihinsa kuullessaan tämän uhkauksen. \"Vouti ryösti meiltä Piilin!\"\n\nPojan tuota sanoessa oli voudin rengit saavuttaneet matkustajat ja\nkutsuttiin sotamarsalkan luo. He kertoivat koko tapauksen: Hevonen\noli Kaskaksen torpasta.\n\n\"Hyvä\", sanoi Aake herra. \"Se on kruunun ja minä otan sen.\" Ei siihen\naikaan pitkiä puheita torpparin hevosesta pidetty.\n\nMatkaa jatkettiin, ja Bennu sai ratsastaa Pillillä, jota eräs\nratsastaja talutti päitsimistä.\n\nKun Kaskaksen torpan ohi kuljettiin, sanoi Lauri Palikka herralleen:\n\n\"Tässä se oli, kuin teidän armonne kymmenen vuotta takaperin seisoi\nkummina mustalaislapsille.\"\n\nAake herra oli jo aikaa unohtanut tuon vähäpätöisen tapahtuman. Hän\nei nytkään olisi sitä huomioonsa ottanut, ellei hän olisi muistanut\nherra Juho Kurkea, jonka kanssa hän monasti oli riitaantunut.\n\n\"Mustalaislapset?\" matki hän. \"Kysyppä pojalta tuolta, kuinka vanha\nhän on.\"\n\n\"Yhdeksän vuotta\", ilmoitti tallimestari.\n\n\"Sopii aivan. Kymmenennellä vuodella. Kyllä sen huomasin noista\nkorpin-ikkunoista. Mutta ratsastajakykyä siinä nulikassa on, olkoon\nhän vain minun kummipoikani.\"\n\n\"Se oli siellä, kuin minä sen kuolleen näin, hänen äitinsä, jonka\nkerran ennenkin olin nähnyt\", uskalsi tallimestari lisätä, suosikin\ntavallisella rohkeudella. \"Nyt muistan, missä hänen olen nähnyt. Se\noli sen edellisenä talvena, Marienburgissa, kohta Wallhofin tappelun\njälkeen, jossa teidän armonne yhdellä ainoalla lyönnillä halkasi\npuolalaisen, rynnäkkökypärästä satulapuuhun asti. Kuningas-vainajan\ntäytyi lähteä Tukholmaan ja siellä pidettiin kestiä ennen hänen\nlähtöänsä. Sinne tuli mahtavia rouvia ja röökinöitä Riiasta. Yksi oli\naivan nuori ja ihana silmistään, hän loisti kuten auringonpaiste,\nsillä hänellä oli kalliita kiviä hiuksista vyöttimeen asti. Teidän\narmonne, se oli tuo kuollut tuolla torpassa... se oli kerjääjänainen!\"\n\nAake herra nauroi.\n\n\"Tuota tuommoista sinun sopii kertoa kumppaneillesi sateisena\nsyys-yönä, kun varus-asemassa taivas-alla istutte pullonne ääressä.\nKuinka monta pikaria sinä tyhjensit kuninkaan kestissä kumppaniesi\nkanssa?\"\n\n\"Kaksi\", vastasi Lauri Palikka levollisesti ja matkaa jatkettiin\nKirkniemeen.\n\n\n\n\n4. Karjan Pappilassa.\n\n\n    Mitä hänen tietää tarvitsee?\n\nTullimies Lydik Larssonilla oli ollut, yhtä kuin noilla mahtavilla\nherroillakin, toimia, jotka estivät häntä ajattelemasta kaukaisen\ntorpan lapsia. Hänellä oli ollut kaikenmoisia rettelöitä, sitte kuin\nSaksan suuri sota oli alkanut niellä kaikenlaisia tavaroita sekä\nottaa takavarikkoon tarpeellista kuljetusta varten liikkuvia laivoja.\nHollantilaiset olivat tulleet raivoihinsa, sitte kuin kuningas oli\nvoittanut uusia, laajoja Itämeren rantamaita, ja tehnyt haittaa\nheidän edulliselle kaupallensa, jota he Dantsigissa harjoittivat.\nSen lisäksi vielä oli Lydik Larsson ottanut toimekseen hankkia\nmelkoisia tavaramääriä kruunulle, jotka, samalla kun täyttivät hänen\nkukkaronsa, sekä kartuttivat hänen asioitsiamainettansa, lisäsivät\nkoko kasan uusia huolia hänen neuvokkaaseen päähänsä.\n\nNyt hän oli matkalla Tammisaareen siinä aikeessa, että ostaisi\nkruunun varalle humaloita. Sotamies, joka urhoollisesti tappeli,\nansaitsi myöskin välistä muutaman olutlasin ilokseen. Mutta\nhumalavarat Tammisaaressa olivat loppuneet ja tullimies poikkesi\npaluumatkallaan pappiloihin, saadaksensa sieltä mitä hänen\nhankintamäärästään puuttui.\n\nKun Lydik Larsson kesällä, sen tapahtuman jälkeen, joka pikku Bennun\nkohtalon muutti, eräänä päivänä astui Karjan pappilan suureen tupaan,\nnäki hän Kirkkoherran, Pietari Mathiaksenpoika Tavian, puheessa erään\ntalonpoikaisvaimon kanssa, jonka muassa oli pieni tyttö.\n\n\"Mitä sanotte, Dordei muori?\" kysyi, otsaansa rypistäen sielunpaimen,\njonka luona sinä päivänä juuri tungokseen asti oli käynyt juuston\nja kesävoin tuojia joka savusta. \"Mitä sanotte? Kirjoja? Mitä te\nkirjoilla teette?\"\n\n\"Niitä tarvitsen tyttöä varten, arvoisa isä\", vastasi torpanvaimo.\n\"Hän kiusaa minua yöt päivät ja tahtoo minua lainaamaan kirjoja\npappilasta, sillä arvoisa isä kyllä sen ymmärtää, ettei köyhillä\nihmisillä ole varaa hankkia niin kallista oppia.\"\n\n\"Anna hänelle katekismus!\"\n\n\"Sen hän osaa ulkoa kannesta kanteen. Arvoisa isä muistaa kyllä\nlukukinkerit.\"\n\n\"Noh, anna hänelle virsikirja!\"\n\n\"Sen hän myöskin ulkoa osaa. Kun minä kirkossa veisaan ja hän istuu\nvieressäni penkissä, muistaa hän joka värsyn ulkoa sekä tietää millä\nsivulla se löytyy.\"\n\n\"Noh antakaa hänelle Raamattu, jos teillä raamattua on! Minä\ntuumaan, että siinä on hänellä sekä meillä kaikilla miettimistä koko\nelinajaksemme.\"\n\n\"Arvoisa isä puhuu oikein, samaa olen minä hänelle sanonut monta\nmonituista kertaa. Mutta nähkääs, Hagar, hän on semmoinen, ettei hän\nkoskaan saa kyllänsä: hän on lukenut koko raamatun alusta loppuun,\nkoska me sen siunatun kirjan ostimme, kuten arvoisa isä muistanee,\nlasten elatusrahoilla. Joka-ikisen painetun sanan hän siitä muistaa.\nMoseksen ja kaikki profeetat, sillä hän rupesi aivan itsestään\nlukemaan jo viiden vuoden vanhasta. Kun minä sanoin hänelle: tuo on\nA, niin hän jo kaikki puustavit tiesi. Jumala nähköön, talvella hän\nlukee lieden ja päretikun ääressä; kesällä, kun herään, istuu hän jo\ntaas silmät kirjassa. Mitä ihmettä minä tulen ja teen sille lapselle?\nKun hän jotakin on lukenut, tahtoo hän siitä myöskin selitystä, koska\nsiinä löytyy paljo, jota ei luinen eikä minun järkeni käsitä. Ja\nminä nyt sitte olen sen niin mielessäni tuuminut, että olisi hänelle\nhyödyllistä, jos hän saisi arvoisalta isältä lainata sellaisia\nkristillisiä kirjoja, jotka opettavat Raamattua oikein käsittämään.\"\n\n\"Kuuleppas nyt mitä minä sanon, Dordei muori; näettehän, että on\nväkeä, jotka minua odottavat, minulla ei ole aikaa hullutuksiin\nnyt. Sellainen halu, joka tahtoo saada oikean selon ja käsityksen\nkaikesta, on pahasta. Jos lapsi olisi poika, neuvoisin teitä\nlähettämään häntä kouluun Helsinkiin, jos teillä on varaa, mutta\njoll'ei teillä ole varaa, niin tekisitte hänestä rehellisen\ntalonrengin, se olisi kyllin hyvä ammatti ja liiankin hyvä, koska\nolen kuullut, että noitten lasten sanotaan olevan mustalaislapsia.\nVaan koska lapsi on tyttö, niin hänen halunsa oikeaan käsitykseen\nei ole muuta kuin käärmeen petos paratiisissa hyvän- ja pahantiedon\npuun ääressä. Muistattehan, että minä keväällä saarnasin\nsyntiinlankeemuksesta. Eikö hän häpeä, tuommoinen köyhä raukka, ja\nvieläpä lisäksi tyttö, kun tahtoo oppia raamatun oikeaa tolkkua.\nAntakaa hänelle vitsaa eikä kirjoja! Mitä hänen tarvitsee tietää?\nOpettakaa häntä lehmiä hoitamaan, leipää leipomaan ja lattiaa\npesemään, siinä on hänelle kylliksi oppia.\"\n\n\"Mutta, arvoisa isä, sen hän kaikki osaa paremmin kuin kukaan muu\nhänen ikäisensä!\" väitti Dordei muori itkusilmin. \"Hän on niin\ntaitava nyt jo ja niin ahkera askareissa, että mitä hän lukee, sen\nhän tekee salaa väliaikoina ja pyhinä. Arvoisa isä tekisi nyt vain\nhyvin ja lainaisi hänelle jonkun kristillisen postillan, josta ei\narvoisa isä enään tahdo saarnata; sehän, Jumala auttakoon, ei saata\nolla pahasta.\"\n\nPietari Tavia katseli tuota luvunhaluista tyttöä, joka seisoi siinä\npunastuneena ja ujoudesta silmät alaspäin luotuna huomioonsa ottaen\njoka epäsuopean sanan, jonka pappi sanoi.\n\n\"Vai niin\", sanoi hän, \"sinäkö olet lukenut koko raamatun? No,\nsanoppas nyt minulle, mikä se oli, jota Israelin kansa kutsui\n_riemuvuodeksi_?\"\n\n\"Kolmannen Moseksen kirjan 25 luvussa, 11 värsyssä on kirjoitettuna:\n'Sillä se viideskymmenes vuosi on teidän riemuvuotenne'.\"\n\nKirkkoherra aukasi raamattunsa, sillä hän ei muistanut värsyä, ja\nhavaitsi vastauksen oikeaksi. Tämä arvoisa mies räpäytti silmiään,\njatkaen:\n\n\"No koska sinulla on hyvä muisti, niin kerroppas myöskin, mitkä\njuutalaiset kotiin palasivat Serubabelin kanssa Babelin vankeudesta?\"\n\n\"Se löytyy Nehemian kirjan 7 luvussa, 7 värsystä aina 64:teen\nvärsyyn: Jesua, Nehemia, Asaria, Raamia, Nahamani, Mordechai, Bilsan,\nMisperet, Bigvai, Nehum, Baana...\"\n\n\"So, soh, kyllä riittää! Huomaan että osaat jotenkin hyvin. Tämä\non, lapsi rakas, hyvä muisti, mutta se ei vielä hetikään ole hyvä\nkäsitys.\"\n\n\"Arvoisa isä puhuu aivan oikein\", sanoi Dordei, \"sitähän minäkin olen\nsanonut hänelle. Mutta hän silloin vastaa, että hän juuri sentähden\ntahtoo oppia käsittämään.\"\n\nNyt kirkkoherran maltillisuus meni menojaan.\n\n\"Ja minä olen sanonut, että sellainen halu naisilla ei ole muuta\nkuin paholaisen juonia. Naisen tulee palvella, ja olla miehellensä\nalammainen sekä kasvattaa lapsiansa kurissa ja nuhteessa. Naisten\ntulee olla Saarana eikä Eevana. Muistakaa se, hyvästi!\"\n\nDordei läksi suruissaan tyhjin toimin. Ovella seisoi tullimies, ja\nkuiskasi hänelle:\n\n\"Odota minua veräjällä, minä tahdon kanssanne puhua!\"\n\nLydik Larsson toi esiin asiansa, jota varten hän pappilaan oli\ntullut. Hän sai kuulla pitkiä puheita huonoista ajoista, sodasta ja\nkatovuosista. Mutta Karjan pitäjään oli siunattu hyviä humalistoja,\nja kaksikymmentä säkkiä täytettiin tullimiehen varalle. Koko tämä\nseutu myi humaloita, ja Tammisaaressa oli niitten parhaat markkinat.\n\nVeräjällä Dordei ja tyttö odottivat. Tullimies oli hänen tuntenut,\nkuullut keskustelun, sekä havainnut sydämmessään jonkunlaisen tunteen\ntäyttämättömästä velvollisuudesta, kun hän muisti, että hänkin oli\nollut noitten mahtavien herrojen muassa yön lasten kummina. Siihen\naikaan ei vielä tuota ystävän palvelusta turvattomia kohtaan otettu\nniin helpolta kannalta, kuin meidän päivinämme.\n\nHän sai nyt kuulla lasten lyhyen elämänhistorian. Se päivä jolloin\nPiili ryöstettiin ja Bennu katosi, oli ollut merkillinen päivä\ntorpanväen yksitoikkoisessa elämässä. Sitte kuin voudin rengit\nUuskylässä olivat kertoneet miten olivat pakolaisia takaa ajaneet,\noli Tuomas Kask vanhimman poikansa parissa lähtenyt Kirkniemeen\npyytääksensä takaisin poikaa ja hevosta. Hän olisi yhtä hyvin\nsaattanut kiveltä oikeutta anoa. Sekä kodissa että sen ulkopuolella\neli Aake herra aina kuten sotakentällä ja sotakentällä otetaan\nsaalis, siellä ei ole vetoomisen varaa. Vähällä oli, ettei torppari\nsaanut vastausta tallimestarin ratsuruoskasta, ennenkuin havaittiin,\nettä hän oli palvellut ratsastajana Eevert Hornin väessä, ja Horn\noli sekä Torsten Stålhandsken että Aake Tottin ja kaikkien mestari.\nLuopua Piilistä, siitä ei puhettakaan; kuningas itse, jos olisi\nelänyt vielä (tässä Aake herra teki kumarruksen totutun tavan mukaan)\nei olisi rohjennut koskea hevoseen, joka seisoi Kirkniemen tallissa;\nmutta koska Tuomas Kask oli ollut Eevert Hornin ratsastaja, tuli\nhänen saada Piilin sijasta valita paras työhevonen tallista.\n\n\"Kuinka monta kuormahevosta meillä on, Lauri Palikka?\"\n\n\"Ne eivät kuulu minuun, teidän armonne; vouti hoitaa tuota\nmaanviljelys-roskaa. Sen tiedän, että täällä Kirkniemellä on meillä\nkolmekymmentäkuusi hevosta ratsasjoukkoa varten varustettuna, sekä\nkaksikymmentäneljä Lavilassa ja kaksikymmentäneljä Ekolsundissa.\"\n\n\"Hyvä, Palikka. Anna tämän miehen tässä saada kuormahevonen,\npatillinen tahi patiton. Pojan minä pidän; hän saapi opettaa\nPiiliä ratsuksi, olen antanut asettaa lyhyet jalustimet hänen\nsäippärä-sääriänsä varten. Onpa hän minun kummipoikani! Ja onpa hän\njo opettanut Klaus poikaani kiipeämään olallensa ja siitä satulaan.\"\n\nDordei huokasi, kun hän tullimiehelle kertoi tuon tärkeän tapahtuman,\njolloin hänen Tuomaansa sai vanhan, hylätyn, tylsäkavioisen\nratsuhevosen Piilin sijasta.\n\n\"Poika parka on nyt Aake herran. Rajuluontoinen hän oli ennen\nja virmapäiseksi hän Kirkniemellä tulee noitten jumalattomien\nratsastajien parissa. Tuomaan oli paha mieli Piilistä, mutta hän\nolisi vielä lisäksi antanut hiirakonkin, jos Aake herra olisi antanut\nhänen pitää Bennun.\"\n\nTullimies kuunteli maltillisesti tuota pitkää kertomusta sekä kysyi\nsitten, mitä Dordei nyt aikoi tehdä Hagarin suhteen.\n\n\"Sitä mitä köyhät ihmiset tekevät vielä köyhempien suhteen, he\ntekevät työtä henkensä ja kehnon ruoan edestä. Vilua ei hänen\ntarvitse kärsiä ja, jos jonkun täytyy nälkää nähdä, niin minä sen\nteen.\"\n\n\"Tyttö tahtoo lukea?\"\n\nDordei lykkäsi oikean kämmenensä vasempata vasten ylenkatseellisella\nliikkeellä.\n\n\"Kuulittehan mitä arvoisa isä sanoi. Mitä tytönräppänä tekee raamatun\noikealla käsittämisellä? Mitä hänen tarvitsee tietää?\"\n\n\"Saattaapa kyllä olla perää noissa sanoissa, Dordei, koska\nsuuri-oppiset kirjat ovat miesväkeä varten kirjoitetut. Mutta Hagar\nei ole kuten muut lapset. Kuulinhan itse mitenkä hän arvoisalle\nisälle vastasi niin, että hiukset pystyyn nousivat. Arvoisan isän\ntäytyi mahtinsa vuoksi näyttäytyä tyveneltä, vaikka minä kyllä\nhuomasin hänen säpsähtävän.\"\n\n\"Noh, mitä sitten? Paljon vettä järveen sataa, kova päivän paiste\nkalliota kuumentaa. Rahaa sitä olla täytyy, ennenkuin oppia saa, ja\nsen lisäksi, mitähän minä siihen voin, että Hagar on tyttölapsi?\nHän saa piikana palvella Uuskylässä. Ehkäpä hänestä tulee kuten\nminustakin on tullut torpparin vaimo. Kuumentakaa kalliota!\"\n\n\"Tiedättekö, Dordei, mitä Sigfrid mestari sanoi sinä yönä, jolloin\nnuot lapset maailmaan syntyivät? Hän sanoi, että sen yön lapset\nsyntyvät suurilahjaisina. Se ennustus näyttää Hagarissa käyvän\ntoteen. Siinä ei ole mitään kalliota, kuten sanotte, siinäpä\nhedelmällisin pelto, mikä milloinkaan on odottanut auraa ja\nsiemenjyvää. Lähettäkää tyttö kouluun!\"\n\nTaaskin Dordei teki liikkeen kämmenellään.\n\n\"Kouluun? Mustalaislapsi kouluun! Olette ehkä kuullut, että lapsista\non sitä mainittu. Tiedänkö minä sen? Jumala sen tietää. Ihmeellistä\nse oli. Ehkäpä äiti on ollut köyhäin ihmisten lapsia, kuten\nmuutkin, mutta joutunut konnan pariin... Kouluun! Missä tiedätte\nkoulun löytyvän tyttölapsia varten? Ei häntä varten ole muuta kuin\nkatekismus ja lukukinkeri.\"\n\nTämä väite oli aivan tosi. Koko Suomen maassa ei löytynyt, paitsi\nlukkarien kouluja, joita oli katekismusta ja sisälukua varten, muuta\nkuin viisi oppikoulua ja ne kaikki poikia varten. Monta monituista\nvuotta Hagarin ja Dordein aikojen jälkeen ei isänmaalla ollut muuta\nvastausta antaa tietoja janoavalle naiselle, kuin tuo ikivanha,\nkolkonkova, järkähtämätön: mitä _hänen_ tarvitsee tietää?\n\nSiinä nyt Lydik Larssonkin seisoi samati vastausta vailla. Hän\nkatseli tuota yhdentoista vuotiasta tyttöä, joka istui ojanreunalla\nmaantien varrella ja nyppieli rikki pienen pääskynkukan, joka\naitavieressä oli kasvanut. Tyttö tutkieli juurta, vartta, lehtiä ja\nkukanterää niin tarkasti, ikään kuin hän olisi tahtonut käsittää,\nmillä tavoin se oli kokoon kyhätty. Häntä olisi sopinut sanoa\nkauniiksi lapseksi -- hänellä oli viisaat, ruskeat silmät, hienot\nkasvon piirteet, mustat, kahteen pitkään palmikkoon kammatut hiukset\n-- joll'ei hänen ohut hameensa olisi ollut kovin kapea ja hänen\npaljaat käsivartensa niin mustalaismaisen ruskeat. Tullimies tunsi\ntaas oudon tunteen toimimies-sydämmessään. Hän oli leski, lapseton\nja rikas. Entä jos hän ottaisi tämän köyhän, turvattoman, ja\ntavattomilla lahjoilla varustetun tytön omakseen? Olipa hänkin yön\nlasten kummina ollut.\n\nMutta Lydik Larsson oli varovainen mies; häntä ei haluttanut ostaa\nporsasta säkissä.\n\n\"Dordei\", sanoi hän, \"sanokaa minulle suoraan, mitä tytöstä pidätte!\nMinä en tarkoita hänen käsitys-lahjojansa, vaan hänen sydänlaatuaan.\nMinkälainen hän on?\"\n\nDordei teki sellaisen yksinkertaisen liikkeen, joka hänen säädyssään\non tapana; hän niisti itseään sormiinsa, tirkisteli sukkelamaisesti\nkysyjään ja vastasi:\n\n\"Semmoinen kuin ihmiset tavallisesti ovat.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte? Onko hänellä pahoja tapoja? Onko hän\nkovaluontoinen, tottelematon, ynseä? Valehteleeko hän, Dordei?\nOnko hän viekas? Onko hän työssään laiska? En voi uskoa että hän\nnäpistelee?\"\n\nDordei nauroi.\n\n\"Näyttääkö hän siltä kuin näpistelisi? Jos hän saisi luvan antaa\npois kuluneen kenkänsä, taikka paikatun hameensa, niin hän ne\npäältään riisuisi, kun näkisi toisen käyvän vaatteitta. Valehdella...\nlaiskotella? Missäpä hän sitä olisi oppinut? Ei meidän tuvassa\nsuinkaan. Tottelemaan hän on oppinut siitä asti kun kontata osasi,\nmutta vaivaa se minulle on tuottanut. Toisin ajoin on hän kankeampi\nkuin puukenkäni ja taas toisin ajoin pehmeämpi kuin pellavatutti.\nVitsa, niin, se on Hagarille ja Bennulle pahempi kuin tulikuuma\nrauta. Sitä teidän sopisi nähdä! Kun luuta oksansa saa antaa toisia\nlapsia varten, silloin Hagar ulvoo, ikään kuin hänen oma nahkansa\nkirvelisi. Nähkääs, minä tunnen hänen temppunsa. Minä sanon: 'Nyt\nsinun täytyy tehdä se taikka se niin hyvin, ettei sitä kukaan muu\nniin hyvin tee.' Ja eikö vain hän sitä tee? Tekee maar hän sen! Tyttö\nriepu pitää muka kiitoksesta, hänkin. Luonto hänellä vaihtelee, mutta\nsuurellaista kaikki pitää olla, ei riepunuket Hagarille kelpaa.\nVuorten pitää olla mitä korkeimpia ja korujen mitä hienoimpia, vaikka\nne sitten olisivat niityltä tuotuja kiiltomatoja tahi piikivistä\nkiskottua katinkultaa.\"\n\n\"Kaikesta siitä päättäen, mitä sanotte, Dordei, on tyttö vallaton\nsekä teille haitaksi. Minä tuumaan, että olisitte iloinen, jos joku\nraukan ottaisi teiltä?\"\n\n\"Ottaa hänet minulta? _Yksi_ sen voisi tehdä, ja se on hänen känsä,\njos hän elää, mutta jos hän tulee, niin varokoon selkäänsä luudan\nvarrelta. Ottaa Hagar minulta? Kuka sitten toimittaisi minun\naskareeni ja voisi hillitä vallattomia lapsiani? Viime kesänä oli\nBennu saanut lapset mukaansa suohon muuramia poimimaan. Ensiksi hän\nvaipui korviaan myöten, sitten Sigfridan piti häntä auttaman ja\nvaipui kainaloihin asti. Tommu, joka ei parempaa neuvoa tietänyt,\njuoksi kotia aina virstan päähän apua hakemaan. Kukapa heitä sieltä\nauttoi? Hagar. Hän laahasi sinne kaatuneen koivun. Mitäpä _ne kaksi_\nhukkuisivat! Niihin ei pysty tuli eikä vesi... Ottaa _hänen_ minulta!\"\n\n\"Mitä sanotte, Dordei, jos tekisin ehdotuksen? Olenhan tytön\nristi-isä, minä otan Hagarin muutamaksi viikoksi mukaani Tuurholmaan,\nvaatetan hänen uuteen paitaan, hameeseen, nuttuun ja kenkiin,\ntoimitan hänelle ne kirjat, joita te turhaan olette pyytänyt lainata\narvoisalta isältä, sekä tuon hänet takaisin pyhäinpäiväksi, kun minun\njälleen täytyy kulkea tätä tietä torppanne ohitse.\"\n\nDordei katseli häntä epäluuloisesti suurilla mustasukkaisilla\nsilmillä.\n\n\"Vai niin, te tahdotte ottaa häntä, te? Tiedättekö, että Tuomas on\nlapsen laillinen holhoja.\"\n\n\"Mutta saattehan tytön takaisin. Jos hänen pidätte niin rakkaana,\nkuin sanotte, Dordei, niin teidän tulee suoda lapselle sitä, että hän\nvähän saa katsella ympärillensä. Ajatelkaapas: vaatteita ja kirjoja!\"\n\nNiin, vaatteet ja kirjat, nämät kaksi todistuskeinoa vihdoin\nratkaisivat asian. Vastahakoisesti Dordei antoi suostumuksensa ja\nkahdella ehdolla: alhainen puku ja kristilliset kirjat! Dordeilla oli\nhämärä aavistus siitä, ettei kaikki, mikä löytyi painettuna, ollut\nhyväksi. Ja Hagar seurasi uteliain lapsensilmin uutta holhojaansa\nvieraisille Tuurholmaan.\n\n\n\n\n5. Tuurholma.\n\n\n    Enkö saa lukea taivaan portaita?\n\nNykyistä Helsinkiä, joka tämän kertomuksen alussa oli autio\nkallioniemi, ympäröitsee saarikas tuulinen meri kolmelta taholta.\nSen pohja, tuo harmaa graniitti, on ikään kuin köyhä äiti, jonka\nainoana rikkautena on voimakkaat, iloiset ja kauniit lapset.\nNe ovat hänen kunniansa ja ansaitsevat ollakin. Sivistys ei\nmissään ilmesty silmiemme eteen miellyttävämmässä muodossa, kuin\nsiellä, missä se askel askeleelta on valloittanut erämaan. Pane\nkolmenkymmenen-vuotisen sodan aikakauden lisäksi puolen kolmatta\nvuosisadan viljelys, niin luonnonlaatu on vielä tänäkin päivänä sama.\n\nSuurin ja parahiten viljelty saari on Degerö. Sen luoteisella\npuolen on Tuurholma, josta mainitaan jo Eerik XIV päivinä ja joka\nmäärättiin Kaarle XI reduktionin jälkeen kapteenin puustelliksi\nUudenmaan jalkaväelle. Juhana III aikana oli Tulholm eli Tullholm,\njoksi sitä siihen aikaan nimitettiin, Helsingin pormestarille, Lauri\nMickelsonille kuuluva ja joutui hänen jälkeensä kuninkaallisen\nkirjeen kautta, Toukokuun 20 päivältä 1614, hänen pojalleen,\nHelsingin ja Porvoon pormestarille, joka oli tästä velvoitettu\ntekemään ratsupalvelusta kruunulle. Mutta luonto täällä ei ole sotaa\najatellut, se on korko-ompelulla ihanan mallin ommella tahtonut.\nKokoo pieneen piiriin mitä viehättävin vaihtelu noita vuoria,\npuistoja, selänteitä, lahtia ja niemiä, jotka meidän aikanamme\nympäröitsevät Suomen pääkaupunkia ja aseta Tuurholman rinnalle\nsen naapurit, Jollas ja Stansvik, äläkä pyydä kauniimpaa Suomen\nsaaristoluonnon kuvaa.\n\nLydik Larssonin aikana oli tämä osa Degeröstä aivan metsämaana. Meri\naaltoili kolmatta kyynärää korkeammalla kuin nyt, tuuhea tammimetsä\nvarjosti rantoja, kun hakometsä pohjoisessa vakavuudessaan juurtui\nvuoren rotkoihin, ja siellä täällä niitty taikka vainio raivattua\nmaata, näkyi noissa viljavissa laaksoissa. Kapea ajotie vei Degerön\ntaloon; suurta, hyvässä kunnossa pidettyä venelaituria käytettiin\nmeriliikkeen välittäjänä sekä Helsingin tulliasemana, koska laivojen\nkulkureitti vanhaan kaupunkiin kävi tästä ohitse. Huonerakennukset\nolivat yksinkertaisinta rakennusmuotoa, mutta osottivat hyvää hoitoa\nja varallisuutta. Hongasta kyhätty asuinrakennus, joka sijaitsi sen\nitäisen kukkulan päällä, jossa nyt on ansari ja karjapiha, sisälsi\ntuvan, kaksi kammaria sekä väentuvan, joka samalla myöskin oli\nkyökkinä. Huoneukseensa kustansi talo kuusi uhkeata lasi-ikkunaa,\nkahden ruudun korkuisia ja levyisiä, ja vieläpä tuon harvinaisen\nkomeuden, että katto oli varustettu punaisilla hollantilaisilla\ntiileillä, jotka loistivat kauas meren selälle. Punaiseksi maalatut\nportaat, viheriäinen piha, jota aimo satavuotinen tammi koristi,\nhedelmäpuut ja pieni kasvitarha kaalin, ajuruohon, sipulin ja\npersiljan viljelyä varten, antoivat paikalle viehättävän muodon.\n\nLydik Larsson asui vanhassa Helsingissä, mutta vietti kauniimman\nvuoden ajan maatilallaan Tuurholmassa. Kun tulli-asema oli hänen\nomalla laiturillaan, sopi hänen hoitaa virkaansa samalla kuin\nkesähuviansa.\n\nOli tuulinen iltapuoli Elokuun alussa vähää ennen hämärää, kun\ntullimies laiturin luona käviäin takia tuskastuneena ja väsyneenä\npalasi taloonsa. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi, tuo rikas leskimies.\nPäivästä päivään hopeataalarit vierivät hänen raha-arkkuunsa,\nlähteäksensä toisena päivänä taas ansiolle ja palatakseen takaisin\nkaksinkertaisella voitolla. Näitten kilinä oli kauan ollut hänen\nainoa soittonsa, mutta löytyi hetkiä, jolloin nuot olivat kadottaneet\nviehätysvoimansa ja tippuivat alas arkkuun rämisevällä äänellä, joka\nnäytti ilkkuvan niitten onnellista omistajaa. Hän tarvitsi ihmisen\nsointuvaa ääntä, joka ei ollut sovintoa hieromassa numeroilla ja\ntullituloilla, äänen, mikä saatti lämmittää hänen sydäntänsä, joka\njo rupesi kuivettumaan. Mistä löytää sellaisen sydämmen lievittäjän?\nEi se vain ollut taloudenhoitaja, hyvänluontoinen Lisbetta Wolle,\njonka koko olento katosi ruoankäryyn ja sukkapuikkoihin. Ei se\nollut entinen ajaja, nykyinen talon vouti Simo Berg, tahi tuo\nkarsassilmäinen tullikirjuri Sjöholm, tahi Tuurholman entinen\nratsumestari Antti Hackspet, joka näihin aikoihin paranteli talon\nhevosia ähkystä sen sijasta että hän ennen paranteli venäläisiä\nnuhasta? Taikka oliko se ehkä tuo köyhä teini Pietari Luth, joka\nkulki ruodulla näillä tienoin ja jota kunnioitettiin oppinsa takia\nsiten, että sai olla isännän vieressä joka paikassa, missä hän istui\nvieraanvaraisen pöydän ääressä? Ei, rikas Lydik Larsson tarvitsi\njotakin muuta, hän tarvitsi emännän taloonsa.\n\nTupa oli kylmänlainen, tuuli puhalteli sisään harvojen ikkunalautojen\nvälistä. Tullimiestä vilutti. Hän antoi sytyttää takkaan valkean sekä\nistui korkealle nojatuolille lieden ääreen.\n\nMenisikö hän uudestaan naimisiin? Olipa hän reipas 50 vuotinen\nleskimies, joka kyllä saattoi vaimoa elättää. Lisbetta hallitsi taloa\nja Lisbetta oli rehellinen kuten ruispuuro, mutta Lisbetan takana oli\ntalonvoudin vaimo, Priska, ja tullimies epäili, että talonhallituksen\nsalaiset langat yhtyivät Priskan käteen. Siis... mistäpä löytää\nsopiva vaimo?\n\nRikkaan Keidinghin tytär Agneta toisi rahoja muassaan taloon. Hm...\nrahoja ei koskaan saattanut liika taajaan sataa, mutta niitäpä hän ei\ntarvinnut. Köyhiä tyttöjä löytyi monta... Maria Bruse?... Betty Luth,\nteinin sisar?... niiltä hän ei rukkasia saisi. Mutta jos he naivatkin\nhänen raha-arkkunsa? Jos he ajattelisivat perintöä? Ei, parempi olla\nvilussaan yksinään, yksin ikävissään ja yksin kuolla.\n\nRupesi hämärtämään.\n\nAkkunoista tuleva päivän valo, yhä himmeämpänä taisteli valkean\nloisteen kanssa joka tulvasi suuresta, puolipyöreästä, avoimesta\ntakasta.\n\nPian kuitenkin oli koivupuitten liehuva liekki valloittanut salin\nja valaisi nyt liekuttavalla valollaan tukevia tammirahia, kaappia,\nruokapöytää, tinalautasia, jotka hyllyillä olivat sekä suurta,\nhollantilaiselta ostettua seinäkelloa, joka oli niin taidokkaasti\nkokoon kyhätty, että käki tuli esiin joka tunnin lyönnillä ja kukkui\najan määrän. Kun käki kukkui kahdeksan, astui Lisbetta sisään ja\nkattoi illallispöydän.\n\n\"Missä on Hagar?\" kysyi tullimies.\n\nHagar oli nyt asunut kaksi viikkoa Tuurholmassa, syönyt ja maannut\npalvelusväen parissa, käynyt kotoiseksi sekä saanut vaatteita\nLisbetta Wollelta. Tyttö oli ollut niin vähän tervetullut taloon,\nkuin köyhät tavallisesti ovat, joista vastuksia saa, mutta hän\nolikin parempi kuin toivoa saattoi. Hän oli ahkera, tottelevainen,\nja hänellä oli hyvä oppi sekä erinomainen kyky voittaa kaikkien\nsuosiota. Eipä montakaan päivää kulunut, ennenkuin Lisbetta Wolle\nlähetti hänen poimimaan omenia puutarhasta; talon piika havaitsi\nhänen taitavaksi lehmiä lypsämään; Antti Hackspet vei hänen muassaan\nhevosia ruokkoomaan. Ainoastaan voudin vaimo, Priska, epäili kateuden\ntarkalla silmällä, että siinä oli tulevainen suosikki ja samalla\nvaarallinen kilpailia.\n\nKun askareet olivat tehtynä, lensi Hagar ulos pitkin vuoria ja\nmäkiä, eikä kukaan tietänyt mihinkä. Hänellä ei ollut ainoatakaan\nyhden-ikäistä leikkikumppania, ja yksinäiset lapset saavat\nmonenmoisia tuumia päähänsä.\n\n\"Missä Hagar on?\" kysyi tullimies vielä kerran kovemmalla äänellä,\nsillä Lisbetta neitsy oli vähäkuuloinen.\n\nVastaus kuului:\n\n\"Ulkona mäellä. En ole nähnyt häntä siitä asti, kuin hän oli Ullan\nkanssa karjapihassa.\"\n\nLydik Larssonilla oli näihin asti tuskin ollut aikaa ajatella\nkummityttöänsä. Nyt hän nousi istualta, otti keppinsä sekä läksi ulos\nhäntä etsimään.\n\nOli jo melkein pimeä. Hän etsi tuon suuren, syvän kalkkikaivoksen\nkohdalta, missä lapsi olisi saattanut langeta itsensä kuoliaaksi\npimeässä. Ei Hagar ollut siellä. Hän meni ojatielle päin ja huusi\ntyttöä. Turhaan. Vihdoin, kun hän oli joutunut takamaittensa\nrajalle, kuuli hän tytön äänen ja löysi hänen laulamasta sillä\nkorkealla vuorella, joka Tuurholman maan lounaisella puolella kohoaa\nHållviikiin päin. Hän tunsi tutun virren:\n\n    \"Taivaassa, ratki taivaassa\n    Ijäinen päivä on,\n    Se valossansa kirkkaassa\n    Myös voittaa auringon;\n    Se päivä kirkas loistava,\n    Ain' ijäisesti paistava\n    On Herra Sebaot!\n\n    Taivaassa, ratki taivaassa\n    On autuus määrätön,\n    Siell' enkelien seurassa\n    On riemu verraton;\n    Ja kasvoista niin kasvoihin\n    Siell' nähdään Herra korkehin\n    Herramme Sebaot.\"\n\nTuurholman nykyisistä, suurilla kustannuksilla rakennetuista\nkäytävistä ei siihen aikaan eikä moniin vuosiin perästäpäinkään\nnäkynyt yhtäkään jälkeä. Tullimies kiipesi pitkin louhikkoista\npolkua ylös vuorenhuipulle ja havaitsi Hagarin sen korkeimmalla\nkukkulalla ihailemassa tähtitaivasta, joka ensimmäisessä syyspimeässä\nkatseli alhaalla aaltoilevaa levotonta merta. Ilta oli selkeä,\nmutta myrskyinen. Tuolta mustalta näyttämöltä, etelässä olevalta\nSuomenlahdelta, tuli puuska puuskan perästä viruttelemaan noita\nharmaita kallioita, jotka sittemmin saivat komean Svean linnan\n(Wiaporin) nimen, havaitsi ne taipumattomiksi, priiskotteli niitä\nvahdollaan ja pyöri sitten Kronbergin selän ylitse sekä sekaantui\nrannikoilla honkien takkuisiin hiuksiin. Tytön vartalo kuvautui\nselvästi taivasta kohden. Hänen hameensa liehui tuulessa; hänen\npitkät, mustat palmikkonsa olivat siteistään irtaantuneet tuulen\nleluiksi; oikean puolisen etusormensa ojensi hän kohden suurta\ntuntematonta tähteä, joka näytti häntä katselevan sekä jättävän hänen\nsilmiinsä kummallisen heijastuksen. Lapsen-olennossa tuolla vuorella\noli pimeässä, tähtivalossa tuulen vinkuessa ja aaltojen kohistessa\njotakin niin yksinäisen surullista ja niin ihmeellisen lumoavaa, että\ntullimies ajatteli Sigfrid mestarin kiertotähtiä ja yön lapsia.\n\n\"Mitä sinä näin myöhään pimeässä vuorella teet?\"\n\n\"Minä luen tähtiä.\"\n\n\"Luet tähtiä? Mitä hullutusta se on?\"\n\n\"Esaias sanoo, että Jumala vie taivaan sotajoukot esiin luvun mukaan\nsekä kutsuu heitä kaikkia nimeltä.\"\n\n\"Raukka, tahdotko tehdä mitä Jumala tekee?\"\n\n\"Hoh, en suinkaan. Mutta Amos sanoo, että Jumala rakentaa portaitansa\ntaivaassa. Enkö saa lukea taivaan portaita?\"\n\n\"Tule alas! Täällä tuuli sammuttaa sielun kuten kynttilän.\" Ja\ntullimies ajatteli itsekseen, että tyttö oli pelkkä lapsi. Ainoastaan\ntaitamaton lapsi tahi suuri taivaankartan tuntia rupeaa tähtiä\nlukemaan.\n\nHe kulkivat yhdessä pitkin epätasaisia polkuja asuinhuoneille.\nYstävällinen vieras, teini Pietari Luth, oli taloon tullut, --\nhän oli noita kuluneita, nälkääntyneitä ja aina nälissään olevia\nnuorukaisia, joita leipäpalan etsinnässä kulki pitkin seutuja\nniin lukuisassa määrin, että kukin sai heistä kyllänsä, ja he\ntulivat oikein maan rasitukseksi. Täytyi joka koulua varten määrätä\nkokonaisia pitäjiä, joissa teinin oli oikeus kulkea; Helsingin piiri\nulottui aina Hämeen sydämeen, Hauholle asti. Ylpeät teinit pitivät\ntätä piiriä oikein herttuakuntanaan, joka heille oli riistettäväksi\nannettu, toiset astuivat talonpojan lukitsemattomasta ovesta sisään\nvirttä veisaten ja kartanoissa oli heillä koirien suosittamista\nvarten luu pantuna varalle. Kansa heille antoi, mitä siltä riitti.\nMistäpä se muuten olisi saanut papin saarnastuoliinsa?\n\nKaunis ominaisuus kansanluonteessa oli, etteivät teinit koskaan\nesiytyneet kerjäläisinä sekä ett'ei heitä sellaisina otettu vastaan.\nNuori Pietari Luth, joka oli rohkealuontoinen, mutta ei ylpeä, istui\nkursailematta illallispöydän ääreen.\n\nJotakin johtui äkkipäätä Lydik Larssonin mieleen.\n\n\"Pietari\", sanoi hän, \"oletko valmis tekemään minulle apua?\"\n\n\"Kyllä minä teen, mitä vain voin\", vastasi teini.\n\n\"Täällä on köyhä, yhdennellätoista vuodellaan oleva tyttö. Hänellä\non hyvä muisti ja erinomainen oppimisenhalu. Tahdotko lukea tytön\nkanssa? Minä tuumaan, että sinä kyllä tarvitset uuden takin.\"\n\nPietari vilkasi kuluneeseen sarkatakkiinsa, siinä oikeanpuolinen\nkyynärpää piankin oli näkevä päivän valon, ja hän vastasi sitten:\n\"Saisipa sitä koettaa.\"\n\nHagar kutsuttiin sisälle.\n\n\"Lapsi\", sanoi hänen suojeliansa, \"tahdotko oppia lukemaan taivaan\nportaita?\"\n\nVastaus oli äänetön, loistava katse, jossa vielä oli tähdestä jotakin\njäljellä.\n\n\"Mitä tahdot oppia?\"\n\n\"Ensin taivaan, sitte maan\", vastasi tyttö sellaisella varmuudella,\nkuin ihmisellä sillä iällä on, jolloin hän luulee kykenevänsä\nkaikkeen, tahtienkin lukemiseen.\n\nTullimies nauroi.\n\n\"No, no, ei mitään muuta? Lukea ja kirjoittaa sinä osaat, mutta mitä\nPietari sanoo lasku-opista?\"\n\nTeini tuumi, että lasku-taito oli vaikea oppi monelle miehellekkin,\nsaatikka sitten tytölle. Hagar sai alkaa kertomalla kaksi kertaa\nkaksi.\n\n\"Saanko minä käydä koulua poikien kanssa?\" kysyi tyttö.\n\nTullimies matki Dordeita tehden samallaisen liikkeen kuin hänkin,\noikealla kämmenellään vasempaa vasten. Teini vastasi, ettei se käynyt\npäinsä. Koulussa luettiin latinaa.\n\n\"Antakaa minun lukea latinaa!\"\n\n\"Sinunko?\" Nuorukaisenkin kalpeaa muotoa hyvänlaatuinen hymyily\nvalaisi, kun hän vastasi: \"On tosiaankin löytynyt eräs tyttö, joka\nluki latinaa eikä ainoastaan latinaa, vaan vieläpä kreikkaakin\nja paljon muuta vielä sen lisäksi. Hän oli ainoa koko Ruotsin\nvaltakunnassa, mutta hän olikin valtaneuvoksen tytär. Hänen nimensä\noli Vendela Skytte.\"\n\n\"Kiitettiinkö häntä paljon?\"\n\n\"Kiitettiin, koko valtakunnassa. Hän kuoli nuorena kahdeksan vuotta\nsitten.\"\n\n\"Hoh, soo! Mutta häntä kuitenkin paljon kiitettiin?\"\n\n\"Olen kuullut sanottavan, että meidän nuori kuningattaremme myöskin\nlukee latinaa.\"\n\n\"_Hän_ on kuningatar!\" vastasi teini.\n\n\"Kuulet sen, Hagar! Miksikä et sinä ole kuningatar tahi vähintäinkin\nvaltaneuvoksen tytär? Mutta koska ei kukaan tiedä, kuka isäsi oli,\nniin saattaahan ajatella hänen olleen mikä hyvään. Otaksu, Pietari,\nettä tämän köyhän tytön isä on ollut keisari ja opeta häntä latinaa\nlukemaan!\"\n\n\"Sitä en saata\", vastasi teini punastuen.\n\n\"Miksikä et saata? Oletko niin ylpeä opistasi, ett'et alenna itseäsi\nnoin alhaista oppilasta opettamaan?\"\n\n\"En, isä Lydik. Kuka on alhainen, jollen minä? Kukapa on köyhä,\nja minä pitäisin itseäni häntä parempana? Minä opetan tytölle\nlasku-oppia ja mitä muuta osaan, mutta älkää pyytäkö minua hänelle\nlatinaa opettamaan!\"\n\n\"Miksikä ei latinaa?\"\n\n\"Siksi että\", nuorukainen epäili, sanoisiko hän tuota sanaa, hän\nmelkein häpesi sitä ilmoittaa, \"siksi, että hän on tyttö.\"\n\n\"Se on toinen asia, katsoppas, sen olin varsin unohtanut! Ei, lapsi,\nanna sellaiset haaveilut mennä menojaan; ei kotkia kananmunista\nsaada! Se on suorastaan järjetöntä, että sinä latinaa tahdot lukea.\"\n\nTeini ei ollut oikein tyytyväinen itseensä; hänellä oli tarve\nantamaan jotakin syytä kieltoonsa.\n\n\"Se on niin, isä Lydik\", lausui hän, \"että vaikkei naista pidetä\noppia varten luotuna, saattaa kuitenkin tapahtua, että Jumala joskus\nantaa hänelle Vendela Skytten älyn, syntyköön hän sitte hovissa tahi\ntorpassa. Tuleeko sellainen suuri halu miksikään hyödyksi, jätän minä\nsanomatta. Johon Jumala on asettanut viljavan maan, siinä älköön\nkylväjä sanoko: tässä on kivikkoa! Mutta latinankieli on tullut niin\nsuureen kunnia-asemaan opin äidinkielenä ja kuningaskruununa, että\nsitä tuskin saa viskata maantielle taivaan linnuille. Sen laita on\nsama, kuin papinliperien: laki sanoo: niitä älköön nainen käyttäkö.\nJos nyt tulisi kuuluviin, että joku meistä teineistä on opettanut\ntytölle latinaa, niin kaikki hänen oma latinansa ei voisi estää,\nettä häntä pidettäisiin sellaisena, joka on häväissyt viisauden\netu-oikeutta ja siis itse on kelvoton oppineen virkaa toimittamaan.\nYhden tiedän, joka uskaltaisi ja osaisi, mutta hänelläkin on vikansa.\"\n\n\"Ei suinkaan _Cannabis_?\"\n\n\"Hän, niin. Hän asuu Hertonäsissä, muutama kivenheitto Tuurholmasta.\nHän osaa lyödä piispan kuoliaaksi Ciceron pitkähansikoilla.\"\n\n\"Hullu koulumestariko! Etkö häpeä?\"\n\n\"Suokaa anteeksi! Täytyyhän sitä olla hullu, jos tytölle latinaa\nopettaa. Ilmoittakaa minulle, koska minä saan ruveta laskemaan\nHagarin kanssa. Ja kiitoksia tästä päivästä! Minä toivotan teille\nlevollista hyvää yötä, isä Lydik!\"\n\nTeini läksi ullakkoon, väliseinällä erotettuun koppeloon, jossa\nhän oli tottunut saamaan ruovonpäisen patjan päänsä alle sekä\nruukullisen vettä, jotka tyydyttivät hänen kohtuulliset vaatimuksensa\nyökortteerin suhteen. Hagar lähetettiin pois, toisen kerran hänen\ntäytyi mennä opin esikartanoista. Hänen piti saaman laskea kaksi\nkertaa kaksi. Sehän oli tytölle kylliksi. Mitäpä hänen tarvitsi\ntietää?\n\nTullimiehen täytyi nauraa itseänsä. Sellainen liehakoitsia! Jopa\ntosiaankin tuo maantien ryysyläinen jo kahdesti oli vietellyt\nkäytännöllistä miestä sekaantumaan mielettömiin opinhaaveiluihin?\nTyttö menisi kouluun! Ja tulisi ehkä papiksi!\n\nHän sytytti lyhtynsä ja läksi tavalliselle yötarkastukselle\nkävelemään talon ympäri. Kaikki oli äänetöntä, valkeat olivat\nsammutetut, kaikki nukkuivat, kaikki oli, kuten olla piti. Ainoastaan\ntuo uneton meri yhäti voimattomassa vihassaan kalvoi rannan\nkallioita. Ainoastaan tuo tuntematon suuri tähti, joka oli jättänyt\njotakin tytön silmiin, katseli yhä vielä noita yksinäisiä vuoria.\nLydik Larsson tuumieli, että lieneekö tuo taivaan tuikkiva kynttilä\nHagarin tähti, josta Sigfrid mestari oli ennustanut. Niin, mitäpä se\non, jota eivät oppineet tutki? Mutta mitä he sillä saavat toimeen?\nNäkevät nälkää, kuten teini, se on heidän osansa, joll'eivät vielä\nlisäksi vilua kärsi, kuten Sigfrid mestari. Mitä hyödyttää kirjojen\nviisaus? Sitä ei kukaan tarkoin voi sanoa; jotakin arvossa pidettävää\nniissä on. Ja kuitenkin! Ennen laituri, jossa saan hyvät tullitulot,\nkuin koko maailman oppi ja kuriseva vatsa.\n\n\n\n\n6. Cannabis.\n\n\n    Sanalla _animus_ on myöskin\n      feminini muoto: _anima_.\n\nHagar oli Pietari Luthin johdolla ruvennut laskuoppia\nharjoittelemaan, sekä suorittanut _quatuor species_, neljä\nensimmäistä laskutapaa, vähemmässä ajassa, kuin joku toinen olisi\nkertomataulun oppinut. Opettaja oli aikonut päättää opetuksensa\njakolaskuihin, koska hän piti sitä suurimpana määränä, mitä naiselle\noli mahdollista opettaa, mutta muutamassa päivässä oli tuon rajan\nylitse käyty, ja jopa marssittiin murtolukuihin. Siinä mentiin\neteenpäin samaa hillitsemätöntä vauhtia. Äkkiarvaamatta oli käsillä\nregula de tribus, päätöslasku, ja sillä tapaa sitä jatkettiin siksi,\nettä tuon hengästyneen opettajan vihdoin täytyi tunnustaa, että\nhän nyt oli opettanut tytölle kaiken luvunlasku-oppinsa. Mutta jos\nPietari Luth oli antanut yhden sormen, niin kylläpä hänen oppilaansa\npiankin otti koko käden. Hän havaitsi itsensä askel askeleelta\njohdatetuksi uusille tieto-urille. Hän piirsi karttoja santaan sekä\nopetti tytölle maantieteen alkeet. Seuraava askel johdatti tuohon\nvähään, mitä siihen aikaan tiedettiin luonnon valtakunnasta. Vielä\naskel, niin oltiin raamatunhistoriassa. Sieltä tultiin keisari\nAugustukseen ja Romaan ja sieltä viisausopin ääriin. Kaikki kävi\nikään kuin lumoamalla. Mutta arvoituksen yksinkertainen selitys oli\nse, että 1600-vuosiluvulla ei korkeimman koulun läpikäynyt teini\nosannut sen vertaa, mitä 19:ta vuosisadan toisen luokan oppilas\nosaa, kun ei latinaa eikä kreikkaa lukuun oteta, sillä niissähän he\nolisivat voittaneet nykyajan professorit. Kun tuo hämilleen joutunut\nopettaja havaitsi oppivaransa äkkipikaa loppuvan, sekä tunsi itsensä\nolevan noihin yhä karttuviin kysymyksiin vastauksia vailla, selitti\nhän, että hänen opetustuntinsa nyt olivat päättyneet.\n\nHyvillä lahjoilla varustetun lapsen ja opettajavirkaansa mielistyneen\nopettajan välille syntyy usein tuttavallinen ystävyys. Teini istui\noppilaansa parissa vanhan tammen alla Tuurholman pihassa. Hagar\ntaittoi tammesta oksia sekä lisäsi niihin hanhenruskoja ja voikukkia,\njoita pihassa kasvoi, sekä sitoi niistä kiehkuran, jonka hän pani\nteinin ruskean hatun ympäri, katsoi sitten viekistellen opettajansa\nsilmiin sekä pyysi kaikkein mielistelevimmällä äänellään, joka ei\nollut vallan vapaa keikailemisesta:\n\n\"Opettakaa minulle latinaa!\"\n\nPietari pakeni kiirein askelin. Hän ei luottanut lujuuteensa. Tuo\ntakkiaismainen tytöntynkkä, joka vielä oli siinä iässä, jolloin\nlapsille vitsaa annetaan, oli vastustamaton. Mistä hän sen oli\noppinut? Ei suinkaan Kaskaksen torpassa, ja vielä vähemmän Tuurholman\nkarjapihassa.\n\nHagar oli saanut luvan mennä seuraavana aamuna aikaisin Antti\nHackspetin parissa metsään linnun-ansoja katsomaan. Saalis oli hyvä\nja vanha sotilas parhaalla tuulellaan. Paitsi pyitä, oli hänellä\nkannettavana myöskin suuri metso, johon hänen tarkka luotinsa oli\nsattunut.\n\nHe istuivat levähtämään kaatuneen hongan päälle rannalle sekä ottivat\nesiin muassa olevat ruokavarat, kuivaa leipää ja putinallisen maitoa.\nSyyskuun ensimmäiset auringon säteet kimaltelivat märässä ruohikossa\nsekä hopeoitsivat vähäisen virtapaikan. Hertonäsin salmessa.\nTuhannet kirjavat sienet, vuoden-ajan lapset, peittivät uhkealla\nvärivaihdollaan Tapiolan emännän sammalviheriät hameenliepeet.\n\n\"Antti\", sanoi Hagar, \"mitenkä olet saanut niin kummallisen nimen?\"\n\n\"Sen täytyy olla _spett_, eikä _spet_\", vastasi sotilas sellaisella\nkummallisella naurulla, joka välistä valaisi hänen ruskettunutta\nnaamaansa.\n\n\"Mitä varten sen täytyy olla spett?\"\n\n\"Se nyt oli siellä Moskovassa Jaakko herran komennon alla. Ei,\nTroitskan luona se olikin. Meitä oli siellä etuvartioina neljä\nmiestä hevosinemme joen luona. Kahden tuli vartioida, kahden levätä.\nKylmä oli ja me teimme valkean. Olimme onkineet lohen-niekkoja.\nTahdoimme paistaa niitä. Käytimme miekkaamme paistin-vartaina. Hack,\nsanoi korpraali Bjugg, koska sinä viimeiseksi olet paitasi pessyt?\nJouluksi, sanoin minä. Ja nyt jo kohta on Maarian aika, sanoi Bjugg.\nMe pesemme paitamme, Hack, sanoi hän, niin kauan, kuin tässä on\nlepo-aikaa. Hyvä, sanoin minä, ne kuivavat valkean edessä... Me\nseisoimme kuten Jumalan luomat, kun kaksi Sapiehan kasakkaa tuli\nhyökäten meitä vastaan. Bjugg riensi ilmoittamaan vartioille ja minä\nsain ne kyykäärmeet päälleni. Vedin vartaani tulesta niin kuumana\nkuin se oli, siinä oli vielä palanut kala kärjessä. Suojasin selkäni\nniinipuuta vasten, torjuin keihästä tulipunaisella vartaallani.\nKärvensin kasakkain parrat että kärisivät... Kas siihen päivään asti\noli nimeni Hack, mutta sittemmin ratsujoukko antoi minulle nimen\nHackspett.\" [Spett suomeksi varras. Suom. muist.]\n\nHagar nauroi. Hän olisi halusta tahtonut nähdä kasakkain kärventyneet\nparrat!\n\n\"Mutta\", sanoi hän, \"löytyy muitakin yhtä kummallisia nimiä kuin\nHackspett. _Cannabis_... mikähän se on?\"\n\n\"Cambis? Se on eräs hassu mies, joka asuu tässä salmen luona.\"\n\n\"Antti, tuossa on ruuhi, soutakaamme ylitse! Minä tahdon nähdä\n_Cannabiin_. Sanotaan hänen lyövän piispoja kuoliaaksi latinallaan.\"\n\n\"Eihän nyt, onko hän niin hirveä? Sen on joku hänestä valehdellut.\nSanotaan, että hän välistä on viisas, mutta välistä hän joutuu\nsellaiseen raivoon, että lyö kiviä.\"\n\nAntti Hackspetin kävi samoin, kuin kaikkien muitten, jotka joutuivat\nHagarin lumouspiiriin. Hän ei saattanut vastustaa. Hän muisti, että\nHertonäsissä asui taitava satulamaakari ja hiirakko tarvitsi uudet\npäitset. He soutivat salmen poikki.\n\nHertonäs, toisinto tuosta vanhasta nimestä Hertugnäs, oli yksi niistä\nmonista kartanoista, jotka Kustaa Waasan aikana otettiin kirkolta\nkruunulle. Tämän kertomuksen aikakautena oli mainittu talo kahden\nveljeksen, Henrikki ja Tuomas Lydikinpoika Jägerhornin omistama,\n1 1/2 manttaalin säteritila.\n\nSalmen rannalla oli kalastajatorppa, johon oli rakennettu uusi\nhuone kalastustarpeita varten. Vanha lahonnut huone seisoi tyhjänä\nja annettiin kesä-asunnoksi tuiki köyhälle, mielenvikaiselle\nkoulumestarille, joka pitäjään kustannuksella sai elatuksensa\nkalastaja-perheen luona. Mikä nimi tuolla raukalla oli ollut, sitä\ntuskin kukaan enään tiesi, joll'ei juuri pappi ja kirkonkirjat,\nmutta se ilvenimi, jonka koulupojat ennen muinoin olivat hänelle\nantaneet, se pysyi hänellä yhä, aikojenkin kuluttua. _Cannabis_ eli\nlyhennettynä, Cambis, oli hänen nimensä kansan suussa tähän aikaan;\n-- _Cannabis_, hamppu, se nimi oli tuon elämän sinettinä, joka oli\njoutunut unohduksen suureen tuntemattomuuteen. Mistä hän nimensä oli\nsaanut, oli yhtä tietämätöntä, sillä hampun sitkeistä kuiduista ei\nollut jäljellä vähääkään tuossa kuluneessa, musertuneessa olennossa,\njoll'ei juuri sitkeä elämänlanka. Luultavasti oli koulumestari\njoskus vänkäillyt jonkun pojan kanssa, saadaksensa häntä oikein\nsijoittelemaan tuota latinalaista sanaa, jota ei ensinkään ollut\nvaikea käytellä, ja sitten oli se sana takertunut kiinni häneen koko\nhänen elämän-ajakseen.\n\nVanhan kalastushuoneen ovi oli auki, joten sopi luoda silmäyksen\nkurjuuden majaan. Siellä ei ollut takkaa, ei huonekalua, ei ikkunaa,\nainoastaan pieni aukko. Seinät olivat täynnä kalan suomuja ja lattia\nkuivettuneen meriheinän peittämänä. Heinä ei ollut sinne eilispäivänä\ntuotu, ja käytettiin vuode-olkina. Siellä ja täällä näkyi joku\nrevitty kirjankansi, tai yksinäinen, likapilkkuinen kirjanlehti\nliehuvan tuulenviimassa, joka akkuna aukosta sisään virtaili.\n\nRannalla istui koulumestari kivellä, -- oppineen miehen rauniona,\nvaipuneena taitamattominta kehnommaksi. Hänen laiha olentonsa\ntuskin peittyi niistä repaleista, jotka hänen yllään olivat, hänen\npitkät, takkuiset, harmaat hiuksensa olivat tuulen leikkikaluna.\nHänen laihoissa jaloissaan oli terävien kivien ja orjantappurain\nmerkkiä. Kuitenkin oli tuossa apinamaisessa haamussa vielä jotakin\nihmismäistä. Hän oli noita hiljaisia mietiskeliöitä, joittenka henki\nkuluttaa itseänsä, kun ei saa ulkoa maailmasta poltin-ainetta. Nyt\nhän mietti jotakin, joka näkyi täyttävän hänen sydämmensä ilolla ja\nvoitonvarmuudella.\n\n\"Niin\", sanoi hän itsekseen, \"minä olen sen löytänyt. _Eureka!_ Sama\n_paradigma!_ Sama _syntaxis!_ Sama _prosodia!_ Ei löydy muuta kuin\nyksi deklinatsiooni ja yksi konjugatsiooni, mutta kaksi _numerusta_,\nymmärrättekö, siitä emme pääse. Sinä omasta puolestasi ja minä omasta\npuolestani, mutta molemmat yhdessä on meitä useita. Latina kuin\nkreikkakin, eivät ole muuta kuin puheenparsia. Latinaa kreikasta,\nkreikka koptein kielestä, koptien kieli hepreasta ja niin edespäin,\nkyllä ymmärrät. Ei löydy muuta kuin yksi kieli, -- alkukieli, se joka\noli ennen Babelin tornia ja sen olen _minä_ löytänyt!\"\n\nHän pani koron tuohon _minä_ sanaan, nousi kiveltä ja seisoi siinä\nvalmiina sotaan kaikkia vastustajia vastaan, ja omissa silmissään\nmaailman ihailun esineenä. Hänen rappiolle joutumisensa salaisuus\noli kätkettynä tuohon minä sanaan. Tuo itsensä jumaloiminenhan\non murtanut monen monta voimallista henkeä. Eipä kukaan ole niin\noppinut, niin suuri, niin paljo toisia tavallisia ihmisiä ylevämpi,\nettei hänenkin eteensä kuiluna aukenee tuo väijyävä, kaikkea polkeva,\nkaikkea kieltävä, jumalankerskaaja _minä_.\n\n\"Mutta\", sanoi _Cannabis_, samalla, kuin hän tarkasti katseli yhtä\nverkontolppaa, joka luultavasti oli olevinaan aurinkokellona, \"nyt\non meidän aika alkaa kouluamme. Luokka käy istumaan paikoillensa.\n_Ostiarie_, kuinka monta _absentes_?\" -- Ja hän varusti itsellensä\nuhkaavana ruovonpäistä patukan sekä loi ankaran katseen kiviin,\nleppiin, katajapensaihin ja verkonvapeihin, joita oli niin monta,\nettä ne kyllä kävivät suurestakin luokasta.\n\nSamassa näki hän Hagarin, joka hämmästyneenä häntä katseli, sillä\nvälin, kuin hänen seuralaisensa oli mennyt satulamaakaria hakemaan.\nValekuvat katosivat. Nähdessään elävän olennon, koulu-iässsä olevan\nlapsen, joutui hän taas suunnilleen. Hän sivelsi kädellään otsaansa\nsekä kysyi hyväntahtoisen opettajan näköisenä, tahtoisiko Kaisu käydä\nkoulua hänen luonaan?\n\nHagar pelkäsi, hän ei uskaltanut vastata mitään.\n\n\"No, no\", sanoi _Cannabis_ kehoittavasti, \"oletko sinä tyttölapsi?\n_Taceat mulier_... Meidän täytyy lukea kaksi _genusta: maskuliinini,\nfemininum_ ja vielä _neutrum_. Mutta se ei estä, että meillä myöskin\nsaa olla _commune. Scholaris_ ja _studens_ ovat _communis generis.\nAnimus_, sielu, sillä on myöskin feminini muoto _anima_, elämä.\n_Morte carent animae_, elonkipinät eivät saata kuolla. Ja, jos joku\nsinulle, Kaisu, sanoo, ett'et saa käydä koulua sen vuoksi, ettäs\nolet tyttö, niin vastaa hänelle, etteivät ainoastaan kaikki hyveet,\nvaan myöskin niin oppineet asiat kuin _scientia, cruditio, doctrina,\nfacultas, humanitas, litterae_ ja monta muuta ovat _feminini\ngeneris_. Alammeko nyt?