[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fY1fFc720QdsVRaMTHwrOaz7OkR0cmw7NbS5F5w9lAK8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1574,"Onnen päivä","Lehtimäki, Konrad",1883,1937,"1574-lehtimaki-konrad-onnen-paiva","1574__Lehtimäki_Konrad__Onnen_päivä","Kolminäytöksinen näytelmä Bobrikoffin ajalta","naytelma",[],[],"fi",1925,null,17956,104868,true,[],[],[],"Kolminäytöksinen näytelmä sijoittuu Bobrikoffin ajan sortovuosiin. Se kuvaa Koskelan perheen ja työläisten elämää poliittisen paineen alla, santarmien valvonnassa ja vastarinnan kasvaessa.","Konrad Lehtimäen 'Onnen päivä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1574.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ONNEN PÄIVÄ\n\nKolminäytöksinen näytelmä Bobrikoffin ajalta\n\n\nKirj.\n\nKONRAD LEHTIMÄKI\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nOsakeyhtiö Hämeen Kansa,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n KATRI KOSKELA, leskivaimo, 45 v.\n EERO, 12 v.   |\n KERTTU, 23 v. | hänen lapsiaan.\n URHO, 21 v.   |\n INGRID ROSBERG, liikkeenomistajan tytär, 20 v.\n VILJO RAITA, Urhon työtoveri, 25 v.\n PAROONI von SVINBORST, santarmikapteeni, 30 v.\n SANTARMIVÄÄPELI.\n SORONOFF, työnjohtaja.\n ANNI, talollisen tytär.\n RANTALA, tukkilainen.\n KAKSI POLIISIA.\n TUKKILAISIA, SANTARMEJA, URKKIJOITA.\n\n   I näytös: 1:nen kuv. Koskelan kamarissa.\n             2:nen kuv. Koskelan kamarissa.\n  II näytös Kampin kallioilla.\n III näytös l. kuv. maalaistalon tupakamarissa.\n            2. kuv. maalaistalon tupakamarissa.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nENSIMMÄINEN KUVAELMA.\n\nLeskivaimo Katri Koskelan kamari, jossa hänen poikansa Urho ja tämän\ntyötoveri Viljo Raita asuvat. Peräovesta päästään eteiseen ja\noikeanpuoleinen johtaa kyökkiin. Kalustona on vain kaksi yksinkertaista\nvuodetta, piironki peileineen, pöytä ja peränurkassa pienii kirjahylly,\njoka on täynnä kirjoja.\n\nVILJO RAITA, vakavan ja miellyttävän näköinen mies, joka on päässyt\nvähän aikaisemmin työstä, istuu puoliksi pukeutuneena pöydän ääressä ja\nsilmäilee kiihkeästi sanomalehteä. Hetken kuluttua mutisee itsekseen.\n\n-- Ei sanaakaan... -- (Kääntää sivua.) -- Ahaa! Lukee ja hymähtää\nhalveksivasti.\n\nSilloin kuuluu kiireisiä askeleita ja URHO KOSKELA tulee sisään.\nHänellä on kaunis, jäntevä vartalo ja hänen nopeissa liikkeissään\nilmenee tuo erityinen notkeus ja voima, joka saavutetaan vasta\nvuosikausien ankarilla ruumiinharjoituksilla. Kasvot ovat liian\nkulmikkaat ja teräväpiirteiset ollakseen kauniit, mutta ne osoittavat\nimu murtumatonta voimaa ja rajua päättäväisyyttä, joka ei tiedä\nvastuksista. Ja toiselta puolen hänen avomielinen katseensa, sointuva\näänensä ja iloinen naurunsa todistaa hänessä löytyvän aivan\npäinvastaisen luonteen: herkän, säälivän ja tunteellisen.\n\nTällä hetkellä kuvastuu hänen kasvoissaan, liikkeissään, koko\nolemuksessaan kuohuva voima ja tarmo. Hän lennättää jo tullessaan takin\npäältään ja sieppaa naulasta harmaan hiiihtopaidan.\n\nVILJO hämmästyen. Saitko sinä jo työsi valmiiksi? Luulin minä sinun\nviipyvän ainakin puoli tuntia -- en minä ehtinyt vielä pukeutuakaan,\nkun takerruin tähän lehteen.\n\nURHO uteliaasti. No onko siellä mitään eilisestä kahakasta?\n\nVILJO purevan ivallisesti. Kai täällä on ollut siitä, ja paljon muuta,\njoka olisi pannut Venäjän valtakunnan perustukset horjumaan. Mutta\nkuten näet, on sensuuri taaskin huomannut kapinallisten katalat aikeet\nja pelastanut valtakunnan. Mutta kyllä siinä onkin suti heilunut --\nlehti on aivan kirjava!\n\nURHO. Jaa-a! Kyllä sillä herralla on työtä ja huolta, kun täytyy\nsuojella Nikun ja hänen renkiensä olematonta kunniaa. Ja kun ne\nhävyttömät sanomalehdet rangaistuksesta huolimatta koettavat kertoa\nhänen suojattiensa konnantöistä, vetoavat keisarivaloilhin ja\nvakuutuksiin, vaikka koko maailma ilmankin tietää, että ne ovat aikoja\nsitten rikotut ja syödyt -- ja vielä puhuvat oikeudesta, ihmisyydestä\nja perustuslaeista, joita ei yleisvaltakunnallinen järjestys voi sallia\nmissään muodossa. -- (Vilkaisee ohimennessään lehteä ja lausuu\nkoomillisen vakavana.) -- Ai, ai, mitähän tuossakin on ollut, kun on\ntäytynyt pyyhkiä! kaksi palstaa -- minä pelkään pahoin, että siinä on\nyritetty keikahuttaa nurin koko Nikolain valtaistuin... Mutta eikö\nsiinä todellakaan ole edes pikku-uutista siitä eilisestä?\n\nVILJO. Uutista ei ole, mutta on täällä poliisimestari Pekosen\njulistus... Odotappas... (Lukee nopeasti itsekseen ja sitten lisää.) --\nKuuleppas tätä! -- (Lukee.) -- \"Koska eräs hulikaanijoukko yritti eilen\nestää asevelvollisia menemästä kutsuntaan ja häiritä järjestystä, niin\nilmoitan täten, että kaikki tuollaiset yritykset ja väenkokoukset\nhajoitetaan heti säälimättä sotaväen avulla...\" Sillälailla!\n\nURHO vakavasti. Tiedätkö, minä pelkään, että se tekee tänään jonkun\ntavallista ilkeämmän teon.\n\nVILJO. Luuletko, että se yrittäisi ruveta väkisin kuljettamaan\nuppiniskaisia asevelvollisia kutsuntaan, kuten oli luvannut.\n\nURHO. En. Se olisi Pekosellekin liian vaikea urakka, eikä tuottaisi\nmitään hyötyä. Mutta ajattele, miten tarpeellinen katumeteli olisi\ntällä hetkellä Bobrikoffille. Silloin saataisiin ensinnäkin kasakat\n\"katuja puhdistamaan...\"\n\nVILJO keskeyttää hätkähtäen. Älä helvetissä! Katumeteliä ne yrittivät\njo eilen -- sehän oli mitä tönkeintä ärsytystä. Ehkä Bobrikoff on\nluvannut toimittaa Pekoselle toisen nuuskarasian tuosta palveluksesta.\n\nURHO. Ja kyllä kannattaakin! Sehän olisi kapinaa, jonka vuoksi\njulistettaisiin maa \"erinomaiseen suojelustilaan!\" Kun sitten vanhat\nammattitaitoiset rauhoitusretkikunnat perkaisivat maan kapinallisuuden\nrikkaruohoista niin, että vain naiset, vanhukset ja lapset olisivat\njälellä, niin silloin tästä kirotusta rajamaasta tehtäisi vihdoinkin\noikea kuvernementti. Ja kun ei kukaan enää uskalla puhuakaan\nsivistyksestä, oikeudesta y.m.s., kun tämän maan perustuslakeina ovat\nBobrikoffin ukaasit, silloin hän kai hakee paikanmuutosta helvettiin --\npaistamaan vallankumouksellisia...\n\nEERO juoksee sisään ja huutaa kiihtyneenä. Kuulittekos pojat sen\nkauhian huudon, joka juuri nyt kuului Senaatintorilta?\n\nURHO kiihkeästi keskeyttäen. Mistä tiedät, että se kuului\nSenaatintorilta?\n\nEERO. Lahtosen pojat tulivat sieltä äsken ja sanoivat, että siellä\ntulee hurja katumellakka.\n\nURHO kiihtyneenä. Siinä se on! Ja minä lörpöttelen täällä... Mennään\nnyt kiireesti sinne. Ja jos siellä on provokaattoreita, niin ne on\npaljastettava!\n\nVILJO. Ehdottomasti.\n\nEERO. Voi kun äiti nyt tulisi, että minä pääsisin myös! Kuule... etkö\nsinä...?\n\nURHO keskeyttäen. Missä äiti on?\n\nEERO. Hän meni halliin jo aikoja sitten... Kuule Urho... Luuletko, että\nminä voisin tulla sinne ilman äidin lupaa...? Jos sinä sanoisit\näidille...\n\nURHO leikillisesti. Jos sinun mielesi tekee lähteä ilman äidin lupaa,\nniin ei se tauti parane: ilman koivurieska-annosta, enkä minä tahdo\nriistää sitä omalta veljeltäni!\n\nEERO. On siinä ja sälli, joka ei välitä muista, kun vaan itse pääsee...\nMutta jos sanon äidille, niin et pääse sinäkään! Minä menen häntä\nvastaan...\n\nURHO. Muista hillitä suusi!\n\nEERO pitkää nenää näyttäen. Jopas tuli hätä! Mitäs olit niin maffi!\n\n    Eero menee.\n\nURHO hymyillen. Kunhan päästäisiin ennenkuin äiti ehtii kotiin! Jos\nhän on kuullut jotakin, niin hän kieltää menemästä ja silloin olisi\nniin ikävä lähteä.\n\nVILJO katsahtaa kelloa ja sanoo puolittain leikillä. Älä hitossa! Nyt\non mentävä heti, sillä jos vielä Kerttu ehtii tulla työstä kotiin --\nniin silloin me olemme loukussa kuin hiiret. Ne epäilivät jo eilen\njotakin. Ota joutuin päällystakkasi ja tule!\n\nURHO ottaa pistoolin laatikosta ja puhuu samalla. En ota... Äläkä ota\nsinäkään... Se on vain tiellä, jos sattuisi sellaista kuin eilenkin.\n\nVILJO. Se on totta!\n\n    Heittää päällystekin yltään ja Urho aukaisee jo oven.\n    Mutta silloin astuukin Eeron seuraamana sisään\n\nKATRI KOSKELA ja kysyy tutkivasti. Mihin te pojat nyt aiotte lähteä?\n\n    Molemmat seisahtuvat ällistyneinä, voimatta heti vastata,\n    ja Eero hymyilee vahingoniloisesti äidin takana.\n\nURHO änkyttäen. Niin äiti... me aioimme vain lähteä kaupungille...\nkävelemään... Kun on asiaakin...\n\nVILJO. Niin, meillä on asiaa...\n\nÄITI. Mutta miksi sinä noin hämmennyit? Eihän siellä vaan mitään\nmellakkaa mahda tulla...? Jollet sinä Urho menisi ollenkaan sinne...\n\nURHO. Mutta kun me olemme luvanneet mennä tapaamaan Leinosen Kallea...\n\n    Katsoo vaativasti Viljoa.\n\nVILJO. Niin, me lupasimme jo aikaa sitten mennä Kallea luokse, hänellä\non tärkeätä asiaa... Emmekä me mihinkään mellakkaan mene...\n\nURHO innokkaasti. Tietysti me ymmärrämme olla varuillamme! Ole vaan\nhuoleti äiti! Kyllä me koetamme tulla pian...\n\nÄITI katsoo heitä tutkivasti ja sanoo varoittaen. Muistakaa nyt,\nettette vaan mene lähellekään, jos jossain tulisi meteliä. Siellä voi\nmenettää henkensä ja mitä sitten sanoisit?\n\nURHO iloisesti, leikillisesti. En minä sitten enää sanoisi mitään!\nMutta en minä koskaan anna henkeäni niin kauan kuin minulla on noin\nkultainen äitimuori!! -- (Heittää lentosuukkosen mennessään.)\n\nEERO rukoilevasti. Äiti kulta! Enkö minä ja pääsisi vähän kaupungille?\n\nÄITI. Et, sinä alat nyt lukea läksyjäsi.\n\nEERO. Minä luin koko ajan, kun sinä olit ulkona, ja nyt ovat läksyt\nselvänä kuin isänteitä!\n\nÄITI. Kyllä se on parempi, että pysyt kotona tänään. Jos kumminkin\ntulee sellainen katumellakka kuin eilenkin, niin mihin siellä joudut?\n\nEERO. Voi äiti, aina sinä pelkäät! Mitäpä minulle siellä tulisi?\n\nÄITI. Vieläkö sinä kysyt? Santarmit voivat lyödä sapelilla pääsi\npoikki!\n\nEERO vähitellen innostuen. Ohhoh! Ei tämän pojan päätä lyödäkään poikki\nnoin vaan piippu suussa! Ennenkuin tuollainen santarmiköntys pääsee\nlähellekään, niin minä lasken kivellä otsaan, että paukahtaa!\n\nÄITI tekeytyen mahdollisimman ankaraksi. Tekeekö mielesi Siperiaan, kun\naijot mennä santarmeja kivittämään?\n\nEERO peräytyen. Katsos äiti, minä vaan ajattelin, että jos kova hätä\ntulisi...\n\nÄITI keskeyttää leikillisesti. Mutta äidin luona ei tule koskaan kovaa\nhätää! Ja jos joku \"pieni hätä\" tulisikin, niin se menee ohi ilman\nvaaraa.\n\nEERO ärtyisästi. Älä viitsi äiti ilveillä. Minä menen.\n\nÄITI hitaasti ja painavasti. Mitä sinä sanoit? Minä en kai kuullut\noikein...\n\nEERO nöyrtyen. Ei äiti, en minä... anna anteeksi... Katsos nyt äiti\nkulta... anna minun mennä edes portille -- meidän kadulle. Minä en mene\nkauemmaksi... Päästä nyt äiti kiltti siihen, että minä näen. Saanhan\nminä mennä äiti?\n\nÄITI. Mene nyt sitten portille, senkin mankujainen. Mutta muista, ettet\nmene kauemmaksi.\n\n    Eero livahtaa viimeisten sanojen aikana jo ovesta ulos\n    ja eteisestä kuuluu vielä riemukas huudahdus:\n\n-- Kyllä äiti!\n\n    Äiti hymähtää itsekseen sulkiessaan oven, mutta samassa alkaa\n    portailta kuulua käskevä naisääni ja sitten tulee\n\nKERTTU kiihtyneen näköisenä. Miksi päästit Eeron ulos? Siellä on,\ntuota... -- (Vaikenee.) -- Niin, siellä voi vielä...\n\nÄITI keskeyttää levottomana. Hyvä Jumala! Eihän siellä vain liene\nmellakka?\n\nKERTTU. Ei vielä, mutta kyllä voi tulla mitä tahansa ja sentähden...\n\nÄITI keskeyttäen. Mene huutamaan Eero takaisin, Kerttu!\n\nKERTTU menee; huutaa ulkona. Eero! Eero! Tule takaisin! -- (Palaa\npettyneenä.) -- Kyllä se jo on mennyt näiltä mailta. Kun minä hullu\nvielä sanoin, ettei hän saa mennä, ennenkuin olen puhunut sinulle.\n\nÄITI hymyillen huomaamattaan. No ei kai se niin vaarallista sentään\nole. Hän lupasi pysyä omalla kadulla.\n\nKERTTU. Sekös nyt muistaisi sellaisia, jos hän kuulee ihmisjoukon\nhuudon Senaatintorilta.\n\nÄITI keskeyttäen. Senaatintorilta? Mitä ne siellä huutavat? Mitä se\noikein on?\n\nKERTTU riisuen päällystakkiaan. Siellä oli suuri ihmisjoukko, vaatien\nsenaattoreja eroamaan. Ja poliisimestari Pekonen huusi ja raivosi kuin\npaholainen, kun ei saanut väkijoukkoa poistumaan... -- (Purskahtaa\nnauruun.) -- Voi, jospa olisit nähnyt...?\n\nÄITI nuhtelevasti. Mitä sinä naurat?\n\nKERTTU. Se oli niin hullunkurista, ettei kukaan voinut olla nauramatta!\nKatsos, se komensi kaikki poliisinsa kahteen pitkään riviin\nSenaatintalon eteen, ratsupoliisit etumaiseen, sitten paljasti keisarin\nnimessä sapelinsa ja komensi joukkonsa hyökkäämään eteenpäin,\npuhdistaakseen koko torin. Mutta silloin pikkupojat lennättivät\nlumipalloryöpyn ratsupoliisiriviä vastaan, hevoset pillastuivat ja\nhyökkäsivät hurjaa vauhtia yli jalkapoliisien rivin -- joten koko\nhyökkäysarmeija hajosi kuin akanat tuuleen. Ja itse kenraali Pekonen\noli jäädä hevosten alle; lakkikin oli pudonnut ja ihmiset nauroivat ja\nhurrasivat kuin hullut.\n\nÄITI. Mutta mitä se nyt tekeekään, kun se muutenkin on niin kauhean\nhäijy...\n\nKERTTU. Sitä minäkin pelkään. Se huusi ja kirosi niin, että äänikin oli\nihan käheä, ja lähempänä olleet sanoivat, että se oli uhannut tuoda\nkasakat ja survoa mäsäksi koko joukon.\n\nÄITI levottomasti. Hyvä Jumala tätä aikaa! Kyllä nyt maailmanloppu\ntuke! Eihän tällaista ennen ole ollut... Kun ei Urho vain joutuisi\nsinne, kun ne juuri lähtivät Viljon kanssa kaupungille...\n\nKERTTU kiihkeästi. Vai ehtivät ne jo lähteä. Kyllä ne sinne suoraa\npäätä juoksevat -- niinkuin eilenkin.\n\nÄITI. Mutta eiväthän he eilen siellä olleet. Urho sanoi sen itse, kun\nkysyin -- eikä hän ole koskaan minulle valehdellut.\n\nKERTTU varmasti. Siellä hän kuitenkin oli ollut parhaana miehenä\njoukossa. Siellä sen takkikin oli repeytynyt ja kaula raavittu verille,\nvaikka sanoi harjoituksissa loukanneensa.\n\nÄITI huolestuen. Olisiko hän todellakin valehdellut minulle...?\nIlmankos ei hän katsonut minua silmiin, niinkuin ennen. Mutta mistä sen\ntiedät?\n\nKERTTU. Minä epäilin jo illalla, että jotain oli tapahtunut, ne olivat\nniin levottoman näköisiä. Ja kun Viljo sanoi huomaamattaan, että he\ntapasivat eilen Leinosen Kallen, niin tulin äsken Leinosen kautta, ja\nKalle kertoi koko tappelun...\n\nÄITI tuskitellen. Onko se onneton taas sekaantunut tappeluun. Ja hän on\nniin monta kertaa luvannut... Kyllä se vielä henkensä menettää!\n\nKERTTU. Ei hän eilen pahaa tarkoittanut, mutta kyllä siinä henki\ntäpärällä oli. Kun se on niin hullu, että rupee tappelemaan koko\njoukkoa vastaan -- pelastaakseen ihan vieraan henkilön...\n\nÄITI. Mitä... missä...? Ei kai hän vaan ollut siellä Kaartin torilla,\nkoska siellä oli tapeltu...\n\nKERTTU. Siellä juuri. Kaikki asevelvolliset olivat olleet Kaartin\nportilla vahdissa, ettei kukaan menisi syyniin. Ja kun kymmenkunta\nmaalaista yritti mennä väkisin, niin he saivat sellaisen selkäsaunan,\nettä kiittivät luojaa, kun pääsivät pakoon. Mutta yksi niistä oli\njäänyt joukon keskelle ja hänet olisi varmaan tapettu, jollei Urho\nolisi häntä puolustanut.\n\nÄITI innostuen. Mutta sehän oli oikein!\n\nKERTTU. Niin olikin, mutta kamalalta se oli näyttänyt, kun Urhoakin\nlyötiin joka puolelta, niin että veri vuoti suusta ja nenästä. Mutta\nkun se toinen kaatui tiedottomana maahan, oli Urho ruvennut lyömään\ntakaisin ja huutanut, että saavat tappaa hänet, ennenkuin häpäistä\nitsensä, lyömällä tuollaista raukkaa! Ja lopulta kaikki alkoivat\nhurrata Urholle.\n\nÄITI huoahtaen. Olipa onni, ettei sentään käynyt pahemmin... Minä jo\npelkäsin, että poliisi...\n\nKERTTU keskeyttäen. Sehän se pahinta onkin, että kun poliisit tulivat\npaikalle, niin ne luulivat Urhon tappelun johtajaksi. Yksi hyökkäsi jo\nhänen kimppuunsa aikoen viedä putkaan, mutta Urho oli kampannut\npoliisin nenälleen ja livahtanut väkijoukkoon. Silloin tuli\ntoistakymmentä poliisia lisää ja siellä oli tullut sellainen tappelu,\nettä poliisit paljastivat sapelinsakin. Mutta Unhoa eivät saaneet\nsittenkään!\n\nÄITI. Voi hyvä jumala, jos ne nyt ovat tunteneet Urhon, niin miten sen\npoikaparan käy. Muutenkin ovat uhanneet vangita kaikki, jotka eivät,\nmene laittomaan sotasyyniin, ja jos ne nyt luulevat hänet mellakan\npääjohtajaksi, niin vievät vielä Siperiaan. Voi kun hän sentään olisi\nmennyt syyniin, niinkuin pyysin, niin ei tätäkään olisi tullut...\n\nKERTTU. Olisiko se ollut parempi, että hänet olisi viety\nsotapalvelukseen Venäjälle? Ja sehän olisi ollut tavallaan Venäjän\nhirmuvallan auttamista ja sitä ei Urho koskaan tee.\n\nÄITI neuvottomana. Ei tietysti... ei... Kunhan hän vaan selviytyisi\ntästä... Minä en enää... -- (On purskahtamaislllaan itkuun.)\n\nKERTTU menee hänen luokseen, taputtaa häntä hyväillen ja sanoo\nlohduttaen. Älä sentään pelkää, äiti -- ehkeivät ne tunteneetkaan\nhäntä. Kun ei hän vaan olisi tänään mennyt sinne. Siellä voi tapahtua\nmitä tahansa, ja kun hän on niin tulinen luonteeltaan, niin hän voi...\n\n    Vaikenee neuvottomana.\n\nÄITI hätkähtäen. Sitä minäkin pelkään. Ja nyt kun hän on muutenkin\nollut viime päivät niin synkkämielinen sen Ingridin tähden... Viime\nyönäkään ei nukkunut juuri ollenkaan -- vääntelehti vaan\nvuoteellaan... Kuinka sen asian laita oikein lienee...? Jospa Urho\nepäilee suotta... Minä en oikein voi uskoa, että Ingrid pitäisi\nsellaisesta santarmikapteenista.