[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3ouaOiv-tPd44PhyLKnbIXufOZM0E3yPu7JNogcm9II":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1572,"Tähtien turvatit III","Topelius, Zacharias",1818,1898,"1572-topelius-zacharias-tahtien-turvatit-iii","1572__Topelius_Zacharias__Tähtien_turvatit_III","Aika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta","romaani",[14],"sota",[],"fi",1889,1890,73605,495178,false,55198,[24],"Fiction",[26,27,28],"Historical Novels","History - European","History - Warfare","\"Tähtien turvatit 3: Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta\" by Zacharias Topelius is a historical novel written in the late 19th century. The book provides a detailed account of the Thirty Years' War, focusing on the experiences and struggles of Swedish soldiers, including the main character, the military leader Lennart Torstenson, as they navigate the chaos of conflict in Europe.   The opening of the text sets the stage for the impending battle by describing the grim realities of war and the emotional toll it takes on soldiers and civilians alike. The narrative begins with a chaotic scene just before the battle near Jankovitz, where soldiers, consumed by the brutality of the religious wars, prepare for combat. Torstenson emerges as a leader desperately trying to manage his troops amid the chaos and bloody circumstances, showcasing the desperation and ferocity that accompanied the long conflict. The harsh truths of wartime abandonments, the complexities of military life, and the impact of combat on personal relationships are deftly interwoven in this compelling introduction, drawing readers into the weighty themes of duty, sacrifice, and survival. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Hahnsson, Theodolinda",245,"Historiallinen romaani sijoittuu 1600-luvun Ruotsiin ja seuraa kuningatar Kristiinan valtakauden tapahtumia. Tarina kuljettaa suomalaisessa torpassa kasvaneita kaksosia kolmikymmenvuotisen sodan taistelukentiltä ja hoveista aina kaukaiseen Konstantinopoliin saakka.","Z. Topeliuksen 'Tähtien turvatit III' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1572. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TÄHTIEN TURVATIT III\n\nAika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta\n\n\nKirj.\n\nZACHARIAS TOPELIUS\n\n\nSuomentanut\n\nTh. Hahnsson\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nG. W. Edlund,\n1890.\n\nKuopion Uusi (Gust. Bergroth'in Lesken) Kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\nVERRATON.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Ennen taistelua.\n  2. Taistelu Jankovitsin luona.\n  3. Taistelukenttä.\n  4. Sotalemmikki ja sotasairaala.\n  5. Sydän ja valtiotaito.\n  6. Brömsebron rauha ja Johannes Rudbeckius.\n  7. Toinen ja kolmas turvatti.\n  8. Leikinlaskua ja silkkinauha.\n  9. Jalopeurain kohtaus.\n 10. Ruben Zevin lähettiläs.\n 11. Sanomia itämaille.\n 12. Orjan orjatar.\n 13. Westfalin rauha.\n 14. Voitonriemuinen Parnassos.\n 15. Suosikit.\n 16. Äiti ja tytär.\n 17. Uhkaavia enteitä.\n 18. Kaarle Kustaa Olannissa.\n 19. Tähti ja turvatit.\n 20. Suuri käsky.\n 21. Stambul Sarai.\n 22. Kolmannella porras-astimella.\n 23. Messias.\n 24. Tähtien hetki.\n 25. Sulttaanin hat-i-scherif.\n 26. Verraton.\n 27. Uusi elämä.\n\n\n\n\n1. Ennen taistelua.\n\n\n    Hakkaa hänet palasiksi, siinä kun hän\n    makaa likistettynä hiirenloukossa!\n\nRuskean hevosen ratsastaja yhä ratsasti. Niin paljo verta, niin monta\nkyyneltä, eikä vieläkään kylliksi! Joskus pidätti hän ratsuaan,\nvälistä yhden, toisinaan kahdenkin kaupungin edustalla, katseli\nivallisella hymyilyllä valtioviisaitten temppuja, kun koettivat\nkavaluudella toisiansa voittaa ja jatkoi jälleen hurjaa jahtiansa.\nYhä säälimättömämpinä tallasivat hevosenkaviot entisen vaurastuksen\nja ihmis-onnen tähteitä. Ratsastaja oli viskannut pois ensimmäisen\nvalepukunsa; munkinkaapu ei enään verhonnut hänen rämisevää\nluurankoansa, raamattu ei enään ollut hänen ylistettynä kilpenänsä.\nHän ratsasti kenttien ja kaupunkien yli koko hirvittävässä\nalastomuudessaan, irvistäen verenjanosta ja saaliinhimosta,\nkurkottaen häpeämättä ahnaita käsiänsä sinne, mistä suinkin vielä\ntoivoi saalista saavansa.\n\nTässä uskonnonsodassa, josta oli tullut ryövärisota, sykähteli vielä\nsiellä täällä ihmis-sydämmiä, jotka saattoivat verta vuotaa kaiken\ntämän surun ja kurjuuden tähden. Kustaa II Aadolfin etevin oppilas,\nLennart Torstenson, seurasi mestariansa myöskin siinä, että hän,\nollen itse puhdas, koetti hillitä sotilaittensa verenhimoa, niin\nkauan kuin mahdollista oli. Mutta se ei enään ollut mahdollista. Sota\nkävi raaemmaksi vuosi vuodelta; oma puute, viha ja kosto, ainainen\nuhkapeli elämästä ja onnesta sammutti vihdoin kaikki ihmiselliset\ntunteet. Kun sotamies lähti sotaan, oli hän sanonut jäähyväiset\nrauhan tavoille, rauhan työlle, sille kunnioitukselle, jonka rauha\nsoi toisen oikeudelle. Miksikä hän olisi säälinyt? Ei häntäkään\nkukaan säälinyt. Miksikä hän olisi työtä tehnyt? Työn hedelmähän oli\nensimmäisen ottajan saalis. Miksikä hän olisi säästänyt? Huomenna\npiti hänen kuoleman. Ne, jotka vielä säilyttivät juurtunutta\nvelvollisuuden- ja isänmaanrakkautta, seurasivat lippuansa, eivätkä\nkysyneet, ketä he löivät ja missä he hävittivät, kun se vain oli\nvihollinen, jonka tuli kaatua heidän voitoksensa ja varustaa heitä\nsaaliillansa. Ne, jotka olivat unhottaneet, että heillä koskaan oli\nollut oma maatilkka tahi rakas koti, -- ja sellaisia oli tuhansittain\ntuossa hävitetyssä Saksassa tahi etäisessä, leivättömässä\nSkotlannissa, -- myivät itsensä enimmän tarjoavalle tahi sille, joka\ntappion perästä tarjosi heille uusia voiton ja ryöstön toiveita.\n\nSota, joka hellittää kaikkien tapojen ja kotoisten avujen siteet,\npalkitaksensa niitä raudankovalla sotilasjärjestyksellä, tuottaa\nlakkaamatta esiin kummallisia vastakohtia. Kukapa olisi uskonut, että\nkolmenkymmen-vuotinen sota, keskellä sitä kuin se kauhistuttavassa\nmäärässä hajoitti kaikki hurjien luonnonhimojen kahleet, kuitenkin\nsaattoi tuoda näkyviin, kummallisinta kaikista ristiriitaisuuksista,\nperhe-elämää sodassa? Niin kuitenkin oli laita, eikä se ollut\nainoastaan poikkeuksena, vaan melkeinpä sääntönä. Kaikkia suuria\nsotajoukkoja seurasi lukuisa kuormastokunta, johon kuului naisia\nja lapsia; keisarillisia ja saksalaisia seurasi suurempi joukko,\nruotsalaisia ja ranskalaisia vähempi. Kuormaston laatu riippui\npäällikön ankaruudesta. Jos hän, kuten Wallenstein, antoi\nsotilaittensa menetellä miten hyvään, kootaksensa joukkoihinsa niin\nmonta kuin suinkin, niin nuo joukot raahasivat mukanaan parvittain\nirstaita naisia, jotka usein olivat melkein yhtä lukuisia kuin\nsotamiehet itse. Jos päällikkö oli ankara, niin hän ajoi pois\ntuon irtaimen joukon, mutta antoi sen sijasta sotamiehen ottaa\nmukaansa vaimonsa ja lapsensa, pitääksensä häntä paremmalla mielellä\nsotaretken vaivojen kestäessä. Erityiset vääpelit asetettiin huolta\npitämään näitten perheitten kuljettamisesta, kun joukko lähti\nleiristä marssimaan, tahi heidän kortteereistaan ja elatuksestaan,\nkun sotajoukko taas uudestaan asettui leiriin. Uudemman ajan\nartellista ja ruokavarojen hankkimisista ei silloin mitään tietty:\nsotilas sai, mitä mukaan oli saatettu ottaa tahi hankkia, mutta\nusein sai hän itse pitää huolta itsestään ja elatuksestaan. Tämä\ntuli silloin hänen vaimonsa tehtäväksi. Vaimo keitti hänen ruokansa,\nhän pesi ja paikkasi miehensä vaatteet, niin hyvin kuin mahdollista\noli, mutta usein kyllä sotajoukot näyttivät retulais-riveiltä,\naseet ainoastaan heitä niistä erottivat, sillä virkapukuja käytti\nainoastaan kuninkaallinen henkivartijasta. Ei ollut helppo hankkia\nruokaa ja vaatteita sodassa. Sotilaan vaimo tunki talonpojan taloon\nenemmän vaativana kuin sotamies itse, etsi kaapit, arkut ja kellarit\nälykkäällä saaliinhimolla, asetti sitten talonpojan hevosen hänen\nrattaittensa eteen ja ajoi saaliineen leirille. Kun keisarillinen\nrykmentti kerran oli mennyt erään joen yli, määräsi eversti,\nväsyneenä rasittavaan kuormastoon, sotilaanvaimot jäämään joen\ntoiselle puolelle. Silloin kuului valitusvirsi rykmentin jokaisesta\nrivistä, sillä vaimot toivat mukanaan sotamiesten vaatteet ja\nkeitinastiat, everstin täytyi antaa heidän tulla joen yli.\n\nSotilaan liitot olivat usein kylläkin höllää laatua, niin että\nvaimoja monasti vaihetettiin tahi myytiin miesten kesken. Jota\nkauemmin sotaa kesti, sitä enemmän lapsiparvi enentyi, aina siihen\nmäärään, että Gallas ja Hatzfeld toisinaan kuljettivat muassaan\ntoista vertaa suurempaa seuraa kuormaston perässä, kuin heillä oli\nsotamiehiä riveissään. Torstensonilla oli mainioilla rientokuluillaan\npaljo harvalukuisempi joukko mukanaan, mutta aina muutamia perheitä\nkuitenkin. Viimeiselle sotaretkelleen seurasi häntä hänen puolisonsa\nBeata De la Gardie ja heidän nelivuotinen poikansa.\n\nTuo suuri sotapäällikkö oli iskenyt alas kuten salama hämmästyneeseen\nTanskaan, hävittänyt Gallaan joukon, jonka piti telkeämän hänet\nHolsteiniin ja oli nyt jälleen marssimassa hakataksensa poikki\nkeisarillisen kotkan kynnet sen omassa pesässä. Hän oli vuoden\nlopussa 1644 rientänyt Saksanmaalle ja seisoi vuoden alussa 1645\nBöhmissä hyökätäksensä keisarillisiin perintömaihin sekä tehdäksensä\nlopun Ferdinand III:nen ylpeydestä. Baierista ja Saksista saaduilla\napujoukoilla oli keisarin onnistunut saada kokoon uusi sotajoukko,\njoka Hatzfeldin johdolla seurasi Torstensonin jälkiä ja oli saanut\nkäskyn uskaltaa mitä mahdollista oli, ennemmin kuin, kuten Gallaan\njoukot, menehtyä nälkään ja kurjuuteen.\n\nHelmikuun 23 päivänä vanhaa ajanlukua 1645 iltapuolella oli\nHatzfeld saavuttanut ruotsalaisen sotajoukon lähellä böhmiläistä\nJankovitzin kylää, tahi kuten muutamat kirjoittavat: Jankov,\nJankau. Molemmat vastustajat olivat melkein yhtä voimalliset,\n16,000 miehiset molemmat. Lähes kaksi kolmatta-osaa hevosväkeä\nja ainoastaan yksi kolmasosa jalkaväkeä, mutta ruotsalainen\nhevosväki oli etevämpi böhmiläistä. Molempien tulo oli aavistamaton\nonnettomille böhmiläisille, jotka luulivat, että sota oli siirretty\npohjois-Saksaan ja toivoivat saavansa vapaasti hengittää entisten\nvuosien hävitysten perästä, mutta nyt äkkiarvaamatta näkivät\nmaansa uudestaan alttiiksi annettuna sotajoukoille, jotka olivat,\nsekä ystävät että viholliset, yhtä pelättyjä. Kaikki, jotka paeta\nsaattoivat, pakenivat; ainoastaan vähäinen, noin 30 miehinen joukko\nmatkustavia juutalaisia, etsi suojaa ruotsalaisen sotajoukon\nkuormastolta ja sai myöskin, mutta hyvää maksua vastaan, levähtää\nheidän leiripaikassaan.\n\nTorstenson näki tien Itävaltaan teljetyksi ja hänen täytyi nyt joko\ntehdä rohkea hyökkäys tahi vaarallinen peräytys. Hän lähti illalla\nkuuvalossa ratsastamaan muutamien esikunta-upseeriensa seurassa,\ntarkastellaksensa vihollisten asemaa sekä tuntematonta seutua, joka\nsijaitsi 3 saksan penikulmaa eteläpuolella Taborin kaupunkia ja 5\npenikulmaa (47 kilometriä) Pragin etelä-kaakkoispuolella.\n\nSotapäällikön tottunut katse käsitti heti aseman. Hän oli nyt\njylhässä, harvaan asutussa vuoriseudussa. Lännessä Jankovitz,\nidässä Wolitzin kylä ja niitten välillä viljelemätön epätasainen\nmaa, polveileva puro ja yksinäinen talonpoikais-talo. Niin pitkälle\nkuin silmä kannatti, näkyi kuun heikossa valossa ainoastaan kukkula\nkukkulan vieressä ja metsikkö kukkulain välissä, vähäpätöinen tasanko\nja kapeita laaksoloita, joissa kasvoi genista-pensasta ja suopursuja.\nEi saattanut keksiä sopimattomampaa taistelupaikkaa kuin tämä oli.\nHatzfeld seisoi jo valmiiksi varustettuna itäisillä kukkuloilla\nsellaisessa asemassa, ettei voinut vaaratta ja ilman suurta\nmieshukkaa häntä vastaan hyökätä.\n\n\"Ei käy päinsä! Meidän ratsasjoukkomme ei saata liikahtaa, ilman että\nheitä tuolta metsiköstä ammutaan,\" virkkoi hevosväen kenraali Arvid\nWittenberg, samalla kun hän tyytymättömänä pisti tähystimen koteloon.\nTämä ihailtu sankari, Torstensonin oikea käsi, jolla oli ujot,\ntyttömäiset, täyteläiset kasvot, lyhyt, jykevä vartalo, pystynenä,\npitkä, tummanruskea tukka, posket, joista parta oli tarkkaan ajeltu,\nkapeat viikset ja pienet kädet, ei suinkaan ulkonaisesti ollut\nsotilasmaineensa vertainen. Ainoastaan hänen vilkkaat, ruskeat\nsilmänsä ja huuliensa vakava sävy sallivat aavistaa, että tässä oli\nsotapäällikkö.\n\n\"Jalkaväki ryntää kukkulalle keskirintaa kohden ja hevosväki kaartaa\nsiivet\", virkkoi tuo aina uhkarohkea ranskalainen, kenraalimajuri\nMortaigne.\n\n\"Ei, ei käy päinsä!\" virkkoi vuorostaan tuo yhtä peloton, mutta\nvarovaisempi skottilainen, kenraalimajuri Douglas. \"Emme voi tässä\nnähdä yltä-ylitse. Me saatamme voittaa yhdellä taholla ja hävitä\ntoisella.\"\n\nNuori upseeri, joka ratsasti lähinnä sotamarsalkkaa, kurkotti\nkättänsä osottaen tummaa, kaakossa päin olevaa kukkulaa.\n\n\"Tuossa, teidän ylhäisyytenne\", sanoi hän, \"on asentomme avain.\nMiehittäkäämme tuo kukkula, niin hallitsemme koko asemaa.\"\n\nMuistutus ilmaisi tulevaa sotapäällikköä, mutta se ei miellyttänyt\nylipäällikköä.\n\n\"Minä pyydän sitte teidän ruhtinaallisen armonne neuvoa, kun sopiva\ntilaisuus tulee\", vastasi Torstenson tylysti ja kääntyi vanhempien\nkenraalien puoleen. \"Hyvät herrani\", sanoi hän, \"minä luotan teidän\nkoeteltuun rohkeuteenne. Varoja puuttuu; seisahtua emme saata,\nperäytyä vielä vähemmän. Jumalan nimessä, uskaltakaamme siis\ntaistella. Te, Douglas, komennatte vasempaa siipeämme, te, Mortaigne,\nkeskirintamaa ja te, Wittenberg, oikeaa siipeä. Tunnus-sana: auta,\nJesus! Asento on muutettava. Ei ole aikaa hukkaan pantavaksi.\nJokainen paikalleen!\"\n\nNuori pfaltzkreivi Kaarle Kustaa oli ylentynyt kuurilaisten\neverstiksi, kestettyään ensimmäisen tulikoetuksensa Leipzigissä.\nNyt pyörähytti hän hymyillen hevostansa toisten mukana. Tiuskaus\noli hänelle osotettu, joka oli nuorin, mutta tarkoitti enemmän\nvanhoja. Vaikka Torstenson halusta kuulikin kokeneitten neuvoja, niin\nei hän kärsinyt vähintäkään vastaansanomista, kun hän kerran oli\nsuunnitelmansa tehnyt.\n\nSamaan aikaan illalla ratsasti sotamarsalkka Hatzfeld\npäällikkökuntansa seurassa tarkastelemaan ruotsalaisten asentoa.\n\n\"Joll'eivät ne meitä hätyytä, ahdistamme me heitä\", virkkoi hän\nkenraaleillensa sellaisella luottamuksella, jota hän ei suinkaan\ntuntenut itsessään. \"He eivät odottaneet meitä näin pian. Olemme\nsaaneet heidät ansaan, he eivät pääse eteen päin eikä peräytymään.\"\n\n\"Kaikkien pyhien tähden, teidän ylhäisyytenne, älkää liiaksi\nkiirehtikö!\" neuvoi kokenut, viisas De Suys, hänen ylimmäinen\nmajoitus-upseerinsa. \"Meidän asentomme on mitä parahin ja Torstenson\nsaattaa nyt, kuten Leipzigissä, petkuttaa meitä teeskennellyllä\npaolla.\"\n\n\"Hakatkaa hänet palasiksi, siinä missä hän nyt on hiirenloukkaaseen\nlikistettynä!\" huudahti kiivaasti baierilaisten apujoukkojen\nurhoollinen päällikkö Juhana de Werth, jonka oli kiire takaisin\nBaieriin puolustamaan maatansa ranskalaisia vastaan.\n\n\"Hänen ei pidä pääsemän meitä pakoon\", vakuutti Hatzfeld yhtä\nvarmasti. \"Te, De Suys, komennatte keskirintamaa, te, De Werth,\noikeaa siipeä ja te, Götz, meidän vasenta siipeämme. Tunnus-sanamme\non nyt kuten aina, Jesus Maria. Ja Maria on huomenna antava meille\nloistavan voiton. Hän on näyttäytynyt meidän armolliselle keisarille\nunissa ja luvannut nyt vihdoinkin voitolla kruunata oikea-uskoisen\nkirkon aseet... Kreivi Götz, vastapäätä teidän siipeänne on tuo\nylänkö tuolla lounaspuolella. Teidän tulee viipymättä asettaa sinne\ntykkiväkeä ja parhaan rykmentin, jota ilman saatatte tulla toimeen.\"\n\nNämät sanat sanottiin jättiläismäiselle, mustassa asussa olevalle\nratsumiehelle, hän oli vyötetty tulipunaisella vyöllä, joka osotti\nhänen ylhäistä sotilas-arvo-astettansa. Koko sotajoukko, koko Saksa\nja puoli Eurooppaa tunsi tuon pelottavan miehen, hänen pelkkä nimensä\njo oli niitten onnettomien maitten kauhistuksena, jotka joutuivat\nhänen tuhoa tuottavan miekkansa eteen. Missä hän vihollisen maassa\nkulki, siinä leveä, tuhkainen ja verinen jälki osotti hänen tiensä;\nmissä hän ystävien alueella ratsasti, sieltä kaikki pakenivat, mitkä\npaeta saattoivat, hänen väkivaltaisten ryöstöjensä takia. Ja ikään\nkuin oikein selvästi osottaaksensa tehtävänsä kansan kurittajana, oli\nhän nimittänyt mustan sotahevosensa Attilaksi: missä sen kaviot maata\ntallasivat, siinä ei ruohoa enään kasvanut. Hän oli keisarillisen\nsotajoukon nuija; hän oli aste asteelta ylentynyt hurjan, armottoman\nurhoollisuutensa kautta, mutta kun hänelle uskottiin päällikkyys,\nosotti hän olevansa kelvoton johtajaksi: hän saattoi ainoastaan\ntappaa.\n\nSotamarsalkka kreivi Hanno Götz, Pasevalkin hirmuinen pyöveli 1630,\nSaksin murhapolttaja 1632, tuo keisari Ferdinandin sotapäälliköistä,\njoka enimmän oli veren, saaliin ja kirousten raskauttama, nosti\nkätensä rynnäkkökypärälle, vastaten:\n\n\"Pitää tapahtuman, kuten teidän ylhäisyytenne käskee! Huomenna tähän\naikaan juon minä pyhän neitsyen tahi paholaisen maljan, yhdentekevä,\nkumpi heistä voiton meille antaa.\"\n\nOli vielä talvi, pakkanen oli käynyt kovemmaksi, rautavarustus tuntui\nkylmältä kuin jää, vasten hirveän päällikön rintaa ja käsivarsia.\nPalattuaan kortteeriinsa kutsui hän luoksensa tallimestarinsa\nFeldmann'in ja käski antaa itsellensä pikarillisen väkevää\nespanialaista viiniä. Pikarin sisällys juoksi hänen suoniinsa kuten\ntulivirta.\n\n\"Koira\", ärjäsi hän palvelialleen, \"olet antanut minulle sulatettua\nlyijyä.\"\n\n\"Se on Toccadillan parasta, jonka teidän armonne voitti noppapelissä\nespanialaiselta kenraalilta\", vastasi Feldmann, vähäinen tummanverevä\nmies, jolla oli Götziläiset värit: mustaa ja punaista.\n\nKreivi oli ratsastanut aikalailla tänään, viini yhä kuohui kuten\nlaavavirta hänen sisässään. Hän päätti levätä. Äreänä viskasi hän\nitsensä täydessä asussa telttavuoteellensa ja käski herättää itseänsä\ntunnin perästä. Tallimestari yhtä väsyneenä etsi lyhyttä lepoansa\nmatolla teltanoven edessä. Hän oli, kuten uskollinen palvelia\nainakin, maistanut viiniä myöskin hän, koettaaksensa, oliko se oikeaa\nlajia.\n\nOliko se viinin vai päivän rasitusten syy, että tunti meni ja vielä\nyksi, vieläkin yksi ja jälleen yksi. Herra ja palvelia nukkuivat\nraskaasti. Yht'äkkiä nousivat molemmat ja tirkistelivät eteensä\ntuossa pimeässä teltassa. Lamppu oli sammunut, heikko kuuvalon-säde\ntunki sisään eräästä jatkopaikasta telttakankaassa ja muodosti\ntaajoihin varjo-paikkoihin naisen näköisen valo-olennon, jonka oikea\nkäsi oli kurkotettu ylös päin. Hetken perästä oli kuu siirtynyt, säde\nkatosi ja sen kanssa tuo aavehaamu, jonka se oli tuonut esiin yön\nvarjoihin.\n\n\"Jesus Maria, se oli hän!\" änkytti tallimestari, jonka kaikki\njäsenet vapisivat, kun hän taas oli pimeään joutunut. Kreivi hypähti\njaloilleen, tehden hurjan liikkeen, ja tarttui tutisevan palveliansa\nkurkkuun kiinni.\n\n\"Tunnusta, konna!\" huudahti hän. \"Sinä annoit hänen tulla sisään!\"\n\n\"Kautta kaikkien pyhien! Pyhän Jakobin luitten kautta! Pyhän\nSebastianin nuolien kautta! Minä en selittää saata, mitenkä hän oli\nsisälle tullut. Teidän armonne... armahtakaa... minä tukehdun...\nkysykää vahdilta, mitenkä hän on uskaltanut laskea sisään vieraan\nnaisen.\"\n\nHämmästynyt vahtimies vakuutti, ett'ei kukaan ollut saattanut tunkea\ntelttaan. Hän oli vartioinnut sisäänkäytävää lähes neljä tuntia,\nkulkenut edes takaisin pakkasen tähden ja odotti vahtimuuttoa.\n\nOli todellakin kireä pakkanen. Kreivi hakea haparoitsi\nmiekankahvaansa, mutta hillitsi itsensä, palasi jälleen telttaansa,\nantoi sytyttää lamppunsa ja virkkoi levollisempana, mutta vieläkin\nkiihkoisella äänellä:\n\n\"Feldmann, se oli hän. Miksikä hän tuli? Pyytääkö hän minun vertani\nvai sinunko?\"\n\nTallimestari vältti tämän arkaluontoisen kysymyksen sellaisella\nälyllä, joka osotti, että hän oli tottunut väistämään tirannein\noikkuja.\n\n\"Teidän armonne\", sanoi hän, vielä kuiskaten, \"oliko se hän? Eiköhän\nse ennemmin ollut pyhä neitsyt, joka tuli teidän armollenne ja\nkirkolle ennustamaan suurta voittoa huomiseksi?\"\n\nKreivi Götz vaipui ajatuksiinsa.\n\n\"Pyhä neitsyt ei tule minun luokseni\", sanoi hän katkerasti. \"Pitkiä\naikoja on kulunut siitä, kuin me olimme toistemme tuttavia. Olin\nsaanut osalleni toisen pyhän neitseen, ja olin kyllä tyhmä, kun\nannoin hänen sinun käsiisi, joka et ollut kelvollinen koskemaan\nhänen jalkansa alla olevaa sannanmurusta. Mitä olet sinä hänestä\ntehnyt, kurja silmäin palvelia? Hän ei tullut sinne, jonne hänen piti\ntuleman.\"\n\n\"Teidän armonne tietää, että hän oli heikko, ett'ei hän silloisessa\ntilassaan kestänyt matkan vaivoja. Teidän armonne tietää, että\nhän kuoli Ingolstadtissa, että priori dominikaniluostarissa sai\nkuusisataa guldenia messuihin hänen sieluansa varten, ja yhden\nkultaprokaatti-hameen pyhälle neitsyelle.\"\n\n\"Sotasaalista, Feldmann, verellä tahrattua ryöstöä; siksipä hän\naaveilee. Tiesinhän, ett'ei sellainen kelpaa messuihin. Mutta\nyhdentekevää, se on kaikki munkinkitinää. Olinhan kerran houkkio,\nminä kuten muutkin, luulin pappia Jumalaksi. Siitä asti kuin annoin\nhänen sinun käsiisi, on minun taivaani hukassa. Ja se on kuitenkin\nvahinko, ei papin vuoksi, vaan Jumalan. Häntä tarvitaan välistä,\njoll'ei muuten, niin sotiessa _tuota toista_ vastaan. Minusta tuntuu\nvälistä, ikään kuin paholainen olisi saanut vallita minua, sitte kuin\nannoin suojeluspyhäni sinulle. Kaiva hänet ylös luostarimullasta,\nFeldmann: minä tahdon käyttää hänen sormiluutansa, tuon sormen, jossa\nsormus oli, taikakaluksi!... Kuinka pitkästi yötä on kulunut?\"\n\n\"Teidän armonne käski minua herättämään itseänsä tunnin perästä. Olen\nvalvonut koko yön ja velvollisuuden mukaisesti muistuttanut ajasta,\nmutta teidän armonne makasi niin raskaasti, teidän armonne ei minua\nkuullut\", virkkoi tuo palvelia, joka kiihkeästi koetti valettaan\ntoisella valeella peittää.\n\n\"Mitä?\" huudahti kreivi Götz, silmänräpäyksessä selkeämmin hereillä,\nkuin jos tykinlaukaus olisi kajahtanut aivan hänen korviensa\nvieressä. \"Kello on 1/2 4! Katala, se tulee kuolemaksesi!\"\n\nHän syöksähti ulos. Kuu oli vaipunut alas. Jäisen sumun peitossa\nolivat nuo tummat ylängöt, joittenka hahmoviivat kuvastuivat\nvasten tähtitaivasta. Osa leiristä oli jo liikkeellä. Aamu-unisina\nkiskottelivat sotilaat kankeita jäseniään ja alkoivat järjestellä\nitsiänsä riveihin päällikköjen komennon mukaan. Eräs ajutantti odotti\nkreivin määräkäskyjä teltan sisäänkäytävällä.\n\n\"Kiireesti nyt eversti von Seifferin luo viemään käskyni, että hän\nasettaa rykmenttinsä tuonne lounaiselle ylängölle! Kahdeksan tykkiä\nja neljä ratsasjoukon-osastoa seuraavat jäljessä. Niitten häijyjen\nhidasteliain olisi pitänyt seisoman siellä jo tunti sitten!\"\n\n\"Olen tunnin ajan odottanut teidän ylhäisyytenne käskyjä\", rohkeni\najutantti vastata.\n\nTämä oli liikaa. Götz laukasi raivostuneena pistoolinsa, nuoren\nsotilaan hiukset kärventyivät, mutta Götz nousi mustan Attilansa\nselkään, johtaaksensa itse tuota tärkeätä, tehtäväksi määrättyä,\nmutta valitettavasti ihmeellisesti kyllä laiminlyötyä liikettä.\nSe oli nyt myöhäistä. Kun joukko vihdoin oli lähtenyt marssimaan,\nilmoittivat vakoojat, että ruotsalainen joukko jo oli matkalla\nsamaan, avaran taistelukentän tärkeään paikkaan.\n\n\n\n\n2. Taistelu Jankovitzin luona.\n\n\n    \"Käyttäytyy kuten Götz Jankovitzin luona.\"\n\nSotamarsalkka Torstensonia ei olisi tarvinnut muistuttaa tuon kaikkea\nhallitsevan ylängön tärkeydestä. Jo ennen kuin aamu koitti helmikuun\n24 päivänä, lähetti hän osaston Wittenbergin miehiä varustamaan\nkukkulaa tykistöllä. Samalla antoi hän koko sotajoukkonsa kääntyä\noikealle päin, joten sen pitkät rivit nyt ulottuivat lännestä itään\nJankovitzin ja Wotitzin kylien välillä, eikä enään pohjasta etelään,\njossa viholliset olivat heidät nähneet edellisenä iltana. Tämä\ntemppu oli kovin vaikea näin metsäisessä paikassa, mutta tehtiin\nkuitenkin sillä ihmeellisellä järjestyksellä, jonka Kustaa II Aadolf\noli saanut toimeen ja joka monta kertaa oli ratkaissut ruotsalaisten\naseitten voiton. Ääneti, vakaina liikkuivat nuo joukot eteen päin\naamuhämärässä, näkemättä toisiaan ja astumatta askeltakaan sivulle\npäin, siksi että koko jono vihdoin, ikään kuin joku koneisto, mikä\näänettä saranoillaan kiikkuu, seisoi järjestettynä laaksossa ylängön\nalapuolella, valmiina vihollistansa vastustamaan.\n\nTämä taitavasti tehty ja odottamaton sivuliike pakotti Hatzfeldia\njättämään edullisen asemansa ja myöskin asettamaan rintamansa\nlännestä itään päin, ruotsalaisten pohjoispuolelle. Tuo usein\nmainittu kukkula tuli tämän kautta vielä selvemmin molempien\njoukkojen aseman avaimeksi. Götz koetti kaikin voimin parantaa\nonnetonta laiminlyöntiänsä. Siinä syntyi kilpajuoksu hänen väkensä\nja ruotsalaisten välillä, joilla oli pitempi, mutta raivattu tie\nylängölle, kun Götzin sitä vastoin täytyi tunkea taajan metsikön\nläpi. Ruotsalaiset ehtivät ennen; heidän kuulansa rupesivat Götzin\nlähestyessä lakasemaan vuorenrinteeltä hevosia ja miehiä. Kiroten\nperäytyi Götz ja etsi suojaa metsikössä. Mutta tännekkin ulottuivat\nruotsalaiset kuulat; hänen miehensä joutuivat hämilleen, ruotsalainen\nratsaskunta hätyytti heitä sivulta päin ja he hajaantuivat paeten\npitkin laaksoa.\n\nTurhaan koetti hän hillitä heidän ajattelematonta pakenemistansa.\nSemmoisena ei koskaan oltu Götziä nähty ennen, ja hän oli kuitenkin\nnähty verisimmissä otteluissa, tallaamassa Attilan kavioitten\nalle kokonaisia rivejä rautavarustuksissa olevia sotilaita. Hänen\nmiekkansa kaasi eroa tekemättä pakenevia omia miehiä ja päälle\nhyökkääviä vihollisia. Hän oli hirmuinen raivossaan; häntä vastaan\nei kukaan kestänyt; hänen hevosensa oli yhtä haavoittumaton kuin\nhän itse. Mutta näkymätön kostaja oli hänen hetkensä määrännyt ja\nlähetti häneen etäisestä tulikidasta rautakuulan, jota ihmisjäsenet\neivät voineet vastustaa. Viimeinen, mikä tuosta verisestä pyövelistä\nnähtiin, oli hänen miekkansa kärki, joka sorapilvestä välkkyi,\nsiinä paikassa, missä ruotsalainen tykinkuula maahan putosi. Hänen\npaloitettu ruumiinsa, sekoitettu mustan Attilan verellä, tunnettiin\nvahvoista kultavitjoista, jotka ennen olivat Pasevalkista ryöstetyt.\nHänen jälkimaineeksensa Böhmissä, jossa hänen hirmuisuutensa oli\nunhotettu, mutta sen sijasta muistettiin hänen tottelemattomuuttaan,\ntuli sananparsi: \"käyttäytyy kuten Götz Jankovitzin luona.\"\n\nHatzfeld lähetti vasemman siipensä reservin tuleen. Epäjärjestys tuli\nsuureksi maiseman vuoksi. Yhdistetyt liikkeet olivat mahdottomia.\nYksityiset sotilas-osastot ahdistivat ja takaisin tunkivat toisiansa.\nEi mitään päätöstä saatu vielä, mutta keisarillisella joukolla oli\nkuitenkin ollut suurempi mieshukka.\n\nPäivällis-aikoihin oli välihetki taistelussa. Hatzfeldin muutettu\nasento oli jättänyt tien Olmütziin vapaaksi, ja Torstenson mietti,\npitäisikö hänen sitä tietä rientämän Mähriin. Mutta puolinainen\nmenestys ei ollut hänen tapansa mukainen; vihollisten epäjärjestyksen\nvuoksi toivoi hän täydellistä voittoa. Hän ryntäsi siis toiselle\nylängölle, joka oli Hatzfeldin keskirintamassa, mutta tapasi, vasten\nluuloansa, järjestettyjä rivejä, syöstiin takaisin ja kadotti 10\nkevyttä kanuunaa. Tämä hänen vastoinkäymisensä tuli merkiksi uuteen\ntaisteluun pitkin koko linjaa.\n\nAlun teki, määräystä vastaan, kuten sanotaan, Juhana De Werth\nurhoollisen baierilaisen hevosväkensä kanssa. Häntä vastassa\noli Douglas 10:ellä ratsasjoukolla, enimmiten skottilaisia ja\nsaksalaisia, sekä 2 ratsaskuntaa suomalaisia ratsumiehiä eversti\nHenrik Hornin johdolla. Jokaisen ratsaskunnan välillä molempien\nruotsalaisten siipien ensimmäisessä ottelupaikassa seisoi\n40 musketööriä, sekin perintö Kustaa II Aadolfin uudemmasta\nsotataidosta. Baierilaiset kaatuivat näitten tarkk'ampujain hyvin\ntähdättyjen luotien kautta, ajettiin takaisin, mutta palasivat\nuudestaan ja yhä uudestaan, kuten Pappenheimiläiset Breitenfeldin\nluona. Paitsi Pappenheimia, ei keisarillisella joukolla ollut\nyhtään niin rakastettua sankaria, kuin Juhana De Werth. Missä hänen\nruskea hevosensa korskui ja punainen sotamerkkinsä loisti, siellä\nkaikki kaatui hänen edessään, siellä oli _furia_, kostotar, kuten\nsiihen aikaan oli tapana sanoa. Vangittuna riisti hän irti itsensä;\nKaatuneena ammutun hevosensa alle nousi hän jälleen heti toisen\nselkään; Koko ruotsalainen vasen siipi horjui hänen lyönnistään ja\noli vähällä joutua hajalle. Reservi ryntäsi esiin, mutta ei kestänyt\ntuota peljättyä sankaria vastaan. Silloin huomasi Douglas, että\nbaierilaiset joka kerta, kun olivat työnnetyt takaisin, jälleen\nkokoontuivat erään jalkaväkiprikaatin suojaan, joka seisoi linjan\ntakana. Uupumukseen asti väsyneenä ja voitolle pääsemistä epäillen,\nonnistui hänen koota kolmen ratsaskunnan tähteet yhdeksi ainoaksi,\nhyökkäsi näitten kanssa baierilaisen jalkaväen kimppuun ja löi\nprikaatin kappaleiksi. Silloin De Werthin joukolle tuli hätä,\nse hajaantui ja vei johtajansa muassaan. Ollessaan niin lähellä\nvoittoansa, ei De Werth vielä Taborin luona palatessaan tahtonut\ntunnustaa joutuneensa tappiolle. Hän koetti kaikin voimin koota\nmiehensä tehdäksensä uutta hyökkäystä, mutta ne eivät enään häntä\nkuulleet, he pakenivat Baieriin, jossa de Werth jälleen saavutti\nmaineensa \"vastustamaton\", eräässä tappelussa ranskalaisia vastaan,\njossa hän pääsi voitolle.\n\nRuotsalaisten oikeanpuolinen siipi oli hajallaan ylänköjen välissä,\najaen Götzin tappiolle joutuneita ratsumiehiä edellään, kun vahvat\njoukot Hatzfeldin reservistä heitä hätyyttivät. Tässä nyt taisteli\nWittenberg, Kaarle Kustaa, Akseli Lillie ja Ruotsin sotajoukon ydin\nsekä Torstensonin henkivartiarykmentti sen etupäässä. Taistelu oli\nkova ja verinen. Götziä, joka oli sallinut sotilaittensa tehdä\nkaikkea vallattomuutta ja ilkivaltaisuutta, hänen raa'at sotamiehensä\njumaloitsivat; nyt tahtoivat he kostaa hänen veristä varjoansa.\nWittenberg tarvitsi kaiken sotataitonsa, Kaarle Kustaa kaiken\nuhkarohkean urhoollisuutensa kootaksensa ja yhä jälleen kootaksensa\nhajaantunutta väkeänsä. Vihdoinkin kokoontuivat heidän rivinsä\ntaaskin Kustaa Aadolfin aikaisessa ihmetyttävässä järjestyksessä ja\nasettuivat vuorostaan hyökkäys-asemaan. Nämät voittoon tottuneet\nsotavanhukset ryntäsivät esiin kuten vahvasti sulkeutunut muuri\ntunkien kaikki pois tieltään. Vihollisten rivit murrettiin, he\nkääntyivät pois päin ja pakenivat täyttä päätä Taboriin. Heidän\ntykistönsä anastettiin ja suunnattiin vasten heidän keskirintamaansa.\n\nTämän ylänköjen välissä tapahtuneen kovan tappelun aikana, jolloin\nmies miestä vastaan sodittiin, ei kukaan huomannut, että viisi\nratsaskuntaa keisarillisia kyrassierejä oli saartanut heidän\nasentonsa ja tuli äkki-arvaamatta ruotsalaisen sotajoukon selkään.\nTaistelusta olisi tullut tappio, elleivät nuo rohkeat ratsumiehet\nolisi olleet kroateja ja keksineet houkutinta, joka sai heidät\nunohtamaan kaikki, kovan saaliinhimonsa tähden. He sattuivat\ntapaamaan ruotsalaisen sotajoukon kuormaston, joka oli asettunut\nmetsikköön; siinä oli täysinäisiä vaunuja, viinitynnyreitä, naisia.\nKroatit hyökkäsivät vaunujen kimppuun, ja nauroivat ilkkuen naisten\nvalitushuutoja sekä rupesivat tottunein käsin ryöstämään. Tässä\nheidän rakkahin huvituksensa äkki-arvaamatta tuli häirityksi\nkuormaston muuten ylenkatsotun palvelusväen kautta. Erään nuoren\nmiehen onnistui saada kokoon uskaliaimmat ja hän ryntäsi niin\nvoimakkaasti ryöstäjien päälle, että heidän täytyi suojella itsiänsä.\nMielettömässä raivossaan ajoivat he pois tuon vähäisen joukon,\nmutta seuraavassa hetkessä oli se jälleen heidän ympärillään kuten\nsääskiparvi ja pakotti ryöstäjiä jättämään vaunut. Tämä vei aikaa.\nWittenbergin siipi oli voittanut, kroatilaiset kuulivat pyssyjen\npaukkeen takanaan metsässä. Pian näkyikin kuurilainen ratsaskunta,\njoka tuli parhaaseen aikaan pelastamaan Torstensonin puolisoa, juuri\nkun hänen puolustajansa olivat joutua tappiolle ylivallan vuoksi.\nKroatit pakenivat, vaara oli ohitse.\n\nKeisarillisten keskirintaman jalkaväki oli rynnännyt esiin samalla,\nkuin heidän siipensäkin ja hyökkäsivät ruotsalaisten keskirintamaan.\nTäällä ratsasti Torstenson, joka heti paikalla antoi täyttää\njokaisen tyhjän paikan; täällä Mortaigne sai jäähdyttää palavan\ntaistelu-intonsa; täällä sininen rykmentti puolusti vanhaa taattua\nkunniaansa. Hatzfeldin jalkaväki oli suureksi osaksi uutta pestattua\nväkeä, mutta uskonkiihkoisia katolilaisia, jotka palavassa innossaan\neivät ensinkään kuolemaa pelänneet, varmassa toivossa kuin olivat,\nettä pyhä neitsyt tänään heille voiton antaisi. Taistelu tässä\nei tullut vähemmän ankaraksi kuin molemmilla siivillä, mutta\nverisemmäksi sen vuoksi, että taisteliat tunkeutuivat kokoon rinta\nrintaa vasten, näillä ahtailla aloilla, metsä-ylänköjen välissä.\nKello läheni neljää iltapuolella, hämärä oli tulossa eikä vielä ollut\nmitään ratkaisevaa tapahtunut.\n\nSilloin vihdoinkin molemmat ruotsalaiset siivet olivat voittaneet\nja kääntyivät nyt, Torstensonin käskystä, pohjoseen päin, joten he\nkeskirintaman kanssa yhdessä sulkivat keisarillisen keskirintaman\nikään kuin kaaren sisälle. Ilman tykistöä, ilman hevosväkeä,\nruotsalaisten ja omien tykkiensä hävittämänä sekä hätyytettynä\nkolmelta puolen yht'aikaa, ei tuo keisarillinen jalkaväki voinut\npaikallaan kestää muuta kuin puoli tuntia, vaan koetti peräytyä,\nmutta turhaan, se hajoitettiin, piiritettiin ja suurimman osan täytyi\nantautua vangiksi. Sotamarsalkka Hatzfeld oli yhtä turhaan koettanut\nponnistaa voimiansa täyttääksensä pyhän neitsyen lupausta. Kun hän\nnäki joutuneensa tappiolle, tahtoi hän hiipiä ruotsalaisten rivien\nläpi, mutta pakotettiin, pistooli otsan edessä, antautumaan vangiksi\nja tuli siten näkemään vastustajansa voittajana.\n\nJankovitzin tappelu helmikuun 24 päivänä 1645 oli kaikista\nTorstensonin voitoista vaarallisin, verisin, seurauksiltaan loistavin\nja peljättävin Ruotsin vihollisille. Keisari Ferdinandin ainoa joukko\noli hävitetty. Kuolleita ei kukaan saattanut lukea, niin lavealti\nniitä makasi metsissä, ylänköjen äyräillä ja ahtaissa laaksoissa.\nOtaksutaan, että keisarilliset kadottivat 4,000 miestä kaatuneina,\njoitten joukossa yhden sotamarsalkan ja ruotsalaiset 2,000, siis\nyhteensä kaatuneita 6,000, tahi lähes joka viides mies niistä, jotka\nolivat ottaneet osaa taisteluun. Kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana\nkatsottiin tarpeettomaksi laskea haavoitettujen lukua. Keneltäpä\nolisi ollut aikaa tuollaisiin vähäpätöisyyksiin? Jos otaksutaan\nsodan tavan mukaan, että heidän lukunsa oli toista vertaa suurempi\nkuin kuolleitten, olisi niitten määrä ollut 12,000 ja siis 32,000\ntaistelevasta 18,000, tahi enemmän kuin puolet tullut taisteluun\nkykenemättömiksi. Vangiksi saatiin 4,000 miestä ja 248 upseeria,\njoitten joukossa ylipäällikkö itse, tuo urhoollinen sotamarsalkka\nMercy ja keisarillinen kenraali Bruay. Hatzfeldin koko tykistö, jossa\noli 26 kanunaa, hänen koko kuormastonsa ja suuri joukko lippuja\ntulivat voittajien saaliiksi.\n\nJos, kuten sanotaan, keisari Ferdinand oli kuullut tykkien jytinän\nJankovitzista aina Pragiin asti, tunsi hän varmaankin valtansa\nperustuksien vapisevan. Kun pyhä neitsyt oli hänen hyljännyt,\nkiirehti hän kiertoteitse pakenemaan pääkaupunkiinsa. Lukemattomat\npakenevat joukot täyttivät hänen jälkensä kaikilla Wieniin vievillä\nteillä. Sielläkään ei hän enään tuntenut olevansa turvallisena, sillä\nuhkaavana läheni Siebenbürgin ruhtinas, ja moni etsi pelastustansa\netäämpänä etelässä. Keisari jäi rohkeana paikalleen kootaksensa\nliittolaisia särjetyn sotavoimansa pirstaleitten ympäri. Se onnistui\nalussa hyvin huonosti. Saksin vaaliruhtinas teki erikois-rauhanliiton\nruotsalaisten kanssa. Turenne hätyytti Baieria, suuri Condé Espaniaa,\npaavi kieltäytyi antamasta rahoja, Torstenson läheni, ja vielä kerran\nruotsalaiset ja suomalaiset ratsumiehet juottivat hevosiansa Tonavan\naalloista.\n\n\n\n\n3. Tappelukenttä.\n\n\n    Pimeydessä tehty työ... kerran\n    täytyy sen tulla päivän valoon.\n\nYön varjot levisivät lumisien vuorten ja verisien laaksojen yli.\nTuuli vinkui jääkylmänä, nuotiot paloivat, kuu nousi punaisena\nmetsänhuippujen yli näkyviin. Sen epämääräisessä valossa näkyi siellä\ntäällä tummat ratsumiesrivit kiiltävine aseineen laaksojen suussa.\nOsa tuosta väsytetystä ruotsalaisesta joukosta ei saanut ollenkaan\nlepoa: hevonen ja mies seisoivat vahdissa. Juhana De Werthiä ei ollut\nuskominen; hänestä sanottiin, ett'ei hän koskaan maannut, ennen kuin\nhän tappion oli voitolla korvannut.\n\nOnnelliset ne, jotka olivat saaneet leivänkannikan tahi puoli pikaria\nviiniä, he viskasivat itsensä pitkäkseen nuotion ääreen, sama se\nmitenkä, toinen genista-pensastoon, toinen saviselle, verestä\nniljakkaaksi käyneelle maalle;? toisinaan vain kivi pään-aluksena ja\njalat vesilätäkössä, pää-asia se, että pääsi niin lähelle valkeaa\nkuin mahdollista. Pian vaipuivat he syvään uneen, vaan heräsivät\nsiitä, että heitä vilutti siltä puolen, johon ei valkean sopinut\nloistaa. He käänsivät palelevan puolensa kohti tulta ja nukkuivat\njälleen. Toiset eivät unta saaneet verta vuotavien haavojensa takia,\nhe repivät ihotakistaan repaleita, sitoivat haavojansa ja lisäsivät\npuita nuotioon. Muutamat kuiskailivat hiljaa iltarukouksen, toiset\nvihelsivät ja jotkut laulaa hyräilivät, mutta uniset naapurit\nkäskivät heidän olla vaiti. Toiset, jotka havaitsivat kumppanillaan\nsaaliin ottivat likaiset nopat taskustaan ja rupesivat onneansa\nkoettelemaan. Vaan tämäkin heikko sorina, joka oli ikään kuin\nöisen tuulen suhina mäntyjen latvoissa, vaikeni vähitellen. Nyt\nkuului ainoastaan vienoja virren säveleitä skottilaisesta leiristä,\nyövahtien etäiset huudot, kuolevan viimeinen valittava huokaus, siinä\nkun hän makasi hylättynä kentällä, tahi vuorten välissä saalista\nvainuvan suden ulvonta.\n\nTuolla metsänrinteellä, jossa taistelu oli ollut kova ja kaatuneet\nmakasivat läjissä, liikkui toisinaan hiipiviä olentoja puitten\nvarjossa. Nämä olivat sotarosvoja, jotka ammatikseen ryöstivät\nkuolleita. He eivät uskaltaneet käyttää lyhtyjä, vaan kontaten\nliikkuivat he pensastoissa verilätäköitten välissä, koperoitsivat\nsaaliinhimoisilla kynsillään kuolleita ja koettivat kuuvalossa\nkeksiä jonkinlaista arvollista saalista. Monessa kohden makasi\npahasti haavoitettuja, joissa vielä näkyi olevan henki. Sotarosvo\ntukki hänen suunsa sannalla, jotta hänen valitushuutonsa ei rosvoa\nilmi-antaisi sekä pisti kätensä hänen taskuihinsa, veti saappaat\njalasta, sotavarustuksen ja aseet, jos ne joksikin kelpasivat, ja\nleikkasi säälimättä poikki jokaisen sormen, jossa vain oli sormus.\nToisinaan tuollainen rosvo onnekseen löysi jonkun upseerin, jolla oli\nkultavitjat, hopearisti tahi täysinäinen kukkaro. Silloin saattoi\ntapahtua, että rosvo, ollessaan pitkänään eteen päin kumartuneena\nkuolleen yli, äkkiä hätkähti, kun tunsi terävän keihäänpiston\nselässään. Se oli toinen rosvo, joka ahnaampana kuin hän itse, tuli\nryöstämään häneltä hänen saaliinsa, ja pian tämän jälkeen makasi\nensimmäinen ryöväri itse verta vuotavana uhrinsa rinnalla, tuntien\nmiten toiset kädet hänen taskunsa tyhjensivät.\n\nYön lempeä kuu, sinä, joka niin kalpeana ja levollisena katselet\nkorkeudestasi ihmisten taisteluja, monen montapa rikosta sinä olet\nnähnyt ja vieläkin näet noilla taistelutantereilla, joita nimitetään\nkunniatantereiksi!\n\nRuotsalaisen vasemman siiven nuotion ääressä valvoi pimeän tultua\nnoin 30 ratsumiestä skottilaisesta uskonliitosta, n.k. kovenantista,\nrukoillen ja veisaten kiitosvirsiä. Harmaahiuksinen ratsumestari\nluki heille Tuomarinkirjasta kappaleen Gideonin voitoista. Eräs\nnuori ratsumies, tuskin kahdenkymmen-vuotias, tunsi keskellä tätä\njumalatonta joukkoa, jonka seassa hän taisteli, Hengen vaativan häntä\ntodistukseen. Hän nousi tykkilavetin päälle ja rupesi saarnaamaan.\nTässä oli samaa intoa, samaa kuvannollista kieltä Vanhan testamentin\nsodan aikakirjoista, kuin tähän aikaan kaikui Skottlannissa ja\nEnglannissa Kaarle I kukistuvan valtaistuimen ympärillä. Myöskin\nnämät palkkasoturit tunsivat taistelevansa Antikristusta vastaan,\nkun taistelivat paavin joukkoja vastaan sekä menivät yhtä innokkaina\nHerran ja Gideonin miekkaa käyttäen kuolemaa kohden.\n\nJäännös kahdesta harventuneesta suomalaisesta ratsaskunnasta valvoi\nnuotion ääressä skottilaisten rinnalla. Suomalainen kansanluonne\nviehättyy helpommin, kuin sen jäykkyydestä päättäen luulisi. Siinä\nnähtiin noiden väsyneiden ja vieläpä verta vuotavain ratsumiesten\nunohtavan leponsa ja kuuntelevan skottilaisten laulua, jota eivät\nymmärtäneet, mutta jonka innostus vaikutti ja tarttui heihin. Eräs\nnuori sotapappi käytti tilaisuutta, otti suomalaisen virsikirjansa\nja alkoi veisata virttä voiton kiitokseksi. Sävelet sopivat\njotenkin yhteen skottilaisten kanssa: tämä ei ollut ensi kerta\nkolmikymmen-vuotisen sodan aikana, kun skottilainen ja suomalainen\nkiitosvirsi yhdistettynä Jumalaa ylisti.\n\nSen kukkulan juurella, jossa Götz kaatui, makasi monen kuolleen\njoukossa kaksi pahoin haavoitettua vielä hengissä. Siinä oli\nsitkeä ruotsalainen ratsumies, joka oli ammuttu läpi vyötäisten,\nja keisarillinen tallimestari, jonka oikea käsi oli hakattu poikki\nkyynästaipeen ylipuolelta. Molemmat, äsken toistensa vihollisia,\nmutta nyt maaten yhtä avutonna vieretysten kurjuudessa ja pimeydessä,\nolivat heränneet pitkästä tainnos-tilasta, johon verenvuodatuksen\ntakia olivat vaipuneet ja tunsivat lohdutusta kuullessaan elävän\nolennon olevan lähitteellä.\n\n\"Elätkö, kumppani?\" sanoi tallimestari heikolla äänellä saksankielin.\n\n\"Kuten elää saattaa paistinvartaassa\", vastasi ruotsalainen, joka\njoten kuten osasi samaa kieltä.\n\n\"Onko sinulla vielä käsi ja sormi jäljellä, jolla ladatun pistoolin\nvoisit laukaista?... minulla ei ole yhtään, minulla.\"\n\n\"Onko sinulla sellainen kiire paavin kiirastuleen?\" vastasi\nruotsalainen. \"Mielestäni sinä olet saanut kylläksesi.\"\n\n\"Etkö kuule sotarosvojen askeleita? Jesus Maria, ne tulevat tänne\npäin!\"\n\nEpäiltävä rahina kuului pensastosta, ilmoittaen, ett'ei hänen\npelkonsa ollut perätön. Itse kuolemakin näytti onnettomalle\nhaavoitetulle helpolta, kun hän ajatteli joutuvansa sotarosvojen\nkäsiin. Ratsumies otti esiin suurella vaivalla pistuolin vyöstään,\nviritti hanan ja katseli jotakin, joka liikkui puitten varjossa.\nHetken perästä oli tämä tuntematon jokin kadonnut ja kaikki jälleen\nniin äänetöntä, että saattoi kuulla skottilaisten virren, sillä tuuli\npuhalsi sieltä päin.\n\n\"Kumppani\", sanoi tallimestari jälleen, \"onko sinulla vesipullo? Minä\nuuvun janosta.\"\n\n\"Minä myöskin\", sanoi ratsumies. \"Pulloni on tyhjä kuten taskunikin,\nmutta puro ei ole tästä kymmenenkään askeleen päässä. Ehkä minä\nkoetan kontata sinne.\"\n\nTuo onnistui suurella vaivalla ja leveä verinen polku jäi hänen\njälkeensä märkään ruohoon, mutta purolle ennätettyään meni\nhän tainnuksiin ja makasi hetken tunnotonna. Sitten hän taas\nheräsi, täytti kypärinsä verisellä vedellä, joi ja tunsi itsensä\nvirkistyneeksi.\n\n\"Annanko paavilaisen mennä janoinensa kiirastuleen\"? ajatteli\nhän itsekseen, \"pannahinen, sitä en malta: hän saa kyllä kuumaa\nmuutenkin. Jospa nyt saisin istua Tuiman selässä!\"\n\nJa nyt konttasi hän yhtä vaivalloisesti takaisin kumppaninsa luo.\nVaikeinta oli säilyttää vettä maahan läikkymättä, mutta hänen\nkypärinsä oli kuitenkin vielä puolellaan, kun hän perille ennätti.\n\n\"Juo nyt herrasi hyvästijättömalja, siinä on hänen viiniänsä\nvedessä!\" sanoi ratsumies, kurkottaen kypäriänsä ja tarkoittaen\nGötziä, jonka väreihin haavoitettu oli puettu.\n\nTallimestari joi halukkaasti tuon verisen juoman, huokasi\nhelpotuksesta oikein syvään ja sanoi liikutuksesta vapisevalla\näänellä:\n\n\"Sano minulle nimesi, kumppani, että saan rukoilla paternosterin\npuolestasi!\"\n\n\"Hyi minua, jos saat niinkään paljon kuin mädänneen nauriin\npaternosterisi edestä!\" vastasi ratsumies. \"Axelson on nimeni,\nkunniakseni eikä häpeäkseni, korpraali olen henkivartiarykmentissä,\njos elän huomenna. Olen ollut ratsaspalvelia puolihullun röökinän\nluona, joka tätä nykyä on Ruotsin suurivaltias Kristiina kuningatar.\nKypärä päästäsi, mies... Jaa niin, eihän sinulla ole kypärää eikä\nkäsivartta. Ehkä sinua huvittaa kuulla, että hän aikoo sinun paavisi\npanna kananhäkkiin sekä lasikaappiin keisarisi.\"\n\n\"Minä rukoilen edestäsi, väärä-uskoinen, ja taistelen lohikäärmeen\nkanssa sinun sielusi puolesta\", vastasi hänen kovaa kohtaloaan\ntasaava kumppaninsa. \"Mutta minä pyydän, älä puhu noin pöyhkeästi.\nHerrani, sotamarsalkka, saattaisi sinua kuulla. Hän on nyt kuollut,\nhänen ruumiinsa makaa repaleina tuolla edempänä, mutta älä yhtään\nole varma hänestä, kyllä hän vielä täällä aaveilee. Mitenkä hän\nsaisi rauhaa! Pyhä Jumalan äiti, niin paljon kuin hänellä oli omalla\ntunnollaan, ja kuitenkin oli yksi asia, yksi, yksi, johonka verraten\nkaikki muu oli mitätöntä. Suomessa se tapahtui, se, Axelson. Oletko\nollut Suomessa?\"\n\n\"En, velho vieköön, en ole ollut tuossa lumotussa maassa, mutta kyllä\nolen ollut tekemisissä suomalaisvelhojen kanssa. Yhden tunsin ja\nse osasi lentää. Noh, mitä herrasi Suomessa teki? Tekikö hän aika\nkonnantyön, tahi löikö hän vain kuoliaaksi jonkun miehen, periäksensä\nhänet?... Voih, tuo riivattu lyijynpala istuu kuin painajainen\nselässäni.\"\n\n\"Pappi, Axelson, tuo pappi! Lähetä pappi luokseni, minulla ei ole\nenään pitkää aikaa jäljellä, tahdon tehdä tunnustukseni! En koskaan\nennen ole tuosta puhunut, mutta nyt se tunkee huulieni yli, olen\niäksi päiviksi kadotettu, ellen siitä nyt saa puhua. Eihän siihen\nminun syytä ollut, tottelin hänen käskyänsä. Mutta nyt on kovin\nkylmä, Axelson, minun sieluani viluttaa, kun muistan, miten riistimme\nhänen yltään näädän-nahkaisen turkin, ja viskasimme hänet kylmään\nhankeen ohuissa vaatteissaan. Hänen hienot vaatteensa, näes, olimme\njo ennen häneltä vieneet, sillä niitä se toinen halusi, ja sitten\npuimme hänet kehnoon hameeseen ja takkiin, jotka ostimme kalastajan\nväeltä, jotta, kuten heitä uskotimme, saattaisimme paremmin kulkea\npelkäämättä ryövärejä, niin me puhuimme. Mutta näädän-nahkaisen\nturkin me annoimme hänen pitää siksi, että tulimme metsän keskelle;\nsilloin me hänen viskasimme hankeen ulos reestä... Minä en sitä\ntehnyt, Axelson, vaan se toinen; hän oli väkevä, hän. Minä ajoin...\nhevoset nousivat pystyyn... en koskaan ennen ollut sillä tapaa\nhevosia lyönyt, mutta ne vain nousivat pystyyn. Silloinhan minun\ntäytyi nähdä hänet, siinä kun hän nousi ylös lumikinoksesta eikä\npuhunut sanaakaan, ainoastaan katseli meitä vain, katseli meitä,\nkatseli meitä! Jesus Maria, hän oli niin kaunis silloin; hän loisti\nsilmieni edessä ikään kuin olisi ollut Jumalan äiti, ja sellaisena\nolen nähnyt hänen nyt yhdeksäntoista vuotta joka yö. Niin, joka yö\non hän tullut luokseni, joka yö olen kysynyt häneltä: Pyhä Maria,\nsinäkö siinä olet? Ja joka yö on hän vastannut: olen hän, jonka sinä\ntähän aikaan yöstä jätit hyljättynä lumikinokseen. Silloin olen aina\ntuntenut kylmän väreen selässäni ja olen hänelle sanonut: jätä minut\nrauhaan, kysy herraltani! Enhän minä sitä tehnyt... Miksikä ovat he\nhakanneet poikki oikean käteni? Eihän se ollut se käsi, joka hänet\nviskasi reestä, se oli se vain, joka hevosia löi ja ajoi pois hänen\nluotaan kylmässä talvi-yössä...\"\n\nUupuneena vaipui haavoitettu tainnuksiin pitkäksi aikaa.\n\n\"Arvelinpa, että tässä oli joku vanha konnantyö\", mötisi Axelson\nvakaasti. \"Uih, täällä on kylmä. Jos hänestä jo on tullut loppu,\nniin on hän mennyt sinne, missä hän kyllä saa lämmitellä itseänsä.\nJumala auttakoon sitä raukkaa; kun kaikki kirjaan pannaan, niin emme\nsiinä kukaan pilkutta jää. Ajattele itseäsi, iloinen poika, jos ehkä\npiankin saat hikoilla kaikkien tyhmien temppujesi takia, joita olet\ntehnyt itä-göötan tytöille tässä syntisessä maailmassa!\"\n\nAskeleita kuului polulta ja varjosta tuli esiin sama nuori pappi,\njoka äsken oli veisannut virren yhdessä skottilaisten kanssa ja häntä\nseurasi kuusi sotamiestä paareineen ja lyhtyineen. Papin nimi oli\nPietari Luth, hän oli nyt sotapappina suomalaisessa ratsuväessä. Hän\nei saattanut nukkua, kun tiesi monen monta verta vuotavan, vaan lähti\nulos kristillisen rakkauden työtä tekemään: lohduttamaan kuoleman\nkanssa kamppailevia ja pelastamaan niitä haavoitettuja, joita vielä\noli mahdollista parantaa.\n\nTuo hiljainen joukko läheni, seuraten Axelsonin ääntä, ja miehet\nvalaisivat lyhdyllä kaatunutta.\n\n\"Meidän miehiämme, ruotsalainen. Nosta hänet varovasti paareille!\"\n\nNiin varovasti haavoitettua ei saatettu nostaa, ett'ei hän tuskasta\nolisi huutanut. Mutta kun häntä piti vietämän pois, sanoi hän:\n\n\"Saanko kysyä, eikö teidän arvoisuutenne ole pappi?\"\n\n\"Minä palvelen sitä Herraa, joka parantaa ruumiin ja sielun\", vastasi\nsotapappi.\n\n\"Kiitoksia paljon. Tehkää minusta ihmistä, jos saatatte, teidän\narvoisuutenne, ja ell'ei tuo huono elonkipinä kestä, niin lukekaa\njoku rukous köyhän sieluni puolesta. Minä tiedän, kuhunka menen,\nmutta tässä vieressäni makaa eräs kurja paavilainen, joka luultavasti\npääsee kuumaan saunaan Suomessa tehdyn tyhmän työn takia. On\nheittänyt kipeän naisen ulos reestä. Rukoilkaa hänen puolestaan\nensin, hän huusi äsken pappia.\"\n\nGötzin raajarikoksi lyöty tallimestari tarkastettiin ja heräsi,\nkun häneen kosketettiin. Muutama viinitippa, joka hänen suuhunsa\nkaadettiin, antoi hänelle vähäksi aikaa puhevoiman. Tuossa heikossa\nkuuvalossa oli hän näkevinään rippi-isän, joka oli hänen omaa uskoaan\nja luuli tämän tulevan kuulemaan hänen tunnustustansa.\n\n_\"Ave Maria, gratia plena, dominus tecum!\"_ alkoi hän.\n\n\"Ystäväni\", sanoi pappi, ja kumartui hänen luoksensa kuullaksensa\nparemmin nuo heikot, katkonaiset sanat, \"jos on jotakin, joka\nomaatuntoasi vaivaa, niin älä sitä salaa, sillä viimeinen hetkesi on\nlähellä ja Vapahtajasi elää!\"\n\nHaavoitettu ponnisteli viimeisiä voimiansa saadaksensa selvää\najatuksen juoksua. \"Nimeni oli Peltonen... syntynyt luterilaisessa\nväärä-uskossa... Wironmaassa... sitten oikea-uskoinen katolilainen...\nFeldmann... Olin kahdenkymmen-vuotias... satuin veljeni kanssa\nriitaantumaan kirveen takia... löin hänet kentällä kuoliaaksi...\npakenin kreivi Mansfeldin luo Pommeriin... tulin kreivi Götzin\nluo... hän taisteli silloin keisaria _vastaan_... seurasin häntä\nMarienburgiin... ruotsalainen kuningas oli siellä... rikas\njuutalainen lainasi kuninkaalle rahoja... Minun herrani ja\njuutalaisen tytär... nuoret ihmiset... hän oli melkein lapsi...\nKreivi ryösti hänen metsässä... otti aarteet... meni keisarin\njoukkoon... vihittiin Wittenbergissä... luterilainen pappi, hän\njuutalainen... mihinkäpä se olisi kelvannut?... kyltyi... Feldmann,\nvie hänet takaisin juutalaisen luo!... Thamar sanoi: mitä me häntä\nsinne veisimme? Hänellä on vielä monta aarretta jäljellä... Sanoi\nkreivinnalle: kreivi on Wiipurissa... Matkusti Danzigiin syksyllä\nmeritse... Suomeen... talvi... yö... reestä... kinokseen... _Pater\nnoster, qui es in coelis... sanctificetur nomen tuum_...\"\n\nVerisuihku virtaili ulos haavoitetun suusta ja ummisti ainiaaksi\nnuo huulet, jotka niin paljo olivat valhetelleet ja kuitenkin\nsaivat viimeisen todellisen tunnustuksensa palkkioksi pyhittää\nKaikkivaltiaan nimeä.\n\nPietari Luth luki tuon katkaistun rukouksen loppuun, teki\nristinmerkin kaatuneen paavilaisen ylitse ja lausui miettiväisenä,\nkun hänen miehensä kantoivat pois toisen, vielä elossa olevan\nhaavoitetun:\n\n\"Se, joka meistä ei ole syntiä tehnyt, viskatkoon ensimmäisen kiven\ntuon syntisen päälle. Pimeydessä tehty työ ei ole koskaan tullut\nihmisten tietoon, ja katso, siinä on nyt monta vuotta ja kokonainen\nelämä välillä, mutta sen työn täytyi kerran tulla päivän valoon.\nSe tunkee meidän kuolevien huuliemme ylitse, se nousee haudasta\nsyyttämään meitä Jumalan edessä. Vanhurskas kostaja, mikä edesvastaus\nja mikä tuomio!\"\n\nTässä hetkessä näkyi jättiläismäinen varjo metsäylängön huipulla\nvasten kuun valaisemaa itäistä taivaanrantaa. Oliko se Götzin verinen\nhaamu tahi oliko se ruskean hevosen ratsastaja, joka ivallisesti\nhymyillen katseli laaksossa tehtyä työtänsä?\n\nHitaasti koitti päivä tämän hirveän yön perästä, joka niin monen\nhaavoitetun mielestä tuntui pitkältä kuin iäisyys. Osa näistä\netsittiin nyt ja vietiin välskärin luo. Ne, jotka jaksoivat,\nlaahasivat itsensä kävellen haavansitomis-paikalle. Monta meni\nhukkaan hoidon puutteessa. Elossa olevilla ja terveillä oli muuta\ntehtävää. Siinä ei kylliksi, että olivat voiton saaneet; sitä tuli\nmyöskin käyttää. Vihollisia tuli ajaa takaa niin kauas, kuin vaaratta\nmahdollista oli: vielä oli monta vankia otettavana, paljon saalista\nvoitettavana. Mitä tulisi tehdä niitten monien tuhansien naisten\nja lasten, jotka olivat seuranneet tappiolle joutunutta joukkoa,\neivätkä olleet ehtineet seurata sen jäännöksiä heidän pakoretkelleen?\nMuutamat saivat leipäkannikan saaliina saaduista varoista, ja\najettiin sitte pois kerjäämään, varastamaan tahi metsäseuduille\nnälkään kuolemaan. Toiset tunkivat ruotsalaiseen leiriin ja ajettiin\npois kuten isännättömät koirat. Toisia taas löytyi, jotka asettuivat\nkokoon leirien ulkosyrjiin, ja ryöstivät, mitä löysivät, siinä\nsuuttuneet sotamiehet heidät havaitsivat ja löivät kuoliaaksi.\n\nRuotsalaiselle sotajoukolle suotiin ainoastaan yhden päivän\nlepohetki. Päälliköillä oli vaivalloinen työ kootessaan hajaantuneita\nrivejänsä, laskiessaan, järjestäessään ja ravitessaan niitä, jotka\nvielä olivat sotaan kelpaavia, antaessaan tarpeellisia käskyjä sekä\nkirjoittaessaan luetteloihin ne vangit, jotka olivat halullisia\nrupeamaan ruotsalaiseen palvelukseen. Niitten määrä oli suuri,\nenemmän kuin puolet vankien luvusta. Sillä tavalla voiton saanut\nsotajoukko usein täytti niitä aukkoja, joita taistelu oli tuottanut.\nSota oli kasvattanut joukottain palkkasotureita, jotka myivät\nitsensä enimmän tarjoavalle, sama se kenellekkä, kun vain saatiin\npalkkaa ja saalista. Suurempi osa niistä, jotka nylkivät onnetonta\nSaksanmaata, oli itse saksalaisia. Ruotsalaiset ja suomalaiset eivät\nmyyneet itsiänsä. Mutta palkkasoturien ääretön joukko lisääntyi,\nseikkailioita kun tuli Euroopan kaikista maista.\n\nSitte kuin Torstenson oli täyttänyt voittajan kiireimmät\nvelvollisuudet, tahtoi hän ensiksi etsiä puolisoansa, joka\nedellisenä päivänä oli vähällä joutua vankeuteen. Hän löysi vaimonsa\ntalonpojan-talosta pääkortteerin takana, hoitamassa haavoitettuja\nsekä ravitsemassa lukuisaa joukkoa. Sotapäällikön puolison täytyi\nsodassa olla valmis joutumaan kaikellaisiin vastuksiin ja vaaroihin.\nHän oli osakseen saanut huolenpidon tuosta perhe-elämästä, joka niin\nkummallisella tavalla liikkui sotajoukon liepeillä, ja antoi suuren\nvastuksen ohessa monta huolta. Hänen leiripaikkansa oli yhtä haavaa\nsairaala, ruoan-anniskelulaitos ja vähäinen hovi, jossa hän hallitsi\nkuten kuningatar, lukuisan palvelusväen ympäröimänä ja upseerien\npuolisot palvelevina kammarirouvina. Rouva Beata De la Gardie ei\nollut mikään kaunotar, kuten hänen sisarensa Sofia. Kuvassaan, jossa\nhän on mustaan pukuun puettuna, valkoinen helminauha kaulassa,\nnäyttää hän katsehan silmissä järjestystä rakastavalta, viisaalta\nja päättävältä perheen emännältä, jonka levolliset silmät samalla\nosottavat lempeyttä ja lujuutta.\n\n\"Täällä on nuori mies, jota minun tulee pelastuksestani kiittää ja\nminä suljen hänen puolisoni suosiolliseen muistiin\", sanoi Beata\nrouva miehelleen, sotamarsalkalle, sitte kuin he toisensa tavattuaan\nolivat ensimmäiset kysymykset suorittaneet. \"Se oli hän, joka\nkuormastopalveliain etupäässä viivytti vihollisia urhoollisella\npuolustuksellaan siksi, että apua ennätti tulla. Valitettavasti\nhän on haavoitettu. Mutta missä hän on?\" jatkoi hän, katsellen\nympärilleen tuossa suuressa tuvassa, joka oli täynnä väkeä.\n\n\"Hän on mennyt katsomaan hevostansa\", vastasi eräs haavoitettu\nkuormastorenki, joka vaivoin nousi pystyyn huoneen nurkasta.\n\n\"Lähtenyt ulos? Ja sellaiset haavat! Kutsukaa hänet sisään!\"\n\nKutsuttu tuli. Hän oli hoikka 18-vuotinen nuorukainen, haavansa\nolivat hätimiten sidotut ja kalpea oli hän verenvuodatuksensa takia.\nHänen vasen silmänsä ja oikea kätensä olivat veristen siteitten\npeitossa. Oikean, peittämättömän silmän yläpuolella, näkyi suuri,\nhevosenkengän muotoinen ruskea arpi.\n\n\"Mikä nimesi?\" kysyi sotamarsalkka, joka mielestään oli nähnyt tuon\narven jo ennen.\n\n\"Benjamin Zevi\", vastasi nuorukainen, silmät alas päin luotuina.\n\n\"Puvustasi päättäen, olet juutalainen?\"\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Olen nähnyt sinun ennen toisen nimellisenä ja toisessa puvussa.\"\n\nKaikki veri, mikä tuossa nuoressa juutalaisessa vielä oli, nousi\nhänen poskiinsa.\n\n\"Nimeni oli silloin Urban Niemand ja minulla oli kunnia Breitenfeldin\ntappelun jälkeen teidän ylhäisyytenne määräyksestä päästä kersantiksi\nuusmaalaisiin.\"\n\n\"Mitä? ja nyt olet juutalainen?\"\n\n\"Olin sokea ja sain virka-eron. Iso-isäni on juutalainen. Hän lähetti\nminun asioille Pragiin, ja silloin me äkki-arvaamatta satuimme\ntulemaan vihollisia vastaan ja meidän täytyi siis etsiä suojaa\nruotsalaisen kuormastojoukon seassa.\"\n\n\"Vahinko! Sinusta olisi saattanut tulla jotakin. Sinä taistelit\nSlangen kanssa Breitenfeldissä ja nyt sanotaan, että sinä jälleen\neilen käytit itsesi urhoollisesti. Pyydä minulta suosion-osotusta!\"\n\nNuorukainen lankesi hänen jalkojensa eteen. \"Oi, teidän\nylhäisyytenne, antakaa minulle takaisin arvoni, antakaa minun kuolla\npuolestanne!\"\n\n\"Hän puhuu kuumehoureessa!\" virkkoi nuori, aatelinen neito, joka\nväkijoukosta astui esiin ja kunnioittavasti tervehti sotamarsalkkaa.\nNeiti Hagar Ryning ei ollut tuntematon, hän oli seurannut\nsotamarsalkan puolisoa Ruotsista Holsteiniin, ollut osallisena\nhänen matkansa vaivoissa ja voittanut sekä hänen että sotamarsalkan\nsuosion, ollessaan viisaana, neuvokkaana ja rohkeamielisenä\nseuralaisena sota-elämän monissa vastuksissa. Beata rouva oli\nitsellensä pyytänyt tätä tarpeellista seuraa sisareltaan, rouva\nSofia De la Gardielta ja tällä taas oli ollut syytä hankkia tätä\nmatkaa varten lupaa Hagarille Risebergan valtaneuvos Ryningin\nrouvalta. Mutta olipa presidentin rouvalla ollut paljon vaivaa\nsaadakseen niin rauhallista, käytännöllistä emäntää kuin Risebergan\nrouva oli, suostumaan tähän matkaan, mutta mitä ei huolellinen äiti\nsaa toimeen, joka tahtoo varmoja tietoja kotinsa unhottaneesta\npojastaan? Hagarin kihlattu, Kustaa Kurki, oli sodassa unhottanut\nsekä äidin että morsiamen. Kipinä, joka oli syttynyt liekitsemään 19\nvuotisessa, oli pian sammunut, ja morsian lähetettiin sitä uudestaan\nsytyttämään. Turhia vaivoja! Kustaa Kurki ei taistellut Torstensonin\njoukossa, hänen kihlattunsa ei askeltakaan ottanut etsiäksensä häntä.\nRakastajalla ei ollut paikkaa Hagarin sydämmessä.\n\nEntinen kersantti Urban Niemand, tätä nykyä juutalainen asiamies\nBenjamin Zevi, tirkisteli kaksois-sisartaan kuten harhanäkyä. Hän\nei ollut Hagaria nähnyt sen jälkeen, kuin Tukholmassa kaksi vuotta\nsitten tapasivat toisensa eikä kumpikaan odottanut kohtaavansa\nkaksoispuoltansa täällä. Hagar käsitti heti asemansa. Jos hän nyt\nolisi ilmaissut olevansa tämän nuoren juutalaisen sukulainen, olisi\nhän samalla nostanut pois entisen elämänsä hunnun; silloinhan tuo\nuusi nimi jälleen olisi tullut arvelun alaiseksi, joka nyt antoi\nhänelle turvaa ja josta ei kukaan tietänyt muuta kuin että Ryning oli\ntyttärekseen ottanut Kurjen perheen sukulaisen.\n\n\"En puhu hourupäissäni, olen taistellut Neunburgissa,\nBreitenfeldissä, sekä tulta vastaan Tukholman linnassa; minä\nsaatan vielä taistella Kristiina kuningattaren puolesta\",\nvirkkoi haavoitettu maltittomasti ja suuttuneena katsellen tuota\ntuntematonta, joka niin ihmeellisesti oli hänen sisarensa Hagarin\nnäköinen.\n\n\"Vasen silmäsi on poissa, olet kadottanut kaksi sormea oikeasta\nkädestäsi. Pyydä toista palkintoa; sinä et enään taistella saata!\"\nlausui rouva Beata De la Gardie säälivästi.\n\n\"Minulla on yksi silmä ja kolme sormea jäljellä\", vastasi nuorukainen\nylpeästi. -- Sotamarsalkka loi häneen kauniin katseen.\n\n\"Puolisoni pelastus on joukoltamme vienyt urhoollisen sotilaan. Mene\nvälskärin luo, poikani; sinä häntä tarvitset. Tule takaisin, kun\nhaavasi ovat parantuneet: minä pidän sinua muistissani.\"\n\nNuorukainen talutettiin pois uupuneena veren vuodatuksesta. Hänen\nsammuva katseensa vielä hetkeksi kiintyi Hagariin.\n\n\"Onko se hän?\" sanoi hän hiljaa itsekseen.\n\nJos hän olisi voinut nähdä läpi sisarensa kylmän, levollisen katseen,\nolisi hän havainnut toisellaisia tunteita, kuin mitä ulkoa päin\nsaattoi aavistaa. Hän oli yksi noista kolmesta, jotka eivät tunteneet\nrakkautta eivätkä voineet kieltää itseänsä, ei uhrata itseänsä toisen\npuolesta, mutta hän oli oppinut sisällisesti itkemään.\n\nSotamarsalkka saattoi ainoastaan muutaman minuutin uhrata tähän\nkäyntiinsä puolisonsa luona ja istui jo hevosensa seljässä, kun Hagar\nRyning pyysi saada sanoa sanasen.\n\n\"No mitä sitten, puhu lyhyesti!\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne suvaitsi suoda tuolle nuorelle miehelle\nsuosion osotuksen. Hän on Regensburgissa asuvan rikkaan Ruben Zevin\ntyttärenpoika ja perillinen. Hän on pitävä itseänsä kuninkaallisesti\npalkittuna, jos teidän ylhäisyytenne suostuu antamaan hänelle\nsuojeluskirjeen hänen iso-isänsä linnaa varten, siksi kuin\nruotsalainen sotajoukko ryntää Regensburgiin.\"\n\nTorstenson mietti.\n\n\"Mitä? Ruben Zevi? Sotamieheni eivät minua kiittäne, kun kadottavat\nniin lihavan saaliin, mutta olen antanut sanani; kas tässä!\" Hän\nantoi tuolle nuorelle tytölle kiireesti kirjoitetun paperiliuskan,\njonka hän oli taskukirjastaan riistänyt. Hän säilytti nahkavaruksensa\nalla alati tuota kirjaa, jotta hänellä se olisi käsillä, kun hänen\ntäytyi antaa kiireistä kirjallista määräkäskyä. Seuraavassa hetkessä\nlaukkasi hän pois tuon lavean taistelukentän toisiin osiin.\n\n\n\n\n4. Sotalemmikki ja sotasairaala.\n\n\n    Ei sinulle mikään turmiota tuota...\n    valtaa varten syntynyt,\n    kuten minä ja tuo kolmas.\n\n\"Minun tulee säälini tuota nuorta juutalaista\", sanoi rouva Beata\nDe la Gardie Hagar Ryningille, kun jälleen istuivat tuvanperäisessä\nyksinkertaisessa kammarissa, joka nyt oli keisarin voittajan\npuolisolla asuntona. \"Katso, että häntä hyvin hoidetaan! Sinä tunsit\nhänen perheelliset asiansa?\"\n\n\"Kyllä menen häntä katsomaan välskärin luo. Kaksi eli kolme vuotta\nsitten näin hänet Tukholmassa. Hänen iso-isänsä Ruben Zevi kävi\npresidentti Kurjen luona.\"\n\n\"Kuka on tuo Ruben Zevi, jolle sinä pyysit suojeluskirjettä?\"\n\n\"Juutalaisten kuningas meidän aikanamme, teidän armonne, tahi\nmikä ehkä on vielä enemmän: kuningasten juutalainen. Ilman hänen\nkultaansa ei yksikään sotajoukko saata sotaan lähteä, ei yksikään\nEuroopan ruhtinas menestystä toivoa. Hänen sanansa on armollisempi\nkuin keisarin, kuin paavin; se aukaisee kaikkien linnojen portit,\nse teräväksi tekee tahi tylsistyttää kaikki miekat. Hän saattaisi\npakottaa tämän onnettoman sodan huomenna loppumaan ja ylihuomenna\nmäärätä yleisen rauhan, jos hän sitä tahtoisi. Mutta hän ei sitä\ntahdo, en tiedä mitä varten ei.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista! Sehän olisi neron ja urhollisuuden\nalentamista, silloinhan asetettaisiin maailma kultakahleisiin!\"\n\n\"Teidän armonne on oikeassa, ja kuitenkin on asian laita sellainen.\nTeidän kunniarikas puolisonne on oleva ensimmäinen, joka tätä asiaa\ntodistaa. Hänen neronsa ja urhollisuutensa saa toimeen kaikkea,\nkultaa ainoastaan hän ei saata tehdä. Muistaako teidän armonne,\nmitenkä erään suuren sotasankarin marraskuussa ja joulukuussa 1641\ntäytyi toimettomana venyä kaksi kuukautta Winsenissä ja Lüneburgissa?\"\n\n\"Kyllä muistan. Weimarilaiset joukot jättivät sotaväen.\"\n\n\"Ja Weimarilaiset joukot jättivät sotaväen sen vuoksi, etteivät\nsaaneet palkkaansa. Ruben Zevi lähetti kultaansa ja teidän mahtava\npuolisonne läksi uusia voittoja saavuttamaan.\"\n\n\"Ja jos niin olisi? Jalot sielut omistavat kuitenkin jotakin, joka\nei ole kaupan-alaista: velvollisuuden tunteen, kunnian, isänmaan. En\ntahdo enään kuulla ostetuista voitoista. Nuo juutalaiset luulevat\nsaattavansa ostaa kaikki, eivätkä ymmärrä, että kansat saattavat\nkasvaa suuriksi hyveitten ja urhoollisuuden kautta eikä heidän\nkultansa kautta. Puhukaamme jälleen haavoitetuista! Aseta esille\nuusia siteitä ja uutta liinanöyhtää. Minä lähden jo edeltäkäsin ja\nodotan, että tulet side-aineinesi.\"\n\nSillä välin kuin Hagar pani kuntoon side-ainekset, kuuli hän\nviereisestä tuvasta äänekästä puhetta. Se oli pfaltzkreivi Kaarle\nKustaa, joka ratsastaessaan sotilasosastojen välillä oli lähestynyt\ntalonpojantaloa ja oli nyt käyttänyt tilaisuutta kysyäkseen, mitenkä\npäällikön puoliso eilisen seikan jälkeen jaksoi. Ovi oli puoleksi\nauki, Hagar saattoi kuulla, miten pfaltzkreivi laski leikkiä\nupseerien rouvien kanssa. Hän oli tänään niin kovin iloinen, kuten\nnuori upseeri tietysti on voittopäivän jälkeen. Hän kertoi niille,\njotka vain tahtoivat kuunnella häntä, mitä kummallisimpia kohtauksia\neilispäivän taistelusta. Sota ja vaarat näkyivät hänen mielestään\nolleen huvituksia vain. Eipä kukaan hänen kertomuksestaan olisi\nsaattanut arvata, että taistelu oli ollut verinen ja kova, että hän\noli taistellut sekä henkensä että voiton puolesta sekä että useimmat\nhänen rykmenttinsä upseerit olivat ammutuiksi tulleet, ja hän itse\nikään kuin ihmeen kautta oli säilynyt Ruotsin tulevaisuutta varten.\nNauraen pyysi hän sakset, saadaksensa tasoittaa pitkät hiuksensa,\njoita eräs kuula oli taidokkaasti hänen päänsä oikealta puolen poikki\nsivaltanut, tahi neulaa ja lankaa, millä hän olisi neulonut kokoon\nläven, joka oli ammuttu hänen hattuunsa, koska hänen sotaräätälinsä\nyhtä vähän kelpasi hattumestariksi kuin tukan-sommitteliaksi. Mutta\nhän ei hiiskunut kolmannesta lävestä, joka oli hänen ihotakissaan\nhaarniskan kyynärkoukun alla tahi neljännestä kuulasta, joka oli\ntunkeutunut ihotakin läpi aina paitaan asti ja tehnyt sinermän\nihoon, jättämättä siihen edes veristä naarmua. Hänen iloinen\npuheensa koski noita Götziläisiä nylkyreitä, jotka olivat täyttäneet\ntaskunsa vaskirahoilla, makkaroilla ja pyhimysten kuvilla, joita\nolivat ryöstäneet omilta maanmiehiltänsä; noita mähriläisiä\ntalonpojan renkejä, jotka olivat viskanneet itsensä maahan, ollen\nkuolleena olevinaan, mutta rupesivat aivastelemaan ruudinsavusta;\nja noita saksilaisia, jotka jalustimensa olivat hukanneet\npaetessaan ja riippuivat kuten mallaspussit hevosen harjassa; tuota\nsuomalaispoikaa, joka yksipäisyydessään tahtoi raahata kanuunaa puron\npoikki sillä menestyksellä, että molemmat, sekä kanuuna että poika,\njäivät mutaan kiinni. \"Mutta\", lisäsi tämä nuori eversti, hienolla\nsivuviittauksella omiin pettyneisiin toiveihinsa, \"mitä tarvitsi\nHatzfeldin luottaa naisen lupauksiin?\"\n\nHagar ei olisi ollut tyttö ja 19-vuotias, jos hän olisi voinut\nvastustaa kiusausta luoda salaista katsahdusta tuohon nuoreen\nsankariin, joka noin vähän näytti pelkäävän vaaraa ja kuolemaa.\nPfalzkreivi Kaarle Kustaa oli silloin 23 vuoden vanha, vartalon\nmitalta ennemmin alle kuin päälle keskinkertaisen. Hän ei vielä\nsilloin ollut noin jänterä kuin hänen myöhemmät kuvansa osottavat,\nennemmin oli hoikka ja notkea, vilkas ja eloisa; iho tummanlainen,\npitkät mustat hiuksensa valuivat alas hänen leveille hartioillensa;\nsiniset silmänsä olivat viisaat, rohkeat, nenä kotkan-noukan\ntapainen, leuka ulkoneva, suu suurenlainen, jonka päättäviä, jotenkin\nvahvoja huulia kapeat viikset varjostivat, poskista oli ajan tavan\nmukaan parta tarkkaan ajeltu. Sellaisena löytyy hän kuvattuna\nGripsholmassa, istuen vahvan, ruskean hevosensa selässä Jankovitzin\ntappelussa, keltaiseen nahkavarukseen ja siniseen vyöttimeen puettuna\nja hatussa valkoinen sulka. Ruhtinaasta eli hovimiehestä ei paljon\nmuuta havainnut, kuin tuon sujuvan, rohkean käytöksen. Siinäpä luuli\nnäkevänsä luutnantin, joka vieraili naisten luona, tietäen olevansa\ntervetullut ja miellyttävä vieras.\n\nMyöskin pfaltzkreivin aika oli tänään täpärällä, mutta hän\noli havainnut Hagarin ja astui hänen kammariinsa sellaisella\ntuttavallisuudella, kuin yhteiset vaarat ja vaivat synnyttävät\nsotaretkellä. Olipa hän viettänyt monta vapaata iltaa satunnaisen\nlevon aikana sotamarsalkan ja hänen puolisonsa luona. Kristiina\nkuningattaren entisen nuoren, lahjakkaan kirjanhoitajan seurassa\noleminen oli huvitus, niin hyvä kuin joku muukin, tuon ainaisen\nasekalskeen ja kuurilaisten juominkien perästä.\n\nHäntä, joka itse oli oppinut, oli huvittanut laskea leikkiä neiti\nRyningin opista ja varsinkin oli hän halunnut tietää vähän enemmän,\nkuin mitä hän entiseltään tunsi kuningattaren sisällisestä luonteesta\nja yksityisestä elämästä, sitte kuin hänestä oli tullut nuori nainen.\nMutta jos hänen näennäisesti teeskentelemättömissä kysymyksissään\nolikin hyväsesti älykästä valtioviisautta, niin vastauksetkaan eivät\nolleet vähemmän varovaisia. Hagar Ryning ei ilmoittanut enempää,\nkuin mitä hän itse sopivaksi katsoi, ja siitä syystä oli heidän\ntuttavallinen keskustelunsa käynyt schakkipelin tapaiseksi, jossa\nkuningattaren henkilö oli vallitsevana keskipisteenä. Entisen\nhovineidenhän täytyi tietää, kuinka tärkeä tämä aine oli tuolle\nnuorelle pfaltzkreiville. Hän käsitteli tätä ainetta ylhäisissä\npiireissä olleen tottuneella, hienolla aistilla, mutta häntä huvitti\nhuomata kysymysten tarkoitusta sekä kiusata tuota korkeasukuista\nkosiaa hänen tiedustelemisissaan, väliin antaen hänen toivoa,\nettä kuningatar häntä muistaisi ja toisinaan taas viittauksilla\nilmoittaen, että kuningatar kammoksui avioliittoa. Seurauksena tästä\noli tuttavallisuus, joka harvoin on syntymättä, kun kaksi nuorta\nälyniekkaa kiistelee kolmannesta, joka on heitä molempia mahtavampi.\nHagar Ryning oli tullut välttämättömän tarpeelliseksi tulitikuksi\n23-vuotiaan sotilaan sota-elämässä vapaina hetkinä ja olisi tullut\nvielä tärkeämmäksikin, ellei hänen uhkeamielisyytensä olisi ollut\nyhtä suuri, kuin pfaltzkreivinkin.\n\n\"Mitä hän tuumaa?\" sanoi Hagar toisinaan itsekseen. \"Älköön vain\nluulko, tuo pieni pfaltzkreivi, että minä alennan itseäni olemaan\nhänen huvinukkenaan.\"\n\n\"Kas tässä, mitä etsin!\" sanoi huolettomasti tuo nuori ruhtinas,\nastuessaan kammariin. \"Tässä on sakset, neiti Ryning. Ettekö tahtoisi\ntehdä minulle hyvää apua tasoittamalla hiukseni tästä oikean\nkorvani luota?... Ei, älkää tulko minua liika lähelle! Te olette\nvaarallisempi kuin kuula.\"\n\nHagar otti sakset ja leikkasi hymyillen hiukset tasaiseksi hänelle\nosotetusta paikasta, josta kuula oli leikannut kiharan niin\nterävästi, ett'eivät sakset olisi voineet leikata terävämmin. Pitkä,\nmusta kihara, lähinnä sitä, joka kuulan uhriksi oli joutunut, putosi\näänettä lattiaan. Hagar otti pudonneen hiuskiharan ja sanoi:\n\n\"Minä kiitän teidän ruhtinaallista armoanne muistosta, jonka täten\nolen saanut urhoollisimmalta sotilaalta hänen majesteettinsa\nsotajoukossa. Luvatkaa, että rukoukseni kuulette, kun näytän teille\ntämän hiuskutrin, ja teidän ruhtinaallinen armonne on Ruotsin\nkuningas.\"\n\n\"Mitä? Noin nuori, ja kuitenkin jo velho, joka ennustaa?\"\n\n\"Olen Suomessa syntynyt, teidän armonne?\"\n\n\"Noin itsekkääksi en teitä luullut, neiti Ryning. Mitä siis lupaatte\nvastavuoroon minulle?\"\n\n\"Lupaan jälleen leikata teidän armonne hiuksia, kun tuleva kuula on\nottanut palan teidän korvastanne.\"\n\n\"Minä kiitän kunniasta. Toinen ennustus ei ollut täysin niin\nhyvä, kuin ensimmäinen. Mutta tulkaa saaliinne kanssa, kun minua\ntarvitsette, niin minä koetan, mitä saatan, voidakseni taivuttaa\nhänen majesteettiansa antamaan teille arvonimen: kuninkaallinen\nhiussommittelia. Auf wiedersehen, tulevaan voittoon asti! Minua\nkunnioitatte saksillanne, mutta toiset tarvinnevat teidän siteitänne.\"\n\nUpseerien rouvat olivat kokoontuneet oven luo kuuntelemaan. Tuskin\nhuomattava silmän-isku oli seurannut hyvästijättösanoja. Hagar\nkääntyi harmistuneena pois; hän ei kärsinyt tuollaisia silmäyksiä.\n\nTunnin perästä tämän jälkeen oli Hagar välskärin luona. Hän tapasi\ntämän hikisenä ja verisenä aina kyynärpäihin asti; mitä ei hän\nitse jaksanut tehdä, saivat hänen parturikisällinsä toimittaa,\nmiten parahiten saattoivat. Haavoitetut makasivat pitkissä riveissä\nolkien päällä, osa tallissa, toinen teltassa, ja toiset jäätyneellä,\nverisellä maalla. Juutalainen Zevi oli saanut paikan teltassa,\njossa oli viisitoista tahi kaksikymmentä haavoitettua niin ahtaalle\nahdattuna, että Hagarin täytyi kulkea heidän ylitsensä, päästäksensä\nsiihen nurkkaan, johon häntä oli osotettu. Hän istahti maahan ja\nkumartui veljensä luo. Benjamin oli nukkunut ja tunsi itsensä niin\nvirkistyneeksi, että tahtoi lähteä ulos katsomaan hevostansa.\n\n\"He varastavat Jehuni\", valitti hän.\n\n\"Hiljaa, Benjamin. Älä ole houkkio, minä pidän huolta Jehustasi.\nTunnetko minua?\"\n\nNuorukainen koetti teltan puolihämärässä erottaa hänen kasvonsa\npiirteitä.\n\n\"Tunnen, sinä se olit, joka sanoit sotamarsalkalle: hän puhuu\nkuumehoureissaan! Sinä et saata olla Hagar, sinä.\"\n\n\"Katso minua tarkemmin! Miksikä en olisi sisaresi? Koko avarassa\nmaailmassa ei sinulla ole yhtään uskollisempaa ystävää.\"\n\n\"On minulla.\"\n\n\"Sinä olet lapsi. Koeta olla mies. Sotilas et enään saata\nolla. Silmäpuolena ja toiskätisenä sinua ei enään koskaan\nsotamiesluetteloon panna. Mutta\", hän kumartui alas kuiskaten\nveljensä korvaan, etteivät ympärillä olevat kuulisi, \"minä sanon\nsinulle jotakin, joka on parempaa. Sinun pitää tuleman terveeksi,\nBenjamin. Sinun pitää kerran tulla voimakkaaksi ja terveeksi. Ei\nsinulle mikään turmiota tuota, ennen kuin tähtien hetki tullut on.\nTähti ei tahdo, että sinä sodassa taistelet. Siksipä se sinulle\nlähettää haavan toisensa perästä, ja parantaa ne jälleen. Sinä\nmakasit soran ja mullan alla Neunburgissa ikään kuin kuolleena,\nja katso, sinä tulit jälleen henkiisi. Sinä makasit muserrettuna\nkuolleen hevosen alla Breitenfeldissä, ja kohta sen jälkeen sinä\nratsastit Tukholmaan. Siellä makasit niin poltettuna Tukholman\nlinnassa, ett'ei kukaan olisi äyriäkään antanut niin huonosta\nrepaleesta, kuin sinä olit, ja muutama viikko tämän perästä matkustit\nsinä meriä ja maita pitkin Euroopan ympäri. Lääkärit sanoivat\nsinun olevan auttamattomasti sokean, mutta saithan vain näkösi\ntakaisin! En tunne kaikkia niitä vaaroja, joista sitten olet päässyt\nvapaaksi, mutta minä tiedän, että sinä et ole ottanut oppia tähtien\nvaroituksista. Taaskin näen sinun tässä raajarikkoisena ja niin\nhuonona, että jokainen muu sinun sijassasi ei ikänä siitä nousisi,\nmutta sinä nouset, sinä, ja saat terveytesi ja voimasi jälleen,\nsillä sinun henkeäsi vastaan eivät elementit eikä ihmiset mitään\nvoi. Sinua ei mikään tapa, ennenkuin tähtien hetki on tullut. Huomaa\nnyt, mitä sinulle sanon. Kuinka kauan luulet, että sallimus tahi\ntähdet kärsivät uppiniskaisuuttasi? Kuka sen sanoo, ettei heidän\nhetkensä tule ennen, kuin sen tuleman pitäisi, rangaistukseksi sinun\nylpeydestäsi? Ja kun se tulee, silloin ei enään tarvita kuulia\neikä miekkaa. Vaikka Simsonin voimat sinulla olisikin, pitää sinun\nkaatuman näkymättömän käden voimasta, keveän tuulosen puuskasta,\nlapsen hengähdyksestä. Viskaa pois miekka. Benjamin, niin sinusta\ntulee suuri, mahtava mies, sillä valtaan olet sinä syntynyt, kuten\nminä ja tuo kolmas!\"\n\n\"Anna minulle jälleen silmäni! Anna minulle jälleen oikea käteni,\nniin ehkäpä sinua uskon!\" huokasi nuorukainen katkerasti.\n\n\"Jos voisin sinulle antaa ne, näkisin sinut jälleen tulevalla kertaa\nraajarikkoisena jossakin sotatantereen nurkassa. Etkö siis ymmärrä,\nettä tähdet sinua vaativat toiselle uralle? En silmää enkä kättä\nsaata sinulle antaa, mutta minä voin sinulle osottaa sen, joka on\nniitä etevämpi, sinun hyvän pääsi. Niin, minä tiedän, mitä sinä\nvastaat: sinä et ole mitään oppinut, sinä. Olet kasvanut raakojen\nsotilaitten joukossa etkä osaa muuta kuin ratsastaa ja tapella. Mutta\nyhdeksäntoista vuoden vanhana on ihmisellä vielä pitkä oppi-aika.