[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPTYcPIA6_nrwjONTcnJ3vtwMck3wnhGKYVyFmmttyqU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1571,"Tähtien turvatit II","Topelius, Zacharias",1818,1898,"1571-topelius-zacharias-tahtien-turvatit-ii","1571__Topelius_Zacharias__Tähtien_turvatit_II","Aika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta","romaani",[],[],"fi",1889,1890,62917,414449,false,55197,[23],"Fiction",[25],"Historical Novels","\"Tähtien turvatit 2: Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta\" by Topelius is a historical narrative written in the late 19th century. The book offers an account centered around Queen Christina of Sweden, detailing her experiences during her reign and the socio-cultural climate of the time. The story unfolds through the eyes of various characters, especially focusing on the young and spirited Kristina, who grapples with her royal duties and personal identity.  The opening of this work introduces readers to a tumultuous sea voyage aboard the ship Andromeda as it sails from Turku to Norrköping. Young Herman Fleming commands the ship, navigating treacherous waters filled with high waves and fierce winds, accompanied by a notable young girl named Hagar, who is depicted as resourceful and composed even in perilous situations. The narrative not only highlights the challenges faced on the ship but also foreshadows Hagar's significant role in the unfolding events, revealing her connection to the royal family as she interacts with passengers onboard, including the esteemed President Kurki's family. As the voyage progresses, the tension builds, setting the stage for the complex dynamics between characters and hinting at the intertwining fates of Hagar and Queen Christina. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Hahnsson, Theodolinda",224,"Historiallinen romaani sijoittuu 1600-luvun puoliväliin kuningatar Kristiinan hallituskaudelle. Teos kuvaa Itämeren merimatkoja, Tukholman hovielämää ja aikakauden poliittisia jännitteitä kolmikymmenvuotisen sodan jälkeisessä Ruotsin suurvalta-ajassa.","Z. Topeliuksen 'Tähtien turvatit II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1571. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TÄHTIEN TURVATIT II\n\nAika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta\n\n\nKirj.\n\nZACHARIAS TOPELIUS\n\n\nSuomentanut\n\nTh. Hahnsson\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nG. W. Edlund,\n1890.\n\nKuopion Uusi (Gust. Bergroth'in Lesken) Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\nNUO KOLME.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Laineitten lelu.\n  2. Kolmordenin metsässä.\n  3. Spartalaisia.\n  4. Kellarissa.\n  5. Salarippi.\n  6. Oppi oppia vastaan.\n  7. Doxa.\n  8. Voitonsanoma.\n  9. Kolme turvattia.\n 10. Vaeltava juutalainen.\n 11. Linnan palo.\n 12. Juutalainen ja valtiomies.\n 13. Suomalainen raamattu.\n 14. Joululahjoja.\n 15. Ostajia ja myyjiä.\n 16. Ruhtinatar Radzivil.\n 17. Ratsastushuone ja kirkkopiha.\n 18. Miinoja ja vastamiinoja.\n 19. Korkeudet ja syvyydet.\n 20. Tuhkimus.\n 21. Kuka on maankavaltaja.\n 22. Riseberga.\n 23. Regensburg.\n 24. Elämää koskevia kysymyksiä.\n\n\n\n\n1. Laineitten lelu.\n\n\n    Näe itsesi kuvassasi!\n\nSyyskuun 16 päivänä 1642 nosti hänen majesteettinsa sotapriki,\nAndromeda, purjeensa lähteäkseen Turusta Norrköpingiin, siellä\nvaihettaaksensa kuusitoista malmitykkiä yhtä moneen halvemmasta\nmetallista valmistettuun rautatykkiin. Nämät olivat sitä\noivallisempaa laatua, jota kruununkommissarius, herra Louis de\nGeer, äsken oli ruvennut valmistamaan hollantilaisen sotalaivaston\nmallien mukaan. Andromeda oli kruunun merivenheistä kelvollisuutensa\nvuoksi tunnettu ja sai nyt tilaisuuden paremmuuttansa osottaa. Se\noli nyt Gottilaisen Hiekkaluodon kohdalla, Itämeren keskellä, kun\npäiväntasaus-tuulet sen yllättivät, ja sen täytyi kovin pyrkiä tuulen\npuoleen voidaksensa suunnata vastapäätä olevaan Norrköpingiin.\nItämeri on, kuten tunnettu, epäluotettava: se alkaa äkkiä kuohuella\nja yhtä pian se jälleen taas tyyntyy, mutta näytettyään hyrskyvää,\nraivoisaa luonnettaan, ovat sen rantamat pirstaleita täynnä.\n\nOli puolipäivän aika, sateli vähän väliä, ja lounastuuli, joka\nvapaasti saattoi puhaltaa etelässä päin olevan avaran, aukean meren\nyli, raivostui yhä hurjemmaksi, kun se oli kokoon pusertunut Kalmarin\nsalmessa, nuollut Ölannin kalkkitomuja ja tehnyt pukinhyppäyksen\nGotlannin luoteisen rannikon yli. Meri oli hirveän korkeissa\naalloissa, Andromeda purjehti ylihanka-tuulta ja pyrki turhaan\nruotsalaisen vallin turviin. Se keikkui ja kallistui niin, että\nsen raakapuut saattoivat kastaa itseään valkoisiin, vaahtoaviin\naaltoihin. Sen kansi oli vinossa. Siinä oli vaikea pitää tasapainoa\nja totella käskyä. Kaikki, mitä irtainta oli laivalla, kierieli\nsuojapuolelle; laine laineen perästä syöksyi kohisten alihangan\nkeulan kyljen yli. Mutta perille piti Andromedan päästä, se oli\nsuomalaisista aineksista, ja rakennettu Reposaaren laivaveistämössä\nlähellä Porin kaupunkia. Ja ikään kuin tämä ei olisi kylliksi voinut\ntodistaa sen kansallista itsepintaisuutta, oli laivan kuljettajana\nnuori Herman Fleming, jonka koko suvun tiedettiin olevan ykspäisin\nkaikista ykspäisistä suomalaisista.\n\nHerman Fleming oli mainehikkaan valtio-amiraali Flemingin poika ja\nlapsuudesta kasvatettu merimies-ammattiin. Oltuaan ulkomaan-matkoilla\nkehittääksensä itseään ja valmistuakseen isänsä jälkeiseksi, oli\nhän nyt kolmenkolmatta-vuotisena tänä 'syksynä' sattumalta käynyt\nkotimaassa Louhisaaressa, kun Andromeda komennettiin merelle. Hän\npyysi heti, että hän saisi viedä prikin Norrköpingiin. Tämä oli\nhänen ensimmäinen opinkokeensa laivapäällikkönä; perille piti veneen\nkulkeman ja perille tahtoi hän, vaikka tässä olisi tikkuja tuullut.\n\nTämä nuori merimies ei ollut rakastettavan isänsä kaltainen; hän oli\ntyly ja vastenmielinen, ja sellaisena saattoi hän itsensä sittemmin\nKaarle Kustaan hallitusaikana reduktioni-miehenä, ja ollen mahtavista\nvaikuttavimpia, säätyläistensä vihattavaksi. Mutta hän oli viisas,\nneuvokas ja rohkea. Hän saattoi pelkäämättä taistella aikakautta\nvastaan, samati kuin hän nyt taisteli Itämeren aaltojen kanssa. Hän\noli äsken katsonut, että suojapuolen tykkiportit olivat visusti\nkiinnisuljettuina ja istui nyt nuora vyötäisillä peräkannella luoden\nvakaan jörömäisen katseensa vuoron ruorimieheen ja kompassiin, joka\noli visapyttyyn kiinnitetty.\n\n\"Mikä nyt, Parainen?\" huudahti hän kiivaasti ruorimiehelle. \"Lasketko\nsinä?... Älä helkkarissa laskekkaan, mies! Luovaa!\"\n\n\"Keulapurje elää\", vastasi Parainen lyhyesti. Hän oli vanha\nahavoittunut silakanpyytäjä Paraisista ja oli tottunut suolaiseen\nveteen aina siitä asti, kun hän airoon tarttua saattoi.\n\n\"Sinä siellä, kiristä purjenuoraa!... Ja sinä, pikipöksy, pidä\nsuuntaa! Länsilounaasta länteenpäin! Tuuli kiihtyy.\"\n\n\"Se puhaltaa paremmin etelästä, kun me vallia preijaamme\", rohkeni\nruorimies muistuttaa, samalla kun hän nyreämielisesti komentoa\ntotellen johti alusta tuuleen. Priki kohosi, rajusti polkien aaltoja\nja kallistui oitis taas uudesta tuulenpuuskasta. Purjeet veivät\ntaaksepäin ja hyökylaine, korkeampi kuin edelläkäviät, vieri keulan\nkyljen yli sekä priiskotti vedellä naishenkilöä, joka istui lähimpänä\nkokkapuuta kokoonkäärityn ankkuritouvin suojassa.\n\nSamassa kuului rytinä. Äärimmäinen, kokkaan päin, tuulen puolella\noleva laivakannen-tykki, oli irtaantunut ja kierieli alustoineen\nraskaasti suojapuolella olevaa laivanparrasta kohden. Silmänräpäys\nvielä, ja se olisi mahdottomalla painollaan musertanut koko\nlaidoituksen, irroittanut kaaripuun prikin kyljestä, ja syössyt\nmereen. Mutta parhaaseen aikaan viskattiin sen eteen tammipölkky,\njoka sattui olemaan lähitteellä ja tämänpä onnistui hillitä tuon\njättiläisen kulkua.\n\n\"Laske!\" komennettiin. Priki laskeutui myötätuuleen ja kohotti,\nikäänkuin henkeä vetäen, raakapuunsa aaltojen hyrskystä.\n\nPäällikkö kiirehti muutamien merimiesten kanssa kokkaan ja hänen\nonnistui saada kiinni tuo petturi, joka oli vähällä viedä koko\nprikin häviöön. Se oli pikainen, vaan raskas työ. Joka kerta kun\nlaiva kallistui, koetti tuo kapinallinen tykki päästä irti, se nousi\nylöspäin, se puski kuten haavoitettu puhveli, se musersi merisotilaan\nreiden ja puristi verta tykkimiehen kynsistä. Vihdoin oli se\nkuitenkin kiinni. Nyt katsottiin, etteivät toiset puhvelit tuota\ntekoa saaneet matkia, ja Andromeda oli pelastettu.\n\nHerman Fleming katseli tammipölkkyä ja tuota naisolentoa, joka\nvapisevana seisoi hänen vieressään, märkään nahkaviittaan verhottuna.\n\n\"Olipa oikein oiva työ, jonka sait toimeen tuon tammipölkyn\nviskaamisella!\" sanoi hän tavallista leppeämmällä äänellä. \"Mitä\ntäällä teet?\"\n\n\"Minä luen\", vastasi olento, viskaten taaksepäin liepukan viitastaan.\nNyt tuli esiin nuoret, kauniit tytönkasvot, jotka nauroivat\nestääksensä paria salaista peljästyksen kyyneltä näkymästä.\n\n\"Luet? Hyökylaineitten keskellä?\" kysyi nuori päällikkö\nteeskentelemättömällä hämmästyksellä.\n\n\"Oli liian pimeä tuolla alhaalla, ja aika kävi pitkäksi\", sanoi tyttö.\n\n\"Tuotapa kerrassaan saattaa lukunäläksi sanoa. Mitä sinä luet?\nArvattavasti pyhän Britan ihmetöistä?\" Ja Fleming otti hymyillen\nläpimärän kirjan tytöltä, joka ei ennättänyt tarpeeksi pian sitä\npiilottaa viittansa alle.\n\n\"Latinaa! _Tacitus_!\" huudahti hän, katsahtaessaan nimilehteen.\n\"Luetko _sinä_ latinaa? Mutta kuka sinä siis olet? Oletko sinä\" .. ja\näänensä muuttui kunnioittavammaksi, \"oletteko Kurjen neitejä?\"\n\nTyttö ei vastannut. Hän liukui ketteränä kuin orava ahtaita kajutan\nportaita alas laivan peräpuolelle, jonne katosi. Andromedan\nhämmästyneellä nuorella päälliköllä ei ollut aikaa seurata häntä;\npriki vaati kaiken hänen huomionsa. Hän päätti ensi tilaisuudessa\nottaa selkoa, keitä matkustajia Turussa hänen laivaansa oli tullut.\nAndromedan päällikkö tunsi etevimmän näistä matkustajista, Turun\nhovi-oikeuden presidentin, valtaneuvoksen Juho Knuutinpoika Kurjen,\njoka äsken oli nimitetty Länsigöötanmaan ja Taalain laamanniksi\nja nyt, kun oli tilaisuutta, matkusti Ruotsiin kruunun laivassa,\njossa aina oli paremmin mukavuuksia tarjona. Fleming oli osottanut\nkunnioitustansa presidentin rouvalle, ylhäiselle, hienosti\nsivistyneelle Sofia de la Gardielle sekä hänen vanhimmalle, Barbro\ntyttärellensä, jonka sanottiin menneen kihloihin herra Kustaa\nEvertin poika Hornille. Mutta Herman Fleming ei ollut mikään naisten\nritari eikä huolinut tulla lähemmin tutuksi presidentin lukuisain\nseuralaisten kanssa. Hän oli Kurjen perheelle jättänyt oman\nkajuuttansa sekä peräkannella kaiken tilan, mikä käytettävissä oli;\nitse hän tyytyi olemaan perämiehen kajuutassa laivan keskustassa, ja\noli mielestään tällä tavoin osottanut näille matkustajille kaikkea\nsitä kohteliaisuutta, kuin heidän korkea yhteiskunnallinen asemansa\nvaati. Laivan peräpuoli oli, sen ajan tavan mukaan, korotettu kuten\nhollantilainen koffi ja siinä oli tilaa kahdelle päällitysten\nolevalle kajuutalle. Ylemmässä, joka oli varustettu valoisilla,\nnyt laineitten vuoksi visusti kiinniteljetyillä akkunoilla, asui\nKurjen perhe neljässä sivu-osastossa, joittenka välillä oli vähäinen\nsalonki. Tätä nimitettiin, kajuuttakamppanjaksi. Ala-kajuutassa,\njossa oli muutamia ahtaita, pimeitä makuupaikkoja varastohuoneiden\nvälillä, asui palvelusväki. Andromedan matkustajat olivat nyt\npahan ilman takia olleet kuudetta päivää sisään suljettuina tässä\nmerimies-asunnossa, varustettuna Turusta kaikenlaisilla tarpeilla,\njoita paitsi tuo rikas presidentti ei tahtonut olla edes merimatkalla.\n\nVaikka matkustajat olivatkin varustaneet itsensä elääkseen\nmukavasti laivamatkalla, niin se ei kuitenkaan estänyt heidän\npakollista arestiansa tuntumasta kovin ikävältä. \"Vankeus ja\nhukkumisen mahdollisuus\" -- näin kuului se lyhyt kertomus, jonka\nC. G. Ehrensvärd sata vuotta myöhemmin teki eräästä merimatkasta.\nKurjen perhe sai kokea kaikki tuollaisen aseman vastukset. Ei ole\nensinkään hauskaa, kun näkee asuntonsa lattian nousevan melkein\nkohtisuoraan ylös päin, kun sitä vastoin seinä muodostuu lattiaksi ja\npäällysvaatteet vastaisen seinän nauloissa kohoavat aaveentapaisina\nseinästä ulospäin. Yhtä epämukavaa on, kun ruoalla ollessaan saa\nlautaset sisältöineen syliinsä, tahi kun vastaisen puolen pöydät\nja tuolit sekä pesukaapit lähtevät itsepäisikseen kulkemaan kohti\nnukkuvan vuodetta ja herättävät hänet levottomasta unesta. Siellähän\nei sopinut kaikkea naulata kiinni eikä nuorilla sitoa. Presidentti\nKurki näki ilokseen näädän nahalla sisustetut polussaappaansa, jotka\nhän syyskylmää varten oli mukaansa ottanut, tekevän kävelyretken\nilman sisällä olevia jalkoja, hänen vuoteeltansa vastaisen\nseinäliistan luo, ja sitten erinomaisesta onnen sattumuksesta\nyhtä jalattomina kävelevän takaisin hänen vuoteensa luo jälleen.\nEpäilemättä oli viisainta tällaisessa horjuvassa tilassa pysyä\nalallaan ja maata siinä, mihinkä kerran oli asettunut makaamaan. Tätä\nvarovaisuutta perheen jäsenet myöskin kärsivällisesti käyttivät,\nainoastaan silloin tällöin he yksitoikkoisuuden vaihdoksi joivat\nvesipisaran tahi söivät sillin palasen, kaikkien niitten herkullisten\nlaitosten asemesta, joita olivat mukaansa ottaneet, mutta eipä\ntämäkään voinut kokonaan estää sisällistä kapinaa. Sitä vastoin\nnuot onnettomat palveliat ja kammarineitsyet, joittenka, ollen itse\nhoivattomina, täytyi uskaltaa käydä noilla lattioilla palvellaksensa\navutonta herrasväkeänsä, nähtiin usein kaatuvan uutteruutensa taakkaa\nkantaessaan ja vääntelevän itseänsä, tarpeellista kunnioitusta\nosottamatta, mitä kummallisemmissa asennoissa.\n\nKaiken sen vaivan ja vastuksen aikana, jota matkustajat Itämerellä\nsaivat kärsiä, oli ainoastaan yksi, jolla oli jalat, kädet ja\npää niin vallassaan, ettei hän hoivannut ainoastaan itseänsä\nvaan saattoi myöskin pitää huolta surkeassa tilassa olevista\nmatkakumppaneistaan. Se oli sama nuori tyttö, joka äsken Andromedan\nkeulan luona oli osottanut niin suurta neuvokkaisuutta, ja joka\nvälistä virkistyksekseen hiipi laivankannelle, siellä hyökylaineitten\nkeskellä lukeaksensa jotakuta rakasta kirjaa. Hänen solakka,\nluonnikas vartalonsa oli nuortea ja sujuva. Ei kallistumiset\neivätkä kaltevat pinnat estäneet häntä tasapainossa pysymästä, hän\nnäytti olevan, kuten kärpänen, luotu katossa kulkemaan. Ja hän\noli joka paikassa, missä häntä parahiten tarvittiin, -- välistä\nherran, rouvan, tahi lasten luona, väliin taas noitten jalattomien\npalveliain luona; toisinaan hänellä oli pikarillinen viiniä tahi\nvettä ja toisinaan hän oli avussa sellaisessa, jota ei kukaan muu\njaksanut tehdä. Välistä hän taas koetti lohduttaa matkustajia näillä\nilahuttavilla sanoilla, että nuot vaivat ja vastukset kyllä piankin\nloppuisivat. Palveliko hän hädässä olevia lähimmäisiänsä hellyydestä,\nmyötätuntoisuudesta ja avuliaasta sydämmestä? Ehkäpä, ehkä ei.\nIhmissydän sisältää monta salaista syvyyttä. Jos siinä olikin\nmyötätuntoisuutta, niin oli siinä kentiesi myöskin seassa jotakin\nmuuta. Se miellyttää nuorten itserakkautta, kun yksin saattavat\nolla pystyssä, silloin kun kaikki muut kompastelevat ja lankeavat.\nEtevyyttä on myöskin se, kun yksin voi ajatella, ja toimia, vapaana\nkäyttäen päätään, käsiään ja jalkojaan, kun kaikki muut makaavat\nkykenemättömyyden kahlehissa. Selvittäköön tuon sielutieteellisen\narvoituksen, ken kykenee! Täydellinen itsekieltäminen on korkein,\nmutta myöskin harvinaisin kaikista hyveistä. Löytyy ainoastaan\n_yksi_, joka on täydellisesti voinut sitä tehdä.\n\n\"Minä näin elämän puun ja sen lehdet olivat kaikki lakastuneet,\nainoastaan _yksi_ oli vehreä.\"\n\nTuli hämärän aika. Tyttö astui ylempään kajuttaan, jota ainoastaan\nheiluva kattolamppu valaisi, ja kuuli heti kiireisen kellon\nsoitannon, joka vaati häntä apuun. Se oli presidentin rouva, joka\nsoitti. Tämä armollinen rouva makasi siinä avuttomana, itkevänä,\nhermostuneena ja kärsimättömänä tuossa yksinäisessä tilassa, mikä\nhänelle oli varsin tavatonta.\n\n\"Eikö täällä ole ketään elävää olentoa? Olen soittanut puolen tuntia\neikä kukaan kuule minua. Oi, minä kuolen, me joudumme perikatoon,\nja nuot lapsi raukat, elävätkö he vielä? Mene, Hagar, katso, ovatko\nhe vielä hengissä, ja auta heitä, sinä ainoa, joka saatat olla\nliikkeellä! Jumalani, miksikä lähdimmekään tälle kauhistuttavalle\nmerelle? Laiva menee palasiksi, se ei saata kestää, me emme koskaan\nenään saa Ruotsia nähdä, me olemme hukassa!\"\n\nHagar -- sillä se oli hän, meren eksynyt lastu, elämän laineitten\nlelu, orpolapsi Kaskaksen torpasta, -- Hagar juoksi lasten suojaan\neli hyttiin ja tapasi heidät nukkuvina, opettajattaren hän näki\nlattialla mitä surkeimmassa tilassa, mutta ei henki vaarassa ollut.\nHagar palasi presidentin rouvan luo, tuoden hänelle näitä lohduttavia\nsanomia.\n\n\"Nuoret neidet nukkuvat, mamselli de Meran on merikipeä, ei ole,\narmollinen rouva, mitään vaaraa ensinkään. Me lähenemme ruotsalaista\nrannikkoa; ennen päivää on meillä tyyntä ja huomenna olemme\nonnellisesti Norrköpingissä. Mitä teidän armonne käskee? Muutaman\ntipanko _essentia dulcista_? Tahi ehkäpä palan paistettua silliä?\nTeidän armonne ei ole kahteen päivään syönyt mitään.\"\n\n\"Hagar\", sanoi tuo avuton rouva, koettaen kesken itkuansa ja\nhuokauksiansa hillitä malttamattomuuttaan, \"minä en aina ole ollut\nhyvä sinua kohtaan, ja sinulla on vikoja, lapsi, häijyjä vikoja...\nMutta minä olen antanut sinun tuntea asemaasi enemmän, kuin minun\nolisi pitänyt. Näetkös, se on ollut sen tähden, että presidentti on\nollut liiaksi hellä sinulle ja se ei ole tehnyt sinulle hyvää... Sinä\nolet kummallinen lapsi, Hagar... Minä luulen välistä, että sinulla on\nsydän... kuten nytkin... Olen väliin melkein valmis pitämään sinua\nhyvänä... kuten nyt, jolloin sinä yksin palvelet ja lohdutat meitä\nkaikkia. Tule tänne, minä tahdon sinua suudella... noin! Kuulustele,\ntarvitseeko presidentti jotakin... ja mene sitten lasten luo, älä\njätä heitä! Minä pelkään, että, jos meidän vielä täytyy kokea\nsellaista hirveätä tuustausta kuin äsken, niin nuot pienet tulevat\npaiskatuiksi vuoteiltaan alas ja loukkaantuvat niin, että kuolevat.\"\n\nHagar läksi ja sydämmensä oli täynnä ihmetteleviä ja harvinaisia\ntunteita. Hän oli kaksi vuotta sitten turvattomana lapsena otettu\npresidentin taloon. Tuo armollinen rouva ei koskaan ollut paha häntä\nkohtaan, mutta aina yhtä kylmä, yhtä vaativa ja hänen vikojaan\nojentava, kun presidentti sitä vastoin oli ollut tyytyväinen\nHagariin, melkeinpä isällisesti hellä kummilastansa kohtaan.\nPresidentti Kurki oli yhtä oppinut kuin rikas ja mahtava; hän ei\nvoinut salata hellyyttänsä tuota lahjakasta lasta kohtaan; hän\nkoetti kaikin tavoin toimittaa tytölle sitä opetusta, jota hän\njanosi ja joka myöskin oli saatavissa uuden akatemian professorein\nluona Turussa. Mutta sen ohessa oli Hagar kuitenkin ollut tässä\nmahtavassa talossa puolimiten palveliana ja kasvattina, lukuhuoneessa\nhän oli prinsessana, perheessä alhaisempi opettajatarta, alhaisempi\nkammarineitsyttä, kadehdittu, moitittu; palveliattaret häntä\nepäluuloisesti katselivat, sillä he olivat samaa mieltä kuin\narmollinen rouva, palveliat, jotka seurasivat herransa esimerkkiä,\nimartelivat häntä. Lapset olivat aina Hagarin puolella; vanhimmat\npojat samati, mutta tyttäret vastustajina. Miesten suosio ja oman\nsukupuolen epäsuosio oli hänen osakseen tullut.\n\nHän seurasi Kurjen perhettä Ruotsiin samallaisena epämääräisenä\nolentona, puolittain palveliana ja kasvattityttärenä, puettuna kuten\ntyttäret ja syöden perheen kanssa samasta pöydästä, mutta muuten\ntäytyi hänen toimittaa kaikki työt palveliatarten kanssa yhdessä.\nNyt unhotti hän kaikki, siitä ilosta, kun saisi nähdä jotakin uutta\nja suurenlaista, kun saisi nähdä Ruotsin ja sen pääkaupungin, jotka\neivät ainoastaan etäisen köyhän Suomen, vaan myöskin monen mahtavan\nEurooppalaisen maan eteen kuvastuivat siihen aikaan urhojen kehtona,\nlähteenä, josta voimaa ja etevyyttä virtaili.\n\nKun Hagar hytistä astui kajuuttakamppanjaan, kohtasi häntä\nhullunkurinen ihmis-surkeuden näky. Tuulen hätyyttämänä oli priki\naina yhäti kallistellut melkoisesti, joten sen purjeraakojen päät\nsuoja-puolella merta lakasivat. Kajuutan kaltevalla lattialla\nkoperoitsi joku ihmis-olento, kieriellen punaiselta vivahtavassa\nnesteessä, joka väkevästi hajahti aromintulta, ainetta, jota siihen\naikaan oli tapa käyttää varokeinona merikipua vastaan. Hagar tunsi\nhovimestari Antonius Papen, joka nyt kuten ainakin oli hyvin\nkäherröittynä; palvelian virkapuku oli hänen yllänsä ja polvihousut,\nsilkkisukat, kengät hopeasolkineen, sekä rinnalla röyhys, kaikki\nsen mukaan, kuin presidentti Kurjen hovitavat vaativat, mutta hänen\nnykyinen asemansa ei suinkaan ollut hovimainen. Hänen vieressään oli\nrikkilyöty karahviini, jonka pirstaleet olivat haavoittaneet hänen\noikean kätensä ja joka luultavasti oli sisältänyt mintun sekaista\nruusuvettä. Tämä onneton oli liiallisesta palveliainnosta uskaltanut\nliikkeelle, valmistaaksensa herrallensa virvoitusta, ja makasi\nsiinä nyt kuten päätön kukko, joka letkuttaa siivillään pääsemättä\nmihinkään.\n\n\"Mitä se on?\" kuului presidentin ääni hytistä huutavan. \"Ah,\narmollinen herra, suokaa anteeksi, minä olen kuoleman oma; minä\nvuodatan verta niin, että minusta kohta tulee loppu!\"\n\n\"Ei se ole vaarallista, vain riipale kädessä\", vakuutti Hagar,\nkoettaen turhaan nostaa pystyyn kaatunutta.\n\n\"Ah, sinä kulta pikku enkelini, auta minua nyt minun viimeisessä\nhetkessäni; näethän vereni virtana juoksevan lattialla!\" valitti\nonneton hovimestari samalla, kun hän tarttui tytön käteen ja kaatui\naina, kun laiva keikahti, pää alaspäin suojapuolen kuoppaan. \"Auta\nminua jaloilleni, rakas kissanpoika, tahi anna minun kuitenkin\nkuolla niin, että pääni on ylöspäin, minä olen jo saanut halvauksen!\nOlethan sinä melkein oma kummilapseni; minä olen ollut mukana sinun\nristiäisissäsi, sinä pieni siunattu mustalaistyttö!\" Samassa hän\nmuisti, että hänen herrallaan oli suurempi syy itselleen omistaa\nristi-isän nimen, ja lisäsi: \"Niin, minä tarkoitin, hänen armonsa\nkummilapsi, ja näe, sen vuoksi sinun täytyy minua auttaa, kun minä\nannan henkeni isäntäni puolesta...\"\n\n\"Papen sopisi kontata seinää myöten portaille, niin minä teitä\nauttaisin vuoteellenne; ei hän tuollaisesta riipaleesta kuole\",\nlohdutteli Hagar, huonosti salaten hymyilyänsä. Hovimestari totteli\nneuvoa ja hänen onnistui vihdoin päästä siihen luotettavaan satamaan,\njota hänen ei milloinkaan olisi pitänyt jättää.\n\nHagar naputti presidentin ovelle. \"Astu sisään!\" Tuo mahtava ylimys\nmakasi siinä yhtä avutonna, kun hänen halvin palveliansa, mutta hän\nsäilytti selkeän järkensä ja oli kylliksi älykäs hiljaisuudessa\nodottamaan parempaa aikaa.\n\n\"Tahtooko teidän armonne jotakin? Hänen armonsa on levoton teidän\narmonne terveydentilasta.\"\n\n\"Sano hänelle, että minä voin hyvin ja pyydä häntä olemaan\nkärsivällisenä. Kuinka lapset voivat?\"\n\n\"He ovat syöneet voileivän ja nukkuvat jo.\"\n\n\"Hyvä, ruotsalaisen vallin pitäisi pian tulla näkyviimme. Laiva\ntörähti kai noin tunti takaperin?\"\n\n\"Priki kävi liika jyrkästi tuuleen, purjeet veivät takaisin päin,\nyksi kanuuna kallistui ja kieri paikoiltansa. Se on nyt asemassaan\neikä vaaraa ole mitään.\"\n\n\"Vanhako olet?\" kysyi presidentti, jolla nyt oli hyvää aikaa kaikkia\najatella.\n\n\"Minä olin kolmentoista ja puolen vuoden vanha, kun teidän armonne\nsanoi minulle: Sinä saat lukea!\"\n\n\"Siis kohta kuudentoista-vuotias. Hagar, nyt on jo aika antaa sinulle\nsukunimi. Minkä nimen tahdot ottaa?\"\n\nHagar oli ääneti. Saman kysymyksen oli hän kerran tehnyt veljellensä;\nse oli elämän osotekortti, nimileima, joka kerran oli painettava\ntulevaisuuden valkoiselle lehdelle. Ja hän olisi tahtonut vastata\nkuten veljensäkin: antakaa minulle nimeksi Ei-kukaan! Mutta hän\nvastasi hetken epäiltyään:\n\n\"Teidän armonne tietää sen paremmin. Minä olen kotoisin tähdistä.\"\n\n\"Sinulla on äitisi jälkeen perintö\", jatkoi presidentti. \"Saapas\nnähdä... entä jos nimittäisit itseäsi Ringiksi... Hagar Ring? Minun\ntäytyy tuota ajatella. Hyvää yötä.\"\n\nSitte kuin Hagar oli vienyt sanan, että hänen armonsa, presidentti,\noli hyvissä voimissa, asetti hän itsellensä yösijan lattialle lasten\noven ulkopuolelle ja pani märän nahkaviitan pään-alustaksi. Priki\nkeikkui yhä vielä, ja kattolamppu, joka heilui sen mukaan, levitti\nliehuvan, levottoman valon pimeään kajuuttaan. Väsyneen tytön\najatukset uupuivat ja pian hän vaipui nuoruuden onnelliseen uneen,\nLethen unholaan, jossa kaikki huolet haihtuvat.\n\nAamupuoleen rupesivat kujeilevat unen-näöt tavallista leikkiänsä\nlaskemaan. Hagar oli jälleen lastu, joka uiskenteli avaralla merellä.\nAalto aaltoa ajeli loppumattomissa riveissä ja virutteli häntä\nvaahdollaan. Välistä hän nousi korkealle taivasta kohden, toisinaan\nhän jälleen makasi syviin laaksoihin haudattuna, voimattomana,\naaltojen saaliina. Jospa hän toki saattaisi tarttua kallioon, kun\nmerien vuo ohitse juoksi, kallioon, venheen anturaan, uiskentelevaan\nlaivanhylkyyn! Hän tarvitsi pohjaa. Oi, mistäpä hän koko avarassa\nmaailmassa löytäisi pohjaa, perustusta?\n\nHagar oli lapsi, aallot hänen kehtonsa; miksikä kehto lakkasi\nkiikkumasta. Hän kuuli unissaan rahisevan jyminän prikin\nkeulankokasta, ja heräsi oitis tämän perästä siitä erinomaisesta\nhiljaisuudesta, mikä hänen ympärillään vallitsi. Hän koski kajuutan\nlattiaan, se oli nyt vaakasuorassa asemassa; se ei enään ollut\nkallellaan. Hän nousi istualle ja näki lampun himmeässä valossa, että\nkätensä ei häntä pettänyt. Kaikki oli hiljaista, kaikki oli unessa.\nEi kuulunut touvien kitinää, ei aaltojen eikä tuulen kohinaa.\n\nUteliaana nousi hän ylös ja lähti kajuutan portaille\ntiedustellaksensa, mitä tämä merkitsi. Oli vielä pimeä, mutta taivas\noli tähtikirkas. Hän saattoi nähdä vähän matkan päässä olevan mustan\nraidan, joka kohosi yli meren pinnan. Mikä se oli, siitä ei saattanut\nolla epätiedossa; se oli ruotsalainen valli, Itä-Göötanmaan rannikko.\nAndromeda oli laskenut ankkuriin Norrköpingin sataman suulle,\narvattavasti odottaaksensa päivän valoa, ja kiikkui nyt ankkuroittuna\nvienossa tuulessa, joka tuskin värähytti veden pintaa. Paraisen\nennustus oli käynyt toteen: lounastuuli oli rannikon lähellä käynyt\neteläiseksi, joten priki sivutuulessa kiireesti läheni päämaaliansa.\n\nYön ilma oli viileä. Hagar läksi sisälle heittääksensä viittansa\nolkapäilleen ja palasi sitten portaille. Prikin kansi näytti\ntyhjältä; ainoastaan puoli-unessa olevan tähystäjän sääri pisti\nesiin märssykorin ylitse. Mastot aaveentapaisine taklinkineen\nkohoutuivat tuntemattomiin korkeuksiin ja varjostivat laivankantta.\nTykit makasivat kuin tottelevaiset lapset: ne eivät enään tarvinneet\nvahvoja kiinnipidikkeitä ja köyttämisiä. Näkö-ala tuon tähtikirkkaan\ntaivaan ja tumman meren yli oli komea, jokainen tuikkaava tähti\nnäytti tippuvan alas aallon kuohuun hopeoittaen mainingin\nkimaltelevaa harjaa ja taas jälleen katoavan varjoon.\n\nHagar oli tähtiä rakastanut aina, niin pitkältä kuin hän muistaa\nsaattoi. Eikö hän ollut jossakin salaisessa suku-yhteydessä noitten\nyön loistavien lyhtyjen kanssa? Eivätkö ne hänen ystäviänsä olleet\naina siitä asti, jolloin hän Tuurholman yksinäisillä vuorilla istuen\ntahtoi oppia tuntemaan taivaan portaita? Olivat, hän käsitti niitä ja\nne käsittivät häntä paremmin kuin ihmiset, paremmin kuin hän, itse.\nNe tutkivat hänen käsittämätöntä sisällistä luonnettansa, ne tunsivat\ntuon levottoman, janoavan, etsivän, halajavan, tutkivan, rauhattoman\nhengen, joka hänessä oli, ja ne tiesivät sen maalin, vaikka hän itse\nei sitä tietänyt. Hän oli kasvanut pois ensimmäisen kasvatti-äitinsä\nhurskaasta lapsen-uskosta; hän ei etsinyt, tahi ei luullut etsivänsä\nenään sitä Jumalaa, joka oli taivaan kannelle asettanut nuot\nloistavat kappaleet. Hän etsi tiedon janolla ulkopuolellaan ja\nsisällään olevaa äärettömyyttä, mutta se ei enään hänen mielessään\nsaanut persoonallista muotoa; se katosi olemuksen hämärään syvyyteen,\nilmiöitten avariin moninaisuuksiin. Mistä hän tuli? Mihinkä hän\nmeni? Jos hän oli tähdistä kotoisin, miksikä hän siis oli täällä? Ja\njos hän sinne lähtisi takaisin, niin kukapa hänelle siivet antaisi?\nEi yhtään vastausta kuulunut, ei löytynyt pohjaa. Kuka hän oli?\nMiksikä hän oli maailmassa? Hän etsi menneisyydestä ja nykyisyydestä.\nKaikkialla löysi hän ainoastaan uivan lastun, laineitten lelun,\ntähtien löytölapsen.\n\nNiin kummalliselta kuin kuuluneekin, niin ajatellaan tällaisia\najatuksia useammin viidentoista- kuin viidenkymmen-vuotiaana. Mutta\nHagar ei olisi ollut nuoruuden rajalla oleva lapsi, jos hän kauan\nolisi harhaillut näissä autioissa ajatusten avaruuksissa. Hän\nkatsella tuijotti tuohon suureen kirkkaaseen tähteen, hänen elämänsä\ntähteen, joka oli ollut hänen uskottunsa siitä elokuun-illasta asti,\njolloin hän istui vuorella Hållvikin luona. -- \"Vastaa minulle, sinä,\nsillä sinun täytyy se tietää!...\" Tähti katseli häntä, se ikään\nkuin valui häneen. Hän ikään kuin uiskenteli valovirrassa; hänen\najatuksensa katosivat taas uinailevan unelmiin...\n\nTähti, -- ei se, kuin taivaalla tuikkasi, vaan tuo, joka uneksivan\ntytön sieluun oli valunut -- sai sanat ja puhui hänelle:\n\nMinä olen sinun ja veljesi tähti ja vieläpä kolmannenkin. Ilman\nminua olisit menehtynyt talvi-yöhön, ennen kuin päivän valon näit.\nIlman minua olisit jäänyt uupuneena pimeydessä elämään sen turpeen\npäällä, joka oli nähnyt sinun syntyvän. Minutta olisit koko elämäsi\najan merellä uiva lastu etkä löytäisi milloinkaan halajamisellesi\nsatamaa, et olemisellesi määrän päätä. Etkö tiedä, että minä olen\njuokseva puronen Kaikkivaltiaan voimasta, joka turvaan ja suojelen\nsinua maailman matkallasi, -- olen säde Hänen valostansa, joka sinua\non johtava ajatusten varjonäytelmässä? Etsi! Etsi! Etsi, niin varmaan\nviimein olet löytävä, mutta etsi Hänen valossansa äläkä omassasi,\nsillä omasi on pimeyttä! Katso, minä olen antanut sinulle ensimmäisen\nkirjasi, ja olen vielä antava sinulle monta. Mutta minun olentoni on\nvoima eikä rakkaus; älä pyydä minua antamaan sinulle, mitä en ole\nlähetetty jakamaan. Itse sinun sitä tulee ansaita; minä nyt sinun\njätän. Katso, kolmas, jota minä turvaan, on lähellä, ja minä olen\nantanut tuolle maan tomussa olevalle hengelle samat lahjat kuin\nsinulle, mutta suuremman vallan niitä \"käyttämään Kaikkivaltiaan\npalvelukseen. Katsele itseäsi kuvassasi, mutta kavahda itseäsi; valta\non väärinkäytöstä! Hyvästi!\"\n\nAamunkoitto valkeni etäällä Liivinmaan rannikoilla, tähdet\nkalpenivat, ja hälvenivät vihdoin aivan, mutta vieläkin meren\nharhaileva lastu, Hagar, nukkui Andromedan kajuuttaan vievässä\nporraskäytävässä.\n\n\n\n\n2. Kolmordenin metsässä.\n\n\n    He seisoivat uhkaavina, silmä silmää vastaan,\n    kuten kaksi kotkan poikaista, jotka lennossa\n    siipensä ovat yhteen suhauttaneet.\n\n\"Tänne päin! _En avant!_... Tuolla... katajapensaissa!... Akselson,\nriennä sitä vastaan! Missä on Martens? Oih nuo kelvottomat, kaikki\nhe jäävät jälkeen!... Näetkö sitä? se varmaan piilee siellä. Se\nolisi ollut kuoleman oma, elleivät nuo pahanpäiväiset pensaat tuossa\nolisi sitä varjoamassa olleet... Houkuttele Bella tänne, aja se\nulos!... Minä annan hirttää nuot koirat, jotka ajavat jäniksiä,\nkun minulla täällä on Mikko parinkymmenen askeleen päässä... Mitä?\nSinä et näe mitään?... Tuossa... tuossa! Ammu!... Sivuitseko? Ampua\nlukinverkkoja!... Se katosi kivien väliin... _Adieu, mon plaisir!_\"\n\nKahdesta laukauksesta lähtenyt hento savu nousi ilmaan sillä välin,\nkuin hoikka, keltainen olento, jonka tuskin saattoi huomata syksyn\nkellastuneitten lehtien välistä, puikahti vikkelästi ylös lähellä\nolevasta metsämäestä.\n\nPuhuja oli tyttö, joka ratsastaen raivasi itselleen tietä rytöpuitten\nja pensastojen yli Kolmordenin metsissä. Hänen poskensa hehkuivat,\nhänen musta barettilakkinsa oli tarttunut riippuvaan puun-oksaan;\nhajalla olevat hiuksensa liehuivat vapaasti hänen kiivaasti\nratsastaessaan, eikä hän ensinkään huomannut, että hänen vaahtoinen\nhevosensa, joka pystyyn nousi, kun hän sitä kannusti, oli toisen\netujalkansa nyrjähyttänyt.\n\n\"Mikä nyt Caballero?\" jatkoi hän, koettaen turhaan kannustaa kaunista\nontuvaa andalusialaistansa menemään ylös mäkeä, jonne otus oli\nkadonnut. \"Sinä et tahdo, sinä? Mutta _minä_ tahdon!\" Ja hän pani\nmalttamattoman loukatun hallitsiattaren äänen koron tuohon _minä_\nsanaan.\n\nTaaskin andalusialainen nousi pystyyn ja tällä kertaa niin kiivaasti,\nettä vähemmän tottunut ratsastajatar auttamattomasti olisi tullut\nsatulasta maahan viskatuksi. Tuo nuori tyttö löi sitä ruoskallaan\nkerta toisensa perästä, ikään kuin kannukset eivät olisi tunkeneet\ntarpeeksi syvään sen verisiin kylkiin. Mutta turhaan. Tämän jalon\neläimen joka ainoa jäsen vapisi eikä saatu sitä askeltakaan menemään\neteen päin.\n\nHän astui alas hevosen selästä ja kohotti jälleen ruoskansa, kun\nratsumies, joka häntä seurasi kolmenkymmenen askeleen päässä, läheni.\n\n\"Caballero ontuu, se on nyrjähyttänyt vasemman etujalkansa\", ilmoitti\nratsumies kunnioittavasti.\n\nKohotettu ruoska laskeutui lyömättä ja ratsastajatar vastasi\nnaurahtaen, siten peittääksensä, että häntä vähän hävetti:\n\n\"Ontuuko se? Mikollapa tänään on onni. Koko luonto on pukenut itsensä\nsen keltaiseen pukuun ja katso, nyt on se purrut hevostani jalkaan!\nMissä ovat koirat, ja missä metsästäjät?\"\n\n\"He seurasivat koiria, jotka ajoivat jäniksiä, kun armollinen röökinä\nnäki ketun ja poikkesi äkkipäätä sivulle päin. Armollinen röökinä\nratsastaa niin, ettei kukaan helposti armollisen röökinän jälkiä\nseuraa. Minä satuin olemaan lähimpänä.\"\n\n\"Hyvä, Akselson. Mitä nyt Caballeron teemme?\" sanoi tyttö, joka\nannettuaan ohjat ratsumiehelle, heittäytyi huolettomasti alas\nsammaltuneelle kivelle, jolloin hänen rintansa vielä vuoroon kohoutui\nja laskeutui kovan ratsastuksen vaivasta.\n\n\"Klaus herra ja metsästäjät ovat varmaan kuulleet laukaukset\",\nvastasi ratsumies, \"mutta vielä kuluu aikaa, ennenkuin ennättävät\ntänne. Suvaitseeko armollinen röökinä olla niin alhainen, että\nratsastatte minun hevosellani? Tuima tottelee kyllä ohjia ja\nkuljettaa niin kevyesti kuin riippakeinu. Minä vaihetan satulaa ja\ntalutan Caballeron kaupunkiin. Se saa varmaankin seisoa viikon tahi\npari tallissa.\"\n\nNuori tyttö kurotti kättään ottaaksensa pihlajamarjatertun, joka\nriippui siinä lähellä, maistoi marjoja, mutta havaitsi ne happamiksi\nja viskasi ne pois. Hänen eloisat kasvonsa sävyt saivat ilvehtivän\nmuodon.\n\n\"Vai niin! Sinä luulet että Klaus herra minun löytää, kun hän on\nkuullut laukaukset! Mutta _jollei_ hän minua löydä? Minä otan\nhevosesi, Akselson... ei, sinun ei tarvitse vaihettaa satulaa...\nja ratsastan yksin kaupunkiin. Taluta Caballero, minnekkä haluat.\nJa kun tapaat meidän metsästäjämme, niin sano heille, että olet\nminun löytänyt satulasta alas viskattuna ja kuolleena jossakin\nvuorenrotkossa. Mitä kaikkea voikaan tapahtua ketunjahdissa? Niitä\nkyllä löytyy, jotka _te deumia_ veisaavat sen uutisen takia. Ole\ntotinen vain ja näytä surkealta ja purista muutamia valekyyneleitä\nsilmistäsi... Ah, tästäpä tulee äärettömän hauskaa; sinun täytyy\nsitten kertoa minulle, millä tavoin he irvistelevät! Oiva\nhenkivartiasto! Ranskan kuninkaalla ei ole parempaa. Niin, tee siten,\nAkselson, sinä saat kultavitjat, jos pelästytät heidät järjeltään.\"\n\n\"Ei armollinen röökinä saata yksin ratsastaa kaupunkiin tuon\npoluttoman metsän läpi, ja minulta saattaa pääkin mennä siitä\nhyvästä\", uskalsi huolestunut ratsumies vastata.\n\n\"Sinun pääsi? No entäpäs? On niitä päättömiä ihmisiä Ruotsissa ilman\nsinuakin.\" Ja tyttö nauroi niin hurjan iloisesti, kuin ainoastaan\nviidentoista vuotiaana nauretaan.\n\n\"Jättäisinkö minä armollisen röökinän yksin!... Kolmordenista\nmainitaan yhtä ja toista, kuten jokainen tietää. Ihmiset sanovat,\nettä kun täällä on pimeätä, niin kuulee nimeänsä huudettavan\njokaisesta pensaasta ja auringon paistaessa sissit täällä\nreutastavat... Se, joka tänne metsään tulee, ei helpolla takaisin\npääse... On mahdollista, että hän löydetään rämeikköön kaivettuna.\"\n\nTyttö nousi pystyyn ja kohotti puoleksi uhkaavana, mutta myöskin\nhymyilevänä, ruoskaansa.\n\n\"Totteletko, vai etkö? Minnekkä päin on kaupunki?\"\n\n\"Marmoriruukki on meistä itään päin, Bräviki etelässä ja Björnsnäsi\nlännessä, suorastaan auringon oikealla puolen. Sieltä menee tie\nkaupunkiin oikoiseen etelään päin, mutta sinne on runsas penikulma,\nja ainoastaan eksyttäviä polkuja...\"\n\nVastauksen sijasta latasi hän uudestaan aseensa, viskasi sen\nolallensa, astui keveästi hypäten ratsumiehen satulaan ja oli\naikeessa ratsastaa matkoihinsa, kun hän huomasi, ett'ei olisi hänen\narvonsa ja naisellisen kunniansa mukaista tulla tuolla tavoin miehen\nsatulassa Norrköpingiin.\n\n\"Vaiheta satulat!\" määräsi hän ja astui alas jälleen.\n\nRatsumiehen täytyi totella. Hetken kuluttua näki hän nuoren\nhallitsiattarensa iloisena ratsastavan Tuiman selässä vasemmalle\npäin, pitkin tuskin näkyvää metsäpolkua, samalla, kuin hän nauraen\ntoisti entisen käskynsä.\n\n\"Henkesi uhalla, Akselson, muista, että olen kuollut vuorenrotkoon!\nJa ota vain vaaria siitä, minkälaiset muodot heillä on, kun tuota\nkerrot! Ajattele kultavitjoja.\"\n\n\"Hän kuollut vuorenrotkoon!\" matki sotilas harmissaan. \"Onko hän\nhassu? Mitä pahuuksen temppuja nuo tuommoiset ovat! Pannahinen, sen\non metsänhaltia hänen päähänsä pistänyt! He panisivat minun heti\nrautoihin; minä olisin muka ottanut paavilta lahjoja ja tuupannut\nhänen rotkoon. Ja ennen kuin he saisivat tiedon _causasta_, kuten\nKlaus herra sanoo, hakkaisivat he oitis paikalla minun sekä\nkeltaiseksi että siniseksi, ja hirtättäisivät minun kuten hullun\nkoiran lähimpään tammeen. 'Ei vaikka sianlihaa ja voitaleipää\nsaisin', sanoi suomalainen. Minä panen Caballeron kiinni pihlajaan,\nkoska se ei saata kävellä, ja patikoitsen niin pikaa kuin jalkani\nennättävät seuralaisten luo. Meidän täytyy saada hänet kiinni,\nennen kuin hänelle mitään pahaa tapahtuu temppujensa vuoksi tässä\npannahitten metsässä. Hyi, pahanen, täällä on kolkkoa!\"\n\nSillä välin kuin Sven Akselson pahoilla mielin kiirehti etsimään\nmetsästäjiä, on meillä aikaa seurata nuorta ratsastajatarta hänen\nseikkaperäiselle matkallensa pahassa huudossa olevan metsän läpi.\nKolmorden oli silloin ja vieläpä kauan myöhemmässäkin ajassa,\nKeski-Ruotsin laajin, rotkoisin metsäseutu, joka ulottui yli\nSödermanlandin lounaisen sekä Itä-Göötanmaan koillisen osan alas\nBråvikiin päin. Tätä synkän kaunista, mutta hedelmätöntä ja harvaan\nasuttua seutua luultiin menninkäisten olopaikaksi ja se tarjosi\ntodellakin suojaa monelle metsäritarille, joilla oli syytä pysyä\nhiukan loitompana Nyköpingin ja Norrköpingin kaupungeista.\n\nOli puoliselkeä syyskuun päivä, noin keskipäivän vaiheilla; ilma\noli kesäinen, lämmin ja tyyni sateenkuurojen perästä, jotka olivat\nraivonneet edellisenä päivänä Itämeren rannikoilla. Ratsastajatar\njatkoi huolettomana ratsastustansa osotettuun suuntaan, hyräillen\nsaksalaista ballaadia paremmin ajankuluksi kuin huviksi, sillä\nhänen epävarma äänensä ei ilmaissut soitannollisia taipumuksia.\nHän hengitti mielihalulla havumetsän pihkaista tuoksua; hänen\nsydämmensä tuntui keveältä ja mielensä oli iloinen. Jahdin jännittävä\nmaltittomuus oli unohtunut; täällä oli hän vapaa kaikista siteistä,\nilman mitään ilkeää vahtia, huoletonna siitä, mitä suuressa\nmaailmassa soveliaana pidetään. Kukapa täällä häntä moitti, jos hän\npäivän helteessä paljasti olkapäänsä tahi teki mitä hänen vallaton\noikullinen mielensä halusi? Side siteen perästä höltyi hänen\nyksinkertaisessa, melkeinpä kehnonpuolisessa ratsastuspuvussaan, eikä\nhän taaksepäin katsahtanut, kun hän ratsastaessaan kadotti toisen\nkenkänsä, samoin kuin hän ennen oli hukannut barettinsa.\n\nJos hän olisi rakastanut luontoa, olisi hän luultavasti seisahtunut\nkatselemaan muutamia noista viehättävistä näkö-aloista, joita\nseutu tarjosi, siinä missä metsää katkaisi joku laakso-paikka,\njonka läpi puro lirisi ja lumoava, laaja kuvaus täynnä ylänköjä\nja alankoja avautui katselian eteen. Mutta hän ratsasti niitten\nohitse, suomatta silmän luontiakaan maansa ihanuudelle. Hän otti\nesiin kaksitoistataitteisen kirjan, jolla oli pergamenttikannet.\nHän koetti lukea, siinä missä maa oli tasaisempi, mutta se ei\nkäynyt laatuun. Hän vaipui ajatuksiin, jotka usein häiriytyivät,\nkun hänen täytyi torjua pois eteen sattuva riippakoivun-oksa, tahi\netsiä polkua, joka pensastoon oli kadonnut, tahi kun hänen täytyi\nlaukata läpi rämeikön, taikka tiellä olevan metsä-puron poikki. Mitä\nhän ajatteli? Ajatuksille ei sanoja syntynyt, mutta hänen kasvonsa\nkävivät eloisammiksi ja ilmaus niissä vaihteli lakkaamatta. Välistä\nhän ääneensä nauroi ja toisinaan hän suutuksissaan ruoskallansa löi\npuunrunkoja, ikään kuin hän solvaamisesta olisi tahtonut rangaista\njotakuta, ja väliin hän seisahtui kuuntelemaan, josko häntä takaa\najettiin. Eipä saattanut erehtyä tuon tytön luonteesta, hänen\nkiivautensa ja rikas mielikuvituksensa tuli selvästi näkyviin, mutta\nhänen olentonsa näytti muuttuvan jokaisessa liikkeessä. Tuossa\ntuokiossa saattoi hän taas kylmänä, levollisena miettiä, mitä tietä\nhän kulkisi, päästäksensä lyhintä matkaa eksyttävän metsän läpi.\n\nHänen silmänsä täytyi olla tarkka. Polku, joka ensin oli ollut selvä,\nkatosi pian sammalmättäisiin ja kanervikkoon tahi katajistoon,\ntullaksensa taas näkyviin pensaston tahi vuorenkallion toisella\npuolen. Hänen ei olisi pitänyt olla kaukana Björnsnäsistä, mutta\neipä vielä merkkiäkään ihmis-asunnosta näkynyt, ei aitausta, ei\nlatoa, ei lehmän kelloa. Muutamia valkoiseksi käyneitä luita näkyi\npolun vieressä. Olivatko ne eläinten vaiko murhattujen ihmisten\nluita? Ratsastajatar nauroi taas, -- hän nauroi usein. Akselson\noli kuunnellut hullunkurisia kansantaruja. Tyttö, hän ei tuntenut\nvähintäkään pelkoa, mutta katsoi vain, oliko hänen pyssyssään ruutia.\n\nSilloin etäältä kuului koiran haukunta. Bella se oli, joka taas\noli ruvennut ajamaan jänestä. Akselson oli varmaan saavuttanut\nmetsästysseuran. Nyt ei enään metsästetty, nyt etsittiin häntä,\nelävänä tahi kuolleena. Jospa tuo tyhmä sotilas nyt edes olisi\nymmärtänyt pelästyttää metsästäjiä, kuten hän oli käskenyt? Missään\ntapauksessa he eivät saisi häntä löytää näin ilman hattua ja kenkää,\nheidän täytyi vielä vapista sekä hänen että oman henkensä puolesta.\nHän ratsasti kiireemmin.\n\nMetsä kävi jälleen taajemmaksi, pensastot läpitunkemattomiksi, polkua\nei näkynyt. Hänen täytyi astua alas hevosen selästä ja taluttaa sitä\npuitten välistä; aurinko hänellä oli tien-oppaana.\n\nNyt hän tuli joen luo, joka oli liian leveä hevosen yli-hypättäväksi.\nEi näkynyt siltaa, ranta oli liejuinen. Joen toisella puolen seisoi\nrannalla rääsyinen poika onkimassa rautukaloja. Tyttö huusi häntä\nhankkimaan venettä. Poika ei ymmärtänyt häntä; hän vain katseli\ntyttöä hämmästyneenä ja ääneti. Hevosten astuntaa ja ääniä kuului jo\nvähän matkan päässä metsästä.\n\nHän otti esiin vähäisen kukkaron taskustaan ja viskasi joen ylitse\nhopeataalarin, joka putosi alas pojan jalkojen eteen. Nyt poika\nhäntä käsitti. Hän juoksi vähän matkaa pitkin rantaa ja viittasi\ntyttöä tekemään samoin. Hän ratsasti pojan osottamaa tietä ja\ntuli kaalamolle sekä oli piankin toisella rannalla. Täällä oli\nhänen edessään kapea ajo-tie; hän ratsasti sitä pitkin ja läheni\nsysihautaa. Sysimies seisoi haudan ääressä ja katseli häntä yhtä\nhämmästyneenä kuin poikakin. Tyttö ei ehtinyt kysyä mitään, sillä\ntakaa-ajajat olivat jo joen toisella rannalla. Hän kannusti hevostaan\nja jatkoi kiireistä ratsastustansa.\n\nMetsä harveni, jo näkyi aitaus, vainiopätkä ja talonpojan talo.\nHetkisen hän aikoi paeta taloon, mutta samassa hän muutti mielensä\nja ratsasti eteen päin viipymättä. Ei, heidän ei pitänyt saada häntä\nkiinni; hänen täytyi ennen heitä joutua kaupunkiin, vaikka hän sitten\nkuoliaaksi ratsastaisi Sven Akselsonin Tuiman.\n\nSilloin aukeni lavea näkö-ala yli Bråvikin vedenpinnan, joka\nkimalteli auringonloisteessa. Ei ainoakaan väre häirinnyt sen\nvälkkyvää tyyneyttä. Sotapriki oli ankkurissa aivan lähellä\nkaaliproomujen lasti-siltaa ja kuivasi siinä märkiä purjeitansa.\nTämä näky antoi ratsastajalle uutta rohkeutta. Ellei hän kaupunkiin\nennättäisi, antaisi hän hevosensa juosta minne hyvään ja menisi itse\npiiloon. He eivät saisi häntä kiinni, sitä voittoa hän ei heille\nsoisi.\n\nHän jatkoi hurjaa vauhtiansa, kun erään kallion ohi kuljettaessa\näkkinäisessä käänteessä, hevonen pelästyi esinettä, joka pitkänään\noikoili kallion juurella. Aavistamatta edeltäpäin tuollaista tapausta\nei ratsastajatar voinut pitää varaansa, vaan kaatui satulastaan ja\nputosi päistikkaa loikoilevan esineen syliin. Tuo esine oli, kuten\nhän itsekkin, nuori tyttö.\n\nPutous oli yhtä äkkinäinen kuin odottamaton. Molemmat tytöt\nkopsahuttivat päänsä yhteen ja tuo vieras huudahti peljästyksestä.\nRatsastajatar laahasi hevosen perässä vähän matkaa, sillä hänen\njalkansa oli takertunut jalustimeen, mutta hänen onnistui päästä irti\nja hän nousi samassa seisoalle, mutta posket olivat punaisina vihasta.\n\n\"Sinä siellä, sinä, mitä varten sinä hevostani pelästytät?\" Ja noita\nharmistuneita sanoja seurasi samassa silmänräpäyksessä ruoskan\nlyönti, joka jätti punaisen jäljen tytön paljastettuun kaulaan.\n\nTuo vieras tyttö, niin pian kuin hän tointui hämmästyksestään,\nsuuttui yhtä äkkiä kuin ratsastajakin. \"Ja sinä siinä, -- lyötkö sinä\nminua sen vuoksi, että ratsastat kuin mieletön katsomatta eteesi?\"\nhuudahti hän, yhtä hehkuvan punaisena, samalla kuin hän tempasi\nruoskan käteensä ja koki sitä taittaa. Mutta ruoska oli palmikoitusta\nruo'osta ja hopeavartinen eikä taittunut, kun sitä taivutti.\n\n\"Koetappas lyödä minua vielä kerta!\" sanoi loukattu uhkaavalla\näänellä.\n\nHe seisoivat muutaman silmänräpäyksen uhkaavina silmä silmää\nvasten, kuten kaksi kotkan poikaista, jotka lennossa siipensä ovat\nyhteen suhauttaneet. Molemmat olivat he lapsuuden ja nuoruuden\nvälisellä rajalla, 15 tahi 16 vuotisia; molemmat kiivaat, ylpeät,\nuskaliaat, molemmat tutkivat he toisiansa samallaisilla tummilla,\nsäihkyvillä silmillä. Heissä oli ulkonainen yhdennäköisyys ja\nsisällinen sielunheimolaisuus; metsästäjättären ratsastuspuku oli\ntuskin kalliimpi kuin vieraan tytön kamlottivaatteet, ja molemmissa\nilmaantui yhtä suuri välinpitämättömyys puvun järjestyksestä, joka\nheidän ikäisissään tavallisesti on hyvinkin suuresta arvosta. Vaikka\nyhtä kehittynyt ikänsä suhteen, oli vieraan tytön vartalo kuitenkin\npitempi ja hänen kasvonsa piirteet säännöllisemmän kauniit, tämän\netevyyden palkitsi ratsastajattaren varma ryhti ja mahtava lujuus,\njoka osotti, että hän oli tottunut käskemään sekä tulemaan totelluksi.\n\nAkselsonin pelästynyt hevonen oli laukannut pois tyhjine satuloineen.\nOli niin tyyntä ja hiljaista, ett'ei lehtikään suhahtanut, ei\nlaineen loiskina rannan piikiviä vasten kuulunut. Tässä äänettömässä\ntyvenessä kuului hevostenkavioin astunta tieltä.\n\n\"Piilota minua! Piilota minua!\" huudahti ratsastajatar äkkiä, ja\nsamassa hänen suuttumuksensa silmänräpäyksellisesti haihtui, kun hän\nlapsellisessa malttamattomuudessaan tahtoi, ett'ei tuo metsästysseura\nhäntä saavuttaisi, jonka edelle hän yksipäisesti oli päättänyt\njoutua. Ja kun toinen; tyttö häntä katseli ymmärtämättä noin\neriskummallista pyyntöä, juoksi hän pähkinäpensaston taakse, joka\npeitti vierua ja piilotti hänet ohikulkevien näkyvistä. Uteliaana,\nmutta yhtä muuttuneilla tunteilla odotti toinen mitä nyt tapahtuman\npiti.\n\nAjotiellä läheni ratsastajajoukko. Siinä oli kuusi tahi kahdeksan\nloistavasti puettua herraa, joita seurasi heidän ratsumiehensä.\nNäitten jäljessä ratsasti kaksi surkeassa tilassa olevaa\nkammarineitosta, jotka suonenvedontapaisesti pitivät kiinni\nhevosharjasta. Heidän jäljessään tuli taas kaksi hengästynyttä ja\npelästynyttä aatelis-neitosta kavaljeerineen ja palvelioineen.\nKoko tämä joukko, jossa oli viidettäkymmentä metsästäjää ja\nmetsästäjätärtä, seurasi pakenevan jälkiä, jonka sysimies oli ilmi\nantanut. Onneksi pakenevalle oli koirat pantu metsässä kahleisiin ja\nolivat siis jääneet kauas jälkeen takaa-ajajista.\n\n\"Oletko nähnyt kuningatarta?\" kysyi etummainen ratsastaja\npähkinäpensaan vieressä olevalta tytöltä.\n\n\"En\", vastasi tyttö, asettuen pensaan eteen siihen kohtaan, missä se\noli harvin. Ja hän tunsi hienon väristyksen jäsenissään. \"Kuningatar?\nMiksikä kuningatar piiloutuisi? Oliko tässä jotakin petosta?...\"\n\n\"Hänen on täytynyt ratsastaa tästä ohitse\", lisäsi tuo ylhäinen herra\nsamalla, kun hän empien pysähytteli hevostansa hetkisen.\n\n\"Minä näen Tuiman jäljet. Se on tässä pelästynyt ja hypännyt sivulle\npäin\", huomautti Sven Akselson, joka oli jättänyt Caballeron eräälle\nkumppanilleen ja johti nyt etsintää käyttäen toverinsa hevosta.\n\n\"Hyvänen aika, oliko se hän?\" huudahti tyttö, enemmän teeskennellyllä\nhämmästyksellä. \"Jaa, hän ratsasti äsken tästä ohitse Åbyhyn päin.\"\n\n\"Mutta Tuima on tässä pelästynyt!\" toisti Akselson yksipäisesti.\nHäntä ei kukaan kuullut. Metsästäjät, sotilaat, neidet ja immet\nlaukkasivat eteen päin.\n\nKaikilla heillä oli syytä, eikä aivan vähänkään, etsiä maat ja\nmantereet, löytääksensä häntä, jota hakivat, sillä pakeneva ei ollut\nmikään vähä-arvoinen henkilö, vaan itse kuningatar Kristiina, joka jo\nsilloin oli tunnettu pontevuutensa, hyvän järkensä ja oikullisuutensa\ntakia. Mitä varten hän oli ilman aihetta paennut jahtiseurastansa\nja pannut toimeen tuollaisen melun, sitäpä hän tuskin itse tiesi.\nHän oli harmissaan epäonnistuneen ketun-jahdin vuoksi, ja häntä\nhuvitti harmittaa muita. Kristiinasta on sanottu, ett'ei hän\nkoskaan ollut lapsi. Tämä luulo oli niitä erehdyksiä, joihin meitä\nusein saattaa se, jolla on liika aikaisin kehittynyt luonto. Hänen\nymmärryksensä ja käsityskykynsä lensi perhonsiivillä lapsuuden\nrajojen yli, mutta luonteensa pohjassa ja toiminnan seurauksien\narvaamisessa oli hän seurannut lapsuuden kehityslakia. Ja nyt oli\nhän pian täyttävä 16 vuotta; nyt hän tunsi, nuoruuden portilla ja\nnuoruuden vapaudenhalulla, kuinka vastakohtainen se pakkotila, jonka\nmukaan hänen vielä täytyi taipua, oli tuolle melkein itsevaltiaalle\nkuningasvallalle, johonka hän katsoi itsensä syntyneeksi. Tuo hänen\nlähiseuransa, joka samalla häntä mairitteli, kun se häntä kietoi, sen\ntäytyi nähdä, yhtäkaikki miten, että hänellä oli itsenäinen tahto\nsekä että hän saattoi toimia sen mukaan. Epäluuloinen hän sen lisäksi\noli. Hän oli saanut päähänsä sen mielikuvituksen, että muutamat\nvaltiaat halusta olisivat nähneet, että joku onnettomuus häntä olisi\nkohdannut, jonka jälkeen he sitten mielinmäärinsä saattaisivat ilman\nhäntä hallita Ruotsia. Ja hänen mielestään oli hyvin hauska pettää\nnäitä heidän toiveitansa.\n\nHän tuli nyt esiin pähkinäpensastosta huudahtaen harmistuneena\ntuon tyhmämäisen tavan takia, jolla Akselson oli hänen käskynsä\ntoimittanut. Hän ei ollut niin säästäväinen karkeitten sanojen\njakamisessa, tuo nuori Kristiina, kuin hänen arvoonsa ja\nkasvatukseensa nähden olisi saattanut luulla. Hän oli jotakin oppinut\nmyöskin ratsumiehiltä, koska hän ratsasti kuten poika satulassaan ja\nosotti erinomaista taitoa kaikissa ruumiinharjoituksissa.\n\n\"Minä petin heidät!\" sanoi toinen tyttö, joka ensi ihastuksessaan\nonnistuneen kepposensa perästä, unohti kenenkä kanssa hän puhui.\n\n\"Hoh, sinä et huonosti näyttelisi ranskalaista ilveilystä, sinä!\"\nvastasi kuningatar, jonka vilkkaasta vaihtelevasta mielestä tuo\nviimeinen ystävän palvelus jo oli poistanut entisen suuttumuksen.\n\"Särkeekö päätäsi?\" lisäsi hän, kun näki tytön hautovan ohimoitaan\nveteen kastetulla nenäliinallansa.\n\n\"Ei paljon, mutta kyllä siinä oli kova kovaa vastassa, kun me kaksi\nlöimme päämme yhteen.\" Ja hän oli vähällä lisätä: Eikö _sinun_\npäätäsi särje? Mutta nyt hän muisti tuon uskomattoman asian, että\nhänen edessään oli kuningatar ja hän nöyryytti oitis toverimaisen\nkäytöksensä sekä kysyi, oliko armollinen röökinä loukannut itseänsä.\nKuningatar oli ainoa, jolla siihen aikaan oli oikeus röökinän\nnimitykseen; se oli tavallinen nimitys yksityisissä keskusteluissa.\nAateliston tyttäriä vielä nimitettiin neideiksi.\n\n\"Luuletko _minun_ pääni korkista olevan?\" vastasi nuori kuningatar\niloisesti. \"Mutta nuot herrat löytävät irtaimen hevoseni ja palaavat\ntakaisin. Neuvo minulle joku keino, miten pääsisin kaupunkiin ennen\nheitä!\"\n\n\"Armollisen röökinän sopisi soudattaa itsensä sinne.\"\n\n\"Soutaa? Se on hyvä. Mistä minä veneen saan?\"\n\n\"Andromeda on lastauslaiturin luona. Minä pyydän veneen Herman\nherralta.\"\n\n\"Hyvä. Sano, että minä oitis tahdon veneen ja kuusi soutajaa sekä\nkaksi merisotamiestä minua saattamaan! Miksikä ei Andromeda ole\nkulkenut kaupunkiin asti?\"\n\n\"Me saimme aamulla aivan tyynen sekä vastavirran, joten oli\nmahdotonta päästä edemmäksi.\"\n\n\"No siis vene. Joudu! Jollei sinua uskota, niin ota tämä sormukseni!\nMutta ei sanaakaan putoamisestani! Tuo ilkeä Tuima, minä annan ampua\nsen! Ei saa hiiskuakkaan asiasta, ymmärrätkö?... Odota! Hattusi ja\noikea kenkäsi! Olen hukannut omani metsään.\"\n\nLukia on jo varmaankin arvannut, että se oli yön lapsi Hagar, joka\noli käyttänyt Andromedan vastentahtoista lepoa hengittääksensä\nmaa-ilmaa laiturin lähellä ja oli siinä sattunut joutumaan tuohon\neriskummalliseen kohtaukseen. Ja Hagar oli oitis valmis. Avojaloin\nja ilman hattua juoksi hän sotaprikille kuningattaren käskyä\ntoimittamaan.\n\nTämä käytti aikaansa järjestämällä pukuansa niin hyvään kuntoon kuin\ntässä mahdollista oli, jotta hän siinä saattaisi esiintyä. Kristiina\npiti yhtä paljon huolta kuninkaallisesta arvostansa, kuin hän oli\nvälinpitämätön vaatetuksestaan, milloin ankarat seura-elämän tavat\neivät sitä vaatineet.\n\nSiivoaminen oli niin kömpelösti ja kiireisesti tehty, kuin\nodottaakkin sopi prinsessalta, joka ei ollut tottunut, auttamaan\nitseänsä eikä sitä paitsi huolinut siitä miten se onnistui. Hame\npantiin kiinni ja rypyt oikaistiin muutamilla kiireillä käden\nsilityksillä, mutta siihen jäi kuitenkin sinne tänne joku heinän\nkorsi tahi lehti, joita metsässä oli tarttunut kiinni. Hiukset\nsidottiin niin hyvin kuin hätätilassa kävi laatuun. Hagarin hattu\nja kenkä sopivat mainiosti, mutta kengässä oli sen ajan tavan\nmukaan korko, ja Kristiina ei kärsinyt korkoja. Empimättä otti\nhän jahtiveitsensä hameentaskustaan ja rupesi leikkaamaan korkoja\nkengistä. Hän koetti juuri par'aikaa tuota vaivalloista työtä toimeen\nsaada, kun Hagar palasi Herman Flemingin parissa.\n\n\"Vene odottaa teidän majesteettinne määräyksiä\", ilmoitti Herman\nherra tehden kunniaa kankean merimiehen tapaan.\n\n\"Hyvä, minä olen oitis valmis\", vastasi kuningatar huolettomasti\ntervehtien. \"Auta minua sinä... Mikä nimesi on?\"\n\n\"Hagar.\"\n\n\"Auta minua tuota korkoa saamaan pois, kuules! Tuommoinen hassu\nkeksintö, jolla tehdään ihmisiä ontuviksi! Ja Hagar koetti\nkuningattaren kanssa yhdistetyin voimin saada korkoa pois leikatuksi,\nmutta se oli rautanauloilla kiinnitetty ja kesti kaikkia heidän\nponnistuksiansa vastaan. Heidän täytyi pyytää apuunsa kummastelevaa\nmerimiestä, jonka vihdoin onnistui saada tuo vastahakoinen esine pois\npaikaltaan sillä menestyksellä, että kengästäkin kappale seurasi\nmukana.\"\n\n\"Nyt saatan kulkea\", sanoi kuningatar, koetellen tyytyväisenä\nkenkäänsä. \"Kas tässä, avojalka!\" Hän antoi Hagarille kultarahan.\n\nHagar tunsi itsensä nöyryytetyksi.\n\n\"Armollisen röökinän luvalla tahdon antaa tämän kauniin rahan\nNorrköpingin köyhille\", vastasi hän.\n\n\"Oletko sinä ylpeä?\" Ja Kristiina loi läpitunkevan ylenkatseellisen\nsilmäyksen ylpeytensä kilpailiaan.\n\n\"Minun kenkäni ei ansaitsisi niin suurta kunniaa, jos se myytäisiin\",\nvastasi Hagar samalla, kun hän antoi takaisin kuninkaallisen\nsormuksen.\n\nKuningatar käänsi hänelle selkänsä ja tarttui Herman Flemingin\nkäsivarteen lähteäkseen pois. Samassa hän astui kirjan päälle. \"Minä\nolen hukannut _Tacitukseni_\", sanoi hän.\n\nFleming kumartui alas, otti kirjan ja kurkotti sen kuningattarelle.\n\"Tässä on Tacitus\", sanoi hän hymyillen jäykällä tavallaan ja\nkatsahtaen Hagariin, sillä hän tunsi tuon märän esineen, jonka hän\noli nähnyt Andromedan keulanko kassa.\n\n\"Mutta tämä ei ole _minun_ kirjani!\" huudahti Kristiina. Tuo\nroomalainen oli kauniimpiin kansiin sidottu, kuin hänen omansa.\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoi Hagar, \"se on minun.\" Jos hän tässä hetkessä\nolisi ilmaissut pienintäkään ylpeyttä tahi voitonriemua, olisivat\nhe taas törmänneet yhteen, sillä tuo oppinut kuningatar olisi yhtä\nanteeksi antamattomana pitänyt oppinsa, kuin ylpeytensä kilpailua.\nMutta mitä Hagar tunsikin, ymmärsi hän sitä kuitenkin salata. Hänen\nsanansa olivat koulutytön eikä mitään muuta.\n\n\"_Sinäkö_ luet _Tacitusta_?\" kysyi kuningatar; -- saman kysymyksen\noli Fleming tehnyt.\n\n\"Siinä on paljon, jota minä en vielä ymmärrä oikein\", vastasi hän\nkyllä järkevästi. Tacitus on aina syvälle menevien ajatustensa ja\nlyhyen lause-tapansa vuoksi kuulunut roomalaisten aikakirjojen\nvaikeimmin käsitettäviin kirjoittajiin. Kristiina tiesi sen omasta\nkokemuksestaan.\n\n\"Sinä saatat seurata minua kaupunkiin\", sanoi hän, ollen\nsilmänräpäyksessä jälleen suopeammalla tuulella. \"Minä tahdon nähdä,\nmitenkä sinä selviät tuosta vänkelästä herrasta.\"\n\nNähtyänsä etäällä muutamia ratsastajia, kiirehti kuningatar\naskeleitansa. Hetkisen kuluttua istui hän veneessä joka reippaasti,\nsoudettuna vei hänet Norrköpingiin. Flemingillä ja muutamilla\nmerisotamiehillä oli kunnia saattaa häntä kaupunkiin. Hagarille\nsuotiin sija veneen keulatuhdolle ja hän sai vastata muutamiin\nvähäpätöisiin kysymyksiin, joita kuningatar hänen henkilöään\nkoskevista asioista suvaitsi kysyä. Vastaukset unohtuivat yhtä pian\nkuin kysymyksetkin; meren lastu oli taas tuuli-ajolla tuntemattomilla\nlaineilla.\n\nPresidentti Kurki perheineen oli juuri äsken herkullista päivällistä\nsyödessään koettanut palauttaa voimiansa merimatkan vaivojen perästä,\nkun he hämmästyivät palvelusväen huudosta, että kuningatar oli\nlastisillalla. Kentiesi hän vielä kunnioittaisi prikiä vierailullaan.\nMitäpä he tekisivät, näin _deshabillé_, jokapäiväisissä puvuissaan\nkun olivat? He uskalsivat lähteä kannelle kurkistamaan ja ennättivät\njuuri aikoinaan nähdäkseen nenäliinan viittauksen, veneen\nkeulankokasta, kun kuninkaallinen vieras jo oli kaukana ulkona\nBråvikin laineilla.\n\n\"Se on Hagar!\" huudahti pieni Katariina Kurki, joka kymmenen vuotta\nmyöhemmin tuli kuningattaren hovineideksi.\n\n\"Hagar? Mahdotonta\", vakuutti presidentti.\n\n\"Hän on mäellä tuolla metsässä. Olen lähettänyt Papen häntä hakemaan\nruoalle.\"\n\n\"Sinä et koskaan ole milläsikään hänen huolimattomuudestansa\", sanoi\npresidentin rouva.\n\n\"Täällä tulee Pape... Noh?\"\n\n\"Hagar käski minun ilmoittaa hänen armollensa, että hän oli saanut\nkäskyn seurata kuningatarta kaupunkiin. Minä vaivoin ennätin viskata\nhänelle kenkäparin\", -- selitti hovimestari, joka nyt oli jälleen\nsaavuttanut koko virkaolentonsa arvoisuuden.\n\nPresidentti ei saattanut olla hymyilemättä. \"Sofia\", sanoi hän\npuolisolleen, \"minä en ihmettelisi, jos sattumus kerran olisi vienyt\nnuo tytön tyngät yhteen. He ovat kuin yhdestä sulattimesta valetut\nja sitä paitsi syntyneet samana yönä. Mutta jollen heitä väärin\ntunne, olen varma siitä, ett'eivät kauvan sovussa pysy. Kuningatar\nja mustalaistyttö! Sallimus saattaa välistä laskea hyvin kummallista\nleikkiä... Pape, hanki luotettava vene! Me annamme soutaa itsemme\nNorrköpingiin.\"\n\n\n\n\n3. Spartalaisia.\n\n\n    Älä kadehdi kuningatarta! Minä tiedän sen nyt...\n    olen tehnyt ensi kokeeni tänään.\n\nPaitsi Kristiinan kuutta ensimäistä lapsuuden vuotta on ehkä hänen\nkuudestoista vuotensa 1642, se joka tämän kuningattaren kirjavasta\nelämästä on vähimmän tunnettu ja josta on vähimmän puhuttu. Hän ei\nenään ollut se ihmelapsi, joka herätti suurta huomiota eikä vielä se\nnuori impi, joka pian oli kummastuttava maailmaa. Hänen opintonsa\noli lopetettu, hänen luonteensa oli kehityksessään. Hän oli perivä\nkruunun, mikä jokaisen voiton perästä sai suuremman loiston, mutta\nhän ei sitä vielä kantanut, sen valta kuului vielä valtakunnan\nhoitajille; hän itse seisoi sen varjossa odottamassa. Hänen\nhenkilönsä näytti joutuvan unohdukseen hänen arvonsa takia, jota ei\nsaatettu unohtaa. Kaikkein silmät olivat luotu Saksan sotaa kohden,\nTorstensonin taisteluihin, vaaroihin ja voittoihin, ranskalaiseen\nliittoon ja Tanskanmaan epäiltävään käytökseen. Mutta juuri tänä\nKristiinan kuudentenatoista vuotena tapahtui hänessä itsessään se\nhuomaamaton, vaan tärkeä muutos, joka luonnonlain voimalla siirsi\nkuningatarlapsen, aivan kuten muutkin hänen ikäisensä, aamuruskosta\ntäydelliseen päivän valoon, lapsuuden unelmista ja mielipiteistä\nnuoruuden kohinaan, joka on täynnä hehkuvaa elinvoimaa.\n\nNorrköping, joka sijaitsee siinä, missä Motalan joki laskee\nBråvikiin, oli ennen Kustaa II Aadolfin aikaa ainoastaan varakkaitten\nitägötalaisten markkinapaikkana, mutta kasvoi Louis de Geerin,\nkuninkaallisten oikeuksien, sekä edullisen asemansa kautta\npikaa Ruotsin etevimmäksi tehdaskaupungiksi. Sen 4,000 asukasta\nolivat ikään kuin puusta pudonneet siihen aikaan tapahtuneen\nkuninkaallisen vierailun takia. Ala-ikäinen Kristiina kuningatar\noli siinä iässä, että hänen täytyi tutustua valtakuntaansa sekä sen\nedistyttämislähteisiin. Hän läksi Norrköpingiin ja mukanaan oli\nhänellä valtiokansleri, useita neuvoston jäseniä, ylihovimestaritar\nBeata Oxenstjerna, joka oli naimisissa Kaarlo Bonden kanssa, sekä\norpanansa pfaltzkreivitär Maria Eufrosyne, yhdenikäisensä, neiti\nEbba Sparre sekä lukuisa seurue. Näinä päivinä ajateltiin huvia ja\nhyötyä. Kuningatar tarkasteli rautatyölaitoksia, haarniskapajaa ja\ntehtaita sekä muita huomattavia paikkoja. Hän oli tiedonhaluinen ja\nkyseli lakkaamatta, hän tahtoi tietää, millä tavoin ruotsalaista\nrautaa valmistettaessa tuo kummallinen jalostuttamistyö toimitettiin.\nVihdoin hän väsyi, aivan kuten muutkin hänen ikäisensä, ja silloin\npantiin toimeen hänen huviksensa Kolmordenin metsästysretki.\n\nMiten se päättyi, tunnemme jo. Kammariherra Klaus Wrangel, joka\njahtia johti, tahtoi ajella hirviä, mutta metsä oli liika lavea\nja aika liian lyhyt. Tyydyttiin siis jäniksiin. Kuningatar ampui\nsatulassaan istuen jäniksen, joka juoksi täyttä vauhtia. Siinä\nei ollut kyllä, hän havaitsi ketun, kettu petti hänen, hän petti\nmetsästysseuransa, ja tämän loppu oli kuperkeikka.\n\nKun Kristiina palasi kaupunkiin, näytti hän kalpealta ja uupuneelta.\nEi se ollutkaan lastenleikkiä, tuo putoaminen satulasta sekä\njalustimissa laahaaminen. Hän ei ensi innossaan ollut minänsäkään\nolevinaan, kun hän tahtoi pilkata takaa-ajajoitaan. Mutta kun\njännitys oli ohitse, vei luonto voiton. Hänen päätänsä, selkäänsä\nja rintaansa kolotti sanomattomasti. Vilkkaassa mielikuvituksessaan\nluuli hän, että häneltä kylkiluu oli taittunut. Vaivoin hän Flemingin\navulla saattoi kulkea tuon lyhyen matkan satamalaiturilta torin\nvarrella olevaan de Geerin taloon, jossa hän asui.\n\nTäällä hän herätti kovaa hämmästystä ja rouva Beata Oxenstjerna otti\nhänen hoitoonsa. Kristiina ei rakastanut tätä kurittajaansa, jolla\nperheen-emännän kaikkien avujen ohessa myöskin oli karkea käytös,\nja joka ei koettanutkaan salata, että hän vastenmielisesti alistui\ntätä vallanpitäjien hänelle uskomaa arkaa tehtävää toimittamaan.\nKoko hoviväki tuli liikkeelle ja pelästyi vielä lisäksi, kun\nmetsästäjät palasivat takaisin, jotka eivät tietäneet kuningattaren\nputoamisesta hevosen selästä eikä hänen katoamisensa syytä, mutta\nsitä paremmin Kolmordenin huonon maineen. Sven Akselson oli puhunut\nepäselviä sanoja jostakin, joka olisi tapahtunut vuorenrotkossa.