\n\nKERTTU. En minäkään ennen uskonut, mutta kyllä minä jo alan uskoa...\n\nÄITI. Mitä sillä tarkoitat? Tiedätkö jotain... onko Urho puhunut\njotain?\n\nKERTTU. Ei hän ole puhunut... Mutta tänään, kun menin työhön\npäivälliseltä, näin Ingridin seisovan paroonimsa kanssa tuossa\nkulmassa... Hymyili sille niinkuin hyvällekin, ei huomannut minuakaan,\nennenkuin olin ihan vieressä... Häpesi se sentään, koska muuttui ihan\ntulipunaiseksi...\n\nÄITI. Voi hyvä jumala, olisiko sekin sellainen! Ja Urhoparka on niin\nonneton, ettei tiedä mitä se vielä tekee...\n\n    Silloin alkaa kuulua läheneviä askelelta ja sisään astuu\n\nINGRID. Hän näyttää vielä nuorelta ja lapselliselta; hänen kasvonsa\novat kauniit ja sielukkaat, vartalonsa solakka ja notkea. Hänen\nposkensa hohtavat kiivaasta liikunnosta ja hän alkaa puhua aralla,\nkiihtyneellä äänellä.\n\nSuokaa anteeksi, kun tulen näin sopimattomalla tavalla teille, kun\ntuota... -- (Vaikenee neuvottomana mutta jatkaa sitten.) -- Minulla\nolisi kovin tärkeänä asiaa Urholle ja sentähden...\n\nKERTTU kylmästi. Urho ei ole kotona.\n\nINGRID. Voisitteko te tietää, mihin hän äsken meni?\n\nKERTTU. En tiedä... Mutta mahdollisesti hän on mennyt Senaatintorille,\nsiellä on mielenosoitus...\n\nINGRID käsiään väännellen. Voi hyvä jumala! Eikä hän tiedä... miten nyt\nkäy...? Minä pelkään, että häntä uhkaa suuri vaara...\n\nKERTTU purevasti. Mitäpä hänen väliä on, kunhan vaan muut ovat vahvassa\nturvassa...\n\nINGRID keskeyttää tuskallisesti. Voi älkää sanoko niin... Te\nerehdytte...\n\nKERTTU. Näinhän minä juuri tänään, miten hellästi te hymyilitte eräälle\ntoiselle... Ja mitäpä tuollainen työläisnuorukainen paroonin\nrinnalla...\n\nINGRID vapisevalla äänellä. Älkää sanoiko noin, neiti Kerttu; älkää\ntuomitko väärin. Te ette tiedä, minkätähden... Minä tapasin sen kotia\ntullessani ja huomasin sen tietävän jotain Urhosta. Ja kun se on\nuhannut kostaa Urholle, koetin saada sen ilmaisemaan...\n\nÄITI ja KERTTU. Mitä te sanotte? Onko se totta?\n\nINGRID. On, se oli mitä voitonriemuisen näköinen ja viittaili, että\nminun sankarini on kunnostautunut eilen...\n\nKERTTU keskeyttää kiihkeästi. Hyvä jumala! Olisiko se tietänyt, että\nUrho oli eilen siinä mellakassa Kaartintorilla...\n\nINGRID pelästyen. Mitä. Oliko hän siellä...?\n\nKERTTU. Oli.\n\nINGRID. Sitten minä ymmärrän... Se on pannut urkkijan seuraamaan Urhoa\nkoko eilisen illan... ja tänään myöskin...\n\nÄITI hätäisesti. Mitä? Onko se totta... miten te...?\n\nINGRID. Nähkääs, minä aavistin jotain pahaa, ja kun Urho lähti ulos,\nmenin kadunpuoleiseen ikkunaan katsomaan ja näin kahden vieraan miehen\nlähtevän hänen jälkeensä... Minä menisin itse häntä hakemaan, mutta\npelkään, ettei hän minun puheestani välitä...\n\nKERTTU hypähtäen seisaalleen. Minä menen etsimään häntä. Enköhän löydä\nhäntä Senaatintorilta... Odottakaa täällä se aika.\n\nINGRID syleillen Kerttua. Voi rakas ystävä! Minä olen teille ikuisesti\nkiitollinen! Ottakaa ajuri, niin pääsette nopeammin.... tässä on\nrahaa... Menkää vaan Jumalan nimessä..\n\nKERTTU. Minä menen ja tulen heti.\n\n    Kerttu menee.\n\nÄITI levottomasti. Miksi se parooni Urhoa vihaa, eihän Urho ole hänelle\nmitään tehnyt...\n\nINGRID katkerasti. Se mies on oikea paholainen! Se koettaa nyt tuhota\nUrhon, kun hän ei minua saa. Urhosta minä yksin pidän, ja minun on niin\nkauhea olla, kun hänkin epäilee minua siksi, että se käy meillä. Enhän\nminä voi sille mitään, kun äiti on sen kanssa samassa liitossa... Mutta\nUrho ei tahdo kuulla sanaakaan -- hän ei enää minusta pidä. Purskahtaa\nitkuun.\n\nÄITI. Kyllä hän pitää, mutta hän on ollut niin onneton siitä asti, kun\nrouva niin kovasti moitti häntä ja sanoi, että Ingrid nyt jo itkee\nsitä, kun on joutunut Urhon seuraan.\n\nINGRID kohottaa kyyneleisen katseensa. Onko äiti sanonut niin?\n\nÄITI. On. Mutta kyllä minä nyt kerron Urholle...\n\nINGRID tarttuen äidin käsiin. Voi, saanko minä sanoa teitä äidiksi,\nsillä oma äitini ei minusta mitään välitä... Hän tahtoo ihan väkisin\npakottaa minua seurustelemaan tuon roiston kanssa, kun se on rikas ja\nvielä parooni. Mutta en minä itsestäni... kun ei se vaan saisi mitään\nUrholle... -- (Muistaen). -- Niin, tiedättekö, kun se roisto on saanut\njostain tietää senkin, että Urholle on tullut Ruotsista kiellettyä\nkirjallisuutta.\n\nÄITI pelästyen. Onko? Kyllä minä nyt tiedän! Värkmestari Soronoff on\nsen ilmoittanut. Sehän löysi Urhon kirjapaketin kellarista viime\nviikolla! Ja se oli ollut niin ilkeän näköinen, että Urho pelkäsi sen\nantavan hänet ilmi...\n\nINGRID. Vai niin! Kyllä se täydellinen santarmiurkkija on -- niinkuin\non jo kauan epäiltykin.\n\nÄITI. Mutta se on sitäpaitsi vihannut Urhoa koko oppiajan, ja kun se\npoikaparka vielä viime syksynä teki sellaisen teon juuri opista\npäästyään -- niin kyllä värkmestari sen kostaa. Jos Urho olisi pyytänyt\nsiltä edes anteeksi, niin ehkä se olisi leppynyt, mutta...\n\nINGRID. Mitä tarkoitatte? Mitä Urhon olisi pitänyt Soronoffilta\nanteeksi pyytää?\n\nÄITI. No sitä, kun hän oli vähällä tappaa värkmestarin -- silloin kun\ntämä pani sen hiiren elävänä uuniin...\n\nINGRID tulisesti. Mutta siinähän Urho menetteli ihan oikein, kun\npelasti viattoman eläinraukan tuollaisen pedon kynsistä!\n\nÄITI. Niin, hän on ollut lapsesta asti sellainen, ettei voi nähdä\navutonta rääkättävän -- mutta hän voi silloin tulistua niin, että tekee\nmätä tahansa... -- (Hiljaa, kauhistuneena.) -- Kaikki, jotka silloinkin\nolivat verstaassa, sanoivat, että hän olisi varmasti iskenyt puukon\nvärkmestarin rintaan, jollei se olisi silmänräpäyksessä ottanut häkkiä\nuunista...\n\nINGRID kuohahtaen. Ja se olisi ollut oikein sille roistolle!\n\nÄITI. Ei, kyllä ihmishenki sentään kalliimpi on kuin eläimen. Ja mihin\nUrho sitten olisi joutunut... Sitä minä hänelle puhuin ja poika parka\nitki niin kovin...\n\nINGRID hämmästyen. Itki...?\n\nÄITI. Niin, sillä hän on siitä paljoin kärsinyt, kun sellainen on.\nSentähden hän on nyrkkeillyt ja paininutkin vuosikausia, että tulisi\ntyyneksi ja kylmäveriseksi. Hän kertoi minulle kaikki silloin ja oli\nniin onneton, kun oli luullut jo muuttuneensa kokonaan... En minä enää\nmuuta voi kuin rukoilla Jumalaa hänen puolestaan...\n\nINGRID hellästi ja tulisesti. Mutta tiedättekö äiti! Minä pidän\nhänestä juuri sentähden, että hän on sellainen: niin hellä ja säälivä\nja samalla niin voimakas, että hän estää vaikka väkivalloin tuollaiset\nilkityöt. Sellainen tulee miehen olla! -- (Hämmentyy, mutta sitten\nhavahtuu ja sanoo levottomasti.) -- Mutta jos hän nyt näkee siellä\njotain...\n\nÄITI. Voi hyvä Jumala...! Mitä nyt tulee... Jospa Kerttu löytäisi\nhänet... St! Nyt tulee joku...!\n\n    Ovi aukeaa ja sisään syöksyy KERTTU, lysähtäen ovipieleen.\n    Hän huohottaa raskaasti kuin tukehtumaisillaan ja kohottaa\n    kätensä verta vuotavalle ohimolleen.\n\nÄITI syöksyy hänen luokseen, parahtaen tuskallisesti. Jumala auttakoon!\nMitä nyt, lapsi parka? Mitä sinulle on tehty?\n\nINGRID kauhistuneena. Kuka on lyönyt... missä? Ja se on minun syyni!\n\nKERTTU vastustaen. Ei, ei! Äiti... Antakaa vettä...\n\nINGRID käsiään väännellen. Tämä on liian hirveätä!\n\nKERTTU tyyntyen. Älkää nyt hermostuko. Ei tämä mitään vaarallista ole\n-- kasakka minua löi nagaikallaan... Mutta en minä äsken luullut enää\nkotia näkeväni...\n\nÄITI. Lapsi raukka... Missä sinua lyötiin? Koeta kertoa...\n\nINGRID. Näittekö Urhon?\n\nKERTTU järkytettynä. En minä mitään ehtinyt nähdä, sillä heti, kun\npääsin Nikolainkirkon portaiden eteen, hyökkäsivät kasakat ihmisjoukon\nkimppuun... ja ulvoivat ja hakkasivat nagaikoillaan niin kauheasti,\nettä... Ja sitten minua lyötiin niin, että luulin pääni menneen halki\nja minä kaaduin... Enkä muista mitään, ennenkuin tässä portilla joku\nmies auttoi minut ajurin reestä...\n\nSilloin kuuluu kiireellisiä askeleita ja EERO syöksyy hengästyneenä\nsisään. Hänen silmänsä loistavat, poskensa hehkuvat ja hän huudahtaa\ninnostuneesti:\n\nVoi saakuri sentään, jos tietäisitte miten fiksusti Urho äsken\nFabianinkadulla lennätti kasakan alas satulasta! Se pieksi nagaikallaan\nerästä neitiä niin, että sen hattu repesi ja veri juoksi suusta. Mutta\nsilloin Urho hyppäsi ylös, sieppasi sitä niskasta ja kasakka tyykkäsi\nnenä edellä katuun, niin että paukahti!\n\nINGRID. Voi hyvä Jumala! Jos ne nyt ovat nähneet hänet...\n\nKERTTU ankarasti. Eero...\n\nÄITI nousee ja lausuu suuttumuksesta vapisevalla äänellä. Mitä sinä\nnulikka uskallat puhua? Olenko minä opettanut sinua kiroilemaan ja\nylistämään tappelua? Kuka antoi sinulle luvan mennä Fabianinkadulle?\n\nEERO pelästyen. Voi äiti kulta... anna anteeksi... Kun kasakat\nratsastivat ohi, niin minä en muistanut... en huomannut...\n\nÄITI yhä kiihtyen. Mutta minä huomaan, että sinunkin mieleesi on\nilmestynyt sellaista rikkaruohoa, jota olen eniten pelännyt. Mutta sen\nminä kitken sinusta juurineen! Tule kyökkiin!\n\nINGRID hymyillen. Antakaa hänelle anteeksi -- kyllä hän toiste lupaa\nmuistaa...\n\n    ESIRIPPU.\n\n\nTOINEN KUVAELMA.\n\nSama paikka kuin edellisessä kuvaelmassa. Vuoteet ovat valmiina\nodottamassa, mutta vain seinäkellon naksutus häiritsee tyhjän huoneen\nhiljaisuutta.\n\nÄITI tulee kyökistä ja menee väsynein askelin ikkunan ääreen. Hän\nraoittaa ikkunaverhoa ja tuijottaa hetken ulos pimeyteen. Hiljaista.\nSitten huoahtaa itsekseen. Ei mitään kuulu. Missä hän viipyy...?\n\n    Menee pöydän ääreen istumaan ja ottaa sukankutimen käteensä.\n\n    Hetken kuluttua hän hypähtää seisaalleen ja alkaa jännittyneenä\n    kuunnella -- sillä jostakin kaukaa kuuluu pitkäveteinen\n    ihmisjoukon huuto.\n\nÄITI lausuu värisevällä äänellä. Tule tänne Kerttu... Tuolta kuuluu...\n-- (Vaikenee jännittyneenä).\n\nKERTTU tulee pää sidottuna kyökistä. Mitä sieltä kuuluu?\n\n    Kuuntelevat hetken. Taas kuuluu tuo kaukainen, pitkäveteinen\n    huuto, ja häipyy vähitellen yhä kauemmaksi.\n\nÄITI käsiään väännellen. Mitä tuollainen huuto merkitsee? Mahtavatko ne\nkasakat tappaa ihmisiä? Ja Urho parka on siellä! Miksei hän tule,\nvaikka kello on yli kymmenen! Jospa ne ovat hänetkin tappaneet...\n\nKERTTU lohduttaen. Älä nyt pelkää äiti, en minä usko, että hänelle\nolisi mitään pahaa tapahtunut... Hän ei vain huomaa lähteä kotiin...\nTiedäthän minkälainen hän on...\n\n    Hän vaikenee, sillä portailta kuuluu lähenevää askeleita.\n    Kuuntelevat.\n\nKERTTU. Ulko-ovi kävi, joku tulee... -- (Ilostuen). -- Ehkä se on Urho!\n\nSilloin kuuluu hätäinen koputus ja INGRID tulee, katsahtaa hätäisesti\nympärilleen ja kysyy: Eikö Urho ole vieläkään tullut?\n\nÄITI koettaen hillitä levottomuuttaan. Ei ole... enkä minä voi ymmärtää\nmissä hän viipyy, olen odottanut niin kovin...\n\nINGRID. Minä olen ollut koko ajan niin levoton, etten enää voinut olla\nkotona -- minun täytyi tulla teidän luoksenne. Sanoin äidille, että\npäätäni särki ja menen nukkumaan -- ja sitten pukeuduin ja tulin.\n\nKERTTU levottomasti. Mutta jos rouva menee sinun huoneeseesi...\n\nINGRID itsekseen hymähtäen. Ei hän voi aavistaa mitään, sillä pyysin\nitse aspiriiniakin ja olin nukkuvinani, kun hän kävi kuuntelemassa\noveni takana. -- (Havahtuen). -- Mutta miksi lörpöttelen, kun... Voi,\nminkätähden hän viipyy näin kauan? Kun ei vain olisi...\n\nÄITI. Mitä olisi? Mitä tarkoitat?\n\nINGRID. Älkää nyt hermostuko, rakas äiti... Minun ei pitäisi lörpötellä\nomia kuvitelmiani, mutta kun puhutaan niin kauheita... että satoja\nihmisiä olisi haavoittunut ja useita kasakoita olisi tapettu, niin...\n\nKERTTU huudahtaa kiihtyneenä. Se on oikein niille pedoille! Kunhan\ntappaisivat kaikki!\n\nÄITI. Älä lapsiparka puhu tuolla lailla! Kai sen ymmärrät, mitä ne\ntoiset silloin tekevät.\n\nKERTTU kiihkeästi, keskeyttäen. Minä en voi toisin puhua, eikä voi\nkukaan, joka näki, miten ne pieksivät maassa makaavia naisia ja lapsia.\n-- Olen aina näkevinäni eräänkin pienen pojan, joka koetti kontaten\npäästä pakoon, mutta tuo paholainen kumartui satulassa ja iski kunnes\npoika parka jäi liikkumattomaksi.\n\nÄITI kauhistuneena. Voi hyvä Jumala, minua kauhistaa, kun ajattelen,\nettä Urho on siellä ja näkee tuollaista... Ja hänellä on vielä\npistoolikin mukana! St... Nyt tulee joku... -- (Kuuntelee\njännittyneenä, mutta sitten sanoo pettyneenä.) -- Se ei vieläkään ole\nUrho. Minä tunnen hänen askeleensa...\n\nVILJO tulee sisään, katsoo ympärilleen ja kysyy epäröiden. Eikö Urho\nole vielä tullut?\n\nÄITI. Ei, etkö sinä tiedä missä hän on?\n\nVILJO. En. Hän juoksi pidättämään ihmisjoukkoa silloin kun kasakat\nhyökkäsivät ja se vei hänet mukanaan... Olen etsinyt häntä siitä asti\nja tulin katsomaan jos hän olisi tullut kotiin.\n\nINGRID tuskallisesti. Missä hän viipyy...? Jospa ne ovat nähneet, kun\nhän veti kasakan satulasta -- ja vanginneet hänet...\n\nVILJO jännittyneenä. Ketkä niin? Mitä neiti tarkoittaa?\n\nKERTTU. Ingrid on saanut tietää, että kaksi vakoojaa on lähtenyt\nseuraamaan Urhoa. Ja sentähden minäkin tulin Urhoa kotiin hakemaan --\nja sain myöskin osani...\n\nVILJO pelästyen. Mitä, onko sinua lyöty? Onko se vaarallista...? Eihän\nvaan....?\n\nKERTTU hymyillen. Ei se mitään... Kerron sitten... Mene nyt vaan..\n\nVILJO. Minä menen! Minun täytyy saada tietää, missä hän on! -- (Menee.)\n\n    Naiset kuuntelevat, miten hänen askeleensa häipyvät\n    nopeasti portaita alaspäin.\n\nINGRID tuskallisesti. Voi, jospa hän nyt löytäisi Urhon... Jospa hän\nlöytäisi...\n\nÄITI. Niin, missä, missä hän on? Siitähän on jo neljä tuntia, kun Viljo\nhänet viimeksi näki -- juuri silloin kun kasakat... Ei, ei, minä en\nuskalla ajatella... Jospa hänen päänsä on lyöty halki ja...\n\nINGRID seisoo käsiään väännellen ja änkyttää tyrmistyneenä. Ei, äiti...\nei, ei... Älä itke, rakas äiti...\n\nKERTTU hilliten itsensä väkivalloin, puhuu reippaasti. Älä nyt äiti!\nTyynnyhän nyt... Ingridkin pelästyy ja saattepa nähdä, että he tulevat\nheti yhdessä... -- (Havahtuen.) -- Miten tuhma olen, kun en ole\nIngridillekään tarjonnut mitään ja kyökissä on koko ajan ollut kuuma\nkahvipannu valmiina. Nyt tuon heti, niin äitikin vähän rauhoittuu... --\n(Iskien Ingridille silmää.) -- Tietysti Ingrid tahtoo juoda...\n\nINGRID hymyillen väkinäisesti. Niin, tietysti juon.\n\nKERTTU nostaen äidin ylös. Kas niin, äiti! Tule sinä ottamaan\nsokeriastia ja leipäkori, minä tuon kupit ja muut... Nyt ei itketä\nenää...\n\n    Menevät. Kuuluu kuppien kilinää ja Ingrid kävelee rauhattomana\n    lattialla. Menee ikkunan ääreen ja kuuntelee. Hiljaista.\n\nKERTTU palaa äidin seuraamana; panee kupit pöydälle ja ottaa leipäkorin\näidiltä, puhuen reippaasti. Istukaa nyt äiti! ja Ingrid... Minä tuon\nheti pannun ja kaadan... Otin pojillekin kupit, että saavat heti kun\ntulevat... Nyt aliovi kävi... taitavat lopultakin tulla -- hulttiot.\n\n    Aikoo lähteä, mutta seisahtuu ja kaikki kuuntelevat\n    läheneviä askeleita.\n\nKERTTU. Kukas se nyt on... kun niin hiljaa tulee...\n\nINGRID. Jos se on Urho...\n\nÄITI. Ei se Urho ole... -- (Kuuntelee.) -- Nythän se seisahtui....\n\nKERTTU kuiskaten. Meidän oven taakse... Kuka sellainen on?\n\nINGRID vapisevin huulin. Hyvä Jumala... Eihän se vaan ole joku\nurkkija... joka on tullut Urhoa... -- (Kuuntelevat.)\n\nÄITI tuskallisesti.? Mitä nyt... Jospa siellä nyt on... --\n(Kuuntelevat.)\n\nKERTTU päättävästi. Ei... Minä menen katsomaan... Olkoon kuka\ntahansa...\n\n    Nousee päättävästi ja menee ulos.\n\nKERTUN ÄÄNI. Kuka siellä on?\n\nMIEHEN ÄÄNI murteellisesti puhuen. Hyve ilta... Mine mene vaa tess\nohi... Oli kävelemäs...\n\nINGRID rauhattomana. Värkmestari Soronoff!\n\nKERTUN ÄÄNI. Vai niin! Minä luulin vaan, että joku seisoi oven takana\nja tahtoi sisään...\n\nMIEHEN ÄÄNI. Ei se mittä... Hyvä yötä...\n\nKERTTU tulee, sanoen suuttuneena. Mitä tuo mies oikein urkkii? --\n(Seisahtuu kuuntelemaan.) -- Meneeköhän se nyt jo huoneeseensa.\n\n    Kuuntelevat, miten askeleet etenevät ylös portaita. Sitten\n    kuuluu oven aukaisu, ja askeleet tulevat heidän yläpuolelleen.\n\nÄITI. Mitä, mitä nyt oikein tulee... Minä pelkään tuota miestä... Se\naikoo Urholle jotain pahaa.\n\nKERTTU halveksivasti. Pyh! Tuollainen ei voi Urholle mitään.\n\nÄITI. Mutta jos se on yhdessä juonessa santarmikapteenin kanssa? Mistä\nse muuten olisi saanut tietää sen lentokirja-asian?\n\nINGRID. Minä olen varma että Soronoff on. Eikä kukaan muu ole sitä\nilmoittanut.\n\n    Kuuluu hitaita askeleilta.\n\nKERTTU Hiljaa, nyt tulee joku!\n\nINGRID. Ehkä Viljo tapasi hänet...\n\nÄITI. Ei se taida olla nytkään Urho -- hän tulee aina nopeammin... Vai\nolisiko hän haavoittunut...? Herra Jumala!\n\nKERTTU. Rauhoitu äiti! Ei häntä mikään vaivaa.\n\nINGRID. Kuulkaa, saisinko minä puhua hänen kanssaan kahden, hetkisen.\nMinulla olisi tärkeä asia...\n\nÄITI ystävällisesti. Tietysti, tietysti. Me menemme kyökkiin. --\n(Tarttuen Ingridin käteen.) -- Ja rakas Ingrid, ota selvä, jos hänelle\non tapahtunut jotain.\n\nINGRID. Kyllä minä koetan, jos hän vaan...\n\nKERTTU. Hän tulee! Muista sitten.