\"\n\nTuo juurestaan irti tempaistu henki, joka itseänsä kulutti, oli\nnyt saanut poltto-ainetta ulkoa päin. Tämä uusi koululapsi ei\nhäntä nauranut, kuten kaikki ne muut, joille hän oli tarjonnut\nylenkatsottua kouluansa. Tämä suostui niihin tyhjiin tuumiin, jotka\nopettajan päähän pistäytyivät, hän luuli niitä todellisiksi ja sepä\nhänen opettajansa teki onnelliseksi.\n\nHagar mietti. Lukea tuollaisen johdolla? Joll'ei hän olisi noin\ninhottavan retuinen! Joll'ei hän vain Hagariakin kiveksi kuvittelisi!\nKoulu oli mitä vähimmän miellyttävä. Mutta olihan se koulu kuitenkin,\nja vieläpä latinankoulu! Entä jos hän koettaisi? Tullimies oli poissa\nmatkoilla... Yksin ei hän uskaltanut... Mutta jos Antti Hackspet...\n\n\"Minä tulen huomenna\", vastasi Hagar. \"Aamulla on paras tulla. Kello\nkuusi! Minä olen välistä raskas päästäni, nuot monet pojat tekevät\nminulle kiusaa! Onko sinulla kirjoja? Onko sinulla kieli-oppi?\n_Eutropius? Cornelius Nepos?_\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Odotappas vähän! Saat lainata minulta. Mutta älä puhu siitä mitään!\nYmmärrätkö? Älä puhu siitä!\"\n\n_Cannabis_ katsoi varovaisesti ympärilleen, meni huoneeseensa,\nlykkäsi pois nurkasta meriheinän, nosti irtaimen palkin tuosta\nharvasta lattiasta, raahasi esiin sieltä alta puoleksi lahonneen\narkun, sekä valitsi siitä kaksi kirjaa, jotka hän antoi Hagarille,\nvaroittamalla uudestaan, että hän olisi asiasta puhumatta. Nämät\nkirjat olivat _Eutropius_ ja kieli-oppi. Tuolla köyhistä köyhimmällä\noli myöskin salainen aarre, jonka hän huolellisesti muitten silmiltä\npiilotti. Se aarre oli hänen vanhat koulukirjansa.\n\nJa nytpä hän oli saanut, mitä hän monta monituista vuotta oli\nhalannut, jota hän jo kauan turhaan oli etsinyt, todellisen oppilaan,\njoka osasi mitä nuot kivet ja pensaat eivät osanneet: kuulla, puhua,\nkäsittää, oppia. Tuon rääsyisen raukan kasvot loistivat ilosta.\nHän aikoi koko opettajakykynsä voimalla opettaa tätä oppilasta,\nsaadaksensa hänestä jotakin.\n\nSepä nyt vain kysymyksenä, tulisivatko kivet ja pensaat taaskin\nmestarin ja tuon puhelahjalla lahjoitetun oppilaan välille\ntunkeutumaan. Onneksi hän itse oli havainnut, että hänen päänsä oli\nselkein aamuhetkellä.\n\nHagarin onnistui saada Hackspet vakuutetuksi siitä, että heidän\njoka aamu täytyi käydä ansoja katsomassa. Oliko niissä saalista\ntahi ei, sama se, ruuhi oli kuitenkin aina varalla salmen rannalla\nja kohta sen jälkeen oli koulumestari saanut oppilaansa. Tuo\nkurjin, tuo kaikkein kuivettunein, tuo kaikkein maan mateliaitten\nhävittämä, kaikkein kulkevien tallaama tiedonpuun oksa oli vielä\nsäilyttänyt itävän siemenen, joka sai juuret toisessa, melkein yhtä\nturvattomassa, kaikkien tuulten saaliiksi joutuneessa ihmis-olennossa.\n\n\n\n\n7. Salaliitto ja tapaaminen.\n\n\n    Pää hänellä oli, se oli varma,\n     mutta oliko hänellä sydäntä.\n\nOli syksyä kulunut jo koko pitkältä, kun tullimies Lydik Larsson taas\nistui yksinänsä suuren avoimen takan ääressä Tuurholman salissa.\nPimeys kurkisti niin yömustana, niin sakeana akkunoista sisään, että\nsitä olisi veitsellä voinut leikata; kuusipuut takassa paukkuivat\nkuten musketin laukaukset; kovakuoriainen, joka oli elänyt puunkuoren\nalla, juoksi tulen hätyyttämällä levotonna edes takaisin puuta pitkin\netsien tietä paetaksensa. Tullimies tunsi taaskin olevansa yksinäinen\nleskimies; taaskin oli hän kahden vaiheella päättäessään, mikä olisi\nparempi valita puoliso, taikka kasvattitytär. Päätös oli nyt jo\ntehtävä: hänen täytyi huomenna muuttaa kaupunkiin ja sitten lähteä\npitemmälle matkalle.\n\nBetty Luth taikka Hagar? Toinen noista kahdesta.\n\nHän laski lukua sormiensa avulla, tuo vanha laskumestari. Betty\nei ollut hullumpi muodoltaan, oli sitä paitsi hyvänluontoinen\nja kunniallinen. Neljänkolmattavuotinen oli tyttö, ja hän itse\nviisikymmentä-yksi. Seitsemänkolmatta vuotta kesän ja syksyn välillä,\nse nyt ei mahdottomalta tuntunut. Mutta, entä jos hän, Lydik,\nolisi elänyt vielä kaksitoista vuotta, niin Betty kolmenkymmenen\nkuuden-vuotisena olisi leski sekä menisi uusiin naimisiin ja joku\nnuori kelvoton anastaisi hänen vaivalla kootun raha-arkkunsa\nsisällön. Ja vielä lisäksi -- sillä olihan vielä jotakin lisänä,\nehkä paljokin, -- tarvitsi Pietari Luth rahoja opintojansa varten.\nSitte hänellä oli kolme naimatonta sisarta, jotka myöskin tarvitsivat\nelatusta...\n\nHagar oli kohta yhdentoista vuotias, hän olisi kahdentoista vuoden\nkuluttua kolmenkolmatta. Kasvatti-isä hankkisi hänelle kelpo miehen,\ntoimeen tulevan miehen, joka ei kuluttaisi hänen myötäjäisiänsä. Ja\ntyttö oli näppärä, hän oli tarkka-oppinen... toista semmoista päätä\nsai etsiä. Nyt kun hän oli oppinut laskentoa oli häntä käytetty\ntullin erityismaksuja yhteen laskemaan ja hän oli tunnissa ehtinyt\nlaskea enemmän kuin tullikirjuri kolmessa. Olivatpa ne hotikoita,\nkaikki nuot karsassilmäiset, ulkokullatut kirjuriretkaleet. Hagarin\nnumeroihin saattoi luottaa. No, niin, lapsi hän oli, hoikka kuin\nheinänkorsi, mutta sopihan vain toivoa, että hänestä kaunotar\nmuodostuisi? Hänen ruskeita silmiänsä ja hempeää ääntänsä ei kukaan\nvoinut vastustaa. Annappas hänen tulla viidentoistavuotiseksi,\nsilloin hän hallitsee taloa kuten prinsessa... Vaaka painui niin\npaljon Hagarin puolelle, että vaali oli melkein päätetty.\n\nLisbetta Wolle oli tullut sisään kattaaksensa pöytää tavallisuuden\nmukaan. Hän näytti tavattoman surumieliseltä tänään. Hänellä oli\njotakin sydämmellänsä, mutta tullimies ei huolinut kysyä, mitä se\noli. Varmaankin taas joku lehmä oli ehtynyt.\n\n\"Hyvä isä\", sanoi taloudenhoitaja.\n\n\"Noh, mitä nyt?\"\n\n\"Eipä juuri mitään. Tahdoin vain kysyä, josko Hagar...\"\n\n\"Vai niin. Onko kiitospuhe taas valmiina? Hyvä, Lisbetta, minä pidän\ntytöstä ja näen halusta, että kaikki sitä tekevät.\"\n\n\"Ei ole kaikki kultaa, joka kiiltää.\"\n\n\"Soo, soo! Noh, mikä sitte tänään kiiltää?\"\n\n\"Hän lukee.\"\n\n\"Se on hyvä. Siihen hänen ymmärryksensä kyllä riittää, sitäpä varten\nolen antanut hänen lukea Pietari Luthin johdolla.\"\n\n\"Mutta hän lukee enimmiten kaiket päivää ja välistä vielä yötkin.\nHän lukee kummallisia kirjoja, joita ei kukaan ymmärrä, ja jättää\naskareet tekemättä.\"\n\n\"Määränsä sitä aina pitää tietämän, joka paikassa, Lisbetta. Pane\nhänelle määrä tunnit, puolet niitä kirjoja varten, ja toiset puolet\ntaloutta varten!\"\n\n\"Ei siinä kaikki, rakas isä. Hän on joka aamu Antin kanssa metsässä.\nRäätälin Marketta on nähnyt hänen Hertonäsissä hullun koulumestarin\nluona.\"\n\nTullimies kohensi valkeata että kipunat kuusipuista sinkoilivat, ja\nnauroi.\n\n\"_Cannabiin_ luona! Katsoppas sellaista sukkelanjuonista tyttöä! Se\non aivan hänen tapaistansa, sehän minun olisi pitänyt arvatakkin,\nkun hän kerran sai nenäänsä latinan hajua. Ja tuo Antti aasi, seuraa\nhäntä kuten tallipässi. Sekin on tytön tapaista, sillä hän kietoo\nteidät kaikki sormiensa ympäri.\"\n\n\"Ei minua suinkaan\", väitti Lisbetta Wolle loukattuna. \"Tämä ei vielä\nole kaikki, isä hyvä.\"\n\n\"Vai niin. Eikö ole vielä kaikki? Ehkä hän on lumonnut puurosi?\"\n\nLisbetta rupesi itkemään.\n\n\"Kun isä rakas viitsii hullutella tuollaisista surullisista asioista!\nTäytyyhän sen koskea armeliaiseen ihmiseen, kun näkee lapsen kasvavan\nilkeissä pakanallisissa tavoissa ja kadottavan köyhän sielunsa.\nOnhan Cambis, taikka mikä hänen nimensä lienee, paholaisen riivaama?\nPitäähän se koulua leppäpensaille? Lukeehan se katekismusta kivien\nkanssa? Uskokaa vain, että hän ne saa vastaamaan ja sen saa Hagar\nmyöskin. Priska kertoo, että kun Hagar tulee karjapihaan, niin lehmät\nkatsovat erittäin kummallisesti häneen. Hän aikoo lukea katekismusta\nniitten kanssa myöskin, mutta takaperin, tietysti.\"\n\n\"Kuules nyt, Lisbetta, tuo on yksinkertaista puhetta. Minä puhun\ntytön kanssa _Cannabiista_. Hän on hullu, kuten joka ihminen tietää,\nenkä minä tahdo, että hän panee tyttömme pään pyörälle. Sano hänelle\nse!\"\n\n\"Mutta siinä ei vielä ole kaikki, hyvä isä on kai kuullut, että Hagar\non mustalaislapsi? Se on veressä, eikä mene hänestä ulos, luottakaa\nsanaani. Ei kukaan tiedä kenen hän on, eikä mistä hän on tullut.\nSimo Berg on puhunut, että tyttö on löydetty lumikinoksesta, hän on\npudonnut kuusta. Hän osaa raamatun ja virsikirjan ulkoa, mutta joka\nvärsyn takaperin. Jos jotakin on poissa, niin hän sen löytää, ja\njos vieraita odotetaan, sanoo hän: nyt he tulevat! Nähkääs, joll'ei\ntuommoiset ole mustalaistemppuja, niin en minä enään milloinkaan\ntahdo papuruokaa keittää. Ja siksipä -- (hänen oli vaikea saada sanaa\nsuustaan) -- ja siksipä rakas isä saa pitää Hagarin, mutta minä\ntahdon palvella kristillisessä perheessä... minä ja Priska ja hänen\nmiehensä ja Leena ja Ulla ja Liisa... ja jos se on niin, että tyttö\njää, niin meidän kaikkien täytyy lähteä palveluksesta.\"\n\n\"Lähteä palveluksesta? Mitä hassunpuhetta se on? Jos tyttö on\npilattu, niin kukapa häntä on pilannut, jollette te? Kuka on\nhäntä hemmotellut sekä antanut hänen saada sitä ja tätä, kuten\nHollantilainen sanoo, jollette juuri te, Lisbetta, te ja kaikki\nnuot toiset? Senkin seitsemän kanteliata ettekö ole tuota lasta\nmallikelpoiseksi kiittäneet? Ja kun aamuisin olette hänen hiuksiaan\nkammannut, Lisbetta, ettekö ole hänelle luuletellut, että hän\nolisi jonkunlainen tuhkapöpö joka vielä tulisi kultakankaisissa\nvaatteissaan kulkemaan?\"\n\n\"Olen\", nyyhkytti Lisbetta, \"sen olemme kaikki tehneet, mutta\nnähkääs, Priska sanoo, että se juuri on se oikea mustalaistemppu,\njoka voittaa kaikki muut, kun kääntää silmät siten, että mitä\nmustaa on, näyttää valkoiselta, ja mitä pahaa on, näyttää erittäin\nmiellyttävältä! Sepä onkin meille oikein, isä rakas, sillä te\nolette ollut hyvä isäntä, mutta me emme kestä kauempaa. Kohta on\npyhäinpäivä; me annamme pestimme takaisin.\"\n\n\"Menkää tiehenne, Lisbetta, ja nukkukaa pois tuommoinen hullutus!\nKäskekää Hagar tänne!\" määräsi tullimies ankarasti.\n\nTuossa taloudenhoitajan syytösjutussa löytyi kuitenkin jotakin, joka\nsaatti isännän jo melkein päätetyn vaalin horjumaan. Hän aavisti,\nettä salaliiton-langat olivat voudin voimasta saaneet alkunsa sekä\nettä niitten tarkoituksena oli poistaa talosta hallituksen kilpailia.\nAlutta täytyipä hänen kuitenkin itsekseen myöntää, että näitten\nlasten sukuperä oli hyvin epäiltävä. Ja tämän lisäksi vielä Sigfrid\nmestarin ennustukset! Ottaisiko hän, Lydik Larsson, kunniassa\npidettyyn, hyvin järjestettyyn taloonsa kasvattilapsen, jolla oli\nnoin epäiltävä maine ja jonka tulevaisuudesta näkijä oli ennustanut\nmääräämättömiä, jaa, aivan uhkaavia tapahtumia?\n\nHagar tuli sisään. Hän oli kalpea, kentiesi liiasta lukemisesta noin\nnuorella iällä. Hänen katseensa oli arka ja kysyvä; saattoi melkein\nhänessä epäillä pahaa omaatuntoa. Tullimiehestä tuntui ikään kuin\ntyttö kolmessa kuukaudessa olisi kasvanut, laihtunut ja kypsynyt.\n\n\"Olet lukenut latinaa _Cannabiin_ luona?\"\n\n\"Olen, Pietari ei enää tahtonut lukea kanssani.\"\n\n\"Olen luvannut, että saat lukea mitä Pietari opettaa, mutta en ole\nantanut sinulle lupaa kuunnella _Cannabista_.\"\n\n\"Rakas isä ei ole sitä kieltänyt.\"\n\nTullimies mietti. Tyttö oli oikeassa.\n\n\"Löytyy paljo, jota ei ole kielletty, mutta joka kuitenkaan ei ole\nluvallista. Miksikä et ole minulta kysynyt?\"\n\n\"Rakas isä oli matkustanut pois.\"\n\n\"Hm... tulinhan takaisin. Noh, se oli kai vain himphamppua tuon\nhassun miehen kanssa? Hän opetti sinua samoin, kuin kiviä ja\nleppäpensaitakin?\"'\n\n\"Hän antoi minulle kirjoja ja läksyjä. Hän kysyi ja selitti joka\nsanan. Hän oli aina viisas kuudesta yhdeksään aamulla.\"\n\n\"Vai niin? Opitko sinä jotakin?\"\n\n\"Kieli-opin, _Eutropiuksen_ ja _Corneliuksen_! Sittemmin antoi hän\nminulle _Virgiliuksen_, jota minä nyt tavaan. Rakas isä, uskotteko,\nettä _Virgilius_ tietää enemmän kuin pappi! _Æneas_ on minun\nmielikkini, hän oli sankari Troijan sodassa.\"\n\nTytön onnistui saada hymyily tuon ankaran tuomarin huulille. Lydik\nLarsson piti oppia, kuten melkein kaikki oppimattomat ihmiset, niin\näärettömässä arvossa, että se oikein taika-uskoon vivahti.\n\n\"Vai niin, sinä olet ehtinyt troijalaisten sotaan. Se ei\nvarmaankaan ollut eilen se? Ampuivatko he toisiansa kuoliaaksi\nmusketinlaukauksilla sekä suurilla tykeillä?\"\n\n\"Ei, he viskoivat keihäitä.\"\n\n\"Ohoo, ne olivat peitsimiehiä. No kuinka paljon tullia ottivat\nsillitynnyristä Troijassa?\"\n\n\"Siitä ei kirjassa puhuta.\"\n\nTuo ankara tuomari hymyili taaskin. Oppimattomalle aina käy iloksi,\nkun hän voi hämilleen saattaa oppinutta kietoavilla kysymyksillään,\njoihin hän ei vastausta saa.\n\n\"No niin, minä annan sinulle, lapsi, anteeksi, että minun tiedottani\nolet lähtenyt sotaan, mutta älä sitä tee toista kertaa! _Cannabis_\nkäy ryysyissä, minä lähetän hänelle saapasparin sekä talviturkit.\nMe muutamme kaupunkiin huomenna, ja viikon perästä seuraat minua\ntakaisin Kaskaksen torppaan. Kasvatti-äitisi odottaa sinua.\"\n\nHagarin suuret ruskeat silmät katselivat häntä hämmästyneellä,\nmutta ei suinkaan iloisella katseella. Hagar oli Tuurholman\nyltäkylläisyydessä melkein unohtanut tuon köyhän torpan.\n\n\"Eikö _Cannabis_ enään saa minua opettaa?\" kysyi hän.\n\n\"Sen saamme nähdä tulevana kesänä. Lähetä hänen kirjansa takaisin,\nminä hankin sinulle kaupungissa uusia.\"\n\nTullimies oli päätöksensä muuttanut. Hän ihaili tuota lasta, hän\npiti häntä rakkaampana nyt, kun häntä tahdottiin talosta karkoittaa.\nMutta ottaa häntä omaksi lapseksensa, sitä hän ei vielä tohtinut. Hän\ntahtoi vuoden vielä tuumata, ja vaaka rupesi painumaan Betty Luthin\nhyväksi.\n\nSeuraavana päivänä Tuurholman kesävieraat veneellä muuttivat lähellä\nolevaan vanhaan Helsinkiin. Salaliitto oli osaksi onnistunut, ja\nosaksi päin vastoin. Hagarin täytyi lähteä, mutta samalla saivat\nmyöskin vouti Berg ja hänen vaimonsa Priska eron palveluksestaan.\n\nOmasta puolestaan tullimies lähti kiertotietä ja otti Hagarin\nmukaansa. Hänellä oli tiilitehdas Estnääsin niemellä, jossa nykyinen\nHelsinki sijaitsee.\n\nNiemimaan kovat vuoret, joille meidän aikanamme on kovin taajaan\nrakennuksia kohonnut, olivat täydellisenä metsämaana vuonna\n1636. Autioita karinkallioita, joissa hakometsä taajasti kasvoi\naina rantaan asti; kapea, syvä merenlahti idässä ja pohjosessa;\naavat selänteet, metsäisiä luotoja etelässä ja lännessä; kapea\nmaankaistale yhdistäen niemimaan ja manteren, ilman pienintäkään\nmaantien tahi sillan alkua, semmoinen oli seutu. Kun ei talvi\nrakentanut jääsiltoja, harjoitettiin yhdys-liikettä veneellä.\nEtelä- ja pohjoissatamassa oli nuotta-apajat, joissa lähiseudun\nkalastajat kävivät kalastamassa. Silli, joka vielä oli yleinen\nItämeressä, ennenkuin tämän portit kapenivat Beltin ja Juutinrauman\nluona, oleskeli aavassa meressä ja jätti lahdelmat kutistuneitten\njälkeläistensä, silakoitten ja kilohailien haltuun. Rannalla näkyi\nsiellä täällä nuotan ripustimia ja venetalaita. Meri ulottui aina\nnykyiselle Kasarmitorille asti sekä virtaili nykyisten esplanadien\nkautta Töölöön lahteen, jonka vuoksi tämän salmen koko eteläpuolinen\npiiri oli saarena.\n\nLydik Larssonin tiilitehdas oli jotenkin samalla paikalla, missä\nSuomen senaatin nykyinen palatsi sijaitsee. Tiili-uuni, lato, jossa\ntiilet kuivuivat, pari matalaa, turvekattoista asuinhuonetta. --\nsiinä palatsin edelläkäviät! Savea tuotiin vieressä olevasta suosta,\njossa nyt neljä tahi viisikerroksiset kivimuurit paalutuksen päällä\nriippuvat. Noin puolen senaatin torin suuruinen ala oli raivattua\nmaata, mutta siinä, missä yliopiston muurit nyt sijaitsevat, hyppieli\norava iloisena pitkin kuusien oksia.\n\nTullimies oli väsynyt tiilitehtaaseensa ja oli kaupoissa erään\nostajan kanssa. Hänellä ei ollut aikaa odottaa pariasataa vuotta\nparempia tuloja. Hagar otettiin mukaan, jotta hän saisi ihailla\njättiläispataa, joka oli vuorenrinteessä, siinä, mihin kirjasto\nnyt on asettanut oman jättiläispalansa vuosisatojen oppia varten.\nTullimies uskoi Hagarin kykenevän mihin hyvänsä, luuli hänen voivan\nselittää luonnonkin ihmeitä. Sellainen ihme oli jättiläispata:\nluultiin, että muinaiset jättiläiset sen olivat sorvanneet.\n\nKun vene laski rantaan laiturin viereen, oli siellä kaljaasi, joka\nlastasi tiiliä. Talonpoikais-vaimo istui laiturilla sukkaa kutoen.\nHän huudahti hämmästyksestä ja silmänräpäyksessä Dordein voimakkaat\nkäsivarret kiertyivät Hagarin ympäri rutistaen häntä niin, että\nlapsen posket punastuivat.\n\n\"Kas siinäpä sinä nyt olet kuitenkin, siinäpä olet minun oma\npääskykanani, minun voisilmäni, etkä olekkaan hiiden viemä, et\nolekkaan paholaiselle myyty! Voi kun ovat sinusta valehdelleet, ne\nilkiöt! Kun sain sen kuulla sepältä, joka oli Helsinkikaupungissa\nrautaa ostamassa ja siellä tapasi Simo Bergin tullilaitoin luona,\nsanoin minä Tuomaalle: hyi pahanen, Tuomas, minä sanoin, en koskaan\nkestä kuulla tuollaista puhetta minun tytöstäni. Minä otan Tommun\nmukaani ja lähden Helsinginmaalle, täältä menee jaala huomenna sinne\nturskakaloja viemään ja ostaa tiiliä Lydikin tehtaasta painolastiksi\nkotimatkalle. Kas kun löysin sinut kuten ilmasta haavanhöytysen!\nolethan omakätiseni pellavatutti, josta minä kehrään mitä hienointa\nlankaa? Oletpas sinä minun yöpainajaiseni, sinä ilkiö, joka et ole\nantanut minulle yhtään rauhaa viiteentoista viikkoon, aina siitä\nasti kun annoin viekotella sinut luotani? Ja sinun minä jättäisin\nHelsinginmaalle, maankarkaaja, joka liehailet pois äitisi luota\nmuitten... jaa niin, tuossahan on risti-isä! Hyviä päiviä, Lydikki,\nen nähnyt teitä heti. Älkööt he huoliko minun tyhmästä puheestani,\nkyllä minä tiedän, että he ovat olleet anteliaat kuten käypä olvi.\nLapsihan on puettu kuten juhannusriuku. Minkälaista kangasta\ntuossa hameessa! Kissa tiesi, se ei ole Kaskaksen lampaista, se on\nsaksanvilloista tuo. Ja napitettu nuttu! Ja hihnakengät oikein ja\nherrasväen sukat, kaulaliina ja päähine! Köyhä myttynen, mistä sinä\ntuollaista saat Kaskaksessa? Sillä nähkää, nyt minä hänen otan,\nLydikki, kuten kissa otti rastaanpojan, eikä siitä saa syntyä mitään\nmelskaroitsemista siitä asiasta.\"\n\nDordei, sanojensa ja tunteittensa virtaillessa, yhä hypisteli tuon\nhämmästyneen tytön hameen liepeitä ja laskoksia. Hän tahtoi myöskin\nnähdä paidan, vähemmällä ei tyttö päässyt, se täytyi vetää esiin\nkaulahuivin alta. Sitten tarkastettiin tyttö itse, tämä tapahtui\nsiten, että hän oikein käsivoimin tarttui tytön olkapäihin ja asetti\nhänen tarkastettavaksi. \"Soo-soh! Noh! Vähän olet kasvanut Ja vähän\nlaihtunut. Älä minulle luulottele, lapsi, että olet nälissäsi ollut\nkummi-isän luona! Onko sinua vilutauti vaivannut, raukka? Oletko\nlukenut? Olet sinä lukenut, minä näen sen päältäsi. Ovatko ne kirjat,\nLydikki, jumalisia? Te lupasitte lapselle köyhän ihmisen vaatteet ja\nolette pukenut hänen saksanvillaisiin, ovatko teidän kirjanne myöskin\nvieraitten lampaitten?\"\n\nOmantunnon kysymys jäi ilman vastausta. Lydik Larsson oli kuunnellut\nniin toista kuin toistakin kysymystä jotenkin välinpitämättömästi.\nHän sanoi aikovansa tulevalla viikolla viedä tytön mukanansa\ntakaisin. Saattoihan Dordei tulla mukanaan, vierailemaan muutamaksi\npäivää heille kaupunkiin.\n\n\"Kiitän huonekortteerista, huomenna Hannu Mickelsonin laiva lähtee,\nminä otan tytön mukaani. Ei tähän vuoden aikaan ole viivyttelemistä.\nIsä ja lapset odottavat, Sigfrida ei joka paikkaan ennätä, ja\nHopeakukkanen poikii pian... Tommu, etkö ole ottanut Hagaria\nkorukädestä?\"\n\nTommu saapasteli esiin marttiiran näköisenä ja kurotti Hagarille\nkarkean kätensä. Hagar tarttui käteen sanaakaan sanomatta. Äiti, joka\nkaikki huomasi, ei huomannut tytön ujostelevaa äänettömyyttä tämän\nodottamattoman ja sydämmellisen kohtelun aikana, mutta tullimies\nmietti itsekseen, että eiköhän Dordei ja hänen lapsensa tuskin neljä\nkuukautta sitten olleet Hagarille hänen kaikkensa? Pää hänellä oli,\nse oli varma, mutta oliko hänellä myöskin sydäntä? Ottaisiko hän\ntytön kasvatiksensa? Ehkäpä olisi parasta olla kiirehtimättä.\n\nSeuraavana päivänä Hagar seurasi kasvatti-äitiänsä Kaskaksen torppaan.\n\n\n\n\n8. Kreivin aikaan.\n\n\n    Ajan sotainen henki ulottui\n        leivoksiin asti.\n\nLukia, näetkö sinä tuon köyhän torpan? Se on matala, hyvin matala\nja vähäpätöinen. Jos tuulenpuuska tahi tulenliekki hävittää sen,\nniin läheisessä kylässä ei enään muisteta, että sitä on ollutkaan.\nAsukkaat siellä myöskin elävät huomaamattomissa. Lapset? Kukapa\najattelee noita tuhansia nuoressa vehreydessään kasvavia taimia,\njoita matkailian jalka erämaassa tallaa? Ja niistä kuitenkin kerran\ntulee suuria honkia, niistä tulee korkeakasvuinen metsä, jos\nsaavat elää ja menestyä. Torpan matala katto näkyy vasten korkeata\ntaivaanrantaa, joka on ukkosen pilviin verhottuna. Nuot köyhät lapset\ntuntevat, että heidän sydämmessään sykkii mahtavan aikakauden henki.\nÄlä kulje heidän sivutsensa välinpitämättömänä; he ovat kerran\nhengittäneet ja eläneet, kuten sinäkin!\n\n1630 luvun vuodet vierivät kuten junka keski-Euroopan ylitse,\nmurskaksi musertaen, mitä siellä oli jäljellä entisestä\nvarallisuudesta ja ihmis-onnesta. Täällä pohjosessa vallitsi lepo,\njota sopi vertailla vuoren takana olevan laakson hiljaisuuteen.\nMyrskyn pauhu kuului kaukaisena kuulumisena, mutta, se vaati\nveronsa verta, se yhä ahdisteli. Vuosi vuoden perästä lähetettiin\nmuutamia nuoria miehiä sotapalvelukseen Saksaan, ja kymmenestä,\njotka sinne läksivät, palasi vihdoin ainoastaan yksi tahi kaksi,\nmuutamat raajarikkoina, toiset täynnä uljaita arpia. Maan mehu\njuoksi kuiviin tuntemattomiin syvyyksiin, ei tietty mihinkä.\nEi nähty yhtäkään vihollista, mutta ilmassa tuntui sen uhkaava\nläsnä-olo. Saksanmaan nimenhän kaikki tunsivat; kaikki olivat\nkuulleet puhuttavan Weikselistä, Elbestä ja Rheinistä; ruvettiinpa\njo kuulemaan Tonavastakin puhuttavan. Invaliidit toivat kotia\nkarkeita puupiirroksisia sotakarttoja, joista sai lukea tärkeimpien\ntappelupaikkojen nimet, sekä pitivät kylissä esitelmiä voitoistansa.\nVielä tuo kaikki oli jossakin tuonnempana taivaanrantaa, aamu-usvan\npeittämänä. Mutta pieni pilkistys maailmasta rupesi vähitellen\nselkenemään tuolla Itämeren eteläpuolella. Siellä oli todellakin\njotakin muuta kuin keisari ja Roman paavi, joittenka kavalien\njuonien vuoksi kirkossa rukoiltiin. Siellä löytyi kristillisiä\nihmisiä, joita sorrettiin ja joita täytyi auttaa, jotta paavi sekä\nkeisari eivät tulisi meille, eivätkä pääsisi meitä väkevämmiksi.\nMeidän täytyi heitä auttaa; kukapa sitä muuten olisi tehnyt?\nValtiopäivämiehet palasivat Tukholmasta enemmän tahi vähemmän\nhämärillä mielikuvituksilla Ranskan kardinaalista ja Euroopan\ntasapainosta. Meidän täytyi se ylläpitää. Sitten kuului voiton\nhuhuja: me olimme voittaneet; tuli huhuja tappioista: me olimme\nverta vuotaneet. Kaikkialla me. Ja kuitenkin me istuimme täällä\nniin häiritsemättömässä levossa, kuin verojen vaatimukset ja\nuloskirjoitukset vain sallivat. Kysymyksistä ja kyyneleistä ei\npuutetta ollut; molempiin oli syytä joka ainoa päivä. Mutta ruis\nkasvoi kaskessa yhä, pata kiehui tulella, kirves yhä hakkasi\nmetsässä, sukkula ei hiljentänyt vinhaa vauhtiansa loimilankojen\nvälissä. Ulkonaisessa suhteessa tuskin huomasi mitään erotusta,\njoll'ei juuri siinä, että oli täällä joku maatunut vainiosarka\ntahi tuolla joku tyhjä, lahonnut tupa, jossa ennen oli ollut\nvoimakkaita miehiä ja täysinäisiä leipävartaita nokisen katon alla.\nMuutos oli sisällinen. Kansa alkoi, tietämättänsä miten, varttua\nEurooppalaiseksi.\n\nSota ei enää ollut mitään uutta, se oli nyt runsaammin kuin 70\nvuotta ottanut veriveronsa melkein lakkaamatta. Mutta tämä uusi sota\nei ollut samallainen kuin ne entiset, joita käytiin venäläisiä,\npuolalaisia ja tanskalaisia vastaan; heitä vastaan oli puolustettu\nomia kotinurkkia; nyt tahdottiin puolustaa uskoa ja vapautta koko\nmaailmassa. Sepä korotti pientä kansaa. Historioitsiat kinatkoot\nkeskenään siitä, oliko kolmenkymmen-vuotinen sota perusteeltaan\ntaistelu vallan puolesta, vaiko taistelu uskon puolesta: Suomen kansa\ntiesi vain sen, että se taisteli uskon puolesta.\n\nMitä tuo valta olisi koskenut kansaan, joka ei ollut milloinkaan\nlähtenyt valloitusretkelle, joka ei milloinkaan häirinnyt naapuriensa\nrauhaa, sitte kuin se itse oli omistanut kristin-uskon, joka aina\nvain oli taistellut ja verensä vuodattanut muun puolesta kuin oman\nitsensä?\n\nSe maa, joka oli 70 vuotta käynyt sotaa vihollisia vastaan sekä\nsotinut hallaa vastaan niin pitkältä kuin muistaa saattoi, ei ollut\nhyvien päivien hemmoittelema. Ei joka paikassa näyttänyt siltä, kuin\ntuolla viljavalla ja suhteellisesti väkirikkaalla Uudellamaalla.\nKuollut oli talonpojan tuima suojelia, yhdeksäs Kaarle; kuollut oli\nsuuri Kustaa II Aadolf, joka järjesti valtakunnan ennenkuin hän lähti\nulos järjestämään Eurooppaa. Noissa suurissa vähä-asutuissa maissa\nhallitsivat pedot, kaukaisilla metsäkulmilla aatelisto ja voudit.\nHerrat käyttivät mielinmäärin talonpojan työtä, ratsastivat hänen\nkasvavien kaskimaittensa ylitse, ajoivat hänen hevosensa kuoliaaksi\nsekä viskasivat hänet vankeuteen, jos hän rohkeni valittaa. Vouti\ntyhjensi hänen viljalaarinsa, otti takavarikkoon hänen karjansa ja\nvaati uudestaan taas, mitä hän jo oli saanut. Katselmusherra otti\nhänen poikansa riviin ja lähetti rakuunansa ottamaan kiinni niitä,\njotka metsään olivat karanneet. Maaherra oli tottunut saamaan\nvuosittain hopeakannun voudilta; tuomari katseli asian-osaisen\nkurkoitettua kättä ja joka sormi merkitsi hopeataalaria. Pappi, jonka\nmyöskin täytyi elää, otti sitten mitä jäljellä oli ja vastasi amen\nsille mahtavalle herralle, joka hänet virkaan asetti. Tämä tapahtui\nmetsäkulmilla eikä joka paikassa. Mutta pappeja löytyi viimeisen\npäivän oikean ja vasemmanpuolisia: sellaisia, jotka itsekieltävässä\nharrastuksessa näkivät nälkää kansan muassa, ja sellaisia, jotka\nastuivat liiaksi nauttineena saarnastuoliin, tahi riitaantuivat\nkeskenään sekä vaativat toisiansa oikeuteen raakojen herjaussanojen\ntakia.\n\nSuomi oli köyhä kaikesta muusta, paitsi urhoollisista sotureista,\nelävästä voimasta ja palavasta uskosta. Yksi ylipaimen lähetettiin\nRuotsista järjestämään puoleksi villiintynyttä kirkkoa, johonka\ntoimeen hän kävi kiinni aikakautensa kovakouraisella voimalla.\nYhdeksässä vuodessa oli Isak Rothovius puhtaaksi lakaissut länsi\nSuomen alttarit, ikään kuin puhdistushuiskalla, kun valtiomies, joka\noli miehiä mitä etevimpiä, Aksel Oxenstjernan kiitetty kilpailia ja\nvastustaja, valtiodrotsi kreivi Pietari Brahe, astui maalle Turussa\nMarraskuun 21 päivänä 1037 Suomen kenraalikuvernöörinä ja oikeastaan\nsen varakuninkaana. Hänen aikansa on saanut kunnianimen \"kreivin\naika\", vastakohdaksi toisesta, huonossa maineessa olevasta kreivin\najasta Kustaa Vaasan hallituksen aikana.\n\nSotamarsalkka herra Aake Tott oli kesällä vuonna 1638 maatilallaan\nLavilassa Eurajoella, kun hän kuuli, että kreivi Brahe, joka talvella\noli tehnyt ensimmäisen kuuluisan matkansa halki maan Käkisalmeen,\nnyt tahtoi tehdä lyhemmän matkan Turusta Poriin. Lavilan talo\nsijaitsi vasemmalla puolen maantien vartta ja aivan lähellä Tottin\ntoisia läänitysmaita Wuojokea ja Irjannetta. Niin mahtava herra ja\nsotakumppani ei saattanut huomaamattomana matkustaa Lavilan sivutse,\nvaikka ei Aake herralla olisikkaan ollut erityistä tärkeää syytä,\nosottaa kreiville kaikkea sitä kunniaa, kuin mahdollista oli.\n\nSiis ilmaantui Aake herra Juhannuksen aikaan Turkuun, kutsuaksensa\nkreiviä rouvineen Lavilaan sekä tehdäksensä samalla tarpeellisia\nvalmistuksia. Aake herran vaihtelevista kolmesta asuinpaikasta oli\nLavila vähimmin varustettu. Ekolsund oli uusin ja uhkein, Kirkniemi\noli paras, sillä se oli perintötila ja molemmat viimeksi mainitut\nomistivat kaikki ne edut, joita ihana luonto tarjoaapi. Lavila, jossa\noli yksinkertaiset rakennukset ja yksitoikkoiset vainiot näkö-alana,\nansaitsi huomiota ainoastaan hyvien jahtimaittensa vuoksi. Jahtimatka\noli siis myöskin pantava juhlapitojen ohjelmaan.\n\nMikä vahinko, ettei ollut aikaa tuoda Ekolsundista niitä metsävuohia\nja kuusipeuroja, joita siellä elätettiin metsästäjien luotia\nvarten! Lavilan metsät saattoivat talvisaikaan tarjota saarretun\nkarhun sekä kaikin ajoin ilveksiä ja kettuja, mutta kesä-aikana\nei ollut muuta arvollista metsän-otusta kuin sen hirvet.\nHirvenjahti oli mitä sopimattomin siihen vuoden aikaan. Mutta,\nmitä tehdä? Koska peljättiin, että hirvilaumat olivat harventuneet\nentisvuosien säälimättömistä metsästyksistä, niin lähetettiin\nLauri Palikka hyvissä ajoissa väkensä kanssa hankkimaan tietoa,\nolivatko läheisyydessä, sekä, jos mahdollista, vartioimaan niitä\nkohtia, joittenka kautta sopi arvata heidän karkaavan etäämmälle\nrauhallisempiin metsämaihin.\n\nPalikka sai kolmenkymmenen hevosmiehensä kanssa vaikean tehtävän.\nHirvet olivat kesä-aikana hajonneet moniaalle, Kokemäelle, Säkylään\nja Yläneelle päin. Hänen ei olisi onnistunut ajaa kymmentäkään\nnoita vankkoja eläviä määrättyyn metsästyspaikkaan, ellei hän olisi\nottanut mukaansa poikaa, joka oli oppinut osottelemaan kaikkia\nmetsän-asukkaita. Tuo pieni hoikka kaksitoista-vuotias poikanen\noli noista kolmestakymmenestä ratsastajasta kaikkein hurjapäisin.\nHän raivasi itselleen tietä soitten ja pensastojen lävitse, joista\nei kukaan muu olisi päässyt kulkemaan; hän osotteli naarashirven\nhoukutus-ääntä sekä lintujen ääntä poikasilleen ja poikasten emilleen\nniin eksyttävän luonnollisesti ja niin läpitunkevan pitkältä, että\nmetsän korskeat, uljaat elävät antoivat itseään pettää ja palasivat\nLavilan seuduille, jossa olivat kuulleet tuon pettävän äänen.\nKolmantena päivänä saattoi tallimestari ilmoittaa, että hän luuli\nolevansa varma kolmestakymmenestä hirvestä.\n\n\"Hyvä\", sanoi sotamarsalkka, \"huomenna sitä nähdään. Minä otaksun,\nettä kuudella on olopaikkansa meidän metsässä. Yhden kultarahan annan\nsinulle joka hirvestä minkä kuudesta alkaen ammumme, mutta jos kuutta\nvähemmin saaliiksemme tulee, niin varo kaulaasi.\"\n\nLavilan juhlapäivä alkoi pilvisenä, mutta sehän useimmiten\nkesäsydämmenä ennustaa keskipäiväksi auringonpaistetta. Kello\nkymmenen, kun matkue turusta läheni, pilvetkin hajosivat pois.\nOli pitkä jono vaunuja ja ratsastajia. Pietari Brahe ei ollut\nmikään tuhlaaja, hänen säästäväisyytensä meni välistä monen\nmielestä liiallisuuteenkin, mutta kun hän esiintyi ylimyksenä,\nymmärsi hän sen oikein tehdä. Talvimatkallaan, jonka hän teki\nerämaitten läpi Käkisalmeen, ei hänellä ollut seurassaan useampia,\nkuin mitä mukavasti saatiin yöksi mahtumaan tilavaan talonpojan\ntupaan. Kesämatkallaan Poriin, oli hänellä muassaan kuusikymmen\n- miehinen ratsastajajoukko, kaksitoista aatelista hovipalveliaa\nsekä ruhtinaallinen palvelia-seurue, ja vielä lisäksi kreivinnansa,\nKristiina Katarina Stenbock, jota Turun seudun lukuisa aatelisto\nseurasi ja monta muuta mahtavaa kutsuttua vierasta, joitten muassa\nmyöskin hovi-oikeuden presidentti, herra Juho Knuutinpoika Kurki.\nKyllä oli Juho Kurkikin mahtava, mutta tämä uusi kenraalikuvernööri\noli häntä vielä päätään mahtavampi ja vaikka Kurki ylläpiti hovia\nTurussa, niin olihan Pietari Brahekin esi-isiensä Visingsöössä\noleviin muisto-patsaisiin antanut piirtää _\"rexit\", hän hallitsi_.\n\nTätä loistavaa seuruetta, jossa oli enemmän kuin 200 vierasta, otti\nsotamarsalkka Lavilan rajaportilla vastaan sotilaan yksinkertaisella\ntavalla. Kivulloisena ja ennen aikojaan -- 40 vuotisena harmaaksi\nkäyneenä istui hän hevosen seljässä, vaikka luuvalo häntä vaivasi;\nhän menetteli luuvalon kanssa samoin, kuin puolalaistenkin: viskaa\nne ojaan, eteen päin! Jalkaisin käydessään Aake herra jo kulki selkä\nkoukussa ja laahaavin askelin, mutta päästyään satulaan, istui hän\nsiinä vieläkin kuten pronssiin valettuna; siinä oli hän vielä tuo\nentinen lumi-aura. Nuori Klaus herra, joka nyt oli kahdeksanvuotias,\nratsasti suosikkinsa Piilin selässä, ja Piili, joka oli opetettu\naikakautensa parhaassa ratsastuskoulussa, keikotteli itseään ikään\nkuin se kokonaan olisi unhottanut olevansa syntyisin alhaisesta\nsukuperästä Kaskaksen torpasta. Lauri Palikka seurasi talon kuuden,\nparhaassa varustuksessa olevan ratsumiehen kanssa sotamarsalkkaa.\n\nBrahe ajoi kreivinnansa kanssa raskaissa, neljän hevosen vetämissä\nkuomivaunuissa, joiden katoksessa kultaiset kreivilliset kruunut\nvälkkyivät. Hän oli silloin parhaassa miehuuden iässään, 35 vuotias,\nkomeavartaloinen, voimakas ja lempeä. Hänen kasvojensa sävy ilmaisi\ntuota jaloutta, järkevyyttä ja lempeyttä, jota maalarin pensseli ja\nkuvanveistäjän taltta ovat jälkimaailmalle säilyttäneet. Hänen pitkät\nhiuksensa valuivat uhkeissa kiharoissa alas hänen pitsikauluksensa\npäällitse, ja hänen matkavirttänsä kiinnipidikkeenä oli\nyksinkertainen kultasolki. Kreivinna oli neljä vuotta häntä nuorempi,\nja hänellä oli Stenbockin suvun pontevat, mutta miellyttävät\nkasvonpiirteet. Hän seurasi rohkeasti miestänsä tämän pitkille\nmatkoille Suomen erämaihin.\n\nMatkajono seisattui. Hovitavan mukaan olisi kreivi Tottin täytynyt\nastua alas hevosen seljästä suudellaksensa kreivinnan kättä, matta\nAake herra istui paikallaan. Eipä luuvalon keihäänpistos koskaan\ntullut sopimattomampaan aikaan kuin nyt. Tuo kursasteleva tervehdys\ntuli hyvin lyhyeksi. Matkaa jatkettiin kunniaporttien läpi ja\nratsaslippujen liehuessa sekä puolen Eurajoen väestön näitä vieraita\nkatsellessa.\n\nEipä aivan ilman vastuksia perille päästy Lavilan taloon. Pikku Klaus\nherra, joka oli kovin halukas näyttämään tälle loistavalle seurueelle\nratsastustaitoansa, painoi pienet kannuksensa niin urhoollisesti\nPiilin kylkiin, että tuo nuori hevonen, irstas ja tottumaton kuin\noli noin suureen seuraan, menetti malttinsa. Ratsastaja antoi sen\ntanssia kreivillisten vaunujen vieressä, mutta kovaksi onneksi\nvaunujen pyörät koskivat Piiliin ja tämä lähti karkaamaan maantietä\npitkin sotamarsalkan omaan tunnettuun tapaan, surkeilematta ketään,\njolla oli käsiä tahi jalkoja menetettävänä. Epäjärjestys syntyi,\nkirkunaa kuului katselijain joukosta. Yksi palvelioista tuli kumoon\nratsastetuksi ja nostettiin ylös käsivarsi jäsenrikkoisena. Tämä oli\npresidentin loistavasti puettu hovimestari Antonius Pape.\n\nLauri Palikka sai viittauksen lähteä tuon karkaavan hevosen jälkeen.\nSilloin kuului vihellys: Piili seisattui korskuen, ja kaappien\nsantaa oikeanpuolisella etukaviollaan. Taaskin kuului vihellys ja\ntuo peljästynyt hevonen antoi ottaa itsensä kiinni ilman vähintäkään\nvastusta, vaikka se vielä vapisi joka jäsenessään. Bennu taputteli\nsuosikkiansa kaulalle ja talutti sitä rauhallisesti ohjista. Mutta\npieni Klaus vastusteli.\n\n\"Päästä ohjat! Minä kyllä pysyn satulassa, minä tulen itsekkin\ntoimeen!\"\n\nBennu ei käskyä totellut ja sai sivalluksen tuon pienen herran\npiiskasta. Tämä koski molempien poikien kunniaa näin suuren yleisön\nedessä. Bennu tarttui piiskaan ja viskasi sen kauas aidan ylitse\nja talutti Piiliä yhä ohjista. Häpeästä ja vihasta raivostuneena\nhyppäsi pieni Klaus satulasta alas ja hyökkäsi nuoren tullimestarinsa\nkimppuun nyrkin ja kynsin, noitten lukuisain katselijain suureksi\nhuviksi.\n\nKaskaksen torpan poika, joka oli vastustajaansa neljä vuotta\nvanhempi, oli kuitenkin niin ymmärtäväinen että hän ainoastaan\nsuojeli itseään kyynäröspäällään, mutta hänellä ei ollut kyllin älyä\npysymään vakaana. Pikku Klaus näki hänen nauravan kaikkien noitten\nympärillä olevien muassa ja kirkasi nyt kahdeksan vuotensa koko\nkunnianhimoisella voimalla:\n\n\"Mene pois! Mene pois! Minä ajan sinun pois, sinä et enään saa\ntullimestarinani olla!\"\n\nLauri Palikka tarttui pitkittä mutkitta Piilin ohjiin ja talutti\nsen taloon. Kanuunajyrinät ja vaskitorven tärinät alkoivat lausua\nSuomen kenraalikuvernöörille tervetuliaisia Lavilan taloon. Ei kukaan\najatellut kahta riitaista poikaa. Lavilalla oli syynsä olla puettuna\nmorsiuspukuun. Uhkeat teltat olivat pihaan asetetut 12-miehinen\nrakuunajoukko ja 24 miestä Turun läänin jalkaväkeä otti vieraita\nvastaan. Aake herra kiipesi suurella vaivalla satulasta alas ja\nkurkotti kättään avuksi kreivinnalle hänen astuessaan vaunuista.\nHoviherrat, jotka olivat Suomen vanhimpaa aatelistoa, pitivät\njalustimia. Kun vieraat vietiin asuinhuoneisiin märkäpukujansa\njärjestämään, tuli toisia hovipalvelioita tuoden esiin hopeaisia\npesuastioita.\n\nJotakin kuitenkin puuttui tässä vastaan otossa; Lavilassa puuttui\nemäntä. Aake herran ensimmäinen vaimo, Sigrid Bjelke, oli lähtenyt\ntästä maailmasta neljä vuotta sitten, lahjoitettuansa miehelleen\nkolme poikaa, joista ainoastaan yksi, pieni Klaus oli jäljellä. Eräs\nhistoriassa tuntematon vanha täti, rouva Elin, toimitti emännän\nvirkaa Aake herran talossa, mutta vetäytyi kainosti pois näkyvistä\nvieraitten tultua. Hän oli noita vanhan-aikuisia rouvia maalta; jotka\neivät koskaan ole oppineet hovitapoja, hän puhui huonoa ruotsia ja\nsaattoi ilmaista sydämmensä ajatuksen ainoastaan äidinkielellään,\njoka oli suomi.\n\nAake herra oli kyllä käsittänyt, että tämä oli puutteellisuus hyvin\njärjestetyssä talossa ja oli, vaikka kivuloinen, kuitenkin jo pari\nvuotta ollut kosioimistuumissa. Huhu kertoi, että nuoret suomalaiset\nneitoset, jotka lähemmältä olivat nähneet tuon tuiman leskimiehen\nkoukistuvan kipujensa vallassa, pitivät häntä sopivampana istumaan\nsatulassa, kuin seisomaan vihkituolin ääressä, ja olivat, pelkäämättä\nhänen sankarimainettansa, antaneet hänelle rukkaset. Mutta Aake herra\nei ollut se mies, joka tuommoisesta olisi säikähtynyt. Hän kohotti\npelottomana silmänsä mahtavimpiin, mitä Ruotsissa löytyi, tuohon\nsiihen aikaan 28 vuotiseen Kristiina Braheen, joka oli Pietari Brahen\nsisar, sekä nykyään hänen Ruotsiin jääneitten lastensa holhojana.\nKristiina neiti oli todellinen Brahe-tytär. Siinä mahtavassa\nsuvussa oli valtioviisaus päättäjänä, sydän sai alistua sen mukaan,\nja siis jätti Kristina veljensä haltuun vastauksensa kosialle.\nPietari kreivi punnitsi, mutta havaitsi sotamarsalkan, herra Aake\nHenrikinpoika Tottin kaikkine kuninkaallisine verineen jotenkin\nköykäseksi. Brahe-tyttären olisi tullut kirjoittaa myöskin miehensä\nesi-isien hautakiviin _rexit_. Tott saattoi puolustuksekseen viitata\nEerikki XIV ja kuningatar Kaarinaan, mutta juuri kuningatar Kaarinan\nkruunusta ja hänen laillisista perillisistään oli Ruotsin mahtavalla\naatelistolla epäilyksensä.\n\nAake herran ja Kristiina Brahen naimiskaupasta oli kreivien\nkesken puhuttu jo enemmän kuin vuoden, silloin, kun Lavilassa\ntuli verrata ylimystä ylimykseen. Rikkaudessa ei Lavilan herra\nlikimainkaan saattanut vertoja vetää Visingsborgin herralle, eipä\nedes Laukon omistajalle Juho Kurjelle. Mutta jotakin sitä tällaisessa\ntilaisuudessa tuli uhrata. Säästäväisyys ei kuulunut sotilaan\nansioihin.\n\nKello 11 oli tavallinen päivällis-aika. Pitkät pöydät täynnänsä\nmonenlaisia ruokalajeja olivat talon ruohopihaan asetettuna ja\nodottivat rukouksen ja virren loppumista. Ruoat ja juomat eivät\nolleet lasketut hienojen särpiöitten vaatimusten varalle. Kaikki\noli tukevaa, sellaista kuin sen tuli olla aikakaudella, joka\ntarttui Eurooppaa kaulukseen. Herra Aake Tottin päivällisistä ei\nole säilynyt sellaista pitkää ruokaluetteloa, kuin monesta muusta\nkuudennentoista vuosisadan pidoista, mutta kyökkimestari Tukholmasta\nei ollut maustimia säästänyt tehdessään noita tukevia ruokalajeja,\njotka olivat ajan maun mukaisia. Kuningatarliemeen, joka oli\nhauista keitetty, pantiin kovaksi keitettyjä munan ruskuaisia,\nmantelipaltukoita, sipulia ja neilikoita. Häränpaisti oli, ennen kuin\nse paistettiin vartaassa, vuorokauden ollut upotettuna valkoiseen\nviiniin, jossa oli sitrunan liuskoja, ja tuotiin esiin pippuroittuna,\nsekä makusienen ja kapriksen höystämänä. Myöskin keitetty lohi\noli siansilavalla silavoittu: metsot, kyyhkyset ja kaposet, jotka\nolivat kaksitoista tuntia kiehuneet, tuotiin esiin runsaasti\nkoristettuna ajuruoholla, sipulilla, persiljalla, pomeranssilla,\nöljy- ja kirsikkamarjoilla. Kotona kasvaneet musseroonit ja langassa\nkuivaneet morskasienet koristivat kalaa ja paistia. Peuranlihasta\nja peltopyistä tehty piirakka ei myöskään saanut puuttua, vaikka\nodotettiin jahdista runsaampia saaliita. Jälkiruokia kannettiin\nsisään monenlaatuisia, myöskin hillottuja ruusunlehtiä mansikkaviinin\nkanssa; muita viinejä juoksi virtanaan. Aika oli sotainen leivoksiin\nasti, jotka mielistelevällä tarkoituksella kuvailivat Würtzburgin\nvalloitusta vuonna 1631, jossa sama tykinkuula peitti sekä kuninkaan\nettä kreivi Brahen soralla.\n\nMusiikki oli tuotu Turusta. Kolme valkoisiin vaatteisiin puettua\nmurjaania Ekolsundista olivat kreivin, kreivinnan ja presidentin\npassarina, yksi kunkin nojatuolin takana. Kaksi Hämeenmaasta\ntullutta kääpiötä kaasi hienoa juomaa hopeapokaaleihin. Kreivinna\nhavaitsi kuverttinsa alla vihon mitä kauniimpia hollantilaisia\ntulppaaneja, joita hienot kultavitjat, otetut Puolassa jossakin\nryöstötilaisuudessa, yhdistivät. Vitjat olivat taidokkaasti liljan\nmuotoon valetulla hopeaneulalla, joka myöskin oli sotasaalis,\nkiinnitetty tulppaaneihin. Isäntä esitti tykkien paukkuessa\nkolmessa lyhyessä, kankeassa puheessa maljan hänen majesteetillensa\nkuningattarelle ja hänen urhoolliselle sotajoukollensa, kreiville ja\nkreivinnalle sekä presidentille ja muille vieraille.\n\nLukuisa seurue kestittiin eräällä talon lähellä olevalla niityllä.\nHevoset olivat laitumella yhdellä noista kauravainioista, joita Lauri\nPalikka nimitti maanviljelysroskaksi.\n\nYhden tunnin lepo-ajan kuluttua torvet taas toitottivat, jahti\npiti aljettaman. Vieraat, myöskin naiset nousivat hevosen selkään.\nMutta se, jonka ei onnistunut satulaan kiivetä, oli kaikista\nenimmän kiitetty ratsastaja Aake herra itse. Hän oli tuhlannut\njättiläisvoimiansa, samati kuin hänen Kuninkaallinen iso-isänsä\nteki Eskilin salilla, rahastohuoneella. Varmin saalis hänen\nsotamatkoiltaan, luuvalo, ei oikein hyvin sopinut hispanian viinin\nkanssa yhteen, vaan koukisti tuon voimallisen polvitaipeen melkein\nniin suippunurkkaiseksi kuin Eurajoen lumiaura. Grebinin sankari\ntaisteli vihollisensa kanssa niin, kuin ainoastaan Aake Tott saattoi\ntaistella, hän ärjyi kuten prikaattiansa komentaessaan, mutta eipä\nhänen onnistunut satulaan päästä. \"Hihnapaarit tänne!\" Ja vähää ennen\nsitä aikaa, jolloin Juhana Banér hihnapaareissaan sai kaikki keisarin\nsotajoukot pettymään, kannettiin toinen tuon suuren kuninkaan\noppilaista yhtä murrettuna, mutta yhtä voimattomana metsästämään\nLavilan metsiin.\n\nMetsästäminen kuului päivän ohjelmaan ja metsästämän sitä piti. Brahe\noli liiaksi valtiomies rakastaaksensa sotilaan hurjaa leikkiä, mutta\nhän oli kuitenkin tarpeeksi aatelinen rakastaaksensa urheilua. Koirat\nlaskettiin irti, hirvet ajettiin niille paikoin jossa metsästäjät\nniitä odottivat. Lauma läheni, laukaukset täyttivät ilman sinisillä\nsavupalloilla ja kaiku palasi monikertaisena vuoristosta. Tuota\npikaa nuot vauhkot eläimet olivat kadonneet metsikköön, jossa niiden\nmonihaaraiset sarvet pirstailivat oksia ja pensastoja. Veriset jäljet\nilmaisivat, että usea luoti oli sattunut. Kunnia oli pelastettu,\nmutta saalista ei saatu. Ainoastaan yksi uljas koirashirvi jäi\npaikalleen, sen oli kreivi Brahen luoti kaatanut.\n\nAake herran ääni siinä kun hän oikoili hihnapaarissaan,\nkykenemättömänä käyttämään asetta, voitti torvenkin äänen: _\"Chargez!\nPoursuivez! Par force! lei. Diana, lei!\"_ ja sotamarsalkka osoitti\nsinne päin, johon lauma oli kadonnut. Vieläkin kerran tunnettiin tuo\nsama ääni, joka Grebinin luona oli komentanut: \"Hakkaa päälle!\"\n\nMetsästäjät ajoivat täyttä laukkaa sinne päin mihinkä oli osotettu,\nmutta Lavilan metsät olivat taajat ja hirvet enemmän kotiutuneet\nja tottuneet liikkumaan siellä kuin ratsastajain hevoset. Kahden\ntunnin rasittavan taistelun jälkeen kaatuneita puita, vuorenrotkoja\nja pensastoja vastaan palasivat metsästäjät väsyneinä, saaliina\nainoastaan kaksi ammuttua hirveä, toinen niistä vielä vasikkamainen.\n\nAake herra ei ensinkään hillinnyt pahaa luontoansa.\n\n\"Minä hirtän tuon Palikka lurjuksen korkeimpaan kuuseen, mihin\nmilloinkaan on niiniköyttä ripustettu. Kolmekymmentä pitkäsääristä\nroikkoa hän minulle lupasi rehellisen pyssyn kantaman päähän. Minä\nnaulaan hänen korvansa koirankoppani päälle.\"\n\n\"Metsästyksemme on onnistunut mainiosti, vuoden aikaan katsoen\",\nintti kreivi Pietari, valmiina selittämään tappiota voitoksi. \"Hyvä\nsotamarsalkkani, minä antaisin vaikka Visingsborgin Lavilasta,\njoll'emme me Loka- tahi Maaliskuussa olisi ampuneet noita jaloja\neläimiä kolmeakymmentä tässä mainiossa metsästysmaassa.\"\n\nKreivinnan ympärillä syntyi jonkunlainen hälinä. Hän oli kantanut\npäivällisillä saatua kukkavihkoansa rinnallaan ja ratsastaessaan\nkadottanut tuon kallis-arvoisen muiston sekä sen muassa olevat\nkultavitjat ja hopeaneulan.\n\nSitä etsittiin, mutta turhaan. Jahti ei hetikään onnistunut niin\nhyvin, kuin sen toimeenpaniat olivat toivoneet, mutta sotilaan täytyi\nolla valmis ottamaan vastaan onnen vaihteluja. Sitä saattoi kuitenkin\npitää voittona, että mahtavin vieras palasi palkinnon saajana.\n\n\n\n\n9. Wittstockin Muisto.\n\n\n    Voitto kuivaa monet kyyneleet.\n\nMetsästämästä tultuaan Aake herran täytyi vähäksi aikaa jättää\nvieraansa, mennäksensä suopursuista valmistettuun kylpyyn. Hänen\nylhäiset vieraansa olivat asettuneet eri ryhmiin, nuoremmat\nleikkimään. Paitsi jo mainituita sekä montaa mainitsematonta\nnähtiin täällä presidentin tyttäret Kristiina ja Beata Kurki,\nvapaaherratar Brita De la Gardie Lempin saaresta, rouva Beata Uggla\nsyntynyt Wachtmeister Brödtorpista Klaus poikansa kanssa; rouva\nKatariina Bjelke, syntynyt Fleming Suitiasta; neidet Kaarina ja\nSigrid Horn Joensuusta; neidet Saara Skytte ja Elsa Duvall; tuo\nyhdeksäntoista-vuotias Herman Klaunpoika Fleming Louhisaaresta, joka\nsittemmin kohosi amiraaliksi ja valtaneuvokseksi; Arvid Yrjönpoika\nHorn Kankaisten kartanosta sekä Kärkisistä nuori Henrikki Hannunpoika\nLindelöf, jonka näinä päivinä piti purjehtiman Saksaan. Kreivi\nBrahe ja presidentti Kurki istuivat teltassa keskustellen Suomen\nhallituksesta.\n\n\"No siis\", sanoi kreivi, \"te tunnette hovioikeuden asessorimme,\nHenrikki Teitin. Minä asettaisin hänen ensimmäiseksi vuorimestariksi\ntässä maassa. Kas tuossa nuori Lorentz Creutz. Pari sanaa Lorentz!\nSanotaan, että sinä ai'ot kohota korkealle maailmassa.\"\n\nNuorukainen kumarsi ja vastasi hymyillen:\n\n\"Teidän armonne luvalla, tahdon parastani tehdä. Vanha noita\nTyrväästä on ennustanut, että minä olen kerran lentävä ilmaan\nsotalaivan muassa.\" [Lorentz Creutz, sittemmin Turun maaherra,\nvaltaneuvos ja amiraali, lensi ilmaan 800 miehen muassa \"Kruunu\"\nnimisen amiraalilaivan kanssa meritappelussa Ölannin luona Kesäkuun 1\npäivänä 1876.]\n\n\"Hyvä. Minä tahdon tuota estää lähettämällä sinun syvimpiin\nkaivoksiin, mitä löytää saatat. Laita itsesi valmiiksi lähtemään\ntulevalla viikolla etsimään vuorimalmia. No? Miksikähän Jumala olisi\ntehnyt tälle maalle näin kovan vuorivuoteen, ellei pannaksensa\njotakin näitten vuorien sisään?\"\n\nNuorukainen suostui heti ja sanoi olevansa valmis lähtemään. Hän\nkelpasi kaikkiin, ehkä vähimmän valtioamiraaliksi.\n\n\"Tämä maa\", jatkoi kreivi Juho herralle, \"antaa ulos enemmän tavaraa,\nkuin sen itse milloinkaan tarvitsee ottaa vastaan, missä toisin\ntapahtuu, ei sellaista taloudenhoitoa voi puolustaa. Se on nyt\nhunningoille jätetty, mutta asettakaa se kuntoon, niin sitä sopii\npanna Euroopan kuningaskuntien rinnalle eikä vähempiin tarvitsekkaan\nverrata.