\nSen piti tapahtuneen, mutta ei kuitenkaan tapahtunutkaan: Siitä ei\nkukaan viisastunut. Hovilääkäriä lähetettiin tuomaan ja hän määräsi\nsuonen iskemistä. Kylkiluista ei ollut yksikään poikki, mutta useita\nraamukkeita havaittiin selässä ja olkapäissä sekä mustelma oikeassa\nohimossa. Kristiina ei tahtonut ilmoittaa, mistä hän ne oli saanut.\nEi kenenkään pitänyt iloitseman siitä, että hän oli oikullisuudestaan\ntullut rangaistuksi.\n\nRuhtinatar Maria Eufrosyne oli myöskin levottomuudesta ja pelosta\nvarsin pahoin voipa. Ne molemmat kammarineitsyet, jotka seurasivat\nmukana kuningattaren lähintä palvelusta varten, olivat puolikuolleina\nkovan ratsastuksen ja pelästyksen takia. Tuima oli löydetty syömässä\neräällä metsänrinteellä. Kummallisia huhuja kulki suusta suuhun.\nKersti röökinä oli viety peikkojen luolaan, tahi vaivoin päässyt\nsissien kynsistä. Hän oli tullut lumotuksi, -- \"muserretuksi\", kuten\nsanantapa kansankielellä kuului. Metsästäjien muistiin johtui nyt\nse vieras tyttö, joka heitä oli saattanut harhateille Åbyhyn ja he\npitivät häntä jotenkin epäluulon-alaisena. Häntä tuli kuulustella.\nMutta mistä hänen löytäisi?\n\nHäntä ei kaukaa tarvinnutkaan etsiä. Ei kenelläkään ollut aikaa\nmuistella Hagaria. Tuntemattomana vieraassa maassa, ei hän uskaltanut\ntunkea kuningattaren asuntoon, vaan istui talon portailla odottaen\nuusia käskyjä. Siinä Sven Akselson hänen näki ja tunsi. Hän kyllä\nvielä muisti, että Tuima oli pelästynyt siinä paikassa, jossa tyttö\noli seisonut pähkinäpensaan luona.\n\nHagaria äkkiarvaamatta valmistaumattomana kyseltiin, mutta hän ei\nvastannut mitään. Hän muisti kuningattaren hartaan toivon, että hänen\nseikkailunsa ei tulisi tunnetuksi sekä salasi järkähtämättömänä\nkaikki muut asiat, paitsi sen, että hän oli saanut käskyn seurata\nkuningatarta kaupunkiin.\n\nHän vietiin Beata rouvan luo, joka luuli häntä suomalaiseksi\nkammarineitsyeksi. \"No niin\", sanoi tuo ankara rouva, saatuansa\nHagarin henkilöstä ne tiedot, joita hän luuli tarvitsevansa. \"Sinä\nolet suomalainen, sinä? Tiedätkö, mitä sinusta puhutaan? Sanotaan,\nettä sinä olet velho, ja olet käyttänyt pahoja juonia. Mutta\ntiedätkö, miten velhoja rangaistaan? Niitä vitsoilla ruoskitaan ja\nlavalla poltetaan. Ajattele sitä, sinä ilkipintainen elävä; älä\nvalehtele, vastaa kysymyksiini! Mitä Kersti röökinälle metsässä\ntapahtui? Mitä varten hänen hevosensa tyhjin satuloin löydettiin?\nMiksikä Klaus herralle valehtelit, että röökinä oli ratsastanut\nÅbyhyn päin?\"\n\n\"Minä luulin metsästäjien tarkoittavan hänelle jotakin pahaa\",\nvastasi tyttö viimeiseen kysymykseen sekä oli toisiin puuttumatta.\n\n\"No, entä sitten! Minä tahdon tietää mitä varten röökinä on\nhaavoitettu, ja kuka häntä on haavoittanut.\"\n\n\"Hän on ehkä puita vasten loukannut itsensä. Siellä Kolmordenin\nmetsässä on vaikea ratsastaa.\"\n\n\"Turhia puheita! Sinä tiedät enemmän, kuin tahdot ilmoittaa. Saanko\nvastauksen vai enkö?\"\n\nHagar oli vaiti.\n\n\"Akselson, tuo vitsa!\"\n\nAkselson ei ollutkaan hidas tuomaan pähkinä-vitsaa, joka siihen\naikaan aina oli saatavissa luvallista kotikuria varten. \"Noh\", sanoi\nBeata rouva tarkoittavasti, \"saanko nyt vastausta?\"\n\nHagar oli yhä vieläkin vaiti. Se, joka muistaa Hagaria ja Bennua\nsiitä ajasta, jolloin Kaskaksen torpassa olivat, tietää, ett'ei\nDordei milloinkaan uskaltanut heitä vitsalla uhata, koska he siitä\nkävivät tuhatta hullummiksi.\n\n\"Apollonia\", jatkoi Beata rouva vahva-kouraiselle kyökkipiialle, joka\nuteliaana seisoi ovella, puolittain pelästyneenä, puolittain iloiten\nsiitä, että tuo nuori velho saisi ansaitun kurituksen, \"avaa tytön\nhame ja paljasta hänen hartiansa!\"\n\nApollonia läheni. Hagar juoksi takaisin päin, tarttui kaiteeseen,\njoka oli seinän ääressä, ja huusi: \"Koetappas koskea minuun! Minä\nolen täällä kuningattaren käskystä, eikä kenelläkään muulla ole\noikeutta kuulustella ja kysellä minua!\"\n\nKuningatar oli kyllä vielä ala-ikäinen ja ylihovimestarittarensa\nhoidon alainen, mutta hän oli kuitenkin kuningatar. Beata rouva\nmietiskeli. \"Vie noidanpenikka kellariin, ja salpaa ovi! Hän pyytää\ntutkimusta; sitä hänen saaman pitää, että korvissaan vinkuu.\nSinä siellä\", lisäsi hän tytölle, \"muista piiskuria! Ja muista\npolttolavaa! Ja kun olet harkinnut asiaa, saat koputtaa kattoon!\nKyökkiin se kyllä kuuluu, ja minä tahdon sitte katsoa, mitä\npuolestasi tehdä saatan.\"\n\nHagar vietiin ynseänä, mutta vastusta tekemättä talon kellariin,\njonka kostean holvin alla hän tuskin oikoisena saattoi seisoa, ja\nsuljettiin sinne parannukselle. Beata rouva toivoi, että hän piankin\nnöyrtyisi. Aateliset edut antoivat tälle ankaralle, mutta oikeutta\nrakastavalle rouvalle tuomiovallan, johon ei kuningasvaltakaan\nsaattanut koskea. Kerrotaan juuri 1642 vuosiluvulta, että\nvaltiokansleri oli antanut rangaista erästä palveliaa, vaikka\nkuningatar oli rukoillut hänen puolestaan.\n\nKristiina makasi kuumeessa, joka enemmän oli syntynyt hermojen\nkiihotuksesta, kuin ruumiin ulkonaisista tahi sisällisistä vammoista.\nEbba Sparre istui kuninkaallisen ystävänsä vieressä. -- \"Kärsitkö\nkovin?\" kysyi hän, pestessään lyijyvedellä naarmua joka oli\nhaavoitetun oikeanpuolisessa olkapäässä, se olikin vasenta nähtävästi\nkorkeampi. Tuo kaunis Ebba sinutteli kuningatarta, kun kahden kesken\nolivat.\n\n\"En yhtään\", sanoi Kristiina. \"Minä ennätin kuitenkin kaupunkiin\nennen teitä.\"\n\n\"Mutta hirveästi sinä meitä pelästytit! Dora on vuoteen omana,\nSidonia sylkee verta. Neito raukat ratsastivat itsensä kuoliaaksi.\nMiksikä sinä meistä ratsastit pois?\"\n\n\"Miksikä ei Wrangel ajanut esiin hirveä? Väsyyhän noihin kurjiin\njäniksiin. Minä havaitsin ketun, ja sitten... minua halutti itse\nolla otuksena. Onhan hyvä totuttaa itseänsä. Monet koirat kruunua\nnalkuttavat.\"\n\n\"Suo minun hautoa ohimoitasi! Mistä sait tuon sinermän?\"\n\n\"Minä metsänhaltialle annoin korville, ja hän on luultavasti minua\nkynsäissyt.\"\n\nEbban hämmästynyt katsanto osotti, ett'ei hän tuota aivan\nmahdottomana pitänyt, kun samassa heidän puheensa keskeytyi,\nBeata rouvan tullessa sisälle. Hän katsoi tarpeelliseksi kieltää\nkuumesairasta puhumasta.\n\n\"Lääkäri\", kuiskasi hän Ebballe, \"tahtoo tietää, mihinkä ja miten\nkuningatar on itseänsä loukannut. Onko hän sinulle ilmaissut mitään?\"\n\n\"Hän sanoo metsänhaltian häntä kynsäisseen\", vastasi Ebba Sparre\nviattomasti.\n\n\"Hullutusta! Vaan meidän päivinämmehän usein kuulee puhuttavan noidan\ntempuista. Minä olen ottanut epäluulonalaisen henkilön talteen; älä\npuhu siitä mitään! Sairas täytyy jättää rauhaan.\"\n\nIkään kuin tämän määräyksen ivaksi, ilmoitettiin hetken kuluttua,\nettä valtiokansleri oli tullut eikä häntä saatettu estää kuningatarta\ntapaamasta.\n\nTuo kuuluisa Aksel Oxenstjerna, kuningas ilman nimeä, oli siihen\naikaan 59 vuotias. Hän oli pitkävartaloinen ja voimakas, hiukset\nharmaat, otsa korkea, silmät siniset ja hänen poskissaan hehkui\nvielä nuoruuden heleä puna. Hyvin saattoi käsittää, että tämä mies\nosasi käskeä: hänpä oli \"se akseli, jonka ympäri maailma (lue: hänen\naikakautensa) pyöri\"; mutta hän saattoi myöskin olla persoonallisesti\nrakastettava, ja kuninkaallista perhettä kohtaan oli hän sitä\nainakin. Hänen oli jo täytynyt sanoa montakin karvasta totuutta\nnuorelle kuningattarellensa ja hänen tuli myöhemmin sanoa hänelle\nvielä paljoa enemmän; mutta hän ei milloinkaan unhottanut, että hän\npuhui \"suuren Kustaa Aadolfin tyttärelle\".\n\nValtiokansleri ei salannut sitä, että hän oli tyytymätön Kristiinan\najattelemattomaan metsästysseikkailuun, vaan tuli hänelle sitä\nilmoittamaan.\n\n\"Minä havaitsen\", sanoi hän, \"suurella mielipahalla teidän\nmajesteettinne epäterveyden. Sepä nyt on tullut noitten\nvahingollisten huvien seuraukseksi, enkä tiedä muuta neuvoa,\nkuin että otetaan opiksi toistaiseksi se, mitä nyt ei enään\nvoi tekemättömäksi tehdä. Teidän majesteettinne on myöskin nyt\nonnellisesti siihen ikään tullut, jolloin järjen tulee vallita\nja itse tiedätte, kuinka kallis ja suuriarvoinen teidän korkea\npersoonanne on koko valtakunnan menestymiselle. Ei todellakaan\nlöydy Ruotsin metsissä yhtäkään niin jaloa metsän-eläintä, että\nse olisi ainoankaan naarmun arvoinen, joka teissä on, sillä\njoll'ette nuoruuden rohkeassa innossa varokkaan omaa ihoanne, tulee\nteidän kuitenkin ajatella, että koko ruumiillanne ja sielullanne\nolette Jumalan ja Ruotsin kansan oma. Enkä ole minä tätä sanonut\npahoittaakseni teidän mieltänne, armollinen röökinä, koska te itse\nkärsitte vahingostanne, josta minä nyt toivon ja Jumalaa rukoilen,\nettä piankin iloksemme pääsisitte. Vaan ottakaa se tulevaisuutta\nvarten varoitukseksi suosiolla vastaan, samati kuin sen teille\nrakkaudesta, velvollisella arvonannolla sanonut on teidän ja teidän\nsuuren isänne uskollinen palvella, joka ei mitään parempaa tiedä,\nkuin että hänen armollinen kuningattarensa tulisi onnelliseen\nhallitukseen täällä ajassa ja sen perästä valittuin rauhaan.\"\n\nTämän jälkeen hän lempeästi hymyillen suuteli kuningattaren kättä,\nikään kuin anteeksi anoen, mitä hänen neuvossaan ehkä oli ollut\nloukkaavaa. Aksel Oxenstjerna oli niin tottunut punnitsemaan\nsanojansa, jotka tähän aikaan painoivat paljon Euroopan vaa'assa,\nettei meidän päiviemme pikakirjoittajien eikä kirjanpainajien olisi\ntarvinnut panna kirjaintakaan lisäksi. Jos kuolevaisten joukossa\nlöytyi ainoakaan, jota kohtaan tuo isätön Kristiina saattoi,\nja jota kohtaan hänen tuli tuntea tyttären rakkautta, oli tämä\nmies todellakin sellainen. Hän ei ainoastaan ollut etevin hänen\nholhojistaan, joka oli kantanut hänen kruununsa taakkaa, vaan hän\noli aina kuningattaren ensimmäisistä lapsuuden ajoista ollut hänen\nisällisenä neuvonantajanaan. Ja Kristiina ei saattanut olla häntä\nkunnioittamatta; hän oli todellakin ainoa, jonka edessä Kristiinan\nomapäinen luonne taipui, ainoa, jota hän -- ei ainakaan vielä --\nuskaltanut vastustaa. Mutta rakastaa häntä kuten isää, taipua\ntyttären vapaa-ehtoisella tottelevaisuudella hänen neuvojensa\nmukaan, sitä ei hän taitanut. Siksi oli Oxenstjerna liiaksi paljon\nKristiinaa etevämpi, ja selitys Kristiinan arvotuksen tapaiseen\nluontoon, sellaisena, joksi se alkoi muodostua hänen kuudentenatoista\nvuotenansa, oli juuri siinä, ett'ei hän kärsinyt ketään rinnallansa,\nvielä vähemmän itseään etevämpänä. Hän saattoi kunnioittaa, pitää\narvossa, ihailla, rakastaa toista tahi toista, jonka hän luuli\nrakkauttansa tahi kunnioitustansa ansainneeksi, ja ne ovat paljo\nerehtyneet, jotka ovat sanoneet, ettei hän koskaan voinut rakastaa\nketään eikä mitään muuta paitsi itseään. Mutta sitä hän saattoi\ntehdä ainoastaan sillä ehdolla, että tuo kukaan eli mikään oli häntä\nheikompi. Jos tahtoi nousta hänen suosioonsa, silloin ei ainoastaan\nsaanut näyttää niitä ominaisuuksia, joita hän piti korkeimmassa\narvossa, miltei tärkeämpi oli, että asettui häntä alemmaksi, se\nhänen suosionsa menetti, joka tahtoi olla tasa-arvossa hänen\nkanssaan tahi häntä etevämpi. Hän ei vaatinut alammaisuutta, vaikka\nhänen luonteensa kiivaudessa välistä siltä näytti, sillä orjakin\nsaattoi nöyryyttää itseänsä ja hän ylenkatsoi orjia. Hän tarvitsi ja\ntahtoi olla tuo \"verraton\", joksi hän sitten tuli, siinä sana, joka\nilmilausuu hänen yksinäisen suuruutensa.\n\nKristiina nousi istualle ja vastasi huolettomalla äänellä, joka ei\npuhunut samaa, kuin hänen kuumeentapaisesti kiiltävät silmänsä:\n\n\"Minä ratsastin liian kiireesti, olen vain väsynyt, se menee pian\nohitse.\"\n\nValtiokansleri katseli häntä tutkistellen. Hän pelkäsi, että\nKristiina ehkä saisi uudestaan äkkinäisen kivun puuskan, sellaisen,\njoka usein häntä vaivasi hänen kasvavalla iällään.\n\n\"Nyt on paras pysyä levossa\", varoitti hän. \"Kommissarius De Geer\nodottaa tuolla ulkona, saadaksensa tietää, kuinka terveytenne\nlaita on. Hänen alammainen toivonsa on, saada kunnian vastaanottaa\narmollisen kuningattarensa huomenna vieraana Finspångissa. Minä\nvastaan hänelle, että tämä on toistaiseksi jätettävä, sillä matka\ntuottaisi haittaa.\"\n\n\"Suvaitkaa, teidän lemmellisyytenne, vastata kommisariukselle, että\nminä ilolla otan vastaan hänen kutsumuksensa huomiseksi\", lausui hän.\n\"Onko sotamarsalkka Horn saapunut Norrköpingiin? Muistaakseni häntä\ntänään odotetaan.\"\n\n\"Hän saapui tänne tänään\", vastasi valtiokansleri, hämmästyneenä\ntuosta, kun näki sairaan noin äkkiä voimistuvan.\n\n\"Minä toivon näkeväni hänen, teidän ja De Geerin tänä ehtoona\nillallis-aterialla klo 7.\"\n\n\"Ei, sitä teidän majesteettinne nykyinen heikkous ei millään muotoa\nsalli\", muistutti Oxenstjerna.\n\n\"Mitä? Teidän lemmellisyytenne tahtoo, että noin etevän sankarin,\njoka äsken on Sveitsissä, Hollannissa ja Ranskassa otettu vastaan\nsuurilla kunnian-osotuksilla, paluumatkallaan täytyisi odottaa,\npäästäksensä minun puheilleni! Hän ei ole Ruotsissa ollut\nkolmeentoista vuoteen, enkä minä saata häntä muistaa; minä olin\nlapsi, kun hän lähti sotaan. Kutsukaa häntä illallis-aterialle; minä\nolen täydellisen terve. Ja asessori Stjernhjelm, eikö hän eilen\nsaapunut tänne Tartosta? Minä toivon saavani nähdä hänet myöskin. Hän\ntulee nyt olemaan valtakuntamme muinaislöytöjen tutkia. Minä tahdon\nhäneltä kysyä, saattaako hän asettaa uuteen kuntoon Stäketin. Nuot\nrauniot ovat kummalliset; olin vähällä saada niskani poikki, kun\nkävin siellä kesällä.\"\n\nKuningatar puhui pikaa ja kärsimättömästi; kuumetta oli sanoissakin.\nValtiokansleri vaihtoi silmäyksiä sisarensa kanssa, jonka levottomuus\nkuningattaren suhteen nähtävästi ilmaantui, mutta katsoi parhaaksi\nolla Kristiinalle vastaansanomatta _tällä haavaa_. Kuume olisi\nsaattanut käydä kovemmaksi. Siis päätettiin, että mainitut\nkolme herraa kutsuttaisiin hovi-aterialle samana iltana, ja jos\nkuningatar, kuten arvata saattoi, olisi estetty olemasta läsnä, niin\nvaltiokansleri sekä hänen sisarensa osottaisivat kunniaa vieraille.\n\nMutta hän oli läsnä. Hän ei _tahtonut_ olla kipeänä, hän ei\n_tahtonut_ olla satulasta viskattuna, hän ei _tahtonut_, että\nluultaisiin hänen saaneen rangaistusta ajattelemattomasta\nratsastuksestaan. Ei kukaan saisi aavistaa, miten vilunväreet kävivät\nhänen jäsenissään eikä miten uuvuttava voimattomuus kerta toisensa\nperästä häntä pyörrytti niin, että oli tainnoksiin menemäisillään.\nHän oli antanut pukeakkin itsensä tavallista huolellisemmin. Hän\npuhui paljon, ehkä liian paljon, mutta hän puhui viisaasti, ja missä\naine sen salli, myöskin sukkeluuksia pistellen. Tässä nähtiin ensi\nkerran se Kristiina, joka oli maailmaa hämmästyttävä. Valtiokansleri\nkuunteli häntä ihmetellen, ja kaikki muut ihastuksella. Hän oli\nmuutamien tuntien kuluessa ikään kuin kasvanut. Kuningatar-lapsi\nnäytti jonkun äkki-arvaamattoman käänteen kautta muuttuneen\nkuningatar-neidoksi.\n\nPresidentti Kurki, joka heti tultuansa kiirehti osottamaan kunniaa\nnäille ylhäisille matkustajille tervehtimällä heitä, kutsuttiin\nmyöskin hovi-illallisille, jotka olivat valmistetut 14 hengelle.\nNorrköpingillä oli se harvinainen onni, että näki kuningattarensa\nympärille koottuna viisi miestä, jotka jo olivat ja vielä edeskin\npäin tulivat olemaan viiden yhteiskunnallisen suunnan etevimpinä\nedustajina: valtiohoidon, sodan, lainkäytön, teollisuuden ja\nkirjallisuuden.\n\nTänä iltana teki viidentoista-vuotias prinsessa näytekokeen, ja missä\ntilassa! Hänen oikealla puolellaan istui valtiokansleri ja vasemmalla\nsotamarsalkka Horn. Näitten naapurien vieressä ei hän millään muotoa\ntahtonut näyttää mitään heikkoutta, mutta oli varovaisuuden vuoksi\npitänyt takanaan Ebba Sparren lähinnä palvelevana hovineitona. Tuon\ntuostakin nojasi hän ystävänsä olkaa vasten, ikäänkuin kuiskatakseen\nhänelle jotakin määräystä, vaikka hän todellisuudessa tarvitsi tukea,\njotta heikkoutensa ei tulisi ilmi.\n\nSiinä puhuttiin sodasta, Torstensonin matkasta Olmützia vastaan\nsekä tulevan suuren taistelun mahdollisuudesta; tämä oli kuukautta\nennen Breitenfeldin toista tappelua. Horn oli äsken kieltäytynyt\nmyöntymästä Venedigin tasavallan kunniaa tuottavaan tarjoumukseen,\nettä hän ylipäällikkönä johtaisi sen sotajoukkoja turkkilaisia\nvastaan. Kristiina lausui leikillisesti, että niin halusta kuin hän\ntahtoikin nähdä sotamarsalkkaa Ruotsissa, olisi hän kuitenkin vielä\nhalukkaammin tahtonut nähdä häntä Konstantinopolissa.\n\n\"Mutta ei kuitenkaan vankina\", virkkoi Horn. \"Teitä saattaa sulkea\nsisään, vaan ei koskaan kukistaa\", vastasi kuningatar. \"Teidän\nelämänne on satu. Haltiat pitävät teitä teljettynä vuorissaan\nseitsemän vuotta, ja te palaatte nuorentuneena uusiin mainetöihin.\"\n\n\"Tottumus tekee ihmeitä\", vastasi Horn hymyillen. \"Suomalaiset pirtit\nja saksalaiset kenttä-olot ovat siitä hyvät, etteivät pilaa meitä\npehmeillä vuoteilla.\"\n\n\"Älkää sitä sanoko, sotamarsalkka! Te sekä teidän maamiehenne\nlämmittelette halusta itseänne valkean ääressä. Teillä oli kylläkin\nkuuma Breitenfeldin luona, mutta siellä olittekin kuninkaan oikeana\nkätenä.\"\n\n\"Minun mielestäni sotilaan on parempi kadottaa oikea kätensä,\nkuin nähdä sitä kahleissa\", vastasi sotamarsalkka. \"Pahinta oli\nIngolstadtissa, ett'en saanut taistella nuoren kuningattareni\npuolesta. Kerran\", lisäsi hän, \"olin niin onnellinen, että sain\ntehdä teidän majesteetillenne palveluksen. Se oli silloin, kun\nkunniakseni sain luottamustoimen pyytää Brandenburgin prinsessaa\nkuningas-vainajalle, teidän suurelle isällenne.\"\n\n\"Kun minä tulen kuudenkymmenen vuotiaaksi\", vastasi Kristiina samaan\ntapaan, \"kiitän minä teitä olemuksestani, jos se silloin on osottanut\nkiitosta ansainneensa.\"\n\nKustaa Horn oli nyt viidenkymmenen vuoden vanha, hän ei ollut\npitkävartaloinen, mutta roteva ruumiiltaan, hiukset pitkät,\nruskeat ja kähäräiset, silmät ruskeat ja lempeät, otsa kalpea,\niho keltaisen kalpea, viikset lyhyet ja hänen kasvonsa ilmaisivat\nmelkein surullista vakavuutta, jossa hymyily, joka nyt hänen muotoaan\nkirkastutti, oli yhtä miellyttävä kuin harvinainen vieras. Nuo\nsuomalaisten pirtit, jotka kuuluivat hänen lapsuutensa muistoihin,\nolivat painaneet häneen poistumattoman leimansa kansasta,\n\n    \"min urheus, min vakavuus,\n    min miehuus kuolon voittaa.\"\n\nHollantilainen Louis De Geer, joka nyt oli 53 vuotias ja vuoden\nollut ruotsalaisena aatelismiehenä, oli luonnon vakavuudessa ja\nteeskentelemättömässä hurskaudessa Hornin sielunheimolainen,\nmutta muuten hänen vastakohtansa, aivan kuten sota on rauhan\nvastakohta. Hänen yllään oli rikkaan porvarin pitkä, musta, visusti\nkiinninapitettu samettinuttu ja leveä, sileä kaulusta, josta\nkaksi silkkitupsua riippui. Muutama ohut kähärä korvien luona,\nhuolellisesti leikattu täysparta ja musta patalakki paljaalla\npäälaella, ympäröivät hänen korkeaa otsaansa, hieno-ihoisia poskiansa\nja viisaita, hyväntahtoisia, levollisia silmiänsä. Hänen olennossaan\noli jotakin vaatimatonta ja enemmän itsekseen olevaa: siinä näki\nedessään hiljaisen kauppiaan, joka lakkaamatta odotteli ajan\nvaiheita ja osasi niitä käyttää, mutta joka samalla myöskin herätti\nluottamusta sen rehellisyyden ja lujuuden kautta, joka hänessä\nkuvautui. Hän oli nyt juuri kaupoissa kruunun kanssa, ostaaksensa\nFinspångin, joka hänellä oli arennilla ollut vuodesta 1618, ja sen\nlisäksi vielä nuo mahtavat, Dannemoran ympärillä olevat rautatehtaat.\nSellaista mahtavaa rautateollisuuden harjoittajaa ei Ruotsi vielä\nsiihen aikaan ollut milloinkaan nähnyt. Jos hän tunsi arvonsa, ei se\nmyöskään hallitsevilta jäänyt huomaamattomiin.\n\n\"Te tahdotte ostaa itsellenne parhaat kartanot, mitä Ruotsissa on\",\nsanoi kuningatar leikillään De Geerille.\n\n\"Kun minä ne arennille otin, olivat ne huonoimmat, mitä Ruotsissa\nlöytyi\", vastasi kauppias levollisesti.\n\n\"Herra De Geer ei ole tyytyväinen Ruotsiin\", virkkoi Oxenstjerna yhtä\nlevollisesti. \"Hän harjoittaa kauppaa Guinea-rannikoilla ja tarjoo\nmeille Afrikan pantavaksi Ruotsin vallan alle.\"\n\nKristiinan tunteita tenhosi kaikki, mikä oli suurenmoista.\n\n\"Hyvä, herra De Geer\", sanoi hän. \"Pitäkää sananne, niin saattopa\nnähdä, ett'emme ole yhtä mustia, kuin uudet alammaisemme. Teidän\nherttuallinen kilpenne pitää koristettaman kullasta valetulla\nmurjaanilla.\"\n\n\"Siinä, missä Jumala armonsa antaa\", vastasi kauppias, \"saatetaan\njotakin tehdä järjellä ja rahalla. Minä tiedän Euroopassa ainoastaan\nyhden miehen, joka olisi kyllin viisas ja kylliksi rikas pannaksensa\nvaltansa alle Afrikan, ja se mies on juutalainen.\"\n\n\"Mitä? Uusi Salomoko?\"\n\n\"Ruben Zevi Regensburgissa.\"\n\n\"Hänen tunnemme aivan hyvin\", nauroi valtiokansleri. \"Hän oli\ntyytynyt 30 prosenttiin pienistä taskuveloistamme; saattaa toisessa\ntilaisuudessa pyytää 50. Ei, teidän vapaasukuisuutenne, me olemme\nvastaiseksi tyytyväisiä Eurooppaamme, kun ainoastaan taitaisimme sitä\ntaitavasti nauttia ja hoitaa, mutta kun tarvitsemme enemmän, tahdomme\njuuri teidät Afrikaan lähettää.\"\n\nAsessori Stjernhjelm, joka vuonna 1631 oli saanut helisevän aatelisen\nnimensä yksinkertaisen Yrjö Olavinpojan sijasta, kuului tuumivan,\nettä, jos Ruotsin valtakunta hallittavaksensa ottaisi murjaaneja ja\npakanoita, ei juutalaisetkaan rahakukkaroineen olisi ylenkatsottavia.\nStjernhjelm oli nyt 54 vuotinen, tunnettu oppineeksi, teräväpäiseksi\nja teräväkieliseksi tuomariksi, sekä muinais-olojen kertoiliaksi,\nmutta oli tähän asti melkein tuntematon runoiltana. Hänen yllään oli\ntuomarin avara, pitkä takki, sekä kuten De Geerilläkin, patalakki\npäässä. Hiukset riippuivat tuuheina molemmin puolin päätä; viikset ja\npuoliparta antoivat hänelle ankaran muodon.\n\nPresidentti Kurki yhtyi vastustamaan juutalaisia. He olivat oikeuksia\nvailla Roomalaisessa valtakunnassa ja muualla yhteiskunnallisissa\nsuhteissa ahtaalle ahdattuina. De Geer muistutti, että juutalaiset\nHollannissa tekivät rahakauppiaina hyvää apua. Keskustelu kävi\nvilkkaasti. Ei kukaan huomannut, että kuningattaren kasvoissa\nväri vaihteli sekä että hän usein katkaisi puheensa ikään kuin\nhengittääksensä.\n\nHän oli Stjernhjelmin kanssa alkanut keskustelua Stäketistä ja sen\nhistoriasta, kun hän äkkiä tarttui kovasti Ebba Sparren käsivarteen\nkesken lausetta. Beata rouva, jonka terävät silmät aina olivat\nvaruillaan, huomasi liikkeen, hän nousi pöydän äärestä ja läheni\nkuningatarta. Kaikki katsoivat sinne päin, illallisvieraat loivat\nkysyvät silmäykset toisiinsa.\n\nMitä oli tämä? Eikö kuningatar voinut hyvin?... Se kesti ainoastaan\nmuutaman sekunnin. Itse valtiokansleri, joka istui lähinnä, ei\nennättänyt huolestunutta kysymystä tehdä, ennenkuin Kristiina, yhtä\nkalpeana kuin hän äsken oli ollut punaisena, jatkoi keskustelua\nentisellä leikillisellä tavallaan.\n\n\"Älkää kieltäkö, asessori, että Stäketissä kummittelee! Onko se\nKustaa Trolle, joka siellä aaveilee? Sitä asessorin tulisi tietää,\njoka itse pitää _spiritus familiarista_ ja niin sanoakseni tuntee\nkaikki salaiset asiat. Älkää kieltäkö, että olette sytyttänyt valkean\nerään talonpojan partaan noitalasillanne sekä että milloin hyvään\nsaatatte tehdä kirpusta norsun!\"\n\n\"Kun minulla on onni puhdistaa itseäni noin oppineen kuningattaren\nedessä, täytyy minun puolustaa suurennuslasi raukkaani\", vastasi\nStjernhjelm, jonka oli vähän aikaa sitten julkisessa puheessa\ntäytynyt vastustaa liiviläisten pappien soimauksia, he kun häntä\nsyyttivät noitumisesta ja ateismista, jumalattomuudesta.\n\n\"Uskotelkaa vain minulle sitä!\" jatkoi Kristiina iloisesti. \"Jos\nteillä on suurennuslasi, niin lainatkaa, rakas asessori, se\nvaltiorahastonhoitajalle, että hän rahastohuoneessamme kerrankin\nsaisi hauskan hetken. Varmaan myöskin Lennart herra tuolla\nulkomailla tulisi suuresti iloitsemaan, kun hän näkisi pataljoonansa\nmonenkertaisesti lisääntyvän. Ja tyytyväisimmäksi tulee herra De\nGeer, hän tekee rautakankia neulankärjestä.\"\n\nKello läheni 9, joka siihen aikaan oli hyvin myöhäinen tunti. Ateria\nlopetettiin pitkällä iltarukouksella ja vieraat osottivat velvollista\nkunnioitustansa suutelemalla kuningattaren kättä. Sitte erottiin.\n\n\"Vie minua huoneisiini!\" kuiskasi kuningatar ystävälleen. Hän oli\nainoastaan suurella voimiensa ponnistamisella jaksanut sanoa muutamia\nkohteliaita sanoja hyvästijättö-menoissa.\n\nEbba Sparre talutti häntä makuuhuoneesen. Siellä oli vielä yksi\nkoetus kestettävänä eikä se vähimpiin voimiin tyytynytkään. Beata\nrouva myöskin velvollisuuden mukaisesti seurasi kuningatarta.\nHän epäili Kristiinan teeskennelleen: hän tahtoi tietää kaikkea,\nmitä hänen ei pitänyt saaman tietää. Sen lisäksi annettiin\nmonta perinpohjaista neuvoa yöksi, vuoteen valmistamisesta,\nvahdinpidosta, lääkkeistä ja yölampusta! Nämä 20 minuuttia olivat\nmitä kärsimättömimpiä. Vaikka Kristiina joka hetki oli tainnoksiin\nmenemäisillään, täytyi hänen kuunnella varoituksia ja vastata niihin\nrauhoittavalla tavalla. Jollei tämä olisi onnistunut, olisi Beata\nrouva jäänyt yöksi makuuhuoneeseen.\n\nMutta se onnistui. Tuo uuttera hoitaja läksi, vakuutettuna siitä,\nettä ainoastaan vähäinen voimattomuus oli jäljellä, joka kyllä yön\nlevon jälkeen haihtuisi. Tuskin oli ovi suljettu hänen jälkeensä,\nennenkuin kuningatar pyörtyi niin äkkiarvaamatta, että hän olisi\npudonnut suin päin lattiaan, jollei kammarineitsyt, joka hänet\nriisui, olisi seisonut hänen vieressään.\n\nKutsuttaisiinko lääkäriä? Ei... kuningatar oli sen kieltänyt. Väkevät\nhajuvedet saattoivat hänen kuitenkin vihdoin tointumaan.\n\n\"Ebba\", kuiskasi Kristiina heikolla äänellä, kun hän ajatuksiaan oli\nkoonnut, \"älä kadehdi kuningatarta! Minä tiedän sen nyt... Minä olen\ntänään tehnyt näytekokeen!\"\n\nLevoton oli yö, välistä Kristiina hourailikin. Hän luuli jälleen\nolevansa metsästämässä Kolmordenin metsässä... Hän ratsasti\nandalusialaisellaan, se laukkasi hänen kanssaan yli puitten latvojen\naina pilvien sisään. Purppuranpunaiset hattarat ympäröivät häntä,\nne riensivät salaman nopeudella hänen ohitsensa... korkeammalle,\nkorkeammalle... aurinkoon asti ja tuolle puolen auringon!...\nKorkeammalle! Korkeammalle! Silloin makasi hän taas avuttomana maan\npäällä; nuori mustahiuksinen noita tempasi ratsuruoskan häneltä,\nsanoen... jaa, mitä hän sanoi, sitä ei kukaan saattanut käsittää.\n\nKun Beata rouva tuli kello 3 aamulla sisään, oli kuningatar juuri\nnukahtanut. Kuume vähentyi, hengitys kävi levollisemmaksi. Nuoruuden\nelinvoima otti vähitellen takaisin loukatun oikeutensa.\n\nHuvimatka Finspångiin täytyi kuitenkin jättää tuonnemmaksi, se\ntehtiin kolme päivää myöhemmin, kun kuningatar oli aivan entiselleen\nparantunut.\n\n\n\n\n4. Kellarissa.\n\n\n    Ei... ei mitään pelkuruutta!\n\nHuolenpito hovista maaseutukaupungissa ja sen lisäksi nuori, kaikkea\nmuuta kuin helposti johdettava kuningatar, joka vielä oli sairaskin,\noli niin anastanut Beata rouvan ajatukset, että hän seuraavana\npäivänä vasta kello 10 edeltä puolisen, kun hän meni kyökkiin,\nmäärätäkseen päivällisistä, muisti tuon kohtauksen, joka siellä\ntapahtui edellisenä päivänä.\n\n\"Noh\", sanoi hän kyökkipiika Apollonialle, \"koska lutus tuolla\nalhaalla kattoon koputti?\"\n\n\"Hän ei ole koputtanut, teidän armonne.\"\n\n\"Mitä? Istuuko hän vielä kellarissa?\"\n\n\"Minä odotin teidän armonne käskyä.\"\n\n\"Eikö hän ole saanut mitään ruokaa?\"\n\n\"Ei, kas, mitäpä hän olisi saanut?\"\n\nVanki oli teljetty sisään kello 5 jälestä puolenpäivän, 17 tuntia oli\nkulunut, ja Beata rouva ei ollut mikään sydämmetön hirmuvaltias. Hän\nlähti Apollonian kanssa itse avaamaan vankilan ovea, ja otti mukaansa\npalttuleipää ja sahtia.\n\nTuo pimeä, kostea kellari sai matalan holvatun kattonsa alle valoa\nyhdestä ainoasta pienestä aukosta, josta kylmä syksytuuli sisään\ntulvasi. Sillitynnyrit ja laareihin pannut juurikasvit levittivät\nepämiellyttävää lemua ympärilleen. Kalkkia oli läjittäin yhdessä\nnurkassa, märkää savea toisessa. Puoleksi lahonneitten hyllyjen\npäällä seisoi ruukkuja; tiilisora ja särjettyjen savi-astijain\npalaset peittivät multalattian. Siellä täällä oli pesupönttöjä,\nsaavi tahi kerinpuitten puolikas, parkitsematon lehmänvuota ja\ntuntemattomia, ikävännäköisiä kapineita, joita hätimiten oli sinne\nkokoon korjattu, kun hovia varten siivottiin, ja joittenka laatua ei\nvoinut puolipimeässä erottaa.\n\nIlma oli kellarissa ummehtunut, kostea ja kylmä. Hagarin ensimmäinen\najatus, kun hän sisään teljettiin, oli pako. Tämä oli ensi kerta,\njolloin häneltä vapaus riistettiin. Hän tutki ovea, muuria, lattiaa,\nkattoa ja aukkoa: ei mistään ollut mahdollista päästä ulos. Hän\nkaatoi sillinelikon kumoon ja sai siten istumapaikan. Hänen mielensä\nkiihtyi niin, että hän olisi tahtonut kaataa nurin koko talon, jos\nolisi voinut, mutta siihen hänellä ei voimaa ollut. Kyyneleettömin\nsilmin ja katkerin mielin vietti hän muutamia tuntia siksi, että hän\nväsymyksestä nukkui.\n\nKun hän heräsi, oli aukosta näkyvä heikko päivän valo kadonnut ja\nnyt oli hänen ympärillään pilkkopimeä. Hänen oli vilu ja nälkä.\nJospa hänellä edes olisi ollut tulukset, kuiva tikku, lamppu tahi\ntalikynttilä! Mitä on ihmiselimen olemus ilman valoa? Pimeys on\ntuo pelottava tuntematon, pimeys on enempi kuin kuolema, se on\ntyhjä tyhjyys. Se elävä henki, joka asui Hagarin rinnassa, halasi\nvalonsädettä eikä saanut ainoatakaan. Hän tunsi väsymättömän halun\nkartuttaa itseänsä, oppia taistelemaan ja toimimaan. Työttömyys häntä\nrasitti ja veltostutti.\n\nHän nousi seisoalle ja rupesi hapuilemaan pimeässä kellarin\ntavaroitten välissä. Ruukuissa oli kaikenlaisia sallaatti varoja,\nkurkkuja, sipulia, y.m. Hän löysi myöskin porkkanoita, nauriita,\njuurikoita. Hän puri niistä palasen, ne olivat mauttomia, mutta hän\nsöi muutamia; ne sammuttivat hänen nälkäänsä. Leipää ei löytynyt,\nei jauhojakaan eikä viljaa. Jospa hän olisi koettanut avata\nsillinelikon? Miksikä ei? Se onnistui monen vaivan perästä, mutta\nsilli oli suolaista... Oliko hänellä juotavaa? Hän kuuli miten vesi\nholvista tippui yhdessä nurkassa aina pitkien välihetkien kuluttua.\nLattialla oli vesilätäkkö, mutta veteen oli sekaantunut kalkkia. Hän\nei uskaltanut maistaa silliä, vaan istui jälleen nelikon päälle.\n\nTunnit kuluivat, sillä välin kun hän istui kuunnellen etäällä\nkuuluvia epämääräisiä ihmis-ääniä. Kun ne taukosivat kuulumasta,\narvasi hän, että yö oli tullut. Kokonainen pitkä syysyö\nyksinäisyydessä, äänettömyydessä, nälässä, pimeydessä ja kylmyydessä!\nHänen tarvitsi ainoastaan tarttua saavin tankoon, joka oli hänen\nvieressään, ja sillä koputtaa kattoon, niin häntä kuultaisiin...\nja tultaisiin häntä vapauttamaan tästä hirveästä, leivättömästä\nvankeudesta...\n\nTämä ajatus juolahti hänen mieleensä niin luonnollisesti, niin\nitsestään, kuten sen tietysti pitikin tuleman tällaisessa\ntilaisuudessa. Uudestaan ja aina uudestaan tuli se hänen mieleensä.\nSe oli välttämätön, mutta sitä vastustettiin.\n\nHagar nauroi ääneensä. \"Minun tarvitsisi vain kertoa, että kuningatar\non pudonnut hevosen selästä, että hän löi minua sekä että minä\nmelkein olin häntä takaisin lyömäisilläni... Mutta sitten minun\nmyöskin tulisi lisätä, että hän on kieltänyt minua mitään puhumasta.\nMikä voiton riemu tuolle ilkeälle rouvalle! Mikä rangaistus\nkuningattarelle, joka lähetti minun tänne, eikä sitten hiukkaakaan\nhuoli siitä, että minua täällä kuoliaaksi kidutetaan. Semmoinen\nnukkekuningatar! Onko hän parempi kuin minä sen vuoksi, että\nhänen isänsä on ollut kuningas? Kukapa sen sanoo, ett'en minä ole\nkorkeampaa sukuperää kuin hän? On jotakin kummallista tuossa tähdessä\ntuolla ylhäällä. Minä tunnen sen itsessäni. Minä näen sen loisteen\nläpi kivimuurien. Mitä on se? Ja kuka olen minä?\"\n\nKun Hagarin ajatukset kerran olivat ruvenneet kulkemaan tätä suuntaa,\npääsi hänen mielikuvituksensa vapaasti lentämään. Hän ei enään\ntuntenut mitään tyhjyyttä eikä yksinäisyyttä. Hän oli kotonaan\nnoissa arvoituksentapaisissa avaruuksissa, joissa on etsintää ilman\nmäärää, kysymyksiä ilman vastausta. Oliko hän niissä onnellinen tahi\nonneton, sitä ei hän tietänyt. Kentiesi toisinaan onneton, toisinaan\nonnellinen. Hänen sielunsa oli kameleontti, joka lakkaamatta väriä\nvaihteli. Hän oli yhtä vähän runollinen kuin soitannollinen ja\nkuitenkin hänen ajatuksensa sai näitten heimolaisuudessa olevien\nmielentilain muodon. Hän rupesi laulamaan. Jollei muun vuoksi, niin\nkuitenkin ajan vietteeksi.\n\n    En tiedä kehtoan,\n    En minne tieni vie,\n    En mitä halajan,\n    Mi kohtaloni lie.\n    Sen tiedät tähteni,\n    Loisteessa taivaasi,\n    Sinä sanomaton,\n    Saavuttamaton, äänetön tähtöseni!\n\n    Kun yö on valoton,\n    Ja vaivat raskaita,\n    Mull' aarre toki on,\n    Ja tuki tiedossa.\n    Sen yksin tunteepi\n    Taivainen turvani,\n    Sinä sanomaton,\n    Saavuttamaton, äänetön tähtöseni!\n\nHän vaikeni, hämmästyneenä siitä uudesta, oudosta muodosta, jonka\nhänen ajatuksensa olivat ottaneet. Ne jättivät häneen sellaisen\nmielialan, jota hän ei ennen ollut tuntenut: ei ajatuksia enään,\neikä edes unelmia, eikä säveleitä, ainoastaan puoleksi tietämätöntä\nvaipumista äärettömään sopusointuun, joka täytti hänen, koska se\ntäytti koko luodun maailman. Hän oli tullut sille lähteelle, josta\nrunous ja sävellys, olkoon se luovaa tahi vastaan-ottavaa laatua,\nvirtailevat ihmissydämmiin, -- tuon selittämättömän jonkin luo, jota\npaitsi ei mikään taide ole mahdollinen.\n\nTaaskin oli Hagar viettänyt tunnin näitten tunteittensa vallassa, kun\nkova jano hänen toinnutti tajuihinsa. Jano oli nälkää kovempi. Hänen\npäätänsä särki, hän vapisi vilusta. Antaisivatko he hänen täällä\nkuolla janoon ja viluun? Saavintanko oli aivan lähellä... Ei, ei\nmitään pelkuruutta!\n\nHän hapuili etsiäksensä lehmänvuotaa, jonka hän oli nähnyt jossakin\nnurkassa, ja levitti sen sitten lattialle valmistaaksensa itselleen\nyösijaa. Vuota oli kuiva ja kankea, hänen onnistui saada siitä liuska\nympärilleen ja sitte hän nukkui.\n\nMutta tässä vankilassa ei ollut mitään yölepoa. Hetken perästä hän\nhypähti ylös, sillä jokin hyppäsi vikkelin, pehmein askelin hänen\nkasvojensa ylitse ja näytti tahtovan piiloutua hänen poveensa. Se oli\nhiiri ja Hagar kammoi hiiriä. Unen huumeessa sotki hän saavintankoa,\ntarttui siihen, korotti sitä kattoa kohti, mutta malttoi mielensä,\nviskasi jälleen tangon pois ja istui kyyryksissään vapisten\nsillinelikon päälle odottamaan päivän valoa. \"Ei mitään pelkuruutta!\"\ntoisti hän. Vihdoinkin päivän sarastuksesta pieni juova tunki sisään\nkellarin ahtaasta aukosta. Kellon olisi nyt pitänyt olla kuusi\naamulla, ja talonväki oli liikkeellä. Hän kuuli ääniä, kellarin ovi\navattiin, renki ja piika astuivat sisälle. Renki asettui uloskäytävää\nvartioitsemaan sillä välin, kuin piika kokosi päivällä tarvittavia\nvaroja kellarista.\n\n\"Laskekaa minua ulos!\" huusi Hagar, samalla kun hän koetti tunkea\nulos ovesta.\n\nVastaus oli kova tuuppaus takaisin.\n\n\"Soo, vai niin\", sanoi renki virnistellen paremmin tyhmyydestä kuin\npahuudesta. \"Sinäkö meidän armollisen röökinän olet noitunut? Lennä\nulos kivimuurin lävitse, jos olet sitä oikeaa laatua!\" Samassa hän\nkatui ajattelematonta kehotustansa, jota velhon tietysti olisi\nsopinut noudattaa, ja huusi palvelustytölle, että hän kiirehtisi:\ntäällä oli paholainen valloillaan.\n\nOvi teljettiin uudestaan, ja neljä pitkää tuntia kului siksi, että\nBeata rouva vihdoin näyttäytyi ovessa. Hän havaitsi vankinsa kellarin\nnurkkaan kyyristyneenä, liikkumatonna ja käärittynä lehmän vuotaan,\ntämä kun oli ainoa riittämätön suoja kylmää ilmanhenkeä vastaan.\n\n\"Nukutko sinä?\" sanoi tuo ankara rouva, salaisesti peljäten että\nhänen vankinsa ehkä olisi kuoliaaksi paleltunut, tahi nälkään\nnääntynyt.\n\nVaivoin Hagar oikasi konttaantuneita jäseniään ja seisoi\nkuolonkalpeana, mutta ynseänä tuomarinsa edessä. \"Laskekaa minua\nulos!\" sanoi hän.\n\n\"No sepä hyvä, että kerrankin olet järkiisi päässyt\", vastasi Beata\nrouva, joka oli pitävinään tytön ynseätä pyyntöä suostumisena tuohon\ntnnnustukseen, jota häneltä oli vaadittu. \"Vastaa minulle vain, millä\ntavoin kuningatar itsensä on vahingoittanut, niin sinä heti saat\nvapautesi!\"\n\n\"Laskekaa minua ulos! Minun ei ole mitään vastattavaa\", sanoi Hagar\nkiivaasti. Se vääryys, jota hän oli saanut kärsiä, pani hänen\nraivostumaan.\n\n\"Sinun on nälkä. Kas tässä, syö! Apollonia, anna tuolle raukalle vati\nja lusikka; hän ei ole eilisestä asti mitään syönyt!\" Beata rouva\npuhui lempeämmällä äänellä, osaksi myötätuntoisuudesta ja osaksi\nmyöskin syystä, että toivoi tästä lähtevän parempaa vaikutusta.\n\nHagar oli nurjimmassa mielentilassaan. Hän työnsi pois vadin, joka\nputosi lattiaan höyryävine palttuineen ja musertui.\n\n\"Pitäkää kehno ruokapalasenne! Mitä te minusta tahdotte? En ole\nmitään pahaa tehnyt, ja te olette minun pitäneet teljettynä\ntäällä toista vuorokautta vilussa ja nälässä, tässä kurjassa\nrotanloukerossa! Te olette ylhäinen rouva, te, mutta te ette ole\nylhäisempi kuin kuningatar, joka minua tänne kutsui. Minä valitan\nhänelle, minä. Laskekaa minua ulos, ulos, ulos!\" Ja Hagar tarttui\nraivoissaan saavintankoon.\n\nSe oli tarpeetonta. Tuo ylpeä ja miehekäs Beata rouva, joka\noli kurittanut monta ynsistelevää palveliaa omakätisesti, kun\nniin vaadittiin, hän seisoi nyt hämmästyneenä katsellen tuota\nvillikissaa, joka näytti saattavan raappia silmät hänen päästään.\nKentiesi hän myöskin tunsi jonkunlaista neuvottomuutta siitä, että\nhänen mahdollisesti täytyisi antaa selitystä helposti ärsytetylle\nkuninkaalliselle turvatillensa. Hän jätti vastustamatta uloskäytävän\nvapaaksi ja näki vangin rientävän torin yli satamaa kohti, jonne hän\nkatosi näkyvistä.\n\nHagar pakeni, hän ei tietänyt minnekkä. Maa, kaupunki, ihmiset,\nkaikki oli tuntematonta. Vastaan tuleva poika katseli häntä\nteeskentelemättömällä ihmettelyllä. Länsi-Göötalainen poika, reppu\nselässä, unhotti kaupitella nappeja ja rihmoja. Haukkuva koira\nhätyytti häntä. Lehmikarjaa näytti haluttavan koetella häneen\nsarviensa voimaa. Hän tahtoi presidentti Kurjelle, eikä tietänyt,\noliko hän kaupungissa, vai missä hän asui.\n\nSilloin huomasi hän Andromeda sotalaivan, joka nyt vihdoinkin\noli ennättänyt määräpaikkaansa ja venyi rannalla kytkettynä\nsatamasiltaan. Hagar pakeni prikiin. Hän oli pelastettu.\n\n\n\n\n5. Salarippi.\n\n\n    Olen antanut lupauksen...\n\nKristiina kuningattaren lyhykäinen sairaus Norrköpingissä ei jättänyt\nmuita jälkiä kuin ne vaikutukset, joita hän säilytti nuoruuden\nvahanpehmeässä sydämmessään. Finspängissa käytyään oli Kristiina\nmatkustanut Nyköpingiin saattaaksensa hautaan hovimestarittarensa\nKirsti Niilontyttären, ja sieltä palannut takaisin Tukholmaan.\nKuukauden paikoilla tämän jälkeen, lokakuussa 1642, Kristiina\nkutsutti linnaan rippi-isänsä ja opettajansa, hovisaarnaajan,\n_collegium illustressa_. Tukholmassa olevan jumaluusopin professorin,\nJohannes Mathiaksenpojan, jolta hän vieläkin luettaviensa vuoksi\nkysyi neuvoa, vaikka hänen säännöllinen oppi-aikansa jo vuosi sitten\noli loppunut.\n\nTuttavallista kahdenkeskeistä keskustelua pidettiin puolenpäivän\njälkeen hämärän aikana kuningattaren kirjastohuoneessa. Ovet olivat\nsuljettuina. Ei yhtään kuunteliaa missään. Espanjalainen villakoira,\nFido, Ludvig XIII lahjoittama, venyttelihe mukavasti lattiamatolla\nkirjoituspöydän alla ja haukahteli unissaan. Palvelusvuoroaan\ntoimittava hovineitsyt istui yksinään viereisessä huoneessa, kutoen\nsukkaa.\n\nJohannes Mathiaanpoika oli kalpea, laiha, paljosta lukemisesta\nköyristynyt mies, joka näytti olevan 60 vuotias, vaikka hän ei\nvielä ollut 50 vuotta täyttänyt. Hänen pitkä, musta, otsalta jaettu\ntukkansa, oli jo, samati kuin leukapartansakin ja hänen ohuet\nviiksensä, ruvennut nähtävästi harmaaksi käymään. Siinä kun hän\nistui nojatuolissa liikkumattomana, tarkasteli hänen lempeä, tyven\nkatseensa Kristiinaa, kuin tämä hänen nuori oppilaansa vuoroin\nasettui istumaan hänen viereensä, vuoroin malttamattomana kulki\npitkin lattiaa edes takaisin.\n\n\"Minun mielestäni\", sanoi hän, \"jos armollinen röökinä välttäväkisin\ntahtoo lukea kirkko-isiä, on Gregorius Nazianzenus nuorisolle aluksi\nsopivin, hänen kukilta tuoksuvan kirjoituskielensä vuoksi.\"\n\n\"Huolinko minä hänen kukkaistuoksustaan\", huudahti tuo kuninkaallinen\noppilas ylenkatseellisesti. -- \"Osottakaa minulle yksikin, joka voi\nvääriksi todistaa reformeerattujen erehdyksiä!\"\n\n\"Niistä ei kirkkoisät tiedä mitään; sitä tulee etsiä Philippus\nMelanchtonista\", vastasi opettaja.\n\nKristiina jäi seisomaan hänen eteensä ja sanoi erityisellä\npontevuudella:\n\n\"Calvin ja hänen lahkolaisensa ovat kuitenkin väärässä.\"\n\n\"Ovat niin, hyvinkin erehdyksessä, mutta eivät kuitenkaan uskon\nperustuksessa. Toivonpa Jumalaan, että mikä siinä heitä meistä\nerottaa, ja kirkkoa huolestuttaa sen nykyisessä elämäntaistelussa, on\nhyvällä tasoittuva.\"\n\n\"Jumala siitä varjelkoon, teidän arvoisuutenne! Me olemme me ja he\nsaavat olla heinä, kumpikin erillään toisistamme. Eikä luterilainen\nneitsy koskaan saata avioksensa ottaa reformeerattua prinssiä.\"\n\nJohannes Mathiaanpoika hymyili. Tähän siis hänen oppilaansa tahtoi\ntulla kirkko-isineen.\n\n\"Se on tuskin luultavaa, ilman että tuo reformeerattu prinssi kääntyy\nmorsiamen luterilaiseen uskoon.\"\n\n\"Kääntyy, sanoo teidän arvoisuutenne?\" Ja Kristiina seisattui taas,\ntehden ylenkatseellisen liikkeen. \"Mitenkä ihminen voi luottaa\nhenkilöön, joka on uskonsa hyljännyt?\"\n\n\"Se ihminen saattaa olla paremmin valaistu sekä mennä parempaan\nuskoon.\"\n\n\"Ja teidän arvoisuutenne pitää pysyväisyyttä uskossa niin vähässä\narvossa! Mitä Jumala huolii siitä, mitä me pidämme parempana tahi\nhuonompana, kun vain pysymme lujina vilpittömällä sydämmellä?\"\n\n\"Mutta silloinhan myöskin Calvinilainen saattaa autuaaksi tulla\nväärässä uskossaan.\"\n\n\"Kentiesi, koska teidän arvoisuutenne sen sanoo. Mutta\nBrandenburgilaista vaali-prinssiä minä en koskaan tässä elämässäni\nota.\"\n\nJulkisena valtiosalaisuutena ja kaikkien Eurooppalaisten hovien\njuoru-aineena oli, että Brandenburgin vaaliruhtinas tähän aikaan\nsäännön mukaisesti oli pyytänyt Kristiinaa vanhimman poikansa ja\nkruununperillisen Fredrik Vilhelmin, tuon sittemmin kuuluisaksi\ntulleen \"suuren vaaliruhtinaan\" puolisoksi. Tätä liittoa oli ajateltu\njo kuningattaren lapsuudessa, jolloin hänen isänsä eli, ja sekä hän\nettä holhojahallitus piti sitä erinomaisen tärkeänä valtiollisena\nasiana, koska Ruotsi tämän kautta panisi valtansa alle melkein kaikki\nItämeren rannikot. Tuo kysymys oli lykätty tuonnemmaksi, mutta tuli\nnyt taas esiin, vaatien koko painollaan ratkaisevaa vastausta.\nHetki oli tähdellinen; holhojat empivät; Kristiinan myöntymisestä\ntai kieltämisestä riippui vallantilan muutos pohjoisessa. Sen\nvuoksi hän nyt oli kutsunut luoksensa ainoan neuvonantajansa,\njohon hän täydellisesti luotti, ei sentään kuullaksensa hänen\nneuvoansa, sillä päätös oli tehty, mutta varustaaksensa itseänsä\nniillä puolustus-syillä, joita hänen oppinsa, viisautensa ja harras\nuskollisuutensa saattaisi keksiä.\n\nJohannes Mathiaksenpoika tunsi oppilaansa ja epäili, että hänen\nvastauksessaan Brandenburgilaisen vaaliruhtinaan kosimiseen piili\nmuita sydämmen lempikysymyksiä, jotka olivat enemmän arkaa laatua.\nHän oli vähän aikaa vaiti ja kysyi sitten varovaisesti, oliko\narmollinen röökinä jonkun omantunnon-asian tähden häntä kutsunut.\n\n\"En juuri sitä varten\", sanoi kuningatar kainoudella, joka hyvin sopi\nhänen nuorelle iälleen, mutta joka hänessä oli hyvin harvinainen.\n\"Teidän arvollisuutenne ymmärtää, etten minä saata ottaa vastaan\nvaaliprinssin tarjoumusta, niin edulliselta kuin se mahdollisesti\nnäyttäisikin valtakunnalle. Ottaisinko minä Calvinilaisen? En\nkoskaan! Mitä papisto siitä sanoisi?\"\n\n\"Papisto sanoisi prinssille: rupea luterilaiseksi!\"\n\n\"Minä olen sanonut ajatukseni tuosta asiasta. Vaikka saisin kaikki\nvaltakunnat, mitä maailmassa on, niin en tahtoisi houkutella ketään\nuskontoansa vaihettamaan. Mutta eikö teidän arvoisuutenne luule, että\nBrandenburgilaisilla on kummallinen ja omaa mieltänsä noudattava\nluonne? Äiti raukallani on monta hyvää ominaisuutta ja hän rakastaa\nminua hartaasti, mutta teidän arvoisuutenne tuntee hänen onnettoman\nraskasmielisyytensä...\"\n\n\"Se ei suinkaan ole mennyt perintönä hänen korkealle\njälkeläisellensä. Fredrik prinssin sanotaan olevan järkevä nuori\nmies.\"\n\n\"Sitä paitsi\", jatkoi Kristiina ykspäisesti, \"ei ole mikään\ntoivottava asia, että hallitseva vaaliruhtinas olisi Ruotsin\nkuningattaren puoliso. Hänen kätensä tavottelisi kuningattaren\nkruunua eikä taukoisi, ennenkuin hän sen olisi anastanut. Kuningas\nSigismundin ajat olisivat silloin pian odotettavissa.\n\n\"Sitä tulee hallitsevan kuningattaren ja valtion neuvonantajien\nestää. Minä köyhä palvelia en siinä suhteessa tahdo mitään ennustaa,\nmutta kyllä tiedän toisen arveluttavan asian, joka on armollisen\nröökinän ja Brandenburgin vaaliprinssin välillä.\"\n\n\"Mikä se on? Minä pyydän, teidän arvoisuutenne, älkää salatko sitä,\npaljon siitä riippuu!\"\n\n\"Armollinen röökinä ja vaaliruhtinas ovat sisarustenlapsia.\"\n\nKristiina punastui. _Tämä_ syy ei kuulunut niihin, joittenka vuoksi\nhän aikoi antaa rukkaset.\n\n\"Minä tiedän, minä tiedän\", sanoi hän, ja kulki jälleen kiivaasti\nedes takaisin. \"Tänään papit sanovat yhtä, huomenna toista. En\nkoskaan olisi luullut teidän arvoisuutenne tuovan esiin tuollaisia\nsyitä.\"\n\n\"Se on monen mielipide\", vastasi teoloogi levollisesti.\n\n\"Olemmeko me katolilaisia? Jos se on kielletty polvi, mitenkä siis\nkirkko tavan takaa saattaa antaa vapautusta siitä? Ja joll'ei se ole\nkielletty polvi, miksikä siis ihmiset kieltävät, mitä Jumala sallii?\"\n\n\"Suvaitseeko armollinen kuningattareni vanhan Herran palvelian puhua\nniin, kuin hän puhuisi rippilapsillensa?\"\n\n\"Rakas isä, minä en muuta pyydäkkään\", vastasi Kristiina ja\nistahti hänen viereensä, koettaen kiitettävällä tavalla näyttäytyä\nlevolliselta.\n\n\"No niin, minun ajatukseni on, vaikka monet ovat toista mielipidettä,\nett'ei meidän luterilaisen kirkkomme pitäisi, kuten katolilaiset\nja kreikkalaiset, estää kristillistä avioliittoa epäilyttävien\nasetuksien vuoksi, jotka houkuttelevat heikkoja syntiin. Minun halvan\nymmärrykseni mukaan, on Ruotsin kuningatar esteetön ottamaan yhden\norpanansa, mutta koska kaksi on olemassa, jotka tuollaiseen korkeaan\narvoon saattaisivat päästä, olen minä sitä mieltä, että olisi hänen\nmajesteetillensa parempi ja valtakunnalle hyödyllisempi valita se\nniistä kahdesta, joka ei ainoastaan etevämpien ominaisuuksien, vaan\nmyöskin kotimaisen sukuperänsä ja uskontunnustuksiensa takia on\nsiihen mahdollisempi.\"\n\nKristiina nousi seisomaan, mutta istahti jälleen. Hän koetti nauraa,\nmutta se onnistui huonosti. Poskiensa punastus harmitti häntä. Hän\nsiirti tuolinsa siten, että sen selkä oli vasten hänen opettajansa\nnojatuolia, sekä istui siinä asemassa ja sanoi:\n\n\"Mitä teidän arvoisuutenne arvelee katolilaisten uskonopista, että\nihmisen pitää sanomaan kaikki rippi-isälleen?\"\n\n\"Meidän luterilainen kirkkomme ei tunnusta salarippiä sakramentiksi,\nse kehottaa uskovaisia tunnustamaan syntinsä Jumalalle. Kristillistä\nkuitenkin on, tunnustaa rippi-isälleen sen mikä omaatuntoa vaivaa.\"\n\n\"Joll'ei teidän arvoisuutenne katso tänne, tahdon minä tunnustaa\nyhden synnin, joka vaivaa omaatuntoani.\"\n\nJohannes Mathiaksenpoika empi. Hän ei nähnyt puhujaa, mutta tämän\nääni tuntui puolittain nauravalta, puolittain itkevältä.\n\n\"Mitä ikänänsä rippilapsi tahtoo uskoa sielunpaimenellensa\", sanoi\nhän vihdoin vakavasti, \"se pitää säilytettämän vilpittömässä\nvaitiolossa ripin salaisuutena.\"\n\n\"Olen antanut lupauksen\", jatkoi Kristiina hiljaisella äänellä, ikään\nkuin hän olisi pelännyt, että villakoira, joka matolla makasi, olisi\nhänen sanansa ilmaissut. \"Se oli Rönössä Itä-Göötanmaalla. Minä olin\nsilloin 10 vuotias, hän 14. Me leikimme laivoilla purossa, joka oli\nlinnan tien varrella. Minä putosin puroon, hän auttoi minun sieltä\npois ja kantoi minua niin märkänä, kuin olin ylös niitä korkeita\nportaita pitkin, jotka linnaan veivät. Hän tuli yhtä märäksi kuin\nminä itse olin. Lupaa minulle nyt, että tulet morsiamekseni, sanoi\nhän, kantaessaan minua siellä ylhäällä. Minä lupasin... Mitä minä\nparemmin olisin ymmärtänyt? Mehän usein olimme leikkineet sulhasta ja\nmorsianta... Mutta sinun pitää olla kaikkina aikoina minun, lisäsi\nhän vielä. Niin, sanoin minä, kaikkina aikoina... Etkä sinä rakasta\nkoskaan ketään muuta? En, sanoin minä...\"\n\nHän vaikeni; salatunnustus oli vasten hänen luontoansa. Kun rippi-isä\nei mitään vastannut, jatkoi hän:\n\n\"Sitten on hän monta monituista kertaa asettanut saman kysymyksen\nminulle. Olen vastannut välistä myöntävästi, välistä kieltävästi.\nOlen kovin epävakainen ja hän vielä enemmän. Ja te tiedätte, arvoisa\nisä, kuinka kovaluontoinen minä välistä olen. Olen ollut häneen niin\nsuuttunut toisinaan, että olisin tahtonut häntä lyödä. Kammaripiiat\novat kertoneet minulle hänestä asioita, joista minä häpeäisin puhua.\nSellaisia miehet ovat, isä Johannes! Oi, tämä on paha aika, jossa\nme elämme; prinssit eivät ole hiukkastakaan paremmat, kuin muut\nherrasmiehet. Eikö se ole häpeällistä? Ja nyt sodassa taas! Ikään\nkuin emme tietäisi, miten sitä sodassa eletään!\"\n\n\"Jaa, paha aika tämä kyllä on; mutta piikojen juoruihin ei ole\nluottamista\", huokaili rippi-isä. \"Ei pidä tuomita nuorta miestä\nhäntä kuulematta.\"\n\n\"Olin kymmen-vuotias silloin\", jatkoi rippilapsi, korottaen ääntänsä,\n\"ja minä olen sittemmin saanut paremman ymmärryksen. Olen ajatellut\nvälistä, että paras ehkä olisi, jos minä pysyisin omassa vallassani.\nMiksikä naisen tarvitsee antaa itsensä kokonaan miehen valtaan? Se\non ihmisten laki eikä Jumalan, sillä Jumalan edessä hän on yhtä\nvapaasyntyinen, kuolematon henki, kuin mieskin. Isää ja äitiä tulee\ntotella, neuvoa pitää kuulla eikä jörötellä ylpeydessä, mutta missä\nlöytyy se kirjoitettuna, että minun pitää totella miestä? Sitä\npaitsi, koska Jumala on antanut minun syntyä näin korkeaan virkaan,\nniin mitenkäpä hallitseva kuningatar alammaistansa tottelisi? Eikö\nole parempi, että hän jää neitsyeksi koko elämän-ajakseen?\"\n\nJohannes Mathiaksenpoika käänsi nojatuolinsa, ajattelematta mitä hän\nteki, katsoi suoraan rippilapsensa kiiltäviin silmiin ja vastasi:\n\n\"Eikö Saara ollut kuningattaren vertainen ja esi-äiti kansalle, joka\non lukuisa, kuin meren santa? Kuitenkin on hänestä kirjoitettu, että\nhän kutsui miestänsä Abrahamia herraksi...\"\n\n\"On myöskin kirjoitettu, että Abrahamilla oli monta vaimoa. Jos se on\nlaki, että naisen pitää olla miehellensä alammainen sen vuoksi, että\nSaara nimitti miehensä herraksi, niin täytyy sekin olla lakina, että\nmiehellä saa olla monta vaimoa.\"\n\n\"Avioliitto on Jumalan säätämä keskinäiseksi avuksi, eikä sitä\nvarten, että väkevämpi sortaisi heikompaa. Ja se tottelevaisuus, joka\nvapaaehtoisesti syntyy rakkaudesta, ei ole mitään sortamista.\"\n\n\"Mutta jos nyt nainen on yhtä vahva kuin mies, ja vahvempikin, kuka\non sitten käskiä, kenenkä tulee totella?\"\n\n\"Luomisen järjestyksen mukaan on nainen heikompi ruumiiltaan, vaikka\ntuossa heikossa rakennuksessa saattaa asua vahva sielu. Hän on luotu\nisänsä tyttäreksi, veljensä sisareksi, miehensä vaimoksi ja lastensa\näidiksi. Se on kaikki rakkauden tottelemista, joka ei alenna ihmistä,\nvaan päin vastoin ylentää.\"\n\nKristiina nousi istualta ja puhui harmista vapisevalla äänellä:\n\n\"Olenko minä heikko, minä? Oi, jospa minä olisin\" -- hän tahtoi\nsanoa: Oi, jospa minä olisin mies! Mutta hän hillitsi itsensä ja\njatkoi: \"Oi, jospa olisin syntynyt toisessa ajassa, jolloin toinen\nosa ihmisistä ei enään toista sorra! Minulla ei ole isää, ei veljeä,\nenkä minä myöskään tahdo mennä miehen kahleisiin. Lastensa äiti!\nMinä ymmärrän; valtakuntani tarvitsee kruununperiää. Jos minä menen\nnaimiseen, kuka sanoo, että minä Augustuksen synnytän maailmaan? Kuka\ntakaa, etten yhtähyvin saata synnyttää Neroa?\"\n\nJohannes Mathiaanpoika tarttui hänen käteensä, siinä kun hän seisoi\nharmistuneena, hehkuvin poskin rippi-isänsä edessä, ja vei nöyränä\nhänen kätensä huulilleen.\n\n\"Rakkahin röökinä\", sanoi professori ja hänen lempeät silmänsä\nolivat kyyneleitä täynnä, \"kun minä kuulen teidän puhuvan noin kovia\nsanoja, ajattelen minä isävainajatanne, joka oli suuri voimassaan,\nmutta vielä suurempi lempeydessään, ja teidän äitiänne, joka suurella\nrakkaudellaan oli hänelle alammainen. Tuota hänen rakkauttaan saa\nnyt Ruotsi Jumalan sallimuksesta kiittää siitä, että heillä on jalo\nkuningatar, jonka ainoastaan tarvitsee tulla isänsä kaltaiseksi\nlempeydessä, jättääksensä jälkeensä hänen mainehikkaan nimensä.\nMinä en enään tahdo vanhan palvelian neuvoilla olla vaivoiksi tässä\ntukalassa asiassa, koska rakkahin röökinäni on mielessään iäksi\npäättänyt, olla avioliittoon menemättä, vaikka se olisi suotava\nvaltakunnan hyväksi, eikä ketään arvollisempaa taida olla saatavissa,\nkuin hänen ruhtinaallinen armonsa, nuori herra Kaarle Kustaa. Mutta\ntässä pitää armollisella röökinälläni häiritsemättä olla vapaa\nkuninkaallinen tahtonsa, ja on se ehkä paras, ett'ei siitä asiasta\nenään mitään puhuta.\"\n\nKristiina rauhoittui ja nauraen osotti hän villakoiraa, joka\nuhkaavana oli noussut matolla oikoilemasta ja näytti olevan valmis\npuolustamaan hallitsiatartansa.\n\n\"Couche, Fido!... Siinä näette, arvoisa isä, että järjetön\nluontokappalekkin tahtoo vapauttani puolustaa. Älkää pahastuko,\njos minä kiivaudessani olen sanonut teitä vastaan! Ei löydy iäistä\nihmistä, jolle minä olisin ilmaissut, mitä minä teille olen\npuhunut, eikä ketään, johon minä niin luotan. Istukaa vielä kerran\nja kuunnelkaa minua maltillisesti! Enhän ole vielä sanonut teille\nkaikkea. Teidän pitää vielä neuvoa minua siinä, mikä tärkeintä on.\"\n\nNäin sanoen asetti hän jälleen tuolin seljät vastatusten, ja sitte\nistuivat molemmat.\n\n\"Te tiedätte\", sanoi hän, \"että minä synnyin niin tumma-ihoisena,\nkuin poika, sekä että ne, jotka ensin minun näkivät, luulivat minua\nprinssiksi. Minun lempeä isäni soi minulle anteeksi, että olin hänen\ntoivonsa pettänyt, mutta äitini ei koskaan saattanut oikein minulle\nsitä anteeksi antaa... Minä itse en myöskään. Olen mielestäni aina\nollut vaihdokas. Jos olisin taika-uskoinen, niin luulisin velhon\nistuneen ensimmäisen kehtoni ääressä ja viskanneen siihen tytön\nprinssin sijasta, jonka olisi pitänyt periä isänsä mainetyöt. Olkoon\ntämän asian miten hyvään, minä olen aina pitänyt järkeä paremmassa\narvossa kuin satuja. Mutta vielä tässä hetkessä en ole oikein minä\nitse; en ole se, jolta näytän, vaan toinen, jonka tulisi olla\nprinssi, mutta joka on puettu naisen vaatteisiin. Saatte uskoa minua,\nkun sanon, ei ole hyvä olla kahtena: sellaisena kuin on olemassa ja\nsellaisena kuin pitäisi oleman. Se synnyttää epätasaista luontoa ja\nmonta sopimatonta halua. Mitä minulle olette sanonut naisista, että\novat heikkoja, sitä en tahdo kieltää; en voi koskaan kärsiä niitä\nsiten, kuin minä kärsin vahvoja miehiä, ja se johtuu juuri siitä,\nettä itsessäni tunnen tuon vaihdetun prinssin luonnetta. Sanokaa\nminulle, onko se syntiä? Onko se kapinaa Jumalan sallimusta vastaan?\"\n\n\"Jos se on nureksimisesta ja kärsimättömyydestä, niin on se\nvarmaankin syntiä, ja silloin tulee rakkaan röökinäni rukoilla\nJumalalta nöyryyttä, että voisitte tukehuttaa sellaiset mielen\nmahtivaikutukset. Mutta jos se on ainoastaan rohkeamielisestä\nsankarisydämmestä, kuten Deborahin, silloin tulee tätä pitää\nerityisenä Jumalan lahjana, joka on annettu kuningattarelle suuria\ntoimia varten.\"\n\n\"Usein se silläkin tavalla on, mutta toisinaan on se kateudesta ja\nylpeydestä. Minä kuitenkin ajattelen, että kun kerran hallintoon\nastun ja hallitsen paremmin miehen kuin naisen tapaan, on siitä\ntuleva valtakunnalleni hyötyä. Mutta nähkääs, nyt minä palajan\ntakaisin lupaukseeni. Pitääkö minun siinä lujana pysyä, vai\nsaatanko siitä paremman ymmärrykseni mukaan luopua? Jos sen pidän,\nseisoo rinnallani kuningas, joka on kuningatarta väkevämpi. Jos\nlupauksestani luovun, koskee se omaantuntooni. Huomatkaa, minä olin\nkymmenvuotias, silloin kun tuon välipuheen teimme. Onko synti, että\ntäysikasvuinen peruuttaa lapsen lupauksen?\"\n\n\"Jos tämä on omantunnon asia, niin ei ole mitään puolustusta\", lausui\nhovisaarnaaja miettivästi, sillä kysymykseen ei ollut helppo vastata.\n\"Jos se on kuninkaan sana, on vastaus yhtä selvä. Mutta kysymyksenä\non, josko lapsen sana on kuninkaan sanana pidettävä. Tässä\ntapauksessa tahtoisin paljoa halukkaammin vastata myöntävästi, kuin\nkieltävästi, mutta omatuntoni vaatii minua vastaamaan kieltävästi.\"\n\n\"Siis voin lupauksestani luopua? Hyvä.\"\n\n\"Jumalan ja valtakuntanne tähden, rakkahin röökinä, älkää kiirehtikö\npäätöstä tehdessänne! Te olette kovin nuori vielä, antakaa\najan vallita! Kysykää ensin Jumalalta neuvoa ja sitten omalta\nsydämmeltänne! Kentiesi se antasi _myöntävän_ vastauksen.\"\n\nKristiina oli kauan ääneti. Siellä, hänen sisällisissä salatuissa\nsyvyyksissään, aalto aaltoa ajeli ja toinen työnsi edeltään toista.\nOli melkein pimeä huoneessa, kun hän hiljaa, tuskin kuuluvasti\nkuiskasi:\n\n\"Mutta jos minä häntä rakastan?\"\n\n\"Niin Jumalan nimessä vastatkaa _myöntävästi_! Silloin on\ntäysikasvanut neito vahvistanut, mitä lapsi on luvannut.\"\n\nHän oli jälleen ääneti. Jos Johannes Mathiaksenpoika olisi ollut\nälykäs hovimies, olisi hän käskenyt vastaamaan _kieltävästi_, ja\nsilloin kuningatar luultavasti olisi vastannut _myöntävästi_. Mutta\nkun hän käski vastata _myöntävästi_, nousi kuningattaren sydämmeen\nvastustajahenki, ja hän vastasi:\n\n\"Ei, se ei käy päinsä, se ei saata tapahtua.\"\n\n\"Miksikä kysyä köyhältä palvelialta?\" jatkoi hovisaarnaaja.\n\"Armollinen röökinäni toimii kuitenkin kuninkaallisessa vapaudessaan,\nkuten hän itse parhaaksi näkee.\"\n\nKristiina soitti.\n\n\"Sytytä lamppu!\" sanoi hän sisään astuvalle hovineidolle.\n\nSalarippi oli loppunut. Rippilapsi oli jälleen kuningatar, rippi-isä\nalammainen. Kristiina oli paljastanut pienen sopukan sydämmestään,\njoka kaikilta muilta oli salassa. Katuiko hän, että oli ollut noin\ntavattoman avosydämminen? Jos hän sitä katui, tahtoi hän korvata\nvikansa.\n\n\"Kiitän teidän arvoisuuttanne\", sanoi hän huolettomalla äänellä,\nkun kammarineito jälleen oli mennyt, \"minä seuraan neuvoanne.\nVaaliprinssin pitää huomenna saaman kohteliaan, mutta kieltävän\nvastauksen. Torstenson on samalla ehkä saava vihollisen selkäänsä,\nmutta Ruotsi on pääsevä toisesta Sigismundista. Hyvästi.\"\n\nJohannes Mathiaksenpoika jätti syvällä kunnian-osotuksella,\nmutta loukatulla mielellä kuninkaallisen oppilaansa. Hän antaisi\nrukkaset vaaliprinssille? Siihen hän ei tarvinnut rippi-isänsä\nneuvoa, tuskinpa hänen syitänsä; Kristiina oli sen jo päättänyt\nhäneltä neuvoa kysymättäkään. Jos hänellä oli jotakin tarkotusta\nsalaripillään, koski se Kaarle Kustaata, nuorta Pfaltz-Zveibrückenin\nruhtinasta, hänen lapsuutensa kihlattua, ja tässä sydämmen asiassa\nei neuvon-antaja päässyt pitkälle. Koeta ohjata hyrskyvää aaltoa!\najatteli hän huolestuneena ja alakuloisena. Hän ei itse tiedä,\nmitä hän tahtoo, ja pyytää kuitenkin, että muitten pitäisi se\nparemmin tietämän. Jumala hallitkoon! Tyttö ei ole vielä täyttänyt\nkuudettatoista vuottansa.\n\n\n\n\n6. Oppi oppia vastaan.\n\n\n    Miksikä hän, joka omistaa koko maailman,\n    antaisi itsensä kerjääjän haltuun?\n\nNyt oltiin marraskuun alussa. Brandenburgilainen lähettiläs oli\nTukholmasta lähtenyt kohteliaine rukkasineen jotka valtionholhojatkin\nhyväksyivät, -- rukkaset, jotka mitättömäksi tekivät avarat\nvaltiolliset tulevaisuuden suunnitelmat, jotka panivat ne tuuleen\nraukeemaan. Ne, jotka nyt miettivät, miten ruoanhalukas Preussin\nvaltakunta on alkunsa saanut, saattavat mielensä mukaan ajatella\nniitä kohtalorikkaita mahdollisuuksia, joita olisi voinut syntyä\nliitosta \"suuren vaaliruhtinaan\" Fredrik Vilhelmin ja Ruotsin\nKristiinan välillä, uutta hallitsiasukua, uutta protestanttista\nItämeren valtakuntaa, joka rasittaisi koko painollaan Saksanmaata\nja muita Euroopan valtakuntia, sekä sillä tavoin toteuttaisi\nniitä voiton-unelmia, joita Kustaa II Aadolf uneksi silloin, kun\nhän seisoi mahtavuuden kukkuloilla. Taikka he saattavat ajatella\nkahta kilpailevaa kruunua yhdessä päässä, uusia vallantaisteluja\nRuotsin ja Pohjois-Saksanmaan välillä, suurta pyyhkäsevää\npiirrosta kolmen Kaarlen aikakauden ylitse ja kaikki toisin,\naina meidän päiviemme valtiollisiin rajamerkkeihin ja nykyisiin\nvaltio-oloihin asti. Ne ovat kaikki hyödyttömiä yhdistyksiä, joissa\non unohdettu ottaa lukuun historian menneiden aikojen hautapatsaan\npohjahirret: maailmanhallitus, kansat ja kehittymisen lait. Ilman\nmaailmansuunnitelmaa ei löydy järkeä olemuksen sekasotkussa; ilman\nkansaa ei hallitsiata; ilman kehitystä tyhjä avaruus.\n\nNaimisliittoa nuoren Kristiina-kuningattaren kanssa siihen aikaan\npidettiin mitä edullisimpana ja loistavimpana onnena, mitä maailmassa\ntapahtua saattoi. Nuo suuret rukkaset tekivät kiertomatkansa huhun\nsiivillä kaikissa Euroopan hoveissa ja otettiin mielihyvällä vastaan\nkaikkialla muualla, paitsi siellä, jossa tämä pettynyt toivo tuntui\nloukkaavalta, -- nimittäin Berlinissä. Tanskanmaa, joka oli saanut\nkahdet rukkaset, ei kadehtinut naapureiltaan kolmatta. Keisari\nsamati, hän oli myöskin saanut kahdet rukkaset, lukematta muita,\njoita Saksan prinssit olivat saaneet. Puola samati, se oli saanut\nkolmet. Espanja, Portugali, Englanti, Unkari, kaikki tuumivat he\ntuota vapaata neitsyt-sydäntä, joka heidän mielestään oli ylen sopiva\nparantamaan huonoja asioita ja vakuuttamaan heidän prinsseillensä\nsuurvaltaa myötäjäisiksi. Oli sellainen sekavuus maailmassa, jota\nmeidän aikana sanottaisiin eurooppalaiseksi kahvikokoukseksi, ja\nvaaliprinssi Fredrik Vilhelm meni kohta tämän jälkeen avioliittoon\nerään Oranian prinsessan kanssa, todistukseksi, ett'ei hän niin ollut\nkauniin sukupuolen epäsuosiossa, kuin hänen panetteliansa väittivät.\n\nTukholmassa tähän aikaan oltiin levottomia Saksassa olevan sotajoukon\npuolesta, josta ainoastaan tiettiin, että Torstenson piiritti\nLeipzigiä sekä että tappelua odotettiin. Nuori kuningatar sekä\nnuori, iloinen hovi, joka oli alkanut kokoontua hänen ala-ikäisen\nhenkilönsä ympäri, ei kuitenkaan antanut sotahuhujen estää itseänsä\npitämästä hauskaa elämää. Eräänä härmäisenä marraskuun aamuna oltiin\nkoettelemassa luistimia Mälarin yötisellä jäällä ja kuningatar\noli ollut rohkeimpia. Luistelussa oli käynyt huonosti; eräs\nkammarijunkkari oli pudonnut jäihin, seuran täytyi päättää odottaa\ntulevaa yökylmää. Oltiin paluumatkalla tuolta epä-onnistuneelta\nmatkalta, kun joku muistutti, että vanha valtioneuvos Skytte, joka\nmuutamia päiviä sitten oli tullut Jönköpingistä, oli ilmoituttanut\nitsensä linnassa päästäksensä kuningattaren puheille.\n\nKristiina käski ajajansa ajamaan Skytten taloon. Hän etsi tukea\ntuossa oppineessa, viisaassa ja rohkeassa valtiomiehessä, joka oli\nollut hänen isänsä opettaja ja nyt oli Aksel Oxenstjernan vaarallisin\nvastustaja.\n\nTalo oli melkein tyhjä ja asumaton, sitte kuin sen omistaja oli\nmuuttanut pois. Ei yksikään palvelia ottanut tulevia vastaan.\nKuningatar astui itseänsä ilmoittamatta ylös pitkin epämukavia\nportaita toiseen kerrokseen ja häntä seurasi orpanansa, ruhtinatar\nEleonoora Katariina. He tulivat suureen saliin, kuulivat iloisia\ntytön ääniä viereisestä huoneesta ja seisahtuivat puoleksi avatun\noven eteen.\n\n\"Täällä on oppia ilmassa\", sanoi ruhtinatar. \"He puhuvat latinaa\ntuolla sisällä.\"\n\n\"Parempaa vielä. He puhuvat kreikkaa\", nauroi kuningatar ja astui\nhuoneeseen.\n\nKaksi nuorta tyttöä, mustahiuksinen ja vaaleatukkainen, molemmat\nsamassa iässä kuin kuningatar, istui foliantin, koko-arkkisen\nkirjan, edessä, pitkän, maalaamattoman tammipöydän ääressä, puhuen\nja nauraen, suu täynnä juustoa, jota he molemmat purekselivat. Jos\nlukivat, eivät he sitä ainakaan tehneet oppineella totisuudella,\nsillä he hämmästelivät toisiansa kaikenlaisilla sukkelilla\nparjaussanoilla, toinen latinalaisilla, toinen kreikkalaisilla.