\n\nURHO tulee synkän ja masentuneeni näköisenä. Ottaa vain lakin päästään\nja aikoo istua ovipielessä olevalle tuolille -- niinkuin ei jaksaisi\nkulkea askeltakaan emää. Nyt vasta hän huomaa Ingridin ja huudahtaa\nhämmästyen. Ingrid! Sinä täällä näin myöhään. Mitä nyt...?\n\nINGRID. Minulla on niin tärkeätä asiaa, että tulin, vaikka aika onkin\nsopimaton...\n\nÄITI. Ingrid on ollut niin kovin levoton sinun tähtesi ja me olemme\nkaikki pelänneet... Missä olet viipynyt?\n\nKERTTU. Kyllä Urho sitten kertoo, tule kyökkiin.\n\n    Menevät.\n\nINGRID liikutettuna. Minä tiedän, ettet sinä enää minusta välitä, mutta\nminä tulin sittenkin. Sillä sinua uhkaa suuri vaara. Minä en ehdi enää\nkertoa, mutta tiedän vaan, että santarmikapteeni, joka monta kertaa on\nuhannut sinua, on nyt saanut tietää, että olit eilen Kaartintorilla\nkahakassa, ja nyt on kintereilläsi ollut koko illan kaksi urkkijaa.\n\nURHO tarttuen päähänsä. Sitten olen hukassa... Mutta miksi tulit tämän\nminulle ilmoittamaan?\n\nINGRID. Voi Urho... Etkö sinä sitä enää tiedä...? Oletko sinä itse\nunohtanut kaikki näin pian...? Miksi luulet minusta sellaista...?\n\nURHO katsoo kuin kauhistuneena Ingridiä. Mitä... minä teen... mitä\nteen...? Nyt vasta minä huomaan, kun kaikki on myöhäistä...\n\nINGRID. Miksi niin? Puhu minulle, mitä on tapahtunut.\n\nURHO tuskallisesti änkyttäen. Voi... älä kysy... En tiedä... Pyydän\nvaan, ettet enää välittäisi minusta... Unohda minut niin pian kuin\nsuinkin -- se on parasta...\n\nINGRID oudolla lämmöllä. Rakas, älä puhu noin! Sinä et tiedä, enkä minä\nosaa selittää, mitä olen tuntenut tänä iltana.... Minusta tuntuu kuin\nkoko maailma olisi muuttunut toiseksi, niinkuin joku kirkas valo olisi\nsyttynyt sielussani ja valaissut minulle ensikerran elämäni tien. Vasta\ntänään minä olen huomannut, miten kallis sinä minulle olet.\n\nURHO tuskasta käheällä äänellä. Voi Ingrid! Mitä sinä puhut...? Älä\najattele enää minua... Sinä et tiedä...\n\nINGRID. Niin, minä uskon, että sinun on vaikea ymmärtää sanojani, kun\nen itsekään käsitä, miten olen voinut muuttua näin paljon -- tuntuu\nikäänkuin juuri nyt olisin herännyt ja nähnyt ensi kerran todellisen\nelämän. Ehkä se johtuu siitä, että olen tänään ensikerran tuntenut\ntuskaa, nähnyt onnettomuuden uhkaavan onneani... Minä en oikein\nymmärrä, mistä nämä oudot sanat tulevat suuhuni. Minä tiedän vaan,\nettei minulla ole onnea muualla kuin sinun rinnallasi -- ja jos sinun\nsortua täytyy, silloin sorrun minäkin sinun kanssasi. Puhu siis minulle\nkaikki, minä autan sinua -- me unohdamme yhdessä.\n\nURHO tuskallisesti. Mutta miten minä voisin sen unohtaa... Sillä voitko\nymmärtää, että minusta on tullut murhaaja... Voi... mihin minä menen!\n\nINGRID. Kerro rakas, miten kaikki on tapahtunut. Saat nähdä, että minä\nymmärrän sinua!\n\nURHO. Minä olin nimittäin Nikolainkirkon portailla, silloin kun kasakat\nhyökkäsivät pakenevaan ihmisjoukkoon...\n\nINGRID kauhuissaan. Ethän sinä vaan ollut siinä joukossa?\n\nURHO. Jospa olisin ollutkin siinä, mutta kun täytyi vain voimattomana\nkatsella, miten naiset ja pienet lapset kiemurtelivat hyppivien\nhevosten jaloissa, ja nuo ulvovat perkeleet iskivät lyijynuppisilla\nnagaikoillaan heitä päähän, kasvoihin... Minä suljin silmäni, mutta\nnagaikkojen paukkina kuului tuon hirveän hätähuudonkin yli... Ja kun se\nei loppunut, silloin tuntui, ikäänkuin olisin menettänyt järkeni,\ntunsin niin hurjaa raivoa ja kostonhimoa, että minun täytyi tehdä\njotain...\n\nINGRID keskeyttää kauhistuneena. Minä ymmärrän sen...\n\nURHO kuin itsekseen. Kun sitten myöhemmin näin, miten kasakka eräällä\npihalla Kaivokadulla, ajoi vanhaa naista ympäri pihaa ja iski\nyhtämittaa nagaikallaan, kun näin, miten vanhus nousi ja kaatui\nuudelleen apua huutaen ja veri pursui hänen harmaasta päästään, siiloin\nen voinut enää hillitä itseäni. Sen vaan muistan, että huusin jotain ja\nsieppasin kivikasasta kiven, kasakka tempasi sapelinsa ja lähti täyttä\nlaukkaa minua kohden. Minä odotin kylmäverisesti, kunnes se oli ihan\nlähellä, sitten paiskasin kivellä rintaan, se putosi satulasta -- ja\nsitten en muistanut, mitä tapahtui... Vasta kun näin nuo kasvot\nelottomina ja verisinä allani, silloin havahduin ja siitä asti ovat nuo\nkauheat kasvot aina silmissäni...\n\nINGRID. Mutta sehän oli oikein sellaiselle pedolle... Häntä ei kannata\nsääliä!\n\nURHO. Katsos, Ingrid... Minun mieleeni johtui, että hänelläkin on\n_äiti_, joka rakastaa häntä, odottaa siellä kaukana pelolla ja\nlevottomuudella häntä kotiin... Ja sitten hän saakin kuolinsanoman --\nminun tähteni...\n\nINGRID keskeyttäen. Mutta rakas Urho, etkö sinä ajattele sitä äitiä,\njonka hän olisi tappanut ilman sinua, niitä pienokaisia, jotka juuri\ntänään kierivät ehkä hänen ratsunsa jaloissa. Ja etkö sinä ymmärrä,\nettä _sinun_ äitisi itkisi nyt sinun kuolemaasi, jollet olisi ollut\nnopeampi ja voimakkaampi... Sinähän et voinut muuta kuin tappaa, tai\ntulla tapetuksi.\n\nURHO reippaasti. Onko todella mahdollista, ettet tuomitse minua?\nSilloin en pelkää mitään!\n\nSilloin alkaa kuulua juoksevia askeleita. Kerttu ja äiti tulevat\npelokkaina kyökistä ja sitten syöksyy sisään hengästyneenä VILJO\nja huudahtaa hätäisesti. Santarmit tulevat! Juokse vinnille!\n\nURHO. Missä? Mistä tiedät...?\n\nVILJO. Tulin juuri Espikseltä päin ja kun saavuin portille, näin\nsantarmiupseerin pienen joukon kanssa kääntyvän tuosta kulmasta tänne.\n\nURHO. Sovitaan nyt kaiken varalta, että sinä tuot sukseni tänä yönä\nKampin kalliolle, sen lautatapulin viereen... Lähden hiihtäen...\n\n    Hän vaikenee, sillä alhaalta kuuluu aukeavan\n    rautaportin kirskahdus.\n\nVILJO. Siellä ne tulevat! Nyt sinun on mentävä! Tulen sitten sanomaan!\n\nKERTTU antaa avaimen Urholle. Tässä on avain...\n\nÄITI tuskallisesti. Mutta jos ne tulevat sinne etsimään...\n\nINGRID. No silloin nähdään. Mutta älkää pelätkö... Olkaa vaan\nrauhallisia, niin kaikki käy hyvin...\n\n    Menee.\n\nVILJO. Minä menen katsomiaan...\n\n    Menee.\n\n    Kaikki kuuntelevat henkeä pidättäen, kuin tuskasta jähmettyneinä.\n\nVILJO oven raosta. Nyt hän on päässyt, olkaa vain rauhassa. Minä\nkuuntelen vielä hetken.\n\nVILJO palaa. Nyt ne tulevat jo seuraavassa kerroksessa -- hiipivät\naivankuin varkaat!\n\nÄITI hätääntyneenä. Herra Jumala! Mitä tästä nyt tulee...?\n\nKERTTU. Kun ne eivät vain menisi vinnille.\n\nVILJO rauhoittaen. Älkää pelätkö! Eivät ne vinnille mene! Ja jos te\nolette rauhallisia, niin eivät ne rupea häntä enempää etsimään... Mutta\nälkää seiskö noin! Istukaa, neidin kanssa tuonne pöydän ääreen ja minä\nheittäydyn vuoteelle lukemaan...\n\nKaikki selviävät kuin huumauksesta ja tottelevat. Viljo heittäytyy\npitkälleen vuoteelle kirja kädessään.\n\nMutta jokaisen kasvoissa kuvastuu kiduttava jännitys ja vain pidätetyt\nhengähdykset kuuluvat silloin tällöin huoneen hiljaisuudessa.\n\nKuuluu lyhyt koputus, ovi aukenee ja sisään astuu santarmikapteeni\npistooli kädessään. Hänellä on solakka vartalo ja kapeat\nhienopiirteiset kasvot kotkannenineen, jonka alapuolella kaareutuvat\nkippurakärkiset mustat viikset. Mutta hänen katseensa liukuu yli\nhuoneen levottomana ja kiiluvan terävänä kuin väijyvän petolinnun.\n\nÄITI hypähtää tahtomattaan seisaalle ja huudahtaa kauhusta vapisevalla\näänellä. Herra Jumala! Mitä nyt?\n\nSANTARMIKAPTEENIN pistooli livahtaa sinellin taskuun ja hän lausuu\nvieraskielisellä korostuksella teennäisesti hymyillen. Hyvää iltaa,\nhyvää iltaa... Ei tarvitse pelästyä hyvä rouva... Meillä on vaan vähän\nasiaa... Missä teidän poikanne on?\n\nÄITI koettaen hillitä vapisevaa ääntään. Häntä minä olen jo kauan\nodottanut. Ja olen niin levoton, kun siellä kuuluu olevan kaikenlaisia\nmeteleitäkin...\n\nSantarmikapteeni viittaa eräälle santarmille, joka menee nopeasti\nkyökkiin ja palaa hetken kuluttua päätään pudistaen.\n\nSANTARMIKAPTEENI huomaa nyt vasta Ingridin, joka on istunut sivuttain\nlukemassa ja huudahtaa hämmästyneenä. Te täällä, neiti? Mitä te\ntäällä..,. Niin, mistä johtuu, että saan kunnian tavata teidät täällä?\n\nINGRID. Enkö saa olla missä haluan? Se on kai minun asiani...\n\nSANTARMIKAPTEENI. Saatte, mutta, mutta... Ooh! Oletteko tullut tänne\nhäntä varoittamaan?\n\nKERTTU tarttuu äidin käsivarteen ja kuiskaa. Äiti, mennään kyökkiin...\nSinä hermostut vaan täällä...\n\n    Menevät.\n\nINGRID uhmaten. Olen, entä sitten? Se on myöskin minun asiani.\n\nSANTARMIKAPTEENI raivosta sähisevällä äänellä. Siinä te erehdytte,\nneiti. Teidän pitäisi tietää, että se, joka avustaa rikollista, on\ntämän rikostoveri. Ja te olette itse tunnustanut, että...\n\nINGRID keskeyttää kiihtyneenä. Olkaa siis hyvä ja vangitkaa minut,\nherra parooni! -- (Pilkallisesti.) -- Sehän oikein osoittaisi, miten\nsuuri ja jalo se rakkaus on, josta olette minulle kerskunut.\n\nSANTARMIKAPTEENI koettaen korjata erehdystään. Voi neiti, älkää sanoko\nnoin. Minä en tarkoittanut sitä. Nähkääs, se tuli pikaisuudessa...\nMutta miksi te heti loukkaatte ja solvaatte minua, niinkuin minä olisin\njoku, joku... -- (Uudestaan kiihtyen.) -- Ja tuollaisen... tuollaisen\npahantekijän tähden... Mutta kyllä hän pian saa nähdä... Niin, hän\ntulee saamaan ansaitun rangaistuksen...\n\nINGRID halveksuvasti. Vai niin! Te siis tunnustatte, että vainoatte\nhäntä kostaaksenne! Nytkin olette palkannut koko urkkijalauman häntä\nvaanimaan. Ettekä sittenkään onnistu...\n\nSANTARMIKAPTEENI pahaenteisesti. Niinkö luulette? Minä taas luulen,\nettä hän tulee hyvin pian... -- (Kuuluu koputus.) -- Sisään!\n\nSANTARMIVÄÄPELI. Herra kapteeni! Täällä on herra Soronoff ja pyytää\nettä herra kapteeni suvaitsisi tulla hiukan ulos. Hänellä olisi\nasiaa...\n\nSANTARMIKAPTEENI. Käske hänet tänne. -- (Vääpeli avaa oven. Soronoff\npysähtyy epäröiden ja kapteeni lisää.) -- Tulkaa vaan sisään, herra\nSoronoff... Mitä te tahdotte sanoa?\n\nSORONOFF vilkaisee arasti Ingridiä ja Viljoa; änkyttää nolostuneena.\nMine ei tietä... Mine kuuli vaan, joku mies juoksi ylös, äsken...\n\nSANTARMIKAPTEENI jännittyneenä. Oliko se Koskela?\n\nSORONOFF. Ei mine voi sano, kuka se oli... Ei mine sitä tietä... Mut\njos vintti katsomas...\n\nINGRID joka vavisten on kuunnellut puhetta, huudahtaa. Kyllä te\ntiedätte! _Juudas!_\n\nSANTARMIKAPTEENI nopeasti iskien. Ahaa! Te tiedätte siis myöskin sen.\nHän on siis vinnillä? Vai kiellättekö, ettei hän ole siellä? Sanokaa!\n\nINGRID vääntelee käsiään ja katsoo huohottaen ympärilleen.\n\nSANTARMIKAPTEENI voitonriemuisesti. Kiitos vaan ilmoituksesta! Siellä\nhän on. -- (Kääntyen vääpeliin.) -- Ota viisi miestä ja mene... --\n(Aukaisee kyökin oven.) -- Kuulkaas rouva! Te olette valehdellut\nminulle! Tiedättekö mitä siitä seuraa? Antakaa heti vinnin avain.\n\nÄITI tulee kyökistä, parahtaen hätääntyneenä. Ei, ei... Älkää menkö\nsinne! Ei ole avainta...\n\nSANTARMIKAPTEENI havahtuen. Ah niin! Ei tarvita. Mutta sanokaa heti,\nmissä teidän vintti on? Mikä numero? Jos te valehtelette, vangitsen\nteidät heti!\n\nÄiti purskahtaa itkuun, ja KERTTU, joka koko ajan on koettanut\nlohduttaa äitiään, huudahtaa. Miksi te kidutatte minun vanhaa\näitiparkaani!\n\nSANTARMIKAPTEENI kääntyy kiukkuisesti ärähtäen. Ääsh! Kuulkaa,\nSoronoff! Tehän tiedätte Koskelan vinnin?\n\nSORONOFF innokkaasti. Kyllä... kyllä minä tietä!\n\nSANTARMIKAPTEENI innostuneena. Sepä hyvä! Menkää siis näyttämään!\n\nSORONOFF hätkähtää ja änkyttää hätäisesti. Mutta jos se ampu...! Hänel\non browninki...\n\nSANTARMIKAPTEENI silmät välähtäen. Sepä hyvä, että muistitte... --\n(Kääntyen vääpeliin.) -- Kaikki miehet virittävät pistoolinsa valmiiksi\nja sitten tähtäätte kaikki häntä ja valaisette samalla silmiin, ettei\nhän näe ampua. Ja jollei hän heti nosta käsiään -- ammutte hänet siihen\npaikkaan...\n\nINGRID tarttuu voihkaisten rintaansa ja ÄITI ojentaa rukoillen kätensä,\nhuudahtaen hätääntyneenä: Ei, ei, älkää herra kapteeni! Älkää antako\nampua häntä! Hän on... viaton...\n\nSANTARMIKAPTEENI karjaisee keskeyttäen. Vaiti! Se on hänen omaa\nasiansa, jos hän ryhtyy vastarintaan.\n\nKERTTU. Te tahdotte tappaa hänet... Voi rakas äiti... älä...\n\nÄITI tarttuu rintaansa ja kirkaisee, niinkuin häntä olisi ammuttu.\nHerra Jeesus! Nyt hänet ammutaan!\n\n    Juoksee kyökkiin, josta kuuluu hervottomasti kaatuvan\n    ruumiin kolahdus.\n\nKERTTU huutaa hätääntyneenä. Voi äiti -- nyt äiti pyörtyi. Viljo! Viljo\ntule tänne pian!\n\n    Viljo juoksee myöskin kyökkiin.\n\nINGRID murhaavan katkerasti. Kai nyt olette ylpeä työstänne, herra\nparooni!\n\nAikoo mennä Viljon jälkeen, mutta SANTARMIKAPTEENI asettuu hänen\ntielleen ja puhuu hiljaa, kiihkosta vapisevalla äänellä. Jääkää tänne\nhetkeksi. Te syytätte ja loukkaatte minua, mutta luuletteko, että on\nhelppoa täyttää velvollisuutensa silloin, kun sattuu tällaista.\n\nINGRID kuohahtaen. Ettekö häpeä puhua velvollisuudesta, kun juuri\nolette kostonhimosta käskenyt tappaa pojan -- äidin läsnäollessa... Te\nette ole ihminen!\n\n    Vaikenee, sillä ylhäältä kuuluu kumeaa jyskytystä.\n\nINGRID vavahtaa ja sopertaa kauhuissaan. Voi hyvä Jumala! Nyt ne\nampuvat hänet!\n\nSANTARMIKAPTEENI käheällä äänellä. Älkää nyt... Ei hän tietysti niin\nmieletön ole, että ryhtyy vastarintaan. Ettekö yhtään ajattele, miltä\nminusta tuntuu, kun rakastan teitä yli kaiken... Ja te ette tahdo edes\nkatsoa minua -- tuollaisen, tuollaisen tähden... Minä en voi kestää,\nettä hän... -- (Tarttuu Ingridin käteen.) -- Niin, jättäkää hänet...\nTulkaa omakseni -- niin minä annan hänen paeta... tänä iltana...\n\nINGRID tempaa rajusti kätensä irti, huudahtaen päättävästi. Ei koskaan!\nMinä sanon nyt viimeisen kerran, etten koskaan: en koskaan huoli\nteistä! Tietäkää se!\n\n    Alkaa taas kuunnella.\n\nSANTARMIKAPTEENI raivosta sähisevin äänin. Mutta tietäkää myöskin te\nneiti, että te ette koskaan tule hänen omakseen! Hän tulee iäksi\njäämään Siperiaan, jollei häntä hirtetä...\n\nINGRID vavahtaa viime sanoista, mutta sitten hänen silmänsä leimahtavat\nja hän huudahtaa. Sitä ette tiedä, mutta minä tiedän, että hän _kostaa_\nteidän konnantyönne. -- (Näkee sanansa vaikuttavan ja lisää.) -- Ja jos\nte tuntisitte hänet, niin te pelkäisitte -- sillä hän on _mies_! Mutta\nmitä nyt... mitä...?\n\nKuuluu läheneviä askeleita. Sitten aukenee ovi ja kolmen santarmiin\nkeskellä tulee Urho sisään. Hänen kalpeat kasvonsa näyttävät kylmän\nvälinpitämättömiltä, vain kerran hän katsahtaa halveksivasti\nvihollistaan sanomatta mitään.\n\nSANTARMIKAPTEENI näyttää hämmentyvän ja rykäistyään neuvottomasti,\nkääntyy hän miestensä puoleen kysyen. Onko hänet tarkastettu? Missä\nhänen aseensa on?\n\nSANTARMIVÄÄPELI virallisella äänellä. Tarkastettu on herra kapteeni,\nmutta hän on sen luultavasti piiloittanut... en löytänyt mitään...\n\nSANTARMIKAPTEENI kääntyen Urhoon. Sanokaa paikalla, mihin olette pannut\npistoolinne?\n\n    Urho ei ole kuulevinaan.\n\nSANTARMIKAPTEENI ärjäisee röyhkeästi, ankarasti. Vastatkaa, kun minä\nkysyn! Sanokaa paikalla! Teidän rikollinen toimintanne on nyt iäksi\nloppunut -- ja jos te osoitatte röyhkeyttä ja kiellätte rikoksenne,\nniin tuota, te...\n\nUrho on kapteenin ärjähtäessä alkanut tuijottaa tätä silmiin\nhalveksivasti hymyillen ja tuossa liikkumattomassa hymyssä ja katseessa\nkuvastuu jotain niin kylmää ja pahaenteistä, että kapteenin\nvoitonriemuiset sanat tuntuvat takertuvan kurkkuun ja katse kääntyy\npoispäin. Mutta sitten hän aivankuin raivoissaan hämmennyksestään\nrykäisee ja huudahtaa ilkkuen. -- Siinä te siis olette, herra\naktivisti! Luulitteko todellakin, että voisitte tehdä konnantöitä ilman\nrangaistusta.\n\nURHO hitaasti. En. Mutta eräs toinen näyttää luulevan niin.\n\nSANTARMIKAPTEENI. Mi.. mitä te uskallatte... Luuletteko, etten tiedä,\nmiten te jo pitkän aikaa olette suullisesti ja kielletyn kirjallisuuden\navulla yllyttänyt asevelvollisia jäämään pois kutsunnasta. Samoin voin\ntodistaa, miten eilen joukkonne avulla väkivallalla estitte niidenkin\npääsyn, jotka olisivat tahtoneet täyttää velvollisuutensa. Tänään te\ntaas olitte johtamassa katumellakkaa, jota jo kauan olette suunnitellut\nja kun te ensin useita kertoja hyökkäsitte kasakkain kimppuun, niin\nsitten te...\n\nHän vaikenee valmistautuakseen musertamaan toisen kokonaan\nsyytöksellään; mutta URHO käyttää hetkeä hyväkseen ja iskee\npilkallisesti hymyillen. Eikö olisi paras väittää yksin tein, että minä\ntapoin koko kasakkasotnian! Sellaista valhetta ei ainakaan kukaan muu\nkykenisi keksimään.\n\nSANTARMIKAPTEENI ällistyy ensin, mutta sitten kääntyy voitonriemuisena\nIngridin puoleen ja lausuu ankaralla äänellä. Nyt näette vihdoinkin,\nneiti Ingrid, miten paatunut roisto hän on! Ajatelkaa: hän on juuri\näsken _murhannut ihmisen_ -- ja kuitenkin hän nauraa ja ilveilee\nsamasta asiasta! -- (Kääntyen Urhoon.) -- Mutta, kyllä sinä pian\nlakkaat nauramasta...\n\nINGRID kuohahtaen. Kyllä kai te nyt voitte toimittaa hänet Siperiaan, --\nkyllähän Soronoffin tapaiset apulaisenne todistavat kaikki, mitä te\nkäskette. Soronoffille te saatte olla kiitollinen, sillä ilman häntä\nette olisi saanut häntä koskaan kiinni...\n\nURHO hämmästyen. Mitä -- Sononoffille?\n\nINGRID. Niin juuri! Hän tuli ilmoittamaan, että sinä olet vinnillä ja\nkävi vielä näyttämässäkin...