\nSinä olet vilkaskäsitteinen ja oppivainen. Opi luvunlaskua, Benjamin,\nniin saat nähdä kuninkaita alammaistesi joukossa.\"\n\n\"Säästä noita suuria sanojasi. Joka päivä saan kuulla Rachelin\nsuusta saman läksyn, mutta minä en voi sellaista tehdä. En kelpaa\nvälikaupitteliaksi; se on minusta niin ilettävää, että ennen makaisin\npuolen elin-aikaani sairaalassa.\"\n\n\"Kuka on Rachel?\"\n\n\"Rachel? Minun kihlattuni, jota saadakseni palvelen seitsemän vuotta.\nEtkö sitä tiedä?\"\n\n\"Vai niin! Onpa siinä monta vuotta epävarmasta palkinnosta. Ole siis\nluja ja luotettava. Muistaakseni meidän iso-isämme oli määrännyt\nhänen perilliseksensä, ennen kuin hän meidän tunsi. Etkö siis\nymmärrä, että maailma on jalkojesi edessä, jos tahdot kurottaa kätesi\nja tarttua sen ohjiin? Siihen ei tarvita enempää kuin kolme sormea,\njos pääsi vain tahtoo.\"\n\n\"Huolinko minä sinun rahoistasi? Myisinkö minä itseni!\"\n\n\"Minä myyn itseni yhtä vähän kuin sinäkin. Mutta rahoja saattaa\nkäyttää kahdella tavalla. Toisella niitä kootaan, toisella annetaan\npois. Iso-isämme tuon edellisen tavan osaa, me toisen.\"\n\n\"Löytyy vielä kolmaskin tapa, sanoo isä-isä: säilyttäminen.\"\n\n\"Enkö sanonut, että olet oppivainen? Noh hyvä: opi laskemaan\nsäilyttääksesi, mutta anna pois hallitaksesi! Palvele tänään,\nkäskeäksesi huomenna! Kun olet palvellut seitsemän vuotta saadaksesi\nRachelin, olet sinä maailman herra.\"\n\n\"Ja sinä, Hagar, ja sinä?\" huudahti tuo helposti johdettava ja\nhelposti innostuva nuorukainen, johon yhtä kuin sisareenkin kaikki\nsuurenmoinen vaikutti.\n\n\"Minä pakotan Kristiina kuningattaren pitämään minua vertaisenaan\",\nkuiskasi Hagar niin hiljaa, että se ikään kuin unissa puhuttu sana\nsuhahti nuorukaisen korvaan.\n\nHän nousi mennäksensä pois, kun hän aivan lähellään havaitsi nuoren\npapin, joka jakoi Herran ehtoollista kuolemaisillaan olevalle. Hän\nseisoi Hagarin tiellä, tyttö ei päässyt pois eikä saattanut häiritä\ntätä liikuttavaa hyvästijättöä täältä lähtevälle ihmishengelle. Hän\njäi seisomaan ja katseli pappia. Muisto menneistä lapsuuden ajoista\nheräsi hänen sielussaan.\n\n\"Se on Pietari Luth\", sanoi hän itsekseen.\n\nKun tuo nuori hengellinen oli lukenut siunauksensa hänelle, joka\nkohta oli pääsevä pois maailman kaikista taisteluista, katsoi\nhän ympärilleen. Hänen silmissään oli vielä tuollainen kostea,\ntaivaallinen loiste, josta tunnemme iäisyyteen katsahtaneen silmän.\nHän ei nähnyt lähellään olevia, hän oli vielä poissa noilla elämän\nja kuoleman välisillä himmeillä rajamailla. Hagarin täytyi kulkea\nhänen sivutsensa niin läheltä, että hän koski papin käsivarteen. Tämä\nheräsi ajatuksistaan, antoi tietä, tuntematta Hagaria, ja seurasi\nhänen jäljessään ulos teltasta.\n\n\"Maisteri Luth!\" sanoi Hagar, katsoen taaksensa.\n\nLuth oli ollut herrojenpalvelia, hän, kuten muut nuoret papit,\njotka riippuivat patruunien suosiosta. Nyt oli hän sodassa oppinut\npalvelemaan elämän ja kuoleman Herraa, mutta vanhan tavan mukaan\nvastasi hän tuon ylhäisen, vieraan neiden puhutteluun syvällä\nkumarruksella.\n\n\"Kuka olen?\" kysyi Hagar iloisesti.\n\n\"Suokaa anteeksi... en tunne... olen nähnyt niin monta kuollutta ja\nelävää.\"\n\n\"Kaksi kertaa kaksi on neljä, kaksi kertaa kolme on kuusi... Ruotsin\npääkaupunki on Tukholma, Ranskan pääkaupunki on Parisi... Hannibal\nlöi romalaiset Cannæn luona, ja keisari Domitianus piti kärpästen\npyytämistä huvinaan\", luki Hagar, löpertäen lapsen läksyjä siitä\najasta, kuin hän opetteli luvunlaskua, maantiedettä ja historiaa\nPietari Luthin johdolla.\n\n\"Mitä?\" sanoi tuo entinen opettaja Lydik Larssonin ajoilta, \"ettehän\nikinäkään saata olla pikku Hagar?\"\n\n\"Jotakin sinne päin, rakas maisteri. Jos te olisitte Cannabis,\nrupeaisin sijoittelemaan teille: nominativus _mensa_, genetivus\n_mensae_, dativus _mensae_... Te näette, ett'en ole ollut oppimaton.\nTeitä saan kiittää _alusta_. Loppu on kirjoitettuna taivaan\nportaisiin.\"\n\n\"Alku ja loppu ovat molemmat kirjoitettuna Herran kädessä, neiti\nHagar. Olen sydämmestäni iloinen siitä, että näen teidät jälleen.\nTeille oli Herra lahjoittanut ilmeellisen älyn kaikkea inhimillistä\noppia varten. Oletteko myöskin käyttänyt hänen lahjojansa oikein\nhengellisissä asioissa? Oletteko Jumalan lapsi, neiti Hagar?\"\n\n\"Olen lukenut piispa Eriksonin postillaa ja käynyt rippikoulua Kurjen\nneitien muassa\", vastasi Hagar vältellen. \"Mutta teidän täytyy\nkertoa minulle jotakin itsestänne sekä mitenkä nyt saan tavata\nhyvän, rauhallisen opettajani, joka aina oli hyvä minua kohtaan,\ntäällä tässä hirveässä sotamelskeessä. Teidän täytyy tulla minua\ntervehtimään rouva Beata De la Gardien luo tulevassa leiripaikassa,\nkoska me jo huomenna ehkä täältä lähdemme.\"\n\n\"Oi, rakas neiti, minäkin kerran luulin, että oli kylliksi\nkristitylle, kun luki raamattua ja postillaa ulkoa, mutta elämä\nja kuolema on minulle toista opettanut. Kristillisiähän löytyy,\nJumalan kiitos, myöskin meidän seurassamme, mutta jos tahdotte oppia\nkuolemaan uskonne puolesta, niin menkää skottilaisten kovenanttien\nluo. Älkää siitä väliä pitäkö, että he saarnaavat Kalvinin oppia!\nReformeerattuja, luterilaisia ja katolilaisia, kaikkia meitä Herra\nkoettelee. Minä ripitin tänä yönä erään paavilaisen... hän oli\ntehnyt jonkun pahan työn Suomessa... oli viskannut erään naisraukan\nreestä hankeen talviyönä... Jumala armahtakoon, me olemme kaikki\npahantekiöitä.\"\n\n\"Mitä maisteri sanoo? Hänkö oli viskannut naisen ulos reestä?\nSuomessako? Ei suinkaan se ollut monia vuosia sitten?\"\n\n\"Luulen hänen sanoneen, että se tapahtui monta vuotta sitten.\nJuutalais-nainen se oli, jos ymmärsin häntä oikein. Mutta, rakas\nneiti, ajatelkaamme omia sielujamme. Meidän täytyy kaikkien tehdä\ntiliä hänelle, joka sydämmet tutkii.\"\n\n\"Maisteri Luth, tahdotteko tehdä minulle sen hyvän työn, että\nkirjoitatte tahi annatte minun paperille kirjoittaa muistiin, mitä\ntuo paavilainen tunnusti? Onko hän kuollut?\"\n\n\"Hän on kuollut. Ei ole luvallista kertoa, mitä kuolinvuoteellaan\noleva on tunnustanut ripin salaisuutena.\"\n\n\"Oletteko te katolilainen? Onko rippi sakramentti? Ja jos nyt\nepäillään jostakin pahasta työstä syytöntä elossa olevaa, niin\neiköhän ole velvollisuutenne vapauttaa syytöntä syyllisen\ntunnustuksella.\"\n\n\"Te olette ehkä oikeassa, neiti Hagar. Te olitte aina viisas\nmaallisissa asioissa. Minä kirjoitan muistiin tunnustuksen. Mutta\nmitä se teihin koskee?\"\n\n\"Niin, kysykääpä sitä? Tiedättekö te Jumalan tiet? Taidatteko seurata\nniitä salaisia lankoja, joilla paha työ johdetaan yön pimeydestä\nesiin? Antakaa minulle kertomus! Te saanette kuulla siitä enemmän\nvielä.\"\n\n\"Luuletteko? Niin, uskokaa vanhurskaan Herran Jumalan teihin! Tänä\niltana saatte paperin vahvistettuna minun allekirjoituksellani.\nKäyttäkää sitä Jumalan kunniaksi! Johtuu mieleeni, että kuolema vei\nsanan raukalta tuolla kentällä. Eräs Axelson niminen haavoitettu\nhenkivartiarykmentistä makasi kuolleen vieressä ja oli kuullut hänen\npuhuvan, ennen kuin minä tulin. Axelson vietiin Wotitzin kylään.\"\n\n\"Kiitoksia, kiitoksia! Älkää unohtako tulla luokseni. Wotitz, sanotte\nte? Axelson? Jumala teitä suojelkoon.\"\n\n\"Ja teitä, neiti Hagar! Herra on vienyt teitä kauas ulos pahuuden\nvaltoihin näyttääksensä teille tien Kristuksen rakkauteen.\"\n\nMuutama hetki tämän jälkeen istui Hagar hevosen selässä ja ajaa\nkarahutti yhden palvelian seuraamana Wotitzin kylään.\n\n\n\n\n5. Sydän ja valtiotaito.\n\n\n    Tiedätkö sinä, mitä rakkaus on?\n\nJos almanakkaa uskoa sopii -- ja almanakkoja oli Ruotsissa Sigfrid\nAronuksen ajoista -- on maaliskuulla Januksen kasvot. Talven ja\nkevään rajalla vartioiden saattaa vuoden-aikojen sotajumala raivota\nmyrskyssä ja lumituiskussa ja taas jälleen hymyillä lempeimmällä\nauringon hymyilyllä. Ja kun hän hymyilee, on hän ihastuttava\nkuten kevät kapalossaan. Talvi huurteilee helmiä hänen vaaleaan\nkutriseensa, ohuessa lumipeitteessä olevat jäät kahlehtivat veden\nkuvastimia ja sulavat päivänpaisteesta; siellä täällä tulvavesi\nilmoittaa mistä järvi alkaa, leivon ensimmäisiä liverryksiä\ntervehtivät ilolla sekä nuoret että vanhat, ilma on läpihohtavan\nkirkas, kuin toivon katse äärettömyyteen, ja läpi koko tuon loistavan\nluonnon tuulahtelee eloon heräävä hengähdys. Maaliskuu on lapsi,\njoka koettelee voimiansa vetäen auki raskasta ovea, ja pitää sitten\niloiten kiinni lukusta, ovea kiikuttaen.\n\nTällaisena päivänä maaliskuun alussa 1645, kohta päivällis-aterian\njälkeen, ajoi Kristiina kuningatar \"Ladugårdslandet'iin\" päin. Hän\noli nyt täysin laillinen hallitseva kuningatar, eikä enään rouva\nBeata Oxenstjernan rasittavan hoidon alla. Tämä ylhäinen rouva oli\nvarmaan yhtä onnellinen, kuin johdettava holhottinsa, tuntiessaan\nitsensä vapaaksi tästä vaikeasta tehtävästään. Häntä ei saa jättää\npois tästä kertomuksesta, antamatta hänelle sitä oikeutettua\narvolausetta, että hän, vaikka kiivas ja ennakkoluuloinen, kuitenkin\noli oikeutta rakastava ja velvollisuutensa tekevä vartia yhteiskunnan\nkukkuloilla.\n\nKuningatar ei nyt tällä kertaa ratsastanut, kuten hänen tapansa\noli; hän oli muutama päivä takaperin kylmettynyt ratsastusmatkalla\nja hänen oli täytynyt maksaa se huvi tuollaisella äkkinäisellä\nsairastumisella, joka häntä usein lyhyen ajan vaivasi. Tarpeellisen\nvarovaisuuden vuoksi hänen nyt täytyi ajaa tuollaisessa taidokkaasti\nkoristetussa kumureessä, joita vielä siitä ajasta tallennetaan\nnykyisissä aseistohuoneissa. Reessä oli avonaiset akkunat sivulla.\nKuningattaren rinnalla istui ruhtinatar Maria Eufrosyne, kaksi\nlakeijaa seisoi takana ja molemmin puolin rekeä ratsasti neljä nuorta\naatelismiestä, joita oikealla puolen johti äsken henkivartiaston\neverstiksi nimitetty kreivi Maunu De la Gardie.\n\nTavan takaa puhutteli kuningatar tuota soreaa kavalieria, joka\nsilloin kumartui satulassaan alaspäin, ikään kuin olisi tahtonut\nkuningattaren hengähdystä hengittää. Mutta tällä kertaa sai\nkreivi Maunu tyytyä pieniin puheen keskeytyksiin, joita tapahtui\nkuningattaren ja ruhtinattaren välisessä vilkkaassa keskustelussa\nkuomureen sisällä.\n\nRekikeli oli vielä hyvää, vaikka aukeilla paikoilla aurinko oli lumen\nsulattanut. Torit, kadut, palatsit, härmäiset puistot, viehättävät\nmaisemat ja häikäisevän valkoiset jäät kiitivät ohitse, vilkasten\nhevosten juostessa, voittamatta heidän huomiotansa. Ellei välistä\nraitis maaliskuun-ilma olisi tunkenut reen-akkunain läpi sisälle,\nolisi saattanut uskoa, että nämät ylhäiset henkilöt olivat lähteneet\nhuvimatkalle ainoastaan saadaksensa paremmin rauhassa keskustella\nilman kuuntelioita.\n\n\"Tuo tuolla, eikö hän ratsasta hyvin?\" alkoi kuningatar. \"Näin\nlapsuudessani Ruotsin mainioimman ratsastajan Aake Tottin\nratsastavan. No niin, hänen koulunsa on ehkä mallikelpoinen, kun\nratsaskunta hyökkää jalkaväkijoukkoa vastaan, mutta minkälainen\nnorsu hän oli tuon rinnalla! Mitä sinä pidät kreivi Maunusta? Oletko\nnähnyt ruotsalaista kavalieria, joka voi verrata itseänsä häneen\nkilparadalla?\"\n\n\"Tunnen häntä aivan vähän\", vastasi Maria Eyfrosyne välttäen.\n\n\"Maria, jos olisit muutamia vuosia nuorempi ja minä olisin sinun\näitisi, antaisin sinulle valeesta vitsaa. Olisiko kaksi noin kaunista\nsilmää niin sokeita, etteivät olisi havainneet sitä ihailua, jota\ntämä ritari on sinulle omistanut siitä asti, kuin hän tavasi\n_Cornelius Neposta_ Upsalassa? Tahi säilytätköhän vielä koulutytön\nhellää lempeä tuota pientä pystynenäistä Nassaun kreiviä kohtaan?\nMaria, minä tunnustan, että epäilen suoruuttasi, mutta vielä enemmän\nhyvää aistiasi.\"\n\n\"Muistatko Kristiina, mitä minulle lupasit eräänä iltana\nGripsholmassa?\"\n\n\"Sinä käskit minun uskoa veljesi tunteihin, aivan kuten talonpoika\nkatekismukseensa. Noh, enkö ole uskonut, että haukka on niin viatoin\nkuin kuhertavan kyyhkysenpoika? Mitä tämä koskee saksalaiseen\npystynenään?\"\n\n\"Sinä minulle lupasit, ett'et olisi Nassaun kreiviä vastaan.\"\n\n\"Minä luullakseni lupasin kärsivällisesti kuunnella huokailevaa\nChloëa. Sinähän nyt puhut mummovainaan hameesta, vanhoista asioista.\nNyt sulaa lumi, kelta-esikköä odotetaan, kaaliperho kiipeää kohta\nkuorestaan. Mitä sanot, Maria, uudesta kosiasta... joka on Ruotsin\nylevin nuori aatelismies?\"\n\n\"Suo anteeksi, minä luulin, että Kaarle Kustaa olisi ansainnut tuon\nkunnianimen kuningattarelta.\"\n\n\"Noh, Kaarle Kustaan jälkeen sitte ensimmäinen, älkäämme tuosta\nriidelkö. Lyhyesti puhuen, mitäs sanot avioliitosta nuoren kreivin\nkanssa, joka saattaa pujottaa pikku Nassaun läpi neulansilmän?\"\n\nMaria Efrosyne tuli niin punaiseksi kuin kuningattaren punainen\nnauhansolmuke, ja kysyi, olivatko jäät luotettavia, sillä nyt\najettiin juuri Brunsvikin yli. Kristiina nauroi.\n\n\"Torstenson ehkä miettisi, ennenkuin hän uskaltaisi tykistönsä\nlähettää lahdelle, mutta mitä hänen kanuunansa ovat verrattuna sinun\npeloittaviin silmiisi, kaino orpanani? Sinä olet ampunut kumoon yhden\nvaltakunnan päälinnoista; hän laskee lippunsa ja antautuu sinun\nvaltaasi. Mikä onni, ett'emme räjähdä täällä jäällä! _Enfin_...\nkreivi Maunu pyytää sinua omakseen.\"\n\n\"En luullut, että sinä noin vähä-arvoisena pidät kuninkaallista\nvertasi pfaltizlaisessa suvussasi\", vastasi harmistuneena tuo nuori\nruhtinatar vähäisen tuskallisen vaitiolon perästä. \"Sinä hylkäät\nyksinvaltiaan ruhtinaan ja tarjoat minulle yhden sotamiehistäsi.\"\n\nTaaskin Kristiina nauroi ja katseli ulos akkunasta.\n\n\"Hiljentäkää vauhtia, eversti. Me ajamme täyttä laukkaa mäkeä alas\nja täällä on töyssy.\" Vauhtia hiljennettiin, mutta ei kuningattaren\nhillitsemätöntä iloa, jonka lähimpänä uhrina hänen orpanansa olivat.\n\"Minun kuninkaallinen vereni!\" huudahti hän. \"Minun iso-isäni äidin\nnimi oli Lejonhufvud, hänen äitipuolensa nimi Stenbock. Kuningas\nJuhana nai Bjelken ja Eerikki kuningas piian. Alhaiset naimaliitot\nkäyvät perintönä meidän suvussamme. Tarvitsetko useampia esimerkkejä?\nNo niin, tehdäkseni sinulle iloa, menen minä naimisiin... saas\nnähdä, Apollolle! Hän tosin on jumala, mutta valtaistuimelta\npois pantu... Ei yksikään suutari hänelle antaisi lainaksi uutta\nkoturnisaapas-paria. Onko siinä kylliksi? Riittääkö nyt ruotsalainen\naatelismies sinun kuninkaalliselle verellesi?\"\n\n\"Minä rukoilen, Kristiina, älä enään tuosta puhu!\"\n\n\"Mutta siitähän meidän juuri tulisi puhua. Tiedätkö, mitä Ebba oli\nkuullut kammaripiioilta? Niin, minä myönnän, ei ole soveliasta\nkuunnella piikojen juoruja, mutta tämän laita on sama kuin\nsimpukkojenkin. Kun panee korvansa lähelle, niin ilma tuo asiat\nkuuluville. Kansa ihmettelee sitä, että olen lempeä Maunu kreiviä\nkohtaan. Ei kenenkään mieleen johdu, että hän sitä ansaitsisi...\nettä isänsä on valtakunnan ansiollisimpia miehiä ja hän itse perheen\nvanhin poika sekä isäni nuoruuden lemmityn lapsi... että hän on\nruotsalaisen ritariston kunnia ja koristus, tahi että minä, hänen\nkuningattarensa, tahdon hänen henkilössään kunnioittaa sekä perittyjä\nettä ansaittuja eteviä ominaisuuksia. Kaikki tämä ei mene meidän\nruotsalaiseen Pietari Juhonpoikaan. Siinä täytyy löytyä jokin muu\nsyy, ja mikä muu se olisi kuin se, että minä tahdon hänen naida...\ntuon saman Maunu kreivin, jonka minun armollinen sukulaiseni katsoo\naivan halpasukuiseksi hänen kuninkaalliselle verellensä! Noh, Maria,\nmitä sanot tuosta siveys-opillisesta sadusta?\"\n\n\"Yksinkertaista juorupuhetta!\"\n\n\"Luuletko? Mutta jos minä sydänkammiossani tuota ajattelisin? _Vox\npopuli vox Dei_. Kansan ääni on Jumalan ääni. Kreivi on kaunis\nmies... jalo ja uljas sekä ritarillinen ajatuksiltaan ja koko\nolennoltaan. Etkö luule, että hänestä tulisi sopiva puoliso Ruotsin\nkuningattarelle? Ja olenhan sekä sydämmeni että käteni itsevaltias\nhallitsia?\"\n\n\"Kristiina, sinä kauhistutat minua. Ansiollisin, uskollisin,\nurhoollisin kaikista ruhtinaista vuodattaa verensä sinun puolestasi\ntappotanterella. Sinä näet hänen kuihtuvan pettyneessä toivossaan, ja\nsinä ottaisit ennen onnentavoittelian, jonka rohkeutta ei koskaan ole\nkoeteltu kilparadan ulkopuolella.\"\n\n\"_Oratio panegyrica pro domo_! Kiitospuhe talon hyväksi. Vahinko,\nett'et puhu latinaa; sinun puheesi olisi painettava. Minun puheeni\non lyhyempi. De la Gardie ei ole tarpeeksi korkeasukuinen sinulle.\nSiis olen minä pakotettu parantamaan hänen ranskalaista vertansa\nja korottamaan häntä rinnalleni... Kreivi Maunu! Me jäämme santaan\nistumaan. Pidättäkää mäessä.\"\n\nReen-anturat kitisivät vasten kiviä ja soraa, kun ajettiin jäältä\nylös Nybrovikin luona olevalle kadulle. Kuningatar astui ulos\nreestä ja kahlasi loassa mäkeä ylös, laskien leikkiä kavalieriensa\nihmettelyistä sekä niistä aroista askeleista, joita Maria Eufrosyne\nastuskeli vesilätäkköjen välissä. Kun nämät ylhäiset naiset jälleen\nistuivat reessä, jatkettiin keskustelua uudestaan. Nuori ruhtinatar\nkatseli kuninkaallista orpanaansa, epätietoisena, pitäisikö\ntuota äskeistä uhkausta leikkinä vai totena. Vihdoin heltyi hän\nitkemään. Nassaun kreivi ei hänen sydämmessään istunut niin lujasti\nsatulassaan, ettei osavasti tähdätty keihäs olisi häntä siitä\nkaatanut. Rikas De la Gardie olisi mahdollisesti saattanut hänen\nkanssaan kilpailla köyhästä ruhtinattaresta. Mutta kun Kaarle\nKustaan toiveet sekä koko pfaltzilaisen huoneen tulevaisuus pantiin\nonnenpyörälle, siinähän oli enemmän, kuin mitä sisar ja tytär saattoi\nomalletunnolleen taakaksi ottaa. Kyyneleitten tipahdellessa selitti\nhän vihdoin, että hän uskollisena ystävänä tahtoi kaikessa seurata\narmollisen orpanansa toivoa ja tahtoa.\n\n\"Ja tuon sinä minulle sanot sellaisella äänellä, ikään kuin tahtoisit\nmennä luostariin minun tähteni\", vastasi kuningatar, näyttämättä\nvähintäkään heltyneeltä noin suuresta uhraavaisuudesta. \"Minä tarjoan\nsinulle loistavinta naimiskauppaa, mikä Ruotsissa on mahdollinen,\nminä luovutan sinulle miehen, josta moni saksalainen ruhtinatar sinua\nkadehtii; minä valmistan sinulle valtaistuimeni rinnalle loistavan\ntulevaisuuden ja sinä alistut kohtaloosi katuvaisen Magdaleenan\nkyynelillä. No niin, Maria, kansan äänen pitää tällä kertaa yhtä\nvähän oleman Jumalan äänen, kuin silloin, kun se sama ääni kihlasi\nminut Eerik Oxenstjernan kanssa. En minä aio totella piikojani,\nminä en nai eversti De la Gardieta, minä annan hänet huokaavalle\nCloëllensa, sillä ehdolla, että hän vastaan ottaa ritarinsa\nauringonpaisteella eikä räystääntipahduksilla. Maria, tiedätkö mikä\nrakkaus on?\"\n\n\"Kun voi koko sydämmellään antautua toisen omaksi\", sanoi ruhtinatar\nviattomasti. Hän unohti tällä hetkellä, että hänen nuoruutensa\nensimmäinen lemmenliekki niin helposti sammuksiin puhallettiin,\nikään kuin hän siihen olisi viitannut vain tuon pienen naisellisen\nturhuuden vuoksi, ettei hän muka tahtonut vastaan panematta antaa\nlahjoittaa itseänsä uudelle kosialle.\n\n\"Sinä erehdyt\", sanoi Kristiina puolittain ylpeästi, puolittain\nvakuuttaen. \"Ei tule koskaan antautua _kokonaan_ toiselle, tulee\nomanaan pitää omaa itseänsä. Olemmeko syntyneet orjiksi, me? Tuleeko\nmiehen hallita meitä sekä ruumiin että sielun puolesta, niin ett'ei\nmeistä mitään muuta jäljelle jää, kuin piika, joka hänen talouttansa\nhoitaa, lempikulta, joka on hänen huvinaan vapaina hetkinä,\nlapsenhoitaja, joka elättää, imettää ja vaatettaa hänen lapsiansa,\njollei hän kuole heidän puolestansa? Olen ajatellut enemmän tuota\nkuin sinä, Maria; minulla on ollut siihen syytä. Rakkaus sinun\ntuumasi mukaan on mitätön, on alentava. Rakkaus, kuten minä sitä\nkäsitän, on sopimus kahden välillä, jotka vuoroon antavat ja saavat,\nsillä ehdolla, että omanaan pitävät oman itsensä. Noin ja noin\npaljon annat sinä minulle, noin ja noin paljon minä annan sinulle.\nSen lisäksi ei mitään. Jos sinä rikot, olen minä vapaa; ja jos minä\nrikon, olet sinä vapaa. Pane sen lisäksi parhaassa tapauksessa\nystävyyttä, ihailua, kunnioitusta, kärsivällisyyttä, lyhyesti sanoen,\nkaikki rakastettavat ominaisuudet, jotka vaikuttavat, että ihmiset\nvoivat toisiansa kärsiä. Siinä on kyllin, siinä, Maria; älä pyydä\nenempää, jos tahdot onnelliseksi tulla!\"\n\n\"Niin, onnelliseksi, Kristiina! Olla onnellinen ja tehdä\nonnelliseksi. Tuota toistahan en minä ymmärrä.\"\n\n\"Saattaapa olla hyväkin, ett'et sinä ja sinun vertaisesi tuota\nymmärrä. Mitenkä maailma ilman teitä kestäisi? Kun haparoiden etsii\nunikuvaa, lahjoittaa itsensä toiselle hyväilysanasta, on orjantyössä\nherrain palveluksessa kuolee antaaksensa eloa uusille orjattarille,\nniin siinä on se, mitä te nimitätte rakkaudeksi. Minä suosin vapaata\nliittoa, taikka en mitään liittoa ollenkaan. Minä olen oman itseni\nenkä kenenkään muun.\"\n\n\"Mutta sinun äitisi ja minun äitini eivät omistaneet itsiänsä...\"\n\n\"He eivät ymmärtäneet parempaa. He eivät istuneet yksin\nvalta-istuimella.\"\n\n\"Niin, sinä olet kuningatar, sinä. Suo anteeksi; minä luulin, että\nmyöskin kuningatar tuntisi sydämmensä sykähtelevän.\"\n\n\"Miksikä hän ei tuntisi sydämmensä sykkivän kansallensa, kunniansa ja\nkaiken suuren ja todellisen puolesta tässä elämässä? Mutta rakkaus ei\nole munimista. Ei saada, ei tahdota, ei saateta kieltää itseänsä...\"\n\n\"Kaarle Kustaa on valmis kieltäytymään kaikesta sinun onnesi, sinun\nkunniasi tähden...\"\n\n\"Puhetapa vain. Kaarle Kustaa tahtoo tulla Ruotsin kuninkaaksi. Ja\nkuitenkin, Maria, minä pidän hänen niin rakkaana, kuin miehen pitää\nsaatan. Häntä tahi ei ketäkään! Mutta jos hänen otan, sidon hänet,\nkuten jalopeuraa sidotaan. Saattaako hän siihen taipua?\"\n\n\"Kaikkiin, Kristiina, kaikkiin; sillä sinä tahdot yhtä vähän\nsitoa hänen ritarikunniaansa, kun sinä saatat estää häntä sinua\nrakastamasta.\"\n\n\"No hyvä, minä olen velvollinen sinua palkitsemaan ystävyydestäsi ja\ntottelevaisuudestasi. Tiedä siis, että minun kuljeksivan ritarini ei\ntarvitse iankaikkisesti odottaa, jos hän suostuu minun ehtoihini,\nja vielä pari tai kolme vuotta pysyy minulle uskollisena. En ole\nniin julkea, että vertailisin itseäni maailmojen hallitsiaan, mutta\nyhdessä suhteessa olen Jumalan kaltainen: en kärsi ketään kilpailiaa!\"\n\n\"Oi, Kristiina, kuka saattaisi toiseen naiseen katseitaan tuhlata,\njos hän sinun kerran omistaisi? Suo minun suudella kättäsi.\"\n\n\"Enkö ole hupsu, joka tässä tavailen rakkauden aakkosia pienelle\nnukelle, joka huomenna myy vapautensa lempisanasta, ja sydämmensä\nkauniista viiksiparista? Mitä? Joko nyt linnassa? Maria, sinä siis\nolet valmis alistumaan hirveään kohtaloosi ja otat vastaan inhottavan\nihailiasi suosion-osotuksia?\"\n\n\"Annan kieltävän vastauksen vihkituolissa\", sanoi leikillään nuori\nruhtinatar, samalla kuin Nassaun kreivi vaipui taivaanrannan taakse,\nikään kuin hän ei koskaan olisi kohottanut hyvin kähäröittyä päätänsä\nsen ylitse.\n\n\"Tee se\", vastasi Kristiina, samati leikillään, ja astui ulos reestä.\n\"Eversti De la Gardie\", jatkoi hän kreiville, joka hänelle tarjoi\nkätensä avuksi, \"minä vapautan teidät ritarivelvollisuudestanne minua\nkohtaan ja suon teidän tarjota langolleni kätenne. Kiittäkää minua\nsiitä, ett'emme mäessä kaatunut. Odotan teitä kello 6 erästä tärkeätä\nuutista varten.\"\n\nHän kiirehti linnan portaita ylös tavallisilla vilkkailla askeleilla,\nsuomatta kumartaville hoviherroilleen katsettakaan. Hän ajatteli\nerästä asiaa, joka tunki kaikki muut syrjään.\n\n\"Minä sidon De la Gardiet valtaistuimeeni Oxenstjernojen\nvastapainoksi. Minä lakkautan juorupuheet, pidän vapauteni ja saan\nnöyrän aseen. Pfaltzilaiset eivät uskalla kieltää. Koettakoot\nvain!... Kaarle Kustaa? Hänen päähänsä saattaisi pällähtää\nmustasukkaisuus... myöskin se on nyt estetty. Kaikki on ehkäisty...\nmyöskin se mahdollisuus, että kuningatar saattaisi olla nainen...\nettä _minä_ saattaisin mielistyä kauniiseen mieheen. Jumalani, hetkiä\nlöytyy, jolloin viisainkin saattaa olla narri. Mistä sain minä tuon\nonnellisen ajatuksen, että turvautan itseni Marialla? Sainko sen\ntähdistä? Epäilemättä. Ellei se tullut viimeisestä suonen-iskusta.\nFiken... kenkäni!\"\n\n\"Hyvänen aika!\" huudahti Fiken Lång, jonka puheliaisuus oli kasvanut\nvuosien ja hovipalveluksen muassa, \"onpahan röökinän kengät yhtenä\nsotikkona! Mitähän tohtori sanonee? Nappi on poissa turkista, nauha\npoikki reväisty päähineestä. Sehän iäinen onni, ettei rouva Beata\nOxenstjerna enään täällä komentamassa ole.\"\n\n\"Huomaan, että olet käynyt Beata rouvan koulua\", vastasi kuningatar,\njoka nyt oli mitä parhaimmalla tuulellaan ja samalla huvituksekseen\nasetteli ansasta. \"Fiken\", lisäsi hän teeskennellyllä vakavuudella,\n\"neuvon sinua pitämään kielesi kurissa, kun Maunu kreivi tulee minun\nluokseni kello 6.\"\n\n\"Maunu krei...\" änkötti Fiken teeskentelemättömällä uteliaisuudella\nja kammaripiian luonnollisella tyhmällä rohkeudella. \"En luullut,\nettä _hän_ tässä talossa herrana olisi.\"\n\n\"Pidä suusi! Eihän sitä tiedä mitä tapahtua saattaa\", hymyili\nKristiina, joka nyt oli keksinyt keinon, millä tyhjäksi tekisi\npiikojen juorut.\n\nKreivi tuli, ja muutama päivä tämän jälkeen oli kihlaus julkinen.\nTätä tapahtumaa vietettiin hovissa kolmen päivän kesteillä ja kaksi\nvuotta myöhemmin, maaliskuussa 1647, viisi päivää kestävillä,\nkuninkaallisen komeilla häillä. Liitto tuli niin onnelliseksi, kuin\nonnen vaihtelevaisuus sallia saattaa. Ruhtinatar Maria Eyfrosyne, tuo\nheikko, myödenantava, vähälahjainen, hän tiesi kuitenkin jotakin,\nmitä nerokas kuningatar, hänen orpanansa, ei tietänyt. Hänen\nrakkauden määritelmänsä tuli pitkä-ikäisemmäksi kuin Kristiinan,\nelipä vielä itse Kristiinan jälkeenkin.\n\n\n\n\n6. Brömsebron rauha ja Johannes Rudbeckius.\n\n\n    Kolme vuotta vielä nousen; sitten olen korkeimmillani taivaalla.\n\nTanska makasi vaivuksissa vihollisten ympäröimänä, verta vuotavana,\nuupuneena, melkeinpä ruhjottuna. Vielä kerran oli se taistellut\nvallasta Pohjolassa. Siinä oli koeteltu kovaa kovaa vastaan.\nNuo kaksi kilpailiaa olivat tarttuneet toisiinsa vyötäisistä ja\nvuorottain viskanneet toisiansa, välistä Beltin laineisiin, välistä\nJuutin hiekkaan ja toisinaan Skånen aaltoileville viljakentille\nsekä Norjan ja Jemtlannin vanhoille sukukallioille. Ruskean hevosen\nratsastaja iloitsi, kun vielä kerran sai veriseksi talven lumen.\nSotaa oli kaikkialla eikä sitä ollut suuttuneissa rinnoissa vähemmän\nkuin anastetuissa ja jälleen takaisin voitetuissa rajamaissa.\nAinoastaan Norjan rajalla asuvien talonpoikien mielestä oli synti\nja häpeä ampua naapureitansa. Menestys ja vastoinkäyminen vuoroili.\nMolempien valtakuntien urhoollisimmat miehet, parhaat sotajoukot\nja uljaimmat laivastot lähtivät toisiansa surmaamaan, nämät, jotka\nyhdistettyin voimin olisivat saattaneet kukistaa Euroopan. Vielä\njokainen Tanskalainen rakastaa tuota tunnettua kansanlaulua:\n\n    \"Kong Kristian stod ved höjen Mast\n    I Rög og Damp;\n    Hans Værge hamrede saa fast.\n    Att Göthens Hjelm og Hjærne brast...\"\n\n    [Ja Kristiani mastossa\n    Ol' sauhussa;\n    Ja miekkans' löi niin lujasti,\n    Ett' Götan pää se katkesi...]\n\nSe oli Femernin luona, 1644 kesäkuun 11 päivänä. Tanskan kuninkaalla\noli 39 laivaa, hänen ansiollisella vastustajallaan Klaus Flemingillä\n46. Kymmenen tuntia taistelu kesti; kolme kertaa taistelevat\nerosivat, kolme kertaa hyökkäsivät he jälleen toisiinsa. Neljännen\nkerran, kun Fleming antoi hyökkäämismerkin, ei sitä enään nähty;\nyö levisi noitten verisien aaltojen ylitse. Kuningas Kristian oli\nseisonut Kolminaisuus-nimisellä amiraalilaivallaan vihollisten\nympäröimänä. \"Minun alipäällikköni\", sanoi hän, \"käyttävät minua\nryntäyssuojanaan.\"\n\nHän oli saanut muutamia vähempiä haavoja, kun ruotsalainen kuula,\nitse mennen sirpaleiksi, pirstasi tykkilavetin hänen vieressään.\nRaudan- ja puunpirstaleita tuiskui sakeanaan laivankannen\nympäri; kaksitoista miestä kaatui kuoliaana tahi haavoitettuna.\nKuolemaisillaan oleva Eiler Ulfeld tempasi kaatuessaan kuninkaan\nmukaansa. Ympärillä olevat luulivat kuninkaan kuolleeksi ja huusivat,\nettä lippu laskettaisiin, jotta ampuminen taukoisi. \"Ei\", sanoi eräs\nschleswigiläinen, \"kuningas on ainoastaan _yksi_ mies, ja meitä on\nkylliksi monta jäljellä, joten voimme puolustaa itsiämme.\" Eräs\nmerimies lähetettiin mastonhuippuun laskemaan \"dannebrogia\", mutta\ntämä kävi tuolle kunnon pojalle liika raskaaksi; hän kääri lipun\ntouveihin, ettei tuuli saanut sitä liehumaan. Kuningas Kristian nousi\npystyyn verisenä, hänessä oli 23 haavaa, toiset vähempiä, toiset\nsuurempia: yksi pirstale oli vienyt häneltä oikean puolisen silmän,\ntoinen kaksi hammasta; rautaliuska oli tunkeutunut hänen otsaansa.\n\n\"Vielä\", sanoi hän, \"on Jumala antanut minulle voimia taistelemaan\nkansani puolesta!\" Ja mustansinisenä kasvoistaan hän, miekkaansa\nnojautuneena, pysyi päällikkönä siksi, että taistelu oli loppunut.\nMolemmat laivastot olivat kärsineet suuren tappion, molemmat\nomistivat omakseen voiton, jota sekä tanskalaiset että ruotsalaiset\nyhtä suurilla ilon-osotuksilla viettivät.\n\nMuutama viikko tämän jälkeen, elokuun 5 päivänä, tanskalainen kuula\ntempasi pois Klaus Flemingin, urhoollisimman sankarin, jonka Suomi\non merille lähettänyt, vähäpätöisessä merikahakassa Kristiansprisin\nluona Kielinlahdella.\n\n\"Älä itke, poikani\", sanoi kuolemaisillaan oleva sankari pojallensa\nHerman Flemingille, joka seisoi hänen rinnallaan. \"Minä kuolen\nTanskan vihollisena: katso, että kuolet, kuten isäsi on kuollut!\"\n\nSamankaltaiset olivat kuningas Kristianin sanat, kun hän, vuoden\nkuluttua rauhan teosta, kantoi vähäistä pojanpoikaansa ristittäväksi:\n\n\"Jospa sinä kerran tulisit ruotsalaisille yhtä raskaaksi, kuin sinä\ntänä päivänä olet ollut minun vanhoille käsivarsilleni!\"\n\nLöytyi kuitenkin yksi, joka tässä katkerassa taistelussa kahden\nvanhan vihollisen välillä, näki edemmäksi aikojen vaiheisiin,\nkuin kuninkaat, valtiomiehet, sotilaat tahi sisällisestä vihasta,\nkateudesta ja kostonhalusta taistelevat kansat. Se oli Ruotsin nuori\nkuningatar, joka kaikkine lukemattomine oikkuineen kuitenkin oli\nperinyt jotakin isänsä kauas näkevästä katseesta ja kykeni näkemään\nedemmäksi toiseen aikaan, jolloin Ruotsi ja Tanska saattoivat tarvita\ntoisiansa. Kristiinan osaksi on tullut, että häntä on arvosteltu\nvuoroon liian hyväksi ja vuoroon liian huonoksi, ja tuohon liian\nhuonoon arvosteluun kuuluvat myöskin syyt hänen käytöstapaansa noissa\nsuurissa, Ruotsille niin tärkeissä rauhansopimuksissa 1645 ja 1648.\n\nSota-onni, joka vuonna 1644 yhtäläisesti tasasi suosiotansa\nkahdelle taistelevalle vallalle, oli vuonna 1645 nähtävästi\nruvennut hymyilemään ruotsalaisille aseille. Yksimielinen Ruotsi\nhallitsi merta, koko Juutinmaata, suurimmaksi osaksi Skånea,\nHallantia, Blekingeä, Bohuslääniä; oli valloittanut Gottlannin ja\nSaarenmaan, ja oli hyvin varustetulla sotavoimallaan tunkenut tuon\neripuraisen Tanskan niskaan, uhaten valtakunnan ydintä Seelannissa\nja Fyenissä. Vanha kuningas Kristian oli yksin, neuvostonsa ja\naatelistonsa hylkäämänä, ilman laivastoa, ilman sotajoukkoja, ilman\nrahoja. Hänen uskolliset porvarinsa, hänen reippaat merimiehensä\ntahtoivat auttaa häntä, mutta eivät kyenneet; valtakunta horjui\nhänen allaan, kuten uppoava alus. Silloin ruvettiin rauhasta\npuhumaan, jo helmikuussa 1645 kokoontuivat rauhanvälittäjät tuon\npienen Brömsjoen luona, joka oli valtakunnan rajana Smålannin ja\nBlekingen välillä. Eräälle joessa olevalle saarelle oli asetettu\nteltta ranskalaisille rauhanvälittäjille. Saaren yli kulki silta,\nBrömsebro, joen kummallekin rannalle. Sillan smålantilaisessa\npäässä asuivat Ruotsin edusmiehet Aksel Oxenstjerna ja Juhana\nSkytte, joka viimeksi mainittu kuitenkin pian lähti vaihettamaan\nelämäntaistelujansa levolliseen hautaan maaliskuun sulavan hangen\nalle. Blekingen puolella asuivat tanskalaiset lähettiläät Korfitz\nUlfeld ja Kristen Sehested. Molemminpuolinen viha oli niin suuri,\nettä tanskalaiset ja ruotsalaiset eivät saattaneet, vähintäkään\nmenestystä toivoen, puhua suorastaan toistensa kanssa, jonka vuoksi\npäättivät, että kaikki asiat toimitettaisiin rauhanvälittäjäin\nkautta saarella olevassa teltassa. Sitten esitettiin vaatimukset\nmolemmin puolin suurella tinkimisenvaralla. Tanskalaiset vaativat\ntakaisin kaikki ja sen lisäksi vielä vahingonkorvausta; ruotsalaiset\nvaativat kaikille kansoille vapaata, tullitonta kulkua Salmen\nläpi sekä itselleen kaikki, mitä ottaneet olivat ja enemmän vielä\nlisäksi. Talvi meni, kevät läksi, vieläpä suurin osa kesästäkin;\naskel askeleelta olivat tanskalaiset antaneet myöden, mutta maansa\nluovuttaminen, se oli liiaksi vanhalle kuningas Kristianille, joka\noli voittanut Ruotsin v. 1613. Tanskan neuvoskunta äänesti rauhaa,\nsellaista kuin \"Jumala antaa tahtoi\", sekä ilmoitti kuninkaalle\nviittauksilla, ett'ei se vielä ollut hänen poikaansa valinnut hänen\nseuraajakseen. Turhaa; kuningas Kristian pysyi järkähtämättömänä.\nSilloin nousi sohina kaikkien joukossa, jotka ruotsalaisen nimeä\nkantoivat ja se kulki valtiokanslerin salaisesta neuvostosta, Jaakko\nDe la Gardien avosydämmisiltä sotilashuulilta ulos ympäristöön: Miksi\nviivymme? Eikö meidän laivastomme ole suurempi? Eivätkö, meidän\nsotajoukkomme ole voittamattomia? Miksi ovat ne toimettomina? Miksikä\nemme suorastaan mene Kööpenhaminaan, jotta voisimme näyttää juutille\nvitsaa ja ottaa takaisin kaikki, mitä hän ennen on meiltä ryöstänyt?\n\nMiksikä ei? Siksi, että kuningatar ei tahtonut pakottaa Tanskaa\nponnistamaan viimeisiä voimiansa. Jo huhtikuussa oli hän\nvaroittanut jännittämästä jousta liiaksi. Ja kesäkuussa kirjoitti\nhän Oxenstjernalle seuraavan kirjeen: [Arkenholtzin mukaan.\nMuutamat keskustelut Tähtien Turvateissa ovat aikansa puhetavan\nmukaan kirjoitetut. Mutta koko kertomusta ei sopinut siihen tapaan\nkirjoittaa, koska se olisi käynyt liika raskaaksi. Kieli on siis\nvuoroon nyky-ajan ja kuudennentoista sataluvun.]\n\n    \"Korkeasti kunnioitettu Herra Valtiokansleri!\"\n\n    Koska joka päivä havaitsen niin suuria _difficultetteja_ sodan\n    jatkamisessa, että vaikeaksi käynee vähillä varoilla niin\n    suurta tointa _continuerata_, joka myöskään ei ole tuottamatta\n    _hazardia_ niiden _conditionien_ saamiseen, joita meille nyt\n    tarjotaan; sen ohessa tulee meidän ajatella, kuinka vaikeaa\n    meille on _supporterata_ se _calumnia_, joka Meidän niskoillemme\n    on tuleva, sekä itse ruotsalaisten että vieraittenkin puolelta,\n    jotka kaikki, ellei rauhaa saataisi, _imputeeraisivat_ syyn\n    meidän sammuttamattomalle _ambitionillemme_, ikään kuin se olisi\n    vääryydellä _funderattuna_ ilman mitään muuta _finistä_ kuin\n    _domineraamisen_ halua. Ja koska minä en ole oikein vakuutettu\n    Hollantilaisen _cooperationista_, pelkään minä, että elleivät nuo\n    ehdotetut _conditionit_ tulisi _accepteratuiksi_, koettaisivat\n    he tulla _arbitri belli & pacis_, niin että heidän _jalousiensa_\n    jotakin odottamatonta heissä _causerata_ saattaisi, puhumattakaan\n    siitä, mitä Puolalainen _practiserata_ voi. Sitten on vielä\n    viimeinen ja tärkein, _contenterata conscientietansa_, niin, että\n    saattaisi Jumalan ja kaiken maailman edessä todistaa, että on\n    kaikkia kohtuullisia rauhanvälityksiä _accommoderannut_.\n\n    Upsalassa Kesäkuun 24 päiv. 1645.\n\n    Teille hyvin suosiollinen\n\n                                                Kristiina.\"\n\n[Osoitteeksi, miten lahjakkain ja oppinein ruotsalainen kuningatarkin\nennen Stjernhjelm'in aikaa ruotsinkieltä rääkkäsi, kirjoitamme\nkuningattaren kirjeen myöskin alkukielellä:\n\n    \"Högt ärade Herr Riks Canceller!\n\n    Dertil med at jag dageligen finner så stora difficulteter i\n    fortsättande af kriget, så at det vil falla svårt med så ringa\n    medel ett så stort väsende, at continuera, hvilket icke utan\n    hazard, at taga de conditiones, som nu bjudas, skal afgå; derhos\n    med måste ock besinnas, huru svårt det vil falla, at supportera\n    den calumnien som Oss påkommande varder, både bos de Svenska\n    sjelfve, såväl som hos främmande, hvilka alla där Freden ginge\n    i sär, skulle imputera skulden til allas vår outsläckeliga\n    ambition, den der sig på sjelfva orättvisan funderade, och ingen\n    annan finem hade, än en begärlighet at dominera. Och såsom jag\n    icke håller mig rätt försäkrad om Holländarens cooperation, altså\n    frugtar jag, at, där desse föreslagne conditiones icke blefve\n    accepterade skulle de söka at blifva arbitri belli et pacis, så\n    at deras jalousie, något oförmodeligt hos dem causera kunde,\n    oansedt at jag förtiger hvad af Polacken practiseras kan. Sedan\n    det sista och förnämsta är, att contentera sin egen conscientie,\n    så at man må kunna för Gud och al verlden betyga, at man sig til\n    alla skäliga Fredsmedel accommoderadt hafver.\n\n    Upsala d. 24 Juni 1645,\n\n    Eder välbenägen\n\n                                                   Christina.\"]\n\nTähän aikaan eli vielä, vuosien, vaivojen ja taistelujen\nruntelemana, oppinut, innokas, aina sotavarustuksessa oleva\nVesteråsin piispa Johannes Rudbeckius, ruotsalaisen kirkon\nmahtavin ja kirkollis-mielisin prelaatti. Hänen hiippakuntansa\noli mitä ankarimmassa järjestyksessä esimerkkinä kaikille muille\nhiippakunnille, hänen koulunsa oli saanut sellaisen maineen, että\nse kilpaili Upsalan akademian kanssa. Kristiina oli, vaikka ei\nensi kertaa, tärkeässä valtiollisessa asiassa esitellyt tahtonsa\nAksel Oxenstjernalle ja tunsi enemmän kuin ennen, että hän oli\nkuningatar, mutta hän tunsi myöskin tarvitsevansa tukea. Pietari\nBrahe oli lähin, vaan myöskin vaarallisin tuki valtiokansleria\nvastaan. Miksikä vaihettaisi yhtä kurittajaa toiseen? Vanhaa Juhana\nSkytteä ei enään ollut olemassa; hänen poikansa, kammarineuvos Bengt\nSkytte, ylenevä suosikki, oli liian nuori ja liian vähän arvossa\npidetty. Kristiina katsoi ympärilleen. Oltuansa läsnä oppineitten\nharjotuksissa Upsalassa, lähti hän tavallisille huvimatkoillensa\nmeritse Vesteråsiin. Piispa Johannes oli ainoa mies valtakunnassa,\njoka suoraan oli uskaltanut vastustaa mahtavaa valtiokansleria; senpä\nvuoksi hän ei ollutkaan päässyt arkki-piispaksi Upsalaan.\n\nVanha piispankartano oli kuningattaren vastaan ottajaisiksi\njuhlallisesti koristettu lehdillä, ruusuilla ja sinisillä\nruis-kukilla. Tuomiokapitulin jäsenet, sekä piispan rouva Magdaleena\nHising, poikineen ja tyttärineen, olivat portilla vastassa, pyytäen\nanteeksi, ettei piispa itse saattanut tätä kuningattarelle tulevaa\nkunnioitusta osottaa, koska vanhuus ja kivulloisuus estivät häntä\nsitä tekemästä. Hän oli kuitenkin maaten vuoteellansa antanut\npukea itsensä piispalliseen virkapukuun ja otti omassa huoneessaan\nkuningatarta vastaan lausumalla raamatun lauseen, johonka\ntuomiokapitulin arvoisat isät sanoivat äänekkäästi amen.\n\n\"Ole tervetullut, sinä Herran valittu Deborah, joka olet kutsuttu\nlaskemaan kaikki totuuden viholliset itsellesi astinlaudaksi!\" alkoi\nkirkon iällinen paimen latinaksi, äänellä, joka ensin oli heikko,\nmutta jonka tuo riutuneen ruumiin vaivoja voittava erinomainen sielun\njäntevyys vähitellen teki voimakkaaksi. \"Ole tervetullut, sanoo\nsinulle kirkko ja sinun halvin palveliasi, jota suvaitset ilostuttaa\narmollisella vierailullasi hänen heikoilla vanhuuden päivillänsä!\nSiunattu olkoon sisään ja uloskäyntisi, missä ikänä maailmassa kuljet\nvoittoon Jumalan kansan puolesta ja hänen seurakuntansa esimerkkinä.\"\n\n\"Kiitän teitä, arvoisa isä\", vastasi kuningatar myöskin\nlatinankielin, sillä viehättävällä arvokkaalla tavalla, joka hänessä\noli synnynnäinen. \"Kauan olen toivonut osottaa kirkon tukevalle\npylväälle kunnioitustani ja olen vain pahoillani siitä, että\nhavaitsen sen miehen terveyden huonona, joka jo on saanut toimeen\nsuuria asioita sekä kirkon että valtakunnan hyväksi ja vieläkin,\njos Jumala suo, on oleva meille muille esimerkkinä hyödyllisessä\nvaikutuksessaan.\"\n\n\"_Pulvis et cinus_, tomu ja tuhka, armollinen kuningattareni!\" sanoi\npiispa, joka, vilkas kun oli luonnoltaan, piankin kävi vapaammaksi ja\nalkoi puhua ruotsinkielellä. \"Parahin parannuskeino vanhuutta vastaan\non se, kun saa ilostuttaa hämäriä silmiänsä katselemalla kukoistavaa\nnuoruutta. Kun näen edessäni Ruotsin kuningattaren, noin oivallisesti\nkaunistettuna nuoruutensa ihanuudella ja kaikilla hyvillä avuilla,\ntunnen minäkin nuortuvani jälleen vanhan Ruotsini muassa. Jumala on\nminulle suonut poikia ja tyttäriä, jotka aikanaan voivat paremmin\nteidän majesteettianne palvella kuin minä. Leena, käske tänne lapset,\nettä muistavat tätä siunattua Kristiina röökinää, niin kauan kuin\nelävät.\"\n\nLapset tuotiin esille, yhdeksän oli kotona, yksitoista heitä oli\nkaikkiaan.\n\n\"Suvaitkaa katsoa heitä, armollinen röökinä! Eikö heissä ole\nrakennus-ainetta Jumalan ja valtakunnan hyväksi?... Tässä on vanhin,\nNiilo, 23 vuotias, eloqventiæ lehtori Vesteråsissa; hän puhuu latinaa\nkuten Qvintilianus, ja hän on kerran astuva minun sijalleni...\n[Niilo Rudbeckius tuli piispaksi Vesteråsiin 1670.] Tässä on Jonas,\n22-vuotias, ylioppilas; hän on tuleva professoriksi. [Jumaluus-opin\nprofessori Upsalassa 1654.] Tässä on Pietari, 20 vuotias, ylioppilas.\nNo, miksikä sinä tulet, poikani?\"\n\n\"Piispaksi\", vastasi nuorukainen vilkkaasti. [Pietari Rudbeckius tuli\nSkaran piispaksi 1693.]\n\n\"Kuulettehan, armollinen röökinä\", hymyili vanhus, \"ett'ei omena\nkauas puusta putoa. Tässä on nuorin, Olavi, koululainen Vesteråsissa,\n15-vuotias. Hän on ennalta määrätty suuriin toimiin: kuningasvainaja\nsuvaitsi viedä pojan kastettavaksi... _Heus puer!_ Etkö ymmärrä,\nOlavi isopää, jalkaasi laapaista maan hallitsian edessä?\"\n\nPoika punastui korviaan myöden, tirkisteli lattiaan ja teki kömpelön\nkumarruksen.\n\n\"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä! Poika katselee niin kauas\nmenneisiin ja tulevaisiin aikoihin, ett'ei hän tiedä, mitä silmäin\nedessä on. Tässä eräänä päivänä äiti? hänen havaitsi tutkimassa\nmitä kuolleen ketun sisässä lienee ollut. Hän on minun Jooseppini;\nHerra häntä pelossaan säilyttäköön, sillä, jos Jumala suo, tulevat\nviljalyhteet kerran kumartamaan tätä alkiota... [Olavi Rudbeck,\n'isopää', professori Upsalassa, tuli maailman mainioksi anatomian\nja kasvitieteen tutkiaksi sekä historioitsiaksi, jonka _Atlantica_\nhallitsi kokonaista aikakautta.] Tässä on tyttäreni... laske\nniiden luku sormillasi, Leena, että meidän armollinen esivaltamme\nsaa nähdä ruotsalaista villaa ja ruotsalaisia sydämmiä... Noh,\nosottakaa tarpeellista kunnioitustanne Kristiina röökinälle, neitojen\nparhaimmalle, joka teille kristillisissä avuissa on esimerkkinä!\"\n\nTässä hetkessä oli vanha piispa kokonaan unhottanut kaikki pitkät\ntaistelunsa, kaikki kirkon tehtävät, kaikki hetkelliset vaivat, ja\nsen vaikutti isällinen ilo: hän kun sai kuningattarellensa näyttää\nrivin rotevia, voimakkaita ja lahjakkaita lapsia. Vielä siinä kun\nhän istui sairasvuoteellaan, nojaten hartioittensa takana oleviin\npatjoihin, näki hänessä korkeavartaloisen miehen, joka näytti\nolevan varta vasten luotu hallitsemaan kirkkoa uskonpuhdistuksen\nsodan aikana ja asettamaan järjestystä raa'an aikakauden hurjaan\nhäiriöön. Tuo pitkä, valkoinen tukka oli jakaukselle kammattu ja\nvalui alas hartioille ja sileälle, hienolle palttinakaulukselle; ja\ntuo yhtä valkoinen täysparta valui kaksijaksoisena alas rinnalle.\nMustat samettiliivit olivat kirjailtuja, korkeakauluksinen kauhtana\nedestä avoin. Huolet olivat uurtaneet hänen korkean otsansa, mutta\nsilmien katse oli odottamattoman lempeä. Maalari, joka tämän mahtavan\nprelaatin kuvan jälkimaailmalle on säilyttänyt, on onneksi kyllä\nhänen perheensä keskuudessa sen piirtänyt, eikä tuomiokapitulissa\ntahi lukukinkereillä.\n\nSitte kun kaikki jälkeläiset olivat kunnioitustansa osottaneet ja\nkuningatar maltillisesti kuunnellut heidän elämäkertaansa, suvaitsi\nhän armollisesti määrätä omasta käsirahastostaan pojille Joonaalle\nja Pietarille matka-apua, jotta he saisivat tilaisuutta ulkomaisissa\nakademioissa edistää tietojansa valtakunnan hyväksi, jonka\njälkeen koko joukko, tuomioherrat mukana, saivat mennä, saatuansa\ntyydykkeeksensä runsaasti kuninkaallista suosiota, ja Kristiina\njätettiin kahden kesken piispan rouvan ja isänsä vanhan uskotun\npalvelian kanssa.\n\n\"Jollen liiaksi väsytä teidän korkea-arvoisuuttanne, nykyisessä\nheikossa tilassanne, olisi minulle mieluista kuulla teidän\nmielipiteitänne valtakunnan asioissa\", lausui kuningatar.\n\n\"Kuten terveenä voimani aina olen käyttänyt hallituksen palvelukseen,\nniin tahdon myöskin käyttää heikot voimani\", vastasi piispa. Samassa\nmuistutti hänen uskollisen Leenansa pieni silmän-isku, etteivät hänen\nvaivansa sallineet pitempää keskustelua, ellei hänellä välillä ollut\nvähäistä häiritsemätöntä lepo-aikaa. \"Kentiesi Niilo saisi armon\nnäyttää armolliselle röökinälle kirjastoni, taikka parannettuja\nkirkonkirjojani. Viiden minuutin perästä olen jälleen valmis\nkeskustelemaan... Taikka, Leena, ehkä armollinen röökinä olisi niin\nalhainen, että haluaisi katsella sinun maitokammariasi...\"\n\n\"Ei millään muotoa, älkää vaivatko itseänne, rakas rouva muori\",\nvastasi kuningatar, joka jo oli tuntevinansa viilipiimän hajua.\n\"Haluan kovin nähdä sitä uutta järjestystä, jonka teidän\narvoisuutenne on pannut toimeen valtakunnan kirkonkirjoihin,\nja teidän kirjastonne lienee loppumaton, koska siitä jo olette\nlahjoittanut Vesteråsin koululle enemmän kuin sata nidosta.\"\n\n\"Niin eipä siellä saata olla paljo jäljellä niin oppinutta ja hauskaa\nvierasta varten; mutta eräs arvokas painos Augustinukselta siellä\non löydettävissä sekä vanhin Braskin kirjapainossa Linköpingissä\npainettu messu... Suokaa anteeksi... viiden minuutin päästä!...\"\n\nJa kuningatar Kristiina meni maltillisesti, mutta ei maitokammariin,\nvaan kirjastoa ja kirkonkirjoja tarkastamaan, ja otti niin tarkkaan\ntietoja vanhoista painoksista ja uudesta kirjanpidosta, että häneltä\ntähän meni kokonainen tunti, ennenkuin hän jälleen näyttäytyi sairaan\npiispan luona.\n\n\"Teidän korkea-arvoisuutenne\", sanoi kuningatar suoraan asiaan\nryhtyen, kun hän jälleen oli kahden kesken piispan kanssa ja\nrouva muori oli huomannut olevansa liikanainen valtio-asioita\nkäsiteltäessä, \"mitä sanotte hallitukseni alusta?\"\n\n\"Armollinen röökinä, se Mestari, joka meille kaikille on esikuvana,\nsanoi Johanneksen opetuslapsille, kun he tulivat kysymään hänestä ja\nhänen valtakunnastaan: palatkaa takaisin ja kertokaa mitä nähneet\nolette! Minä vastaan kuningattarelleni sen mukaan mitä nähnyt olen,\nsiitä kuin armollinen röökinä seitsemän kuukautta takaperin astui\nvaltakuntansa hallitukseen: sokeat näkevät, ontuvat kävelevät,\nkuolleet herätetään ja köyhille saarnataan evankeliumia. En sitä\ntarkoita, että ihmisen työ olisi verrattava jumalallisen Mestarin\ntyöhön; mutta ihmisellisesti puhuen, haihtuu hengellinen pimeys,\nlaiskat ja huolettomat virkistyvät, hengellisesti kuolleet herätetään\nja evankeliumia saarnataan aina lappalaisten ja kajaanilaisten\nmaan-äärissä. Ruotsin kuningatar ei sitä tietysti yksin ole\ntoimittanut, mutta hän kulkee kaikkien niitten etupäässä, jotka\npalvelevat Jumalaa ja maatansa, sellaisella voimalla, tahdolla ja\ntaidolla, jota meidän aikanamme tuskin saattaa nähdä yhdelläkään\nEuroopan valta-istuimella. Maailmassa häntä jo kaikkialla kiitetään\nja päivä päivältä yhä enemmän; kuitenkin ajattelen minä, halpa\npalvelia, että hän ennen tahtoo tehdä Jumalan tahdon mukaan, kuin\nvoittaa ihmisten ylistystä. Niin ei ole minulla nyt sitte mitään\nmuuta sanottavaa kuningattareni hallituksen alusta, kuin että hän on\nalkanut Jumalan nimen kiitokseksi ja Ruotsin valtakunnan kunniaksi ja\nonneksi. Mitä tässä vielä tulleekin, sitä ainoastaan Jumala saattaa\ntietää eikä ihmiset; mutta minä kuitenkin tahdon sanoa, että jos näin\njatketaan, kuin alotettu on, niin ei parempaa toivoa saata, olkoon\nsitte rauha tahi sota. Jumala suokoon armolliselle röökinälleni\napuansa, niin lopettamaan kunnialla, kuin tämä hallitus on kunnialla\nalotettu.\"\n\n\"Siihen sanon minä amen. Säädyt ovat osottaneet alttiutta astuessani\nhallitukseen, ja viholliset ovat kukistetut sekä maalla että\nmerellä. Mutta ei täällä kuitenkaan kaikki ole kultaa, joka kiiltää.\nTalonpojat rupeavat murisemaan.\"\n\n\"Mitäpä siinä muuta olisi kuin nurinaa, missä herrat hallitsevat sekä\npeltoja että taloja? Se ei vielä ole mitään sen suhteen, mitä siitä\nkerran syntynee, jahka valtakunta saa rauhan. Mitä nyt kuiskataan\netehisessä, huudetaan silloin täyttä kurkkua torilla.\"\n\n\"Teidän korkea-arvoisuutenne ennustaa pahoja aikoja. Minä tuumaan,\nettä rauha olisi kaikille lievitys.\"\n\n\"Se on pahaa, joka supattaa salaisuudessa. Vetäkää pöpö esiin\npimeästä nurkasta, älkääkä pelätkö hänen naamariansa, armollinen\nröökinä! Se aika tulee ja on jo tullutkin, että herrat rupeavat\ntavottelemaan kuningattaren kruunua, papin kirkkokuria, porvarin\nnahkakukkaroa ja talonpojan lehmää. Vetäkää tämä kaikki valkeuteen,\netsikää siihen parannusta, älkää yhtään säälikö! Turvatkaa, kuten\nentiset hurskaat kuninkaat, Jumalaan ja Ruotsin rahvaaseen! Älkää\npuolalaista hallitusta käyttäkö, armollinen röökinä! Huono on meistä\nherrojen hallitus. Yhden täytyy vallita taivaassa ja yhden maassa.\"\n\n\"Ritaristo on kuitenkin sodan aikana valtakunnan etevin turva, teidän\nkorkea-arvoisuutenne.\"\n\n\"Niin kyllä ja valtakunnan etevin sieni. Tehkää rauha, Jumalan\nvalittu, tehkää rauha!\"\n\n\"Se on tarkoitukseni. Tarjoan Kristian kuninkaalle tuolla Brömsjoella\njotenkin sopivia ehtoja. Jotakin täytyy hänen kärsiä, vaikk'ei\nhukkaan asti. Minun mielestäni on parempi niistää juutin nenää,\nmutta pitää häntä hengissä, kuin että siellä meidän ja Saksan\nvälillä on herraton takapiha. Iso-isäni tahtoi hävittää venäläisen,\nhalkaisemalla hänet kappaleiksi; isäni katsoi paremmaksi leikata\nhänen kyntensä ja antaa hänen elää, mutta asettaa puron ja muurin\nhänen tiellensä. Juutilainen tunkee päällemme, mutta hän on meille\nsekä purona että muurina. Mitä teidän korkea-arvoisuutenne tuumaa?\nMikä on parempi: pitää riitaista portinvahtia, taikka jättää\nporstuan-ovi selkiselälleen tulevaa Wallensteiniä varten.\"\n\n\"Rauhaa, rauhaa, armollinen röökinä! Te näette kauemmaksi kuin minä\naikojen vaiheisiin. Katsokaa, suuri Kustaa kuningas on jälkeensä\njättänyt tyttären!\"\n\n\"Mutta valtiokansleri ei tahdo.\"\n\n\"Eikö tahdo? Eikö ole siinä hänelle kylliksi, että hänen\nkuningattarensa tahtoo?\"\n\nKristiina kohotti olkapäitään. Tähän asiaan hän tahtoi tulla.\n\n\"Onko teidän korkea-arvoisuutenne kuullut mitä tähän aikaan\nEnglannissa ja Skotlannissa tehdään?\"\n\n\"Reformeeratut kyllä harhailevat uskossaan, mutta olenpa surukseni\nkuullut, että episkopalinen kirkkokin näissä maissa on suuressa\nahdingossa uskonlahkojen ja harhaoppisten tähden. Kirkonhallituksella\ntäytyy olla _auctoritas_; muuten väärät profeetat ja kaikkinainen\nvallattomuus pääsee vallalle.\"\n\n\"Vielä pahempi on maallisen esivallan laita noilla saarilla.\nVallanhimoiset lordit ja saarnanhalulliset maahovilaiset panevat\npäätöksiänsä kuninkaan allekirjoitettaviksi. Jos näin yhä jatkuu,\nniin ei ole muuta odotettavissa, kuin tasavalta. Jos nyt kuolema\nsattuisi minua kohtaamaan, niin mitä teidän korkea-arvoisuutenne\narvelee Ruotsin valtakunnasta?\"\n\nPiispa Johannes nousi kiivaasti istumaan vuoteellaan.\n\n\"Niin kauan, kuin Jumalalla ja Ruotsin kirkolla on jotakin sanottavaa\ntässä maassa, ei monivaltaisuuden pidä koskeman valtakunnan kruunua.\"\n\n\"Joka sitä ennustaa saattaisi!\" sanoi Kristiina pienellä ivalla,\njota hän ei voinut estää näkymästä silloinkaan, kun se saattoi\nloukata noin arvokasta kuningasvallan tukea. \"Muistaakseni\narkkipiispa Juho Pentinpoika kaksi sataa vuotta sitten asetti\nkuninkaita valta-istuimelle ja pani heitä jälleen pois virastaan.\"\n\"Mutta\", lisäsi hän, tahtoen parantaa loukkaavaa tarkoitustansa,\n\"se oli papismin aikana, silloin kun me otimme vastaan Romasta\ntulleita sääntöjä. Evankeliset piispat ovat aina olleet kruunun\ntaatuimpana tukena. Heistä ei kukaan seuraa paavilaisten esimerkkiä,\neipä silloinkaan, vaikka hänen nimensä olisi Juho Pentinpoika\n_Oxenstjerna_.\"\n\nÄänenkorko, jonka hän pani tuohon sukunimeen, ilmaisi, kentiesi\nehdottomasti, sitä syvään juurtunutta epäluuloa, jota Kristiina\nkaikkien ulkonaisten kunnian-osotustensa ohessa salasi sydämmensä\nsisimmässä sopukassa, valtakunnan etevintä palveliaa, valtiokansleria\nkohtaan. Päätarkoituksena kuningattaren käyntiin piispan luona\noli, että hän tahtoi piispaa kiertokirjeessä Vesteråsin papistolle\nkäskemään heitä pitämään esirukouksia kirkoissa _pikaisen_\nrauhansopimuksen hyväksi. Hänen ei tarvinnut tähän muuta lisätä, hän\ntiesi kyllä, että esirukousten muassa seurasi kiitoslauseet hänen\nrauhaa rakastavista mielipiteistään sekä vastaavia moitteita niille,\njotka itsekkäissä tarkoituksissa viivyttelivät rauhansolmimista. Yhtä\nluonnollista oli, että Vesteråsin kiertokirjettä seuraisi toisia\nsamallaisia valtakunnan muissakin hiippakunnissa.\n\nKun piispa tuohon oli mieluisesti suostunut, nousi kuningatar\nistualta sanoaksensa armolliset jäähyväisensä. Mutta tuolla vanhalla\nkirkkoruhtinaalla oli vielä sana sanomatta.\n\n\"Suvaitkaa, armollinen röökinä, vielä suoda muutamia minuutteja\nkalliista ajastanne vanhalle palvelialle, jolla viimeinen kerta on\nonni nähdä kuningattarensa lempeitä kasvoja! Älkää pahastuko, näin\nunta viime yönä; vaikka unet yleensä ovat pelkkiä mielikuvituksen\nleluja, tapahtuu kuitenkin välistä, kuten Joosepin ja muitten pyhien\nmiesten historia osottaa, että Jumalalla on jokin erityinen tarkoitus\nlähettäessään unen-näön...\"\n\n\"Kertokaa minulle unen-näkönne!\" sanoi Kristiina ja istui jälleen.\n\n\"Uneksin, että olin kuollut ja otettu Jumalan paratiisiin odottamaan\ntuomiopäivää. Allani oli tähtitaivas -- sileäksi pingotettuna kuten\nseinäpaperi, ja monta ihanaa, loistavaa taivaankappaletta veisaili\nnoissa äärettömissä syvyyksissä kiittäen Luojansa kaikkivaltaisuutta.\nSilloin näytti minusta, että eräs erinomaisen loistava tähti loi\nsäteen niihin yli-avaruuksiin, joissa minä olin, ja meni hetkeksi\nsisääni, niin että kuulin sen puhuvan. Ja se sanoi minulle: olen\nKristiina kuningattaren tähti...\"\n\n\"Minä tiedän!\" huudahti kuningatar, hetkellisesti hämmästyneenä,\nmutta heti jälleen jäykkänä. Hän muisti Gripsholmia.\n\n\"Olen Kristiina kuningattaren tähti\", sanoi tuo loistava säde, \"ja\nmenen nyt Zenithiä kohden. Vielä kolme vuotta olen nousemassa, sitten\nolen kolme vuotta korkeimmillani taivaalla ja sitten alan vaipua alas\npäin.\"\n\n\"Tuota vastaan ei tähtitieteen oppineilla liene mitään väitettävää,\nteidän korkea-arvoisuutenne.\"\n\nVanhus katseli häntä tutkivin silmin.\n\n\"Minä näin vielä enemmänkin. Olin ajan tuolla puolen eikä vuodet\nnäyttäneet minusta pitemmiltä, kuin se aika, minkä ihmisen huokaus\ntarvitsee noustaksensa taivaaseen. Näin tähden nousevan muita tähtiä\nkorkeammalle ja sitten näennäisesti seisovan alallaan korkeudessa.\nMutta se ei seisonut alallaan, se teki kaarroksen. Sitten se vaipui\nalas, ensin hitaasti, sitten äkkijyrkkään ja katosi pimeyteen.\"\n\n\"Senhän näemme joka ilta, että tähdet lentävät. Minä en osaa unia\nselittää, mutta kirjan-oppinut mies osannee sitä paremmin tehdä.\nSovelluttaako teidän korkea-arvoisuutenne tuon unen minuun?\"\n\n\"Armollinen röökinä, minä olen vain ymmärtämätön mies käsittämään\nJumalan salaisia neuvoja. Mutta sen huomaan hyvinkin, että\nkuningattareni tähti on nousemassa ja on yhä vieläkin nouseva siksi,\nett'ei hänen vertaistaan ole taivaan kannella. Mutta noin suuresta\nkorkeudesta lankeaminen ei saata olla Jumalan sallimus, sillä\nmeitähän on päin vastoin määrätty menemään kirkkaudesta kirkkauteen.\nSellainen lankeemus tulee sisällisestä ylpeydestä, joka on olemassa\nesivanhempiemme ajoista eikä sovellu noin hurskaaseen kuningattareen,\njoka Jumalalle ainoastaan kunnian antaa. Tästä unesta olen rohjennut\npuhua sen takia, että kuiskutteliat, panetteliat ja liehakot kaikkina\naikoina ovat vehkeilleet mahtavien valta-istuinten ympärillä,\nkoettaen saattaa kirkkaimmat tähdet lankeamaan. Herra sen tietää:\nminä tuumaan, että hän on lähettänyt tämän näyn koko valtakunnalle\nvaroitukseksi, eikä ennustukseksi. Pysykää lujana nöyryydessä,\narmollinen röökinä, te saatte kyllä vielä moninaisia kiusauksia\nkokea, mutta Jumalan voimalla te ne kaikki olette voittava. Teidän\nhalpa palvelianne menee teidän edellänne sinne, missä ei enään mitään\nkiusausta ole, ja jos hänen köyhä rukouksensa jotakin aikaan saa, on\nhän näkevä teidän tähtenne loistavan, ei ainoastaan aikakirjoissa,\nvaan Kristuksen valtakunnassa iankaikkisesti.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRauha päätettiin Brömsebrossa elokuun 13 päivänä 1645 siten, että\nRuotsi sai maanlavennusta: Jemtlannin, Herjedalin muassa, Gotlannin,\nSaarenmaan ja Hallannin panttina 30 vuodeksi tullivapaudesta\nJuutinraumassa ja Elbellä. Kuningatar olisi jättänyt pois Hallannin,\nHerjedalin ja muuta sen lisäksi; valtiokansleri piti hänen\nmääräyksenä salassa; tanskalaiset myöntyivät, iloisina siitä, että\nsaattoivat pelastaa Skånen ja Blekingen, jotka todenmukaisesti\nolisivat menneet hukkaan, jos Oxenstjernalla olisi ollut kädet\nvapaina. Sopu naapurusten välillä oli vastaiseksi takaisin saatu,\nmutta vielä täytyi kaksi pitkää vuosisataa kulua sisällisen kateuden,\nsalaisten juonten ja julkisten sotien kestäessä, ennenkuin Ruotsi ja\nTanska käsittivät Kristiinan suuren tulevaisuuden tuuman, käsittivät,\nettä he tarvitsivat toisiansa.\n\n\n\n\n7. Toinen ja kolmas turvatti.\n\n\n    Sinä olet minun kehittämäni:\n    tahdotko olla minulle uskollinen?\n\nSotamarsalkka Lennart Torstenson oli luuvalon ja sotapalveluksen\nruntelemana palannut Ruotsiin lokakuussa 1646, etsiäksensä lepoa ja\nrauhaa. Olematta puoluemies, häntä kuitenkin pidettiin kuningattaren\nitsehallituksen suosiana, joka ei suinkaan Kristiinan silmissä\nvähentänyt hänen loistavaa sotilaskunniaansa. Hän oli suuressa\nsuosiossa ja sai Kristiinan tavan mukaan runsaita armon osotuksia;\nsamana päivänä hän korotettiin vapaaherraksi ja kreiviksi, sai\nmaatiloja ja kunniavirkoja enemmän, kuin mitä hänelle levon\ntarpeellisuuden takia olisi sopinut. Hovissa oli häntä sekä hänen\nkreivinnaansa otettu vastaan mitä loistavimmalla tavalla, ja\nkoska hän jäi Tukholmaan ollaksensa neuvoskunnassa vastapainona\nvaltiokanslerin ylivallalle, kutsuttiin hän usein linnaan yksityisiä\nvaltion asioita koskevia kahdenkeskeisiä keskusteluja varten.\n\nRauhankeskustelut Osnabrückissä keisarin, Ruotsin ja Ranskan välillä\nolivat edistyneet niin pitkälle, että ainoana rauhan esteenä nyt oli\nRuotsin vaatimukset saada maata Saksasta vahingon korvaukseksi. Tämä\neste ei ollut helposti voitettavissa; ruotsalaiset rauhanvälittäjät,\nJuhana Oxenstjerna, joka piti kiinni valtiokanslerin vaatimuksista,\nja Adler Salvius, joka oli kirjevaihdossa kuningattaren kanssa,\nolivat salaisessa riidassa keskenään. Ranskalainen lähettiläs\nChanut, Mazarinin valtiotaidon liukas ase, oli voittanut\nkuningattaren suosion ja koetti kaikin tavoin tinkiä Ruotsin\nvaatimuksia. Näistä hauraista langoista, jotka olivat kaikellaisten\njuonten sekoittamia, riippui Euroopan rauha ja kansojen kohtalo.\n\nEräänä päivänä 1647 vuoden alussa oli kuningatar jälleen kutsunut\nluokseen kreivi Torstensonin etsiäksensä hänestä uutta tukea\ntuota liika itsevaltaista valtiokansleria vastaan. Kuningatar oli\nantanut hänen asettaa eteensä kartan, nähdäksensä Wrangelin ja\nKöningsmarkin komennon alla Saksassa olevat sotajoukot, kysynyt\nvuoden sotaretkistä, mitä niistä oli odotettavaa, sekä valittanut\nOxenstjernojen äärettömiä vaatimuksia, jotka viivyttivät rauhaa.\n\"Ruotsi\", sanoi hän, \"keskusteli Baierin kanssa välirauhasta;\nkeisari tarjosi yksityistä rauhaa. Hän tiesi kyllä kuinka paljo\nkeisari Ferdinandin tarjoumukseen oli luottamista; mutta sellaisia\ntarjoumuksia ei olisi pitänyt päästää käsistään. Mitä varten tarvitsi\nyksipäisesti vaatia Hinter-Pommeria, joka tekisi Brandenburgin\nRuotsin viholliseksi? Mitä varten vaatia sodan vahingon korvaukseksi\nnoita 20 miljonaa, joita Ruotsi on pyytänyt, mutta joita Saksa ei\nsaattanut maksaa nykyisessä paljastetussa tilassaan? Hän, Kristiina,\nei ollut mikään kauppias, joka rauhaa myi rahasta. Ruotsi oli saanut\nsaalista kyllin ja saisi vielä maanlisäystäkin. Vaatisiko se vielä\nmaksua kunniastansakin?\"\n\nKristiina lämpeni näitä sanoja sanoessaan. Kansojen menestys, joka\nrauhasta riippui, näytti hänestä olevan korkeampi päämaali, kuin\nsatunnainen voitto. Samati, kuin hän ei tahtonut hävittää Tanskaa,\nkoska hän sen kukistumisesta näki korvaamattoman onttopaikan syntyvän\npohjoisten kansojen tulevaisessa solidaritetissa, niin hän ei\nmyöskään tahtonut pakottaa keisaria viimeisiin asti, koska se olisi\ntulevaisuudessa tehnyt kaiken liiton mahdottomaksi. Tätä Kristiinan\npitkänäköisyyttä ei ole täydelleen voitu arvostella, mutta se\ntulee selvemmin esiin, jos hänen valtiotaitoansa vertaillaan hänen\nseuraajiensa, kymmenennen ja yhdennentoista Kaarlen valtiotaitoon.\nHistoria on kiinnittänyt itsensä Kristiinan persoonallisiin\njohtosyihin; eikä ilman syytä, mutta ei saa unhottaa, että myöskin\nhänen itsekkäisyydessään oli jotakin suuremmoista -- siinä, -- että\nhän itse tahtoi olla kaikki, ajatella kaikkea, osata kaikkea ja --\ntuhlata kaikkea.\n\nTorstenson oli tavallisella varovaisuudellaan varoittanut liika\näkkiä vähentämästä Ruotsin vaatimuksia, kun kuningatar alkoi\npuhua kummankin Osnabrückissä olevan valtakunnan rauhanvälittäjän\nkeskinäisestä vihasta, Juhana Oxenstjernan, joka edusti isäänsä,\nvaltiokansleria, ja Adler Salviuksen, joka otti vastaan salaisia,\nusein vastakkaisia määräyksiä Kristiinalta itseltä. Tässä tuli arka\nkohta näkyviin; tässä esiintyi jälleen hyvin, enimmän sorahtava,\nmutta vielä salassa oleva epäsointu, mikä Kristiinan hallituksessa\noli. Tuo Aksel Oxenstjerna, tuo alammainen, joka tahtoi hallita\nvaltakuntaa, huolimatta, tekikö hän sitä Kristiinan tahdosta tahi ei,\ntuo jo ennen suuresti mahtava ylimys, jonka hän tuskin enemmän kuin\nvuosi sitten oli korottanut kreivilliseen säätyyn, ja antanut hänelle\nkartanoita ja kunnian-osotuksia, jotka rauhaa viivyttivät? Kuningatar\nluuli havaitsevansa hänen ajatuksensa eikä salannut epäluulojansa.\nValtiokansleri tahtoi sotaa siksi, että se tuotti aatelistolle\nvaltaa, kunniaa ja rikkautta; hän viivytti rauhan solmimista sen\nvuoksi, ett'ei hän tahtonut antaa kuningattarellensa eikä Ruotsin\nkansalle miettimisen aikaa eikä lepoa, sillä tämä olisi tullut\nylhäisen aateliston ylivallalle vaaralliseksi. Ruotsin ylimykset\nolivat karsain silmin ennen katselleet Puolaa, jossa aatelisto oli\nkaikki, kuningas ja kansa ei mitään. Nyt samat herrat katsoivat\nkarsain silmin Englantia, jossa kuningasvalta oli varjoksi vaipunut.\nPuola jo oli tasavalta, Englanti oli pian siksi tuleva. Miksikä ei\nRuotsi seuraisi niin vietteleviä esimerkkejä?\n\n\"Oletteko unhottanut, kreivini\", lausui kuningatar, onnettomana\najatellessaan heikkouttaan, hän kun oli muutamia päiviä sitten\nparahtanut itkemään neuvoston kokouksessa, \"oletteko unohtanut,\nettä meidän ruotsalaiset lordimme nyt myöskin rupeavat saarnaamaan\nuskonkysymyksistä kilvan englantilaisten kanssa?\"\n\n\"Sitä en ole saattanut huomata\", vastasi Torstenson levollisesti.\n\n\"Ettekö ollut neuvoskunnassa tuorstaina? Ettekö muista, miten\nvaltiokansleri moitti Johannes Mathiaksenpoikaa hänen _Idea boni\nordinis in ecclesia Christi'nsa_ takia?\"\n\n\"Olen minä kuullut, että papit ovat havainneet jotakin loukkaavaa\nsiinä _ideassa_. Suokaa anteeksi, armollinen röökinä, etten minä\nkoskaan sekaannu uskonriitoihin.\"\n\n\"Te? Sen kyllä uskon. Mutta jokainen valtaneuvos, olkoon enemmän\ntahi vähemmän lahjakas, luulee olevansa enemmän kokenut tuollaisissa\nasioissa, kuin valtakunnan piispat. Johannes Mathiaksenpoika\nselittää, että Kalvinilaiset ovat melkein yhtä hyvät kristityt\nkuin me, sekä että heidän oppinsa eroaa meidän opista enemmän\nsanojen muodon kuin merkityksen puolesta. Kun minä rohkenin olla\nhavaitsematta mitään väärää piispan kirjassa, vastaa valtiokansleri\nminulle, ett'en sitä käsitä sekä että minä tuotan turmiota\nvaltakuntaan. Jos minulla olisi aikaa, tahtoisin hänelle todeksi\nnäyttää raamatun sanoilla, ettei piispa Johannes ole väärässä, vaikka\nriidanhaluiset papit ja ylpeät valtaneuvokset suutaan supattavat\nsemmoisista. Jospa minulla olisi yksi, joka tuon osaisi paperille\npanna, antaisin minä hänelle siitä työstä talon. Mutta ei yksikään\npappissäätyläinen uskalla sitä tehdä, kun papisto niin kovin on sitä\nvastaan ja minun kirjurini katsovat tuota kuten porsas tuulimyllyä.\"\n\n\"Niin, täällä puhutaan paljon tähän aikaan piispa Johanneksen\n_Ideasta_\", vastasi Torstenson. \"Vaimoni tahtoi äsken tietää, miten\ntämän kirjan laita on ja silloin eräs minun perheessäni oleva nuori\nhenkilö selitti tämän kirjan päätarkoituksen niin selvästi, ett'en\ntiedä, mitä arkkipiispa Lenæus olisi siihen saattanut vastaan\nväittää.\"\n\n\"Jos tuo oli teidän kotisaarnaajanne, niin hänen _ei_ tarvitse toivoa\npapintilaa Ruotsin valtakunnasta, jollei mahdollisesti Strängnäsin\nhiippakunnassa; mutta siellä piispa Johannes ei itsekkään lujana istu\nhallituksessa.\"\n\n\"Minun kotisaarnaajani on liiaksi papillinen loukataksensa\nkorkea-arvoista säätyä. _Ideaa_ puolusti toinen, joka ei pelkää.\nArmollinen röökinä tuntee neiti Ryningin.\"\n\n\"Mitä? Hagar Ryning? Hagar Ring? Hänestä minä uskon mitä hyvään. Hän\nosotti minulle päivän selvään, että Kalvinilaiset ovat arveluttavasti\nerehtyneet; hän on yhtä selvään osottava, että he ovat oikean uskon\npylväitä. En tietänyt, että kreivi on tälle henkilölle huomiotansa\nsuonut.\"\n\n\"Hän seurasi pari vuotta takaperin vaimoani sotaretkelle ja on ollut\nhänelle suureksi avuksi sota-elämän hankaluuksissa. Hänellä on selvä\njärki eikä hän ole koskaan neuvoton, ei koskaan arka.\"\n\n\"Kreivi käy kaunopuheliaaksi. En luullut, että tuo pieni retutyttö,\njonka minä maantieltä otin, saisi noin korkeita arvolauseita.\nSelväjärkinen, no niin, mutta itsepäinen ja kaikellaisiin\nmielijohteisiin taipuvainen... Lähettäkää hänet minun luokseni;\ntahdon katsoa, voinko vielä häntä käyttää. Tiedättekö, kreivi,\nettä minä tein tytön aatelisneidiksi harmittaakseni rouva\nBeata Oxenstjernaa? Se oli äärettömän hauskaa! Jospa kreivi\nolisi nähnyt tuon ylpeän suvun, kuin heidän täytyi seurustella\njuutalaisjälkeläisen kanssa minun hovissani.\"\n\n\"Armollinen röökinä suo anteeksi, ettei minulla ollut aikaa\ntutkistella sukuluetteloja. Näyttää siltä, kuin neiti Ryning olisi\nlöytänyt ylhäisiä sukulaisia Saksassa. Hän on minun kustannuksellani\ntehnyt matkustuksia Wittenbergiin, Regensburgiin ja Wieniin. Tapahtuu\nvälistä kummallisia seikkoja suuressa sodassa. Vaimoni kertoi\njostakin heimolaisuudesta Götzin kreivillisen suvun kanssa.\"\n\n\"Mitä? Sotamarsalkka Götzin kanssa! Saksan murhaenkelin! Se nyt vielä\npuuttui. Lähettäkää tyttö tänne; piispa Johannes on pelastettu! Minä\nkiitän teitä, kreivi Torstenson, kokeneen sotapäällikön neuvoista\nsuurissa ja pienissä asioissa. Uskokaa minua, keisari saattaa\nusein olla helpommin voitettu, kuin valtiokansleri. Minun täytyy\ntuumia, _koska_ on nähtävä kumpika meistä kahdesta hallitsee Ruotsin\nvaltakuntaa ja pyydän yhä vielä kuninkaallisen suosioni ohessa teidän\nuskollisia neuvojanne.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana päivänä kello 4 iltapäivällä ilmoitettiin Hagar Ryning\ntulleeksi kuningattaren lukuhuoneeseen.\n\nNyt oli puoli neljättä vuotta kulunut siitä, kuin tähtien, niin\nerilaisten kohtalojen alaiset ja kuitenkin kerran niin lähelle\nyhdistetyt suosikit olivat nähneet toisiansa silmästä silmään.\nHagarin tervehdys ei ollut vähemmän kunnioittava kuin ennenkään,\nmutta enemmän juhlallinen; hallitsiattaren katse kylmempi ja\nläpitunkevampi. Molemmat mittasivat toisiansa; molemmat ymmärsivät,\nettä olivat kasvaneet sisällisesti sitte kuin viimeksi olivat\ntoisiansa tavanneet, kun Hagar erosi hovipalveluksestaan.\nTapaisivatko he nyt toisensa ystävinä vai salaisina vihollisinako?\nSe riippui palveliattaresta. _Hänen_ täytyi taipua, kuningatar\nsitä ei saattanut tehdä. Saipa hän luvan olla _jotakin_, kun vain\nhänen kuningattarensa oli _kaikki_. Kristiina rakasti ja ihaili\nintelligensiä sillä ehdolla, ett'ei se häntä syrjään sysännyt.\n\nHän kurotti Hagarille kätensä suudeltavaksi. Suutelo oli yhtä kylmä,\nkuin alammainen.\n\n\"Olen kutsunut sinua erään uskon-opillisen riitakysymyksen tähden\",\nalkoi kuningatar, tuhlaamatta sanaakaan menneisiin asioihin\ntahi kysymystä nykyisiin. \"Sinä olet kerran tutkinut niitä\nväittelykirjoituksia, jotka Kalvinin oppia vastustivat ja puolsivat?\"\n\n\"Olin satunnaisesti tehnyt niitten tuttavuutta, mutta paljon lienee\nnyt jo unohtunut.\"\n\n\"Hoh, sinä et mitään unohda, sinä.\" Pieni hetkellinen auringon\npilkistys vanhasta ystävyydestä valaisi Kristiinan tuntehikkaita\nsilmiä. \"Se on tosi, sinä silloin näytit todeksi, että Kalvin oli\nväärässä. Taidatko nyt todeksi näyttää, että hänen erehdyksensä vain\nriippuvat sananselityksistä, sekä että hän kaikissa tarkoituksissaan\non yhtä mieltä Lutherin kanssa?\"\n\n\"Koko uskon-oppi riippuu sananselityksistä. Olen lukenut _Idea boni\nordinis in ecclesia Christi_, ja myöskin sen kirjan sisällys riippuu\nsanan selityksistä.\"\n\n\"Sinä olet ehkä oikeassa. Mutta nyt tarvitsen sellaisen selityksen\ntuosta _Idea_ kirjasta, ett'ei se sodi meidän kirkkomme uskoa\nvastaan. Osaatko sen minulle selvästi asettaa paperille?\"\n\n\"Jos armollinen röökinä vaatii sitä, niin tahdon koettaa. Mutta yhtä\nselitystä vastaan pannaan toinen.\"\n\n\"Etkö osaa täydelleen puhdistaa kirjaa kirkko-isiin viittaamalla?\"\n\n\"Kirkko-isillä voi todistaa mitä hyvään, samati kuin raamatullakin.\"\n\n\"Mitä? Rohkenetko kieltää raamatun auktoriteettia?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä, minä tarkoitan sen selitystä.\nSuvaitkaa muistaa tuota sanaa _doxa_!\"\n\nKristiina rupesi hillitsemättömästi nauramaan. Tämä tuttu sana jään\nmursi.\n\n\"Doxa, sinä! Mistä olet oppinut noin terävän jumaluus-opin, että voit\ntodistaa mitä hyvään selityksillä? Olet varmaankin ahkeraan käynyt\njesuittain koulua, koska kuulin, että olet käynyt Wienissä. Hyvä;\nsinä saat anteeksi ehdolla, että käytät taitoasi hyödyllisesti. Tässä\non _Idea_ kirja. Istu nyt tähän ja näytä todeksi, että tämä paikka...\nja tämä... ja tämä, jonka meidän superintendenttimme Kalmarissa niin\npahasti maalailee, on kaikki aivan puhdas-oppista.\"\n\nHagar istui ja näytti todeksi niin kumoamattomasti, kuin suinkin\njoku jumaluus-oppinut toivoa saattoi, että tämä... ja tämä...\nja tämä oli aivan yhtäpitävää kirkko-isien ja Lutheruksen sitä\nvastaavien raamatun selitysten kanssa. Kristiina ei saattanut\nsalata hämmästystänsä. Nuo vaikeaselitteiset kirjoitukset, joita\nhän itse turhaan oli koettanut tyydyttävästi selittää, nehän olivat\nniin yksinkertaiset, että lapsi olisi niitä käsittänyt. Koko tämä\nharmillinen riita valtiokanslerin ja neuvoston kanssa, joka hänelle\nmaksoi nöyryytyksen kyyneleitä, sehän oli aivan hyödytön ja _Idean_\nviattomuus aivan selvä.\n\n\"Hagar Ryning\", virkkoi Kristiina nauraen, kun he olivat tutkimisensa\nlopettaneet, \"minä määrään sinun Lenæuksen seuraajana Ruotsin\narkkipiispaksi.\"\n\n\"Kiitän alammaisesti niin suuresta kunniasta\", vastasi Hagar\nsyvällä kumarruksella, \"mutta pyydän, että tuossa odottamattomassa\nylhäisyyden tilassa saan pitää hameeni kaapun alla.\"\n\n\"Ei, hame on jo epämukava kuningattarellekin, mutta piispalle se\ntuottaisi ylenkatsetta. Rupea mieheksi, Hagar; sinä et ole vaihdokas,\nsinä. Minä jään kaikissa tapauksissa kirkon päälliköksi, siis\nmyöskin sinun, ja käytän sinua neuvoskammarissani. Jumalani, on\nniin pitkä aika siitä, kun olen saanut vapaasti puhua muitten, kuin\nsotamiesten kanssa. Noitten ahdasrintaisten pappien kanssa täytyy\nminun puhua nuppineuloja tahi teeskennellä. Naiset... kysy heiltä\nmitä brabantilainen pitsikyynärä maksaa! Hagar... en tarjoa sinulle\nasuntoa linnassa, sinä et kelpaa hovineideksi, sinä olet liiaksi\nitsepäinen; mutta jos minä välistä kutsun sinua, kuten tänään,\ntahdotko olla minulle uskollinen? Sinä olet minun kehittämäni.\nTahdotko tehdä minulle kunniaa?\"\n\nVastauksen sijasta suuteli entinen hovineito, ehkä vähän lämpöisemmin\nkuin ensi kerralla, kuningattarensa kättä. Mitäpä hän vastaisi? Eipä\nhän saattanut toista kertaa lahjoittaa pois itseänsä.\n\n\"Hyvä\", virkkoi Kristiina jälleen katsahtaen ylhäisellä katseellaan,\n\"älä vastaa mitään! Parempi on olla vaiti kuin valehdella. Ole\nminulle uskollinen ilman lupausta. Minä saatan olla ilman sinua;\nei löydy mitään, jota paitsi en minä saata olla. En minä unohda,\nkuka minä olen ja kuka sinä. Muista sitä, ja ole minulle sitten\nuskollinen, jos saatat... Ah, muistanhan, sinä olet kihloissa nuoren\nKurjen kanssa; sinä tahdot alistua miehen vallan alle. Tiedätkö,\nettä hän on tuleva sinun herraksesi paljoa enemmän, kuin minä sinun\nkuningattareksesi?\"\n\n\"Kustaa Kurki on poissa sodassa\", vastasi Hagar välinpitämättömästi.\n\"Sanotaan, että hän on tehnyt toisen liiton; minä en sitä sure.\nMutta se minuun koskisi, jos armollinen röökinä pitäisi minua\nkiittämättömänä kaikesta siitä hyvästä ja suuresta armosta, jota olen\nkokea saanut nyt ja ennen. Suvaitkaa uskoa, ett'en koskaan unohda\nkuka minun armollinen kuningattareni on ja\", lisäsi hän hiljaa, \"kuka\nminä olen.\"\n\nKristiina katseli häntä tutkivin silmin.\n\n\"Korupuheita!\" huudahti hän, puoleksi suuttuneena, puoleksi\nleikillään. \"Jollet tahdo suoraan minulle sanoa, että olet\nminulle uskollinen, niin älä ole sitten, tahi ole sittekin! Olen\nsaanut kylläni puhetavoista. Jos minä olen jalopeura, olet sinä\nkotkanpoikanen. Miksikä räpötät siipiäsi? Miten sen laita on, mitä\nminulle on kerrottu uusista sukulaisistasi Saksanmaalla? Muistatko,\nmiten vaivasin itseäni etsimällä sinulle isää, nimeä, maailmallista\nturvaa? Tuumin, että vaivanpalkkioksi sanoisit minulle, oletko kuusta\nisän löytänyt.\"\n\n\"Armollinen röökinä on ottanut vastaan tietoja loistavista voitoista\nja samalla suurista tappioista. Minä olen saanut samallaisia tietoja,\nyhtä ilostuttavia ja yhtä surettavia. Jankovitzin luona kuulin\nkuolemaisillaan olevan soturin Feldmann'in tunnustuksen. Se oli hän,\njoka eräänä talvi-yönä jätti äitini avutonna kylmään hankeen. Hän\noli tallimestarina kreivi Götzillä, jonka ruotsalainen kuula surmasi\nJankovitzin luona. Tämä kreivi Götz oli ensimmäiseen avioliittoonsa\nlaillisesti vihitty Wittenbergissä äitini, Ruth Zevin kanssa, joka,\nvaikka syntynyt juutalaisena, oli, kuten vihki-atestissa sanotaan,\nkastettu ennen vihkimistänsä. Minulla on se atesti ja olen sen\nnojalla Wienissä hakenut itselleni ja veljelleni meille tulevia\noikeuksia. Mutta kreivi Götz on äitini kuoleman jälkeen mennyt\nuusiin naimisiin kreivinna Apollonia von Hoditzin kanssa ja jättänyt\njälkeensä kaksi ala-ikäistä poikaa. Heidän holhojansa vastustaa\nmeidän oikeuden-vaatimuksiamme, koska meidän äitimme kastetodistusta\nei ole löydetty ja hän juutalaisena, saksalaisen lain mukaan, ei\nolisi päässyt lailliseen avioliittoon saksalaisen kanssa.\"\n\n\"Lastensatuja! Sinä luulet, että perhe, jolla on ollut kunnia tappaa\nmuutamia satoja tuhansia ihmisiä, tunnustaisi ensimmäisen pienen\nrakkaudenpantin, joka paperi kädessä tarjoutuu tasaamaan heidän\narvonimiänsä ja omaisuuksiansa! Se ei menesty, se. Saksalaiset\nkreivit ovat yhtä uppiniskaisia kuin meidän ruotsalaisetkin. Onko se\nKurki vai Ryning, joka sinua tahtoo tehdä kreivinnaksi?\"\n\n\"Ei kumpikaan heistä tahdo kuulla puhuttavankaan koko asioista.\nMinulla on mahtavampi puolustaja: isoisäni Ruben Zevi.\"\n\n\"Mitä? Juutalainen? Ja niin uskoton Moseksen laille! Minäpä\nsaattaisin ihailla juutalaisia, jos voisin kärsiä heidän ahneuttansa.