\n\n\"Claudite jam rivos!\" [Sulkekaa jo purot!] huudahti Kristiina yhtä\niloisella äänellä. \"Onko valtioneuvos kotona?\"\n\nTuo iloinen nauru hälveni, tytöt katsoivat ääneti toisiansa. He\ntarvitsivat aikaa järjestääksensä puhevarastonsa selvään vastaukseen.\n\n\"_Eipe alédeijan!_ Sano totuus!\" lausui Kristiina nauraen, kun hän\netsi niukasta kreikkalaisesta sana-varastostaan sellaisen heikon\nlauseen, joka äkkipikaa mieleen muistui. \"Onko valtioneuvos Skytte\nkotona?\"\n\n\"Se on kuningatar\", kuiskasi mustahiuksinen vaaleatukkaisen korvaan.\n\n\"On... ei\", oli tuo hämmästynyt vastaus, jossa vielä oli viimeisen\njuustonpalan jälkiä. \"Iso-isä on lähtenyt linnaan.\"\n\n\"No saatammehan odottaa hetkisen.\" Kristiina katsoi taaksensa etsien\ntuolia, mutta siellä oli ainoastaan yksi tyhjä penkki. Lukiat\ntarjosivat omat istuinpaikkansa, jotka otettiin vastaan. Kuningatar\ntunsi olevansa klassillisella mielellä eli toisin sanoen hyvällä\ntuulella.\n\n\"Oletko sinä valtioneuvos Skytten tyttären tytär?\" kysyi hän\nvaaleatukkaiselta.\n\nVaaleatukkainen kumarsi ja sopersi nimen Hillevi Kyle.\n\n\"Niin, minä muistan... Vendela Skytte, tullut naimiseen maaherra\nKylen kanssa... Sinä olet ylhäistä sukua, sinä! Ei ole Ruotsissa\nyhtäkään, jolla olisi ollut niin verraton äiti. Mikä suuri vahinko\nkadottaa hänen noin nuorena! Mutta lukuhalu on veressä. Mitä te\nluette?\"\n\n\"Xenofonia. Hagar on kiltti, hän tahtoo opettaa minua kreikkaa\nlukemaan. Mutta se käy hirveän huonosti vielä...\"\n\nHagar? Tämä nimi oli jossakin yhteydessä Kolmordenin metsän kanssa.\nKristiina katseli tarkemmin tuota mustahiuksista tyttöä, jonka\nhän oli unhottanut niin pian, kuin se kivi unhotetaan, johonka\nkompastuttiin eilen.\n\n\"Sinäpä se olit, joka hevoseni pelästytit\", sanoi kuningatar,\njoka vielä tunsi okaan sydämmessään ensi suuttumuksestaan tuossa\ntilaisuudessa.\n\n\"Armollinen röökinä käski minun seuraamaan itseänsä veneessä\nNorrköpingiin\", sanoi Hagar, joka ei myöskään saattanut unhottaa sitä\nvääryyttä, jota hän oli kärsinyt kuningattaren muistamattomuuden\ntakia.\n\n\"Sinä luit _Tacitusta_. Miksikä et tullut minun luokseni\nNorrköpingissä?\"\n\n\"Armollinen röökinä oli kipeä. Eikä kukaan saanut tietää minkä\ntähden. He telkesivät minut kellariin, kun en tahtonut tunnustaa.\"\n\n\"Minun oli pari päivää pääni kipeä\", oli Kristiinan huoleton vastaus.\nMitä muut olivat kärsineet, oli vähäpätöinen asia. \"Ja mihinkä sinä\nsitten jouduit?\"\n\n\"Minä seurasin presidentti Kurkea Tukholmaan ja olen saanut\nlukea luonnontiedettä valtio-arkistonhoitaja Bureuksen johdolla.\nValtioneuvos Skytte pyysi minua lukemaan kreikkaa Hillevin kanssa.\"\n\n\"Vai niin? Käännäppäs minulle tuo kappale Xenofonista!\"\n\nHagar käänsi sujuvaksi latinaksi kappaleen. Kristiinan otsa\nkirkastui, pieni hymyily näkyi hänen ylihuulessaan, jossa oli pieni,\ntuskin näkyvä viiksen alku. \"Tule luokseni huomenna aamulla viiden\naikaan\", sanoi hän, nyökäten päätään.\n\nHagar punastui kovin. Tämä oli toinen kerta, kun hänelle tapahtui\ntällainen kuninkaallinen suosion-osotus. Päättyisiköhän tämä kutsumus\nlinnankellarissa?\n\nHetken perästä tuli valtioneuvos Skytte, kiireestä hengästyneenä\nsisälle. Hän oli linnassa saanut kuulla siitä kunniasta, joka oli\ntapahtunut hänen tyhjälle talollensa.\n\nKuningattaren edessä seisoi pitkä, kaunis 65-vuotias ukko, hänen\nisänsä ja iso-isänsä uskollinen palvelia, aateloittu 1603, jolloin\nhän vaihetti sukunimensä Skräddare sekä itse ottamansa nimen\nSchroderus toiseen, joka löytyi hänen äitinsä suvussa. Hän oli\ntullut vapaaherraksi 1624 ja ensimmäiseksi presidentiksi Götan\nhovioikeudessa 1634, mutta sittemmin lähetetty pois pääkaupungista\nAksel Oxenstjernan toimesta. Niin unohdettuna, kuin hän nyt näytti\nolevan Tukholmassa, oli hän Upsalassa huomattuna, sillä siellä hän\nkanslerina pitkällisestä rappiotilasta oli pannut kuntoon akatemian.\nSitä paitsi Skytte ei ollut se mies, joka helposti oli syrjään\nsysätty. Hän oli vieläkin selkkaantunut syvälle ajan valtiollisiin\nkysymyksiin, kutsuttiin tavan takaa jälleen astumaan paikallensa\nvaltioneuvostoon, sekä harjoitti salaista kirjevaihtoa nuoren\nkuningattaren kanssa, jonka luona hän puolusti pfaltzilaista huonetta\nvasten valtioholhojia.\n\nSkytteä pidettiin parhaana latinankielen puhujana, mikä Ruotsissa\noli. Hänen anteeksi pyyntönsä esitettiin nyt sillä kielellä,\nja kuningatar myöskin vastasi latinaksi, muistuttaen, että\nlaiminlyömisen viha olikin ollut hänessä, koska valtioneuvos ensiksi\noli hakenut häntä.\n\nSitten esitettiin tyttärentytär Hillevi Kyle. Näkyipä kyllä, että\nhän, kaikesta, mitä vanhalla iso-isällä vielä oli täällä maailmassa,\noli hänelle rakkahin. Kolmentoista vuoden vaivat ja taistelut eivät\nolleet voineet umpeen parantaa niitä haavoja, jotka äidin, hänen\ntyttärensä, aikainen kuolema oli jälkeensä jättänyt.\n\n\"Hänellä on Vendelan silmät ja suu\", sanoi ukko, suudellen tyttöä\nposkelle. \"Nenä on isän, _sanguine mixto_ [sekoitettua verta].\nKatsokaa lasta, armollinen röökinä! Juuri sellainen oli minun\nVendelani siihen aikaan, jolloin minä hänen kanssaan luin _Liviusta_.\nJa kun minä ihmettelin jotakuta epäklassillista yhteen sovitusta tuon\nkuvaavan historioitsian teoksessa, sanoi hän nauraen: se on hänen\n_pataviinitaustansa_, hänen Padualaista kielimurrettansa! Ajatelkaapas\ntuota: hän oli minun tietämättäni lukenut Qvintilianusta, joka\ntuosta mainitsee, eikä minulla ollut sitä kirjastossani; hän oli sen\nlainannut Upsalasta!\"\n\n\"Vendela Skytte on ollut Aleksanderia etevämpi\", sanoi Kristiina\nkauniilla katseella. \"Hän oli ainoastaan 21 vuoden vanha, kun hän\nkutsuttiin pois, ja oli kuten Aleksanderkin voittanut maailman. Mutta\nse ennustaa hyvää Ruotsin opille, jonka isä te olette. Te olette\nosottanut, että taipumukset menevät perintönä isästä tyttäreen ja\ntyttärestä tyttärentyttäreen. Jos tällä tavoin edistytään, herra\nvaltioneuvos, niin olemme sadan vuoden päästä laajasti-oppinut\nkansa!\" Kristiina otti kultaneulan rinnastaan, kurotti sen kainolle\nHilleville, sanoen, häntä lempeästi katsellen: \"Käytä tätä muistona\nsiltä, joka pitää hyödyllistä oppia valtakunnan onnen perustuksena!\nTule sellaiseksi, kuin äitisi oli, mutta elä kauemmin kuin hän!\"\n\nHillevi suuteli kyynelsilmin kuningattaren kättä. Hänen takanaan\nseisoi Hagar, jonka sydäntä sekavat tunteet valtasivat. Oi, kun olisi\nkuningatar! Ja saattaisi vapaasti tutkia kaiken maailman viisautta,\neikä tuntisi muuta rajaa tutkimuksillensa, kuin elämänsä!\n\n\"Olenpa iloinen siitä, että Hillevi on löytänyt ystävän, joka on\nsamaa mielenlaatua kuin hän\", lisäsi kuningatar, ikään kuin hän olisi\naavistanut, mitkä tunteet Hagarin sydämmessä liikkuivat.\n\n\"Niin, niin\", virkahti presidentti, joka kiirehti parantamaan\nanteeksi annettavaa unohdustansa, että nimittäin oli ajatellut\nainoastaan omaa vertansa. \"Tässä on Hagar... Hagar...\"\n\n\"Hagar Ring\", virkahti mainittu arasti.\n\n\"Hagar Ring, niinhän se oli; presidentti Kurjen sukulainen ja\nkasvattityttö. Minä etsin lukukumppania tyttärelleni ja kuulin\nsattumuksesta Kurjen puhuvan tästä lahjakkaasta nuoresta henkilöstä.\nNo, lapsi, mitenkä Xenofoninne laita on? Vaikeita tietysti, nuo _ho,\nhä, to_; ovat pahemmat, kuin _der, die, das_! tässä tulee panna korko\npilkulleen paikallensa.\"\n\n\"Xenofon on Hagarille kirkas kuin lähdevesi\", rohkeni Hillevi\nvastata, \"mutta minulle se on kuin terva.\"\n\n\"Kyllä selkenee, nuppuseni, kyllä selkenee\", hymyili iso-isä.\n\"Mutta menkää nyt kirjastoon, lapset! Älkäämme viivyttäkö hänen\nmajesteettiansa meidän vähäpätöisillä läksyillämme. Oih, että minun\ntaloni pitikin olla näin surkeassa tilassa, kun minulle näin suuri\nkunnia tapahtui!\"\n\nHän oli jäänyt seisomaan, kun ruhtinatar Eleonoora, joka olisi\nhalusta lähettänyt kaiken opin hiiteen, ääneti haukotellen oli\ntyytynyt penkillä istumaan akkunan ääressä ja katsellut ulos kadulle.\n\n\"Jos asia minusta riippuisi\", sanoi Kristiina, sitte kun vanhus oli\nistunut hänen viereensä, \"niin teidän talonne Tukholmassa ei autiona\nseisoisi. Mutta se aika on luultavasti tuleva, jolloin minä näen\nrinnallani kruunun turvan.\"\n\n\"Pönkkiä täällä on yltäkyllin ja vanha raaka-aine lahoo. Minä\nkiitän joka päivä Jumalaani siitä, että Ruotsin kruunu on siinä,\nkuin sen tulee olla, eikä herrojen päässä. Mitä Homeros sanoo: Ei\nmonivallasta oo, yks ainoa herrana olkoon. Ja vieläpä rohkenen lisätä\nsen selityksen, että kuningas-vainaja on pitänyt huolta valtakunnan\nmenestymisestä jättäessään mielialansa jälkeläisillensä. Mutta missä\narmollinen röökinäni pitää kruunua liika raskaana, on niitä kyllä\nlöydettävissä, jotka kätensä apuun kurkottavat.\"\n\n\"Ja kärventävät kyntensä? Niin, niitä löytyy.\"\n\n\"Minä iloitsen alammaisesti siitä, että yksi näinä päivinä on\nsaanut koukkuiset sormet. Mutta jos uskallan sanoa, on semmoinenkin\nlöydettävissä, joka ei kruunua kysy, vaan häntä, joka sitä kantaa...\"\n\n\"Asettakaa palttua poikien eteen ja sanokaa: älkää koskeko!...\nMutta mitä valtioneuvos aikoo Hillevistä, kun hän kerran tulee yhtä\noppineeksi kuin te itse?\" Kristiina ei pitänyt tuosta iankaikkisesta\nnaimiskysymyksestä orpanansa läsnä-ollessa.\n\n\"Mitä minä aion Hillevistä? Etsiä hänelle hyvän miehen.\"\n\n\"Senkö vuoksi hänen pitää tulla niin perin-oppineeksi? Eikö\nhän vähemmällä osaa paistaa peltopyitä, kutoa pitsiä miehensä\npitsikaulukseen ja kurittaa lapsiansa?\"\n\n\"Oppi on jokaisen kodin kaunistus, ja vaimo on miehen kunnia, sanoo\nPaavali.\"\n\n\"Ei, suokaa anteeksi, se on väärin käännetty. Paavali sanoo 1 Cor.\n11:7: 'vaimo on miehen _doxa_', hän on miehen hyvä tahi huono arvo,\nmutta sen saattaa myöskin kääntää: hänen mielipiteensä, hänen\nmielikuvituksensa, hänen odotuksensa. Tässä tulee siis selittää,\nvastaako oppinut vaimo hänen odotustansa, onko hänessä sitä mitä hän\ntahi muut ovat toivoneet.\"\n\n\"Enpä koskaan olisi uskonut, että armollisin röökinäni olisi\nehtinyt pidemmälle kreikassa kuin itse Lutherus\", vastasi Skytte\nteeskentelemättömällä hämmästyksellä, mutta tietämättään oli hänen\npuheessaan jotakin ivallista, joka harmitti hänen kuuliatartansa.\n\n\"Hohho, minulla on pitempi matka hänen sekä teidän oppiinne, kuin\nTukholmasta Wittenbergiin\", väitti Kristiina vilkkaasti. \"Varsinkin\nkreikan kielessä on minulla vaikeuksia, paitsi Uudessa Testamentissa,\njota minä näihin aikoihin olen tutkinut saadakseni raamatun lauseita,\njoilla kykenisin reformeerattujen harha-oppia vastustamaan. Summa:\nmiksikä oppinut neito viskattaisiin oppimattoman miehen syliin?\nEiköhän se ole, ikään kuin haukka ja satakieli avioliittoon\nvihittäisiin? Hillevi raukka! Olkoon hän mieluummin puolisotta.\nMiksikä hän, joka omistaa koko maailman, antaisi itsensä kerjääjän\nhaltuun?\"\n\n\"Minä en tästä rohkene väittää armollisen röökinäni kanssa\", sanoi\nSkytte karttavasti. \"Se nyt kuitenkin on köyhien neitojen kohtalo ja\nse oksa, jolle he ovat istumaan luodut. Ylhäiset ja rikkaat saavat\ntehdä mielensä mukaan. Vaan tavallisesti hekin menevät avioliittoon.\"\n\n\"Kuningatar Elisabet ei koskaan mennyt naimiseen. Mitä valtioneuvos\nsanoisi, jos minä tekisin samoin?\"\n\n\"Minä rukoilisin Jumalaa valaisemaan armollista röökinää, että\ntietäisitte, mikä hänen tahtonsa mukaan paras on.\"\n\n\"Antakaa Hillevin jäädä naimattomaksi! Älkää antako häntä miehen\norjuuteen! Hän on siksi saanut liika hyvän järjen. Ja nähkääs, nythän\nmeitä on kolme, jollei useampiakin, jotka osaamme latinaa. Eikö ole\nhäpeä, että niin mahtavalla valtakunnalla kuin Ruotsilla, jossa\nlöytyy paljo oppineita miehiä, on kovin paljo taitamattomia naisia?\nKun minä tulen hallintoon, täytyy teidän auttaa minua asettamaan\ntyttökouluja valtakuntaan. Se tulee olemaan teidän viimeinen\nmestariteoksenne, samati kuin kuningasvainajan kasvatus ja Upsalan\nakatemia ennen ovat olleet mahtitöitänne.\"\n\n\"Jumala varjelkoon! Jos Ruotsi saisi niin monta oppinutta neitoa,\njotka pitäisivät itseänsä liika hyvänä menemään oppimattomille\nmiehille, jäisi valtakunta piankin autioksi.\"\n\n\"Hohho, älkää peljätkö! Kyllä me puolukoita metsästä löydämme\ntuokkosen täydeltä, mutta mesimansikoita poimimme yhden erästään...\nKatsokaapas häntä tuolla akkunan luona! Sellaisia he ovat... Hän ei\nsuinkaan tule pitämään oppia suuremmassa arvossa kuin prinssejä...\nNoore!\"\n\nNuori ruhtinatar oli, väsyneenä aamullisista vaivoista, nukahtanut\nnojaten kukoistavan poskensa kättänsä vasten ja nousi nyt tehden\nhämillään anteeksi pyyntönsä.\n\n\"Hyvää huomenta, kaikkein suloisin puolukkani! Nyt on aika suoda\nvaltioneuvokselle hänen ruokaleponsa. Hyvästi, rakas Skytte! Älkää\npahaksenne panko, jos olen tässä vähän turhia puhunut. Mutta\nluvatkaa minulle yksi asia... Luvatkaa minulle, että Hillevi jää\nnaimattomaksi!\"\n\n\"Kiitoksia siitä suuresta kunniasta, jota armollinen röökinäni\non osottanut asumattomalle kodilleni ja kuluneelle uskolliselle\npalveliallenne! Kiitoksia, kiitoksia, mutta älkää pyytäkö vanhalta\nkannolta, että hän juurellaan kasvavalle kirsikkataimelle sanoisi:\nviheriöitse, lapseni, mutta älä koskaan kuki! Ja jos kukkisitkin\njoskus, niin älä koskaan hedelmiä kanna! En, sitä minä en saata...\nHyvästi, armollisin kuningattareni... Sitä en saata!\"\n\nJa hän saatti ylhäiset vieraansa avopäin ulos läpi tyhjän salin,\nkylmän porstuan, alas liukkaita portaita pitkin, aina heidän\nodottavaan rekeensä asti.\n\n\n\n\n7. Doxa.\n\n\n    Net jotka Jumala on aateloinnut,\n    eivät saa alentaa itseänsä.\n\nViiden aika aamulla ei ollut mikään aikainen tunti Kristiinan\naikakautena, jolloin työpäivä tavallisesti alkoi kello 4 ja\nahkerimmilla kello 3. Oli pilkkopimeä, kun Hagar, jota presidentti\nKurjen kammaripiika lyhtyineen sekä aseella varustetut palveliat\nseurasivat, mennä hapuili pitkin Tukholman kapeita ja likaisia\nkatuja. Se lyhyt matka, mikä hänellä oli kuljettavana Kurjen\nRitariholmissa olevasta asunnosta nykyisen Ritarihuonetorin sekä\nIsonkirkonmäen yli linnaan, oli tähän vuorokauden aikaan kaikkea\nmuuta kuin hauska. Luoteinen tuuli puhalsi Mälarin aukeilta\nulapoilta vinkuen sisään molempia virtoja pitkin, peitti katot\nlumirännällä, kitisteli viirejä, tärskytteli akkunaluukkuja ja\nvalmisteli piiritanssilla kuninkaallisen linnan ympärillä itseänsä\njatkamaan matkaansa merelle. Katu-ojat olivat puroina, vesilätäköt\nkimaltelivat lyhdynvalossa kaikkialla, noilla kuoppaisilla kaduilla.\nKulkiain täytyi siellä täällä välttää odottamattomia esteitä, jotka\nkursailematta telkesivät heiltä tien: pitkä-aisaiset rattaat, kumoon\nkaadettu vesisaavi, runsuläjä, kuollut kissa ja, pahin kaikesta,\njoukko hirsiä ja tiilikiviä rakennuksista, joita Klaus Fleming oli\nantanut hajottaa oikaistaksensa Isonkirkonmäkeä. Uudempi Tukholma\noli tekeillä tämän tarmokkaan linnan ylipäällikön toimesta, joka\näsken oli antanut järjestää Norrmalmin sekä laatinut nykyiselle\nkuningattarenkadulle sen suunnan. Uudet asunnot kohosivat hitaasti\ntahi olivat aivan kohoamatta, sillä sota nielasi kaikki varat.\n\nVaarallista oli kulkea Tukholman valaisemattomia katuja yön-aikana;\nkuultiin puhuttavan ryöväyksistä ja murhista. Ei kukaan uskaltanut\nlähteä ulos aseettomana noihin pimeisiin sokkeloihin. Kurjen palvelia\nkulki paljastetuin miekoin, valmiina koska hyvään vastustamaan\nhyökkäystä. Yön vaarallisimmat tunnit olivat jo kuitenkin ohitse.\nAkkunoista loisti kynttiläin valo. Ei kukaan häirinnyt kulkiain\nmatkaa soraläjien välissä.\n\nHagar ilmoitettiin linnanvahdin luona ja hän pääsi heti puheille.\nHän näki kuningattaren lampun valossa tutkivan suurta kirjaa, jossa\noli vanhat, kuvilla varustetut puukannet. Toisia kaikenmoisia\neri suuruisia kirjoja, vieläpä 1500 luvun tunnetuita pieniä\npergamenttinidoksiakin oli huolettomasti sinne tänne sälytettynä\nsuurelle santelipuiselle pöydälle.\n\n\"Sanoinko minä kello 5?\" kysyi kuningatar sisään tulialta päätään\nnyökäten ja häneen hätimiten katsahtaen.\n\n\"Sanoitte, teidän majesteettinne.\"\n\n\"Minun olisi pitänyt sanoa kello 4. _Aurora musis amica_. [Aamurusko\non runottaren ystävä.] Meillä ei nyt ole pitkästi aikaa; minä odotan\nvaltiokansleria kello 6. Mutta se ei tee mitään; sinun sopii jäädä\nlinnaan, ollaksesi lähellä, kun minä saan aikaa.\"\n\nJa taaskin hän lukuihinsa vaipui ääneti, eikä näyttänyt huomaavankaan\nvastatullutta, jolla nyt oli hyvä aika tarkastella lukuhuonetta,\neli vähäistä kirjastoa, joksi sitä nimitettiin. Siinä oli neljä\navonaista, tammesta kyhättyä kirjahyllyä, joittenka vinossa ja\njotenkin epäjärjestyksessä olevaa sisältöä nähtävästi usein oli\nkäytetty; -- ennen mainittu pöytä, jossa oli neljä laatikkoa,\npyöreäksi sorvatut jalat sormuksenmuotoisine koristeineen ja alhaalla\nvahvat nuoran muotoon sorvatut poikkipuut; pienenlainen pöytä,\njonka marmorilevyinen kansi oli hopeisilla korkokuvilla koristettu;\nneljä punaisella sametilla päällystettyä ja silkkihepelöillä\nkoristettua nojatuolia ilman käsinojaa, kahdeksan pienenlaista\nkomeasti koristettua selkätuolia, joissa oli sileä istuinlauta,\nmutta kuningattaren oma kirjoitustuoli oli sileä, mustasta\nebenholtsista; sitten löytyi kaksi kalleutta: pieni kahdessa osassa\noleva puusta, norsunluusta ja hopeasta kokoonkyhätty kirjekaappi,\njota karyatiidit eli naiskuvan muotoiset pronssipylväät kannattivat,\nsekä pitkä, matala vaski-arkku ylt'ylitse täynnä erinomaisia\nkoristeita ja todenmukaisesti aiottu tallentamaan tärkeitä papereita;\nvihdoin, jotenkin epämukava triton kuorikkolamppuineen, muutamia\nvahakynttilöitä, vesikarahviini lasineen, paperikoppa ja pienet\nkultaiset kirjoitusneuvot. Siinä huoneen osaksi yksinkertaiset,\nosaksi kalliit irtonaiset kapineet. Kirjahyllyt olivat\nkirjakiihkoiselle nähdä, mitä kultakasat saiturille: kiusaajina\nkateuteen. Oi jospa olisi kuningatar, jonka vain tarvitsee ojentaa\nkätensä hallitaksensa kaiken maailman viisautta!\n\nÄkkipäätä kääntyi Kristiina tuon köyhän tytön puoleen, joka kadehti\nhäntä ja huudahti:\n\n\"Jos sinä osaat kreikkaa, sinä, niin kerro minulle kaikki\nkommentaattorien selitykset _doxa_ sanasta!\"\n\nHagar ei sitä sanaa tuntenut paremmin eikä huonommin kuin muitakaan\nsanoja. Hän vastasi, että se Homeroksessa löytyi _odotusta_\nmerkitsemässä; Platonin oli hän havainnut sillä tarkoittavan\n_oppilausetta_. Toiset taas käyttivät sitä henkilön _arvon_\nmerkityksessä ja muutamissa kohden _kunniaa_; mutta oikein kyllä\noli muistutettu, että tässä sanassa on jotakin epämääräistä, ja\nkaksikielistä, niin että samati kuin oppilause saattoi olla taru,\nsaattoi myöskin arvo olla huono arvo.\n\nKristiina katseli häntä tarkastellen. Tämä toinen tutkinto oli\npäättynyt yhtä onnellisesti, kuin edellinen eilen.\n\n\"Katsos tässä\", sanoi hän ja viittasi Hagaria tulemaan pöydän luo.\n\"Meidän latinalainen _vulgatamme_ kääntää sen samati kuin Lutherus,\n_gloria_ sanaksi. _Mulier autem viri gloria est_. Vanhin saksalainen\nkäännös, tehty 1483 sanoo kuten Lutherus: Das Weib aber ist die Ehre\ndes Mannes. Se on vulgata, ei mitään muuta.\" Hän osotti värssyä\ntuossa vanhassa kuvilla varustetussa kirjassa, jonka puukannet olivat\nveistoksia täynnä ja jota hän äsken ahkerasti oli tutkinut.\n\n\"Minun luullakseni\", jatkoi hän miettivästi, \"tuo käännös: vaimo\non miehen kunnia on tullut siihen viskatuksi kultaisena viittana\npeittämään orjattaren kahleita. Paavali ei ole saattanut muuta\ntarkoittaa, kuin että vaimon maine lankeaa miehen päälle, olkoon se\nsitte hyvä tahi paha. Hän saattaa olla miehen kunnia, mutta myöskin\nhänen epäkunniansa. Mutta joko hän on sitä tahi tätä, on hän olemassa\nmiehen tähden. Mitä tuosta sanot Saara? Mikä nimesi on?\"\n\n\"Hagar.\"\n\n\"No mitä, Hagar, tuosta sanot?\"\n\n\"Armollinen röökinä sen paremmin tietää. Minä en ole sitä ennen\najatellut.\"\n\n\"Vai niin! Sinulla ei ole ollut yhtään kosiaa, sinulla?\"\n\n\"Ei.\" Hagar punastui. Hän oli paljon hokemattomampi tuollaisissa\nasioissa, kuin hänen kuninkaallinen yhden-ikäisensä. Kukapa meren\nuiskentelevaa lastua kosimaan menisi?\n\n\"Hyvä. Etsimätön ja vapaa. Onpa hirveätä, antaa itseänsä ruumiineen\nsieluineen miehen valtaan. Emmekö me ole yhtä vapaasyntyiset\nkuin hän? Jos meidän käsivartemme onkin heikompi, niin eiköhän\nmeillä ole yhtä vahva tahto, kuin hänelläkin? Miksi olisimme hänen\nalammaisiansa?\"\n\n\"Papit niin sanovat\", vastasi Hagar, jonka sydämmessä Kristiinan\nuudelleen kerrotut kapinalliset tunteet saivat tenhoavan vastakai'un.\n\n\"Papit!... Oletko sinä papin tytär, sinä? Mene tiehes, sinä,\npappiesi Saaran kanssa, mikäpä hän muuta oli kuin itämainen orjatar?\nNäetkös, kaikki nuo raamatunkäännökset\", hän osotti noita suuria\nkirjoja, \"olen minä selaillut läpi kannesta kanteen, tutkiakseni sen\noikeaa sanallista merkitystä, jota nimitetään jumaliseksi laiksi.\nEnsiksikin, Aatamin kylkiluu! Tässä se on kuvattuna; mikä hirvittävä\nkuva! Ja samaan tapaan on kirjoitettu joka paikassa, aina tuohon\nkaksinkieliseen _doxa_ sanaan asti. Mitä minun pitää uskomaan? Etkö\n_sinä_ mitään tiedä? Sinä sanoit Platoa lukeneesi?\"\n\n\"Minä luin hänen _Symposioniansa_ professori Terseruksen johdolla\nTurussa.\"\n\n\"Kerro minulle, mitä Plato sanoo miehestä ja vaimosta!\"\n\n\"Tiedän kovin vähän. Hän puhuu enimmiten miesten ystävyydestä ja\nharvoin naisista. Hän sanoo, että puhdas rakkaus vapauttaa, koska se\nyhdistää kaikki ja poistaa erotukset.\"\n\n\"Ja sinä luulet puhdasta rakkautta löytyvän?\"\n\nHagar oli ääneti. Tuo onnellinen, hän ei kysymystä käsittänyt.\n\n\"Vanhako olet?\"\n\n\"Täytän kolmen viikon kuluttua kuusitoista vuotta.\"\n\n\"Etkä vielä tiedä rakkaudesta mitään? Se on minusta yhdentekevää.\nToivoisinpa tietäväni yhtä vähän kuin sinä. Pelikaani! Luet Platoa\netkä tiedä enemmän kuin sukkavarras rakkaudesta! Menisinpä vedolle\nsiitä, ett'et sinä ole lukenut säettäkään _Ovidiuksesta_ tahi\n_Tibulluksesta_?\"\n\n\"En olekkaan, armollinen röökinä.\"\n\n\"Niin näes, olinpa varma siitä. Saat lukea minun kanssani Ovidiusta\nja Tibullusta. Se on hauskaa. Sinun pitää muuttaman linnaan. Miksikä\ntahdot tulla? Kammaripiiakseniko?\"\n\n\"Saanko siivota armollisen röökinän kirjastoa? Pyyhkiä kirjoista\ntomun? Sytyttää lukulampun? Tehdä kirjaluetteloa?\"... Hagarin tummat\nsilmät loistivat ihastuksesta. Hän tahtoi suudella kuningattaren\nhameenpalletta, mutta Kristiina esti häntä.\n\n\"Ainoastaan taitamattomilla on oikeus nöyryyttää itseänsä. Ne,\njotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä, varsinkaan\naatelittomien edessä\", vastasi hän kauniilla ylimyskatseella.\n\"Ja sitä paitsi tarvitsen minä sellaisen, kuin sinä olet...\nkirjasivistyksessä oppineen, mutta lapsen maailmankokemuksissa.\nMinulla on liika monta valtioviisasta, on sukulaisia ja ystäviä,\npalveliattaria... espanjalaisia kanoja, jotka vain höyhentensä\npuolesta eroavat toisista. Onnipa, Hagtorn, tahi mikä nimesi on,\nett'et ole mies! Minä kentiesi rakastuisin sinuun niin, että minun\nvihdoin täytyisi ratsuruoskallani ajaa sinut pois. Mutta nyt olet\nsinä, kuten minä, yksi noista vapaasyntyisistä orjattarista, jotka\nravistavat käsikahleitaan.\"\n\n\"Teidän majesteettinne on kuningatar.\"\n\n\"Niin, muistuta minua tuosta, jos sattuisin sen unhottamaan! Minä\nnauran usein. Minä nauran koko maailmaa; älä itseäsikään poikkeuksena\npidä! Sinä olet niin naurettava _Platoinesi_ ilman rakkautta ja\n_Tacituksinesi_, joka saa hevoset pelästymään. Kun minä tulen\nlailliseen ikään, niin aateloitsen sinun ja annan sinulle nimen: von\nDoxa, sekä panen kilpeesi Minervan pöllön. Mutta sinä olet Kurjen\nsukua; oletko sinä aatelinen? Kuka isäsi on?\"\n\nTaaskin Hagar oli ääneti. Tuossa oli jälleen tämä suuri kysymys, joka\nhänelle oli elin-asiana, siinä oli itsetunnon hiljainen, toivoton\ntaistelu vasten nöyryyttävää vastausta.\n\n\"Armollinen röökinä on itse sanonut\", lausui hän vihdoin hiljaisella,\nmutta vakaalla äänellä, \"että ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät\nsaa alentaa itseänsä. Minä en koskaan ole tuntenut isää enkä äitiä.\nMinä olen pudonnut tähdistä.\"\n\nJos Kristiinan povessa olisi sykkinyt naisen sydän, olisi hän\nhuomannut pidätetyn kyyneleen turvattinsa silmäpielessä, mutta\nhän ei sitä huomannut. Hän vain kohotti olkapäitään ja vastasi\nhuolettomasti: \"Siinä on myöskin aateliskirja. Jupiter ja Mars ovat\nolleet kummina kehtoni ääressä. Kummallista! Minä uneksin viime yönä,\nettä suuri, kirkas tähti laskeutui alas vuoteelleni. Sillä ei ollut\nmitään olentoa, se oli pelkkää valoa, se virtaili minuun niin, että\nme olimme kuin yksi. Minä elin siinä ja se minussa, ja minä kuulin\nsanoja, jotka olivat ainoastaan valon heijastuksia. Sinä olet minun\nkuuni, sanoi se, ja minä olen sinun aurinkosi. Teitä on kolme, jotka\nminulle kuulutte, ja ennenkuin aurinko nousee, tulevat nuo kolme\nnäkemään toisensa silmästä silmään.\"\n\nHagar alkoi tarkasti kuunnella. Hän unhotti nöyryytyksensä, hän\nmuisti tähtensä Tuurholman ajoilta ja Andromedan peräkannelta.\n\"Armollinen röökinä!\" huudahti hän. \"Minä tunnen tähden. Se on\npuhunut myöskin minulle!\"\n\n\"Unia!\" jatkoi Kristiina samalla huolettomalla äänellä, \"Usvat\nnousevat maasta, sakenevat ja tivistyvät pyrstötähdiksi. Usvat\nnousevat aivoihin ja tivistyvät unelmiksi. Monet sanovat, että\ntähdet johtavat ihmisten elämänjuoksua; siitä asiasta en minä\ntahdo mitään sanoa. On tunnettu asia, mitenkä Tyko Brahe ennusti\nennen kuningasvainajan aikaa, että Suomessa oli syntyvä suuri\nsotapäällikkö, joka valloittaisi koko Pohjolan. En tiedä, onko se\noikein selitetty siten, että se olisi tarkoittanut herravainajata,\nminun isääni, joka kylläkin suuri oli, mutta jonka kuitenkin\ntäytyi jättää minulle ja muille jälkeläisillensä osan pohjoisista\nvalloistaan anastettavaksi. Ehkäpä se oli minua, kuin ennustus\ntarkoitti, koska vanhempani olivat Suomessa yhdeksän kuukautta ennen\nsyntymistäni; mutta minä ajattelen, että jätämme tämän tulevien\naikojen selitettäväksi. Minun tähteni kertoi, että jotakin tapahtuisi\ntänään, ennen auringon nousua. Ei ole pitkä siihen nyt enään, ja jää\nse ehkä kyllä tapahtumatta... Mutta nyt olen minä joutunut ojaan tuon\nsurkean _Doxa_ sanan vuoksi. Minun oli aikomukseni raamatusta etsiä\nreformeerattujen harhailuja...\"\n\nSattui hyvin Hagarille, että hän jumaluus-opillisten aikakauskirjojen\njoukossa, joita kotiin palanneet sotilaat aikoja sitten olivat\njättäneet jälkeensä Kaskaksen torpan tienoille, myöskin oli löytänyt\nreformeerattua oppia kumoavia väitöksiä. Hänen hyvä muistinsa oli\nvielä säilyttänyt tarpeeksi tuota lapsuuden aikana vaikeasti sulavaa\nluettavaa, voidaksensa auttaa kuningatarta hänen etsimisissään.\nHagar muisti monta kirjailiaa, heidän teostensa nimet sekä heidän\nesiintuomiansa raamatunlauseita. Ei mikään saattanut Kristiinalle\nolla mieluisempaa tässä jumaluusopillisessa väittelykysymyksessä,\njoka tällä haavaa anasti hänen äärettömän tutkimushalunsa. Nuo\nmolemmat lukiat olivat kiintyneet vilkkaaseen keskusteluun näistä\nasioista, ja kuninkaallinen suosio näytti olevan suuresti enenemään\npäin, kun valtiokansleri, jota oli odotettu, kuningattarelle\nilmotettiin tulleeksi.\n\n\"Ah\", huudahti Kristiina, samalla kun hän kärsimättömästi paiskasi\npuukantisen foliantin kiinni, \"tuo vanha valtiohuolestuttaja\nvaivaa minua taas veronvapaaksi ostamisillaan ja valtiovaraston\npuutteilla...\"\n\n\n\n\n8. Voitonsanoma.\n\n\n    Se oli lapsensatu, mutta koski urhotyötä.\n\nAksel Oxenstjerna ei nyt tullut kuningattarensa luo\nvaltiohuolestuttajana, vaan voitonsanoman tuojana. Hän näytti\nnuoremmalta, hänen vartalonsa oli suorempi, hänen ryhtinsä\npontevampi, hänen muuten tyvenessä, ajattelevassa katseessaan\nkuvastui nyt nuoruuden ilo. Hän oli kantanut vanhoilla hartioillaan\nraskaita taakkoja, hänen oli täytynyt usein etsiä tietä siinä,\nmissä ei kukaan muu löytänyt polkua eikä pelastusta, hän oli niin\nmonta epätoivon kiusausta tallentanut poveensa ja ollut toivovinaan\nsiinä, missä ei mitään toivoa enään ollut, että hänelläkin kerran\noli oikeus ilmaista uhkuvia voitontunteitaan. Hän ei unhottanut\nainaista stereotyypillistä, alammaista kunnian-osotustansa, kun hän\nseisoi itsevaltiaan edessä, mutta hän ei odotellut hallitsiattaren\nkysymyksiä, hän oikasi vartalonsa koko pituudelleen tuon juhlallisen\ntervehdyksen jälkeen ja huudahti iloisesti:\n\n\"Jumalalle kunnia olkoon! Minä onnittelen teidän majesteettianne\nja valtakuntaa, suuri voitto on voitettu!\" Myöskin Kristiina tässä\nsilmänräpäyksessä unhotti _doxan_ ja kaiken teologian, hän unhotti\nsen juhlallisen tervehdyksen, jolla hän tavallisesti otti vastaan\nvaltakunnan etevintä palveliaa, hyppäsi seisaalle, tarttui kanslerin\nkäsivarteen ja huudahti hänen ikäisensä innolla: \"Torstenson? Jumalan\nkiitos!\"\n\n\"Sotamarsalkka Torstenson ja Ruotsin sotajoukot ovat arvollisesti\nviettäneet kuningasvainajan muistoa saavutettuansa tämän toisen\nvoiton Leipzigissä ja Breitenfeldissä. Tunti on kulunut siitä, kuin\nsananlennättäjä tuli. Arkkiherttuan koko armeija on kaadettu ja\nhajoitettu, 5,000 on kuollutta ja 4,500 vankina... Me olemme ottaneet\n190 lippua, 46 tykkiä, koko kuormaston... Leipzig on tuota pikaa\nmeidän käsissämme. Lokakuun 23 päivänä on Jumala Ruotsin aseille\nantanut tämän voiton. Sananlennättäjän oli täytynyt Hampurissa\nviivähtää. Meidän tappiomme...\"\n\n\"Ei nyt mitään tappioistamme! Ei nyt! Ei mitään suruharsoa voiton\nylitse! Elääkö sotamarsalkka?\"\n\n\"Hän elää eikä ole haavoitettukaan.\"\n\n\"Siinä kylläksi. Torstenson on sotajoukon arvoinen. Suvaitsetteko,\nteidän jaloutenne, istua tähän? Raportti? Antakaa minun nähdä tuo\npaperipala, joka valtakunnan korottaa vaarasta voitonriemuun!\"\n\nHän melkein veti valtiokansleria istumaan vieressään olevaan\nnojatuoliin. Edellisten päivien levoton jännitys oli ollut niin suuri\nepäluotettavien ja ristiriitaisten huhujen takia, joita Saksanmaalla\nolevien sotajoukkojen tilasta oli kulkenut, että ensimmäinen tieto,\nkun se vielä lisäksi oli voitonsanoma, syrjäytti kaiken muun, kuten\nräjähyttävä miina. Kuningatar yksin oli rohjennut nauraa ja lukea\njumaluusoppia: nyt oli voitto hänenkin voittanut.\n\nTämän valtio-uutisen tultua oli Hagar unohtunut niin kokonaan,\nkuin kanervainen kulovalkeassa. Valtiokanslerin tulo siirsi\nsilmänräpäyksessä hänen entiseen asemaansa tässä maailmassa,\njossa hän oli tyhjää mitättömämpi. Hänellä oli kyllin ymmärrystä\nkäsittääksensä, että hän täällä oli liikanainen, ja syrjäytyi niin\nkauas kuin mahdollista. Mutta kuninkaallinen asunto oli hänelle\ntuntematon; hän näki kolme ovea, tunsi yhden, jonka kautta hän oli\ntullut sisälle, ja hiipi kuulumattomasti ulos.\n\nHän tuli puolipimeään etehiseen, jota suuresta avonaisesta takasta\ntuleva valo heikosti valaisi. Lieden edessä istui kammaripiika\nFiken Lång, kiinnittäen nauhasolmukoita kenkiinsä, sillä välin, kun\nhän vartoi kuningattaren soittokellon kilistystä. Uloskäytävässä\nseisoi kammaripalvelia Johan Holm, joka äsken oli vastaan ottanut\nvaltiokanslerin ja nyt näytti olevan valmis osottamaan uloskäytävää\ntuolle vieraalle tytölle. Hän pettyi; tyttö ei mennyt, hän ei vielä\nollut määräkäskyjänsä saanut. Aika kävi Holmille pitkäksi: hän\npuhdisti salavihkaa vaskitorvea, jonka hän piilotti takkinsa alle,\nkun joku tuli näkyviin.\n\nHagar istahti lieden eteen vastapäätä kammaripiikaa. Hänen täytyi\nlämmittää itseänsä, hänen oli vilu. Hän ei ennen ollut huomannut,\nettä ilma kuningattaren folianttien välissä oli hyvin viileä.\nMieleensä muistui, että häntä oli viluttanut myöskin ensimmäisen\nkuninkaallisen kohtauksensa jälkeen, kun hän istui veneen keulassa\nmatkalla Norrköpingiin. Tuo nuori, loistava kuningatar, joka oli\noppinut, oikullinen ja viehättävän jalomielinen, kun hän tahtoi,\n-- mistäpä se tuli, että vilutti -- ei hänen läheisyydessään, ei\nsilloin, kun hän viehättävästi puhui ja nauroi, sillä silloin saattoi\nunohtaa kaikki, -- mutta jälestä päin?\n\nHagar vaihteli muutamia sanoja kammaripiian kanssa. Hän sai vain\nlyhyitä vastauksia. Tyttö oli uninen ja väsynyt; hän oli valvonut\nsiinä paikallaan myöhään illalla, ja kello 3 aamulla täytyi hänen\njälleen olla kuuntelemassa, josko kuningatar soitti kelloansa.\nPieninkin torkahdus olisi vienyt häneltä viran. Ylihovimestaritar\nrouva Beata Oxenstjerna oli tuleva aamutervehdyksellensä kello 7, ja\nonneton se palvelia, joka ei silloin virkkuna ollut paikallaan, kun\nsuuren seinäkellon käki kukkui!\n\nFiken Långin jyrkät vastaukset olivat kuten kylmä ruiskutus\nkuningattaren äsken onnelliselle uudelle suosikille. Beata rouva!\nKaakinpuu! Vitsa! Kellari!... Ja palvella, ehkäpä jo alussa vihattuna\ntämän rouvan jokapäiväisen hallinnon alla! Hagarin ei tarvinnut kysyä\nenempää tulevasta palveluksestaan. Kammaripiian väsynyt muoto antoi\nsyytä siihen luuloon, että hänen palvelus-aikansa viikossa kestäisi\nseitsemän päivää ja yhtä monta yötä.\n\nNäitä ajatellessa heräsi metsälinnun luonne...\n\n\"En olekkaan niin yksin nyt kuten kellarissa\", ajatteli hän\nitsekseen. \"Jos Beata rouva on mahtava, on kuningatar mahtavampi\nkuitenkin. Hän on minulle sanonut, että ne, jotka Jumala on\naateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä... Nimeni pitää hänen luonaan\nolla von Doxa.\" Ja kun Hagar muisti tuon kummallisen keksinnön,\ntäytyi hänen nauraa; hänpä saattoi nauraa melkein yhtä iloisesti kuin\nkuningatar itse, vaikka ei hetikään niin usein. Elämä oli kietonut\nhyvin erilaiset siteet näitten yhden-ikäisten huulilla hymyilevän\nveitikan ympäri.\n\nFiken Lång loi silmänsä punaisista nauhan solmukoistansa Hagariin\nja katseli häntä hämmästyneenä. Olikohan ihminen hullu? Tulee\nkuningattaren puheilta, istuu lieden eteen sen sijasta, että hänen\nolisi tullut lähteä matkoihinsa; istuu siinä nauramassa!\n\n\"Älä herätä häntä tuolla syrjässä. Hänen armonsa valtiokansleri on\nmäärännyt, että hänen pitää saaman nukkua\", mötisi kammaripiika.\n\"Onko siellä ketään?\"\n\n\"Sananlennättäjä, luullakseni.\"\n\nHagar havaitsi, katseltuaan osotettuun suuntaan, ihmis-olennon\npitkänään makaavan kovalla lepolavitsalla siinä pimeässä huoneen\nosassa, jota suuri takka varjosti. Itse kuninkaallisessa linnassa\nsaattoi aivan lähellä loistohuoneita nähdä mitä yksinkertaisimpia\nhuonekaluja, aivan samati, kuten ajan tapa asetti yksinkertaisen\nkotielämän julkisen loiston kanssa rinnatusten. \"Mistä hän on tullut?\"\n\n\"En tiedä. Saksanmaalta, luullakseni.\"\n\nHagar oli kuullut valtiokanslerin ensimmäisen sanoman voitosta.\nHän piti varansa, ett'ei hän huomaamatta mitään tuosta maininnut.\nHän katseli nukkuvaa, joka oli -- viittaan verhottu. Tuo tuli\nSaksanmaalta. Tiesikö hän jotakin hänen kaksoisveljestään, Bennusta,\nainoasta elävästä olennosta, jonka merellä uiva lastu saattoi\nomaksensa mainita? Kahteen vuoteen ei sisar ollut veljestään\ntietänyt, elikö hän vai oliko kuollut.\n\nHetki kului. Vielä ei näkynyt valonsädettä syyspäivän myöhäisestä\nauringosta. Seinäkellon käki kukkui 7 kertaa, ja seitsemännellä\nlyönnillä astui rouva Beata Oxenstjerna sisään. Kammaripalvelia\npiilotti torvensa, Fiken Lång oikaisi itsensä kankeaksi kuin tikku.\nHagar oli siirtänyt tuolinsa valkeanvalosta paremmin varjoon ja\nkäänsi itsensä pois päin.\n\n\"Kuinka röökinä on maannut tänä yönä?\"\n\n\"Kuten tavallisesti. Pani maata kello 11, nousi vuoteeltaan kolmen\njälkeen. Ebba neiti meni kello 10. Röökinä on lukenut aamulla vieraan\nneiden kanssa.\"\n\nBeata rouvan terävät silmät tunkivat läpi varjon sinne, missä Hagar\nistui; vieraat neidot eivät olleet hänen mieleisiään. Onneksi hän\nkuitenkin havaitsi kaksi oikoilevaa säärtä lepolavitsalla.\n\n\"Mikä nyt, Fiken? Kuka uskaltaa...\"\n\n\"Hänen armonsa valtiokansleri toi tänne sotilaan ja käski hänen panna\nmaata lavitsalle.\"\n\n\"Sananlennättäjä! Onko hänen armonsa sisällä röökinän luona?\"\nkysyi ankara rouva uteliaasti ja aikoi tarttua lukukammarin oven\nvääntimeen, kun häntä hillitsi vastaus:\n\n\"Hänen armonsa on siellä sisällä ja hän määräsi, ettei kukaan pääsisi\nsisälle, ennenkuin hän taikka röökinä soittaa.\"\n\nOvenvääntiöön tarttunut käsi laskeutui alas, Beata rouva empi.\nUteliaisuus oli suuri, hänen ylihovimestarilliset ja sisarelliset\noikeutensa eivät myöskään olleet vähäiset, mutta valtiotoimissa\ntäytyi totella.\n\n\"Tulen takaisin kello 8\", sanoi hän vastahakoisesti ja unohtaen\nvaltiotoimien takia vieraan neidon, joka täten pääsi vaarallisesta\ntutkimuksesta. Huoneen ilma tuntui keveämmältä, kun viimeinen\nliepukka valtiorouvan hameesta oli kadonnut. Kammaripiika iski\nsalavihkaa silmää Holmille, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: minä\nleikkasin varikselta siivet!\n\nEi ollut viittä minuutiakaan kulunut tämän jälkeen, kun kello kilisi.\nSe oli valtiokansleri, joka soitti; palvelia tunsi käden. Holm meni\nsisälle ja palasi oitis; häntä oli käsketty herättämään sotilasta\nsekä saattamaan häntä kuningattaren luo.\n\nOxenstjerna oli sanonut Kristiinalle, sitte kuin kuningatar\nväsymättömästi kyseltyään oli sanasta sanaan raportin läpi tavaillut\npaitsi ilmoitukset kuolleista ja haavoitetuista:\n\n\"Kaikesta tästä minun armollinen röökinäni olisi saattanut saada\nelävän todistuksen sotamarsalkan sanansaattajalta, kapteeni\nDuvallilta, jolla myöskin oli urhea osansa tappelussa, hän ennätti\ntänne kello viisi aamulla. Mutta Duvall on matkansa vaivoista\nparemmin kuollut kuin elävä: hän on ratsastanut yöt päivät siellä,\nmissä hän ei huonon kelin takia päässyt kulkemaan rattailla eikä\nreellä, on kahdesti hevosineen kaatunut ja toisella kertaa katkaissut\nkylkiluunsa. Hän ei itse kyennyt, vaikka henkensä edestä olisi\nkoettanut, tulla kuningattaren puheille, kuten halunsa olisi ollut.\nHän pyysi minua hänen sijastaan tuomaan tänne hänen ordonanssi- eli\nkäskyläis-upseerinsa, erään nuoren Niemand nimisen kersantin, joka\ntappelussa on haavoittunut. Niemand odottaa täällä ulkopuolella; olen\nantanut hänen maata etuhuoneessa siksi, että häntä kutsuttaisiin\nsisään, koska tuo poika raukka väsymyksestä tuskin koossa pysyy. Ja\nlienee hän kyllä vähän hämmennyksissään, mutta minä tuumaan, että\narmollinen kuningattareni tahtoo kuulla häntä nyt oitis, kunnes\nDuvall jälleen saattaa puhua.\"\n\nTämän jälkeen oli Oxenstjerna kuningattaren luvalla soittanut ja\nheidän edessään seisoi samassa poika, jonka rääsyinen ratsastus-puku\noli kaikkein mahdollisten ja mahdottomien teitten tahraama, aivan\ntietämättömänä siitä, missä hän oli.\n\n\"Niemand, sinä olet kuningattaren luona!\" huusi valtiokansleri\nhänelle, ravistaen häntä olkapäistään.\n\nTurha vaiva. Nuorukainen nukkui. Hän kulki, mihin häntä kuljetettiin,\nseisoi mihin asetettiin, mutta nukkui.\n\n\"Holm!\" huudahti kuningatar.\n\nPalvelia tuli.\n\n\"Sinä olet ollut torvensoittaja, samati kuin olet ollut räätäli.\nToitota hyökkäykseen!\"\n\nHolm ei ollut hidas ottamaan torveansa takintaskustaan ja puhalsi\nratsuväelle kuuluvan hyökkäysmerkin.\n\nVaikutus oli silmänräpäyksellinen. Nukkuva kumartui eteen päin,\nvalmiina aika laukkaukseen, teki liikkeen kantapäillään ikään kuin\nkannustaaksensa hevostaan ja avasi silmänsä. Hänellä oli tummat,\nkauniit silmät, jotka ollen vielä unen verhossa tirkistelivät\nympärillä seisovia, ikään kuin eivät olisi tietäneet oliko tämä unta\nvai todellisuutta.\n\nKuningatar nauroi.\n\n\"Niemand, ei tarvita ohjia eikä kannuksia! Älä hakkaa meitä; me\nolemme ystäviä. Etkö näe ruotsalaisia värejä. Sellaisena tahdon\nnähdä rehellisen sotilaan, suorastaan tulesta ja taistelutanterelta\ntulleena. Sano meille, mistä tuon suuren ruman arven olet saanut\nvasempaan ohimoosi?\"\n\n\"Hänen majesteettinsa suvaitsee kysyä, mistä olet saanut arven\nohimoosi\", toisti Oxenstjerna antaaksensa nuorukaiselle aikaa\ntointumiseen.\n\nNiemand tarvitsi tuskin minuuttia, siinä missä moni muu hänen\nikäisensä olisi tarvinnut viisi. Hän oikaisi itsensä, teki\nsotilaallista kunniaa ja vastasi:\n\n\"Sotakentällä Breitenfeldin luona kenraalimajuri Slangen hevosen\nalla.\".\n\n\"Hevosenkenkä? Ja Slange ratsasti ylitsesi?\"\n\n\"Kenraalimajuri kaatui ja viholliset ajoivat ylitsemme.\"\n\n\"Mitä? Meidän ruotsalainen Leonidaammeko kaatunut?\"\n\n\"Sotajoukoillamme ja valtakunnallamme on syytä valittaa suuremmasta\nvahingosta\", virkkoi valtiokansleri, Liljehöökiä tarkoittaen.\n\nNuoren kuningattaren katse synkistyi. Hän käsitti kansallisen\nvahingon, ja hän saattoi, kun tarvittiin, sopivalla tavalla ilmituoda\ntämän käsityksensä, mutta nyt oli voittopäivä; nyt hän tahtoi\nhäiritsemätöntä iloa nauttia.\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"vahingot sitten! Torstenson elää. Niemand, kuka\nsinun on kersantiksi tehnyt? Jollet hevosenkengästä merkkiä kantaisi,\nnäyttäisit minusta vielä keppihevosen ratsastajalta.\"\n\n\"Sotamarsalkka on tappelun jälkeen ylentänyt minut kersantiksi\nUudenmaan rakuunoihin ja käskenyt minut palvelemaan esikunnassa\",\nvastasi Niemand uudestaan kunniaa tehden. Vastauksesta ei puuttunut\npientä ylpeyttä, joka osotti, että hän, kuten kaikki pojat, oli arka\nmiehuullisen arvonsa puolesta.\n\n\"Pieni, mutta ponteva!\" nauroi Kristiina samalla, kun hän nähtävällä\nmieltymyksellä tarkasteli tuota reipasta nuorukaista hänen\nepähovimaisessa puvussaan. \"Koska sotamarsalkka sinulle noin nuorella\niällä on antanut päällikkyyden, on hänellä siihen varmaankin ollut\nhyvää syytä. Sinä ratsastit kaljamossa tänne vahingoittumatta,\nkun Duvallin hevonen kahdesti kaatui? Duvall on tunnettu hyväksi\nratsastajaksi.\"\n\n\"Kapteeni Duvallin hevonen oli tylsissä kengissä, minä olin omani\nkengät nauloittanut.\"\n\n\"Hyvä. Huomenna, kun oikein olet herännyt, pitää sinun ratsastaman\nminun seurassani ulos. Mutta kerro minulle nyt tappelusta!\"\n\nNiemand kertoi, mitä hän tiesi, enemmän kumppanien puheista, kuin\nomasta kokemuksestaan, hän kun oli maannut tainnoksissa tanterella.\nHän kertoi, kuten poika kertoo vilkkaasta painielemisesta.\nTapahtumien tärkeys ja ruotsalaisten aseitten menestys täydensi\nkertomuksen vajavuudet. Se oli lapsen satu, mutta koski urhotyötä.\nKuunteliat ottivat varteen jokaisen sanan, äänettömällä jännityksellä\nja usein myöskin liikutuksella. Voiton uutinen oli äkkiä linnassa\nlevinnyt, ei tietty miten. Pian tunkeili etuhuoneeseen aina taajeneva\nkuunteleva joukko, mikä halusi jotakin saada onkeensa tuosta\nsuuresta uutisesta. Kuningattaren viittauksesta avattiin ovet ja tuo\nrauhallinen lukukammari täyttyi kuningaslinnan uteliaista asukkaista.\n\nHagar seurasi muita. Hän katseli sykkivin sydämmin nuorta ratsumiestä\nsekä hänen pahoin pideltyä ja kuitenkin reipasta olentoansa. Niemand?\nSehän on sama kuin Ei-kukaan, käännös vain, ja Bennu oli sanonut\ntahtovansa ottaa nimekseen Ei-kukaan. Oliko tuo hän, vai eikö? Ei, se\nei ollut tuo pelästynyt, kaikkien omantunnon raivotarten hätyyttämä\npoika, jolle sisar kaksi vuotta sitten oli sanonut jäähyväiset Skurun\nlaiturilla. Ja kuitenkin... Se ei saattanut olla kukaan muu kuin\nBennu! Ja hän ei saattanut langeta veljensä kaulaan, hän ei saanut\nsanoa veljelleen niin, kuten ainoastaan sisar voi sanoa: Sinä olet\nsiinä! Minä tässä! Tunnetko minua?\n\nNiemand oli puhunut kaikesta ja kaikista paitsi itsestään, kun\nkuningatar vihdoin tahtoi kuulla enemmän Slangen kaatumisesta.\nJa kertoja puhui siitä jättiläismäisestä vihollis-ratsastajasta,\njoka sulloi kaikki, -- sekä turhista koetuksistansa saada Slangea\nhenkiin... ja mitenkä hän, Niemand, tuli kumoon ratsastetuksi ja\nmakasi tunnotonna Breitin raskaan ruumiin alla... mitenkä hän näki\ntähden astuvan alas luoksensa ja puhuvan kummallisia sanoja...\n\nKello oli 7 ja 8 välillä aamulla; linnan-akkunain lävitse näkyi\nheikko valonsäde päivän ensimmäisestä koitosta pimeän marraskuun\ntaivaalla. Äkkiarvaamaton tunne valtasi Hagarin. Tähti? Hänen\ntähtensä, Hagarin tähti, kuningattaren tähti? Beata rouva puhui\nvaltiokanslerin kanssa, arvattavasti siitä, miten sopimatonta oli\nlaskea noin paljo väkeä kuninkaallisiin huoneisiin. Eikö olisi\nmahdollista päästä huomaamatta kuningattaren luo ja kuiskata hänen\nkorviinsa: Armollinen röökinä, aurinko ei vielä ole noussut ja se on\ntapahtunut, mitä tähti on ennustanut!\n\nHagar tunki lähemmäksi, sanat polttivat hänen huulillaan: Se on\nveljeni, joka nimittää itsensä Niemandiksi. Hän on nähnyt tähden,\nhän on kolmas! Silloin kääntyi Kristiina Hagariin päin niin\nmajesteetillisena, kuin hän jo nuorella iällään välistä saattoi olla.\nSiinä seisoi kuningatar, ei ollut mitään tilaa enään alammaisten\ntuttavuudelle. Hagar syrjäytyi.\n\nNiemand oli lopettanut kertomuksensa, ja Beata rouva kiirehti\ntoimittamaan ihmisiä pois lukukammarista. Käsky annettiin, että\nkirkoissa _Te deumia_ veisattaisiin sekä luettaisiin kuninkaallinen\njulistus voitosta. Kammariherra Klaus Wrangel lähetettiin kysymään,\nmitenkä kapteeni Duvall jaksoi.\n\n\"Holm\", sanoi kuningatar kammaripalvelialleen, \"vie kersantti Niemand\nlinnanvahdin luo, anna valmistaa hänelle hyvä aamiainen ja mukava\nvuode! Niemand, sinä asut linnassa, niin kauan kuin Tukholmassa\nolet. Annappas nähdä, että huomenna olet täydellisesti unesta\nvirkkamustunut ja istut vakaana satulassasi. Tässä, ota nämät uutta\nvaatetusta varten!\" Hän kurotti pojalle kultarahakäärön.\n\nNiemand luuli vielä uneksivansa, kun kaksi käsivartta etuhuoneessa\nkietoutui hänen kaulansa ympäri ja ääni hänen takanaan sanoi hänen\nkorvaansa: \"kuka minä olen?\"\n\nHän katsoi taaksensa. Hän oli nähnyt pelkkiä tuntemattomia\nympärillään, mutta tämä solakka, kaunis tyttö, puolta päätään pitempi\nhäntä itseään, katsoi häneen niin tutuilla, niin uskollisilla\ntummilla silmillä, että hän heti huudahti: \"Hagar!\" He eivät\nitkeneet, he eivät hellien huudahduksien takia itseänsä unohtaneet,\nmutta heillä oli kuitenkin sydän, näillä kahdella, nyt ainakin, ja\nvarsinkin toisiansa kohtaan.\n\nKohtaus tuli tällä kertaa lyhyeksi; he päättivät pian jälleen\nnähdä toisensa, kun Hagarin tuleva toimituspaikka linnassa oli\nmäärätty. Hagar istui jälleen odottamaan. Kärsivällisyys ei kuulunut\nHagarin? asioihin. Kun hän vielä oli odottanut pitkän tunnin ja\njo oli luullut, että kuningatar oli hänen unhottanut, nyt kuten\nNorrköpingissä, kutsuttiin häntä kellon kilinällä sisään.\n\n\"Minulla ei tänään ole mitään aikaa sinua varten\", sanoi kuningatar.\n\"Ruotsalaisten aseitten voitto kutsuu minua _Te deumia_ veisaamaan\nIsoon kirkkoon. Tule takaisin huomenna aamulla kello 7, ja laita\nitsesi valmiiksi astumaan virkaasi.\"\n\n\n\n\n9. Kolme turvattia.\n\n\n    Kolme kruunua on Ruotsin kilvessä,\n    mutta ainoastaan yksi jalopeura.\n\nTukholma oli iloisessa liikkeessä; Breitenfeldin luona saavutettu\ntoinen voitto vietettiin jumalanpalveluksella, kunniatervehdyksillä\nkuningattaren luona ja yhteisen kansan huvittamisella. Torstensonin\nnimi oli joka miehen huulilla; tuntui siltä, kuin olisi taas eletty\nsuuren Kustaa Aadolfin päivinä.\n\nSeuraavana aamuna, kun vielä oli pimeä, lähti Hagar toiselle\nlinnaretkellensä, saatuansa suojeliansa valtaneuvos Kurjen\nsuostumuksen mennäksensä kuningattaren palvelukseen.\n\nHän tuli sisään astuessaan vastaanotto-huoneeseen, sen odottamana,\njota hän tässä ei suinkaan olisi halunnut nähdä. Kaksi terävää silmää\noli eilen havainnut hänen niitten joukossa, jotka Niemandia olivat\nkuuntelemassa, ja nämät ottivat nyt häntä vastaan katseella, jonka\nmelkein saattoi selittää näin: Mitä sinä täällä teet, velho?\n\nKuningatar Kristiina osasi monta vierasta kieltä, myöskin\nsilmäkieltä; hän selitti pian kyllä rouva Beatankin silmäkielen.\n\n\"Neiti Hagar Ring\", sanoi hän, \"on ottanut tehdäksensä luettelon minun\nkirjastostani. Minä pyydän teidän lemmellisyyttänne asettamaan hänet\nkirjastoni vieressä olevaan siniseen kammariin, jotta hän olisi\nlähellä toiminta-alaansa.\"\n\n\"Tunteeko teidän majesteettinne tätä nuorta henkilöä?\" kysyi Beata\nrouva nyreästi.\n\n\"Varsin hyvin. Eräs valtaneuvos Kurjen sukulainen.\"\n\n\"En tunne yhtäkään tämän perheen sukulaisista, jolla olisi nimenä\nRing. Uskallanko kysyä sukua?\"\n\n\"Isä on päällikkönä Taivaanlinnassa Saksanmaalla, lienee\nkai tuttukin. Äiti syntyisin Tähtituli. Hyvää sukua, teidän\nlemmellisyytenne.\"\n\nIlveily, joka tässä sukuluettelossa tuli ilmi, ei jäänyt\ntarkka-älyiseltä Beata rouvalta huomaamatta. Hän muistutti,\nettä hänen majesteettinsa palveliain aina tulisi tuoda mukanaan\npapinkirja, jotta heitä saatettaisiin kirjoittaa linnan kirjoihin, ja\nhe saisivat nauttia linnanväen etuoikeuksia.\n\n\"Olkoon niin\", vastasi Kristiina. \"Minä annan neiti Hagarille\npapinkirjan. Minä olen ruotsalaisen kirkon päämies.\"\n\n\"Ei vielä, teidän majesteettinne. Täytyy myöskin olla todistus\nhyvästä maineesta ja kristillisestä elämänlaadusta. Minä näin tuon\nkevytmielisen tytön halailevan erästä rakuunaa tuolla etuhuoneessa.\"\n\n\"Mitä?\" sanoi Kristiina, katsahtaen kuninkaallisella katseella\nsyytettyä.\n\n\"Sehän oli Bennu-veljeni, jota he nimittävät Urban Niemandiksi\",\nvastasi Hagar hämmästyneenä.\n\n\"Teidän lemmellisyytenne kuulee sen nyt\", jatkoi Kristiina\nylpeydellä, joka osotti, että kotkanpoikanen oli saanut siivet eikä\naikonut antaa niitä leikata. \"Kun minä todistan palvelusväkenä hyvän\nmaineen ja kristillisen elämänlaadun, niin arvelen, että siinä on\nkylliksi todistusta.\"\n\n\"Minä uskallan vastaiseksi toisin jugerata ja jos teidän\nmajesteettinne pysyy aikomuksessaan ottaa tätä epäluulon alaista\nnuorta henkilöä palvelukseensa, on _minun_ palvelukseni liikanainen.\nMinä olen alammaisuudessa pyytävä eroni asianomaisilta.\"\n\nKristiina empi. Näin pitkälle hän ei olisi tahtonut vastakynttä\nvetää. Mutta nöyryyttää itseänsä näitten vallanhimoisten\nOxenstjernojen edessä, -- ei milloinkaan!\n\n\"Teidän lemmellisyytenne\", sanoi hän, \"arvattavasti ei tahdo\napuansa kieltää minulta ja valtakunnalta epäluulon takia, johon\nei ole vähintäkään syytä. Neiti Hagar Ring kirjoitetaan minun\npalvelusväkeeni ja muuttaa siniseen kammariin, kuten sanottu on.\nTeidän lemmellisyytenne, joka on herättänyt _soupçonin_, tulee se\ntodeksi näyttää, ja jos jotakin sopimatonta havaitaan, kuten teidän\nlemmellisyytenne luulee, tahdon minä asettaa asian valtioholhojain\ntarkastuksen alle.\"\n\nBeata rouva osotti kankealla kumarruksella alammaisen\nkunnioituksensa ja lähti, luomatta katsettakaan vihansa esineeseen.\nYlihovimestarittaren virka kävi hänelle yhä kärsimättömämmäksi. Mutta\ntodistukset hänen epäluulonsa oikeuttamisesta tuota uutta suosikkia\nvastaan eivät olleet helposti saatavana. Niihin yhdistyi eräs kellari\nja noitumisjuttu, joka perustui palveliain juoruun. Pikemmin voitiin\nepämiellyttävä henkilö saada pois tieltä epätietoisen syntyperän\nvuoksi. Tähän aikaan ja tässä uhkeamielisessä aatelistossa ei ollut\nmitään niin arkaa kohtaa, kuin syntyperä ja perhe.\n\nTuo viaton, vallan kukkuloilla olevan kovan toran esine, tunsi\nitsensä onnettomaksi ja pettyneeksi. Hagar ymmärsi varsin hyvin,\nettä hänen haltianansa ja taloudellisissa suhteissa kuningattarenkin\nhaltiana löytyi tästälähin mahtava, leppymätön vihollinen, yksi\nOxenstjernoista, ja näitten kahden suurivallan välillä hän musertuisi\nhelpommin kuin ruoko. Eikö hänen täytyisi nöyryyttää itseänsä tuon\nmahtavan rouvan edessä ja kerjätä hänen suosiotansa? Ei, ne jotka\nJumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä. Parempi olisi\npaeta entisen turvaajansa luo, tahi Suomen metsiin paimentamaan\nlehmiä Kaskaksen torpassa! Paeta, nähdä nälkää, kärsiä, kuolla\npimeydessä, mutta ei alentaa itseänsä!\n\nNuori kuningatar arvasi nämät ajatukset, jotka olivat kaikuna hänen\nomistansa.\n\n\"Ole huoletta\", sanoi hän, \"minä olen sinua suojeleva. Etkö ymmärrä,\nsinä pieni kuorimato suomalaisesta kaskimaasta, että tämä kina käy\nkorkealle yli sinun pääsi? Sinä saatat tulla ja mennä, ilman että\nlehti liikkuu Ruotsin valtakunnassa. Minua he tahtovat kohdella kuten\nlasta ja unohtavat, että olen kasvanut heidän mittansa ohitse. Vielä\nkaksi vuotta, ja heidän täytyy taivuttaa ylpeät niskansa; saatpa\nnähdä, saatpa nähdä! He eivät vielä minua tunne, mutta he tuntevat\nminua kylliksi pelätäksensä minua. Jokaisessa auringon laskussa\ntipahtaa yksi päivä pois heidän lyhyestä mahtavuuden ajastansa ja\nminun mahdittomuudestani. Ketä sinä pelkäisit? Sinun pitää jo tänään\nalkaman työsi.\"\n\n\"Antakaa minun mennä! Armollisin röökinä, antakaa minun mennä! Minä\nen pelkää; minä saatan mennä valkeeseen, jos te vaaditte, mutta minä\nen saata joka päivä tekeytyä nöyräksi tuon pahan rouvan edessä, jolla\non valvonta linnan hoviväen ylitse. Jos armollinen röökinä tietäisi,\nmitenkä hän minua kohteli Norrköpingissä, kun minä en tahtonut\nilmaista hänelle röökinän salaisuutta! Kun minä olin vähäinen lapsi,\nei kukaan uskaltanut antaa minulle vitsaa, ja _hän_ uhkasi minua\nvitsalla, niin, vieläpä kaakinpuullakin. En ole vielä koskaan ennen\nollut vankina, mutta _hän_ telkesi minun seitsemäksitoista tunniksi\nruoatta kylmään, pimeään kellariin. Nyt hän tahtoo tehdä minua\nhuonomaineiseksi, ehkäpä vielä velhoksikin...\"\n\n\"Ei\", sanoi Kristiina miettivästi, \"ei velhoksi, sitä hän ei saata\ntodistaa, mutta ehkä henkilöksi, jonka syntyperä on avioton eli\nhäpeällinen. Hagar... tarpeellista on, että sanot minulle kaikki,\nmitä syntyperästäsi tiedät.\"\n\nHagar kertoi kaikki, mitä hän tiesi tuosta olemisensa pimeästä\narvoituksesta. Joka sana pisti hänen suljetun sydämmensä lävitse,\nkuten keihään pistos, mutta hänen täytyi puhua, se koski elämää.\n\nKristiina tunsi maailmaa jotenkin; hän vertaili tapahtumia tyynesti\nja aprikoiden.\n\n\"Sinä olet siis ainoastaan Kurjen kummityttö? Äitisi oli\nulkomaalaista syntyperää, köyhäksi riistetty pakolainen, mutta\nrikkaasta suvusta. Isäsi... Annappas kun tuumaan, 1626? Päivämäärä?\"\n\n\"Yöllä vasten joulukuun 8:tta.\"\n\n\"Mitä? Sehän oli samana yönä, kuin minä synnyin Tukholman linnassa.\"\n\n\"Niin on minulle sanottu.\"\n\n\"Samojen tähtien alla?\"\n\n\"Sama tähti, joka puhui armolliselle röökinälle unissa, on myöskin\npuhunut minulle ja veljelleni... hänelle, joka nimittää itsensä\nNiemandiksi... hänelle joka oli täällä eilen. Hän oli täällä ennen\nauringon nousua, kuten tähti oli ennustanut. Katsokaa, se jonka\ntapahtuman piti, tapahtui kuitenkin! Me olimme täällä kaikki kolme!\"\n\n\"Kolme, sanot sinä? Tiedätkö, Hagar Ring, että, jos minä olisin\nkuningas Herodes, antaisin minä surmata sinun, niin oppinut kuin\noletkin, ja veljesi, vaikka onkin tuima! Vaarallista on tähtien\nkanssa leikitellä: ei saa löytyä muuta kuin yksi Jupiterin turvatti\nRuotsin valtakunnassa. Hoh, ole huoletta: minä en ole Herodes,\nenkä myöskään Herodias; sinä ja veljesi saatte molemmat elää sillä\nehdolla, että te ette rupea mihinkään salaliittoon. Unen-näköjä,\nnuo tuollaiset tähdistä, jotka valuvat alas ja hedelmöittävät\nihmis-elämää! Mutta salaliitot valtaistuinta ja hallitsiasukua\nvastaan eivät ole mitään unennäköjä, ne ovat maailmanhistoriaa.\nJos sinä tulet olemaan minun lähelläni -- se kyllä on mahdollista,\nen tiedä sitä vielä -- niin löytyy niitä, jotka käyttävät sinua\naseenaan. Ole silloin suora ja sano minulle kaikki, _kaikki_, sinä\nymmärrät! Älä pöyhkeile, jos tahdot elää! Älä ajattele, että meitä\non kolme! Minä sanon sinulle, muurahainen, että kolme kruunua on\nRuotsin kilvessä, mutta ainoastaan yksi jalopeura... Sellainen pieni\nmateliainen kuin sinä, luulet olevasi Jupiterin turvatti!... Hyvä,\nsinä tiedät nyt kuka _minä_ olen ja kuka _sinä_ olet, yhtä kuin\nBeata-rouvan se pitää tietämän. Aseta itsesi sen mukaan, niin minä\nsinua autan. Sinä olet ainoa nainen, jota minä saatan kärsiä, paitsi\nEbba Sparrea... Mutta meidänhän piti tutkia sinun syntyperääsi...\n1626? Se oli kuningasvainajan puolalaisen sodan aikana Liivinmaalla.\nÄitisi varmaankin oli sieltä, mutta isäsi joko ruotsalainen tahi\nsuomalainen, koska tuo liiviläinen oli tullut Suomeen. Ja lisäksi:\nisäsi on arvattavasti ollut ylhäistä sukuperää, sillä alhaisella\nhenkilöllä ei olisi ollut mitään syytä olla itseänsä ilmoittamatta\ntuollaisen hälinää nostavan tapahtuman perästä, kuin tuo äitiäsi\nkoskeva oli. Täytyihän hänen siitä saada tietoa, jos hän vain vielä\nelossa oli.\"\n\n\"Minä olen vakuutettu siitä, että hän oli kuollut\", virkkoi Hagar,\njoka liikutettuna, mutta ilman kyyneleitä kuunteli noita arvelemisia.\nKuningattaren ensimmäinen kiivaasti esiintuotu vaatimus, että\nainoastaan hänellä oli oikeus olla Jupiterin turvattina, herätti\nHagarin sydämmessä salaista vastusta. Mitäpä tähdet kysyisivät sitä,\nkaitsivatko mökkejä tahi kuninkaanlinnoja?\n\n\"Ei ole luultavaa, että isäsi on kuollut\", jatkoi Kristiina, kylmästi\naprikoiden mahdollisuuksia. \"Hänen olisi silloin täytynyt olla\näsken kuollut ja äidilläsi olisi ollut surupuku yllään eikä olisi\nlähtenyt yksin vieraaseen maahan talvis-aikaan. Luultavampaa on, että\nhän, jonka olisi pitänyt olla hänen suojeliansa, oli hyljännyt ja\nhäpeällisesti pettänyt äitisi, mutta hänellä oli kai ollut syynsä,\njonka vuoksi hän sen oli tehnyt. Minusta näyttää siltä, kuin kaikki\nosottaisi, että isäsi on ollut upseeri, joka on pettänyt vaimonsa...\ntahi rakastajattarensa. Siitähän vihdoin kaikki riippuu.\"\n\n\"Armollinen röökinä... Minä pyydän... Älkää enään!\"\n\n\"Kyllä, tässä on kunniasta ja nimestä puhetta. Sinä sanot, ett'ei\nmitään tiedustelemisia ole pantu toimeen, paitsi että kiitos on\nkuolleelle tehty kirkossa. Sellainen velttoisuus on minusta hyvin\nkummallinen. Siellä täytyy kuitenkin löytyä ihmisiä naapuristossa,\njotka ovat nähneet äitisi maantiellä kulkevan ja jotka ovat\nedellisenä yönä pitäneet häntä luonaan. Mitä varten ovat he niin\nkokonaan olleet puhumatta, mistä hän oli tullut sekä mitä hän ehkä\noli puhunut? Ovatko he olleet osalliset rikokseen sekä lahjottu sitä\nsalaamaan? Taikka ovatko he vain tuijottaneet ilmaan, kuten nuot\nsuomalaiset häränkallot tavallisesti tekevät, ennenkuin mitään heidän\nsilmistään löytää tiensä kieleen? Minä annan kirjoittaa Uudenmaan\nläänin maaherralle, Knut Liljehöökille, että hän tarkoin koettaisi\nkaikesta, mitä tähän asiaan kuuluu, saada selkoa Karlshaminassa,\ntaikka mikä sen pitäjään nimi on?\"\n\n\"Karja.\"\n\n\"No niin, Karjassa ja pitkin koko Suomen lahden rannikkoa. Beata\nrouva ei sinua kynsiinsä saa. Jos sinä olet aatelinen tahi aviollista\nsukuperää, niin pitää sinulle osotettaman sitä kunniaa, kuin\ntuleekin. Jos olet lokkilintu, jolla ei mitään pesää ole, täytyy\nsinun odottaa kaksi vuotta ja, jos olet minulle uskollinen, niin minä\nen unohda antaa sinulle sekä nimeä että kunniaa. Mene nyt sinulle\nmäärättyyn asuntoosi, ja ole piikojen kanssa sovussa; he eivät pyydä\nmitään parempaa, kuin kiusata Beata rouvaa. Minä käyn ratsastamaan\nruhtinattarien parissa; tahdon myöskin nähdä Niemandin ratsastavan,\nkoska hän on päässyt eheänä siinä, missä Duvall on ratsastanut\nkumoon.\"\n\nKello 9 lähti kuningatar Caballeronsa selässä ratsastamaan lukuisan\nseuran saattamana. Missä hän vain näyttäytyi, tervehtivät häntä\nriemuitsevat väkijoukot, jotka vielä kulkivat voitonhuumauksissa.\nNiemand ratsasti seurueen joukossa uudessa asussaan ja kutsuttiin\nvälimmiten kuningattaren rinnalle. Hän näytti vähäisemmältä ja\nheikommalta kuin eilen; hän oli kalpea ja kipeä: tuo talvimatka\nolisi saattanut murtaa haavoittumattomankin miehen. Hänen pieni\nvartalonsa ensin vähän nauratti henkivartiaston pitkiä miehiä, hänen\nsuosiossa olemisensa herätti heidän kateuttansa. Mutta sotilaat\nolivat kuulleet, että hän oli oppinut ratsastamaan Aake Tottin luona.\nSepä nimi, jolla on pysyväinen sointu kaikkien Ruotsalaisten ja\nSuomalaisten ratsumiesten korvissa. Aake herran oppilaana oleminen,\nsilläpä vaikutus, kuten hopeahihnasilla, se laski loisteen sekä\nmiehen että hevosen ylitse.\n\nNiemand oli saanut valita hevosen hovitallista; hän oli ymmärtänyt\nvalita parhaan ja hän ymmärsi myöskin sillä ratsastaa. Ei\nmitään tarpeetonta uljuutta, kaikki kävi varmasti, vakavasti ja\nluonikkaasti. Kummallisesti hevonen totteli ohjaksia! Henkivartijain\nentinen nauru muuttui ihmettelyksi; kuningatar itse, joka kyllä\nistui vakaasti satulassa, katseli poikaa teeskentelemättömällä\nmieltymyksellä. Hänpä osasi ratsastaa, hän.\n\nRatsastusmatka kävi sillan yli Norrmalmiin, Arttilleriapihaan ja\nsilloin autiona ja asumattomina olevien \"Ladugårdslandet\" seutujen\nyli. Jos Tukholmankin asutut kadut silloin olivat niin huonot, että\nniitä pitkin oli vaikea ajaa, mm näillä raivaamattomilla, vuoroon\nsuoperäisillä ja vuoroon kivisillä syrjäteillä oli vielä pahempia\nesteitä edessä. Kristiinaa huvitti poiketa tieltä pois, laukata ylös\nvuoren kukkulalle tahi ajaa vesilätäköitten yli hätöittääksensä\nnaisseuraajiansa, ja tämä ei tapahtunut ilman vahinkoa. Ruhtinatar\nKristiina Magdaleena, joka kohta oli morsianna seisova, vaipui\nrämeikköön, josta sulhanen, Baden Durlachin rajakreivi Fredrik,\nhänen pelasti. Ruhtinatar Eleonoora Katariina nyrjähytti jalkansa;\nhovineidet kulkivat kiertoteitä välttääksensä pensastoja ja\nkivikkoja, he jäivät jälkeen ja saivat kärsiä pilkkaa. Nybrovikin\nluona oli vanhan linnan jätteitä. Kristiina seisahtui erään\nmuurin luo, jonka yli ratsastaminen näytti mahdottomalta ja kysyi\nhoviherroiltaan, uskalsiko kukaan tehdä hevosellaan hyppäystä.\nNuori Kustaa Bonde koetti; hänen hevosensa piti vastaan. Kapteeni\nLauritsa von der Linde, joka sodasta oli kotiin palannut, koetti\nhurjaa hyppäystä. Siinä oli vain tuuman verta vailla, ett'ei päässyt\nylitse, mutta se tuuma oli vähällä katkaista urhoollisen kapteenin\nsotilasretken ja tulevan vapaaherrallisen arvon. Kun hän onnellisesti\nhevosensa alta vedettiin esiin, otsa raamukkeessa, epäilivät\nrohkehimmatkin, uskaltaisivatko uudestaan koettaa tuollaista\narveluttavaa hyppäystä. Pieni Niemand ratsasti esiin, kannusti\nhevosensa juoksemaan kovaa ravia raunion ulkosyrjään asti, hyppäsi\nsatulassaan seisaalle ja teki kuperikeikan muurin yli. Ei yksikään\nnuoralla tanssia olisi tuota temppua paremmin tehnyt.\n\n\"Tuo on tanssi- eikä ratsastustaidetta\", väittivät hoviherrat.\n\n\"Tehkää samoin, hyvät herrat!\" nauroi kuningatar.\n\nLahden rannalla oli ohut jääpeite ja Kristiina oli vallattomalla\npäällä. Hän ratsasti jäänsyrjälle, otti sormuksen sormestaan ja\nviskasi sen ulospäin jäälle niin pitkälle kuin jaksoi. Sormus kieri\nedelleen tuulen viemänä ja seisahtui kahdenkymmenen sylen paikoille\nrannasta.\n\n\"Kuka tuo minulle sormukseni takaisin?\" kysyi kuningatar.\n\nMuutamat herroista astuivat alas satulastaan ja koettivat seipäillä\njään vahvuutta. Sen havaittiin mahdollisesti kannattavan kuuden\nvuoden ikäistä lasta.\n\n\"Niemand on köykäisin; Niemand ulos!\"\n\nMutta Niemand ei lähtenyt; hän istui liikkumattomana satulassaan.\nKiihkoisena voittamaan kuningattaren suosiota, veti ranskalainen\nBeschon niminen luutunsoittaja lautoja rannalta ja laski ulos\nlautaportaat. Hän oli tullut niin lähelle sormusta, että hän\nmelkein kurotetulla kädellään saattoi siihen tarttua, hän kumartui\neteen päin, oikasi itsensä, venyttihe vielä pitemmäksi... Vihdoin\npuuttui ainoastaan kämmenen levy. Silloin oli Beschon rikkonut\ntasapainon lain ja makasi koipiansa sätkytellen vaipuneena särjettyjen\njäänkappaleitten väliin.\n\nKaksi vastakkaista huutoa kuului katseliain joukosta; toinen\nääntevä: apuun! Toinen, kuten sopivinta olikin, hiljaisella äänellä:\nmusikantti pohjaan vain! Beschonia ei kukaan hyvin kärsinyt hänen\nmielisteleväisyytensä vuoksi eikä myöskään siitä syystä, että\nhäntä suosi Eleonoora Katariina, joka sittemmin sai katua tuota\nsuosiollisuuttaan.\n\nMuutamia seurueesta juoksi ulos portaille ja heidän onnistui, vaikka\nei vaaratta, pelastaa ranskalainen. Märkänä ja viluisena Beschon,\nniin pian kun hän oli päässyt kuivalle maalle, teki alammaisen\nkunniatervehdyksensä kuningattarelle.\n\n_\"De votre majesté le très humble serviteur!\"_\n\n\"Niin, minä kyllä näen, että Beschon on märkä\", vastasi Kristiina\nhillitsemättömällä ilolla, \"mutta missä on sormukseni?\"\n\nTuo onneton, hän oli unhottanut sormuksen, kuten vaaran hetkenä\nkaikki unohtuu paitsi pelastus. Toinen oli ehtinyt ennen häntä: pieni\nkersantti oli puikahdellut hänen pelastajiensa välitse, onkinut\nkuninkaallisen pantin uivalta jäänlohkareelta ja kunniaa tehden\nkurotti hän nyt miekkansa kärjellä kuningattarelle sormuksen.