\n\n    Hänen äänensä katkeaa pidätettyyn nyyhkytykseen.\n\nURHON silmät välähtävät uhkaavasti, mutta sitten hän vääntää huulensa\nhymyyn ja lausuu murhaavan pilkallisesti. Sehän oli onni, että herra\nparooni on tavannut niin samanmielisen ja -arvoisen liittolaisen.\nSoronoff ei olisi myöskään itse kyennyt kostamaan, mutta teidän ja\napulaisjoukkonne yhteistoiminnan avulla näyttää koston onnistuminen kai\nhyvinkin varmalta! Minä kyllä menisin hirteen häpeästä, mutta\n_aatelismiehelle_ moinen menettely on kai hyvinkin sopivaa...\n\nSANTARMIKAPTEENI tarttuu miekkansa kahvaan, sähähtäen raivoisasti.\nTuki suusi! Koira! Kyllä sinä... Et sinä tule koskaan päivänvaloa\nnäkemään -- ja häntä sinä et koskaan saa...\n\nINGRID. Mutta luuletteko, että te koskaan... koskaan... Voi tätä\nelämää...\n\n    Vaipuu itkien polvilleen tuolin viereen.\n\nURHO rientää Ingridin luokse, nostaen hänet tuolille istumaan ja puhuu\nlohduttaen. Rakas Ingrid, älä ole huolissasi... Hän ei tule\nonnistumaan.\n\nSANTARMIKAPTEENI karjaisee hammasta purren. Mihin sinä? Tulkaa, viekää\nhänet ulos!\n\nSilloin kuuluu kyökistä ÄIDIN tuskallinen huuto:\n\n Voi, päästäkää, päästäkää minut! Minä tahdon nähdä hänet...\n\nJa sitten kuuluu miltei yhtaikaa VILJON ja KERTUN hätäiset äänet:\n\n-- Voi rakas äiti, älä mene sinne...\n\n-- Koettakaa nyt olla rauhallinen... Kyllä Urho...\n\nHeti kapteenin komennuksen jälkeen juoksee kaksi santarmia Urhon\nluokse, yrittäen viedä hänet pois; mutta hän tempaa kätensä irti,\ntarttuu Ingridin käteen ja kuiskaa hellästi. Näkemiin rakas... Älä\nitke...\n\nSANTARMIKAPTEENI tarttuu pistooliinsa, karjuen. Yritätkö vastarintaa!\nTarttukaa häneen... Ja jos sinä...\n\nHän vaikenee, hypähtäen taaksepäin, sillä URHO lähenee häntä notkein,\näänettömiin askelin. Hänen hampaansa kirskahtavat ja hänen kalpeissa\nkasvoissaan ja hillityssä äänessään kuvastuu hurja raivo ja uhka.\nTiedätkö nyt: jos minulle tai omaisilleni jotain tapahtuu teidän\ntoimestanne -- niin teille käy myös huonosti. Minä en varoita toista\nkertaa!\n\nSANTARMIKAPTEENI änkyttäen. Kuulkaa, mitä hän sanoo...\n\nÄITI syöksyy kyökistä ja juoksee Urhon syliin. Voi rakas poikani! Mitä\nsinulle nyt tehdään...? Voi... voi...\n\nURHO hellästi, rauhoittaen. No, no äiti rakas, rauhoitu nyt... Minä\ntulen pian takaisin...\n\nSANTARMIKAPTEENI karjaisee. Ja nyt mennään!\n\nURHO tyynesti, melkein iloisesti. Mennään vaan! Rauhoitu äiti... Oikeus\nvapauttaa minut varmasti. Tuokaa minulle huomenna ruokaa ja myöskin\njotain luettavaa! Hyvästi nyt...\n\n    Santarmikapteeni tekee kunniaa ja sitten he menevät ulos.\n\nÄITI purskahtaen itkuun. Voi tätä elämää...\n\nVILJO innokkaasti. Älkää itkekö! Minä luulen, että Urho aikoo karata.\nSentähden hän puhui oikeudesta, ja ruuan tuomisesta... Minä menen\nkatsomaan... -- (Menee.)\n\nNaiset kuuntelevat tuskallisen jännityksen vallassa, miten miesjoukon\naskeleet etenevät alaspäin. Kuuluu ulko-oven paukahdus, ja heti\nsenjälkeen hätäisiä huudahduksia, juoksevien askelten kopsetta ja\nlopulta terävä pistoolin laukaus.\n\nÄITI parahtaen. Herra Jeesus auttakoon! Nyt ne ampuivat hänet!\n\nINGRID tarttuen rintaansa. Miten nyt kävi...?\n\n    He vaikenevat, sillä alhaalta pihalta kuuluu kiukkuisia\n    käskyjä, huutoja ja juoksevan miesjoukon eteneviä askeleita.\n    Vielä muutamia huutoja ja sitten on hiljaista.\n\nHetken kuluttua juoksee VILJO sisään hengästyneenä ja kalpeana.\n\nINGRID juoksee häntä vastaan kysyen tuskasta ja jännityksestä\nvapisavalla äänellä. Mitä se oli...? Karkasiko hän?\n\nÄITI. Onko hän kuollut...?\n\nVILJO. Ei... Hän riuhtautui irti heti oven ulkopuolella ja lähti\njuoksemaan pihan perälle -- koko joukko jäljessä. He luulivat kai\nsaavansa hänet siellä kiinni, mutta Urho loikkasikin roskalaatikolle ja\nsamaa vauhtia yli lankkuaidan -- ihan kuin lentäen! Ja juuri kun hän\noli aidalla, ampui kapteeni-roisto, mutta ei se osannut, koska minä\nkuulin Urhon lähtevän juoksemaan. Kun hän vain olisi ehtinyt kadulle,\nennenkuin ne pääsivät eteen...\n\nÄITI parahtaen. Herra Jumala!\n\nINGRID. Eteen...? Lähtivätkö ne...?\n\nVILJO nähdessään sanojensa vaikutuksen. Lähtivät... Mutta kyllä hän\nehtii ennen ulos -- se on ihan varma... -- (Vilkkaasti.) -- Olipa onni,\nettä ehdimme sopia kohtauspaikasta äsken! Nyt minä vien hänelle\nsukset, niin silloin häntä ei saavuta mikään...\n\nINGRID tuskallisesti. Mutta jos se sittenkin sattui... Ja hän kuolee\njonnekin...\n\nÄITI vaipuu polvilleen vuoteen viereen, painaa kasvonsa poikansa\npäänaluselle ja nyyhkyttää vaikeroiden. Voi poikaparkani... Jospa en\nnäe häntä enää koskaan...\n\n    ESIRIPPU.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nKaupungin valot luovat himmeänpunertarvan kajastuksen öiselle taivaalle\nja sitä vasten eroittuvat tummat lautatapulit, peittäen miltei kokonaan\nnäköalan. Vain vasemmalla näkyy palanen autiota lumihankea ja\netäämmällä pari lumista kallionnyppylää -- ja niiden takana häämöittää\nkaupungin kattorivejä. Lautatapulin päässä näkyy kaupunkiin johtava\nluminen tie, kaartuen oikealle tapulien taakse.\n\nHiljaista ja äänetöntä. Vain silloin tällöin humajaa pohjoistuulen\nhiljainen henkäys. Kerran kuuluu kaukaa kaupungilta yksinäisen ajurin\nkulkusen kilinä -- ja häipyy taas kuulumattomiin.\n\nSilloin kuuluu lumessa varovia askeleita ja lautatapulien takaa tulee\npolkua pitkin URHO.\n\nHän pysähtyy, kuuntelee, katselee ympärilleen ja sitten menee\nlautatapulien välissä olevaan kujaan ja tallaa itselleen lumeen\nseisomapaikan. Kuuntelee uudelleen ja vedettyään tapulista esiin\nlankunpään, istahtaa huoahtaen. Sitten riisuu lakkinsa, aukaisee\ntakkinsa ja alkaa pyyhkiä hiestyneitä kasvojaan.\n\nHetken kuluttua kuuluu kaupungista päin taas askeleita. Urho ponnahtaa\nseisaalleen, hiipii nopein, äänettömin askelin vasemmanpuoleisen\ntapulin kulmaan ja kyyristyy katsomaan.\n\nMaitta samassa hän rauhoittuu ja rientää tulijaa vastaan, joka juuri\nilmestyy tapulien takaa, ja kuiskaa hämmästyen:\n\nIngrid... sinä...\n\nINGRID heittäytyy hänen rintaansa vasten, huudahtaen vapisevin äänin:\nJumalan kiitos! Sinä elät! Sinä elät...!\n\n    Purskahtaa itkuun.\n\nURHO liikutettuna. Tietysti elän! Mutta miksi sinä, rakas, tulit? Jos\nsinulle tulee jotain...?\n\nINGRID vapisevin: äänin. Voi, älä minusta välitä! Minä en voinut olla\nmissään sen jälkeen, kun kuulin,, että sinua ammuttiin. Ajattelin, että\nse kävi sittenkin sinuun ja sinä kuolet verenvuotoon jonnekin... Mutta\nmiten sinä pääsit sieltä pihalta, kun Viljo sanoi niiden lähteneen\nsinua vastaan?\n\nURHO innostuen. Se olikin täpärä paikka, sillä kaikki portaat olivat\nlukitut, ja joka puolella korkeat kivimuurit -- vain yhdessä nurkassa\noli matala ulkohuonerakennus. Lähdin siis kapuamaan ylös vesitorvea ja\njuuri koin olin räystäällä, kuului portti aukeavan. Ponnistin viimeiset\nvoimani ja pääsinkin katonharjan suojaan samalla hetkellä, kun\nsantarmit juoksivat pihalle pistoolit ojossa. Ne pitivät kai\npakotietäni mahdottomana, koska lähtivät etsimään porraskäytävistä.\nOnneksi huomasin, että ne näkevät minut sieltä ylhäältä, ja minun\ntäytyi kiireesti pudottautua alas katolta toiselle puolelle -- ja nyt\nolen tässä.\n\nINGRID ihaillen. Oi, miten minä pidän sinusta senkin tähden, että olet\ntuollainen. Minä en tunne ainoatakaan miestä, joka olisi selviytynyt\ntuollaisesta asemasta -- mutta sinä pääsit! Kunhan eivät vain löytäisi\ntänne...\n\nURHO. Tuskinpa vaan! Minä tulin sellaisia kiertoteitä, etteivät ne\naavista... Ja kyllä Viljo myöskin jälkensä sekoittaa! -- (Havahtuen.)\n-- Mutta... eiväthän ne vaan huomanneet sinua...? Näitkö sinä ketään\nulkopuolella, kun lähdit?\n\nINGRID epäröiden. En... En minä usko -- en ole ihan varma...\n\nURHO tarttuen Ingridin käsiin ja lausuu nopeasti. Rakas Ingrid. Minä\nnäen, että sinä pelkäät... Sano nyt suoraan, näitkö jotain\nepäiltävää... Olisiko joku seurannut sinua...\n\nINGRID. Voi, minä todella pelkään, sillä minä luulin näkeväni\nvärkmestarin toisella puolella katua kun tulin ulos portista.\n\nURHO jännittyneenä. Värkmestarin? Jospa se nyt...\n\nINGRID. Mutta älä ole huolissasi -- eihän se voinut minua tuntea... Kun\nminulla on äidin saali päässäni...\n\nURHO levottomana. Voi, rakas Ingrid. Sinut on helppo tuntea\nkäynnistä... Mutta etkö nähnyt, lähtikö se jälessäsi?\n\nINGRID tuskallisesti. Sepä juuri on, etten ole ihan varma. Katsos, en\nvoinut heti katsoa taakseni, sillä se olisi herättänyt epäilyä. Vasta\nensimmäisessä kadunkulmassa katsoin ja näin jonkun tulevan, mutta en\ntiedä oliko se hän. Otin kuitenkin ajurin ja käskin ajaa oikein\nnopeasti Kampinkadulle asti.\n\nURHO nopeasti, jännittyneenä. Mutta jospa se olisi myöskin saanut\najurin? Muistatko, jos siinä oli lähellä muita ajureita?\n\nINGRID hätääntyneenä. Voi hyvä Jumala! Minä en muista enää mitään...\nJospa se on saanut ajurin ja on tullut jälessäni! Voi rakas! Lähde\nheti, heti, jos se kuitenkin... Sinun täytyy lähteä...\n\nURHO. Minä en voi lähteä, ennenkuin saan sukset... Kunhan se Viljo nyt\ntulisi pian...\n\nINGRID yhä tuskallisemmin. Voi, voi, jospa sinä nyt joudut niiden\nkynsiin -- minun tähteni! Minä jo ajattelin matkalla, että pitäisi\nkääntyä... Mutta olin niin suuressa tuskassa, etten voinut jäädä\nepätietoisuuteen.\n\nURHO hellästi, lohduttaen. Voi rakkaani -- älä ole rauhaton! Tule tähän\nkulmaan, niin me näemme, jos joku tulisi tännepäin. Ja täällä minua ei\nenää oteta ihan helpolla.\n\n    Tulevat ensimäiseen tapulin kulmaan ja URHO alkaa\n    katsella kaupunkiin päin.\n\nINGRID joka on silmäillyt pelokkaasti ympärilleen. St! Hiljaa... tuolla\nliikahti joku... Jospa se tuli silloin jälessäni, ja on hiipinyt tuonne\ntapulien väliin vakoilemaan... Minä pelkään...\n\nURHO kiihkeästi, pahaenteisesti. Älä pelkää, rakas... Jospa se todella\nolisi tuolla, niin silloin minäkin uskon, että se on tullut Jumalan\ntahdosta -- saadakseen palkkansa...\n\nINGRID tuskallisesti, tarttuen hänen käsiinsä. Älä sentään, rakas...\nMinä ymmärrän, että se tarvitsisi palkkansa, mutta jos siellä on koko\njoukko, ja ne ampuvat... Ei, ei, sinä olet hukassa, jos menet...\n\nURHO hiljaa, päättävästi. Päinvastoin olen hukassa, jos annan sen mennä\napua hakemaan -- kun ei minulla ole vielä suksia. Minun täytyy siis\nestää se... Liiku hiukan tässä ja puhu välillä puoliääneen, niin se\nluulee molempien olevan tässä -- ja minä menen sill'aikaa tuolta\nlautatapulien takaa...\n\nINGRID jännityksestä vapisevalla äänellä. Mutta ole nyt tyyni... ja\njärkevä... Minä rukoilen sinua... Muista minua...\n\nURHO. Muistan, muistan...\n\n    Menee.\n\nINGRID tarttuu rintaansa ja katsahtaa ympärilleen kuin apua etsien.\nKerran kuuluu tukehtunut huokaus ja sitten hän kuiskaa hampaat\nkalisten. Voi mitä... nyt, tulee...\n\n    Pitkän, tuskallisen äänettömyyden jälkeen kuuluu oikealta\n    nyrkiniskun paukahdus, lyhyt parahdus, joka kätkee kuin\n    tukehuttavan kouran kuristukseen...\n\nINGRID voihkasee niinkuin kuolettavan kuulan satuttamana ja lysähtää\npolvilleen lumeen.\n\n    Ja oikealta kuuluu taistelevien jalkojen jyminää, huohotusta,\n    ähkynää -- aivankuin säestykseksi nyrkiniskuille, jotka\n    taukoamatta paukahtelevat rajulla voimalla. Kerran kuuluu taas\n    tukehtunut hätähuuto, jota seuraa ihmisruumiin raskas mäjähdys\n    maata vasten\n\nINGRID on kuin kauhusta jähmettyneenä kuunnellut noita ääniä, mutta nyt\nhän yhtäkkiä hypähtää hätäisesti seisaalleen ja juoksee oikealle\nhuudahtaen rukoilevasti. Rakas, rakas! Sinä et saa tappaa häntä. Kuule\nminua! Meidän onnemme... -- (Epätoivoisesti.) -- Mitä sinä teit? Katso\nnyt... hän on kuollut -- hän ei liikahda.\n\nURHON ÄÄNI outo ja hengästynyt. Älä pelkää -- ei -- se kuollut voi\nolla... Löin vaan nyrkillä... Minä katson. -- (Hetken äänettömyys.) --\nEi sillä mitään erikoista vaaraa ole, koska hengittää. Mutta ilman\nsinua olisi voinut käydä huonosti. Olin jo vähällä raivostua kun se yhä\nyritti puhaltaa vihellyspilliin. Jospa Viljo nyt tulisi, sillä jos joku\nkuuli sen avunhuudon, niin... Ah, minun täytyy ottaa siltä pistooli\npois, ettei se voi mitään. Se onkin nyt tarpeeseen.\n\n    Tulevat esiin oikealta. Urho pesee lumella käsiään.\n\nURHO. Kas, kun rystyseni ovat menneet rikki sen kirotuissa hampaissa,\npikkusormi on vallan... Mutta ei se mitään tee.\n\nINGRID. Voi, anna minä kierrän siteen päälle... -- (Hiukan hämillään.)\n-- Minä otin sitä mukaani, kun pelkäsin...\n\n    Urho ojentaa kätensä ja Ingrid sitoo sen nopeasti.\n\nURHO hiljaa, hellästi. Sinä pieni, rakas...\n\n    Yhtäkkiä kuuluu kaupungilta päin vihellyspillin ääni.\n\nINGRID vavahtaen. Herra Jumala! Poliisi!\n\nURHO katsoo sinnepäin ja kuiskaa. Jos se olisi poliisi ja tulisi tänne,\nniin silloin piiloudutaan jonnekin. -- (Katsoen joka taholle). --\nUskallatko kiivetä tuonne, kun minä tuen sinua?\n\nINGRID. Minä teen mitä tahansa, kun sinä autat minua!\n\n    Samassa kuuluu etäämpää toinen vihellyspillin kiljaisu.\n\nINGRID vavahtaa ja sammaltaa vapisevalla äänellä. Herra Jumala! Poliisi\nse on. Mitä nyt... Mitä se viheltää...?\n\nURHO tyynellä leikillisyydellä. Poliisi se taitaa olla, mutta se pelkää\nkai meitä niin, ettei uskalla yksin tulla -- ja viheltää lisäapua...\nAhaa, tuolla tuleekin toinen -- nyt lähtevät tännepäin. Tule!\n\nHän riisuu päällystakkinsa, kiipeää nopeasti ensimmäiseni ja toisen\ntapulin välistä ylös ja levittää takin tapulin päälle. Sitten kumartuu\nalas, ojentaa kätensä ja kuiskaa hiljaa:\n\n-- Pidä lujasti kädestäni. Astu näille ulkoneville lautojen päille.\nNiin juuri... älä hätäile, ei ole kiirettä.\n\nHetken kuluttua ovat molemmat tapulin päällä ja URHO kuiskaa\nrauhoittavasti:\n\n-- Kas niin -- nyt minä kierrän palttooni ympärillesi ja pidän sinua\nsylissäni... Älä enää vapise, ethän?\n\nINGRID. En... Mutta jos... ne löytävät meidät?\n\nURHO. Rakas Ingrid, älä pelkää. Luota minuun... Onhan minulla\npahimmassa tapauksessa pistooli...\n\nINGRID. Mutta se olisi kauheata, jos vielä... Lupaa minulle, ettet tee\nmitään, ennenkuin viime hädässä...\n\nURHO. Sen lupaan, rakas... Ja minä olen miltei varma, että ne eivät\nedes hae meitä. Luota minuun...\n\n    Tapulin takaa tulee varovasti ympärilleen vilkuillen kaksi\n    poliisia. Etumainen on nuori ja innokas, toinen vanha ja lihava.\n\nVANHEMPI POLIISI. Kyllä sinä taisit sittenkin kuula väärin... Ei täällä\nnäy mitään apua tarvittavan. Mutta pannaan savuksi sen asian päälle. --\n(Sytyttävät savukkeensa).\n\nNUOREMPI POLIISI. Kiitos vaan! Mutta minä en ymmärrä... Olin\nkuulevinani ihan selvästi...\n\nVANHEMPI POLIISI leikillisellä hyväntahtoisuudella. Kyllä sellaista\nsattuu jokaiselle, varsinkin nuorena, jolloin mielikuvitus on herkkä ja\nylikonstaapelin hopeanauhat näyttävät välkähtelevän ihan tuossa nenän\nedessä -- kunhan vaan vangitsee vaarallisen varkaan, tai tekee muun\nurotyön... Mutta kun on näinkin kauan ollut virassa ja saa vain\nhaukkumista ja iskuja palkakseen, niin ei enää kuule avunhuutoja --\npaitsi silloin kun on ihan pakko kuulla...\n\nNUOREMPI POLIISI. Mutta jos kerran koettaa rehellisesti omantuntonsa\nmukaan täyttää velvollisuutensa, niin...\n\nVANHEMPI POLIISI keskeyttää nauraen. Kyllä kuulee, että olet vasta\ntoista kuukautta poliisina! Etkö sinä todella tiedä, että rehellisyys\nja omatunto ovat siinä virassa kaikkein pahimpia haittoja.\n\nNUOREMPI POLIISI. Mitä sillä tarkoitatte?\n\nVANHEMPI POLIISI. Minä kerron pari esimerkkiä, jotka sattuivat minulle\nsilloin alkuaikoina. Eräänä iltana tapasin humalaisen työmiehen, ja kun\naioin viedä putkaan, purskahti hän itkuun, rukoillen hartaasti, että\npäästäisin hänet kotiin, jossa lapset odottivat. Hän sanoi vaimonsa\nkuolleen edellisellä viikolla ja menneensä juomaan unohtaakseen edes\nhetkeksi surunsa. Vein miehen kotiin, mutta se tuli tietoon ja kun\npuolustin tekoani sillä, että säälin miestä, sain ankaran muistutuksen,\nettä velvollisuuteni on poikkeuksetta viedä jokainoa juopunut\nputkaan... Mutta kun seuraavalla viikolla korjasin erään korkean\nvirkamiehen, joka hurjasti hihkuen ammensi silkkipytyllään katuojasta\nvettä päähänsä ja ryyppäsi välillä samppanjaa pullostaan -- silloin\nsain vielä ankaramman muistutuksen. Ja nykyään kun Pekonen pakottaa\nmeidät santarmiurkkijain rengeiksi, täytyy omatunto unohtaa kokonaan,\ntai vuorata se paksuimmalla anturanahalla... Niinkuin tänäänkin, kun\npoliisimestari selitti, että meidän velvollisuutemme on -- kai\nmuista\u003Ct?\n\nNUOREMPI POLIISI. Mutta onkohan se totta, kun se sanoi, että keisari\ntahtoo tehdä vain hyvää Suomelle, mutta täällä on huligaaneja, jotka\nkoettavat estää sitä kapinalla...?\n\nVANHEMPI POLIISI. Niinhän Pekonen sanoi, mutta sanotaanhan sudenkin\ntahtovan lampaalle vain hyvää, kun se...\n\nHänen puheensa keskeytyy, sillä oikealta kuuluu käheä ähkäisy. Poliisit\nponnahtavat seisaalleen kuin vieterin voimalla ja NUOREMPI POLIISI\nkuiskaten. Mi... Mitä se on?\n\nVANHEMPI POLIISI pelokkaalla äänellä. Mennään pois -- ei se kannata!\n\nNUOREMPI POLIISI. Mutta, mutta emmehän voi jättää; jos joku olisi\nvaikka kuolemaisillaan, ja....