\nSinun iso-isälläsi on luultavasti kiinnitys Götziläisen perheen\nlaveissa maatiluksissa? Mutta ei sittekään menesty, kreivinnani, _in\nspe_, se ei menesty. Jos raha onkin voimallinen, on aateli-ylpeys\nvielä voimallisempi. Ei kukaan muu, paitsi Ruben Zevi, maksa sinulle\nkymmentä äyriä böhmiläisistä tuulentuvistasi, ellen minä aseta sinun\noikeuksiasi ehdoiksi rauhansopimukseni keisarin kanssa. Täytyy tuota\najatella... Mitä tuo velihoukkiosi nyt tekee?\"\n\n\"Hänellä oli kunnia kadottaa vasempi silmänsä ja puolen oikeasta\nkädestänsä, kun hän puolusti kreivinna Torstensonia Jankovitzin\nluona. Siitä asti on hän ollut Ruben Zevin kumppani ja asiamies.\"\n\nKristiina oli muutaman hetken ääneti miettivänä. \"Sano minulle, ihana\nböhmiläisten tuulentupien prinsessa\", kysyi hän vihdoin, leikkien\nkomeasti koristetulla norsunluisella viuhkallaan, jonka hienosti\nkuvitetun varren hän aivan ajattelemattaan taittoi, \"mikä on parempi,\nuskoa _kaikkea_ tahi _ei mitään_?\"\n\nHagar ei saattanut salata pientä hymyilyä, sillä hän tunsi oman\netevyytensä, kun hän vastasi:\n\n_\"Ei mitään.\"_\n\nNiin hetkellinen ja huomaamaton kuin tuo hymyily olikin, havaitsi\ntarkkanäköinen kuningatar sen kuitenkin, mutta hän hillitsi itsensä\nja jatkoi puhettaan samalla miettivällä äänellä kuin ennenkin:\n\n\"Kaksi heikkoa, ennen aikaansa syntynyttä, tuntematonta löytölasta\nnäkee päivän valon kurjassa majassa. Toinen on kohta maailman\nrikkahin mies, toinen kulkee askel askeleelta eteen päin eikä\nluultavasti lakkaa ennenkuin hän on ennättänyt jollekkin\nvalta-istuimelle. Nuo lapset sanovat syntyneensä kiertotähtien\nkuninkaan vaikutuksen alla ja siis syntyneensä valtaan. He _uskovat_\nnäin muodoin tähtien vaikutukseen.\"\n\n\"He eivät _usko_, armollinen röökinä, he _tietävät_ sen. Koko heidän\nelämänsä todistaa sitä. He saivat kokea tuota vaikutusta paljoa\nennen, kuin sitä aavistivatkaan.\"\n\n\"Mutta jos nyt tuo luultu vaikutus, tuo ennalta määrätty oikeus\nvaltaan osottaisi olevansa ainoastaan sattumuksen oikku? Jos nuo\nonnenlapset, hyvän haltiattarensa kiusaksi, tulisivat yhtä nopeasti\nalas luulotelluista korkeuksistaan, kuin he sinne ovat nousseetkin,\njos myöhempi puoli heidän elämästään olisi yhtä mahditon ja\nyksinäinen, kuin heidän nuoruutensa on ollut onnen suosima... niin\nmitä sitten? Sitä he eivät saata _tietää_, ja siksipä he _realiter_\neivät tiedä mitään; he _uskovat_, ja heidän uskonsa saattaa pettää.\nEi pidä päivää kiittää, ennenkuin ilta on lopussa.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, armollinen röökinä; ei saata samalla kertaa pyyhkiä\npois _tietoa_ ja _uskoa_. Toinen on pidettävä. Minä ennemmin pidän\nkiinni tiedosta, niin kauan kuin minulla on todistuksia. Mutta\ntietoni on rajoitettu; en tiedä mimmoinenka tähden voima on, enpä\nedes tiedä kuka minä olen, mihinkä menen ja missä lopetan. Tiedän\nainoastaan, _että olen olemassa_, koska minä olen ajatteleva olento.\"\n\n\"_Cogito, ergo sum_. Olet lukenut _Cartesiuksen_ nykyisin\nilmaantuneen _Principia philosophian_.\"\n\n\"Olen, armollinen röökinä.\"\n\n\"Hyvä, sitten tahdon sanoa sinulle jotakin, jota sinä myöskin saatat\noppia tuosta aikamme suurimmasta ajatteliasta. _Sinä et tiedä\nmitään muuta, kuin että olet olemassa_. Et _tiedä_ mitään siitä\nmaailmasta, joka sinua ympäröitsee; et _tiedä_ mitään tähdistäsi ja\nniitten vaikutuksesta; et _tiedä_ mitään maailmantapausten laeista,\naistimien saamista vaikutuksista, toisten ihmisten tunteista\ntahi omista kohtaloistasi. Kaikista noista olet luonut itsellesi\nuskon ja nimität sitä tiedoksi. Sinulla ei ole mitään todistusta,\nsinulla on ainoastaan mielikuva. Kaikki mielikuvat pettävät; sinä\nuit maata kohden, allasi on pohjaton syvyys, ja kun luulet rannan\nsaavuttaneesi, pidät sinä kiinni ainoastaan veden päällä leijuvasta\nmeriruohosta. Sinä sanot: ei saata yht'aikaa pyyhkiä pois sanoja\n_usko_ ja _tieto_. Ei niin, sitä ei saata, sen vuoksi, koska et\n_tiedä_ mitään, täytyy sinun _uskoa_ kaikkia, aina tuohon kurjaan\ntaika-uskoon asti, jota nimitetään tähtien vaikutukseksi. Minä\n_tiedän_ yhtä paljo kuin sinä, mutta minä _uskon_ vähemmän kuin sinä,\nminä en usko taikoja. Kiertotähden kuningas loisti myöskin minun\nkehtoni ylitse. Mistäpä siis minun tulisi sitä kiittää? Elämäni ja\nkruununi, vallan ja järkeni olen ilman sitäkin saanut; ei kiveäkään\nse saata poistaa jalkani alta, ja minä uskoisin sitä! Sammuta\ntaivaankannelta sen valo, niin minä huomenna kuitenkin olen sama kuin\ntänään.\"\n\n\"Taikka sammuttakaa tänään se kallis henki, jota kaikki hyvät voimat\nsuojelkoot, niin kiertotähti kuitenkin miljoonia vuosia vielä on\nhallitseva kaikkea elossa olevaa. Armollinen kuningattareni on\nkulkenut voitosta voittoon, on vahingoittumatta mennyt vallasta\nvaltaan ja epäilee kuitenkin, että se on tapahtunut korkeamman\nsallimuksen kautta.\"\n\n\"Ole vaiti! En tahdo kuulla muusta sallimuksesta, kuin Jumalan\njohdosta. Minua ei sinun tule opettaa. Mutta\", lisäsi hän\nleppeämmästi, \"sinähän olet sellainen kuin olet: aina kopea, aina\nkotkansiivin lentävä aurinkoa kohti. Minä tunnen sinun, kondori,\nmutta minä en ole mikään karitsa, jonka sinä kynsissäsi voit viedä\npois. Upsalan arkkipiispaksi minä tuskin saattanen nimittää sitä,\njoka ei usko mitään, vaikka hän uskoo kaikkea; saat lukea ääneen\nminulle, jos korkeasukuinen kreivinna Götz suvaitsee alentua niin\nsyvälle arvonsa alle. Hyvästi, Doxa! Pane paperille mietintösi\n_Idea boni ordinis_ kirjasta! Minä olen sinulle suosiollinen siinä\ntoivossa, että olet tottelevainen lapsi sekä että välistä saan\nsinulle nauraa.\"\n\nHagar Ryning lähti, osottaen kunniaa kumarruksella, joka oli yhtä\nsyvä kuin hänen harminsa ja nöyryytyksensä.\n\n\"Jos olisin sanonut: _usko kaikkea_, olisi hän vastannut: _älä usko\nmitään_!\"\n\nKristiina oli saanut takaisin kaiken itseluottamuksensa. Nyt se oli\nhän, joka tunsi etevyytensä. Hän oli kumonnut ainoan kilpailiansa,\njota hän saattoi pelätä ja kumonnut hänen oppineen aikakautensa\nkorkeimmassa oppi-aineessa, Cartesiuksen filosofiassa. Mutta tähän\nvoittoon sekaantui ylevämielinen ihailu kilpailiaa kohtaan: \"Mikä\najatuksen voima! Mikä todeksi näyttävä selvyys kaikessa, paitsi\ntuossa yhdessä, tähtien selittäjäin hullutuksissa! Jumalani,\nmitenkä saattaa samalla olla noin voimakas ja heikko?... Mutta\njos siinä kuitenkin löytyisi itse järjettömyydessäkin hiukkasen\njärkeä? Tyko Brahe luki tähdistä, että isäni tytär oli voittava\npohjolan... Puhuihan minulle tähti Gripsholman luona... Sanoihan\nminulle Rudbeckiuksen tähti, että olisin nouseva vallasta valtaan?...\nSeitsemän vuotta, sanoi se; sitten menisin alas päin. Nyt on kolmas\nvuosi... Hullutuksia, mielikuvituksen leikkiä! Loistanevathan tähdet\nyhtä kirkkaina vielä neljä vuotta tämän jälkeen? Nousta minä osaan...\nMennä alas päin? Mahdotonta... Löytyykö Jumala, vai onko kaikki vain\nsallimusta! Cartesius epäilee kaikkia, paitsi itseänsä. Se on toki\nsuurenmoista, se on korkein ajatus, mikä vielä on ihmis-sydämmeen\njohtunut. Ei mitään varmuutta paitsi itsessäni. Raamattu riippuu\nselityksistä, kaikki opitut käsitteet syntyvät aistimien\nvaikutuksesta. Ja kaikki pettää minun paitsi minä itse. Se on enemmän\nkuin filosofiaa, se on hallitustaitoa...\"\n\nHän tarttui ajattelemattaan soitinkelloon. Fiken astui sisään.\n\n\"Mitä tahdot?\"\n\n\"Armollinen röökinä soitti.\"\n\n\"Mene tiehesi. Ei... kutsu tänne neiti Ebba!... Ilmaa, ilmaa ja\nihmisiä! Ajatus on valtameri; minun käy samati kuin Hagar Ryningin.\nEdessäni meriruoho, allani pohjaton syvyys. Tyhjiä! Ainoa mikä\nkuitenkin on todellista, on eläminen... Hagar Ei-mikään, Hagar Ring,\nHagar Ryning, Hagar Götz! Sehän pilajuttu, joka saisi vaikka jumalat\nnauramaan. Ebba tästä ihastunee...\"\n\n\n\n\n8. Leikinlaskua ja silkkinauha.\n\n\n    Puolisokseni hän ei ole tuleva,\n    vaan kentiesi Ruotsin kuninkaaksi.\n\nToukokuussa 1648 oli valtiodrotsi Pietari Brahe kuningattaren\nkammiossa ja kumarsi hyvästijätöksi.\n\n\"Kiitän teitä, herra kreivi. Pitäkää tätä teille uskottua tehtävää\ntodistuksena erinomaisesta luottamuksestani teihin. Pykälät ovat\nminun toivomukseni mukaan kirjoitetut; ainoastaan neljättä pykälää,\nhallituksen perimistä, tahdon minä vielä miettiä. Ei minun tarvitse\nmuistuttaa noin kokenutta valtiomiestä ja uskollista neuvon-antajaa,\nettä tällaisissa asioissa vasen käsi ei saa tietää, mitä oikea\nkirjoittaa. Koska kreivi aikoo lähteä Suomeen?\"\n\n\"Teidän majesteettinne armollisella luvalla aion vielä jonkun ajan\nviipyä Tukholmassa neuvoston rauhankeskusteluja varten.\"\n\n\"Hyvä. Jos teitä tarvitaan siellä, niin tarvitaan teitä myöskin\ntäällä, ja minä tuskin saatan olla ilman teidän uskollista\npalvelustanne. Sanotaan, että kreivi on tervetullut Suomeen. Ei ole\nkukaan niin hyvin kuin kreivi ymmärtänyt kesyttää tuota karhumaista\nkansaa.\"\n\n\"Tiedän löytyvän kaksi, jotka ovat sen tehneet paremmin kuin minä:\nkuningasvainaja, joka, ruotsalaisia mainitsematta suomalaisista,\non tehnyt urhoollisimmat sotilaat, mitä maailmassa on, sekä meidän\nnykyään hallitseva kuningattaremme, joka on perustanut akademian\nTurkuun. Kuori on ehkä karkea, mutta ydin on mantelia. Minä istutan,\nJumala kasvun antaa. Teidän majesteettinne, joka on nuori, on näkevä,\nettä tuosta maasta vielä tulee erinomaisia hedelmiä, kun saamme\nrauhaa ja järjestystä.\"\n\n\"Sitä ilolla odotan. Rauha ei ole kaukana. Onnellista hallitusta\ntoivotan teille metsä- ja järvivaltakunnassanne, kreivi Brahe!\"\n\nKreiviä vastaan tuli ovessa kuningattaren orpana, ruhtinatar Maria\nEyfrosyne, nykyään suosikin Maunu De la Gardien puoliso, joka oli\nodottanut puheille pääsöä.\n\n\"Maria\", sanoi kuningatar saksaksi leikillisesti, päällään noikaten,\n\"oletko tyytyväinen?\"\n\n\"Olen aina tyytyväinen, kun kuningattareni vain on tyytyväinen\nminuun\", vastasi ruhtinatar, jotenkin hämmästyneenä tuosta\nodottamattomasta kysymyksestä.\n\n\"Niin vähänkö onneen tarvitaan? Sano ennen: kun herrasi ja miehesi\non sinuun tyytyväinen. Ah niin, miksikä ei sinusta tullut Nassaun\nkreivinna?\"\n\n\"Kristiina... Sinä tiedät, että Maunu kreivi ja minä elämme\nonnellisesti yhdessä.\"\n\n\"Kuten turturikyyhkyset, minä tiedän. On kyllä houkuttelevaa\nyksinäisille ihmisille seurata niin miellyttävää esimerkkiä. Siksipä\nkysyn sinulta: oletko tyytyväinen _minuun_?\"\n\n\"Olenko ollut tyytymätön? Olenko osottanut kiittämättömyyttä?\"\n\n\"Muistaakseni kerran itkit krokotiilin kyyneleitä noin hirveän\nhalpamaisen liiton takia, kun tahdoin yhdistää De la Gardien ja sinun\nkuninkaallista vertasi. Tuliko kreivi Brahe vastaasi ovessa?\"\n\n\"Tuli. Miksikä sitä kysyt?\"\n\n\"Hän vei muassaan kirjelaukussa paperin. Osaatko olla vaiti?\"\n\n\"Aivan kuten Jakobin kirkontorni, koska kuningattareni sitä vaatii.\"\n\n\"En saata vaatia kirkontornia vaiti olemaan. Joka sunnuntai se\nkelloillaan kaikki salaisuutensa soittaa, pium, paum, ja sinä teet\njoka päivä, mitä Jakobin kirkontorni tekee ainoastaan, pyhinä.\"\n\n\"Minä vakuutan, Kristiina... Jos tahdot minulle uskoa jotakin...\"\n\n\"Niin miehesi sen tietää illalla, Tukholma huomenna ja maailma\nylihuomenna. Mutta älä nyt tällä kertaa tee, kuten Jakobin torni, tee\nennemmin kuten torni Kolme kruunua. Se ei kelloilla kilistele, se\nkatselee ja on vaiti.\"\n\n\"Kristiina, minä olen kivi, olen piitä! Mitä kreivi Brahella on\nkirjelaukussaan?\"\n\n\"Naimasovinto.\"\n\n\"Oi, Kristiina, mikä jalomielisyys, mikä onni, mikä ilo koko Ruotsin\nvaltakunnalle! Sinä siis vihdoinkin olet antanut vakuuttaa itseäsi\nsiitä, että hänen tunteensa ovat todelliset! Sinun hellä sydämmesi ei\nkauemmin ole saattanut vastustaa noin kestävää, jaloa ja uskollista\nrakkautta!\"\n\nHän lankesi kuningattaren jalkojen juureen ja suuteli hänen kättänsä.\n\nKristiina nosti hänen ylös, kuten lellitellyn lapsen kanssa leikitään.\n\n\"Niin, mitäpä olisin tehnyt?\" sanoi hän, kun jälleen istuivat\nystävällisesti kahden kesken toistensa rinnalla. \"Täytyihän minun\nnaittaa hänet. Säädyt eivät antaneet minulle pahaakaan rauhaa,\nneuvoskunta minua hätyytti, papit peruuttivat sanansa ja vakuuttivat\nminulle, että kaikki muu oli luvallista paitsi yksin, naimattomana\nkuihtuminen. Täytyipä minun siis hankkia valtakunnalle lepoa. Siksipä\nolen valinnut veljellesi sopivan puolison sekä antanut kirjoittaa\nhänen naimasovintonsa, jossa hänelle määrään Räfsnäsin ja Ulfsundan\nleiväksi sekä Thorshällan ja Eskilstunan voiksi leivälle.\"\n\n\"Oi, kun oletkin hyvä, Kristiina! Mutta kaikki kuninkaalliset lahjat\novat tyhjää tyhjempiä sen onnen rinnalla, mikä hänellä olisi, jos hän\nsaisi itse sinun, jota hän niin hartaasti halunnut on.\"\n\n\"Minun? Ymmärrän, sinä puhut tuosta vanhasta romanista, kuten\nsäädytkin. Mutta eihän tässä ole minusta puhetta. Minä hankin\nveljellesi paljoa ihanamman puolison, Hessen, Kasselin prinsessan,\nEmilian, tiedäthän. Veljesipä häntä rakastaa ja hän veljeäsi. Eihän\nmikään ole luonnollisempaa, kuin että minä, joka suuresti toivon,\nettä veljesi onnelliseksi tulisi, koetan hankkia hänelle tilaisuuden\ntekemään, mitä hänen sydämmensä haluaa.\"\n\nMaria Eufrosyne tuijotti hämmästyneenä tuota kuninkaallista sfinxiä.\nHän kyllä tiesi, että Kristiina saattoi laskea leikkiä, välistä\noikein armottomasti, uhreistaan, mutta tämä leikin teko kävi liika\npitkälle. Tuo pettynyt ystävä koetti nauraa.\n\n\"Ei, sinä et minua pelota. Teet vain kuten joululahjoillasikin.\nAtrappi oli olevinaan koston jumalatar, vaan kun sen aukasi, tulikin\nsieltä enkeli esiin.\"\n\n\"Mitä, Maria?\" jatkoi Kristiina ollen vakaana olevinaan. \"Sinä siis\nluulet, että... ei, ystäväni, tunnethan minun niin hyvin, ett'et\nvoi uskoa tuollaisia hullutuksia. Minä menisin naimisiin? Tuohan on\nmenneenvuotista lunta. Tiedäthän, ett'en minä milloinkaan miehen\ntahdon alle alistu. Mutta Kaarle Kustaa tarvitsee monesta syystä\narvoisensa puolison. Se on valtakunnalle tarpeellista, täytyy\najatella hallituksen perimystä.\"\n\nRuhtinatar Maria Eufrosyne oli heikko, helposti johdettu ja tottunut\nolemaan suvun lellilapsena. Mutta hän oli tarpeeksi nainen ja sisar\ntunteaksensa itsensä loukatuksi.\n\n\"Minä pyydän sinua, Kristiina\", sanoi hän, nousten istualta,\nposket hehkuen tumman punaisina, \"älä tuolla tapaa laske leikkiä\nhellimmistä tunteista! Minä tunnen liiaksi hyvin jalon sydämmesi,\nuskoakseni tuollaista julmuutta.\" Kaarle Kustaa saattaa uhrata\nkaikki sinun tähtesi, mutta hänen suonissaan on liiaksi paljon sinun\nkuninkaallista vertasi antaaksensa lahjoittaa itsensä toiselle.\nLebewohl... grausames Herz!\n\nKristiina salasi tuossa puolittain hämmästyneessä, puolittain\nlepyttävässä hyvästijätössään sisällistä hymyilyä. Kreivi Brahe oli\ntodellakin kirjelaukussaan kantanut avioliittosopimuksen, mutta se\nei koskenut Hessen-Kasselin prinsessaa, joka jo oli naimisissa ja\njonka vaikutus nuoren pfaltzkreivin liehuviin tunteisiin tuskin enään\noli mikään salaisuus, vaan se oli sopimus, jonka piti vahvistaman\ntuota kauan huhuttua pfaltzilaisen suvun ja heidän suosiainsa kovin\ntoivottua liittoa itse Kristiinan kanssa. Kovinpa usein häntä olikin\nkaikilta tahoin alituisesti kehotettu päätöstä tekemään! Mutta\nyhtä kestävänä hän vain yhä kielsi, aina siksi, että neuvoskunta\nkieltäytyi määräämästä pfaltzkreiviä ylipäälliköksi Saksaan, ellei\nhän ennen ollut varma kuningattaren omaksi saamisesta. Nyt hän\ntahtoi nähdä, miltä tämä tärkeä askel näyttäisi tuossa naimasovinnon\nvakavassa muodossa, mutta hän teki sen sillä ehdolla, että hän tuon\nsitovan sopimuksen saisi repiä palasiksi, milloin hän sen hyväksi\nnäki. Brahelle oli uskottu näin tärkeä asia, sen varalle, että sitä\nkentiesi tarvittaisiin, mutta hänenkään vaiti-olostansa ei Kristiina\nollut täydellisesti vakuutettu. Kuunteliain juorupuhe oli harhatielle\njohdettava. Suosikin, kreivi Maunun, piti saaman _avisi_. Suosiko hän\nkuningattaren naimista pfaltzkreivin kanssa vai oliko sitä vastaan?\nHuhu sanoi: _vastaan_, ja sen on Kristiina itse myöhemmin todistanut.\nFryxell laskee edut ja havaitsee, että Maunu kreivillä olisi\nollut kylliksi syytä _suosia_ tuota liittoa. Mutta tuo puolueeton\nhistorioitsia on unohtanut ottaa lukuun noita tottelemattomia\ntunteita, jotka niin usein äänestävät järkeä vastaan. Kreivi Maunu De\nla Gardie tahtoi yksin omata kuningattarensa suosion.\n\nKristiina ei olisi ollut nainen ja 22 vuotias, jos hän ainoaksikaan\npäiväksi olisi saattanut unhottaa tuota tärkeintä kysymystä, mikä\nsiinä iässä nuoren naisen tulevaisuudentuumia hallitsee. Oi, tuo\nviekas, tuo oikullinen sydän, joka julkeudessaan luulee olevansa\nraudankova ja sulaa toki aivan helposti yhdestä ainoasta lämpimien\ntunteitten lehahduksesta! Vielä kaksi vuotta taakse päin ei Kristiina\nkuningatar saattanut antaa uskottomalle rakastajalleen anteeksi, että\nhän oli suudellut saksalaista kammaripiikaa, ja nyt hän jo saattoi\nlaskea leikkiä kreivin liehakoivista tunteista Hessen-Kasselin\nprinsessaa kohtaan. Kentiesi hän ei itselleenkään tunnustanut,\nettä tämä oli tikarin kärkien kanssa leikkimistä. Silmänkääntäjä\ntavottelee ilmaan viskattuja teräviä veitsiä ja saatuaan ne kiinni\nkumartelee hän yleisön käsien taputuksista. Pyysikö Kristiina\nsamankaltaista kiitosta? Pieni pfaltzkreivi, vähäinen maakreivinna,\nkuinka alhaista hänen ylhäisyyteensä verraten! Ja kuitenkin tahtoi\nhän sitoa naimasopimuksella valtaistuimeensa ja itseensä tuon\nuskottoman rakastajan. Kekseliäinkään, mikä ihmisheikkouksien kanssa\nkeinottelee, ei olisi saattanut parempaa vaikutusvoimaa löytää. Hän,\njoka luuli olevansa niin korkealla kannalla, etteivät intohimot\nhäneen koskeneet, niistä hän muka oli vapaa, hän ei huomannut,\nettä hän oli kaikkein enimmän hurmaavan lumouksen alaisena; hän ei\nymmärtänyt olevansa _mustasukkainen_.\n\nLöytyi kuitenkin tuntematon, hiipivä henki hänen läheisyydessään\n-- epäilemättä Kaarle Kustaan salainen vihollinen -- joka näytti\ntietävän kaikki ja käsittävän Kristiinan paremmin, kuin hän itse\nkäsitti itseään. Seuraavana aamuna, pukeutuessaan Kristiina havaitsi\npöydällään nimettömän kirjeen, joka sisälsi ainoastaan seuraavat,\nväärennetyllä käsi-alalla saksaksi lyijykynällä kirjoitetut sanat:\n\n\"Kysykää neiti Ryningiltä, mitä hän kantaa mustassa silkkinauhassaan\nkaulustimensa alla!\"\n\n\"Fiken\", sanoi kuningatar suuttuneena kammarineidolle, \"kuka on\nrohjennut laskea kirjeen pöydälleni?\"\n\nFiken vakuutti henkensä ja autuutensa kautta, ett'ei hän vähintäkään\nsaattanut aavistaa, mitenkä tuo paperi oli tullut kuningattaren\nmakuuhuoneeseen. Tällainen havainto ei ollut hauska. Tuntemattomat\nkädet, tuntemattomat askeleet linnan sisustassa olivat aina\nvaaralliset, olivat kuitenkin epäluulon alaisia, ja Kristiina\nkuningatar oli epäluuloinen. Ebba Sparre sai osaa salaisuudesta\nja hänen mielestään oli paras välttää kaikkea melun nostamista\nasiasta, mutta hiljaisuudessa pitää palvelusväkeä silmällä. Fiken\nLångia, jonka uskollisuus näihin asti oli kaikki koetukset kestänyt,\nvaroitettiin pitämään asiaa salassa; mutta jos jotakin sellaista\nvielä tapahtuisi, menettäisi hän virkansa, ja kentiesi mitä hän siitä\nvielä saisi. \"Mitä neiti Ryning saattaa kantaa nauhassaan?\" kysyi\nEbba, joka ei milloinkaan oikein saattanut kärsiä tätä hänen ylhäisen\nystävänsä suosiosta kilpailevaa naista.\n\n\"Luultavasti Luciferin hiuskarvaa; en aio häneltä kysyä\", vastasi\nkuningatar välinpitämättömästi ja repi kirjeliuskan rikki.\n\nAmiraali, valtaneuvos Eerik Ryning asui tähän aikaan perheineen\nTukholmassa. Hagar oli jälleen tyttärenä talossa ja oli tunnetulla\ntaidollaan voittanut niitten henkilöin sydämmet, joittenka suosiota\nhän tahtoi saavuttaa. Tuo rehellinen vanha merimies ja hänen kelpo\nvaimonsa antoivat kreivinna Tortensonin pyynnöstä ottotyttärensä\nlähteä noille seikkailuista rikkaille sotamatkoille, ja olivat taas\nmielihyvissään kuningattaren armon osotuksista, kun hän kaksi tahi\nkolme kertaa viikossa kutsutti luokseen Hagarin ääneensä lukemaan\ntahi -- oikeimmin auttamaan kuningatarta klassillisten kirjojen\ntutkimisessa, uskon-opissa, filosofiassa ja matematiikissa. Samana\naamuna, kun tuo salaperäinen kirje oli löytynyt yöpöydältä, oli\nHagar kello kuudeksi kutsuttu linnaan lukemaan Cartesiusta, mutta\nei tällä kertaa hänen filosofiaansa, vaan hänen vähemmän tuttua\nvalontaittumis-oppiansa. Kristiina oli yhä enemmän mielistynyt tuohon\nkirjaillaan, joka niin nerokkaasti johti tutkivaa ajatusta epäilemään\nkaikkea paitsi omaa olemustansa.\n\nSama lukukammari, joka usein ennen oli nähnyt nämät kaksi\noppinutta kilpailiaa tuttavallisessa tutkimustyössä, näki heidät\nmyöskin nyt tutkimassa uutta, Snelliuksen vuonna 1620 keksimää\noppia valon taittumisesta, jonka Cartesius 1639 koetti paremmin\nselvittää, enemmän tutkimuksien kautta kuin havainnollisilla\nkokeilla. Kuningatar oli armollinen, melkeinpä kohtelias, mutta\nhuomattavan hajamielinen. Se loistava kyky, jolla hän tavallisesti\nsilmänräpäyksessä siirsi ajatusjuoksunsa yhdestä asiasta toiseen\nja samalla hämmästyttävällä selvyydellä oli kuten kotona kaikessa,\nei tänään oikein paikkaansa pitänyt. Hän havaitsi nauravansa\nhajamielisenä, käsitti väärin kirjan, ääneensä lukian, ja vieläpä\nmoitti tuota kiitettyä kirjailiaa, ett'ei hän aina tietänyt itse,\nmitä hän puhui.\n\n\"Hän on selvä omalta katsanto-kannaltaan\", uskalsi Hagar väittää;\n\"mutta sen sijasta, että hän määrää valonsäteelle tien, jota sen\ntulee kulkea, olisi teidän pitänyt viskata sormuksensa mereen sylen\nsyvään veteen ja koettaa havaita se siitä paikasta, jossa kulta\npohjassa kiiltää. Ajatus antaa takoa ja venyttää itseänsä kuten\nkultalanka, mutta luonnonlait ovat taipumattomat: niitä ei voi\nvangita seuraamatta ja vakoilematta niitä.\"\n\n\"Oletko kuullut\", virkkoi Kristiina, äkkiä vaihtaen\nkeskustelu-ainetta, \"että eräs italialainen Toricelli on keksinyt\n_vacuum'in_. En tiedä mitään niin ihailtavaa kuin se taito, joka\nlöytää _tyhjän_, se on paras, lähinnä sitä taitoa, joka löytää\n_kaikki_.\"\n\n\"Näin jesuiittakollegiumissa Wienissä erään kapineen, joka oli\nkokoonpantu tuon uuden keksinnön mukaan ja sitä nimitettiin\n_barometeriksi_. Sen avulla mitattiin ilman painetta.\"\n\n\"Se on hauskaa; minä tahdon tuottaa sen kapineen Parisista. Ilman\npaine? Siis saattaa purjeessa mitata ilman painetta ja tuulen voimaa.\nMeidän aikamme on utelias: se tunkee luonnon sisustaan. Mitäpä vielä\nnähdään vuosisadan kuluttua? Barometeri, sanoit sinä? Tahdon muistaa\ntuon nimen.\"\n\n\"Ilman paineen mittaamista varten tarvitaan vielä tyhjä tila\npurjeisiin\", muistutti Hagar.\n\nHän olisi saattanut säästää tuon oikaisun. Kuningatar ei ollut sitä\nkuulevinaan, vaan jatkoi vilkkaalla tavallaan:\n\n\"Cartesius hallitsee valoa, Toricelli ilmaa, De Geer on\njo kaksikymmentä vuotta hallinnut maan sisustaa. Meidän\nmuurarimme, nuohojamme ja paloruiskumme ovat kauan hallinneet\nvalkeata: anna minulle vielä titaani, jättiläinen, joka vettä\nhallitsee, niin uudestaan luomme maailman... Kuinka sinä jouduit\njesuiittakollegiumiin?\"\n\n\"Vein puoltokirjettä kenraalin-viransijaiselle pater Malines'ille,\njoka lupasi toimittaa asiani kreivi Trautmansdorffin suosioon.\nMalines vei minut oppineisiin seuroihin ja jesuiittakollegiumiin.\"\n\n\"Tunnusta, että loistit oppinesi noitten hurskaitten isien joukossa!\"\n\n\"Hoh, armollinen röökinä; noitten Euroopan oppineimpien miesten\nrinnalla olin minä kuten raakalainen!\"\n\n\"Korupuheita! Sinä löit niitä sormille, kuten olet lyönyt Lutheria ja\nKalvinia. Otaksun, että he olivat ihastuneet sinuun sekä että sinä\nsalavihkaa olet jesuiitta. Tuossa mustassa nauhassa sinä kannat pyhää\njäännöstä tuolta kaikkein kristillisimmältä virkakunnalta muistoksi\nonnellisesta kääntymisestäsi. Mikä se on? Ehkäpä pyhän Loyolan luita\ntahi kuusi hiuskarvaa paavin parrasta?\"\n\n\"Ei, niin hurskas minä en ole\", vastasi Hagar hymyillen, mutta\nkuningattaren tarkka katse havaitsi heti, että tuossa hymyilyssä\npiili jonkunlainen hämmästys.\n\n\"Sanoinhan sinulle, ett'ei sinusta ole arkkipiispaksi Upsalaan.\nAjatteleppas, että epäillään sinun harjoittaneen salakuiskeita\nkirkkomme vihollisten kanssa, sekä että ainoastaan suora tunnustus\nvoi pelastaa sinua lutherilaisesta inkvisitsionista! Muista,\nmitä piispa Johanneksen on täytynyt kärsiä hyvää tarkoittavista\ntuumistaan! Totuus esiin nyt vain: mitä nauhassasi kannat?\"\n\n\"Viatonta muistoa, joka ei kenenkään omaatuntoa loukkaa, ei\nlutherilaista eikä katolilaista.\"\n\n\"Sen täytyy olla jonkinlainen sydäntä koskeva asia, koska sitä niin\nlähellä sydäntä säilytetään. Saanko nähdä tuon kapineen? En minä\nsalaisuuttasi ilmaise, vaikka se olisikin pyhän Britan syömähammas.\"\n\n\"Armollinen röökinä... En ole jesuiitta enkä lutherilainen. Minun on\nkunnia tunnustaa kuningattareni uskoa: olen cartesilainen.\"\n\n\"Jumalani, mitkä mutkat tuollaisen vähäpätöisyyden takia!\" huudahti\nKristiina nauraen, tarttui silkkinauhaan ja veti esiin pienen\nkultakotelon, jonka hän heti aukaisi. Kotelossa oli musta hiuskutri.\n\nHän piti sitä valoa kohden. Hymyily kävi epävarmaksi, katse muuttui,\nhehkuva puna nousi hänen poskilleen. Myöskin Hagarin posket\npunastuivat.\n\n\"Ovatko nämä Kustaa Kurjen hiuksia?\" kysyi kuningatar, ollen itse\nkärkäs saamaan selityksen, joka näytti yksinkertaisimmalta ja\nluonnollisimmalta.\n\n\"Ei\", vastasi Hagar, joka oli liika ylpeä käyttääksensä tätä\nhelppoa keinoa päästäksensä vaarasta. \"Ne ovat hänen ruhtinaallisen\narmonsa pfaltzkreivin hiuksia, Jankovitzissa otettuja. Kuula oli\npannut korvalta hänen kiharansa epäjärjestykseen; hän pyysi minua\ntasaamaan hiuksiansa, ja minä pidin omanani hänen luvallaan tämän\nkutrin muistona urhoollisesta miehestä ja kunniarikkaasta tappelusta\nkuningattaren puolesta.\"\n\nKristiinan vihastuminen oli aina pikainen ja suunnaton. Hän viskasi\nhiuskutrin lattialle, tallasi sitä jaloillaan, tarttui lujasti\nHagarin molempiin käsiin ja katseli häntä niin läpitunkevalla\nkatseella, ett'ei moni muu sitä olisi kestänyt. Tämä oli nyt kolmas\nkerta, jolloin nämät kaksi seisoivat kuin taistelevat kotkat toinen\ntoistansa vastassa, ja tällä kerralla näytti loukkaus olevan\nkuolettava.\n\n\"Sinä... sinä... hänen porttonsa, sinä!\" huudahti kuningatar\nlyhyillä, katkonaisilla sanoilla, joittenka jokainen tavu oli\ntikarinpistos. \"Minä en sinua tapa, kurja... minä ylenkatson sinua!\"\n\nHän työnsi kiivaasti Hagarin luotaan.\n\nHagarin äsken punasta hehkuvat posket olivat käyneet ihan kalpeiksi.\nHänen silmänsä kohtasivat räpöttämättä Kristiinan tulta iskevää\nkatsetta, ja astuen pari askelta taakse päin vastasi hän:\n\n\"Ottakaa takaisin nuo sanat! Ne ovat kuningattaren arvoa alentavat.\"\n\n\"Mene, mene!\" huudahti Kristiina, hirveästi suuttuneena, ja etsi\nsoitinkelloa. Hagar näki liikkeen, tarttui soittokelloon ja piti sitä\nsuljetussa kourassaan, niin ett'ei se helähtänyt.\n\n\"Armosta, kuulkaa minua! Tyyntykää hetkeksi, niin minä kaikki\nselitän, kuten toukokuun 12 päivänä petoksen selitin.\"\n\nKristiina seisoi oven luona, käsi oli tarttunut ovenvääntiöön,\nhän aikoi huutaa vahtia, mutta hillitsi itsensä. Oliko se entisen\nliikanaisen maltittomuuden muisto, joka vaikutti, vai häpesikö\nhän sitä, että alammainen hänen sai noin pois suunniltaan? Hän\nistahti synkkänä ja ankarana lukupöytänsä ääreen, joka tällä kertaa\noli tuomiopöytä, ja osotti kädellään, että hän tahtoi rikollista\nkuunnella. Soitinkello annettiin takaisin hänen käytettäväkseen.\n\nHagar kertoi tuttavuudestaan pfaltzkreivin kanssa, hänen\nkysymyksistään kuningattaresta sekä omista varovaisista\nvastauksistaan. Nuoren everstin pyrkimisestä hänen tuttavuuteensa,\nluuli hän voivansa olla puhumatta. Heidän välinen suhteensa oli ollut\nmoitteeton ja rouva Beata De la Gardie valpas. Hagar ei salannut,\nmitä oli leikillään puhunut, ottaessaan hiuskutrin lattialta,\neikä myöskään pfaltzkreivin vastausta, joka ilmaisi tarpeellista\nkunnioitusta kuningattaren henkilöä kohtaan. Tämä vähäpätöinen\nkohtaus Jankovitzissa oli tapahtunut ihmisiä täynnä olevan tuvan\npuoleksi aukiomen oven edessä. Sen, joka on katsonut tarpeelliseksi\njuonitella tästä asiasta, pitäisi myöskin saattaman todistaa, että\nkertoja nyt oli puhunut totta.\n\n\"Onko siinä kaikki?\" kysyi kuningatar kylmästi.\n\nHänellä oli ollut aikaa jäähtymiseen.\n\n\"Kaikki, armollinen röökinä.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitit, kun ennustit hänen ruhtinaalliselle armollensa\nRuotsin kruunun?\"\n\n\"Armollinen röökinä tuskin löytänee ainoatakaan alammaisistaan, joka\nei olisi kuullut puhuttavan odotetusta ylhäisestä liitosta, eikä\nsiitä sydämmestään iloitsisi.\"\n\n\"Se ei sinuun koske. Minua ei koskaan mies tule hallitsemaan, vielä\nvähemmin kuningas. Mutta ei kukaan tiedä, mitä täällä tapahtuu, jos\nminä kuolen. Pidä kehno hiuskutrisi! Se saattaa mahdollisesti tuottaa\nsinulle aateliskartanon.\"\n\n\"Ei mikään saata olla minulle niin kallis, kuin kuningattareni\nluottamus kunniaani. Suvaitkaa vakuuttaa minua luottamuksestanne,\nniin minä en pyydä mitään ruhtinas-suosiota.\"\n\nOli kylmä lukuhuoneessa. Kristiina oli vaiti muutaman\nsilmänräpäyksen, nousi istualta ja lämmitteli itseään tulen edessä\nsuuren avonaisen kamiinin ääressä. \"Pyydä minulta anteeksi.\" sanoi\nhän vihdoin. \"Mistä, armollinen röökinä?\"\n\n\"Sanasta, joka olisi saattanut toiselta viedä pään. Ei sanota\nkuningattarelle, että hänen sanansa alentavat hänen arvoansa.\"\n\n\"Kuka siis on kunnialliselle neidolle antava hyvitystä siitä, että\nhäntä on portoksi nimitetty?\"\n\nTaaskin rupesi tuo tuskin hiiltynyt viha liekitsemään ilmi tulena,\ntuossa helposti syttyvässä hallitsialuonteessa. Ei löytyne mitään\nesimerkkiä siitä, että Ruotsin Kristiina koskaan olisi tunnustanut\nkatuneensa sanaa tahi tekoa, mutta löytyy monta todistusta siitä,\nettä hänen jalommat tunteensa olivat voittaneet hänen vihansa.\n\n\"Kirjarotta, sinä tuossa maatuneessa opissasi\", huudahti Kristiina,\nuudestaan kuohahtaen, samalla kun hän kiivaasti kohensi kamiinissa\npalavia kekäleitä: \"sinä kurja pieni hehkuhiili, joka luulet voivasi\nvalaista maailmaa ja josta ei huomenna ole mitään muuta jäljellä,\nkuin hyppysellinen tuhkaa, tahdotko sinä käydä oikeutta _minun_\nkanssani? Eikö siinä ole kyllin armoa, että minä vielä tuhlaan\nsanaakaan sinun tähtesi? Pitääkö minun vielä lisäksi antaman\nsylirakille sokeria sen vuoksi, että olen sallinut hänen nalkuttaa?\nEtkö käsitä, sinä, joka kaikki ymmärrät, etteivät minun sanani\nole mikään koulu-ainekirjoitus, jota sinun tulee suosiollisesti\nparannella ja oikaista? Jos tahdot piirtää riipaleen reunustaan,\nniin vedän minä ristin koko sivun ylitse ja lähetän sinun kaikkine\nhanhenkyninesi takaisin siihen sudenpesään Suomeen, jota sinun ei\nmilloinkaan olisi pitänyt jättämän. Pyydä minulta anteeksi tahi mene\ntiehesi!\"\n\n\"Saanko vastata armolliselle röökinälle?\"\n\n\"Et, se on tarpeetonta. Jos vielä sanankin vastaat, niin et ole enään\nhuomenna Tukholmassa.\"\n\n\"Teidän majesteettinne\", vastasi Hagar kylmästi kumartaen, \"minä\nen huomenna enään ole Tukholmassa enkä myöskään enään ole oleva\nteidän majesteettinne alammainen. Wienin keisari on tunnustanut,\nettä olen oikeutettu olemaan Götzin perheen jäsenenä. Toivon\nlöytäväni maan, jossa ei kukaan turhaan pyydä hyvitystä väärästä\nhäväistys-sanasta. Niin halpa kuin lienenkin, on kunniani minulle\nkuitenkin yhtä suuresta arvosta, kuin teidän majesteettinne kunnia\non teille, ja panen vastalauseen ansaitsematonta syytöstä vastaan,\njoka hyvää mainettani loukkaa. Nimitettäköön minua kirjarotaksi,\nmutta sylirakkina en anna tallata itseäni. Jotakin olen oppinut\nteidän majesteettinne koulussa, ja siitä tahdon olla kiitollinen,\nniin kauan kuin elän: 'Ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa\nalentaa itseänsä.' Mitä tuohon vähäpätöiseen muistoon tulee, joka\nnoin arvaamatta on teidän majesteettinne mieltä pahoittanut, pidän\nsitä tyhjää vähemmässä arvossa, sitte kuin onnettomuudekseni olen\nkadottanut sen, mikä paljon kalliimpaa on: armollisen kuningattareni\nsuosion ja luottamuksen.\"\n\nNäitä sanoja lausuessaan viskasi Hagar hiuskutrin sammuvaan\nhiillokseen. Kutri kiemuroitsi kuten käärme, kuohahti hentoon,\nruskeaan vaahtoon, hiiltyi, kimalteli vielä puolen sekunnin ja katosi.\n\nTuolla tavoin ei vielä yksikään alammainen ollut tälle aikansa\nmahtavimmalle kuningattarelle puhunut, ja vielä sellaiselle, joka\nniin ankarasti muisti kuninkaallista arvoansa yllä pitää. Mutta jos\nHagar odotti uutta vihan purkausta tahi mahdollisesti äkkinäistä\nmielen muutosta suopeampaan suuntaan, kuten toukokuun 12 päivänä,\nniin hän tuossa odotuksessaan pettyi. Kristiina oli ääneti,\nliikkumaton ja umpimielinen, kuningatar kokonaan, ja viittoi vain\nkädellään, että tuo rohkea kapinoitsia sai esteettömästi lähteä.\nPois menevä teki lyhyen syvän kunnian-osotuksen, ja ovi sulkeutui\nvielä kerran noitten molempien suurilahjaisten, luomakunnan\nsuosikkien välillä, jotka sielunsa perusjohteessa olivat niin\nläheisiä heimolaisia, mutta myöskin niin yhtäläisiä, että lakkaamatta\ntörmäsivät yhteen, lakkaamatta kaipasivat toisiansa, mutta eivät\nkuitenkaan koskaan sietäneet toinen toistansa.\n\nKristiina kuningatar oli selväjärkinen ja kylliksi jaloaatteinen\nhavaitaksensa kapinoitsian pistävissä sanoissa jotakin omasta\nitsestään, jota hän saattoi anteeksi antaa, vaikk'ei suvaita. Mutta\nhänen ajatuksensa olivat jo ehtineet siirtyä toiselle suunnalle,\njonka rinnalla pienen ääneensä-lukian kapinoiminen haihtui\nvähäpätöisyydeksi. Hän istui hetken vaipuneena sydäntänsä koskeviin\najatuksiin.\n\n\"Hyvitystä! Kukapa siis minulle hyvitystä antaa!... Ei...\npuolisokseni hänen ei pidä tuleman, mutta kentiesi... Ruotsin\nkuninkaaksi.\"\n\n\n\n\n9. Jalopeurain kohtaus.\n\n\n    Ebba, oletko milloinkaan jalopeuralla ratsastanut?\n\nToukokuun 15 päivänä 1648 illalla istui kuningatar suuressa\nvastaan-ottohuoneessaan. Hän istui juhlallisesti odottaen ikään kuin\nulkomaalaista lähetyskuntaa vartoessa. Valtiorouvat olivat olleet\nhänen puheillaan ja menneet pois, hovineidot olivat saaneet käskyjä.\nOvet olivat tarkkaan vartioidut. Paitsi kolmea erittäin kutsuttua,\nei kukaan päässyt kuningattaren puheille. Suosikki kreivi Maunu\nastui sisään varovaisilla askeleilla ja tiedusteli, tutkiaksensa\nmielenlaatua, miten hänen majesteettinsa terveyden laita oli.\nKristiina hätimiten katsoi pois auki olevasta kirjastaan:\n\n\"Minä voin aina hyvin, kun olen tehnyt rauhansopimuksen itseni\nkanssa. Ei ole tosi, että kaikki paha tulee vatsasta. Kaikki paha\ntulee sisällisestä sodasta ruumiissa ja sielussa.\"\n\nHänen muotonsa sävyt vaihtelivat usein, ja kreivi oli tutkinut niitä\nkaikkia, kuten hyönteistentutkia tarkastelee perhon tuntosarvia\nmikroskoopilla, mutta tänään oli siinä jotakin tavallista lujempaa,\nmelkeinpä uhkaavaa. Kuningatar näytti hänestä vartioitsevalta\njalopeuralta, jota ei uskalla lähestyä eikä koskea, vaikka se\nnäennäisesti onkin levollinen.\n\nKreivin uteliaisuus oli suuressa määrässä jännitetty, mutta hän\nei uskaltanut kysyä enempää. Hän tiesi jotakin, mutta ei kaikkia.\nKristiina ei koskaan ilmaissut ajatuksiaan kokonaan, ei edes\ntuttavallisimpina hetkinäkään suurimmalle suosikillensa. Jotakin tänä\niltana piti tapahtuman; -- mutta mitäpä? Kreivi Maunu loi kysyvän\nsilmäyksen palveleviin hovineitosiin; he tiesivät vielä vähemmän kuin\nhän ja katosivat pian huoneesta. Kreivi oli ääneti, kuningatar samati.\n\nHetken perästä astui piispa Johannes Mathiaksenpoika sisälle, hän\notettiin vastaan armollisella huomiolla ja käskettiin istumaan\nkuningattaren _oikealle_ puolelle. Hän oli vanhentunut aikojen\ntaisteluissa; hän ei saanut täydellistä voittoa, mutta ei myöskään\njoutunut täydellisesti tappiolle väittelyssä _Idea boni ordinis_\nkirjasta. Hän oli valmistanut ja allekirjoittanut Hagar Ryningin\ntodistuksen, että väärinkäsitys riippui sananselityksistä, ja siihen\noli papisto tyytynyt sillä ehdolla, että _Formula concordiae_\notettaisiin ruotsalaisen kirkon tunnustuskirjojen joukkoon. Se oli\nraudankova puhdas-oppisuus, jota tässä tahdottiin tyrkyttää kaikille\nvaarallisille vapaa-uskoisille, ja tuon hurskaan piispan mielestä oli\nrakkauden laki kuitenkin kaikista ylin.\n\nKristiina käsitti hänen huolensa, kurkotti hänelle kätensä ja sanoi:\n\n\"Vielä ei tämä käsi ole allekirjoittanut _Formula concordiaeta_ eikä\nsitä luultavasti teekkään.\"\n\n\"Minä kiitän armollista esivaltaani\", vastasi piispa, nähtävästi\ntyytyväisenä. \"Täytyy kärsiä heikko-uskoisia.\"\n\n\"Ja rakkaudessa heikkoja\", virkkoi Kristiina hymyillen.\n\n\"Armollinen röökinä, rakkaus on toista luontoa; se on voimallinen\nkuin kuolema. Missä se vallitsee, kestää se kaikkea, uskoo kaikkea,\ntoivoo kaikkea ja kärsii kaikkea.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, arvoisa isä, en ole ollut niin onnellinen, että\ntässä kurjassa maailmassa olisin löytänyt rakkautta, joka kärsii\nkaikkea ja kestää kaikkea; mutta paljon haittaa on minulla ollut\nrakkaudesta, joka uskoo kaikkea ja toivoo kaikkea. Ajattelen, että\nvähän leikkaisimme sen sokean Jumalan tehottavia siipiä.\"\n\n\"En minä puhu lihallisten ihmisten huikentelevaisista himoista\",\nsanoi piispa lempeästi.\n\n\"Ei, minä ymmärrän. Mutta auttakaa nyt minua tänä iltana, arvoisa\nisä, sillä tuossa näen yhden tulevan, joka uskoo kaikkea ja toivoo\nkaikkea... millä perusteella, jätän sanomatta. Varma on, ett'ei hän\nkärsi kaikkea.\"\n\nPfaltzkreivi Kaarle Kustaa astui sisään hovipuvussa, joka samalla\nmyöskin oli sotilaan puku. Ei yksikään tummentunut veripilkku, ei\nyksikään tomunhiuke taistelukentän sannasta tahrannut nyt hänen\nkaunista keltaista nahkavarustansa tahi hienoa pitsikaulustaansa.\nPitkä, huolellisesti jakaukselle pantu musta tukkansa valui hänen\nleveille hartioillensa, tuo tukka, josta Kristiina äsken oli kutrin\nnähnyt. Ohuet viiksensä kiemurtelivat käärmeen tapaisina hänen\npäättävän ylihuulensa ympäri; vartalo oli käynyt täyteläisemmäksi\neikä osottanut mitään toivottoman rakkauden kärsimyksiä. Käytös oli\nyhä sujuva, kuten kokeneen sotilaan tulikin olla; mutta katseessa\nja huulien ympärillä oli jonkunlainen etsivä epävarmuuden ilmaus,\nikään kuin olisi hän täällä tuntenut itsensä vähemmän turvalliseksi,\nkuin taistelukentällä. Ulkonaisesti myöntyväisen muodon takana piili\nuljaan voiman itsetunto tuossa miehessä, joka saattoi taipua kuten\nponnin, mutta joka myöskin saattoi puolensa pitää, kun hänen aikansa\noli tullut. Mikä oli hän nyt? Jalopeura, jonka silmät olivat sidotut.\n\nHän suuteli juhlallisesti kuningattaren kättä sekä odotti, että\nhän alkaisi keskustelun. Maunu kreivi, joka oli valmis tarkkaamaan\npienintäkin kuisketta, huomasi, että kuningatar kutsui pfaltzkreivin\nistumaan _vasemmalle_ puolellensa. Oikealla ja vasemmalla puolella\non aina ollut erinomainen merkitys, mutta ei koskaan niin, kuin tänä\naikakautena.\n\nTehtyään muutamia vähäpätöisiä kysymyksiä matkasta Tukholmaan, rupesi\nKristiina pitkittä mutkitta puhumaan siitä tärkeästä kysymyksestä,\njohon tänään vastaus oli annettava.\n\n\"Teidän lemmellisyytenne\", sanoi hän, \"on antanut Maunu kreivin\nja tohtori Johanneksen kautta tietää toivomuksenne olevan, että\nvihdoinkin saisitte ehdottoman päätökseni siitä asiasta, joka meitä\nmolempia läheltä koskee, nimittäin puolison valinnastani. Sen vuoksi\nteidän lemmellisyytenne suvainnee anteeksi, että olen kutsuttanut\nnämät arvoisat miehet, ilmoittaakseni heidän läsnä ollessaan\nmielipiteeni teidän lemmellisyydellenne, kuten minä myöskin Jumalan\nedessä sen sanoa tahdon, ilman mitään korupuheita tahi kiitos-sanoja.\"\n\n[Sen keskustelun, jonka pääpiirteet tässä on lyhennetyssä muodossa\nesiin tuotu, on Kaarle Kustaa laveasti omakätisesti kirjoittanut\nja löytyy se Arckenholtzin: \"Drottning Kristinas arbeten och\nmärkvärdigheter, öfvers, af Gjörwell.\" 2 osa, siv. 40 ja seur.]\n\nPfaltzkreivi kumarsi ääneti.\n\n\"Minä siis ilmoitan, etten tahdo estää teitä toivomasta saada minua\navioksenne; mutta en myöskään anna teille toivoa, että se tapahtuisi.\"\n\nÄänettömyys. Kuningatar jatkoi:\n\n\"Jos minä naimisiin menen, vakuutan ja lupaan minä, ett'en ketään\nmuuta maailmassa aviokseni ota, kuin teidän lemmellisyytenne oman\nhenkilön.\"\n\nÄänetön kumarrus.\n\n\"Siinä tapauksessa ett'en naimisiin menisi, tahdon minä valtakunnan\nhyväksi ja turvaksi koettaa julistaa teidän lemmellisyytenne minun\n_successor'ikseni_ ja valtakunnan perintöruhtinaaksi.\"\n\nTaaskin äänettömyys. Pfaltzkreivi Kaarle Kustaa oli hyvin oppinut\nmonessa tieteessä, mutta kaunopuhuja hän ei ollut, kuten Kustaa II\nAadolf sekä hänen tyttärensä Kristiina. Hän odotti äänettömänä ja\nmelkeinpä hämillään noitten lupausten jatkoa, jotka olivat kylläkin\nloistavia ja kuitenkin samalla aivan pieniä.\n\nKristiina kävi malttamattomaksi. Hän oli aikaansa katsoen tavattoman\nlyhyessä ja supistetussa muodossa, määrällisesti ja tarkkaan\npunnituilla sanoilla puhunut, mitä hän tahtoi sanoa ja odotti nyt\nvastausta.\n\n\"Enempää en voi luvata\", lisäsi hän. \"Jollei teidän lemmellisyytenne\nsiihen tyydy, niin minä en kuitenkaan saata muuta päätöstä tehdä.\"\n\n\"Monta ennen annettua lupausta on antanut minulle aihetta uskomaan\ntoista teidän majesteettinne minun halpaa henkilöäni koskevista\najatuksista\", virkkoi nyt pfaltzkreivi äänellä, joka ilmaisi, että\ntoivonsa oli pettynyt.\n\n\"Tohtori Johannes saattaa kyllä todistaa, että lapsen lupauksilla\nei ole mitään merkitystä, ellei hän niille aikahisena anna\n_consummationia_ ja vahvistusta\", virkkoi Kristiina.\n\nPiispa noikkasi, lisäämällä ettei mikään estänyt hänen\nmajesteettiansa tekemästä päätöstä kaikkien uskollisten alammaisten\nsydämmelliseksi iloksi.\n\n\"Sanoinhan minä teidän lemmellisyydellenne\", jatkoi kuningatar\nvilkkaasti, \"ett'en vielä mitään ole päättänyt sinne enkä\ntänne. Mutta sen tahdon _insisterata_ ett'en päätöstä tee\n_considerationista_ teidän lemmellisyyttänne tahi itseänne\nkohtaan, vaan _égardista publicum bonum'ia_ kohtaan ja turvatakseni\nisänmaatani. Kun nyt aion jättää Saksassa olevan sotajoukkoni\nteidän lemmellisyytenne johtoon, pannen teidät generalissimukseksi,\ntapahtuu se ainoastaan sen avun tähden, minkä minä toivon teidän\nlemmellisyytenne tekevän valtakunnalle ja jotta se olisi turvattuna,\njos minulle jotakin kuolettavaa tapahtuisi.\"\n\n\"Kiitän nöyrimmästi minulle osotetusta armosta\", vastasi\npfaltzkreivi, \"minun tulee siihen tyytyä. Mutta minun\npyrintömääränäni on ollut yksin-omaan teidän majesteettinne oma\nhenkilö eikä mikään muu.\"\n\n\"Niin, niin, minä käsitän tuon puhetavan\", keskeytti häntä Kristiina,\nyhä malttamattomampana. \"Minä puhun valtakunnasta ja teidän\nlemmellisyytenne puhuu itsestään ja minusta. Mitä minä tähän siis\nvielä lisään? Pitääkö minun pyytää miettimisen aikaa, kuten tapana\non, kun neito ei heti tahdo kiihkeälle kosiallensa vastausta antaa?\nPitääkö minun luvata, mitä ei mikään muu neito lupaa, että teidän\nlemmellisyytenne saa loppupäätökseni, kun olen 25 vuoden vanha?\nNiin, minä sen lupaan; onko siinä kyllin hyvitystä? Onko teidän\nlemmellisyytenne nyt tyytyväinen?\"\n\n\"Kiitän alammaisesti ja olen tyytyväinen kaikkiin, mikä teidän\nmajesteettianne miellyttää. Minun _facit'ini_ ei ole ollut mikään\nmuu, kuin saada onnekseni teidän majesteettinne henkilön omakseni,\nja saatanko minä tyytyä leivän palaan, kun se minulta otetaan, jota\nhartahimmasti halajan? Mutta ellen tätä toivoani täytetyksi saa, en\nenään milloinkaan tahdo Ruotsia nähdä.\"\n\nNyt Kristiina syttyi kuin tuleen.\n\n\"Ja tuota sanoo minulle hän, joka siellä täällä on tyytynyt\nmuihin kuin minuun! Mitä loruja nuo tuollaiset ovat? Olenko minä\nmikään Chloë, joka talutan lampaita ruusu-nauhasta ja teidän\nlemmellisyytenne huokaava Damon, joka hoitaa laumoja isänsä\nkartanossa? Minä tunnen Damonini: sillä hänen ei milloinkaan pidä\nolla _contenti_. Jonka Jumala on asettanut johonkin korkeampaan tässä\nmaailmassa, hänen ei pidä tyytyä lampaankeritsemiseen.\"\n\n\"Tiedän sen aivan hyvin, teidän majesteettinne on sen sanonut\nminulle itselle rakkaan sisareni häissä menneenä vuonna, ett'ei\nteidän majesteetillanne ole mitään _affectionia_ minun henkilöäni\nkohtaan, niin että minun on tuosta täytynyt _despererata_. Olen sen\nvuoksi myöskin Jumalaa rukoillut, että hän minun mieleni kääntäisi\npois tästä aikomuksestani, jotta sillä en teidän majesteettinne\nepäsuosioon joutuisi ja omaa vahinkoani saavuttaisi; mutta katsokaa,\nsiihen en ole ollut _capable_. Ennemmin olen tuosta joka päivä\nkärsinyt ja rakkauteni teidän majesteettinne henkilöön päivä päivältä\nenentynyt niin, ett'en itse enään voi hallita itseäni, vaan täytyy\nminun joutua sen epäsuosioon, jota halukkaimmin tahtoisin miellyttää.\"\n\nHieno, ivallinen hymy, jota Kristiina tuskin huoli salatakkaan,\nilmaisi, että hän epäili tuon selityksen todenperäisyyttä. Hän\nhillitsi itsensä, kiitti noin suuresta hellyyden osotuksesta ja\nvakuutti, että hän tunsi hänen uskollisuutensa, mutta hänellä oli\nsyynsä, miksi hän ei vielä tahtonut päätöstä tehdä.\n\n\"Teidän lemmellisyytennehän saa tehdä valintansa sormuksen ja kruunun\nvälillä ja on ansaitseva molemmat _comportementinsa_ kautta sodassa.\"\n\n\"Jos teidän majesteettinne katsoo minua sen arvoiseksi että sormuksen\nansaitsen, niin minä en kruunusta muuta tahdo ajatella, kuin ett'ei\nketään saata verrata häneen, joka sitä nyt kantaa. Olen tullut\nRuotsiin niitten lupausten johdosta, joita teidän majesteettinne\nensimmäisessä nuoruudessaan minulle antoi, ja jollei se tapahtua\nsaata, mitä silloin luvattiin, suvaitsee teidän majesteettinne\nkäyttää minua niin kauan kuin haluatte, mutta sen jälkeen\n_dimitterata_ minut virastani, olla koskematta minun kunniaani sekä\nvaatimatta minua Ruotsiin, jonnekka minä en koskaan palaja. Ainoa\ntoivoni on silloin saada olla rauhassa.\"\n\nTaaskin keskeytti häntä tuo synkistyvä katse, joka kovin pian saattoi\nvaihdella.\n\n\"Rauhassa? Sitä minä olen estävä. Pois niskastani tuommoisilla\nlastenloruilla! Kuulettehan, teidän korkea-arvoisuutenne, hän vaatii\nminua vielä vastaamaan semmoisesta ajasta, jolloin minulla ei ollut\nvaltaa luvata pois talonpoikaistaloa ja vieläpä paljoa vähemmän\nitseäni! Mitä pitää minun vastaaman niin yksipintaiselle herralle,\njoka ei edes ymmärrä erotusta minun ja hänen säätynsä välillä? Minä\nen ole sidottu lapsen lupauksista; minä ne rikon. Minä tarjoan\nruhtinaalliselle armolle ylipäällikkyyden ja vallanperimyksen,\nminä käsken häntä odottamaan ja hän _refuseraa_! Mitä hävyttömiä\n_discourseja_ nuo tuollaiset ovat? Vaikka hän kuolisikin semmoisessa\n_esperancissa_, että olisi määrätty minun puolisokseni, eikä\nmilloinkaan siksi tulisi, eikö siinä olisi kunniaa kylliksi koko\nmaailman nähden?\"\n\nMyöskin Kaarle Kustaa tunsi Vaasa-verensä kuohahtavan suonissaan.\n\n\"Eerik Oxenstjernalla ei ollut suurta kunniaa siitä, että hän\nkerran rohkeni katsahtaa ylös valittuun kuningattareen\", vastasi\npfaltzkreivi uhkeamielisenä.\n\n\"Onko tämä vertailua? Olenko minä kohdellut teidän lemmellisyyttänne\nkuten minä _trakterasin_ Eerik Oxenstjernaa?\" virkkoi Kristiina kovin\nsuuttuneena, nousi seisomaan, vaan istui jälleen. \"Joka ei paremmin\ntiedä erottaa henkilöitä ja vaatimuksia, ei ansaitse sitä kunniaa,\njota hänelle tarjoan eikä myöskään niitä lahjoja, joita hän on saanut\nJumalalta niiden käyttämistä varten.\"\n\nKaarle Kustaa näki parhaaksi siirtää kuningattaren huomion toisaalle.\n\n\"Teidän majesteettinne\", sanoi hän, \"puhuu kuolemastansa ja minun\nvallanperimyksestäni, ikään kuin minä tahtoisin elää teidän\nmajestettinne jälkeen! Ei, herrojen kanssa en milloinkaan tulisi\ntoimeen ja Jumala varjelkoon minua tahraamasta käsiäni heidän\nveressään.\"\n\n\"Veressään? Kuka verestä puhuu? Sellaisia te olette! Mutta,\nnähkääs, sen minä olen estävä! Huomatkaa, että minä sanoin teidän\nruhtinaalliselle armollenne: ei mitään epäjärjestystä pidä tuleman,\nsiis ei saa mitään verta vuotaa, jos minua kuolema kohtaisi.\"\n\n\"Minä en sitä käsitä. Jos teidän majesteettinne on _indifferenti_\nminun henkilöstäni, on myöskin vallanperimys minulle vähäpätöisestä\narvosta. Teidän majesteettiannehan saattaa _particularinen\naffectioni_ jotakuta muuta kohtaan vastedes _moverata_ tuosta minulle\nnyt annetusta lohdutuksesta.\"\n\nÄänettömyys. Kristiinan onnistui saada jälleen ylevä, melkein uhkaava\ntyvenyytensä.\n\n\"Tuon teidän lemmellisyytenne sanoo vain saadaksensa selkoa minusta.\nSotapäällikkö tahtoo vakoilla vihollisen asemaa; mutta huomatkaa\nnyt ja ensiksi, ett'en minä ole mikään vihollinen, vaan ennemmin\nrehellinen ystävä ja toiseksi, että _positionini_ on päivän selvä.\nAjatuksistani en ole velvollinen tekemään kenellekkään selkoa;\neikä kukaan myöskään vaadi minua niistä tilille. Tahtooko teidän\nlemmellisyytenne vai eikö, tyytyä noihin kolmeen pykälään, jotka\nminä heti alusta olen tuonut esiin. Huomatkaa: _primo_: ei mitään\nmyöntymistä eikä kieltoa, mitä minun henkilööni tulee, ennen kuin\nolen 25 vuoden vanha; _secundo_: ett'en ota ketään muuta kuin teidän\nlemmellisyytenne, _jos_ naimisiin menen; _tertio_: jollen naimisiin\nmene, julistetaan teidän lemmellisyytenne minun seuraajakseni... Onko\nsiinä kylliksi? Pankaa muistiinne, etten minä tuota tarjoa kahta\nkertaa. Kyllä kovalla pitää jo muutenkin. Minä pyydän vastausta.\"\n\nTämä vastaus kesti myöhäiseen iltaan. Ei kumpainenkaan noista\nkahdesta päähenkilöstä tahtonut poistua paikaltaan. Harmistuneita\nsanoja vuorotellen hymyilyjen ja uhkauksien kanssa toisaalta, ja\nulkonaista alammaisuutta sekä salaista harmia toisaalta. Siinä\noli taistelu sormuksen ja kruunun välillä sellainen, ett'ei\nsemmoista vielä koskaan oltu Tukholman linnassa taisteltu ja tuskin\nyhdessäkään muussa kuninkaan linnassa. Piispa Johannes ja Maunu\nkreivi esiintyivät välittäjinä, vaikka erittäin varovaisesti, kuten\ntaistelevia jalopeuroja tuli kohdella, mutta kentiesi ei aina yhtä\nsuorasti. Loppupäätökseksi tästä tuli, että ruhtinas-jalopeura ei\ntunnustanut itsensä voitetuksi eikä tyytyväiseksi, mutta malttoi\nmielensä siten, että lupasi totella ja odottaa. Suostuttiin, että\nkuninkaallinen liitto kaikille, myöskin kuningattaren äidille,\nvaltiokanslerille, neuvostolle ja säädyille ilmoitettaisiin\npäätetyksi ja ainoastaan tuonnemmaksi lykätyksi sodan vuoksi,\njonne pfaltzkreivin tuli ylipäällikkönä lähteä. Yhteydessä tämän\nkanssa piti Kaarle Kustaan vallanperimys saatettaman voimaansa\nneuvoskunnassa ja säädyissä. Tämä erinomainen kohtaus lopetettiin\nkeskinäisillä vakuutuksilla kiitollisuudesta ja uskollisuudesta.\n\nPalveleva hovineito Ebba Sparre odotteli makuuhuoneessa.\nKammaripalveliatar lähetettiin pois, kuningatar viskasi itsensä\nriisumatta vuoteellensa. Hän oli väsynyt, mutta ei saattanut nukkua.\nHänen ajatuksensa olivat kuin sateesta paisunut kevättulva, jonka\ntäytyy virrata partaittensa yli.\n\n\"Ebba\", sanoi kuningatar, \"oletko koskaan jalopeuralla ratsastanut?\"\n\n\"En, siitä minä kyllä itseäni varjelen\", vastasi ystävä, salaten\nhaukotukseen uteliaisuutensa.\n\n\"Tuossa teet oikein. Siinä ei voi käyttää kannuksia; siinä ei auta\nmikään muu, kuin tulikuuma rauta. Jokin, joka polttaa ja jokin, joka\nloistaa. Minä olen sitä koettanut, minä.\"\n\n\"Ja sinä olet kesyttänyt pedon?\"\n\n\"Kesyttää sitä ei taida, mutta teljetä häkkiin. Saa nähdä kuinka\nkauvaksi aikaa. Siinä täytyy olla tukeva ristikko.\"\n\n\"Sinä ymmärrät ratsastaa, sinä.\"\n\n\"Kerran olen tullut satulasta viskatuksi. Norrköpingissä se oli.\nBjörnsnäsin luona. Tuo suomalainen velho, sinä tiedät. Hän, jolla oli\nhiuskutri. Kolme kertaa on hän lumonnut minun, kolme kertaa on hän\nsaanut vitsoja. Kreivinna Götz! Hän kai on lähtenyt kaupungista?\"\n\n\"Hän lähti toissapäivänä. Oli ollut hirveä melu ja häiriö Ryningin\nperheessä ja vielä suurempi Kurjella. He pitivät ilkiöstä.\"\n\n\"Pitivätkö? Se on mahdollista. Minä en koskaan ole nähnyt\nhävyttömämpää hameessa kulkevan, mutta en myöskään koskaan\nihmeteltävämpää. Oli hetkiä sellaisia, jolloin minä olisin tahtonut\nolla hän.\"\n\n\"Mutta jalopeurasi on nyt kiltisti häkissä?\"\n\n\"Niin, se maksoi paljon vaivaa. Neljä tuntia ratsastimme radan\nympäri. Mitä koukkuja ja sivuhyppäyksiä! Välistä hiljaista mörinää.\nJa aina jälleen samaan paikkaan, josta lähdimme ratsastamaan...\nminun henkilöni, joka piti nieltämän; ei mitään muuta, kuin minun\nhenkilöni! Jumala varjelkoon kruunusta. Mitäpä jalopeura huolisi\nkullatusta hinkalosta? Meidän kahden tulisi ratsastaa läpi maailman.\nMinun piti levollisena hoitaa ohjia, kyllä minun paukkuheponi\nkiitäisi minun mielikseni. Jumalani, semmoinen ulkokullattu! Hänestä\ntulisi mainio valtiokansleri. Hän on ollut minulle niin uskollinen,\nettä hän yöt ja päivät vain on ajatellut minua. Ja jäädä eloon minun\njälkeeni, sepä hänestä mahdotonta! Mutta nyt on kuitenkin välimme\nselvä... vastaiseksi, kolmeksi vuodeksi. Älä pyydä tietää enempää,\nole tyytyväinen sillä, että minä olen ohjissa! Äläkä mene naimisiin\nennen, kuin nuo kolme vuotta ovat kuluneet, Ebba; minä tarvitsen\njonkun, jonka kanssa saatan hiljaisuudessa nauraa.\"\n\n\"Olen seuraava armollisen kuningattareni esimerkkiä, minä odotan.\"\n\n\"Ei, älä sitä tee, saisit kentiesi kauan odottaa. Mene vain naimiseen\nsinä, joka saatat ja uskallat sitä tehdä, mutta älä ennen, kuin nuo\nkolme vuotta ovat kuluneet. Kentiesi ei ole onnellista ainaiseksi\njäädä yksin. Meissä on liika lämmintä verta, ja sitten tuntuu tuo\nyksinäinen suuruus kovin kylmältä välistä. Pygmalion veisti itselleen\nGalathean... Minä tahtoisin veistää itselleni vertaisen... En, en\nvertaista, mutta jotakin vähän parempaa kuin leikkikalun. Toisinaan\nluulen löytäneeni sellaisen, mutta kun lankaan kosken, liikuttaa\ntanssimestari sekä käsiään että jalkojaan. Minä viskaan sen tuleen.\"\n\n\"Viimein tulee jalopeura häkistään ja kiitää pois vieden\nkuningattareni muassaan.\"\n\n\"Luuletko? En... minä en enään pelkää joutuvani sen saaliiksi.\n_Löytyy_ liika monta hiuskutria. Ebba... mihinkä ikänä tahtoisitkin\nalentaa itseäsi, niin älä koskaan tasaa suosiotasi toisen naisen\nkanssa!... Soita Fikeniä sisään! Minä koetan nukkua.\"\n\nKristiina kuningatar pani maata, mutta unensiivet eivät hänen\nsilmiään sivelleet, ajatusten seppämestarit yhä takoivat alasinta.\n\n\"Hän odottaa nyt... minä sidon hänen vielä... mutta kauan hänellä\nei malttamusta kestä... häntäpä ei ainiaaksi saata sitoa. Hänen\nkeltaisen nahkavaruksensa alla kuningas kuitenkin piilee... Entä jos\nvapauttaisin itseni hänen siteistään ja kaikista siteistä?... Jos\nminä... Hagaria on Wienissä ihailtu... hän on ollut yhdessä Euroopan\noppineimpien miesten kanssa... Miksikä minun pitää olla sidottuna\ntähän raakaan maahan? Jos minä... _luopuisin kruunustani_?\"\n\n\n\n\n10. Ruben Zevin lähettiläs.\n\n\n    Minun rahani käyvät sotaa,\n    minun rahani tekevät rauhansopimuksia.\n\nKuukausi sen jälkeen, kuin Tukholmassa toukokuussa 1648 tehtiin\nKristiina kuningattaren ja hänen seuraajakseen määrätyn välillä\njuhlallinen sopimus, virutteli rankkasade eräänä kesäkuun päivänä\nvapaata Regensburgin valtakaupunkia. Se vei soraa ja pieniä kiviä\nvallituksista, huuhtoi kadut ja juoksi sitten puroina paisuvaan\nTonavaan. Päivän valo tunki niin säästäen sisään Ruben Zevin\nsisimmäisen konttoorin ainoasta pienestä ikkunasta, että oli pakko\nsytyttää lamppu, joka nyt loi kalpean loisteensa vanhan rahakauppiaan\npitkään, laihaan, kuihtuneeseen, mutta vielä voimissa olevaan\nolentoon. Hän ei huomattavasti ollut vanhentunut, sitte kuin hän\nkuusi vuotta takaperin oli käynyt Suomessa ja Tukholmassa. Nuo\nläpikatsovat, ruskeat silmät; jotka näyttivät vakoilevan ja näkevän\nmaailman hämärimpiin nurkkiin, olivat kentiesi vaipuneet syvemmälle\nikään kuin piilossa olevat kaukolasit; nuo luiset kädet, jotka niin\npaljo kultaa anastivat ja saattoivat viskata ulos melkein yhtä\npaljon, olivat yhä enemmän muodostuneet saaliiseen iskevän kotkan\nkynsien tapaisiksi; valkoisiksi käyneet hiuksensa olivat harventuneet\notsalta, joka salasi niin monta tuumaa ja lakkaamatta hautoi uusia\nlaveampia. Mutta vielä, ja ehkä enemmän kuin milloinkaan oli hän\njuutalaisten kuningas, samati kuin hän oli kuninkaitten juutalainen;\nvielä näytti hän kestävän aikaa ja vaivoja; vielä hän tukevin käsin\njohti niitä lankoja, joilla hän kietoi Euroopan ja koko maailman.\n\nTuo kehno, ahdas konttoori oli keskipisteenä siinä lukinverkossa,\njoka oli kehräytynyt valtaistuinten ja kansojen ympäri. Kaikki juoksi\nyhteen kuten säteet tätä tuskin kymmenen askeleen pituista keskustaa\nkohti, kohti tuota suurta, kulunutta, saksanpähkinöistä pulpettia,\nraudoitettua tammiarkkua, jonka sisällystä ei kukaan saanut nähdä,\nja tuota vahvaa rautakaappia, jossa tärkeimmät paperit, paavien,\nkeisarien ja kuningasten omakätisesti allekirjoittamina ja sinetillä\nvarustettuina, saivat turvallisen piilopaikkansa. Mainittujen\nraskaitten huonekalujen välille jäi tuskin tilaa vähäiselle hyllylle,\njossa oli hebreankieliset vanhan testamentin kirjat, pöydälle, jossa\noli vesipullo, sekä kahdelle nahalla päällystetylle korkeaselkäiselle\ntuolille, joista toinen oli kirjoitustuoli. Useampia ei tarvittu,\nsillä täällä olivat keskustelut aina kahdenkeskeiset.\n\nTästä huoneesta meni ovi makuuhuoneeseen ja toinen etummaiseen\nkonttooriin. Viimeksi mainitun oven ulkopuolella vartioitsi\nyöt päivät uskollinen vahti; toinen seisoi lakkaamatta aseilla\nvarustettuna huoneen ulko-ovella. Tämä etummainen konttoori oli\nsuuri sali, johon mahtui kaksitoista vahvaa pulpettia, jokaisen\nääressä työskenteli kaksi kirjuria; suuria seinäkaappeja, joissa oli\nkirjeitä ja asiapapereita. Täällä työskenteli konehiston käyntiratas,\njoka pani monta sataa vähempää hammasta liikkeelle. Tänne tuli\nja täältä meni posteja ja sananlennättäjiä kaikkina vuorokauden\naikoina. Sanomalehdistö oli vielä ensimmäisen lapsuutensa kapalossa;\nsähkölennätin ja puhelanka haudattuna kauas tulevaisuuden sumuun.\nKaikki yhdysliike kävi suorastaan ja enimmiten sananlennättäjien\nkautta, koska posti oli epävarma ja kovin epäsäännöllinen, mutta\nmyöskin kirjekyyhkysiä käytettiin toisinaan. Sisimmäisestä\nkonttoorista etummaiseen kulki puhetorvi, jonka kautta päällikkö\nilmoitti käskyjänsä ja määrätyillä ajoilla otti vastaan kuulumisia.\n\nNyt istui Ruben Zevi kotkanpesässään, tarkkaan tutkistellen\nkahta äsken tullutta sanomaa, toinen oli Monsterista, toinen\nOsnabrückistä. Ne koskivat rauhansopimuksia. Tottunut kuin oli\nitseänsä hillitsemään, ei hänen muotonsa ilmaissut, olivatko nuo\nuutiset hänen mieleisiänsä vai eivätkö. Vihdoin kuitenkin hänen\njyrkkäpiirteiseen otsaansa ilmaantui ryppy. Venedigin tasavalta oli\nrauhansovittaja ja Venedig oli kilpailia. Nuo rahalliset Alankomaat\nolisivat olleet vaarallisempia kilpailioita, mutta ne kulkivat Ruben\nZevin talutusnuorissa. Venedig sitä vastoin juonitteli ja liehakoitsi\nitsensä esiin kolmessa maan-osassa.\n\n\"Benjamin!\" kuului päällikön ääni puhetorvesta.\n\nBenjamin Zevi astui sisään, hän oli melkein tuntematon sille, joka\nei ollut häntä nähnyt sitte kuin hän Jankovitzin luona makasi\nhaavoitettuna. Nykyään liikemiehenä, tois-silmäisenä, oikea käsi\nviallisena, siitä kun puuttui kaksi sormea, ja kasvaneena päätään\npitemmäksi, kuin mitä oli silloin, olisi tämä entinen poika näyttänyt\n10 vuotta vanhemmalta, ellei tuo ruskea arpi vasemmassa ohimossa ja\nhänen tummien silmiensä vilkas katse, joka puolittain oli älykäs\nja puolittain poikamainen, olisi muistuttanut sitä aikaa, jolloin\nmiekka ja satula olivat hänelle rakkahimmat kaikesta, mitä maailmassa\nlöytyi. Koirankurien aika oli kuitenkin nähtävästi jo ohitse;\nsen kyllä, huomasi, että hän oli ollut ankaran kurin alaisena,\nja vähitellen tottunut oloon, jota hän ei muuttaa saattanut. Hän\nseisoi kuten sytytetty kynttilä mahtavan iso-isänsä edessä, valmiina\nsäntilleen toimittamaan jokaista tehtävää, mikä hänelle määrättiin.\n\nVanhus katseli häntä tuollaisella vastustamattomalla katseella, joka\nnäytti tunkevan ihmis-sielun syvimpään sopukkaan.\n\n\"Benjamin\", sanoi hän, \"sinä olet nyt palvellut minua kuusi vuotta\nRachelista. Olin aikonut vielä odottaa seitsemättä, mutta aika ei\nodota meitä ketään. Oletko sinä nyt mies?\"\n\n\"Koetelkaa minua\", vastasi Benjamin, epävarmana, mitenkä hän\ntuollaisen kysymyksen selittäisi.\n\n\"Olen koetellut sinua\", jatkoi rahakauppias levollisesti...\n\"Palveluksesi ensi vuosina olit sinä kuten viiri, jota kaikki tuulet\nkiikuttelevat. Viimeisinä vuosina olet käyttänyt itsesi paremmin\nmielikseni. Jakobin Jumala, joka kohtalotamme johtaa, on ottanut\nsinulta silmän ja käden, varjellaksensa sinua filistealaisten\ntyrkytyksiltä ja sydämmesi epävakaisuudelta. Joas, joka henkeäsi\nvainosi, on kuollut. Isäsi, se verikoira, ei enään saata sinua vaatia\nminulta. Thamar on vielä jäljellä. Mutta sinä olet nyt äitisi poika\nja yksi meistä. Toivoisin saattavani sanoa samaa sisarestasi; hän on\nkutsuttu Israelin aseeksi gojimin, pakanain joukkoon ja hän tehköön\nvastaiseksi tehtävänsä. Nyt tahdon määrätä sinulle koetteeksi miehen\ntehtävän. Osota itsesi luotettavaksi eräässä toimessa, joka vaatii\nsuurta rohkeutta, mutta vielä enemmän viisautta, niin tulet minun\nasiakumppanikseni ja Rachelin herraksi.\"\n\n\"Käskekää; minä tottelen.\"\n\n\"Rauhansovinto on tulemaisillaan päätetyksi Westfalissa. Tapahtukoon\nniin; minä suvaitsen sen. Minun rahani käyvät sotaa, minun rahani\ntekevät rauhansopimuksia. Oi, minun poikani, olen antanut gojimin\nkolmekymmentä vuotta riistää ja repiä toisiansa, jotta heidän\npalotettujen ja voimattomien jäseniensä ylitse valmistaisin\nIsraelille tien hänen lähestyvään herrauteensa. Mutta aika on tullut,\njolloin meidän tulee pitää itsestämme vaaria. Minun Saksassa olevat\nvakuuteni ovat suurimmaksi osaksi hävitetyt; nyt uhkaa vakuuksiani\nkeisarin perintömaissa sama hävitys. Minä suostun siis rauhaan, mutta\nmäärätyillä ehdoilla. Israelin täytyy kerran saada porvari-oikeudet\nSaksassa, Itävallassa, Ranskassa, Espaniassa, Ruotsissa, jaa,\npaavikunnassakin, samati kuin sillä jo on tämä oikeus Alankomaissa.\nNäillä ehdoilla lainaan minä varat sodan vahingonkorvauksiin ja\nmuihin tarpeellisiin menoihin. He eivät tahdo, nuo kiittämättömät;\nhe koettavat kaikin tavoin viekkaudella päästä minusta, ja niistä\nmyönnytyksistä, joita minä heiltä vaadin. Silloin tulee Venedigin\ntasavalta, rauhansovittaja, ja tarjoutuu lainaamaan tarvittavat\nsummat. Se ei saa tapahtua; nuo koronkiskurit ryöstäisivät minulta\nvoittojeni hedelmät. Tahdon härsyttää turkkilaiset heidän kimppuunsa;\nhe saavat kyllin tekemistä omien porttiensa luona... katsos\ntässä on kartta!\" sanoi hän ja kiersi auki sen aikuisen karkean\npuupiirroksisen kartan; siinä näkyi joukko punaisella nesteellä\nmerkittyjä paikkoja, joissa Zevin huoneen asiamiehiä oli valmiina\ntoimeenpanemaan päällikkönsä määräkäskyjä. \"Tässä on Regensburg.\nSinä menet täältä minun aseilla varusteltuun kaaleri-laivaani\nLevantiin, joka aina vuosittain lähtee Smyrnaan kauppatavaroita\nviemään. Sinä olet kaikkien muiden, paitsi minun asiamiesteni nähden,\nkauppias, joka harjoittaa tukkukauppaa. Sinä seuraat Tonavan juoksua\nSulina-suuhaaraan. Sieltä poikkeat oikealle, purjehdit sitten\nMustanmeren yli Bosporiin ja menet Konstantinopolissa maalle. Siellä\nlahjoat suurvisiirin Muhamed Kuprili paschan kiajan eli sijaisen\nArnaudin, hänen anomuskirjamestarinsa ja ensimmäinen eunukinsa,\ntoimitat, että pääset suurvisiirin puheille, ja annat hänen omaan\nkäteensä tämän kirjeen; se sisältää kaikkia, mitä hänen tarvitsee\ntietää; mutta turvallisuuden vuoksi lähetän mukaasi taitavimman\ntulkkini. Tarpeellista on, että tunnet olot ja olet valmis vastaamaan\nkysymyksiin. Tiedä siis, että nyt on paha aika ja puoluesota\nosmanien pääkaupungissa. Ibrahim sulttaani on kukistettu ja tapettu.\nHänen poikansa ja vallanperiänsä on seitsemän-vuotias lapsi.\nHänelle etsitään puolisoa, joka olisi kyllin voimallinen sysäämään\nsyrjään hänen vallanhimoisen iso-äitinsä. Janitscharit ja spahit\novat holhojavallasta sulttaanien ala-ikäisyyden aikana verisesti\nsotineet keskenään. Muhamed Kuprili on suurvisiirinä hallituksen\netupäässä. Tuo Kuprili on ranskalaisen, uskostaan luopuneen poika\nja persoonallinen ystäväni sekä tarvitsee rahaa voidaksensa pysyä\npystyssä vastustamassa mahtavia janitschareja. Hänen pitää saaman,\nmitä hän haluaa, sillä ehdolla, että hän viipymättä lähettää\nturkkilaisen laivaston hätyyttämään Kandiaa. Sano Kuprilille, että\nminä lahjoitan hänelle tuon suuren, rikkaan saaren. Venedigin on\npakko puolustaa niin kallista aluetta, Välimeren helmeä, aina\nviimeisiin asti, eikä ainoatakaan scudo-rahaa jää tasavallalle,\nmäärätäkseen rauhasta Saksassa.\"\n\nBenjamin Zevi kumarsi, kädet ristissä rinnan päällä, merkiksi, että\noli asiat käsittänyt.\n\n\"Odota!\" jatkoi rahakauppias. \"Jos olet saanut hitusenkin älyä\nperinnöksi, niin varmaan kysynet, miksikä minä lähetän noin nuorta\nkokematonta miestä näin tärkeään ja vaikeaan toimeen; miksikä en\nennemmin lähetä ensimmäistä konttoorikirjuriani, Jerobeamia tahi\njotakuta muuta tottuneempaa sanansaattajaa. Tahdon sanoa sinulle\nsen. Tahdon antaa sinulle tilaisuutta osottaa olevasi ylhäisen\nasemasi arvoinen maailman hallitsiana, joksi olet tuleva minun\njälkeeni, siinä tapauksessa, että mittasi täytät. Tämä lähetys\non ainainen hengenvaara. Joka askeleelta olet tapaava röyhkeitä\nryöväreitä, jotka väijyvät sinun aarteitasi. Sinua ympäröitsee\njanitscharien verenhimoinen viha, venedigiläisten vakoojat ja\nkymmenmiehisen-neuvoston palkatut rosvot, jotka epäilevät matkasi\npäämaalia. Minä annan sinulle 30-miehisen hyvin varustetun\nsaattojoukon, jota Assar Kaba johtaa, mutta he eivät sinua saata\nsuojella, jollet käärmeen suikeudella pujahda läpi siinä, missä\nrohkeutesi ei mitään auta. Joka silmänräpäys, täytyy sinun olla\nvaruillasi, sinun täytyy valepuvussa yöllä hiipiä Konstantinopolin\npahassa huudossa olevien kujien läpi. Ja kun tuossa kaikessa olet\nonnistunut, täytyy sinun vielä sukkeluudellasi voittaa paschojen\nahneus ja suurvisiirin itämainen saaliinhimo. Rakastetun Ruthini\npoika, ennen tahtoisin pitää sinua täällä turvassa luonani, kuin\nlähettää sinua ulos moniin vaaroihin, mutta Jakobin Jumala kutsuu\nsinua suurempiin tehtäviin kuin tähän, ja sen vuoksi sinun tulee\noppia tuntemaan uskottomien turkkilaisten maata...\"\n\nRuben Zevi oli ääneti hetkisen, ja mietti, tulisiko hänen ilmaista\ntälle näihin asti vähän luotettavalle nuorelle miehelle elämänsä\nsyvimmän salaisuuden ja suurimman päämaalin.\n\n\"Vielä et sinä sitä käsittää saata\", sanoi hän vihdoin. \"Mutta niin\npaljon tahdon sinulle uskoa, että viimeiset ajat lähenevät suurilla\naskeleilla, se aika, jolloin Israel hajonneesta tilastaan pakanain\nseasta palajaa ja panee kaiken maailman kansat Davidin valtikan alle.\nSinä olet kutsuttu ottamaan loistavaa osaa tuossa tehtävässä, ja\nsiksipä, poikani, valmista itsesi sitä varten! Minä tahdon, että sinä\nopit turkin-kielen, samati kuin jo olet oppinut isäimme kielen.\"\n\n\"Herrani ja mestarini\", kysyi Benjamin nöyrästi, \"enkö saa ottaa\nmukaani sisartani Hagaria? Hän on viisaampi kuin minä.\"\n\n\"Hagar on vielä kaukana ruotsalaisten moabitien maassa. Nainen ei\nsaata kulkea siellä, missä sinä kuljet, ja miksikä minä lähettäisin\nRuthini molemmat lapset niin suureen kuoleman vaaraan? Jos sinä\nkaadut, tahdon säästää hänen Israelille.\"\n\n\"Mutta hän osaa, mitä minä en osaa. Hän tietää, mitä minä en tiedä.\nHän on onnistuva, missä minä en onnistuisi. Antakaa minulle Hagar\nmatkakumppaniksi, niin kaikki hyvin käy!\"\n\n\"Sitä sinä et ymmärrä, mieletön poika. Hagarilla on oma tehtävänsä,\njoka on toinen kuin sinun. Miksikä luulet, että minä olisin\ntuhlannut miljoonan hänen kurjasta kreivillisestä nimestänsä, jota\nminä ylenkatson, jollei senvuoksi, että hänen pitää tekemän minun\ntehtäväni keisarin läheisyydessä?... Mene, tee itsesi valmiiksi!\"\n\n\"Noin vähän itsenäinen, noin kypsymätön olemaan mies, joka itse voi\npäättää!\" sanoi vanhus tyytymättömänä, kun hänen tyttärenpoikansa oli\nmennyt. \"Ja tuollaisesta paimenpojasta tahdon minä luoda Davidin.\nSe ei käy; hän varmaankaan ei jälleen osaa muuta kuin tapella. Mitä\ntulee minun tehdä? Täytyykö minun vihdoinkin lähettää Jerobeamin?\"\n\nRuben Zevi meni ulos konttooriin antamaan määräyksiänsä kaleerista,\njonka piti lähtemän aikaisin seuraavana aamuna. Vielä hän epäili,\nketä lähettäisi sanansaattajaksi, kun Rachel tuli häntä vastaan.\nHänen ensimmäinen lapsuuden-ihanuutensa oli kasvanut täyteen\nkukoistukseensa ja tehnyt hänestä juutalaisen kaunottaren. Kansansa\ntavan mukaan olisi hänen jo täytynyt olla avioliitossa, mutta hän\nodotti tottelevaisesti nuo seitsemän palvelusvuotta. Hän etsi\nkorvausta taloudenhoidossa maailman rikkaimmassa talossa, hänelläpä\noli rajaton valta näissä emännän toimissa, joita paitsi ei mahtavin\npohattakaan tule aikaan.\n\n\"Isä\", sanoi hän vilkkaasti, sillä hän ja Hagar olivat ainoat,\njoilla oli lupa käyttää tätä tuttavallista nimitystä, \"täällä on\nmatkustavainen, joka ei ole tahtonut häiritä tärkeitä tehtäviäsi. Hän\nmalttamattomasti odottaa saavansa suudella kauhtanasi liepeitä.\"\n\nRuben Zevi meni linnan ylikerrassa oleviin erikoishuoneisiin ja\ntapasi Hagarin, joka nöyrästi tervehti häntä tuolla itämaisella\nkunnian-osotuksella, jota juutalaisten oli tapana käyttää.\n\n\"Mitä?\" huudahti juutalainen hämmästyneenä. \"Tyttäreni Hagar on\njättänyt olopaikkansa pakanain joukossa?\"\n\n\"Tyttäresi on totellut, niin kauan kuin hän on saattanut\nhäväistyksettä sitä tehdä. Ruotsin kuningatar on solvaissut minua\nja kieltäytynyt hyvitystä antamasta. Käske minua, minä odotan\nmääräyksiäsi.\"\n\nJuutalainen kohotti olkapäitään.\n\n\"Pieni Kristiina on saanut liiaksi myötätuulta. Hän ei tiedä, ketä\nhän uskaltaa loukata. Lohduta itseäsi, tyttäreni, aikasi on tuleva.\nMainitse minulle häväistys, jota emme _me_ ole kärsineet! Mutta me\nolemme ymmärtäneet olla ääneti ja odottaa, emmekä odotakkaan turhaan.\nMinä tarvitsen kohta sinua Wienissä. Sinä olet viisas, rohkea ja\ninnokas. Se suosituskirja, jonka ymmärsit houkutella Torstensonilta,\non kaksi kertaa pelastanut taloni ruotsalaisten ratsumiesten\nkulkiessa ohitse. Sinun veljelläsi ei ole muuta kuin rohkeutta.\nEpäilen, uskallanko huomenna lähettää häntä tärkeitä tietoja viemään\nKonstantinopoliin. Miksikä sinä et ole mies?\"\n\n\"Siksi\", vastasi Hagar hymyillen, \"että nainen välistä osaa\ntoimittaa enemmän kuin mies. Isä, anna minun seurata Benjaminia\nKonstantinopoliin! Minä tunnen pohjoiset maat, tunnen Euroopan\nkeskustan: en saata olla tyttäresi, tuntematta itämaata. Anna minun\nseurata Benjaminia!\"\n\nRuben Zevi mietti hetkisen.\n\n\"Et tiedä, mitä pyydät; mieletön veljesi on pyytänyt sinua\nseuraajakseen. Ja minä lähettäisin ainoan toivoni, vanhuuteni ilon\nIsmaelin lasten saaliiksi! Molemmat kansani suuren tulevaisuuden\nperilliset!\"\n\n\"Sinulla on Rachel.\" Juutalainen hymyili surullisesti.\n\n\"Rachel on hyvä lapsi. Hän ei koskaan anna isänsä vanhan sedän olla\nrakkauden ja huolenpidon puutteessa. Hän on myöskin tuleva Benjaminin\npuolisoksi ja hänen kanssaan tasaava perintöni. Oletteko ystäviä,\nte kaksi... ystäviä sydämmessänne ettekä sanoissa ainoastaan?\"\nNämät molemmat tytöt olivat ainoastaan viikon olleet yhdessä\nsilloin, kun Hagar kaksi vuotta takaperin kävi Regensburgissa\nmatkustaessaan Götziläisen perinnön tähden, ja silloin he olivat\noppineet tuntemaan toisiansa. He tunsivat, että _saattoivat_ olla\nvihollisia ja taistelussa äärettömästä vaikutuksesta kentiesi myöskin\n_pitäisi_ heidän niin olla. Mutta Rachel oli myöden antava, eikä\nkunnianhimoinen: he tunsivat, että myöskin _saattoivat_ olla ystäviä,\nvarsinkin, koska tämä epäilemättä nyt oli molemmille edullisinta.\nHe syleilivät toisiansa ilman teeskentelyä, jos myöskin ilman\nlämpimämpiä tunteita.\n\n\"Se on hyvä, lapseni\", sanoi vanhus tyytyväisenä. \"Zevin suvulla\non monta vihollista; sitä ei sisällinen sota saa hajalle riistää.\nTulevaisuus kuuluu teille molemmille, mutta, jotta ette te riitelisi,\ntahdon tasata nykyisyyden teidän välillänne. Rachel hoitaa komentoa\ntalossani, Hagar toimittaa kansani asiaa ulkona maailmassa. Teidän\nerilaiset lahjanne eivät pane minua valinnassani epäilemään. Israelin\nJumala, sinä olet tehnyt minun rikkaaksi, antaessasi minulle kaksi\ntällaista tytärtä. Anna heille myöskin heidän arvoisensa miehet!\nRachel tietää kuka hänen on, ja tietää myöskin, että valittunsa on\nkuninkaan arvoinen. Hagar, minä katson sinulle kuninkaan vertaisen,\nellei hän ole vielä enemmänkin.\"\n\n\"Isäni, suo minun valita, _jos_ minä valitsen!\"\n\n\"Sinä, joka kerran valitsit aatelismölhön, josta en tahtoisi maksaa\ntäysiarvoista rahaa sikelin vertaakaan! Lähinnä Zevin sukua ei löydy\nketään arvollisempaa kuin nuori Texeira Hampurissa, isänsä poika.\"\n\n\"Minä pyydän sinulta, isäni, anna minun valita!\"\n\n\"Mitä, etkö tahdo tulla juutalaiseksi?\"\n\n\"Uskontoni ei minua estä. Olen cartesiani... kaikkia\nuskontunnustuksia ylempänä. Erään nimen tähden, jota en tahdo\nmainita, olen ehkä pakotettu katolisen kirkon vaatimuksiin\nalistumaan. Toinen, nimittämätön, on ennen minua tehnyt niin...\"\n\n\"Olkoon hänen nimensä yhtä kirottu kuin äitisi nimi olkoon siunattu\nnyt ja kaikkine aikoina!\" huudahti vanhus, jonka katseessa kuvastui\nsellainen sammumaton viha, joka oli omituisena vastakohtana hänen\ntavalliselle levollisuudellensa. \"Älkäämme enään puhuko tuosta. Sinä\ntahdot lähteä itämaille?\"\n\n\"Minä tunnen kirjoja, nyt tahtoisin oppia tuntemaan maita ja ihmisiä.\"\n\n\"Tieto on valtaa. Minä käsitän ja hyväksyn toivosi. Hyvä, sinun pitää\nsaaman seurata Benjaminia. Hänen tulee olla sinun kätesi ja sinä\nhänen päänsä. Olen uhrannut yhden pojan ja tyttären jo ennen, tahdon\nvielä kerran lähettää Isakin polttouhriksi, mutta, Herra, lähetä\nenkelisi alttarin luo ja ota ase pois ryövärin kädestä!... Laita\nitsesi valmiiksi, tyttäreni! Älä unohda ottaa mukaasi kahtatoista\nminun kyyhkysistäni! Sinä tarvitset myöskin palveliattaren.\"\n\n\"Minulla on mukanani Ruotsista yksi... Sabina Risebergasta. Isä,\njos rakastat tytärtäsi, niin osota hyvyyttäsi niille, jotka ovat\nolleet helliä minua kohtaan. Sinä tunnet presidentti Kurjen, olet\nlähettänyt hänen puolisolleen runsasvaraisen lahjan. Mutta sinä et\ntunne valtaneuvos Ryningiä ja hänen rouvaansa. Kaikille näille olen\nsurua tuottanut, olen pettänyt heitä toivossaan, olen kaksi kertaa\njättänyt heidät. Kun erkanin valtioneuvos Ryningin rouvasta, sanoi\nhän minulle: Missä ikänänsä maailmassa kuljet, tahdon puolestasi\nrukoilla... _Hän_ saattaa rukoilla, _hän_ saattaa rakastaa. Ja vielä\nhän minulle sanoi, lisäksi: Annan sinulle kaksi esinettä hyödyksi\nja muistoksi: Davidin psalttarin ja uskollisen palveliattareni\nSabinan... Isä, Ryningit eivät säätyynsä katsoen ole rikkaita.\nAntakaa heille ruhtinaskunta!\"\n\n\"Davidin psalttarin hän sinulle antoi? Hänen pitää saaman\nruhtinaskunnan. Aika kiirehtii; valmista itsesi lähtemään!\"\n\n\n\n\n11. Sanomia itämaille.\n\n\n    He eivät ennen olleet mitään,\n    nyt tahtoivat he olla kaikki.\n\nKaleeri Levant kulki purjeitten, airojen ja virran yhdistetyillä\nvoimilla alas Tonavata. Purjehdus oli vaarallinen näissä\nkiertelevissä vesissä, jotka jakaantuivat kapeisiin, väkeviin\nvirtoihin, juoksivat sitten monien saarien ympäri ja yhdistyivät\njälleen syvemmässä alassa, joka vielä oli kapea, mutta pian oli\nlaveneva. Monta paulaa väijyi virran tyvenen pinnan alla: toisinaan\npaasia, toisinaan karia, ja väliin haaksirikkoon joutuneitten laivain\nhylkyjä, sekä vahvoja tammen ja petäjän runkoja, joittenka alapuoli\noli painunut syvyyteen ja yläpuoli oli pystyssä vedessä. Luotsi, eräs\nälykäs genualainen, joka tunsi Tonavan paremmin kuin Välimeren, ei\npurjehduksen aikana hetkeksikään asemaansa jättänyt. Päivällä täytyi\nLevantin kiireellä soudolla kulkea noita kapeita virranjuovia pitkin,\nsiinä kun usein saarista tuleva nuoli tahi kuula koetti ehkäistä\nkaleerin kulkua. Hämärässä etsi kaleeri ankkuripaikkaa leveimmässä\nvirranjuovassa, sillä rannoille ei kukaan uskaltanut ankkuriin\nlaskea. Siellä oli lakkaamatta ryövärejä väijyksissä ja ottivat\nkevyeisiin veneisiinsä ne varomattomat purjehtiat, jotka olivat\nlaskeneet liika lähelle näitä epä-ystävällisiä rantoja.