\n\n\"Niin, mitäpä tahdotte, että minä tekisin, rakas Beschon?\" sanoi\nkuningatar, ollen yhä hyvällä tuulella. \"Kunnia on urhoollisen, mutta\nvoitto viisaan. Te suvaitsette ottaa vastaan ihailuni ja kersantti\nNiemand sormukseni.\"\n\nTämän pienen seikkailun jälkeen ratsastajaseura ajaen täyttä laukkaa\npalasi linnaan, jossa annettiin päivällistä kaikille kuninkaallisessa\nruokapöydässä. Sanotaan, että ruokahalu tällä kertaa oli sellainen,\njota tuntee ainoastaan silloin, kun on marraskuun kylmässä ja\nankarassa tuulessa tehnyt kovan ratsastusretken nuoren kuningattaren\nja kihlatun pariskunnan ollessa seurueen etupäässä.\n\nAterian jälkeen kutsutti kuningatar luoksensa kersantti Niemandin ja\nHagar Ringin. Kersanttia hämmästytettiin kysymyksellä: \"sinun nimesi?\"\n\n\"Urban Niemand, kersantti...\"\n\n\"Niin, minä tiedän. Tiedän myöskin ikäsi ja syntymäseutusi. Mutta\nmistä sait nimen Urban? Sitä ei meillä käytetä.\"\n\n\"He sanoivat sen antaneensa paavin mukaan.\"\n\n\"He? Kutka he?\"\n\n\"Nunnat, jotka kastoivat minun toiseen kertaan Ingolstadtissa.\"\n\n\"Mitä? Oletko sinä uudestaan kastettu katolilaiseksi?\"\n\n\"He sanoivat niin. Minä en itse mitään tiedä.\"\n\nKristiinan veri kuohahti.\n\n\"Sinä kurja uskonheittiö! Olet kuudentoista-vuotias, olet saanut\nkristillisen kasvatuksen, palvelet mainiona _minun_ urhoollisessa\nsotajoukossani ja annat kastaa itsesi uudestaan, tullaksesi\nkatolilaiseksi! Etkö siis tiedä, että se, joka luopuu uskostansa,\npettää omantuntonsa, kunniansa, isänmaansa, eikä ansaitse, että\nrehellinen mies häntä uskoo! Jumalani, olla lutherilainen ja ruveta\nkatolilaiseksi! Sehän on lähtemistä päivän valosta pimeään yöhön.\nMitenkä tulit sinä noin surkealle harhatielle?\"\n\n\"Olin haavoitettu ja kipeä. Annoin heidän tehdä kanssani, mitä\ntahtoivat.\"\n\n\"Hänen kasvatuksensa herra Aake Tottin ratsumiesten joukossa oli\nkaikkea muuta kuin kristillinen\", uskalsi Hagar lisätä.\n\n\"Noh\", jatkoi Kristiina tyvenempänä, \"etkö ole tuntenut mitään halua\npalata takaisin oikeaan evankeliseen oppiin? Etkö tiedä, että me\ntaistelemme lutherilaisen uskonamme puolesta paavia ja perkelettä\nvastaan? Etkö häpeä luopua uskosta, jonka puolesta kuningasvainaja\nmeni kuolemaan?\"\n\n\"Minä tahdon halusta olla luterilainen, jos teidän majesteettinne\ntahtoo niin määrätä.\"\n\n\"Määrätä? Voiko määrätä uskoa kenellekään? Minä saatan määrätä sinua\nmenemään kuolemaan rehellisen sotilaan tapaan, mutta minä en voi\nmäärätä sinua uskomaan pilkkuakaan katekismuksesta, joll'ei Jumala\nja sielusi autuus sitä vaadi... Hän pitää minua paavina, tuo! Minä\nvalvon öitä, näyttääkseni vääräksi reformeerattujen harhaoppia,\nja nyt omat sotamieheni antavat itsensä kastaa paavilaiseksi!...\nMitenkä se paikka oli, Hagar, jonka sinä kerroit _Petri Ravennelii\nBibliotheca sacrasta_?\"\n\nHagar luki muististaan latinalaisen lainalauseen tuon silloin mainion\njumaluus-opin tutkian väitöskirjoituksista katolilaisia vastaan.\n\n\"Niin, eikö ole sillä tavalla? _Cœcos cœci curant, insanos\ninsani_... [Sokeat parantavat sokeita ja tyhmät tyhmiä.] Mutta hän\nei latinaa ymmärrä, tuo veliraukkasi... Niemand, minä puhun hänen\narvoisuudellensa Johannes Mathiaksenpojalle, että hän valaisee pimeän\njärkesi... Kuka oli isäsi?\"\n\nNuorukainen oli ääneti.\n\n\"Etkö sitä tiedä? Minä sanon sen sinulle. Sinun isäsi oli upseeri,\njoka hylkäsi vaimonsa. Älä koskaan, Niemand, naista hylkää,\njolle olet antanut sanasi ja lupauksesi! Se on kuolemansynti; se\ntulee vielä kostamaan sinulle ja lapsillesi. Etkö tiedä mitään\nvanhemmistasi?\"\n\n\"Hän sanoi, että minä olin hänen tyttärenpoikansa.\"\n\n\"Kuka hän?\" Kristiina kävi kärsimättömäksi. Hän oli nyt saanut\narvoituksen selitettäväkseen, joka sukkelaan vei hänen ajatuksensa\nsiksi, että se työnnettiin syrjään toisen edestä.\n\n\"Hän, jota he nimittävät Ruben Zeviksi Regensburgissa. Eräs\njuutalainen.\"\n\n\"De Geer tuntee hänen. Rikkahin koronkiskoja Euroopassa.\nJuutalaisilla on kaksi ansiota: viisautta ja rahaa. Ja sinä olisit\nRuben Zevin tyttärenpoika? Mistä hän sen tiesi?\"\n\n\"Eräästä kuvasta ja rintaneulasta. Se oli se, jonka kreivinna Brahe\nantoi minulle Lavilassa. He olivat varastaneet minulta neulan, kun\nmakasin kuolleena Neunburgissa ja juutalainen antoi sen minulle\ntakaisin.\"\n\n\"Neunburgissa? Näytä minulle neula!\"\n\nNiemandin täytyi pyytää Hagaria auttamaan, sillä neula oli kiinni\nommeltu hänen ihotakkinsa nahkavaruksen alle. Sillä aikaa kun\ntämä puku-asia huoneverhon takana valmistettiin, alkoi jo ruveta\nhämärtämään. Kammarineito Fiken astui sisään lamppua sytyttääksensä,\nmutta hänen käskettiin odottaa etuhuoneessa. Kristiina katseli\nhämärässä tuota hienosti tehtyä hopealiljaa.\n\n\"Mikä erinomainen työ! Mistä kreivinna Brahe on neulan saanut?\"\n\n\"En tiedä. Aake herralta, luulen... Kenraalimajuri Slange on tuntenut\nisäni... Se oli isäni, joka ratsasti hänen ylitsensä\", kiirehti\nNiemand lisäämään, muistaessaan viimeiset sanat, jotka hän luuli\nkuulleensa Slangen huulilta.\n\n\"Isäsi elää. Hagar, kirjoita muistiin kaikki, mitä veljesi tietää\nneulasta ja juutalaisesta! Me olemme päässeet suden ja ketun\njäljille. Jospa nyt minulla olisi tuo juutalainen Tukholmassa...\nKersantti Niemand! Sinä olet Neunburgissa haavoittunut ja\nBreitenfeldissä samoin. Sotamarsalkka on kunnioittanut sinua\nasettamalla sinut päällikkyyteen noin nuorella iällä. Sinä olet\ntuonut perille voitonsanoman... sinä et huonosti ratsasta. Pyydä\nminulta armon-osotusta sillä ehdolla, että palaat lutherilaiseen\nuskoon!\"\n\nKersantti Niemand oli ääneti, tehden kankeana sotakunniaa. Mitäpä\nhän pyytäisi? Hänelläpä oli suuressa määrässä kaikkea, mitä hän oli\ntoivonut. Hetken oltuaan hämillään ja ääneti luuli hän tehneensä\nonnellisen keksinnön.\n\n\"Teidän majesteettinne\", sanoi hän \"olkaa armollinen ja antakaa\nHagarille kirja! Hän on rakastunut kirjoihin.\"\n\nTaaskin Kristiina nauroi, kuten kuudentoista vuotisena nauretaan.\n\n\"Etkös ole se poika, joka käen kukuntapuun alla istui ja pyysi\nelääksensä siksi, kuin kuolisi? Kirja Hagarille? Sämpylöitä\nleipurin lapsille? Eikö hänellä ole hyllyt täynnä kirjoja.\nValitse, kirjatoukka! Hagar, ketä sinä kunnioitat nerokkaalla\nvalitsemisellasi: Ciceroa vai Platoako?\"\n\n\"Kiitän alammaisesti. Jos armollinen röökinä saattaa olla ilman\n_vulgataa_... siinä on kummallisia kuvia... Minulla ei koskaan ole\nollut kuvakirjaa.\"\n\n\"En kehu makuasi, mutta ota _vulgata_ Aadamin kylkiluineen sekä\nseitsemine vihanmaljoineen... kun vain et rupea paavilaiseksi, kuten\nveljesi... Etkö pyydä mitään itsellesi Niemand?\"\n\n\"Pyydän kuolla teidän majesteettinne puolesta\", vastasi\npoika teeskentelemättömästi, aavistamatta sitä ritarillista\nkohteliaisuutta, jonka nuo yksinkertaiset sanat sisälsivät.\n\nRuotsin nuori kuningatar tunsi itsensä hetkellisesti liikutetuksi.\nKentiesi ajatteli hän niitä tuhansia, jotka nyt hänen kunniansa,\nhänen mahtinsa ja hänen valtakuntansa edestä kaatuivat\ntaistelutanterella tahi hivuivat pois sotasairaaloissa. Hän kurkotti\nkätensä suudeltavaksi kersantille. Sitten virkkoi hän leikillisellä\näänellä:\n\n\"Onnellinen sinä, joka saat taistella eteläisemmän auringon alla!\nKatso, meidän lyhyt marraskuinen päivä jättää meidän jo pimeään.\nJa tuolla... tuolla on tähti, joka loistaa meidän kolmen ylitse!\nJupiterin tähti! Kolme kruunua, mutta yksi jalopeura!\"\n\nJa tuo suuri, kirkas tähti loisti linnan pimeästä akkunasta sisään\nyli merellä uivan lastun, yli kenttien verta vuotavan varsan, yli\nRuotsin valtakunnan kruunun, joka oli asetettu kesyttömän tytön\nkiiltävälle otsalle. Muutaman lyhyen hetken näki se nuo kaikki kolme,\n-- se, joka ei ollut rakkaus, vaan ainoastaan valta, -- sitten heidän\njälleen piti valuman pois tuntemattomaan etäisyyteen vaihdellen,\nkuten sekin, asemaansa taivaanrannalla.\n\n\n\n\n10. Vaeltava juutalainen.\n\n\n    Minä lähetän sinulle ruusuja pyhästä maasta.\n\nMyöhään syksyllä 1642 kulki moniaalla etelä Suomessa huhu, että\nvaeltava juutalainen oli nähty. Satu Jerusalemin suutarista,\nAhasveruksesta, joka kielsi Vapahtajaa levähtämästä porttinsa\nvieressä hänen ollessaan matkalla Golgatalle, ja sen vuoksi\ntuomittiin rauhattomana kulkemaan maailman loppuun asti, oli saanut\nalkunsa kuudennellatoista vuosisadalla ja löytyy seikkaperäisesti\nkerrottuna, vaikka tekiä: I.H.R., joka tuosta on kirjoituksen tehnyt\nja pannut siihen päivämäärän: Räävelissä Huhtikuun 11 päiv. 1604,\non tuntematon. Tämän kertomuksen mukaan on moni todistaja nähnyt ja\npuhutellut vaeltavaa juutalaista Hampurissa talvella 1547, Madridissa\n1555 ja aina jonkun ajan perästä monessa maassa, esimerkiksi\nVenäjällä, Puolassa, sekä mainittuna vuotena 1604 myöskin Räävelissä.\nKolmenkymmen-vuotisen sodan aikana hän oli useissa paikoin nähty\nSaksanmaalla. Kaikki sotamiehet, jotka siihen aikaan palasivat\nsodasta kotiseuduillensa, tiesivät kertoa Jerusalemin suutarista, ja\nmuutamat väittivät itse nähneensä hänen.\n\nKun sitten marraskuussa 1642 pitkä, valkohiuksinen, oudonnäköinen\nvanha mies, jonka puku ja kieli olivat vieraat, äkki-arvaamatta\nnäyttäytyi Tammisaaren kaupungissa, niin oli jotenkin luonnollista,\nettä kansa hänessä luuli näkevänsä vaeltavan juutalaisen. Hän tuli\nikään kuin merestä nousneena, ei tiedetty miten eikä mistä, sillä\nmerenkulku oli jo siksi vuodeksi lopetettu ja jäätä oli rannoilla.\nJoku kyllä luuli nähneensä Danzigista tulleen jaalan kuunvalossa\nyöllä laskevan rantaan sataman syrjäpuoleen ja jälleen kohta\npurjehtivan pois. Mutta mitäpä vaeltava juutalainen aluksella olisi\ntehnyt? Olihan hänelle vähäpätöinen asia kävellä meren ylitse!\n\nTuo vieras vanha mies, jota seurasi kaksi palveliaa, yhtä\nkummallisesti vaatetettua ja yhtä vakaita kuin hän itse, meni\nerääseen majataloon, söi vaatimattoman aterian kuten muutkin\nkuolevaiset ja lähti sen jälkeen papin luo. Siellä hän pyysi katsella\nentisen kirkkoherran, Sigfrid mestarin jälkeenjääneitä papereita,\nja kun nämät enimmiten sisälsivät tähteinselityksiä, joita ei\nkukaan muu ymmärtänyt, niin olihan selvää, että Jerusalemin suutari\nnäistä koetti saada tietää, milloinka hänen vaelluksensa loppuisi.\nSeuraavana päivänä hän jälleen oli kadonnut, maksettuansa runsaasti\nyösijastaan, joka kyllä oli jotenkin odottamatonta suutarilta ja\njuutalaiselta.\n\nMelkein samaan aikaan -- aivan samaan aikaan, vakuutti kansa,\nsillä miksi ei vaeltava juutalainen saattaisi monessa paikassa\nilmaantua yhtä haavaa? -- nähtiin tuo vieras Karjassa. Iltavalkea\nrätisi suuressa takassa Kaskaksen torpassa, jossa Dordei valmisti\nillallista, ahkeraan sekoittaen padassa kiehuvaa velliä. Padasta ei\nnyt kuitenkaan noussut tuo miellyttävä höyry, joka on nälkäisten\nlasten ihastus köyhässä torpantuvassa; siinä oli jotakin liikanaista,\nse oli tuo selvästi näkyvä lisä: puoleksi pettua jauhoissa. Viljasta\noli tullut kato, vouti oli pantannut rästissä olevat viljakapat; sota\nvaati armotta veronsa. Dordei oli sama reipas, lukuisan lapsijoukon\näiti, kuin ennenkin, jolta ei koskaan neuvoa puuttunut. Minkätähden\nvalittaa siitä, että leivässä oli puoleksi pettua? Löytyihän muita,\njotka söivät pelkkää pettua, ja oras lupasi tulevaksi vuodeksi\nparempaa satoa. Tuomas veisteli yhdellä kädellään reen-anturaa; se\nkävi huonosti ja hitaasti, kirves oli tylsä, veitsi ei tehnyt niin\ntasaisia lastuja kuin ennen. Vanhin tytär Sigfrida kehräsi. Nuorempi\nsisar karttasi villoja. Maunu veisteli nuolia. Vähemmät lapset\ntekivät itselleen kiharoita päähänsä höylänlastuista. Pimeys ja\nköyhyys kurkistivat sisään tuvan ainoasta akkunasta, mutta ne näkivät\nkansaa, joka oli tottunut itsensäkieltämiseen.\n\nUlkona rupesi lunta satelemaan. Ovi avattiin. Kummallinen, vanha mies\nastui sisään, valkoisena lumesta, ja hänen perässään kaksi palveliaa.\nAjat olivat vaaralliset. Tuomas katsoi ylös työstään ja asetti\nkirveen viereensä. Dordei lakkasi velliä sekoittamasta. Muukalaiset\nhavaitsivat, etteivät olleet tervetulleita pimeän ennätettyä.\n\nToinen palvelioista, joka myöskin oli tulkkina, pyysi isäntänsä\nnimessä yösijaa.\n\n\"Me -- tulemme pitkiltä matkoilta tärkeitä asioita varten, tyydymme\nvähään ja maksamme hyvin.\"\n\nDordei jatkoi sekoittamistansa.\n\n\"Menkää Uuskylään, se on tässä lähellä! Meillä on köyhyyttä ja\nahtautta. Poikasia on jokaisessa variksen pesässä.\"\n\nTulkki keskusteli hetken aikaa herransa kanssa. Hän laski tuvan\npöydälle vieraalla kielellä kirjoitetun passin eli matkakirjan ja sen\nviereen kultarahan.\n\n\"Me olemme kunniallista väkeä ja maksamme olkivuoteesta yhtä paljon\nkuin muut herrasvuoteesta.\"\n\nDordei katsoi vieraaseen, katsoi Tuomaaseen; kultaraha on suuresta\narvosta sille, joka sekoittaa pettua velliinsä. Tuomas veisteli\nreen-anturaa eikä nostanut silmiään lattiasta. Nuorin lapsi rupesi\nitkemään.\n\n\"Paras on, että lähdette Uuskylään\", toisti Dordei vielä.\n\nTulkki yhä keskusteli vanhan miehen kanssa, joka käskemättä oli\nistunut rahille. \"Isäntäni sanoo, että hänellä on teille terveisiä\nUrban Niemandilta.\"\n\nDordeille tuo oli yhden tekevää, hän ei tuntenut ketään sen\nnimellistä henkilöä.\n\n\"Hän joka on syntynyt teidän tuvassanne. Hän, joka teiltä tuli\nherra Aake Tottin luo. Hän, joka miehen ampui kuoliaaksi ja pakeni\nSaksanmaalle. Hän, jolla oli Hagar niminen kaksois-sisar. Hän, jonka\näiti kuoli täällä torpassa.\"\n\n\"Isä, isä!\" huudahti Dordei ja nosti hämmästyksestä kauhansa,\njonka sisällys valui valkeeseen. \"He tuovat, sanomia Bennusta ja\nHagarista!\" Lapset tunkivat uteliaina esiin. Kukapa ei Hagaria olisi\nmuistanut!\n\n\"Isäntäni sanoo, että hän on sen onnettoman naisen sukulainen, joka\nkuoli tässä torpassa, sekä että hän tahtoo jokaista tietoa tuosta\nnaisesta kullalla palkita.\"\n\n\"Istukaa!\" Ja Dordei nosti padan valkealta sekä teki tilaa\nmuukalaisille. Kaikki, mitä tapahtui tuona surullisena yönä\nkuusitoista vuotta takaperin, muistui niin selvästi hänen mieleensä,\nikään kuin olisi se ollut eilen.\n\nNäitten matkustajien täytyi saada yösijaa, vaikka hän itse makaisikin\nkylmässä ullakossa. Eiköhän saattaisi valmistaa vuoteita lattialle?\nTommu toimittaa olkia. Sigfrida juoksee Uuskylään tuomaan sauhutetun\nlampaankäpälän, puhdasta ruisleipää, voita ja maitoa: huomennahan\nolisi vara maksaa tuota kaikkea. Miehelle, joka antoi hänen vallita,\nkuiskasi Dordei: \"minä en tänä yönä silmiäni ummista.\"\n\nTuon talonväelle ja vieraille hyvin erilaisen aterian päätyttyä,\naljettiin tulkin avulla keskustelu, jota vanhan muukalaisen\nkysymykset ja vaikeroimiset usein katkaisivat. Dordeilla oli hyvä\nmuisti ja hän oli myöskin hyvä suustaan. Hän puhui kaikesta, mitä\nhän oli nähnyt sinä yönä, jolloin Sigfrid mestari, Lydik Larsson\nja mustalainen olivat vierailleet Kaskaksen torpassa. Sellaiselta\nkerjäläinen näytti, sillä tavalla hän puhui, ja siten hän hoiperteli\nnuot muutamat askeleet ovelta ja tuossa, täällä kangaspuitten takana\nhän vaipui alas oljille, josta hän ei milloinkaan enään ollut nouseva.\n\n\"Valmista minulle siihen vuode!\" sanoi vanhus katkaisten hänen\npuhettaan. \"Oi, minun Ruthini, minun sydänkäpyni ja huolilapseni,\nsinä kauniin Saronin kukka, sinä puhtahin kaikesta, joka tässä\nsyntisessä maailmassa on taivasta kohti katsellut... täällä sinun\npiti kuoleman, yksin, köyhänä, ja ylenannettuna!\" Ja hän viskasi\nitsensä surunsa valtaamana kovalle lattialle, suudellen kerta\ntoisensa perästä sitä karkeata lattiapalkkia, jonka päällä hänen\nrakastettu lapsensa oli viimeisen kerran hengähtänyt...\n\nSeuraavana aamuna meni hän Tuomaan ja Dordein kanssa Karjan\nkirkkopihaan. Ei patsas eikä risti osottanut, missä hauta oli, johon\ntuntematon nainen ennen muinoin oli tullut kätketyksi ja unhotetuksi\nerääseen nurkkaan kuolleitten yömajaan, jossa he odottavat aamun\ntuloa. Muutamia lakastuneita lehtiä sekä ohut lumi, ikään kuin\njäätyneistä kyyneleistä, peitti tuntemattoman lepopaikan vieraassa\nmaassa. Kaikki ylhäisemmät kuolleet makasivat haudattuna kirkon\nlattian alla. Tuo ahdas kirkkotarha aukasi kammionsa ainoastaan\nköyhille, alhaisille, niille, jotka istuen alimpana maailman pidoissa\nodottavat ylentymistänsä...\n\nMuukalainen viskasi itsensä alas maahan ja suuteli lunta, samati kuin\nhän oli suudellut lattiaa. Oli ikään kuin lumen jäätyneet kyyneleet\nolisivat sulaneet tuosta polttavasta kyyneleestä. Sitte hän jälleen\nnousi, pisti Dordein käteen raskaan kukkaron ja sanoi: \"Hän oli\nIsraelin tytär. En tahdo sinua loukata, hyvä vaimo, joka olet ollut\narmelias hyljättyä kohtaan, mutta ymmärräthän sinä, ett'ei meistä\nkukaan halusta lepää ympärileikkaamattomien joukossa. Lupaa minulle,\nettä toimitat hakatuista kivistä aitauksen tämän paikan ympäri, ja\nistuta aitauksen sisäpuolelle ruusupensaita, joita minä keväällä\nsinulle lähetän pyhästä maasta. Israelin Jumala lisätköön menestystä\nsinulle ja sinun huoneellesi, kuten David sanoo 37:sä psalmissa:\nvanhurskaan siemen on siunattu!\"\n\nMuukalaiset jatkoivat matkaansa länteen päin. Heidän matkakirjassaan\noli Dordei lukenut tuon kummallisen nimen Ruben Zevi. Juutalaisia!\nDordei teki ristinmerkin; oli vielä tässä maassa tapana tehdä\nristinmerkki. Mikähän muu tuo vanha juutalainen saattoi olla, kuin\nJerusalemin suutari? Ja hän oli vieraillut Kaskaksen torpassa, --\nhän, joka oli elänyt kuusitoistasataa vuotta, -- hän, joka oli nähnyt\nVapahtajan, -- hän, joka oli kieltänyt Jumalan Pyhän levähtämästä,\nkun hän kantoi ristinsä taakkaa, -- hän, joka kulki rauhatonna ympäri\nmaailmaa polvesta polveen! Ja tuon rauhattoman kummittelian tytär\nmakasi haudattuna täällä; hän ei saattanut olla isäänsä paljoakaan\nnuorempi, vaikka hän näytti olevan tuskin kahdenkymmenen vuotias!\nBennu ja Hagar olivat niin kummallisen suvun lapsia! Ja hän, Dordei,\noli saanut rahoja, istuttaaksensa ruusuja kummittelian haudalle!...\nMitäpä hänen tuli tehdä? Hän antoi tuon raskaan rahakukkaron pudota\nlumeen ja katsoi, vasten tapaansa, neuvottomana Tuomaaseen.\n\nTuomas nosti ylös kukkaron ja tarkasteli miettiväisenä sen\nsisällystä, hajahtiko se ehkä kristityn vereltä, taikka oliko se\nkentiesi täynnä kuolleitten luita? Siinä oli kiiltäviä kultarahoja\nniin paljon sekä niin suuresta arvosta, että tämä summa oli monta\nvertaa suurempi, kuin niitten ylhäisten herrojen tervetulleet\nlahjat, jotka kerran annettiin lasten kasvattamista varten. Tämä\nköyhä torppari ei milloinkaan, edes unissaan, ollut niin suurta\naarretta nähnyt. Nyt saattoivat he vaatettaa lapset, lähettää heitä\nkouluun, syödä puhdasta ruisleipää. Nyt saattoivat he ostaa Kaskaksen\ntorpan... Nyt saattoivat ostaa Uuskylän talon!... Jos vain rahat\nolivat oikeita?\n\nKiusaus oli kova. He seisoivat vielä tuossa lumen peittämässä\nkirkkopihassa, tuuli vinkui lehdettömien puitten oksissa, Uuskylän\nisäntä ajoi heidän ohitsensa maantiellä, vei ruukita myllyyn. Vihdoin\nsanoi Dordei: \"Mennään papin luo!\"\n\nJa he kulkivat sitä tietä, jota monen monta tässä maassa on kulkenut\nheitä ennen ja jälkeen, omantunnon huolissa ja epätietoisina\najallisissa ja iankaikkisissa asioissa -- he läksivät papin luo\nneuvoa pyytämään. Tiellä tuli uusi pula heidän mieleensä. Jos\nilmoitamme papille, että meillä nyt on näin paljo rahoja, ottaa vouti\nmeiltä kolmenkertaiset verot, vallesmanni tekee tarkastuksen meillä\neikä kukaan usko, että me rehellisesti olemme näin paljon rahoja\nsaaneet. \"Anna minun toimia!\" sanoi Dordei päättävästi, ottaessaan\nkultarahan kukkarosta, jonka hän sitten varovaisesti jälleen tallensi\nhameensa taskuun.\n\nHarva Suomen papeista tähän aikaan oli vähemmän taika-uskoinen\nkuin kansa itse. Vanha Pietari Mathiaksenpoika Tavia, jolta Dordei\nennen kovin huonolla menestyksellä oli neuvoa kysynyt, oli nyt yhtä\nvakuutettu kuin hän, että vaeltava juutalainen oli näyttäytynyt\nKarjassa. Se jotakin merkitsi, se oli jonkinlainen ennustus.\nTulevana pyhänä täytyi rukoilla kirkossa tuon onnettoman vaeltajan\nsielun puolesta. Mitä kultarahaan tuli, jonka Dordei näytti, piti\nkirkkoherra viisaimpana antaa se pitäjään köyhille, kuin tahrata\nkäsiänsä sellaisella epäiltävällä kalulla.\n\n\"Täällä pitäjässä ei ole monta köyhempää, kuin me\", rohkeni Dordei\nväittää.\n\n\"Noh, antakaa kultaraha kirkolle, ja Herra on teille pellostanne\nantava kahdenkertaisesti sen takaisin\", vastasi pappi, hänessä kun\nvielä oli jäännös katolilaisten mielikuvituksesta, että hurskaitten\nalmut ihmisiä autuuteen auttavat.\n\nPariskunta lähti yhtä neuvotonna, kuin tullutkin oli. Antaa,\nkirkolle? Kirkko oli rikas, mutta he söivät pettua. Siinä oli\nkova taistelu Mammonan ja Dordein omantunnon välillä. \"Arvoisa\nisä pyytää kynttä pikkusormesta; jos hän olisi tietänyt tuosta\nsuuresta rahamäärästä, olisi hän vienyt koko käden. Mutta Raamattu\nsanoo, että Herra antaa elatuksen korpin pojille. Kun hän nyt on\nantanut meille poikaset ja asettaa elatuksen heidän viereensä, niin\nmiksikä antaisimme heidän nälkää nähdä? Minä sanon sinulle jotakin,\nTuomas. Me teemme tämän rahamme kanssa ihan, kuten pappi on sanonut,\nniin silloin Jumala saa omansa. Sen jälkeen otamme toisen rahan\nkukkarosta, ostamme sillä rukiita ja annamme lastemme syödä vatsansa\ntäyteen. Häpeä kielelleni, jos se on synti. Lopun annamme olla\nkoskematta arkussa siksi, että saamme paremmat tiedot.\"\n\nVähän aikaa Karjassa käyntinsä jälkeen ilmaantui vaeltava juutalainen\nTurkuun, ja kaikkialla etsien kahden lapsen jälkiä, joita harvat,\ntahi ei kukaan tunteneet. Poismuuttaneen presidentti Kurjen jäljelle\njäänyt palvelia johdatti häntä erään kummallisen tytön jäljille,\njoka oli asunut presidentin luona, lukenut professorien johdolla ja\nseurannut suojeliaansa syksyllä Ruotsiin. Juutalainen oli väsymätön.\nHän meni Martin Stodiuksen, mystikon luo, joka oli opettanut\nHagarille heprean kieltä ja luonnontiedettä, Johan Terseruksen luo,\ntuon sittemmin lavealla kiitetyn ja moititun piispan luo, joka\nhänelle oli latinaa ja kreikkaa opettanut, sekä Simo Kexleruksen luo,\njoka oli hänelle opettanut korkeampaa luvunlaskua. Nämät oppineet\nherrat kertoivat hänelle kummallisia asioita. Stodius oletti löytyvän\nerään _spiritus familiariksen_, joka opetti tytön ymmärtämään\nkirjan, niin pian kuin hän sen aukaisi. Kexlerus sanoi olleensa\nvastausta vailla kuullessaan hänen matemaatillisia todistuksiansa.\nTerserus, joka heistä oli tarkkasilmäisin, muistutti nauraen, että\ntyttö oli _fenomenon_, joka viimein ei kuitenkaan ollut mitään muuta\nkuin _ingeinium velox_, nuori neito, jolla oli tavattoman nopea\nkäsitysvoima.\n\nVuoden-aika oli mitä epä-edullisin, mutta kuitenkaan ei vaeltava\njuutalainen suonut itsellensä lepoa. Eräänä päivänä oli hän kadonnut\nTurusta, kuten hän muilta seuduinkin oli kadonnut, ja vähän aikaa sen\nperästä hän ilmaantui Tukholmaan. Mitenkä hän oli tullut yli pimeän,\nmyrskyisen, jäisen meren, sitä ei kukaan tietänyt. Mahdollista oli,\nettä hänen oli onnistunut raivata itsellensä tietä Ahvenanmaan kautta\ntuollaisessa rohkeassa jää-veneessä, joka purjehti aukeilla ulapoilla\nja vedettiin yli jäätyneitten. Mutta tähän aikaan tarvitsi posti\nvälistä kuukausia päästäksensä Tukholmaan. Ja mitähän Jerusalemin\nsuutari teki veneellä? Hän veti seitsemän penikulman saappaat\njalkaansa ja lähti kävelemään meren yli.\n\n\n\n\n11. Linnanpalo.\n\n\n    Tulla Breitenfeldistä ja kaatua Tukholman linnassa!\n\nOppia rakastavinkaan nuori kuningatar ei saata aina haudata itseänsä\nkirjoihin. Uusi kirjojen hoitaja sai oppia tuntemaan, ketä hän\npalveli. Toista viikkoa kului, ettei Hagar saanut liepukkaakaan nähdä\nhallitsiattarensa hameesta opin asehuoneessa, jossa hän valmisti\nkirjaluetteloa ja usein unhotti kaiken, tuon vastustamattoman\nhalun vuoksi, joka vei häntä tutkimaan ja seuraamaan tuntemattoman\nkirjailian uutta ajatuksenjuoksua. Ei yksikään kala ole niin\nperehtynyt kristallikirkkaaseen järveen, kuin Hagar Ring kuningatar\nKristiinan kirjastoon. Hän unhotti ruoan, juoman ja unen, seuran\nja hovijuorut ahmiaksensa siitä tieteiden yltäkylläisyydestä, joka\nnäillä hyllyillä ainoastaan pyysi tulla käytetyksi. Hän unhotti\nkuningattaren, Beata rouvan, veljensä, muinaisuuden, nykyisyyden\nja tulevaisuuden. Hän eli kirjoissaan; hän oppi kovin paljon sen\nvuoksi, että hän sai olla ihan häiritsemättä. Ei kukaan näkynyt\nhänestä huolehtivan tässä yksinäisessä rauhanmajassa. Kammarineidet\nja hovipiiat olivat hänelle suosiolliset siitä luonnollisesta syystä,\nettä hän oli kaikkien mörön, Beata rouvan epäsuosiossa. Kaikki\nkilpailivat rakentaaksensa suojelevan muurin hänen ympärilleen\npiikakammarin vahdista. Ja hovissa on piikakammari myöskin\nsuurivalta. Tämä oli onnellisin aika, jonka Hagar oli elänyt.\n\nKuningatar Kristiina oli unhottanut _doxan_ ja kaikki\njumaluus-opilliset taistelukysymykset niitten ruhtinaallisten häitten\ntakia, joita oli vietettävä linnassa marraskuun 27 päivänä. Hänen\norpanansa, ruhtinatar Kristiina Magdaleena, ja Baden Durlachin\nrajakreivi Fredrik VI, piti vihittämän avioliittoon, -- liittoon,\njosta paljon myöhempinä aikoina kaksi ruotsalaista kuninkaan sukua on\nalkunsa saanut, nimittäin Holstein-Gottorpin ja Oskar I:sen puoliso\nJosefiina. Luettelo niistä, jotka häihin olivat kutsutut, löytyy\nvielä: siinä oli kaikki, mitä Ruotsissa silloin oli ylhäistä ja\nloistavaa. Koko hoviväki ja nuori kuningatar itse olivat vilkkaassa\ntoimessa valmistamassa tätä kuninkaallista perhejuhlaa, jonka tuli\nolla kuvaselityksenä Breitenfeldin toiseen tappeluun ja olisi\nvietettävä niin loistavasti kuin mahdollista. Nuori pommerilainen\narkkitehti Nikodemus Tessin teki piirustukset uusia luonikkaita\nkoristuksia varten, Ranskan hovista saatujen mallien mukaan. Puvuista\nkysyttiin neuvoa valtiorouvilta, kammarijunkkarit lähetettiin\nasioille, ruhtinattaret Maria Eufrosyne ja Katariina Eleonoora\nkutsuttiin ehtimiseen kuningattaren luo, jotta hänen ja Ebba Sparren\nkanssa yhdessä päättäisivät vaatetuksistaan. Hoviräätälit, ompeliat\nja kaikenmoiset ammattilaiset valvoivat yöt läpitysten. Kaikki oli\nvilkkaassa liikkeessä, kaikki, paitsi hiljainen, rauhan-alainen\nkirjastohuone.\n\nMarraskuun 25 päivänä illalla, kaksi päivää ennen häitä, oli linnassa\nmorsiusparin kunniaksi pantu toimeen \"isännyys\", pidot, jotka olivat\nmelkein samallaiset kuin saksalaisten Polterabend. Hagar istui\nyksin lamppunsa ja korukantisen foliantin ääressä, kun hänen ovensa\nhiljaa avattiin ja hänen edessään seisoi entinen suojeliattarensa,\npresidentin puoliso rouva Sofia De la Gardie.\n\n\"He ovat tanssiin kiintyneet tuolla alhaalla\", sanoi suojelia\narmollisella hyväntahtoisuudella; \"minä käytän tilaisuutta\nnähdäkseni, miten kirjatoukkani viihtyy uudessa asemassaan.\nMinä ymmärrän: kuten kärpänen siirappiruukussa. Mitä sinä luet?\nAristotelesta!\"\n\n\"Kuinka teidän armonne on hyvä!\" huudahti Hagar, suudellen\npresidentin rouvan hienoa hansikkaista kättä. \"Ja miten kiittämätön\nminä olen ollut... en ole ollut tervehtimässä, en kiittämässä teidän\narmoanne, sitte kuin sain luvan ruveta kuningatarta palvelemaan...\"\n\n\"Sinä tiedät, Hagar, että toivon parastasi. Kentiesi olin yhteen\naikaan liika kova sinulle, mutta sinä veit sydämmeni tuona hirveänä\nyönä merellä ollessamme. Oletko onnellinen, lapseni?\"\n\n\"_Erittäin_ onnellinen, teidän armonne, _erittäin_ onnellinen!\nKuningatar on kovin armollinen, kaikki ovat kovin hyviä minua\nkohtaan.\"\n\n\"Tuo ilahuttaa minua, ja toivon että tätä vain kestäisi. Mutta en\ntahdo salata sinulta, että kuningattarella on hyvin muutteleva\nmielenlaatu... kuten sinulla itselläsikin... mutta hän on vielä\nenemmän ärtyisä sen tähden, että hän on nuori eikä ole oppinut\nitseänsä taivuttamaan kuten sinä. Anteeksi annettavaa on, että se,\njolle kruunu on määrätty, välistä tuntee itsensä kärsimättömäksi sitä\nkantamaan.\"\n\n\"Hän on suureksi tuleva, teidän armonne! Hän _on_ suuri nyt jo!\"\n\n\"Epäilemättä. Mutta kuolevaisten joukossa suurimmillakin on\nheikkoutensa. Tiedätkö myöskin, ett'ei kuningatar kärsi ketään\nyhden-arvoista?\"\n\n\"Tiedän, teidän armonne.\"\n\n\"Ei opissakaan...\"\n\nHagar säpsähti. Tätä hän ei ollut ennen ajatellut. \"Hyvä. Sinä sen\nnyt tiedät. Mahdollista on, ettei Kersti neiti ole Aristotelesta\nlukenut. Asetu asianhaarojen mukaan!\"\n\n\"Kyllä, teidän armonne.\"\n\n\"Asemasi on vaarallinen. Hovissa kadehditaan aina uusia tulokkaita,\nvarsinkin köyhää tuntematonta, jolla ei ole nimeä eikä sukuperää.\nSinulla on mahtava vihollinen.\"\n\n\"Oi, niin on, teidän armonne. Mutta röökinä on luvannut suojella\nminua Beata rouvan vihaa vastaan.\"\n\n\"Älä paljoakaan siihen luota! Minkälainen on Ebba Sparren ja sinun\nvälisi? Sinä tiedät, että hänellä on kuningattaren sydän ja korva.\"\n\n\"Ebba neiti ei ole ollut minulle epäsuosiollinen. Olen kahdesti\npalvellut hänen sijastaan.\"\n\n\"Huhu, joka on levinnyt, kertoo, että sinä olet meidän perheemme\nsukua. Ei ole mahdollista, että se olisi sinusta lähtenyt?\"\n\n\"Niin kiittämätön en ole, teidän armonne. Tämän erehdyksen on tehnyt\nvaltaneuvos Skytte, joka on kuullut, että hänen armonsa presidentti\non ollut minun kumminani.\"\n\n\"Nyt Beata rouva kuitenkin on tuosta asiasta kysynyt presidentiltä.\nHän ei katsonut tarpeelliseksi selvittää rouvalle kaikkea, mutta\nei saattanut olla kieltämättä sukulaisuutta. Sinä siis, rakas\nlapsi, tiedät, että sinun täytyy olla kovin varovainen, koska sinun\nsukuperääsi hartaasti tutkitaan. Hyvästi. Ingeborg tyttäreni vartoo\nminua. Jumala sinua suojelkoon. Ja jos sinulle jotakin tapahtuisi, on\nsinulla turvapaikka vanhojen ystäviesi luona.\"\n\nHagar jäi yksin. Aristoteleen täytyi syrjääntyä tähden edestä,\njota Hagar nyt ajatteli, tähden, joka oli kahden nimettömän ainoa\ntuki taivaassa ja maassa. Sitä ei näkynyt tänä iltana; se oli\nraskaitten lumipilvien peitossa. Kävi kova tuuli. Vinkuva myrsky\nkitisteli linnan vanhoja torninluukkuja ja hämmensi tanssisalista\nkuuluvaa soittoa, josta aina välimmiten heikot säveleet ennättivät\nHagarin asuntoon linnan läntiseen kylkirakennukseen vastapäätä\nbalettisaliksi kutsuttua huonetta. Jonkinlainen yksinäisyyden tunne\nvirtaili Hagariin heikosti liekuttavasta lampusta, jonka öljy loppui\nja levitti jotakin palaneen käryä tuohon puolipimeään huoneeseen.\nSe oli lamppu, joka kärytti. Hagar tahtoi mennä ulos, tuomaan uutta\nöljyä. Yksinäisyyttä hän saattoi kärsiä, mutta ei pimeyttä; pimeys on\naatosta yksinäisempi, pimeys on tuntemattomia vaaroja; vähinkin valo\non lohduttava seura.\n\nÖljykannu kädessä katsahti Hagar ulos akkunasta joka oli pieneen\nlinnanpihaan päin. Siellä epäselvästi näkyi palvelioita lyhtyineen\nliikkuvan. Mutta mitä oli tuolla eteläisessä tornissa? Se ei ollut\nkynttilän valon tapaista, ei se myöskään saattanut olla kuun\nheijastus; olihan loppukuu käsissä. Noin kirkas valopilkku...\nmelkein kuten valkea? Hagar seisahtui tuon häikäisevän valopilkun\nvangitsemana. Se lieskahti pimeässä aina kirkkaampana, mutta ääneti,\nhuomaamatta... salavihkaisesti...\n\nNyt siellä tuli varjo, joka pimensi valoa, katosi ja tuli taas\ntummempana esiin. Oliko se savua? Se oli savun näköistä... Niin, se\noli tulipalo, se oli valkean loiste... tässä tuulessa!\n\nEi kukaan näkynyt huomaavan loistetta, kun kaikki olivat juhlapitojen\nja tanssin hommissa. Hagar kiirehti ulos; lähellä olevat portaat\nja huoneet olivat tyhjät; kaikki olivat tunkeneet juhlakerrokseen.\nAlimpana portaissa tuli häntä vastaan kammaripalvelia tarjottimineen.\n\n\"Eteläisessä tornissa palaa!\" huusi Hagar.\n\nMies nauroi. Hän oli viiniä ahminut puoleksityhjennetyistä laseista\neikä voinut töistään vastata... tämä oli suurin kaikista vioista\nkuningattaren palveluksessa.\n\nHagar juoksi eteen päin, tietämättä minnekkä, ja tuli alikerrassa\nolevaan kyökkiin. Täällä oli kiirettä: illallinen oli tanssin jälkeen\ntarjottava.\n\n\"Etelätornissa palaa!\"\n\n\"Hullutuksia!\"\n\nHän ajettiin pois herjasanoilla.\n\nEiköhän ketään viisasta ihmistä tulisi häntä vastaan? Hän yhä juoksi\netsimään apua, hapuili läpi pimeäin, tuntemattomien käytävien, joita\noli tässä laveassa vanhassa rakennuksessa, löysi oven, aukasi sen\nja seisoi pimeässä huoneessa päävartiaston vieressä alikerrassa\nlinnanpäällikön asunnon alla.\n\n\"Etelätornissa palaa!\"\n\n\"Missä? Tässä yläpuolellako?\" kysyi ääni, ja Hagar tunsi veljensä,\nkersantin.\n\n\"Joudu, hälyytä vahtia.\" Hagar ajatteli kuningattaren kallista\nkirjastoa ja juoksi jälleen sinne ylös. Selvä palonkäry jo tuntui\nportaissa.\n\nHätäkello teki ikävää häiriötä tanssiin. Ensinnä ei kukaan aikonut\nuskoa, että vaara oli käsissä: elementtien olisi pitänyt hävetä\ntarttua kuninkaanlinnaan. Mutta elementit eivät hävenneet polttaa\nTurun linnaa v. 1616, vaikka itse kuningas Kustaa II Aadolf silloin\nlinnassa vieraili. Savun haju ja tuulen vinkuna vakuutti pian\ntanssinhaluisille, että huvin täytyi väistyä sen vakavan taistelun\ntieltä, joka tässä oli kuninkaanlinnan olemassa olon puolesta\ntaisteltava.\n\nSillä aikaa kun suurin osa vieraista hämmentyneenä kiirehti ulos\netsimään ajoneuvojansa ja päällysvaatteitansa, jäivät toiset\njäljelle auttaaksensa sammutustyötä. Nuori kuningatar käyttäytyi\nrohkeasti ja neuvokkaasti. Hän uskoi päällikölle Klaus Flemingille\nrahatoimikammarin ja siinä säilytettyjen valtakunnan kalleuksien\npelastamisen, mutta kielsi liikuttamasta mitään hänen omista\nhuoneistaan. Beata rouva uskalsi väittää vastaan.\n\n\"Minun luokseni ei valkea tule\", vastasi Kristiina ynseästi.\n\nVaara oli kuitenkin läheltä uhkaava ja hyvin suuri. Tuo ensimmäinen\npieni tulenloiste, joka oli syntynyt, ei tietty miten, jossakin\npalvelusväenhuoneessa, kapeassa etelätornin kattokerrassa, kasvoi\näkkiä täyteen liekkiin, mutta joutui vahvan savun peittoon. Liekit\nsärkivät akkunan, suikertelivat ulos, nuolasivat räystäitä, hiipivät\ntornin huippuun ja valuivat sieltä alas kuparikatolle. Yht'aikaa\nriensivät ne tuulen viemänä suureen vahvaan kaakkoiseen torniin,\njoka oli lähinnä kuningattaren kylkirakennusta ja sen uljaita\nhuonekertoja, sinne jos tuli oli ennättänyt, niin koko linna olisi\nvaarassa ollut. Kaikin keinoin koetettiin siis pelastaa tätä\ntornia. Klaus Fleming oli joka paikassa. Hän asetti paloketjuja\naina virralle asti ja käytti näihin hovipalvelioita, sotamiehiä ja\npaikalle tulvaavia ihmisjoukkoja. Vesi-ämpärit kulkivat kädestä\nkäteen, ruiskut valuttivat vesivirtoja palavan katon yli. Rohkeimmat\nsotilaat lähetettiin sisäportailta ylös torniin, mutta savu ja\nliekit pakottivat heitä takaisin palaamaan. Tuuli oli kova ja näytti\npilkkaavan kaikkia ponnistuksia. Ainoastaan tuo korkea, vahva torni,\nkolme kruunua, seisoi siinä mahtavassa suuruudessaan tulipalon\nkirkkaassa valossa uhkamielisenä liekkiä vastustamassa.\n\nNyt ei Beata rouvaa enään voinut hillitä. Hän syöksähti kuningattaren\nhuoneisiin niin monen piian ja kammaripalvelian seuraamana, kun\nhän tässä hädässä ehti saada mukaansa. Täällä nyt alkoi sellainen\nhävitystoimi, jota ainoastaan tulipalossa nähdään. Kaikki kalliit\nkaapit, arkut, pöydät, nojatuolit, kalleudet, hovipuvut ja\nvaatetuskapineet, aina paitaan ja saippuaan saakka, piti kannettaman\nulos ja viskattaman läjiin, jossa ne tahraantuivat, palasiksi\nlyötiin ja heiteltiin sinne tänne häiriössä. Vähin osa tuli taattuun\npaikkaan; voimallisia käsiä puuttui ja toisinaan ne olivat taas\ntoistensa tielläkin. Kaapit jäivät kumoon kaadettuna makaamaan\nportaille, jossa ne salpasivat uloskäytävän; kaikkialla täytyi\nkompastua alasvedettyihin akkuna-uutimiin ja satoihin kapineihin,\nmitkä tällaisissa tilaisuuksissa ovat tiellä juuri siinä paikassa,\nmissä niitten ei pitäisi oleman.\n\nTässä pelastamispuuhassa tuli Beata rouva kirjastoon ja säpsähti\nnähdessään Hagar Ringin, joka Fiken Långin avulla oli asettamassa\nkalliimpia kirjoja vahvoihin vaatekoppeihin. Tämä oli huolellisempaa\nja maltillisempaa pelastustyötä kuin mahtavan rouvan oma työ. Beata\nrouva oli viisas ja neuvokas, mutta harmissaan ja pelästyksissään\nunohti hän kaiken mielenmaltin.\n\n\"Ulos!\" kirkasi hän ovessa. \"Ulos, sinä maankulkia, sinä velho, sinä\nruokanorkko! Mitä sinulla täällä on tekemistä?\" Ja Hagar kun ei heti\nkäskyä totellut, tuli, saatuaan kaikuvan korvapuustin, joka hänen\nposkiaan kirvelytti, vakuutetuksi siitä, ettei tässä vastaansanominen\nkelvannut.\n\nJos hän olisi ollut mies, olisi hän, luontonsa mukaan, vastannut\nsamaan tapaan. Nyt ei häntä auttanut muu kuin viekkaus. Hän juoksi\ntakaisin, hän pakeni edessä olevaan huoneeseen, josta kaluja\npar'aikaa korjattiin pois. Beata rouva seurasi ajaaksensa hävytöntä\nulos, mutta hän oli tuskin päässyt kirjastohuoneen kynnyksen yli,\nennenkuin Hagar taas oli siellä ja salpasi oven sisäpuolelta. Aika\noli täpärällä, ovi jäi suljetuksi ja kirjat olivat turvassa, ei\nniihin ulottunut uudet pelastus-yritykset.\n\nTukholman linna oli Kristiinan aikana lavea, jotenkin\nepäsäännöllinen, vanha kahdenkertainen rakennus, jonka alla vielä oli\nmaakerros. Lisäksi kuului linnaan yksi iso ja neljä vähempää tornia\nsekä kolme ympäri rakennettua pihaa: pajapiha (smidjegården), pieni\nlinnanpiha keskustassa ja iso linnanpiha pohjoisessa. Kuningattaren\nasunto ja lukuhuone olivat eteläisessä kylkirakennuksessa,\nylikerrassa, mutta hänen käytettävinään oli sitä paitsi 11 huonetta\nläntisessä kylkirakennuksessa ja vielä muita, kyökkiä, talouskaluja\nja palvelusväkeä varten. Samassa ylikerrassa, kuningattaren\nmolempien osastojen välillä oli suuri valtiosali länteen päin.\nAlikerrassa näitten alla sijaitsi, paitsi osa hoviväkeä ja\npalvelioita, hovi-oikeus, valtio- ja meriväestön hoitokunta, vähäinen\nasehuone, vaatekammari, taidekammari, linnankirkko, valtiokanslia.\nMaakerroksessa oli rahatoimikammari, valtio-arkisto, sotavarasto,\nviinikellari y.m. Tässä linnassa siis oli korvaamattoman paljon\npelastettavaa tahi kadotettavaa.\n\nKuningatar seisoi portailla pienen linnanpihan vieressä katsellen\nsammutustyötä ja käskyjä jaellen. Savu oli tukehuttava, valkean\nkuumuus melkein mahdoton kärsiä, mutta siinä hän vain seisoi\njärkähtämättömästi, huolimatta ympäriseisovien rukouksista. Eteläinen\ntorni ja sen alla olevat lähimmät huoneet olivat menneet piloille,\nmutta tällä sivulla oli saatu valkea hillityksi. Kaikki nyt riippui\nsiitä, saataisiinko tornin kaakkoinen puoli, joka sisäpuolelta paloi,\nsammutetuksi, sillä jos se olisi kaatunut tahi palanut, olisi siitä\nvalkea levinnyt kuningattaren kylkirakennukseen.\n\nKuningattaren läsnä-olo innostutti kaikkia.\n\n\"Näetkö häntä... tuolla savun keskellä? Kersti röökinä ei ole\npelko. Katso miten hänen silmänsä kiiltävät valkeanloisteessa!\"\nJa hoviherrat, jotka vast'ikään olivat tanssista tulleet, eivät\nsäälineet kalliita juhlapukujaan. Upseerit ja sotamiehet eivät\npelänneet kipunasuihkuja eikä alasputoavia hirsiä. Laivaston miehet\niskivät kiinni ikään kuin kissat taipuviin räystäskouruihin.\nKristiina iloitsi nähdessään tuota urheata rohkeutta. Eräs\nhoikka nuorukainen, joka istui vaarassa olevan kylkirakennuksen\nkatonharjalla, veti Kristiinan huomiota puoleensa. Poika valutti\nvettä ämpäristä alas sateleviin kipinöihin. Tuuli ja savu kaatui\nsinne päin: tulikonna siinä olisi kestänyt, vaan ei ihmiskeuhkot.\n\n\"Herra ylipäällikkö\", sanoi kuningatar Klaus Flemingille, joka toi\nsanomaa ensimmäisestä menestymisestä; \"käske katolla olevaa poikaa\nastumaan alas! Ei ihmishengen uhrilla linnaa pelasteta, ennen se\npalakoon.\"\n\n\"Ja kuinka monta ihmishenkeä nyt menee hukkaan tappotanterella\nRuotsin kuningasperheen puolesta?\" kysyi Fleming levollisesti. \"Poika\non pyytänyt ruiskunletkua tuonne ylös, lähettääksensä tornin sisälle\nvesi-suihkeen ja hänen pitää saaman se. Ei ole toivomista paljoakaan,\nettä hän tuolta hengissä tulee alas, mutta se on viimeinen keino ja\nsodassa pannaan kaikki alttiiksi.\"\n\nHetken perästä oli letku saatu ylös katolle ja uhkarohkea oli\nkadonnut savupilveen. Kaikkien silmät tähystivät tuohon ratkaisevaan\npaikkaan. Liekit näkyivät hillitsemättöminä raivoavan tornin\nsisä-osissa. Mutta savu muuttui tavalla, joka ei jäänyt Flemingin\ntottuneelta silmältä huomaamatta. Nuo kiemurtelevat pilvet rupesivat\nmustenemaan, ikään kuin se savu, joka nousee sammuvista kekäleistä,\nmitkä eivät enään jaksa liekitsevinä palaa. Vesivirtoja yhä\npumputtiin, ja vihdoin iloksi nähtiin vaaleanharmaa hento savu, josta\nsaattoi päättää, että se sisälsi enemmän vesihöyryä kuin nokea ja\nhiilikaasua.\n\n\"Minun on armo ilmoittaa, että torni ja linna ovat pelastetut\",\nlausui Fleming.\n\n\"Eikä kukaan ole vahingoittunut?\"\n\n\"Tietämätöntä. Kaksitoista miestä etsivät poikaa tornista ja\nsammuttavat lopullisesti, mitä sammutettavaa on.\"\n\nVaara oli ohitse. Kaksi sotamiestä tuli esiin, kantaen noesta\nmustunutta ja melkein tuntemattomaksi muodostunutta ihmis-olentoa,\njonka hiukset olivat kärventyneet ja vaatteet puoleksi hiiltyneet.\nHe olivat tämän uhkarohkean löytäneet tornista, ruiskunletkun hänen\nvoimattomassa kädessään vielä vettä suihkuessa.\n\n\"Nuot palaneet repaleet ovat olleet rakuunan pukuna\", huomautti\nFleming. \"Luulin hänen olevan Tukholman katupoikia.\"\n\n\"Se on kersantti Niemand... Tulla Breitenfeldistä ja kaatua Tukholman\nlinnassa!... Kutsukaa lääkärini tänne!\"\n\nLääkäri repi nuorukaisen rinnan kohdalta hänen vaatteensa auki.\n\n\"Asfyxia on periferiassa, eikä Centrumeissa. Mahdollista on, että\nhän saattaa tulla henkiin.\" Niemand vietiin haavoitettuja sotamiehiä\nvarten äsken valmistettuun sairashuoneeseen.\n\nVasta nyt voitiin saada kuningatar etsimään virkistystä ja\nlepoa. Hänen täytyi nyt mennä asumaan siihen huonekertaan, jossa\nylihovimestaritar asui ja jossa kaikki oli liikuttamatta kunnossa. Ei\nsanaakaan puhuttu tuosta kuninkaallisten huoneitten liika hätäisestä\nkorjaamistyöstä. Kun voitto saavutetaan, unohtuvat pienet tappiot.\n\nUudeksi linnaksi nimitetyn, myöhemmin rakennetun lisä-osaston\nylimmäinen huonekerta ja torni kukistuivat, kun linnan toiset lähellä\nolevat osastot vähänpuolisesti vahingoittuivat. Linnan kuntoon\npanemisen toimitti Klaus Fleming sellaisella innolla ja kiireellä,\nettä se pian kohosi kauniimpana ja uhkeampana kuin ennen laivasillan\nluona olevien alusten mastopuitten huippujen yli. Nuo ruhtinaalliset\nhäät saatettiin viettää muutamia viikkoja tämän jälkeen. Fleming oli\nrakennusmestari sellainen, ett'ei toista hänen vertaistaan siihen\naikaan Ruotsissa löytynyt. Paitsi Tukholmaa, oli hän järjestänyt\nUpsalan ja useita kaupungeita, jotka ennen hänen aikaansa olivat\nmaa-kylien näköisiä.\n\n\n\n\n12. Juutalainen ja valtiomies.\n\n\n    Mitä hän tahtoi?\n\nVähän aikaa tämän jälkeen, Joulukuun alussa, ilmaantui vaeltava\njuutalainen Tukholmaan. Hän koetti täällä, kuten kaikkialla, välttää\nuteliaitten huomiota; hän ei koskaan näyttäytynyt päivän valossa.\nToisinaan joku kuljeksia luuli nähneensä liepukan juutalaisen\nruskeasta viitasta, kun hän ajoi kumureessä, joka nopeasti ohitse\nkiisi. Vuoden aika soi hänelle kyllin pimeyttä, jossa hänen sopi\nliikkua vapaasti. Luultiin, että noitten suitsevien öljylyhtyjen\nlähellä, jotka pimeän tultua sytytettiin linnan porttien tahi\nylhäisten palatsien edustalla, oli nähty ja tunnettu hänen pitkän,\nlaihan olentonsa kulkevan palvelian seuraamana noilla vahvoilla\naskeleilla, joilla hän oli maailman ympäri vaeltanut. Mihin hän\nseisahtui, siellä koirat ulvoivat; missä hän kulki, sieltä katupojat\npakenivat. Pää pään vieressä näkyi akkunoissa ja kauppiaitten ovilla,\nkun luulivat näkevänsä hänen varjonsa kuvautuvan valaistuille\nseinille, ja kuiskaavat äänet sanoivat toisillensa: tuo on hän.\nKummittelian maine oli kulkenut hänen edellään kansan seassa ja\npelottanut heitä. Hän oli jonkinlaisena enteenä ajan ilmassa: jotakin\noli tulossa, luultavasti rutto.\n\nEräänä iltapäivänä hämärän aikana tämä epäluulonalainen muukalainen\nnäyttäytyi valtaneuvos, presidentti Kurjen vierashuoneessa ja otti\nesiin silloin tuntemattomien käyntikorttien asemesta Danzigin\npormestarin antaman suosituskirjeen. Kurki yhä piti hovia myöskin\nTukholmassa; sisäänpääsö myönnettiin tavanmukaisilla menoilla.\nKeskustelu kävi saksaksi ja ilman tulkkia.\n\n\"Nimeni teille lienee tuttu\", alkoi muukalainen tuolla karttavalla,\nvarovaisella äänellä, jolla hän oli puhutellut useita ylimyksiä jo\nennen kuin Kurkea.\n\n\"Ruben Zevin nimi on Euroopassa kaikkialla tunnettu ja me luemme\nitsemme sen maan-osan asukkaiksi\", vastasi presidentti kohteliaasti,\nmutta käskemättä vastatullutta istumaan. Valtaneuvoksena kun\noli, odotti hän saavansa jotakin salaviittausta annettavasta\nvaltiolainasta Ruotsin kruunulle, eikä raharuhtinaalle sopinut olla\naivan kohtelias, kun häntä ei välttämättömästi tarvinnut.\n\n\"Kuusitoista vuotta sitten suvaitsi teidän armonne osottaa\nhyväntahtoisuutta kahdelle tuntemattomalle, turvattomalle lapselle,\nja myöhemmin olette ottanut taloonne toisen heistä, Hagar nimisen\ntytön.\"\n\n\"Mitä?\" huudahti presidentti hämmästyneenä. \"Tunnetteko te Hagar\nRingin?\"\n\n\"Hagar Ring on minulle tuntematon, mutta minä olisin teidän\narmollenne hyvin kiitollinen, jos hyväntahtoisesti antaisitte minulle\ntietoja eräästä Hagar nimisestä tytöstä, jonka teidän armonne on\nvienyt mukanaan Turusta Tukholmaan. Teidän armollanne on oikeus\nvaatia jonkinlaista selitystä. Minä tahtoisin perintö-asian vuoksi\nsaada hänen sukuperästään varman tiedon.\"\n\n\"Perintö?\" vastasi presidentti uudesti kummastellen. \"Tuolla tytöllä\nolisi sukuperä ja perintö-asia? Te ette siis tiedä...\"\n\n\"Minä tiedän kaikki, paitsi sen rasian sisältöä en tunne, joka\ntallentaa hänen äitinsä kalleudet. Siitä riippuu paljon. Ainoastaan\nne saattavat todistaa Hagarin sukuperää, ja minulle on sanottu, että\nteidän armonne on hyväntahtoisesti ottanut rasian talteensa. Onko\nluvallista katsoa sitä?\"\n\n\"Vahinko on, että rasia säilytetään ala-ikäisten perintönä sinetillä\nkiinni pantuna Turun hovi-oikeudessa.\"\n\n\"Ja tuosta ei minulle Turussa kukaan maininnut! Tahtoisin antaa\npuolet harvoista jäljellä olevista päivistäni nähdäkseni noita\nkalleuksia, mutta uusi matka meren yli tänä vuoden-aikana... Eikö\nmitään keinoa löydy, millä rasia saataisiin Turusta Tukholmaan?\nKustannukset, vaikka mimmoiset olisivat, eivät saa olla esteenä.\"\n\nPresidentti mietti.\n\n\"Ala-ikäisten perintö... hovi-oikeuden sinetti. Oletteko valmis\npanemaan takaukseksi 12,000 taalaria sen varalle, että kalleudet\nhukkuisivat matkalla tänne?\"\n\n\"Hoh, herra presidentti\", hymyili raharuhtinas. \"Miksi ei 100,000,\njos sen tarpeelliseksi katsotte? Sitä aikaa, joka minulta odotukseen\nmenee, ei saata sillä summalla palkita.\"\n\n\"No niin, te annatte 12,000 taalaria rahakammarin kuittia vastaan\nsekä kustannatte sananlennättäjän, joka huomenna aamulla koettaa\npäästä meren yli Turkuun, jossa hän minun antamallani valtakirjalla\nkoettaa saada hovi-oikeudesta rasian. Valitettavasti ette voi ostaa\nmerta eikä jäitä. Matka saattaa kestää kahta viikkoa vähemmän, mutta\nsitä saattaa myöskin kestää kahdeksan tahi kaksitoista viikkoa.\"\n\nJuutalainen kohotti olkapäitään.\n\n\"Aika on kallis, teidän armonne, mutta välistä täytyy tuhlatakkin.\nUskallanko vieläkin anoa suosiotanne? Saanko nähdä tytön?\"\n\n\"Hagar on tätä nykyä kuningattaren palveluksessa ja asuu linnassa.\"\n\n\"Voih, suurivaltaisen Kristiina kuningattaren luona! Niin korkealle\nei halpa muukalainen pääse. Onko mahdollista kutsua tyttöä tänne,\nsekä saada häntä nähdä täällä, teidän armonne luona?\"\n\nPresidentin käytös kävi ylpeäksi.\n\n\"Hyvä herrani, minä autan muukalaista, missä minun sopii, mutta minun\nhuoneeni ei ole mikään kokouspaikka. Onko mitään muuta, millä teitä\nvoin auttaa?\"\n\nJuutalainen kumarsi, hymyillen melkein huomaamattomasti.\n\n\"Olen teidän armollenne äärettömän kiitollinen siitä avusta, jota\nteidän armonne jo on suvainnut minulle osottaa. Suokaatte minun\nmuistuttaa eräästä vähäpätöisestä tapahtumasta. Luulen että se oli\nvuonna 1610, toukokuussa. Teidän armonne oli silloin nuori ja olitte\nPragissa opintoja harjoittamassa. Vekselit joutuvat usein hukkaan\npitkillä matkoilla. Teidän armonne oli Pragissa tuntematon ja\nsatunnaisesti rahapulassa. Miekkansa nuori aatelismies viimeiseksi\npanee panttiin, mutta minä pelkään, että miekka oli matkalla eräälle\nminun uskonheimolaiselleni, kun teidän armollenne tarjottiin laina\nilman panttia...\"\n\n\"Tuhannen florinia, niin. Ja ilman panttia. Oletteko te sama mies?\"\n\n\"Vähäpätöinen asia. Teidän armonne maksoi kuukauden perästä lainan ja\nkolmen prosentin koron.\"\n\n\"Teidän uskonheimolaisenne pyysivät kuusi prosenttia kuukaudessa...\nMinä pyydän, istukaa, herra Zevi, ilolla tahdon puolestani osottaa\nteille avuliaisuutta, missä saatan.\"\n\n\"Teidän armonne on jo yltäkyllin palkinnut vähäpätöisen apuni. Minä\nvetoon nyt siihen suureen hyväntahtoisuuteen, jota teidän armonne\non suvainnut osottaa lapsi Hagarille. Tämä koskee hänen parastansa.\nSaatanko saada häntä nähdä?\"\n\n\"Hänen pitää, kuningattaren luvalla, olla täällä huomen aamulla kello\n8. Sopiiko se teille?... Ei, ei huomenna, huomenna on kuningattaren\nsyntymäpäivä. Mutta nyt illalla... Nyt oitis. Minä lähetän\nvaununi...\" Presidentti soitti. \"Pape, anna asettaa hevoset vaunujen\neteen. Aja linnaan ja ilmoita nöyrästi kunnioittava tervehdykseni\nvahtia pitävälle valtio-rouvalle ja sano, että minä tunnin ajaksi\ntoivon saavani Hagar Ringin luokseni. Tuo Hagar tänne!\"\n\n\"Teen, kuten teidän armonne käskee\", vastasi kumarrellen tuo\naina juhlallinen hovimestari, katsellen pitkään ja pelästyneenä\nmuukalaista. \"Jumala varjelkoon!\" huudahti hän, päästyään ulos\novesta, \"kuka tänne on raahannut Jerusalemin suutarin?\"\n\n\"Mi-mi-mitä sanoo hovimestari? Onko se Je-Je-Jerusalemi?\" änkötti\nkammaripalvelia Juho Qvast, joka oli tuohon syyllinen ja oli melkein\npelästyksestä lattiaan pudottamaisillaan hopeiset haarakkaat\nkynttiläjalat, joita hän sytytettyine kynttilöineen oli viemässä\nvastaan-ottohuoneeseen. Kammaripiika Sabina Girs juoksi kertomaan\nuutista opettajattarelle neiti De Meranille ja tämä vei uutisen\narmolliselle rouvalle. Uutinen levisi talossa ja koko korttelissa.\nKukapa olisi saattanut uskoa mitään sellaista? Suutari istui hänen\narmonsa presidentin luona. Rutto oli tullut taloon.\n\nValtakunnan ylimysten joukossa oli harva niin oppinut ja niin\nlavealti kulkenut kuin Juho Kurki. Mutta jos hän tunsikin Euroopan,\nniin Ruben Zevi tunsi sen ja muut maan-osat paremmin kuin hän.\nVilkas keskustelu syntyi Hagaria odotettaissa. Presidentti ymmärsi,\nettä tuo aina kumartava, aina kovin varovainen vanha juutalainen\nkuitenkin oli valtiomies, joka tunsi kaikki ajan polttavat kysymykset\nja poliitilliset koukkutiet. Siitä vähästä, mitä Ruben Zeviä saatiin\nilmoittamaan, tuli tarpeeksi näkyviin, että hän tiesi kaikki sekä\noli ollut mukana kaikessa. Hänen kätensä oli näkymättömänä kaikissa\najan Gordion solmuissa ja sitoi yhteen tahi sekoitti kaikki niiden\nlangat. Hän tunsi hallitsiat, Richelieun, Trautmannsdorffin,\nprelatit, sotapäälliköt, rahakauppiaat, jalkavaimot, hovijuonet ja\najan juorut paremmin kuin kukaan muu. De Geer oli oikeassa: tämä mies\nsaattoi luoda Ruotsille uuden vallan Afrikassa tahi jollakin muulla\nilmansuunnalla. Tämä mies tulisi olemaan äärettömine apulähteineen\nverraton liittolainen sille valtiolle, jonka onnistuisi voittaa\nhänet puoleensa. Miksikä ei valtiokansleri terävällä valtiomiehen\nsilmällään havainnut tätä juutalaista Regensburgissa? Ruben Zevi\noli Ruotsille voitettava, mutta miten? Jos tarjoisi hänelle kultaa?\nSitä hänellä oli kyllin, vaikka ostaisi kaikki Pohjan vallat...\nArvoluokat, arvonimet, kunniapaikat? Jos hän niitä olisi halunnut,\nmikäpä olisi estänyt häntä niitä itsellensä toimittamasta? Valtaa?\nEikö hän hallinnut ruhtinaita ja valtakuntia rahan kaikkivallalla?\nHänelle täytyi jotakin muuta tarjota, mutta mitä?\n\nKurjen kekseliääseen päähän johtui ajatus. Oxenstjerna ja\nuseimmat valtiomiehet varmaankin sitä nauraisivat, mutta kokemus\nosotti, että voimia, jotka vastustivat kaikkia muita siteitä,\nsaattoi sitoa kukkaisvitjoilla. Eikö rakkaus usein välikappaleena\npalvellut valtioviisautta? Saattoihan havaita toisia intohimoja,\njotka olivat vähemmän väkevää, vähemmän vaarallista laatua.\nMiksikä Ruben Zevi oli riistänyt itsensä irti yli koko maailman\nlevinneistä asioimistoimistansa ja lähtenyt näin kelirikon aikana\ntälle pitkälle, vaivalloiselle matkalle Suomeen ja Ruotsiin?\nPerintö-asiaa varten, sanoi hän. Mitkä perintö-asiat tuolle\nKroesukselle saattoivat olla niitten miljoonain arvoisia, joita hän\npoissa olonsa takia pani alttiiksi? Ennen tässä olisi voinut olla\njotakin tärkeätä valtiollista tarkoitusta. Mutta hän ei etsinyt\nhallitsevia, hän tuli kysymään vähäpätöistä, nimetöntä tyttöä,\njoka ei saattanut olla minkäänlaisessa yhteydessä valtiollisten\ntarkoitusten kanssa. Ja hänen tähtensä tuo mies, jota kaikkialla\ntarvittiin, ei empinyt uhratessaan kallista aikaansa määräämättömän\npitkälti. Niin käsittämättömältä, kuin tämä saattoi näyttääkin, oli\nhänessä kuitenkin joku voimallinen tunne, joka sitoi häntä tuohon\nnuoreen henkilöön. Siitä täytyi saada selkoa; Hagarilla tuli sitoa\nkosmopoliitti Ruotsiin.\n\n\"Hagar viipyy\", virkkoi presidentti huolettomalla äänellä. \"Hän\nhämmästynee varmaankin, kun kuulee, että joku ulkopuolella minun\nperhettäni vaivaa itseänsä kysymällä häntä. Te mainitsitte\nperintö-asiaa. Tiedättekö ehkä jotakin hänen sukulaisistaan tahi\nsukuperästään?\"\n\n\"Kentiesi. Siitäpä kalleuksista saadaan varmuutta.\"\n\n\"Hänen äitinsä kuoli tuntemattomana; hänen isästään ei ole löydetty\npienintäkään jälkeä. Tietysti olisi meille, hänen ystävilleen kovin\nhauska tietää, mitä te tunnette tytön vanhemmista.\"\n\nJuutalainen huokasi.\n\n\"Teidän armollanne on oikeus saada vilpitön vastaus. Mutta suokaa\nminun nyt vastata ainoastaan: jos hän on se, jonka luulen hänen\nolevan, on hän minun sukuani ja minä olen velvollinen hänestä huolta\npitämään.\"\n\n\"Sepä minua ilahuttaisi, jos tämä lahjakas tyttö löytäisi\nsukulaisen. Tiedättekö, herra Zevi, että Hagar opissa on oikea ihme\nja sen vuoksi on päässyt meidän oppineen nuoren kuningattaremme\nkirjastonhoitajaksi? Hän saattaa teille kääntää Mooseksen kirjat\nheprean kielestä.\"\n\n\"Minulle on jotakin sellaista kerrottu Turussa. Tietääkö teidän\narmonne, onko hänen veljensä, joka Niemandiksi nimittää itsensä,\nRuotsissa?\"\n\n\"Niemand? Urban Niemand? Muistaakseni se oli hän, joka linnanpalossa\nvahingoittui ja makaa haavoitettuna sairaalassa Norrtullinkadun\nvarrella... Vihdoinkin! Tuossapa on Hagar.\"\n\nOvet avattiin. Pape loi salaisen katseen huoneeseen ja näki\nkummittelian vielä istuvan siellä. Hovimestari olisi rikkonut kaikkia\nvanhan ystävän ja suojelian velvollisuuksia vastaan, jollei hän\nmatkalla olisi kertonut suojeltavalleen, että Jerusalemin suutari\nistui hänen armonsa presidentin luona ja luultavasti otti mittaa\nseitsemän penikulman kenkiin. Neidin ei pitäisi nauraa; hänen tulisi\nvain katsoa, ett'ei suutari veisi häntäkin, samalla kuin hän mittaa\notti.\n\nHagar tuli niin onnellisena, kuin hän yhä vieläkin tunsi olevansa,\nhuolimatta kaikista vastuksista, joita hänellä oli Beata rouvan\ntakia, tuli nuoruuden kukoistuksessa keveillä keijukaismaisilla\naskeleilla, joka liikenne nuorteana, sujuvana, talvi-ilmassa\npuhjenneet ruususet poskillaan ja tuo omituisen syvä katse oli\nhänen loistavissa, kauniissa, tummissa silmissään. Oliko tämä hänen\nkuudentoista vuotensa tähden, tuon paremmin hoidetun hovipuvun\ntakia, taikka oliko hän, johon kaikki vaikutti, oppinut hovissa\nkäytöksen, jota hän ennen ylenkatsoi; hänen suojeliansa ei koskaan\nollut huomannut kuten nyt, että tuo ennen kovin vallaton lapsi oli\nkasvanut kukoistavaksi neidiksi. Hagar juoksi hänen nojatuolinsa luo,\nja lankesi puolittain leikillä puolittain kunnioituksella toiselle\npolvellensa hänen eteensä, samati kuin juhlallisissa tilaisuuksissa\nkuningattaren edessä oli tapana tehdä, ja suuteli hänen kättänsä.\n\nVanha juutalainen katseli häntä ääneti ja liikkumattomana. Kyynel\ntipahti hänen silmäkulmastaan ja vieri huomaamattomana alas pitkin\nhänen kuihtunutta poskeansa.\n\n\"Hagar\", sanoi presidentti, sitte kuin hän oli tervehdykseen\nvastannut suutelemalla tyttöä hänen otsallensa, \"täällä on kaukainen\nvieras, joka on toivonut saada nähdä sinua. Herra Ruben Zevi,\nrahakauppias Regensburgista.\"\n\nHagar nousi, teki kankean kumarruksen sekä jäi seisomaan. Hän ei\nuskonut Jerusalemin suutaria olevan, mutta tuo kummallinen vanha\nmuukalainen, joka aivan lakkaamatta häntä katseli, synnytti hänessä\nepämääräistä pelkoa.\n\n\"Anna tänne kätesi, lapseni\", sanoi hän ja äänensä vapisi. \"Olen\ntuntenut äitisi.\" Hän tarttui vastahakoisesti tarjottuun käteen ja\npiti sitä omassaan. \"Se on hänen kätensä, veljelläsi on toisen.\"\n\n\"Otsa ja silmät molemmilla ovat hänen. Veljesi on enemmän hänen\nnäköisensä kuin sinä; jotakin vierasta on huuliesi ympärillä,\nhiuksesi eivät myöskään ole niin kiiltävän mustat. Mutta sinä olet\nkuitenkin hänen kuvansa, koko olentosi, vartalosi ja, kaikista\nenemmän, on käyntisi hänen, on ikään kuin minä hänen edessäni näkisin\nvielä tänä päivänä. Sinä et saata tuntea minua, kuten minä tunnen\nsinun, mutta jos tietäisit...\"\n\nHän hillitsi itsensä, jätti tytön käden ja otti ristiraitaisen\nsilkkinenäliinan taskustaan ja pyyhkieli silmiään.\n\n\"Teidän armonne\", sanoi hän, \"suokaa anteeksi vanhukselle! Olen\nteille kiitollisempi, kuin sanoin selittää saatan. Kun olen\ntämän lapsen nähnyt, tahtoisin sanoa: lähettiläs on liikanainen,\nen tarvitse useampia todistuksia. Mutta tämä on tarpeellista\nmuitten vakuuttamiseksi, vaikk'ei minun. Tämä koskee monimutkaista\nperintö-asiaa. Näitten lasten tulee monen kadehtian ja mahtavan\nvastustajan edessä todistaa, että ovat oikeat ja aviolliset. Sen\nvuoksi... minä pyydän, tehkää hyvin ja laatikaa valtakirja; me\nlähetämme sananlennättäjän. Ja vielä lisäksi minun täytyy vaivata\nhovi-oikeutta minun kustannuksellani valalla kuulustamaan kaikkia\nniitä elossa olevia todistajia, jotka olivat läsnä lasten syntyessä.\nTämä koskee suuria omaisuuksia, joita ei saa menettää.\"\n\n\"Se koskee myöskin nimeä, herra Zevi. Antakaa näille lapsille\nkunnioitettu nimi, se painaa vaa'assa yhtä paljon kuin suuret\nomaisuudet. Minä toivon, että ovat syntyneet laillisesta\navioliitosta, joka todistaa heillä nimen olevan.\"\n\n\"Nimi?\" matki juutalainen. \"Mitä on nimi, joka annetaan ja saadaan,\nsen rinnalla, joka tehdään? Pyytäkää, että he itse nimensä luovat.\nMutta suokaatte anteeksi, näin on meidän tapamme maailmaa katsella.\nEn sillä tahdo halventaa niin jalosukuista nimeä, kuin teidän armonne\nnimi on.\"\n\n\"Minä annan kutsua ne todistajat, joita haluatte, sekä laillisesti\npanna kirjaan heidän todistuksensa. Onko vielä mitään, jolla teitä\nvoin auttaa? Tahdotteko ehkä hänen jaloutensa valtiokanslerin\npuheille?\"\n\n\"Olen kutsumusta noudattava, jos hänen jaloutensa minua sillä tahtoo\nkunnioittaa. Saanko jälleen nähdä tyttöä?\"\n\n\"Koska vain tahdotte ja täällä, jos kuningatar suostuu. Te olette\nkerran auttanut minua, herra pankkiiri, ja ellen erehdy, olette\nmyöskin ollut asioissa Ruotsin kruunun kanssa. Saatatte olla varma\nsiitä, että mieltänne noudatetaan täällä Tukholmassa, missä suinkin\non mahdollista. Ilahuttavaa olisi, jos tyytyisitte täällä oloonne\nja saavuttaisitte matkanne tarkoituksen. Mitä lapsiin tulee\", tässä\nhänen äänensä muuttui kuiskaukseksi, \"täytyy minun muistuttaa, että\nkaikki riippuu siitä, ovatko lapset syntyneet avioliitosta. Ruotsin\nlaki ei myönnä mitään perintö-oikeutta aviottomille.\"\n\nJos presidentti Kurki näillä sanoilla koetti saada lähempiä\nselityksiä lasten syntyperästä, havaitsi hän itsensä pettyneeksi.\nRuben Zevi nousi ääneti istualta, kumarsi syvään presidentille ja\nkurkotti kätensä Hagarille hyvästijätöksi. Silloin kuului pienoinen\nääni viereisen huoneen raollaan olevasta ovesta:\n\n\"Äiti, nyt suutari ottaa Hagarin!\"\n\nTämän huudahti nuorimman edellinen tyttö, pieni Karin, joka piti\nkiinni äitinsä hameesta ja pelästyneenä hämmästyksellä katseli\nmuukalaista. Kaikkien silmät kääntyivät sinne päin.\n\nOvi suljettiin samassa silmänräpäyksessä. Juutalainen läksi\nolematta huomaavinaan huudahdusta; äiti ja tyttäret astuivat sisään\ntullaksensa vakuutetuiksi, että tuo vaarallinen vierailu oli\nonnellisesti päättynyt. Perheen-isä oli vahingoittumatta paikallaan\nja Hagar samati.\n\n\"Mitä hän tahtoi?\" kysyi presidentin rouva.\n\n\"Niin, mitä hän tahtoi, teidän armonne?\" toisti Hagar. Pape seisoi\novella ja herkisti korviansa.\n\n\"Hän ehdotti pientä kävelymatkaa maan ympäri ja lupasi tuoda minun\ntakaisin kahdensadan vuoden päästä, mutta minä pelkäsin, että\nolisitte käyneet malttamattomiksi ja menneet naimisiin sillä aikaa\",\npuheli presidentti leikillään.\n\n\n\n\n13. Suomalainen Raamattu.\n\n\n    Kulmakivi, jonka päälle kaikki on rakennettava.\n\nKuningatar Kristiinan 16 syntymäpäivä ei muuttanut mitään hänen\nodottavassa kruunussaan, mutta paljon hänen persoonallisessa\nasemassaan. Hän oli saanut vuosien kuningaskirjeen, joka häntä\noikeutti olemaan täysi-ikäisenä neitona, pitämään omaa mieltänsä\nja hallitsemaan itseänsä, ennenkuin häntä kutsuttiin hallitsemaan\nvaltakuntaa. Se ei ollut mikään jyrkkä askel: hän oli näitä oikeuksia\nitsellensä jo ennen vaatinut ja hallitsevat olivat vastenmielisesti\nohjiaan hellittäneet, mutta 16 vuosi katkaisi ohjat. Tätä oikullista,\nhillitöntä kuningaslasta loistavine neronlahjoineen oli siihen asti\nainoastaan hyvin varovaisesti voitu taivuttaa, mutta nyt hän totteli\nvain omaa viisauttaan, kun se vaati häntä odottamaan. Kristiina\nsaattoi olla yhtä sävyisä kuin joku muukin holhotti, hän saattoi\nneuvoja kuunnella ja, missä tarvittiin, holhojiensa nuhteitakin; hän\nsaattoi jättää kaikki heidän taatun kokemuksensa haltuun sekä ääneti\nkuunnella neuvoston aprikoimisia, mutta tätä hän teki salaisella\nvastalauseella, palavasti haluten tuoda mielipiteensä ilmi, kun\nhänen aikansa kerran tulisi. Hän käsitti kruunun ja neron voiman\nrajattomaksi. Vielä tuli itseneuvoisuus esiin ainoastaan asioissa,\njotka koskivat hänen omaa henkilöänsä, hänen pukuansa, hänen\nluettaviaan, hänen huvejaan ja elämäntapojaan, hänen seurapiiriänsä\nja suosituitansa. Ensimmäinen, joka tätä sai kokea ja pakollisesti\nväistyi, oli rouva Beata Oxenstjerna. Joka kerta, kun hän äkämystyi\nja astui rohkean askeleen eteen päin, täytyi hänen astua kaksi\naskelta taakse päin. Tämä ei käynyt päinsä. Tuon mahtavan rouvan\nylpeys sitä vastusti, mutta valtioviisautensa vaati häntä olemaan\nvaiti, ja hänen veljensä, valtiokansleri, ei antanut hänen lähteä\nhovipalveluksesta.\n\nSyntymäpäivä vietettiin ja linnassa pidettiin pitoja, vaikka siellä\npar'aikaa oltiin korjaushommissa. Nuori hovi kokoontui taajenevissa\nriveissä keskipisteensä ympärille. Siellä tanssittiin paljon.\nNuori kuningatar oli riemastunut vallattomuuteen asti, leikillisen\niloinen, keikaileva, sanoivat vanhat armot, mutta he erehtyivät.\nHän tanssi halusta, sillä hän tiesi tanssivansa hyvin, mutta jos\nhovin nuoret herrat käyttäytyivät liika vapaasti, saivat he tietää,\nettä he tanssivat kuningattaren kanssa. Paljonhan saattaa tapahtua,\nkun on nuori, ja helposti unohtaa itsensä --. Kerrottiin, että\nnuori herra Svante Laurinpoika Sparre, yhdeksäntoista-vuotias, oli\nuskaltanut pusertaa kuningattaren kättä tuollaisessa määrämittaisessa\n_chaconnissa_, jonkalaiset silloin olivat muodissa. Kohta sen jälkeen\nnähtiin hänen lankeevan polvilleen ja anovan anteeksi. Seuraavassa\nhetkessä Kristiina jälleen oli tanssissa.\n\n\"Mitä Ruotsista kahden vuoden kuluttua tulee?\" kysyi vanha\nvaltiomarsalkka Jaakko De la Gardie ystävältään valtiokanslerilta\nkatsellessaan tanssia ja varjostellen kädellään heikkoja silmiään\nkynttilän valolta.\n\n\"Ei pahempaa, toivoakseni, kuin 1611, jolloin nuori kuudentoista\nvuotinen kuningas päästi napista rautapaitansa\", vastasi Oxenstjerna.