\"\n\n\"Teidän armonne on täällä hyvän alun aikaan saanut\", lausui\npresidentti kunnioittavasti. \"Ensimmäinen maamittari asettaa\nrajapyykit, ensimmäinen jahtimestari ottaa vaarin metsistä ja\nmetsän-otuksista -- ja -- suvaitseeko teidän armonne luoda silmäyksen\ntuonnepäin? -- ensimmäisen postin aisakello kilisee maantiellä!\"\n\nSe oli todellakin ensimmäinen posti, asetettu Ruotsiin 1636 ja\nSuomeen 1638, joka täristeli siitä ohitse heiluvilla rattaillaan\nTurusta Poriin. Samaan aikaan asetettiin ensimmäiset kestikievarit.\nNuot vähäpätöiset täristelevät postirattaat vuodelta 1638 olivat\nrientävänä askeleena kaksi vuosisataa eteen päin.\n\n\"Kuningas vainaja, Jumala häntä palkitkoon, on alkanut tämän työn\nperustamalla hovi-oikeuden, koulut ja neljä kaupunkia\", vastasi Brahe\nkatsellen levollisella, lempeällä ja viisaalla katseellaan. \"Siinä\nmissä minä saatan panna lisäksi nurkkakiven, tahdon minä Jumalan\navulla koettaa sitä tehdä. Saattehan itse jugeerata mitä aspektia\ntäällä on odotettavana. Tämän maan kansa on urhoollinen sodassa ja\nkun heistä joku tulee ulkomaalle, saapi hän aikaan enemmän kuin\nkolme muuta, mutta täällä kotona he uunin takana kuorsaavat, että\nhirsiseinät tärähtelevät. Minun tuumani on, että ensin heidän täytyy\nsaada koko raamattu suomenkielisenä ja sitten pitää tänne asetettaman\n_academia_, muuten ei heistä koskaan kansaa synny.\"\n\n\"No niin, jos tässä Jumala rauhaa suopi sekä parempia aikoja ja\ntilaisuutta\", virkkoi presidentti miettivästi.\n\n\"Niin\", sanoi kreivi hymyillen, \"noin te sanotte, hyvät herrat,\nkaikki, niin monta kuin teitä on. Luuletteko te, että meidän\nisäntämme, sotamarsalkka, siinä kun hän makasi hihnapaarissaan\nluuvalon musertamana, odotti parempaa aikaa ja tilaisuutta\nkylpyyn mennäksensä? Taikka odotatteko te parempaa tilaisuutta\nantaaksenne kasvattaa poikaanne Knuuttia, joka muistaakseni\nnyt on kuusitoista-vuotias, viisaudessa ja aatelisissa\nurheiluissa. Ei, suokaa anteeksi presidentti hyvä, minä luulen\nvarmaan, että halukkaammin lähetätte hänen tänään kuin huomenna\nkoulumestarin kurituksen alle. Tätä kansaa nimitettäköön myöskin\nkuusitoista-vuotiaaksi, koska se ihmeellistä käsivoimaa on\nvaltakunnan palveluksessa osottanut. Ja sehän on vielä paljoa enemmän\nkuin teidän Knuuttinne _rudis indigestaque moles_, kuorimaton hirsi,\njosta kuitenkin saattaa tulla honkapalkki valtakunnan perustukseen.\nLähettäkää se, kuten poikannekin, höylättäväksi, huolimatta siitä,\nnäkyykö ajan taivaalla auringonpaistetta taikka sadepilviä!\"\n\n\"Papistoa tässä maassa kyllä tarvitsee sekä höylätä että pestä\",\nmyönsi Juho herra. \"Olihan meillä vastikään hovi-oikeudessa eräs\nasia esillä, jossa kappalainen Andreas oli veriin lyönyt lukkarinsa\nsekä viskannut vaimonsa kaivoon, kun tämä oli häntä haukkunut\npatajuopoksi.\"\n\n\"Papit ja tuomarit, voudit ja talonpojat, kaikki ovat he yhtä\nmaata ja juurta! Katsokaatte tuonne niitylle! Eivätkö he siellä\nole päissään yhdessä rypäässä, ampuvat pilkkaan toinen toiseensa\nnuolilla? Ja sauhu, joka liehuu tuolla ratsumiesten kypäräin ylitse?\nOnko se nuotio, jonka ovat sytyttäneet lämmittääksensä itseään\nkeskikesällä? Tupakkapiippuja ne ovat, joita nuot sotarosvot ovat\nmuassaan tuoneet Saksasta. Ja nyt he opettavat maalaispoikia juomaan\ntupakkaa [ensimmäinen nimitys tupakan _polttamiselle_], kuten\nsavupiiput. Semmoinen heihin menee pikemmin kuin Jumalan kymmenen\nkäskyä. Perustakaa _academia_; ei tässä vähempi auta.\"\n\n\"He eivät enään rähise, he kuuntelevat erästä miestä, joka on\nkiivennyt kivelle. Hän kertoo heille jotakin...\"\n\n\"Kuunnelkaamme mitä hän kertoo!\" sanoi kreivi. \"Nahkavarustuksesta\npäättäen, hän kuuluu Turun läänin ratsumiehiin.\"\n\nNuot puolipöhnäiset miehet tuolla niityllä, eron saaneet ratsumiehet,\npalveliat ja maalaiset, olivat huvitelleet itseään ajan mukaisella\nhuvilla. Vielä käytettiin usein jousia metsästysmatkoilla ruudin\nja lyijyn säästämiseksi. Nyt ampuivat he pilkkaan toinen toiseensa\ntylppäkärkisillä puunuolilla, ja tehdäksensä tuota huvia vielä\ntäydellisemmäksi, käärittiin nuolien ympäri rohtimia, jotka\nampuessa sytytettiin palamaan. Toinen mies toisensa perästä\nastui vapaa-ehtoisesti maalipilkaksi ja suojeli kasvojansa\nparhaalla kilvellä minkä sattui läheltä saamaan: hulikankannella,\nkuusen-oksalla, tahi heinäsäkillä. Jota useampia raamuja, poltettuja\nlakkia ja kärvennettyjä partoja, sitä hauskempi. Eräs poika oli\nleikin sankari. Hoikka ja notkea kuin oli, ylenkatsoi hän kaikkia\nmuita suojeluskeinoja paitsi variksen-räikkää, jonka hän otti\nkilvekseen; hänen silmänsä oli niin tarkka, että hän edeltä päin\narvasi nuolen suunnan, kumartui sivulle päin ja pääsi melkein\naina vapaaksi; kaksi kertaa kuitenkin häneen osui. Ensi kerralla\nkärventyi hänen leukansa ja toisella hänen oikea kätensä. Kylläpä ne\nhaavat kirvelivät, mutta poika näyttäytyi ikään kuin hän ei olisi\nmillänsäkään ollut. Kun nuoli vahingoittamatta viuhui hänen liehuvan\nmustan tukkansa ohitse, rätisteli hän voitonriemulla tilapäistä\nkilpeänsä, ja katseliat yhtyivät häneen äänekkäillä riemuhuudoilla.\n\nMutta nyt esiintyi miehuullisempi sankari, eräs partainen, tanakka,\nharteva korpraali Turun läänin hevosväkeä, jota nimitettiin\nTaaviksi. Hän oli kotoisin Eurajoelta, jossa häntä nyt vanhat\ntuttavat ympäröitsivät. Hän oli kotiin lähetetty sotamiehen\npestausta varten ja uhkeili nyt mustassa nahkavarustuksessa ja\ntäydessä sotapuvussa, tehdäksensä poikiin suurempaa vaikutusta.\nSitte kuin tuo musta sotavaris nauraen oli ottanut vastaan muutamia\npalavia nuolia, ilman muuta kilpeä suojana, kuin kyynäröspäänsä ja\nnahkavarustuksensa, kehotettiin häntä kertomaan jotakin sodasta.\nHän kiipesi kivelle ja kokosi ympärilleen kuuntelevan joukon. Hän\noli aikansa ilman myrskylintu, raesateen räiske kaukaisilta mailta,\nkaiku noista etäällä olevista torventoitotuksista, jotka panivat\nEuroopan vapisemaan, mutta jotka täällä haihtuivat surkean hupaisaan\nkansansatuun.\n\nNuot mahtavat herrat olivat puhujan huomaamatta raivanneet itselleen\ntien hänen läheisyyteensä ja kuulivat hänen jatkavan puhettaan\nsuulaasti suomenkielin sekä nimiä väärennellen siten, että olisivat\naivan käsittämättömiä, ellei pantaisi tekstiin muistutuksia.\n\n\"Niin, pojat, siellä me istuimme eräässä kaupungissa, jonka nimi oli\nParkki eli Pirukas [Parchim], en sitä niin tarkoin muista, mutta\nMäkelässä [Mecklenburg] se vain oli. Hatsi [kenraali Halzfeld] ja\nsaksilaiset seisoivat Pirilin [Perleberg] luona hulikassa, jossa\nkansi oli päällä ja nappula edessä. Nuuski tänne päin, sanoi Paneeri\n[Juhana Banér.] Hatsille, niin saanpa nähdä, onko sinulla piimää\nhulikassa. Mutta mitäpähän! Minä viihdyn paraiten täällä voissa,\nsanoi Hatsi. No niin, me näimme nälkää, me. Talonpoika tonki maata,\netsiäksensä mädännyttä nauriinvartta, sotamies sai homehtuneen\nruisleivän-puolikkaan, happamia omenia ja sadevettä niin paljo,\nkuin hän juoda jaksoi. Vaikka vain, eihän omenia saa joka päivä.\nSaksalaiset, jotka olivat muassamme, tunsivat makkaran hajun\nhulikasta ja rupesivat karkaamaan. Tämä käy päin Helsinkiä, sanoi\nPaneeri; hän piti enemmän viinistä kuin sadevedestä. Pojat, sanoi\nhän, tarvitsevat jotakin syödäkseen. Sitte valloitimme Vaavelin\n[Hafvelsberg] ja kaapimme hiirenruokaa viljalaareista, mutta muutamat\nsöivät akanoita.\n\n\"Nähkääs\", jatkoi Taavi, \"silloin meillä Hatsin ja vurstin [Saksenin\nvaaliruhtinas] mielestä oli liian hyvä oltava ja he menivät meidän\ntiellemme Kräkkeniin [Schreckenberg, Wittstockin länsipuolella].\nNyt heidät töffeli [der Teufel] ottaa, sanoi Paneeri, me marssimme\nKräkkeniin. Älä ole hullu, sanoi Pekka ja Paavali. Lessle ja\nLennartti [skotlantilainen Lesslie ja Lennart Torstenson] kehottivat:\nmenkää päälle vain pojat! ja me menimme... Odottakaatte vähän, minä\nselvitän teille. Tässä on sentti ollepatalissa [tappelujärjestyksen\nkeskirinta -- (Centern i _ordre de bataille_)]. Tässä seisoo Lessle\nskotlantilaisten, saksalaisten, ruotsalaisten ja viipurilaisten\njalkaväen kanssa. Tuolla kauramaassa on oikea siipi, ja siellä\nratsastaa Paneeri sekä Lennartti ja minä Turun läänin hevosväen\nkanssa. Everstimme nimet olivat Pelti ja Wittenpersi [Thuure Bjelke\nja Juhana Wittenberg]. Jumala varjelkoon herra everstejä, he eivät\nujoja olleet! Täällä talon luona on vasen siipi, Uusmaalaiset\nToolhanssin ja Kingin [Stålhandske ja skotlantilainen King]\nkomennon alla. Nähkääs nyt, Kräkkenissä ei ollut olvitynnyriä kuten\ntäällä, siellä oli katajia ja märkiä sammalia, sillä Toolhanssi\naikoi piirittää Kräkkenin sekä purra niitä selkään, jotka meille\nhampaitaan näyttivät. Servi [Reservi] seisoo tuolla maantien\ntakana... Annappas potti tänne, Antero; olen saanut ruudinsavua\nkurkkuuni. -- No niin\", jatkoi puhuja, kun hän ensin oli kurkkunsa\nviruttanut ruudinsavusta, \"Hatsi seisoi tuolla vuoren luona, hän\nja vursti kolmenkolmatta-tuhannen miehen kanssa, ja meillä oli\nkuusitoista-tuhatta. Tuolla on Kräkkeni, ymmärrättekö: tykkejä,\nvoi, voi, kuten rätiseviä puita palavassa uunissa, kun liekki\ntulee muurista ulos! Me käännyimme riihelle päin ja jalkaväki\nkiipesi Kräkkenin päälle. Toisessa kädessä ase, toisessa pensaat,\njuuret, liukas suopa se oli, toisinaan kuperikeikka, toisinaan mies\njaloilleen taas. Hui siinä se tuli koko variksenpesä päällemme,\nkolme yhtä vastaan; siellä kelpo mies pikemmin tuli alas, kuin\nhän ylös päin oli kiivennyt. Hakkaa päälle! sanoi Paneeri; ja me\nhakkasimme. Hakatkaa vielä kerran! sanoi hän, jaa herra kenraali!\nKolmas kerta; Paneeri ratsasti muassamme. Neljäs kerta; Lennartti\nratsasti muassamme. Viides kerta; Paneeri ja Lennartti ratsastivat\nkanssamme, tänne päin, tuonne päin, kirves kaasi kaskea, viikate\nnurminiittyä. Tuli syttyi takanamme metsässä... tuolla kauramaan\ntakana! Hii vain! Keihäitä edessä, kuulia takana. Lessle ratsasti\npäälle, sentti apuna. Pum, niin, nyt saimme hengähtää juuri sen\nverran, että hevonen olisi ehtinyt kaivosta juoda. Kuudes kerta\nhakkaa päälle! Jaa, herra kenraali. Seitsemäs kerta... tuhat\ntulimmaista; hevoset olivat valkoisessa vaahdossa! Kahdeksas kerta...\nratsastajat hengästyksissään vetivät ilmaa sisäänsä kuten sepän\npalkeet. Kaikki vuosimme verta, minäkin, keihäs meni tästä olkani\nlävitse, hevoset vuosivat verta... Briita, siellä kaatui Heikki\npoikasikin, urhea poika, oiva mies, rehellinen rakuuna, kaatui kuten\nsulhanen morsiamensa puolesta tanssissa... Kuulkaatte, sanoi Paneeri;\nkuka tahtoo kanssani kuolla Kristiina kuningattaren ja vanhan\nRuotsin puolesta? Herra kenraali, eläköön Ruotsi, ja vanha Suomi!\nYhdeksäs kerta... hevoset kompastuivat kuolleisiin, yhä oli edessämme\nkuolleita, kuolleita vain... ratsastajat kaatuivat satulastaan...\nKymmenes kerta... meitä ei tuhannesta ollut sataakaan jäljellä...\nTaavinkin jo oli loppu käsissä, kaikki musteni silmissäni, putosin\nkuin pyy kuusen latvasta. Antero, oletko maannut kuolleen hevosen\nalla?\"\n\n\"He ratsastivat ylitsemme, siinä kuin verissämme makasimme. He\nhuusivat: Toria! toria! [Victoria!] Rupesi hämärtämään illalla, veri\nvuosi, sade virtaili, yö tuli: toria! toria!... Mutta Kräkkenissä\nsyntyi kirkuna. Oletteko nähneet susijoukon hyökkäävän halmepellolla\nolevaan lammaslaumaan? Sveden kommen! Sveden kommen! Sveden kommen!\n[Die Schweden kommen, ruotsalaiset tulevat!] Toolhanssi oli siellä\nKingin kanssa... kaikki nurin niskoin, kaikki jalkoina, jalkoina,\njalkoina vain, siinä nyt oli torian loppu! Servi tuli... me kaikki\nsatulaan taas, rikki poljettuna, verisinä ja raajarikkoisina... Niin,\npojat, meitä oli vielä muutamia niissä voimissa, että saatoimme\nnostaa jalkamme jalustimeen! Ja sitte ulos pimeyteen Hatsin ja\nlammaslauman perään... Jumala kanssamme! Ruotsalaiset tulevat!\nKeihäät selkään... tuossa yksi, tässä kaksi, siellä neljä... Kun oli\nniin pimeä, että puihin hakkasimme, palasimme takaisin. Mutta kun\npäivä koitti, ratsastimme kaikki, joilla hevonen oli, Toolhanssin\nmuassa ja otimme vankia, lippuja, saaliita. Vursti ratsasti pakoon,\nkuru, kuru, että hänen pyöreä vatsansa kurisi! Ei koskaan se vursti\nniin sukkelaan ratsastanut, sitte kuin hän Reitelestä karkasi.\n[Breitenfeld. Taavin kertomus tarkoittaa Juhana Banér'in veristä ja\nloistavaa voittoa Wittstock'in luona Syyskuun 24 päivänä (Lokak.\n4 p.) 1636, jossa Ruotsin sotajoukot kadottivat lähemmäksi 5000\nmiestä, mutta keisarilliset ja saksilaiset menettivät 11,000.] Me\notimme hopeakannut ja kaiken hänen vaahtoavan oluensa... Kas se vasta\nolutta oli, pojat!... Kaikki heidän tykkinsä, kuormastansa, ruokansa,\nrahansa, sata lippua... kaksikymmentä keltasta tukaattia sain\nyhdestä... ja sitten tuli hyviä päiviä, sianlihaa, olutta ja viiniä,\nja Paneeri joi ja Toolhanssi joi, ja Taavi joi, mutta sadeveden\nannoimme maahan juosta. Kas se vasta toria oli, pojat! Se oli\nhupaista. Me nauroimme paavia, nauroimme Hatsia, nauroimme vurstia...\nEläköön kuningatar! Noh, kuka tahtoo tulla urheaksi mieheksi ja\nansaita kaksikymmentä kultarahaa silkkirepaleesta?\"\n\n\"Jaa, eläköön kuningatar!\" Puhuja astui alas kiveltä, kuunteliain\nriemuhuutojen kaikuessa, ikään kuin voittaja, vähän iloisena,\npuoleksi itkusilmissä, jotenkin heltyneenä oluesta, mutta vielä\nenemmän taistelun verisistä muistoista, varmana siitä, että häntä\nymmärrettiin sekä ehkä myöskin varmana siitä, että hänen onnistui\nsaada täytetyksi noita harventuneita rivejä ratsasjoukossaan, joka\nnyt oli Pommerissa. Kuunteliat olivat, samati kuin puhujakin,\nrunsasvaraisen kestitsemisen takia kadottaneet jörömäisen\nsuomalaisen levollisuutensa; heidän nähtiin vuoroin itkein osottavan\nratsumiehelle ystävyyttään sekä tuovan hänelle uusia olutruukkuja.\nHän oli kuitenkin yksi heidän omaisistaan; kaikki olivat he nähneet\nhänet auran perässä kulkemassa, ennenkuin hän kruunun pukuun\nvaatetettiin, jossa hän sai sekä nähdä että kokea noin kummallisia\nasioita. Niin kyllä, niistä kahdestakymmenestä, jotka hänen kanssaan\nEurajoelta lähtivät, oli hän ainoa, joka palasi; muutamia oli hän\nnähnyt vieressään kaatuvan taistelussa, toiset olivat kadonneet\nhänen näkyvistään sotalasaretissa tahi vankeudessa. Mutta hän oli\nkuitenkin yksi, joka oli jäljellä, ja minkä kunnian, mitkä rikkaudet\nolikaan hän voittanut! Miksikä ei joku toinen olisi saattanut tulla\nsiksi, kuin hän oli tullut? Vahinko vain, että oli kovin vähän miehiä\njäljellä, jotka olisivat kyenneet kiipeämään kruunun satulaan!\nPojat, jotka eivät vielä olleet kahdeksantoista vuotisia, päättivät\nviipymättä sen tehdä.\n\nNuot molemmat herrat palasivat taloon; heidän sydämmessään\nvallitsivat monenmoiset tunteet. Molemmat olivat vanhoja sotamiehiä\nja ymmärsivät panna arvoa voiton vaikutuksiin, mutta molemmat, tätä\nnykyä valtaneuvoksia ja valtiomiehiä, ymmärsivät myöskin, mitä sodat\nmaksavat.\n\n\"Onhan toinen ääni torvessa nyt, kuin mitä täällä oli Nordlingin\njälkeen\", sanoi Brahe miettivästi. \"Sota-onni on kuten lumilinnoitus\nMaaliskuussa -- saatatteko taata tuleeko kylmä vaiko suoja?\nNäittekö äidin, jolle tuo mies kertoi hänen poikansa kuolemasta?\nYmmärsinhän puheenne oikein? Ettekö siten sitä minulle selittänyt?\nHän oli mielestäni köyhä vaivainen, mutta minä en kyyneltäkään\nhavainnut hänen kuihtuneilla poskillaan. Olikohan nainen murheesta\nja kurjuudesta tylstynyt? Kentiesi, kentiesi ei. Voitonriemu pyyhkii\nmonet kyyneleet. Laskitteko nuot nuoret miehet tuolla, jotka vielä\novat jäljellä auran käyttämiseen? Minä ne olen lukenut: niitä oli\nnoitten kahdensadan joukossa kaksitoista tahi viisitoista. Se on\ntämän maan perikato, Kurki. Hankkikaa meille rauha.\"\n\n\"Valtiokansleri hoitaa ulkomaan asioita Saksassa mielin määrinsä\",\nvastasi presidentti olkapäitään kohottaen. Kurki oli kuten myöskin\nAake Tott, Aksel Oxenstjernan vastustaja neuvoskunnassa.\n\nBrahe oli vaiti. Hänpä lähetettiin Suomeen, jotta hän ei tulisi\nOxenstjernan Tukholmassa olevaa puoluetta mahtavammaksi.\n\nAake herra oli suopursuilla vihtonut pois luuvalonsa, ja ilmaantui\ntaas vieraittensa joukossa mitä kohteliaimpana isäntänä. Kosian\ntäytyi esiintyä nuorena ja kekkeänä.\n\nIllallinen syötiin kello seitsemän ja siinä tarjottiin päivän\nsaaliista taidokkaasti valmistettua hirvenpaistia. Suurempi osa\nvieraista erkani, palataksensa valoisan kesäyön läpi sukulaisten ja\ntuttavien luo. Missäpä nuoriso erkanee toisistaan ilman lämpimiä\ntunteita? Henrik Lindelöf sanoi Saara Skytelle: Jos teiltä saan\nmuiston mukaani sotaan, olen haavoittumatta oleva! Lorentz Creutz\nsanoi Elsa Duvallille: yksi loihtusauva teiltä minulle mukaani, ja\nminä olen löytävä kultaa kaikista Suomen vuorista! Sallimus, joka ani\nharvoin mukautuu nuorten unelmiin, antoi näitten molempien nuorten\nmiesten pettyneellä toivolla ostaa elämänsä onnen. Henrik Lindelöf\nkaatui seitsemän vuotta tämän jälkeen sodassa ratsumestarina, mutta\nei kuitenkaan ennen, kuin Saara Skytte oli tullut hänen vaimokseen.\nLorentz Creutz ei löytänyt mitään kultaa Suomen vuoristoista, mutta\nhän toi jo vuonna 1639 Elsa Duvallin onnellisena vaimonaan kotiinsa.\n\nKreivi Brahe ja presidentti Kurki perheinensä jäivät yöksi Lavilaan.\nHe istuivat illallisen jälkeen teltassa Aake herran ja pienen\nKlaus pojan kanssa, joka kipeänä vihasta ja sokerileivoksista, oli\nhävennyt näyttää itseänsä ennen kuin nyt vasta. Tallimestari Lauri\nPalikka astui sisään ja antoi, tehden sotakunniaa kreivinnalle\nhänen kadonneen kukkavihkonsa sekä siinä riippuvat kultavitjat ja\nhopeaneulan.\n\nKreivinna, joka tästä odottamattomasta löydöstä kovin ihastui, kysyi\nkuka vihkosen oli löytänyt.\n\n\"Nuoren herra Klaun palveluksessa oleva poika sen löysi puron luona,\nsiellä, missä teidän armonne ratsasti ylitse metsästykseen mentäissä.\"\n\n\"Käske poika tänne!\"\n\nBennu tuotiin esiin. Hänessä oli vielä noitten palavien nuolien\nmerkkiä kädessä ja leuassa.\n\n\"Sinä olet nuoren Klaus herran palveluksessa?\"\n\n\"Olen saanut eron.\"\n\n\"Nyt jo? Se oli aikaista. Miksikä olet antanut hänelle eron, Klaus?\"\n\n\"Siksi, että hän on tyhmä. Siksi ettei hän tottele, kun minä käsken\",\nvastasi tämä toivokas, tulevainen ensimmäisen luokan kavaljeeri-aines.\n\n\"Mitäs sanot?\" kysyi isä, sotamarsalkka.\n\n\"Olen erottanut hänen sen vuoksi, että hän on tyhmä\", vastasi poika\nröyhkeästi.\n\n\"No mikä nyt, Klaus? Olettehan olleet mitä parhaimmat ystävät. Hän\non opettanut sinua ratsastamaan, poika, ja sitäpaitsi on hän minun\nkummipoikani. Kuinka se nyt olikaan --? Palikka? Eiköhän se ollut\njossakin Hämeenmaassa? Ja eikö hänen armonsa presidentti myöskin\nsamassa tilaisuudessa ollut kummina?\"\n\nTallimestari todisti tuon \"jossakin missä hyvänsä.\" Presidentti ei\nsaattanut muistaa ketään kummipoikaa Hämeenmaassa.\n\n\"Minäkin olisin sen unhottanut\", hymyili Aake herra tuimalla\nirvistyksellään, \"jollen olisi pahaksi onneksi ratsastanut kumoon\nlumikinokseen arvoisan sukulaiseni, ja sitten juonut sovitusta hänen\nkanssaan eräässä pirtissä Satakunnassa.\"\n\n\"Nyt sen muistan\", sanoi presidentti kooten ajatuksiaan. \"Se\noli Uudellamaalla Siuntiossa, luulen, tahi Lohjalla. Myöntäkää,\nrakastettava sukulaiseni, että te ratsastitte kuten kroaatti. Olinpa\noikein ihmeissäni, kun pääsin eheillä jäsenillä kahakasta, ja minun\nhovimestarini saattaa todistaa tänäpäivänä, että Klaus poikanne\ntulee urhoolliseen isäänsä... Jaa, niin se oli. Tuo kiitetty Sigfrid\nmestari kutsui meitä erääseen torppaan. Hän kastoi kaksoisparin,\nmuistaakseni. Olisiko tuo poika toinen niistä?\"\n\n\"On\", sanoi Aake herra. \"Klaus, sovi pojan kanssa, hän on kelpo\nratsastaja!\"\n\nPieni Klaus mietti. Isä piti tätä poikaa niin rakkaana, kuin\nkivulloinen aatelismies tietysti pitää ainoaa loistavan nimensä\nperillistä, sen poikakin tiesi aivan hyvin, mutta eipä isän kanssa\nkäynyt leikinteko silloin, kun hän oli vihoissaan. Klaus olisi\nantanut lepyttää itseänsä, joll'ei täällä olisi ollut katselioita,\njoittenka nähden nuori kahdeksanvuotinen aatelismies ei tahtonut\nnöyryyttää itseänsä. Siis selitti hän, että, jos Bennu tahtoi pyytää\nanteeksi ja suudella hänen kättänsä, tahtoi hän olla armelias.\n\n\"Suutele sinä hänen saapastansa! et sinä siitä sen huonommaksi tule\",\nnauroi sotamarsalkka.\n\nSe joka ei suudellut kättä paremmin kuin saapastakaan, se oli Bennu.\nHän selitti, ettei hän ollut mitään pahaa tehnyt, ja kertoi koko\ntapauksen.\n\n\"Onko se niin. Palikka?\"\n\nTallimestari vastasi varovaisesti, että Piili oli peljästynyt ja\nlähtenyt karkaamaan ja Bennu oli sitä hillinnyt. Klaus herra oli\npysynyt satulassa kuten oiva rakuuna, mutta hän ei olisi kauemmin\njaksanut hillitä tuota peljästynyttä hevosta.\n\n\"Mars makuuhuoneeseesi!\" komensi Aake herra nuorta perillistänsä.\nPoika totteli äkäisenä, sitte kuin hän ensin oli tehnyt Tukholmassa\nopitun soman kumarruksen teltassa oleville vieraille.\n\n\"Mikä nimesi on?\" kysyi kreivinna tuolta kahdentoistavuotiaalta\npelottomalta pojalta, joka häntä miellytti.\n\n\"Bennu.\"\n\n\"Mikä isäsi on?\"\n\n\"Torppari.\" Bennu oli usein kuullut, että hänen isänsä oli\nmustalainen, mutta oli siihen syytökseen aina vastannut nyrkillään.\n\n\"Sinä olet polttanut leukasi? Ja kätesikin?\" huudahti kreivinna.\n\n\"Me leikimme niityllä palavien nuolien kanssa.\"\n\n\"Ja tuollaista he nimittävät lasten leikiksi! Teidän armonne\", --\nja kreivinna katsoi rukoilevasti Aake herraan, \"saahan poika jäädä\npalvelukseenne?\"\n\n\"Saa, koska te sitä toivotte. Rajupää hän on, ja minun ratsumieheni\neivät ole häntä kesymmäksi tehneet. Minä lähetän hänen Kirkniemeen.\nPojat ovat kankeaniskaiset, paras on, että eriävät. Näkikö teidän\narmonne Klaun, hevosen seljässä? Hän ei huonosti ratsasta ikäänsä\nnähden. Vai mitä teidän armonne tuuma?\"\n\n\"No niin, hän todellakin onnistui saamaan hevosensa karkaamaan.\"\n\n\"Mutta hän pysyi satulassa! Piili olisi voinut viskata vanhankin\nratsastajan seljästään. Semmoinen voima, semmoinen tuli! Huomasiko\nteidän armonne Piilin lapoja?\"\n\nKreivinna, joka ei ollut Piilin lapoja huomannut, kutsui vielä kerran\nluokseen Bennua, joka velvollisuuden mukaisesti odotteli uusia\nmääräyksiä teltan ulkopuolella.\n\n\"Sinä olet löytänyt kultavitjat. Miksikä et niitä pitänyt?\nKultavitjat ovat kalliit.\"\n\n\"Minä tiesin, että teidän armonne oli vitjat kadottanut\", vastasi\npoika teeskentelemättömästi.\n\n\"Ja sinä et pyydä mitään löytäjäisiä?\"\n\nBennu punastui. Sitä hän ei ajatellutkaan.\n\n\"Sotamarsalkan luvalla saat sinä pitää tämän hopeaneulan löytäjäisenä\nja muistona minulta. Jos joskus maailmassa hätään tulisit, ja minä\nvoisin sinua auttaa, niin näytä minulle tämä neula, se on yksin\nlajissaan ja minä olen sen tunteva.\"\n\nBennu otti punastuneena vastaan neulan. Sitte kuin hän torpasta läksi\noli tämä ensi kerta kuin nainen -- ja kaunis nainen, noin mahtava\nrouva -- oli sanonut hänelle ystävällisen sanan. Hän kumartui alas,\nkuten hän oli nähnyt muitten tekevän, ja suuteli kreivinnan hameen\nliepeitä.\n\n\"Ole aina rehellinen ja uskollinen!\" -- sanoi tuo korkeasukuinen\nnainen ja silitti hienolla kädellään tuon kyynelsilmäisen pojan\nmustaa tukkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLavilan ylhäisimmät vieraat sanoivat seuraavana aamuna hyvästi,\nkreivi ja kreivinna jatkaaksensa matkaa Poriin, presidentti Kurki\ntyttärineen palatakseen Turkuun. Ei ole todenmukaista, että tuo\nvieraanvarainen vastaan-otto Lavilassa olisi vaikuttanut kreivin\nvastaukseen kosioimiskysymyksessä; luultavampaa on, että vanhan\nJaakko de la Gardien puoltosana vastaukseen vaikutti sekä että\nliitto sotamarsalkka Tottin kanssa kuitenkin vihdoin havaittiin\nhyödylliseksi Brahe-suvun valtiollisille tarkoituksille. Sillä\njo sunnuntaina seuraavan Lokakuun seitsemäntenä päivänä 1638\nvietettiin Aake Henrikinpoika Tottin ja korkeasukuisen Visingsborgin\nkreivinnan, Rydboholman ja Lindholman vapaaherrattaren, neiti Kersti\nAbrahamin tytär Brahen häät, suurella komeudella Tukholmassa. Tämä\navioliitto oli lyhyt ja lapseton. Morsian sai korkean arvonsa\nmukaisen huomenlahjan: ylkämies etsi emäntää suuriin pitoihinsa\nja sai sairaan hoitajan, joka piti jalustinta hänen urhoollisessa\nratsastaistelussaan viimeistä vihollista, kuolemata vastaan. Kersti\nBrahe, itse unhotettuna, mutta suuresti kunnioitettuna kotoisten\navujensa takia, eli vielä monta vuotta kiitetyn puolisonsa jälkeen.\n\n\n\n\n10. Uiva lastu.\n\n\n    Näin paljo sydäntä heillä oli.\n\nYksinäiseltä näytti vuoren rinne tuolla kaukana. Koivut, haavat,\nraidat ja pihlajat makasivat kaatuneina kaskessa kuivamassa. Oi\nnuot kauniit, valkoiset, korkearunkoiset koivut, joissa kevään\nensimmäinen käki monesti oli kukkunut, niitten jo piankin täytyi\ntuhallaan höystää tuota kivistä maata. Niitten lehevät oksat olivat\ntalven varaksi pantu korjuun lampaita varten. Noitten typistettyjen\nkoivun-oksien välissä kohosi vielä joku maitohorsman korsi, tahi\nkimppunen mustikanvarsia. Hämähäkki kehräsi lankojaan näitten\nmukavien kiinnikkeiden avulla oksasta oksaan; muurahainen löysi\ntäältä rakennustarpeita kekoihinsa; kultakärpänen, äsken kuorestaan\nkiivenneennä, koetteli hohtomaisia siipiänsä; turilas kiipesi rungon\nylitse ja koetti lentää, mutta onnistumatta. Kaikkialla oli eloa ja\nkaikki iloitsi, paitsi tuo hävinnyt nuori metsä, joka oli kaatunut\nkirveen iskusta ja jonka nyt piti antaman ytimensä viljanjyvälle.\n\nOli varhainen aamu kesäkuun alussa, -- niin varhainen, että koillinen\ntaivas vielä oli kultaliepeissä, -- kaksi vuotta niitten pitojen\njälkeen, jotka herra Aake Tott piti Lavilassa kreivi Brahelle.\nKaski kuului Kaskaksen torppaan. Kaksi laihaa lehmää ja yksi\nmullikka olivat laitumella tuolla rinteellä, jossa löysivät muutamia\nruohonkorsia. Neljä lammasta, jotka olivat lahjoitetut paremmalla\nelatuskyvyllä, tekivät uskaliaita hyppäyksiä metsän tappotanterella\nja löysivät runkojen välistä koskemattomia ruohomättäitä. Noin\nkolmen- eli neljäntoista-vuotinen tyttö istui vuorella paimentaen\nkarjaa. Hänen aamupukunsa oli niin yksinkertainen ja köyhä kuin\nmahdollista oli: karkea paita, kapea hame. Kenkiä ei ollenkaan eikä\nhuivia. Pitkät kampaamattomat mustat hiukset, auringon polttamat\nkasvot, paljaat kädet ja jalat, niin ruskeat kuin ne lattiamatot,\njoita Dordei ennen hyvän toimeen tulonsa aikoina kivensammalilla\npainoi. Se oli Hagar, hän, joka ei tullut rikkaan Lydik Larssonin\nkasvattityttäreksi.\n\nMitäpä Dordeilla, kasvatti-äidillä, olisi ollut vara pukea Hagaria\nsaksan villoihin! Hänellä oli nyt itsellään kahdeksan kuluttajaa\nja ajat kävivät yhä huonommiksi. Viljankato ja karjan ruoan puute\nlisäsivät sodan kiskomisia. Kolmannen ja neljännen lehmän oli vouti\nottanut ryöstöllä. Hiirakko kopisteli vanhana ja tuiki kuluneena\nyksin tallissa. Kuormahevonen, joka Piilin sijasta saatiin,\nhavaittiin jo seuraavana vuotena kelpaamattomaksi. Kuten Aake herra,\nrupesi Tuomaskin tuntemaan sodan jälkimaininkia. Onni oli kuitenkin,\nettä molemmat vanhemmat lapset, Tommu ja Sigfrida, nyt olivat\nvanhempiensa oikeana ja vasempana kätenä, sillä Hagaria ei enään\nsopinut lukuun ottaa; hänellä oli oma yksityinen maailmansa.\n\nHän istui vuorella lukemassa. Mitä hän luki? Torpassa oli kolme\nkirjaa: raamattu, virsikirja ja katekismus. Mutta ei se ollut\nyksikään näistä, se oli Erik Eriksonin suomalainen postilla, painettu\nTukholmassa 1621; hän oli houkuttelemalla ja puoli väkisinkin saanut\nlainata tuon suuren kahdessa nidoksessa olevan kirjan pappilan\nuudelta nuorelta apulaiselta. Hagar ymmärsi ainoastaan ruotsia,\nkuten suurin osa Karjan pitäjäläisistä, mutta suomalaista väkeä oli\nsekaantunut kaikkialle pitäjään; hän oli kuullut suomea puhuttavan.\nMitäpäs muuta tarvittiin? Hagar oppi suomea postillasta, sillä ei\nyhtään kieli-oppia, ei ainoatakaan sanakirjaa, ainoastaan muutama\nuskonnollinen kirja oli näihin asti koskenut tuon Suomen pohjoisen\nneitseellisen kielen kehittymättömiä siipiä. Vuodesta vuoteen sanoi\nkangas hongalleen: ymmärrätkö minua? ymmärrän, sanoi honka, puhuthan\nsinä mitä sydämmeni tuntee. Päivästä päivään kysyivät järven aallot\nrantakalliolta: Ymmärrätkö meitä? Mitenkä en teitä ymmärtäisi?\nvastasi kallio; en ketään muuta käsitäkkään. Kieli, joka antoi\nluonnon äänille sielun, kysyi korvalta: ymmärrätkö minua? Ymmärrän,\nvastasi korva, mutta mitä sanoo silmä? Silmä vastasi: veistä minulle\npuustavit että näen nuot vieraat äänet! Siinäpä puute. Puustavit\nolivat vielä hyvin harvinaisia ja tottumattomasti leikattuja; koko\nSuomessa ei ollut yhtään kirjapainoa. Myöskin ruotsinkieli oli\nkehittymätön, kompasteleva, koulu-iässä oleva lapsi. Sotaa ei ollut\nsilloin sydämmen ja ajatuksen, tässä maassa olevain kahden ilmituojan\nvälillä, jolleivät muuta ymmärtäneetkään, ymmärsivät he kuitenkin\nrakastaa toisiansa.\n\nHagar oli kasvanut, vaan ei niin, kuten puu metsässä kasvaa, runko,\noksat ja ydin, sopusuhtaisesti kehittyneenä. Kun hänen ruumiinsa oli\nkasvanut kolme tuumaa pituutta, oli hänen sielunsa kasvanut kymmenen\ntahi kaksitoista tuumaa. Hän oli kypsymätön, viheriä raakile, joka\nvalmistuu hedelmäksi, mutta jonka maku on karvas. Hän oli sellainen\nhoikka, ryhditön, neljännellätoista vuodella oleva tyttö, joka ei voi\npituuttaan kannattaa, eikä hallita niitä liehuvia perho-ajatuksia,\njotka varustavat kasvavia siipiänsä lentääksensä ulos maailmaan.\n\nMaltillinen odotus tuossa viehättävässä elämän keväimessä\non mahdollinen ainoastaan säveämielisille, hyvän ja\nhiljaisenluontoisille; vilkkaat ja pontevat vastustavat hellimpiäkin,\nkaikkein enimmän oikeutettujakin siteitä, jotka tuntuvat heistä\nkahleilta. Hagar oli kapinallinen itseänsä kohtaan sekä koko sitä\nahdasta maailmaa kohtaan, joka häntä ympäröitsi. Tämä janoava,\nmyrskyinen, palava sielu, joka oli ikäänkuin munankuoreen suljettuna,\nmitenkäpä hän olisi ollut lehauttamatta kuten lintunen siipiään\nvasten akkunaa! Mitä tarkoitti tuo tuntematon, ääretön lahjojen ja\nkysymysten syvyys, joka aaltoili hänen nuoressa päässään? Ja tuo\nvoimakas, rientävä henki, joka kohotti helmansa kohden äärettömiä\nkorkeuksia, jolloin olemuksen muodot lyijyn painolla riippuivat sen\nköyhässä avojalassa, mistäpä löytyisi oksa, johon istahtaisi?\n\nEi yhtään vastausta!\n\nPoissa oli Cannabis, jota hän ei enään tavannut, poissa olivat nuot\nviettelevät, opinkielellä kirjoitetut kirjat, joihin hän vähäksi\naikaa nälkäisenä oli antautunut. Dordei ei olisi millään hinnalla\nkärsinyt huoneessaan noin paavillista harhailua, vaikkapa se\nuskomaton tapahtuma olisikin tapahtunut, että Hagar olisi saanut\nlatinaa lainata pappilasta. Mutta kova suojelustulli kasvattaa\naina salakauppiaita. Hagar oli Uuskylässä löytänyt tuollaisia\nkirjallisuuden tähteitä, jotka lopettavat ratansa seinärakojen\npeitteenä -- revittyjä, painettuja lehtiä Olof Buren _arithmetica\ninstrumentalis_ nimisestä kirjasta, painettu 1609, ja Marcus\nHelsingiuksen _compendium astronomicum_, painettu 1597. Tämähän\nlöytö oli ilman alkua ja loppua, mutta siinä oli laskutaitoa, siinä\noli tähtitiedettä, siinä oli latinaa! Kotiin palanneet sotamiehet\nolivat jättäneet saksalaisia kirjoja moniaalle. Hagar ei sanaakaan\nsaksaa ymmärtänyt, mutta mitä varten kirjoja olisi löytynyt, ellei\nluettavaksi. Hän koetti tavata noita tuntemattomia sanoja sekä\nlöysi sanan, joka vivahti ruotsiin, ja arvasi lauseen sisällyksen\nyksityisistä sanoista sekä yksityiset sanat lauseen sisällyksestä,\nsiksi, että hän tässä, kuten suomenkielessäkin, jotenkin oli oppinut\nkäsittämään kirjojensa sisällyksen. Nämät kirjat, jotka hän näin oli\nsaanut käsiinsä, eivät olleetkaan lapsensatuja, ne olivat oppineita\nraamatun selityksiä ja laveita Augsburgisen uskontunnustuksen\nselityksiä, jotka luultavasti olivat Saksasta ryöstönä otetut ja\nsittemmin viskatut pois hyödyttömänä, tilaa ottavana kapineena.\n\nHagar oli näistä oppineista töistä tavallaan oppinut \"raamatun\noikeaa tolkkua\", jota hän kaksi vuotta takaperin hartaasti oli\nhalannut oppia. Sehän epäilemättä jo oli liiaksi hänen iälleen ja\nkokemukselleen, mutta mitä hän niistä oppi oli ainoastaan puustavin\noppia, joka kuolettaa, eikä hengen oppia, joka eläväksi tekee. Hänen\npieneen päähänsä kokoontui järjestämätön puustavi-oppi, ilman mitään\nyhdistystä, ilman yleiskatsantoa, ilman muotoa. Sen lapsellisen\nuskon, mikä hänellä oli, kun hän ennen raamattua luki kannesta\nkanteen, nuot jumaluusopilliset selitykset tomuksi musersivat. Mitä\ntiesi tuo paljon lukenut ja kuitenkin taitamaton lapsi uskon-opin\ntaisteluista, epäuskon käärmeenkiemurtelemisista aina apostolien\naikakaudesta asti, taikka niitten voimallisista liittolaisista\npetollisessa ihmissydämmessä?\n\nHän tavaili hämmästynein lapsensilmin noita epäselviä\ntaistelukysymyksiä Kristuksen personallisesta tahi kuvannollisesta\nläsnä-olemisesta Herran ehtoollisessa, sekä Pyhän Hengen\nuloskäymisestä ainoastaan Isästä, tahi Isästä ja Pojasta. Hänellä ei\nollut mitään käsitystä Hengen vaelluksesta maailman historiassa tahi\nsen uudistuttavasta voimasta uskovaisen sydämmessä. Hän kulki kuten\nunissaan toivotonta epäilystä kohden, mutta epäilykseenkin tullakseen\noli hän vielä liian lapsi; hän saattoi ainoastaan tuntea itsensä\nrauhattomaksi, onnettomaksi, hirveän tyhjäksi...\n\nNyt hän istui piispa Erikssonin postillaa katsellen ja käänsi lehden,\nlehden perästä, tietämättään, mitä hän luki. Tässä kirjassa löytyi\nvielä uskonpuhdistuksen-aikakauden elävä, lämmin usko, joka vain\naivan pian verensä vuodatti tuossa sielua ja ruumista kuolettavassa\nsodassa, saadakseen jälkeläiseksensä tuon jäisen puhdas-oppisuuden\nortodoxian. Erikssonin postilla ei ollut vapaa aikakautensa\nturhantarkasta esityshalusta, mutta siinä oli paljon todellista\nhartautta, niin sydämmellinen rakkaus Jumalaa ja ihmisiä kohtaan,\nettä Hagar tunsi itsensä pettyneeksi noitten vaikeakäsitteellisten\ntaistelukysymysten selityksien suhteen. Mitähän rakkaus Jumalaan ja\nihmisiin oli noitten uskonopillisten selitysten selville saamisen\nrinnalla? Hagar väsyi.\n\nAurinko nousi korkeammalle, imi kasteen sekä suuteli polttavilla\nsuudelmillaan vuorta, kaskea, kanervia, tuota mustakutrista\npäätä, noita ruskeita käsivarsia ja jalkoja. Aamuviileys haihtui\nkesäpäivään, mehiläiset surisivat, kuhankeittäjä kukahteli metsässä,\nHopeakukkasen lehmänkello ja lampaitten kulkuset ääntelivät\nyksitoikkoisina laaksossa. Piispan postilla luisui huomaamatta alas\nsammalille, leppäterttu käveli sen lehdillä, ja Hagar, joka oli\ntarhassa lehmien kanssa ollut koko yön puoli valveella, vaipui uneen\nvasten kovaa kalliota.\n\nHän oli maannut neljänneksen, tahi kaksi, kun rahina puolanvarsissa\nherätti hänen uinahduksestaan. Hagar hyppäsi pystyyn ja näki edessään\nvieraan pojan, mustakutrisen kuten hän itsekkin, päivettyneen kuten\nhän, avojalkaisen kuten hän, mutta hurjistuneen ja likaisen näköisen,\njalat verisenä ja vaatteet rikki revittynä, tuijottaen häneen. Ennen\nkuin hän vielä ennätti tointua ensimmäisestä säikähdyksestään, kuuli\nhän pojan huulilta epäröivän kysymyksen:\n\n\"Hagar?\"\n\n\"Bennu!\" vastasi Hagar. Hän oli tuntenut äänen. Nämät molemmat, veli\nja sisar, eivät olleet nähneet toisiansa neljään vuoteen, silloin\nviimeksi, kun Bennu karkasi Piilin kanssa Uuskylän talosta. He\nolivat vieläkin toistensa näköiset, kuten kaksi mustikkaa samalla\noksalla, mutta Hagar oli nyt kasvanut melkein puoli päätään veljeänsä\npitemmäksi.\n\nJa nyt he itkien lankesivat toistensa kaulaan. Näin paljo sydäntä\nheillä kuitenkin oli, ja ellei heillä sitä olisi ollut, eivät he\nolisi olleet yön lapsia, vaan sen epäsikiöitä.\n\nHe istuivat toinen toisensa viereen vuorelle. Sisar alkoi ensiksi\npuhua.\n\n\"Mikä sinun on, Bennu?\" kysyi hän, samalla kun hän\nteeskentelemättömällä hämmästyksellä katseli pojan verisiä jalkoja ja\nhurjistunutta muotoa. \"Mistä sinä tulet?\"\n\n\"Kirkniemestä.\"\n\n\"Miltä sinä näytät! Miksikä tänne tulet?\"\n\n\"Olen ampunut Greger Anderssonin kuoliaaksi.\"\n\n\"Noh, soh. Hullutuksia!\"\n\n\"Minä olen ampunut hänen kuoliaaksi. En minä tietänyt, että musketti\noli latinkissa.\"\n\n\"Mitäs puhut! Greger Anderssonin?\"\n\n\"Hän oli paha mies! Lauri Palikka oli aina hyvä minua kohtaan. Sitten\npieni Klaus eroitti minun palveluksestaan. Sitte tulin Kirkniemeen.\nGreger Andersson oli tallimestarina siellä. Hän oli ennen yksi noista\nmiehistä, jotka ajoivat minua takaa kun Piilin kanssa karkasin.\"\n\n\"On kovin pitkä aika siitä, kuin sinusta olemme kuulleet. Soo, Greger\noli paha sinulle?\"\n\n\"Hän otti hevosen, jonka Aake herra antoi minulle ratsastettavaksi,\nkun Klaus sai Piilin. Sen sijasta sain minä ontuvan tamman. Se jäi\nsuohon. Greger sanoi: nyt sinun pitää ajaman härkiä. Musta sonni\noli vihainen, niin, se puski niin, niin kovasti! Minulla oli kirves\nja minä hakkasin siltä sääret poikki. He panivat koirankoppiin\nminun... Neljä päivää istuin koirankopissa enkä saanut muuta kuin\nkoirain ruokaa. Sitten minä mursin itseni ulos sieltä ja makasin\npiilossa heinä-ullakossa. He aikoivat lähettää kuusi ratsastajaa\nLavilaan. Matti Lång sanoi minulle: tule ulos Bennu, tee musketit\npuhtaiksi! No niin, minä tulin ulos, minä istuin takapihalla\npyssyjen puhdistustoimessa, kun Greger tuli piiska kädessä vastaani.\nOletko siellä, mustalaiskoira? sanoi hän; kyllä minä sinua opetan\nkarkaamaan!... Älä tule tänne! sanoin minä ja asetin musketin häneen\npäin. Hän tuli... minä ammuin... hän kaatui... minä juoksin. Piilota\nminua, Hagar, piilota minua! He ajavat minua takaa; minä juoksin koko\nyön.\"\n\n\"Sinun olisi pitänyt valittaa Aake herralle... kirjoittaa!\"\n\n\"Kirjoittaa?\"\n\n\"Jaa niin, sinä et osaakkaan kirjoittaa. Osaatko lukea?\"\n\n\"Äiti opetti minulle puustavit ennen, mutta ne minä olen unohtanut.\"\n\n\"Mitä sinä osaat, Bennu?\"\n\n\"Ratsastaa, taistella, ampua, metsästää, opettaa koiria, heittää\ntonttua, noppaa...\"\n\n\"Oih, tuommoista! Mihinkä sinä ai'ot karata?\"\n\n\"En tiedä. Ehkä Turkuun. Olen saanut neulan kreivinnalta...\"\n\nHagar mietti. Hänen oppinsa haihtui pois kuten sumu tämän uhkaavan\nvaaran edestä. Hän oli päättävä ja rohkea kuten veljensäkin, mutta\npaljon enemmän kehittynyt ymmärrykseltään.\n\n\"Niin, he ajavat sinua takaa ja etsivät sinua varmaankin täältä. Sinä\net saata karata Turkuun, sinne on pitkä matka, he saavat sinun kiinni\ntiellä. Mutta Aake herran luo...\"\n\n\"Aake herra makaa huonona sairaana Lavilassa. Klaus on siellä.\"\n\n\"Sitten ei muuta neuvoa löydy, kun että karkaat Saksanmaalle.\nPohjan pitäjässä on Henderssonin tavaralaiva, joka näinä päivinä on\npurjehtiva Saksanmaalle. Sinne sinun täytyy juosta, kuten henkesi\npuolesta. Onko sinulla rahaa?\"\n\n\"Minulla on kuusi taalaria takkiini neulottuna. Aake herra antoi ne\nminulle, kun minä Lavilasta lähdin.\"\n\n\"Sehän on hyvä, oikein hyvä; minulla ei ole kupariäyriäkään.\"\n\n\"Mutta jos he tulevat nyt... nyt?\" Ja poika katseli metsää\npelon-alaisilla silmillä.\n\n\"Mene, pese itsesi ensin purossa, jalkasi vuotavat verta kun olet\njuossut. Jätä sinne takkisi ja housusi. Minä puen ne ylleni ja jätän\nsinulle hameeni. Jos he tulevat, ottavat he minun.\"\n\n\"Mutta he lyövät sinua, Hagar, he sitovat sinun, he vievät sinun\npois.\"\n\n\"Kyllä kai, mitäpä he minulla tekisivät? Älä nyt viivyttele, pian!\nSigfrida tulee maitoa tuomaan. Minä olen maannut tarhassa lehmien\nkanssa tänä yönä.\"\n\nPoika seurasi neuvoa. Hetken perästä olivat molemmat lapset\nmuuttuneet, poika tytöksi ja tyttö pojaksi. Tytön hame laahasi\nkantapäissä asti, mutta pojan pienet vaatteet eivät ulottuneet paljoa\nyli polvien. Hyvin päättääksensä pojan vaatetuksen pani Hagar hänen\nhiuksensa jakaukselle männyn oksalla. Voihan kammattakin toimeen\ntulla.\n\nSillä välin kun Hagar tuota teki, muisti Bennu jotakin, joka hänen\nmielestänsä oli hyvin arveluttavaa.\n\n\"Enhän minä tytön vaatteissa saata Saksanmaalle lähteä! Ei laivalle\ntyttöä vastaan oteta!\"\n\n\"Noh, minä juoksen kotia tuomaan pyhähameeni... Ei, minä menen kotia\npaitasillani. Sinä saat pojanvaatteesi mukaasi pieneen myttyseen.\"\n\nSamassa kuului heidän takanaan kirkas ääni:\n\n    \"Ja keisarin tyttäret pussosissaan,\n    He Roomasta lääkkeitä toivat vaan.\n    Ol' heillä Lavendel ja Rosmari,\n    Mun kultaseni!\"\n\nSigfrida seisoi siinä kippo kädessä ja katseli ihmeissään noita\nvieraita lapsia. Siinä oli Hagar, eikä kuitenkaan Hagar, Bennu eikä\nkuitenkaan Bennu.\n\nHeidät oli havaittu; sitä ei nyt enään voinut auttaa. Hagar teki\npikaisen päätöksen.\n\n\"Etkö tunne meitä enään? Ole vaiti, älä puhu iäiselle ihmiselle että\nolet meitä täällä nähnyt! Minä olen lainannut hameeni Bennulle, sillä\npahat ihmiset etsivät häntä, ja nyt hänen täytyy lähteä pois, kauas\npois! Juokse pian kotia, ota minun pyhähameeni, tahi lainaa minulle\nhuonoin mitä sinulla on; Bennun täytyy saada vaatteensa takaisin.\nVartooppas... hän on nälissään. Anna hänelle leipä, joka on minulle\naamiaiseksi lähetetty! Minä tulen sinua vastaan metsätiellä. Joudu,\näläkä puhu kellenkään; kyllä minä sitten kerron äidille!\"\n\nSigfrida oli neljäntoista-vuotias hänkin, mutta ihan toisellainen\nkuin nuot kaksi! Vaaleahiuksinen, hurskas, hyvä, kukoistava, terve,\nviaton, lempeä, iloinen, ilman oppia, ilman suruja, kasvanut\nmailla ja metsissä, kuten peipponen rauhaisassa pesässään. Hän ei\ntietänyt kuinka rakkaana hän oli Bennun pitänyt ennen kuin hän\nkasvattiveljeään kaipasi. Nyt näki hän pojan noin kummallisena. Mutta\nhän ei kysynyt mitään, hän ei tarjonnut kättään, hän pudotti kipon,\njossa leipä oli sekä lankesi pojan kaulaan ja suuteli häntä, punastui\nsamassa ja juoksi sanaakaan sanomatta matkoihinsa, toimittaaksensa\nHagarin asian.\n\nTytön puvussa oleva poika katsoi ihmeissään hänen jälkeensä. Hän ei\nsuuteloa ymmärtänyt, hän ymmärsi vain, että he ennen olivat olleet\nhyviä ystäviä. Sitte kuin hän Kaskaksen torpasta karkasi, oli hän\nunhottanut minkälainen naisellinen hellyys on, siksi, että hän\nLavilassa tunsi jotakin lämmintä sydämmessään, ja lämpö tuli silloin\nmelkein niin korkealta kuin auringon lämpö.\n\n\"Syö ja juo maitoa!\" sanoi Hagar. \"Meiltä on kaksi penikulmaa\nSkuruun.\"\n\nBennu rupesi sisarensa asemesta paimentytöksi, sillä välin kuin hän\nmeni Sigfridaa vastaan. Hän söi, vaan ruoka ei maistanut. Metsässä\nritisteli; hän katsoi vapisten sinne päin. Hevosten jalkojen ääni\nkuului... ei, se olikin varsa, joka iloisessa nuoruudenriemussa\njuoksenteli laitumella. Ei takaa-ajajista kuulunut mitään. Tuo muuten\nrohkea poika pelkäsi nyt värisevää lehteäkin. Hän oli ensi kerran\ntutustunut tuohon pelottavaan voimaan, joka hallitsee rohkeintakin,\nenimmän paatunuttakin, -- omantunnon voimaan.\n\nHagar palasi, uudestaan tytöksi muuttuneena, ja veljen vaatteet\nolivat hänellä myttysessä. Ja nyt heitä oli kaksi sisarta, jotka\noikoteitä myöden uskalsivat lähteä tuolle vaaralliselle, Pohjan\npitäjään vievälle maantielle. Matka meni onnellisesti ilman\nvastuksia. Sittemmin kuultiin, että takaa-ajajat olivat Kirkniemestä\nlähteneet Lavilaan päin. Hagar oli Sigfridalie jättänyt karjan\nhuolenpidon ja seurasi pakolaista Skuruun saakka. Siellä otti Bennu\njälleen miehen vaatteet yllensä. Sisar ja veli etsivät laivaa, joka\noli valmis purjehtimaan Stralsundiin ja sen löydettyänsä puhui\nHagar laivan kuljettajan, Henderssenin kanssa, että poika tahtoi\nSaksanmaalle lähteä.\n\n\"No miksikä ei?\" vastasi Hendersson. \"Kuusi taalaria\nkalunkuljetuksesta.\"\n\n\"Kuusi taalaria noin reippaasta laivapojasta, joka tekee yhtä paljon\nhyötyä kuin merimies? Kysyisitte mitä hän pyytää kuukausirahaksi!\"\n\nLaivuri nauroi: \"Nulikka kulkee niin hajasäärisenä ikään kuin hän\ntahtoisi ratsastaa kokkapuun päällä. Mutta olkoon menneeksi viiteen\ntaalariin. Eikö hän tahdo? Noh, neljä siis, mutta se on viimeinen\nhintani.\"\n\nKeskustelu lopetettiin siten, että poika pääsi laivaan kolmesta\ntaalarista. Bennulla oli siis kolme taalaria säästössä, jolla hänen\ntuli hakea onneansa tuntemattomassa maailmassa. Ei kukaan omainen, ei\nyksikään sukulainen, ei edes ainoakaan tuttava tälle orpo raukalle\nkurkottanut kättänsä tueksi. Hän oli merellä uiva lastu, ilman\nrantaa, ilman pohjaa, kaikkien tuulten ja aaltojen vallassa, siinä\nmyrskyisessä aikakaudessa, jolloin hyökylaine virutteli pois maita\nja valtakuntia, parhaimmin varustettuja linnoja, ja turvallisimmin\njuurtuneita oloja ihmisellisessä olemuksessa.\n\n\"Mene Stålhandsken tahi Wittenbergin luo!\" varoitti sisar. \"Olen\nkuullut sanottavan, että he ovat kotoisin meidän seuduiltamme; he\nottavat kyllä sinun huostaansa.\"\n\n\"Mutta jos kysyvät nimeäni... isäni nimeä? jos nimittävät minua\nmustalaiseksi?\" intti Bennu, ja koko hänen ruumiinsa vapisi häpeästä,\nkun hän muisti sitä epäiltyä hämäryyttä, joka peitti hänen nimetöntä\nsukuperäänsä.\n\nHagar kalpeni. Siinä oli tuo suuri kysymys ja he olivat\nneljäntoista-vuotisia, se suuri kysymys joka jo kauan oli heittänyt\npimeän varjon näitten nuorten sisarusten elämän ylitse, vaikkei\nkumpikaan heistä vielä näihin asti ollut uskaltanut siihen koskea.\nNyt se tuli ja vaati vastausta.\n\nVielä yhdeksännellätoista vuosisadalla, jolloin omat ansiot yhä\nenemmän astuvat esiin ihmis-arvon oikeana määrääjänä, on kunniassa\npidetty nimi rikkahin perintö, minkä mies tahi nainen saattaa\nlapsillensa jättää. Kuudennentoista vuosisadan lävitse olivat\nsukumuistot tunkeutuneet siten, että ylhäisin aatelisto, jolla\njo oli sukunimi, yhä antoi lapsilleen isän ristimänimen. Nimetön\noli huonompi kuin halpasukuinen, joksi aatelisto tahtoi nimittää\naatelittomia; nimetön oli kunniaton. Äpärät, jotka koko ikänsä\nkantoivat äitinsä nimeä soimauksenaan, heillä oli kuitenkin nimi, --\nristimänimensä tukena. Mutta mitä olivat ne, joilla ei edes ollut\näidin nimeä, jotka kuten kissat ja koirat olivat ilman sukunimeä?\n\nIhminen, joka tuollaista taakkaa sydämmessään kantaa, kypsyy pian.\nHagar ei enään ollut lapsi, kun hän, veljensä kättä puristaen, sanoi:\n\n\"Sinun pitää tekemän itsellesi nimi! Ota itsellesi joku! Valitse\nitsellesi nimi, mistä vain löydät, yöstä tahi päivästä, tähdistä tahi\nsodasta! Lydikki on kertonut minulle, että me olemme tähtien lapsia.\nOletko nähnyt tähtien lentävän? Me olemme pudonneet alas jonkun\nlentävän tähden kanssa.\"\n\n\"Minä otan nimekseni: Ei-kukaan\", vastasi poika surullisesti, tuntein\nmurtunein mielin hyljätyn tilansa.\n\n\"Ei, valitse toinen! Sinun ei pidä oleman ei-kukaan, sinun pitää\noleman kaikki. Mutta minkä nimen otatkin, Bennu, niin muista, että\nteet sen suureksi ja kiitetyksi! Ei löydy mitään parempaa, kuin\nsuurena ja kiitettynä oleminen. Ei sinun pidä olla Ben-Oni, sinun\npitää olla vielä enemmän kuin Ben-Jamin, sinun pitää olla Josef,\njonka edessä aurinko, kuu ja yksitoista tähteä kumarsivat. Katso,\nsilloin ei kukaan ole isäsi nimeä kysyvä. Sinun nimesi, jonka itse\nolet tehnyt, on oleva parempi kuin isän ja äidin; se on kulkeva läpi\nmaailman kuten tähden lento. Ja silloin Bennu, sinun tulee muistaa\nhäntä, joka ei koskaan saata tulla suureksi ja kiitetyksi muusta kuin\nsiitä, että hän on _sinun_ sisaresi... Hyvästi!\"\n\nHän kurkotti veljelleen kätensä hyvästijätöksi.\n\nKummallinen vieras mies, pitkä, partainen sotilas, seisoi nojautuen\nlaiturin häkkivarustukseen. Hän sanoi Bennulle:\n\n\"Mikä on nimesi?\"\n\n\"Ei-kukaan.\"\n\n\"Minä tarkoitan, kenenkä lapsia te olette?\"\n\n\"Emme kenenkään.\"\n\nMies kääntyi Hagarin puoleen: \"Mitä sanoo poika? Ovatko vanhempanne\nkuolleet?\"\n\n\"En tiedä. Meillä ei ole vanhempia.\"\n\n\"Lähteekö poika Saksanmaalle?