\n\nEi edes virran keskusta ollut täydellisen varma. Kaksi kertaa oli\nepäiltäviä pieniä aluksia hiipinyt ulos yön pimeydessä noille\nhiljaisille vesille ja äänettömänä lähestynyt laivan keulaa. Mutta\nhe olivat havainneet laivaväen varuillaan; muutamat kovat, hyvin\ntähdätyt laukaukset, saivat heidät kiireimmiten katoamaan pimeyteen.\nKaleerissa oli kahdeksan kanuunaa; se saattoi uhata kaikkia ikäviä\nyökummittelioita.\n\nNäin oli Ruben Zevin lähetys onnellisesti kulkenut Straubingin,\nPassaun, Linzin ja Tonavan ylisen juoksun kautta, menemättä\nmaalle. Wienissä lepäsi Levant kolme päivää, varustaaksensa\nitseänsä muonalla. Kaupunki oli melkein tyhjä kesävehreydessään,\nsiellä kun olivat pelänneet Wrangelia ja ruotsalaisia. Hagar kävi\njesuiittakollegiossa, joka kehräsi maailman ympäri lankoja, hienompia\nkuin Ruben Zevin, ja sai hyödyllisiä tietoja Konstantinopolista.\nMihinkäpä ei näitten hurskaitten isien kädet ulettuneet ajan\nvehkeilyissä?\n\nMatka kulki eteen päin. Wienin perästä alkoi virta käydä sameaksi\nrannoilta, vaikka keskusta oli selkeä, kiiltävä. Vuoret näkyivät\nkaukana taivaanrannalla, laveat unkarilaiset tasangot laitumella\nkäyvine karjalaumoineen ulottuivat aina virran rannalle asti. Virta\nteki mutkan etelään päin, kuljettiin Pressburgin, Komornin ja\nBuda-Pesthin ohitse. Joka ilta, kun oli ankkuriin laskettu, tulivat\nRuben Zevin asiamiehet, jotka tunsivat lipun, saamaan määräkäskyjä.\nOi, noita hiljaisia, äänettömiä, lämpimiä kesä-öitä tuikkaavine\ntähtineen ja tuoksuineen, jotka tuulahtivat äärettömän laveilta,\nkukoistavilta laitumilta, ja noita satakielten liverryksiä, joita\ntoisinaan keskeytti lammaslaumojen yksinäinen kellon ääni ja\npaimenten huuhueleminen!\n\nNuo molemmat lähettiläät, veli ja sisar, istuivat usein myöhään\nyöhön keskustellen kahden kesken noista ihmeellisistä kohtaloista,\njotka olivat heitä vieneet niin kauas Kaskaksen torpasta. Miksikä\nhe eivät uskoisi tähtiä? Kristiina oli ollut oikeassa, jotakin\nheidän täytyi uskoa. Ei kukaan heistä löytänyt pohjaa, perustusta,\nei Israelin Jumalassa eikä kristittyjen Vapahtajassa. He tahtoivat\nmolemmat yksimielisesti alistua sen salaperäisen johdon alle,\njota he eivät voineet vastustaa ja joka näihin asti oli saattanut\nheitä niin odottamattomaan ylhäisyyteen. Hagar, joka oli etevämpi\nja lahjakkaampi, oli selvään käsittänyt maalinsa, ja käytti nyt\nkoko kaunopuheliaisuuttaan korottaaksensa kevytmielistä veljeänsä\nrinnallensa. Heitä ei kukaan saattanut tappaa eikä vastustaa\nennenkuin tähtien hetki oli tullut. Heidän täytyi aina kohota\nmahtavammiksi, siksi, että maailma makasi heidän jalkojensa juuressa\nja ihmiset suutelivat tomussa heidän vaatteittensa liepeitä. He eivät\nennen olleet mitään; nyt tahtoivat he olla kaikki.\n\n\"Mutta Rachel saa minun miksi hyvään\", väitti Benjamin viattomasti.\n\n\"Rachel on yksi niistä, joille Moseksen Jumala sanoi: lisääntykäät\nja täyttäkäät maa! Tulee olla hyvä heikkoja kohtaan, mutta ei tule\nalentua heikoksi kuin he. Kun sanovat sinulle: lankea! niin vastaa\nheille: nouse! Sillä, kun he ovat lisääntyneet ja täyttäneet maan,\novat he määränsä tehneet kuten kasvi ja eläin. Me kolme -- sinä\ntunnet tuon kolmannen -- olemme saaneet toisellaisen onnen osan\nluomisessa. Meidän tulee kohottaa luoksemme sitä mitä kohottaa\nsaattaa; lopun annamme olla alennustilassaan, ellemme sitä tallaa.\"\n\nMutkailtuaan itään päin oli Tonava Theissin laskettua siihen käynyt\nmelkoista laveammaksi ja näytti nyt merenrannikkojen välillä\nolevalta salmelta. Levant kulki Belgradin, Orsovan, Palankan ja\nWittinin kautta. Nämät matkustavaiset olivat tulleet turkkilaiselle\nalueelle: oikealla Bulgaria, vasemmalla Valakia. Molemmilla rannoilla\nraakaa, julmaa kansaa, joka oli saaliinhimoisten paschojen kovassa\norjuudessa. Tavan takaa telkesi virtaa linnoitus tahi kaleeri täynnä\naseellista väkeä. Tullia vaadittiin jokaisen linnoituksen kohdalla,\njokaisen paschan lähettämän kaleerin luona. Tätä varten oli Ruben\nZevin lähetyskunta itseänsä varustanut, he tuhlasivat kultaa ja\npääsivät onnellisesti läpi. Yövahteja täytyi lisätä kaksinkerroin.\nTaaskin kaksi venettä Levantia pimeän tultua hätyytti. Tässä ei\npeloituslaukaukset riittäneet. Benjamin Zevi sai taas käytellä Urban\nNiemandin ruostunutta miekkaa. Hyökkäykset torjuttiin ja rohkeimmat\nmerirosvot syöstiin verisin päin virtaan. Levant saapui kolmen\nviikkoisen matkan perästä onnellisesti Mustan meren lavealle meren\nselälle Sulinansuun kautta.\n\n\"Hagar\", sanoi Benjamin eräänä päivänä, kun he, suunnaten kulkuansa\netelään päin, olivat aavalla merellä, \"luetko sinä italiankieltä?\nOlen unohtanut kaikki, mitä kerran eräs italialainen ratsasniekka\nminulle opetti.\"\n\nSabina kurotti Hagarille erään kalvetun lampaanluun, jonka oli\nlöytänyt aamiaisten tähteitten joukossa, ja Hagar tavasi kokoon\nmuutamia luuhun riipustettuja sanoja: Tänä yönä kello 2. Se, jolle\nnämät sanat olivat aiotut luultavasti ei ollut niitä huomannut, vaan\noli viskannut luun pois.\n\nAssar Kaban kanssa neuvoteltiin. Hänen väkeänsä ei sopinut epäillä,\nmutta soutajien ja laivaväen joukossa oli kahdeksan italialaista,\nkuusitoista saksalaista ja kaksi espanialaista. Koetettiin olla\nikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, vahti haukotteli asemallaan,\nyö tuli, kaikki näytti lepäävän rauhassa. Mutta oltiin varuilla.\nMäärätyllä kellonlyönnillä kohotti yksi ensin, sitte toinen ja\nkolmas päänsä soutajien etukannen luukun yli. Kolme varjoa hiipi\nvarovaisesti esiin ja rupesi irroittamaan suurinta venettä. Samalla\nalkoi tuntua savun käry lastihuoneesta.\n\nAssar Kaba oli odottanut tätä silmänräpäystä. Ennen kuin nuo kolme\nvarjoa ehtivät mitään pahaa aavistaa, otettiin he takaa päin kiinni\nja viskattiin mereen. Yhtaikaa astui esiin etukannen alta Assar\nKaban miehiä, jotka havaitsivat kuusi soutajaa sitomassa nukkuvia\nkumppaneitaan, nämät kuusi viskattiin lyhyen tappelun perästä mereen.\nEräs seitsemäs, joka oli pistänyt valkeaa lastihuoneeseen, pantiin\nmenemään samaa tietä. Valkea sammutettiin. Tämä oli niitä lyhykäisiä\ntoimia, jotka olivat aivan tavallisia näinä aikoina, jolloin jokainen\nkäsi etsi saalista ja vihollisen hengen ei katsottu sota-oikeutta\nansaitsevan.\n\nEräs mies, kymmenes noista salakapinan-nostajista, joka luultavasti\noli alkuunpaniakin tähän Levantin polttamis-yritykseen, oli päässyt\npakoon, hyppäämällä mereen varustettuna kaarnapussilla, jonka avulla\nhän koetti saavuttaa rantaa. Se oli tuo genualainen luotsi. Hän oli\nhädissään unohtanut vyöttimensä ja siinä havaittiin alettu kirjoitus\nkymmenmiehen-neuvostolle Venedigiin. Tämä neuvosto oli erinomainen\nhammas-ratas kuudennentoista vuosisadan sisällisessä konehistossa.\nSe tiesi kaikki, sen vakoojat olivat kaikkialla. Se tiesi koska\nLevant lähti ja minnekkä se lähti; sepä ei olisi ollut laskematta\nvastamiinoja Ruben Zeville.\n\nOnneksi tuuli oli suotuisa, oli vain kolmen päivän matka\nKonstantinopoliin. Kun Levant uusien tullien, kiskomisien ja\nlahjomisien perästä eräänä päivänä heinäkuussa laski ankkurinsa\ngiaurien satamalaiturin luona, Kultaisen sarven edustalla, ja\nensimmäinen Regensburgin kyyhkysistä oli kadonnut siniseen\nkesä-ilmaan, oli kaleeri ollut neljä viikkoa matkalla, se oli\ntavattoman nopea kulku näin vaikeina aikoina ja vaarallisissa\nvesissä. Nämät neljä viikkoa oli Hagar käyttänyt oppiaksensa tulkin\navulla turkin kieltä ja tutustuaksensa oloihin. Hän tunki kaikkiin\najatuksen nopeudella.\n\nEntis-ajan Bysanzi, kreikkalaisten Konstantinopoli, nykyään osmanien\nStambuli, oli siihen aikaan kaupunki, joka oli pelkkinä raunioina ja\nmökkeinä, ja näitten välillä siellä täällä oli kummallisen loistava\npalatsi huonoa arapialaista rakennusmuotoa, tahi kullatun minaretin\ntorninhuippu. Kunnian-arvoisena ja jättiläisensuuruisena kohotti\nvielä moskeaksi muutettu Sofiakirkko -- Aja Sofia -- rappeutuneen\nkupuholvinsa raakalaisten hävitysten jälkien ylitse. Suuret\nkaupunginkorttelit olivat tuhkana viimeisen verisen taistelun jälkeen\nMuhamed IV:nen valta-istuimesta, mutta jäljellä olevissa ahtaalle\nrakennetuissa kaupunginosissa vilisi taajoja, kaikkia Länsi-Aasian\nja Euroopan eri kieltä puhuvia kansanjoukkoja. Huolimatta\nkaikista hävityksistä ja kaikista epäsuotuisista vaiheista, tämä\nmaantieteen ihmeellinen helmi yhä vielä oli maailman-osansa etevin\nkauppakaupunki, ja välttämättömän tarpeellinen markkinatori itä- ja\nlänsimaille. Sulttaanit eivät olleet inhan kullan ylenkatsojia; he\npitivät halusta satamansa avoinna kaikkien maitten kauppaliikkeelle\nsillä ehdolla, että saivat itselleen ottaa mitä hyväksi katsoivat. Ja\nsulttaanit vaihtelivat, mutta valtiovarat olivat aina yhtä mukavat.\nPaschat imivät sisäänsä ja heistä puristettiin ulos jälleen kuten\nsienistä.\n\nTämä kertomus ei ole muistiin pannut kaikkia niitä lahjomisia,\nsalaisia kiertoteitä ja eunukkien puoltosanoja, joilla Benjamin\nZevin vihdoin onnistui päästä suurvisiirin Kuprili paschan\nvastaan-ottohuoneesen ja tulkin seuraamana jättää hänen omaan\nkäteensä tärkeän kirjeensä. Mutta kun sanansaattaja oli tullut näin\npitkälle, niin näytti siltä, ettei hän pitemmälle pääsisi.\n\nKuprili oli 60-vuotias mies, kentiesi vähän vanhempikin, partansa oli\nhopeaharmaa ja päässään hänellä oli viheriäinen turbaani, joka osotti\nhänen ylhäistä arvoansa. Tämä, uskostaan luopuneen ranskalaisen\nmahtava poika, loikoili pitkänään hienolla leposohvallaan.\nItämaalainen kun oli synnyltään ja tavoiltaan, hän harvoin toi\nnähtäviin, että hän ranskalaiselta isältään oli saanut puolittain\nEurooppalaisen kasvatuksen; ranskankieltä hän puhui sujuvasti. Tämä\nmies, jota hänen aikakautensa kiitti kunnolliseksi Mahomettilaiseksi,\nsaattoi tarpeen mukaan muodostaa itseänsä käärmeeksi tahi tiikeriksi,\nhän saattoi olla toisinaan hienon liukas, vaan toisella kertaa\nraaka ja karkea, toisinaan viekas ja julma, toisinaan suora ja\njalomielinen, melkeinpä ritarillinen, aina viisas, aina etujansa\nmuistava, lyhyesti sanoen, oli hänessä saman turbanin alla\nyhdistettynä eurooppalainen ja aasialainen.\n\nKun sanansaattaja kolme kertaa oli kumartanut niin syvään, että otsa\nmaahan otti, alensi suurvisiiri itsensä lukemaan kirjettä ja siihen\nantamaan turkkilaisen vastauksen.\n\n\"Mitä? Sinä maahisen koiran penikka, kuinka uskallat sinä tulla\nminun luokseni noin hävyttömillä ehdoilla? Etkö tiedä, että herrani\nsulttaani on suvainnut antaa venedigiläisten elää rauhassa hänen\ntakamaillansa? Ja mikä kurja bakschich (juomaraha) se on, jota sinä\ntarjoat herralleni giaurilaisten rauhanrikkomisesta? Tarjoa se\norjalleni, joka sorbettini [itämainen virvoitusjuoma] valmistaa, ja\nkiitä armoani, etten lähetä sinua kotia korvattomana.\"\n\n\"Minun herrani, länsimaitten suurvaltias ruhtinas Ruben Zevi tarjoaa\nprofeetan valitulle kaliifille, jonka henkeä Kaikkivaltias tuhannen\nvuotta varjelkoon, Kandian saaren kaikkine aarteineen\", luki Benjamin\npelkäämättä opitun läksynsä tulkin kautta.\n\nKuprili nousi puoleksi istualleen leposohvassaan.\n\n\"Ja tuota tarjoaa tuo vanha kameeli, jonka päälle kaikki ihmiset\nsylkevät! Onko siis Kandia hänen, koska hän lahjoittaa sen kuten\nalmun uskollisten hallitsialle? Eikö hän sano, että meidän tulee\nvoittaa se moslimin verellä? Eikö minun herrani voi ottaa tuon kurjan\nsaaren, silloin kuin häntä haluttaa sekä pitää se kysymättä siihen\nlupaa uskottomalta giaurilta? Pois täältä kohta! Vie terveisiä\nherrallesi ja sano, ett'en ole hirttänyt enkä keihästänyt hänen\nköyhää pentuansa. Mene, siinä on armoa kylliksi. Hassan, aja ulos\npoika; hän menköön ulos eheänahkaisena!\"\n\nTällä tiedolla palasi Benjamin maltittomasti odottavan Hagarin luo.\n\n\"Kaikki turhaa! Ei auta mikään! Hän vastaa vain pelkillä\nherjaus-sanoilla. Jospa minä saisin tuon turkkilaisen elukan Levantin\nkannelle kerrankin ja hyvän pampun kouraani!\" Hagar mietti.\n\n\"Venedig on joutunut ennen meitä. Mutta ei hätää mitään; suurvisiiri\ntahtoo ainoastaan houkutella meiltä enemmän rahoja. Meidän tulee\nlepyttää kahlekoiraa uudella lihakappaleella. Sinun pitää hankkia,\nettä uudestaan päästään hänen puheillensa.\"\n\n\"Ja palaaman poisleikatuilla korvilla tiemmä!\" ärähti tuo solvaistu\nveli harmissaan.\n\n\"Ei, hanki minulle miehenvaatteet ja valeparta; olen tiedustellut\nkaikista tarkoin; minä seuraan sinua tulkkina.\"\n\nSeuraavana päivänä oli kullan kilinä ja anomuskirjamestarin ahneus\njälleen raivannut tien suuttuneen suurvisiirin huoneeseen. Tämä\nheidän tulonsa ei näkynyt olevan odottamaton, eikä heitä nyt\notettukaan niin epäarmollisesti vastaan.\n\nKun olivat tehneet tavanmukaiset kunnianosotukset, suvaitsi\nsulttaanin uskottu mies kysyä, oliko sanansaattaja elämäänsä\nkyllästynyt, koska hän vielä kerran uskalsi vaivata uskollisten\nhallitsiata.\n\nBenjamin kumarsi niin syvään, että pää lattiaa koski, sekä vastasi\nruotsiksi:\n\n\"Minä toivon syvimmässä alammaisuudessa, että uskollisten\nhallitsia ja erinomattain hänen ylhäinen uskottu palveliansa saisi\nviisikymmentä aimo lyöntiä bamburuovolla jalkapohjilleen, koska olen\nkuullut, että täällä itämaassa sitä tapaa pidetään.\"\n\nTulkki tuli esiin ja selitti tämän alammaisen toivomuksen\nturkinkielellä:\n\n\"Suurvaltiaan Ruben Zevin sanansaattaja sanoo tahtovansa jättää\nteidän ylhäisyytenne viisauden valtaan niitten ehtojen määräämisen,\njotka tämän asian tekisivät uskollisten hallitsialle otolliseksi.\"\n\n\"Mitä tarjoo minulle tuo vanha kameeli sitten siellä hiirenkolossaan?\"\n\n\"Hän tarjoo, paitsi Kandiaa, kuitin kaikesta saatavastaan Ibrahim\nsulttaani vainajalta.\"\n\nSuurvisiiri kohotti ylenkatseellisesti olkapäitään.\n\n\"Mitä sulttaani Ibrahimin velat hänen seuraajaansa koskevat?\"\n\n\"Hän tarjoo sen lisäksi\", jatkoi tulkki, \"viisisataatuhatta\ngenualaista täys-arvoista kultarahaa.\"\n\n\"Viisisataatuhatta?... Siinä nyt vihdoinkin on jotakin älyä\ntuollaisessa tarjoumuksessa. Mutta se maksaa minulle enemmän, jos\nvarustan laivaston Kandiaa vastustamaan.\"\n\n\"Onko luvallista ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne tärkeää asiaa\nilman todistajia?\" jatkoi tuo tulkin valepukuun vaatetettu Hagar,\njoka äkki-arvaamatta vaihetti turkkilaisen puheensa ranskankieleen.\n\nSuurvisiiri Kuprili säpsähti, tarkasteli silmänräpäyksen tuota hentoa\ntulkkia, joka ei näyttänyt hänen turvallisuudellensa vaaralliselta ja\nviittasi sitten anomuskirjamestarille, että hän poistuisi.\n\n\"Kuka olet sinä?\" kysyi visiiri samalla kielellä.\n\n\"Olen se, joka saatan tarjota teidän ylhäisyydellenne kaikki, mitä\nteidän neronne ei saata toivoa voittavansa ilman kultaa\", vastasi\nHagar rohkeasti. \"Minulla on Ruben Zevin avonainen valtakirja.\nSuokaa minun muistuttaa, mitä teidän viisautenne tuntee paremmin\nkuin minä, mutta joka kuitenkin on tarpeellista, käsittääksenne\ntarjoumukseni arvoa! Aina siitä asti, kuin suuri sulttaani Suleiman\nkuoli 70 vuotta sitten, ovat janitscharit asettaneet sulttaaneja\nkaliifien valta-istuimelle ja jälleen panneet heitä siitä pois. 30\nvuotta sitten panivat he pois valta-istuimelta sulttaani Mustafan\nja asettivat hänen sijaansa Osman II, murhasivat hänen ja asettivat\njälleen Mustafan hänen sijaansa ja murhasivat taas hänenkin\nseuraavana vuotena. Mustafan poika Murad hallitsi voimakkaasti\nja verisesti, mutta kuoli ennen aikojaan keski-iässään. Toiselle\npojalle, Ibrahimille, pantiin profeetan miekka vyölle. Hän rakasti\nloistoa, naisia, turkiksia ja ambraa, tuhlasi valtakunnan aarteet,\nantoi armenialaiselle jättiläisnaiselle Damaskon ja antoi hänen\nhallita. Ibrahim kukistettiin, upotettiin ruusuvesi-kylpyyn ja\nhaudattiin ambraan. Hänen äitinsä Validé Kösem asetti erään\nverilöylyn perästä Ibrahimin pojan Muhamedin valta-istuimelle ja\nhallitsi valtakuntaa siksi, että ulemat, sofisit ja spahit kuristivat\nhänen ikkunaverhon nuoralla. Seitsemän suurvisiiriä on muutamassa\nvuodessa asetettu valta-istuimelle ja jälleen siitä kukistettu,\nkuristettu, keihästetty tahi kesyttömillä hevosilla ruhjottu\nkuoliaaksi. Teidän ylhäisyytenne, kahdeksatta odottaa sama kohtalo,\nellei kaikkia tiikereitä ja schakaleita kullalla tyydytetä. Mutta\nkaikki varat ovat loppuneet: valta-istuimelle astuminen yksistään on\nmaksanut 4,080 kukkaroa, jokaisen kukkaron arvo laskettuna 500:si\npiasteriksi, joka yhteensä tekee 1,958,400 tukaattia. Sotajoukko\nja laivasto vaativat vielä enemmän: huomatkaa, että kristitty\nlaivasto jo on teljennyt Dardanellit sekä että 40 linnoitusta on\nBosniassa kadotettu! Ei teidän ylhäisyytenne tavaton nerokaan saata\nrahatta suojella nuorta sulttaania kaliifien valta-istuimella.\"\n[Viimeksi mainitut tapahtumat kuuluvat niihin mullistuksiin, jotka\nKonstantinopolissa tapahtuivat 8:n vuoden aikana, eli vuodesta 1648\nvuoteen 1656, jolloin Kuprili tuli suurvisiiriksi.]\n\n\"Nuori mies\", virkkoi suurvisiiri rypistäen kulmakarvojaan, \"kuinka\nmonta henkeä sinulla on kadotettavana, kun uskallat minun kuulteni\nkäyttää tuollaista puhetapaa?\"\n\n\"Teidän nöyrällä palveliallanne on ainoastaan yksi, mutta se\nsaattaa tulla teidän ylhäisyydellenne hyödylliseksi\", vastasi Hagar\npelottomasti. \"Suvaitkaa, teidän ylhäisyytenne, suoda anteeksi\nrohkeuteni: minä en olisi uskaltanut puhua näin profeetan perinnön\nmahtavalle holhojalle, ellei teidän ylhäisyytenne edeltäjä Ahmed\npascha olisi annettu koirien raadeltavaksi ja hänen rasvansa myyty\n10 asperista luuvalon parannus-aineeksi. Muistakaa, että tämä koskee\nosmanien vallan jälleen voimaan asettamista ja koko maailmaan\nulottumista. Teidän ylhäisyytenne on se mies, jonka profeeta on\nvalinnut tähän korkeaan toimeen, ja ainoa, joka sitä tekemään\nkykenee. Mutta jalopeurakin turhaan voimiansa ponnistelee, jollei hän\nsaa pisaraakaan elähyttävää vettä, ja teidän ylhäisyytenne tarvitsee\npaljon rahaa. Suvaitkaa havaita mistä arvosta on saada lakkaamatta\nkäyttää Ruben Zevin loppumattomia varoja, hänen kullallaan voida\nkesyttää julmimmatkin vastustajat sekä samalla kullalla asettaa\nkuntoon yhä uusia sotajoukkoja valta-istuimen puolustukseksi tahi\npuolikuun vallan laventamiseksi! Se salainen ja tärkeä tarjoumus,\njonka viimeiseksi olen tahtonut lisätä Ruben Zevin puolesta, on,\nettä hän valtuuttaa teidän ylhäisyyttänne ottamaan raha-lainaa\nhänen Konstantinopolissa olevan asiamiehensä kautta kreikkalaisesta\nArgyropulos nimisestä pankkihuoneesta, jota vastaan hän tästä vaatii\nSmyrnan, Aleppon ja Alexandrian tullitulot pantiksi.\"\n\nKuprili pascha oli suurin valtiomies, minkä barbarilaiset osmanit\nnäihin asti olivat kasvattaneet. Hän mietti ja havaitsi syyt\narvollisiksi. Näin paljon ei Venedig olisi voinut hänelle tarjota.\nHän hyväksyi ehdotuksen.\n\nKun laina-oikeus ja panttimääräys oli säännöllisesti vaihetettu,\nlaski suurvisiiri kätensä tuon rohkeamielisen tulkin olalle, katsoi\nhäntä terävästi silmiin ja sanoi:\n\n\"Sinä et ole mies, sinä olet nainen!\"\n\n\"Niin olen, kuten teidän ylhäisyytenne sanoo\", vastasi Hagar ja\nirroitti valepartansa. \"Olen Ruben Zevin tyttärentytär ja tämän hänen\nsanansaattajansa sisar.\"\n\nHän ei saattanut olla punastumatta. Hänen, mahomettilaisen silmissä\nliiaksi hoikka, mutta luonnikas vartalonsa tuli ilmi miehen\npuvussakin. Hänen itämaiset kasvonsa piirteet tummine, säihkyvine\nsilmineen tulivat näkyviin ikään kuin erinomaisen muutoksen\nkautta, kun hän oli repäissyt valeparran pois. Suurvisiiri katseli\nhäntä, yhtä hämmästyneenä hänen ihanuudestaan, kuin äsken hänen\nviisaudestaan.\n\n\"Kun olet pukua muuttanut\", sanoi hän, \"tahdon esittää sinua\npojalleni Ahmedille.\" [Ahmed pascha tuli 1661 suurvisiiriksi isänsä\njälkeen. Noiden molempien suurien valtiomiesten onnistui joksikin\naikaa voimaansa saattaa sulttaanien uupuvaa valtaa.]\n\nHagar teki syvän kunniakumarruksen, vastaamatta. Häntä ei haluttanut\ntulla orjattareksi turkkilaiseen haremiin.\n\n\n\n\n12. Orjan orjatar.\n\n\n    Mitä sanoisi Kristiina kuningatar?\n\nKaksi päivää tämän jälkeen näkyi satamasillan luona, jossa Levant\noli ankkurissa, 50-miehinen joukko spahia, mukanaan kaksi kalliisti\nsatuloittua arapialaista hevosta. Agan Mustafa toi Ruben Zevin\nmolemmille sanansaattajille kutsumuksen, jossa pyydettiin heitä\ntulemaan suurvisiiri Kuprilin palatsiin.\n\nKieltäytyminen ei ollut mahdollinen. Taajaan huntuun verhottuna istui\nHagar toiseen satulaan, jonka vaippa oli kullalla kirjailtu, ja hänen\nveljensä toiseen. He kuljetettiin palatsiin eri portaita, Benjamin\nsuurvisiirin vierashuoneeseen, Hagar autuaitten portaita, jotka\nveivät haremiin. Nyt hän oli puettuna naiselliseen eurooppalaiseen\nhovipukuunsa ja esitettiin suurvisiirin etevimmille puolisoille.\nHänen sydämmensä tykytti; tulisiko hän salvatuksi tähän komeaan\nvankilaan, näitten helmillä koristettuin vanhojen ja nuorten naisten\njoukkoon, jotka hypistelivät jokaista hänen hameensa nauhaa, vetivät\nneuloja hänen hiuksistaan ja koettelivat vaihetukseksi korujansa\nHagarin päälle? Mimmoinenka elämä, minkälainen löpertely! He eivät\nväsyneet vuoroon ihailemasta ja nauramasta tätä kummallisen kankeata,\nkapeaan pukuun puettua uutta olentoa, joka oli niin aivan erillainen\nmuista käytökseltään ja vaatetukseltaan. Miksipä häntä olisi\nharemiin tuotu, arvelivat he, ellei jotta hän tulisi sen asukkaaksi?\nTunsivatko he mustasukkaisuutta? Koskapa kilpailla sen nuolista\non vapaaksi päässyt? Näillä taitamattomilla, tahdottomilla sisään\nteljetyillä luonnonlapsilla oli kuitenkin vapaus nauraa, itkeä,\npuhua, ihmetellä, rakastaa, vihata, panetella -- tehdä kaikkea,\npaitsi ajatella. Neljäntoista vuotiaat arvelivat että uusi suosikki\nehkä oli heitä vanhempi. Ja Hagar ymmärsi turkinkieltä.\n\nOrjattaret tarjosivat dadeleita ja hillottuja ruusuja. Nuo helmillä\nkoristetut ahmivat makeisia, kuten ahnaat lapset. Tanssiattaret\nodottivat saavansa käskyä tanssimiseen, mutta he pettyivät. Tänään ei\ntanssista huolittu.\n\nHaremin vahvat silkkiverhot vedettiin sivulle päin ja sisään astui\neunukkirivin välissä, ei nuori Ahmed, jota Hagar pelkäsi, vaan\nseitsemän vuotias poika, niin ihana kuin kuva. Hänet nähdessään\nkaikki haremin asukkaat viskasivat itsensä alas, kasvot lattiaverhoja\nvasten. Muukalaiselle tehtiin viittaus, ja hänen täytyi samoin kuin\nmuittenkin osottaa kunnioitustansa. Toinen viittaus, ja kaikki\nnousivat seisaalle. Mutta nyt ei noiden vihattavien huntujen\ntarvinnut peittää kaikkea suloutta miesten silmiltä. Tämän pojan\nedessä kaikki hunnut maahan pudotettiin. Hänen, joka oli kaikkien\nherra, piti näkemän kaikki.\n\nMikä kummallinen lapsi! Itämaan pojat saattavat leikkiä kuten\nmuut, riehua koirankuria tekemässä, unhottaa kaikki makeisten\ntahi iloisten seikkailujen tähden, mutta tämä poika näytti olevan\nikänsä kevytmielisyyttä ylevämpi. Noin nuorena näytti hän jo\nennaltaan olevan määrätty taisteluja ja suruja koettelemaan.\nHänen syvämielisissä silmissään kuvastui ihmeellinen vakavuus.\nHän oli kuitenkin nähtävästi ujoillaan. Hän oli alistunut\nolemaan päähenkilönä juhlallisessa toimituksessa ja oli opetettu\nkäyttäytymään, arvokkaasti. Hagar ymmärsi, että tämä ihana,\nkukoistava, surullinen lapsi, joka oli puettu vaaleankeltaiseen\nsilkkiin ja kullalla kirjailtuun, kimaltelevilla jalokivillä\nkoristeltuun päähineeseen, ei saattanut olla kukaan muu, kuin\nkalifien jälkeläinen, padischa, nuori sulttaani Muhamed IV. Kuprili\nseurasi häntä; seurue ja saattojoukko oli seisahtunut ulkopuolelle\ntätä pyhää paikkaa, johon ei kukaan muu saanut tulla, kuin haremin\nherra.\n\nTämä ylhäinen vieras kulki hämillään ollen hitaasti ja tervehtimättä\nsalin läpi. Ainoastaan kun hän seisahtui Fatmen eteen, joka Kuprilin\nmonista vaimoista oli vanhin, olisipa saattanut olla nuorimman\niso-äitikin, kuultiin hänen lausuvan ulkoa opittuja kohteliaisuuden\nsanoja. Fatme kuunteli häntä polvillaan ja kädet ristissä rinnan\npäällä. Suurvisiiri viittasi Hagarille ja hänen täytyi laskeutua\nsamallaiseen nöyrään asentoon. Hänen verensä kiehui, mutta tässä ei\nmuu auttanut, täytyi totella. Kadehdittava onni! Padischa oli jälleen\nseisahtunut ja nyt aivan hänen eteensä.\n\nSeitsemän vuotinen sulttaani, kaikkien ihailun ja kaikkien pelon\nesine, soi länsimaasta tulleelle vieraalle lyhyen, välinpitämättömän\nsilmäyksen, kääntyi suurivisiirinsä puoleen ja loi häneen kysyvän\nkatseen, sai vastaukseksi narsissakukan ja kurotti sen Hagarille.\nSe oli _selam_, kukkaiskieltä. Sitte käänsi hän selkänsä Hagarille,\nkiirehti askeleitaan, tyytyväisenä, kun pääsi pois, ja katosi saman\ntien kuin tullutkin oli, suurvisiirin seuraamana.\n\nKun meidän aikaan eläimillä lastattu tavarajuna seisahtuu, saa\nsiinä kuulla monenmoista ääntä, ikään kuin kaikkien suut siteistä\nhellitettäisiin. Kuprilin haremi tarjosi samallaiset laulajaiset. Kun\nesiripun viimeinen liepukka oli laskeutunut alas ja tuo pelätty lapsi\noli poissa, hän, jonka ainoastaan tarvitsi kulmakarvojaan rypistää,\nantaaksensa säkkiin pistää kaikki nuo nauravat raukat ja upottaa ne\nBosporiin. Vuoren paino oli vierinyt kaikkien rinnoilta; siinä syntyi\nkirkuna ja nauru, sellainen melu, sellaisia huutoja ja kysymyksiä,\nettä korvatkin saattoivat mennä lukkoon. Mitä hän sanoi? Mitä hän\ntahtoi? Olemmeko miellyttäneet profeetan varjoa? Mitä merkitsi hänen\nselaminsa?\n\nMitäkö selam merkitsi? Sen piankin ensimmäinen puoliso selitti,\nhän, joka oli saanut niin verrattoman suuren armon, että oli\nsaanut kuulla tuon opetetun lapsen läksyn. Hän tuli hämmästyneen\nHagarin luo, viskasi itsensä hänen jalkojensa juureen ja laski\nhänen jalkansa päänsä päälle. Nyt kaikki käsittivät hallitsian\ntarkoituksen. Uudemmassa ajassa antaa kalifi nenäliinansa pudota.\nVähemmän sivistyneenä aikana, jolloin osmanit eivät ymmärtäneet\nnenäliinan käyttämistä, merkitsi tuo runollisempi kuvaus, narsissan\nlahjoittaminen, että uskollisten hallitsia oli valinnut ensimmäisen\npuolisonsa.\n\nEnnenkuin Hagar oli ennättänyt tointua ensimmäisestä\nhämmästyksestään, astui esiin kaksi mustaa orjatarta, jotka vaiti\nollen saattoivat häntä haremin sisällä olevaan loistavaan saliin.\nOrjattaret menivät pois; Hagar jäi yksin.\n\nOliko tämä unelma? Oli hetkiä, jolloin Hagar uneksi valveilla. Hän\nkatseli huonetta; siinä tuoksui nardus kaikkialla ja se olisi ollut\nviehättävä, ell'ei olisi kovin näyttänyt vankilalta. Lattioita\npeittivät persialaiset matot, leposohvat olivat Indiasta, tapetit\nSamarkandista. Hän nosti oikeanpuolista verhoa: siinä oli pukuhuone,\nja vasemmanpuolisen verhon takana oli kylpyhuone. Hän katsoi ulos\nmatalan, puoli-ympyrän muotoisen ikkunan läpi, siinä oli lumoavan\nkaunis näkö-ala, josta näki kaupungin, rauniot, puutarhat, meren,\nlukemattomia purjeita ja siintävässä etäisyydessä aasialaisen\nrannikon. Mutta ikkuna oli korkealla, syvällä sen alapuolella\nkimalteli vesi ja ikään kuin tämä ei olisi ollut tarpeeksi\nluotettava, oli varmuuden vuoksi vielä pantu kullattu rauta-ristikko\nikkunan eteen.\n\nTunti kului. Se sisälsi odotusta, kysymyksiä ilman vastausta,\nhuokauksia, vapauden kaipausta. Kirjailtu kellon-nuora näytti\ntarjoavan apuansa. Hagar soitti. Yksi noista mustista orjattarista\nastui sisälle.\n\n\"Mihinkä minua on viety? Miksikä olen täällä?\"\n\nOrjatar aukaisi suunsa ja osoitti poikkileikattua kieltänsä. Tätä\nvastausta oli aivan helppo käsittää.\n\n\"Mutta minä en tahdo kauemmin odottaa. Saata minua ulos! Minä tahdon\nratsastaa takaisin kaleerini luo satamarantaan.\"\n\nOrjatar aukasi oven, osottaen kahta aseellista mustaa eunukkia, jotka\nseisoivat käytävässä. Mahdotonta oli paeta. Hagar jäi jälleen yksin.\nMitä varten kaikki tämä oli tehty? Eräs asia johtui hänen mieleensä,\njoka samalla häntä viehätti ja hirvitti, valloitti hänen mielensä,\nsyrjäyttäen kaikki muut vaikutukset: Narsissa kukka!\n\nVaivoin saattoi hän hillitä kuohuvia tunteitaan. Ovi avattiin.\nSisään astui suurvisiiri Kuprili, puolustellen itseään sillä, että\nhänen täytyi saattaa sulttaani takaisin palatsiinsa. Tämän mahtavan\nvisiirin käytös ja puhetapa oli nähtävästi muuttunut. Hän jäi\nseisomaan istuvan vankinsa eteen ja osotti hänelle sellaista ihailua\nkuin kuvanveistäjä jumalankuvalle, jonka hän itse on veistänyt ja\nasettanut siihen paikkaan, jossa hän sen luulee parahiten vaikuttavan.\n\n\"Uskottoman tytär\", sanoi suurvisiiri juhlallisesti turkinkielellä,\n\"kiitä profeetaa, että olet päässyt minun herrani armoihin!\nSuvaitse suoda orjallesi anteeksi, että hän ensin sinua nähdessänsä\ntyhmyydessään, ajatteli vähemmän ylhäistä liittoa. Profeeta on\nparemmin selittänyt minulle sinun etevät ominaisuutesi. Maailman\nviisain tähtien tutkia, pyhä dervishi Hussein Ben Ali, on tänä yönä\nvalvonut Suleiman kioskin luona ja tähdet ovat hänelle ilmoittaneet\ntaivaan ennusmerkit. Läntisen taivaanrannan yli oli noussut merkki,\njoka ennusti voittoa ja kunniaa uskollisten kalifille. Olen siitä\nkäsittänyt, että sinä olet se valittu, sekä ett'ei sinun arvoistasi\nasemaa ole muualla kuin meidän suuren profeetamme varjon rinnalla.\nSuo anteeksi palveliallesi, ett'ei hän ole tahtonut antaa päivääkään\nhukkaan mennä, saadaksensa varmuutta tähtien ennustuksesta,\nesittämällä sinua ylhäiselle herrallensa, jonka silmille Allah\nsuokoon maata hedelmälliseksi tekevän auringon loiston. Sinä\nolet löytänyt armon hänen ylhäisissä silmissään, jotka maailmoja\nvapistuttavat ja minä olen ensimmäinen, joka alammaisuudessa\njalkojesi juuressa kunnioitustani osotan.\"\n\nNäin sanoen viskasi tuo kaikkivaltias suurvisiiri itsensä leposohvan\neteen ja suuteli Hagarin jalkoja. Hagar ei niitä vetänyt pois. Hän\noli ehtinyt käsittämään, vaikk'ei miettimään kohtalonsa vaihtelua.\nNähdessään Kuprilin jalkainsa juuressa, tunsi hän millainen valta\nhänellä oli, ja tämä tunne ensin oli vastustamattoman valtava.\nOsmanin vaipuva tähti hallitsi vielä itäistä Eurooppaa ja läntistä\nAasiaa. Nämät maailman-osat, nämät summattomat kansanjoukot\nviskasivat nyt Kuprilin henkilössä itsensä Hagarin jalkojen juureen.\nNäihin asti ei nainen noitten raakalaisten silmissä merkinnyt muuta\nkuin himoa: heidän tuli nyt oppia tuntemaan häntä ajattelevana\nolentona. Hagar ymmärsi, että hän oli tullut palatsijuonen aseeksi\nja oli kyllin viisas havaitsemaan ylhäisen aseman vaarat. Kuprili\nsuuteli hänen jalkojaan siinä salaisessa tarkoituksessa, että hän\nkäyttäisi Hagaria valtansa aseena. Hänen kauttaan tahtoi hän hallita\nnuorta sulttaania, ja jos Hagar tähän havaittiin kelvottomaksi,\ntulisi hän katoamaan, kuten moni ennen häntä, jonakin yönä Bosporin\nvilpoisiin aaltoihin. Mitä muuta? Varovaisuutta, viisautta, viekkaus\nviekkautta vastaan!\n\n\"Nouse!\" sanoi valittu arvokkaisuudella, joka oli sekä synnynnäinen,\nettä myöskin opittu Kristiinan koulussa. \"Jos niin on, kuten sanot,\nei valtakunnan ensimmäisen palvelian tule maata jalkojeni juuressa;\nhänen tulee olla ensimmäinen neuvon-antajani. Noin viisas mies\nei varmaankaan kummeksi, että näin odottamatoin kunnia tuottaa\njonkunlaisia epäilyksiä. Uskollisten hallitsia, jolle Jumala suokoon\nSuleiman voittoja ja Davidin elämän pituuden, on vielä lapsi.\"\n\n\"Ylhäinen hallitsiatar, tuollainen epäilys osottaa, kuten kaikki,\nsinun etevää ymmärrystäsi. Ei muhamettilaisen ole oikeus ottaa\npuolisoa itselleen, ennenkuin hän on tullut kuudentoista-vuotiaaksi,\nmutta meidän pyhässä koranissa ei missään kielletä valitsemasta\npuolisoa ennen sitä aikaa. Minä olen edeltäkäsin ajatellut, että\ntämä arveluttavalta tuntuisi. Meidän ylhäisellä herrallamme ei\ntule haremia olemaan, ennenkuin hän on kuudentoista-vuotias, mutta\nsinulla pitää olla asuinkertasi hänen palatsissansa, kuten hänen\niso-äidillään Kösemillä oli ennen, kuin meidän täytyi hänet poistaa,\nja jossa sulttaanin äiti Tarchan vielä asuu, hän kun nykyään on\nvalidé. Hän on hyvä ja myöden antava; hänen korvansa on sinun\nhuuliesi ääntä kuuleva. Sinun pitää joka päivä pääsemän padischan\nluo, ensi aluksi hänen neuvon-antajanaan, sittemmin, kun aika on\ntullut, hänen ensimmäisenä puolisonaan.\"\n\n\"Kun se aika tulee\", muistutti uusi sulttaanitar, \"ei padischa enää\nhoitajaa pyydä; hän on haluava yhdenikäistä eli nuorempaa puolisoa.\"\n\nKuprili iski silmää viekkaasti.\n\n\"Ylhäinen hallitsiatar, suo minun sanoa, että sinä et ymmärrä\nantaa tarpeellista arvoa ihanuutesi viehätysvoimalle ja nerosi\netevyydelle. Sinä saat yhdeksän vuotta käyttää vaikutusvoimaasi\nyksin-omaisesti. Ja ensimmäisenä saat sen myöskin pitää haremissa. Ja\nsinun viisaudestasi riippuu, koska tahdot valita herrallesi nuorempia\npuolisoja.\"\n\n\"Sinä rauhoitat pelkoani, mahtava visiiri! Valtakunnan hallituksesta\nen ensinkään huolehdi; sitä ei saata kykenevämpiin käsiin jättää\nkuin sinun. Suurin kunnia, jota halajan, on, että voisin herraani\nmiellyttää, ja joka päivä selittää hänelle, miten suuret ansiot\nsinulla on. Vaaditko minua tunnustamaan profeetan oppia?\"\n\n\"Kalifin ensimmäinen puoliso ei saata olla muftin ja uleman\napua vailla. Muuten pakotamme miekalla ainoastaan miehiä meidän\npyhään uskoomme. Me emme tunne kristittyjen suvaitsemattomuutta\nnaisia kohtaan. Meidän haremissamme viihtyvät kaikkinaiset\nuskontunnustukset.\"\n\nTaaskin Hagarin rinnassa jotakin kuohahti, -- ei hänen uskontonsa\nvuoksi, mutta naisen itsetuntoa oli loukattu. Nuo raakalaiset\nylenkatsoivat naisen uskoa siksi, ett'eivät myöntäneet hänellä olevan\nsielua.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän kylmästi. \"Muftit ja ulemat tulevat minuun\ntyytymään. Sinä tiedät nyt, mahtava visiiri, että pelkäämättä\nuskallat jättää herrasi kalliin henkilön minun haltuuni. Vaaditko\nvielä jotakin lisäksi?\"\n\nJos Kuprili olisi ollut yhtä suora kuin älykäs, olisi hän vastannut:\nminä vaadin, että korvasi on minun luonani ja suusi sulttaanin luona.\nMutta hän vastasi:\n\n\"Orjasi ei saata mitään vaatia, hän saattaa ainoastaan rukoilla, että\nhän saisi olla sinun ylhäisessä suosiossasi, kuten teräksinen tikari\nkulta-lippaassa. Minä esitän sinulle ylhäisen herrani tädit: Aischen,\nFatimen ja Chanfaden. He antavat sinulle pesu-astian, jossa kätesi\npeset. Suvaitsetko jo tänään muuttaa padischan palatsiin?\"\n\n\"Tahdon kuusi päivää olla vieraanasi. Minä tahdon lähettää sanan\niso-isälleni, Ruben Zeville. Hänellä on kyyhkysiä Konstantinopolista;\nminulla on kyyhkysiä Regensburgista.\"\n\nKuprilin otsa hänen päähineensä alla vetäytyi ryppyihin.\n\n\"Kalifi ei _pyydä_ puolisoitaan; hän _valitsee_ niitä.\"\n\n\"Sanasi ovat viisaat\", vastasi Hagar levollisesti. \"Minä en pyydä\niso-isäni suostumusta, minä ilmoitan hänelle, miten padischa on\nosottanut minulle armoansa. Sinun pitää lukeman viestini ja hänen\nviestinsä myöskin.\"\n\n\"Käske!\" vastasi suurvisiiri.\n\n\"Sen lisäksi toivon saada kohdata veljeäni Benjaminia.\"\n\n\"Käske!\"\n\n\"Vihdoin tahdon pitää uskollisen palveliattareni Sabinan sekä\nRegensburgilaiset kyyhkyseni.\"\n\nVähäisen miettimisen perästä sekin toivomus myönnettiin. Jos\nkyyhkyset kävisivät vaarallisiksi, niin oli muitakin hävityskeinoja\nniitä varten kuin haukkoja. Välipuhe oli loppunut; vanki ei saattanut\nenempää pyytää vanginvartialtaan. Sulttaanin kaikkivaltias ministeri\najatteli itsekseen, kun hän haremin oli jättänyt:\n\n\"Valkeanliekki on meille hyödyllinen, kun vain suljemme sen vahvojen\nmuurien sisään. Tämä nainen saattaa tulla verrattoman arvokkaaksi\nliittolaiseksi tahi vaaralliseksi viholliseksi. Minä pidän huolta\nsiitä, että hän valitsee edellisen osan. Pahimmassa tilassa löytyy\nsilkkinuoria... ja säkkejä.\"\n\nHagar jäi yksin. Tuo suljettu ovi kohosi ikään kuin muurina koko\nhänen entisyytensä ja tulevaisuutensa välille. Hän oli vastaan\nottanut tähtien kutsumuksen, niin, kuten välttämätöntä otetaan\nvastaan, ei pelotta, mutta empimättä. Nyt alkoi hänen sisällinen\ntaistelunsa. Menneisyys kohosi hänen eteensä, hän pudisti pois\nkaikki muistot, kuten kuluneen vaatetuksen. Tuo mennyt elämä, olemus\nilman pohjaa, etsintä ilman maalia, minkäpä arvoinen se olikaan? Ei\nlöytynyt mitään eikä ketään, jossa hän eroamattomasti olisi kiinni\nriippunut. Mutta tuo ajatusten maailma, jossa hän oli elänyt, tuo\nmasentamaton vapaudenhalu, jonka kaikki nöyryytykset olivat tehneet\nvain hillitsemättömämmäksi, mitä niistä tulisi? Hän vajoisi haremin\nalentavaiseen, hengettömään, ajattelemattomaan, eläimelliseen\nelämään, ruokittavaksi makeisilla, huvitettavaksi leluilla, ja\nkoruilla koristeltavaksi. Hän teljettäisiin häkkiin, pantaisiin\nkultakahleisiin, ei yksikään liike olisi vapaa eikä yksikään toiminta\nitsenäinen, ja sitä elinajakseen! Hän palvelisi kahta despoottia\ntahdottomassa orjuudessa, kasvattaisi toista ja tottelisi toista\nsekä joutuisi ehkä molempien upotettavaksi. Mikä teeskentelemisen\nverkko, mikä elämä täynnä viekkautta! Hän, sukupuolensa vapain,\nuhkeamielisin, tiedoista rikkahin ja lahjakkain, alentaisi itsensä\nnäin vertaisiansa alemmaksi ja vieläpä entistä köyhää Hagar Ringiäkin\nhalvemmaksi...\n\nHän viskasi itsensä toivotonna leposohvaan. Mitäpä hän ei olisi\ntahtonut antaa lieventävästä kyyneleestä, ainoasta lohduttavasta\nrukouksesta! Mutta hän ei saattanut itkeä, hän ei osannut rukoilla.\nHän saattoi ainoastaan tuntea itsensä toivottoman yksinäiseksi, niin\nauttamattomasti kadotetuksi, kuten se tuntee olevansa, joka kaikki on\nrakentanut omaan itseensä ja on kadottanut itsensä.\n\nÄkkiä hypähti hän ylös.\n\n\"Mitä Kristiina kuningatar sanoisi, jos hän Doxansa näkisi tässä\nalennustilassa? Eikö vain hän nauraisi niin sydämmettömästi, kuin\n_hän_ ainoastaan nauraa saattaa? Eikö hän voitonriemulla huudahtaisi:\nsanoinhan sen sinulle; ilman minua et ole mitään!\"\n\nSuuttumuksen puna nousi Hagarin poskille.\n\n\"Silloin minä kysyn häneltä samati kuin hänen oli tapana kysyä\nminulta: tiedätkö kuka _minä_ olen ja kuka _sinä_ olet? Tiedätkö että\nminä olen käskiänä valtakunnassa, jonka rinnalla sinun valtakuntasi\non kuten pähkinänkuori? Oi, minä olen huoannut, olen sanomattomasti\nhalannut kerran päästä vertaiseksesi ja nyt olen sinua ylhäisempi,\nnyt on sinun paikkasi minun jalkojeni juuressa! Älä sano, että olet\nyksinvaltias valtakunnassasi, sekä että minä ostan valtani olemalla\nsuurvisiirin tottelevainen orjatar! Minä olen syntynyt valtaan, kuten\nsinä, ja mitä sinä ansaitsematta olet perintö-oikeudella saanut,\nsen minä olen viisaudella ja voimalla voittava. Yhdeksän vuotta,\nja koetetaan sitte vertailla, mitä sinä olet minun rinnallani!\nSinä ylenkatsot puolison velvollisuuksia, sinä et tahdo taipua\nmiehen vallan alle. Hyvä, minä olen lapsen puoliso, minä olen yhtä\nitsenäinen kuin sinä; mutta minä olen, mitä sinä et _saata_ olla,\nvaikka halusta tahtoisit: herrani hallitsiatar.\"\n\nUusi sulttaanitar käveli kiivain askelin edestakaisin pehmeitten\nlattiamattojen päällä. Hän oli päätöksensä tehnyt; hän oli jälleen\nentisellään.\n\n\"Miksikä vapista? Arpa on langennut ja sitä ei muuttaa saata. Kyllä\ntulen Kuprilin orjattareksi sillä ehdolla, että hän tulee minun\norjakseni. Tähteni, minä kiitän sinua! Sinä olet vienyt minut\nvallan portaille; sinä olet kerran vievä minua sen kultaiselle\nvalta-istuimelle. En ole ollut mitään, tahdon kerran olla kaikki.\"\n\nHiljainen huokaus salin kynnykseltä oli vastauksena näihin sanoihin.\nSabina oli tuotu tänne suurvisiirin käskystä ja seisoi nyt ovella\nhämmästyneessä odotuksessa. Tuo rehellinen Nerikentyttö oli\ntoivottomana pelästyksestä.\n\n\"Ne sanovat... ne sanovat, että koiraturkki on ottanut minun rakkaan\nneitini!\"\n\n\"Niin, kuningattareksensa, Sabina. Ja sinun pitää oleman ensimmäisenä\nhovineitonani. Etkö ole iloinen noin suuresta kunniasta?\"\n\n\"Iloinen? Jumal' armahtakoon. Olisinko minä iloinen, kun haukka vie\nhienon kultakyyhkyseni?\"\n\n\"Lue minulle jotakin, minä tarvitsen sanan rauhattomuutta vastaan.\nLue 45 psalmi, Herran voidellun vihkimisvirsi!\"\n\nSabina otti huoaten psalttariraamatun, jonka Risebergasta olivat\nmukaansa saaneet, selaili sitä, mutta ei saattanut kyynelten takia\nlöytää vihkimisvirttä. Sen sijasta hänen silmiinsä sattui 57 psalmi:\n-- \"Minun sieluni makaa jalopeurain keskellä, jotka ovat niinkuin\ntulen liekit; ihmisten lapset, joiden hampaat ovat kuten keihäs ja\nnuolet, ja heidän kielensä kuten terävä miekka. Verkon he virittävät\nminun käymiseni eteen ja painavat alas minun sieluni. Korota itsesi,\nJumala, taivasten ylitse ja sinun kunniasi ylitse kaiken maailman!\"...\n\n\"Se ei ollut se psalmi, Sabina, jota tarkoitin.\"\n\n\"Eikö ollut?\" Suokaa anteeksi... \"Minun jalkani on kompastunut\"...\n\"Älkää panko luottamustanne ruhtinoihin!\"... \"Sinä, Herra, älä tee\nliittoa hävityksen valta-istuimen kanssa.\"...\n\n\"Ei, nyt et sinä osaa lukea. Valmista minun vuoteeni! Sinä olet nyt\nkaikki mitä minulla on jäljellä entisestä elämästäni...\"\n\n\n\n\n13. Westfalin rauha.\n\n\n    Kuinka ihmeellistä! Kun voi sopia koko maailman kanssa!\n\nRuskean hevosen ratsastaja aina yhä ratsasteli. Se oli 1647 nähnyt\ntaistelevien sotajoukkojen nälkään näännyttävän toisiansa Böhmissä,\noli irvistävällä mielihyvällä lukenut tuhannen ja vielä tuhannen\nnälkäkuoleman uhria, oli nähnyt maakansan hiipivän ulos yön tullessa\npiilopaikoistaan metsässä ja syöksevän leirien syrjäpaikkoihin\nkuolleitten ja puolikuolleitten kimppuun, ei enään ryöstääksensä\nheitä, vaan kuten pedot kalvaaksensa kuolleitten riutuneita luita.\nHän hymyili; hän oli nähnyt vielä hirmuisempia tapahtumia, nähnyt\nlasten syövän kuolleita vanhempiansa ja puolimädänneitä ruumiita\nkaivettavan ylös kirkkopihoista. Sellainen on sota, se ei koskaan\ntule yksin; miekka ja kuula on armahtavainen nälän ja ruton rinnalla.\nRutto oli täällä kuten kotonaan, se tuli ja meni ja tuli jälleen\nkuin korppi tappotanterelle. Mitäpä tuo ratsastaja ei ollut nähnyt\nnoissa kurjissa parakeissa, jotka kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana\nkäytettiin sotasairaaloina!\n\nMutta hän ratsasti yhä eteenpäin, hän ei saanut kylliksi, hän ei\nkoskaan saa kylläksi. Hänen piti hädän ja kuoleman rinnalla näkemän\nmyöskin vihan. Hän seurasi Hessiläistä karkaajaa Melanderia hänen\nhävitysmatkallaan Hessenin läpi. Götzillä oli jo julmuudessa\nvoittajansa: 17 kaupunkia, 30 linnaa ja 300 suurta kylää katosi\nmuutamassa viikossa tuleen. Viimeinenkin pirstale Hessenin\nvarallisuudesta oli hävitetty ja Melander palkittiin arvonimellä:\nkreivi von Holzapfel.\n\nRatsastajaa miellytti tämä taitava päällikkö, samati kuin häntä\nmiellytti Banér, Wallenstein, Altringer, Götz, ja seurasi haluisesti\nhäntä edelleenkin hänen sotaretkillensä. Siellä oli toivottavissa\nenemmän kurjuutta, kuin mitä ihmis-elamässä tavallisesti on.\nKun Melander vuonna 1648 oli yhdistänyt baierilaisen sotajoukon\nkeisarillisen kanssa, oli hänen komennettavanansa 33,000 sotamiestä,\n-- siinä oli vielä jotakuinkin teurastettavaa -- ja sitä paitsi\n127,000 irtolaista, naisia ja lapsia. Mikä verraton saalis\nmurha-enkelille, jos tämä joukko tappiolle joutuisi! Innostuneena\ntoivosta seurasi ratsastaja joukkoa Baieriin Augsburgin läheisyyteen.\n\nWrangel ja Turenne kulkivat varovaisesti Melanderin jäljissä ja\nennättivät hänen Zusmarshausenissa, juuri kun hän oli lähettänyt\npois baierilaiset, tehdäksensä palausretken helpommaksi, ja\nseisoi jäljellä keisarillisten kanssa. Oli ihana toukokuun yö.\nKaikki tuoksui kevään ensimmäisessä ihanuudessa, ja kertut,\njotka eivät tunteneet muuta kuin rakkauden ja mustasukkaisuuden\nsodan, lauloivat lehmuksien latvaksissa liverryksiään noille\nääneti pimeässä marssiville ruotsalaisille ja ranskalaisille\nsotureille. Nuori eversti, Kustaa Kurki, joka oli kasvanut pois\nrakkaudenhaaveiluistaan, kannusti 800 ratsumiehen etupäässä\nhevostansa ensimmäistä hyökkäystä varten. Hän ryntäsi päälle,\nsai kovan vastuksen, survaistiin takaisin, ryntäsi uudelleen ja\nonnistui paremmin. Kolme kertaa keisarilliset jaksoivat vastustaa,\nkolme kertaa he väistyivät. Haavoitettuna antoi Melander kantaa\nitseänsä keihäitten päällä, kuulien tulisimmasti lentäessä, uusi\nkuula lävisti hänen ja hän kuoli. Vastustus lakkasi, keisarillisen\njoukon täytyi paeta, ja nuo 127,000... Täällä oli jotakin tehtävää\nruskean hevosen ratsastajalle. Hän ratsasti noitten pakenevien,\nturvattomien, repaleisten, nälkäisten ihmisjoukkojen sekaan, joita\nvilisi lakeuksilla, teillä ja kukkuloilla niin pitkältä kuin silmä\nkannatti. Ne ratsastettiin kumoon, tallattiin, viskattiin toinen\ntoisensa ylitse ja repelivät toisiansa, siinä missä verta vuotaen\nmaassa makasivat, tempaistaksensa toinen toisiltaan leivänpalaa. Ne,\njotka henkiin jäivät ja saattoivat paeta, hajaantuivat kodittomina ja\nsaaliinhimoisina maakuntaan, kaikkien kurjuuksien ja himojen valtaan\njätettynä. Ruotsalaiset ryntäsivät Baieriin ja hävittivät siellä niin\nperinpohjaisesti, että vielä 200:n vuoden kuluttua heidän nimensä oli\nkaikkien vallattomien lasten pöpönä.\n\nRatsastaja jätti Wrangelin ja seurasi Köningsmarkia, kun tämä\neräänä lämpimänä kesä-yönä äkkiä anasti Lillan puolen Pragia.\nTäällä ei ollut erin paljoa verta saatavana, mutta olipa runsaasti\nsaalista. Kaikki, mitä laveiden lähiseutujen oli onnistunut pelastaa\nsaaliinhimoisten vihollisten ja ystävien kynsistä, tuotiin tänne\nvahvojen muurien turviin ja ryöstettiin täällä, kun oli muurien yli\npäästy. Jokainen ruotsalainen, jokainen suomalainen päällikkö tuli\njoksikin aikaa rikkaaksi. Köningsmark jätti miljoonia jälkeensä,\nKristiina kuningatar sai kalliita käsikirjoituksia tarpeeksensa, ja\nUpsalan yliopistolle tuli _Codex argenteur_. Pfaltzkreivi Kaarle\nKustaa tuli syksyn sumujen muassa liika myöhään, tasataksensa\nruotsalaisten aseitten voittoja ja saaliita.\n\nRuskean hevosen ratsastaja oli väsynyt kolmenkymmenen vuoden\nratsastuksen perästä ja piti muutaman hetken lepoa voittavan\nsotajoukon leirissä. Täällä voittoa vietettiin juomingeilla ja\nkierivillä nopilla. Unkarilainen viini tukehutti kaikki omantunnon\näänet samalla kuin muistotkin kaikista vaivoista ja puutteista.\nMiksikä ei sotilas olisi varastanut ilon ja unhotuksen varalle tunnin\ntahi yön, tuosta lyhyestä ajasta, mikä hänellä vielä oli elettävänä?\nNoppapelin ritinää hämmensivät hurjat juomalaulut, nauru, ja\nvaihdoksi toisinaan herjaus, jota seurasi miekan-isku. Pelivoittona\noli se saalis, joka tänään oli otettu ja huomenna kadotettiin.\nAhkeruuden säästöraha ja koronkiskurin inha kulta menivät kädestä\ntoiseen. Hopeinen ristiinnaulitun kuva punnittiin kädessä ja\npidettiin vaihtovarana, ihanaa vankia vastaan, joka oli saatava\nnoista 127,000:nesta. Ratsastaja ivallisesti hymyili: ei kylliksi\nsaatu verestä, kyyneleistä, kurjuudesta, vihasta ja hävityksestä:\nsota hävitti vielä uskon-opin ja hyvien tapojen viimeisetkin\njäännökset.\n\nRatsastajan yhä jatkaessa matkaansa ruohottuneitten vainioitten yli,\nläpi poltettujen kaupunkien, loi hän hätimiten katseensa suureen\nrappeutuneeseen rakennukseen, joka sattumuksesta oli jäljellä ja\njota oli tallina käytetty. Hänen katseensa kirkastui; hän havaitsi\njälleen jäljen entisistä ratsastuksistaan. Tuossa rakennuksessa\noli ennen ollut kukoistava koulu, jonka Lutherin aikalaiset olivat\ntoimeenpanneet. Opettajat olivat kuolleet nälkään, oppilaat hajonneet\nja tulleet sotilaiksi tahi ryöväreiksi, kentiesi molemmiksikin.\nProtestanttinen Saksanmaa oli ennen sotaa järjestänyt oivallisen\nkoululaitoksen. Se oli hävitetty; se sukukunta, jonka nyt piti\nisiänsä perimän, oli saanut kasvatuksensa noitten 127,000, tahi\nheidän vertaistensa joukossa.\n\nVihdoinkin tuli ratsastaja kahteen Westfalin kaupunkiin,\nMünsteriin ja Osnabrückiin, joilla vielä oli tarjottavana suojaa\nrauhanvälittäjille, edellisellä ranskalaisille, jälkimäisellä\nruotsalaisille sekä molemmilla heidän vastustajillensa. Hän kurkisti\nsatulastaan akkunoista sisään? nähdäksensä miten neuvottelut\nkävivät; hän melkein toivoi, että niistä joku seuraus syntyisi,\nsillä hän tarvitsi aikaa kootaksensa uutta poltin-ainetta, jota\npaitsi ihaninkin tuli vähitellen sammuu. Tämä odottamaton hurskas\ntoivo oli kauan toteutumatta. Seitsemän vuotta oli rauhansopimuksia\nhierottu. Sodan alussa olivat hätähuudot hävitetyistä maista vuosi\nvuodelta käyneet äänekkäämmiksi, sitte aina uupuneemmiksi siksi,\nettä vihdoin olivat ikään kuin kuolemallaan olevan huokaukset.\nNe ponnahtelivat takaisin kivimuureista. Miksikä ruhtinaat\nluopuisivat vaatimuksistaan, valtioviisaat kunnianhimostaan,\nsotilaat saaliistaan. Valta vastusti valtaa, usko uskoa, vaatimukset\nvaatimuksia; ei kukaan tahtonut edes ulkonaisesti osottaa rauhaa\ntarvitsevansa. Usko oli ykspäisin. Ei mitään sopimusta neitsy\nMarian ja väärä-uskoisten välillä! Ei mitään suvaitsevaisuutta\nlutherilaisten ja kalvinilaisten välillä. Ei mikään hinta ollut\nliiaksi korkea iankaikkisesta autuudesta. Baierin vaaliruhtinaan\nMaksimilianin mielestä, joka antoi ruoskia itseänsä joka päivä,\nlahjaksi saatu pyhimyksen pääkallo täydellisesti korvasi hänen maansa\nhävityksen ja sadan tuhannen ihmisen surman.\n\nLähettiläät viivyttivät matkustuksiaan, ministerineuvostot\nvastauksiansa. Kun vastaukset kuukausien perästä olivat\ntulleet, oli uusia kysymyksiä ilmaantunut, joittenka taas tuli\nodottaa sanansaattajain tuomaa vastausta. Siinäkös taisteltiin\nvaltakirjoista, arvonimistä sekä etevimmistä arvoluokista!\nKunnioitettaisiinko Venedigin lähettilästä arvonimellä: \"ylhäisyys\"\nvai ei? Kävisikö lähettiläs vieraissa toisen lähettilään luona, vai\nodottaisiko, että tuo toinen ensin tulisi hänen luoksensa? Mitenkä he\npukisivat itseänsä vieraissa käydessään, ett'eivät arvoaan alentaisi?\nKuka saisi istua vasemmalla, kuka oikealla puolen neuvospöydän\nääressä, kuka juhlaseurueessa ajaisi kilpailiansa edellä, kuka\nperässä? Tulisiko keisari edustamaan pyhää Roman valtakuntaa tahi\nolisiko kullakin pienellä maakreivillä äänivalta päätöksissä?\nViimeksimainittu koski kuitenkin ylhäisimpiä ylhäisyyksiä;\narveluttavampia olivat ne tiedot, jotka sananlennättäjät toivat\nsodasta. Jokainen menestys lisäsi vaatimuksia toisella puolen ja sai\ntoisen puolen epäilykseen. Ei, vielä täytyisi odottaa, saattaisihan\nsiinä tapahtua onnellinen muutos. Ja kaiken tämän aikana, mikä\nkateus, mitkä juonet, mitkä salaiset ohjesäännöt ja kavalat\nkiertotiet tässä keskustelujen muurahaispesässä!\n\nHistoria, joka on kirjoitettu Münsterissä ja Osnabrückissä\ntapahtuneista, kaikkia Euroopan valtoja, paitsi Turkkia ja Venäjää\nkoskevista rauhansopimuksista, täyttää kuusi vahvaa nidosta.\nRatsastajan pelkäämä hetki oli kuitenkin vihdoin tullut, jolloin\nsodan liekki oli sammuva poltin-aineen puutteesta. Keisari Ferdinand\nIII oli uhrannut viimeiset sotajoukkonsa ja viimeiset aarteensa,\nhänen perintömaitansa uhattiin, hänen liittolaisensa luopuivat.\nPyhimyksen pääkallo ei voinut pelastaa suurinta osaa Baierista.\nTämä tapahtui silloin, kun Ruotsi lähetti sotaan 70,000 miestä,\nRanska 40,000. Westfalin rauha allekirjoitettiin lokakuun 10\npäivänä vanhaa lukua 1648 Osnabrückissä sekä pian sen jälkeen taas\nMünsterissä. Ehdot ovat tunnetut: taattu omantunnon vapaus, pyhä\nromalainen valtakunta hajotettu liiton kautta 361:een itsevaltiaaseen\npikkuvaltaan, 8:aan vaaliruhtinaskuntaan, nimikeisarikuntaan,\njonka hallitsia kantoi keisarin arvonimeä; maavoittoja Ranskalle,\nRuotsille, Hessen-Kasselille ja Brandenburgille; sekä 5 miljonaan\nriksiin Ruotsin palkatuille sotajoukoille. Espania jatkoi vielä neljä\nvuotta sotaansa Ranskaa vastaan.\n\nNäin lavealle ulottuvaa rauhansopimusta ei maailma ollut sitte Roman\nloistavien päivien nähnyt. Kolmenkymmen-vuotinen sota alkoi uskon\npuolesta, mutta oli lopulta sota vallan puolesta. Kirkko, joka\ntahtoi olla kaikki, oli tämän jälkeen tuskin muuta kuin valtion\npalvelia. Paavi Innocentius X, joka vastusti Westfalin rauhaa, ei\nitse käsittänyt, kuinka oikeutettu hänen vastustuksensa oli, jos\nsitä katsoi korkeammalta, kuin hänen paavillisen vallanhimonsa\nkannalta. Sillä taistelussa uskon puolesta katosivat maailmasta\nkorkeimmat elämänkysymykset, mitkä ristiretkien ajoista siihen asti\nolivat voineet innostuttaa ja koota Euroopan kansaa. Sen tyhjyyden\nsijaan, jonka ne jälkeensä jättivät, syöksähtivät kaikellaiset\nhuonot himot, jotka rupesivat vallasta taistelemaan. Ruhtinaat\npakottivat holhouksen alaisia kansoja kuten lammaslaumoja edellään\nkulkemaan taistelussa valtiollisen asemansa puolesta. Missä ruhtinaat\neivät hallinneet, nousi kansojen kateus taistelemaan kaupanteon\nja yksityisen edun etuisuuksista. Siinä taisteltiin, mutta eipä\nenään sen edestä, mikä elämässä oli pyhintä, eli iankaikkisesta\nautuudesta; puolitoista vuosi-sataa eteen päin taisteltiin vallan,\nkullan ja kunnian puolesta, siksi että omantunnonrauha oli siittänyt\najatuksen vapauden ja se taas oli synnyttänyt kansanvapauden, joka\nhaparoitsi etsien maaliansa valtiosäännöllisen hallitusmuodon ja\nkansallisuuksien aikakaudessa.\n\nRuskean hevosen ratsastaja riisui hevosensa ja antoi uskolliselle\nseuraajalleen muutaman hetken levon.\n\n\"Mitä?\" sanoi hän. \"Nyt jo väsynyt ja vielä on paljo, paljo\ntekemättä maailmassa! Kaviosi ovat kuluneet, lautasesi hyytyneen\nveren peittämiä. Etkö tiedä, että paljo vielä on tehtävänä sekä että\non pitkä aika maailman loppuun? No siis, levähdä täällä hetkinen\nhävitetyn kaupungin tuhassa ja pureskele haudoilla kasvavaa ruohoa,\nsillä välin, kuin minä nousen vuorenhuipulle katselemaan työtäni!\"\n\nHänen tarvitsi oikaista pitkää vartaloansa, joka oli käynyt\npuutuksiin satulapuussa. Muutamilla askeleilla hän astui\nFinsteraarhornin kukkulalle ja katseli ympäri Eurooppaa. Keskustan\nvaltakunnat, ne, jotka eivät ole pohjoiset eivätkä eteläiset, eivät\nitäiset eivätkä läntiset, olivat julman autioiksi saatettuja. Heidän\nasujamistaan oli kaksi kolmatta osaa kaatunut miekan, nälän tahi\nruton hävityksistä; jälkeen jääneet katsoivat joka askeleelta arasti\ntaaksensa, peläten, että turmion tuoja kentiesi jälleen seisoi heidän\nselkänsä takana. Paremman, vaikk'ei onnellisen kohtalon alaisia,\nolivat maan-osan muut valtakunnat. Idässä nousi mustia, uhkaavia\npilviä, joittenka läpi pajarin nähtiin ponnistelevan Romanovien\nhallitsiasukua vastaan, puolalaisten pikkuruhtinaiden kalskuttelevan\nmiekkojansa voimatonta kuningasta vastaan ja uhkaavan sarven\nnähtiin puolikuusta himmeästi pilkistävän pilvien välistä. Etelässä\nauringon valaisema Neapeli tutisi vihasta Espaniaa vastaan, joka,\nitse Ranskan hätöittämänä, ei tahtonut saalistansa jättää. Lännessä\nvartioitsi brittiläisten kapinallinen saari vangittua kuningastaan,\nsillä välin kuin Alankomaat ylpeinä levittivät merellä vapaata\nlippuansa. Pohjoisessa takoivat asepajat lepäämättä, joka toinen\nmies vietiin auran kärjestä, mutta kauppa kukoisti, voitot pyyhkivät\nmonta kyynelettä. Ruotsi ja Suomi eivät itse tunteneet, kuinka\narveluttavasti he verta vuosivat, voitettu Tanska tunsi haavansa sitä\nparemmin.\n\nRauha tuli. Rauha, tuo vanhan Kustaa kuninkaan aika, joka oli\nloppunut, kun hänen hautakellonsa lakkasivat soimasta. Ruotsissa ja\nSuomessa tuskin enään löytyi miestä tahi naista, joka saattoi muistaa\nrauhan aikaa. Suku suvun perästä oli syntynyt, kasvanut, elänyt ja\nkuollut rauhattomuuden aikana. Kuinka monta vihollista? Se vain\nkysymyksenä. Yksi, -- siitä ei puhumistakaan, se koski enimmäkseen\nrajaseutua. Kaksi, -- siinä täytyi pitää selkänsä vapaana. Kolme tahi\nuseampia, -- niitä vastaan oli ainoastaan yksi ainoa parannuskeino:\nvoitto. Ja nyt, nyt ei tarvinnut odottaakkaan vihollista enään.\nKuinka kummallista! Kun voi sopia koko maailman kanssa eikä enään\ntarvinnut lähettää poikiansa sotaan kuolemaan, ei enään kahdesta\nleivänkannikasta antaa toista sotajoukon elatukseksi, ainoaa\nhevostansa kuormaston tarpeeksi, ainoaa taalariansa kaikkia nielevään\nsotaan! Tämä tuntui oudolta. Vanhat sitä eivät uskoneet, he olivat\nniin usein ennenkin tulleet petetyiksi; nuoret eivät sitä myöskään\nuskoneet ja kiirehtivät kuulutusta ottamaan saadaksensa häitä pitää,\nennenkuin uusi sotaväen otto tulisi tempaamaan sulhasen morsiamensa\nsylistä. Kiitokset pidettiin kirkoissa; muutamat kaupungit, joilla\nvielä oli talikynttilöitä, asettivat juhlavalkeita palamaan,\ntoiset, joilla ei ollut, jäivät pimeiksi myöhäisenä syys-iltana.\nMaaseutulaiset eivät sellaista koreutta käsittäneet. Monta kyllä oli,\njotka Jumalaa kiittivät, mutta myöskin ne lukivat kuitenkin litanian\nja rauhanrukouksen kiitoksen jälkeen.\n\nTukholman kaupunki eli juhlariemussa: siellä oli pidetty huolta\nsiitä, että yhteinen kansa sai oikein selvän käsityksen rauhan\nmerkityksestä. Jumalanpalveluksia kaikissa kirkoissa, muistorahoja,\nilotulituksia linnan ja virran luona, kaikellaisia kansanhuvituksia\ntoreilla ja puutarhoissa. Nyt oli Kristiina kuningattarella\ntuhlaamisen syytä. Nyt oli hänen ja valtakunnan mahtavin aika,\nmutta nyt oli myöskin hänen kunniansa korkeimmalla asteellaan,\nsillä kaikki tiesivät, että hän se oli, joka oli jouduttanut tuota\nkunniarikasta rauhaa ja ilman hänen mahtisanaansa se todenmukaisesti\nvielä olisi riippunut sotapäällikköjen miekankärjessä. Ensimmäinen\nsananlennättäjä sai 600 tukaatin kultavitjat ja sanansaattaja\naateloittiin, palkintoja jaettiin runsain käsin, ja rauhansovinto\npantiin kultakupukkaan.\n\nJos ilo ei ollutkaan yhtä yleinen keisari Ferdinand III:nen hovissa,\nniin koetettiin siellä kuitenkin näennäisesti iloa osottaa. Myöskin\nsiellä _Te deumia_ veisattiin, kansa huvitteli itseään, kellot soivat\nja messut kaikuivat yöt päivät, munkit kulkivat juhlakuluissa pitkin\nWienin katuja liehuvine lippuineen ja pyhimysten luut koreissa\npyhäinjäännös-arkuissa. Neitsy Mariaa ei tunnustettu voitetuksi:\ntaivaan kuningatar oli, voimallisempana kuin maallinen tuolla\nylhäällä lumimaassa, rauhaa rukoillut.\n\nEräs keisarin alammaisista, vanha juutalainen Regensburgissa,\nsai eräänä syksypäivänä rauhansanoman konttooriinsa. Pieni\nliike valkoisen parran alla olevassa ylähuulessa melkein näytti\nsurunvoittoiselta hymyilyltä. Hän tiesi sen jo edeltä päin;\nsepä oli hän, joka oli rauhan tehnyt; siinä puuttui näihin asti\nallekirjoitukset vain.\n\n\"Porvari-oikeus Israelille on vielä lykätty toistaiseksi!\" mutisi hän\nhiljaa itsekseen. \"Kärsivällisyyttä! Levätkööt nyt hetkisen Itämeren\nja Tonavan välillä. On huolta pidetty siitä, että yhtiöt Habsburg ja\nBourbon tarjoavat toinen toistansa enemmän. Minun tilini... hm...\nJerobeam!\"\n\nEnsimmäinen konttooripalvelia astui sisään.\n\n\"Keisari saa ne kolme miljoonaa, joita hän on pyytänyt, ja minä\nvaadin Ranskan, arkkiherttua Ferdinand Kaarlelle annettavat\nvahingonkorvaukset takuudeksi. Baierin vaaliruhtinas saa miljoonan\nylisen Pfaltzin takuutta vastaan. Nyt se ei ole 100,000:nen arvoinen,\nmutta kymmenen vuoden perästä on se meille antava pää-oman korkoina.\nMuut saksalaiset ruhtinaat saavat maksaa 80 prosenttia edeltäkäsin\ntaikka tulla minutta toimeen.\"\n\n\"Prinssi Kaarle Stuart pyytää yhä uudestaan rahoja, astuaksensa\nmaalle Englannissa. Se on ainoa ja viimeinen keino, millä hän voisi\npelastaa kuninkaan, hänen isänsä hengen\", ilmoitti konttoorikirjuri.\n\n\"Kaarle I kukistukoon. Hän on minun pettänyt kuten kansansakin. Mene!\nMinä asetan Oliver Cromwellin Englannin valta-istuimelle.\"\n\nKymmenen minuuttia tämän jälkeen palasi Jerobeam, tuoden mukanaan\nvähäisen ohuen erittäin taajaan kirjoitetun paperiliuskan, joka\näsken oli tullut kyyhkypostissa Konstantinopolista. Ruben Zevi pani\nlasisilmät nenälleen ja luki järkähtämättömän tyvenenä paperilla\nolevaa hienoa kirjoitusta.\n\n\"Tiedän, tiedän\", sanoi hän itsekseen. \"Venedigin on tällä kertaa\nonnistunut puolustaa Kandiaa. Ei tee mitään, sen tulolähteet ovat\nloppuneet, kilpailu häädetty, Janitscharit voitettu... Muhamed IV on\npantu valtaistuimelle... uudet sopimukseni onnellisesti päättyneet,\nturkkilainen valta on viittauksestani valmis hyökkäämään keisarin\nniskaan... Vielä tahdon hillitä puolikuuta... Oi minun viisasta\nHagariani, minä tunnen sinun käsialasi! Sinä kaikkiin kykenet...\nIsraelin Jumala, sinä tiedät, miten Abraham sai taistella uhratessaan\nIsakkinsa! Mutta täytyihän minun uhrata Hagar sinun suuren työsi\ntähden; hän on sen valmistava!... Vakoojat häntä ympäröitsevät\nsulttaanin palatsissa; jokainen orjatar kuuntelee, jokainen eunukki\non valmis häntä pettämään. Mutta hän on voittanut sulttaanin äidin,\nTarchanin, venakon; henkivartiaston päällikkö on häneen täydellisesti\nkiintynyt... Lapsi raukka, sulttaani, näkee hänessä ainoan\nsuojeliansa ja uskoo hänelle kaikki. Kuprili itse on taipunut hänen\nvaikutuksensa voimasta... hänellä on näennäinen valta, mutta Hagar\nse on, joka hallitsee ja kaikkia päättää. Molemmat käsittävät, että\nhe yhdessä kykenevät kaikkeen, ja sepä heidän välillään ystävyyden\nsäilyttää. Oi, minun tyttäreni, minun tyttäreni, sinä pidät nyt\nosmaanien koko valtaa käsissäsi!... Benjamin palaa Smyrnan ja\nVälimeren kautta... Jerobeam!\"\n\n\"Mestari!\"\n\n\"Benjaminia odotetaan palaavaksi Smyrnasta näinä päivinä. Ei mitään\nhälinää! Kuusikymmentä meidän miehistämme asetetaan hajalle pitkin\nvirran rantaa, jotta ovat valmiit häntä suojelemaan, jos kansanjoukot\nuhkaisivat. Linnaan levitetään kultakankaasta tehty matto, jonka\ntulee ulottua portista ylikerran portaille asti. _Täällä_ häntä pitää\notettaman vastaan kuninkaallisilla kunnianosotuksilla.\"\n\nRatsastaja palasi ruskean hevosensa luo. Hän oli nähnyt kaikki ja\nkuullut kaikki Finsteraarhornin kukkulalta. Kun näkymätön väräjävä\nääni-aalto toi hänen korviinsa tuon vanhan juutalaisen sanat Tonavan\nrannalta, vääntyivät hänen kasvonsa ivalliseen hymyyn.\n\nSulttaanittaria ja kuninkaita! Ja minä säästäisin päivänkorennoisia!\n\n\n\n\n14. Voitonriemuinen Parnassos.\n\n\n    Kultaisen ajan pitää takaisin palajaman.\n\nSuuren, myrskyisen seitsemännentoista vuosisadan keskipalkoilla\nKristiina kuningattaren nimi kuten säteilevä tähti voitti loistossa\nkaikki kilpailiansa. Hän näytti olevan määrätty vuosisatansa\nloistavaksi keskipisteeksi. Noin suuren, verisen kiistan täytyi\nkuitenkin vihdoin laskea aseensa hänen jalkojensa juureen. Oli paljon\nheräävää, unesta selviämätöntä tutkimusta, ja paljon epäselvää uuden\nja paremman aikakauden halajamista, ja monta kummallista merkkiä\nsiitä, että tämä uusi jo seisoi portin edessä tahtoen sisälle, se\nkokoontui kaikki hänen valta-istuimensa ympärille ja nimitti häntä\ntulevan maailman-aikakauden kunnialla kruunatuksi Sibyllaksi. Hän\nseisoi vallan ja kunnian kukkulalla. Westfalin rauha oli nostanut\nhänen ikään kuin meren tyyntyvien aaltojen harjalle, Euroopan\nsovinto-tuomarittareksi. Kaikki hänen eteensä polvistui, kaikki häntä\nylisti. Ruotsin kansa kulki voitonriemussa, sen ystävät kerjäsivät\nmuruja maavoitoista, sen viholliset salasivat mairitteleviin\nhymyilyihin katkeruutensa. Kaikki runoiliat lauloivat latinaisia\nylistysrunoja, kaikilla puhujalavoilla julistettiin, että Minerva\njälleen oli ylösnoussut, kaikki hovit ja neuvoskammarit lähettivät\nsanansaattajia ilmoittamaan ihailuaan. Ja tämä korkeasti ylistetty\nkuningatar, vuosisadan keskipiste, oli nyt neljännelläkolmatta\nikävuodellaan nuoruuden uhkeimmassa kukoistuksessa, hänen edessään\noli kasvamassa pitkä kesä ja kesän tuolla puolen etäällä oleva syksy,\njonka hedelmiä hän korjaisi. Mitäpähän kuolevainen enään enempää\nonnelta olisi pyytää saattanut?\n\nMutta aivan täydellinen ei hänen voitonriemunsa ollut. Vuonna 1649\nlokakuussa, oli Kristiina ahkerien keskustelujen perästä onnistunut\nsaamaan yksin-omaiseen palvelukseensa aikakautensa suurimman\najattelian Cartesiuksen (René Des Cartes'in) ja kehotuksillaan saanut\nhänen muuttamaan Tukholmaan. Ruotsalaiset katselivat ihmetellen tuota\npientä, laihaa ukkoa, jonka lakkaamatta oli vilu ohuessa, mustassa\nkamlottiviitassaan, eivätkä ymmärtäneet, mitenkä jättiläissielu\nmahtuisi niin pieneen, rappeutuneeseen ruumiinrakennukseen. Kristiina\nsen paremmin käsitti; hänen mielestään se päivä oli mennyt hukkaan,\njolloin hän ei saanut imeä viisautta tuosta näennäisesti kuivuneesta\nmimerinlähteestä. Kello 4:n ja 5:n aikaan talviaamuisin täytyi tuon\nvähäisen ukon täristen kiivetä kuningattaren odottavaan vaunuun ja\najaa linnalle. Siellä tutkittiin kaikki ihmissielun salaiset komerot,\nkaikki ajattelian epäilykset, kaikki hämärät arvoitukset Jumalasta,\njonka kuitenkin täytyi olla olemassa, koska hän katoavaisiin\nolentoihin oli luonut katoamattomuuden ajatuksen, mutta oli\nkäsittämätön ja etäinen kuin itse ajatuskin. Täällä ei enään löytynyt\nmitään tilaa uskolle, kaikki oli epäilystä, kaikki, paitsi oma\nolemus, jota ei epäillä saattanut. Ja kun nämät kaksi olivat viisi\ntuntia mietiskelleet kuningattaren kylmässä huoneessa, jossa tuli\nkamiinissa paremmin loisti kuin lämmitti, lähetettiin tuo vilustunut,\nmelkein puolittain uuvuksissa oleva ranskalainen jälleen asuntoonsa\nk:lo 10 aamupäivällä, kun hän ei enään edes ajattelemaan kyennyt,\nsiellä kääriytyäkseen villavaippoihin ja saavuttaakseen uusia voimia\ntulevan aamun istuntoon.\n\nKaksikymmentä vuotta oli tuo kuuluisa ajattelia istunut sisällä\nlämpimässä hollantilaisessa lukuhuoneessaan eikä kauemmin voinut\nkestää ruotsalaista ilman-alaa. Tammikuun lopulla 1650 odottivat\nkuningattaren vaunut turhaan portin luona; helmikuun 11 päivänä\nlähti Cartesiuksen mahtava henki etsimään sitä Jumalaa, joka hänelle\noli ollut matemaatillinen problemi. Kristiina oli kaksi viikkoa\nihan lohduttamaton. Kukapa olisi voinut ajatella, että noin kurja\nruumis olisi verhonnut noin voimallista sielua? Eipä hän itsekkään\npitänyt vähäistä kylmettymistä hyttysen puremaa pahempana. Uudemman\nfilosofiian perustaja haudattiin Tukholmassa. Myöhemmin muutettiin\nhänen ruumiinsa Parisiin, mutta Sergei koristi Aadolf Fredrikin\nkirkon kuvalla, jossa nähtiin Cartesiuksen siivellisen hengen\nvalaisevan tulisoihdulla maailman avaruutta, jolloin hän huntuun\nverhotun maapallon päältä nostaa peitteen.\n\nTuli sitten kesällä 1650 nuo kummalliset valtiopäivät, jolloin kolme\naatelitonta säätyä nousi kapinaan ylivaltaista aatelia vastaan ja\nkäytti puhetapaa sellaista, josta olisi ilman kuningattaren välitystä\nsyntynyt sisällinen sota.\n\nTuon kuohulaineen maininki ulottui niin pitkälle, että vielä kaksi\nsataa vuotta tämän jälkeen Ruotsin etevin historioitsia joutui tuosta\nkiivaaseen väittelyyn. Sen vaiheet jääköön historian kerrottavaksi.\nKristiinalle tämä taistelu tuotti käännekohdan. Hän alkoi sen\nkuningattarena ja lopetti naisena. Hän alkoi, turvaten aatelittomiin\nsäätyihin, taistelunsa aatelisten kasvavaa ylivaltaa vastaan, joka\nuhkasi kahlehtia kuninkaat ja kansat. \"Nyt\", sanoi hän, \"on aika\npoistaa väärinkäytökset.\" Mutta nuo papit, porvarit ja talonpojat\nkävivät hänelle liika rohkeiksi. Kun hänen omassa hallinnossaan\nnähtiin väärinkäytöstä, seurasi toisellainen kuninkaansana: \"Täytyy\nniin taputtaa tuota valkoista lasta, ett'ei musta unohdu!\" Hän\ntaputti molempia ja molemmat tunsivat itsensä pettyneiksi. Se oli\nRichelieun ja Mazarinin valtiotaito: ei kansanvalta eikä aatelisvalta\nsaanut häneltä riistää hänen itsevaltiasta kruunuansa. Hän istui alas\nkahden tuolin väliin ja jäi siihen istumaan. Ihailun korkeimmalla\nkukkulalla alkoi panettelu. Johannes Rudbeck oli totta uneksinut:\ntähti alkoi laskea, mutta sitä ei vielä huomattu, se laski kaareillen.\n\nNäillä valtiopäivillä toimitti kuningatar vallanperiälleen Kaarle\nKustaalle oikeuden antaa lapsilleen, tuleville Kaarleille,\nperintö-oikeuden kruunuunsa. Mitä haihtuva maine merkitsi sen\nkuninkaallisen perinnön rinnalla, jonka hän vallanperimyksessä jätti\nvaltakunnallensa!\n\nNyt Kristiina oli kruunattava, ja noitten neljä kuukautta kestävien\nkruunausjuhlien maine täytti maailman. Aina yhä eteen päin\nlykättynä, pidettiin vihdoin juhlakulku Jakobsdalista Tukholmaan\ntuorstaina lokakuun 17 päivänä 1650 säätyjen läsnä ollessa. Pitkänä\nja loistavana kulki se kunniaporttien läpi sillä välin, kuin 40\nsotalaivaa virrassa linnan alipuolella lippujen liehuessa ampumalla\nilmoitti tervehdyksiänsä. Sunnuntaina lokakuun 20 päivänä toimitti\narkkipiispa Lenasus kruunauksen Isossakirkossa. Ei mikään kommellus\nollut pahaa ennustamassa. Kaikki kävi onnellisesti ja loistavasti;\nkruunaushevoset hopeakengissä, kruunaushärkä komeili kullattuine\nsarvineen, viini vuosi virtana kansan joukoille, ilotulitukset\nkestivät puoli-yöhön ja sitte seurasivat tappelut päihtyneiden\nkesken. Sitten tulivat pitkissä riveissä ylhäisten pidot. Ja silloin\ntapahtui vähäinen sivuseikka, joka kuuluu tähän kertomukseen.\n\nNiitten monien lähetyskuntien joukossa, jotka kaikista valloista\nja hoveista toivat onnentoivotuksia kruunausjuhlaan oli myöskin\ntatarilais-turkkilainen lähetystö. Siinä oli kymmenen kummallisesti\npuettua itämaalaista, jotka Muhamed IV:nen puolesta lahjoittivat\nkuningattarelle komean, kullalla kirjaillun satulavaipan. Eräs\nsen aikuinen kertoja mainitsee tatarilaisista, että: \"sen kansan\nsievistelytaito oli hyvin heikko, ja kun joku kuningattaren väestä\nmeni heitä tervehtimään, hyppäsivät he penkille; sellainen oli heidän\nsivistyksensä. Heillä oli myöskin muassaan mainittava henkilö, jota\nkäyttivät pappina, soittajana ja ruoanlaittajana.\"\n\nTatarilaiset pääsivät kuningattaren luo, he viskasivat itsensä\nmaahan, otsat vasten pehmeää lattiamattoa sekä antoivat sitten\nonnentoivotuskirjoituksen.\n\nKuningatar suvaitsi ottaa vastaan kalliilla kivillä koristettuun\nhopearasiaan asetetun pergamentin, jonka kuvakirjaimia ei kukaan\nläsnä olevista osannut lukea, ja kuiskasi hymyillen häntä tänään\npalvelevalle hovineidelle, Ebba Sparrelle:\n\n\"Jospa minulla nyt olisi Doxani täällä, niin hän minulle nuo\nharakanvarpaat selittäisi.\"\n\nSamalla havaitsi hän pienen tuohon viralliseen turkkilaiseen\nonnittelukirjoitukseen kiinnitetyn valkoisen silkkikäärön. Hän kiersi\nkäärön auki ja luki, suureksi hämmästykseksensä seuraavat kuusi\nseitsemän, kauniilla latinalaisella käsikirjoituksella präntättyä\nruotsinkielistä riviä.\n\n    \"Hagar Sulttaani, Osmanien kuningatar, lähettää Ruotsin Kristiina\n    kuningattarelle tervehdyksensä Jumalan kaikkivaltiaan armosta.\n    Tulkoon päiväsi lukuisiksi ja onnellisiksi. Kuten sinä olet\n    suojellut minun tieni, tahdon minäkin suojella sinun alammaistesi\n    teitä minun valtakunnassani. Minä jätän sinut Allah'in ja hänen\n    suuren Profeettansa huomaan ja olen sinulle kuninkaallisella\n    ystävyydellä suosiollinen. Annettu Stambulin Seraljissa\n    Moharremin 12 päivänä vuonna tuhatkuusikymmentä Hedschran jälkeen.\n\n                                                   _Hagar_.\"\n\nHehkuva puna nousi kuningattaren poskille. Hän rutisti kädellään\npehmeän silkkivaatteen palloksi, ja olisi kentiesi tallannut sen\njalkojensa alle, ellei se olisi ollut vahvalla silkkinuoralla\nkiinnitetty Sulttaanin onnentoivotuskirjoitukseen. Sitä hän ei\nsaattanut tallata. Hän sanoi jäähyväiset lähetystölle, läksi\nhuoneisiinsa, antoi kutsua luoksensa itämaisten kielien tutkian\nprofessori Johan Terseruksen, joka valtiopäivillä pappis-säädyssä oli\nollut kuningattaren uskottuja, ja kysyi häneltä, osasiko hän selittää\nturkin kieltä.\n\nTerserus luki syrian ja arapian kieltä, vaan ei turkinkieltä.\nKuitenkin näitten kielien välillä oli niin suuri yhtäläisyys, että\ntämä oppinut teoloogi luuli saattavansa noudattaa kuningattaren\ntoivomusta; hän kun halusi tietää, oliko tuo turkkilainen kirjoitus\ntodellisesti Sulttaanilta. Tarkastuksessa tuli ilmi, että kirjoitus\nkaikin puolin oli oikea.\n\n\"Oletteko varma siitä, ettei kirjoitus ole jonkun pahajuonisen\njuutalaisen _falsariami_?\"\n\n\"Aivan varma, teidän majesteettinne. Siinä on, paitsi tavallista\nrukouskaavaa ja Allah'in nimimerkkiä, suurmuftin allekirjoitus ja\nvisiiri Kuprilin, jonka käsi-alan minä olen nähnyt.\"\n\nKristiina näytti hänelle tuon valkoisen, rutistuksesta jotenkin\nryppyiseksi käyneen, silkkikäärön.\n\n\"Mitä sanoo tohtori Johannes tästä?\"\n\nTerserus luki, hymyili ja vastasi:\n\n\"Teidän majesteettinne, jos tämä on sama juutalainen löytölapsi, joka\nkymmenen vuotta sitten luki kreikkaa minun johdollani Turussa, niin\nsaatan uskoa hänen voivan mitä hyvään.\"\n\n\"Samaa minäkin\", sanoi kuningatar. \"Te näette, hän kirjoittaa\nminulle, ikään kuin hän olisi vertaiseni, taikka vähän parempikin.\nEikö tämä ole ihan kummallista? Noin oppinut ja alentaa itsensä niin,\nettä on barbarilaisen haaremissa!\"\n\n\"Olen kuullut sanottavan, että nykyään hallitseva sulttaani on\nyhdeksänvuotias.\"\n\n\"Mitä? Yhdeksänvuotias? Mutta sepä mainiota valtioviisautta!\nAntakaa minulle yhdeksänvuotias puoliso, niin minä heti suostun\nsäätyjen toivomukseen, minä menen naimiseen vaikka tänä päivänä!...\nOdottakaa, te saatte kuulla, mitä minä vastaan ottomanisella\npurpura-leposohvallaan olevalle serkulleni.\"\n\nKuningatar istui kirjoituspöytänsä ääreen, kirjoitti ja luki\nseuraavat sanat, jotka sitten, silkille painettuina, vastauksena\nolivat annettavat tatarilaiselle lähetystölle:\n\n    \"Ruotsin kuningatar Kristiina tervehtii; Osmanien Kalifia\n    Muhamedia, neljättä sen nimellistä, Jumalan kaikkivaltiaan\n    armosta. Olen ilolla vastaan ottanut kirjoituksesi ja toivon\n    sinulle onnellista hallitusta rauhassa kristittyjen kanssa.\n    Kasvakoon partasi kerran niin pitkäksi, että se ulettuu yli\n    Bosporin Perästä Galataan\"...\n\n\"Eikö tosiaan, tohtori Johannes, tämä ole oikein itämaista?\"\n\n\"On, ja poikamaista, teidän majesteettinne.\"\n\n\"Oikein. Sillä tavallapa yhdeksänvuotiaalle sulttaanille\nkirjoitetaan. Mutta kuulkaa vielä:\n\n    \"Toivon sinulle myöskin monta ihanaa puolisoa, jotka\n    leuhottelevat kärpäset vuoteesi äärestä, tämähän olkoon heidän\n    osansa ottomanisen valtakunnan hallinnossa, sekä ett'et sinä\n    koskaan saisi aihetta lähettää heille silkkinuoraa uhkaukseksi\n    nenäkkään kielen tähden. Jumalan haltuun. Annettu Tukholman\n    linnassa 23 päivä lokakuuta armon vuotena tuhannen kuusisataa ja\n    viisikymmentä.\n\n                                          _Kristiina Regina_.\"\n\n\"Noh, mitä tästä sanotte, tohtori Johannes? Onko armollinen\nseraljissa oleva serkkuni saanut sopivan vastauksen?\"\n\n\"Jos minä saan lausua ajatukseni, niin olisi ehkä viisainta jättää\nvastaus valtiokanslerin arvosteltavaksi\", vastasi tuo älykäs Terserus\nempien.\n\n\"Mitä? Te neuvotte minua kysymään valtiokanslerilta? Te, joka\nvaltiopäivillä... Pitääkö minun kuten koulutytön antaa hänen oikaista\nkirjeitäni?\"\n\n\"Minä vain rohkenen ajatella, että sen henkilön, joka on uskaltanut\nkirjoituksensa kiinnittää sulttaanin julkiseen onnentoivotukseen,\ntäytyy olla mahtava. Teidän majesteettinne on itse myöntänyt,\nettä puheena olevassa asiassa tästä henkilöstä saattaa uskoa mitä\nhyvään...\"\n\n\"Entä sitten? Tulkoon hän vain vaikka keltaisen viheriäiseksi\nharmista; sitäpä minä juuri tarkoitankin.\"\n\n\"Minä pyydän anteeksi; teidän majesteettinne ymmärtää paremmin tämän\nasian kuin minä. Alammainen ajatukseni on, että, jos turkki meille\nsuuttuu, saattaa hänen merirosvonsa tehdä meille paljon haittaa\nVälimeressä. Sen lisäksi on hän meille hyvin hyödyllinen pitämässä\npuolalaista ja venäläistä niskoiltamme, puhumattakaan keisarista, jos\njoku uusi rauhattomuus tulisi. Meidän ei pitäisi ennen aikojaan häntä\nsuututtaa.\"\n\nKristiinan veri kuohahti.\n\n\"Ja tuota sanoo minulle pappismies, kristitty teoloogi! Meidän\npitää pysymän ystävyydessä Turkin kanssa; ottakoon hän kuinka monta\nkastettua ruotsalaista neitoa hyvänsä ja tehköön heitä väärän\nprofeetan orjiksi; me emme saa häntä suututtaa! Ohoh, tohtori\nJohannes, missä katkismuksessa tuo löytyy kirjoitettuna? Ja minä\nkun teistä luulin... Mutta yhtäkaikki. Minä kiitän teitä siitä,\nettä olette oikeiksi todistanut harakanvarpaat. Kyllä sietää\najatella, mikä hyödyllisintä olisi, mutta älkää minua kiusatko\nvaltiokanslerillanne. Hyvästi!\"\n\nKristiina harkitsi ja antoi, nyt kuten aina, jolloin Vaasaveri\ntyynempänä juoksi, viisautensa hallita. Tuo ivallinen kirjoitus\nhävitettiin ja uusi laadittiin, joka oli soveliaammin kokoon pantu.\nVaitiolo jäi ainoaksi vastaukseksi Hagar Sulttaanin nenäkkäisyyteen.\n\nMitä ei saatu silkille panna, se uskottiin ystävälle.\n\n\"Ebba, mitä sanot tästä kirjeestä ja lempisulttaanittaresta?