\n\nHagar Ring seisoi huomaamattomana uteliaitten palveliain joukossa\ntanssisalin ovella. Hän näki nuoren kuningattarensa, iloisimpana\niloisten joukossa kiitävän tanssissa. Hän näki valtiokanslerin\njuttelevan rouva Sofia De la Gardien, presidentin puolison kanssa, ja\nBeata rouvan tiuskaisevan kammaripalvelialle, joka tarjosi vieraille\nhillottuja hedelmiä. Hän näki Ebba neiden, neiti Anna Flemingin,\nneiti Ingeborg Kurjen, ja muiden hovin neitosien loistavan sievinä\nottavan vastaan ihailiainsa kohteliaisuuksia. Hän tunsi muutamia\nhoviherroja: nuoren Bonden, nuoren Sparren, presidentin pojat, Knut\nja Kustaa Kurjen; hän näki tuon ylpeän ruotsalaisen aateliston, joka\nei Saksan ruhtinasperheistä jälkeen jäänyt, tuntevan olevansa niin\nkotona kuninkaanlinnassa, kuin kipenät takassa. Mutta häntä ei kukaan\nnähnyt; hän oli yhä vieläkin meren nimetön, uiskenteleva lastu. Tämä\nei ollut ensi kerta, jolloin hän tunsi kateuden okaan haavoittavan\nnuorta rintaansa; hän oli näihin asti kadehtinut rikkaita, oppineita;\njoilla oli vapaus ahmia kaikista viisauden lähteistä. Nyt hän\nkadehti ylhäisyyttä, kunniaa, sievyyttä ja loistoa; nyt ilmaantui\nhänessä palava halu saada myöskin kerran olla yhtenä noista maailman\nauringonpaisteessa lentävistä perhoista, myöskin kerran olla niin\nkadehdittavan onnellinen, niin ihastuttava, niin ihailtu kuin he.\nMiksi hänen täytyi seisoa varjossa, kun he seisoivat valossa?\nEikö hän ollut yhtä nuori, yhtä kaunis, yhtä lahjakas kuin he,\nniin enemmän kuin useimmat heistä? Tunsihan hän itsessään palavaa\njanoa johonkin suureen, johonkin loistavaan, mahtavaan ja kunniaa\ntuottavaan, joka tekisi hänen nimensä kuningattaren vertaiseksi! Eikä\nhänellä ollut mitään nimeä, hän oli tyhjää pienempi, hän oli köyhintä\nköyhempi, hyljättyä yksinäisempi, sillä ei kukaan ollut tuomittu\nkuten hän, kantamaan maailmaa rinnassaan ja kuitenkin olemaan\nsuljettuna simpukan kuoreen.\n\nTietämättänsä täyttyivät hänen silmänsä kyyneleistä. Hän ei helposti\nitkenyt, mutta kun hän itki, niin hän itki itseänsä. Katsoessaan\nylös, näki hän silmiensä kostean sumun läpi kaksi silmää, jotka\nherkeämättä häntä katselivat salista. Se oli Kustaa Kurki, nuorempi\nveljeksistä, hän, joka oli Hagarille ollut melkein kasvattiveljenä\nja aina puolustanut häntä presidentin perheessä, mutta myöskin\naina häntä kiusotellut ja tehnyt pilaa hänestä. Muutamia viikkoja\nsitten oli hänen käytöksensä muuttunut, kun Hagar kävi perhettä\ntervehtimässä. Hän oli käynyt huomaavaisemmaksi, kohteliaammaksi,\nsydämmellisemmäksi; hän oli sanonut sanoja, joita ei kukaan muu\nsaanut kuulla. Ja nyt tuo katse... Hagar pakeni huoneeseensa,\nheittäytyi vuoteellensa ja purskahti itkemään.\n\nViikkoja kului yksinäisyydessä. Kuningatar oli lähtenyt Upsalaan\noppineisiin harjotuksiin ja palasi vähää ennen joulua. Hänen\n_famulansa_, kirjanpuhdistajansa -- Hagar ei vaatinut korkeampaa\narvoa -- tarkasteli läpikotasin uusia foliantteja, hän oli\nruvennut tutkimaan tähtienselitystä; astrologiiaa, joka vielä\nkauan Copernikuksen ja Galilein jälkeen oli se maailman-muna,\njosta todellinen tähtitiede rupesi esiintymään ihmeellisine\nluonnonlakeineen. Hagar etsi tähteänsä. Numerot johtivat häntä\nkiertotähtien kuninkaan, Jupiterin luo, ei tuon mahtavan\ntaivaankappaleen, jonka uudempi aika on niin huolellisesti mitannut\nja punninnut, vaan loistavan sortovaltiaan luo, joka turvasi ja\nhallitsi valituitansa maan päällä, antoi heille kuninkaallisia\nlahjoja, mutta pakotti heitä samalla jo heidän syntyessään\nmäärätyille elämän poluille. Mitkä viehättävät ja kuitenkin\nhirvittävät unen-näöt! Siinä oli noitten vanhojen kreikkalaisten\n_sallimus_. Turhaan olivat tähtien selittäjät vastapainoksi tuoneet\nesiin sen opin, että tähdet eivät pakota ihmis-elämää, vaan antavat\nsille ainoastaan suunnan syntyperäisissä taipumuksissa. Hagar laski\nlaskemistaan; hän löysi uusia hämmästyttäviä kaavoja, mutta hän ei\nlöytänyt yhtään paikkaa Jumalalle, ei yhtään paikkaa ihmisen vapaalle\ntahdolle. Jumala oli hänelle jo muuttunut kauniiksi taruksi, mutta\nvapaata tahtoansa hän ei saattanut, ei tahtonut uhrata.\n\nNäissä epäilyksissä ja uneksimisissa oli hän viettänyt levottoman\nyön, kun hän k:lo 3 ja 4 välillä aamulla herätettiin. Fiken Lang toi\nsanan, että kuningatar odotti Hagaria. Kristiina oli ollut oppineena\nUpsalassa, mutta tanssinut kotiin tultuaan. Kun hän ylenmäärin oli\ntanssinut, ratsastanut tahi metsästänyt toisena päivänä, niin oli\nhänen tapansa toisena päivänä jälleen kahdenkertaisella ahkeruudella\njatkaa lukujansa, pysyä kirjastossa tutkimassa siksi, että väsyi, ja\nsitten taas rientää huveihin tahi ruumiinharjoituksiin, ikään kuin\nei koskaan kirjainta olisi painettu älyä tahi huvia varten tässä\nmaailmassa.\n\nHagar havaitsi hallitsiansa selailemassa vahvaa korunidosta, jossa\noli sahviaani kannet, kultasyrjät ja hopeahakaset; hän oli sen\nsaanut syntymäpäivänään. Se oli kalliimpia syntymäpäivälahjoja,\nmitä hallitsialle saattaa antaa, se oli kunniakkaampia muistoja,\njoka kerran oli kiinnitettävä Kristiina kuningattaren nimeen\njälkimaailmalle, virstantolppa, joka aikojen läpi on tuleva\nnäkymään kauas kansan sivistyshistoriassa. Kuningatar oli ottanut\nvastaan ensimmäisen kokonaisen suomenkielisen raamatun ja oli nyt\ninnokkaassa työssä saadaksensa selkoa sen kummallisesti sointuvasta\nsisällöstä. Hänen suuri isänsä oli ymmärtänyt suomea, hänen\niso-isänsä veli, silloinen Suomen Juhana herttua oli lyhyt-aikaisissa\nitsenäisyystuumissaan antanut virallisia kirjoituksia tällä kielellä.\nKristiina ei ollut koskaan käynyt Suomessa eikä koskaan ollut\nsinne astuva, mutta hän tunsi suomalaiset sotilaansa; suomalaiset\nvaltiomiehensä. Pietari Brahe oli hänelle kertonut, että idässä\noleva naapurimaa oli toinen osa Ruotsin valtakunnasta. Hänellä oli\nsyytä pitää arvossa tuon maan kieltä tässä oloihin perinpohjaisesti\nvaikuttavassa teoksessa, ja se ajatus hiveli hänen itserakkauttaan,\nettä hän oli ainoa Euroopan hallitsioista, ainoa sen oppineista\nRuotsin ulkopuolella, joka oli hankkinut itsellensä jonkinlaista\ntietoa näin uudessa, näin vieraassa kielessä.\n\nKlaus Fleming, Kustaa Horn, Juho Kurki ja muut ylimykset puhuivat\nsuomea. Kristiina pyysi heiltä sanakirjaa: ei ollut yhtäkään;\nkielioppia: ei löytynyt yhtäkään. Hän kääntyi Hagarin puoleen:\n\n\"Sinä olet Suomesta; opeta minulle suomea!\"\n\nHagar oli kasvanut Uudellamaalla seudussa, jossa puhuttiin ruotsia ja\ntunsi kreikankielen paremmin kuin suomen.\n\n\"Mitä? Sinä et tunne oman maasi kieltä? Olet noin oppinut ja\nkuitenkin noin auttamattoman taitamaton!\"\n\n\"Olen lukenut piispa Eriksonin suomalaisen postillan.\"\n\n\"No selitä siis minulle nuot kummalliset tavuut!\" Kristiina\naukasi suomalaisen raamatun rinnalla vulgatan, Kustaa II Aadolfin\nruotsalaisen raamatun ja saksalaisen käännöksen, jotta hän vertailun\nkautta saattaisi käsittää sanan.\n\nKuningatar Kristiinan v. 1642 painettu suomalainen raamattu, josta\nnykyään ainoastaan muutama kappale on säilynyt ajan hävittävältä\nhampaalta, oli aikanansa huolellisesti, melkeinpä loistavasti sidottu\nsuureen nelitaitteiseen kokoon. Nimilehden etupuolella oli kuvalehti\nja siinä puupiirros, jossa oli maakuntien vaakunat. Sitten seurasi\nsuurilla koristetuilla kirjaimilla nimikirjoitus, joka selvästi\nosotti, että tämä uusi kirjoituskieli vielä oli kapalossaan:\n\n\"Biblia. Se on coco pyhä Ramattu Suomexi Stockholmis, präntätty\nHenrich Kejsarilda anno 1642.\"\n\nKuningatar hymyili.\n\n\"Minä ymmärrän jo puolet: Biblia, Stockholmis, Henrich Keisarilda ja\nvuosiluvun. En koskaan saattanut uskoa, että suomenkieli olisi niin\nhelppoa.\"\n\n\"Tässä on omistuslause teidän majesteetillenne\", virkkoi Hagar,\nlehteä kääntäen: \"Suurivaldialle Förstinnalle ja Frökenille Fröken\nChristinalle, Suuri Förstinnalle Suomes\" y.m. Ja vielä: \"Jumalan armo\nja rauha meiden Herran Jesuxen Christuxen kautta.\" Sitten seurasivat\nsuomentajien allekirjoitukset: Æeskillus Petraeus, Martinus Stodius,\nHenricus Johannis Hoffman (Masku), Gregorius Mathias (Piikkis).\n\n\"Soh, minä tunnen jo pohjaa jalkojeni alla. Saatan kääntää\nFörstinnalle ja Frökenille. Se menee minuun kuten sulatettu voi.\nHagarille. Katsoppas, nyt osaan jo sanoa sinunkin nimesi suomeksi!\"\n\n\"Siinä on useampia mutkia matkassa kuin röökinä saattaa uskoa.\"\n\n\"Älä sano sitä! Puhuu vain ruotsia ja panee päätteeksi _alle, ille_\ntahi _uxen_. Se on ihan kuten entisen äijän latina: 'pane hevosibus\nkärribus ja aja Skaribus!' Olen kiitollinen noitten kunnian-arvoisten\nprelaattien omistuslauseista, mutta en koskaan olisi voinut aavistaa,\nettä minä olen toimittanut semmoisen suuren työn. Turun akatemia oli\ntoista: silloin minä jo luin latinaa. Kunniamuisto se kuitenkin on\nminun ajalleni, että Suomi on saanut Jumalan sanan omalla kielellään.\nKulmakiven, Hagar, kulmakiven, jonka päälle kaikki on rakennettava.\nOi, Jumalani, noita katolilaisia prelaatteja ja paaveja, jotka\nkieltävät maallikkoja lukemasta raamattua, kuinka surkuteltavan\ntyhmää! Eivätkä he häpeä nimittämästä itsiänsä kristityiksi!\"\n\nNämät kaksi lukiaa tavasivat innokkaasti eteen päin lehden toisensa\nperästä tuosta uudesta kirjasta, ruotsalaisen, saksalaisen ja\nlatinalaisen yhtäkuuluvan tekstin avulla. Se oli vaivalloista, mutta\nhoukuttelevaa työtä. Suureksi hämmästyksekseen havaitsi Kristiina,\nettä kaikki hänen tietonsa vanhoissa ja uusissa kielissä tässä ei\nauttanut mitään. Hän havaitsi olevansa uudessa satumaailmassa,\njoka oli erillainen kaikista muista ja tarjosi joka askeleelta\nuusia ihmeitä. Tätä kieltä, joka oli niin hämmästyttävän rikasta\ntaivutuksistaan, saattoi verrata ainoastaan kreikan kieleen ja\nse voitti vielä tämän sillä erinomaisella sujuvuudella, jolla se\npehmeästi ikään kuin läpihohtava harso, toi ilmi kaikki tunteitten ja\najatusten hienot eri vivahdukset. Ainoastaan ääntäminen tuntui nuoren\nkuningattaren korvissa raa'alta.\n\n\"Kiks, kaks, kuks, ei, parempana pidän minä ruotsalaisen\nmalmihelinän.\"\n\n\"Meillä ei ole kuningatarta eikä hovia Suomessa\", muistutti Hagar.\n\nKristiina kohotti olkapäitään.\n\n\"Ennenkuin minä suljetaan Turun linnaan, ette varmaankaan sitä saa...\nEllei jotakuta venäläistä suuriruhtinasta haluta hypätä tasajaloin\nRajajoen yli. Katsotaanpa, mitenkä oppineet raamattuherrat kääntävät\n_doxa_ sanan suomeksi.\"\n\n\"Kunnia\", vastasi Hagar.\n\n\"Oikein. Suomalaista Saaraa täytyy kullata kuten toisia Saarojakin...\nTiedätkö sinä\", jatkoi Kristiina, joka tässä tuli aatelleeksi Saaran\njälkeläisiä, \"tiedätkö, että vaeltava juutalainen on Tukholmassa?\"\n\n\"Minä näin juutalaisen hänen armonsa presidentti Kurjen luona.\"\n\n\"Kurki on kertonut minulle kummallisia asioita. Tämä vaeltava suutari\nei ole mikään halvempi henkilö, kuin kullattu juutalainen, josta\nkoko Eurooppa puhuu ja joka hallitsee tätä maailmaa rahan voimalla.\nKurki tahtoo minulle vakuuttaa, että on tarpeellista kiinnittää häntä\nRuotsiin _sinun_ henkilösi kautta, sillä Zevi on tullut etsimään\nsinua ja veljeäsi.\"\n\n\"Jumalan tähden, armollinen röökinä! Juutalainen!\"\n\n\"No niin, miksikä ei juutalainen? Hän pysyy kuitenkin lujana\nuskossaan; hän on tuhat vertaa parempi kuin uskostaan luopunut.\nSinun sukuperäsi laita on vähän kummallinen, Hagar. Olen pannut\npäähäni, että minun täytyy se sekava vyhti selittää, jollei muuten,\nniin kiusatakseni erästä tuttua rouvaa. Juutalainen tietää sinusta\njotakin ja eilisestä asti tiedän minäkin jotakin. Katsoppas, mitä\nUudenmaan läänin maaherra, Knut Liljehöök, minulle kirjoittaa. Hän\non minun käskystäni kuulustuttanut Suomen rannikolta kaikkea, mitä\nvielä saattaisivat tietää eräästä kulkevasta naisesta, joka kuoli\nKarlshaminassa...\"\n\n\"Karjassa.\"\n\n\"Karjassa, yöllä vasten joulukuun 8 päivää 1626. Vanha kalastaja\nSnappertuunan kappelista kertoo, että sinä vuonna marraskuussa eräs\nlaiva, joka tuli Danzigista, toi maalle erään ylhäisen nuoren rouvan\nja hänen kaksi palveliaansa, lyhykäisen, mustanhiveän miehen ja\nhienon, kauniin kammanneiden, jolla oli tönkkäsormi oikeassa kädessä.\nNuot kolme olivat asuneet jonkun ajan kalastajalla odottaessaan\nparempaa keliä, koska silloin oli kelirikon aika ja nuori rouva ei\nolisi kestänyt täristystä rattahilla. He olivat puhuneet vierasta\nkieltä, mutta viron kielellä saivat he kalastaja-perheen ymmärtämään,\nmitä heiltä pyysivät. Nuori rouva oli rikas ja kalliissa vaatteissa,\nmutta kipeä ja kärsivä tilansa vuoksi, joka teki matkustuksen\nvaaralliseksi. Hän oli tahtonut jäädä paikalleen, mutta palveliat\nolivat vakuuttaneet, että hän seuraavana päivänä olisi Viipurissa.\nKun sitten suoja-ilma muuttui lumeksi ja kovaksi kylmäksi, olivat\nhe lähteneet matkalle kahdessa reessä, toisessa rouva, neiti ja\npalvelia, toisessa kaksi raskasta matka-arkkua. Kalastajan vaimo\ntodisti miehensä puheen lisäten, että palveliat näkyivät olleen\nsalaisissa vehkeissä toistensa kanssa. Arvaappas mitä tämä tietää!\"\n\nHagar oli ääneti.\n\n\"Lisäksi, sanotaan tässä loppupäätökseksi, en tahdo sitäkään olla\nilmoittamatta, että tallirenki Espoon kartanosta samaan aikaan on\nollut kyyditsemässä kahta rekeä Helsinkiin. Ensimmäisessä reessä oli\nmies ja kaksi raskasta matka-arkkua ja toisessa vaimo, huomatkaa:\n_yksi_ vaimo eikä _kaksi_. Renki muistaa sen aivan varmaan, sillä\nmiehellä oli ollut kova kiire, että oli ajanut hevosen turmioon ja\nvahingosta maksanut rengille kuusi taalaria hopearahassa... Tämän on\nLiljehöök saanut selville. Siinä on liika vähän valoa päästäksemme\nperille pimeässä yössä, mutta liian paljon valoa uskaltaaksemme\nhuolettomasti nukkua. Minun mielestäni tämä lanka kehkeytyy mustaksi\npetokseksi.\"\n\n\"Hänen armonsa presidentti tietää kentiesi jotakin neuvoa\", vastasi\nHagar arasti.\n\n\"Olen tuuminut sitä. Miksikä emme ole lukeneet lakitiedettä? Mitä\nauttavat meitä kaikki meidän kirjailiamme, jollemme niiltä saata\nvangita yhtä ainoata ryöväriä? Oi, se on hävytöntä... Kipeä nainen\nsellaisessa tilassa, viskattu kylmänä talvi-yönä ulos yksinäiselle\nmaantielle... Mutta yksi löytyy, joka tietää enemmän kuin sinun\nristi-isäsi, presidentti Kurki. Minä annan kutsua tänne vaeltavan\njuutalaisen. Jollei hän mitään tahdo tunnustaa, pitää häntä siihen\npakotettaman, vaikka hän seitsemän kertaa olisi maailman ympäri\nkulkenut ja lunnaiksi tarjoisi koko Ruotsin valtakunnan kullassa.\"\n\n\"Suvaitseeko armollinen röökinä, että heti menen tapaamaan hänen\narmoansa presidenttiä?\"\n\n\"Huomenna ehkä. Tänään on pidot vanhan marskin luona; hänen poikansa\non palannut Upsalasta. Minä tahdon lukea suomea, siksi, että minua\ntullaan vaatettamaan. Siis, Hagarille... selitä minulle Genesiin 2\nluku!\"\n\nHe nyt yhä edelleen astuivat kapeata polkua noitten selittämättömien,\näsken syntyneen, maailmalle tuntemattoman kielen kiertävien\nsokkelojen läpi. Kristiinalla oli ihmeellinen kyky antautua koko\najatusvoimallaan siihen työhön, jonka hän oli tehtäväkseen ottanut,\nsamalla oli hän valmis ryhtymään aivan vastakkaiseen toimeen ja taas\nsilmänräpäyksessä palaamaan takaisin siihen, mistä lähtenyt oli.\nPuolinainen harrastus, puolinainen tarkkuus oli hänen luonnollensa\nvastenmielistä. Mukana kaikessa, taikka ei missään, se oli pääpiirre.\nSe ei ollut vakaana vielä, mutta oli siksi kypsyvä.\n\nHän sanoi Hagarille tuollaisena tuttavallisena hetkenä, jolloin\nhe molemmat innostuivat uudesta suuresta löydöstä folianttien\naartehistossa:\n\n\"Uskotko sinä kirjoja?\"\n\n\"Minä uskon, että tieto on meri ja jokainen kirja pisara meressä\",\nvastasi Hagar.\n\n\"Sinä erehdyt. Olemus on meri, tieto ei ole muuta kuin sen pinnalla\noleva utu. Mitä on kirja? Kreikkalaiset sanovat: _Skia kapnu_, sauhun\nvarjo.\"\n\n\"Hesiodus sanoo nuot sanat ihmiselämästä.\"\n\n\"Mene metsään Hesioduksinesi! Kun minä olen imenyt kirjojen aarteet,\nviskaan minä ne tuleen kaikkityyni ja rupean elämään. Sinä rotta,\njoka nakertelet kirjankantta toisensa perästä pimeässä kolossasi,\ntiedätkö mitä eläminen on? Tiedätkö mitä on olla nuorena, ja\nhengittää sydämmen ilolla elämän ilmaa, sekä olla kaikkien noitten\nnautintojen määrääjänä, mutta valita niistä parhaat; ja mennä\nmaailman läpi voitosta voittoon, kunniasta kunniaan ja, kun on\nvoittanut kaikki, viskata se taas nauraen pois, ikään kuin rievun?\nLöytyykö tuollaista kirjoissa, sano?\"\n\nHagar oli vaiti. Taaskin tunsi hän kai'un omista ajatuksistaan,\nsellaisina hetkinä, jolloin hän oli kapinassa kaikkea vastaan. Onkalo\nkuningattaren ja nimettömän välillä ei ollut niin syvä, että se olisi\nestänyt molempien ajatuksia huomaamatta valumasta toinen toisiinsa.\n\n\"Ei\", jatkoi Kristiina kiivaasti, \"sitä ei kirjoissa ole, ja minä\ntahdon elää. Tee kuin minä, sinä... älä orjaksi mene koskaan. Minä\ntahdon tehdä sinua rikkaaksi, jollet sitä ole ennestään. Minä\ntahdon tehdä sinua niin ylhäiseksi, ettet tunnusta ketään itseäsi\nylhäisemmäksi paitsi minua. _Minua_ täytyy sinun tunnustaa; ilman\nminua sinä et ole mitään. Tahdotko olla minun korottamani, tahi\ntahdotko olla se piikivi, jonka eräs kuningatar otti ylös sannasta,\nsen vuoksi että se kiilsi ja viskasi pois, kun se oli ainoastaan\nkissankultaa?\"\n\n\"Tahdon totella armollisen röökinän käskyjä... olla uskollinen enkä\nsitoa itseäni orjuuteen.\"\n\n\"Älä käännä sanojani! Sinussa on jotakin, mitä ei löydy noissa\nmuissa, jotakin, josta minä pidän. Älä tuo esiin mitään, jota minä en\nvoi kärsiä! Huolinko minä sinun opistasi? Se on kaikki lörpötystä;\nsinä et mitään tiedä, sinun ansiosi on, ett'et mitään ymmärrä. Mitä\nvarten minä muuten olisin sinun ottanut? Kahden vuoden kuluttua\nannan sinulle nimen ja opetan sinua elämään. Sitten, kun olen sinuun\nväsynyt, naitan sinun jollekulle lammas- tahi härkäpää-perheen\njäsenelle.\"\n\n\"Silloin minä alammaisesti kiitän ja vastaan, ett'en ole ollut\noppimaton teidän armonne koulussa.\"\n\n\"Minä naitan sinun. Saat nähdä, kuinka minä naitan ruhtinattaria\nja hovineitoja. Mitä heihin koskee _minun_ tieni? Minä olen itse\nkaskiani, minä. Sinä hullunkurisine tähtinesi, selitä minulle,\nmiksikä pyrstötähti on erillainen kaikista muista tähdistä! Etkö\ntiedä, että minä olen ennusmerkki?...\"\n\nKuningatar Kristiina ei päässyt suomenkielessä pitemmälle, kuin että\nhän toisten raamattujen avulla saattoi lukea uutta raamattuansa.\nMutta hän oli kielitaitoansa lisännyt, tämä oli nyt kymmenes kieli,\nja siitä hän oli pitänyt muistissa tarpeellisen sanavaraston\nvoidaksensa hämmästyttää suomalaisia valtaneuvoksia tahi suomalaisia\nvaltiopäivämiehiä armollisella puhuttelulla heidän kielellänsä.\nSiinähän kuitenkin oli jotakin, kunniaa ja valtioviisautta varten.\nLöytyi todellakin miehiä, joita tarvittiin ja joita hän tahtoi\nvoittaa, ja näitten korvissa tämä kieli kaikui kotimaan säveliltä,\nmiehiä, jotka Ruotsin nuoren kuningattaren monista rakastettavista\navuista pitivät kaikkein ihmetyttävimpänä sitä, että hän osasi\npuhutella heitä Suomenmaan kielellä.\n\n\n\n\n14. Joululahjoja.\n\n\n    Eikö hän saata tyytyä, jos\n    hänellä on yksi sielu vähemmän?\n\nHagar Ring oli kuningattaren luvalla kutsuttu jouluvieraaksi\npresidentti Kurjelle. Hänen hovipalveluksensa ja kuusitoista\nvuottansa olivat nähtävästi muuttaneet hänen asemansa tässä talossa,\npoistamatta ankaraa sääty-erotusta. Palvelusväki ei enään katsonut\nhäntä vertaisekseen, hovimestari Pape uskalsi kutsua häntä neideksi;\nhän oli melkein samalla asteella kuin neiti De Meran. Hänen paikkansa\nheidän juhlallisissa ateriossaan oli sama alhainen paikka kuin\nennenkin, mutta hänellä oli nyt kammaripalvelia tuolinsa takana; hän\nuskalsi kuiskata jonkun sanan lapsille, joitten suosiossa hän yhä\noli. Nuorten Kurjen neitien arvokas käytös Hagaria kohtaan kävi vähän\ntuttavallisemmaksi; vanhempi poika Knut tunsi entisen suojelevan\nystävyytensä kylmenevän samassa määrässä, kuin hänen nuorempi\nveljensä Kustaa alkoi osottaa Hagarille kohteliaisuutta, jonka äidin\nhuolestuneet silmät kyllä huomasivat. Presidentin ja hänen puolisonsa\nkankeat hovitavat unohtuivat yhä enemmän koti-olossa, ja muuttuivat\nosaa-ottavaksi sydämmellisyydeksi.\n\nJoulu-aatto vietettiin hiljaisuudessa perheen kesken. Lapsilla oli\njoulukuusi, jossa oli leivoksia, renettejä ja viinirypäleitä. Lahjoja\nei ollut tapa antaa silloin vielä. Leikit alkoivat joulupäivän\niltapuolella. Oli varsin erinomaista ja huomiota herättävää,\nkun hovipalvelia k:lo 5 joulu-aattona toi Hagarille lahjan\nkuningattarelta. Lahja oli korukantinen suomalainen raamattu, pantuna\nkalliiseen santelipuusta ja norsunluusta kyhättyyn laatikkoon,\njokaiseen raamatun hopeahakaseen oli sidottu silkkikukkaro, joka\nsisälsi kultarahoja vastaan-ottajan pukua vajeen.\n\nTämä pieni hovi Kurjen talossa ei saattanut olla vaikutusta saamatta\nkuninkaallisesta hovista. Hagar ymmärsi aivan hyvin, että hänen\narvonsa äkkiä kohosi melkein Kurjen neitien tasalle. Hän otti\nkultarahan kukkarosta ja antoi sen palvelialle, joka oli lahjan\nperille tuonut.\n\nKnut Kurki koetti salata hymyilyä, joka olisi pahoittanut hänen\nisänsä mieltä. Hän leikki kuningatarta, tuo pieni mustalaistyttö.\n\nKustaa Kurki toi esiin onnentoivotuksensa suutelemalla Hagarin kättä.\nLeikkiä se oli olevinaan, mutta näytti joko kohteliaisuudelta tahi\nilveilyltä. Hagar punastui häpeästä. Hän olisi tahtonut piiloutua\nsynkimpään metsään Kaskaksen torpan lähellä.\n\nKello oli 6, odotettiin illallista, kun huolellisesti kiinnipantu\nlaatikko annettiin presidentti Kurjelle. Hän luki osotteensa, joka\noli Turun hovi-oikeuden sinetin alla. Hän rikkoi laatikon päällystän\nja otti sieltä esiin samalla tavoin sinetillä suljetun rasian, jonka\nkannessa ja sivussa oli kirjavia koristeita oljista.\n\n\"Nyt jo!\" huudahti presidentti. \"Vaeltavalla juutalaisella\non onni noilla seitsemän penikulmaisilla saappaillaan. Hänen\nsananlennättäjänsä on tullut Turusta takaisin vähemmässä kuin\nkolmessa viikossa.\"\n\nPerhe tunkeutui talon isännän ympäri. Mitä sisälsi tämä rasia? Se\nnäytti kovin vähäpätöiseltä ja talonpoikaiskorealta, ja kuitenkin oli\nsananlennättäjä lähetetty jäätyneen meren yli sitä noutamaan. Mutta\nrasiaa ei nyt saatettu avata, tämä koski kolmannen hengen oikeutta.\n\nIkään kuin uteliaisuuden loihtimana astui Juho Qvast sisään,\nja änkötti, että joku tuolla ulkona pyysi päästä hänen armonsa\npresidentin puheille.\n\n\"Sano, että hän tulee takaisin ylihuomenna!\"\n\n\"Minä sa-sa-sanoin sen hänelle\", änkötti palvelia, \"mutta mi-mi-mitä\nSka-Skam huolisi käskystä nä-näin joulu-aattona!\"\n\n\"Se on juutalainen. Vie hänet vastaan-otto huoneeseen!\"\n\n\"E-eikö hän saata ty-ty-tyytyä, jos hänellä on yksi sielu vähemmän?\"\nmötisi Juho vastenmielisesti.\n\nJuutalainen pääsi presidentin puheille. Hän selitti, pyytäen\nmonesti anteeksi, tuon sopimattoman ajan vuoksi, että hän äsken\nlaivasillalla oli kuullut sananlennättäjän takaisintulosta. Myöskin\nkertoi hän olevansa toisaalla toimitettavien asioittensa tähden\nniin kiireissään, ettei hän mitenkään saattanut Tukholmassa viipyä\npäivääkään kauemmin enään.\n\n\"Olen pahoillani siitä\", sanoi presidentti kohteliaasti, \"ett'ei\nteidän vierailunne täällä ole ollut niin pitkä eikä niin hauska, kuin\nolisimme suoneet. Olin toivonut, että oitis joulun jälkeen olisin\nsaanut esittää teitä valtiokanslerille, joka nyt töittensä vuoksi on\nollut poissa. Mutta aikamme on kallis; tässä on rasia. Tahdotteko\ntodistajia?\"\n\n\"Kyllä, teidän armonne, tuomio-istuimen vuoksi se on tarpeellista. Ja\njos suostutte, tahtoisin Hagarin myöskin.\"\n\nPresidentti soitti.\n\n\"Käske tänne Thomson, Pape ja Hagar.\"\n\nSisään käsketyt tulivat.\n\nRasia avattiin; sisällys oli liikuttamatta paikallaan. Ruben Zevi\ntarttui vapisevalla kädellä hopealiljan muotoiseksi valettuun\nneulaan, ja sitte sormukseen sekä tarkasteli molempia huolellisesti\nlampun valossa.\n\n\"Enemmän valoa, jos teidän armonne suvaitsee! Vanhat silmäni ovat\nhuonontuneet merimatkoista.\"\n\nNeljä vahakynttilää asetettiin pöydälle. Juutalainen yhä äänetönnä\ntarkasteli noita kahta kalleutta. Kuultiin hänen lausuvan nimen\n_Claude Ballin_.\n\n\"Ne ovat oikeat\", sanoi hän vihdoin. \"Suvaitseeko teidän armonne\nantaa näitten henkilöitten todistaa, että rasian sinetti on heidän\nläsnä-ollessaan avattu, sekä että sisällys on sama, jonka hovi-oikeus\non vakuuttanut siinä olevan?\"\n\nHänen toivonsa mukaan tehtiin. Nyt hän kääntyi Hagarin puoleen, joka\nvastenmielisesti ja pelolla totteli hänen kehotustansa:\n\n\"Lapsi\", sanoi hän, \"katsele näitä koruja; ne ovat olleet äitisi!\nTämän neulan on, minun tilauksestani, Ranskan etevin seppämestari\ntehnyt ja myöskin toisen ihan yhden-näköisen; koko maailmassa ei\nlöydy muita sellaisia, kuin nuot kaksi. Toinen neula annettiin\näidillesi ja toinen hänen veljellensä, joka Hollannissa tapettiin.\nHänen neulansa on nyt Urban Niemandilla. Sormus on yhtä omituinen\nlajissaan ja tunnetaan sen kolmesta jalokivestä, jotka ennen\nmuinoin ovat olleet kolme kuningas Salomonin kruunun seitsemästä\ntimantista. Näitten kolmiluku kuvaa Jakobin sauvaa, joita gojim,\npakanat, nimittävät Kalevan miekaksi. Äitisi sai sormuksen, kun hän\ntäytti viidennentoista vuotensa. Tule sellaiseksi, että ansaitset\nolla äitisi tytär, niin hänen kalleutensa pitää omasi oleman, sitten\nkun tahdot luokseni tulla! Kirjoita silloin, minulle Hampurissa\nolevan pankkiirin Texeiran kautta, ja minä lähetän sinua vastaan\nsaattolaisen, joko sinne, tahi Tukholmaan.\"\n\nRuben Zevi suuteli Hagaria otsalle, pyyhki ristiraitaisella\nsilkkinenäliinallaan hikihelmen ohimoltaan ja sanoi presidentille\nlevollisella, arvokkaalla äänellä:\n\n\"Teidän armonne, olen vanha mies, ja päiväni ovat luetut. Olen nyt\naikeessa lähteä merimatkalle, näin talvisaikana se on vaarallista,\njonka vuoksi kyllä mahdollista olisi, että kuolema minua kohtaisi.\nSen tähden, sekä turvatakseni lasten perintö-oikeutta, josta\nluultavasti kiistellään, sanon tässä teidän ja näitten muitten\nläsnä ollessa, että nämät kaksi lasta, Ben-Oni, joka nimittää\nitsensä Urban Niemandiksi ja Hagar, joka nimittää itsensä Hagar\nRingiksi, ovat tyttäreni Ruthin lapset ja perilliset sekä siis minun\ntyttärenlapseni. Mitä heidän perintöönsä minun jälkeeni tulee,\ntahdon minä siitä itse päättää. Mutta ei kukaan saata todeksi\nnäyttää olevansa lähempi sukulaiseni kuin nämät lapset, jotka\novat lähimmät ja ainoat perilliseni suoraan etenevästä polvesta.\nViimeiseksi suosion osotteeksi pyydän vielä teidän armoanne antamaan\npaperille panna ja todistaa laillisessa muodossa tämän vapaaehtoisen\ntunnustukseni, osaksi kuoleman tapauksen varalle ja osaksi siitä\nsyystä, että lapset täällä ovat Ruotsin valtakunnan lain alaisia.\"\n\n\"Herra Zevi\", vastasi presidentti, \"ilolla minä olen toivomuksenne\ntäyttävä, varsinkin kun se tapahtuu lasten hyväksi, mutta en\ntahdo salata kahta seikkaa, jotka vastustavat lasten laillista\nperintö-oikeutta. Minulla ei ole vähintäkään syytä epäillä\nselitystänne, mutta laki vaatii kahta todistusta: toisen, että\ntodellakin olette kuolleen äidin isä ja näitten lasten iso-isä,\nsekä toisen, joka osottaa, että lapset ovat syntyneet laillisesta\navioliitosta.\"\n\nJuutalainen mietti.\n\n\"Mitä tuohon ensimmäiseen asiaan tulee\", vastasi hän, \"niin on kyllin\ntodeksi näytetty, että nämät korut ovat olleet lasten äidin. Jos\nminä nyt saatan todeksi näyttää, että samat korut ennen ovat olleet\nminun, niin eikö se tarpeeksi todista selitystäni minun ja lasten\nsukulaisuudesta?\"\n\n\"Ei aivan tarkkaan\", oli vastaus. \"Mutta sitä todistusta saattaa\nperästä päin lisätä toisilla ja selvemmillä.\"\n\n\"No siis, suvaitsetteko, teidän armonne, aukaista tämän sormuksen!\"\n\nPresidentti koetti aukaista; se ei onnistunut. Hagar, Thomson ja\nPape koettivat myöskin, mutta ilman menestystä. Juutalainen painoi\nnäkymätöntä pontta ja sormus kimmahti auki. Sen sisäpuolella näkyi\nerittäin hienosti silattu hepreankielinen kirjoitus, nimittäin nuo\nliikuttavat sanat Salomonin korkeasta veisusta: \"Sinä olet kokonaan\nihana, minun armaani, eikä sinussa ole yhtään virheä.\"\n\nJuutalaisen silmät täyttyivät kyyneleistä. Hän ei ollut näitä sanoja\nnähnyt, sitte kuin ne annettiin hänelle, tuolle virheettömälle, jota\nhän niin äärettömästi oli rakastanut. Mutta taaskin hän itsensä\nhillitsi. Toinen salaponsi, joka oli neulassa, ponnahti auki ja\nsiinä näkyi liljan sisässä jalokivistä kyhätty ruusu, tuskin papua\nsuurempi. Todistus oli tyydyttävä. Ainoastaan tuo arkaluontoisempi\nkysymys lasten aviollisesta syntyperästä oli vielä selitettävä.\n\n\"Teidän armonne muistanee\", sanoi juutalainen jyrkällä äänellä, \"että\nminun omaisuuteni perimys ei ole Ruotsin lain alainen. Tuo kysymys\nperinnöstä, joka saataisiin syntyperän-oikeudella, ei siis koske\nmuuta kuin näitä koruja, ja yksinkertaisinta on, että minä ostan\nne teille jo ennaltaan antamallani 12,000 taalarin rahatakuulla.\nJollei tuo summa saata ruotsalaisen lain mukaan joutua lasten omaksi,\nkuuluu se kuitenkin minulle, vainajan isälle, kun olen täydellisesti\ntodistanut sukulaisuuteni, ja on se silloin annettava Tukholman\nköyhille. Onko teidän armonne siihen suostuvainen?\"\n\n\"En saata paremmin lasten parasta valvoa.\"\n\n\"No, vaihettakaamme siis kuitteja. Muuten pyydän saada Hagarin\nvaralle jättää teidän armonne talteen koron, joka tekee 200 taalaria\nkuukaudessa. Ja nyt olen aivan kauan häirinnyt teidän armonne\njuhlarauhaa...\"\n\n\"Olkaa vakuutettu, herra Zevi, että olen valmis auttamaan niin\netevää miestä, kuin te olette, missä saatan. Pelkään vain, että\nuskontunnustuksenne on aate, jonka vuoksi ei saateta jättää lapsianne\nteidän huolenpitoonne. He ovat meidän uskoomme kastetut.\"\n\nÄkkinäinen vihan ja surun ilmaus näkyi juutalaisen muodossa, jonka\nolisi saattanut selittää näin: he ovat tappaneet minun lapseni ja nyt\ntahtovat ryöstää minulta lapsen lapseni! mutta hän jatkoi kylmästi:\n\n\"Minä en vaadi lapsia takaisin, ennen kuin itse sitä -- toivovat.\"\n\n\"Ja kun sitä toivovat\", jatkoi tuo etujansa muistava valtiomies,\nsydämmessään iloisena siitä, että oli sellaiset kahleet, millä\nraharuhtinasta sitoa saattoi, \"kun sitä itse toivovat, tulee\nepäilemättä se apu, jota jo olette osottaneet ja luultavasti vielä\ntulette osottamaan ruotsalaiselle hallitukselle, tekemään sitä\nhalulliseksi vastapalvelukseen.\"\n\n\"Erotus on siinä, teidän armonne\", vastasi juutalainen, \"että\nminun apuni maksaa rahaa, kun te sitä vastoin ette pyydä mitään\nteidän avustanne. Tahdon osottaa, että te ette ole kiittämättömälle\nhyvyyttänne tuhlannut. Te itse olette ylempänä kaikkea, mitä minä\nvoin tarjota, mutta hänen armonsa, teidän puolisonne, on teidän\nsuostumuksellanne ottanut hoitoonsa köyhän lapsen melkeinpä\nmaantieltä ja ollut Hagarille lempeä turvaaja. Sallikaa minun hänen\narmollensa lahjoittaa vähäpätöisen muiston hänen hyvyydestänsä\ntyttärentytärtäni kohtaan.\"\n\nJa hän otti pitkän, leveän kauhtanansa alta punaisen samettikotelon,\njoka oli varustettu kultaisilla hakasilla. Vielä hän antoi kukkaron\nmolemmille todistajille ja laski sitten siunaavan kätensä Hagarin\npään päälle sekä läksi pois. Vaeltava juutalainen oli kadonnut\nkatujen pimeyteen, vieden mukaansa olkirasian ja siinä tallennetut\nkalleudet, jotka olivat antaneet aihetta tämän odottamattoman vieraan\ntuloon joulu-aattona.\n\n\"Thomson ja Pape!\" sanoi presidentti todistajille tuolla tunnetulla\näänellä, joka ei vastaansanomista suvainnut. \"Tässä on raamattu.\nVannokaa raamatun kautta, ettei kukaan teistä minun luvattani\nilmoita, mitä täällä tänä iltana on teille uskottu. Minun kuolemani\njälkeen on vala voimassa kymmenen vuotta.\"\n\nNuot kaksi palveliaa vannoivat. Hagar myöskin ankarasti varotettiin\nsäilyttämään salaisuuttaan.\n\nPape punnitsi kädessään kukkaroansa, katsoi käsikirjuri Thomsoniin\nja kysyi, kun heidän herransa oli lähtenyt, mitä Thomson aikoi tehdä\nsivutulollaan.\n\n\"Toimittaa itselleni hauskan joulun, uuden miekan ja uuden lemmikin\",\nkuiskasi Thomson, peläten seinillä olevan korvia.\n\n\"Ennen muinoin lienee suutarilla ollut hyvästi rahoja. Ja Hagarin\npitäisi perimän tuen pitkäjalkaisen miehen! Mitä pihkaa, pelkkää\nkatinkultaa. Eipä olisi maksanut vaivaa semmoisesta mennä vannomaan.\nMutta nyt soitetaan jo illalliselle.\"\n\nKurjen perhe istui jälleen koossa pöydän ympärillä tuntia myöhemmin\nkuin heidän oikea ja muutoin tarkasti noudatettu aikansa oli.\nJuutalainen antoi runsaasti aihetta hiljaiseen jutteluun perheen\nkesken. Hagar, juutalaisen tyttärentytär! Eikä pienintäkään\njälkeä hänen isästään! Mitä tulisi ajatella sellaisesta liitosta?\nMinkälainen sukuperä, lapsi raukka! Mutta perintö, perintö? Oliko tuo\njuutalainen kovin rikas? Kuinka paljon luultiin hänen omistavan?\n\n\"Valtiokansleri luulee, että juutalainen arvelematta saattaa ostaa\nkoko Ruotsin valtakunnan kaupunkineen, satamoineen, kartanoineen ja\nlinnoineen\", kuiskasi presidentti omaisilleen, sillä hän ei tahtonut\nettä Hagar, joka istui pöydän vastakkaisessa päässä, tulisi pyörälle\nsellaisista tulevaisuuden toiveista.\n\nHämmästys ja ihme. Kaikkien silmät etsivät tuota odottamatonta\nperiätärtä, joka tuosta tapahtumasta juutalaisen kanssa tunsi\nitsessään ainoastaan pelkoa ja alakuloisuutta. Mitä oli kuningattaren\nlahja semmoisen joululahjan rinnalla! Nuori herra Knut tunsi entisen\nystävyytensä heräävän, ja Kustaa herra ei havainnut olevan syytä\ntukehuttaa tunteitansa.\n\nPresidentti Kurki kantoi taskussaan jotakin, jota hänen ei sopinut\nkieltää ottamasta vastaan, mutta joka loukkasi hänen ylpeyttänsä.\n\n\"Nuot rahajuutalaiset luulevat voivansa kohdella meitä kuten\nyhdenvertaisiansa!\" Hän säästi juutalaisen lahjan siksi, kuin hän\nmyöhemmin illalla oli kahdenkesken puolisonsa kanssa. \"Sofia\",\nsanoi hän, antaessaan vaimolleen kotelon, \"tässä on vaeltavalta\njuutalaiselta joululahja myöskin sinulle.\"\n\nRouva Sofia De la Gardie ei saattanut olla hämmästyksestä\nhuudahtamatta. Lahja oli mitä somimmasti tehty _collier_,\nkaulakoriste kullasta, johon eri suuruisia jalokiviä oli runsaasti\nkiinnitetty ja jonka keskustaan oli juotettu suuri, loistava,\nharvinaisen ihana smaragdi. Harvat ruhtinaalliset henkilöt saattoivat\nkerskata sellaisesta koristeesta. Presidentin tottunut silmä havaitsi\njo yksistään smaragdin 30,000 taalarin arvoiseksi.\n\n\"Mutta enhän minä tätä saata pitää, tämäpä on kuningattarille\nsopiva!\" huudahti presidentin rouva, samalla kun hän antoi kädessään\nolevan koristeen kimallella kynttilän valossa.\n\n\"Niin\", naljaili hänen puolisonsa, \"ellet olisi ruhtinaallisen\nhenkilön vertainen, käsittäisin kyllä sinun empimisiäsi, sillä\nneuvosto on tuumannut antaa asetuksen vahingollista ylellisyyttä\nvastaan. Mutta voihan Hagarista uskoa mitä tahansa? Hän on syntynyt\nkäen kukuntapuun alla ja on haltian kummilapsi, toivoisinpa että\nmeidän tyttösillämme olisi sellaiset kummit.\"\n\n\"En ymmärrä... kaulaketju...\"\n\n\"Myönnä, että tämä on taikasatu. Tuntematon kerjäläinen kuolee\njossakin erämaassa ja jättää jälkeensä kaksi kalleutta, taidokkaammin\ntehtyjä, mitä milloinkaan olen nähnyt. Kaksi hyljättyä lasta tulee\nmaailmaan mitä huonoimmassa hökkelissä ja havaitaan olevan Euroopan\nja viiden maan-osan rikkaimman miehen perillisiä. Valtaneuvos Kurki\nja hänen puolisonsa ottavat retupentin taloonsa, ja retupentti maksaa\nheidän vaivansa jalokivillä. Sinä saatat pitää koristetta, Sofia,\nse on oikein saatua omaisuutta, mutta tarpeetonta on ilmaista mistä\nse on alkujaan. Oletko huomannut, että Kustaa osottaa erityistä\nkohteliaisuutta Hagarille?\"\n\n\"Valitettavasti. Kustaasta ei tule valtiomiestä; hän ei vähintäkään\nsaata salata sydämmensä tilaa. Hänen lempensä on niin suora ja\npoikamainen, että hän saattaa paljastaa tunteensa palkollistenkin\nnähdessä.\"\n\n\"Sinä lohdutat minua. Pelkäsin, että hänen tunteensa olivat noita\nhaihtuvia nuoruuden ajattelemattomuuksia, jotka saattavat yhtä\najattelemattoman tytön onnen vaaraan, enkä minä salli, mitä Hagariin\nkoskee, mitään leikintekoa. Vakaa lempi on ihan toista. Meidän\ntäytyy, Sofia, tuota ajatella. Se päivä on ehkä koittava vielä,\njolloin ruhtinaat tuosta tytöstä kilpailevat.\"\n\n\"Hänen syntyperänsä! Hänen nimensä!\"\n\n_\"Découverte d'Amerique!_ Hänen isänsä on tuntematon ja arvattavasti\nkuollut aikoja sitten. Sopii valmistaa isä, samati kuin nimi\naateloitaan ja sukupuu piirustetaan. Se ei maksa sadatta osaa tytön\nperinnöstä. Vahinko, että on vielä kaksi vuotta siksi kuin kuningatar\ntulee lailliseen ikään. Hagar on nyt hyvässä suosiossa, mutta kuinka\nkauan, sepä toinen asia.\"\n\n\"Mutta juutalainen!\"\n\n\"Minä saatan todistaa, että tyttö on kastettu. Vaikeinta on voittaa\ntuon vanhan koronkiskurin itsepäisyyttä tuossa kohden. Jollei\nmikään muu auta, niin pitäköön hän pojan ja me pidämme tytön. Tosi\nkyllä, että hän siinä tapauksessa antaa suuremman osan pojalle ja\nHagar saa tyytyä ruhtinaallisiin myötäjäisiin. Mutta minä olen\naivan samaa mieltä sinun kanssasi siinä kohden, että uskontunnustus\non ensimmäisenä ehtona, hänen tullaksensa meidän sukumme kanssa\nliittoon.\"\n\n\"Mikä arveluttava onnenpeli!\" huokasi Sofia De la Gardie.\n\n\"Se on vain rakkaus, joka onnenpeliä pelailee; mutta annetaan viisaan\njärjen sekottaa nopat\", vastasi valtiomies.\n\n\n\n\n15. Ostajia ja myyjiä.\n\n\n    Sinä et saa enään koskaan käyttää miekkaa.\n\nKaksi pitkää viikkoa makasi Urban Niemand, häälyen elämän ja\nkuoleman välillä, Norrmalmin sairashuoneessa. Palohaavat paranivat,\nmutta keuhkokuume uhkasi lopettaa hänen nuoren ikänsä. Hän makasi\nhylättynä ja unohdettuna: kuningatar, joka äsken oli ollut hänelle\nkovin ystävällinen, hommaili nyt ruhtinaallisten häissä ja Upsalan\nmatkalla. Hagar kävi pari kertaa veljeänsä katsomassa ja lohdutteli\nitseänsä ikäistensä huolettomuudella sillä, että poika kyllä pian\nparantuisi. Sotalääkäri tuli kerran päivässä, rypisti otsaansa ja\nkäski iskeä suonta, siksi että noilla verettömillä suonilla ei enään\nollut verta annettavana. Vahti kulkea lapsutteli puukengillään\nedes takaisin, kolme tahi neljä sairasta yski samassa huoneessa\nsillä välin, kuin toista kaksi pitkänään loikoili vatsallaan noppia\nkaristellen. Pihassa koirat tappelivat, ullakon luukut kitisivät\ntuulessa, kylmä tuulenhenki tunki sisään harvojen akkunarakojen\nläpi. Kuningatar Kristiinan aikuinen sairashuone oli yhtä vähän\nmeidän aikuisten hienosti maalattujen, puhtaaksi huuhdottujen ja\nvilvakkaitten sairashuoneiden näköinen, kuin talonpojan tallinhinkalo\non marmoriseimen muotoinen. Kaikki oli valmistettu ikään kuin\nkoetteeksi, mutta se oli kuitenkin edistys, parempi, kuin jollei\nsitäkään olisi ollut. Mukavuudet olivat aivan alkuperäisellä\nkannalla, ilma ja hiljaisuus sellaisia keuhkoja varten, jotka voivat\nkestää mitä hyvään.\n\n\"Jollei elä niin kuolkoon, yks hävinneen kaikki.\" Breitenfeldin\nteltta oli huvihuone verrattuna tähän sairaalaan. Halukkaammin olisi\nUrban Niemand vielä kerran asettanut käsivartensa sahattavaksi, kuin\nvenynyt täällä.\n\nHänessä oli kuitenkin sitkeä elinvoima, tuossa näennäisesti heikossa\npojassa. Vähitellen keuhkot tulivat luonnolliseen toimeensa,\npalohaavat olivat kaikki parantuneet eikä mikään näyttänyt estävän\npikaista voimistumista entiselleen. Mutta neljä viikkoa palon\njälkeen tuli äkki-arvaamatta uusi vaara. Silmät olivat valkeasta\nvahingoittuneet, ja keuhkokipu muuttihe nyt koskemaan näitä\nvioitettuja hermoja, kuten sen oikullinen tapa usein on.\n\n\"Mitä? Eikö kersantti minua näe?\" kysyi eräänä aamuna välskäri, joka\nnyt lääkärin asemesta hoiti taudista toipuvia.\n\n\"En\", sanoi poika.\n\nLääkäri kutsuttiin pojan luo, hän tarkasti silmät ja sanoi, että ne\nkyllä paranisivat lyijyvesi hauteilla. Kun tämä ei auttanut, pantiin\nniitten päälle lehmänlantaa, sitten sian-sappea. Sitten kaadettiin\nniihin viinaa, ja kun ne yhä vain kävivät pahemmiksi, hierottiin\nniihin alunaa. Nyt oli silmälääkärin-taide joutunut sen ajan\näärimmäiselle rajalle. Tuomio kuului: näkö mennyt menojaan, tässä ei\nole enään mitään tehtävänä.\n\nKuusitoista-vuotiaana ja täynnä elinvoimaa, urotyötä janoavana,\nsotamarsalkan ja kuningattaren suosimana, voitoista varmana,\nvarmana menestyksestä ja kunniasta ja nyt ihan sokeana! Se ei ollut\nmahdollista.\n\nHurskas vanha välskäri taputti potilasta olalle surkutellen ja sanoi:\n\n\"En voi auttaa, tämä kyllä on huono joululahja. Kersantti on sokea.\nRukoilkaa Herraamme ja Vapahtajaamme, joka syntyi tänä yönä, että Hän\naukaisee esiripun, Hän, joka sen osaa tehdä!\"\n\nUrban Niemand nousi pystyyn vihoissaan lyödäksensä tuota kurjaa,\njoka uskalsi tuomita häntä elinkautiseen pimeyteen. Hän löi tyhjään\nilmaan, juoksi muutaman askeleen, kompastui vasten vuodetta ja kuuli\näreän äänen kysyvän: \"Mitä sinä täällä teet?\"\n\nNyt oli Urban Niemandin rohkeus loppunut. Hän hapuili takaisin\nvuoteellensa, viskasi itsensä oljille ja itki ääneensä.\n\nJalan kopinaa ja puhetta kuului. Tahtoiko joku häntä tavata, ehkäpä\nsurkutella häntä? Hän kääntyi poispäin, jotta hänen ei tarvitsisi\nvastata.\n\nMitä hänen tuli ihmisiin? Häntä ei kukaan voinut auttaa, kaikki\nolivat hylänneet hänen. Ja Jumala, josta hän oli kuullut puhuttavan,\nkuka oli Jumala? Hän luuli käsittäneensä sen kerran, kun eversti\nGordon luki hänelle raamattua, mutta siitä pitkät ajat olivat\nkuluneet; hän muisti tuosta aivan vähän. Kumppanit sotakentällä\nsanoivat, että Jumala oli hyvä kyllä, kun hän antoi heille voiton\nja hyvän saaliin, mutta ei häneen aina voinut luottaa. Mitäpä\ntämä Jumala sitten huolisi sokea-raukasta? Ennen sitä tekisi tuo\nkummallinen tähti, jota Urban Niemand ei saattanut unhottaa. Mutta\nsitä hän ei enään milloinkaan ollut näkevä eikä se näkisi häntä\nkoskaan enään...\n\nPäivä kului. Illalla tuotiin sisään joulukuusi. Uudet askeleet\nlähenivät sokeata, mutta tällä kertaa varovaisesti; ei mitään\nkopisevia korkoja siinä astuskellut, vaan hiljaiset, pehmeät\nkengän-anturat. Joku istui hänen sänkynsä laidalle, vilpoinen,\nkurtistunut käsi tarttui hänen käteensä.\n\n\"Urban Niemand\", sanoi ääni bömiläisellä saksankielellä, \"oletko\nlukenut Tobiaksesta?\"\n\nEi mitään vastausta.\n\n\"Tobiaan isä oli sokeana kahdeksan vuotta ja sai Herralta näkönsä\ntakaisin. Luuletko sinä, että Herran käsi sittemmin on lyhentynyt?\nUsko hänen voimaansa, niin saat jälleen näkösi takaisin!\"\n\nUrban luuli kuulleensa ennenkin tuon äänen, joka puhui hänelle toivon\nsanoja. Hän kääntyi puhujan puoleen.\n\n\"Tunnetko minua? Olen Ruben Zevi, sinun isoisäsi, joka sinua rakastaa\nja jonka luota sinä pakenit sotaan. Poikani, miksikä sinä minun\npetit?\"\n\n\"Joas antoi minulle hevosen; minä luulin, että te olitte käskenyt\nhänen antaa sen. Suokaa anteeksi, jos tein tahtoanne vastaan!\"\nnyyhkytti poika. Hän oli nyt pehmeimmällä tuulellaan ja kaipasi kovin\nrakkautta ja lohdutusta.\n\n\"Joas antoi sinulle hevosen? Ymmärrän... Luu minun luistani ja\nveri minun verestäni, minä annan sinulle kaikki anteeksi, myöskin\nkiittämättömyyden, kun vain jälleen tahdot olla minun poikani.\nKuule minua nyt, Urban Niemand, sillä sanani ovat isän sanat\nkevytmieliselle pojallensa, ja ajattele sitä, mitä sinulle sanon.\nMinun Jumalani ja sinun Jumalasi on lähettänyt sinulle onnettomuuden,\njota ei kukaan tässä maassa parantaa saata. Ja tiedä, hän on\nlähettänyt sen sinulle saattaaksensa sinua pois gojimin pahennuksista\nja saattaakseen sinua takaisin kansasi luo. Minä olen vanha ja katso,\nminä olen tullut pitkät matkat pimeässä ja pakkasessa, kulkenut\nmeret ja manteret etsiäkseni sinua ja sisartasi. Hän on vielä jonkun\naikaa Moabin ansoissa vangittuna. Herra pelastakoon häntä vihollisen\nnuolista! Mutta sinut, poikani, tahdon minä saattaa takaisin kansasi\nluo. Sinusta pitää Rubenin sukukunta uudestaan eloon nouseman ja\nsinun pitää oleman oikea käteni, samati kuin sinun sisaresi pitää\ntuleman vasemmaksi sydämmekseni. Tahdotko minua seurata?\"\n\n\"Olen sotilas, isä Ruben, olen rakuuna. En taida muuta, enkä tahdo\nmuuta. Sotamarsalkka on ylentänyt minut kersantiksi...\"\n\n\"Sokea kersantti! Mitä sotamarsalkka tekee sokeilla rakuunoilla?\"\n\n\"Ei mitään, ei mitään\", huokasi poika. \"Istua hevosen seljässä\nsokeana! Kuulla komennettavan: hakkaa päälle!... Kuulla vaskitorvien\nräikyvän ja hevosten hirnuvan, kuunnella keihäitten kalskeita sekä\nmiekkojen mittelemisiä ja olla sokeana, sokeana!\" Uudestaan itkun\nnyyhkytykset tukehuttivat pojan äänen.\n\n\"Ja jos saat näkösi takaisin, tahdotko silloin luopua sodasta ja\ntulla Benjaminikseni samati kuin näihin asti olet ollut Ben-Oni\npoikani?\"\n\n\"Jos saan näköni takaisin, satuloitsen heti kohta hevoseni, ratsastan\nsotamarsalkan luo ja ilmoitan: Teidän ylhäisyytenne, Urban Niemand on\njälleen palveluksessa!\"\n\n\"Makaa siis sinä kuten hyödytön raajarikko, minä en sinua auttaa\nsaata!\" huudahti juutalainen vihassaan, joka ainoastaan oli\npuolittain todellinen.\n\n\"Ei, auttakaa minua, auttakaa minua, rakas isä Ruben! Minä teen\nkaikki, mitä te tahdotte. Minä otan eroni, kun saamme rauhan; minä\nhoidan hevosianne, minä tahdon olla huonoin tallirenkinne, mutta\nantakaa minun palvella niin kauan kuin meillä vielä sotaa on!\"\n\n\"Jos minä sinua uskon ja autan sinua näköösi, niin sinä jälleen minut\npetät, samoin kuin sinä minut petit Regensburgissa. Mitä minä teen\nsellaisella viirillä? Mutta... löytyy yksi keino. Sinun pitää saaman\nnäkösi, sinun pitää saada ratsastaa, koska vain tahdot, mutta sinä et\nsaa enään koskaan käyttää miekkaa, sillä sinä hetkenä, jona sen teet,\non Herra sinun oikean kätesi rammaksi tekevä.\"\n\n\"Oikean käteni?\" Urban muisti tuon pelottavan sahan, jolla häntä\nBreitenfeldissa oli ahdistettu.\n\n\"Herra ei ketään auta, joka ei tahdo tulla autetuksi. Tahdotko minua\nseurata sillä ehdolla, ett'et koskaan tartu miekkaan pakanoitten\nsodassa?\"\n\n\"Tahdon\", sanoi tuo onneton sokea, taisteltuaan kovan taistelun oman\nitsensä kanssa. Hänen salainen ajatuksensa oli: kyllä päivä neuvon\nkeksii, ei huolta huomisesta.\n\n\"Oletko sinä myöskin kyllin voimistunut lähteäksesi tällä vuoden\najalla matkalle Gööteporiin ja sieltä meritse Hollantiin?\"\n\n\"Olen, isä. Mutta ensin minun täytyy toimittaa Suomessa\nkenraalimajuri Slangen määräkäskyt.\"\n\n\"Sitä et saata tehdä. Kerro minulle kaikki, niin minä toimitan toisen\nsanansaattajan sinun sijaasi.\"\n\nUrban teki asiastansa selvää.\n\n\"Hyvä. Sinä matkustat minun kanssani. Lääkäri; antaa halustakin\nparanemattoman sairaan matkustaa. Tiedätkö sinä, että tänä iltana on\nkristittyin joulu-aatto?\"\n\n\"Sotaleirissä ei paljoakaan tiedetä joulusta.\"\n\n\"Tulen Hagarin luota. Tunnetko tämän neulan?\"\n\nSokea koetti sormillaan tunnustella hopealiljaa, jonka juutalainen\nhänelle kurotti. Se oli Niemandin neula, ja kuitenkin tiesi hän\nomansa olevan ihotakkinsa alle pistettynä. Juutalainen vertaili\ntarkkaan molempia liljoja toisiinsa ja näytti tyytyväiseltä.\n\n\"Urban Niemand, ole valmis seuraamaan minua huomenna k:lo 4 aamulla!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena joulupäivänä jumalanpalveluksen loputtua antoi kuningatar\nkutsua luoksensa presidentti Kurjen ja kertoi hänelle Knut\nLiljehöökin antamat tiedot. Presidentti katsoi välikäräjät\ntarpeellisiksi ja ne olivat pidettävät Karjassa, jossa kaikki\nkuulusteltavat todistajat olivat valalle pantavat ja todistukset\npöytäkirjaan kirjoitettavat kihlakunnan-oikeuden edessä.\nTarkat etsimiset ja kuulustelut piti pantaman toimeen noitten\nkahden petollisen palvelian kiinni saamista varten, jos he\nvielä valtakunnassa olivat ja elivät. Kuningattaren luulo oli\ntodenmukainen, että nimittäin tuo sairas nainen oli viskattu reestä\nmaantielle, jonka tehtyään nuo palveliat, ryöstetty omaisuus\nmukanaan, olivat Venäjälle paenneet. Vielä oli selitettävänä, miksikä\nnainen, jonka luultiin olevan rikas ja ylhäinen, oli tullut torppaan\nköyhässä puvussa. Tämä, sekä palveliain ulkonaiset tunnusmerkit ja\nmyöhemmin todistajain muistiin johtunut kuolleen käsivarressa oleva\nmerkki, olisi todistajain kautta saatava selville.\n\n\"Ja vielä on tähdelle pantava\", jatkoi Kurki, \"että minä myöskin\ntässä seikassa olen saanut tärkeän tiedon rahakauppias Ruben Zeviltä,\njota kansa luulee vaeltavaksi juutalaiseksi. Zevi on rahatakausta\nvastaan antanut tuoda Turusta ne arvokkaat kalleudet, jotka olivat\nmainitun kuolleen naisen tallessa ja on todistajain läsnä ollessa\nnäyttänyt toteen, että nuo kalleudet ovat olleet hänen tyttärensä\nRuthin omat. Hän on myöskin todistajain läsnä ollessa sanonut, että\nUrban Niemand ja Hagar Ring todella ovat hänen tyttärensä lapset, ja\nhänen läheiset perillisensä. Mutta lasten isästä ei hän ole tahtonut\nmitään ilmoittaa eikä myöskään siitä, ovatko he aviollisesta liitosta\nsyntyneet.\"\n\n\"Hänen _täytyy_, herra valtaneuvos, hänen _täytyy_.\"\n\n\"Arveluttavalta tuntuu Zevin kaltaista miestä pakottaa. Parempi\nolisi, jos häntä hyvyydellä ja sopivalla kehotuksella saisi\nsitä tekemään, jos armollinen röökinäni suvaitsisi kutsua häntä\npuheillensa... mutta sen pitäisi tapahtuman pian, sillä näinä päivinä\nhän lähtee Tukholmasta. Hän asuu vaunuseppä Lundinin talossa Etelässä\"\n[Kaupungin-osa Tukholmassa].\n\nKuningatar soitti ja käski että juutalainen heti tuotaisiin linnaan.\n\nSillä välin kun odotettiin, jatkettiin neuvottelua.\n\n\"Armollinen röökinäni\", sanoi Kurki, \"on suvainnut vaatia minun\nalammaista neuvoani, lainoppinut kun olen, mutta tällä sekavalla\nasialla on, kuten usein tapahtuu, kaksi puolta. Tuomari panee toimeen\nlaillisen tutkinnon ja on siihen velvollinen, jos hänen siten\nonnistuu selvittää tuo sekava vyhti eli ei. Valtiomies kysyy, mikä\non viisainta ja hyödyllisintä. Minun ajatukseni on, että parhaassa\ntapauksessa saatetaan rikos rangaista ja lapset asettaa oikeuteensa,\nmutta tästä on hyvin vähän toivoa. Ennen luulisin, että pitkällinen\noikeudenkäynti on odotettavissa, jossa odottamattomia asioita tulee\nilmi, mitkä voisivat loukata ylhäisiä sukuja ja saattaa valtakuntaa\nriitaan niin mahtavan miehen kanssa kuin Ruben Zevi. On vielä\ntoinenkin keino koetettavana, nimittäin, että jätettäisiin koko tämä\nasia varteen ottamatta, niin kauan kuin siitä ei vielä ole melua\npidetty, ja jos armollinen röökinä sen hyväksi näkee, pidettäisiin\nlapsista huolta.\"\n\n\"Ettekö sanonut, että juutalainen tahtoo ne omiksensa omistaa.\"\n\n\"Kyllä, mutta sen ohessa hän tarkoitti, että heidän silloin täytyisi\ntulla juutalaisiksi.\"\n\n\"Juutalaisiksi? Luopua kristillisestä uskostaan? Ei, vaikka hän\ntarjoisi kuninkaan valtakunnan!\"\n\n\"Se on myöskin minun alammainen ajatukseni. Mutta, kun Ruben Zevi\ntässä asiassa lienee jotenkin kova, täytyy tässä aluksi pysyä lujana\nja jollei muuta keinoa löydy, antaa hänen saada pojan. Tyttö jää\nRuotsiin ja pitää uskonsa.\"\n\n\"Mitä? Juutalainen ostaisi ja me myisimme Urban Niemandin hänen\nsisarensa myötäjäisistä! Myisimme sielun pelastaaksemme toisen! Ja\ntuon uskaltaa Ruotsin kruunun neuvon-antaja sanoa minulle, joka olen\nkristitty ja ruotsalaisen kirkon pää! Tiedättekö, Juho herra, että\nminun iso-isäni aikana ja Upsalan kokouksen aikana olisi tuollainen\nneuvoskunnassa lausuttu sana saattanut viedä valtaneuvokselta pään?\"\n\n\"Armollinen röökinä suvaitsee huomata, että sanon tämän vain\nhätätilan tapauksessa\", jatkoi Kurki pelkäämättä. \"Me emme saata\nteljetä Urban Niemandia häkkiin, jos hän itse tahtoo onneansa\nkoettaa, mutta ellei hän tahdo, on hän Ruotsin lain turvissa.\"\n\n\"Minä pysyn kiinni käräjissä ja tutkimuksissa\", vastasi Kristiina\npäättävällä äänellä. \"Tahdon tietää, kuka on viskannut kipeän naisen\nmaantielle, vaikka se mies sitten istuisikin valtakunnan neuvostossa.\nRiitaantua juutalaisen kanssa? Olemmeko me niin perin voimattomia,\nettemme uskaltaisi tarttua juutalaisen korviin? Hänen pitää\ntunnustaman kaikki eikä salata mitään. Jos hänellä on rahoja, niin\nmeillä on peukaloruuvit. Olen pannut päähäni, että Hagarin täytyy\nsaada nimi.\"\n\n\"Eikö olisi parempi, että armollinen röökinä antaisi hänelle nimen,\nkuin että hänen syntyperästään tulee jotakin sopimatonta ilmi?\nRehellinen nimi turvaisi häntä juutalaisen vehkeitä vastaan.\"\n\n\"Ja sen te sanotte minulle, herra valtaneuvos! Tehkää minut\nlailliseksi uudeksi vuodeksi, niin minä aateloitsen Juho Holmin,\njos se teille huvia tuottaa. Meillä on liian sakeaa aatelista verta\nvaltakunnassamme, sitä täytyi vedellyttää.\"\n\n\"Valtakunta olisi mielissään, jos saisi kuulla, että kuningatar,\njolla on noin suuret luonnonlahjat ja hyvä käsitys, suvaitsisi\npian ryhtyä sen hallitukseen\", lausui Kurki varovaisesti, hän kun\nmyöskin kuului noihin sakeaverisiin ja piti heidän puoltaan, mutta\nsalaisuudessa toimieli Oxenstjernojen ylivaltaa vastaan.\n\nKristiina nauroi.\n\n\"Valtaneuvos tulee myöskin vielä saamaan kyllänsä minusta, kun aikaa\nkuluu, mutta missä juutalainen viipyy?\"\n\nKammaripalvelia palasi tuoden sanoman; että vaeltava juutalainen oli\nlähtenyt Tukholmasta joulu-aamuna k:lo 4, palveliainsa ja kersantti\nNiemandin seuraamana. Sanoman loppupuoli pani Kristiinan unhottamaan\nsen alun.\n\n\"Niemand? Ja minun luvattani? Lähettäkää sanansaattaja hänen\njälkeensä käskemään että hän heti palaa takaisin! Onko poika höperö?\nPakenee juuri siinä silmänräpäyksessä, kun minä hänelle tahdoin\nhankkia upseerin valtakirjan! Ei... Älkää lähettäkö ajamaan häntä\ntakaa! Hän on maankarkaaja; tulkoon juutalaiseksi.\"\n\n\"Hän on minun alammaista neuvoani ennältänyt. Mitä armollinen\nröökinäni määrää Karjassa pidettävästä tutkimuksesta?\"\n\n\"Välikäräjiä, herra valtaneuvos. Välikäräjiä.\"\n\n\n\n\n16. Ruhtinatar Radzivil.\n\n\n    Tahdon ennemmin tulla petetyksi,\n    kuin ihmisiä ylenkatsoa.\n\nAlkupuoli vuodesta 1643 oli epätietoinen aika. Sotaa yhä jatkettiin,\nei ketään maahan kaadettu eikä kukaan voittanut. Nälkäisiä\nsotajoukkoja kuljeskeli edes ja takaisin pitkin hävitettyjä maita.\nTorstenson makasi luuvalosta rampaantuneena. Ruotsin ja Tanskan\nnaapurirauha oli vaarassa hukkua Juutinraumaan. Joka taholla\nepäluuloa, väijymisiä, teeskentelyä ja salaisia juonia. Talvi oli\nepätasainen, luonnonilmiöistä, säikäyksistä ja enteistä rikas.\nSaksanmaalla satoi verta, Ruotsissa ja Suomessa tulipalo ajoi toista\ntakaa yön yksinäisessä ilmassa ja pelästytti taikauskoisia. Joukot\nsotivat ilmassa; kummallisia ääniä kuului maan sisustasta. Kaikkialla\nnousi huokaus ajan hengästyneestä rinnasta: rauhaa, rauhaa! Mutta\nsodasta ei loppua näkynyt. Ruskean hevosen ratsastaja yhä ratsasteli\nohjat höllällään. Eteen päin, eteen päin läpi palavien kaupunkien,\nyli verta tiukkuvien kenttien... Vielä kesti pitkästi aikaa maailman\nloppuun.\n\nVuoden alussa kävi huhu, että rauhanhierojat kokoontuisivat\nHampuriin. Vuonna 1641 oli ruvettu siitä puhumaan. Heinäkuussa\n1643 tuli keisarin edusmies, marraskuussa Venedigin ja Ruotsin\nensimmäinen, maaliskuussa 1644 Ranskan edusmies ja Ruotsin toinen,\nmarraskuussa 1645 keisarin toinen edusmies. Niin hyvää aikaa\npidettiin. Oli samati kuin sairashuoneissa. Elleivät kansat tahtoneet\nelää, siinä missä he makasivat veressään, niin saivat kuolla. Ja kun\nnuot lähettiläät vihdoin olivat kokoontuneet, kinasivat he monta\nkuukautta arvosta ja arvonimistä. Kuka tulisi istumaan ylimpänä? Kuka\nsaisi antaa kutsua itseänsä hänen ylhäisyydeksensä?\n\nSananlennättäjä toisensa perästä tuli Tukholmaan yön aikana ja\nseisahtui valtiokanslerin vahvan, Oxenstjernan kilvellä varustetun\noven eteen. Jotakin oli tekeillä, mutta mitä, sitä ei tietty.\nPuolalainen aatelismies, eräs ruhtinas Radzivil ilmestyi Tukholmaan\nseurueensa kanssa. Puolalaisia aatelismiehiä oli nyt yhtä harvaan\nRuotsissa, kuin heitä Sigismundin aikana oli ollut yltä kyllin.\nKuningas Vladislaus, joka puolusti perintö-oikeuttansa Ruotsin\nkruunuun, ei tunnustanut ketään kuningatar Kristiinaa. Ruhtinas\nRadzivil herätti alussa huomiota. Mitä varten hän tuli? Eipä suinkaan\nainoastaan osottaaksensa kunniata nuorelle kuningattarelle? Luultiin,\nettä hän oli joku läheinen sukulainen, kentiesi saman nimellisen,\nmahtavan liettualaisen ruhtinaan poika. Tämä kunnianhimoinen\nruhtinassuku tahtoi kentiesi tulevassa kuningasvaalissa kurottaa\nkättänsä puolalaista kruunua tavotellakseen?\n\nValtiokanslerilla oli syytä mairitella liettualaisia, mutta vielä\ntärkeämpiä syitä olla puolalaista kuningasta loukkaamatta. Ruhtinasta\nei julkisesti saatu ottaa vastaan: hänelle tuli osottaa kaikellaista\nkunniaa, mutta yksityisesti. Kuningattaren tuli ottaa häntä vastaan\nyksityisesti ja samoin myöskin valtiokanslerin. Valtaneuvos\nGyllenhjelmin piti yhtä yksityisesti kutsuman häntä Karlbergiin.\n\nSilloin sattui tulemaan mutka matkaan. Radzivil toi mukaansa\nruhtinattarensa: mihinkä hän kutsuttiin, ja vastaan otettiin, täytyi\nhänen ruhtinattarensakin kutsua ja ottaa vastaan. Minkälaisia tapoja\nnoudatettaisiin? Minkälaista arvoa osotettaisiin ruhtinattarelle\nvaltiorouvien rinnalla? Kuka heistä kulkisi edellä, kuka perässä?\nKuka istuisi korkeammalla, kuka alempana pöydässä? Kenellekkä\ntarjottaisiin ensiksi, kenelle viimeiseksi? Eihän valtaneuvoksen\nrouvat saattaneet etu-oikeudestaan luopua. Istuivatpa he julkisissa\ntilaisuuksissa aina kaikkia muita ruhtinattaria ylempänä, paitsi\nkuningattaren serkuksia. Hekö nyt alentaisivat itseänsä niin, että\nistuisivat alempana kuin puolalainen tusinaruhtinatar? Mahdotonta!\nSehän selkeää kuin päivä, mutta tyytyisiköhän tuo puolalainen vieras\ntoisen luokan arvoon?\n\nViikkoja kului näissä huolestuttavissa tuumissa. Seitsemännellätoista\nvuosisadalla ei koskaan ollut niin paljon aikaa tuhlattavana kuin\nmilloin tuli päättää kohteliaisuuden osotuksista. Tuon ruhtinaallisen\npariskunnan täytyi itse huvittaa itseänsä, toisinaan ratsastuksilla\nja huvimatkoilla ja toisinaan taas iltamilla kotona luonaan, johon\npian nähtiin sen kuohun kokoontuvan, jonka hovi ja pääkaupunki\nkaikkialla räiskäyttää ympärilleen.\n\nTuon ruhtinaallisen pariskunnan arvo rupesi alenemaan. Kummallisia\nhuhuja alkoi kuulua. Kuiskattiin pelipankista, suurista summista ja\nnopista. Ruhtinatar oli kaunis ja tahtoi olla nuori. Niin, ja voihan\nihomaalilla ja valetukalla muuttua miksi tahansa! Eikö hän ollut\nmiestään vanhempi? Eikö vaan hän jo ollut yli 40? Ja miksikä hän ei\nkoskaan käsistään ottanut tumman viheriältä hansikoitaan? Eikö hän\nkoskaan käsiään pessyt? Vasenkätinen hän myöskin oli, mutta vilkas ja\niloinen sekä erittäin vapaa, kovin vapaa. Hän saattoi juoda ja kirota\nvanhojen everstien kanssa kilpaa. Hän saattoi tarttua vaikka minkä\nmiehen käsivarteen, puhua hullutuksia ja näpähyttää häntä nenälle.\nOli nähty hänen omakätisesti kurittavan käskyläisiänsä. Portinvartija\nvakuutti, että hänen jaloutensa, ruhtinatar, oli eräänä iltana\nporraskäytävässä antanut hänen jaloudellensa ruhtinaalle vasenkätisen\nkorvapuustin. Kaksi nuorta aatelismiestä, Niilo Dufva ja Jaakko\nLindtze, joutuivat riitaan tuon vapaamielisen rouvan takia. Toinen\nheistä oli nimittänyt häntä sulottareksi ja toinen raivottareksi:\nmitäpä muuta tarvittiin, jotta olivat valmiit syöksemään miekat\ntoistensa lävitse?\n\nKymmenen vuotta myöhemmin olisivat tuollaiset kujeet varmaankin\nsaaneet paremmin jäädä huomaamattomiin Kristiinan hovissa, mutta\nnyt ne tapahtuivat ennen aikojaan. Kuningatar kieltäytyi ottamasta\nvastaan ruhtinatar Radzivilia, valtio-rouvat vetivät puoleksi\ntarjotun kätensä takaisin. Ruhtinasta surkuteltiin akkavallan\nalla olevana miehenä, ruhtinatar näytti käyvän yhä vähemmän\narkatuntoiseksi.\n\n\"Eikö tuo puolalainen piika asu jossakin Danvikin luona?\" kysyi\nKristiina eräänä päivänä, kun hän palasi ratsastusmatkalta, jonka hän\noli tehnyt hoviherrojen ja neitojen seuraamana, viimeksi mainittujen\njoukossa oli nyt myöskin Hagar Ring.\n\n\"Hän asuu Mörnerin talossa, armollinen röökinä.\"\n\n\"Noh, Wrangel, oletteko tekin saanut kärsän ja sorkat tuolta\nCirceltä? Oletteko ollut kaksintaistelussa hänen kanssaan tahi\noletteko taistellut hänen puolestaan?\"\n\n\"En ole taistellut hänen kanssaan enkä hänen puolestaan, armollinen\nröökinäni.\"\n\n\"Mutta olette tyhjentänyt puolen tusinaa pikaria espanjalaista\nviiniä hänen kunniakseen, eikö totta? Älkää kieltäkö; tehän\npunastutte kuten Vingåkerin tyttönen. Näetkös, Ebba, Ruotsissa\nsaatetaan vielä punastua, mutta sitä ei Puolassa osata. Wrangel, te\nolette isänmaallinen, en teistä olisi sitä uskonut. Teidän täytyy\nopettaa minulle viaton taiteenne. On kovin liikuttavaista nähdä\nkorkeasukuisia naisia, jotka juovat kuten porsaat. Meidän täytyy\ntoimittaa, että tämä tapa tulee käytäntöön myöskin Ruotsissa. Niin,\nherroille tämä on tarpeetonta. Teidän juoma-uhrinne Bacchukselle\ntäyttäisi jo vuodessa Mälarin partailleen. Mutta naisia varten...\nOlen aina ihaillut Hekatea, Tisifonea ja Megaraa.\"\n\nIkään kuin nämät pahamaineiset manalan naiset olisivat kuulleet\nkutsumuksen, näkyi nyt uudella, leveällä Norrtullin tiellä toinen\nvastaan tuleva ratsastajajoukko. Siinä oli tuo puolalainen ruhtinatar\nkalliissa helmillä sirotetussa punasamettisessa ratsastuspuvussa\nja päässä baretti, jota punainen sulka koristi; muassaan oli\nhänellä yksi kamarineito, kuusi nuorta ruotsalaista herraa ja kuusi\nheitukkaa liettualaisten ulaanien kauniissa puvussa. Nuo kuusi herraa\npujahtivat kiireesti sivukadulle, kun tunsivat kuninkaallisen Ruotsin\nkruunun vastaan tulevien satulaloimessa, mutta ruhtinatar seuroineen\npysähytti kunnioittavasti hevosiansa tien viereen antaaksensa\nkuningattaren ratsastaa heidän ohitsensa.\n\n\"Wrangel\", sanoi Kristiina häntä palvelevalle kammarijunkkarille,\n\"te olette niin usein kehunut hyvin opetettuja ratsujanne. Antakaa\nniitten kulkea kaunomarssissa... Ei, se ei onnistuisi... Pysykää\nalallanne rivissä, rintama minua kohden ja hevosten hännät vasten\ntuota puolalaista roistoväkeä!\"\n\nKäsky toimitettiin. Ruhtinatar Radzivil kohotti itseänsä\nsatulassaan, teki juhlallisen tervehdyksen nostaen kätensä\npurppurasulkaiselle baretilleen. Kohta tämän jälkeen kurotti hän\nkätensä tallimestarilleen ja hyppäsi satulastaan nähtävästi aikeessa\nlähestyäksensä kuningatarta, kentiesi pyytääksensä päästä hänen\npuheillensa...\n\nJos tämä oli tarkoitus, niin siihen vastattiin sellaisella\ntavalla, jota ei sopinut väärin käsittää ja jolle ei helposti\nvertoja vetänyt mikään epäkohteliaisuus näinä aikoinakaan, jolloin\nkaikkein kursailevimmat ja juhlallisimmat seuramenot usein\nsaattoivat vaihdella raakuuksien kanssa. Kuningatar naisseuroineen\nratsasti ohitse aivan lähellä vastakkaista ojan reunaa, suomatta\nruhtinattarelle pienintäkään katsahdusta tahi pään käännettä, ja\nsillä välin Wrangel ratsumiestensä kanssa, jotka anastivat tien\nkeskustan, käänsi hevosensa tuota puolalaista joukkoa kohti sillä\nylenkatseellisella tavalla, kuin oli määrätty. Fido myöskin luuli\nolevansa velvollinen tavallaan osottamaan hallitsiansa tunteita.\n\n\"Olen ollut Ulyssestä etevämpi; olen kurittanut tuota vasenkätistä\nviheriähansikkaista noitanaista\", nauroi kuningatar, kun hän\noli jättänyt nuo julkeasti loukatut jälkeensä. \"Myöntäkää,\nWrangel, että te loistavalla tavalla kiititte tuota ihanaa naista\nviimeisistä! Jollette nyt punastu, epäilen että te ette taida matkia\nVingåkerin tyttölöitä. Ettekö ole näpeillänne, kun sillä tavoin\nkohtelette juomasisartanne? Mitäpä hän ajatteleekaan ruotsalaisista\nkavaljeereista?\"\n\n\"Minä saan kunnian mitellä miekkaani teidän majesteettinne korkean\nhuvin tähden\", vastasi Wrangel; hänen ritarillista tunnettansa\nloukkasi se osa, jota hän vasten tahtoansa oli pantu näyttelemään.\n\"Jos ruhtinas on aatelismies, lähettää hän huomenna aamulla vaatimaan\nminua kaksintaisteluun. Toinen meistä luultavasti paikalle jää.\"\n\n\"Luuletteko? Eiköhän ruhtinaan, joka korvapuusteja saa\npuolisoltaan, tule olla kiitollinen vaimonsa saamasta kurituksesta?\nKaksintaisteluun, sanoitte? Siitä minä teitä jyrkästi kiellän.\nVastatkaa hänelle, että olette minun käskyäni totellut. Hän\nviskatkoon hansikkansa minun jalkojeni eteen.\"\n\n\"Niin, sen hän saattaa tehdä, armollinen röökinäni, ja tekeekin\nluultavasti taistelutanterella.