\"\n\n\"Lähtee.\"\n\n\"Kenenkä luo?\"\n\n\"Sitä emme tiedä.\"\n\nVieras katseli Hagaria tutkivalla katseella.\n\n\"Osaatko lukea?\"\n\n\"Osaan.\"\n\n\"Oletko lukenut Tobiaan seura-toverista?\"\n\n\"Olen. Enkelistä.\"\n\n\"Minä tulen olemaan pojalle mitä enkeli oli Tobiaalle.\"\n\nNyt Hagar vuorostaan tutkivin silmin tarkasteli vierasta miestä.\nIlta-aurinko laski loisteensa hänen kummallisen syvämielisiin\nsilmiinsä. Hän herätti luottamusta. Hagar sai rohkeutta ja kysyi,\noliko hän tähtien lähettämä.\n\n\"Ehkä\", sanoi muukalainen. \"Minä olen poikaa johdattava. Tule,\nEi-kukaan!\"\n\nJa hän talutti tuon puoleksi vastahakoisen pojan rantalautojen yli\nlaivaan.\n\nHagar ei nyt kauemmin saanut viipyä. Surullisena palasi hän jälleen\ntorppaan. Meren laine, joka mukaansa vei toisen uiskentelevan lastun,\nviskasi toisen takaisin vasten rantaa. Kohdannevatko he milloinkaan\ntoisiansa enään aikojen virran kuluessa?\n\n\n\n\n11. Olkirasia.\n\n\n    Ei se dromedaari minun pesääni mahdu.\n\nHagarin tähti oli laskenut Tuurholman kohdalla. Seuraavana talvena\nsiitä kun Lydik Larsson oli lähettänyt tytön pois, saadaksensa vielä\nvuoden miettiä, ennenkuin kasvatikseen hänen ottaisi, tunsi tullimies\nitsensä taas kovin yksinäiseksi noina pitkinä talvi-aikoina. Hän asui\nnyt kaupungissa. Näytti siltä, hänen mielestään, kuin pimeys olisi\nvuodesta vuoteen käynyt mustemmaksi, hän itse äreämmäksi sekä nuot\nkauniit hopeataalarit hänen arkussaan aina enemmän aaveennäköisiksi\nja uhkaaviksi. Hän väsyi kuulemasta niitten ainaista kilisevää:\nenemmän! enemmän! Etteivät hävenneet! Olihan heitä jo kyllin monta\nyksinäisen miehen varalle. Jos hän astui tupaan, oli Lisbetta\nWolle unohtanut virittää tulta takkaan. Jos hän kulki pimeässä\nporstuassa, pelkäsi hän varkaan piiloutuneen oven taakse. Jos hän\netsi palvelioitansa, eivät he olleet siellä, missä heidän tuli\nolla, ja heidän työnsä oli huolettomasti tehtyä tahi tekemättömäksi\njäänyttä. Rukinnuorat riippuivat lerpallaan, pellavatutti kysyi:\nmissä on emäntä? Kangaspuissa loimilangat huusivat kudetta, puola\nlöytyi kaapin alta kissan leikkikaluna. Lisbetan puuro oli pohjaan\npalanutta, kala puolikypsää ja maito hapanta. Isännän vaatetus\nei myöskään ollut hyvässä kunnossa; napit olivat poissa, sukat\nrikkinäiset, tullimiehen paidat kirjurin arkussa, ja kirjurin paidat\ntullimiehen laatikossa. Itse tullin kalliit, pitkät sarakkeet eivät\nolleet siellä missä niitten piti olla; kalleppelistä kotona keitetty\nkirjoitusmuste kävi yhä ruskeammaksi ja huonommaksi; hanhenkynä\noli kuten taliin kastettu. Ei mikään ollut suunnillaan. Koko talon\nkomento oli samaa mieltä kuin edellinen puhuja, pellavatutti. Kaikki\ntomuiset nurkat, kaikki pesemättömät astiat, kaikki rikat ja toimet\nyhtyivät samaan toivottomaan kysymykseen: Missä on emäntä?\n\nTullimies ei tätä kauvemmin kestänyt. Eräänä kirkkaana päivänä\nkevätpuolena 1638 pani Lydik Larsson parhaan sinisen takin päällensä,\nsen, jossa oli keltaiset messinkinapit ja esitti itsensä kosiana\nBetty Luthille. Saiko hän rukkaset? Mitä vielä. Ei yksikään\nHollantilainen laiva Tuurholman tullilaiturin luota ollut pikemmin\nulos-suoriutunut. Samana päivänä tiesi koko kaupunki, että köyhä\nBetty Luth, joka kutoi kotona kehrättyä palttinaa kuudesta äyristä\nkyynärältä, nyt saattoi pukeutua hienoimpaan palttinaan. Yhtä pikaan\nseurasi häät, kolme viikkoa kihlausten jälkeen. Pietari Luth sepitti\nkaikkein noitten yhdeksän kaunotaiteen ja tieteen Jumalattaren avulla\nlatinankielisen ilorunoelman, ja Saara kutsui miestänsä herraksi.\nKaikki kävi onnellisesti; köyhä tuli rikkaaksi, ja rikas tuli vielä\nrikkaammaksi. Palttinankutoja sai marisevan, mutta hyvänluontoisen\nleskimiehen, leskimies sai kodikkaan vaimon.\n\nKaksi vuotta myöhemmin, kesän alussa vuonna 1640, kuultiin\nTuurholmassa uuden tulokkaan, pienen tyttösen vieno ääni. Lydik\nLarsson riemuitsi, kun oli saanut perillisen ja ajatteli itsekseen:\nMikä onni, etten ottanut mustalaistyttöä talooni!\n\nPian hän kuitenkin sai muistutuksen sen lapsen olemassa olosta, joka\noli yhtä juureton kuin lumen hiutu, siellä missä se liiteli taivaan\nja maan välillä. Hän seisoi tullilaiturillaan, tarkastaen sisään\ntulevia ja ulosmeneviä laivoja, kun eräs kalastaja Snappertuunasta\nantoi hänelle kirjeen. Se oli kirjoitettu karkealle, rypistetylle\npaperille, joka väkevästi hajahti inkivääriltä, ja ilmaisi, että\nse oli sisältänyt tuota mieluista maustinta, jota viljeltiin\nvaikuttavana apukeinona monellaisiin kipuihin. Päällekirjoitus oli\nseuraava:\n\n\"Hyvinkunnioidedulle Lydikille Helsinginmaalla dämä.\"\n\nKäsi-ala oli präntätty somaksi ja kirjeen lyhyt sisällys, kun\noikokirjoitusta hiukan oli korjattu, seuraava:\n\n\"Jos Lydikki nyt ottaisi tytön; en minä hänestä mitään saa. Dordei.\"\n\n\"Ottaisi tytön? Vasta nyt! Dordei.\" Tullimies pisti äreänä kirjeen\ntaskuunsa ja päätti olla piittaamatta siitä sen enempää. Hän oli\nkerran lasta pyytänyt, ja Dordei oli silloin vastannut: \"Ottaa hänet\nminulta! Tiedättekö, että Tuomas on hänen laillinen holhojansa?\"\n\nMuutamia päiviä kului, mutta Lydik Larssonin ei onnistunut saada\nDordein pränttiä mielestään. Olihan hän ollut tytön kummi? Olipa hän\naina ihaillut lapsen tavattoman suuria luonnonlahjoja. Eiköhän tyttö\ntuottaisi hänelle kunniaa, jos hän saisi kasvatusta? Ei. Mitäpä Betty\ntuosta sanoisi? Ja hänen oma lapsensa? Olisi suorastaan mieletöntä\nnyt enään ottaa kasvattityttöä.\n\nSattumalta tuli vielä sekanainen oikeudenkäyntikin lisäämään\ntullimiehen huolia. Aateliston oikeuksiin kuului nimittäin, että he\ntullitta saivat laivalla viedä ulos maanviljelystuotteitaan sekä\ntuoda maahan muutamia lajia tavaroita omia tarpeitansa varten.\nTämä oikeus antoi aihetta mitä rohkeimpiin petoksiin. Helsingin\nporvarit valittivat kenraalikuvernöörin luona, että lähiseudussa\nasuvat aatelismiehet omassa nimessään veivät ulos ja toivat sisään\nmuitten tavaraa ja tekivät siten haittaa sekä kaupungin kaupalle\nettä kruunun tullille. Kenraalikuvernööri kreivi Pietari Brahe ei\nollut se mies, joka tahtoi vähentää aateliston oikeuksia, mutta hän\noli ankara järjestyksen pitäjä. Hän otti valituksen vastaan, antoi\ntehdä laintutkimuksen ja vaati, että oikeudenkäynti pantaisiin\ntoimeen Turun hovi-oikeudessa, koska aatelismiehiä ei käynyt tuomita\nalemmassa tuomio-istuimessa.\n\nTähän sekavaan asiaan joutui Lydik Larssonkin, joka oli tullimies,\nja hänen oli katsominen eteensä, miten hän saattaisi tahraantumatta\npäästä asiasta selville. Viikon päästä siitä, kun hän oli saanut\nDordein kirjeen, täytyi hänen lähteä Turkuun maata myöden, jotta hän\nei vastatuulten takia tulisi matkalla viivytetyksi.\n\nKun hän Karjan pitäjää läheni, muistui hänen mieleensä kummityttönsä.\n\n\"Täytyy tässä tuumia, mitä hänen puolestaan voisin tehdä\", ajatteli\nhän itsekseen. \"Tyttö tulee kohta neljäntoista-vuotiaaksi, hän\nsaattaa mennä lapsenhoitajaksi, mutta ei minun luokseni!\"\n\nTorppa oli paikoillaan. Se näytti entistä rappeutuneemmalta,\najat olivat käyneet huonommiksi. Lapset olivat ulkona työssä.\nDordei kehräsi, Tuomas muurasi leivin-uunia, joka oli kokoon\nrämähtämäisillään.\n\n\"Jumalan rauha!\"\n\n\"Hyvää päivää, Lydikki! Sehän oli rehellisesti tehty; minä tiesin\nhänen tulevan. Istukaatte!\" Dordei pyyhki tiilenmurut rahilta, ja\nTuomas, joka yhä työtään jatkoi, otti sanaakaan virkkaamatta lakin\npäästään, joka jo oli ruvennut harmaaksi käymään.\n\n\"Noh, miten teillä asiat ovat? Huonot ajat, veijareita ja huolia,\nmihinkä vain kääntyy! Hagar on teille haitaksi, Dordei?\"\n\n\"Onko? On niin. En minä sitä silloin saattanut uskoa Lydikki,\nsiihen aikaan kuin te olitte hyvä tuolle lapselle. Mutta eihän\nihmisen pitäisi luulla itseään Jumalaa viisaammaksi. Hän tietää\nmissä turhamainen sydän on; siihen hän tähtää ja siihen hän osaa\nparemmin kuin metsästäjän nuoli. Ilon lapsesta saattaa tulla\nmurheen lapsi. Hänpä oli minun helmikuitani ja minun silkkilapseni,\nparempi kuin minun omat ruoan-ahmaajani. Jumala heitä siunatkoon,\nhe ihmistyvät yhä enemmän. Olihan Hagar aina ennen ahkerin kaikissa\naskareissa, niin taitavan taitava ja kätevä kaikissa töissä. Se\noli ennen se. Nähkääs, Lydikki, siitä päivästä asti, kun hän tuli\nHelsinki-maalta, oli hän, Jumal' armahtakoon, pois vaihdettu lapsi.\nMitä vuorenhaltioita siellä Tuurholmassanne on? Koko työstä ei ollut\nmuuta kuin puustavit jäljellä, latinalaiset puustavit, Lydikki! Ei\nhäntä enään haluta karttaaminen eikä kehrääminen, ei vyhtiminen\neikä kankaan luominen, ei leipominen eikä pyykinpeso, kaikkea hän\ntekee kuten unissaan kävisi. Minä sanon: mene vettä noutamaan\nkaivosta, Hagar! Niin, siinä hän seisoo ja katselee, miten aurinko\npaistaa jääpuikkojen päälle... Palta hameesi liepeet, lapsi... tuon\nsaksanvillahameen, kuten tiedätte! No niin, siinä hän istuu ja on\nompelevinaan, mutta onkin unohtanut pistää lankaa neulan silmään...\nHagar, lue iltarukous lapsille! Lukeeko hän? Kyllä hän lukee, mutta\nruokasiunauksen. Sillä tapaa se nyt on ollut kolme talvea ja kaksi\nkesää. Ainoa, joka häntä huvittaa, on linnun-äänien oppiminen ja\neläinten paimentaminen, sitä hän tällä haavaa tekeekin, ja siellä hän\nsaa tavata sammalissa vuorella.\"\n\n\"Onko hän saanut kirjoja luettavakseen?\"\n\n\"Mitä kirjoja? Hänellä on ne kolme, joissa on kyllin oppia köyhälle\nraukalle. Pappilasta sain lainata suomalaisen postillan, ja\nsaattaisitteko uskoa, Lydikki, lapsi saarnaa nyt suomea ihan kuin\nHämeestä tullut pappi! Kun hän kylästä on löytänyt toisellaisia\nkirjoja, olen minä niillä virittänyt uunia. Tiedänkö minä mitä\npränttiä hän on vuoteensa olkiin tallentanut? Ei hän kuitenkaan minun\ntieteni ja tahdostani saa lukea enempää, kuin mitä ihmisen iäiselle\nautuudelle hyödyksi on. Löytyy yhtä paljon turhamaisia kirjoja tässä\nmaailmassa, kuin turhamaista puhettakin.\"\n\n\"Mitä nyt aiotte Hagarin kanssa tehdä? Ei hän minun luokseni saata\ntulla; minä olen nyt nainut mies, ja minulla on omia lapsia. Toista\noli kolme vuotta takaperin.\"\n\n\"Soo, vai niin, onneksi olkoon! Luulin olevanne hänen risti-isänsä.\"\n\n\"Saattaisinkohan muuten tehdä jotakin tytön hyväksi? Hän on kohta\nsiinä iässä, jolloin nuoret menevät palvelukseen. Minä tahdon ostaa\nhänelle vaatekertamuksen sekä panna muutaman taalarin elatuksen\navuksi, siksi, että hän tulee viiden- tahi kuudentoista vuoden\nvanhaksi.\"\n\n\"Kiitän suosiollisesta ja hyvästä tahdosta. Meidän laitamme näitten\nmonien lasten kanssa on sellainen, että olemme joutuneet velkaan,\neikä meillä siis ole leipää niille, jotka eivät tahdo työtä tehdä.\nMinä ajattelin, että te ottaisitte hänen, ei meidän, vaan lapsen\ntähden. En minä valita, vaikka itse söisin akanoita päivälliseksi ja\ntiilikiviä illalliseksi, jollei tuo vaivainen saisi nälkää nähdä,\nsillä nähkääs Lydikki, hän on niin raskaana kuin kirkon torni minun\nsydämmeni päällä. Mutta nähkääs, ei se dromedaari minun pesääni\nmahdu, sanoi västäräkki kun hän oli pesässään hautonut käen munaa\nsiksi että siitä poikanen ilmestyi. Hagar ei mahdu meidän pesään,\nnähkääs Lydikki; palveleminen ei hänelle myöskään sovi. Jompikumpi\nhän on, mustalaislapsi tahi herrasväen lapsi, korppi tahi kotka,\nJumala tiesi, se kyllä on veressä; se tulee nyt ilmi, kun hän kohta\non täysi-ikäinen.\"\n\n\"Dordei\", sanoi Lydik Larsson miettivästi, \"Sigfrid mestari oli sitä\nmieltä, että äiti, joka kuoli täällä torpassa, ei ollut mustalainen.\nHänellä oli kaksi kallisarvoista koristetta, jotka ovat lasten\nomaisuutta, ja sopii myydä heidän elatuksekseen. Ovatko ne vielä\ntallella?\"\n\n\"Tietysti ne ovat tallella! Kun Sigfrid mestari kuoli ja Tuomas\ntuli holhojaksi, sai Tuomas rasian, jossa lasten omaisuus on,\nsäilytettäväksi. Se on mestarin omalla sinetillä varustettu. Mitenkä\nme sitä olisimme uskaltaneet avata, me?\"\n\n\"Siinä olette tehneet oikein, mutta vain vähäksi aikaa. Ettekö\nymmärrä, Dordei, että lasten omaisuus makaa siinä ilman korkoa, nyt\nkun parahiten tarvitsisivat elatuksen apua. Missä poika on?\"\n\n\"Hän, tuo kukonpoikanenko? Sen pääskyset tietävät paremmin kuin\nminä. Kuten kylvö on, sellainen on satokin. Bennu on kasvanut Aake\nherran jumalattomien ratsastajien joukossa; nyt on hän ampunut miehen\nKirkniemessä ja hänen on täytynyt mennä pakoon Saksanmaalle. He\nolivat täällä häntä takaa ajamassa, mutta ihmiset luulivat että he\nsen tekivät vain näön vuoksi. Kaikki pitivät Bennusta, ei yksikään\nsielu surkutellut Greger Anderssonia. Greger sai sopimattoman kuulan\nposkensa lävitse, ja vinosuiseksi hän jää koko elin-ajakseen, mutta\nluullaan, että hän kyllä paranee.\"\n\n\"No niin, eiköhän ole paras, että Tuomas, joka on holhoja, avaa\nrasian sekä minä vieraana miehenä todistan mitä siinä on?\"\n\n\"Mitäs sanot Tuomas?\"\n\nTuomas laski pois savilapionsa, pyyhki nenäänsä kämmenensä nurjalla\npuolella ja sanoi, ettei hän rasiaa antaisi avata ennenkuin molempien\nlasten läsnä-ollessa ja jahka poikakin on laillisessa iässä.\n\n\"Se on siis vasta seitsemän vuoden perästä\", virkkoi tullimies\npahoillaan. \"Me molemmat emme ole keltanokkia enää ja poika on ulkona\nvaarallisilla retkillä. Nuori taikka vanha, ei yhdellekkään meistä\nole sinetillä vakuutettu seitsemää elonvuotta. Nyt lapset kärsivät\nnälkää, ja me elämme. Miksikä vitkastella kun tuo kuitenkin on\nholhojan tehtävä?\"\n\nTuomas pysyi järkähtämättömästi päätöksessään. Olisiko hän kuunnellut\nsyitä, ja ollut sukuansa huonompi, ylenantanut kansansa päähyveen?\n\n\"Noh\", sanoi Lydik Larsson, \"yksi ehdotus on vielä jäljellä. Minä\nmatkustan Turkuun ja menen kaikessa alammaisuudessa tervehtimään\npresidentti Juho Kurkea. Tahdotteko te, asianomaista kuittia\nvastaan, antaa rasian minulle, niin minä presidentin ja todistajien\nläsnä-ollessa annan sen aukaista. Sitten kun varmaan tiedän lasten\nomaisuuden arvon, otan, jos presidentti sen sallii, siitä osan\nlapsille ja annan uudestaan sulkea rasian hovioikeuden sinetillä.\nRiippuu sitte holhojasta, tahtooko hän säilyttää rasiaa itse luonaan,\nvai jättääkö hän sen kuittia vastaan hovi-oikeuden huostaan. Tämä\nviimeksi mainittu olisi luotettavampi. Teidän torppanne saattaa\npalaa, tahi joutua rosvojen ryöstettäväksi.\"\n\nUusi neuvottelu. Mitä kaikkea nuot lain-oppineet keksivät! Tuo\noppimaton torppari kunnioitti taika-uskoisesti kaikkia sinettejä,\nmutta mitä hän kädessään piti, oli hänen mielestään kuitenkin\nluotettavammassa tallessa, kuin jos hän sen olisi muille jättänyt.\nTuomas ei myöntynyt.\n\nHänen viisaampi puolensa oli toista mieltä.\n\n\"Isän aikana\", sanoi Dordei, \"ryösti sotamiehet kaikki mitä vain\nlöysivät. Meidän aikanamme tekevät voutien palveliat monessa\npaikassa samaa. Muistatko miten talvella kävi, kun Mannu oli\nyksin tuvassa ja veti palavan kekäleen takasta lattialle olkien\njoukkoon? Sinä olit lasten kanssa lukukinkereillä, minä huhdoin\nvaatteita jäällä, avannolla. Ellei Jumala olisi lähettänyt minua\nnoutamaan sinun paitojasi, mitä olisi tullut tuvasta, Mannusta,\nHagarin ja Bennun perinnöstä? Lähetä rasia hovi-oikeuteen! Se on\nkuusikymmen-leiviskäinen kuorma toisten tavaraa, kun meillä täten on\nvastattavana.\"\n\nLydik Larsson muistutti, että presidentti Kurki oli ollut kummina\nlapsille.\n\n\"Kah niin, näet sen?\" sanoi Dordei. \"Eiköhän Jumala itse tätä asiaa\nsovita kuten hakaa aspiin? Lyö haka kiinni, Tuomas, niin lasten\nomaisuus on lukon takana. Hän joka on hovi-oikeuden päämies, on\ntietysti enimmän lain-oppinut tässä maassa.\"\n\nSaara kutsui miehensä Abrahamin herraksi, mutta Abraham tunsi usein,\nettä oli hyödyllistä kuunnella Saaran neuvoja. Tuomas otti lukitusta\ntammi-arkusta vuoteen alta pienen rasian, tuskin suuremman kuin\nsikarilaatikko meidän aikanamme. Se oli taidokkaasti koristettu\npainetulla olkityöllä, ja liikkua vailla, mutta huolellisesti sidottu\ntukevalla nuoralla, ja varustettu Sigfrid mestarin sinetillä,\njossa oli Helsingin, hänen syntymäkaupunkinsa kilpi: vene, ja sen\nyläpuolella tähti.\n\nRasia jätettiin Lydik Larssonille sinetillä varustettua kuittia\nvastaan. Sillä aikaa kun kuittia kirjoitettiin, johtui tullimiehen\nneuvokkaaseen päähän eräs tuuma, jolla hän toivoi tekevänsä\nkummitytölleen avun, joka samalla myöskin pelastaisi hänet itsensä ja\nkasvattivanhemmat tytön tulevaisuuden huolenpidosta.\n\n\"Mitä tuosta tuumaatte\", kysyi Lydik, \"jos minä Hagarin otan mukaani\nTurkuun? Presidentti on hänen kumminsa; luultavasti hän suvaitsee,\nettä tyttöä hänelle esitetään, ja tekee ehkä jotakin lapsen hyväksi.\"\n\nTämä ehdotus ei mitään vastusta herättänyt. Mutta missä oli Hagar?\nHän oli nuorempien lasten kanssa riihessä. He puhuivat siellä taaskin\njonkunlaista linnun kieltä.\n\nDordei meni riihelle päin, mutta lapsiparvi tuli tiellä häntä\nvastaan. Heissä ilo ylinnä uhkui, ja he huusivat kilvan: \"se osaa\npuhua!\"\n\n\"Kuka osaa puhua?\"\n\n\"Rastaanpoika.\"\n\nLapset kantoivat pajunvesoista tehtyä linnunhäkkiä, jossa oli nuori,\nmelkein täysikasvuinen musta rastas, Hagarin hoidokas. Kun tämä lintu\nvielä oli poikanen, oli Hagar sen ottanut pesästä, johon se oli\nyksin jäänyt -- emä oli kai joutunut ansojen saaliiksi, -- hoitanut\nja ruokkinut sitä, saanut sen niin kesyksi, että se hänen kädestään\nsöi sekä istui hänen oikealle olallensa, kun hän huusi: Tätti!\nHagar oli kirjoistaan lukenut, että muutamat linnut oppivat ihmisen\nsanoja matkimaan. Siis Hagarkin alkoi puhekieltä harjoitella Tätin\nkanssa, samati, kuin hän itse oli latinaa harjoitellut _Cannabiin_\nkeralla. Runsaasti puoli vuotta hän jo joka päivä, kun saivat olla\nhäiritsemättä, oli opettanut Tätille kahta kieliläksyä, ja oli\nnähnyt hänen onnistumatta koettavan muodostaa nokkaansa siten,\nettä olisi saanut noita vieraita ääniä sanotuksi. Tänään se lasten\nsanomattomaksi hämmästykseksi sanoi sanat: _Tätti tyhmä_.\n\nJoukko juoksi tupaan tuota tärkeää uutista kertomaan. Tatin piti\npuhuman, mutta kuten moni muukin puhuja, hämmentyi Tatti nähdessään\nlukuisan kuuliakunnan. Häkki laskettiin sivulle päin; täällä oli nyt\ntoisellaisia puheita kuultavana kuin linnun.\n\nLydik Larsson tarkasteli Hagaria ja hänen tarkastuksessaan näkyi\nvielä jäännös entisestä ystävyydestä. Tyttö oli muuttunut, vaan ei\nkaunistunut. Hernekasvi oli pitkäksi kasvanut, mutta huojui tukeen\npuutteessa.\n\n\"Luetko sinä vielä taivaan portaita?\" kysyi tullimies.\n\nTyttö oli ääneti ja hänen silmänsä alas päin luotuina. Tuo suojelia\noli hänen pettänyt. Hän? oli turvatilleen luvannut oppia, onnea ja\nisällistä hellyyttä. Mitenkä oli hän lupauksensa pitänyt?\n\n\"Tahdotko tulla mukaani Turkuun katsomaan suurta kaupunkia ja\nmahtavaa, uutta risti-isää?\"\n\n\"Mene joutuun!\" virkkoi tuo aina käytännöllinen kasvatti-äiti,\n\"panemaan vaatteesi kokoon, nuot kaksi paitaasi, sukkasi ja\nsaksanvillaisen hameesi, jonka sinun sopii Turussa palttaa. Lydikillä\non kiire ja hän tahtoo ottaa sinun mukaansa. Miksikä noin myreä olet,\ntyhmä tyttö? Suuteleppas kummi-isän kättä!\"\n\n\"Enkö saa jäädä teidän luoksenne, äiti?\" kysyi Hagar ujosti. Oi,\nkuinka hän ennen oli halannut ulos tuonne avaraan, tuntemattomaan\nmaailmaan! Mutta mies tuossa oli kerran häntä pettänyt; hän sen\nsaattoi tehdä toisenkin kerran. Kyyneleet alkoivat vieriä tytön\nposkille.\n\nDordei tuskin itsekkään tiesi, mitenkä se kävi niin, että hän pehmeni\nkuten vaha tuon lempilapsensa takia.\n\n\"Saathan sinä tulla takaisin sekä jäädä meille, ellet mitään parempaa\nsaa. Noh, soh, älä nyt kitise, lapseni; pane vaatteesi kokoon!\"\n\n\"Antakaa minun mennä, antakaa minun mennä metsän korpeen!\" nyyhkytti\nHagar.\n\nTämä viskaaminen toiselta toiselle synnytti hänessä katkeran\nnöyryyttävän tunteen, joka anasti kaiken hänen rohkeutensa.\n\nSilloin kuului kangaspuitten vieressä olevasta häkistä rätisevä\nääni, ikään kuin lapsen lelutorvesta: _Älä ole pahoillasi!_ Tämä oli\ntoinen kieliläksy, jonka Hagar, lohdutukseksensa ikävinä hetkinään\noli rastaalle opettanut ja joka nyt ensi kerran tuli ilmoille sen\nrastasnokasta.\n\nAsema muuttui: kaikki hymyilivät. Hagar riensi häkin luo, houkutteli\nsuosikkinsa ulos ja antoi sen istua oikealla olallaan sekä kehoitti\nsitä toistamaan noita ihailtuja, ilostuttavia sanoja. Mutta tämä\nuusi puhuja oli ne jo unhottanut, lehautteli ympäri vapaudessaan\nonnellisena ja huusi nyt: _Tätti tyhmä_.\n\nPian toimitettiin pienet tarpeelliset valmistukset Hagarin\nmatkaa varten. Kasvattivanhemmat ja koko lapsiparvi näkivät\ntullimiehen asettavan uuden avojalkaisen vaihtotavaransa sellaisiin\nnelipyöräisiin vankkureihin, joita porvarilliset henkilöt käyttivät\nkesämatkoillaan, ennen kuin kääsit ja nappularattaat tulivat\nkäytäntöön. Hevoset vuokrattiin neljän penikulman matkalle, tahi aina\nmatkan päähän asti. Turun ja Helsingin välille oli kreivin aikaan\nkestikievarit pantu alkuun ja kyytipalkat määrätty, tämä oli helpotus\ntalonpojalle, jolta aatelisto näihin asti oli kiskonut itselleen\nvapaan kyydin.\n\nTorpan asukkaat jäähyväisiä sanoessaan eivät tavallisesti ole liioin\nheltyväisiä, mutta tässä tuntui ikään kuin ilmassa, että ero tuli\nolemaan pitkä. Tommu tuon tuostakin nenäänsä niisti: jotakin silmistä\noli etsinyt itselleen väärän tien. Sigfrida toi häkin, jossa Tätti\noli, Hagarin piti vielä kerran taputtaa suosikkinsa pehmeitä mustia\nhöyheniä.\n\nDordei sanoi:\n\n\"Sinä minun sydänkäpyseni ja huolilapseni! Ketuilla on luolansa ja\nlinnuilla pesänsä, mutta yhden tiedän, jolla sinua ennen ei ollut\nkiveä johonka päänsä olisi kallistanut. Lähde, jos se on Jumalan\ntahto; tule takaisin, jos niin on Jumalan tahto! Jätä itsesi Hänen\nhaltuunsa, kyllä Hän on sinullekin hankkiva oksan, jolle istua\nsaatat!\"\n\n\"Älä ole pahoillasi!\" rätisteli rastaanpoika. Vankkurit pyörivät pois\nja toinen lastu lähti kulkemaan aavalle, rannattomalle merelle.\n\n\n\n\n12. Turun akademia.\n\n\n    Siellä asuu petoja!\n\nJos aikakausia saattaisi siirtää kuten kuvaelmia näytelmässä, jos\nyhdeksästoista vuosisata istuisi katseliana, esirippu vedettäisiin\nylös ja seitsemästoista vuosisata näkyisi siinä mahtavassa\nsuuruudessaan, kuinka läpinäkymättömän pimeältä, kuinka synkeän\nvakavalta ja karkean karkealta se kokonaisuudessaan näyttäisi toisen\naikakauden katseliain silmissä, mutta myöskin tuolla pimeydellä oli\nvälkkyviä valopilkkuja, myöskin tuolla vakavuudella oli iloisia\nvälihetkiä ja tuolla karkealla ajanpylväällä oli myöskin hienosti\nveistettyjä huippuja. Jota me yöksi nimitämme, pitivät silloiset\nihmiset päivänä, ja jos päivä toisinaan pettyikin tuhoa tuottaviin\nraepilviin, nähtiin kuitenkin aurinkokin välistä. Mars tähden\nasukkaat heikkoine päivänvaloineen luultavasti eivät vaihettaisi\nosaansa maan asukkaiden kanssa ja seitsemännentoista vuosisadan\nkovan kokenut kansa olisi varmaankin monesti asiaansa harkinnut, jos\njoku olisi tarjonnut heille tilaisuutta muuttaa yhdeksänteentoista\nvuosisataan.\n\nAksel Oxenstjerna oli sanonut käytyään lounais-Suomessa: siellä\nasuu petoja! Pietari Brahe otti tämän sanan varoitukseksi ja katsoi\nsopivaksi parannuskeinoksi _academian_ perustamisen ja tempasi sen\nsodan nälkäisestä kidasta ikään kuin puoleksi niellyn luun. Kun\nhänen _academiansa_ vihdoin saatiin ja perustettiin Kristiinan\nkuninkaallisen, Nyköpingissä Maaliskuun 26 päiv. 1640, kirjoitetun\nkirjeen nojalla, niin piispa Rothovius kiertokirjeessä papistolle\nselitti, että tämä oli suurin hyvä työ, mikä Suomelle sitte maailman\nalun oli tapahtunut.\n\nKoska Suomi luultavasti ei ollut kartassa löydettävissä maailman\nalussa, oli ensimmäinen ja suurin hyvä työ kaiketikkin se, että\nmaa nyt on olemassa. Piispan ei myöskään pitäisi Kristin-uskon\nlevittämistä maahamme, tahi uskonpuhdistusta katsoa vähemmän\narvoiseksi. Mutta näitä luvallisia vastalauseita paitsi, ei sitä\nseuraavan puolentoista vuosisadan tarvitse paljoakaan tinkiä pois\ntuon voimallisen, uutteran ja hyvänsuovan piispan, tämän tapauksen\njohdosta syntyneestä sydämmen ilosta. Akatemia ei koskaan ole\nollut _kaikki_, ei edes silloin, kun se perustettiin, yhtä vähän\nkuin tieto on kaikki; mutta akatemia on ollut ja on määräämättömän\n_paljo_ maalle, joka valtiollisessa heikkoudessaan etsii tukea työssä\nsivistyksensä edistyttämiseksi. Turhaan on akatemia alusta alkaen\nverhonut itsensä rehtorinsa purpuraviittaan, kohottaaksensa oppia\noppimattomien silmissä aikakautensa kuningas-istuimelle. Se seisoi\njuurineen liika syvällä kansassa, voidaksensa milloinkaan pukea\nyltään sarkanuttua ja siinäpä oli tämän opiston suuren sivistystyön\nsalaisuus. Jota kansallisemmaksi se tuli, sitä mahtavammin se kokoili\nluokseen kansan heräävää, etevää voimaa ja selkenevää tajuntaa.\nKirkko on ollut munanruskuainen, josta uusi elämä on ruvennut\ntykyttämään, mutta akatemia on ollut nuoren, nykyajan kukkuloille\nnousevan kansanhengen ensimmäiset siivet.\n\nJa akatemia oli vuonna 1640 kirkon kuuliainen tytär. Ei ainoastaan\npiispa, vaan myöskin Pietari Brahe piti kirjallisten tietojen ohessa\nuskonnollisen elämän sekä taitavien tapojen levittämistä tämän uuden\nopiston tärkeimpänä tehtävänä. Kansa piti tuota opistoa papinkouluna.\nVielä sata vuotta tämän jälkeen, 1740, oli teologia eli uskon-oppi\netevimmässä sijassa ja kelpasi kaikkiin, ikään kuin kenraalit meidän\naikanamme. 1840 kolme muuta tiedekuntaa uhkasi ruveta etevämmäksi\ntuota kunnianarvoisaa, joka vanhan tavan mukaan anasti ensimmäisen\nsijan, ja 40 tahi 50 vuotta tämän jälkeen, kun uskonnollista elämää\nei enää katsota välttämättömäksi taitavien tapojen leviämiseen, on\nakatemian papinkoulu monen silmissä jäljellä ikään kuin varjojen\nkummittelia 1600-vuosiluvulta.\n\nJos ne olivatkin harvat, jotka siihen aikaan, kun akatemia\nperustettiin, ymmärsivät sen merkitystä, koetti hallitus kuitenkin\nvoimiensa takaa selväksi saattaa sen tarpeellisuutta. Kokonainen\nkuukausi ennen vihkimispäivää kuuluutettiin kirkoissa että\nvihkimispäivänä, keskiviikkona Heinäkuun 15 päivänä 1640, oli\npidettävä yleinen rukous- ja kiitosjuhla. Kaikki ylhäisimmät henkilöt\naatelistosta ja aatelittomista kutsuttiin Turkuun, ja monta sinne\ntulikin. Siellä syntyi suuri riemu ja uhkeat menot Suomen silloisessa\npääkaupungissa.\n\nEräs Turun akatemian ensimmäisistä professoreista, kiitetty Michael\nWexionius, aateloittu Gyldenstolpeksi, on vihkimisjuhlasta laveasti\nkertonut. Juhlamenojen ohjelma oli edeltäpäin tarkasti määrätty\nyksityiskohtia myöten. Suuret kunniatervehdykset oli kl. 7 aamulla\nhänen kreivillisen armonsa luona Turun linnassa. Sitten juhlakulku\nmaalle-astumispaikalle Aurajoen rannalle, joka tapahtui yhtä\nmoni-osaisena kuin runotarten lukumäärä on. Rannasta mentiin lipuilla\nloistavasti koristetuilla veneillä sillan luo. Siinä taas astuttiin\nmaalle ja kuljettiin juhlakulussa Akatemialle. Etupäässä kulkivat\ntorvensoittajat ja sotarummun lyöjät, \"jotka työnsä iloisesti\nkaikella ahkeruudella tekivät.\" Mutta, että tätä rauhan työtä\nvihittiin suuren sodan riehuessa, sitä muistuttivat sekä sotarummut\nettä kanuunanlaukaukset ja vieläpä mahtava tuhatlukuinen, täydessä\nvarustuksessa oleva ratsumies-joukko, jossa oli moni Breitenfeldissä\nja Lützenissä ollut sotilas-vanhus.\n\nTuo vähäpätöinen akatemiarakennus, lukion entinen huoneus\ntuomiokirkon varjossa -- viisi kylmää, matalaa huonetta --\noli komeasti koristettu purpuran punaisilla tapeeteilla ja\nlattiaverhoilla. Täällä kuultiin soittoa, kreivi Brahe piti puheen,\nperustuskirja luettiin, varakansleri ja rehtori varustettiin heille\nkuuluvilla arvomerkeillä, sitte laulettiin, kaksi professoria piti\npuheita ja vihdoin tapahtui erään ylioppilaan nuoren Stålhandsken\n\"_gratulatio oratoria_ erin-omaisella onnentoivotuksella.\"\n\nSen jälkeen oli jumalanpalvelus tuomiokirkossa, jossa piispa\nsaarnasi. Kanuunanjyrinää kuului vierellä olevasta kirkkopihasta,\njalkaväen ja ratsuväen musketinlaukauksia sekä äänekkäitä\nriemuhuutoja kaikui tuosta tuhansittain kokoontuneesta väkijoukosta\nkirkon sisä- ja ulkopuolella. \"Jumala ja koko luonto\", -- sanoo\nWexionius, \"olivat yhdistyneet korottaaksensa päivän juhlallisuutta,\nsillä ilma oli selkeä ja leuto, suloinen tuulenleyhkä, joka kuljetti\nkoristettuja veneitä, tuotti katseliain eteen mitä ihanimman\nnäytelmän. Rumpujen ja torvien ääniä kuului sekä maalta että mereltä\nja kaiku kajahteli ikään kuin suosion osotuksena ympärillä olevista\nvuorista ja asunnoista.\"\n\nPäivä lopetettiin tanssiaisilla linnassa, päivällisillä, jossa\nkaikki kuninkaallisen majesteetin kustannuksella \"tulivat\nloistavasti kestityksi ja ravituksi\" siihen aikaan hyvin tavattomana\npäivällisaikana eli kl. 4. Otaksua sopii, vaikka kertomus ei siitä\nmitään mainitse, että vieraat, jotka yhdeksän tuntia lakkaamatta\nolivat olleet vaivalloisilla kävelyillä, venematkoilla, kuulleet\npuheita, saarnoja, soittoa ja sotajyrinää kello seitsemästä aamulla\nneljään jälestä puolen päivän, saattoivat hyvällä ruokahalulla tehdä\nkunniaa kruunun ruokavalmistuksille. Kaksi päivää tämän jälkeen\npiti eräs akatemian nuori kansalainen suuremmassa luentosalissa\n\"Ylioppilaat\" nimisen siveys-opillisen näytännön, jossa esitettiin\n\"mitenkä muutamat vanhemmat hyvin niukasti antavat rahoja pojilleen,\njotka siitä syystä tavallisesti tulevat ahkeriksi ja säästäväisiksi;\nmutta toiset sitä vastoin antavat lapsilleen kaikkea, mitä vain\nhaluavat ja nämät tulevat laiskoiksi, epäkuuliaisiksi, ja menevät\nkokonaan hukkaan\" j.n.e.\n\nNäitä loistavia vihkiäisiä sopisi verrata komeisiin häihin köyhän\nmiehen majassa. Tänään yltäkylläisesti onnen antimia, huomenna\nkova leivänsyrjä ja kauhallinen vettä. Akatemia oli niin köyhä,\nettä kun arentimaksuja sen ylläpitämiseksi määrätyistä, usein\ntyhjäksi paljastetuista kruununtaloista ja perintötiloista ei saatu,\ntäytyi oppilaitten ja opettajien tulla toimeen miten kuten. Kaikki\nkruunun rahat valuivat sotaan ikään kuin rattiin. Mitä vielä löytyi\nrahojen sijasta, vaikka sekin aina niukemmaksi kävi, oli kruunun\nverot ja maatilukset. Näillä palkattiin usein sekä sotaherrat että\nvirkamiehet, näillä maksettiin velkoja, näillä ylläpidettiin kolme\nakatemiaa, Upsalan, Tarton ja Turun. Uusi akatemia oli uusi ammottava\naukko valtion rahavarastossa. Miksikä ei akatemia, laitos, jommoinen\nainoastaan vuosisatojen kuluttua asetettiin, saattanut odottaa\nrauhaa? kysyivät valtiotalouden hoitajat. Niin, miksikä ei köyhä,\npimeä torppa saattanut joulu-aamua odottaa ilman akkunassa loistavaa\nkynttilää? Pietari Brahe oli jo antanut tähän kysymykseen vastauksen\nJuho Kurjelle. Kansat elävät vuosituhansia ja he kiirehtivät\nkuitenkin toisinaan tekemään tänään, mitä huomenna saattaisivat\ntehdä. Myöskin historia saattaa välistä hätiköidä, mutta ainoastaan\nsilloin, kuin vainiosarka ei vielä ole valmiiksi muokattu kylvöä\nvarten. Huomispäivä on yhtä vähän kansojen kuin yksilöin hallussa.\nSota seurasi sotaa niin pitkältä kuin muistaa saattoi. Miksikä\ntulevaisuuden tuvat tulivat olemaan rauhan palmujen suojassa? Ja\nSuomen asukkaat olivat \"petoja.\" Tämä verta vuotava, pimeä, unhotettu\nmaa katsoi tuohon ensimmäiseen kalpeaan valonkotiinsa Turussa, kuten\nsen äärimmäisen pohjolan asukas tammikuussa aamupimeässä katselee\nkauan odotettua auringon ensimmäistä punertavaa sarastusta itäisellä\ntaivaan rannalla.\n\nTämä ensimmäinen sarastus ei vielä hetikään ollut päivä. Mitkä hanget\nsulatettavana! Mitkä rikkaläjät poistettavana! Mikä jäykkyyden\njääsohja, mikä taitamattomuuden yö! Pitkällinen, vaivalloinen,\nuuttera työ oli tehtävä ennenkuin saattoi tunkea vuosisatojen\nsomerikkojen lävitse, ja sitä kestikin satoja vuosia, ennenkuin\npäästiin kuoren läpi, mutta kun niin pitkälle oli ehditty,\nhavaittiin, ettei siellä ollutkaan kova, hedelmätön nummimaa, vaan\nuhkea savipohjainen, joka palkitsi viljeliän vaivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana päivänä, kun rauhan suuri laitos vihittiin Turussa, nukkui\nkuoleman uneen sodan voimallinen sankari, tuo rohkean rohkea lumiaura\nAake Henrikinpoika Tott, omistamassaan Eurajoen pitäjän Lavilan\ntalossa, 42 vuoden ja 2 kuukauden vanhana. Kipujen runtelemana oli\nhän ollut monia vuosia ja entiskesänä sairastunut Ekolsundissa, mutta\ntunsi itsensä seuraavana keväänä niin raitistuneeksi, että uskalsi\nmatkustaa Suomeen. Ratsastaminen ei silloin enään nopeasti joutunut;\nmatkaa kesti lepohetkineen Toukokuun 26 päivästä Heinäkuun 4, jolloin\nhän melkein puoli kuolleena tuotiin Lavilaan. Tämä kovakourainen\nsotasankari kuoli kristittynä.\n\nSyyskuun 29 päivänä 1640 hän Turun tuomiokirkkoon haudattiin sen\naikakauden sotaisella loistolla. Neljä komppaniaa, yhteensä 480\nmiestä, Suomen kiitettyjä ratsumiehiä ratsasti surusaaton etupäässä\nlinnasta kirkolle. Niitten jäljessä tuli teinit, ylioppilaat, papit,\nprofessorit ja piispa. Sitten tuli marsalkka Melchior von Falkenberg.\nHänen jäljessään mustaan silkkivaatteeseen puettu sotahevonen,\nsen jäljestä päälippu, jota Yrjö Boije kantoi. Sitten tuli arkku,\njota 16 aatelismiestä kantoi ja arkun molemmilla puolin kulki\naatelismiehiä, jotka kantoivat tämän kuolleen sekä isän että äidin\nsukukilpiä. Sen jälkeen kulki taas ylioppilaita ja professoreita,\nkauppiaita, virkamiehiä, hovi-oikeuden asessoreita. Sitten surulippu\nja suruhevonen, verhottuna mustaan verkaan, jossa oli valkoinen\natlasristi. Sitten tulivat ylhäisimmät aatelistosta ja virkamiehistä,\nPormestari ja raatimiehet, porvaristo ja neljä komppaniaa jalkaväkeä.\nNäitten jäljessä kreivi Brahe, jolla oli neljä lakeijaa ja kaksi\nkuskia. Häntä seurasi 8 vaunut, joissa oli naisväkeä ja viimeiseksi\nporvariston vaimot. Surusaatossa oli otaksuttavasti, paitsi katsojia,\nyli 1,400 henkeä. Lähtösaarnan Turun linnassa piti hovisaarnaaja\nNiilo Martini, tekstinä oli Rom. 10: 9-12 ja ruumissaarnan piti\ntuomiokirkossa piispa Rothovius ja tekstinä oli Rom. 14: 7-10. Vuonna\n1678 antoi Aake Tottin leski, Kristiina Brahe, miehensä lepokammioksi\nvalmistaa Turun tuomiokirkossa vieläkin säilyneen ja hiljakkoin\nkuntoon asetetun Tottien hautakuorin.\n\n\n\n\n13. Toinen lastu.\n\n\n    Sinun pitää saaman lukea.\n\nHagar matkusti Lydik Larssonin muassa Turkuun. Meidän aikamme\nrautatiet ovat Mefistofeles viittoineen. Kun lähdetään, niin jo\nperilläkin ollaan! Maaten siellä eteenpäin tullaan, maisemat\nrientävät tyhjinä, vaikutusta tekemättä, jälkiä jättämättä ohitse,\nihmiset ilmaantuvat kuten mykät kääpiöt, vaunu, jossa istutaan, on\nmaailma, matka ei ole mitään, päämaali on kaikki. Jalkamatkustus\ntahi hidas kulku hevosella Heinäkuun aikana, se on maantiedettä,\nkansatiedettä, luonnontiedettä ja kaunotiedettä. Tarkka lapsi oppii\nsiinä päivässä enemmän kuin kirjasta vuodessa.\n\nHagar heräsi, kun hän oli matkalla Turkuun. Kun hän rupesi lukemaan\nmontako kirkkoa oli, vaipui Kaskaksen torppa taivaan rannan taakse.\nUudet esineet poistivat tutut vanhat mielestä. Näyttipä hänestä ikään\nkuin vuoret olisivat olleet täällä korkeammat, laaksot syvemmät,\nkylät väkirikkaammat, karjat hyväruokkoisemmat, ihmiset viisaammat.\nKesä-ilma ja vaihtelevaisuus kaunisti kaikkea. Hagar oli taas\nmuuttunut. Hän joi ilmaa ikään kuin terveyden pikarista. Täällä hän\njälleen saattoi hengittää, täällä hän ei ollut muita huonompi; täällä\nei kukaan tietänyt, että hän oli mustalaislapsi.\n\nHe eivät vielä ennättäneet penikulmaakaan torpasta, kun Hagar\nhämmästytti holhojaansa rohkeamielisyydellään. Hän oli nyt yhtä\npuhelias ja iloinen, kuin hän tähän asti oli ollut äänetön ja\nalakuloinen. Hän nauroi, lauloi, kertoi, kysyi. Miksikä oli järvi\nnoin sininen? Miksikä kettu juoksi tien poikki? Miksikä toisen kirkon\ntornin huipussa oli kukko, kun toisessa oli risti. Miksikä tuo vanha\nsotilas kulki kainalosauvalla? Mitä Lydik Larsson Turussa tekisi, ja\nmitäpä hän itse siellä tekisi?\n\nHovi-oikeus raskautti tullimiestä asetuksen seitsemännen käskyn koko\npainolla. Hän tarvitsi huvitusta, ja alensi itsensä tytön alituisia\npuheita ja kyselmiä kuuntelemaan ja niihin vastaamaan. Näissä\npuheissa huomasi toisinaan muutakin, kuin lapsen uteliaisuutta.\nTuo luonnollisuus ja viisaus yhdistettynä saatti oikein viehättää.\nOlisipa ollut elämää Tuurholmassa, jos Hagar olisi tullut tullimiehen\nkasvatiksi!\n\n\"Turussa\", sanoi tullimies, \"on suuri juhlapäivä. Sinne perustetaan\n_academia_.\"\n\n\"_Academia?_ Mikä se on?\"\n\n\"Suuri oppikoulu.\"\n\n\"Saanko minä ruveta käymään akatemiassa?\"\n\n\"Saat sinä katsella sitä ulkopuolelta, ei sitä ole kielletty.\"\n\n\"Oohoh! Saanko Turussa kirjoja?\"\n\n\"Kyllä sinä saat koko troijalaisen sodan ja vieläpä troijalaisen\nrauhankin lisäksi, jos tahdot.\"\n\n\"Elääkö _Cannabis_?\"\n\n\"Elää. Hän on saanut kirjansa takaisin ja lukee nyt latinaa kesyn\nvariksen kanssa.\"\n\nHagarin silmät säihkyivät.\n\n\"Halukkaammin olisin hullu kuten _Cannabis_, ennenkuin häntä\ntahtoisin ivailla!\"\n\nTullimies katsoi kummastellen tyttöä. Hän oli tosiaankin saanut kolme\nvuotta ikää lisäksi.\n\nMatkaa oli kestänyt kolmatta päivää, kun lähenivät Turkua. Lydik\nLarssonin mieleen johtui, että hänen ehkä tarvitsisi kummitytölleen\npuhua heidän aiotusta käynnistään presidentin luona.\n\n\"Onko Dordei kertonut sinulle jotakin äidistäsi?\" Vastaus viipyi. Tuo\npolttava kysymys, nimileima, kunniakysymys oli tässä taas esillä.\n\n\"Me olemme pudonneet tähdistä\", vastasi Hagar estelevästi.\n\n\"Hm... niin, yksi putosi, se oli äitisi ja hän kuoli siitä\nputouksesta. Jos hänen armonsa presidentti tahtoo sinua nähdä, niin\nlupaatko olla tottelevainen, sekä muistaa, ettet häntä suututa\nsellaisilla tempuilla, kuin sinulla oli tuolla torpassa viimein?\"\n\n\"Eikö hän kärsi, että linnut puhuvat?\"\n\n\"Älä nyt ole olevinasi! Hän ei kärsi, että köyhät lapset näyttelevät\nnyreää, ynsistelevää muotoa.\"\n\n\"Pitääkö hän lupauksensa?\" kysyi Hagar ja hänen silmänsä säihkyivät\nuudestaan.\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Minä tarkoitan, että hän on kovin ylhäinen ja minä kovin köyhä.\"\n\n\"Se oli varmaankin paras\", ajatteli tullimies ollen pahoillaan,\n\"etten ottanut tyttöä. Hän on minusta liiaksi viisas.\"\n\nHe tulivat Turkuun tiistaina, juuri kun vaskitorven ääni ilmaisi\nettä keskiviikkona oli juhla. Pietari Luth oli hankkinut heille\nkortteerin eräässä, tuon kansasta täytetyn kaupungin syrjäisessä\npaikassa. Ahtaan huoneen nurkka oli kylläksi suuri hänen rikkaalle\nlankomiehellensä. Hagar sai makuupaikan itselleen ullakossa. Pietari\nLuth oli nyt ylioppilas ja siis myöskin yhtenä tämän suuren päivän\nsankareista, sillä ensimmäisten ylioppilaitten lukumäärä nousi\nainoastaan 44:ään.\n\nEi ollut helppo tässä juhlatouhussa päästä niin mahtavan henkilön\npuheille, kuin presidentti Juho Kurki oli. Mutta kilisevä\nkädenpuserrus hovimestari Antonius Papen luona sai paljon toimeen.\nLydik Larsson pääsi jo tiistai-iltana neljänneksen tunnin ajaksi\npresidentin puheille. Vastaan-otto ei ollut oikein suosiollinen.\nSiinä sai tullimies ankaran nuhtelun leväperäisyydestään tullitulojen\nylöskannossa; tämä asia oli niin suuri, että hän siitä saattoi\nmenettää virkansa. Kenraalikuvernööri oli suuruksissaan niistä\npetoksista, joita oli harjoitettu. Tullimies saisi kuitenkin\nuudestaan tulla presidentin puheille torstaiaamuna k:lo 7 saadaksensa\nlaveampaa selitystä hovioikeudessa olevasta riidasta.\n\nHuonoja uutisia! Lydik Larsson kumarsi suurimmassa nöyryydessä ja\naikoi juuri lähteä, kun presidentti, jonka erinomainen muisto oli\ntunnettu, sanoi:\n\n\"Missä olen teidän ennen nähnyt?\"\n\n\"Liian suuri kunnia näin alhaiselle palvelijalle kuin minä olen\",\nvastasi tullimies. \"Se oli 13 tahi 14 vuotta taaksepäin Karjassa.\nTeidän armonne suvaitsi korkealla läsnä-olollaan kunnioittaa kahden\nköyhän lapsen kastamista.\"\n\n\"Karjassa? Oliko se Sigfrid mestari, joka lapset kastoi?\"\n\n\"Oli teidän armonne. Minulla oli onni silloin olla läsnä.\"\n\n\"Oliko sotamarsalkka Tott myöskin läsnä samassa tilaisuudessa?\"\n\n\"Oli, teidän armonne.\"\n\n\"Hän mainitsi siitä jotakin pari vuotta sitten. Se oli poika?\"\n\n\"Niin oli. Ja tyttö myöskin.\"\n\n\"Sotamarsalkka otti pojan hoitoonsa. Tiedättekö tytöstä mitään?\"\n\n\"Teidän armonne suvaitsi kustantaa hänen hoitonsa köyhässä torpassa.\nHänellä on tavattomat järjenlahjat, ja nyt on hän seurannut minua\ntänne Turkuun... katsellaksensa huomista juhlallisuutta.\"\n\n\"Ottakaa hänet mukaan tuorstaina. Hyvästi. Älkää unohtako ottaa\nmukaanne tullin-erityistilejä.\"\n\nLydik Larsson kumarsi nöyrimmästi ja lähti. Hän ei olisi uskaltanut\nsanaakaan mainita kummityttärestä, ellei tuo korkean-arvoinen herra\nitse olisi asiaan tarttunut.\n\nJuhlapäivä alkoi kanuunanjyrinällä, ja Turun kaupunki oli ikään\nkuin aaltoileva meri täynnänsä kilpasoutajia tuhansine kirjavine\nlippuineen. Mikä uusi maailma kolmentoista vuotiaan mielestä,\njoka oli kasvanut kaukaisessa metsätorpassa! Hagar meni ulos k:lo\n5 aamulla ja eksyi katujen ja ihmisten joukossa, kuuli kaikkea\nkahdella kuuntelevalla korvalla ja näki kaikkia kahdella vilkkaalla\nsilmällä. Hän seisoi, puolikuoliaaksi rutistettuna, sillalla, kun\njuhlaseurue veneissä tuli linnasta. Ei pieninkään ääni tuossa\nsuuressa kohinassa mennyt kuulumatta hänen ohitsensa. Hänen\nympärillään olevat tokaisivat aina kustakin, joka maalle astui,\njonkun muistutuksen: \"Tuossa on kreivi punaisessa takissa!... Mitä?\nKreivikö? Sehän on hovimestari... Tuossa Kaarle Lindelöf, joka pisti\nHannu Jönssonin Porvoossa kuoliaaksi!... Tuolla Kustaa Steininpoika\nTavast, joka antoi kuoliaaksi piiskata lampuotinsa Kurjalassa!...\nTuossa on Viipurin kupernyöri Kaarle Mörner, joka antoi kiinnittää\nnimismiehensä niin korkealle seinään, että varpaat tuskin lattiaan\nulottuivat... Nyt ylioppilaat tulevat! Tuossa on yksi, joka\ntarjottimella kantaa punasta hametta...\"\n\n\"Pietari! Pietari!\" huusi Hagar. Pietari Luth ei häntä kuullut.\nHänelle osotettu kunnia ja luottamus, kun annettiin hänen kantaa\njuhlakulussa rector magnificuksen punaista samettikaapua, joka\nmerkitsi roomalaisen kardinaalin arvoa, oli kokonaan anastanut\nhänen ajatuksensa. Pietari Luthin jäljessä kulki eräs apulainen\nkantaen akatemian sinettiä, pöytäkirjuri kantaen matrikkelia ja\nrahastonhoitaja kantaen kahta hopeavaltikkaa. Katseliat yhä vuoroin\nnäitä moittivat ja kiittivät. Kreivi Brahe, joka yksin osastossaan\ntuli hopeavaltikkojen jäljessä, kahdentoista ristikeihäitä kantavan\nhenkivartian seuraamana, kuusi hänen kummallakin puolellaan, oli\nkansan suuressa suosiossa.\n\n\"No katsokaapas vain, eikö hän ole niin lempeä juuri kuin kuningas\nDavid virsikirjassa!\" huudahti eräs Maskusta oleva talonpojan akka.\n\"Nähkääs, kun vouti keväällä otti toisen lehmämme, sitte kuin hän oli\ntoisen jo ennen ottanut samasta velasta, meni meidän vaari hänen\narmonsa luo, ja, Jumala häntä siunatkoon, lehmä se tuli takaisin\nvain, mutta vouti sai istua Turun linnassa.\"\n\n\"No niin, paras että otamme kreivin kuninkaaksi. Mitä me vaimoväellä\nteemme?\" ehdotti eräs iloinen merimies, joka jo oli tyhjentänyt\nyhden olutpullon liikaa päivän kunniaksi. \"Kelpaisiko tämä\nteidän mielestänne valtakuntaa hallitsemaan?\" Ja kuvannollisesti\nselittääksensä kapinallista puhettaan, tarttui hän vieressään\nseisovaan Hagariin vyötäisistä kiinni, asettaen hänen katseliain\nnauraessa sillan käsipuille istumaan.\n\nMutta tätä ei ennen huomioon otettu, kuin eräs raajarikkoinen\nsotilas, joka kulki kainalosauvalla, vasemmalla kädellään veti tuon\npelästyneen tytön alas hänen korotetusta asemastaan ja samalla\nmyöskin oikealla kädellään ja sauvallaan antoi puhujalle aika lyönnin\nhartioille.\n\n\"Kuka rohkenee puhua moittimalla Kustaa kuninkaan tyttärestä?\"\närjäsi tuo suuttunut vanha sotamies. Näytti siltä, kuin keskellä\njuhlaloistoa sillalla olisi syntynyt kahakka. Onneksi juhlakulku\nveti kaikkien huomion puoleensa, ja niin monta nyrkkiä kohotettiin\nvasten tuota rohkeapuheista merimiestä, että hän havaitsi parhaaksi\npatikoida tiehensä. Kuningatar, Kersti röökinä, oli myöskin kansalle\nrakas, hänen suuren isänsä tähden, joka eli kansan muistossa. Ei\nyhtäkään kuningasta ole Suomessa niin rakastettu, kuin suurta Kustaa\nII Aadolfia.\n\nSotkettuna, tuupattuna ja repaleisin liepein, hehkuvin poskin\nsekä hajalla hapsin, vietiin Karjasta tullut torpantyttö tuossa\nauttamattomassa ahdingossa eteenpäin akatemiarakennukselle asti,\njohon väkijoukko virtaili juhlakulun jäljessä. Eräässä kadunkulmassa\nhän kyllä olisi päässyt pois, mutta hän antoi vieläkin tuupata\nitseään eteen päin. Hänpä tahtoi nähdä, hänpä tahtoi kuulla kaikkea,\nmitä nähtävissä ja kuultavissa oli.\n\nSillä välin kuin sisällä pidettiin oppineita puheita, huvitteli kansa\nitseään ulkona katselemalla sotaväkeä ja varsinkin ratsuväen taajoja\nrivejä, jotka täyttivät kaikki lähikadut ja aukeat paikat niin\npitkältä, kuin silmä kannatti. Tässä ei ollut nyky-aikainen paraati,\njossa joka nappi on kiinni napitettu, joka nauha asetettuna kuten\nolla tulee. Virkapukujen aika ei ollut silloin vielä. Sotajoukon\neri osastot saattoi tuntea niitten yhtäläisestä asevarustuksesta.\nRatsastajilla oli keltainen sekä myöskin musta nahkavarus, osaksi\nmyöskin puolivarustus: rynnäkköhytyrä, rinta- ja selkähaarniska,\nnahkakintaat, miekka ja Kustaa II Aadolfin käytettäväksi määräämä\n11 jalan pituinen keihäs, jonka hän oli 15 eli 18 jalan pituisesta\nlyhentänyt. Ne, joilla ei ollut keihästä, kantoivat olallaan lyhyttä\nratsupyssyä, jossa oli siihen aikaan hiljan keksitty piilukku.\nJalkaväen muskentinkantajilla oli pitemmät aseet. Prikaati tahi\nrykmentti sai kyllä välistä nimensä värinsä mukaan, mutta tämä\nriippui useasti lipusta ja sotamerkistä. Ruotsalaisen sotajoukon\nkiitetyt siniset ja keltaiset rykmentit nimitettiin heidän\ntakkinsa värin mukaan. Suomalaisilla sotajoukoilla sekä jalka- että\nratsuväellä oli harmaa kotimainen väri vaatteissaan, joka ei\njuuri paraatipukuun hyvin soveltunut. Tässä oli enimmästä päästä\nnuorta väkeä, joka kohta piti lähetettämän täyttämään Juhana Banérin\npikaisesti harventuneita rivejä. Sotilas-vanhukset taistelivat\nSaksanmaalla, mutta osa heistä oli kotimaassa varaväkeä opettamassa.\nRatsastamaan oppinut porvaristo otti osaa juhlaan ja katsojain eteen\nkuvautui kirjava, monivärinen näkö-ala.\n\nTähän sopii lisätä, että sinä vuonna 1640, jolloin oli\nvaraa toimeensa vihkiä akatemia, asetti Suomi 17,380 miestä\nsotavarustukseen, eli noin joka kahdeksannen asekuntoisen miehen\nsilloisesta väestöstä, nimittäin 13,780 miestä jalkaväkeä ja 3,600\nmiestä hevoisväkeä. Tästä joukosta oli 8,048 miestä ulkopuolella omaa\nmaatansa ja 9,332 odotti kotimaassa käskyä sotaan.\n\nPuheitten jälkeen, joita akatemiarakennuksessa pidettiin, seurasi\njumalanpalvelus tuomiokirkossa. Vahdit seisoivat portilla; eipä\nmonenkaan tuosta suuresta joukosta onnistunut sisälle päästä, mutta\nHagar kyllä pääsi. Rääsyjä ja raamukkeita, entäpäs?\n\nKirkosta väkijoukko riensi alas Linnankadulle päin nähdäksensä\nvieraita, jotka olivat Kuningattaren päivällisille kutsutut. Kl.\n8 illalla tuli Hagar kotia, käytyänsä monta harhatietä löysi hän\nvihdoinkin kortteerinsa. Mutta mimmoisena hän oli? Tomusta harmaana,\nvaatteensa priiskotettuna loalla, joka hevosten juostessa räiskyi\nympäri. Kulkemisesta ja heinäkuun auringon helteestä mustanruskeaksi\nahvettuneena, kengät kallellaan, -- hän oli saanut Turussa kengät\n-- hiukset, kuten kuusen parta. Pyhäpäivähameesta, tuosta ennen\nihaillusta saksanvillaisesta, oli ainoastaan repaleet jäljellä, ja\nniistä sitä ei entiseksi olisi tuntenut.\n\n\"Ja _sinun_ täytyy mennä hoviin huomenna kl. 7!\" huudahti tullimies.\n\"Marsippas heti saunaan!\"\n\nMutta sinä päivänä ei Turussa yhtäkään saunaa lämmitetty.\n\n\"Noh, kaivolle sitte!