\"\n\n\"Mitä minä sanon? Hän oli aina hullu ylpeydestä. Haremi on kanapiha;\nne kalkkunat, jotka parahiten kaakottavat, kadottavat päänsä ensiksi.\"\n\n\"Mutta sulttaani on yhdeksänvuotias lapsi! Saatatko ajatella\nonnellisempaa yhteensovitusta... kaikki oikeudet eikä mitään\nvelvollisuuksia! Olla naimisissa ja kuitenkin olla neitsy; olla\nitsevaltiaan puoliso ja kuitenkin hänen hallitsiansa. Kaikesta,\nmitä Hagarissa olen ihaillut, on tämä schakkipeli kaikkein\neriskummallisin. Se on niin ihmeellistä, että minä melkeinpä olisin\nvalmis antamaan hänelle kaikki anteeksi tuon nerollisuuden vuoksi...\"\n\n\"Tänään, Kristiina. Nero tänään ja kuristettu huomenna.\"\n\n\"Mahdollista. Tiedänkö minä, tahi tiedätkö sinä, elämmekö huomenna?\nHänen ei tarvitse kuten minun, pelätä kruunua samalla, kun se hänen\npäähänsä lasketaan.\"\n\n\"Orjatar!... Elinaikuisessa vankeudessa!\"\n\n\"Oohoh, hän kyllä itsensä hoitaa, kyllä hän tulee ulos.\"\n\nKruunausjuhlat voittivat kaikki, mitä siihen asti oli Ruotsissa\nnähty ja jatkuivat muutamien päivien tarpeellisen levon perästä,\naina seuraavan vuoden helmikuun loppupuoleen. Kunniaportteja,\neläintaisteluja, piirijuoksuja, vaeltavia vuoria, amatsooneja,\nmetsänhaltioita ja merenhaltioita, muriaaneja, norsuja, esille\nkieriviä laivoja, teaatteritansseja ja kaikellaisia valepukimia\nvaihteli tanssien, ilotulitusten, aamuun saakka kestävien\naterioitsemisien sekä kokonaan paistettujen härkien, viinistä\ntehtyjen suihkulähteitten ja vielä monen muun kanssa, jota ylhäisille\nja alhaisille oli valmistettu. Kalliimpien ja kummallisimpien\njoukossa oli Stjernhjelmin teaatteritanssit tahi oikeammin huvitus:\n\"Voitonriemuinen Parnassos\", jonka valmistukset olivat vieneet\nenemmän kuin puoli vuotta ja joka ensi kerran näytettiin tammikuun\n9 päivänä 1651. Ei ollut helppo löytää mitään järjestystä tämän\nkappaleen 30:nessä \"esityksessä\", jota uudempi aika nimittäisi\nkuvaelmaksi, ja jossa, paitsi laulajia ja tanssioita esiintyi 80\nhaaveellista olentoa, jokainen kertoen kuka hän oli, ja mitä hänen\ntuli tehdä Kristiinan kunniaksi. Olympian jumalat ja jumalattaret,\nTroijan, Kreikan, Roman sankarit, runottaret, sulottaret, hyveet ja\npaheet esiintyivät vuorotellen intialaisten, persialaisten, sotaväen,\nrunoiliain, filosoofien, kelloseppien ja kirjanpainajain kanssa.\nLoistavat koristemaalaukset ja puvut, jotka silmiä ihastuttivat,\npalkitsivat tuon kehnonpuolisen kokoonpanon ja pitivät jossakin\nmäärin katselioita lämpiminä lämmittämättömällä kilparadalla, jota\nvälistä käytettiin sirkuksena, toisinaan teaatterina, pakkasessa\nsellaisessa, jossa lämpömittari olisi näyttänyt 20 astetta, jos se\nsiihen aikaan jo olisi ollut keksittynä.\n\nKatseliapaikat olivat amfiteaatterin muotoon asetetut pitkät\npenkkirivit toinen toisensa takana ja toistansa ylempänä. Alimpana,\nlähimpänä rataa, nähtiin ylhäisempi sotapäällikkyys ja muita\nylhäisiä mieskatselioita. Kalliilla matoilla peitetyn toisen rivin\nkeskustassa nähtiin kuningatar hovikuntineen, valtakunnan neuvosto,\nulkomaalaiset lähetystöt ja aateliston jäseniä rouvineen niin monta,\nkuin siinä tilaa sai; niitten takana kolmannella ja neljännellä\nrivillä aatelistoa ja aatelittomat säädyt, muutamat vaimoineen;\ntakana olevissa riveissä oli katselioita taajaan ahdattuina alemmista\nsäätyluokista. Valaistus oli sellainen, kun se öljylampuista olla\nsaattoi; ja mukavuudet sen mukaan. Airuet ja palveliat tekivät\nparastaan hillitäksensä sitä sohinaa, jota ei kuningattaren\nläsnä olokaan saattanut estää ja joka toisinaan teki puheen\nnäytelmäpaikalla kuulumattomaksi osotteluksi.\n\nKuningattaren seurassa kaivattiin suosikki Maunu De la Gardie.\nHän oli näkymättömänä kulissien takana, kuningattaren toisena\npersoonana, joka toimitti hänen määräyksensä mukaan kaikki, missä ei\nkuningattaren arvo suvainnut hänen ylhäistä persoonaansa näkyvissä\nolemaan. Kristiinan takana istui pfaltzkreivi, vallanperiä, synkkänä\nja hajamielisenä, tuskin häntä sanallakaan kunnioitettiin. Vuoroon\narmollisena ja tyytymättömänä ivaili Kristiina ranskalaisten\nlähettilään kanssa jokaista kohtausta. Mercurius oli liiaksi laiha,\nMinerva liika lihava, muusat olivat kuten karjapiiat, filosoofi kuten\npaistinkääntäjä.\n\n\"Miten tämä teidän korkea-arvoisuuttanne miellyttää?\" virkkoi\nKristiina, kääntyen arkkipiispan Lenaeuksen puoleen, jonka hän oli\nkutsuttanut rinnalleen, luultavasti sen vuoksi, että hän kirkon\npuhdas-oppisena ylipäällikkönä kovin inhoi näitä pakanallisia\ntemppuja. \"Kuuleeko teidän korkea-arvoisuutenne, mitä mies tuolla\nuskaltaa sanoa?\n\n    \"Ken hurskahin\n    Saa pilkatkin.\n    Saa maksaa huvitukset,\n    Ja kaikki kustannukset...\"\n\n[Voitonriemuinen Parnassos, toinen näytös, 9:säs kohtaus.]\n\n\"Hän kertoo meille maailman tapoja, eikä hän kentiesi olekkaan\nväärässä\", vastasi arkipiispa.\n\nValtioneuvoston läsnä olevista jäsenistä oli valtiokansleri poissa,\njoka esteeksensä oli sanonut voivansa pahoin. Presidentti Kurki ja\namiraali Ryning tasasivat huomionsa teaatteritanssin ja politiikan\nvälillä. Siinä se nyt juuri vähällä oli, taisiko Mazarini kestää\nfrondea vastaan Ranskassa. Ryning sanoi ankaria sanoja kuningattaren\nitsevaltaisesta menettelystä, hän kun oli koettanut asettaa\nruotsalaisia sotajoukkoja ja laivoja kardinaalin käytettäväksi. Kurki\nhymyili valtioviisaalla tavallaan.\n\n\"Ruotsalainen isänmaan-ystävä saattaa olla levollinen, hänellä on\netevä kuningatar, mutta tämä kuningatar on nainen.\"\n\n\"Valitettavasti!\" mötisi Ryning merimiehen rehellisellä suun\nmutkistelemisella.\n\n\"Sanokaa onneksi. Paitsi Aleksanderia ja Cæsaria ei meidän armollinen\nkuningattaremme ketään niin ihaile, kuin Condén suurta prinssiä, ja\nCondé on nyt kardinaalin vihollisten puolella. Olkaa huoleti meidän\nlaivastostamme!\"\n\nKurjen ensimmäinen, tämän kertomuksen alussa mainittu puoliso, tuo\nrakastettava Sofia De la Gardie, oli kuollut ja Kurki oli puoli\ntoista vuotta sitten mennyt uusiin naimisiin Kristiina Hornin kanssa.\nTämä uusi haltiatar Kurjen ruhtinaallisessa kodissa oli katseliain\njoukossa saanut paikkansa valtioneuvos Ryningin rouvan rinnalla ja\nkestitsi naapuriansa, joka maalta oli tullut, päivän kiertävillä\nhovijuoruilla.\n\n\"Teidän armonne saattaa ajatella mille mielelle olisimme tulleet, jos\nme täällä Tukholmassa olisimme äkkiarvaamatta saaneet, verilöylyn\nkesken kruunauksen juhlamenoja.\"\n\n\"Jumala varjelkoon!\" virkkoi luottavasti tämä Risebergan hurskas\nvanha rouva. \"Tuollaisia pakanallisia näytelmiä ja sen lisäksi vielä\nverilöyly! Onko tehty kapina hänen majesteettinsa pyhitettyä henkilöä\nvastaan?\"\n\n\"Ei, mutta teidän armonnehan saattaa ajatella, minkälainen outo,\ntavaton tapahtuma. Tänne tuli turkkilaisia ihmis-syöjiä leveissä\nhousuissa ja turbaanit päässä ja lahjoittivat hänen majesteetillensa\nmesopotamilaisen onnentoivotuksen eräältä entiseltä kammaripiialta,\njonka nimi oli Hagar, ja joka nyt lienee suurmogulin sulttaanitar\nja uskaltaa nimittää kuningatarta sinuksi. Hänen majesteettinsa oli\nollut niin vihaan syttynyt, että hän heti paikalla oli käskenyt\nhakata turkkilaisten päät poikki. Mutta arkkipiispa rukoili armoa\nheidän puolestaan, joten he saivat pitää henkensä sillä ehdolla, että\nheti tulisivat kristityiksi.\"\n\n\"Hagar?\" vastasi Risebergan rouva, joka tätä hovijuorua\nkuunnellessaan tarttui tuohon rakkaaseen nimeen. \"Kukapa se Hagar\nlienee, joka ennen on ollut kammaripiika?\"\n\n\"Hän on ollut täällä Tukholmassa ennen ja hänen nimensä sanottiin\nolleen Rydin tahi Rönning, en sitä niin tarkoin muista. Hän on ollut\nKersti röökinän kirjansiivooja. Ja nyt on hän itsensä antanut Turkin\nhaltuun ivataksensa kuningatarta ja kaikkea, mikä kristillistä on.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, teidän armonne... en voi hyvin... minun täytyy\npuhua kuningattaren kanssa!\" huudahti tuo onneton hurskas rouva\nja nousi, vavisten joka jäsenessään. Samassa nousi esirippu ja\nnähtiin Kreikan seitsemän viisasta. Kaikkien silmät katsoivat sinne\npäin, ei kukaan uskaltanut liikahtaa, kun pelkäsivät häiritsevänsä\nkuningatarta huvissaan. Vielä neljänneksen tuntia täytyi tämän\nkasvatti-äideistä parhaimman kärsiä kaikkia epätietoisuuden tuskia.\nOi, tuo komeus, nuo koreillut naamiot, jotka saattavat viehättää\niloisia, onnellisia, kevytmielisiä, kuinka äärettömästi ne runtelevat\ntuskallista äidin sydäntä, oikeinpa ne muodostuvat paholaisen\npilkaksi joka ivailee ja rikki riistää hänen sydämmensä!\n\nVihdoinkin esirippu jälleen laskeutui. Valtioneuvos Ryningin rouva\nnousi istualta ja kuiskasi miehensä korvaan jotakin. Valtioneuvos vei\nhänet presidentti Kurjen luo, joka paremmin tunsi Hagarin kohtalot,\nkuin mitä hän oli nähnyt hyväksi uskoa uudelle puolisolleen. Kurki ei\nsalannut sitä vaihdosta näissä kohtaloissa, joka häntä itseään kovin\nläheltä ja kipeästi koski.\n\n\"Teidän armonne\", sanoi hän, \"me olemme löytäneet kotkanmunan ja\nnähneet siitä lähtevän pienen poikasen, jonka luulimme saattavamme\nkasvattaa kyyhkyseksi. Me näimme siipien kasvavan ja terävien silmien\nkatselevan ulos maailmaan, mutta me luulimme voivamme pitää tuota\ntavatonta lintua häkissä ja leikata sen siipiä. Me olemme pettyneet,\nteidän armonne. Kotkanpoikanen kyyhkysenhaamussa on riistänyt\nitsellensä tien häkistä pois ja lentänyt aurinkoa kohti. Sinne hän\nei pääse, lapsi raukka; ennen tai myöhemmin on häneen metsästäjän\nnuoli sattuva. Mutta sellainen on hänen synnynnäinen luontonsa; me\nemme saata muuttaa, vaan ainoastaan surkutella hänen kohtaloansa.\nSuokoon Jumala, ett'ei tämä kuvastele toisen kohtaloa, joka on häntä\nylempänä!\"\n\nJälleen esirippu nousi ja nyt näkyi muusat kaikki 9:än ja kolme\ngraatiaa istuen hopeoituissa vaunuissa, joita jalopeurat vetivät, ja\namor oli ajajana. Vielä neljänneksen tunnin täytyi Risebergan rouvan\nsydämmeensä sulkea huokauksensa ja sydämmensurunsa. Sitten kysyi\nhän, oliko tataarilainen lähetystö vielä kaupungissa, ja sai tietää,\nettä raakalaiset vihdoin huomenna lähtisivät. Peläten joutuvansa\nhuomion-alaiseksi hiipi hän pois, viettääksensä koko seuraavan yön\nrukouksissa ja aamupuoleen kirjoittaaksensa kirjeen, niin täynnä\nkyyneleitä ja rakkautta, että ainoastaan enkeli saattaa lankeevalle\nturvatillensa niin kuiskaella, tahi äiti kirjoittaa kadotetulle\nlapselleen. Mutta voitonriemuinen Parnassos yhä ylisteli Kristiinaa\nkatseliain riemuitessa. Maailman neljä kulmaa avautui, neljästä\npäästä tuli esiin neljä kuningasta, jotka kruunasivat Hyvettä, ja\ntämä päivän kunniaksi nimitettiin Kristiinaksi.\n\n    \"Kaikki säädyt kiittäkööt nyt hyvettä,\n    Kuninkaat ja kansat mailman äärissä.\"\n\nJa sitten seurasi \"suuret teaatteritanssit\", jossa nuo neljä\nkuningasta ja heidän suurijoukkoinen seuransa tanssi kruunatim Hyveen\nympärillä. Mutta maailma oli liian ahdas tälle komealle Hyveelle;\nsiellä tuli viimeiseksi \"eräs ihana ja harvinainen, tähän yksinomaan\nkeksitty taideteos.\" Aurora ja muusat nähtiin äkkiarvaamatta astuvan\nalas taivaasta ja ottavan luoksensa Hyveen sen joukon keskeltä, joka\nhäntä oli kruunannut ja ylistänyt. \"Sen kautta koko Parnassos tuli\nloistavaksi ja valaistuksi kirkkaudessa ja ihanuudessa.\"\n\n    \"Jo rusohohteinen Aurora\n    Käy sulle, Svea, nousemaan,\n    Autuudensarvi seurassaan,\n    Ja kaunis, kukoistava Flora.\"\n\nNyt maailman ensimmäinen kultainen aika on takaisin tuleva ja kaikki\nkukoistukseen joutuva Kristiinan, Kustaavien periättären kautta.\nJokainen sääty saa tarpeensa kaikesta, mitä hän toivoa voi.\n\n    \"Ken pimeän ja päivän luopi,\n    Ken Jupiterin voittavi,\n    Hän, Phoebon loiston mestari,\n    Hän onnen myöskin meille suopi.\n\n    Jumala suokoon Svean maalle,\n    Myös valtaistuimelle sen\n    Runsahan armopaistehen,\n    Ja pitkää ikää _Kristiinalle_.\"\n\n\n\n\n15. Suosikit.\n\n\n    Hän ylenkatsoi suosikkejansa.\n\nLöytyi todellakin niitä, jotka luulivat, että kultainen aika oli\ntakaisin palaava. Niin monta voittoa, niin paljon kunniaa, niin\nloistavaa neroa, niin oppineita kiitospuheita, niin runsaita\nlupauksia nuriseville säädyille kuningattaren kruunauksessa!\nValtiopäivillä olleet talonpojat lähtivät kotia jouluksi 1650\npettynein toivein, mutta vahvalla luottamuksella Kristiinaan, että\nhän kaikki parantaisi, kun hän vain saisi vallan herrojen melun\nyli. Ne ne olivat, jotka panivat sodan alkuun, ne, jotka kansaa\nsortivat, ne, jotka tuhlasivat valtakunnan varat. Jumala siunatkoon\nKersti röökinää; eikö hän ole antanut valtakunnalle rauhaa; eikö\nhän ole pannut pois viralta torven soittajat ja vaskirummun lyöjät,\nkammariherransa ja hovijunkkarinsa? Ja porvari sanoi tuttavilleen\nmarkkinoilla, ja talonpoika rukoili pappinsa kanssa kirkossa siihen\naikaan, kun rahatoimikammari tyhjennettiin voitonriemuisen Parnasson\ntähden: Jumala siunatkoon Kersti röökinää ja suokoon hänelle pitkän\nhallitusajan!\n\nKaksi vuotta myöhemmin, kun pitkämatkaiset tuttavat kysyivät\nkauppiaalta porvariluukun luona: \"Mitä Tukholmasta kuuluu?\" eivät he\nvastausta saaneet, tahi jos saivat, niin porvari ensin katsoi arasti\nympärilleen ja kuiskasi: \"Sanotaan, röökinä on lumottu.\"\n\n\"Kuka sen on tehnyt?\"\n\n\"Sitäpä ei kukaan tiedä, mutta muutamat arvelevat, että sen on tehnyt\nvanha rouva Ebba Brahe, joka nuoruudessaan lumosi kuningas-vainajan,\nröökinän isän.\"\n\nKirkkoon kokoontui kansa kolmen kuninkaan päivänä, kun teksti antoi\nerityistä aihetta rukoilemaan hallitsian puolesta, ja kysyttiin\npapilta saarnan jälkeen, mitä Tukholmasta kuului. Rakas isä väänteli\npatalakkiansa eikä ollut kärkäs vastaamaan, mutta kun häntä\npakotettiin, niin hän huoaten vastasi, että oli monta sutta, jotka\nnyt olivat hiipineet lammashuoneeseen. \"Siellä Tukholmassa on nyt\nyltäkyllin ulkomaalaisia oppineita\", sanoi hän, \"ett'ei kukaan enään\nuskalla sylkeäkkään kadulla. Kaikki he kieltävät Isän Jumalan ja\nuskovat perkelettä, joka heille kirjoja kirjoittelee. Ja jokaisesta\nsellaisesta kirjasta, jonka he painettuna jättävät Kristiina\nkuningattarelle, saavat he tuhannen taalaria, ellei enemmänkin, ja\nvielä lisäksi kultavitjat, jonka lukossa on käärmeen koukeroita.\"\n\nVanha ritari, joka oli palannut sodasta runsaine saaliineen ja\nrakentanut itselleen maaseudulla linnan, kysyi kotiin tulleelta\npojaltaan: \"Mitä Tukholmasta kuuluu?\" -- Poika, Ranskan uusimman\nmuodin mukainen keikari, kohotti olkapäitään ja vastasi sellaisella\nhuolettomalla äänellä, jota nuoriso tähän aikaan oli oppinut\nkäyttämään: \"Röökinä on hullu.\" -- \"Mitä? Hän, joka on lisännyt\nmeidän oikeuksiamme, hän, joka on lahjoittanut meille kaksi\nkolmatta-osaa valtakunnan maasta!\" -- \"Niin\", vastasi jälleen\nnuori jalosukuinen kohottaen uudestaan olkapäitään, \"miksikä sitä\nnimittäisin, joka leipoo kreiviä, vapaaherroja ja aatelismiehiä,\naivan kuten leipuri leipiä kypsentää, ja lahjoittaa niin runsain\nkäsin lahjoitusmaita, ett'ei kukaan enään tiedä, onko toinen ennen\nhäntä saanut saman tilan?\" -- \"Olet oikeassa\", sanoi isä. \"Kun ei\nenään ole mitään lahjoitettavana, otetaan meiltä kaikki pois.\"\n\nNäin kulki puhe. Mutta Kristiina kuningatar ei ollut hullu, eikä\nlumottu; hän oli ainoastaan liika ylhäinen laskemaan. Hän oli\nkuningatar joka sormenjäsenessään, niin, että luuli omistavansa\nkaikki ja siksi voivansa suoda itselleen huvituksen antaa pois\nkaikki. Kultaa, sitä taas jostakin sisään virtaili, mutta kruunu\non avonainen, sillä ei ole kantta eikä pohjaa; siinä ei saata\nmitään säästää, siitä täytyy kaiken juosta ulos, muuten se ei olisi\nkruunu. Valtakunnan tarpeet? Eikö kuningatar ole valtakunta? Kansan\nköyhyys? Puhetapa! Hän kyllä tunsi ne vanhat valitusveisut. Eivätkö\nhe saattaneet tyytyä leipään ja silliin? Eikö kunniassa ole kyllin\nrikkautta, ja koskapa Ruotsin valtakunta oli ollut niin mahtava\nkuin nyt? Anna minulle taalain tytön hame, suomalaisen pettuleipä,\nlappalaisen kurja hökkeli, niin olen kuitenkin kuningatar, -- niin\nkauan, kuin minua miellyttää olla kuningattarena!\n\nTämä suurenmoinen pääpiirre arvoituksen tapaisessa henkilössä, tuo\nhalu, olla kaikki, tuntea kaikki, voida kaikki, on Kristiinan avain.\nVuodesta 1650 oli hän valtakunta ja kansa: pian oli hän tuleva vielä\nenemmäksi; hän oli tuleva aikansa keskipisteeksi.\n\nItsenäisenä ja umpimielisenä, oli hän sentään toisinaan saattanut\npaljastaa jonkun sopukan sydämmestänsä; hän oli kuitenkin nähnyt\nrinnallaan yhden uskotun ystävän, jolle hän saattoi kertoa omasta\nitsestään. Nyt hänen kohtalokseen tuli, että myöskin tämä ystävä\noli hänen jättävä. Kesken kruunausjuhlaa ilmaisi Ebba Sparre eräänä\niltana, että Jaakko Kasimir De la Gardie, Maunu kreivin nuorempi\nveli, oli pyytänyt häntä omakseen, ja Ebba anoi nyt kuningattaren\nsuostumusta. Kristiina hymyili; hän oli itse raivannut tämän uuden\nkosian tien, hänessä oli se naisellinen heikkous, että hän tahtoi\nnaittaa pois serkkujansa ja hovineitojansa. Mutta hän muistutti\nEbbaa, että heidän sopimuksestaan toukokuussa 1864 vielä puuttui\nmuutamia kuukausia.\n\n\"Nuo kolme vuotta pitää täyteen tuleman, ennen kuin minä kadotan\nkuningattareni jokapäiväisen armon, jota ei mikään palkita voi\",\nvastasi Ebba.\n\n\"Hyvä. Minun mielestäni Jaakko kreivi ei ole hullumpi. Hänellä on\nhuonompi pää kuin hänen veljellään, mutta enemmän taitoa. Vahinko,\nettä hän on kolme vuotta sinua nuorempi.\"\n\n\"Minä jään aina nuoreksi, niin kauan kuin olen yhden-ikäinen\nnaimattoman kuningattaren kanssa.\"\n\n\"Silloin siis olet nuori harmaapäisenäkin vielä, Ebba. Minun\nlohikäärmeeni odottaa turhaan nuo kolme vuotta. Jollakin täytyy\nsyöttää petoa, vaikka se sitten olisi kissanpoikasella. Ellei\nlohikäärme saa ahmaista prinsessaa, saa hän ahmia kruunun. Toivonpa\nettä hän saa kyllänsä. Huomenna vietämme kihlaustasi linnassa.\"\n\nVuoden kuluttua kihlauksen jälkeen vietettiin nuoren parin häitä\nsuurella komeudella Tukholman linnassa. Kuningatar antoi morsiamelle\nhopeaserviisin, joka oli 6,000 riksin arvoinen ja esiintyi\nitse hääpäivän edellisenä iltana pidoissa, missä paimenet ja\npaimentajattaret ottivat jumalien vieraissakäyntiä vastaan. Liitto,\njoka oli onnen auringonpaisteessa solmittu, kesti ainoastaan viisi\nvuotta ja loppui, kun Jaakko Kasimir De la Gardie sai urhoollisen\nsotilaskuoleman Köpenhaminan valleilla 1657.\n\nYli noitten loistavien, tanssivien, tuhlaavien vuosien 1651 ja 1652,\nyli ensimmäisen, kiihkeästi vastustetun ja vihdoin takaisin otetun\nvallanluopumisen, yli Messeniuksien verisen mestauslavan, yli uusien\nkreivikuntien, vapaaherrakuntien, aateliskirjojen, oppineitten\nkiitosrunojen, balettien, pitojen, valtiollisten juonten sekavien\nvyhtien, sotavarustuksien ja hoviportaissa hiipivien jesuiittajälkien\njuoksee kertomuksen lanka yhä eteenpäin vuoteen 1653, joka oli\nsuosikkien vuosi. Ei yhtään aurinkoa ilman kiertotähtiä. Vaihdettu\nprinssi ylenkatsoi hamettansa, mutta ei saattanut irroittaa itseänsä\nsen korko-ompeluista ja palteista, naisen mielipiteistä.\n\nVuodesta 1647 vaihtelivat oppineet Kristiinan hovissa suuresti. Ne\ntulivat, näyttivät taidetemppujaan, saivat kiitoksia, käytettiin,\nvarustettiin kultavitjoilla, erotettiin virasta suosiosta tahi\nepäsuosiosta, eläkkeellä tahi ilman eläkettä, ja katosivat.\nKristiinan Doxaa seurasi mainiompia kirjanhoitajia: Vossius,\nFreinshemius, Salmasius... Vossius joutui kinaan Salmasiuksen\nkanssa, suistui pois armosta, mutta hänen onnistui pelastaa itsensä\nsuosion sirpaleella. Bocclerus työnnettiin Upsalaan, sai selkäänsä\nylioppilailta ja kirosi Ruotsia. Salmasius lähetti Bourdelotin,\nBourdelot loisti aikansa, mutta hänen kukisti Pimentelli. Maunu De la\nGardie oli kahdeksan vuotta ollut onnen korkeimmalla kukkulalla, kun\neräs Klaus Tott niminen nuori mies esiintyi... toisen ja kolmannen\nluokan tähtiä oli monta loistamassa.\n\n\"Tungel\", sanoi kuningatar suikealle hovikanslerillensa, jonka\nonnistui niin hyvin lakaista jälkensä umpeen, että häntä nyt\nkäytettiin juoksiapoikana sellaisissa asioissa, \"kuinka tohtorini\ntänään voi?\"\n\n\"Niin hyvin, kuin hänen uutteruutensa sallii. Hän on lohduttamaton,\nkun ei ole neljään päivään saattanut persoonallisesti vakuuttaa\nitseänsä teidän majesteettinne terveydestä. Illalla on hänellä armo\ntulla katsomaan teidän majesteettianne.\"\n\n\"Onko hän maksanut Tungelille, jotta tämän minulle kertoisitte, tahi\nonko Tungel maksanut hänelle, peittääksensä omia syrjähyppyjänsä?\"\n\n\"Varjele meitä, kuka noin pahoin on panetellut uskollista\npalveliaa? Minä, köyhä mies, en ole uskaltanut lahjoilla suorittaa\nnoin oppinutta herraa, mutta kyllä minä aamulla näin kaksi uutta\nhopeakannua tohtori Bourdelotin asunnossa sekä komean, satuloitun,\nuuden hevosen hänen tallissaan. Kuusi kareetia oli odottamassa portin\nluona. Puhunko alammaisuudessa, mitkä ylhäiset herrat olivat siellä\nsisällä tervehdyksillä?\"\n\n\"Ole vaiti; en tahdo mitään kuulla. Vai niin? He lahjoittavat hänelle\nhevosia ja hopeakannuja? Ja jos he saisivat näyttää oikeata mieltään,\nniin he häntä kestitsisivät mestauspyörällä. Illalla siis? Hän on\nsilloin näkevä tieteen koossa minun luonani. Sano hänelle, että minä\notan vastaan oppineet ja hovin.\"\n\nHovikansleri kumarsi alammaisesti. Hän oli aamulla saanut Bourdelotin\nkyökkiin pistetyksi ihmeen kauniin hirvenpaistin, koska tohtoria\nei mikään anatoomillinen tutkistelu niin miellyttänyt, kuin maukas\npaisti.\n\n\"Kenen saan minä kunnian ensiksi kutsua?\" kysyi Tungel.\n\n\"Kreivi Tottin.\"\n\n\"Minä kiirehdin...\"\n\n\"Älkää taittako vanhoja hämähäkin sääriänne kreivin portaissa! Te\ntulette kyllä vielä ajoissa tekemään kuperikeikan.\" [Vielä kahdeksan\nvuotta onnistui tuon taitavan juonittelian luikertaa itsensä\nKristiinan ja Kaarle Kustaan suosioon, mutta pantiin pois kaikista\nviroistaan 1661 ja kuoli yhtä mahdittomana, kuin unhoitettunakin.]\n\nKellon lyödessä 4 iltapäivällä tuli tohtori Bourdelot, tuntia\naikaisemmin kuin muut kutsutut. Hän oli hieno, vilkas, jotenkin\ntanakka 43-vuotias herra ja häntä olisi saattanut luulla\ntäydelliseksi hovimieheksi, ellei jotakin halpaa ja röyhkeää,\njota Kristiina nyt alkoi huomata, olisi ollut ilmaisemassa onnen\nkohottamaa. Keskustelu kävi ranskaksi.\n\n\"Olette ollut sairas, rakas tohtori. Mitenkä lääkäri niin rääkkää\nhoidettaviaan, että hän tulee omaksi hoidettavakseen?\"\n\n\"Niin, sanokaapas sitä, teidän majesteettinne! Sepä seuraus siitä,\nett'ei itse enään ole nuori, kun ihmiselle on suotu semmoinen\nkadehtittava onni, että saa parantaa rakastettavia kuningattaria.\nKuinkas voidaan? Ei mitään voimattomuutta? Unettomuutta? Pyörtymisiä?\nOlkaa niin armollinen ja pistäkää ulos kielenne!... Kas niin, noin.\nVähän valkoinen. Arvasin, että teidän majesteettinne jälleen on\nnauttinut sauhutettua sianlihaa. Olen pakotettu tekemään kiusallisia\nkysymyksiä kyökkimestarilta. Jumalattaren tulee elää ambrosiasta. Ei\nsuinkaan ole ollut mitään suonen-iskua, sitte kuin minulla viimein\noli kunnia?\"\n\n\"Jättäkää minut rauhaan noitten suonen-iskuinne kanssa. Te olette\nvampyyri. Tahdotteko tehdä minusta tylsämielistä?\"\n\n\"Suokaa anteeksi suoruuteni; teidän majesteettianne vaivaa liiallinen\nnerollisuus. Päivällä teidän majesteettinne kirjoittaa lakia\nEurooppaa varten, yöllä tiedettä varten. Ei saata samalla olla\nJupiter ja Apollo, Minerva ja Diana. Myöskin jumalien tulee säästää\nitsiänsä elääksensä.\"\n\n\"Kirjoittakaa minulle resepti Hesperiidien omenista!\"\n\n\"Teenhän minä parastani. Minä rohkenen joka päivä sanoa teidän\nmajesteetillenne: viskatkaa pois hallitushuolet; löytyy vetojuhtia\nkyllin, jotka ovat luodut iestä vetämään! Antakaa oppineitten\nselitellä Kabbalaa ja pappien katkismustansa; teidän majesteettinne\npoimii ne hedelmät, jotka ovat mieluisat, ja nauraa muita. Jumalani,\nmiksikä olemme olemassa, ellemme elääksemme ja nauttiaksemme elämää?\nJa se, joka sitä varten on saanut kaikki tarpeelliset lahjat:\nnuoruutta, kauneutta, nerollisuutta, valtaa, rikkautta, maailman\nihailua ja omia hyveitä, mitenkä mieletön hän olisi, jos viskaisi\nluotaan kaiken tuon etsiäksensä viisaitten kiveä tahi kentiesi\nhuolehtisi tulevaista elämää! Satuja ja papinviekkautta! Viskatkaa\npois kaikki huolet, eläkää iloista elämää, nauttikaa kohtuullisesti,\njotta voisitte nauttia enemmän, kas siinä, teidän majesteettinne,\nHesperiidien omenat!\"\n\n\"Tohtori, te ansaitsette olla raakalainen, te ymmärrätte valmistella\nesansia, te olette ottaneet Cartesiuksen opista hienoimman mehun:\nepäillä kaikkia paitsi itseänsä, ja siksi käytellä kaikkea muuta,\npaitsi itseänsä, ikään kuin ei olemassa oloon oikeutettuna.\nTiedättekö, minä saattaisin pitää teitä aikakautemme suurimpana\nmiehenä, ellen välistä hetken heikkoudessa oli taipuvainen...\nylenkatsomaan teitä!\"\n\n\"Ennen tahtoisin olla teidän majesteettinne verikoirana, ennenkuin\nmarakattina, kuten Vossius, tahi kettuna, kuten... suokaa raiteeksi,\nolen unhottanut nimen. On sanottu minulle, että teidän majesteettinne\nottaa vastaan iltaseuran... Suokaa minun koetella valtasuontanne!...\nEi ole aivan levollinen. Minä rukoilen teidän majesteettianne, ei\nmitään tieteellisiä, syvämielisiä tutkistelemuksia! Ennemmin jotakin\nhelppoa, jotakin iloista... Uskallanko kysyä, kutka oppineet tänä\niltana saavat armon...\"\n\n\"Vossius, Ravius, Bochart, Nandé, Meibom...\"\n\n\"Ah, Bochart, joka huvitti teidän majesteettianne taidokkaalla\nhuilunpuhaltamisellaan! Nandé on kirjoittanut vanhojen kreikkalaisten\ntanssitaidosta, Meibom heidän soitostaan. Teidän majesteettinne\nluvalla saavat he näyttää taitoansa.\"\n\nPienempi hovipiiri, enintään nuorisoa ja uusia tulokkaita sekä\nlähettiläitä, oli koossa, kun kuningatar neljänneksen yli viisi astui\nsisään. Juhlallinen muoto oli jätetty pois näistä tuttavallisista\npiireistä. Tavallisesti joku oppineista luki esitelmän, jota sitten\nseura arvosteli ja myöskin kuningatar itse. Mutta lääkäri oli\nkieltänyt tuollaisen työn tänä iltana. Hän oli lähinnä majesteettia\nseuran keskipisteenä. Itse tuo äsken omavaltainen Maunu kreivi alensi\nitsensä kysymään uuden suosikin terveyden tilaa sekä valittamaan,\nettä hänen sairautensa oli ryöstänyt monelta tilaisuuden saada hänen\nhyödyllisiä neuvojansa. Bourdelot vastasi huolettomasti, että hän\nnyt oli jälleen voimistunut ja luuli voivansa parantaa kaikkia muita\ntauteja, paitsi korttipeli-himoa ja ylpeydenhimoa. Viimeisiä sanoja\nsanoessaan loi hän katseen uusimpaan kreiviin, nuoreen Klaus Tottiin,\njolla juuri oli armo puhutella kuningatarta.\n\nKuuluisan herra Aaken ainoa poika Klaus oli tähän aikaan 23-vuotias\nja oli niin nuorella iällä jo ennättänyt tulla kreiviksi,\nylimmäiseksi kammariherraksi, valtaneuvokseksi ja henkivartiaston\nkapteeniksi. Hän ei saattanut tulla Maunu kreivin rinnalle\nkauneudessa, notkeudessa ja hienoissa hovitavoissa, mutta hän oli\npitkävartaloinen, kukoistava ja voimakas nuori mies, joka tunsi\nsuonissaan kuninkaallista verta ja näytti olevan valmis koettelemaan\nvoimiansa vaikka koko maailmaa vastaan. Paitsi että hän oli tappelia,\njoka oli peritty ominaisuus, tiesivät juorut myöskin kertoa, että hän\noli suuri kortinlyöjä sekä muuten hillitön elämässään, mutta eivät\naavistaneet hänessä uutta suosikkia. Yksinkertainen luonnonlaki oli,\nett'ei Bourdelot ja Tott voineet kärsiä toisiansa.\n\nUusi tulokas, kuten Tottkin, mutta 10 vuotta vanhempi, oli\nespanjalainen lähettiläs Don Antonio Pimentelli, eräs kaunis,\nnotkea hovimies, jolla oli mustimmat hiukset ja vilkkaimmat\nmaurilaiset silmät, mitä Ruotsissa milloinkaan oli nähty. Hän tasasi\nkohteliaisuutensa kuningattaren, jonka armoissa hän näkyi olevan, ja\nsuojeliansa Bourdelotin välillä, joka piti silmällä hänen jokaista\naskelettaan.\n\nTänä iltana, jolloin ei esitelmää ollut tarjolla, huvitteli seura\nitseään oppineilla ja älykkäillä arvoituksilla. Missä on ympyrän\nneliöitsemys! Nopassa, joka antoi kultarahan kieriellä. -- Kuka\non keksinyt _perpetum mobilen_? Koski ja lörpötyshimo. -- Kuka\non sitte keksinyt ruudin? Paholaisen rippi-isä. -- Eikö hän ole\ntehnyt maailmaa onnelliseksi muilla hyödyllisillä keksinnöillä? On,\npelikorteilla. -- Mikä on viisasten kivi? Kiteytynyt uni. -- Kuka\non keksinyt kreikkalaiset ja romalaiset? Koulumestari, joka oli\nsaanut kimpun vitsoja nimipäivälahjaksi ja oli epätiedossa, mistä\nhän löytäisi sopivia syitä. Ja sillä tapaa sitä jatkettiin. Parhaat\nvastaukset palkittiin sormuksilla, korvarenkailla, rintaneuloilla,\nkirjoilla ja muilla lahjoilla 100, 200 ja 500 taalarin arvosta.\nPimentelli, joka oli keksinyt sen kummallisen rippi-isän, ja uusi\nvapaaherra, ensimmäinen tallimestari Steinberg, joka nopan oli\nkeksinyt, silloin kuin kuningattaren ivallinen katse oli etsinyt\nTottia, saivat molemmat suuria palkintoja, edellinen kultakannukset,\njälkimmäinen hopeiset hevosenkengät.\n\nTohtori Bourdelot tahtoi kuulla jotakin kreikkalaisten tanssista --\nheidän \"soittamostaan\", -- jota professori Naudé heti oli valmis\nesittämään. Tätä esitystä pitäisi tehdä selvemmäksi liikkeitä\nnäyttelemällä. Miksikä ei? Tohtori Meibom on valmis soittamaan\nsitraa ja sitten Naudé tanssi niin kömpelösti ja Meibom soitti niin\nviheliäisestä, että hovi melkein tahtoi hillittyyn nauruun pakahtua\nnenäliinojensa piilossa. Kaikeksi onnettomuudeksi eivät voineetkaan\nenään vihdoin nauruansa hillitä. Tanssi ja soitto taukosi; molemmat\nnuo oppineet herrat jättivät julmistuneena hovin, joka näin oli\nrohjennut tehdä pilkkaa arvoa ansaitsevasta klassillisuudesta.\n\nKuningatar oli nauranut, kuten kaikki muut, mutta näki nyt parhaaksi\nnäyttäytyä suuttuneelta.\n\n\"Bourdelot pyytää Naudélta ja Meibomilta anteeksi, se on\nvälttämätöntä\", sanoi hän Bochartille.\n\nBourdelot totteli, sehän täytymys. Hän meni seuraavana päivänä\nnoitten loukattujen oppineitten luo, kiitti heitä, suu tunnetussa\nirvinaurussa, siitä tavattomasta huvista, jonka he olivat\nvalmistaneet hänelle ja koko hoville. Naudé käänsi selkänsä hänelle\nja Meibomin vastaukseksi tuli vahva korvapuusti. Kun tämä tuli\ntiedoksi, kääntyi kuningattaren viha Meibomiin.\n\n\"Miksikä ette viskannut häntä ulos akkunasta?\" ärjähti kuningatar\ntohtorilleen.\n\nTämä tapaus lisäsi, eikä vähentänyt suosikin valtaa hovissa. Häntä\npyydettiin nyt linnaan asumaan vasemmalla puolen olevien salien\nalakertaan. Maunu kreivi kadotti malttinsa ja valitti kuningattarelle.\n\n\"Mitä? Onko minun mainio kreivini mustasukkainen?\"\n\n\"Minulla on todistajia siihen, että tohtori on koettanut poistaa\nteidän majestettinne suosiota minua ja muita ruotsalaisia herroja\nkohtaan.\" Kristiina nauroi.\n\n\"Paras neuvo jonka antaa saatan, on, että kreivi tilaa itsellensä\nniin pian kuin mahdollista cremor tartari lääkettä, jotta tulisitte\nsovintoon niin etevän tiedemiehen kanssa kuin tohtori Bourdelot on.\"\n\nMaunu kreivi lahjoitti kilpailialleen kallisarvoisen\njalokivikoristeen sillä sydämmellisellä toivomuksella, että jalokivet\nlentäisivät tohtorin kurkkuun ja tappaisivat hänen.\n\nKohta ei koko Ruotsin valtakunnassa löytynyt niin vihattua miestä\nkuin tämä ranskalainen tohtori. Lääkärit sanoivat hänen olevan\npuoskarin. Aatelisto syytti häntä valtion turvallisuudelle\nvaaralliseksi henkilöksi, papit sanoivat häntä jumalan kieltäjäksi,\nyhteinen kansa piti häntä myrkynsekoittajana. Bourdelotin täytyi\npitää vahtia asuntonsa ympärillä eikä hän uskaltanut yksin\nliikkua kaduilla. Mutta mitenkä vähän hänen vihamiehensä tunsivat\nitsevaltiaan kuningattarensa! Bourdelot oli _hänen_ vieraansa,\n_hänen_ lääkärinsä; jollei hän jo senkin tähden olisi ollut\nvelvollinen puolustamaan miestä, jota katsottiin hänen henkensä\npelastajaksi, täytyi hänen se tehdä oman arvonsa vuoksi. Häneen\nkoskivat ne moitteet, jotka tohtoria vastaan tehtiin. Senpä vuoksi\nhänen suosiossa olemisensa piti oikeutettaman. Bourdelot yksin\nosasi hänen terveyttään hoitaa, hän, joka oli aikakautensa suurin\ntiedemies, olipa kunnia kiinnittää sellaista miestä Ruotsiin.\n\nJa kuitenkin ylenkatsoi hän tuota miestä. Mitenkä _hän_ ei olisi\nkäsittänyt tuota halpaa, ahnasta, pintapuolista onnentavoitteliaa!\nHistoria ei ole kyllin tarkannut sitä, että Kristiina ylenkatsoi\nsuosikkejansa, lukuun ottamatta Cartesiusta ja kentiesi Chanutia.\nLapsena ei hän milloinkaan leikkinyt nukeilla; nyt tunsi hän itsensä\nyksinäiseksi, nyt tarvitsi hän niitä. Hänen, jolla ei yhtään ystävätä\nollut, tarvitsi luoda itsellensä ystäviä; mutta niitten ystävien\ntuli kiittää häntä kaikesta. Hän tahtoi luoda ympärilleen jotakin,\njoka oli hänen työtänsä, sekä ilman häntä mitätöntä. Niin kauan kuin\nnukke tyytyi olemaan nollana miljoonan rinnalla, hyväiltiin häntä\nja lelliteltiin; mutta jos hän tahtoi itse olla jotakin, viskattiin\nhän pois mitättömänä leluna. Saattaahan kyllästyä leikkikaluihin.\nJota tahdottomampina ne liikuttavat käsiään ja jalkojaan,\nsitä pikemmin kyllästyy jalosyntyinen henki vastaanottamaan\norjanpalvelusta. Kaikki Kristiinan kuuluisat suosikit olivat\nepä-onnistuneita ystävän-luomisen koetuksia, epä-onnistuneita siitä\nsyystä, että ystävyys, samati kuin rakkaus, vaatii molemminpuolista\nitsensäkieltämistä. Ja Kristiina pyysi itsensäkieltämistä, jota hän\nei itse tahtonut antaa.\n\nKaikki katkerat vihat, kaikki syytökset olivat voimattomia niin\nkauan, kuin kuningatar katsoi arvonsa vaativan häntä puolustamaan\nvierasta ja muukalaista. Tuo loukattu ylhäinen aatelisto tarttui\nviimeiseen keinoon. Kreivi Maunu esiintyi omasta sekä virkakumppanien\npuolesta selittämään, että jollei tuota vihattua suosikkia\nerotettaisi, katsoisivat ylhäiset valtakunnan virkamiehet itsensä\npakoitetuiksi pyytämän eronsa.\n\nMahdollisesti olisi myöskin tämä viimeinen keino ollut ilman\nvaikutusta, ellei Klaus Tott olisi antanut Bourdelotille kepin\nlyönnin. Sepä miellytti; sehän juuri, mitä Kristiinaa itseä olisi\nhaluttanut tehdä, jos hän olisi ollut mies. Ja se lyönti langetti\nsuosikin.\n\n\"Herrat pyytävät eronsa\", sanoi kuningatar välinpitämättömästi\nPimentellille.\n\nJos Pimentelli olisi vastannut: \"_Meillä muukalaisilla_ ei ole muuta\ntukea ruotsalaista kateutta vastaan, kuin teidän majesteettinne\", --\nolisi kuningatar vastannut: \"Ja minä tahdon myöskin puolustaa teitä\nkaikkia vastaan.\" Mutta Pimentelli, joka oli ylentynyt Bourdelotin\nolkapäillä, piti tikapuita tarpeettomina ja vastasi: \"Jos teidän\nmajesteettinne suvaitsee, tahdon neuvotella tohtori Bourdelotin\nkanssa.\"\n\nHeidän neuvottelunsa ei ole tunnettu, mutta sitä paremmin sen\nseuraukset. Yhtä pelästyneenä, kuin hän äsken oli ollut ylpeänä,\npäätti tohtori väistyä, mutta myydä asemansa niin kalliista hinnasta\nkuin mahdollista. Kaikki, mitä rahatoimikammari saattoi kokoon koota,\noli huonot 10,000 riksiä, mutta hän sai 20,000 riksin velkakirjan,\nsen lisäksi vielä pakollisesti annettuja kalliita lahjoja hovipiirin\nläheisiltä henkilöiltä ja lähti Ruotsista \"yhtä raskaasti kullalla\nlastattuna kuin kirouksilla.\" Kun hän oli kuningattaren silmistä\npoissa, saattoi Kristiina perästä päin jälleen nähdä hänen oikeassa\nmuodossaan: veijarina, jonka vierailuja hän ei ottanut vastaan ja\njonka kirjeet hän viskasi pois lukematta. Mutta Bourdelotin kanssa\nsammui pitkällisempi ja loistavampi meteori hovin auringonloisteesta.\nMaunu kreivin oli onnistunut väsyttää hyväntekiänsä ja ainaisella\nBourdelotin vainoomisella allekirjoittaa oma eronsaamisensa.\n\n\n\n\n16. Äiti ja tytär.\n\n\n    Minun suuri, korkea, kunniarikas lapseni,\n    kuule äitisi ääntä.\n\nJokaisessa elämässä on jotakin ennen ollutta, jota ei seuraava\nkokonaan voi poistaa tahi selittää. Jokaisessa henkilössä on vielä\njotakin toisesta; alkuperäinen side, jonka voi rikki riistää,\nkieltää, unohtaa, mutta jota ei voi tyhjäksi tehdä, koska se kuuluu\nolennon juureen. Olento lähtee toisesta olennosta, alkaa elämänsä\nvallan-alaisessa voimattomuudessa, erottaa itsensä vähitellen\nolemassa oloksi, tulee itsenäiseksi olemukseksi, tulee omenaksi, joka\ntoisinaan putoaa kauas puusta; mutta yhdys-side alku- juuren ja tämän\nitsenäisen olemuksen välillä, vaikka se kohta onkin poikkileikattu,\njättää aina arven. Äiti ja lapsi eivät ole, kuten kaksi kynttilää,\njoista toiseen sytytetään valkeaa toisesta ja sen jälkeen molemmat\npalavat siksi, kuin, toinen ennemmin, toinen myöhemmin, loppuun\non kulunut. Taimessa löytyy aina jotakin siemenestä ja siemenessä\ntaimesta.\n\nKristiina kuningattaren äiti, Maria Eleonora Brandenburgilainen,\non historiassa joutunut ensiksi puolisonsa, sitten tyttärensä\nvarjoon. Hän, joka on jälkeensä jättänyt ainoastaan ihanuutensa,\nrakkautensa, heikkoutensa ja horjuvaisuutensa muiston, seisoo\nkahden, Ruotsin valta-istuimella olevan jättiläisen varjossa niin\nauttamattoman pienenä, että hänelle kuningattaren asemassaan\non omistettu ainoastaan vähän sääliä hänen tunteitansa kohtaan\nnaisena. Ja kuitenkaan ei hän ole mennyt niin jälkiä jättämättä,\nkuin moni on luullut. Hän on jättänyt historiallisen perinnön,\nsillä ristiriitaisuudet hänen tyttärensä luonteessa on heijastus\nvastakohtaisuuksista Kristiinan isän ja äidin luonteissa. Isä saattoi\nuhrata kaikki suuren aatteen tähden, äiti kaikki pienen mielijohteen\ntähden. Jotakin huoletonta oli heissä kaikissa kolmessa, isässä\nitseään kohtaan, äidissä hänen ympärillään olevia kohtaan, tyttäressä\nkaikkia muita paitsi itseänsä kohtaan.\n\nMaria Eleonora oli kaiken elämänsä ajan kaunis, vilkas, oikullinen\nlapsi. Syntynyt rakastamaan, ihastuttamaan ja hymyilemään,\nviskattiin hän yhdenkolmatta-vuotiaana raudankovan aikakauden\npohjoiseen vakavuuteen, kuten kukkanen lumeen. Sinne hänen vei\nsankari, epäjumala, jonka rinnalla hän unhotti kaikki, ja kun\nhän ei kuningasta nähnyt kuukauteen tahi vähän pitempään aikaan,\nniin häntä Ruotsissa vilutti. Kun kuningas sammui pois, silloin\nyö lasta ympäröitsi. Hänellä oli tytär, _tuon jumaloitun_ tytär,\njonka tuli palkita, mitä hän oli kadottanut, mutta joka oli liika\nvilkas antaaksensa käyttää itseänsä muistokaluna. Kristiina tuli\nitsenäiseksi siitä hetkestä, kuin hänen äitinsä kohteli häntä\npersoonattomana muistina hänen isästään. Hän nousi kapinaan, sai\npuolustusta ja erotettiin äidistä. Heidän välillään oleva aukko\nilmestyi aikaisin ja leveni sitten yhä suuremmaksi. Heissä oli\nmolemmissa sama itsekkäisyys ja sama huikentelevaisuus; mutta toisen\nlanka oli kehrätty hauraista villoista, toisen sitkeästä silkistä.\n\nVuonna 1640, eräänä kesä-yönä, kun Mälari nukkui Gripsholman\nrannoilla, oli Maria Eleonora äänettömällä soudolla paennut\nRuotsista ja vallanholhojista, saadaksensa ensin Tanskassa, sitten\nPreusissa itkeä tarpeeksensa. Kun hän oli kyyneleihin kyllästynyt,\n-- valitukseen, jota ei kukaan kuuntele, kyllästyy pian, -- palasi\nhän Tukholmaan 1647 ja Kristiina oli häntä vastassa Dalarössa,\nsekä neuvoskunta kaupungin edustalla, jossa häntä otettiin vastaan\nkuninkaallisilla kunnian-osotuksilla. Hän muutti linnaan ja asui\nhovipalvelus-seuroineen läntisessä kylkirakennuksessa, mutta\njatkoi yhä elämäänsä muistoineen suljettuna yksinäisyyteen. Alussa\nkoetettiin saada häntä näyttäytymään juhlallisissa tilaisuuksissa:\nhän oli kuningattaren äiti ja suuren kuninkaan leski. Hän kieltäytyi,\neikä sitten enään kehotuksia uudistettu. Olisipa unohdettu, että\nhäntä oli olemassa, ellei joskus olisi nähty liepukkaa hänen mustasta\nleskenhunnustaan kuninkaallisen parvekkeen uudinten takana Tukholman\nIsossakirkossa, jossa tätä nykyä aniharvoin nähtiin hänen tyttärensä\nkuningatar Kristiina.\n\nKristiina oli voittojensa korkeimmalla kukkulalla ja lankeemuksensa\nalussa. Tyttären päivät lensivät pois perhonsiivillä, äidin kuten\nkarinkaukalon, hitaasti, yksitoikkoisesti. Maria Eleonora inhosi\nnoita huvituksia, jotka ivasivat hänen kyyneleitään ja joista\nhän ei saattanut olla kuulematta vastakaikua erilleen suljettuun\nasuntoonsa. Mutta eihän aina itkeä saata, täytyy silmäraukkojaan\nlevähyttääkseen toisinaan myöskin ajatella jotakin muuta. Ja Maria\nEleonoralla, kuten hänen tyttärelläänkin, oli tapana huvitella\nitseään piikain juoruttelemisilla. Hän oli kaikessa yksinäisyydessään\nosallinen päivän hovitapauksista, sen häväistys-jutut tulivat\naina suurennettuina ja monimutkaisempina hänen korvillensa.\nHän tunsi suosikit ja vihasi heitä, ehkä enemmän äidillisestä\nmustasukkaisuudesta, kuin valtakunnan parasta tarkoittavasta\nrakkaudesta.\n\nTähän aikaan oli hän Isossakirkossa kuullut Emporagriuksen\niskevän kirkonkirouksen salamoita hovin turhuuksia vastaan ja\ntämä oli hänelle otollista. Hän kutsui luoksensa tuon ankaran\nkatumus-saarnaajan ja uskoi hänelle äidilliset huolensa. \"No niin,\nteidän majesteettinne\", sanoi pappi; \"kuka on lähempi varoittamaan\neksyksiin vietyä lasta, kuin oma äiti?\"\n\nMaria Eleonora päätti, vaikk'ei ilman pelkoa, tehdä tämän\nvelvollisuutensa. Hänen tunteensa tytärtänsä kohtaan olivat\nsekoitettuna osaksi pelolla, surulla, suuttumuksella ja tuon\nentisen jumaloitsevan rakkauden tähteillä _hänen_ lapseensa, pyhään\njäännökseen. Kristiina oli joka päivä antanut erään kammarirouvan\nkautta kuulustella hänen majesteettinsa terveyden tilaa, mutta\nei ollut kuukauteenkaan käynyt tervehtimässä häntä. Nyt antoi\nleskikuningatar, juhlallisesti kuten ainakin, ilmoittaa itsensä\nhallitsevalle kuningattarelle.\n\nHän puki itsensä huolellisesti ja, kuten aina tätä nykyä, mustaan.\nHän ei enään käyttänyt puoli-ympyrään otsalta ylöspäin kammattuja\nhiuksia eikä niihin pistettyjä kahdeksaa jalokivi-neulaa, ei\notsaripaa eikä sen yli tuuheasti kiemuroivaa valkoista töyhtösulkaa;\nei tuota avaraa pitsi pystykaulusta, eikä kallista helminauhaa\ntahi suurta tähden muotoista juveli rintakoristetta, jotka kaikki\nhänellä ovat niissä kuvissa, joita hänestä on tehty hänen nuoremmalla\niällään. Nyt valui alas hänen niskalleen ja seljälleen musta\nleskenhuntu, joka oli kiinni pistetty otsan kohdalta, ja hänen\nruskeat, harmahtavat kiharansa olivat ikäänkuin hyvin hoidettuna\nkehyksenä ympäri hänen keltaisen kalpeita kasvojansa, kyynelten\nuurtamaa tietä. Pitsikaulus oli vaihdettu pieneen, sileään, aivan\nyksinkertaiseen palttinakaulukseen, joka oli alaspäin käännetty\nhänen mustan pukunsa olkapalteille. Mutta suru ei ollut kokonaan\nvoinut hävittää hänen tunnettua rakkauttansa ihaniin koruihin. Hän\nkäytti vieläkin jalokivikorvarenkaita, loistavaa hiusneulaa, kallista\nsmaragdi agraffia rinnassa sekä sen alla tähtinauhaa kullasta ja\nhopeasta. Noissa kauniissa ja hienopiirteisissä kasvoissa oli aina\nlöytynyt se epäsuhta, että nenä oli jyrkkäpiirteinen romalainen ja\nleuka heikosti kehittynyt, melkein kuin lapsen. Mutta vuodet ja surut\nolivat paljon jalostuttaneet entistä oikkujen iloista kuningatarta.\nKaikki epätasaisuus, ynseys ja säännöttömyys hänen olennossaan\noli nyt muuttunut levolliseksi arvokkaisuudeksi. Hänen kauniit\nsinisilmänsä loistivat nyt kosteudesta, jota ei ennen milloinkaan\nnähty noitten hienosti piirrettyjen silmäkulmien alla, ja ne\nikäänkuin anoivat anteeksi kaikesta siitä suosiosta, mitä ne ennen\nolivat itselleen vaatineet heille tulevana osana.\n\nEräänä iltapäivänä maaliskuussa 1653 saattoi kaksi kammarirouvaa\nleskikuningatarta kuningattaren vastaanottohuoneeseen, ja hänet\njätettiin sitte kahden kesken Kristiinan kanssa, joka nousi\nistualta äitinsä sisään tullessa. Kohtaus oli kunnioittava, mutta\njotenkin määrällinen ollaksensa äidin ja tyttären välinen kohtaus.\nHe istuivat kumpikin nojatuoliin. Nyt saattoi heidän muodossaan\nhavaita yhtämuotoisuuden, joka harvoin tuli näkyviin, koska tyttären\njyrkät piirteet enemmän muistuttivat hänen isäänsä. Äidiltä\nperityt piirteet olivat ne, jotka silmä- ja suupielissä ilmaisivat\nvilkkautta, huikentelevaisuutta, kentiesi koko kasvojen soikeus oli\nyhtämuotoinen, mutta varsinkin niskan linnun tapainen viskeleminen.\n\nVähäinen hienosti siselöitty pöytä oli heidän välillään; se oli\nkylliksi suuri heitä erottamaan. Kristiina ilmoitti mielihyvänsä\nsiitä, että kuningatar oli tullut häntä katsomaan ja toivoi, että\nhänen majesteettinsa terveys nyt sallisi tyttärelle sen ilon, että\nhän useammin saisi nähdä ylhäisen äitinsä. Molemmat nimittivät\ntoisiansa majesteetin arvonimillä; ainoastaan äiti saattoi jolloinkin\ntunteittensa ylimääräisyydessä unohtaa tuon kankean puhetavan.\nKeskustelu kävi saksaksi.\n\n\"Olen tullut kuulustelemaan, kuinka teidän majesteettinne kallis\nterveys kestää hovin huvituksissa\", alkoi leskikuningatar, peläten,\nett'ei hän saisi asiaansa esittää, ellei hän heti ryhtyisi siihen\nkiinni.\n\n\"Minulla ei ole siitä haittaa\", vastasi Kristiina iloisesti. \"Minä\nen koskaan voi niin hyvin kuin silloin, jolloin olen yön tanssinut.\nMutta kentiesi soitto häiritsee teidän majesteettianne? Kyllä minä\nannan muurata kiinni ne tanssisalin akkunat, jotka ovat teidän\nmajesteettinne asuinrakennukseen päin.\"\n\n\"Ennemmin tulisi teidän majesteettinne kiinni muurata korvansa\nniin, ett'eivät kuuntelisi imartelioita, ja ovensa, ett'eivät\nonnentavoitteliat niistä sisään pääsisi\", virkkoi Maria Eleonora,\nsilmänräpäyksellisesti unhottaen kaiken varovaisuuden. Hän ei\nensinkään ollut valtioviisas, hän ei koskaan saattanut hillitä\ntunteitansa.\n\nKristiina punastui kovin. Äkkinäinen suuttumus oli isän perintöä,\nhillitsemätön äkkinäisyys äidin perintöä. \"Suvaitseeko teidän\nmajesteettinne selittää tarkoituksensa selvemmin? En käsitä Salomonin\nsananlaskuja ilman selityksiä.\"\n\n\"Teidän majesteettinne... Kristiina... olen sinun äitisi, minun\ntäytyy surumielin sanoa sinulle totuus, jota ei kukaan muu uskalla\nsanoa mahtavalle kuningattarelle. Koko valtakunta on pahoillaan sinun\nnykyisen elintapasi johdosta... kelvottomien suosikkien vuoksi,\njotka ovat tunkeneet sinun armoihisi, sillävälin kuin sinä suljet\nkorvasi uskollisimmille neuvon-antajillesi. Muutamia askeleita\nasunnostani, omassa linnassasi, olet antanut asuinsiaa kurjille onnen\npotkaisemille, juonittelioille, jumalankieltäjille, jotka joka päivä\nsinuun tyrkyttävät paholaisen opetuksia. Isäsi on uhrannut verensä\nja henkensä puhtaan evankelisen opin tähden eikä hänen tyttärensä\nhäpeä tuhlata suosiotansa hänen uskonsa verivihollisille. Kristiina,\nminun nuorimpani, minun ainoa hänen rakkautensa pantti, jos oletkin\nlakannut olemasta minun tyttäreni, niin et kuitenkaan koskaan ole\nlakannut olemasta hänen tyttärensä. Sinä et saata, sinä et tahdo\nkieltää hänen jaloa esimerkkiänsä, sinä et tahdo tahrata hänen suurta\nmuistoansa, sinä et saata antaa kuninkaallista nimeäsi, perittyjä\navujasi ja valta-istuimesi kunniaa aikakaudeltasi ja jälkimaailmalta\nhukkaan mennä. Sinä olet liika jalosukuinen, alentaaksesi itseäsi\nsillä tapaa, olet liika suuri, tullaksesi onnentavoitteliain leluksi,\nolet siksi tarkkanäköinen, ett'et saata olla huomaamatta, mikä on\nväärää tuollaisessa menettelytavassa. Lapseni, sinä, joka olet ollut\nminulle kaikki ja olet nyt valtakunnallesi kaikki, minun suuri,\nkorkea, kunniarikas lapseni, kuule äitisi ääntä! Minä rukoilemalla\nrukoilen sinua alkamaan uutta elämää Jumalasi nimessä, elämää\nvaltakuntasi puolesta, todellisen kunniasi puolesta... en uskalla\nsanoa, elämää äitisi puolesta!\"...\n\nHänen täytyi puheensa katkaista; kyyneleet tukehuttivat hänen\näänensä. Hän oli kaunis tällä hetkellä, kauniimpi, kuin nuoruuden\nkukoistuksessa. Suuri muisto vainajasta oli kohottanut häntä, tätä\nheikkoa, melkeinpä poismenneen suuruuden asteelle, lämmittänyt\nhänen sanansa hehkuviksi ja asettanut hänen ylemmäksi voimallista\ntytärtänsä, joka kaikessa oli häntä paljoa etevämpi. Kristiina tunsi\nhämmästyksensä taistelevan sydämmessä yltyvän suuttumuksensa kanssa.\nHän näki ensi kerran itsensä äidissään, hän hillitsi itsensä ja\nvastasi odottamattoman levollisesti:\n\n\"Kiitän teidän majesteettianne hyväntahtoisesta neuvosta ja\nolen ajatteleva, mitä siinä tuumittavaa olla saattaa. Mutta\nuskonnonkysymyksistä ei nyt liene hyvä kinata. Se on pappien asia.\"\n\nJos Maria Eleonora olisi tyytynyt tähän puolinaiseen voittoon,\nolisivat hänen sanansa kentiesi jättäneet jonkun jäljen, ja hän\nolisi voittanut enemmän, kuin hän olisi toivoa saattanut. Mutta\nvalitettavasti ei hän ollut kyllin tarkkanäköinen havaitsemaan, koska\nsopiva aika oli, vaan antoi palavan intonsa evankelisen opin puolesta\nsaattaa itseänsä uuteen innonpuuskaan, jonka seuraukset tulivat\nvaiherikkaiksi.\n\nHän nousi seisoalle ja sanoi, tarttuen kuningattaren käteen:\n\"Miksikä ei puhua uskosta? Eikö sielujen autuus ole ainoa, mikä\non tarpeellinen? Teidän majesteettinne, minun tyttäreni, sitä\nvartenhan olen tullut luoksesi, että huolet sielustasi eivät anna\nminulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Sanotaan, että sinä otat vastaan\npaavilaisen opin salaisia liittolaisia. Hoh, tuo tohtori Bourdelot,\njoka Jumalaa kieltää, mitä hän vielä on paavin rinnalla! Etkö tiedä,\nettä paavi on Antikristus, että hän on murhannut isäsi ja nyt pyrkii\nmurhaamaan sinun sielusi? Sinä, sinä, saatat ottaa vastaan hänen\nlähettämiänsä, eikä maa kuitenkaan aukene jalkojesi alla eikä isäsi\ntytär häpeästä menehdy, kun hän hymyilee isänsä murhaajille!\"\n\nTämä oli liikaa. Kristiina veti kiivaasti kätensä pois. \"Siinä\non kylliksi!\" huudahti hän. \"Teidän majesteettinne saattaa sanoa\npaljon, jota minä velvollisesta kunnioituksesta äitiäni kohtaan\nsaatan kuunnella; mutta teidän majesteettinne ei voi vaatia samaa\nkunnioitusta muitten asioille, kun niitä toimittamassa olette.\nTiedän aivan hyvin, kutka ne ovat, jotka teidän majesteettianne ovat\nhoukutelleet näitä asioita ajamaan; mutta minä tahdon opettaa heitä\nmyöskin tietämään, kuka minä olen. Sanokaa heille, että minua ei\nmikään pappi tule hallitsemaan, eikä heidän tule minua soimata siitä,\njos minä kuninkaallisen suosioni annan toisille paremmin kuin heille.\nMinä arvelen, että teidän majesteettinne nyt oli toimittanut heidän\nasiansa, eikä ole minulla siihen enään mitään lisättävää, paitsi että\ntoivon teidän majesteetillenne mitä parahinta vointia, ja sanon täten\nhyvästi.\"\n\nNäin sanoen jätti Kristiina kylmästi kumartaen äitinsä yksin.\nKammarirouvat löysivät Maria Eleonoran kyyneleissä viruvana ja\nniin suonenvedon-tapaisesti nyyhkyttäen, että melkein näytti, kuin\nhän olisi saanut vetotaudin. Häntä ei edes saatettu, ennen kuin\nmyöhempään illalla, viedä omiin huoneisiinsa. Kun tuosta Kristiinalle\nkerrottiin, vastasi hän: \"Hän saa itseänsä kaikesta kiittää!\"\nMyöhemmin yöllä, kun leskikuningatar vielä oli samassa toivottomassa\ntilassa, meni Kristiina häntä katsomaan ja koetti rauhoittaa häntä\nlohduttavilla sanoilla. Se hänelle hetkellisesti onnistuikin; Maria\nEleonora oli aina kuten lapsi, joka riippui hetken tunteista. Mutta\ntästä päivästä oli äidin ja tyttären välillä ylitsepääsemätön juopa.\nLeskikuningatar oli saanut tarpeensa Tukholman hovista ja muutti\npian tämän jälkeen vähäisen hovipiirinsä kanssa Nyköpingiin. Sinne\nhänen tyttärensä kaksi kertaa tuli häntä katsomaan, viimeisen kerran,\nkun hän tuli sanomaan jäähyväiset lähtiessään Tukholmasta. Tyttären\nvalta-istuimesta luopuminen, poislähtö ja kääntyminen katolilaiseen\nuskoon saattoivat heikon, rakastavan äidinsydämmen ainaiseksi\nmurtumaan.\n\n\n\n\n17. Uhkaavia enteitä.\n\n\n    Minä sanon sinulle, kuningatar Jesabel,\n    että jollet erota Baalin pappeja luotasi...\n\nKummallisia ristiriitaisuuksia liikkui Ruotsin valtakunnassa ja\npääkaupungissa keväällä 1653. Öisiä loistavia huvituksia linnassa\naina Tammikuun 10 päivästä, Ebba Sparren hääjuhlasta asti;\njokapäiväistä epäjärjestystä, hälinää, tappeluita ja verihaavoja\nTukholman kaduilla; kapinaa Nerikessä, aseitten kalsketta ja\nmestauksia; ylenpalttisuutta ja silkkiä, helmiä, kalliita kiviä,\nuusia muoteja ja uusia huvinäytelmiä; puute rahatoimikammarissa;\nkato, hätä ja köyhyys maaseuduilla. Jokaisten hovipitojen perästä\npiti hovisaarnaaja Emporagrius ankaran saarnan. Samankaltaisia,\nei milloinkaan ilmoitettuja, mutta helposti huomattavia\nvastakohtaisuuksia tuli näkyviin kuningattaren luonteessa ja\nelämäntavoissa. Ollen toisinaan ylen iloinen, toisinaan surullinen,\nmelkeinpä raskasmielinen, toisinaan vallattoman vapaa puheissa,\npuvuissa ja tavoissa, melkeinpä niihin rajoihin asti, mitä hänen\naikakautensa sopivana piti, toisinaan taas hienona ja nerokkaana\nja niin kuninkaallisen arvokkaana, ett'ei kukaan uskaltanut\nrankaisematta astua häntä liian lähelle, hän näytti olevan\nepäsovussa itsensä kanssa, lakkaamatta pakenevan jotakin omassa\nitsessään olevaa, taukoamatta etsivän, ja etsivän turhaan jotakin\nulkopuolellansa olevaa, joka tulisi täyttämään, muuttamaan, jälleen\nonnelliseksi tekemään kaikkia. Yhden ainoan kerran, myöhään aamulla\nerään huvitilaisuuden perästä, tuli hän uskoneeksi tätä nykyä\npoismuuttaneelle nuoruuden ystävälleen Ebba Sparrelle tuollaisen\npuolinaisen, arvoituksen-tapaisen totuuden, joka joskus ikään kuin\nepähuomiosta luiskahti hänen suljetuilta huuliltaan: _\"täytyyhän\nminun elää!\"_... Hänen täytyi elää, hänen, jolle onni oli runsaimmat\nlahjansa antanut, hänen, jolle mitä avarimmat vaikutus-alat\navautuivat elämässä toimitettaviksi!\n\nTyhjyys, levottomuus tuossa elämäntavassa ei jäänyt tarkkanäköisiltä\nhuomaamattomiin, mutta sitä selitettiin eri tavalla. Eräänä aamuna\noli valtiokansleri luoksensa kutsunut kreivi Maunu De la Gardien,\nkeskustellaksensa hänen, valtiorahastonhoitajan kanssa valtakunnan\nkulunkiarviosta. Hän oli sen nyt toisen kerran laatinut ja tahtoi\nesittää sitä kuningattarelle. Tämä oli ollut raskas ja kiittämätön\ntyö; Danaiidien seula ei saattanut olla pohjattomampi kuin Kristiinan\ntaloudenhoito. Ja kuitenkin täytyi siitä tehdä jonkunlaista selkoa,\njonkunlaista yleiskatsantoa, sillä muuten kaikki menisi nurin.\n\n\"Tässä näette, kreivi\", sanoi Oxenstjerna, osottaen loppusummaansa.\n\"Tammikuun 1 päivänä 1646 nousi valtiovarain puute 980,000:teen\ntaalariin; nyt on se noussut 3:meen miljoonaan; vuoden päästä on se\nnouseva 4:jään miljoonaan. Mitä kreivi tuosta tuumaa?\"\n\n\"Hänen majesteetillensa täytyy kaikella hänelle tulevalla\nkuuliaisuudella ilmoittaa, ett'eivät varat ole loppumattomia\",\nvastasi kreivi Maunu, ollen nähtävästi hämillään. Hän oli itse saanut\nsaaliista runsaan osansa ja oli, luonnollisesti kyllä, hyvin vähän\nhuvitettu kovin tarkoista loppulaskuista.\n\n\"Olen koettanut asettaa laskuni numeroihin; millä menestyksellä, on\nhyvin tunnettu. En minä uskalla vaivata hänen majesteettiansa, ja jos\nminä lähetän poikani, saavat he tuntuvasti nenälleen. Mutta ehkäpä\nkreivi tahtoisi puhua sanan tässä asiassa? Minä tahdon olla apuna\nrahatoimikammarin laskuilla. Omaisuutta ja korkoja on lahjoitettu\npois 2 miljoonan arvosta...\"\n\nMaunu kreivi punastui.\n\n\"_Meidän_ ei tule tiukkaan tutkia, miten hänen majesteettinsa\nsuvaitsee palkita valtakunnalle tehtyjä palveluksia.\"\n\n\"Niin kaiketi, kyllä se on vähän sopimatonta _meille_, jotka olemme\npalkituiksi tulleet. Mutta onko parempi antaa aatelittomien säätyjen\ntutkia laskuja? Tahdon kuiskata kreivin korvaan yhden asian: Jollemme\nnyt pidä vastaan, jollemme nyt ole saaneet kyllämme, niin tulee vielä\nsekin päivä, jolloin meiltä otetaan _kaikki_.\"\n\n\"Koettakoot vain! Täällä asetetaan juuri nyt varoitusmerkki\nNorrmalmille.\"\n\n\"Tänään kentiesi. Mutta kuka takaa tulevia aikoja, kun täällä istuu\nmies Vaasojen valtaistuimella? Minun tahdostani se ei ollut, kuin\nhänen ruhtinaallinen armonsa asetettiin siihen, missä olisimme\nsuuremmalla hyödyllä voineet ensin asettaa _conditiones_. Kuten\nasian laita nyt on, saamme vetää ohjat kireemmälle. Mitä se on, kuin\nuudesta hovinpidosta puhutaan? Kaksi vuotta sitten lähti sieltä\nmuutamia laiskoja nurkkavieraita pois, ja nyt tulee parvittain uusia\njälleen. Eräs valtiokammariherra ja yksi varavaltiomarsalkka, mitä\ntuollainen tietää?\"\n\n\"Se on hänen majesteettinsa _bon blaisir_, se ei minuun koske\",\nvastasi Maunu kreivi.\n\n\"Ei, mitäpä se koskisi valtiorahaston hoitajaan, maksaako hovi\nyhtä paljon kuin sotajoukko rauhan-aikana? Mutta minä olen kuullut\nsanottavan, että rengit ja piiat eivät ole saaneet ulos palkkaansa\nkokonaiseen vuoteen, että hovissa lainataan, mistä vain saadaan,\nmutta kun ei enään ole tapana maksaa lainoja, niin on luottamus sen\nmukaan, niin että hänen majesteettinsa panee takuuksi Tukholman\ntullit, voidaksensa maksaa ranskalaisia räätäleitä. Onko tosi,\nettä kyökkimestarin nykyisin täytyi lainata kuusi taalaria\npuunhakkaajalta, ostaaksensa papuja ja sianlihaa torilta, kun\nedellisenä päivänä hovissa oli pidetty tanssiaiset, jotka maksoivat\n20,000 taalaria?\"\n\nTuo armon auringonloistosta syrjäytetty suosikki kohotti\nylenkatseellisesti olkapäitään.\n\n\"Minulla ei ole mitään syytä puolustaa nyt vallitsevaa hallitusta.\nHänen majesteettinsa on nuori, hän tarvitsee huvitusta eikä häneltä\npuutu niitä, jotka joka päivä keksivät jotakin uutta. Espanialaisia,\npuolalaisia, tanskalaisia, saksalaisia...\"\n\nValtiokanslerin katse synkistyi.\n\n\"Kreivi ei muista lisätä ruotsalaisia. Ne ne ovat, jotka alun ovat\ntehneet. Älkää pahastuko suorasta sanasta, vaikka se koskisikin\nylhäistä sukulaista. Suuren kuningas Kustaan tytär on kadottanut\ntasapainonsa sen vuoksi, että _hän pelkää seuraajaansa_.\"\n\n\"Mutta, teidän armonne... Häntä, jonka hän itse on korottanut vasten\nneuvoston tahtoa!\"\n\n\"Hän on korottanut hänen ruhtinaallisen armonsa, koska hän oli\nvelvollinen antamaan ruhtinaalle vahingonkorvausta siitä, että oli\nsanansa syöjä. Nyt hän pelkää Kaarle Kustaata sen vuoksi, että\nhänestä on tuleva, mitä Kristiina ei saattanut olla, valta-istuimella\noleva mies. Mies, joka on synkkä, ja turhanpelko. Nainen piilottaa\npelkonsa pitojen ja huvitusten naamarien taakse. Hänen ruhtinaallinen\narmonsa tekee hyvin siinä, että on vetäytynyt pois Ölantiin... Mutta\nmitä kadulla on tapahtunut? Häijy haukkuu... Kovin paljo kansaa!\"\n\nNäitten ylhäisten valtiovirkamiesten keskustelua katkaisi hirveä\nmelu. Koko katu oli täynnä kahdesta toistansa vastaantulevasta,\nmeluavasta ihmisjoukosta, toinen tuli Norrmalmista, toinen\nSödermalmista päin. Molempien malmien mestauspaikoilla olivat\nNeriken talonpoikaiskapinan johtajat tulleet teloitetuiksi ja heidän\nvaltikkansa lokaan laahatuksi. Tukholman kirkuva roistokansa sekä\nkatupojat, jotka olivat saaneet kyllänsä verestä, olivat houkutelleet\nmukaansa uteliaita joukkoja kaikista kansanluokista ja etsivät nyt\njotakin esinettä solvataksensa ja hävittääksensä, yhdentekevää\nmikä se oli, kun sille vain saattoi antaa kansanvihollisen nimen.\nHe olivat kilvan kirkuneet suostumushuutojansa aatelispalveliain\nja sotilaitten kanssa Neriketalonpoikien verisen teilauslavan\nluona; nyt heidän vihansa kääntyi joukkojen tavallisella logiikalla\nsamaa aatelistoa vastaan, joita talonpojat olivat tahtoneet lyödä\nkuoliaaksi. Vuodesta 1650 ei ollut yksikään lause niin mieluinen\nkansalle kuin: \"lyö aatelisto kuoliaaksi!\" -- aatelisto, joka kaiken\nomisti, hallitsi kaikkea ja, monen mielestä, sorti kaikkia.\n\nTämä ei ollut mikään aprikoittu kapina, siinä ei ollut mitään\nsuunnitelmaa, ei yhtään johtajaa. Kansanjoukot eivät tietäneet mitä\nhe tahtoivat, mutta huusivat vain. He olivat tulleet vastatuksin\nNorrbron luona, valtiokanslerin talo oli lähinnä, mutta ei ollut\nmyöskään pitkä matka De la Gardien Ritariholmassa olevaan palatsiin.\nRuotsissa ei tähän aikaan ollut ketään niin kadehdittua, niin\nvihattua miestä, kuin Maunu De la Gardie. Muutamat tahtoivat nyt,\nettä hän saisi kärsiä kahdeksanvuotisen ylpeytensä takia; toiset\ntuumivat, että vanha valtiokettu, kansleri, oli aatelisliiton\netupäässä; toiset taas tahtoivat ajaa pois espanialaisen, joka nyt\noli imarrellut itsensä kuningattaren suosioon. Kaikki he nyt huusivat\ntoinen toistansa korkeammalla äänellä, eivätkä saattaneet tulla\nmihinkään päätökseen, mutta silloin sattuma tarjosi heille esineen,\njohonka saattoivat vihansa purkaa.\n\nValtiokanslerilla oli suuri, Häijyksi nimitetty, pörrökarvainen,\nmusta talonkoira, joka koirankopissaan vahvan vaakunalla koristetun,\nteljetyn tammiportin ulkopuolella, oli herransa ainoana yövartiana.\nHäijy oli aikoinaan yhtä yleisesti tunnettu, kuin uudempaan aikaan\nBismarckin valtiokoira, ja hoiti vahtipalvelustansa enemmän\nherransa hyödyksi, kuin ohikulkevien iloksi. Nyt tuo uskollinen\nvahti tunsi itsensä loukatuksi kadulta kuuluvan melun takia ja\nilmaisi epäsuosiotansa vahvalla haukunnalla. Muuta ei tarvittu.\nHäijy oli aatelisto, joka haukkui kansaa; Häijyn tuli kärsiä\nherrojen ylpeydestä. Joukko kiviä, kapuloita, jäänpalasia ja mitä\nikänä kiireessä käsiin saatiin, viskattiin nyt tuon onnettoman ja\nuskollisen palvelian päälle, joka ei voinut päästä teljetyn portin\nkautta pakoon, vaan sen täytyi ulvoen ja hampaitaan näyttäen lähteä\nkarkaamaan, kun ei muuta neuvoa ollut. Muutamia katupoikia lähti\nsitä takaa ajamaan äänekkäästi huutaen, toiset rupesivat kiviään\ntähtäilemään vasten talon akkunoita; mutta niin suuresti pelkäsivät\nyleensä \"nimetöntä kuningasta\", ett'ei vielä yksikään akkuna\nkilahtanut, ennenkuin uusi tapahtuma veti kansan huomioa puoleensa.\n\nKristiinan aikakausi oli Oliver Cromwellin aikakausi. Saarnaaminen\noli uskon-innon, uskontaistelujen muassa levinnyt brittiläisten\nsaarista kaikkiin protestanttisiin maihin. Kummallisia ajan-aaltoja\noli kuohumassa; monta herjaajaa, monta katumus-saarnaajaa. Kaikki\npuolustivat jotakin: tätä tahi tuota. Ruotsissa ja Suomessa oli\nihan tavallista, että sotilas rivistään, nainen kansan joukosta ja\nlapsi koulupenkiltä astui saarnaamaan. Niin tapahtui myöskin nyt,\nkeskellä katumelskettä. Eräs nuorenlainen nainen esiintyi, hurjan\nnäköisenä, pitkät, tummat hiukset -- kampaamattomina; kasvonsa\npääpiirteet olivat jalot ja herättivät sääliä, niissä oli hienomman\nseuraelämän ja menneen kauneuden jälkiä. Kentiesi oli hän ollut hovin\nkammaripiikana, ei kukaan häntä tuntenut; hän oli noita onnettomia,\njotka, vaikka vielä elävät, ovat kadonneet maailman näkyvistä, ja nyt\nhän hetkeksi tuli näkyviin kadotaksensa jälleen tuohon toivottomaan\nvankilaan, jota siihen aikaan nimitettiin Danviikin hulluinhuoneeksi.\nHän kiipesi valtiokanslerin portin luona olevalle töykkärille ja\nilmoitti viittauksella, että hän tahtoi puhua. Melu taukosi, muutamat\nkatselivat ihmetellen, toiset hämmästyksellä tuota naisprofeettaa,\njoka oli noussut elävitten haudasta. Henki vaati häntä puhumaan;\nhänen kuoppiinsa vaipuneet silmänsä saivat kummallisen loisteen,\nhänen laihat kätensä tavoittelivat ilmaa, ikään kuin olisivat\ntahtoneet torjua tahi saada kiinni jotakin näkymätöntä pahaa. Hän\nalkoi puhua, ensin hitaasti ja hiljaa, vaan pian äänekkäästi ja\nvoimakkaasti, vihdoin sellaisella innolla, että hän sai joukot\npuolellensa.\n\n\"Menkää pois!\" sanoi hän. \"Menkää pois! Täällä ei ole kirouksen\nasunto. Ei Jumalan viha tässä rankaise Ruotsin valtakuntaa. Menkää\npois... vähän matkaa vielä... tuonne päin, tuonne päin! Linnalle!\"\n\nJa hän osotti sormellaan kuninkaanlinnaan päin, malttamattomana, kun\nei häntä heti käsitetty. Ei kukaan paikaltaan liikahtanut. Moni oli\nnureksinut kuningattaren hallitusta, moite oli yleinen. Mutta vielä\nKristiinan äsken kunnian kukkuloille kohotettua henkilöä verhosi\nihailemisen jäännös, iltahohde tuosta viehättävästä rusotuksesta,\njonka nuoruuden kukoistus, neron lumousvoima ja voittojen heijastus\noli levittänyt tämän Ruotsin valta-istuimella olevan loistavan ilmiön\nylitse. Vielä oltiin taipuvaisia syytämään kaikki syyt herrojen\nniskoille, noitten ulkomaalaisten onnentavoitteliain. Tuo osottava\nsormi herätti hämmästystä vain.\n\n\"Tuolla se on!\" huusi nainen kättään kurkottaen. \"Tuolla on turmio!\nEi kullassa, ei helmissä, ei imartelioissa eikä silmänkääntäjissä,\nei köyhien nälässä, ei rikkaitten ylenpalttisuudessa, eikä missään\ntuolla ulkona näkyvissä maallisissa kappaleissa; -- sisäpuolella\nse on, syvällä, syvällä ihmis-sielun syvimmässä sopukassa, johon\nei kukaan näe, mutta joka virtaa kaikkialle. Siellä se on, siellä,\nkäärmeen myrkyssä, ylpeydessä, himossa, tuossa itserakkaassa,\nomavaltaisessa, Jumalasta luopuneessa sydämmessä. Menkää sinne!\nMenkää sinne! Kysykää häneltä, kuka siellä hiipii yön pimeydessä,\nkuka yöt ja päivät kuiskaa hänen korviinsa: ei löydy yhtään Jumalaa,\nei yhtään Vapahtajaa, löytyy ainoastaan ihmisiä, jotka syntyivät\neilen ja kuolevat huomenna! Hän valehtelee, tuo kuuntelee; hän\npettää, tuo uskoo. Tulevalla kertaa sanoo hän tuolle: täällä\nRuotsin valtakunnassa on ainoastaan yksi ihminen, jonka on oikeus\nelää, ja sinä olet se ihminen. Älä ajattele kaikkia noita muita,\nhe ovat syntyneet sinun tähtesi, miksikä et imisi heitä tyhjiin?\nHe ovat sinun astinlautasi, miksikä et heitä tallaisi? Niin,\nsillä tapaa hän sanoo. Tiedättekö, ken hän on? Se oli hän, joka\nyrttitarhassa puhui ensimmäisille ihmisille ja sanoi heille: tässä\non hyvän- ja pahantiedon puu; te tulette olemaan kuin Jumala! Mutta\nhänellä on halkaistu kieli, hän ei sano nyt, kuten hän kerran\nsanoi vuorella: lankee maahan ja kumarra minua, niin minä sinulle\nannan koko maailman! Katso, nyt hän sanoo: jos sinä palvelet minun\nvaltakuntaani, niin _minä_ palvelen _sinua_! Mitä sinä tahdot, että\nminä annan sinulle? Täällä ovat himot: valitse! Täällä on maailman\njumaloitseminen: kuuntele! Tahdotko enemmän? Tahdotko kunniaa?\nOta se! Valtaa? Olethan yksinvaltias. Vapautta? Eivätkö kaikki\nmuut ole vapautta vailla, paitsi sinä? Kultaako? Ammenna, ammenna,\nmiksikä säästää? Onko vielä jotakin, jota tahtoisit? Pyydätkö kostoa\nniille, jotka sinua moittivat ja häiritsevät? Pane vain toimeen\nkidutuslavitsa ja telauspyörä! Onko muuta vielä? Tahdotko olla\nmies? En saata luomista muuttaa, mutta minä saatan sen turmella.\nKieltäydy rakkaudesta, anna vihan imeä neitsyen rintoja! Kiitä\nkaksintaistelua, syötä sortoa; minä muutan naissydämmesi. Pyydätkö\nvielä jotakin? Tahdotko ylenkatsoa maatasi? Tee se, käännä selkäsi\nkaikille velvollisuuksillesi! Sinä tyhmä, sinulla on vielä yksi\nperintö tallella isältäsi, minun viholliseltani. Viskaa se luotasi,\nkiellä hänetkin, kiellä kaikki, mikä näihin asti on ollut naisen\nkaunistuksena: tyttären kuuliaisuus, kuningattaren kunnia, ja minä\ntahdon pukea sinut hyveitten jumalattareksi; sinua ei kukaan, et sinä\nitsekään, enään ole tunteva...\"\n\nHän vaikeni, nojasi itseänsä muuria vastaan ja hengähti syvissä\nhengähdyksissä virkistyttävää kevät-ilmaa. Hänen sanansa rupesivat\nsaamaan vastakaikua. Moni seisoi tahdottomana, pelästyksestä\nhervotonna. Toiset huusivat aina äänekkäämmin: linnalle, linnalle!\nHeidän huutojansa katkaisivat tuon mielettömän uudet vielä\nuhkaavammat, vielä hurjemmat huudot.\n\n\"Kuningatar Jesabel, kuningatar Jesabel, missä sinä piiloudut?\nPiilota itseäsi muuriesi taakse; minä näen muurienkin lävitse! Tuki\nkorvasi; sinä et minusta pääse, sinun pitää kuuleman minua! Minä olen\nääni kätkössä olevasta, minä olen omatuntosi; minusta sinä et pääse.\nJa minä sanon sinulle, kuningatar Jesabel: ellet sinä aja luotasi\nkiusaajaa, ellet sinä erota luotasi Baalin pappeja ja käänny Herran,\nsinun Jumalasi luo, jonka sinä kiellät ja hylkäät, on sinun tuomiosi\nlangennut, ennenkuin viisitoista kuukautta on loppuun kulunut. Herra\non sinut maastasi karkoittava, etkä sinä ole missään, et taivaassa\netkä maassa, löytävä pohjaa. Sinä olet tähti, joka nousi aikojen\niltana ja loisti puolen yötä, mutta sammui mustaan pimeyteen, ennen\naamun tuloa. Sinä olet kultainen lehti vuoren korkeimmassa koivussa,\nja taivaan linnut laulavat sinulle; mutta missä olet, lehti,\ntulevana syksynä, kun tuuli sinut puhaltaa pois jäätyvään lumeen?\nKatso, se tulee, se tulee, se päivä, jolloin kaikki tyhjä loisto\nkatoaa ja kaikki kiitoslauseet ovat hiipuvaa tuhkaa. Silloin tulee\nääni luoksesi ja sanoo: missä on ensimmäinen rakkautesi? Laodicean\nkuningatar, huomaa, minä ilmoitan sinulle tämän edeltäkäsin, jotta\nsinä uskoisit, kun se tapahtunut on. Koska sinä sanot: olen rikas,\nminulla on kyllin, enkä tarvitse mitään, etkä tiedä, että olet kurja\nja viheliäinen, köyhä, alaston ja sokea, niin neuvon sinua ostamaan\nkultaa, tulessa puhdistettua, jotta tulisit rikkaaksi, ja valkoiset\nvaatteet...\"\n\nHän keskeytettiin puoli lauseessaan. Valtiokanslerin talo oli\nvarovaisuuden vuoksi varustettu takaportilla toisella puolella\nkulkevalle kadulle päin ja sitä tietä oli pikainen sana lähetetty\npäävahtiin. Vahva osasto henkivartiastoa ratsasti Tottin johdolla\nrynnäten esiin ja hajottaen ilman muuta vastusta, kuin muutamia\nhaukkumasanoja, tuon meluavan kansan joukon, se anasti puhujattaren\nja vei hänen takaisin Danviikiin. Pelästyksissään hajosivat\njoukot lähimmille kaduille. Vielä kauan kaikui monen korvissa nuo\nhirvittävät uhkaavat sanat: kuningatar Jesabel, kuningatar Jesabel!\nTuon naisen nimi ei ole tullut tunnetuksi, hänen sanojansa ei ole\nkirjoihin pantu, mutta aikatiedoissa on hän mainittu ennustajana,\njoka Kristiina kuningattarelle julisti perikatoa.\n\nSamana iltana viskattiin Pimentellin akkunat rikki, eikä kukaan\nnoista vihatuista ulkomaalaisista uskaltanut näyttäytyä kaduilla\nilman vartiaväkeä.\n\n\n\n\n18. Kaarle Kustaa Ölannissa.\n\n\n    Vangittu titaani, vuoreen kahlehdittu,\n    koska sinä kahleesi katkaiset?\n\nSen kapean kalkkivuoren keskikohdalla, joka Ölanniksi nimitetään,\nkohosi Kristiina kuningattaren aikana vanha, Bornholma niminen linna,\njonka oli uudestaan rakennuttanut Juhana III. Ken meidän päivinä\ntahtoo vaivata itseään kiipeämällä yli vuoreen raivatun polun,\nnoille vielä suurenmoisille, huonosti hoidetuille linnanraunioille,\nhämmästyy nähdessään miten suuren alan menneen komeuden sora anastaa.\nLinna oli aikoinaan hyvin varustettu, sillä oli kaksi suurta ja\nkaksi vähempää tornia ja sopi, Kalmarin salmen rannalla sijaitsevan,\nyksinäisen asemansa vuoksi, oivallisesti asunnoksi ruhtinaalle, joka\noli valinnut tämän kaukana kaupungin vaaroista olevan turvapaikan,\nsaadaksensa häiritsemättömässä rauhassa valmistella tulevaisuuden\nsuunnitelmiansa, saattaaksensa muistaa, toivoa ja -- odottaa.\n\nRuotsin vallanperiä, pfaltskreivi Kaarle Kustaa, joka ei saanut\nkuningatarta, mutta joka kruunulle kihlattiin ja sen lisäksi\nsai Ölannin haavalääkkeeksi, muutti tänne leikkuun-aikana 1651\nja hallitsi täällä pientä alavaltakuntaa, ilman sotajoukkoja,\nilman hovia ja huvinäytelmiä, mutta sen sijasta oli hänellä hyviä\nmetsästysmaita, vanhoja sotakumppaneita, vapaus istuttaa ja rakentaa,\nRuotsi toisella puolen salmea ja ympärillään kansa, joka häntä\nrakasti. Ei maalaisempaa eikä luontorunollisempaa lepoa sotapäällikkö\nsaattanut itselleen toivoa kolmenkymmenvuotisen sodan vaivojen\njälkeen. Kyntämään ja kylvämään tuohon rapautuneeseen kalkkipohjaan\nja maltillisesti odottamaan laihon kypsymistä sekä, kuten muut\nmaanviljeliät, kuluttamaan pitkää talvea metsästyskertomuksilla,\npidoilla, noppa- ja schakkipelillä, siihen tämä kalliopesässään\nasuva kotka ei ollut luotu. Jos kansan tarinaa saa uskoa, niin hän\nei ole kieltäytynyt ylenkatsotun kosian vahingon korvauksista,\ntuosta rakkaudesta, jota hän niin kauan turhaan oli toivonut; hänen\nnuoruuden historiassaan on useampia hiuskiehkuroita kuin Hagar\nRyningin. A. A. Afzelius on kirjoittanut Ölanninlaulun Joutsenesta ja\nJoutsen-pienestä.\n\n    \"Missä oot ollut noin kauan, valko-joutsen pieni?\n    Ollut oon maassa mä vieraitten.\n    Huhdoin lapset, itseäin, Joutsen kallein!\n    Tähden armon, kunniain,\n    Tähden tanssin, armahain\n    Ölantiin ma lähden.\"\n\nMutta Kaarle Kustaa halasi toimintaan. Hän kuuli sisällisen äänen\nlakkaamatta sanovan: vaikuta, toimi, aikasi on lyhyt! Ja hän\nrakennutti linnan eteläisen puolen, hän istutti puita ja perusti\nBorgholman tätä nykyvä metsistyneessä tilassa olevan puiston\npuutarhoineen; hän ratsasti talonpoikiensa taloille, auttoi heitä\nuupumuksesta varallisuuteen ja teki uudispellon Skedmosseniin. Mutta\ntämäkään ei ollut hänelle kylliksi: hän tahtoi myöskin maanviljeliänä\nsaada suuria toimeen.\n\nEteläinen ja keski Ölanti on hedelmätön, punaiseen vivahtava\nkalkkiharju, jota nimitetään Alvariksi. Pohjoispuolella Borgholmaa,\njossa saari kapenee \"Norra Motet\" nimitetyssä paikassa, jättää Alvari\ntilaa yhteismetsälle ja yleensä vehmaammalle kasvullisuudelle.\nTässä oli metsästysmaita, täällä metsävuohet ja ruunuhirvet olivat\nlaitumella, määrättynä hallitsiansa kaadettaviksi. Ja koska nuo\neläimet usein viljamaita haaskasivat edempänä etelässä päin, päätti\nKaarle Kustaa rakennuttaa kuuluisan Kiinan muurin vastavertaisen,\nvaikka vähemmän laajan. Joka päivä ratsasti hän katsomaan, kuinka\nhänen sotasaaliinsa käytettiin rauhantyöhön, joka antoi viljeliälle\nturvaa, vangituille rikollisille työtä ja köyhälle päiväpalkkaa.\nVihdoin kaksi tahi kolmiporttinen kivi-aita oli valmis, joka ulottui\npoikkipuolin koko saarta, itäisestä rannasta läntiselle asti.\n\n\"Nyt olen aidoittanut Ölantini samati, kuin kerran olen\naidottava Ruotsin valtakunnan\", huudahti pfalzkreivi urheasti\nsotakumppanilleen, eversti Paavo Würtzille, joka oli ruhtinasta\nseurannut, kun hän viimeiseksi ratsasti valmiin muurin luo.\n\n\"Siihen menee jotenkin monta kantamusta kiviä\", vastasi Würtz. \"Mutta\nsaatammehan siirtää tunturit kappaleen matkan etelään päin.\"\n\nJotakin kuninkaan aineksen täytyi tehtäväkseen ottaa työttömässä\nrauhassa. Mutta oli pitkiä, yksinäisiä hetkiä, jolloin tuo urhotöitä\njanoava henki kulutti itseänsä palavassa kaipauksessa. Oi, tuota\nodotusta, tuota epätietoisuutta, tuota kuolettavaa toimettomuutta!\nEräänä aamuna unettoman yön jälkeen istui Kaarle Kustaa tornin\nakkunan ääressä, linnan pohjoisessa kylkirakennuksessa, jonka hän oli\nasunnoksensa valinnut, ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena lännessä\npäin olevaa salmea, valkoiselta hohtavine Kalmarin linnoineen, joka\nnäkyi etäällä näkörajassa asti. Väli ei ollut sentään sen pitempi,\nkuin että nyky-ajan peilitelegrafin kautta olisi helposti saattanut\nkeskustella Kalmari-unionin iäkkään kehdon kanssa. Mutta meri oli\nvälissä, meri, joka yhdistää paljon ja erottaa niin paljon. Ruotsin\nmantere oli maailmaan verraten kovin pieni, mutta Ölantiin verraten\noli se maailma, ja Kaarle Kustaa tahtoi Ruotsilla voittaa maailman.\nKoska, koska oli tämä unennäkö toteutuva? Hän oli niin kovin väsynyt\nodottamaan ja pilkkana olemaan. Ennen oma torppa, kuin ruhtinaskunta,\njossa toinen, jossa nainen valtikkaa käytti. Vangittu titaani,\nvuoreen kahlehdittu, koska sinä kahleesi katkaiset?\n\nHänen edessään oli Cæsarin historia gallilaisten sodasta, mutta hän\nei lukenut, hän tirkisteli merta kohti. Tuuli puhalsi idästä, se\noli kova, puolittain myrsky. Yksinäinen risteiliä teki kiihkeästi\ntyötä päästäksensä tuulessa eteenpäin ja suuntasi Borgholmaan, sen\ntäytyi tehdä pitkiä risteilyjä, katosi, nousi taas lainehista ja\ntuli tuskin näkyvästi eteenpäin. Tämän purjeen piti saattaman postia\nja sanoja Tukholmasta, mutta oli kohta joutuva saaren suojaan, eikä\nennättäisi Borgholmaan ennenkuin illalla. Taaskin odotusta, aina yhä\nodotusta! Mitä uutisia se olisi tuova! Kentiesi taas kertoisi uudesta\nsuosikista, tanssiaisista, piirijuoksusta, salaliitosta? Kaarle\nKustaa oli saanut kyllänsä Messeniuksien tyhmistä poikamaisuuksista,\njotka olivat vähällä kukistaa hänet itsensä, jollei hän aikoinaan\nolisi tullut varoitetuksi ja lähettänyt tuon petollisen kirjeen\nkuningattarelle.\n\nKello oli 8 aamulla. Sinä tuntina linnanvouti asioitaan esitti. Tällä\npienellä luotovaltakunnalla oli myöskin hallitushuolensa.\n\nVouti toi alammaisesti edellisen viikon rakennuslaskut. Ne nousivat\n960 hopeataalariin.\n\n\"Me Mickelsonin luo!\" sanoi linnan herra hajamielisenä, kirjoittaen\nhyväksymisensä paperille.\n\n\"Kamreeri Mickelson ei ole vielä maksanut entisenkään viikon\nlaskuja\", rohkeni vouti muistuttaa.\n\n\"No odota!\"\n\nRauhankassa Ölannissa oli tyhjempi kuin sotakassa Saksassa.\nSaarenkuningas vihelsi kansanlaulua ja tarttui soittokelloonsa. Hänen\nkirjurinsa Stefan Gambrotz, aateloittu Hirschenstjerna, tuli sisälle.\n\n\"Hanki minulle rahoja, Gambrotz!\" Kirjuri tunsi raha-asiat ja hän\nlykkäsi oikeaa kämmentänsä vasempata vasten, olkapäitään kohottaen.\n\n\"Mitä nyt, sinä leivätön ruokalainen, tahdotko kämmenelläsi tyydyttää\nminua? Mitä varten olet oppinut niin kaunista käsialaa kirjoittamaan,\nellet pusertaaksesi kultaa harmaista kivistä.