\"\n\n\"No, no, tuosta kysymme Vladislaus sukulaiseltamme... Näitkö häntä,\nEbba? Mahdollista on, että hän vielä, oli selvänä kello kuuden aikana\njäljestä puolen päivän, mutta kahdeksan jälkeen hän sitä harvoin\nlienee. Ja hänen kavaljeerinsa, jotka niin näppärästi laukkasivat\nsyrjäkadulle! Sinä heidät tunsit? Älä heitä minulle nimitä! Ehkä\njoskus heitä näen hovissa, enkä minä tahdo heitä ylenkatsoa. Tahdon\nennemmin petetyksi tulla, kuin ihmisiä ylenkatsoa, jos vain sitä\nvälttää saatan.\"\n\nVielä samana iltana sai valtiokansleri tiedon siitä, mitä Norrtullin\ntiellä oli tapahtunut. Kello kahdeksan ja yhdeksän välillä hän\nlinnassa ilmoitettiin tulleeksi.\n\n\"Teidän majesteettinne\", sanoi hän, arvonimeä käyttäen, kuten\nhän aina teki valtio-asioissa, \"tämä ei ole mitään leikin tekoa.\nRuhtinas on seikkailia, joka on palvellut kaikissa Euroopan\nsotajoukoissa ja on tullut tänne saadaksensa paikan ruotsalaisessa\nsotaväessä. Hänen puolisonsa on ansainnut sellaisen kohtelun,\njonka hän äsken on saanut, mutta hän ei ansaitsisi vähintäkään\nhuomiota Ruotsin kuningattarelta. Kuningas Vladislaus etsii syytä\ntullaksensa riitaan meidän kanssamme. Hän ei muuta tietää tahdo,\nkuin että yhtä hänen alammaisistaan on loukattu Tukholman kadulla\nsekä että teidän majesteettinne itse sen on tehnyt. Tanskaa kohtaan\nseisomme käsi miekan kahvassa; ei mikään nyt ole sopimattomampaa,\nkuin että saisimme puolalaiset niskoillemme. Ja niin kun olemmekin\nsilittäneet tuon naukuvan kissan selkää ja syöttäneet hänelle\nranskalaisia makeisia, jotta saisimme häiritsemättä Juutinraumassa\nlyödä Juutilaisia heidän leveille käpälilleen. Nyt tulee tämä\nruhtinatarhylky ja houkuttelee teidän majesteettianne hullutukseen,\nen tahdo sanoa häntä kohtaan, mutta puolalaisen ylpeyttä vastaan.\nPuolalaisen kädestä ei koskaan ole pitkää väliä miekkaan.\nMeidän täytyy soulagerata Radzivilia. Me erotamme Wrangelin\nhovipalveluksesta, sekä lähetämme omaksi hyväkseen hänet Ranskaan\ntahi Saksaan.\"\n\n\"Ei minun tahdostani, toivoakseni ei myöskään neuvoston tahdosta.\nTulisiko Klaus Wrangelin, joka on minun käskyäni totellut, vastata\ntuosta? Asettakaa minut edesvastaukseen; olen siihen yhtä valmis kuin\nvelvollinen.\"\n\n\"Ja tuon teidän majesteettinne sanoo vanhalle palvelialleen, joka\nparemmin kuin kukaan muu tietää, mitä hän on kuningattarellensa\nvelkaa! Sanon teidän majesteetillenne kahden kesken, ettei maantiellä\nrangaista pahantapaista elämää eikä kuningattaren varsinkaan sovi\nsiten alentaa itseänsä, että sellaiseen toimeen ryhtyy. Mutta sekä\nlaillisena että ala-ikäisenä on teidän majesteettinne pyhitetty\nhenkilö minulle, ja kaikille sama, kuin Ruotsin valtakunta. Jos\nteidän majesteettinne pantaisiin vastaamaan tästä asiasta, olisi se\nyhtä kuin jos valtakunta asetettaisiin sitä tekemään.\"\n\n\"Wrangelia ei saata rangaista. Ehdottakaa jotakin muuta, jos se on\ntarpeellista.\"\n\n\"Vielä on neuvostolla oikeus erottaa Wrangelin, jos se on\nvaltakunnalle tarpeellista. Mutta koska asia on kiireistä laatua ja\nminä hyvin vastenmielisesti tahdon tehdä, mitä kuningattarelleni\non epämieluista, niin ehdotan, että teidän majesteettinne lähettää\nWrangelin aikaisin aamulla ruhtinas ja ruhtinatar Radzivilin luo\nosottamaan pahaa mieltänsä tapahtuneesta erehdyksestä. Hevoset olivat\npelästyneet; täytyi turvata teidän majesteettinne vapaata kulkua\nmaantiellä.\"\n\nKristiina ei saattanut olla hymyilemättä. \"Pelästyinkö minäkin\nratsastamasta suoraan eteenpäin? Minä en todellakaan tahdo olla\njärjettömän luontokappaleen osan toimittajana. Ja sitä paitsi\", --\ntässä hän otti tuon arvokkaan muodon, joka aina tehokkaasti vaikutti\nkaikkiin muihin paitsi Oxenstjernaan, \"sitä paitsi te ette ennen\nole opettanut minua valehtelemaan. Sanoisinko minä miehelle tahi\nnaiselle, jolle minä olen ylenkatsettani osottanut: suokaa anteeksi,\nse oli erehdys, hevosten oli syy; minä teitä kaikin tavoin kunnioitan\nja pyydän hevosteni puolesta teitä unhottamaan heidän sopimattoman\nkäytöksensä!\"\n\n\"Jos niin on asian laita\", sanoi valtiokansleri kylmästi, \"täytyy\nminun lähettää kammariherra ruhtinaan luo sekä antaa hänen sanoa,\nmitä olen velkapää sanomaan, muuta neuvoa ei ole. En tahdo vaivata\nteitä useammilla kysymyksillä tässä asiassa, vaan toivotan teidän\nmajesteetillenne hyvää yötä.\"\n\nKristiina otti kirjan käteensä ja koetti turhaan unhottaa tätä\nharmillista asiaa. Olen kuningatar enkä saa käyttää halvimman\nalammaiseni oikeutta osottaakseni ylenkatsettani sille, jota\nylenkatsottavana pidän! Olen kuningatar ja kuulen palveliani sanovan:\nte olette tehnyt tyhmyyden, teidän tulee nöyryyttää itseänne,\nteidän täytyy rangaista viatonta, taikka pyytää anteeksi siltä,\njota ylenkatsotte! Ja kun kuningattarena sanon: sitä en tee, vastaa\npalvelia: no sitten teen sen teidän nimessänne. Ei... täysi valta\ntaikka ei valtaa ollenkaan. Kun kerran saan valtionohjat käteeni,\nniin tahdon nähdä sitä uhkarohkeaa, joka uskaltaa sanoa minulle: sinä\net tahdo, mutta minä tahdon ja teen sen myöskin.\n\nNäitä hänen ajatuksiaan häiritsi Hagarin huudahdus lähimmäisestä\nhuoneesta:\n\n\"Armollinen röökinä. Mikä Fidoa vaivaa?\"\n\nKuningattaren suosikki, espanjalainen villakoira, Ludvig XIII antama,\njoka nyt oli myöskin Hagarin ystäväksi tullut, väänsi kuoleman\ntuskissa itseänsä lattialla. Ainoaa eläinlääkäriä, Antti Maununpoika\nBieveriä, lähetettiin noutamaan, mutta hän ei saattanut mitään tehdä.\nFido oli neljännestunnin kuluttua lopettanut hovipalveluksensa\nRuotsissa ja vielä tuskin kuusivuotiaan elämänsä.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi kuningatar. \"Fido seurasi minua\nratsastusmatkallani ja oli mitä iloisimmalla tuulella.\"\n\nBiever vastasi:\n\n\"Se on varmaan saanut äkkiä kuolettavaa myrkkyä.\"\n\nMyrkkyä? Ja kuninkaallisissa huoneissa? Siitä täytyy saada selkoa.\nPalvelusväki käskettiin pois. Pelättiin Beata rouvan sekaantumista\nasiaan. Ainoastaan Biever, Ebba Sparre, Hagar ja Juho Holm saivat\ntietää tapauksen.\n\nHagar muisti, että hän kotiin tultuaan oli havainnut pöydällään\nrasian, jossa oli ranskalaisia pähkinän muotoisia sokerileivoksia.\nKustaa Kurki oli välistä lähettänyt hänelle sellaisia; Hagar luuli\nnäittenkin olevan hänen lähettämiään ja viskasi yhden pähkinän\nFidolle maistamatta itse noita makeisiaan, koska hän ei juuri pannut\nmitään arvoa niihin.\n\nRasia tarkastettiin: päällekirjoitus oli Hagar Ringille,\nkäsi-ala väärennetty. Muutamat päällimmäisistä puolipehmeistä\nsokeripähkinöistä olivat täynnä neulanpistelmiä, Juho Holm\nlähetettiin Schmidtin apteekiin, Leijonaan, joka silloin oli paras\nTukholmassa, käskyllä, että siellä oitis tarkastettaisiin rasian\nsisällys. Sanottiin että pähkinöitä oli neulalla pistetty, kun oli\ntahdottu saada selville, oliko myrkkyä eräässä pullossa, joka oli\nlöydetty Kaarle IX:nen aikaisesta kaapista.\n\nAikaisin seuraavana aamuna tuli vastaus. Se oli pelottava. Pistellyt\nsokeripähkinät havaittiin kaikki myrkyllisiksi, muut eivät olleet\nvahingollisia. Leijona nimisen apteekin kissalle oli annettu yksi\nnoista pähkinöistä ja se oli kahdessakymmenessä minuutissa kuollut.\nMyrkyn laadusta ei voitu saada selkoa, mutta luultiin sen olevan\naqua tofanaa, jolla ei ole hajua eikä makua ja jolle ei löydy mitään\nvastamyrkkyä.\n\nKetä koski tämä väijyminen ja kuka oli sen tehnyt? Kaikki riippui\nnyt siitä, saatettinko asiaa pitää vastaiseksi salassa. Kukapa\nsaattoi vartioida ahnaita koiria? Fido oli onnettomuudekseen saanut\nrotanmyrkkyä jossakin kellarissa. Se oli ikävä seikka eikä mitään\nmuuta. Palveliain kuiskaukset vaiennettiin, mutta epämääräisiä huhuja\nlevisi kuitenkin kaupunkiin.\n\nKun tuo onneton Fido näytti unohdukseen joutuneen, kysyi Hagar\nvälinpitämättömästi kuka hänelle oli tuonut rasian silloin, kun hän\noli ratsastusretkellä. Tähän vastattiin: eräs oppipoika sokerileipoja\nStundzlilta. Hagar meni vaivihkaa Stundzlin luo ja osti rasian, joka\nsisälsi samanmuotoisia pähkinöitä kuin eilinen lahja.\n\n\"Teidän pähkinänne ovat oivallisia. Kuka minulle eilen näitä\nrasiallisen lähetti?\"\n\n\"Ylhäinen rouva.\"\n\n\"Arvattavasti valtaneuvos Kurjen rouva?\"\n\n\"Ei, se oli vieraskielinen, joka puhui saksaa.\"\n\n\"Kertokaa minkä näköinen hän oli, jotta tietäisin, ketä kiittää saan!\"\n\n\"Pitkä, ylhäinen rouva punaisessa ratsastuspuvussa, joka oli helmillä\nkoreiltu, ja hatussa hänellä oli punainen sulka.\"\n\n\"Tummanviheriät hansikkaat?\"\n\n\"Niin. Ja vasenkätinen.\"\n\n\"Se oli everstinna Berendz. Hän maistoi pähkinöitänne?\"\n\n\"En tiedä. Hän kaiveli niitä neulalla ja antoi pojalle, hopeataalarin\nsekä käski häntä viemään rasiaa linnaan.\"\n\n\"Kiitoksia. Arvasin heti, että se oli rouva Berendz.\".\n\nSaatuaan näistä ulkonaisista tunnusmerkeistä tiedon, palasi Hagar.\nNäitä ei saattanut väärin ymmärtää. Kuningattaren eilinen viha\nnousi ilmituleen. Mikä ilkityö! Tuo puolalainen piika oli enemmän\nHekatemainen kuin olisi saattanut arvellakkaan. Mitä syytä hänellä\noli koettaa Hagaria hengiltä? Hän ei saattanut tarkottaa noin\nvähäpätöistä henkilöä; tämä juoni tähtäsi korkeammalle. Mutta mikä\nyksinkertainen juoni, senpä täytyi heti saattaa alkuunpaniansa\npulaan! Noin taitamattomasti menettelee ainoastaan tottumaton\nmyrkynsekottaja tahi sellainen, joka jo ennaltaan on varustanut\nitsellensä turvapaikan.\n\nEnnenkuin Kristiina vielä oli mitään ehtinyt päättää, tuli\nkammariherra Svante Sparre tuoden sanan valtiokanslerilta. Sparre oli\nkäsketty kuningattaren puolesta selittämään ruhtinas ja ruhtinatar\nRadzivilille, että sopimaton erehdys oli tapahtunut, mutta nämät\nolivatkin jo asettuneet laivaan jonka piti lähtemän Wismariin, ja\nheitukoilla oli kiire saada heidän kapineitansa laivaan sälytetyksi.\nTuo pelätty valtiollinen myrsky hajaantui pikaiseen pakoretkeen.\n\n\"Mitä Sparre luulee?\" kysyi Kristiina ilkullisesti, ja luoden\nkatsahduksen Ebbaan. \"Antaisimmeko vangita nuo molemmat pakolaiset\nWaxholman luona tahi Furusundin luona?\"\n\n\"En käsitä teidän majesteettianne.\"\n\n\"Hohho, Sparre käsittää aivan hyvin. He korjaavat ruotsalaisen\npelivoittonsa hyvään korjuun ja jättävät luultavasti maksettavansa\nmaksamatta. Vahinko viininmenon vuoksi; Tukholman tullit tuottavat\nkruunulle tappiota.\"\n\nSamana päivänä illalla sanoi kuningatar Hagarille:\n\n\"Minun tulee sinua kiittää eräästä asiasta; sinä olet pelastanut\nminut epäluulosta. Uskotko sinä, kuten minä alussa luulottelin, että\ntuon puolalaisen raivottaren vehkeet tähtäsivät korkeammalle, kuin\nerään kirjaston pieneen kirjanjärjestäjään?\"\n\n\"Kyllä, teidän armonne. Tuo hirmuinen ajatus ei ole antanut minulle\nmitään rauhaa.\"\n\n\"Ole levossa, Hagarille! Se ei minua koske; se todellakin\nkoskee sinua. Sattumuksesta muistin Liljehöökin kirjeen ja luin\nsiitä vielä kerran Snappertuunalaisen kalastajan kertomuksen.\nSinun äitisi petollinen kammarineitsy oli silloin luultavasti\nainoastaan kahdenkymmenen ikäinen ja on nyt siis, jos hän elää,\nneljänkymmen-vuotias, tahi hiukan vanhempi. Hän oli kaunis, sanotaan\nkirjeessä, ja hänellä oli oikeassa kädessään tönkkäsormi. Eräs\nruhtinatar on nyt saman ikäinen, hän ei milloinkaan ota tumman\nviheriäisiä hansikkaita kädestään sekä on vasenkätinen. Olleeko\nhänellä kentiesi tönkkäsormi oikeassa kädessään?\"\n\n\"Ruhtinatar, armollinen röökinä? Mahdotonta!\"\n\n\"Ken tietää? Tönkkäsormi on harvinainen luonnon lahjoittama koriste.\nKammarineitsy, joka on melkoisen omaisuuden ryöstänyt ja kentiesi\nmyrkyttänyt pahantekiäkumppaninsa, samati kuin hän aikoi myrkyttää\nerään toisen henkilön, saattaa sellaisten myötäjäisten avulla\nhelposti saada seikkailian, jolla ei ole muuta kuin ruhtinaallinen\nnimensä. Puhun vain mahdollisuuksista, enkä mitään muuta. Oi, jospa\nminulla olisi tuo hansikkainen oikea käsi vankoissa käsiraudoissa!\nMitä varten hän sinun henkeäsi vainoo? Niin, mitä varten sinun\nhenkesi on suuren perinnön arvoinen? Koska vaeltava juutalainen\nseitsemänkymmen-vuotiaana on tullut Tukholmaan sinun tähtesi, niin\nmiksikä ei nuorempi kummitus saattaisi tulla saman asian takia?\"\n\n\n\n\n17. Ratsastushuone ja kirkkopiha.\n\n\n    Onpa hyvä, etten ole mies.\n\nJos hovisuosio on onnena pidettävä, niin Hagarin tähti yhä nousi\nnousemistaan. Hän oli saanut huoneen kuningattaren omassa kerroksessa\nlähinnä kirjastoa; hän sai olla hallitsiansa parissa metsästys- ja\nratsastusmatkoilla samoin kuin kirjojakin tutkimassa. Tuo ylpeä\nruotsalainen aatelisto, jonka ylivoiman alle Kristiinan vielä\nvuoden täytyi taivuttaa kruunaamatonta päätänsä, oli masennettava\ntämän nimettömän, maantieltä otetun tytön kautta. Vielä ei\nkuningattarella ollut valtaa korottaa ketään aateliseen säätyyn.\nEntäpä sitten, saivatpa he nähdä, nuo ylpeät holhojat ja pöyhkeät\nylihovimestarittaret, että hän saattoi luoda heidän vertaisiansa\ntyhjästä. Hän oli näyttävä heille, että nero ja tieto saattoi\nkilpailla heidän vaakunakilpiensä kanssa. Hagar, hänen kehittämänsä,\nHagar, jonka tuli häntä kaikesta kiittää, tulisi olemaan samalla\narvo-asteella kuin hekin. Samoin kuin tuo uusi hovineito oli muita\netevämpi opissa, tulisi hän myöskin olemaan ulkonaisessa käytöksessä\ntoisten vertainen. Hänelle piti opetettaman hovitapoja, tanssia,\nmiekkailutaitoa, ratsastustaidetta, ranskalaista ja saksalaista\nkeskustelutaitoa, -- latinassa hän saattoi oppineimmatkin puhua\npussiin. -- Ja Kristiinan oppilas oli sekä tarkka oppimaan että\nkunnianhimoinen. Kohta ei mikään muu häntä erottanut noista\nylhäisistä hovineidoista, jotka häntä olivat halveksineet, kuin hänen\nsuurempi ymmärryksensä ja tuntematon sukuperänsä. Hän oli liian\nviisas vastataksensa suosikin tavallisella ylpeydellä heidän kopeaan\npöyhkeyteensä, jotka tahtoivat työntää uuden tulokkaan takaisin\npiikakammariin. Hän ei tahtonut tunkea esiin, hän ymmärsi odottaa ja\nolla vaiti. Hän oli säilyttänyt sen harvinaisen lahjansa joka hänellä\noli, nimittäin, taidon voittaa puoleensa niitä, joita hän tahtoi,\neikä ne harvat olleetkaan, jotka hän voitti siinä kun seisoi toisten\nkateellisten ympäröimänä. Anna Fleming, lempeän linnanpäällikön\nlempeä tytär, kiintyi Hagariin, heillä kun oli yhteinen syntymämaa\nmuistoineen. Herttua Karl Filipin luonnollinen tytär, Elisabeth\nGyllenhjelm, kuningattaren serkku ja hovineito, jonka mielestä\npfaltzilaisen suvun ruhtinattaret olivat hänen liiaksi jättäneet\nhuomaamattomiin, liittyi nyt myöskin noitten kahden pariin, jotka\nhalusta ottivat hänen suosionsa vastaan.\n\nMutta tästä kolmikosta puuttui yksi, joka oli kuningattaren\nläheisimpiä, se oli Ebba Sparre.\n\n\"Ebba\", sanoi kuningatar eräänä aamuna, kun ratsastushuoneessa\nolivat koetelleet paria Caballeron kilpailiaa, kahta ukrainilaista\npuhdasveristä Donista tuotua hevosta, jotka kuningatar äsken ystävän\nlahjana oli saanut tsaarilta Moskovasta, \"mitä pidät Hagarista? Eikö\nhän jo ratsasta kuten veli pahasensa?\"\n\n\"Hän on syntynyt hevosen selässä, kuten veljensäkin\", vastasi Ebba\nlyhyesti.\n\n\"Sano hevosen jalkojen alla, jos uskoa saattaa tuota suomalaista\ntarua. Häpeä, Ebba, mitenkä ystävä saattaa kadehtia lelua?\"\n\n\"Ei suinkaan. Mitä varten toinen lelu toista kadehtisi?\"\n\n\"Nyt olet inhottavalla tuulella, _ma belle_. Ratsastaisimmeko\nkertaasen radan ympäri? Olen aikonut nimittää noita tuimia\nukrainilaisia Rurikiksi ja... niin, minkä nimen toiselle antaisin?\"\n\n\"Urban Niemand.\"\n\n\"Sinä nyt olet se syöjätär! Mitä pahaa nuo kaksi Suomen varista\nsinulle ovat tehneet? Toisen heistä vei juutalainen; mutta minä\nsinulle lupaan, ettei rouva Beata Ukkosenpauhu toista ota. Tyydy\nsiihen, Ebba, että olet kaunein sydänkäpy Ruotsin valtakunnassa...\"\n\n\"Lähinnä valtakunnan kuningatarta.\"\n\n\"Ole vaiti! Minä sanon: tyydy olemaan rakastettavimpana ja suo\nHagarin ymmärtää vähän enemmän latinaa kuin sinä. Mitä sinulla on\nhäntä vastaan?\"\n\n\"Ei mitään. En vain saata ihailla jäljennöstä yhtä paljon kuin\nkaavaa. Hän leikkii kuningatarta.\"\n\n\"Enkö sanonut, että hän on leikkikalu? Noh, mitenkä hän kuningatarta\nleikkii?\"\n\n\"Eilen hän, matkalla Nackaan, antoi ratsumies Freytagille kultarahan,\nkun hän talutti Hagarin hevosta kaalamon ylitse.\"\n\n\"Eikö hänellä ole vara antaa? Hänpä saa kaksisataa taalaria\nkuukaudessa minulta ja yhtä paljon valtaneuvos Kurjelta; sen lisäksi\nhänellä vielä on suuri perintö saatavissa kuusta jostakin. Älä\njuonittele Hagaria vastaan, anna hänen leikkiä. Tuollainen parveny,\nalhaisesta säädystä kohonnut ja Sparre! Mutta tiedätkö, millaista\nse on, kun on saanut aateliskirjeensä Jumalan armosta? Muuten\nsanon sinulle, _ma belle_, että olen liiaksi lukenut historiaa\nhallitakseni suosikkien avulla. Luuletko, että minä aion toiseksi\nElisabetiksi? Ei kukaan minun hovissani eikä neuvoshuoneessani saa\nkerskata olevansa suosiossani, ellei hän sitä ole ansainnut työstänsä\nvaltakunnan hyväksi. Minä pitäisin Leicesteriä, Essexiä... hoh, se\nolisi surkeata! Ei, _niin pienenä_ et näe Ruotsin Kristiinaa, kun hän\non tarttunut hallituksen ohjiin. Ja jos luulet itseäsi ensimmäiseksi\nsuosikiksi, jonka jäljissä toisia seuraa, niin se ei kunnioita\nsydäntäsi, ei ymmärrystäsi, ei oikeutettua ylpeyttäsi eikä minua,\njoka tahdon olla ystävänäsi. Jos tahdot olla ystäväni, niin anna\nminun pitää leluni niin kauan kuin ne minua huvittavat.\"\n\nMitä kaunis Ebba Sparre tuosta läksystä ajatteli, ei ole\naikakirjoihin kirjoitettu. Hänellä oli oma _petite moue_, pieni\nnirppasuunsa kuten muillakin hänen iällään, mutta tunnettua on,\nettei hän sekaantunut kuningattaren mielipiteisiin, kun suosikkien\naika, vasten kaikkia hyviä päätöksiä, kuitenkin kerran todellakin\ntuli. Pieni oas oli kuitenkin koskenut tuosta Ebban ärtyisästä\nviittauksesta \"leikkii kuningatarta!\"\n\nPäivällisen jälkeen sanoi Kristiina uudelle hovineidollensa:\n\n\"Hagar, sinä olet antanut kaksikymmentä taalaria tuolle kurjalle\nZierschnabelille. Etkö tiedä, että hän on saanut eronsa juoppouden\nvuoksi?\"\n\n\"Tuo saksalais-raukka rukoili nöyrästi. Ja röökinä on itse niin\näärettömän hyvä kaikkia onnettomia kohtaan.\"\n\n\"En juopporenttuja kohtaan. Sinä tuhlaat, Hagar. Eilen annoit sinä\nkultarahan Freytagille siitä, että hän hevostasi talutti kaalamon yli\nNackan tiellä.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä, en tullut tuota ajatelleeksi.\nAntaminen tuntuu kovin suloisella.\"\n\n\"Etkö ymmärrä, että _minä_ annan kultaa? Palvelusväkeni antaa\nhopeata. Säästäväisyys on kaikkein velvollisuus. Enkö minä ole\nsäästäväinen? Kun minä annan, teen sitä kruunun kunniaksi. Hoh,\nsaavatpa nähdä, kuinka säästäväiseksi tulen, kun kerran saan kruunun\ntavaroita vapaasti käyttää. Minä tulen jättämään jälkeeni täysinäisen\nrahastohuoneen. Siellä pitää oleman enemmän kuin Eskilin salissa\noli iso-isäni isän, Kustaa kuningasvainajan jälkeen. Ei, Hagar,\nseuraa sinä minun esimerkkiäni. Tulee antaa johonkin suureen asiaan,\njoka kannattaa. Jotakin kunnian vuoksi, paljon viisauden hyväksi ja\nkaikki kansansa onneksi, mutta ei mitään tuollaisen tyhjänpäiväisen\nylpeyden tähden, jota osotit tuhlaamisellasi Freytagille. Minä naitan\nsinun jollekkin saiturille, joka opettaa sinua paremmin säästämään.\nMitä sanot Niilo Tungelista? Eikö hän ole hyvissä varoissa ja noin\nviidenkymmenen vuoden paikoilla oleva leskimies? Ei kaunis eikä\nhurskas, jotenkin kavala ja kentiesi kiukkuinen, mutta ahne, Hagar,\nhirveän ahne; hänpä on juuri sellainen mies, jonka sinä tarvitset.\nHän on opettava sinua ottamaan _mitä_ saat ja _mistä_ saat, mutta\nmyöskin pitämään kiinni saadusta, jotta se ei helposti takaisin\nluiskahda.\"\n\n\"En ole oppinut teidän armonne luona haluamaan Niilo Tungelin\n_doxaksi_\", vastasi Hagar, hämmästyneenä noista varoituksista, sillä\nkuningattaren monista etevistä ominaisuuksista oli säästäväisyys\nkaikkein heikoin.\n\n\"Niilo Tungel tahi joku muu. Minä haen sinulle ahnaan tahi tyhmän\nmiehen; vastakohdat viihtyvät parhaiten toistensa kanssa. Mene nyt,\nja aseta että olet hyvissä kirjoissa Ebba Sparren luona; sinä olet\nharmituttanut häntä ja hänellä on parempi sydän kuin sinulla. Illalla\nolet vapaa. Huomenna jatkamme Kepplerin _Harmonice niundia_.\"\n\nHagarin veri kiehui. Hän oli jonkun ajan tuntenut kahleitten\npainavan, mutta nyt alkoivat ne leikata arkaan lihaan. Ja hänen\nsydämmessään oleva kapinoitsia ei kahleita sallinut.\n\n\"Tahtoo olla suuri\", sanoi hän itsekseen, \"eikä näe mitään muuta,\nkuin oman suuruutensa! Olenko minä sellainen kurkkukasvi, joka antaa\nleikata itsensä palasiksi pönttöön suolattavaksi? Enkö ole hänen\nvertaisensa? Jos olisin mies, tappaisin kuningatar Kristiinan ja\nistuisin hänen valta-istuimelleen, sama se mitenkä...\" Hän otti\nkevyen viitan päällensä ja läksi miettiväisenä ulos. Kun hän tuli\nlinnanportaille, oli hän saanut aikaa kauhistua ajatuksiansa.\n\"On... pa... hy... vä... ett'... en... o... le... mies\", sanoi hän\nitsekseen, jakaen tavuun jokaiselle, linnanpihaan vievien portaitten\nyhdeksälle askeleelle.\n\nRatsumies Freytag seurasi häntä; myrkyttämisyrityksen perästä hän\nei enään saanut yksin mennä kävelemään eikä ratsastamaan. Hän\nantoi satuloita hevosensa, ja ratsasti ilman päämäärää sekä tuli\najattelematta Klaran kirkolle, joka vielä oli samassa kunnossa\nkuin silloin, kun Juhana III sen rakennutti erään naisluostarin\nraunioille. Portin luona jätti hän hevosensa Freytagille ja meni\nkirkkopihaan, jossa muutamat puut varjosivat alhaison hautoja.\nEi yhtäkään hautapatsasta, ei yhtäkään nimeä: ne kuolleet, jotka\ntahtoivat nimensä säilyttää jälkimaailmalle, lepäsivät kaikki\nkirkonlattian alla. Hagar katseli Klaran kirkontornia, jota pidettiin\nRuotsin korkeimpana. Torninhuipussa olevan kukon alla kiilsi viiri,\njoka liikkuessaan aina viskasi välähtävän säteen ympärilleen. Viiri\noli veistoksilla koristettu ja lasinpalanen asetettu levyyn. Kukko,\nennen kullattu, oli vanhuudesta harmaaksi käynyt, mutta lasinpalanen\nyhä koetteli salamaa osotella. Siinä saattoi nähdä ivaa ihmiskuntaa\nkohtaan: Valppaus oli vanhentunut, mutta kevytmielisyys yhä loisti ja\nvälähteli.\n\nKevät-ilta oli vilvottavan raitis. Leppälintu liverteli vanhan\nlehmuksen oksalla. Tiilimäen luona, harvassa olevien mökkien\nvälistä, näkyi Ritariholman kirkontorni sekä välkkyvä kaistale\nRitarilahdesta. Vanha valkohiuksinen kirkonvartia kulki haravoineen\nhautojen välillä, kooten läjiin menneen kesän kellastuneita lehtiä.\nKaksi lasta istui saviruukun ääressä puhaltaen saippuakelloja äsken\nkaivetun hautakummun päälle. Kentiesi oli se heidän äitinsä, joka\nkummun alla lepäsi? Hagar ajatteli hautaa, jota hänelle oli näytetty\nKarjan kirkkomaalla, kun hän itse oli köyhä, avojalkainen lapsi. Hän\nei tietänyt, että sitä hautaa nyt koristivat ruusut, jotka olivat\npyhästä maasta tuotuja.\n\nHän istahti kivipenkille, joka oli jäännöksenä luostarin ajoilta ja\nkatseli saippuakelloja. Elämä leikki niin reippaan iloisena kuoleman\nasunnossa. Yhtä suruttoman onnellisena ja leikkivänä oli hän itse\nkerran istunut _oman_ äitinsä unhotetulla, nimettömällä haudalla. Hän\nistui mielestään taas tuolla armahtavaisella turpeella, joka peitti\nkatoavaisuuden, mutta hän ei enään suruttomana istunut; nyt hän\nmustalta mullalta kysyi: oletko kaiken loppu? Ja multa vastasi: olen,\nminä olen loppu kaikesta.\n\nHän tunsi itsensä toivottoman surumieliseksi eikä tietänyt mitä\nvarten. Mutta siihen hän kuitenkin jäi istumaan. Täällä hautojen\nvälissä oli rauhaa, täällä eivät ylhäisyyden aaveet viihtyneet.\n\nAskeleet lähenivät häntä; joku sanoi: \"hyvää iltaa!\" ja Hagarin\nvieressä seisoi Kustaa Kurki. Tämä nuori herra, josta elämä sitten\nkasvatti sotilaan ja valtio-viisaan, hänen luonteeseensa sukunsa koko\nylpeyden muassa yhdistyi hellyyttä, mutta samalla myöskin kiivautta,\nja tämä ominaisuus saattoi hänen välistä haaveksimaan ja toisinaan\nraivoamaan. Nyt ei hänessä kaikki ollut säntillään: hän tahtoi\ntarttua Hagarin käteen, jonka tämä veti pois, ja sanoi tunteilla,\njoita hän ei koettanutkaan peittää:\n\n\"Olipa hyvä, että sinun löysin. Olen puhunut laivuri Mickelsonin\nkanssa, joka asuu tuolla Tiilimäellä. Hän lähtee tulevana yönä\npurjehtimaan Stralsundiin ja minä seuraan häntä.\"\n\n\"Sinä tahdot lähteä Saksaan? Sotaan?\"\n\n\"Niin, mitä tahtoisit tehdä niin huonolla lukupäällä kuin minulla\non? Isäni lakitiede ei minuun mene. Hän saa tyytyä Knut veljeeni.\nTyhjäntoimittajana en saata olla. Olen yhdeksäntoista-vuotias,\nsotilas-sukua enkä kelpaa kirjailiaksi. Tahdon tapella sen puolesta,\njota rakastan.\"\n\nSiinä kuohahti, tähän asti suljetussa tytön sydämmessä, nimetön,\nennen tuntematon aalto.\n\n\"Tiedätkö myöskin, Kustaa, että mies saattaa sodassa kaatua?\nTiedätkö, että moni yhdeksäntoista-vuotiaana on kuollut yksinäisenä\nvieraassa maassa, jossa ei kukaan ole häntä itkenyt.\"\n\n\"Huolinko minä elämästä, jossa sinua ei ole? Anna minulle sana, jonka\nvuoksi saatan elää ja voittaa!... Sinä et tahdo? Ole sanomatta.\nMinä menen kuolemaan, mutta älä sano, ett'ei minua kukaan itke.\nSinun täytyy itkeä minua, jos tahdot eli et. Minä tiedän, että olet\nkunnianhimoinen; sinä saatat saada kaikkia, mutta katso, Hagar, sinä\net saa koskaan ketään, joka sinua niin rakastaa kuin minä!\"\n\nPuolen vuotta oli Hagar jo kuullut noita sanoja, mutta aina\nymmärtänyt väistyä niistä. Tämä oli hänelle käynyt yhä vaikeammaksi,\nja eräs petturi oli hänen sydämmeensä kasvanut, aina sen mukaan, kuin\nsääty-erotus lakkasi häntä painamasta. Hän etsi apua ylpeydeltään,\njoka ei ollut vähempi kuin Kurjen ja vastasi:\n\n\"Sillä tavallako miehen tulee elää ja kuolla? Hän, joka on saanut\ntehtäväkseen urhotyön, hän, joka on saanut kunnian, tuleeko hänen\nantaa henkensä riippua tytön sanasta? Etkö häpeä, Kustaa, antautua\norjaksi lupauksen alle, jota sinä huomenna kadut ja jonka ylihuomenna\nunohdat?\"\n\n\"Oi sinua, viisas Sibylla, mitä varten Jumala on luonut sinun\nsellaiseksi, että juuri sinä olet, eikä kukaan muu, minua varten\nluotu. Huolinko minä sinun viisaudestasi? Pyydänkö minä sinun\nkoinsyömiä folianttejasi? Sinua minä pyydän enkä ketään muuta, vaikka\nolisitkin metsänhaltia tahi meren-neito, ja omakseni pitää sinun\ntuleman, joskin piiloutuisit kuningattaren hameenlaahustimen taakse.\nNimitätkö sitä orjuudeksi? Miksikä sitä nimität, kun vapaa mies\nvapauttaa orjuuden kahleissa olevan naisen?\"\n\n\"Mene, Kustaa, mene! Sinä olet viiniä juonut.\"\n\n\"Entä sitten? Olen sinun luvattasi juonut hyvästijättöpikarin\nystävieni parissa von der Lindenin kellarissa, ja nyt on minulla\ntarpeeksi rohkeutta sanoakseni sinulle kaikki. Seuraa minua Hagar!\nMe lähdemme nyt oitis Michelsonin lamaan. Huomenna olemme kaukana\nmerellä ja avara maailma on edessämme. Me kaksi voitamme maailman.\"\n\nSalama välähti Hagarin tummista silmistä, sammui äkkiä ja välähti\ntaas. Hänen luontonsa uhkamielisyys vastasi: minä tulen; mutta\njärki ja itsetunto antoivat kieltävän vastauksen. Hän nousi ääneti\nseisoalle, käänsi selkänsä Kurjelle ja läksi.\n\nKustaa tarttui hänen käteensä. Hagar seisahtui ja katsoi pois päin.\n\n\"Minä pelastan sinun, Hagar\", sanoi hän hellittämättä. \"Etkö\nsinä ole vanki? Etkö ole orjatar? Etkö ole liiaksi hyvä sitomaan\nylpeän prinsessan kengän-nauhoja? Eikö Tukholman linnassa löydy\nyhtään piikaa, joka paremmin kuin sinä saattaisi polvillaan\nkontata kuninkaallisen tirannin edessä? Kävele, sanoo hän, ja sinä\nkävelet. Seiso, ja sinä seisot. Ole latinalainen sanakirjani, ole\nkoirarakkini! sanoo hän, ja sinä olet hänen sanakirjansa, hänen\nkoirarakkinsa. Miksi et sano hänelle: minä menen, enkä palaja\nmilloinkaan takaisin? Sinä olet liiaksi jalosukuinen, Hagar,\nantaaksesi kohdella itseäsi kuten alhaista kammaripiikaa. Olethan\nsanonut minulle olevasi tähdistä kotoisin? Ja mistä Kristiina on?\nKaksisataa vuotta takaperin olivat Kurjet yhtä ylhäisessä arvossa\nkuin Vaasat. Tule, ole vapaa, ja minä panen jalkojesi eteen\nsaksalaisen ruhtinaskruunun, jos niin vähän pyydät! Minä panen\njalkojesi eteen keisarinkruunun, jos enempää pyydät.\"\n\nHagar yhä vieläkin oli vaiti ja kääntyi poispäin, mutta hän kuunteli.\nHän tunsi seisovansa palavan kuilun partaalla, mutta oi, miten\nhoukutteleva se oli!\n\n\"Älkää sotkeko hautaa!\" virkkoi tuntematon ääni, ja vanha\nkirkonvartia seisoi heidän takanaan. \"Siinä on erään äidin hauta,\nälkää sitä tallatko!... Mitä te sanotte, nuori herra? Täällä\", hän\nosotti loistavaa saippuakelloa, joka auringonpaisteessa nousi lasten\nruokopillistä ylös päin, \"tässä on keisarinkruunu... Ja tässä\", hän\nosotti hautaa, \"tässä sen loppu.\"\n\nHagar riisti itsensä irti ja pakeni lentävin askelin, pakeni\nitseänsä. Nuori Kustaa herra seurasi häntä, näki Freytag'in odottavan\nportin luona ja palasi kiroten takaisin. Kurjen ankarassa kodissa\nei koskaan kirousta kuulunut. Viini ja rakkaus olivat saaneet tuon\njalo-aatteisen nuorukaisen pois suunniltaan.\n\n\"En, minä en lähde matkalle ilman häntä!\" huudahti Kurki, juosten\nlasten saviruukun yli ja hyökäten pois hautojen päällitse.\n\nHagar tuli suunnilleen vasta, kun hän jälleen seisoi pelastettuna\nlinnan portahitten luona. Siinä johtui hänen mieleensä ne tavuut\njotka hän portaita alas tullessaan oli jakanut jokaiselle askeleelle.\nNyt hän asetti sanansa vähän toisin, kun hän astui portaita ylös:\n\"Hy... vä... ett'... en... seu... ran... nut... Kus... tua...\"\n\n\n\n\n18. Miinoja ja vastamiinoja.\n\n\n    Valtiolla on oma siveys-oppinsa\n    ja rehellisellä miehellä omansa.\n\nNeuvoton kirjuri, kuninkaallinen sihteeri Niilo Niilonpoika Tungel\ntuli velvollisuutensa mukaan kello kuusi aamulla valtiokanslerin\netuhuoneeseen vastaan ottamaan käskyjä päivän toimia varten. Hän sai\nkauan odottaa, hänen korkea päällikkönsä oli kuningattaren luona,\nkuten näihin aikoihin usein tapahtui, kertoaksensa hänelle tärkeitä\nasioita. Tungel ei ollut yksin odottamassa; täällä oli hallituksen\nkeskipiste, täällä sääskiparvi lakkaamatta lensi päivänvaloa kohti,\ntäältä moni palasi takaisin kärventynein siivin. Salaperäiset\nsilmänluonnit osottivat, että useimmat käyttivät kirjurin mahtavaa\npuoltosanaa.\n\n\"Mitä kiirettä nyt lieneekään?\" kysyi eräs aatelinen ratsumestari,\njoka aikoi pyytää läänitys-maata maksamattoman palkan sijasta.\n\"Kirjuri sen tietää: tuleeko Tanskalaisten ja meidän välille sota?\"\n\n\"Jumala varjelkoon!\" vastasi Tungel, kohottaen olkapäitään, kuten hän\noli oppinut valtiomiesten koulussa. \"Sotaa meillä on enemmän kuin\nkunnolla hoitaa saatamme. Tuumaan, että on joitakuita valituksia,\njoita talonpojat ovat tehneet aateliston läänityksien takia.\"\n\n\"Sellaiset kuuluvatkin neuvoskunnan tehtäviin, kun kuningatar on\nala-ikäinen\", muistutti eräs tuomari, joka oli tullut kumartamaan\nsaadaksensa laamannikuntaa.\n\n\"Suokoon Jumala, että hän olisi laillinen ja löisi juutalaista\nkorvalle, koska sanotaan hänen olevan kovin miesmäisen\", huokasi eräs\nTurkulainen rihkamakauppias, joka salpietarilastinsa suhteen oli\ntullut pahoin petetyksi.\n\n\"Niin, sanoppas sitä!\" virkkoi eräs vanhanpuolinen, arvokas\nvirkamies, jolla oli suuri ruuppa leuassa. \"Pitkiä aikoja on kulunut\nsiitä, kuin meidän vesillä olemme hollantilaista nähneet, ja syynä\nsiihen on juuri tuo kirottu Juutinrauman tulli. Taitaapa olla\nkuninkaallinen kirjuri Tungel, jonka minä onnekseni tässä saan nähdä?\"\n\nTungel, joka pöyhkeästi oli istunut lavitsalle, kun kaikki muut\nseisoivat, vastasi armollisesti, että hän oli sama mies.\n\n\"Nimeni on Lydik Larsson, ollen tullimies Helsingissä\", jatkoi tuo\narvokas nöyrästi kumartaen. \"Saisinko puhua pari sanaa kahden kesken?\"\n\nNeuvoston mahtava palvelia katseli pikkukaupungista tullutta\nmatkustajaa tarkastavin silmin ja havaitsi hänellä olevan hopeoittuja\nmessinkinappeja takissa ja kellonvitjat kullasta, siis sopivan\nkynittäväksi.\n\n\"Odotan hänen armoansa valtiokansleria, joten aikani on täpärällä.\nKentiesi sentään saatan pari minuuttia tässä viereisessä huoneessa\nolla apunanne\", vastasi Tungel, joka oli tottunut mahtavia matkimaan.\n\nKun olivat kahden kesken, sanoi tullimies: \"Olen äsken tänne tullut\npresidentti Kurjen käskystä, erään todistettavan takia...\"\n\n\"Lydik Larsson? Niin, minä muistan\", puuttui hänen puheeseensa\ntuo mahtava kirjuri. \"Teitä syytettiin kolme, vuotta takaperin\nleväperäisyydestä tullin ottamisissa ja tuomittiin maksamaan\nkuusisataa taalaria sakkoa. En saata mitään tehdä teidän hyväksenne,\nhyvä herrani.\"\n\n\"Ajat ovat huonot ja sivutulot pienet\", huokasi tullimies. \"Ei tahdo\nhyvin toimeen tulla vaimon ja lasten kanssa, ja tullimiehen-virka\nTurussa on avoinna...\"\n\nKuninkaallinen kirjuri loi silmäyksen kultavitjoihin, jotka eivät\nsuinkaan osottaneet erin huonoa toimeentuloa, ja vastasi:\n\n\"Turussa? Niin, luulenpa niin, mutta kussa raadot ovat...\nymmärrättehän. Monta hakiaa... Wenman Turusta, Löders Tukholmasta,\nheillä on ylhäiset puolustajat, ainoa keino olisi, jos koettelisi\nmielistellä hänen armoansa valtiokansleria, ellei hän jo ole luvannut\npois tätä virkaa.\"\n\n\"Enkö uskaltaisi koettaa hänen majesteettinsa kuningattaren\npuheille?\" rohkeni tullimies kuiskaten kysyä.\n\nKirjuri kohotti ylenkatseellisesti olkapäitään.\n\n\"Te tulette maalta, mies hyväni. Jos teillä on joku opetettu\nsuomalainen karhu, joka osaa tanssia armollisen röökinän edessä, niin\nkoetelkaa onneanne. Ehkä saatte kukkarollisen rahaa tahi lyönnin\nratsuruoskasta, kaikki kyvyn mukaan. Onneksi olkoon!\"\n\n\"Ei, minä pyydän hyvin uskottua kirjuria puhumaan puolestani\nvaltiokanslerille! Minä en tahdo olla kiittämätön, ja... koska\nhyvin-uskottu kirjuri luultavasti saa maksuja minun tähteni, niin...\nolkaa hyvä ja ajatelkaa parastani!\"\n\nViimeiseksi sanottuja sanoja seurasi jotenkin suuri nahkakukkaro,\njoka äänettömästi liukui alas kirjurin avaraan takin taskun. Vähän\naikaa tämän jälkeen seisoi Tungel ylhäisen päällikkönsä edessä\nesittäen luetteloa niistä asioista, jotka sinä päivänä neuvostossa\ntulivat tutkittaviksi. Niilo Niilonpoika Tungel oli kaikinpuolin\nsellainen mies, jommoiseksi kuningatar niin ivallisesti häntä oli\nkuvannut Hagar Ringille, mutta hän oli ollut kertomatta niistä\nominaisuuksista, jotka tekivät kirjurin erittäin käytännölliseksi\naseeksi valtion palveluksessa ja myöhemmin myöskin hänen\nomassaan. Hän oli nimittäin teräväpäinen ja tunnettu tavattoman\nvirkamies-kykynsä vuoksi.\n\nMuistiinkirjoitus alkoi luettelemalla avonaisia virkoja, joihin\nvirkamiehiä oli asetettava, ja Tungelilla oli oma viisas tapansa\npuoltaa suosikkejansa, jotka olivat hänelle hyvin maksaneet, tahi\nvastustaa niitä, jotka eivät hänen apuansa etsineet.\n\n\"Göingen tuomiokunta: hakia Silfverkrona, hänellä on 1,000 taalaria\nsaatavaa ja sen sopii tuomiokunnalla suorittaa... Voudin virka\nKäkisalmen läänissä: Jaakkima Simonow lupaa lisätä kruunun veroa\n2,000 taalarilla, jonka edellinen on jättänyt maksamatta...\nKammarikollegio: kirjuri Herlöfson on havaittu puhuvan loukkaavasti\npääkirjan käyttämisestä... Savonlinna: maaherra Mikko Jordan on\nvalittanut kammariviskaali Samuel Cröllistä... Maa-oikeus Virossa:\nvon Heineman oli Paikullin asianajaja, hänen, joka siirsi rajamerkin\nteidän armonne läänityksille... Turku: Lydik Larsson, jota kreivi\nBrahe on sakottanut siitä, että hän on pitänyt huolta aateliston\noikeuksista, hakee nyt tullimiehenvirkaa...\"\n\n\"Siinä on kylliksi täksi päivää\", sanoi lyhyesti Oxenstjerna\nkeskeyttäen hänen puhettaan, \"hän, Tungel, on näitä asioita\najettaissa työssään ja saa sitten lopun päivää olla vapaudessaan.\"\n\n\"Rohkenen muistuttaa suorituksesta Tanskan lähettiläälle...\"\n\n\"Tungelilla on vapaus kello kymmenestä. Katsokaa, että voitte pitää\nsuunne kiinni!\"\n\n\"Minun alammainen uskollinen uutteruuteni...\"\n\n\"Jaa, minä tiedän. Hän saa mennä tiehensä. Hän työskentelee virassaan\nkahdeksasta kymmeneen.\"\n\nUskottu mies meni, selkä nöyränä, melkoisesti nolompana kuin sisään\nastuessaan.\n\n\"Olavi Berg!\" sanoi Oxenstjerna hiljaisella äänellä. Olavi Berg\ntuli sisään työkammioon vievästä sala-ovesta ja odotti käskyjä. Hän\noli neuvokas Skånelainen karkuri ja valtiokansleri käytti häntä\nsalapoliisina valtiollisissa asioissa.\n\n\"Seuraa Tungelia illalla pimeän tultua, ilmoita joka askel!\"\n\n\"Hänen ei jumalisten pidä pääsemän viekkaudellaan kissan silmistä\",\nvastasi salapoliisi ja katosi salakäytävään.\n\nSamana päivänä, toukokuun 12 1643, kun käsillä, olevat asiat\ntulivat suoritetuiksi neuvostossa kello kymmenen, erotettiin Tungel\npöytäkirjurin toimesta, ja salainen neuvottelu alkoi. Kuningatar oli\nläsnä ja kuunteli suurella tarkkuudella tuota innokasta neuvottelua\nottamatta siihen osaa.\n\nJälkimaailmalle tämä vaiherikas neuvottelu ruotsalaisessa\nneuvoskunnassa ei enään ole mikään salaisuus. Siinäpä yksimielisesti\npäätettiin lopettaa nuot ilkeät kiistat Juutinrauman tullista ja tuo\nainainen hyökkäämisvaara sivulta päin. Asia koski sotaa Tanskanmaan\nkanssa ja päätettiin yksimielisesti siihen ryhtyä, sitä ei tehty\nkevyellä mielellä, riehuvan saksalaisen sodan aikana ja sen raskaan\ntaakan alla, joka painoi harvalukuista, köyhää kansaa maahan asti.\nMutta voitot olivat kantaneet hedelmänsä ja tappiot opetuksensa\nantaneet. Silloinen mielentila tulee parahiten selville vanhan Jaakko\nDe la Gardien sanoista: \"Ensin tulee kaikin voimin etsiä kristillistä\nrauhaa. Jollei sitä saada, kuten nyt näkyy, täytyy kukkaroa hellittää\nja varustaa itseänsä, sekä sitten uskoa hyvää Jumalalta ja hyökätä\nsuorastaan vihollisen päälle. Niin minä tein moskovalaiselle.\"\n\nMenestys riippui kuitenkin niin suuressa määrässä salaisuuden\nsäilyttämisestä, että ilman sitä olisi sota ollut hullu yritys.\nKristian IV:ttä, joka Ruotsin voitti edellisessä kaksintaistelussa,\nsaattoi ainoastaan hätyyttää hänen sitä aavistamattaan ja Torstenson\noli ainoa, joka siihen kykeni. Tätä päällikköä vastaan seisoi koko\nkeisarikunnan voima varustettuna, siis ei Saksanmaan paremmin\nkuin Tanskanmaankaan tulisi saada pienintäkään vihiä siitä, että\nruotsalaiset aseet olivat uudella taholla virityksessä. Lisäksi oli\nViron ja Liivinmaan rajoilla vielä siihen aikaan mahtava Puola ja\nsen nuori voitonhimoinen kuningas Vladislaus, joka kostonhimoisena\nisänsä tappiosta halasi anastamaan perittyä ruotsalaista kruunuansa.\nLännessä, etelässä ja kaakossa päin täytyi siis kaikki juorusuut\nsulkea ja kaikki uteliaat korvat tukkia. Pohjois-navalla päin oli\nvaltakunta turvassa ja melkein yhtä turvassa väsyneen venäläisen\njättiläisen puolella idässä. Aina Kustaa Aadolfin ajoista oli\nmolempien vihollisen Puolan onnistunut solmia Venäjän ja Ruotsin\nvälille harvinainen ystävyys. Vasta Kristiinan aikojen perästä\nsankarien Kaarle X Kustaan ja Kaarle XII Puolaa miinoittamalla\n-- suurin poliitillinen erehdys Ruotsin historiassa -- onnistui\nvetää valtakuntaansa Venäjän, luonnollisista suluistaan vapautetun\njättiläis-voiman.\n\nNiin taitavasti oli ruotsalainen hallitus salannut tuumansa ja\nnäyttäytynyt myöden antavalta kuningas Kristianin tavoittelemisille,\nett'ei yksikään valtioviisas ruotsalaisen neuvoskunnan ulkopuolella\nuskonut sotaa syntyvän Ruotsin ja Tanskan välille. Mutta niin hyvin,\nkuin salaisuus säilytettiinkin, oli ajan ilmassa liiaksi paljon\nepäluulon-alaista, mikä antoi aihetta muutamille valtio-miehille\nvakoovin silmin ja kuuntelevin korvin vainuilemaan jotakin, mikä ehkä\n_sentään_ saattaisi olla tekeillä.\n\nTarkkasilmäisimpiä oli tanskalainen ministeri Tukholmassa,\nPietari Wibe, jolla myöskin oli suurin syy pysyä valppaana. Tämä\nherra oli saman päivän illalla, kun sota neuvostossa päätettiin,\nottanut vastaan sananlennättäjän, joka toi tärkeitä kirjeitä hänen\nhallitukseltansa ja kirjeen Tanskan ministeriltä Warsovasta. Sisällys\nnäytti harmittavan ja huolestuttavan häntä; hänen kärsimättömyytensä\nilmaantui yksityisissä huudahduksissa kesken lukemisen, sillä välin\nkuin hänen sisarenpoikansa ja yksityiskirjurinsa, nuori Rantzau\nvähän päästä keskeytti häntä kysymyksillään, kun luki epäselvästi\nkirjoitettua ilmoitusta, joka hänellä par'aikaa oli puhtaaksi\nkirjoitettavana. Wibellä oli, mitä Oxenstjerna kaipasi, luotettava\nkäsikirjuri.\n\n\"Tahdotko olla vaiti?... Corfiz Ulfeld, valtiohovimestariksi\nmäärätty? Niin, miksi en minä ole kuninkaan vävypoika?... Eikö\nlöydy useampia sekasikiöitä, jotka sinua elättäisivät, Rantzau?...\nJa kuningas antaa ulos _'Nye Reces'insa!'_ Mitä lain laatiminen\nhyödyttää niin huonoa hallitusta kuin meidän kuninkaallinen\ntanskalainen on?... Pane neuvosto viralta, kurita pikku aatelistoa,\nvapauta orjat, niin ruotsalainen ei uskalla housuntaskussaankaan\nnyrkkiänsä puristaa meille.\"\n\n\"Mutta vapaus, teidän ylhäisyytenne... aateliston etu-oikeudet?\"\nrohkeni tuo täysiverinen sihteeri vastaan väittää.\n\n\"Pidä suusi!... Hampuri mököttää... hollantilainen puskee... pidä\nvaralla kuka koputtaa!\"\n\nMyöskin Wibellä oli salaportaat, joita ilman ei yksikään valtiomies\ntahtonut olla siihen aikaan, kun monen urkkijan täytyi mennä ja tulla\nnäkymättä. Sihteeri saattoi sisään erään länsi-göötalaisen, jolla\noli reppu selässä ja kimppunen kaiteita olkapäällä.\n\n\"So, so\", sanoi Wibe, kun uusi tulokas talonpoikaismaisella\nkumarruksella kysyi, tarvitsiko hänen armonsa housukangasta\nsamanlaisesta aineesta, kuin Skaran pormestarin housut olivat. \"Pane\npois liikaparta, ja viskasi nuo roskat nurkkaan. Tämä nuori herra\ntässä kulkee minun housuissani.\"\n\n\"Tuskin sitä uskon\", vastasi länsi-göötalainen ja raappi miettivänä\ntuuheaa, keltaista tukkaansa. \"Näytä minulle pyrstösi, sanoi\ngöingeläinen, että saan nähdä, oletko kettu vai ankka.\"\n\n\"Mikä nyt, roisto!\" ärjäsi ministeri malttamattomana. \"Aja ulos tuo\nmies, Rantzau!\"\n\nEnnenkuin näin pitkälle mentiin, näki uusi tulokas parhaaksi ilmaista\nitsensä, hän viskasi valetukkansa, partansa ja kauppatavaransa pois\nja esiin tuli nyt kuninkaallisen kirjurin Niilo Tungelin irvistävä\nnaama.\n\n\"Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne\", sanoi hän. \"Olen täällä\nTanskan kruunun palveluksessa eikä minulle saa mitään pahaa tapahtua,\nmutta puutarha-portin ulkopuolelta ei ole helppo viekistellä itseänsä\nsisään. Olihan aivan kantapäilläni vakooja Uudeltakadulta asti.\nMutta minä hänen petin. Liu'uin Bouchtin pihaan, josta on kaksi\nuloskäytävää ja ennen kuin hän ennätti minua petkutella laitoin minä\nhänelle pitkän nenän, ja kiipesin muurin yli puutarhaan. Siinähän\nsitä kylliksi minun ikäiselleni, teidän ylhäisyytenne. Jos onkin\nnuora ovenrivassa, mutta Tanskan menestys oven sisäpuolella, niin\nminä alammaisessa uutteruudessani, kuten hänen ylhäisyytensä näkee,\nen säästä henkeäni enkä katso onneani.\"\n\n\"Minä ymmärrän\", vastasi Wibe ylenkatseella, jota hän tuskin\nkoettikaan salata. \"Tungel panee kaulansa alttiiksi, ja se on\nrahalla palkittava. Mutta mitä nyt on tekeillä, kun noin varovainen\nmies ei uskalla kirjoittaa tahi lähettää toisen kaulaa ansaan? Onko\nvallankumous syntynyt?\"\n\n\"Tärkeämpää, tärkeämpää, teidän armonne.\" Ja ruotsalaisen\nneuvoston uskottu mies luki jo ajatuksissaan ne kultaläjät ja\nne kunniankukkulat, joita kavaltaminen juuri sopivassa ajassa\nvälttämättömästi hänelle oli tuottava.\n\nWibe kävi tarkkaavaksi. Hän tunsi miehensä ja alensi itsensä\nmairittelemaan hylkiötä, jota hän tarvitsi.\n\n\"Tunnen uutteruutenne\", jatkoi hän, \"ja se on ansion mukaan\npalkittava. Te olette verraton liittolainen, Tungel, ja\nvaltiokansleri kohtelee teitä kuten palkkalaista. Olisin minä hänen\nsijassaan, niin antaisin sellaiselle miehelle kuin te olette,\nsopivan paikan valtion-neuvoskunnassa. Sepä hyvä meille, rakas\nTungel, että paremmin käsitämme arvonne. Mutta älkää ennen aikojanne\npanko kallista henkeänne alttiiksi. Teitä tarvitaan nyt parahiten\nsiellä missä olette. Mikä nyt on sitten? Sairastaako kuningatar\nkuolemantautia?\"\n\n\"Vielä tärkeämpiä uutisia, teidän ylhäisyytenne!\" Ikään kuin\nkultaraha-kasoja yksitellen lasketaan, jotta erikseen kuultaisiin\njokaisen rahan kilahdus, niin kirjurikin tahtoi ilokseen ilmoittaa\nuutisensa vähitellen.\n\n\"No sitte Torstenson on Saksassa kokonaan joutunut tappiolle. Puhu\noitis suusi puhtaaksi, mies!\"\n\n_\"Ruotsi julistaa sodan Tanskaa vastaan!\"_ kuiskasi Tungel pannen\npainon joka sanaan. Siinä nyt oli koko kultakäärö yhtenä möhkäleenä.\n\nWibe nousi pystyyn ja istahti jälleen. Hän oli tuntenut ilmassa\npalaneen käryn, mutta se haamoitti epämääräisenä usvana tulevaisuuden\ntaivaanrannalla.\n\n\"Se ei ole mahdollista!\" huudahti hän.\n\n\"Se on varma\", vastasi kirjuri.\n\nMinisteri tyyntyi.\n\n\"Te olette ehkä erehtynyt. Selittäkää mihinkä noin vaarallisen luulon\nperustatte.\"\n\n\"Neuvoskunnalla on ollut kokous tänään suljettujen ovien takana kello\n10:stä aina 2:teen saakka j.p.p. Kirjurit ovat täksi päivää saaneet\nvapauden. Valtiokansleri kirjoittaa pöytäkirjaa. Sanansaattajia on\nlähetetty Hampuriin ja Amsterdamiin.\"\n\n\"Vai niin? Eikö muuta mitään? Onko tämä ensi kerta kuin neuvoskunta\non kokoontunut lukittujen ovien taakse? Eikö jo kauan ole\nkeskusteluissa oltu Hampurin ja Alankomaitten kanssa? Tämä nyt ei\nole mikään uutinen, rakas Tungel. Sen uutisen tähden kyllä olisitte\nvoinut kaulaanne säästää.\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne erehtyy\", jatkoi kirjuri, niin loukattuna,\nkuin tietysti ollaan, kun nähdään kultakasan lakastuneiksi lehdiksi\nmuuttuvan. \"Tämä koskee Ruotsin ja Tanskan välistä sotaa; minä luen\nsen valtiokanslerista yhtä hyvin kuin kirjasta. Sitä paitsi minulla\non omat urkkiani. Eräs vanhan De la Gardien kirjuri on kertonut, että\nvaltiomarski laatii katselmusluettelon kaikista hänen maatiloillaan\nsotaan kelpaavista miehistä, tilaa aseita Norrköpingistä ja antaa\nkoota sotaväkeä skånelaista rajaa kohden.\"\n\n\"Siinä marski viisaasti tekee. Lyökää Torstenson, Tungel, lyökää\nTorstenson, niin eipä viipynekään kauaa, ennenkuin miehiä tarvitaan\nskånelaisella rajalla! Te kuljette juoruja kantamassa, hyvä mies.\nMutta sama se, minä kirjotan kirjaan, että kaulanne saatte pitää\nhyvänänne. Oletteko kuullut jotakin ruhtinas Radzivilistä? Minä\nihmettelen teitä, Tungel. Teidän pitkässä ansioluettelossanne oli\ntuo hienoin kaikista kepposistanne. Minä tilaan hänen tänne; toivon,\nettä hän urkkiana riitaantuisi ruotsalaisten junkkarien kanssa\nja usuttaisi heidän päällensä puolalaisen kuninkaan. Mitä vielä!\nHän pelailee ja mässäilee heidän kanssaan, he ovat mitä parhaat\njuomatoverit. Silloin te saatte tietää, että hänellä on puoliso...\nMinkä sanoitte hänen olevan?\"\n\n\"Entinen kammarineitsy, joka rikkaudellaan on ostanut rappiolle\njoutuneen aatelismiehen.\"\n\n\"Oikein. Te olette ihmistuntia, Tungel. Te toivoitte saavanne\nruhtinattaren esitetyksi hovissa, jotta hän siellä häpäisisi\nitsensä paremmin kuin hänen miehensä. Hän teidät ennätti ja teki\nitsensä mahdottomaksi, mutta te keksitte neuvon. Toimitettuanne\nkuningattaren kuuluviin hänen käytöksensä, osotitte hänelle tunnin,\nmilloin kuningatar lähti ratsastamaan ja kehotitte häntä pakolliseen\nesittelyyn. Paremmin ei sovi sala-miinaa asettaa. Joll'ette ole\nlukenut valtiokansleria kuten kirjaa, olette kuitenkin lukenut\nkuningatar Kristiinaa. Minä onnittelen teitä, herra kuninkaallinen\nsihteeri ja tuleva valtaneuvos! Loppupäätös kävi paremmin kuin\nodottaa saattoi. Tuo puolalainen ruhtinaspari kiirehti sitten teidän\nneuvostanne pois, ennenkuin teidän päällikkönne, valtiokansleri ehti\ntarjoamaan heille hyvitystä, joka olisi tyhjäksi tehnyt vaikutuksen\nWarsovassa. Vahinko, että siinä tuli väliin jokin yksityinen asia,\njota ette edeltäpäin voinut arvata. Mikä tyhmä myrkytysjuttu se on,\njosta huhu kertoo? Tahtoiko ruhtinatar myrkyttää kuningatarta?\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne, minä vakuutan...\"\n\n\"Se on tarpeetonta. Tunnen teidän liika viisaaksi, voidakseni\nuskoa teistä sellaista tyhmyyttä. Mutta mitä se olikaan? Tahtoiko\nruhtinatar kostaa kuningattarelle, _ennenkuin_ kuningatar oli\nhäväissyt häntä?\"\n\n\"Se on minulle yhtä suuri arvoitus, kuin teidän ylhäisyydellennekin.\nKuningattarella on suosikki, maantieltä otettu tyttö. Näyttää siltä,\nkuin Ruhtinatar Radzivil jostakin tuntemattomasta syystä vihaisi tätä\nsuosikkia, jota hän ei milloinkaan ole nähnyt, ja tahtoisi häntä pois\ntieltä. Hän koetti tehdä sen tuolla surkean yksinkertaisella tavalla,\nkuin teidän armonne luultavasti tietää. Ylhäinen nainen olisi sen\ntehnyt taitavammin.\"\n\n\"No, hyvä. Tällä tapauksella ei ole muuta arvoa, kuin että se\nmahdollisesti Warsovassa on tuottanut epäluottamusta toimeemme.\nAlkujaan oli vaikutus oivallinen. Nähkääs tässä, mitä kirjoitetaan\ntuosta tämän päivän sanansaattajan muassa. Kuningas Vladislaukselle\non, kuten tuleekin, ilmoitettu, miten Ruotsin kuningatar omassa\npersoonassaan on Tukholman kadulla häväissyt yhtä hänen alammaistaan\nja kuningas on kutsunut luoksensa Radzivil suvun päämiehen,\nvaatiaksensa hänen nimessään loistavaa hyvitystä. Hän luultavasti\nei tyydy siihen, että Wrangel erotetaan virastaan, vaan vaatii\nhänelle kuolemantuomion, ja siihen ruotsalainen hallitus ei mitenkään\nvoi suostua. Me olemme siis saaneet aikaan sen yhteentörmäyksen,\njota kauan olemme tarkoittaneet. Ainoana vaarana tässä on, että\nvanha ruhtinas Radzivil, joka ei vielä ollut saapunut, kun kirje\nlähetettiin, kieltäytyisi tunnustamasta tuota häväistyä perheensä\njäseneksi. Luuletteko, että hän sen tekee?\"\n\n\"Se on mahdollista, teidän ylhäisyytenne. Tuollainen alhainen\nnaiminen! Ja Radzivilit ovat kaikista ylpeistä puolalaisista\nylpeimmät.\"\n\n\"Vanha Radzivil ei saa kieltäytyä. Annan muistuttaa häntä siitä, että\nhänen nimensä on panttina, tuo nimi, jota Tukholmassa on häväisty.\nEi, Tungel, te olette pannut ulos valtin, ja olette tehnyt sen liika\nhyvin, hävitäksenne. Sekottakaamme nyt korttimme hyvin Warsovassa,\nniin saatatte levollisesti panna maata ja ottaa mielikuvituksessanne\nolevan sodan päänaluseksenne. Ruotsi ei koskaan uskalla hyökätä\nTanskan kimppuun, ja puolalainen metsähärkä puskee sarvensa sen\nkylkeen.\"\n\n\"Mahdollista. Mutta nuo sarvet ovat ennenkin tulleet poikki\nsahatuiksi, ja nyt olen minä täällä sanaa tuomassa, että sota on\nneuvoskunnassa päätetty. Olen varoittanut teidän ylhäisyyttänne, ja\npesen siis käteni.\"\n\n\"Hyvä, hyvä! Minä tahdon teitä avustanne palkita\", ikään kuin jos\nTorstenson jo seisoisi Köpenhaminan muurien luona. \"Kas tässä on\nvekseli, jolla saatte rahaa Texeiralta Hampurista. Paperi on näinä\naikoina luotettavampaa kuin kulta, ja Texeira luotettavin pankki\nlähinnä Ruben Zeviä. Jättäkää länsi-göötalainen tänne ja pukekaa\nitsenne taalaalaiseksi. Tuolta seinäkaapista löydätte hameen, röijyn,\nesiliinan ja päähineen. Minä panen hyvän maineeni alttiiksi, mutta\nmitä ei tehdä ystävien tähden? Palveliani seuraa teitä. Menkää\nkiertotietä ja kadotkaa linnanmuurin varjoon; ei olla missään\nparemmin turvassa, kuin aivan lähellä hirsipuuta... Noh!\" jatkoi hän\nnauraen, kun vakooja oli pukunsa muuttanut... \"Tulkoon nyt pimeässä\nLeksand'in provasti teitä vastaan, niin hän varmaankin vannoisi, että\nolette hänen rippilapsiansa. Hyvästi, hirttämätön liittolaiseni, minä\npidän varmana, että vastedeskin tahdotte minua auttaa.\"\n\n\"Rantzau\", virkkoi Pietari Wibe sihteerillensä, \"kun ruotsalaisen\nneuvoston uskottu mies onnellisesti oli päässyt niin kauas, ettei hän\nheitä enään kuulla saattanut, annoin tuolle miehelle 6,000 taalaria\nnyt ja 6,000 on hän saanut ennen: minkä arvoiseksi hänen luulet?\"\n\n\"Kuuden äyrin niiniköyden arvoiseksi. Hamppuköysi olisi tuhlaamista,\nsitäkään ei hän ansaitsisi\", vastasi Rantzau.\n\n\"Niin, samati minä olisin vastannut sinun ikäisenäsi. Ja kuitenkin\ntämä mies kirjoittaa Aksel Oxenstjernan ultimatumit, viimeiset ehdot\nkeisareille ja kuninkaille; kuka tietää, mitä hän vielä kirjoittaa\nkuningatar Kristiinalle? Muista, kun tulet ministeriksi, että\nmaksat petturille, ennen kuin hänen hirtät. Se on kurjaa, Rantzau.\nValtiolla on oma siveysoppinsa ja rehellisellä miehellä omansa, mutta\nne käyvät yhteen vasta hirsipuun luona. Mitä tahdot maksaa uudesta\nvaltio-hovimestarista Corfitz Ulfeldista?\"\n\n\"En käsitä teidän ylhäisyyttänne.\"\n\n\"Et, sinä et käsitä. Hänpä on tätä nykyä Kristian IV:nen oikea\nkäsi, hän hallitsee Tanskanmaata ja saattaa siinä luikerrella\neteen päin muutamia vuosia. Mitä varten vertailla niin ylhäistä\nvaltamiestä alhaiseen maalais-varkaaseen? Se päivä vielä luultavasti\ntulee, jolloin Corfitz Ulfeldin suuremmat ansiot tuottavat hänelle\nkorkeamman hirsipuun kuin Tungelin. Mene lepäämään, poikani, ja älä\nuneksi valtiomiehen ontevista voitoista, uneksi lemmikistäsi uneksi\nrehellisestä, Seelannin pyökkimetsissä olevasta maatalosta tahi\nkunniallisesta kuolemasta kentällä vanhan Tanskanmaan puolesta.\"\n\n\n\n\n19. Korkeudet ja syvyydet.\n\n\n    Suuret korkeudet nousevat ainoastaan suurista syvyyksistä.\n\nRuotsi oli kuullut suurempia kaunopuhujia ja voimakkaampia\nsaarnaajia kuin kuningatar Kristiinan yli-hovisaarnaaja Johannes\nMathiaksenpoika oli, mutta harvoja, jotka, kuten hän, tahi häntä\nparemmin, saarnasivat kristillisen rakkauden evankeliumia. Hän\noli aikansa evankelista, vuosisatansa Tollstadius. Ja nyt hän\noli määrätty Strengnäsiin piispaksi; nyt hänen helaatuorstaina\npiti sanoman seurakunnallensa jäähyväiset Isossakirkossa. Eipä\nsiis ihmettäkään, että tuo kirkko, joka ei aivan tilava ollut,\nnyt oli ahdinkoon asti väkeä täynnä, sekä että monen silmissä\nnäkyi kyyneleitä. Kuninkaallisessa kirkonparvessa oli kuningatar\nseurueineen, valtaneuvokset olivat täysilukuisina penkeissään,\nmonet muut ylimykset ja ylhäiset henkilöt olivat läsnä. Nyt\nodotettiin että hovisaarnaaja lausuisi pelkkää hunajaa ja makeutta\nmaailman mahtaville; nyt luultiin hänen puhuvan heidän korkeasta\nvirastaan sekä niistä suurista ansioista, joita heillä oli muitten\nkuolevaisten rinnalla; nyt hän varmaankin, kuten professori Alanus\nTurussa muutamia vuosia myöhemmin, selittäisi, että aatelis-sääty\noli jumalallinen asetus ja jokainen korkeasukuinen henkilö jo\nsyntyessään lahjoitettu etevillä ominaisuuksilla. Mutta he pettyivät\nodotuksissaan: hän tiesi kyllä, kenellekkä hän puhui, mutta hän ei\nheitä kumartanut tällä kertaa; tämä lempeä evankelista ajatteli\nsydämmessään, että hänenkin kerran tuli taivuttaa kuulioitansa\nkaikkivaltiaan kunnian-istuimen eteen. Samalla kuin hän puhui\nrakkauden lohduttavia sanoja, näytti hän kuulioillensa myöskin\ntotuuden hampaat.\n\nHän sovitti päivän tekstin Esaiaan sanoihin ja Maarian kiitosvirteen:\n\"Kaikki laaksot pitää korotettaman ja kaikki kukkulat alennettaman.\nVoimalliset on hän kukistanut istuimelta ja korottanut nöyrät.\"\nTämä on korotus Jumalan valtakunnan lakien mukaan. Ihmiset\netsivät korkeutta ja kunniaa niin vähällä itsekieltämisellä kuin\nmahdollista. He kiipeävät halukkaimmin toinen toisensa olkapäille,\ntallaten allensa alhaiset ja heikot. Mutta Jumala ei ketään ylennä,\njota hän ei ensin ole maahan kaatanut. Suuret korkeudet nousevat\nainoastaan suurista syvyyksistä. David ei koskaan olisi joutunut\nniin suureen kunniaan, ellei suru ja murhe olisi käynyt kuten\nverilaineet hänen ylitsensä ja ellei hän olisi syönyt tuhkaa leivän\nsijasta ja sekottanut kyyneleillä juomansa. Kristus oli taivaaseen\nastuessaan sama Kristus, joka häväistynä ristinpuussa oli kuollut\npuolestamme. Kuka rohkenisi verrata itseään hänen apostoleihinsa,\nja kuitenkin olivat he maan päällä alhaiset ja halveksitut kuten\nheidän Mestarinsa. \"Sinä raadollinen kovan tuulen häälyttämä ja sinä\nturvatoin! katso, minä panen sinun kives niinkuin kaunistuksen,\nja tahdon sinun perustukses saphireilla laskea, ja sinun akkunas\nkristallista rakentaa ja sinun porttis rubinista ja kaikki sinun\nrajas valituista kivistä. Sillä vuoret pitää välttämän ja kukkulat\nlankeemaan; mutta minun armoni ei pidä sinusta poikkeemaan ja minun\nrauhani liitto ei pidä lankeeman pois, sanoo Herra sinun armahtajas.\"\n(Es. 54: 10-12.)\n\nSaarnaaja lopetti lausuen muutamia harvoja hyvästijättö-sanoja\nkiitokseksi. Tuo usein myödenantava opettaja oli nyt ikään kuin\nmuuttunut. Hän tunsi seisovansa Jumalan edessä tiliä tekemässä.\nMitäpä hän huoli maailman mahtavista? Hän tunsi itsessään jotakin\nEsaiaan hengestä ja voimasta: tämä vanhan testamentin evankelista\nsaattoi kaataa maahan korkeudet samoin kuin hän saattoi korottaa\nlaaksot. Ja tuo aatelis-pöyhkeä Tukholma, tuo ylpeä aikakausi, joka\nniin säälimättä tallasi kaiken vähä-arvoisen, heikon ja halpasukuisen\njalkojensa alle, tarvitsi monen lempeän kehotuksen perästä\nvaroitusta hyvästijätöksi, sama se, ketä se koski. Valtakunnan\nhallituksessa olevat herrat ja heidän vertaisensa eivät pitäneet\nJohannes Mathiaksenpojan saarnasta; oli hyvä, että hän lähetettiin\npois Strengnäsiin. Kersti röökinä istui ääneti ja miettivänä.\nItsekieltäminen ja nöyryys eivät hänen mielestään kunniaan kuuluneet.\nJa kuitenkin oli tuossa jotakin suurenmoista, joka häneen koski,\nnoissa maahan kaatuvissa vuorissa ja korotetuissa laaksoissa. Hän\nrupesi niitä ajattelemaan ja sovitteli niitä omalla tavallansa.\n\nKristiinan käsitys elämästä alkoi kypsyä hänen seitsemäntenätoista\nvuotenansa. Hänen äänetön läsnä-olonsa neuvoston keskusteluissa\nlavensi hänen näköpiirinsä ja antoi hänelle, joka siihen asti\nainoastaan oli nähnyt kruunun oikeuksia, aavistuksen siitä, että\nkruunulla myöskin oli velvollisuuksia. Oli hetkiä, jolloin hän\ntehtäväänsä vakavasti ajatteli, samati kuin hän myöskin toisina\nhetkinä ne kokonaan unhotti. Opinnot, joita hän yhä vielä rakasti,\nsaivat toisen suunnan. Klassilliset kielet, uskonoppi, viisaustiede\nja suuretiede saivat joksikin aikaa poistua ja nyt luettiin historiaa\nja valtio-oikeutta. Kansanoikeuden mainio perustaja, Ruotsin\nlähettiläs Parisissa, Hugo Grotius, tuli nyt Tacituksen ohessa hänen\nlempikirjailiakseen.\n\nPäivällis-aterian jälkeen lähti kuningatar tavalliselle\njokapäiväiselle ratsastusmatkalleen, tällä kertaa, pyhäpäivän\nkunniaksi, oli hänen muassaan tavallista loistavampi seurue. Hän\nratsasti tuon puoleksi tasoitetun Kuningattarenkadun yli sekä\nsen maantien ylitse, josta sittemmin tuli Norrtullinkatu, noihin\nnykyisiin Hagan puiston seutuihin, joi lasillisen vettä lähteestä,\njoka oli metsävahdin asunnon luona, kulki sitten kiertotietä\nBrunsvikin eteläpuolitse nykyiseen Söderbrunniin ja palasi\n\"Ladugårdslandetiin\" sitä tietä, jota vielä lavennetussa ja paremmin\nhoidetussa tilassa nimitetään Kristiina kuningattaren tieksi. Nämät\nratsastusmatkat eivät olleet valtiollista merkitystä vailla. Ne\ntotuttivat pääkaupungin asukkaita näkemään tulevan hallitsiattarensa\nesiintymässä vapaana, ilman holhojan ohjia, nuoruuden ja\ntulevaisuudentoivojen koko loistossa.\n\nRatsastuspuku kaunisti häntä oivallisesti. Hän näytti sievältä,\nsiinä kun hän reippaasti ratsasti sujuvan ryhtisenä, ratsastuksesta\npunaposkisena, suuret silmät loistavina, nuo silmät, jotka näyttivät\nkatsovan läpi kaiken, ja vaaleine hiuksineen, jotka tuulen leluksi\nolivat päässeet liehumaan mustan sametti-baretin alta. Hän ymmärsi\nyhdistää kuninkaalliseen arvoisuuteensa niin luontevan nuorellisen\nkäytöksen, niin reippaan iloisen tervehdyksen kaikille, jotka häntä\nvastaan tulivat, että arkipäivänä vaatteitten pesiä unohti tapuimensa\nja taalain-mies seisahtui käsirattailleen saadaksensa osansa heidän\nröökinänsä sydämmiä voittavasta katsahduksesta. Nyt pyhäpäivänä,\nkun kaikki, joiden tuossa likaisessa, ahtaassa kaupungissa tarvitsi\nhengittää ja virkistyä, tulvasivat ulos auringonpaisteeseen ja\nkevät-ilmaan \"Ladugårdslandetiin\", tuli kuningatarta kaikkialla\nvastaan taajoja, ihailevia väkijoukkoja. Juuri sellaisena tahtoivat\nnähdä röökinänsä. Mitäpä ei hän saisi toimeen, kun hän kerran\nottaisi vallan herroilta? Hän tekisi kaikki paremmin, kuin mitä nyt\ntehtiin. Kaikki, joka sorrossa ja köyhyydessä huokasi, kaikki, mikä\nkärsi vahinkoa ja vääryyttä, katsoi häneen kuten Luojaan. Hän oli\noikaiseva kaikki, mitä nyt oli väärää; hän oli parantava kaikkea,\nmikä nyt oli epäkunnossa; hän oli se, joka oli tuleva auttamaan\nkaikesta hädästä, hän oli tuo kaivattu, joka heitä pelastaisi\nkaikesta väkivallasta. Herravaltaa ei koskaan Ruotsissa rakastettu,\nei silloinkaan kuin se sitä olisi ansainnut; kuningasvaltaan on\njo vanhastaan totuttu ja se on niin syvälle juurtunut kansan\nmielipiteeseen, että myöskin vapaa mies tahtoo nähdä yhden\nhallitsemassa, ja ellei se yksi hallitse, puhutaan hän kumoon. Mutta\ntämä prinsessa oli hallitseva, sen näki jo siitä varmasta tavastakin,\nmillä hän ohjasi virmaa Donilaista juoksiaansa Rurikia, joka oli\nsyrjään sysännyt Caballeron.\n\nEikö hän ollut suuren Kustaa kuninkaan tytär? Hän, tuo kansaa\nrakastava, oli jo kunniakkaan kaatumisensa jälkeen ehtinyt tulemaan\ntaruksi. Kuviteltiin, että hänen aikanaan kaikki oli paremmin kuin\nnyt, ja niin, kuten ollakkin piti; silloinhan tiettiin, ketä tuli\nkunnioittaa ja ketä totella. Kukapa sen nyt tiesi? Kaikkien silmät\ntahtoivat tyttäressä tuntea hänen isänsä: siinäpä selvästi oli\nhän; tuota ei saattanut epäilläkään. Sillä tavalla ei kukaan muu\nsaattanut hevosen selässä istua. Niin lempeästi ei kukaan muu osannut\nkatsella ympärillensä ja tervehtiä köyhää kansaa. Siinä kuului\niloinen sorina katseliain riveistä, kun Kristiina ratsasti takaisin\nyli Norrbron sillan ja Mälarin raittiit kevät-tuulet heiluttivat\netummaisena ratsastavan hovimetsästäjän sinisen ja keltaisen kirjavaa\nratsaslippua. \"Nähkääs, tuota Jumalan valittua, eikö hän ole kuten\ntaivaan enkeli? Mitä varten he odottavat? Miksikä eivät oitis aseta\nhäntä valta-istuimelle? Mutta herrat, herrat, niin, heillä on kyllä\nhyvä olla nyt, niin kauan kuin heillä on valta, eivätkä laske meidän\nsiunattua röökinäämme hänen oikeuksiansa nauttimaan.\" Nurinan\ntapainen rähinä kuului muutamien merimiesten joukosta, Laivasillalta\npäin.\n\n\"Kuinka kauan pitää meidän kärsimän herrojen valtaa?... Lailliseksi!\nLailliseksi! Kuningatar lailliseksi!\"\n\nKristiina kuuli tämän ja kannusti hevosensa, tervehtien joka\nhaaralle. Merimiesten äänet hämmennettiin.\n\n\"Kas, nyt hän taas tervehti! Minua hän tervehti... Ei, minuapa...\nJumala häntä siunatkoon, hän on _meidän_ röökinämme; hänen pitää\nvallitseman eikä kenenkään muun!\"\n\nSukkelamainen räätälinsälli; jonka ohutta henkilöä likistettiin\nsillan käsipuita vasten, rupesi laulaen ilmoittamaan ympärillä\nseisovien tunteita vanhan piiritanssin sanoilla:\n\n    \"Toki vaan, mä sinut saan\n    Omaksein ja kullaksein!\"\n\nJonka jälkeen toinen ohut veikka, yhtä likistetty sillan\nvastakkaisella puolella, ennustaen jatkoi:\n\n    \"Joll'et tahdo tulla, etkä ääntä kuulla,\n    Ota sitten toinen, kyllä kai mä voinen\n    Sua ilmankin olla!\"\n\nKristiina on kertonut, että neuvoskunta hänelle tarjosi kruunun jo\nlokakuussa 1643, eli vuotta ennen, kuin se hänelle olisi tuleva\nollut. Siitä ei historiassa löydy mitään jälkeä, mutta monessa\nkohden puhutaan siitä, että kansa tahtoi kiirehtiä hänen lailliseksi\ntulemistansa. Hän tiesi sen, ja tämä soveltui hänen mielipiteihinsä,\nsillä palavalla innolla hän halasi mahtitöitä tekemään. Mutta hän\nkäsitti, että aika vaatii miesvoimia valtion peräsintä hoitamaan, ja\noli kylliksi viisas odottamaan. Kansan tunnetussa suosiossa hän äkkiä\nkypsyi. Vallanhoitajat ymmärsivät, että hän oli kuningatar ennen\nkuin hän kruunua kantoi, ja siitä ajasta asti rupesivat Kristiinan\nmielipiteet painamaan hallituksen vaa'assa.\n\nEnnätettyään linnanportille, seisahutti hän hevosensa, ja katseli,\nsiinä kun satulassaan istui, juhlapukuun vaatetettuja väkijoukkoja ja\nauringonpaisteessa kimaltelevaa virtaa.\n\n\"Katsokaa\", sanoi hän vanhalle valtio-amiraali Gyllenhjelmille, joka\noli häntä vastassa portilla, \"tuo on minun parlamenttini, minun\nsotajoukkoni ja minun laivastoni! Löytyykö ihanampaa jalokiveä\nkruunussa, kuin kansan rakkaus? Tämän kansan edestä tahdon tehdä\nkaikki, minkä voin, uhrata kaikki, olla itsekieltävä kaikessa.