\n\n    Hän vaikenee, sillä taas kuuluu tuo käheä ähkäisy.\n\nNUOREMPI POLIISI. Taas kuului! Kyllä nyt on mentävä katsomaan.\n\nVANHEMPI POLIISI. No, mennään...\n\nHetken kuluttua kuuluu NUOREMMAN POLIISIN kauhistunut huudahdus.\nHerra Jumala... tuossa...\n\nVANH. POLIISIN ÄÄNI. Mitä? Kuollut ihminen -- murhattu ihminen...\nMennään pois -- murhaaja voi piileskellä täällä ja tappaa meidätkin...\n\nNUOR. POLIISIN ÄÄNI. Mutta äskeinen ääni! Minä koetan... Hän elää!\nKyllä meidän täytyy viedä hänet kirurgiin... Ja eiköhän pitäisi saada\nselvyyttä rääkkääjästä.\n\nVANH. POLIISIN ÄÄNI hermostuen. Älä herran tähden rupea hupsuttelemaan,\nkun ei ole pakko... Saamme vielä kuulan rintaamme -- ei nykyään ole\nhyvä pistää nenäänsä kaikkeen... Kunhan vaan saataisiin ajuri, niin\nolisi hyvä.\n\nTulee esiin. Menee ensimmäisen tapulin päähän, kuullessaan kaukaa\nkulkusen kilinää, viheltää kaksi kertaa. Kuuntelee ja sanoo sitten\ntyytyväisesti.\n\n-- Kas niin, se lähti tännepäin! -- (Lähtee toisen luokse.) -- Sieltä\ntulee ajuri, ja me pääsemme täältä. Kannetaan se tuonne tien viereen,\nettei ajuri näe tapahtumapaikkaa. Ne lörpöttelevät niin älyttömiä,\nettei niitä kannata päästää asioihin...\n\nKantavat tunnottoman miehen tien viereen ensimmäisen tapulin taakse.\nKulkusen kilinä lähenee lähenemistään ja tapulin takaa kuuluu poliisien\nkeskustelu.\n\nNUOR. POLIISIN ÄÄNI. Ompa todella tehty perinpohjaista työtä.\n\nVANH. POLIISIN ÄÄNI. Annahan sitä lyhtyäsi minullekin... -- (Katsoo).\n-- Mutta, mutta, tämähän on Soronoff, joka kuuluu myöskin santarmien\nsakkiin... Minä luulen, että täällä on ollut jonkunlainen tilinsuoritus\nja tuskinpa hän on aiheettomasti saanut... Mutta tuollapa hevonen jo\ntuleekin.\n\nKulkusten kilinä lähenee nopeasti ja sitten VANHEMPI POLIISI huutaa.\nKääntäkää hevonen -- täältä tulee kyyti!\n\n    Kuuluu miten urkkija nostetaan rekeen.\n\nAJURIN ÄÄNI. Mies näyttää saaneen pahan vuodon. Vieläkös luulette, että\nhänestä tulee paikkaamalla kalua. Vai mennäänkö heti Unioninkadun\nruumisvarastoon.\n\nVANH. POLIISIN ÄÄNI. Viedään nyt ensin kirurgiin paikattavaksi -- se on\nheidän asiansa jos onnistuvat.\n\nLähtevät. Jo ennen poliisien lähtöä on taivaalle ilmestynyt valoisampi\nläikkä, joka vähitellen suurentuu, silloin tällöin leimahdellen. Mutta\nvaikka Urho katselee sinne päin, ei hän näytä sitä huomaavan.\n\nHeti, kun kulkusen kilinä lakkaa kuulumasta, kapuaa hän vikkelästi alas\ntapulilta.\n\nINGRID katsoen alaspäin. Miten nyt pääsenkään täältä alas?\n\nURHO varmasti. Kuule! Luotatko minuun niin, että voit hypätä syliini?\n\nINGRID epäröiden. Mutta jos... Voitko sinä...?\n\nURHO rohkaisten. Hyppää, Ingrid, vaikka vähän pelottaisikin! Minä\nvastaan siitä, ettet loukkaannu.\n\nINGRID hyppää. Urho tarttuu häneen niin ylhäältä, kuin ylettyy, ja\ntyttö putoo hänen käsilleen, pehmeästi kuin vieterien päälle.\n\nURHO. Miksi sinä noin vapiset, rakas, pelkäsitkö.\n\nINGRID. En, en -- sinun kanssasi ei voi pelätä, kunhan vaan...\n\n    Kuuntelevat.\n\nURHO kuiskaten. Viljo tulee!!\n\nOikealta kuuluu suksien suhinaa ja VILJO ilmestyy oikealta ja sanoo\nkuiskaten: Ketä täällä äsken oli? Minä jo luulin, että kaikki oli\nhukassa.\n\nURHO. Kyllä Ingrid kertoo sinulle tarkemmin. -- Se on vain pääasia,\nettä se ihmiskauppias tuli vielä tännekin, joten sain heti maksaa\nmyyntipalkkion oikein _käteisesti_... Ja minä sain siltä pistoolin, kun\nomani jäi vinnille vaatekoriin. Ota se sieltä.\n\nVILJO pidätetyllä ilolla. Tämähän oli jotain harvinaista -- aivankuin\nhuvinäytelmässä, jossa konna saa ansaitun rangaistuiksensa.\n\nURHO. Mutta sentähden onkin kiirehdittävä. Riisu siis pian tossusi...\nMitä? Tuollahan on tulipalo! Katsohan, miten taivas punoittaa! Enkä ole\nhuomannut ennen...\n\nVILJO riisuen tassujaan. Kyllä se on jo näkynyt hyvän aikaa. Mutta en\nminä ihmettele, jollet ole huomannut -- kyllä sinulla on ollut\nliiaksikin huomattavaa...\n\nURHO puhuu nauhoja kiinnittäessään, pakoittaan äänensä ulkonaisesti\ntyyneksi ja hillityksi. Minä aion mennä Pohjanmaan sydänmaille\ntukkitöihin ja kirjoitan heti, kun pääsen perille. Ja jos ne alkavat\nsinua ahdistaa minun auttamisestani, niin tule jälessä sinne! Ja koeta\nlohduttaa äitiä ja sinä Ingrid myöskin... selittäkää asiat aina parhain\npäin -- sillä hän on jo vanha, ja...\n\n    Vaikenee liikutettuna.\n\nVILJO. Älä ole yhtään huolissasi, veli! Kyllä sinä nyt jo selviydyt,\nvaikka koko santarmilauma lähtisi jälkeesi. Mutta nyt minä menen tuonne\nviimeisen tapulin luokse vartioimaan ja ilmoitan heti, jos joku tuke.\nVoitte siis olla ihan rauhassa. -- (Tarttuen Urhon käteen.) -- Hyvästi\nsiis veikko -- kyllä me taas pian tapaamme!\n\nURHO liikutettuna. Hyvästi ja voi hyvin...\n\nVILJO kääntyy poispäin liikutettuna ja lähtee.\n\nURHO tarttuu Ingridin käsiin, ja puhuu matalalla, hiljaisella äänellä.\nTiedätkö, rakas, tämä päivä on ikäänkuin kamalaa unta... Miten on\nmahdollista, että yhtenä päivänä voi tapahtua niin paljon...? Vielä\naamullahan kaikki oli entisellään. Ja nyt on kaikki mennyt... Olen\ntakaa-ajettu pakolainen... Minun tulevaisuuteni on yhtä musta, kuin tuo\ntaivaanranta tuolla...\n\nHän vaikenee sillä samassa kuuluu palotorven matalan kumea pärinä,\nkummallisen kiihoittavana; siihen yhtyy toinen, korkeampi ja hetken\nkuluttua kolmas, vielä läpitunkevampana, vaativampana. Ikäänkuin\nvastaukseksi singahtaa kaukaa kattojen ja tornien takaa säkenepilvi ja\nkoko itäinen taivas leimahtaa hehkuvan punaiseksi. Silloin Urhon\nvartalo suoristuu ja hänen hillityssä äänessään värähtää väkevä voima,\nkun hän hetken kuluttua puhuu.\n\n-- Voi rakas, jospa tietäisit, miten oudolta ja ihmeelliseltä tämä\nhetki tuntuu. Kun katson tuota loimottavaa taivasta, tuntuu niinkuin\nnäkisin entisen elämäni palavan. Sillä tänään olen minä menettänyt\nkaikki mitä minulla oli -- aivankuin suuri tulipalo olisi todella\ntuhonnut koiko entisyyteni. Ja kuitenkin olen onnellisempi kuin koskaan\nennen -- sillä minä olen saanut vielä enemmän takaisin. Sinä olet\nantanut minulle uuden elämän...\n\nINGRID kuin huumaantuneena. Juuri niin minäkin tunnen, rakas! Nyt vasta\nminä tiedän, mitä onni ja rakkaus on. Jospa vain tietäisit, miten\ntyhjältä ja mitättömältä minun koko entinen elämäni tuntuu tämän ihanan\nonnenhetken rinnalla, kun vielä kerran sain nähdä sinut näin\nihmeellisellä tavalla. Ja kun tiedän ja tunnen varmasti, että rakastat\nminua, olen niin onnellinen, etten pelkää epävarmaa tulevaisuuttamme,\nen eroamme, en mitään...\n\nHänen äänensä katkeaa liikutuksesta, mutta hän pyyhkäsee kyyneleen\nsilmästään, katsoo Urhoa silmiin ja kuiskaa hiljaa:\n\n-- Niin, rakas... Etkö sinä tunne, että minä olen sinun omasi kuolemaan\nasti?\n\nURHO hellästi, tulisesti. Tunnen, tunnen, rakas. Ja se juuri on antanut\nminulle uuden elämän, uuden tulevaisuuden... Tästä hetkestä alkaa\nmeille molemmille uusi elämä...\n\n    Samassa lyö tornikello juhlallisesti kumahtaen yksi.\n\nURHO. Yksi -- kello on yksi... Nyt alkaa aamu... -- (Ajattelee hetken\nja jatkaa liikutettuna): -- Eikö ole kummallista, että juuri tästä\naamuhetkestä alkaa meille uusi elämä, josta emme vielä tiedä mitään...\nTämä hetki on siis myöskin meidän elämämme aamu.\n\nINGRID värisevin äänin. Oi rakkaani, se on totta... Tämä on nyt meidän\nonnemme aamu...\n\nURHO liikutettuna. Minä en tiedä, tuleeko meille koskaan onnen päivää,\nmutta minä tunnen, että tämä onnemme aamuhetki on niin suuri ja kallis,\nettä se korvaa kaiken...\n\nVILJON ÄÄNI. Urho! Tulen kajastus tulee liian kirkkaaksi! Onnea siis\nmatkallesi, veli!\n\nURHO. Niin, Ingrid... nyt minä siis lähden tuonne pimeään ja kuitenkaan\nen eroa sinusta. Minä näen sinut aina juuri tuollaisena kuin nyt --\ntulen punertavassa kajastuksessa...\n\nINGRID kiihkeästi keskeyttäen. Niin minäkin näen sinut. Ja sentähden en\nedes itke... Näethän, että olen aivan tyyni ja iloinen... Silliä minä\najattelen vain, miten onnellisia me olemme sitten... kun taas tulet...\n\nSyleilevät toisiaan kiihkeästi, äänettömästi. Ingrid painaa\nepätoivoisesti kasvonsa Urhon rinnalle ja hänen hartiansa vavahtavat jo\nmutta silloin URHO kuiskaa hellästi: Rakkaani... älä... kaikki menee\nhyvin... Ajattele sitä tulevaa onnenpäivää...\n\nINGRID kohottaa kasvonsa ja kuiskaa vapisevin huulin. Niin rakas...\nminä tiedän sen tulevan -- minä en itke...\n\n    Hän irtautuu kuin väkivalloin Urhosta, kääntyy,\n    peittää kasvonsa ja menee, kumartunein päin pois.\n\nURHO nousee reippaasti suksilleen, tarttuu sauvoihinsa ja lausuu\nhiljaa, lujasti: Nyt eteenpäin!\n\n    ESIRIPPU.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nENSIMMÄINEN KUVAELMA\n\nMaalaistalon n.k. väentuvan kamari, jossa Urho ja Viljo ovat\nkortteeria. Vasemmalla olevasta ovesta päästään väentupaan, jossa muut\ntukkilaiset asuvat.\n\nPerällä on ikkuna ja sen edessä pöytä. Vasemmassa nurkassa näkyy uuni,\noikeassa vuode ja sen päässä oikealla seinämällä vaatenaulakko, jossa\nriippuu pari päällystakkia. Vielä on huoneessa muutamia tuoleja ja\nkatossa riippuu kattolamppu. Raollaan olevasta ovesta kuuluu\ntukkipoikien innostuneita HUUDAHDUKSIA:\n\n-- Nyt on Jussilan vuoro!\n\n-- Koeta nyt jos voit pitää puoliasi edes minuutin!\n\n-- Niin, olethan sinä miltei puolita suurempi, kuin Koskela.\n\n-- Kyllä Jussila pittee puoliaa vaekka kaks' minnuuttii, jollei vuan\nKoskela häntä heitä!\n\n    Naurua.\n\nURHON ÄÄNI. Älkää nyt lörpötelkö, pojat, tämähän on harjoittelua, jossa\nei häviö merkitse mitään. Kun minä olen paininut neljä vuotta ja te\nneljä viikkoa, niin mikä ihme se on, jos minä nyt vielä teidät voitan.\nMutta jos me vielä harjoittelemme jonkun kuukauden, niin silloin minä\nolen jo helisemässä teidän kanssanne!\n\nÄSKEINEN ÄÄNI. Tokkopa noista toesista mittee tulloo, mutta kyllä mie\ntaijan olla silloin aeka mestar...\n\n    Naurua.\n\nURHON ÄÄNI. No, alotetaan nyt sitten, Jussila. Seiskaa te pojat\njokainen maton kulmilla, ettei heinät pääse alta pois. Koeta nyt, jos\nosaat sen niskaheiton vastaliikkeen, jota eilen opetin sinulle. Pidä\ntarkkaan varasi, että sieppaat minut syliisi juuri silloin, kun olen\nkyljittäin sinuun ja sitten heität samaa vauhtia suoraan harteille!\n\n    Kuuluu, miten he alkavat painia.\n\nJÄNNITTYNEITÄ ÄÄNIÄ:\n\n-- Niin, muista nyt!\n\n-- Kyllä nyt ainakin tiedät!\n\n-- Täällä tulee tyttöväkeäkin painia katsomaan.\n\n-- Niin, koettakaa nyt parhaanne pojat!\n\nANNIN ÄÄNI. Painitteko ite taas?\n\nKuuluu painijoiden askelien töminää ja sitten URHON ÄÄNI. Ole nyt\nvaruillasi!\n\nSamassa jymähtää lattia ja sitten kuuluu ihmetteleviä ja innostuneita\nHUUTOJA:\n\n-- Siinä se taas oli!\n\n-- Etkö muistanut Koskelan neuvoa?\n\n-- Mittees siinä muistaminen auttoo, kun tuo Koskelan ruoja heittää\naina liian äkkiä!\n\nKun nauru on tauonnut, kuuluu taas ANNIN ÄÄNI. Lopettakaa jo se paini!\nMinulla on Koskelalle jotain parempaa. Tule tänne kamariin!\n\nLEIKILLISIÄ ÄÄNIÄ:\n\n-- Mene herran nimessä, kun saat!\n\n-- Niin, ei sitä jokaiselle parempaa luvata!\n\n-- Ei, eri miehet ne ovat!\n\n    Naurua. Tulevat sisään.\n\nANNI näyttää noin 19-20 vuotiaalta. Hänellä on runsas, vaalea tukka ja\nmiltei lapselliset, pyöreät kasvot ja notkea vartalo.\n\nURHO on painipuvussa ja Anni seuraa äänettömin, ihailevin katsein,\nmiten toinen sytyttää kattolampun ja viskaa tulitikun uuniin, Vasta kun\nUrho katsahtaa häneen, näyttää hän havahtuvan, hämmentyvän; mutta Urho\nluulee sen johtuvan toisesta syystä ja menee Annin luo, tarttuu hänen\nkäteensä, lausuen lämpimällä, lohduttavalla äänellä:\n\nEthän vaan pahastunut noiden poikain puheista...? Katsos... he eivät\ntarkoita mitään pahaa. -- (Hillityllä kiihkolla.) -- Ja jos joku\nuskaltaisi kerrankin loukata sinua... niin sille kävisi huonosti...\n\nANNI kuin huumaantuneena. Ei, ei... en minä sitä... Katsos,, minä\nvaan... Niin, miten on mahdollista, että sinä voitat kaikki --\nJussilankin, jota ei kukaan ole ennen voittanut. Oikein minä pelkäsin\näsken, kun hän on niin tavattoman suuri ja väkevä...\n\nURHO. Se johtuu taidosta... Mutta mitä se oli, kun sinä lupasit minulle\nantaa...?\n\n    Tuvasta kuuluu seuraavan keskustelun aikana tukkipoikien\n    puheensorinaa, naurua ja välillä painin jymyä.\n\nANNI veitikkamaisesti. Niin, arvaappas, mitä se on! Minä kävin isän\nkanssa Kirkonkylässä ja...\n\n    Vaikenee kuin kiusoittaakseen Urhoa.\n\nURHO havahtuen. Eihän se vain ole kirje! Sano pian!\n\nANNI. Mitä sinä antaisit, jos saisit kirjeen?\n\nURHO huudahtaa jännittyneenä. Saat mitä tahansa, mitä vain tahdot... --\n(Koettaen kääntää leikiksi). -- Niin, luovutan sinulle vaikka\ntaivasosuuteni, jos annat kirjeen...\n\nANNI koettaen saada äänensä kevyeksi ja leikilliseksi. Kylläpä sitä\nkirjettä on hartaasti odotettu. Mutta mieluummin annan sen ilmaiseksi,\nkuin noin epävarmaa palkkiota vastaan. Ethän sinä voi antaa minulle\nsellaista, jota ei ole vielä itselläsikään. Tästä saat! Siinä on kai\npaljon rakkautta, koska on noin paksu.\n\n    Ojentaa Urholle kirjeen.\n\nURHO. Kiitoksia, Anni! Kyllä sinä sentään olet kiltti tyttö!\n\nANNI katsoo tuskallisesti hymyillen, miten innokkaasti Urho repii\nkuoren ja vetää sieltä toisen kirjeen.\n\nURHO juosten ovelle. Hei, Viljo! Lopeta nyt paini -- täällä on\nsinullekin kirje!\n\nTUKKILAINEN raottaa ovea, lausuu leikillisesti. Vai kirjeitä teällä\njaellaan? Antakee nyt yksi miullekin.\n\nANNI. Ei satu nyt olemaan!\n\n2:n TUKKIL. Mutta ehkä minulle on?\n\n1:n TUKKIL. Mittees sie sillä, ethän sie ossoo lukkeekkaan!\n\n    Naurua.\n\nVILJO tulee huudahtaen innokkaasti. Päästäkää nyt pojat minutkin sinne!\nKeneltä minä kirjeen saan?\n\nURHO. Kertun käsialaa näkyy olevan.\n\nVILJO. Kiitoksia, neiti Anni!\n\n1:n TUKKIL. naurettavan vakavasti. Mittees myö tässä pojat... Kai\nsiellä taas on parsataa pusuakin... niin että pannaan vuan ovi\nkiinni...\n\n    Sulkee oven naurun kaikuessa ja molemmat alkavat\n    innokkaasti lukea.\n\nANNI katsoo Urhoa omituisesti; sitten koettaa sanoa leikillisesti.\nKai minäkin menen pois häiritsemästä.\n\n    Menee.\n\nURHO hajamielisesti, Annin lähtiessä. Suo nyt anteeksi Anni, kun...\n\n    Lukee jännittyneenä.\n\nVILJO hetken kuluttua. Kyllä se oli hyvä, että lähdin sieltä ajoissa\npois! Kerttu kirjoittaa, että santarmit ovat vieläkin käyneet minua\nkahdesti hakemassa!\n\n    Lukee edelleen.\n\nURHO niinkuin ei kuulasi. Vai niin...\n\nVILJO. Äiti on parantunut, hän lähettää sinulle terveisiä ja pyytää,\nettä olisit varovainen...\n\nURHO samoin kuin ennen. Vai niin...\n\nLukee yhä kasvavalla jännityksellä. Kerran hän hermostuneesti raapaisee\ntukkaansa ja näyttää yhä kiihtyvän. Sitten hän yhtäkkiä hypähtää\nseisaalleen ja ärjähtää raivosta kuohahtaen:\n\n-- Voi tuhannen perkelettä!\n\nVILJO levottomana. Mitä siellä on? Mitä on tapahtunut...? Eiväthän\nsantarmit vaan ole saaneet tietää meidän olinpaikastamme...?\n\nURHO. Ei vielä... Mutta ne voivat saada tietää sen milloin tahansa.\n\nVILJO. Miten... mitä tarkoitat? Mitä siinä on? Eikö se ole Ingiridiltä?\n\nURHO. Ajattele, että se Ingridin äiti on saanut kynsiinsä minun viime\nkirjeeni... Ja nyt se uhkaa ilmiantaa minut tuolle kirotulle\nsantarmiparoonille, jollei Ingrid kokonaan jätä minua ja seurustele\ntuon roiston kanssa.\n\nVILJO. Mitä... onko sellainen äiti?\n\nURHO sähähtää kiukkuisesta. Piru se on eikä äiti! Tässä on vielä\nlisäys... Kuuleppas mitä Ingrid kirjoittaa... -- (Lukee ääneen.) --\n\"Kun en seuraavana iltana tullut huoneestani tapaamaan tuota roistoa...\nsilloin tuli äiti ja sanoi, että jollen mene kahden viikon kuluessa\nkihloihin tuon... tuon kirotun kanssa, niin sinut tullaan hakemaan\nsieltä ja viedään Siperiaan, tai hirtetään... Ja hän uhkasi heti siinä\ntapauksessa, jos yritänkin kirjoittaa sinulle... ilmiantaa sinut.\nSentähden olen ollut niin kovassa tuskassa...\" -- (Vaikenee kuin\ntukehtuen, käy lattialla ja mutisee hammasta purren.) -- Voi tuota\nkirottua pyöveliä!\n\nVILJO. Mitä se tyttöparka onkaan kärsinyt...\n\nURHO lukee edelleen. \"En ole voinut nukkua kolmeen yöhön... kun en ole\nvoinut lähettää kirjettä. Ja nyt pelkään niin kovin, että äiti saa\ntietää kirjeestäni... Silloin ne tulisivat ennenkuin tämä ehtii\nperille. Poistukaa siis heti. En ehdi enempää, enkä tiedä, näenkö sinua\nkoskaan -- mutta minä rakastan sinua kuolemaan asti. Sinun Ingridisi.\"\n\n    Viime sanat kuiskaa hän liikutuksesta värisevin äänin,\n    peittää kasvonsa ja kääntyy äänettömänä poispäin.\n\nVILJO havahtuen. Mutta ajattele, jos se ämmä olisi saanut tietää... Ja\nne olisivat nyt matkalla tänne... Koska se on lähetetty?\n\nURHO. Viidentenä päivänä -- siis viikko takaperin...\n\nTuvasta on koko ajan kuulunut tukkilaisten puheensorinaa, naurua ja\npainin jymyä. Nyt aukenee ovi ja sisään tulee paitahihasillaan\ntukkimies RANTALA lausuen innokkaasti. Tuleppas näyttämään, miten se\n\"koko nelsoni\" oikein tehdään. Kun minä en saa tätä Jussilaa\nliikahtamaankaan ja sinä kääntelet kuin rukkasta... -- (Vaikenee). --\nOnko sinulle tullut ikäviä uutisia, vai miksi niin totinen olet?\n\nURHO. Kyllä ne hieman ikäviä ovat, sillä täytyy kai lähteä laputtamaan\ntäältä muille maille...