\"\n\n\"Teidän kuninkaallinen korkeutenne ei ole Ruotsin kruunua köyhempi.\nHänen majesteettinsa on luottamuksensa menettänyt, paremmin luotetaan\nhänen ensimmäiseen alammaiseensa.\"\n\n\"Mutta minä en käytä tanssimestareita, minä, Gambrotz. Olen saanut\nkylläni neuvottomista repolaisista. Kirjoita juutalaisille! Pane\npanttiin Ölanti!\"\n\n\"Hänen majesteettinsa on alkanut hieroa sopimuksia Israelilaisten\nkanssa. Texeira on osottanut häntä Ruben Zevin luo; Ruben Zevi\nviittaa Texeiraan, että hänellä on vara kaikkeen.\"\n\n\"Wurst und Wuth! Norkoile meille vapaaherrakuntaa Suomesta jostakin!\nSiellä on kyllin maata.\"\n\n\"Älkää siihen luottako, teidän ylhäisyytenne, Kaarle X:nes sen ottaa\ntakaisin.\"\n\n\"Niinkö luulet? Mahdollista. Hänen ehkä käynee vaikeaksi lakaista\npuhtaaksi tanssimestarien jäljet. Hole der Teufel Win und Post.\nTuolla tuo taikinakaukalo vielä koperoitsee ulkona salmessa. Sano,\nettä tuodaan esille vitjakoirat ja hevoset! Täällä on vankilan ilmaa.\nBorgholma kelpaa yhtähyvin kuin Örbyhus myrkyttämään Vaasaverta.\"\n\n\"Ilma on myrskyinen, haukuntaa ei kuulu, koirat kadottavat jäljet.\"\n\n\"Anna satuloita hevonen, minä lähden ratsastamaan. Posti menköön\nmeren pohjaan. Mitä Tukholma minuun koskee? Hanki minulle rahoja,\nGambrotz; pane toimeen sota!\"\n\nRatsumiehen seuraamana, ratsasti saarenkuningas Kaarle Kustaa pitkin\nläntistä selännettä, josta hän saattoi nähdä meren, Neitsykallion\nja Kalmarin. Sinne päin hän halasi, mutta länsirannikko oli nyt\nsuojassa, hän etsi tuulta. Hän ratsasti vuorten väliin, ajoi täyttä\nlaukkaa hirvittävien rotkojen ja niljakkaiden lähteitten yli,\ntuli selänteen korkeimmalle kukkulalle ja sai ilmaa tarpeeksensa.\nPuuska puuskan perästä liehutteli hänen mustia kiharoitansa,\nsyöksähti rotkoihin ja tuoksahutti ilmaan sorapilviä ja kalkkitomua,\nhakkasi kanervia, tukisteli katajapensaita, viskasi lokit heidän\nkulkumatkaltaan ja otti vihdoin lakin Ruotsin tulevalta kuninkaalta.\nTuo kaunis keltainen baretti, jota kotkansulka koristi, vieri\nsaavuttamattomana kalliolta kalliolle, luisui alas vierua pitkin ja\nkatosi mereen.\n\nRatsumies sai kunnian antaa oman lakkinsa ja avopäin seurata\nherraansa Köpingin pappilaan, jossa molemmat selänteet yhtyivät.\nArvoisan isän luona Köpingissä viipyi prinssi iltaan asti eikä\nhalveksinut pappilan arkiruokaa. Nämät tuttavalliset vierailut\ntekivät Kaarle Kustaan rakkaaksi hänen saari-valtakunnallensa. Hän\nei pitänyt kiirettä, joi halusta koti-olutta, katseli arvoisan isän\npeltoja ja tallia, osti velaksi kauniimman varsan, löi kiekkoa\nja ampui pilkkaan poikien kanssa, onnistui nostamaan rusohohteen\ntoisensa perästä vanhimman tyttären Valborgin poskille ja näkyi\nkokonaan unhottaneen Tukholman, Kristiina kuningattaren, kruunut ja\nsodan urhotyöt, kun sananlennättäjä Torslundasta tuli ilmoittamaan,\nettä Kalmariposti oli tullut. Posti oli kuitenkin tuo hienon hieno\nlanka, joka yhdisti saarenkuninkaan muuhun maailmaan. Kaksi minuuttia\nsen jälkeen istui hän jälleen ratsun selässä ja hänen lainattuun\nlakkiinsa oli Valborgin ruusu kiinnitetty. Hän ajoi kallioiden yli\nsemmoisella vauhdilla, että säkenet sinkoilivat juoksian rautakenkien\nalta.\n\nKaarle Kustaa oli jo nuoruudestaan valtiomies, hän kätki, mitä ei\nollut tarpeellista saattaa muitten korville; mutta hän oli liika\nyksinäinen Ölannissa tullaksensa toimeen ilman ystävätä, jonka\nhuostaan hän olisi saattanut antaa ajatustensa ja tunteittensa\nylimääräisyyden vapaasti virtailla. Aikaisemmin oli hän sydämmensä\npurkanut isällensä ja Lauritsa von der Lindenille; nyt oli Ölannissa\nPaavo Würtz hänen uskottunsa. Kirjuri Gambrotz kurkotti hänelle\nkirjeet ja sai määräyksiä vähemmän tärkeistä asioista. Toisia\nsanomia oli jäljellä, joita hän vastaan otti ja luki äänettömällä\ntarkkuudella. Hän oli pitänyt huolta siitä, että Tukholmassa oli\ntiedustelioita, jotka ilmoittivat hänelle päivän hovitapahtumat ja\nkulissien takana piilevät salaisuudet. Kirjuri lähetettiin pois;\nlukua jatkettiin, kun oltiin kahden kesken Würtzin kanssa.\n\nÄkkiarvaamatta rupesi prinssi niin sydämmestään nauramaan, että Würtz\nhavaitsi olevan syytä kysyä, mitä se oli, joka noin huvitti hänen\nkuninkaallista korkeuttansa.\n\n\"Bourdelot, aina vieläkin Bourdelot!\" huudahti Kaarle Kustaa.\n\"Kirje on neljän viikon vanha. Minun rakkaalla Muntheliuksellani\n[tohtori Juhana Munthelius, aateloittu: Lagercrona] on ollut\nmuuta ajateltavaa, hänen vaimonsa on saanut kaksoiset. Huomaa\nmitä hän kirjoittaa! Minun täytyy kaikella muotoa mielitellä\nBourdelotia, jotta Munthelius aateloittaisiin ja koska kaksoiset\novat ruoanhaluisia, tulee hänen saada kaksi tahi kolme maataloa\nlahjapalkkioksi. Minua pyydetään Bourdelotia puoltamaan veljelleni\nherttualle, jonka valtasuonia pitää koeteltaman. Minun tulee\nkirjoittaa Bourdelotille, millä tavalla minä nyt itseäni käytän koska\nhän kaikin mokomin tahtoo minua kipeäksi ja sitten parantaa minua; en\nvähemmällä pääse. Jos minä onnettomuudeksi olisin terve kuin Ölannin\npähkinä, täytyy minun kuitenkin pyytää reseptiä Bourdelotilta,\njotta hän saattaisi näyttää pyyntöni hänen majesteetillensa. Tähän\nMunthelius lisää, ett'ei minun tarvitse reseptiä käyttää, kun\nvain asetun ikään kuin henki siitä riippuisi. Ja kaiken tämän hän\nkirjoittaa sitte kuin meidän ylistetty ranskalainen tohtorimme on\nkuin hännätön koira pakomatkalla Ruotsista! Mitä ajattelette noin\nkiireisestä postikuljetuksesta ja noin pätevistä uutisista! Näkyy\nTukholmalaisista, että he luulevat Ölannin olevan kuussa; sitä\nvartenpa minä olen täällä.\"\n\n\"Yksi menee, toinen tulee\", vastasi Würtz. \"Teidän ylhäisyytenne saa\nsamat vaivat tohtori Bourdelotin jälkeläisestä.\"\n\n\"Niin, miksikä ei Chanutista, Ulfeldista ja lisäksi vielä\nRadjeovskista? Mutta sellaisia ihmisiä vastaan saa miekkaa käyttää;\nse minua paremmin miellyttää kuin pillerien kanssa taisteleminen.\nPane puku ketun taikka marakatin ylle ja ulkomaalainen leima päälle,\nkyllä äyri kullasta menee. Kuuleppas kummaksesi, mitä Gilius\n[registraatori Gilius Giliuksen poika, aateloittu: Ehrenberg]\nkirjoittaa! Jakobsdalissa pidot ja linnassa teaatteritanssit Don\nPimentellin kunniaksi. Hän asuu kuten Bourdelot, Tukholman linnassa\nja pitää erityistä neuvostoa valtakunnan tärkeitä asioita varten.\nOnnellinen Ruotsi, jolle espanialainen kolmannen luokan grandi\ntoisinaan omistaa koko kalliin aamupäivänsä ja toisinaan puolen\nyötäkin! Mazarin on kukistettu, Chanutia ei mitkään korupuheet voi\nlohduttaa, Würtz, meidän täytyy _à tout prix_ laittaa itsemme tuon\nPimentellin suosioon; hänen käytettävissään on kaikki Perun kulta.\"\n\n\"Rahaton, teidän ylhäisyytenne, rahaton! Sanotaan että kaikki Filip\nIII:nen valtatilukset ovat pantattuna Ruben Zeville Regensburgissa.\"\n\n\"Taaskin tuo Zevi! Ovatko nuo juutalaiset paholaisen kanssa liitossa?\"\n\n\"Kaikissa tapauksissa kuitenkin kuninkaitten kanssa. Minkä vuoksi,\nteidän ylhäisyytenne, luulette että Ruotsi nyt äänestää Ferdinand\nIII:nen poikaa perintöruhtinasvaalissa Regensburgissa?\"\n\n\"Tyhmää puhetta! Oletko kuullut tuon Niilo Tungelilta, tuolta\nkaksikieliseltä käärmeeltä! Kristiina ei ääntänsä myy. Ei, Würtz;\npuhu kunnioituksella kuningattarestasi! Niin syvälle ei Kustaa\nAadolfin tytär itseään alenna.\"\n\nWürtz oli ääneti, Kaarle Kustaa yhä silmäili sanomia. Eräs\nhuolellisesti sinetillä kiinni pantu kirje, jonka päällekirjoitus oli\nväärennetyllä käsialalla kirjoitettu, herätti hänen huomiotansa. Hän\navasi sen ja luki:\n\n\"Ellei teidän ylhäisyytenne pane arvoa omaan henkeensä, niin\najatelkaa kuitenkin valtakunnan parasta! Älkää tulko Tukholmaan\ntähän aikaan, sillä ne ovat tilatut, jotka teidän henkenne matkalla\nsammuttavat. Älkää lähtekö merelle; se rauta on terotettu, joka\nteidän kaljaasinne upoksiin puraa. Ne, jotka teidän ruokanne\nvalmistavat ja teidän juomanne teille tarjoavat, eivät ole\nluotettavia; olkaa varuillanne! Herrat juoksevat mieltänsä\nilmoittamassa eräälle ylhäiselle henkilölle, jonka nimeä en mainita\nuskalla ja pänttäävät hänen päähänsä, että te haluatte valtakuntaa\nsen omaksi vahingoksi. Ja siinä missä noin valitettava mielten\nhuikentelevaisuus on vallalla, he tuskin jättävät tekemättä mitä\nsuinkin voivat, turmioon saattaaksensa häntä, jota pelkäävät\nenemmän kuin ruttoa. Olkaa varuillanne, armollinen herra; toivoo\nnimittämätön, joka tämän ajan vaaroissa on teille ja Ruotsin\nvaltakunnalle uskollinen...\"\n\nKaarle Kustaa kurkotti kirjeen Würtzille. Tämä salainen varoitus oli\nseitsemäs tahi kahdeksas, jonka hän sitte vuoden alun oli saanut.\n\n\"Herman Fleming tahi Pentti Skytte?\" arveli Würtz.\n\nPrinssi nauroi.\n\n\"Miehekäs miekan lyönnissä, mutta lapsi arveluissa! Tuo\nhiljainen haukanpoikanen Fleming? Ja Skytte, tuo viiri, joka\nkumartelee saadaksensa kreivin arvonimen? Kirje on aatelittomalta\nkirjoittajalta, jonka ei vielä ole onnistunut kiivetä\nritarihuoneeseen. Upottaa minut? Mikä ilkiö!\"\n\n\"Suokaa anteeksi! Hän viittaa, että löytyy muitakin keinoja... Siellä\non oas jäljellä Messeniuksen hälinästä. Teidän ylhäisyytenne ei ole\noikein lumivalkoinen muutamien silmissä.\"\n\n\"Rakas Würtz, sano minulle, mitä tahdot, herroista; minä tunnen\nporsaani, sanoi muori pojistaan. Sano myöskin, mitä tahdot, erään\nylhäisen henkilön houkkiomaisista vehkeistä, kun vain puhut\najatuksesi tarpeellisella kunnioituksella. Mutta älä luulottele\nitseäsi äläkä minua, että hän rakentamaansa rakennusta repii alas,\nniin kauan kuin se mestariansa kiittää. Älä sano vastaväitteeksi,\nettä hän on repinyt alas Maunu kreivin, että hän on antanut\nBourdelotin mennä! He olivat kissanpoikia. Mitä varten he olivat\naina hänen kintereillään? Tahdotko tietää, miksikä hän ei minua\ntahdo repiä alas? Sen vuoksi, että hän tarvitsee minua, sen vuoksi,\nettä Ruotsi ei ole tyhjentämätön; siksi, ett'ei hän osaa eikä tahdo\nhallita, kun ei mitään pois lahjoitettavaa enään ole. Sen vuoksi,\nettä minä kiitän mestaria ja sen vuoksi, että minä saatan _odottaa_.\"\n\n\"Ainoastaan schakaalit, ainoastaan aasit voivat odottaa. Sotahevonen\nkuoppii maata kaviollaan, kotka etsii lakkaamatta saalista. Borgholma\non kotkanhäkki, ristikko rampauttaa, valtakunta häviää, teidän\nylhäisyytenne ei _saata_ odottaa...\"\n\n\"Kyllä, minä saatan. Mutta minun täytyy risteillä...\"\n\n\n\n\n19. Tähti ja turvatit.\n\n\n    Olen Kristiina.\n\nItalialaiset olivat ilveilyksiä näytelleet Kristiina kuningattarelle\nJakobsdalissa; sen jälkeen oli hän lähtenyt vaunuilla kuuvalossa\najelemaan nukkuvan Tukholman katuja pitkin. Tuo outo hevoskavioin\nkopina ja vaununratasten pyörinä tähän vuorokauden aikaan herätti\nsiellä täällä jonkun rauhallisen porvarin, joka uteliaana kurkisti\nulos kapeasta akkunastaan, ravisti päätään ja heittäytyi jälleen\nlammasnahkaisiin vällyihinsä.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi hänen vaimonsa unissaan.\n\n\"Ei mitään\", vastasi porvari. \"Se vain on meidän armollinen\nesivaltamme, joka valvoo maan parasta.\"\n\nKello oli 3 aamulla, kun kuningatar läksi levolle Jakobsdalissa;\nsamaan aikaan hänen ennen oli tapana nousta. Uni pakeni nyt, kuten\nmonta kertaa ennenkin, hänen kiihotettuja hermojansa; ajatusten\nsepät takoivat yhä vaan alasinta noissa aivuissa, joihin mahtui\npaljon, mutta jotka tahtoivat, että heihin olisi mahtunut kaikki.\nHän oli väsynyt, tyytymätön eikä tietänyt mitä varten. Beaulieu,\ntanssimestari, olipa hänkin tänä iltana keksinyt jotakin aivan uutta.\nItalialaiset olivat soittaneet, laulaneet ja tanssineet ihastuttavan\nhyvin; hän itse oli ollut huvitettu; pidot illalla olivat olleet\nerittäin vilkkaat. Oi, miten siellä oli naurettu; Pimentelli oli\nollut kovin miellyttävä; ranskalaiset, jotka kadehtivat ja vihasivat\nespanialaista, olivat panneet kaiken älykkäisyytensä liikkeelle\nsaattaaksensa häntä varjoon. Louis XIV, lasten kuningas, ei\nsaattanut esittää sellaista hovia. Miksikä oli hän siis tyytymätön?\nPäänkivistys, verenkuohuileminen... Miksikä kykeni hallitsemaan\nkaikkea eikä kuitenkaan voinut hallita elämän tykkiviä suonia?\nTäytyisikö hänen jälleen antaa suonta iskeä? Mutta hänpä tarvitsi\nverensä, hän olisi tahtonut heittää kaikki lääkärit, kädet seljän\ntaakse sidottuina, Norrströmiin.\n\nOli toukokuu ja yö oli jo pitkästi kulunut, päivän olisi jo pitänyt\nsarastaman. Hän nousi makuulta, meni akkunan luo ja lykkäsi sivulle\npäin verhot. Niin, siellä rupesikin päivä valkenemaan, mutta niin\nheikosti, että hän tuskin saattoi erottaa tornin huippuja. Suuri,\nyksinäinen tähti loisti vielä; pienemmät uppoutuivat jo päivän\nkoittoon. Kristiina viskasi itsensä pettyneenä vuoteellensa.\nPuolinainen valo ei ollut se elementti, jossa hän viihtyi. Kirkas\npäivä, taikka pimeä yö, eheä elämä, taikka kuolema kokonaan.\n\nHän oli ummistanut silmänsä ja koetti väkisin saada unta, kun\nhäikäisevä valo tunki läpi ummistettujen silmäluomien. Hän\nkatsoi ylös päin ja havaitsi tähden... saman tähden, joka kerran\nGripsholmassa oli astunut alas hänen luoksensa. Tuo loistava ilmiö ei\nnytkään paremmin kuin silloin, jäänyt yölliselle taivaalle, se oli\nastunut laveita valotikapuita myöten hänen luoksensa, valunut häneen\nja kutonut hänen sädekehänsä lankoihin.\n\nTällä kertaa ei Kristiina tahtonut antaa hairakuvien pettää itsensä.\nHän nousi jälleen ja laski akkunaverhon alas. Turhaan; verho katosi\nkuten sumu valomereen. Hän pani kolmannen kerran maata, veti yöhunnun\nsilmillensä ja vieläpä lisäksi peitteenkin. Yhtä turhaa. Tähti oli\nhänen sisässään; vuori ei olisi saattanut varjostaa sen loistoa.\n\n\"Mutta tämähän on hullua\", sanoi Kristiina itsekseen, hän, joka tiesi\nkaikki eikä enään uskonut mitään ylenluonnollista. \"Minä olen varmaan\nkipeä taikka valvomisesta hullu... Rosette!\"\n\nHän voitti. Ranskalainen kammarineiti, joka oli tullut Fiken Långin\njälkeen, astui sisälle.\n\n\"Mikä valo se on, joka tunkee sisään tänne huoneeseen?\"\n\nRosette vakuutti ihmetellen, ett'ei hän nähnyt mitään valoa.\n\n\"Katso akkunaverhojen taakse! Jossakin täytyy olla tulipalo.\"\n\nRosette katsoi ulos eikä havainnut missään tulipaloa sekä vakuutti\njälleen, ett'ei hän nähnyt muuta, kuin aamun koiton, virran, meren\nja vastapäätä linnaa sijaitsevan Kastelholman, kaikki oli niin kuin\nollakkin tuli, ja kuten aina ollut oli.\n\n\"Etkö näe mitään tähteä?\"\n\n\"_Mais si, majesté_, tuolla on pieni tähti ylipuolella Eläintarhaa.\"\n\n\"Mene tiehesi, minä tahdon nukkua!\" Taaskin hän koetti päästä tuota\nvaloa piiloon, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Tähti rupesi nyt\nvalumaan ajatusmaailmaan. Se muodostui määrättyihin muotoihin, joita\nsopi vertailla niihin helähtäviin kuvioihin, mitkä ääni synnyttää\nsannoitettuun lasinkappaleeseen, -- äänettömiin sanoihin, jotka\nilmaisivat ajatuksen niin selvästi, niin välittömästi, ikään kuin ne\nolisivat tulleet kuiskatuksi kuuntelevaan korvaan.\n\n\"Tunnetko minun?\" sanoi tähti.\n\nKristiina aikoi vastata sillä ivallisella hymyllä, joka oli tullut\nhänen toiseksi luonnoksensa: Tunnen, minä tunnen sinun varsin hyvin,\nsinä olet _painajainen_. Mutta hän ei jaksanut, hän tunsi olevansa\nikään kuin hajonneessa tilassa, melkeinpä tyhjiin rauenneena tuossa\nkummallisessa valossa, joka täytti ja hallitsi häntä.\n\n\"Sanoinhan sinulle\", jatkoi tuo salainen ääni hänessä, \"että tulisin\ntakaisin kymmenen vuoden päästä. Sinun pitää tunteman minun;\nminä olen sinun olemuksesi perus. Sinun ulkonainen olemuksesi on\nluonnon-elämää, sinun ajatusmaailmasi on vale-elämää: _Minä_ olen\nKristiina. Sinä pääset yhtä vähän minua pakoon, kuin sinä pääset\nomaa itseäsi. Muista mitä olen sinulle sanonut: minä olen vuo, joka\nvirtaan kaikkivaltiaan voimasta, mutta ei hänen rakkaudestansa.\nMinussa on yksi puute, se puute on sinussa, mutta se puute pitää\nkorjattaman. Olen saanut käskyn valita sinut ja varjella sinua;\nolen antanut sinulle kaikki, mitä olen saattanut antaa: kuka on\nnerollisuudessa ja voimassa sinun vertaisesi? Mutta rakkautta en ole\nvoinut sinulle antaa; rakkautta tulee sinun itse etsiä ja voittaa.\nIlman rakkautta olet puolinainen. Huomaa nyt, mitä sinulle sanon,\nsillä minä en takaisin palaja ennen kuin elämäsi ehtoona, kun olet\nkokenut totuuttani. Miksi olet täynnä itseäsi, kun sinun pitäisi\noleman täynnä Jumalaa, sinun voimasi lähdettä, ja palvella häntä\nlahjoillasi hänen luodussa työssään? Tahdon sanoa, kukas olet ja\nmitä olet ilman rakkautta. Sinä olet historian kuu, joka loistaa\nlainatulla valolla ja kääntää yhä vain yhtä puolta maata kohden. Sinä\nolet aikakautesi arvoitus, jolta kaikkia odotetaan, ja katso, ei\nole mitään jäljellä. Sinä olet voima ilman vaikutusta, kukka ilman\nhedelmää, valo ilman lämpöä, tähdenvalo etkä auringonvalo. Sinun\nvoimasi katoaa, sinun kukkasi kuihtuu, sinun valosi sammuu pimeyteen.\nValitse! Palaja takaisin! Etsi! Löydä! Uudistu! Vielä sinulla on\naikaa, vielä Kristiina saattaa uudestaan kirjoittaa aikakirjat. Vielä\nyksi auringonkierros, niin silloin on se jo myöhäistä. Hyvästi.\nMinä palajan takaisin alkulähteen valoon. Sinä, joka vielä saatat\nvalita, älä palaja takaisin omaan poluttomaan pimeyteesi! Mene, kuten\nminäkin, korjaamaan puutteellisuuttasi iankaikkisessa rakkaudessa!\"\n\nNäitten sanojen aikana vaaleni koittavan aamun valo. Tähti valui\npois, samati kuin se oli valunut sisälle, leveää, aina heikkenevää\nvalonjuovaa myöten ja astui takaisin niihin äärettömiin avaruuksiin,\njoista se tullutkin oli.\n\nVuoteella unessa makaavan mielestä tuntui ikään kuin hän olisi\nvaipunut penikulman syvyisen meren pohjaan ja tehnyt käsin jaloin\ntyötä päästäksensä jälleen merenpinnalle. Niin huumeuksissaan, niin\nitseensä vaipuneena kuin olikin, tunsi hän itsessään hyvän halun\nvastustaa, epäillä, kieltää sekä nousta etevän älyn ja voimakkaan\ntahdon jäännöksellä karkoittamaan koko tuota kummallista ilmiötä\nunen ja harhanäköjen valtakuntaan. Mutta hän ei jaksanut pitää\nkiinni selvää ja koossa pysyvää ajatusta; hän oli tuiki väsynyt,\nniin hyljätty, ikään kuin aika ja huone olisi vaipunut pois hänen\nvuoteensa alitse ja hän itse leijaillut tuntemattomissa avaruuksissa.\nMyöskin tämä tunne valui pois täydelliseen uupumukseen, ja nyt tuli\nLethen kuolontapainen uni, jolloin itsensä unohtaa.\n\nRosette astui varpaisillaan sisälle kello kahdeksan aamulla, jolloin\nkuningatar tavallisesti nousi, myöskin silloin kun hän oli valvonut\nmyöhään yöhön. Hän nukkui vielä; onnellinen, melkeinpä lapsellinen\nhymyily oli saanut sijansa noissa aikaisin kovettuneissa piirteissä,\njotka toisinaan olivat kovin ankarat, toisinaan ivalliset ja joskus\nniin viehättävän lempeät. Vielä oli akkuna verhonsa varjossa.\nKammarineito veti verhoa paremmin kiinni, estääksensä päivän valoa\nsisään tunkemasta, katsoi, että kaikki oli kunnossa aamupukua varten\nja jätti oven raolleen lähtiessään.\n\nUnen-näköjen varjopeli oli seurannut ensimmäistä kuolontapaista\nuupumusta. Kristiina oli jälleen neljännellä vuodella oleva lapsi;\ntämä oli kaukaisin asia, jota hän muistaa saattoi. Hän istui isänsä\nkäsivarrella; isä lähti suureen sotaan ja jätti hänet kyynelsilmin\nnoitten kokoontuneitten säätyjen rakkauden ja huolenpidon haltuun.\nLapsi kummeksi vaan ei pelännyt tuota suurta väenjoukkoa; kaikki\nhäntä katselivat, kaikki tahtoivat häntä käsillään kantaa. Muutamilla\noli pitkä harmaa parta, toisilla pitkä miekka; yksi oli kadottanut\nsilmänsä sodassa, ja terveestä silmästä tipahteli suuria kyyneleitä.\nMiksikä hän itki, tuo vanha, ruma sotamies?\n\nKohta sen jälkeen oli hän kahdeksannella vuodella isänsä\nhautajaisissa Ritariholman kirkossa. Siellä oli monta, monta kaunista\nlippua, mutta miksi ne kaikki olivat repaleisia? Ja tykit paukkuivat,\nettä korviin koski...\n\nJälleen, kohta tämän perästä, hän karkasi pimeästä, ikävästä\nhuoneesta Nyköpingissä, jossa hänen äitinsä, leskikuningatar piti\nhäntä vangittuna. Oi, tuo pitkä sali, tuo raskas hopeakaappi,\nmustaksi puettu alttari, nuo ainaiset kyyneleet, ja pitkät rukoukset,\nmitäpä ne hyödyttäisivät? Miksikä ei hän saisi olla vapaa ja iloinen\nkuten lintu metsässä? Miksikä hän ei äitiänsä rakastanut? Miksikä hän\ntätiänsä, isänsä sisarta, rakasti paljo enemmän? Miksikä hän saattoi\nlangeta Johannes Mathiaksenpojan kaulaan, kun tämä hänelle selitti\njonkun Esopuksen sukkelan sadun? Ja Kaarle Kustaa... eikö hän ollut\nkaunis, eikö hän ollut reipas, silloin kun kantoi Kristiinaa yli\nhyllyävän suon Stegeborgin lähellä, ja kun veti hänet ylös lammikosta\nRönön luona? Niin, hän piti Kaarle Kustaasta, antoipa hänelle\nlupauksensa... Tuntui niin lämpimältä sydämmessä ja onnelliselta...\nisä, täti, opettaja, sinisilmäinen poika... vieläpä nuo partaiset\nukot, Ruotsin säädyt ja rahvas, jotka lämpimästi olivat tervehtineet\npientä tyttöä hänen isänsä kuoltua, tämä kaikki oli kuitenkin\nrakkautta, rakkautta! Hän oli kuitenkin kerran rakastanut ja ollut\nrakastettu. Mikä auringonloiste näissä aamu-unelmissa! Hän heräsi,\nmutta ei soittanut vielä kammarineitoansa sisään. Hän tahtoi pitää\nkiinni tästä onnen unelmasta. Se oli oleva hyvin lyhyt.\n\nRosette näyttäytyi ovessa. Todellisuus tuli jälleen, mielikuvitus oli\npoissa. Oi tuo kova, ankara todellisuus, joka ei enään sallinut hänen\nolla rakastavana lapsena, vaan hänen täytyi olla kuningattarena,\nainoastaan omana itsenään!\n\nYön harhanäky oli selittämättömänä hänen edessään. Kysyä hän ei\nsaattanut, mutta yhä epäillä, kieltää, vastustaa ja ynseillä. Mikä\noli tuo tuntematon julkea olento, joka uskalsi kietoutua hänen\nselvään ajatusjuoksuunsa, pettää hänen järkensä ja määrätä hänelle\nlaiksi lapsen sadun? Hän ei sitä tietänyt, mutta tunsi, että hän\njälleen oli Kristiina ja tahtoi jäädä Kristiinaksi.\n\nRosette oli noita mallikelpoisia kammarineitoja, joita Molière niin\nmainiosti on kuvannut, ja ymmärsi vaatettaessaan hallitsiatartansa\nhuvitella kertomalla kaikkia niitä hovijuoruja, joita hänen oli\nonnistunut saada onkeensa edellisenä päivänä. Eräs hauska juttu\nkulki nyt suusta suuhun: puhuttiin olleen kaksintaistelu ylimmäisen\nkammariherran kreivi Klaus Tottin, ja ensimmäisen tallimestarin\nAnton Steinbergin välillä. Tottin miekka oli kahvan kohdalta mennyt\npoikki, Steinberg oli huutanut, että Tott nyt myöntäisi olevansa\nvoitettu, mutta Tott juoksi Steinbergiin käsiksi ja painieli hänen\nkanssaan siksi, että molempien väsymyksestä täytyi lykätä taistelu\ntuonnemmaksi...\n\nJuoruttelu oli herättäjäkellona. Sellainen oli todellisuus. Kukapa\nsaattoi sitä kuunnella ja sentään vielä uneksia?\n\nKuningatar käski antaa itsellensä viimeisessä postissa tulleet ja\nsanansaattajan tuomat kirjeet. Yksi niistä sai hänet hämmästymään\nja suuttumaan. Hän tirkisteli vielä tuota kummallista, komeasti\nkirjoitettua kirjettä, jonka sinetissä oli turkkilainen puolikuu, kun\nPimentelli antoi ilmoittaa tulonsa. Häntä ei otettu vastaan. Kohta\nsen jälkeen ilmoitettiin Tott ja otettiin vastaan.\n\n\"Mitä kreivin on Steinbergin kanssa puhumatta?\"\n\n\"Teidän majesteettinne, suokaa minun olla vaivaamatta noin ylhäistä\nnaista nuorten miesten riidoilla.\"\n\n\"Mutta jos minä tahdon sen tietää?\"\n\n\"En usko, että teidän majesteettinne tahtoo tietää kaikellaisia\nvähäpätöisyyksiä, mutta jos sitä vaaditte, täytyy minun totella.\"\n\n\"Noh, olkaa puhumatta tyhmyyksistänne, en tahdo niistä mitään tietää.\nMutta minä en salli, että mies, joka on Ruotsin aateliston etevimpiä\nja sotilas, joka on urhoollisimpiani, toistensa verta vuodattavat\nkuten kaksi kukonpoikasta. Pankaa tuo muistiinne, kreivi. Löytyy\nliika monta todistusta siitä, että osaatte tapella; tarpeetonta on\nlisätä niihin uusia. Minä tahdon, että sovitte Steinbergin kanssa.\"\n\nTott puri huuliansa.\n\n\"Hän on minulle hyvitystä velkaa.\"\n\n\"Taikka te hänelle. Mitä teidän poikamaisuutenne minuun koskee?\nTeillä on veressänne pisara kuninkaallista verta; teidän tulee\nensiksi kurottaa kätenne vastustajallenne. Käsitättekö minua?\"\n\n\"Minä olen totteleva teidän majesteettinne käskyä.\"\n\n\"Olkaa nyt kerran ymmärtäväinen, Tott! Minulla on jotakin mielessäni\nteitä varten', jos osotatte ansaitsevanne suosiotani. Kuinka voivat\nteidän pikku porvarinne Uudessakaarlepyyssä?\"\n\n\"He vänkäilevät vastaan ja sanovat, ett'eivät he koskaan ole\ntunteneet muuta herraa kuin valtakunnan kuninkaan.\"\n\n\"Siinä tekevät oikein. Olkaa varovainen pohjolaisten kanssa, he eivät\nkärsi herrainpalvelusta. Kun Klaus Fleming tahtoi lähettää sotilaita\nniitten niskoille, nousivat he kapinaan, seurasivat iso-isääni ja\nsaivat Vaasa nimisen kaupunkinsa. Uuskaarlepyy on syntynyt isäni\ntoimesta. Käytelkää varovaisesti Vaasahuoneen henkipalvelioita!...\nOnko kreivillä tänään jotakin ilmoitettavaa?\"\n\n\"Ruben Zevin asiamies on tullut Tukholmaan tekemään sopimuksia\ntuosta uudesta lainasta. Maunu kreivi ja valtiokansleri eivät tahdo\nhyväksyä hänen ehtojansa, vaan tahtovat ensin kuulla mitä teidän\nmajesteettinne arvelee.\"\n\n\"Kutsukaa hänet tänne! Me tarvitsemme rahoja. Eikö ole kummallista,\nettä rahatoimikammarimme lakkaamatta on tyhjä? Se on vain sen\nvuoksi, että nuo herrat ja kituluukarit hallituksessa lakkaamatta\nkitsastelevat lainaehtoja.\"\n\n\"Asiamies odottaa etuhuoneessa teidän majesteettinne käskyjä.\"\n\n\"Hyvä. Saattakaa hänet sisään!\"\n\nPitkävartaloinen, juutalaisen pukuun puettu mies astui sisälle ja\nkumarsi syvään. Suuri, ruskea arpi oikeanpuolisessa ohimossa rumensi\nhänen muuten kauniita ja säännöllisiä kasvonpiirteitänsä. Hän oli\ntois-silmäinen, mutta terve oikeanpuolinen silmä katsahti ympärilleen\nniin älykkäästi ja tuttavasti, ikään kuin hän ei ensi kertaa olisi\nseisonut hänen majesteettinsa edessä. Kuningatar huomasi ohimossa\nolevan arven.\n\n\"Mikä nimesi?\"\n\n\"Benjamin Zevi, teidän majesteettinne nöyrin palvelia.\"\n\n\"Tuntuu siltä, kuin olisin nähnyt sinun ennen jossakin.\"\n\n\"Minulla eli kymmenen vuotta sitten kunnia tuoda teidän\nmajesteetillenne ilmoituksen Breitenfeldin toisesta tappelusta ja\nsilloin minua nimitettiin Urban Niemandiksi.\"\n\n\"Oikein. Urban Niemand. Minä näen, että olet satulassa kasvanut\nkaksi päänmittaa lisää. Mutta silloin olit kersanttina minun\npalveluksessani ja olit urhoollisuuttasi osottanut kenraalimajuri\nSlangen rinnalla. Sinä käytit itseäsi rohkeasti linnanpalossa ja minä\ntahdoin korottaa sinua upseeriksi, mutta sinä pakenit kuten houkkio\nminun luotani ja Tukholmasta.\"\n\n\"Olin sokea palon jälkeen ja minun täytyi lähteä silmälääkärin luo\nEspaniaan. Erokirjani on sotamarsalkka Torstenson allekirjoittanut.\"\n\n\"Muistaakseni sinä hyvin kevytmielisesti menit lutherilaisesta opista\nkatolilaiseen. Ja nyt kaiketi olet juutalainen.\"\n\n\"Äitini oli juutalainen, iso-isäni Ruben Zevi, on juutalainen.\"\n\n\"En tahdo sanoa siitä mitään: kaikki uskon-opit ovat yhtä hyviä, kuin\nvain vakuutuksensa mukaan tekee. Tunnetko nyt isäsi?\"\n\n\"Isäni oli sotamarsalkka kreivi Götz.\"\n\n\"Vai niin. Sinä siis tiedät sen?... Varokaa itseänne, kreivi Tott; te\nnäette, että myöskin kreivit saattavat tulla Moseksen oppilaiksi!\"\n\n\"Teidän majesteettinne saattaa olla huoleti minun kääntymisestäni\",\nvastasi kreivi väkinäisesti hymyillen. \"Saatan hätätilassa maksaa 50\nprosentin koron, mutta minä en koskaan aio alentaa itseäni kiskomaan\nsitä ulos Moseksen lain mukaan.\"\n\n\"Ja minä\", virkkoi nuori juutalainen kiivaasti, \"olen kerran\nalentanut itseäni niin, ett'en ole vastannut lyöntiin, jonka sain\nkreivin ratsuruoskasta, siihen aikaan, jolloin kreivi vielä oli ylpeä\npoika. Mutta nyt kun kreivi kantaa miekkaa, saattaisi tapahtua, että\nmuistan vanhoja velkoja.\"\n\nKuningatar pyrskähti nauruun.\n\n\"Mitä, kreivi Tott, olitteko te noin aikaisin jo tuollainen\nparantumaton tappelia? Eipä kummakaan, että ehtimiseen joudutte\nkaksintaisteluihin. Mutta minä en salli mitään vanhaa vihaa!\nMuistakaa, Zevi, missä olette, ja Tott myöskin, että Zevi on teidän\nvertaisenne. Hän lukee vähintäin sadan tuhannen kuoleman sukunsa\nansioksi. Aake herra on tuskin muutamia tuhansia puolalaisia\nratsastanut kumoon.\"\n\n\"En muista, että olisin lainannut rahoja herra Zeviltä\", vastasi\nkreivi ylpeästi.\n\n\"Ei rahoja, mutta hevosen, jota kreivi ei osannut ohjata. Minä olin\nAake herran ratsupalvelia, kun pieni kreivi ratsasti keppihevosta.\"\n\n\"Nyt on kylliksi, hyvät herrani\", sanoi kuningatar arvokkaasti\nkatsellen heitä. \"Käykäämme asiaan kiinni. Pankkiiri Zevi lainaa\nRuotsin kruunulle yhden miljoonan hopea taalaria, mitä takuuta hän\nsiitä vaatii?\"\n\n\"Göteporin tullit\", vastasi juutalainen.\n\n\"Ja korko?\"\n\n\"Korko riippuu siitä, tuleeko sota vai rauha. Minun esimieheni maksaa\n90 sadasta ja vaatii rauhan aikana 10 prosenttia. Nämät ovat helppoja\nehtoja. Ruotsi ja sen suuri kuningatar saavat edullisemmilla ehdoilla\nkuin mikään muu Euroopan maakunta, Alankomaita lukuun ottamatta.\"\n\nKristiina hymyili. Tuo entinen pieni ratsastaja, joka hänen\npuolestaan olisi vaikka valkeaan mennyt, oli nyt oppinut toisellaisia\nratsastustemppuja.\n\n\"Jättäkää minulle ehdot kirjallisesti\", sanoi kuningatar, \"minä\ntahdon valtakunnan rahastonhoitajan kanssa niitä tuumia.\"\n\nBenjamin Zevi kurkotti hänelle paperin ja kumarsi, mennäksensä pois,\nmutta sai käskyn viipyä.\n\n\"Au revoir, kreivi Tott\", sanoi kuningatar; \"te seuraatte minua\ntunnin päästä kävelylleni.\"\n\nHän oli nyt yksin tämän juutalaisen kanssa, joka kerran olisi voinut\ntulla täydelliseksi suosikiksi, jos hän paremmin olisi käsittänyt\nonnensa. Kuningattaren edessä oli tuo hänen aamulla saama kirjeensä.\n\n\"Zevi, sinä tunnet isäsi, en minä onnittele sinua tuon tuttavuuden\ntakia. Miksi tulit Zeviksi etkä Götziksi?\"\n\n\"Götz palvelee. Zevi käskee.\"\n\n\"Minä ymmärrän. Zevi imee tyhjiin Ruotsin ja muut saaliit. Sinä\ntunsit kuitenkin paremman elämänmaalin, kun sait tuon arven.\"\n\nNuori asiamies kumarsi ääneti.\n\n\"Muistaakseni sinulla oli sisar?\"\n\n\"Oli. Teidän majesteettinne osotti hänelle paljon armoa!\"\n\n\"Hän elää vielä?\"\n\n\"Elää.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Konstantinopolissa. Hän seurasi minua sinne eräälle matkalle ja\nteljettiin vasten tahtoansa seraljiin nykyään hallitsevan sulttaanin\nensimmäisenä puolisona.\"\n\n\"Mitä? Sulttaani Muhamedinko? Mutta hän ei nyt saata olla muuta kuin\n12-vuotias.\"\n\n\"Hän oli seitsemänvuotias, kun suurvisiiri valitsi sisareni hänen\ntulevaksi puolisokseen, jotta sulttaanin äiti Validé tulisi\nsyrjäytetyksi hallituksesta. Se oli valtiojuoni. Hagar pitää\nsulttaania hoidossaan ja hallitsee hänen nimessään.\"\n\n\"Mutta sehän on vaarallinen romaani! Palatsivallankumoukset kuuluvat\nasiaan Konstantinopolissa, ja joka kerta kuristetaan sulttaani tahi\nsulttaanitar. Sisaresi henki riippuu joka yö silkkinuorassa.\"\n\n\"Teidän majesteettinne on aivan oikeassa. Hagarin on kohta viisi\nvuotta onnistunut pysyä vallanhoitajana, koska hän on ollut kyllin\nviisas tasaamaan valtaansa vielä viisaamman suurvisiirin kanssa.\nSulttaani ja janitschaarit ovat hänelle uskolliset.\"\n\n\"Suurvisiiri? Mutta sehän on kuten täällä; hän kopioitsee Ruotsia...\nHallitseeko hän todellakin tuota barbarilaista, verenjanoista kansaa?\nHän tunnustaa siis profeetan oppia?\"\n\n\"Eipä hän muuta saata.\"\n\n\"Se on tosi se, en sitä ihmettele. Uskon-oppi kuin uskon-oppi. Mutta\nkun on niin oppinut kuin hän, ja menee hallitsemaan barbarilaisia!\"\n\n\"Teidän majesteettinne on maailmalle osottanut, että saattaa olla\noppinut ja sentään hallita viisaasti.\"\n\n\"Vai niin. Ruotsalaiset ovat jotenkin raakoja, mutta turkkilaisia\nhe eivät sentään ole. Täällä saattaa keskustella toisen tahi toisen\nkanssa; saattaa ulkoa tuoda sitä tietoa ja sitä sivistystä, jota ei\nlähempänä ole saatavissa. Mutta elää seraljissa, jossa on pelkkiä\nnukkeja ja kansan joukossa, jotka ovat susia!\"\n\n\"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne! Sisareni kokoo ympärilleen\nitämaan viisaat, ja he opettavat hänelle tietoja, jotka Euroopalle\novat tuntemattomia.\"\n\n\"Minä tiedän. Opettavat kädestä ennustamaan.\"\n\n\"Enemmän kuin sitä. Tietäjien ikivanha viisaus on joutunut\narapialaisille. Sisareni viettää monta yötä tähtikammiossaan\ndervischin, Hussein Ben Alin kanssa, joka on kuolevista viisain.\nHän selittää Hagarille tähtien kulun, menneisyyden, nykyisyyden ja\ntulevaisuuden. Hänen edessään on tähtitaivas kuten avoin kirja.\"\n\n\"Oletko kirjevaihdossa sisaresi kanssa?\"\n\n\"Olen. Kirjekyyhkyset viestit vievät.\"\n\n\"Ja hän kirjoittaa sinulle tähdistä?\"\n\n\"Toisinaan. Hän on nyt neljän kuukauden aikana työskennellyt\nottaaksensa selkoa vaikeasta laskusta, eräästä salaisuudesta, jota\nhän tutkii vanhojen kaldealaisten osotusten mukaan. Nimittäin\nennustuspeiliä, joka kuvaa kristittyjen ajanluvun mukaan 1626 vuoden\njoulukuun 8 päivän keskiyön tunteja.\"\n\n\"Ja hän on löytänyt, mitä on etsinyt?\"\n\n\"Kun Regensburgista lähdin, ei hän vielä ollut löytänyt.\"\n\n\"Pardieu, hän avaa kaikki, mitä lukon takana on. Tämä on kuten\nraamatussa sanotaan: Kun etsii, mitä löytää tahtoo, niin löytää mitä\netsii. Uskotko sinä tähtiä?\"\n\n\"Kentiesi, en tiedä. Hagar tietää. Halukkaimmin minä uskon, että\nkaksi kertaa kaksi on neljä.\"\n\n\"Se on järkevää kerrassaan. Hyvästi. Minä tuumaan asiaamme\nvaltionrahastonhoitajan kanssa.\"\n\nKristiina jäi yksin ja koetti yhä saada selkoa tuosta keltaiselle\nsilkille painetusta kirjoituksesta, joka oli somasti latinaisilla\nkirjaimilla ja kullatuilla alkukirjaimilla kirjoitettua. Sen sisällys\nsuomeksi käännettynä oli ajan kirjoitustavan mukaan seuraava:\n\n    Hagar Sulttaani, Profeetan valittu, lähettää Kristiinalle,\n    Ruotsin, Götan ja Wendein kuningattarelle tervehdyksensä Jumalan\n    kaikkivaltiaan kanssa.\n\n    Sinä et ole katsonut minun ansaitsevan vastausta kirjoitukseeni\n    Moharrem-kuun 12 p:ltä vuonna 1060. Minä en tätä pidä minään\n    epä-ystävyyden osotteena, vaan ennemmin osotteena siitä, että\n    olet tietämätön Jumalan sallimuksista. Tiedä nyt siis, että Allah\n    on suvainnut Profeettansa kautta korottaa minua, ei syntyperän\n    kautta eikä perinnön kautta, mutta iankaikkisten, ennakolta\n    määrättyjen lakiensa kautta. Tiedä, että, kun kaliifin puoliso\n    tarjoo Ruotsin kuningattarelle ystävyytensä, tekee hän sen niiden\n    muistojen takia, kuin hänellä on menneistä päivistä sekä sen\n    tiedon takia, kuin hänellä on sinun kuningattaren arvoisista,\n    jalomielisistä ajatuksistasi.\n\n    Olen tutkinut taivaan merkkiä, joihin kaikkivaltias on\n    kirjoittanut sinun ja minun kohtalot aina syntymästämme asti.\n    Olen havainnut kaikki todistetuksi, mitä tähän asti tapahtunut\n    on, mutta en tahdo salata, että meitä vastustaa ruhtinas\n    Saturnus, joka ei hyvin tahdo sopia kiertotähtien kuninkaan\n    kanssa. Siis tahdon täten sinulle muistiisi johdattaa, että\n    mainittu ruhtinas, joka meidän parastamme vastustaa, on tulevan\n    vuoden alusta 1064 Hedschrasta, eli teidän ajanlaskunne mukaan\n    1654:n alusta, tuleva suureen valtaan ja voimaan, varsinkin\n    vuoden keskipaikoilla, jolloin hän varmaankaan ei ole vahinkoja\n    virittämättä niille, jotka ruhtinaan Jupiterin turvissa ovat.\n    Ja huomattava on, että ellei ruhtinas Mars, joka tavallisesti\n    on Saturnuksen tukena, olisi tähän aikaan etäällä taivaalla,\n    ja aamutähti, joka Jupiterin ystävä on, olisi meitä lähempänä,\n    niin ei yhtäkään henkeä siihen aikaan perikatoon joutumatta\n    jäisi. Nyt on syytä toivoa, että jos kohta suuria muutoksia on\n    odotettavissa, niin ei kuitenkaan mitään tapahdu, joka kuolemaksi\n    olisi. Tämän olen sinulle sanoa tahtonut, jotta et laiminlöisi\n    uskollisten rukouksia vaan rukoilisit kolme kertaa päivässä,\n    kasvot auringon nousuun päin, sekä kääntyisit kristittyjen\n    Jumalan puoleen, joka myöskin on Profeetan Jumala, jotta hän\n    sinua turvaisi paremmin, kuin tähdet sitä tehdä voivat. Jumalan\n    haltuun. Annettu meidän asuinpaikassamme Stambul Saraissa\n    Redschebin kuun 28 päivänä vuonna tuhat kuusikymmentäkolme\n    Hedschran jälkeen ja Kalifin hallituksen viidentenä.\n\n                                           _Hagar Sulttaan_.\"\n\nKristiina mietti. Taaskin se oli kammaripiika, joka rohkeni\npuhutella kuningatarta vertaisenaan, mutta hänen takanaan seisoi yön\nsalamielinen tähti, joka sai tuon loukatun hallitsiattaren empimään.\nJoko -- tahi? Joko taipua tuntemattoman vallan voimasta, joka tahtoi\nhallita vapaata henkeä, taikka pysyä omana itsenään. Vaali ei olisi\nollut vaikea ellei tuo tuntematon voima olisi saanut liittolaisia\naamun unelmista sekä kapinoitsevan sydämmen tunteista. Kummallisia\naaltoja nousi ja laskeutui kuningattaren rinnassa. Hän, jolle\nkaikki oli niin selvää, miksikä tämä oli hänelle noin epäselvää?\nNiin pohjattomia syvyyksiä, niin uskalias uimari ja kuitenkin noin\näkkiarvaamatta pohjan puutteessa!\n\nSinertävällä valtamerellä ajelehtii paljon juuretonta hauraa. Lintu,\nlennosta väsyneenä, näkee tuon hauran ja luulee siinä saavansa\nlepopaikan! Kristiinan katse lankesi kalliille norsunluusta ja\nhopeasta kyhätylle lippaalle minkä hänelle oli lähettänyt eräs,\njota ei saanut mainita. Hän aukasi lippaan, otti sieltä tuoksuvista\nambrahelmistä tehdyn rukousnauhan, katseli hymyillen helminauhaa ja\ntallensi sen laatikkoon. Eikö tuo lipas ollut kuninkaallinen ystävän\nlahja, sopiva lähetettäväksi Hagar Sulttaanille? Epäilemättä. Mutta\nsen tulisi saada sopiva sisällys. Kristiina hymyili; hänen oli\npistänyt päähänsä jotakin. Hän huusi Rosettea. Rosette tuli.\n\n\"Tuo minulle vanhat kenkäni, jotka entisviikolla jo hylkäsin!\"\n\nKammarineito toi ihmetellen nuo puolikuluneet kengät, kuningattaren\nkäyttämät, joka ei paljoakaan puvustaan väliä pitänyt. Kengät\nsidottiin vahvalla silkkinuoralla ja pantiin tuohon kalliiseen\nlippaaseen ilman mitään kirjallista selitystä. Osote, Hagar\nSulttaan, Stambul Sarai, kirjoitettiin kääreen päälle ja siihen tuli\nvarmimmaksi vakuudeksi myöskin liittää turkkilainen päällekirjoitus\nja lähettää se sulttaanin tataarilaisen kanssa, jotta se perille\ntulisi. Itämaisen kuvannollisen kielen mukaan ei tuota pitäisi olla\nvaikea selittää:\n\n\"Ellet käytä näitä kenkiä lähteäksesi pikaisesti pakoon, niin et\nvältä silkkinuoraa.\"\n\n\n\n\n20. Suuri käsky.\n\n\n    Hän etsi pohjaa.\n\nOli halkeama Ruotsin peruspohjissa, sekä sisällisissä että\nulkonaisissa. Se leveni yhä enemmän; se erotti kansan ja hallituksen.\nJos Ruotsin historia on sen kuninkaitten historia, niin tuo se\nhistoria esiin monta aukkoa. Kristiina kuningatar oli käynyt\nvieraaksi sille kansalle, jonka kanssa hän hallituksensa alussa\nnäytti olevan ikään kuin yksi sielu ja yksi mieli.\n\nHän käsitti sen aivan hyvin. Eräs hänen aikuisensa kirjoittaa\ntoukokuussa 1653: \"Hänen majesteettinsa näyttää hyvin alakuloiselta\nja näyttäytyy ani harvoin julkisesti, vaan seurustelee ainoastaan\nmuutamien harvojen kanssa.\" Tämä jalo-aatteinen, selvänäköinen,\nrikaslahjainen henki, joka näytti olevan kutsuttu valaisemaan ja\nlämmittämään aikakauttansa, oli haudannut itsensä luostarikoppeloon,\nsulkenut itsensä omien ahtaitten muuriensa taakse ja kadottanut\npohjansa. Jokainen henki, joka itseänsä kuluttaa, on ihmiskunnalta\nhukkaan mennyt. Jota yksinäisemmäksi Kristiina tunsi sisällisen\nihmisensä, sitä enemmän hän etsi täytettä itsellensä muista, etsi,\nkuten ennen, sillä ehdolla, että itse olisi kaikki, ja etsi turhaan.\nSilloin tuli jotakin muuta.\n\nSyksypuolella 1653 muutti kuningatar hovineen ja vieraitten\nlähettiläisten muassa Upsalaan. Rutto oli Tukholmassa, se oli alkanut\nSödermalmissa ja sieltä levinnyt kaupunkiin. Ensin alussa asetettiin\nvahdit ruton tartuttamien talojen eteen. Pian tuli niitä liika monta;\npiirrettiin suuri punainen risti portin päälle. Arkkipiispa Lenseus\nistui sisään suljettuna tuollaisessa pannaan julistetussa talossa,\njossa eräs palvelustyttö oli sairastunut, ja kuningatar kielsi häntä\npalajamasta Upsalaan takaisin.\n\nAdventtisunnuntaina saarnasi korkeasti kunnioitettu vieras,\nSträngnäsin piispa Johannes Mathiaksenpoika Upsalan tuomiokirkossa.\nKuningatar hovineen oli jumalanpalveluksessa. Oli pitkiä aikoja\nsiitä, kuin hän julkisesti oli näyttäytynyt hartaudenharjoituksissa.\nJuorutteliat tiesivät kertoa jumalanpalveluksista Tukholman\nlinnankappelissa, jotka eivät suinkaan olleet hartaita,\nsillä kuningattaren virsikirja oli ollut ylen alasin hänen\nedessään, ja kuningatar oli saarnan aikana lukenut pakanallista\nlatinalaista kirjaa. Kentiesi tahtoi hän nyt sitä paremmin osottaa\nmyötätuntoisuuttaan oikeaa evankelista oppia kohtaan. Hän meni\njulkisesti Herran ehtoolliselle, yksin ja ensiksi alttarikehän luo.\nHänen jälkeensä seurasi muu hoviväki toiselle liinalle ja heidän\njälkeensä seurakunnan muut jäsenet. Ei ollut mitään moitittavaa\nkuningattaren hartaudessa; hän käytti itsensä arvokkaasti ja\nkuunteli saarnaa tarkasti. Kaikki hurskaat kristityt tunsivat\nmielensä vahvistuneeksi, ja itse tuo ankara pastori, Tukholman\npääpappi Emporagrius, joka toimitti alttaripalveluksen, ilmoitti\nmieltymyksensä siitä, että hänen ahkerat varotuksensa, jotka olivat\ntuottaneet hänelle paljon epäsuosiota, näyttivät Jumalan avulla\njohdattaneen harhaan talutetun kuningattaren sydämmen kiitettävään\nhuolenpitoon sielunsa autuudesta.\n\nSeuraavana päivänä oli piispa kutsuttu päivällisille linnaan.\nHän sai entisen tuttavallisen paikkansa kuningattaren oikealla\npuolella. Hovimenot, jotka olivat käyneet kovin ranskalaisiksi\nviimeisinä vuosina, näyttivät tällä kertaa olevan olemassa prelaatin\nkunnioittamista varten. Hänelläpä tänään oli, monesta vuodesta\ntaakse päin, onni nauttia kuningattaren luottamusta. Portailla jo\noli introduktöri Lind ottanut vastaan piispan ja saattanut hänet\nrivissä seisovien 40 kultanauhustetun kammaripalvelian sivutse.\nYlimmäinen kammariherra Jaakko De la Gardie oli ollut häntä vastassa.\nYlikammariherra Kustaa Aadam Banér oli saattanut hänet kuningattaren\nluo ja ylikammariherra Kustaa Oxenstjerna oli osottanut hänelle\nistumapaikan. Hovimarsalkka Taube suvaitsi omassa persoonassaan\nvalvoa ruoan tarjoamista sekä piispalle että kuningattarelle.\nRuokalajeja oli kahdeksan, muun muassa kanariapaistia ja klaretia\neli kasvihöysteillä maustettua viiniä, tätä tarjottiin kaikille\nmuille paitsi itse kuningattarelle. Hovisoittokunnan mainio, myöskin\nulkomaalaisten ihailema musiiki, jossa oli kahdeksan viulua,\nbassoviulujen kanssa, sekä huiluja ja sittroja, soitti koko aterian\najan.\n\nTuo hyvä piispa tuli sydämmen hurskaudessaan aivan liikutetuksi\nnoin suuresta kohteliaisuudesta. Hän ei saattanut ymmärtää\nmuuta, kuin että majesteetti oli hänen persoonassaan tahtonut\nkunnioittaa kirkkoa. Hän ei tietänyt sitä, joka olisi häirinnyt\nhänen ruokarauhaansa, ja yhtä vähän sitä kukaan muukaan tiesi, että\nKristiina oli valinnut tämän tilaisuuden kunnioittaaksensa viimeisen\nkerran vanhaa opettajaansa.\n\nAteria alkoi kello 12 ja kesti lähes neljään iltapäivällä.\nYksinkertaisempi hovitapa vahvoine ruokalajineen oli jo neljä tahi\nviisi vuotta koettanut jäljentää sekä ruoissa että kursailemisissa\nranskalaista hovia. Päivällissoitto oli kokonaan muoti- ja\nkunnia-asia. Tuo vilkas, tuskin ollenkaan musiikia harrastava\nKristiina, ei kärsinyt mitään melua, joka hänen puhettaan\nhäiritsi, ja läksi oitis ruoan jälkeen syrjähuoneeseen saadaksensa\nhäiritsemättä jutella. Häntä seurasi piispa, pastori Emporagrius,\nEspanialainen lähettiläs Pimentelli ja kreivi Tott, joka tätä nykyä\noli kaikkialla, missä hänen tuli olla sekä missä hänen ei tullut\nolla. Missä siis oli Maunu kreivi? Hänen loistava tähtensä, joka jo\njonkun ajan oli ollut laskemassa, oli muutamia päiviä tätä ennen\nkokonaan pimentynyt kuninkaalliseen epäsuosioon. Nyt piiloitti hän\nEkolsundissa langennutta suuruuttansa Ruotsin kummastukseksi ja\nkadehtiain voitonriemuksi.\n\n\"Täällä, arvoisat isät\", sanoi Kristiina osottaen Pimentelliä ja\niloisuudella, joka ei oikein soveltunut kirkon vakavuuteen, \"tässä\non paras tilaisuus kääntää harhailevaa lammasta ja samalla suurta\nlaumaa meidän oikeaan evankeliseen oppiimme. Olen koettanut kaikkia\nsaadakseni meidän espanialaista vierastamme luopumaan paavista,\nmutta hän on auttamaton; hän ei huoli järkeänsä käyttää. Tarvitaan\nkaksi niin perinpohjin oppinutta ja uutteraa kirkonisää, kuin teidän\narvoisuutenne ovat, jos voidaan pelastaa noin kadotettua neitsy\nMarian palveliaa.\"\n\nNuo molemmat papit katselivat toisiaan; leikinlasku oli heistä\nsopimatonta, ja mikä pahempi, he pelkäsivät siinä jotakin ansaa,\nsillä tuo ankarasti puhdas-uskoinen Emporagrius oli kiistassa liiaksi\nevankelisen Strängnäsin piispan kanssa, kiistassa, joka sittemmin\nkävi niin ankaraksi, että Johannes Mathiaksenpoika pantiin viralta\npois ja Emporagrius määrättiin piispaksi hänen sijaansa. Tohtori\nJohannes silitteli hämillään ollen kauhtanansa poimuja; Emporagrius\nryhtyi rohkeamielisesti puheeseen ja vastasi:\n\n\"Kun teidän majesteettinne vaatii meitä, Jumalan valtakunnan halpoja\npalvelioita todistamaan uskoamme, niin emme sitä tekemättä jätä;\nmutta muukalaisen ja vieraan omaatuntoa tuomitsemaan emme ole\noikeutetut.\"\n\n\"Teidän korkean majesteettinne läsnä-ollessa\", lisäsi tohtori\nJohannes, \"on meille kylliksi siinä, että muukalainen tunnustaa\nsaman Herran, kun teidän majesteettinne eilen tunnusti kaiken kansan\nnähden.\"\n\n\"Älkää paheksiko, arvoisat isät\", jatkoi kuningatar, nyt toista\npilliä puhaltaen, \"että halusta tahdoin kuulla miten kirkkomme teidän\nkaunopuheliaisuutenne kautta tulisi voitolle! Senor Pimentelli ei\npitkälle pääsne teidän oppinne rinnalla, mutta jos saan päättää\nhänen maalliseen viisauteensa katsoen, niin on hän sen arvoinen,\nettä hänelle sopii selittää sitä oppia, jota hän näihin asti on\nrippi-isänsä sanojen mukaan vannonut. Taikka mikä on ajatuksenne,\nsenor?\"\n\n\"Jos teidän majesteettinne suvaitsee kysyä minulta, niin tahdon\nalammaisesti ilmoittaa ajatukseni, että nämät minun maalaiseni\nkaikkien uskon-oppien edessä saavat armoa\", vastasi Pimentelli\nkekseliäästi, osottaen hillottuja espanialaisia fiikunoita, joita\njälkiruokana kannettiin ympäri, aterian perästä.\n\n\"Olen samaa mieltä\", virkkoi tuo vastauksissaan yhtä älykäs\nEmporagrius, \"vaikka en tiedä, tunteeko hänen jaloutensa raamatun\nhengellistä vertausta fiikunapuusta. Kun se tulee lehdelle, tiedämme\nettä kesä on tulossa. Silloin kaikki harha-opit ovat kuten entisten\ntalvien sulaneet hanget, ja Jumalan sana, joka nyt on pimeyden\npeitossa pitää silloin oleman maailman valkeutena.\"\n\n\"Silloin pitää oleman yksi lammashuone ja yksi paimen\", lisäsi\nkuningatar. \"Teidän tulee tietää, senor Pimentelli, teidän, joka\npaavia uskotte, että minä olen Ruotsin kirkon paavi; _cum grano\nsalis_ tietysti, ja nämät arvoisat isät ovat minun kardinaalejani.\nJätän teidät nyt hänen ylevyytensä, pastori primaariuksen hengellisen\nhuolenpidon haltuun ja tahdon vähän tehdä tunnustuksiani Strängnäsin\nkardinaalillemme.\"\n\nHän lähti syrjäkammioon piispa Johanneksen seuraamana. Oli jotakin\nhänen sydämmessään, joka kuohahti yli partaittensa ja tahtoi esiin,\nmutta ei löytänyt sanoja, hänen kevytmielinen äänensä oli käynyt\nvakavaksi, hänen eloisa katseensa oli käynyt niin miettiväksi, että\nsaattoi aavistaa sen takana syntymättömän kyyneleen piilevän. Hän oli\nkaunis tällä hetkellä; hän oli paras omasta itsestään, hän oli se\nKristiina, jonka maailma harvoin näki, ja jota hän itse ei käsittänyt.\n\n\"Muistatteko\", sanoi hän, \"kerran, 11 vuotta taakse päin, kun kysyin\nteiltä neuvoa eräässä sydämmen asiassa? Olin silloin 16 vuotias;\nminusta näyttää, kuin sata vuotta olisi siitä kulunut. Tunnustin\nteille erään lupauksen...\"\n\n\"Niin, minä sen hyvin muistan\", vastasi piispa huo'aten.\n\n\"Te neuvoitte minua vahvistamaan nuorena, niitä lapsena olin\nluvannut. Ehkäpä olisin tehnyt oikein, kun olisin neuvoanne\nseurannut.\"\n\n\"Rakkahin röökinä, vielä ei se ole myöhäistä!\"\n\n\"Aivan, aivan liika myöhäistä! Mitä kerran sanoo, siinä tulee pysyä,\nse oli kuningas Kustaan sanantapa. Mutta älkäämme enään siitä\npuhuko. Se on jotakin muuta, josta nyt tahdon kanssanne puhua. Jos\nseisoisitte aivan yksin korkean vuoren huipulla ja näkisitte allanne\nmaan kaikkine aarteineen ja ne olisivat kaikki teidän, mutta te\nseisoisitte siinä yksin, ilman ainoatakaan todellista ystävätä, ilman\nketään, jonka rintaa vasten te voisitte painaa kivistävää päätänne\nniin täydellisellä luottamuksella, että voisitte sille ystävälle\nsanoa: _Sinä olet minun!_ -- mitä silloin tekisitte? Aivan yksin ette\nvoisi tuolla korkeudessa seisoa; mutta syöksähtäisittekö alas sieltä\ntahi astuisitteko ehjänä maahan?\"\n\n\"Jumala varjelkoon, rakas röökinä! En syöksähtäisi alas vuorelta\nenkä astuskelisi sieltä maahan, jos kerran olisin tullut asetetuksi\nseisomaan tuonne ylhäälle. Minä levittäisin sylini laaksossa oleville\nihmisille ja sanoisin heille: Tulkaatte tänne minun luokseni, kaikki,\njotka työtä teette ja olette raskautetut; minä tahdon virvoittaa\nteitä! Ja kun olisin saanut yhden, jolle saatan sanoa: _sinä olet\nminun!_ lisäisin minä siihen, mitä oikeastaan siihen kuuluu,\nnimittäin: _minä olen sinun!_\"\n\n\"Niin, sillä tapaa vanha laulu kertoo: sinä minun ja minä sinun;\nmutta se viisaasti kyllä lisää: 'leikin kestäessä.' Ei ole mitään\nleikkiä, arvoisa isä, seisoa tuolla vuorella. Ei saata antaa itseänsä\ntyhjälle ilmalle. Antakaa minulle pohja, jossa saatan säilyttää oman\nitseni!\"\n\n\"Ei löydy sellaista pohjaa, armollinen röökinä. _Itse_ on juureton\npuu. _Itse_ kieltäytyy itsestänsä. Kuinka saattaisi luotu olento,\njoka lukemattomilla langoilla on Luojaansa ja luomakuntaan sidottu,\nolla kylläksi omalle itsellensä? Riistäköön langat poikki se joka\nvoi; ei kukaan voi, ja Itsen pitää vuotaman verensä tyhjiin, jos hän\non ihminen, tahi joutuman epäilykseen, jos hän on paholainen. Ei\nlöydy toista Itseä, kuin Hän, joka on kaikki kaikessa. Mutta koska\n_me_ olemme luomakuntaan sidotut, täytyy meidän sen kanssa olla\nelämän-yhteydessä. Ilman rakkautta olemme kuolleita oksia elämän\npuussa.\"\n\n\"Olen nähnyt unta, että eräs tähti tuon minulle sanoi. Niin, arvoisa\nisä, minä käsitän, että meidän tulee rakastaa kaikkea suurta ja\nylevää, sitä, mikä jalostuttaa ajatuksemme ja valaisee järkemme sekä\nlakkaamatta kehottaa meitä hyveisiin. Se on minun rakkauteni, ja\nse ulottuu kaikkiin. Miksikä sitä pisaroittain rupeaisin jakamaan?\nJos rakkaus joutuu persoonallisuuden nieltäväksi, kadottaa se\nsillä ihmiskunnan. Jos se työskentelee pienissä asioissa, jos se\ntyytyy keittämään lämpöistä ruokaa kerjäläiselle tahi levittämään\nviittaa lellitellyn lempilapsen päälle, mitenkä hän sitten saattaisi\nsäilyttää maailman yli ulottuvan katseensa? Kyllä tiedän, että\npienillä töilläkin on merkityksensä ja ansionsa useitten ihmisten\nmielestä, jotka niissä ovat elementissään; mutta viisaudella\nlahjoitetut ja kuningattaret eivät saa tuhlata pois itseänsä\näyreihin; niitten täytyy hallita miljooneja, jolleivät tahdo heidän\npainonsa alle haudatuksi tulla.\"\n\n\"Enkö sitä arvannut, että armollinen röökinä ottaisi kaikki niin\ntavattoman suurelta kannalta? Ja se on todellakin kiitettävää\nhäneltä, joka on kutsuttu noin korkeaan virkaan. Mutta siinä on yksi\nmutka. Jos olemme ylhäisiä taikka alhaisia, niin emme ole mitään\nruumiittomia ajatuksia, vaan päin vastoin viallisia ihmisiä, kokoon\nkyhättyjä pienistä, huikentelevaisen sydämmen tunteista. Koska\nmeidän rakkautemme ei ole Jumalan rakkaus, joka kaikkialle ulottuu,\ntulee meidän palvella Jumalaa sekä suurissa että pienissä asioissa,\njokainen asemassaan; sillä jollemme sitä tee, on meidän rakkautemme\nyhtä kuollut kun meidän uskomme ilman töitä on kuollut. Ei minun\ntarvitse toistaa Mestarimme sanoja lain summasta, mutta suvaitkaa\nmuistaa, että hän pesi oppilaittensa jalat!\"\n\n\"Vertauskuvia! Sitä tekee paavikin, Ranskan ja Espanian kuninkaat\nTahdotteko, että minä pesen piikojeni jalat?\"\n\n\"Se ei mitään hyödytä, että paavit ja kuninkaat palvelevat\nlähimmäistänsä ylpeällä sydämmellä, jotta ihmiset heitä kiittäisivät.\nJumala katsoo sydämmeen. Pysykää lujasti nöyryydessä, armollinen\nröökinä, ja palvelkaa Jesuksen Kristuksen rakkaudessa! Meille täytyy\njoka ihmisen olla ihmiskunta! Me emme saata palvella kokonaisuutta,\npalvelematta sitä osissaan. Kuningattaren kuva ja nimi ovat kaikissa\npienissä rahoissa.\"\n\n\"Kyllin on jo puhuttu tästä, arvoisa isä. Minä näen hyvin, että\nseison yksin vuorella; sen vuoksi astun alas. Minulla on palvelioita\nkyllin; tahdon kerran saada suoria ystäviä. Minulla on kyllin\nvelvollisuuksia, tahdon kerran olla vapaa. Vanha opettajani on ollut\nensimmäinen ystäväni, hänen pitää myöskin olla viimeinen. Mutta\nhän on kirkon mies. Minä pyydän, että hän antaa minulle _suuren\nkäskyn_, ja hän antaa minulle tuhannen pientä. Mitä pitää minun uskoa\nkirkosta, joka lähettää minun piikojen töihin?\"\n\n\"Rakkahin röökinä...\"\n\n\"Älkää enään puhuko mitään! Kirkko on puustavin orja ja ajatuksen\ntyranni. Kirkko ja minä, me emme mahdu saman katon alle. Mutta te,\nrakas isä, mahdutte minun sydämmeeni niin kauan kuin elän. Katsokaa,\nminulla on kuitenkin yksi vuorella; muistakaa minua laaksossa! Nyt\non jo myöhäinen, ilta tulee, voikaa hyvin! Ja jos joskus kuulette,\nettä olen poikennut opistanne, niin muistakaa, ett'en opetuksiinne\nmilloinkaan ole sekoittanut opettajaa!\"\n\nNäissä viimeisissä sanoissa oli jotakin uhkaavaa, joka jätti okaan\ntuon hurskaan piispan sieluun. Mitä tahtoi hän? Mitä tarkoitti hän?\nEi, hän ei ymmärtänyt tuota suurta rakkauden käskyä; hän piti sitä\najatuskysymyksenä eikä elinvoimana. Ja Tohtori Johannes päätti\nensi tilaisuudessa jälleen ottaa esille tämän, kokonaisen elämän\nkatsantotavan perus-aineen.\n\nVieraat hajosivat pois ja kuningatar jäi yksin Pimentellin kanssa\nvanhaan Upsalalinnaan. Kun hän meni pois, oli kellonviisari ehtinyt\njo puoli-yön aikaa edemmäksi. Kaksi unista kammarineitoa vietti\naikaansa dominopelillä kuningattaren makuuhuoneen edessä olevassa\nkammarissa. Toinen heistä nousi ja laski korvansa avaimenreikään.\n\n\"Siellä on taas joku sisällä röökinän luona\", kuiskasi hän.\n\n\"Se on Rosette, joka riisuu kuningattaren yltä\", sanoi toinen.\n\n\"Ei, se on miehen ääni. Hän puhuu pikaa ja innokkaasti. Ole vaiti...\nei, minä en saata kuulla ainoatakaan ääntä.\"\n\n\"Rosette on vienyt jonkun sisään takaportaita myöten. Täällä on kuten\nTukholmassa... Tuntemattomia supattajia, joita ei kukaan näe, kulkee\nulos ja sisälle röökinän luona yöllä. Juho Holm, joka nyt nimitetään\nLeijoncronaksi, vei niitä salavihkaa sisälle linnaan. Kaikki\nröökinälle laatuun käy. Mitä ihmiset sanoisivat, jos _me_ sellaisia\nvierailuja vastaan ottaisimme? Älä seiso avaimenreijän luona, se\nsaattaisi viedä sinulta pään.\"\n\n\"Minä näen jotakin mustaa...\"\n\n\"Älä seiso siellä, Liisa! Sehän on hirveätä... sepä saattaisi olla\nitse paholainen!\"\n\nNyt asetettiin tuoli avaimenreijän eteen. \"En näe enään mitään...\"\n\nSillä välin kun nuo salaiset yöllä kulkevat vieraat, jotka nyt jo\nkolmatta vuotta olivat kulkeneet, panivat neitosten uteliaisuuden\nkovalle koetukselle, oli kuningatar vastaan ottanut rauhalliseen\nmakuuhuoneeseensa senor Pimentellin rippi-isän, munkki Guèmesin,\njokseenkin vanhan jesuiitan, jonka ajellun päälaen ympärillä olevain\nharmaitten hiusten johonkin määrään olisi pitänyt hillitsemän\npanettelioita puhumasta tuosta sopimattomasta ajasta, ja vielä\nsopimattomammasta vastaan-ottohuoneesta.\n\nHän puhui kauniisti latinaa hiljaisella äänellä, mutta vilkkaasti\nja kaunopuheliaasti. Hänen kunnianhimonansa oli saattaa\nedeltäkäviäinsä käännyttämistyö perille, nimittäin jesuiittain\n-- Macedonin, Malinesin, Cassatin, von Frankenin -- jotka olivat\nRuotsiin hiipineet kaikenlaisissa valepuvuissa ja joista kuningatar\nitse oli kutsunut muutamia. Guèmes puhui palavalla innolla,\nmiten romalaiskatolilaisella kirkolla oli suuret edut kaikkiin\nväärä-uskoisten harha-oppeihin katsoen; mitenkä se oli ainoa, joka\ntukevalla järjestyksellään ja tuhatvuotisen muinaisuutensa ja\ntaipumattoman voimansa kautta, jolla se voitti omattunnot, saattoi\nselvyyttä ja sopua ajan sekaviin tuumiin. Se yksin oli Pietarin\nkallio, jota kuoleman valtakunnan portit eivät saattaisi voittaa.\nIlman sitä ei löytyisi mitään onnea maailmassa eikä autuutta\ntaivaassa. Protestanttisuus oli ainoastaan tämänpäiväinen intoisuus,\njoka jo huomenna olisi haihtuva. Katolilainen kirkko käsitti kaikkia\naikoja ja kaikkia omia-tuntoja.\n\nKuuntelia osotti malttamattomuutta. Hän solmieli silmukoita ja\nsolmuja punaiseen silkkinauhaan, kierteli nauhan sormensa ympäri\nja antoi sen jälleen kiertyä sormesta pois, ilman että hän tuota\nensinkään ajatteli. Hän tunsi nuo opit; niistä ei hän piitannut. Hän\nkeskeytti puhujaa ja kysyi:\n\n\"Mitä tuo on: voittanut omat-tunnot?\" Munkki Guèmes puhui\ntarpeellisella varovaisuudella kirkon virheettömyydestä, se kuin ei\nsallinut hairauksia sen kerran muodostetusta opista.\n\n\"Tutkitteko te sydämmiä? Panetteko te kahleihin vapaan tahdon?\"\nhuudahti kuningatar kiivaasti.\n\n\"Rippi käy aina synnin anteeksi antamuksen edellä\", vastasi munkki\nhämmästyneenä tästä odottamattomasta kapinoitsemisesta.\n\n\"Jaa, minä tiedän. Te olette polttaneet Hussin, Savonarolan, Giordano\nBrunon, te olette rääkännyt Galileita, te saisitte jonakuna päivänä\nhalun polttaa minunkin, ellen olisi palamaton. Jättäkäämme tuo, isä,\nme käsitämme toisemme. Ei ajatusta hallitseva valtanne minua peloita,\nse on tyhjää lorua; mutta sanokaa minulle: millä tavalla käsittää\nteidän kirkkonne kristillistä rakkautta?\"\n\nGuèmes puhui viehättävästi hyvien tekojen äärettömästä merkityksestä\nautuuden voittamisessa. Protestantit tyytyvät opin esittämiseen;\nkatolilaiset sen käytäntöön sovelluttavat. Taaskin Kristiina näytti\nmaltittomalta.\n\n\"Minä tunnen teidän hyvät työnne\", jatkoi Kristiina. \"Teidän\npaavinne Aleksander VI:nen työt ovat olleet esimerkkinä prelaateille\nja ruhtinaille. Minä käsitän myöskin, että teidän rikkaat, jotka\nrakentavat kirkkoja ja luostareita, taikka antavat täysin kourin\nkultaa almuiksi, erittäinkin ovat oikeutetut saamaan iankaikkista\nautuutta. Mutta otaksukaa, että joku ylenkatsoo ulkokullattua\nhyväntekeväisyyttä, että joku tahtoo tehdä suuremmoista rakkauden\ntyötä, että joku tahtoo suosia tieteitä ja taiteita, samati kuin\netevimmät teidän paaveistanne ovat niitä suosineet, ja jättää loput\nhyvät työt pienen kansan tehtäväksi; hyväksyykö teidän kirkkonne\nsenlaatuista rakkautta? Tuleeko sillä autuaaksi?\"\n\n\"Tulee varmaankin, jos noin ylevä rakkaus lähtee kristillisestä\nmielestä ja muuten ottaa vaaria kirkon määräyksistä.\"\n\n\"Kiitän teitä. Siinä on kuitenkin jotakin; te ette luultavasti\nole aivan tarkka ehdoillanne. Hätätilassahan sopii turvautua\nsynninpäästöön?\"\n\n\"Kirkko ei ole koskaan kieltänyt katuvaiselta syntiseltä\nsynninpäästöä.\"\n\n\"Katuvaiselta? Hoh, niin; ken ei katuvainen olisi, jonka tarvitsee\npeittää syrjähtymisiänsä? Lyhyesti sanottuna, arvoisa isä, se mitä\nminä tahdon tietää, on, josko romalainen kirkko hyväksyy rakkauden\nkäskyn sillä tavalla, kuin minä sen heille esittää tahdon: tulee\nrakastaa kaikkea suurta, ylevää, siveellistä, hyödyllistä, jollei\njoutuisikaan tekemään hyviä töitä pienissä kohdin.\"\n\n\"Teidän majesteettinne käsittää rakkauden korkeimman käskyn,\nkuten viisaudella lahjoitetun kuningattaren tulee. Tämän korkean\nsuojeluksen varjossa versovat kaikki rakkauden pienimmät hedelmät\nikään kuin itsestään.\"\n\n\"Siis, jos minä päätän kääntyä romalaiseen kirkkoon, niin luotan\nminä siihen, että minulla tulee olemaan kaikissa mielipiteissäni ja\ntöissäni täydellinen vapaus, kun vain ulkonaisesti mukaunnun kirkon\nvaatimuksiin.\"\n\n\"Pyhä isämme Romassa tuntee kyllä teidän majesteettinne korkeat\navut. Hän on teidän majesteettinne vapaaehtoisessa päätöksessä\nkiintyä ainoaan autuaaksi tekevään kirkkoon, näkevä varmimman\nvakuutuksen teidän majesteettinne vakaasta kääntymisestä ja jättävä\nteidän majesteetillenne täydellisen vapauden käyttää sekä rakkauden\nkäskyä, että muita käskyjä teidän majesteettinne oman valaistun ja\ntosikristillisen vakuutuksen mukaan.\"\n\nKristiina hymyili.\n\n\"Ja tuota me nimitämme omantunnon pakoksi! Ottaa vaaria ulkonaisista\ntavoista ja uskoa mitä tahdomme, tehdä mitä tahdomme! Jumalani,\nmitä varten siis protestantit sotaa käyvät! Isäni oli liika suuri\nkuningas sotimaan pappien opetusten puolesta. Hän käytti miekkaansa\nehkäistäksensä Itävallan ylivaltaa ja kun se oli tapahtunut, oli\nmaali voitettu. Suokaa anteeksi, rakas isä, että minun täytyy\nhymyillä, kun ajattelen kaikkia noita dogmien sekoittamisia! Elää\nsiveellisesti ja säästää ennakkoluuloja siinä, missä niitä ei voi\njuurineen hävittää; kas siinä ainoa uskon-oppi, jota järki voi\nhyväksyä.\"\n\n\"Pyhä neitsyt on lahjoittava teidän majesteetillenne täydellisen\nkäsityksen kirkkomme totuuksista\", vastasi munkki Guèmes, joka ei\nkokonaan voinut tukehuttaa katkerasti pettynyttä toivoansa noin\nylhäisen uskonsa muuttajan uutteruuden suhteen, ainoan autuaaksi\ntekevän kirkon hyväksi.\n\n\"Toivon sitä\", sanoi kuningatar ilomielisesti ja osottaen niin\nvähän hengellistä hartautta kuin suinkin. \"Pyhä neitsyt on kyllä\nvalaiseva niin epäpyhää neitsyä kuin minä olen, naimattoman suurista\neduista ja monesta muusta, joka teidän kirkossanne minua miellyttää.\nTulen teidän luoksenne, mutta en joutuakseni uusiin kahleisiin,\nvaan heittääkseni pois vanhat. Kirjoittakaa Macedolle, että olen\npäätökseni tehnyt. Saatatteko luottaa sanansaattajaan?\"\n\n\"Minä lähetän veljeni, jolla on virka espanialaisessa lähetystössä.\"\n\n\"Mutta kuolemaksenne, ei mitään varomattomuutta! Menkää nyt levolle.\nTe olette rauhoittanut minua romalaisen kirkon suhteen, tiedän nyt,\nettä se ei tunkeile minun mielipiteitäni häiritsemään; sitäpä juuri\ntahdoin tietää. Muistakaa, että jos minä osotan paaville ja teidän\nprelaateillenne tarpeellista kunnioitusta, vaadin minä vaihetukseksi\ntäydellisen vapauden ajatuksilleni. Toivon teille hyvää yötä.\"\n\nMunkki Guèmes katosi yhtä hiljaa, kuin hän tullutkin oli, mutta oli\nkäynnistään saanut sen mielipiteen, että hänen voittonsa melkein oli\ntappion kaltainen. Siitä ei kuitenkaan saanut Romassa mitään puhua.\n\n\"Mitä me kapinoitsialla teemme?... Malttamusta! Kun meillä kerran on\ntuo _rara avis_ häkissä, niin ei hän enään rapistele...\"\n\nKristiina kuningatar oli kauan epäillen ajatellut tätä askeletta.\nSe oli nyt tehty. Hän tunsi itsensä levollisemmaksi. Mutta jokin\nepämääräinen hänen sydämmessään, jälkiloiste tähdestä, ajoi unen\nhänen silmistään. Hän tarvitsi keveämpää, iloisempaa vastapainoa\nkapinallisille ajatuksillensa. Hän avasi kirjan, jonka sisällys\noli niin vähän teolooginen kuin mahdollista. Ja tämä keino auttoi\nmainiosti. Kun Rosette astui sisälle varpaillaan, oli isäinsä uskosta\nluopunut nukkunut lukiessaan Ovidiuksen Metamorfooseja.\n\n\n\n\n21. Stamnul Sarai.\n\n\n    Noin itsekylläinen ja täytyy kuitenkin äkki-arvaamatta\n    antautua kokonaan toisen haltuun.\n\nItätuuli puhalteli Persian yrttitarhoista, astuskeli siivet\nlerpallaan Armenian vuorten yli, otti lyhyen askeleen Bosporin poikki\nja henkäsi vielä ruusutuoksua, kun se hiljaisella suhinalla laskeutui\nStambulin palatseille. Täällä näytti se menevän levolle lauhkeana\nlokakuun iltana. Mitä vartenpa se olisi vaivannut itseänsä lähtemällä\npitemmälle matkalle sumuista länttä kohden? Se etsi jotakuta, jota ei\nse löytänyt; se oli saanut tehtävän itämaisilta tähdiltä eikä voinut\nsitä toimittaa. Pimeän tullessa se vielä lähti retkeilemään tuon\nlumotun kaupungin ympäri, rakastui kuuvaloon, joka oli laskeutunut\nKultaisen Sarven väräjäville laineille, haparoitsi Aja, Sofian\nharmaita muureja pitkin, suuteli seraljin portaita, kierieli kuten\nkoira ja uinahti pois.\n\nHän, jota se etsi, istui seraljin sisimmäisessä, enimmän piilossa\nolevassa huoneessa. Vanhassa seraljissa asui kirjava joukko entisien\nsulttaanien puolisoita, ne jotka olivat jääneet upottamatta,\nkuristamatta ja naittamatta jollekin, jotta silläkin tavalla heistä\npäästäisiin. Siellä oli vielä jäljellä enemmän kuin sata entisiä\nkaunottaria, leskiä, jotka ennen muinoin olivat mahtavia olleet,\nolivat nyt lapsineen elätettävinä. Ne olivat ne, jotka sulttaaneille\nOsman IV:nnelle Mustafalle, Murad IV:nnelle ja Ibrahimille olivat\nsynnyttäneet poikia tahi tyttäriä. Heitä, ja varsinkin Ibrahimin\näsken mahtavia leskiä, jotka ambralta olivat tuoksuneet ja\nruusuvedessä kylpeneet, ei valtiollisista syistä voitu surmata.\n\nKomeassa uudessa seraljissa, joka muodosti kylkirakennuksen\nsulttaanin palatsiin, oli sitä vastoin hyvää tilaa, koska tuon\n11:ta vuotisen padischan ei vielä tarvinnut ylläpitää haaremia.\nHänellä oli kuitenkin puoliso, yksi ainoa, sulttaanitar arvoltaan\nja oikeuksiltaan, hänen oma valitsemansa, muftin siunaama ja\nvaltakunnan suurien hyväksymä, mutta tämä ei kuitenkaan vielä ollut\n_chasseki_, ei ollut vielä kaikkia, mitä puolison olla tulee. Ja\nkummallisinta tässä palatsissa, jossa lakkaamatta naiskavaluus,\nvallanhimo ja kateus juonitteli, oli se, että tuo ainoa ja\nliika aikainen puoliso, Hagar Sulttaan, oli sovinnossa jakanut\nuuden seraljin komeat asuinkerrat äiti-sulttaanittaren kanssa,\nIbrahimin lesken, _Tarchanin_, joka oli venakko synnyltään, ja oli\nvallanperiän, nykyisen padischan äiti, sekä sen vuoksi korotettu\nkaikkia sulttaanittaria ylhäisemmäksi, kaliifi-äidin arvoon, eli\n_validiksi_. Tuo tuttavallinen sopuisuus kahden noin luonnollisen\nkilpailian välillä, oli noitten taika-uskoisten osmanilaisten\nmielestä käsittämätön, he siinä näkivät jonkunlaista lumousta. Hagar\nSulttaania ympäröitsi tuntemattoman sukuperän ja suuren kulta-aarteen\nsalaisuus. Hän ei ollut kuten nuo muut, ostettu orjatar, hän tuli, ei\ntietty miten eikä mistä, ja hallitsi ensimmäisestä esiintymisestään\nkaikkia. Sillä tavalla Ginnistaanin haltiat astuivat kuolevaisten\nluo. Suurvisiiri Kuprili oli ainoa, joka tiesi enemmän, mutta hän\npiti sen asian omana tietonaan.\n\nTuo hunnun ja haremin verhojen taakse piilotettu nainen vaikuttaa\nitämaan historiaan paljoa enemmän, kuin länsimaalainen saattaa\naavistaakkaan. Orjatar, joka sulttaanittareksi ylenee, padischan\nsisaret ja tyttäret, paschojen kunnianhimoiset puolisot, kaikki he\nkehräävät lankansa valtakunnan näkyväisen johtajan ympäri. Se validé,\njoka oli hallinnut ennen Tarchania, oli valtioviisain ja innokkain\nnainen, mikä siihen asti oli osmanien joukossa esiintynyt. Hän oli\nollut sulttaani Ahmedin puoliso, oli Murad IV:nnen ja Ibrahimin äiti,\nMuhamed IV:nnen iso-äiti, ja syntyisin kreikkalainen; _Mahpeiker_ oli\nhänen nimensä ja hän oli satumaisen ihanuutensa takia nuoruudessaan\nsaanut lisänimen _Kösem_, kuun-olento. Ylevämielisenä ja rohkeana,\nviisaana ja hyväätekeväisenä, mutta liian vallanhimoisena oli hän\n33 vuotta, neljän sulttaanin aikana, ollut valtakunnan todellisena\nhallitsiattarena, kun hän vihdoin kukistettiin spahien kapinan\nkautta ja kuristettiin akkunaverhon nuoralla. Hänen jälkeläisensä\nTarchan oli heikko ja myöntyväinen; hän olisi pian joutunut kaikkien\nsuosikkien saaliiksi; siksi tahtoi Kuprili hänen rinnalleen asettaa\nsulttaanittaren, jota lahjojensa ja intonsa puolesta saattoi verrata\nkiitettyyn Kösemiin. Hän ei ollutkaan väärin tätä asiaa laskenut,\nHagar Sulttaanilla oli erinomainen voima viehättää ja miellyttää\nihmisiä. Kun hän oli ollut vasta kaksi kuukautta seraljissa, niin ei\nnuori sulttaani enään viihtynyt ilman häntä, Tarchan näki hänessä\ntaatuimman tukensa, valtakunnan oikeuston jäsenet kuuntelivat hänen\nneuvojansa ja janitscharit, jotka sulttaaneja hallitukseen asettivat\nja heitä kukistivat, olivat hänelle täydellisesti kuuliaisia ja\nuskollisia. Kuprili näki työnsä kasvavan häntä itseään korkeammaksi;\nmutta hänellä oli kuitenkin valta, hän ei huomannut itse mitenkä tuo\nuusi sulttaanitar johti hänen neuvojansa, sitä oikeutta itselleen\nvaatimatta. Vallan korkeuksien alla kuohui, tavallisuuden mukaan,\nylhäisten, hovin, kasarmien kateudet ja juonet. Hagar Sulttaan\ntiesi sen aivan hyvin; hänen hallitustaitonsa oli terien välissä\ntanssimista, nuoralla tanssian temppuilemista terävillä veitsillä,\nmutta näihin asti kaikki oli hänelle onnistunut, ja jokaisessa\nvaarassa päätti hän tulla vielä toista vertaa varovaisemmaksi. Kerran\noli hän kuitenkin tuleva chassekiksi, sitten validéksi; hän tulisi\nsaavuttamaan sen maalin, johon hän niin hartaasti oli pyrkinyt, hän\noli tahtonut olla kaikki, mutta tullaksensa kaikeksi, täytyi hänen\nensin näyttää mitättömältä.\n\nSilloin tuli muutos, jota hän kaikista vähimmän odotti: uusi\nvoima astui odottamatta ja vastustamattomana tuon tulevan validén\njärkeviin tuumiin.\n\nSeraljin itäinen kylkirakennus oli rakennettu kolmikertaiseksi.\nAlimmaisessa asui vartiat ja palveliat; toisessa validé Tarchan;\nkolmannessa Hagar Sulttaan. Nuo molemmat yläkerrat olivat\nsuorakohtaisessa yhteydessä nuoren sulttaanin jokapäiväisten\nasuinhuoneitten kanssa, joihin koko valtakunnassa äidillä ja\npuolisolla yksin vain oli vapaa pääsy. Kaikille muille oli kaliifi\npuoli-jumala, profeetan varjo, jonka edessä tavalliset kuolevaiset\nainoastaan harvoin monien menojen kestäessä ja vartiajoukkojen\nvälistä kulkien saivat vihdoin armon lyödä otsansa lattiaverhoa\nvasten.\n\nTarchan, joka pelkäsi huolia ja epämukavuutta, tahtoi halusta\nhäiritsemättä seurata mieltänsä, pukea itseänsä hienosti, ja\nkoristella itseään kalleilla koruilla, sekä kylpeä hyvänhajullisissa\nkylvyissä, nähdä tanssia ja kuunnella soittoa. Huolenpito\nnuoren kaliifin kasvatuksesta kuului yksinomaan puolisolle ja\nsuurvisiirille; mutta joka aamu kello 9 aikaan tuli sulttaani\näitinsä luo, kuullaksensa, mitenkä hänen terveytensä laita oli, ja\njoka ilta kello 6 tuli validé poikansa luo, hänen kanssaan yhdessä\nkuullaksensa imaamin pitävän _ezania_, iltarukousta. Hagar Sulttaan\nkäytti hyvin vapaasti etujansa. Hän piti aamutunnit omia opintojansa\nvarten, joita hän harjoitti itämaan enimmän kiitettyjen viisaitten\njohdolla: juutalaisrabbini Samuel Adorbin, hovi-tähtientutkian\nHussein Effendin, historioitsiain Asifin, Weschidin, Hadschi Khafan,\nMinarfaden ja aikakautensa nerokkaimman matkakertoilian Ewlian\njohdolla. Muut päivän tunnit hän jakoi valtioasioihin, seraljin\njärjestämiseen ja ollaksensa läsnä nuoren kaliifin opetustunneilla.\n\nKello 6 hän myöskin oli iltarukouksessa, aina huolellisesti\njättäen etusian validélle, ja varovaisesti estäen häntä joutumasta\näidilliseen mustasukkaisuuteen. Muetzzin eli kirkon palvelia oli\nlakannut huutamasta yksitoikkoisia huutojansa minareetissa: \"Allah\nbismillah! Jumala on suuri. Löytyy ainoastaan yksi Jumala, ja\nMuhamed on hänen profeetansa.\" Hagar Sulttaanin oli tapana viettää\nrukouksen jälkeen pari tuntia kahden kesken tuon nyt 11-vuotiaan\nherransa, puolisonsa seurassa. Nämät tuttavalliset kotihetket olivat\nvirkistyttäviä pojalle päivän läksyjen ja vaivojen perästä. Hän\nmakasi pitkänään keltaisella silkillä päällystetyllä leposohvalla,\npää nojaten Hagarin helmaan. Hagar oli laskenut hunnun pois ja oli\npuettu sulttaanittaren kalliiseen pukuun, lyhyeen vaalean punaiseen\ntunicaan, jota persialainen saali piti koossa, avariin sinisiin\nhousuihin, kulta-ompeluilla koristettuihin valkoisiin silkkikenkiin,\nkultaisiin rannerenkaisiin, sormuksiin ja korvarenkaisiin. Hän oli\nikään kuin itämaita varten syntynyt. Joka ennen oli hänen nähnyt,\nhänen kapeassa länsimaisessa puvussaan, olisi sanonut, että hän nyt\noli luonnollisessa muodossaan. Sulttaani Muhamed IV ei enään ollut\nseitsemänvuotias poika, joka kerran Hagarille kurkoitti tärkeän\nnarsissa kukan. Hän oli kasvanut pian, oli hoikka vartaloinen;\nkasvonpiirteet olivat käyneet epämääräisemmiksi ja ilmaisivat\njotakin tuosta poikamaisesta puolikypsyneestä, joka on ensimmäisen\nnuorukais-iän tunnusmerkkinä. Mutta hän oli kuitenkin Osmanin heimon\njälkeläinen ja ihana kuten kuva; hänessä oli puhtaan itämaisen\nperikuvan ohessa äitinsä venäläiset ja iso-äitinsä kreikkalaiset\npiirteet. Tuo surunvoittoinen, uneksiva vakavuus hänen kauniissa\nsyvämielisissä silmissään ilmaisi ennemmin 15-vuotiaan ennenaikaista\nkypsymistä, kuin 11-vuotiaan surutonta ikävuotta. Kaliifi ei ole\nkoskaan lapsi. Tämä poika oli aikaisin ylhäiseen arvoonsa kasvanut.\nHän oli seitsemän vuoden vanhana vahvistanut kuolemantuomioita\nja maanpakolaisuuteen määrännyt uskottomia palvelioita; hän oli\nkymmen-vuotiaana sanonut eräälle paschallensa: \"mene tiehesi, sinä\nimet tyhjiin minun kansani!\" ja toiselle: \"tottele, taikka minä\npanen pääsi jalkojesi eteen!\" Ja kun eräs päätuomari, jolle hän\nsanoi: \"otatko sinä lahjoja, sinä?\" uskalsi vastata: \"noh, kuuleppas,\nrakas lapsi, kuka sinulle on tuollaista uskotellut?\" -- niin noitten\nsanojen takia meni pää sekä tuomarilta että hänen suosialtaan.\n\nPalvelevien hovipoikien, eunukkien ja orjattarien joukko oli\nkislar-agan johtamana vetäytynyt pois etuhuoneisiin. Yksi ainoa\nkomea lamppu täynnä ambratuoksua, loi loisteensa leposohviin,\nsilkkitapeeteihin, raskaisiin ovi-verhoihin ja kuvastinkehyksiin\nkiinnitettyihin pieniin akkunoihin. Sulttaanittaren katse oli\näänettömässä ihailussa luotuna tuohon ihanaan poikaan, hänen\nherraansa, hänen sankariinsa, hänen hoitolapseensa, joka kerran olisi\ntodellisuudessa tuleva siksi, mikä hän nyt oli ainoastaan hänen\nunelmissansa, hänen puolisoksensa. Siellä tuntui hänen sydämmessään\njotakin kummallista, tuntematonta lämmintä. Hän ei käsittänyt\nitseänsä; hän tunsi itsensä niin hajonneeksi, katsellessansa tuota\nlasta, ikään kuin hän olisi kadottanut kaiken sen itsensähallinnon,\nmikä näihin asti oli ollut hänen voimansa ja hänen olemuksensa\nperijuurena. Hän oli tässä silmänräpäyksessä kokonaan unohtanut\nkaiken vallanhimonsa, kaikki itsekkäisyyden kylmät tuumat, ainoastaan\nyksi ajatus oli hänellä selvä: tuon pojan edestä olisi hän saattanut\nuhrata henkensä!\n\nHän lykkäsi äidillisellä hellyydellä tummat hiukset pojan\nahavoittuneelta otsalta ja sanoi hänelle: \"Onko sieluni silmä\nväsynyt?\"\n\n\"Ei\", sanoi poika. \"Olen ollut miekkailemassa. Mustafa aga antoi\nminun lyödä hyenalta pään poikki.\"\n\n\"Sitä hänen ei olisi tullut tehdä. Kaliifin ei koskaan pitäisi\ntahraamaan käsiään petoeläinten eikä viattomien verellä. Hänen\npyhitetyt kätensä pitää säästettämän oikeutta varten ja taisteluun\nvaltakunnan vihollisia vastaan.\"\n\n\"Uskottomia vastaan!\" Ja äkillinen katse, joka oli syttynyt\ndervischien uskon-innosta, säihkyi pojan muuten uneksivissa silmissä.\n\n\"Kaikkia vastaan, jotka sortavat valtakunnan valtaa ja loukkaavat\nkaliifin arvoa. Minun elämäni herra ei saa tulla verikoiraksi, kuten\nhänen setänsä Murad oli, tahi veltoksi kuin hänen isänsä Ibrahim.\nMinun kaliifini pitää kuulua suurimpien kaliifien joukkoon, niin,\nhänen pitää olla heistä suurin. Hänen pitää olla suurempi kuin\nMuhamed kaliifi, joka otti Stambulin, suurempi Suleimania, joka\nlavensi valtakunnan rajat Tigriiseen asti itään ja Wienin portteihin\nlänteen päin. Hänen pitää tulla Dschingis Khania ja Timur Lenkiä\netevämmäksi.\"\n\n\"Niin\", sanoi poika, tarttuen kullalla kirjaillun miekkansa\nkultakahvaan, \"minä tahdon voittaa kaikki itämaat, kuten suuri\nIskander, ja kaikki länsimaat aina Brittien saariin asti. Minä tahdon\nrangaista uskottomat Englannissa sen vuoksi, että ovat tappaneet\nsulttaaninsa.\"\n\n\"Kaliifini\", jatkoi Hagar, \"täytyy tulla valtansa ja voimansa\npuolesta suureksi, mutta suurimmaksi viisaudessa ja lempeydessä.\nHänen pitää tuleman sellaiseksi, kuin Bagdadin suuri kaliifi\nAbussidien heimosta, Harun al Rachid, profeetan valittu, joka rakasti\noikeutta ja suosi tieteitä. Hänestä pitää tulla sellainen kuin\nCordovan kuuluisa kaliifi Abdurrahman; hänen tulee itse viisaimpana,\nhallita viisaista ja ruhtinoista rikasta kansaa.\"\n\n\"Niin\", toisti poika itsepäisesti. \"Ei tule olla muuta kuin yksi\nJumala ja yksi profeetta. Minä hävitän juurta myöten kaikki pakanat,\njuutalaiset ja kristityt.\"\n\n\"Mitä varten hävittää juutalaiset ja kristityt? Eikö kaliifini\ntiedä, että moslin heiltä on oppinut palvelemaan ainoata Jumalaa?