\"\n\nEmäntä, eräs räätälinvaimo armahti rääsyläistä. Hagar vietiin\npesuhuoneeseen, vaatteet riisuttiin, kaivosta tuotiin kaksi\nämpärillistä kylmää vettä, jolla tyttöä virutettiin ja sitte hänen\nylleen puettiin hänen toinen, puhdas paitansa; tytölläpä oli ollut\nkaksi mukanaan myttysessä. Yön-aikaa ja räätäliä käytettiin tytön\nhovissa-käynnin valmistuksiin eli hänen presidentille esittämistänsä\nvarten.\n\nTämä mahtava herra asui torinvarrella olevan suuren kivirakennuksen\nyläkerrassa, hovi-oikeus oli alakerrassa. Hänellä ei täällä ollut\nsamoja mukavuuksia, kuin avarassa, Laukon kartanossaan; hänen oli\npakko toisen puolisonsa, Sofia De la Gardien sekä 11 lapsensa kanssa,\njoista ainoastaan 5 nuorinta oli kotona, tyytyä 11 tahi 12 huoneeseen.\n\nTorstai-aamuna, kun kello löi seitsemän, seisoi tullimies turvattinsa\nkanssa presidentin etuhuoneessa, ilmoitettiin tulleeksi ja laskettiin\nsisään. Hagar jätettiin kultanauhustettujen kamaripalvelijain\nseuraan etehiseen, jossa hän sillä aikaa katseli torilla liikkuvaa\nväkijoukkoa.\n\nVastaanotto-huone oli suuri ja loistava, uhkeilla, kudotuilla\nranskan tapeeteilla ja lattiaverhoilla varustettu. Paras huonekalu\noli kirjoja ja asiapapereita varten tehty kirjakaappi, joka oli\naikakautensa kalliimmilla veistoksilla koristettu, ja yhtäläinen,\nkuin Yrjö Härtelin mestariteos, jonka Nürnbergin kaupunki lahjoitti\nKustaa Adolfille ja joka maksoi 9,750 hopeariksiä. Kirjoituspöytä\noli samati koristettu ja mosaikilla silattu. Sen koristuksiin kuului\nmyöskin suuret, epämukavat kirjoitusneuvot, jotka olivat punaisista\nkoralleista kurjen muotoon kyhätyt, ja kurjen pyrstön päällä oli\nhiotusta lasista kilpikonnan muotoon muodostettu mustetolppo.\nHieno ruusu-öljyn haju tuoksahti huoneissa. Presidentin aamujuoma,\ninkiväärillä maustettu mantelimaito, oli hopeapokaalissa vain\npuoleksi juotuna. Itse istuinhan, puettuna punaiseen silkkiseen\naamunuttuun, pöytänsä ääressä hienosti sorvatussa selkätuolissa,\njonka istuinlauta oli neliöihin leikatuista eri puulajeista tehty.\nNotariuksella, Hannu Ekholtilla sekä kirjuri Krister Thomsonilla oli\nkumpaisellakin pienempi pöytä samassa huoneessa.\n\nLydik Larsson sai seisoallaan kuunnella selityksiä asiastaan, joita\nhänellä hovioikeudessa oli, ja jätti paperinsa kirjurille. Kun tämä\noli tehty, kysyi presidentti Karjasta tullutta tyttöä.\n\nTähän vastattiin, että hän etuhuoneessa odotti hänen armonsa käskyjä.\n\n\"Hyvä... Pape!\" presidentti soitti. Soitinkello oli kullasta ja\nkädensija meripihasta.\n\n\"Jätä tyttö, joka tuolla on, taloudenhoitajan huostaan. Tyttö\nlähetetään tulevalla viikolla Laukkoon... Hän on köyhä, eikö niin,\nLydik?\"\n\nTullimies selitti, että tyttö kyllä oli tuiki köyhä, mutta että hänen\näiti vainajallaan oli havaittu kaksi koristetta, joita sopi käyttää\nlasten tarpeeksi. Holhoja pyysi nöyrimmästi, että hän saisi jättää\ntämän lasten perinnön hovi-oikeuden huostaan, ellei hänen armonsa\nmielestä olisi syytä heti myydä niitä lasten varalle.\n\nOlkirasia tuotiin esille ja jätettiin pöytäkirjuri Ekholtille.\nThomsonia käskettiin Ekholtin kanssa todistamaan kaluntarkastusta.\n\nNotarius leikkasi nuoran poikki, aukaisi rasian sekä antoi sen\ntakaisin presidentille, joka, ajatellen tuossa olevan jotakin\ntalonpojan koruja, välinpitämättömästi siihen katsahti.\n\n\"Hopeinen hiusneula!\" Hän tarkasteli tuntian tavalla hienosti\nvalettua koristetta. \"Mistä nainen on tämän neulan saanut?\"\n\nTähän oli mahdoton vastata.\n\n\"Neula\", jatkoi hän, \"on _Claude Ballin_ tekemä taideteos, hänen\nmerkkinsä on piirretty liljan lehteen. Sotamarsalkka Tottilla oli\nneula, joka oli ihan samaa tekoa ja hän lahjoitti sen kreivinna\nBrahelle. Luultiin, että neula oli yksin lajissaan... Onko täällä\nmitään muuta? Katsotaanpas!\"\n\nPieni tuohirasia näkyi, aukaistiin ja nähtiin sisältävän\nkultasormuksen, joka oli villoihin kääritty. Presidentti näytti\nhämmästyneeltä, pani kultasankaiset lasisilmät nenälleen, meni\nakkunan luo ja katseli päivän valossa tarkasti sormusta. Hän kääntyi\ntullimiehen puoleen.\n\n\"Te sanoitte, että tyttö on köyhä?\"\n\n\"Niin, teidän armonne. Ei kukaan tiedä muuta. Äidin jälkeen jäänyt\ntavara pantiin sinettiin.\"\n\n\"Noh, tuiki köyhänä ei olla silloin, kun omistetaan kolme tällaista\njalokiveä. Nämät kaksi vähempää lienevät parin tuhannen taalarin\narvoisia kumpikin, mutta tuo suuri keskimmäinen tuskin myydään\nkahtatoistatuhatta vähemmästä. Eriskummallista! Juottaa tuollaista\nkiveä sormukseen, joka saattaa pudota hansikan muassa, kun olisi\nsaattanut sillä koristaa otsanauhan tahi kaulavitjat. Juotos on\nkeskinkertainen ja työ on kisällin tekemä. Ensimmäinen omistaja on\nollut hirveän rikas taikka kovin tyhmä, ehkä _tous les deux_...\nOletteko koettaneet saada selkoa äidin sukuperästä?\"\n\nTullimies kertoi tapauksesta torpassa.\n\n\"Omituista! Nainen talvipakkasessa yksin maantiellä? Eipä hän ole\nsaattanut kuusta pudota.\"\n\nLydik Larsson rohkeni lisätä, että luultiin tuon naisen olleen\nmustalaisen. Lapset mielikuvituksessaan tuumivat, että hän oli\npudonnut tähdistä. \"Kutsukaa tyttö tänne.\"\n\nHagar saatettiin sisälle ja tarkastettiin. Hän näytti\ntollikkomaiselta tuossa hameluhjussa, jota ompelia ei joutunut\nkoettamaan. Näihin asti oli hän käyttänyt liivihametta tahi hametta\nja röijyä ja tämä uuden-aikainen puku tuntui hänestä rasittavalta.\n\nTuo ylhäinen herra tarttui suosiollisesti häneen leuasta, katsoi\nhänen suuriin ruskeisiin silmiinsä ja kysyi mikä hänen nimensä oli.\n\"Hagar.\"\n\n\"Se on heprealainen nimi. Mustalainen sinä et ole. Joko isäsi tai\näitisi on ollut juutalaista sukuperää.\"\n\nTullimies huomautti, että tyttö oli äitinsä näköinen. Nimen oli\nSigfrid mestari antanut.\n\n\"Noh, mitäpä sinulla nyt teen? Tahdotko tulla kammarineitsyeksi\nkaupunkiin vai karjakon apulaiseksiko Laukkoon?\"\n\nHagar punastui.\n\nTaaskin tullimies rohkeni alamaisuudessa muistuttaa, että lapsella\noli erin-omainen lukuhalu.\n\n\"Vai niin. Sinä osaat lukea? Koko katekismuksen?\" Hagar oli ääneti.\n\n\"Jos teidän armonne suvaitsee, että minä vastaan tytön puolesta\",\njatkoi Lydik, tultuansa rohkeammaksi tuon mahtavan herran\nsuopeudesta, \"osaa hän pyhän raamatun ulkoa ja sen lisäksi\nluvunlasku-opin sekä mitä teini opettaa saattaa.\"\n\nPresidentti katseli hymyilevästi tuota punastuvaa lasta ja suvaitsi\nleikillään kysyä, osasiko hän myöskin teinin latinaa.\n\n\"Vähimpään seikkaan asti hän troijalaisen sodan osaa. Mikä sen miehen\nnimi oli, Hagar, joka siitä on kirjan kirjoittanut? _Gilibus_ se\nluullakseni oli.\"\n\n_\"Virgilius.\"_\n\n\"Vai niin, sinä olet lukenut Virgiliusta?\" Presidentin käsi lepäsi\nrasian päällä, jonka kansi oli auki, hänen käteensä putosi kokoon\nkäännetty paperi, jonka hän aukasi ja ääneti luki.\n\n    \"Armon vuotena 1626. Joulukuun 8 päiv. tulivat, Uuskylän\n    perintötalon Kaskaksen torpassa Karjan pitäjässä, poika Ben-Oni\n    ja tyttö Hagar, tuntemattomien vanhempien kaksoislapset, pyhän\n    kasteen sakramentin osallisuuteen; allekirjoittanut Tammisaaren\n    pastori toimitti kasteen. Todistajina olivat läsnä kuninkaan\n    uskottu mies, Turun linnanpäällikkö, vapaasukuinen herra Juho\n    Knuutinpoika Kurki, everstiluutnantti, vapaasukuinen herra Aake\n    Henrikinpoika Tott, Helsingin tullimies, hyvin kunnioitettu\n    Lydik Larsson, torppari, rehellinen ja hyvämaineinen Tuomas\n    Kask, sekä hänen siveä vaimonsa Dorothea Juhantytär. Joka\n    todistetaan. Tammisaaressa Joulukuun 10 päivänä samana vuonna.\n    Jumala auttakoon lapsia kristillisesti elämään ja autuaalliseen\n    kuolemaan. Aamen.\n\n                                           Sigfridus Aronus.\n                                              Pastori.\"\n\nAlempana oli kirjoitettuna:\n\n    \"Koska nämät ylhäiset ja kruunun uskotut miehet ovat\n    kristillisestä armahtavaisuudesta näitten lasten kastamista\n    todistaneet, tahdon minä täten heidän kunniakseen ja\n    muistokseen todenperäisesti vakuuttaa että Aake Henrikinpoika\n    on hyväntahtoisesti luvannut ottaa poikalapsen Ben-Onin\n    luokseen sekä häntä kristillisesti kasvattaa siksi, kuin hän\n    lailliseen ikään joutuu, sekä että herra Juho Knuutinpoika\n    samati on yhtäläistä hyväntahtoisuutta osottanut tyttölapsen\n    Hagarin suhteen, joka tapahtui ennenmainittuna Joulukuun 8\n    päivänä samassa paikassa. Jumala kaikkivaltias palkitkoon näitä\n    jaloja herroja heidän isällisestä holhouksestansa, jotta lapset\n    kasvaisivat hänen nimensä kunniaksi, joka on antanut heidän\n    syntyä erin-omaisten taivaan merkkien aikana.\n\n    _Datum ut supra_.\n\n                             Sigfridus Aronus\"_ (Sinetti).\n\n\"Ekholt\", sanoi presidentti miettivästä, \"pane uudestaan tämä\nrasia sinettiin sisältöineen, te ja Thomson voitte tämän todistaa.\nSe on säilytettävä hovi-oikeuden arkistossa siksi, että poika\nlailliseen ikään tulee. Kirjoita sen lisäksi holhojan asiamiehelle,\nLydik Larssonille kuitti. Mielestäni on viisainta\", sanoi hän\ntullimiehelle, \"että näitä arvollisia kapineita ei nyt myydä, kun\nsekä täällä että Ruotsissa on rahasta puute, vaan jätämme sen\nsopivampaan aikaan. Jos holhoja suostuu, otan minä tytön huostaani.\nMitä sinä siihen sanot, lapsi?\"\n\nHagarilla oli kylliksi ymmärrystä mennä suutelemaan uuden holhojansa\nkättä. Päivä rupesi sarastamaan merellä ajelehtivalle lastulle, joka\noli löytänyt rannan. Ja vielä valoisammaksi se kävi, kun holhoja\nlisäsi:\n\n\"Tiedätkö sinä, että olet syntynyt samana yönä kuin kuningatar? Sinun\npitää saaman lukea.\"\n\n\n\n\n14. Ruotsalainen Leonidas.\n\n\n    Tulkaapas ne ottamaan!\n\n\"Kolmen tunnin lepo. Ratsumiehet astuvat hevosen selästä ja ratsuille\nsyötetään, mitä niille kaupungissa saatavissa on. Päivän koittaessa\nkaikki asukkaat käsketään torille. Kaikkien täytyy olla mukana\nmuurien kuntoonpanemis-työssä. Hakkaa maahan jokainen, joka vastaan\nvänkäilee! Kaikkea mitä kelpaavaa on, sitä käytetään, kiviä, tiiliä,\nrisuja, pölkkyjä, santaa, multaa. Lähellä olevat rakennukset,\ntahi niin monta kuin ehditään, hävitetään tarve-aineiksi. Te,\nratsumestari Sigfridsson, hankitte hevosille ruokaa, ja te, kapteini\nStamer, annatte tutkia kellarit ja aitat muonavaroja varten. Jos\nviini-astioita löydetään, niin niitä vartioidaan. Päiväpalkka\nmiehistölle, mutta ei mistään hinnasta tippaakaan hävittämiseksi!\nEversti Gordon, te pidätte johtoa muurien luona. Minä luotan teihin,\njoka olette lähin mieheni. Te tiedätte, että tässä aika on täperällä.\nKaksi tuntia auringon nousun jälkeen etujoukot meidät jo ennättävät.\"\n\n\"Vielä saattaisimme ennättää pääväen\", sanoi Juho Gordon, joka oli\nKustaa II Aadolfin kiitettyjä skottilaisia, nykyään Wiipurin ja\nUudenmaan jalkaväen jäännösten päällikkö.\n\n\"Ratsuväen? No niin, mutta kun viholliset ovat kantapäillämme, teemme\nviisaammin, jos telkeemme sotajoukon selässä olevan portin.\"\n\nJa väsyneenä, kuten koko hänen väkensä, äkillisen öisen ratsastamisen\nperästä, viskasi päällikkö itsensä olkilyhteelle pitkäkseen siinä\ntalossa, jonka asukkaat hän nykyään oli pelästyttänyt ja karkoittanut\nheidän yörauhastaan. Nukkumisesta ei puhettakaan, muutaman\nsilmänräpäyksen lepo oli ainoa mahdollisuus, lakkaamatta häntä\nhäirittiin uusilla sanomilla sekä käskyjen pyynnöillä. Talon lapset,\njotka oli pantu ullakon turviin, itkivät ääneensä. Koirat ulvoivat.\nHevosenkavioin kopina ja ihmisten melu kuului ulkoa kadulta. Vahti,\njoka oven edustalla seisoi vilusta tärisevänä, paiskeli käsiään\nristin rastin ja katseli halajavin silmin takassa palavaa valkeaa,\njoka oli tehty rikkinäisistä tuoleista, rahin ja pöydänkappaleista\nsekä kaikellaisista poltto-aineiksi kelpaavista esineistä. Oli kylmä,\npimeä yö, Maaliskuun alkupuolella 1641. Uhkaavien lumipilvien välistä\nkimalteli Otava kaukana pohjoisessa lumisen Ruotsin ja etäisen Suomen\nylitse.\n\nJuhana Banér seisoi loistavan, voittorikkaan ratansa lopussa. Hän\noli oitis uudenvuoden jälkeen, huolimatta silloin vallitsevasta\nkovasta pakkasesta, alkanut rohkean matkansa Thüringistä Tonavata\nkohden. Keisari ja hänen valtiopäivänsä olivat koossa Regensburgissa\nvaaraa aavistamatta. Mikä loistava saalis, jos kuten kotka iskisi\nkiinni Rooman valtakunnan ruhtinoihin ja päämiehiin, sekä teräksisin\nkynsin veisi ne pois ja laskisi varovasti alas Itämeren rannalle\ntahi Tukholman linnaan! Tämä oli jo toinen kerta, kun suomalaisen\nratsuväen hevoset joivat Tonavasta. Nyt heidän ratsastajansa\nsaattoivat kuuluvasti huutaa \"hyvää huomenta\" keisarille virran\nylitse; jää oli kiinni takonut tuon väkevän virran, joka kesyllä\npinnallaan nyt kannatti Köningsmarkin ja hänen 600 miehisen ryöstävän\npartiojoukkonsa. Mutta äkki-arvaamatta tuli suoja-ilma. Heltyneenä\nkatolilaisten rukouksista, itki Neitsyt Maria jään sulaksi. Kuten\nkevät-tulvia virtaili keisarin joukkoja joka haaralta, ja Banérin\ntäytyi vähälukuisen joukkonsa kanssa pelastaa itsensä kiireisesti\nperäytymällä, josta sotahistoriakin kiitoksella mainitsee. Hänen\njälkijoukkonsa, jota henkirykmentin eversti, Eerik Slange komensi,\npuolusti peräytymisretkeä semmoisella urhoollisuudella, että sen nyt\nyön tullen, vihollisten ollessa kantapäillä, täytyi heittäytyä tuohon\nvähäiseen, heikosti varustettuun baierilaiseen Neunburgin kaupunkiin\njoka sijaitsi peräytymislinjalla lähellä Böhmin rajaa. Banérin käsky\nkuului: kokoo hajonneet joukot ja yhdy minua joukkooni Chamissa!\nMutta ennenkuin Banér sinne ehtisi, olisivat viholliset jo häntä\nvastassa. Käskyjä saattaa totella korpraalin ja sotapäällikön tavalla.\n\nGordon meni kortteeriinsa virkistääksensä itseänsä omalla tavallaan.\nHän antoi valaa itseänsä kylmällä vedellä. Tätä lääkettä hän käytti\nsekä kipua että väsymystä parantaakseen. Mutta hänellä oli myöskin\ntoinen, vielä tehokkaampi lääke, pieni taskuraamattu. Hän istahti ja\nrupesi tätä tulisoihdun ääressä lukemaan.\n\nHuoneen pimeässä nurkassa liikkui jotakin. Gordon valaisi\ntulisoihdulla nurkkaa ja näki pojan, joka makasi paljaalla\nkivilattialla uneen vaipuneena. Poikaa vilutti. Gordon, joka juuri\noli pukenut ylleen, tuon äskeisen kylmän kylvyn perästä, riisui\npäältään sotaviittansa, jonka hän huolellisesti levitti nukkuvan\npojan päälle.\n\nPäivä alkoi koittaa. Neunburgin peljästyneet asukkaat kokoontuivat jo\ntorille. Sellaista yötä he eivät olleet eläissään nähneet. Jos pimeys\noli kauhuja täynnä, niin päivän tullessakin uudet vaarat uhkasivat.\nMiehet, naiset ja puolikasvuiset lapset, kaikki, jotka suinkin\njaksoivat kantaa kiviä, tahi santarattaita vetää, ajettiin muurien\nluo työhön. Jota enemmän päivä valkeni, sitä kurjemmalta muurit\nnäyttivät hajonneessa tilassaan. Siellä täällä ratsumiehet niitten\nyli ratsastivat: nämät olivat useain peräytyneitten ruotsalaisten\nosastojen yksityisiä hajonneita tahi harhassa kulkeneita jälkeen\njääneitä ratsumiehiä. Nyt ruvettiin hajoittamaan läheisiä rakennuksia\nja näitten hirsillä tahi kivillä täyttämään muurien aukkoja.\nSavilusikalle ei enään aikaa riittänyt. Tähän hirsi, tuohon kiviläjä,\nsantaa väliin ja tuo uusi tilapäinen muuri sai kelvata semmoisenaan.\n\nAurinko ei vielä noussut etäällä olevan Böhmer Waldin huippujen\nyli, kun etujoukko vihollisten ratsuväestä jo näkyi lännestä päin\nSchwandorfiin vievällä tiellä. Eerik Slange seisoi muurien päällä,\nkiikari oli hänen ainoassa jäljelle jääneessä kädessään, oikeassa,\nvasemman oli hän kadottanut muutamia kuukausia sitten nälkäleirissä\nSaalfeldissa.\n\n\"Nuot ovat baierilaisia!\" sanoi hän lähimpänä seisoville. \"Älkää\nniistä, pojat, huoliko; siinä on ensimmäinen sääskiparvi! Jospa\nmeillä olisi edes yksi ainoa kanuuna, että saattaisimme heille\nraitista hyvää huomenta lausua!\"\n\nNeunburgilla oli muutamia vanhoja ruostuneita pieniä tykkiä, mutta\nei ainoatakaan kunnossa olevaa kanuunaa, ja Slangen lentävä joukko\nei tykkejä mukanaan kuljettanut. Vihollisten ratsumiehet, joita oli\nnoin 200 paikoille, saattoivat esteettömästi lähestyä kaupunkia\nsekä tuskin enemmän kuin pyssynkannattaman päässä tarkastella\nsen linnoituksia. Nähtiin niitten lähettävän muutamia vähempiä\npartiojoukkoja liikkeelle sillä välin, kuin kaksi miestä palasi\nratsastaen takaisin samaa tietä kuin olivat tulleetkin, luultavasti\nviemään tietoja pääjoukolle.\n\n\"Nuot ovat Mercyn baierilaisia\", jatkoi ylipäällikkö. \"Von Gerdten,\ntuolla kiipeää eräs nainen muurin yli!\"\n\nKapteini von Gerdten tempasi lähimpänä seisovalta mieheltä aseen,\ntähtäsi ja ampui. Nainen kaatui, koetti nousta, kaatui taas ja jäi\npitkäkseen. Kovin tärkeää oli, ettei ketään karkulaista laskettu\nhiipimään kaupungista vihollisten luo, kertomaan ruotsalaisen joukon\ntodellisesta voimasta.\n\nVihollisten ratsumiehet vastasivat ampumiseen karpiinien\nlaukauksella, mutta väli oli liian pitkä, luodit eivät kannattaneet\nrintasuojaan. Hieno savupilvi liehui länsituulen muassa lakeuden\nylitse. Muureista ei mitään vastakaikua kuulunut.\n\nMaanmiesten läheisyys vietteli kaupunkilaisia uudestaan lähettämään\nilmoituksen-viejää. Ei ollut viittä minuutiakaan kulunut naisen\nkaatumisen jälkeen, kun ylipäällikön tarkka silmä oli havainnut noin\n15 tahi 16 vuotiaan pojan, joka hinasi itseänsä alas muurin ulkosivua\npitkin ja katosi sitten kuivaan vallihautaan. Laukauksia kuului,\nluodit sinkoilivat, vaan osumatta.\n\n\"Niemand\", sanoi eversti Gordon vähäiselle hoikalle vapaaehtoiselle,\njoka aina oli hänen rinnallaan, puoleksi palveliana, puoleksi\nkäskyläisenä, \"ota kiinni tuo poika tuolla, hän saattaa tehdä meille\nvahinkoa!\"\n\nTuota pikaa oli Niemand muurin toisella puolen ja alhaalla\nvallihaudassa. Siinä alkoi jahti semmoinen, joka veti kaikkein\nkatseliain silmät puoleensa. Karkaaja ajettiin piilostaan ulos\naukealle kentälle. Hän juoksi kuten ajettu ilves vakoovaa\nratsastajajoukkoa kohti, kompastui, vaan pääsi jälleen jaloillensa\nkyykistyi alas, liukui vainion-ojaan, joutui näkymättömiin ja\najettiin taas näkyviin. Jos hänkin oli nopsajalka, niin kyllä\nhänen takaa-ajajansakin oli yhtä liukas. Vihdoin hän saavutettiin.\nMolemmat pojat nähtiin painiellen kierivän toinen toisensa ylitse.\nBaierilainen oli isompi ja voimallisempi, mutta hänen takaa-ajajansa\noli notkeampi ja ketterämpi. Neljä baierilaista ratsumiestä läheni\nauttamaan maanmiestänsä. Slange lähetti yhtä monta kaupungista.\nLaukauksia vaihdettiin, pojat katosivat ruudinsavuun. Kun he\ntaas tulivat näkyviin, toi Niemand vankinsa, hihnalla sidottuna,\nkaupunkiin.\n\n\"Kukas on tuo reipas poika?\" kysyi Slange.\n\n\"Hän sanoo nimensä olevan Niemand, Ei-kukaan\", vastasi Gordon. \"Minä\nlöysin hänen eräällä satamalaiturilla Suomessa, kun toissa kesänä\nsain käskyn tuoda Viipurilaisiani tänne. Tuosta kissanpojasta saattaa\ntulla leijona, jos muuten kuulat hänelle elonpäiviä suovat.\"\n\n\"Hyvä. Saat kirjotuttaa hänet kirjoihin korpraalina... Kinnemund,\ntoimita, että naiset ja lapset ajetaan muureilta pois! Taube,\ntuotappas palkkia tänne, läntinen torni tarvitsee vahvistusta. Tunnin\npäästä saattaa Mercy olla täällä.\"\n\nKello oli 9 paikoilla aamulla, kun kenraali Mercyn eturatsastajat\nnäkyivät maantiellä ja kohta heidän perässään seurasi vahvat osastot\nhevosväkeä. Erik Slange tarkasti kiikarinsa avulla vihollisten\njokaista liikettä eikä salannut pelkoansa. Antaisivatko nuot\nratsujoukot hänen olla hätyyttämättä ja jatkaisivatko he marssiansa\nBanérin jäljissä? _Tätä_ hän pelkäsi. Vai odottaisivatko he\npääjoukkoansa iskeäksensä tuhoa tuottavalla ylivoimalla tuohon\nmelkein varustamattomana olevaan Neunburgiin? Tätä hän toivoi.\n\nEipä hänen toivonsa pettynytkään. Mercyn hevosväki odotti jalkaväkeä,\njoka saapui päivällisaikaan, eikä ainoastaan Mercy, vaan hänen\njäljessään myöskin arkkiherttua Leopold Wilhelm ja Piccolomini\nkeisarillisen joukon päävoimalla, noin 20,000 miestä, jotka\nkaikki ajoivat takaa Banéria. Hän oli, ennätettyään tuskin päivän\nmarssin heidän edelleen 10 tuhanneksi kokoon sulaneen ruotsalaisen\nsotajoukkonsa kanssa, asettunut länsi Böhmiin. Nyt näkyi, miten\ntärkeää oli, etteivät keisarilliset tietäneet, suuriko Ruotsin\nsotavoima Neunburgissa oli. He luulivat täällä saavansa puolet\nruotsin sotajoukosta kynsiinsä. Takaa ajo keskeytettiin, Neunburg\npiiritettiin joka haaralta.\n\nMaaliskuun 8 päiv. 1641, iltapuolella, kun kaupunki oli piiritetty,\ntuli sovintolähetti arkkiherttualta Erik Slangen kanssa\npakkosopimusta hieromaan. Ruotsalaisen päällikön pitäisi käsittämän,\nettä tässä puolustus oli mahdoton, sekä antautua koko osastoinensa\nvangiksi.\n\nErik Slange oli asettanut väkensä siten, että näytti toista vertaa\nlukuisammalta, kuin mitä se todellisuudessa oli, sekä otti portilla\nsanantuojaa vastaan. Hän oikasi oikean käsivartensa vastaten\nsuomalaisella vakaalla levollisuudella, että niin kauan kuin hänellä\nvielä on tämä toinen käsi, niin hän, sekä hänen väkensä kyllä\nNeunburgia puolustavat.\n\nLähettiläs muistutti:\n\n\"Hänen korkeutensa arkkiherttua tarjoaa nyt teille kunniaa tuottavia\nehtoja, mutta jos häntä pakotetaan rynnäkköä tekemään, niin hän ei\nvoi taata, että armoa annetaan. Hän vaatii, että koko varustusväki\noitis laskee aseensa pois.\"\n\n\"Tulkaapas ne ottamaan!\" vastasi Slange, Leonidaan mainioilla,\nTermopylessä lausutuilla sanoilla.\n\n\"Herra kenraali!\" huudahti lähettiläs, joka luuli seisovansa, jollei\njuuri Juhana Banérin edessä, niin kuitenkin hänen läheisen miehensä\nedessä. \"Te saatte vielä sanaanne katua.\"\n\n\"Niinkö luulette?\" vastasi Slange, joka suomalaisen hitaudella nyt\nvihdoinkin vimmastui. \"Minä niin vähän kadun sanojani, että jos hänen\nkorkeutensa minulle vielä moisen sanansaattajan lähettää, niin minä\nhäneen vastaukseksi kuulan lennätän.\"\n\nLähettiläs meni. Neunburgissa ei sotaneuvottelua pidetty; siellä ei\nkeltään kysytty, haluttiko häntä mennä kuolemaan vai eikö. Mitäpä se\nnoita 2,000 koski, jos kaatuivatkin, kun vain tuo voittoihin tottunut\nruotsalainen sotavoima, kun vain Banér ja hänen 10,000 miestänsä\nsaivat aikaa pelastuakseen? Kahdenkertaisesti ponnistettiin voimia\nmuurien kuntoon panemisessa. Kaikki kantoivat tiiliä ja soraa,\nratsuväen hevosia käytettiin vetojuhtina. Täällä ei paljoakaan muonaa\nollut, mutta vielä vähemmän oli rehua, vaan mitäpä siitä, sopihan\nhevoset tappaa ihmisille elatukseksi ja sillä tavoin oli kaikki\npelastettuna.\n\nJo samana päivänä alkoi kevyt kenttätykistö ampua paukutella\nmuuria vasten. Sotamiesten silmissä nuot kuulat olivat papuja ja\nkauranryyniä eikä ne myöskään sanottavaa vahinkoa tehneet. Yöllä\nvasta oli raskas tykistö saapuva ja sen kovakouraista tervehdystä\nvastaanottamaan täytyi olla paremmin varuillansa.\n\nSlange pelkäsi, että yöllä tapahtuisi päällekarkaus. Puolet hänen\nväestänsä lähetettiin täydessä varustuksessa nukkumaan kolmeksi\ntuntia, jonka kuluttua heidän tuli astua muurien luona varustuksessa\nseisovien sijaan. Kaikki työntekiät olivat saman käskyn alaisia. Voi\nsitä onnetonta, jonka käsivarsi väsyi tahi silmät unen raskauttamina\nkiinni vaipuivat. Rauhan onnellinen työmies, joka päivän rasitusten\nperästä häiritsemättä levolle laskee vaatimattomalle vuoteellensa,\nei ymmärrä, että sota ainaisesti, säälimättä vaatii raudan voimaa\nihmisjäntereiltä.\n\nYö kului kuitenkin hiljakseen; myöskin keisarilliset pitivät\nvaivalloisen marssin perästä yön lepoa tarpeellisena. Mutta päivän\nkoittaessa, k:lo 5 aamulla soitettiin hätätorvea. Neljä rykmenttiä\nbaierilaista jalkaväkeä, jonka lisänä vielä oli vahva reservi,\nkoetti tehdä rynnäkköä ja toivoi saavansa apua kaupungin asukkailta,\nmaanmiehiltänsä. Päällekarkaajissa oli moniaita Tillyn sotavanhuksia,\nja nämät pelätyt sotilaat osottivat olevansa vanhan maineensa\narvoiset. Maanmiehet olivat pelastettavat ja anastajat ajettavat\nBaierin rajoilta, väärä-uskoisten ylpeys oli maahan masennettava\npyhän neitsyen jalkojen eteen. Ja baierilaiset taistelivat, kuten\nmaansa puolesta taistellaan. He kiipesivät vastustamattomasti yli\nvallihaudan, sekä heikkojen, matalien, hajonneitten muurien yli,\nhyppäsivät kaduille, yhtyivät kaupungin rohkeimpiin asukkaihin,\njotka olivat tarttuneet piilossa oleviin aseihin, ja laskivat jo\nkuuluviin kaikuvan victoria-huudon, kun Slange ratsuväkensä etupäässä\nhyökkäsi heidän päällensä. Siinä nyt ei auttanut urhoollisimmankaan\nvastaanponnistukset. Sisään tunkevat ratsastettiin kumoon, ja he\nkaatuivat keihäitten pistosta tahi miekan iskusta, tahi ajettiin\ntakaisin muurien ylitse, vähäinen jäännös pelasti itsensä talojen\nturviin, josta ruotsalaisia ampuivat. Gordon puolusti eronsaaneitten\nratsumiestensä ja vähäisen, 200 miehisen jalkaväkijoukkonsa\nkanssa hyvällä menestyksellä kaupungin itäistä puolta. Vihollisen\nreservi olisi saattanut lopullisen menestymisen muuttaa, mutta se\nei liikahtanut, luultavasti se tahtoi antaa baierilaisten itse\nvalloittaa kaupunkinsa. K:lo 7 aamulla oli ensimmäinen rynnäkkö\nsurvaistu ja viholliset vetäysivät pois, joka haaralta.\n\nMinkälainen hävitys! Kuolleita ja haavoitettuja, verisiä katuja,\naseita ylt'ympärillä, hurja epäjärjestys, valitus ja tuskanhuuto.\nTuossa makasi lapsi, sen oli hevosenkaviot kuoliaaksi sotkeneet;\ntuossa munkki, ase kädessä ja pää halaistuna; tässä nainen keihään\nlävistämänä. Joukko kaupungin hätääntyneistä asukkaista kolkutti\ntoivottomana kirkon ovea, jonka toiset pakolaiset olivat teljenneet,\nhe kun jo ennen olivat ehtineet tämän pyhitetyn rauhanmajan suojaan.\nMuutamien katujen varrella raivosi hillitsemätön ryösteleminen,\njota päällikötkään eivät estää voineet, koska näistä taloista oli\nruotsalaisia ammuttu ja muutamat ryntääjistä olivat siellä etsineet\npiilopaikkaa itsellensä. Nämät onnettomat vedettiin esiin kellareista\nja ullakoista, ja tekivät polvillaan ollen ristinmerkin, rukoilivat\nhenkensä säästämistä ja tulivat kuitenkin paikalla maahan hakatuiksi.\nSota-oikeus tuomitsi ne, jotka olivat ryntääjiin yhtyneet; tuomio oli\nlyhyt: rangaistava vasten seinää, neljä kiväärinsuuta, kaikki oli\nvalmista.\n\nSellainen oli sodan ja sellainen Banérin koulu. Kolmekymmen-vuotinen\nsota oli käynyt paljoa raaemmaksi, sitte kuin suuri kuningas Kustaa\nII Aadolf ei enään pidättänyt sen verta vuotavaa ruoskaa. Juhana\nBanérin syystäkin mainehikkaaseen nimeen on kuitenkin tarttunut,\nerittäinkin Baierissa, sydämmettömien tekojen tummia pilkkuja.\nTäällä, jossa katolilainen umpi-uskoisuus piti itsensä vapautettuna\nkaikesta säälistä väärä-uskoisia kohtaan, katsoivat nämätkin itsensä\nvapautetuiksi kaikista ihmisellisistä tunteista. Silmä silmästä,\nhammas hampaasta. Neunburgia kohdeltiin paremmin, kuin montaa muuta\nkaupunkia, jotka, kun rynnäkkö oli takaisin survaistu, pitivät\nvihollisten puolta. Täällä ei ollut mikään joukkioraatelus, ei\nyleistä ryöstöä; ei yhtäkään naista solvaistu, ei yhtäkään lasta\nkeihästetty. Turvattomien joukossa taistelun aikana tapahtuneita\nonnettomuuden kohtauksia ei kukaan voinut estää. Tottunut kun oli\nsaalista saamaan, otti sotamies mitä näkyviinsä sattui Hänelle,\njoka tänään eli ja huomenna kaatui, elämä tuskin enään oli mistään\narvosta. Hän otti toisilta hengen samoin, kuin hän omansa antoi,\nvälinpitämättömänä, tunteettomana. Mitä häneen koski ihmis-onnen\ntähteet? Ainoa, jonka vuoksi ansaitsi elää, oli voitto.\n\nVielä kesti ryöstäminen, sota-oikeusto, koputus teljetylle\nkirkon-ovelle; voittajat eivät vielä ehtineet saada ilmaa\nhengittääkseen eikä rahia levähtääkseen; haavoitettujen haavat eivät\nvielä olleet siteissä, hajonneet joukot eivät ennättäneet tulla\nriveihin järjestetyksi, ennenkuin keisarillisten jykevät kanuunat\nalkoivat aivan läheltä ampua muureja kohden, kahdesta, yöllä\nvalmistetusta patterista. Siinä ei enään papuja ollut, vaan raskaita\nrautapalloja, jotka osuivat kaikkeen ja musersivat kaikki. Tornit ja\nrintavarustukset ruhjoutuivat alas vallihautaan; muurit lohkeilivat\nja hajosivat kappaleiksi; niitten puolustajat olivat pakoitetut\nkiireimmiten etsimään itselleen turvallisempaa paikkaa. Ylipäällikkö\noli tuon jo ennakolta arvannut. Hän antoi puhdistaa kadut ja viedä\nasukkaat taloihin ja kellareihin. Sotilaitten rivit järjestettiin ja\njaettiin; heidän uusi työnsä oli jokaiseen, muuriin syntyvään aukkoon\nrakentaa varuste. Kun tämä oli murskaksi ammuttu, rakennettiin sen\nsijaan taas uusi. Näin tätä työtä pitkitettiin koko päivä. Mutta kun\naurinko alkoi mailleen mennä, silloin muurit ja varustukset olivat\nlaajalti kaatuneet ja myöskin ne huoneet, jotka olivat ampumalinjassa\nmuurin-aukkojen edessä, olivat hajalle ammuttuna. Ennakolta jo\nodotettiin uutta rynnäkköä, eikä se tulematta ollutkaan. Mutta tätä\nvastaankin Slange oli varuillansa.\n\nIllan tullen tykistö äkkiä taukosi ampumasta, ja vahvat pataljoonat\njalkaväkeä samosi esiin kentän yli. Heillä ei ollut pitkä matka\nmarssittavana, heitä olisi saattanut asettaa kuten pattereita,\npyssynkantaman päähän kaupungista, jossa heillä ei ollut yhtään\nkanuunaa peljättävänä. Ryntääjäjoukko hyökkäsi sinne, missä muuri\nlaajimmalta oli kukistunut, sillä välin kuin partiojoukot koettivat\ntehdä eksytysrynnäkköä piiritettyjen kylkeen ja selkään.\n\nViimeksi mainittujen paikkojen puolustus oli jätetty Gordonille ja\nhänen jalkaväellensä, joitten joukossa oli puoleksi ratsuväkeä,\njotka tässä nyt kuitenkin ilman ratsuja taistelivat. Slange itse\nsekä hänen täydessä varustuksessa olevat ratsumiehensä, joita oli\n600:n paikoille, odottivat päällekarkausta suuren muurin-rikon\nääressä. Ryntääjät havaitsivat rikon olevan auki ja hyökkäsivät\nsisään ääntevien sotahuutojen kaikuessa sekä kirkuen keisarillisten\ntuttua tunnus-sanaa: Jesus Maria! Tätä ratkaisevaa hetkeä,\njolloin päällekarkaajien rivit hajosivat heidän kiivetessään\nmuurin jäännösten yli, oli Slange edeltäkäsin odottanut. Nyt hän\nratsuväkensä koko voimalla hyökkäsi niin raivosasti ryntääjien päälle\nsivultapäin, että kaikki hänen tiellään kaatuivat tahi joutuivat\nhevosten tallattaviksi. Koko ryntääjäjono ruhjottiin pirstaleiksi\nikään kuin sisään ammutun kiilan halkasemana ja hajotettiin kahteen\nosaan, toinen sisään päin ja toinen ulospäin. Sen osan, joka\nkaupunkiin päin hajaantui, ratsumiehet heti saavuttivat kadulla\nja hakkasivat maahan. Ne taasen, jotka työnnettiin ulos päin\nmuurinrikkoa kohden, syöksivät tässä jäljessään tulevia kumppaneitaan\nvastaan, jotka eivät vielä olleet ylös päin ennättäneet, ja tekivät\nhäiriötä heidän riveissään. Slange käytti tätä häiriötä hyväkseen,\nratsasti muurinrikon ylitse ja hänen muassaan osa, hänen lähimpänä\nseisovista ratsumiehistänsä, he hyökkäsivät muurin ulkopuolella\nolevien keisarillisten päälle. Kaikki hajaantuivat tahi pakenivat.\nKeisarillinen ratsuväki, joka luuli saavansa olla levollisena\nkatsojana, kun kaupunkia valloitettiin, lähti nyt vihdoinkin\nliikkeelle omaisten avuksi ja Slange siirtyi, ylivoimaa väistäen,\nhaavoitetuilla ja kuolleilla täytetyn muurin-aukon luo. Mutta nyt\npimeys saavutti ja keisarilliset katsoivat taistelun lopettamisen\nheille edullisimmaksi.\n\nSivuryntäykset kaupunkia vastaan eivät olleet mistään arvosta. Toinen\nrynnäkkö oli siis onnellisesti takaisin survaistu. Se ei paljoakaan\nverta vaatinut puolustajilta, mutta sitä enemmän päällekarkaajilta.\nKanuunanjyrinä oli tauonnut, väsymyksestä uupuneet sotamiehet saivat\nmuutaman silmänräpäyksen levon. Ne, jotka eivät nukkuneet, eivätkä\nvartiana seisoneet, käyttivät lepo-aikaansa loppumuonan, oluen ja\nrehun tyhjentämiseen: ja mikäpä ratsumies ei hevostansa muistaisi?\nJa mitäpä tässä säästäminen hyödyttäisi? \"Syökäämme ja juokaamme,\nhuomenna meidän täytyy kuolla!\"\n\nMinkälainen yö, täynnänsä verta, pimeyttä ja huokauksia, se\noli etupihana sille haudalle, joka jo pian oli aukeneva päivän\nsankareille! Eipä yksikään noista sotamiehistä, jotka yöllä istuivat\nmaahan ammuttujen huoneitten palkeista tehdyn nuotion ääressä,\nolisi 24 tuntia tämän jälkeen, antanut baierilaista kuparirahaakaan\nkumppaninsa tahi omasta hengestään. Ja kuitenkin saattoivat he laskea\nleikkiä vielä, vaikka omalla tavallaan, nuot karkeat raakamaisiksi\nkäyneet sotilaat. Yksi heistä oli löytänyt kaatuneitten, ryöstettyjen\nbaierilaisten luona pyhän neitsyeen kuvan; toinen oli löytänyt\nmessukirjan, kolmas hopeisen kannikkeen, neljäs kultasormuksen,\nviides, onnellisin, oli löytänyt kullalla täytetyn kukkaron. Kaikki\nvoitettiin ja kadotettiin yhdellä ainoalla nopanheitolla. Viini,\nniin, se oli juotuna viimeiseen tippaan, ja tulevan pikarin Slangen\nsotilaat saivat hakea Wienissä tahi paratiisissa.\n\nErään takaportin luona näkyi liikettä ja tulisoihtuja. Ylipäällikkö\noli käskenyt, että kaupungin asukkaat, jotka eivät enään saattaneet\nmitään ilmaista, jota viholliset jo itse eivät olleet kokeneet,\nvietäisiin pois. Siinä nyt oli kiirettä, sekaannusta, kysymyksiä\nja erehdyksiä. Muutamat olivat tahtoneet viedä mukaansa kalliimmat\ntavaransa ja havaitsivat portilla, että olivat ottaneet käsiliinan,\npoikki mennen kauhan tahi särössä olevan ruukun. Toiset olivat\nunohtaneet lapsensa kotia, toiset läheisistä sukulaisistaan jonkun\nsokean, sairaan tahi ontuvan. He itkivät ja rukoilivat polvillaan\nviivytystä, jotta olisivat saattaneet palata takaisin, mutta turhaan,\nsiihen ei ollut aikaa. Suuret joukot riensivät ulos pimeään yöhön,\netsiäkseen maanmiehiänsä sekä turvapaikkaa itselleen. He olivat\nkadottaneet kaikki, paitsi surkean turvattoman elämänsä, joka oli\nkaikkea toimeentuloa vailla, mutta tuon elämänsä he kuitenkin saivat\npitää, vaikka heidän kaupunkinsa oli tuomittu varmaan häviöön.\n\nEversti Gordon istui englantilaista raamattuansa tarkastellen,\nkortteerissaan, jonka hajalle ammutun katon lävitse saatti nähdä\ntaivaan tähdet. Hän käänsi muutamia raamatun kappaleita nuorelle\nmielipalvelialleen, Niemandille, uudelle korpraalille, joka tänään\noli hänen rinnallaan karpiineja ladannut. Hän käänsi profeeta Michan\nneljännestä luvusta:\n\n\"Tulkaat ja astukaamme ylös Herran vuorelle ja Jakobin Jumalan\nhuoneen tykö, että hän opettais meille hänen teitänsä, ja me\nvaeltaisimme hänen polvillansa. Sillä Sionista on laki tuleva, ja\nHerran sana Jerusalemista. Ja hän on tuomitseva lukuisan kansan\nseassa ja rankaiseva väkevät pakanat kaukaisissa maakunnissa; silloin\nheidän pitää miekkansa vannaiksi tekemän ja keihäänsä viikatteiksi.\nEi yhdenkään kansan pidä toista kansaa vastaan miekkaa nostaman\neikä silleen tottuman sotimaan. Jokaisen pitää fiikunapuunsa alla\npelkäämättä asuman; sillä Herran Sebaotin suu on sen puhunut.\nJokainen kansa pitää Jumalansa nimessä vaeltaman; mutta meidän pitää\nvaeltaman Herran meidän Jumalamme nimeen, aina ja iankaikkisesti.\"\n\n\"Ymmärrätkö tätä?\" kysyi Gordon.\n\n\"En.\"\n\nPoika oli kuullut raamattua luettavan Kaskaksen torpassa, mutta oli\njo aikoja sitten sanat unhottanut. Hän oli ollut niitten ratsumiesten\nmukana, jotka Aake herraa kirkolle saattoivat, mutta jäi niitten\nmuassa seisomaan kirkonmäelle portin ulkopuolelle. Jumalan sana ei\nKirkniemen tallissa asuntoa pitänyt. Täällä kaukana sodassa se ruudin\nsavua pakeni. Sotamies, joka aina kuoleman kanssa seurusteli, hänen\ntuli myöskin joka päivä seurustella Jumalan kanssa, niinkuin hän teki\nKustaa Aadolfin aikana, niinkuin hän teki Oliver Cromwellin aikana,\njonka juuresta Gordon oli kasvanut. Mutta Banérin sotajoukoilla oli\nmatka lyhempi miekkaan kuin alttariin, he halukkaammin kiroilivat\npikarinsa ääressä, kuin lukivat Jumalan nimeä raamatusta.\n\n\"Kohta sinä saat miekan\", jatkoi eversti Gordon poika Niemandille.\n\"Muista silloin, että elämme kurjuuden ajassa ja taistelemme sen\npuolesta, että kukin kansa, saisi kulkea oman Jumalansa nimessä, eikä\nolla toisten omantuntojen tuomarina. Sen asian puolesta tapamme ilman\narmoa ja kuolemme ilman pelkoa. Vaikeampi on tappaa kuin itse kuolla,\nmutta rikkaruoho on tulella poltettava: hyvä vilja kasvaa parahiten\ntuhasta. Muista, joka kerta kun vedät tupestaan uuden miekkasi, että\nkäytät sitä Jumalan kunniaksi ja ihmisten omantunnon-rauhaksi! Piirrä\nnämät sanat verelläsi miekkaasi, ja tiedä, jos siihen tartut näitä\nsanoja muistamatta, niin olet murhaaja!... Mene, sinä saat kolmen\ntunnin levon. Me tarvitsemme huomenna kaiken voimamme.\"\n\n\n\n\n15. Neunburgin viimeinen päivä.\n\n\n    Vielä yksi päivä, pojat!\n    Yksi ainoa päivä vielä!\n\nYön pimeät hetket eivät levossa kuluneet. Murtuneitten muurien\nsisäpuolella työ jatkui lakkaamatta. Avaramman muurin-aukon\nsisäpuolelle rakennettiin uusi varustus, mutta vain näön vuoksi,\nhöllästi kokoon kyhätyistä keveistä puista, jotka kaukaa nähden\nnäyttivät vahvalta linnoitukselta. Tämän vallituksen alle laitettiin\nmiina, johon meni suurin osa jäljellä olevasta vähäisestä\nruutivarastosta. Muskettia ja karpiineja varten säästettiin vain 10\nlatinkia mieheen ja näihinkin latinkeihin täytyi panna pieniä kiviä;\nkuulat olivat kaikki loppuun ammutut. Puolustuksen täytyi tapahtua\nkiiltävin miekoin. Kaupungin pohjoinen puoli oli kärsinyt vähimmän,\nsen torni oli vahvin, päällysrakennus oli liuskasavesta ja perustus\ngraniittikivestä. Täällä suljettiin kadut tuota pikaa valmistetuilla\nvallituksilla, lähimmän muurin viereen laitettiin peitettyjä\nkäytäviä, joihin pantiin ampumareikiä, ja näitä varten säästettiin\nviimeiset latingit. Hevoset rupesivat rehun puutteesta kaatumaan.\nHuonoimmat tapettiin varoiksi nälänhädän häätämistä varten. Slange\nhoiti itse miinan maahan laskemista. Pimeässä se oli sekä vaarallinen\nettä vaivalloinen tehtävä. Vakoojia pelättiin; ei oltu varmana\nsiitä, että kaikki asukkaat olivat kaupungista lähteneet. Miina piti\nsytytettämän maan-alaisella ruuti-sytyttimellä, joka oli 20 kyynärän\npituinen; pitemmän olisivat kuulat saattaneet repiä ylös tahi hevoset\nkavioillaan loukata. Siinä oli nähtävästi sytyttäjän henki vaarassa.\n\nSlange kääntyi päällikköjen puoleen, jotka häntä lähinnä seisoivat.\n\n\"Kinnemund, lähetä minulle luotettava mies, joka ei huoli hengestään\nenemmän kuin poikki taitetusta hevosenkengästä! Minä en takaa, että\nhän täältä elävänä pääsee, mutta jos hän elää sekä on sytyttimen\nsytyttänyt oikeaan aikaan, ei sekuntiakaan liika aikaisin eikä liika\nmyöhään, on hänen arvonsa ylentynyt yhden asteen ja hän saa sata\nunkarilaista guldenia käsirahaksi.\"\n\n\"Tiedän minä yhden\", vastasi Kinnemund.\n\n\"Minä tiedän toisen\", sanoi Koschels.\n\n\"Yksi asia vielä! Hänellä pitää olla silmät, jotka näkevät seinän\nläpi. Hänen täytyy nähdä ilmoitusmerkkini ruudinsavun lävitse. Minun\nkäskyni pitää olla tehtynä ennenkuin kissa ehtii silmiään räpäyttää.\"\n\nSotaherrat empivät. Heillä oli luotettavia miehiä, jotka saattoivat\nhenkensä myydä messinkisoljesta, mutta mistä sellaisia silmiä\nlöytäisi? Ja vähäistä miettimis-aikaa pohjolan asukas aina tarvitsee.\n\nEversti Gordon näki, miten epäilivät.\n\n\"Minulla on sellainen, jota te haluatte, eversti\", sanoi hän.\n\"Niemand, tule tänne!\"\n\nNiemand tuli.\n\n\"Sinulla ei ole isää eikä äitiä, jotka sinua surevat, jos kuolet.\nTahdotko uskaltaa henkesi ja tappaa muita, jotta omantunnonrauha\nasuisi maassa? Sen vuoksi me taistelemme.\"\n\n\"Käskekää!\" vastasi poika.\n\n\"Hyvä. Kuuntele siis eversti Slangen käskyjä, ja tee ne siten, kuin\nminä tiedän, että sinä osaat! Jos elät, olen sinua muistava, jos\nkuolet, rukoilen puolestasi.\"\n\nPoika kuunteli ääneti määräyksiä ja meni sitten etsimään sopivaa\nsoraläjää, johon hän valmisti itselleen mukavan piilopaikan.\n\nSlange katseli poikaa säälivin silmin, tässä sotilaassa, jota veri ja\nkuolema olivat karaisseet, oli tuo tunteen ilmaus harvinaista.\n\n\"Lisätkää sytyttimeen kymmenen kyynärää pituutta!\" määräsi hän.\n\"Olisipa pojasta vahinko!\"\n\nTunnin verran ennen päivän sarastusta päristettiin aamurumpua.\nKaikki, jotka eivät olleet vahdissa muurien luona kutsuttiin torille\nja asetettiin järjestettyihin riveihin. Keskelle toria oli tehty\nnuotio, joka valaisi sen ympärillä seisovia tummia uhmaavia rivejä.\nEversti Gordon piti aamurukouksen; täällä ei ollut sotapappia. Se\noli lyhyt rukous, Kuningas Davidin 130 psalmi: \"Syvyydessä minä\nhuudan sinua, Herra!\" Sitten isämeidän ja siunaus. Viimeiseksi Kustaa\nAadolfin sotavirsi, joka oli heille tuttu Lützenin aamusumuista asti:\n\n    \"Käy pieni joukko pelvotta,\n    Vaikk' vihollisten huutoja\n    Nyt kaikuu kaikkialta!\n    Sun häviös' on riemunsa,\n    Vaan riemu koht' on loppuva:\n    Siis, kestä, mieles malta!\"\n\nKun virren viimeiset säveleet olivat kaikuneet yön viileässä ilmassa,\nvallitsi torilla äänettömyys. Nuotion liekit olivat hiillokseen\nvaipuneet, yön mustat varjot lankesivat noitten äänettömien rivien\npäälle. Eversti Slange oli harvapuheinen suomalainen, joka paremmin\nkäsitti vahvaa miekan lyöntiä, kuin puhujataitoa, mutta tämä hetki\noli siksi tärkeä, ett'ei sopinut ääneti antaa sen mennä menojaan. Hän\nantoi panna enemmän puita valkeaan, ratsasti tarkastellen näitten\npelottomien, kuolemalle vihittyjen rivien ohitse, pidätti vihdoin\nkorskean, mustan, Breit-nimisen hevosensa, (nimi oli muistona\nBreitenfeldistä), ja puhui heille muutaman sanan. Hän ei tahtonut\nkysyä, heiltä, sanoi hän, mielivätkö halukkaammin antautua, kuin\ntaistella, sillä hän tunsi heidät hyvin monen rehellisen ottelun\nkokemuksesta; hän tiesi, että he saattoivat voittaa ja kaatua,\nkuten urhoolliset miehet. Heidän tuli nyt muistaa, että jokainen\ntunti, jonka täällä kestivät, oli tunnin ennätys heidän pääjoukossa\noleville kumppaneilleen sekä samalla myöskin pääsylippu uusiin\nvoittoihin. Heille itselle oli se ikimuistettavana kunniana,\nettä he jo kaksi päivää olivat saattaneet viivyttää väkevää ja\npöyhkeää vihollista; heidän tuli nyt vieläkin päivän näyttää sille\nhampaitaan, sitte sotajoukko olisi turvassa, ja silloin päällikkö\npitäisi huolta sankareistaan. Heille ei mitään tapahtuisi, jota he\neivät ennen olleet jo monta kertaa kokeneet, mutta heidän miekkansa\nkärjestä riippui nyt isänmaan onni ja sodan lopullinen päättyminen.\nTunnus-sanamme on: Jumala kanssamme! Vielä yksi päivä, pojat, yksi\nainoa päivä vielä, ja Neunburgin nimi on teidän nimenne muassa\njälkimaailmalle säilyvä!\n\n\"Jumala kanssamme!\" kuului riveistä ikään kuin yhtenä kohinana, ja\ntämä todisti paremmin kuin äänekkäät hurraahuudot, että sotilaat\nolivat päättäneet seurata päällikköänsä kuolemaan. Tuolla vanhalla\nvoittoihin tottuneella tunnussanalla oli ihmeellisen elähyttävä\nvoima. Aikaisemmin yöllä oli nuotion ääressä puoliääneen puhuttu,\nettä oli mahdoton puolustaa itseänsä suurta ylivoimaa vastaan noin\nhuonojen muurien turvissa. Montapa kertaa on tapahtunut, että\npiiritetyssä linnassa on kapinoitsemaan ruvettu vähemmänkin vaaran\nuhatessa, kuin mitä tässä tarjona oli! Tässä ei voiton puolesta\ntaisteltu, eipä edes hengen puolesta. Minkä puolesta taisteltiin\nsiis? Sen tiesi päällikkö ja häneen saattoi luottaa. Eerik Slangeen\nsotamiehet täydellisesti luottivat. Ääneti, vakavina, menivät he\nkukin paikalleen, tuohon välttämättömään, viimeiseen, Neunburgin\npuolustustaisteluun.\n\nKeisarillisten leirissä pidettiin myöhään illalla sotaneuvottelua.\nTuo sodankokenut Piccolomini kävi malttamattomaksi ja tahtoi\nkiirehtiä Banérin jälkeen, hän arvasi jo ennakolta mitenkä paljon he\nviipymisellään menettäisivät sekä oli jo alusta alkaen kehottanut\nmarssia jatkamaan ja jättämään ainoastaan vähäisen osaston Neunburgia\nsilmällä pitämään sekä nälkään näännyttämään. Arkkiherttua oli\ntoista mieltä ja sai kreivi de Suysin puolellensa. Hän luuli Slangen\nsotavoimaa suuremmaksi, kuin se todellisesti oli, eikä tahtonut\nmillään ehdolla jättää niin vaarallista vihollista selkänsä taakse.\nTämä tuuma pääsi sotaneuvostossa voitolle. Suuttuneena jätti\nPiccolomini keisarillisen leirin maaliskuun 10 päivänä, ennättääkseen\nratsuväkensä kanssa Banérin. Tunnettu asia on, että ainoastaan\nmuutaman tunnin ennätys pelasti Böhmissä ruotsalaisen pääjoukon\nWallensteinin parhaan oppilaan hurjista iskuista.\n\nKeisarillinen jalkaväki oli yöllä asetettu tuskin 500 sadan askeleen\npäähän Neunburgin muureista ja alkoi aamulla ampumisen, joka uhkasi\nlakaista koko kaupungin pois maan pinnalta. Uudesta etuvarustuksesta\nei puolen tunnin kuluttua ollut jälkeäkään. Uudet muurinjaksot\nkaatuivat ja niitten muassa huoneita pitkät rivit, joten aamulla\nsaattoi ulkopuolelta nähdä kaupungin sisälle aina torille asti. Nyt\noli arkkiherttuan aika tullut, jolloin oli sopiva vaatia antautumista.\n\nAmpuminen taukosi. Eräs rummuttaja lähetettiin sanaa saattamaan ja\nyksi upseeri seurasi häntä. He lähenivät varovasti sitä muurinrikkoa,\njoka eilen oli monen monta uhria vaatinut, rummuttaja edellä\nalituisesti päristellen rumpuansa, ja sanansaattaja perässä. Kun\nennättivät kuultaville, viipotti upseeri valkoista sotamerkkiänsä ja\nhuusi täyttä kurkkua:\n\n\"Antautukaa! Antautukaa!\"\n\n\"Mitä nyt?\" vastasi Slange, joka seisoi aukossa. \"Ampukaa tuo koira,\njoka nalkuttaa tuolla alhaalla.\"\n\nKarpiini välähti ja tuo onneton rummuttaja kaatui kesken päristystä,\notsa läpi-ammuttuna. Sanansaattaja, jota tämä kuula oikeastaan\ntavotti, viskasi itsensä maahan ja konttasi nelinryömin leiriin\ntakaisin.\n\n\"Miehet, kaikki paikoilleen!\" komensi päällikkö. Hän tiesi, mitä\ntästä seurasi.\n\nTaaskin alkoi kanuunan jyrinä ja sellaisella voimalla, joka selvään\nosotti vihollisten raivoa. He viskasivat nyt myöskin tulipalloja,\njotka sytyttivät vielä pystyssä olevat talot, ja joita puolustajat\nturhaan koettivat sammuttaa. Läntisellä puolella heillä ei ollut\nmuuta suojaa, kuin jäljellä olevat soraläjät; he olivat pitkänään\nmaassa ja antoivat rautahaulien viuhata päänsä ylitse, mutta eipä\ntämäkään asema pelastanut heitä ponnahtelevista kuulista ja kiven\nsirpaleista. Kun keisarilliset tällä tapaa olivat ensimmäisen vihansa\npuuskan purkaneet rummuttajan kaatumisen kostoksi, taukosi ampuminen\nja voimakas joukko jalkaväkeä sekä sen etupäässä ratsuväkeä, lähti\ntekemään kolmatta rynnäkköä. Tällä kertaa levisi joukon eteen\njääkäriketju, joka tähtäsi jokaiseen, maahan ammuttujen muurien\nsisäpuolella liikkuvaan olentoon.\n\nTaistelun päättyminen riippui lähinnäkin siitä, minkä kohdan\nviholliset hyökkäyspaikakseen valitsisivat. Kulkisivatko he miinan\nyli vai tulisivatko toista tietä? he saattoivat vapaasti valita,\nminkä tien tahtoivat. Mikäpä heitä esti? Ei edes pyssyn laukaukset\nheitä enään ollut häiritsemässä. Heidän tuli vain marssia sisään,\nniin Neunburg oli heidän. Tuo miinoitettu läntinen puoli, jossa\nkaikki jo oli maahan ammuttuna, tuotti viholliselle sen edun,\nett'ei hänen tarvinnut joutua tulen ja savun sekaan sillä välin,\nkuin muu osa kaupunkia oli liekkien vallassa. He siis valitsivat\nsen tien. Jääkäriketju työntäytyi ensin sisään puhdistaaksensa\nalaa. Jääkäreillä oli vielä eilispäivän tappio tuoreessa muistossa\nja he siis lähenivät varovasti vakoillen, valmiina antamaan tulta\njokaiselle epäiltävälle esineelle. He havaitsivat paikan alttiiksi\nheitetyksi ja kävivät rohkeiksi sekä hajaantuivat edemmäksi. He\neivät olleet huomanneet poikaa, joka piiloutuneena makasi suuressa\nsoraläjässä, mihin maan alla oleva sytytin johtui.\n\nHeidän antaessaan merkkiä, että sisäänkäytävä oli vapaa, ryntäsi\nkeisarillinen ratsuväki ensin sisään eversti Gaylingin, Gonzagan,\nBriganzan ja Golben johtamina, raskaasti varustettuja ratsumiehiä\nmustissa rautapäähineissä ja kiiltävissä haarniskoissa. He\njakaantuivat kahtia ja seisattuivat muurin-aukon sisäpuolelle\njättääksensä tietä jalkaväelle sekä varjellaksensa heitä sellaisesta\ntuhoa tuottavasta tapahtumasta, kuin heitä edellisenä päivänä oli\nkohdannut. Jalkaväki seurasi taajoissa riveissä, se oli pakotettu\ntunkeutumaan kokoon soraläjien ja etuvarustuksen kaikkialle\njääneitten pirstaleitten välitiloihin.