\n\nRANTALA muuttuen vakavaksi. Älä helvetissä... Eihän se vaan ole sitä,\nsitä... En minä tahtoisi sekaantua... mutta...\n\n    Vaikenee epäröiden.\n\nURHO menee hänen luokseen, tarttuu käteen ja sanoo lämpimästi. Älä puhu\nnoin, sillä sinä olet ollut minulle oikea toveri... Ja me aioimme juuri\ntulla sinulle puhumaan tästä asiasta... Sinulle minä olen kertonut,\nminkätähden tänne olen tullut. Nyt on eräs henkilö, joka vihaa minua,\nsaanut tietää, että olen täällä. Ja kun se voi antaa minut ilmi koska\ntahansa, niin on kai parasta lähteä, ennenkuin tulevat hakemaan.\n\nRANTALA synkästi. Vai niin... vai sillä tavalla... Kyllä ne nykyään\nluulevat... -- (Vaikenee ja huudahtaa.) -- Mutta jospa meilläkin on\njotain sanomista tähän asiaan...? -- (Tarttuu Urhon käteen ja puhuu\nliikutustaan hilliten.) -- Kuuleppas Koskela... Minä en kehu ketään,\nmutta se on totta, etten minä ole koskaan nähnyt niin reilua miestä ja\nhyvää toveria kuin sinä...\n\nURHO. Älähän nyt suotta...\n\nRANTALA. Se on kuitenkin totta ja sen sanoo joka mies meidän sakissa.\nSinä pelastit meidät miltei varmasta selkäsaunasta Kolkkalassa... sinä\nsait sovinnon aikaan Raasin sakin kanssa. No niin... Minä en viitsi\npuhua, enkä minä oikein ymmärrä, miten se on mahdollista, mutta...\nmutta sinä olet saanut minut lopettamaan juomisen miltei kokonaan...\nMeidän sakissa ei ole ryypätty puoltakaan siitä kuin ennen, elämä on\nollut oikein hauskaa siitä asti, kun sinä tulit... Ja jos sinua aiotaan\nviedä... niin... -- (Menee ovelle.) -- Hei pojat! Tulkaa vähän tänne!\n\nToistakymmentä tukkilaista työntyy sisäpuolelle, loput jäävät tuvan\npuolelle ja RANTALA puhuu purevasti, hillitysti.\n\nTe tiedätte, pojat, että nykyään on jokainen oikea, rehellinen mies\nkauhistus meidän bobrikoffilaiselle esivallallemme. Ja kun tämä Koskela\non tehnyt niinkuin jokaisen miehen pitäisi tehdä: jäänyt pois\nlaittomaata syynistä ja antanut selkään eräälle santarmiurkkijalle...\n\nHänet keskeyttävät innokkaat HUUDOT:\n\n-- Hyvä, hyvä!\n\n-- Se on oikein!\n\n-- Koskela on miesten mies!\n\n-- Kyllä minä sen arvasin!\n\n-- Onko siitä tullut jotain...?\n\nRANTALA jatkaa. Nähkääs, nyt on joku saatanan Juudas Iskariotti saanut\ntietää, että hän on täällä, joten santarmit voivat tulla hakemaan häntä\nkoska tahansa. Mitä te siihen sanotte, pojat? Annammeko me näiden\nkoirien viedä toverimme?\n\nMiesjoukosta kuuluu kiukkuisia uhkaavia HUUTOJA:\n\n-- Ei ikinä!\n\n-- Me emme anna toveriamme...\n\n-- Ei tipu Joonaalle viinaa!\n\n-- Selkäsaunan saavat...\n\n-- Ja hyvän saavatkin!\n\n-- Tulkoot tänne vaan!\n\nURHO liikutettuna. Minä olen iloinen teidän sanoistanne, pojat, mutta\nen minä sentään tahdo, että teille tulisi mitään ikävyyksiä minun\ntähteni... Katsokaas, ne rupeisivat vainoamaan teitäkin, ja se olisi...\n\nHänet keskeyttävät vastustavat huudot, mutta RANTALA vaientaa ne\nhuudahtaen. Kuulkaas, pojat! Minä tiedän, miten menettelemme. Koskela\nja Kaita voivat muuttaa huomenna Korpelaan ja jos santarmit tulevat,\nniin me sanomme, että he ovat lähteneet pois paikkakunnalta...\n\nURHO. Kyllä ne sen tietoonsa urkkivat.\n\nRANTALA. Mitä siitä! Joku meistä jää aina kotiin vahdiksi ja jos ne\ntulevat, silloin hän juoksee sanomaan teille -- metsän lävitse on\npuolta lyhyempi matka. Silloin ne saavat taas pitkän nenän. Mutta jos\nniin hullusti kävisi, että ne yllättäisivät, niin silloin hän tuo sanaa\njoelle... Ja me pehmitämme ne niin, että kiittävät luojaansa, jos\nsaavat omatkin luunsa täältä pois! Eikö niin, pojat?\n\nRäjähtää moni ääninen kiihkeä huuto, josta eroittaa vain muutamia\nkatkonaisia ÄÄNIÄ:\n\n-- Oikein!\n\n-- Niin teemme!\n\n-- Silloin tulee varmasti koiranraatoja!\n\n-- Kyllä me ne hakkaamme!\n\n-- Että kukko suurimmat palat nielee!\n\nRANTALA. Saatte siis olla ihan huoletta. Santarmit eivät tule teitä\nviemään!\n\nSilloin kuuluu tuvasta kiireellisiä askeleita ja kamarin ovelle\nilmestyy ERÄS TUKKILAINEN lausuen hengästyneenä.\n\nHei miehet! Koko päivävuorosakki joelle! Puomit särkyivät ja nyt on\nkoskessa sellainen ruuhka, ettei sitä selitä pirukaan! Se on siinä\nPullokiven niskassa, kuten viimekerrallakin. Ja pomo sanoi, että\njokaisen täytyy tulla...\n\nSilloin kuuluu joka puolelta vastustavia ÄÄNIÄ:\n\n-- Mitä se meille kuuluu?\n\n-- Pitäähän meidän hiukan huilatakin välillä!\n\n-- Juurihan me joelta tulimme!\n\n-- Purkakoon itse ruuhkansa...\n\nERÄS TUKKILAINEN. Mutta pomo käski erikoisesti sanoa, että joka mies\nsaa kaksinkertaisen palkan.\n\nÄÄNIÄ:\n\n-- No se on eri asia!\n\n-- Olisit sen heti sanonut!\n\n-- No mennään sitten...\n\n-- Minä luulin, että sitä tarjotaan taas ylimääräisenä huvituksena ja\nvirkistyksenä, niinkuin ennenkin.\n\n    Lähtevät nauraen.\n\nURHO. Minun täytyy ottaa ensin orjan muoto päälleni. Alkaa nopeasti\npukeutua.\n\nRANTALA. Ei sinulla mitään kiirettä ole. Tule sitten kun ehdit.\n\n    Menee toisten jälkeeni.\n\nVILJO. Mutta nämä ovat sittenkin kunnon tovereita! Tuskinpa meidän\ntarvitsee täältä lähteä...?\n\nURHO. Sentähden ei heille saakaan tulia ikävyyksiä. Mutta ehkä ensin\nmuutamme Korpelaan ja jos tarvis tulee, lähdemme vasta sitten\nedemmäksi.\n\nVILJO. No niin, jutellaan siitä myöhemmin. Minä menen toisten mukana...\n\n    Menee.\n\nUrho on jo miltei kokomaan pukeutunut, kun ANNI tulee, kantaen puita\nsylissään, heittää ne uunin eteen ja sanoo iloisesti. Sinä olet vielä\ntäällä! Etkö menekkään ruuhkaa purkamaan?\n\nURHO. Kyllä menen, kunhan tässä vaihdan pukua.\n\nANNI leikillisesti. Miksi sinä nyt noin totinen olet? Eihän siinä\nkirjeessä vaan ollut rukkasia?\n\nURHO. Ei, kyllä siinä oli ikävämpiä tietoja...\n\nANNI levottomana. Mitä sinä puhut? Mitä siinä oli?\n\nURHO. Siinä oli sellainen tieto, että minun täytyy heti lähteä\ntäältä...\n\nANNI vavahtaen. Lähteä... täältä...? Miksi, mihin...? Onko se sen\nasevelvollisuusasian vuoksi, josta puhuit...?\n\nURHO. Sitä se koskee, ja nyt on eräs henkilö saanut tietää että olen\ntäällä ja uhannut ilmoittaa sen santarmeille...\n\nANNI tarttuu rintaansa ja sopertaa vapisevalla äänellä. Voi hyvä\nJumala, kuka sellainen kauhea ihminen on? Kuka sinulle kirjoittaa\nsiitä? Anna anteeksi, kun kysyn asioitasi, enhän minä voi sinua\nauttaa... en ymmärrä mitään... Mutta tahtoisin niin sydämestäni tehdä\njotain. Ja jos sinä puhuisit minulle... olisin niin iloinen...\n\nURHO epäröiden. Katsos Anni... Minä sain tämän kirjeen eräältä tytöltä,\njosta minä... me pidämme toisistamme...\n\nANNI ääni värähtäen. Minä tiedän sen... Minä tiedän hänen nimensäkin...\nSe on Ingrid...\n\nURHO hämmästyen. Mitä...? Mistä sinä sen tiedät...?\n\nANNI surullisesti hymyillen:. Sinä olet kaksi kertaa jättänyt pöydälle\npaperin, johon oli kirjoitettu: \"rakas Ingrid...\" Ja kyllä minä tiesin\nmuutenkin, että sinulla oli joku...\n\nURHO hämillään. Jospa sen olisin tiennyt, niin olisin kertonut sinulle\nennen... Katsos asia on niin, että hän on rikkaan liikkeenomistajan\ntytär ja minä kun olen köyhä työläinen, niin hänen äitinsä vihaa minua\njo ennestäänkin. Ja nyt hän on kiduttanut Ingridiä kaikilla keinoilla,\nkun hän ei ole luopunut minusta... Nyt hän on löytänyt minun kirjeeni\nja uhkaa antaa minut ilmi, jollei Ingrid mene kihloihin erään toisen\nkanssa... Ja kun hän ei sitä tee, niin ne voivat tulla hakemaan minua\nmilloin tahansa!\n\nANNI joka on kuunnellut kauhun ja hämmästyksen vallassa, sopertaa\nvapisevalla äänellä. Voi hyvä Jumala... Sehän on kauheata... Jospa ne\nnyt... Mutta eikö ole mitään keinoa... Jos saisi tietää, milloin ne\ntulevat, niin... -- (Ajattelee hetken kiihkeästi; sitten huudahtaa\ninnostuen.) -- Ooh! Nyt tiedän keinon!\n\nURHO jännittyen. Sinä? Miten? Kerro mitä tarkoitat.\n\nANNI. Katsos, ne tulevat varmaan Kirkonkylän kautta ja tietysti\nilmoittavat myös vallesmannille. Mutta hän vihaa santarmeja, ja kun\nhänen tyttärensä on hyvä ystäväni, niin menen heti aamulla hänen\nluokseen ja pyydän häntä heti soittamaan Koiviston Irjalle, jos ne\ntulevat. Kun Irja lähettää pikkuveljensä sanomaan minulle, niin me\nsaamme tietää sen pari tuntia aikaisemmin, sillä kirkolta on tänne\nkaksi penikulmaa... Sinä aikana ehdit mennä vaikka minne!\n\nURHO epäröiden. Voi Anni, kyllähän se olisi mainio keino... Mutta mitä\nne sanovat, jos sinä minun tähteni pyydät sellaista? Jos rupeavat viedä\njuoruamaan sinusta, niin...\n\nANNI keskeyttää riemukkaasti. Voi, mitä minä välitän juoruista, jos\nvaan voin pelastaa sinut! Voi, jospa tietäisit, miten iloinen olen, kun\nsinä puhuit minulle tästä... jos voisin auttaa sinua jotenkin... Sillä\nsinä olet ollut minulle niin hyvä... Minä en koskaan unhoita sinua...\n\nURHO tarttuu hänen käsiinsä. Voi Anni, Anni... Minä en tiedä mitä\nsanoisin... Sinä olet niin hyvä, niin hyvä, että sinusta täytyy pitää.\nMutta älä sentään ajattele minua -- minä en ansaitse sitä... Ei, anna\nminun puhua... Katsos, olen niin onneton siitä, kun tuotan vaan surua\nja onnettomuutta niille, joille tahtoisin hyvää... Sinäkin...\n\n    Vaikenee liikutettuna.\n\nANNI hellyydestä ja liikutuksesta vapisevin äänin. Et minulle\nainakaan...! Minä tulen aina ilolla muistelemaan sinua ja tätä aikaa.\nKunhan sinä vaan tulisit oikein onnelliseksi... niin en muuta toivo...\nJa jos sitten joskus... muistaisit minua, niin silloin olen...\n\nHänen äänensä katkeaa, hän peittää kasvonsa ja juoksee ulos...\n\n    ESIRIPPU.\n\n\nTOINEN KUVAELMA.\n\nSama paikka kuin edellisessä kuvaelmassa. Anni pöyhistää paraikaa Urhon\nvuodetta. Kun se on valmis, menee hän uunin eteen ja lisää muutamia\npuita uuniin. Silloin aukenee ovi ja sisään tulee\n\nPALVELUSTYTTÖ kuiskaten salaperäisesti. Anni! Täällä on vieras, hieno\nneiti, joka kysyy Koskelaa...\n\nANNI. Koskelaa...? Minkälainen neiti? Onko se nuori...?\n\nPALVELUSTYTTÖ. On, ja tavattoman hieno ja kaunis!\n\nANNI tarttuen rintaansa. Se on hän! Koskelan morsian...\n\nPALVELUSTYTTÖ. Koskelan morsian? Mistä sen tiedät?\n\nANNI. Älä nyt kysy... Missä hän on? Käske hänet tänne... Ei, minä tulen\nitse.\n\n    Menevät.\n\nHetken kuluttua tulee hän takaisin Ingridin seurassa. Tämä on laihtunut\nja kalvennut ja hänen kasvonsa näyttävät entistä kauniimmilta,\nsielukkaammilta.\n\nINGRID katsoo ympärilleen. Asuuko Koskela täällä... tässä huoneessa?\n\nANNI. Kyllä... Tämä on juuri hänen huoneensa, he asuvat Raidan\nkanssa...\n\nINGRID. Missä hän nyt on? Mahtaako hän tulla pian kotiin?\n\nANNI. Hän lähti juuri toisten kanssa ruuhkaa purkamaan, niin että\ntuskinpa ne pääsevät, ennenkuin aamupuolella.\n\nINGRID. Luuletteko, että hän pääsisi aikaisemmin, jos joku menisi\nkutsumaan hänet? Olisi tärkeätä asiaa...\n\nANNI. Kyllä kai hän pääsee -- tietysti hän pääsee! Minä käsken\npikkuveljeni hakamaan häntä.\n\n    Nousee.\n\nINGRID. Odottakaa! Minä kirjoitan lapun, niin hän tietää tulla heti.\n\nKirjoittaa ja antaa sen Annille, joka menee. Hetken kuluttua tulee\nANNI takaisin ja sanoo ystävällisesti. Tietysti neiti juo kahvia, kun\non tullut pitkän matkan? On juuri valmista...\n\nINGRID. Kiitoksia vaan! Juon mielelläni, koska alkoi viluttaa...\n\n    Anni menee.\n\nINGRID katselee uteliaasti ympärilleen, sitten menee uunin eteen ja\nlämmittää käsiään.\n\nANNI tuo tarjottimen pöydälle, sitten kaataa kahvia kuppiin ja alkaa\nneuvottomasti. Suokaa anteeksi, kun jätin teidät yksin... Olkaa hyvä ja\ntulkaa ottamaan kahvia.\n\nINGRID. Ei se mitään... Kiitoksia vaan!\n\nANNI. Olkaa hyvä ja ottakaa leipää myöskin...\n\nINGRID. Minä... minun ei ole yhtään nälkä.\n\nANNI. Suokaa anteeksi, kun kysyn... Eikö se ole neiti Ingrid?\n\nINGRID. Olen kyllä. Mistä te tiedätte sen?\n\nANNI lämpimästi avomielisesti. Urho... niin Koskela, hän on puhunut\nniin paljon teistä... miten te olette saanut kärsiä viimeaikoina. Ja\npaljon muuta...\n\nINGRID mustasukkaisesti. Vai on hän kertonut niin tarkkaan kaikki...\n\nANNI punastuen. Voi hyvä neiti! Älkää vaan pahastuko hänelle, tai\nymmärtäkö väärin. Siinä ei ole mitään pahaa!\n\nINGRID. Enhän minä mitään... Hän ei vaan ole ennen kertonut muille...\n\nANNI hämillään. Ei hän kellekään muille ole kertonut... Mutta hän pitää\nminua ystävänään ja...\n\nINGRID. Ystävänä... Onhan hyvä, kun hän muutenkin on täällä yksin...\n\nANNI tuskallisesti. Voi neiti... Minä näen, että te tahtoisitte olla\nminulle ystävällinen, ja kuitenkin te epäilette jotain, ettekä voi...\nMutta se olisi liian ikävää, jos teidän välillänne tulisi mitään\nväärinkäsitystä minun tähteni. Sentähden minun täytyy kertoa\nsellaista... sellaista, joka näyttää, että hän on parhaimpia miehiä,\nmitä on olemassa.\n\nINGRID terävästi. Mutta mistä tiedätte, vaikka luulisitte häntä\nparemmaksi kuin hän on... Ja eräissä tapauksissa on erehtyminen aivan\nluonnollista -- kun ei huomaa lainkaan vikoja...\n\n    Vaikenee epäröiden.\n\nANNI punastuu, hämmentyy, mutta sitten kohottaa katseensa ja hänen\näänensä värähtää vakuuttavana ja sydämellisenä. Niin, te olette\nhuomannut, että rakastan häntä... en ole voinut sille mitään. Mutta\najatelkaa, että vaikka hän luultavasti on huomannut sen, niin hän ei\nole koskaan puhunut mitään sellaista... kuin muut miehet puhuvat... Hän\nei ole kertaakaan suudellut minua... vaikka olisi voinut... Niin, minua\nhävettää puhua näin, mutta minun _täytyy_ saada teidät ymmärtämään\ntotuus. Sillä hän on päinvastoin koettanut estää, etten pitäisi\nhänestä... puhunut, miten hän rakastaa teitä... Missä olette nähnyt\nsellaisen miehen, joka käyttäytyisi niin hänen asemassaan?\n\nINGRID tarttuu Annin käsiin ja sanoo hiljaa. Neiti... Onko tuo totta?\nOnko se mahdollista?\n\nANNI katsoo häntä silmiin ja lausuu lujasti. On! Sen vannon Jumalan\nnimessä!\n\nINGRID puristaa Annia rintaansa vastaan, suutelee häntä ja sanoo\nsydämellisesti. Rakas ystäväni! Antakaa anteeksi epäilykseni...\nMinäkään en ole ymmärtänyt häntä täydellisesti, mutta nyt ymmärrän. Ja\nsiitä olen teille ikuisesti kiitollinen.\n\nANNI tukehtuneesti. Ja uskokaa minua... minä, minä en ole tahtonut\nhänestä pitää...\n\nINGRID. Ei ei, kyllä minä sen ymmärrän, ettette ole voinut muuta...\nHäntä ei voi olla rakastamatta... hän on... -- (Kuuntelee ja kuiskaa\nvärähtäen.) -- Hänen askeleensa! Nyt hän tulee...\n\nURHO tulee sisään. Hän katsoo hetken Ingridiä ja sanoo sitten\nliikutuksesta vapisevalla äänellä. Ingrid... Sinä täällä? Onko se\nmahdollista?\n\nINGRID syöksähtää hänen syliinsä ja sopertaa nyyhkyttäen. Urho...\nrakkaani... Nyt sain nähdä... sinut...\n\nANNI katsoo heitä hetken tuskallisesti; sitten peittää kasvonsa\nkädellään ja menee hiljaa pois.\n\nURHO. Miten olet täällä? Miksi olet tullut...? Onko nyt tapahtunut\njotain?\n\nINGRID. Oletko saanut minun kirjeeni?\n\nURHO. Sain juuri illalla... Onko äitisi antanut minut ilmi?\n\nINGRID. On. Katsos hän vaati taas minua seurustelemaan parooninsa\nkanssa. Ja kun sanoin, etten enää tahdo nähdä tätä, aavisti hän, että\nolin kirjoittanut sinulle ja kiusasi palvelustyttöä niin kauan, että\ntämä tunnusti vieneensä kirjeeni postiin...\n\nURHO keskeyttää jännittyneenä. No, ja sitten äitisi ilmoitti...?\n\nINGRID. Ei, hän lupasi antaa asian olla, jos heti lopetan \"vehkeilyni\"\nsinun kanssasi ja menen kihloihin tuon konnan kanssa. Ja kun sanoin,\nettä otan ennen myrkkyä, kuin huolisin santarmiurkkijasta, silloin hän\nhuusi, etten myöskään koskaan sinua näe ja lupasi heti ilmoittaa\nparoonilleen...\n\nURHO hellästi. Ja sitten sinä lähdit tänne?\n\nINGRID. Minun täytyi. Sillä kirjeeni ei olisi ehtinyt perille, nehän\novat väliin viipyneet matkalla kolmekin viikkoa...\n\nURHO liikutettuna. Voi rakas pieni tyttöparkani... Kun ajattelen, että\nsinä olet tullut minun tähteni, että sinua on kidutettu noin minun\ntähteni, niin en tiedä, mitä sanoisin... Olen niin onnellinen, ja\nkuitenkin on minun niin paha olla, kun en voi millään tavalla palkita\nsinun kärsimyksiäsi...\n\nINGRID peittää kädellään hänen suunsa. Kuinka sinä voit puhua noin...\nrakas, tyhmä poikaparkani... Etkö sinä todellakaan käsitä, ettei maan\npäällä eikä taivaassa ole mitään, jota vaihtaisin siihen äärettömään\nonneen, jonka tunnen tällä hetkellä. Kun ajattelen, että vihdoinkin\nolen sinun kanssasi ensi kerran kahden, saan painaa pääni sinun\nrinnallesi, katsella sinun rakkaita kasvojasi... -- (Suutelee ja\nsyleilee tulisesti Urhoa.) -- Jospa tietäisit, miten mitättömiltä\ntuntuvatkaan nuo kärsimykset tällä hetkellä... Minusta tuntuu, ettei\nkukaan voi olla niin onnellinen, kuin minä olen...\n\n    Painaa päänsä Urhon rinnalle, nyyhkyttäen äänettömästi.\n\nURHO värähtäen. Se on totta, rakkaani... nyt sen ymmärrän... Se johtuu\nsiitä, että sinä olet kärsinyt onnesi tähden enemmän kuin muut,\nuhrannut enemmän kuin muut... Ja tiedätkö Ingrid -- juuri sentähden\nmeidän onnemme olisikin niin harvinaisen suuri, ettei se särkyisi\nsuurissakaan onnettomuuksissa, jos me saisimme yhdessä elää elämämme.\n-- (Vaikenee ja jatkaa kuin uneksien.) -- Ajattele, että meillä olisi\npienokaisia, sinä odottaisit heidän kanssaan iltaisin, kun tulisin\ntyöstä. Ja kun he nukkuisivat, istuisimme me heidän vuoteensa vieressä\nja muistelisimme näitä aikoja, muistaisimme tämänkin illan. Niin...\nsilloin...