\nMeidän kunniarikas profeettamme oli Abrahamin suvusta ja kaikki\noikea-uskoiset pitävät tuon suuren, Nazarethista tulleen mestarin\nkunniassa lähinnä itse profeettaa. Minun kaliifini pitää oleman\nmaailman hyväntekiä. Minun kaliifini pitää antaman pyhän maan\ntakaisin juutalaisille, sillä se on Jumalan päätös iankaikkisuudesta;\nmutta myöskin juutalaisten pitää tunnustaman kaliifini pääherrakseen.\"\n\nTämä yksitoista-vuotias kaliifi katsoi tutkivasti Hagarin\nkäsittämättömiin, tummiin silmiin, jotka häntä katselivat, ja kysyi:\n\n\"Mitä varten sinä pyydät, että minä antaisin pyhän maan takaisin\njuutalaisille?\"\n\nHagar punastui, hän häpesi tätä lasta, joka havaitsi hänet muitten\nasioita toimittamassa. \"Raamatunkirjat\", sanoi hän, \"sanovat, että,\nkun juutalaiset ovat saaneet maansa takaisin, tulee maailman loppu,\njolloin uskolliset saavat mennä Jumalan paratiisiin.\"\n\n\"Mutta minä en tahdo nähdä maailman loppua, minä tahdon tulla\nsuureksi voittaakseni maailman!\" huudahti poika.\n\n\"Allah on antava kaliifilleni siihen tarpeeksi aikaa, kun hän vain\nnyt nuoruudessaan kasvaa vahvaksi jumalanpelvossa, hyödyllisessä\nopissa, sydämmen puhtaudessa, suurissa ajatuksissa ja oikeuden\nharrastuksissa kaikkia kohtaan.\"\n\nPoika oli vaiti vähän aikaa, puoleksi uneksivana, puoleksi\nmiettivänä. Sitten laski hän kätensä puolisonsa kaulan ympäri, painoi\nhänen päänsä alas päin ja suuteli häntä sekä sanoi:\n\n\"Mistä sinä olet? Sinun isäsi on ollut viisas mies ja äitisi on ollut\nhyvä validé.\"\n\n\"Sinä minun sieluni sydän\", lausui sulttaanitar, vastaten hänen\nsuuteloaan hellyydellä, jota hän ei milloinkaan ennen tuntenut\nvirtailevan itseensä sulkeutuneessa rinnassaan, \"miksikä tuota\nkysyt? Kysy tuulelta mistä se tulee ja meren laineilta kuhunka ne\nmenevät! Allah on ollut isäni ja avara maailma ankara äitini. Olen\nlähetetty luoksesi, kuten Allah toisinaan lähettää suojelus-enkeleitä\nparadiisista valittuinsa luo tänne maailmaan. Minä tahdon elää sinun\nhyväksesi ja kuolla sinun edestäsi, mutta minä en saata kuolla\nennenkuin tähtien aika on tullut. Sinä saatat lykätä minut luotasi,\nsinä saatat antaa minun kadota, mutta sinä et saata minua tyhjäksi\ntehdä. Sinä olet profeetan varjo; minä olen sinun varjosi.\"\n\n\"Reis effendi Schamisade sanoo, että sinä olet minun lumonnut\",\nvirkkoi poika hieman hymyillen. \"Hän sanoo, että sinä tahdot\ntehdä minusta dervischin ja asettaa veljeni Suleimanin kaliifien\nvaltaistuimelle. Minä tahdon laskea Schamisaden pään sinun jalkojesi\neteen, koska vain sitä pyydät, mutta mitä tulee minun tehdä Suleiman\nveljelleni?\"\n\n\"Minun kaliifini ei saa kuunnella perättömiä puheita. Anna Kuprilin\nvartioida Schamisadea ja lähettää hänet maanpakolaisuuteen, jos hän\nhavaitaan juonittelemassa. Kaliifillani on neljä veljeä: Suleiman,\nAhmed, Murad ja Selim; näitten lisäksi kuusi sisarta: Fatima,\nGehver, Bibt, Kia, Alsche ja Atika, joista kolme vanhinta on tullut\nnaimisiin kolmen vuoden vanhana. He ovat kaikki lapsia eivätkä saata\nolla rikollisia. Kaliifini ei saa raivota omaa huonettansa vastaan,\nkuten tyranni Murad ja nuo veriset sulttaanit. Minun kaliifini pitää\nvoittaman veljensä ja sisarensa jalomielisyydellä.\"\n\n\"Minä tahdon antaa heidän elää. Mutta se joka uskaltaa sinun\nvarjollesi sormeansa osottaa, hänelle pitää tapahtuman samoin kuin\nHefarparalle [Hefarparaksi, s.o. tuhanneksi paloitettu, nimitettiin\n1648 teloitettu suurvisiiri Ahmed, jonka ruumiin roistokansa paloitti\nkäytettäväksi luuvalotaudin parannusaineena], että hän hakataan\ntuhansiksi kappaleiksi. Kuprili sanoo, että Ruotsin kuningatar on\nsinua solvaissut. Minä lähetän janitscharini hävittämään hänen maansa\nja tekemään hänet sinun orjattareksesi.\"\n\n\"Minun elämäni aurinko, pitkä on matka Ruotsiin. Kuningatar ei ole\nminua solvaissut, hän on lähettänyt minulle kenkänsä ystävyytensä\nosotteeksi. Mutta nyt huutaa muezzin minareetista, että yön\ntunnit ovat alkaneet. Muistatko Scheheradzadesin kauniin sadun,\njonka sinulle kerroin, kun kaliifin jalka vielä mahtui gatsellin\njalansijaan? Kun iltarusko sammuu ja aurinko menee alas sinertävien\nvuorten taakse Ginnistaanissa, silloin sytyttää Allah tähtensä\nvalvomaan, että vanhurskaat maan päällä saavat levossa nukkua.\nJokaisen vuoteen ääressä on haltia, jolla on tähtitulinen keihäs;\nsen varsi tunkee alas maan sisustaan, sen kärki nousee tähtien\nkeskustaan ja taivaan ja maan välillä ei löydy mitään, joka saattaa\nolla vanhurskaan tiellä tahi tehdä hänelle vahinkoa. Nuku hyvin! Minä\ntunnen sinun tähtesi; se on minun tähteni kaksois-sisar.\"\n\nHagar Sulttaan nousi, kurkotti kätensä uniselle pojalle ja saattoi\nhänet makuukammariin, jossa kaliifin entinen imettäjä, eräs\narapialainen Sindar-niminen orjatar, joka oli Hagarin uskottu, otti\nhänet vastaan ja riisui vaatteet hänen yltään. Sitten Hagar katsoi,\nettä yölampussa oli tarpeeksi öljyä, että kaikissa sisäänkäytävissä\noli luotettavia vartioita, soitti mustat orjattarensa sisään ja\nkatosi yläkertaan vievään porraskäytävään.\n\nOrjattaret jäivät vartioitsemaan etuhuoneisiin, Hagar jäi yksin\nuskollisen Sabinansa kanssa. Oli tullut Ruben Zeviltä kirje\nkyyhkyspostissa.\n\n\"Tyttäreni\", kirjoitti juutalainen, \"Israelin toivo lähenee\ntoteutumistansa, samalla kuin päiväni lähenevät loppuansa. Olen\nsisään koonnut kaiken kullan minkä suinkin olen saanut, voidakseni\nostaa sulttaanilta pyhän maan. Hyvin varustettu, 11,000 miehinen\nsotajoukko, joista toinen puoli on juutalaisia, toinen arapialaisia,\non Aleksandriassa valmiina lähtemään veljesi Benjaminin johdolla\nlaivassa Aleppoon. Nyt tarvitaan ainoastaan sulttaanin fermaani\neli julistus, jotta Israel saisi takaisin isäinsä perintömaan.\nOstohinta on lähetetty luotettavan vartiaväen muassa Argyropyloksen\nkauppahuoneelle Konstantinopoliin, jotta se siellä vaihetettaisiin\nfermaaniin, ja tämän täytyy tapahtua ennen Veadarin 14 päivää,\npurimjuhlaa lain vuotena 5413 ja Hedschrasta 1063. Sen pitää olla\nriemuvuosi koko Abrahamin siemenelle. Israelin Jumala suojelkoon\npalveliaansa ja hänen lapsiansa, että meidän silmämme näkisivät hänen\nkunniansa!\"\n\nTuo kiittämätön! Hän laski hajamielisenä kirjeensä siihen kalliiseen\nnorsunluiseen lippaaseen, jonka hän oli Kristiina kuningattarelta\nsaanut. Kun hän otti vastaan tuon lippaan, oli hän heti harmissaan\naikonut lähettää vangitun Ruotsalaisen poikki hakatuin korvin\nviemään kuningattaren puoleksi kuluneet kengät takaisin. Taas kohta\ntämän jälkeen tuumi hän viskata lahjan tuleen. Nyt oli Kristiina\nunohdettu. Kaikki, mikä näihin asti oli kiinnittänyt ja anastanut\ntämän aina itsetietoisen, aina laajalle katselevan, aina lakkaamatta\nvaltaa ja tietoja janoavan hengen, oli nyt yht'äkkiä pois kadonnut\nikään kuin sumu aamu-auringon paistaessa. Niin kokonaan oli uusi,\nennen aavistamaton tunne hänen vallannut, että kaikki, joka ei ollut\nsen lumouspiirissä, tuntui hänestä mitättömältä. Hän käsitti, että\niso-isänsä, Ruben Zevin korkein ja hartahin mieli-ajatus, hänen\nelämänsä syvimmässä salaisuudessa piilevä ja innokkaasti toivottu\nmaali -- se maali, jonka vuoksi hän koko pitkän ikänsä aikana oli\nkoonnut, perustanut ja suunnitellut -- nyt oli kypsynyt ratkaisevaan\ntoimintaan. Juutalaiset voittaisivat takaisin Zionin ja luvatun maan,\nIsrael juurtuisi siihen ja perustaisi sen maailman-vallan, jota tämä\nkansa kaikessa hajanaisuudessaan ja halvassa tilassaan ei koskaan\nlakannut toivomasta. Hän, Hagar, olisi tämän asian voimallisin\nase, sen vaikutuksen kautta, kuin hänellä oli sulttaaniin ja hänen\nvallanpitäjiensä neuvon-antajiin. Sitä vartenpa hän oli Ruthin\ntytär; sitä varten hän oli tänne lähetetty, sitä varten hänestä piti\ntulla sulttaanitar ja validé. Hänen piti hallita itämaita, jotta\nhän uudestaan voisi voimaansa asettaa Israelin kansan, nostaaksensa\nmaailmanhistorian saranoiltansa ja pannakseen toimeen uuden\nMessiasvaltakunnan.\n\nMutta mitä tämä kaikki nyt häntä koski? Mistäpä arvosta hänelle oli\nvanhuksen unelmat? Mitä se häneen koski, hallitsivatko juutalaiset\nvai osmaanit Jerusalemia? Ainoastaan yhdeltä taholta katsoen se häntä\nkoski. Osmaanit olivat valtansa suhteen mustasukkaisia ja vielä\nmustasukkaisempia uskonsa suhteen. Abraham oli heidän patriarkkansa\ntuskin vähemmässä määrässä kuin juutalaisten. Antaisivatko he\nkaliifille anteeksi sen, että hän myisi Abrahamin haudan? Tätä täytyi\nhänen miettiä, ennenkuin hän asettaisi _oman_ kaliifinsa vaaraan.\nMutta nyt oli hänen ajatuksensa siivet niin kokoonkäärityt kuten\nperhon siivet kultaisessa kuoressaan, josta ne kerran vapauteen\nlentävät. Hän ei jaksanut ajatella eikä laskea... poika, poika oli\naina kaikkena hänen mielessään! Hän oli vaipunut leposohvaan, painoi\nkasvonsa pientä pään-alusta vasten ja itki ennen tuntemattomasta\nonnesta.\n\n\"Enkö saa riisua teidän ylhäisyyttänne?\" kysyi Sabina varovaisesti\nja ihmetellen tuota uneksimista, joka ei ollenkaan ollut hänen\ntavallisesti hereillä olevan ja selvä-ajatuksellisen Risebergan\nneiden tapaista.\n\nEi kuulunut vastausta.\n\n\"Luenko psalmin psalttarista?\"\n\nEi vastausta. Sabina oli ymmärtäväisen Neriken käytännöllinen\njälkeläinen. Hän oli 40-vuotiaana pakosta myöntynyt olemaan tässä\nkummallisessa uudessa olossa, siinä kunnianhimoisessa toivossa, että\nhän saattaisi palveluksellaan koota Hjelmarin rannoilla sijaitsevan\nhyvän talon hinnan. Hän soperteli vähän turkinkieltä, käytti\norjattarien päähinettä, oli sävyisä niille raukoille ja niin paljo\nkärsitty, kuin kadehdittu suosikki saattoi toivoa olevansa. Mutta nyt\nhänen malttinsa loppui.\n\n\"Kas nyt he ovat hänen ihan saaneet sekaisin menemään puolla Allah\nja Allah huudollansa!\" ärähti hän harmistuneena. \"Mitenkä sitä\nkristillinen ihminen muuta saattaisi, kun kuivaa sydänjuuria myöten,\nkun on ilman pappia ja sakramenttia viisi pitkää vuotta!\"\n\nÄkkiä nousi Hagar seisoalle, suori mustat hiuksensa otsaltaan ja\nkysyi:\n\n\"Sabina, oletko ketään rakastanut, silloin kuin itse olit nuori?\"\n\n\"Mitenkä hän kysyy! Isää Jumalaa, joka on taivaassa, sukulaisia ja\nystäviä, niitäkin köyhän ihmisen täytyy rakastaa.\"\n\n\"Minä tarkoitan jotakuta, jonka puolesta sinä olisit tahtonut elää ja\nkuolla. Jotakuta nuorta miestä... tahi lasta?\"\n\n\"Kummallinen kysymys! Kyllä he ovat minun ympärilläni liehailleet\nkuten muittenkin nuorten kanasten, mutta rakkaus ja Jumalan ilmat\novat samaa laatua. Kuka ei olisi lempeä hyville lapsille? Sisareni\nPietari, joka yhteen aikaan oli minun hoidettavanani, kas sille\npojalle ei mikään muu riittänyt, kuin oven raossa oleva vitsa, housut\nkireelle ja sitten mestari käski terveisiä antaa parahalle paikalle.\"\n\n\"Antoiko sinun nainut sisaresi ruumiineen sieluineen itsensä\nherralleen, miehelleen?\"\n\n\"Sitä se tietäköön, joka on antanut itsensä orjaksi. Minä tuumaan,\nettä rehellinen vaimo ei anna köyhän sielunsa hukkaan mennä.\nVapun miehellä oli toinen rakastettu, häpeä on siitä puhua, se\noli olutpullo. Kyllä hän sai miestään hoidella, kun vaivainen oli\nlerppajalkaisena.\"\n\n\"Minä tarkoitan: saattoiko hän hypätä virtaan, pelastaaksensa\nmiehensä henkeä, jos tämä olisi vaarassa ollut?\"\n\n\"Mitenkä minä sitä tietäisin? Hän joi itsensä kuoliaaksi kuivalla\nmaalla.\"\n\nEi, tässä ei ollut mahdollista saada vastausta sydämmen\nsyvempiin arvoituksiin. Yksin, kuten hän oli ollut koko elämänsä\najatusmaailmassa, oli hän nytkin, tämä meren harhaileva lastu,\nsiinä uudessa maailmassa, joka nyt oli hänessä syntynyt eloon\nhänen itsekkäisen olemuksensa tyhjästä pimeydestä. Hän lähetti\nSabinan pois, istui puoleksi riisuttuna ristikkoisen akkunan\nääreen, josta Bosporin mustat vesikuvastimet näkyivät, ja etsi\ntähteänsä. Kiertotähti oli näkymättömissä; ei ainoakaan valonpilkku\nkorkeudessa lähettänyt sädettään valaisemaan elämän selittämättömiä\nkysymyksiä. Kummallista! Kun on ajatellut niin paljon, oppinut\npaljon, toivonut niin paljon ja on kuitenkin niin auttamattoman\ntietämätön vastaamaan tuohon ensimmäiseen kysymykseen, joka heräjää\nnuoren naisen sydämmessä! Noin itsekylläinen ja täytyy kuitenkin\nniin äkki-arvaamatta antaa itsensä kokonaan toiselle! Hallita\nkaikkea, tuntea etevyytensä ja aivan odottamatta kadottaa varman\npohjansa! Olla varuillansa kaikkia arvaamattomia tapauksia varten\nja kuitenkin olla aivan toimetonna hyökylaineen edessä, joka nousee\ntuntemattomista syvyyksistä! Rakastaa 27-vuotiaana ensi kerran ja\nrakastaa 11-vuotiasta lasta!\n\n\n\n\n22. Kolmannella porras-astumella.\n\n\n    Hän, joka oli ollut kaikki, astuisi alas mitättömyyteen,\n    ja tuo toinen, joka ei ollut mitään, tulisi nyt olemaan kaikki.\n\nPienet ja suuret tapahtumat liittyvät usein toisiinsa ilman, että\nniiden välillä saattaa havaita mitään yhdyssidettä. Se löytyy siinä,\nmutta sitä ei näy.\n\n1654 alkoi toukokuu sillä, että Kristiina kuningatar, englantilaisen\ntavan mukaan kestitsi Upsalassa protektori Oliver Cromwellin\nlähettilästä lord Bulstrode Whitelockia ollen hänen _Valentinenaan_,\nhänen sinä päivänä kaikella kunnialla valittuna lemmittynään.\n\n\"Noh, nyt meidän pitää huutaman tasavaltaa!\" lausui Kristiina, ollen\niloisella tuulella, _la belle comtesselle_, Ebba Sparrelle, sekä\nTottille ja Ulfeldille, jotka heitä seurasivat. Jos siihen ainoastaan\ntarvittiin putinkeita, munakaakkuja, metsä-otuksista tehtyä sylttyä,\nclaretia, hedelmiä ja muita herkkuja aina _bons chretiens_ leivoksiin\nasti, niin tuo Ruotsin ylhäinen aatelisto varmaankin tänä päivänä\nolisi päässyt uneksitun maalinsa päähän, saanut Ruotsista tasavallan.\nKristiina kuningatar unohti, että Englannin tasavalta oli syntynyt\nkuninkaan teloituslavalta. Hän sanoi tänään syöneensä kolme tahi\nneljä kertaa niin paljon, kuin mitä tavallisesti. Hän alensi itsensä\nniin, että kysyi mitenkä Englantilaista voita oli voitu tuoreena\nsäilyttää viisi kuukautta, johon vastattiin, että sitä oli yön\nvedessä säilytetty. Ja Cromvellin lähettiläs ei saattanut kyllin\nkiittää hänen majesteettinsa suuria tietoja talouden asioissa.\n\nToukokuun 10 päivänä vanhaa ajanlaskua tanssi eräs morsian kruununsa\npois Upsalan linnassa iltaa ennen, kuin kuningatar tanssi omansa.\n\"Myöskin kruunu on kaunis tyttö\", sanoi Kristiina kuningatar,\nantaessaan rukkaset orpanalleen pfaltzkreiville, jonka piti tulla\nhänen seuraajakseen valta-istuimelle.\n\nTämä kuuluisa kuningatar solmieli halusta niitä helliä siteitä\nmuitten kesken, joita hän itseltään kielsi. Nyt vietti hän häitä\nlinnassa hovineidellensä Gjörvel Sparrelle ja äsken Riigan\nmaaherraksi nimitetylle kenraalimajuri vapaaherra Krister Hornille\nJoensuun herralle. Päivällä ja tunnilla oli erityinen merkityksensä.\nAirut oli aamupäivällä torvien kajahdellessa julaissut valtiopäiväin\navauksen, jonka piti tapahtuman seuraavana päivänä, ja kaikki\ntiesivät, mitä ne valtiopäivät merkitsivät. Upsala oli täynnänsä\nmatkustavaisia, jotka maan kaikista osista olivat tulvanneet\nlisätäksensä jo ennestään suurta ahdinkoa, jota hovin täällä olo\nja valtiopäivät olivat matkaan saattaneet. Heinäparvet, luhdit ja\nlähimmät kylät olivat täpötäynnään väkeä. Tiedustelioita vieraista\nhoveista ja uteliaita ulkomaalaisia tunki eteen päin noita ahtaita\nkatuja pitkin.\n\nValmistukset huomispäivää varten ottivat niin paljon aikaa, että\nhäävieraat tulivat linnaan vasta klo 1/2 11 illalla. Hovimenot\nalkoivat jo sinne lähtiessä. Etummaisina ajoi hovikunta,\nsitten kreivit, sitten valtioneuvokset, sitten valtioamiraali,\nhänen jäljessään morsiamen holhoja, valtioneuvos Bonde, sitten\nlähetyskunnat ja viimeiseksi sulhanen kuningattaren vaunuissa.\nPortailla tuli heitä vastaan juhlamenojen-ohjaaja von der Linde,\njoka saattoi heidät vastaanotto-huoneeseen; siellä oli kuningatar\nmorsiamen ja hovineitosten kanssa. Sulhanen suuteli ensin\nkuningattaren, sitten morsiamensa kättä, jonka jälkeen kaikki\nseurasivat hänen esimerkkiänsä. Sulhanen ja morsian olivat molemmat\npuettuna valkoiseen silkkiin, sulhasen puku runsaasti koristettu\nkultaisilla korko-ompeluilla, morsiamen oli kruunu, kaulanauha ja\nvyö täynnänsä timantteja ja rintaneulassa suuri juveli, kaikki nämät\nkalliit koristeet sanottiin olevan lainattuja kuningattarelta päivän\njuhlallisuutta varten.\n\nSamaa arvojärjestystä noudatettiin sisään tultaessa suureen saliin,\njossa kuningatar istui morsiusparin väliin. Valtioneuvos Bonde\nvakuutti puheessaan, että Hornin ja Sparren perheillä oli mainio\nsukuperä ja pyysi hänen majesteettinsa suostumusta liittoon, ja\nkun se armollisella noikkauksella annettiin, tapahtui vihkiminen.\nSen jälkeen tuli esiin kaksi kreiviä tulisoihdut kädessä --\nei nyt enään ollut kreiveistä puutetta Ruotsissa -- ja veivät\nmorsiusparia musiikin soidessa salin ympäri, tätä uudempi aika\nnimittää polonäsiksi. Tulisoihtutanssi tuli tämän jälkeen yleiseksi.\nSulhanen tarjosi kuningattarelle käsivartensa ja morsianta vei\nWhitelocke, jota jälkimaailman tulee kiittää tästä hääkertomuksesta;\nkaikki kavaljeerit kulkivat varoen kiitettävällä taitavuudella,\nettei naisten vaatteet tahraantuneet tulisoihtujen vahanolpuista,\nmutta itse olivat he sitä pahemmin vaarassa saada merkkejä tästä\nloistavasta polonäsista.\n\nTulisoihtu-tanssin perästä alkoi piiritanssi. Niissä ei mikään ollut\nnykyisten pyörryttävien polskain tapaista. Siinä oli _allemande,\nbourrée, chaconne, courante_, ranskalaisia ja saksalaisia tansseja,\nmyöhemmin myöskin ruotsalaisia; siinä kohtuullinen polento, suuri\narvokkaisuus, määrällisiä, tarkkamittaisia askeleita, opittuja\ntanssikouluissa, joissa jokaisen nuoren tuli käydä, jos hän tahtoi\nkuulua hienompaan seura-elämään. Ei kukaan saanut kääntää selkäänsä\nnaiselle, eikä varsinkaan kuningattarelle, mutta hänen majesteettinsa\npiti itse huolta siitä, ettei arveluttavia hairahduksia voitu\nvälttää. Hän oli keskellä piiriä, ei tietty aina missä; hänen\nmaltiton vilkas luontonsa juoksi musiikin hitaan tahdin ohitse;\nhäntä huvitti tehdä pilkkaa noista tavoista, joita hän itse oli\npannut toimeen ja joita hän toisinaan ankarasti vaati. Kun hänen\nnähtiin morsiusparin kanssa leikkiä laskevan, kehottavan vanhoja\nvaltioneuvoksia ottamaan osaa tanssiin ja puoleksi väkisen vievän\nsinne mukaansa 50-vuotisen Whitelockin, -- hänen, joka viisi vuotta\nsitten ääneti oli suostunut hakkaamaan pään eräältä kuninkaalta,\n-- niin moni varmaankin tuumieli, josko hän huomenna yhtä kevyellä\nmielellä tanssisi _oman_ kruununsa pois.\n\nAika joutui keski-yöhön, kello löi 2, Whitelocke ajatteli\nhuomispäivää, jonka kaikki näyttivät unhottaneen, ja sanoi, että\nkuningatar oli tyranni. Nämät sanat vietiin kuningattaren korville,\nja Kristiina kysyi teeskennellyllä ihmettelyllä, mitä hän sillä\ntarkotti.\n\n\"En ole havainnut mitään tyranniutta Ruotsissa ennenkuin nyt\",\nvastasi englantilainen. \"Teidän majesteettinne on kovin ankara, kun\nnäin kauan estätte kahta nuorta vastanainutta onnesta saada yksin\nomistaa toisiansa.\"\n\n\"Ei mitään pahempaa. Antakaamme tanssin loppua.\"\n\nJa tanssi loppui. Mutta sen jälkeen oli illallinen ja siihen kuuluvat\nmenot. Toukokuun aamu-aurinko oli jo korkealla taivaalla, ja loisti\nlinnan-akkunoista sisään, kun häävieraat etsivät vähäistä lepoansa.\n\nMuutama tunti tämän jälkeen, toukokuun 11 päivänä oli kaikki jalat\nliikkeellä, kaikki silmät ja korvat auki. Upsalan linnan eteläisessä\nosassa oli suuri kahdenkerroksen korkuinen sali sisustettu\nvaltiosaliksi ja varustettu kalliilla seinäpapereilla ja säätyjä\nvarten kaksinkertaisella, punaisella vaatteella päällystetyillä\npenkkiriveillä, joittenka väliin oli keskustaan jätetty avonainen\nkäytävä. Salin ylipäässä, kolmen porras-askeleen korkuisella lavalla\nsijaitsi se hopeinen valta-istuin, jonka Maunu kreivi viisi vuotta\nsitten oli lahjoittanut kuningattarelle, valta-istuimella oli\nrunsailla korko-ompeluilla koristettu samettityyny ja sen yläpuolelle\noli asetettu karmosiinipunainen, myöskin samati korko-ompeluilla\nkoristettu samettinen kunniataivas. Vasemmalle puolen oli asetettu\nviisi punaista taburetti tuolia korkeita valtionvirkamiehiä varten ja\nniitten alipuolelle puoli-ympyrään 23 samallaista tuolia valtakunnan\nneuvostoa varten. Parvissa ja kaltereilla salin kolmannella puolen,\noli istumasijoja lukuisia katselioita varten.\n\nVähää ennen kello 9:sää astui talonpoikais-säädyn puhemies\nsauvoineen sisään sekä 80 valtiopäivämiestä samasta säädystä,\nasettuakseen paikoilleen penkkiriveihin valta-istuimen oikealle\npuolelle. Heidän jälkeensä tuli porvaris-säädyn 120 miehinen joukko\npuheenjohtajineen, joka kulki etupäässä ja istui vasemmalla puolen\noleviin penkkiriveihin. Sitten seurasi ritaristo ja aateli, joita oli\n200 vaiheilla muassaan heidän sauvalla varustettu maamarsalkkansa\nvapaaherra Erik Fleming, ja istui oikealle puolen talonpoikien\neteen. Jos Whitelockia saa uskoa, niin tässä tilaisuudessa astui\nsisään viimeisenä ja etevimpänä kuten ennen pappisvallan aikaan,\narkkipiispa sauvoineen sekä 5 tahi 6 piispaa ja pitkäpartaisia\npappia lähes 60; he istuivat vasemmalle porvaris-säädyn eteen.\nKun papit kulkivat käytävää pitkin, nousivat kaikki muut säädyt\npaljastettuin päin seisoalle, ja kun papit laskivat hatut päähänsä,\ntekivät kaikki muut samati. Samoilla menoilla tervehdittiin\nvaltioneuvoksia, jotka tulivat neljänneksen tuntia myöhemmin ja\nvihdoin tuli kuningatar lukuisan hoviseuransa parissa. Kristiina\nkuningatar kulta-ompeluksilla koristetussa mustassa samettipuvussaan\nja kuninkaallisessa viitassaan, jonka liepeitä hovipojat kannattivat,\noli nyt kuten ainakin kasvanut asemansa korkeuden tasalle. Hän oli\nkalpea, kuten se saattoikin arvata, joka oli nähnyt hänen tanssivan\nsuuren osan yöstä ja sanovan hyvästi, kun kello oli lähes neljä\naamupuolella; mutta ei pienintäkään väsymyksen jälkeä näkynyt hänen\ntyvenessä, majesteetillisessa ryhdissään; ei pieninkään valvomisen\nmerkki himmentänyt tuota suurta, kirkasta, kaikkea käsittävää\nkatsetta. Hänen muotonsa oli jo muutamia vuosia sitten kadottanut\nensimmäisen nuoruuden verevyyden; iho oli käynyt tummemmaksi,\nvartalo tanakkaammaksi, katse terävämmäksi, mutkikas kotkan-nenä\nulkonevammaksi. Mutta hän oli kuitenkin Kristiina, sellainen, kuin ei\nkukaan muu; jokainen liike arvokas, jokainen katse kuninkaallinen,\njokainen sana kuninkaallinen sana. Hän kulki noitten kumartavien\nrivien välissä, kuten ainoastaan kuningatar kulkee valansa tehneen\nkansan rivien välissä, vapaasti ja luontevasti, tervehtien enemmän\nkatseellaan kuin päänsä noikkaamisella sievästi ja viehättävästi\nkaikkialle päin, astui ylös noita kolmea porras-askeletta myöten ja\nistui valta-istuimelle. Hoviseurue astui pois. Ovet pantiin kiinni,\nkuningatar katseli kokoontunutta kansaansa.\n\nValtiopäivät, jotka pidettiin vuonna 1654, ovat piirrettynä historian\nlehdille. Tällöin se oli, kuin Aksel Oxenstjerna kieltäytyi lukemasta\nvalta-istuinpuhetta. Hän, joka kuninkaallensa oli vannonut varjella\ntyttären päässä olevaa Ruotsin kruunua, jotta se siinä pysyisi, hän\nei tahtonut säädyille ilmoittaa Kristiinan vallasta luopumista.\nJa silloin Kristiina aivan valmistamatta piti kokoontuneille\nsäädyille tuon kauniin, rohkeamielisen puheen aikomuksestaan\nluopua kruunustaan, joka houkutteli kyyneleet niin monen silmiin\nja joka olisi ollut mainiointa kaunopuheliaisuutta, jos se olisi\nlähtenyt sydämmestä, samoin kuin se lähti selvästä, kaikkea\nkäsittävästä järjestä ja siitä varmasta tunnosta, mitä hänen tässä\nsilmänräpäyksessä _tuli_ sanoa.\n\nAinoa, joka pani sydämmellisen sanan edellisen puhujan mielistelevään\nalammaisuuteen, oli talonpoikaissäädyn puhemies.\n\n\"Hyvä Jumala, mitä teidän majesteettinne aikoo tehdä? Hyljätä meitä,\njotka rakastamme teitä kovin paljon! Saattaako teidän majesteettinne\nsaada mitään parempaa kuin teillä nyt on? Mistä teidän majesteettinne\nsellaisen valtakunnan jälleen saa? Teidän majesteettinne tulee\nsitä katumaan silloin kuin se on liika myöhäistä. Vetäkää vain yhä\nvielä kuormaa, niin kauan kuin elätte; kyllä me parhaamme mukaan\nkoetamme taakkaanne keventää. Teidän isänne oli rehellinen mies ja\nhyvä kuningas. Te olette hänen ainoa lapsensa. Prinssi on myöskin\nrehellinen mies, ja häntä meidän tulee totella, kun hänen aikansa\ntulee; mutta teistä emme tahdo erota, niin kauan kuin te elätte;\nälkää jättäkö meitä!\"\n\nKankeana ja suorana, kumartelematta kiipesi tuo suoraluontoinen\nRuotsin ja Suomen talonpoikien tulkki valta-istuimen luo, suuteli\nkaksi kertaa kuningattaren kättä, käänsi sen jälkeen hänelle\nselkänsä, otti taskustaan pienen nenäliinan, pyyhkieli vieriviä\nkyyneleitänsä ja istui paikalleen, jättääksensä sananvallan\nvaltiotaidon monimutkalliselle kaunopuheliaisuudelle. Hän tiesi\nkyllä, kuten muutkin, mistä kenkä kiristi, mutta kummallista oli,\nettä missä Kristiina kuningatar esiintyi, milloinka hän puhui tahi\nkatsoi vain johonkuhun, siinä hän nosti kaiken ja kaikki luoksensa\nikään kuin ei milloinkaan olisi ollutkaan solmua hallituksen\nlangassa; ja kummallisinta oli, että hän uskoi sen itsekkin. Hänen\nyksinäinen suuruutensa, valta-istuimen vaarat ja neuvoskunnan\nvallanhimo oli pakottanut häntä sellaiseen teeskentelyyn, että moni\nepäili teeskentelyä kaikessa. Mutta sellainen ei ollut se unelmien\nmaailma, jossa tämä kuningatar eli. Kun hänelle sanottiin, että hän\noli hallinnut viisaasti, oli hän siitä vakuutettu, ja kun talonpoika\nsanoi hänelle: teidän majesteettinne on meille rakas, oli hän yhtä\nvakuutettu siitä, että tämä puhui totta. Hänen vastauksensa oli\nmyöskin yhtä todenmukainen, siinä saattoi olla lämpöäkin, mutta se\noli vain kallionseinistä lähtevää kaikua, se oli vastakaikua hänestä\nitsestään, semmoisena kuin hän _sinä hetkenä_ oli.\n\nSitte kuin valtiopäivät olivat avatuksi julistetut ja esitys luettu,\nerosi kuningatar ja säädyt, jälkimmäiset päättääksensä neuvoskunnan\nkanssa yhdessä kuningattaren eläkkeestä, joka hänelle tulisi\nvallanluopumisen jälkeen. Hänen vaatimuksensa eivät pieniä olleet, ne\nolivat omiaan jäähdyttämään lämpimiä alammaisia tunteita. Hän pyysi,\nmuun muassa, myöskin saaria, kaupunkeja ja maakuntia, joita hän itse\njo oli muille lahjoittanut. Monen mielestä hän tahtoi myydä kruununsa\nniin kalliista kuin mahdollista, mutta myöskin he ymmärsivät hänen\nväärin. Ruotsin valtakunta oli hänen perintönsä ja omansa, kuten\nvanhan Kustaa kuninkaan. Kun hän nyt vapaaehtoisesti antoi pois\nsuuremman osan, miksikä hän ei olisi pitänyt sitä vähäistä jäännöstä,\njoka häntä enimmän miellytti?\n\nCromvellin lähettiläs hämmästyi jotenkin, kun häntä sellaisen\nyön perästä, kuin edellinen, ja sellaisen päivän jälkeen, kuin\ntämä oli, uudestaan tultiin vaunuilla noutamaan kello 11 illalla,\njatkamaan kenraalimajuri Hornin ja neiti Gjörvel Sparren hääjuhlaa.\nValtiopäivät ja vallanluopuminen tuntuivat hänestä ainoastaan kuten\nsatunnainen seisahdus kahden yön tanssin välillä.\n\nSamat menot, sama hovi, sama morsiuspari ja sama kuningatar: eipä\nedes valtioneuvoksistakaan puuttunut niitä, jotka jaksoivat valvoa\nmonta yötä perätysten. Kuningatar asettui paikalleen vaskirummun\nräikyessä ja torvien soidessa. Eräs kavaljeeri kantoi morsiamelle\nhopeavaltikan, joka oli Hornin perheen väreillä koristettuun silkkiin\nkääritty, ja piti sitä vaakasuorassa hänen edessään, sillä välin kuin\nvaltioneuvos Bonde, sukuun kuuluvan todistajan muassa, vakuutti,\nettä sulhanen samana päivänä aamulla oli antanut morsiamelle 2,000\ntukaatia huomenlahjaksi. Valtikka laskettiin morsiamen jalkojen eteen\nhänen valtiaisuutensa merkiksi, kaikki tekivät kunniakumarruksen\nkuningattarelle ylhäisimpänä yksinvaltiaana ja sen jälkeen viskattiin\nvaltikka ulos ikkunasta linnanpihalle. Siellä viini virtana juoksi\nkansaa varten; puolivaloisassa toukokuun yössä näkyi katselioita,\npää toisensa vieressä, jokainen kurkotti kätensä saavuttaaksensa\ntuon hylätyn kalleuden, ja ne joiden ei onnistunut saalista voittaa,\ntappelivat niistä silkin repaleista, joihin valtikka oli kääritty.\n\nTämän meluisen taistelun perästä, jota hovi akkunoista katseli,\nalkoi jälleen tulisoihtutanssi samoin kuin edellisenä iltanakin.\nTulisoihtujen perästä alkoi taas ranskalaisia ja muita piiritansseja,\nniitten jälkeen illallinen kaikkine menoineen ja vihdoin hyvästijättö\ntoukokuun aamu-auringon kirkkaasti loistaessa.\n\nNäin jatkettiin kautta toukokuun, koko tuon lyhyen jäljellä olevan\nhallitus-ajan, joka oli julistanut pikaisen loppunsa. Jos olikin\nollut aurinkoa sen voittoisana aamuna, niin tuli sen katoavan illan\nolla loistoa täynnänsä. Paljon oli tuhlattu kultaa, monta loistavaa\nhuvia vietetty, monta uutta ylhäistä virkaa, kunnia- ja arvonimeä\nsekä armonosotusta oli runsaasti jaettu ja paljon velkaantunutta\nköyhyyttä, katkeria riitoja, salaisia tyytymättömyyksiä, äänetöntä\nodotusta, että loppu tulisi ja lopun perästä parempia päiviä! Se\noli tänä kummallisena loppupuolen ja lopun väli-aikana ja itse\nlopussa myöskin, kun kaikki korvat juoruista täyttyivät, jolloin\nei mitään vielä ääneensä saatu puhua, mutta kaikkia saatettiin\nkuiskata ja kaikkia uskottiin. Se oli kylvön aika sitä runsasta\nsatoa varten, joka syntyi noista puolinaisista totuuksista, mitkä\nsittemmin tulivat häväistysjutuiksi ja kulkivat pitkin Ruotsin\nvaltakuntaa, jälkimuistona, josta historia ei vielä tänä päivänäkään\nole kokonaan puhtaaksi huuhdottu. Silloin se oli, kuin yhdestä\nhöyhenestä ruvettiin valmistamaan seitsemän kanaa, suosikista\nrakastaja ja puoleksi käsitetystä sanasta kuvaava tarina. Silloinhan\nKristiinan sanottiin sanoneen kansastaan, kun puhuttiin, että maahan\ntulisi katovuosi: \"Eivätkö saata tyytyä leipään ja silliin?\" Ja\ntalonpojistaan sanottiin hänen sanoneen: \"Se talonpoika, joka itse\nauraansa vetää, on paras talonpoika.\" Niin, se on kyllä varma, että\ntämä kuningatar leikkiä laskien puhui monta ajattelematonta sanaa,\njoka sittemmin toista tarkoittavana levitettiin; mutta yhtä varma on,\nettä hän, kuten jälkeisensä Kustaa III, oli mainettansa parempi.\n\nVuonna 1654 verhosi toukokuuta jonkunlainen ikävä, epävarma\nhohde; sitä saattoi verrata linnanpaloon. Ilotulien takana näki\nhämmästynyt Ruotsi Vaasahuoneen savuun haihtuvan. Hajaantuminen\nkalvoi hallituksen lankojen kaikkia silmukoita, epävarmuus sai\nkaikki ajatukset pimeydessä haparoitsemaan. Mitä suuret herrat\nsanonevatkaan, niin oli kansan silmät kuitenkin järkähtämättömästä\nvalta-istuimeen luotuna. Hän, joka oli kaikki, astuisi alas\nmitättömyyteen ja tuo toinen, joka ei ollut mitään, tulisi nyt\nolemaan kaikki. Miksikä ei? Pahempaa ei pelätä saattanut, parempaa\nsaattoi toivoa, mutta miksikä tekivät he vaihetuksen, nuo kaksi?\nTuota toista kyllä saattoi käsittää, mutta kuningatarta, häntä ei\nsaatettu ymmärtää. Joku sanoi: hän on väsynyt hallitsemaan; toiset\nsanoivat: hänellä ei ole enään jäljellä lahjoitettavaksi muuta kuin\nkruununsa; kolmas virkkoi: kuka saattaa arvata naisen oikkuja? Neljäs\nivaili: valtiovarsa lähtee karkaamaan, hän hukkaa ohjat, hän jättää\nne miehelle. Mutta näyttikö hän siltä, kuin olisi ohjat hukannut\nväsyneistä käsistään? Hän ei milloinkaan ollut vähemmän hämillään,\nei koskaan kuninkaallisemman ylevä kuin nyt. Miksikä hän luopui?\nTahtoiko hän mennä naimisiin Tottin tahi Pimentellin kanssa? Hän,\njoka oli hylännyt Kaarle Kustaan? Ei, sitä tehdäkseen oli Kersti\nröökinä liika viisas.\n\nNiin pysyi, odotuksen aikana, kaikki ulkonainen koossa, mutta kaikki\nsisällinen rikkoontui -- ajatukset, tunteet, tuumat. Hovi tanssi läpi\nöitten; kukapa ei näin ollen olisi elämää kevytmielisesti viettänyt?\nYlpeämielinen aateli hekumoitsi juomingeissa, kulki meluten pitkin\nkatuja, lankesi polvillensa toreilla ja joi rähisevien eläköön\nhuutojen kaikuessa kuningattaren maljan. Alhainen kansa ihmetteli,\njuonitteli, tappeli toisena iltana palvelijajoukkojen kanssa, joita\nkaupunki oli täynnään, ja tyhjensi toisena iltana taas mielihyvällä\nviinipullot ja oluttynnyrit, joita se ilmaiseksi sai. Valtiotieto\nja uskonkysymykset sekaantuivat sinne tänne katurähinöihin;\nRuotsihan oli suurvalta. Whitelocke, kuninkaanmurhaajan lähettiläs,\nnäki asuntoonsa hyökkäävän myöhäisenä iltana mielettömän joukon\nrojalisteja ja hän pelastui ainoastaan porttiensa lujuuden\nkautta. Pimentellin paavilaista kirkonmenoa häiritsivät uhkaavat\nkansanjoukot. Tämä tapahtui ainoastaan muutaman askeleen päässä\nkuningattaresta, neuvostosta ja valtakunnan säädyistä. Jokainen\ntunsi, että mentiin alas päin, alas päin, mutta minne?\n\nVihdoinkin tapahtui, Upsalan linnassa toukokuun 6 päivänä vanhaa\najanlukua, luopumistoimitus, jolloin Kristiina kuningatar laski pois\nja Kaarle Kustaa otti vastaan Ruotsin kruunun. Silloin se oli, kuin\nAksel Oxenstjerna \"oli elänyt yhden päivän liiaksi.\"\n\nTämä Ruotsin ja monen muun maan historiassa laatuaan ainoa tapahtuma,\non tarpeeksi tunnettu ja kerrottu jo ennen. Muutama piirre erään sen\naikuisen silloin läsnä olleen valtiopäivämiehen muistiinpanoista,\ntodistakoon Kristiinan vaipuvasta kruunusta. [Kertomus löytyy\nLoenbomin \"Historiska Märkvärdigheter\" nimisessä kirjassa.]\n\nKello 6 aamulla olivat säädyt koossa valtiosalissa. Kello 9 tuli\nhänen majesteettinsa, hänen kuninkaallisen korkeutensa Kaarle Kustaan\nja neuvoston seuraamana, valkoisiin vaatteisiin ja täydelliseen\nkruunauspukuun puettuna, kruunu päässä, valtikka oikeassa ja\nvaltio-omena vasemmassa kädessä. Ei mikään kalpeus osottanut, että\nhän oli valvonut ja tanssinut. Ei mikään punastus ilmaissut mitään\nmielenliikutusta. Kristiinalla oli aivan tavallinen muotonsa; katse\noli levollinen, pää pystyssä, käynti ja ryhti sujuva, miellyttävä,\nmajesteetillinen. Hän oli, nyt kuten ainakin, asemansa arvoinen ja\nhän tiesi myöskin, että hän viimeisen kerran esiintyi hallitsevana\nkuningattarena.\n\nKolme porras-astinta johti valta-istuimelle. Näitten alapuolella\noikealla seisoi Kaarle Kustaa, hänen takanaan nuo viisi ylhäistä\nvaltio-virkamiestä, molemmilla puolin valtakunnan neuvosto, joista\n32 oli läsnä 48:sta; sitte olivat papit ja talonpojat oikealla sekä\naateli ja porvaristo vasemmalla. Juhlamenot olivat samallaiset\nkuin toukokuun 11 päivänä. Shering Rosenhane luki luopumiskirjeen,\njoka oli pergamentille korukirjoituksella kirjoitettu ja\nvarustettu suurella kuninkaallisella sinetillä ja sisälsi\nalammaisten vapautuksen heidän uskollisuuden-valastaan, kruunun\nluovuttamisen hänen kuninkaalliselle korkeudellensa Kaarle Kustaalle\nsekä kuningattaren tähän liittämät ehdot ja eläkemääräyksen.\nJulkilukemisen perästä annettiin kirje vallanperiälle, joka\nsyvään kumarrettuaan nousi vasta-istuimelle jättääksensä kirjeen\nkuningattarelle; tämän tehtyään hän yhtä kunnioittavasti kumartaen\nastui sieltä alas jälleen.\n\nNyt kuningatar itse otti kruunun päästään, kurkotti sen Pietari\nBrahelle, antoi miekan Lauri Kaggille ja omenan Herman Flemingille.\nSitten tuli esiin kaksi kammariherraa, jotka riisuivat hänen yltään\nkuninkaan viitan, ja kun häneltä näin oli viety kaikki kuninkaalliset\narvomerkit, astui hän alas valta-istuimelta, seisattui ensimmäiselle\nastimelle ikään kuin empien, menisikö edemmäksi, astui toiselle,\nviipyi myöskin siinä ja jäi seisomaan kolmannelle eli viimeiselle.\nSiinä piti hän sen mainion hyvästijättöpuheen, joka kaikuu kautta\naikojen, kiittäen Jumalaa, lapsuutensa holhojaa, valtakunnan säätyjä\nja kaikkia alammaisia, luvaten, ett'ei hän vast'edeskään muuta\netsisi kuin kansan parasta, kansan hyväksi hän selitti luopuvansa\nkruunustaankin. Puhe kesti runsaan puolen tunnin. \"Ja sitä sopi\nihmetellä, että vaikka hän niin liikuttavasti puhui, että hän\nkyyneleitä pusersi monen ihmisen silmistä, hän kuitenkin itkusta\nitseään pidättää saattoi, vaikka hän aina vähän väliä oli siihen\ntaipuvainen ja puhui hyvin itkevästi ja surullisella äänellä.\"\n\nTämä hetki oli ehkä ainoa Kristiinan elämässä, jolloin itse\npanettelukin unhotti moittia häntä teeskentelemisestä, jolloin kaikki\ntunnustivat hänen olevan, mitä hän kuitenkin aina oli -- oma itsensä.\nHänen aikakautensa, jolle hän oli arvoituksena, ja jälkimaailma,\njoka hänessä näkee varjokuvan, ovat yksimielisiä siitä, että mitä\nikänänsä ajateltanee hänen persoonastaan, hänen hallituksestaan ja\nluopumisestaan, oli Kristiina valta-istuimensa viimeisellä portaalla\nkuningatar ja nainen. Tämä viimeinen astuin, joka olisi ansainnut\ntulla kultaan juotetuksi, toi askeleen ja hetken vaikutusvoiman\nkautta esiin, mitä hänessä parasta oli, sen ihannekuvan, joksi hän\noli syntynyt, ylevän isän ylevän tyttären, joka usein itsekkäisyyden\nhimoihin eksyneenä kuitenkin toisinaan onnistui jälleen saamaan\noikean olentonsa. Ne, jotka olivat nähneet tahi tunteneet hänen\nainoastaan silloin, eivät tuntisi sitä Kristiinaa, jonka historia\nesittää tummien varjojen sekoittamassa valossa. Nyt hän oli Vaasain\ntytär, nyt puhui hänen huuliensa kautta kaksi vuosisataa ja seitsemän\nkuningasta, joitten joukossa oli hänen isänsä, iso-isänsä, ja Ruotsin\nkansan kanta-isä. Miksikä hän ei saanut kuolla valta-istuimen\nviimeisellä astuimella?\n\nMitä sitten luopumisen jälkeen tapahtui, se oli kyllä valtakunnalle\ntärkeätä, mutta Kristiinalle ei se ollut mistään arvosta. Shering\nRosenhane vastasi neuvoston ja säätyjen puolesta kuningattaren\npuheeseen, luetteli kaikki ansiot, jotka hänen majesteetillansa\nkiitettävässä hallinnossaan oli ja pyysi häntä antamaan anteeksi\nsitä harmia, jota hänen majesteettinsa ehkä oli joltakulta saanut\nkokea, sekä vakuutti hänelle kaikkien puolesta kiitollisuutta ja\nrakkautta ja lopetti toivomalla että, \"tämä suunnaton muutos\"\ntapahtuisi Jumalan siunauksella. Sen jälkeen jätti kuningatar\narvomerkit jälkeisellensä, käskien häntä seuraamaan Ruotsin\nsuurten kuninkaitten esimerkkiä ja osottamaan hellyyttä hänen,\nKristiinan, äidille, kuin myöskin jälkeen jääneille ystäville ja\npalvelioille. Sen perästä hän, uuden kuninkaan kovin kursailtua,\ntalutti hänet ylös valta-istuimelle. Kaarle Kustaa puhui silloin\nensiksi kuningattarelle, pyytäen häntä ottamaan takaisin kruununsa.\nKun Kristiina vain pysyi lujana päätöksessään, kääntyi hän kaikkien\nläsnä olevien puoleen puhuen hyvin valituilla, arvokkailla sanoilla,\nluvaten pysyä kiinni Jumalan sanassa ja Ruotsin laissa sekä rukoillen\nsiunausta hallituksellensa. Jälleen vastasi Rosenhane, vakuuttaen\nkaikkien puolesta uskollisuutta ja tottelevaisuutta, jonka jälkeen\npuhemiehet suutelivat uuden kuninkaan kättä.\n\nPuheitten ja juhlamenojen loputtua oli hyvästi jättäjäiset\nkuningattaren yksityisissä huoneissa neuvoskunnalle, hoville,\nritaristolle ja aatelille. Hänen majesteettinsa kätteli kaikkia ja\ntaaskin virtaili monta todellisen kaipauksen kyyneltä. Aatelistolla\noli siihen kyllin syytäkin, sillä niin korkealle kuin silloisen\nhallituksen aikana ei tämä valtiomahti koskaan ennen ollut noussut\neikä milloinkaan enään ollut nouseva.\n\nNeljä tuntia tämän jälkeen kruunattiin Kaarle Kustaa Upsalan\ntuomiokirkossa. Kristiina kuningatar tunsi itsensä tarpeettomaksi\ntässä juhlallisuudessa. Hän lähti kruunausjuhlien aikana vaunuissa\najelemaan kaupungin lähiseutuihin. Ainoastaan pari hovineitiä ja pari\nkavaljeeria, hoviseurueen tähteitä, seurasi häntä, ihmeissään hänen\niloisen levollisuutensa takia.\n\nSäädyt olivat tulleet tuomiokirkkoon kello 2 iltapäivällä,\nmutta valtiopäivä-rouvat ja vaimot täysi-ikäisine tyttärineen\nolivat istuneet siellä kello kuudesta aamulla ollaksensa varmana\nistumapaikoista. Aika oli käynyt heille pitkäksi; he olivat\nlähettäneet kotoa hakemaan ruokaa, olutta ja viiniä, jotta eivät\nuutta hallitusta paastoamisella alkaisi. Kello 3 astui kuningas\nsisään neuvoston seuraamana, puettuna valkoisiin, kultakankaasta\ntehtyihin vaatteisiin ja kruunaushameeseen. Linköpingin piispa\ntervehti häntä raamatunlauseella, Johannes Mathiaksenpoika saarnasi,\nmutta koska se tapahtui korkeassa kuorissa, niin ei kukaan kirkossa\nolevista saattanut kuulla sanaakaan, ja senpä vuoksi moni hiipi\nulos Aadolfin kellariin juodaksensa saarnan-aikana kuninkaan\nmaljan. Kun piispa Johannes oli astunut alas, kiipesi utelias muija\nsaarnastuoliin paremmin nähdäksensä kuningasta, ja tästä syntyi niin\nyleinen ilo, että auringon loiste näkyi Kaarle Kustaankin vakavassa\nmuodossa. Kun sitte aljettiin virsi: \"Suo Herra kuninkaallemme\nhallitus onnellinen\", veisasi moni täyttä kurkkua \"kuningattarell'\",\nvanhan tavan mukaan.\n\nArkkipiispa toimitti kruunauksen tavanmukaisella juhlallisuudella,\nsen jälkeen viskattiin ulos hopeisia kruunausrahoja, joittenka\nympärillä oli kirjoitus: \"Jumalalta ja Kristiinalta.\" Niihin oli\nensin pantu: \"Jumalan ja Kristiinan armosta\", mutta vertailu oli\nhavaittu sopimattomaksi ja rahat valettiin uudestaan.\n\nIllalla piti kuningas pidot neuvoskunnalle, hoville ja säädyille,\nkullekkin säädylle erittäin; \"kaikki hyvin kestittiin.\" Ruokalajia\noli monta ja oivallista; jokainen sai hihaksensa sokerileivoksia\ntäyteen, \"eikä mitään jätetty tähteiden korjaajille.\" Reinin viinit\nja Ölannin olut ynnä muut hyvät herkut saivat papitkin unohtamaan\nKristiinan tähden kärsittyä suruansa. \"Mutta\" -- sanoo kertoja,\n\"kun me _conviviumissa_ aloimme tulla hauskimmallemme, seisoi\nKristiina yläpuolellamme korkealla katon alla [sillä kalterilla, joka\nkuningattaren asuinkerroksesta johti ympäri tuota suurta pitosalia]\nja katseli meitä ylikerrasta. Odhelius oli ensimmäinen, joka\ntyhjentäessään maljansa kuningattaren kunniaksi havaitsi hänen ja\nkäänsi lasinsa niin, että pohja oli ylös päin, mutta me emme olleet\nhäntä näkevinämme... Kello 2 lähdimme sieltä jotenkin iloisella ja\nhyvällä tuulella.\"\n\nTuo yksinäinen, tumma olento, joka seisoi tuolla ylhäällä kalterilla\nvarjossa, sai nyt nähdä, miten kansansa häntä suri. Kuningatar oli\nkuollut, eläköön kuningas! Kaikki, jotka olivat nähneet Kristiinan\nastuvan alas kolmannelta porras-astumelta, kaikki muut, paitsi hän\nitse, tunsivat katkeran tyhjiin raukeamisen tunteen. Kristiina\nvalta-istuimen alipuolella ei enään ollut Kristiina. Siinä, tuossa\nkorkeudessa, johon hän oli syntynyt ja jossa hän suuruutensa hetkinä\nkohosi korkeana kuten torninhuippu temppelimuurien ylitse, siinä hän\noli kuningatar. Ruotsin valta-istuimen alipuolella oli hän yhä vielä\ntuo suurilahjainen, nerokas, mutta myöskin itsekäs, kaikkea vaativa,\njonka itsekästä tahtoa kuninkaanmantteli ei enään verhonnut. Valtansa\nheittämänä, kauneuden hylkäämänä, mairittelun pettämänä, ei hän enään\nomistanut muuta viehätysvoimaa, kuin valjenneen nimen loiston, kylmän\nopin ja vanhentuneen itserakkaan naisen heikkouden.\n\n\n\n\n23. Messias.\n\n\n    Hän oli unohtanut ainoan valitun,\n    joka saattoi tehdä Herran työn.\n\nItämaiden historia on rikas äkkinäisistä muutoksista, palavasta\ninnosta, joka pian vaipuu velttoon välinpitämättömyyteen, jälleen\nleimahtaa vimmaan ja talttuu taas, uskoen välttämättömään onnen\nkohtaloon. Täällä ilmaantuu uskonperustajia, profeettoja,\nitsevaltimuksia; täällä on heillä lukemattomia laumoja liittolaisia,\njotka sokeina heitä seuraavat ja tulevassa polvessa haihtuvat jälkeä\njättämättä ja heidän sijaansa ilmaantuu salapyhien ihailioita ja\nsuurenmoisia ihmisteurastajia.\n\nTämän kertomuksen aikakausi oli täynnä kummallisia kansanliikkeitä,\nvarsinkin oli niitä juutalaisten joukossa. Smyrnassa eli\n17 vuosisadan alussa juutalainen linnunkauppias ja yleinen\nvälikaupittelia, jonka nimi oli Mordechai Zevi, kertomuksessamme\nusein mainitun, Regensburgissa asuvan Ruben Zevin nuorempi veli.\nVeljesten väli oli ensin hyvä; Mordechai oli rikkaamman ja viisaamman\nveljensä asiamiehenä Levantissa. Mutta tämä väli muuttui, kun\nRuben Zevi jäi lapsettomaksi ja sukulaiset alkoivat luoda ahnaita\nsilmäyksiä perintöön. Epäluuloa ja vihaa syntyi noitten molempien\nveljien välille, ja Ruben Zevi lopetti kaiken yhteyden Smyrnassa\nasuvan veljensä kanssa.\n\nMordechailla, joka kokonaan eli rabbiinien vallan alaisena, oli neljä\npoikaa ja yksi heistä, Schabbathai niminen nuorukainen, syntynyt\nvuonna 1625, oli tavattoman ihana. Tuo _Schabbathai Zevi_ tuli\naikaisin rabbiinikouluun ja edistyi niin hämmästyttävän nopeasti,\nettä hän jo 18 vuotisena opetti Talmudia ja Kabbalaa. Hän ei\nainoastaan ollut erinomainen ihanuutensa ja oppinsa takia, vaan vielä\nenemmän ankarien hartausharjoituksiensa tähden. Hän kuljetti aina\ntaskussaan _talithaa_ (rukouskirjaa) ja _tejillimiä_ (rukousnauhaa),\ntasaten aikansa lukemisiin, rukouksiin, kylpyihin ja paastoomisiin\n6 päivää viikossa. Tämä ihana nuorukainen, jonka sanottiin luonaan\nkantavan kolmen patriarkan hyvät hajut, voitti pian suuren\nkunnioituksen ja alkoi vuonna 1648 esiintyä profeettana. Alussa sanoi\nhän vain tahtovansa perata ja asettaa juutalaisuuden alkuperäiseen\npuhtauteensa Moseksen lain mukaan; mutta liittolaisjoukon muassa\nkasvoi myöskin hänen vaatimuksensa. Nyt esiintyi hän peittelemättä\nJumalan lupaamana Messiaana, joka jälleen rakentaisi Israelin\nvaltakunnan, ympärilleen kokoisi hajaantuneet juutalaiset ja\nvapahtaisi heitä pakanain, kristittyjen ja mahomettilaisten ikeestä.\n\nSe loukkasi Syrian rabbineja; he neuvottelivat, lähettivät\nvaroituksen uudelle profeetalle, ja kun hän yhä jatkoi opetuksiaan,\njulistivat he hänen jumalanpilkkaajana pannaan. Ruben Zevi, jolla oli\ntiedustelioita kaikkialla, kuuli tuomion ja hyväksyi sen, varsinkin,\nkun hänessä itsessään oli saman suurenmoisen kunnianhimon vikaa,\nhänkin tahtoi jälleen uuteen voimaan nostaa kansansa, mutta aivan\ntoisilla keinoilla, hän tahtoi rahan kaikkivoimalla, viisaalla\nvaltiotaidolla ja ostettujen ruhtinaitten avulla viedä juutalaiset\ntakaisin pyhään maahan. Kaksi vuotta enemmin oli hän yhtä jyrkästi\nkieltänyt uskonheimolaisensa, Hampurissa olevan Uriel Akostan, joka\ntahtoi yhdistää juutalaisia ja kristittyjä järki-uskoon, missä sielun\nkuolemattomuus ei mitään sijaa enään saanut.\n\nHenkipatoksi julistettuna täytyi Schabbathai Zevin paeta Smyrnasta,\nmutta löysi mahtavan liittolaisen juuri vainossa. Kunniassa pidetty\njuutalainen Gazasta, Nathan Benjamin kääntyi hänen liittolaisekseen\nja johdatti hänen luoksensa joukottain uusia liittolaisia. Nyt\nesiintyi hän Salonikissa, Athenassa, Moreassa, Aleksandriassa,\nkaikkialla saarnaten uutta messiaanvaltakuntaa ja kaikkialla\nkansanjoukot voitonriemulla häntä seurasivat, eikä ainoastaan\njuutalaiset, vaan kristityt ja mahomettilaiset, jotka hänessä näkivät\nJumalan valitun, niin, jopa itse Jumalan. Mitä kummallisimpia juttuja\nrupesi liikkumaan. Tämä uusi profeetta olisi herättävä Moseksen\nhaudastaan ja menisi naimisiin Moseksen tyttären kanssa; Schabbathai\noli kyllä jo ennen nainut, mutta sittekin oli hän _naziri_, joka\nei koskaan ollut viiniä maistanut eikä koskaan naiseen koskenut.\nSen jälkeen, lisäsi huhu, tulisi hän perimään sulttaanin kruunun ja\nratsastaisi Jerusalemiin tulta suitsevalla taivaan jalopeuralla,\njonka kieli olisi seitsenpäinen käärme.\n\nJosko nyt tämä uusi Messias tahtoi tavallaan saattaa huhua\ntotuudeksi, tahi oli kuullut, että setänsä samaan aikaan aikoi\nlähteä voittamaan Jerusalemia, niin hän nyt kuitenkin oli matkalla\nDamaskuksesta, juuri niinä päivinä, jolloin Ruben Zevi varustettuna\nsulttaanin fermaanilla, jonka Hagar oli hänelle toimittanut, seisoi\nsaman kaupungin porttien luona.\n\nTuo viisas rahakauppias oli kaikki jo edeltä päin arvannut. Hän\noli edeltäkäsin jo aavistanut, miten kävisi, ja ymmärtänyt voittaa\njokaisen vastuksen. Enemmän kuin viisikymmentä vuotta oli hän\nkärsivällisesti ja hitaasti valmistanut tätä elämänsä lempi-aatetta,\ntuota, että kerran jälleen kokoisi kansansa pyhään maahan ja\nperustaisi Israelin valtakunnan. Kentiesi ei kaikki vielä ollut\nniin kypsynyttä, kuin hän varman voiton saamiseksi toivoi, mutta\nhän ei saattanut kauempaa odottaa. Hän oli 80-vuotinen, vielä oli\nhän tahdonvoimainen, vahva, viisas, rohkea ja uhkeamielinen, mutta\nne päivät olivat oven edessä, jolloin hän ei sitä enään saattaisi\nolla. Aika näkyi suosivan hänen rohkeaa yritystänsä. Kaliifien\nvaltaistuimella oli ala-ikäinen lapsi, jota hänen tyttären tyttärensä\nHagar hallitsi. Kristilliset kansat kiistelivät Westfalin rauhan\nsaaliista ja olivat unhottaneet etäällä olevan idän. Ruben Zevi\npäätti ryhtyä toimeen.\n\nTämä oli suurin toimi -- ja hän käsitti sen itse, suurin uhkapeli\n-- johonka tuo vanha laskumies milloinkaan oli ryhtynyt. Koko\nhänen ääretön rikkautensa pantiin yhdellä ainoalla nopanheitolla\nalttiiksi. Hän osti sulttaanilta, jonka rahastohuone aina oli\ntyhjä, pyhän maan omistuksen venetsialaisilla kultatukaateilla\ntuntemattomien miljoonien arvosta; ei saatu koskaan tietää määrää,\njosta luultavasti suuri osa katosi paschojen avariin taskuihin. Ja\nhän sai tämän maan nöyryyttävillä ehdoilla, osmanien valtakuntaan\nkuuluvana veron-alaisena maakuntana, jossa oli turkkilaista\nlinnaväkeä kaikissa linnoissa paitsi Jerusalemissa. Mutta tämä ei\nRuben Zeviä huolestuttanut. Kun hän kerran olisi laskenut perustuksen\njuutalaisten uuteen valtakuntaan, niin he piankin vapauttaisivat\nitsensä osmanilaisten ikeestä ja leviäisivät ympäri maailman.\nUskomattoman suuret summat sai hän maksaa lahjoaksensa sulttaanin\nlähimmän ympäristön ja noita ahnaita Syrian, Judean ja Egyptin\npaschoja, joittenka suostumusta ja apua hän myöskin tarvitsi. Ei\nedes sulttaanin fermaani ollut riittävä; sen tukena täytyi olla\nsotajoukko, jonka Benjamin Zevi pestasi Egyptistä ja Syriasta, --\n11,000 miestä, juutalaisia ja arapialaisia; -- kristityitä hän ei\nuskaltanut pestata, jotta hän ei joutuisi Islamin tunnustajien\nepäluuloon.\n\nSopimukset olivat päätökseen saatetut. Benjamin Zevi lähti marssimaan\nsotajoukkonsa kanssa Jaffasta, hajotti muutamia rosvojoukkoja ja tuli\nilman miekan lyöntiä pyhään kaupunkiin, jonka portit iso-isän kulta\noli avannut, ja asetti muureille väkensä. Pian seurasi häntä Ruben\nZevi itse, joka ryhtyi viipymättä kaikkiin tarpeellisiin varokeinojen\ntoimiin, turvataksensa uutta omaisuuttansa. Tämä tapahtui kaikessa\nhiljaisuudessa ilman melua, ilman julistuksia. Täytyi käyttäytyä\nvarovaisesti turkkilaisen ylpeyden suhteen. Jerusalemi tuskin\nhuomasi, että se muutti hallitsiaa; se oli niin tottunut muuttamaan\npaschoja. Ainoa, joka huolestutti uutta juutalais-ruhtinasta, oli\nse, että ylen harvat juutalaiset hänen kutsumustansa noudattivat.\nKaikkiin maihin ja maailman-osiin oli lähetetty sana, että Israelin\nhajaantunut kansa saattoi palata takaisin isäinsä maahan jota kohden\nse halajavin silmin oli monta vuosisataa katsellut. Mutta odotettujen\nlukemattomien joukkojen sijasta, näki Ruben Zevi vähäpätöisen joukon,\nenimmiten köyhiä repaleisia uskonheimolaisia kokoontuvan hänen\nlippujensa alle. Rikkaat, oppineet, mahtavat juutalaiset, joittenka\navulla hän tahtoi uudestaan rakentaa Davidin linnan, olivat jääneet\npois. He pitivät enemmän Egyptin lihapadoista, epäilivät sanoman\ntotuutta ja jäivät vapaa-ehtoiseen orjuuteen Ammonin lasten luo.\n\nJerusalemi, maailmanhistorian keskipiste, oli tähän aikaan\nhävitettynä, verenpriiskottamana, ystävien ja vihollisten\ntallaamana. Yhtä kunnioitettuna kuin rääkättynä, oli tämä suurten\nmuistojen kaupunki osmanien vallan alla vuodesta 1517 vaipunut\nepäsäännölliseksi kauppalaksi, jonka palatsit olivat sorana,\nmoskeeat ja kirkot kaikenlaista rakennusmuotoa, korttelit pitkät\nja likaiset, niissä matalat, kalkitut talot, joissa sekalainen\nväestö kansallisuutensa ja uskontunnustuksensa mukaan hajaantui\neri osiin, elättäen itseään enemmiten peijaamalla pyhiinvaeltajia.\nVielä seisoi jäljellä vanha, monta kertaa alas revitty ja jälleen\nrakennettu ympärysmuuri, jossa aikoinaan oli ollut 74 tornia;\nvielä sen viisi porttia, Herodeksen palatsin rauniot, pyhän haudan\nkirkko, semmoisena, jommoiseksi ristiretkeiliät sen rakensivat\nkahdennellatoista-vuosisadalla [se paloi 1808 ja rakennettiin\nsitte uuden-aikaisempaan muotoon], ei myöskään saa unhottaa tuota\nklassillista temppeliperustusta, tuota muurilla suojattua _Haramia_,\njossa keisari Hadrianus turhaan tahtoi ivata Vapahtajan ennustusta\nJupiterin temppelillään ja jossa sittemmin kristillisen kalliokirkon\ntäytyi jättää sijaa Omarin moskeealle. Oli leikkuun aika Nisan\nkuussa, huhtikuussa, mutta tuskin mitään koottavaa, muuta kuin\njoitakuita laihoja öljypuun hedelmiä. Pyhiin vaeltajat virtailivat,\ntavallisuuden mukaan, kristittyjen ja juutalaisten pääsiäiselle,\nlankesivat polvillensa, rukoilivat, kerjäsivät ja kiistelivät\nnälkääntyneitten koirien kanssa leivänmuruista. Jonkunlainen salainen\nkohtalo raskautti historian ja ennustuksen koko painolla onnetonta\nkaupunkia, joka kerran, kuten Bethsaida, oli ollut taivaisiin asti\nkorotettuna ja nyt makasi syöstynä alas aina kuoleman valtakuntaan\nsaakka, sen vuoksi, ett'ei se \"tietänyt aikaansa.\"\n\nSitte kuin Ruben Zevi aikaisin juutalaisten pääsiäisaamuna oli\npitänyt hartaushetkensä synagogassa, ratsasti hän, kahden aseellisen\npalvelian seuraamana, ulos, katsellaksensa kaupunkia ja sen\nympäristöä. Hänen tiensä johdatti häntä vihdoin kaupungin muurien\nulkopuolelle ylös päin, pitkin viettävää Öljymäelle vievää polkua.\nVielä oli aikainen aamu, aurinko ei ollut korkealla, se loi hohteensa\nkauas Välimeren avarille vesikuvastimille, saattaen ne punaisiksi,\nsinisiksi ja vihertäviksi. Jos vanhus kääntyi itään päin, näki hän\ntumman veden Engeddinin vuori-aavikon takana. Se oli tuo synkkä\nkalliomuurien sulkeama Kuollut meri. Kaupunki oli hänen jalkojensa\nedessä kuten valkoiseksi maalattu hauta. Aurinko valaisi minareettien\nhuippuja ja kristittyjen kirkkojen ristiä; synagogat piiloutuivat\nmatalien muurien taakse. Ei missään näkynyt jälkeä Moseksesta, ei\nheijastusta Davidista. Ruben Zevi huokasi: missä oli Israel?\n\nHänen sydämmensä vaati häntä purkamaan kaikki huolensa isäinsä\nJumalalle ja hän haki paikkaa, missä hänen silmänsä ei loukkaantuisi\nIsraelin jälkeläisten näkemisellä. Hän etsi kauan turhaan.\nItse Öljyvuorikin oli täynnä kristittyjä muistoja. Siinä oli\nTaivaaseen-astumisen kirkko; siinä oli neitsyt Maarian hauta;\nsiinä oli Getsemane. Vihdoin, kuin hän läheni Kidronin laaksoa,\nlöysi hän Absalomin haudan, vähäisen suppilon muotoisen vuoreen\nhakatun rakennuksen, astui alas hevosen selästä, lähetti palveliat\nvartioitsemaan vähän matkan päähän ja lankesi polvilleen sille\nvuorelle, jonka David oli poikaansa surren kyynelillään pyhittänyt.\nRuben Zevi ei ollut huomannut, että eräs vuoren monista erakoista\noli etsinyt itselleen rauhanmajan Josafatin luolassa lähellä häntä\nja tuli esiin hänen takanaan, nähtävästi pahoillaan siitä, että\njuutalainen tuli läsnä olollaan saastuttamaan hänen aamuhartauttansa.\n\n\"Herra Zebaoth\", rukoili vanha juutalainen kuuluvalla äänellä, ikään\nkuin hän olisi taivaille huutaa tahtonut, \"sinä, joka palveliallesi\nMosekselle lupasit, että antaisit Abrahamin siemenelle Kaanaan maan\nikuiseksi omaisuudeksi; -- sinä, joka olet meitä hajoittanut ja\nluvannut jälleen koota neljältä maan kulmalta; sinä, joka palveliasi\nEsaiaan ja Zachariaan kautta olet sanonut, että tahdot yhdistää\nkaikki Israelin sukukunnat kaupunkiisi Jerusalemiin, niin että\nvanhuksetkin sen torilla istuvat, sauvat tukena suuren ikänsä takia;\n-- katso, me tulemme lupaukseesi luottaen, Herra, ja otamme jälleen\nsen maan, jonkas meille perinnöksi annoit. Me nöyryytämme itsemme\nsinun edessäsi; me olemme se hylätty hopea, se luopunut kansa, jonka\nolet antanut maailman häväistykselle ja pakanain pilkalle alttiiksi;\nmutta me tulemme kuitenkin, Herra, sanasi mukaan, me odotamme sinua\nhyvitystä antamaan ja kostamaan. Sinä olet heitä lyövä, jotka meitä\novat lyöneet, sinä olet heitä tallaava aina kuoleman valtakuntaan\nasti meidän jalkojemme alle. Mutta meitä sinä olet pelastava\nsydämmemme vapistuksesta ja hävittävä meidän häväistyksemme juuria\nmyöden kaikissa maissa. Sinä olet antava meille pään koristeen tuhan\nsijasta ja riemun öljyä suuren surun sijasta, kultaa hopean, ja\nvaskea raudan sijasta. Herra, anna minulle merkki, että nyt tahdot\nmeille pyhän lupauksesi täyttää! Täällä on juuriinsa asti kuihtunut\norjantappura pensas: anna siitä vihreän vesan versoa!\"\n\nJa tuo rukoileva vanha juutalainen viskasi itsensä kasvot alas päin\nmaahan, ikään kuin hän olisi vastausta odottanut vuoren sisuksista.\nSilloin kuuli hän takanaan äänen sanovan:\n\n\"Kuka olet sinä, joka oikeutta käyt Jumalasi kanssa ja määräät\nhänelle hänen aikansa? Oletko siis sinä kuullut hänen äänensä, joka\nsanoo sinulle: nouse ylös, Samueli! Vielä ei ole Moseksen kirous\notettu pois. Vielä ei ole pakanain paljous Jumalan kirkkoon tullut.\nVielä riippuu peite silmiesi edessä, niin ett'et näe Getsemanea\njalkojesi edessä etkä kuule vastakaikua kansasi huudosta: 'Hänen\nverensä tulkoon meidän ja lastemme ylitse!'... Mene, sokeutettu! Ei\nyhtäkään vihreää vesaa vielä versoa sinun kansasi orjantappuroista.\nSanansaattajan jalan-astunta kaikaa vuorissa. Katso, Antikristus\nseisoo porttien ulkopuolella ja on oleva sinua voimallisempi siksi,\nettä hänen aikansa on ohitse ja kaikki on Kristuksen vallan alla.\"\n\nRuben Zevi nousi seisoalle ja näki edessään Josafatin luolan erakon.\nSanomaton raivo valtasi tuon muuten varovaisen, kaikkia tuumivan\nvanhuksen. Nyt, nyt päätöksen, voiton, maailmanherrauden hetkenä\nuskalsi yksi hänen kansansa sortajista viskata vasten hänen silmiänsä\nMoseksen ennustuksen ja Natzarealaisen kuoleman! Äänensä petti\nhänen, hänen kokoon puristettu nyrkkinsä nousi ilmaan antaaksensa\niskun tuolle onnettomuuden ennustajalle vasten naamaa, kun samassa\npalveliat kiirehtivät paikalle ja ilmoittivat, että sotajoukon\nalipäällikkö Assar Kaba oli lähettänyt sananlennättäjän.\n\n\"Rabbi\" sanoi sanantuoja, vielä hengästyksissään kiivaasta\nratsastuksestaan vuorelle. \"Assar Kaba antaa sinulta kysyä, minkä\nvastauksen hän antaisi Messiakselle, joka seisoo Damaskusportin\nedustalla ja pyytää sisälle.\"\n\n_Messias!_ Vanha juutalainen löi kädellään otsaansa. Hän oli\nrukoillut Abrahamin Jumalaa uudestaan voimaansa asettamaan Israelin\nkansaa, mutta hän oli unohtanut voimaan asettajan, unohtanut ainoan\nvalitun, joka saattoi tehdä Herran työn! Siksipä ei yhtäkään viheriää\nvesaa versonut kuivuneesta orjantappurapensaasta.\n\nNuorukaisen nopeudella istui hän jälleen satulaan, ratsastaen alas\nvuorelta ja jättäen hämmästyneen erakon ilman vastausta. Mutta\nratsastaessaan tuli hänen ajatuksiinsa kaikenlaisia mietelmiä,\nkuten pitkällinen asiatoimi aina oli tuottanut tuohon kekseliäiseen\npäähän. Kuka tuo Messias oli? Kentiesi hän ei ollut mikään muu, kuin\nMordechai Zevin hassu poika?\n\nRuben Zevi ennätti portin luo. Siinä oli Assar Kaba 500 soturin\nkanssa. Suuri kansanjoukko tungeskeli muurin sisä- ja ulkopuolelle.\nEräs lähetyskunta odotti vastausta. Se oli juutalainen Nathan\nGazasta, jota seurasi huntuun puettu nainen ja kaksi palveliaa. Ruben\nZevi ymmärsi, että Mordechain poika tahtoi tästä sisälle.\n\n\"Jehoovan nimessä\", huusi sanansaattaja äänekkäästi, \"vaadin minä\nsisäänpääsöä hänen valitullensa Messiaalle, joka tulee kaupunkiinsa\nJerusalemiin vapahtaaksensa kansaansa.\"\n\n\"Mikä kirje ja sinetti sinulla on tämän sanasi todistukseksi?\" kysyi\nRuben Zevi kylmästi.\n\n\"Hän sanoi minulle: sano heille, että Herra on sinun lähettänyt ja\njos he kieltävät avaamasta, niin portit avautuvat itsestään\", vastasi\nsanansaattaja.\n\n\"Antakoon tuo siis meille merkin\", sanoi Ruben, osottaen lujaan\nteljettyyn porttiin. \"Kuule, portti, että minä kiellän häntä sisään\npääsemästä, ellet itse hänelle avaudu!\"\n\nKansanjoukko astui hämmästyneenä takaisin päin ja katseli porttia,\nodottaen näkevänsä telkien heti poistuvan ja salpojen ihmiskäsittä\navautuvan, mutta portti jäi liikkumattomaksi.\n\n\"Nathan ystävä\", jatkoi Ruben hetken odotettuaan, \"sinä näet, ett'ei\nportti tottele herrasi käskyä. Anna minulle toinen merkki, jos tahdot\nettä sinun sanaasi uskotaan!\"\n\n\"Herra on antava tulen leimahtaa taivaasta sinun ja kaiken kansan\nylitse, joka seisoo vastustamatonta vastaan\", huudahti nyt Nathan,\njoka kentiesi oli huomannut ukkosenilman lähenevän.\n\nTuskin hän ennätti tuon sanoa, ennenkuin salama leimahti\nukkosenpilvestä ja valaisi kauhistuneita väkijoukossa olevia kasvoja.\n\nRuben Zevi seisoi ivallisen levollisena. \"Onko siis Herran käsi\nlyhennetty?\" huudahti hän, \"niin ett'ei hänen valkeansa tapaa\nmaaliansa? Katso, minä seison vahingoittumatta ja julistan tässä\nJumalan ja ihmisten nähden, että tuo luuleteltu Messias on petturi\neikä saa saastuttaa Jumalan kaupunkia valheellisilla ennustuksillaan.\"\n\nHän erehtyi kansastaan. Se oli valmistettu edeltäkäsin profeetan\nmaineen kautta, joka oli kaikkien suussa. Ukkosen ilma yhä kokoili\nhänelle uusia liittolaisia. Sanomaton melu nousi.\n\n\"Hän herjaa Messiasta! Hän nostaa kapinaa Jumalata vastaan!\"\n\nMuurien ulkopuolella ja sisäpuolella olevat joukot rupesivat\nhyökkäämään porttia vastaan, lyödäksensä sitä kappaleiksi; uhkaavia\nkäsiä kohoutui uskotonta vanhusta kohti. Tämä havaitsi parhaaksi\nkutsua kiireesti tyttärenpoikansa Benjaminin lisäväen muassa Jaffan\nportilta.\n\nKesken häiriötä tunki tuo huntuun puettu nainen esiin ja sanoi Ruben\nZeville:\n\n\"Yksi sana vain, rabbi!\"\n\nMuurien luona vartiajoukon takana oli nurkka; hän osotettiin sinne ja\nsiellä hän sai muutaman hetken aikaa puhuakseen.\n\n\"Rabbi\", sanoi hän kiirehtivällä hädällä, \"asiasi on kadotettu. Sinun\nvaltasi on loppunut, sinun harmaat hapsesi ovat alttiiksi annetut.\n_Häntä_ vastaan ei kukaan mitään voi... ei kukaan muu, paitsi minä.\nVanno Jehovan valta-istuimen kautta ja isäsi luitten kautta, että\nsuostut minun ehtoihini, niin minä hänen turmioon saatan.\"\n\n\"Annappas kuulla ehtosi!\" sanoi vanhus. \"Se, mikä tähän asti on\ntapahtunut pitää oleman ikäänkuin se ei koskaan olisi tapahtunut.\nMinä vaadin että kaikki unohdetaan, mitä ollut on. Sinun pitää\nottaman minun tyttäreksesi ja antaa minulle kirjallinen vakuutus\nsiitä, että saan periä kaikki sinun aarteesi. Sinun tyttäresi lapset\npitää lähetettämän Afrikaan ja Indiaan ja tyytyä kohtuulliseen\neläkkeeseen. Minun pitää saada hallita huoneessasi ja totella\nainoastaan sinun käskyjäsi. Vanno minulle tämä, niin Schabbathai\nZevi, veljesi poika on la'annut elämästä ennen auringon laskua. Sinä\net minua usko\", lisäsi hän hätäisesti, kun vanhus oli vaiti. \"Kysy\nNathanilta, hän saattaa vakuuttaa, että minä, Schabbathain käly,\nvalmistan hänen jokapäiväisen juomansa.\"\n\n\"Sinä olet Thamar!\" sanoi Ruben Zevi äänellä, josta hänen\ntunteittensa yltäkylläisyys oli vienyt kaiken soinnun. \"Minä sinun\ntunnen tönkkäsormestasi ja sanoistasi.\"\n\n\"Niin, minä olen Thamar, veljesi tytär\", sanoi nainen, laskien hunnun\npois noilta hyvin tunnetuilta, ennen ihanilta, nyt kaikkien himojen\nturmelemilta kasvoilta, jotka lukia kerran on nähnyt ruhtinatar\nRadzivilin purpuranpunaisen baretin alla.\n\n\"Sinä olet Thamar\", jatkoi vanhus yhä samalla kummallisella,\nnäennäisesti jääkylmällä äänellä. \"Sinä olet Thamar, joka olet\npettänyt tyttäreni Ruthin hänen pyövelilleen, joka olet viskannut\nhänet lumikinokseen kuolemaan, joka olet tahtonut myrkyttää\ntyttärentyttäreni Hagarin ja virittänyt kaikki ansat, jotka vain olet\nsaattanut, Ruthin molempia lapsia varten. Nyt sinä pyydät, että minä\nhylkäisin lapsenlapseni ja määräisin sinulle perintöni, jotta sinä\nensin myrkyttäisit veljenpoikani ja sitte minun.\"\n\nNainen hämmästyi kuullessaan tuon äänen, jolla tämä vastaus annettiin\nja katseli ympärilleen löytääksensä paikkaa, mistä pakenemaan\npääsisi. Mutta aseelliset tunkivat hänen ihan muuriin kiinni; huuto\nei olisi kuulunut tuossa kohisevassa melussa.\n\n\"Mitä se hyödyttää, että tässä vanhoja haavoja auki\nrevitään?\" vastasi hän ynseästi. \"Sinun henkesi nyt ei maksa\ntuhkakourallistakaan. Schabbathai ei säästä isänsä verta, ja minä\nolen tullut sinua pelastamaan niillä ehdoilla, kuin sanonut olen.\nJoudu! Etkö kuule portin rätisevän?\"\n\nTuo vahva portti horjui ruostuneilla saranoillaan ja olisi kaatunut,\nellei Assar Kaban, vielä musketin perälläkin, olisi onnistunut kerta\ntoisensa perästä ajaa joukkoa takaisin. Silloin tuli Benjamin Zevi\nratsumies-joukon kanssa ja tunki kaikki pois edestään, mitkä hänen\ntiellään olivat. Entinen sotaluonne oli vielä kerran vienyt voiton\ntämän rahakauppiaan konttoorissa työskentelevän, orjan siteissä\nolevan asiakumppanin laskutaidosta. Tämä nuori päällikkö kulki\nkovakouraisemmin eteen päin kuin hänen alipäällikkönsä. Hän ei vielä\nkäyttänyt paljastettua miekkaa, mutta hän ratsasti meluavan väen\njoukkoon, tallaten Jehunsa kavioitten alle miehiä, naisia ja lapsia.\n\n\"Benjamin!\" kuului läpi melun hänen iso-isänsä ääni.\n\nTyttärenpoika raivasi suurella vaivalla tien itselleen tuohon muurin\nluona erillään olevaan paikkaan.\n\n\"Täällä on Thamar, joka petti äitisi. Minä lahjoitan hänen sinulle,\npoikani; mutta älä tahraa kättäsi pettäjän verellä!\"\n\n\"Armoa, armoa!\" huusi nyt tuo rikoksellinen nainen, joka turhaan\nkoetti verisin kynsin kiivetä armahtamattoman muurin yli. \"Armoa,\nBenjamin! Minä olen veri sinun verestäsi, minä sinulle näytän\nsalaisia aarteita...\"\n\nHän ei ennättänyt enempää sanomaan. Ruthin poika -- Ruthin,\njonka koko lyhyt elämä oli ollut viatonta, armahtavaa elämää --\nmuisti toisellaisilla tunteilla äitiänsä ja sisartansa, joita hän\noli vannonut kostavansa. Hän muisti sen häpäisevän tavan, jolla\nKristiina kuningattaren kammariherra Wrangel kerran oli kohdellut\nruhtinatar Radzivilia, ja kannusti hevosensa takaperin sitä paikkaa\nkohden muuria vastaan, jossa Thamar seisoi likistettynä. Jehu oli\nsuuri, ja kannustamisesta raskas ja raivoisa. Se lykkäsi taakse\npäin muuria vasten niin ruhjoavalla voimalla ja painolla, että pian\nsen takakavioitten alla oli ainoastaan tuntemattomaksi muodostunut\njäännös hänestä, jonka elämä oli ollut ainoa pitkä petos niitä\nvastaan, jotka olivat häntä lähinnä olleet.\n\n\n\n\n24. Tähtien hetki.\n\n\n    Hän oli jälleen oma itsensä.\n\nKansanjoukko muurien sisäpuolella oli takaisin tungettu ja kaikki\nvastustajat hajaantuneet pois, kuin odottamaton näky äkki-arvaamatta\nmuutti kaikki. Se ihme, jota Nathan oli ennustanut, oli todellakin\ntapahtunut. Sillä välin, kun vielä keskusteltiin Damaskusportin\nluona, oli profeetta saanut uusia liittolaisia, jotka hänelle\navasivat läntisellä puolella olevan ja nyt heikosti vartioidun Jaffan\nportin. Täällä hän nyt kulki riemuitsevien joukkojen ympäröimänä,\nesteettömästi kaupungin sisälle, vaikk'ei tulta suitsevan jalopeuran\nseljässä, vaan kuninkaallisessa komeudessa. Hän oli valinnut\npääsiäisen sisäänkulkupäiväkseen, ja tämä kulku erosi hyvin paljon\ntoisesta aikaisemmasta ratsastuksesta Jerusalemiin, joka tapahtui\naasintamman varsan selässä.\n\nSchabbathai Zevissä, siinä kun hän valkoisella hevosellaan ratsasti\nkansaa siunaten, yhdistyi kaikki, mikä viehättää ja hurmaa itämaista\nmielikuvitusta; hän oli nuoruuden parhaassa kukoistuksessa,\n29-vuotias, monet tuhannet kiittivät häntä kauniimmaksi ihmislasten\njoukossa, vaatetettuna oli hän entis-ajan juutalaiseen pukuun:\nihopaitaan, alusvaatteisiin, varvikkaisiin ja viittaan, joka loisti\npurppurasta ja kultakankaasta. Kulku-jonon etupäässä ratsasti airut,\npieni, tuskin kolmen jalan pituinen kääpiö karmosiinipunaisessa\nviitassa, kesyllä giraffilla, jonka pieni ylpeä pää tuon pitkän\nkaulan päässä muikerteli huoneitten kattojen yläpuolella. Lähinnä,\nprofeetan edessä, kulkivat harpunsoittajat ja laulajat, jotka\nveisasivat hosiannaa ja Davidin kruunausvirttä. Hänen jäljessään\nratsasti hänen henkivartiastonsa naziireja, joita oli seitsemän\nkertaa seitsemän puettuna valkoisiin viittoihin ja jotka ratsastivat\nmustien hevosten selässä. Heitä seurasi jalkaisin sata leviittaa\npapillisessa puvussa, niitten jäljessä kuoripoikia, kantaen väkevästi\nhajahtavia suitsutus-astioita, heidän jäljessään taas aseellisia\nliittolaisia, valmiina rikki ruhjoomaan jokaisen vastustajan,\nja vihdoin ehtimiseen lisääntyvä, laulava, kirkuva ja tanssiva\nihmisjoukko. Sairaat, sokeat, rammat tunkivat esiin, jotta profeetan\nvarjo laskeutuisi heidän päällensä: aavekuva noista parantamisista,\njotka tapahtuivat tuhat kuusisataa vuotta sitten tässä samassa\nJerusalemissa.\n\nTämä sekä juhlallinen että sotainen kulkue tunki kuten vaaja Benjamin\nZevin muurien luo levitettyjen sotajoukko-osastojen välille.\nMutta vielä ei kaikki toivo ollut hukkaan mennyt, vielä seisoivat\nsotajoukon urhoollisimmat Damaskoportin luona; rohkea hyökkäys\nsaattoi hajottaa pirstaksi kuninkaallisen kulkueen.\n\n\"Ei vielä, ei vielä, ennenkuin olet pessyt itsesi puhtaaksi!\" rukoili\nvanha iso-isä, \"sinä olet naisen verellä priiskoitettu ja sellaisena\net saata lähteä Herran sotaan.\"\n\n\"Minua ei kukaan tapa ennen tähtien hetkeä!\" huudahti Benjamin sillä\nluottamuksella, joka nykyään oli tullut hänen ainoaksi uskoksensa. Ja\nhän antoi ratsuväen etupäässä torven toitotuksilla ilmoittaa, että\nhyökkäykseen oli ryhdyttävä, hänen oli aikomus käydä juhlakulkuun\nkäsiksi ja ottaa vangiksi luuletellun Messiaan. Hän oli uhkamielinen\nja iloinen, hän oli jälleen oma itsensä, hän viskasi rahakaupan\nvälittäjän pois, kuten huonon houkkiokaapun ja oli jälleen, mitä hän\naina oli tahtonut olla, ja mitä hänen olisi tullut olla, moitteeton\nja peloton sotilas, Aake Tottin ratsupalvelia, ratsastaja, joka istui\nkuten muuri kiinni satulassaan.\n\nTuo kokematon, hänellä ei ollut aavistustakaan hengellisten\nvihurituulten voimasta. Hänen sotajoukkonsa seurasi häntä\nepäillen, mutta vain heittäytyäksensä alas maahan nähtyänsä\nprofeetan ja laskeaksensa pois aseensa. Uhkaukset ja rukoukset,\nlupaukset saaliista, kaikki oli turhaa. Tuskin 30 tahi 40 Zevin\nhenkipalvelioista vielä totteli käskyä liittyen uskolliseen Assar\nKabaan. Benjaminilla ei ollut muuta neuvoa, kuin kiertoteitse\nkoettaa päästä linnoitettuun Haramiin ja teljetä itsensä sinne\nsiinä toivossa, että saisi sinne mukaansa jonkun osan kaupunkiin\nhajaantuneesta sotajoukostaan.\n\nMutta juuri tähän, juutalaisille pyhimpään paikkaan tuossa pyhässä\nkaupungissa ja siellä olevaan parhaimpaan synagogaan suuntasi\nmyöskin profeetta kulkunsa. Molemmat joukot tulivat yht'aikaa eri\nportista sisään, sillä Haramilla oli 11 porttia. Täällä ensiksi\nverta vuodatettiin. Benjamin viskasi itsensä synagogaan ja puolusti\nviallisella oikealla kädellään sen kivilattiasta jokaista askeleen\nlevyä. Nyt oli hän jälleen oma itsensä, nyt tunsi hän itsensä\nvapaaksi kuten valtakotka, joka on päässyt ulos rautaristikkoisesta\nhäkistä. Hän oli jälleen Slangen rohkeamielinen oppilas, jälleen\nTorstensonin voittamaton pieni kersantti. Hänen ainoa silmänsä\nloisti voitonhalusta, hänen käsivartensa jakoi iloisia muistoja\nkunniarikkailta tappotantereilta. Hän oli jälleen urhoollisin\nurhoollisista, ja hän tunsi sen, hän taisteli kuten taistellaan\nkunnian ja voiton puolesta silloin kun tietää, ett'ei voi kaatua...\n\nMutta Thamar oli ollut oikeassa, profeetta oli vastustamaton. Itse\nhän ei taisteluun osaa ottanut; hän antoi merkin kädellään ja kaikki\nkaatui nazirien koukkuisten jataganien iskusta. Slangen oppilas näki\nviimeisten uskollistensa kaatuvan; eräs jättiläismäinen syrialainen\nhyökkäsi Assar Kaban kimppuun ja lävisti hänen jataganillaan.\nVielä ei Benjamin Zevi ollut haavoitettu; hän halveksi kaikkia\nvarjeluskeinoja; häntä ei mikään voinut tappaa. Hän torjui pois\n20 vihollista ja halkasi yhdellä ainoalla iskulla syrialaisen\npään. Mutta nyt oli tähtien hetki tullut. Vähin koko tästä\nuskonvimmaan joutuneesta joukosta, joka profeettaa seurasi, tuo\npieni vähäpätöinen kääpiö, heikko ja voimaton kuin lapsi, koukistui\nBenjamin Zevin korotetun käsivarren alle ja lävisti hänen sydämmensä\ntikarin-iskulla. Benjamin horjui, hän kaatui... poika Kaskaksesta,\nLavilasta, Neunburgista, Leipzigistä, Tukholman linnasta,\nJankowitzista... hän tallattiin... Ei yksikään syksyinen lakastunut\nlehti maannut niin tallattuna kuin hän. Hän kaatui äännähtämättä,\nhuokauksetta. Jos hän olisi voinut ajatella selvän ajatuksen, olisi\ntuo ajatus ollut kummastus siitä, että hän _saattoi_ kaatua. Näin\npitkälle eikä edemmäksi; rata oli mitattu. Se hetki on tuleva,\njolloin kaikki tähdet putoavat ja se hetki oli tullut toiselle yön\nlapsista.\n\nProfeetan voitto oli täydellinen. Ne Benjamin Zevin väestä, jotka\neivät antautuneet eivätkä kaatuneet, pakenivat kaikkialle julistaen\nprofeetan korotusta ja osmanilaisen vallan kukistumista.\n\nSaman päivän iltana tuotiin profeetan luo vangittu roskaväen\nrääkkäämä ukko, verisenä, puoleksi uupuneena, vaatteet revittyinä\nja valkoiset hiukset tahrattuina katujen loalla. Tämä oli tuo äsken\nkaikkivaltias Ruben Zevi. Profeetta ei tuntenut tahi ei ollut\ntuntevinaan setäänsä. Hän kysyi kuninkaallisen tuomarin kylmyydellä,\ntahtoiko vanki kuolla kadotettuna tahi tunnustaa Messiasta ja elää.\n\nRuben Zevi tarvitsi hetken tointuakseen. Hän katseli tutkivasti\nihanaa, synagogan valta-istuimeksi muodostetun alttarin luona olevaa,\npurpuraviittaan verhottua nuorta miestä, ja mainitsi Johannes\nKastajan sanoman:\n\n\"Oletko sinä se, joka tuleva on, taikka pitääkö meidän toista\nodottaman?\"\n\n\"Olen se, mikä olen\", vastasi profeeta niillä salaperäisillä\nsanoilla, jotka sanotaan sisältävän korkeimman olennon nimen.\n\n\"Schabbathai Zevi, Mordechain poika\", sanoi vanhus jälleen, \"en kysy,\n_ken_ sinä olet, sillä sinä olet liha minun lihastani ja veri minun\nverestäni. Minä kysyn sinulta, mitä sinä olet ja oletko se, jonka\ntulla pitää?\"\n\nProfeetta ei koskaan ollut vastausta vailla. Hänen huuliltaan tulvasi\noppineita todistuksia, Moseksen kirjoista, profeetoista, Talmudista,\nMidraschimista, Masorasta ja muista viisauden aartehistoista.\n\n\"Hyvä, jos olet Messias, niin anna minulle merkki! Sano minulle, mitä\ntänään rukoilin Absalomin haudalla!\"\n\n\"Sinä rukoilit minun tuloani, ennenkuin minun tunsit\", vastasi\nprofeetta heti.\n\n\"Oletko sinä profeetta, joka et tiedä, että juuri se, jonka unohdin\nja jonka vuoksi Herra kielsi minulta merkin, ei antanut viheriän\nvesan versoa kuivuneesta orjantappurasta, oli, että unohdin häneltä\nrukoilla Messiaan tuloa! Valehtelia olet sinä, Mordechain poika!\nPolvi polven perästä on kansasi vuosituhansia odottanut vapauttajan\ntuloa; kaikissa kurjuuksissa on hän ollut sen toivona, ja odottaen\nhäntä olemme vuodattaneet Natzarealaisen viatonta verta. Minä\nhoukkio olen tahtonut mennä Jumalan neuvojen tielle ja asettaa,\nvoimaansa Israelin kansan ilman Messiasta. Katso, minä nöyryytän\nitseni ja tunnustan tyhmyyteni: mutta sinä ylpeilet. Missä on sinun\nvoiteesi? Missä sinun merkkisi? Sinä, joka korotat itsesi kuningasten\nkuninkaaksi, etkö tiedä, että ensiksi täytyy Eliaan nousta kuolluista\nvalmistamaan tietä Herran valitulle? Missä on Elias? Sinä kuljet\nsinun tietäsi, Jehovan kulkee hänen tietään. Mordechain poika, sinä\nolet elämäsi lopettava luopiona, sinä olet Gojimin pilkkana oleva ja\nseitsemänkertaisena kurjuutena Isr...\"\n\nEnnenkuin vanhus ehti lausua sanan, olivat nazirit tarttuneet\nhäneen takaa päin ja panneet kapulan hänen suuhunsa. Tuossa äsken\npuhdistetussa synagogassa ei saanut yhtään verta vuotaa enään. Ruben\nZevi vietiin muurin luo siihen paikkaan, jota nimitetään Abrahamin\nuhriksi. Sen lähelle on muuriin liitetty poikki taitettu pylväs,\njosta taru kertoo, että tämän pylvään ja öljyvuoren välille tulee\nviimeisenä päivänä jännitettäväksi hieno lanka, jonka toisessa päässä\nJesus on vartiana ja toisessa Muhamed. Tämän langan yli enkelit\nvievät ihmisten sielut; hyvät sielut pääsevät ylitse, mutta pahat\nsyöksähtävät kadotuksen kuiluun. Tässä se oli, kuin Ruben Zevi\ntuli syöstyksi muurilta alas Hinnomin laaksoon. Hän oli kieltänyt\nMessiaksen eikä katsottu ansainneeksi juutalaisen kuolemaa, vaan\nsyöstiin alas viimeisenpäivän langan luota Jesuksen ja Muhamedin\nväliltä.\n\n\n\n\n25. Sulttaanin Hat-i-scherif.\n\n\n    Kaikki Hagarin perustukset horjuivat hänen jalkojensa alla.