\nEn tahdo tehdä heitä ainoastaan voimallisiksi ja rikkaiksi, vaan\ntahdon myöskin tehdä heitä onnellisiksi. Voittoani ei pidä verellä\ntahrattaman, kansan vapaus ja vaurastus pitää oleman kunnianani\nja kansan siunaukset palkkani. Suuri Jumala, mitenkä ruhtinas\nmilloinkaan saattaa hylätä kansansa tahi etsiä kunniaansa vieraitten\nmaitten suosiossa? Mitä aikaan olen saava, se on Jumalan hallussa,\nmutta historian pitää todistaman, että olen ollut kansalleni\nuskollinen. Kun kuolen, pitää ruotsalaisten minusta sanoman: joll'ei\nhän kyennyt kaikkeen, oli hänellä kuitenkin hyvä tahto tehdä kaikkea\nja kieltäytyä kaikesta meidän onnemme hyväksi. Ja kun kuolen\nnaimatonna, pitää heidän sanoman: hän rakasti meitä niin suuresti,\nett'ei hän rakkauttaan tahtonut kenenkään kanssa jakaa.\"\n\n\"Minä en saa kuulla mitä he sanovat; minulla ei ole, kuten\narmollisella sukulaisellani, vuosisata jäljellä kuunnellakseni\nkansanpuheita\", vastasi leikillään tuo 69-vuotinen Gyllenhjelm,\njonka sukulaisuus kuninkaallisen perheen kanssa salli hänen vapaasti\njutella. \"Mutta kun kerran tapaan armollisen sukulaiseni Elyseen\nkentillä, tahdon minä kuuliaisena lähettää Tungelin urkkimaan...\nEi, hän ei ole siellä löydettävissä, hän asuu varmaankin alempana.\nMutta minä menen itse, minä menen aaveilemaan Ritariholman kirkkoon\ntulevan vuosisadan alussa ja etsin sieltä hautakirjoitusten joukosta\narmollisen röökinäni kunnia-muistoa, ellei Ruotsin suurivaltias\nkuningatar sitä ennen ole voittanut koko Eurooppaa ja makaa\nhaudattuna Romasta...\"\n\n\"Täytyy miettiä tuota asiaa\", sanoi Kristiina iloisesti. \"Teidän\nsopii lähettää Torstenson Romaan kortteeria tilaamaan. Lähinnä\nRitariholmankirkkoa minä Pietarinkirkossa lepäisin, en kuitenkaan\npaavina. Se ehkä ei sopisi sukupuoleni eikä uskontunnustuksenikaan\ntakia. Ennen minä paavin luterilaiseksi tekisin, kuin hän minua\npaavilaiseksi. Mutta kuulkaa, mitä ne tuolla alhaalla sorisevat?\"\n\n\"Ne huutavat: Kuningatar lailliseksi!\"\n\n\"Sitä minä heistä uskon. Siinä on nuo viisituhatta miestä Genesaretin\nrannalla paitsi vaimoja ja lapsia. Erotus on vain siinä, että nuo\nentiset jo olivat syöneet vatsansa täyteen ja nämät pyytävät saada\nsyödäksensä. Hyvää iltaa, sukulaiseni; on aika seurata Mestarin\nesimerkkiä ja lähteä pois.\"\n\nHän oli oikeassa; oli aika lähteä, sillä huudot kävivät yhä\nkuuluvammiksi. Joukko henkivartiaston miehiä ratsasti linnanportin\nedustalle vahtia pitämään. Tämä varovaisuus oli tarpeeton. Niin\npian kuin uhkea, nuori prinsessa, joka Rurikin satulassa istuessaan\nkatselioita ihastutti, oli kadonnut näkyvistä, hälveni sorina\nvähitellen ja joukot hajaantuivat.\n\nKun kuningatar ratsasti linnanpihaan seurueineen syntyi hetkellinen\nahdinko, sillä sielläkin oli joukko uteliaita. Hagar oli myöskin\nkuningattaren seurueessa. Hän oli astunut alas hevosen selästä ja\nviskannut ohjat ratsumiehelle, kun hän aivan lähellään havaitsi\nkatseliain joukossa vanhanpuolisen miehen, joka hämmästyneenä\ntuijottaen katseli häntä. Tuon miehen oli hän nähnyt ennen; niin, hän\nei saattanut erehtyä: luomesta hänen parattomaksi ajetussa leuassaan\nhänen hyvin tunsi.\n\n\"Ettekö ole tullimies Lydik Larsson Helsingistä?\" kysyi hän.\n\n\"Olen, teidän armonne\", vastasi hämillään tuo entinen suojelia\nkumartaen niin syvään, kuin jos tämä kumarrus olisi koskenut\nkuningattaren omaa ylhäistä henkilöä.\n\n\"No eikö tullimies enään minua tunne?\" jatkoi Hagar, ollen yhtä\nhämillään, kun hän muisti heidän hyvästijättönsä kolme vuotta sitten,\njolloin hän oli puettuna uuteen kapeaan hätävarahameeseen ja Larsson\nesitti hänet presidentti Kurjelle Turussa.\n\n\"En minä olisi rohjennut tuntea neiti Hagaria, ellen olisi kuullut\nhänen armoltansa presidentiltä, että... että...\"\n\n\"Niin, että ajat muuttuvat\", virkkoi nuori hovineito. Oli vähän\narveluttavaa tulla nyt muistutetuksi Turun aikuisesta hameesta,\njoka ennen oli pyhähameena avojalkaisella, mutta silkki- ja\nsametti-verhossa tuosta ei paljo lukua pidetä. \"Minä oitis tunsin\nteidän ja näen, että terveys on ollut hyvä. Kiitoksia viimeisistä;\ntullimieshän minun ulos maailmaan vei. Saatanko olla teille joksikin\navuksi? En saata kutsua teitä huoneeseeni, sitä ei sallita, ja minun\ntäytyy nyt pukea toiset vaatteet ylleni; röökinällä on pienet pidot\nillalla hovisaarnaajaansa varten, joka muuttaa Strengnäsiin.\"\n\n\"Minulla olisi alammaisesti vähäinen pyyntö, mutta se on ehkä nyt\nsopimatonta...\"\n\nHagar mietti. Hän ajatteli Beata rouvaa eikä koko Tukholman linnan\nedestä olisi uskaltanut tuoda vierasta kuninkaalliseen asuinkertaan,\nmutta siellä oli alikerrassa vastaanotto-huone alhaisemman säädyn\narmon-anojia varten. Hagar osotti hänelle sen huoneen ja lupasi pian\ntulla takaisin.\n\nTullimies istui siellä olutpanian ja kalanmyyjä-akan seurassa; nämät\nodottivat päästäksensä kyökkimestarin puheille. Tullimiehen ajatukset\ntekivät retken Tukholmasta Tuurholmaan, poikkesivat ohimennessä\nKaskaksen torppaan ja olivat kohta jälleen Tukholman linnassa.\n\n\"Käsitätkö jotakin, ukkoseni?\" sanoi hän itselleen. \"Tulevalla\nkerralla kun näet pienoisen makaavan taniaisessa jossakin erämaassa,\nniin älä luulekkaan, että se siinä aina tulee makaamaan! Saattaapa\ntapahtua, että löydät hänen muutamien vuosien perästä kullassa ja\nsametissa kuningattarien seurassa. Miksikä en ottanut onnenlasta\nomakseni, silloin kuin hän tarjolla oli? Luonto oli hänessä jo\nsilloin, eteen päin hänen menemän piti ja eteen päin hän meni.\nLieneekö hän ylpeä?...\"\n\nKalanmyyjä-akka oli nähnyt Hagarin portailla ja kuiskasi\noluenpanialle:\n\n\"Näkikö isä rakas röökinän velhoa?\"\n\n\"Kukapa se on?\" kysyi oluenpania.\n\n\"Röökinän suomalais-velho. Joka ihminenhän sen tietää, että tuo noita\ntänne lensi korpinhaamussa ja istahdettuaan Kolmen kruunun tornille\nmuuttui neidoksi. Tuo on nyt juuri sama otus, tuolla, joka kaikki\ntietää ja osaa kaikkea. Kun röökinä jotakin tahtoo tietää, sanoo\nhän pull pull, ja silloin tulee suomalais-velho ja opettaa häntä\nlukemaan Jumalan sanaa takaperin. Ei kummakaan, että röökinä on niin\nhirveän oppinut. Mutta nähkääs, korpinsiivet kasvavat aina yhäti\nhänen selässään; silloin velho sanoo: mutta tutta, ja ne piiloutuvat\njälleen hänen hameensa liivin alle... niin kauan kuin tätä nyt\nkestää; ei suinkaan kauankaan kestä, ennen kuin saumat ratkeavat...\nHoh, varjelkoon, siinä paha on, kun pahasta puhutaan!\"\n\nHagar astui sisään hovipuvussaan arillaan ja vastenmielisesti; hän\nei saattanut kieltäytyä kuuntelemasta vanhaa suosiaansa. Kun hän\nhavaitsi seuralaiset, päätti hän käyttää suomen kieltä, johon hän\näsken uudestaan oli harjoittamalla tutustanut itsensä. Tullimies\nkäytti suomea toisena äidinkielenään ja keskustelu kävi nyt tällä\nkielellä, ikään kuin todistuksena hameenliivin alla olevista\nkorpinsiivistä.\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoi tuo pahassa maineessa oleva tyttö,\n\"minulla on ainoastaan muutama minuutti vapautta; kello seitsemän\nalkaa palvelustuntini. Saatanko olla teille joksikin avuksi täällä\nTukholmassa?\"\n\n\"Se nyt on niin\", sanoi Lydik Larsson nöyrästi ja katsellen\nihastuksella onnenlasta, \"että Betty on kyllä kodikas vaimo, mutta\nnähkääs, armollinen neito, 'vuosi ja laps, parhaana kaks', sekä sakot\nkruunulle, pienet sivutulot ja huonot ajat... Minä haen avonaista\ntullimiehen virkaa Turussa...\"\n\n\"Onneksi olkoon!\"\n\n\"Niin, jos neiti Hagar tahtoisi suosiollisesti antaa pienenkin\ntuuppauksen onnen pyörälle vanhan palvelian hyväksi, saattaisivat\nkyllä ansiot tulla armollisen röökinän ylhäiseen huomioon.\"\n\n\"Nyt he puhuvat noidankieltä\", kuiskasi kalastaja-akka naapurilleen.\n\"Näkeekö rakas isä kupuraa hameenliivissä oikean lapaluun alla?\"\n\n\"Pyydättekö, että puhuisin röökinälle Turussa olevasta avonaisesta\nvirasta?\"\n\n\"Sehän olisi nöyrin tarkoitukseni Betyn ja lasteni tähden.\"\n\n\"Se ei käy laatuun. Pyytäkää yhtä hyvin minua siirtämään Tuurholmaa\nRitariholmaan! Röökinällä ei ole virkojen kanssa mitään tekemistä\neikä minulla ole mitään tekemistä röökinän suosion-osotuksilla.\"\n\n\"Minä luulin\", vastasi Larsson, loukattuna Hagarin puheesta, jonka\nhän katsoi epäsuosion ja kiittämättömyyden osotukseksi, \"minä luulin,\nettä köyhä kruunun palvelia olisi suosiollisessa muistissa entisistä\najoista...\"\n\nHagar häpesi. Hänen vastauksensa oli ollut kylmä ja kieltävä.\n\n\"Enpä unohda, rakas Larsson\", lisäsi hän lempeämmällä äänellä, \"että\nte kerran olette ollut hyvin hyvä minua kohtaan. Te minulle annoitte\nkirjoja ja annoitte minun lukea Pietari Luthin johdolla. Missä hän\nnyt on? Ja elääkö _Cannabis_?\"\n\n\"Lankoni Luth on nyt vihitty papiksi ja aikoo sotapappina lähteä\nsotaan. _Cannabis_, tahi Cambis, joksi kansa häntä nimittää, pitää\nyhä vieläkin koulua Hertonäsin kiville.\"\n\n\"Oletteko kuullut jotakin Kaskaksen torpasta?\"\n\n\"En muuta mitään, kuin että siellä on monta nälkäistä suuta ja\npettua padassa. Sanotaan, että Jerusalemin suutari oli ollut siellä\nsyksyllä. Kotiin palatessani poikkean torppaan hevostani syöttämään,\nniin saan kertoa Dordeille... että ajat ovat muuttuneet.\"\n\n\"Niin, niin, sanokaa, että se köyhä tyttö, jolle hän tasasi viimeisen\nleipänsä, usein tahtoisi halukkaammin paimentaa lehmiä Kaskaksen\ntorpassa, kuin...\"\n\nHagar ei puhunut ajatustansa loppuun asti. Hän etsi rahakukkaroansa\nja ravisti sisällyksen tullimiehen käteen. Siinä oli ainoastaan pieni\nkultaraha ja erä pientä hopeaa. Kaiken muun hän oli tuhlannut, pannut\nmenemään, ett'ei muistanut minne.\n\n\"Kyllä lähetän enemmän\", sanoi hän, häpeillään ollen tuosta\nvähäpätöisestä lahjasta. \"Mitä varten tullimies nyt Tukholmassa\non? Viranko vuoksi? Älkää olko minulle suuttunut! Minä en uskalla\nröökinälle asiasta puhua, mutta minä puhun presidentille.\"\n\nHänellä oli vieläkin jäljellä tuo erin-omainen voima, millä hän\nsydämmiä voitti ja jonka vaikutusta Lydik Larsson monesti ennen oli\nsaanut kokea.\n\n\"Neiti Hagar ei vaivaa itseänsä\", vastasi hän puoleksi lepytettynä,\n\"vaikka minä, häpeä kyllä, olen vaivannut itseäni tekemään tämän\nmatkan hänen tähtensä! Siellähän on ollut välikäräjät Karjassa,\ntuosta tapahtumasta, joka torpassa oli kuusitoista vuotta sitten, ja\nminä olen täällä antaakseni vieläkin todistustani hänen armollensa\npresidentille. Minähän olen nähnyt tuon kuolleen ja minä ajattelin\nsilloin heti, että hän oli parempaa säätyä.\"\n\n\"Mitä on tullut käräjissä ilmi? Onko kuultu jostakin nimestä?\"\n\n\"Ei mistään nimestä, minun tietääkseni, mutta monesta muusta\nkummallisesta asiasta.\"\n\nKello löi seitsemän linnantornissa. Minutilla piti Hagarin olla\npaikoillaan, hän muisti Beata rouvan, ja ennätti tuskin kurottaa\nkätensä hyvästijätöksi sekä katosi pian, ikään kuin todellakin\nkorpinsiivet olisivat kasvaneet ulos hameenliivistä.\n\n\"Vähällä piti, ettei sauma ratkennut\", kuiskasi kalanmyyjä-akka.\n\"Eikö isä rakas kuullut kuinka hän tavan takaa sanoi: mutta tutta?\nPois hänen tietysti täytyi rientää, kun röökinä huusi pull pull. Hän\nkaiketi taas lukee paavin katkismusta iltarukoukseen...\"\n\nJohannes Mathiaksenpoika oli kieltäytynyt ottamasta vastaan niitä\nkunnian-osotuksia, joilla Kristiina olisi tahtonut kiitollisuuttaan\nhänelle näyttää. Ainoastaan pieni valittu seura oppineita ja\nkirkkosäätyyn kuuluvia oli kutsuttu illallisille linnaan, jossa\nkilvan koetettiin osottaa uudelle piispalle ystävyyttä.\n\n\"Teidän kunnian-arvoisuutenne varoituksen tänäpäivänä ei pidä\nkalliolle lankeeman\", sanoi Kristiina luoden kauniin katseen entiseen\nopettajaansa, kun illallisen jälkeen istuivat tuttavallisesti\nkeskustellen. \"Saattaapa tapahtua, että me, ylhäiset raukat, monta\nkertaa toivoisimme itsellemme alhaisempaa asemaa, kuin moni luulee.\nMinä ymmärrän, ei ole yhtään vuorta niin korkeaa eikä laaksoa\nniin matalaa, kuin korkeudet ja syvyydet ihmis-sielussa. Mutta\nsaattaako myöskin alhaiso, joka meitä kadehtii, käsittää teidän\nkunnian-arvoisuutenne sanat niitten sisällisen merkityksen mukaan?\nEikö niitä soviteta kruunuun ja aatelistoon?\"\n\n\"Suokaa anteeksi rohkeuteni\", vastasi piispa. \"Tämän päiväisen\ntekstin edessä on ylhäinen ja alhainen saman arvoinen. Mikä on\nsuurta? Mikä on pientä? Jumalan valtakunnan lain mukaan hengellisesti\nköyhät kuuluvat taivaan valtakuntaan ja hengellisesti siviät saavat\nmaan periä. Ei saa unhottaa, että Mestari köyhille kalastajille\nsanoi: Teille on annettu Jumalan valtakunnan salaisuus. Maalliselle\nkorkeudelle on itsekieltämys vaikea. Torninhuipun on pitempi tie\nmaahan langeta, kuin pajupensaan lehden. Armollinen röökinä, älkää\npaheksiko vanhan opettajanne hyvästijätöksi antamia sanoja, minä\ntiedän hyvin, mitkä suuret lahjat teille on suotu kuninkaallisen\nmielenlaadun muassa, josta joka päivä Jumalaa kiitän. Mutta noita\nsuuria lahjoja saattaa verrata laivan korkeisiin mastopuihin ja\npurjeisiin, jotka antavat kovan vauhdin ja keikunnan. Niissä tulee\nolla enemmän pohjapainoa kuin matalaksi rakennetuissa kaljaaseissa,\nja minä tuumaan, että tuon suurta tilaa ottavan tavaran alla,\njonka hallitus mukanaan tuo, täytyy olla vahvasti nöyryyttä ja\nitsekieltämystä pohjalastina. Niitä kyllä löytyy, jotka teille\nhuutavat: vapaa ja laillinen! Mutta nähkääs, vapaa ja laillinen on\nainoastaan se, joka ei ole huikentelevaisen sydämmen himojen orja,\nvaan seisoo vapautettuna Jumalan totuudessa iankaikkisella pohjalla.\"\n\nKristiina kuunteli opetusta maltillisesti ja tyvenesti. Nyt puristi\nhän lämpimästi vanhan opettajansa kättä ja sanoi:\n\n\"Minä kiitän teidän kunnian-arvoisuuttanne. Minun valta-istuimeni\nluona on totuus aina tervetullut, varsinkin, kun se tulee niin\nsuoraan, kuin teidän suustanne. Te tunnette minun... kentiesi\nparemmin kuin minä itse. Kun nuo suuret syvyydet avautuvat jalkojeni\neteen, niin minä muistan teidän sananne ja nöyryytän itseni\nkohotakseni.\"\n\nHän ei teeskennellyt. Hän tahtoi todellakin olla nöyrä, tuo\nseitsemäntoista-vuotias Kristiina... olla nöyrä kohotaksensa.\n\n\n\n\n20. Tuhkimus.\n\n\n    Hänestä ei tullut oikeata prinsessaa.\n\nNuoren miehen lupaukset, viinamarja-mehun vaikuttaessa, ovat kuten\nkastemadot, jotka kömpivät päivän valoon sateella, mutta vetäytyvät\ntakaisin maahan selkeällä ilmalla. Kustaa Kurki oli matkustanut\nSaksanmaalle isänsä luvalla, koettamatta viedä Hagaria mukanaan.\nHagar uskalsi taas näyttäytyä entisen suojeliansa kodissa.\n\nOli iltapäivä; presidentti Kurki oli lähtenyt ulos. Hagar astui\narmollisen rouvan työhuoneeseen, ja havaitsi hänen toimivan rakkaassa\ntyössä, hän nimittäin leikkasi omakätisesti pieniä vaatteita uudelle\nodotetulle perilliselle. Poikapuoli Gabriel, 13 vuotias ja ylioppilas\nTurussa jo 11 vuotiaana, pesi ruostetta pois kahdesta vanhasta\nromalaisesta rahasta, jotka kuuluivat hänen rahakokoelmaansa. Omat\ntyttäret Kaarina ja Märta pitivät kiinni äitinsä hameesta ja estivät\nhäntä työssään.\n\n\"Mamselli\", sanoi armollinen rouva opettajattarelle, \"pitäkää huolta\nlapsista; he saattavat loukata itseään saksilla!\"\n\n\"Ei, ei, Hagarin pitää puhuman meille satua!\" pyysi kiihkeästi\nnelivuotias Kaarina.\n\n\"Kerro heille jotakin, niin jättävät minut rauhaan!\" sanoi äiti.\n\nJa Hagar kertoi lapsille Kaskaksen torpan metsästä, mitenkä korkea\npetäjä katseli juurellaan olevaa muurahaiskekoa ja miten maakotka\nliiteli korkealla ilmassa metsäkyyhkyjen pesien ylitse. Siellä oli\nsuuri, sammalten verhoama vuori, jonka koloissa haltiat asuivat,\nja kun kivellä koputteli vuorta, kilisi sen sisustassa ikään kuin\nhopea olisi helähtänyt. Vuoren juurella istui köyhä avojalkainen\ntyttö ohkaisessa hameessaan ja kaitsi lehmiä. Häntä nimitettiin\ntuhkimukseksi, sillä siellä oli metsänrinteessä tupa, jossa\ntuhkimuksen oli tapana istua takalla itseään lämmittelemässä, kun\nhänen oli vilu. Kun hän lehmien kanssa lähti ulos, sai hän kovan\nleipäpalan evääkseen; vettä hän sai lähteestä. Eräänä päivänä, kun\nhän ammensi vettä tuohisellaan, näki hän lähteen kuvastimessa pienen\nnoitatytön, joka hänelle sanoi: Tahdotko tulla prinsessaksi, sinä?\nTotta kaiketi, sanoi tuhkimus, sillä hänen oli vilu ja nälkä. Mene\nsiis vuoren luo, sanoi lähdetyttö, ja koputa seitsemän kertaa kivellä\noikein kovaan. Kun olet seitsemän kertaa koputtanut, kysyvät haltiat\nsinulta, mitä tahdot ja silloin pitää sinun vastaaman: tahdon antaa\nteille vapauteni.\n\nÄiti hymyili nähdessään lapsensa hämmästyneinä ja tarkkaavaisina.\nNuori Gabriel katsoi pois rahoistaan ja tuumasi, että tuo oli kovin\nlumouksentapaista. \"Eihän tuhkimus vain liene ollut niin tyhmä, että\nolisi vapautensa antanut?\"\n\n\"Niin, sanoppas vain, eikö ollutkin tuo lumouksentapaista? Mutta niin\nteki tuhkimus. Hän meni vuoren luo, koputti seitsemän kertaa, ja kun\nhaltiat kysyivät, mitä hän tahtoi, vastasi hän, kuten lähdetyttö\nhäntä oli neuvonut. Silloin haltiat sanoivat: Täällä kasvaa vuoden\nvanha pihlaja. Leikkaa ensin rako pihlajaan. Leikkaa sitten vasemman\nkätesi pikkusormeen sen verran, että siitä tulee veripisara, pane sen\njälkeen se veripisara pihlajan-rakoon, liitä rako kiinni ja solmia\nvahva nuora pihlajan ympäri. Silloin vapautesi on siellä niin kauan,\nkuin se pihlaja seisoo, ja silloin sinä tulet prinsessaksi.\"\n\n\"Tekikö tuhkimus niin?\"\n\n\"Teki kyllä. Ja kun hän sanoi haltioille: nyt olen sitonut vapauteni\npihlajaan, kuuli hän ilmasta kovan huminan, ikään kuin myrskyilman\nraivoamisen. Silloin suuri maakotka laskeutui alas, iski kyntensä\nhäneen ja vei hänen meren yli kuninkaan kartanoon, ja sitten tuhkimus\nmelkein tuli prinsessaksi. Mutta oikeaa prinsessaa hänestä ei sentään\ntullut, sillä reikä pihlajassa ei ollut niin kovaan kiinni sidottu,\nkuin sen olisi pitänyt olla. Siitä oli tiukkunut pienen pieni hitunen\nhänen vapaudestaan ulos, ja se oli tarpeeksi suuri estämään häntä\ntulemasta oikeaksi prinsessaksi, mutta ei kylliksi suuri vapauttamaan\nhäntä haltioista. Ja nyt kulkee tuhkimus, joka puolittain on\nprinsessa, puolittain avojalka ja odottaa odottamistaan. Vuoden\nvanha pihlaja on nyt kasvanut suureksi puuksi ja siinä on kauniita,\nvalkoisia, tuoksuvia kukkia ja punaisia marjoja, mutta mitä se\ntuhkimusta auttaa? Onhan hänen vapautensa sidottu, niin kauan kuin\npihlaja seisoo. Hän odottaa tänään ja odottaa huomenna ja odottaa\nvuosia ja kuukausia pihlajan vanhentumista ja lahoamista siksi, että\nvihdoin armahtava tuuli sen puhaltaa kumoon. Mutta kauvan kestää\naikaa, oih, sitä kestää kauan, kauan! Pihlaja on nyt ensimmäisessä\nnuoruuden kukoistuksessaan, ja tuo tuhkimus raukka tulee ehkä\nvanhaksi ja harmaaksi, ennenkuin pihlaja vanhaksi tulee. Miksikä hän\nvapautensa sitoi?\"\n\n\"Mutta hänen pitäisi mennä sinne aukaisemaan sidettä\", tuumieli\nKaarina Kurki.\n\n\"Ei, hänen pitäisi mennä hakkaamaan pihlaja poikki\", neuvoi nuori\nGabriel.\n\n\"En tiedä, ehkä hän tekee jommallakummalla tavalla\", vastasi Hagar.\n\nRouva Sofia De la Gardie oli vähitellen ruvennut satua kuuntelemaan.\n\n\"Mamselli\", sanoi hän opettajattarelle, joka mietti sadun\nsiveys-opillista tarkoitusta, \"antakaa lapsille heidän illallisensa;\nheidän on aika mennä levolle. Ja sinä, Gabriel, vie tuo\nrahalaatikko-rohju pois kammariisi, se on täällä tiellä vain. Hyvää\nyötä, pienokaiseni!\"\n\nTurhaan Kaarina pyysi saada kuulla satua toistamiseen. Äiti oli\nhellä ja hyvä, mutta järjestys Kurjen perheessä oli ankara. Lapset\nsuutelivat äitinsä kättä ja tottelivat.\n\nHeidän mentyään, katseli rouva Sofia De la Gardie kertojaa\näidillisesti tutkivalla katseella ja kysyi:\n\n\"Oletko sinä tuhkimus?\"\n\n\"Välistä tuntuu siltä, kuin olisin\", vastasi Hagar.\n\n\"Mikä sinun on, lapsi? Etkö ole saanut kaikkea? Eikö Kersti röökinä\nsinulle hyvyyttään tuhlaamalla tuhlaa? Etkö ole saanut oppia, jota\nsydämmestäsi olet halannut? Eikö sinulla ole ystäviä ja kaikkea, mitä\nrohkeimmissa unelmissasi olet toivoa saattanut? Mitä pyydät sinä\nvielä?\"\n\n\"Vapautta\", vastasi Hagar arasti.\n\n\"Lapsi, lapsi, ei löydy yhtäkään sellaista vapautta, +jota sinä\npyydät. Kaikkien täytyy taivuttaa itsiänsä, kuningatarten samoin kuin\nmuitten, niin, vieläpä paljoa enemmänkin. Vapautta täytyy meidän\netsiä omasta itsestämme eikä ulkopuoleltamme. Vapaasta tahdosta\ntaipua Jumalan ja ihmisten lain mukaan, olla itsenäinen ja kuitenkin\nitsekieltävä, kun velvollisuus niin vaatii, kas siinä todellinen\nvapaus; toista ei olemassa ole.\"\n\n\"Niin, teidän armonne... olla itsenäinen.\"\n\n\"Olla mitä parasta itsessämme löytyy, olla hyvä ja lempeä,\ntottelevainen ja kärsivällinen, alituisesti pyrkiä saavuttamaan\nsuurimpaa täydellisyyttä. Sinä palvelet oppinutta ja suurilla\nlahjoilla varustettua prinsessaa, lapseni; hän on sinua kaikessa\nmuussa etevämpi, paitsi yhdessä, jota _hän_ ei ole oppinut, mutta\njonka _sinä_ olet saanut oppia. Kersti röökinän on täytynyt taivuttaa\nitsensä isänsä, äitinsä, tätinsä, vallanhoitajien, opettajien ja\nhovimestaritarten tahdon mukaan, mutta sitä hän ei ole tehnyt\ntarpeeksi kauan eikä kyllin ankarasti, voidaksensa itsepäisellä\nluonnollaan taipua kruunun alle. Hän on vähemmän vapaa kuin\nsinä. Sinua on köyhyys ja turvattomuus taivuttanut maahan asti,\naina pienestä lapsuudesta saakka: sitä varten saatat nyt, vaikka\nulkonaisesti sidottuna, olla vapaana, jos ymmärrät säilyttää parhaat\nominaisuutesi. Hagar, minä pelkään, että olet tuhkimus, joka tahtoi\ntulla prinsessaksi. Sinussa on jotakin sekä syntyperäistä että\nopittua Kersti röökinästä.\"\n\n\"Tähdet sanovat sen.\"\n\n\"Niin, se kuuluu kyllä kauniilta. Mutta minä sanon sinulle, mitä se\noikeastaan on: se on _ylpeyttä_.\"\n\nHagar hillitsi sisällistä kapinoitsiaansa ja oli vaiti.\n\n\"Sinulla on kylliksi päätä käsittääksesi minua, mutta onko sinulla\nmyöskin sydäntä uskoaksesi minua? En sano, että sinun aina olisi\npitänyt jäädä köyhään, palvelevaan asemaan, mutta onneksi ei ollut,\nettä tulit hoviin. Prinsessa, joka ei ole oikea prinsessa, on vielä\nhalvempi kuin hänen kammaripiikansa. Mitä on, sitä pitää olla\nkokonaan. Puolinainen ihminen on mitätön kappale. Lapsi raukka,\nkäsitätkö itseäsi? Sinä et ole haukka etkä kyyhkynen, sinä olet\ntoisen pesään pantu käenpoikanen, ja tahdot lentää kotkansiivillä.\nKersti röökinä ei muuksi kelpaa kuin kuningattareksi: ota häneltä\npois kuninkuus, niin hän ei osaa edes sukkaa kutoa. Jos nyt sinä,\njoka et ole kuningatar, tahdot olla hänen kaltaisensa, niin ethän\nsilloin ole mikään.\"\n\n\"Vendela Skytte ei myöskään ollut kuningatar.\"\n\n\"Noh, mene sitte naimisiin kuten hänkin ja tule ymmärtäväiseksi\nemännäksi! Tuhkimus tekee viisaasti, jos hän seuraa Kaarinan neuvoa\nja aukaisee siteen, eikä Gabrielin neuvoa, hän kun käski hakata\npihlajan kumoon. Tahdotko muuttaa meille, vai tahdotko tulla\njuutalaiseksi?\"\n\n\"Teidän armonne on ollut hyvä minulle... teidän armonne on ollut\nminulle parempi kuin äiti... mutta täällä minä aina olen puolinainen.\"\n\n\"Niin, niin, minä tiedän, mutta se aika saattaa tulla, lapseni,\njolloin puolinainen tulee kokonaiseksi\", sanoi Sofia De la Gardie\nliikutuksella, joka osotti, että hän vähitellen oli suostunut\nmiehensä tuumiin Kustaan tulevaisuudesta. Syntyperää lukuun ottamatta\nei tuo ylhäinen Kurjen perhe saattanut toivoa rikkaampaa eikä\nesitettäväkseen sopivampaa miniää.\n\nPresidentti palasi ja puhui puolisolleen jotakin kahden kesken. Hän\noli kovin pahoillaan eräästä uutisesta, jonka hän äsken oli kuullut\nneuvoskunnassa. Valtiollinen salaisuus, joka oli erittäin tärkeä,\noli tullut ilmi, ei tietty miten eikä kenenkä kautta. Eräs neuvoston\npäätös, josta oli suljettujen ovien takana keskusteltu ja ainoastaan\nneuvoston jäsenien ja kuningattaren läsnä ollessa, oli samana päivänä\nkerrottu vieraan vallan lähettiläälle, jonka vähemmän kuin kenenkään\nmuun olisi tullut saada siitä vihiä.\n\nSe varma tieto, ett'ei edes hallituksen salaisimmissa neuvotteluissa\noltu turvattuna palkattujen urkkijain vehkeistä, oli hämmästyttänyt\nkaikkia. Nyt tahdottiin käyttää kaikkia keinoja, millä vain olisi\nmahdollista päästä kavaltajan jäljille ja saada häntä kiinni. Jollei\ntämä onnistuisi, olisi valtakunnan turvallisuus alttiina ja sen\nlisäksi tulisivat neuvoskunnan jäsenet epäilemään toinen toisiansa ja\npoissa olisi se yksimielisyys, josta valtakunnan onni riippui.\n\nEnempää ei nyt saanut ilmoittaa ja tätäkin tuli suurella huolella\nsalassa pitää. 236 vuotta myöhemmin saattaa lukia aavistaa, mitenkä\ntämän asian laita on. Pietari Wiben sanansaattajaa, joka Kristian\nIV:nelle toi tiedon Niilo Tungelin luuletelluista havainnoista,\noli jonkun tekosyyn tähden viivytetty rajalla ja niin runsaasti\nkestitetty, että onnistuttiin saada häneltä kirjeet taskusta, jotka\nsitten taitavasti aukaistiin ja pantiin jälleen kiinni, kun ensin\noli ehditty ottaa kirjoituksista jäljennös. Wiben lähettämät tiedot\nolivat varovasti kirjoitetut, ei yhtäkään nimeä mainittu. Tosi kyllä,\noli Wibe lisännyt, ett'ei minun urkkiani ole oikein luotettava;\nmies oli vain mahtava olevinaan ja tahtoi ansaita hyvän lisätulon.\nMutta siinä luettiin kuitenkin urkkian kertomus, mitä neuvosto 12\npäivänä toukokuuta oli päättänyt, että nimittäin olisi ryhdyttävä\nsotaan Tanskanmaata vastaan. Uskoisiko kuningas Kristian ja hänen\nministerinsä Wibeä tahi vakoojaa?\n\nPresidentti sai vastavuoroa puolisoltaan kuulla salaisuuden\nHagarista. Tyttö oli aina ollut ylevämielinen: nyt oli hänen\nodottamaton onnensa tehnyt hänet niin ylpeäksi, ett'ei hän enään\nkärsinyt olla kuningattarenkaan palveluksessa. Mitä oli tehtävä?\nTuliko lähettää hänet pois hovista? Jos hän olisi Kustaan kanssa\nkihloissa, saattaisi hänet ottaa perheeseen omana lapsena. Hän oli\nnyt kaikessa niin aateliston vertainen kuin vain joku olla saattoi,\nmutta syntyperä, syntyperä!\n\n\"Älä ole huolissasi\", vastasi presidentti, \"minä olen keinon\nkeksinyt. Kersti röökinä on hommannut tutkintoa pidettäväksi\nSuomessa, saadaksensa selkoa Hagarin sukuperästä. Minä olen pitänyt\nhuolta siitä, että asiaa toimitetaan veltosti. Siinä olisi saattanut\ntulla ilmi monenmoisia vähemmän hauskoja asioita. On tultu erään\nrikoksen jäljille, mutta tytön isästä ei tiedetä mitään. Se on\npää-asia. Olen puhutellut valtaneuvos Eerik Ryningiä, joka on\nlaamanni Sörmlannissa, hän on kunnian mies, sekä on nainut, kuten\ntiedät, erään Maria Kurtzellin, mutta on lapseton. Hän on halullinen\nottamaan Hagarin lapseksensa, vähäisestä ystävän palveluksesta, jonka\nminä olen tilaisuudessa hänelle osottamaan eräässä käräjäasiassa,\nhän kun riitelee liiviläisistä maatiloistaan. Sopii keksiä joku syy,\njonkunlainen sukulaisuus -- ja kaikki on selvillä. Suku on vanhaa\naatelia, nimi kunnioitettu, eikä ole liika halpa yhdistettäväksi\nmeidän perheemme kanssa. Lyhyesti sanoen, kaikki käy ikään kuin\nitsestään, mutta aikaa tarvitaan, ja siksi on paras, ettei Hagar jätä\nhovipalvelustaan. Meillä hän tulisi kohtaamaan Barbron ja Ingeborgin:\nse ei käy päinsä. Alan luulla, että Hagarin onnistuu pitää purjeet\ntuulessa siksi, kuin kuningatar lailliseksi tulee, ja Silloin hän\nitse saattaa valita nimen. Mutta Ryning on varmempi: tulkoon hän vain\nRyningiksi.\"\n\n\"Entäs juutalainen?\"\n\nPresidentti kohotti olkapäitään.\n\n\"Minä teen, minkä saatan, voittaakseni tulevalle miniälleni hänen\nsuosionsa. Hän saa sen laillisesti kirjoitetun ja täydellisesti\nvahvistetun todistuksen, jonka hän on pyytänyt... Hagar!\"\n\nPresidentin huolenpitojen esine astui samassa sisään, tietämättömänä\nniistä suunnitelmista, joita hänen tulevaisuudestaan tehtiin.\n\n\"Kustaa lähettää sinulle vakaan, sydämmestä uskollisen tervehdyksen\",\nsanoi presidentti, suudellen häntä isällisellä rakkaudella otsalle.\n\"Hän lähti toissapäivänä. Kun hän sodasta palajaa ansaiten sen, jota\nhän rakastaa, on hänellä ehkä jotakin enemmän sinulle sanottavaa.\"\n\nHagarin poskiin nousi hehkuva puna. Ensi kerran hän nyt havaitsi,\nettä vanhemmat hyväksyivät poikansa innokkaan rakkauden. Tämä oli\nenemmänkin: olipa melkein kuin kihlaus. Mitä hän tähän vastaisi? Ei\nkukaan häneltä mitään kysynyt. Merellä harhailevan lastun tulisi\ntietysti tätä liittoa pitää suurimpana onnenaan ja kunnianaan. Hagar\nkumartui ja suuteli ääneti suojeliansa kättä.\n\nKasvatti-äiti sulki hänet syliinsä. Rouva Sofia De la Gardie rakasti\ntuota ynseätä tyttöä kaikkine ylpeyksineen, turhine oppineen\nja kaikkine vikoineen, jota hän äsken ankarasti oli koettanut\noikaista. Hänessä oli jotakin, tuossa maantieltä otetussa lapsessa,\nmikä korotti häntä aatelitonta ylhäisemmäksi ja joka miellytti\nkasvatti-äitiä, sillä hän, joka itse oli ylpeämielinen, antoi\nhalusta anteeksi toisen ylpeyden. Sanoja ei nyt tarvittu: äiti ja\nlapsi ymmärsivät toisiansa. Kaikki oli niin selvillä, kuin hämärä\ntulevaisuudentuuma olla saattaa, jolloin toinen päähenkilö on vaiti\nja toista odotetaan takaisin muutamien vuosien perästä verisestä\nsodasta.\n\n\"Tiedätkö\", jatkoi presidentti sellaisella tuttavallisella äänellä,\njoka oli aiottu osottamaan, että hän tahtoi korottaa armolapsen\ntyttärekseen, \"tiedätkö, että Lydik Larsson Helsingistä on\nTukholmassa, täällä kirjoittaaksensa ja vahvistaaksensa omakätisesti\ntodistukset sinun syntymisestäsi?\"\n\n\"Hän on minulle sanonut, että hän hakee avonaista virkaa Turussa,\nminä pyydän teidän armoanne pitämään häntä suosiollisessa muistissa.\"\n\n\"Sinun tähtesi, sen huolenpidon tähden, jota hän sinulle on\nosottanut, tahdon tehdä, mitä voin. Se riippuu kammarikollegiosta\nja on ehkä kyllä vaikea saada sitä hänelle, koska tuo hyvä mies\nennen on saanut sakkoa virassaan. Hän on tuonut muassaan pöytäkirjat\nKarjasta. Siinä on tullut kolme uutta todistusta oikeuden\ntutkinnossa. Vaimo Dorothea Juhantytär muistelee, että hän kuolleen\npaidassa oli nähnyt vierailla kirjaimilla merkityn nimen, joka oli\nsen heprealaisen Jahvehin tahi Jehovahin näköinen, joka on hänen\nraamattunsa nimilehdellä, ja tämäkin vahvistaa juutalaisen puhetta.\nEräs vanha sotamies on kuolinvuoteellaan tunnustanut, että kun\nhän sinä yönä oli kyydinnyt raskasta rekeä Karjaan Grabbakasta\nBengsnoran taloon Mustioon, oli toisessa reessä lähtiessä istunut\nkaksi naista kuskin kanssa, mutta perille tullessa ainoastaan\nyksi nainen. Ja kun sotamies tästä oli ollut ihmeissään, oli hän\nsaanut, pysyäksensä vaiti, neljä puolalaista kultarahaa, joissa oli\nkuningas Sigismundin kuva. Vielä lisäksi on yksi herra Aake Tottin\nratsumiehistä tunnustanut, että hänen herransa sinä yönä oli kumoon\nratsastanut erään yksinäisen naisen maantiellä, vähän matkaa Uuskylän\ntalosta, mutta koska he ratsastivat kovaa vauhtia pakkasen takia,\nniin ratsumiehen ei ollut aikaa katsoa taaksensa, jäikö nainen\nsinne makaamaan tahi nousiko hän jaloilleen. Näistä sekä muista\ntodistuksista lähetetään todistetut kopiat Ruben Zeville.\"\n\n\"Onko teidän armonne saanut tietoja veljestäni?\"\n\n\"Tyhjät sanomat parhaat sanomat. Sinun iso-isäsi on taitava\nlaskumies: hän on tasan jakava, pitää pojan ja suo tytön hänen\nristi-isälleen. Ole varovainen, lapsi, palveluksessasi kuningattaren\nluona! Se päivä tulee, jolloin hän sinun jättää niiden huomaan, jotka\novat sinua lähimpänä.\"\n\n\n\n\n21. Kuka on maankavaltaja.\n\n\n    Jos tuhkimus oli prinsessa, niin\n    kuningatarkin jäi kuningattareksi.\n\nRuotsalaisen neuvoston huolet heidän valtiosalaisuutensa ilmitulosta\nsaattoi päivä päivältä heille enemmän levottomuutta. Tarpeellisia\nohjeita valmistuksiin mahdollisesti tapahtuvaa rauhanrikkomista\nvarten oli lähetetty ulkomaisissa hoveissa oleville lähettiläille,\nsalavihkaa keskusteltiin Alankomaitten ja Hampurin kanssa; tahdottiin\nedeltäkäsin asettua varmalle kannalle Warsovassa ja Berlinissä, Wibeä\nimarreltiin, kuningas Kristianille koetettiin vakuuttaa, ei juuri\nystävyyttä, mutta kuitenkin, että Ruotsi oli kykenemätön alkamaan\nuutta sotaa. Kaikessa hiljaisuudessa varustettiin Skånen ja Norjan\nvarustamattomilla rajoilla. Neuvoteltiin, mitenkä Torstenson, jonka\nryhtymisestä asiaan kaikki riippui, saisi kauas Saksanmaalle tietoa\ntuumasta, ja katso, silloin havaittiin Wiben ilmoituksista, että\nkaikki oli tullut ilmi tahi oli tulemaisillaan. Vielä Wibe epäili,\nmutta hän oli tarkkanäköinen ja oli tullut varoitetuksi; hän tietäisi\nkyllä hankkia itsellensä varmempia tietoja. Nyt tiettiin, että\nhänellä siihen oli keinoja.\n\nKuka oli pettäjä? Neuvoskunnan jäsenet katselivat toisiansa\nepäilyksellä, jota he turhaan kokivat salata. Yhdenhän heistä oli\ntäytynyt juorutella... ei tahalla, sitä koetettiin olla luulematta\nniin kauan kuin mahdollista, mutta ehkä puhumisen halusta,\nkevytmielisyydestä. Oxenstjernalla oli vastustajia: olisiko joku\nheistä...? Nämät vastustajat arvelivat taas, että valtiokanslerin\nsukulaiset tahi palveliat sen olisivat tehneet. Syyllinen oli kiinni\nsaatava. Kaikki nuuskiat oli pantavat liikkeelle.\n\nValtiokansleri kutsui eräänä aamuna vakoojansa luoksensa.\n\n\"Olavi\", sanoi hän, \"sinua on petetty toukokuun 12 päivänä. Kerro\nminulle vielä, mitä nähnyt olet sekä mitä et ole nähnyt. Anna minulle\njälki, niin minä täytän sen kullalla.\"\n\nSkånelainen toisti ilmoituksensa veitikkamaisen muotoisena. Hän ei\nsaattanut olla kaikkialla, mutta hän oli varma siitä, jota häntä oli\nkäsketty seuraamaan. Tungel oli mennyt ulos iltapäivällä lankonsa\nluo, joka asui Itäisen pitkänkadun varrella. Yhdeksän aikaan illalla\noli siitä talosta lähtenyt länsigöötalainen, joka oli kadonnut\npimeään Bouchtin talon kohdalla. Olavi epäili Wiben taloa, joka oli\nlähimmäisessä korttelissa, ja vartioitsi taloa kello yhteentoista,\njolloin sieltä lähti Wiben kammaripalvelia ja taalaintyttö hänen\nmuassaan; tämä suuntasi matkansa linnaan päin ja katosi siellä\nporttikäytävän varjoon. Sitten oli Olavi vartioinnut Wiben asuntoa\nkoko yön ja nähnyt kynttilän palavan siellä kello kolmeen,\nhavaitsematta ketään muuta kuin kammaripalvelian, joka yksin palasi\nkotia.\n\n\"Kuka oli länsigöötalainen?\"\n\nOlavi ei saattanut olla monessa paikkaa yhtä haavaa. Jos\nlänsigöötalainen oli Tungel, olisi hänen pitänyt olla Wiben luona\nkoko yön. Mutta Olavi oli aamun koittaessa tehnyt tikusta asiaa ja\nmennyt Tungelin taloudenhoitajan luo sekä saanut tietää, että hänen\nisäntänsä nukkui vanhurskaan unta omassa kodissaan.\n\n\"Ja kuka oli tuo taalain tyttö?\"\n\nOlavi tuumasi, että taalaalaiset yleensä ovat siivoksi tunnettuja,\nmutta saattoihan kuitenkin löytyä poikkeuksia.\n\n\"Tyhmyyksiä!\" Sivutulo ei tällä kertaa tullut niin runsaaksi, kuin\nvaakoja oli toivonut.\n\nTungelia oli kentiesi syyttömästi epäilty. Täytyi etsiä uutta\njälkeä. Valtiokansleri ajoi linnaan ja meni sisarensa rouva Beata\nOxenstjernan luo. Jotakin oli juolahtanut hänen mieleensä, se oli\nkyllä uskallettu tuuma, mutta muuta neuvoa tuskin löytyi. Hän uskoi\nylihovimestarittarelle niin paljo, kuin hän luuli sisarensa voivan\nvaltiosalaisuudesta säilyttää takanansa.\n\n\"Olen epäillyt Skytteä, joka on kettu, ja Gyllenhjelmiä, joka on\nlörpötteliä, mutta nuo hyvät herrat ovat asiasta enemmän pelästyneet,\nkuin minä. Luuleeko rakas sisareni, että asia olisi saattanut tulla\nilmi erään ylhäisen henkilön kautta, joka neuvostossa oli läsnä?\"\n\n\"Varjelkoon meitä!\" huudahti Beata rouva pelästyneenä. \"En koskaan\nminä sitä voi uskoa, että röökinä, joka on niin viisas ja vakainen...\"\n\n\"Sen kyllä tiedän, mutta jos hän olisi sattunut nuoruuden\najattelemattomuudessa sanomaan jotakin? Hän ehkä ei mitään salaa Ebba\nSparrelta?\"\n\n\"Hän ei ole Ebballe eikä minulle koskaan ilmoittanut mitään valtiota\nkoskevaa.\"\n\n\"Ei, rakas sisareni ei ole valtiosalaisuudesta osallinen, mutta kaksi\nnuorta lörppähuulta ei punnitse tarkasti sanojansa. Eiköhän röökinä\nolisi saattanut sanoa Ebballe esimerkiksi näin: kun nyt saamme sotaa\nlähemmällä taholla, niin saamme odottaa sukulaistani Kaarle Kustaata\ntänne, ja mitenkä minun tulee häntä ottaa vastaan?\"\n\n\"Mitä sanoo teidän lemmellisyytenne!\" huudahti Beata rouva, joka\nmaltittomuudesta melkein oli halkeamaisillaan, kun oli niin\ntuskissaan siitä, mitenkä saisi selkoa noin pelottavasta juonesta,\njoka valtakunnan menestystä vastaan oli tehty. \"Mahdotonta se ei\nole. Olen aina sanonut, että niin viisas kuin Kersti röökinä onkin,\nei hän rakkaudentuumissa ole jääpalastakaan parempi ikäisiänsä. Ja\nEbbakin välistä on vähän hölläsuinen minua kohtaan; en nyt tahdo\npuhua röökinästä, mitenkä hän tekee elämäni sellaiseksi, että sitä\nsaattaisi verrata karttapiikkien päällitse kiipeämiseen. Olisikohan\nnyt Ebba... ei, teidän lemmellisyytenne, ei, sen on täytynyt tulla\nilmi toisen hammasrivin kautta, ja täällä löytyy toinen...\"\n\n\"Onko röökinällä joku muu uskottu kuin Ebba?\"\n\n\"Uskottu? No, niin, niin uskottu kuin koirarakkikin saattaa olla,\njolle sokeria antaa. Täällähän on uusi lempisilmä, kuten teidän\nlemmellisyytenne tietää.\"\n\n\"Lukia?\"\n\n\"Niin, tuo suomalainen noidanpenikka. Olen nyt kärsivällisesti\nodottanut yhdeksän kuukautta, että korpinsiivet kasvaisivat ulos\nlapaluusta, kuten ihmiset sanovat, mutta vielä ei voi havaita mitään\nmuuta, kuin että röökinä päivä päivältä joutuu paremmin ansaan ja nyt\ntahtoo tuon pahan korottaa aatelisten vertaiseksi Hänessä sanotaan\nolevan juutalaisverta. Antaa hänen saada valtaa, niin pääsemme pian\nsekä papeista että kirkosta.\"\n\n\"Hulluudella pitää myöskin olla aikansa. Kertokaa minulle, mitä\nrakas sisar luulee kammaripiiasta Hagar Ringistä. Olisikohan röökinä\nilmoittanut hänelle jotakin, mitä valtakuntaa koskee?\"\n\n\"Ei, sitä minä en tahdo sanoa, mutta antakaa minun ajatella...\nröökinällä on pöydällään muistikirja, jolla on viheriäiset\nsafiaanikannet, siihen kirjaan hän joka päivä muistiinsa kirjoittaa\njotakin, joka on hänen mielestään erinomaista. Siihen kirjaan hän\nmahdollisesti on kirjoittanut jotakin neuvoston päätöksestä, ja\nkoska hän on kovin huoleton vaatteittensa ja kirjojensa kanssa, on\nsaattanut tapahtua, että hän on jättänyt kirjansa pöydälle, kun hän\non mennyt pois. Jos nyt kammaripiika Hagar, joka usein pitkin päivää\ntyöskentelee röökinän huoneessa, on saanut nähdä sen kirjan, on hän\nsiinä saanut lukea...\"\n\n\"Ei suinkaan rakas sisar kuitenkaan tarkoita, että hän sillä on\nmennyt tanskalaisen lähettilään luo?\"\n\n\"Sitä en minä uskalla väittää\", sanoi Beata rouva jotenkin hämillään\nollen, \"mutta siellä lienee toisia välikuljettajia. Helatuorstaina\nillalla on piika Hagar puhunut venäjää tahi lapinkieltä epäiltävän\nmiehen kanssa täällä alhaalla linnassa.\"\n\nValtiokansleri pani muistiin tämän sekä muut tiedot, joita oli saanut.\n\n\"Onko rakas sisareni kentiesi joskus nähnyt kammaripiian\ntaalaintytöksi puettuna?\" kysyi hän vielä.\n\n\"Viime laskiaisena näin. Kaikki hovineidet olivat puettuna\ntaalaalaisiksi.\"\n\n\"Minun täytyy puhua röökinän kanssa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKersti röökinän ja valtiokanslerin keskustelua tästä asiasta ei ole\nmuistiin kirjoitettu. Todenmukaista on, että hän arassa ylpeydessään\noitis oli kieltänyt syyttämästä palvelioitaan. Jäätyänsä yksin,\naukaisi hän viheriäkantisen muistiinpanokirjansa, ja luki siitä,\nmitä oli kirjoittanut toukokuun 12 päivänä: \"Tänään olin läsnä\nneuvostossa, enkä sanaakaan siellä puhunut. Kaikki he kuitenkin\nyksimielisesti tahtoivat sotaa Tanskanmaata vastaan. Tästä lähtein\nei pidä yhteenkään sotaan ryhdyttämän minun tahdostani eikä minun\nmyöntymykselläni, ellei kunnia ole vaarassa. Se, minkä luullaan\nvaltakuntaa hyödyttävän, saattaa hyvinkin huonosti loppua. Minä\ntahdon olla niin voimakas, ett'ei kukaan uskalla minua hätyyttää,\nja minun aikanani pitää valtakuntani nauttiman jatkuvaa, onnellista\nrauhaa.\"\n\nKristiina kävi miettiväiseksi, luki uudestaan muistiinpanonsa ja\nsanoi sitten Hagarille, joka viereisessä huoneessa teki luetteloa\näsken saapuneista kirjoista. \"Onko sinulla ystäviä Suomessa?\"\n\n\"Ne lienevät harvat\", vastasi Hagar, joka velvollisuuden mukaisesti\nastui sisälle. \"Köyhä torpan väki on minulle rakkautta osottanut.\"\n\n\"Asuvatko he Karjalassa?\"\n\n\"Ei, vaan Uudellamaalla.\"\n\n\"Se on heidän onneksensa. Venäläinen on mennyt 50,000 miehen joukolla\nNevajoen yli, hävittänyt Inkerinmaan ja piirittää Viipuria.\"\n\n\"Mikä onnettomuus! Voi, armollinen röökinä, pelastakaa Suomenmaa,\njoka aina on kruunulle osottanut uskollisuutta!\"\n\n\"Minä puhun neuvostolle asiasta. Ovatko Cartesiuksen _Meditationes_\nnoitten uusien kirjojen joukossa?\"\n\n\"Ovat, armollinen röökinä.\"\n\n\"Hyvä. Älä laiminlyö työtäsi!\"\n\nLinnan ankaraan järjestykseen kuului, että kaikki ovet lukittiin\npoismenneen jälkeen. Mutta Kristiina oli äsken saattanut\nvaltiokanslerin etuhuoneeseen, keskustellut vilkkaasti hänen\nkanssaan, ja unohtanut auki oven, joka nyt oli puoleksi raollaan.\nJuho Holm oli tavallisuuden mukaan etuhuoneessa vartiana ja koetti\nkuunnella, mitä puhuttiin. Ennen kuin päivä loppuun oli kulunut,\nkulki yleinen huhu linnanpalvelus-väen joukossa, että venäläinen\noli valloittanut koko Suomen sekä oli laivaston kanssa matkalla\nTukholmaan. Illalla tuli tämä huhu Kristiinalle, jolla lapsuuden\najoista asti oli ollut tapa kuunnella kammaripiikojensa juorupuheita,\nkun he häntä palvelivat hänen pukiessaan tahi riisuessaan. Hän\nlähetti neitsyet pois ja kutsui luokseen Hagarin; siinä kun hän istui\npuoleksi riisuttuna makuukammarissaan.\n\n\"Fiken kertoo minulle, että venäläinen on valloittanut Suomen\nja rientää 100,000:nen miehen kanssa Tukholmaan\", virkkoi hän\nteeskennellyllä levollisuudella.\n\nHagar huomasi jotakin erityistä äänessä. Hän oli kuullut juorupuheet\nja liioittelut.\n\n\"Sinäkö tuon olet kertonut?\"\n\n\"En, armollinen röökinä.\"\n\n\"Sinä olet sen tehnyt. Muistatko, mitä kerran sinulle sanoin? Tähdet\novat unia, mutta salavehkeet todellisuuksia. Sanoin sinulle: ole aina\nminulle uskollinen, niin minä sinun koroin korkeammalle, kuin sinä\nkoskaan olet voinut uneksiakaan. Jos tulet minulle uskottomaksi,\nniin minä sinun syöksen niin syvään, että se maantie, jonka loassa\nolet virunut, näyttää sinusta kuninkaan valtakunnalta myöhäisemmän\nkohtalosi rinnalla!\"\n\nHagar oli vaiti. Hänen sisällinen kapinannostajansa nousi täyteen\nvoimaansa, mutta ei löytänyt sanaa. Yölamppu laski kalpean loisteensa\nalkovin yli, jossa oli neitseellinen vuode tumman viheriäisine\nverhoineen, sekä hienosti veistetty yöpöytä soitinkelloineen,\nrukouskirjoineen, joka siinä oli vanhan tavan vuoksi, mutta\naukaisematta, tuo vihasta punastuva syyttäjä ja puolustuksekseen\npuhumaton syytetty, jonka kalpeaksi käyneet posket näyttivät\nilmaisevan, että hän tiesi rikoksen ilmi tulleen.\n\nVaasan-veri, joka oli tunnettu myrskyileväksi vihan tullessa, se nyt\nkuohahti hirveästi.\n\n\"Sinä kurja mateliainen suomalaisesta kaskimaasta\", ärjäsi Kristiina,\n\"sinä, joka olet sammakkoa pienempi ja tahdot kuitenkin olla\nkotkanpoikanen, sinä uskallat olla minua vastaan tottelematon, sinä!\nEnkö ole sinua suosta vetänyt sellaiseen asemaan, josta Ruotsin\njalosukuisimmatkin neidet sinua kadehtivat? Etkö ollut köyhin,\nkurjin piikivi, jota ihmisjalka tallaa? Ja minä olen sinun hionut\nkultaisen kehyksen sisään. Etkö tiedä, että minä voin sinun jälleen\nheittää auttamattomampana, enemmän tallattuna kuin milloinkaan olet\nollut, pimeyteen ja unhotukseen? Ja sinä uskallat minua pettää, sinä,\nsinä, joka saat minua kiittää kaikesta, joka minutta olisit mitätön!\nMiksikä olet vaiti?... Vastaa!\"\n\n\"Minä häpeän...\"\n\n\"Niin, häpeä! Siihen sinulla on syytä. Häpeä minun\nyksinkertaisuuttani, joka uskoin sinun kiitollisuuteesi! Häpeä\nkiittämättömyyttäsi, kun sillä tavoin olet minua palkinnut! Tunnusta,\nniin tahdon katsoa, voinko kentiesi vielä tehdä jotakin puolestasi,\njota et ole ansainnut!\"\n\n\"Minä häpeän, kun armollinen röökinä, joka minulle on ollut erin\nhyvä, noin helposti saattaa tuomita minua tiesi mistä, kuulematta\npuolustustani. Röökinä on sanonut minulle: ne, jotka Jumala on\naateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä, ja nyt häpeän minä, kun\nröökinä nimittää minua piikiveksi ja mateliaksi. Niin arvoton en\nole, ja sen verran olen röökinältä itseltä oppinut, ett'en koskaan\ntule toisen kahle-orjaksi. Minua ei kukaan saa sitoa eikä tallata.\nMinä olen niin vapaana syntynyt kuin joku kuninkaan lapsikin. Lyökää\nminua, tappakaa minut, mutta älkää minua häväiskö! Mistä minua\nsyytetään?\"\n\nNoissa ynseissä sanoissa oli jotakin, joka, samalla kuin se miellytti\nkuningatarta, myöskin hirveästi häntä suututti. Hän nousi istualta\nja tarttui kiireisellä liikkeellä soitinkelloon, punnitsi sitä\nmuutaman hetken kädessään soittamatta ja laski sen sitten äänettömänä\ntakaisin yöpöydälle. Nämät kaksi yhden-ikäistä, jotka nykyään olivat\nniin tuttavalliset keskenään, seisoivat siinä enemmän vihamielisinä\ntoisiansa vastapäätä, kuin Björnsnäsin metsässä, jolloin toisen\nratsuraippa veti punaisen naarmun toisen kaulaan.\n\n\"Näetkö tämän kellon?\" jatkoi Kristiina, ja hänen oikeanpuolinen\nvarpaansakärki löi vasten pehmeätä lattiapeitettä ikään kuin\nlinnun-noukka. \"Tiedätkö, että pieninkin liike kädelläni, saattaa\nviskata sinut alas linnan, syvimpään vankilanholviin?\"\n\n\"Tiedän\", oli Hagarin rohkea vastaus; \"olen jo kerran istunut\nNorrköpingin kellariholvissa, syystä, ett'en tahtonut antaa ilmi\nröökinän salaisuutta.\"\n\n\"Ota soitinkello, piilota se! Saattaisin unohtaa, että\nvelvollisuuteni on olla sinua jalomielisempi.\"\n\nHagar otti kellon, joka liikuttaessa äännähti, ja Fiken Lång astui\nsisään.\n\n\"Sinua ei tarvita!\" kuului käsky. Fiken meni.\n\n\"Mistä sinua syytetään?\" toisti kuningatar, jonka äkkinäinen luonto\nvuoroin tyyntyi ja jälleen kuohahti. \"Olenko minä viskaali, joka\nsinun kanssasi olisin velvollinen oikeutta käymään? Eikö sinulla\nole omaatuntoa, joka sinua soimaa? Täytyykö minun sinulle sanoa,\nettä olet juossut kaupungilla levittelemässä valtion salaisuuksia,\nsamati kuin sinä aamulla juoksit puhumassa satua venäläisistä? Etkö\nole yksinkertainen lörppö, joka et ole huomannut noin selvää ansaa?\nMinä sinua puolustin valtiokanslerin luona tärkeämmässä asiassa,\nmutta mieleeni juolahti keotella sinua, osaisitko olla vaiti, ja\nsinä annoit viedä itseäsi ansaan kuten tyhmä hanhi. Se on toki\nhullunkurista: luet Tacitusta ja juoruttelet piikojen kanssa!\"\n\n\"Juho Holm saattaa vakuuttaa, että kun armollinen röökinä puhui\nvenäläisistä, oli etuhuoneeseen vievä ovi auki valtiokanslerin\njälkeen, joka vähän ennen oli lähtenyt ulos.\"\n\n\"Juho Holm? Verukkeita vain! Kerro minulle, mitä\nmuistiinpanokirjassani seisoo toukokuun 12:ta päivältä!\"\n\n\"En minä tunne armollisen röökinän muistiinpanokirjaa, mutta siihenpä\nvarmaankin noin ylhäinen kuningatar on joka lehdelle kirjoittanut\nsanan: oikeutta.\"\n\n\"Mitä? sinä rupeat ynseäksi, sinä, joka olet juossut Pietari Wiben\nluo yöllä, viemässä varastettua kalua minun muistiinpanokirjastani!\nMitä hän sinulle tarjosi tuosta kalliista uutisesta? Vähemmän, kuin\nminä, hän ei sinulle saattanut tarjota. Mitä hän tarjosi, sano!\nLupasiko hän naittaa sinua jollekulle Kristian IV:nen jalkalapselle?\nHänellä on koko tusina käytettävänä. Taikka eikö siinä ollut\nkylliksi? Myitkö sinä Ruotsin korkeammasta hinnasta? Tunnusta, että\nhän tarjosi sinulle Tanskanmaan kruunun, noin vasemmalta puolen!\nKuinka saatoit sinä olla niin kurjan tyhmä, että jätit minun\npalvelukseni, jossa sinulla on kaikkea ja jossa saat kaikkea ja\nvoit tehdä kaikkea, tuollaisesta vanhasta elähtäneestä kuninkaasta,\njoka tulevana vuonna lahjoittaa sinun jollekkin kaljupäälle\namiraalillensa? Mene, sinä et edes kelpaa maankavaltajaksi; sinä\nkelpaat ainoastaan petturin piiaksi!\"\n\n\"Onko minulle nyt suotu puhumisen vuoro?\" kysyi Hagar, sillä välin\nkuin kuningatar kaatoi itsellensä vettä lasiin vesikarahviinista niin\nkiivaasti, että puolet meni pitkin yöpöytää.\n\n\"Puhu! Tunnusta! Ole lyhyt! Vielä sinulla on soitinkello.\"\n\n\"Uskallanko kysyä päivää ja tuntia, jolloin salaisuus ilmoitettiin\ntanskalaiselle lähettiläälle?\"\n\n\"Toukokuun 12 päivänä kello 9 ja 12 välillä yöllä.\" Kristiina muisti,\nettä Wiben tiedonannot, joista rajalla oli kopiat otettu, olivat\nkirjoitetut toukokuun 12 päivänä illalla, jonka vuoksi hän silloin\neikä myöhemmin oli saanut tietoa neuvoston päätöksestä. Aikaisemmin\nei hän myöskään olisi voinut saada salaisuudesta tietoa.\n\nHagar mietti, hänen hyvä muistinsa oli hänelle apuna. \"Toukokuun\n12 päivä oli keskiviikko\", sanoi hän, hitaasti laskien, ikään kuin\nantaen jokaisen sanan olla todistajanaan. \"Armollinen röökinä oli\nollut neuvostossa aamupäivällä, aterioitsi myöhään ja lähti sitten\nratsastamaan, katsellaksensa ylipäällikön uudestaan järjestämää\nKuningattarenkatua. Illallisen jälkeen antoi armollinen röökinä\ntuoda esiin Delavarejoen ja Uudeksi Ruotsiksi nimitetyn uutisasunnon\nkartat, jonka jälkeen minä sain käskyn, röökinän varalle kirjoittaa\nmuistiin tärkeimmät sieltä tulleet tiedot. Kello 11 illalla oli\nminulla kunnia jättää ote valmiina röökinän omaan käteen, jonka\njälkeen röökinä vielä hetken puhui neiti Ebban kanssa asiasta. Kello\noli yli puoli kaksitoista, kun röökinä soitti ja minä autoin Fiken\nLångia riisumistoimessa. Vaatiiko röökinä, että Fiken Lång kutsutaan\nsisään? Hän muistanee tuon illan siksi, että röökinä niin myöhään\npani maata.\"\n\n\"Anna olla! Sitä ei tarvita.\" Ja tuon nuoren kuningattaren vilkkaassa\nsydämmessä taistelivat ristiriitaiset tunteet. Hän muisti nyt\npienimmätkin seikat tuosta toukokuun 12 päivän illasta. Hän tunsi,\nettä hänen syytöksensä olivat täydelleen kumotut. Ja nöyryyttävältä\ntuntui ottaa takaisin sellaisia sanoja, joita hän oli sanonut, mutta\nKristiina ei ollut se, joka nöyryyttämistä kärsi, vaan yhtä vähän hän\ntahallaan tahtoi vääryyttä suosia. Syytetyn täytyi saada hyvitystä:\nmutta minkälaista? Hän oli muutaman hetken ääneti. Hänen uusi\nsuuttumuksensa kääntyi nyt alkusyyn tekiään.\n\n\"Semmoisia ne ovat! Ovat kruunun neuvon-antajia, eivätkä ole enemmän\nluotettavia, kuin Juho Holm, joka lähettää 100,000 venäläistä\nTukholmaan!... Sinä siellä, pane soitinkello takaisin paikoilleen.\nSinä et ole se, jota sen tulee kutsua kyseltäväksi ja tutkittavaksi.\"\n\nHagar asetti soitinkellon jälleen yöpöydälle. Hänen kovaan\nsuljettujen huuliensa takana liikkui jotakin, joka sanoja etsi. He\nolivat osaa vaihtaneet. Nyt oli tuhkimus prinsessa, ja kuningattaren\ntäytyi pyytää häneltä anteeksi. Hän pettyi. Jos tuhkimus oli\nprinsessa, niin kuningatarkin jäi kuningattareksi.\n\nKristiina seisoi siinä valkoisessa yöpuvussaan, hiukset vapaasti\nliehumassa ja sinisilmät loistavina, niin kuninkaallisena kuin\nmilloinkaan ja kurkoittaen kätensä palvelialleen suudeltavaksi.\n\n\"Isot portit\", sanoi hän, \"käyvät usein pienillä saranoilla. Älä\nihmettele, että ne välistä kitisevät. Sinua on viattomana syytetty,\nsaat pyytää minulta armon osotusta.\"\n\nKapinoitsia suuteli tarjottua kättä: sydämmensykintä vaati\nmukaantumaan, toinen sykintä vastustamaan. Tuo jokin, joka etsi\nsanoja, kuului nyt: en pyydä armoa, pyydän oikeuttani. Mutta kun\nsanat saivat äänen, kuuluivat ne toisin:\n\n\"Minä pyydän armollisen röökinän lupaa päästä virastani.\"\n\n\"Mitä?\" vastasi Kristiina, jonka veri jälleen kuohahti. \"Oletko\nsinä niin pöyhkeä, ett'et voi kärsiä ansaitsematonta nuhdesanaa?\nOletko jo väsynyt olemasta niin kadehdittavan onnellinen, kuin\nennen sanoit olevasi ja jota muut vieläkin sanonevat? Oletko saanut\nkylläsi asemastasi minun rinnallani ja kunniakkaasta tulevaisuudesta?\nTäytyykö minun toisen kerran sanoa, että sinä olet yksinkertainen\nhanhi, joka kaikkine oppinesi et ole oppinut sitä, mikä on suurin\nviisaus, et ole oppinut elämisen taitoa? Vapautta virastasi? Lähtisit\nminun luotani juutalaiselle, sinun iso-isäsi luo, ennenkuin edes olet\nnimeä saanut kristittyjen joukossa? Lähtisit minun palveluksestani\ntähtien luo, jotka eivät huoli siitäkään, että köyhä pyrstötähti\nmenee hukkaan ja vielä vähemmän siitä, että tuollainen tomunhiukkanen\ntyhjään tuuleen viskataan? Ja lähteä minun luotani? Mikä sinä olet\nilman minua?\"\n\n\"Saanko minä, tarpeellista kuuliaisuutta noudattaen, puhua vapaasti,\ntahi täytyykö minua orjan kielellä valehdella?\"\n\n\"Mene metsään orjinesi! Koska olen muuta vaatinut, kuin totuutta.\"\n\n\"Armollisin röökinä, älkää suuttuko, jos niin suuri kuninkaallinen\nsuosio ja armo, joka minun osakseni on tullut, painaa minua\nalas, aivan mitättömäksi. Minä luulen, että se ei ole mitään\nkiittämättömyyttä, vaan jokaisen vapaasyntyisen ihmisen oikeus, että\nhän, niin halpa kuin onkin, tahtoo olla jotakin itsepuolestaan.\nMinä pyydän eroa sen vuoksi, että tahdon osottaa osaavani seurata\narmollisen röökinän omaa kuninkaallista esimerkkiä: tahdon olla\nrohkeamielinen, enkä odottaa käskyä siinä, missä voin jotakin tehdä\ntahi jotakuta palvella. Saattaa myöskin tapahtua, että vihamiehet\ntoisella kertaa työntävät minun pois röökinän armollisesta suosiosta,\nja parempi on, että nyt menen syyttömäksi todistettuna, onnellisena\nröökinän suosiosta, kun että minua, jahka vihamiehet vallalle\npääsevät, epäsuosiosta erotetaan. Armollisen röökinän luvalla palaan\ntakaisin sinne, josta olen tullut tähän suureen kunniaan. Presidentti\nKurki ottaa minua suosiollisesti vastaan.\"\n\n\"Ja sinä tahdot ennen olla Kurjen kammaripiika, kuin minun\nhovineitoni?\"\n\n\"Hän on suvainnut ottaa minut kasvattityttärekseen.\" Kristiina\nnauroi; lyhyen, ylenkatseellisen hymyilyn, joka osotti, kuinka vähän\nhän piti siitä, että häntä alammaiseen vertailtiin.\n\n\"Mene\", sanoi hän, \"sinulla on huomen aamusta vapaus. Minä en saata\nsinua vasten tahtoasi pitää. Sinä tulet ehkä tekoasi katumaan, mutta\nhuomaa, että silloin se on myöhäistä. Se, jota Jupiterin kotka kerran\non kantanut, ja joka on astunut alas veräjänpylvään luona, älköön\nluulko jälleen saavansa kiinni kotkansiivistä. Hyvää yötä.\"\n\nHagar sanoi jäähyväisensä tuolla kankealla juhlallisella\nkunnian-osotuksella, jonka hän oli hovissa oppinut, ja oli juuri\nlaskenut kätensä ovenvääntiölle, kun häntä kutsuttiin takaisin\ntuollaisen luonteen äkkinäisen vaihtelun vaikutuksesta, joka oli niin\nomituisella tavalla ristiriidassa Kristiinan muuten voimakkaan ja\nvakavan henkilön kanssa.\n\n\"Ja lähdetkö sinä noin, sinä, joka olet kolmas kaikista naisista,\njoita minä olen voinut kärsiä?\" sanoi nuori kuningatar melkein\nhellällä äänellä, joka hänellä oli hyvin harvinaista. \"Tiedätköhän,\nettä tämä ovi meidän välillämme merkitsee hyvästijättöä iäksi\npäiviksi? Istu, minulla on sinulle jotakin sanottavaa.\"\n\nHagar istahti hallitsiattarensa jalkojen juureen villaiselle\nlattiapeitteelle. Kapinoitsia asettui _en garde_, taisteluun\nvalmiiksi, mutta tunsi itsensä aseettomaksi; hän antautui; hän oli\nvoitettu; yksi ainoa sana oli hänen aseettomaksi tehnyt.\n\n\"Sinä tyhmeliini\", jatkoi Kristiina, \"miksikä tahdot paeta luotani?\nMitä pahaa olen sinulle tehnyt? Sinä saatat minua kiusoitella\nja minä saatan sinua nauraa, niin, minä olen nykyään sinusta\nsaattanut uskoa mitä hyvään, mutta entä sitten? Kaikki tulee hyväksi\njälleen. On kuitenkin jotakin sinussa, jonka minä tunnen. Siten\nei ole laita noitten toisten kahden, joita minä ennen olen voinut\nkärsiä. Pfaltzikreivinnaa, minun tätiäni, minä rakastin, hän oli\nvaan mielestäni liian kodikas, mutta sitä sinä et todellakaan ole\nhiuskarvaakaan enemmän kuin minäkään. Ebba on myöskin minulle rakas;\nhän tyytyy siihen eikä pyydäkkään, kuten sinä, mitään sen lisäksi.\nEi se ole oppisi, joka minua parahiten miellyttää, päin vastoin\najattelen, että jos olisin sinuna, ajattelisin ja ponnistelisin\nkuten sinä. Sinussa, samoin kuin minussakin, on jotakin vaihdetusta\nprinssistä. Mistä olet hänen saanut? Oletko vaihettanut sielua\ntuon narrin, veljesi kanssa? Ylpeä olet sinä, sitä olen minäkin,\nvaikka kuuluu kovin aateliselta ja kuninkaalliselta nimittää\nsitä jalotunteisuudeksi. Niin, se ei oikeen sovi yhteen piispan\nhelaatuorstaisen varoituksen kanssa, mutta mihinkä joutuu kuningas\ntahi kuningatar maailmassa nöyryydellä? Toista on sinun; sinä olet\nottanut vastaan korvapuustin Beata rouvalta, niin piiat kertovat,\netkä sinä ole valittanut. Niin, _sinä_ saatat sen tehdä, vaan en\n_minä_. Jos sellaista tapahtuisi minulle, täytyisi minun, taikka\nvihamieheni kuolla. Nyt näet, Hagarille, ett'en minä sitä pahana\npidä, että sinä olet ylpeä, koska itse tiedät olevasi toisenlainen\nkuin muut; se vain on tuota pöyhkeää sammakkoa, jota samanhenkiset\nniin kammoavat. Mutta minulta olet velvollinen jotakin kärsimään.\nMinä olen sinun esivaltasi, minä olen sinua hiuksistasi vetänyt ylös\nvuorelle. Älä taistele minua vastaan, sillä, vaikka kuinka korkealle\ntahtoisitkin, et minun ylitseni kuitenkaan kiivetä saata. Jos oletkin\nJumalan armosta vapaasyntyinen ja jalosyntyinen, niin minä olen\nJumalan armosta kuningatar. Miksi sinä pakenet?\"\n\nHagar kumartui vasten hallitsiattarensa valkoisia liepeitä ja vastasi:\n\n\"Miksikä en ole armollisen röökinän koira tahi kissa? Silloin en\nkoskaan tahtoisi irtaantua kultaisesta siteestä. Mutta Jumala on\nminulle antanut vapaan hengen, joka tempoo siteitä. Armollinen\nröökinä sanoo: Ilman minua sinä et ole mikään. Minussa on jotakin,\njoka vaatii minua olemaan itsepuolestani, mitä olen. Armollisen\nröökinän täytyy ymmärtää se. Kuinka joku saattaa olla noin suuri ja\nkuitenkin tehdä toista mitättömäksi?\"\n\n\"Enkö ole sanonut, että sinä kaikkine kirjoinesi ja tähtinesi olet\nkokematon, yksinkertainen lapsi? Ole suuriaatteinen, sitä minä\nparhaiten kärsin, sitä olen minäkin, mutta älä syökse ulos maailmaan\nilman määrää! Jos oletkin mitätön minun rinnallani, saatat toisten\nrinnalla olla se jättiläistyttö, joka otti talonpojan hevosineen\nja auroineen esiliinaansa ja sanoi kotiin tultuaan. Olen löytänyt\nkoppakuoriaisen! Ole siihen tyytyväinen: Kuningattaresi on myöskin\nkoppakuoriainen, mutta ainoastaan Jumalan rinnalla.\"\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, armollinen röökinä, suokaa anteeksi!\nOlkaa minulle suosiollinen, opettakaa minua tulemaan yhtä suureksi,\nkuin tahdon olla vapaa, niin olen osottava, että olen mahdollinen\nkuningattareni esimerkkiä seuraamaan! Mutta kieltää omaa itseäni, oi,\nsitähän en milloinkaan saata...\"\n\nKäki etuhuoneessa kukkui sydän-yön kukuntansa.\n\nKristiina nousi seisoalle ja oli jälleen Ruotsin kuningatar.\n\nHän oli ojentanut kätensä sovintoon, ja sitä ei otettu vastaan.\n\n\"Kuten tahdot\", sanoi hän arvokkaasti ja tyvenesti.\n\n\"Meidän on aika käydä levolle. Älä kiirehdi muuttoasi. Anna Holmin\ntuoda sinulle matka-arkku tavaroitasi varten. Kuukausipalkkasi tulee\nsinulle vähentämättä. Vaunuillani pitää sinut vietämän valtaneuvos\nKurjelle. Minä toivon, että se vapaus, jota sinä halajat, tuottaisi\nsinulle onnea, ja olen sinulle aina oleva suosiollinen. Hyvää yötä!\"\n\n\n\n\n22. Riseberga.\n\n\n    Yhtä vähän käsität rakkautta kuin murhetta.\n\nSkandinavilainen pohjoismaiden historia liikkuu Kristiani II:sen ja\nKustaa Vaasan ympärillä ikään kuin liikkuva portti saranainsa ympäri.\nSiihen asti toimintavoima, ylivoima Salmen eteläisellä puolella,\nheikkous ja uupumus pohjoispuolella, sen jälkeen päin vastaista:\nvoittoja ja eteenpäin menoa pohjoispuolella, vaipuvia tähtiä\neteläpuolella. Sen lisäksi molemmilla puolin eripuraisuutta, joka oli\nmasennettu Tanskassa, vihdoin masennettu myöskin Ruotsissa. Norja oli\nupoksiin ammuttuna.\n\nKansanrakas Kristian IV astui suurvaltaa tuumien Tanskan\nvaltaistuimelle, mutta oli käsin, jaloin aateliston kahleissa.\nOnnea on vertailtu naiseen: hän hymyilee nuorelle rakastajalleen\nja kääntää selkänsä vanhalle. Kristian IV alkoi voittajana ja\nlopetti voitettuna. Ikään kuin Puolan Vladislauksenkin, täytyi\nhänen raahata perässään joukkoa, joka häntä joka askeleella pidätti\neteenpäin pääsemästä. Kuningas ja hänen neuvon-antajansa olivat\nerinomaisen sokeat. He eivät olleet oppineet mitään tappiostansa ja\nruotsalaisten voitoista Saksan sodassa. He yhä edelleen kohtelivat\nRuotsia ikään kuin Knärödin rauhassa kukistettua ja odottivat vain\nuutta Nordlingia, täydentääksensä voittoansa. Varoittavia viittauksia\ntuli ruotsalaisten varustus-valmistuksista; niitä ei kukaan uskonut.\nPietari Wibe ylenkatsoi Tungelin tiedon-antoja, hän piti niitä vain\ntuollaisina juonina, joilla vakooja koetti tehdä itsensä tärkeäksi\nja kiskoa rahaa. Ruotsalaiset, kirjoitti Wibe, tahtovat kyllä käydä\nkimppuumme, mutta eivät uskalla. Ja niin haihtui tuon ilmitulleen\nvaltio-salaisuuden vaara vähitellen muutamaan valtioviisaaseen\nmuistutukseen, teeskenneltyyn, voimattomaan uhkaukseen ruotsalaisen\nneuvoston puolelta ja kopeaan, kieltävään vastaukseen kuningas\nKristianin suosikkien puolelta.\n\nNiilo Tungel ei tullut ansiotta aateliseen säätyyn korotetuksi. Hän\nei ollut sellainen halpa maalais-varas, jota Pietari Wibe ylenkatsoi,\naikansa juonittelutaidossa hän oli oikea nero.\n\nNiin hyvin osasi hän yötisten käyntiensä jälkiä tanskalaisen\nlähettilään luona peittää, että hän jäi ahdistamatta, ja se\nsoluke, jonka läpi salaisuus ulos virtasi, jäi keksimättä. Ilma\nvaltiokansierin etuhuoneessa ei enään ollut oikein puhdas, mutta\nTungel ei ollut neuvoton; hän alkoi tästä lähtein mielitellä\nkuningatar Kristiinaa lähettämällä salaisia tietoja hänelle\nOxenstjernan puoluelaisista.\n\nHagar Ringin odottamaton takaisintulo oli jouduttanut presidentin\ntuumaa hankkia hänelle vanhan aatelisnimen, joka paremmin sopisi\nliitettäväksi yhteen ylhäisen Kurjen sukunimen kanssa. Kuukausi\ntämän perästä oli hän neiti Ryning, jonka lapseton valtaneuvos Erik\nErikinpoika Ryning ja hänen puolisonsa, Maria Elisabeth Kurtzell,\nolivat tyttärekseen ottaneet. Kovalta kävi, ennenkuin tuohon vanhaan\nsukupuuhun, joka oli heimolaisuudessa Trollien, Lilliehöökien ja\nmuitten ylhäisten sukujen kanssa, saattoi istuttaa tuollaista\nmetsäpuun oksaa, ja yhtä vaikea oli siihen saada ritarihuoneen\nsuostumusta. Kaikki presidentti Kurjen viittaukset salaisesta\nsukulaisuudesta ottotyttären kanssa olisivat olleet turhia, ellei\nkuningattaren enentyvä vaikutus olisi apuna ollut. Kristiina oli\nkerran päähänsä pannut, että meren harhailevan lastun piti aatelisten\nvertaiseksi tuleman. Sitä paitsi oli Hagarilla oikeus vaatia\nhyvitystä: kuningatar antoi kuninkaallisen puolustussanansa ja Hagar\npääsi ottotyttäreksi.\n\nHagar vietti v. 1643 loppupuolen kesää Ryningin aatelishovissa\nRisebergassa läntisessä Nerikessä, jossa ennen muinoin\ncisterciensi-nunnien luostari kohotti harjaansa viljavalla Edsbergan\nlakeudella. Kuningattaren tunnettu suosio, Kurjen perheen suojelus\nja hänen kasvatuksensa hovissa raivasivat tietä uudelle tulokkaalle.\nTämä uusi koti oli yksinkertainen, hurskas ja vanhanaikainen, \"pitkät\nolivat rukoukset ja huvinäytelmät lyhyet\", kuten Sofia Magdaleena\nmyöhempään aikaan kuvasi Köpenhaminan hovia. Ludvig XIII aikakauden\nvaikutus ei ulottunut tänne, sillä tavat ja päiväjärjestys olivat\ntäällä yhä vieläkin samallaiset, kuin olivat olleet vuosisatoja\nennenkin. Etevimmät palveliat söivät isännän pöydän ääressä, paitsi\nruokarukouksia, pidettiin kotihartautta illoin aamuin; kirkosta\nei kukaan saanut olla poissa. Jokaiselle työlle ja jokaiselle\njouto-ajalle oli päivän tunnit tarkasti määrätty; kaikki kulki yhtä\nkiertokulkua, jossa ei mikään muu vaihtelua tehnyt, kuin vuoden-ajat.\nYhtä yksinkertaiset, yhtä säännölliset olivat sekä isäntä että\nemäntä tässä varakkaassa, arvossa pidetyssä perheessä. Valtaneuvos\nRyning oli suora sota-eversti ja merimies, joka kunnialla oli\npalvellut maataan sekä maalla että merellä, ja hän sanoi ajatuksensa\nneuvoskunnan pöydän ääressä samoin kuin laamannina Sörmlannissa,\nmerimiehen teeskentelemättömällä tavalla. Hänen surunaan elämässä\noli se, ett'ei hän saanut vanhaa kilpimerkkiänsä, jossa sinisellä ja\npunaisella pohjalla oli poikkipuolin hopeinen orsi, antaa perintönä\npojalle. Mihinkäpä tytär kelpaisi, ellei naitettavaksi reippaalle\nmerimiehelle? Ilman häntä, jota Kurki nyt niin odottamatta oli\nhänelle tyrkyttänyt, olisi hän mielestään kyllä saattanut olla, mutta\nsaattoihan tyttö tulla joksikin hyödyksi; hänen sopi olla muorin\nseurana ne pitkät ajat, jolloin vaari oli poissa.\n\n\"Maija Liisa\", sanoi hän vanhalla tuttavallisella tavallaan\npuolisolleen, joka kuitenkin oli maaherran tytär Nerikestä, oli\nvaltakunnan rouvia ja kutsuttiin armoksi, \"tee tytöstä ihminen; hän\non reipas ja voimakas, hänestä saattaa tulla vielä hyötyäkin. Vanha\nLeenasi purjehtii umpivedessä, sinä itse peräydyt tuulen mukaan.