\n\nHänen äänensä muuttuu käheäksi ja vaikenee, mutta sitten hän rykäisee\nja lisää hiljaa.\n\n-- Niin rakas, se tuntuu ikäänkuin liian suurelta ja ihanalta... Jospa\nse ei toteutuisikaan... Jospa se jääkin vain kauniiksi unelmaksi...\n\nINGRID hellästi. Miksi niin ajattelet, rakas...?\n\nURHO. En oikein tiedä... Maailmassahan tapaa niin harvoin sellaista\nonnea... Kun ajattelen... että minun täytyy nytkin lähteä ulkomaille,\ntietämättä milloin pääsen takaisin... Ja kun äitisi vihaa minua, niin\nhän...\n\nINGRID keskeyttää, ilosta havahtuen. Mutta onhan minulla isäkin! Ja hän\non pitänyt ja pitää aina sinua miesten parhaana...\n\nURHO hämmästyen. Mitä sanot? Eikö isäsi olekaan muuttunut? Miksei hän\nole puolustanut sinua...?\n\nINGRID. Hän on ollut koko ajan minun puolellani, mutta sinähän tiedät,\nminkälainen äiti on... Toissa iltana minä puhuin hänelle, miten äiti\noli menetellyt, ja että aion lähteä varoittamaan sinua. Ja tiedätkö,\nmitä minun rehellinen, hyvä isä-kultani sanoi?\n\nURHO jännittyneenä. No mitä? Kielsikö hän?\n\nINGRID etsii laukustaan pienen paperikäärön ja koettaa puhua hillityllä\näänellä. Hän käski minun tuoda tämän rahakäärön sinulle ja sanoi, että\nsinun pitää heti lähteä pariksi vuodeksi ulkomaille tutkimaan\nammattiasi -- niin että kykenet värkmestariksi, sitten kun voit tulla\nkotiin...\n\nURHO ilon ja hämmästyksen valtaamana. Ooh! Mitä sinä sanoit Ingrid...?\nOnko tuo totta...? Onko se mahdollista...?\n\nINGRID veitikkamaisesti. On se! Ja minä olen varma, että sinä saat\ntulevaisuudessa vielä tärkeämmänkin paikan isän liikkeessä -- sillä\nminä tahdon sen!\n\nURHO suudellen Ingridiä tulisesti. Voi Ingrid! Minä tulen hassuksi\nilosta!\n\nINGRID. Ja tiedätkö, silloin minä muistin, että tätini on Tukholmassa\nja pyysin, että sinun mukanasi saisin lähteä hänen luokseen muutamaksi\nkuukaudeksi, muuten äiti kiduttaa minut hulluksi. Isä oli vastaan,\nmutta minä sanoin, että jos hän vieläkin antaa santarmiurkkijan\nhäväistä minua, niin minun täytyy hypätä mereen... Se vaikutti\nisäparkaan, sillä hän on paljon kärsinyt siitä, kun ei ole voinut\nsuojella minua. Ja kun minä huomautin, että äiti oli jo luvannut ajaa\nminut pois kotoa tämän asian vuoksi, miten se olisi sopiva rangaistus\näidille ja tekisi lopun hänen parooni-hulluudestaam, niin isä suostui.\nMe sovimme, etten ilmoita mitään äidille, vaan kirjoitan isälle\nsalaa...\n\nURHO on katsonut Ingridiä kuin huumaantuneena; nyt hän heittäytyy\npolvilleen ja hänen äänensä värisee onnesta ja liikutuksesta. Oi\narmaani, tämä on liian suurta ja ihanaa... Minä en voi sanoa, mitä\ntunnen... Minä olen liian onnellinen...\n\nINGRID suutelee häntä. Niin minäkin, rakas... Ja nyt alkaa meidän\nonnemme...\n\n    Kuuluu koputusta.\n\nURHO havahtuen. Ooh! Kun olin kokonaan unohtanut Viljon! Tule sisään!\n-- (Viljo tulee.) -- Suo anteeksi... Ehkä sentään ymmärrät, mistä tämä\njohtuu...\n\nVILJO tulee tervehtimään Ingridiä. Hyvää iltaa! Ja tervetuloa tänne!\n\nINGRID hymyillen. Minä tuon teille rakkaat terveiset häneltä. Ja tässä\non vielä kirjekin. -- (Ojentaa Viljolle kirjeen.) -- Siinä on vain pari\nsanaa, kun minun täytyi lähteä yhtäkkiä.\n\nVILJO. Kiitos vaan! Miten te nyt näin äkkiä jouduitte lähtemään?\n\nURHO. Minut on annettu ilmi, ja hän tuli sanomaan.\n\nVILJO hätkähtää. Niin minäkin unohdin jo asiani. -- (Hiljaa.) --\nAjattele, että tuolla ikkunan takana oli juuri joku urkkimassa... Eihän\nse vaan... jos se olisi seurannut...\n\nURHO jännittyneenä. Ei kai äitisi vaan saanut tietää, että lähdit\nmatkalle...?\n\nINGRID. Ei... Minä sanoin meneväni tätini luokse Oulunkylään.\n\nURHO. Mutta jospa hän on epäillyt ja ilmoittanut santarmeille -- ja ne\nolisivat tulleet samassa junassa!\n\nINGRID levottomana. Minä kyllä epäilin eräitä miehiä, jotka kävivät\nmonta kertaa vaunussani. Mutta kun tälle asemalle jäi vain yksi vieraan\nnäköinen mies. Ja sekin jäi odotussaliin istumaan...\n\nURHO. Minkälainen se mies oli? Oliko se maalainen vai herrasmies?\nMuistatko, miten se oli puettu?\n\nINGRID. Se ei ohut maalainen eikä herrasmies. Sillä oli lyhyt\npäällystakki ja korkea kriminnahkalakki päässä...\n\nVILJO hätkähtäen. Kriminnahkalakki! Sitten se oli sama, joka tuolla\näsken vakoili!\n\nURHO sisäisellä levottomuudella. Ooh! Nyt muistan, että tänne\nsopii tulla myöskin edelliseltä asemalta -- matka vain pitenee\npenikulmalla... Jospa ne ovat niin kettuja, että tulevat sitä kautta ja\nlähettivät vain tuon yhden sinun jälessäsi.\n\n    Ingrid tarttuu äänettömästi rintaansa.\n\nVILJO puhuu hiljaa reippaasti. Mutta minäpäs lähden heti Kirkonkylää\nkohden, ja jos herrat ovat tulleet iltajunassa, silloin ne tulevat\npiakkoin minua vastaan. Jolleivät tule, silloin ne eivät joudu ainakaan\nennen huomisiltaa...\n\nURHO. Kyllä minä luulen, että se turhaa on! Mutta jos sinä kaiken\nvaralta viitsit mennä, niin...\n\nVILJO hilpeästi naurahtaen. Tietysti minä menen. Sehän on vain pieni\nhuvikävely.\n\n    Menee.\n\nINGRID. Mitä jos ne tulisivat kuitenkin sieltä...?\n\nURHO. Älä ole yhtään rauhaton... En minä usko, että ne tänään\ntulisivat...\n\nINGRID. En minä ole yhtään rauhaton, kun olen sinun luonasi... --\n(Tarttuu Urhon kaulaan, kuiskaten tulisesti.) -- Ja kun ajattelen, että\nsaan matkustaa sinun kanssasi kauas... ettei kukaan voi meitä enää\neroittaa, silloin... Mutta milloin lähdemme?\n\nURHO. Kyllä se olisi ollut hyvä, jos olisimme voineet lähteä jo ennen\naamun valkenemista... Silloin ei kukaan olisi tietänyt sinusta\nmitään... Mutta sinä olet tietysti liian väsynyt...\n\nINGRID innokkaasti. En ole! Lähdetään vaan heti, kun alkaa hämärä!\nMutta luuletko, että pääsemme yli rajan...?\n\nURHO. Ole huoletta! Minä tiedustelin asiaa jo silloin kaiken varalta ja\ntiedän paikan, mistä pääsee vapaasti yli rajan, kun vaan antaa\nvahtisotilaalle 50 markkaa.\n\nINGRID ilostuen. Niin isäkin arveli, että kyllä sinä siitä huolehdit!\nMutta ehkä minun pitäisi mennä vähän nukkumaan, jos aamulla\nlähdetään...\n\nURHO. En minä mielelläni sinua laskisi, mutta täytyyhän sinun nukkua...\nMinä menen puhumaan Annille...\n\nINGRID havahtuu, katsoo leikillisen tutkivasti Urhoa. Niin, mene\nvaan... Mutta mitä sinä pidät hänestä...? Eikö hän ole miellyttävä\ntyttö?\n\nURHO hämillään. Niin, kyllä hän on miellyttävä tyttö...\n\nINGRID. Hän näyttää myöskin pitävän sinusta -- ehkä enemmänkin...?\n\nURHO punastuen. Mistä sinä sellaisia päättelet... Sinä näytät sen\nnäköiseltä, kuin epäilisit jotain pahaa...\n\nINGRID hellästi. Suo anteeksi, kun kiusaan sinua, vaikka mieleni tekisi\nsuudella... Sinä näytät niin herttaisen tyhmältä ja hätääntyneeltä...\nihan kuin olisit syyllinen. Ja kuitenkin sain Annilta tietää sellaista,\netten olisi uskonut sitä sinustakaan...\n\nURHO hämmentyneenä. Mitä tarkoitat? Mitä hän on puhunut...?\n\nINGRID. Hän on puhunut minulle kaikki... miten sinä olet kohdellut\nhäntä alusta alkaen. Ja siinä on jotain niin harvinaisen hienoa ja\nkaunista, ettet sinä usko miltä se minusta tuntui... -- (Liikutuksesta\nvapisevalla äänellä). -- Vasta nyt minä sinut tunnen, minä tiedän\nsaaneeni elämäntoverin, jollaista tuhannet turhaan toivovat ja vain\naniharvat saavat: _todellisen miehen_... Ja sentähden olen niin\nonnellinen, etten osaa kertoa -- ja minä tahdon olla kokonaan sinun...\n\nAikoo juuri suudella Urhoa, kun tuvasta kuuluu kiivaita askeleita ja\nVILJO juoksee sisään kalpeana ja hengästyneenä ja änkyttää läähättäen.\n\nNyt ne tulevat! Tulivat yhtäkkiä Korpelan metsästä... ihan eteeni...\nOlivat saavuttaa... Ne ovat ihan tuossa...\n\nANNI juoksee sisään hätääntyneenä. Meidän pihalle tuli kolme hevosta ja\npaljon miehiä. Muutamat lähtivät hiipien puutarhaan ja toiset tuonne\npäin... Jospa ne tulevat sinua hakemaan... kun neiti...\n\nURHO nopeasti, hillitysti. Minua ne hakevat. Minun täytyy päästä\njonnekin... Nyt tiedän! Minä yritän ulos väentuvan ikkunasta! Tule\nVilja sulkemaan ikkuna.\n\n    Vetää pistoolinsa vireeseen ja menee Viljon seuraamana tupaan.\n\n    Hetken kuluttua kuuluu kiihkeätä kuisketta ja sitten tulee\n    Viljo, vetäen miltei väkivallalla Urhoa mukanaan.\n\nVILJO. Sinä et saa mennä... -- (Ingridille.) -- Siellä seisoo kaksi,\nihan puutarha-aidan takana. Ja toisella on kivääri, joten ne ampuvat\nheti ikkunassa -- kun on vielä kuuvalo... Kieltäkää häntä...\n\nINGRID tarttuen hätääntyneenä Urhon käsivarteen. Ei... et saa mennä!\nEikö... eikö ole mitään pelastusta... eikö...?\n\nURHO lohduttaen. Ole vaan tyyni... Minä yritän toiselta puolelta...\nAikoo lähteä, mutta silloin kuuluu eteisestä harvaa kolkutusta.\n\n    Naiset vavahtavat kauhusta ja huudahtavat miltei yhtaikaa.\n\nINGRID. Nyt olemme hukassa...! Näinkö nyt kävi...?\n\nANNI. Herra Jumala... Eikö ole mitään keinoa...?\n\nURHO päättävästi. On yksi. Minä en anna itseäni elävänä...\n\n    Ottaa pistoolin taskustaan ja aikoo lähteä.\n\nINGRID juoksee Urhon eteen, tarttuu häneen parahtaen epätoivoisesti.\nEi! Et saa...\n\nVILJO. Odota! Sitä keinoa ehdit koettaa sitten, kun ei muuta ole... --\n(Taas kolkutus). -- Nyt tiedän! Minä juoksen joelle ja haen pojat\napuun! He pelastavat sinut, kun vaan voisit viivyttää niitä\nniinkauan...\n\nURHO synkästi. Turhaa! Sinä et pääse ulos talosta! Sinut pidätetään\nsilloin ensimmäisenä...\n\nANNI kiihkeän jännittyneenä. Mutta enköhän minä pääsisi? Niin -- minä\npääsen! Minä haen heidät apuun ja sinä pelastut! -- (Taas kolkutusta).\n\nURHO uudestaan innostuen. Voi Anni! Nyt luulen, että selviydyn -- sinun\navullasi! Mene aukaisemaan ovi, ja kun ne hyökkäävät sisään, niin\npujahda sinä samassa ulos -- ja koeta päästä joelle.\n\nANNI levottomana. Mutta sinä...? Mihin...?\n\nURHO varmasti. Mene vaan... nyt tiedän paikan, jossa he eivät huomaa\nminua pitkään aikaan... eivät ymmärrä etsiä...\n\n    Entistä ankarampi kolkutus. -- Anni menee.\n\nURHO Viljolle. Riisu päällystakkisi...\n\nHän, alkaa toimia varmasti ja nopeasti, kuin kaikki olisi ennen\nharjoiteltua. Ensin levittää Viljon takin tuolinselustalle ja nostaa\ntuolin vaatenaulakon kohdalle; sitten ripustaa Ingridin päällystakin\nomansa viereen naulakkoon ja asettuu itse niiden taakse.\n\nURHO. Näkyykö jalkojani tuolin alta?\n\nVILJO. Ei, mutta eikö pitäisi peittää enemmän?\n\nURHO tyynellä ja terävällä äänellä. Ei mitenkään. Tämä juuri pettää ne.\nSanokaa, että odotatte minua... Minä olen tässä, kunnes pojat tulevat,\nja jos huomataan ennen, niin sammutan lampun ja loikkaan ulos\nikkunasta. Ja sinä rakas, ole nyt tyyni, niin saat nähdä, että kaikki\nkäy hyvin.\n\nINGRID. Kyllä minä olen -- kun näen sinut noin varmana ja pelottomana.\n\nVILJO innostuen. Ja minä vedän niitä nenästä...\n\n    Silloin kuuluu tuvasta lähenevän miesjoukon askeleita.\n\nINGRID kauhistuneena. Nyt ne tulevat!\n\nURHO hymyillen päällystakin lomasta. Rakas! Älä ole peloissasi...\nPuhukaa jotain -- tyyntykää...\n\nVILJO yrittää sanoa joitain, rykäisee tukahtuneesti, mutta samassa\naukenee ovi ja SANTARMIKAPTEENI astuu pistooli kädessä sisään parin\nsantarmin ja neljän sivilipukuisen miehen seuraamana. Hänen katseensa,\njossa kuvastuu samalla pelkoa ja röyhkeyttä, kiitää yli huoneen yhdellä\nvilauksella. Missä Urho Koskela on? Eikö hän asu tässä?\n\nVILJO. Kyllä hän tässä asuu, mutta hän on mennyt vähän ulos... Kyllä\nminä menen hakemaan häntä...\n\n    Nousee ja aikoo lähteä.\n\nSANTARMIKAPTEENI röyhkeästi. Seis! Ahaa, vai olet sinäkin täällä...\nSano paikalla missä Koskela on!\n\nVILJO teeskennellen hämmästystä. En minä tiedä missä hän on... Mutta\njos minä saan mennä hakemaan, niin kyllä minä koetan....\n\nSANTARMIKAPTEENI ärjäisee keskeyttäen. Kyllä minä tiedän, mitä sinä\nkoetat, mutta ei se nyt onnistu! Vangitkaa hänet.\n\n    Santarmit tarttuvat Viljoon.\n\nVILJO. Miksi minut vangitaan...? Mitä olen tehnyt...?\n\nSANTARMIKAPTEENI. Vieläkö sinä sitä kysyt? Viekää hänet pois! Ja\netsikää koko talo...\n\n    Santarmit poistuvat vieden Viljon.\n\nSANTARMIKAPTEENI on huomaavinaan nyt vasta Ingridin ja sanoo\npilkallisesti. Vai täällä tekin olette! Kyllä minä olen nähnyt teidät\nennenkin sopimattomissa paikoissa, mutta että tapaisin teidät kello\nkahdentoista aikaan yöllä tukkijunkkarin huoneessa, sitä en sentään,\nkautta kunniani, odottanut.\n\nINGRID on ensin hämmentynyt, mutta sitten hän tointuu ja lausuu\npurevasti. En minäkään odottanut, että aatelismies olisi niin raukka,\nettä hänen täytyy teeskennellä rakkautta ja käyttää naisten apua,\nennenkuin kykenee kostamaan. Ja kun olette seurannut minua salaa toista\nvuorokautta vainukoirainne kanssa, niin te julkeatte vakuuttaa\naateliskunnianne kautta, että tapasitte minut täällä odottamattanne.\n\nSANTARMIKAPTEENI raivosta sähisevällä äänellä. Varokaa sanojanne,\nneiti! Te olette jo toisen kerran auttanut pakoon vaarallista\nrikollista, jota minä virkani puolesta etsin. Mutta jollette heti sano,\nmissä hän on, jollei häntä nyt löydetä -- niin teille käy huonosti...\n\nINGRID murhaavan ivallisesti. Minä säälin teitä, herra panooni, kun\nteidän rohkea ja ritarillisen jalo kostosuunnitelmanne menee jo toisen\nkerran hukkaan -- vain siitä syystä, että te aina myöhästytte! Mutta\nenhän minä ole velvollinen korjaamaan teidän erehdyksiänne -- vielä\nvähemmin, kun etukäteen varoitin teitä... Ja minä sanon vielä kerran,\nettette koskaan saa häntä kynsiinne!\n\nSANTARMIKAPTEENI keskeyttää hammasta purren. Ja minä sanon vielä\nkerran, että hän tulee kuukauden kuluessa riippumaan hirressä tai hänet\nviedään iäksi Siperiaan! Ja älkää myöskään te luulko, että saatte\nloukata minua... Sillä te ette ole nyt Helsingissä, hyvä neiti...\n\nINGRID hätkähtää. Mitä te sillä tarkoitatte...? Minä en ymmärrä...\n\nSANTARMIKAPTEENI. Kyllä te heti ymmärrätte! Te olette pitänyt minua\nkauan pilkkananne. Te näyttelitte siveätä, jota minä en saanut edes\nkatsoa... Mutta koska te olette tähän aikaan tukkijunkkarin luona,\nniin... En kai minä huonompi ole, kuin tuollainen roisto ja murhaaja!\n\nINGRID kuohahtaen. Nyt minä oikein huomaan, miten kurja raukka te\nolette ja minua inhottaa katsella teitä!\n\nSANTARMIKAPTEENI pirullisesti hymyillen. Ja kuitenkin te tulette heti\nolemaan minun -- eikä tuo murhaaja voi mitään... Eikö se ole\nhuvittavaa...?\n\nINGRID. Se ei tule koskaan tapahtumaan! Jos te yritätte tehdä minulle\nväkivaltaa, niin teille käy huonosti...\n\nSANTARMIKAPTEENI pirullisesti. Älkää te huolehtiko minusta, hyvä neiti!\nKukaan ei tiedä mitään pahaa minusta. Mutta minulla on kymmenkunta\ntodistajaa siitä, että teidät löydettiin yöllä tukkijunkkarin\nhuoneesta.\n\nINGRID kuohahtaen. Roisto! Lnuletteko rankaisematta voivanne tehdä\nminulle väkivaltaa. Te kadutte sitä... -- (Huomaa päällystakin\nliikahtavan ja jatkaa hätääntyneenä.) -- Ei, ei, minä en tahdo loukata\nteitä... antakaa anteeksi sanani... Ja uskokaa minua, että tarkoitan\nteidänkin parastanne... Te kadutte...\n\nSANTARMIKAPTEENI keskeyttää ilkkuen. Te erehdytte neiti. Itsehän te\nnäytte katuvan... mutta liian myöhään. Samoin pyydän vieläkin, ettette\nyhtään pelkäisi minun tähteni. Ehkä kuvittelette tukkijunkkarinne\npelastavan teidät, niinkuin romaaneissakin. Mutta tämä on\ntodellisuutta. Ja teidän sankarinne on kurja raukka, joka ei uskalla\nedes näyttää itseään, -- vaikka kuinka häntä huutaisitte!\n\nINGRID. Luuletteko, että minä _häntä_ apuun pyytäisin, vaikka\nvoisinkin! Hän voisi iskeä teidät kuoliaaksi ja... hän on liian hyvä\njoutumaan hukkaan teidän vuoksenne.\n\nSANTARMIKAPTEENI. Sitä parempi, että ymmärrätte olla hiljaa. --\n(Lähenee, tarttuu Ingridin käsiin ja sanoo kiihkeästi.) -- Kuulkaa\nminua, minä en aijo teille mitään pahaa -- päinvastoin... Älkää nostako\nmitään melua. Uskokaa minua... te tulette vielä onnelliseksi minun\nkanssani! Minä rakastan teitä sittenkin... Ja olen varma, että te vielä\nunohdatte tuollaisen... Niin... me menemme naimisiin... Teidän täytyy\ntulla omakseni...\n\n    Koettaa suudella Ingridiä väkivalloin.\n\nINGRID lyö häntä kasvoille ja huudahtaa. Hävetkää heittiö! Luuletteko,\nettä minä koskaan...\n\nSANTARMIKAPTEENI ottaa lakkinsa lattialta ja heittää sen pöydälle;\nsitten lähenee Ingridiä kasvot raivosta vääristyneinä ja sähisee.\nMitä...? Te uskallatte vieläkin...\n\nINGRID pelokkaasti, peräytyen. Jos te vielä koskette minuun, niin minä\nhuudan miehenne apuun...\n\nSANTARMIKAPTEENI seisahtuu kuin havahtuen; sitten; menee ovelle,\naukaisee sen ja lausuu käskevästi. Sinä seisot tässä ulkopuolella ja\npidät huolta, ettei kukaan häiritse minua. Muista nyt: kukaan ei saa\ntulla tänne, ennenkuin itse aukaisen oven! Ymmärrätkö?\n\nSANTARMIVÄÄPELIN ÄÄNI. Ymmärrän, herra kapteeni!\n\nSANTARMIKAPTEENI lukitsee oven, panee sen vielä hakaan; sitten astelee\nhitaasti Ingridini eteen ja hänen silmänsä kiiluvat kiukusta ja\nintohimosta, kun hän voitonriemuisesti hymyillen sanoo. No neitiseni!\nMitä te nyt arvelette?\n\nINGRID on seisonut raskaasti hengittäen, mutta katsahdettuaan Urhon\npiilopaikkaan, hän suoristautuu ja lausuu hitaasti, painavasti.\nArvelen, että te aijotte tehdä konnamaisen työn -- mutta ette\nonnistu...\n\nSANTARMIKAPTEENI änkyttää nolostuen. Mi... mitä...? En onnistu...?