\n\nSilloin kauhistuttava pamaus järistytti maata, puunkappaleita,\nkivistä ja sorasta sekä tulen liekeistä muodostunut pilvi pimensi\nilman, ja keisarilliset tarkk'ampujat, jotka olivat ehtineet\nedemmäksi, näkivät kauhukseen sekä jalkaväen että ratsuväen katoavan\nsorapilveen.\n\nTuskin oli tuo raskas mustanharmaa hattara ennättänyt hajota,\nennenkuin Slange mustalla Breitillään ikään kuin maasta nousten\nhyökkäsi ryntääjien päälle. Enemmän tuhoa tuottavana kuin milloinkaan\nriehui miekka noitten pelästyneitten ja kauhistuneitten joukkojen\nkeskellä, jotka olivat vaaran välttäneet ja nyt hajaantuen pakenivat\nkentän yli mutta sinnekkin takaa-ajajat heitä seurasivat ja\nhakkasivat heidät maahan, siksi, että kaksi heidän perimmäisistä\njalkarykmenteistään, joita uskaliaat päälliköt johtivat, muodostivat\nneliskulman ja ratsuväen avulla pakottivat Slangen väen palaamaan\ntakaisin kaupunkiin. Kinskyn, joka oli rohjennut mennä kauimmaksi,\ntäytyi antautua vangiksi.\n\nKolmas rynnäkkö oli takaisin survaistu, mutta siinä oli tullut\nsuurempi mieshukka kuin edellisissä. Nyt heidän työnään oli saada\nkaupunkiin tunkevat jääkärit pois suorituksi. Mutta mitä tämä uusi\nmenestys näitä voittajia hyödytti? Liekit olivat nielleet heidän\nvarustuksensa ja työntäneet heidän yhteen kaupungin nurkkaan. He\nolivat piiritetyt, ilman ampumavaroja, ruokavaroja tahi rehuja,\nuuvuksissa kolmen päivän ja yön taistelusta. Slange katseli aurinkoa;\nse oli kohta korkeimmillansa. Kun se laskeutuisi länteen niin\nalhaalle, ett'ei vihollisten joukot tunnin aikaakaan saattaneet\npäivän valossa ajaa Banéria takaa, -- silloin hän tahtoi antautua.\n\nHän tarkasteli ja kiitti pohjoisen muurin luona olevaa sotaväkeänsä.\nRivissä seisoi vielä 1,200 miestä; siinähän niitä vielä oli\nkylläkin, olipa enemmän kuin puolet jäljellä. Niistä 1,000 joita\nkaivattiin oli muutamia kaatunut tahi tullut haavoitetuksi, toiset\nolivat sairastuneet ja loput olivat yöllä ja rynnäkköjen aikana\nkaranneet vihollisten puolelle. Tuo ankara ylipäällikkö luki rivit.\nHänen katseensa kirkastui kun hän havaitsi, ett'ei yksikään hänen\nruotsalaisistaan, suomalaisistaan tahi skottilaisistaan ollut\nlippuansa pettänyt. Saksalaiset vain olivat väsyneet olemasta\nmaansa verikoirina. Sota-oikeus olisi heitä tuominnut ammuttavaksi;\nvalamiehistö olisi vastannut: eivät ole syyllisiä.\n\nYksi osasto keisarillisista vartioitsi Schwartxachin pohjoista\nrantaa, mutta tuli, piiritettyjen onneksi, valkean liekkien vuoksi\nestetyksi viimeiseen rynnäkköön osaa ottamasta. Kello kolmen aikaan\njälkeenpuolenpäivän lähetti Slange sanansaattajan keskustelemaan\nantautumis-ehdoista. Siinä olikin jo aika täpärällä, sillä uusi\nrynnäkkö uhkasi joka haaralta.\n\nTuota nuorta luutnanttia ei ammuttu rummuttajan sovitus-uhriksi,\nkuten pelätä olisi sopinut. Arkkiherttua vaati heitä antautumaan,\njollei hyvällä, niin pahalla. Keskustelua kesti, kuten Slange oli\narvannut, monta tuntia. Vihdoin sovittiin, ja päätettiin tyytyä\nsotavankeuteen ja kunnialliseen kohteluun. Upseerit saivat pitää\nhevosensa ja Slange korskean Breitinsä, tämä oli kunnian-osotus\nurhoollista vastustajaa kohtaan.\n\nRuotsalainen sotajoukko oli kadottanut 1,200 miestä parhaista\nsotilaistaan ja 26 ratsaslippua, mutta keisarilliset olivat\nkadottaneet vielä enemmän: Banérin pääjoukon hävittämisen ja\nratkaisevan voiton. Kuitenkin heidän leiristään kuului suuri ilo ja\nriemu: nyt on käärme onaleesen saatu! [Die Schlange, käärme.]\n\nAurinko läheni taivaanrantaa, kun nuot aseistaan riisutut sotavangit\nvahvan saattojoukon seurassa jättivät palavan, hävitetyn kaupungin\ntaaksensa. Eräs sen aikuinen kertoja lisää, että kolmet vaunut,\njoissa oli naisia, luultavasti saksalaisten upseerien rouvia,\nseurasivat jonon muassa.\n\nVähäisestä, ennen kukoistavasta Neunburgista oli ainoastaan\nmustentuneet, mäsäksi ammutut rauniot jäljellä sekä sen\nonnettomat, kodittomat, hajaantuneet asukkaat. Nämät olivat,\nkun kuulivat ensimmäisen huhun antautumisesta, rientäneet\nkaupunkiin pelastaaksensa, jos mahdollista, vähäisenkin jäännöksen\nomaisuudestaan, mutta toiset olivatkin jo ennättäneet ennen heitä.\nSaaliinhimoiset sotarosvot, sodan hyenat, jotka aina kulkevat\nsotajoukkojen jäljissä, olivat olleet vikkelämpiä kuin he, ja\ntunkeneet noihin vielä palaviin huoneisiin sekä anastaneet kaiken:\njolla vain oli rahallista arvoa. Myöskin Slangen väki oli viimeisinä\nhetkinä ryöstänyt säästörahaksi vankeuteensa kaikki mitä ennättivät\nsaada. Se oli sotilaan tapa, saalis kuin saalis! Takaisin palaavat\nasukkaat onnistuivat ainoastaan säälivien baierilaisten vahtimiesten\navulla saamaan puoleksi sulaneen kattilan ja jonkun puoli palaneen\npatjan ryöstäjien kynsistä. He olivat hädässään, kiireissään ja yön\npimeässä myöskin jättäneet jäljelle vanhat heikot vanhempansa ja\nkipeät lapsensa. Missä he nyt olivat? Laskeva veripunainen aurinko\nei tietänyt mitään edellisen yön kauhistuksista eikä ollut sillä\nyhtäkään vastausta kyyneleissä vietetyn päivän lohduttamattomille\nkysymyksille. Valkean liekit tiesivät ehkä kaikista enimmän, mutta\nnekin nyt olivat sammuneet ja hiilus tirkisteli vastausta vailla\netsivien vapisevia käsiä, jotka tuhassa koperoitsivat.\n\nSillä aikaa kuin vangit, paremmin iloisina kuin surullisina siitä,\nettä tiesivät itsensä pelastuneeksi varmasta kuolemasta, marssivat\nleirille, kysyi Slange, joka ratsasti Gordonin rinnalla:\n\n\"Mihinkä poika jäi?\"\n\n\"Ruutimiinan soran alle\", vastasi Gordon levollisesti.\n\nNeunburgin sankari unhotti hetkeksi voiton ja vankeuden.\n\n\"Kolmekymmentä kyynärää!... Miksikä ei neljäkymmentä?\" sanoi hän\nitsekseen.\n\nAurinko laski Neunburgin viimeisen päivän ylitse, Juhana Banérin\npelastuksen ylitse, äärettömän veren ja kyynelten paljouden ylitse,\nmutta ei Eerik Klaunpoika Slangen, Karunan kartanon omistajan maineen\nylitse, joka oli jälkimaailmalle säilyvä. Ruotsi on kasvattanut\nniin monta urhoollista miestä, ettei se henno kadehtia Suomelta\nsukulunastus-oikeutta tuohon \"ruotsalaiseen Leonidaaseen.\"\n\n\n\n\n16. Kullattu Ruben.\n\n\n    Pakanain rieskaa pitää sinun imemän.\n\nTuo vapaa valtakaupunki Regensburg, joka sijaitsee siinä, missä\nTonava tekee polven lounaasta kaakkoiseen, luki vanhan sukuperänsä\nroomalaisesta sotaleiristä asti ja oli, satamapaikkana ollessaan\nrikkaalle Nürnbergille, varallisuudessa edistynyt. Suurimman\nmerkityksensä Regensburg kuitenkin sai pyhän kooman valtakunnan\nherrainpäivistä, joitten oli tapana kokoontua tänne, vielä niin\nmyöhäisinä aikoina, kuin 1806. Herrainpäivät tahi oikeammin\nruhtinain- ja piispainkokous oli kaupungin ylpeytenä ja tulolähteenä,\ntoisinaan myöskin sen vaarana, kuten esimerkiksi silloin, kun Juhana\nBanér tammikuussa 1641 oli niin rohkea, että lähetti 500 kuulaa\nvirran yli kovaksi hämmästykseksi keisari Ferdinand III sekä hänen\nkokoontuneille valtaruhtinailleen.\n\nBanérin rohkeus olisi saattanut käydä vaaralliseksi, jollei Tonava\nolisi tehnyt salakapinaa ja ranskalainen Guebriant arkamielisesti\nkieltäytynyt tulemasta joukkojensa kanssa rohkean pohjoismaalaisen\napuun.\n\nNyt tämä rohkeus rangaistiin peräytymisellä, joka melkein näytti\npakoretkeltä, ja siksi keisarillisetkin sitä nimittivät, mutta\ntästä huolimatta ruotsalainen sotajoukko sen kautta, kiitos olkoon\nNeunburgin urhoollisille puolustajille, saattoi vähäpätöisen\ntappion kärsittyään, päästä varmaan turvapaikkaan, mutta\nsotapäällikkö myöskin pääsi haudan lepoon. Banérin sankariretki\nloppui Halberstadtissa toukokuun 10 päiv. samana vuotena 1641.\nKahdeksankymmentätuhatta kaatunutta vihollista, kuusisataa voitettua\nlippua, kyynelvirtoja ja leveä, suitseva rauniotie, osotti hänen\njälkiänsä Saksassa ja sitä osotti myöskin sodan voitonmerkki hänen\nkuuluisalla haudallansa.\n\nRegensburg oli näinä myrskyisinä päivinä nähnyt monta kauhistusta\nsekä sen jälkeen paljon riemua. Valtiokokousta jatkettiin vielä\ntoukokuussa lakkaamattomilla arvokiistoilla, rettelöillä ja\npöytäkirjoilla. Vihollinen oli karkoitettu, hyökylaine takaisin\npalautettu Tonavan rannoilta, mutta rauha ei palannut pian takaisin\nnoihin kateellisiin vaaliruhtinoihin ja hyvänluontoiseen, mutta\näkkiä kuohahtavaan, helposti hurjistuvaan kansanluonteeseen.\nSotavangit, jotka voitonriemulla vietiin kaupungin läpi pantavaksi\nlinnoihin vahtien valvonnan alle, saivat kuulla paljon ivailua.\nVastenmielisyyttä noita baierilaisia hävittäjiä vastaan ei myöskään\nse vähentänyt, että he olivat väärä-uskoisia, jotka sotivat\nautuaaksitekevää kirkkoa vastaan sekä olivat monta kertaa pyhän\nneitseen kuvia käytelleet ylenkatseella, joka syvästi koski kaikkien\nhurskaitten katolilaisten sydämmiin. Tapahtuipa myöskin, että näitä\naseettomia vankia, jotka kulkivat vahvan vartijaston turvissa, joskus\nkivillä hätyytettiin, mutta tavallisempaa oli, että ilvehtivät joukot\nheidän jäljessään kulkivat. Ja kun sellainen joukko ei kauemmin\nsaattanut vihaansa vääräuskolaisille osottaa, etsi se kuohuvien\ntunteittensa esineiksi toisia maaleja.\n\nRegensburgissa, kuten monessa roomalaisen valtakunnan suuremmissa\nkaupungeissa, asui vähäinen joukko juutalaisia; he olivat\nainaisina epäluulon, ylenkatseen ja vainon esineinä, mutta\ntunkivat viisaudellaan, säästäväisyydellään ja neuvokkaisuudellaan\nyhteiskuntaan, joka oli aivan vähän kehkeytynyt ja perusteistaan\nirtautunut. He eivät harjoittaneet maanviljelystä eivätkä\npäässeet noihin ankarasti rajoitettuihin, etu-oikeuksistaan\nkateudella kiinnipitävien kauppiaitten ja työväen ammattikuntiin.\nJuutalaisia käytettiin hyödyllisinä asiamiehinä, välitteliöinä ja\nvälikaupittelioina, he työskentelivät kaikenlaisissa halvoissa\nammateissa, jotka eivät aina olleet hyvämaineisiakaan, ja olivat\nmoniaalla salaisuudessa rahakauppiaina, joilta mahtavat herrat ja\nkeisari itsekkin tarpeen tullessa apua pyysivät sellaisia korkoja\nvastaan, jotka palkitsivat lainan antajan kärsittyjä vahingoita.\nMitenkä ei rahoja tarvittaisi, erittäinkin sodan aikana? Salainen\nsyy, jonka vuoksi juutalaiset nauttivat suojelusta heitä aina\nvihaavia kansanjoukkoja vastaan, oli juuri tuo vallanpitäjien\npalveluksessa oleva rahakauppiaan liike.\n\nRegensburgissa, Roomassa ja Frankfurtissa asuivat juutalaiset, samoin\nkuin monessa muussakin kaupungissa, heille jätetyssä ankarasti\nrajoitetussa kaupungin-osassa, jota Ghettoksi nimitettiin. Tämä\njuutalaiskortteli on ulkopuoleltaan ahdas, likainen, vähäpätöinen,\nepäluulon-alainen sekä kaupungin muitten asukasten inhotus.\nRegensburgin juutalaisten asunto-alueella ei ollut muuta kuin\nyksi ainoa parempi rakennus, eräs harmaa, synkkä kaksinkertainen\nkivimuuri, jonka pääty oli kadulle päin. Piha oli ahdas, korkeilla,\nrautapiikeillä varustetun muurin ympäröimä. Koko tämä näin erilleen\nsuljettu linna oli linnoitus itse puolestaan, tuossa tukevassa\nvahvasti raudoitetussa tammiportissa oli vain pieni, aina vartioittu\nja huolellisesti kiinnisalvattu sivukäytävä päivän liikettä varten\nkäytettävänä. Nuot pienet akkunatkin olivat varustetut vahvoilla\nluukuilla, jotka yöksi teljettiin ja alikerran akkunoissa oli vielä\nlisäksi rautaristikot, jotka talon tekivät vankilan näköiseksi.\nTäällä asui juutalais-seurakunnan enimmän arvossa pidetty patriarkka,\naikakautensa mahtavin raharuhtinas, melkeinpä niin kuin Rothschild\nmeidän päivinämme.\n\nHänen nimensä oli Ruben Zevi Ben-Isak, mutta kristityssä Saksanmaassa\nannettiin hänelle nimi: _\"Der vergoldete Ruben.\"_ Ruotsalaisten\nsotajoukot myöskin tunsivat hänen _Kullatun Rubenin_ nimellä. Tätä\nmiestä pidettiin nimittäin äärettömän rikkaana ja kun Banérin joukot\nTonavan vastakkaiselta rannalta tähystelivät Regensburgia, kurkisteli\nvarmaankin moni saaliinhaluisilla silmillä kullatun juutalaisen\nasuntoa, joka näytti juuri vartavasten tarjoavan itseänsä köyhän\nsotilaan ryöstettäväksi. Ruben Zevi ajoi asioitansa ääneti ja\nvarovaisesti. Harvoin häntä nähtiin ja hyvin vähän tiettiin, minkä\nkautta ja mitenkä hän sotajoukkojen kanuunain varjossa kuljetti\nkultaruutiansa sotatanterelle, mutta tiettiinpä, että hänellä\nkaikkialla oli asiamiehiä sotakannalla, että hän ylläpiti salaisia\nkonttooreja Wienissä, Münchenissä, Nürnbergissä, Frankfurtissa,\nWarsovassa, Amsterdamissa, Parisissa, Madridissa, Konstantinopolissa,\nniin, vieläpä Tukholmassakin niitä sanottiin olevan. Sillä tämä\nkullattu juutalainen, vaikka olikin Mooseksen lain alle kuuluva oli,\nkuten sanottiin, maailmanjäsen sellainen, joka kunnioitti kaikkia\nkansoja ja piti kaikkia uskontunnustuksia yhden-arvoisina aina\nhyvän \"geschäftin\" mukaan. Luultiinpa, että hän oli asunut monessa\neri paikassa: Hamburgissa, Danzigissa, Warsovassa ja Wienissä,\nennenkuin hän vanhoilla päivillään asettui tuohon vaatimattomaan\nRegensburgiin. Sanottiinpa, että häntä useita kertoja oli ryöstetty\nja pantu pakkoveroa maksamaan, välistä Wallensteinille ja toisinaan\nruotsalaisille, mutta kuitenkin aina oli saattanut säästörahastoilla,\njoihin ei kukaan ulottunut, alkaa liikettänsä uudestaan.\nKummallisinta oli, että tämä kullattu juutalainen, joka palveli\nkaikkia sotaa käypiä valtoja, ja sopivissa tilaisuuksissa oli heidän\nkaikkien ryöstettävänä, sai suojelusta katolilaisten, protestanttien\nja muhamettilaisten luona, aivan kuten käytännössä oleva raha. Ruben\nZevi oli kosmopoliitti, aivan kuten se kulta, jota hän hallitsi.\nKuka kysyy mistä se tulee tahi ketä se ennen on palvellut? Siinä on\nkylliksi, että sen omistamme: _\"non olet\"_, se ei haise.\n\nPääsiäinen, joka nyt oli tulossa, oli kaikissa katolilaisissa\nmaakunnissa juutalaisille vaarallinen aika, ja Regensburgissa vielä\nenemmän kuin muualla, syystä että mielet vielä olivat kuohuksissa.\nLauantaina ennen pääsiäistä olivat juutalaiset yht'aikaa viettäneet\npassahjuhlaansa suljettujen ovien takana. Perjantai-iltana oli\npieni kristitty tyttö, erään hansikkamaakarin tytär, kadonnut\ntietämättömiin. Tytön oli nähty virran rannalla leikkivän.\nMikäpä luonnollisempaa, kuin että tyttö oli Tonavaan suistunut?\nMutta perjantai iltana oli nähty juutalaisen palvelian kantavan\nkortteeriinsa elävää olentoa säkissä, ja tämä elävä olento oli\nvaikeroivasta ääntänyt. Tässä taaskin oli luonnollisimpana\nselityksenä, että palvelia oli kantanut elävää lammasta, joka\noli pääsiäisuhriksi määrätty, ja tämä lammas oli vaikeroivasti\nmääkynyt vankeudessaan. Mutta sitte kuin hansikkamaakarin vaimo koko\nlauantaisen päivän turhaan oli etsinyt lastansa ja jokin naapuri\noli johdattanut hänen epäluulonsa tuohon juutalaiseen palvellaan,\nalkoi hän ääneensä huutaa, että juutalaiset olivat ryöstäneet hänen\nlapsensa ja tappaneet pääsiäislampaakseen.\n\nOli pääsiäispäivän aamu. Ihmisjoukot virtailivat vihityt kynttilät\nkädessä ulos Regensburgin vanhasta, 13 vuosisadan mahtavasta\ntuomiokirkosta, kun huuto juutalaisten ilkityöstä levisi ympäri\nkatuja. Sellaisina, kuin katolilaiset olivat kirkosta tullessaan,\nsakramentti vielä huulillaan, rukousnauha rinnallaan sekä vihkiveden\npriiskotukset vaatteissaan ja hiuksissaan, tarttuivat nuot\nhurjat kansanjoukot aseihin, mimmoisia vain sattuivat saamaan ja\nhyökkäsivät juutalaiskortteeriin. Kaikkia juutalaisia, joita ulkona\ntavattiin, huolimatta iästä tahi sukupuolesta, rääkättiin, lyötiin\nja sotkettiin, muutamat aivan kuoliaaksi. Sitten alkoi rynnäkkö,\nasuinhuoneitten ryöstäminen -- meteleitä sellaisia, joita on useasti\nyhtä perättömistä syistä kestänyt, vuosisadoista vuosisatoihin aina\nmeidän päiviimme asti. \"Hänen verensä tulkoon meidän ja lastemme\npäälle!\"\n\nKaksi tuntia oli tätä väkivaltaisuutta kestänyt hillitsemättä, sillä\nvälin, kuin valtaruhtinaat ja keisari vielä olivat kaupungissa\nmelkoisen sotavoiman kanssa, kun vihdoinkin tuli joukko ratsumiehiä,\njotka hajoittivat kansanjoukot. Vankeuteen vietiin muutamia,\notaksuttavasti rauhanhäiritsiöitä. Ei, vaan juutalaisia. Tässä\ntarvittiin uusi pääsiäslammas, velka-uhri joukkojen tyydykkeeksi. He\nolivat tuntevinaan tuon juutalaisen palvelian, joka säkkiä kantoi\nsekä talon, johonka se oli kannettu. Kiinni-otetut pahantekiät\nvietiin sidottuna vankilaan, jossa heitä kiduttamisella piti saataman\ntunnustamaan rikoksensa ja sitte odotti heitä tuollainen hirveä\npolttolava, jota siihen aikaan pidettiin hauskimpana kansanhuvina.\n\nYksi talo tässä korttelissa oli jäänyt ihan vahingoittumatta ja\nsen oli onnistunut antaa suojaa monelle pakolaiselle. Se oli\nkullatun Rubenin hyvästi linnoitettu asunto. Tähän taloon lähti\nratsastajajoukon päällikkö puolen voimansa seuraamana ja vaati\nsisäänpääsöä. Hän sai odottaa muutaman minuutin. Vihdoin aukaistiin\nkäytävän pieni ovi hänelle ja kahdelle saattolaiselle.\n\nNämät minuutit olivat ratsumestari von Straubingerin mielestä olleet\nsopimattomia ja hänen arvoansa alentavaisia. Hän astui sisään\nloukatun päällikön malttamattomilla tunteilla ja havaitsi pihan\ntäynnä vielä vapisevia pakolaisia. Pikainen silmäys vakuutti häntä,\nsiitä että tämä linna ei kaivannut puolustajia, jos kansanjoukko\nolisi rynnäkköön ruvennut. Hän vietiin aseellisten, kahdentoista\nmiehisten rivien läpi erääseen alikerrassa olevaan rautaristikoilla\nvarustettuun huoneeseen, jota käytettiin vastaanottohuoneena.\nTäällä häntä isäntä tuli tervehtimään ja antoi kahdelle kirjurille\nviittauksen, että heidän tuli poistua, sillä välin kuin saattolaiset\nseisoivat vahtina porstuassa.\n\nRikas Ruben Zevi oli valkohiuksinen seitsemänkymmenvuotinen ukko\nja pituudeltansa vähän yli keskinkertaisen, hänen jyrkkäpiirteinen\nmuotonsa ilmaisi hänen olevan hispanian _sefardimiksi_ nimitettyjen\njuutalaisten jälkeläinen. Näitä pidettiin jalompina ja\npuhdasverisempinä, kuin Puolan ja Saksan juutalaisia. Juutalaisten\nohjesääntöjen mukaan oli hänellä pitkä ruskea takki, jonka uhkean\nröyhyksen yli suippea valkoinen parta valui alas. Hänen tyven, kylmä,\nmelkeinpä ylhäinen ryhtinsä, osotti miestä, joka kyllin tiesi kuka\nhän oli sekä kenenkä kanssa hänen oli tehtävää.\n\n\"Luulinpa\", sanoi ratsumestari kiivaasti, \"ettei keisarin upseerin,\njoka äsken pelasti talonne ryöstäjien käsiin joutumasta, olisi\ntarvinnut neljänneksen tunnin odottaa teidän salvatun ovenne\nedustalla.\"\n\n\"Ikävä kyllä\", vastasi juutalainen kohteliaasti, vaan kuitenkin\nhienon terävästi, \"että porttini tänään on tarvinnut tukevaa lukkoa.\nVäkeni on varmaankin ajasta erehtynyt, sitte, kuin se kaksi tuntia\nturhaan oli odottanut teidän vapaasukuisuutenne tuloa. Onko muuten\nmitään, jolla voin teitä palvella?\"\n\n\"Tänään on pyhäpäivä; minä arvelen, että muistatte köyhiä\nsotilaitani, jotka teidän hyväksenne ovat nähneet paljon vaivaa.\"\n\n\"Teidän sotilaanne? Aivan oikein. Toivon, että ovat rangaisseet\nväkivallantekiöitä sekä antaneet takaisin uskolaisieni omaisuuden.\nMeidän täytyy panna toimeen rahankeräys näitten urhoollisten\nsotilaitten hyväksi. Kyllä minäkin rovollani asiaa autan, vaikka,\nkuten näette, minulla ei ollut mitään pelättävänä taloni suhteen.\"\n\nRatsumestaria ei haluttanut ruveta pitkiin puheisiin juutalaisen\nkanssa, hän ilman mutkia sanoi suorastaan vaativansa tuhannen\nkultarahaa.\n\n\"Mitä? Eikö enempää?\" vastasi vanha Ruben. \"Eversti Di Caretto on\nkai teidän vapaasukuisuutenne päällikkö? Niin, minä tiedän ja teidän\nvapaasukuisuudellanne on häneltä saamatta kuuden kuukauden saatavat?\nTahtooko teidän vapaasukuisuutenne odottaa vielä kuusi kuukautta, vai\ntahdotteko saatavanne puhtaassa rahassa jo huomenna?\"\n\nStraubinger tiesi aivan hyvin, että päällikön täsmällisyys riippui\nsotakassasta ja sotakassa kullatusta Rubenista. Hetken mietittyään\nvastasi hän, melkoisesti säventyneenä, että hän halukkaammin tahtoi\nsaatavansa huomenna. Hän toivoi kuitenkin, että sotilaat saisivat\njotakin vaivastaan.\n\n\"Oikein! Heitä on 150. Jos teidän vapaasukuisuutenne olisi lähettänyt\nheidät tänne ryöstön alussa, olisivat he kyllä ansainneet kultarahan\nkukin, summa 150, mutta kovaksi onneksi he tulivat kaksi tuntia liika\nmyöhään. Minä vähennän pois yhden kultarahan joka minuutilta, summa\n120. Jäljellä on siis 30, jotka minulla tässä on kunnia jättää teidän\nvapaasukuisuutenne käytäntövaltaan.\"\n\nRatsumestari von Straubinger pisti muikean näköisenä rahat taskuunsa,\njosta ne varmaankin pian kierivät minne hyvään muualle, mutta ei\nsuinkaan sotamiehille.\n\n\"Odotappas, vanha saituri\", ajatteli tuo pettynyt palkkasoturi\nitsekseen, kun hän lähti, \"tämän saat minulle korolla maksaa\ntulevalla kertaa, kun juutalaiskorttelissa ryöstö tapahtuu!\"\n\nRuben Zevi kutsui luokseen veljensä pojan, Joaksen, joka perheensä\nkanssa asui alikerrassa sekä käski kiireesti viemään apua niille\nonnettomille pakolaisille, joista osa oli etsinyt suojaa täällä\nja osa omissa hävitetyissä asunnoissaan. Tämä ei ollut ensi\nkerta, jolloin kullattu Ruben oli Jehovan lähettiläänä ollut\nuskonheimolaisilleen. Vaikka kristityt pitivätkin häntä sienenä, joka\nkyltymättömänä imi pienimmänkin kultajyvän mikä sattui eteen, niin\npitivät juutalaiset häntä profeettana, joka heille antoi sataa mannaa\nkuivassa erämaassa. Heidän joukossaan ei löytynyt hädässä olevaa,\nei kärsivää, ei koditonta, ei viluista, ei nälkäistä tahi elämän\nvaivoissa murtunutta raukkaa, jonka ei tullut kiittää vanhaa Ruben\nZeviä lohdutuksesta ja hyväntekeväisyydestä. Rikkaat juutalaiset,\nhänen markkinakilpailiansa, kunnioittivat tuota viisasta, aina\nneuvokasta ja tarkkasilmäistä vanhusta kansansa patriarkkana, mutta\nköyhät häntä melkein jumaloitsivat ja olisivat antaneet vaikka\nhenkensä hänen puolestaan.\n\nJuutalaislinnan ylikerta oli vahvasti erilleen teljetty omistajansa\nkäytettäväksi, ainoastaan yksi isompi huone, jossa oli esirippu,\nalttari sekä alkukielellä kirjoitetut Vanhantestamentin pyhät\nkirjoitukset, oli juutalais-synagoogaksi annettu. Paitsi muutamia\nkalliisti koristettuja, tarkasti lukittuja kaappeja, ei mikään\ntässä vaatimattomassa asunnossa osottanut rikkaan miehen kotia. Tuo\nyksinkertainen sänky, joka sisälsi kovan jouhimatrassin, oli pyhän\nmaan olivipuusta kyhätty, ja sen yläpuolella seinässä nähtiin nuoren\ntytön, melkeinpä vielä lapsen kuva, jonka van Dyck oli maalannut.\nNuot säihkyvät tummat silmät näyttivät kokonaan käsittävän katseliaa;\ntuo hienosti muodostettu suu, jonka puoleksi auki olevat huulet\nviattomasti ja onnellisesti hymyilivät, ikäänkuin tahtoivat sanoa\nhänelle: Eikö ole elämä ihanaa! Onhan Jumala hyvä! Onhan kaikki,\nkaikki auringon paistetta, kevättä ja toivoa!\n\nTässä oli leskimiehen asunto, joka oli lapsensa kadottanut. Yksin\nhän ei ollut, hänellä oli veli Smyrnassa, mutta oli ottanut luokseen\ntoisen veljen vinoksi kasvaneen pojan Joaksen, joka oli 40 vuotinen\nmies ja melkeinpä raajarikkoinen. Hän asui alikerrassa vaimonsa ja\nkuuden lapsensa kanssa. Joas oli ensimmäinen konttoristi ja hänellä\noli viisas järki sekä kokoova käsi, jonka vuoksi häntä luultiin\nperilliseksi ja samaa mieltä hän itsekkin oli. Mutta viimeinen vuosi\noli tehnyt solmun tuohon kultalankaan. Joaksen 14 vuotias vanhin\ntytär Rachel oli niin anastanut isänsä vanhan sedän sydämmen, ettei\ntämä saattanut viihtyä ilman tyttöä, vaan oli antanut huoneensa\nviereen sisustaa hänelle vähäisen uhkean kammarin. Tässä tuhlasi\nhän täysin kourin, tuo muuten säästäväinen ja vaatimaton pohatta.\nLattia oli mosaikilla päällystetty, seinät verhottu uhkeilla\nflanderilaisilla kankailla. Jokainen huonekalu oli taideteos,\njokainen pieni koriste oli kalleus. Ne ystävät, jotka jolloinkin\nsaivat tulla nuorta Rachelia katsomaan hänen huoneeseensa ja saivat\nnähdä kimaltelevat juvelisormukset hänen sormessaan, ajattelivat: hän\non tuleva perilliseksi!\n\nKun Ruben Zevi kristittyjen pääsiäispäivän iltana palasi huoneisiinsa\nväsyneenä uskonheimolaistensa valituksista, kutsui hän Rachelin\nluokseen. Rachel oli oppinut pyhän heprealaisen kielen ja luki joka\nilta kappaleita Moseksen kirjasta, profeetoista tahi psalmeista,\njoita muuten luettiin ainoastaan juutalaisten synagoogassa, sitte\nkuin heidän rabbiniensa eli kirjanoppineittensa Talmudi eli lakikirja\nmelkein oli karkoittanut raamatunsanan. Lukeminen lopetettiin\nrukoukseen, joka tapahtui saksankielellä.\n\nRuben Zevin silmät katselivat lempeästi tuota lasta, jota hän\nrakasti ja väliin loi hän katseensa myöskin sängyn ylitse riippuvaan\nkuvaan sekä taas tuohon lukevaan tyttöön. Tämä vertaileminen häntä\nmiellytti ja liikutti. Siinä oli tuo salainen lähde, josta hänen\nrakkautensa virtaili lapsi Racheliin, jolla oli samaa sukumuotoa,\nkuin seinäkuvalla.\n\nKun tyttö oli lopettanut, sanoi vanhus hänelle:\n\n\"Tiedätkö kuka hän oli, joka nyt on Jumalan paratiisissa?\"\n\n\"Tiedän\", vastasi tyttö, \"Ruth.\"\n\n\"Tiedätkö myöskin _mitä_ hän oli minulle, vanhalle miehelle, jolla\nei ole ketään muuta rakastettavaa maailmassa kuin sinä ainoastaan?\nTiedätkö, että hän oli silmieni valo ja sydämmeni lohdutus aina\nsiitä asti, kuin hänen äitinsä kadotin Espaniassa ja kristityt hänen\nveljensä tappoivat Gentissä. Sinä olet siromuotoinen, Rachel. Mitenkä\nmuuten saattaisit olla hänen näköisensä, ja mitenkä muuten saattaisit\nnimeäsi ujostumatta kantaa? Mutta Ruth oli ihanin, täydellisin teos\nmitä Luojan kädestä lähtenyt on aina siitä asti, kun hän äitimme\nEevan loi Adamin kylkiluusta. Ruth oli enemmän kuin isäimme Ruth;\nhän oli se, josta Korkeassa Veisussa veisataan: Minä olen Saronin\nkukka, olen laaksojen lilja. Talvi on mennyt ja kukkaset kukoistavat\nkedolla... Ymmärrätkö, lapsi, tämän?\"\n\nKun Rachel oli ääneti, jatkoi hän:\n\n\"Kukkaset versovat maasta, kukkivat aikansa ja lakastuvat. Mutta\nvoi sitä ihmistä, jonka jalka tallaa Jumalan ihaninta luomistyötä!\nHerra, kuinka kauan sinä peität kasvosi vanhurskaan valituksilta?\nSinä olet minun painanut syvimpään hautaan, pimeyteen ja pohjattomaan\nmereen. Kärsimiset olivat minun kylläiseksi tehneet, minun silmieni\nlähteet ovat surkeudesta kuivuneet, sinun hirmuisuutesi ahdistaa ja\npakottaa minua sinun aalloillasi. Sinä olet ottanut minulta pois ne,\njoita minun sydämmeni on rakastanut, minun ystäväni ovat yksinäisyys,\npimeys ja kuolema. Mutta sinulle minä joka päivä huudan: älä ole\nvaiti minun Jumalani, kun pahantekiät sinun kansasi hävittävät! Joka\nilta he takaisin palajavat kiljuen saalista. Tee niille niinkuin\nMidianilaisille, niinkuin Sisseralle, Orebille ja Seebille sekä\nkaikille heidän ylimmäisillensä! Tee heitä niinkuin rattaan, niinkuin\nkorren tuulen edessä. Niinkuin kulo metsän polttaa ja niinkuin liekki\nmäet sytyttää, vainoo, Herra, heitä juuri niin, sinun rajuilmallasi\nja hämmästytä heitä sinun tuulispäälläsi. Täytä heidän kasvonsa\nhäpiällä, hävitä ne juurineen ja pelasta kansasi vihollistensa\nkäsistä!\"\n\nTuo äsken liikuttava, rakkauden ja surun ilmaus Ruben Zevin\nkasvoissa, oli näitten sanain kestäessä muuttunut ja osoitti nyt\nankarinta, kovinta, leppymättömintä vihaa. Hänen kansaansa kohtaan\ntehdyt vääryydet johtuivat mieleen ja niihin yhtyi vielä muisto\nhänen omista kärsimisistään. Hän oli armeliain, hyväntekeväisin, ja\nihmisystävällisin mies kaikkia onnettomia kohtaan hänen oman vainotun\nkansansa joukossa. Mutta omille ja tämän kansansa vihollisille tuo\nhurskas juutalainen ei saattanut anteeksi antaa. Hän oli Davidin\npsalmeista, joita hän tässä oli kertonut unohtanut 67:nen: että\ntunnettaisiin sinun autuutes kaikkein pakanain seassa ja kaikki\nkansat sinua kiittäisivät!\n\n\"Mutta\", lisäsi hän miettiväisenä Esaiaan sanoilla: \"Nouse, ole\nkirkas!... Muukalaiset pitää sinun muuris rakentaman ja heidän\nkuninkaansa pitää sinua palveleman. Heidän pitää myös kumaroissansa\nsinun tykösi tuleman, jotka sinua sortaneet ovat, ja kaikki jotka\nsinua pilkanneet ovat, pitää lankeemaan sinun jalkais eteen. Ettäs\nolet hyljätty ja vihattu ollut, kussa ei kenkään vaeltanut, tahdon\nminä sinua iankaikkiseksi korkeudeksi tehdä. Sinun pitää pakanoitten\nrieskaa imemän... Minä tahdon saattaa kultaa vasken sijaan, ja hopiaa\nraudan sijaan ja rautaa kiven sijaan...\"\n\nMitkä loistavat valon välähdykset vuosisatojen yöstä, --\nvuosituhansien lohduttamattomat kurjuudet, huokaukset ja\nvoimattomuus, muuttuneena voitonriemuksi! Ruben Zevin synkät kasvot\nkirkastuivat. Hänen verisesti vainottu, tallattu, kaiken maailman\nääriin hajonnut kansa olisi kuitenkin kerran tuleva maailmaa\nhallitsemaan! Eikö ole tämä kansa maailman ensimmäinen aatelisto?\nMissä löytyy sukuluettelo sellainen kuin on tällä kansalla? Eikö\nsiinä ollut kuninkaan poikia ja kuninkaan tyttäriä, orjiksi myytyjä?\nJa _he_ kieltäisivät esikois-oikeuttansa? _Hekö_ huokaisivat\niankaikkisessa orjuudessa?\n\nTuo uskovainen israelilainen nousi seisaalle ja ojensi kätensä\nakkunaa kohden ikään kuin hän olisi tahtonut puhua ulkona olevalle\nmaailmalle. Tuohon voittoon, josta hän, samati kuin koko hänen\nkansansa, oli varma, sekaantui myöskin tämän rahakauppiaan käsitys\nsiitä, mikä _hänen_ toimekseen tulisi sortajien joukossa.\n\n\"Niin\", sanoi hän, ja hymyili voitonvarmana, \"ymmärrättekö\nte, te siellä kaukana, että ennustukset joka päivä lähenevät\ntoteutumistansa? Nyt me jo imemme teidän rieskaanne, ja vuosisadat\ntoistensa perästä me sen loppuun juomme, siksi, ettei teille jää\nmitään, mutta meille kaikki. Julkisesti te meitä lyötte, mutta\nsalaisuudessa te meitä jo kumarratte. Te jotka tänään meitä\nylenkatsotte, tallaatte, ryöstätte, ettekö tiedä, että huomenna\nolemme me teidän herroinanne? Mitä tänään meiltä ryöstätte, se\nvirtailee meille takaisin huomenna, kuten vuorten virrat juoksevat\nhävitettyyn laaksoon. Pöyhkeilkää vielä ylpeydessänne siksi,\nettä teidän aikanne ja meidän aikamme on tullut; katsokaa, se\non jo lähellä! Ja kun ette enään omista huoneittenne tonttia,\nvainioittenne maata, lastenne kapaloita, kädessänne olevaa kirvestä\ntahi pöydällänne olevaa kynää, -- kun tuo kaikki on meidän, annettu\nmeille pantiksi ja te ostatte meiltä velaksi kurjan hautanne,\npiiloittaaksenne sinne köyhyytenne ja häpeänne, -- silloin on\nmeidän aikamme tullut ja ennustus täytetty. Kuten vuohia olette\nmeitä ajaneet pitkin maailmaa sekä raadelleet meitä ilman armoa;\nno siis riistäkää ja repikää nyt toinen toisianne sodassa ja\neripuraisuudessa! Meidän puolestamme te taistelette. Minä olen rauhan\nmies, aseita en ole koskaan käyttänyt, mutta minä ylistän sotaa, joka\nköyhdyttää teitä, sen vuoksi, että te ette saata miekkaa käyttää\nilman, että ensin hiotte sen meidän kullallamme, sen vuoksi, että\njokainen sotavarustuksessa oleva sotilas kantaa meidän merkkiämme ja\nsen vuoksi, että jokainen sodan tappelu, ken siellä voittajana onkin,\non meille voitto!\"\n\nHän oli unohtanut tytön, lapsen, ainoan, joka peljästyneenä ja\nhämmästyneenä oli kuullut hänen uhkaavia sanojansa. Sellaisena ei\nRachel vielä ikänä ollut isänsä setää nähnyt. Rachelin mielestä\nhän näytti kasvavan Jehuksi tahi Josuaksi; hän käsitti setäänsä\nainoastaan puolittain, mutta hän muisti päivän tapahtumat ja aavisti,\nettä hänen sorrettu kansansa profeetan äänellä puhui Gog ja Magogille.\n\nRuben Zevin espanialainen juutalais-veri saattoi kuohahtaa välistä,\nmutta hänen käytännöllinen järkensä saattoi hänen pian suunnilleen\njälleen. Hän katsoi taas tytön puoleen; hänen äänensä muuttui\nlempeäksi kuin rakastavan isän ääni.\n\n\"Unohda tämä!\" sanoi hän. \"Sinun ikäisenäsi on oikeus uskoa elämään.\nHän, tuossa taulussa, oli kerran kevään iloinen perho, ilman pelkoa,\nilman surua. Minä tahdon, että sinun pitää olla kuten hän, Rachel,\nniin kauan kuin saatat. Mene levolle, lapseni! Uneksi ruusuista,\njotka nyt ovat puhkeamassa! Jos toivot jotakin, pikku hupsu, niin\nuneksi sitä saavasi! Uutta ratsuhevosta? Tahi kesyä kaurista? Oletpas\npieni velho, sinä, joka saat kaikkia mitä tahdot.\"\n\nTyttö kumartui alas, suuteli hänen takkinsa liepeitä ja sanoi\nyöhyväiset. Juvelisormus joka oli hänen sormessaan, näytti\nmuistuttavan vanhusta jostakin.\n\n\"Rachel\", sanoi hän puoleksi leikillisesti, puoleksi surullisesti,\nkun tyttö aikoi lähteä: \"älä koskaan anna sydäntäsi kelvottomalle\nmiehelle!\"\n\n\n\n\n17. Keisarin edessä.\n\n\n    Sieni, miksikä sinä minulla olet?\n\nSeuraavana aamuna nousi Ruben Zevi niin aikaisin kuin aurinkokin.\nGalilei ei voinut estää päivän tähteä kiertämästä maan ympäri;\nRooman paavi ei saattanut estää juutalaista kutomasta kuhaverkkoansa\nmaailman ympäri.\n\nAikaisena aamuhetkenä, klo 4 ja 6 välillä Ruben Zevin oli tapana\nlaatia sotaretkisuunnitelmiansa. Yksinäisyys oli hänen uskottunsa.\nKello seitsemän alkoivat konttooritunnit, mutta ennen seitsemää hän\ntavallisesti kulki linnansa ympäri.\n\nTänään, kun hän tavallista aikaisemmin astui alakertaan, havaitsi\nhän veljensäpojan Joaksen kielletyssä toimessa. Pitkällä pöydällä\noli kaikenlaisia kapineita hajalle levitettynä, lajiteltavana ja\ntarkastettavana. Siinä oli sotaviittoja, miekkoja, pistooleja,\nhaarniskoja, kannikkeita, neitsy Marian kuvia, koristeita vaskesta,\nhopeasta ja kullasta, vaatteita ja huonekaluja, vieläpä käytettyjä\nsaappaita ja paitoja, nähtävästi sotasaaliita, joista osa vielä oli\nveren tahraamina.\n\nRikas rahakauppias ei pitänyt tuosta kaupasta, jota hänen\nveljensäpoika tottumuksesta ja voitonpyynnöstä salaa harjoitti.\n\n\"Mitenkä tämä? Joas\", sanoi hän otsaansa rypistäen, \"tällä tavallako\nsinä osotat pitäväsi huolta talon maineesta? Etkö häpeä ruveta\nkauppoihin ruumiinryöstäjien ja rosvosotamiesten kanssa?\"\n\nJoas teki hätävalheen. Eräs eilispäivänä ryöstetty uskonheimolainen\noli pakottanut häntä näitä ottamaan leipärovon edestä.\n\n\"Sinä valheen valmistelia!\" Vanhus mittasi häntä ylenkatseellisella\nsilmäyksellä. \"Sinä olet ostanut sotasaalista mustalta Kunzilta.\"\n\nMusta Kunz oli noita sodan saaliinhimoisia korppikotkia, jotka\nhyökkäävät sotakentälle ryöstääksensä kuolleita ja tehdäksensä\nlopun haavoitetuista. Hän ei laiminlyönyt vahakynttilän uhraamista\nmetsästäjien suojeluspyhälle Hubertille, mutta asioissa tuo hurskas\npyhienpalvelia halukkaimmin oli juutalaisten kanssa.\n\nRuben Zevi katsahti välinpitämättömästi saalista ja havaitsi esineen,\njoka hänen huomiotansa herätti. Se oli hienosti liljan muotoon\nvalettu hopeainen hiusneula. Hän otti sen käteensä, tarkasteli sitä\nja löysi merkin liljan lehdillä.\n\n\"Niin\", sanoi hän miettiväisenä, \"tämä on se toinen. Mistä Kunz on\nneulan löytänyt?\" Joas ei sitä tietänyt.\n\n\"Kutsu hän tänne illalla hämärän jälkeen! Ruumiinrosvo ei\npäiväs-aikaan saa minun portistani tulla sisään. Joas, tulevalla\nkerralla kun sinä teet kauppaa sellaisten ihmisten ja sellaisten\ntavarain kanssa, niin pauloita reppusi sekä lähde sille matkalle,\njosta sinun olen ottanutkin! Neulan minä pidän, se on ennen ollut\nminun.\"\n\nPostin kuljetus Saksanmaalla oli siihen aikaan hyvin hidas, epävarma\nja välistä aivan äkkiä keskeytetty. Kaikkia tärkeimpiä asioita\ntoimitettiin asiamiesten tahi sananlennättäjien kautta. Ruben Zevin\nluo tuli sellaisia joka päivä. Muutamat saivat ratkaisevan vastauksen\nkonttoorissa; toiset, jotka toivat salaisia asioita muassaan, vietiin\nerityiseen huoneeseen jossa raharuhtinaan kanssa kahden kesken\npuhuttiin. Toinen toisensa perästä ilmoitettiin ja pääsi puheille\nvähäiseen, isomman konttoorihuoneen sisäpuolella olevaan kaapin\nmuotoiseen huoneeseen.\n\nTänään ilmoitettiin parrakas protestanttinen senaattori Augsburgin\nkaupungista. Asia koski lainaa, jonka tuo kaupunki oli vuonna\n1631 ottanut ja josta se oli pannut tullinsa pantiksi ja tämä\nlaina-aika oli nyt loppunut. Augsburgin olivat ruotsalaiset sittemmin\nvalloittaneet ja keisarilliset olivat ottaneet heiltä pakko-veroa;\nkaupunki ei voinut maksaa ja sai tuskalla ja vaivalla pitkitystä\nkahdenkymmenen prosentin korkoa vastaan.\n\nSen jälkeen astui sisään eräs kaniikki Trieristä. Tuomiokapituli oli\nriidassa piispansa kanssa ja tarvitsi ennaltamaksun. Tosin kyllä,\nettä Ruben samaa tarkoitusta varten oli myöskin ruhtinaalliselle\npiispalle ennakolta antanut rahoja, mutta nuot prelaatit olivat\nrahallisia, he saivat runsaat tulot pyhiinvaeltajilta, jotka kulkivat\nrukoilemaan Saksanmaan pyhintä jäännöstä, Vapahtajan saumatonta\nihotakkia.\n\nTätä seuraavan sananlennättäjän oli lähettänyt Madridissa oleva\nasiamies, joka tahtoi ilmoittaa, että inkvisitsiooni oli vanginnut\nhänen ja pannut kidutuspuihin ja hänen oli täytynyt suuresta\nrahasummasta ostaa itsensä vapaaksi. Vastaukseksi sanottiin, että\nhän odottaisi maltillisena siksi, että tuleva hopealasti saapuisi\nPerusta: esimiehellä oli tilaisuutta pitää sekä hänen että itsensä\nvahingottomana.\n\nEdellisen jälkeen tuli Tanskan kuninkaan Kristian IV:nnen\nsanansaattaja sisään. Kuningas tarvitsi rahaa pannaksensa kuntoon\nlaivastonsa. Hän sai rahat, annettuansa pantiksi salmesta tulevat\ntullitulot sekä 25 prosenttia korkoa.\n\nEnglannin kuningas Kaarlo I lähetti salaisen asiamiehen kirjallisella\nvakuutuskirjalla, jossa 100,000 punnan sterlingin lainasta luvattiin\nlaivamaksut ja kaksikymmentä prosenttia. Asiamiehelle annettiin se\ntyly vastaus, että kuninkaan tuli ensin suorittaa maksettavaksi\nlangenneet entisten velkainsa korot; parlamentti oli ilmoittanut että\nlaivamaksut eivät olleet laillisia, niistä ei hänen majesteettinsa\nsaattanut viidestäkymmenestä prosentistakaan uutta lainaa toivoa. Jos\nasiamies tahtoi tarjota Itä-Intian komppanian takausta, saisi hän\nvaikka kuinka paljo, hyvänsä.\n\nSmyrnan juutalaiset valittivat, että heidän Aleppossa olevat\nuskonheimolaisensa tunkivat heidän tielleen sekä pyysivät, ettei\nRuben Zevi antaisi niille apuansa. Rahakauppias vastasi, että Aleppon\njuutalaiset tarjosivat hyvät takaukset; hän ei siis saattanut mitään\ntehdä estääksensä heitä toimissaan. Smyrna oli siksi varakas, että se\nitsekkin saattoi ylläpitää kilpailua. Samallaisen vastauksen hän oli\nantanut Alexandrian, Kapkaupungin ja Liman juutalaisille.\n\nKonstantinopolin sulttaani Ibrahim lähetti erään juutalaisen\nuudestaan lainaa pyytämään. Hän tarvitsi kolmen kuukauden palkan\njanitschareille, jotka uhkasivat panna hänen pois valtaistuimelta\nsamati, kuin hänen siihen olivat asettaneet. Ruben Zevi hankki tarkat\ntiedot asianhaaroista ja havaitsi Ibrahimin istuvan epävakaasti\nvaltaistuimellaan, mutta antoi hänelle kuitenkin edeltäkäsin lainan\n40 prosentista vakuuttaaksensa entisiä lainoja.\n\nViimeinen joka tänään ilmoitettiin, oli Ruben Zevin omia asiamiehiä\nRanskasta, jossa hän rahoillaan auttoi kardinaali Richelieun\nvastustajapuoluetta. Asiamies toi huonoja uutisia. Orleansin herttuan\nkävi huonosti; kardinaali oli entistään mahtavampi. Ruben Zevi oli\nepäonnistuneeseen poliitilliseen vehkeeseen tuhlannut miljoonan.\n\"Malttamusta\", sanoi hän, \"kardinaali ei ijankaikkisesti elää saata.\"\n-- Kardinaali kuoli seuraavana vuonna. Vastaanotto päättyi klo 11, ja\nrahakauppias antoi määräyksiä lähetettävistä suoritustoimista, kun\nkeisarillinen ajutantti astui sisään ja toi Ruben Zeville kirjeen,\njossa häntä. kutsuttiin tulemaan kello neljä j.p.p. hovimarsalkka\nkreivi Trautmansdorffin luo. Konttooripalveliat katselivat toisiansa,\ntuumaten, tulisiko heidän herransa edesvastaukseen pantavaksi tuosta\ntuulesta otetusta pääsiäislammasjutusta?\n\nRuben Zevi vastasi:\n\n\"Viekää minun alammainen tervehdykseni hänen jaloudellensa\nhovimarsalkalle ja sanokaa, että minä määrätyllä ajalla tulen hänen\nluoksensa.\"\n\nKun kello löi neljä, ilmoitutti hän itsensä hovimarsalkalle hänen\npalatsissaan. Ruben Zevi saatettiin ihmettelevien kammaripalveliain\nja hovimiesrivien ohitse kreivin syrjäkammioon. Sellaista suosiota\nei juutalaiselle ollut koskaan osotettu. Hovimiehet kuiskasivat\ntoisilleen, että sellainen kunnia luultavasti tulisi maksamaan\nMoseksen oppilaalle kauniit rahasummat.\n\nSyrjäkammiossa oli keisari Ferdinand III:nen suosikki ja ensimmäinen\nvaltiomies, kreivi Trautmansdorff, pitkä roteva herra, jonka muoto\nolisi ollut pelottava, ellei hänen viisas, hyväntahtoinen katseensa\nolisi herättänyt luottamusta. Hänen takanaan istui salakirjuri von\nMiltitz ja eräässä nurkassa viittaan verhottu tuntematon mies.\nJuutalainen jäi keskustelun aikana seisomaan eikä häntä myöskään,\nvaikka olikin vanha, pyydetty istumaan.\n\nKreivi alkoi puheensa eilispäivän väkivaltaisuuksista, valittamalla,\nettä hän liika myöhään sai asiasta tiedon ja tarjoutui toimittamaan\noikeudenmukaista tarkastusta valituksista, joita juutalaisia vastaan\noli tehty. Sitten rupesi hän puhumaan tuosta surkuteltavasta\nsodasta sekä miten hartaasti keisari toivoi sen loppua ja rauhan\nsolmimista hyväksyttävillä ehdoilla, sekä miten hän, kreivi, itsekkin\ntoivoi, että rauha piankin olisi saatava, kun vain onnistuttaisiin\nmusertamaan tuo jo takaisin palautettu ruotsalainen voima yhdellä\npäättävällä iskulla. Nyt oli mitä parahimmat toiveet, mutta\nrahakammarissa varojen puute oli kovin suuri tällä haavaa. Hän\nsaattoi tarjota taattuja takauksia, jos Ruben Zevi -- tätä sanoessaan\nhän alammaisesti hymyili -- jonka luotettavaisuus ja suuri arvo oli\nrahamarkkinoilla tunnettu, tahtoi toimittaa neljänkymmenen miljoonan\nguldenin valtiolainan, josta toinen puoli helisevässä rahassa pitäisi\nsaataman toukokuun kuluessa ja loppu vähemmissä eli neljän miljoonan\nerissä kuukaudessa, lokakuun loppuun.\n\nRuben Zevi kuunteli ääneti tätä ehdotusta ja uskalsi sitten\nnöyrimmästi kysyä takauksista.\n\nKreivi luetteli keisarikunnan äärettömiä apulähteitä paitsi Espanjan\nja Neapelin apuvaroja sekä tarjosi valtiotilukset ja Tonavatullit\npantiksi. Luultavasti Ruben Zevi tunsi nämät varat paremmin kuin\nkreivi itse ja tiesi, että suurin osa jo oli pantattu ylitse\narvonsa. Hän selitti nöyrästi, ettei hän ensinkään epäillyt kreivin\nvakuutuksia, mutta ettei hän näin epävarmoina aikoina saattanut\nnoin suurta lainaa toimittaa. Jos hänen armonsa tahtoi uudistaa\nmuutamien pienien sotakassaan ja valtiorahastoon annettujen\nesimaksujen vakuutta sekä asettaa takaukseen muutamia nimitettyjä\nkorkea-arvoisia henkilöitä, joitten joukossa myöskin Baierin,\nMainzin, Trierin ja Kölnin vaaliruhtinaat, koettaisi Ruben tehdä\nmitä hänelle mahdollista olisi, saadaksensa kokoon 20 miljoonaa\nviidentoista prosentin korkoa vastaan.\n\nHänen tätä sanoessaan nousi viittaan puettu mies kiivaasti\nistuimeltaan ja huudahti:.\n\n\"Mitä? Persoonallista takausta? Ja viisitoista prosenttia? Se on\nhävytöntä!\"\n\nRahakauppias kumarsi syvään. Hän oli heti aavistanut että viitan alla\npiiloutui korkea-arvoinen henkilö, joka salakäytävän kautta oli tuotu\nsisään, koska hän ei tahtonut tulla huomatuksi. Kaikissa rahoissa\noli tämän miehen kuva, ja Ruben Zevi oli tuntenut keisari Ferdinand\nIII:nen jo hänen ollessaan Unkarin kuninkaana. Tämän hallitsian\npituus oli keskinkertainen, nuorena hän oli ollut kivulloinen ja\nvielä 35 vuotiaana hänen keltaisen kalpea ihonsakin sitä todisti.\nHänen musta tukkansa oli pitkä ja jakausta hän käytti pään oikealla\npuolella, hänellä oli myöskin pitkät ylöspäin väännetyt viikset ja\nleukaparta. Mustat kulmakarvat kaareilivat vinoon hänen suurten\nelottomien ruskeitten silmiensä yli; keisarillinen kotkan-nenänsä ei\noikein hyvin sopinut hänen paksujen huultensa ja sävyttömän leukansa\nkanssa yhteen. Pukuna hänellä oli tavattoman leveä pitsikaulus,\nleveät hihat ja housut, sekä kiinni-istuva kirjailtu liivitakki\nmustasta sametista, jonka päällä juhlallisemmissa tilaisuuksissa kuin\ntässä, riippui kultaisennahan tähti. Hänen olentonsa samati kuin\nhänen ymmärryslahjansa olivat keisarin, joka oikeastaan oli syntynyt\nvähäiseksi raja-kreiviksi, vaikka hänen vanhemman veljensä kuolema\nsekä hänen pontevanlaisen isänsä vaikutus oli raivannut hänelle tien\npyhän Rooman valtakunnan vanhalle keisarin hallitsia-istuimelle. Niin\nvähäpätöinen kuin Ferdinand III olikin, tiettiin hänen kuitenkin\nomaavan kaksi hyvää valtiollista perusjohdetta: hän vältti jesuiitain\nylivoimaa sekä käyttäytyi häviössä olevassa rahastohuoneessa\nsäästävänä valtiotalouden hoitajana. Tämä viimeksi mainittu omaisuus\nnyt pani hänen verensä kuohahtamaan, kun hän kuuli juutalaisen\nehdotuksen.\n\nPäähovimestari nyökkäsi myöntävästi ja tarkoittavasti sekä jatkoi\nkeskustelujansa.\n\n\"Ymmärtäkäämme toisiamme\", sanoi hän. \"Kun minä sanoin neljäkymmentä\nmiljoonaa, niin käsitättehän, että minä tiedän arvostella sitä suurta\nluottamusta, mikä teillä on. Ensimmäisiä tarpeitamme varten tulemme\ntoimeen elokuun kuluessa kahdellakymmenellä miljoonalla täysiarvoista\nhelisevää rahaa. Hänen majesteettinsa ei saata alentaa itseänsä\nsiten, että pyytäisi persoonallista takausta vasalleiltansa, mutta\nehdottakaa niitä vakuutuksia, joita tyydyttävänä pidätte!\"\n\n\"Teidän jaloutenne tietää\", sanoi Ruben Zevi, tyvenellä ja\nnöyrällä äänellään, \"lainat vaativat vakuutta täksi päiväksi ja\nhuomispäiväksi. Jos minä kehotan uskonheimolaisiani kokoon keräämään\nnuot melkoiset summat, jotka eivät ole minun käytäntövallassani,\nkysyvät he: missä on meillä takuuta huomiseksi? meitä ryöstettiin\neilen, me saatamme tulla ryöstetyksi huomenna. Teidän jaloutenne,\nantakaa Rooman valtakunnan lain meitä suojella keisarin oikeutta\nharrastavan valtikan voimalla, niin me osotamme että olemme\nkiitollisia alammaisia!\"\n\nKreivi Trautmansdorff vilkasi viittaan puetun miehen silmiin ja\nluki niissä sanan: lupaa! Näin paljo oli Ferdinand III jesuiitoista\noppinut: vääräuskoisille ja uskottomille luvataan kaikkia. Toinen\nkysymys on se, mitä lupauksia pidetään.\n\n\"Olen vakuutettu siitä, että hänen majesteettinsa lempeän\nluontonsa vaatimuksesta suostuu jättämään syytösasian teidän\nuskonheimolaisianne vastaan sillensä\", vakuutti hovimarsalkka.\n\n\"Roomalaisen lain mukaan vaatii jokainen syytös todistusta\", jatkoi\njuutalainen rohkeasti, \"ja tämä kanne on todistamaton. Mutta todistaa\nsaattaa että uskonheimolaiseni ovat kärsineet persoonallista\nväkivaltaa, että heiltä on ryöstetty heidän omaisuutensa. Rangaiskaa\nväkivallantekiät, antakaa takaisin ryöstetty omaisuus, niin me\nkoetamme tehdä kaikki mitä voimme palvellaksemme rahakammiota\nhyväksyttävillä ehdoilla.\"\n\n\"Te asetatte ehtoja!\" huudahti hovimarsalkka, joka näki hallitsiansa\nkeltaisenkalpeiden poskien punastuvan vihasta.\n\n\"En mitään muuta kuin vakuutusta huomisen päivän varalle\", vastasi\nRuben Zevi yhtä päättävästi ja yhtä nöyrästi kuin ennenkin.\n\n\"Mutta jos minä lupaan toimittaa hänen majesteettinsa ja\nvaltiopäivien suostumuksen siihen, että juutalaiset pannaan uuden\nasetuksen suojaan, joka vahvistaa heidän turvallisuutensa?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, teidän jaloutenne, minä rohkenen syvimmässä\nalammaisuudessa anoa lakia, joissa on keisarin sinetti\nja allekirjoitus sekä rangaistus ja korvaus eilispäivän\nväkivaltaisuudesta.\"\n\nViittaan puettu mies ei voinut kauemmin hillitä vihaansa. Hän nousi\nuudestaan istualta ja astui uhkaavana tuon rajupäisen luo, joka\nuskalsi keisarille lakia laatia.\n\n\"Tiedätkö kuka minä olen?\" kysyi hän. \"Kuusitoista vuotta taaksepäin\noli minulle, vähäpätöiselle palvelialle, suotu se armo, että kun\nteidän majesteettinne pantiin vaaliin Unkarin kuninkaaksi, sain\nminä antaa lainaksi siihen tarvittavat varat, ja sama armo minulle\nsuotiin viisi vuotta sitten, kun Te, teidän majesteettinne, kaikkien\nalammaistenne iloksi suvaitsitte astua kunniarikkaitten isienne\nvaltaistuimelle.\"\n\n\"Ja sentähden luulet sinä, vanha peijaaja, saattavasi lakia laatiella\nkeisarillesi\", -- jatkoi hallitsia, paremmin ärsytettynä kuin\nleppyneenä tuosta, että häntä muistutettiin valtio-vaalien salaisista\nvaikuttimista. \"Mikä estää minua semmoisen hävyttömyyden palkaksi\nhirtätyttämästä sinua korkeimpaan hirsipuuhun Regensburgissa sekä\npiiskaamasta teidän kirotun sukunne ulos valtakuntani äärien ylitse\nkuten rottia piiskataan?