\nTäällä tarvitaan uusia latvapurjeita tässä uudessa kaljaasissa,\nraitista tuulta, Maija Liisa. Hänestä tee ihminen, sinä! Enhän minä\npäässyt Kurjesta ennenkuin otin tytön.\"\n\nHänen Maija Liisansa huokasi huolestuneena, hän oli kuullut\npuhuttavan Kersti röökinän tuhlaavaisuudesta ja arveli, ett'ei\nomena kauas puusta putoa. Mutta siinä ei nyt mikään auttanut; hänen\nmiehensä sana oli kuninkaan sana. Sitten valtaneuvos tarttui uuden\ntyttärensä leukaan, neuvoi häntä olemaan tottelevainen, painoi aimo\nmerimies-suudelman hänen huulilleen ja astui sitten hevosen selkään,\nratsastaaksensa Tukholmaan.\n\nHagarin ei kauankaan tarvinnut tuumia, mitkä uudet tähdet nyt\nrupeaisivat tuikkamaan Risebergan talon vanhojen lehmusten ylitse,\nsillä jo samana iltana tapahtui äidillinen kuulustelu. Hagar\nistui aatelishovin katetuilla portailla, hän katseli miettivänä,\nmiten sääskipari tanssi auringon paisteessa, kun näki uuden\nkasvatti-äitinsä palaavan heinäväen luota niityltä. Tämä rouva,\njoka oli valtaneuvoksen rouva, näytti hänestä paremmin syntyneen\ntalon-emännäksi maalle. Olikohan mahdollista, että tuo pyöreä,\nvähäläntä muija karheine käsineen, kehnoine, harmaine villahameineen\nja valkaisemattomasta palttinasta tehtyine päähineineen oli\nesitetty hovissa ja siellä saanut osakseen erityistä kunnioitusta?\nNiin puhuttiin, ja nuo viisaat, harmaat silmät, jotka toisinaan\nsaattoivat katsoa terävästi ja toisinaan taas niin sydämmellisen\nlempeästi, eivät tuota puhetta vääräksi väittäneet. Emännän perässä\nseurasi talon Vahti koira, kesähelteestä väsyneenä ja kieli suusta\nriippuvana, sen jälkeen rouvan mielipiika Sabina, kantaen koppaa\nkäsivarrellaan. Käden viittaus ilmoitti Hagarille, että hänen piti\nseuraaman.\n\nNyt esitettiin takapihan asukkaat. Ensiksikin kanapiha, jonka\nkaakottava väestö sai ohria Sabinan kopasta. Sitten mentiin\nlammasnavettaan, sitte sikolättiin, sitte talliin ja karjapihaan,\njonka härät, lehmät ja mullikat kaikki nimeltään mainittiin. Parhaat\nlehmät saivat kiitoslauseen ja kourallisen suoloja.\n\n\"Oletko nähnyt kauniimpaa elukkaa, kuin Auringonkukka ja Metsäruusu?\"\nkysyi valtaneuvoksen rouva uudelta tyttäreltään.\n\nHagar ajatteli sitä aikaa, jolloin hän Kaskaksen torpassa paimensi\nkolmea laihaa lehmää ja myönsi, ett'ei hän koskaan ollut nähnyt\nmitään, jota Auringonkukkaan ja Metsäruusuun olisi saattanut verrata.\n\n\"Sinä saat lypsää niitä huomenna, jos haluat\", sanoi tuo hyvä rouva\ntuottavasti. \"Auringonkukka lypsää nyt neljättä viikkoa 5 kannua\nerästään, mutta Metsäruusu on ehtynyt neljään. Ole varovainen, kun\nAuringonkukkaa lypsät: sillä on semmoinen paha tapa, että potkii\nkumoon kiulun, se ei kärsi ketään muuta kuin vanhaa Renataa. Ei\nlöydy muuta neuvoa tuollaista vastaan, kuin että panee märän rievun\nselkäristimyksen päälle. Ja vielä muistutan, älä koskaan pidä\npunaista nauhaa hiuksissasi, kun karjapihaan menet! Huomaa, miten\nTurkki sinua katselee! Se on nyt kytkettynä, mutta mitä nuori härkä\npunaista kärsisi?\"...\n\nIltarukouksen ja aterian jälkeen esitettiin palvelusväki:\npaitsi talonvouti Wiikiä oli kuusi renkiä ja kuusi piikaa sekä\ntaloudenhoitaja Leena. Kunkin nimi mainittiin eriksensä ja kaikkia\nkäteltiin ja jokainen heistä lausui tervetuliaisensa: \"Jumala\nsiunatkoon armollista neitiä!\" Sinne ei joka päivä tullut uutta\ntytärtä taloon ja tunnettu on, että Nerikeläinen ajattelee enemmän\nkuin hän puhuu. Tervehdyksen takana saattoi havaita äänettömän\narvostelun, joka siitä päättäen, mitä Sabina emännälleen uskoi, ei\nollut epäsuosiollinen:\n\n\"Hän on lempeä silmistään ja uhkea, niin että riittää, sillä häntä on\nröökinän palveluksessa opetettu.\"\n\nHagarin uusi kasvatti-äiti saattoi hänet ihastuttavaan, pieneen,\nylikerrassa olevaan kammariin, josta näkyi puisto, luostarirauniot,\nviheriäinen tasanko ja vähäinen järvi. Täällä sai hän asetella\nja hallita, miten itse tahtoi. Ja täällä alkoi iltahämärässä\ntuttavallinen kuulustelu.\n\n\"Olet syntynyt Suomessa?\"\n\n\"Olen, armollinen rouva.\"\n\n\"Älä minua nimitä armolliseksi rouvaksi, nimitä minua kahden kesken\näidiksi, siitä minä parahiten pidän, mutta toisten kuullen saatat\nsanoa: rouva äitini. Tiedän, että olet löytölapsi; älkäämme siitä\npuhuko. Mutta mitenkä tulit Kersti röökinän luo? Ja minkä vuoksi\npyysit eroa hänen palveluksestaan?\"\n\nHagar kertoi, mitä hän luuli saattavansa ilmaista, sekä mitenkä hän\noli hovipalvelukseen kyltynyt.\n\n\"Nuoret eivät tavallisesti kylly hovi-elämään. Sinä siis olet lukenut\nlatinaa ja monta kirjaa?\"\n\n\"Olen, rouva äitini.\"\n\n\"Oletko myöskin lukenut jumalisia kirjoja?\"\n\n\"Olen, raamatun, muutamia postilloja ja vähän jumaluus-oppia.\"\n\n\"Uskotko Jumalaan Kaikkivaltiaaseen ja hänen ainoaan poikaansa\nJesukseen Kristukseen, meidän Vapahtajaamme?\"\n\nHagar kalpeni. Tätä hän ei ollut itseltään kysynyt, ja mitäpä hän\nvastaisi? Hän oli liiaksi ylpeä valehtelemaan. Hetken ajateltua\nvastasi hän:\n\n\"Minä uskon iankaikkisiin voimiin, jotka ihmisten kohtaloita\njohtavat.\"\n\nKasvatti-äiti katseli häntä niin surullisella ja läpitunkevalla\nkatseella, että Hagarin täytyi katsoa maahan päin. Hän oli varustettu\nvastustamaan jokaista uskonsääntöä, jokaista puhdas-oppista\nluterilaista tunnustusta, mitä kirkko vaati, mutta tuota surullista,\nrakastavaa katsetta hän ei voinut vastustaa.\n\n\"Oletko lukenut katkismusta ja käynyt rippikoulua?\" kuului toinen\nkysymys.\n\n\"Olen lukenut katkismuksen ja käynyt rippikoulun Kurjen neitien\nkanssa, kun olin neljäntoista vuotias.\"\n\nMaria rouva tarttui hänen käteensä, katsellen tuolla\nvastustamattomalla katseellaan ja lausuen:\n\n\"Noin nuori, noin lahjakas, ja kuitenkin jo metsästäjän nuolen\nkaatama! Tiedätköhän, että uskominen moneen jumalaan on pakanain\nusko? Mutta minä en tahdo kanssasi kiistellä; tahdon rukoilla\npuolestasi. Oletko koskaan tuntenut surua?\"\n\n\"En mitään surua, mutta paljon nöyryytystä.\"\n\n\"Se on _yksi_ tie myöskin, vaan se ei ole suora. Oletko rakastanut\nketään ihmistä enemmän kuin itseäsi?\"\n\nTässä taaskin kysymys, johon oli vaikea vastata. Hagar koetti\nkierrellä ja vastasi:?\n\n\"Olen lukenut, että meidän tulee rakastaa lähimmäistämme _kuten_\nitseämme.\"\n\n\"Ja kuinka Hän rakasti, joka edestämme verensä vuodatti ristillä?\nLapsi, sinä ymmärrät yhtä vähän rakkautta kuin murhetta. Huomaa\nnyt, ett'en minä tahdo olla sinun rippi-isänäsi; minä tahdon olla\nsinun äitisi. Sinun uskosi tahi uskottomuutesi jätän minä Jumalan\nPyhän Hengen haltuun, joka yksin voi ynseän sydämmen taivuttaa, en\nkäy nyt, enkä vastakaan oikeutta sinun kanssasi. Meidän huoneemme\non kristillinen huone ja minä otaksun, ett'et sinä ulkonaisessa\nsuhteessa mitään loukkaavaa tuo esiin. Mutta teeskennellä et saa.\nMinun Eerikkini on taistellut suuren kuninkaansa rinnalla omantunnon\nrauhan puolesta maailmassa, eikä sinun omatuntosi täällä Risebergassa\ntarvitse olla nunnan, vaan tyttären. Käsitätkö minua, lapsi?\"\n\n\"Kyllä koetan käsittää\", vastasi kasvattitytär. Hän tunsi\nkapinoitsian nousevan, mutta se seisoi lasivuorella eikä saanut\njalansijaa.\n\n\"Tee se!\" Ja Maria rouva oli jälleen tuo käytännöllinen\nperheenemäntä, josta Hagar, ensi vaikutuksen hänestä saatuaan, oli\najatellut, että tämän rouvan oikea asema olisi ollut karjapihassa.\n\"Mitä muuta sinä osaat, kuin kirjoittaa, lukea ja laskea?\"\n\n\"Olen ollut köyhä lapsi, joka metsässä lehmiä paimensi. Minä autoin\nsiihen aikaan torpanvaimoa kaikissa hänen askareissaan.\"\n\n\"Siis osaat kehrätä, kutoa, neuloa, kutoa sukkaa, leipoa, kaljaa\ntehdä, kynttilöitä kastaa...\"\n\n\"Meillä ei ollut varaa muuhun valoon kuin pärevalkeaan.\"\n\n\"No niin, mutta mitä on sinulla jäljellä noista hyödyllisistä töistä?\nSanotaanpa, ett'ei Kersti röökinä koskaan sukkapuikkoja ole kädessään\npitänyt.\"\n\n\"Hän on kuningatar. Löytyy monta monituista muuta, jotka sukkia\nkutovat.\"\n\n\"Sanoppa vain! Mutta mitenkä se osaa valtakuntaa hoitaa, joka ei osaa\nhoitaa itseänsä? Sinä, joka et ole kuningatar, et taida pitkälle\npäästä muitten sukilla. Ota nyt vaaria siitä, mitä sinulle sanon\nja pidä se rakkaassa muistossa, niinkuin se sinulle on rakkaudesta\nsanottu. Anna hovikiiltojen ja röökinän temppujen mennä! Minä toivon,\nettä sinä uudelle nimellesi teet kunniaa siveällä, hurskaalla ja\nkodikkaalla mielellä. Oppiin en pane suurta arvoa, ellei se sovellu\nyhteen Jumalan sanan kanssa, joka on todellinen viisaus, mutta sinun\npitää saaman aamut ja illat sekä pyhinä iltapäivinä olla vapaana,\njotta saat lukea kirjojasi, miten parhaaksi näet, kun et vain nuku\nkynttilästäsi. Lopun viikkoa käyt kaikellaisissa toimissa, kuten\nminä ennen olen tehnyt nuorena ollessani ja teen enemmiten vieläkin.\nLeena ei sinua vastustele, jos vain hyvin häntä kohtelet ja osotat,\nettä halusta tahdot oppia, mitä et vielä muuten osaa. Älä ole\nliiaksi veltto piikoja kohtaan; heitä kyllä tulee pitää silmällä.\nAseta niin, että sinun ja lampuotien vaimojen väli on hyvä sekä anna\nheille siirappijuomaa, kun tulevat herraskartanoon tuomaan voita ja\nmunia. Tulevalla viikolla on rukiinleikkuu: silloin väkeä kestitään\njuustolla, sahdilla ja pannukaakulla. Jos vieraita tulee Risebergaan,\ntiedät sinä kyllä hovitavat paremmin kuin minä, mutta sinun tulee\nkatsoa, että kaikki vadit ovat hyvin pestyjä ja puhtaita lakanoita\npannaan sänkyyn numeron mukaan ja kunkin henkilön säädyn mukaan,\nLeena käy vanhaksi ja hämäräsilmäiseksi, kohta hän ei enään erota\nreivaskangasta tavallisesta nelivartisesta. En uskalla enään antaa\nhänelle avainta hopeakaappiin; sen tulee sinun saada, lapseni, ja\nolutkellarin avaimen myöskin, sillä Wiik halusta puikahtaa sinne.\nJa nyt on aika kullekkin kiivetä peittonsa alle. Tuleeko siellä\nsadetta meidän kuiville heinille? Hyvää yötä, tyttöseni, älä unhota\niltarukoustasi! Tee minulle iloa, niin Jumala sinulle antaa sen\nkaksinkertaisesti takaisin!\"\n\nHagar jäi yksin ja istui avoimen akkunansa ääressä, josta oli\nnäkö-ala puistoon päin. Heinäkuun kuuvalo taisteli katoavan\nkesäpäivän viimeisen valonhohteen kanssa, järveä varjosti\ntaivaanrannalta nouseva pilvi ja heikot syyssalamat välähtelivät. Oli\ntyyntä, hiljaista ja lämmintä. Lintujen laulu lehmusten latvoista\noli kadonnut; ainoastaan tuo väsymätön leppälintu antoi vielä kuulla\nmuutaman yksinäisen liverryksen kevään päiviltä. Se lienee ollut joku\nuneton uroslintu; naaras valvoi vartioiden poikastensa yölepoa.\n\nTuo yksinäinen liverrys säesti yksinäisiä ajatuksia. Hagar seisoi\nulkopuolella omaa itseänsä ja puhui itsellensä:\n\n\"Mille rannalle olet sinä jälleen joutunut, harhaileva lastu? Yksin\nolit sinä Kaskaksen metsässä, yksin ensimmäisen rikkaan suojeliasi\nhuoneessa, yksin Kristiinan loistavassa hovissa ja nyt taas yksin\nEdsbergan tasangolla luostariraunioitten lähellä. Paljon hyvyyttä,\npaljon rakkautta olet osaksesi saanut, missä ikänänsä maailmassa\nkulkenut olet, ja nöyryytyksesi ovat olleet haihtuvia varjoja vain,\nmutta yksinäiseksi tunsit itsesi kaikkialla, vieläpä silloinkin, kuin\neräs nuorukainen sinun hyväksesi tahtoi voittaa kruunuja. Sinua ei\nkukaan käsittänyt, etkä sinä käsittänyt ketään. Kaikilla muilla oli\nystävänsä, jolle saattoivat uskoa kaikki; sinulla ei ollut ketään.\nMiksikä olit erilainen kaikista muista, miksikä aina yhäti teljettynä\nsydänkammioosi? Vapautta ihailit, mutta huulesi olivat suljettuina.\nOliko tämä sinun vai muitten ihmisten vika? Puuttuiko terästä, millä\nlimsiöstä kipenöitä olisit iskenyt? Tahi olitko Kristiinan piikivi,\njoka kullan kiillossa loisti, ja katso, se oli kissan kultaa vain!\nVieras olento sinä olit, samaten kuin sinun kadehdittu, ihailtu,\ntoisinaan melkein vihattu kuningattaresikin: puoleksi sinussa\nvirtaili ihmisten lämmintä verta, puoleksi kylmää tähtiloistoa.\nRouva Sofia De la Gardie on nimittänyt olentosi vian pöyhkeydeksi,\nrouva Maria Ryning on sitä nimittänyt pakanain-uskoksi. Kuka on\noikeassa? Tahi löytyykö kolmas tulisoihtu, joka valaisee kauas sielun\ntuntemattomaan pohjaan: -- sinä et ymmärrä rakkautta!\"\n\nKun Hagarin yksinäiset ajatukset olivat ennättäneet tähän\npalautuskujaan, muisti hän tähden valo-usvan ja nuo kummalliset\nsanat: minun olentoni on voima, eikä rakkaus... Mitä nuo sanat\nmerkitsevät? Ja: katsele itseäsi kuvassasi!... Eikö Kersti röökinällä\nole kaikkea, paitsi rakkautta? Eikö hän ole suurilahjainen ajatuksen\nvoimassa, tahdon voimassa, toiminnassaan, ja onkohan Ruotsi\nmilloinkaan ollut niin voimakas, kuin Kristiinan aikana? Mutta\nmitäpä muuta hän on kuin voimakas? Saattaako hän rakastaa mitään\nmuuta maailmassa, kuin itseänsä? Kyllä, hän saattaa rakastaa paljo\nja useita, hän saattaa kentiesi rakastaa heitä _niinkuin_ itseänsä,\nmutta rakastaako hän itseänsä? Jos hän itseään rakastaa, täytyy\nhänen aina olla tyytyväinen itseensä, eikä rientää levottomuudesta\nlevottomuuteen, kuten hän tekee, ja kirjoista ihmisiin sekä ihmisistä\nkirjoihin jälleen, uusiin tutkimuksiin, uusiin suunnitelmiin, uusiin\nhuvituksiin, päästäksensä irti omasta itsestään. Etsi! sanoi tähti.\nJa Kersti röökinä etsii alituisesti jotakin. Mitä hän etsii? Etsiikö\nhän vaihdettua prinssiä? Hullutusta! Mitä muuta hän saattaisi etsiä,\nkuin itseänsä, sisintä elämän perustustansa, ainoata, jota hän\nsaattaa todellisesti rakastaa, ainoata, jossa hän kerran saattaa\nrakkaudella levätä? Mutta hän ei perustustansa löydä, enkä minäkään\nlöydä omaani. Se ei merkitse juuri mitään, jos rakastaa muita kuten\nitseänsä, jollei ole löytänyt itsessään sitä ainoata, joka ansaitsee\nrakastamista ja jonka pohjalle rakentaa voi. Ennenkuin on löytänyt\noman perustuksensa, täytyy asettaa muita itseään korkeammalle, täytyy\nrakastaa toista enemmän kuin itseänsä; täytyy voida kieltää itseänsä,\nuhrata itsensä, elää ja kuolla jonkun toisen puolesta taikka jonkun\nasian puolesta, sekä elää ja kuolla palkitsemattomana, kiitosta\nsaamatta, tuntemattomana, unhotettuna. Sillä sehän ei voi olla oikeaa\nrakkautta, jos jotakin rakastaa palkan, kiitoksen tahi kunnian\nvuoksi... Mikä elämän-arvoitus! Mikä hirvittävä syvyys!\n\nHagar tunsi pöyristyksen jäsenissään, samanlaisen, kuin silloin,\njolloin hän talvi-iltana seisoi tuikkaavan tähtitaivaan alla ja\nnäki edessään äärettömän loiston, mutta tunsi vilua... Kesken sitä,\njolloin hän Kristiinan loistavaa nerollisuutta enimmän ihaili, oli\nhäntä viluttanut...\n\nHän etsi turhaan tähteänsä; hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin\nmilloinkaan ennen, sillä nyt ei hänellä ollut edes itseään. Hän\nkulki ikään kuin ympyrässä, jossa ei ollut keskipistettä. Etsiä\nhänen täytyi, etsiä elämän perustustansa, etsiä, etsiä... Ja kun\nhän ponnisti itseänsä yhdistämään kaikki yhteen perus-ajatukseen,\nseisattui hän havaitessaan, että hänen vikansa oli _se_, ett'ei hän\nlöytänyt itseänsä.\n\nHän heittäytyi pitkäkseen vuoteelle ja koetti nukkua, mutta\nturhaan. Hänen ajatuksensa olivat kuin keväällä haavan höytyset,\njotka tuulen lennättäminä etsivät jotakin, minne istahtaisivat.\nHän haparoitsi entisyyden varjokkaissa laaksoissa ja kiinnitti\nitsensä uuteen esineeseen; kaksoisveljeensä Bennuun, jonka nimi\nnyt oli Urban Niemand. Kävikö hänessä tähtien varoitus toteen?\nSaattoiko hän rakastaa? Ei, sitä hän ei osannut. Kaiken huolenpidon,\nhyvyyden, rakkauden, mikä häntä elämässä oli kohdannut, hän yhtä\nhuolimattomasti otti vastaan ja yhtä helposti unhotti, kuin Kersti\nröökinä, kuin Hagar itsekkin. Hän oli uiskenteleva lastu, ja mitä\nmuutapa he olivat, he molemmat? Voimaa hän oli saanut yhtä kuin he.\nHän oli kukistamaton, yhtä kuin he: maa, tuli, vesi ja ilma eivät\nvoineet hänelle mitään tehdä, ei mikään voinut sammuttaa hänen\nelonkipinäänsä, ennenkuin tähtien hetki oli tullut. Nuo molemmat\nnaisturvatit eivät olleet samoja elämänvaaroja koetelleet, mutta\nheidän täytyi olla yhtä kukistamattomat kuin hänkin oli: ei mikään\nkuolettava kipu saanut Kristiinaa valtoihinsa, ei mikään myrkky\ntarttunut Hagariin. Mutta etsiä piti heidän kaikkien, etsiä, etsiä...\n\nUnettomana ajatellessaan johtui Hagarin mieleen, että hän, ennen\nkuin Tukholmasta lähti, oli saanut kirjeen, ensimmäisen ja ainoan,\njonka veljeltään oli saanut. Hän nousi etsimään kirjettä. Yö oli\njoutunut; heikko aamunkoite valaisi sen verran, että hän jälleen\nsaattoi lukea tuota lapsellista kirjoitusta, jonka päällekirjoitus\noli toisen käden tekemä, luultavasti juutalaisen. Kirjeen huonosti\nkokoon pantu saksalainen kieli, vino käsi-ala ja järjestyksen puute,\nolivat kaikki vielä koulupojan. Siinä ei löytynyt asuinpaikan nimeä\neikä päivämäärää; otaksua saattoi, että kirje oli kuukausi sitten\nlähetetty kesäkuussa Regensburgista. Sen sisällys kuului näin:\n\n    \"Hagarille. Iso-isä sanoo, että minun pitää kirjoittaman sinulle.\n    Olen oppinut rakkelin edessä kirjoittamaan. Hän on kovin ihana.\n    Olen saanut raution, nimi Jehu. Se on kolmevuotias, arapialainen,\n    meni heti, minä rankasin sitä, juoksee levyn sultaanin ohitse.\n    Täällä on lichtensteinin kyrassieerejä, jotka menevät gallasiin.\n    Torstenson on olmysissa. Tuumasin karata sinne, he saivat minun\n    kiinni, otin miekkani, panivat minun kolmeksi päivää päävahtiin.\n    Kuinka Caballer voi? Lebewol, vergis mei nit\n\n                                                       Urban.\n\n    J. K. rake sanoo tule tänne Hagar.\"\n\nEi mitään muuta. Ei mitään hänen nykyisestä tilastaan, tahi miten\nhän oli näkönsä jälleen saanut, jota sopi toivoa, koska hän oli\nomakätisesti kirjoittanut. Kuka on rake? Onko hän Rachel tahi\nlohikäärme? [Lohikäärme ruotsiksi drake.] Hän ja rautio nähtävästi\novat häneen tehneet suurimman vaikutuksen. Hän kysyy Caballeroa, vaan\nei sisartansa, jolle hän käskystä on kirjoittanut.\n\n\"Tyhmä poika!\" huudahti Hagar harmistuneena. \"Mutta\", lisäsi hän\nhuoaten: \"hän on yksi meistä kolmesta.\"\n\nAjatukset lentelivät muuttolintujen siivillä kauas etelään\ntuntemattomille seuduille. Kun Hagar vihdoin silmänsä ummisti,\nleikitsi nousevan auringon purppurahohde lehmuksien latvoissa. Hänen\nviimeinen ajatuksensa, joka katosi uneen, oli jälleen kapinoitsian:\n\n\"Jos täällä Risebergassa tulen vangiksi, niin kirjoitan Texeiralle ja\npakenen Regensburgiin. Minua ei kukaan saa sitoa. Minä tahdon löytää\nitseni.\"\n\n\n\n\n23. Regensburg.\n\n\n    Tule pojakseni, niin sinä olet rakentava Jerusalemin portit!\n\nRuben Zevi oli joulu-aamuna kumureessä lähtenyt Tukholmasta\nGöteborgiin ja vienyt mukanaan sokean tyttärenpoikansa Urban\nNiemandin. Göteborgista kävi matka Pohjanmeren yli Lontooseen ja\nsiellä viikon viivyttyään asioittensa takia, lähtivät Amsterdamiin.\nTämä vanha mies näytti kokonaan unhottaneen kaikki vaivansa ja 70\nvuottansa, hoitaessaan tuota sokeata, joka ei jäänyt kiittämättömäksi\nvanhusta kohtaan hänen huolenpidostaan. Heidän välillään syntyi\ntuttavallisuus, joka pojan puolesta olisi käynyt hyvin hartaaksi,\njos hän olisi voinut unhottaa tuon pakollisesti antamansa lupauksen,\nett'ei hän koskaan enään miekkaa käyttäisi. Joka aamu kysyi Urban:\n\"Koska saan nähdä auringon?\" Ja yhtä säännöllisesti vastasi Ruben\nZevi: \"Madridissa.\"\n\n\"Silloin saan ratsastaa Torstensonin luo\", ajatteli nuori kapinoitsia.\n\nViivyttyänsä uusien asioitten takia vähän kauemmin Amsterdamissa,\nsuuntasivat he matkansa Parisin kautta Madridiin. Jokaiselle muulle\njuutalaiselle olisi ollut hengenvaarallista joutua inkvisitsionin\nkammottuun piirikuntaan, mutta Ruben Zevi omisti avaimen, joka\nhänelle aukaisi kaikki portit. Filip IV tarvitsi hänen kultaansa\nvastustaaksensa Ranskaa, Alankomaita ja kapinallisia Katalonialaisia\nsekä äsken Espanian ikeen alta vapautettua Portugalia.\nKäytettyään kuninkaan suojeluskirjan, otettiin juutalainen\nvastaan hollantilaisena pankkiirina kaikilla mahdollisilla\nkunnian-osotuksilla ja hän palkitsi tämän kunnian lainalla 40\nprosentin korosta sekä korvausta vastaan Almeiran kaivoksista,\nsiinä tapauksessa, että portugalilaiset ottaisivat Perusta tulevan\nhopealaivaston.\n\nRuben Zevi tunsi kaikki nurkat ja pielet Madridissa, samaten kuin\nkaikissa Euroopan pääkaupungeissa. Eräänä päivänä palasi hän\nmaurilaisten korttelista 90-vuotiaan arapialaisen kanssa, jonka nimi\noli Damiri, ammatiltaan tämä oli muulin-ajaja ja yksi niistä monista,\njotka huulillaan tunnustivat Kristuksen ja Neitsy Marian, mutta\nkuitenkin joka aamu ja ilta kääntyivät Mekkaan päin, rukoillaksensa\nMuhamedia. Tämä Damiri käänsi ja katseli Urbanin silmiä, pani\nyrteistä tehtyä voidetta niitten päälle sekä määräsi kolmea viikon\npaastoamisen, hiljaisuutta ja pimeän huoneen. Noitten kolmen viikon\nperästä otti Damiri siteen pois silmiltä ja määräsi jälleen Urbanin\nistumaan kolme viikkoa hämärässä, johon asteettain valoa lisättiin\nja huudahti tämän määrätyn ajan kuluttua: \"Allah akbar! Jumala on\nsuuri!\" Hän palkittiin runsaasti. Urban Niemand oli saanut takaisin\nsilmiensä valon.\n\nMadridista matkustettiin täydessä kapinassa olevaan Barcelonaan,\nsieltä kuohuksissa olevaan Neapeliin, joka pian oli kapinaan nouseva\nja sieltä kaikkein kristillisimpään Romaan. Missäpä ei kultaa\ntarvittu? Ruben Zevi löysi ystäviä ja suojelioita kaikkialla.\nHänen ammattinsa kunnia oli lainata kuninkaille, jotta voisivat\nmasentaa kapinallisia alammaisia, sekä kapinallisille, jotta\nvoisivat taistella kuninkaita vastaan. Jos tappio tuotti vahinkoa,\ntäytyi voiton kahdenkertaisesti palkita tappion. Hän oli yhtä\ntuttu kardinaalien vierashuoneessa, kuin sulttaanin moskeassa.\nVäitettiinpä, että paavi Urban VIII oli tarjonnut hänelle arvonimen:\nJerusalemin protektori, jos hän tahtoisi tulla katolilaiseksi.\nSiihen oli Ruben Zevi omituisella hiljaisella tavalla hymyillen\nvastannut profeetan sanoilla, Es. 62: 6: \"Oi, Jerusalem, minä asetan\nvartiat sinun muuris päälle, jotka eivät ikänä päivällä eikä yöllä\nvaikene.\" Hän sai osan paavi Pietarin rahasta, samoin kuin hän sai\nosan siitä verosta, joka sulttaanille tuli pyhästä maasta, ja kun\nuskonheimolaiset syyttivät häntä siitä, ettei hän ollut tarpeeksi\narkaluontoinen, vastasi hän: \"Meidän tulee imeä pakanain maitoa.\"\n\nNeapelin ja Roman välillä tapahtui eräs seikka, joka oli niin\ntavallista laatua, että siihen tuskin huomiota kiinnitettiin. Ruben\nZevin vaunuja sekä hänen seuralaisiansa, joita oli 12 ratsumiestä,\nhätyytettiin eräässä vuorensolassa. 30 ryöväriä hyökkäsi heitä\nvastaan, mutta ne joutuivat ankaran taistelun perästä tappiolle ja\nmonta heistä kaatui paikalle. Urban sai vielä kerran leikkiä sotaa.\nHänen lupauksensa ei tarkoittanut tällaista miekan käyttämistä;\nhän oli puolustanut itseänsä, ja sitähän ei sopinut kieltää. Tuo\njo puoleksi unohtunut miekankahva näytti ikään kuin suutelevan\nhänen oikeaa kättänsä ja sanovan hänelle: sotamarsalkka odottaa\nsinua!... Matka kulki pohjoiseen päin; joka päivä tultiin lähemmäksi\nruotsalaista sotajoukkoa ja sotaa.\n\nVielä tuli heidän käydä Genuassa, Milanossa, Venedigissä, Wienissä,\nja kaikissa näissä paikoissa oli Zevillä asioita toimitettavana,\nennenkuin he vihdoin toukokuun lopulla saapuivat Regensburgiin. Jo\nensi yönä, kun kaikki muut lepäsivät matkan vaivojen perästä, hiipi\nnuori kersantti talliin, löysi sieltä käyttämättömän, virkun hevosen\nja laukkasi sillä tiehensä, etsiäksensä Torstensonin leiripaikkaa.\nHän pettyi. Ruben Zevi tunsi tyttärensä pojan ja oli ennestään\nasettanut kuusi parahinta ratsastajaansa Assar Kaban johtoon sille\ntielle, jota Urbanin täytyi pohjoiseen päin kulkea. Siellä tuli\nyön pimeydessä kilparatsastus, joka loppui siihen, että karkaaja\nvartioittuna ja tukevasti sidottuna satulaan, palautettiin takaisin\nsuuttuneen iso-isänsä luo.\n\n\"Poikani Absalom\", sanoi juutalainen hänelle Davidin vihalla ja\nDavidin surulla, \"jos noin vähäpätöisinä pidät lupauksesi sekä minun\nharmaat hapseni, niin muista, että minä se olen, joka tallennan\nDamirin parannus-aineen, sekä että sitä tulee käyttää joka kuudes\nkuukausi uudestaan, jos tahdot saada pitää näkösi. Jos vielä kerran\nkarkaat, olet auttamattomasti kuukauden perästä sokea. Tule sitte\njälleen kurjaksi kerjäläiseksi, anna taluttaa itseäsi Madridiin, jos\ntapaat jonkun, joka sinua taluttaa, mutta tiedä, että Damiri on 90\nvuotias. Kuinka kauan luulet löytäväsi hänet elävitten joukosta?\"\n\n\"Olen sotamarsalkan palveluksessa; tahdon ennen olla sokeana, kuin\nkarata palveluksestani\", vastasi nuori kersantti ynseästi.\n\n\"Olen sitä jo ajatellut Tukholmassa\", vastasi juutalainen,\nsamalla kun hän otti esiin yhden niistä monista kirjeistä, jotka\nolivat häntä odottamassa hänen kotiin tullessaan. \"Kas tässä\nerokirjasi sotapalveluksesta, sotamarsalkka on sen omakätisesti\nallekirjoittanut, sillä perusteella, että lääkärintodistus on\nilmoittanut sinun olevan auttamattomasti sokean. Ole tyytyväinen,\npoikani; tämä on kunniakas erokirja.\"\n\n\"Mutta minä en ole sokea, minä näen viholliset, minä ratsastan kuten\nennenkin, minä saatan palvella kuten ennenkin!\" huudahti eron saanut\nsotilas nyyhkyttäen niin, että pikemmin olisi luullut häntä tytöksi,\nkuin Torstensonin oppilaaksi.\n\n\"Olen sanonut sinulle\", vastasi juutalainen ankarasti, \"että sinä\nilman Damirin parannus-ainetta jälleen tulet sokeaksi. Ja jotta et\nnoin pian sitä unhottaisi, pitää sinua rangaistaman kolmen päivän\npimeällä arestilla.\"\n\nNämät kolme päivää juutalaislinnan sisimmäisessä huoneessa\nsuljettujen akkunaluukkujen takana tuntuivat Urban Niemandista\nniin pitkiltä, kuin koko kolme vuotta. Tämä ei ollut Kirkniemen\nkoirankoppi; täällä oli vankeus, jota hän kammoksui ja yksinäisyys,\njota hän pelkäsi. Hän ei seurustellut, kuten Hagar sisarensa,\najatusten suuressa, puheliaassa seurassa: hänellä oli siellä aivan\nvähän tuttavia. Ketä hän hakisi? Pitkiä aikoja oli kulunut siitä,\nkuin hän oli kirjan aukaissut, eikä hän koskaan ollut kynää kädessään\npitänyt. Hänen tietonsa mahtui tallin seinien sisäpuolelle, satulaan,\njossa hän reippaasti ratsasti, ohjiin, joita hän niin mainiosti hoiti\nja noihin sotatemppuihin, joissa hän, vaikka vielä aivan nuori, jo\noli mestari. Mistään muusta ei hänellä koskaan ollut huolta: hänen\nsielunsa oli, paitsi näillä aloilla, joissa hän vapaasti liikkui,\nkirjoittamaton kirja, haka, jossa metsäkukat itsestään kasvoivat\nhoitamatta, huoletta pensaston ja ruohojen seassa. Mitä hänellä oli\ntehtävää yksin oman itsensä seurassa? Pitkäksyä, ikävöidä, uneksia,\nriehua ja itkeä. Ainoa lohdutuksensa oli paeta jälleen, kun ensi\ntilaisuus ilmaantuisi.\n\nNeljännen päivän aamulla avattiin tuon pimeän huoneen ovi, jolloin\nUrban makasi puoleksi hereillä ja vaatetettuna siten, kuin hänen oli\ntapansa ollut, valvoessaan yöllä nuotion ääressä leirissä. Ääni, joka\nei ollut tavallisen palvelian, sanoi hänelle:\n\n\"Nouse, sinä olet vapaa!\"\n\nYhdellä hyppäyksellä oli vanki jaloillaan ja aikoi oitis lähteä ulos\nvankeudestaan.\n\n\"Anna minun sanoa sinulle jotakin!\" pyysi tuo lempeä, tuttu, mutta ei\npitkiin aikoihin kuultu ääni. \"Tunnetko minun?\"\n\n\"Mitenkä minä kissan pimeässä tuntisin?\" vastasi poika äkeästi.\n\"Laske minut ulos!\"\n\n\"Minun mielestäni ansaitsisin parempaa kiitosta. Kuka olen? Arvaa!\"\n\nTaaskin tahtoi poika työntäytyä ulos, mutta tuo tuntematon seisoi\nhänen tiellään.\n\n\"Et pääse ennen, kuin sinulle olen jotakin sanonut\", virkkoi ääni.\n\nPainiminen alkoi, mutta se loppui pian hämmästykseen, kun Urban\ntarttui kiinni pehmeään naisen käteen.\n\n\"Oletko sinä Rachel?\" kysyi hän.\n\nSamassa aukaistiin akkunanluukut, ja päivänvalo virtaili huoneeseen\nniin kirkkaana, että se silmiä häikäisi pitkällisen pimeyden perästä.\nEnsimmäinen, minkä Urban saattoi erottaa, oli Rachel, joka seisoi\nhänen edessään ujossa, neitseellisessä kauneudessaan, toista vertaa\nkauniimpana, kuin mitä Urban muisti hänen olleen vuosi takaperin.\nTuo outo päivänvalo loi hänen ympärilleen auringonloistetta. Hän\nei enään ollut se Rachel, jonka kanssa Urban oli kinannut siihen\naikaan, kuin hän isoisäänsä oli tänne seurannut Böhmin metsissä. Hän\nei ymmärtänyt, että tyttö oli kasvanut 14 vuotiaasta viidentoista\nvuotiaaksi.\n\n\"Tahdotko nyt kuulla, mitä minulla on sinulle sanottavaa?\" kysyi\ntyttö puoleksi pilalla, puoleksi ujoillaan. Urban suostui, hänellä ei\nenään ollut mitään kiirettä.\n\n\"Tahdon sanoa sinulle\", jatkoi hän, \"että sinä olet suurin narri,\nmikä maassa kulkee. Mitä varten sinä suututat parahinta ihmistä,\nsinun iso-isääsi, joka on minun isäni setä sekä sinun ja meidän\nkaikkien hyväntekiä? Mene oitis hänen luoksensa; pyydä häneltä\nanteeksi, ja lupaa, ett'et koskaan tee häntä vastaan! Tiedätkö,\nmitä on olla hänen poikanaan? Hän on enemmän kuin kuningas, enemmän\nkuin keisari; hän on koko maailman hallitsia; ei yksikään gojimin\nruhtinaista ole niin mahtava kuin hän. Ja sinä tulet yhtä rikkaaksi\nja mahtavaksi kuin hän, jos alistut hänen tahtonsa mukaan. Mitä\nsinä juokset kurjien sotiesi ja köyhien sotilaittesi perässä? Etkö\nymmärrä, että kun sinä tulet siksi, kuin iso-isä nyt on, saatat itse\nvarustaa voimallisimmat sotajoukot, eikä silloin kukaan uskalla sinua\nvastustaa? Miksikä et saata totella ja odottaa? Miksikä et tahdo\ntunnustaa meidän uskoamme ja olla yksi meistä? Etkö tiedä, että me\nolemme valittu kansa ja kaiken maailman valtakunnat tulevat olemaan\nmeille alammaiset?\"\n\nKyllä huomasi, että Rachel vuoden kuluessa oli jotakin oppinut\nsynagoogassa. Jos hän oli lähetys-saarnaajana lähetetty, niin\nRuben Zevi ei olisi saattanut löytää ketään kaunopuheliaampaa.\nUskonvaihtaja oli jo puolittain kääntynyt, kun lähetys-saarnaaja\nsuuntasi puheensa toisaalle, ja tämäpä sai hänen käännyttämistoimensa\ntäydelleen menestymään.\n\n\"Minä tahtoisin jotakin sinulta pyytää, jotakin itseäni varten. Isäni\nJoas on joutunut iso-isäni epäsuosioon ja on ajettu pois linnasta.\nSe oli sinun tähtesi, Urban, sen tähden, että hän sinua auttoi\npakenemaan ensi kerralla, muistathan? Rukoile isäni puolesta, sitte\nkuin itse olet anteeksi saanut; pyydä, että hän saisi takaisin tulla,\nja minä tahdon olla sinulle kiitollinen... et saata uskoa, kuinka\nkiitollinen tahdon olla!\"\n\nHän oli monelle kalliollekkin vastustamaton. Mitenkäpä pehmeä vaha\nolisi häntä vastustaa voinut? Urban Niemand tunsi aivan uuden tunteen\nliikkuvan nuoressa pojan sydämmessään ja lupasi kaikkea, mitä Rachel\npyysi, meni iso-isänsä luo, pyysi anteeksi ja vakuutti pyhästi, ettei\nhän koskaan enään tekisi itseään syylliseksi tottelemattomuuteen.\nAnteeksi annettiin ehdollisesti; Ruben Zevi oli tottunut ehtoja\nmääräämään.\n\n\"Osota, että aikomuksesi on vilpitön; palvele minua uskollisesti\nvuosi, niissä asioissa, joita sinulle uskon, niin minä sinulle\nanteeksi annan. Siihen asti pitää sinun olla minun palveliani,\nmutta sen jälkeen minun poikani. Sinun ei sitten enään tarvitse\nolla Ben-Oni, tuskan poika, sinun pitää olla Benjamin, onnen poika,\nsillä suurin iloni ja suurin suruni on sinun synnyttänyt. Käytä\nsiis onnennimeäsi niin, ett'ei minulla koskaan ole syytä ottaa sitä\ntakaisin!... Sinä et osaa kirjoittaa?\"\n\nUrbanin täytyi todenmukaisesti kertoa, että hän tuskin osasi lukea.\nSe vähä, mitä hän lapsuudessaan oli oppinut, oli aikoja sitten\nunohtunut.\n\n\"Sinun pitää tästä päivästä alkaen joka päivä lukeman ja kirjoittaman\nRachelin johdolla. Tee sitä reippaasti; minä tarvitsen sinua\nkonttoorissani.\"\n\nKauppiaan konttoori oli inhoittavin, mitä Urban saattoi ajatella\ntulevaisuuttaan kuvitellessansa, mutta hän lupasi totella ja uskalsi\nsitten rukoilla Joaksen puolesta.\n\n\"Mitä?\" ärjäsi vanhus, uudestaan suuttuneena. \"Oletko sinä yhdessä\nliitossa Rachelin kanssa päättänyt pyytää armoa tuolle petturille?...\nJoas! Ja sinä pyydät armoa Joakselle! Etkö tiedä, että hän on\nsinun verivihollisesi? Tarpeellista on, että saat tietää, kenenkä\nkanssa sinä täällä joudut tekemiseen. Minä olen ajanut ulos Joaksen\nvaimoinensa ja lapsinensa, paitsi Rachelia, joka on viaton ja minulle\nuskollinen, kuten oma lapsi. Hänen isänsä on seitsemänkymmentä kertaa\nminua pettänyt ja seitsemänkymmentä kertaa saanut anteeksi, mutta kun\nhän vuosi takaperin antoi sinulle hevosen, aukenivat minun silmäni.\nHuomaa, että paitsi veljeäni Mordechaita, joka on Smyrnassa, ja hänen\nlapsiansa, ovat Joas ja hänen sisarensa Thamar, vanhimman veljeni\nlapset, näihin asti, omien lasteni kuoleman jälkeen, olleet lähimmät\nsukulaiseni. Thamar on maankuleksia, mutta Joas on edeltäkäsin\nlaskenut, mitä hän minun kuoltuani tulisi perimään, vaikka minä en\nole ajatellut, että hän omaisuuteni saisi, vaan olen tuuminut antaa\nsuurimman osan Rachelille. Odottamatta nousee yöstä ja kuolemasta\nilmoille kaksi tyttärenlasta, jotka ovat minulle läheisemmät kuin\nMordechai, Joas ja Thamar. Ymmärrätkö siis, mitenkä niitten täytyy\nolla sinun ja sisaresi verivihollisia? Ole varuillasi, mielipuoli!\nJoas on kerran auttanut sinua karkaamaan toivossa, että minä\noikeutetussa vihassani tekisin sinun perinnöttömäksi. Toisella kertaa\nhän vainoo sinun ja sisaresi henkeä. Täällä olet turvassa, mutta\nlinnanporttien ja Regensburgin muurien ulkopuolella sekä keskellä\nruotsalaista sotajoukkoa, jonka luo sinä niin tyhmästi halajat, Joas\nsinun löytää ja tietää, miten hän sinulle kuoleman iskun antaa.\nVielä hänen käsivartensa on liiaksi lyhyt ennättämään Hagaria, ellei\nhän Thamarin kautta häntä tapaa, mutta ei yksikään susi Böhmin\nmetsien rotkoissa niin hartaasti saalistansa vainoo, kuin Joas teitä\nmolempia. Joas on viekas ja Mordechailla on mahtavia liittolaisia:\nhe tietävät, mitä voivat, jos tulevat minun perillisikseni. Sitä\nvarten ajavat he asiaansa kultavuorilla, kun minun käteni kerran\non puuttuneena ja vanhat silmäni suljettuina. Kas siinä syy, miksi\nminun on monen todistuksen avulla täytynyt turvata sinun ja sisaresi\nperintöoikeutta. Sitä sinä et vielä käsitä, sillä sinun halusi on\nleikkikaluissa, joissa on hevosia ja miekankalsketta, mutta kerran\nsinä minua olet kiittävä, kun mieheksi tulet. Ja mieheksi tahdon\nsinun tehdä, poika; tahdon tehdä sinut äitisi pojaksi, eikä isäsi. Ei\nsanaakaan enään Joaksesta!\"\n\n\"Kuka oli isäni?\" kysyi nuorukainen, paremmin siitä syystä, että\nmuisti kuningattaren kysymyksen, kuin siksi, että itse olisi pitänyt\ntätä tietoa tärkeänä. Ruben Zevin katse synkistyi.\n\n\"Kysy, mikä se yö oli, joka varasti valoisan päivän sen ihanimmassa\naamuhetkessä, mutta älä koskaan kysy isäsi nimeä! Se tuottaa\nonnettomuutta jokaisille huulille, jotka sitä lausuvat.\"\n\nUrban oppi Rachelin johdolla lukemaan ja kirjoittamaan. Metsistynyt\nhaka viljeltiin odottamattoman joutuisasti. Ymmärrystä ei ollut\npuuttunut, vaan halua, ahkeruutta, kestävyyttä ja kärsivällisyyttä.\nHänellä ei ollut sisarensa selvää, läpitunkevaa käsitysvoimaa,\nmutta kekseliäisyydessä oli hän usein sisartaan vikkelämpikin. Nyt\noli hän saanut halua, tiesi mistä. Tavuut hyppivät hänen päähänsä\nja piirsivät suuria, kankeita viivoja paperille hänen eteensä. Tuo\nviidentoista-vuotinen opettajatar, joka opetti kohta seitsemäntoista\nvuotta täyttävää oppilasta, koetti kaikin voimin ylläpitää\ntarpeellista kunnioitusta. Toisinaan se hänelle onnistui, mutta\ntoisinaan ei. Moni tunti aljettiin ankarasti tutkimalla tuntemattomia\nkuvakirjaimia ja lopetettiin heleään nauruun ja kilpajuoksuun huoneen\nympäri. Ruben Zevi havaitsi kerran oppilaan ulos kiipeämässä toiseen\nkerrokseen akkunaluukun päällä ja opettajattaren käsiruisku kädessä\nvettä suihkaten häntä takaa ajamassa. Vanha juutalainen hymyili ja\npalasi huomaamattomana pois. Hänellä oli syynsä eikä hän tullutkaan\npetetyksi. Kuukautta vähemmässä ajassa oli Urban saanut valtaansa\nsekä kirjat että kirjoituksen. Hänen arvolauseensa lukukinkereillä\nehkä ei olisi ollut parahinta laatua, mutta hän tuli kuitenkin\ntoimeen, kuten hän aina oli tullut, kun hänen piti ajaa karauttaa\nvallihaudan, tahi orapihlaja-pensaston yli. Ruben Zevi unohti, että\ntyttärenpojan vielä olisi pitänyt tyytyä palvelian asemaan, ja\nantoi hänelle palkkioksi sen arapialaisen juoksian, josta kirjeessä\nmainittiin ja joka oli parempi kuin Levyn sulttaani, paras juoksia\njuutalaiskorttelissa. Urbanin luonnolle ja hänen karkaamishalullensa\nolisi tämä lahja ollut suurena kiusauksena, jos ei tuo valpas Assar\nKaba olisi saanut käskyä seurata hänen mukanansa ratsastusretkillä.\n\nKuukausi sen jälkeen, kuin lukutunnit olivat alkaneet, ruvettiin\nUrban Niemandia käyttämään helpoimmissa toimissa Ruben Zevin\nkonttoorissa. Kahden kuukauden kuluttua hän saattoi ottaa osaa\nkirjevaihtoon ja toimittaa vähempiä lähetyksiä. Kolmen kuukauden\nperästä kulki hän vaatetettuna kuten juutalaiset ja vietti sabbattia\nsynagoogissa. Hän kulki kuten unissaan, täydellisesti vangittuna\nRachelin kahleisiin.\n\nSilloin ratsasti eräänä päivänä muutamia vankeja Torstensonin\njoukosta Mähristä Regensburgiin. Niitä oli kuusitoista repaleista,\nlikaista, haavoista ja vaivoista surkastunutta sotamiestä, joita\nkeisarilliset kyrasierit vartioitsivat. Urban palasi juutalaispuvussa\neräältä toimitusmatkalta, kirjelaukku kainalossaan, kun tuo\njoukko tuli häntä vastaan, ja hän kuuli erään vangeista sanovan\nkumppanilleen ruotsinkielin: \"täällä kullattu juutalainen asuu.\"\n\n\"Onpa vahinko\", vastasi kumppani, \"ett'ei meitä nyt ole 2,000, joilla\nolisi vapaat ohjat käsissä; täällä olisi jotakin ansaittavana.\"\n\nTuo kaikui kuin ruotsalainen rummun päristys rauhallisen\nkirjeenkantajan korvissa. Hän heräsi mielestään kuten lumouksesta,\nläheni vankeja ja kysyi, myöskin ruotsiksi, mistä he olivat. Vangit\nsaivat suuret silmät. He hämmästyivät, kun kuulivat juutalaisen\npuhuvan heidän kieltään ja sanoivat olevansa smålantilaisia ja\nuusmaalaisia ratsumiehiä, jotka ollessaan ruoan etsinnässä olivat\njoutuneet väijymispaikkaan ja heidän oli täytynyt antautua vangiksi\nylivallan takia.\n\nOli Pyhän Bartholomeuksen päivä ja paljon väkeä liikkeellä. Urban\nseurasi väkijoukon muassa tuota hitaasti marssivaa jonoa, kysyen\nuutisia sotakentältä.\n\n\"Se on joku vakooja\", kuiskasi eräs ratsumies kumppaneilleen, tällä\nkertaa suomenkielin; \"valehdelkaamme!\" sen jälkeen vastasivat,\nettä Torstenson oli valloittanut Wienin, että hän oli lähettänyt\nkeisarin hiirenhäkissä Tukholmaan sekä että hänen joukkonsa nyt\noli marssimassa Romaan asettaaksensa Kristiina kuningatarta paavin\nistuimelle.\n\n\"Sinä valehtelet kuten mies, n:o 18, Spjut! Saksan Pukki!\" huudahti\nentinen kersantti, joka tunsi miehen omasta osastostaan ja iloissaan\nsanoa sutkahutti ratsaskunnassa käytetyn haukuntasanan. \"Tahdotko\ntulla vapaaksi, kumppani? Minä seuraan teitä ja pakenen teidän\nkanssanne.\"\n\nVangit eivät saaneet aikaa ihmettelemiseen eikä ehdotuksen\nmiettimiseen, sillä väkijoukko tunki päälle ja tuuppasi nuoren\njuutalaispojan tieltä pois. Tavallinen herjaussana (väärä-oppinen)\nalkoi aina äänekkäämmin kuulua, pian lensi ensimmäinen kivi vankien\npelastettuja päitä kohden ja sitä seurasi useampia, melu nousi,\nkyrasierit asettuivat taajaan kuljetettaviensa ympäri ja tunkivat\njoukot takaisin.\n\nUrban näki katupojan nostavan raskaan kiven, jolla aikoi tehdä\nkuolettavan iskun. Tässä oli mahdotonta pysyä välinpitämättömänä\nkatseliana. Hänpä rupesi kampittaan sopivaan aikaan ja poika\nkaatui päistikkaa vasten naamaansa maahan. Siitä hän nyt rupesi\nkoperoitsemaan ylös ja huusi: juutalaisia! juutalaisia! Huuto sai\nkaiun; väkijoukko jakaantui, toinen osa ajoi vankeja takaa ja toinen\njuutalaisia.\n\nUrban pakeni, yksi sataa vastaan, kaasi kumoon täällä yhden, tuolla\ntoisen, konttasi nostettujen käsivarsien alitse, hiipi kompastelevien\njalkojen välistä eteen päin ja oli pian ennättänyt juutalaiskorttelin\nsisäänkäytävälle. Melske oli kuulunut linnaan ja siellä tehtiin\nvarustuksia puolustamista varten. Nämät vainotut juutalaiset olivat\naivan tottuneet näkemään, että raivostunut kansa hyökkäsi kerran tahi\nuseammasti vuodessa heidän erikois-asuntojansa kohti. Heidän elämänsä\nvaihteli alituisesti ulkonaisen sorron, häväistyksen, nöyryyden,\nsisällisen masentamattoman ynseyden, sekä sen järkähtämättömän\nvarmuuden välillä, että kerran voittaisivat maailman. Tällä kertaa\nkansan aallot tyyntyivät, ennen kuin ehtivät linnan muureille asti.\n\n\"Täällä ovat kirjeet\", sanoi Urban, kertoen melskeestä, mutta ollen\npuhumatta siitä, että oli tavannut maanmiehiänsä. Tämä alennuksen\nja ylpeyden välinen elämä näytti hänestä auttamattoman kurjalta,\nverrattuna vapaitten miesten ritarilliseen taisteluun avoimella\nsotakentällä.\n\nKun hän kertoi päällekarkauksesta, varoitti häntä vanha iso-isä.\n\"Ymmärrätkö nyt, että sinun tulee olla varuillasi, sekä ett'ei\nhenkesi ole turvassa missään muualla kuin täällä, niin kauan kuin\nJoas elää? Mutta hän ei kauankaan saa olla palkattomana, eikä\nmyöskään hänen sisarensa Thamar. Minun Tukholmassa oleva asiamieheni\nkirjoittaa minulle, että Thamar siellä on esiintynyt ruhtinatar\nRadzivilina sekä että hänellä on ollut salaisia juonia saadaksensa\nHagarin hengiltä. Kyykäärmeitten yli käy teidän tienne: kulkekaatte\nHerran suojeluksen alla, niin ei mikään paha teihin koske. Olen\nmyöskin saanut kirjat, jotka teidän syntyperänne todistavat, Hagarin\nsuojelialta, presidentti Kurjelta. Siinä tulee esiin kummallinen\nselitys äitisi viimeisistä kohtaloista. Hänen kammarineitsyellänsä,\njoka hänen petti, oli tönkkäsormi oikeassa kädessään... Thamarilla on\nvielä tänäkinpäivänä tönkkäsormi oikeassa kädessään...\"\n\n\"Mestari\", virkkoi Urban äkkiä, \"laskekaa minut irti; antakaa minun\nmennä kostamaan äitiäni ja suojelemaan sisartani! Minä tahdon löytää\nThamarin, vaikka minun sitte täytyisikin mennä maailman ääriin.\nAntakaa minulle Thamarin veri!\"\n\nRuben Zevi katsoi häntä tutkistellen.\n\n\"Nureksitko sinä?\" sanoi hän. \"Jos jotakin löytyy, josta\nminä kadehdin kristittyjä marttyyreja, niin on se heidän\nkärsivällisyytensä ja luottamuksensa heidän vuosikausia kestävissä\nkärsimyksissään. Me tarvitsemme samaa uskallusta, mutta meidän\nvoittomme lähenee päivä päivältä, kun heidän toivonsa on\nepätietoisessa etäisyydessä. Heillä ei ole muuta, johon turvata\nsaattavat, kuin taivas, mutta meillä on sitä paitsi maa, joka meille\non perinnöksi annettu. Lyö heitä, Herra, tee gojimit sokeiksi, jotta\nhe nousisivat kapinaan toinen toisiansa vastaan ja hävittäisivät\ntoisiansa, sillä noitten kaatuneitten verestä Israelin kunnia nousee.\nJos minun silmäni eivät näe Jakobin siemenen tulevan Jerusalemiin,\npitää minun lasten lasteni näkemän sen päivän, jolloin kuninkaat\nrukoilevat uudestaan rakennetussa temppelissä ja jolloin juoksiat\nMidianista ja Efasta tuovat meren aarteet ja kansan omaisuudet meidän\nporttiemme luo. Äitisi poika, älä anna tämän ajan vaivain liian\nraskaasti painaa kärsimätöntä mieltäsi! Sinun pitää näkemän sen\npäivän, jolloin meidän sortajamme kumartavat meitä maahan asti; sinun\npitää heistä iloitseman ja siunaaman sitä päivää, jolloin pelastuit\ntakaisin kansasi joukkoon. Jää meille! Tule pojakseni, niin olet\nrakentava Jerusalemin portit!\"\n\n\n\n\n24. Elämää koskevia kysymyksiä.\n\n\n    Tahdotko kantaa kruunuani? Ota se!\n\n\"Minä en tunne enään Kersti röökinää\", sanoi rouva Beata Oxenstjerna\nveljelleen valtiokanslerille eräänä hetkenä, jolloin kahden kesken\nolivat. \"Hän on ollut kuten toinen ihminen siitä asti, kuin pääsimme\ntuosta suomalaisesta noita-elävästä.\"\n\n\"Kiitä Jumalaa siitä, että isän luonto kasvaa lapsessa.\" vastasi\nvaltiokansleri. \"Noidat eivät siinä mitään tee; sellainen syntyy\nluonnollisesta sisällisestä laadusta.\"\n\n\"Niin, se on ehkä kaikki teeskentelyä vain sopivaan aikaan. Hän\nmielittelee meitä vähitellen siksi kuin tästä vuosi kuluu.\"\n\n\"Eikö rakas sisar ole ennen nähnyt nuoren immen kasvavan tytöstä\nneidoksi? Se tuottaa tavallisesti mukanaan lempeämpää luontoa siksi,\nettä siihen tulee uutta ruutia ruutikoloon. Onko Kersti röökinä\nlöytänyt uuden lelun tuon Hagar tytön jälkeen?\"\n\n\"Sen mukaan, mitä minä tiedän, ei hän vielä ole. Päin vastoin ei hän\nedes Ebbastakaan huoli, kuten ennen.\"\n\n\"Kyllä tulee uusi, ei siihen pitkääkään aikaa kulu. Minun mielestäni\nolisi ollut parempi, että olisimme antaneet röökinän pitää entisen\nlemmittyisensä polvellaan, kuin että vaivasimme häntä etsimään uutta.\nOli vain turhaa juoruttelemista eikä mitään muuta nuo puheet tyttö\nHagarista: kirja-oppi ei mitään rauhattomuutta tuota. Se uusi, joka\ntulee, ehkä ei ole yhtä helposti hoidettu. Huomaa, että Ebba Sparren\nja Hagar Ringin jälkeen tulee nuori mies!\"\n\n\"Jumala varjelkoon! Luuleeko teidän lemmellisyytenne sitä?\"\n\n\"Rakas sisareni saattaa olla siitä niin varma, kuin että nupusta\npuhkeaa kukka. Minä odotan aikaamme, jolloin meitä armollisesti tahi\nepä-armollisesti kiitetään palveluksestamme ja saamme mennä.\"\n\n\"Mitä teidän lemmellisyytenne sanoo! Nuori mies! Mutta jos sen nuoren\nmiehen nimi on herra Kaarle Kustaa?\"\n\n\"Niin, jos hänen nimensä on Kaarle Kustaa?\"\n\n\"Niin rohkenen kehottaa, että kuulutettaisiin ja pidettäisiin häitä\ntulevana jouluna, rehellisen ruotsalaisen tavan mukaan. Siinä missä\nei kukaan mäessä saata pyörää vastustaa, lykätään sitä ennemmin\nmenemään, kuin asetutaan yli ajettavaksi.\"\n\nValtiokansleri kohotti olkapäitään.\n\n\"Rakas sisareni on ihmeteltävä perheen emäntä ja hoitaa\nkuninkaanlinnaa niin, ettei yksikään pellin-nuora ole liika lyhyt\neikä liika pitkä. Mutta mitä tulee naiskysymyksiin, niin puhukaamme\nkammaripiikojen pestistä. Rahatoimikammarissa sanotaan, että\nröökinä tuhlaa taalareita kuten pähkinöitä. Paras pitää siellä\nhuoneentarkastusta niin kauan, kuin rakas sisareni jotakin saa sanoa,\neikä rakkaan sisareni sitten muusta tarvitse huolta pitää!\"\n\nTäten jätettiin kysymys tällä kertaa. Mutta Beata rouvan huomiot\neivät olleet tyhjiä loruja. Kaikki Kristiinan läheisessä piirissä\nolevat henkilöt huomasivat, että hän joka päivä kasvoi, ei ainoastaan\nkruunun ylhäisyyttä varten, vaan kuninkaallisessa mielenlaadussaan.\nAina pfalzkreivitär Katariinan kuolemasta asti oli hän ollut viisas,\nmutta vaikea hoitaa ja oikullinen lapsi. Hän oli kolmannestatoista\nvuodestaan ollut vaihtelevainen, ärtyisä, enemmän arvaamaton\nolennossaan, kuin kukaan muu hänen ikäisistään. Tämä aika oli ollut\nkuin päiväntasauksen aika, jolloin tuulenpuuskat ja vihurit käyvät,\nmutta se aika oli nyt ohitse, tuulet olivat nähtävästi tyyntyneet.\nKristiinan koko olentoon ilmestyi ihmetyttävä levollisuus. Hän kävi\nlempeämmäksi, maltillisemmaksi ja kaikin tavoin rakastettavammaksi.\nHänen ei aina onnistunut hillitä kiivasta luontoaan, joka näihin\nasti oli esteettömästi kuohunut, mutta hän koetti sitä hillitä.\nHän tuli kohteliaammaksi ja tuttavallisemmaksi; otti enemmän osaa\nmuitten iloon ja suruun; hän osotti asemansa ja velvollisuutensa\nkäsittämisessä sellaista vakavuutta, jota ei ennen hänessä luultu\nolevan. Hänen huvituksensa pysyivät paremmin kohtuuden rajoissa\nja opintonsa säännöllisempinä ja paremmin koossa. Hän saattoi\ntarkkaavaisuudella kuunnella neuvoston keskusteluja ja, kun hänen\najatustaan tahdottiin kuulla, ilmilausua tuumansa niin viisaasti,\nettä valtiomiehet olivat ihmeissään.\n\nKuningatar vietti osan kesää Gripsholmassa. Ebba Sparre oli\nmatkustanut tervehtimään kivulloista isäänsä; ruhtinatar Maria\nEufrosyne oli asettunut hänen paikalleen lähimmäksi ystäväksi.\nEleonora Katariina, kohta tämän jälkeen Hessenin maakreivitär, ei\nuskaltanut näyttäytyä, vaan uneksi entisiä, 90 vuotta sitten menneitä\nCecilia Waasan aikoja.\n\nHistoriallisella Ruotsilla on uhkeampia linnoja ja jyrkempiä\nmuureja, mutta ei yhtäkään lempeämpää, viheriäisempää, kauniimpaa\nkuningasmuistoa, kuin Mälarin nykyinen tyven Gripsholma. Tässä\nlinnassa, jonka Bo Jonsson alkujaan oli perustanut ja Kustaa\nWaasa uudestaan rakennuttanut, oli vielä Kristiinan aikana,\nvanhoine nostosiltoineen, keski-ajan linnan synkkää vakavuutta.\nPunaisen tiilikaton ylitse suippiopäätyineen, ullakkohuoneineen\nja korkeine savutorvineen kohoutui neljä tornia: kuningas Eerikin\ntorni (Kirkontorni), herttua Juhanan (Kotkantorni), herttua Maunun\n(Waasatorni), Kustaa Olavinpojan (Vankitorni). Tässä olevasta\nkolmesta huonekerroksesta oli ainoastaan keskimmäinen sisustettu\nkuninkaallisia vieraita varten. Noissa renaissanssimuotoon\nruskealla ja punaisella koristetuissa huoneissa olivat seinät\nkultakankaalla verhotut sekä nuo syvät koverot silkillä, johon\noli kirjailtu akkunamalleja. Rannalla sijaitsi herraskyökki ja\nKustaa Waasan vähäinen keihästelykenttä. Pitkä, kapea puisto,\njossa oli kourilammikkoja, ulottui sisään päin \"suomalaistupaan\"\nja kyökkitarhaan asti. Eläintarha, kyyhkyslakka, ilveskissahuone,\nkoirankoppi ja paja, puolalaispajaksi nimitetty, kuuluivat kaikki\nlinnan läheisimpään ympäristöön.\n\nEräänä kesä-iltana illallisen jälkeen, istuivat kuningatar ja hänen\norpanansa puistossa. Raittiin järvi-ilman iltatuulahdus leikitsi\nKristiinan vaaleassa hiuskiherässä. Viehättävän vedenpinnan kimaltelu\nnäkyi lehtien välistä, laskevan auringon valossa. Mälari keikaili\nnuoren kuningattarensa edessä, mutta tuo kiittämätön, joka noin\nsuurta ihanuutta hallitsi, ei sitä nähnyt; hänen katseensa oli\nluotuna rypistettyyn paperiliuskaan; hänen ajatuksensa olivat\nlentäneet Itämeren eteläpuolelle.\n\nKristiina oli saanut orpanaltaan visusti suljetun kirjeen; nuoli\nja kyyhkysensulka oli sinettiin yhdistetty, varustaen kirjettä\nlentimillä. Yksinäisyydessä oli Kristiina kirjeensä lukenut varjossa\nolevalla lepolavitsalla erään tammen juurella, ja ruhtinatar\nluuletteli, että hänen kuninkaallisen ystävänsä posket olivat\npunaisemmat hänen takaisin palatessaan, kuin mennessään.\n\n\"Hän on terveenä\", sanoi Kristiina. \"Hän on ollut Salviuksen luona\nHampurissa ja on tahtonut käyttää tilaisuutta kirjoittaaksensa.\nKirje on yhdeksän viikon vanha. Minkälainen postinkulku! Miksikä et\nantanut hänelle muutamia kyyhkysiä, Maria! Koskahan saatamme kuiskata\nsanojamme sini-ilmoille ja uskoa niitä tuulen perillevietäviksi?\"\n\n\"Kirjoittaako veljeni jotakin sodasta?\"\n\n\"Sota käy huonosti. Epä-onnistuneita piirityksiä, marssimisia ja\ntakaisin marssimisia, luuvaloa ja rahanpuutetta. Siitä ei hän\nsanaakaan kirjoita, siksi on hän liika viisas. Mutta hän kirjoittaa\njotakin, joka sinua lähemmältä koskee. Hän pyytää, ett'en sinua\nlahjoittaisi Nassaun kreiville...\"\n\nNyt oli Maria Eufrosynen vuoro punastua. Hän rakasti tuota nuorta,\nkaunista kreiviä niin, kuten tanssilemmikkiä saattaa 18-vuotiaana\nrakastaa, ja huudahti sydämmestään harmistuneena:\n\n\"Mitä se häneen koskee? Isäni ei ole sitä vastaan, ja kun sinä\nsuostut...\"\n\n\"Minä olen sinun puolellasi. Mutta voitko luottaa kreiviin? Nuoret\nmiehet... aamurusko sadetta ennustaa, sanoo sananlasku. Veljesi ei\nole parempi kuin nuo muut, Maria.\"\n\n\"Kaarle Kustaa saattaa olla maltiton meitä muita kohtaan, mutta sinua\nkohtaan on hän kuten vaha.\"\n\n\"Kun hän minun näkee. Ja vaha, kun hän näkee toisen. Vahinko, Maria,\nettä sellaisen kruunua varten hiotun jalokiven, joka saattaa lakia\nleikata ja valtikkaa koristaa, pitää vedeksi valuman saksalaisen\npystynenäisen kammaripiian edessä.\"\n\n\"Mitä pitää minun vastaaman? Ah, Kristiina, usko minua, se on kurjaa\npanettelua! Kaarle Kustaa rakastaa sinua niin sydämmestään, ett'ei\nmikään maailmassa saata hänen uskollisuuttaan muuttaa.\"\n\n\"Niin hän sanoo ja niin hän kirjoittaa. Tahdotko kantaa kruunuani,\nMaria? Ota se, minä olen siihen väsynyt! Niin kauan kuin sitä kannan,\ntäytyy minun ajatella, että sitä hänen sydämmensä halajaa. Miksikä\nen ole pieni, köyhä pfaltzkreivitär, kuten sinä? Kun luen, miten\nhe kumartelivat ja koukistelivat itsiään kuten käärmeet kuningatar\nElisabethin edessä, mitenkä he sanoivat hänelle, kun hän oli vanha\nja ruma: te olette ihanin nainen, jota maa päällänsä kantaa, te\nolette niin kaunis kuin lilja ruusutarhassa!... niin silloin -- Ei,\nMaria, ei, ei, ei, en saata häntä uskoa, en saata, niin halusta kuin\ntahtoisinkin.\"\n\n\"Oletko sinä vanha ja ruma, Kristiina? Onko hän hovimies, joka ei\nollut mitään eilen, joka ei ole mitään huomenna ja pyytää, että sinä\nhänestä jotakin tekisit? Hoh, hän on uljasmielinen, Kristiina, hän\non yhtä kopea kuin sinä itse! Hän pyytää sinulta sydämmensä onnea\neikä mitään muuta. Ilman sinuakin hän tulee olemaan mies, mutta hän\non onneton mies. Mene hänen omakseen, niin hänestä tulee sankari!\nHän on kaatava sinun vihollisesi maahan, hän on tuleva suureksi ja\nmainioksi, mutta hän on oleva sinun palveliasi ja sinä olet hänen\nkunniansa.\"\n\n\"Doxa! Doxa! Mene luotani, Saara! Jumalani, miksikä en ole mies?\nMiksikä minua pitää ostettaman ja myytämän. Miksikä en saata antaa\nitseäni kokonaan ilman palkkaa, ilman myötäjäisiä?... Suo anteeksi,\nMaria! Olen kovin onneton, olen niin yksin. Köyhin tyttö Ruotsissa\non rikkaampi kuin minä. Kun se tulee, jota hän rakastaa, vastaa\nhän: ota minut, minulla ei ole mitään muuta sinulle annettavaa\nkuin oma itseni, etkä sinä muuta pyydäkkään. Hän tietää sen, hän.\nKuinka minä sen tietäisin? Minä epäilen kaikkea ja kaikkia. Eikö\nole minulla syytä sitä tehdä? Eikö minun täydy epäillä, että\nneuvoskunta tahtoo hallita ilman minua? Eikö minun täydy epäillä\nhäntä, sinä tiedät, epäillä, että hän minun kruunuani rakastaa?\nMitä on mies ilman kunnianhimoa, mikä se, joka ei kurota kättään\nkruunua tavottelemaan? Ja sinua itseäsi, Maria, eikö minun täydy\nepäillä, että sinä tahdot ajaa hänen asioitaan?... Tahtoisin kovin\nhalusta sinua uskoa; täytyyhän minun jotakuta uskoa. Sinä saatat olla\naseena; ehkä oletkin, mutta sinulla ei ole tarpeeksi hyvää päätä\nvaltiollisia vehkeitä varten. Ebballa on parempi pää, mutta hän\nkäyttää sitä palvellaksensa minua. Oli minulla kolmaskin, liikoja\nlukenut houkkio, teistä kaikista hänellä oli paras pää, mutta se oli\nlapsen hartioilla: eipä hän edes rakkautta tuntenut. Sinä ymmärrät\nsen tavallasi, Maria; sinä olet tavallasi lapsi; sinä pyydät makeisia\nrakkaudelta. Minä pyydän enemmän: minä pyydän olla oma itseni\ntoisessa, ja katso, sitäpä minä en saa! Mikä onnettomuus, ett'en ole\nsinä! Jos olisin sinä, olisi minulla satoja vertaisia, enkä olisi\nniin ahtaaseen ahdattu, kuin olen, luostarikomerossa oman itseni\nkanssa. Oi, olen niin yksin, yksin, yksin...\"\n\nHän nojasi päänsä tammea vastaan ja jäi muutamaksi silmänräpäykseksi\näänettömäksi. Itkikö hän? Maria Eufrosyne luuli niin ja rohkeni\nlohduttaen kuiskata:\n\n\"Sinä et ole yksin. Hän sinua kovin rakastaa. Hän ei pyydä mitään\nmuuta kuin sinua itseä.\"\n\nHän katsoi ruhtinattareen, hän ei itkenyt, eikä ollutkaan itkenyt\nsitte, kuin hän oli lapsi, ellei suuttumuksesta.\n\nMutta hänen vilkkaissa, eloisissa kasvoissaan oli jonkinlainen\nvieras ilmaus. Niissä ilmaantui jotakin syvästi surullista, jota\nMaria Eufrosyne ei koskaan niissä ennen ollut nähnyt. Kristiina otti\nohuen, silkkihuivin, jota, hän tähän asti oli ajattelemattansa kokoon\nkäärinyt käsiensä välissä, ja pani sen ympärilleen iltakylmän varalle.\n\n\"Menkäämme rannalle\", sanoi hän, \"täällä on niin tukehuttavaa, minä\ntarvitsen enemmän ilmaa.\"\n\nHe läksivät rannalle ja löysivät siellä sammalpenkin aivan\njärven luona. Aurinko oli laskenut ja jättänyt taivaanrannalle\nkalpeanpunaisen loisteen, joka laski rusohohteen lahdelmille. Oli\ntyyntä, kastetta maassa, ruoho oli märkää, ilma kostea. Linnan neljä\ntornia, joista korkeimmassa oli velttona riippuva kuninkaallinen\nlippu, kuvastelivat itsiään järven kevyesti liikkuvassa, kiiltävässä\nmainingissa. Ainoastaan kaksi suurta tähteä saattoi selvästi erottaa\nmuitten epäselvien, pienten valopilkkujen joukossa iltataivaalla.\nLuoteessa oli Vega, lounaassa, metsän huippujen yli näkyi Jupiter.\n\nKristiina istui hetken miettiväisenä katsellen noita kahta loistavaa\npalloa, joista toinen oli kiertotähtien kuningas ja toinen tavattoman\nsuuri aurinko, jonka valovoima -- jos saa uskoa uudemman ajan laskuja\n-- on 300 kertaa suurempi kuin meidän aurinkomme.\n\n\"Kas tuossa\", sanoi Kristiina, osottaen kiertotähteä, \"tuossa on\nminun tähteni. Olen syntynyt Jupiterin alla, silloin kuin se meni\nJalopeuran sydämmeen. Valta on raskas syntymälahja, Maria. Ole\ntyytyväinen rakkauteen, sinä, joka olet syntynyt iäisten aurinkojen\nalla, jotka eivät koskaan muuta asemaansa taivaalla! Kiertotähdet\novat vaihtelevia kuten ihmis-elämä... Mimmoistenka tähtien alla\nsyntyi Kaarle Kustaa?\"\n\n\"En tunne hänen tähtiänsä\", vastasi ruhtinatar, \"mutta pappi, joka\nhänen kastoi, näki häikäisevän valositeen pojan otsan ympärillä.\"\n\n\"Ei olisi onnellista, jos me kaksi yhdistettynä hallitsisimme\nRuotsia. Saksalaisen sodan aikana kiitettiin isäni urhoollisuutta\nKaikkivaltiaan lahjaksi. Kuningas vastasi: Jumala poikkee\nkeskikohdasta ainoastaan silloin, kun hän tahtoo jotakuta rangaista.\nArmon-osotus on se, kun hän kansoille antaa kuninkaan, jolla on\nkeskinkertaiset lahjat, sillä sellainen kuningas ei tule kiusaukseen\ntavotella liika paljoa. Kunnianhimo jättää hänet rauhaan. Ei hänelle\nsaata mitään pahempaa tapahtua, kuin että hän rikastuttaa itseänsä\nkansansa aarteilla. Tämä on pieni pahe kunnianhimoon verraten, jolla\nei ole lepoa eikä muillekkaan sitä suo.\"\n\n\"Kuningas-vainaja oli viisas mies, mutta tiedätkö, mitä eräs\nNyköpingin akka minulle sanoi entis-syksynä, kun puhuttiin\nbrandenburgilaisesta? Miksikä meidän röökinämme menisi joen yli\nsaksalaista omenamoskaa noutamaan? sanoi hän. Pankaa ruotsalaista\nrautaa pyöriin, sanoi hän, niin rattaat kulkevat vuorien ja sora\nkivien ylitse.\"\n\nKristiinan vallaton luonto palasi hetkeksi takaisin.\n\n\"Emmekö ole variksenpelättejä, minä ja sinä, jotka mietimme\nrakkautta sen sijasta, että saattaisimme nauttia elämästä? Olemmeko\nsekoittaneet numerot? Olemmeko 17 vai 71 vuotisia. Eikö edessämme\nole nuo monet vuodet, loistavat voitot, pitkät hymyilyt, lyhyet\nsurut ja tyhmyydet määrättömät? Uih... täällä on kylmä tähtien\nalla, ne ovat liian korkeat meille, olkaamme pieniä, Maria, pieniä,\nkuten onnelliset ovat; kovin synkkää on yksin olla suuri. Kirjoita\nsurullisen-haamun ritarillesi, että hän ahkeraan katselee kuuta ja\nkoettaa olla sen kaltainen muuttumattomassa uskollisuudessa. Minä\nkirjoitan samaa omalleni, sinne missä hän, Böhmin tahi Mährenin\nvuorenrotkoissa huokailee: taistelkaa, ritarini, taistelkaa\nlemmittynne puolesta, minkä nimellinen hän sitte lieneekin,\ntaistelkaa voiton ja voiton palkan puolesta! Se ei milloinkaan odota\nliiaksi kauan, joka odottaa jotakin hyvää...\"\n\n\"Ole lempeä häntä kohtaan, Kristiina, ole sellainen, kuin ennen olit\nRönössä, siihen aikaan, jolloin olit pieni ja onnellinen! Ja pyydä\nhäneltä vastapalkkioksi, ett'ei hän tallaa sisarensa sydäntä.\"\n\nTaaskin lensi melkein kostean loistava hohde Kristiinan suuriin,\nmiettiviin sinisilmiin, kun hän tarttui ystävänsä käteen ja sanoi\nniin hiljaisella äänellä, kuin olisi pelännyt, että rannan piikivet\nolisivat kuulleet häntä ja kertoneet hänen sanansa puheliaalle\niltamainingille:\n\n\"Vanno, että hän rakastaa minua, minua, eikä ketään muuta, minua eikä\nmitään kruunua!\"\n\n\"Minkä kautta minun pitää vannoman, kun et minua usko? Pitääkö minun\nvannoman taivaan kautta, joka ylitsemme kaareilee, taikka maan, joka\njalkojemme alla on? Ah, Kristiina...\"\n\n\"Vanno itsesi kautta! Ei löydy mitään, jota niin vähän tahtoisimme\nkadottaa, kuin oman itsemme. Itsensä kadottaminen, se on pahempaa\nkuin kuolema, se on tyhjiin meneminen.\"\n\n\"En, sitä en tee, se sotii Jumalan käskyjä vastaan.\"\n\n\"Luuletko? Ehkä. Vanno siis: niin totta kuin olen sinun ystäväsi!\"\n\n\"Niin totta kuin olen sinun ystäväsi, rakastaa hän sinua, sinua eikä\nketään muuta, sinua eikä mitään kruunua.\"\n\n\"Niin, minä uskon sinua ja kirjoitan sen hänelle. Ei sen vuoksi,\nettä sinun valasi olisi täydellisenä takuuna: mitenkä sinä voisit\ntietää hänen sisimmäisen sydämmensä tilan? Mutta sen vuoksi, että\nsydämmessäni löytyy vastakaiku, joka sanoo, että olet oikeassa. Onko\ntäällä joku, joka meitä kuuntelee?\"\n\n\"Kukapa kuuntelisi? Gripsholma nukkuu, Mariefred nukkuu, Mälari\nnukkuu. Taivaan tähdet yksin valvovat. Matka tähtiin on kovin pitkä;\nne eivät meitä kuule.\"\n\n\"No, siis tahdon jotakin sinulle sanoa.\" Hän pani huulensa aivan\nlähelle ystävänsä korvaa, sulkien äänensä molemmilla käsillään ja\nkuiskasi:\n\n\"_Minä rakastan häntä_, olen luvannut tulla hänen omakseen; olen\npitävä lupaukseni.\"\n\n\"Kiitoksia! Nyt sinä minua uskot.\"\n\n\"Niin, eikö olekkin kummallista, että sentään sinua uskon?... Hyvää\nyötä, Maria!\"\n\n\"Hyvää yötä, Kristiina!\"\n\nHän oli vetänyt sivulle päin raskaan akkunaverhon makuuhuoneessaan\nja makasi kauan unettomana katsellen tähtiä, jotka tuikkasivat\nelokuun-iltana Gripsholman ylitse. Noitten kysymysten maininki, jotka\näsken olivat häntä liikuttaneet, aaltoili nyt vasten hänen sielunsa\nnäkymättömiä rantoja samati, kuin Mälarin laine vasten piikiviä.\n\n\"Sinä tuolla kaukana\", sanoi hän puoleksi ynseästi, puolittain\nsurullisesti, \"jos olet antanut minulle lukon, niin anna minulle\nmyöskin avain. Miksikä annoit minulle voimaa, ellet tullakseni\nonnelliseksi ja tehdäkseni muita onnellisiksi? Miksikä minussa on\ntyhjyys, jota ei yksikään voima täytä? Miksikä olen niin yksin,\nkun kuitenkin omistan oman itseni? Miksikä sieluni halajaa toisen\nluo, joka voisi puuttuvaisuuteni täyttää, ja miksikä en löydä\nyhtäkään, johonka voisin kokonaan yhtyä, kadottamatta itseäni? Onko\nhän, jolla oli valonloiste otsansa ympärillä, se oikea? En tiedä\nyhtäkään voimaa samanlaatuista, kuin minun voimani, mutta onko hän\nminua nöyryyttävä? Tulemmeko musertumaan voima voimaa vastaan, tahi\nkokoon sulamaan ja yhdistettyinä voittamaan maailman?\" Hän ei saanut\nvastausta. Osa tuosta äärettömästä avaruudesta, jota akkunapuitteet\nrajoittivat, katseli ääneti alas Gripsholman tornia, ahdasta akkunaa\nsekä tuota levottomasti sykkivää seitsemäntoista-vuotista sydäntä\ntuolla vuoteen puolittain sivulle päin vedettyjen uutimien takana.\nVäsyneenä etsimisestä, ikävöimisestä, ja kysymisestä juoksivat tuon\nlepäävän ajatukset vähitellen toinen toisiinsa, kadottivat rajansa\nja haihtuivat hämärään, uneksivaan tunteeseen jostakin haparoivasta\nepämääräisestä, mikä pyysi perustusta, pohjaa...\n\nSilloin myöskin tähti näytti haihtuvan epämääräiseen -- valomereen ja\nlaskeutuvan alas omien säteittensä lauttaa pitkin. Se tuli lähemmäksi\ntornia, akkunaa, vuodetta... Nyt se oli siinä ja valui tuohon\npuoleksi nukkuvaan kysyjättäreen, joka uskalsi vaatia häntä esiin. Se\nanasti hänen puoleksi uupuneet, puoleksi vielä kysyvät ajatuksensa,\nsai sanat ja puhui hänelle:\n\n\"Enkö ole sanonut sinulle, että olen Kaikkivaltiaan voimasta juokseva\npuronen, enkä hänen rakkaudestaan virtaileva, sekä että olen sinun\nsisällinen olentosi? Miksikä etsit itseäsi omasta itsestäsi?\nMiksikä et etsi itseäsi Hänestä, joka on kaikki sinussa, kaikki\nminussa ja kaikki kaikissa? Hän on antanut sinulle voiman minussa,\nmutta voima ilman rakkautta saattaa ainoastaan hävittää. Miksikä\net etsi, mitä minä en sinulle antaa voi? Miksi et etsi voiman\nkukkaa ja hedelmää, joka ainoastaan on rakkaus? Katso, minä olen\nantanut sinulle sukuperän ja kruunun, halua kaikkeen suureen sekä\nymmärrystä kaikkeen viisauteen; olen varjellut sinua elementtien\nvoimalta, ruumiisi heikkoudelta ja ihmisten juonilta; olen antanut\nsinulle viisauden sanat ja hurskauden opetukset, aseitten voiton\nja valtakunnan vaurastuksen: miksikä siinä etsit omaa kunniatasi?\nmiksikä et ylistä Jumalaa, tehden monta onnelliseksi? Mene, tee\nhänen työtänsä äläkä omaasi! Kadota itsesi, niin sinä olet löytävä\nitsesi! Älä etsi voimaasi kädestä, joka rampaantuu, ajatuksesta, joka\nhaparoitsee, halusta, joka harhailee; etsi voimaasi rakkaudesta,\npalvele nöyryydessä, rukoile, että täydellisemmäksi tulisit, ja sinun\npitää olla voimallisin voimallisten joukossa... Päivä koittaa, minä\npiiloudun jälleen Jumalan viitan liepeitten taakse... Kymmenen vuoden\nperästä tahdon kysyä, mitä olet tehnyt lahjastani.\"\n\nSeitsemäntoista-vuotinen kuningatar nousi puoli hereillään\nvuoteellensa istumaan, loi silmänsä akkunaa kohti, josta valovirta\njälleen valui pois.\n\n\"Uneksuinko minä?... Kadota itsesi, niin olet löytävä itsesi!...\nMiten kummallisesti uneksia saattaa!\"\n\nToisen osan loppu.\n\n\n\n"]