\n\nINGRID yhä varmemmin. Ette onnistu!\n\nSANTARMIKAPTEENI silmät välähtäen. Ohoo! Se nähdään. Ja minä sanon jo\netukäteen, että teidän on aivan turha huutaa apua...\n\nINGRID peräytyy seinään asti kapteenin seuraamana ja sitten huudahtaa.\nMiehet! Tulkaa auttamaan! Teidän kapteeninne...\n\nSANTARMIKAPTEENI ärjähtää voitonriemuisesti. Ahaa!\n\nHän sieppaa Ingridin syliinsä ja kantaa vuoteeseen. Mutta silloin\nkuuluu Ingridin kauhistunut parahdus: -- Urho! Samassa silmänräpäyksessä\nhyökkää Urho esiin äänettömänä, uhkaavana ja kun kapteeni aikoo\nkääntyä, iskee Urho häntä pistoolilla päähän, niin että tämä kaatuu\ntiedottomana lattialle. Urho ojentaa jo pistoolinsa santarmikapteenin\npäätä kohti, mutta silloin INGRID syöksyy ylös vuoteelta, tarttuu Urhon\nkäteen ja rukoilee kuiskaavalla, epätoivoisella äänellä. Ei, ei, rakas!\nÄlä tee sitä! Ne kuulisivat ja me olemme hukassa...\n\nURHO kuin havahtuen. Ooh... Se on, totta!\n\nKatsahtaa ympärilleen, sieppaa pyyheliinan naulasta ja kiertää\nsen santarmikapteenin suun ympärille. Sitten ottaa pistoolin\nsantarmikapteenin kotelosta ja pistää sen taskuunsa. Samassa alkaa\ntuvasta kuulua varovia askeleita ja kuiskaavia ääniä.\n\nURHO kääntyy Ingridin puoleen ja kuiskaa hiljaa. Ne epäilevät jotain,\nmutta ole vaan huoletta -- tukkipojat tulevat pian...\n\nINGRID hengähtää helpotuksesta ja katsahtaa ihaillen Urhoa, joka auttaa\nhänet istumaan. Tuvasta kuuluu yhä levottomampia kuiskauksia ja vihdoin\nhiljainen koputus.\n\nURHO jännittyneenä. Kunpa pojat tulisivat nyt pian... Mutta tietysti he\nheti tulevat. Ole vaan tyyni. Taas kuuluu koputus ja SANTARMIVÄÄPELIN\nkuiskaava, levoton ääni. Herra kapteeni...\n\nINGRID tarttuu rintaansa ja katsahtaa tuskallisesti ympärilleen.\n\nURHO taluttaa hänet äänettömin askelin uunin nurkkaan istumaan ja\nkuiskaa hymyillen. Ole ihan rauhallinen! Minulla on kaksi pistoolia,\njoten ne eivät pääse tänne väkivallalla... Ne eivät uskalla ampua, kun\neivät tiedä missäs kapteeni on.\n\nSANTARMIVÄÄPELIN ÄÄNI mielistellen. Herra kapteeni...! Miten on... onko\njotakin hullusti, kun ette vastaa... Minä en ymmärrä...\n\nSitten tulee ihan hiljaista, kun ulkopuolella olevat kuuntelevat ja\ntaas kuuluu SANTARMIVÄÄPELIN ÄÄNI vielä rauhattomampana. Herra\nkapteeni... Miksi ette vastaa... Minun täytyy murtaa ovi... --\n(Kuuntelevat.) -- Onko neiti siellä? Vastatkaa heti! Muuten särjemme\noven...! -- (Kuuntelevat.) -- Ei mitään... Lyökää ovi rikki...! Kuuluu\nneuvottelua, sitten ankara jymähdys ja ohut ovipeili räiskähtää kuin\nolisi murtumaisillaan...\n\nURHO virittää molemmat pistoolinsa, kopauttaa ovea ja lausuu kylmällä,\npäättävällä äänellä. Jos te vielä kerran lyötte oveen, niin me alamme\nheti ampua oven lävitse!\n\nUlkopuolelta kuuluu hätäisiä askeleita ja kuiskeita ja SANTARMIVÄÄPELIN\nhämmästynyt ääni. Mitä tämä on? Se oli hänen äänensä... Hän on\ntuolla... Koskela... -- (Rykäisee ja korottaen ääntään, yrittää saada\nsen ankaraksi.) -- Avatkaa heti ovi, herra Koskela! Muuten me ammumme!\nMissä on kapteeni?\n\nURHO kylmällä, uhkaavalla äänellä. Hän istuu sidottuna tämän oven\nedessä. Jos te siis ammutte, niin tapatte kapteeninne.\n\nTaas kuuluu pelästynyttä, sekavaa sorinaa, josta eroittaa katkonaisia\nHUUDAHDUKSIA:\n\n-- Sitoneet kapteenin!\n\n-- Rikotaan ovi!\n\n-- Ei... Ampuvat...\n\nSANTARMIVÄÄPELIN ÄÄNI. Minä käsken viimeisen kerran. Avatkaa!\n\n    Taas isketään oveen.\n\nURHO kohottaa pistoolinsa oven yläreunaa kohti ja laukaisee kolme\nkertaa nopeasti peräkkäin.\n\nUlkopuolella tulee tavaton hälinä, jonka yli kuuluu SANTARMIVÄÄPELIN\nkomentava ääni. Seis! Ei pois! Kaikki seinän viereen -- silloin se ei\nvoi osua! Ja kuulkaa nyt siellä! Jollette heti aukaise, niin me\nsärjemme oven ja te joudutte: hirteen!\n\nURHO. Minä olen jo sanonut!\n\nSANTARMIVÄÄPELIN ÄÄNI. Ottakaa tuo pitkä penkki ja työntäkää ovi rikki.\nTältä puolelta!\n\n    Silloin kuuluu jostakin kaukaa moniääninen huuto.\n\nURHO hypähtää ikkunan ääreen ja huudahtaa hurjan riemukkaasti.\nTukkipojat tulevat! Olemme pelastetut! Tuvasta kuuluu hätäinen: Shst!\nMuutaman sekunnin hiiskumaton hiljaisuus, ja sitten kajahtaa pihan\npuolelta VILJON HUUTO. Tukkipojat! Tulkaa tänne! Täällä ne ov...\n\nMutta yhtäkkiä hänen äänensä hukkuu toiseen huutoon, lähenevän\ntukkilaisjoukon huutoon, joka lähenee niin rajuna ja uhkaavana kuin\npyörremyrskyn pauhina. Sitä säestää tuvasta pakenevien santarmien\naskelten jymy, etääntyen nopeasti; sitten kuuluu pihalta rattaiden\njyrinää, hätähuutoja ja muutamia laukauksia.\n\nURHO aukaisee nopeasti oven, juostakseen pakenevien santarmien jälkeen,\nmutta INGRID huudahtaa hätäisesti. Älä mene! Älä jätä minua...\n\nUrho pysähtyykin ovelle, kuunnellen, miten kaikki sekaantuu\ntukkilaisten huutoon; sen seasta kuuluu aidanseipäiden räiskettä,\niskujen pauketta ja laukauksia. Ja vaivoin eroittaa siitä epäselvästi\njoitakin katkonaisia, raivokkaita HUUTOJA:\n\n-- Tuolla menevät!\n\n-- Ei päästetä niitä...!\n\n-- Iskekää pojat!\n\n-- Annetaan nyt niille!\n\n-- Iskekää... kuoliaaksi...!\n\n-- Vieläkö tulette!\n\n-- Koirat! Juudakset...\n\nMeteli etenee nopeasti ja kun taas kajahtaa joitakuita laukauksia,\ntaukoaa se kokonaan.\n\nINGRID on koko ajan kuunnellut kuin jähmettyneenä, mutta nyt hän\njuoksee Urhon luokse, painaa päänsä hänen rinnalleen ja purskahtaa\nitkuun.\n\nURHO hellästi rauhoittaen. Älä itke rakas... Nehän ovat poissa, ja me\n-- meitä ei voi kukaan enää eroittaa!\n\nINGRID. Minä itken ilosta... onnesta... Minä olin äsken niin varma,\nettä kaikki oli hukassa... Ja... sinä... -- (Ihaillen.) -- Sinä olet\nihmeellinen, rakas... Kukaan ei ole sellainen...\n\nSilloin kuuluu lähenevää melua, askeleita ja tukkilaisjoukko syöksyy\nsisään. Kuuluu kiihkeitä, innostuneita HUUDAHDUKSIA:\n\n-- Kyllä ne jo menivät!\n\n-- Kiire lähtö tulikin...\n\n-- Enemmän olisivat tarvinneet!\n\n-- Tulkoot vielä!\n\nRANTALA. Olipa hyvä, että ehdimme ajoissa...\n\nURHO puristaen liikutettuna Rantalan kättä. Minä en tiedä, miten,\nkiittäisin teitä pojat... Minä olen niin iloinen, kun minulla on\nsellaisia tovereita.... Ja ilman teitä...\n\nRANTALA lämpimästi keskeyttäen. Älähän nyt...! Sinä itse olet... Mutta\nmiten sinä oikein selviydyit siitä pääroistosta? Raita jo sanoi,\nettä...\n\nVILJO lähestyen jännittyneenä. Niin, miten se oikein kävi... Kun ne\nveivät minut ulos ja... minä luulin, että...\n\nHän keskeytyy, sillä tuvasta kuuluu taas useita läheneviä askeleita ja\nsitten kuuluu kiihkeänä ja liikutettuna ANNIN ÄÄNI. Miten kävi?\nEiväthän ne vaan saaneet...?\n\nÄÄNIÄ:\n\n-- Saivat ne -- selkäänsä!\n\n-- Ja saavat lisää, jos vielä tulevat!\n\n-- Mutta eivät täältä hyödy...!\n\nANNI syöksyy sisään hengästyneenä ja huudahtaa riemusta vapisevalla\näänellä. Olipa hyvä, että ehdin... Etteivät ne saaneet sinua... Minä\nolen niin iloinen... että voin jotakin...\n\nVaikenee hämmentyen. URHO menee häntä vastaan, tarttuu hänen käsiinsä\nja sanoo liikutettuna. Niin, Anni! Ilman sinua olisin nyt ehkä heidän\nkynsissään. Minä en voi sitä koskaan sinulle palkita, mutta en minä\nmyöskään sinua koskaan unohda!\n\nINGRID liikutuksesta vapisevin äänin. Enkä minä, Anni! Sinä pelastit\nmeidän onnemme! Sinä olet tehnyt minulle enemmän kuin kukaan... Ja\nminun on niin paha olla, kun en voi mitään sinulle -- päinvastoin...\n\nANNI painaa päänsä Ingridin rinnalle nyyhkyttäen. Ei, ei... en minä\nmuuta... kun te vaan...\n\nINGRID kyyneleisin silmin. Mutta uskothan sinä Anni, että minä niin\nsydämestäni _tahtoisin_ sinulle vain hyvää... Sillä minä pidän\nsinusta... niinkuin olisit minun pieni, rakas sisareni. -- (Kohottaa\nyhtäkkiä Anniin päätä ja puhuu lämpimästi.) -- Niin, sinä tulet meidän\nluoksemme; -- silloin... Me molemmat pidämme sinua rakkaana pikku\nsiskonamme... Ja sinä tulet onnelliseksi -- saat nähdä...\n\n    Syleilee ja suutelee Annia.\n\nANNIN hartiat hytkähtävät nyyhkytyksestä, mutta silloin hän irtautuu,\nkohottaa kyyneleisen katseensa ja kuiskaa hymyilevin, vapisevin huulin.\nSinä olet hyvä... ja minä... minä... Niin... minä menen laittamaan\nkahvia...\n\n    Menee.\n\nSilloin kuuluu peränurkasta käheätä korinaa, kaikki kääntyvät\nkatsomaan, juuri kun Santarmikapteeni kömpii vaivalloisesti istumaan.\nMiesjoukosta kuuluu muutamia naurahduksia ja pahaenteisiä,\nvoitonriemuisia HUUTOJA:\n\n-- Ahaa!\n\n-- Vai täällä se onkin!\n\n-- Taitaa olla itse pääpiru...!\n\nTUKKILAINEN. Elekee nyt pirua suotta solovaisiko! Halspannastahan jo\nnäkkyy, että se on sitä uutta verkoeran rottuu, joilla Poprikohvi\njahtoo immeisiä.\n\nRANTALA. Mahtaisivatko haistaa varkaan jälkiä...\n\nTUKKILAINEN. Ehei! Siinäpä tuo onkin, etteivät ne erreyksessäkään eksy\npahantekijöiden perrään! Mutta rehellisen immeisen hajun ne vainuavat\njo virstojen piästä! Ja muutamat ovat niin ärreitä, että niille pittää\npanna kuonokoppa piähän -- kuten tälle...\n\nNaurua ja pilkallisia HUUDAHDUKSIA:\n\n-- Koskela tarvitsisi siitä palkinnon!\n\n-- Ei kun hyvän tapporahan!\n\n-- Siitä tulisi oikea maan perkaus...\n\nURHO kohottaa kätensä ja kun melu on vaiennut, lausuu hän kylmällä,\nkäskevällä äänellä. Pojat! Minä kiitän teitä vieläkin koko sydämestäni.\nMutta nyt on minulla pieni tilinteko tuon miehen kanssa ja sentähden\npyydän, että te kaikki poistuisitte täältä. Ja älkää olko\ntietävinänne...\n\nHän vaikenee ikäänkuin epäröiden ja silloin kajahtavat yhtaikaa\nvoitonriemuiset kiihkeät HUUDOT:\n\n-- Kyllä me menemme!\n\n-- Älä välitä meistä!\n\n-- Anna sille vaan lopputili...!\n\n-- Me emme ainakaan tule tietämään mitään!\n\n-- Me emme näe, emmekä kuule mitään!\n\n-- Sen lupaamme!\n\n-- Tee lopputili!\n\nViime sanat kajahtavat toistamiseen kuin yhdestä suusta ja sitten\nmiehet poistuvat. Santarmikapteeni istuu yhä lattialla ja tuijottaa\nkauhusta kalpeana, miten Urho sulkee oven ja panee hakaan. Sitten hän\nviittaa Ingridiä istumaan, joka tottelee koneellisesti, menee kapteenin\nluokse ja irroittaa pyyheliinan; sitten nostaa tuolin hänen vierelleen\nja lausuu lyhyesti, käskevästi:\n\nNouskaa ja istukaa.\n\nSitten ottaa hän pistoolin taskustaan ja vetää sen tyynesti vireeseen,\nja istuttuaan kolmannelle tuolille, alkaa hän puhua hitaalla kylmällä\näänellä:\n\nEhkä te nyt ymmärrätte, ettei itse pirukaan voi teitä pelastaa...\n\nSANTARMIKAPTEENI ojentaa kätensä ja keskeyttää kauhistuneella, käheällä\näänellä. Aijotteko te tappaa minut? Ajatelkaa hyvä herra Koskela...\n\nURHO hammasta purren. Vaiti! Paikalla...\n\nSantarmikapteeni on jo aukaissut suunsa jatkaakseen puhettaan, mutta\nvaikenee kauhistuneena, sillä URHO kumartuu jo hiukan eteenpäin,\nniinkuin peto, joka odottaa vain liikahdusta, loikatakseen uhrinsa\nkimppuun. Ja kun hän taas hetken kuluttua puhuu, kuvastuu hänen\nhillityssä, kylmässä äänessään vihlova pilkka ja päättäväisyys.\n\nKysyttekö te sitä? Te, joka noin raukkamaisella tavalla olette\nvainonnut henkeäni -- vaikken minä ole tehnyt teille mitään. Te olitte\nvähällä onnistua kaksi kuukautta takaperin, ja vaikka minä varoitin\nteitä, niin te olette taas inhoittavan koiralaumanne kanssa tullut\ntänne. Ja jos olisitte saanut minut kynsiinne, niin te toimittaisitte\nminut varmasti väärillä todistuksilla hirteen.\n\nSANTARMIKAPTEENI änkyttää epäröiden. Mutta olettehan te... murhaaja...\n\nURHO. En ole. Sillä minä olen puolustanut vain henkeäni.. Mutta te\nolette -- ja kaikkein inhoittavin ja vaarallisin murhaaja, sillä teillä\non koko taantumusvallan poliisi- ja urkkijalauma apunanne -- eikä\nyhtään omaatuntoa. Koettakaahan ajatella, että te olisitte turvaton\npakolainen ja minä olisin noin konnamaisilla keinoilla vainonnut teitä\nja vieläkin uhkaisin -- niinkun te äsken uhkasitte. Jos teillä on\nhiukankin rehellisyyttä, niin sanokaa nyt kerrankin suoraan,\npäästäisittekö te minut täältä elävänä?\n\nSANTARMIKAPTEENI kauhistuneena. Voi herra Koskela... minä...\n\nURHO. Tietysti te tappaisitte minut, eikä kukaan voisi moittia teitä\nsiitä. Ja minä olen iloinen, että tunnustatte sen. Te myönnätte siis\nitse, että minulla on oikeus tappaa teidät, tulematta murhaajaksi.\n\nSANTARMIKAPTEENI. Älkää hyvä herra Koskela... Antakaa anteeksi.\n\nURHO. Vaiti! Te olette tehnyt vielä muuta, jota ette saa anteeksi... --\n(Pakottaa äänensä hitaaksi.) -- Te olette kiduttanut ja ahdistanut\nhäntä. Ja te rohkenitte... uskalsitte ajatella... Te aioitte...\ntehdä...\n\nHän vaikenee hammasta purren, niinkuin ei löytäisi sanoja, tuijottaa\nvain läpitunkevin katsein vihollistaan. Ja kun hän taas alkaa puhua,\nkiihtyy hänen raivonsa joka sanalla:\n\n-- Sinä saatanan santarmikoira aioit... koetit tehdä hänelle...\n_hänelle_... Sinä uskalsit... sinä koskit jo häneen... Ja sinä\n_uskallat_ pyytää anteeksi -- kurja konna!\n\nViime sanat kajahtavat kuin pistoolin laukaukset ja niinkuin jonkin\nvieraan voiman pakottamana, ponnahtaa hän yhdellä loikkauksella\nsantarmikapteenin eteen nyrkki iskuvalmiina.\n\nINGRID juoksee hänen eteensä, tarttuen hänen käteensä ja kuiskaa\nhellällä, rukoilevalla äänellä. Rakas...! Älä kiivastu... hän ei\nansaitse sitä...\n\nURHO tarttuu otsaansa ja änkyttää anteeksi pyytäen. Ooh...! Suo\nanteeksi... Minä en huomannut... Katsos, kun ajattelin, miten olisi\nkäynyt, jos olisin ollut poissa... -- (Kääntyen santarmikapteeniin.) --\nLuuletteko todellakin pääsevänne täältä elävänä?\n\nINGRID. Rakas... Älä ajattele sitä enää... Enkä minä tahdo, että hän\nminun tähteni... Kun hän ei onnistunut... Emmekö anna...\n\n    Vaikenee neuvottomana.\n\nSANTARMIKAPTEENI rukoillen. Voi hyvä herra Koskela... Antakaa\nanteeksi... Olkaa jalomielinen...\n\nURHO keskeyttäen. Mutta ymmärrättehän itsekin, että olisin suorastaan\ntyperä, jos päästäisin teidät -- jolloin te panisitte koko\nsantarmilauman etsimään minua... Ja häpäisisitte vielä hänet, niinkuin\njuuri uhkasitte...\n\nSANTARMIKAPTEENI keskeyttäen. Minä vannon aateliskunniani kautta, etten\nkoskaan millään tavalla vaino teitä kumpaakaan...\n\nURHO murhaavan pilkallisesti. Mutta kun teidän aateliskunnianne on\nsallinut teidän valehdella, pettää ja häväistä sitä naista, jota\nsanoitte rakastavanne, niin pitäisikö minun uskoa elämäni sellaisen\naateliskunnian varaan? -- (Päättävästi.) -- Tämä on siis turhaa\npuhetta, mutta jos te tahtoisitte rukoilla Jumalalta anteeksi\nrikoksianne, niin tehkää se nyt -- sillä ihmisiltä te ette enää saa\narmoa.\n\nSANTARMIKAPTEENI heittäytyy Ingridin eteen polvilleen ja rukoilee\nepätoivoisesti. Antakaa anteeksi neiti Ingrid... Minä olen pahasti\ntehnyt, mutta älkää kostako pahaa pahalla... Minä vannon kaiken pyhän\nnimessä, etten koskaan. Saatte viedä henkeni, jos rikon valani...\n\nINGRID katsahtaen helläsi Urhoon. Antakaamme hänelle anteeksi... Sillä\nhän ei ole voinut estää meidän onneamme -- eikä voi vastakaan.\n\nSANTARMIKAPTEENI. Voi, uskokaa minua herra Koskela!\n\nURHO salatulla ivalla. Jos te henkenne kautta vannotte, joka kai on\nkallein teille...\n\nSANTARMIKAPTEENI nousee ylös, kohottaa kätensä ja lausuu liikutettuna.\nMinä vannon henkeni ja elämäni kautta, etten koskaan ahdista teitä,\nenkä ilmoita tästä kohtauksesta kenellekään...\n\nURHO hitaasti ja painavasti. Minä annan siis teille vielä tämän kerran\nanteeksi -- hänen tähtensä... Te saatte pitää henkenne -- niinkauan\nkuin itse pidätte valanne. Mutta jos te sen rikotte, niin te ette voi\nvälttää minua -- muualla kuin helvetissä.\n\nSANTARMIKAPTEENI järkytettynä. Uskokaa minua tämä kerta... Tuleni aina\nmuistamaan tämän... että te... Niin, minä olen nyt nähnyt, että te\nolette oikea mies. Ja vaikka minä olen väärin tehnyt, niin koettakaa\nantaa anteeksi... sillä olettehan te onnellisia...\n\n    Hänen äänensä katkeaa kuin tukehtuen.\n\nINGRID liikutuksesta vapisevin äänin. Oi rakas, miten iloinen olen,\nettä sinä annoit hänelle anteeksi... Nyt ei mikään häiritse onneamme,\njoka...\n\nHän vaikenee, sillä seinäkello alkaa säristä ja lyö yksi. Urho ja\nIngrid katsahtavat hämmästyksen ja liikutuksen valtaamana toisiinsa ja\nyhtäkkiä INGRID juoksee Urhon syliin ja kuiskaa sisäisestä riemuista\nvapisevalla äänellä. Ajattele, rakas... Kello lyö yksi, kuten\nsilloinkin... kun seisoimme tulen kajastuksessa. Se oli sittenkin\nonnemme aamu, niinkuin sinä sanoit... Ja nyt alkaa meidän onnemme\npäivä...\n\nURHO. Niin, rakkaani, tästä hetkestä, aikaa meille onnen päivä...\n\n    ESIRIPPU.\n\nPienillä näyttämöillä, joilla ei ole sopivia kulisseja toiseen\nnäytökseen, voidaan siinä käyttää metsä-, kallio- tai pensaskulisseja.\nSilloin oletetaan kaupungin olevan sivullapäin, esim. vasemmalla,\njolloin kaikki muut, paitsi Viljo tulevat vasemmalta, Ingrid ja Urho\npiiloutuvat oikealle kivien tai pensaiden taakse.\n\nTosin näyteilman vaikuttavin kohta (erokohtaus, jota vähitellen\npunertuva taivas ja sen synnyttämä punaisenhimmeä hämärä tehostaa) jää\nhiukan vaillinaiseksi, mutta se ei muutenkaan onnistu ilman hyviä\nvalolaitteita. Mutta sivultapäin voidaan vaikkapa punaisella paperilla\nvarjostettujen lamppujen avulla lisätä vähitellen kajastusta ja\naikaansaada sangen tehokas näyttämövaikutus ja taustaksi kelpaa mikä\ntalvimaisema tahansa.\n\n\n\n"]