\"\n\n\"Ei mikään muu, kuin teidän majesteettinne oma korkea oikeudentunto\",\nvastasi juutalainen, kumartaen melkein maahan asti, \"me emme tätä\nnykyä ole minkään lain alaisia.\"\n\n\"Te olette ohjesäännön alaisia, se on kylläksi raateliaeläimille.\nLiian kauan olen kärsinyt teidän ylpeyttänne. Isäni on teitä\nvitsoilla ruoskinut. Tahdotteko te, että minä teitä ruoskin\nskorpiooneilla? Trautmansdorff, kirjoita, että rahavarasto sitoutuu\nantamaan kahdestakymmenestä miljoonasta kuusi prosenttia! Hän kiskoo\nhyvällä kaupalla väärää voittoa vääräuskolaisilta, tuo uskoton koira,\nja pyytää viisitoista prosenttia oikeauskoisilta katolilaisilta...\nKäsitätkö minua, juutalainen? Sinulla on kahden viikon viivytys-aika\nensimmäisen makson suorittamista varten, sitten miljoona viikossa\nsiksi, että olet antanut kaksikymmentä miljoonaa. Sieni, miksi sinä\nminulla olet?\"\n\nJa keisari lähti suuttuneena huoneesta saman salakäytävän kautta kuin\nhän tullutkin oli. Ferdinand III ei ollut mikään ankara itsevaltias,\nmutta kaikkien nöyryytysten perästä, joita hänen itse oli täytynyt\nkärsiä vastapintaisten vaaliruhtinaittensa takia, oli tämä hänen\nylpeydellensä oikeana lievityksenä, että hän kerrankin saattoi\nmasentaa raharuhtinasta, varsinkin kun tässä oli niitten miljoonain\nsäästäminen kysymyksessä, joita sodan hehkuva Molok nielasi.\n\nJos tämä hallitsia olikin niin ymmärtämätön, että hän luuli\nvoivansa vaatia miljoonia pakkolainana yhtä helposti, kuin\nhänen sotapäällikkönsä vaativat niitä pakkoveroissa, niin hänen\npää-hovimarsalkallansa ei kuitenkaan ollut saamaa onnellista\nmielikuvitusta.\n\n\"Istukaa\", sanoi kreivi kohteliaasti, kun ovi pantiin kiinni hänen\nherransa mentyä. \"En saattanut keisarin läsnäollessa osottaa teille\nsitä kohteliaisuutta, jota ikänne vaatii.\"\n\nRahakauppias istui.\n\n\"Hyvä herrani\", sanoi kreivi, \"tahdonpa sanoa minun hyvä herra\nkeisarillinen hovipankkiirini, jos tuollaista vähäpätöisyyttä\nhaluatte, toivon että ette väärin käsitä hänen majesteettiansa.\nTiedättehän, että tuo habsburgilainen veri äkkiä kuohuilee\npartaittensa yli, mutta kun armollinen herramme saa aikaa\ntyyntyäkseen, ei teillä ole mitään pelättävänä. Hän on päin vastoin\nlempeä ja oikeutta rakastava, teillä on paljon toivottavana, kun vain\nasetutte hänen määräystensä mukaan. Ryhtykäämme jälleen asiaan. Älkää\npyytäkö liikoja; älkää pyytäkö uutta lakia siinä, missä tiedätte,\nettei keisari mitään voi noita hengellisiä vaaliruhtinaita vastaan,\njotka ankarasti pitävät kiinni uskonkaavoista. Mitä taas tuohon\neiliseen väkivaltaan tulee, jätetään syytös juutalaisia vastaan\nsillensä ja rahastosta maksetaan kohtuullinen vahingon korvaus. Tässä\non luettelo vakuuksista, aluksi kahdellekymmenelle miljoonalle.\nValitkaa ne, mitkä parhaana pidätte! En uskalla myönnyttää teille\nviittätoista prosenttia, koska hänen majesteettinsa aivan jyrkästi\non sitä vastaan, mutta ajatelkaamme tässä jotakin välitietä. Mitä\nsanoisitte kymmenestä prosentista? Olemmeko yksimielisiä?\"\n\n\"Minä olisin, jos takuut olisivat vastaavat, mutta, teidän\njaloutenne, suokaa minun tuota epäillä. Katsokaatte tätä panttia\ntässä... ja tätä... ja tätä ovat jo ennestään puolesta arvostaan\npantattuna.\"\n\n\"No niin, mitäpä ei tehdä, kun rahoja tarvitaan? Ottakaa pääomasta\nnuot viisi prosenttia, joista te noin sitkeästi kiinni pidätte. Me\nasetamme lainan yhdeksäänkymmeneenviiteen sadan sijasta. Se tekee\nkahdestakymmenestä miljoonasta yhden miljoonan vähennyksen pääomasta.\"\n\n\"Teidän jaloutenne suvaitsee laskea leikkiä. Otaksukaa että menetämme\nainoastaan neljä miljoonaa vakuuksien kautta, ja teidän jaloutenne\ntarjoo vain yhden miljoonan vähennyksen pääomasta! Myöntäkää\nkolmenkymmenen prosentin vähennystä, seitsemänkymmentä sadasta,\nniin saatte lainan kuudesta prosentista, kuten hänen majesteettinsa\nsuvaitsi ehdotella.\"\n\nHovimarsalkka puri huuliansa. Nämät olivat kovia ehtoja, mutta ei\nmitään tavatonta näihin aikoihin, jolloin lainaaja välistä ei saanut\nnimellisarvon määrästä muuta kuin puolen.\n\n\"Tiedättekö myöskin, hyvä herra hovipankkiirini, mitä te ja teidän\nuskonheimolaisenne kieltämisellänne uskallatte?\" kysyi hän, noputtaen\nkynäveitsellään pöytään.\n\n\"Tiedän\", vastasi Ruben aina yhtä tyvenenä. \"Tämä ei ole ensi kerta,\njolloin me karkotettuna yhdestä valtakunnasta asetumme toiseen. Mutta\nsuokaa minun huomauttaa teitä siitä, että suurin osa valtakunnan\nkiinteimistöistä ja valtaruhtinaitten yksityisestä omaisuudesta on\nmeidän varalle pantattuna.\"\n\n\"Sitoumukset julistetaan mitättömiksi.\"\n\n\"Mahdollista, mutta silloin katoo myöskin luottamus eikä anneta\nlainaa.\"\n\n\"Mikä on viimeinen hintanne?\"\n\n\"Kolmenkymmenen prosentin vähennys pääomasta, kuuden prosentin korko,\nsisään- ja takaisinmaksut määrätyllä ajalla, täysiarvoisessa rahassa.\nMe emme hyväksy keisari Ferdinand II:sen ala-arvoista rahaa. Minä\nannan varman vastauksen tulevana keskiviikkona, sitte kuin olen\nvakuutuksia tarkastanut.\"\n\n\"Ja minä odotan teitä täällä keskiviikkona, von Miltitz, saattakaa\nhovipankkiiria!\"\n\nTäten oli keskustelu loppunut. Päähovimarsalkka kreivi Trautmansdorff\nantoi ilonsa esteettömästi tulla ilmi, juutalaisen mentyä.\n\n\"Noin älykäs ja kuitenkin petetty!\" huudahti hän, valtioviisaan\nhymyily huulillaan. \"Näistä vakuutuksista hän ei viittä prosenttia\nsaa takaisin. Mutta hän on laatinut lakia keisarille, ja ellei hän\nolekkaan saanut kaikkia, on hän kuitenkin saanut lupauksia. Sehän\non sillä tavalla kuin tämä kansa tunkee itsensä läpi. Tänään askel\ntaaksepäin, huomenna kaksi askelta eteenpäin. Mitä on keisarin\nvoima rahan suhteen? Tuo kumartava, aina tallattu, aina nöyrä, aina\nneuvokas mammonan palvelia on tällä haavaa mahtavampi kuin Ferdinand\nIII ja hänen roomalainen valtakuntansa.\"\n\nRuben Zevi sanoi mennessään, itseksensä:\n\n\"Jos tämä laina olisi ainoana toimenani, niin pantit minun häviöön\nsaattaisivat. Mutta tämä laina on satojen entisten panttina. Kylläpä\nkannattaa olla valtioille välttämättömän tarpeellisena. Minä ja\nkeisari tarvitsemme toisiamme. Nimittäköön vain meitä rotiksi ja\nraatelia-eläimiksi; me imemme hänen valtakuntansa maitoa siksi, että\nmeidän aikamme on tullut.\"\n\nKello 9 illalla ilmaantui Ruben Zevin linnaan vähäläntä mustanhiveä\nmies, joka ehtimiseen liikkuvine käsineen ja jalkoineen muistutti\nmaassa matelevaa kuorieläintä. Se oli musta Kuntz.\n\n\"Mistä olet tämän neulan löytänyt?\" kysyi häneltä Ruben Zevi,\nnäyttäen hopealiljaa.\n\n\"Virran luona sen löysin\", vastasi Kuntz. \"Mies, sinä valehtelet.\nSinä olet sen löytänyt sotatanterelta, josta muunkin saaliisi olet\nsaanut.\"\n\n\"Mahdollista. En muista tarkoin. Minä löydän hyvin paljon.\"\n\n\"Tahdotko näistä kolmesta kiiltävästä guldenista puhua minulle\nkoko totuuden, taikka tahdotko halukkaammin, että palveliani sinua\nruoskivat ja ajavat ulos?\"\n\n\"Köyhä mies pitää enemmän rahoista, kuin selkään saamisista. Mitä\nminä tietäisin? Minä ansaitsen leipäni missä saatan.\"\n\n\"Noh?\"\n\n\"Se oli Neunburgissa.\"\n\n\"Arvasin sen. Baierilainen vai ruotsalainenko?\"\n\n\"Kuollut kuin kuollut. Siellä oli sannassa jalka. Vedin ulos jalan,\nkaksi säärtä ja yksi poika.\"\n\n\"Elikö hän?\"\n\n\"Mitenkä hän olisi kolmen jalan soran alla elänyt! Hänellä oli neula\nja ruotsalainen taalari takin sisustaan neulottuna.\"\n\n\"Siis ruotsalainen. Ja sinä et pistänyt häntä kuoliaaksi saadaksesi\nhäntä paremmin ryöstää?\"\n\n\"Sellaisten rääsyjenkö takia? Saappaat eivät olleet guldeninkaan\narvoisia. Vähän hän jaloillaan potki, on hyvin tavallista että\nkuolleet ihmiset potkivat.\"\n\n\"Hän eli siis vielä?\"\n\n\"Tiedänkö minä sen? Hakatkaatte pää kukolta poikki, niin kyllä se\nsittenkin vielä lentää.\"\n\n\"Luuletko voivani tehdä sinulle joko hyötyä tahi vahinkoa?\"\n\n\"Rahat saattavat aina tehdä sekä hyötyä että vahinkoa\", -- vastasi\nruumiinryöstäjä ivallisesti nauraen.\n\n\"No hyvä, mene Neunburgiin, hanki itsellesi mitä tarkimmat tiedot\npojasta, jolta neulan olet löytänyt. Mutta älä koetakkaan valehdella\nminulle; näethän, ettei se maksa vaivaa. Kaksikymmentä guldenia jos\nvarmaan tiedät, että poika elää. Neljäkymmentä, jos saatat sanoa\nmissä hän on. Sata, jos tuot hänen elävänä luokseni, ja hirsipuu, jos\nminua petät taikka laiminlyöt tehtäväsi. Ymmärsitkö?\"\n\n\"Olen ymmärtänyt, sata guldenia.\"\n\nJa musta Kuntz lupasi pyhälle Hubertille hopeoitun vahakynttilän, jos\npyhimys auttaisi häntä ansaitsemaan noin hyvää löytäjäispalkkaa.\n\nRuben Zevi tarkasteli uudestaan hopealiljaa.\n\n\"Saattaa tämä olla toinen, mutta saattaapa se myöskin olla\ntoinen\", sanoi hän miettiväisenä. \"Miksikä en merkinnyt erilailla\nnoita molempia neuloja? Miksikä et osaa puhua, sinä Claude Ballin\nkuljeskeleva lilja? Miksikä et saata kertoa kenenkä käsissä olet\nollut?\"\n\n\n\n\n18. Seikkailuja Böhmissä.\n\n\n    Ratsasta, jos tahdot elää enemmän\n        kuin puolen tuntia.\n\nKuukauden perästä tuli musta Kuntz takaisin muassaan poika, jonka hän\nvakuutti olevan saman, jolla hän oli havainnut hopeaneulan. Kertomus\nei ollut huonosti kokoonpantu. Poika sanoi olevansa Ruotsista sekä\nseuranneensa käskyläisenä ruotsalaista sotaherraa; upseeri oli tullut\nhaavoitetuksi sekä antanut neulan uskollisen hoidon palkaksi pojalle.\n\nRuben Zevi keskeytti tämän kertomuksen aivan jyrkästi muutamilla\nruotsalaisilla sanoilla, joita hän aikoja sitten oli oppinut Puolassa\nsotavangeilta.\n\n\"Kuinka vanha sinä olet?\"\n\nPoika katsoi häntä hämillään ja vastasi änköttämällä:\n\n\"Aus Schweden.\"\n\n\"Ulos kohta!\" kirkasi juutalainen raivostuneena, ja sadan guldenin\nsijasta tuli musta Kuntz todellakin luuletellun ruotsalaisensa mukana\npiiskalla pois ajetuksi linnasta.\n\nTähän aikaan oli kullatulla Rubenilla vastusta ja vaivaa käsirahasta,\njonka hänen tuli antaa keisarille valtioluvalliseen tarkoitukseen,\nnimittäin ruotsalaisten surmaamiseen. Uskonheimolaisten rahavarastot\nolivat täynnä velkakirjoja, mutta rahasta tyhjinä. Hollantilaiset\nMoseksen uskolaiset rahakauppiaat, joilla oli se kadehtittava\netu-oikeus että olivat yhteiskunnallisen lain alaisia, olivat\nmyöskin tyhjentäneet raha-arkkunsa sotaa varten, jota käytiin\nEspaniaa ja sen, juutalaisille vaarallista, inkvisitsioonia\nvastaan. Juutalaisten rahoja oli muassa joka sodassa ja joka\nmaassa. Toinen miljoona lähti sotaan toista vastaan, toinen\nvelkakirja repäsi rikki toisen. Sama lainan-antaja saattoi varustaa\nkaksi toisiaan vastustavaa vihollisjoukkoa sotaan. Jos toinen\nlainan-ottaja tuli kykenemättömäksi maksamaan, täytyi toisen maksaa\nkahta enemmän. Voittajan saalis virtaili aina huomaamattomissa\npuroissa lainan-antajalle takaisin. Verrattuna meidän aikuiseen\nrahakauppaan oli liike 1600-luvulla sellainen, että valtiolainat\nkoska rahalla oli korkeampi arvo, eivät vielä tehneet miljaardeja\nvaan korkeintaan viisikymmentä eli sata miljoonaa ja tätä tointa\nharjoitettiin myöskin paremmin vaivihkaa. Löytyi välikauppioita,\nkonttooreita ja asiamiehiä, löytyi hypoteekki ja panttikirjoja,\nvieläpä suurissa kaupungeissa pörssirakennuksiakin, mutta siellä ei\nollutkaan noteerattuja tahi sähkösanomalla ilmoitettuja kurssia, ei\nsanomalehtiä, ei äkkiä, tänään saatuja rikkauksia, jotka huomenna\nomistajansa häviöön veivät, ei mitään kiihkeää toimintaa sellaisilla\npapereilla, jotka tänään nousivat ja huomenna laskivat. Mammonaa\npalveltiin silloinkin kuten kaikkina aikoina, mutta ilman julkisia\nylimmäisiä pappeja ja alttareita; suuri yleisö eli tietämättömänä\nvälikauppiain salaisista vehkeistä.\n\nRuben Zevin täytyi moniaalle matkustaa ja keväällä 1642 oli hän\nmatkalla Pragiin, kun häntä eräs seikka kohtasi.\n\nTämä oli vaivalloinen matka, tämä lyhyt tie Pragiin. Maa oli\nhävitetty aina multaan asti, kaupungit ja kylät poltettuna, vainiot\nnurmettuneena, monialla nuoren vesaston vallassa, asukkaat sodan\nhävittämisen, pakenemisen, nälän ja ruton takia melkein loppuun\nkuolleet. Tämä onneton maa oli tällä haavaa ruotsalaisista vapaa,\nmutta keisarin joukot, jotka olivat tänne marssineet heidän sijaansa,\neivät olleet rahtuakaan heitä paremmat, ennemmin pahemmat. Asukkaat\neivät uskaltaneet tulla esiin piilopaikoistaan. Jos joku uskalsi\nnäkyviin tulla, joutui hän ryövärien käsiin, jotka ryöstivät\nkaikki, mitä löytyi, aina linnoituksen muurien juurelle saakka.\nPaitsi Italiaa ei siihen aikaan löytynyt yhtäkään maakuntaa, joka\nolisi ryövärein takia ollut niin pahassa huudossa kuin böhmiläiset\nvuoret ja metsät. Karkulaisia kaikista niistä sotajoukoista, jotka\nväkivaltaisesti olivat maassa majailleet, kokoontui nälän ja\nsaaliinhimon pakottamana yhteen, ja heistä syntyi kaksikymmen-,\nviisikymmen-, välistä satamiehinenkin joukko, ja nämät eivät\nväkivaltaisia töitä kammonneet. Pienet kaupungit eivät saaneet\nnäiltä olla rauhassa, vielä vähemmän kylät ja talot, missä sellaisia\nvielä löytyi. Asukkaat sidottiin ja pakotettiin kaikenmoisten\nkidutusten kautta ilmiantamaan ne paikat, johonka olivat tavaransa\ntallentaneet. Nämät olivat Tillyn ja Wallensteinin, vihdoin\nmyöskin Banérin sotilaita, jotka näin olivat noita kekseliäitä\nkidutus-tapoja toimeen panneet. Muutamat kaasivat lantavettä noitten\nonnettomien suuhun. Toiset väänsivät piin pistoolistaan ja pistivät\nuhrinsa peukalon aukkoon, sekä väänsivät vääntiön jälleen kiinni.\nToiset taas ripottelivat suoloja kurjan raukan haavoissa olevien\njalkojen alle, vetivät jouhen hänen kielensä läpi taikka väänsivät\nsolmuisen nuoran hänen otsansa ympäri. Jos leivinuunia löytyi, oli\nsekin käytettävänä aseena, sillä siihen pistettiin uhrit, ja uunin\nedessä paloi hiljakseen valkea, jotta savu ja kuumuus pakottaisivat\nnoita puoleksi kärventyneitä uhreja tunnustukseen. Historia -- ja\nerittäinkin kolmikymmenen-vuotisen sodan historia -- on rikas noista\nihmishaamussa olevista pahan hengen ilmiöistä, mutta paholainen ei\ntottele syyn ja vaikutuksen lakia: hänen työnsä löytyvät, vaan häntä\nitseä ei sanota olevan olemassa.\n\nTällaisissa tunnetuissa ajan-oloissa ei kukaan saattanut matkustaa\nilman suurta saattojoukkoa, ja Ruben Zevin muassa oli kaksikymmentä\nhyvin varustettua ratsumiestä, kaikki hänen omaa väkeänsä ja\nisraelilaisia, sillä vieraisiin palkkasotureihin ei kukaan uskaltanut\nluottaa. Itse ratsasti hän, niin seitsemänkymmen-vuotinen kuin\nolikin, vahvan hevosen seljässä, jonka satulantuppeen oli pistetty\nkaksi pitkää ratsastajapistoolia. Kultaa oli hänellä mukana\nainoastaan sen verta, mitä matkalla tarvittiin.\n\nTämä tapahtui toukokuussa 1642, vähän runsaammin kuin vuosi\nNeunburgin kukistumisen jälkeen. Matkue oli aamulla jättänyt tuon\npienen Dobrschanin kaupungin, joka sijaitsi läntisessä Böhmissä, ja\nratsasti pitkin Radbusavirran mutkailevaa rantaa sekä toivoi ennen\niltaa ennättävänsä Pilsenin linnaan. Kaksi ratsastajaa ratsasti\nedellä vakoojana ja toista kaksi perässä jälkijoukkona.\n\nTie oli huono, matkaa kesti kauemmin kuin oli arveltu. Meidän\npäivinämme käy rautatie Pilseniin melkein samaa suuntaa, se kulkee\npenikulman verran koilliseen päin Dobrschanista Radbusan ylitse. 1642\noli ylimenopaikka lähempänä linnoitusta, ja aurinko laskeutui jo\nlänteen, kun nämät matkustajat ehtivät mainittuun paikkaan.\n\nSiinä oli silta rikki revitty, luultavasti sodan tarkoituksia varten,\nja koska kevättulva vielä oli kova, näytti siltä, kuin tässä ei\nolisi ollut mitään ylipääsemisen mahdollisuutta, varsinkin, kun\nihmis-asuntoja ja oppaita ei löytynyt tässä hävitetyssä seudussa.\n\nMatkue seisattui. Taivas meni pilviin, tunnin päästä oli varmaan jo\npimeä, eikä täällä saattanut yötä viettää. Päätettiinpä siis raivata\ntietä viidakon lävitse tällä puolen virtaa, siinä toivossa, että\nlöytyisi lauttapaikka tahi kaalamo, taikka joku katto, jonka alla\nsuojaa saisivat uhkaavan rajuilman tullessa.\n\nMetsä taajeni, maa kävi louhikkoisemmaksi. Tultiin rotkotielle,\nvuorensolaan, jonka kylkijyrkänteessä puro, ahdattuna kapeaan\nonkaloon, vaahtoisena virtaili tuntemattomiin syvyyksiin. Matkustajat\neivät uskaltaneet jatkaa matkaansa vaan pitivät itsensä onnellisina,\nkun vuorenrinteessä havaitsivat tuollaisen lammasnavetan, johon\nseudun paimenet tavallisesti olivat ajaneet laumojansa yöksi, siihen\naikaan, kun Böhmissä vielä karjalaumoja löytyi. Tämä oli suuri\nkatettu suojus, ilman akkunoita, ovia, tulisijaa ja lattiaa; harvat\nseinät ulottuivat vain puoliväliin suojan korkuutta, ja niin suuri se\noli, että matkuejoukko mahtui sinne hyvin, hevosineen ja sälyineen.\nVartioita asetettiin ulos, kuten sodassa ollessa; hevoset seisoivat\nsatuloittuna. Valkea tehtiin, illallinen asetettiin esiin mukana\nolevista varoista, makuupaikkoja valmistettiin lehdistä ja varvuista.\n\nIltarukousta ei myöskään unohdettu, he olivat kaikki oikeauskoisia\nisraelilaisia. Assar Kaba, Ruben Zevin tallimestari sekä hänen\nhenkivartiastonsa johtaja, espanjalainen, sorea, voimakas\njuutalainen, tuskin kolmeakymmentä vuotta vanhempi, luki rukouksen ja\nsen jälkeen ensimmäisen Moseksen kirjan kahdeksannenkolmatta luvun:\n\n\"Jakob läksi Ber Sabasta ja meni Haramiin. Ja hän joutui yhteen\npaikkaan, ja oli siinä yötä, sillä aurinko oli laskenut, ja otti\nkiven siitä paikasta, ja pani päänsä alaiseksi ja makasi siinä\npaikassa. Ja hän näki unta, ja katso, tikapuut seisoivat maan päällä,\njoitten pää ulottui taivaaseen, ja katso, Jumalan enkelit kävivät\nylös ja alas niitä myöten. Ja katso, Herra seisoi niiden päällä\nja sanoi: minä olen Herra, Abrahamin sinun isäs Jumala, ja Isakin\nJumala. Tämän maan, jonka päällä sinä makaat, annan minä sinulle ja\nsinun siemenellesi... Ja katso, minä olen sinun kanssasi, ja varjelen\nsinua, kuhunkas ikänänsä joudut.\"\n\nNyt oli aivan pimeä; suuria vesipisaroita rupesi satelemaan.\nMatkajoukosta oli jo osa nukkunutkin, kun navetan ulkopuolelta kuului\npyssynhanan napsaus, mutta valkeaa ei näkynyt, sillä ruuti oli kai\nkäynyt märäksi. Kohta sen jälkeen ilmoitti vahti, että varjo oli\nhiipinyt hänen sivutsensa ja kadonnut pimeyteen.\n\nNeljä miestä lähetettiin urkkimaan. He eivät vielä olleet takaisin\npalanneet, kun seinän ja katon väliseen avoimeen tilaan ilmestyi pää\nja matala ääni sanoi:\n\n\"Gefahr! Gefahr! Todt gebrannt werden!\" [Vaara, vaara! Tulla\nkuoliaaksi poltetuksi!]\n\nNyt kaikki, jotka nukkuivat, herätettiin, kaksi miestä lähetettiin\nulos ja ne palasivat muutaman minuutin kuluttua sekä toivat muassaan\npuolikasvuisen pojan, retuisen, likaisen ja niin hirveän hurjan\nnäköisen, että muutamat noista pelästyneistä israelilaisista tekivät\nristinmerkin, samati kuin olivat nähneet katolilaistenkin tekevän,\nsillä peikkoja ja paholaisia vastaan ei mikään muu auttanut.\n\nVanki oli oitis antanut ottaa itsensä kiinni, koettamattakaan mennä\npakoon. Häntä tutkittiin ja hän vastasi samalla matalalla äänellä,\nikään kuin hän olisi peljännyt jonkun kuuntelemista:\n\n\"Gleich fort! Todt gebrannt werden!\" [Kohta pois! Tulla kuoliaaksi\npoltetuksi!]\n\nTyytymättömänä tuohon lyhykäiseen vastaukseen, antoi Assar Kaba\nkahdella pyssyllä tähdätä poikaa ja kysyi, kuka hänen oli lähettänyt.\n\nTuo repaleinen poika nauroi ylenkatseellisesti ja vastasi\nböhmiläis-saksalaisella murteella:\n\n\"Ratsasta! ratsasta, jos tahdot elää enemmän kuin puolen tuntia!\nPetrovitz odottaa uneen vaipumista ja keskiyön-aikaa.\"\n\nKaikista Böhmin senaikuisista kuuluisista rosvoista oli Petrovitz\nälykkäin, verenhimoisin ja enimmän kammottu. Tässä pidettiin nyt\npikainen sotaneuvottelu. Poikahan saattoi olla petturi, houkuttelia,\njoka oli lähetetty salakoukuilla viemään saalista väijyksissä olevien\nkynsiin. Näyttipä turvallisemmalta pysyä aseittensa lähellä katoksen\nalla, joka kuitenkin tarjosi jonkunlaista suojaa, kuin lähteä ulos\ntuntemattomille teille pimeään yöhön.\n\nTämän neuvottelun aikana palasivat ensimmäiset vakoojat. He olivat\nhiipineet rotkotielle ja nähneet etäällä vuoriseinän takana\nleirinuotion. Peljättävänä oli, että suurivoimaisempi joukko ryntäisi\nheidän päällensä ja vakoojat kehoittivat kiireiseen pakenemiseen\nsamaa tietä myöden, jota tulleetkin olivat.\n\nNeuvo hyväksyttiin. Hevosten kaviot käärittiin oljilla, jotta ne\neivät antaisi ilmi pakenevia. Mutta tällaisessa pimeässä, äärettömän\nhuonolla tiellä, ilman opastajaa!\n\n\"Minä tiedän tien. Sitokaa minut ensimmäisen ratsastajan eteen, mutta\njättäkää minulle ohjat ja antakaa käsieni olla vapaat! Ampukaa luoti\nlävitseni, jos teitä petän!\"\n\nTässä ei muuta neuvoa ollut. Hetken perästä tuo pieni joukko, niin\nääneti kuin mahdollista taas matkusti yön pimeässä. Vesisade, joka\nrätisteli kalliopaasia vasten, vaikutti myöskin puolestansa, ettei\nääntä kuulunut hevosten varovaisista askeleista, kun kulkivat kivien\nja rytöpuitten välissä.\n\nTällä tavalla oli melkein ehditty pois vuoriseudusta, kun yhtäkkiä\nlaukaus välähti esiin eräästä solasta. Se valaisi hetkellisesti tämän\nsynkän erämaan ja sammui pian, mutta sitä seurasi kaksi ja kolme\nlaukausta. Vuoret kajahuttivat äänet takaisin, joten siinä luuli\nkuulevansa pitkällisen pyssyn paukkinan kaikkialta.\n\n\"Ei se ole mitään\", sanoi poika nauraen. \"He tähtäävät huonosti\npimeässä ja heidän pyssynsä pettävät sateessa. He eivät ammu\nosatakseen vaan antaaksensa ilmoitus-merkkiä.\"\n\nHän oli oikeassa; he eivät osanneet yhteenkään. Mutta nyt oli joukko\nehtinyt viidakkoon ja joka askeleelta heillä oli edessä pensaikko\ntahi puun runko. Ratsastajien täytyi astua alas hevosten selästä ja\ntaluttaa niitä. Vanki jätettiin yksin satulaan, hänen ratsumiehensä\ntalutti Ruben Zevin hevosta. Hänen seitsemänkymmentä vuottansa\npanivat jalkamatkustusta vastaan tällaisessa tilassa.\n\nOpas onnistui löytämään polun, jota myöden vihdoin tultiin aukealle\nkentälle, mutta viidakko oli vienyt heiltä kalliin ajan. Kun saattoi\nerottaa, että näköala oli laveampi, seisattui opas, ja kehoitti\nratsumiehiä juottamaan hevosiansa vesilätäköistä, joita sateesta\noli syntynyt. \"Ne luultavasti piankin tarvitsevat unkarilaisia\njalkoja\", muistutti hän. Unkarilaiset hevoset olivat kaikista parhaat\njuoksiat. Poika oli astunut alas hevosen selästä sekä kuunteli nyt\nsille taholle josta tuuli puhalteli. Sitten viskasi hän itseänsä\nalas sileälle kalliolle laski korvansa sitä vasten ja kuunteli taas\nhenkeänsä vetämättä.\n\n\"Arvasinpa sen\", sanoi hän vihdoin vilkkaasti. \"Heitä on\nneljäkymmentä tahi viisikymmentä hevoismiestä. He ovat kulkeneet\nkiertotietä välttääksensä viidakkoa. Meillä on kymmenen minuutin\nennätys.\"\n\n\"Kuka on kulkenut kiertotietä?\"\n\n\"Petrovitz.\"\n\nMuuta ei tässä tarvittu. Tämä ainoa sana pani nämä pakenevat\nkiidättämään hevosiansa. Ruben Zevi seuralaisineen ajoi\nhurjaa vauhtia yli aukean kentän; kylvämättömien vainioitten,\nmetsistyneitten laidunten ja kylien raunioitten sekä nurmettuneitten\npolkujen yli. He kulkivat kaalamon poikki Radbusan luona melkein\ntietämättään. Onneton se ratsumies, jonka hevonen pimeässä kompastui\nkantoon tahi taittoi jalkansa niljakkaaseen kiveen. Ei ollut kellään\naikaa odottaa tahi auttaa. Kaksi miestä jäi jälkeen. Sade oli\nvähitellen tauonnut, ja tuo pimeä yöllinen taivas selkeni vähän, niin\nettä puolikuun hopeinen syrjä välistä pilkisteli vuorien ylitse ja\nBöhmer Waldin huiput erottuivat.\n\n\"Onko meillä vielä pitkäkin matka Dobrschaniin?\" kysyi Assar Kaba,\nratsastaessaan; hän oli nyt saanut täydellisen luottamuksen oppaaseen.\n\n\"Dobrschaniin? Me tulemme Niirschaniin, sinne on tasaisempi tie, ja\nsen linnaväki saattaa tulla meille hyödylliseksi. Meillä on vielä\nrunsaasti penikulma ratsastettavana.\"\n\n\"Se penikulma käy sitkeäksi. Meidän hevosemme väsyvät.\"\n\n\"Se penikulma saattaisi viedä meiltä pään\", vastasi poika, \"jolleivät\nPetrovitzin hevoset olisi yhtä väsyneet kuin meidän. Hän teki eilen\nepä-onnistuneen partioretken Tuschkania vastaan.\"\n\nHetken perästä alkoi toukokuun aikainen päivä koittaa. Pakenevilla\nei ollut aikaa katsoa taaksensa, mutta he luulivat kuulevansa\nhevosenkavioin kopinaa, joka yhäti tuli lähemmäksi.\n\nRuben Zevin hevonen vaipui alas kontilleen, ja vanhus saattoi tuskin\npysyä satulassa, niin väsynyt hän oli. Assar Kaban hevonen oli\nvahvin, hän nosti herransa eteensä satulaan ja jatkoi ratsastusta.\nYhä lähemmäksi tuli Petrovitz ja hänen muassaan häviö. Eräässä tien\npolvekkeessa saattoivat pakenevat laskea takaa-ajajansa, jotka\nolivat heistä tuskin kahden tuhannen kyynärän päässä. Siinä oli noin\nneljänkymmen-miehinen joukko ratsastamaan oppineita ryöväreitä,\nja he tulivat tuulen puolelta. Saattoipa selvästi kuulla hevosten\nkuorskunaakin.\n\nPakenevista tuskin kukaan enään toivoi pelastusta, kun poika, joka\netupäässä ratsasti, osotti sormellaan heidän edessään tien varrella\nolevaa esinettä ja huudahti: \"Katsokaa! Kahden minuutin perästä me\npääsemme taas vähän matkaa heidän edellensä!\"\n\nTien varrella oleva esine oli yksi noita, kivestä karkeasti\nhakattuja, neitsyt Maarian ja Jesus lapsen kuvia, jotka moniaalla\novat tien viereen asetettuna, erittäinkin tienristeyksissä,\nosaksi rukouspaikoiksi ohikulkeville, osaksi säästölaatikoiksi\nhyväntekeväisiä tarkoituksia varten. Hetken perästä nähtiin\ntakaa-ajajien seisahtuvan, ennenkuin olivat ennättäneet Maarian\nkuvalle, sekä kiistelevän keskenänsä. Siinä tuli kiivas väittely;\nryövärijoukko hajaantui kahtia, kahden puolen oleville vainioille,\nsillä tavoin kiertääksensä kuvaa. Enimmän paatuneet tahtoivat\nratsastaa suoraan eteen päin, mutta enintä osaa ei saatu menemään\nristinmerkkiä tekemättä ja avea rukoilematta tämän pyhän paikan\nohitse. Vihdoin kaikki valitsivat kiertotien.\n\nKuultiin, miten Petrovitz kiroillen kehoitti ynsistelevää väkeänsä\nkiirehtimään, sillä eräällä ylängöllä, lähellä Niirschania, näkyi\netäällä osasto keisarillista hevosväkeä. Mutta vainiomulta, jota sade\noli liuottanut, takertui väsyneitten hevosten jalkoihin, ja tämä sekä\nkiertotie tuotti pakeneville ennätystä. Ruben Zevi ja hänen vielä\nväsyneemmät seuralaisensa ennättivät viimeisessä hetkessä sen ylängön\njuurelle, jonka huipulla ratsuväenpatrulli vartioitsi ympärillä\nolevaa seutua. Petrovitzin joukko näki teeskentelemättömällä\nraivolla, miten heidän varma saaliinsa pääsi pakoon; teki\nuhkarohkeana pysäyksen ikään kuin odottaen päällekarkausta, ja\nlaukaisi pyssynsä vaativasti ilmaan. Tämä ei huomaamatta jäänyt.\nHarmistuneena noin suuresta julkeudesta, kannusti keisarillinen\nratsuväki hevosensa ottaaksensa vaatimusta varteen. Mutta Petrovitz\nei tällä kertaa uskaltanut ryhtyä epätasaiseen taisteluun. Hän lähti\nylvästellen ja hampaitaan näyttäen takaisin vuorenrotkoihinsa.\nKuitenkin hänen tällä julkeudellansa sekä Tuschkania vastaan\ntehdyn ryntäyksensä ja lukemattomien muitten ilkivaltaisuuksien\nkautta onnistui saada intoa tuohon Böhmin velttoon keisarilliseen\nhallitukseen. Pilsenin linnaväki sai apua Niirschanista ja käskyn\ntehdä lopun ryöstäjien tuskastuttavista konnantöistä. Muutama viikko\nsen jälkeen, kuin Pertovitz onnistumatta oli kullattua Rubenia\ntakaa ajanut, hän saarrettiin ja ajettiin ikään kuin susi ulos\nvuorenrotkoistaan, solasta solaan. Hinta, joka hänen päästään oli\nluvattu, houkutteli yhden hänen omista miehistään ampumaan häntä\ntakaa päin, kun hän verisiä kasvojansa pesi eräässä lähteessä.\n\n\n\n\n19. Tunnettu.\n\n\n    Veri minun verestäni,\n    sielu minun sielustani.\n\nRuben Zevi oli kadottanut kaksi palveliaa ja kolme hevosta,\njoita ei koskaan löydetty. Sillä aikaa kuin hän oli pakoitettu\nlevähtämään Niirschanissa, kylvetettiin ja vaatetettiin se\nmetsistynyt poika, jota hänen tuli siitä kiittää, että oli\npelastunut varmasta kuolemasta. Rääsyläinen raukka muuttui kokonaan\nmuodoltaan ja esiintyi nyt kauniina, hoikkana, noin viiden- tahi\nkuudentoista-vuotiaana nuorukaisena. Jotakin hurjaa, ynsistelevää,\nilmaisivat hänen ruskeat silmänsä vieläkin; hänen kotkan-nenänsä\nja musta tukkansa sekä nuortea vartalonsa muistuttivat itämaista\nsukumuotoa, ja se uhkarohkeus ja ylenkatse, jolla hän vaaraa ja\nelämää katseli, muistutti Petrovitzia; mutta hänessä oli myöskin\njotakin, joka vastustamattomasti vei häntä vanhan israelilaisen\nsuosioon. Turhaan Ruben Zevi kyseli itseltään, mikä siinä oli, että\nhän, jota kokemus oli opettanut epäilemään kaikkia tuntemattomia,\nnäkemään heissä joko vihollisia tahi pettureita, aina tuosta\nlammasnavetassa vietetystä vaarallisesta yöstä asti, tunsi\nerinomaista luottamusta tähän nuoreen ryöväriin -- sillä mikäpä muu\nhän saattoi olla? -- joka oli pettänyt kumppaninsa ja sitä pikemmin\nsaattoi pettää ketä hyvään.\n\nPoika oli rohkeasuinen ja suorapuheinen kaikessa, mitä Petrovitzin\njoukkoa koski. Hän kertoi mitenkä nuot rosvot olivat olleet välistä\nyhden, toisinaan toisen tien varrella väijyksissä saadaksensa kiinni\nmatkustavia sekä vaatiaksensa heiltä rahoja; kuinka he saaliinhimonsa\ntyydykkeeksi olivat käyttäneet kaikkia keinoja ja sitten lyöneet\nkuoliaaksi vankinsa tahi syösseet heidät syvyyksiin. Kylissä he\nolivat ryöstäneet, ja yön-aikana polttaneet pienemmät kaupungit,\nkeskenään he saaliista tappelivat, kun johtaja ei ollut läsnä,\nvaan kun hän oli saapuvilla, he teeskennellen osottivat rajatonta\nkuuliaisuutta tuolle pelottavalle miehelle, jota he yhtä paljon\nvihasivat kuin pelkäsivät. Heidän Dobrschanissa olevat vakoojansa\nolivat ilmoittaneet rikkaan juutalaisen matkasta ja he olivat\nrikkoneet sillan pakottaaksensa matkuetta vuoriteille. Uupumuksiin\nväsyneenä epä-onnistuneesta ryntäyksestään Tuschkania vastaan olivat\nhe tänään saaliin säästäneet keski-yön ajaksi, koska he luulivat\nsilloin paremmin saattavansa voittaa tuon hyvin varustetun seurueen\nsillä, että lammasnavetan neljä nurkkaa sytyttäisivät palamaan.\nHe olivat tuosta keskustelleet nuotion ääressä, jolloin kertoja\noli nukkuvinaan. Poika kammoksui näitä pahoja töitä, ja oli kauan\ntuumannut karata ja nyt yön pimeässä tehnyt, mitä aikoja sitten\noli aikonut... \"Tästä ei tule minua kiittää\", sanoi hän, hurjalla\nrosvomaisella hymyilyllä. \"Jos hevoset olisivat olleet ulkopuolella\nlieassa navetan edessä, olisin minä ottanut yhden ja ratsastanut\nmatkaani. Mutta minä en saanut sijaa satulassa varoittamatta teitä\nvaarasta. Mihinkä minä olisin joutunut ilman hevosta? Heillä oli\nvakoojia joka pensaassa.\"\n\n\"Oliko sinulla vuoristossa hyvät päivät?\" kysyi Ruben Zevi.\n\n\"Hyvät päivät? Olen kerta ennen istunut neljä päivää koirankopissa\nja syönyt koiranruokaa. Petrovitzilla oli välistä niin paljo viiniä,\nettä kun he olivat juoneet, unhottivat he pistää tapin hanaan\ntakaisin. Nähdä nälkää tänään ja ahmailla huomenna. Eivät he minua\nlyöneet; minullahan oli tikari. Toisena päivänä he ampuivat jälkeeni,\ntoisena sain kultarahan. Minä puhdistin musketit ja ruokin heidän\nhevosiansa. Vuorilla olisi ollut raitista elämää, joll'ei siellä\nolisi löytynyt kovin kurjia väijymispaikkoja. Olen nähnyt verta\nennenkin, mutta minä en kärsi varkaantemppuja. He pelasivat väärillä\nnopilla!\"\n\n\"Kerro minulle, mitenkä sinä Petrovitzin joukkoon tulit!\"\n\nPoika oli vaiti.\n\n\"Sinä olet ollut ryöväri. Tiedätkö, miten ryöväriä rangaistaan?\"\n\n\"Ampukaa minut! Minkä vuoksi minä eläisin?\"\n\n\"Sinun pitää elää, joko tahdot tahi ei. Mutta kerro jotakin\nitsestäsi, jotta voisin sinulle armoa hankkia sotaoikeudessa! Mikä\nnimesi?\"\n\n\"Urban.\"\n\n\"Eikö muuta?\"\n\n\"Niemand.\"\n\n\"Katolilainenko?\"\n\n\"Niin he sanovat.\"\n\n\"Mistä kotoisin olet?...\"\n\n\"Tähdistä.\"\n\nVanhus katsoi häntä tutkistelevasta \"Luota minuun. Sano, mitenkä\ntulit Petrovitzin joukkoon!\"\n\n\"Ne ottivat minun ja matkustavaisen Genualaisen kauppiaan. Hänen he\ntulessa paistoivat ja viskasivat Moldaun virtaan virvoittelemaan\nitseänsä.\"\n\n\"Kuinka sinä kauppiaan luo tulit?\"\n\n\"Minä karkasin italialaisen kometiantin joukosta.\"\n\n\"Ja mitenkä sinä heidän pariinsa tulit?\"\n\n\"Minä karkasin armeliaisuuden sisarien luota Insbruckista.\"\n\n\"Miksikä? Eivätkö he olleet hyviä sinua kohtaan?\"\n\n\"He kastoivat minun katolilaiseksi ja antoivat minulle paavin nimen.\nMinä väsyin heidän iankaikkisiin messuihinsa.\"\n\n\"Kuinka sinä heidän luoksensa tulit?\"\n\n\"He saivat minun eräältä baierilaiselta nunnalta. Minä olin\nhaavoitettu ja kipeä. Hän oli löytänyt minun melkein kuolleena\neräästä soraläjästä.\"\n\n\"Missä?\"\n\nPoika oli ääneti.\n\n\"Urban Niemand, sinä olet pelastanut minun henkeni; minähän en voi\nmuuta kuin olla sinun ystäväsi ja toivoa sinulle onnea. Missä hän\nsinun löysi!\"\n\n\"Neunburgissa.\"\n\nRuben Zevi näki aavistuksensa toteutuvan ja aukasi pitkän\nkauhtanansa. Hänen alusnuttuansa piti rinnan kohdalta kiinni tuo\nliljanmuotoon valettu hopeaneula, ainoa koriste, jota hän käytti ja\nsitäkin sen vuoksi, että se hänelle oli rakas.\n\n\"Tunnetko tämän neulan?\"\n\nPoika punastui aina korviin saakka.\n\n\"Se on minun neulani\", sanoi hän hämmästyneenä.\n\nRuben Zevi suuteli häntä hänen punastuvalle otsallensa. \"Siinä\nkylliksi, että olet kantanut tätä neulaa\", sanoi hän isällisellä\nhellyydellä. \"Minulla oli yksi ainoa rakas poika ja yksi ainoa rakas\ntytär. Molemmille annoin Ranskanmaan enimmän kiitetyn kultasepän\nvalmistaa tällaisen, niin taidokkaasti valetun neulan, ettei kukaan\nmuu saattanut samanlaista tehdä. Herra on ottanut minulta poikani\nja tyttäreni ja niitten kanssa katosivat myöskin hopeaneulat,\njoista heidän oli määrä tuntea toinen toisensa sanansaattajat, jos\njolloinkin olisivat joutuneet hätään tahi Pulaan. Tahdotko nyt sanoa\nminulle, mistä tämän neulan olet saanut?\"\n\n\"Minä sain sen Lavilassa kreivinna Brahelta sen vuoksi, että olin\nlöytänyt hänen kultavitjansa. Neulan piti olla merkkinä, jos minä\nhänen apuansa hädässä tulisin tarvitsemaan. No niin! Suomeen on kovin\npitkä matka.\"\n\n\"Tiedätkö keneltä kreivinna neulan oli saanut?\"\n\n\"Herra Aake Tottilta.\"\n\n\"Tott? Aake Tottilta? Eikö se ollut hän, joka otti pakkoveroa\nHampurista? Joko hän sitten on saaliinsa ryöstänyt sieltä tahi\nlänsi Saksanmaalta, niin on tämä minun poikani neula. Mutta hän on\nmyöskin ryöstellyt Puolassa, Liivinmaalla ja Itä-Preussinmaalla.\nHän on saattanut löytää tyttäreni neulan. Toisen tahi toisen, mikä\nepävarmuus! Missä olet syntynyt?\"\n\n\"Suomessa.\"\n\n\"Tarkoitat Liivinmaata.\"\n\n\"En, Suomea.\"\n\n\"Ja sinun vanhempasi?\"\n\nPojan katse kävi synkäksi. Tuo suuri polttava kysymys häpeästä tahi\nkunniasta oli tuossa taas. \"Olen sanonut, että olen tähdistä\",\nvastasi hän.\n\n\"Hyvä. Pidä salaisuutesi, siksi että vapaa-ehtoisesti uskot sen\nsille, joka parastasi toivoo. Tahdotko palvelianani seurata minua ja\njäädä luokseni? Sillä ehdolla kuitenkin, ettet karkaa, kuten sinun\nnyt näkyy olleen tapana.\"\n\nUrban Niemand mietti asiaa. \"Antakaa minulle vapaus, jotta pääsen\netsimään Ruotsin sotajoukkoa! Minä olen korpraalina eversti Gordonin\nväessä.\"\n\n\"Sinä korpraali? Ja katolilainen?\"\n\n\"No niin! Minä tulen luterilaiseksi taas.\"\n\nRuben Zevi piti tällaista uskontunnustuksen muuttelemista jotenkin\nkevytmielisenä tapana. Hän toivoi omalle varallensa voittavansa\npojan ja lupasi turvatilleen hankkia sopivaa tilaisuutta karkaamaan\nruotsalaisien luo. Tiet olivat nyt joksikin aikaa ryöväreistä\nvapaat, ja matkaa saatettiin esteettömästi jatkaa Pragiin. Sieltä\nrahakauppias palasi Passaun kautta ja ylös Tonavata Regensburgiin.\n\nUrban Niemand rupesi palvelukseen ja sai johtajakseen Assar Kaban,\njoka oli hänelle suosiollinen. Aluksi hän hoiti hevosia, jota työtä\nhän parahiten osasi. Hän oli juutalaislinnassa ainoa kristitty\nja sellaisena muitten linnan-asukasten epäsuosiossa. Joas sanoi\nsedällensä:\n\n\"Kuule, herra, uskollisen palveliasi varoitusta! Tuo pakana on ensi\nkapinassa aukaiseva portit ryöstäjille.\"\n\n\"Ja minä sanon sinulle\", vastasi Ruben Zevi ankarasti, \"että,\njoka pojan päässä olevaan hiuskarvaankaan koskee, tahi ivaa häntä\npilkallisella sanalla, sen minä ajan kuten koiran ulos linnastani.\"\n\nIllalla kotiin tulonsa jälkeen oli vanhus tapansa mukaan lukenut\niltarukouksen Rachelin kanssa, kun hänen katseensa lankesi hänen\nvuoteensa ylipuolella seinässä olevaan kuvaan. Äkkinäinen kalpeus\nsyntyi hänen kasvoihinsa; hän tarttui tytön käteen ja huudahti: \"Hän\nliikkuu!\"\n\n\"Kuka?\" kysyi Rachel hämmästyneenä.\n\n\"Hän tuolla taulussa! Hän katselee minua niin, kuin hän eläessään\nkatseli! hänen huulensa liikkuvat ikään kuin hän tahtoisi puhua!\"\n\nTyttö alkoi itkeä.\n\n\"Ei, älä itke\", jatkoi juutalainen, tullen taas tuntoihinsa. \"Kutsu\nUrban tänne, tiedäthän, tuo vieras poika!\"\n\nRachel uskalsi muistuttaa, että nyt oli jo hyvin myöhäistä, sekä\nettei yksikään väärä-uskolainen vielä koskaan ole saanut tahrata\nläsnä-olollaan linnan sisimmäistä pyhää paikkaa.\n\n\"Mene! Minä tahdon hänen nähdä! Taikka... sinä olet neitsy\nIsraelista... herätä Assar, anna hänen lähettää poika tänne!\"\n\nRachel meni. Vanhus katseli lakkaamatta kuvaa. Se ei enään liikkunut,\nmutta ihmeellinen yhtämuotoisuus, joka ensi silmänräpäyksessä oli\nhäneen kummasti koskenut, näytti hänestä yhä enemmän hämmästyttävältä.\n\nUrban Niemand astui sisään, Assar ja Rachel seurasivat häntä. Lamppu\nsiirrettiin niin, että se selvästi valaisi poikaa ja seinässä\nolevaa kuvaa. Ruben Zevin katse kulki toisesta toiseen ja silmänsä\ntulivat aina kosteammaksi siksi, ettei hän enään voinut hillitä\nkyynel-tulvaansa, hän veti pojan luoksensa ja suuteli häntä tuon\ntuosta.\n\n\"Ettekö sitä näe? Ettekö ymmärrä?\" huudahti hän Rachelille ja\nAssarille, jotka hämmästyneenä katselivat siihen suuntaan, johon\nhänen sormensa osotti.\n\n\"Hän on Ruthin muotoinen!\" muistutti Rachel teeskentelemättömästi.\n\n\"Ihan hän itse\", vakuutti Assar Kaba.\n\nRuben Zevi nosti ylös päin kätensä sanoen: \"Minä kiitän sinua isäini\nJumala, joka olet antanut minulle tämän todistuksen! Silmäni ovat\nitkemisestä kuivuneet ja huokaukseni ovat lakastuttaneet sieluni.\nYksi todistus ei vaikuta mitään, mutta kahden ja kolmen todistajan\nsuussa ovat kaikki asiat pysyväiset... Nyt menkää, Herran todistajat,\nmene, Rachel, minun rakas lapseni; mene, uskollinen Assarini! Te\nsaatte sitte kuulla Jakobin Jumalan neuvot. Minä tahdon olla yksin\ntämän pojan kanssa.\" Nuo kaksi läksivät, epätietoisina mitenkä he\nkäsittäisivät tämän odottamattoman tapauksen. Vanhus tarttui Urbanin\nkäsiin ja lausui liikutuksesta vapisevalla äänellä: \"Tahdotko nyt\nvapaaehtoisesti sanoa minulle, kutka sinun vanhempasi ovat olleet?\"\n\n\"Minä en tiedä\", vastasi poika todenmukaisesti. \"Mutta jos minä nyt\nsanon sinulle, että hän tuolla taulussa, hän, tuo viaton, tuo puhdas,\njonka Jumala on valinnut uhriksi koko sukuni syntien edestä, että\nhän oli äitisi... tahdotko silloin sanoa minulle, mitä sukuperästäsi\ntiedät?\"\n\n\"Minä en koskaan ole äitiäni nähnyt. He sanoivat, että hän kuoli\ntuntemattomana ja köyhänä, kylmänä talviyönä, samana hetkenä kuin me\ntulimme maailmaan.\"\n\n\"Oi, minun Ruth lapseni! Minun siunattu tyttäreni, Herran uhri\nminun syntieni tähden!\" nyyhkytti tuo onneton ja peitti käsillään\nkasvonsa. \"Noin nuori ja noin murtunut, äärettömästi rakastettu ja\nkuitenkin noin lohduttamattomasti hyljätty! Katso, Herra on antanut\nisällesi tämän maailman tavarat saaliiksi, hänen kätensä ulottuu,\navaran maailman ympäri, hän hallitsee näitä aarteita ja ne tottelevat\nhäntä, mutta hän ei ole saattanut kurkottaa ainoalle rakastetulle\ntyttärellensä leipää, kun hän oli nälissään eikä vettä hänen\njuodakseen, kun häntä janotti, eikä retuakaan purppurastansa, kun hän\nvapisi vilusta! Tuntemattomana ja köyhänä! Sinä sen kuulet, Israelin\nJumala, joka olet minulle antanut kaikki, hän on kuollut köyhänä,\nköyhänä, köyhänä... Halvin palveliani ei kuole niin köyhänä kuin hän!\"\n\nVanhus repi harmaita hapsiansa surunsa ylenmääräisyydessä siksi, että\nuusi ajatus syrjäytti entisen. Hän tarttui uudestaan pojan käteen\npuristaen sitä kovasti. \"Sinä sanot: samassa hetkessä kuin me tulimme\nmaailmaan. _Me_?\"\n\n\"Niin, meitä on kaksi. Sisareni Hagar ja minä.\"\n\n\"Ja hän elää?\"\n\n\"Elää. Me erosimme kaksi vuotta sitten.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Suomessa.\"\n\n\"Minä häntä etsin vaikka hän piiloutuisi vahvimman lumen alle, siksi\nettä hänen löydän. Mutta sinä, minun Ruthini poika, veri minun\nverestäni ja sielu minun sielustani sinä olet tästä päivästä alkaen\noleva _minun_ poikani!\"\n\n\n\n\n20. Tappelun edellä.\n\n\n    Torstenson yksin säilytti\n    järkähtämättömän levollisuutensa.\n\nRuotsalaisista sotapäälliköistä on kaksi jalattomana hihnapaarissa\nsaaneet tappelussa voiton; kolmas ja urhoollisin, jota hihnapaarissa\nkannettiin, kärsi tappion Pultavassa.\n\nPelottavampana sodassa, ihmisenä etevämpänä, seurasi Juhana\nBanéria Kustaa Aadolfin paras oppilas Lennart Torstenson,\njota salamaksi nimitettiin. Kovinpa häntä odotettiin, pitkät\nkuukaudet, keväästä 1641, kun Banérin sotaretken hedelmät\nnäyttivät olevan häviölle jätettynä ja tuo päätön ruotsalainen\nsotajoukko sirpaleiksi hajonneena. Kaikki oli valmistettuna; rahat,\nsotajoukot, sotasuunnitelmat. Valtakunta näkyi antaneen viimeiset\nsäästörahansa, viimeisen käsivartensa, jota ilman hän auran ääressä\nsaattoi toimeentulla, mutta Torstenson ei tullut. Yksi noista\nkatoavaisuuden rotista, jotka kalvavat sankarin elämänlankaa, oli\nhiipinyt ulos Ingolstadtin kosteasta vankilanholvista ja purrut\nitsensä siellä elin-ajaksi kiinni sotapäällikön jalkaan. Suuri sota\nkomensi marssimaan; luuvalo komensi seisattumaan. Hän, jonka tuli\nvoittaa, oli itse voitettu, ennenkuin hän tarttui sotamarsalkan\nsauvaan. Kateelliset kenraalit kiistelivät etuoikeuksistaan\npäällikkyydessä ja arvossa; vallattomat palkkasoturit panivat alkuun\nsalakapinoita; vehkeiliöitä hiipieli sotaleiriin; valtio-viisaat\nkäyttivät tilaisuutta sukkeluudellaan voittaaksensa toisiansa.\nKaikki ajattelivat itseänsä eikä kukaan kansojen parasta ja sodan\nmaailmanhistoriallista tarkoitusta. Kolmenkymmenvuotinen sota loppui\nsiihen, että saaliista taisteltiin; siinä tapeltiin hävitettyjen\nmaitten omistus-oikeudesta. Suuri piirre oli jäänyt jäljelle\naikakauden vääristeltyyn muotoon, se oli uljas, vaan surkean\nraakuuden piirre: -- ihmishengen ja ihmis-onnen välinpitämättömyys.\nTuostapa maat ja taivaat mullistettiin alussa, kun Magdeburg\nhävitettiin, kun Pasevalkin asukkaat kuoliaaksi lyötiin!\nMitkä valitushuudot silloin kuuluivatkaan eräästä hävitetystä\nkylästä! Ketäpä niin kammottiin, kuin ihmistappajaa Götziä, kuin\nmurhapolttajaa Holkia ja heidän vertaisiansa! Mutta siihen nyt\noli totuttu ja tottumus tylsyttää. Miekka, tulisoihtu, kiskominen\noli nyt kulkenut maasta maahan; kuka kuulee valituksia erämaassa?\nLützenissä, sanoo Schiller, oli elämä arvonsa kadottanut, kun paras\nja jaloin ei enään olemassa ollut. Kymmenen vuotta tämän jälkeen oli\nihmishengenarvo niin polkuhinnassa, että sen saattoi ottaa ja heittää\naivan kuten meidän aikana viskellään sikarinpätkää. Tätä hyödytöntä\ntavaraa tuhlattiin, kuten harvoin tätä ennen tahi harvoin tämän\njälkeen. Ei siten, että miekan ja kuulan työ olisi tuottanut silloin\nsuurempaa veren vuodatusta kuin myöhempinä aikoina. Päin vastoin,\nuudempi aika on kymmenkertaisesti lisännyt hävitysaseita ja sotaväen\njoukkoja. 1600-luvun sodassa haihtui elonkipinä pois, välistä\nirstaan elämän takia, toisinaan pienestä murhaniskusta, vähistä\nonnettomuuksista, väliin myöskin lukemattomien kärsimysten vuoksi,\njoista meidän ajallamme ei ole aavistustakaan. Kulkutaudit ottivat\nosansa, puute vielä enemmän. Wallenstein vei Adle Vesteen 60,000\nmiestä ja hautasi toiset puolet kuolleina. Gallaan onnistui kerta\ntoisensa perästä muutamassa kuukaudessa ja melkein ilman taistelua\nhävittää monimiehiset sotajoukot. Marssiminen autioitten maitten läpi\nmaksoi Banérille toisen puolen hänen sotajoukostansa. Piiritetty\nlinna oli muurien ulko- ja sisäpuolella avoin hauta. Ja tämä kaikki\nlukuun ottamatta miestappoa aseettomien joukossa.\n\nIhmishengen tuhlaamista lisäsi myöskin eräs omituinen tapa, jonka\nnykyajan sodankäynti aikaa on jättänyt, mutta joka syntyi siitä\nsyystä, että kolmikymmen-vuotisen sodan sotamies enemmiten sai pitää\nhuolta itsestään, miten parahiten saattoi. Saksalainen sotamies\nsai sotaretkelle ottaa mukaansa vaimonsa ja lapsensa, joittenka\npaikka oli kuormastossa, ja välistä heidän lukumääränsä oli kolme\nja neljä kertaa suurempi kuin itse taistelevien. Nämät sotamiehen\nvaimot kuljettivat mukanaan vaatteita ja talouskapineita; he\npesivät, keittivät ja toimittivat talouden töitä miestensä hyväksi,\nsaattoivat myöskin ottaa osaa miestensä rosvomisiin ja liehua kuten\nkorpit tappotanterella taistelun jälkeen ryöstääksensä kuolleita.\nIrtolaisnaiset ja kaikellainen roskaväki lisäsivät tungosta. Kun\nsitten sotajoukot näkivät puutetta, tahi kaatuivat taistelussa,\njolloin loput hajaantuivat kaikkialle, silloin hajaantuivat myöskin\nnais- ja lapsiparvet; muutamat pääsivät pakoon ja joutuivat\nkurjuuteen, toiset tulivat voittajien saaliiksi, mutta suurin osa\nmeni häviöön. -- Sekä Ruotsalaisen että suomalaisen sotamiehen täytyi\njättää perheensä kotia, mutta hänen herransa vei usein vaimonsa\nmukaansa, vaan harvoin lapsensa.\n\nVihdoin tuli Torstenson marraskuussa 1641 ja hänen kanssaan uusi\nyksimielisyys, uusi voima ja uutta väen lisää. Hän oli ainoa,\njoka oli käsittänyt suuren mestarinsa ajatuksia, ainoa, joka\ntunsi itsellänsä olevan voimaa tätä suurta sotaa johtamaan. Hänen\npäämaalinsa, jota hän ei milloinkaan ollut silmällä pitämättä, oli\nmarssiminen Wieniin, pakottaaksensa siellä keisaria rauhantekoon.\n\nMutta Torstensonilla oli vastustajana yhtä urhoollinen, mutta\nvielä älykkäämpi mies. Yksitoista kuukautta kului marssimisissa,\npiirityksissä, nälässä ja vaivoissa ennenkuin hänen onnistui pakottaa\nPiccolomini saaliiseen tappeluun.\n\nTuli sitten pimeä lokakuun-yö 1642. Ruotsalainen sotajoukko piiritti\ntuon vahvasti linnoitetun Leipzigin. Sotamarsalkka oli myöhään\nillalla kutsunut kokoon sotaneuvoston Straussenhäuserin kylässä\nolevaan pääkortteeriin keskusteluksensa piirityksestä ja rynnäkön\nmahdollisuudesta. Läsnä olivat ruotsalaisen sotajoukon etevimmät\nja kuuluisimmat päälliköt: -- Torstensonin lähin mies, tuima\nvaltiotykistönpäällikkö Juhana Liljehöök, jonka otsa oli syvissä\nrypyissä, silmät harmaat, terävät; -- urhoollinen Ja saaliinhimoinen\nbrandenburgilainen Hans Kristofer von Köningsmark, joka vähäisessä\nsodassa oli mestari; -- tuo sinisilmäinen sotamarsalkka Kaarle\nKustaa, joka kahdenkymmen-vuotiaana nyt oli ensimmäisessä\nsotakoulussaan; -- sodassa harmaaksi käynyt Aksel Lillie, Kustaa\nAadolfin riveissä hyvin taatuksi tullut mies; -- tulinen, pelkäämätön\nranskalainen Mortaigne ja vihdoin kolme, kaikissa vaaroissa karaistua\nsuomalaista: vähäinen jykevä Arvid Wittenberg, jota on verrattu\nsekä leijonaan että salamaan; Breitenfeldin ja Lützenin mainehikas\nratsupäällikkö Torsten Stålhandske sekä Neunburgin puolustaja Erik\nSlange, joka vankeudesta oli vapaaksi vaihdettu.\n\nSotamarsalkka Lennart Torstenson hallitsi tyvenellä kirkkaalla\nkatseellaan näitä sotilaita, jotka jo monta kertaa olivat johtaneet\njoukkojansa omalla edesvastauksellaan. Kustaa Aadolfin jälkeen\nei löytynyt yhtäkään niin rakastettua ja pelättyä miestä, kuin\nTorstenson, ei ainoata joka niin saattoi voittaa ja nöyryyttää\nynseätä sotilas-sydäntä. Hän kysyi päälliköiltään yksityiskohtia,\nmutta sotasuunnitelmasta ei hän heille puhunut eikä myöskään\nratkaisevasta päätöksestä.