\n\nUuden profeetan loistava voitonriemu oli lyhyt-aikainen. Osmanilainen\nvalta ympäröitsi häntä kuten meri, sen aallot kohoutuivat ja\nviruttivat pois hänen haihtuvan suuruutensa. Beirutin pascha läheni\njoukkojensa kanssa, karkoitti profeetan, pani jälleen kaikki\njärjestykseen pyhässä kaupungissa ja tuo äsken uskonvimmainen\nkansa tervehti häntä nyt vapauttajana. Niin vähän oli luuleteltu\nMessias voinut hillitä liittolaistensa saaliinhimoa, ettei mikään\nuskontunnustaja enään ollut turvassa henkensä eikä omaisuutensa\npuolesta. Kaupungin historia on myöskin niin rikas vaihtelevista\nhallituksista, että tuskin sivumennenkään puhutaan noista juutalaisen\nvaltakunnan voimaan asettamisen onnistumattomista koetuksista.\n\n[Lukia saattaa helposti poistaa kertomuksen koru-ompelukset historian\nalastomasta todellisuudesta, jos häntä haluttaa. Schabbathai Zevin\nhistoriallinen henkilö on itsessään romaani. Koko hänen elämänsä oli\nainaista muuttelevaisuutta: sokeaa kansanjumaloimista, siihen asti\nkuulumattomia voittoja, sen jälkeen tappio, pako, pannaan julistus\nja vihdoin arkamielinen luopumus. Jouduttuansa pulaan, sanoi hän\ntahtovansa yhdistää kaikki uskontunnustukset. Mutta kun sulttaani\nMuhamed IV sanoi hänelle: \"Hyvä, minä tahdon ampua sinuun kolme\nmyrkytettyä luotia!\" silloin hän masentui ja otti turkkilaisen\npäähineen päähänsä sekä rupesi muhamettilaiseksi. Sellaisena\nsanottiin hänen kääntäneen 300 juutalaista Islamin uskoon. Hänen\nlankeemuksensa maininki kulki laajalti kuuluvissa pitkiä aikoja tämän\njälkeen. Moni luuli vielä, että profeetta oli viety ylös taivaaseen\nsekä että joku paha henki oli ottanut hänen muotonsa.]\n\nNämät kapinan yritykset olivat kaikkialla herättäneet turkkilaisten\nepäilystä ja katkeruutta juutalaisia kohtaan. Hyökylaine ulottui\nvihdoinkin Konstantinopoliin. Ruben Zevin rauhallista voittoa\nsekotettiin hänen veljensäpojan julkiseen kapinaan Islamia vastaan,\nhe kun olivat saman nimelliset. Olikohan totta, että valtakunnan\nmaakunnista yksi oli myyty? Kuka tähän oli ollut syypää? Neuvoston\nmahtavat neuvottelivat; jäljet johtivat suurvisiiri Kupriliin.\nHänen päänsä oli vaarassa; hänellä ei ollut muuta neuvona, kuin\npettää Hagar Sulttaan. Hän oli Ruben Zevin tyttären tytär ja syyhyn\nosallinen; hänen täytyi joutua sovintouhriksi.\n\nMutta Hagar Sulttaan ei ollut helposti kukistettu. Paitsi itse\nSulttaania ja hänen äitiänsä Tarchania, olivat janitscharit hänen\nvoimallisena tukenaan. Tulisiko kukistaa ja tappaa hänet, kuten\nedeltäjänsä Kösemin, spaahien ja ulemain kapinan noston kautta,\ntaikka tulisiko ennen höystää hänen sorbetinsa sopivalla lisäyksellä?\nTästä kiisteltiin lukittujen ovien takana. Hiiriä oli monta, mutta\nkissa oli liika voimallinen. Vasten janitscharien tahtoa ei mikään\npalatsikapina ollut mahdollinen. Reis effendi Schamisade, Kuprilin ja\nHagarin salainen vihamies, ehdotti ainoan keinon. Tuli panna toimeen\nkapina Stambulissa ja vaatia hallitsian muutosta valta-istuimelle.\nLahjat, jotka jaettiin uuden sulttaanin noustessa valta-istuimelle,\nolivat janitschareille vastustamattoman mieluisia.\n\nJo 50 vuoden ajan olivat väkivaltaiset hallitsiain muutokset olleet\ntapana. Sulttaani Ibrahimin kuoltua tahtoi Kösemin puolue kukistaa\nsilloin seitsemän vuotiaan Muhamedin ja panna hänen sijaansa\nhallitsiaksi hänen veljensä Suleimanin. Miksikä ei nyt palattaisi\ntakaisin tähän tuumaan sekä annettaisi sulttaani Muhamedin kadota?\nOlihan jo eräs dervischi ennustanut hänen lankeemustansa. Moslimit\ntulivat riemuitsemaan, sillä tämä tapahtuisi siitä syystä, että\nheidän padischansa uskalsi myydä pyhän maan juutalaisille.\n\nNiin salaa kuin tätä valmistetuinkin, ennätti siitä kuitenkin huhu\ntuon aina hereillä olevan Hagar Sulttaanin korviin. Hän ei vielä\nkaikkia tietänyt, hän tiesi vain, että hänen piti tuleman uhriksi\nvaltakuntaa vastaan tehtyjen väkivaltaisuuksien tähden, joita Zevin\nsuvun sanottiin tehneen. Tämä ei ollut ensi kerta, kuin Hagarin henki\nja valta olivat vaarassa. Mutta se oli ensi kerta, kuin nämät juonet\nuhkasivat häntä saattaen häneen pelon vapistuksen, jota hän, tuo\npeloton, ei milloinkaan ennen ollut tuntenut.\n\nSanoma hänen iso-isänsä ja vielä enemmän hänen veljensä kuolemasta\noli häntä hämmästyttänyt. Benjamin oli kaatunut, hän, jota ei kukaan\nvoinut tappaa ennen tähtien hetkeä! Se hetki oli siis nyt tullut\nyhdelle noista kolmesta. Mutta, jos hetki oli tullut yhdelle, oli\nse tullut kaikille. Kaikki Hagarin perustukset horjuivat hänen\njalkojensa alla. Hän, tuo voittamaton, hän, tuo valittu, joka tähtien\navulla nousisi tyhjästä kaikkia ylemmäksi, hän oli nyt joutunut\nalttiiksi, kuten jokainen muu kuolevainen sallimusten oikuille,\nvihollisten väijymisille ja heikon ihmiselämän koko voimattomuudelle.\nTurvattomana, juurettomana ajelehti hän vielä kerran kuten harhaileva\nlastu äärettömällä valtamerellä ja tällä kertaa voimattomampana kuin\nmilloinkaan, sillä havaittuaan antaneensa itsensä kokonaan toiselle,\noli hän kadottanut oman itsensä.\n\nVaara antoi hänelle rohkeutta ja ajatuskykyä. Koko hänen uhkamielinen\nvoimansa nousi kapinaan tuollaista häväistystä vastaan. Ei, hän\nei tahtonut väistyä, hän tahtoi ynsistellä kohtaloansa vastaan,\ntähtien muassa tahi ilman tähtiä tahtoi hän taistella, ja jos hän\nkaatuisi, tahtoi hän kaatua sortumattomana, itsellensä uskollisena,\nrakkaudellensa uskollisena. Niin, hän rakasti tuota valtaistuimella\nolevaa lasta. Tämä häntä tarvitsi. Miksikä tulisi tuo lapsi ilman\nhäntä? Hekumoitsiaksi tahi veriseksi hirmuvaltiaaksi, kuten kaikki\nhänen edeltäjänsä. Hän, Hagar, ainoastaan saattoi tästä pojasta\nkasvattaa viisasta ja sankaria; _siksipä_ täytyi hänen jäädä\npaikalleen; _siksipä_ hän taisteli pojan puolesta, kun hän taisteli\noman itsensä puolesta.\n\nHän oli viisas, rohkea ja voimakas. Ennen täytyi tuhansilta päät\nmennä, ennenkuin hän tahtoi väistyä. Hän ei uskonut itseänsä\nkenellekkään, valitsi uskollisimpansa, lisäsi kahdenkertaiseksi\nyövartiaston ja antoi viskata Schamisaden vankilaan, siinä toivossa,\nettä hän sillä taittaisi salaliiton kärjen. Sen jälkeen antoi hän\nkäskeä Kuprilin luokseen. Hän ei enään peljännyt Kuprilia; he olivat\nnyt vaihtaneet osaa; se oli nyt Hagar, joka kohteli Kuprilia kuten\norjaansa.\n\n\"Se päivä, jolloin minun päälleni hyökätään\", sanoi hän\nsuurvisiirille, \"on oleva sinun viimeinen päiväsi. Kuinka monta päätä\nannat sinä minulle, pelastaaksesi omasi? Tahdon sen tietää; olen\noppinut teidän tapanne.\"\n\nEi se myöskään ollut ensi kerta, jolloin Kuprili tunsi olemuksensa\nriippuvan hienossa langassa. Hän koukerteli kuten käärme, mutta hän\noli löytänyt käärmeenlumojattaren.\n\n\"Kas tuossa!\" jatkoi Hagar, ovea avaten ja osottaen\njanitscharipäällikköä, joka korridoorissa vartosi hänen käskyjänsä.\n\"Sinä tunnet Mustafan. Sinun varjosi ei lankea autuuden portin\nkiville, ennen kuin olet kaikki ilmoittanut.\"\n\nKuprili tunsi Mustafan ja näki parhaaksi puhua totuuden mukaan.\nMutta hän ei olisi valtio-taidossa harmaaksi käynyt, ellei hän\nolisi keksinyt keinoa. Hän tunnusti kyynelsilmin vilpittömällä\nkauhistuksella, että salaliitto ei koskenut mitään vähä-arvoisempaa,\nkuin padischan kruunua ja henkeä. Hagar säpsähti. Tätä hän ei ollut\najatellutkaan.\n\n\"Ne kurjat!\" huudahti hän. \"Elleivät pelkää Jumalaa, ja profeettaa,\ntulee heidän peljätä minua. Minä tahdon kutsua Muftin tänne.\"\n\nKuprili kohotti olkapäitään.\n\n\"Mufti Ebu Said on lukenut koranista, että kaliifi, joka tekee liiton\nuskottomien kanssa, ei enään saata olla uskollisten hallitsiana.\"\n\nTämä oli vakava asia. Sulttaani saattaisi mahdollisesti\ntehdä janitscharia vasten, mutta ei muftia, joka imani- ja\nulema-legiooneillaan oli kaikkien oikea-uskoisten mahomettilaisten\nmielestä profeetan tahdon ilmoittaja. Se oli mufti Abdurrahman, joka\nvuonna 1648 _fetvan_ kautta julisti sulttaani Ibrahimin hallitukseen\nkelvottomaksi.\n\n\"Ja kuka\", sanoi Hagar, \"uskaltaa syyttää meidän laillista herraamme\nsiitä, että hän on tehnyt liiton uskottomien kanssa?\"\n\n\"Viisain kuolevaisten joukossa\", vastasi Kuprili syvään kumartaen ja\nkäsivarret ristissä, \"sinä tiedät, että tapahtumat Jerusalemissa...\"\n\n\"Minä tiedän.\"\n\n\"Että tapahtumat Jerusalemissa ovat antanet aihetta hävyttömään\nhuhuun. Ne pahan-ilkiset, joittenka kielten profeetta suokoon\nsuulakeen kuivua, uskaltavat levittää huhuja, että sinä olet meidän\npyhitetyn kaliifimme kääntänyt Moseksen lakiin, sekä että hän aikoo\nantaa hallituksen Abrahamin siemenelle sekä täällä että pyhässä\nmaassa.\"\n\n\"Ja noin yksinkertaista satuako he uskovat?\"\n\n\"Suo minun muistuttaa, että monta kaliifia on vähemmästä kukistettu.\"\n\nHagar Sulttaan oli vaiti pitkän ajan. Ei yksikään, eipä edes tuo\nviisas itämaalainen, nähnyt jälkeäkään siitä ankarasta taistelusta\naina veriin saakka, joka taisteltiin tuossa sulkeutuneessa rinnassa.\nKuprili oli oikeassa. Jos Hagarin olisikin onnistunut upottaa\nsalaliitto verivirtoihin, olisi Muhamed IV:nnen valta-istuin ja henki\njäänyt kaikkien epäluulojen ja kaikkien mullistuksien saaliiksi, niin\nkauan kuin _hän_ seisoi jäljellä kaliifin rinnalla. Hänen valtansa\noli kaliifin häviö.\n\nTämä pitkä äänettömyys katkaistiin sillä, että Hagar kysyi, koska\nsuurvisiiri luuli salaliiton valmistuvan toimeensa.\n\n\"Meillä on nyt Ramadan, paastokuukauden loppu\", oli Kuprilin vastaus.\n\"Sinun palvelijasi ei tiedä pettäjien tuumista; mutta näihin asti\novat kaikki suuret mullistukset tapahtuneet Bairam juhlan, alussa,\njoka tapahtuu kolmen päivän perästä.\"\n\n\"Niin pian?... Sano minulle, Kuprili, tahdotko pakottaa minua\nantamaan sinun ja monen pään mennä hukkaan, sillä ole varma siitä,\nett'en minä säästä! Taikka tahdotko ennemmin auttaa minua pelastamaan\nherraasi ja itseäsi?\"\n\n\"Allah suokoon sinulle pitkää ikää ja onnellista hallitusta! Käske,\nminä tottelen!\"\n\n\"Mikä laiva on paras purjehtia turkkilaisessa laivastossa?\"\n\n\"Kapudan pascha pitää kaleeri Monastiiria muita laivoja parempana,\nsillä hän on kolme kertaa voittanut venetsialaiset. Monastiiri on\nankkuroittuna Kultaisen Sarven luona.\"\n\n\"Hyvä! Istu alas kirjoittamaan määräkäskyä Murad Kapudan paschalle,\nettä hän varustaa Monastiirin valmiiksi lähtemään matkalle\nhuomen-illalla ennen keski-yötä. Minä tahdon itse valita siihen\npäällikön.\"\n\nKuprili kirjoitti määräkäskyn.\n\n\"Kirjoita vielä määräkäsky Jerusalemin uudelle paschalle, että\nhän viipymättä antaa etsiä Ruben Zevin ja hänen tyttärensäpojan\njäännökset sekä hautaa ne kaikella kunnialla juutalaiseen\nkirkkopihaan.\"\n\nMyöskin tämä määräys kirjoitettiin ja lähetettiin.\n\n\"Kuprili\", jatkoi Hagar Sulttaan, \"sinä jäät sulttaanin\npalatsiin vartioittuna huomis-iltaan asti. Minä tarvitsen sinun\nallekirjoitustasi muutamia hallitus-asioita varten.\"\n\nTämän voimallisen sulttaanittaren käskyissä oli niin uhkaavaa\nvakavuutta, ett'ei suurvisiiri uskaltanut niitä vastustaa. Mikä oli\nsulttaanittaren aikomus?\n\nNuo kaksi päivää vietettiin hiljaisissa valmistuksissa. Ei saanut\nkukaan kutsumatta tulla seraljiin eikä sieltä lähteä luvatta.\nHuomautettiin, että janitscharit saivat kaiken sisällä olevan\npalkkansa ja vielä kolmen kuukauden ennakkomaksun.\n\nViimeisen illan vietti Hagar herransa ja puolisonsa seurassa. Ei\nmitään muutosta ollut tapahtunut nuoren sulttaanin jokapäiväisessä\nelämässä. Kaunokirjoitus, ratsastusharjoitukset, miekkailu, koraanin\noppiminen, kaikki kävi kuten ennen. Hän oli nyt 12-vuotias, aikaisin\nkehittynyt, oppivainen, ja hänellä oli selvä käsitysvoima ja hyvä\npää. Luonto oli tullut epätasaiseksi, kuten usein siinä iässä:\ntoisinaan kiivas ja maltiton, toisinaan lempeä ja hellä. Mitäpä ei\ntuosta lapsesta olisi voinut tehdä! Ja kuitenkin näkyi hänessä jo\nperitty taipumus itsevaltaisuuteen, sellainen, joksi koko ympäristö\nkasvattaa vallanperiää itämaisessa hovissa. Hän oli omavaltainen,\nylpeä ja arvostaan pitävä, aivan hurja, kun hän suuttui. Isäin\njulmuutta ei löytynyt tässä hellässä lapsensydämmessä, mutta oli\nsiinä paljon itsekkäisyyttä, paljon ylenkatsetta noita orjia kohtaan,\njotka konttasivat hänen edessään lattialla. Hyvinpä hän tarvitsisi\nlevollisesti johtavaa kättä, kasvattajaa, jota hänen täytyi\nkunnioittaa ja joka oli opettava häntä pitämään lukua ihmis-arvosta!\nKuka palkitsi tuon johtavan käden, jos se häneltä vietäisiin pois?\nHagarin sydän oli särkymäisillään, kun hän tuota ajatteli.\n\nHänen silmänsä olivat tänä iltana lakkaamatta tukehutettuja\nkyyneleitä täynnä. Niitä ei kukaan nähnyt, ne kuivuivat\ntuntemattomina pois piilossa olevassa lähteessään. Hän oli antanut\nherransa allekirjoittaa paperin, jonka sisältöä sulttaani ei\ntuntenut. Tuo ei ennen ollut tapahtunut; Hagar oli aina sanonut\nhänelle, että hänen nimikirjoituksensa, _tugra_, oli pyhä sekä ett'ei\nhänen koskaan tulisi sokeasti allekirjoittaa muitten sanoja. Nyt\noli hän kysynyt Hagarilta paperin sisällystä, ja hän oli vastannut:\npalveliattaren ero. Hän ei muuta kysynyt, hän kirjoitti alle.\n\nHagar istui jakkaralla sulttaanin jalkojen juurella, siinä kun hän\nleposohvalla ääneti lepäsi. Hän nojasi päätänsä hänen polviansa\nvasten ja sulttaani leikitsi Hagarin pitkien, mustien hiuksien\nkanssa, kieritteli niitä sormiensa ympäri ja suuteli häntä tavan\ntakaa poskille. Niin ei hän ennen tehnyt, kun hän noitten kiharain\nkanssa leikitsi lapsellisessa viattomuudessaan. Hän katseli Hagaria\nniin miettivänä, että Hagar vihdoin kysyi:\n\n\"Mitä varten sieluni sydän minua katselee?\"\n\n\"Minä ajattelen iso-äitiäni Kösemiä. Sanotaan hänen olleen kauniin\nkuin sinäkin sekä että hänellä oli yhtä pitkä musta tukka. Ne\ntarttuivat hänen hiuksiinsa, hän puri heitä käteen ja ne kuristivat\nhänen akkunaverhon nuoraan.\"\n\n\"Tuo onneton! Hän rakasti kovin puolisoansa ja poikaansa.\"\n\n\"Mutta sanotaan, että hän tahtoi hallita valtakuntaa. Nainen ei\nkoskaan saa hallita.\"\n\n\"Mutta jos hän hallitsee hyvin?\"\n\n\"Ei, hänen ei koskaan sovi hallita. Sano minulle, oletko vapaana\nsyntynyt?\"\n\n\"Siinä maassa, jossa olen syntynyt, syntyvät kaikki vapaana.\"\n\n\"Mutta profeetta kieltää kaliifia ottamasta vapaata puolisoa. Oletko\nsinä synnyltäsi juutalainen?\"\n\n\"Äitini oli syntyisin juutalainen, isäni oli kristitty.\"\n\n\"Tiedätkö mitä kerrotaan? Sanovat että juutalaisnainen on saanut\naikaan kaikki epäjärjestykset Syriassa.\"\n\nHagar käsitti, että nuorta sulttaania oli valmistettu edeltäkäsin\nHagarin kukistamista varten, vaikka eivät hänelle uskaltaneet vielä\nmainita Hagarin nimeä. Hän päätti ennättää vihollisensa.\n\n\"Tiedätkö myöskin\", virkkoi hän, \"että ne, jotka sanovat tuota,\ntahtovat kukistaa sinua valta-istuimeltasi?\"\n\nPoika punastui korviaan myöten.\n\n\"Kuka?\" kysyi hän.\n\n\"Ne, jotka joka päivä sinulle valehtelevat. Minun herrani ja\nkaliifini, sinun pitää voittaman kaikki vihollisesi, mutta ei mitään\nvoittoa saada ilman uhria. Mainitse minulle joku, joka sinulle on\nhyvin rakas!\"\n\n\"Sinä\", vastasi poika miettimättä.\n\n\"No siis täytyy sinun olla valmis uhraamaan minunkin. Jos minä\nsinulta otetaan, niin muista, että aina olen sinulle sanonut:\nkaliifi Muhamed, tule suureksi, tule jaloksi, tule viisaaksi, tule\nlempeäksi! Tule suuremmaksi, kuin kunniarikkaimmat edeltäjäsi! Älä\ntule ainoastaan yhtä urhoolliseksi ja voimalliseksi kuin he, mutta\nhallitse niin, että jotka ovat heitä kironneet, sinua siunaisivat!\"\n\n\"Kuka tahtoo ottaa sinun minulta? Sano minulle yksi! Olen lyönyt\nhyenalta pään poikki\", huudahti poika ja hänen kanta-isänsä Osmanin\ntuli salamoi hänen tummissa silmissään.\n\n\"En tiedä. Kentiesi suru, kentiesi kuolema. Niiltä kaliifini ei\nsaata hakata päätä poikki. Mutta jos niin tapahtuu, lupaako herrani\nja puolisoni, että saan tulla hänen uskollisimmaksi houriksensa\nparatiisissa?\"\n\nPoika suuteli häntä niin, ett'ei hän koskaan ollut häntä sillä\ntavalla suudellut ennen. Vielä oli tämä lapsen suudelma, mutta\npuolison autuus ja toivottoman äidin tuska juoksi Hagar Sulttaanin\nsuonien läpi kuten tuli-virta. Tässä silmänräpäyksessä hän olisi\ntahtonut kuolla.\n\n\"Paha noita\", torui poika, \"miksikä et anna minun hakata päätä poikki\nniiltä, jotka tahtovat ottaa sinun minulta pois?\"\n\n\"Sen vuoksi, että olen onnellinen... siksi, että rakastan sinua...\nsiksi, että sinä minua, rakastat... siksi, että rakkaus on suurin,\nvoimallisin voima taivaassa ja maan päällä. _Nyt_ sen tiedän... Hyvää\nyötä!\"\n\n\"Etkö tahdo valmistaa pään-alustani ja lukea _ezaniani_?\" kysyi poika.\n\nUskolliselle palveliattarelle Sindarille tavallisesti uskottiin\ntämä kunnia-työ. Nyt, viimeisenä iltana otti Hagar hänen toimensa\ntehtäväkseen ja saattoi puolisonsa levolle. Hän nukkui väsyneenä\nHagarin syliin, kahdentoista vuotiaan huolettomaan, onnelliseen,\npettämättömään uneen.\n\nKun Sulttaani oli nukkunut, painoi Hagar vielä viimeisen polttavan\nsuutelon hänen otsalleen ja sanoi neekerinaiselle:\n\n\"Sindar, me tapamme toisemme kerran Jumalan paratiisissa. Silloin\ntahdon sinulta kysyä, kuinka sinä olet hoitanut sieluni sydäntä.\"\n\n\"Henkeni hänen puolestaan!\" vastasi neekerinainen itkien, viskasi\nitsensä hallitsiattarensa jalkojen juureen ja suuteli hänen\nviheriäisen silkkitunikansa liepeitä.\n\nHagar lähti, ja hänestä tuntui ikään kuin hän olisi jälkeensä\njättänyt parhaan osan omasta itsestään. Sulttaani Muhamedilla\noli kaksi viisasta opettajaa, Schami Hussein ja Chodscha Rihan.\nSuurvisiiri Kuprili tulisi pidettäväksi valtioperäsintä hoitamassa;\nmutta mistä löytää se, joka Hagarin jälkeen itsevaltaiseksi\nsyntynyttä voisi muuttaa kansallensa siunaukseksi? Sellaista ei\nlöytynyt osmanilaisten valtakunnasta.\n\nKaikki oli valmistettuna. Tunnin perästä hyvästijättönsä jälkeen\nlähti Hagar Sulttaan Sabinan ja henkivartiastonsa seuraamana\nseraljista ja ratsasti yön pimeydessä odottavan kaleerin, Monastiirin\nluo, joka vielä samana yönä sousi ulos Bosporille ja nosti kaikki\npurjeensa aamun koittaessa.\n\nSamana aamuna hämmästyi heräävä Stambul ja varsinkin Sulttaani\nitse, eräästä hat-i-scheriffista eli julistuksesta kansalle, jossa\npadischa, vakuuttaen korkeaa mielipahaansa epäjärjestyksistä\nSyriassa, ilmoitti, että hän on hylännyt puolisonsa Hagar Sulttaanin\nsekä suonut hänen valita itselleen asuinpaikan sulttaanin valtakunnan\nulkopuolella.\n\nSydän oli särkynyt, mutta valta-istuin oli pelastettu. Ollen\njalomielinen, mutta heikko, ei Muhamed IV:stä tullutkaan sitä\nvoimakasta ja viisasta hallitsiaa, joksi hänen ensimmäinen vaimonsa\nhäntä tahtoi kasvattaa. Hänen voimakkaitten suurvisiiriensä Kuprilin\nja Ahmedin aikana nousi osmanien valta vielä kerran voittoisana\nEurooppaa vastaan, otti Kandian ja piiritti Wieniä, mutta kärsi\ntappion, jonka jälkeen se sitten on pirstaleiksi mennyt pala palalta\nkahden vuosisadan aikana. Muhamed IV:nen 39-vuotinen hallitus tuli\nsen käännekohdaksi. Hän kukistettiin valta-istuimelta 1687 ja hänen\njälkeiseksensä tuli hänen veljensä Suleiman, joka 40 vuotta oli\nistunut suljettuna Stambulin seraljissa.\n\n\n\n\n26. Verraton.\n\n\n    Mais que la glorie immortalise.\n\nKristiina kuningatar oli poissa. Missä? Sitä ei kukaan tietänyt.\nSanottiin, että hänen matkustuksensa oli pakoretken tapainen, ja\nettä hän ilohuudolla oli hypännyt rajan yli tanskalaiselle alueelle.\nMitä varten? Oliko Ruotsi hänelle tuo ahdas puku, jonka nuori nainen\nhalusta aukaisee saadaksensa vapaasti hengittää? Mutta sehän ei ollut\nmahdollista. Hänenpä piti tuleman takaisin, hän oli vuokrannut talon\nTukholmassa.\n\nKoko valtakunta ihmetteli, olisipa ihmetelty vielä enemmän, ellei\nkaikkien silmät olisi olleet kuninkaaseen luotuina. Ja kaikkien\nsilmät Kristiinan ajoissa olivat hereillä. Niin monta vaaraa,\nvoittoa ja voitonriemua, kuin silloin oli ollut, ravistaa kansaa.\nSiinä seisottiin vielä Eurooppaa vastapäätä; ei saatu vielä aikaa\nsulkeutua omiin vähäpätöisyyksiin. Suurvallan-aatos oli kasvanut\nkiinni jokaiseen ruotsalaiseen ja suomalaiset seurasivat hitaasti\njäljessä. Jokainen mies merkitsi jotakin maailmassa, jokainen nainen\nkuului kuningattaren sukupuoleen. Niin ylhäisenä, niin loistavana oli\nnainen istunut Ruotsin valta-istuimella, ett'ei hänen nuppineulojansa\nhalusta laskettu. Sellaiselle kuningattarelle tuli antaa paljon\nanteeksi hänen suuruutensa tähden. Kentiesi oli valtakunnalle\nonnellista, että hän astui alas korkeudestaan, mutta miksikä hän sen\nteki? Mitä hän tahtoi? Mitä hän etsi? Mihin ryhtyi hän nyt, vieraassa\nmaassa? Muutamat sanoivat, että paavi aaveili jo Tukholman linnassa,\nja nyt hän ottaisi Kristiinan ruumiineen sieluineen. Kustaa Aadolfin\ntyttären? Mahdotonta! Hän kyllä palajaisi, menisi avioliittoon Kaarle\nkuninkaan kanssa ja tulisi hänen kuningattarekseen. Se oli kyllä niin\nsovittukin; koko luopuminen oli vain tapa, millä hän tahtoi tehdä\nKaarlea kuninkaaksi. Eipä hän saattanut mennä naimisiin sellaisen\nkanssa, joka ei ollut hänen arvoisensa.\n\nNäin kulki lakkaamatta kaikkien katseet ja ajatukset kuningattaresta\nkuninkaaseen ja kuninkaasta jälleen kuningattareen. Ruotsin\nvaltakunta ei koskaan ollut niin monarkillinen, kuin milloin kaikki\nnäytti riippuvan naisen oikusta. Ei kukaan tahtonut uskoa silmiänsä,\nkun nähtiin suuren leveän valojuovan äkkiä selittämättömällä tavalla\nsammuvan pimeyteen.\n\nKristiina kuningatar pakeni sellaisella kiireellä, ikään kuin hän\nolisi tahtonut paeta itseänsä. Pelkäsikö hän, että hänen poismenoansa\nolisi tahdottu estää? Mahdollista. Neuvoston mielestä olisi ollut\nparempi, että hän olisi eläkkeensä tuhlannut kotona, kuin muualla.\nTodenmukaisempaa oli, että hän pelkäsi omaa huikentelevaisuuttaan.\nHän oli antanut vaikuttaa itseensä jo kerran ennenkin, ja luopumista,\npoislähtöä, uskonmuutosta vastaan puhui hänen sydämmessään hänen\nvannomansa velvollisuudet.\n\nHuhu riensi juoruellen! Sanottiin hänen lähteneen miehen\nvaatteissa tuntemattomana Tanskan kautta. Siihen lisättiin, että\nkuningas Fredrik turhaan oli ratsastanut häntä nähdäkseen, että\nkuningatar Sofia Amaalia vielä uteliaampana oli pukenut itsensä\nravintolaneitsyeksi ja palvellut Kristiinaa aterian aikana\nruokapöydässä. Kerrottiin, että tuo ylhäinen pakolainen oli\nantanut leikata pitkän tukkansa saattaaksensa paremmin piilottaa\nloput miehen peruukin alle sekä että hän oli sanonut empivälle\nkammaripalvelialleen: \"Leikkaa, Juha, leikkaa! Säästäisinkö minä\nhiuksiani, kun olen antanut pois kruununikin?\"\n\nHänen ensimmäinen levähdyspaikkansa oli Hampurissa, Heinäkuussa 1654,\nrahakauppiaan Antonio Texeiran luona, joka oli lähinnä Ruben Zeviä\nrikkahin juutalainen maailmassa. Siellä hän naisen puvun ohessa\nmyöskin otti takaisin arvonsa ja nimensä. Vähitellen kokoontui\nhänen ympärilleen uusi hovi, missä Saksan monet pienet ruhtinaat\ntulivat häntä tervehtimään. Ja taaskin, mutta vieraalla maalla,\nalkoi pitkältä kunnian-osotuksia ja huvitteluja. Kristiina oli\njälleen kuningatar, mutta nyt vapaa. Vapaus oli hänen persoonallinen\nvoittonsa; kaikkien muitten tuli, sidottuina ankariin hovitapoihin,\ntunnustaa häntä yksinhallitsiaksi.\n\nJa kuinka siinä kumarrettiin tuota korkea-arvoisuutta, joka oli\nilman valtaa! Vielä ei mitään muutosta näkynyt. Euroopan oppineet,\njotka tähän asti olivat ylistäneet valta-istuimella olevia hyveitä,\nylistivät nyt vallanluopumista sankarityönä, jolla ei vertoja ollut.\nSillä tavalla Kristiina juuri tahtoi tulla käsitetyksi. Mutta neron\nkuningatar vaati vieläkin veronsa hallitsevana kuningattarena.\n\nRikas hampurilainen oli ottanut vastaan häntä kuninkaallisesti, ja\nKristiina tahtoi osottaa hänelle kiitollisuuttaan.\n\n\"Texeira\", sanoi Kristiina hänelle, \"onni on lahjoittanut teille\nkaikki ne edut, joita kuolevaiset tavoittelevat. Minä olen liika\nköyhä panemaan mitään siihen lisäksi; mutta jos teillä vielä on\njoku toivo täyttämättä, niin sanokaa minulle se, jotta voisin tehdä\nkaikki, mikä minun vallassani on, täyttääkseni toivoanne.\"\n\n\"Minulla oli toivo\", vastasi juutalainen hovitavan mukaan, \"mutta se\non jo täytetty paremmin, kuin olisin ansainnut ja odottaa saattanut.\nMinä toivoin, että kerran teidän majesteettinne jalkojen juurella\nsaisin osottaa etevimmälle kuningattarelle kunnioitustani, ja minulle\non tapahtunut se tavaton kunnia, että olen saanut ottaa vastaan häntä\nhalvassa kodissani.\"\n\n\"Se ilahuttaa minua\", sanoi kuningatar, \"että pidätte vierailuani\nkunnian-osotuksena teitä ja teidän uskonheimolaisianne kohtaan. Te\ntunnette, että olen vapaa kaikista ennakkoluuloista. Juutalaiset ovat\nmaailman vanhin aateli; jokainen teistä on ruhtinaallista sukuperää;\nte ennen muita. Mitä saatan tehdä puolestanne? Jos olisitte\nkristitty, saattaisi löytyä joku keino. Mutta mitä sanotte, jos minä\nEspanian kuninkaan saisin antamaan teille uuden arvonimen?\" Kristiina\nhymyili ja kosketti viuhkallaan Texeiran olkapäätä. \"Jerusalemin\nprotektori?\"\n\nTexeira oli ääneti hetkisen, hän oli sekä hämmästynyt että ujoillaan.\n\n\"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne; tuo arvonimi ei ole aivan\nuusi. Keisari tarjosi kaksikymmentä vuotta sitten saman arvoisuuden\nRuben Zeville Regensburgissa, ja hän kieltäytyi sitä vastaan\nottamasta.\"\n\n\"Mitä, Ruben Zevikö? Mutta sehän ei estä minua toimittamasta samaa\nkunnioitusta sille, joka sen paremmin on ansainnut.\"\n\n\"Suvaitkaa vielä kerran suoda anteeksi teidän majesteettinne\nhalvimmalle palvelialle! Ei kukaan ole saattanut paremmin ansaita\nsellaista kunniaa, kuin Ruben Zevi, joka on antanut henkensä ja koko\näärettömän rikkautensa voittaaksensa takaisin Jerusalemin. Se oli\nmieletön yritys; minä aavistin edeltäkäsin, miten sen asian piti\nkäymän ja kielsin ystävääni Zeviä siihen ryhtymästä. Mutta teidän\nmajesteettinne viisaudessaan kyllä käsittää, ett'en minä tämmöisten\ntapahtumien perästä, jotka ovat koskeneet koko meidän heimoamme,\nsaata vastaan ottaa arvonimeä Jerusalemin protektori.\"\n\nKristiina oli kokenut niin paljon näinä viimeisinä kuukausina, ett'ei\nhänen huomionsa voinut ulottua noin etäisiin asioihin. Nyt kuuli hän\nTexeiran kautta tuon uuden Messiaan esiintymisestä ja Ruben Zevin\nkukistumisesta. Koko tuo monimutkainen hallituksen järjestys, jonka\nRuben Zevi oli rakentanut kullan kaikkivallalla, oli hänen kanssaan\nmusertunut sirpaleiksi. Hänen ääretön rikkautensa oli vähemmässä kuin\nvuodessa virrannut pois kuten kuiviin juossut järvi tuohon kaikkia\nnielevään itämaiseen pälkähäseen. Ja juutalaiset sekä kristityt\nolivat kuten korppikotkat anastaneet lopun saaliista. Texeira ei\nmaininnut, että hän itse juuri par'aikaa yöt päivät oli innokkaasti\ntoimessa saadaksensa periä ystävänsä Zevin aarteita kolmesta\nmaailman-osasta.\n\n\"Ei\", sanoi Kristiina miettiväisenä, \"älkäämme enään ajatelko\nprotektoria. Euroopalla on kyllin siitä yhdestä, joka on\nEnglannissa. Vahinko Ruben Zevistä. Se oli kuitenkin suuri aatos,\ntuo, että hän tahtoi koota kansansa ja asettaa heitä voimaansa\nkaupunkiinsa, Jerusalemiin. Minä olisin tahtonut lainata hänelle\nsotajoukkoni; siinä, olisi ollut jotakin tehtävää Wittenbergille ja\nKöningsmarkille. Ja minä olisin asettanut Emporagriuksen paaviksi\nsinne, päästäkseni hänestä... Muistaakseni Zevillä oli tyttärentytär,\njoka tuli odaliskiksi eli orjattareksi sulttaanin luo.\"\n\n\"Hän tuli sulttaanin ensimmäiseksi puolisoksi. Uskonheimolaiseni\nkiittävät häntä voimakkaaksi ja viisaaksi hallitsiattareksi. Hän\nhallitsi Turkinmaata yksinvaltiaana kuusi vuotta, mutta lienee nyt\ntullut kukistetuksi.\"\n\n\"Ja luultavasti kuristetuksi?\"\n\n\"Todenmukaisesti kyllä. Hänen kohtalonsa on tuntematon.\"\n\n\"Sitä kyllä saattoi edeltäpäinkin arvata. Mutta Texeira hyvä, mitä\nsaatan minä tehdä miehen puolesta, joka on ensimmäinen Israelissa?\nKansalais-oikeutta tuossa sianlihaa syövässä ja olutta juovassa\nRuotsissa, en teille saata toimittaa. Mutta jotakin muistuu mieleeni.\nTe rupeatte kristityksi, ystäväni; usko kuin usko, kaapu kuin kaapu,\nkatolilaiseksi esimerkiksi; se on mukavin keino millä syntinsä\nanteeksi saa. Totelkaa hyvää neuvoa! Minä luulen olevani hyvissä\nkirjoissa hänen kaikkien kristillisimmän majesteettinsa, Espanian\nkuninkaan luona, ja olen melkein varma siitä, että voisin asettaa\nteitä Perun maaherraksi.\"\n\n\"Kiitän teidän majesteettianne alammaisesti. Nykyään katson\nsuurimmaksi armon osotukseksi, mikä voisi tulla Hampurille ja minulle\nosaksi, sen, että teidän majesteettinne suvaitsisi ylhäisellä\nläsnä-olollaan kunnioittaa kaupungin alhaista hyvästijättö-juhlaa,\njoka huomenna pidetään Wandsbeckin luona teidän majesteettinne\npoislähdön vuoksi.\"\n\nKristiina nauroi.\n\n\"Tunnustakaa, rakas pankkiirini, että olette yhtä auttamattomasti\nkadotettu, kuin kyltymätön. Eipä edes Perun kaivokset saata pelastaa\nsieluanne. Hyvä. Minä tulen juhlaan. Ja jos tahdotte aina edelleenkin\nolla minun hovipankkiirini, niin kehittäkää taitoanne hauskutella\ntuota ahnasta neuvostoa Tukholmassa minun eläkerahoillani. Minä\nvakuutan, että siellä olette löytävä ansiollisia uskonheimolaisia.\"\n\nHyvästijättiäiset, jotka pidettiin Wandsbeckissa Hampurin\nulkopuolella Heinäkuun 16 päivänä 1654 olivat loistavimmat, mitkä\ntuo vanha kauppakaupunki miesmuistiin oli viettänyt ja Kristiina\nkuningattarelle ensimmäinen esimaku Eurooppalaisesta komeudesta\nulkopuolella hänen lumimaatansa. Kaikki, mitä pohjois-Saksa saattoi\nesittää ruhtinaallista, aatelista, korkeaporvarillista, oppinutta,\nkunniassa pidettyä ja loistavaa, oli silloin koossa tuossa uhkeassa\njuhlassa. Imartelevia puheita, vertauskuvia ja kunniaportteja\nvaihteli tanssin, ilotulitusten ja muitten huvitusten kanssa\nkello yhteen yöllä. Kuningatar oli ihastuttava, sukkelapuheinen,\nrakastettava, alhainen ja iloinen. Itse majesteetti näkyi unhottuneen\ntässä lukuisassa juhlapukuun puetussa ihmisjoukossa, näissä vapaissa\nlehevissä lehtikäytävissä, tässä pohjoiselle silmälle oudonlaisessa\nkesähämärässä, jota nuo kirjavat lamput eivät kokonaan saaneet\npoistumaan puiston varjoista. Mutta kuningaskatse oli kuitenkin\njäljellä noissa suurissa miettivissä silmissä, aina hereillä, aina\noma itsensä huulien hymyillessä ja kielen leikkiä lasketellessa.\nKaikkialla, missä hän näyttäytyi, annettiin hänelle kunnioittavasti\nsijaa. Nyt ei hän sitä näkynyt vaativan; hän oli päättänyt voittaa\nuuden valtansa, maailman, tässä ensimmäisessä kokeessaan ulkomaisella\npohjalla. Hänestä oli ainoastaan yksi arvostelu, ja se lauloi hänen\nylistystänsä. Hänen neronsa oli tunnettu, sitä oli kyllin ylistetty\njo ennen; mutta hänen persoonallisuutensa oli tuntematon tähän asti\nuseimmille. Ja hänestä oli sanottu... niin mitäpä kaikkea pahaa ja\nrietasta olikaan valehdeltu tuosta viehättävästä kuningattaresta,\njonka olentoon näkyi yhdistyneen suurimmat kuninkaalliset hyveet ja\nrakastettavin kansakunnallinen seurustelutaito! Kristiina ansaitsi\nja sai monta ihailiaa Wandsbeckissa. Jos panettelu uskalsi kuiskata\njotakin, piiloutui se häpeillään varjoon ja kyykistyi taajojen\ntähtien taakse. Westfalin rauhansopimuksen tekiät olivat läsnä ja\nylistivät hänen rauhanrakkauttansa. Bremenin kaupunki, jota hän\näsken oli puoltanut vasten ruotsalaista neuvostoa, puhui koko Saksan\npuolesta ja selitti valtaneuvoksensa kautta Kristiinan Germaanilaisen\njuuren jaloimmaksi vesaksi. Unohdetut olivat sodan verivirrat ja\nkiskomiset, kaikki puoleksi parannetut haavat, kaikki ihmis-onnen\nhävitykset. _Hän_ oli rauhanperustaja, joka oli uupuville kansoille\ntoivoa antanut; _hän_ oli aikakautensa vapaa ajatus ja loistava\nkeskipiste; _hän_ oli ainoa kuolevainen, joka oli astunut alas\nvalta-istuimelta ja kuitenkin jäi majesteetiksi. Wandsbeckin voitti\nloistavuudessa jälkeenpäin suuremmat kunniapidot, mutta se oli\nkuitenkin ensimäinen näyte-osa ja ensimmäinen käsien taputus pitkän\nesiintymisen aikana Euroopan näyttelyradoilla.\n\nKutsuttujen vieraitten joukossa oli Hessen-Eschwegen maakreivi\nFredrik sekä hänen puolisonsa Eleonoora Katariina, Kristiina\nkuningattaren orpana ja yhden-ikäinen kasvattisisar,\npfalzilaisen perheen murhelapsi. Tämän ruhtinattaren ensimmäinen\nnuoruudenhairahdus oli nyt unhotettu ja peitetty sen kautta, että hän\noli joutunut naimisiin yhtä huikentelevaisen ruhtinaallisen puolison\nkanssa, mutta liitto ei ensinkään ollut onnellinen. Kristiina oli\ntehnyt kaikki mitä saattoi, poistaaksensa orpanansa huonon maineen,\nja teki sen nytkin. Hän meni tuota häpeillään olevaa ruhtinatarta\nvastaan, tarttui häneen tuttavallisesti käsikoukusta ja saattoi häntä\nlehtimajaan, joka oli kylliksi avoin, niin että olivat kaikkien\nnähtävissä ja kuitenkin tarpeeksi erillään, suodaksensa heidän\nhäiritsemättä keskustella.\n\n\"Minun kauniilta Nooraltani on siivet leikattu sitte kuin viimeiseksi\njuoksentelimme Stegeborgin mäillä\", alkoi kuningatar, ikään kuin\nmilloin tahdotaan nostaa pystyyn puoleksi taittunutta ruusua. \"Mitä\nkuvastimesi sanoo? Älä anna sen luulotella, että olet vanhentunut.\nMinä pyydän sinua, älä pidä liika kiirettä; muista, että nuoruutesi\nmyöskin on minun!\"\n\nRuhtinatar oli vaiti, silmät alas päin luotuina, pidätettyjä\nkyyneleitä täynnä.\n\n\"Etkö ole onnellinen, Noora?\"\n\nSama äänettömyys. Paitsi tuota molemmilla olevaa liehuvaa luontoa,\nolivat he niin erilaisia kuin kasvattisisarukset olla saattavat.\n\n\"Eikö hän ole sinulle uskollinen, sano? Minä tunnen vaimoja, jotka\nylistävät miestänsä, kun hän ei lyö vaimoansa.\"\n\nEleonoora Katariina tahtoi puolustaa itseänsä sillä, että hän\npuolusti valittuansa.\n\n\"Puolisoni on ritarillinen\", kuiskasi hän, koettaen hymyillä.\n\nKristiina tukehutti pahan leikinlaskun; hän ei tahtonut loukata, hän\ntahtoi hyvittää.\n\n\"Se ilahuttaa minua\", jatkoi hän. \"Kaikkia muuta saattaa anteeksi\nantaa, paitsi halpamaisuutta. Minä pidän kevytmielistä aatelismiestä\nparempana kuin siveää ulkokullattua. Onnellista on olla vapaana;\nmutta jos kerran on jalkaraudat, niin on kuitenkin paras asettaa\nsiten, että kädet ovat vapaat. Muistatko vanhaa Wolfenbütteliä,\nratsumestaria, joka Rönössä opetti meitä ratsastamaan, siihen aikaan,\njolloin me vielä käytimme puuteroittua hiuspussikkoa, pöhöhihoja ja\npitkiä helminauhoja? 'Ohjat lujalla, pikku armo, jos se heti lähtee\nmenemään; mutta taputtakaa sillä välin sitä kiltisti kaulalle!'...\nOletko unohtanut ratsastustaidon, Noora?\"\n\n\"Olen unhottanut kaiken, paitsi sinun hyvyytesi, Kristiina. Oli\naika, jolloin mielestäni olin sinun vertaisesi. Nyt ei ole sinulla\nvertaista koko avarassa maailmassa. Sinä olet enemmän kuin suuri...\nsinä olet verraton...\"\n\n\"Niin, ilman puolisoa, ilman miestäni Abrahamia, jota Saara nimitti\nherraksensa! Siinä olen onnellisempi sinua. Mutta lohduta itseäsi,\nNoora; minä en saa, kuten sinä, poikaa tahi tytärtä, joka kerran\ntulisi minua suuremmaksi. Ole tyytyväinen siihen kohtaloosi, että\nkerran saat jalostuttaa saksalaista ruhtinasperhettä ruotsalaisella\nVaasaverellä. Parempi on jättää jotakin suurta jälkeensä, kuin että\nitse on suuri... Verraton! Mistä sait sen sanan? Ilman vertaista,\nilman puolisoa olen minä neitsyydessäni... ilman vertaista\nvapaudessani... niin, miksikä en verraton koko maailmassa? Eihän\nlöydy kahta luotua kappaletta aivan yhtäläistä. Minun kaunis ruusuni,\nlotkolehtinesi, jos tuo sinulle iloa tuottaa, niin muista, että olet\nkeksinyt minulle oikean sanan! Se on tuleva mielilauseekseni...\nVerraton, ruotsiksi _makalös_, saattaahan siitä tehdä kreikkaakin,\n_mákelos_... Minun täytyy antaa painaa se rintarahaan; se on minun\nphenixeni...\"\n\nJa hän lähti mitä parahimmalla tuulella sukulaisensa kanssa\nkäsikoukussa juhlan hyörinään. Ruhtinatar Eleonoora Katariina tunsi\nitsensä samalla hyvitetyksi ja alakuloiseksi. Verraton? Niin, noin\nosaa ottavainen ja etevä; noin muita hyvittävä ja kuitenkin -- itse\nyksin kaikki!\n\nSeuraavana aamuna oli Hampuri jälleen liikkeellä sanoaksensa\nvieraallensa oikein loistavasti viimeiset jäähyväiset. Mutta Texeiran\ntalossa kuului ainoastaan ahkerien kynien ritinä, jotka kaikkien\nkonttoorin pulpettien luona kirjoittivat määräyksiä miljoonien sisään\nkeräämisestä Ruben Zevin raunioista. Kuningatar oli kadonnut päivän\nensi koitossa; itse oli hän miehen vaatteissa ja ainoastaan miesten\nseuraamana.\n\nKauemmaksi emme saata seurata tätä loistavaa tähteä hänen kaarevalle\nlankeemuksensa radalle; -- emme Brüsseliin, jossa hän isä Guèmesin\nedessä valalla luopui isäinsä uskosta; -- emme Innsbruckiin, jossa\nhän uskonsa heittäneen Lukas Holsteiniuksen edessä julkisesti vannoi\nuskovansa kiirastuleen, pyhimyksiin, paavin voimaan edustajana ja\nyksin autuaaksi tekevään katoliseen kirkkoon, joka oli selittänyt\nhänen isänsä Antikristukseksi; emmekä hänen tuloonsa Romaan, jossa\nhän sai nimen Kristiina Aleksandra; -- emme hänen tuloonsa Parisiin,\njossa hän kummastutti kaikkia eikä itse kummastunut mistään; -- emme\nhänen mainioon tiede-akatemiaansa Romassa; -- emme hänen onnettomaan\nvieraissa käyntiinsä Ruotsissa, kun hän kummitteliana tuli\ntavottelemaan sen ja Puolan kruunuja; -- emme hänen kiistelemiinsä\npaavin kanssa, hänen pettyneisiin mielikuvituksiinsa ja maineen\nepäluotettavaisuuteen; -- emme hänen yksinäiseen vanhuuteensa ja\nkaiken maailman komeuden katoavaisuuteen; -- emmekä edes hänen\nviimeisten vuosiensa totiseen elämänkertomukseen, jonka hän omisti\nJumalalle, koska koko maailmassa ei löytynyt kuolevaista, jolle\nhän olisi tahtonut kokonaan itsensä uskoa, taikka jota hän olisi\nsaattanut pitää oman itsensä vertaisena, vielä vähemmän itseänsä\narvollisempana. Hän oli nyt, 1654, niin täydellisesti eheän valmis\nluonne, kuin ihminen olla saattaa elämänsä 28 ikävuodella, sellaisen\nelämän, joka yhäti tuottaa uusia odottamattomia tapauksia, uusia\nopetuksia. Perustus oli laskettu, päällysrakennus oli jäljellä\nrakennettavana. Hän oli tuo \"verraton\", -- \"kymmenes runotar\", --\n\"ruotsalainen Minerva\", -- \"jumaiien sankaritytär\", -- \"pohjolan\nSibylla\", -- \"kuninkaitten kuningatar\", -- \"taivaallinen sankaritar,\ntoinen aurinko\", -- \"_Christina coelestis heroina, alter sol_.\"\nHän oli Phenix, joka lensi ylös roviosta, ja sen yläpuolella oli\nluettavana kreikkalaisella kirjoituksella _mákelos, makalös_,\nverraton.\n\nKreikkalainen sana _mákelos_ merkitsee aitausta, ja romalaiset\ntekivät siitä sanat: _maceria_, puutarhamuuri, _macellum_,\nruokakauppatori. Minkä merkityksen tuo oppinut kuningatar lienee\ntunnustanutkin näille julkeille johtomuodoille, jotka eivät\nsaattaneet olla hänelle tuntemattomia, niin varma on, että _aitausta_\nvähimmän sopi verrata hänen sitomattomaan vapauteensa. Mutta\naitaus saattoi saada kauniin merkityksen, jos sitä selitettiin\nsiten, että se oli suojeliana, ja siinä Kristiina löysi selitystä\nsfinksin arvoitukseen. Hän tahtoi olla suojeliana kaikelle, mikä oli\nsuurta ja ylevää työssä ja ajatustavassa, taiteitten ja tieteitten\nsuojeliana, vapaan ajatuksen ja aikakauden korkeimman valistuksen\nsuojeliana; se oli hänen _mákelos'insa_, hänen maalinsa ja kunniansa.\nJos oikeutetuiksi tunnustetaan Thorildin sanat: kappaleen ansio\non sen tarkoitus, elämän korkein päämäärä on elämän totuus;\nsilloin historia, joka puuttuvaisuudet pohtaa, ennemmin käsittelee\nniitä kuvailun varjoina ja tuo valoon sen, mikä saattaa kestää\njälkimaailman silmien edessä. Silloin Ruotsi on muistava, että Kustaa\nAadolfin tytär istui kuninkaallisen ylevänä sen valta-istuimella,\nitse kruunattuna uudella laakeriseppeleellä, sen mahtavuuden\nloistavimpana aikana. Silloin Suomi ei ole unhottava, että se\nhäneltä, kun hän vielä oli lapsi, mutta sen ansiollinen lapsi, sai\nensimmäisen kansalais-oikeutensa tieteitten maailmantasavallassa.\n\"Minun sydämmessäni hänellä on sija\", sanoi hänestä tuo aina\nsuuri-aatteinen Geijer. Ja paremmin kuin mikään muu, on tämä\nhistorian kirjoittaja kuvannut hänen asemansa, kun hän sanoo: \"itse\nladellen liiallisuuksien välillä, oli Kristiina sen vaarallisen\nsuuruuden kuva, johon Ruotsi oli noussut.\"\n\nKorkea, häikäisevä inhimillisen suuruuden ja inhimillisen\nheikkouden haamu, jota niin hillitsemättömästi on ihailtu, niin\nsäälimättömästi paneteltu, sinä, jonka haudalle kaksi vuosisataa\non lunta tuiskuttanut, voimatta jälkiäsi poistaa tahi antaa\nsinusta täydellisesti selvää, täydellisesti oikeaa kuvaa, -- älä\nsuutu, jos aikojen ja sydämmien salasopukoista aarteita etsivä on\nkysynyt aikakautesi tähdiltä sinun arvoituksesi selitystä ja siinä\nlöytänyt kyvyn ja puutteellisuuden, jotka kaiken selittävät! _Stella\ninclinant_... Nimitä tähtien vaikutusta luonnon taipumuksiksi, niin\nseisomme yhdeksännentoista vuosisadan aaltoilevalla pohjalla.\n\nSitä Kristiinaa, jota maailma on ihaillut ja herjannut, on _Voltaire_\nkuvannut niin leikillisen sujuvasti ja niin osaavan todellisesti,\nettei mikään valokuvaaja olisi onnistuneemmasti voinut asettaa valoja\nja varjoja. [Lacrombe, Chirstine, siv. 241.]\n\n    A s'a jupe courte et légere;\n    A son pourpoint, à son collet;\n    Au chapeau, chargé d'une plume;\n    Au roubain ponceau qui pendoit\n    Et par devant et par derriere;\n    A sa mine galante et fiere\n    D'amazone et d'avanturiere;\n    A ce nez de concul romain\n    A cette fierté d'heroine\n    A ce grand oeil tendre et hautaine\n    Soudain je reconnus Christine:\n    Christine des arts le maintien,\n    Christine qui seda pour rien\n    Et son royaume et son église,\n    Qui connut tout et ne crut rien,\n    Que le saint père canonise,\n    Que damne le lutherien,\n    Mais que la gloire immortalise.\n\nTämä on:\n\nHänen lyhyestä ja kevyestä hameestaan; liivitakistaan ja\nkaulustimestaan; sulalla koristetusta hatustaan; punaisista\nnauhoistaan, jotka riippuivat eteen ja taakse päin; hänen\nmiellyttävästä, ylhäisestä, puolittain amatsooni- puolittain\nseikkailia-muodostaan; hänen romalaisen konsulin nenästään; tuosta\njumalatarmaisesta uhkeamielisyydestä; hänen hellästä ja ylpeästä\nkatseestaan tunsin heti Kristiinan, vapaitten taiteitten tuen,\nKristiinan, joka ilmaiseksi jätti valtakuntansa ja kirkkonsa; hänen,\njonka pyhä isä selittää pyhimykseksi, jota lutherilainen tuomitsee,\nmutta jonka maine vie kuolemattomaan kunniaan.\n\n\n\n\n27. Uusi elämä.\n\n\n    Minä olin kuollut, ja katso, minä elän!\n\nMuutamia päiviä ennen mikkeliä esiintyi Karjan pitäjässä Uudella\nmaalla sotapappi Pietari Luth. [Ei saa sekottaa tätä Skaran saman\nnimelliseen lehtoriin.] Hän oli noin 40 paikoilla oleva mies, pitkä,\nlaiha, kalpea, paljon oppinut, mutta vielä enemmän kuin oppinut oli\nhän innokas uskossaan. Hänen oppinsa ja suuret lahjansa olisivat\naikaisin vieneet hänen suomalaisen kirkon kunniapaikkoihin, ellei\nhän ennemmin olisi tahtonut saarnata mestarinsa käskyjä noille\nvihasta, kostosta ja ryöstöstä raa'aksi tulleille sotilaille, jotka\nparahiten häntä tarvitsivat. Hän, joka kymmenen vuotta ennen niin\nurhoollisesti ja uhkamielisesti oli mennyt tappotanteren vaaroja\nvastaan, sitoaksensa haavoitettuja ja lohduttaaksensa kuoleman kanssa\ntaistelevia, oli nyt tullut ruskean hevosen ratsastajan julkiseksi\nviholliseksi. Mihin hän tuli, saarnasi hän rakkauden ja rauhan\nevankeliumia siten, kuin hänen aikakautensa sitä tahtoi kuulla. Hän\nei ollut noita itkuun meneviä, hän oli kangistunut elämän ja kuoleman\ntaistelussa, mutta kivilohkare-kummun alla oli hänellä makean veden\nlähde. Miksikä hän tillittäisi? Oli kyllä puutetta ja hätää ilman\nhäntäkin. Kovakouraisena ja pelkäämättömänä, kuten se sukukunta,\njolle hän puhui, viskasi hän alas tomuun kaiken, joka ei ollut\njuurineen kiinni iankaikkisissa kallioissa.\n\nTämä voimallinen saarnaaja oli matkalla Tammisaareen, mennäksensä\nsieltä suomalaisten sotajoukkojen muassa Tallinnaan, mutta hän viipyi\nmuutamia päiviä Karjassa sillä välin kuin ruodut kokoontuivat.\nTähän aikaan oli lyhyt rauhanlepo jälleen ohitse. Kaarle X Kustaa\noli lähtenyt sotaan Puolaa vastaan; venäläisiä odotettiin, kaikki\noli jälleen miekan kalsketta ja sotamelua. Pietari mestari saarnasi\nmikkelinpäivänä Karjan kirkossa \"suurimmasta taivaan valtakunnassa\",\nmutta hänellä oli samalla selitettävänä Mikaelin taistelusta\nlohikäärmeen kanssa. Lohikäärme oli sota, lohikäärme oli ruskean\nhevosen ratsastaja. \"Voi sinua, hävittäjä! luuletkos, ett'ei sinun\npidä hävitetyksi tuleman! Ja sinuas, ylenkatsoja! luuletkos,\nett'ei sinua ylenkatsota? Kun olet täyttänyt hävityksesi, niin\nsinun myös pitää hävitetyksi tuleman; koska sinä olet täyttänyt\nylenkatsees, niin sinun pitää jälleen katsottaman ylen. Katso,\nheidän sanansaattajansa huutavat tuolla ulkona, rauhan enkelit\nitkevät haikeasti. Polut ovat autiona eikä teillä ole yhtään rauhaa.\nMaa suree ja nääntyy. Libanooni häpeää ja lakastuu, Saron on kuten\nkanerva-nummi, Basan ja Karmeli ovat hävitetyt. Nyt tahdon minä\nnousta, sanoo Herra: nyt minä tahdon itseni korottaa, nyt tahdon minä\nkorkiaksi tulla. Oljista olette te raskaat, korsia te synnytätte;\ntulen pitää teitä kuluttaman teidän ylpeytenne kanssa, sillä kansa\npitää poltettaman kalkiksi, niinkuin hakatut orjantappurat tulella\nsytytetään. Kuka on meidän seassamme, joka saattaa asua kuluttavan\ntulen ääressä? Herra on tuomitseva pakanain seassa ja rankaisee monta\nkansaa ja heidän pitää vannaiksi miekkansa tekemän ja keihäänsä\nviikahteiksi. Kaikki sota ja meteli ja veriset vaatteet pitää\npoltettaman ja tulella kulutettaman.\"\n\nTyytymättömänä noihin Esaiaan salamoihin, kutsui saarnaaja vielä\nlukuisasti kokoontuneen yleisön raamatunselitykseen Uuskylän taloon,\njoka oli suurin koko rannikkoseudussa. Kansanjoukot tulvasivat sinne\nja asettuivat taivas-alle aukealle mäenrinteelle metsän syrjään\ntalon luo. Tämä oli yksinkertaista kuten ensimmäisten kristittyjen\naikana. Eräs kukkulalla oleva kivilohkare oli samalla saarnastuolina\nja alttarina; siinä makasi nyt Kustaa II Aadolfin raamattu avoinna\nkiven päällä. Aikaisin laskeutuva syys-aurinko laski punaisen\nhohteensa lakastuville lehdille, karkeasti salvotulle rakennukselle\nja äänetönnä kuuntelevan, hajaantuneen kuunteliajoukon ylitse.\n\nIltatuulonen tarttui sanoihin ja saattoi ne alas vierua myöten.\nPuhuja käytti Jobin kirjasta otettuja Zofarin sanoja, kurittaaksensa\najan pöyhkeyttä.\n\n\"Etkös tiedä sen aina niin käyneen siitä ajasta kuin ihminen on\npantu maan päälle, että jumalattomain kerskaus ei ulotu kauas;\nulkokullattuin ilo on silmänräpäykseksi. Jos hänen korkeutensa\nulottuisi taivaaseen ja hänen päänsä pilviin, niin pitää hänen\nviimein katoaman kuten loka, niin että ne, kuin ovat hänen nähneet,\nsanovat: Kussa hän on? Niinkuin uni katoaa, niin ei häntä pidä\nlöydettämän, ja niinkuin unennäkö pitää hänen raukeaman. Se silmä\nkuin hänen nähnyt on, ei pidä häntä enään näkemän ja hänen huoneensa\nei pidä häntä enään näkemän. Jos kohta hänen luunsa ovat täynnä\nnuoruuden voimaa, pitää niitten kuitenkin hänen kanssaan maassa\nmakaaman!\"\n\nSitten siirtyi hän apostolien sanoilla rakkauteen, joka oli\nensimmäinen ja suurin käsky; -- tuo käsky, jonka itsekkäisyys\nkieltää ja jota sota julkisesti ivaa. Etkö tiedä, että \"Jumala on\nrakkaus, ja se joka pysyy rakkaudessa, hän pysyy Jumalassa ja Jumala\nhänessä?\" Etkö ymmärrä, että \"jos minä kaikki salaisuudet tietäisin\nja kaiken tiedon ja minulla olisi kaikki usko, niin että minä vuoret\nsiirtäisin, eikä olisi minulla rakkautta, niin en minä mitään olisi?\"\nJos joku luulee olevansa profeetta tahi hengellisesti lahjoitettu,\nhän ajatelkoon Herran käskyä: \"Vaikka profetiat lakkaavat, ja kielet\nvaikenevat, ja tieto katoo, ei rakkaus koskaan väsy.\" Taivaassa ja\nmaassa on se suurin ja ainoa, se iankaikkinen, joka ei koskaan katoa.\n\nSaarnaaja lopetti esittämällä nöyrää, rakastavaa lasta suurimpana\ntaivaan valtakunnassa. Hänen sanansa lankesivat tuohon itsekkääseen,\nkovasydämmiseen aikakauteen, kuten raesade ohdakkeita kasvaville\nkentille, mutta samalla myöskin kuten kevätsade sulavalle jäälle.\nNäissä sanoissa oli jotakin tuosta kaikkia sovittavasta, yhdistävästä\nvoimasta, joka selittää, mitenkä kansat kukistumatta voivat kestää\nkovia koetuksen aikoja.\n\nVarjot kävivät tummemmiksi, ilta-aurinko vaipui, hämärä tuli,\nkansanjoukot virtailivat vierua pitkin pois, kuten vesipurot.\nUuskylää käytettiin usein lepo-asemana matkustusmatkoilla, ja nyt,\nraamatunselityksen aikana, oli tullut yhdet vaunut, joita seurasi\nmuutamia ratsumiehiä. Kun selitys oli loppunut, tuli saarnaajan luo\nnuorehko nainen. Hänen silkkivaatteella sisustettu matkatakkinsa,\njoka pohjois-saksalaisten tavan mukaan oli vedetty pään yli\n\"huikeksi\", ilmaisi, että hän oli seudun aateliston jäseniä.\n\n\"Mestari Pietari Luth\", sanoi hänelle nainen, \"minä kiitän teitä\nsanoista, joissa oli henkeä ja elämää. Olette kerran minulta kysynyt,\nolenko Jumalan lapsi. En ole sitä milloinkaan ollut sitte ensimmäisen\nlapsuuteni ajan. Mutta nyt tulen luoksenne, kuten maailman merellä\nkadotettu pirstale ja kysyn teiltä, tahdotteko osottaa minulle tien\nsen rakkauden luo, joka on kaikkea taitoa parempi, joka ei koskaan\nkatoa.\"\n\nPietari mestari ei ollut tottumaton tuollaisiin kysymyksiin.\n\n\"Jos sinä olet\", sanoi hän sielunpaimenen tuttavallisella\npuhuttelulla, \"jos sinä olet samarialainen nainen, joka tulet\nvettä ammentamaan Jakobin lähteestä, niin muista, ett'en minä ole\nvapahtajasi. Mene hänen luoksensa, niin olet iankaikkisen elämän\nsaava.\"\n\n\"Pitkän pitkä on matka Jumalan luoksi\", huokasi nainen, \"ja minä olen\nkovin väsynyt. Antakaa minulle tippa elämän vettä!\"\n\n\"Ei kukaan saata antaa, mitä _hän_ antaa; mutta mitä minulla on,\ntahdon sinulle antaa. Istu tähän ja usko itsesi minulle!\"\n\nHe istuivat kivelle kellastuneen koivun juurelle. Alkoi tulla\npimeä ja tähdet rupesivat tuikkamaan taivaalla. Pietari mestari\nei erottanut tuntemattoman kasvonpiirteitä, mutta tunsi hänen\nläheisyydessään kummallisen painon, ikään kuin se olisi virrannut\njostakin suuremmoisemmasta kyvystä. Tämä ei ollut sellainen kuin\nmuut. Noilla nöyrillä sanoilla oli vieras kaiku, jota hänen äänensä\nvastusti, se kun ilmaisi enemmän tottumusta käskemään kuin anomaan.\nPietari mestari odotti kysymyksiä, mutta nainen oli kauan ääneti.\nHänen täytyi nähtävästi ponnistella voimiansa saattaaksensa paljastaa\nsydämmensä tilaa.\n\n\"No siis\", sanoi mestari vihdoin, rohkaisten itseänsä vahvalla\nuskollaan. \"Sinä sanot, että olet etsivä henki. Mitä muuta sinä olet?\nKetä etsit?\"\n\n\"Mitä olen? Ketä etsin?\" matki nainen miettivästi. \"Olen eräs, joka\non kieltänyt kaikki, paitsi oman itsensä. Olen eräs, joka on etsinyt\npohjaa niin pitkältä kuin hän muistaa saattaa, vaan joka ei ole sitä\nlöytänyt. Tuolla koivulla on juuri ja tuolla kivellä on pohja, jossa\nse saattaa levätä, mutta minä olen juureton kuten meren vaahto,\nminulla ei ole pohjaa ei maassa eikä taivaassa. Monena pitkänä\nvuotena olen etsinyt sieluni perustetta itsestäni ja havainnut\naaltoilevia laineita; etsinyt pohjaa maailmasta ja seisonut aina\nsamalla keinuvalla palkilla; etsinyt juurta kaikista inhimillisen\nviisauden töistä ja tullut yhtä petetyksi. Tuhansia kysymyksiä, eikä\nkoskaan vastausta. Tänään kuulin Johanneksen ja Paavalin puhuvan\nteidän kauttanne minulle ja se oli minusta kuten vastaus, mutta minä\nen ole siitä varma. Olenhan minä tuntenut nuo sanat kauan. Minulle\novat ne olleet kuolleita ääniä, mutta tänään ovat ne saaneet hengen\nja lyövät minua maahan asti. Voitteko te minua jälleen nostaa?\"\n\n\"Jumala voi nostaa, hän, joka on rakkaus. Uskotko Jumalaan?\"\n\n\"Olen uskonut tähteen, ja se on minua pettänyt. Olen uskonut itseeni,\nenkä ole kestänyt koetusta. Vihdoin olen oppinut uskomaan rakkauteen,\nmutta se ei ole teidän rakkauteenne, mestari; se on ihanaan\nlapseen... Ei Marian lapseen, vaan minun lapseeni... ja tuon lapsen\nedestä olen uhrannut kaikki, mutta en ole saanut rauhaa.\"\n\n\"Ei, se ei ole kristityn rakkaus. Se, joka rakastaa isää tahi äitiä,\nsisaria tahi veljiä tahi lapsia enemmän kuin minua, sanoo Herra, hän\nei ole minulle otollinen. Rakastatko Vapahtajaasi Jesusta Kristusta?\"\n\nNainen oli vaiti.\n\nNyt oli hän vangittuna. Pappi oli tarttunut kotkan ylpeään siipeen.\nSe kohotti itseänsä lentääksensä, se taisteli elämänsä puolesta,\nmutta ei päässyt pakoon. Pappi sitoi hänen todistuksillaan, että\nilman Jumalan rakkautta on ihmisten rakkaus pelkkä luonnon-vaisto.\nMutta Jumalan rakkaus, joka käsittää kaikkea, vallitsee samalla\nkaikkea niin, että meidän hänessä täytyy myöskin rakastaa ihmisiä.\nAinoastaan se rakkaus voi antaa elämälle sisällyksen ja maalin.\nAinoastaan se rakkaus on katoamaton.\n\nNainen kuunteli noita sanoja, kuten janoon nääntyvä. Mutta vieläkin\nhän vastusti.\n\n\"Eikö siinä ole kylliksi\", sanoi hän, \"että olen kaikki uhrannut\nrakkauteni tähden?\"\n\n\"Ei, ei ole kylliksi, että epäjumalan tähden uhraamme kaikki. Ei,\nvaikka antaisit kuninkaan valtakunnan.\"\n\n\"Olen antanut kuninkaan valtakunnan.\"\n\n\"Ei, vaikka antaisit ruumiisi poltettavaksi.\"\n\n\"Olen antanut ruumiini sisällisen tulen poltettavaksi.\"\n\n\"Mutta apostoli sanoo: se ei ole sinulle hyödyllistä. Etkö ole saanut\nkaikki elävältä Jumalalta?\"\n\n\"Olen, minä olen saanut kaikki... anna minun sanoa tähdiltä.\nItsestäni en ole mitään. Ei yksikään maassa oleva mato ole niin\nkurjan auttamattomana ja köyhänä tullut maailmaan kuin minä. Ja\nkuitenkin olen saanut raittiin ruumiin, vapaan hengen, runsaat\nluonnonlahjat, palavan janon kaikkeen ylevään ja suureen, jota ajatus\nkäsittää voi. Olen saanut järkähtämättömän rohkeuden, vahvan tahdon,\nselvän näkövoiman, ihmisten rakkauden, tietoja, valtaa, kunniaa,\nvaltakuntia ja korkeutta. Ainoastaan yhtä en ole saanut, se on\nversonut minun sydämmestäni... minun rakkauteni tuohon lapseen.\"\n\n\"Älä jätä pois mitään! Sinä olet kaikki saanut Jumalaltasi; hänelle\ntäytyy sinun antaa kaikki takaisin.\"\n\n\"Pietari mestari... te olette kova minulle; ymmärtäkäämme toisiamme!\nOli aika, jolloin minä tuollaisesta vaatimuksesta olisin nauranut\nteille taikka teljennyt teidät hulluinhuoneeseen. Mutta sitte kuin\nolen kadottanut oman itseni, sitte kuin olen antanut itseni toiselle,\nsitte kuin olen tuntenut kaikkien perustusten horjuvan, olen kärsinyt\nja oppinut tarpeeksi, käsittääkseni teitä nyt. Siis olen valmis\ntaipumaan. Ottakaa kaikki mitä _saanut_ olen, annan kaikki takaisin,\ntiedon, korkeuden, kunnian, minä viskaan ne pois, ikään kuin niitä\nei milloinkaan olisi ollut. Olen valmis jälleen tulemaan siksi\nsanomattoman köyhäksi, halvaksi, mitättömäksi aineeksi, kuin ollut\nolen. Mutta älkää pyytäkö minulta rakkauttani; sitä en teille antaa\nsaata, se on ainoa, mikä on olemuksestani jäljellä, se on elämäni. En\nsaata riistää sydäntä rinnastani, jos tahdon elää.\"\n\n\"No kuole siis, synnin orjatar, kuole pois omasta itsestäsi, ja\nnouse uudestaan luotuna Herrassasi ja Vapahtajassasi! Tahdotko panna\nehtoja Jumalalle? Tahdotko sanoa hänelle: sen ja sen verran tahdon\nantaa sinulle, mutta syntisen maallisen rakkauteni tahdon minä pitää;\nsitä et sinä saa, se on minun elämäni! Mene, tee kauppaa maailman\nkanssa, se antaa tinkimis-varaa, mutta tässä vaaditaan kaikki taikka\nei mitään. Jumalasi ei tyydy puolinaiseen sydämmeen, hän tahtoo\nsinut kokonaan. Hän ei saata ottaa sinua vastaan, ennen kuin sanot:\n_Kristus on minun elämäni!_\"\n\nNainen nousi seisoalle kiivastuneena.\n\n\"Kuka te siis olette, joka puhutte minulle Jumalan oikeudella? Pitkiä\naikoja on kulunut siitä, kuin minä olen kehittynyt pois tuosta\nhurskaasta mielipiteestä, että pappi on Jumala. Te olette oppinut,\nmestari Pietari Luth; niin olen minäkin. Te selitätte raamattua;\nsitä teen minäkin. Te etsitte, minä etsin; te luulette löytäneenne,\nsilloin kuin minä haparoitsen, ja te olette löytänyt niin vähän, että\nte ette edes tiedä, mitä rakkaus on. Sillä jos te sen tietäisitte,\nette tahtoisi ryöstää onnettomalta, rauhattomalta kanssa-ihmiseltänne\nviimeistä jäännöstä hänen maallisesta olemuksestaan. Jumala on\narmahtavaisempi kuin te: jos hän olisi tahtonut ottaa minulta kaikki,\nei hän olisi antanut minun jäädä vielä tänne maan pinnalle. Te olette\nnähnyt ja oppinut jotakin maailmassa; olkoon niin; minä olen nähnyt\nja oppinut enemmän kuin te. Minä tunnen juutalaisia, muhamettilaisia\nja kristityitä kaikista uskontunnustuksista; te ette ole viisaampi\nkuin joku heistä. Juutalainen sanoo minulle: täytä Jumalan laki,\nniin Abraham sinulle helmansa avaa. Muhamettilainen sanoo: elä\nrehellisesti, tee hyvää, rukoile, paastoa, taistele uskosi puolesta,\nniin olet varma paratiisista. Katolilainen ei pyydä edes sitä\nminulta. Lue isämeitääsi, sanoo hän, avuksesi huuda pyhimyksiä, tee\nsynnintunnustuksesi, anna almuja, niin Pietari sinulle avaa taivaan\nportit. Mutta te, toinen Pietari, sanotte minulle: poista oma itsesi\njuuria myöten, Jumala tahtoo sinun kuolleena, tehdäksensä sinua\neläväksi! Mitä pitää minun uskoman tuollaisesta opista? Enhän saata\nmennä takaisin sille olkilyhteelle, jossa syntynyt olen ja syntyä\nuudestaan! Tuolla on minun tähteni; katsokaa, kuinka lempeästi se\nvastaani välkkyy äärettömässä avaruudessa! Ennemmin lähden takaisin\nsen luo, ainoan ystäväni tykö; se on antanut minulle paljon ja\nottanut paljon, mutta se on kuitenkin suonut minun pitää _yhden_. Te\nette ole antanut mitään ja tahdotte ottaa kaikki. Sillä tapaa se on,\nPietari mestari. Olkaa onnellinen uskossanne, jos saatatte; minä en\nsitä saata. Hyvästi!\"\n\nHän meni muutaman askeleen, mutta ei tullut kauaksi. Tuo hämmästynyt\nsaarnaaja näki hänen seisattuvan, horjuvan, koettavan kulkea\neteen päin, mutta pidättyvän ikään kuin näkymättömästä voimasta.\nHän vapisi kaikissa jäsenissään, hän ponnisti koko voimallisen\ntahtonsa päästäksensä irti tuosta vastustamattomasta, joka hänen\njalkansa puututti, mutta turhaan. Lyhyen, toivottoman taistelun\nperästä vaipui hän melkein uupuneena kallion juurelle, jossa puhuja\noli seisonut muutamia tuntia ennen. Tässä silmänräpäyksessä oli\nhän keskellä illan varjoja ikään kuin valosta läpikuultavana.\nHän loisti selittämättömässä välkkehessä, joka valaisi kalliota,\nruohoa, sammalta ja hänen lähellään olevaa iltakastetta. Silmät\nolivat ummessa, hänen mustat hiuksensa näyttivät fosforimaisesti\nvalkimoivan, hänen päällysviittansa liepeet loistivat pimeässä,\nhänen sormuksessaan kimalteli kolme jalokiveä, kuten Kalevan miekka\ntaivaankannella.\n\nEpätietoisena siitä, mitä tuo merkitsi, läheni Pietari mestari ja\nkurkotti kätensä auttaaksensa uupunutta.\n\n\"Odottakaa!\" sanoi nainen hiljaisella äänellä. \"Tähti on minussa...\nSe puhuu...\"\n\nSe kesti ehkäpä minuutin, kentiesi vuosisadan. Aikaa ei tässä\nsilmänräpäyksessä olemassa ollut. Äkkipäätä olivat molemmat taas\nsynkässä pimeydessä. Tuo salaperäinen loiste oli kadonnut yhtä pian\nja selittämättömästi, kuin se tullutkin oli. Ainoastaan heikko\nvalonjuova näytti kiitävän pois yli tumman öisen taivaan ja katoavan\ntähtien joukkoon.\n\nTuntematon nousi hitaasti, veti syvään henkeänsä ja sanoi:\n\n\"Neuvokaa minua! Minä olen kurjin, taitamattomin kaikista luoduista\nolennoista.\"\n\nTämä oli rukoilevan, avuttoman lapsen ääni. Ankara saarnaaja tunsi\nitsensä liikutetuksi.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän. \"Herra kutsuu minua, ja minä tottelen. Minun ei\nnäillä seuduilla ole enään oltava muuta kuin kolme päivää; ne päivät\nkuuluvat sinulle. Ketä tulee minun kysyä? Enhän tiedä kuka tahi mitä\nsinä maailmassa olet.\"\n\n\"Kysykää Uuskylässä kreivinna Götziä. Te tunnette minun kaukaisilta\najoilta asti.\"\n\nHe palasivat taloon ja tiellä tulivat palveliat, jotka olivat\nlähetetyt heitä etsimään, tulisoihdut kädessä vastaan. Kreivinna oli\ntullut Tallinnan kautta Tammisaareen, ja tahtoi jatkaa matkaansa\nTurkuun ja Ruotsiin. Hän luuli nyt saavansa unettoman yön, mutta\nnukkui hämmästyksekseen niin, ett'ei hän moneen vuoteen ollut niin\nlevollisesti maannut.\n\nAikaisin seuraavana aamuna tuli Pietari mestari Uuskylään ja viipyi\nnuo kolme päivää ennen lähtöänsä matkustavaisen luona Uuskylän\ntilavassa vierastuvassa. Siinä taisteltiin pitkä ja kova taistelu,\njossa koko hänen oppinsa oli auttamattomasti riittämätön. Oppilas\ntunsi raamatun ja sen selitykset paremmin, kuin mestari. Mutta tämä\nosasi, mitä hän ei osannut, -- rukoilla. Ja tuo palava rukous oli\nkapinoitsiaa voimallisempi. Hän ei voinut vastustaa sitä voimaa, joka\nihmis-sielut pehmittää kuten vesipurot. Se hänet maahan kukisti ja\nnosti pystyyn uudistettuna.\n\nKun Pietari mestari kolmannen päivän illalla sanoi jäähyväiset,\nehdotti kreivinna, että vielä viimeisen kerran tapaisivat toisiansa\nKaskaksen torpassa. Hän oli tullut etsimään tuota matalaa mökkiä;\nhänellä oli kokonaisen elämän velka palkittavana.\n\n\"Minä tulen\", vastasi pappi, \"ollakseni todistajana lapsen uudestaan\nsyntymiseen siinä paikassa, jossa hän ensin näki päivän valon.\nEvankelinen kirkkomme suree maallista ylipäällikköänsä, suurta Kustaa\nkuninkaan tytärtä. Hän on mennyt valosta pimeyteen. Nyt saa meidän\nkirkkomme tietää, että toinen on käynyt pimeydestä valoon.\"\n\n\"Ei, älkää tuomitko, Pietari mestari! Rukoilkaa ennemmin kaikkien\npuolesta, jotka haparoivat horjuvilla askeleilla iäistä valoa kohti!\nJumala ainoastaan tietää, kuinka paljon pimeyttä vielä on jäljellä\nsielujen pohjissa. Minä tiedän ainoastaan, että olin kuollut, ja\nkatso, minä elän! Minä olin maan tomun orja... Minun ystäväni, minun\nopettajani, antakaa minun nyt olla vapaa totuudessa! Teidän kirkkonne\nriitelevät puustavista ja unohtavat, että yksi on henki. Minä en\nkuulu lutherilaiseen enkä muuhun näkyväiseen kirkkoon; minä kuulun\nsiihen näkymättömään, yhteiseen kirkkoon, jonka herrana ja päänä on\nKristus ainoastaan. Nyt saatan antaa itseni kokonaan hänelle. Nyt\nsaatan alkaa uutta elämää.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuo köyhä, vaan ei enään rappeutunut torppa oli, paitsi takassa\npalavaa valkeata, itselleen harvinaisena ylellisyytenä hankkinut\ntalikynttilän, joka oli pistetty sitä varten koverrettuun ja pöydälle\nasetettuun nauriiseen. Tämä oli tapahtunut eilisen saarnaajan,\nmestari Pietari Luthin kunniaksi, joka oli tullut veisataksensa\nehtoovirren torpan hurskaitten asukasten kanssa yhdessä. Lattia oli\npuhtaaksi huhdottu, ryijy vuoteelle levitetty, lapset puhtaina.\nSiellä oli nyt, kuten ennenkin, lukuisa joukko perillisiä, Tommun\nlapsia, sitte kuin poika oli saanut torpan haltuunsa isänsä jälkeen\nja kantanut ajan kuormia samalla äänettömällä levollisuudella,\nsamalla kärsivällisellä ahkeruudella. Tänä iltana hän vannehti\nkorvoa, hänen vaimonsa jakoi aikansa lapsille ja illallistoimiin;\nhänen nainut sisarensa Sigfrida istui lapsi rinnoilla. Dordei, äiti,\ntutki ankarasti punaposkisen pojan tuuheaa tukkaa ja poika nojasi\nkärsimättömänä päätänsä iso-äidin polvea vasten.\n\n\"Kiitoksia, Pietari mestari, hyvästä Herran sanasta, jota eilen\nmeille saarnasitte\", sanoi tuo puhelias vanha vaimo, lopettamatta\ntutkisteluaan. \"Jääkää meille! Mitäpä hän sinne häijyyn sotaan menee?\"\n\n\"Missä kaikki muu hävitetään, on sielut kuitenkin jäljellä\", vastasi\npappi.\n\n\"Niin, Jumala varjelkoon sodasta. Sinne meidän Maunukin vain meni,\nhänkin, ennen kuin oli leukaansa parran saanut, ja nähkääs, sinne hän\njäi! Kaksi on minulla jäljellä sotilasjoukossa, sanotaan, että vielä\nelävät, Jumala tiesi missä. Sigfridan miehen ottivat he keväällä;\nsitä varten on hän nyt täällä lapsineen, raukka. Kiitän siitä\nJumalaa, että Tommu sai kotiin jäädä, sanotaan että venäläisillä on\ntaaskin paha mielessä; silloin täytyy kai Tommunkin mennä kentiesi,\nja me jäämme tänne naiset ja lapset torppaa hoitamaan. Noh, istu\nhiljaa, Bennu! Kaikki padan korvat nyt tässä kuuntelemaan, kun\nsodasta puhetta on.\"\n\n\"Antaa heidän tulla vain, niin monta kuin puita on metsässä!\" mötisi\npoika uhkaavasti, samalla kuin hän päätänsä hieroi iso-äidin polvea\nvasten.\n\n\"Pidä suusi! Etkö häpeä mestaria? Eivät he ymmärrä hävetäkkään,\nnuo pojat tähän aikaan; semmoisia he ovat, Stålhandskea niissä on\njoka-ikisessä vesassa. Jumala siunatkoon Kersti röökinää, joka meille\nrauhan antoi; vaikk'ei sitä ollut pitemmältä kuin että ennätettiin\nlausua hyvää päivää ja hyvästi. Mitä varten hän meiltä juoksi paavin\nluo? Nähkääs, se suuri oppi on pelkkää turhuutta; en luule että siinä\noli mitään ehjää pohjaa, tuossa.\"\n\n\"Ilman Jumalan rakkautta, Dordei muori, on kaikki pohjatonta.\"\n\n\"Sanokaapas muuta! Minäkin olen tuntenut erään, joka kaikin mokomin\ntahtoi oppia raamatun oikeaa tolkkua, ja mitäpä hänestä tuli? Aivan\npois suunniltaan hän meni, niin ett'ei vihdoin tietänyt kuka maailman\noli luonut. Mestari kentiesi ei ole kuullut tuota tosisatua? Oli\nkaksi mustalaislasta...\"\n\n\"Niin, minä tiedän. Lydik Larsson antoi minun kerran lukea lapsi\nHagarin kanssa, ja hänen minä sittemmin näin sodassa ylhäisenä\nneitona.\"\n\n\"Näkikö hän? Niin, miksikä ei hän olisi sotaan mennyt, hän, joka\noli röökinän jälkeen ylhäisin koko Ruotsin valtakunnassa! Saatatte\narvella, että oli katto korkealla, kun Lydikki tuli Tukholmasta\nja kertoi meille kaikkia Hagarista. Lydikki on nyt myöskin mennyt\nmenojaan, ja hänen Bettynsä sai täyden arkullisen hopeataalareita.\nSaman tien ovat he kaikki menneet, -- Aake herra, joka pojan vei ja\nJuho herra, joka tytön otti luokseen. Jo paljon ennen heitä muutti\nSigfrid mestari pois täältä maailmasta. Jumala hänen sielullensa\niloa suokoon! Täällä hän makasi tuossa vuoteessa. Me olemme nähneet\noppinutta väkeä ennenkin, Pietari mestari.\"\n\n\"Tahtoisitteko halusta jälleen nähdä lapsi Hagarin, Dordei muori?\nMuistaakseni oli hän teille rakas?\"\n\n\"Rakasko? Luulenpa melkein. Hänen vertaistaan ei löytynyt missään, ja\nkuitenkin tuli hän murhelapsekseni. Jumala minulle anteeksi antakoon,\nmutta sanonpa vain, että jos olisin istunut reki täynnä lapsia ja\nsusi olisi käynyt kiinni hevosen sääriin, en maarin minä sitä tyttöä\nensiksi olisi pedoille viskannut.\"\n\n\"Ei, äiti olisi itse ensiksi hypännyt ulos\", virkkoi Sigfrida,\nhymyillen lempeästi.\n\n\"Hoh, ole vaiti sinä; ehkä olisin sinun viskannut! Mutta enpä koskaan\nmaailmassa saa nähdä rakkahinta ruusukukkaani enään. Hänenpä täytyi\nlähteä ulos ihmisten joukkoon; mitäpä silkkikana olisi mahtunut tänne\ntuohiroppiseen! Ei, se yö, jolloin hänen äitinsä tänne tuli, ei\nvarmaankaan mielestäni mene, niin kauan kuin elän. Oli tähtikirkasta\nulkona ja niin hirveän kylmää! Ja hän, raukka, kumoon ratsastettu\nlumeen! Täällä minä istuin, jossa nyt istun; tuolla istui Tuomas;\ntuolla makasi Sigfrida kehdossa, tuossa oli nauriskuppi ja tuolla\noljet nurkassa kangaspuitten takana. Tuomas, sanoin minä, eikö\nsiellä ole joku oven takana?\"\n\n\"Kukapa siellä tähän aikaan olisi?\" sanoi Tuomas. \"On siellä\", sanoin\nminä, \"on ikään kuin joku ovea haparoitsisi...\"\n\n\"Äiti, nyt siellä on joku, joka ovea haparoitsee!\" keskeytti Sigfrida.\n\n\"Hoh, kukapa siellä olisi?\" sanoi Dordei, matkien omia sanojansa,\neikä tietänyt, mitä varten hän ehdottomasti hätkähti. \"Kuulustele,\nonko siellä ketään Uuskylästä!\"\n\nTommu aukaisi oven. Nuori, vieraaseen pukuun puettu nainen astui\nsisälle ja seisahtui ääneti kynnyksen viereen.\n\nDordei nousi istualta, otti kynttilän ja, meni vierasta vastaan ja\ntarttui kovasti Tommun käsivarteen. Hän ei pyörtynyt, hän ei ollut\nsitä ihmislajia, mutta hän ei saanut sanoja suustansa. Hän änkötti\nvain:\n\n\"Taivaan Jumala! Se kuollut!\"\n\n\"Hagar!\" huudahti Sigfrida.\n\n\"Hagar!\" yhtyi hänen huutoonsa Tommu.\n\nHagar se oli. Enemmän kuin 15 vuotta oli kulunut siitä, kuin\nviimeksi olivat nähneet hänen lähtevän avojaloin Lydik Larssonin\nkanssa Turkuun. Hän oli paljon muuttunut; piirteet olivat käyneet\njäykemmiksi, katseessa ja ryhdissä oli kummallinen ylhäisyys,\nmutta siinä oli kuitenkin tuo kauan kadoksissa ollut eikä koskaan\nunhotettu. Yhtämuotoisuus Hagarin ja hänen äitinsä välillä oli tullut\nselvemmin esiin ja peljästytti Dordein melkein mielettömäksi.\n\n\"Toinen äitini, uskollisin ystäväni maailmassa!\" sanoi kadonnut tytär\npää kumartuneena ja silmät alas päin luotuina. \"En ole kelvollinen\ntulemaan lapseksenne kutsutuksi. Saatatteko antaa anteeksi\npitkällisen kiittämättömyyteni?\"\n\nHän ei itkenyt, mutta sanoissansa oli kyyneleitä. Jos Dordei\nolisi seurannut ensi hetken tuomia tunteita, olisi hän langennut\nmurhelapsen kaulaan. Äidin sydänpä ei hetkeäkään ajatellut\nkiittämättömyyttä, mutta siellä löytyi naisellinen vaisto, joka\npidätti häntä. Tuo pitkä olento oli eikä ollut hänen rakas pieni\nlapsensa; oli vieras kaiku sanoissa, jotakin vierasta hänestä, \"joka\noli ylhäisin Ruotsin valtakunnassa.\"\n\n\"Sigfrida\", sanoi Dordei, vasten tavallisuutta hämillään ollen, \"ota\nvastaan hänen armonsa viitta!\"\n\nHagar tunsi olevansa kuten surullinen muukalainen.\n\n\"Sigfrida, rukoile puolestani! Rukoile, että äiti antaa anteeksi\nkelvottomalle lapselleen! Olen ollut onneton, yksin, ilman\nainoatakaan maallista ystävää... on ollut yksi ainoa, ilman teitä,\nmutta hän on kaukana nyt. Olen tullut sataa penikulmaa pitemmältä\nmatkalta pyytämään äidiltä anteeksi. Älkää antako minun kuulemattanne\nlähteä pois!\"\n\nEi, tätä vastaan ei äidinsydän kauemmin kestänyt. Mitä hän huolikaan\ntuntemattomasta ylhäisyydestä! Mitäpä hän enään olisi muistanut\npitkällistä kaipaustansa taikka lapsen kovasydämmistä unhottamista!\nSeuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi murhelapsi nyyhkyttävän äitinsä\nsylissä.\n\nJää oli murtunut; äiti, lapsi ja kasvattisisarukset olivat löytäneet\njälleen toisensa.\n\n\"Katsokaa\", sanoi Pietari Luth, joka ei ollut välinpitämätön\nkatselia, \"Jumala otti teiltä yön lapsen ja antoi teille takaisin\nvalon lapsen!\"\n\nIlta-aterialle kokoontuneina istuivat he kaikin torpan yksinkertaista\nkaurapuuroa syömään. Mitkä lapsuuden muistot, kun sai vaihettaa\npalatsien komeudet puulusikkaan, läpileipään ja noitten lehmien\nmaitoon, joita Hagar Sulttaan ennen oli paimentanut! Jälleen sai hän\ntutustua köyhäin elämään; entisyys putosi hänen yltään kuten linnun\npäältä höyhenpuku. Hän pyysi, että saisi tämän yön maata lapsuutensa\nolkivuoteella, pään-aluksena ruo'onpäillä täytetty patja. Ainoastaan\ntämän yön; hän tiesi, että viittätoista vuotta ihmis-elämästä ei voi\njäljettömiksi saattaa.\n\nKysymyksiä, kyyneleitä ja hymyilyjä vaihteli vuorotellen. Torpan\nhistoria oli pian kerrottu. Sama kova taistelu olemuksesta, sama\nitsekieltämys, sama tyytyväisyys, sama usko; vanhoja oli mennyt,\nuusia tullut lisää. Sitä kirjavampi oli kertomus yön lapsista.\nKaikkia ei voinut puhua ja kuitenkin oli uskollisilla ystävillä\noikeus pyytää vastausta. Hagar kertoi Bennusta, josta olisi saattanut\ntulla paljokin, mutta josta ei koskaan tullut muuta kuin urhoollinen\nsotilas, sekä miten hän nyt makasi nuorena kaatuneena Jerusalemin\nverisessä sannassa. Hän itse...\n\n\"Muistatko Sigfrida, rastasta, jota opetimme sanomaan: Tätti tyhmä?\nSe pääsi kerran irti...\"\n\n\"Niin, ja silloin kissa sen otti.\"\n\n\"Ottiko? Olen kuullut sanottavan, että se lensi pois meren ylitse\nja pistettiin Kersti röökinän kultaiseen häkkiin. Siellä oli sillä\nkaikkia hyvää ja se sai oppia monta kaunista temppua, niin ettei\nTättiä enään ollenkaan pidetty tyhmänä. Mutta se oli vapaana\nsyntynyt, eikä viihtynyt häkissä enään, vaan puri ristikot rikki\nja lensi ulos maailmaan. Siellä näki se paljon maita ja ihmisiä;\nuseimmat olivat hyviä sitä kohtaan, mutta Tätti oli tyhmä, se oli\nhuikentelevainen ja ylpeä; luuli olevansa luotu paratiisilinnuksi\nja tahtoi lentää aina taivaaseen asti. Sitten se tuli kauas täältä\nerääseen linnaan, joka oli pelkistä helmistä ja kullasta kyhätty\nja lauloi puolta maailmaa hallitsevalle pojalle... Kuinka vanha on\nTommun poika?\"\n\n\"Bennu on 12-vuotias.\"\n\n\"Kahdentoista-vuotias, niin vanha oli Tättin poika. Kas tässä,\nkuules! Ota tämä hopeaneula muistoksi ensimmäisestä Bennusta, joka\non ollut Kaskaksen torpassa. Hän kantoi sitä kaikissa taisteluissa\nkuolemaansa saakka.\"\n\nTorpan hämmästynyt nuori jälkeläinen tuijotti tuohon taidokkaasti\ntehtyyn neulaan ja tunsi poskillaan palavan suutelon.\n\n\"Siellä löytyi\", jatkoi Hagar, \"paljon kissoja, tiikerikissoja,\nhelmilinnassa. Ne väijyivät yöt päivät poikaa Tättin tähden. Tättin\nhe olisivat saattaneet saada, se vahinko ei olisi ollut suuri, mutta\npojan piti hallitseman puolta maailmaa. Silloin Tätti muuanna yönä\nlensi erään laivan mastonhuipussa pois. Viholliset ottivat laivan\nsen kaikkine omaisuuksineen, Tatti pantiin rautahäkkiin ja piti\nnäytettämän voitonmerkkinä suuressa kaupungissa, joka Venedigiksi\nnimitettiin, mutta edellisenä yönä onnistui Tättin päästä karkuun,\nköyhempänä ja enemmän siipensä murtaneena kuin kukaan teistä. Tuli\nsitten taas hyvien ihmisten luo, jotka tunsivat sen, noukki esiin\nvanhat höyhenensä, jotka hän oli heidän luoksensa unhottanut, ja\nlensi Kaskaksen torppaan. Tiellä tuli sitä vastaan vanha tuttu, joka\nsanoi sille, mitä ennen olimme sille opettaneet: 'Tätti tyhmä!' Niin,\nTätti lupasi, ett'ei hän enään koskaan olisi tyhmä, ja nyt hän on\ntäällä.\"\n\n\"Mutta kuulkaapa\", sanoi Dordei maltittomasti, \"mitä lapsensatuja\nnuo tuollaiset ovat? Sinun sopisi kertoa, mitenkä tulit, lähinnä\nröökinää, etevimmäksi Ruotsin valtakunnassa.\"\n\n\"Etevin valtakunnassa on Ruotsin ja Suomen urhoollinen, uskollinen,\nrehellinen kansa. Kersti röökinä on yleväaatteinen; hän sen kyllä\ntietää, mutta jos hän on sen unohtanut, on se tapahtunut sen\nvuoksi, ett'ei hän koskaan ole oppinut rakastamaan ketään kaikesta\nsydämmestään. Hän ei ole voinut rakastaa äitiänsä; siksi hän on ollut\nniin yksin maailmassa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä rukoili Hagar hartaasti äitinsä Ruthin\nyksinäisellä haudalla. Lakastuneina ja metsistyneinä, koristivat\npyhästä maasta tuodut ruusut vielä sitä aitauksella erotettua\npaikkaa, jossa talvi-yön tuntematon sortunut kulkia odotti iäisen\naamun tuloa. Täällä tahtoi tytär alkaa uutta elämää.\n\nHänellä oli ainoastaan muutama päivä aikaa viipyä. Vuoden-aika\nkiirehti hänen matkaansa Ruotsiin. Eräänä aamuna satuloittiin\nUuskylän talossa hevosia ja toisia pantiin aisoihin ratasten eteen.\nTorpan asukkaat seisoivat siinä uteliaitten katseliain joukossa.\nDordein äidinsydän paisui sekä kaipauksesta että hellyydestä ja\ntuosta turhuuden heikkoudesta, josta eivät parhaimmatkaan äidit ole\naivan vapaita.\n\n\"No, mitä siellä laiskottelette; ettekö näe, että hänen armollansa on\nkiire? Sigfrida, auta hänen armoansa päähineen sitomisessa! Tommu,\njuokse kotia Hiirakkoa tuomaan; ei hänen armonsa saata ajaa heidän\nhuonoksi ajetuilla konillansa... Miksikä tahdot näin pian meidät\njättää, kultanuppuseni?\" jatkoi hän murhelapselle, josta nyt oli\ntullut ilolapsi.\n\nHagar Sulttaan hyväili kyynelten vieriessä köyhää torpan vaimoa ja\nsuudellen häntä monta kertaa.\n\n\"Jos Jumala suo, näemme toisemme. Kolmas äitini odottaa minua nyt\nRisebergassa Ruotsissa. Olen hänelle velkaa ruhtinaskunnan; tahdon\nantaa hänelle tyttären.\"\n\n\"Ja sitten... mihinkä?\"\n\n\"Mihinkä ikänä Jumalan rakkaus kutsuu minua palvelemaan hänen\nvaltakuntaansa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVasta sitten, kuin kreivinna Götz oli lähtenyt maasta, tuli\ntunnetuksi, että Kaskaksen torppa oli lohkaistu ja lunastettu\nUuskylän talosta itsenäiseksi perintötaloksi, ja kaikki sen velat\nmaksettu. Siitä asti puuttuu luotettavia tietoja kreivinnan\nmyöhemmistä kohtaloista, paitsi mitä eräs kulkupuhe on kertonut,\nettä hän on ottanut Ruben Zevin perin köyhät jälkeläiset, veljensä\nlapset, hoitanut ja kasvattanut niitä. Sitä enemmän tunnettuja\novat Kristiina kuningattaren vaihtelevat kohtalot hänen vanhoilla\npäivillään. Luullaanpa tiedettävän, että kuningatar toisella Parisin\nmatkallaan 1657 oli käynyt Vincent de Paulin mainiossa hospitalissa\nLa Salpêtrièressä ja siellä nähnyt armeliaisuuden sisarten joukossa\nentisen kirjastonhoitajansa. Joku on myöskin luullut tunteneensa\nvanhan kuvaraamatun samana _Vulgatana_, jonka Kristiina kuningatar\nkerran armon auringon loistaessa lahjoitti silloin suuresti\nsuositulle _Doxallensa_. Mutta tässä katoavat historian langat samaan\nläpinäkymättömään varjoon, jonka lukia kerran näki selkenevän Karjan\njärven jäällä. Ainoa, joka valitettavasti tiedetään aivan varmaan,\non, että ruskean hevosen ratsastaja yhä vieläkin ratsastaa. Vielä\nkulkee hänen tiensä aika ajoin tuhan ja veren kautta. Vielä on pitkä,\noi, niin pitkä matka aikojen loppuun!\n\nKolmannen ja viimeisen osan loppu.\n\n\n\n"]