\n\nHalukkaimmin sanoi hän tahtovansa välttää ryntäämistä. Leipzig\noli rikas ja hyvin varustettu kaikellaisilla varoilla, jotka\nsotajoukoille saattoivat tuottaa suurinta hyötyä. Näitä ei rynnäkössä\npitäisi häviölle saatettaman, päin vastoin, täytyisi pakottaa\nkaupunkia antautumaan. Vaan aika riennätti kovasti eikä sallinut\nviivytystä, sillä keisarillinen joukko parastaikaa marssi Leipzigin\navuksi. Sotaneuvoston tuli ilmoittaa, millä keinoin heidän mielestään\nparahiten voisi pakottaa kaupunkia antautumaan.\n\nMortaigne, äkkinäisin, oli edellisenä päivänä tehdessään rynnäkköä\nPaulinerkollegiota vastaan, tullut takaisin survaistuksi ja kärsinyt\ntappion sekä vaati uutta yleistä rynnäkköä tehtäväksi seuraavana\npäivänä. Hänen tuumaansa yhtyi myöskin Wrangel, Köningsmark,\npfaltzkreivi ja Stålhandske.\n\nLiljehöök ja hänen muassaan Aksel Lille ja Wittenberg pitivät\npuolustusneuvoja liika vahvoina ja muurinrikkoja vielä sopimattomana\nryntäämiseen. Tulisi odottaa tykistön vaikutusta kaksi tahi kolme\npäivää eteen päin ja sen jälkeen tarjota heille pakkosovintoa.\n\nSlange ilmoitti, että hän oli lähettänyt ulos tiedustelian, jota\nsaattoi odottaa takaisin minä hetkenä hyvään, ja joka oli tuova\nPiccolominin marssista tietoja. Jos vielä olisi kolme päivää aikaa,\nniin yhtyisi hänkin Liljehöökin tuumaan ja katsoisi odottamisen\nedullisimmaksi.\n\nSotamarsalkka muistutti, että eversti Stenbock kolmen edelle\nlähetetyn prikaatin kanssa Connevitzin luona vartioitsi vihollisten\nliikkeitä. \"Kenraali Piccolomini\", lisäsi hän, \"on neljän päivän\nmatkan päässä täältä Lausigkissa.\"\n\n\"Minun tiedusteliani\", sanoi Slange, \"ei odota vihollisten tuloa; hän\netsii niitä sieltä, mistä ne löytyvät.\"\n\nAjatukset asiasta olivat erilaisia. Sotamarsalkka, jolla oli\nsuunnitelma valmis, mutta josta hän katsoi parhaaksi olla puhumatta,\naikoi juuri lopettaa sotaneuvottelun, kun eräs käskyläinen kutsui\nSlangea ulos. Hetken perästä tuli tämä takaisin, ilmoittaen, ett'ei\nPiccolomini ollut Lausigkissa, vaan Gaschevitzissa yhden päivän\nmarssin päässä Leipzigistä.\n\nTämän ilmoituksen vaikutus näkyi sotapäällikköjen kasvoissa ja\nliikenteissä. Rypyt Liljehöökin otsassa kävivät vielä syvemmiksi,\nLillie väänteli viiksiänsä, Wittenberg pani ylenkatseellisesti\njalkansa sen tuolin käsinojan päälle, jossa hän istui. Pfaltzkreivi\ntarttui miekkansa kahvaan, Stålhandske koputti jalkaansa lattiaan,\nettä kannukset kilahtivat. Wrangel puri harmissaan huuliansa,\nKöningsmark kuiskasi hymyillen muutamia sanoja Mortaignelle ja tämä\nkatsoi voitonriemulla sotamarsalkkaa, ikään kuin hän olisi tahtonut\nsanoa: me saamme kuitenkin tapella! Torstenson yksin säilytti\njärkähtämättömän levollisuutensa, muuttamatta muodossaan vähintäkään\nvärettä.\n\n\"Kutsukaa sanansaattaja sisään!\"\n\nHoikka nuorukainen, joka oli puettuna kuten böhmiläiset rummuttajat,\nja keisarillisiin väreihin, astui sisään. Hän sai luvan suullisesti\nkertoa sotamarsalkalle sanomiansa.\n\n\"Keisarillinen sotajoukko\", sanoi nuorukainen, ollen vielä\nhengästyksissään kovasta ratsastuksestansa, \"oli eilen aamulla\nLausigkissa, heitä oli 19,000 miestä, 13,000 hevosmiestä ja 6,000\nmiestä jalkaväkeä, arkkiherttuan ja Piccolominin johdon alla. Kello\nkuusi lähti etujoukko marssimaan ja eilen ehtoolla tuli jalkaväki\nKitscheniin, mutta hevosväki Eulaan. Neljän tunnin levon jälkeen\nlähdettiin taas liikkeelle ja kuljettiin rientomarssia läpi yön.\nTänään kello yhdeksän edeltäpuolen päivän levähdettiin Röthan\nja Magdebornin välillä. Hämärän aikana kolme tuntia sitten oli\netujoukko Gaschvitzissa. Kuulin heidän sanovan, että arkkiherttuan\ntähtientutkia oli luvannut heille voittoa sekä että he huomenna ennen\npimeän tuloa ennättäisivät koputtamaan Leipzigin porteille.\"\n\n\"Olet ollut heidän leirissään?\"\n\n\"Olen seurannut heitä Lausigkista ja viettänyt kaksi yötä taivas-alla\nheidän kanssaan.\"\n\n\"Odota uusia käskyjä!\"\n\nNuorukainen lähti. Torstenson kääntyi Slangen puoleen:\n\n\"Stenbock ei vielä ole ilmoittanut vihollisten marssimisesta.\nSaattaako kenraalimajuri luottaa tuohon poikaan?\"\n\nSlange, joka nykyään oli kenraalimajuri, vastasi: \"Hän on\nNeunburgissa koetuksen kestänyt.\"\n\n\"Hyvät herrani\", jatkoi sotamarsalkka, \"tässä tullee tarpeelliseksi\nmuuttaa suunnitelmaa. Jos Stenbock ennen keski-yötä ilmoituksillaan\ntodistaa, että pojan tiedonannoissa on perää, niin piiritys\nlakkautetaan. Meidän ei ole hyvä asettua keisarillisten ja kaupungin\nväliin. Valmistakaa kaikki lähtöä varten valmiiksi: kaupungin\nympärille asetetut vahtimiehet jäävät paikoilleen vastaiseksi. Me\nmenemme Parthen yli Schönefeldin luona ja marssimme Breitenfeldiin.\nEi mitään turhanpäivästä kiirettä. Siinä kyllä, että alamme marssia,\nkun Stenbock on täydentänyt pääjoukon ja vihollisten etujoukko on\nehtinyt meidän lähtöämme todistamaan. Minä toivon, että lähtömme\nnäyttäisi järjestämättömältä pakenemiselta. Ymmärrättekö minua?\"\n\nNuot vanhat sotapäälliköt, jotka olivat kaikkiin sotatemppuihin\ntottuneet, ymmärsivät johtajaansa, mutta nuori pfaltzkreivi ei häntä\nkäsittänyt. Mikä häväistys! Voittoon tottuneen joukon luultasiin\npakenevan vihollisia!\n\nKeski-yön aikaan saapui sananlennättäjä Connevitzista. Stenbockin\najutanttia kuulusteltiin samalla kuin Slangen tiedusteliaa. Molempien\nkertomukset olivat yhtä pitävät muuten, paitsi että viimeksi mainittu\ntunsi vihollisen voiman niin tarkkaan, että oli lukenut jokaisen\nrykmentin, jokaisen ratsasjoukon ja jokaisen kanuunan.\n\n\"Sinun nimesi?\" kysyi sotamarsalkka.\n\n\"Urban Niemand, korpraali.\"\n\nTorstenson hymyili. Verrattuna hänen parrakkaisiin korpraaleihinsa,\nnäytti tämä poika, jonka leuassa ei ollut pienintäkään parran alkua,\npojan vaatteisiin puetulta tytöltä.\n\nPiiritys lakkautettiin. Seuraavana päivänä lähti sotamarsalkka\nratsuväkensä kanssa tiedusteluretkelle. Sen jälkeisenä päivänä,\nlokakuun 22. kun viholliset lähenivät, marssi koko ruotsalainen\nsotajoukko iltapuolella Breitenfeldiin. Tämä tapahtui näennäisellä\nkiireellä ja epäjärjestyksellä, joten näytti siltä, kun jalkaväki\nolisi tunkenut tykistön päälle Parthen lautan luona ja hevosväki\nnäytti olevan jalkaväkeä tallaamaisillaan. Stenbock, joka kaupungin\nympäri kiertotietä myöden peräytyi pääjoukkoon, sattui joutumaan\nkahakkaan vihollisten etujoukkojen kanssa ja kannusti vähäisen\ntaistelun perästä hevosiansa. Melkeinpä kyllä kaikki näytti\npikaiselta paolta, ja keisarilliset tulivat siitä varsinkin\nvakuutetuksi, kun näkivät kuokat ja lapiot hujan hajan viskattuna\nsaartokaivantoihin, aseita ja -varustuskapineita ikään kuin suuressa\nkiireessä sinne tänne heitettynä, vieläpä muutamia kiinni naulattuja\noli jäänyt ruotsalaisten pattereihin.\n\nTämä epäjärjestyksellinen pako oli nyt käytettävänä ruotsalaisten\nsotajoukkojen perinpohjaiseksi hävittämiseksi. Piccolomini marssi\nheidän jälkeensä ja seisoi samana yönä myöskin hän Breitenfeldin\nlavealla lakeudella. Pimeyden tähden ei saattanut vihollisten\nläheisyydessä marssia. Täytyihän odottaa seuraavaa aamua saadaksensa\nsitte kukistaa tuo pakeneva sotapäällikkö, joka luultavasti\nauttamattoman luuvalonsa takia oli kykenemätön täällä kestämään.\n\nSillä välin kun tuo muuten varovainen ja viisas Piccolomini näki\nnäitä voiton unia, asettui ruotsalainen sotajoukko vielä samana\niltana hyvään taistelujärjestykseen ja vietti yönsä varus-asemassa\nosaksi nuotion ääressä, osaksi ilman suojaa sateen liuottaman maan\npäällä. Myöskin valkeat olivat niin epäjärjestykseen asetetut,\netteivät nekään saattaneet ilmaista joukon asentoa, pikemmin\nkeisarilliset tästä tulivat siihen luuloon, että ruotsalaiset olivat\npakotetut väsymyksestä levähtämään, missä kukin joukon eri osasto\nitsellensä oli sopivimman paikan saanut.\n\nYlipäälliköt ratsastivat tarkastaen leirissä olevia osastojansa,\ntullaksensa vakuutetuiksi siitä, että heidän käskyjänsä oli tarkkaan\nnoudatettu. Kenraalimajuri Slange oli lopettanut tarkastuksensa\nja viskannut itsensä alas nuotion ääreen. Hän oli alakuloinen ja\nmiettiväinen, jokin ikäänkuin raskautti hänen sydäntään. Valkean\nloiste antoi hänen syvämielisille silmillensä haaveksivan loisteen.\n\n\"Niemand\", sanoi hän vieressään seisovalle pojalle, joka oli hänen\nkäskyjään noudattamassa samati kuin ennen Gordonin, \"istu, minulla\non sinulle jotakin sanottavaa. Mistä sinä minun luokseni tulit\nOlmützissa?\"\n\n\"Minä karkasin erään Regensburgissa asuvan juutalaisen luota.\"\n\n\"Samati kuin sinä karkasit Suomesta, nunnain luota, kometianteista,\nPetrovitzin ryöväreitten luota. Tuon olet minulle kertonut. Sinua\nkohdeltiin pahoin Regensburgissa?\"\n\n\"Ei, kenraali. Vanha juutalainen oli hyvä minulle, hän antoi minulle\nkaikkea, mitä toivoa saatoin, paitsi vapautta, ja kutsui minua\npojaksensa.\"\n\n\"Ja kuitenkin sinä pakenit?\"\n\n\"Kauppiaita!\" vastasi poika kohottaen olkapäitään, tapa, jonka hän\noli Aake herran luona ennen oppinut.\n\n\"Sinä palvelit minua yhtä pelkäämättä, kuin Gordoniakin. Sinä\nlähdit toisen kerran melkein varmaan kuolemaan, kun tarjosit itsesi\nvihollisia vakoilemaan heidän omassa leirissään. Mitenkä sinä\nvihollisten epäluuloja vältit Lausigkissa ja marssissa Gaschvitziin?\"\n\n\"Me olimme edellisenä päivänä ottaneet kiinni vähäisen böhmiläisen\ntorven soittajan. Minä otin hänen sotilaskirjansa, vaatteensa,\nnimensä, saatin puhua hänen kieltänsä, puhaltaa hänen torveansa ja\ntunsin hänen kotiseutunsa.\"\n\n\"Minä käsitän. Mutta tästä en aikonut puhua. Oletko tosiaankin\nSuomessa syntynyt?\"\n\n\"Niin sanotaan.\"\n\n\"Sinä et koskaan tuntenut vanhempiasi?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Kummallista! Sinä olet erään henkilön näköinen, jonka minä\nnuoruudessani näin Marienburgissa, ja jota en milloinkaan saata\nunhottaa. Se oli nuori nainen... juutalais-nainen.\"\n\n\"Vanha juutalainen Regensburgissa sanoi, että minä olen hänen\ntyttärensä näköinen. Hän luuli minua tyttärensä pojaksi.\"\n\n\"Vanha juutalainen? Eipä suinkaan Ruben Zevi, jota kullatuksi\nRubeniksi nimitetään?\"\n\n\"Se oli hänen nimensä.\"\n\nSlange katseli poikaa nuotiovalkean liekitessä. \"Yhdennäköisyys\nsaattaa pettää\", lausui hän syviin ajatuksiin vaipuneena, koettaen\npoistaa omia tunteitansa. \"Ja kuitenkin... tämä ei näytä sattumalta.\nSe henkilö, jota mainitsin, oli Ruben Zevin tytär. Etkö isästäsi\ntiedä ikään mitään?\"\n\n\"En mitään. Tietääkö kenraali jotakin isästäni?\"\n\n\"Kentiesi. Jos Ruben Zevin tytär oli sinun äitisi, olen minä hänen\nnähnyt viime yönä unissani. Se tietää, että se kuula, joka minulle on\nmäärätty, on suunsa löytänyt ja odottaa huomenna maaliansa.\"\n\n\"Tietääkö kenraali isäni nimen?\" kysyi Urban Niemand taas, vapisten\nliikutuksesta. Siinä oli jälleen tuo polttava kysymys, joka niin\npitkältä kuin hän muistaa saattoi, ei koskaan ollut hänelle rauhaa\nantanut.\n\n\"Löytyy nimiä, joista toivoisi, ettei niitä koskaan olisi oppinut\ntuntemaan ja, joita jos niitä on tuntenut, ei koskaan tahtoisi\nmainita. Älä kysy minulta! Mitäpä sotilas muuta nimeä tarvitsee kuin\nmaineensa ja rykmenttinsä? Luo itsellesi kunniakas nimi, ja ole\nsiihen tyytyväinen! Sinun isäsi oli se syyspilvi, joka Saksanmaan\nylitse kulki siihen aikaan, kuin sinä synnyit. Kiitä Jumalaa, että se\non mennyt ohitse, ja rukoile, ett'ei se koskaan takaisin palajaisi,\nsillä se tuo muassaan turmiota, rakeita ja talvilunta. Ja äitisi...\nniin, nimitä häntä iltataivaan lempeimmäksi tähdeksi! Minä olin\nkahdenkymmen-vuotias ja hän kuudentoista, kun hänen viimein näin, ja\nminä näen hänen vielä monen verenvuodatuksen ja monien monituisten\nkyynelten takaa, joita sitten on virrannut... Hän oli Jumalan\nluomista kappaleista ihanin ja puhtahin, liiaksi hyvä tähän huonoon\nmaailmaan ja sen epäpyhille haluille...\"\n\nUrban Niemandin huulilla oli kysymys: \"elääkö isäni?\" Kysymys haihtui\näänettömyyteen; Neunburgin sankari, urhoollisin urhoollisista, oli\npeittänyt silmänsä toisella kädellään, ainoalla, joka hänellä oli\njäljellä ja itki.\n\nNuorukainen viskasi kourallisen kuivia varpuja nuotioon; ne syttyivät\nliekitsemään ja valo lankesi väsyneitten, nukkuvien sotilas-rivien\npäälle, jotka sotaviitoissaan maassa oikoilivat. Kenraali nousi\nmennäksensä telttaansa. Hän oli taas tyven, mutta hänen äänessään oli\njotakin surullisen lempeätä, kun hän kysyi:\n\n\"Urban Niemand, saatanko luottaa sinuun?\"\n\n\"Pyytäkää henkeni, niin minä tottelen!\"\n\n\"Minä en henkeäsi pyydä, se on sinusta vähäarvoinen. Sinä viskaat sen\npois kuten lapsen lelun. Säästä henkeäsi siinä, missä sitä kunnialla\nvoit säästää. Sinä olet karannut maasta maahan, herralta herralle;\nkuka saattaa luottaa liehuvaan tuuleen? Ole yhtä uskollinen kuin\nsinä olet rohkea; ole äitisi poika äläkä isäsi! Laita niin, ettäs\nsotamarsalkalta ansaitset nimen: kestävä, kuten vilpitön sotilas!\nMinä pyydän enemmän kuin henkesi, minä pyydän uskollisuutta. Saatanko\nsinuun luottaa?\"\n\n\"Kyllä, kenraali!\" Tuo liehuva tuuli piti itseänsä vahvana kalliona.\n\n\"Minä tahdon luottaa sinuun. Me saamme huomenna kuuman päivän;\nminä en sen iltaa näe. Lupaa minulle, että, kun en enään ole\nolemassa, sinä viimeiset tervehdykseni viet kahdelle rakkaalle\njälkeenjääneelleni, jotka minua itkevät. Karunan kartanossa Suomessa\nasuu vanha äitini, rouva Elin Roos. Ratsasta Karunaan, kun tulet\nSuomeen. Sano äidilleni, että minä siunaan häntä kaiken hänen\nrakkautensa edestä sekä lähetän hänelle takaisin sen kotelon,\njossa on hänen hiuksiansa ja jonka hän minulle antoi lähtiessäni.\nSinä löydät sen rintani päältä kun olen kaatunut. Tämän sormuksen,\njota sormessani pidän, tulee sinun vetää kuoltuani sormestani pois\nja viedä se kihlatulleni neiti Agneta von Waldeckille. En tiedä\nmissä hän nyt oleskelee, kentiesi Danzigissa; siitä saat kenraali\nStålhandskelta tiedon. Sano hänelle, että minä olen kaiken jäljelle\njääneen omaisuuteni hänelle määrännyt. Testamentin määräykset\nlöytyvät Turun hovi-oikeudessa. Ja sano hänelle, että minä kaaduin\nsäilyttäen hänen nimensä uskollisessa sydämmessäni. Oletko\nymmärtänyt?\"\n\n\"Olen, kenraali.\"\n\n\"Seuraa minua huomenna; sota-onni on epävakainen, he saattaisivat\nryöstää minun, siinä kun kuolleena kentällä makaan. Katsoppas tässä\non sinulle valtuuskirja, jolla sinua valtuutan viemään perille\nkotelon ja sormuksen! Hyvää yötä! me tarvitsemme parin tunnin levon.\"\n\nKenraali jätti palvelialleen kokoonkäärityn paperin.\n\nEi ainoakaan tähti loistanut. Yön ilma kävi viileämmäksi. Valkeat\nsammuivat. Äänettömyys, jota ainoastaan vahtien huudanto katkaisi,\nlevisi yli pimeän lakeuden, joka jo oli nähnyt monen sotilaan\nveren vuotavan ja kohta taas oli näkevä monen tuhannen kaatuvan.\nVeriset varjot ajoivat toisiansa takaa huutaen hiljentyneellä\näänellä sotahuutoaan. Ruskean hevosen ratsastaja seisahutti ratsunsa\npoppelien alle Linkelwaldissa ja oli valmis huimaa vauhtia päivän\nkoittaessa ajamaan lakeuden yli Breitenfeldin luona.\n\n\n\n\n21. Toinen tappelu Breitenfeldin luona.\n\n\n    Ruskean hevosen ratsastaja sai tarpeensa.\n\nAvaran lakeuden yli Leipzigin pohjoispuolella Schönfeldin, Möckernin\nja Breitenfeldin kauppalain välillä ratistelee meidän aikana\nrautatie, joka Bitterfeldin luona haaroaa oikealle päin Berliniin\nja vasemmalle Hampuriin. Maataloja, karjalaumoja, viheriöitseviä\npuutarhoja ja vainiosarkoja on nyt levinnyt tuolle kuulien\nrikkirepimälle kentälle, joka vuonna 1631 näki Kustaa Aadolfin\ntaistelevan Tillyä vastaan ja lokakuun 23 p. (marraskuun 2) 1642,\nnäki mestarin oppilaat samassa verisessä leikissä taistelevan toinen\ntoisensa kanssa.\n\nYön tuuli kuljetti hiljaisen sorinan keisarillisten marssista, kun\nkulkivat kunnaitten välillä Mörckenin luona. Heillä oli kiire,\npäästäksensä aikoinaan hyökkäämään pakenevien ruotsalaisten\nkimppuun ja niitä kaatamaan. Arkkiherttua oli ylipäällikkönä,\nmutta Piccolomini ei ollut ainoastaan kätenä, hän oli johtavana\najatuksena. Tuo vähäväkisempi, äkkiarvaamatta hätyytetty Torstenson\noli kukistettava, ennenkuin Geubriant odotettujen weimarilaisten\njoukkojensa kanssa ehtisi apuun.\n\nYhdistetty keisarillinen ja saksilainen sotajoukko 13,000 miestä\nhevosväkeä ja 6,000 miestä jalkaväkeä järjestettiin ennen\npäivänsarastusta tuon vuodesta 1631 hyvin tunnetun Linkehvaldin\nmetsikön edustalle melkein suorastaan etelään päin Breitenfeldistä,\n-- se oli sama, selästä suojattu paikka, jonka Kustaa Aadolf oli\nvalinnut joukollensa 11 vuotta sitten. Ruotsalainen sotajoukko levisi\nedemmäksi pohjoiseen, Tillyn entiseen leiripaikkaan, Breitenfeldin\nlounaiselle puolelle, mutta vetäytyi ennen taistelua enemmän itään\npäin asettaaksensa rintamaa rintamaa vastaan. Keisarillisten 46\nvankkaa tykkiä De Suysin hoidossa asetettiin samalle kunnaalle,\nkuin ruotsalaisten 1631 ja niitten 70 kanuunaa, enemmiten kevyttä\ntykistöä, anasti nyt sen kunnaan, jossa Tillyn tykistö silloin oli ja\njoutui saaliiksi. Asema oli siis täydellisesti joutunut vaihetukseen,\nja jos voitto kasvoi maasta, kuten voikukat, olisi sen pitänyt kasvaa\nvieläkin siinä, missä se oli kasvanut ennenkin.\n\nRuotsalaisessa leirissä oli kaikki äänetöntä, liikkumatonta siksi,\nettä päivän ensimmäisessä valonsäteessä saattoi erottaa Breitenfeldin\nkirkontornin. Aamurummmutus kuului. Jo seisoi jokaisen rykmentin\nrintaman edessä sotapappi, pitäen rumpua alttarinaan, ja rukoillen\nJumalalta, joka joukkojansa kaitsee, apua ja voittoa. Tunnus-sana\nannettiin. Se oli heijastus aamurukouksesta: Auta, Herra Jesus! Hilf,\nJesus, der Herr! Kuolemanhätä kyllä opettaa rukoilemaan. Myöskin\nne, jotka usein unohtivat Vapahtajan pyhän nimen ja kiroilivat,\nmainitsivat sitä nyt kunnioituksella, kuten se olisi ollut heidän\nkilpensä, taikakalunsa ja voittonsa. Myöskin keisarilliset etsivät\nsamaa turvaa: Jesus Maria! Ja odottaen sotamerkkiä hymyili ruskean\nhevosen ratsastaja ivallista hymyilyään, kun hän kuuli kahden\nsotajoukon avuksi huutavan iankaikkisen rakkauden nimeä siinä\nsilmänräpäyksessä, jolloin miekkaansa tarttuivat hakataksensa\ntoisensa palasiksi.\n\nMolemmat joukot olivat asettaneet sivustalle hevosväen, sekä\njalkaväen ja tykistön keski-rintaan. Ruotsalaisessa sotajoukossa oli\n9,000 ratsumiestä ja 6,000 miestä jalkaväkeä. Siinä oli ruotsalaisia,\nsuomalaisia, saksalaisia ja kaksi ratsasjoukkoa puolalaisia. Oikean\nsivustan ensimmäisessä linjassa ratsasti Wittenberg Turun läänin\nratsuväen etupäässä ja toisessa linjassa Stålhandske Uudenmaan\nratsuväen kanssa. Näitä vastaan seisoi kenraali-tykistön-päällikkö\nBorneval ja kenraalivahtimestari Buchheim. -- Keski-rintamassa\nseisoivat Liljehöök, Wrangel ja Mortaigne; pohjalaiset kauimpana\noikealla ensimmäisessä linjassa ja porilaiset kauimpana oikealla\ntoisessa linjassa. Heidän takanansa oli kenraalimajuri Lillie\nreservin kanssa. Näitten vastustajina olivat kenraalivahtimestarit\nCamillo Gonzaga, Webel, Fernamond ja Enckeforth. -- Ruotsalaisten\nvasenta sivustaa johti ensimmäisessä linjassa Slange, toisessa\nsijassa Köningsmark, Hannibal Gonzagaa ja De Bruaytä vastaan\nkeisarillisten oikeassa sivustassa. Näitten ulkosyrjissä liehuivat\nsodan heinäsirkat, urhoolliset, saaliinhimoiset kroatit.\n\nTuskin nuot molemmat sotajoukot saattoivat ensimmäisen päivän valossa\nerottaa toistensa asemaa, ennenkuin keisarillisia kohtasi odottamaton\nnäky. Oli jahtiaika; he olivat odottaneet saavansa iloisen\najojahdin, keihäs pakolaisen selkään, miekanlyönti hänen niskaansa\nja runsaat saaliit ryöstettäväksi. Mutta hän tuli heitä vastaan, tuo\ntuhmanrohkea pohjan-asukas, jonka he luulivat olevan kiireisellä\nperäytymismatkalla. Hän tuli kauniimmassa sotajärjestyksessä,\nmikä vielä koskaan on sotilaan silmää ihastuttanut. Hän uskalsi\ntodellakin; -- hyvä, sepä tulisi hänelle kalliiksi, koska sotaa ei\nenään saatettu välttää. Piccolomini oli sukkeluudella voitettu ja hän\nvannoi kostoa.\n\nTykit olivat Torstensonin mieli-aseet. Hän antoi keveiden\ntykkiensä, \"puoli kartauerien\", joiksi niitä silloin nimitettiin,\nalkaa taistelua. Se kävi pian, mutta epämukavasti alituisissa\nkäännähdyksissä eteen päin samoavan joukon etupäässä. Tykin\nlaukauksiin vastattiin ja kenttä oli kohta savupilven verhossa.\nSotamarsalkka ratsasti eturintaman edessä keskirintamassa\npäällikkökuntansa ympäröimänä. Hänen sivullaan ratsasti pfaltzkreivi\nKaarle Kustaa, lähinnä hänen takanaan kenraalikommissari Grubbe,\nratsumestari Rabenow ja sihteeri Luast. \"He eivät huonosti tähtää\",\nsanoi Torstenson. \"De Suys ymmärtää valita tykkimiehiä, jotka näkevät\nrotan tuhannen askeleen päässä.\"\n\nSamassa hetkessä kuului ilmassa vitjaluodin omituinen vinkuna.\nHevoset ja ratsastajat viskattiin maahan siihen tomupilveen,\njonka kuula riisti ylös vainiomullasta. Takana oleva lähin rivi\nseisattui. Nyt vedettiin esiin kuolleita ja haavoitettuja,\nverisiä ja kuolleitten hevosien alle kaatuneita. Torstenson nousi\nvahingoittumatta kuolleen hevosensa alta ja astui oitis toisen\nselkään. Hänen turkiksilla sisustettu liivinuttunsa oli kadottanut\nliepeistään kappaleen ja sillä maksanut hänen veronsa hävittäjälle.\nPfaltzkreivi, vastainen Kaarle X Kustaa nousi myöskin, ei ollut\nraamukettakaan saanut ja oli pian taas satulassaan istumassa. Rabenow\nnilkutti; hän oli kaatuessaan väännähtänyt jalkansa. Grubbe oli\nrikkiriistettynä kahteen osaan ja Laust vietiin toivottomassa tilassa\nreservin välskärin luo.\n\nLuoti oli lähtenyt samalta matalalta kunnaalta joka lähetti\nesimmäisen ruotsalaisen luodin 1631, sen joka vei Tillyn vieressä\nolevalta keisarilliselta everstiltä pään.\n\nPuolta tuntia vähemmässä ajassa olivat molempien joukkojen sivustat\nkovassa käsikahakassa. Ei kumpikaan puoli odottanut, molemmat\nhyökkäsivät päälle. Se oli näky, joka sai rohkeankin sydämmen\ntykyttämään. Kaksikymmentäkaksi tuhatta ratsumiestä risteili kenttää\nkaikille suunnille sekä järjestetyissä riveissä että hajanaisissa,\nvälistä savuun peittyneenä ja taas ilmaantuen rynnäkkökypärineen ja\nkeihäineen tomupilvestä. Mahdotonta oli katsellen seurata taistelun\nvaihteluja. Melkein kaikissa kolmenkymmen-vuotisen sodan tappeluissa\nratsuväki voiton ratkaisi. Se olikin usein toista vertaa lukuisampi,\nvälistä kolmekkin kertaa suurempi kuin jalkaväki. Ruskean hevosen\nratsastaja sai tarpeensa. Ratsasjoukkojen nähtiin ratsastavan\ntoinen toisensa päälle, hakkaavan ja tallaavan toisiansa, mutta\nkaikkialla, jossa ei vastustaja oitis paennut, hajaantuivat rivit\nyksityiseen kaksintaisteluun, jossa käytettiin pistoolia ja säilää,\ntuollaiseen taisteluun, jota erittäin ihanteellisesti kuvataan\nAlankomaiden koulujen sen aikakauden maalauksissa. Voimallisuus,\nrohkeus ja sievyys hevosten juoksuun lähdössä, hyppäyksessä ja\nkaatumisessa, ratsastajan kumartuminen, sekä lyöntien väistäminen\nluo noihin tauluihin vielä vuosisatojenkin kuluttua sellaista\neloa, joka ei vanhene. Sota ei ollut vielä oppinut voittamaan\njoukkojen avulla. Aina vielä sotapäälliköt rakensivat parahiten\nlaaditut sotasuunnitelmansa muinaisajan ja keski-ajan personalliseen\nurhoollisuuteen, joka viimeiseksi teki ratkaisevan päätöksen.\n\nKenraalimajuri Eerik Klaunpoika Slange Karunan omistaja ryntäsi\nesiin uljaalla Breitillään ruotsalaisen vasemman sivustan etupäässä.\nTäällä Breit oli osottava, että hän oli nimensä arvoinen. Lähinnä\nseurasi Kinnemund, kaksi ajutanttia ja henkipalvelia Urban Niemand.\nHannibal Gonzaga, urhoollisin italialainen keisarin joukossa tuli\nSlangea vastaan puolitiessä. Urban Niemand ei enään nähnyt mitään;\nhän havaitsi itsensä kokoon likistetyksi kahden liikkuvan korskuvan\nhevosista muodostuneen muurin väliin, hevoset yhtä hurjana kuin\nheidän ratsastajansakin hyppäsivät pystyyn toisiansa vasten ja\npotkasivat takajaloillaan yhtä usein ystäviin kuin vihollisiinkin.\nLiiaksi pienenä ja heikkona miekkaansa mittelemään noitten\nylt'ympärillä olevien rautahaarniskoihin puettujen sankarien kanssa,\njoittenka pitkät säilät kaasivat sekä hevosen että miehen, kyykistyi\nnuorukainen alas pitkin hevosen kaulaa, välttääksensä lyöntiä ja\nkeihään pistoa sekä ohjasi niin taitavasti hevostansa, että hänen\nonnistui tässä auttamattomassa tungoksessa pysyä herransa rinnalla.\nOlihan hänellä miekka, eikä hän sitä suotta käyttänyt. Hän tiesi,\nmikä tehtävä hänellä sodassa oli, hän oli siellä varjellaksensa\nkalliimpaa henkeä kuin hänen omaansa. Välistä tähdättiin pistooli\nSlangen päätä kohti, se lyötiin sivulle päin ja luoti lensi ohitse.\nToisinaan kohotettiin rautaan puettu käsi Neunburgin sankaria\nvastaan; lyönti lankesi, mutta liukui vahingoittamatta satulanpuuta\nvastaan, sillä päällekarkaajan hevonen vaipui alas, saatuansa\nmiekanpiston kaulaansa. Breitin rinnassa oli syvä haava, josta verta\nvuosi, mutta Breit tiesi, ketä se satulassaan kantoi; eteen päin\ntahtoi Breit, ja eteen päin ryntäsi Slange läpi vihollisten taajimman\nrivin.\n\nSilloin tuli häntä vastaan jättiläismäinen ratsastaja mustassa\nvarustuksessa, ratsastaen myöskin hän mustalla ratsulla, joka näytti\nkavioillaan tallaavan kaikki. Tuossa tuokiossa oli jättiläinen\nratsastanut kumoon haavoitetun Breitin. Slange kaatui maahan, ja\nsamassa silmänräpäyksessä oli kuula lävistänyt hänen rintansa. Musta\nratsastaja ajoi hänen ylitsensä ja oli kadonnut.\n\nUrban Niemand näki sen, antoi hevosensa karata ja viskasi itsensä\nhaavoitetun herransa yli. Turhaan koetti hän, asettaen korvansa\nsammuvan huulille, saada selkoa hänen viimeisistä sanoistaan.\nSodan hirveä melu ne hämmensi. Hän luuli erottavansa sanat: se oli\nsinun isäsi! -- mutta ne olivat kentiesi vain kaikuna hänen omista\najatuksistansa.\n\nSanomattoman kauhistuksen tunne hervastutti nuorukaisen käden. Hän\nei saattanut ajatella, ei paeta eikä nousta seisoalle. Hän makasi,\nkuten kuollut kuolleen herransa päällä. Taistelun hurja riehuna\nmeni hänen ylitsensä kuten kohiseva kosken putous. Hän ei kuullut\nmiekkain kalsketta haarniskoita vasten, eikä kanuunanjyrinää,\npyssynlaukauksia, sotahuutoja. Hän ei tuntenut raskaita\nhevosenjalkoja, jotka laukkasivat hänen ylitsensä niin, että tuli\nvälähteli hänen silmissään. Hänen vieressään makasi Breit, joka puoli\nkuolleena vielä kieritteli itseään kaatuneen herransa yli, ikään\nkuin palvellaksensa häntä vielä kuolemassakin. Urban Niemand haki\nitsellensä suojaa tuon jalon eläimen alla, sillä ilman tätä suojaa\nhän olisi sotkettu muodottomaksi veriseksi ruhjoksi.\n\nPikaisesti kuten ainakin sellaisissa tapauksissa, levisi huhu että\nEerik Slange oli kaatunut. Ruotsalaisten vasen sivusta joutui\nepäjärjestykseen, kärsi kartessivalkeasta ja horjui, jolloin\nkeisarillisten samassa lisääntynyt oikeanpuolinen sivusta sen löi\nhajalle. Muutamia ruotsalaisia tykkiä otettiin, mutta otettiinpa taas\ntakaisinkin muutamia. Vähällä piti jo, ettei tämä tappiolta ruvennut\nnäyttämään. Kroatit liehuivat kuten kärpäset tuon hajonneen sivustan\nympärillä ja koettivat ryöstää kuormastoa.\n\nKöningsmark näki toisessa linjassa vaaran ja hyökkäsi esiin. Hänen\nonnistui saada pakenevat seisattumaan ja hajonneet uudestaan\nyhtymään. Häntä ei kukaan ollut koskaan voittanut, tuota verratonta\nmestaria vähäisessä sodassa, ja nyt, tässä suuressa taistelussa\nymmärsi hän, jollei juuri voittaa, niin kuitenkin pitää asemansa.\nPfaltzkreivi Kaarle Kustaa taisteli hänen rinnallaan. Taaskin\nruotsalaisten vasen sivusta seisoi kuten muuri Hannibal Gonzagan\nraivoisia hyökkäyksiä vastaan. Kuusi kertaa ryntäsi Piccolomini\nturhaan keskirinnasta muodostuneitten neliöittensä kanssa heitä\nhätyyttämään. Monta kaatui, mutta ei yksikään paikaltaan poikennut.\n\nOikeanpuolinen ruotsalainen sivusta kävi käsiksi oikein mieskynsin.\nJoka oli nähnyt Arvid Wittenbergin hänen mukavassa levossaan,\n-- Partalassa istuvana Sandelsina, -- ei tiennyt minkälainen\ntämä sotapäällikkö oli taistelussa. Torstensonia nimitettiin\nsalamaksi siitä syystä, että hän tavattoman nopeasti marssi laveain\nmaa-alojen läpi, kun täytyi rientää vihollisia äkkiarvaamatta\nhätyyttämään. Wittenberg kilpaili samasta kunnianimityksestä tuossa\ntavattomassa kotkantapaisessa nopeudessa, millä hän iski kiinni\njuuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä. Ennenkuin keisarilliset\nvielä ennättivät esiin rynnätessään järjestää vasenta sivustaansa,\noli Wittenberg heidän päällensä hyökännyt. Unkarilaiset ja kroatit\npakenivat heti. Keisarillinen eversti Nicola puolusti itseään,\nkuudella ratsujoukollaan urhoollisesti ja antoi Buckheimille aikaa\njärjestämään väkensä. Silloin ryntäsi esiin ruotsalaisten toinen\nlinja Stålhandsken johtamana. Tuo uskalias hakkapeliitta saattoi\nseisoa kuten paasi aina yhä uusia päällekarkauksia vastaan, mutta\nhänen oikea halunsa oli käydä kahakkaan rynnätysten eikä mitään\nsaattanut verrata siihen raivoon, millä hän hyökkäsi vastustajansa\nkimppuun. Nicola kaatui; muutamat harvat kestivät, mutta tuntia\nvähemmässä ajassa oli tuo kaatunut keisarillinen vasen vivusta\nkärsittyään suuren tappion karkotettu takaisin Linkelwaldiin.\n\nNyt tuli keskirinnan vuoro. Tässä oli alussa kova ja ankara taistelu,\njossa ampuma-aseita käytettiin tuskin sadan askeleen välimitalla.\nMortaigne kadotti malttinsa ja hyökkäsi esiin linjansa kanssa ja\nhäntä seurasi Wrangel. Nyt keihäät keihäitä vasten risteilivät. Kun\nmusketilla oli vasten naamaa ammuttu neljän askeleen päässä olevaa\nvastustajaa niin alettiin pyssynperällä kolhia. Täällä seisoivat\nTillyn sotavanhuksia; täällä taistelivat arkkiherttua ja Piccolomini\nitse kuten halvat sotamiehet. Ei kukaan voittanut eikä kukaan\npaennut. Liljehöök näki keisarillisen vasemman sivustan peräytyvän ja\nheittävän alttiiksi keskirinnan. Hän iski keskirinnan sivuun, ajoi\näärimmäiset neliöt edellään ja hyökkäsi niihin eräässä metsikössä.\nMutta täälläpä he kestivät. Täällä kaatui Liljehöök, joka oli niin\nsuuressa arvossa pidetty, että luultiin hänen ennakolta olleen\nTorstensonin jälkeläiseksi määrättynä. Mielellään, sanoi hän, tahtoi\nhän kuolla, kun hän oli heille saanut osottaa voitontien.\n\nKun vihollisten vasen sivusta oli lyöty ja Wittenberg iskenyt\nkylkeen, Stålhandske hyökännyt selkään sekä Torstenson tykeillään\nsurvonut miehet maahan, hajaantui, vihdoinkin keisarillisten\nkeskirinta lähtien hurjaa vauhtia pakoon yli kentän. Heidän\nurhoolliseen oikeanpuoliseen sivustaansa ruotsalaiset nyt\nyhdistettyin voimin iskivät ja ampuivat kaikki pirstaleiksi.\n\nEräs jälkinäytelmä muistutti vuotta 1631. Linkelwaldin luona Tillyn\nvanhat sota-urhot vielä kerran näyttivät hampaitaan. Stålhandske oli\nhaavoitettu, ja hänen täytyi jättää Mortaignelle ja Wrangelille sen\nkunnian, että saivat suoria kentältä pois viimeiset viholliset. Askel\naskeleelta peräytyivät Tillyn ylpeät neliöt hyvässä järjestyksessä\nmetsän läpi. Kun he olivat tulleet sen toiselle puolelle, odotti\nheitä seitsemän ruotsalaista ratsujoukkoa sivulta päin sekä\nruotsalainen jalkaväki selästä käsin. He koettivat torjua lyöntejä\nvielä ja kaatuivat pitkissä riveissä. Piiritettyinä kaikilta puolin,\ntäytyi jäljellä olevien vihdoin antautua, ja harmistuneena siitä,\nettä heitä oli avutta jätetty, menivät useimmat ruotsalaiseen\npalvelukseen.\n\nTappelu oli alkanut kello kahdeksan aamulla ja loppui kello 11\nedeltä puolenpäivän siten, että keisarilliset täydellisesti\njoutuivat tappiolle. He olivat kadottaneet lähes 5,000 kuollutta,\n4,500 vankia, siis puolet joukostaan paitsi haavoitettuja, koko\ntykistönsä, kuormastonsa ja sata-yhdeksänkymmentä lippua. Ei koskaan\nollut heidän suurilukuisempaa hevosväkeänsä niin perinpohjaisesti\nsaatu hävitetyksi. Vankien joukossa nähtiin De Suys ja Fernamond.\nArkkiherttua pääsi töin tuskin samasta kohtalosta. Piccolomini\npelasti itsensä Böhmiin 1,500 miehen kanssa. Ei kolmatta osaakaan\nhänen joukostaan palannut takaisin lippujensa luo. Böhmissä keisari\nFerdinand antoi asettaa sota-oikeuston tuomitsemaan niitä, jotka\nolivat syynä tappioon. Madlot niminen rykmentti, joka oli paennut\nWittenbergin ensi hyökkäyksestä, katsottiin enimmän syylliseksi.\nSe hävitettiin kokonaan, sen lippu revittiin, sen ratsumestari ja\nluutnantit tuomittiin kuolemaan. Miehistä otettiin arvanheitolla aina\nkymmenes, joka ammuttiin.\n\nRuotsalainen sotajoukko oli kadottanut Liljehöökin, ja Slangen\nsekä 5,000 miestä kaatuneita. Haavoitettuja harvoin laskettiin.\nMoni tappelu on ollut verisempi ja monessa on suurilukuisemmalla\nmiesvoimalla taisteltu kuin Breitenfeldin toisessa tappelussa, mutta\nharvassa on voitto loistavammalla urhoollisuudella saavutettu ja\ntappio yhtä suurella oikeudella ollut voiton vertainen.\n\n\n\n\n22. Tähti.\n\n\n    Minulle on annettu hänen voimansa,\n    mutta ei hänen rakkauttansa.\n\nEnnenkuin ruotsalainen sotajoukko oli ehtinyt turvata voittoansa,\najaa takaa pakenevia vihollisiansa sekä suoda itsellensä tarpeellista\nlepoa, oli lyhyt syksypäivä jo lopussa. Ainoastaan lähinnä leiriä\nmakaavat haavoitetut ennätettiin viedä välskäreille. Muutamia\netsittiin illalla ja yöllä tulisoihtujen valossa; moni jäi seuraavaan\npäivään läjissä olevien kuolleitten joukkoon makaamaan.\n\nUrban Niemand heräsi yöllä kuolontapaisesta horrostilastaan. Aika\nseisoi paikoillaan eteen päin rientämättä, maailmaa ei enään olemassa\nollut, elon heikko kipinä syttyi hetkeksi liekitsemään ikään kuin\nkoetteeksi muutamaan tuskin tuntuvaan sydämmen tykytykseen. Hän\noli kuollut, eikä kuitenkaan kuollut. Häntä aavistutti, että hän\nmahdollisesti sentään elikin, mutta hän ei vähintäkään käsittänyt,\nkuka hän oli tahi missä hän makasi. Hänen ainoana epäselvänä\nkäsityksenään oli sanomaton, lohduton turvattomuuden tunne. Jotakin\nraskasta makasi hänen päällänsä, hän ei tietänyt, mitä se oli. Hän\nkantoi sitä tietämättä minkä vuolisi. Hänellä ei ollut edes tarpeeksi\ntahtoa pelastamaan itseänsä siitä. Hänen horrostilansa ei ollut\nkuoloon raukenemista, eikä unennäköä, mutta jotakin näitten välillä.\n\nHän makasi näin jonkun aikaa liikkumattomana; mutta oliko tämä aika\nminuutti vaiko vuosisata, sitä hän ei tietänyt. Silloin tapahtui,\nettä ensin hänen toinen, ja sitten myöskin toinen, veren kiinni\nhyydyttämä silmänsä aukeni. Hän ei mitään nähnyt, hänen ympärillään\noli pimeä yö, mutta hän tunsi kuitenkin, että jonkunlaista valoa\noli olemassa. Hän ei tietänyt, oliko se hänen ulkopuolellaan, vai\nsisäpuolellaan, eikä halannutkaan sitä tietää. Hän tirkisteli\nvälinpitämättömänä valoa, koska hän ei saattanut tuota välttää.\n\nVähitellen se näytti virtailevan ikään kuin ilmasta kokoon yhteen\nvalopilkkuun. Se oli lempeä valo, se ei häikäissyt, eikä koskenut\nhänen väsyneisiin silmä-raukkoihinsa, jotka eivät mistään esineestä\nvoineet kiinni pitää. Tuntuipa siltä, kuin valo olisi virrannut\nhänen omaan sieluunsa ja herättänyt hämärän muiston. Hän kuvitteli\nmielessään nyt epäselvästi, että valopilkku oli tähti, mutta\ntästäkään kuvittelusta ei hän kauan voinut kiinni pitää. Loiste\nmuuttui taas valonmerkiksi, mutta lohdullista oli se kuitenkin, että\nelämästä oli jonkinlainen tunne jäljellä.\n\nTaaskin kului epämääräinen aika ja valovirta oli vähitellen jälleen\nkokoontunut kiintonaiseksi esineeksi, todelliseksi tähdeksi, joka\nei enään hajonnut. Hän ymmärsi nyt, että tuo tähti oli jotakin\nitsekohtaista ja hän itse jotakin toista kuin se, mutta että heidän\nvälillään oli yhdys-side. Hän katsoi tähteen, kuten hukkunut, jos\ntuo olisi mahdollista, katsoi ylös penikulman syvyisestä merestä\nvihertävään rantaan, josta hän syvyyteen on vaipunut.\n\nHäneen syntyi onnellinen heräävän tajunnan tunne. Hän saattoi nyt\navosilmin uneksia. Tähti astui alas hänen luoksensa, suuteli häntä ja\nsanoi: Sinua minä olen etsinyt läpi koko luodun maailman ja nyt olen\nsinun löytänyt! Etkö ymmärrä, että minä olen kaikkivaltiaan voimasta\nvirrannut ja olen lähetetty sinua turviini ottamaan? Ilman minua sinä\nsuohon olisit uppoutunut, menehtynyt valkeaan ja tuhansiin vaaroihin,\ntullut haudatuksi Neunburgiin, kaatunut ryövärien iskusta, kuollut\nkurjuuteen, hirtetty Lausigkissa, tallattu Breitenfeldin luona. Mutta\nsinä elät ja sinun pitää elämän Hänen voimastaan, joka minuun virtaa.\nHuomaa, että minulle on annettu hänen voimansa, mutta ei hänen\nrakkauttansa. Yksi olisi sinua rakastanut, mutta hän ei sinua nähnyt.\nMinä suojelen kuolevaisia, mutta en rakasta ketään enkä ole sammuva,\nkun sinä kuolet aikasi päätyttyä. Jos halajat rakkautta, niin koeta\nitse sitä voittaa! Minä lähden nyt luotasi aamun koitossa; minulla\non, paitsi sinua, vielä kaksi turvattia, joita minun täytyy suojella.\nHerää, elä, taistele, eikä kukaan ole sinua voittava, ellet kosta,\nsillä kosto on kuoleman synti rakkautta vastaan, ja silloin minä en\nenään sinua turvata saata!\n\nNäitä uneksiessaan vaipuivat haavoitetun silmät voimattomuudesta\nkiinni ja hän nukkui uneen, joka ei enään ollut tuollainen uuvuttava\nhorrostila, mihin hän äsken oli joutunut. Hän heräsi siitä, että\nruumiinsa tuntui ikään kuin se olisi ollut kahden myllynkiven välissä\njauhettavana. Tajuntaan tultuansa tunsi hän kivutkin jälleen.\nTuo tuntematon paino, joka makasi hänen päällään, esti häntä\nhengittämästä vapaasti. Mutta nyt hän saattoi ojentaa käsivartensa ja\ntunsi käteensä pyöreän, sileäkarvaisen, kuolleen hevosen. Hän tarttui\nkädellään toisaalle ja tunsi jotakin, joka olisi ollut ihmiskasvoin\ntapaista, jollei se olisi ollut kumman kylmää ja niljakkaan märkää.\nMissä hän oli? Päivä alkoi valjeta, mutta hän ei saattanut päätänsä\nkääntää eikä liikuttaa ainoatakaan jäsentä, paitsi kättänsä. Häntä\nvaivasi sanomaton polte ja jano. Hän uinahti taas.\n\nVähän aikaa tämän jälkeen herätti hänet ääni, joka sanoi: täällä\non kenraalimajuri Slange! Toinen ääni sanoi: täällä on hänen\nhenkipalveliansa kuolleen hevosen alla!\n\nNämät olivat Pohjalaisen rykmentin sotamiehiä, joita oli lähetetty\npaareilla etsimään jälkeen jääneitä kuolleita ja haavoitettuja.\nSlange vietiin leiriin, jotta hän sotapäällikön arvon mukaisesti\ntulisi haudatuksi ja saisi kaikki hänelle kuuluvat kunnian-osotukset.\nMuitten kuolleitten takia ei pitkiä mutkia tehty. Avara hauta\nvalmistettiin santaan ja sinne laskettiin ystävät ja viholliset\nveljellisesti toinen toisensa viereen ilman mitään muistomerkkiä,\nilman muuta muistopuhetta, kuin isämeidänrukous kaikille yhteisesti.\nHeidän huomispäivänsä levitti sannasta unhotuksenviitan heidän\nylitsensä. Heidän jälkimaailmansa tuskin tiesi heidän eläneenkään.\n\nNyt Urban Niemand havaitsi, että hän oli Breitenfeldin\ntappotanterella, että nuot kylmät kasvot olivat hänen kaatuneen\nherransa, sekä että tuo kuollut hevonen, jonka alla hän oli maannut,\noli Breit. Ja nyt sotamiehet häneen tarttuivat olkapäistä ja jaloista\nlaskeaksensa hänen tuohon avaraan hautaan vuosisatojen unhotukseen,\nkuten tuhansia muitakin. Onneksensa hän kuitenkin saattoi liikuttaa\nvasenta käsivarttansa. Haparoiden kädellään tarttui hän kantajansa\ntuuheaan partaan.\n\n\"Kas, poikaa! Kuka sinulle on antanut luvan elää?\" huudahti sotamies\nnauraen ja laski pojan käsistään.\n\nUrban Niemand vietiin tuollaiseen puutteen-alaisesti sisustettuun\ntelttaan, jota käytettiin haavojen sitomislaitoksina ja jossa 15 tahi\n20 haavoitettua makasi, oljilla pitkänään, niin vähillä mukavuuksilla\nvarustettuina kuin mahdollista. Hänen haavojensa hoitaminen ei tullut\nkysymykseenkään ennen kuin neljäntenä päivänä, moni sai odottaa\nkauemminkin. Siihen ei voinut mitään, välskärejä oli vähän ja työtä\npaljon. Eihän kielletty kuolemasta, jollei ollut aikaa odottaa. Yksi\nhenki enemmän tahi vähemmän, yhdentekevää!\n\nKun välskäri vihdoin neljäntenä päivänä edellämainitun tapauksen\nperästä tuli, antoi haavoitettu hänelle paperin, jota hän oli\nkantanut rinnallaan. Se oli Slangen valtuuskirja, jolla hän oikeutti\nNiemandia asianomaisille viemään kotelon ja sormuksen.\n\n\"Minä annan paperin sotamarsalkalle\", sanoi välskäri ystävällisesti,\nkun hän näki Slangen nimen paperissa.\n\n\"Tehkää minut terveeksi, että voin toimittaa kenraalin käskyn!\"\nrukoili haavoitettu kovin hartaasti.\n\n\"Terveeksi? Ehkä. Kahdeksan viikon kuluttua, jos onni on sinulle\nsuotuisa. Nimittäin niin terveeksi, kuin sinä saatat tulla,\npoika parka. Ei yksikään nikama sinussa ole eheä. Sinä olet niin\nrikkiruhjottu, ikään kuin sekä tykistö että kuormasto olisi ajanut\nsinun ylitsesi. No niin, jollen sinusta saa kokonaista miestä niin\nkoetanhan tehdä puolen sitten. Huomenna palajan takaisin sahatakseni\noikean käsivartesi poikki.\"\n\n\"Oikean käsivarteni?\"\n\n\"Niin kyllä, siinä jo on kylmänvihojen alkua koko hyvässä määrässä,\nja pahemmaksi käyvät. Hohhoo, mitä tuollaisten pienten asiain vuoksi\nirvistelet? Olet palvellut Slangea ja pelkäät kuitenkin käsivartesi\nkadottamista! Hevosenkengän merkkiä tuosta vasemmasta ohimostasi en\nyhtä helposti saata sahata pois. Kiitä minua siitä, että saat sen\npitää niin kauan kuin elät; kaikki tytöt sinusta sen merkin vuoksi\npitävät.\"\n\nSanottuansa nämät lohduttavaiset sanat, meni tuo hyväätarkoittava\nluunsahaaja toisen sairaan luo, jota Riikapalsamilla hierottiin;\ntätä ainetta käytettiin kaikkiin kipuihin, joihin ei sahaa eikä\nveistä tarvittu. -- Haavoitettu poika parkasi itkuun. Kuolemaa hän ei\npelännyt, mutta oikaista oikean kätensä sahattavaksi, sepä kuolemaa\nkatkerampi.\n\n\"Mitä sinä itket?\" sanoi käheä ääni, jonka omistaja makasi\noljilla Niemandin vieressä. \"Ratsasta tänne seljälläsi, että saan\nkoettaa käsivarttasi. Pukki ja Nikka [Buchheim ja Nicola] ottivat\nsääripahani. Lopussa nyt vanhan Taavin marssi. Mutta kutti vain, eipä\nsaaneetkaan käsiäni.\"\n\nUrban Niemand loi lohduttamattoman katseen naapuriinsa ja tunsi\nTaavin, joka kerran Lavilan niitulla oli kuulioitansa huvittanut\nkertomalla Wittstockista ja \"Kräkkenistä.\"\n\nPoika totteli kehotusta niin hyvin kuin jaksoi. Taavi, joka itse\noli haavoitettu molemmista jaloistaan, koetti kovalla peukalollaan\npojan murretun käsivarren luita ja jäntereitä. Tuo kova peukalo koski\nkuin tulikuuma rauta; mutta tarkastuksensa päätettyään, sanoi vanha\nratsumies: \"Mitä hulluutta! Sahata tuota käsivartta! Kahden viikon\nkuluttua sinä jo saatat tarttua välskäriin kauluksesta.\"\n\nTaavi oli noita miehiä, joita sota, hätä ja lääkärien puute oli\nopettanut hoitamaan omia ja muitten haavoja. Hän kutsui luoksensa\nvuorollaan palvelevan sotamiehen, sai vettä ja haavasiteitä, pesi\nhaavat, tarkasteli, pani vesikääreitä päälle ja sitoi ne uusilla\nsiteillä. Nukkumatti ja nuoruus tulivat Taavin apulaisiksi. Kun\nseuraavana päivänä verta tippuva saha asetettiin nuoren käsivarren\neteen, oli kuume melkein lopussa ja kylmänvihat poissa.\n\n\"Ne tulevat taas\", lohdutteli välskäri. \"Anna käpäläsi tänne, jota\npikemmin pääset sitä parempi!\"\n\n\"Odottakaa muutama päivä vielä!...\" Sairas rukoili kovin nöyrästi ja\nkehottavasti.\n\n\"Olkoon menneeksi muutamaksi päivää. Nuoret ihmiset eivät käsitä omaa\nparastansa. Kylmänvihat tulevat jälleen.\"\n\nMutta ne eivät tulleetkaan. Taavi yhä jatkoi parantamiskeinojaan;\nei yksikään luu ollut viassa, ainoastaan jäntereet ja rustot\nolivat saaneet aika kolhauksia. Kääreitten jälkeen hierottiin\nkarhun-ihralla; se oli Taavin tehokkain lääke, jota hän katsoi\nkelpaavaksi joka paikkaan. Käsivarsi parani paranemistaan: ei\nollut kahta viikkoakaan kulunut, kun se jo oli kivuton ja terve.\nVälskäri, sörmlantilainen, vahvistui siinä uskossa, että suomalaiset\nosasivat noitua. Ainoastaan hevosenkengän merkki jäi jäljelle hänen\nennustuksiansa toteuttamaan. Sen tekemä haava parantui, mutta arpi\njäi ainaiseksi.\n\nTuo verenhimoinen saha oli siis tälle sairaalle tarpeeton, mutta\nteki toiselle tehtävänsä. Sama kartessikuula, joka Wittenbergin ensi\nryntäyksessä oli tappanut Taavin hevosen, oli myöskin musertanut\nhänen säärensä, ja tämä täytyi nyt sahata poikki polven alapuolelta.\nVälskärillä ei koskaan ole vara osottaa paljoakaan hienotunteisuutta,\nmutta kolmenkymmen-vuotisessa sodassa sahattiin sääriä, kuten\nhalkoja sahataan. Ei ketään lellitelty nukkuvilla aineilla. \"Joll'ei\nelä, niin kuolkoon, yks hävinneen kaikki.\" Taavi puri hampaitansa,\nkiroili kun yhtä temppua tehtiin ja siunasi toista tehdessä. Vihdoin\noli kaikki valmiina. Häntä ei pahemmin rääkätty, kuin satoja hänen\nvertaisiansa.\n\n\"Mitähän Taavista nyt tulee?\" kysyi poika Niemand, joka syystäkin\npiti sitä hyvin kovana ja surkeana asiana, että hänen uskollisen\nsivukumppaninsa ja käsivartensa pelastajan itse piti tekemän sahan\nterävien hampaitten kanssa tuttavuutta.\n\n\"Mitä nyt Taavista tulee?\" toisti vanha ratsumies, sitte kun hän\nensin oli oluella virkistänyt itseänsä tuon sahaa vasten tehdyn\nviimeisen vaikean salpausratsastuksen perästä. \"Marssia tästä\nEurajoelle takaisin, kerron Lennartista, Langesta, Hyökistä. [Lennart\nTorstenson, Slange, Liljehöök.] Syötän heille valheita oikein\nhyvästi. Hurraan Ristiinaa. Kiitän Jumalaa seisoen yhdellä jalalla.\nKomennetaan pois viimeiseen talvikortteeriin. Nähnyt nälkää hevosen\nseljässä ja kuolen olkien päällä. Eläköön isänmaamme!\"\n\nLeipzig yhä urhoollisesti puolusti itseänsä 2,000 miehen avulla,\njotka olivat tappelun jälkeen itsensä sinne pelastaneet. Torstensonin\ntäytyi ryhtyä säännölliseen piiritykseen, laittaa saartokaivokset,\nmiinat ja käyttää vahvasti tykkejä. Ammuttiinpa kivilläkin. Turhaan\nkoetti Leipzigin mainio yliopisto hankkia itsellensä oikeutta saada\npysyä puolueettomana. Kun vihdoin suuri linnan ympärysvallista\nulkoneva rakennus kaatui, sen rintavarus täytti vallihaudan ja uusi\nkauhistuttava miina oli valmis sytytettäväksi, antautui Leipzig\nmarraskuun 22 päiv. Kaupunki sai maksaa 130,000 riksiä pakkoveroa\nsekä ylläpitää ruotsalaista linnaväkeä, mutta sitä kohdeltiin\nmuuten lempeästi. Eerik Slange haudattiin suurilla kunnian\nosoituksilla erääseen kaupungin etevimmistä kirkoista, luultavasti\nNikolainkirkkoon.\n\nKun rauha taas oli hetkeksi palannut, kutsuttiin Urban Niemand,\njoka ilmoitettiin olevan terve, pääkortteeriin. Sotamarsalkka kysyi\nkenraalimajuri Slangen kaatumisesta häneltä, joka oli omin silmin\nnähnyt, miten se tapahtui. \"Jompikumpi, Götz, tahi Hannibal Gonzaga\nse oli\", sanoi hän miettiväisenä, kun kuuli kertomuksen tuosta\njättiläismäisestä ratsumiehestä, joka tallasi kaikki ja viskasi\nSlangen maahan.\n\n\"Sinä olet seurannut urhoollista herraasi kuolemaan\", lisäsi\nTorstenson, tuolla lempeällä hyväntahtoisuudellaan, joka teki\nhänen kovin rakkaaksi sekä ylhäisille että alhaisille. \"Sinä olet\nkersanttina Uudenmaan hevosväen-rykmenttiin asetettu ja kirjoihin\npantu. Ilmoita itsesi everstillesi! Vastaiseksi olet minua varten\nmäärätty esikuntaan! Palvele minua yhtä uskollisesti, kuin olet\nkenraalimajuri Slangea palvellut!\"\n\nJoka verenpisara, mikä oli sahaa välttänyt ja vielä löytyi Urban\nNiemandin suonissa, nousi nyt hänen poskiinsa. Hän teki äänetönnä\nkunniaa sotamiehen tavalla.\n\n\"Oletko niin voimistunut, että saatat lähteä talvimatkalle Ruotsiin\nja Suomeen? Saatatko seurata sitä sananlennättäjää, jonka minä\nhuomenna lähetän Hampurin kautta viemään tarkkaa kertomusta\ntappelusta?\"\n\nUusi kersantti vakuutti tottelevansa käskyjä, vaikka hän minnekkä\nmäärättäisiin.\n\n\"Hyvä. Sinä pääset nyt puolen vuoden lomaa viettämään,\nvoimistuaksesi. Lähde ja toimita kenraalimajuri Slangen määräykset!\nNeiti Waldeck on Stralsundissa, ja rouva Elina Roos Karunan\nkartanossa Suomessa. Kas tässä kotelo ja sormus. Nämät matkarahoiksi.\"\n\nNuorukainen tunsi kourassaan kukkaron ja kumartui kiitokseksi\ntoiselle polvelleen.\n\n\"Nouse, kersantti Niemand! Kelpo sotilas lankee polvillensa\nainoastaan Jumalan ja kuninkaansa eteen, mutta ei päällikkönsä. Siinä\nkyllä, että hän käskyjä tottelee ja tekee velvollisuutensa. Näillä\nehdoilla on ruotsalaisen sotajoukon sotilaalla oikeus pitää itseänsä\nupseerinsa vertaisena. Hyvästi!\"\n\nEnsimmäisen osan loppu.\n\n\n\n"]